[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2oKdpfMkHDICh9L17ona4SmXf_hMD9Bzw4ECKhDt5Lw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1740,"Ristiritarit","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"1740-sienkiewicz-henryk-ristiritarit","1740__Sienkiewicz_Henryk__Ristiritarit","Yhdeksänosainen historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1900,1936,181014,1124612,true,null,[],[],[],"Historiallinen romaani sijoittuu 1400-luvun taitteeseen ja kuvaa Puolan ja Liettuan kamppailua Saksalaista ritarikuntaa vastaan. Tarina seuraa nuoren ritarin vaiheita sekä Jurand Spychowlaisen tytärtään kohtaan osoittamaa uhrautuvuutta ristiritarien juonittelujen ja väkivallan keskellä.","Henryk Sienkiewiczin 'Ristiritarit' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1740. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RISTIRITARIT\n\nYhdeksänosainen historiallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nHENRYK SIENKIEWICZ\n\n\nPuolankielestä suomentanut\n\nReino Silvanto\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWSOY,\n1936.\n\n\n\n\n\n\nPUOLALAISISSA NIMISSÄ ÄÄNNETÄÄN:\n\n\n(Suunnilleen) c kuin suomen ts, siis esim. Macko, lue: Matsko, tai\nOlesnica-Oljesnitsa, Bogdaniec-Bogdanjets; ch kuin voimakas h (=\nsaksan ch sanassa Fracht), esim. Spychow, lue: Spyyhhoff; cz kuin tsh,\nsaksan tsch, esim. Sienkiewicz, lue: Sjenkjeevitsh, tai Cztan, lue:\nTshtan; rz k:n, p:n ja t:n jäljessä kuin sh, saksan sch, mutta muuten\nkuin zh, ranskan j tai venäjän zh, esim. Krzemien, lue: Kshemjen, mutta\nZgorzelice, lue: Sgorzhelitse; sz kuin sh, saksan sch, esim. Janusz,\nlue: Jaanush, tai Maszkow, lue Mashkoff; z kuin soinnillinen s-äänne\n(saksan s sanassa Rose tai venäjän z) esim. Zbyszko, lue: Sbyshko, tai\nZych, lue: Syhh (soinillinen S). Käytännöllisistä syistä on\npehmennys- ym. merkit jätetty pois nimistä ja puolan a (piste alla)\nkirjoitettu on (om) sekä puolan e (piste alla) merkitty en (em).\nKirjain i vokaalin edessä ääntyy kuin j, esim. Jagienka, lue:\nJagjenkka, tai Jagiello, lue: Jagjello. Puolalaisissa nimissä on\nkorko aina viimeistä edellisellä tavulla ja se pidentää tavun,\njos tämä on avonainen.\n\n\n\n\nALKUSANANEN.\n\n\nTämän nyt suomennetun Henryk Sienkiewiczin maineikkaan romaanin\npohjana ja taustana ovat Saksalaisen ritarikunnan, s.o. ristiritarien\nsekä puolalaisten ja liettualaisten väliset suhteet noin vuoden\n1400 vaiheilla. Tapahtumain paikka on Itämeren kaakkoispuolella\nlaajalla Slesian ja Liettuan välisellä alueella. Mainittu ritarikunta\non nuorin niistä kolmesta suuresta hengellisestä ritarikunnasta\n(kaksi muuta: johanniitat ja temppeliherrat), jotka Palestiinassa\nperustettiin Jerusalemin pyhiinvaeltajien suojaksi muhamettilaisia\nja rosvoja vastaan sekä sairaiden hoitamiseksi. Ristiritarikunnan\ntunnuksena oli pyhä risti, jonka puolesta se siis taisteli, ja siitä\nse sai nimensäkin, varsinkin kun ristiritarin valkoisessa viitassa\noli kuvattuna musta risti. Tämän ritarikunnan perustajat olivat\npääasiallisesti Lyypekistä ja Bremenistä Pyhään maahan saapuneita\nkauppiaita, jotka antoivat ritarikunnalle sen saksalaisen leiman.\nKun järjestö oli toiminut lähes kymmenen vuotta, se järjestettiin\nuudelleen temppeliherroin ja johanniittain tapaan ja paavi Innocentius\nIII julisti sen itsenäiseksi v. 1199. Nyt ritarikunta alkoi taistella\nItämaiden uskottomia vastaan, saaden maallisilta hallitsijoilta\nkannatusta ja kohoten läänitysten ja lahjoitusten ansiosta huomattavaan\nrikkauteen.\n\nRistiritarien toimintaan kuului siis luonnostaan kristinuskon\nlevittäminenkin, ja tästä syystä saksalaisten ristiritarien neljäs\nsuurmestari Hermann von Salza lähetti v. 1230 Saksan keisarin pyynnöstä\nyhden osaston Preussiin, jonka keisari lupasi ristiritareille,\njos nämä kääntävät pakanallisen Preussin kristinuskoon. Vasta\n50-vuotisen kiihkeän taistelun jälkeen balttilaiseen rotuun kuuluvat\nmuinaispreussilaiset kukistettiin ja saksalaistettiin. Mutta jo sitä\nennen oli Liivinmaalla perustettu Kalpaveljesten ritarikunta yhtynyt\nsiihen v. 1237, jolloin Saksalainen ritarikunta sai haltuunsa\nKuurin- ja Liivinmaan; Viron ym. pienempiä alueita se sai 1346.\n\nKun viimeinenkin osa Pyhää maata oli v. 1291 joutunut muhamettilaisten\nkäsiin, ristiritarikunta siirsi istuimensa Palestiinan rannalta,\nsyntymäseudultaan, ensin Venetsiaan ja pian sen jälkeen, nimittäin\nv. 1309 siihen maahan, joka jo oli tullut sen toiminnan pääpaikaksi,\nPreussiin, ja määräsi Marienburgin lujan linnan Veikselin itäisen\nsuuhaaran Nogatin varrella suurmestarinsa asunnoksi. Näin tämä\netelässä syntynyt soturiseura ja veljeskunta siirtyi kokonaan Itämeren\nkaakkoiskulmaan, jossa se saavutti huomattavan historiallisen\nmerkityksen ja eli varsinaisen satavuotisen kukoistuskautensa\n(1309-1410), jolloin ristiritarien huomattavimmat suurmestarit Winrich\nvon Kniprode ja Konrad von Jungingen johtivat veljeskuntaa saavuttaen\nulkonaista menestystä.\n\nMutta laajentaessaan valtaansa Itämeren rannoilta sisämaahan ja\nlännestä itään ristiritarikunta sai vastaansa Liettuan ja Puolan.\nVarsinkin Liettuaa vastaan oli sotia (Heidenfahrten) koko 1300-luvun\naikana, sillä tämä maa oli vielä kääntämättä kristinuskoon. Mutta juuri\nkristinuskon levittämisen varjolla ristiritarit saattoivat levittää\nmyös valtaansa, harjoittaa ryöstelyä ja hävittää maita ja mantuja.\nVihdoin läntinen Liettua eli Samogitia (Zmudz) joutui ristiritarien\nvaltaan v. 1380. Gotlanti joutui heille kymmeneksi vuodeksi v. 1398,\nNeumark v. 1402, olipa Albrekt Mecklenburgilaisen aikana, joka oli\nRuotsin ja Suomen kuninkaana 1364-89, puhe Ahvenanmaan panttaamisesta\nristiritarikunnalle, mutta siitä ei kuitenkaan tullut mitään.\n\nValtaannousu kasvatti ristiritarikunnassa ylimielisyyttä ja\nhalveksuntaa, eikä valtiollisissa asioissa näin ollen noudatettu aina\nsitä viisautta, mikä olisi ollut vaaranalaisessa asemassa olevalle\nritarikunnalle välttämätöntä. Varsinkin kävi asema uhkaavaksi sen\njälkeen, kun Puola ja Liettua yhdistyivät, mikä suureksi osaksi\ntapahtui juuri ristiritarien peloittavasti kasvavan vallan johdosta, ja\nLiettuan suuriruhtinas Jagello nousi Puolan valtaistuimelle v. 1386,\njolloin ristiritarikunta liettualaisten kristinuskoon kääntymisen\njohdosta menetti olemassaolonsa tärkeimmän edellytyksen. Siitä\nhuolimatta ristiritarikunta muka kristinuskon levittämisen varjolla\nahdisteli puolalaisia ja liettualaisia, kunnes suhteet kärjistyivät\näärimmilleen ja suurmestari Ulrich von Jungingen veljensä ja\nedeltäjänsä kuoltua uhkarohkeasti antautui avoimeen taisteluun Puolaa\nvastaan menettäen Tannenbergin suuressa taistelussa v. 1410 henkensä,\njolloin myös ristiritarikunnan valta-asema päättyi. Saksalaisten suuri\nhyöky puolalaisia ja liettualaisia vastaan, sen voimakas \"Drang nach\nOsten\" oli kärsinyt musertavan tappion, ja kului pitkä aika, ennen kuin\nse taas nousi uhkaavaksi, mutta silloin jo toisenlaisten valtiollisten\nolosuhteiden vallitessa. Nyt alkoi tämä omaperäinen ja ainoalaatuinen\nvaltiolaitos, tämä peloittava ristiritarien sotilaallinen veljeskunta\nsortua ja menetti Thornin rauhoissa 1411 ja 1466 lopulta kaikki\nmuut alueensa paitsi Itä-Preussin. Kun uskonpuhdistus oli levinnyt\nPreussiin, muutti ristiritarikunnan viimeinen suurmestari Albrekt\nvon Brandenburg Martti Lutherin kehoituksesta viimeisen alueensa\nItä-Preussin perittäväksi, Puolan yliherruuden alaiseksi herttuakunnaksi\nv. 1525. Näin päättyivät ristiritarien veljeskunnan vaiheet.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nTyniecissä, \"Villihärän\" ravintolassa, joka oli apottiluostarin oma,\nistui muutamia miehiä kuunnellen erään kaukaisilta mailta tulleen\nsoturin juttuja seikkailuista, joita hän oli kokenut sodassa ja\nmatkalla.\n\nMies oli parrakas, parhaissa voimissaan, hartiakas, pitkäkasvuinen,\nmutta laiha. Hänen hiuksensa olivat lasihelmillä koristetussa verkossa.\nYllä oli hänellä nahkahaarniska ja vyötäisillä messinkirenkainen vyö,\njosta riippui veitsi luisessa tupessa ja lyhyt miekka.\n\nHänen vieressään saman pöydän ääressä istui pitkätukkainen, iloinen\nnuorukainen. Tämä oli nähtävästi hänen toverinsa tai ehkä asepoikansa,\nsillä hän oli myöskin matkatamineissa ja hänen haarniskansa oli aivan\nsamanlainen. Muita henkilöitä tässä seurassa oli kaksi maanviljelijää\nKrakovan seuduilta ja kolme kaupunkilaista, päässä punaiset lakit,\njoiden suipot kärjet riippuivat sivulla lähes kyynärpäihin saakka.\n\nIsäntä, joka oli saksalainen, oli pukeutunut kellastuneeseen kauhtanaan\nhampaallisine kauluksineen. Hän kaateli heille voimakasta olutta\nsavituoppeihin kuunnellen uteliaana sotaseikkailuja.\n\nMutta vielä uteliaampia olivat kaupunkilaiset. Näihin aikoihin oli\nviha, joka oli jakanut kaupungin ja maataomistavan ritariston eri\nleireihin, huomattavasti sammuksissa, ja kaupunkilaiset nostivat päänsä\npystympään kuin myöhempinä aikoina, sillä heidän valmiuttaan \"ad\nconcessionem pecuniarum\" pidettiin vielä arvossa. Sen tähden saattoi\nravintoloissa nähdä kauppiaita, jotka maistelivat maljoja aatelisten\nkanssa, ja heitä pidettiinkin mieluisina vieraina, sillä heillä oli\nraha helpommassa ja he maksoivat tavallisesti vaakunallistenkin\npuolesta.\n\nNiinpä nytkin istuttiin ja juteltiin ja annettiin aika ajoin viittaus\nisännälle, että tämä täyttäisi tuopit.\n\n-- Jalosukuinen ritari, te olette siis nähnyt aimo alan maailmaa? --\nsanoi eräs kauppiaista.\n\n-- Enemmän kuin monet niistä, jotka nyt eri puolilta ovat matkalla\nKrakovaan, -- ritari vastasi.\n\n-- Ja niitä onkin paljon, -- jatkoi kaupungin porvari. -- Suuria\njuhlia ja suuri onni kuningaskunnalle! Sanotaan, että kuningas on\nkäskenyt koristamaan kuningattaren makuuhuoneen kultaompeluksilla ja\nkorukatoksella. Huveja tulee ja sellaisia turnajaisia, ettei maailma\nole vielä mokomia nähnyt.\n\n-- Älkäähän keskeyttäkö ritaria, veli Gamroth, -- huomautti eräs toinen\nkauppias.\n\n-- En minä keskeytä, veli Eyertreter, mutta arvelen, että hän\nmielellään kuuntelee, mitä puhutaan, sillä hän lienee itsekin matkalla\nKrakovaan. Mehän emme lähde tänä iltana takaisin kaupunkiin, koska\nsiellä portit suljetaan ennen kuin perille ennättäisimme, emmekä saisi\ntäälläkään nukutuksi, joten aikaa on kaikkeen.\n\n-- Tehän vastaatte yhteen sanaan kahdellakymmenellä. Taidatte jo tulla\nvanhaksi, veli Gamroth!\n\n-- Mutta kostean kangaspakan minä kannan vielä kainalossani.\n\n-- Oho! No se on sitten sellainen, että päivä paistaa sen läpi kuin\nseulan.\n\nTämän kinastelun keskeytti matkustava soturi sanoen:\n\n-- Niin, jäänhän minä Krakovaan, sillä olen kuullut turnajaisista ja\ntahtoisin mitellä voimiani areenalla... ja tämä minun veljenpoikani\nmyös, vaikka onkin vielä nuori ja parraton, sillä hän on jo monta\npanssaria nähnyt maassa edessään.\n\nVieraat katselivat nuorukaista, joka hymyili, työntäisi pitkät\nhiuksensa korvien taakse ja nosti sitten oluttuopin huulilleen.\n\nMutta vanha ritari jatkoi:\n\n-- Sitä paitsi, jos tahtoisimmekin palata takaisin, ei meillä ole minne\nmennä.\n\n-- Kuinka niin? -- kysyi muuan aatelinen. -- Mistä olette ja mikä on\nnimenne?\n\n-- Minä olen Macko Bogdaniecista, ja tämän minun veljenpoikani nimi on\nZbyszko. Vaakunamerkkimme on hevosenkenkä ja sotahuutomme: rakeet.\n\n-- Missä Bogdaniec sijaitsee?\n\n-- Kysykää mieluummin, missä se oli, sillä sitä ei ole enää olemassa.\nJo Grzymaltien ja Nalenczien [Puolalaisia sukuja, jotka 1382-84 kävivät\ntaisteluja keskenään] välisten vihollisuuksien aikana poltettiin\nBogdaniec perustuksia myöten ja mikä jäi, se ryöstettiin. Palvelusväki\nkarkasi talosta, ja talonpojat muuttivat lähistöltä erämaihin. Veljeni,\nnimittäin tämän pojan isän kanssa rakensimme talon uudelleen, mutta\njo seuraavana vuonna ankara tulva sen hävitti. Sitten veljeni kuoli,\nja minä jäin yksin orvon kanssa. Ajattelin, että tänne en jää. Siihen\naikaan puhuttiin paljon sodasta ja siitä, että Jasko Olesnicalainen,\njonka kuningas Wladyslaw oli lähettänyt Wilnoon, tahtoi puolalaisia\nritareja palvelukseensa. Minä panttasin tilan eräälle sukulaiselleni,\narvoisalle apotille Janko Tulczalaiselle, ja rahoilla ostin hevosia ja\naseita. Varustauduin vahvasti kuin sotaan ainakin, otin tämän, silloin\n12-vuotiaan pojan mukaani, ja niin me ajoimme Jasko Olesnicalaisen luo.\n\n-- Pojan kanssa?\n\n-- Niin. Vaikka hän oli vielä nuoren pojan iässä, niin hän oli vahva,\nlaski jousen maahan, kävi sen päälle vatsalleen ja jännitti sen...\n\n-- Vai niin vahva oli?\n\n-- Hän kantoi minulle kypäriä ja sitten 13-vuotiaana jo kilpeäkin.\n\n-- Eikä siellä ollut puutetta taisteluista?\n\n-- Eipä ollut, sillä Liettuan ruhtinas Witold piti siitä huolen\nahdistaen ristiritareja, jotka joka vuosi hyökkäsivät Liettuaan.\nHeidän joukossaan oli kansaa kaikenlaista: saksalaisia, ranskalaisia,\nenglantilaisia, jotka ovat mitä parhaimpia jousimiehiä, tshekkiläisiä,\nsveitsiläisiä ja burgundilaisia. He tunkeutuivat metsien läpi ja\nrakensivat linnoituksia hävittäen tulella ja miekalla Liettuaa niin\npahasti, että koko se kansa, joka tätä maata asuu, tahtoi jo heittää\nkotinsa ja kontunsa ja siirtyä muualle, vaikkapa maailman ääriin ja\nmahdollisimman kauas saksalaisista ristiritareista.\n\n-- Täälläkin sai kuulla, että kaikki liettualaiset olisivat muuttaneet\nvaimoineen ja lapsineen pois, mutta me emme sitä uskoneet todeksi.\n\n-- Kyllä minä sitä menoa katselin. Jollemme Mikolaj ja Jasko ja --\nsuoraan sanoen -- me itse olisi olleet mukana siinä pelissä, niin\nWilnoa ei nyt olisi olemassakaan.\n\n-- Niin, se tiedetään kyllä. Te ette heittäneet linnaa.\n\n-- Emme heittäneet sitä käsistämme. Mutta kuunnelkaa nyt tarkasti,\nmitä sanon, sillä olen sotia kokenut. Jo ukot sanoivat aikanaan\nmaata \"raivoisaksi Liettuaksi\" -- ja se on totta! He taistelevat\nurhoollisesti, mutta ritaristolle he eivät vedä vertoja avonaisessa\ntaistelussa. Kun saksalaisten hevoset istuvat kiinni soihin tai\ntakertuvat sakeaan metsään, silloin on asian laita toinen.\n\n-- Saksalaiset ovat oivallisia sotureja! -- huudahtivat kaupunkilaiset.\n\n-- He seisovat kuin muuri mies miehen rinnalla rautaisissa\nvarusteissaan, jotta silmiä tuskin näkyy, ja kulkevat vyörynä\neteenpäin. Kyllä siinä Liettua joko hajoaa kuin hiekka tai sortuu\njalkoihin. Mutta he eivät ole yksistään saksalaisia, vaan kaiken\nmaailman kansoista on ristiritarien joukkoon tullut väkeä. Ja\nurhoollisia ovat hekin! Toisinaan nojautuu ritari satulassaan\neteenpäin, laskee keihäänsä ja hyökkää yksinään jo ennen ottelun alkua\nkoko armeijan kimppuun kuin haukka kanalaumaan.\n\n-- Siunatkoon! -- huudahti Gamroth, -- mutta kutka ovat heistä parhaat?\n\n-- Kutka mitenkin. Englantilainen on etevä ampumaan jousella ja\nlävistää panssarin nuolella tai tapaa kyyhkysen sadan askelen päästä.\nTshekkiläiset hakkaavat hurjasti kirveillään, saksalaiset ovat\nparhaita kahdenkäden säilän käyttäjiä ja sveitsiläiset murskaavat\nkypärin rautaisella nuijallaan. Mutta parhaat ritarit ovat sentään\nranskalaisia, jotka voittavat sinut sekä ratsain että jalan. Samalla\nhe juttelevat sinulle sankarillisia sanoja, joita et lainkaan ymmärrä,\nsillä heidän puheensa helisee kuin löisi tinatuoppeja yhteen. Mutta\njumalaapelkäävää kansaa he ovat. Sen tähden he ovatkin moittineet\nmeitä siitä, että me puolustamme pakanoita ja saraseeneja ristiä\nvastaan, ja ovat luvanneet ritarillisessa kaksintaistelussa todistaa\nsen. Jumalainen tuomio tullaan suorittamaan neljän heikäläisen ja\nneljän meikäläisen ritarin välillä, ja tavantopaikaksi on määrätty\nWaclaw-kuninkaan linna.\n\nNyt kauppiaitten ja tilanomistajain uteliaisuus kasvoi kovasti, ja he\nkurkottelivat kaulojaan oluttuoppien yli kysyen:\n\n-- Entä kutka tulevat meidän puoleltamme?... Sanokaa pian!\n\nMacko joi ja vastasi sitten:\n\n-- Olkaa rauhassa. Wloszczowin Jan, linnanpäällikkö Dobrzynski,\nWaszmuntowin Mikolaj, Zdakowin Jasko ja Czechowin Jarosz -- siinä on\noivallisia ritareja ja potria poikia, jotka käyttelevät yhtä taitavasti\nsekä keihästä, miekkaa että sotakirvestä. Siitä tulee näkemisen ja\nkuulemisen arvoista, sillä jos astut jalallasi ranskalaisen kurkulle,\nniin kyllä sieltä lähtee kauniita sanoja. Jumala ja pyhä risti suokoot,\nettä he saavat pitää puheensa ja me voiton.\n\n-- Jospa Jumala vain siunaisi tämän kunniakkaan kamppailun! -- huudahti\njoku aatelisista.\n\n-- Ja pyhä Stanislaw myös! -- lisäsi toinen. -- Mutta kertokaahan\nenemmän. Olette kehunut saksalaisia ja muita ritareja ja sanonut, että\novat urhoollisia ja voittavat helposti liettualaiset, mutta eikö heidän\nollut vaikeampi tehdä teistä selvää? Kävivätkö he yhtä halukkaasti\nteidänkin kimppuunne? Kehukaa nyt meidänkin miehiä!\n\nMutta Bogdaniecin Macko ei ollut mikään kerskaaja, vaan virkkoi\nvaatimattomasti:\n\n-- Ne, jotka äskettäin tulivat vieraista maista, kävivät kyllä\nhalukkaasti kimppuumme, mutta kun olivat yrittäneet pari kertaa,\nniin alkoi mieliteko mennä. Kansamme on uppiniskaista, kuten usein\nolemme saaneet kuulla. \"Te halveksitte kuolemaa\", sanovat he, \"mutta\nautatte saraseeneja, mistä teitä rangaistaan\". Tämä tällainen puhe\nvain yllytti meidän kiihtymystämme, sillä se ei ollut totta! Liettua\non kristitty, ja jokainen tunnustaa Kristuksen oppia, vaikk'ei\naina osaisikaan. Mutta kaikki tietävät, että armollinen herramme,\nkun paholainen ilmaantui Plockin tuomiokirkkoon, käski asettamaan\nkynttilänpätkän hänelle ulos -- ja pappien täytyi hänelle selittää,\nettä se ei käy päinsä. Mitäpä silloin itse rahvas tekisikään! Moni\nsanoo: \"Ruhtinas on käskenyt ottamaan kasteen, ja sen olen tehnyt,\nhän on käskenyt kumartamaan Kristusta, ja minä kumarran, mutta minkä\ntähden minä kieltäisin vanhoilta pakanallisilta paholaisilta murusia\njuustostani tai paistettua naurista tai vaahtoa oluesta ohraisesta?\nJollen sitä tekisi, kuolisivat hevoseni, lehmät ehtyisivät ja sato\nsaattaisi vahingoittua.\" Ja monet menettelevätkin vielä näin, mistä\nsyystä heitä epäillään pakanoiksi. Mutta he tekevät sen tietämättään ja\npaholaisia peläten. Ennen vanhaan oli noilla paholaisilla hyvä. Niillä\noli omat lehtonsa, tilavat tupansa, hevoset ajettavaksi ja kymmenykset\nsyötäväksi. Mutta nyt on lehdot kaadettu, ei ole syötävää, kirkonkellot\nkumahtavat kaupungeissa -- ja nuo vanhat paholaiset ovat painuneet\nmetsien tiheikköihin, missä nyt ikävissään itkeä ulisevat. Jos sinne\nnykyään liettualainen joutuu, niin turkinliepeestä repivät ja sanovat:\n\"Anna jotakin!\" Jotkut antavat, mutta onpa sellaisiakin rohkeita\nmiehiä, jotka eivät anna mitään, vaan ottavat kiinni. Kerran, kun eräs\ntalonpoika kaatoi kuivia herneitä nahkasäkkiin, livahti siihen samassa\nkolmetoista paholaista. Hän sitoi säkin suun ja meni sitä myymään\nWilnoon fransiskaanimunkeille, jotka maksoivat säkistä mielellään 20\nskoitsia [vanha puolalainen raha Piastien hallitsijasuvun ajoilta].\nOlen itse nähnyt säkin, josta levisi ilkeätä hajua kauas, sillä niin\nriivatusti vaikutti pyhä vesi saastaisiin henkiin...\n\n-- Mutta kuka laski, että niitä oli kolmetoista? -- kysyi kauppias\nGamroth.\n\n-- Liettualainen näki, kun ne pujahtivat säkkiin, ja sen, että ne\nsiellä olivat, saattoi päättää jo siitä kamalasta hajusta, jonka tähden\nkukaan ei tahtonut säkkiä avata.\n\n-- Ihmeellinen asia! -- huudahti eräs aatelismies.\n\n-- Olen nähnyt ihmeitä ja kummia jos jonkinlaisia. Liettualaiset ovat\nkelpo väkeä, mutta heillä on omat tapansa. Heidän tukkansa on pitkä\nja pörröinen, ja vain joku harva ruhtinas tapaa sitä sukia. Paistettu\nnauris on heidän mieluisin ruokansa, sillä sanovat urhoollisuuden\nsiitä kasvavan. He asuvat yhdessä karjan ja tarhakäärmeiden kanssa,\njotka merkitsevät onnea, mutta ovat juomassa ja ruoassa kohtuuttomia.\nNaimisissa olevia naisia he eivät pidä missään arvossa, mutta neitosia\nkunnioittavat arvellen näissä piilevän suuren voiman. Jos joku tyttö\nhieroo potevan vatsaa kuivatuilla yrteillä, niin kyllä miehestä kipu\nlähtee, sanovat.\n\n-- Kyllähän tuota kipua silloin sietäisikin, jos tytöt ovat kauniita!\n-- huudahti kuoma Eyertreter.\n\n-- Kysykää sitä asiaa Zbyszkolta, -- sanoi Macko.\n\nZbyszko alkoi nauraa, että rahi hänen allaan tutisi.\n\n-- Kyllä kauniitakin on! -- virkkoi tämä. -- Eikö Ryngalla ollut\nkerrassaan ihana?\n\n-- Ryngalla? Kuka se on?\n\n-- Mitä? Ettekö ole kuulleet puhuttavan Ryngallasta? -- kysyi Macko.\n\n-- En sanaakaan.\n\n-- Hänhän on ruhtinas Witoldin sisar ja ruhtinas Henryk Masovialaisen\npuoliso.\n\n-- Mitä sanotte? Minkä Henryk ruhtinaan? Eräs samanniminen\nmasovialainen ruhtinas oli piispana Plockissa, mutta kuoli.\n\n-- Juuri sama mies. Hän oli jo saamassa erivapautuksen Roomasta,\nmutta kuolema vapauttikin hänet, aikaisemmin, sillä Jumala nähtävästi\nei ollut tyytyväinen hänen menettelyynsä. Olin tuomassa kirjettä\nJasko Olesnicalaiselta ruhtinas Witoldille, kun ruhtinas Henryk, tuo\nvalitsijamies Plockista, saapui Ryterswerderiin Witoldin luo. Tämä oli\nsilloin kyllästynyt sotaan, sillä hän ei voinut valloittaa Wilnoa, ja\nkuningas oli saanut tarpeekseen veljistään ja näiden hillittömästä\nelämästä. Kun kuningas huomasi, että Witold oli sukulaisiaan ovelampi\nja viisaampi, niin hän lähetti piispan kehoittamaan tätä luopumaan\nsaksalaisista ristiritareista ja kääntymään kuuliaiseksi alamaiseksi,\nmistä palkkioksi hän saisi haltuunsa Liettuan hallinnon. Witold, joka\npitää vaihteluista, suostui lähetystön esittämään toivomukseen. Sitten\nvietettiin juhlia ja turnajaisia. Ruhtinaspiispa nousi ratsulle,\nvaikka toiset piispat eivät sitä hyväksyneet, ja näytti aitauksessa\nritariuljuuttaan. Kaikki Masovian ruhtinaat ovat voimakkaita, sehän\non tunnettua, vieläpä sen suvun neitosetkin vääntävät käsissään\nhevosenkenkiä suoriksi. Kerran ruhtinas heitti satulasta kolme ritaria,\nerään toisen kerran viisi, minutkin ja Zbyszkon, jonka hevonen istahti\ntakajaloilleen. Sitten hän vastaanotti kaikki palkinnot ihanan\nRyngallan kädestä, jonka eteen hän polvistui täysissä varusteissaan.\nSilloin leimahti näiden välillä sellainen rakkaus, että juhlissa hänen\nseurueessaan olleiden pappien täytyi vetää häntä hihasta kauemmaksi\nneitosesta, jota Witold puolestaan myös koetti hillitä. Vihdoin\nvirkkoi ruhtinas: \"Minä annan erivapautuksen itse itselleni, ja jollei\nRooman paavi sitä vahvista, niin kyllä Avignonin paavi sen tekee,\nja häät on vietettävä heti, muuten minä palan.\" Se oli suuri synti\nJumalaa vastaan, mutta Witold ei tahtonut estellä asian menoa, jottei\nvihastuttaisi kuninkaan lähettilästä -- ja häät vietettiin. Sitten he\nmatkustivat Suraziin ja Sluckiin Zbyszkon suureksi suruksi, sillä tämä\noli saksalaisen tavan mukaan valinnut Ryngallan sydämensä naiseksi ja\nvannonut hänelle uskollisuutta...\n\n-- Heh! -- keskeytti Zbyszko samassa, -- se on totta! Mutta sitten\nkerrottiin, että Ryngalla piti sopimattomana olla naimisissa piispan\nkanssa (sillä tämä ei tahtonut luopua hengellisestä arvostaan, vaikka\nolikin mennyt naimisiin). Jumalan siunaus ei voinut seurata sellaista\navioliittoa, ja Ryngalla myrkytti miehensä. Kun minä sain tästä tiedon,\nniin pyysin erästä pyhää erakkoa Lublinin läheisyydessä vapauttamaan\nminut lupauksestani.\n\n-- Erakko hän oli kyllä, -- nauroi Macko, -- mutta tuskin hän sentään\nniinkään pyhä oli, koska näimme hänen perjantaipäivänä hakkaavan\nkirveellä metsässä karhunluita ja imevän niistä ydintä, että kurkussaan\nkulisi.\n\n-- Mutta hänhän selitti, että ydin ei ole lihaa ja että hän sitä\npaitsi on pyytänyt lupaa siihen, sillä hän, syötyään ydintä, näkee\ntavallisesti näkyjä ja voi seuraavana päivänä ennustella keskipäivään\nsaakka.\n\n-- No niin! -- vastasi Macko. -- Mutta nyt on ihana Ryngalla leski ja\nvoi kutsua sinut palvelukseensa.\n\n-- Turhaan saisi kutsua, sillä valitsen itselleni toisen naisen, jota\ntulen palvelemaan kuolemaan saakka. Ja vaimon otan sitten myöskin.\n\n-- Hanki ensin ritarivyö itsellesi.\n\n-- Kyllä kuningattaren synnytyksen jälkeen tulee turnajaisia. Silloin\nkuningas lyö uusia ritareja. Minä kamppailen kenen kanssa hyvänsä.\nMasovialainen ruhtinas ei olisi saanut minua satulasta, jollei ratsuni\nolisi istahtanut takajaloilleen.\n\n-- Sinua parempia tulee kyllä olemaan.\n\nSiihen huusivat jotkut tilanomistajat Krakovan kulmalta:\n\n-- Hyvä Jumala! Siellä meillä päin on sellaisia, joita kukaan ei ole\nvoittanut Böömin eikä Unkarin hovissa, -- ja he luettelivat muutamia\nkuuluisia ritareja. -- Vai luulet sinä olevasi heitä parempi? Vanhako\nolet?\n\n-- Kahdeksantoista vuotta, -- vastasi Zbyszko.\n\n-- Silloin heistä jokainen vääntää kahdella sormella sinulta niskat\nnurin.\n\n-- Saadaanpa nähdä.\n\n-- Olen kuullut, -- puuttui Macko puheeseen, -- että kuningas palkitsee\nrunsaasti Liettuan sodasta palaavia ritareja. Sanokaa, onko se totta?\n\n-- Kyllä se totta on! -- vastasi eräs aatelisista. -- Kuningas on\ntunnettu anteliaisuudestaan. Mutta nyt lienee vaikea tavata häntä,\nsillä Krakova aivan kuhisee vieraista, jotka ovat tulleet sinne\nristiäisiin. Unkarin kuningas ja Rooman keisari ovat tulossa,\nkerrotaan, ja joukko ruhtinaita ja muita ylhäisiä ja ritareja kuin\nheinää, sillä kaikki toivovat, ettei kylästä tarvitse palata tyhjin\nkäsin. Odotetaanpa itse paavi Bonifaciustakin, joka tarvitsee meidän\narmollisen herramme apua Avignonissa istuvaa kilpailijapaavia vastaan.\nSellaisessa vilinässä ei ole helppo päästä puheille, mutta jos ken\nonnistuu, niin kyllä hän myös runsaasti palkitsee sen, joka on\nansainnut hänen armonsa.\n\n-- Kyllä koetan pitää puoliani, sillä olen palvellut häntä\nuskollisesti, ja jos sota taas syttyy, niin mukaan lähden minäkin.\nOlemmehan ottaneet saalista mekin ja ruhtinas Witold antoi myös\nrunsaanpuoleisesti, joten tässä ei vielä hätäpäivää ole, mutta kun\nikäni ilta painuu painumistaan ja vanhuudessa voimat heittävät miehen,\nniin mielelläni silloin omistaisi oman rauhallisen nurkkansa.\n\n-- Kuningas on mielellään nähnyt luonaan kaikki Liettuasta palaavat\nsoturit, joiden on nyt hyvä ollakseen.\n\n-- No siinä nyt näette! Mutta minä palaan nyt vasta, sillä olen\nkäynyt sotaa edelleen. Muistakaa, että sovinto kuninkaan ja ruhtinas\nWitoldin välillä kävi saksalaisten kustannuksella. Ruhtinas sai\nensin panttivangit viekkaudella vapaiksi ja iski sitten saksalaisiin\nvimmatusti, hävitti linnoja, poltti, surmasi ritareja ja kansaa.\nSaksalaiset tahtoivat kostaa ja samosivat suurmestari Kondradin\njohdolla valloittamaan Wilnoa käyttäen viekkautta, mutta eivät\nonnistuneet. Paluumatkalla kaatui heiltä niin paljon, etteivät edes\npuoletkaan päässeet takaisin. Kun sitten karkoitimme vielä suurmestarin\nveljen, Sambian voudin, niin rauha alkoi palata ja kaupunki nousta\ntuhasta. Muuan pyhä munkki, joka uskaltaa kulkea paljain jaloin\ntulikuumalla raudalla, on ennustanut, ettei saksalainen enää sinä\nilmoisna ikänä tule näyttäytymään Wilnon muurien ulkopuolella. Jos niin\non asian laita, niin kenenkä kätten töitä se on?\n\nSen sanottuaan Bogdaniecin Macko levitti leveät, voimakkaat kämmenensä,\nja muut alkoivat nyökäyttää päätään ja myöntää:\n\n-- Niin, niin! Totta puhutte! Niin juuri!\n\nHeidän juttelunsa keskeytti sorina ja kolina, joka tunkeutui avoimesta\nikkunasta sisään, sillä nahankalvoiset ruudut oli nostettu pois, kun yö\noli lämmin ja kaunis. Kuului aseitten räminää, ihmisääniä, laulua ja\nhevosten pärskyntää. Se hämmästytti, sillä oli jo myöhä, ja kuu kumotti\nkorkealla. Isäntä juoksi ulos, mutta juttelijat eivät ennättäneet\ntyhjentää tuoppejaan, kun hän jo riensi takaisin huutaen:\n\n-- Siellä on jokin hovi tulossa!\n\nPian ilmaantuikin oveen sinitakkinen hovipoika, jolla oli punainen\nlakki päässä. Hän pysähtyi, katseli ympärilleen, huomasi isännän ja\nvirkkoi:\n\n-- Pöydät on pyyhittävä ja kynttilät niistettävä! Ruhtinatar Anna\nDanuta pysähtyy tänne levähtämään.\n\nHovipoika katosi. Ravintolassa nousi aika mökä. Isäntä huuteli\npalvelijoita, ja vieraat tuijottivat toisiinsa.\n\n-- Ruhtinatar Anna Danuta! -- sanoi muuan kaupunkilaisista. --\nKeistutin tytär ja ruhtinas Janusz Masovialaisen puoliso! Pari viikkoa\nsitten hän saapui Krakovaan, josta lähti ruhtinas Waclawin luo Zatoriin\nkyläilemään. Nyt hän varmaankin on paluumatkalla.\n\n-- Kuomaseni, veli Gamroth, -- sanoi toinen porvareista. -- Menkäämme\nheinälatoon nukkumaan, sillä tulijat ovat meille liian korkeata seuraa.\n\n-- Eipä kumma, jos yöllä matkustavatkin, -- virkkoi Macko, -- sillä\npäivällä on kovin kuuma. Mutta minkä tähden he pysähtyivät tänne, kun\ntuolla aivan vieressä on luostari?\n\nSamassa Macko kääntyi Zbyszkon puoleen jatkaen:\n\n-- Ruhtinatar Anna Danuta on ihanan Ryngallan sisar. Ymmärrätkö?\n\nSiihen Zbyszko vastasi iloisesti:\n\n-- Hänellä on kaiketi paljon masovialaisia neitosia seurassaan. Sepä\nhauskaa! Hei!\n\n\n\n\nII.\n\n\nSamassa astui ruhtinatar, joka oli keski-ikäinen nainen, hymyillen\novesta sisään. Hänen yllään oli punainen viitta, vihreä, ahdas puku ja\nkullanvärinen vyö, joka kulki lanteitten yli. Hänen jäljessään tuli\nhovineitejä, sekä vanhempia että aivan nuoria, ruusu- ja liljaseppeleet\npäässä ja useimmilla luutut kädessä. Monella oli suuri, tuore,\nnähtävästi matkalla poimittu kukkavihko käsivarrella. Viimeisenä\nastui sisään hovimiehiä ja nuoria poikia. Kaikki olivat iloisen\nnäköisiä, keskustelivat tai laulelivat. Tulijain joukossa oli kaksi\nsoittoniekkaa. Muuan enemmän kuin kymmenen vuoden vanha tyttönen, joka\nkulki ruhtinattaren jäljessä, kantoi luuttua.\n\n-- Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! -- tervehti ruhtinatar pysähtyen\nkeskelle huonetta.\n\n-- Iankaikkisesti, amen! -- vastasivat läsnäolijat kumartaen syvään.\n\n-- Missä isäntä on? Saksalainen astui esiin ja polvistui.\n\n-- Olemme pysähtyneet tänne levähtämään ja syömään, -- sanoi\nruhtinatar. -- Nyt sukkelaan jotakin ruokaa, sillä olemme nälkäisiä.\n\nKauppiaat olivat jo poistuneet. Macko ja Zbyszko kumarsivat\ntoistamiseen syvään lähteäkseen pois, mutta ruhtinatar pidätti heidät.\n\n-- Tehän olette aatelisia ja voitte jäädä. Tehkää tuttavuutta\nhovilaisten kanssa. Mistä olette?\n\nHe sanoivat nimensä, vaakunamerkkinsä ja kotikylänsä. Kun ruhtinatar\nkuuli, että Macko tuli Liettuasta, hän löi kämmenensä yhteen ja\nhuudahti:\n\n-- Olipa onni! Kertokaa meille Wilnosta, minun veljestäni ja\nsisarestani. Lähteekö ruhtinas Witold tänne ristiäisiin?\n\n-- Kyllä hän mielellään lähtisi, mutta ei tiedä, voiko. Siksi hän onkin\nlähettänyt pajarien mukana lahjaksi kuningattarelle hopeisen kätkyen,\njota minä ja tämä veljenpoikani olimme matkalla vartioimassa.\n\n-- Onko kätkyt täällä? Tahtoisin nähdä sen. Kokonaanko se on hopeasta?\n\n-- Kokonaan. Mutta se ei ole täällä, vaan Krakovassa.\n\n-- Entä mitä te teette täällä Tyniecissä?\n\n-- Jätimme täällä sukulaisemme luostariprokuraattorin hoitoon sen, mitä\nsodasta ja ruhtinaalta olemme saaneet.\n\n-- Jumala on antanut teille onnea. Saalis oli kai hyvä? Mutta sanokaa,\nmiksi veljeni on epävarma tulostaan?\n\n-- Hän varustautuu tataareja vastaan.\n\n-- Niin, mutta siitä olen huolissani, sillä kuningatar ei ole\nennustanut hänelle onnea, ja hänen ennustuksensa käyvät aina toteen.\n\nMacko hymyili.\n\n-- Armollinen rouvamme on pyhä nainen, mutta Witoldin mukana on niin\nurhoollisia ritareja, ettei heille mitään mahda.\n\n-- Mutta te ette lähde mukaan?\n\n-- En lähde, sillä minut lähetettiin kätkyttä tuomaan, enkä sitä paitsi\nole viiteen vuoteen heittänyt haarniskaani, -- vastasi Macko osoittaen\nmerkkejä haarniskanahassa. -- Mutta kun olen levännyt, niin lähden\ntaas tanterille tai jätän tämän veljenpoikani Zbyszkon joukkoon, jossa\nkaikki meidän ritarimme ovat.\n\nRuhtinatar Danuta silmäili Zbyszkon kookasta vartaloa, mutta\nei ennättänyt vielä sanoa mitään, kun luostarista tuli munkki\nnöyrästi valittamaan, ettei ruhtinatar ollut lähettänyt kuriiria\nilmoittamaan tulostaan eikä asettunut luostariin, vaan yksinkertaiseen\nmajataloon, joka ei ollut hänelle kyllin arvokas. Kun luostarissa\nsaavat tavallisetkin kulkijat suojan, niin sitä suuremmalla syyllä\nruhtinaallinen henkilö, jonka esi-isiltä ja sukulaisilta luostari on\nsaanut niin paljon lahjoja.\n\nMutta ruhtinatar vastasi iloisesti:\n\n-- Me olemme täällä vain lepuuttamassa jalkojamme ja jatkamme aamulla\nvarhain matkaa Krakovaan. Me nukumme päivällä ja matkustamme yöllä,\njolloin on viileämpää. Kun kukot kiekuivat vielä, niin en tahtonut\nherättää hurskaita jumalanpalvelijoita niin varhain, varsinkin, kun\nkuljen sellaisen seuran mukana, joka ajattelee enemmän laulua ja\nkarkeloa kuin lepoa.\n\nMutta kun munkki oli itsepäinen, niin lisäsi ruhtinatar:\n\n-- Ei, tänne me jäämme. Mutta huomenna tulemme kirkkoon.\n\n-- Sekä armollisen ruhtinaan että armollisen ruhtinattaren\nmenestykseksi tulee olemaan messu, -- sanoi munkki.\n\n-- Minun puolisoni ruhtinas saapuu vasta neljän tai viiden päivän\nkuluttua.\n\n-- Kyllä Jumala voi lähettää hänelle siunauksensa kaukaakin... Mutta\nsallittakoon meidän köyhien veljien tuoda edes viiniä luostarista.\n\n-- Kiitämme, -- virkkoi ruhtinatar. Kun munkki oli mennyt, hän huusi:\n\n-- Danusia, hoi! Danusia! Nouse penkille ja ilahduta sydämiämme sillä\nlaululla, jota Zatorissa lauloit.\n\nKuultuaan kehoituksen hovilaiset kantoivat heti penkin keskelle\nlattiaa. Soittoniekat asettuivat penkin päihin ja heidän välilleen\nse nuori tyttö, joka oli kantanut ruhtinattaren jäljessä kuparisilla\nnauloilla koristettua luuttua. Tyttö oli ihana kuin keijukainen\nseistessään penkillä seppele päässä, hiukset hajalla, sininen puku yllä\nja pitkäkärkiset, punaiset kengät jalassa. Nähtävästi hän ei laulanut\nensi kertaa ruhtinattarelle, sillä hän ei ollut lainkaan hämillään.\n\n-- Alahan nyt, Danusia! -- huudahtelivat hovin neitoset. Tyttö nosti\nluuttua, kohotti päätään ja lauloi hopeankirkkaalla äänellä soittajien\nmyötäillessä:\n\n    Jospa linnun siivet\n    minulla nyt ois,\n    heti lentäisin ma\n    Jaskon luokse pois.\n\nRuhtinatar, joka piti laulusta enemmän kuin mistään muusta, alkoi\nhuojuttaa päätään, ja tyttö jatkoi heleällä, hennolla äänellä:\n\n    Siellä istahtaisin\n    hänen aidalleen\n    laulain: Katso, Jasko,\n    orvon sydämeen!\n\nNuori Zbyszko, joka oli lapsuudestaan saakka tottunut sotaan ja sen\nankariin menoihin eikä ollut milloinkaan nähnyt mitään tällaista,\ntökkäsi vieressään seisovaa masovialaista kylkeen kysyen:\n\n-- Kuka tuo oikein on?\n\n-- Hän on ruhtinattaren hovineitosia. Meillä on kyllä soittoniekkoja,\njotka huvittavat hovia, mutta tämä on ruhtinattaren suosikki.\n\n-- Eipä olekaan ihme. Luulin ensin näkeväni enkelin.\n\nMikä hänen nimensä on?\n\n-- Ettekö kuullut? Danusia. Hänen isänsä Jurand on Spychowin\nmahtavimpia ylhäisiä.\n\n-- Tuollaisia silmiä en ole vielä ihmisillä nähnyt.\n\n-- Kaikki ovat ihastuneet häneen laulunsa ja kauneutensa tähden.\n\n-- Entä kuka on hänen ritarinsa?\n\n-- Lapsihan tuo vielä on.\n\nLaulu keskeytti keskustelun. Zbyszko katseli sivultapäin tytön\nvaaleita suortuvia, puoleksi suljettuja silmiä ja koko vartaloa, jota\nsekä vahakynttiläin liekit että kuutamo valaisivat, ja ihmetteli yhä\nenemmän. Hän arveli nähneensä tytön joskus ennen, mutta ei muistanut\nmissä, unessako vai jossakin Krakovan kirkon ikkunassa.\n\nTökäten naapuriaan uudelleen kylkeen hän kysäisi hiljaa:\n\n-- Tyttö kuuluu siis hoviinne?\n\n-- Hänen äitinsä tuli Liettuasta ruhtinatar Anna Danutan mukana,\njoka naitti äidin kreivi Jurandille Spychowista. Äiti oli kaunis,\njalosukuinen, ruhtinattaren suurissa suosiossa ja rakasti ruhtinatarta.\nTästä syystä hän antoikin tyttärelleen sitten saman nimen: Anna\nDanuta eli Danusia. Mutta viisi vuotta sitten, kun saksalaiset kerran\nhyökkäsivät hovimme kimppuun, äiti kuoli kauhistuksesta, ja ruhtinatar\notti tytön luokseen. Isä, kreivi Jurand, tulee usein vierailulle hoviin\nja iloitsee nähdessään tyttärensä terveenä ja ruhtinattaren suosiossa.\nMutta aina, kun hän tytärtään katselee, hän puolisoaan muistellen\nvuodattaa kyyneleitä ja lähtee sitten saksalaisia ahdistamaan\nkostaakseen heille. Jurand rakasti puolisoaan yli kaiken ja on hänen\ntähtensä kaatanut paljon saksalaisia.\n\nZbyszkon silmissä välähti tuli, ja verisuonet hänen otsallaan paisuivat.\n\n-- Saksalaiset ovat siis surmanneet hänen äitinsä? -- kysyi hän.\n\n-- Surmasivat tai eivät, miten sen ottaa. Hän kuoli kauhistuksesta.\nSilloin, viisi vuotta sitten, vallitsi rauha, kukaan ei ajatellut\nsotaa, ja jokainen tunsi olevansa turvassa. Ruhtinas lähti Zlotoryjaan\nrakennuttamaan linnoitusta, lähti ilman asevoimia, ainoastaan hovinsa\nsaattamana, kuten usein rauhan aikana. Silloin petolliset saksalaiset\nsotaa julistamatta hyökkäsivät hänen kimppuunsa ilman vähintäkään\nsyytä... Sitoivat ruhtinaan hevosen selkään ja veivät pois unohtaen\nkaikki ne hyvät työt, jotka hänen esi-isänsä ovat tehneet saksalaisten\nhyväksi, ja surmaten hänen väkeään. Ruhtinas istui kauan heidän\nvankinaan, ja vasta sen jälkeen, kun kuningas Wladyslaw uhkasi\nsaksalaisia sodalla, he päästivät hänet vapaaksi. Mutta silloin\nhyökkäyksen aikana Danusian äiti kuoli, kun hänen sydämensä nousi\nkurkkuun ja tukahdutti hänet.\n\n-- Entä olitteko mukana silloin? Mikä olikaan nimenne?\n\n-- Mikolaj Dlugolas. Olin kyllä mukana ja näinkin, kuinka muuan\nsaksalainen, jolla oli riikinkukonsulkia kypärässä, oli sitomassa\nDanusian äitiä satulaan, jolloin tämä kalpeni ja kuoli. Sain silloin\npertuskasta sellaisen iskun, että se vieläkin näkyy, -- sanoi Mikolaj\nosoittaen syvää arpeutunutta haavaa otsallaan.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus. Sitten Zbyszko alkoi taas katsella Danusiaa.\n\n-- Sanotte, ettei tytöllä ole ritaria? -- hän kysyi saamatta kuitenkaan\nvastausta.\n\nYht'äkkiä laulu lakkasi. Toinen soittoniekoista, joka oli lihava\nmies, nousi seisomaan penkin päästä, joka samassa kohosi ilmaan.\nDanusia kieppui sinne tänne levittäen käsivarsiaan, mutta ennen kuin\nhän putosi, hyppäsi Zbyszko esille kuin villikissa ja koppasi tytön\nsyliinsä.\n\nRuhtinatar, joka oli ensin säikähdyksestä kirkaissut, alkoi nauraa\niloisesti ja huusi:\n\n-- Kas siinä Danusian ritari! Tulehan tänne, ritari, ja anna meille\nmeidän rakas laululintumme!\n\n-- Kylläpä sieppasi sukkelasti! -- kuului jonkun ääni hovilaisten\njoukosta.\n\nZbyszko astui ruhtinattaren luo kantaen käsivarsillaan Danusiaa, joka\noli kiertänyt toisen käsivartensa ritarin kaulan ympäri ja toisella\nnostanut luutun ylös, jottei se vahingoittuisi. Tyttö näytti iloiselta,\nvaikka olikin vähän säikähdyksissä.\n\nZbyszko laski Danusian lattialle, polvistui, kohotti kasvonsa ja lausui\nhänen ikäisekseen rohkeasti:\n\n-- Olkoon niinkuin sanotte, armollinen ruhtinatar! Jo on aika tämän\nihanan neitosen saada ritarinsa, ja aika minunkin ruveta palvelemaan\nsellaista naista, jonka kauneutta ja hyveitä voin julistaa. Teidän\narmollisella luvallanne tahdon vannoa tälle neitoselle uskollisuutta\nkuolemaan saakka ja ritarillisesta suojella häntä kaikissa vaaroissa.\n\nRuhtinattaren kasvoilla kuvastui ihmetys, ei Zbyszkon sanojen johdosta,\nvaan siksi, että kaikki oli mennyt niin nopeasti. Tapa vannoutua\njonkun naisen ritariksi ei ollut tosin puolalaista alkuperää, mutta\nMasoviassa, joka oli Saksan rajalla ja jossa oli usein ulkolaisia\nritareja vieraissa, oli se hyvin tunnettu. Ruhtinatar oli kuullut\nsiitä puhuttavan jo aikoja sitten suuren isänsä hovissa, jossa kaikkia\nlänsimaisia tapoja pidettiin arvossa, eikä hän sen tähden nähnyt\nZbyszkon lupauksessa mitään sellaista, mikä olisi sopimatonta hänelle\ntai Danusialie. Päinvastoin, hän iloitsi siitä, että rakas tyttö alkoi\nviehättää ritarien sydämiä ja katseita.\n\nHymyillen hän kääntyi tytön puoleen.\n\n-- Danusia! Danusia! Tahdotko oman ritarisi?\n\nTyttö hypähti kolme kertaa ilosta ja kietoutui ruhtinattaren kaulaan\nhuutaen niin iloisesti kuin hänelle olisi luvattu jotakin sellaista\nhauskaa, mikä on vain vanhemmille ihmisille luvallista:\n\n-- Tahdon, tahdon, tahdon!\n\nRuhtinatar nauroi, että kyyneleitä nousi hänen silmiinsä, ja koko hovi\nseurasi esimerkkiä. Kun hän oli vapautunut Danusian syleilystä, hän\nkääntyi Zbyszkon puoleen sanoen:\n\n-- Mutta millä tavalla tahdot osoittaa, että olet tämän naisen ritari?\n\nZbyszko oli naurun aikana tullut vakavaksi ja vastasi nyt juhlallisesti\nyhä edelleen polvistuneena:\n\n-- Lupaan hänelle, että Krakovassa ripustan siihen ravintolaan, johon\nasetun asumaan, kilpeni ja ilmoituksen, jossa tiedoitetaan, että neiti\nDanuta Jurandowna on kaikkien kuningaskuntain kaunein ja hyveellisin\nneito. Ken sitä ei myönnä, sen kanssa tulen kamppailemaan, kunnes\njompikumpi kaatuu.\n\n-- Hyvä! Näen, että tunnet ritaritapoja. Entä vielä?\n\n-- Sitten, koska herra Mikolaj Dlugolas on nähnyt, että neiti\nDanuta Jurandownan äiti kuoli erään saksalaisen tähden, jolla oli\nriikinkukonsulkia kypärässä, niin minä lupaan tuoda muutamia sellaisia\nsulkia ja laskea ne neitini jalkain juureen.\n\nRuhtinatar kysyi nyt vakavasti:\n\n-- Lupaatko todellakin?\n\n-- Niin totisesti kuin Jumala ja pyhä risti minua auttakoot! -- vastasi\nZbyszko. -- Ja olen valmis kirkossa papin edessä toistamaan lupaukseni.\n\n-- On kerrassaan kiitettävää taistella kansamme katkeraa vihollista\nvastaan, mutta minä säälin sinua, sillä olet nuori ja saatat kaatua.\n\nNyt astui Macko esille. Hän oli tähän saakka vain olkapäitään\nkohauttaen kuunnellut muitten puheita, mutta nyt täytyi hänenkin saada\npuhua.\n\n-- Mitä tähän asiaan tulee, armollinen ruhtinatar, niin älkää olko\nhuolissanne, -- sanoi hän. -- Jokainen voi kaatua taistelussa, mutta\naatelismiehelle, olkoon hän vanha tai nuori, se on kunniaksi. Vaikka\ntämä veljenpoikani on vielä nuori, hän on jo taistellut sekä jalan että\nratsain, keihäin ja kirvein, lyhyin ja pitkin miekoin, haarniskassa\nja ilman. Uusi tapa on sellainen, että ritari vannoo palvelevansa\nneitoa, joka miellyttää häntä, ja jos Zbyszko lupaa naiselleen\nriikinkukonsulkia, niin minä en suinkaan varoita häntä siitä. Hän on\njo lyönyt merkkinsä moneen saksalaiseen ja lyököön edelleenkin, niin\nkunniaksipa tuo vain on hänelle.\n\n-- Kuulenpa, että Danusia on saanut oivallisen ritarin, -- virkkoi\nruhtinatar ja huomautti tytölle: -- Istuhan nyt minun paikalleni, koska\nolet päähenkilö täällä, mutta älä naura, sillä se ei nyt sovi.\n\nDanusia kävi ruhtinattaren paikalle istumaan. Hän yritti parhaansa\nollakseen arvokkaan näköinen, mutta hänen siniset silmänsä hymyilivät\npolvistuneelle Zbyszkolle, eikä hän voinut olla liikuttamatta jalkojaan.\n\n-- Anna hänelle hansikkaasi, -- sanoi ruhtinatar. Danusia ojensi\nhansikkaansa Zbyszkolle, joka otti ne kunnioittavasti ja painoi ne\nhuulilleen sanoen:\n\n-- Minä kiinnitän ne kypärääni, ja huonosti käy sen, joka uskaltaa\nniitä tavoittaa.\n\nSitten hän suuteli Danusian käsiä ja jalkoja ja nousi seisoalleen.\nMutta samassa hänen vakava arvokkuutensa katosi, sillä hän oli ylen\nonnellinen ajatellessaan olevansa täysi mies koko tämän hovin silmissä,\nja hän heilutti Danusian hansikkaita huudahtaen iloisesti ja uhkaavasti:\n\n-- Varokoot nyt saksalaiset riikinkukonsulkiaan!\n\nSilloin astui ravintolaan sama munkki, joka jo oli talossa käynyt,\nkahden vanhemman munkin seurassa. Luostarin palvelijat kantoivat\nsisään koreja, joissa oli viininassakoita ja muita kiireessä koottuja\nherkkuja. Kun kaksi lisäksi tullutta munkkia valitti, ettei ruhtinatar\nollut asettunut luostariin, niin tämä toisti sen, minkä oli jo\naikaisemmin sanonut. Sovittelujen jälkeen tuli päätetyksi, että\nruhtinatar aamumessun jälkeen söisi aamiaisen luostarissa hovinsa\nkanssa. Kohteliaat munkit kutsuivat muutkin krakovalaiset aateliset\nja Mackon, jolla muutenkin oli asiaa luostariin. Nuori Zbyszko oli\nkutsuja kuulematta juossut pihalle vaunujensa luo ja käskenyt erään\nvartijan tuomaan sieltä ravintolan väentupaan suuren vaatearkun.\nSiellä hän muutti ylleen toisen puvun voidakseen arvokkaammin esiintyä\nruhtinattaren ja Danusian seurassa. Palmikoi hiuksensa hätäisesti\nvetäen niiden yli silkkiverkon, jossa oli merenvahakappaleita ja\noikeita helmiä. Puki sitten ylleen valkoisen, kultaompeluksin\nkoristetun silkkitakin, sitoi ympärilleen vyön ja pisti siihen\ntikarin, jossa oli hopeahelainen norsunluukahva. Kaikki oli uutta,\nhohtavaa ja vailla veritahroja, vaikkakin se oli sotasaalista ja saatu\neräältä nuorelta friisiläiseltä, joka oli ristiritarien palveluksessa.\nViimeksi Zbyszko veti jalkoihinsa kirjavat housut, joiden toinen haara\noli vihreä- ja punaraitainen ja toinen punasinervän ja keltaisen\nkirjava sekä ylhäältä ruudukkaat kuin shakkipelin lauta. Kun vielä\npurppuranpunaiset, pitkänokkaiset kengät oli vedetty jalkoihin, niin\nnuori ritari lähti koreana ja komeana ravintolasaliin. Hänen tulonsa\nvaikutti voimakkaasti. Ruhtinatar iloitsi nähdessään, minkä komean\nritarin hän oli valinnut Danusialle. Tyttö hypähti tulijaa vastaan,\nmutta joko ritarin kauneuden tai ihailevan hoviseurueen puheensorinan\nhämmentämänä hän pysähtyi puolitiehen, painoi katseensa alas, pani\nkätensä ristiin ja alkoi punastuneena ja hämillään liikutella\npeukaloitaan.\n\nNyt lähestyivät muutkin: ruhtinatar itse, hovilaiset, soittoniekat\nja munkit. Masovialaiset neitoset katselivat ihastuneina Zbyszkoa\nharmitellen jokainen, ettei tämä ollut valinnut häntä ritarinaisekseen.\nVanhemmat ihmettelivät Zbyszkon kallisarvoista pukua. Näin muodostui\nhänen ympärilleen piiri uteliaita, joiden keskessä Zbyszko seisoi\ntyytyväisesti hymyillen ja kääntyen hiukan paikallaan, jotta paremmin\nvoisivat nähdä hänet.\n\n-- Kuka se on? -- kysyi eräs munkeista.\n\n-- Se on eräs ritari, tuon aatelismiehen veljenpoika, -- vastasi\nruhtinatar osoittaen Mackoon. -- Nuorukainen on juuri valinnut Danusian\nritarinaisekseen.\n\nMunkitkaan eivät ihmetelleet, sillä ylhäisissä suvuissa, joissa\ntämä länsimainen tapa oli tunnettu, oli melkein jokaisella naisella\nritarinsa, olkoonpa, että nainen oli naimisissakin. Jos ritari valitsi\nneitosen, ei hänestä silti tullut sulhasta, vaan päinvastoin neitonen\nmeni usein naimisiin jonkun muun kanssa, jolloin ritari edelleen\npalveli naista, jos tahtoi olla uskollinen.\n\nHiukan enemmän munkit ihmettelivät Danusian nuoruutta. Suuri kuningatar\nJadwiga oli ollut 15-vuotias tullessaan Unkarista, ja 13-vuotiaatkin\ntytöt menivät toisinaan naimisiin. Muuten, nyt katseltiin enemmän\nZbyszkoa kuin Danusiaa, ja kuunneltiin Mackoa, joka ylpeänä\nveljenpojastaan kertoi, kuinka tämä oli saanut niin kallisarvoisen\npuvun.\n\n-- Vuosi ja yhdeksän viikkoa sitten, -- kertoi hän, -- olimme kutsutut\nvieraisiin saksilaisten ritarien luo. Siellä oli muuan ritari\nkaukaisesta friisien maasta, joka on meren rannalla, ja hänen poikansa,\njoka oli kolme vuotta vanhempi Zbyszkoa. Kerran eräissä kutsuissa alkoi\nnuori friisiläinen moittia Zbyszkoa siitä, että tämä oli viiksetön\nja parraton. Zbyszko suuttui, tarttui moittijan leukaan ja kiskaisi\nsiitä parran putipuhtaaksi. Tämän johdosta me sitten ottelimme hurjan\nkaksintaistelun elämästä ja kuolemasta.\n\n-- Me? -- kysyi Dlugolasin Mikolaj.\n\n-- Niin, isä asettui poikansa puolelle ja minä Zbyszkon. Neljä miestä\nsiinä kamppaili vieraitten läsnäollessa tallatulla maalla. Sopimus oli\nsellainen, että voittaja saisi voitetun vaunut, hevoset ja palvelijat.\nJa Jumala oli meidän puolellamme. Me löimme friisit, mutta suurella\nvaivalla, sillä he olivat urhoollisia ja voimakkaita. Saimme aimo\nsaaliin: neljät vaunut kaksivaljakkoineen, neljä suurta orhia, yhdeksän\npalvelijaa ja kahdet sellaiset sotavarusteet, jollaisia meillä harvoin\nnäkee. Kypärämme tosin ruhjoutuivat, mutta Jumala lohdutti meitä muulla\ntavaralla: eräs arkku oli nimittäin täynnä kallisarvoisia vaatteita.\nTuo Zbyszkon pukukin oli siellä.\n\nKuulijat alkoivat nyt katsella Mackoa ja hänen veljenpoikaansa\nsuuremmalla kunnioituksella, ja Mikolaj Dlugolas virkkoi:\n\n-- Aika poikia tosiaankin!\n\n-- Kyllä me nyt uskomme, että tuo nuorukainen tuo riikinkukonsulkia!\n\nMacko nauroi, mutta hänen jäntereisillä kasvoillaan oli jotakin\npetomaista.\n\nSillä välin olivat luostarin palvelijat ottaneet koreista esille viiniä\nja muita herkkuja, ja ravintolan piiat kantoivat sisälle höyryäviä\nsuuria kulhoja, joilla oli munakokkelia ja savustettua makkaraa, mikä\nkaikki kiihotti kovasti ruokahalua. Vieraat tunsivat olevansa nälkäisiä\nja kokoontuivat ruokapöydän ympärille.\n\nKukaan ei istuutunut ennen ruhtinatarta, joka asettui pitkän pöydän\nsivustalle osoittaen Zbyszkolle ja Danusialle paikan vastapäätä\nitseään. Sitten hän sanoi Zbyszkolle:\n\n-- Asiaan kuuluu, että syöt samalta lautaselta kuin Danusia, mutta älä\nastu hänen varpailleen pöydän alla, äläkä koskettele hänen polviaan,\nkuten muut ritarit usein tekevät, sillä tyttö on vielä niin nuori.\n\n-- Enhän minä, armollinen rouva, -- vastasi Zbyszko, -- ennen kuin ehkä\nparin kolmen vuoden kuluttua, kun olen ehtinyt täyttää lupaukseni ja\nkun tämä marja on kypsynyt. Mutta mitä hänen varpaisiinsa tulee, niin\ntuskinpa voisin niille astua, vaikka tahtoisinkin, sillä ne keikkuvat\nkoko ajan ilmassa.\n\n-- Se on totta, -- myönsi ruhtinatar. -- Minua ilahduttaa kuulla, että\ntunnet hovitapoja.\n\nSeurasi hiljaisuus, sillä kaikki alkoivat syödä. Zbyszko leikkasi mitä\nrasvaisimpia makkaranpaloja ja tarjosi Danusialle tai pisteli niitä\nsuoraan tytön suuhun. Tämä oli iloissaan siitä, että niin komea ritari\nhäntä palveli, ja hymyili sekä ritarilleen että ruhtinattarelle.\n\nKun ruokailu oli päättynyt, niin luostarinpalvelija alkoivat kaataa\nmakeata ja tuoksuavaa viiniä maljoihin, miehille runsaammin, naisille\nvähemmän. Sitten tarjottiin pähkinöitä, sekä kotimaisia että\nitalialaisia. Vieraat ottivat niitä halukkaasti, ja hetken kuluttua\nkuului joka puolelta pähkinänkuorten paukahtelua, kun niitä hampaissa\nmurskattiin. Nyt Zbyszkon ritarillisuus pääsi oikein näkyviin, sillä\nhän ei ahnastellut ulkomaan herkkuja itselleen eikä pureskellut\npähkinöitä rikki hampaissa, kuten muut, vaan murskasi niitä sormissaan\nja poimi sydämen Danusialle. Sitten hän nosti kämmenensä suun eteen ja\npuhalsi kuoret kattoon niin voimakkaasti, että ne rapisivat. Danusia\nnauroi niin, että ruhtinatar pelkäsi hänen pakahtuvan ja sen tähden\nkielsi sitä leikkiä enää jatkamasta, mutta nähdessään, kuinka hauskaa\ntytöllä oli, hän kysyi:\n\n-- No, Danusia, onko hauskaa, kun on oma ritari?\n\n-- Oi -- kyllä! -- tyttö huudahti.\n\nJa sitten hän pisti esiin pienen, ruusunpunaisen sormensa, kosketti\nsillä Zbyszkon valkoista silkkitakkia, mutta veti sormen samassa\ntakaisin kysyen:\n\n-- Onko hän huomennakin minun?\n\n-- Sekä huomenna että sunnuntaina, vieläpä kuolemaan saakka, -- Zbyszko\nvastasi.\n\nKun vielä oli tarjottu rusinapiirakoita, tahtoivat toiset tanssia,\ntoiset kuulla soittoa tai Danusian laulua. Mutta Danusia oli aterian\nlopulla alkanut nyökytellä päätään ja siristellä silmiään. Pari kertaa\nhän vielä katsoi ruhtinattareen ja Zbyszkoon, kunnes pää painui\ntuottavasti nuoren ritarin olkapäätä vasten, ja -- tyttö nukahti.\n\n-- Nukkuuko hän? -- ruhtinatar kysyi. -- Kas siinä on nyt ritarinaisesi.\n\n-- Hän on minulle vielä rakkaampi unessa kuin joku muu tanssissa, --\nvirkkoi Zbyszko istuen liikkumatta, jottei herättäisi tyttöä.\n\nMutta tyttö ei herännyt edes soittoon, vaikka jotkut polkivat\ntahtia tai helistivät astioita. Vasta kun kukot olivat kiekuneet ja\nkirkonkellot alkaneet, soida ja kaikki sen johdosta nousseet huutaen:\n\"Messuun! Messuun!\" Danusia heräsi.\n\n-- Jumalan kunniaksi menemme jalkaisin, -- ruhtinatar sanoi, tarttui\nunisen Danusian käteen ja lähti ulos hovinsa saattamana.\n\nAamu sarasti idässä, mutta lännessä kuu vielä kalpeana kumotti. Maailma\nheräsi kasteisena, iloisena, levänneenä.\n\n-- Kaunista säätä Jumala meille suo, mutta helle tulee olemaan\nrasittava, -- sanoi ruhtinatar hovilaisilleen.\n\n-- Eipä vahingoksi, -- lohdutti Mikolaj Dlugolas. -- Lepäämme\nluostarissa ja ajamme illaksi Krakovaan.\n\n-- Saapuaksemme parahiksi juhliin.\n\n-- Juhlia onkin siellä joka päivä...\n\n-- Saadaanpa nähdä, miten Danusian ritari käyttäytyy.\n\n-- Kelpo sotureja ovat!... Kuulitteko, mitä kertoivat siitä\nkaksintaistelusta?\n\n-- Ehkä liittyvät hoviimme, sillä heillä näytti olleen neuvottelua\njostakin asiasta.\n\nMacko, joka ei ollut tyytyväinen asiain menoon, oli tahallaan\njärjestänyt niin, että hän ja Zbyszko saivat kävellä muiden jäljessä\nvoidakseen puhella keskenään. Hän sanoi:\n\n-- Sinulle ei todellakaan ole kaikesta tästä mitään hyötyä. Mutta\nminä koetan päästä kuninkaan puheille, vaikkapa tämän hovin kanssa,\nniin saamme ehkä jotakin. Ottaisin kovin mielelläni linnan tai\nkartanon. No, se nähdään. Bogdaniecin me lunastamme, sillä mitä isämme\novat omistaneet, se on meidänkin omistettava. Mutta mistä otamme\ntalonpoikia? Mitä apotti on sinne vienyt, ne hän ottaa mukanaan pois.\nKartano ilman talonpoikia ei ole mitään. Huomaa nyt, mitä sanon: sinä\nsaat antaa neitosille lupauksia niin paljon kuin haluat, mutta lähde\nMielsztynin herran johdolla ruhtinas Witoldin puolesta tataareja\nvastaan, sillä Witold on antelias ja tuntee sinut jo, joten voit haalia\norjia ihan rajattomasti, sillä tataareja on maailmassa kuin muurahaisia.\n\nJa Macko, joka oli kärkäs maalle ja muulle omaisuudelle, alkoi\nhaaveilla:\n\n-- Hyvä Jumala! Jospa olisi vähintään viisikymmentä raatajaa\nBogdaniecissa! Kyllä erämaa silloin muuttuisi, ja me rikastuisimme.\n\nMutta Zbyszko ravisti päätään kieltävästi.\n\n-- Mitä ihmettä Bogdaniecissa tekisi sellaisilla villeillä, jotka\nsyövät hevosenlihaa eivätkä tunne maanviljelystä!... Sitä paitsi olen\nvannonut ottavani kolme saksalaista kypärätöyhtöä. Mistä sellaisia saa\ntataarien joukosta?\n\n-- Olet vannonut, se oli typerää, mutta onkohan sellainen vala\npidettävä pyhänä?\n\n-- Minun ritarikunniani on kysymyksessä!\n\n-- Mutta miten kävi Ryngallan asiassa?\n\n-- Ryngalla myrkytti ruhtinaansa, ja erakko vapautti minut valastani.\n\n-- Yhtä hyvin voi Tyniecin apotti vapauttaa sinut nyt. Onhan apotti\nenemmän kuin erakko, joka muuten näytti ihan rosvolta.\n\n-- Mutta minä en sitä tahdo.\n\nMacko pysähtyi ja kysyi vihaisen näköisenä:\n\n-- No, miten sinä haluat sitten?\n\n-- Ajakaa itse Witoldin luo, mutta minä en lähde.\n\n-- Penikka! Kuka siinä tapauksessa kumartaisi kuninkaalle?... Etkö\nsääli minun vanhoja luitani?\n\n-- Kyllä teidän luunne kestävät, vaikka puu kaatuisi päällenne. Tunnen\nmyötätuntoa teitä kohtaan, mutta Witoldin luo en halua.\n\n-- Mitä sitten aiot?... Haukkametsästäjäksi vai soittoniekaksi\nmasovialaisen hoviin?\n\n-- Miksikäs ei? Koska mörisette, ettekä kuuntele, niin möriskää sitten.\n\n-- Minne sinä oikeastaan aiot? Eikö Bogdaniec merkitse sinulle mitään?\nKynsilläkö kynnät sen peltoja?... Ilman työväkeä?...\n\n-- Ettekö ole kuullut, mitä rusiinit sanovat tataareista, että\nniitä ei saa kiinni arolla. Kuinka minä saksalaisilta ottamillamme\nraskasjalkaisilla hevosilla pääsisin heihin käsiksi? Ja millaista\nsaalista saisin? Löyhkääviä turkiksia eikä mitään muuta.\n\nMacko vaikeni, sillä Zbyszkon sanoissa oli paljon perää, mutta hetken\nkuluttua hän virkkoi:\n\n-- Kyllä ruhtinas Witold palkitsisi sinua.\n\n-- Ohhoh! Itse tiedätte: kenelle antaa runsaasti, kenelle taas ei\nmitään.\n\n-- Mutta minne sinä sitten aiot?\n\n-- Jurand Spychowilaisen luo.\n\nMacko tiukkasi vihaisena nahkakauhtanansa vyötä ja sanoi:\n\n-- Näyt olevan sokaistu!\n\n-- Mutta kuulkaahan toki, -- sanoi Zbyszko rauhallisesti. -- Mikolaj\nDlugolas kertoi, että Jurand etsii kostoa saksalaisille puolisonsa\nkuoleman tähden. Lähden auttamaan häntä. Olettehan itse sanonut, ettei\ntarvitse pelätä saksalaisia, kun tunnen heidän taistelutapansa. Sitä\npaitsi voin siellä rajamailla pikemmin hankkia ne luvatut riikinkukon\nsulat, jotka tulevat tuomaan minulle saalistakin. Lopuksi: saksalainen\nmaaorja on tataaria monta vertaa parempi. Sellaisen kun asettaa\nmetsämaalle asumaan, niin kyllä kelpaa. --\n\n-- Mutta oletko sinä aivan järkesi menettänyt, poika? Mehän olemme nyt\nsaksalaisten kanssa rauhan kannalla, eikä sodasta ole tietoakaan.\n\n-- Hyvänen aika! Ovatko karhut nyt tehneet sovinnon lampaitten ja\nmehiläisten kanssa! Hahaa! Ettekö tiedä, että vaikka suuret sotajoukot\neivät nyt sotia käy keskenään ja vaikka kuningas ja suurmestari ovat\nvarustaneet pergamentille kirjoitetut sopimukset sineteillään, niin\nrajalla on kuitenkin kovin rauhatonta? Siellä saksalaiset varastavat\nkarjaa, polttavat kyliä ja ahdistavat linnoja. Ryöstävätpä talonpoikia\nja naisiakin. Entä kauppiaat majataloissa? Muistakaa vain, kuinka asiat\nolivat ennen omien sanojenne mukaan. Ettekö muista, kuinka Nalencz\nvangitsi 40 ritaria, jotka olivat matkalla ritarikunnan päämiehen\nluo, eikä vapauttanut heitä, ennenkuin suurmestari lähetti hänelle\nkuormallisen kultaa? Jurand Spychowilainen tekee samoin.\n\nHetken aikaa he astelivat vaieten. Sillä välin aamu valkeni kokonaan,\nja auringon kirkkaat säteet valaisivat kallioita, joille luostari oli\nrakennettu.\n\n-- Jumala voi antaa menestystä kaikkialla, -- virkkoi Macko vihdoin\niloisemmin. -- Rukoile siunausta Häneltä.\n\n-- Niin, varmaa on, että kaikki on Hänen armonsa ansiota.\n\n-- Ja ajattele Bogdaniecia, sillä minä epäilen, että sinä tuon hempukan\ntähden tahdot Jurandin luo.\n\n-- Älkää puhuko hänestä semmoista, muuten suutun. Minä mielelläni\nkatselen tyttöä, sitä en kiellä, mutta ette tekään ole koskaan nähnyt\nsuloisempaa neitoa?\n\n-- Minä viis siitä, miltä hän näyttää, mutta ota hänet, kun on tullut\ntäysikasvuiseksi, jos hän todellakin on ylhäistä sukua.\n\nZbyszkon nuoret kasvot loistivat onnen hymyä.\n\n-- Ehkä. Voihan ritarin naisesta tulla ritarin puoliso! Kukapa tietää,\nvaikka vanhoilla päivillänne saisitte vielä keinutella pienokaisia\npolvillanne.\n\nNyt hymyili jo Mackokin ja aivan leppyneenä hän huudahti:\n\n-- Rakeita, rakeita!... tulkoon niitä kuin rakeita! Vanhuudessa iloa ja\nkuoleman jälkeen pelastus ja autuutta. Sen suokoon meille hyvä Jumala.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nRuhtinatar Danuta, Macko ja Zbyszko olivat jo ennenkin olleet\nTyniecissä, mutta moni hovilainen oli siellä nyt ensi kertaa ja\nihmetteli kaunista luostaria ja sen hammasmaisesti rakennettuja\nmuureja, jotka kohosivat jyrkänteiltä, sekä muita linnamaisia\nrakennuksia. Nämä ylpeät muurit ja rakennukset, puutarhat vuoren\njuurella ja hyvätuoksuiset pellot, jotka levisivät laajalti\nluostarin ympärillä, todistivat rikkautta, jollaiseen nämä vieraat\nköyhästä Masoviasta eivät olleet tottuneet ja jota he nyt sitä\nenemmän ihmettelivät. Maan muissakin osissa oli vanhoja, rikkaita\nbenediktiläisiä luostareja, mutta yksikään niistä ei vetänyt\nvertoja Tyniecille, jonka maatilukset olivat laajemmat kuin monen\nruhtinaskunnan ja jonka tulot saattoivat herättää kateutta monessa\nkuninkaassakin siihen aikaan.\n\nLyhentääkseen matkaa ruhtinatar pyysi erästä munkkia kertomaan vanhan\nja kauhean Walgierzin tarinan, jonka hän oli kuullut jo Krakovassa,\njoskin vain osapuilleen.\n\nHovineidot kokoontuivat tiheäksi piiriksi ruhtinattaren ympärille ja\nastelivat verkalleen mäkeä ylös.\n\n-- Kertokoon veli Hidulf Walgierzista, joka juuri hänelle eräänä yönä\nnäyttäytyi, -- vastasi muuan munkki katsellen toista, harmaahapsista,\nkumaraa munkkia.\n\n-- Oletteko todellakin omin silmin hänet nähnyt? -- ruhtinatar kysyi.\n\n-- Kyllä, -- vastasi munkki synkästi, -- sillä toisinaan hän Jumalan\ntahdon mukaisesti saa jättää helvetin ja ilmaantua maailmalle.\n\n-- Milloin?\n\nMunkki katsoi tovereihinsa ja vaikeni, sillä tiedettiin kertoa, että\nWalgierzin henki ilmaantui ihmisille silloin, kun luostarin muurien\nsisäpuolella alkoi näkyä tapain turmelusta ja maailmallisuutta. Mutta\nkun väitettiin myös, että Walgierzin haamu tiesi sotaa ja muuta\nonnettomuutta, niin veli Hidulf vastasi jonkin aikaa vaiettuaan:\n\n-- Hänen ilmestymisensä ei tiedä hyvää.\n\n-- Minä en ainakaan tahtoisi häntä nähdä, -- sanoi ruhtinatar tehden\nristinmerkin. -- Mutta miksi hän on helvetissä, koska hän, mikäli olen\nkuullut, vain kosti jonkin kärsimänsä vääryyden?\n\n-- Vaikka hän olisikin ollut hyveellinen koko elämänsä ajan, -- vastasi\nmunkki ankarasti, -- hän olisi kuitenkin tullut tuomituksi, sillä hän\neli pakanallisena aikana, eikä hänen perisyntinsä tullut siis kasteessa\npestyksi pois.\n\nSamassa tumma varjo kulki ruhtinattaren kasvojen yli, sillä hän muisti,\nettä hänen suuri isänsä, jota hän rakasti kaikesta sydämestään, oli\nkuollut pakanuudessa ja joutui ikuisesti kärsimään.\n\n-- Kuunnelkaamme nyt! -- sanoi hän hetken vaiettuaan.\n\nJa veli Hidulf alkoi kertoa:\n\nPakanuuden aikana eli mahtava kreivi, jota komeutensa tähden sanottiin\nWalgierz Kauniiksi. Koko tämä seutu oli hänen ja kaikki aateliset\nkartanot idässä aina Sandomierziin ja lännessä Opoleen saakka olivat\nhänen vasallejaan. Hänen karjalaumojaan ei kukaan voinut laskea,\nja Tyniecissä hänellä oli torni täynnä rahoja, kuten saksalaisilla\nristiritareilla on nykyään Marienburgissa.\n\n-- Niin on, se on totta! -- keskeytti ruhtinatar.\n\n-- Ja hän oli suurikasvuinen kuin jättiläinen, -- jatkoi munkki, --\nja niin voimakas, että tempasi tammia juurineen maasta. Kauneudessa,\nluutunsoitossa ja laulussa ei kukaan vetänyt hänelle vertoja. Kerran,\nollessaan vieraissa Ranskan kuninkaan hovissa, prinsessa Helgunda, joka\njuuri aikoi ruveta nunnaksi, rakastui häneen ja karkasi hänen kanssaan\nTynieciin, jossa he elivät synnissä, sillä yksikään pappi ei tahtonut\nvihkiä heitä avioliittoon. Wislicassa hallitsi siihen aikaan Wislaw,\nPopielin kuningassukua. Tämä oli Walgierzin poissaollessa hävittänyt\nTyniecin kreivikuntaa. Nyt Walgierz hyökkäsi Wislawin linnaan, voitti\nja vei hänet vangiksi Tynieciin varomatta sitä, että mikä nainen\nhyvänsä, joka vain näki Wislawin, oli heti valmis pettämään isänsä,\näitinsä ja puolisonsa. Niin teki myöskin Helgunda, joka petti miehensä,\ntuon voimakkaan jättiläisen, ja jätti hänet sidottuna Wislawin käsiin.\nTämä vei hänet Wislicaan. Mutta Rynga, Wislawin sisar, joka kuuli\nWalgierzin laulavan maanalaisessa vankilassa, rakastui nyt vuorostaan\nWalgierziin ja vapautti hänet. Walgierz kuristi Wislawin ja Helgundan\nja heitti heidän ruumiinsa korppien syötäväksi palaten itse Ryngan\nkanssa Tynieciin.\n\n-- Eikö hän tehnyt oikein? -- kysyi ruhtinatar.\n\nMutta veli Hidulf sanoi:\n\n-- Jos hän olisi ottanut kasteen ja lahjoittanut jotakin Tyniecin\nbenediktiläismunkeille, niin Jumala olisi ehkä antanut hänelle hänen\nsyntinsä anteeksi, mutta koska hän ei sitä tehnyt, niin hänen täytyi\nnyt kärsiä helvetin tulessa.\n\n-- Mutta oliko benediktiläisiä munkkeja jo siihen aikaan\nkuningaskunnassa?\n\n-- Ei ollut, sillä täällä asui vain pakanoita.\n\n-- Kuinka hän olisi siinä tapauksessa voinut ottaa kasteen ja tehdä\nheille lahjoituksia?\n\n-- Hän ei voinutkaan, ja juuri sen tähden täytyy hänen nyt kärsiä\nhelvetin tuskia, -- vastasi munkki ankarasti.\n\n-- Niin! Se on oikein! -- kuului ääniä.\n\nSillä välin ruhtinatar lähestyi luostarin pääporttia, jonka\nluona apotti odotti tulijoita munkkien ja eräiden aatelismiesten\nseurassa. Luostarissa oleskeli usein \"ekonomeja\", \"advokaatteja\",\n\"prokuraattoreja\" sekä muita luostarien virkamiehiä. Sitä paitsi oli\nPuolassa paljon sellaisia aatelismiehiä ja ritareja, jotka olivat\nottaneet läänitykseksi luostarin maita, ja sellaisia oli nyt juuri\nTyniecin luostarissa apotin luona vieraissa. He odottelivat Krakovan\njuhlallisuuksia, mutta kun pääkaupungissa oli ollut mahdoton saada\nasuntoa, niin he majailivat nyt täällä. Näin ollen saattoi \"abbas\ncentum villarum\" tervehtiä ruhtinatarta tavallista suuremman seurueen\nkanssa.\n\nApotti oli pitkäkasvuinen mies, jolla oli kuivahkot, mutta\nviisaannäköiset kasvot, puhtaaksi ajeltu päälaki ja harmaa hiuskiehkura\nohimoilla. Hänen otsallaan oli arpi, joka nähtävästi oli merkki\nsotaisista nuoruusvuosista. Hänen silmänsä katsoivat terävästi mustain\nkulmakarvain alta. Hänen yllään oli kaapu, kuten muillakin munkeilla,\nmutta kaulassa oli kultavitjat, joista riippui kultainen, jalokivillä\nkoristettu risti, hänen arvoasemansa tunnusmerkki. Koko hänen\nolemuksensa todisti ylhäistä miestä, joka oli tottunut hallitsemaan ja\nluottamaan itseensä.\n\nMutta apotti tervehti kuitenkin ruhtinatarta hyväntahtoisesti,\nvieläpä nöyrästi, sillä hän muisti, että ruhtinattaren puoliso oli\nsamaa ruhtinaallista masovialaista sukua kuin kuninkaat Wladyslaw ja\nKazimierz sekä naispuolelta myös nykyinen hallitseva kuningatar, joka\noli maailman ehkä suurimman valtakunnan hallitsijatar. Apotti kumarsi\nsyvään, teki oikealla kädellään ristinmerkin ruhtinattarelle ja koko\nhoville ja lausui:\n\n-- Ole tervetullut, armollinen rouva, luostariveljien vaatimattomiin\nsuojiin. Meidän suojeluspyhimyksemme, pyhä Benedictus Nursialainen,\npyhä Maurus, pyhä Bonifacius ja pyhä Benedictus Anianelairen sekä\nmyöskin Johannes Tolomealainen, antakoot sinulle terveyttä ja onnea ja\nsiunatkoot sinua seitsemän kertaa päivässä elämäsi loppuun saakka!\n\n-- He olisivat varmaan kuuroja, jolleivät kuulisi niin suuriarvoisen\napotin sanoja, -- vastasi ruhtinatar kohteliaasti, -- etenkin kun\nolemme tulleet tänne messuun ja sen aikana aiomme rukoilla heidän\nsuojelustaan.\n\nNäin sanoen ruhtinatar ojensi apotille kätensä, jota tämä hovitapojen\nmukaisesti suuteli notkistaen polveaan, ja sen jälkeen he astuivat\nyhdessä luostarin portista sisälle. Nähtävästi heitä oli jo odotettu,\nsillä samassa kellot alkoivat soida, torventoitottajat puhaltaa ja\nsuuret kuparirummut jymistä huumaavasti. Ruhtinattareen, joka ei\nollut syntynyt kristityn kansan keskuudessa, jokainen kirkko vaikutti\nvoimakkaasti, varsinkin tämä Tyniecin, sillä harva kirkko saattoi\nkilpailla sen kanssa loistossa. Hämäryys täytti pyhäkön sisustan, mutta\nsuuren alttarin luona näkyi valoa, joka yhtyi vahakynttiläin hohtoon\nvalaisten kultaukset ja leikkaukset. Täydelliseen messuasuun pukeutunut\nmunkki astui alttarin eteen, kumarsi ruhtinattarelle ja alkoi messun.\n\nRunsaasti suitsutettu, tuoksuva pyhäsavu, joka kierteli hiljalleen\npapin ja alttarin ympäri pitkinä suikaleina, kohosi verkalleen ylös\nlisäten temppelin salaperäisyyttä ja juhlallisuutta. Anna Danuta\nkohotti päätään taaksepäin, pani kätensä ristiin ja alkoi rukoilla\nhartaasti. Mutta kun kirkoissa vielä siihen aikaan harvinaiset urut\nalkoivat soida, milloin mahtavasti kuin ukkonen, milloin pehmeästi kuin\nenkelien äänet, silloin ruhtinattaren katse kohosi korkeutta kohti, ja\nsuloinen autuuden tunne täytti hänen mielensä, ikäänkuin taivaan ihana\nnäky olisi avautunut hänen eteensä.\n\nYhtä hartaasti, vaikka vähemmällä vavistuksella rukoili koko hovi.\nZbyszko polvistui muiden taakse ja uskoi itsensä Jumalan huostaan.\nHän vilkaisi toisinaan Danusiaan, joka istui ruhtinattaren vieressä\nsilmät ummessa. Nuori ritari ajatteli, että tyttö oli todella ritarin\narvoinen, mutta että lupauskin sisälsi aika paljon. Nyt, kun olut ja\nviinit, joita ravintolassa oli juotu, olivat haihtuneet, hän alkoi\nhiukan huolissaan tuumia, millä tavalla saisi lupauksensa täytetyksi.\nSotaa ei ollut. Rauhattomalta rajalta voisi luultavasti helpostikin\nlöytää jonkun töyhtöpäisen saksalaisen, mutta siinä oli omakin pää\nkysymyksessä. Eikä niitä töyhtöjä ole jokaisen saksalaisen kypärässä,\nkorkeintaan kreiveillä ja sen semmoisilla. Jollei sotaa tule, niin\nsaattaa vuosia vierähtää, ennen kuin saa kokoon nuo kolme sulkaa.\nKun ei ole ritarivyötä, niin saattaa kutsua kaksintaisteluun vain\nsellaisia, joilla ei tätä vyötä ole. Mutta Zbyszko toivoi saavansa vyön\npiakkoin turnajaisissa, joita kuningas tulisi pitämään ristiäisten\naikana, sillä olihan hän jo aikoja sitten tullut siksi ansioituneeksi.\nEntä sitten? Hän lähtisi Jurandin luo kaatamaan nihtejä -- siinä\nkaikki. Mutta ristiritarien nihdeillä ei ole riikinkukonsulkia päässä,\nkun eivät ole ritareja.\n\nNähdessään, ettei hän ilman Jumalan armollista apua voisi päästä\npälkähästä, hän alkoi rukoilla:\n\n\"Anna, hyvä Jeesus, sodan syttyä ristiritarien ja saksalaisten\nkanssa, jotka ovat sinun kuningaskuntasi ja kaikkien niitten kansojen\nvihollisia, jotka eivät Sinun Pyhää Nimeäsi tunnusta. Siunaa meitä ja\nkukista heidät, jotka palvelevat pikemmin helvetin ruhtinasta kuin\nSinua kantaen sydämessään vihaa meitä kohtaan suuttuneina enimmin\nsiitä, että kuninkaamme ja kuningatar ovat kääntäneet Liettuan\nkristinuskoon, mikä estää heitä surmaamasta palvelijoitasi entiseen\ntapaan. Rankaise heitä pahuutensa tähden!\n\n\"Mutta minä, syntinen Zbyszko, lupaan tehdä parannuksen ja huudan\narmoasi viiden haavasi ääressä, että lähettäisit minulle kolme\nsellaista ylhäistä saksalaista, joilla on riikinkukonsulkia kypärässä,\nja että antaisit minulle voiton heistä. Tämä siitä syystä, että olen\nritarikunniani kautta luvannut ne sulat neiti Danusialle, Jurandin\ntyttärelle ja Sinun palvelijattarellesi.\n\n\"Siitä saaliista, joka tulee minun osakseni, minä annan rehellisesti\nkymmenennen osan pyhälle kirkolle, jotta Sinullakin, hyvä Jeesus,\nolisi hyötyä ja kunniaa minusta ja jotta tietäisit, että olen antanut\nlupaukseni Sinulle täydestä sydämestäni enkä tyhjin sanoin. Niinkuin\ntämä on totta, niin auta minua, amen!\"\n\nSitä mukaa kuin hän rukoili, hänen sydämensä lämpeni yhä enemmän, ja\nhän lisäsi vielä sellaisen lupauksen, että sen jälkeen kuin Bogdaniec\non tullut lunastetuksi takaisin, hän antaa kirkolle kaiken sen vahan,\nminkä mehiläiset kokoavat vuoden aikana pesiin. Hän toivoi, ettei\nMacko-setä tulisi tätä vastustamaan ja että Jeesus tulisi tästä\nvahasta iloiseksi ja auttaisi mitä pikimmin. Ajatus näytti hänestä\nniin onnistuneelta, että koko hänen sielunsa täyttyi ilosta. Hän\noli jokseenkin varma siitä, että oli tullut kuulluksi ja että sota\ntulisi piakkoin alkamaan. Hänestä tuntui siltä kuin käsivarsien ja\njalkojen voimat olisivat kasvaneet nyt niin suuriksi, että hän yksinään\nhoitelisi kokonaisen lippukunnan. Ajattelipa hän jo, että kun hän nyt\noli tehnyt Jumalalle uusia lupauksia, niin hän voisi samalla lisätä\nDanusialle vielä kaksi saksalaista. Mutta viisaus vei voiton, ja hän\npelkäsi sillä ehkä liiaksi koettelevansa Jumalan kärsivällisyyttä. Sitä\npaitsi hänen varovaisuutensa kasvoi, kun hän messun jälkeen kuunteli\naamiaisella apotin ja Anna Danutan välistä keskustelua.\n\nRuhtinaiden ja kuninkaiden puolisot osoittivat ristiritareille suurta\nystävyyttä osaksi hurskaudesta tai niiden runsaiden lahjojen tähden,\njoita ritarikunnan suurmestari heille antoi. Hurskas Jadwiga esteli\neläessään mahtavan puolisonsa vihaa purkautumasta heitä vastaan,\nmutta Anna Danuta, joka oli heidän tähtensä joutunut kärsimään julmia\nperhesuruja, vihasi heitä sydämensä pohjasta. Kun apotti häneltä\ntiedusteli Masovian asioita, niin hän alkoi katkerasti valittaa\nritarikuntaa:\n\n-- Mitäpä hyvää kuuluisi maasta, jolla on sellaisia naapureja? Rauha on\nolevinaan, lähettiläitä ja kirjelmiä vaihdetaan, mutta siitä huolimatta\nei ole päivänkään rauhaa. Ken illalla käy rajan läheisyydessä\nnukkumaan, ei koskaan tiedä, herääkö kahleissa, miekan terä kurkulla\nvai palava katto päänsä päällä. Valat, sinetit ja pergamentit eivät\nestä petosta. Kuinka kävi Zlotoryjassa, josta ruhtinas raahattiin\nvankeuteen mitä syvimmän näennäisen rauhan aikana? Ristiritarit\nväittivät, että mainittu linna olisi voinut käydä heille vaaralliseksi.\nMutta linnoja rakennetaan puolustukseksi eikä hyökkäyksiä varten, ja\nmilläpä ruhtinaalla ei olisi oikeutta rakentaa linnoja omalle maalleen?\nRistiritarit eivät siedä heikkoa eivätkä voimakastakaan, sillä heikkoa\nhe halveksivat ja voimakkaan koettavat kaataa. Joka heille hyvää tekee,\nsen he pahalla palkitsevat. Onko maailmassa toista ritarikuntaa,\njoka olisi muissa kuningaskunnissa saanut osakseen sellaista\nhyväntahtoisuutta kuin puolalaisilta ruhtinailta -- mutta miten he ovat\npalkinneet? Vain vihaa, ryöstöjä, petoksia, sotia on sieltä saatu. Ja\nturhaa olisi valittaa, sillä he eivät piittaa edes Rooman paavista. Nyt\nhe ovat lähettäneet edustajiaan ristiäisiin, mutta vain siksi, että\nsillä lepyttäisivät mahtavan kuninkaan vihat, joita he ovat herättäneet\nilkitöillään Liettuassa. Sydämessään he aina tulevat ajattelemaan\nkuningaskunnan ja koko Puolan kansan hävittämistä.\n\nApotti kuunteli tarkkaavasti, nyökäytteli päätään ja virkkoi vihdoin:\n\n-- Tiedän, että komttuuri Lichtenstein, jota pidetään suuressa arvossa\nylhäisen sukuperänsä, rohkeutensa ja viisautensa tähden, on saapunut\nKrakovaan lähetystön johtajana. On mahdollista, että armollinen rouva\nsaattaa piankin nähdä hänet, sillä hän lähetti minulle eilen tiedon\ntulostaan tänne Tynieciin.\n\nKuultuaan uutisen ruhtinatar alkoi uudelleen valittaa:\n\n-- Sanotaan, että suuri sota on tulossa -- Jumala suokoon! -- ja\nettä siinä kuningaskunta ja kaikki, jotka puhuvat jotakin puolan\nsukukieltä, olisivat yhdellä ja kaikki saksalaiset ja ritarikunta\ntoisella puolella. Tästä sodasta on kuulemma olemassa jonkun pyhimyksen\nennustus...\n\n-- Birgitan... -- keskeytti oppinut apotti. -- Kahdeksan vuotta sitten\nhänet hyväksyttiin pyhimysten luetteloon.\n\nZbyszko alkoi vapista ilosta eikä voinut olla kysymättä:\n\n-- Tuleeko se piankin?\n\nMutta apotti joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaan kysymystä.\n\n-- Nuoret ritarimme iloitsevat tästä sodasta, -- jatkoi ruhtinatar,\n-- mutta vanhemmat ja ymmärtäväisemmät sanovat: Me emme pelkää\nsaksalaisia, vaikka heidän voimansa ja mahtinsa onkin suuri, emmekä\nheidän keihäitään yhtä vähän kuin miekkojaan, mutta me pelkäämme\nristiritarien pyhäinjäännöksiä, sillä niille ihmisen voima ei mahda\nmitään.\n\nNyt Anna Danuta katsoi levottomasti apottiin ja lisäsi sitten\nhiljaisella äänellä:\n\n-- Heillä kuulemma on palanen pyhän ristin puuta. Kuinka sellaisia\nvastaan voisi taistella menestyksellä?\n\n-- Ranskan kuningas on lähettänyt sitä heille, -- vastasi apotti.\n\nSeurasi pitkä hiljaisuus, jonka Mikolaj Dlugolas, liikanimeltään\nSotakirves, tuo viisas ja kokenut soturi keskeytti.\n\n-- Minä olen ollut ristiritarien vankina, -- sanoi hän, -- ja nähnyt\nmainittua pyhäinjäännöstä kannettavan kulkueissa. Mutta sitä paitsi\non Olivan luostarissa muitakin tällaisia jäännöksiä, joita ilman\nritarikunta ei olisi voinut kohota sellaiseen mahtavuuteen.\n\nBenediktiläismunkit kurkottelivat päätään puhujaa kohti ja kysyivät\nuteliaasti:\n\n-- Kertokaa, mitä siellä on.\n\n-- Siellä on palanen Pyhän Neitsyen pukua, Maria Magdaleenan\nkulmahammas, oksa siitä palavasta pensaasta, jossa Jumala näyttäytyi\nMoosekselle, pyhän Liberiuksen käsi ja niin paljon muita pyhimysten\nluita, että niitä ei voisi edes laskea, vaikkapa ottaisi varpaat\nsormien avuksi.\n\n-- Niin, kuinka sellaisia vastaan voisi sotaa käydä? -- toisti\nruhtinatar huoahtaen.\n\nApotti rypisteli otsaansa ja vaipui ajatuksiinsa.\n\n-- Raskasta on heidän kanssaan sodankäynti, -- hän sanoi vihdoin, --\nsillä he ovat munkkeja, joiden kauhtanassa on risti. Mutta jos he\nelävät kovin syntisesti, niin voi olo heidän luonaan käydä pyhimyksille\nvastenmieliseksi, ja silloin ne pikemmin vähentävät kuin lisäävät\nheidän voimiaan. Jumala säästäköön kristittyä verta, mutta jos\ntästä sota tulee, niin kyllä meidänkin maassamme on ihmeitä tekeviä\npyhäinjäännöksiä, jotka taistelevat puolestamme. Ääni sanoo pyhän\nBirgitan kautta: \"Minä tein heistä hyödyllisiä mehiläisiä ja asetin\nheidät asumaan kristittyjen maiden rajoille, mutta he ovat nousseet\nminua vastaan. Sillä he eivät välitä sieluista eivätkä sääli sitä\nkansaa, joka on pakanuudesta kääntynyt katoliseen uskoon ja minun\npuoleeni. He ovat tehneet ihmisistä orjia eivätkä opeta heille Jumalan\nkäskyjä, vaan kieltävät sakramentteja nauttimasta tuottaen siten heille\nvielä suurempia tuskia kuin jos olisivat pysyneet pakanoina. Ja he\nkäyvät sotia levittääkseen maallista valtaansa. Sen tähden on se aika\nvielä tuleva, jolloin hampaat kiskotaan heidän suustaan, oikea käsi\nheiltä hakataan pois ja oikea jalka halvaantuu, jotta he huomaisivat,\nmitä syntiä ovat tehneet.\"\n\n-- Jumala suokoon! -- Zbyszko huusi.\n\nToistenkin ritarien ja munkkien luottamus kasvoi suuresti, kun he\nkuulivat nämä ennustuksen sanat. Apotti kääntyi ruhtinattaren puoleen\nja lisäsi:\n\n-- Luottakaa siis Jumalaan, armollinen rouva, sillä heidän päivänsä\novat lasketut pikemmin kuin omanne, ja ottakaa nyt kiitollisen\nsydämen tunteilla vastaan tämä rasia, jossa on erään meidän\nsuojeluspyhimyksemme, pyhän Ptolemeuksen varvas.\n\nRuhtinatar ojensi onnesta vapisevan kätensä, notkisti polveaan,\nvastaanotti rasian ja suuteli sitä. Koko hovi jakoi ilon hänen\nkanssaan, sillä jokainen oli varma siitä, että moinen lahja antaisi\nsiunausta ja onnea heille kaikille, ehkäpä koko ruhtinaskunnallekin.\nOnnellinen oli Zbyszkokin, josta näytti, että sota oli alkava heti\nKrakovan juhlallisuuksien jälkeen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPäivä oli jo kulunut hyvän matkaa iltapuolelle, kun ruhtinatar\nseurueensa kanssa lähti vieraanvaraisesta Tyniecista Krakovaan.\n\nUsein ritarit siihen aikaan lähtiessään suurimpiin kaupunkeihin\nja linnoihin tervehdykselle tuttaviensa luo pukeutuivat täysiin\nsotavarusteisiin. Tosin oli tapana riisua ne jo portin luona, jota\npaitsi isäntä sellaiselle ritarille sanoi juhlallisesti: \"Riisukaa\naseenne, jalo herra, koska olette tullut ystäviin\", -- mutta kuitenkin\n\"sotainen\" vieraisiintulo oli suuremmassa arvossa.\n\nTästä syystä sekä Macko että Zbyszko pukeutuivat komeisiin\npanssareihinsa, jotka olivat friisiläisiltä ritareilta saatua\nvoitonsaalista. Mikolaj Dlugolas, joka oli nähnyt paljon maailmaa ja\nritareja, tunsi heti, että varusteet olivat milanolaisten seppäin\ntekoa, maailman parhaita, ja maksoivat kukin joltisenkin maatilan\nverran. Siitä hän päätti, että nuo friisiläiset ritarit olivat olleet\nvarakkaita ja ylhäisiä, ja hänen kunnioituksensa Mackoa ja Zbyszkoa\nkohtaan nousi suuresti.\n\nSuhteettoman korkeista satuloistaan Macko ja Zbyszko katselivat\nylpeästi hoviväkeen. Molemmilla oli keihäs kädessä, miekka vyöllä\nja kirves satulassa. Kilpensä he olivat jättäneet mukavuuden vuoksi\nvaunuille, mutta ilman niitäkin he näyttivät siltä kuin olisivat\nmatkalla sotaan eivätkä rauhalliseen kaupunkiin.\n\nMolemmat pysyttelivät lähellä niitä vaunuja, joissa ruhtinatar ja\nDanusia ajoivat yhdessä komean hovinaisen Ofkan kanssa, joka oli\njäänyt leskeksi. Danusia katseli erittäin innostuneesti rautapukuisia\nritareja, ja ruhtinatar otti tuon tuostakin muistorasian poveltaan\nvieden sen huulilleen.\n\n-- Olen kovin utelias näkemään pyhäinjäännöstä, -- sanoi hän vihdoin,\n-- mutta minä en avaa rasiaa itse, sillä se saattaisi suututtaa\npyhimystä. Krakovan piispa avatkoon rasian.\n\nSiihen varovainen Mikolaj vastasi:\n\n-- Hm, paras on olla päästämättä sitä käsistä, sillä se on kovin\nherkullinen palanen.\n\n-- Totta puhutte, -- virkkoi ruhtinatar hetken mietittyään ja lisäsi\nsitten: -- Pitkään aikaan kukaan ei ole tehnyt minua niin iloiseksi\nkuin tuo hyvä apotti lahjallaan ja viisailla sanoillaan, joilla hän\nkarkoitti minusta ristiritarien aiheuttaman pelon.\n\n-- Viisaasti hän puhui, -- puuttui Macko puheeseen. -- Wilnon edustalla\nristiritareilla oli myös pyhäinjäännöksiä mukanaan. Mutta kuitenkin!\nMeidän miestemme tarvitsi vain sylkäistä kouraan ja heiluttaa kirvestä,\nniin kyllä kypärejä putoili ja päitä myös. Pyhimykset auttavat, mutta\nainoastaan niitä oikeudenmukaisia ihmisiä, jotka taistelevat todella\nJumalan nimen puolesta. Armollinen rouva, minä luulen, että jos sota\nsyttyisi ja kaikki saksalaiset auttaisivat ristiritareja, niin me\nkuitenkin voittaisimme, sillä meidän kansamme on suurempi ja Jumala\non antanut meille enemmän voimaa jäseniin. Ja mitä pyhäinjäännöksiin\ntulee, niin onhan meilläkin Swientokrzyzin luostarissa palanen pyhää\nristiä.\n\n-- Se on totta, -- myönsi ruhtinatar, -- mutta meidän aarteemme\npidetään luostarissa ja heidän kuljetetaan mukana taisteluissa.\n\n-- Se on aivan yhdentekevä, sillä Jumalalle ei etäisyys merkitse mitään.\n\n-- Niinkö? -- kysyi ruhtinatar kääntyen viisaan Mikolajn puoleen, joka\nvastasi:\n\n-- Sen voi jokainen piispa todeta. Rooma on kaukana, mutta paavi\nhallitsee maailmaa, sitä suuremmalla syyllä siis Jumala.\n\nNämä sanat rauhoittivat ruhtinattaren kokonaan, ja hän johti\nkeskustelun Tynieciin ja sen ihanuuksiin. Ei ihmetelty ainoastaan\nluostarin rikkautta, vaan yleensä koko seudun hyvinvointia ja\nhedelmällisyyttä. Kylät olivat tiheään asuttuja, hedelmäpuita\noli runsaasti, oli lehmuskujia, puissa haikaranpesiä ja alempana\nolkikattoisia mehiläispesiä. Maantien kahden puolen oli monenlaisia\nviljavainioita. Kauempana näkyi havumetsää, paikoin tammistoja ja\nlepikköjä, mutta myös kosteita, matalia niittyjä vesilintuineen. Sitten\noli taas kumpuja, kyliä, viljavainioita. Nähtävästi oli kansa ahkeraa\nja maahenkistä. Minne katsoikin, näytti kuin maasta olisi maito ja\nhunaja vuotanut, rauha ja onni uhkunut.\n\n-- Täällä tahtoisin elää ja kuolla! -- sanoi ruhtinatar.\n\n-- Itse Isä Jumala hymyilee sellaiselle maalle, -- arveli Mikolaj\nDlugolas, -- ja siunaa sen kansaa. Mutta kuinka voisi muuten ollakaan,\nkun koko maassa ei ole sellaista kolkkaa, minne kirkonkellojen kumahdus\nei kuuluisi! Onhan tunnettua, että pahat henget eivät voi sietää sitä\nääntä, ja sen tähden niiden on täytynyt paeta suuriin metsiin ja\nUnkarin rajalle.\n\n-- Minä ihmettelen, -- virkkoi rouva Ofka, -- että Walgierz, josta\nmunkit kertoivat, voi näyttäytyä Tyniecissa, missä kellot soivat\nseitsemän kertaa päivässä.\n\nTämä huomautus teki Mikolajn ensin sanattomaksi, mutta sitten tämä\nharkiten vastasi:\n\n-- On huomattava, että Jumalan työt ovat käsittämättömiä, ja sitä\npaitsi on muistettava, että hän saa joka kerta erikoisen luvan siihen.\n\n-- Joka tapauksessa olen iloinen, ettemme yöpyneet luostariin. Minä\nvoisin kuolla pelosta, jos tuo jättiläinen näyttäytyisi minulle.\n\n-- Eipä tiedä, sillä sanotaan, että hän on julman kaunis.\n\n-- Vaikka hän olisi paljon kauniimpikin, niin minä en ainakaan tahtoisi\nsuuteloa sellaiselta, jonka suusta lieskat lentävät.\n\n-- Mistä tiedätte, että hän tahtoisi suudella teitä? Ruhtinatar\npurskahti nauramaan, ja heti hänen jäljessään herra Mikolaj ja molemmat\nritarit Bogdaniecista. Nauroipa Danusiakin, vaikkei hän tiennyt, miksi\nnaurettiin. Mutta rouva Ofka kääntyi suuttuneen näköisenä Mikolajn\npuoleen sanoen:\n\n-- Mieluummin kuitenkin suutelo häneltä kuin teiltä.\n\n-- Varokaa kutsumasta sutta metsästä, -- vastasi Mikolaj iloisesti,\n-- sillä hän harhailee usein Krakovan ja Tyniecin välillä varsinkin\niltaisin. Ajatelkaas, jos hän kuulisi sananne ja ilmaantuisi teille\njättiläisen haamussa!\n\n-- Silloin minä tiuskaisisin! -- vastasi Ofka.\n\nMutta samassa Bogdaniecin Macko, joka korkeasta satulastaan näki\nkauemmaksi kuin muut, pysähdytti ratsunsa ja huudahti:\n\n-- Hyvä Jumala, mikä tuo on?\n\n-- Mikä?\n\n-- Tuolta kummulta ajaa jättiläinen meitä vastaan!\n\n-- Sana muuttui lihaksi! -- ihmetteli ruhtinatar. -- Älkää puhuko\nmitään!\n\nMutta Zbyszko kohosi jalustimille ja virkkoi:\n\n-- Totisesti, jättiläinen, Walgierz, ei kukaan muu!\n\nAjaja pysähdytti peloissaan vaunut, teki ristinmerkkejä ja katseli\nkummulla jättiläismäistä ratsastajaa.\n\nRuhtinatar kohottautui vaunuissaan, mutta painui samassa kalpeana\ntakaisin. Danusia kätki päänsä hänen pukunsa poimuihin. Hovimiehet\nja -naiset, jotka olivat ratsastaneet vaunujen takana, pysähtyivät\nryhmäksi niiden ympärille. Vaikka miehet ihmeissään naureskelivatkin\nvielä, olivat heidän katseensa levottomia, ja neitoset kalpeita. Mutta\nMikolaj pysyi rauhallisena sanoen:\n\n-- Älkää pelätkö, armollinen rouva. Eihän aurinko ole vielä laskenut,\nja vaikka olisikin jo yö, niin kyllä pyhä Ptolemeus on sentään toista\nkuin Walgierz.\n\nSillä välin seisoi tuntematon ratsastaja liikkumatta kummun harjalla.\nLaskevan auringon valossa saattoi aivan selvästi nähdä hänen tavattoman\nsuuren vartalonsa. Etäisyys hänestä ruhtinattaren seurueeseen oli\narviolta noin kolmesataa askelta.\n\n-- Miksikä se siellä seisoo? -- kysyi soittaja.\n\n-- Koska mekin seisomme, -- vastasi Macko.\n\n-- Nyt se katselee meihin kuin valitakseen jonkun meistä uhrikseen, --\nhuomautti toinen soittaja. -- Jospa tietäisin, että se on ihminen eikä\nmikään paholainen, niin ajaisin luo ja löisin luutullani kallon halki.\n\nNaisten pelko oli kasvanut siihen määrään, että he alkoivat rukoilla\nääneen. Mutta Zbyszko, joka tahtoi kunnostautua ruhtinattaren ja\nDanusian nähden, sanoi:\n\n-- Minä ajan sinne. Mitäpä minä Walgierzista!\n\nDanusia alkoi puoleksi itkien huutaa: \"Zbyszko! Zbyszko!\" -- mutta\nnuori ritari kannusti jo ratsuaan ja karahdutti pois päättäen, että\nvaikkapa se olisi itse Walgierz, niin hän lävistää ratsastajan\nkeihäällä.\n\n-- Jättiläiseltä näyttää, kun seisoo kummulla, -- huomautti\ntarkkasilmäinen Macko. -- Kookas mies, mutta ihminen kuitenkin... Hm!\nAjanpa minäkin sinne, jottei heidän välillään syntyisi turhaa jähinää.\n\nKarahduttaessaan Zbyszko mietti, laskisiko samalla keihäänsä\nhyökkäykseen vai katsoisiko lähempää, miltä mies näyttää. Piti\ntarkastelemista viisaampana, sillä lähestyessään tuntematon ratsastaja\nkadotti yliluonnollisen suuret mittasuhteensa, vaikka olikin aika\nkookas, kuten hevosensakin. Sitä paitsi hänen yllään ei ollut\nsotisopaa, vaan valkoinen viitta ja sen alla vihreä nuttu sekä\nkellonmuotoinen samettilakki päässä. Hän oli aivan liikkumaton, pää\nkohotettuna ylöspäin, sillä hän rukoili nähtävästi iltarukoustaan.\n\n-- Mitäpä minä Walgierzista! -- ajatteli Zbyszko. Tämä oli jo\nlähellä, kun rukoilija huomasi Zbyszkon loistavan sota-asun, hymyili\nystävällisesti ja lausui:\n\n-- Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!\n\n-- Iankaikkisesti.\n\n-- Siellä lienee Masovian ruhtinatar seurueineen matkalla?\n\n-- Niin on.\n\n-- Tyniecistäkö tulette?\n\nMutta tähän kysymykseen tuntematon ei saanut vastausta, sillä Zbyszko\noli hämmästynyt niin kovasti, ettei ollut edes kysymystä kuullut. Hän\nei ollut uskoa silmiään nähdessään tuntemattoman takana kymmenkunta\nratsumiestä, joiden etunenässä oli loistavaan sotisopaan, valkoiseen,\nmustalla ristillä koristettuun viittaan ja teräskypärään pukeutunut\nsoturi huojuvine riikinkukonsulkineen.\n\n-- Ristiritari! -- kuiskasi Zbyszko.\n\nJa hän ajatteli, että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa ja\nlähettänyt hänelle saksalaisen ritarin ja että tätä Jumalan\narmoa oli myös käytettävä. Ennen kuin hän oli ennättänyt tointua\nhämmästyksestään, hän kallistui satulassaan etunojaan, laski keihään\nja huutaen sukunsa sotahuudon: rakeita! rakeita! hän karahdutti\nristiritaria kohti.\n\nTämä oli myös hämmästynyt, pidätti hevostaan ja tuijotti Zbyszkoon\nlaskematta keihästä, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt, että juuri hänestä\noli kysymys.\n\n-- Keihäs alas! -- ärjyi Zbyszko kannustaen ratsuaan. Välimatka heidän\nvälillään lyheni. Kun ristiritari näki, että hyökkäys oli tähdätty\nhäneen, niin hän laski keihäänsä. Zbyszkon keihään kärki oli jo aivan\nlähellä toisen rintaa, kun yht'äkkiä voimakas käsi taittoi keihään kuin\nruo'on ja nykäisi sitten ohjaksista niin lujasti, että ratsun kaviot\npainuivat maahan ja hevonen pysähtyi kuin lyötynä siihen paikkaan.\n\n-- Hullu mies! Mitä teet? -- kuului syvä, uhkaava ääni. -- Sehän on\nlähettiläs!\n\nZbyszko katseli ympärilleen ja tunsi tuon kookkaan miehen, jota oli\npidetty Walgierzina.\n\n-- Päästä! Kuka olet? -- huusi hän tarttuen kirveeseen.\n\n-- Kirves pois! Jumalan nimessä, kirves pois, muuten heitän hevoselta!\n-- huusi toinen yhä uhkaavammin. -- Olet loukannut kuninkaallista\nmajesteettia ja joudut oikeuteen.\n\nSitten tämä kääntyi niiden ratsumiesten puoleen, jotka ajoivat\nristiritarin takana, ja huusi:\n\n-- Tänne!\n\nSillä välin ajoi Macko levottomana paikalle. Hänestäkin Zbyszko\noli menetellyt niin typerästi, että juttu saattoi päättyä pahasti,\nmutta Macko oli kuitenkin valmis kamppailemaan, jos tarvittaisiin.\nTuntemattoman ratsastajan ja ristiritarin koko joukkue käsitti tuskin\nenempää kuin viisitoista miestä, jotka olivat varustetut keihäin ja\njousin, joten kaksi ritaria täysissä varusteissa saattoi ajatella\ntaistelua menettämättä kokonaan toivoansa. Macko arveli, että jos\nlain rangaistus kohtaisi Zbyszkoa, niin olisi ehkä parasta taistella\nnyt näiden läpi ja painua piiloon, kunnes myrsky menisi ohi. Hänen\nkasvonsa vääntyivät kuin purevan suden, kun hän tunkeutui Zbyszkon ja\ntuntemattoman miehen väliin ja kysyi miekkansa kahvaa puristaen:\n\n-- Mitä miehiä olette? Millä oikeudella?...\n\n-- Oikeuteni on kuninkaalta, joka on käskenyt minua valvomaan\njärjestystä seudulla, -- vastasi tuntematon, -- ja minua sanotaan\nPowala Taczewalaiseksi.\n\nMacko ja Zbyszko katsoivat hämmästyneinä ritariin, pistivät aseensa\npois ja painoivat päänsä alas, ei pelosta, vaan siksi, että heidän\nedessään oli kuningaskunnan mitä kuuluisin ritari ja ylhäinen\naatelismies, jota soittoniekatkin lauluissaan ylistivät ritarillisuuden\nja miehuuden esikuvana. Nyt tuo ritari edusti sitä paitsi kuningasta,\njoten hyökkäys hänen kimppuunsa saattoi tuottaa kuolemanrangaistuksen.\n\nMacko jäähtyi heti ja lausui kunnioittavasti:\n\n-- Kunnia ja kumarrus teille, kuuluisa ja miehuullinen ritari!\n\n-- Samoin teille, -- vastasi Powala, -- vaikka en olisi tahtonut tehdä\ntuttavuuttanne näin raskaissa oloissa.\n\n-- Kuinka niin? -- kysyi Macko. Powala kääntyi Zbyszkoon päin.\n\n-- Mitä olet tehnyt, nuori mies? Hyökännyt yleisellä maantiellä\nlähettilään kimppuun! Tokko tiedät, mikä sellaisesta odottaa?\n\n-- Hyökkäsi lähettilään päälle, kun oli nuori ja typerä, mutta hänen\non helpompi tehdä jotakin kuin harkita, -- sanoi Macko. -- Ei pitäisi\nhäntä tuomita, ennen kuin kerron koko jutun.\n\n-- Minä en tuomitse, mutta minun asiani on vangita hänet...\n\n-- Mitä!? -- huudahti Macko silmäillen synkästi joukkoa\n\n-- Kuninkaan käskyn mukaisesti. Seurasi hetken hiljaisuus.\n\n-- Hän on aatelismies, -- virkkoi Macko vihdoin.\n\n-- Vannokoon sitten ritarikunniansa kautta, että kutsuttaessa menee\ntuomioistuimen eteen.\n\n-- Vannon kunniani kautta! -- huudahti Zbyszko.\n\n-- Hyvä on. Mikä on nimenne?\n\nMacko sanoi heidän nimensä ja vaakunamerkkinsä.\n\n-- Jos kuulutte ruhtinatar Januszowan hoviin, niin pyytäkää häntä\npuhumaan puolestanne kuninkaalle.\n\n-- Emme kuulu hoviin. Liettuasta, ruhtinas Witoldin luota tulemme.\nJospa emme olisi koskaan tätä hovia tavanneet! Se aiheutti koko\nonnettomuuden.\n\nNyt Macko alkoi kertoa, mitä ravintolassa oli tapahtunut. Samassa hän\nkiivastui Zbyszkolle, jonka ajattelemattomuus oli syynä huoliin, ja\ntiuskaisi:\n\n-- Jospa olisit kaatunut Wilnon luona! Mitä ihmettä sinä ajattelit,\nsenkin villisian porsas?\n\n-- Kun olin tehnyt lupaukseni, -- sanoi Zbyszko siihen, -- rukoilin\nJumalaa lähettämään minulle muutamia saksalaisia. Ja kun nyt näin\nriikinkukonsulat ja mustaristisen viitan, niin ääni huusi minussa:\n\"Iske saksalaista!...\" Ja kukapa ei olisi sitä tehnyt?\n\n-- Kuulkaahan, -- keskeytti Powala. -- En soisi teille mitään pahaa,\nsillä näen selvästi, että nuori mies on ollut ajattelematon eikä\npahansuopa. Mielelläni jättäisin hänen tekosensa silleen ja ajaisin\neteenpäin, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta vain siinä\ntapauksessa, että komttuuri ei puhu kuninkaalle asiasta. Pyytäkää, ehkä\nhänkin säälii nuorukaista.\n\n-- Ennemmin astun tuomioistuimen eteen kuin rukoilen armoa\nristiritarilta! -- huudahti Zbyszko. -- Sitä ei minun ritarikunniani\nsalli.\n\nPowala katsoi häneen tuimasti ja sanoi:\n\n-- Tyhmästi teet. Me vanhemmat tiedämme, mikä ritarille sopii, mikä ei.\nMinut tunnetaan, ja sanon, että jos olisin syynä sellaiseen tekoon, en\nkainostelisi pyytää anteeksi.\n\nZbyszko hämmentyi, mutta katseltuaan ympärilleen hän virkkoi:\n\n-- Tässä on tasainen paikka. Ennemmin ottelisin saksalaisen kanssa\nkaksintaistelun elämästä ja kuolemasta kuin pyytäisin tekoani anteeksi.\n\n-- Hölmö! -- keskeytti Macko. -- Kuinka sinä voisit otella lähettilään\nkanssa, kun hän ei halua tuollaisen nulikan seuraa!\n\nJa Powalan puoleen kääntyen hän lisäsi:\n\n-- Suokaa anteeksi, jalo herra. Poika on tullut sodassa aivan\nriivatuksi. Parempi on, ettei hän saa puhua saksalaisen kanssa,\nsillä hän voisi haukkua hänet pahanpäiväisesti. Mutta minä puhun,\nja jos saksalainen lähettilästehtävästään vapauduttuaan suostuu\nkaksintaisteluun, niin olen minäkin valmis.\n\n-- Hän on ylhäinen ritari, joka ei suostu kenen kanssa hyvänsä, --\nvastasi Powala.\n\n-- Mitä? Onhan minullakin vyö ja kannukset, joten kelpaisin vaikka\nruhtinaalle.\n\n-- Se on totta, mutta älkää puhuko hänelle siitä, jollei hän itse sano\nmitään, sillä pelkään, että hän suuttuisi teille. No niin, Jumalan\nhaltuun nyt vain!\n\n-- Menenpä iskemään silmää puolestasi, -- virkkoi Macko Zbyszkolle. --\nOdota niin kauan.\n\nJa Macko lähestyi ristiritaria, joka istui suuren ratsunsa selässä\nliikkumattomana kuin rautaan valettuna kuunnellen keskustelua. Macko\noli pitkien sotavuosiensa aikana oppinut hieman saksaa ja alkoi nyt\nkomttuurin omalla kielellä selittää, mitä oli tapahtunut, pyytäen\nanteeksi veljenpoikansa ajattelemattomuutta, kun poika oli luullut\nJumalan lähettäneen hänelle saksalaisen ritarin riikinkukonsulkineen.\n\nMutta komttuurin kasvoissa ei näkynyt värähdystäkään. Suorana ja\njäykkänä ja pää pystyssä hän katsoi Mackoon teräksenharmain silmin niin\nvälinpitämättömästi ja samalla halveksivasti kuin hän ei olisi edes\nritaria eikä ihmistäkään katsellut, vaan jotakin aidanseivästä. Macko\nhuomasi sen kyllä, ja vaikka hän jatkoikin kohteliaisuuksiaan, hänen\nmielessään alkoi kiehua ja sanansa muuttua vakinaisemmiksi, samalla\nkun tumma puna nousi hänen ahavoituneille poskilleen. Nähtävästi hänen\ntäytyi toisen kylmän ylimielisyyden rinnalla voittaa itsensä hammasta\npurren.\n\nHyväsydäminen Powala tuli silloin avuksi. Hänkin osasi saksaa, hän oli\nnuorena oleskellut Unkarin, Itävallan, Burgundin ja Böömin hoveissa,\njoissa oli tullut kuuluisaksi ritaritöistään. Hän puhutteli nyt Mackoa\nsaksaksi ja leikilliseen sävyyn:\n\n-- Näettehän, että jalosukuinen komttuuri ei pidä koko juttua sanankaan\narvoisena. Ei ainoastaan meidän kuningaskunnassamme, vaan kaikkialla\nnuorukaiset saattavat menetellä ajattelemattomasti, mutta sellainen\nritari kuin herra komttuuri ei ottele lasten kanssa areenalla yhtä\nvähän kuin tuomioistuimenkaan edessä.\n\nSiihen Lichtenstein kiersi punertavia viiksiään ja sanaakaan sanomatta\nkarahti ratsullaan aivan Mackon ja Zbyszkon ohi, jotka siitä ilveestä\nniin suuttuivat, että hiukset nousivat kypärän alla ja ja käsi puristi\nmiekankahvaa.\n\n-- Odotapa! -- mutisi Macko hampaittensa välistä. -- Kyllä minä sinut\nvielä löydän, kun et ole enää lähettiläänä.\n\nMutta Powala, jota asia myös harmitti, virkkoi:\n\n-- Se sitten. Mutta puhukoon ruhtinatar pojan puolesta, sillä muuten\nhänen voi käydä huonosti.\n\nJa Powala ajoi komttuuri Lichtensteinin jälkeen, hillitsi ja\ntyynnytteli häntä innokkaasti puhuen. Sitten hän palasi Mackon ja\nZbyszkon luo ja sanoi:\n\n-- Olen koettanut puhua puolestanne, mutta hän on tunnoton. Sanoo\nheittävänsä valituksen, jos suostutte hänen vaatimukseensa...\n\n-- Ja mitä hän vaatii?\n\n-- Sanoi pysähtyvänsä Masovian ruhtinatarta tervehtimään. Jos te ajatte\nsinne, nousette hevoselta, paljastatte päänne ja pyydätte anteeksi,\nniin sanoi suostuvansa.\n\nPowala katsoi Zbyszkoon tutkivasti ja lisäsi:\n\n-- Se on aateliselta paljon... ymmärrän, mutta minun täytyy sanoa,\nettä jollet sitä tee, niin kuka tietää, vaikka pyövelin miekka sinua\nodottaisi.\n\nMackon ja Zbyszkon kasvot näyttivät kivettyvän. Seurasi hiljaisuus.\n\n-- No? -- kysyi Powala vihdoin.\n\nMutta Zbyszko vastasi rauhallisesti ja niin vakavasti, kuin hän\nyht'äkkiä olisi tullut 20 vuotta vanhemmaksi.\n\n-- Ihmisen kohtalo on Jumalan kädessä!\n\n-- Mitä sillä tarkoitat?\n\n-- Sitä, että vaikka minulla olisi kaksi päätä, jotka pyöveli\nkatkaisee, niin minulla on vain yksi kunnia, jota en voi tahria.\n\nPowala kävi vakavaksi ja sanoi Mackoon päin kääntyen:\n\n-- Entä te? Mitä sanotte?\n\n-- Sanon, että olen kasvattanut tuon pojan lapsesta saakka... Meidän\nsukumme olemassaolo riippuu nyt hänestä, sillä minä olen jo vanha.\nSillä tavalla hän ei voi pyytää anteeksi, vaikka mätänisi.\n\nMackon ankarannäköiset kasvot alkoivat värähdellä, ja yht'äkkiä hänen\nrakkautensa veljenpoikaan purkautui sellaisella voimalla, että hän\nkietoi rautaiset käsivartensa pojan ympäri ja huusi:\n\n-- Zbyszko! Zbyszko!\n\nNuori ritari hämmästyi, vastasi setänsä syleilyyn ja sanoi:\n\n-- Hyvänen aika! Enpä tiennyt, että pidätte minusta niin kovasti!\n\n-- Näen, että olette oikeita ritareja, -- virkkoi Powala liikuttuneena.\n-- Koska nuori mies on kunniasanalla vannonut, että hän kutsuttaessa\ntulee saapuville, niin minä en vangitse häntä. Teidän tapaisiin miehiin\nvoi luottaa. Pysykää hyvällä mielellä! Saksalainen viipyy Tyniecissa\njonkin päivän, joten minä näen kuninkaan ennen kuin hän ja esitän asian\nmahdollisimman lievässä muodossa. Mutta onni oli, että ennätin taittaa\nkeihään! Suuri onni!\n\nSiihen Zbyszko virkkoi:\n\n-- Jos minä todellakin menetän pääni, niin olisinhan voinut edes hetken\nlohduttaa itseäni sillä, että olen ristiritarin kylkiluita murskannut.\n\n-- Sinä ajattelet vain omaa kunniaasi, mutta et käsitä, että olisit\nhäpäissyt kansaasi! -- selitti Powala kärsimättömästi.\n\n-- Kyllä minä käsitän, -- intti Zbyszko, -- mutta vahinko se oli\nkuitenkin...\n\nPowala kääntyi Mackon puoleen:\n\n-- Jos tuo nuorukainen jotenkin pelastaa nahkansa, niin teidän täytyy\npainaa suojus hänen päähänsä kuin haukalle, muuten hän ei kuole\nluonnollisella tavalla.\n\n-- Kyllä hän pelastuisi, jos ette kertoisi kuninkaalle, mitä täällä on\ntapahtunut.\n\n-- Entä mitä saksalaiselle teemme? Hänen kieltään et sido.\n\n-- Niin, se on totta!...\n\nNäin keskustellen he lähestyivät ruhtinattaren hovia.\n\n-- Kyllä ristiritarin luonne on omituinen, -- virkkoi Powala kuin\nitsekseen. -- Jos hän joutuu vaikeaan asemaan, niin on armelias kuin\nfransiskaanimunkki, nöyrä kuin karitsa ja makea kuin hunaja, mutta\nannapa olla, kun hän tuntee pitelevän valtaa käsissään, niin ei sen\nylpeämpää miestä eikä tunnottomampaa ritaria ole. Jumala näkyy antaneen\nheille kiven sydämen sijaan. Olen asunut usean kansan keskuudessa ja\nnähnyt, kuinka oikea ritari armahtaa heikompaansa sanoen: Minulle ei\nole kunniaksi tallata lyötyä jalkojeni alle. Mutta ristiritari on\njuuri silloin mitä armottomin. Pidä kurkusta äläkä hellitä, muuten käy\nhuonosti. Katsokaa nyt tuota lähettilästä! Hän ei vaatinut ainoastaan\nanteeksipyyntöjä, vaan oli heti valmis nöyryyttämään ja häpäisemään.\nMutta minä iloitsen, jollei hän saa tahtoaan perille.\n\n-- Sitä hän saa odottaa! -- huudahti Zbyszko.\n\n-- Olkaa nyt aivan rauhallisia, muuten hän iloitsee levottomuudestanne.\n\nHe olivat nyt ruhtinattaren seurueen luona. Ristiritari otti kopean,\nhalveksivan ilmeen, mutta he eivät olleet häntä näkevinäänkään. Zbyszko\najoi Danusian luo ja kertoi, että kummulta saattoi selvästi nähdä aina\nKrakovaan saakka, ja Macko alkoi eräille soittajille jutella, minkä\nvoimannäytöksen Powala antoi taittaessaan Zbyszkon keihään kuin kuivan\noksan.\n\n-- Entä miksi hän sen taittoi? -- uteli soittaja.\n\n-- Siksi, että poika sitä lystikseen kohotti saksalaista kohti. Mutta\nsoittaja oli aatelismies ja tiesi, mikä sopii, mikä ei.\n\nHän piti moista pilaa sopimattomana, mutta kun Macko siitä pakisi niin\nkevyesti, niin hänkään ei sitä sydämelleen painanut. Sillä välin alkoi\nsaksalainen harmitella, kun ei Zbyszko eikä Mackokaan laskeutunut\nhevoseltaan. Vihdoin hän ymmärsi, ettei heillä ollut aikomustakaan,\nvaan ovat tahallaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Saksalainen\nsuuttui ja rupesi tekemään lähtöä.\n\nPowala ei voinut olla huutamatta hänen jälkeensä:\n\n-- Ajakaa vain rauhassa, urhoollinen ritari! Maassa on rauha, eikä\nkukaan tule teitä hätyyttämään, jollei kukaties joku pojanviikari!...\n\n-- Vaikka tässä maassa onkin omituisia tapoja, niin minä en etsinyt\nteidän suojaanne, vaan seuraanne, -- vastasi Lichtenstein. -- Toivon,\nettä vielä tavataan hovissa ja muuallakin...\n\nSanoissa oli uhkausta, ja siksi Powala vastasikin vakavasti:\n\n-- Jumala suokoon...\n\nNäin sanoen hän kumarsi ja kääntyi kokonaan ympäri lisäten sitten\npuoliääneen:\n\n-- Kenkku! Minä nostaisin sinut keihään kärjellä satulasta ja pitäisin\nilmassa vaikka kolmen kohtalaisen rukouksen ajan.\n\nSitten Powala alkoi keskustella ruhtinattaren kanssa, jonka hän hyvin\ntunsi. Anna Danuta tiedusteli, missä asioissa hän oli liikkeellä,\nja Powala vastasi ajavansa ympäri kuninkaan käskystä ja pitävänsä\nsilmällä järjestystä, koska Krakovaan oli niin paljon väkeä matkalla\nkaikilta puolilta, minkä johdosta helposti saattaisi jotakin tapahtua,\nkuten juuri täällä. Mutta kun hän arveli aikaa olevan pyytää toiste\nruhtinatarta vaikuttamaan asian ratkaisuun, niin hän kertoi siitä nyt\npuolittain leikillään. Ruhtinatar alkoi nauraa, kun Zbyszko oli ollut\nniin kärkäs riikinkukonsulille, ja muut ilmaisivat ihmetyksensä, kun\nPowala yhdellä kädellä oli katkaissut keihään...\n\nKun Powala mielellään hiukan kehuskeli, niin hän alkoi kertoa niistä\ntöistään, jotka olivat tehneet hänen nimensä niin kuuluisaksi Burgundin\nhovissa Filip Rohkean aikana. Kerran hän oli turnajaisissa ensin\npirstonut vastustajansa keihään ja sitten heittänyt koko miehen\nsatulasta ilmaan keihäänvarren korkeudelle, vaikka mies oli täysissä\nrautaisissa varusteissaan. Filip Rohkea lahjoitti hänelle siitä\nkultaiset vitjat ja ruhtinatar atlaskankaisen puolikengän, jota hän yhä\nvielä kantaa kypärässään.\n\nKaikki ihmettelivät kovasti, paitsi Mikolaj Dlugolas, joka virkkoi:\n\n-- Nykyään ei ole enää sellaisia miehiä kuin minun nuoruudessani eikä\nsellaisia kuin isäni kertomat. Jos aatelinen nykyään särkee panssarin,\nvirittää jousen ilman kampia tai taivuttelee veitsen terää sormissaan,\nniin hän pitää itseään jo Goljatina. Mutta ennen tekivät tytötkin\nsellaisia temppuja.\n\n-- Minä en kiellä, että ihmiset ennen olivat vahvempia, -- vastasi\nPowala, -- mutta kyllä nykyäänkin on vahvoja miehiä. Minulle on Jumala\nsuonut aika paljon voimaa, mutta en silti väitä, että olisin vahvin\ntässä kuningaskunnassa. Oletteko koskaan nähneet Zawiszaa Garbowista?\nHän voittaisi minutkin.\n\n-- Kyllä minä olen hänet nähnyt. Hänellä on niin leveät hartiat kuin\nKrakovan tuomiokirkon kellon laidat.\n\n-- Entä Olesnican Dobko sitten? Eräissä ristiritarien turnajaisissa\nTorunin kaupungissa hän pyyhkäisi maahan kaksitoista ritaria suureksi\nkunniaksi itselleen ja meidän kansallemme...\n\n-- Mutta meidän Staszko Ciolek Masuriasta oli vahvempi kuin te, Zawisza\nja Dobko yhteensä. Kerrotaan, että hän puristi kourassaan tuoreesta\npuupalasesta mehua. [Historiallisesti tosi. -- Tekijän huomautus.]\n\n-- Kyllä minäkin sen teen! -- huusi Zbyszko.\n\nJa ilman, että kukaan pyysi häntä näyttämään, hän juoksi tien syrjään,\ntaittoi oksan puusta ja puristi sitä niin lujasti, että siitä\ntodellakin alkoi tippua mehua.\n\n-- Hyvänen aika! -- huudahti Ofka-rouva. -- Sitä miestä ei saa päästää\nsotaan, sillä mikä suuri vahinko olisikaan, jos hän kaatuisi ennen kuin\non naimisissa.\n\n-- Niin, mikä vahinko! -- toisti Macko.\n\nMutta Mikolaj alkoi nauraa ja ruhtinatar myös. Muut ylistivät Zbyszkon\nvoimia, ja kun siihen aikaan voimaa pidettiin suuremmassa arvossa kuin\nmitään muuta, niin hovineitoset huusivat Danusialle: Iloitse! Tyttö\niloitsikin, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä hyvää hänelle koituisi tuosta\nkatkaistusta oksasta. Zbyszko, joka oli jo unohtanut ristiritarin,\nnäytti niin tyytyväiseltä, että Mikolaj katsoi olevan syytä huomauttaa:\n\n-- Turhaan komeilet voimillasi, sillä on niitä sinua parempiakin. Minä\nen ole sitä nähnyt, mutta minun isäni on ollut todistajana sangen\nmerkillisessä asiassa, mikä tapahtui Rooman keisarin Kaarlen hovissa.\nMeidän kuninkaamme Kazimierz tuli hänelle vieraisiin suuren seurueen\nsaattamana, seurueen, jossa oli juuri tuo voimistaan kuuluisa Staszko\nCiolek. Kerran keisari alkoi kerskua, että hänen väessään on sellainen\nmies, muuan tshekkiläinen, joka kiertää käsivartensa karhun ympäri ja\ntukahduttaa sen syleilyynsä. Järjestettiin esitys, ja tshekkiläinen\ntukahdutti todellakin kaksi karhua. Tämä huolestutti kuningastamme,\njoka pelkäsi joutuvansa lähtemään kotimatkalle häpeän merkeissä ja\njoka sanoi: \"Mutta minun Ciolekia hän ei saata häpeään.\" Päätettiin,\nettä kolmen päivän kuluttua miehet mittelisivät voimiaan. Joukko\nylhäisiä herroja ja ritareja saapui katsomaan jännittävää ottelua\nlinnan pihamaalla. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä tuskin he olivat\nsaaneet toisistaan otteen, kun Ciolek puristi tshekkiläisen selän\npoikki, murskasi kaikki kylkiluut ja kuninkaamme suureksi kunniaksi\npäästi vastustajansa hengettömänä käsistään. [Historiallisesti totta.\n-- Tekijän huomautus.] Sama Ciolek sai siitä pitäen liikanimen\nLuittenmurskaaja. Sitten hän kerran aivan yksin kantoi ylös torniin\nsuuren kellon, kun 20 miestä turhaan oli yrittänyt sitä tehdä.\n[Historiallisesti totta. -- Tekijän huomautus.]\n\n-- Kuinka vanha hän oli? -- kysyi Zbyszko.\n\n-- Nuorenpuoleinen.\n\nSillä välin Powala oli kertonut hiljaa ruhtinattarelle koko totuuden\näsken sattuneesta tapahtumasta ja pyytänyt häntä puhumaan Zbyszkon\npuolesta, joka kukaties saisi raskaasti maksaa menettelynsä.\nRuhtinatar, joka piti Zbyszkosta, huolestui kovasti.\n\n-- Krakovan piispa suhtautuu minuun ystävällisesti, -- sanoi Powala,\n-- ja minä ehkä pyydän häntä ja kuningatarta myöskin puhumaan pojan\npuolesta...\n\n-- Jos kuningatar suostuu, niin ei hiuskarvaakaan tule pojan päästä\nputoamaan, -- sanoi Anna Danuta, -- sillä kuningas kunnioittaa\npuolisoaan suuresti tämän jumalanpelon ja huomenlahjan tähden,\nvarsinkin nyt, kun hedelmättömyyden häpeä on poissa. Mutta\nKrakovassahan on paraikaa kuninkaan rakastettu sisarkin, ruhtinatar\nZiemowitowa. Kääntykää myös tämän puoleen. Minä teen kyllä voitavani.\n\n-- Ja kuningas pitää teistä kovasti, armollinen rouva.\n\n-- Ei kuitenkaan niin paljon kuin sisarestaan, -- ruhtinatar vastasi.\n-- Jos minä saan renkaan, niin hän koko ketjun, minä ketunnahan, hän\nsoopelin. Kuningas ei rakasta omaisistaan ketään niin paljon kuin\nAleksandra-sisartaan, joka tuskin koskaan poistuu linnasta tyhjin\nkäsin...\n\nNäin keskusteltiin ja tultiin lähemmäksi Krakovaa.\n\nMaantie, jolla oli ollut vilkasta liikettä aina Tyniecista saakka,\nmuuttui nyt suorastaan viliseväksi. Oli aatelisia tilanomistajia\nmatkalla kaupunkiin, osaksi varuksiin, osaksi kesäpukuun ja olkihattuun\npukeutuneena. Toiset ratsastivat, toiset ajoivat vaunuissa vaimoineen\nja tyttärineen, jotka tahtoivat nähdä turnajaisia. Paikoin tie oli\naivan ruuhkautunut kauppiaiden rattaista, joilla ei ollut oikeutta ajaa\nKrakovan sivu, jottei kaupunki menettäisi tullimaksujaan. Rattaissa\noli suolaa, vahaa, viljaa, kalaa, vuotia, pellavaa, puita. Toiset\ntulivat kaupungista kuormanaan verkaa, olutta tynnyrittäin ja muita\nkaupunkilaistavaroita. Krakova näkyi jo aivan selvästi: kuninkaallinen\nlinna, puutarhat kaupungin ympärillä, muurit ja kirkot. Jota lähemmäksi\ntultiin, sitä suuremmaksi liikenne kasvoi, ja muurinporttien luona oli\nvarsin vaikea päästä tungoksen läpi.\n\n-- On siinä kaupunkia! Tuskin on toista sellaista koko maailmassa! --\nhuudahti Macko.\n\n-- Täällä on aina kuin markkinoilla, -- selitti eräs soittajista. --\nKoska olitte täällä viimeksi?\n\n-- On siitä jo aikaa. Mutta ihmettelen yhä uudelleen niinkuin ensi\nkertaa nähdessäni, sillä me tulemme erämaasta.\n\n-- Sanotaan, että Krakova on kasvanut aika lailla Jagiellon kuninkuuden\naikana.\n\n-- Se on totta. Kun Liettuan suuriruhtinas astui Puolan\nvaltaistuimelle, avautuivat laajat liettualaiset ja venäläiset maat\nKrakovan kaupalle, minkä jälkeen kaupungin väkiluku ja hyvinvointi\novat keskeytymättä kasvaneet. Krakova on nyt maailman huomattavimpia\nkaupunkeja.\n\n-- Ristiritarien kaupungit ovat myös huomattavia, -- arveli lihava\nsoittoniekka.\n\n-- Jospa niihin vain pääsisi käsiksi, -- virkkoi Macko. -- Kyllä\nsilloin kelpaisi!...\n\nSillä välin Powala tuumi aivan muita asioita, nimittäin nuoren Zbyszkon\njuttua, joka kenties tulisessa ajattelemattomuudessaan voisi viedä\nnuoren miehen suden suuhun. Vaikka Powala olikin ankara taistelussa,\nniin hänen voimakkaassa rinnassaan oli todella kyyhkysen sydän.\n\n-- Minä harkitsen harkitsemistani, -- sanoi hän ruhtinattarelle,\n-- onko minun kerrottava kuningattarelle, mitä on tapahtunut. Jos\nristiritari ei valita, niin koko juttu jää sikseen, mutta jos hän\nvalittaa, niin olisi ehkä parempi, että kuningas tietäisi sen jo\netukäteen, muuten hän voisi suuttua.\n\n-- Jos ristiritari voi jonkun tuhota, niin kyllä se sen tekee, --\nvastasi ruhtinatar. -- Minä kehoitan Zbyszkoa liittymään meidän\nhoviimme. Ehkä kuningas ei rankaise hovilaista ankarasti...\n\nJa hän kutsui luokseen Zbyszkon, joka hyppäsi alas ratsultaan ja\nsaatuaan kuulla asian, polvistui iloisena ruhtinattaren jalkain\njuureen, sillä nuori mies ei liittynyt seurueeseen niin paljon\nturvallisuuden tähden kuin siksi, että saisi olla Danusian\nläheisyydessä.\n\nSillä välin Powala kääntyi Mackon puoleen kysyen:\n\n-- Missä tulette asumaan?\n\n-- Majatalossa.\n\n-- Ne ovat jo aivan täynnä.\n\n-- Siinä tapauksessa menemme erään kauppias Amylejn luo, jonka tunnen.\nEhkä hän antaa yösijan.\n\n-- Minä ehdottaisin asettumaan luokseni. Veljenpoikanne voisi asua\nruhtinattaren hovimiesten kanssa, mutta parempi on, ettei hän ole\nkuninkaan käden ulottuvilla. Suuttumuksen ensimmäisessä kiihkossa hän\nvoi tehdä sellaista, jota toisessa ei tee. Sitä paitsi teidän täytyisi\njakaa vaunut, kuormat, palvelusväki, jos te asettuisitte erikseen, mikä\nolisi hankalaa. Mutta minun luonani teidän on hyvä ja olette turvassa.\n\nVaikka Macko oli hiukan levoton siitä, että Powala ajatteli niin\npaljon heidän turvallisuuttaan, niin hän suostui tarjoukseen erittäin\nkiitollisena. He ajoivat sisälle kaupunkiin, jossa huolet hetkeksi\nunohtuivat kaikenlaisia merkillisyyksiä katsellessa. Liettuassa ja\nsen rajamailla Macko ja Zbyszko olivat nähneet vain erinäisiä linnoja\nsekä huonosti rakennetun ja tulen tuhoaman Wilnon, mutta täällä\nkauppiaidenkin kivitalot olivat tavallisesti monta vertaa komeampia\nsikäläisiä linnoja. Osa Krakovan taloista oli tosin puusta, mutta\nnekin olivat suuria ja koristetut lyijytetyillä lasiruuduilla, jotka\nparaikaa heijastelivat laskevan auringon säteitä, että melkein näytti\nsiltä kuin taloissa olisi riehunut tulipalo. Lähinnä toria olivat talot\npalatsimaisia, punatiilestä tai kivestä. Kuin sotamiehet ne seisoivat\nvierekkäin, toiset leveämpinä, toiset aivan kapeina, mutta korkeina.\nUsein oli Kristuksen tai Neitsyt Maarian kuva portin yläpuolella. Oli\nkatuja, joiden varrella oli myymälä toisensa vieressä täynnä mitä\nmerkillisimpiä tavaroita.\n\nMutta vielä suurempaa ihmettelyä herättivät julkiset rakennukset: Pyhän\nMaarian kirkko torin varrella, verkahalli, raatihuone ja sen suunnaton\noluttupa, toiset kirkot, varastohuoneet, ulkomaalaisten kauppiaiden\nsuuri \"mercatorium\", vaakahuone, parturit, kylpylät, kupari-, vaha-,\nkulta- ja hopeasulattimot, panimot, kokonainen vuori tynnyreitä\nSchrotamt nimisellä paikalla -- sanalla sanoen rikkautta ja omaisuutta,\njota oli vaikea edes uneksia...\n\nPowala vei Mackon ja Zbyszkon taloonsa Pyhän Annan kadun varrella,\nantoi heidän käytettäväkseen suuren kamarin ja lähti itse linnaan,\njossa viipyi yöhön saakka. Hänen mukanaan tuli muutamia ystäviä, joiden\nkanssa iloisesti syötiin ja juotiin. Mutta isäntä itse oli huolestuneen\nnäköinen, ja kun vieraat vihdoinkin olivat poistuneet, niin hän sanoi\nMackolle:\n\n-- Minä olen puhunut erään kaniikin kanssa, joka tuntee hyvin lakia,\nja hän sanoi, että lähettilään loukkaaminen on kuolemalla rangaistava\nrikos. Rukoilkaa Jumalaa, että ristiritari ei valittaisi.\n\nVaikka molemmat ritarit olivat nauttineet runsaasti talon parasta, niin\nnämä sanat vaikuttivat heihin kuitenkin siihen määrään, että ilottomina\nkävivät nukkumaan. Macko ei saanut edes unta, ja kun hän oli jonkin\naikaa valvonut, hän virkkoi veljenpojalleen:\n\n-- Zbyszko?\n\n-- Mitä?\n\n-- Kun nyt harkitsen kaikkea, niin pelkään, että lyövät sinulta pään\npois.\n\n-- Niinkö luulette? -- kysyi Zbyszko unisesti, sillä hän oli matkasta\nkovin väsynyt, kääntyi toiselle kyljelleen ja nukkui sikeästi.\n\nSeuraavana päivänä molemmat bogdaniecilaiset ritarit ja Powala lähtivät\naamumessuun tuomiokirkkoon, osaksi jumalanpalvelukseen, osaksi\nkatsomaan hovia ja linnan vieraita. Jo matkalla Powala tapasi muutamia\ntuttaviaan, kuuluisia ritareja, joita nuori Zbyszko ihaillen katseli\nluvaten mielessään, että jos juttu Lichtensteinin kanssa ajautuu\nonnellisesti kuiville, niin hän koettaa miehuudessa ja muissa hyveissä\nkohota yhtä korkealle. Eräs näistä ritareista, Toporczyk, kertoi\nuutisen, että skolastikko Wojciech Jastrzembiec oli palannut Roomasta,\njonne kuningas oli lähettänyt hänet viemään ristiäiskutsukirjettä\npaavi Bonifacius IX:lle. Paavi oli vastaanottanut kutsun, vaikka\nhän oli epäillyt, voisiko itse henkilökohtaisesti saapua, mutta\njoka tapauksessa hän oli antanut tälle erikoislähettiläälle\ntehtäväksi kantaa lapsen paavin nimessä kastettavaksi. Ja erikoisena\nsuosionosoituksena kuningasparille tuli kehoitus antaa lapselle nimeksi\nBonifacius tai jos se olisi tyttö, Bonifacia.\n\nPuhuttiin myös Unkarin kuninkaan Sigismundin saapumisesta varmasti\naivan ensi tilassa. Sigismund muuten saapui, olipa kutsuttu tai ei,\naina juhliin ja turnajaisiin, sillä hänen suurimpana pyrkimyksenään oli\nolla kuuluisa hallitsija, laulaja ja ritari.\n\nMutta ruhtinas Witoldin saapuminen herätti kuitenkin kaikkein suurinta\nmielenkiintoa. Kaikki puhuivat siitä hopeisesta kätkyestä, jonka\nliettualaiset pajarit olivat jo tuoneet Krakovaan lahjaksi ruhtinas\nWitoldilta ja hänen puolisoltaan Annalta.\n\nKuten aina ennen jumalanpalveluksen alkua, niin nytkin muodostui\nväkijoukkoon ryhmiä, jotka juttelivat uutisista. Eräässä sellaisessa\nMacko kertoi kallisarvoisesta kätkyestä, mutta vielä enemmän siitä\nvaltavasta sotaretkestä, jota ruhtinas Witold varusteli tataareja\nvastaan. Tavattomia joukkoja oli jo lähtenyt liikkeelle Liettuan\nitäiselle rajalle, ja jos tämä retki menestyy, niin kuningas Jagellon\nvalta tulee käsittämään lähes puolet maailmasta, aina Aasian syvyyksiin\nsaakka. Macko, joka ennen oli ollut likellä Witoldia ja tunsi tämän\nsuunnitelmat, selitti niitä perusteellisesti ja niin kaunopuheisesti,\nettä hänen ympärilleen muodostui piiri uteliaita. Kysymyksessä\noli ristiretki, sanoi hän. Vaikka Witold kirjoitti arvonimekseen\n\"suuriruhtinas\", hän oli kuitenkin vain Jagellon vallanpitäjä\nLiettuassa, joten kunnia oli kuninkaan. Mutta miten kunniakasta\nolisikaan äskettäin kristinuskoon kääntyneelle Liettualle ja koko\nPuolan valtakunnalle, jos näiden yhtyneet sotajoukot pystyttäisivät\npyhän ristin kaukaisiin maihin, joihin puolalaisen ja liettualaisen\njalka tuskin koskaan ennen on astunut! Kun karkoitettu Tochtamysz\nuudelleen nostettaisiin kaukaiselle valtaistuimelle puolalaisten ja\nliettualaisten joukkojen avulla, niin hän tunnustaisi itsensä kuningas\nWladyslawin [Jagiello otti kristinuskoon kääntyessään nimen Wladyslaw]\n\"pojaksi\" ja lupauksensa mukaisesti koko Kultaisen ordan kristityksi.\n\nMackoa kuunneltiin innokkaasti, mutta monikaan ei tiennyt, mistä oli\nkysymys, ketä Witold auttaisi ja ketä vastaan sotisi. Sen tähden\nkysyttiin:\n\n-- Mutta sanokaa, ketä vastaan nyt sota syttyy?\n\n-- Ketäkö? No Timur Rampaa vastaan tietysti! -- vastasi Macko.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus. Länsimaiset ritarit olivat kuulleet\nmainittavan sellaisia nimiä kuin Kultainen, Sininen tai Asovalainen\norda, vieläpä muitakin, mutta tataarien sisäiset asiat ja kahakat\neri ordain välillä olivat heille aivan tuntemattomia. Sitä vastoin\nsilloisessa Euroopassa oli tuskin ainoatakaan ihmistä, joka ei olisi\nkuullut puhuttavan julmasta Timur Rammasta eli Tamerlanista, jonka nimi\nherätti samanlaista pelkoa kuin muinoin Attila. Mutta kyllä Tamerlan\nolikin \"maailman herra\" ja \"aikain herra\", joka oli valloittanut 27\nvaltakuntaa, sellaisia kuin Moskova, Venäjä, Siperia, Kiina, Bagdad,\nIspahan, Aleppo ja Damaskus, -- ihmissuvun hävittäjä, joka rakensi\npyramideja ihmisten pääkalloista.\n\nHän oli asettanut Kultaisen ja Sinisen ordan valtaistuimelle Tochtamysz\nnimisen henkilön, joka tunnustettiin \"pojaksi\". Mutta kun \"pojan\"\nvalta kasvoi Uralista Krimiin ja käytti jo useampia valtakuntia kuin\nmuussa Euroopassa oli olemassakaan, niin hänen mielensä teki päästä\nriippumattomaksi hallitsijaksi. Silloin kauhistuttava isä valloitti\n\"yhdellä sormella\" valtaistuimen, ja \"poika\" pakeni Liettuaan pyytämään\napua. Juuri tämän paenneen ruhtinaan Witold aikoo nostaa takaisin\nvaltaistuimelle, mutta sitä ennen olisi miteltävä voimia Ramman kanssa.\n\nEipä ihme, että nimi vaikutti voimakkaasti kuulijoihin. Hetken kuluttua\nvanha ritari Wojciech Jaglowilainen virkkoi:\n\n-- Sinne ei ole hyvä pistää nokkaansa.\n\n-- Ja mitäpä se hyödyttäisikään? -- arveli Mikolaj Dlugolas\nhuolestuneesti. -- Mitä se meitä liikuttaa, jos siellä maailman\ntoisessa ääressä joku Tochtamysz tai vaikkapa Kutluk hallitsee Belialin\npoikia?\n\n-- Mutta Tochtamysz kääntyisi kristinuskoon, -- selitti Macko.\n\n-- Kääntyisi! Voiko luottaa sellaisiin koiriin, jotka eivät tunnusta\nKristusta?\n\nMutta Kristuksen nimen tähden kannattaa kaatua, -- sanoi Powala siihen.\n\n-- Ja ritarikunnian tähden myöskin, -- lisäsi Toporczyk.\n\n-- Meidän joukossa on kyllä sellaisia, jotka lähtevät. Melsztynin\nSpytko on jo matkalla ruhtinas Witoldin luo, vaikka hänellä on nuori ja\nrakastettava vaimo kotona.\n\n-- Eipä ihme, -- virkkoi Jasko Naszanista. -- Suurinkin synti annetaan\nvarmasti anteeksi sellaisen sodan kävijälle.\n\nJa ikuinen kunnia, -- lisäsi Powala Taczewilainen. -- Sota on sota, ja\njota voimakkaampi vihollinen on, sitä parempi.\n\n-- Timur on valloittanut maailmaa ja pitää nyt 27 kuningaskuntaa\nvallassaan. Ajatelkaa, mikä kunnia kansallemme, jos me hänet\nkukistaisimme!\n\n-- Miksemme kukistaisi? -- innostui Toporczyk. -- Vaikkapa hän\nhallitsisi sataa kuningaskuntaa, niin me emme häntä pelkää! Puhutte\nkuin mies! Kootkaamme kymmenentuhatta hyvää keihäsmiestä, ja maailma on\nmeidän!\n\n-- Ja kenen tulisi kukistaa Tamerlan, jollei meidän?...\n\nNäin haastelivat ritarit hartaasti, ja Zbyszko ihmetteli, ettei\nollut koskaan ennen tuntenut halua lähteä Witoldin kanssa villeille\naroille... Ollessaan Wilnossa hänen oli tehnyt mielensä saada nähdä\nKrakova ja hovi sekä ottaa osaa turnajaisiin, mutta nyt täällä odotti\nhäntä ehkä häpeä ja tuomio, kun siellä pahimmassa tapauksessa kunniakas\nkuolema...\n\nMutta satavuotias Wojciech, jonka pää vanhuuttaan vapisi ja järki\nkokemustaan jakeli, kaatoi kylmää vettä ritarien innostukseen.\n\n-- Typerästi puhutte, -- sanoi hän. -- Ette ole kaiketi kuulleet, että\nKristuksen kuva on puhunut kuningattarelle ja näyttänyt hänelle tulevia\nasioita...\n\nUkko hillitsi itseään ja lisäsi hetken kuluttua:\n\n-- Olen unohtanut, mitä näytti ja kertoi, mutta kyllä minä kohta taas\nmuistan.\n\nHän muisteli toisten odottaessa jännityksellä, sillä yleisesti\nluultiin, että kuningatar näki tulevia asioita.\n\n-- Ahaa! Nyt muistan, -- sanoi ukko vihdoin. -- Kuningatar kertoi, että\njos Puolan koko ritaristo lähtisi ruhtinas Witoldin kanssa Tamerlania\nvastaan, niin pakanuuden valta murskattaisiin. Mutta se on mahdotonta\nkristittyjen ruhtinaitten pahuuden tähden. Rajaa tshekkiläisiä,\nunkarilaisia ja ristiritareja vastaan on vartioitava, sillä niihin ei\nvoi luottaa. Mutta jos vain pieni joukko puolalaisia lähtee Witoldin\navuksi, niin Tamerlan ja hänen päällikkönsä voittavat, sillä heillä on\nlukemattoman paljon sotaväkeä...\n\n-- Mutta nythän on rauha, -- arveli Toporczyk, -- ja ristiritarit itse\nauttavat nähtävästi Witoldia. Sanotaan, että Kuno Lichtenstein ei\nole tullut tänne ainoastaan ristiäisten tähden, vaan neuvotellakseen\nkuninkaan kanssa...\n\n-- Kas tuolla hän onkin! -- huudahti Macko ihmeissään.\n\n-- Todellakin! -- vahvisti Powala katseltuaan ympäri. -- Kovin lyhyeen\nhän on viipynyt apotin luona ja lähtenyt Tyniecista jo samana päivänä.\n\n-- Kiire oli takaisin, -- virkkoi Macko synkästi. Samassa Kuno\nLichtenstein kulki heidän ohitseen. Hän ei tuntenut Mackoa eikä\nZbyszkoa, kun oli aikaisemmin nähnyt heidät kypärässä, mutta nyökäytti\nPowalalle ja Toporczykille päätään astuen sitten nuorten asemiesten\nseuraamana arvokkain ja majesteetillisin askelin tuomiokirkon portaita\nylös.\n\nKirkonkellot alkoivat soida peloittaen lentoon naakkoja ja kyyhkysiä,\njoilla oli pesänsä tornissa. Macko ja Zbyszko menivät muiden mukana\nkirkkoon levottomina Lichtensteinin nopean paluun tähden. Vanha ritari\noli levottomampi kuin veljenpoikansa, joka tarkasteli kuninkaallista\nhovia, loistavaa kirkkoa ja seurakuntaa. Oikealla ja vasemmalla\nolivat valtakunnan etevimmät miehet, jotka olivat tulleet kuuluisiksi\nneuvotteluissa ja taisteluissa. Useat niistä, joiden viisaus oli\naikaansaanut avioliiton Liettuan suuriruhtinaan ja Puolan nuoren\nja kauniin kuningattaren välillä, olivat jo kuolleet, mutta jotkut\nolivat vielä elossa ja mitä syvimmän kunnioituksen kohteena. Nuori\nritari ei voinut kylläkseen katsella Jasko Tenczyniläisen, Krakovan\nlinnanpäällikön, komeata vartaloa, jossa oli sekä arvokkuutta että\nankaruutta. Hän ihaili myös neuvosherrojen viisaannäköisiä päitä ja\nritarien jaloja kasvonpiirteitä, joita reunustivat tasaisesti poikki\nleikattu otsatukka ja sivulle hartioille valuvat pitkät hiukset.\nToisilla oli hiusverkot päässä, toisilla vain nauhat, joilla hiukset\noli sidottu järjestykseen. Ulkomaalaiset vieraat, nimittäin Rooman,\nBöömin, Unkarin ja Itävallan lähettiläät, samoin kuin heidän seurueensa\nolivat mitä kallisarvoisimmissa puvuissa. Liettuan ruhtinailla\nja pajareilla, jotka istuivat kuninkaan toisella puolella, oli\nvuodenajasta ja lämpimistä päivistä huolimatta yllään kalliit turkit.\nVenäläiset ruhtinaat leveissä, kankeissa pukimissaan kirkon seinustalla\nmuistuttivat bysanttilaisia jumalankuvia.\n\nMutta mitä suurimmalla uteliaisuudella Zbyszko odotteli kuitenkin\nkuninkaan ja kuningattaren saapumista, ja hän tunkeutui eteenpäin\nniin pitkälle kuin pääsi nähden alttarin läheisyydessä kaksi punaista\ntyynyä, joilla kuninkaalliset aina polvistuneina kuuntelivat\nmessua. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa. Kuningas tuli ensimmäisenä\nsakaristosta, ja ennen kuin hän ehti alttarin luo, saattoi häntä\nhyvin tarkastella. Hänen tukkansa oli musta ja pitkä, päälaelta\nhiukan harvempi, sivuilta työnnetty korvien taa, iho tumma, kasvot\najellut, nenä kaareva ja terävähkö, suun ympärillä ryppyjä, silmät\npienet ja mustat. Hänen kasvoillaan oli hyväntahtoinen, mutta samalla\ntarkkaavainen ilme, kuten ihmisellä, jonka onni on nostanut odotustaan\nkorkeammalle ja jonka täytyy alati ajatella sitä, vastaavatko hänen\nmenettelynsä arvovaltaansa, ja pelätä ilkeämielisiä huomautuksia\nitsestään. Sen tähden hänen liikkeissään olikin jotakin kärsimätöntä.\nSaattoi helposti aavistaa, että hänen vihansa olisi äkkipikainen ja\npeloittava ja että hän yhä vielä oli sama ruhtinas, joka ristiritarien\njuonitteluista suuttuneena huusi kerran näiden lähettiläälle: \"Sinä\ntuot minulle pergamentin, mutta minä tulen luoksesi keihäs kädessäni!\"\n\nMutta tätä synnynnäistä kiivautta vaimensi nyt syvä ja totinen\nhurskaus. Eivät ainoastaan hiljattain kristinuskoon kääntyneet\nliettualaiset ruhtinaat, vaan myöskin puolalaiset ylhäiset nauttivat\nkuninkaan hartaudesta kirkossa. Kuningas työnsi usein tyynyn syrjään ja\npolvistui paljaille kiville, ja hän piti käsiään ojennettuina korkeutta\nkohti, kunnes ne väsyneinä vaipuivat alas. Hän kuunteli joka päivä\nvähintään kolme messua ja kuunteli melkein ahneesti. Kellojen soitto,\nmikä tiedoitti, että kalkki otettiin esille ja kohotettiin korkeuteen,\ntäytti hänen sielunsa aina innostuksella, hartaudella, vavistuksella.\nMessun päätyttyä hän lähti kirkosta, ikäänkuin olisi herännyt unesta,\nrauhallisena, lempeänä, ja aatelismiehet olivat huomanneet, että\nsilloin oli paras pyytää häneltä joko erehdystä anteeksi tai jotakin\nlahjaa.\n\nKun kuningatar Jadwiga astui sakaristosta kirkkoon, niin lähinnä olevat\nritarit lankesivat polvilleen vasten tahtoaankin kunnioittaen häntä\nkuin pyhimystä. Niin teki Zbyszkokin. Koko seurakunnassa ei ollut\nainoatakaan, joka olisi epäillyt kuningatarta muuksi kuin pyhimykseksi,\njonka kuva tulee aikanaan koristamaan kirkkojen alttareja. Varsinkin\nviime vuosina oli Jadwigalle ruvettu osoittamaan uskonnollista\nkunnioitusta hänen kieltäytyvän elämänsä tähden. Sekä aatelisten että\nrahvaan keskuudessa kerrottiin kuningattaren tekemistä ihmeistä.\nSanottiin hänen koskettamalla parantavan sairaita ja halvautuneiden\nsaavan liikuntakykynsä, jos pukeutuivat hänen käyttämiinsä vaatteisiin.\nLuotettavat henkilöt todistivat omin korvin kuulleensa, kuinka Kristus\npuhui hänelle alttarilta. Ulkomaiden kuninkaat notkistivat hänelle\npolveaan, kunnioittipa ylpeä ristiritarikuntakin häntä pelkäävästi.\nPaavi Bonifacius IX sanoi häntä kirkon valituksi tyttäreksi.\nMuisteltiin, että tämä tytär oli Anjoun ja puolalaisten Piastien sukua,\nmahtavan Ludvigin tytär, joka oli kasvatettu maailman loistavimmassa\nhovissa sen neitosista kauneimpana, mutta että hän sitten oli luopunut\nonnestaan, luopunut ensilemmestään ja kuningattarena mennyt naimisiin\nLiettuan \"villin\" suuriruhtinaan kanssa viedäkseen hänet ja Euroopan\nviimeisen pakanallisen kansan pyhän ristin juurelle, siten yhdistäen\nLiettuan ja Puolan. Mitä kaikkien saksalaisten yhdistetyt voimat,\nritarikunta, ristiretket ja vuodatettu verimeri eivät pystyneet\ntekemään, sen teki hän yhdellä ainoalla sanalla. Minstreelilaulajat\nEuroopan kaikissa hoveissa ylistivät häntä, ja Krakovaan tuli mitä\nkaukaisimmista maista ritareja, jotka tahtoivat nähdä \"puolalaista\nkuningatarta\". Kuin silmäterää varjeli häntä oma kansansakin, jonka\nmahtavuutta ja mainetta hän kohotti solmimalla avioliiton Jagiellon\nkanssa. Vain yksi suuri suru painosti häntä ja hänen kansaansa --\nJumala ei ollut antanut valitulleen jälkeläistä.\n\nMutta kun vihdoin tämäkin onnettomuus oli sivuutettu, niin levisi\nsiunattu tieto salamana Itämereltä aina Mustaan mereen ja Karpaateille\nsaakka täyttäen suuren valtakunnan kaiken kansan mielen ilolla.\nUlkomaiden hovit tervehtivät myös tapausta mieluisasti, mutta\nsaksalaisen ritarikunnan pääkaupunki vaikeni. Roomassa laulettiin \"Te\nDeum\". Puolan maissa lujittui käsitys, että mitä \"pyhä rouva\" Jumalalta\npyysi, se varmasti tapahtui.\n\nKuningattaren luo saapui sairaita pyytämään, että hän rukoilisi heille\nterveyttä, saapui lähettejä eri pitäjistä pyytämään, että hän rukoilisi\nmyös sadetta, kaunista säätä, hyvää satoa, onnellista viljankorjuuta,\nrunsaasti hunajaa, kaloja ja metsänriistaa. Villiintyneet rajaseutujen\nritarit, jotka saksalaisten ristiritarien tavoin ryöstivät ja\nhävittivät toistensa maita, työnsivät miekan huotraan, kun kuningatar\nvain antoi viittauksen, päästivät vangit vapaiksi ilman lunnaita,\npalauttivat ryöstetyn karjan ja ojensivat toisilleen rauhan kättä.\nKöyhiä ja kurjia ihmisiä tunkeili Krakovan porteille. Mutta kuningatar\nJadwigan puhdas henki hehkui kansan sydämessä, helpotti orjuutettujen\nkohtaloa, lievensi tuomarien ankaruutta ja ylhäisten ylimielisyyttä --\nse leijaili kuin onnen valo, kuin oikeuden ja rauhan enkeli yli koko\nmaan.\n\nKaikki odottivat sykkivin sydämin siunattua päivää.\n\nRitarit silmäilivät tarkkaavasti kuningattaren vartaloa saadakseen\ntietää, kuinka kauan heidän vielä täytyisi odottaa tulevaa\nvaltaistuimen perijää tai perijätärtä. Krakovan piispa Wysz, joka oli\nmaan taitavin lääkäri, selitti, että kyllä vielä saataisiin odottaa,\nvaikka vanhan tavan mukaan oli jo alettu viettää juhlallisuuksia, joita\ntulisi jatkumaan viikkoja. Mutta kuningattaren vartalo oli verraten\nsolakka, kuten ennenkin, tosin hieman etunojassa. Hänen yllään oli mitä\nyksinkertaisin puku.\n\nKasvaneena loistavassa hovissa ja kauneimpana kaikista aikaisistaan\nruhtinattarista hän oli pitänyt kallisarvoisista kankaista ja\nkoristeista, mutta nyt hän jo useita vuosia oli käyttänyt nunnan pukua,\nvieläpä peitti kasvonsakin pelosta, että hänen kauneutensa saattaisi\nherättää maallisia ajatuksia. Kun Jagiello oli saanut tiedon hänen\nsiunatusta tilastaan, niin hän iloissaan tahtoi koristaa kuningattaren\nmakuukamarin kultaompeluksin, hienoin liinavaattein ja jalokivin. Mutta\nJadwiga vastasi luopuneensa jo aikoja sitten ulkonaisesta loistosta\ntahtoen hiljaisuudessa ja nöyryydessä ottaa vastaan Jumalan armon.\n\nKulta ja aarteet menivät sen sijaan akatemian hyväksi, ja niillä\nkustannettiin kristinuskoon kääntyneitä liettualaisia nuorukaisia\nulkomaiden yliopistoihin.\n\nKuningatar myöntyi vain siihen, ettei hän sen jälkeen, kun hänen\näitiytensä oli aivan varma, peittänyt enää kasvojaan... Näitä ihania\nkasvoja, joita kulta ja jalokivet eivät voineet himmentää, niitä\nkaikki nyt hellyydellä katselivat. Kuningatar lähestyi hiljaa alttaria\nkatse kohotettuna korkeuksiin, toisessa kädessä rukouskirja, toisessa\nrukousnauha.\n\nZbyszko näki liljanvalkoiset kasvot, siniset silmät ja suorastaan\nenkelimäiset piirteet, jotka olivat täynnä rauhaa, hyvyyttä,\narmeliaisuutta -- ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää kovasti. Hän\ntiesi, että Jumalan käskyjen mukaisesti hän oli velvollinen rakastamaan\nkuningasta ja kuningatarta, mutta nyt hänessä leimahti yht'äkkiä\nikäänkuin jonkinlainen kunnioituksen ja uhrautuvaisuuden tuli. Zbyszko\noli nuori ja innostuva, ja sen tähden hänet valtasi alamaisen ritarin\nvoimakas halu tehdä jotakin kuningattarensa hyväksi, voittaa ja\nvalloittaa jotakin uhraten elämänsä. \"Lähden ruhtinas Witoldin kanssa\nsotaretkelle, -- ajatteli hän, -- sillä kuinka minä muuten voisin\npalvella pyhää rouvaa, kun missään lähempänä ei ole sotaa käynnissä?\"\nHänen mieleensä ei edes juolahtanut, että olisi voinut muulla tavoin\nkuin miekoin, keihäin ja kirvein palvella, mutta hän olikin valmis\nvaikka yksin lähtemään Tamerlanin koko sotavoimaa vastaan. Hän olisi\ntahtonut heti messun jälkeen nousta ratsulleen ja tehdä jotakin. Mutta\nmitä? -- sitä hän ei tiennyt. Hän tunsi vain, kuinka mieltä poltti...\n\nHän oli unohtanut kokonaan sen vaaran, joka häntä Lichtensteinin\ntaholta uhkasi. Toisinaan hän unohti Danusiankin, ja kun hän\nkuulemansa lapsikuoron johdosta taas muisti tytön, niin tuntui kuin\n\"se olisi jotakin muuta\". Hän oli vannonut Danusialle uskollisuutta\nja kolme saksalaista ja aikoi myös pitää tämän valansa, mutta\najatellessaan, montako olisi kuningattaren kunniaksi kaadettava, hän\nnäki edessään kokonaisen joukon panssareja ja kypärejä strutsin- ja\nriikinkukonsulkineen, mutta tunsi, että sekin olisi vielä vähän...\n\nKatsellen kuningatarta hän harkitsi, minkä rukouksen hänelle lukisi,\nsillä hän arveli, ettei kuningattaren puolesta saisi rukoilla miten\nhyvänsä. Zbyszko osasi sanoa: \"Pater noster, qui es in coelis,\nsanctificetur nomen Tuum\", -- minkä eräs fransiskaani oli Wilnossa\nhänelle opettanut, mutta joko munkki ei ollut osannut enempää tai oli\nZbyszko unohtanut jatkon. Nyt hän kuitenkin alkoi hokea noita sanoja,\njotka hänen mielessään saivat merkityksen: \"Anna meidän rakastetulle\nkuningattarellemme terveyttä ja onnea ja ajattele enemmän häntä kuin\nkaikkia muita\". Kun näin rukoili mies, jonka oma pää oli vaarassa, niin\nei koko kirkossa kohonnut sen hartaampaa rukousta.\n\nZbyszko arveli messun jälkeen saavansa astua kuningattaren eteen,\npolvistua ja syleillä jalkoja, jonka jälkeen saisi tulla vaikka\nmaailman loppu. Mutta ensimmäisen messun jälkeen seurasi toinen, sitten\nkolmas, ja vihdoin kuningatar meni huoneisiinsa. Usein kuningatar\npaastosi päivälliseen saakka ottamatta osaa hauskoihin aamiaisiin,\njoissa narrit ja ilveilijät huvittelivat kuningasta ja vieraita. Sen\nsijaan vanha ritari Mikolaj Dlugolas tuli Zbyszkon luo ja kutsui\nruhtinattaren puheille:\n\n-- Sinun tulee aamiaisilla palvella minua ja Danusiaa kuin hoviherra\nainakin, -- sanoi ruhtinatar. -- Ehkä sinun onnistuu miellyttää\nkuningasta jollakin sattuvalla sanalla tai kujeella. Jos Lichtenstein\nsinut tuntee, niin hänen ehkä ei tee mielensä valittaa, kun näkee sinun\npalvelevan minua kuninkaallisen pöydän ääressä.\n\nZbyszko suuteli ruhtinattaren kättä. Sitten hän kääntyi Danusian\npuoleen, ja vaikka hän olikin tottunut enemmän sotaan ja taisteluihin\nkuin hovitapoihin, niin hän näytti kuitenkin tietävän, mitä ritarin\non tehtävä, kun hän aamulla näkee naisensa. Ja Zbyszko astui askelen\ntaaksepäin, teki ristinmerkin ja huudahti hämmästyneenä:\n\n-- Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen!\n\nJa Danusia kysyi luoden häneen sinisten silmäinsä katseen:\n\n-- Miksi Zbyszko tekee ristinmerkin, kun messu on päättynyt?\n\n-- Siksi, kaunis neiti, että ihanuutesi on yön kuluessa kasvanut niin\nsuuresti, että ihan ihmetyttää!\n\nMutta Mikolaj Dlugolas ei vanhana miehenä pitänyt tällaisista\nuudenaikaisista ulkolaisista ritaritavoista, kohautti olkapäitään ja\nvirkkoi:\n\n-- Mitäs siinä tyhjän tähden keikailet! Penska tuo vielä on, tuskin\nmaata korkeampi...\n\nZbyszko katsoi häneen julmasti.\n\n-- Varokaa sanomasta häntä penskaksi, -- tiuskaisi nuori ritari vihasta\nkalveten. -- Tietäkää, että jos olisitte nuorempi, niin antaisin heti\ntallata maata linnan luota, jossa toisen meistä surma saisi...\n\n-- Hiljaa, nulikka!... kyllä minäkin sinulle vielä antaisin!\n\n-- Hiljaa! -- toisti ruhtinatar. -- Sen sijaan, että ajattelisit omaa\npäätäsi, haastat riitaa. Kyllä Danusian olisi pitänyt saada vakavampi\nritari. Mutta sen sanon, että täällä ei saa reuhtoa...\n\nZbyszko meni hämilleen ja alkoi pyytää käytöstään anteeksi. Vaikkei\nhän tuota \"penska\"-sanaa voinutkaan unohtaa, päätti hän kuitenkin olla\nkuninkaallisissa huoneissa hiljaa kuin pelkuri haastamatta ketään\notteluun, jollei hänen ritarikunniansa sitä vaatisi...\n\nTorventoitotus tiedoitti, että aamiainen oli valmis. Ruhtinatar Anna\nDanuta tarttui Danusian käteen ja lähti kuninkaallisiin huoneisiin,\njoiden sisäänkäytävän edessä seisoi arvohenkilöitä ja ritareja hänen\ntuloaan odottamassa. Ruhtinatar Ziemowitowa oli jo astunut sisään\nja kuninkaan sisarena asettunut hyvin ylhäiselle paikalle. Salissa\nkuhisi ulkomaisia vieraita ja kaupungin arvohenkilöitä sekä ritareita.\nKuningas istuutui pöydän yläpäähän, ja hänen viereensä Krakowan\npiispa sekä Wojciech Jastrzembiec, jolle paavin lähettiläänä tuli\nkorkea paikka kuninkaan oikealla puolella. Molemmat ruhtinattaret\nistuivat sitä seuraavina. Anna Danutan vieressä istui Gnieznon entinen\npiispa Jan, joka oli syntyään Piastien ruhtinassukua. Zbyszko oli\nkuullut hänestä puhuttavan Witoldin hovissa ja tunsi hänet heti\ntuuheasta tukastaan. Hän oli iloinen ja kevytmielinen, oli joutunut\nriitaan kuninkaan kanssa ja menettänyt sen tähden piispanvirkansa,\npaennut sitten ristiritarien luo ja saanut heiltä Kamieniecin köyhän\npiispakunnan Pommerissa. Mutta sitten piispa oli huomannut paremmaksi\nelää sovussa mahtavan kuninkaan kanssa, pyytänyt anteeksi ja palannut\ntakaisin synnyinmaahan, jossa hän nyt odotteli jonkin piispanistuimen\nvapautumista. Mutta vanha mieltymyksensä ristiritareihin ei ollut\nhänestä kokonaan kadonnut. Vieläpä täällä Jagiellon hovissa hän etsi\nLichtensteinin seuraa ja saikin paikkansa tämän vieressä.\n\nZbyszko, joka seisoi ruhtinattaren tuolin takana, oli niin lähellä\nLichtensteiniä, että hän olisi ulottunut kädellä koskettamaan häneen.\nNuoren miehen sormia alkoi kutkuttaa ja kouristaa tahtomattaan,\nmutta hän piti itseään kuitenkin kurissa. Zbyszko tarkasteli\nLichtensteinin päälaelta harvennutta tukkaa, kaulaa, hartioita ja\nkäsivarsia, voidakseen päättää, olisiko ottelu hänen kanssaan kovinkin\ntyölästä, jos joskus joutuisi joko sodassa tai kaksintaistelussa\nvoimia mittelemään. Hän tuli sellaiseen johtopäätökseen, ettei\nLichtensteinissä ollut paljon työtä, sillä hentoinen tuo näkyi\nkuitenkin olevan sellaisiin ritareihin verraten kuin Powala, Paszko\nZlodziej, molemmat kuuluisat Sulimczykit, Krzon ja useat muut, jotka\nnyt istuivat siellä kuninkaallisen pöydän ääressä.\n\nZbyszko kiinnitti huomiotaan kuitenkin etupäässä kuninkaaseen, joka\nkatseli eri puolille ja pyyhkieli sormillaan pitkää tukkaansa korvien\ntaa, ikäänkuin olisi ollut kärsimätön siitä, ettei aamiainen vielä\nalkanut. Kuninkaan katse pysähtyi hetkeksi Zbyszkoon, joka tuli\nlevottomaksi ajatellessaan, että hänen varmaankin täytyi piakkoin\nseistä tuon saman, mutta vihastuneen kuninkaallisen katseen edessä.\nTämä oli ensimmäinen kerta, kun hän tosissaan ajatteli sitä syytöstä ja\nrangaistusta, mikä saattoi tulla hänen osakseen, sillä ennen oli kaikki\nnäyttänyt niin kaukaiselta, epämääräiseltä.\n\nMutta saksalaisella ristiritarilla ei ollut aavistustakaan, että se\nritari, joka oli ahdistanut häntä maantiellä, oli nyt niin lähellä.\nAamiainen alkoi. Tuotiin viinikeittoa, joka oli niin vahvasti\nhöystetty sellaisilla aineilla kuin sinnamoni, neilikka, inkivääri ja\nsaframi, että tuoksu tuntui yli koko salin. Samaan aikaan hovinarri\nCiaruszek, joka istui nojatuolissa oven luona, alkoi matkia satakielen\nlaulua, mikä nähtävästi huvitti kuningasta. Eräs toinen narri kulki\ntarjoilevan palvelijan takana ja jäljitteli mehiläisen surinaa niin\nselvästi, että jotkut vieraat laskivat lusikkansa alas ja huiskaisivat\nkädellään. Silloin toiset räjähtivät nauramaan. Zbyszko palveli\nahkerasti ruhtinatarta ja Danusiaa, mutta kun vihdoin Lichtensteinkin\nvei vaistomaisesti kätensä hiukan kaljulle päälaelleen mehiläistä\nhätyyttääkseen, niin Zbyszko unohti häntä uhkaavan vaaran ja alkoi\nnauraa, että kyynelet nousivat silmiin, jolloin lähellä seisova nuori\nliettualainen aatelismies Jamont yhtyi nauruun, että ruokaa tipahti\nlattialle.\n\nMutta Lichtenstein huomasi heti erehdyksensä, pisti kätensä kukkaroonsa\nja kääntyi piispa Janin puoleen sanoen saksaksi muutaman sanan, jotka\npiispa heti käänsi puolaksi:\n\n-- Tämä jalosukuinen herra sanoo sinulle näin, -- piispa virkkoi\nnarrille. -- Saat kaksi skoitsia, mutta älä suristele niin lähellä,\nsillä työmehiläiset ajetaan pois, mutta kuhnurimehiläiset tapetaan...\n\nNarri pisti ristiritarilta saamansa rahat talteen ja käyttäen hyväkseen\nsitä vapautta, jota narrit nauttivat kaikissa hoveissa, hän virkkoi:\n\n-- Paljon on Dobrzynissa [Saksalainen ristiritarikunta valtasi\nDobrzynin alueen Wladyslaw Opolskin kanssa tekemänsä laittoman\nsopimuksen perusteella. -- Tekijän huom.] hunajaa. Siksi kuhnurit sen\nkaiketi valloittivatkin. Lyö ne, kuningas Wladyslaw!\n\n-- Tässä minultakin palkkio, sillä sattuvasti sanoit, -- virkkoi\npiispa Jan. -- Mutta muista, että jos pesätikkaat katkeavat, niin\nmehiläishoitaja voi taittaa niskansa. Niillä on pistimet, noilla\nmarienburgilaisilla kuhnureilla, jotka ovat vallanneet Dobrzynin, ja\nsen tähden on vaarallista kiivetä heidän pesilleen.\n\n-- Ohoh! -- huudahti krakovalainen soturi Zyndram. -- Voihan ne\nsavuttaa ulos pesistään!\n\n-- Millä?\n\n-- Ruudilla!\n\n-- Tai kaataa kirveellä pesäpuun! -- sanoi suurikasvuinen Paszko\nZlodziej.\n\nZbyszkon sydän alkoi pamppailla, sillä merkitsiväthän sellaiset sanat\nsotaa. Mutta myöskin Kuno Lichtenstein, joka oli kauan oleskellut\npuolalaisissa kaupungeissa oppien puolaa, ymmärsi hyvin, mistä oli\nkysymys, vaikka hän ylimielisyydestä ei tahtonut puolaa puhua.\nZyndramin sanoista ärtyneenä hän iski häneen harmaiden silmäinsä\nkatseen ja vastasi:\n\n-- Kyllä se vielä nähdään.\n\n-- Meidän isämme näkivät jo Plowcen luona ja me itse Wilnon edustalla,\n-- sanoi Zyndram siihen.\n\n-- Pax vobiscum! -- huudahti piispa Jan. -- Pax! Pax! Kun Kurowan\nvanha piispa Mikolaj on edesmennyt ja armollinen kuningas nimittää\nminut seuraajaksi, niin kyllä minä pidän teille niin kauniita saarnoja\nkristittyjen kansojen keskinäisestä rakkaudesta, että tuntuu sielunne\npohjaan saakka. Sillä mitä on viha muuta kuin ignis, vieläpä ignis\ninfernalis, niin julma tuli, että vesi ei sille mitään mahda, vaan\non siihen kaadettava viiniä. Antakaa viiniä! Juokaa viiniä ja eläkää\nsulassa sovussa keskenänne!\n\n-- Kuten tosikristittyjen tulee! -- lisäsi Kuno Lichtenstein painostaen\nsanojaan.\n\n-- Mitä? -- huudahti Krakovan piispa Wysz nostaen päätään. -- Ettekö\nte ole sitten tosikristittyjen valtakunnassa? Eikö Krakovan kirkko ole\nvanhempi kuin Marienburgin?\n\n-- En tiedä, -- vastasi ristiritari.\n\nKuningas oli erittäin arkatuntoinen, jos asia koski kristinoppia. Hän\nluuli, että Lichtenstein tarkoitti jollakin tavalla häntä. Kuninkaan\nposkipäihin nousi punaisia täpliä ja hänen silmänsä alkoivat säihkyä.\n\n-- Mitä? Enkö minä ole kristitty kuningas? -- kuului ankara ääni.\n\n-- Valtakunta on kristitty, -- vastasi saksalainen ristiritari\nkylmästi, -- mutta siinä vallitsee pakanallisia tapoja...\n\nJoukko julmia, kuuluisia, voittoisia ritareja karkasi pystyyn vihasta\nmilloin hehkuen, milloin kalveten ja huutaen toisilleen.\n\n-- Tämä on surkeata! Hän on vieraana eikä sen tähden voi tulla\nhaastetuksi kaksintaisteluun.\n\nJa Zawisza Sulimczyk, ritareista kuuluisin ja mallikelpoisin, kääntyi\notsa rypyssä Lichtensteinin puoleen sanoen:\n\n-- En tosiaan tunne sinua, Kuno! Kuinka voit häpäistä kunniakasta\nkansaa, kun tiedät, että lähettiläänä ei mikään rangaistus sinua uhkaa?\n\nMutta Kuno Lichtenstein pysyi rauhallisena ja vastasi verkalleen, mutta\niskevästi:\n\n-- Ennen kuin meidän ritarikuntamme tuli Preussiin, se taisteli\nPalestiinassa, mutta siellä saraseenitkin kunnioittivat lähettiläitä.\nTe yksin ette heitä kunnioita, ja sen tähden sanoin tapojanne\npakanallisiksi.\n\nNyt seurasi vielä suurempi hälinä. Huudettiin taas:\n\n-- Surkeata! Surkeata!\n\nMutta kuningas, jonka kasvot olivat vääntyneet vihasta, löi\nliettualaiseen tapaan käsiään yhteen vaatien hiljaisuutta. Silloin\nKrakovan linnanpäällikkö, vanha ja kunnianarvoisa Jasko Topor, nousi\nseisomaan ja lausui:\n\n-- Jalosukuinen ritari Lichtenstein, jos joku on teitä lähettiläänä\nloukannut, niin sanokaa, sillä ankara oikeudenmukaisuus pannaan heti\ntäytäntöön.\n\n-- Missään kristityssä maassa ei ole tullut osakseni sellaista kuin\ntäällä, -- vastasi Kuno. -- Eilen Tyniecin maantiellä hyökkäsi\nkimppuuni muuan ritarinne, ja vaikka hän viitassani olevasta rististä\nhelposti saattoi nähdä, kuka minä olen, niin hän uhkasi henkeäni.\n\nZbyszko kuunteli kalveten sanoja ja katsoi tahtomattaan kuninkaaseen,\njonka kasvot olivat kauhean näköiset. Linnanpäällikkö hämmästyi:\n\n-- Onko se mahdollista? -- ihmetteli hän.\n\n-- Kysykää Taczewin ritarilta, joka näki tapauksen. Kaikkien katseet\nkohdistuivat Powalaan, joka seisoi synkkänä katsoen alas ja virkkoi\nsitten:\n\n-- Niin on!...\n\nNyt alkoivat ritarit huutaa: \"Mikä häpeä! Mikä häpeä! Nielköön maa\nsen miehen!\" Muutamat löivät nyrkillä rintaansa, toiset rämistivät\ntinalautasia pöydällä tietämättä mitä tehdä.\n\n-- Mikset tappanut häntä? -- jyrisi kuningas.\n\n-- Se on tuomioistuimen asia, -- vastasi Powala.\n\n-- Te pidätitte hänet? -- kysyi linnanpäällikkö.\n\n-- En, sillä kunniasanallaan hän lupasi tulla oikeuden eteen.\n\n-- Mutta jää tulematta! -- huusi Kuno ilkkuen.\n\nSilloin kuului Lichtensteinin selän takaa nuorukaisen surullinen ääni\nsanovan:\n\n-- Jumala suokoon, etten minä häpeätä pitäisi kuolemaa parempana. Minä\nsen tein: Zbyszko Bogdaniecista.\n\nRitarit olivat jo hyökkäämässä onnettoman Zbyszkon kimppuun, kun\nkuninkaan käskevä viittaus pidätti heitä. Tämä nousi seisomaan ja huusi\nvihasta sähisten:\n\n-- Mies on mestattava! Lähettäköön ristiritari hänen päänsä\nsuurmestarille Marienburgiin!\n\nSitten kuningas käski liettualaista aatelismiestä Jamontia, joka seisoi\nsiinä lähellä, pidättämään Zbyszkon. Kuninkaan vihasta säikähtyneenä\nJamont laski kätensä nuoren ritarin hartioille, mutta tämä sanoi\nkalveten:\n\n-- Minä en pakene...\n\nKrakovan harmaahapsinen linnanpäällikkö nosti kätensä merkiksi, että\ntahtoi puhua, ja lausui:\n\n-- Armollinen kuningas! Nähköön tämä komttuuri, että ei sinun\nkiivautesi, vaan meidän lakimme rankaisevat kuolemalla lähettilään\nkimppuun hyökännyttä henkilöä, muuten tämä lähettiläs voisi sanoa,\nettei tässä kuningaskunnassa ole kristillisiä lakeja. Langetan itse\ntuomion!\n\nViimeiset sanat hän lausui korkeammalla äänellä ja sellaisella sävyllä,\nettei mikään vastaväite voinut tulla kysymykseen. Lopuksi hän viittasi\nJamontille ja sanoi:\n\n-- Vie hänet vankilaan!\n\nSeurasi hetken hiljaisuus. Harmistuneita katseita suunnattiin\nristiritariin.\n\nSillä välin Jamont vei Zbyszkon pois jättääkseen hänet jousimiesten\nhaltuun, jotka seisoivat vartiossa linnan pihalla. Jamont oli\nmyötätuntoinen Zbyszkolle, mutta oli liettualaisena tottunut\ntottelemaan käskyä, mikä vielä enemmän lisäsi hänenkin vihaansa\nsaksalaisia ristiritareja kohtaan. Poistuessaan Jamont neuvoi\nystävällisesti vankia:\n\n-- Tiedätkö, mitä sanon? Hirtä itsesi!... niin on paras. Kuningas on\nvihainen, ja muutenkin hakkaavat pääsi... Miksi et tekisi kuninkaalle\nsitä iloa? Ymmärrätkö, ystäväni, meillä on sellainen tapa?\n\nHäpeän ja pelon valtaamana Zbyszko ei näyttänyt ensin näitä sanoja\nymmärtävän, mutta pian hän tajusi:\n\n-- Mitä puhut!\n\n-- Hirtä itsesi, niin eivät voi langettaa tuomiota. Se olisi myöskin\nkuninkaan mieleen, -- toisti Jamont.\n\n-- Hirtä itse itsesi! -- huusi nuori ritari. -- Olet muka kristitty,\nmutta nahkasi on paksu kuin pakanalla. Etkö tiedä, että se olisi suuri\nsynti.\n\nJamont kohautti olkapäitään:\n\n-- Eihän se olisi vapaasta tahdosta, kun muutenkin pääsi vievät.\n\nZbyszkon mieleen johtui, että sellaisista sanoista olisi haastettava\nkaksintaisteluun, mutta sitten hän muisti asemansa, painoi päänsä ja\nsalli antaa itsensä jousimiesten käsiin.\n\nSillä välin oli salissa yleinen huomio ohjautunut toisaalle. Kun\nDanusia näki, mitä tapahtui, hän ensin oli läkähtyä kauhusta. Hänen\npienet kasvonsa kalpenivat ja silmänsä tuijottivat kuninkaaseen\nliikkumatta kuin vahakuvan. Mutta kun tyttö sitten kuuli, että hänen\nZbyszkonsa menettäisi päänsä, ja kun syytetty sitten vietiin ulos, niin\nsilloin ei mikään enää pidättänyt tyttöä valittamasta äänekkäästi ja\nitkemästä niin kovasti, että kuningas kysyi:\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Armollinen kuningas! -- ruhtinatar Anna Danuta valitti. -- Tämä\non ritari Jurand Spychowilaisen tytär ja tuon onnettoman nuorukaisen\nritarinainen, jolle ritari oli luvannut kolme riikinkukon sulkaa. Kun\nhän sitten oli nähnyt tämän komttuurin kypärässä sellaisia sulkia,\nhän luuli, että Jumala itse oli niin tahtonut. Zbyszko ei hyökännyt\npahuudesta, vaan ajattelemattomuudessaan, ja sen tähden me polvistuen\nrukoilemme armoa hänelle.\n\nSitten ruhtinatar nousi, tarttui Danusian käteen ja riensi kuninkaan\nluo. Tämä peräytyi, mutta naiset polvistuivat jo, ja Danusia kiersi\nhentoiset käsivartensa kuninkaan jalkojen ympäri huutaen:\n\n-- Armahda Zbyszkoa, kuningas, armahda Zbyszkoa!\n\nSekä epätoivosta että pelosta vavisten Danusia painoi pienen vaalean\npäänsä kuninkaan puvun laskoksiin ja suuteli hänen polviaan. Kuningas\nei kuitenkaan työntänyt Danusiaa pois, vaan viittoili käsillään\nnaisille huudahdellen:\n\n-- Jättäkää minut rauhaan! Hän on tehnyt rikoksen, häpäissyt\nkuningaskuntaa! Menettäköön päänsä!\n\nMutta Danusian hennot käsivarret puristuivat yhä lujemmin kuninkaan\npolvien ympäri ja lapsekas ääni valitti:\n\n-- Armahda Zbyszkoa, kuningas, armahda Zbyszkoa! Kuului jo ritarienkin\nääniä:\n\n-- Vai Jurand Spychowilaisen, sen kuuluisan ritarin ja saksalaisten\npeloittajan tytär!\n\n-- Ja Zbyszko on kunnostautunut suurenmoisesti Wilnon luona! -- lisäsi\nPowala.\n\nMutta kuningas vastusti, vaikka olikin varsinkin Danusian tähden\nliikuttunut.\n\n-- Jättäkää minut rauhaan! Ei hän ole minua vastaan rikkonut, enkä minä\nvoi siis antaa anteeksi. Jos ristiritarikunnan lähettiläs suo anteeksi,\nniin minä teen samoin, mutta jollei, niin kuolemanrangaistus...\n\n-- Anna hänelle anteeksi, Kuno! -- sanoi Zawisza Sulimczyk. -- Siitä ei\nsuurmestari tule sinua moittimaan.\n\n-- Antakaa hänelle anteeksi! -- pyysivät molemmat ruhtinattaret.\n\n-- Antakaa hänelle anteeksi! -- toistivat ritarit.\n\nKuno Lichtenstein sulki silmänsä ja istui pää hiukan takakenossa,\nikäänkuin hän olisi nauttinut siitä, että kaksi ruhtinatarta ja niin\nmonta kuuluisaa ritaria pyyteli häneltä anteeksiantoa. Mutta yht'äkkiä\nhän näytti muuttuvan: painoi päänsä alas, pani kätensä ristiin\nrinnalleen, otti nöyremmän ilmeen ja alkoi lempeällä äänellä:\n\n-- Kristus, meidän Vapahtajamme, antoi rosvoille ja vihamiehilleen\nanteeksi pyhällä ristillä...\n\n-- Niin puhuu oikeamielinen ritari! -- keskeytti piispa Wysz.\n\n-- Aivan niin!\n\n-- Kuinka minä en antaisi anteeksi, -- jatkoi Kuno, -- minä, joka\nolen kristitty, mutta sitä paitsi munkki? Sen tähden minä Jumalan\npalvelijana ja munkkina annan hänelle anteeksi kaikesta sydämestäni!\n\n-- Kunnian mies! -- hihkaisi Powala.\n\n-- Kunnian!... -- kuului muidenkin suusta.\n\n-- Mutta, -- jatkoi Lichtenstein, -- minä olen tullut tänne lähettilään\nominaisuudessa ja edustan koko ristiritaristoa, joka on Kristuksen\nritarikuntaa. Ken on loukannut minua, on loukannut ritarikuntaa ja ken\non loukannut ritarikuntaa, on loukannut Kristustakin, ja tästä syystä\nminä, yhtä vähän Jumalan kuin ihmisten tähden, en voi antaa anteeksi\nsitä loukkausta, minkä olen kärsinyt. Tietäkööt sen kaikki kristilliset\nhallitsijat, jos teidän lakinne eivät rankaise.\n\nKolkko hiljaisuus vallitsi jonkin aikaa. Sen kestäessä saattoi kuulla,\nkuinka hampaita puristui lujasti yhteen, kuinka hengitys melkein\nsalpautui kiukun tähden ja kuinka Danusia nyyhkytti yhä...\n\nIltaan mennessä olivat kaikkien mielet kääntyneet jo Zbyszkon puolelle.\nSamat ritarit, jotka aamulla olisivat olleet valmiit kuninkaan\nainoasta viittauksesta iskemään miekkansa syytettyyn, miettivät nyt,\nmillä tavalla he voisivat auttaa Zbyszkoa. Ruhtinattaret päättivät\nkääntyä kuningattaren puoleen pyytäen vaikuttamaan Lichtensteiniin\ntai jos tarvittaisiin, kirjoittamaan ritarikunnan suurmestarille.\nTämä menettely tuntui varmalta, sillä kuningatar Jadwiga oli niin\nsuuressa arvossa, että suurmestari vetäisi päälleen paavin vihat ja\nkaikkien kristittyjen ruhtinaiden moitteet, jos hän ei suostuisi\nkuningattaren pyyntöön. Tämä näytti onnistuneelta siitäkin syystä, että\nsuurmestari Konrad von Jungingen oli rauhaarakastava ja edeltäjiään\nsovinnollisempi. Mutta kovaksi onneksi Krakovan piispa Wysz, joka\noli samalla kuninkaallinen ylilääkäri, kielsi sanallakaan puhumasta\nkuningattarelle koko asiasta. \"Hän kärsii aina kuolemantuomioista\",\nsanoi Wysz. \"Ja vaikkapa olisi kysymyksessä vain yksinkertainen\nrikollinen, niin painostaisi se kuningattaren mieltä, sitä enemmän nyt,\nkun asia koskee nuorukaista, jonka pitäisi täydellä syyllä herättää\nkuningattaren myötätuntoa. Mutta kaikenlainen mielenliikutus voi\nhelposti vahingoittaa kuningattaren terveyttä, ja se merkitsee koko\nvaltakunnalle enemmän kuin kymmenen ritarin päätä.\" Lopuksi piispa\nselitti, että jos joku vastoin hänen kieltoaan uskaltaisi häiritä\nkuningatarta, niin siitä seuraisi kuninkaan vihat ja kirkon kirous.\n\nMolemmat ruhtinattaret päättivät nyt olla puhumatta asiasta\nkuningattarelle, mutta sen sijaan pyytää kuningasta, kunnes tämä\nmyöntyisi. Powala selitti, että hän tulisi kyllä todistajana puhumaan\ntotta, mutta Zbyszkolle mahdollisimman edullisessa valossa.\n\nRitarien mielet olivat katkeroituneet Lichtensteiniä vastaan, ja\nmoni ajatteli ääneen: \"Hän on lähettiläs, ja sen tähden häntä ei voi\nhaastaa kaksintaisteluun, mutta suokoon Jumala, että hän kuolisi kovaan\ntautiin, kun palaa pääkaupunkiinsa Marienburgiin\". Kenenkään mieli ei\nollut kuitenkaan niin katkera kuin Powalan, johon Danusian suru oli\nkoskenut syvästi, sillä hänellä oli kotonaan Taczewissa samanikäinen\ntytär.\n\nJo samana päivänä kävi Powala Zbyszkon luona vankilassa, kehoitti\nvangittua pysymään hyvällä tuulella ja kertoi ruhtinattarien\nrukouksista ja Danusian epätoivosta. Kun Zbyszko sai kuulla, että\ntyttö oli heittäytynyt kuninkaan jalkoihin, hän heltyi ja pyyhkäisten\nsilmiään käteensä lausui:\n\n-- Jumala siunatkoon sitä tyttöä ja antakoon minulle mahdollisimman\npian tilaisuuden saada taistella hänen kunniakseen joko jalan tai\nratsain! Liian vähän saksalaisia hänelle lupasin, sillä hänen olisi\npitänyt saada yhtä monta kuin on vuosia ikää. Kun vain täältä pääsen,\nniin enpä säästä!...\n\nJa täynnä kiitollisuutta hän kohotti katseensa korkeuksiin.\n\n-- Lupaa ensiksi kirkolle jotakin, -- neuvoi Powala, -- sillä jos\nlupauksesi on Jumalalle otollinen, niin varmasti pääset vapaaksi.\nKerronpa nyt, että setäsi on käynyt Lichtensteinin luona, ja niin aion\nminäkin tehdä. Ei sinulle ole häpeäksi pyytää anteeksi, sillä teet sen\nlähettiläälle. Eikö niin?\n\n-- Koska sellainen ritari kuin teidän jalosukuisuutenne kehoittaa, niin\nminä teen sen! Mutta jos Lichtenstein vaatii samanlaisia nöyryytyksiä\nkuin siellä Tyniecin tiellä, niin ennemmin annan pääni mennä. Kyllä\nsetäni jää odottamaan hänen lähettilästoimensa päättymistä ja maksaa...\n\n-- Saadaanpa kuulla, mitä hän on Mackolle sanonut, -- sanoi Powala.\n\nMacko-setä kävi todellakin illalla Lichtensteinin luona, mutta tämä\nkohteli häntä ylimielisesti eikä antanut edes sytyttää kynttilää,\nvaan puhui pimeässä hänen kanssaan. Synkkänä kuin yö vanha ritari\npalasi komttuurin luota ja lähti kuninkaan puheille. Tämä otti Mackon\nhyväntahtoisesti vastaan, sillä hän oli rauhoittunut jo kokonaan. Kun\nMacko polvistui, niin kuningas kehoitti heti nousemaan ja kysyi asiaa.\n\n-- Armollinen herra, -- vastasi Macko. -- Rikos on tapahtunut,\nja rangaistus on tuleva, sillä muuten ei maailmassa olisi\noikeudenmukaisuutta. Mutta minäkin olen syyllinen, sillä en ole\nhillinnyt nuorukaisen synnynnäistä kiivautta, vaan päinvastoin\ninnostuttanut häntä. Niin olen minä häntä kasvattanut, ja sellaiseksi\non sota hänet kasvattanut. Mutta syy on minun, armollinen kuningas,\nsillä aina olen hänelle sanonut: iske ensin ja katso sitten, keneen\nsattui. Se käy hyvin päinsä sodassa, mutta ei hovissa. Mutta poika on\nkerrassaan kultainen, sukunsa viimeinen, ja minä säälin häntä kovasti.\n\n-- Hän on häpäissyt minua ja kuningaskuntaa, -- vastasi kuningas, --\nkuinka voisin häntä hunajalla voidella?\n\nMacko vaikeni, sillä Zbyszkoa muistellessaan sääli ihan nousi kurkkuun.\nJonkin aikaa vaiettuaan hän liikuttuneena ja alakuloisena jatkoi:\n\n-- En itsekään tiennyt, että hän on minulle niin rakas. Sen näin vasta\nnyt, kun onnettomuus tuli. Mutta minä olen vanha, ja hän on sukunsa\nviimeinen. Kun häntä ei ole, ei meitäkään tule olemaan. Armollinen\nherra ja kuningas, armahda sukuamme!\n\nMacko polvistui uudelleen ja jatkoi kyynelsilmin ojentaen sodan\nkovettamat kätensä:\n\n-- Yhdessä olemme puolustaneet Wilnoa, jossa Jumala antoi meille\nrunsaan sotasaaliin. Mutta kenelle jätän sen nyt perinnöksi?\nRistiritari vaatii hyvitystä. Saakoon hän sen, mutta minun pääni.\nMitenkä minä voisin elää ilman Zbyszkoa! Hän on nuori, lunastakoon\nmaatilamme ja kasvattakoon jälkeläisiä, niinkuin Jumala on käskenyt.\nRistiritari ei kysy. kenen pää menee, kun vain menee. Siitä ei ole\nmyöskään suvulle häpeää. Raskasta on ihmisen astua kuolemaan, mutta\nparempi on, että yksi mies menee kuin että koko suku sammuisi...\n\nJa Macko kiersi käsivartensa kuninkaan jalkojen ympäri. Tämä alkoi\nräpyttää silmiään, mikä merkitsi liikuttuneisuutta, ja vastasi vihdoin:\n\n-- Milloinkaan en antaisi mestata ritariksi vihittyä miestä, joka on\nviaton. En milloinkaan!\n\n-- Eikä se olisi oikeudenmukaistakaan, -- lisäsi linnanpäällikkö, joka\noli myös tullut saapuville. -- Laki kyllä rankaisee rikollista, mutta\nlaki ei ole mikään lohikäärme, joka ei kysy, kenen veri vuotaa. Mutta\nparempi kuitenkin olisi saada ristiritari luopumaan valituksesta.\n\n-- Olin jo hänen luonaan, -- sanoi Macko.\n\n-- Mitä hän sanoi? -- kysyi kuningas innostuneesti.\n\n-- Hän sanoi minulle näin: \"Olisitte pyytäneet minulta anteeksi\nTyniecin maantiellä, mutta silloin te ette tahtoneet, enkä minä tahdo\nnyt...\"\n\n-- Miksette tahtoneet?\n\n-- Hän vaati nousemaan alas hevoselta ja pyytämään anteeksi maassa\nseisten.\n\nKuningas pyyhkäisi hiuksiaan korvain taa ja aikoi juuri sanoa jotakin,\nkun eräs hovimies astui sisään ilmoittaen, että ritari Lichtenstein\npyytää kuninkaan puheille.\n\nKuultuaan ilmoituksen Jagiello loi ensin silmäyksen linnanpäällikköön\nja sitten Mackoon käskien näitä jäämään ja toivoen ehkä voivansa\nkuninkaallisella vaikutusvallallaan sovittaa vastapuolet.\n\nLichtenstein astui sisään, kumarsi kuninkaalle ja sanoi:\n\n-- Armollinen herra! Tässä on kirjallinen valitus loukkauksesta, joka\non minua kohdannut kuningaskunnassanne.\n\n-- Jättäkää hänelle, -- vastasi kuningas osoittaen linnanpäällikköön.\n\nMutta ristiritari sanoi katsoen kuningasta syvälle silmiin:\n\n-- Minä en tunne teidän lakejanne enkä tuomioistuimianne. Minä tiedän\nvain, että ristiritarikunnan lähettiläs voi valittaa ainoastaan\nkuninkaalle.\n\nKuningas Jagiellon pienet silmät leimahtelivat kärsimättömästi. Hän\nojensi kätensä, otti valituksen ja antoi sen linnanpäällikölle.\n\nTämä kääri sen auki ja alkoi lukea, mutta jota pitemmälle hän luki,\nsitä huolestuneemmaksi muuttui.\n\n-- Ritari Lichtenstein, -- sanoi linnanpäällikkö vihdoin, -- te\nvaaditte niin ankarasti nuorukaisen henkeä kuin olisi hän vaarallinen\nkoko ritarikunnallenne. Joko ristiritarit ovat ruvenneet pelkäämään\nlapsiakin?\n\n-- Me ristiritarit emme pelkää ketään, -- vastasi komttuuri kopeasti.\n\nJa vanha linnanpäällikkö lisäsi hiljaa:\n\n-- Varsinkaan ette Jumalaa.\n\nPowala Taczewilainen teki seuraavana päivänä linnan tuomioistuimen\nedessä kaiken voitavansa vähentääkseen Zbyszkon syyllisyyttä. Mutta\nturhaan hän vetosi tämän nuoruuteen ja ajattelemattomuuteen, turhaan\nhän selitti, että vanhempikin mies, luvattuaan naiselleen kolme\nriikinkukonsulkaa ja rukoiltuaan Jumalaa auttamaan, olisi voinut luulla\nkaitselmuksen tuoneen nuo riikinkukonsulat eteensä. Sitä seikkaa ei\noivallinen ritari saanut kielletyksi, että jollei hän olisi ennättänyt\nväliin, olisi Zbyszkon keihäs lävistänyt ristiritarin rinnan. Kuno\nLichtenstein antoi tuomioistuimelle näyttää sitä haarniskaa, joka\nhänellä oli ollut silloin yllään, ja se näkyi olevan niin ohutta peltiä\nja heikkoa juhlahaarniskatyötä, että Zbyszko olisi sen puhkaissut ja\nsurmannut lähettilään.\n\nSitten kysyttiin Zbyszkolta, oliko hän aikonut tappaa ristiritarin,\neikä hän sitä kieltänyt.\n\n-- Mutta minä huusin hänelle jo kaukaa, että hän painaisi keihäänsä\nalas, selitti Zbyszko, -- sillä elävänä hän ei olisi antanut temmata\nkypärää päästään. Mutta jos hän silloin olisi huutanut, että on\nlähettiläs, niin minä olisin heti jättänyt hänet rauhaan.\n\nNämä sanat olivat ritarien mieleen. Heitä oli myötätunnosta Zbyszkoa\nkohtaan saapunut oikeuteen aika runsaasti, ja nyt kuultiinkin\nhuudettavan: \"Niin, miksei lähettiläs huutanut?\" Mutta linnanpäällikön\nkasvot pysyivät ankarannäköisinä. Hän vaati hiljaisuutta, istui hetken\nääneti, katsoi sitten tutkivasti Zbyszkoon ja kysyi:\n\n-- Voitko Kristuksen kärsimysten nimessä vannoa, että et nähnyt viittaa\netkä ristiä?\n\n-- Sitä en voi! -- vastasi Zbyszko. -- Jos olisin nähnyt ristin, niin\nolisin luullut, että se on meidän ritareja, joita en ole koskaan\nahdistanut.\n\n-- Mutta mitenkä olisi Krakovan seuduilla voinut olla muita\nristiritareja kuin joku lähettiläs tai puolalaisen hoviseurueen jäsen?\n\nSiihen ei Zbyszko vastannut mitään, eikä mitään vastattavaa ollutkaan.\nKaikille oli selvä, että jollei Powalaa olisi ollut, niin ei oikeuden\nedessä olisi nyt ainoastaan haarniskaa, vaan itse lähettiläs rinta\nlävistettynä -- Puolan kansan ikuiseksi häpeäksi. Nekin, jotka olivat\nmyötätuntoisia Zbyszkolle, myönsivät, että tuomio tulisi olemaan\nraskas...\n\nHetken kuluttua linnanpäällikkö lausui:\n\n-- Kun innoissasi et ajatellut, kenen kimppuun hyökkäsit, etkä tehnyt\nsitä pahuudesta, niin Vapahtajamme antaa sinulle syntisi anteeksi,\nmutta usko itsesi Pyhän Neitsyen huomaan, sillä oikeus ei voi sinua\nvapauttaa...\n\nVaikka Zbyszko olikin odottanut tämäntapaista ratkaisua, niin hän\nhiukan kalpeni, ravisti sitten pitkiä hiuksiaan taaksepäin ja sanoi\nristinmerkkiä tehden:\n\n-- Tapahtukoon Jumalan tahto!\n\nSitten hän kääntyi Mackoon päin, osoitti katsellaan, ettei\nLichtensteiniä saisi unohtaa, minkä Macko heti ymmärsi, koska nyökäytti\npäätään. Mutta Lichtenstein näki myös vaihdetut katseet, ja vaikka\nhän oli rohkea mies, kulki kylmä väristys hänen lävitseen kiireestä\nkantapäähän. Hän ymmärsi, että tuo vanha ritari, jonka kasvoja kypärin\nalla ei kunnolla näkynyt, oli nyt hänen verivihollisensa, joka odotti\nlähettilästoimen päättymistä etsiäkseen hänet sitten ottelemaan\nelämästä ja kuolemasta vaikka itse Marienburgista.\n\nSillä välin oli linnanpäällikkö mennyt viereiseen huoneeseen, jossa hän\nsihteerilleen saneli tuomion. Useat ritarit lähestyivät Lichtensteiniä\nja puhuivat hänelle:\n\n-- Olkoon Jumala sinulle armollinen viimeisellä tuomiolla! Oletko nyt\ntyytyväinen?\n\nMutta Lichtenstein ei välittänyt kenenkään muun kuin Zawisza\nSulimczykin mielipiteestä, sillä tämä ritari oli laajalti kuuluisa\nritarilakien tuntemisesta ja noudattamisesta. Hän sai sangen kaukaa\nratkaistavakseen pulmallisia kunniakysymyksiä, sillä hän oli \"kunnian\nkuvastin\", kuten sanottiin.\n\nHänen luokseen meni Lichtensteinkin nyt ja sanoi, ikäänkuin\npuolustautuakseen:\n\n-- Ainoastaan suurmestari yhdessä kapitulin kanssa voisi hänet armahtaa\n-- enkä minä...\n\n-- Teidän suurmestarillanne ei ole mitään tekemistä meidän lakiemme\nkanssa... Kuninkaalla yksin on tässä tapauksessa oikeus armahtaa, --\nvastasi Zawisza.\n\n-- Lähettiläänä olin velvollinen vaatimaan rangaistusta...\n\n-- Mutta olithan ritari ennen kuin tulit lähettilääksi.\n\n-- Arveletko, että olen rikkonut kunnian käskyjä vastaan?\n\n-- Tunnethan meidän ritarilakimrne, jotka kehoittavat ritareja olemaan\nkuin leijona ja karitsa. Kumpaako olet tässä asiassa ollut?\n\n-- Sinä et ole minun tuomarini...\n\n-- Mutta sinähän kysyit, ja sen tähden vastasin, mitä ajattelin.\n\n-- Pahasti vastasit, sillä sitä en voi niellä.\n\n-- Oma pahuutesi tarttuu kurkkuusi.\n\n-- Mutta Kristus on lukeva ansiokseni, että olen ajatellut enemmän\nristiritarikuntamme parasta kuin sinun ylistystäsi.\n\n-- Hän on tuomitseva meitä kaikkia.\n\nHeidän keskustelunsa keskeytyi linnanpäällikön ja hänen sihteerinsä\ntulon johdosta. Tiedettiin jo, että tuomio on oleva epäsuotuisa, mutta\nsiitä huolimatta vallitsi kolkko hiljaisuus. Linnanpäällikkö asettui\npaikoilleen pöydän ääreen, otti ristiinnaulitun kuvan ja käski Zbyszkoa\npolvistumaan.\n\nSihteeri alkoi lukea ääneen latinankielistä tuomiota. Zbyszko yhtä\nvähän kuin muut ritarit eivät ymmärtäneet sitä, mutta kaikki arvasivat,\nettä se on kuolemantuomio. Kun sihteeri oli lopettanut lukemisen, niin\nZbyszko löi muutaman kerran nyrkillään rintaansa hokien: \"Jumala, ole\narmollinen minulle syntiselle!\"\n\nSitten hän nousi ja heittäytyi Mackon syliin. Setänsä suuteli häntä\nääneti otsalle ja silmille.\n\nSaman päivän iltana kuuluttaja tiedotti torin kussakin neljässä\nkulmassa torvea töräytellen ritareille, vieraille ja kaupungin\nporvareille, että aatelismies Zbyszko Bogdaniecista oli\nlinnanoikeudessa tuomittu menettämään päänsä miekalla suoritettavalla\nmestauksella...\n\nMutta Macko anoi, ettei mestausta pantu heti täytäntöön, mikä\njärjestyi helposti, sillä siihen aikaan ihmiset olivat tottuneet\nyksityiskohtaisesti huolehtimaan omaisuutensa periytymisestä, mihin\ntuomituille annettiin runsaasti aikaa, samoin kuin sovinnontekoon\nJumalan kanssa. Eipä edes Lichtenstein vaatinut tuomion nopeaa\ntäytäntöönpanoa, sillä hän ymmärsi, että kun ristiritarikunnan loukkaus\noli kerran tyydytetty, niin hänen ei sopinut enää painostaa mahtavaa\nhallitsijaa, jonka luo hänet oli lähetetty, ei ainoastaan osallistumaan\nristiäisjuhlallisuuksiin, vaan käymään myöskin neuvotteluja Dobrzynin\nalueesta.\n\nTärkein tekijä tässä asiassa oli kuitenkin kuningattaren terveys.\nPiispa Wysz ei tahtonut edes kuulla puhuttavankaan mestauksesta ennen\nsynnytystä tietäen hyvin, ettei sellainen tapaus pysyisi salassa,\nvaan vaikuttaisi sangen haitallisesti kuningattaren nykyiseen tilaan.\nNäin ollen Zbyszkolle jäi elinaikaa ehkä muutamia kuukausia asiain\njärjestelyyn ja ystäväin hyvästelyyn...\n\nMacko kävi päivittäin hänen luonaan ja lohdutteli niin hyvin kuin\ntaisi. He juttelivat murhemielin Zbyszkon kuolemasta ja vielä\nsuuremmalla surulla suvun sammumisesta.\n\n-- Ei tässä auta enää mikään muu kuin se, että menette naimisiin, --\nsanoi Zbyszko kerran sedälleen.\n\n-- Silloin minä mieluummin etsin jonkun kaukaisemmankin sukulaisen, --\nvastasi Macko. -- Luuletko, että minun tekee mieleni ajatella akkoja,\nkun sinulta kaula katkaistaan! Mutta jos minun sittenkin täytyisi\nakoittua, niin en sitä tee ennen kuin olen kostanut Lichtensteinille.\nÄlä pelkää, että unohtaisin!...\n\n-- Jumala teitä palkitkoon! Onhan minulla nyt edes se lohdutus! Mutta\ntiesinhän minä muutenkin, että maksaisitte hänelle. Mitenkä aiotte\nmenetellä?\n\n-- Heti, kun hänen lähettilästoimensa on lopussa, tulee tästä joko\nsota tai rauha, ymmärräthän? Jos sodaksi kääntyy, niin lähetän hänelle\nhaasteen kaksintaisteluun ennen hyökkäystä, joko ratsain tai jalan,\nmutta ainoastaan kuolemasta, ei vankeudesta. Mutta jos tulee rauha,\nniin ajan Marienburgiin ja isken keihääni linnanporttiin antaen\ntorvensoittajan kuuluttaa, että haastan hänet otteluun elämästä ja\nkuolemasta. Hän ei pääse käsistäni.\n\n-- Eipä suinkaan... Ja saa nähdä parempansa.\n\n-- Kaksi sellaista nitistäisin aivan kehumattakin. Olihan se\nfriisiläinen ritari sentään toista maata. Mutta kun minä iskin ylhäältä\nkirveelläni, niin hampaisiin saakka meni, että kirahti. Muistatko?\n\nZbyszko huokasi kuin helpotuksesta ja virkkoi:\n\n-- Nyt on minun helpompi lähteä.\n\nJa molemmat huokailivat vielä kotvan, kunnes vanha setä alkoi\nliikuttuneella äänellä:\n\n-- Älä ole huolissasi. Sinun luittesi ei tarvitse etsiä toinen toistaan\nviimeisenä tuomiopäivänä. Olen tilannut sinulle sellaisen tammisen\nruumisarkun, ettei Neitsyt Maarian kirkon kaniikeillakaan ole sen\nparempaa. Enkä minä anna heidän mestata sinua samalla vaatteella, jolla\ntavallisia kaupunkilaisia tapetaan. Minä olen jo puhunut kauppias\nAmylejlle, että hän hankkii aivan uuden ja niin kallisarvoisen, että\nkelpaisi vaikka kuninkaan pukukankaaksi. Sielunmessuja en tule myöskään\nsäästämään, ole huoletta.\n\nZbyszko tuli iloisemmaksi, puristi setänsä kättä ja lausui:\n\n-- Jumala teitä palkitkoon!\n\nMutta toisinaan hän kaikesta huolimatta tuli kovin raskasmieliseksi\nja kerran, kun Macko tuli tervehtimään, kysyi jo muuriin tehdyn\nrautaristikon läpi:\n\n-- Minkälainen sää siellä on ulkona?\n\n-- Kaunis on, ja aurinko lämmittää niin suloisesti koko maailmaa.\n\nZbyszko vei kätensä niskaan, taivutti päätään taaksepäin ja huudahti:\n\n-- Hyvä Jumala! Olisinpa nyt ratsun selässä ja saisin karahuttaa\nlaajoille tasangoille! Kyllä on surkeata kuolla nuorena! Surkeata!\n\n-- Moni kuolee ratsun selkään! -- vastasi Macko.\n\n-- Niin, mutta kuinka monta sitä ennen kaadetaan!...\n\nZbyszko alkoi kysellä, mitä tekevät, harjoittelevat ja millä\nhuvittelevat ne ritarit, joita hän oli nähnyt kuninkaan linnassa. Macko\nkertoi, kuinka he aamuisin täysissä varusteissa hyppäävät hevosen\nyli, katkovat köysiä, miekkailevat, juhlivat ja laulavat. Zbyszko\nkuunteli halukkaasti ja olisi sydämestään suonut pääsevänsä ritarien\nseuraan, mutta kuultuaan, että Zawisza heti ristiäisten jälkeen lähtee\netelä-Unkariin turkkilaisia vastaan, hän ei voinut olla huudahtamatta:\n\n-- Jospa minäkin pääsisin mukaan, jotta edes pakanoita vastaan\ntaistellessani saisin kaatua!\n\nSe ei kuitenkaan ollut mahdollista, mutta sillä välin tapahtui\njotakin muuta. Molemmat masovialaiset ruhtinattaret eivät olleet\nunohtaneet Zbyszkoa, jonka nuoruus ja kauneus heitä miellytti. Vihdoin\nruhtinatar Aleksandra Ziemowitowa päätti lähettää kirjeen ristiritarien\nsuurmestarille. Tämä ei tosin voinut kumota linnanpäällikön tuomiota,\nmutta saattoi sentään vaikuttaa armahduksen hyväksi kuninkaaseen, joka\nmielellään antaisi armon kulkea oikeuden edellä, varsinkin jos itse\nsuurmestari sitä pyytäisi.\n\nRuhtinatar Aleksandra oli ristiritarien arvossa ja suosi heitä hienojen\nhovitapojensa vuoksi. Marienburgista hänelle lähetettiin usein\nlahjoja ja kirjeitä, joissa suurmestari sanoi häntä ritarikuntansa\nkunnioitetuksi ja hurskaaksi hyväntekijäksi ja puoltajaksi.\nRuhtinattaren sana vaikuttaisi paljon ja nähtävästi hän ei ainakaan\nsuoranaista kieltoa saisi vastaukseksi. Nyt oli vain hankittava\npikalähetti, joka mahdollisimman pian tekisi matkan ja toisi\nvastauksen. Kun Macko sai kuulla asian, niin hän tarjoutui epäröimättä\ntehtävään.\n\nPyydettynä linnanpäällikkö määräsi ajan, jonka kuluessa Zbyszkon\ntuomiota ei saanut panna täytäntöön. Macko ryhtyi touhukkaana\nmatkavalmistuksiin vielä samana päivänä ja pistäytyi sitten Zbyszkon\nluo kertomaan iloisesta uutisesta. Zbyszko riemastui heti, ikäänkuin\nvankilan portit olisivat hänelle jo avautuneet. Mutta sitten hän alkoi\nmiettiä ja sanoi huolestuneesti:\n\n-- Saattaako saksalaisilta odottaa mitään hyvää! Lichtenstein olisi\nvoinut pyytää kuningasta armahtamaan, mutta ei tahtonut...\n\n-- Hän on suutuksissa siitä, ettemme silloin heti maantiellä pyytäneet\nanteeksi. Suurmestari Kondradista ei puhuta pahaa. Emmekä me mitään voi\nmenettää.\n\n-- Se on totta, -- myönsi Zbyszko, -- mutta älkää sentään kovin syvään\nkumartako.\n\n-- Mitäpä minä kumartamaan? Vien ruhtinatar Aleksandran kirjeen --\nsiinä kaikki!\n\n-- Jumala teitä auttakoon... Mutta jos kuningas armahtaisi, niin\nmuistakaa, että Lichtenstein on minun eikä teidän, -- lisäsi Zbyszko\nkatsoen setäänsä tuimasti.\n\n-- Pääsi ei vielä istu kovin lujassa, kun jo alat ajatella haasteita.\nLuulisin, että olisit saanut jo tarpeeksi noista typeristä lupauksista,\n-- vastasi Macko suuttuneena.\n\nSitten he heittyivät syleilemään toisiaan, ja Zbyszko jäi yksikseen.\nNuori ritari kärsi toivon ja epätoivon tuskia, mutta kun yö tuli ja\nsen mukana myrsky, kun ukkonen vavahutteli vankilan muureja ja salamat\nleimahtelivat pahaatietävästi rautaristikkoisen ikkunan takana, kun\nvihuri vinkuen sammutti vuoteen luona palavan heikon yölampun ja\nZbyszkon vankikoppi vaipui pimeyteen, silloin hän menetti taas kaiken\ntoivonsa eikä saanut koko yönä nukutuksi...\n\n-- En minä voi enää kuolemaa välttää, -- ajatteli hän, -- kun mikään ei\nauta.\n\nSeuraavana päivänä hyväsydäminen ruhtinatar Anna Danuta tuli häntä\ntervehtimään tuoden mukanaan Danusian, jolla oli pieni luuttunsa\nvyöllä. Zbyszko heittäytyi heidän jalkainsa juureen, mutta niin\nmasentunut ja onneton kuin hän olikin unettoman yön jälkeen, hän ei\nkuitenkaan unohtanut ritarin velvollisuuksia ja ihmetteli Danusian\nkauneutta. Mutta ruhtinatar katsoi häneen surullisesta ja sanoi: -- Älä\nnyt ihmettele tyttöä, sillä jos Macko ei tuo hyvää vastausta tai ehkei\npalaa ensinkään, niin saat pian taivaassa ihmetellä parempia asioita.\n\nNuoren ritarin epävarmaa kohtaloa ajatellessa ruhtinatar purskahti\nitkemään, ja Danusia nyyhkytti myös katkerasti. Zbyszko heittäytyi\nuudelleen heidän jalkojensa juureen, sillä hänen sydämensä heltyi\nosanotosta kuin vaha lämpimästä. Hän ei rakastanut Danusiaa niin\nkuin mies rakastaa naista, mutta hän tunsi rakastavansa häntä koko\nsielullaan ja muuttuvansa tytön nähdessään ikäänkuin toiseksi\nihmiseksi, vähemmän ankaraksi, vähemmän kiivaaksi, vähemmän sotaisaksi.\nSanomaton sääli valtasi nuoren miehen hänen ajatellessaan, että tyttö\non jätettävä ja lupaus samoin.\n\n-- Minä raukka en saa laskea jalkojesi juureen niitä riikinkukonsulkia,\n-- sanoi Zbyszko. -- Mutta jos tulen Jumalan kasvojen eteen, niin sanon\nnäin: \"Suo minulle syntini anteeksi, Herra, mutta mitä maan päällä on\nhyvää, anna se Danusia Jurandownalle äläkä kenellekään muulle.\"\n\nZbyszko alkoi muistella, mitä kaikkea Tyniecin majatalon ravintolassa\noli tapahtunut ja tuli aivan liikuttuneeksi. Lopuksi hän pyysi Danusiaa\nlaulamaan saman laulun, jonka tyttö oli esittänyt silloin, kun Zbyszko\nsieppasi hänet kaatuvalta penkiltä ja kantoi ruhtinattaren luo.\n\nVaikka Danusian mieliala ei nyt ollutkaan lauluun menevä, hän kohotti\nheti pientä päätään, sulki silmänsä kuin lintu ja alkoi:\n\n    Jospa linnun siivet\n    minulla nyt ois,\n    heti lentäisin ma\n    Jaskon luokse pois.\n\n    Siellä istahtaisin\n    hänen aidalleen\n    laulain: Katso, Jasko...\n\nMutta samassa alkoi tytön suljettujen silmäluomien alta pursua niin\nrunsaasti kyyneliä, ettei hän voinut laulaa enempää. Zbyszko nosti\nhänet käsivarsilleen, kuten silloin Tyniecissa, ja alkoi kantaa tyttöä\nedestakaisin toistaen innoissaan:\n\n-- Jollet sinä olisi löytänyt minua, niin minä olisin löytänyt sinut.\nJos Jumala vain minua auttaisi... ja kasvaisit täysi-ikäiseksi... ja\njos isäsi suostuisi... niin omakseni, tyttöseni sinut ottaisin!...\nHei!...\n\nDanusia kiersi käsivartensa Zbyszkon kaulaan ja kätki itkettyneet\nkasvonsa hänen rintaansa vasten. Mutta Zbyszkon suuri suru, joka\nkohosi slaavilaisen luonnon täydestä syvyydestä, puhkesi nyt hänen\nyksinkertaisessa sielussaan lakeuksien lauluksi:\n\n-- -- -- -- --\n\n    Omakseni tyttöseni,\n    sinut ottaisin!...\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSilloin sattui jotakin, jonka tähden kaikki muut asiat menettivät\nmielenkiintonsa ihmisten silmissä. Illalla kesäkuun 21:ntenä levisi\nKrakovan kuninkaallisessa linnassa Wawelissa tieto, että kuningatar\noli äkkiä sairastunut. Kaikki lääkärit jäivät koko yöksi kuningattaren\nläheisyyteen, ja kamarineideiltä saatiin tietää, että pelättiin sairaan\nennenaikaista synnytystä. Krakovan linnanpäällikkö Jasko Topor lähetti\nsamana yönä pikalähetin poissaolevan kuninkaan luo. Seuraavana päivänä,\njoka oli sunnuntai, tieto levisi kaupunkiin ja sen ympäristöön, ja\nkansa täytti kirkot, joissa rukoiltiin kuningattarelle terveyttä.\nJuhliin saapuneet ritarit, aateliset ja kauppiaiden sekä käsityöläisten\nedustajat lähtivät linnan luo. -- Puolipäivästä saakka ympäröivät\nsankat väkijoukot Wawelin linnan, jossa kuninkaan jousimiehet pitivät\njärjestystä vaatien ehdotonta hiljaisuutta.\n\nVihdoin ilmaantuivat piispa Wysz ja linnanpäällikkö linnan suurelle\nportille tuomiokirkon kaniikkien ja kuninkaan neuvosherrain seuraamana.\nHe levittäytyivät sitten muurien eteen, ja heidän kasvoistaan saattoi\npäättää, että heillä oli tärkeä uutinen sanottavana. Mutta ensiksi\nhe antoivat ankaran käskyn, että huutoa ja melua ei saanut kuulua,\nkoska se saattaisi vahingoittaa sairasta. Sitten he tiedoittivat, että\nkuningatar oli saanut tyttären.\n\nUutinen täytti sydämet ilolla, varsinkin kun äidin ja tyttären\nterveyttä mikään ei näyttänyt uhkaavan. Kansanjoukot alkoivat\nhajaantua, kun tahtoivat ilmaista iloaan, ja huutaminen linnan\nedustalla oli kielletty. Torille johtavat kadut alkoivat täyttyä,\nja pian alkoi kuulua laulua ja huudahduksia. Kukaan ei näyttänyt\npettyneen siitä, että maailmaan oli tullut tytär. \"Eihän ollut\nvahingoksi, -- sanottiin, -- että kuningas Ludvigilla ei ollut\npoikia ja että kuningaskunta oli jäänyt Jadwigalle? Tämän avioliitto\nJagiellon kanssa oli enentänyt valtakunnan voimia puolella. Niin tulee\nnytkin tapahtumaan. Mistä otat sellaisen perijättären kuin meidän\nprinsessamme, kun ei Rooman keisari eikä kukaan muukaan kuningas omista\nniin suurta valtakuntaa, niin laajoja maita, niin lukuisaa ritaristoa!\nMaailman mahtavimmat hallitsijat tulevat kilpailemaan hänen kädestään\nja kokoontumaan Krakovaan, mikä on hyödyksi meille kauppiaille,\npuhumattakaan siitä, että Böömin tai Unkarin kuningaskunta saattaa\nyhtyä valtakuntaamme.\"\n\nNäin kauppiaat juttelivat keskenään, ja riemu nousi. Juhlittiin sekä\nyksityisissä taloissa että ravintoloissa, ja pian loistivat lyhdyt ja\nsoihdut torilla. Maalaisia saapui kaupunkiin yhä runsaammin asettuen\nleiriin rattaittensa suojaan. Juutalaiset kokoontuivat synagoogaan.\nAina aamuun saakka oli torilla liikettä kuin markkinoiden aikana.\nLinnaan lähetettiin henkilöitä hakemaan uutisia, joita sitten\nkuunneltiin ryhmittäin.\n\nEniten levottomuutta herättävä oli se uutinen, joka tiesi, että piispa\nPiotr Wysz oli kastanut lapsen vielä samana yönä, mistä päätettiin,\nettä tyttönen oli hintelä. Kokeneet porvarisvaimot kertoivat tapauksia,\njolloin puolikuolleet lapset ovat saaneet voimia juuri kasteesta.\nSe rohkaisi mieliä. Sitä paitsi lapsen nimi antoi toiveita, sillä\nsanottiin, että mikään Bonifacius tai Bonifacia, kuten tämä, ei voinut\nkuolla niin pian, sillä sellaiset lapset, kuten nimikin sanoo, olivat\nmäärätyt tekemään jotakin hyvää. Eihän lapsi ensimmäisinä elinvuosinaan\nvoinut tehdä mitään hyvää, jos ei pahaakaan.\n\nMutta seuraavana päivänä linnasta tuli epäedullisia uutisia sekä\näidistä että lapsesta, mikä herätti kaupungissa levottomuutta.\nKirkossa oli koko päivän sellainen tungos kuin synninpäästön aikana.\nKuningattaren ja prinsessan terveyden hyväksi annettiin paljon\nvotumeja. Nähtiin köyhien maalaisten liikuttuneena uhraavan kirkolle\nviljaa, lihaa, kanoja, kuivattuja sieniä ja pähkinöitä. Huomattavampia\nlahjoja tuli ritareilta, kauppiailta ja käsityöläisiltä. Pikalähettejä\nlähetettiin ihmeitä tekevien pyhimysten luo. Tähtientutkijat kysyivät\ntähdiltä neuvoja. Itse Krakovassa järjestettiin komeita kulkueita\nammatti- ja veljeskuntain toimesta. Liput liehuivat yli kaupungin. Oli\nlastenkin kulkueita, sillä arveltiin, että viattomat olennot voivat\nhelpommin vaikuttaa Jumalan armon saantiin. Kaupungin porteille saapui\nyhä uusia joukkoja ympäristöstä.\n\nNiin kului päivä toisensa jälkeen kirkonkellojen soidessa sekä\njumalanpalvelusten ja kulkueiden jatkuessa. Kun viikko oli vierähtänyt\nkorkeasti kunnioitetun sairaan ja lapsen yhä eläessä, niin toiveet\nalkoivat nousta. Ihmisistä tuntui uskomattomalta, että Jumala ennen\naikojaan kutsuisi pois maan hallitsijattaren ja apostolittaren,\njoka elämänsä oman onnen uhraten oli johdattanut Euroopan viimeisen\npakanallisen kansan ristin juurelle. Oppineet muistelivat, kuinka\npaljon kuningatar Jadwiga oli auttanut akatemiaa, hengelliset -- kuinka\npaljon tehnyt Jumalan kunniaksi, valtiomiehet -- kuinka paljon rauhan\nsäilymiseksi kristittyjen hallitsijain kesken, tuomarit -- kuinka\npaljon oikeuden ja totuuden hyväksi, köyhät -- mitä heitä auttaakseen,\neikä kukaan voinut ymmärtää, miksi kuningaskunnalle ja koko maailmalle\nniin hyödyllisen elämän täytyisi katketa ennen aikojaan.\n\nMutta heinäkuun 13:ntena surukellot tiedoittivat lapsen kuolleen.\nKaupunki alkoi taas rauhattomana liikehtiä, ja Wawelin ulkopuolelle\nkokoontui suuria joukkoja, jotka tahtoivat tietää jotakin kuningattaren\ntilasta. Mutta nyt ei saatu hyviä uutisia. Linnasta tulleiden herrain\nkasvot olivat vakavan näköiset, ja päivä päivältä ne yhä enemmän\nsynkkenivät. Kerrottiin, että pater Stanislaw Skarbimierzista, vapaiden\ntaiteiden ja tieteiden opettaja Krakovassa, ei poistunut enää lainkaan\nkuningattaren luota, joka päivittäin nautti pyhää ehtoollista, minkä\njälkeen kuningattaren huone joka kerta täyttyi taivaallisesta valosta.\nJotkut olivat nähneet sen ikkunan läpi, mutta tämä näky oli pikemminkin\npeloittanut, sillä olihan se merkkinä siitä, että taivaallinen elämä\noli jo alkanut.\n\nAikaisin aamulla perjantaina heinäkuun 17:ntenä levisi nopeasti\ntieto, että kuningatar oli kuolemaisillaan. Ken vain pääsi, riensi\nlinnan edustalle. Kaupunki tyhjeni melkein kokonaan, sinne jäi vain\nraajarikkoja ja halvattuja, sillä sellaisetkin äidit, joilla oli\nvain muutaman viikon vanha lapsi, kiiruhtivat linnan porteille.\nPuodit suljettiin, ruokaa ei valmistettu. Työt pysähtyivät, mutta\nkuninkaallisen linnan, Wawelin, ulkopuolella oli kansaa kuin merta,\nlevotonta, mutta vaikenevaa.\n\nHeti puolenpäivän jälkeen alkoi tuomiokirkon iso kello soida.\nEnsin ei ymmärretty, mitä se merkitsi, mutta levottomuus valtasi\nkuitenkin mielet. Kaikki katseet kohdistuivat kirkontorniin, jossa\nkello heilahteli yhä pitemmin kaarin. Pian muidenkin kirkkojen kellot\nyhtyivät valittavaan soittoon...\n\nYht'äkkiä ilmaantui tornin huipulle musta lippu, jossa oli kuvattuna\npääkallo ja sen alla ristikkäin kaksi sääriluuta. Kaikki epäilykset\nkatosivat. Kuningatar oli antanut henkensä Jumalalle.\n\nLinnan aukealta kuului sadantuhannen valitus ja itku, joka yhtyi\nkirkonkellojen synkkään soittoon. Jotkut heittäytyivät maahan tai\nrepivät vaatteitaan ja kynsivät kasvojaan, toiset tuijottivat\nsanattomina muureihin tai ojensivat kätensä kirkontornia tai\nkuningattaren huonetta kohti rukoillen ihmettä ja armoa Jumalalta.\nMutta kuului myös vihaisia ääniä, jotka manasivat mielettömästi,\nvieläpä pilkkasivatkin: \"Miksi meiltä kuitenkin otettiin meidän\nrakkaampamme? Mitä hyötyä kulkueista ja rukouksista? Meidän lahjamme\nkullasta ja hopeasta otettiin kyllä, mutta mitä saimme sijaan?\"\nToiset hokivat itkien ja nyyhkyttäen: \"Jeesus, Jeesus!...\" Väkijoukot\ntahtoivat tunkeutua linnaan saadakseen vielä kerta nähdä rakastetun\nkuningattaren kasvot, mutta sinne ei päästetty, vaan luvattiin asettaa\nvainaja kaiken kansan nähtäväksi kirkkoon, jossa kukin saattaisi\nrukoilla hänen ruumiinsa ääressä. Illan tullen synkät väkijoukot\npalasivat kaupunkiin kertoillen kuningattaren viimeisistä hetkistä,\nlähestyvistä hautajaisista ja ihmeistä, joita tulisi tapahtumaan\nvainajan ruumiin ja haudan ääressä. Kerrottiin myös, että kuningatar\nkaiketi tulee heti kanonisoiduksi pyhimysten joukkoon, ja kun joku\nuskalsi sitä epäillä, suututtiin ja uhattiin lähettää Avignoniin...\n\nPainostava suru peitti kaupungin ja maan, ja kaikista tuntui siltä\nkuin kuningattaren mukana olisi onnen tähti sammunut kuningaskunnan\ntaivaalta. Olipa Krakovan herrain joukossa sellaisiakin, jotka näkivät\ntulevaisuuden synkkänä. Alettiin kysyä, onko Jagiello kuningattaren\nkuoleman jälkeen oikeutettu hallitsemaan kuningaskuntaa vai onko hänen\npalattava takaisin Liettuaan. Useat arvelivat -- eikä syyttä, kuten\nsitten nähtiin --, että kuningas tahtoisi luopua kruunusta, josta näin\nollen tulisi lohkoilemaan suuria maa-alueita, että Liettua silloin\nalkaisi vihollisuutensa uudelleen ja että saksalainen ristiritaristo,\nRooman keisari ja Unkarin kuningas voimistuisivat huomattavasti, mutta\nPuolan kuningaskunta, joka nyt oli maailman mahtavimpia, joutuisi\nhäpeään ja rappiolle.\n\nKauppiaat, joille laajat liettualaiset ja valkovenäläiset maat olivat\nolleet avoinna, antoivat Jagiellolle lahjoja ja lupauksia, jotta hän\nedelleenkin jäisi kuninkaaksi, vaikkakin tässä tapauksessa sota voisi\nsyttyä saksalaisen ritarikunnan kanssa, sillä olihan kuningatar juuri\ntätä sotaa pitänyt loitolla. Nyt muisteltiin, kuinka Jadwiga kerran oli\nristiritarien saaliinhimosta ja rosvoamisesta katkeroituneena sanonut\nheille: \"Niin kauan kuin elän, niin minä tulen pidättämään mieheni\nkättä ja oikeutettua vihaa, mutta muistakaa, että minun kuolemani\njälkeen teitä kohtaa rangaistus syntienne tähden.\"\n\nYlpeydessään ja sokeudessaan ristiritarit eivät pelänneet sotaa, sillä\nhe tulisivat luultavasti saamaan tuhansittain sotureja Saksasta,\nBurgundista, Ranskasta ja kaukaisemmistakin maista, kun kuningattaren\nnauttima kunnioitus ei olisi enää estämässä vapaaehtoisten tuloa.\nKuningatar Jadwigan kuolema oli niin tärkeä tapaus, että ristiritarien\nlähettiläs Lichtenstein lähti mitä pikimmin paluumatkalle Marienburgiin\nodottamatta edes poissaolevan kuninkaan tuloa kotiin.\n\nUnkarin, Itävallan, Rooman keisarin ja Böömin lähettiläät rupesivat\nmyös tekemään lähtöä tai lähettivät pikalähetin hallitsijansa luo\ntiedoittamaan asiasta. Kuningas Jagiello palasi Krakovaan syvän surun\nvaltaamana. Ensi töikseen hän selitti hallitusherroille, että hän\nei tahdo hallita ilman kuningatarta, vaan muuttaa synnyinmaahansa\nLiettuaan takaisin. Sitten hän lamautui surusta siihen määrään, ettei\nryhtynyt mihinkään toimiin, ei edes vastannut kysymyksiin. Toisinaan\nhän suuttui itselleen kovasti siitä, että oli lähtenyt matkoille eikä\nollut läsnä kuningattaren kuolinvuoteen ääressä sanomassa jäähyväisiä\neikä kuulemassa hänen viimeisiä sanojaan ja neuvojaan. Eikä kuningas\nlohduttunut siitä, että vakuutettiin hänen ehtineen hyvissä ajoin\nkotiin, jos kaikki olisi mennyt säännöllisesti eikä äkillistä\ntaudinkohtausta seurauksineen olisi tullut. \"En ole kuningas ilman\nJadwigaa\", vastasi hän piispalle, \"vaan ainoastaan katuva syntinen,\njoka ei mistään lohdutusta löydä.\" Sitten hän painoi katseensa maahan,\neikä kukaan saanut häneltä enää sanaakaan vastaukseksi.\n\nSillä välin ajateltiin kuningattaren hautajaisia. Koko maasta\nsaapui Krakovaan sekä ylhäisiä että köyhää kansaa, joka toivoi\nhautajaistilaisuudessa ja -juhlallisuuksissa saavansa runsaasti almuja.\nKuningattaren ruumis asetettiin tuomiokirkossa korokkeelle, jossa hänen\npäänsä oli huomattavasti korkeammalla kuin jalat, jotta kansa paremmin\nnäkisi kuningattaren kasvot. Tuomiokirkon messut jatkuivat yhtä mittaa.\nKorokkeen ympärillä paloi tuhansia kynttilöitä, joiden valossa ja\nkukkien ympäröimänä kuningatar Jadwiga nyt rauhallisena ja hymyilevänä\nkuin valkoinen, kalpea ruusu lepäsi siinä kädet asetettuina ristiin\ntaivaansiniselle peitteelle. Hän oli jo kansan silmissä pyhimys, jonka\nluo tuotiin raajarikkoja, sairaita lapsia ym., ja toisinaan kohosi\njonkun äidin rinnasta huudahdus, kun hänen sairaan lapsensa poskelle\nnousi terveyttä ennustava puna tai kun raajarikkorupesi kävelemään.\nSilloin kulki pyhä väristys ihmisten sydänten läpi, ja tieto ihmetyöstä\nlevisi kirkkoon, linnaan, kaupunkiin vetäen tuomiokirkkoon yhä enemmän\nonnettomia, joita ainoastaan jokin ihme saattoi pelastaa.\n\nMutta Zbyszko unohdettiin kokonaan, sillä kukapa olisi niin\nsuunnattoman surun aikana muistellut tavallista sotilaspoikaa linnan\ntyrmässä! Hän oli vartijoilta kuullut kuningattaren sairaudesta, ja kun\nkirkonkellot ja valitukset tiedoittivat kuningattaren kuolleen, niin\nhän omaa kohtaloaankin ajatellen polvistui itkemään ikävästä. Nuoresta\nritarista tuntui, että vainajan mukana sammui häneltäkin jotakin.\n\nKoko viikon ajan hän kuuli kaikua hautajaisista -- kirkonkellojen\nsoittoa, kulkueitten laulua, väkijoukkojen valitusta. Tämä synkensi\nhänen mieltään, huononsi ruokahalua ja turmeli unta, ja niinkuin villi\npeto hän asteli tyrmässään. Yksinäisyys painosti, ja oli päiviä,\njolloin ei edes vartija tuonut ruokaa tai juomaa, kun kaikki olivat\nniin mukana hautajaishommissa. Kuningattaren kuolemasta saakka kukaan\nei käynyt tervehtimässä vankia: ei ruhtinatar eikä Danusia, ei Powala\nTaczewilainen, joka oli ollut niin hyväntahtoinen hänelle, eikä\nkauppias Amylej, Mackon tuttava. Zbyszko ajatteli katkerasti, että kun\nMacko oli poissa, kaikki unohtivat hänet. Toisinaan hänen mieleensä\njohtui ajatus, että ehkä lakikin hänet unohtaa ja hänen täytyy menehtyä\ntässä tyrmässä. Silloin hän rukoili kuolemaa tuomaan vapautuksen.\n\nKun hiukan toista kuukautta oli kulunut kuningattaren hautajaisista,\nniin Zbyszko alkoi epäillä Mackon paluuta. Olihan setä luvannut\nkiiruhtaa säästämättä hevosta, eikä ollut Marienburgkaan maailman\näärissä. Kaksitoista viikkoa riitti sellaiseen matkaan edestakaisin,\nvarsinkin jos kiiruhti. \"Mutta ehkei hän pidä kiirettä\", ajatteli\nZbyszko harmitellen, \"vaan etsii nyt eukkoa itselleen, jottei suku\nkuolisi, ja minun täytyy täällä istua ikäni odotellen Jumalan armoa.\"\n\nVihdoin Zbyszko unohti ajan laskemisen ja herkesi puhumasta\nvartijan kanssa. Vain yhä tihenevistä hämähäkin verkoista ikkunan\nrautaristikossa saattoi huomata, että syksy oli jo tullut. Hän istui\nnyt tuntikausia vuoteensa laidalla nojaten kyynärpäillä polviinsa\nja haroen sormilla tukkaansa, joka ulottui kauas hartioille.\nPuolihorroksissaan hän ei edes nostanut päätään, kun vartija toi\nhänelle ruokaa. Mutta eräänä päivänä narahtivat oven säpit, ja tuttu\nääni huusi kynnykseltä yllättävästi:\n\n-- Zbyszko!\n\n-- Setä! -- vastasi vanki hypähtäen vuoteeltaan.\n\nMacko syleili ja suuteli veljenpoikaansa, joka oli pitkäaikaisesta\nsurusta niin masennuksissa, että alkoi itkeä kuin pieni lapsi:\n\n-- Minä jo luulin, että ette enää palaisi takaisin.\n\n-- Eipä paljon puuttunut, -- sanoi Macko.\n\n-- Mitä on tapahtunut? -- huudahti Zbyszko nostaen päätään.\n\nMacko kävi vuoteelle istumaan ja huoahti syvään.\n\n-- Mitäkö tapahtunut? -- toisti hän. -- Tuskin olin ajanut rajan\nyli, kun saksalaiset hyökkäsivät metsästä kimppuuni ampuen nuolilla.\nVieläkin on raskas hengittää... Mutta Jumala lähetti minulle apua, eikä\nminua muuten nyt tässä olisikaan.\n\n-- Entä kuka pelasti?\n\n-- Jurand Spychowilainen, -- vastasi Macko.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus.\n\n-- Saksalaiset hyökkäsivät kimppuuni, mutta puoli päivää myöhemmin hän\nvuorostaan heidän kimppuunsa niin nopeasti, että tuskin puolet pääsi\nhengissä pakoon. Minut hän otti mukaansa Spychowiin, jossa sitten\nkolmen viikon ajan kamppailin kuoleman kanssa. Jumala antoi minun elää,\nja vaikka minun on vielä vaikea ollakseni, käännyin takaisin.\n\n-- Ette siis ollutkaan Marienburgissa?\n\n-- Mitäpä minä siellä? Minut ryöstettiin puti puhtaaksi, ja kirje meni\nsamaa tietä. Käännyin takaisin pyytääkseni ruhtinatar Ziemowitowalta\nuutta kirjettä, mutta hän oli ajanut pois jotakin toista tietä...\nSaanko koskaan tavata häntä, en tiedä, sillä minun on tästä kai\nlähdettävä toiseen maailmaan.\n\nJa Macko sylki kouraansa näyttäen Zbyszkolle, että siinä oli silkkaa\nverta, ja sanoi:\n\n-- Näetkö?\n\nJa hetken kuluttua hän lisäsi:\n\n-- Nähtävästi Jumalan tahto.\n\nHe vaikenivat jonkin aikaa synkkiin ajatuksiin vaipuneina. Sitten\nZbyszko kysyi:\n\n-- Syljettekö todellakin yhtenään verta?\n\n-- Mitäpä muutakaan voisin, sillä eräs nuolista upposi puoli kyynärää\nsyvälle kylkiluitteni väliin? Verta sylkisit sinäkin, ole huoletta!\nJurandin luona olin jo parempi, mutta nyt ovat asiat taas paljon\nhuonommalla kannalla, sillä matka oli pitkä enkä suonut itselleni lepoa.\n\n-- Miksi niin kiiruhditte?\n\n-- Siksi, että tahdoin tavata ruhtinatar Aleksandraa saadakseni uuden\nkirjeen. Ja Jurand sanoi: \"Menkää nyt sitten ja tuokaa se kirje\ntänne... Minulla on muutamia saksalaisia täällä lattian alla. Yhden\nniistä päästän vapaaksi kunniasanaansa vastaan viemään kirjettä\nsuurmestarille.\" Jurand on puolisonsa kuoleman johdosta vihoissaan\nsaksalaisille, joita hän nyt kostaakseen kurittaa pitäen aina muutamia\nkellarissa. Hän iloitsee kuullessaan, kuinka ne öisin valittavat ja\nrämistävät kahleitaan, sillä hän on kovasydäminen mies. Ymmärrätkö?\n\n-- Ymmärrän. Mutta ihmettelen, kuinka menetitte kirjeen, jos Jurand\notti miehet kiinni, sillä heiltähän kirjeen olisi pitänyt löytyä.\n\n-- Hän ei saanut kaikkia pidätetyksi. Viisi livisti. Macko yskiä\nröhisteli, sylki taas verta ja ähkyi hiljakseen.\n\n-- Vaarallisesti taisivat haavoittaa, -- virkkoi Zbyszko. -- Mitenkä se\ntapahtui?\n\n-- Niin tiheästä vitikosta ampuivat, että askeltakaan et nähnyt eteesi.\nAjoin ilman haarniskaa, sillä kauppiaat olivat sanoneet, että seutu on\nvarmaa, oli näet kovin kuuma.\n\n-- Kuka johti rosvoja? Joku ristiritari?\n\n-- Ei, vaan eräs muu saksalainen Lentzistä, kuuluisa ryöstöistään ja\nhävityksistään.\n\n-- Miten hänen kävi?\n\n-- Kahleissa on Jurandin kellarissa. Mutta siellä on myös kaksi\nmasurialaista aatelismiestä, jotka hän tahtoo käyttää vaihtoon.\n\nTaas seurasi hiljaisuus.\n\n-- Hyvä Jumala, -- sanoi Zbyszko vihdoin. -- Taitaapa Lichtenstein\njäädä henkiin ja se Lentziläinen myös, mutta meidän täytyy kuolla! Minä\nmenetän pääni, ja tuskinpa te enää paranette.\n\n-- Minäkö? Tuskinpa talvea enää näen. Jospa vain jollakin tavalla\nsaisin sinut pelastetuksi...\n\n-- Oletteko tavannut täällä ketään?\n\n-- Olin linnanpäällikön luona ja kuulin Lichtensteinin lähteneen pois.\nArvelin jo, että nyt sinut vapautetaan.\n\n-- Vai on Lichtenstein lähtenyt?\n\n-- Heti kuningattaren kuoltua lähti takaisin Marienburgiin. Olin\nsiis linnanpäällikön luona, mutta tämä sanoi näin: \"Me emme katkaise\nveljenpoikanne kaulaa Lichtensteinin iloksi, vaan siksi, että tuomio on\nsellainen. Aivan yhdentekevää on, onko Lichtenstein täällä vai eikö.\nVaikkapa Lichtenstein kuolisi, ei sekään muuttaisi asiaa, sillä laki on\noikeudenmukainen eikä käännettävä, niinkuin mikäkin mekko. Kuningas\",\nhän sanoi, \"voi armahtaa, mutta ei kukaan muu\". -- Entä missä kuningas\non?\n\n-- Hän matkusti hautajaisten jälkeen Valkovenäjälle.\n\n-- No, sitten ei ole pelastusta.\n\n-- Ei minkäänlaista. Linnanpäällikkö sanoi vielä: \"Minä säälin kovasti\nsitä nuorta miestä, sillä ruhtinatar Annakin on pyytänyt vapauttamaan,\nmutta kun minä en voi, niin en voi...\"\n\n-- Onko ruhtinatar Anna vielä täällä?\n\n-- Jumala häntä siunatkoon! Kerrassaan hyvä nainen! Hän on vielä\ntäällä, sillä Jurandowna on sairastunut, ja ruhtinatar rakastaa tyttöä\nkuin omaansa.\n\n-- Hyvänen aika! Onko Danusia sairas? Mikä häntä vaivaa?\n\n-- Enpä tiedä... Ruhtinatar arvelee, että joku on lumonnut hänet.\n\n-- Varmaankin Lichtenstein! Ei kukaan muu!\n\n-- Ehkä. Mutta minkä hänelle mahdat?\n\n-- No, hänen sairautensa tähden kaikki minut unohtivat. Zbyszko alkoi\nastella lattiaa pitkin edestakaisin. Vihdoin hän tarttui Mackon käteen\nja sanoi:\n\n-- Jumala teitä palkitkoon kaikesta, sillä minun tähteni te kuolette,\nmutta koska kerran ajoitte Preussiin saakka, niin tehkää minulle vielä\nyksi palvelus, ennen kuin pahemmin heikonnutte. Menkää linnanpäällikön\nluo ja pyytäkää, että hän päästäisi minut vapaaksi kahdeksitoista\nviikoksi. Sitten tulen takaisin ja annan lyödä pääni poikki. Olisihan\nhäpeä, jos me kuolisimme kostamatta. Minä ajan Marienburgiin ja haastan\nLichtensteinin taisteluun. Kuolkoon hän tai minä!\n\nMacko alkoi hieroa otsaansa:\n\n-- Minä menen pyytämään, mutta luuletko linnanpäällikön suostuvan?\n\n-- Annan kunniasanani. Kaksitoista viikkoa, enempää ei ole tarvis...\n\n-- Niin, kaksitoista... Mutta jos haavoitut etkä palaa...\n\n-- Kyllä palaan vaikka kömpien. Olkaa huoletta! Ja nähkääs, kuningas\nvoi sillä välin tulla kotiin, joten häneltä voisi sitten pyytää\narmahdusta.\n\n-- Se on totta, -- myönsi Macko. Mutta hetken kuluttua hän lisäsi:\n\n-- Sitä paitsi linnanpäällikkö sanoi vielä: \"Kuningattaren kuoleman\njohdosta on veljenpoikanne unohtunut, mutta nyt olisi tämä asia vietävä\npäätökseen.\"\n\n-- Kyllä hän suostuu, -- sanoi Zbyszko lohdullisesti. -- Hän tietää,\nettä aatelismies pitää sanansa, ja onhan hänelle aivan yhdentekevää,\nkatkaistaanko kaulani nyt vai Mikaelin päivänä.\n\n-- Menen vielä tänään.\n\n-- Ei, menkää tänään Amylejn luo, levätkää ja hoitakaa haavaanne, mutta\nhuomenna linnanpäällikön puheille.\n\n-- No, Jumalan haltuun sitten!\n\n-- Jumalan haltuun!\n\nHe hyvästelivät syleillen, ja Macko meni ovelle. Mutta kynnykseltä hän\nkääntyi ympäri ja rypisti otsaansa kuin olisi muistanut jotakin.\n\n-- Mutta eihän sinulla ole vielä ritarivyötäkään, minkä perusteella\nLichtenstein voi helposti kieltäytyä.\n\nZbyszko ällistyi, mutta vain hetkeksi, ja jatkoi:\n\n-- Saahan sodassakin taistella ketä vastaan haluttaa.\n\n-- Sota on sota, mutta kaksintaistelu on jotakin muuta.\n\n-- Niinhän se on... mutta... odottakaa... Täytyy miettiä. No niin,\nselvä on! Ruhtinas Janusz antaa minulle kyllä ritarivyön, jos\nruhtinatar ja Danusia pyytävät. Ja matkalla minä haastan myös Mikolaj\nDlugolasin pojan...\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Siksi, että Mikolaj sanoi Danusiaa \"penskaksi\". Macko katsoi\nveljenpoikaansa ihmetellen, ja Zbyszko, joka tahtoi paremmin selittää\nasiaa, jatkoi:\n\n-- Sitä en voi antaa anteeksi enkä Mikolajn itsensä kanssa voi myöskään\notella, sillä onhan hän jo noin 80-vuotias.\n\n-- Kuulepa, poika! Minä säälin pääsi menoa, mutta en järkeä, jos se on\nnoin tyhmä kuin minkäkin pässin.\n\n-- Mutta miksi suututte?\n\nMacko ei vastannut ja aikoi poistua, mutta Zbyszko hyppäsi hänen\nluokseen.\n\n-- Entä Danusia? Onko hän jo terve? Älkää suuttuko turhista. Onhan\nsiitä pitkä aika, kun viimeksi kävitte täällä.\n\nJa hän suuteli setänsä kättä. Tämä kohautti olkapäitään ja sanoi\nlempeämmin:\n\n-- Danusia Jurandowna on terve taas, mutta ei saa mennä vielä ulos. Voi\nhyvin!\n\nZbyszko oli taas yksin, mutta sielultaan ja ruumiiltaan kuin\nuudestisyntynyt. Hänen oli mieluista ajatella, että hänen elämäänsä\ntulisi jatkettavaksi vielä kolmella kuukaudella, että saisi lähteä\nkaukaiseen maahan etsimään Lichtensteiniä ja otella hänen kanssaan\noikein elämästä ja kuolemasta. Kuinka ihanaa onkaan saada istua\nratsun selässä ainakin 3 kuukautta, ajaa pitkin avaraa maailmaa,\ntaistella ja kostaa! Mutta sitten... niin, sitten saisi tapahtua mitä\nhyvänsä. Ehkä kuningas palattuaan kotiin armahtaa, ehkä sota, josta\non niin paljon puhuttu, puhkeaa, ehkä linnanpäällikkö, kun hän kolmen\nkuukauden kuluttua saa nähdä ylpeän Lichtensteinin voittajan, sanoo:\n\"Saat mennä!\" Zbyszko tunsi selvästi, ettei kukaan, paitsi tuota\nristiritaria, häntä vihannut ja että Krakovan ankara linnanpäällikkö\nvain pakosta oli tuominnut hänet kuolemaan.\n\nZbyszko oli toiveikas ja varma siitä, ettei häneltä noita kolmea\nkuukautta kielletä. Luulipa hän saavansa enemmänkin aikaa, sillä\neihän vanha linnanpäällikkö voisi epäillä, ettei aatelismies pitäisi\nlupaustaan.\n\nKun Macko seuraavana päivänä hämärissä tuli tervehtimään, niin Zbyszko\nhyppäsi vastaan ja kysyi heti:\n\n-- Suostuiko?\n\nMacko istuutui vuoteen reunalle, sillä hän oli niin heikko, ettei\njaksanut seisoa. Hän hengitti raskaasti ja vastasi vasta hetken\nkuluttua:\n\n-- Linnanpäällikkö sanoi näin: \"Jos teidän on jaettava maatila tai\nomaisuus, niin päästän veljenpoikanne vapaaksi ritarin kunniasanaa\nvastaan viikon tai parin ajaksi, mutta en kauemmaksi.\"\n\nZbyszko hämmästyi sanattomaksi.\n\n-- Pariksi viikoksi? -- kysyi hän vihdoin. -- Enhän minä ennätä\nedes rajalle yhdessä viikossa! Mitä tämä on?... Ettekö sanonut\nlinnanpäällikölle, miksi aion Marienburgiin?\n\n-- En vain minä, vaan ruhtinatar Annakin puhui puolestasi.\n\n-- Entä miten kävi?\n\n-- Mitenkö? Ukko vastasi, ettei hän sinun päätäsi tahdo ja että säälii\nsinua. \"Jospa löytäisin jonkin perusteen, -- sanoi hän, -- tai edes\ntekosyyn, niin päästäisin vaikka kokonaan vapaaksi, mutta kun en voi,\nniin en voi. Huonosti kävisi tässä valtakunnassa\", sanoi, \"jos ihmiset\nalkaisivat sulkea silmänsä oikeudelta ja seurata ystävyyden ääntä.\nSellaista en tekisi edes veljelleni.\" Sitten hän vielä selitti: \"Meidän\nei pidä kursailla ristiritarien tähden, mutta emmehän saa häpäistä\nitseämme heidän silmissään. Mitä he ja heidän vieraansa sanoisivat, jos\npäästäisin kuolemaantuomitun aatelismiehen vapaaksi, jotta tämä saisi\ntilaisuuden kaksintaisteluun? Luulisivatko, että kuningaskunnassamme\non lakia ja oikeutta? Ennemmin annan yhden pään pudota kuin kuninkaan\nja valtakunnan kaatua.\" Siihen ruhtinatar sanoi, että merkillistä\non sellainen oikeudenmukaisuus, joka ei ota huomioon edes kuninkaan\nsukulaisen pyyntöä, mutta linnanpäällikkö intti: \"Kuningas itse voi\narmahtaa, mutta ei hänkään laittomasti.\" Sitten he alkoivat riidellä,\nsillä ruhtinatar suuttui ja sanoi lopuksi: \"Te saatatte hänet\nmenehtymään sinne tyrmään!\" Mihin linnanpäällikkö vastasi: \"Hyvä on!\nHuomenna käsken laittamaan mestauslavan torille.\" Ja niin he erosivat.\nNyt sinua raukkaa ei voi kuin itse Isä Jumala pelastaa...\n\nSeurasi kotvan aikaa synkkää hiljaisuutta...\n\n-- Mitä? -- sanoi Zbyszko kolealla äänellä. -- Niinkö pian?\n\n-- Kahden tai kolmen päivän kuluessa. Sille ei enää mahda mitään.\nMinä olen tehnyt, minkä olen voinut. Polvistuin linnanpäällikön eteen\nja rukoilin, mutta hän sanoi samaan tapaan: \"Sanokaa jokin peruste,\nsyy...\" Kuinka minä voisin sellaista löytää? Olin pater Stanislawin\nluona pyytämässä valmistamaan sinua kuolemaan. Sen kunnian ainakin\nsaat, että ripin tulet tekemään samalle kuin kuningatarkin. Mutta minä\nen tavannut häntä kotoa, sillä hän oli ruhtinatar Annan luona.\n\n-- Ehkä Danusian tähden?\n\n-- Ei suinkaan, sillä tyttö on aivan terve. Menen hänen luokseen vielä\nhuomenna. Sanotaan, että kun hän on ripittänyt, on pelastus niin varma\nkuin se olisi pussissa.\n\nZbyszko istuutui, nojautui kyynärpäillään polvia vasten ja antoi päänsä\npainua niin alas, että hiukset peittivät kasvot näkymättömiin. Vanha\nsetä katsoi häneen jonkin aikaa ja kuiskasi sitten:\n\n-- Zbyszko!\n\nNuorukainen nosti päänsä ja näytti pikemmin harmistuneelta ja\nvihaiselta kuin surulliselta.\n\n-- No, mitä nyt?\n\n-- Kuulehan, minä olen keksinyt jotakin.\n\nMacko asettui lähemmäksi ja alkoi kuiskaten puhua:\n\n-- Oletko kuullut kerrottavan, kuinka ruhtinas Witold, jonka meidän\nnykyinen kuninkaamme kerran, jo aikoja sitten, otti vangiksi, pakeni\ntyrmästä naiseksi pukeutuneena? Nyt tässä ei mikään nainen jäisi\nsinun sijaasi, mutta ota minun päällysnuttuni ja päähineeni ja painu\npois, ymmärrätkö? Kukaan ei huomaa, kun ulkona on pimeä, eikä siellä\nsinun kasvojasi valaista. Eilen ei minua edes huomattu, kun minä\npoistuin täältä... Ole hiljaa ja kuuntele: Minut löydettäisiin täältä\nhuomenna, mutta mitäpä siitä? Ehkä katkaisevat kaulani? Katkaiskoot,\njos huvittaa, sillä en minä muutenkaan eläisi kuin pari kolme viikkoa.\nKun tulet ulos, nouset hevosen selkään ja ajat suoraa päätä ruhtinas\nWitoldin luo. Kerrot hänelle itsestäsi, kumarrat, niin kyllä hän ottaa\nsinut hoteisiinsa, ja sinun tulee hänen luonaan hyvä ollaksesi. Täällä\nkerrotaan, että hänen joukkonsa olisivat saaneet selkäänsä tataareilta.\nSe on ehkä totta, ehkä ei, ainakin kuningatar vainaja sellaista\nennusti. Jos se on totta, niin sitä paremmin ruhtinas tarvitsee\nritareja. Ja pidä sitten hänestä kiinni, sillä parempaa palveluspaikkaa\net voi tästä maailmasta löytää. Jos joku muu häviää sodan, niin\nloppu tuli, mutta ruhtinas Witold on niin taitava, että osaa tappion\njälkeen esiintyä vielä voimakkaampana. Hän on runsaskätinen ja pitää\nmeistä puolalaisista kovasti. Kerro hänelle kaikki, että olisit\nliittynyt häneen jo aikaisemmin, mutta olit pidätetty. Saat nähdä,\nettä hän lahjoittaa sinulle maata ja maaorjia ja sitten hän lyö sinut\ntäysivaltaiseksi ritariksi ja järjestää asiasi kuninkaan kanssa.\nHänestä saat hyvän suosijan, eikö niin?\n\nZbyszko kuunteli vaieten, mutta Macko jatkoi:\n\n-- Sinä et kuole nuorena, vaan palaat Bogdanieciin. Ja kun tulet\nsinne takaisin, on sinun heti otettava vaimo itsellesi, jotta sukumme\nei sammuisi. Vasta sitten, kun olet saanut lapsia, voit haastaa\nLichtensteinin kanssasi taistelemaan, mutta sitä ennen ole hyvä äläkä\najattele kostoa, sillä jos sinun kävisi kuin minun Preussissa, niin\nsiinä olisi koko juttu. Ota nyt tämä päällysnuttu ja päähine ja sitten\nJumalan nimeen!\n\nNäin puhuen Macko nousi ja alkoi riisuutua, mutta Zbyszko nousi myös ja\npidätti häntä:\n\n-- En minä tee sitä, en suostu... Jumala minua auttakoon!\n\n-- Mikset? -- kysyi Macko kuin ihmetellen. -- No, kun en tee.\n\nMacko kalpeni vihasta.\n\n-- Jumala suokoon, ettet olisi koskaan syntynyt.\n\n-- Olette jo kerran tarjonnut linnanpäällikölle oman päänne minun pääni\nsijaan.\n\n-- Mistä sen tiedät?\n\n-- Herra Powala kertoi.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Linnanpäällikkö oli sanonut, että häpeä kohtaisi minua ja koko\nsukuani. Eikö se olisi vielä suurempi häpeä, jos minä pakenisin täältä\njättäen teidät lain kostoa kärsimään?\n\n-- Mitä kostoa? Mitäpä laki minulle, kun minun muutenkin täytyy pian\nkuolla? Ole nyt järkevä Jumalan nimessä!\n\n-- Te olette vanha ja sairas... siitä Jumala minua rankaisisi vielä\nenemmän. Ja mikä häpeä?\n\nHiljaisuus. Kuului vain Mackon raskasta, käheätä hengitystä ja\njousimiesten huutoja vartiota vaihdettaessa. Ulkona vallitsi muuten jo\nsyvä yö...\n\n-- Kuulehan, -- virkkoi Macko vihdoin särkyneellä äänellä, --\nei ruhtinas Witoldin pako ollut mikään häpeä eikä se ole häpeä\nsinullekaan...\n\n-- Ohhoh! -- huokasi Zbyszko. -- Witold on mahtava ruhtinas, jolla on\nmaita ja rikkauksia, mutta minä olen köyhä pienaatelinen, jolla on vain\nkunniansa...\n\nHetken kuluttua hän huudahti melkein kuin vihoissaan:\n\n-- Ettekö ymmärrä, että minä niin teitä rakastan, etten voi uhrata\nhenkeänne omani sijasta?\n\nMacko nousi horjuville jaloilleen, ojensi käsivartensa ja vaikka\nsenaikaisten ihmisten luonne oli kova kuin rauta, huokasi särkyneellä\näänellä:\n\n-- Zbyszko!...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oikeudenpalvelijat alkoivat toimittaa torille\nrakennusaineksia, joista oli tehtävä mestauslava vastapäätä\nraatihuoneen suurta porttia.\n\nRuhtinatar jatkoi edelleen neuvotteluja lakeihin perehtyneiden ja\noppineiden kanakkien kanssa. Linnanpäällikön sanat, että jos vain jokin\n\"peruste tai tekosyy\" voitaisiin löytää, niin hän ei viivyttelisi\nZbyszkon vapauttamista. Neuvoteltiin kauan ja hartaasti, ja vaikka\npater Stanislaw oli jo valmistanut Zbyszkoa kuolemaan ja antanut\nhänelle viimeisen sakramentin, niin hän kuitenkin palasi vielä\nneuvotteluun, joka jatkui melkein aamunsarastukseen saakka.\n\nMestauspäivä oli koittanut. Varhaisesta aamusta saakka saapui väkeä\nKrakovan torille, sillä aatelismiehen pää kiihotti uteliaisuutta\nenemmän kuin tavallisen rikollisen, ja sitä paitsi oli sääkin kaunis.\nNaiset tiesivät, että tuomittu oli harvinaisen kaunis nuorukainen,\nja sen tähden heitä olikin kirjavanaan juhlapukimissa pitkin koko\ntietä linnasta saakka. Ikkunoissa torin laidoilla ja ulokkeilla näkyi\nmyös korkeita naisten päähineitä ja vaaleakutrisia, ruusuilla ja\nliljoilla koristettuja tytönpäitä. Vaikkei asia oikeastaan koskenut\nkaupungin raatimiehiä, niin he olivat kuitenkin saapuneet paikalle ja\nasettuneet mestauslavan läheisyyteen, aivan ritarien taakse, jotka\nolivat myötätuntoaan nuorukaiselle osoittaakseen kokoontuneet miehissä\nmestauslavan ympärille. Hiukan taempana oli väkeä kirjavanaan, kuten\nkauppiaita ja käsityöläisiä ammattikuntien väreissä. Tungeskelevia\npoikia puikkelehti ympäri kuin kärpäsiä. Tämän tiiviinä joukkona\nleviävän ihmismeren yli kohosi mestauslava, joka oli verhottu uudella\nkankaalla. Lavalla oli kolme miestä: pyöveli, joka oli leveäharteinen\nja julma saksalainen, yllään punainen nuttu ja punainen päähine ja\nkädessään raskas, kaksiteräinen miekka, sekä hänen kaksi apulaistaan\npaljain käsivarsin ja köydet vyöllä. Heidän vieressään oli mestaustukki\nja vaatteella peitetty ruumisarkku.\n\nMaarian kirkon kellot soivat surullisesti yli kaupungin. Kansa\nkatseli milloin tielle linnaan päin, milloin mestauslavalle, milloin\nritareihin, jotka aina herättivät porvarien uteliaisuutta. Yleistä\nhuomiota herätti myös Macko, joka kalpeana nojasi kahteen ritariin.\nEnimmäkseen luultiin, että hän oli tuomitun isä.\n\nVielä suurempaa uteliaisuutta herätti kuitenkin Powala Taczewilainen,\njoka eturivissä seisten tuki Danusiaa voimakkaalla käsivarrellaan.\nTytöllä oli yllään valkoinen puku ja vaaleilla suortuvillaan viheriä\nseppele. Ei tiedetty, mitä se merkitsi ja miksi tyttö oli lainkaan\ntullut katsomaan mestausta. Jotkut sanoivat, että hän oli nuoren\ntuomitun sisar, toiset, että se oli hänen ritarinaisensa, mutta\nkukaan ei osannut selittää sellaisen puvun eikä hänen läsnäolonsa\ntarpeellisuutta. Danusian ruusuiset, mutta itkettyneet kasvot\nherättivät myötätuntoa kaikkien sydämissä. Väkijoukosta kuului\nnapinaa linnanpäällikön ankaruutta ja lain kovuutta vastaan, ja\nvihdoin uhattiin äänekkäästi hajoittaa koko mestauslava, jottei\nkuolemantuomiota voitaisi panna täytäntöön.\n\nKansa alkoi kiihtyä. Sanottiin, että jos kuningas olisi ollut kotona,\nniin hän olisi varmasti armahtanut nuorukaisen, joka oikeastaan ei\nollut tehnyt mitään rikosta.\n\nMutta kaikki vaikenivat, kun kauempaa huudettiin, että kuninkaalliset\njousimiehet olivat tulossa tuoden kuolemaantuomittua. Tulijat\nolivatkin pian torilla. Mustapukuiset hautausveljet avasivat tietä\nväkijoukon halki, joka kammoksui heitä ja vaikeni. Heidän jäljessään\nmarssi kuninkaallisen henkivartion etujoukko kookkaita liettualaisia\nhirvennahkaisissa haarniskoissa ja jouset kädessä. Kulkueen lopussa oli\npertuskoilla varustettuja vartijoita. Osastojen keskessä asteli Zbyszko\nvakavana tuomioistuimen sihteerin, jonka oli määrä lukea tuomio, ja\nristiinnaulitun kuvaa kantavan pater Stanislawin välissä.\n\nKaikkien katseet kohdistuivat nyt tuomittuun, ja kaikista ikkunoista\nja ulokkeista kurkisteli naisia. Zbyszkon yllä oli valkoinen, kullalla\nkoristettu silkkitakki, jossa hän näytti ihan ruhtinaalta tai joltakin\nmuulta ylhäiseltä. Hänen vartalonsa, voimakkaat hartiansa ja leveä\nrintansa olivat kuin täysikasvuisella soturilla, mutta hänen kasvonsa\nolivat lapsellisen nuorekkaat kullankellertävine, hartioille saakka\nulottuville hiuksineen. Hän kulki tasaisin, joustavin askelin, mutta\noli kalpea. Toisinaan hän katsoi väkijoukkoon kuin uneen, toisinaan\ntuomiokirkon kellotorniin, josta hänen viimeiset hetkensä kumahtaen\ntiedoitettiin maailmalle. Mutta joskus hänen kasvoilleen nousi\nomituinen ilme, ikäänkuin hän olisi ihmetellyt, että kellojen soitto,\nnaisten nyyhkytys ja koko tämä juhlallisuus oli juuri hänen tähtensä.\nVihdoin hän huomasi mestauslavan ja pyövelin punaisen muodon. Väristys\nkulki hänen ruumiinsa läpi. Hän teki ristinmerkin, ja pater Stanislaw\nojensi samassa hänelle ristiinnaulitun kuvan suudeltavaksi. Muutaman\naskelen päästä heitti nuori talonpoikaistyttö kimpun ruiskaunokkeja\nhänen jaloilleen. Zbyszko kumartui, nosti kukat ja hymyili tytölle,\njoka hyrähti itkemään. Nuorukainen ajatteli nähtävästi, että kaiken\ntämän kansan ja kaikkien nenäliinaa huiskuttavien naisten nähden oli\nkuoltava arvokkaasti ja jätettävä muisto \"uljaasta miehestä\". Hän\njännitti tahtonsa voimat, pyyhki tuimalla kädenliikkeellä hiukset\ntakaraivolleen, nosti päänsä ja astui ylpeästi eteenpäin, kuin voittaja\nturnajaisten jälkeen palkintoa vastaanottamaan.\n\nKulkue liikkui hitaasti eteenpäin, sillä kansanjoukot olivat\ntiivistyneet ja väistyivät vaivoin. Turhaan liettualaiset jousimiehet\nhuusivat: \"Eyk szalin! Eyk szalin!\" (Pois tieltä!) Näitä sanoja\nei ymmärretty, ja sen tähden kulkueen oli yhä vaikeampi päästä\nperille. Vaikka Krakovan porvaristo siihen aikaan oli kahdelta\nkolmannekselta saksalaista, kuuli joka puolelta huudettavan uhkauksia\nsaksalaisille ristiritareille: \"Häpeällistä! Häpeällistä! Surmattava\non sellaiset ristiritarit ja sudet, joiden tähden lastenkin täytyy\nmenettää henkensä. Se on häpeäksi kuninkaalle ja koko valtakunnalle!\"\nVastustuksen innoittamina liettualaiset jousimiehet tähyilivät jo\nväkijoukkoa, mutta eivät kuitenkaan uskaltaneet ilman käskyä ruveta\nampumaan. Kapteeni käski kuitenkin pertuskamiehiä menemään etupäähän,\nja niin päästiin helpommin eteenpäin mestauslavan ympärillä neliössä\nseisovien ritarien luo.\n\nNämä väistyivät syrjään tekemättä vastarintaa. Ensin astuivat\npertuskamiehet, sitten Zbyszko, pater Stanislaw, sihteeri ja\njousimiehet mestauslavan viereen. Mutta sitten tapahtui jotakin aivan\nodottamatonta. Danusiaa kantaen kuuluisa ritari Powala astui esiin ja\nhuusi: \"Seis!\" niin voimakkaalla äänellä, että koko kulkue pysähtyi\nkuin maahan lyötynä. Ei kapteeni eivätkä sotilaat tahtoneet vastustaa\ntunnettua ritaria, joka melkein joka päivä nähtiin linnassa, vieläpä\nusein hyvin luottamuksellisessa keskustelussa kuninkaan kanssa. Sitä\npaitsi alkoi nyt myös usea muukin yhtä huomattava ritari huutaa\nkäskevästi: \"Seis! Seis!\"\n\nPowala läheni Zbyszkoa ja ojensi hänelle valkopukuisen Danusian.\nLuullen, että oli kysymyksessä hyvästijättö, tuomittu kiersi kätensä\ntytön ympäri ja painoi hänet rintaansa vasten. Mutta Danusia, sen\nsijaan että olisi kiertänyt kätensä Zbyszkon kaulaan, veti päältään\nvalkoisen hunnun ja kiersi sen tuomitun pään ympäri huutaen samalla\nniin kuuluvasti kuin hennolla, vapisevalla äänellään saattoi:\n\n-- Hän on minun! Hän on minun!\n\n-- Hän on neidon! -- kuului ritarien voimakkaita ääniä. --\nLinnanpäällikön luo!\n\nJa kansa toisti hurjasti huutaen: \"Linnanpäällikön luo!\" Rippi-isä\nnosti katseensa korkeuksiin, tuomioistuimen sihteeri hämmentyi,\nkapteeni ja pertuskamiehet laskivat aseensa, sillä nyt kaikki\nymmärsivät, mitä oli tapahtunut.\n\nOli näet vanha puolalainen ja slaavilainen tapa, yhtä luja kuin laki,\nettä jos viaton tyttö heittää huntunsa kuolemaan tuomitun nuorukaisen\nyli merkiksi, että tahtoo mennä hänen kanssaan naimisiin, niin hän\nsamalla vapauttaa hänet rangaistuksesta, kuolemasta. Ritarit tunsivat\ntämän tavan, samoin talonpojat ja porvarit, vieläpä ne saksalaiset,\njoiden suvutko miespolvia olivat asuneet Puolan kaupungeissa.\nVanha Macko meni liikuttavasta näystä tainnoksiin, ja ritarit\nympäröivät Zbyszkon ja Danusian. Kansa huusi: \"Linnanpäällikön luo!\nLinnanpäällikön luo!\"\n\nVäkijoukko alkoi lainehtia kuin meri. Pyöveli ja hänen apulaisensa\nriensivät mestauslavalta alas. Syntyi sekasorto. Kaikille kävi\nvarmaksi, että jos linnanpäällikkö asettuu tätä vanhaa tapaa\nvastustamaan, niin kaupungissa puhkeaa kapina. Väkijoukko painui\nensimmäiseksi mestauslavalle ja hävitti sen niin perusteellisesti, että\nkotvan kuluttua siitä ei ollut jälkeäkään.\n\nMutta Zbyszko palasi linnaan kantaen Danusiaa käsivarsillaan. Hän kulki\nkuin voittaja maan kuuluisimpain ritarien saattaessa häntä iloissaan\nja tuhansien naisten, miesten ja lasten laulaessa ja hoilatessa\nhänen edellään ja takanaan. Monen monet ojentelivat käsivarsiaan\nDanusiaa kohti ylistäen molempien rohkeutta ja kauneutta. Ikkunoista\nrikkaat kauppiaanrouvat taputtelivat heille valkoisia käsiään, ja\nkaikkialla näkyi ilonkyynelistä kimaltavia silmiä. Kukkia, nauhoja,\nvieläpä vöitä heitettiin onnellisen nuorukaisen jalkoihin, ja Zbyszko\ntäynnä kiitollisuutta kohotti vähän väliä ilmaan valkoista neitostaan\ntoisinaan ihastuneena suudellen tämän polvia. Tämä näky lämmitti\nporvaristyttöjä siihen määrään, että jotkut heittäytyivät valittujensa\nkaulaan vakuuttaen pelastavansa, jos näitä kuolemantuomio uhkaisi.\nMutta Zbyszko ja Danusia olivat kaiken kansan lemmittyjä.\n\nVanha Macko oli vielä kuin poissa suunniltaan sulasta ilosta eikä\nvoinut käsittää, ettei sellainen pelastuskeino ollut juolahtanut hänen\nmieleensä. Powala Taczewilainen kertoi kuuluvalla äänellään ritareille,\nkuinka tuo keino keksittiin tai oikeammin muistettiin neuvotteluissa\nruhtinattaren luona, tuo vanha tapa, jota ei ollut käytetty kaupungissa\nmonen moniin vuosiin.\n\nMutta kaikki riippui vielä linnanpäälliköstä.\n\nRitarit ja kansa suuntasivat kulkunsa kuninkaalliseen linnaan, jossa\ntämä asui kuninkaan poissaollessa, ja tuomioistuimen sihteeri, pater\nStanislaw ja ritarit Powala, Zawisza, Farurej ja Zyndram menivät\nlinnanpäällikön puheille todistamaan kyseellisen vanhan tavan\nsitovaisuutta ja voimaa sekä huomauttamaan hänen omista sanoistaan,\nettä jos jokin \"peruste tai syy\" voitaisiin esittää, niin hän heti\nvapauttaisi tuomitun. Ja mikä saattoi olla sen parempi peruste kuin\ntämä vanha tapa, jota oli aina pidetty lain arvossa? Linnanpäällikkö\nJasko Topor eli Tenczyniläinen vastasi tosin, että tapa olisi\nparemmin sovitettava yksinkertaiseen kansaan ja vuoriston rosvoihin\nkuin aatelismiehiin, mutta hän ei kuitenkaan kieltänyt sen sitovaa\nvoimaa. Samalla hän hymyillen sormieli hopeanharmaata partaansa ja oli\nnähtävästi tyytyväinen asian käänteeseen. Vihdoin hän meni ruhtinatar\nAnna Danutan ja muutamien paterien ja ritarien seuraamana linnan\nparvekkeelle.\n\nKun Zbyszko huomasi linnanpäällikön, hän nosti taas Danusian ylös ja\nniin korkealle, että ukko ulottui laskemaan kurttuisen kätensä tytön\nkullankellertäville suortuville pitäen sitä siinä hetken aikaa ja\nnyökäyttäen sitten arvokkaasti ja ystävällisesti harmaata päätään.\n\nKaikki ymmärsivät heti tämän merkinannon, ja samassa linnan muurit\nihan vapisivat hurjista ilonhuudoista. -- \"Jumala suokoon sinun kauan\nelää ja tuomita meitä!\" -- kuului joka puolelta. Sitten kohotettiin\nDanusialle ja Zbyszkolle onnittelevia huutoja, ja hetken kuluttua\nnousivat molemmat parvekkeelle ja lankesivat polvilleen hyväsydämisen\nruhtinattaren Anna Danutan eteen, jota Zbyszko sai kiittää hengestään.\nJuuri ruhtinatar oli nimittäin yhdessä oppineiden kanssa keksinyt tämän\npelastuskeinon ja opettanut Danusialle, miten on tehtävä.\n\n-- Eläköön nuori pari! -- huusi Powala Taczewilainen nähdessään\npolvistuneet.\n\n-- Eläköön! -- toistivat toiset.\n\nHarmaapäinen linnanpäällikkö kääntyi nyt ruhtinattaren puoleen sanoen:\n\n-- Armollinen ruhtinatar, kihlaus on suoritettava viipymättä, sillä se\nkuuluu asiaan.\n\n-- Sen minä kyllä järjestän heti, vastasi ruhtinatar loistavin silmin,\n-- mutta häitä en voi luvata ennen kuin tytön isä Jurand Spychowilainen\non antanut suostumuksensa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKauppias Amylejn luona Macko ja Zbyszko neuvottelivat, mitä nyt\nolisi tehtävä. Vanha Macko arveli kuolemansa tulevan pian, ja kun\nfransiskaanimunkki Cybek, joka oli tuntija haava-asioissa, vahvisti\nhäntä tässä uskossa, niin hän tahtoi palata Bogdanieciin tullakseen\nhaudatuksi isiensä viereen Ostrowin hautausmaalle.\n\nMutta kaikki \"isät\" eivät kuitenkaan levänneet siellä. Hänen sukunsa\noli kerran ollut sangen lukuisa. Sodassa he huusivat toisilleen:\n\"Grady!\" -- ja vaakunassaan oli merkkinä tylsä hevosenkenkä. Vuoden\n1331 suuressa taistelussa Plowcessa saksalaiset jousimiehet ampuivat\n74 soturia Bogdaniecista hengettömäksi. Vain yksi jäi eloon, Wojciech,\nliikanimeltään Tur, jolle kuningas Wladyslaw Lokietek sitten\nsaksalaisten tappion jälkeen antoi omistusoikeuden Bogdaniecin maihin.\nPlowcen kentillä lahosivat muiden luut, kun Wojciech oli yksin palannut\nkotoisille konnuilleen pelastaakseen sukunsa sammumasta.\n\nMutta samaan aikaan, kun Bogdaniecin miehet olivat kaatuneet\nsaksalaisten nuolista, olivat Sleesiasta saapuneet rosvoritarit\nhyökänneet heidän taloihinsa Bogdanieciin, polttaneet ne perustuksiaan\nmyöten ja surmanneet tai vieneet mukanaan väestön myydäkseen sen\nkaukaisiin saksalaisiin maihin. Wojciech jäi yksin asumaan vanhaan\nrakennukseen, joka oli kuin ihmeen kautta pelastunut tulelta, ja\nhänestä oli siis tullut laajojen, mutta autioiden maiden omistaja.\nViisi vuotta myöhemmin hän meni naimisiin, sai kaksi poikaa, joiden\nnimet olivat Jasko ja Macko, mutta kuoli sittemmin villihärän sarviin\neräällä metsästysretkellä.\n\nÄiti Kachna kasvatti pojat ja teki kaksi veristä kostoretkeä Sleesiaan,\nmutta kolmannella hän kaatui. Kun Jasko oli tullut vuosiin, hän nai\nMocarzewin tyttären Jagienkan, joka synnytti pojan, Zbyszkon. Mutta\nMacko jäi naimattomaksi ja huolehti omaisuudesta sekä pojasta, mikäli\nhänen sotaiset toimensa sallivat.\n\nMutta kun Grzymalitien ja Nalenczien välisen sisällissodan aikana\nBogdaniec poltettiin toistamiseen ja maaorjat vietiin pois, niin\nyksinäinen Macko yritti turhaan saada asioita tolalleen. Sitten hän\npanttasi maat ja mannut eräälle sukulaiselleen, eräälle apotille, ja\nlähti Zbyszko-poika mukanaan Liettuaan taistelemaan liettualaisten\nkanssa saksalaisia vastaan.\n\nMutta Bogdaniecia hän ei koskaan unohtanut. Miksi hän oli lähtenyt\nLiettuaan, johtui siitä, että hän toivoi siellä saavansa runsaat\nsotasaaliit, joilla hän olisi voinut lunastaa Bogdaniecin takaisin,\nasuttaa maat vangeilla ja rakentaa uudet rakennukset. Tästä hän juuri\nnyt neuvotteli kuolemantuomiosta onnellisesti vapautetun Zbyszkon\nkanssa kauppias Amylejn luona.\n\nOlihan heillä varoja. Sotasaaliit, useilta vangituilta ritareilta\nsaadut lunastusrahat ja ruhtinas Witoldin lahjat olivat yhteensä melko\nsuuri omaisuus. Varsin runsas oli friisiläisten ritarien kanssa käydyn\nkaksintaistelun tulos. Yksistään varusteet olivat hyvin arvokkaita, ja\nsitä paitsi he olivat ottaneet vaunuja, hevosia, palvelijoita, pukuja,\nrahaa ja kallisarvoisen asekokoelman. Suuren osan tästä sotasaaliista\nosti kauppias Amylej nyt, muun muassa kaksi pakkaa flanderilaista\nverkaa, jota varovaiset ja rikkaat friisiläiset ritarit olivat ottaneet\nmukaansa. Macko myi myöskin omat varusteensa, koska hän lähestyvän\nkuolemansa tähden piti niitä tarpeettomina. Aseseppä, joka ne osti, myi\nne edelleen jo seuraavana päivänä suurella voitolla, sillä milanolaista\nhaarniskaa pidettiin siihen aikaan mitä arvokkaimpana.\n\nZbyszko sääli kovasti sen haarniskan menetystä.\n\n-- Jos Jumala antaa teille terveytenne takaisin, -- sanoi hän\nsedälleen, -- niin mistä saatte toisen sellaisen?\n\n-- Sieltä mistä tämänkin... jonkun saksalaisen niskasta, -- vastasi\nMacko. -- Mutta enhän minä pääse pakoon kuolemalta. Rautainen\nnuolenkärki särkyi niin pahasti kylkiluutani vasten, että jokin siru on\nrinnassani vieläkin. Kun yritin sitä kiskoa sormin ulos, niin se painui\nvain syvemmälle. Nyt ei ole keinoa eikä neuvoakaan.\n\n-- Entä sulatettu karhunihra? Juokaa sitä!\n\n-- Niin! Isä Cybek sanoi myöskin, että se voisi työntää sirun ulos.\nMutta mistä minä otan karhunihraa? Jos olisin nyt Bogdaniecissa, niin\nottaisin kirveen ja menisin yöllä jonkin mehiläispesän luo!\n\n-- Siis Bogdanieciin on tästä lähdettävä. Mutta te ette saa kuolla\nmatkalla.\n\nVanha Macko katsoi veljenpoikaansa liikuttuneena sanoen:\n\n-- Kyllä tiedän, minne mieluimmin lähtisit: joko ruhtinas Januszin\nhoviin tai Jurand Spychowilaisen kanssa saksalaisia kurittamaan.\n\n-- Sitä en kiellä. Mielelläni seuraisin ruhtinattaren hovia Varsovaan\ntai Ciechanowiin, jotta saisin mahdollisimman kauan olla Danusian\nkanssa. En voi olla hänettä enää, sillä tyttö ei ole ainoastaan\nritarinaiseni, vaan rakkauteni. Kun häntä katselen, niin ihan\nvärisyttää, mutta hänet löydän kyllä vaikka maailman äärestä. Nyt on\nensin ajateltava teitä. Ette hylännyt minua, enkä minäkään nyt teitä.\nBogdanieciin nyt lähdetään kuin lähdetäänkin!\n\n-- Kelpo poika! -- huudahti Macko.\n\n-- Jumala rankaisisi minua, jos teille muu olisin. Kas, nyt siellä jo\nlaitetaan kuormia kuntoon. Käskin laittamaan teille paljon heiniä.\nAmylejn emäntä on lahjoittanut meille suuren patjan, mutta en tiedä,\ntuleeko teidän liian lämmin maatessanne sillä. Tulemme ajamaan\nhiljalleen yhdessä ruhtinattaren ja hänen hovinsa kanssa, jotta teiltä\nei puuttuisi hoitoa. Sitten he jatkavat matkaa Masoviaan, me kotiimme\nBogdanieciin.\n\n-- Tahtoisin elää niin kauan, että pieni kotilinnamme tulisi taas\nkuntoon, -- sanoi Macko, -- sillä sinä et tule kuolemani jälkeen\npaljoakaan ajattelemaan Bogdaniecia.\n\n-- Miksen ajattelisi?\n\n-- Sinun päässäsi tulevat vain taistelut ja lemmen jumalattaret\npyörimään.\n\n-- Entä itse? Ettekö ole sotia ajatellut? Olen jo suunnitellut, että\nensin rakennamme lujasti tammesta päävarustuksen ja sitten vallihaudan\nuudelleen...\n\n-- Niinkö ajattelet? -- kysyi Macko uteliaasti. -- Entä sitten, kun\nrakennus on valmis?\n\n-- Sitten ajan ruhtinaan hoviin joko Warsovaan tai Ciechanowiin.\n\n-- Kuolemani jälkeen?\n\n-- Jos pian kuolette, niin sen jälkeen, mutta ensin toimitan teidät\njuhlallisesti hautaan. Jos sitä vastoin Jumala suo teidän parantua,\nniin jäätte Bogdanieciin. Ruhtinatar lupasi minulle, että saan\nruhtinaalta ritarivyön. Muuten Lichtenstein ei suostu ottelemaan\nkanssani.\n\n-- Lähdetkö Marienburgiin sitten?\n\n-- Sinne tai maailman ääriin, kunhan vain saan Lichtensteinin käsiini.\n\n-- Siitä en sinua moiti. Kuolkoon se, joka on kuollakseen!\n\n-- Tuon hänen hansikkaansa ja vyönsä tuomisiksi teille Bogdanieciin.\n\n-- Mutta pidä varasi, etteivät petä.\n\n-- Pyydän ruhtinas Januszta toimittamaan mukaani suojeluskirjan\nsuurmestarille. Nyt vallitsee rauha. Ajan suojeluskirja taskussani\nMarienburgiin, jossa on aina vierailevia ritareja ja -- tiedättekö\nmitä? -- ensin teen selvän Lichtensteinistä ja katson, kenellä heistä\non riikinkukonsulkia kypärässä ja haastan sellaiset vuoron perään. Hyvä\nJumala! Taitaapa lupaukseni silloin täyttyä.\n\nZbyszko hymyili omille ajatuksilleen. Hänen kasvojensa ilme oli kuin\npojalla, joka kertoo, mitä sankaritöitä hän tulee tekemään, kun kasvaa\nsuureksi.\n\n-- Jos lyöt kolme ylhäistä ritaria, -- huudahti Macko nyökäyttäen\npäätään, -- niin et ainoastaan täytä lupaustasi, vaan korjaat myös\nrunsaat saaliit!\n\n-- Mitäpä noista kolmesta! -- vastasi Zbyszko. -- Jo tyrmässä lupasin\nitsekseni, etten kitsastele, kun Danusia on kysymyksessä. Eipä\nkolmesta, vaan niin monta kuin kädessä on sormia!\n\nMacko kohautteli olkapäitään.\n\n-- Ehkä ihmettelette ettekä usko, -- virkkoi Zbyszko, -- mutta\nMarienburgista ajan Jurandin luo Spychowiin ja yhdessä hänen kanssaan\nlähden Kulmin saksalaisia vastaan. Olettehan sanonut, että sen\nsuurempaa saksalaisten vihamiestä ei ole koko Masoviassa. Sitä paitsi,\nkuinka en kävisi häntä tervehtimässä, kun hän on Danusian isä?\n\n-- Mutta jollei hän anna Danusiaa sinulle?\n\n-- Miksei antaisi! Hän etsii kostoa, minä myös. Mistä paremman saisi?\nJa jos kerran ruhtinatar on suostunut kihlaukseen, niin eihän hän\nvastustane.\n\n-- Minä huomaan, -- sanoi Macko-setä, -- että tulet ottamaan kaiken\nväen Bogdaniecista mukaasi, sillä täytyyhän sinulla olla seuruekin.\nMutta silloin jäisi maatila ilman väkeä. Niin kauan kuin minä elän,\nen sitä tule sallimaan, mutta kuolemani jälkeen, kuten jo näen, viet\nkaikki.\n\n-- Kyllä Jumala pitää huolen seurueestani, ja voihan Tulczan Janko\nsukulaisena tulla minua auttamaan tarvitsematta hävetä...\n\nSamassa ovi avautui ja ikäänkuin vastaukseksi siihen, että Jumala\nkyllä pitää huolen Zbyszkon seurueesta, astui kaksi ruskeaihoista,\nvankkarakenteista miestä sisään keltaisissa juutalaismaisissa\nkauhtanoissa, punaisissa päähineissä ja julman laveissa roimahousuissa.\nMiehet pysähtyivät ovensuuhun, painoivat toisen käden sormet otsalle,\nhuulille ja rinnalle ja kumartelivat lattiaan saakka.\n\n-- Mitä hiton otuksia nuo ovat? -- kysyi Macko. -- Keitä olette?\n\n-- Teidän orjianne, -- selittivät miehet huonolla puolankielellä.\n\n-- Mitä ihmettä? Mistä tulette? Kuka on lähettänyt?\n\n-- Herra Zawisza lähetti meidät lahjaksi nuorelle ritarille...\n\n-- Hyvänen aika! Kaksi lisää! -- iloitsi Macko. -- Mutta mitä miehiä\nolette muuten? Mitä kansaa?\n\n-- Me olemme turkkilaisia.\n\n-- Turkkilaisia! -- toisti Zbyszko. -- Saan kaksi turkkilaista\nseurueeseen. Oletteko koskaan nähnyt turkkilaisia?\n\nJa hän hyppäsi miesten luo, alkoi kädellään heitä tunnustella ja tutkia\nkuin mitäkin merentakaisia olentoja. Macko vastasi:\n\n-- Enpä juuri itse ole nähnyt, mutta olen kuullut, että Zawiszalla on\npalveluksessaan turkkilaisia, joita hän otti vangiksi Tonavan mailla\ntaistellessaan siellä Rooman keisarin Sigismundin joukoissa. Oletteko\npakanoita, lurjukset?\n\n-- Isäntämme antoi kastaa meidät, -- vastasi toinen.\n\n-- Eikä teillä ollut varoja ostaa itseänne vapaaksi?\n\n-- Me olemme kaukaa, Aasian rannalta, Brussasta.\n\nZbyszko, joka aina niin mielellään kuunteli sotaseikkailuja, alkoi\nudella heidän vangiksijoutumistaan. Mutta orjilla ei ollut mitään\nerikoista kerrottavaa. Zbyszkon ja Mackon sydämet sykkivät ilosta\nheidän katsellessaan kallisarvoista lahjaa, sillä siihen aikaan oli\npuute maaorjista, ja ne olivat todellakin omaisuutta.\n\nJonkin ajan kuluttua ilmaantui itse Zawisza taloon Powalan ja Paszkon\nseurassa. He olivat kaikki nähneet vaivaa Zbyszkon vapauttamiseksi\nja iloitsivat nyt, että hän oli vapaa. Kukin heistä antoi lahjan\nhyvästiksi ja muistoksi: Vieraanvarainen Powala antoi hänelle\nhevoshaarniskan ja Paszko unkarilaisen miekan. Myöhemmin sinne tuli\nvielä useita ritareja, kaikki lahjoja tuoden.\n\nZbyszko kiitti heitä kahdenkertaisesti onnellisena, sekä lahjoista että\nsiitä, että kuningaskunnan kuuluisimmat ritarit osoittivat hänelle\nniin suurta ystävyyttä. He alkoivat tiedustella edessäolevaa matkaa ja\nMackon terveyttä esittäen sitten tälle monenlaisia voiteita, joilla oli\nihmeellinen voima parantaa haavoja.\n\nMutta Macko teki lähtöä toiseen maailmaan uskoen veljenpoikansa\nZbyszkon heidän huomaansa. Kuka voisi elää raudantynkä kylkiluissa?\nSetä sylki yhtenään verta eikä voinut syödä. Kortteli kuorittuja\npähkinöitä, pari makkaraa ja vadillinen munakokkelia, siinä kaikki,\nmitä hän päivittäin söi. Isä Cybek iski hänestä muutaman kerran suonta\npoistaakseen kuumeen ja antaakseen ruokahalua, mutta sekään ei auttanut.\n\nNyt Macko oli kuitenkin niin tyytyväinen ja iloinen veljenpojalleen\nannetuista lahjoista, että tunsi itsensä ihan terveemmäksi, ja kun\nkauppias Amylej käski tuoda tynnyrin viiniä saliin kuuluisain ritarien\nkunniaksi, niin Mackokin istuutui maljan ääreen. Juteltiin Zbyszkon\nmerkillisestä pelastumisesta ja hänen kihlauksestaan Danusian kanssa.\nRitarit eivät epäilleet Jurandin suostumusta avioliittoon, varsinkin\njos Zbyszko pitäisi lupauksensa Jurandin puolison kuoleman kostamisesta\nja riikinkukonsulkien hankkimisesta.\n\n-- Mutta mitä Lichtensteiniin tulee, -- virkkoi Zawisza, -- en tiedä,\ntuleeko tuo suostumaan haasteeseen, sillä hän on munkki ja sitä\npaitsi ristiritarikunnan korkeimpia virkamiehiä. Kerrottiinpa hänen\nseurueessaan, että hänestä tulee kaiketi vielä suurmestari.\n\n-- Jos hän kieltäytyy, niin menettää myös kunniansa, arveli Lis\nTargowilainen.\n\n-- Ei suinkaan, -- vastasi Zawisza, -- sillä hän ei ole maallinen\nritari, mutta munkkikunnan jäsenellä ei ole oikeutta ottaa osaa\nkaksintaisteluun.\n\n-- Usein he kuitenkin taistelevat.\n\n-- Niin, kun munkkikunnan lakeja ei enää noudateta. He tekevät\nlupauksia ja rikkovat niitä minkä ehtivät. Mutta haastetta\nkaksintaisteluun ei ristiritari eikä ainakaan komttuuri voi\nvastaanottaa.\n\n-- Siinä tapauksessa on iskettävä yhteen sodassa.\n\n-- Mutta sanotaan, että sotaa ei tule, -- virkkoi Zbyszko, -- kun\nristiritarit nyt pelkäävät meidän kansaamme.\n\n-- Ei tätä rauhaa kovin kauan kestä, -- selitti Zyndram, -- sillä suden\nkanssa ei voi olla rauhaa, kun se elää muiden kustannuksella.\n\n-- Sillä välin saamme kukaties painiskella Timur Ramman kanssa, --\narveli Powala. -- Ruhtinas Witold on joutunut tappiolle idässä,\ntiedetään jo varmasti.\n\n-- Niin, eikä voivodi Spytko ole palannut, -- lisäsi Paszko.\n\n-- Ja liettualaisia ylimyksiä jäi taistelukentälle aika paljon.\n\n-- Niin kuningatar vainaja juuri ennusti, -- sanoi Powala.\n\n-- No niin, ehkä on meidän lähdettävä Timuria vastaan. Keskustelu\nsiirtyi nyt kokonaan liettualais-tataarilaisiin sotatoimiin. Ei ollut\nenää epäilystäkään siitä, että ruhtinas Witold, joka oli pikemmin\nkiivas kuin kokenut sotapäällikkö, oli kärsinyt julman tappion Worsklan\nluona, jossa paljon liettualaisia ja valkovenäläisiä pajareja ja\nheihin liittyneitä puolalaisia ritareja oli kaatunut. Amylejn vieraat\nvalittivat varsinkin nuoren Spytko Melsztyniläisen menetystä. Hän oli\nkuningaskunnan rikkain mies, joka oli lähtenyt sotaan vapaaehtoisesti,\nmutta taistelun jälkeen hänestä ei ole kuulunut mitään. Vielä\nei varmasti tiedetty, oliko hän kaatunut vai joutunut vangiksi.\nVankeudesta hänellä oli kyllä millä lunastaa itsensä vapaaksi, sillä\nhänen rikkautensa olivat lukemattomat, ja sitä paitsi oli kuningas\nWladyslaw antanut hänelle koko Podolian läänitykseksi.\n\nLiettualaisten tappio voisi käydä uhkaavaksi Jagiellon koko\nvaltakunnalle, sillä kukapa tietää, vaikka tataarilaiset\njoukot Witoldin tappiosta innostuneina lähtisivät vielä muihin\nsuuriruhtinaskuntaan kuuluviin maihin. Siinä tapauksessa\nkuningaskuntakin sotkeutuisi sotaan. Useat ritarit, kuten Zawisza,\nFarurej, Dobko, vieläpä Powala ja monet muut, jäivät Krakovaan\nsaadakseen mahdollisesti tietää, mitä lähin tulevaisuus toisi mukanaan.\nJos Tamerlan eli Timur Rampa, tuo 27 kuningaskunnan hallitsija,\nkehoittaisi koko mongolilaista maailmaa taisteluun, niin seuraukset\nvoisivat olla kauheat. Oli ihmisiä, jotka ennustivat, että näin tulisi\nkäymään.\n\n-- Jos tarvitaan, niin kyllä me ottelemme vaikka itse Rammankin\nkanssa. Meidän kansastamme hän ei tule selviämään yhtä helposti kuin\nniistä, jotka hän on kukistanut. Ja sitä paitsi tulevat muut kristityt\nruhtinaat auttamaan meitä.\n\nSiihen Zyndram, joka vihasi ristiritarikuntaa kovasti, virkkoi\nkiivaasti:\n\n-- Auttavatko ruhtinaat, sitä en tiedä, mutta ristiritarit ovat kyllä\nvalmiit tekemään liiton tataarien kanssa ja hyökkäämään niskaamme\ntoiselta puolelta.\n\n-- Kyllä siitä sota silloin tulee! -- huudahti Zbyszko. -- Ja minä\nainakin lähden ristiritareja vastaan!\n\nMutta toiset ritarit alkoivat riidellä asiasta. Ristiritarit\najattelivat aina omaa etuaan, eivätkä paljoakaan välittäneet Jumalan\nkunniasta, mutta tuskinpa sentään auttaisivat pakanoita kristittyä\nkansaa vastaan. Sitä paitsi Timur Rampa kävi sotia jossakin kaukana\nAasian sisäosissa, mutta hänen sotapäällikkönsä tataarilainen Edyga oli\nmenettänyt niin paljon väkeä taisteluissa liettualaisia vastaan, että\nhän oli itsekin pelästynyt omaa voittoaan. Ruhtinas Witold on neuvokas\nja rakensi varmaankin jo varustuksia, sillä joskaan liettualaisia ei\ntällä kertaa onnistanut, niin eipä kuitenkaan olisi uutta, jos he vielä\nantaisivat tataareille selkään.\n\n-- Ei tataareja, vaan saksalaisia vastaan on meidän taisteltava\nelämästä ja kuolemasta, -- sanoi Zyndram. -- Jos me emme kukista heitä,\nniin sieltä lopullinen häviö meitä kerran uhkaa.\n\nSitten hän kääntyi Zbyszkon puoleen: -- Ja ensimmäisenä kukistuu\nMasovia. Siellä on sinulla työtä vaikka kuinka paljon!\n\nHei! Jospa setä olisi terve, niin heti painuisin sinne.\n\nJumala kanssasi! -- lausui Powala kohottaen maljaansa.\n\n-- Sinun ja Danusian terveydeksi!\n\n-- Ja saksalaisille selkään! -- lisäsi Zyndram.\n\nRitarit alkoivat hyvästellä. Samassa astui eräs ruhtinattaren\nhovimiehistä sisään ajohaukka kädellään. Hän kumarsi läsnäoleville\nritareille ja kääntyi sitten hymyillen Zbyszkon puoleen sanoen:\n\n-- Ruhtinatar käskee tervehtimään ja sanomaan, että hän jää vielä yöksi\nKrakovaan ja lähtee matkalle huomisaamuna.\n\n-- Hyvä on, -- virkkoi Zbyszko. -- Mutta minkä tähden? Onko joku\nsairastunut?\n\n-- Ei, vaan ruhtinatar on saanut vieraan Masoviasta.\n\n-- Ruhtinas itsekö täällä?\n\n-- Ei, vaan Jurand Spychowista, -- vastasi hovimies. Zbyszko hämmentyi,\nja hänen sydämensä alkoi tykyttää yhtä voimakkaasti kuin silloin, kun\nhänelle luettiin kuolemantuomiota.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nRuhtinatar Anna Danuta ei erikoisemmin kummastellut Jurandin tuloa\nSpychowista, sillä oli useasti sattunut, että kesken alituisten\nhyökkäysten ja kamppailujen naapureina asuvia saksalaisia ritareja\nvastaan kaipaus yht'äkkiä oli alkanut vetää Danusian luo. Silloin\nhän odottamatta ilmaantui Varsovaan, Ciechanowiin tai sinne, missä\nruhtinas Janusz oli hovinsa kanssa. Nähdessään tyttärensä Jurand aina\ntunsi suurta surua, sillä Danusia tuli vuosi vuodelta yhä enemmän\näiti vainajansa kaltaiseksi herättäen isänsä mielessä muistoja siltä\najalta, jolloin tämä oli ensi kerran nähnyt tulevan puolisonsa\nVarsovan hovissa. Luultiin, että tämä suru vihdoin murtaisi hänen\nrautaisen, kostonhimoisen luonteensa. Ruhtinatar Anna kehoitti häntä\nusein jättämään joksikin aikaa verisen Spychowin ja asettumaan hoviin\nDanusian luo. Itse ruhtinas Janusz, joka piti suuressa arvossa hänen\nurhoollisuuttaan, mutta tahtoi päästä kaikista huolista, joita\nalituiset rajakahakat aiheuttivat, tarjosi hänelle miekanhoitajan arvoa\nhovissaan. Kaikki oli turhaa. Ainoastaan Danusian näkeminen sulatti\nhänen sydämensä. Mutta hovissa hän tavallisesti menetti ruokahalunsa\nmuutaman päivän kuluessa, tuli unettomaksi ja harvasanaiseksi. Silloin\nhänen mielensä nähtävästi kiihtyi ja hän palasi pian Spychowin\nsuomaille upottaakseen sinne vereen surunsa ja vihansa. Pian\nalkoikin vieriä viestejä milloin ristiritarien luo matkalla olleiden\nmuukalaisten vapaaehtoisten vangitsemisesta, milloin poltetuista\nkylistä tai verisistä hyökkäyksistä, joissa peloittava Jurand aina\nmainittiin voittajana.\n\nVieläpä silloin, kun masovialaisten ruhtinaitten ja ristiritarikunnan\nvälillä vallitsi rauha, oli rajamailla aina rauhatonta. Talonpojat\neivät menneet edes metsään puita hakkaamaan tai vainioille töihin\nvarustautumatta jousin tai keihäin. Ihmiset elivät alituisessa\nepävarmuuden tilassa tietämättä, mitä huominen päivä tuo mukanaan. Oli\nkuin aina olisi varustauduttu sotaan. Kukaan ei enää tyytynyt vain\npuolustamaan itseään ja kotiaan, vaan ryöstö maksettiin ryöstöllä,\ntuhopoltto tuhopoltolla, hyökkäys hyökkäyksellä. Sattuipa niinkin, että\nkun saksalaiset hiljaa hiiviskelivät metsäpolkuja pitkin hävittääkseen\njonkin kylän ja ryöstääkseen talonpoikia tai karjaa, niin toisella\npuolella rajaa oltiin samoissa hommissa. Silloin vastustajat toisinaan\njoutuivat ryöstöretkillä vastakkain ja taistelivat viimeiseen mieheen\nsaakka tai johtajat ottelivat keskenään elämästä ja kuolemasta, jolloin\nvoitetun seurue meni voittajan omaksi. Kun Varsovan hoviin saapui\nJurandiin kohdistuvia valituksia, niin ruhtinas vastasi valittamalla\nsaksalaisten ritarien muualla hyökkäävän vielä verisemmin. Tällä\ntavalla, kun molemmat puolet vaativat oikeudenmukaisuutta, mutta\nkumpikaan ei tahtonut eikä voinut sitä noudattaa, jäivät kaikki ryöstöt\nja hävitykset kokonaan rankaisematta.\n\nMutta julma Jurand istui lujassa soisessa, vesiruohoa kasvavassa\nSpychowissa sammumatonta kostoa hehkuvana, ja hän kävi rajantakaisille\nnaapureilleen lopulta niin raskaaksi, että näiden pelko vihdoin voitti\nkatkeruuden. Spychowin maihin rajoittuvat pellot jäivät vähitellen\nviljelemättä, niityt pensastuivat ja metsäpolut kasvoivat umpeen\nvillihumalaa. Moni saksalainen ritari, joka oli tottunut nyrkkivaltaan\nisänmaassaan, yritti asettua Spychowin naapuruuteen, mutta jokainen\nheitti jonkin ajan kuluttua läänityksensä tuon leppymättömän miehen\ntakia. Usein saksalaiset ritarit sopivat yhteisesti hyökkäyksestä\njulman Jurandin kimppuun, mutta huonosti kävi aina. Koetettiin\nmonenlaisia keinoja. Kerran tuotiin Mainista taistelemaan tallatulla\nmaalla Jurandia vastaan voimistaan ja julmuudestaan kuuluisa ritari,\njoka oli kaikista kamppailuistaan selviytynyt voittajana. Mutta\nkun he olivat asettuneet aitauksen sisään, niin saksalaisen mieli\nmurtui pelkästään vastustajansa näkemisestä ja hätääntyneenä hän\nkäänsi hevosensa pakoon, jolloin Jurand iski keihäänsä mainilaisen\nsuojattomaan selkään siten vieden tämän kunnian ja hengen. Tämän\ntapahtuman jälkeen naapurien pelko kasvoi kovasti, ja kun joku\nsaksalainen edes matkan päästä näki Spychowin savun kohoavan ilmaan,\nniin heti hän teki ristinmerkin ja alkoi rukoilla suojeluspyhimystään,\nsillä yleisesti alettiin jo uskoa, että Jurand oli myynyt sielunsa\npaholaiselle kostaakseen tämän kanssa yhdessä saksalaisille.\n\nSpychowista kerrottiin kauheita asioita. Tie sinne kulki soiden ja\nliejuisten lettojen halki ja oli niin kapea, ettei kaksi ratsumiestä\nvoinut ajaa rinnakkain sitä pitkin. Tien molemmin puolin oli\nsaksalaisten luita, ja öisin harhaili siellä haamuja voihkien, ulisten\nja vetäen syvyyteen sekä ihmisiä että hevosia. Kerrottiin, että\nkartanon aitaus oli koristettu ihmisten pääkalloilla. Totta tässä\nkaikessa oli vain se, että linnan päärakennuksen lattian alla oli\nsuuria kuoppia ja niissä vankeja.\n\nKun Zbyszko sai kuulla Jurandin tulosta, hän riensi rauhattomana heti\ntapaamaan vierasta, sillä olihan Jurand Danusian isä. Että Zbyszko\noli valinnut Danusian ritarinaisekseen, siihen ei kenelläkään ollut\nmitään sanomista, mutta sitten ruhtinatar oli kihlannut heidät. Mitä\nJurand sanoisi siihen? Suostuuko vai ei? Entä mitä sitten, jos Jurand\nei suostu? Tällaisia kysymyksiä risteili Zbyszkon mielessä, sillä tyttö\noli käynyt hänelle kovin rakkaaksi. Hänelle antoi rohkeutta vain se\najatus, että Jurand tulisi pitämään hyökkäystä Lichtensteinin kimppuun\nsuurena ansiona, sillä olihan Zbyszko tehnyt sen kostaakseen Danusian\näidin kuoleman, mikä oli melkeinpä maksanut hänen henkensä.\n\nHän alkoi kysellä asioita hovimieheltä, joka oli tullut kauppias\nAmylejn luo häntä hakemaan:\n\n-- Minne viette minua?... Linnaanko?\n\n-- Niin. Jurand on asettunut sinne asumaan.\n\n-- Sanokaahan, minkälainen hän oikein on?... jotta osaisin hänen\nkanssaan puhua...\n\n-- Hän on aivan toisenlainen kuin muut. Kerrotaan, että hän ennen oli\niloinen, mutta sai sitten jotakin vereensä.\n\n-- Onko hän viisas mies?\n\n-- Ovela on, sillä hän hävittää ja ryöstää muita, mutta ei päästä\nketään kimppuunsa. Hänellä on vain yksi silmä, sillä toisen saksalaiset\nampuivat puhki, mutta sillä ainoalla silmällään hän katsoo vaikka\nihmisen läpi. Kukaan ei tarkemmin tiedä hänen asioitaan... Ainoa, josta\nhän pitää, on meidän ruhtinatar, sillä hänen erään hovineitonsa hän\notti vaimokseen, ja tytär on nyt kasvatettavana ruhtinattaren luona.\n\nZbyszko huoahti helpotuksesta. -- Sanotte, että hän ei vastusta\nruhtinattaren tahtoa?\n\n-- Ymmärrän, mitä tarkoitatte, ja kerron, mitä tiedän. Ruhtinatar on\npuhunut hänelle teidän kihlauksestanne, sillä eihän sitä olisi voinut\npitää salassa. Mutta mitä Jurand on vastannut, sitä ei tiedetä.\n\nNäin keskustellen he saapuivat linnan portin luo. Kuninkaallisten\njousimiesten päällikkö, sama, joka äskettäin oli vienyt Zbyszkon\nmestauspaikalle, nyökäytti hänelle nyt ystävällisesti päätään,\nja he kulkivat vartion ohi, tulivat linnan pihalle ja kääntyivät\noikeanpuoleiseen sivurakennukseen päin, jossa ruhtinatar asusti.\n\nHovimies kysyi eräältä pojalta, jonka hän tapasi oven luona:\n\n-- Missä Jurand Spychowilainen on?\n\n-- Kaarihuoneessa tyttärensä kanssa.\n\n-- Siis täällä, -- sanoi hovimies näyttäen erästä ovea. Zbyszko teki\nristinmerkin, siirsi verhoa ja astui huoneeseen tykyttävin sydämin.\nEnsin hän ei nähnyt Jurandia eikä Danusiaa, sillä huone oli hämärä,\nmutta pian hän silmittyi ja huomasi Danusian istumassa isänsä polvella.\nNämä eivät olleet huomanneet hänen tuloaan, ja sen tähden Zbyszko heti\npysähtyi ja yskähti varovasti sanoen:\n\n-- Kiitetty olkoon!...\n\n-- Iankaikkisesti! -- vastasi Jurand nousten seisomaan. Samassa Danusia\njuoksi nuoren ritarin luo ja alkoi huutaa tarttuen tämän käteen:\n\n-- Zbyszko! Zbyszko! Isä on tullut!\n\nZbyszko suuteli tytön käsiä, ojensi itseään, astui yhdessä hänen\nkanssaan Jurandin luo ja sanoi:\n\n-- Olen tullut kunnioituskäynnille luoksenne. Tiedättekö, kuka olen?\n\nZbyszko kumartui ikäänkuin polvistuakseen, mutta Jurand tarttui hänen\nkäteensä, käänsi hänet valoon päin ja alkoi vaieten tarkastella.\n\nNuori ritari havahtui hämmennyksestään ja rupesi silmäilemään Jurandia.\nTämä oli suurikasvuinen, vaaleatukkainen, rokonarpinen ja silmäpuoli.\nZbyszkosta tuntui kuin tuo hänen ainoa teräksenharmaa silmänsä olisi\nkatsonut hänen lävitseen, ja hän hämmentyi taas. Keskeyttääkseen\nkiusallisen vaitiolon hän jotakin sanoakseen kysyi vihdoin:\n\n-- Te olette siis Jurand Spychowilainen, Danusian isä? Mutta toinen\nviittasi vain viereensä istumaan tammiselle penkille ja sanaakaan\nsanomatta jatkoi tarkastelua. Vihdoin Zbyszko kävi kärsimättömäksi.\n\n-- Tiedättekö, -- hän sanoi, -- minun on noloa istua näin kuin syytetyn\npenkillä.\n\nSilloin vasta Jurand virkkoi:\n\n-- Sinä siis aioit surmata Lichtensteinin?\n\n-- Minä! -- vastasi Zbyszko.\n\nJurandin silmä välähti omituisesti ja hänen julmat kasvonsa\nkirkastuivat hiukan. Hän katsahti Danusiaan ja kysyi uudelleen:\n\n-- Tuon tytön tähden?\n\n-- Kenenkä sitten? Setäni on kai kertonut, että olen luvannut\nDanusialle riikinkukonsulkia saksalaisten ritarien päistä, mutta ei\nkolme, kuten ensin oli puhe, vaan yhtä monta kuin molemmissa käsissäni\non sormia. Sillä tavalla minä samalla autan teitä kostamaan Danusian\näidin kuolemaa.\n\n-- Surma saksalaisille! -- pääsi Jurandilta.\n\nTaas hiljaisuus. Zbyszko oli huomannut, että näyttämällä vihaansa\nsaksalaisia vastaan hän kosketti Jurandin sydämeen, ja sanoi:\n\n-- Vähemmällä en päästä, vaikka olivat jo katkaista kaulani!\n\nSitten hän Danusiaan osoittaen lisäsi:\n\n-- Hän minut pelasti.\n\n-- Kyllä tiedän, -- vastasi Jurand.\n\n-- Ettekä pane sitä pahaksenne?\n\n-- Koska kerran olet valinnut hänet ritarinaiseksesi, niin palvele\nkuten ritaritapa vaatii.\n\nZbyszko oli kahden vaiheilla, mutta hetken kuluttua hän sanoi\nrauhattomasti:\n\n-- Tiedätte kai, että Danusia peitti pääni hunnullaan?... Kaikki\nritarit ja vieressäni ristiinnaulitun kuvaa pitävä fransiskaani\nkuulivat tyttärenne sanat: \"Hän on minun!\" Ja todellakin, niin kauan\nkuin elän, olenkin minä hänen.\n\nSen sanottuaan Zbyszko polvistui taas ja näyttääkseen ritarillisuuttaan\nsuuteli nojatuolissa istuvan Danusian molempia jalkoja. Sitten nuori\nritari nousi ja sanoi Jurandiin päin kääntyen:\n\n-- Oletteko koskaan nähnyt toista noin suloista olentoa?... Jurand\nnosti yht'äkkiä peloittavat kouransa otsalleen, sulki silmänsä ja\nvastasi synkällä äänellä:\n\n-- Olen kyllä, mutta saksalaiset tappoivat hänet!\n\n-- Kuulkaahan siis, -- jatkoi Zbyszko innokkaasti. -- Sama on\nkärsimämme vääryys, sama olkoon kostomme. Ne koirat ampuivat kerran\nminun sukulaisritarejani koko joukon Bogdaniecissa... Minua parempaa\nliittolaista ette löydä... Kysykää sedältäni. Keihäs tai kirves, lyhyt\ntai pitkä miekka -- se on minulle yhdentekevä! Onko setäni kertonut\nfriisiläisottelusta?... Kyllä minä nitistän teille saksalaisia kuin\nlampaita... Ja mitä Danusiaan tulee, niin vannon, että tulen hänen\npuolestaan taistelemaan vaikka itse helvetin päämiestä vastaan, enkä\nluovu neitosesta maitten tai karjan tähden, enpä sittenkään, vaikka\nminulle tarjottaisiin sellaisia linnoja, joissa on oikein lasista\nikkunat... Linnatkin antaisin mennä, mutta tyttärenne jäljessä lähtisin\nvaikka maailman ääreen...\n\nJurand istui jonkin aikaa päätään pidellen, mutta sitten hän heräsi\nkuin unesta ja sanoi surullisesta:\n\n-- Minä pidän sinusta, nuori mies, mutta en voi antaa tytärtäni\nsinulle, sillä hän ei ole sinulle määrätty.\n\nZbyszko katseli hämmästyksen lyömänä suurin silmin Jurandiin saamatta\nsanaakaan suustaan.\n\nMutta Danusia tuli avuksi. Hän piti Zbyszkosta kovasti eikä tahtonut\nolla mikään \"penska\", vaan \"kypsä neito\". Tyttö piti sekä kihlauksesta\nettä niistä makeisista, joita hänen ritarinsa päivittäin hänelle\ntarjosi. Kun Danusia nyt ymmärsi, että kaikki tämä tahdotaan häneltä\nottaa pois, niin hän hyppäsi nojatuolin käsinojalta alas ja painoi\npäänsä isänsä polviin valittaen:\n\n-- Isä kulta! Isä kulta! Minä alan itkeä!...\n\nJurand laski lempeästi kätensä tytön pään päälle.\n\nSillä välin Zbyszko oli selvinnyt hämmästyksestään ja puuttui nyt\npuheeseen:\n\n-- Miten tämä on mahdollista? Aiotteko vastustaa Jumalan tahtoa?\n\n-- Jos se on Jumalan tahto, niin saat hänet, -- vastasi Jurand, --\nmutta minä en voi antaa suostumustani. Mielelläni kyllä antaisin,\nmutta...\n\nJurand tarttui Danusian käteen ja lähti ovea kohti. Kun Zbyszko aikoi\nasettua hänen tielleen, niin hän pysähtyi hetkeksi ja sanoi:\n\nMinä en kiellä sinua suorittamasta ritaripalvelusta tyttärelleni, mutta\nälä kysy enempää, sillä minä en kuitenkaan voisi sanoa mitään.\n\nJa hän poistui.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeuraavana päivänä Jurand ei vähääkään vältellyt Zbyszkoa eikä myöskään\nestellyt häntä matkalla suorittamasta Danusialle ritarin palveluksia.\nPäinvastoin, Zbyszko huomasi, että Spychowin synkkä isäntä katseli\nhäntä ystävällisesti, melkeinpä osanottavasti, kun oli täytynyt antaa\nniin ikävä vastaus kosijalle. Useita kertoja nuori ritari lähestyi\nJurandia koettaen saada keskustelua käyntiin, mikä ei ollutkaan\nvaikeata, sillä Krakovasta lähdettyä molemmat seurasivat ruhtinatarta\nratsain. Vaikka Jurand tavallisesti olikin vaitelias, hän nyt kuitenkin\nvastaili mielellään kysymyksiin, mutta heti kun Zbyszko tahtoi tietää\njotakin niistä esteistä, jotka erottivat hänet Danusiasta, keskustelu\nkatkesi heti, ja Jurandin kasvot synkistyivät. Ehkä ruhtinatar tietää\nasiasta jotakin, arveli Zbyzko ja käytti tilaisuutta, mutta hänkään ei\ntiennyt juuri mitään.\n\n-- Se on salaisuus, -- vastasi ruhtinatar. -- Jurand itse sanoi niin\nminulle ja pyysi samalla, etten kysyisi sen enempää. Varmaankin jokin\nlupaus sitoo häntä. Mutta jos Jumala tahtoo, niin kyllä kaikki vielä\nselviää.\n\n-- Ilman Danusiaa olisin kuin koira kahleissa tai karhu kuopassa, --\narveli Zbyszko. -- Silloin ei olisi iloa eikä lohdutusta, vaan surua ja\nhuokauksia vain. Ruhtinas Witoldin kanssa lähtisin tataareja vastaan\nja ehkä kaatuisin. Mutta ensin minun täytyy saattaa setäni kotiin ja\nsitten hankkia ne riikinkukonsulat, jotka olen luvannut. Mieluummin\nsilloin heittäisin henkeni kuin näkisin Danusian toisen omana.\n\nRuhtinatar katsoi häneen hyväntahtoisilla silmillään kuin ihmetellen:\n\n-- Sallisitko sellaista?\n\n-- Minäkö? En, niin kauan kuin minussa hiukankin henki kulkee ja jaksan\nkirvestä heiluttaa!\n\n-- Siinäpä!\n\n-- Mutta enhän voi ottaa tyttöä vastoin isän tahtoa?\n\n-- Hyvä Jumala, sellaistakin joskus sattuu, -- sanoi ruhtinatar kuin\nitsekseen. Sitten hän lisäsi Zbyszkon puoleen kääntyen:\n\n-- Eikö Jumalan tahto ole isän tahtoa voimakkaampi? Ja näinhän Jurand\nsanoi: \"Jos se on Jumalan tahto, niin hän saa tytön.\"\n\n-- Samaa hän sanoi minullekin! -- innostui Zbyszko. -- \"Jos se on\nJumalan tahto, niin saat hänet.\"\n\n-- Näetkö nyt?\n\n-- Se onkin, paitsi teidän suosiotanne, armollinen rouva, ainoa\nlohdutukseni.\n\n-- Minun suosioni sinulla on, ja Danusia tulee olemaan sinulle\nuskollinen. Eilen vielä kysyin häneltä: \"Danusia, pysytkö Zbyszkolle\nuskollisena?\" Ja tyttö vastasi: \"Olen Zbyszkon enkä kenenkään muun!\"\nHän on vielä lapsi, mutta minkä lupaa, sen pitää, sillä hän on\naatelista verta eikä mikään tyhjänpäiväinen tyttö. Hänen äitinsäkin oli\nkunnon ihminen.\n\n-- Jumala suokoon! -- virkkoi Zbyszko.\n\n-- Mutta muista, että pysytkin hänelle uskollisena, sillä nuoret miehet\novat usein kevytmielisiä.\n\n-- Jumala rangaiskoon minua silloin! -- huudahti Zbyszko.\n\n-- Muista siis. Kun olet saattanut setäsi kotiin, niin tule meille\nhoviin. Siellä voi tarjoutua tilaisuus ansaita kannukset. Sillä\nvälin Danusia varttuu ja rakastuu kuin täysikasvuiset tytöt. Sitten\najat Spychowiin ja Jurandin kanssa saksalaisia vastaan, joten saanet\ntilaisuuksia kunnostautua ja palvella häntä, mikä saattaa taivuttaa\nhänet suosiolliseksi...\n\n-- Niin minäkin olen aikonut, armollinen rouva, mutta suostumuksellanne\nse käy helpommin.\n\nTämä keskustelu rohkaisi suuresti Zbyszkoa. Mutta seuraavassa\nlevähdyspaikassa tuli vanha Macko niin sairaaksi, että täytyi pysähtyä\nodottamaan hänen voimistumistaan edes sen verran, että saattoi jatkaa\nmatkaa. Hyväsydäminen ruhtinatar antoi hänelle kaikki lääkkeet, mitkä\nhänellä oli mukanaan, sillä hänen itsensä täytyi ajaa eteenpäin. Näin\nmolemmat Bogdaniecin ritarit erosivat Anna Danutan hoviseurueesta.\nHyvästellessään Zbyszko heittäytyi ensin ruhtinattaren ja sitten\nDanusian jalkoihin, vannoi jälkimmäiselle vielä ritarin uskollisuutta,\nlupasi ajaa pian Ciechanowiin tai Varsovaan, kiersi voimakkaat\nkäsivartensa tytön ympäri ja nosti hänet ylös sanoen liikuttuneena:\n\n-- Muistele minua, suloinen kukka!...\n\nJa Danusia kiersi kuin nuorempi sisko kätensä Zbyszkon kaulaan, painoi\npienen nenänsä toisen poskea vasten ja itki suuria kyyneleitä hokien:\n\n-- Minä en tahdo Ciechanowiin ilman Zbyszkoa, en tahdo Ciechanowiin.\n\nJurand näki kaiken, mutta ei pannut pahakseen. Hän päinvastoin\nhyvästeli ystävällisesti nuorukaista, ja kun jo oli noussut hevosen\nselkään, hän kääntyi vielä ympäri ja sanoi:\n\n-- Jumalan haltuun, äläkä ole minulle katkera.\n\n-- Kuinka minä voisin olla Danusian isälle katkera! -- vastasi Zbyszko.\n\nJurand puristi vielä lujasti Zbyszkon kättä ja lisäsi:\n\n-- Suokoon Jumala sinulle onnea kaikessa!...\n\nJurand ajoi pois. Zbyszko ymmärsi, mikä suuri hyväntahtoisuus oli\nkätkettynä viimeisiin sanoihin, ja hän virkkoi Mackolle:\n\n-- Tiedättekö mitä? Kyllä hän tahtoisi suostua, mutta hänellä on\njokin este. Kun te olette ollut Spychowissa ja olette sitä paitsi\nteräväpäinen, niin koettakaa selittää, mikä se este on.\n\nMutta Macko oli kovin sairas. Aamusta saakka rasittanut kuume oli\nillan tullen noussut, ja sen sijaan että olisi vastannut, hän katsoi\nihmeissään Zbyszkoon ja kysyi:\n\n-- Mistä kirkonkellojen soitto kuuluu?\n\nZbyszko säikähti, sillä hänen mielessään vilahti ajatus, että kun\nsairas kuulee kirkonkellojen soittoa, niin se merkitsee kuolemaa. Hän\npelkäsi myös sitä, että sairas voi kuolla ilman papin siunausta ja\nrippiä ja joutua, jollei juuri helvettiin, niin ainakin kiirastuleen\npitkäksi aikaa. Sen tähden hän päätti jatkaa matkaa joutuakseen\nmahdollisimman pian johonkin kirkonkylään, jossa Macko voisi saada\nviimeisen sakramentin.\n\nHe ajoivat yötä pitkin. Zbyszko istui heinäkuormalla, jossa sairas\nmakasi, ja hoiteli setäänsä aina valkenevaan aamuun saakka. Toisinaan\nhän antoi ukolle viiniä, jota kauppias Amylej oli heille matkalle\nvarannut. Macko joi ahnaasti, sillä viini toi hänelle nähtävästi\nhelpotusta. Toisen pikarin jälkeen sairas tuli tajuihinsa ja kolmannen\njälkeen nukkui niin sikeästi, että Zbyszko tuon tuostakin kumartui\nkatsomaan, ettei sairas vain olisi kuollut.\n\nZbyskossa heräsi surullisia ajatuksia. Ennen Krakovan tyrmässä oloaan\nhän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka kovasti rakasti\nsetäänsä, joka oli hänelle ollut sekä isä että äiti. Mutta nyt hän\ntunsi, kuinka yksin hän tulisi olemaan maailmassa setänsä kuoleman\njälkeen, ilman sukulaisia -- paitsi apottia, joka hoiteli Bogdaniecia\n-- ilman ystäviä ja neuvonantajia. Hänen mieleensä painui myös\najatus, että jos Macko kuolee, niin siihen ovat syynä saksalaiset,\njotka olivat viedä hänenkin henkensä ja jotka olivat surmanneet hänen\nesi-isänsä, Danusian äidin ja paljon tuttuja ihmisiä. \"Tuskin on koko\nkuningaskunnassa\" -- ajatteli hän -- \"ainoatakaan ihmistä, joka ei olisi\nkärsinyt vääryyttä saksalaisten tähden ja joka ei tahtoisi heille\nkostaa?\"\n\nPäivä valkeni kirkkaana ja viileänä. Mackon oli nähtävästi parempi\nolla, koska hän hengitti tasaisemmin ja rauhallisemmin. Hän heräsi\nvasta, kun aurinko oli noussut jo melkoisen matkan, avasi silmänsä ja\nsanoi:\n\n-- Tuntuu helpottavan... Mutta missä nyt olemme?\n\n-- Olkusz on kohta edessämme. Tiedättehän?... missä kaivavat hopeaa\nmaasta ja maksavat sillä verojakin.\n\n-- Kunpa omistaisi mitä maassa on! Silloin kelpaisi! Rakentaisimme\nBogdaniecin hyvään kuntoon.\n\n-- Näytätte tosiaan olevan parempi, -- nauroi Zbyszko.\n\n-- Kyllä on maassakin rikkautta!... vaikka linnan sillä rakentaisi...\nMutta nyt on ajettava papin luo levähtämään ja ripille... Kaikki on\nJumalan kädessä, mutta parasta on olla valmiina.\n\n-- Syntinen olen ja mielelläni sen tunnustan,-vastasi Macko. -- Näin\nyöllä unta, että paholaiset kiskoivat saappaita jaloistani... Ne\npuhuivat keskenään saksaa... Mutta tuntuupa elämäni todella paremmalta.\nOletko sinä lainkaan nukkunut?\n\n-- Enhän minä, kun hoitelin teitä.\n\n-- Heitähän nyt itsesi pitkällesi, kyllä minä herätän, kun tulemme\nperille.\n\n-- Eihän minusta ole nyt nukkumaan.\n\n-- No, mikä sinua vaivaa?\n\nZbyszko katsoi setäänsä lapsellisin silmin.\n\n-- Mikäpä muu kuin rakkaus? Huokauksista ihan kurkkuni kuivaa... Mutta\nnousen hevosen selkään hetkeksi, niin tuntuu paremmalta.\n\nJa hän laskeutui kuormalta ja nousi ratsulleen. Macko piteli hiukan\nkylkeään, mutta nähtävästi hän ajatteli muuta, koska päätään huojuttaen\nvihdoin virkkoi:\n\n-- Ihmettelenpä, kuinka sinä olet niin hanakka lemmiskelyyn, kun isäsi\nei ollut sellainen enkä minäkään...\n\nMutta Zbyszko ei siihen vastannut mitään, vaan ojensihen itseään\nsatulassa, pani kätensä puuskaan, nosti päänsä pystyyn ja alkoi laulaa\ntäyttä rintaa:\n\n    Öin ja päivin surussani\n    ikävöin mä armastani,\n    muttei sekään helpottaisi,\n    jollen neittä nähdä saisi.\n                      Hei!...\n\nTämä \"hei!\" kiiri metsää pitkin, töykkäsi puita vasten, kuului sitten\nkaukaisena kaikuna ja painui vihdoin vitikkoihin.\n\nMacko tunnusteli taas kylkeään, johon saksalaisen nuoli oli sattunut,\nja sanoi hiljaa valittaen:\n\n-- Ennen vanhaan ihmiset olivat viisaampia, näetkö. Mutta sitten hän\ntuumi hetken aikaa nähtävästi vanhoja asioita ja lisäsi:\n\n-- Vaikka olihan niitä hölmöjä silloinkin.\n\nHe ajoivat ulos metsästä ja näkivät kaivantojen katoksia. Kauempana\noli Olkusz hampaallisine muureineen, jotka kuningas Kazimierz oli\nrakentanut, ja ylinnä Wladyslaw Lokietekin pystyttämä kirkontorni.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nOlkusz-kirkon kaniikki ripitti Mackon ja tarjosi vieraanvaraisesti\nyösijaa, joten he vasta seuraavana aamuna joutuivat jatkamaan matkaa ja\nkääntyivät Sleesiaan päin, jonka rajaa oli seurattava aina Suur-Puolaan\nsaakka. Tie kulki suureksi osaksi autioitten metsäin halki, joissa\nauringon laskun jälkeen kuului villien metsähärkäin mylvintää, ja\ntiheiköissä öisin susien silmät kiiluivat. Petoja vaarallisempia\nolivat kuitenkin saksalaiset tai saksalaistuneet ritarit Sleesiasta,\njoiden linnoja kohosi paikoin rajan takana. Tosin puolalaiset olivat\nhävittäneet suuren osan näistä linnoista, mutta varuillaan oli\nkuitenkin oltava, eikä auringon laskun jälkeen saanut heittää asetta\nkädestä.\n\nNyt he saivat kuitenkin ajaa rauhassa. Zbyszko alkoi jo tuntea matkan\nikäväksi. Mutta eräänä yönä noin päivän matkan päässä Bogdaniecistä\nkuului yht'äkkiä hevosten pärskyntää ja kavioitten kapsetta.\n\n-- Sieltä tulee joitakin jäljessämme, -- virkkoi Zbyszko. Macko, joka\nei nukkunut, katsoi tähtiin ja sanoi kokeneen miehen tavoin:\n\n-- Aamu on lähellä. Rosvot eivät hyökkäisi näin loppuyöstä, sillä\npimeän aikana on niiden ehdittävä kotiin.\n\nZbyszko pysäytti kuitenkin vaunut, kokosi väkensä tulijoihin päin ja\nasettui itse etunenään odottamaan.\n\nJonkin ajan kuluttua hän näki hämärässä muutamia ratsumiehiä. Yksi\najoi muista hiukan edellä, mutta nähtävästi tahtomatta salata itseään,\nkoska lauloi kuuluvasti. Zbyszko ei voinut erottaa sanoja, mutta kuuli\njokaisen säkeen lopussa: \"hoe! hoe!\", jotka sattuivat hänen korvaansa\niloisesti.\n\n-- Omia miehiä! -- sanoi hän itsekseen, mutta huusi kuitenkin hetken\nkuluttua: \"Seis!\"\n\n-- Seiso itse! -- kuului veikeä vastaus.\n\n-- Ketä olette oikeastaan?\n\n-- Entä te väärästään?\n\n-- Miksi ajatte päälle?\n\n-- Miksi suljet tien?\n\n-- Vastaa, jousi on jännitetty!\n\n-- Niinhän meilläkin.\n\n-- Vastaa ihmisiksi, muuten sinun käy huonosti.\n\nSamassa kajahti vastaukseksi iloinen laulu.\n\n    Hätä kerran kera toisen\n    alkoi tanssin aikamoisen...\n           Hoc! hoc! hoc!\n\n    Miksikä he tanssiskelit?\n    Sydäntänsä keventelit...\n           Hoc! hoc! hoc!\n\nZbyszko oli aivan neuvoton kuultuaan tuollaisen vastauksen. Mutta\nsitten laulu lakkasi, ja sama ääni kysyi:\n\n-- Mitenkä se vanha Macko siellä jaksaa? Vieläkö siinä on henkeä? Macko\nkohautti itseään heinissä ja virkkoi:\n\n-- Hyvänen aika! Omaa väkeä! Zbyszko karahdutti hevosellaan kysyjän luo:\n\n-- Kuka Mackoa kysyy?\n\n-- Hänen naapurinsa Zych Zgorzelicesta. Viikon verran olen ajanut teitä\ntakaa saamatta kiinni ja kysellyt teitä jos jostakin.\n\n-- Setä! Zgorzelicen Zych on täällä! -- huusi Zbyszko. Vaihdettiin\nherttaisia tervehdyksiä, sillä Zych oli todellakin heidän naapurinsa,\njosta hyvän sydämensä ja iloisen mielensä tähden kovasti pidettiin.\n\n-- No, mitenkä nyt jaksatte, hoe? -- kysyi hän pudistaen Mackon kättä.\n-- Hoc hyvin vai hoc huonosti?\n\n-- Hoc huonosti! Mutta ei sentään vallan pahasti! -- vastasi Macko.\nOlipa hauska tavata teitä. Hei helkkarissa, onpa kuin olisimme jo\nkotona Bodaniecissa!\n\n-- Onko totta, että saksmanni pommitti rintavarusteenne vialle?\n\n-- Kyllä se raato pommitti! Nuolentynkä on vieläkin kylkiluussani...\n\n-- Hyvä Jumala, mitä sanotte? Ettekö ole koettanut juoda sulatettua\nkarhunihraa?\n\n-- Nähkää nyt! -- virkkoi Zbyszko. -- Karhunihraa kaikki neuvovat. Heti\nkun tulemme Bogdanieciin, otan kirveen ja menen yöksi mehiläispesille\nkarhua odottamaan.\n\n-- Kyllä kai meidän Jagienkallakin sitä on... Jollei, niin lähetän\nhakemaan.\n\n-- Mitä? Jagienka? -- kysyi Macko. -- Eikö emäntänne nimi ole Malgochna?\n\n-- Oi-joi! Pyhän Mikaelin päivänä tulee kolmas syksy siitä, kun\nMalgochna hautaan kannettiin. Oiva eukko, mutta huonosti kävi -- olkoon\nJumala hänen sielulleen armollinen! Mutta Jagienka on tyttäreni...\n\n    Laakson takaa kohoo vuori\n    siell' on tyttäreni nuori...\n                Hoc! hoc!\n\n-- Kyllä minä Malgochnalle sanoin, -- jatkoi Zych, -- että älä kiipeä\npuuhun. Mutta hän kiipesi, oksa poikki ja -- uh! Sanon teille, että\nihan kuoppa tuli maahan... ja kolmen päivän päästä heitti henkensä.\n\n-- Rauha ja armo hänelle! -- huoahti Macko. -- Kyllä nyt muistan, kyllä\nmuistan... Kun hän sille päälle tuli, niin rengitkin rapisivat mikä\nminnekin. Kyllä siinä oli emäntää! Ja puustako hän putosi, sanoitte?...\n\n-- Petäjästä lensi maahan kuin käpy talvella... Hyvä Jumala sitä surua\nja murhetta! Tiedättekö, että heti hautajaisten jälkeen minä join\nsurusta niin vahvasti, että kolmeen päivään ei minua saatu hereille...\nLuulivat, että minäkin olin jo mennyttä kalua. Mutta kyllä minä sitten\nitkin: kyyneleni eivät olisi mahtuneet mihinkään sankoon! Mutta\nJagienka on myös erinomainen emäntä. Kaikki on nyt hänen hartioillaan.\n\n-- Tuskinpa edes muistan häntä tarkemmin enää. Kun lähdin maailmalle,\noli hän ehkä kirvesvarren pituinen. Hevosen vatsan alitse hän\nmuistaakseni käveli vapaasti pystypäin. Onpa siitä aikaa!... Tyttö on\nnyt kasvanut kovasti, tietystikin.\n\n-- Pyhän Agneksen päivänä hän täytti 15 vuotta, mutta minä en ole\nnähnyt häntä lähes vuoteen!\n\n-- Vai niin! No mistä te nyt tulette?\n\n-- Sodasta. Vai pitäisikö minun olla orjana kotona, kun olen vapaa.\n\nVaikka Macko oli huonoissa voimissa, iski tuo sana \"sodasta\" heti hänen\nmieleensä ja hän kysyi uteliaasti:\n\n-- Olitteko ehkä ruhtinas Witoldin kanssa Worsklassa?\n\n-- Olinpa tietenkin, -- vastasi Zych iloisesti. -- Siellä ei Isä Jumala\nmeitä suosinut, vaan me saimme selkään Timur Ramman sotapäälliköltä,\novelalta Edygalta oikein julmasti. Ensin ne julmettuneet ampuivat\nhevoset altamme. Tataari ei koskaan hyökkää kimppuusi niinkuin\nkristitty sotilas, vaan ampuu nuolensa kaukaa. Jos karahdutat häntä\nkohti, niin pakoon painuu ja ampuu uudelleen jonkin matkan päästä.\nSiihen mieheen et pääse käsiksi. Olisittepa kuulleet, kuinka meidän\nsotajoukossamme ritarit kehuskelivat: \"Eihän tuollaisten tähden viitsi\nlaskea keihästä tai vetää miekkaa esille, vaan päälle ajamme ja annamme\nhevosten tallata ne maan tasalle.\" Näin rehentelivät, kunnes nuolia\nalkoi sataa, että ilma pimeni. Ja miltä näytti taistelun jälkeen?\nTuskin jäi miehistämme yksi kymmenestä eloon. Uskotteko, että sinne jäi\nsuurin osa sotajoukkoamme ja 70 liettualaista ja venäläistä ruhtinasta\nsekä pajareja ja erilaisia hovimiehiä niin paljon, että kahteen\nviikkoon et niitä olisi laskenut...\n\n-- Olen kuullut, -- keskeytti Macko. -- Ja useita meidän vapaaehtoisia\nritarejamme kaatui myös.\n\n-- Niin, vieläpä yhdeksän ristiritaria. Mutta meidän omia miehiämme\nmeni myös aika liuta, sillä tiedättehän, että missä toinen kääntää\nselkänsä, siellä meidän mies hyökkää päin. Suuriruhtinas luotti eniten\nmeidän ritareihimme, jotka olivat hänen henkivartionaan tiiviisti hänen\nympärillään. Näinpä heistä muutamia, jotka olivat niin täynnä nuolia\nkuin metsäsiilin selässä on piikkejä. Ihan nauratti katsella!\n\nJa hän nauroi todellakin kuin iloistakin asiaa, mutta alkoi sitten\nlaulaa:\n\n    Kyllä muistan, tataaritkin\n    antoi selkään, että itkin!...\n\n-- Entä sitten? -- kysyi Zbyszko.\n\n-- Sitten suuriruhtinas pakeni, mutta rohkaistui pian ja alkoi tehdä\ntenää. Hän on kuin pähkinäpuun oksa: jota syvemmälle painat alas,\nsitä korkeammalle sinkoaa. Me riensimme heti Tawanin kahlauspaikalle\nestämään vihollisen ylimenoa. Kourallinen ritareja Puolasta tuli\navuksemme. Hyvä niinkin! Seuraavana päivänä Edyga tulikin suunnattoman\ntataarilaisjoukon mukana, mutta hän ei mahtanut meille mitään. Siinä\nkäytiin hauska ottelu! Heti, kun hän yritti yli, me annoimme päihin.\nEikä hän sen pitemmälle päässyt. Me surmasimme suuren joukon ja otimme\nvankeja. Itse otin viisi, jotka vien nyt mukanani Zgorzeliceen. Kun\ntulee valoisa, niin saatte nähdä niiden kuonot.\n\n-- Krakovassa puhuttiin, että tataarit alkavat sodan kuningaskunnan\nkanssa.\n\n-- Edyga ei ole mikään tyhmä mies. Hän tiesi, että useimmat ritarimme\nolivat jääneet kotiin, kun kuningatar ei olisi tahtonut, että Witold\nalkoi sodan omin nokin. Kyllä se vanha Edyga on aika ovela! Kun hän\nTawanissa näki, että ruhtinaalla on suuria voimia, niin heti kääntyi\nmuille maille...\n\n-- Ja te lähditte kotiin.\n\n-- Niin, kun siellä ei ollut muutakaan tehtävää. Ja Krakovassa kuulin\nteistä, että olitte juuri lähteneet.\n\n-- Mistä tiesitte, että me tässä kuljimme?\n\n-- Siitä, että kyselin teitä kaikilla levähdyspaikoilla. Ja sitten Zych\nkääntyi Zbyszkon puoleen:\n\n-- Mutta herranen aika! Kyllä oletkin kasvanut siitä, kuin sinut\nviimeksi näin! Ja heti olit valmis ampumaan. Näkyy, että olet ollut\nsodassa.\n\n-- Aina lapsesta saakka. Kertokoon setä, jos on tarpeen.\n\n-- Ei tarvitse, sillä Krakovassa tapasin Powala Taczewilaisen, joka\nkertoi sinusta paljon... Eikä Jurand Spychowilainen antaisi sinulle\ntytärtään... Mutta minä en olisi sinulle yhtä itsepäinen, sillä\nmieleeni olet... Kun saat nähdä minun Jagienkani, niin kyllä se toinen\nunohtuu!...\n\n-- Eipä suinkaan! En unohda, vaikka saisin nähdä kymmenen sellaista\nkuin teidän Jagienkanne.\n\n-- Mutta Jagienka saa myötäjäisiksi Moczydolyn, missä on mylly. Kun\nlähdin, niin oli siellä laitumella kymmenen tammaa varsoineen... Moni\non jo pyytänyt minun Jagienkaani omakseen, ole huoletta!\n\nZbyszkon olisi tehnyt mieli vastata: \"En minä ainakaan!\", mutta Zych\nalkoi taas laulaa:\n\n    Jagienkaa on tiedusteltu,\n    rukoeltu, kosiskeltu...\n\n-- Kyllä teillä noita ilolauluja riittää, -- ihmetteli Macko.\n\n-- Mitä autuaat tekevät taivaassa?\n\n-- Laulavat.\n\n-- No niin. Mutta tuomitut itkevät. Minä menen ennemmin laulavain kuin\nitkeväin luo. Pyhä Pietari tulee varmaankin minusta sanomaan: Kyllä se\non päästettävä paratiisiin, muuten se tulee laulamaan helvetissä, eikä\nse sellainen sovi lainkaan. Katsokaa, aamu jo valkenee.\n\nJa päivä alkoi todellakin nousta. Jonkin ajan kuluttua he ajoivat\naukealla lakeudella, jolla oli jo aivan valoisa. Suurin osa lakeutta\noli järvenä. Siellä oli jo kalastajia työssä. Nähdessään aseistettuja\nmiehiä he heittivät nuottansa ja nousivat vedestä alkaen kiireimmiten\nkoota seipäitä ja hankoja ja valmistautua tappeluun.\n\n-- He luulevat meitä rosvoiksi, -- sanoi Zbyszko nauraen. -- Hei!\nKalamiehet! Keitä olette?\n\nKalastajat seisoivat jonkin aikaa vaieten ja katselivat epäluuloisesti\ntulijoihin, mutta vihdoin vanhin heistä kuitenkin vastasi:\n\n-- Apotin väkeä Tulczasta.\n\n-- Meidän sukulaisemme, jolla on Bogdaniec panttina, -- virkkoi Macko.\n-- Nämä ovat kaiketi hänen metsiään, joita hän on hiljakkoin ostellut.\n\n-- Vai ostanut! Vielä mitä! -- vastasi Zych. -- Hän ja Brzozowan Wiik\novat niistä kovasti kiistelleet, ja nähtävästi on hän nyt voittanut.\nVuosi sitten heidän piti koko tästä seudusta käydä kaksintaistelu,\nmutta en tiedä, miten se lie päättynyt, kun lähdin juuri muille maille.\n\n-- Mutta me olemme sukulaisia, -- sanoi Macko. -- Ei hän meitä tule\nahdistamaan, vaan kukaties helpottamaan hiukan lunastusmaksua.\n\n-- Niinpä niin. Kun hänen kanssaan puhuu kauniisti, niin saattaa hän\nvielä panna omistaan lisäksi. Hän on ritarillinen apotti ja tottunut\nkäyttämään miekkaa jos sanaakin... ja messuaa, että ihan sydän sulaa.\nKun hän hellittää säveliään alttarilta, niin pääskyset pyrähtävät\npesistään räystään alta. Kyllä siitä Jumalan kunnia kasvaa.\n\n-- Muistanhan minä! Kymmenen askelen päästä hän puhalsi\nalttarikynttilät sammuksiin. Onko hän käynyt Bogdaniecissa?\n\n-- Kyllä joskus. Viisi uutta renkiä vaimoineen hän sinne kerrankin\nlähetti. Meillä Zgorzelicessa hänellä on tapana käydä, sillä hän\npitää Jagienkasta, jonka hän on ristinyt ja jota puhuttelee pikku\ntyttärekseen.\n\n-- Jospa hän antaisi työmiesten jäädä meille, -- sanoi Macko.\n\n-- Miksei! Mitä viisi päätä merkitsee niin rikkaalle miehelle! Muuten,\njos Jagienka pyytäisi, niin varmaan antaisi jäädä.\n\nKeskustelu taukosi vähäksi aikaa, sillä tumman metsän takaa nousi\naurinko heittäen punertavalta taivaalta hohdettaan seudun yli. Ritarit\ntervehtivät aurinkoa tavanmukaisesta \"Olkoon kiitetty!\", tekivät\nristinmerkin ja alkoivat lukea aamurukouksiaan.\n\nZych lopetti ensimmäisenä, löi nyrkillä muutaman kerran rintaansa ja\nkääntyi sitten matkatovereittensa puoleen:\n\n-- Nyt minä katselenkin teitä oikein tarkasti... Molemmat olette\nmuuttuneet... Kyllä teidän, Macko, pitää tulla taas terveeksi...\nJa Jagienka pitäköön teistä huolta, kun teillä ei ole yhtään\nnaisihmistä... Niin, niin, teillä on nuolentynkä kylkiluissa...\n\nSitten Zych puhui Zbyszkolle:\n\n-- Annapa, kun katselen sinuakin... Muistan vielä, kuinka sinä hevosen\nhäntää pitkin kapusit ratsun selkään, mutta entinen pikku veli on\nnyt oikein peeveli ja täysi ritari! Kasvoistasi olet tosin hiukan\nnaisellinen, mutta hartioistasi sitä miehekkäämpi... Tuollaisen kelpaa\nvaikka karhun kanssa painiskella...\n\n-- Karhun? -- älähti Macko. -- Eihän karhu sille mitään mahtaisi. Hän\noli paljon nuorempi silloin, kun nykäisi parran siltä friisiläiseltä,\njoka ivasi hänen huonoa parrankasvuaan...\n\n-- Kyllä tiedän, -- keskeytti Zych. -- Ja sitten ottelitte yhdessä\nja otitte friisiläisiltä sekä hengen että omaisuuden. Powala kertoi\nminulle jo kaikki:\n\n    Tuli saksa, rikas konna --\n    haudattihin parratonna...\n                  Hoc! hoc!\n\nHän silmäili iloisesti Zbyszkoa, joka puolestaan katseli uteliaasti\nZychin kookasta vartaloa ja laihahkoja kasvoja, joiden keskessä oli\nsuuri nenä ja pyöreät, nauravat silmät.\n\n-- Kun on tuollainen naapuri, niin eipä tarvitse pelätä ikävää, --\nsanoi Zbyszko. -- Kunpa vain setä paranisi!\n\n-- Iloinen naapuri on siitäkin hyvä, ettei sellaisen kanssa synny\nriitaa, -- sanoi Zych. -- Mutta kuulkaahan nyt, mitä minä teille\nhyvänä ja kristittynä ihmisenä sanon. Kotona ette ole olleet\npitkään aikaan, ja Bogdaniecissa on kaikki niin ja näin. En sano\nsitä maanviljelyksestä, sillä apotti on kyllä siitä huolen pitänyt,\nraivannut metsää ja asuttanut maita... Mutta kun hän itse vain harvoin\nsiellä on oleskellut, niin ei talo ole asuttavassa kunnossa... Ei ole\nedes kunnon penkkejä, ei olkikahloja vuoteeksi eikä ruokaa syötäväksi\n-- ja sairas tarvitsee mukavamman olon. Sen tähden: ajakaa kanssani\nZgorzeliceen. Oleilette siellä mielikseni kuukauden tai kaksi, jolla\nvälin Jagienka järjestää Bogdaniecin. Zbyszko voi ajaa sinne seuraamaan\nmaanviljelystä, ja apotti kutsutaan myös meille Zgorzeliceen, jotta\nsaisitte hänen kanssaan selvittää asianne... Teitä, Macko, saa\ntyttäreni hoitaa kuin omaa isäänsä, ja sairaalle onkin naisten homma\nherttaisinta. No, hyvät ystävät, täyttäkää pyyntöni.\n\n-- Kuten tunnettua, olette kovin hyväsydäminen ja sellainen olette aina\nollut, -- vastasi Macko hiukan liikuttuneena, -- mutta jos minä kuolen\ntästä kirotusta raudankappaleesta kylkiluissani, niin tahdon heittää\nhenkeni omissa pehkuissani. Sitä paitsi kotona, vaikkakin sairaana,\nvoi aina sentään seurata asioitaan paremmin, kysellä ja katsella ja\nsovitella... Jos Jumala on päättänyt, että minun on lähdettävä toiseen\nmaailmaan, niin minkäpä sille mahtaa! Puutteisiin olen tottunut\nsodassa. Ken on muutaman vuoden maannut yönsä paljaalla maalla, sille\non olkikupokin hyvin mukava. Mutta minä kiitän kaikesta sydämestäni\nteidän hyväntahtoisuuttanne, ja jollen minä voisi sitä palkita, niin\nsuokoon Jumala, että Zbyszko sen tekee.\n\nZgorzelicen Zych, joka luonteeltaan oli tosiaankin mitä hyväntahtoisin\nja avuliain, alkoi uudelleen suostutella ja pyydellä, mutta Macko oli\ntaipumaton: jos on kuoltava, niin oman katon alla! Jo vuosikausia hän\noli ikävöinyt Bogdanieciinsa eikä mikään olisi voinut muuttaa hänen\nmielipidettään. Jumala oli armollinen, kun antoi hänen hengissä tulla\nperille.\n\nMacko pyyhki kyyneliään kämmeniinsä, katsoi ympärilleen ja lisäsi:\n\n-- Jos nämä ovat Wiikin metsiä, niin heti puolenpäivän jälkeen me\nolemme kotona.\n\n-- Ei enää Wiikin, vaan apotin, -- huomautti Zbyszko. Sairas hymähti ja\nvirkkoi hetken kuluttua:\n\n-- Jos ne ovat apotin, niin ehkä vielä aikanaan meidänkin.\n\n-- Hehheh! Äsken te puhuitte kuolemasta, -- nauroi Zych. -- ja nyt te\naiotte elää kauemmin kuin apotti.\n\n-- Minä en ajattele itseäni, vaan Zbyszkoa.\n\nSamassa kajahti metsästä torventoitotuksia, jotka keskeyttivät heidän\nkeskustelunsa. Zych pysähdytti hevosensa ja alkoi kuunnella.\n\n-- Joku on metsästämässä, -- sanoi hän. -- Odottakaa!\n\n-- Ehkä apotti. Se olisi hyvä, niin tapaisimme hänet heti.\n\n-- Hiljaa!\n\nHän kääntyi muiden matkamiesten puoleen ja huusi:\n\n-- Seis!\n\nPysähdyttiin. Torventoitotukset alkoivat kuulua lähempää, ja jonkin\najan kuluttua saattoi erottaa koirien haukuntaa.\n\n-- Seis! -- huusi Zych uudelleen. -- Tännepäin tulevat. Zbyszko hyppäsi\nalas hevosensa selästä.\n\n-- Jouseni tänne! -- huusi hän. -- Ehkä otus sattuu tulemaan meitä\nkohti. Pian! Pian!\n\nJa siepattuaan jousen asepojan käsistä hän laski sen maata vasten,\njännitti kaksin käsin raskaan kaaren, pani nuolen uomaansa ja juoksi\nmetsään.\n\n-- Jännitti!... Ilman kampia jännitti! -- kuiskasi Zych ihmetellen\nsellaista voimannäytettä.\n\n-- Kyllä se on potra poika! -- sanoi Macko ylpeästi.\n\nToitotus ja haukunta kuului nyt yhä lähempää. Samassa rytisi ja kuului\nraskaita askelia metsän oikeanpuoleisesta laidasta, ja tiheiköstä tuli\nvinhaa vauhtia esiin vanha, partainen metsähärkä, jolla oli suuri pää,\nverestävät silmät ja kieli suusta riipuksissa. Se loikkasi ojan yli,\nmutta lyyhistyi polvilleen, karkasi samassa ylös ja oli jo kadota\ntiheikköön vasemmalla puolen tietä, kun nuoli suhahti ilmassa. Peto\nnousi takajaloilleen, lensi ympäri, mylvi kamalasti ja rötkähti maahan.\n\nZbyszko katsoi puun takaa, jännitti jousensa ja lähestyi härkää\nvalmiina ampumaan, mutta se potki enää vain takajaloillaan hurjasti.\nKatseltuaan hetken aikaa suurta petoa hän palasi rauhallisesti\nmatkatovereittensa luo huutaen:\n\n-- Se sai ja jäi siihen paikkaan!\n\n-- Mainiota! -- innostui Zych. -- Yhdellä ainoalla nuolella! -- Mutta\nsain ampua läheltä, jolloin nuolella on kova voima. Se onkin varren\npuoliväliin saakka uponnut härän kylkeen.\n\n-- Metsästäjät ovat lähellä. Ne ottavat sen sinulta varmaankin.\n\n-- En minä sitä noin vain anna, -- vastasi Zbyszko. -- Se on kaadettu\ntiemaalle eikä tie ole kenenkään.\n\n-- Mutta jos se on apotti, joka sieltä tulee?\n\n-- No, ottakoon sen sitten.\n\nKoiria tuli metsästä ja ne hyökkäsivät rähisten härän kimppuun, mutta\nalkoivat pian tapella keskenään.\n\n-- Kohta ovat metsästäjätkin täällä. -- virkkoi Zych.\n\n-- Oho! Tuolla on jo joitakin, tuolla kaukana tiellä... Eivät näe\nkaadettua petoa... Hei! Tulkaa tänne! Täällä se makaa...\n\nMutta yht'äkkiä hän vaikeni ja nosti kätensä varjostaen silmiään.\n\n-- Hyvä Jumala! Mitä näenkään? Onko se harhanäky?...\n\n-- Siellä joku ratsastaa mustalla hevosella muiden edellä, -- sanoi\nZbyszko.\n\nMutta samassa Zych huusi:\n\n-- Herranen aika! Sehän on Jagienka! Ja hän alkoi huutaa:\n\n-- Jagienka! Jagienka!\n\nSitten hän kannusti hevostaan. Mutta ennen kuin hän oli Päässyt\nkunnolla vauhtiin, tuli sieltä tuiskuna nuori tyttö mustalla ratsulla\njousi kädessä ja metsästyskeihäs selässä. Tukkaan, joka nyt hulmusi\ntuulessa, oli takertunut villihumalan kupuloita. Tytön kasvot olivat\nrusottavat, paidankaulus auki, ja yllä oli hänellä lampaannahkainen\nnuttu, jonka villa oli ulospäin. Tultuaan perille hän pysäytti\nhevosen kuin yhdellä iskulla siihen paikkaan. Tyttö oli hämmästyneen,\nepävarman, iloisen näköinen, mutta vihdoin hänen täytyi kuitenkin uskoa\nsilmiään ja korviaan, ja vielä lapsellisella äänellä hän huusi:\n\n-- Isä! Rakas isä!\n\nTyttö pudottautui nopeasti alas hevosen selästä ja hyppäsi Zychin\nkaulaan, kun tämäkin ennätti samassa astua alas hevoseltaan. Pitkän\naikaa Zbyszko, joka oli tytön tulossa nähnyt merkillisimmän näkynsä,\nkuuli vain suuteloiden maiskutusta ja kaksi sanaa: \"Isä! Jagienka! Isä!\nJagienka!\"\n\nMolemmat matkaseurueet ja Macko ehtivät jo heidän luokseen, kun nämä\nyhä vielä toistivat: \"Isä! Jagienka!\" -- ja syleilivät toisiaan.\nVihdoin he kuitenkin rauhoittuivat, ja Jagienka kysyi:\n\n-- Sodastako tulette? Kuinka voitte?\n\n-- Sodastahan minä... ja terve kuin pukki. Entä sinä? Ja pikku pojat?\nTerveitä kai? Muuten et noin lentäisi metsässä. Mutta mitä sinä täällä\nerämaassa oikein teet?\n\n-- Näettehän itse: minä metsästän, -- vastasi Jagienka nauraen.\n\n-- Toisten metsissä?\n\n-- Apotti on antanut minulle luvan. Antoipa nytkin minulle ratsumiehiä\nja koiria mukaan.\n\nNyt Jagienka kääntyi palvelusväkensä puoleen sanoen:\n\n-- Ajakaa koirat pois härän kimpusta, ne repivät sen nahan rikki.\n\nJa sitten Zychille:\n\n-- Kyllä olen iloinen, niin iloinen, että saan vielä teidät nähdä!...\nKotona on kaikki hyvin.\n\n-- Enkö minä sitten ole iloinen? -- virkkoi Zych. -- Annahan,\ntyttöseni, kun vielä katson...\n\nJa he suutelivat taas, minkä jälkeen Jagienka sanoi: -- Kotiin on aika\nmatka, sillä vähintään kaksi peninkulmaa olemme tuota petoa ajaneet\ntakaa, mistä hevosetkin ovat väsyneet. Mutta komea on härkä, näittekö\njo?... Siinä on kolme nuolta, joista viimeinen sen luultavasti kaatoi.\n\n-- Kyllä se viimeisestä kaatui, mutta se nuoli oli tuon nuoren ritarin.\n\nJagienka pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja katsoi uteliaasti Zbyszkoon.\n\n-- Tiedätkö, kuka hän on? -- kysyi Zych.\n\n-- En.\n\n-- Eipä ihme eikä kumma, sillä hän on kasvanut ja muuttunut kovasti.\nMutta vanhan Macko-sedän Bogdaniecista sinä tunnet ehkä vielä?\n\n-- Hyvänen aika! Onko Macko-setä täällä!... -- huudahti Jagienka. Ja\nhän riensi kuorman luo kysyen:\n\n-- Tekö se olette?\n\n-- Kyllä se minä olen, vaikka matkustan nyt näin komeasti vaunuissa,\nkun saksalaiset minua pommittivat.\n\n-- Mitkä saksalaiset? Tataarilaistenhan kanssa on nyt sotaa käyty?\nTiedän sen siitä, että isäni oli suostua siihen, että pääsisin hänen\nkanssaan sotaan.\n\n-- Niin, kyllä se sota käytiin tataarien kanssa, mutta siellä me emme\nolleet, sillä minä ja Zbyszko ottelimme Liettuassa.\n\n-- Entä missä Zbyszko nyt on?\n\n-- Etkö tuntenut häntä vielä? -- nauroi Macko.\n\n-- Siis Zbyszko? -- huudahti tyttö katsoen uudelleen nuorta ritaria.\n\n-- Niin juuri!\n\n-- Annahan hänelle vanhan tuttavuuden nimessä tervetuliaissuutelo! --\nhuusi Zych iloisesti.\n\nJagienka kääntyi eloisasti Zbyszkon puoleen, mutta samassa hän vetäytyi\ntaaksepäin ja peitti kädellä silmänsä sanoen:\n\n-- Minua niin hävettää...\n\n-- Mehän olemme lapsuudenystäviä! -- selitti Zbyszko.\n\n-- Vai niin, vai ystäviä! Kyllä muistan, kuinka kahdeksan vuotta sitten\ntulitte meille Mackon kanssa, ja äiti vainaja antoi meille pähkinöitä\nja hunajaa. Mutta heti kun vanhemmat olivat poistuneet huoneesta\nläimäytitte minua kasvoihin ja söitte yksin pähkinät.\n\n-- Ei hän enää niin tekisi, -- vakuutti Macko. -- Hän on ollut ruhtinas\nWitoldin luona ja Krakovan hovissa oppimassa hienoja hovitapoja.\n\nMutta Jagienkan mieleen oli juolahtanut muita ajatuksia, ja hän kysyi\nZbyszkolta:\n\n-- Tekö metsähärän kaadoitte?\n\n-- Minä.\n\n-- Katsotaanhan, missä nuolenne on.\n\n-- Sitä ei näy, sillä se meni syvälle kylkeen.\n\n-- Jätähän se asia rauhaan, -- sanoi Zych, -- sillä me näimme\nkaikki, kuinka hän ampui pedon, ja me näimme vielä enemmänkin, vielä\nmerkillisempää -- hän jännitti jousen tuossa tuokiossa ilman kampia!\n\nJagienka katseli nyt kolmannen kerran Zbyszkoa, mutta suuresti\nihmetellen.\n\nZbyszko huomasi, että Jagienkan äänessä oli jonkinlainen epäilyksen\nsävy, minkä takia hän laski jousensa maata vasten ja viritti sen,\nniin että rautainen kaari natisi. Ja näyttääkseen, että oli oppinut\nhovitapoja, hän notkisti toisen polvensa Jagienkan edessä ja ojensi\njousen tytölle.\n\nMutta sen sijaan, että Jagienka olisi ottanut jousen, hän sävähti\npunaiseksi tietämättä itsekään syytä ja alkoi napittaa paidan kaulusta,\njoka oli kaulan alta avautunut vinhasta ajosta metsässä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nBogdanieciin tulon jälkeisenä päivänä Macko ja Zbyszko alkoivat\ntarkastella vanhaa sukukartanoaan, ja pian he huomasivat Zychin olleen\noikeassa sanoessaan, että alku tulisi olemaan aika vaikea.\n\nMaanviljelys meni vielä jotenkuten. Oli muutamia peltoja, joita entiset\ntalonpojat olivat viljelleet ja apotti äskettäin asuttanut. Ennen\nvanhaan oli Bogdaniecissa paljon enemmän viljeltyä maata, mutta kun\nPlowcen taistelussa koko suku oli kaatunut melkein viimeiseen mieheen,\noli tullut suuri puute työntekijöistä. Sen jälkeen kuin Sleesian\nsaksalaiset olivat hävittäneet maata ja sisäinen Grzymalitien ja\nNalenczien välinen sota oli raivonnut tuhoisasti, olivat Bogdaniecin\npellot suureksi osaksi alkaneet kasvaa metsää. Macko ei voinut yksinään\nsaattaa asioita kuntoon. Turhaan hän oli parikymmentä vuotta sitten\nyrittänyt houkutella vapaita talonpoikia Krzesniasta ja tarjota heille\nmaitaan vuokralle, sillä nämä istuivat mieluummin omalla konnullaan\nkuin viljelivät toisen maata. Jonkin verran koditonta väkeä siirtyi\nkuitenkin hänen mailleen, ja sodasta hän toi lisäksi vankeja, joille\nhankki asunnot ja vaimot. Näin kylä alkoi jotenkuten uudelleen nousta.\nMutta vaikeudet olivat yhä vieläkin niin suuret, että kun Mackolle\ntarjoutui tilaisuus pantata Bogdaniec, niin hän teki sen halukkaasti\nensinnäkin siksi, että arveli mahtavan apotin voivan helpommin hoitaa\nmaatilaa, ja toisekseen toivoen, että hän ja Zbyszko saavat sodasta\nväkeä ja rahaa.\n\nJa apotti isännöi Bogdaniecissa mainiosti. Hän lisäsi työvoimaa, karjaa\nja hevosia, rakensi aitan, navetan, tallin. Mutta kun hän itse ei\nasunut Bogdaniecissa, niin hän ei välittänyt asuinrakennuksista -- ja\nMacko, joka toisinaan oli uneksinut palatessaan näkevänsä vallihaudan\nja suoja-aitauksen kunnossa, näkikin kaikki nyt sellaisena kuin oli ne\njättänyt, vieläpä yhä enemmän rappeutuneina.\n\nTalossa oli laaja tupa, kaksi suurta huonetta sivukamareineen ja\nkeittiö. Huoneissa oli pienet rakolla varustetut ikkunat ja kummankin\nkeskustassa kovaksi tallatulla savilattialla tulisija, josta savu\nmeni kattoaukon kautta ulos. Huoneen yläosa, joka oli pikimusta, oli\nhyvinä aikoina ollut samalla savustamona, jossa oli koukuissa riippunut\nmetsäsian-, karhun- ja hirvenkinkkuja sekä monenlaisia makkaroita. Nyt\nolivat koukut tyhjät samoin kuin laudatkin, joille toisissa taloissa\npannaan tina- ja saviastioita. Mutta seinät laudakoiden alapuolella\neivät enää olleet tyhjiä, sillä Zbyszko käski miehiään ripustamaan\nniille haarniskoita, kypärejä, lyhyitä ja pitkiä miekkoja, keihäitä,\njousia, kilpiä, kirveitä ja hevossuojuksia. Aseet savuttuivat kyllä\nseinillä ja niitä oli usein, puhdistettava, mutta sen sijaan ne olivat\naina käsillä eivätkä madot syöneet niiden puisia osia. Kallisarvoiset\npuvut huolellinen Macko käski viedä siihen kamariin, jossa hän nukkui.\n\nTuvassa oli ikkunain edessä penkkejä sekä suurehko honkainen pöytä,\njonka ääressä isäntäväki söi ateriansa yhdessä palvelusväen kanssa.\nIhmiset, jotka sotavuosina tottuvat puutteeseen, eivät tarvitse\npaljon, mutta Bogdaniecissa ei ollut edes leipää, jauhoja tai muita\nelintarpeita eikä talousastioita. Talonpojat antoivat, mitä voivat,\nmutta pääasiassa Macko odotti apua naapureilta, jotka tällaisissa\ntapauksissa muistavat tulijoita, eikä hän nyt laskenutkaan väärin,\nvarsinkaan mitä Zgorzelicen Zychiin tuli.\n\nKun vanha Macko tulonsa jälkeisenä päivänä istui talon edustalla\nnauttimassa kauniista syksyisestä säästä, karahdutti Jagienka\nkartanolle mustalla hevosellaan. Renki, joka oli siinä puita\npilkkomassa, aikoi auttaa Jagienkan alas, kun tämä jo oli hypännyt\nmaahan ja nopeasta ajosta hiukan hengästyneenä sekä punertavana kuin\nomena lähestyi Mackoa.\n\n-- Kiitetty olkoon Jumalamme! Tuon terveisiä isältä, joka lähetti\nkysymään vointianne.\n\n-- Se ei ole sen huonompi kuin matkalla tänne, -- vastasi Macko. --\nOlenpahan ainakin saanut nukkua omissa hoteissani.\n\n-- Mutta kyllä teidän mahtaa olla sangen epämukava, varsinkin kun\nsairaalla pitäisi olla hoitoakin.\n\n-- Me olemme kestäviä poikia. Eihän täällä ole mitään liikoja, mutta ei\ntoki nälkääkään. Käskin teurastamaan naudan ja kaksi lammasta, jotta\nlihaa on lujasti. Eukot ovat tuoneet kylästä hiukan jauhoja ja munia,\nmutta pahinta on astiain puute.\n\n-- Kohta tulee meiltä kaksi kuormaa, toisessa sänkyvaatteita ja\nastioita, toisessa erilaisia ruokatavaroita, kuten pannukakkuja,\njauhoja, rasvaa, kuivattuja sieniä, lekkeri olutta ja toinen hunajaa --\nja yhtä ja toista muutakin, mitä meillä sattui kotona olemaan.\n\nMacko, joka iloitsi aina jokaisesta lisäyksestä taloudessa, ojensi\nkätensä ja silitti Jagienkan päätä sanoen:\n\n-- Maksakoon Jumala sinulle ja isällesi. Kun me tästä alemme päässeet\nhiukan jaloillemme, niin koetamme korvata.\n\n-- Hyvänen aika! Me emme ole mitään saksalaisia, jotka ottavat\ntakaisin, mitä ovat antaneet.\n\n-- No maksakoon Jumala teille sitten sitäkin runsaammin. Isäsi kertoi\nminulle, millainen emäntä olet. Mutta oletko sinä todellakin hoitanut\nZgorzelicen koko vuoden ajan?\n\n-- Kyllä!... Jos vielä tarvitsette jotakin, niin lähettäkää vain\nsanomaan, mutta joku, joka tietää, mitä tarvitaan, sillä joskus joku\nhölmö tulee asialle tietämättä, miksi hänet lähetettiin.\n\nNyt Jagienka katseli ympärilleen. Macko huomasi sen, hymyili ja kysyi:\n\n-- Ketä katselet?...\n\n-- En ketään!\n\n-- Minä lähetän Zbyszkon kiittämään sinua ja isääsi. Oliko Zbyszko\nmieleesi? -- Minä en häntä katsonut sillä silmällä!\n\n-- No, katsohan nyt sitten, koska tuolta näkyy tulevan.\n\nZbyszko tuli todellakin juottamasta hevosia ja kiirehti askeleitaan\nheti, kun huomasi Jagienkan pihalla. Hänen yllään oli hirvennahkainen\ntakki ja päässään pyöreä huopasäpsä, jollaista käytettiin kypärän alla.\nTukka oli sitomatta ja valtoinaan olkapäillä ja hartioilla. Hän oli\nkookas ja kaunis, aivan kuin ylhäisen suvun ritari.\n\nJagienka kääntyi kokonaan Mackoon päin näyttääkseen, että oli tullut\njuuri sedän tähden, mutta Zbyszko tervehti tyttöä iloisesti suudellen\nkädelle vastustelusta huolimatta.\n\n-- Miksi suutelette minua kädelle? -- kysyi Jagienka. -- Enhän minä ole\npappi?\n\n-- Älkää vastustelko, sillä tapa on sellainen.\n\n-- Hänen pitäisi suudella sinua toisellekin kädelle kaikesta siitä\nhyvästä, mitä olet meille tuonut, -- arveli Macko. -- Se ei olisi\nensinkään liikaa.\n\n-- Mitä hän on tuonut sitten? -- kysyi Zbyszko katsellen ympärilleen,\nmutta huomaamatta muuta kuin mustan ratsuhevosen, joka seisoi aitaan\nsidottuna.\n\n-- Kuormat eivät ole vielä täällä, mutta saapuvat pian, -- vastasi\nJagienka.\n\nMacko alkoi luetella tuomisia unohtamatta mitään. Kun hän mainitsi\nkahdet patjat, virkkoi Zbyszko:\n\n-- Minä nukun mielelläni metsähärän taljalla, mutta kiitän kauniisti,\nkun olette minuakin muistanut.\n\n-- Sitä en minä, vaan isä... -- selitti tyttö punastuen. -- Jos te\nnukutte taljalla, niin se on oma asianne.\n\n-- Nukun miten sattuu. Niinpä sodassa taistelun jälkeen olen nukkunut\nkaatunut ristiritari päänaluksena.\n\n-- Oletteko kaatanut ristiritarinkin? Eihän?\n\nZbyszko ei vastannut, vaan alkoi nauraa. Mutta Macko huusi:\n\n-- Jumala varjelkoon, tyttöseni! Sinä et näy tuntevan häntä! Hän ei\nole tehnytkään muuta kuin kaatanut saksalaisia. Keihäs tai kirves on\nhänestä yhtä hyvä, mutta kun hän saa edes kaukaakin nähdä saksalaisen,\nniin täytyy hänet sitoa köysiin, muuten hän hyökkää niskaan. Krakovassa\nhän oli surmata lähettiläs Lichtensteinin, mikä oli maksaa hänelle\npään. Sellainen hän on! Oletko kuullut kahdesta friisiläisestä\nritarista, joilta otimme niin vahvasti saalista, että puolella voisi\nlunastaa Bogdaniecin.\n\nJa Macko alkoi kertoa kaksintaistelusta friisien kanssa ja sitten\nmuista seikkailuista, joita he olivat kokeneet, sekä urotöistä,\njoita olivat suorittaneet. He olivat otelleet suurimpain ulkomaisten\nritarien, sellaisten kuin saksalaisten, ranskalaisten, englantilaisten\nja burgundilaisten kanssa. Ja mitä he olivat nähneet! -- ristiritarien\nlinnoja punaisesta tiilestä, vanhoja liettualaisia linnakkeita ja\nkirkkoja, aivan toisenlaisia kuin näillä mailla, suuria kaupunkeja ja\nkauheita erämaita, joissa karkoitetut liettualaiset epäjumalat öisin\nulvoivat, ja vielä paljon muuta merkillistä. Ja kaikkialla, missä ikänä\nvain taisteltiin, oli Zbyszko suorittanut sellaisia urotöitä, että\nkuuluisimmat ritarit ihmettelivät.\n\nJagienka, joka oli istuutunut Mackon viereen, kuunteli näitä\nkertomuksia kääntäen päätään kuin ruuvilla, milloin Mackoon päin,\nmilloin Zbyszkoon, jota hän ihmetteli yhä enemmän. Kun Macko vihdoin\nvaikeni, huokasi Jagienka:\n\n-- Kunpa olisi sentään syntynyt pojaksi!\n\nMutta Zbyszko, joka oli Mackon kertoessa katsellut tyttöä kovin\nuteliaasti, oli nähtävästi toisenlaisissa ajatuksissa, koska hän aivan\nkuin huomaamattaan huoahti:\n\n-- Olettepa todellakin kaunis!\n\n-- Kyllä te olette nähnyt minua kauniimpia, -- vastasi Jagienka hiukan\nsurullisesti.\n\nZbyszko saattoi kuitenkin valehtelematta sanoa, ettei ollut nähnyt\nmonta sellaista kuin Jagienka, joka suorastaan säteili nuoruutta,\nterveyttä ja voimaa. Kaikki oli tytössä kaunista: vartalo, olkapäät,\nrinta, punaiset huulet ja vilkkaat, siniset silmät. Hän oli nyt\nhuolellisemmin pukeutunut kuin edellisenä päivänä metsässä: vihreä\nnuttu, joka oli edestä auki, raidallinen kotikutoinen hame ja uudet\nsaappaat. Kaulan ympärillä oli punertava helminauha. Vanha Mackokin\nhuomasi, kuinka sievästi tyttö oli pukeutunut, katseli häntä jonkin\naikaa ja virkkoi:\n\n-- Miksi olet pukeutunut niin sievästi kuin juhlia varten?\n\nMutta Jagienka ei vastannut, vaan alkoi huutaa:\n\n-- Kuormat tulevat! Kuormat tulevat!\n\nTyttö riensi kuormia vastaan ja Zbyszko perässä. Niiden tyhjentämistä\nkesti auringonlaskuun saakka Mackon suureksi tyydytykseksi. Tämä\ntarkasteli jokaista esinettä ja kiitteli aina Jagienkaa.\n\nOli jo aivan pimeä, kun Jagienka teki lähtöä kotiin. Tyttö aikoi\njuuri nousta hevoselleen, kun Zbyszko sieppasi hänet käsiinsä ja\nnosti satulaan, ennen kuin toinen ehti sanoa sanaakaan. Hän sävähti\npunaiseksi kuin ruso, käänsi kasvonsa Zbyszkoon päin ja kuiskasi:\n\n-- Kuinka vahva...\n\nNuori ritari ei hämärissä nähnyt tytön punastumista eikä hämmennystä,\nvaan kysyi naurussa suin:\n\n-- Ettekö pelkää petoja? Onhan jo yö?\n\n-- Rattaissa on keihäs... Saanko sen... Zbyszko toi keihään Jagienkalle.\n\n-- Voikaa parhaiten!\n\n-- Jumala teitä palkitkoon! Ajan huomenna tai ylihuomenna Zgorzeliceen\nkiittämään teitä ja isäänne kaikesta hyväntahtoisuudesta.\n\n-- Tervetuloa! Se ilahduttaa meitä!... Hetkisen kuluttua ratsastajatar\noli jo kadonnut. Zbyszko palasi setänsä luo.\n\n-- Teidän pitäisi siirtyä jo sisälle.\n\nMutta siirtymättä paikaltaan Macko vastasi:\n\n-- Siinäpä vasta tyttö! Koko pihamaa näytti hänen olemuksestaan\nkirkastuvan.\n\n-- Tosiaan!\n\nHetken hiljaisuus. Macko katseli tähtiä taivaalla ja ajatteli jotakin.\nSitten hän virkkoi kuin itsekseen:\n\n-- Niin sukkela ja taloudellinen, vaikka on vasta 15-vuotias.\n\n-- Niin on! -- virkkoi Zbyszko. -- Vanha Zych rakastaa häntä kuin\nsilmäteräänsä.\n\n-- Ja sanoi antavansa Moczydolyn tytölle myötäjäisiksi.\n\n-- Moczydolyn metsissä on kuulemma suuria soita... Ja majavia myös.\n\nTaas seurasi hiljaisuus. Macko silmäili Zbyszkoa kuin salavihkaa ja\nkysyi vihdoin:\n\n-- Miksi olet niin miettivän näköinen? Mitä tuumit?\n\n-- Niin... nähkääs... Jagienka johti Danusian mieleeni, ja nyt tuntuu\nsydän niin raskaalta.\n\n-- Menkäämme sisälle, -- sanoi Macko. -- On jo myöhä. Hän nousi vaivoin\nja meni Zbyszkon tukemana tupaan. Zbyszko ajoi jo seuraavana päivänä\nZgorzeliceen, sillä Macko hellittämättä pyyteli lähtemään. Nuori ritari\noli hyvän naapurin kunniaksi juhlapuvussa, ja häntä saattoi kaksi\nasepoikaa. Zych vastaanotti hänet avosylin, iloitellen ja laulellen.\nMutta ilmaantuessaan kynnykselle Jagienka pysähtyi kuin maahan lyötynä\nja oli pudottaa viinikulhon käsistään, sillä nähdessään nuorukaisen hän\nluuli jonkun kuninkaanpojan tulleen taloon. Tyttö menetti rohkeutensa,\nvilkkautensa ja istui vaieten, pyyhkäisten silloin tällöin kädellään\nsilmiänsä, ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa unen silmistään.\nZbyszko, joka oli kokematon, luuli ensin, että Jagienka jostakin\ntuntemattomasta syystä oli tyytymätön vierailuun, ja puheli sen tähden\nvain isännän kanssa ylistäen talon vieraanvaraisuutta ja komeutta.\nZgorzelice ja Bogdaniec olivat monessa suhteessa aivan erilaisia.\n\nKaikki todisti täällä hyvää toimeentuloa. Ikkunat olivat niin hienoa\nluuta, että ruudut olivat läpikuultavia melkein kuin lasi. Tulisijat\neivät olleet keskellä huonetta, vaan nurkissa ja savujohtoisia.\nLattia oli laudoitettu ja pesty puhtaaksi. Seinillä riippui aseita,\nja laudakoilla oli kiiltäviä tinaesineitä. Oli koreasti vuoleskeltuja\nlusikkatelineitä ja niissä rivittäin lusikoita, joista kaksi\nhopeista. Oli kallisarvoisia kutomatöitä, joko sotasaaliina tuotuja\ntai kulkevilta kauppiailta ostettuja. Pöytien alla oli valtavia\nmetsähäräntaljoja. Zych näytteli halukkaasti rikkauksiaan sanoen\ntuon tuostakin, että ne olivat Jagienkan hankkimia. Hän vei Zbyszkon\nvarastohuoneeseen, jossa oli pihkan ja mintun tuoksua ja jonka katosta\nriippui niputtain suden-, ketun- ja majavannahkoja. Zbyszko sai vielä\nnähdä juustokamarin, vaha- ja hunajavaraston sekä suuria tynnyreitä,\njoissa oli jauhoja, kuivattua leipää, liinaa ja kuivattuja sieniä.\nSitten isäntä vei vieraansa aittaan, talliin, navettaan, vajoihin,\njoissa oli rattaita, metsästystarpeita, verkkoja -- ja sokaisi\nZbyszkon silmät siihen määrään, että tämä ei voinut olla illallisella\nihmetyksestä huudahtamatta:\n\n-- Kyllä täällä kelpaa elellä!\n\n-- Moczydoly on melkein yhtä hyvä, -- sanoi Zych. -- Muistatko\nMoczydolyn vielä? Se on lähempänä Bogdaniecia, niiden maat sattuvat\ntoisiinsa. Ennen muinoin esi-isämme riitelivät rajoista ja lähettivät\ntoisilleen haasteita kaksintaisteluun, mutta minä en tule vaivaamaan.\n\nZych kilahdutti maljansa Zbyszkon maljaan ja kysyi:\n\n-- Ehkä laulaisit jotakin?\n\n-- Enhän minä, -- vastasi Zbyszko. -- Hauskempi on kuunnella teitä.\n\n-- Zgorzelice joutuu karhunpojille, näetkös. Kunhan eivät vain alkaisi\ntapella siitä tulevaisuudessa.\n\n-- Mitkä karhunpojat?\n\n-- Meidän pojat... Jagienkan veljet.\n\n-- Hm. Eipä niiden tarvitse talvella käpäliään imeskellä.\n\n-- Eipä suinkaan. Mutta ei tarvitse Jagienkan liioin Moczydolyssa\nnälkää nähdä...\n\n-- Eihän toki!\n\n-- Mutta miksi et syö etkä juo? Jagienka, kaadahan hänelle ja minulle\nlisää.\n\n-- Syönhän minä ja juon minkä jaksan.\n\n-- Jollei muuten mene alas, niin helpota vyötä. Mutta onpa sinun vyösi\nmuuten kaunis! Otitte kai Liettuassa runsaat sotasaaliit?\n\n-- Ei sovi moittia, -- vastasi Zbyszko tullen iloiseksi siitä, että sai\nsanoa Bogdaniecinkin herroilla olevan jotakin.\n\n-- Osan saalista me myimme Krakovassa ja saimme 40 hopeakolikkoa.\n\n-- Jumala varjelkoon! Sillähän ostaa jo kokonaisen kylän!\n\n-- Meillä oli siellä milanolainen panssari, jonka setä myi, kun hän\nluuli pian kuolevansa, mutta kyllä se oli arvokas...\n\n-- Arvaahan sen. Pitäisi ihan lähteä Liettuaan. Olen sitä kyllä\najatellut, mutta peloitti...\n\n-- Miksi? Ristiritarienko vuoksi?\n\n-- Pyh! Kukapa niitä pelkäisi? Niin kauan kuin eivät uhkaa henkeä, ei\nole syytä pelkoon, ja kun henki on mennyt, niin ei tarvitse asiaa enää\najatella. Mutta minä pelkäsin niitä pakanain paholaisia tai epäjumalia.\nNiitä kuuluu siellä olevan metsät täynnä.\n\n-- Minnepä ne raukat olisivat voineet muuallekaan mennä, kun niiden\npyhät majat poltettiin?... Ennen niillä oli hyvät päivät, mutta nyt\nelävät vain sienistä ja muurahaisista.\n\n-- Oletko nähnyt niitä?\n\n-- En ole itse nähnyt, mutta olen kuullut muiden nähneen. Toisinaan\nne pistävät esiin karvaisen käpälän jostakin puun takaa, jotta niille\njotakin annettaisiin...\n\n-- Niin Mackokin kertoi, -- innostui Jagienka.\n\n-- Paljon jutteli minullekin matkalla, -- lisäsi Zych.\n\n-- Mutta eipä ihme. Ennen meilläkin, vaikka maa jo kauan on ollut\nkristitty, kuului soista naurua, ja taloissa, vaikka pappi oli\nne siunannut, oli paras jättää yöksi ulos vähän ruokaa, muuten\nkuului yöllä sellaista koputusta seiniin, ettei saanut nukutuksi...\nJagienka!... panehan sinne ulos vähän ruokaa kuppiin.\n\nSitten hän kysyi Zbyszkon puoleen kääntyen:\n\n-- Ehkä tahdot laulaa ja helpottaa hiukan vyötä?\n\n-- Laulakaa te, koska mielenne näkyy tekevän. Tai ehkä Jagienka-neiti\nlaulaisi meille jotakin?\n\n-- Me laulamme kukin vuorostamme, -- huusi Zych ihastuneena. -- Meillä\non renki, joka soittaa huilua. Mies tänne!\n\nRenki kutsuttiin sisälle. Hän istuutui tuolille, nosti huilun\nhuulilleen, haritti sormensa ja odotti, että joku alkaisi laulaa.\n\nMutta kukaan ei tahtonut laulaa ensimmäisenä. Vihdoin Zych käski\nJagienkaa alkamaan. Tämä kainosteli Zbyszkon vuoksi, mutta nousi\nkuitenkin penkiltä, pani kätensä esiliinan alle ja alkoi:\n\n    Jospa linnun siivet\n    minulla nyt ois,\n    heti lentäisin ma\n    Jaskon luokse pois!...\n\nZbyszkon silmät suurenivat, ja hän hypähti seisomaan huutaen:\n\n-- Mistä olette oppinut tuon laulun?\n\nJagienka katsoi häneen ihmetellen.\n\n-- Kaikki sitä laulavat... Mikä teidän on?\n\nZych, joka luuli, että Zbyszko oli maistellut liikoja, sanoi ritarille\ntyytyväisenä:\n\n-- Helpota vyötä, niin sinun tulee parempi ollaksesi.\n\nMutta Zbyszko, joka pian voitti liikutuksensa, sanoi Jagienkalle:\n\n-- Pyydän anteeksi. Se oli muuan muisto... Laulakaa vielä.\n\n-- Mutta ehkä teidän on ikävä kuunnella?\n\n-- Oh! Eihän nyt sentään, -- vastasi hän vapisevin äänin. -- Minä\nkuuntelisin teitä vaikka koko yön.\n\nJagienka lauloi toisen säkeistön, mutta kun hän oli sen lopettanut,\nniin hän huomasi, että pari suurta kyyneltä vierähti Zbyszkon poskille.\n\nNyt Jagienka meni sukkelaan hänen viereensä istumaan, tuuppasi hiljaa\nkyynärpäällään naapurinsa kylkeen ja kysyi:\n\n-- Mikä teitä vaivaa? En minä tahdo nähdä teidän itkevän. Sanokaa nyt,\nmitä tämä on?\n\n-- Ei se mitään ole, ei mitään... -- vastasi Zbyszko huoahtaen. -- Mikä\non ollut, se on mennyt... Nyt minun on taas hauskempi ollakseni.\n\n-- Ehkä te haluatte hiukan makeata viiniä?\n\n-- Tyttö kulta! -- huudahti Zych. -- Miksi sanotte toisillenne: te?\nSano: sinä! Olettehan lapsuudenystäviä. Saat antaa Zbyszkolle anteeksi,\nettä hän silloin mäiskähdytti sinua... Ei hän sitä enää tekisi.\n\n-- En tekisi enää! -- huudahti Zbyszko iloisesti. -- Ja\nmäiskähdyttäköön nyt takaisin, jos tahtoo.\n\nJagienka kohotti kätensä ja oli kurittavinaan ritaria nauraen samalla\nminkä jaksoi.\n\n-- Viiniä! -- huusi Zych.\n\nJagienka pyrähti varastohuoneeseen ja toi hetken kuluttua sieltä viiniä\nja kaksi kaunista hopeapikaria.\n\nZych, joka oli jo hiprakassa, veti viiniastian puoleensa, kiersi\nkätensä sen ympäri ja syleili sitä, ikään kuin se olisi ollut hänen\ntyttärensä.\n\n-- Rakas tyttäreni! -- lallatteli hän. -- Pikku ystäväni! Mitä minä\nraukka teen täällä Zgorzelicessa, kun sinut täältä viedään?... Mitä\nteen minä silloin?\n\n-- Se tulee tapahtumaan pian! -- huudahti Zbyszko. Zych muuttui\nsilmänräpäyksessä iloiseksi ja nauroi:\n\n-- Hi, hii! Tyttö on vasta 15-vuotias, mutta niin vetää jo poikien luo,\nettä ihan polvet vapisevat, vaikka vain kaukaakin jonkun näkee...\n\n-- Isä, minä menen pois!... -- keskeytti Jagienka.\n\n-- Ei, älä mene, hyvä ystäväni!\n\nZych alkoi salaperäisesti vilkuttaa silmää Zbyszkolle.\n\n-- Kaksi täällä käy tavan takaa: toinen on nuori Wiik Brzozowasta\nja toinen on Cztan Rogowista. Jos he näkisivät sinut täällä, niin\nalkaisivat heti näyttää hampaitaan.\n\n-- Mitäpä siitä! -- sanoi Zbyszko ja kääntyi sitten Jagienkan puoleen\nsinutellen häntä Zychin mielen mukaan: -- Entä kummastako sinä pidät\nenemmän?\n\n-- En kummastakaan.\n\n-- Wiik on kiivas mies, -- huomautti Zych.\n\n-- Kääntäköön päänsä toisaalle.\n\n-- Entä Cztan? Jagienka alkoi nauraa:\n\n-- Cztan on niin partainen, että silmiä tuskin näkyy, -- selitti hän\nZbyszkolle, -- ja niin ihrainen kuin karhu.\n\nZbyszko läimähdytti kämmentä otsalleen, ikäänkuin hän olisi muistanut\njotakin ja sanoi:\n\n-- Niin!... koska olette niin ystävällisiä, niin pyytäisin teiltä vielä\njotakin. Onkohan talossa karhunihraa? Setäni tarvitsee sitä lääkkeeksi,\nmutta Bogdaniecissa ei ole rahtuakaan.\n\n-- Meillä oli, -- sanoi Jagienka. -- Pojat veivät sen pihalle jousien\nrasvaamista varten, mutta koirat söivät viimeisen nokareenkin.\n\n-- Eikä mitään jäänyt?\n\n-- Nuolivat vielä astiankin puti puhtaaksi.\n\n-- Hah! Eipä muuta neuvoksi kuin mennä metsään hakemaan.\n\n-- Laittakaa sadin, sillä karhuista ei ole puutetta, ja jos tarvitsette\nmetsästysvehkeitä, niin kyllä meiltä saa.\n\n-- Se voisi viedä paljon aikaa. Minä menen yöllä väijymään.\n\n-- Mutta ottakaa ainakin viisi miestä mukaanne,\n\n-- Ne voisivat vain peloittaa pedon pois.\n\n-- Mitä! Jousellako vain?...\n\n-- Eihän pimeässä metsässä jousesta ole, eikä nyt ole edes\nkuutamoakaan. Minä otan väkäkeihään ja hyvän kirveen ja huomenna menen\nyksin.\n\nJagienka vaikeni ja näytti muuttuvan rauhattomaksi.\n\n-- Viime vuonna, -- sanoi hän, -- kun meiltä mentiin karhunajoon, sai\nmetsästäjä Bezduch surmansa karhun kynsissä. On vaarallista, jos karhu\nnäkee yksinäisen miehen yöllä mehiläispesillä. Silloin se nousee heti\ntakajaloilleen.\n\n-- Mutta jos se pakenee, niin eihän sitä silloin saa kaadetuksi, --\nvastasi Zbyszko.\n\nZych, joka oli torkkunut, heräsi ja alkoi laulaa:\n\n    Paiskeleppas, Kuba, töitä!\n    minä, Maciek, hummaan öitä!\n    Mene pellon kyntöön varhain,\n    mulle naisten seura parhain!\n                 Hoc! hoc!\n\nJa sitten Zbyszkolle:\n\n-- Niin, kaksi niitä on: Wiik ja Cztan... mutta pidä sinä... Samassa\nJagienka, joka pelkäsi isänsä puhuvan liikoja, hypähti Zbyszkon luo ja\nalkoi kysellä:\n\n-- Milloinka menet? Huomennako?\n\n-- Huomenna auringon laskettua.\n\n-- Ja mille pesille?\n\n-- Bogdaniecin pesille lähelle sysihautojanne, Radzikowin suon laitaan.\nSiellä kuuluu olevan mesikämmeniä enemmänkin.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nZbyszko meni, niinkuin oli sanonutkin, sillä Macko oli huonompi. Setä\noli perilletulon ilosta ja ensimmäisistä hommista pysynyt pirteämpänä,\nmutta kolmantena päivänä palasi kuume ja kolotus niin voimakkaana, että\nhänen täytyi käydä vuoteeseen.\n\nEnsin Zbyszko päivällä tarkasteli mehiläispesäin paikan ja huomasi\nsuuren karhun jäljen suossa. Hän keskusteli asiastaan mehiläishoitajan\nWawrekin kanssa, joka öisin nukkui pesäin läheisyydessä maakodassa\nparin vihaisen paimenkoiran kanssa, mutta joka aikoi juuri muuttaa\nsyyskylmäin tähden kylään.\n\nHe hajoittivat maakodan, ottivat koirat, voitelivat sieltä täältä\npuunrunkoja hunajalla, jotta sen tuoksu paremmin kantautuisi pedon\nkuonoon, ja palasivat kylään. Kotona Zbyszko alkoi varustautua\nkarhunkaadantaan. Hän puki ylleen hihattoman hirvennahkaisen\ntakin ja päähänsä metallilankaisen suojuksen, otti kaksiväkäisen\nmetsästyskeihään ja pitkävartisen leveän kirveen. Illan tullessa hän\noli jo paikoillaan metsässä, teki ristinmerkin ja istuutui odottamaan.\n\nLaskevan auringon punertavat säteet purppuroivat korkeiden honkain\noksia, joilla istuskeli rääkkyviä variksia. Suon laitaan tuli jäniksiä\njuomaan kallistellen maahan varisseita lehtiä. Nokkelia näätiä loikkasi\npyökeissä. Lintujen liverrys vaikeni vähitellen.\n\nHämärissä metsän elämä elpyi. Poikue metsäsikoja juoksi röhkien ohi, ja\npian sen jälkeen pitkä jono hirviä painui yöksi suolle. Vihdoin sammui\nkajastus taivaalta, ja metsä painui levolle. Maasta alkoi nousta pimeä\nyhä ylemmäksi.\n\n-- Nyt kestää hiljaisuutta siihen asti, kuin sudet alkavat ulvoa, --\najatteli Zbyszko.\n\nZbyszko harmitteli, ettei ollut ottanut mukaansa jousta, sillä helposti\nhän olisi nyt saanut metsäsian tai hirven kaadetuksi. Tuli pilkkosen\npimeä, tuuli tyyntyi kokonaan puiden latvoissakin. Joskus pudota\nkopsahti käpy puusta häiriten hiljaisuutta, jonka vallitessa Zbyszko\nkuuli oman hengityksensäkin.\n\nPitkän ajan hän siinä istui ajatellen ensin karhuja, mutta sitten\nDanusiaa, joka oli Masovian hovin kanssa matkalla kaukaisille maille.\nHän muisteli, kuinka eron hetkellä oli nostanut tytön ilmaan, josta\ntämän kyyneliä oli tippunut nostajankin poskille, muisteli Danusian\nkirkkaita kasvoja, kultakutrista päätä, lauluja, suippopäisiä kenkiä\n-- muisteli kaikkea, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun he olivat\ntutustuneet. Ja Zbyszkon valtasi niin tavaton ikävä, että hän unohti\nolevansa metsässä petoa väijymässä, ja huoahti ääneen:\n\n-- Minä lähden luoksesi, sillä en voi elää ilman sinua.\n\nSitten muistui hänen mieleensä Jurand merkillisen itsepäisenä miehenä,\nja hän arveli, että olisi päästävä selville siitä salaisuudesta, joka\noli tullut esteeksi Danusian ja hänen välilleen. Nyt hänestä ihan\ntuntui siltä, kuin Danusia olisi ojentanut kätensä häntä kohti ja\nsanonut: Zbyszko, joudu luokseni!\n\nJa Zbyszko näki Danusian yhtä selvästi kuin unessa, vaikk'ei hän nyt\nnukkunut. Tyttö ratsastaa juuri ruhtinattaren vieressä soittaen ja\nlaulaen hänelle, mutta ajatellen Zbyszkoa.\n\nSamassa kuului metsästä risahduksia. Zbyszko puristi keihästä lujemmin\nja alkoi kuunnella. Ääni läheni ja kuului joskus aivan selvästi. Kuivat\noksat risahtivat, lehdet maassa kahisivat... Joku lähestyi.\n\nToisinaan lehtien kahina lakkasi, ja silloin alkoi Zbyszkon korvissa\nsoida. Sitten kuului taas hitaita, varovaisia askelia, jotka herättivät\nsuurta kummastusta kuuntelijassa.\n\n-- Mesikämmen pelkää koiria, jotka olivat Wawrekin mukana, -- arveli\nZbyszko, -- tai on se susi, joka vainuaa minua.\n\nSillä välin askelet hiljenivät. Mutta Zbyszko oli selvästi kuullut ne\nnoin parinkymmenen askelen päässä itsestään. Hän katseli ympärilleen,\nmutta vaikka puiden rungot erottautuivatkin näkyviin, hän ei mitään\nhuomannut. Eipä muuta neuvoksi kuin odottaa.\n\nJa hän odotti niin kauan, että rupesi taas kummastelemaan.\n\n-- Karhu ei tulisi mehiläispesille nukkumaan, ja susi olisi varmaan\nminut vainunnut eikä odottaisi aamuun saakka.\n\nJa yht'äkkiä alkoi kylmiä väreitä liukua hänen selkäänsä pitkin. Entä\njos se oli joku kummitus tai paholainen, joka nousi suosta tarttuakseen\nhänen niskaansa? Tai hukkunut, joka kietoo niljakkaat käsivartensa\nhänen ympärilleen, tai peikko, joka katsoo häneen vihrein silmin?...\nHän tunsi hiuksensa nousevan pystyyn metallilankaisen päähineen alla.\n\nMutta jonkin ajan kuluttua alkoi edestäpäin kuulua kahinaa ja entistä\nselvemmin. Zbyszko huoahti helpotuksesta. Hän otaksui, että sama olento\n-- mikä se nyt sitten olikin -- oli kulkenut hänen ympäritseen ja\nlähestyi edestäpäin. Hän nousi ja odotti.\n\nTuntui hiljaa tuulevan suolta päin ja samalla karhun hajua kantautuvan\nhänen sieraimiinsa.\n\nNyt ei ollut enää vähintäkään epävarmuutta: mesikämmen lähestyi!\n\nZbyszkon pelko katosi silmänräpäyksessä. Hän kumartui hiukan eteenpäin\nsekä jännitti näköä ja kuuloa. Askelet lähestyivät raskaasti ja\nselvästi, haju tuntui väkevämmin ja pian kuului puhkumista ja\nmurahduksia.\n\n-- Kunhan ei vain olisi kaksi! -- ajatteli Zbyszko. Mutta samassa hän\nnäki edessään pedon suuren ja tumman hahmon. Se kulki tuulen suunnassa\neikä sen tähden tuntenut haistimissaan hänen läsnäoloaan, varsinkaan\nkun hunajalla voidellut rungot tuoksuivat.\n\n-- Terve, otso! -- huusi Zbyszko.\n\nKarhu mörähti, ikäänkuin se olisi pelästynyt odottamatonta ihmisen\nilmaantumista, mutta se oli jo siksi lähellä, ettei voinut lähteä\npakoon. Samassa se nousi takajaloilleen ja levitti etukäpälänsä kuin\nsyleilyyn. Juuri sitä Zbyszko jo odottikin: hän otti vauhtia, syöksähti\nkuin salama eteenpäin ja iski voimakkaiden hartioidensa koko painolla\nmetsästyskeihään pedon rintaan.\n\nKoko metsä jytisi karhun kamalasta mylvinnästä. Se tarttui keihääseen\nvetääkseen sen ulos, mutta vä'ät estivät sen lisäten tuskaa ja mölinää.\nSitten se yritti tavoittaa Zbyszkoa ja ojentui eteenpäin, jolloin se\npainoi keihään terän vieläkin syvemmälle. Kun Zbyszko ei tiennyt, oliko\nterä mennyt tarpeeksi syvälle, niin hän ei hellittänyt keihään vartta\nkäsistään. Ihminen ja peto ottelivat siinä elämästä ja kuolemasta.\nMetsä järisi vimman ja epätoivon hurjista huudoista.\n\nZbyszko ei voinut tarttua kirveeseen, kun ei saanut keihään teroitettua\nvarrenpäätä maahan, ja ikäänkuin miehen mielen ymmärtäen karhu kaikista\ntuskistaan huolimatta heilutti keihästä ja Zbyszkoa sinne tänne.\nNäin jatkui kauheata kamppailua, ja Zbyszko alkoi jo tuntea, että\nhänen voimansa eivät tulisi kestämään kovin kauan. Hän olisi myös\nvoinut kaatua, jolloin hänen häviönsä olisi ollut varma. Sen tähden\nhän jännitti kaikki voimansa, haritti jalkansa ja ähisi hampaittensa\nvälistä:\n\n-- Joko sinun tai minun on kuoltava...\n\nJa miehen valtasi sellainen viha ja vimma, että hän todellakin olisi\ntällä hetkellä itse mieluummin kuollut kuin päästänyt pedon käsistään.\nVihdoin hän alkoi väsymyksestä kompastella kuusen juureen, kun hänen\neteensä ilmaantui jokin tumma hahmo, joka iski toisen keihään karhuun\nja huusi sitten hänen korvaansa:\n\n-- Ota kirves!...\n\nTaistelun tuoksinassa Zbyszko ei tullut ajatelleeksi, mistä tämä\nodottamaton apu tuli, mutta kirveen hän otti ja löi sillä hurjasti.\nKeihäät katkesivat karhun painon alla ja peto lysähti koristen\nmaahan kuin salaman lyömänä. Ei kuulunut muuta kuin Zbyszkon\nläähättävää hengitystä. Hän nojasi puun runkoon, sillä hänen jalkansa\nhorjahtelivat. Vasta kotvan kuluttua hän nosti päänsä, katsoi\nvieressään seisovaan hahmoon ja säpsähti ajatuksesta, että se ehkä ei\nollutkaan ihminen.\n\n-- Kuka siinä? -- kysyi hän levottomasti.\n\n-- Jagienka! -- vastasi vieno naisen ääni.\n\nZbyszko hämmästyi sanattomaksi eikä ollut uskoa korviaan. Mutta hänen\nepäilyksensä haihtui heti, sillä Jagienkan ääni kuului taas:\n\n-- Minä isken tulta...\n\nSamassa kilahti piikivi tulirautaan, jotta kipinöitä sinkoili, ja\nniiden vaappuvassa valossa Zbyszko välähdykseltä näki Jagienkan\nvalkoisen otsan, tummat kulmakarvat ja taulaan puhaltavat huulet. Nyt\nvasta Zbyszko tuli ajatelleeksi, että tyttö oli tullut tänne metsään\nauttamaan häntä ja että ilman Jagienkan keihästä olisi voinut käydä\nhuonosti. Nuori ritari tunsi yht'äkkiä niin suurta ihastusta ja\nkiitollisuutta tyttöä kohtaan, että sen enempää harkitsematta kiersi\nkäsivartensa neidon ympäri ja suuteli hänen molempia poskiaan.\n\nTyttö pudotti tulukset maahan.\n\n-- Hyvänen aika! Mitä sinä teet? -- sopotti Jagienka kuin hänen\nhenkeään olisi kiehtonut, mutta ei kuitenkaan kääntänyt kasvojaan\npois pojasta, vaan ikäänkuin sattumoisin kosketti huulillaan Zbyszkon\nhuumaavia huulia.\n\nTämä päästi hänet syleilystään ja sanoi:\n\n-- Jumala sinut palkitkoon! Enpä tiedä, miten minun olisi käynyt ilman\nsinua.\n\nJagienka kopeloi pimeässä tulukset käsiinsä ja alkoi sitten selittää:\n\n-- Olin niin peloissani tähtesi, sillä meidän Bezduch lähti myös\nkeihäs ja kirves mukanaan metsään, mutta karhu silpoi hänet. Jumala\nvarjelkoon, että sinun olisi käynyt samoin, sillä Mackokin olisi\nvarmaan sortunut suruun... Sen tähden otin metsästyskeihään ja kirveen\nja lähdin tänne.\n\n-- Sinäkö siis hiivit tuolla puiden takana?\n\n-- Minä.\n\n-- Ja minä kun luulin, että se oli jokin peikko.\n\n-- Minuakin alkoi jo peloittaa, sillä eipä ole hyvä tulla yöllä ilman\ntulta Radzikowin suon läheisyyteen.\n\n-- Mutta mikset ilmaissut itseäsi?\n\n-- Pelkäsin, että ajaisit minut pois.\n\nJa Jagienka alkoi uudelleen iskeä tulta japani taulan päälle pivollisen\nkuivia ruohoja, jotka heti leimahtivat palamaan.\n\n-- Kokoapa hiukan kuivia oksia, niin saamme nuotion. Tuossa tuokiossa\niloinen tuli loimusi metsässä valaisten karhun suuren ruhon, joka lojui\nverilätäkössä.\n\n-- Hei vain, onpa siinä aika mölli! -- huudahti Zbyszko hiukan\nkehaisten.\n\n-- Koko pääkallo on murskana, -- ihmetteli Jagienka. Hän kumartui,\npisti kätensä karhun turkkiin ja koetteli, onko siinä paljonkin ihraa.\nSitten hän iloisena nousi sanoen:\n\n-- On siinä ihraa vaikka kahdeksi vuodeksi!\n\n-- Mutta keihäät ovat poikki. Katso!\n\n-- Sepä vahinko. Mitä nyt sanon kotona?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Isäni ei olisi ensinkään päästänyt minua metsään, ja minun täytyi\nodottaa siihen saakka, kunnes kaikki menivät nukkumaan. Hetken kuluttua\nJagienka lisäsi:\n\n-- Älä kerro kenellekään, että olin täällä, sillä sitä ihmeteltäisiin\nturhanpäiten.\n\n-- En. Mutta minä saatan sinut kotiin, sillä muuten voisivat vielä\nsudet hyökätä kimppuusi, eikä sinulla ole keihästäkään.\n\n-- Hyvä on!\n\nNiin he siinä kaadetun karhun luona tulen iloisesti loimutessa\njuttelivat jonkin aikaa keskenään kuin kaksi metsän haltiaa.\n\nZbyszko katseli mielikseen Jagienkan suloisia kasvoja nuotion\npunertavassa loisteessa eikä voinut estää ihailuaan tulemasta ilmoille:\n\n-- Mutta toista tuollaista tyttöä ei varmaankaan ole koko maailmassa!\nSinun pitäisi päästä sotatanterille!\n\nJagienka katsoi hetken syvälle hänen silmiinsä ja vastasi sitten\nmelkein surullisesti:\n\n-- Hyvä ystävä, älähän laske leikkiä minusta.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nJagienka itse sulatti suuren ruukullisen karhunihraa. Ensimmäisen\nkupillisen Macko joi halusta, sillä se oli tuoretta ja maustettua eikä\npalanutta. Sairas tuli heti toiveikkaammaksi.\n\n-- Sitä juuri minä tarvitsin, -- sanoi hän. -- Kun sisukset oikein\nrasvaantuvat, niin ehkä se nuolennokka sieltä lähtee liikkeelle.\n\nSeuraavat kupilliset eivät maistuneet yhtä hyvälle, mutta hän joi\nkuitenkin järkisyistä, kuten arveli. Sitä paitsi Jagienka rohkaisi\nhäntä sanoen:\n\n-- Kyllä te vielä paranette. Ostrogin Bilud sai kerran kappaleen\npanssaria syvälle kurkkuunsa, mutta ihra ajoi sen ulos. On kuitenkin\nvoideltava haava majavanrasvalla, kun se avautuu.\n\n-- Onko sinulla sitä?\n\n-- On kyllä. Mutta jos tarvitaan tuoretta, niin kyllä menemme Zbyszkon\nkanssa majavanpesille. Niitä on näillä mailla hyvin. Mutta eipä olisi\nhaitaksi luvata jotakin sellaiselle pyhimykselle, joka voisi auttaa\nhaavoissa.\n\n-- Sitä minäkin olen ajatellut, mutta en tiedä, kenen puoleen kääntyä.\nPyhä Yrjänä on ritarien suojeluspyhimys: hän suojelee ritareja\nvaaroilta ja antaa heille miehuutta, ja sanotaan, että hän usein\nasettuu itse taistelemaan sen puolesta, joka ajaa hyvää asiaa.\nMutta se, joka itse mielellään taistelee, ei luultavasti välitä\npaljoakaan haavojen parantamisesta, vaan sitä varten olisi löydettävä\ntoinen pyhimys. Kullakin pyhimyksellä on nimittäin taivaanvaltakunnassa\nomat tehtävänsä, kuten tunnettua. Toinen ei siellä sekaannu toisen\nasioihin, sillä siitä voisi syntyä riitaa, mikä olisi pyhimyksille\nsopimatonta... Kosma ja Damian ovat myös suuria pyhimyksiä, joita\nlääkärit palvovat toivoen tautien yhä jatkuvan maan päällä ja antavan\nheille toimeentuloa. Sitten on pyhä Apollonia hammassärkyyn ja pyhä\nLiborius kivitautiin, mutta nekään eivät sovi. Kun apotti tulee, niin\nkysynpä häneltä, kenen puoleen minun olisi käännyttävä.\n\n-- Entä jos te antaisitte lupauksen itse Jeesukselle?\n\n-- Niin, onhan hän kaikkien yläpuolella, mutta se olisi samaa kuin\njos sinun isäsi tappaisi minun maaorjani ja minä menisin valittamaan\nsiitä kuninkaalle Krakovaan. Sanoisihan kuningas silloin, että mene\npuhumaan linnanpäällikölle asiastasi, koska minulla sitä varten on\nvirkamiehiä. Jeesus on koko maailman hallitsija, ja pyhimykset ovat\nhänen virkamiehiään.\n\n-- Mutta minä sanon teille, -- ehdotti Zbyszko, joka oli juuri\ntullut sisälle, -- että antakaa kuningatar-vainajalle lupaus käydä\npyhiinvaelluksella hänen haudallaan Krakovassa. Onhan siellä ihan\nsilmiemme edessä tapahtunut jo paljon ihmeitä. Miksi kääntyä vieraiden\npyhimysten puoleen, kun kerran on oma ja muita parempi?\n\n-- Jospa tietäisin, että hän auttaa haavoissa!\n\n-- Eihän siitä vahinkoa olisi, jolleivät haavat kuuluisikaan hänelle.\nToiset pyhimykset eivät uskaltaisi kieltää häneltä mitään, sillä onhan\nhän Puolan kuningatar eikä mikään tavallinen eukko...\n\n-- Sinä puhut viisaasti, -- vastasi Macko. -- Hän istuu korkealla\ntaivaan neuvostossa, eikä kukaan uskalla häntä siellä vastustaa. Minä\nteen neuvosi mukaan, kunhan vain parantuisin.\n\nTästä neuvosta piti Jagienkakin, joka ihmetteli Zbyszkon viisautta.\nVielä samana iltana Macko antoi juhlallisesti lupauksensa ja\njoi toiveikkaana karhunihraa odotellen sitten päivästä päivään\nparantumistaan. Mutta viikon kuluttua hän alkoi tuntea itsensä taas\nhuonommaksi. Hän sanoi, että ihra \"porisi\" hänen vatsassaan, ja ihoon\nnousi ajos viimeisen kylkiluun kohdalle. Kymmenkunta päivää myöhemmin\noli hänen tilansa tukalampi: pahkura kyljessä muuttui punaiseksi,\nsairas heikontui, kuume nousi ja vanha ritari alkoi taas valmistautua\nkuolemaan.\n\nSitten eräänä yönä hän herätti Zbyszkon yht'äkkiä:\n\n-- Sytytä päre sukkelaan, sillä nyt minun kyljessäni jotakin tapahtuu,\nmutta minä en tiedä, onko se hyvää vai pahaa.\n\nZbyszko hyppäsi vuoteestaan jalkeille, alkoi viereisessä huoneessa\npuhaltaa lieteen tulta, sytytti pihkaisen päreen ja palasi\nmakuukamariin.\n\n-- Mikä teidän on?\n\n-- Paiseessa on reikä. Rautapalasen pää pistää esiin... Minä pidän\nsiitä kiinni, mutta en saa vedetyksi sitä ulos. Tunnen vain, kuinka se\nkynsissäni narisee...\n\n-- Sehän se on! Puristakaa lujasti ja vetäkää.\n\nMacko alkoi vääntelehtiä ja voihkia tuskasta, mutta painoi\nsormensa kuitenkin syvempään, kunnes sai kynsillään lujasti kiinni\nnuolenpalasesta, repäisi ja veti.\n\n-- Hyvä Jumala!\n\n-- Onko? -- kysyi Zbyszko.\n\n-- On! Ihan kylmä hiki nousi niskaan. Tuossa on! Katso! Ja Macko näytti\nZbyszkolle pitkulaista, terävää sirpaletta, joka oli pirstoutunut\nhuonosti tehdystä nuolesta ja aiheuttanut vanhalle ritarille\nkärsimyksiä jo jonkin kuukauden ajan.\n\n-- Kiitos Jumalalle ja kuningatar Jadwigalle! Nyt te paranette.\n\n-- Ehkä... mutta kovasti kolottaa, -- vastasi Macko puristellen\npaisetta, josta tuli runsaasti visvansekaista verta. -- Kun saan tätä\ntöskää vähemmäksi ruumiistani, niin kaiketi sitten helpottaa. Jagienka\nsanoi, että haava olisi nyt voideltava rasvalla.\n\n-- Huomispäivänä lähdemme majavanpyyntiin.\n\nJo seuraavana päivänä oli Mackon paljon parempi ollakseen. Hän nukkui\nkauan ja herättyään huusi ruokaa. Karhunihraa hän ei sietänyt enää\nnähdä, mutta söi sen sijaan mahtavan munakokkelin, johon Jagienka\nkäytti tiun munia.\n\nKun toipilas oli vielä syönyt kakkua ja juonut vahvasti olutta, pyysi\nhän, että Zych tuotaisiin hänelle vieraaksi, sillä hän tahtoi viettää\nhetken tämän hauskan naapurin seurassa.\n\nZbyszko lähetti turkkilaisensa kutsumaan Zychin, joka saapuikin\nratsullaan juuri silloin, kun nuoret tekivät lähtöä majavanpyyntiin.\nEnsin oli yhtä naurua, laulua ja muuta huvittelua, kunnes ukot alkoivat\njutella nuorista kehuskellen kumpikin omaansa.\n\n-- Aika poika, tuo Zbyszko! -- sanoi Macko. -- Sellaista ei toista\nolekaan! Siinä on sitten miehekäs mies, notkea kuin ilves ja taitava!\nTiedättekö, että kun hän Krakovassa asteli mestauslavalle, niin\nkaikkialla tytöt ikkunoissa itkeä pillittivät, ikäänkuin niitä olisi\nneuloilla pistetty. Ja minkälaisia tyttöjä! -- kuuluisien ritarien ja\nlinnanpäälliköiden tyttäriä, puhumattakaan sievistä porvarispullukoista.\n\n-- Olkoonpa, että heitä olisi ollut miten kauniita ja paljon tahansa ja\nvaikkapa linnanpäällikönkin tyttäriä, niin minun Jagienkaani parempaa\net löydä! -- vastasi Zych.\n\n-- Enhän minä sanonutkaan, että parempia?... Kyllä siinä on tosiaan\nsuloinen tyttö.\n\n-- En minäkään voi sanoa Zbyszkosta mitään pahaa... Jännittää jousenkin\nilman kampia!\n\n-- Ja yksin kaatoi karhun aivan äskettäin. Oletteko nähnyt, kuinka hän\nsen teki? Koko kallo on murskana.\n\n-- Kallon hän kyllä halkaisi, mutta Jagienka oli mukana kaatamassa.\n\n-- Oliko?... Eikä minulle ole puhunut siitä mitään.\n\n-- Sillä hän lupasi Jagienkalle olla kenellekään kertomatta?... Onhan\nnuoren tytön sentään sopimatonta mennä yöllä metsään. Mutta minulle\ntyttäreni kertoi sitten kaikki. Jotkut valehtelevat mielellään, mutta\nJagienka ei salaa totuutta. Totta puhuen, minä en siitä pitänyt, sillä\nkuka tietää...\n\nMinä olin jo suuttua, mutta tyttö vastasi: \"Jollen minä itse pidä\nhuolta kunniastani, niin ette te, isä, voi sitä tehdä. Mutta olkaa\nhuoletta, kyllä Zbyszko tietää, mikä ritarille sopii, mikä ei.\"\n\n-- Niin, tosiaan. Ovathan nuoret tänäänkin kahden.\n\n-- Mutta tulevat illalla kotiin. Yöllä paholainen kiusaa enimmin,\neivätkä tytöt näe hävetä.\n\nMacko mietti hetken ja virkkoi kuin itsekseen:\n\n-- Mutta he ovat kuitenkin mielellään yhdessä.\n\n-- Kunpa Zbyszko ei olisi antanut lupausta toiselle.\n\n-- Mutta sellainen on ritaritapa... Jos jollakin nuorella ritarilla\nei ole erikoista ritarinaista, niin toiset pitävät häntä raukkana...\nZbyszko on luvannut hankkia naiselleen riikinkukonsulkia, ja ne on siis\nhankittava. Lichtensteinista on hänen myös tehtävä selvä. Mutta muista\nlupauksistaan voi apotti hänet vapauttaa.\n\n-- Apotti voi olla täällä minä päivänä hyvänsä.\n\n-- Niinkö luulette? -- kysyi Macko, joka palasi samaan asiaan: --\nMuuten, mitä sellainen lupaus sitten merkitsee, jos kerran Jurand on\nselvästi sanonut, ettei anna tytärtään!\n\n-- Olenko kertonut teille, -- kysyi Zych, -- että apotti rakastaa\nJagienkaa kuin tämä olisi hänen oma tyttärensä? Viimeksi täällä\nkäydessään hän sanoi Jagienkalle: \"Minulla on vain äidinpuolelta\nsukulaisia, mutta kyllä sinä tulet saamaan minulta enemmän kuin ne.\"\n\nMacko katsoi Zychiin levottomasti, vieläpä epäilevästi, ja kysyi hetken\nkuluttua:\n\n-- Mutta ettehän toki tahtoisi meille mitään vääryyttä?...\n\n-- Jagienka saa kyllä Moczydolyn myötäjäisinä, -- vastasi Zych\nvältellen.\n\n-- Hetikö?\n\n-- Heti. Jollekin toiselle en antaisi, mutta hänelle kyllä.\n\n-- Bogdaniec on jo nyt puolittain Zbyszkon, ja jos Jumala suo minulle\nterveyttä, niin laitan talon hyvään kuntoon. Pidättekö Zbyszkosta?\n\nZych räpäytteli silmiään ja vastasi:\n\n-- On ikävä, että Jagienka kääntyy seinään päin heti, kun huomautan\nhänelle Zbyszkosta.\n\n-- Entä kun puhutte muista?\n\n-- Muista hän viis, pärskähtää ja sanoo: \"mitä vielä!?\"\n\n-- Siinä sen näette. Suokoon Jumala, että Zbyszko Jagienkan seurassa\nunohtaisi sen toisen! Olen jo vanha, mutta niin ainakin minun kävisi...\nJuokaa pois!\n\n-- Kyllä olenkin juonut.\n\n-- Niin... se apotti on viisas mies. Mutta onhan papeilla aina\nymmärrystä enemmän kuin tavallisilla kuolevaisilla, sillä he osaavat\nlukea ja ovat tekemisissä Pyhän hengen kanssa. Mutta te annatte\nMoczydolyn heti tytölle ja se on oikein. Kun tästä korjaannun, hankin\nWiikiltä Brzozowasta muutamia maaorjia ja annan jokaiselle palasen\nmaata, koska sitä on meillä niin runsaasti. Sitten rakennan talon\nuuteen uskoon, linnakkeen tammesta ja juoksuhaudan ympärille... Menkööt\nZbyszko ja Jagienka yhdessä metsästämään... Arvelen, että lunta saattaa\ntulla hyvinkin pian... Tottuvat toisiinsa, ja poika unohtaa sen toisen\nsiellä. Menkööt vain yhdessä! Mutta mitäpä sitä niin kauan aprikoimaan?\nAntaisitteko Jagienkan vai ettekö?\n\n-- Antaisin kyllä. Me jo aikoja sitten olemme sopineet, että toisensa\nsaavat ja että Moczydoly ja Bogdaniec tulevat lapsillemme.\n\n-- Rakeita! -- huudahti Macko iloisesti. -- Jumala suokoon, että niitä\nsataisi kuin rakeita. Kyllä apotti niitä kastelee...\n\n-- Jos vain ennättää! -- vastasi Zych iloisesti. -- Mutta enpä ole\npitkään aikaan nähnyt teitä noin iloisena.\n\n-- Sydämestäni iloitsen. Nuolensirpale meni menojaan, ja mitä Zbyszkoon\ntulee, niin olkaa huoletta. Eilen, kun Jagienka nousi hevosen selkään,\ntuuli aika lailla... nähkääs... ja minä kysyin silloin Zbyszkolta:\n\"Huomasitko?\" Poikaa rupesi vetämään... Sitä paitsi olen pannut\nmerkille, että alussa he juttelivat kovin vähän keskenään, mutta nyt,\nkun vain tapaavat toisensa, niin yhtä mittaa on heillä toisilleen\njotakin sanottavaa... Juokaahan vielä!\n\n-- Juonhan minä...\n\n-- Zbyszkon ja Jagienkan terveydeksi!\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nVanha Macko oli oikeassa väittäessään, että Zbyszko ja Jagienka etsivät\ntoistensa seuraa. Tekosyynä käydä sairasta Mackoa katsomassa Jagienka\najoi usein Bogdanieciin joko isänsä kanssa tai yksin, ja Zbyszko ajoi\ntuon tuostakin Zgorzeliceen osoittamaan kiitollisuuttaan. Näin ajan\nkuluessa kasvoi heidän välilleen läheinen ja ystävällinen suhde. He\nalkoivat pitää toisistaan yhä enemmän ja keskustella kaikenlaisista\nasioista. Tähän ystävyyteen yhdistyi molemminpuolista ihailua, sillä\nnuori ja kaunis Zbyszko, joka oli jo kunnostautunut sodassa sekä\nturnajaisissa ja oleskellut kuninkaallisessa hovissa, näytti tytön\nmielestä, varsinkin sellaisiin verraten kuin Rogowin Cztan ja Brzozowan\nWiik, kerrassaan hoviritarilta, vieläpä prinssiltä. Zbyszko puolestaan\nnautti sanomattomasti Jagienkan suloudesta. Nuori ritari pysyi\nDanusialle uskollisena, mutta hän ajatteli kuitenkin usein: \"Tyttö on\njalo kuin hirvi!\" Kun hän joskus nosti neitosen satulaan, niin \"poikaa\nrupesi vetämään\", kuten Macko sanoi, vetämään sekä unelmien että tytön\npuoleen.\n\nJagienka, joka luonteeltaan oli korskea ja iskevä, muuttui hänen\nseurassaan yhä nöyremmäksi ja tuijotti silmiin valmiina palvelemaan.\nMutta Zbyszko ymmärsi tytön kiintymyksen, oli hänelle kiitollinen ja\nhalusi yhä kernaammin tavata naapurin viehättävää emäntäneitosta.\nMackon sairastaessa he tapasivat toisensa jokseenkin joka päivä.\n\nNyt he tekivät yhdessä lähtöä majavanpyyntiin varustautuen jousilla ja\najoivat ratsain Moczydolyyn, joka oli oleva Jagienkan myötäjäistalona.\nSiellä he nousivat hevosiltaan, jotka jätettiin renkien hoitoon, ja\nlähtivät eteenpäin jalkaisin, koska vitikkojen ja suon halki olisi\nollut kovin vaikea ratsastaa. Jalkamatkalla Jagienka osoitti sinertävää\nmetsänreunaa laajan niityn takana sanoen:\n\n-- Nuo metsät tuolla ovat Cztanin metsiä.\n\n-- Senkö saman, joka sinut niin mielellään ottaisi? Jagienka alkoi\nnauraa:\n\n-- Ottaisi, jos saisi!\n\n-- No, sinunhan on helppo puolustautua Wiikin avulla, koska he kuulemma\nhiovat hampaitaan toisilleen sinun tähtesi. Ihmettelen, etteivät ole\nvielä vaatineet toisiaan kaksintaisteluun.\n\n-- Tähän on syynä se, että isäni sanoi heille sotaan lähtiessään näin:\n\"Jos te tappelette keskenänne, niin en tahdo kumpaakaan sinä ilmoisna\nikänä nähdä!\" Mitäpä tehdä? Kun he ovat meillä Zgorzelicessa, niin he\nmurjottavat toisilleen kauheasti, mutta sitten he kuitenkin saattavat\nKrzesnian kapakassa juoda yhdessä itsensä penkin alle.\n\n-- Hölmöjä miehiä.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kun Zych ei ollut kotomailla, niin olisi jompikumpi voinut tulla\nyllättäen Zgorzeliceen ja ottaa sinut väkisin. Mitäpä Zych olisi\nenää tehnyt, jos hän palattuaan sodasta olisi nähnyt pienokaisen\nkäsivarrellasi?\n\nJagienkan siniset silmät salamoivat.\n\n-- Luuletko sinä, että minua olisi niin vain otettu? Eikö Zgorzelicessa\nole väkeä tai enkö minä osaa käyttää keihästä tai jousta? Olisivatpa\nvain koettaneet, niin kyllä olisivat saaneet nähdä! Kotiin olisin\nkummankin karkoittanut. Isä tiesi kyllä, että saattoi huoletta lähteä\nsotaan.\n\nJagienka rypisti kauniita kulmakarvojaan ja teki jousellaan niin\nuhkaavan liikkeen, että Zbyszko sanoi naurusuin:\n\n-- Kyllä sinun pitäisi olla ritari eikä tyttö. Jagienka rauhoittui pian\nja vastasi:\n\n-- Cztan suojeli minua Wiikillä, ja Wiik suojeli Cztanilta, Sitä paitsi\nolin apotin suojeluksen alainen, eikä sitä miestä ole hyvä loukata...\n\n-- Pyh! -- vastasi Zbyszko. -- Kaikki täällä pelkäävät apottia! Mutta\nminä en olisi pelännyt apottia, Zychiä enkä Zgorzelicen väkeäkään, vaan\nvarmasti olisin sinut ottanut...\n\nTyttö pysähtyi ja katsoi nuoreen ritariin kysyvästi sanoen omituisen\nlempeällä äänellä hitaasti:\n\n-- Olisitko ottanut?...\n\nHän odotti vastausta punaisena kuin taivaan ruso.\n\nMutta Zbyszko nähtävästi ajatteli vain sitä, mitä hän olisi tehnyt\nCztanin tai Wiikin asemassa, koska hetken kuluttua ravisti vaaleata\npäätään ja virkkoi:\n\n-- Mitä hyötyä siitä on, että nuori tyttö on sotasilla poikia vastaan,\njos kerran on mentävä naimisiin? Jos kolmatta ei tule, niin näistä\nolisi valittava toinen, vai kuinkas muuten?\n\n-- Hyvä ystävä, sinäkö noin puhut? -- vastasi Jagienka surullisesta,\n\n-- Kuinka niin?... En ole pitkään aikaan ollut näillä mailla enkä siis\ntiedä, miellyttäisikö sinua joku muu täällä ehkä enemmän?...\n\n-- Oi! Älä puhu! -- huudahti Jagienka.\n\nHe jatkoivat matkaa vaieten. Pensaiden ja puiden välillä oli\nvillihumalan köynnöksiä, joita Zbyszko edellä kulkien repi poikki,\nkatkaisten silloin tällöin puun oksiakin. Jagienka asteli hänen\njäljessään jousi selässä kuin jokin metsästyksen jumalatar.\n\n-- Tämän tiheikön takana on syvä notko ja siinä leveä puro, -- sanoi\ntyttö, -- mutta minä tiedän hyvän kaalamon. -- Minulla on pitkävartiset\nsaappaat, joten pääsemme kyllä yli kuivin jaloin, -- vastasi Zbyszko.\n\nPian he tulivatkin purolle. Jagienka, joka tunsi hyvin Moczydolyn\nmetsät, osasi helposti kaalamolle, mutta sateiden johdosta oli puro\npaisunut yli laitojensa, ja vesi oli melko syvä. Mitään kysymättä\nZbyszko nosti Jagienkan syliinsä.\n\n-- Kyllä minä olisin päässyt... -- virkkoi Jagienka.\n\n-- Pidä kaulastani kiinni! -- neuvoi Zbyszko.\n\nNuori ritari astui hiljakseen eteenpäin tulvivan veden halki\ntunnustellen joka askelella pohjaa jalallaan, jottei vain astuisi\nkuoppaan, ja tyttö piti käskyn mukaisesti kaulasta kiinni painautuen\nkantajaan. Kun he lähestyivät vastapäistä rantaa, sanoi Jagienka:\n\n-- Zbyszko.\n\n-- Mitä?\n\n-- Minä en voi mennä Cztanin enkä Wiikin kanssa naimisiin...\n\nZbyszko astui maihin, laski suloisen tytön varovasti hiekalle ja\nvastasi liikutuksen sävy äänessä:\n\n-- Suokoon Jumala sinulle mitä parhaimman miehen! Hänen ei tarvitse\nikinä katua.\n\nJärvi oli jo lähellä. Jagienka kulki nyt edellä, kääntyi joskus ympäri\nja vei sormen suulleen osoittaakseen, että olisi oltava hiljaa. Maa\noli matalaa ja lietteistä ja kasvoi vesiruohoa ja pajua. Oikealta\nkuului lintujen ääniä, joita Zbyszko kovasti ihmetteli, sillä lintujen\nmuuttoaika oli jo ohi.\n\n-- Siellä on lämmin vesisuoni, -- kuiskasi Jagienka, -- ja sorsat\ntalvehtivat sen vedessä, joka ei jäädy. Järvi menee vain kovilla\npakkasilla rannoilta hiukan jäähän. Katso, kuinka sieltä nousee utua...\n\nZbyszko katseli kauemmas vesiheinäisten mättäiden välitse ja näki\nsiellä kuin sumua: se oli Ostajane niminen järvi.\n\nNyt Jagienka vei taas sormen suulleen, ja hetken kuluttua he olivat\nperillä. Tyttö kiipesi ensimmäisenä suureen vanhaan pajuun, jonka runko\nja oksat kaartuivat veden yli, ja Zbyszko seurasi hänen esimerkkiään.\nPitkän aikaa he makasivat siellä hiljakseen näkemättä sumun tähden\nmitään tarkemmin ja kuullen päänsä yläpuolelta vain kalalokkien\nvalittavaa uikutusta. Vihdoin alkoi tuulla heikosti, vesiheinän ja\nkaislojen kellastuneet lehdet kahisivat, sumu hälveni ja järvi tuli\nnäkyviin.\n\n-- Näetkö mitään? -- kuiskasi Zbyszko.\n\n-- En mitään. Hiljaa!\n\nTuuli asettui, tuli aivan tyyni. Sitten näkyi veden pinnalla tumma\npää, vieläpä toinenkin ja heti sen jälkeen tuli suuri majava alas\nrantaan tuore puunoksa suussa. Se laskeutui kaislikkoon ja alkoi\nuida pää pystyssä työntäen paksua oksaa edellään. Zbyszko, joka oli\nJagienkaa alempana, näki kuinka tytön kyynärpää hiljaa kohosi ja pää\npainui eteen, nähtävästi tähtäämään. Majava, joka ei aavistanut vaaraa,\nsuuntasi kulkunsa verraten läheltä heitä, noin puoliväliin nuolen\nkantamiin.\n\nSamassa jousi rapsahti, ja heti sen jälkeen kuului Jagienkan huudahdus:\n\n-- Kas niin!...\n\nZbyszko kurottautui tuossa tuokiossa ylemmäksi ja näki oksien välitse\nveteen, jossa majava milloin sukelsi, milloin polski veden pinnalla\nkääntyen ympäri, jolloin näkyi, että sen vatsa oli selkää vaaleampi.\n\n-- Hyvin kävi! -- sanoi Jagienka. -- Kyllä se kohta asettuu. Ja niin\nkävikin. Majava kellistyi vihdoin veteen selälleen.\n\n-- Minä menen noutamaan sen, -- sanoi Zbyszko.\n\n-- Älä mene, sillä tämä ranta on kovin liejuinen. Ken ei sitä tunne,\nvoi sinne jäädä.\n\n-- Entä miten saamme sen?\n\n-- Ole huoletta, se on illalla Bogdaniecissa. Mutta nyt meidän täytynee\nruveta painumaan kotiin päin...\n\n-- Kyllä ammuit hyvin!\n\n-- Ei se ollutkaan ensi kerta...\n\n-- Toiset tytöt pelkäävät katsellakin jousta, mutta sinun kanssasi\nviihtyisi metsässä koko ikänsä!...\n\nJagienka hymyili, mutta ei vastannut mitään. He palasivat samaa tietä\ntakaisin. Zbyszko alkoi kysellä majavain pesistä, ja tyttö kertoi,\nmontako pesää tiesi Moczydolyn, montako Bogdaniecin mailla ja kuinka\nmajavat leikkivät poluilla ja rantatöyräillä.\n\nMutta yht'äkkiä hän löi kämmenellään povea ja sanoi:\n\n-- Oh! Minä unohdin nuoleni puuhun. Odota!\n\nJa ennen kuin Zbyszko ennätti sanoa, että hän menee kyllä hakemaan ne,\nkarkasi tyttö kuin kauris takaisin ja katosi samassa näkyvistä. Zbyszko\nodotti ja odotti, kunnes alkoi ihmetellä tytön viipymistä.\n\n-- Ehkä hän on kadottanut nuolet ja etsii niitä, -- ajatteli Zbyszko.\n-- Mutta menenpä katsomaan, jos hänelle olisi jotakin tapahtunut...\n\nHän oli tuskin kymmentä askelta mennyt, kun tyttö ilmaantui hänen\neteensä iloisena jousi kädessä ja majava selässä.\n\n-- Hyvänen aika! -- huudahti Zbyszko. -- Miten sait sen?\n\n-- Minä menin veteen, siinä kaikki! Minä tunnen rannan, mutta sinä et,\nja sen tähden en olisi päästänyt sinua, sillä lieju voi niellä.\n\n-- Ja minä hölmö odotin täällä!... Aika veitikka olet!\n\n-- Mutta eihän minun olisi sopinut riisuutua sinun edessäsi? Eihän?\n\n-- Sinä et siis unohtanutkaan nuolia?\n\n-- En... vaan tahdoin saada sinut pois rannalta.\n\n-- Kunpa minä olisin lähtenyt jälkeesi, niin olisin saanut nähdä\njotakin kaunista! Olisipa kerrankin ollut mitä ihailla! Kuulitko?\n\n-- Hst! Hiljaa!\n\n-- Totisesti! Kyllä olisin lähtenyt, jos olisin tiennyt!\n\n-- Hst! Vaiti!...\n\nJa kääntääkseen keskustelun toiseen asiaan sanoi tyttö:\n\n-- Puristahan vesi palmikostani, koska se kastaa selkäni. Zbyszko alkoi\nkiertää vettä hiuksista ja sanoi samalla:\n\n-- Parempi olisi avata ja levittää tukkasi, niin se kuivaisi pikemmin.\n\nMutta Jagienka ei siihen suostunut, kun heidän oli kuljettava vielä\ntiheän vitikon läpi. Zbyszko otti majavan olkapäälleen. Jagienka kulki\nedellä.\n\n-- Kyllä Macko nyt tulee pian terveeksi. Parin viikon päästä hän\nsaattaa hyvinkin istua hevosen selässä.\n\n-- Jumala suokoon! -- vastasi Zbyszko. -- Mutta enhän minä voi lähteä\ntäältä, ennen kuin hän on terve, ja mieleni tekisi jo pois.\n\n-- Tekisikö mielesi pois? -- kysyi Jagienka. -- Miksi?\n\n-- Eikö Zych ole puhunut mitään Danusiasta?\n\n-- Jotakin hän kertoi... että Danusia heitti huntunsa pääsi päälle...\nja että jokaisella ritarilla on sellainen nainen, jota palvelee...\nMutta hän sanoi, ettei se mitään ole... sillä naimisissakin olevat\nritarit palvelevat sillä tavalla toisia naisia... Entä se Danusia,\nZbyszko? Kuka hän on?... Kerro nyt minulle!... Kuka hän on?\n\nJa Jagienka painui melkein kiinni kertojaan alkaen katsella\nrauhattomana toisen silmiin. Mutta Zbyszko ei huomannut tytön levotonta\nmieltä ja katsetta, vaan kertoi:\n\n-- Hän on minun ritarinaiseni ja myös rakastettuni. Sitä en ole\nkenellekään kertonut, mutta sinulle sanon kuin omalle sisarelleni,\nkoska olemme lapsuudenystäviä. Jääköön setäni Bogdanieciin, mutta minä\nlähden hänen luokseen... Mitä olisi minulle Bogdaniec, sen maat ja\nkarjat ja apotin rikkaudet ilman Danusiaa? Ratsulleni nousen ja lähden,\nJumala suokoon, täyttämään niitä lupauksia, jotka olen hänelle antanut,\njollen itse sitä ennen kaadu.\n\n-- Sitä minä en tiennyt... -- sanoi Jagienka ikäänkuin tukehtuvalla\näänellä.\n\n-- Zbyszko alkoi kertoa hänelle, kuinka oli tullut tuntemaan Danusian\nTyniecissä ja valinnut hänet heti ritarinaisekseen ja mitä sitten\noli tapahtunut. Hän kertoi vankeudestaan, pelastuksestaan Danusian\navulla, Jurandin kieltävästä vastauksesta, eronhetken ikävästä ja\njälleennäkemisen ilosta. Hän lopetti vasta, kun he olivat tulleet ulos\nmetsästä, missä Moczydolyn renkipoika odotti heitä hevosineen.\n\nJagienka istui heti hevosensa selkään ja alkoi hyvästellä Zbyszkoa.\n\n-- Lähteköön renkipoika viemään majavaa, sillä minä ajan täältä suoraan\nkotiin.\n\n-- Etkö tule Bogdanieciin? Zych on siellä.\n\n-- En. Isäni on kaiketi jo palannut ja odottaa.\n\n-- Jumalan haltuun sitten! Kiitoksia paljon majavasta!\n\n-- Jumalan haltuun...\n\nHetken kuluttua Jagienka oli yksin. Ajaessaan omaa tietään kotiin hän\nkatseli yhtenään Zbyszkon jälkeen, ja kun tämä alkoi häipyä puiden taa,\nhän nosti käden silmilleen ikäänkuin varjostaakseen niitä auringon\nloisteelta.\n\nMutta ennen pitkää alkoi käden alta vierähdellä suuria kyyneliä poskia\npitkin ja tippua satulalle ja hevosen harjaan.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKolmeen päivään ei Jagienkaa sen jälkeen näkynyt Bogdaniecissa,\nmutta neljäntenä hän tuli tuomaan sanaa, että apotti oli saapunut\nZgorzeliceen. Macko tuli tästä uutisesta hiukan rauhattomaksi. Hänellä\noli kyllä varoja lunastussumman maksamiseen, vieläpä sen verran\nenemmän, että saattaisi ostaa maaorjia, karjaa ja taloustarpeita,\nmutta koko asian onnistuminen riippui kuitenkin suuresti rikkaasta\nsukulaisesta, joka saattoi esimerkiksi jättää tai viedä pois ne\ntyövoimat, jotka hän oli sinne tuonutkin.\n\nMacko uteli apotin mielentilaa, mitä hän on heistä puhunut ja milloin\nsaapuu Bogdanieciin? Tyttö vastaili tarkkaan koettaen kaikin tavoin\nrohkaista ja rauhoittaa vanhaa ritaria.\n\nJagienka kertoi, että apotti saapui terveenä ja iloisena mukanaan\nhuomattava seurue, jossa oli sekä aseistettuja miehiä että muutamia\npappeja ja soittoniekkoja, ja että hän mielellään kuunteli sekä\nhengellisiä että maallisia lauluja. Tyttö mainitsi myös, että apotti\noli suurella huolella tiedustellut Mackon asioita ja kuunnellut Zychin\nkertomusta Zbyszkon seikkailuista Krakovassa.\n\n-- Kyllä te itse paremmin tiedätte, mitä on tehtävä, -- lopetti viisas\ntyttö, -- mutta luulen, että Zbyszkon pitäisi heti lähteä tervehtimään\nsukunsa vanhinta eikä odottaa, että apotti ensin tulisi Bogdanieciin.\n\nMacko piti neuvoa asiallisena, kutsui Zbyszkon luokseen ja sanoi\nhänelle:\n\n-- Pukeudu koreaksi ja lähde kunnioittamaan apottia tervehdyksellä,\njotta hän pitäisi myös sinua suosiossaan.\n\nJa Jagienkaan päin kääntyen hän jatkoi:\n\n-- Minä en ihmettele, että naiset ovat typeriä, mutta sinun järkeäsi\nminun täytyy suuresti ihmetellä. Sanohan, miten minun on kestittävä ja\nhuvitettava apottia, kun hän tulee tänne?\n\n-- Mitä ruokaan tulee, niin hän sanoo itse, mitä haluaa. Hän syö\nmielellään ja pitää varsinkin sahramista. Macko alkoi raapia\nkorvallistaan.\n\n-- Mistä minä sitä sahramia täällä otan!...\n\n-- Minä toin mukanani, -- sanoi Jagienka.\n\n-- Hyvänen aika! Siinä on sitten tyttöjen tyttö! -- huudahti Macko\niloissaan. -- Niin suloinen nähdä, taloudellinen, ymmärtäväinen ja\nhyväntahtoinen! Oi, jospa olisin nuori, niin paikalla kosaisisin!...\n\nJagienka vilkaisi salavihkaa Zbyszkoon, huoahti ja sanoi:\n\n-- Minä toin myös noppia, pikarin ja verkaa, sillä hän pelaa mielellään\nnoppapeliä aterian jälkeen.\n\n-- Sellainen tapa hänellä oli ennen vanhaankin, mutta kovin hän silloin\nsaattoi kiivastua.\n\n-- Kiivastuupa hän vieläkin, viskaa pikarin maahan ja syöksyy ulos\nhuoneesta. Mutta sitten hän palaa nauraen ja ihmettelee ensimmäisenä\nomaa kiivauttaan... Niin, tehän tunnette hänet... Mutta jos ei vain\nvastustele apottia, niin ei sen hyväntahtoisempaa miestä ole.\n\n-- Kukapa häntä vastustelemaan, kun hän on muita niin paljon viisaampi!\n\nNäin he keskustelivat Zbyszkon pukeutuessa kamarissa. Vihdoin nuori\nritari tuli sieltä niin kauniina, että Jagienka ihan häikäistyi, kuten\nZbyszkon ensi kertaa tullessa Zgorzeliceen. Mutta tällä kertaa tuntui\ntytöstä katkeralta ajatella, että tuo ritarin kauneus ei ollut häntä,\nvaan jotakin toista naista varten.\n\nMacko oli kovin tyytyväinen arvellen, että poika tulisi olemaan apotin\nmieleen ja että tämä ei tulisi asettamaan vaikeuksia suoritusasioissa.\nVanha ritari innostui siihen määrään, että päätti itsekin lähteä mukaan.\n\n-- Käske panna minulle heiniä rattaihin, -- sanoi hän Zbyszkolle. --\nAjoinhan minä Krakovasta Bogdanieciin raudanpalanen kylkiluussani,\nmiksen voisi nyt ilman sitä ajaa täältä Zgorzeliceen.\n\n-- Kunhan ette vain huononisi, -- sanoi Jagienka.\n\n-- Eikös mitä. Tunnen itsessäni jo voimia. Ja jos minua hieman\nheikottaisikin, niin saa apotti nähdä, että olen kovin halukas\nrientämään hänen anteliaisuuttaan vastaanottamaan.\n\n-- Teidän terveytenne on minulle suuremman arvoinen kuin anteliaisuus,\n-- sanoi Zbyszko.\n\nMutta Macko pysyi päätöksessään. Matkalla hän hiukan valitti, mutta\nantoi kuitenkin Zbyszkolle neuvoja, miten hänen olisi käyttäydyttävä\nZgorzelicessa. Varsinkin tulisi tuolle mahtavalle sukulaiselle olla\nkuuliainen ja nöyrä, koska apotti ei sietänyt pienintäkään vastustelua.\n\nTullessaan perille he näkivät Zychin ja apotin istuvan kuistilla\nihailemassa kaunista ilmaa viinipikarit edessä. Kiintonaisella\nseinäpenkillä heidän takanaan istui kuusi apotin miestä, joista\nkaksi soittoniekkaa ja muuan pyhiinvaeltaja, jonka tunsi helposti\nkoukkupäisestä paimensauvasta ja mustaan kaapuun ommelluista\nkotiloista. Toiset näyttivät papeilta, sillä heillä oli puhtaaksi\najeltu päälaki, vaikka puku olikin maallikon, ja härännahkaisessa\nvyössä lyhyt miekka.\n\nNähdessään, Mackon Zych nousi vieraita vastaanottamaan, mutta apotti\njäi paikalleen alkaen jutella pappiensa kanssa. Zbyszko ja Zych\ntaluttivat heikon Mackon kuistille.\n\n-- Minä olen vielä heikko, -- sanoi Macko suudeltuaan apotin kättä, --\nmutta olen tullut kiittämään hyväntekijääni Bogdaniecin hoitamisesta ja\npyytämään siunausta, joka on syntiselle ihmiselle mitä tärkeintä.\n\n-- Olen kuullut, että olette paranemaan päin, -- sanoi apotti suudellen\nMackon otsaa, -- ja että olette luvannut tehdä pyhiinvaelluksen\nkuningatar vainajamme haudalle.\n\n-- Niin, minä en tiennyt, minkä pyhimyksen puoleen olisi ollut\nkäännyttävä, ja valitsin kuningattaren.\n\n-- Oikein teitte! -- huudahti apotti innostuneesti, -- sillä hän on\nparas, eikä häntä kukaan muu uskalla kadehtia.\n\nJa apotti punastui uhmasta silmiensä leimahtaessa. Kaikki tiesivät\nhänen kiivautensa, ja sen tähden Zych huusi:\n\n-- Iske ja Jumalan puolesta!\n\nApotti puhisi, katsoi läsnäoleviin ja purskahti sitten nauramaan yhtä\näkkiä kuin oli kiivastunutkin. Zbyszkoa silmäillen hän kysyi:\n\n-- Onko tämä veljenpoikanne ja minun sukulaiseni? Zbyszko kumartui\nsuutelemaan apotin kättä.\n\n-- Kun viimeksi hänet näin, oli hän vielä pieni, -- sanoi apotti. --\nEnpä olisi tuntenut! No, näytähän nyt itseäsi!\n\nJa hän alkoi nopein silmäyksin tarkastella nuorta ritaria kiireestä\nkantapäähän.\n\n-- Liian kaunis! -- sanoi apotti. -- Jalorotuinen nainen eikä ritari.\n\n-- Mutta tuo nainen on tanssittanut saksalaisia, että moni on\nhengetönnä kaatunut maahan, -- ehätti Macko.\n\n-- Ja jousen hän virittää ilman kampia! -- huudahti Jagienka yht'äkkiä.\n\n-- Vai tiedät sinäkin?!-virkkoi apotti tytölle, joka punastui.\n\n-- Olen itse nähnyt, -- vastasi tyttö hämillään.\n\n-- Mutta varo sinä itseäsi, sillä hän voisi vielä ampua sinua, eikä\nsitä haavaa parannettaisikaan helposti.\n\nSoittoniekat, pyhiinvaeltaja ja matkapapit räjähtivät nauramaan kuin\nyhdestä suusta, mikä yhä enemmän hämmensi Jagienkan mieltä. Mutta\nsamassa apotti tunsi sääliä tyttöä kohtaan, nosti kätensä ja osoittaen\nkaapunsa tavattoman väljää hihaa sanoi:\n\n-- Pistä pääsi tänne piiloon, tyttöseni, muuten verta pirskahtaa\nposkistasi.\n\nSillä välin Zych oli auttanut Mackon penkille istumaan ja käskenyt\ntuoda lisää viiniä ja pikareja. Jagienka riensi sisälle. Apotti\nkiinnitti katseensa Zbyszkoon ja alkoi haastella:\n\n-- No niin. Riittäköön tämä pilapuhe! Minä en sanonut sinua naiseksi\nloukatakseni sinua, vaan huvin vuoksi, kun olet niin kaunis, että\nmelkeinpä jokainen neitonen voisi kadehtia sinua. Minä tiedän kyllä,\nettä olet miesten mies! Olen kuullut urotöistäsi Wilnassa ja friiseistä\nja Krakovasta. Zych on kertonut minulle kaikesta...\n\nApotti katsoi tutkivasti Zbyszkoon ja jatkoi hetken kuluttua:\n\n-- Koska olet luvannut kolme riikinkukon sulkaa, niin hanki ne! On\nkiitettävää ja Jumalalle otollista taistella kansamme vihollisia\nvastaan... Mutta jos sinä samalla olet luvannut jotakin muuta, niin\nmuista, että minä voin vapauttaa sinut siitä, jos haluat, sillä minulle\non annettu voima ja valta sellaiseen.\n\n-- Jos joku on hengessään luvannut jotakin Jumalalle, niin kuinka siitä\nvoi vapauttaa? -- sanoi Zbyszko.\n\nMacko loi levottoman silmäyksen apottiin, joka nähtävästi oli mitä\nparhaimmalla tuulella, koska ei kiivastunut, vaan uhkasi leikillisesti\nZbyszkoa sormellaan sanoen:\n\n-- Herra kaikkiviisas! Varo, ettei sinun käy yhtä huonosti kuin\nsaksalaisen Beyhardin.\n\n-- Kuinka hänen kävi sitten? -- kysyi Zych.\n\n-- Hänet poltettiin roviolla.\n\n-- Miksi?\n\n-- Siksi, että väitti maallikon ymmärtävän uskonasioita yhtä paljon\nkuin pappismiehen.\n\n-- Kylläpä sai ankaran rangaistuksen.\n\n-- Mutta oikein! -- jyrähti apotti, -- sillä hän pilkkasi Jumalaa. Mitä\nluulette? Voiko maallikko käsittää Jumalan töitä?\n\n-- Ei suinkaan! -- vastasivat pappismiehet kuorossa.\n\n-- Istukaa te pelimannit hiljaa! -- sanoi apotti, -- sillä te ette ole\nhengen miehiä, vaikka päälakenne onkin ajeltu.\n\n-- Me emme ole pelimanneja enää, vaan teidän armonne hovimiehiä, --\nvastasi yksi heistä katsellen samalla suurta juomakannua, josta levisi\nkauas voimakasta tuoksua.\n\n-- Kuulepa vain!... -- huudahti apotti. -- Sinä, veitikka, katselet\nkannua, mutta ei siellä ole latinaa pohjalla.\n\n-- En minä ajattelekaan latinaa vaan olutta.\n\nApotti kääntyi Zbyszkon puoleen, joka ihmetellen oli katsellut näitä\nhovimiehiä, ja sanoi:\n\n-- Ne ovat kaikki \"clerici scholares\", vaikka ovatkin heittäneet kirjat\nnurkkaan ja ottaneet luutun sijaan lähtien vaeltamaan maailmalle. Olen\nantanut heille suojaa ja ruokaa, sillä mitäpä muuta olisin voinut\ntehdä. Aika vekkuleja ovat, mutta osaavat sentään laulaa, ovatpa\noppineet jotakin jumalanpalveluksestakin, joten minulla on heistä\nhieman hyötyä kirkossa. Mutta jos tarvitaan puolustusvoimaa, niin\njotkut heistä ovat potria poikia. Tämä pyhiinvaeltaja väittää käyneensä\nPyhässä maassa, mutta jos kysyt häneltä meriä tai maita, niin turhaan,\neikä hän tiedä edes Kreikan keisarikunnan hallitsijan nimeä tai\npääkaupunkia.\n\n-- Kyllä minä olen tiennyt, -- vastasi pyhiinvaeltaja käheällä äänellä,\n-- mutta Tonavalla sain ankaran kuumeen, ja kaikki haihtui mielestäni.\n\n-- Enimmin minä ihmettelen miekkaa, -- sanoi Zbyszko, -- sillä en ole\nkoskaan nähnyt sellaista pappismiehen vyössä.\n\n-- Kyllä heillä on siihen oikeus, -- vastasi apotti, -- sillä heille\nei ole annettu pyhitysvihkimistä, ja kannanpa minäkin tikaria vyöllä.\nVuosi sitten haastoin Brzozowan Wiikin kaksintaisteluun niistä\nmetsistä, joiden läpi ajoitte Bogdanieciin tullessa. Mutta hän ei\nsuostunut...\n\n-- Kuinka hän olisi voinut ottaa haastetta hengen mieheltä? --\nkeskeytti Zych.\n\nApotti löi nyrkillään pöytään ja huusi kiivaasti:\n\n-- Kun minulla on haarniska yllä, niin en ole pappi, vaan\naatelismies!... Mutta hän ei suostunut siitä syystä, että piti\nitselleen edullisempana hyökätä miestensä kanssa kimppuuni jonakin\nyönä Tulczassa. Siksi on minulla nyt tikari vyössäni!... \"Omnes leges\nomniaque iura vim vi repellere cunctisque sese defensare permittunt!\"\nJa siksi olen antanut noillekin miekat.\n\nZych, Macko ja Zbyszko vaikenivat kuullessaan latinaa ja painoivat\npäänsä alas apotin viisauden edessä, sillä yksikään heistä ei\nymmärtänyt sanaakaan. Apotti katseli vihaisesti ympärilleen ja virkkoi\nvihdoin:\n\n-- Kuka tietää, vaikka hän hyökkäisi kimppuuni täälläkin?\n\n-- Oho! Hyökätköön! -- huusivat matkapapit tarttuen miekankahvaan.\n\n-- Niin, hyökätköön vain! Minunkin alkaa aika käydä ikäväksi ilman\nottelua.\n\n-- Ei hän hyökkää, -- arveli Zych. -- Pikemminkin tulee hieromaan\nrauhaa ja tarjoamaan sovintoa. Metsät hän on jo heittänyt mielestään ja\najattelee nyt vain poikaansa... Tiedättehän...\n\nApotti rauhoittui ja sanoi:\n\n-- Minä näin nuoren Wiikin Krzesnian kapakassa, jossa hän ryypiskeli\nyhdessä Rogowin Cztanin kanssa. He eivät tunteneet meitä, sillä oli jo\npimeä ja juttelivat Jagienkasta...\n\nJa Zbyszkon puoleen kääntyen hän lisäsi:\n\n-- Mutta sinusta myös.\n\n-- Mitä he minusta tahtoivat?\n\n-- Eivät tahtoneet mitään, mutta eivät pitäneet siitä, että Zgorzelicen\nläheisyydessä on nyt kolme... Näin sanoi Cztan Wiikille: \"Kyllä minä\nparkitsen hänen nahkansa niin että kauneus meni!\" Ja Wiik arveli: \"Ehkä\nhän alkaa meitä pelätä ja lähtee matkoihinsa, mutta jollei, niin kyllä\npehmitän hänen luunsa!\" Sitten molemmat alkoivat vakuutella, että sinä\nalat pelätä.\n\nMacko ja Zych vaihtoivat merkitseviä katseita, ja heidän kasvoilleen\nnousi iloinen ja viekas ilme. Kumpikaan ei ollut varma siitä, oliko\napotti todella kuullut sellaisen keskustelun vai sepittikö hän sen\nomasta päästään, mutta molemmat, ja varsinkin veljenpoikansa tunteva\nMacko, ymmärsivät, ettei ollut maailmassa sen tepsivämpää keinoa\ntaivuttaa Zbyszkoa.\n\nJa apotti lisäsi vielä ikäänkuin tahallaan:\n\n-- Totta puhuen, ne miehet ovat tanakkaa tekoa. Zbyszko hillitsi\nitsensä, mutta kääntyi Zychin puoleen kysyen omituisella äänellä:\n\n-- Onko huomenna sunnuntai?\n\n-- On.\n\n-- Lähdettekö messuun?\n\n-- Lähden.\n\n-- Minne? Krzesniaanko?\n\n-- Sinne juuri. Se on lähinnä. Minnekä muuallekaan?\n\n-- No se on hyvä.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nZbyszko saavutti Zychin ja Jagienkan, jotka olivat apotin ja tämän\nseurueen kanssa matkalla Krzesniaan, ja liittyi heihin. Hän tahtoi\nnäyttää apotille, ettei pelkää Wiikiä yhtä vähän kuin Cztaniakaan eikä\naio piiloutua heidän tähtensä.\n\nJagienkan kauneus taaskin ensin ihan ihmetytti nuorta ritaria, sillä\nvaikka hän olikin nähnyt tytön monet kerrat sekä Zgorzelicessa että\nBogdaniecissa, niin oli tyttö nyt pukeutunut kauniimmin kuin vieraihin.\nHänen yllään oli punaverkainen, kärpännahalla reunustettu puku,\npunaiset hansikkaat ja kultaompeluksilla koristettu kärpännahkainen\nlakki, jonka alta hiukset riippuivat kahtena palmikkona selässä.\nNyt hän ei istunut hevosen selässä miesten tavoin, vaan korkeassa\nsatulassa, jossa oli selkänoja ja pieni astinlauta jalkojen alla,\njoita ei näkynyt tuskin ensinkään pitkän, poimukkaan hameen alta.\nHänen isänsä salli hänen kotona pukeutua nahkaiseen nuttuun ja\nvarsisaappaisiin, mutta kirkkomatkalla tuli Jagienkan olla sellaisessa\nasussa, että jokainen tunsi hänessä rikkaan ritaritalon tyttären. Tästä\nsyystä hänen hevostaan talutti kaksi puolikasvuista poikaa, joiden yllä\noli tiukat housut ja pöyheät nutut, kuten hovipojilla tavallisesti.\nJagienkan takana ratsasti neljä poikaa ja apotin pappismiehet miekat ja\nluutut vyöllä. Zbyszko ihmetteli koko seuruetta, varsinkin Jagienkaa\nja apottia. Tämä näytti suurihihaisessa punaisessa kaavussa kerrassaan\nruhtinaalta. Yksinkertaisimmin puettuna kaikista oli Zych, joka piti\nhuolta siitä, että muut koreilivat, mutta itse iloitsi ja lauloi.\n\nApotti, Jagienka, Zbyszko ja Zych ajoivat etumaisina rivissä. Ensin\napotti antoi soittoniekkojensa laulaa hartaita lauluja, mutta pian hän\nsai siitä tarpeekseen ja alkoi jutella Zbyszkon kanssa, joka hymyillen\nkatseli hänen miekkaansa, suurta kuin saksalaisten kaksiteräinen kalpa.\n\n-- Näen, että ihmettelet miekkaani, -- sanoi apotti, -- mutta synodit\nsallivat hengellisten kantaa sitä, vieläpä muitakin aseita matkalla, ja\nme olemme nyt matkalla.\n\n-- Minä olen nähnyt masovialaisen ruhtinaspiispa Henrikin ottelevan\nkaksintaistelun oikein aitauksessa, -- sanoi Zbyszko.\n\n-- En moiti häntä siitä, -- vastasi apotti nostaen sormensa pystyyn,\n-- mutta sitä en hyväksy, että hän meni naimisiin ja vielä niin\nonnettomasti, että hänen tuleva mulier oli fornicaria ja bibula, joka\noli palvellut Bakkusta nuoruudesta saakka, ja oli sen tähden adultera,\nmistä ei mitään hyvää voinut odottaa.\n\nApotti pysähdytti hevosensa ja rupesi vielä innokkaammin opettamaan:\n\n-- Joka naimisiin menee, katsokoon, että vaimo on jumalaapelkäävä,\nhyväntapainen, taloudellinen ja siisti, minkä neuvon antavat kaikki\nkirkkoisät, vieläpä muuan pakanallinen ajattelija nimeltä Seneca.\nMutta miten tiedät, mistä hyvän löydät, jollet tunne sitä pesää, josta\nelämäntoverisi valitset? Eräs toinen viisas mies sanoo: Pomus nam cadit\nabsque arbore... Millainen härkä, sellainen nahka, millainen äiti,\nsellainen tytär... Ota, syntinen ihminen, tästä se opetus, ettei sinun\npidä etsiä vaimoa kaukaa, vaan läheltä, sillä jos satut saamaan pahan\nja keimailevan, niin joudut monta kertaa itkemään, kuten eräs filosofi,\njonka riitaisa eukko kaatoi vihoissaan miehensä pään päälle aquam\nsordidam.\n\n-- In secula seculorum, amen! -- jyrisivät yhteen ääneen pappismiehet,\njotka aina vastasivat apotille tähän tapaan välittämättä siitä, oliko\nse paikallaan vai ei.\n\nKaikki kuuntelivat suurella hartaudella apotin sanoja ihmetellen\nhänen kaunopuheisuuttaan ja pyhän sanan tuntemustaan. Hän ei puhunut\nainoastaan Zbyszkolle, vaan ehkä enemmän vielä Zychille ja Jagienkalle,\nikäänkuin olisi tahtonut valistaa juuri näitä. Jagienka nähtävästi\nymmärsi, mistä oli kysymys, koska hän tuon tuostakin silmäili nuorta\nritaria, joka otsa rypyissä ja pää painuksissa näytti vakavasti\nharkitsevan, mitä kuuli.\n\nJonkin ajan kuluttua jatkettiin matkaa. Kun Krzenia tuli näkyviin,\nkorjasi apotti vyötään niin, että saattoi helposti tarttua miekkansa\nkahvaan, ja sanoi:\n\n-- Vanha Wiik Brzozowasta tulee varmaan suuren seurueen saattamana.\n\n-- Kyllä kai, -- vahvisti Zych, -- jollei ole sairas, kuten on kerrottu.\n\n-- Eräs miehistäni on kuullut, että hän aikoo hyökätä kimppuumme\nkapakan luona jumalanpalveluksen jälkeen. -- Ja kääntyen seurueensa\npuoleen hän lisäsi: -- Te ette saa paljastaa miekkaa ensimmäisenä,\nsillä muistakaa, että olette hengen miehen palveluksessa. Mutta vasta\nsitten, jos toiset vetävät miekkansa esille, saatte iskeä.\n\nZbyszko alkoi puhua Jagienkalle omista asioistaan.\n\n-- Cztan ja nuori Wiik ovat kaiketi Krzesniassa, -- sanoi hän. -- Sano\nsiellä minulle, että tietäisin, missä he ovat, minä kun en tunne heitä.\n\n-- Hyvä on, Zbyszko, -- vastasi Jagienka.\n\n-- Etkä sinä saa ottaa heiltä vastaan mitään palveluksia. Ymmärrätkö?\n\n-- Ymmärrän, Zbyszko, -- vastasi tyttö nöyrästi. Heidän keskustelunsa\nkatkesi puukalkkujen kalahduksiin, sillä Krzesniassa ei näet ollut\nvielä kirkonkelloja. Pian he olivatkin perillä. Nuori Wiik ja Cztan\ntulivat heti väkijoukosta esille auttaakseen Jagienkaa laskeutumaan\nkirkon edessä satulasta, mutta Zbyszko ennätti edelle, hyppäsi\nratsultaan ja nosti Jagienkan alas. Sitten hän tarttui tytön\nkäsivarteen ja johdatti hänet kirkkoon katsoen heihin kuin taisteluun\nhaastaen.\n\nKirkon eteisessä heitä odotti uusi pettymys. Molemmat riensivät\nvihkivesiastian luo ja molemmat kastoivat kätensä siihen ojentaen ne\nsitten Jagienkalle. Mutta Zbyszko teki samoin, ja Jagienka antoi hänen\nkostuttaa sormensa, teki ristinmerkin ja meni Zbyszkon kanssa sisälle\nkirkkoon. Nyt ymmärsivät Wiik ja Cztan, että se tapahtui sopimuksesta,\nja heidät valtasi niin hurja viha, että heidän tukkansa nousi pystyyn\nlakin allakin. Sen verran oli heissä vielä mielenmalttia, että Jumalan\nrangaistusta peläten eivät menneet vihaisina kirkkoon sisälle, vaan\nWiik syöksyi eteisestä ulos ja juoksi kuin mieletön kirkkomaan puiden\nvälissä, ja Cztan perässä, tietämättä hänkään mitä tehdä.\n\nHe pysähtyivät vasta kirkkomaan aitauksen nurkkaan, missä oli suuria\nkiviä tulevan kellotapulin kivijalkaa varten. Siellä Wiik, jonka täytyi\nsaada purkaa kihisevää kiukkuaan, tarttui suureen kivimöhkäleeseen\nja alkoi kiskoa sitä kaikin voimin. Cztan näki sen, teki samoin, ja\ntuossa tuokiossa alkoivat molemmat yhdessä vimmatusti vierittää sitä\nkirkkomaan halki portille saakka.\n\nIhmiset katselivat heitä ihmeissään, mutta otaksuivat, että siinä\noli jonkinlainen vedonlyönti kysymyksessä. Voimanponnistus tyynnytti\nheitä huomattavasti, ja he herkesivät nyt siitä huohottaen aika lailla\nja alkoivat tuijottaa toisiinsa epävarmoin katsein. Cztan keskeytti\nvaitiolon sanoen:\n\n-- No?\n\n-- Mitä sitten? -- vastasi Wiik.\n\n-- Hyökkäämmekö sen niskaan?\n\n-- Eihän kirkossa sovi sellainen?\n\n-- Ei kirkossa, vaan messun jälkeen.\n\n-- Hän on apotin ja Zychin seurassa. Oletko unohtanut, mitä Zych\nmeille sanoi, että jos rupeamme tappelemaan, niin hän ajaa meidät pois\nZgorzelicesta. Jos se ei olisi ollut esteenä, niin kyllä kylkiluusi\nolisivat jo aikoja sitten murskana.\n\n-- Ja sinun myös! -- vastasi Cztan puristaen suuria nyrkkejään.\n\nHeidän silmänsä alkoivat jo iskeä peloittavia mulahduksia, kun järki\nviime tingassa sai voiton ja molemmat ajattelemaan, että yksimielisyys\noli nyt tarpeen enemmän kuin koskaan ennen. He olivat otelleet monet\nkerrat, mutta sitten aina sopineet, sillä vaikka rakkaus Jagienkaan\nerotti heidät, niin he eivät kuitenkaan voineet elää ilman toistensa\nseuraa. Nyt heillä oli yhteinen vihollinen, joka päälle päätteeksi\nnäytti sangen vaaralliselta.\n\n-- Mitä tehdä? -- kysyi Cztan hetken kuluttua. -- Lähetänkö hänelle\nhaasteen Bogdanieciin?\n\nWiik, joka oli viisaampi, ei kuitenkaan voinut sanoa, mitä nyt olisi\ntehtävä. Onneksi tulivat kirkonkalkut hänelle apuun ilmoittaen, että\njumalanpalvelus alkaa. Hän sanoi:\n\n-- Niin, mitäpä tehdä?... Menkäämme messuun, ja tapahtukoon sitten\nJumalan tahto.\n\nRogowin Cztan oli tähän järkevään vastaukseen tyytyväinen.\n\nHe menivät kirkkoon ja kuuntelivat hartaasti jumalanpalvelusta,\nmikä antoi lohdutusta. Kun Jagienka messun jälkeen antoi Zbyszkon\ntaas kostuttaa sormiaan eteisessä vihkivedellä, niin he eivät\nsiitä paljoakaan piitanneet, ja kirkonportin luona he kohteliaasti\ntervehtivät Zychiä, Jagienkaa, vieläpä apottia, vaikka tämä oli\nBrzozowin vanhan Wiikin vihamies. Zbyszkoon he katsoivat yrmeästi\nsilmäkulmain alta sanomatta sanaakaan, vaikka heidän sydämensä tuimasti\npamppaili vihasta ja mustasukkaisuudesta, sillä Jagienka ei ollut ennen\nkoskaan näyttänyt niin kauniilta ja juhlalliselta. Mutta kun loistava\nseurue lähti paluumatkalle ja kun pappismiesten iloinen laulu kajahti\nilmoille, silloin Cztan alkoi pyyhkiä hikeä partaisilta poskiltaan ja\npärskyä kuin hevonen ja Wiik huutaa hammasta purren:\n\n-- Kapakkaan! Kapakkaan! Surkeata!...\n\nMutta samassa he muistivat lieventävän keinon ja alkoivat vierittää\nsuurta kivimöhkälettä takaisin entiselle paikalleen.\n\nZbyszko ratsasti Jagienkan vieressä kuunnellen lauluja, mutta yht'äkkiä\nhän pysähdytti hevosensa ja virkkoi:\n\n-- Mutta minunhan piti tilata messu setäni terveydeksi ja unohdin sen\nkokonaan. Minä ajan takaisin.\n\n-- Älä aja! -- huudahti Jagienka. -- Lähetetään Zgorzelicesta tilaaja.\n\n-- Kyllä minä ajan. Älkää odottako minua. Hyvästi!\n\n-- Jumalan haltuun! -- sanoi apotti. -- Aja, jos tahdot. Apotin\nkasvoille oli noussut iloinen ilme, ja kun Zbyszko oli kadonnut\nnäkyvistä, hän tuuppasi Zychiä kylkeen sanoen:\n\n-- Ymmärrättekö?\n\n-- Mitä minun pitäisi ymmärtää?\n\n-- Kyllä hän tulee ottelemaan Krzesniassa Wiikin ja Cztanin kanssa yhtä\nvarmasti kuin amen on rukouksessa, ja sitä minä juuri tahdoinkin.\n\n-- Mutta ne ovat vaarallisia poikia, voivat haavoittaa... Mitä sitten?\n\n-- Mitäkö? Jos hän ottelee Jagienkan puolesta, niin kuinka hän sitten\nenää voisi ajatella Danusia Jurandownaa? Jagienkasta tulee näin ollen\nhänen rakastettunsa. Sitä minä tahdon, sillä Zbyszko on sukulaiseni ja\nmiellyttää minua!\n\n-- Entä hänen lupauksensa?\n\n-- Minä vapautan hänet siitä! Ettekö kuullut, mitä jo sanoin kerran?\n\n-- Teidän päänne keksii keinon kaikkeen! -- ihmetteli Zych. Tämä\nkehaisu oli apotin mieleen. Hän lähestyi Jagienkaa ja kysyi.\n\n-- Mitä mureksit?\n\nJagienka kumartui satulassaan, suuteli apotin kättä ja pyysi:\n\n-- Rakas risti-isä, ettekö lähettäisi paria miestä Krzesniaan?\n\n-- Miksi? He vain joisivat kapakassa. Siinä kaikki.\n\n-- Mutta ehkä he voisivat estää riitaa.\n\nApotti katsoi tyttöön ja sanoi yht'äkkiä repäisevästi:\n\n-- Vaikkapa tappaisivat hänet siellä!\n\n-- Tappakoot minutkin sitten! -- huudahti Jagienka.\n\nJa kaikki se suru ja katkeruus, joka oli täyttänyt tytön mielen aina\nmajavanpyyntiretkestä saakka, puhkesi nyt ylivoimaisesti kyyneliin.\nNähdessään sen apotti kiersi kätensä hänen ympärilleen, niin että hän\nmelkein peittyi tavattoman väljän hihan suojaan.\n\n-- Älä ole huolissasi, tyttäreni. Voihan siellä syntyä riitaa, mutta\novathan ne siellä myös aatelismiehiä eivätkä siis hyökkää hänen\nkimppuunsa haastamatta kaksintaisteluun ritaritavan mukaan. Sitä paitsi\nZbyszko kyllä suoriutuu, vaikka ottelisi molempia vastaan yht'aikaa.\nJa mitä Danusia Jurandownaan tulee, josta olet kai kuullut, niin sanon\nsinulle vain, että heidän aviosänkyään varten ei puu vielä kasva\nmissään metsässä.\n\n-- Koska Zbyszko rakastaa häntä enemmän... niin en minäkään Zbyszkosta\nvälitä, -- vastasi Jagienka itkien.\n\n-- No miksi sinä nyyhkytät sitten?\n\n-- Kun pelkään hänen tähtensä.\n\n-- Naisten järkeä! -- nauroi apotti, joka Jagienkan korvaan kuiskasi\nlisäksi: -- Muista, että jos hän ottaisikin sinut, niin hänen kaiketi\ntäytyy monta kertaa otella, koska kerran on aatelismies. Ja kyllä hän\nsinut vielä ottaakin, ehkäpä piankin.\n\n-- Mitä vielä! -- vastasi Jagienka.\n\nMutta samalla tyttö alkoi hymyillä kyyneltensä läpi ja katsoi apottiin,\nikäänkuin olisi tahtonut kysyä, mistä hän sen tiesi.\n\nSillä välin oli Zbyszko tullut takaisin Krzeniaan ja mennyt suoraan\npapin luo, sillä hän tahtoi todella tilata messun Mackon terveyden\nhyväksi. Mutta suoritettuaan tämän asian hän meni majataloon, jonka\nkapakassa toivoi tapaavansa Wiikin ja Cztanin.\n\nJa siellä he olivatkin, ynnä joukko aatelisia, talonpoikia ja\nsilmänkääntäjiä, jotka näyttelivät monenlaisia saksalaisia\ntaikatemppuja. Ensin hän ei siellä ketään tuntenut, sillä ikkunat\nolivat himmeätä rakkoa eivätkä päästäneet tarpeeksi valoa läpi, mutta\nkun majatalon renki heitti lieteen oksia, niin tulen loimussa näkyi\npartainen Cztan Wiikin kanssa kallistelemassa oluttuoppia eräässä\nkapakan nurkassa.\n\nSilloin Zbyszko astui hitaasti heitä kohti työntäen syrjään tiellään\nolevaa väkeä ja löi nyrkillä heidän pöytäänsä niin lujasti, että koko\ntalo kajahti.\n\nHe karkasivat pystyyn ja alkoivat heti kopeloida vöitään, mutta ennen\nkuin he ennättivät tarttua aseisiin, heitti Zbyszko hansikkaansa\npöydälle ja nenäänsä puhuen, kuten ritarien tapa oli taisteluun\nhaastaessaan, lausui hän seuraavat odottamattomat sanat:\n\n-- Ken teistä molemmista tai muista läsnäolevista ritareista uskaltaa\nväittää, että neiti Danusia Jurandowna Spychowista ei ole kaunein\nja hyveellisin tyttö maailmassa, sen minä haastan kaksintaisteluun\njoko ratsain tai jalan, joko ensimmäiseen polvilleen putoamaan tai\nviimeiseen hengenvetoon saakka.\n\nWiik ja Cztan hämmästyivät yhtä kovasti kuin apotti olisi hämmästynyt,\njos hän olisi nämä sanat kuullut, ja hetken aikaa he seisoivat siinä\nhölmistyneinä saamatta sanaakaan suustaan. \"Mikä neiti se oli? Emmehän\nme semmoisesta, vaan Jagienkasta... Jos tuo villikissa ei Jagienkasta\nvälitä, niin mitä hän tahtoo? Miksi tuli haastamaan riitaa?\" Näistä\najatuksista syntyi heidän päässään sitten sellainen sekamelska, että he\ntöllistelivät siinä suu selällään, ikäänkuin heidän edessään ei olisi\nollut mikään ihminen, vaan jokin saksalainen kummitus.\n\nMutta Wiik, jonka ajatus juoksi sukkelammin, tiesi jotakin\nsellaista, että ritarit toisinaan valitsivat itselleen jonkun tytön\nritarinaisekseen, vaikka menivätkin toisen kanssa naimisiin, ja arveli,\nettä tässä oli nyt sellainen tapaus kysymyksessä. Jos nyt tarjoutui\ntilaisuus otella Jagienkan puolesta, niin hän tahtoi yrittää. Sen\ntähden hän astui esiin pöydän takaa ja lähestyi Zbyszkoa yrmein katsein\nkysyen:\n\n-- Senkin lurjus, eikö Jagienka Zychowna ole kaunein?\n\nCztan seurasi Wiikin esimerkkiä, ja läsnäolijat kerääntyivät uteliaina\nheidän ympärilleen, sillä kaikki tajusivat, että siinä ei joutavia\njaariteltu.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nTultuaan kotiin Jagienka lähetti heti miehen Krzesniaan tiedustelemaan,\noliko siellä tapeltu tai haastettu kaksintaisteluun. Mutta tämä mies\nlyöttäytyi pappilan renkimiesten seuraan juopottelemaan eikä muistanut\nkoko kotimatkaa. Toinen, joka lähetettiin Bogdanieciin ilmoittamaan\napotin tulosta sinne, palasi pian kertoen nähneensä myös Zbyszkon\npelaamassa noppaa vanhan Mackon seurassa.\n\nTämä rauhoitti Jagienkaa, joka pelkäsi, että Krzesnian kapakassa\nolisi voinut sattua Zbyszkolle jokin yllättävä vahinko, ja hänen teki\nmielensä lähteä mukaan Bogdanieciin. Mutta apotti vastusti Jagienkan\nlähtöä sinne, sillä hän tahtoi puhua Mackon kanssa kaikessa rauhassa\ntalon lunastuksesta ja toisesta vielä tärkeämmästä asiasta, josta ei\nhalunnut puhua Jagienkan kuullen. Sitä paitsi hän aikoi viipyä siellä\nyli yön.\n\nKuultuaan Zbyszkon onnellisesti olevan kotona apotti tuli hyvälle\ntuulelle ja käski seuralaisiaan laulamaan lujasti. Pian kaikuikin\nmetsä kovasti, ja Bogdaniecin talonpojat kurkistelivat ulos tuvistaan\nnähdäkseen, onko tuli irti vai vihollinen tulossa. Mutta muiden edellä\nratsastava pyhiinvaeltaja rauhoitti heitä tiedoittaen, että perässä\ntulee korkea hengen mies, jolle he kumarsivat syvään, vieläpä panivat\nristin rinnan päälle kunnioituksen merkiksi. Kun apotti näki, kuinka\nsuuresti häntä kunnioitettiin, niin hän tuli hyvin iloiseksi ja\nkaikkiin tyytyväiseksi.\n\nMacko ja Zbyszko, jotka olivat kuulleet laulua ja huutoa, tulivat\nportille vastaanottamaan vierasta. Jotkut seurueen pappismiehistä\nolivat jo ennen olleet apotin mukana talossa, mutta oli sellaisiakin,\njotka nyt ensi kerran sen näkivät. Nämä tulivat ensin alakuloisiksi\nnähdessään rappeutuneen talon, jota ei voinut verrata komeaan\nZgorzeliceen. Mutta savu, joka nousi olkikatossa olevasta aukosta\nilmoille, lohdutti heitä kuitenkin, ja kun he astuivat paistille ja\nsahramille tuoksuvaan saliin, niin ikävä mieliala katosi kokonaan.\nSiellä oli kaksi pöytää tinavateineen, jotka tosin olivat vielä tyhjiä,\nmutta niin suuria, että jokaisen täytyi iloita niitä katsellessa.\nPienemmällä pöydällä loisti hopeinen lautanen, joka oli tarkoitettu\napottia varten, ja hopeinen viinikannu, molemmat friiseiltä otettuja.\n\nMacko ja Zbyszko pyysivät heti apottia istumaan pöytään, mutta tämä\nkieltäytyi kiittäen ystävällisyydestä, sillä hän oli syönyt tukevan\naterian vähää ennen Zgorzelicesta lähtöä. Sitä paitsi hänen mielessään\noli nyt muuan toinen asia, joka kiinnitti hänen katseensa Zbyszkoon,\njonka rauhallinen olo näytti häntä ihmetyttävän. Lopulta apotin\nuteliaisuus puhkesi sanoiksi.\n\n-- Menkäämme kamariin, -- sanoi hän, -- puhumaan asioista. Ja\npappismiehiin kääntyen hän vielä lisäsi:\n\n-- Muistakaa istua siivosti! Oven takaa ei saa kuunnella!\n\nZbyszkon ja Mackon seurassa hän meni pieneen kamariin, jossa he\nistuutuivat arkuille. Apotti kysyi heti Zbyszkolta:\n\n-- Ajoitko silloin takaisin Krzesniaan?\n\n-- Ajoin.\n\n-- No, miten kävi?\n\n-- Tilasin sen messun setäni terveydeksi. Apotti liikehti\nkärsimättömästi arkun kannella.\n\n-- Vai niin! -- ajatteli hän. -- Poika ei tavannut siis Cztania\neikä Wiikiä. Ehkei heitä siellä ollutkaan... tai jollei hän heitä\netsinytkään. Minä petyin.\n\nSe, että hän luuli erehtyneensä Zbyszkoon nähden, harmitti ja hän tuli\npunaiseksi alkaen pärskähdellä.\n\n-- Entä lunastusasia? -- sanoi hän hetken kuluttua. -- Onko teillä\nrahoja?... Jollei, on Bogdaniec minun!...\n\nMacko, joka tiesi, miten apotti oli otettava, nousi, avasi arkun, jolla\noli istunut, otti sieltä rahapussin ja virkkoi:\n\n-- Me olemme köyhiä, mutta rahoja on, ja me maksamme niinkuin\n\"kirjeessä\" on merkittynä. Jos te tahdotte vielä korvausta hoidosta ja\nparannuksista, niin maksamme mitä haluatte ja kiitämme hyväntekijäämme.\n\nSen sanottuaan hän notkisti polvensa apotin edessä, ja Zbyszko\nriensi seuraamaan esimerkkiä. Apotti, joka oli luullut saavansa\nkuulla valituksia ja tinkimistä, hämmentyi suuresti, tulipa hiukan\ntyytymättömäksi, sillä hän oli aikonut asettaa ehtonsa, mutta nyt oli\ntämä mahdollisuus mennyt.\n\nJättäessään \"kirjeen\" eli panttisopimuksen takaisin Mackolle, joka oli\nsen allekirjoittanut ristiä kuvaavalla puumerkillä, hän kysyi:\n\n-- Miksi puhutte korvauksesta?\n\n-- Siksi, ettemme halua mitään ilmaiseksi, -- vastasi ovela Macko,\njoka tiesi, että jota vähemmän hän vastusti apottia sitä enemmän hän\nvoittaisi.\n\nApotin silmät alkoivat leimahdella.\n\n-- Katsoppas vain! Eivät halua sukulaiselta ilmaiseksi mitään! Mutta\ntässä asiassa minä määrään ja viskaan tämän rahapussin menemään, jos\ntahdon.\n\n-- Ei suinkaan! -- huudahti Macko.\n\n-- Enkö? Tässä saatte lunastusrahanne!\n\nJa apotti viskasi pussin lattiaan, ja revenneestä reiästä kiiriskeli\nrahoja ympäri.\n\n-- Jumala teitä palkitkoon! -- huudahti Macko, joka tätä vain olikin\nodottanut. -- Joltakin toiselta en olisi suostunut ottamaan, mutta\nsukulaiselta ja hengen mieheltä otan...\n\nApotti katsoi hetken milloin häneen, milloin Zbyszkoon ja sanoi vihdoin:\n\n-- Vaikka minä kiivastunkin, niin tiedän mitä teen. Pitäkää mitä\nsaitte, sillä sen sanon, että ropoakaan ette minulta enää saa.\n\n-- Sitä emme odottaneetkaan.\n\n-- Tietäkää, että kaikki, mitä jälkeeni jää, on Jagienkan.\n\n-- Entä maat? -- kysyi Macko naiivisti.\n\n-- Maatkin! -- paasasi apotti.\n\nMackon kasvot venyivät nolon pitkiksi, mutta hän hillitsi itsensä:\n\n-- Mutta miksi ajatella kuolemaa? Suokoon Jumala teille vielä sata\nvuotta tai enemmän ja vielä piispakunnan lisäksi.\n\n-- Miksei! Olenko minä muita huonompi? -- virkkoi apotti.\n\n-- Ette huonompi, vaan parempi.\n\nNämä sanat vaikuttivat tyynnyttävästi apottiin, jonka viha meni yleensä\nnopeasti menojaan.\n\n-- Niin, te olette sukulaisiani, -- sanoi hän, -- ja Jagienka on vain\nristityttäreni, mutta minä olen aina pitänyt hänestä ja Zychistä.\nParempaa kuin Zych ei maailmassa ole ja Jagienka on vieläkin parempi!\nKuka voi sanoa heistä mitään pahaa?\n\nJa apotti alkoi uhkaavasti katsella ympärilleen. Mutta Macko ei\nsuinkaan väittänyt vastaan, vaan vakuutti, että sen parempaa naapuria\ntuskin oli koko kuningaskunnassa.\n\n-- Ja mitä tyttöön tulee, -- jatkoi hän, -- niin omaa tytärtäni\nen rakastaisi sen enempää. Etupäässä hänen ansiostaan olen tullut\nterveeksi enkä sitä eläessäni unohda.\n\n-- Minä olisin ensimmäinen tuomitsemaan teidät, jos sen unohtaisitte,\n-- vastasi apotti. -- En tahdo tehdä teille vääryyttä, kun olette\nsukulaisiani, ja sen tähden olen ajatellut, että jälkeeni jäävä\nomaisuus olisi sekä Jagienkan että teidän.\n\nYmmärrättehän?\n\n-- Jumala suokoon, että niin tapahtuisi! -- sanoi Macko, -- Silloin\nminä menisin jalkaisin kuningattaren haudalta Krakovasta Pyhän ristin\nvuorelle rukoilemaan.\n\nApotti hymyili tyytyväisenä ja virkkoi:\n\n-- Tytöllä on oikeus valikoida, sillä hän on kaunis, hyvää sukua ja saa\nrunsaat myötäjäiset. Cztan ja Wiik eivät mitenkään kelpaisi hänelle,\nmutta joku voivodin poika ehkä sentään menisi. Jos minä suostuisin\nkosiomieheksi, niin kyllä tyttö ottaisi valitsemani, sillä hän pitää\nminusta ja luottaa minuun...\n\n-- Kyllä kelpaisi saada teidät kosiomieheksi, -- vastasi Macko.\n\nApotti kääntyi Zbyszkon puoleen:\n\n-- Entä mitä sinä sanot?\n\n-- Samaa kuin setäni.\n\nApotin kasvot kirkastuivat. Hän läimähdytti Zbyszkoa lapaluuhun ja\nkysyi:\n\n-- Mikset antanut Cztanin etkä Wiikinkään lähestyä Jagienkaa\nkirkolla?...\n\n-- Jotta eivät luulisi, että pelkään heitä, ja jotta tekään ette\nminusta mitään sellaista ajattelisi.\n\n-- Ja sinä annoit pyhää vettä hänelle?\n\n-- Niin.\n\nApotti läimähdytti taas poikaa:\n\n-- No... ota tyttö!\n\n-- Ota tyttö! -- huudahti Macko kuin kaiku.\n\nZbyszko korjasi hiuksiaan verkon alla ja virkkoi rauhallisesti:\n\n-- Kuinka minä voisin ottaa hänet, kun olen Tyniecin alttarin edessä\nantanut lupaukseni Danusia Jurandownalle?\n\n-- Olet luvannut riikinkukon sulkia... Hanki ne, mutta ota Jagienka.\n\n-- En voi, -- vastasi Zbyszko, -- sillä Danusiahan heitti\nmestauslavalla huntunsa pääni päälle, ja lupasin ottaa hänet.\n\nApotin posket punertuivat ja silmät loimottivat pahasti. Hän astui\nZbyszkon luo ja sanoi vihaisesti:\n\n-- Sinun lupauksesi ovat akanoita, mutta minä olen tuuli! Ymmärrätkö?\nKas noin!\n\nJa hän puhalsi Zbyszkoa päähän niin lujasti, että hiusverkko lensi\nlattialle ja nuoren ritarin tukka hulmahti hajalle. Zbyszko rypisti\nkulmakarvojaan ja katsoi apottia suoraan silmiin sanoen:\n\n-- Minun lupauksessani on kunniani, jota minä itse tulen puolustamaan.\n\nKun apotti ei ollut tottunut vastustukseen, niin hän nämä sanat\nkuullessaan meni hämmästyksestä ja vihasta sanattomaksi. Seurasi\npahaatietävä hiljaisuus, jonka Macko sitten keskeytti:\n\n-- Zbyszko! Ajattelehan toki! Mikä sinua vaivaa? Apotti nosti kätensä,\nosoitti nuorukaista ja huusi:\n\n-- Mikä häntä vaivaa? Kyllä minä tiedän: hän ei ole mikään ritari\ntai aatelismies, vaan jänis. Cztan ja Wiik ovat hänet peloittaneet\npahanpäiväisesti.\n\nMutta Zbyszko ei hetkeksikään menettänyt kylmäverisyyttään. Hän\nkohautti olkapäitään ja vastasi:\n\n-- Vielä mitä! Minähän Krzesniassa kalautin niitä päihin! Apotti\nkatsoi Zbyszkoa silmät suurina. Viha ja ihmetys taistelivat hänessä\nylivallasta, mutta samassa hän hoksasi, että voisi käyttää Wiikin ja\nCztanin selkäsaunaa hyväkseen. Jäähdyttyään hiukan hän tiuskaisi:\n\n-- Mikset ole kertonut asiasta?\n\n-- No... kun häpesin. Minä luulin, että he olisivat, niinkuin ritarien\ntulee menetellä, haastaneet minut kaksintaisteluun joko ratsain tai\njalan, mutta he ovat roistoja. Wiik tempaisi laudan pöydänsyrjästä,\nCztan samoin, ja yhdessä he karkasivat kimppuuni. Mitäpä siinä olisin\nvoinut muuta tehdä kuin siepata penkin, jolla... niin ymmärrättehän!...\n\n-- Jäivätkö henkiin? -- kysyi Macko.\n\n-- Jäivät, mutta pyörtyivät. Minun vielä siellä ollessani he kuitenkin\nvirkosivat.\n\nApotti kuunteli, pyyhki hikeä otsaltaan ja huudahti:\n\n-- Odotapa!... Kohta sanon sinulle jotakin!...\n\n-- Mitä sitten? -- kysyi Zbyszko.\n\n-- Jos sinä ottelit Jagienkan puolesta, niin olet hänen ritarinsa eikä\nkenenkään muun, ja sinun on näin ollen otettava Jagienka.\n\nHän vei kätensä puuskaan ja katsoi voitokkaasti Zbyszkoon, mutta tämä\nhymyili vain ja vastasi:\n\n-- Heh, kyllä minä tiesin miksi tahdoitte usuttaa minut heidän\nkimppuunsa, mutta te ette siinä onnistunut.\n\n-- Miksen?\n\n-- Sillä minä tahdoin heitä tunnustamaan, että Danusia Jurandowna on\nmaailman kaunein ja hyveellisin tyttö, mutta he väittivät Jagienkaa\nsiksi, ja siitä syntyi tappelu.\n\nApotti seisoi hetken aikaa kuin kivettynyt, ja ainoastaan hänen\nräpyttävät silmänsä osoittivat, että hän eli. Mutta yht'äkkiä hän\nkääntyi paikallaan ympäri, polkaisi pienen kamarin oven auki ja syöksyi\nsalin puolelle. Siellä hän tarttui pyhiinvaeltajan sauvaan ja alkoi\nsillä hosua miehiään ulos huutaen:\n\n-- Hevosille, senkin lurjukset! Hevosille! Jalallani en astu enää tähän\ntaloon! Hevosille!...\n\nJa hän syöksyi ulos. Koko seurue kiirehti talliin ja oli tuossa\ntuokiossa satuloissa. Turhaan Macko juoksi apotin perään pyytäen häntä\njäämään ja selittäen olevansa syytön -- mikään ei auttanut. Apotti\nkiroili, manasi taloa, ihmisiä, peltoja, ja kun hevonen tuotiin hänen\neteensä, hän heittyi sen selkään ja karahdutti heti täyttä laukkaa\npihalta väljäin hihojen liehuessa ilmassa kuin suuri punainen lintu.\nPappismiehet seurasivat jäljessä kuin lauma paimentaan.\n\nMacko katseli heidän jälkeensä, kunnes he katosivat metsään. Sitten hän\npalasi sisälle taloon ja sanoi Zbyszkolle synkällä äänellä:\n\n-- Kyllä oletkin laittanut kauniin jutun!...\n\n-- Tätä ei olisi koskaan tapahtunut, jos olisin lähtenyt, ja lähtöni\nriippui teistä.\n\n-- Minusta?\n\n-- En tahtonut jättää teitä sairastamaan.\n\n-- Entä nyt?\n\n-- Nyt lähden.\n\n-- Minne?\n\n-- Danusian luo Masoviaan... ja hankkimaan riikinkukonsulkia\nsaksalaisilta... Macko vaikeni.\n\n-- \"Panttikirjeen\" hän jätti takaisin, -- sanoi hän sitten, -- mutta\nasia on merkitty myös oikeusistuimen kirjoihin. Nyt hän ei lahjoita\nmeille ropoakaan.\n\n-- Olkoon lahjoittamatta! Teillä on rahaa kyllä, enkä minä tarvitse\nsitä matkalle. Minut otetaan kaikkialla hyvin vastaan, ruokitaanpa\nhevosenikin. Kun minulla on vain haarniska ja miekka, niin muulla ei\nole väliä.\n\nMacko rupesi miettimään, mitä oli tapahtunut. Mikään ei ollut mennyt\nhänen mielensä mukaan. Kaikesta sydämestään hän olisi tahtonut\nJagienkan Zbyszkolle. Mutta hän käsitti, että siitä ei nyt tullut\nmitään ja että olisi parasta, että Zbyszko lähtisi ennen kuin aiheuttaa\nenempiä riitoja.\n\n-- Hm! Täytyyhän sinun hankkia ne riikinkukonsulat, ja jollei muuta\nkeinoa ole, niin lähde. Menköön kaikki Jumalan mielen mukaan... Mutta\nminun täytyy mitä pikimmin ajaa Zgorzeliceen. Ehkä minä saan vielä\napotin ja Zychin jotenkuten lepytetyksi... Varsinkin Zychiä minä\nkovasti säälin.\n\nMacko katsoi Zbyszkoa suoraan silmiin ja kysyi:\n\n-- Eikö sinun tule sääli Jagienkaa?\n\n-- Jumala suokoon hänelle terveyttä ja kaikkea hyvää! -- vastasi\nZbyszko.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nMacko odotteli kärsivällisesti muutaman päivän tietoja Zgorzelicesta,\nmutta kun mitään ei kuulunut, niin hän päätti lähteä Zychin luo. Olihan\nkaikki tapahtunut vastoin hänen tahtoaan, mutta hän halusi kuitenkin\ntietää, oliko Zych häneen suuttunut. Apotin vihoista hän oli varma.\n\nMutta hän tahtoi kuitenkin tehdä kaikkensa sovittaakseen vihan ja\ntuumiskeli ajaessaan naapuriin, kuinka hän voisi palauttaa vanhat\nhyvät välit. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, ja sen tähden hän\noli iloinen tavatessaan Jagienkan yksinään kotona. Tyttö otti hänet\nvastaan ystävällisesti, kuten ennenkin, mutta näytti kuitenkin hiukan\nalakuloiselta.\n\n-- Missä isäsi on? -- kysyi Macko.\n\n-- Hän on apotin kanssa metsästämässä. Mutta kyllä he pian tulevat\ntakaisin...\n\nTyttö vei vieraan saliin, jossa he istuivat ääneti jonkin aikaa.\nVihdoin Jagienka kysyi:\n\n-- Eikö teidän ole ikävä yksiksenne Bogdaniecissa?\n\n-- Onhan minun ikävä... -- vastasi Macko. -- Sinä siis tiedät, että\nZbyszko on lähtenyt?\n\nJagienka huoahti:\n\n-- Tiedän... Kuulin samana päivänä ja ajattelin, että hän edes\npistäytyisi meille sanomaan vaikkapa vain yhden sanan hyvästiksi...\nmutta ei tullut...\n\n-- Kuinka hän olisi voinut tänne tulla? -- puolusteli Macko. -- Apotti\nolisi vihoissaan repinyt hänet palasiksi, eikä isäsikään olisi häntä\nmielellään nähnyt.\n\nJagienka pudisti päätään sanoen:\n\n-- Mutta minä en olisi antanut kenenkään tehdä hänelle pahaa.\n\nMacko tuli liikuttuneeksi, vaikka oli luonteeltaan karaistunut, veti\nJagienkan puoleensa ja puhui:\n\n-- Jumala palkitkoon hyvyytesi, tyttöseni! Sinä suret, mutta minäkin\nsuren ja sanon sinulle suoraan, että ei apotti eikä oma isäsikään\nrakasta sinua enemmän kuin minä. Olisin mielelläni kuollut siitä\nhaavasta, jonka paransit, jos hän olisi sinut ottanut.\n\nJagienkan valtasi sellainen surun ja murheen hetki, jolloin ihminen ei\nvoi salata tunteitaan, ja hän sanoi:\n\n-- En koskaan enää saa häntä nähdä, ja jos saisinkin, niin Danusia\nJurandownan kanssa, mutta silloin minä mieluummin itkisin itseni\nsokeaksi!\n\nJa tyttö nosti esiliinansa kulman kyyneltyneille silmilleen.\n\n-- Rauhoitu, hyvä ystäväni, -- puhui Macko. -- Hän on lähtenyt, se on\ntotta, mutta hän ei tule Jurandownan kanssa takaisin.\n\n-- Miksei tulisi? -- kysyi Jagienka esiliinan takaa.\n\n-- Sillä Jurand ei anna tytärtään hänelle.\n\nJagienka antoi esiliinan pudota, kääntyi Mackoon ja kysyi innokkaasti:\n\n-- Niin hän minullekin sanoi, mutta onko se totta?\n\n-- Totta on.\n\n-- Mutta miksi?\n\n-- Kuka sen tietää. Jurand on ehkä antanut jonkin lupauksen, joka\nsitoo häntä. Hän piti kovasti Zbyszkosta, mutta ei antanut tytärtään\nsittenkään. Eivätkä siinä auttaneet ruhtinatar Annankaan suostuttelut.\nJurand ei tahtonut kuulla pyyntöjä eikä käskyjä. Sanoi vain, että ei\nvoi. Tietysti siinä on jokin syy, mutta hän on myöskin jäykkäluonteinen\neikä peruuta sanojaan. Älä sinä, tyttöseni, menetä toivoasi, vaan pysy\nlujana. Täytyyhän Zbyszkon nyt lähteä, koska oli kirkossa luvannut\nhankkia ne riikinkukonsulat. Jurandowna heitti mestauspaikalla huntunsa\nhänen päälleen merkiksi, että tahtoo hänet puolisokseen, mikä pelasti\nhänen henkensä, mutta jos Jumala tahtoo, niin siitä ei nyt tulekaan\nmitään. Zych on pojalle suutuksissaan ja apotti niin vihoissaan, että\nluultavasti kostaa, ja minua harmittaa kovasti, mutta olihan hänen\nlähdettävä, kun on aatelismies. Mutta sen sanon sinulle, että jos\nsaksalaiset eivät ihan henkeä vie, niin takaisin tulee, eikä ainoastaan\nvanhan setänsä luo Bogdanieciin, vaan sinun luoksesi, sillä hän katseli\nsinua tavattoman mielellään.\n\n-- Johan nyt minua mielellään katseli! -- sanoi Jagienka, joka\nkuitenkin siirtyi lähemmäksi Mackoa kysyen: -- Mistä sen tiedätte? Onko\nse totta?\n\n-- Mistäkö tiedän? -- sanoi Macko. -- Siitä, että näin, kuinka vaikea\nhänen oli lähteä. \"Eikö sinun tule sääli Jagienkaa?\" kysyin, ja hän\nvastasi: \"Jumala suokoon hänelle terveyttä ja kaikkea hyvää!\" Sitten\nhän huokaili kovasti...\n\n-- Eihän se ole totta!... -- sanoi Jagienka hiljemmin. -- Mutta\nkertokaa hänestä vielä...\n\n-- Kautta Jumalan, totta on!... Se toinen siellä ei tule enää niinkuin\nennen häntä miellyttämään, sillä tiedäthän itsekin, että sinua\nkauniimpaa ja uljaampaa tyttöä ei ole koko maailmassa. Ole varma, että\nhän kaipaa luoksesi, vieläpä enemmän kuin sinä hänen luokseen.\n\n-- Hyvä Jumala! -- huudahti Jagienka.\n\nMutta samassa tyttö huomasi innostuneensa liikaa, sävähti punaiseksi\nkuin omena ja peitti kasvonsa. Macko hymyili, silitti viiksiään ja\nvirkkoi:\n\n-- Jospa olisin vielä nuori! Mutta ole huoletta, sillä minä näen,\nmiten asiat tulevat menemään: hän ansaitsee itselleen ritarikannukset\nMasovian hovissa, sillä siellä on raja lähellä ja ristiritareja\ntavattavissa... Minä tiedän, että saksalaisten joukossa on vaikeasti\nlyötäviä ritareja ja että Zbyszkokaan ei ole täysin voittamaton, mutta\nvarmaa on, että harva häneen pystyy, sillä se poika on ottelussa\njulman taitava. Ajatteles vain, kuinka hän silmänräpäyksessä nujersi\nsekä Cztanin että Wiikin, vaikka he ovat rotevia kuin karhu.\nRiikinkukonsulat hän saa, mutta Jurandownaa hän ei saa, sillä minä olen\npuhunut itsensä Jurandin kanssa ja tiedän asian laidan. No niin, entä\nsitten? Sitten hän tulee kotiin, sillä minnepä muutenkaan menisi?\n\n-- Mutta milloinka hän tulee?\n\n-- Jollet jaksa odottaa, niin ei hän voi sitä paheksua. Mutta kerrohan\nsinä vuorostasi apotille ja Zychille, mitä olen sanonut. Ehkä heidän\nsuuttumuksensa Zbyszkoon asettuu.\n\n-- Mitenkäs minä sellaista kertomaan?... Isäni on kyllä suutuksissaan,\nmutta apotti on aivan vimmoissaan, eikä hänelle uskalla mainita edes\nZbyszkon nimeä. Hän morkkasi sekä isää että minua kauheasti, kun\nlähetin Zbyszkolle sen asemiehen.\n\n-- Minkä asemiehen?\n\n-- Niin, meillä oli täällä eräs tshekkiläinen, joka oli otettu vangiksi\nBoleslawcen luona, eräs hyvä ja luotettava mies. Hänen nimensä oli\nHlawa. Isäni lahjoitti hänet minulle, sillä mies sanoi olevansa\naatelinen, mutta minä annoin hänelle hyvän aseistuksen ja lähetin\nZbyszkolle palvelukseen, jotta hän tiedoittaisi, jos Zbyszkolle jotakin\ntapahtuisi... Annoin miehelle rahoja matkalle, ja hän vannoi minulle\ntulevansa kuolemaan saakka uskollisesti palvelemaan Zbyszkoa.\n\n-- Sinä kelpo tyttö! Jumala sinua palkitkoon! Entä eikö Zych\nvastustanut?...\n\n-- Kyllä hän vastusti. Ensin hän ei tahtonut edes kuulla puhuttavan\nsellaisesta, mutta kun minä polvistuin hänen eteensä, niin suostui.\nIsäni kanssa ei siitä sen enempää vaivaa ollut, mutta kun apotti\nsai kuulla seurueensa miehiltä asiasta, niin täytti kirouksilla\nkoko huoneen ja räyhäsi niin kamalasti, että isän täytyi poistua ja\npiiloutua erääseen latoon. Vasta illan suussa apotti heltyi minun\nkyynelistäni ja antoi minulle lahjaksi helminauhan... Mutta minä kärsin\nmielelläni, kun Zbyszko sai suuremman seurueen.\n\n-- Totisesti! Minä en tiedä, ketä enemmän rakastaisin, Zbyszkoa vai\nsinua! Muuten, kyllä hänellä oli seuralaisia, ja minäkin annoin\nrahoja... Mutta Masovia ei ole kovin kaukana.\n\nKoirien haukunta, huudot ja torvien törähdykset kajahtivat kartanolta.\n\n-- Isä ja apotti ovat palanneet metsästämästä -- virkkoi Jagienka. --\nMenkäämme kuistille, sillä on parempi, että apotti saa nähdä teidät\nensin kauempaa kuin yht'äkkiä huoneessa.\n\nJagienka saattoi Mackon kuistille. Lumen peittämällä pihalla oli\nmetsästäjiä, hevosia ja koiria sekä useita kaadettuja hirviä ja\nsusia. Apotti huomasi Mackon jo ennen kuin oli noussut satulasta alas\nja heitti metsästyskeihäänsä häntä kohti, ei satuttaakseen, vaan\nosoittaakseen Bogdaniecin miehelle vihaansa. Mutta Macko kumarsi\nkuitenkin kohteliaasti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jagienka ei\nsitä huomannut, sillä hänen huomionsa oli kiintynyt toisaalle: kahteen\nkosijaansa metsästysseurueessa.\n\n-- Cztan ja Wiik! -- huudahti tyttö. -- He ovat kai tavanneet isän\nmetsässä.\n\nMacko tunsi kuin pistoksen vanhassa haavassaan. Hänen aivoissaan\nvälähti ajatus, että jompikumpi heistä saisi Jagienkan ja tytön myötä\nMoczydolyn ja apotin maat ja metsät ja rahat... Suru ja harmi hänen\nsydäntään karmi, varsinkin kun hän kohta näki uutta epämieluista.\nVaikka apotti vielä äskettäin oli aikonut haastaa Wiikin isän\nkaksintaisteluun metsien omistuksesta, niin hyppäsi nuori Wiik nyt\nauttamaan apottia satulasta alas, ja tämä nojautuikin ystävällisesti\nnuoren aatelismiehen olkapäähän.\n\n-- Apotti näyttää sopivan vanhan Wiikin kanssa, -- ajatteli Macko, --\nja antavan maat ja metsät tytön myötä nuorelle Wiikille.\n\nJagienkan sanat katkaisivat nämä synkeät mietteet:\n\n-- Miehet ovat toipuneet Zbyszkon antamasta selkäsaunasta, mutta\nturhaan he tänne tulivat!...\n\nMacko katsoi tyttöön, jonka kasvot punersivat sekä harmista että\nkylmästä sinisten silmiensä iskiessä vihaisia katseita, vaikka hyvin\ntiesi, että Wiik ja Cztan olivat tapelleet juuri hänen, Jagienkan,\npuolesta kapakassa Zbyszkoa vastaan.\n\n-- Hm! -- murahti Macko. -- Kyllä sinä teet apotin käskyn mukaisesti.\n\n-- Apotti tekee niinkuin minä tahdon.\n\n-- Hyvä Jumala! -- ajatteli Macko. -- Tuollaisen tytön se hölmö Zbyszko\nhylkäsi!\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nSillä välin \"hölmö Zbyszko\" ajoi raskain mielin yhä kauemmaksi\nBogdaniecista. Ensinnäkin hänestä tuntui niin omituiselta ilman setää,\njonka kanssa monet vuodet oli aina ollut yhdessä ja johon oli niin\ntottunut, ettei nyt oikein tiennyt, miten suoriutuisi matkalla ja\ntaisteluissa ilman setäänsä.\n\nToisekseen hän ikävöi Jagienkaa kovasti, sillä vaikkakin hän itselleen\nsanoi ajavansa Danusian luo ja rakastavansa tätä kaikesta sydämestään,\nhänen oli kuitenkin ollut niin hyvä ollakseen Jagienkan luona. Nyt\nvasta hän tunsi, kuinka tytön seurassa oli iloinnut ja kuinka nyt oli\nsitä ikävämpi. Hän ihmetteli itsekin tätä ikäväänsä, olipa sen tähden\nrauhatonkin, sillä jos hän ikävöi Jagienkaa kuin veli sisartaan, niin\neihän se mitään. Mutta hän tunsi tuskallista halua saada kiertää\nkätensä Jagienkan vyötäisille ja nostaa hevoselle tai päinvastoin\nsatulasta alas, kantaa puron yli, pusertaa vettä tytön palmikosta\nja vaeltaa hänen kanssaan metsissä, katsoa hänen koko olemustaan\nja \"neuvotella\" hänen kanssaan. Hän oli uudelleen elävinään nuo\njännittävät hetket karhunkaatomatkalla. Tuntui siltä kuin kaikki olisi\ntapahtunut vasta eilen. Majavanpyyntimatkalla hän ei nähnyt tyttöä\nsilloin, kun tämä ui majavaa noutamaan, mutta nyt hän selvästi oli\nnäkevinään -- ja tuntevinaan samaa kuin silloin, pari viikkoa sitten,\njolloin tuuli oli Jagienkan hameenhelmoja liehuttanut. Sitten nuori\nritari muisteli, miten juhlalliselta Jagienka oli näyttänyt ajaessaan\nKrzesnian kirkkoon ja ihmetteli sitä, että tavallinen tyttö saattoi\nesiintyä kuin joku jalosukuinen hovineito. Kaikki tämä lämmitti hänen\nsydäntään niin suloisesti ja hiveli samalla hänen mieltään niin\nsurullisesti, että hänen oli vaikea istua hevosen selässä paikallaan.\n\"Jospa olisin sentään poikennut hänen luokseen hyvästelemään ja\nsyleilemään ennen matkalle lähtöäni\", ajatteli hän, \"niin ehkä olisi\nminun nyt helpompi ollakseni.\" Mutta pian hän kuitenkin tunsi, ettei\nse olisi helpottanut, sillä pelkkä ajatuskin sellaisesta hyvästelystä\nnostatti kuuman väristyksen, vaikka sää oli kylmä.\n\nVihdoin hän melkein pelästyi tavatessaan itsensä sellaisissa\najatuksissa, jotka kiehtoivat kuin syntinen himo, ja hän ravisti ne\npäältään kuin kuivaa lunta puvultaan.\n\n-- Danusian luo olen matkalla, -- huoahti hän, -- rakkaimpani luo.\n\nHän huomasi heti, että Danusian rakkaus oli toisenlaista, ikäänkuin\nhurskaampaa eikä niin hehkuttavaa. Samassa määrässä kuin hänen\nruumiinsa jäähtyi kylmästä tuulesta, hänen ajatuksensa lensivät Danusia\nJurandownan luo. Jollei Danusiaa olisi ollut, olisi hänen päänsä\npudonnut jo aikoja sitten Krakovan torille. Siitä hetkestä saakka,\njolloin Danusia huusi Krakovan koko ritariston ja porvariston edessä:\n\"Hän on minun!\" ja tempasi hänet pyövelien käsistä, tunsi Zbyszko\nnyt kuuluvansa Danusialle kuin orja herralleen. Hän ei ollut ottanut\nDanusiaa, vaan tämä oli ottanut hänet, eikä Jurandin kielto voinut tätä\ntosiasiaa muuttaa. Danusia yksin saattoi ajaa hänet luotaan kuin herra\npalvelijansa, mutta siitä huolimatta lupaus sitoisi Zbyszkon. Nuori\nritari ei kuitenkaan luullut, että tyttö ajaisi hänet matkoihinsa,\nvaan pikemminkin lähtisi yhdessä Masovian hovista vaikka maailman\nääriin. Zbyszko ei nyt enää muistanut, että Jagienka oli parantanut\nvanhan Mackon ja että ilman Jagienkan apua karhu sinä yönä olisi\nehkä murskannut hänen päänsä -- ja hän yllytti itseään tahallaan\nJagienkaa vastaan luullen sillä tavalla voivansa palvella Danusiaa ja\npuhdistautua omissa silmissään.\n\nNyt saavutti hänet tshekkiläinen Hlawa, jonka Jagienka oli hänelle\nlähettänyt, tuoden mukanaan toisenkin hevosen, nimittäin kuormatun.\n\n-- Hyvää päivää! -- tervehti tshekkiläinen kumartaen syvään. Zbyszko\noli nähnyt hänet pari kertaa Zgorzelicessa, mutta ei nyt tuntenut.\n\n-- Jumala suokoon! -- vastasi hän. -- Kuka sinä olet?\n\n-- Teidän asemiehenne, hyvä herra.\n\n-- Minun asemieheni? Nuo ovat minun asemiehiäni, -- selitti Zbyszko\nosoittaen kahta turkkilaista, jotka Zawisza oli hänelle lahjoittanut,\nja kahta renkipoikaa. -- Entä kuka on sinut lähettänyt?\n\n-- Neiti Jagienka Zychowna Zgorzelicesta.\n\n-- Jagienka?...\n\nZbyszko oli juuri yllyttänyt itseään Jagienkaa vastaan, ja hänen\nsydämensä oli vielä täynnä tylyjä tunteita, minkä tähden hän\ntiuskaisikin:\n\n-- Käänny takaisin ja kiitä neitiä hyväntahtoisuudesta, sillä minä en\ntahdo sinua.\n\nMutta Hlawa ravisti päätään.\n\n-- En, hyvä herra. Minut on lahjoitettu teille, ja sitä paitsi olen\nvannonut palvelevani teitä kuolemaan asti.\n\n-- Jos sinut on lahjoitettu minulle, olet siis palvelijani.\n\n-- Niin, hyvä herra.\n\n-- Mutta palvelijan on toteltava... Käänny takaisin!?\n\n-- Olen vannonut, ja vaikka olenkin vain vanki ja köyhä mies, niin olen\nkuitenkin aatelinen...\n\nMutta Zbyszko suuttui.\n\n-- Korjaa luusi! Kuulitko? Vai aiotko palvella minua vasten tahtoani?\nMene, kun sanon, muuten viritän jouseni!\n\nHlawa päästi kuormastaan rauhallisesti sudennahkaisen päällysnutun ja\nojensi sen Zbyszkolle sanoen:\n\n-- Neiti Jagienka lähetti myös tämän teille.\n\n-- Tahdotko, että murskaan luusi? -- kysyi Zbyszko ottaen nuijan\nrenkipojan kädestä.\n\n-- Ja sitten on tässä teille rahaakin, -- sanoi Hlawa.\n\nZbyszko aikoi jo nostaa nuijan, kun muisti, että nuori mies oli\naatelinen, vaikkakin nyt vangin asemassa ja jäänyt Zychin luo vain\nsiksi, ettei ollut rahaa, jolla olisi voinut ostaa itsensä vapaaksi.\n\nTshekkiläinen Hlawa jatkoi nöyrästi:\n\n-- Älkää olko vihoissanne, hyvä herra, älkääkä käskekö minua kääntymään\ntakaisin, sillä minä seuraisin teitä kuitenkin kauempana, kun kerran\nolen vannonut...\n\n-- Entä, jos minä annan sinut tappaa tai sitoa kiinni?\n\n-- Silloin ei syntini ole minun...\n\nZbyszko ei sanonut siihen mitään, vaan karahdutti ratsullaan eteenpäin,\nja seuralaisensa hänen jäljessään. Hlawa ratsasti perässä jousi olalla\nja kirves selässä yllään takkuinen turkkinsa, joka oli vast'ikään\nalkaneesta tuulesta ja sateesta kovin pörröllään.\n\nAlkoi tuiskuttaa yhä tuimemmin. Vaikka turkkilaiset olivat turkeissaan,\nheidän tuli pian kovin kylmä. Renkipojat alkoivat lämpimikseen huitoa\nkäsiään. Mutta Zbyszko itse, joka ei myöskään ollut lämpimästi\npukeutunut, alkoi silloin tällöin vilkaista tuohon sudennahkaiseen\npäällysnuttuun, jonka Hlawa oli tuonut mukaan, kunnes vihdoin käski\nturkkilaista antamaan sen hänelle. Pukeuduttuaan siihen huolellisesti\nhän tunsi pian lämmön leviävän pitkin ruumistaan. Vasten tahtoaankin\njohtui hänen mieleensä ajatus, että Jagienka oli sentään tavattoman\nhyvä tyttö, ja samassa hän pidätti hiukan hevostaan jättäytyäkseen\nHlawan viereen, jotta saisi tiedustella Zgorzelicen asioita.\n\nViitaten kädellään Hlawaa luokseen hän kysyi:\n\n-- Tietääkö vanha Zych, että neiti lähetti sinut minulle?\n\n-- Tietää kyllä, -- vastasi Hlawa.\n\n-- Eikä vastustanut?\n\n-- Vastusti.\n\nKerrohan, miten kaikki tapahtui.\n\n-- Herra Zych kulki toruen ja meluten edestakaisin huoneessa ja\nneiti hänen jäljessään mitään sanomatta. Mutta heti, kun isä kääntyi\ntyttäreensä päin, tämä kiersi käsivartensa hänen polviensa ympäri,\npuhumatta silloinkaan mitään. \"Oletko tullut mykäksi?\" huusi herra\nZych vihdoin, \"kun et vastaa sanaakaan kysymyksiini? Puhu nyt toki\njotakin, muuten minä suostun, ja jos minä suostun, niin apotti\nhalkaisee kalloni!\" Nyt neiti huomasi ajaneensa jo tahtonsa läpi ja\nalkoi nyyhkyttäen kiittää isäänsä. Herra Zych moitti, että tyttären\naina pitääkin saada määrätä kaikissa asioissa, ja virkkoi lopuksi:\n\"Jos lupaat, ettet pujahda hyvästelemään häntä, niin minä annan\nsuostumukseni, mutta muuten en\". Silloin neiti näytti suuttuvan,\nmutta miten olikaan, hän lupasi kuitenkin, ja herra Zych näytti nyt\ntyytyväiseltä, sillä hän ja apotti olivat pelänneet sitä, että neiti\nlähtisi tapaamaan teitä, hyvä herra. Mutta siihen ei asia vielä\npäättynyt, sillä Jagienka-neiti tiukkasi myöhemmin minulle mukaan kahta\nhevosta, sudennahkatakkia ja matkarahoja, mitä kaikkea isäntä ei olisi\nantanut, vaan torui torumistaan. Mutta eipäs siinä mikään auttanut!\nJos neidin päähän pälkähtäisi ajatus polttaa talo, niin taitaisi hänen\nisänsä siihenkin suostua. Kaksi hevosta, sudennahat ja rahapussi\nminulle annettiinkin matkalle.\n\n\"Mainio tyttö!\" -- ajatteli Zbyszko.\n\nHetken kuluttua hän kysyi ääneen:\n\n-- Entä apotti? Mitä hän sanoi asiasta? Tshekkiläinen hymyili ovelasti\nja vastasi:\n\n-- Molemmat pitivät asian salassa apotilta. En tiedä, mitä tämä sitten\nlie sanonut, kun sai tietää, sillä minä olin silloin jo matkalla.\nApotti ärjyy tapansa mukaan, joskus neidillekin pahasti, mutta katselee\nsitten tämän jälkeen kuin peläten, että kunhan ei vain olisi tehnyt\nneidille vääryyttä. Kerran näin, kuinka hän pauhasi neidille kovasti ja\nmeni sitten arkulleen, josta toi niin kallisarvoisen helminauhan, ettei\nsen hienompaa koko Krakovassa. Apotti rakastaa neitiä yhtä paljon kuin\nisäkin tytärtään.\n\n-- Se on totta.\n\nHe vaikenivat ja ajoivat eteenpäin halki tuulen ja tuiskun. Mutta\nyht'äkkiä Zbyszko pidätti hevostaan, sillä metsästä kuului valitusta,\njonka puiden suhina oli tehdä kuulumattomaksi:\n\n-- Kristityt! Pelastakaa Jumalan palvelija!\n\nSamassa juoksi osittain maalliseen, osittain hengellisten tapaan\npukeutunut mies maantielle, pysähtyi Zbyszkon eteen ja huusi:\n\n-- Kuka olettekin, armollinen herra, auttakaa ihmistä ja lähimmäistä\nhädässä!\n\n-- Mitä sinulle on tapahtunut ja kuka olet? -- kysyi nuori ritari.\n\n-- Minä olen Jumalan palvelija, vaikken vielä ole papiksi vihitty, ja\ntänä aamuna karkasi hevoseni, jolla oli pyhäinjäännöksiä laatikoissa\nkuormana. Olen täällä yksin ilman aseita, ja ilta lähestyy. Pian\nalkavat villit petoeläimet ulvoa metsässä. Minä olen kuoleman oma,\njollette auta minua.\n\n-- Jos sinä kuolisit minun tähteni, -- vastasi Zbyszko, -- niin\ntäytyisi minun vastata sinun synneistäsi, mutta mistä minä tiedän, että\npuhut totta etkä ole mikään varas?\n\n-- Minun laatikoistani näkyy kaikki, hyvä herra. Moni antaisi niistä\npussillisen dukaatteja, mutta minä lahjoitan teille osan, jos otatte\nminut ja laatikkoni mukaanne.\n\n-- Sanot, että olet Jumalan palvelija, mutta et tiedä, että\npelastuksesta on annettava taivaallisia eikä maallisia palkintoja.\nMutta mitenkä sinulla on laatikot jäljellä, jos hevosesi juoksi\nmatkoihinsa niiden kanssa?\n\n-- Sudet tappoivat ja söivät hevoseni, mutta laatikot jäivät, ja minä\nraahasin ne tänne tien viereen, jossa olen odottanut hyviä ihmisiä ja\npelastusta.\n\nJa tuntematon osoitti kahta laatikkoa hiukan kauempana kuusen juurella.\nZbyszko katseli epäluuloisesti miestä, jonka puheenparsi viittasi\nkaukaiseen syntyperään, mutta hän ei tahtonut kieltää apuaan, vaan\nantoi tuntemattoman asettua Hlawan kuormahevoselle laatikkoineen, jotka\nnäyttivät olevan merkillisen kevyitä.\n\n-- Tehköön Jumala voittonne moninkertaisiksi, urhoolliset ritarit! --\nsanoi tuntematon, ja katsottuaan Zbyszkon nuorekkaita kasvoja lisäsi\npuoliääneen: -- Ja antakoon samalla partasi kasvaa.\n\nMatkaa jatkettiin tuntemattoman ratsastaessa Hlawan vieressä. Ensin ei\nvoitu keskustella, sillä tuuli kovasti ja metsä kohisi, mutta jonkin\najan kuluttua tuuli tyyntyi huomattavasti, ja silloin Zbyszko kuuli\ntakanaan seuraavan keskustelun:\n\n-- Minä en väitä, että et olisi ollut Roomassa, mutta olutkuonolta sinä\nnäytät, -- sanoi Hlawa.\n\n-- Varo, ettet joudu ikuisiin kärsimyksiin, -- vastasi tuntematon, --\nsillä puhut henkilölle, joka viime pääsiäisenä söi kovaksikeitettyjä\nmunia itsensä pyhän isän kanssa. Äläkä puhu oluesta näin kylmällä,\nmutta jos sinulla sattuisi olemaan viiniä, niin annahan minulle pari\nkulausta. Siitä hyvästä minä lyhennän kokonaisella kuukaudella oloasi\nkiirastulessa.\n\n-- Sanoit, ettet ole pappi. Kuinka silloin voisit lyhentää kärsimyksiä\nkiirastulessa?\n\n-- En olekaan... mutta päälakeni on ajeltu ja luvalla. Sitä paitsi on\nminulla pyhäinjäännöksiä mukanani.\n\n-- Näissä laatikoissa? -- kysyi Hlawa.\n\n-- Niin. Jos saisit nähdä kaikki, mitä minulla on, niin,; nokillesi\nlentäisit, mutta kaatuisipa niistä koko metsäkin petoineen.\n\nMutta Hlawa, joka oli kokenut ja ymmärtäväinen, katsoi epäilevästi\nanekauppiaaseen ja sanoi:\n\n-- Sudet siis söivät hevosesi?\n\n-- Söivät, kun ovat sukua paholaiselle, mutta repesivät.\n\nYhden niistä näin makaavan maassa... Jos sinulla on viiniä, niin anna,\nsillä kylmästä ihan kontistuin istuessani tien laidassa.\n\nHlawa ei kuitenkaan antanut viiniä, ja he ajoivat taas jonkin matkaa\nvaieten, kunnes pyhäinjäännösten kaupustelija kysyi:\n\n-- Minne olette oikein matkalla?\n\n-- Kauas. Ensiksi Sieradziin. Tuletko mukaan?\n\n-- Täytyyhän minun. Nukun vaikka tallissa, ja huomenna hurskas ritari\nehkä lahjoittaa minulle hevosen, jolla ajan eteenpäin.\n\n-- Mistä olet?\n\n-- Preussista, Marienburgista.\n\nKun Zbyszko kuuli tämän, hän kääntyi satulassaan ympäri ja viittasi\ntuntematonta luokseen.\n\n-- Oletko Marienburgista? -- kysyi hän. -- Sieltäkö tulet?\n\n-- Sieltä.\n\n-- Mutta ethän ole saksalainen, koska puhut puolaa niin hyvin? Mikä on\nnimesi?\n\n-- Kyllä minä saksalainen olen. Nimeni on Sanderus. Puhun kieltänne\nsen tähden, että olen syntynyt Thornissa, jossa kaikki sitä osaavat.\nMyöhemmin olen asunut Marienburgissa, mutta siellä on asianlaita sama.\nNiin, vieläpä veljeskunnan jäsenetkin puhuvat kieltänne.\n\n-- Milloin olit viimeksi Marienburgissa?\n\n-- Olen ollut Pyhässä maassa, sitten Konstantinopolissa ja Roomassa.\nSieltä palasin Ranskan kautta Marienburgiin, josta ajoin Masoviaan\npyhäinjäännöksiä mukanani, sillä hurskaat kristityt ostavat niitä\nsielunsa autuudeksi.\n\n-- Oletko ollut Plockissa tai Varsovassa?\n\n-- Molemmissa. Jumala suokoon ruhtinattarille niissä kaupungeissa\nterveyttä! Preussin herratkin pitävät ruhtinatar Aleksandrasta ja\nsyystäkin, sillä hän on hurskas ja hyvä nainen, joskaan ruhtinatar Anna\nJanuszowa ei ole sen huonompi.\n\n-- Näitkö Varsovassa hovin?\n\n-- Siellä en nähnyt, mutta Ciechanowissa näin, missä ruhtinas ja\nruhtinatar ottivat minut vieraanvaraisesti vastaan ja antoivat\nrunsaasti lahjoja matkalle lähtiessäni. Mutta kyllä minäkin annoin\nheille pyhäinjäännöksiä, jotka varmaan tuovat heille Jumalan siunausta.\n\nZbyszkon teki ensin mieli tiedustella Danusiaa, mutta hän kainosteli,\nkoska siten olisi tullut ilmaisseeksi rakkautensa ventovieraalle ja\nyksinkertaiselle miehelle, joka näytti sangen epäilyttävältä ja saattoi\nolla petkuttaja. Kotvan kuluttua Zbyszko kysyi:\n\n-- Minkälaisia pyhäinjäännöksiä kuljetat maailmalla?\n\n-- Minulla on paitsi pyhäinjäännöksiä kaikenlaisia anekirjeitä:\ntäydellisiä tai eri pitkiksi ajoiksi, kuten viideksi-, kolmeksi- tai\nkahdeksisadaksi vuodeksi, vieläpä lyhemmäksi ajaksi halvemmalla, jotta\nköyhätkin ihmiset voisivat niitä ostaa ja sillä tavalla lyhentää\ntuskiaan kiirastulessa. Minulla on anekirjeitä myös tulevia ja hyvin\nvanhoja syntejä varten. Mutta älkää luulko, hyvä herra, että minä itse\npitäisin rahat, jotka ansaitsen... Musta leipä ja vesi ovat minun\nruokani, mutta rahat vien Roomaan, jotta pyhä isä aikanaan voisi panna\nalulle uuden ristiretken. On totta, että maailmaa kiertää kaikenlaisia\npetkuttajia, joiden anekirjeet, pyhäinjäännökset, sinetit, todistukset\n-- kaikki on väärennetty. Sellaisia vastaan pyhä isä kyllä jyrisee\nkuulutuksissaan, mutta minulle Sieradzin priori teki väärin, sillä\nminun sinettini ovat oikeat. Katsokaa, hyvä herra, vahaa, ja sanokaa\nitse.\n\n-- Entä mitä Sieradzin priori teki?\n\n-- Hm!... Suokoon Jumala, että olisin erehtynyt epäillessäni häntä\nWiclifin kerettiläiseksi, mutta jos te, kuten asemiehenne sanoo,\nolette matkalla Sieradziin, niin minä pidän viisaampana, etten\nnäyttäydy hänelle, koska se voisi vain johtaa häntä syntiin ja pilkkaan\npyhimyksiä vastaan.\n\n-- Toisin sanoen: hän pitää sinua petkuttajana?\n\n-- Jos hän olisi puhunut pahaa vain minusta, olisin antanut sen hänelle\nanteeksi rakkaudesta lähimmäistä kohtaan, mutta hän on pilkannut minun\npyhiä tavaroitani, mistä pelkään hänen joutuvan ikuiseen kadotukseen.\n\n-- Minkälaisia pyhiä tavaroita sinulla on sitten?\n\n-- Niin pyhiä, ettei niistä sovi puhua lakki päässä, mutta olkoon\nmenneeksi tällä kertaa niinkin, koska tuuli on tuima. Ostakaa minulta\nvaikka pienikin anekirje, kun tulette Sieradziin, niin pääsette\nsynneistänne... Mitäpä minulla ei olisi! On sen aasin kenkä, jolla\npyhä perhe pakeni Egyptiin; se on löydetty pyramidien läheisyydestä.\nAragonian kuningas tarjosi minulle siitä 50 dukaattia puhtaassa\nkullassa. Sitten on sulka arkkienkeli Gabrielin siivestä, josta se\nputosi ilmestyspäivänä, ja kahden sellaisen linnun pää, jotka Jumala\nlähetti Israelin kansalle korpeen. On öljyä, jolla pakanat aikoivat\nvoidella pyhän Johanneksen, on palanen Jaakopin tikapuista, on Maria\nEgyptiläisen kyyneliä, on vähän ruostetta Pyhän Pietarin avaimista...\nMutta minä en jaksa luetella kaikkia tavaroita, sillä kieleni on\nkylmästä kankea, eikä asetiehenne antanut minulle viiniä -- vaikka\nenhän ennättäisi luetella kaikkia ennen iltaa.\n\n-- Suuria ja vaikuttavia pyhäinjäännöksiä, jos vain ovat oikeita! --\nvirkkoi Zbyszko.\n\n-- Oikeita? Ota keihääsi, hyvä herra, sillä paholainen on lähellä\nja tyrkyttää ihmisille pahoja ajatuksiaan! Se on nyt pidettävä\nkeihäänvarren etäisyydessä, muuten tuho tulee! Ja jos haluat välttyä\nonnettomuudelta, niin osta ane, muuten kuolee rakkain lähimmäinen\nkolmen viikon kuluessa.\n\nZbyszko säpsähti uhkauksesta ajatellessaan Danusiaa.\n\nTultuaan Sieradziin nuori ritari etsi priorin ja tilasi häneltä kaksi\nmessua, toisen Mackon hyväksi ja toisen oman matkansa tarkoituksen\ntäyttymiseksi, nimittäin riikinkukonsulkien vuoksi. Priori oli\nulkomaalainen, syntyisin Cillestä Steiermarkista, mutta niiden 40\nvuoden kuluessa, jotka hän oli Sieradzissa elänyt, hän oli oppinut\npuhumaan puolaa puhtaasti ja vihaamaan ristiritareja. Kuultuaan\nZbyszkon aikomuksista priori sanoi:\n\n-- Vielä suurempi Jumalan rangaistus tulee kohtaamaan ristiritareja,\nmutta minä en tahdo vieroittaa sinua aikomuksestasi, koska ensinnäkin\nolet vannonut ja koska he eivät ole saaneet minkäänlaista koston iskua\npuolalaisesta kädestä. Kaiken sen pahan tähden, mitä ovat täällä\nSieradzissakin tehneet.\n\n-- Mitä he ovat oikeastaan tehneet? -- kysyi Zbyszko, joka mielellään\notti selkoa kaikista ristiritarien pahoista töistä.\n\nVanha priori risti kätensä ja alkoi lukea rukousta \"Ikuinen rauha\",\nistui sitten kotvan ajan silmät suljettuina, ikäänkuin palauttaen\nmieleen vanhoja muistoja, ja alkoi sitten:\n\n-- Wincenty oli nimeltään se mies, joka ristiritarit tänne johti.\nMinä olin silloin 12-vuotias ja juuri niihin aikoihin tänne Cillestä\nsaapunut. Ristiritarit hyökkäsivät yöllä kaupunkiin ja polttivat\nsen. Me näimme muurilta, kuinka he torilla tappoivat miehiä, naisia\nja lapsia miekoilla ja heittivät sylilapsia tuleen... He surmasivat\npappejakin, sillä raivoissaan he eivät säästäneet ketään. Priori\nMikolaj, joka oli kotoisin Elbingistä, tunsi saksalaisen komttuurin\nHermanin, ristiritarien päällikön. Hän meni muutaman vanhemman\nmunkin kanssa tuon raivoisan ritaripäällikön luo, polvistui hänen\neteensä ja rukoili saksaksi, että kristittyjen verta säästettäisiin.\nMutta komttuuri vastasi: \"Minä en ymmärrä\", ja käski jatkamaan\nihmisteurastusta. Munkkeja murhattiin ja Mikolaj sidottiin kiinni\nhevosen häntään... Seuraavana päivänä ei ollut kaupungissa ainoatakaan\nelävää ihmistä, paitsi ristiritareja ja minua, joka olin piiloutunut\nkellotapuliin. Mutta Jumala rankaisi murhamiehiä Plowcen luona. Siitä\nhuolimatta he alituiseen vaanivat tämän kristityn kuningaskunnan\nhenkeä, kunnes Jumala vihdoin kokonaan heidät kukistaa.\n\n-- Plowcen luona, -- virkkoi Zbyszko, -- kaatuivat melkein kaikki minun\nmiespuoliset sukulaiseni, mutta minä en sitä sure, sillä pian Jumala\nantoi kuningas Lokietekille niin suuren voiton, että 20 000 saksalaista\nmenetti henkensä.\n\n-- Sinä saat elää vielä suuremman sodan ja vielä suuremman voiton, --\nsanoi priori.\n\n-- Amen! -- vastasi Zbyszko.\n\nSitten he alkoivat jutella muista asioista. Lopuksi priori tarjosi\nZbyszkolle yösijaa luostarissaan, mutta tämä epäsi tarjouksen, sillä\nhän tahtoi majatalon portille ripustaa julistuksen, jossa haastoi\nkaksintaisteluun kanssaan joko jalan tai ratsain jokaisen ritarin, joka\nkielsi, että Danusia Jurandowna on kaikkein kaunein ja hyveellisin\nneito koko kuningaskunnassa. Sellaista julistusta hänen ei mitenkään\nsopinut ripustaa luostarin portille. Ei priori eivätkä munkitkaan\nsuostuneet hänelle julistusta kirjoittamaan, minkä johdosta nuori\nritari joutui ensin neuvottomaksi. Vasta majataloon tullessaan hänen\nmieleensä muistui anekaupustelija, jonka apua oli pyydettävä.\n\n-- Priori sanoi, ettei tiedä, oletko sinä petkuttaja vai et, -- kertoi\nZbyszko. -- Hän ihmetteli, miksi pelkäät piispanoikeutta, jos kerran\ntodistuksesi ovat oikeat?\n\n-- En minä piispaa pelkää, -- vastasi Sanderus, -- vaan munkkeja, jotka\neivät ymmärrä sinettejä. Aioin ajaa Krakovaan, mutta kun minulla ei ole\nhevosta, niin täytyy odottaa, kunnes joku lahjoittaa minulle sellaisen.\nSillä välin lähetän kirjeen, jonka alle panen oman sinettini.\n\n-- Ajattelin juuri, että jos kerran osaat kirjoittaa, niin et ole\nmikään tavallinen tallustaja. Mutta miten lähetät kirjeesi?\n\n-- Jonkun matkamiehen tai vaeltavan munkin mukana. Vähänkö nyt on\nihmisiä menossa kuningattaren haudalle??\n\n-- Kirjoittaisitko samalla minulle julistuksen?\n\n-- Mitä vain käskette, kirjoitan. Kauniisti ja selvästi, vaikka\nlaudalle.\n\n-- Niin, laudalle juuri, -- ilostui Zbyszko, -- sillä sellainen ei mene\nrikki ja voi olla myöhemminkin tarpeen.\n\nKun Zbyszkon palvelijat olivat jonkin ajan kuluttua tuoneet tuoreen\npuulaatan, ryhtyi Sanderus kirjoitustoimiin. Mitä tämä kirjoitti, sitä\nZbyszko ei osannut lukea, mutta hän käski heti naulaamaan julistuksen\nportille ja ripustamaan kilpensä sen alle. Turkkilaisten tuli\nvuorotellen olla vartiossa. Jos ken keihäällään satutti kilpeen, niin\nse merkitsi haasteen ottamista. Mutta nähtävästi Sieradzissa ei ollut\notteluun halukkaita, koska sinä päivänä yhtä vähän kuin seuraavana\naamupäivänä kilpi ei kertaakaan kilahtanut, ja puolisen jälkeen Zbyszko\nhiukan harmissaan laittautui lähtöön.\n\nSitä ennen Sanderus tuli Zbyszkon luo ja sanoi:\n\n-- Jos te olisitte Preussissa näin ripustanut kilpenne, niin varmasti\nolisi asemiehenne täytynyt pukea teidät jo sotisopaan.\n\n-- Kuinka niin? Eihän ristiritarilla veljeskuntaan kuuluvana ole\noikeutta valita itselleen ritarinaista.\n\n-- Sitä en tiedä, mutta kyllä heillä on ritarinaisensa. On totta,\nettä ristiritari syntiä tekemättä ei voi ottaa osaa tällaiseen\nkaksintaisteluun, koska on vannonut taistelevansa vain kristinuskon\npuolesta, mutta Preussissa on paitsi munkkiveljeksiä myöskin maallisia\nritareja kaukaisista maista. Nämä preussilaisia auttamaan tulleet ja\netenkin ranskalaiset ritarit iskevät mielellään.\n\n-- Niin, minä tiedän, sillä olen tavannut heitä Wilnon edustalla, ja\nJumala suokoon, että saisin tavata myös Marienburgissa. Tarvitsen\nriikinkukonsulkia heidän kypärästään.\n\nYmmärrättehän?\n\n-- Ostakaa pari kolme tippaa Pyhän Yrjänän hikeä, jota hän\nvuodatti taistellessaan lohikäärmettä vastaan. Sen vaikuttavampaa\npyhäinjäännöstä ei ole. Minä annan sitä teille hyvin halvalla:\nhevosesta, jolla ajoin ja kaupanpäällisiksi anekirjan, jolla pääsette\nvapaaksi siitä kristittyjen verestä, jota taistelussa tulette\nvuodattamaan.\n\n-- Ole hiljaa, muuten suutun. En osta tavaroitasi ennen kuin tiedän,\nettä ovat oikeita.\n\n-- Koska ajatte Masoviaan päin, niin kysykää sieltä hovista, eivätkö\nole ostaneet minulta pyhäinjäännöksiä, ruhtinatar itse ja ritarit sekä\nhovineidit häissä, joissa minä olin.\n\n-- Häissä? Mitkä häät siellä oli? -- kysyi Zbyszko.\n\n-- Kuten tavallista ennen adventtia, menivät ritarit naimisiin ja nyt\noikein joukolla, sillä puhutaan, että tulee sota Dobrzynin alueen\njohdosta Puolan kuninkaan ja Preussin herrojen välillä... Moni kai\najattelee, Jumala ties kuinka kauan tässä enää eletään, ja tahtoo\nviettää loppuikänsä nuoren vaimon seurassa.\n\nUutinen sodasta vaikutti Zbyszkoon voimakkaasti, mutta sitäkin enemmän\ntieto häistä. Hän kysyi:\n\n-- Minkälaisia neitoja siellä naitettiin?\n\n-- Ruhtinattaren hovineitejä. Ei tainnut jäädä yhtäkään jäljelle, koska\nruhtinatar sanoi, että hänen täytyy ottaa uusia neitejä palvelukseensa.\nZbyszko oli vaiti jonkin ajan ja kysyi sitten epäröiden:\n\n-- Entä neiti Danusia Jurandowna, jonka nimi on puulaatassa, tuliko\nhänkin naitetuksi jollekin?\n\nSanderus viivytteli vastausta, sillä ensinnäkin hän tiesi perin vähän\nasiasta ja toiseksi hän ajatteli, että pitämällä Zbyszkoa epävarmana\nhän voisi vaikuttaa häneen. Sanderus oli jo aikaisemmin ajatellut, että\ntästä nuoresta ritarista pitäisi hyötyä jollakin tavalla. Milanolainen\nhaarniska ja suuret sotaratsut, jollaisia ei ole köyhillä ihmisillä,\nherätti Sanderuksen huomiota, ja hän ajatteli, että sellaisessa\nseurassa hän saisi nauttia matkalla vieraanvaraisuutta taloissa,\nvarsinkin ruokaa ja juomaa. Sitä paitsi pyhäinjäännökset voisivat mennä\nparemmin kaupaksi, ja turvallisuus maantiellä olisi taattu.\n\nZbyszkon kysyttyä hän nyt rypisteli otsaansa, nosti katseensa ylös,\nikäänkuin muistellen jotakin, ja vastasi:\n\n-- Neiti Danusia Jurandowna... Mistä hän oli kotoisin?\n\n-- Spychowista.\n\n-- Kyllä minä ne kaikki näin, mutta en nyt muista tarkemmin...\n\n-- Hän on vielä nuori, soittaa luuttua ja laulaa...\n\n-- Ahaa... nuori... soittaa luuttua... Useat olivat nuoria. Eikö hän\nole musta kuin agaatti?\n\nZbyszko huoahti helpotuksesta.\n\n-- Ei se ollut sama, sillä tämä on valkoinen kuin lumi, mutta posket\novat sentään punertavat kuin marja...\n\nSiihen Sanderus vastasi:\n\n-- Eräs aivan musta jäi naittamatta, mutta melkein kaikki muut\nmenivät...\n\n-- \"Melkein kaikki\", sanot... Siis enemmän kuin yksi. Jos jotakin\nminulta haluat, niin koetapa muistella...\n\n-- Kyllä minä noin kolmen tai neljän päivän kuluttua muistan, mutta\nkaikkein mieluimmin minä ottaisin hevosen.\n\n-- Saat, jos puhut totta.\n\nHlawa, joka hymyillen oli kuunnellut keskustelua, kohotti äänensä ja\nsanoi: -- Kun me tulemme Masovian hoviin, niin saamme kuulla totuuden.\nSanderus katsoi häneen ja kysyi:\n\n-- Luuletko, että minä pelkään Masovian hovia?\n\n-- En sitä sanokaan, mutta jos olet valehdellut, niin et sieltä lähde\nomalla hevosella etkä omilla jaloillakaan...\n\n-- Usko pois! -- vahvisti Zbyszko.\n\nSanderus huomasi, että parasta on olla varovainen, ja virkkoi:\n\n-- Jos olisin tahtonut valehdella, olisin sanonut, että hänet\nnaitettiin tai ei naitettu, mutta minähän sanoin, etten muista. Jos\nsinussa olisi hivenen verran järkeä, niin olisit vastauksestani heti\nhuomannut, että olen rauhallinen ihminen.\n\n-- Minun järkeni ei ole sinun rehellisyytesi veli...\n\n-- Minun rehellisyyteni ei hauku niinkuin sinun järkesi. Mutta joka\neläessään haukkuu, se kuolemansa jälkeen ulvoo.\n\n-- Niin, sinun rehellisyytesi ei tosiaan tule kuolemasi jälkeen\nulvomaan, vaan puremaan hampaitaan, jollet niitä jo eläessäsi menetä\npirun palveluksessa.\n\nNäin he kinastelivat edelleen, sillä tshekkiläinen Hlawa oli\nteräväkielinen ja antoi saksalaisen jokaiseen sanaan kaksi vastaukseksi.\n\nSillä välin Zbyszko antoi merkin lähtöön. Heti Sieradzin takana\nalkoivat autiot metsät, joita ulottui yli koko seudun. Tiet oli paikoin\nojitettu, paikoin vesiperäisillä mailla kivetty, mikä oli tehty\nkuningas Kazimierzin hallitessa. Nyt saattoivat kauppiaat ajaa suurilla\nkuormarattailla kaupungista toiseen tarvitsematta pelätä juuttumista\nkuoppiin tai pehmeään tiehen. Pedot ja rosvot saattoivat nyt hätyyttää\nteillä, mutta tuli peloitti pedot öisin ja jousi päivin, eikä joukolla\najettaessa tarvinnut rosvojakaan varoa.\n\nZbyszko ei myöskään pelännyt rosvoja eikä aseistettuja ritareja,\npuhumattakaan muista vaaroista. Mutta hän oli levoton Danusian\nkohtalosta. Tuleeko hän näkemään Danusian hovineitinä vai jonkun\nmasovialaisen ritarin vaimona? Tämä ajatus pyöri hänen päässään kaiket\npäivät. Toisinaan hänestä tuntui mahdottomalta, että Danusia olisi\nvoinut hänet unohtaa, mutta sitten hän arveli, että Jurand on hyvinkin\nvoinut saapua hoviin naittamaan tyttärensä jollekulle ystävälleen tai\nnaapurilleen. Olihan Jurand jo Krakovassa sanonut, ettei Danusia ollut\nmäärätty Zbyszkolle, joten hän nähtävästi oli luvannut tytön jollekulle\nmuulle. Tämä lupaus oli sitova ja ehkä nyt täytetty. Näin epäröiden\nZbyszko huusi Sanderuksen luokseen ja kysyi häneltä jos jotakin, mutta\nSanderus oli tullut yhä varovaisemmaksi, epämääräisemmäksi.\n\nHuolissaan Zbyszko nyt ajoi eteenpäin ajattelematta enää Bogdaniecia\ntai Zgorzelicea, vaan sitä, mitä olisi tehtävä. Ensiksi oli ajettava\nMasovian hoviin ottamaan asiasta selkoa, ja hän joudutti matkaa\npysähtyen levähtämään vain majataloihin ja kaupunkeihin, joskus\njohonkin taloonkin. Lenczycassa hän antoi taas ripustaa puulaatalle\nkirjoitetun julistuksen majatalon portille, sillä olipa Danusia nyt\nnaimisissa tai ei, hän saattoi kuitenkin olla hänen ritarinaisensa.\nMutta Lenczycassa ei ollut montakaan sellaista, joka olisi pystynyt\nlukemaan haastetta, ja ne ritarit, jotka antoivat munkkien lukea\njulistuksen, kohauttivat vain olkapäitään sanoen: \"Mies mahtaa olla\nhölmö, sillä kuinka voisi kukaan tunnustaa tai kieltää, mitä siinä on,\nkun tyttöä ei ole ikinä nähnyt?\"\n\nMutta Zbyszko ajoi edelleen yhä huolestuneempana ja yhä joutuisammin.\nHän ei ollut koskaan lakannut rakastamasta Danusiaa, vaikka Jagienkan\nseurassa olikin usein \"neuvotellut\" asioista ja tämän kauneutta samalla\nihaillut melkeinpä joka päivä. Mutta nyt oli Danusia alituiseen\nmiehen mielessä, vieläpä joskus öisinkin unessa luuttu kädessä ja\nkukkakiehkura otsalla. Danusia näytti ojentavan kätensä häntä kohti,\nmutta Jurand piti tytöstä kiinni. Koskaan nuori ritari ei ollut\nrakastanut Danusiaa niinkuin nyt, kun ei ollut varma, oliko tyttö jo\ntoisen oma.\n\nHän tuumiskeli itsekseen, että tyttö oli naitettu vastoin tahtoaan.\nTästä syystä nuori ritari ei syyttänyt Danusiaa, vaan Jurandia ja\nruhtinatar Januszowaa. Miehen mieltä ihan kuohutti, kun hän ajatteli\nDanusian puolisoa. Mutta Zbyszko oli päättänyt palvella Danusiaa\nedelleen, vaikka tämä olisikin naimisissa, ja laskea riikinkukonsulat\nhänen jalkainsa eteen. Tämä ajatus tosin enemmän kirveli mieltä kuin\nilahdutti.\n\nAinoastaan arvelu sodan syttymisestä lohdutti nuorta ritaria, joka\ntoivoi sodassa voivansa unohtaa surunsa. Ei tiedetty, mistä sotahuhut\nolivat saaneet alkunsa, kun kuninkaan ja ritarikunnan välillä vallitsi\nrauha, mutta kaikkialla, missä Zbyszko kulki, puhuttiin vain siitä.\nIhmisillä oli kuin sellainen aavistus, että kyllä tästä nyt sota tulee,\nja muutamat sanoivat aivan avoimesti: \"Miksi me yhdistyimme Liettuan\nkanssa yhdeksi, jollei juuri noita saksalaisia susia vastaan? Ja\nniistä on kerta kaikkiaan tehtävä loppu, jotta eivät kauemmin meitä\nraatelisi!\" Toiset sanoivat: \"Hullut munkit! Saivat Plowcessa, että\ntuntui, mutta siitä huolimatta anastivat Dobrzynin alueen. Mutta me\notamme sen takaisin...\"\n\nEri puolilla kuningaskuntaa varustauduttiin sotaan vakavasti ja\nkerskailematta, mutta tuntien synkkää katkeruutta, kuten mahtava kansa,\njoka on kauan kärsinyt vääryyttä ja vihdoinkin valmistautuu vaatimaan\nsortajaa kauhistuttavan ankaraan tilintekoon. Kaikkialla Zbyszko\ntapasi miehiä, jotka luulivat sotakutsun voivan saapua minä päivänä\nhyvänsä, mutta vaikka hän itse arveli, että sota ei kuitenkaan syttyisi\nniin pian, niin hän uskoi enemmän muihin kuin omaan itseensä. Kaikki\nmuut toimet saivat nyt väistyä sotavarustelun tieltä. Kerran Zbyszko\njoutui viettämään yön mahtavan aatelismiehen Bartosz Bielowilaisen\nluona, jolla oli 22 potraa poikaa. Hän oli pantannut maitaan Lowiczin\nluostarille saadakseen varoja 22 sotavaruksen ostoon. Zbyszko alkoi\njo arvella, että hänen olisi painuttava päin Preussia, ja hän kiitti\nJumalaa, että oli Bogdaniecissa varustautunut niin vahvasti matkalle,\nvaikkei ollutkaan siellä sodan tulosta mitään kuullut. Zbyszkon\nvarusteet herättivät huomiota ja arvelun, että hän oli joku voivodin\npoika, mutta itse hän selitti olevansa vain tavallinen pikkuaatelinen\nja hankkineensa varusteensa saksalaisilta, joilta niitä saa maksutta,\nkun vain osaa käyttää sotakirvestä, mikä kannusti taisteluhalua. Moni\nmatkalla Zbyszkon tavannut ritari esitti, että oteltaisiin tuosta\nmainiosta varusteesta, mutta Zbyszko ei pitänyt syytä pätevänä ja\nkiirehti sitä paitsi eteenpäin. Hän ei enää ripustellut puulaattaansa\nmajatalojen porteille, sillä oli huomannut, että jota kauemmaksi\nsisämaahan tuli, sitä vähemmin tiedettiin tästä ulkolaisesta tavasta,\nmutta sitä enemmän luultiin häntä hölmöksi tappelupukariksi.\n\nMasoviassa puhuttiin sodasta vähemmän. Sielläkin luultiin sen kyllä\npuhkeavan, mutta ei aivan pian. Varsovassa kaikki oli rauhallista,\nvarsinkin kun hovi oli Ciechanowissa, mutta linnanvouti Jasko Socha\notti hänet Varsovassa vieraanvaraisesta vastaan, sillä Zbyszkon hän\ntunsi Krakovassa oloajalta. Nuoren ritarin ensimmäinen kysymys koski\nDanusiaa ja sitä, oliko tyttö naitettu.\n\nMutta Socha ei tiennyt asiasta mitään, sillä ruhtinaallinen hovi oli\nollut Ciechanowissa jo varhaisesta syksystä saakka. Ruhtinas oli\njättänyt Varsovaan paitsi Sochaa vain pienen jousimiesosaston vartioksi.\n\n-- Luulen kuitenkin, -- sanoi Socha, -- että Jurandownaa ei ole\nnaitettu, sillä en ole kuullut, että Jurand olisi käynyt Ciechanowissa,\njossa häät olisi vietetty ja isä tietysti ollut läsnä. Sitä paitsi on\nJurandin luona vieraissa kaksi veljeskuntalaista ja kaksi komttuuria,\ntoinen Insburgista ja toinen Ortelsburgista, eikä Jurand silloin lähde\nminnekään. Mutta jos tahdot, niin lähetän pikalähetin ottamaan selkoa.\nLuulen kuitenkin, että saat nähdä Jurandownan neitona.\n\n-- Lähden itse huomisaamuna, mutta Jumala sinua palkitkoon\nlohduttavista sanoistasi. Kun hevoset vain ovat levänneet, ajan heti\neteenpäin, sillä en saa rauhaa, ennen kuin kuulen totuuden. Jumala\nsinua palkitkoon, sillä minun tuli heti helpompi ollakseni.\n\nKaikesta huolimatta Socha vielä tiedusteli asiaa muiltakin, mutta ei\nsaanut tietää mitään. Zbyszko meni rauhoittuneena nukkumaan. Vuoteessa\nhän tuumi, ajaisiko Sanderuksen seuraavana päivänä matkoihinsa, mutta\narveli kuitenkin, että kun hän ei ollut suorastaan valehdellut ja\ntaisi sentään saksankieltä, niin siitä lurjuksesta saattaisi vielä\nolla hyötyä. Tosin hän tuli kalliiksi, sillä hän söi ja joi neljän\nedestä, mutta oli tottelevainen ja vieläpä kiintynyt uuteen isäntäänsä.\nPäällepäätteeksi Sanderus osasi kirjoittaa, jota ei Hlawa eikä itse\nZbyszkokaan taitanut.\n\nNäin ollen nuori ritari päätti antaa Sanderuksen ajaa mukanaan\nCiechanowiin, tämän suureksi iloksi. Kun vielä yksi yö oli vietetty\nNasielskissa, niin alkoi iltasella näkyä Ciechanowin linnan muureja.\nZbyszko pysähtyi lähimpään majataloon, puki täydet varusteet ylleen,\nnousi komealle sotaorhilleen, teki ristinmerkin ja jatkoi matkaa\nsellaisessa asussa kuin ritarin oli saavuttava linnaan ja hoviin.\n\nMutta tuskin hän oli ajanut pariakymmentä askelta, kun Hlawa takaapäin\nkarahdutti hänen luokseen ilmoittaen:\n\n-- Armollinen herra, meidän takanamme näkyy ratsastavan joitakin\nritareja... luultavasti ristiritareja, vai kuinka?\n\nZbyszko kääntyi ympäri ja näki matkan päässä ratsujoukon, jonka\netunenässä ratsasti tukevilla pommerilaisilla hevosilla kaksi ritaria\ntäysissä varusteissa ja valkoiset, mustaristiset viitat yllä sekä\nriikinkukonsulat kypäreissä.\n\n-- Ristiritareja! Pyhän Jumalan nimessä, ristiritareja! -- huudahti\nZbyszko.\n\nJa tahtomattaan hän nojautui satulassaan eteenpäin laskien keihäänsä\npuoliväliin hevosen korvaa. Kun Hlawa näki sen, hän sylkäsi kouraansa,\njotta kirveenvarsi pysyisi siinä lujemmin.\n\nZbyszkon rengit, jotka olivat kokeneita asemiehiä, alkoivat myös\nvalmistautua, ei tosin itse kamppailuun, sillä siihen ei palvelusväki\nosallistunut, vaan mittaamaan paikkaa ratsutaistelua varten tai\ntallaamaan maata jalkataistelijoille. Ainoastaan tshekkiläinen Hlawa,\njoka oli aatelinen, valmistautui myös itse kamppailuun, mutta hän\nodotti, että Zbyszko sanoisi jotakin. Hlawa oli ihmeissään, kun hänen\nnuori isäntänsä laski keihäänsä ennen kuin haastoi taisteluun.\n\nMutta Zbyszko malttoi mielensä ajoissa. Hän muisti harkitsemattoman\ntapauksen Krakovan läheisyydessä, missä hän muitta mutkitta olisi\notellut Lichtensteinin kanssa, nosti nyt keihäänsä, ojensi sen Hlawalle\nja ratsasti ristiritareja vastaan vetämättä miekkaa esille. Kun hän oli\naivan lähellä, hän huomasi kolmannenkin ritarin, jolla niin ikään oli\nriikinkukonsulkia kypärässä, vieläpä neljännen aseettoman, joka pitkine\nhiuksineen näytti masovialaiselta.\n\nJa Zbyszko ajatteli:\n\n-- Vankilassa minä lupasin naiselleni, en kolmea, vaan yhtä monta\nsulkaa kuin sormia on käsissä, mutta nytpä ne saisi heti yhdellä\nkertaa, jolleivät nuo ole lähettiläitä.\n\nHän arveli, että ne tosiaan olivat jonkinlaisia lähettiläitä matkalla\nMasovian ruhtinaan luo, huoahti syvään ja sanoi:\n\n-- Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!\n\n-- Iankaikkisesti! -- vastasi pitkätukkainen aseeton ratsumies.\n\n-- Jumalan kunniaa!\n\n-- Niin myös teillekin, hyvä herra.\n\n-- Kunniaa Pyhälle Yrjänälle!\n\n-- Meidän suojeluspyhimyksellemme. Olkaa tervehditty! Ja he alkoivat\nkumarrella toisilleen. Sitten Zbyszko sanoi nimensä, vaakunansa ja\nmistä oli matkalla Masovian hoviin, ja pitkätukkainen ritari, jonka\nnimi oli Jendrek Kropiwnicalainen, sanoi saattavansa ruhtinaan luo\nnäitä vieraita, jotka olivat: veli Gottfried, veli Rotgier ja herra\nFulko de Lorche Lotringenista. Viimeksimainittu, joka oli tullut\nvieraihin ristiritarien luo, tahtoi omin silmin nähdä Masovian\nruhtinaan ja varsinkin ruhtinattaren, kuuluisan Keistutin tyttären.\n\nSillä välin ulkolaiset ritarit hevosillaan istuen kohteliaasti\nkumarsivat rautaisin kypärein suojustettua päätään, sillä katsellessaan\nZbyszkon varusteita he luulivat ruhtinaan lähettäneen heitä\nvastaanottamaan jonkun ylhäisen henkilön, kenties oman poikansa.\nJendrek jatkoi:\n\n-- Insburgin komttuuri eli, kuten meidän kielellämme sanotaan,\nstaarosta, s.o. vanhin, on ruhtinaan vieraana ja on kertonut paljon\nnäistä kolmesta ritarista, jotka mielellään vierailisivat, mutta eivät\nole uskaltaneet, varsinkaan tämä Lotringenin ritari, joka on luullut,\nettä täällä asuu vain villejä saraseeneja. Kun ruhtinas sai tästä\ntiedon, hän heti lähetti minut rajalle, jotta minä johtaisin heitä\nturvallisesti linnasta toiseen. -- Eivätkö he tosiaan olisi voineet\npäästä perille ilman teitä?\n\n-- Kansamme on todella kovasti kiihdyksissä ristiritareille ei\nainoastaan heidän hävitystensä, vaan etupäässä viekkautensa tähden.\nJokainen pitää täällä saksalaista mielelläänkin kattonsa alla\nvieraana, mutta annapa kun menee maantielle, niin siinä vaara pyörii.\nOn sellaisiakin, jotka eivät tee muuta kuin kostosta tai Jumalalle\nkunniaksi ahdistavat saksalaisia.\n\n-- Kuka sellaisista on kuuluisin?\n\n-- Jurand Spychowilainen, jota saksalaiset pelkäävät enemmän kuin\nkuolemaa.\n\nNuoren ritarin sydän alkoi sykkiä lujemmin hänen kuullessaan tämän\nnimen, ja hän päätti udella Jendrekilta tietoja.\n\n-- Olen kuullut hänestä puhuttavan, -- sanoi hän. -- Sama mies, jonka\ntytär Danusia oli ruhtinattaren hovineitinä ennen kuin hänet naitettiin.\n\n-- Kuka sellaista on kertonut? -- ihmetteli Jendrek. -- Tyttöhän on\nvielä lapsi, vaikka naitetaanhan joskus sellaisiakin. Mutta kuusi\npäivää sitten minä näin hänet Ciechanowissa ruhtinattaren hovineitinä.\nMitenkä hän olisi voinut adventtina mennä naimisiin?\n\nZbyszkon täytyi jännittää kaikki voimansa hillitäkseen itseään, sillä\nmuuten hän olisi heittäytynyt masovialaisen kaulaan ja huutanut:\n\"Jumala palkitkoon sinua uutisesta!\" Mutta hänen onnistui voittaa\nitsensä ja hän sanoi vain:\n\n-- Olen kuullut, että Jurand olisi naittanut hänet jollekin.\n\n-- Se oli ruhtinatar, joka olisi naittanut, mutta Jurand ei suostunut.\nTyttö olisi mennyt eräälle Krakovan ritarille, jota rakastaa.\n\n-- Vai rakastaa?... huudahti Zbyszko.\n\nJendrek vilkaisi Zbyszkoon hätäisesti ja sanoi:\n\n-- Merkillistä, kuinka te utelette sen tytön asioita!\n\n-- Niin, minä tiedustelen tuttuja, joiden luo olen matkalla. Zbyszkon\nkypärän alta näkyivät vain silmät, nenä ja poskipäät, mutta ne olivat\nniin punaiset, että veikeä masovialainen virkkoi nauraen:\n\n-- Kylmästä kai olette punainen kuin pääsiäismuna. Nuori ritari\nhämmentyi ja yritti sanoa jotakin:\n\n-- Luultavasti...\n\nHe jatkoivat matkaa yhdessä vaieten jonkin aikaa. Vihdoin Jendrek kysyi:\n\n-- Mikä teidän nimenne olikaan? En kuullut oikein...\n\n-- Zbyszko Bogdaniecista.\n\n-- Mitä! Tehän juuri olette Jurandownan ritari!\n\n-- Enhän minä sitä kielläkään, -- vastasi Zbyszko ylpeästi.\n\n-- Eikä ole syytäkään. Hyvä Jumala, vai te olette sama Zbyszko, jonka\npäälle Jurandowna heitti huntunsa! Palattuaan Krakovasta kaikki tytöt\nja naiset puhuivat vain teistä. Vai te olette sama mies! Kyllä nyt\nhovissa humu nousee, sillä ruhtinatarkin pitää teistä kovasti.\n\n-- Jumala häntä siunatkoon ja teitä myös iloisesta uutisesta... Olin\nmenehtyä, kun kuulin, että hänet oli muka naitettu.\n\n-- Kyllä moni ottaisi sellaisen neidon, jos saisi, sillä aikanaan\nmenee koko Spychow hänelle perinnöksi. Mutta vaikka hovissa onkin\njoukko komeita poikia, niin yksikään ei ole katsonut Jurandownaa\nsyvemmälle silmiin, sillä jokainen kunnioittaa hänen tekoaan ja teidän\nvalaanne. Eikä ruhtinatarkaan olisi sellaista sallinut. Kyllä nyt ilo\nnousee! Totta puhuakseni toiset neitoset joskus kiusottelivat sanoen\nJurandownalle: \"Sinun ritarisi ei tule koskaan takaisin!\", mihin hän\nvastasi jalkojaan polkien: \"Hän tulee, hän tulee!\" Mutta jos joku\nhairahtui sanomaan hänelle, että te olette jo mennyt naimisiin toisen\nkanssa, niin saattoi nuori neiti ruveta itkemään.\n\nZbyszko hiukan punastui ja harmistui ihmisten puheista ja sanoi:\n\n-- Ken minusta on pahaa puhunut, sen minä haastan kaksintaisteluun.\n\nMutta Jendrek alkoi nauraa.\n\n-- Naiset etupäässä ovat sellaista puhuneet. Haastatteko nekin?\nHyrräävälle rukille et miekalla mitään mahda!\n\nIloissaan niin veikeästä matkatoverista Zbyszko alkoi kysellä\nDanusiasta, sitten ruhtinaasta, ruhtinattaresta ja uudelleen\nDanusiasta. Lopuksi hän kertoi, mitä oli kuullut sodasta, ja\ntiedusteli, mitä Masoviassa siitä arvellaan.\n\nMutta Jendrek omasta puolestaan ei uskonut sodan pian syttyvän,\nvaan tiesi, että ristiritarit ovat tulleet siivommiksi ja kenties\nluovuttavat Dobrzynin takaisin, varsinkin jos kuningas sitä ankarasti\nvaatisi, sillä he pelkäävät hänen mahtavuuttaan. Joka tapauksessa he\nkoettaisivat pitkittää asiaa, sillä he tahtovat varustautua.\n\n-- Muuten, -- sanoi hän, -- ruhtinas oli äskettäin Marienburgissa,\njossa suurmarsalkka -- suurmestari oli näet itse poissa -- otti hänet\nvastaan suurin kunnianosoituksin ja järjesti turnajaisetkin. Nyt on\nruhtinaalla vuorostaan marienburgilaisia vieraita ja lisää on par'aikaa\ntulossa...\n\nHän keskeytti tahallaan lisätäkseen kotvan kuluttua:\n\n-- Sanotaan, että ristiritarit eivät ilman salaista tarkoitusta käy nyt\nvieraissa meidän ruhtinaamme ja ruhtinas Ziemowitin luona Plockissa. He\nnäet tahtoisivat, että jos sota syttyisi, niin meidän ruhtinaitten ei\npitäisi auttaa Puolan kuningasta...\n\n-- Ohoh! Kuinka te voisitte silloin istua rauhallisesti kotona? Ovathan\nruhtinaat täällä Puolan kruunun alaisia. Mutta ettehän te jäisi silloin\nkotiin.\n\n-- Sitä minäkin, -- vastasi Jendrek.\n\nZbyszko silmäili taas ulkolaisia ritareja ja heidän riikinkukonsulkiaan.\n\n-- Ehkä nuokin tulevat sen tähden?\n\n-- Kenties.\n\n-- Entä tuo kolmas?\n\n-- Hän tulee uteliaisuudesta.\n\n-- Nähtävästi korkea herra.\n\n-- Varmasti. Hänellä on kolme kuormaa tavaroita ja yhdeksän miestä\ntulossa jäljempänä. Kunpa sellaisen kanssa saisi otella! Ihan vesi\nnousee suuhun?\n\n-- Mutta eihän saa otella?\n\n-- Ei. Ruhtinas on käskenyt minua suojelemaan heitä. Ei hiuskarvaa saa\nheidän päästään pudottaa matkalla Ciechanowiin.\n\n-- Mutta jos minä kuitenkin haastaisin jonkun heistä?\n\nEhkä he tahtoisivat mitellä voimia kanssani?\n\n-- Siinä tapauksessa teidän on ensin oteltava minun kanssani, sillä\nniin kauan kuin elän, ei siitä tulisi mitään.\n\nZbyszko katseli ystävällisesti matkatoveriinsa ja sanoi:\n\n-- Te ymmärrätte, mitä on ritarin kunnia. Teidän kanssanne en\ntaistelisi, sillä tahdon olla ystävänne, mutta Ciechanowissa\ntoivottavasti saan kyniä saksalaisia.\n\n-- Niin, siellä ehkä saatte... Siellä järjestetään turnajaisetkin, ja\njos ruhtinas ja komttuurit sallivat, niin ehkä saatte koettaa voimianne\ntosissa.\n\n-- Minulla on muassani puulaatta, jossa on kirjoitettuna haaste\njokaiselle, joka ei tunnusta Danusia Jurandownaa maailman kauneimmaksi\nja hyveellisimmäksi naiseksi. Mutta tiedättekö mitä?... Kaikkialla\nihmiset vain kohauttivat olkapäitään ja nauroivat.\n\n-- Niin, täällä ei sitä tapaa tunneta ja pidetään haastajaa hölmönä.\nTuo lotringeniläinen kiusasi matkalla aatelismiehiä ylistämään\nritarinaistaan, mutta kukaan ei häntä käsittänyt enkä minä olisi\npäästänyt asiaa kamppailuun saakka.\n\n-- Mitä? Vai tahtoi hän saada tunnustusta naiselleen? Herranen aika!\nKylläpäs on häpeämätön!\n\nJa Zbyszko katsoi ulkolaiseen ritariin, ikäänkuin hän olisi tahtonut\nvakuuttautua sanojensa oikeudenmukaisuudesta, mutta itselleen hänen\ntäytyi tunnustaa, että Fulko de Lorche ei suinkaan ollut minkään\nmaankiertäjän näköinen. Päinvastoin alaslasketun silmikon takaa näkyi\npari hyväntahtoisia silmiä ja nuorekkaat kasvot, joissa oli kaihoa.\n\n-- Sanderus! -- huusi Zbyszko yht'äkkiä.\n\n-- Tässä olen, -- vastasi anekaupustelija.\n\n-- Kysy tuolta ritarilta, kuka on maailman kaunein ja hyveellisin\nnainen.\n\nSanderus kysyi.\n\n-- Ulrika de Elner! -- vastasi Fulko de Lorche.\n\nJa hän kohotti katseensa korkeuteen ja huoahti syvään pari kolme\nkertaa. Zbyszko sitä vastoin suuttui niin suunnattomasti, että\nhengitystä salpasi. Hän pysähdytti heti hevosensa. Mutta ennen kuin\nhän ennätti sanoa sanaakaan, Jendrek ajoi hevosellaan hänen ja\nulkomaalaisen väliin sanoen:\n\n-- Täällä te ette saa otella.\n\nMutta Zbyszko kääntyi uudelleen Sanderukseen päin.\n\n-- Sano hänelle puolestani, että hän rakastaa pöllöä.\n\n-- Herra ritari, isäntäni sanoo, että te rakastatte pöllöä, -- toisti\nSanderus kuin kaiku.\n\nFulko de Lorche hellitti ohjakset, veti rautaisen hansikkaan kädestään\nja heitti sen lumelle Zbyszkon eteen. Tämä viittasi Hlawaa nostamaan\nsen keihään kärjellä maasta. Silloin Jendrek kääntyi tuimana Zbyszkon\npuoleen:\n\n-- Minä sanon, että täällä te ette saa otella, ennen kuin tehtäväni on\npäättynyt. Minä en tule sallimaan sitä kummallekaan.\n\n-- En minä haastanut häntä, vaan hän minut...\n\n-- Niin, kun sanoitte pöllöksi... Mutta jos te vastustatte, niin osaan\nminäkin käyttää keihästä.\n\n-- En tahdo kamppailla teidän kanssanne.\n\n-- Kyllä teidän täytyisi, sillä olen luvannut suojella ruhtinaan\nvieraita.\n\n-- Mitä tästä sitten tulee? -- kysyi itsepintainen Zbyszko.\n\n-- Ciechanow on lähellä.\n\n-- Mutta mitä hän ajattelee minusta?\n\n-- Sanokoon palvelijanne, että täällä ei saa ottelua suorittaa, että\nteillä tulee olla lupa ruhtinaalta ja hänellä komttuureilta.\n\n-- Entä jollei lupaa anneta?\n\n-- Kyllä te aina jossakin toisenne tapaatte. Ei puhuta tästä sen\nenempää.\n\nKun Zbyszko näki, ettei ollut muuta keinoa, hän käski Sanderusta\nselittämään lotringenilaiselle ritarille, että ottelu tulisi\ntapahtumaan vasta perillä. De Lorche nyökäytti päätään merkiksi,\nettä oli ymmärtänyt, tarttui Zbyszkon käteen ja puristi sekä\npudisti sitä kolme kertaa, mikä ritarien kielellä merkitsi, että\nhe tulevat myöhemmin ottelemaan jossakin, kun tapaavat toisensa.\nSitten he ainakin näennäisesti kaikessa ystävyydessä jatkoivat matkaa\nCiechanowin linnaan, jonka muurit näkyivät nyt yhä selvemmin illan\npunertavaa taivasta vasten. He saapuivat perille hämärissä, mutta\nennen kuin linnan silta oli laskettu, oli jo yö. Zbyszkon tuttava\nMikolaj Dlugolas, joka oli muutamista ritareista ja 300 jousimiehestä\nkokoonpannun linnaväen päällikkönä, otti heidät vieraanvaraisesti\nvastaan. Zbyszko sai ikäväkseen kuulla, että hovi ei ollut kotona.\nAikaisemmin saapuneita vieraita huvittaakseen ruhtinas oli järjestänyt\nsuuren metsästysretken, jolle ruhtinatar ja hovinaisetkin olivat\nlähteneet mukaan. Mutta leskirouva Ofka Jarzombkowa, linnan\nemännöitsijä, oli kotona. Hän iloitsi kovasti Zbyszkon tulosta.\n\n-- Etpä tule tuntemaan Danusiaa, -- sanoi Ofka-rouva, -- sillä tyttö\non kasvanut, että vaatteensa repeävät. Hän ei ole enää mikään penska,\nvaan rakastaa sinua nyt aivan toisella tavalla kuin ennen. Jos nyt\njoku kuiskaa hänen korvaansa: \"Zbyszko!\" -- niin hän hytkähtää kuin\njoku neulalla pistäisi. Ja setäsi on terve, sanot? Miksei hän lähtenyt\nmukaan?... Niin, niin... Danusia on melkein joka päivä kiivennyt\ntorniin nähdäkseen kauas tielle... On ihme, ettei tyttö ole jalkojaan\ntaittanut... Sellaista se on naisen elämä... Jokainen meistä tarvitsee\nystävän...\n\n-- Annan hevosten levätä jonkin aikaa, mutta sitten ajan Danusian luo,\nvaikkapa keskellä yötä, -- vastasi Zbyszko.\n\n-- Aja vain, mutta ota linnasta opas mukaan, muuten eksyt metsiin.\n\nIllallisella, jonka Mikolaj Dlugolas tarjosi vieraille, Zbyszko\nilmoitti ajavansa heti ruhtinaan luo ja pyysi opasta. Matkasta väsyneet\nristiritarit siirtyivät sitten suuren lieden ääreen tukevien runkojen\nlevittämään lämpimään ja päättivät lähteä vasta seuraavana päivänä, kun\nolivat levänneet tarpeekseen. Mutta de Lorche sanoi lähtevänsä heti\nZbyszkon mukaan, jottei myöhästyisi metsästyksestä, jota hän mielellään\ntahtoi nähdä.\n\nSitten hän lähestyi Zbyszkoa ja pudisti taas kolme kertaa tämän kättä.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nMutta tälläkään kertaa ei ottelusta Zbyszkon ja de Lorchen välillä\nnäyttänyt tulevan totta, sillä Mikolaj Dlugolas oli Jendrekilta\nkuullut, mitä matkalla oli tapahtunut, ja otti molemmilta ritareilta\nlupauksen, etteivät ottelisi ilman ruhtinaan ja komttuurien lupaa.\nRitarit suostuivat siihen, sillä muussa tapauksessa Mikolaj\nuhkasi sulkea heiltä linnan portit. Puolenyön aikaan de Lorche ja\nZbyszko painuivat taipaleelle aseistettuine seuralaisineen, joihin\nliittyi muutamia linnan miehiä tulisoihtujen kantajiksi, sillä\ntalvisin kokoontui susia suuriksi laumoiksi, jotka saattoivat\nolla mitä parhaiten varustetuille ratsumiehille vaarallisia,\nmutta pelkäsivät tulen loimua. Heti Ciechanowin läheisyydessä oli\nmetsiä, jotka Przasnyszin takana muuttuivat suunnattoman laajoiksi\nKurpieskin korpimaiksi, jotka idässä yhtyivät Podlasian ja Liettuan\nläpipääsemättömiin erämetsiin. Näiden metsien läpi olivat villit\nliettualaiset kuitenkin ennen vanhaan tunkeutuneet Masoviaan ja vuonna\n1337 jopa Ciechanowiin saakka hävittäen kaupungin. Lotringenilainen de\nLorche kuunteli halukkaasti vanhan opettajan, Turobojowin kertomuksia,\nsillä hän ihan paloi halusta saada mitellä voimiaan liettualaisten\nkanssa, joita länsimailla kaikki ritarit pitivät saraseeneina.\nOlihan de Lorche tullut tänne ikäänkuin ottamaan osaa johonkin\nristiretkeen, voittamaan kunniaa ja sielun autuutta ja lähtemään\nvaikka sotaretkelle puolipakanallisia masuureja vastaan, mikä varmasti\ntakaisi täydellisen synninpäästön. Nuori de Lorche ei uskonut silmiään\nnähdessään tällä matkallaan kirkkoja kaupungeissa, ristejä torneissa,\npappeja ja ritareja, joiden varusteissa oli pyhiä tunnusmerkkejä,\nja kristityn kansan, joka tosin oli tulinen, mutta ei suinkaan sen\nsaaliinhimoisempi kuin saksalaiset. Kun hänelle kerrottiin, että tämä\nkansa jo ikimuistoisista ajoista saakka tunnusti Kristuksen, niin hän\nei tiennyt, mitä ajatella saksalaisista ristiritareista, ja kun hän\nkuuli, että jo kuningatar vainaja oli kastanut Liettuan kristinoppiin,\nei hänen ihmetyksellään ja pettymyksellään ollut rajoja.\n\nLotringenilainen alkoi kysellä, oliko metsissä, jonne he olivat\nmatkalla, myöskin lohikäärmeitä, joille ihmisten täytyi uhrata neitosia\nja joita vastaan nyt saisi taistella. Mutta tässäkin suhteessa hänen\nodotuksensa tuottivat pettymyksen.\n\n-- Metsissä on monenlaista riistaa ja petoa, kuten susia, metsähärkiä,\npiisoneja ja karhuja, -- vastasi opastaja. -- Ehkä soissa on pahoja\nhenkiä, mutta lohikäärmeistä en ole koskaan kuullut puhuttavan, ja\nvaikka niitä olisikin, niin me emme ainakaan niille neitoja antaisi,\nvaan miehissä menisimme niitä vastaan. Jos lohikäärmeitä olisi, niin\nkyllä meidän metsämiehillä olisi myös vöitä niiden nahasta.\n\n-- Mitä miehiä nämä ovat? Eikö niiden kanssa saa otella? -- kysyi de\nLorche.\n\n-- Kyllä, mutta se voisi olla epäterveellistä, -- vastasi opastaja,\n-- ja tuskinpa se ritarille sopisikaan, sillä ne ovat talonpoikaista\nkansaa.\n\n-- Sveitsiläiset ovat myös talonpoikia. Tunnustavatko talonpoikanne\nKristusta?\n\n-- Tunnustavat, kuten kaikki Masoviassa, jossa on vain joko meidän\ntai ruhtinaan väkeä. Näittekö jousimiehiä linnassa? Ne ovat kaikki\nkurpilaisia, jotka ovat maailman parhaita jousimiehiä.\n\n-- Entä englantilaiset ja skottilaiset, joita olen nähnyt Burgundian\nhovissa?\n\n-- Minä olen myös nähnyt niitä Marienburgissa, -- vastasi opastaja. --\nOvathan nekin oivallisia, mutta eivät vedä kuitenkaan vertoja meidän\nkurpilaisille! Täällä ei seitsenvuotias poika saa ruokaa, jollei itse\nammu sitä puun latvasta.\n\n-- Mistä te oikein keskustelette? -- kysyi yht'äkkiä Zbyszko, jonka\nkorvaan oli useamman kerran osunut sana \"kurpilaiset\".\n\n-- Kurpilaisista ja englantilaisista jousimiehistä. Tämä ritari\nväittää, että englantilaiset ja skottilaiset ovat kaikkein parhaita\njousimiehiä.\n\n-- Olen minäkin nähnyt niitä Wilnon luona, -- sanoi Zbyszko, -- ja\nkuullut heidän nuoliensa suhisevan korvissani. Siellä oli monista\nmaista ritareja, jotka sanoivat syövänsä meidät ilman suolaa, mutta\nmaisteltuaan hiukan pari kertaa he menettivät ruokahalunsa.\n\nOpastaja nauroi ja käänsi Zbyszkon sanat de Lorchelle.\n\n-- Useissa hoveissa, -- vastasi lotringenilainen, -- on siitä puhuttu\npaljon ylistellen ritarejanne siellä, mutta heitä on myös moitittu\nsiitä, että auttavat pakanoita kristittyjä vastaan.\n\n-- Me olemme puolustaneet kansaa, joka on tahtonut tulla kristityksi,\nhyökkäyksiä ja vääryyttä vastaan. Saksalaiset tahtoisivat pitää heitä\npakanoina, jotta heillä olisi aina tekosyy sotaan.\n\n-- Jumala tuomitkoon! -- sanoi de Lorche.\n\n-- Ehkä piankin, -- lisäsi opastaja.\n\nKun lotringenilainen oli kuullut Zbyszkon taisteluista Wilnon luona,\nniin hän alkoi kysellä niistä, sillä tieto näistä taisteluista ja\nritarien otteluista oli levinnyt jo kauas. Varsinkin se tuima ottelu,\njohon osallistui neljä puolalaista ja neljä ranskalaista ritaria, oli\nherättänyt huomiota länsimailla. Ja de Lorche alkoi katsella Zbyszkoa\nyhä suuremmalla kunnioituksella iloiten siitä, että hänen tuleva\nvastustajansa oli niin ansioitunut.\n\nAjettiin eteenpäin hyvässä sovussa, kuten näytti, ja ritarit olivat\ntoisilleen kohteliaita tarjoten levähdyspaikoissa viiniä, jota de\nLorchella oli mukana kuormassa aika paljon. Mutta kun keskustelun\nkuluessa kävi ilmi, että de Lorchen ritarinainen Ulrika de Elner ei\nollutkaan mikään neito, vaan 40-vuotias naimisissa oleva rouva, jolla\non kuusi lasta, niin Zbyszko suuttui, kun tuo omituinen ulkomaalainen\noli uskaltanut verrata hänen Danusiaansa sellaiseen \"akkaan\", vieläpä\nasettaa korkeammallekin. Zbyszko olisi jo kimmastunut, mutta se ajatus,\nettä tuo ulkomaalainen ei mahda olla täysijärkinen, pidätti häntä\nantamasta vihalle valtaa.\n\n-- Ettekö luule, -- sanoi hän opastajalle, -- että pahat henget ovat\nsekoittaneet hänen järkensä? Ties vaikka paholainen istuisi hänen\npääkopassaan kuin mato pähkinässä ja hyppää yöllä johonkin meistä.\nPitäkäämme silmällä...\n\nOpastaja tosin vastusti sellaista ajatusta, mutta alkoi kuitenkin\nkatsella lotringenilaista epäluuloisesti, kunnes vihdoin sanoi:\n\n-- Toisinaan saattaa jossakin riivatussa ihmisessä istua satakin\npaholaista, ja kun niiden sitten tulee ahdas ollakseen, niin muuttavat\ntoisiin ihmisiin. Pahimpia ovat sellaiset paholaiset, jotka lähtevät\njostakin akasta.\n\nJa ulkolaiseen ritariin päin kääntyen opastaja yht'äkkiä lausui:\n\n-- Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!\n\n-- Niin minäkin kiitän, -- lisäsi de Lorche jonkin verran ihmetellen.\n\nOpastaja Turobojow rauhoittui nyt täydellisesti.\n\n-- Näettekö! -- sanoi hän Zbyszkolle. -- Jos hänessä olisi ollut pahoja\nhenkiä, olisivat ne Kristuksen nimen kuullessaan heittäneet hänet\nmaahan, niin että kuola olisi juossut suusta. Voimme ajaa eteenpäin.\n\nJa he jatkoivat matkaa rauhallisesti. Ciechanowista ei ollut kovin\npitkää matkaa Przasnysziin, koska kesäiseen aikaan ratsumies hyvällä\nhevosella saattoi katkaista tämän taipaleen kaupunkien välillä noin\nkahdessa tunnissa. Mutta nyt ajettiin hitaasti eteenpäin pimeän,\nkuormien ja lumikinosten tähden, joita oli pyryttänyt metsiin aika\npaljon.\n\nVasta aamun valjetessa he saapuivat Janusz-ruhtinaan metsästyslinnaan,\njoka sijaitsi metsän laidassa Przanyszin toisella puolella. Rakennus\noli puusta, suuri, matala ja ikkunoissa oikein lasiruudut. Talon\nedustalla oli kaivojen nostokurkia ja kaksi tallia sekä kauempana\nuseita katoksia, jotka oli hät'hätää kyhätty puiden oksista ja\nvuodista. Tulia roihusi teittäin edessä aamuhämärissä ja niiden\nympärillä seisoi metsästäjiä lampaannahkaisissa nutuissa villat\nulospäin ja ketun-, suden- tai karhunnahkaisissa turkeissa. Herra de\nLorche melkein luuli näkevänsä kaksijalkaisia petoja, sillä useimmilla\nmiehillä oli eläinten kalloista tehdyt päähineet. Jotkut nojasivat\njousiinsa, toiset keihäisiin, muutamat punoivat köydestä suuria\nverkkoja tai paistoivat tulella lihamöhkäleitä luultavasti aamiaiseksi.\nTulenloimu lankesi lumelle valaisten villiltä näyttävät ihmishahmot,\njotka kietoutuivat savuun ja höyryyn. Taempana oli toisia väkijoukkoja.\nTällaisissa oloissa outo lotringenilainen ihmetteli ihmisten paljoutta.\n\n-- Teidän ruhtinaanne, -- sanoi hän, -- johtavat metsästystä kuin sotaa\nainakin.\n\n-- Kuten näette, -- vastasi opastaja, -- ei puutu aseita eikä miehiä.\nMutta kaikki eivät ole metsästäjiä, vaan täällä on myös sellaisia,\njotka tekevät kauppaa metsäkansan kanssa.\n\n-- Mitä teemme nyt? -- keskeytti Zbyszko. -- Koko hovi nukkuu vielä.\n\n-- Meidän on odotettava siksi, kunnes heräävät, -- vastasi opastaja. --\nEihän sovi koputtaa ruhtinaamme makuukamarin oveen.\n\nJa hän opasti ritarit tulen luo, missä metsästäjät levittivät heille\nmetsähärkäin ja karhujen taljoja ja tarjosivat heille paistettua\nlihaa. Kun paikkakuntalaiset kuulivat vierasta kieltä puhuttavan, niin\nhe kerääntyivät katsomaan saksalaista ritaria, ja Turobojowin täytyi\nihan kiivastua pitääkseen uteliaita ja tappelua hierovia loitolla.\nKun de Lorche huomasi joukossa myös naisia, joilla niin ikään oli\nturkisvaatteet, hän ihmetteli, että hekin ottivat osaa metsästykseen.\n\nOpastaja Turobojow selitti hänelle, että ne ovat metsästäjäin\nvaimoja ja tyttäriä, jotka ovat uteliaisuudesta lähteneet mukaan\ntai tulleet vaihtamaan tavaroita. Ruhtinaan poissaollessakin oli\nhänen metsästyslinnansa jonkinlainen kohtauspaikka kaupungin ja\nmetsän tavaroille. Metsästäjät eivät mielellään jättäneet metsiään,\nsillä heistä oli outoa, kun eivät kuulleet puiden huminaa, ja sen\ntähden Przasnyszin asukkaat tulivat tänne vaihtamaan tavaroitaan\ntuoden kuuluisaa oluitaan, jauhoja, suolaa, rautaa, vöitä ja muita\nkaupunkilaistuotteita, joita vaihtoivat vuotiin, kallisarvoisiin\nturkiksiin, kuivattuihin sieniin, pähkinöihin, parantaviin yrtteihin ja\nmeripihkaan. Tästä syystä ruhtinaan metsästyslinnan ympäristöstä oli\ntullut jonkinlainen markkinapaikka, joka sitä paitsi näin metsästysten\naikana veti uteliasta kansaa puoleensa.\n\nSillä aikaa, kun de Lorche kuunteli opastajan kuvauksia ja katseli\nmielenkiinnolla rotevia ja voimakkaita metsäläisiä, piti Zbyszko\nsilmällä talon ovia ja ikkunoita, joista vain yhdessä, luultavasti\nkeittiössä, näkyi valoa. Toiset olivat pimeitä tai heijastelivat aamun\nkajastusta. Pienessä ovessa talon päädyssä kulki toisinaan vettä\nnoutava palvelustyttö, joka oli pukeutunut ruhtinaan väreihin. Hän\ntiesi kertoa, että hovilaiset nukkuivat vielä eilisestä metsästyksestä\nväsyneinä, mutta sanoi aamiaista jo valmistettavan.\n\nJa keittiön ikkunasta alkoi tosiaan virrata ulos rasvan ja sahramin\ntuoksua, joka levisi koko pihan yli. Vihdoin talon pääovi narahti,\nja kuistille ilmaantui mies, jonka Zbyszko heti tunsi. Se oli\nruhtinattaren seurueeseen kuuluva soittoniekka, jonka hän oli nähnyt\nKrakovassa. Odottamatta opastajaa tai de Lorchea Zbyszko juoksi\nkuistille niin nopeasti, että hämmästynyt lotringenilainen kysyi:\n\n-- Mikä häneen meni?\n\n-- Hän on rakastunut erääseen ruhtinattaren hovinaiseen, -- vastasi\nopastaja, -- ja tahtoo mahdollisimman pian nähdä hänet.\n\n-- Ah! -- vastasi de Lorche vieden molemmat kädet sydämelleen.\n\nJa ritari nosti katseensa korkeuksiin ja alkoi huokailla niin\nsäälittävästi, että opastaja olkapäitään kohauttaen ajatteli:\n\n-- Sitä vanhaa akkaansako tuo nyt huokailee? Mies ei mahda olla\ntäysijärkinen?\n\nSitten he seurasivat Zbyszkoa ja astuivat suureen etuhuoneeseen, jonka\nseinät olivat koristetut hirven-, metsähärän- ja peuransarvilla.\nMahtava tuli loimusi liedessä. Keskellä huonetta oli paksulla\nvillapeitteellä verhottu pöytä ruoka-astioineen. Muutamia hovimiehiä\noli jo noussut jalkeille, ja he juttelivat Zbyszkon kanssa. Opastaja\nTurobojow esitti de Lorchen hovimiehille, mutta kun nämä eivät\nosanneet saksaa, min hänen oli edelleen pidettävä ulkomaalaiselle\nseuraa. Yhä enemmän hovimiehiä, vankkarakenteisia, vaaleatukkaisia ja\nmetsästyspukuisia, alkoi ilmaantua etuhuoneeseen. Ne, jotka tunsivat\nZbyszkon tai olivat kuulleet hänen seikkailuistaan Krakovassa,\ntervehtivät häntä tuttavallisesti, ja saattoi huomata, että hän oli\narvossa. Toiset katselivat häntä uteliaasti kuin sellaista miestä\nainakin, jonka päätä pyövelin kirves on uhannut.\n\nVihdoin huoneeseen astui kaksi vierailevaa ristiritaria, veli\nHugo de Danveld, joka oli Ortelsburgin komttuuri, ja Siegfried de\nLöwe, Insburgin pormestari. Edellinen oli vielä nuori, lihavahko,\nhiukan pöhöttynyt kasvoiltaan ja paksuhuulinen, mutta jälkimmäinen\npitkäkasvuinen mies, jonka kasvonpiirteet olivat ankarat ja\nsäännölliset. Zbyszkosta tuntui, että oli nähnyt Danveldin joskus\nruhtinas Witoldin hovissa ja että Henrik, Plockin piispa, oli työntänyt\nhänet turnajaisissa satulasta, mutta ei saanut aikaa selvittää\nitselleen näitä asioita, sillä sisään astui nyt ruhtinas Janusz, linnan\nylhäinen isäntä, jota kaikki kumartaen tervehtivät. Vierailevat ritarit\nastuivat; esiin, ja ruhtinas tervehti heitä kohteliaasti, mutta vakavan\narvokas ilme parrattomilla kasvoillaan, joita tasaiseksi leikattu\notsatukka reunusti. Ikkunain ulkopuolella törähtivät torvet merkiksi,\nettä ruhtinas astui pöytään. Kun torvet soivat kolmannen kerran,\navautui ovi sivuhuoneeseen, ja ruhtinatar Anna astui sisään mukanaan\nvaaleakutrinen, kaunis tyttö, jolla oli huntu käsivarrella.\n\nZbyszko syöksyi tytön eteen, pani kätensä ristiin ja polvistui.\nSyntyi tohinaa, sillä Zbyszkon käytös herätti ihmetystä, vieläpä\nharmitti muutamia hovilaisia, varsinkin vanhempia miehiä, mutta\nnuoret ajattelivat, että olihan se luonnollista, kun tyttö oli\npelastanut hänen henkensä. Ruhtinatar ja Danusia eivät tunteneet heti\nZbyszkoa, jonka kasvot olivat varjossa. Ruhtinatar luuli ensin, että\nse mahdollisesti oli joku hovin herra, joka oli joutunut ruhtinaan\nepäsuosioon ja pyysi apua, mutta Danusia oli tarkkanäköisempi, astui\npolvistuneen ritarin luo, kumarsi vaalean päänsä ja huusi yht'äkkiä\nheleän kimeällä äänellä: -- Zbyszko!\n\nUnohtaen, että koko hovi ja ulkomaalaiset olivat läsnä, Danusia kiersi\nkäsivartensa nuoren ritarin ympäri ja alkoi suudella hänen silmiään,\nhuuliaan, poskiaan huudahdellen ilosta, kunnes yleinen nauru remahti\nja ruhtinatar veti tytön kauluksesta luokseen. Danusia katsahti\nympärilleen, meni hämilleen ja piiloutui sukkelasti ruhtinattaren\ntaakse.\n\nZbyszko polvistui nyt ruhtinattaren eteen, mutta tämä nosti hänet,\ntervehti ja alkoi kysellä, oliko Macko-setä elossa ja miksei hänkin\nsaapunut tänne Masoviaan. Zbyszko vastaili näihin kysymyksiin\nhajamielisesti, sillä hän ajatteli vain Danusiaa, joka milloin\nkurkisteli ruhtinattaren takaa, milloin peitti kasvonsa tämän\nhameenpoimuihin. Tämä näky huvitti kaikkia, vieläpä ruhtinastakin\nkovasti, kunnes palvelijat toivat sisälle höyryäviä ruoka-astioita.\nRuhtinatar virkkoi nyt Zbyszkolle:\n\n-- Palvelehan meitä, hyvä ystävä, äläkä vain aterian aikana, vaan\nyleensä.\n\nJa Danusialle talon ylhäinen emäntä lisäsi:\n\n-- No, tulehan nyt esille sieltä, sinä villikissa, muuten revit hameeni.\n\nDanusia tulikin ruhtinattaren selän takaa esille hehkuvan punaisena\nja hämillään, mutta niin viehättävänä, että muidenkin miesten sydämet\nalkoivat sykkiä lämpimämmin. Ortelsburgin ristiritari Danveld alkoi\npyyhkiä paksuja, kosteita huuliaan ja de Lorche hämmästyi niin kovasti,\nettä nosti molemmat kätensä ylös ja kysyi:\n\n-- Pyhän Jacobus di Compostellan nimessä, kuka on tuo neitonen?\n\nRistiritari Danveld, joka oli lyhyenläntä, nousi varpailleen ja\nkuiskasi lotringenilaisen korvaan:\n\n-- Paholaisen tytär.\n\nMutta de Lorche katsoi häneen tuimasti ja sanoi otsaansa rypistäen:\n\n-- Oikea ritari ei hauku kauneutta.\n\n-- Minulla on kultakannukset ja veljeskunnan jäsenoikeus, -- vastasi\nHugo de Danveld ylpeästi. Mutta niin suuri oli kunnioitus vihityitä\nritareja kohtaan, että lotringenilainen painoi päänsä alas, lisäten\nkuitenkin hetken kuluttua:\n\n-- Mutta minä olen Brabantin herttuan sukulainen.\n\n-- Pax! Pax! -- vastasi ristiritari. -- Kunnia kaikille mahtaville\nruhtinaille ja veljeskunnan ystäville, jolta tekin pian saatte\nkultakannukset, hyvä herra. Minä en kiellä tuon neitosen suloutta,\nmutta kuulkaahan, niin kerron, kuka hänen isänsä on.\n\nMutta Danveld ei kuitenkaan ennättänyt kertoa mitään, sillä nyt\nruhtinas Janusz vihdoinkin istuutui pöytään, ja kun de Löwe, Insburgin\npormestari ja ristiritari, oli jo kertonut de Lorchen ylhäisestä\nsuvusta ruhtinaalle, niin tämä pyysi lotringenilaista viereensä\nistumaan. Vastapäätä istuivat ruhtinatar ja Danusia, ja kuten ennen\nKrakovassa, asettui Zbyszko heidän tuohensa taakse palvellakseen\nnaisia. Danusia piti päätään mahdollisimman lähellä lautasta, sillä hän\nhäpesi nyt ihmisiä, mutta Zbyszkoon päin hiukan käännettynä, jotta tämä\nvoisi nähdä hänen kasvojaan. Ja nuori ritari katselikin ahnaasti ja\nihastuneena tyttönsä vaaleata, sievää päätä, punaisia poskia, olkapäitä\nja pukua, joka ei ollut enää lapsen, ja tunsi suuren lemmen nousevan\nrinnassaan. Hän tunsi myös silmillään, huulillaan ja kasvoillaan tytön\nverekset suutelot. Olihan Danusia ennenkin häntä suudellut, mutta\nniinkuin sisar veljeään. Nyt tuntui jotenkin samanlaiselta kuin joskus\nJagienkan seurassa: intohimot valtasivat hänet, ja uupumus painosti\nomituisesti. Sen alla hehkui tuli kuin hiili tuhkan sisässä. Danusia\noli hänen mielestään nyt kuin täysikasvuinen neito, ja olihan tyttö\ntodellakin kasvanut ja kehittynyt. Sitä paitsi oli tytön kuullen niin\nusein ja paljon puhuttu rakkaudesta, että niinkuin kukan nuppu puhkeaa\nauringon valossa, loistaa ja avautuu yhä enemmän, niin Danusiankin\nsilmät avautuivat näkemään rakkautta, ja sen tähden oli hänessä nyt\njotakin, jota aikaisemmin ei ollut tuntenut, nimittäin viehättävää\nkauneutta ja ihastuttavaa tenhovoimaa, jota säteili hänestä kuin lämpöä\ntulesta tai tuoksua ruususta.\n\nZbyszko tunsi sen, mutta ei tehnyt siitä itselleen selvää, sillä hän\naivan unohti itsensä. Unohtipa hän senkin, että hänen oli palveltava\npöydässä, eikä huomannut sitäkään, että hovimiehet katselivat häneen ja\nDanusiaan nykien toisiaan naureskellen. Samoin häneltä jäi huomaamatta\nde Lorchen ikäänkuin hämmästyksestä kivettyneet kasvot ja Hugo de\nDanveldin suuret silmät, jotka koko ajan tuijottivat Danusiaan iskien\nsäkeniä kuin suden silmät. Zbyszko havahtui vasta sitten, kun torvet\nantoivat merkin, että oli valmistauduttava metsästysmatkalle, ja kun\nruhtinatar Anna Danuta kääntyi häneen päin sanoen:\n\n-- Saat seurata meitä, niin voit puhua tytölle rakkaudestasi, mitä\nminäkin mielelläni kuuntelen, -- ja meni sitten Danusian kanssa\npukeutumaan metsästykseen.\n\nZbyszko meni pihalle, jossa korskuvat hevoset jo odottivat\nruhtinaallisia, vieraita ja hovimiehiä. Pihalla ei ollut enää yhtä\nvilkasta kuin aikaisemmin, sillä metsästäjät olivat jo lähteneet\nverkkoineen apajoille. Tulet olivat sammuneet, kirkas Ja kylmä päivä\nalkanut, lumi narskahteli ja heikko tuuli ravisteli puista kuivia\nlumihiutaleita.\n\nPian ruhtinas tuli ulos ja nousi hevoselleen. Hänen asemiehensä kantoi\nhänen joustaan ja niin pitkää ja raskasta keihästään, että vain harva\njaksoi sitä käytellä. Mutta ruhtinas käytteli sitä helposti, sillä\nhän oli hyvin voimakas, kuten kaikki Piastien sukuiset masovialaiset\nruhtinaat. Oli sellaisia naisiakin, jotka esimerkiksi häissä\nkiersivät sormiensa ympäri sotilaiden leveitä rautaisia miekkoja.\n[Historiallisesti tosi. -- Tekijän huomautus.] Ruhtinas Januszin takana\noli kaksi rotevaa miestä valmiina heti auttamaan ruhtinasta hädän\nhetkellä. Fulko de Lorche katseli ihmetellen näitä jättiläisiä. Sillä\nvälin ruhtinatar tuli Danusian kanssa ulos, molemmat pukeutuneina\nvalkoisiin lumikonnahkaisiin turkkeihin. Ruhtinatar, Keistutin tytär,\nkäytti jousta kätevämmin kuin neulaa, ja muuan asepoika kantoi hänen\njoustaan, joka oli tavallista hiukan kevyempi. Zbyszko polvistui\nlumella ja ojensi kätensä, jolle ruhtinatar pani jalkansa noustessaan\nhevosen selkään. Sen jälkeen nuori ritari nosti Danusian satulaan\nniinkuin Jagienkan aikaisemmin, ja sitten lähdettiin. Seurue muodostui\npitkäksi käärmemäiseksi jonoksi, joka kiersi kirjavana metsän laitaa\npainuen vähitellen puiden taakse.\n\nOli jo ajettu melko kauas metsään, kun ruhtinatar, sanoi Zbyszkolle:\n\n-- Mikset sinä puhu mitään? Juttelehan nyt Danusialle. Vaikka oli\nsaanut suoranaisen kehoituksen, niin Zbyszko oli yhä vaiti, sillä hänet\noli vallannut omituinen arkuus. Vasta kotvan kuluttua hän yritti puhua:\n\n-- Danusia!\n\n-- Mitä, Zbyszko?\n\n-- Minä rakastan sinua niin...\n\nZbyszko keskeytti etsiäkseen tunteilleen sanoja, hovimiehen jonkin\nsiron lauseparren, mutta yksinkertaisena luonnonlapsena hän ei\nsellaista löytänyt, vaan virkkoi rehdisti:\n\n-- Rakastan sinua, että henkeäni salpaa!\n\nDanusia katsoi häneen sinisin silmin sievästä lumikonnahkaisesta\nturkistaan ja vastasi:\n\n-- Ja minä sinua, Zbyszko! -- minkä sanottuaan tyttö nopeasti loi\nkatseensa alas, sillä hän tiesi jo, mitä rakkaus on.\n\n-- Hei, sinä sydänkäpyseni, tyttöseni, hei! -- huudahti Zbyszko.\n\nNuori ritari vaikeni, mutta onnesta ja ihastuksesta. Ruhtinatar tuli\nheille taas avuksi:\n\n-- Kerro Danusialle, kuinka olet häntä kaivannut... Kun tulemme\ntiheikköön, niin saat suudella tyttöä vaikka suulle, sillä se on\nkuitenkin paras todistus rakkaudestasi.\n\nZbyszko alkoi kertoa, kuinka hänen oli ikävä Bogdaniecissa, mutta\nJagienkasta hän, senkin veitikka, ei hiiskunut sanaakaan. Muuten hän\nkyllä puhui totta, sillä hän oli nyt niin rakastunut Danusiaan, että\nolisi tahtonut siepata hänet hevoselleen ja puristaa lujasti rintaansa\nvasten.\n\nSitä hän ei kuitenkaan uskaltanut tehdä, mutta kun tuli seuraava\ntiheikkö, joka peitti heidät vierailta ja muilta hovilaisilta,\nniin Zbyszko kumartui tytön puoleen, syleili ja painoi päänsä\nlumikonnahkaiseen turkkiin.\n\nMutta kun oli talvi eikä lehtiä ollut pensaissa, huomasi sekä Hugo\nde Danveld, Fulko de Lorche että useat muut hovimiehet tapauksen ja\nalkoivat keskenään iloisesti jutella:\n\n-- Suuteli tyttöä aivan ruhtinattaren nähden! Kyllä tästä nyt pian\ntulee häät.\n\n-- Kuumaverinen poika, eikä Jurandin tytärkään ole kylmempi.\n\n-- Tulirauta ja taula! Kyllä tässä vielä kipinät sinkoilevat, uskokaa\npois! Puraisi kuin punkki pehmeään ihoon!\n\nNäin juttelivat hovimiehet naureskellen. Mutta Hugo de Danveld käänsi\nde Lorcheen päin ilkeät ja intohimoiset pukinkasvonsa kysyen:\n\n-- Ettekö tahtoisi, hyvä herra, että joku Merlin mustilla\ntaikavoimillaan tekisi teistä tuon pikku ritarin?\n\n-- Entä te itse? -- kysyi de Lorche.\n\nJa ristiritari, jossa mustasukkaisuus ja lemmenhimo syttyivät hurjalla\nvoimalla, nykäsi ohjaksista ja huusi:\n\n-- Sieluni nimessä!...\n\nMutta samassa hän kavahti mieltään, painoi päänsä ja lausui:\n\n-- Olen antanut munkkilupauksen ja vannonut puhtautta. Hän silmäili\nlotringenilaiseen peläten näkevänsä hymyä tämän kasvoilla, sillä\nveljeskunta oli tässä suhteessa huonossa maineessa, etenkin Hugo de\nDanveld itse, joka oli ollut muutaman vuoden Sambian komttuurin ja\npormestarin apulaisena ja tullut sitten juuri tästä syystä muutetuksi\nOrtelsburgiin monien huutavain valitusten tähden, vaikka Marienburgissa\nyleensä ei paljoa välitetty tämäntapaisista asioista. Saavuttuaan\näsken salaisissa asioissa Janusz ruhtinaan hoviin hän oli kiinnittänyt\nhuomionsa kauniiseen Danusia Jurandownaan ja syttynyt sellaiseen\nlemmenhimoon, ettei edes Danusian alaikäisyys sitä hillinnyt. Kun\nDanveld nyt samalla tiesi, kuka oli tytön isä ja kun nimi Jurand\noli hänen mielestään kytketty kauheaan muistoon, niin kasvoi hänen\naistillinen intohimonsa sitäkin enemmän hurjan vihan kannustamana.\n\n-- Te sanoitte, hyvä herra, tuota kaunista tyttöä paholaisen\ntyttäreksi, -- kysyi de Lorche kotvan kuluttua, -- mutta mistä syystä?\n\nDanveld alkoi kertoa tapahtumista Zlotoryjassa: kuinka ristiritarien\nveljeskunta oli ryöstänyt ruhtinaan ja koko hänen hovinsa ja kuinka\nDanusia Jurandownan äiti tässä kahakassa menetti henkensä, mistä syystä\nJurand on mitä julmimmalla tavalla vainonnut kaikkia ristiritareja.\nJa viha valtasi Danveldin, kun hän kertoi, sillä hänellä oli myöskin\nhenkilökohtaista kaunaa Jurandia vastaan. Hän oli itse otellut kaksi\nvuotta sitten Jurandin kanssa, kun yht'äkkiä tuo kauhistuttava\n\"Spychowin villipeto\" oli herättänyt hänessä sellaisen kauhun, että\nristiritari oli heittänyt kaksi sukulaistaan, väkensä ja saaliinsa ja\nlähtenyt kuin mieletön pakoon Ortelsburgiin, jossa hän pitkän aikaa\noli sairastellut pelosta. Kun hän sitten parani, niin ritarikunnan\nsuurmarsalkka haastoi hänet veljeskunnan oikeuteen vastaamaan teostaan.\nHän sai tosin vapauttavan tuomion, kun vannoi ristin ja kunniansa\nkautta, että hänen pillastunut hevosensa vei hänet taistelutanterelta,\nmutta hän menetti kuitenkin mahdollisuuden nousta ristiritarikunnan\nkorkeimpiin virkoihin.\n\nRistiritari ei tietysti kertonut kaikkia näitä asioita de Lorchelle,\nmutta sitä perusteellisemmin hän purki sisunsa Jurandin julmuuksia ja\nkoko Puolan kansan julkeutta vastaan. Lotringeniläinen ei ollut uskoa\nkorviaan.\n\n-- Mutta mehän emme ole nyt puolalaisten, vaan Masovian kansan\nkeskuudessa, -- virkkoi de Lorche vihdoin.\n\n-- Samaa kansaa ovat molemmat... Masovia on kyllä oma ruhtinaskuntansa,\n-- vastasi Danveld, -- mutta sen kansa on yhtä julkea ja vihainen\nristiritareille. Jumala suokoon, että saksalaisen miekka hävittäisi sen\nsukupuuttoon!\n\n-- Oikein sanottu, sillä jos tämä ruhtinas, vaikka näyttääkin\nkunnioitettavalta, on uskaltanut rakentaa linnan teitä vastaan\nteidän omalle maallenne, niin on tämä jo niin häikäilemätöntä, etten\nsen vertaisesta vääryydestä ole kuullut Puhuttavan edes pakanain\nkeskuudessa.\n\n-- Linnan hän rakensi meitä vastaan, mutta Zlotoryja on hänen eikä\nmeidän mailla.\n\n-- Kiitetty olkoon Kristus, kun antoi teille voiton hänestä. Mutta\nmiten sota päättyi?\n\n-- Silloin ei ollut sotaa.\n\n-- Entä teidän voittonne Zlotoryjassa?\n\n-- Jumala siunasi meidät parahiksi, sillä ruhtinaalla ei ollut\nsotajoukkoa mukanaan, vaan ainoastaan hovinsa ja naisia.\n\nDe Lorche katsoi kummastellen ristiritariin.\n\n-- Mitä ihmettä! Hyökkäsittekö rauhan aikana naisten ja ruhtinaan\nkimppuun, joka rakensi linnaa omalle maalleen?\n\n-- Kun veljeskunnan ja kristittyjen kunnia on kysymyksessä, ei\nhäpeällisiä tekoja ole olemassakaan.\n\n-- Ja se peloittava ritari etsii yhä kostoa nuoren vaimonsa kuoleman\ntähden, jonka te rauhan aikana aiheutitte?\n\n-- Ken nostaa kätensä ristiritareja vastaan, on pimeyden lapsi.\n\nKuultuaan tämän herra de Lorche rupesi miettimään, mutta hänellä ei\nollut aikaa vastata Danveldille, sillä nyt oli saavuttu laajalle,\nlumisten pensaiden peittämälle aukealle, jossa ruhtinas Janusz ja hänen\njälkeensä kaikki muutkin laskeutuivat satulasta.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nTottuneet metsämiehet alkoivat ylimetsästäjän johdolla asettaa\nmetsästämään saapuneet vieraat pitkään riviin aukean syrjään ja sillä\ntavalla, että nämä itse näkivät piilosta ampua jousihaan aukealle,\njonka lyhyille sivustoille pantiin köysiverkot ja niiden taakse ns.\nnawrotnikit. Näiden tehtävänä oli ohjata pedot ampujia kohti tai,\njolleivät eläimet välittäneet peloittelemisesta, vaan takertuivat\nverkkoon, pistää ne keihäällä kuoliaaksi. Metsässä oli kaikkialla\nsuuria kurpilaisjoukkoja, joiden oli määrä ajaa kaikki eläimet\nlaajalle aukealle. Ampujain takana oli myös pitkä köysiverkko siinä\ntarkoituksessa, että jos peto pääsisi tunkeutumaan ampujarivin läpi, se\nkuitenkin joutuisi verkkoon.\n\nRuhtinas Janusz itse seisoi keskellä ampujariviä matalassa notkossa,\njoka ulottui koko aukean halki. Ylimetsästäjä Mrokota Mocarzewista\noli hänelle valinnut tämän paikan tietäen, että suurimmat pedot\nkulkivat tätä notkoa pitkin. Ruhtinaalla oli jousi kädessään ja keihäs\nvieressään puun varjossa. Hänen takanaan oli kaksi jättiläismäistä\nhenkivartijaa kirveineen ja varajousineen. Ruhtinatar ja Danusia\neivät saaneet laskeutua ruhtinaan kiellon tähden maahan, mikä oli\nturvallisuustoimenpide, koska hevosen selässä saattoi aina paremmin\nkuin jalkaisin puolustautua metsähärkiä ja muita suurempia petoja\nvastaan. Ruhtinas oli tarjonnut de Lorchelle paikan oikealla\npuolellaan, mutta tämä pyysi saada suojella naisia ja jäi hevoselleen\nruhtinattaren läheisyyteen. Paikkakuntalaiset naureskelivat hänen\npientä ritarikeihästään, joka oli melkein kelpaamaton tällaiseen\nmetsästykseen. Zbyszko seisoi Danusian hevosen vieressä metsästyskeihäs\npistettynä lumeen ja jousi olkapäällään, mutta hän näytti ajattelevan\nvähemmän metsästystä kuin tyttöään, jonka kanssa jutteli kiertäen\ntoisinaan käsivartensa tytön jalkojen ympäri vähääkään salaamatta\nrakkauttaan. Hän rauhoittui vasta, kun ylimetsästäjä Mrokota, jota\nmetsästyksen aikana kaikki tottelivat, käski poikaa olemaan hiljaa.\n\nJostakin hyvin kaukaa metsän sydämestä kuului jo kurpilaistorven\ntoitotuksia, joihin aukealta vastasi lyhyt ja vihlova vihellys. Sitten\nvallitsi täydellinen hiljaisuus, jota vain pöllön kirkaisu kuusen\nlatvasta joskus häiritsi. Jännityksellä odotettiin ensimmäistä petoa ja\ntoivottiin runsasta saalista.\n\nMutta saatiin kuitenkin odottaa kauan, sillä kurpilaiset alkoivat\najonsa niin kaukaa, ettei kuullut edes koirien haukuntaa, koirien,\njotka oli päästetty irti heti toitotusten jälkeen. Jonkin ajan kuluttua\nilmaantui aukeaman kulmaan pieni parvi susia, jotka olivat metsän\nvalppaimpia eläimiä ja yrittivät paeta ajoketjua. Mutta aukealla\nne vainusivat ihmisiä olevan läheisyydessä ja palasivat metsään\netsimään toista tietä. Sitten tuli aukealle pitkä, musta metsäsikojen\njono, joka kaukaa näytti kesyltä sikoparvelta, joka rientää emännän\nkutsusta lättiin syömään. Mutta yht'äkkiä sikajono pysähtyi, vainusi\nja kuunteli, kääntyi takaisin, kuunteli taas, syöksyi sivulle, joutui\nverkkoihin, joista nawrotnikit peloittivat ne pois, lähti taas\nkulkemaan ampujia kohti lähestyen yhä varovaisemmin, kunnes jouset\nraksahtivat ja nuolet suhahtivat. Ensimmäinen veri punasi valkoista,\nlumista maata.\n\nSamassa kajahti hurja karjunta, ja sikaparvi hajaantui kuin salaman\nheittämänä. Muutamat hyökkäsivät sokeasti eteenpäin, toiset\nverkkoihin ja jotkut alkoivat juosta ympäri joko yksittäin tai\nuseampia yhdessä ja sekaantua toisiin eläimiin, joita sillä aikaa\noli tullut metsästä aukealle. Torvien toitotukset kuuluivat nyt\nläheltä, samoin koirien haukunta, vieläpä ihmisäänet, ja koko aukea\nvilisi eläimiä, joita kurpilaiset olivat ajaneet sinne. Sellaista\neläinten runsautta ei saanut nähdä missään muussa naapurimaassa\neikä edes Puolan muissa osissa, joissa ei ollut niin suuria metsiä\nkuin Masoviassa. Ristiritarit, vaikka olivat olleet Liettuassakin,\nihmettelivät metsänriistan paljoutta, varsinkin de Lorche. Hän oli\nollut ruhtinattaren luona liikkumattomana vahdissa ja alkanut jo tuntea\nolonsa ikäväksi ja ruumiinsa kylmäksi rautaisessa haarniskassaan\nja pitää koko metsästystä aivan epäonnistuneena, kun yht'äkkiä\nhänen eteensä alkoi ilmestyä kevytjalkaisia eläimiä, kuten ruskeita\nmetsäkauriita ja hirviä, jotka juoksivat sinne tänne etsien pääsyä\nulos pälkähästä. Ruhtinatar, jonka veri alkoi tästä näystä kuumeta --\nhänhän oli Keistutin tytär --, ampui nuolen toisensa jälkeen tähän\nkirjavaan laumaan huudahtaen ilosta ja innostuksesta joka kerta, kun\nmetsäkauris tai hirvi nousi takajaloilleen kaatuakseen sitten maahan,\nettä lumi tuprusi. Ampuivatpa hovinaisetkin usein, sillä metsästysinto\noli tarttunut kaikkiin paitsi Zbyszkoon, joka nojasi päätään Danusian\npolviin katsoen tytön silmiin. Tyttö puoleksi naureskellen, puoleksi\nhämillään koetti sormillaan sulkea Zbyszkon silmiä, ikäänkuin hän ei\nolisi kestänyt niiden katsetta.\n\nMutta de Lorchen huomion veti puoleensa suuri karhu, joka yht'äkkiä\nsukelsi esiin vitikosta aivan läheltä ampujia. Ruhtinas ampui siihen\nnuolen ja juoksi sitten keihäs kädessä sitä vastaan. Karhu karjui\nhurjasti ja nousi takajaloilleen, mutta ruhtinas lävisti sen kaulan\nniin sukkelasti ja taitavasti, ettei kummankaan henkivartijan tarvinnut\ntarttua kirveisiinsä. Nuori lotringeniläinen ajatteli, että perin\nharvassa hovissa, joissa hän oli matkalla käynyt, lienee miehiä, jotka\nuskaltavat tällaiseen leikkiin, ja että ristiritarikunta varmaankin\nsaisi vielä elää raskaita hetkiä sotiessaan näin uljaita ruhtinaita\nja kansaa vastaan. Hän sai vielä nähdä muiden miesten samalla tavalla\nkaatavan suuria petoja, paljon suurempia ja hurjempia kuin Lotringenin\nja Saksan metsissä. Niin taitavia ja varmoja metsästäjiä herra de\nLorche ei ollut koskaan nähnyt, minkä hän arveli johtuvan siitä, että\nkaikki nämä miehet olivat kasvaneet metsäseudussa lapsuudesta saakka\nja tottuneet käyttämään jousta ja keihästä pienestä pitäen saavuttaen\nsiten suuremman taidon kuin muut.\n\nVihdoin oli aukealla siellä täällä suurten metsäneläinten ruhoja, eikä\nmetsästys ollut vielä päättynyt. Nyt vasta läheni Sen kiinnostavin ja\nsamalla vaarallisin osa, kun metsistä ajetut kymmenkunta metsähärkää\ntuli aukealle. Vaikka ne metsässä tavallisesti oleilivat yksikseen,\nniin nyt ne olivat laumana, eivätkä peloissaan, vaan vihoissaan.\nIkäänkuin varmana tavattomasta voimastaan, joka murtaisi kaikki\nesteet, ne eivät kiirehtineet, mutta maa tömisi niitten painon alla.\nParrakkaita härkiä kulki etunenässä pää alhaalla pysähtyen toisinaan\nkuin miettimään, mihin suuntaan olisi hyökättävä. Niiden suuresta\nkidasta tunkeutui ilmoille kolkko karjunta kuin maanalainen ukkonen,\nhengitys työntyi höyrynä ulos sieraimista ja etujalat lennättivät\nilmaan lunta, samalla kuin ne veristynein silmin etsivät piileskelevää\nvihollista.\n\nNawrotnikit päästivät nyt hurjan huudon, johon sadat äänet voimakkaasti\nmetsästä vastasivat. Torvet toitottivat, pillit vihelsivät ja metsä\nkajahteli kovasti. Samaan aikaan juoksi aukealla hirveän kiukkuisia\nkurpilaisia ajokoiria. Naaraat vasikoineen raivostuivat nyt\nenemmän kuin metsähärät, ja koko lauma hajaantui yli aukean. Muuan\nvaaleanruskea, tavattoman iso metsähärkä juoksi raskaasti ampujia\nkohti, huomasi hevoset puiden välissä parinkymmenen askelen päässä,\npysähtyi, alkoi möristä kovasti ja viskeli sarviaan maata pitkin,\nikäänkuin kiihottaen itseään hyökkäykseen ja taisteluun.\n\nTämän kauhean näyn nähdessään nawrotnikit huusivat entistä hurjemmin,\nmutta ampujain joukosta kuului: \"Ruhtinatar! Ruhtinatar! Pelastakaa\nruhtinatar!\" Zbyszko sieppasi keihäänsä lumesta ja juoksi metsän\nlaitaan, ja hänen jäljessään muutamia liettualaisia, jotka olivat\nvalmiit kaatumaan Keistutin tyttären puolesta. Silloin raksahti\nruhtinattaren jousi ja nuoli lensi suhahtaen pedon niskaan.\n\n-- Sai että tuntuu! -- huudahti hän. -- Ei mene enää mihinkään...\n\nMutta hänen muut sanansa teki pedon kauhea mylvintä kuulumattomiksi.\nHevosetkin nousivat takajaloilleen pelosta. Metsähärkä syöksyi suoraa\npäätä ruhtinattaren hevosta kohti, mutta yhtä nopeasti karkasi\nurhoollinen de Lorche keihäs ojossa päin petoa aivan kuin turnajaisissa.\n\nRitarin keihäs painui härän kaulaan, taipui kaareksi ja meni\nsäpäleiksi, kun suuri sarvikas pää katosi de Lorchen ratsun vatsan\nalle, ja ennen kuin kukaan ehti edes huutaa pelosta, lensivät ratsu ja\nratsastaja ilmaan.\n\nHevonen putosi kyljelleen ja alkoi kuolinkamppailussaan potkia\njaloillaan sotkien ne pahasti omiin sisälmyksiinsä, ja herra de Lorche\njäi hievahtamatta makaamaan hiukan kauemmaksi. Härkä näytti hetken\nepäröivän, jättääkö ne rauhaan ja hyökätä toisten hevosten kimppuun,\nmutta kääntyi uudelleen ensimmäiseen uhriinsa ja runteli sarvillaan de\nLorchen onnettoman jalorotuisen ratsun aivan kamalasti.\n\nMetsästä juoksi sillä välin miehiä pelastamaan vierasmaalaista ritaria.\nZbyszko, jolle kuului ruhtinattaren ja Danusian suojeleminen, innostui\nauttamaan de Lorchea ja syöksi keihäänsä syvälle metsähärän kylkeen.\nMutta kun tämä samassa kääntyi, niin keihäänvarsi meni poikki, ja hän\nlensi päistikkaa lumeen. Härkä yritti pusertaa miestä maata vasten\nhengettömäksi, ja apuun juosseet metsämiehet huusivat: \"Mennyttä\nmiestä! Kuollut!\"\n\nSamassa lähti ruhtinaan luota kaksi rotevaa henkivartijaa juoksemaan\napuun, joka olisi kuitenkin tullut liian myöhään, mutta kaikeksi\nonneksi tshekkiläinen Hlawa, tuo Jagienkan viimeinen lahja Zbyszkolle,\nennätti lyömään leveän kirveensä härän otsaan sarvien väliin.\n\nIsku oli niin voimakas, että peto lysähti kuin salaman lyömänä maahan,\nmutta kaatui Zbyszkon päälle. Henkivartijat vetivät heti pedon suuren\nruhon Zbyszkon päältä pois ja ruhtinatar ja Danusia, jotka olivat\nlaskeutuneet hevosiltaan, juoksivat kauhistuneina haavoittuneen\nnuorukaisen luo.\n\nKalpeana ja kokonaan pedon ja oman verensä tahraamana Zbyszko\nkohottautui hiukan ja yritti nousta ylös, mutta horjui ja painui\npolvilleen saaden sanotuksi vain yhden sanan:\n\n-- Danusia!...\n\nVerta valui hänen suustaan, ja hänen silmissään musteni. Danusia\nkietoi käsivartensa hänen ympärilleen, mutta kun ei voinut pitää\nhäntä pystyssä, niin alkoi huutaa apua. Miehiä juoksi paikalle.\nHaavoittunutta hierottiin lumella ja viiniä kaadettiin suuhun, mutta\napuun juossut ylimetsästäjä Mrokota käski oikaisemaan hänet peitteelle\nja koettamaan pysäyttää verensyöksyä taulalla.\n\n-- Kyllä hän jää eloon, jos vain kylkiluut eikä selkäranka ole\nvioittunut, -- sanoi hän ruhtinattarelle.\n\nToiset hovinaiset hoitivat sillä välin de Lorchea. Metsämiesten\navulla he tutkivat, oliko hänen haarniskassaan härän sarven murtamia\ntai reikiä, mutta sellaisia ei löytynyt. Härkä oli purkanut vihansa\npääasiassa hevoseen, joka makasi kuolleena pahasti raadeltuna, mutta\nherra de Lorche näytti haavoittumattomalta. Nyt hän nähtävästi oli\nputoamisesta pyörryksissä. Kun häneltä riisuttiin kypärä ja kaadettiin\nviiniä suuhun, niin hän avasi silmänsä, toipui ja katseli ihmeissään\nyläpuolellaan hommaavia sieviä naisia sanoen saksaksi:\n\n-- Varmaankin olen nyt paratiisissa ja nuo ovat enkeleitä?\n\nHovinaiset eivät ymmärtäneet saksaa, mutta olivat iloissaan, että hän\ntuli tajuihinsa ja puhui. Metsämiehet nostivat hänet ylös, jolloin hän\nvalitti oikeata kättään. Sitten ritari seisoi jonkin aikaa paikallaan\nnojaten erästä \"enkeliä\" olkapäähän, mutta uskaltamatta astua\npaikoiltaan, sillä hän tunsi jalkansa voimattomiksi. Sitten hän samein\nkatsein silmäili taistelutannerta, huomasi metsähärän suuren ruhon,\nDanusian ja Zbyszkon -- peitteellä kuin kuollut.\n\n-- Tämäkö ritari tuli avukseni? -- kysyi hän. -- Elääkö vielä?...\n\n-- Vaikeasti on haavoittunut, -- vastasi muuan hovimies, joka osasi\nsaksaa.\n\n-- Milloinkaan en tule taistelemaan häntä vastaan, mutta hänen\npuolestaan kylläkin! -- lausui de Lorche.\n\nSamassa tuli ruhtinas kiittämään, että hän oli niin urhoollisesti\nsuojellut ruhtinatarta ja muita naisia vaaralta, kenties pelastanut\nhengenkin, josta hän oli saava paitsi ritaripalkintoja myös suurta\nkunniaa sekä nyt elävien että tulevien sukupolvien keskuudessa.\n\"Näinä veltostuttavina aikoina\", sanoi ruhtinas, \"tapaa yhä harvemmin\ntodellisia ritareja. Olkaa vieraanani mahdollisimman kauan tai jääkää\nkokonaan tänne Masoviaan, jossa te jo olette voittanut suosioni ja\nvoitatte myös muiden kunnioituksen jaloilla töillä.\"\n\nHerra de Lorchen sydän iloitsi suuresti näistä sanoista. Ajatellessaan,\nettä oli suorittanut sellaisen ritariteon ja saanut niin suurta\nkunniaa kaukaisessa Puolassa, josta kerrottiin niin merkillisiä\nasioita länsimailla, hän iloissaan ei enää tuntenut kipua oikeassa\nkäsivarressaan. Hän ymmärsi, että ritari, joka Brabantin tai Burgundin\nhovissa voi kertoa, että on metsästysmatkalla pelastanut Masovian\nruhtinattaren hengen, tulee loistamaan kunniassaan kuin aurinko.\nTällaisten ajatusten vallassa hän olisi heti rientänyt ruhtinattaren\nluo polvistuen vannomaan hänelle uskollista ritaripalvelusta, mutta\nsekä ruhtinatar että Danusia olivat Zbyszkoa hoitamassa. Tämä oli\ntullut hetkeksi tajuihinsa, hymyillyt Danusialle, nostanut kätensä\ntuskasta hiestyneelle otsalleen ja mennyt taas tajuttomaksi. Kokeneet\nmetsästäjät, jotka näkivät hänen kätensä olevan suonenvedontapaisesti\nnyrkissä ja suunsa auki, kuiskasivat toisilleen, ettei siitä enää\nmiestä tule. Mutta vielä kokeneemmat kurpilaiset, joista usealla oli\nkarhunkynnen, metsäsianhampaan tai metsähäränsarven jälkiä, antoivat\ntoiveita sanoen, että nuoren ritarin jokin kylkiluu saattaa olla\nmurskana, mutta selkäranka on ehjä, koska hän muussa tapauksessa ei\nolisi voinut nousta hetkeksikään ylös. Asian laita näyttäytyi olevan\nse, että Zbyszko oli pudonnut lumikinokseen, mikä oli hänet pelastanut,\nsillä lumi oli estänyt petoa murskaamasta hänen rintaansa kokonaan.\n\nPahaksi onneksi ruhtinaan lääkäri, pater Wyszoniek, ei ollut\ntällä kertaa mukana metsästämässä, vaikka muulloin tavallisesti\noli. Tshekkiläinen sai tehtäväkseen ajaa heti hakemaan lääkäriä\nhaavoittuneen luo, jonka kurpilaiset sillä välin kantoivat\nmetsästyslinnaan. Danusia olisi seurannut jalkaisin sairasta, mutta\nruhtinatar ei sallinut, sillä matka oli pitkä ja metsässä oli paljon\nlunta. Hugo de Danveld auttoi tytön satulaan, ja he ratsastivat aivan\nsairasta Zbyszkoa kantavain miesten takana. Kerran Danveld käytti\ntilaisuutta ja sanoi tytölle puoleksi niin hiljaa, että ainoastaan hän\nsen kuuli:\n\n-- Minulla on Ortelsburgissa ihmepalsamia, jota olen saanut eräältä\nerakolta. Kolmessa päivässä luulisin voivani hankkia sitä tänne.\n\n-- Jumala teitä palkitkoon, -- vastasi Danusia.\n\n-- Jumala kirjoittaa jokaisen hyvän työn kirjoihinsa, mutta saanko\nodottaa teiltäkin palkintoa?\n\n-- Millä tavalla minä sitten voisin palkita teitä? Ristiritari ohjasi\nhevosensa lähemmäksi tyttöä sanoakseen jotakin, mutta epäröi, ja vasta\nkotvan kuluttua hän tilaisuuden tullen sanoi:\n\n-- Meidän ritarikunnassamme on paitsi veljiä myös sisaria... Yksi\nheistä tuokoon ihmelääkkeen, ja palkkiosta puhumme myöhemmin.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nPater Wyszoniek tutki Zbyszkon haavat ja totesi, että ainoastaan yksi\nkylkiluu oli murtunut, mutta ensimmäisenä päivänä hän ei kuitenkaan\nuskaltanut vastata parantumisesta, kun ei tiennyt, \"oliko sairaan sydän\nkääntynyt ja maksa irtaantunut\". Myöskin de Lorchea rupesi illalla\nniin heikottamaan, että täytyi mennä vuoteeseen, eikä hän seuraavana\npäivänä voinut liikuttaa kättään tai jalkaansa tuntematta suurta\nkipua jäsenissään. Ruhtinatar, Danusia ja useat hovinaiset hoitivat\nsairaita ja valmistivat heille erilaisia lääkkeitä ja voiteita pater\nWyszoniekin määräyksen mukaan. Mutta Zbyszkon tila oli edelleen huono.\nHän sylki verta, mistä pater Wyszoniek oli kovin huolissaan. Mutta hän\noli kuitenkin tajuissaan, ja kun hän seuraavana päivänä sai Danusialta\nkuulla, kuka oli pelastanut hänen henkensä, hän kutsutti tshekkiläisen\nHlawan luokseen kiittääkseen ja palkitakseen tätä. Tietysti hän ei\nvoinut olla muistamatta, että Jagienka oli lähettänyt Hlawan ja että\nilman Jagienkan hyväntahtoisuutta ei häntä, Zbyszkoakaan olisi enää\nolemassa. Tämä ajatus painosti häntä, sillä hän tunsi, ettei tulisi\nkoskaan palkitsemaan hyvää hyvällä, vaan aiheuttamaan Jagienkalle\nkärsimyksiä ja surua. Tosin hän sanoi itselleen: \"Enhän voi repiä\nitseäni kahtia\", mutta omantunnon pohjalla tuntui kuitenkin olevan\njotakin moitittavaa. Tätä tunnetta Hlawa vielä lisäsi:\n\n-- Minä vannoin Jagienka-neidille kotona, että tulen teitä suojelemaan\nilman mitään palkkiota. Hänelle eikä minulle tulee teidän, hyvä herra,\nolla kiitollinen pelastumisesta.\n\nSiihen Zbyszko ei sanonut mitään, vaan huoahti raskaasti. Hetken\nkuluttua Hlawa jatkoi:\n\n-- Jos te käskette, niin ajan heti Bogdanieciin. Ehkä tahtoisitte nähdä\nvanhan herran, sillä Jumala ties miten tämä teidän sairautenne päättyy.\n\n-- Mitä pater Wyszoniek sanoo minusta? -- kysyi Zbyszko.\n\n-- Hän sanoo, että uuden kuun syntyessä se nähdään mutta siihen on\nvielä neljä päivää aikaa.\n\n-- Siinä tapauksessa sinun ei kannata lähteä, sillä jos minä kuolen\nennen kuin setäni ehtisi tänne tai paranen.\n\n-- Mutta ettekö lähettäisi edes kirjettä Bogdanieciin, jotta saisivat\ntietää, mitä on tapahtunut, ja voisivat lukea rukouksia ja messuja\npuolestanne?... Kyllä Sanderus sen kirjoittaa.\n\n-- Anna minun nyt olla rauhassa, sillä olen heikko... Jos minä kuolen,\nkäännyt sinä takaisin Zgorzeliceen ja kerrot, kuinka kävi. Silloin\nvoivat luettaa messuja sieluni autuudeksi. Ruhtinas antanee haudata\nminut joko tänne tai Ciechanowiin.\n\n-- Joko Ciechanowiin tai Przasnysziin, sillä tänne metsäseuduille\nainoastaan kurpilaiset hautaavat ruumiitaan, joita sudet ulvovat.\nKuulin, että parin päivän päästä ruhtinas palaa hovinsa kanssa\nCiechanowiin ja sitten Varsovaan.\n\n-- Minua ei suinkaan jätettäne tänne yksikseni, -- arveli Zbyszko.\n\nHänen olettamuksensa oli oikea, sillä vielä samana päivänä esitti\nruhtinatar puolisolleen, että saisi jäädä metsästyslinnaan yhdessä\nDanusian ja jonkun hovinaisen sekä pater Wyszoniekin kanssa, joka\nvastusti Zbyszkon siirtämistä edes Przasnysziin. Mutta de Lorche toipui\nparissa, kolmessa päivässä, ja kun hän kuuli, että naiset jäävät,\nniin hänkin jäi saadakseen kotimatkalla suojella heitä \"saraseeneja\"\nvastaan, kuten hän yhä arveli ristiritarien häneen istuttaman\najatustavan mukaisesti.\n\nMutta sillä välin sattui tapaus, joka häiritsi Janusz-ruhtinaan ja\nhänen saksalaisten vieraittensa välisiä hyviä suhteita. Päivää ennen\nhovin lähtöä saapuivat veljet Gottfried ja Rotgier, jotka olivat\ntähän saakka viipyneet Ciechanowissa, ja heidän kanssaan muuan\nherra de Fourcy ja toivat ristiritareille ikäviä tietoja. Muutamat\nulkomaalaiset, jotka olivat olleet komttuurin eli staarostan vieraina\nLubowissa, kuten de Fourcy itse, herrat de Bregow ja Majneger, molemmat\nylhäistä sukua, olivat kuulleet puhuttavan Jurand Spychowilaisesta\nja päättäneet haastaa tämän kuuluisan ritarin otteluun nähdäkseen,\noliko tämä todellakin niin peloittava kuin huudettiin. Komttuuri\ntosin vastusti ajatusta sanoen, että ristiritarien veljeskunnan ja\nMasovian ruhtinaskunnan välillä vallitsi nyt rauha, mutta nähtävästi\ntoivo päästä eroon vaarallisesta naapurista vaikutti sen, että\nkomttuuri katsoi asiaa sormiensa läpi, asettipa aseistettuja huovejaan\nvieraittensa käytettäväksi. Ritarit lähettivät Jurandille haasteen,\njonka tämä heti valmiina hyväksyi, mutta kuitenkin ehdolla, että\nlähettävät aseistetut huovinsa pois ja tulevat mies miestä vastaan\nhänen kahden taistelukumppaninsa luo Preussin ja Spychow'n rajalle.\nKun he eivät kuitenkaan lähettäneet huoveja pois eivätkä peräytyneet\nSpychowin mailta takaisin, niin Jurand hyökkäsi heidän kimppuunsa,\nkaatoi huovit, lävisti herra Majnegerin keihäällä ja otti herra de\nBregowin vangiksi. Herra de Fourcy oli ainoa, joka pääsi pakoon.\nKun tämä oli kolme päivää harhaillut Masovian metsissä ja kuullut\ntervanpolttajilta, että Ciechanowissa oli par'aikaa veljeskunnan\nritareja, niin hän lähti sinne välittääkseen yhdessä näiden kanssa\nruhtinaalle ja pyytääkseen rankaisemaan Jurandia ja vapauttamaan herra\nde Bregowin.\n\nNämä viestit tekivät lyhyeen lopun hyvistä suhteista ruhtinaan ja hänen\nsaksalaisten vieraittensa välillä, sillä eivät ainoastaan vastatulleet\nsaksalaiset ritarikunnan veljet, vaan myöskin Hugo de Danveld ja\nSiegfried de Löwe alkoivat tiukasti kehoittaa ruhtinasta vapauttamaan\nrajat väkivallantekijästä ja rankaisemaan häntä kaikista rikoksista.\nVarsinkin Hugo de Danveld, jolla oli vanhaa kaunaa Jurandia vastaan,\nesiintyi melkein uhkaavasti:\n\n-- Kyllä ritarikuntamme päämestarille tehdään valitus, -- sanoi\nhän, -- ja jollemme saa oikeudenmukaisuutta teidän ruhtinaalliselta\nkorkeudeltanne, niin kyllä päämestari on sellainen mies, joka osaa\noikeutta toteuttaa, vaikka koko Masovia asettuisi sen rosvon taakse.\n\nVaikka ruhtinas Janusz oli luonteeltaan hyväntahtoinen, hän suuttui ja\nsanoi:\n\n-- Millä oikeudella te vaaditte sitä? Jos Jurand olisi ensin hyökännyt\nteidän kimppuunne, polttanut kyliä, ryöstänyt karjoja ja tappanut\nihmisiä, niin minä varmasti vetäisin hänet oikeuteen rangaistavaksi.\nMutta tehän ensin hyökkäsitte hänen kimppuunsa. Teidän komttuurinne\nantoi aseistettuja miehiä hyökkäykseen, ja Jurand?... Hän otti haasteen\nvastaan vaatien vain, että väki lähetettäisiin pois. Kuinka voisin\nrangaista häntä siitä tai edes vetää oikeuteen? Hyökkäsitte vaarallisen\nmiehen kimppuun, jota kaikki pelkäävät, ja veditte itse onnettomuuden\nniskoillenne. Voisinko minä ehkä vaatia, että hän ei puolustautuisi,\nkun hänen kimppuunsa hyökätään?\n\n-- Veljeskunta ei hyökännyt hänen kimppuunsa, vaan vieraat,\nulkomaalaiset ritarit, -- vastasi Hugo.\n\n-- Mutta veljeskunta vastaa vieraistaan, ja sitä paitsi heidän kanssaan\noli Lubawin vartioväkeä.\n\n-- Kuinka komttuuri voisi lähettää vieraansa kuin suden suuhun?\n\n-- Katsokaa, miksi on oikeudenmukaisuus muuttunut teidän suussanne.\nEttekö pelkää suututtavanne Jumalaa verukkeillanne? Mutta ankara\nSiegfried vastasi:\n\n-- Herra de Bregow on vapautettava, sillä hänen sukunsa on tehnyt\nristiritarien veljeskunnalle suuria palveluksia.\n\n-- Ja Majnegerin kuolema on kostettava, -- lisäsi Danveld.\n\nRuhtinas pyyhkäisi hiuksiaan, nousi penkiltä, lähestyi saksalaisia\nuhkaavan näköisenä, mutta samassa nähtävästi muisti, että he olivat\nhänen vieraitaan, ja hillitsi itseään laskien kätensä Siegfriedin\nolkapäälle ja sanoi tälle:\n\n-- Kuulkaa, hyvä ritari ja staarosta: teidän viitassanne on ristin\nkuva, vastatkaa siis tämän ristin nimessä, oliko Jurand oikeassa vai\neikö?\n\n-- Herra de Bregow on vapautettava, -- vastasi staarosta. Seurasi\nhetken hiljaisuus. Sitten ruhtinas jatkoi:\n\n-- Jumala antakoon minulle kärsivällisyyttä!\n\nSiegfried alkoi puhua pitempään terävästi kuin miekalla pistellen:\n\n-- Se vääryys, joka on kohdannut meitä vieraidemme persoonassa, on\nuusi valituksen syy. Niin kauan kuin ristiritarien veljeskunta on\nollut olemassa, ei koskaan Palestiinassa, Siebenbürgenissä tai edes\npakanallisessa Liettuassa ole yksi mies aiheuttanut meille niin paljon\npahaa kuin se Spychowin rosvo. Teidän ruhtinaallinen korkeutenne! Me\npyydämme oikeutta ja rangaistusta ei yhden vaan tuhannen vääryyden\ntähden, ei yhden, vaan viidenkymmenen sodan vuoksi, ei yhden kerran\nvuodatetun veren, vaan vuosikausia toistuneiden rikosten takia, jotka\nkaikki ovat niin julkeita, että taivaan tulen pitäisi polttaa poroksi\nse pahuuden ja väkivallan jumalaton pesä. Turhaan olemme valittaneet ja\npyytäneet oikeutta. Meille ei ole koskaan annettu hyvitystä! Ruhtinas\nJanusz pudisti päätään ja vastasi:\n\n-- Muistakaa! Entisaikaan ristiritarit vierailivat Spychowissa, eikä\nJurand ollut vihollisenne, ennen kuin hänen rakas puolisonsa menetti\nhenkensä teidän hirttoköydessänne. Mutta kuinka monta kertaa te itse\nolettekaan hyökänneet hänen kimppuunsa haluten saada hänet hengiltä,\nkuten tälläkin kertaa? Ja kuinka monta kertaa olettekaan vaaniskelleet\nhänen miehiään ja häntä itseään tiheiköissä ja tienvierustoilla? Hän\non hyökännyt myöskin teidän puolellenne, se on totta, sillä hän on\ntahtonut kostaa teille, mutta kuinka monet kerrat teidän puoleltanne\nonkaan hyökätty Masovian rauhallisten asukkaiden kimppuun ryöstäen ja\npolttaen ja surmaten miehiä, naisia ja lapsia? Ja kun minä valitin\nasiasta veljeskunnan suurmestarille, niin sain vastaukseksi vain:\n\"Tavallisia rajakahakoita! Jättäkää minut rauhaan!\" Teidän ei pitäisi\nsyyttää, sillä muistattehan, että vangitsitte kerran minut omalla\nmaallani ja aseettomana rauhan aikana, ja jollette olisi pelännyt\nKrakovassa olevaa kuningasta, niin minä kenties vielä tänä päivänä\nistuisin teidän tyrmässänne, jollen olisi kuollut. Sillä tavalla te\npalkitsitte minulle, jonka esi-isät ovat teidän hyväntekijöitänne.\nJättäkää te nyt minut rauhaan, sillä teidän ei tule puhua\noikeudenmukaisuudesta!\n\nRistiritarit katsoivat toisiinsa kärsimättömästi, sillä heitä hävetti,\nkun ruhtinas puhui de Fourcyn kuullen Zlotoryjan luona sattuneista\ntapahtumista. Tehdäkseen lopun keskustelusta tästä asiasta Hugo de\nDanveld sanoi:\n\n-- Siellä sattui kyllä erehdys, jonka me korjasimme vapaasta\ntahdostamme emmekä pelosta kuninkaan edessä, mutta rajakahakoista\nei meidän suurmestarimme tosiaan voi vastata, sillä rajaseudut ovat\nkaikkialla maailmassa kovin levottomia.\n\n-- Nyt te sen tunnustatte itse ja vaaditte siitä huolimatta\nrangaistusta Jurandille. Mitä te oikeastaan tahdotte?\n\n-- Oikeudenmukaisuutta ja rangaistusta. Ruhtinas puristi jäntereisiä\nnyrkkejään ja toisti:\n\n-- Suokoon Jumala minulle kärsivällisyyttä!\n\n-- Pyytäisin huomaamaan, -- sanoi Danveld, -- että meidän hurjapäät\nahdistavat ainoastaan maallikoita, jotka sitä paitsi eivät ole\nsaksalaisia, mutta teidän alamaisenne nostavat kätensä saksalaista\nristiritarikuntaa ja veljeskuntaa vastaan, mikä on synti itse\nVapahtajaakin vastaan.\n\n-- Kuulehan, mies! -- huusi ruhtinas. -- Älä tee pilkkaa Jumalasta,\njota et kuitenkaan petä! Ruhtinas ravisti ristiritaria olkapäistä aika\nlailla. Tämä pelästyi ja jatkoi sävyisämmin: -- Jos on totta, että\nvieraat ensin haastoivat Jurandin eivätkä lähettäneet väkeään pois,\nniin en voi heidän tekoaan hyväksyä. Mutta ottiko Jurand todellakin\nhaasteen vastaan? Hän katsoi de Fourcyyn ja koetti silmineen antaa\nhuomaamattomasti merkin, että tämä kieltäisi, mutta joko sitten de\nFourcy ei voinut tai ei tahtonut kieltää, koska vastasi:\n\n-- Jurand tahtoi, että me olisimme lähettäneet väkemme pois ja\ntaistelleet kolmisin heitä kolmea vastaan.\n\n-- Oletteko varma?\n\n-- Kautta kunniani! Minä ja Bregow suostuimme, mutta Majneger\nkieltäytyi.\n\n-- Herra staarosta! -- keskeytti ruhtinas. -- Kyllä te tiedätte\nparemmin kuin kukaan, että Jurand ei kieltäytynyt haasteesta! Ja sitten\nruhtinas kääntyi kaikkien puoleen:\n\n-- Jos joku teistä haluaa haastaa Jurandin kaksintaisteluun joko\nratsain tai jalan, niin minä annan siihen suostumukseni. Jos hän joko\nkaatuu tai joutuu vangiksi, niin herra Bregow pääsee vapaaksi ilman\nlunastussummaa. Älkää pyytäkö minulta enempää.\n\nSeurasi syvä hiljaisuus. Hugo de Danveld ja Siegfried de Löwe, veli\nRotgier ja veli Gottfried tunsivat liian hyvin tuon kauhean Spychowin\nritarin, jotta yksikään heistä olisi uskaltanut kamppailuun hänen\nkanssaan elämästä ja kuolemasta. Ehkä pitkämatkainen de Lorche tai de\nFourcy olisivat uskaltaneet ajatella haastetta, mutta edellinen ei\nollut läsnä ja de, Fourcyn mielessä oli Jurand vielä siksi hyvin, että\nsanoi epäselvästi mutisten:\n\n-- Kerran olen hänet nähnyt enkä tahdo nähdä toistamiseen.\n\nSiegfried de Löwe puolestaan sanoi:\n\n-- Ristiritarilla ei ole oikeutta kaksintaisteluun muuten kuin\nsuurmestarin ja marsalkan luvalla, mutta mehän emme pyydä lupaa\nkaksintaisteluun, vaan de Bregowin vapauttamista ja Jurandin\nrankaisemista kuolemalla.\n\n-- Te ette sanele tämän maan lakeja.\n\n-- Tähän saakka olemme kärsivällisesti sietäneet Jurandin raskasta\nnaapuruutta, mutta suurmestari tulee kyllä hankkimaan meille hyvityksen.\n\n-- Mitä suurmestarilla tai teillä on sanomista Masoviassa?\n\n-- Suurmestarin takana ovat saksalaiset ja Rooman keisari.\n\n-- Ja minun takanani Puolan kuningas, jolla on enemmän maata ja väkeä.\n\n-- Haastaako teidän ruhtinaallinen korkeutenne ehkä sotaa ristiritarien\nveljeskunnan kanssa?\n\n-- Jos sitä tahtoisin, niin en odottaisi teitä Masoviassa, vaan\nlähtisin teidän luoksenne, mutta älkää turhaan uhatko, sillä en pelkää.\n\n-- Mitä vastaamme suurmestarille?\n\n-- Teidän suurmestarinne ei ole kysynyt. Sanokaa, mitä haluatte.\n\n-- Siinä tapauksessa me itse pidämme huolen rangaistuksesta ja kostosta.\n\nRuhtinas ojensi kätensä ja pui nyrkkiään aivan ristiritarin nenän\nedessä.\n\n-- Varokaa! -- tiuskaisi hän vihasta sähisten. -- Varokaa! Minä\nolen antanut suostumukseni Jurandin haastamiseen, mutta jos teidän\nristiritarijoukkonne tunkeutuu maahani, niin silloin te ette enää ole\nvieraitani, vaan vankejani.\n\nRuhtinaan kärsivällisyys oli nähtävästi lopussa, sillä hän viskasi\nlakkinsa pöytään ja meni ulos paiskaten oven perässään kiinni.\nRistiritarit kalpenivat kiukusta, ja herra de Fourcy katsoi heihin\nymmällään.\n\n-- Entä mitä nyt? -- kysyi ensimmäisenä veli Rotgier. Hugo de Danveld\nloikkasi de Fourcyn luo melkein kädet nyrkissä.\n\n-- Miksi sanoit, että te ensiksi haastoitte Jurandin?\n\n-- Se oli totta.\n\n-- Olisihan voinut valehdella!\n\n-- Minä olen tullut tänne ottelemaan enkä valehtelemaan.\n\n-- Kyllä se oli ottelua sen Jurandin kanssa!\n\n-- Kas, kun et painunut pakoon aina Ortelsburgiin saakka?\n\n-- Pax! -- keskeytti de Löwe. -- Tämä ritari on veljeskunnan vieras.\n\n-- Yhdentekevää, mitä hän sanoi, -- arveli veli Gottfried. -- Ilman\ntutkintoa ei Jurandia olisi kuitenkaan rangaistu, ja tutkinnossa olisi\nasian oikea laita tullut ilmi.\n\n-- Entä mitä nyt teemme? -- toisti veli Rotgier.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus, ja sen jälkeen ankara Siegfried de Löwe\npuuttui puheeseen:\n\n-- Meidän täytyy kerta kaikkiaan tehdä siitä verikoirasta loppu ja\nvapauttaa de Bregow. Me yhdistämme Ortelsburgin, Insburgin ja Lubawin\nvarusväet, kutsumme aatelisia Kulmista apuun ja hyökkäämme Jurandin\nniskaan. Mutta tästä on tosiaan tehtävä loppu!\n\nDanweld, joka oli huomaavainen, rypisti otsaansa ja sanoi:\n\n-- Ilman suurmestarin lupaa se on mahdotonta...\n\n-- Jos onnistumme, niin kyllä suurmestari meitä ylistää! -- sanoi veli\nGottfried.\n\n-- Mutta jos emme onnistu? Jos ruhtinas lähtee liikkeelle miehistöineen\nja hyökkää kimppuumme?\n\n-- Hänen ja ristiritarikunnan välillä on rauha. Ei hän hyökkää.\n\n-- Niin, on rauha, mutta me alamme hyökkäyksen. Meidän joukkomme eivät\nriitä masovialaisia vastaan.\n\n-- Kyllä suurmestari tulee auttamaan, ja syttyy sota. Danveld tuumi\ntaas ja rypisteli otsaansa.\n\n-- Ei, ei! -- sanoi hän. -- Jos onnistumme, niin suurmestari\niloitsee... ja me pääsemme ilman rangaistusta. Mutta jos emme onnistu,\nniin ristiritarikunta ei julista sotaa ruhtinaalle... Siihen tarvitaan\ntoinen suurmestari... Ruhtinaan takana on Puolan kuningas, ja häntä\ntämä suurmestari pelkää.\n\n-- Mutta otimmehan Dobrzynin. Emme siis pelkää Krakovaa.\n\n-- Oli tekosyitä... Opolski... Olimme ottavinamme sen pantiksi.\n\nDanveld katseli ympärilleen ja sanoi hiljaa:\n\n-- Kuulin Marienburgissa, että jos he uhkaavat sodalla, niin jätämme\nDobrzynin takaisin määrätystä summasta.\n\n-- Oivoi sentään! -- huudahti veli Rotgier. -- Olisipa täällä nyt\njoukossamme Markwart Salzbach eli Schomberg, niin kyllä keino\nkeksittäisiin! Schomberg tukehdutti Witoldin lapsen, ja mitä hän siitä\nsai? Ei mitään! Meiltä puuttuu miehiä, jotka keksivät keinoja...\n\nDanveld mietti pitkän aikaa. Yht'äkkiä hänen naamansa kirkastui, ja hän\npyyhki tapansa mukaan paksuja, kosteita huuliaan kätensä selkään.\n\n-- Siunattu olkoon se hetki, -- sanoi hän, -- jolloin te, hurskas veli,\nmainitsitte urhoollisen veli Schombergin nimen.\n\n-- Kuinka niin? Oletteko keksinyt jotakin? -- kysyi de Löwe.\n\n-- Sanokaa pian! -- huudahtivat veljet Rotgier ja Gottfried.\n\n-- Kuulkaa! -- sanoi Hugo. -- Jurandilla on täällä tytär, ainoa\nlapsensa, joka on hänen silmäteränsä.\n\n-- Niin, niin, tiedämme kyllä. Ruhtinatar Anna Danuta pitää kovin\nhänestä.\n\n-- Siis kuulkaa. Jos me ryöstämme tämän tytön, niin Jurand antaisi\nheti Bregowin ja kaikki vankinsa, itsensä, vieläpä Spychowin\nkaupanpäällisiksi!\n\n-- Voi pyhä Bonifacius, tapettu Dochumissa! -- vuodatti veli Gottfried\ntunteitaan. -- Niinpä tosiaan!\n\nSitten he vaikenivat, ikäänkuin pelästyen yrityksen vaikeutta ja\njulkeutta. Mutta pian veli Rotgier kääntyi de Löwen puoleen:\n\n-- Mitä te kokenut ja viisas mies tästä sanotte?\n\n-- Sanon, että asiaa kannattaa harkita.\n\n-- Mutta ruhtinatar rakastaa tyttöä kuin omaansa, -- sanoi veli\nRotgier. -- Ajatelkaa, mikä häly siitä nousisi!\n\nHugo de Danveld rupesi nauramaan:\n\n-- Sanoitte itse, että Schomberg kuristi Witoldin lapsen eikä saanut\nminkäänlaista rangaistusta. Hälinää syntyy kyllä, mutta jos me\nlähetämme Jurandin kahleissa suurmestarille, niin saamme pikemmin\npalkinnon kuin rangaistuksen.\n\n-- Tietysti, -- virkkoi de Löwe. -- Ja aika on nyt sopiva. Ruhtinas\nlähtee täältä, ja Anna Danuta jää muutamain hovin naisten kanssa.\nMutta hyökkäys ruhtinaallisen linnan kimppuun rauhan aikana on\nsangen arveluttavaa. Sitten tulee taas käymään niinkuin Zlotoryjan\njälkeen: valituksia kaikille kuninkaille ja paaville ritarikunnan\nväkivaltaisuuksista. Kirottu Jagiello alkaa uhata, ja suurmestari...\nniin, te tunnette hänet: ottaa kaikki, mitä irti saa, mutta ei ryhdy\nsotaan Jagielloa vastaan... Ja koko Masovia ja Puola nousevat vastaamme.\n\n-- Mutta Jurandin luut vaalenevat sillä välin hirsipuussa, -- vastasi\nveli Hugo. -- Kuka muuten on sanonut, että tyttö olisi ryöstettävä\ntäältä?\n\n-- Eihän se käy päinsä Ciechanowissa, missä paitsi aatelisia on\nkolmesataa jousimiestä.\n\n-- Ei. Mutta eikö Jurand voi tulla sairaaksi ja lähettää noutamaan\ntyttöä? Silloin ei ruhtinatar kiellä häntä matkustamasta. Jos tyttö\nkatoaa matkalla, niin kuka sanoo teille tai minulle: \"Sinä olet\nryöstänyt Danusia Jurandownan.\"\n\n-- Hm! Mutta tehkää nyt sitten Jurand sairaaksi ja kutsumaan tytärtään,\n-- sanoi de Löwe hermostuneesti.\n\nDanveld naurahti voitokkaasti ja virkkoi:\n\n-- Minulla on tiedossani kultaseppä, joka potkittiin Marienburgista\npois varkauksien tähden ja muutti Ortelsburgiin. Hän osaa jäljitellä\nvaikka minkälaisia sinettejä. Minulla on myöskin masovialaisrotuisia\nalamaisia. Ettekö jo huomaa, mitä tarkoitan?\n\n-- Huomaan! -- huudahti veli Gottfried iloissaan.\n\nJa veli Rotgier ojensi kätensä korkeuksia kohti ja sanoi:\n\n-- Jumala suokoon sinulle kaikkea hyvää, hurskas veljeni, sillä\nSchomberg ei olisi keksinyt tämän parempaa keinoa.\n\nSitten hän sulki silmänsä, ikäänkuin olisi koettanut katsoa jonnekin\nkauas.\n\n-- Minä näen,-sanoi hän sitten, -- kuinka Jurand riippuu köysi kaulassa\nDanzigiin johtavan portin edustalla Marienburgissa ja kuinka meidän\nsotamiehemme potkivat häntä.\n\n-- Ja tytöstä tulee veljeskunnan sisar, -- lisäsi Hugo de Danveld\npyyhkäisten paksuja huuliaan.\n\n-- Palatkaamme nyt Ortelsburgiin mahdollisimman pian, -- kehoitti veli\nSiegfried de Löwe.\n\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nEnnen lähtöä neljä ritarikunnan veljeä ja de Fourcy tulivat\nhyvästelemään ruhtinasta ja ruhtinatarta. Hyvästijättö ei ollut\nsuinkaan ystävällistä, mutta vanhan puolalaisen tavan mukaan ruhtinas,\njoka ei tahtonut päästää vieraita lähtemään tyhjin käsin, lahjoitti\nkullekin heistä näädännahan ja hopearahan. Nämä vastaanottivat\nlahjansa ilomielin vakuuttaen, että kun he ovat myöskin munkkeja ja\novat antaneet aikanaan köyhyyteen velvoittavan lupauksensa, niin he\naikovat jakaa lahjansa köyhille ja samalla kehoittaa näitä rukoilemaan\nruhtinaalle terveyttä, menestystä ja autuutta. Masovialaiset\nnaureskelivat partaansa kuullessaan näin tekopyhiä sanoja, sillä\nhe tiesivät hyvin, että ristiritarit olivat tavattoman ahnaita ja\nepärehellisiä. Masoviassa tunnettiin yleisesti sananparsi: \"Hilleri\nhaisee, ristiritari valehtelee\". Ruhtinas kohautti vain olkapäitään\nheidän kiitospuheilleen, ja kun vieraat olivat lähteneet, niin hän\nsanoi taivaaseen menonsa olevan yhtä hankalaa kuin kravun kulku, jos\nristiritarit saisivat hänen tulevaisuutensa määrätä.\n\nSillä välin oli Hugo de Danveld lähestynyt Danusiaa ja laskenut kätensä\nhänen päänsä päälle sanoen:\n\n-- Meitä on käsketty palkitsemaan paha hyvällä ja rakastamaan myöskin\nvihollisiamme, sen tähden lähetän teille tänne sisaren tuomaan sitä\nerakon ihmeellistä palsamia.\n\n-- Kuinka voin kiittää teitä, hyvä herra? -- vastasi Danusia.\n\n-- Olkaa veljeskunnan ja ristiritarien ystävätär!\n\nKun de Fourcy oli kuullut tämän keskustelun ja huomannut tytön\nihmeteltävän kauneuden, niin hän kysyi myöhemmin matkalla:\n\n-- Kuka oli se hovineitonen, jonka kanssa puhuitte juuri ennen\nlähtöämme?\n\n-- Jurandin tytär, -- vastasi ristiritari. Herra de Fourcy hämmästyi:\n\n-- Sekö, jonka aiotte ryöstää?\n\n-- Sama! Ja kun tyttö on meidän, on Jurandkin meidän.\n\n-- Ei ole kaikki pahasta, vaikka on Jurandista. Sellaista vankia olisi\nhauska vartioida.\n\n-- Luuletteko, että olisi helpompi sotia tytärtä kuin isää vastaan.\n\n-- Ajattelen, kuten tekin. Isä on veljeskunnan vihollinen, mutta\ntyttärelle te puhuitte hunajalla höystettyjä sanoja ja lupasitte\npäällepäätteeksi palsamia.\n\nHugo de Danveld näki parhaaksi puhdistautua:\n\n-- Niin, minä lupasin hänelle palsamia sitä nuorta ritaria varten, jota\nmetsähärän sarvet haavoittivat ja jonka kanssa tyttö on kihloissa.\nJos tytön ryöstöstä tullaan syyttämään meitä, niin sanomme, ettemme\nole voineet hänelle edes ajatella mitään pahaa, koska kristillisestä\nlaupeudesta lähetimme hänelle lääkettäkin.\n\n-- Se on hyvin ajateltu, -- sanoi de Löwe. -- Mutta meidän on saatava\njoku täysin luotettava henkilö matkaan.\n\n-- Lähetän erään hurskaan naisen, joka on hyvin kiintynyt\nritarikuntaan, ja sanon hänelle, että pitäköön silmänsä ja korvansa\nauki. Kun sitten meidän miehemme tulevat muka Jurandin nimessä, niin on\nymmärtämys jo olemassa...\n\n-- Mutta sellaisia miehiä on vaikea löytää.\n\n-- Ei ole. Meillä on rahvaan keskuudessa puolan kielen taitoisia, ja\nkaupungissa on sellaisia, jotka ovat pahojen töittensä tähden paenneet\nMasoviasta peläten rangaistusta. Ne ovat tosin pahantekijöitä, mutta\novat tukalan asemansa tähden valmiita mihin hyvänsä. Lupaan heille\nhyvän palkinnon, jos onnistuvat, mutta köydenpään, jolleivät onnistuisi.\n\n-- Entä jos pettävät meidät?\n\n-- Sitä eivät tee, sillä Masoviassakin odottaa heitä jokaista teili\ntai hirsipuu. Mutta meidän on hankittava heille sellainen puku, että\ntosiaankin näyttävät Jurandin miehiltä, ja kirje, jossa on Jurandin\nsinetti, mikä on pääasia.\n\n-- Asiaa on hyvin harkittava ja kaikki mahdollisuudet otettava\nhuomioon, -- sanoi veli Rotgier. -- Entä, jos Jurand sattuisi olemaan\nruhtinaan luona asioilla, vaikkapa sen viime kahakan johdosta.\n\n-- Ne miehet, jotka minä valitsen, ovat tarpeeksi viekkaita ja\ntietävät, että jos Jurand heidät tapaa, on hirsipuu edessä.\n\n-- Mutta voivathan he muutenkin joutua pidätetyiksi.\n\n-- Silloin me kiellämme kirjeen ja miehet omiksemme. Kuka voisi\ntodistaa, että juuri me olemme heidät lähettäneet? Muuten: jos ryöstö\nei onnistu, ei synny hälinääkään, ja jos jotkut pahantekijät menettävät\nhenkensä, ei siitä ole vahinkoa veljeskunnalle.\n\nVeli Gottfried, nuorin heistä, virkkoi:\n\n-- Minä en ymmärrä teidän politiikkaanne enkä pelkoanne. Mutta jos\ntyttö kerran on käsissämme, niin täytyyhän meidän lähettää joku\nJurandin luo sanomaan: \"Tyttäresi on meillä. Jos tahdot, että hänet\nvapautetaan, niin tuo Bregow ja itsesi tänne...\" Silloinhan kaikki\nsaavat tietää, että me olemme ryöstäneet tytön.\n\n-- Se on totta! -- sanoi herra de Fourcy, jota koko juttu ei\nmiellyttänyt. -- Miksi yrittää salata sitä, mikä tulee varmasti ilmi?\nHugo de Danveld alkoi nauraa ja kysyi veli Gottfriedilta:\n\n-- Kauanko olette jo kantanut valkoista viittaa?\n\n-- Lähes kuusi vuotta.\n\n-- Kun vielä kuusi vuotta on kulunut, tulette paremmin ymmärtämään,\nmiten veljeskunnan asioita on hoidettava. Jurand tuntee meidät paremmin\nkuin te. Lähetämme hänelle tämän tervehdyksen: \"Tyttäresi on veli\nSchombergin hoidossa. Jos sanallakaan hiiskut asiasta, niin muista\nWitoldin lasta...\"\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten de Bregow pääsee vapaaksi, ja veljeskunta vapautuu Jurandista.\n\n-- Niin juuri! -- huusi veli Rotgier. -- Kaikki on niin viisaasti\najateltu, että Jumala on velvollinen siunaamaan yrityksemme.\n\n-- Jumala siunaa jokaisen teon, joka tarkoittaa veljeskunnan parasta,\n-- lausui Siegfried de Löwe juhlallisen synkästi.\n\nHe ajoivat eteenpäin vaieten. Parin tai kolmen nuolenkantaman päässä\nheidän edellään ajoi heidän palvelusväkensä tietä tallaten, sillä yöllä\noli satanut lunta runsaanpuoleisesti. Sää oli pilvinen, mutta niin\nlämmin, että hevoset höyrysivät. Variksia lensi rääkkyen puunlatvojen\nyli.\n\nHerra de Fourcy ajoi jonkin matkaa ristiritarien takana vaipuneena\nsyviin mietteisiin. Hän oli ennenkin ollut ristiritarien\nvieraana sekä Marienburgissa että muualla ja saanut nauttia\nheidän vieraanvaraisuuttaan. Äskettäin hän oli päättänyt liittyä\nveljeskuntaan. Kun hän yhdessä rikkaan de Bregowin kanssa oli\ntullut Lubawiin, niin hän oli kuullut Puhuttavan Jurandista ja\nsaanut sanomattoman halun otella miehen kanssa, joka oli kaikkien\nristiritarien kauhuna. Voittamattoman Majnegerin tulo oli\njouduttanut suunnitelman toteutumista. Jurandista kerrotut julmuudet\nolivat vaikuttaneet sen, että he eivät lähettäneet väkeään pois\nottelupaikalta. Nähtävästi Jurand oli silloin luullut ryöstöretken\nolevan tiedossa ja tehnyt tuhoisan tekonsa, josta de Fourcy muisti\nmonta hirvittävää yksityiskohtaa, samoin kuin pakonsakin päiviltä.\nMutta vaikka taistelu ja sitä seuranneet kärsimykset olivatkin ensin\ntehneet de Fourcysta miehen, joka ensimmäisenä oli valmis kostamaan\nJurandille, niin heräsi hänessä nyt epäilys ristiritarien suhteen.\nHän oli kuullut heidän keskustelunsa ja hämmästynyt varsinkin Hugo de\nDanveldin sanoista, niin kristillinen veli kuin tämä olikin olevinaan.\nHerra de Fourcy oli ollut siksi kauan ristiritarien keskuudessa,\nettä oli huomannut näiden olevan aivan toisenlaisia kuin Saksassa ja\nlänsimailla luultiin. Mutta Marienburgissa hän oli sentään tullut\ntuntemaan joitakin oikeamielisiäkin ritareja, jotka valittivat\nomien veljien tapainturmelusta, kurittomuutta, irstailua. Hän oli\nnähnyt urhoollisiakin ristiritareja, esimerkiksi Wilnon edustalla ja\nerinäisissä kaksintaisteluissa, josta syystä nämä hänen seuralaisensa\nnyt ja heidän mielipiteensä ja ehdotuksensa tuntuivat sellaisilta, että\njokaisen ritarillisen miehen täytyisi vetäytyä niistä pois. Vihdoin hän\nrupesi vakavasti harkitsemaan, saattoiko hän lainkaan olla mukana niin\nkehnossa pelissä.\n\nJos olisi ollut kysymyksessä vain tytön ryöstäminen ja vaihtaminen\nhänen hyvään ystäväänsä Bregowiin, niin hän olisi sen ehkä hyväksynyt,\nvaikka Danusian kauneus liikuttikin kovasti hänen sydäntään. Hänellä ei\nmyöskään olisi ollut mitään sitä vastaan, että olisi joutunut tyttöä\nvartioimaan, mutta hän ei ollut varma siitä, että tyttö olisi päässyt\nhänen vallastaan samanlaisena kuin oli tullut. Ristiritareilla näytti\nkuitenkin olevan jotakin aivan toista mielessä. He eivät tahtoneet\nsaada käsiinsä ainoastaan Bregowia, vaan myöskin Jurandin sanomalla\nvapauttavansa tytön, mutta aikoivat nähtävästi siten pettää ja murhata\nJurandin samoin kuin mahdollisesti tytönkin, jotta voisivat salata\npetoksen ja rikoksen. \"He aikovat pettää molemmat ja murhata molemmat,\n-- ajatteli de Fourcy, -- ja kuitenkin he ovat ristin palvelijoita,\njoiden pitäisi kunnian ja omantunnon mukaisesti elää.\" Ja hän alkoi\ninhota ristiritarien häpeällistä aikomustakin. Mutta saadakseen\nvarmuuden asiasta hän ajoi Danveldin viereen ja kysyi:\n\n-- Jos Jurand antautuu teidän käsiinne, niin päästättekö tytön vapaaksi?\n\n-- Jos me vapauttaisimme tytön, saisi koko maailma tietää, että\nryöstimme hänet, -- vastasi Danveld.\n\n-- Entä mitä aiotte sitten tehdä tytölle?\n\nDanveld kumartui kysyjän puoleen, ja hänen paksut huulensa vetäytyivät\nhymyyn paljastaen hänen madonsyömät hampaansa:\n\n-- Mitä te oikein kysytte? Sitäkö, mitä teemme hänelle sitä ennen, mitä\nsen jälkeen...?\n\nHerra de Fourcy saikin tietää, mitä tahtoi, vaikeni, kävi sisäistä\ntaisteluaan ja ojentautui sitten satulassaan sanoen niin selvästi, että\nkaikki veljet sen kuulivat:\n\n-- Hurskas veljemme Ulrich von Jungingen, joka on kaikkien\nritarikuntien esikuva ja ylpeys, sanoi kerran minulle näin:\n\"Marienburgin vanhimpain joukossa voit vielä tavata sellaisia ritareja,\njotka ovat ristin arvoisia, mutta ne, jotka oleskelevat lähempänä\nrajaa, tuottavat veljeskunnalle vain häpeätä.\"\n\n-- Kaikkihan olemme syntisiä, mutta me palvelemme Herraamme kuitenkin,\n-- vastasi Danveld.\n\n-- Missä on ritarikunnianne? Häpeällisin teoin ei Jumalaa palvella,\njos te nimittäin todella luulette Vapahtajaa palvelevanne? Tietäkää,\nettä minä en osallistu teidän suunnitelmaanne enkä anna teidänkään sitä\ntoteuttaa.\n\n-- Mitä ette anna?...\n\n-- En anna tehdä rikosta, petosta, häpeällistä tekoa.\n\n-- Millä tavalla voitte estää meitä? Kahakassa Jurandin kanssa\nmenetitte miehenne ja kuormanne. Nyt ei teillä ole muuta neuvoa kuin\nelää veljeskuntamme armoilla, sillä muuten kuolette nälkään. Sitä\npaitsi: te olette yksin, meitä on neljä. Millä ihmeen tavalla te\ntosiaan voisitte estää meitä?\n\n-- Voinhan palata Ciechanowiin ja varoittaa ruhtinasta, -- vastasi de\nFourcy. -- Voinpa kertoa koko maailmalle aikomuksistanne.\n\nRistiritarit silmäilivät toisiaan. Danveld katsoi pitkään ja kysyvästi\nde Löween ja kääntyi sitten taas de Fourcyn puoleen sanoen:\n\n-- Teidän esi-isänne palvelivat jo veljeskunnassa ja tekin aiotte\nliittyä siihen, mutta me emme ota siihen pettureita.\n\n-- Enkä minä tahdo palvella yhdessä petturien kanssa.\n\n-- Varokaa täyttämästä uhkaustanne, sillä ristiritarikunta voi\nrangaista muitakin kuin omia veljiään...\n\nHerra de Fourcy, jota nämä sanat kiukuttivat, veti miekkansa, pani\nvasemman kätensä sen terälle ja piti oikealla kahvasta lausuen:\n\n-- Tämän ristinmuotoisen aseen edessä ja minun suojeluspyhimyksen!\npyhän Dionysiuksen pään kautta sekä oman ritarikunniani nimessä minä\nvannon, että tulen varoittamaan Masovian ruhtinasta ja ritarikunnan\nsuurmestaria.\n\nHugo de Danveld katsoi taas kysyvästi de Löween, joka sulki silmänsä\nikään kuin merkiksi, että suostui johonkin. Silloin Danveld alkoi\nomituisen synkeällä äänellä:\n\n-- Pyhä Dionysius saattoi kantaa kainalossaan katkaistua päätään, mutta\nkun teidän kerran putoaa...\n\n-- Uhkaatteko minua? -- keskeytti de Fourcy.\n\n-- En, minä vain tapan teidät! -- vastasi Danveld.\n\nJa Danveld pisti tikarinsa ritarin kylkeen sellaisella voimalla,\nettä se painui kahvaan saakka. Haavoitettu huusi kauheasti ja yritti\ntoisella kädellään omaa miekkaansa, mutta se putosi maahan. Samassa\nmuut kolme kristillisen veljeskunnan jäsentä alkoivat armotta pistää\npitkämatkaista ritaria kaulaan, rintaan, vatsaan, kunnes onneton putosi\nhevoselta.\n\nSeurasi hiljaisuus. De Fourcy, jossa oli toistakymmentä haavaa, makasi\nverissään lumella, värisi ja raapi suonenvedontapaisesti sormillaan\nlunta. Lyijynraskaan taivaankannen alla lensi rääkyviä variksia.\n\n-- Eihän väki nähnyt? -- sanoi päämurhaaja hengästyneellä äänellä.\n\n-- Ei. He ovat näkymättömissä, -- vastasi Löwe.\n\n-- Tästä saamme syyn uuteen valitukseen, kun levitämme tietoa, että\nmasovialaiset ritarit hyökkäsivät kimppuumme ja tappoivat toverimme.\nHuudamme niin kovasti, että kuuluu aina Marienburgiin saakka, että\nruhtinas Janusz antaa tappaa vieraitaan... Selitämme, että ruhtinas ei\nottanut huomioon valituksiamme Jurandia vastaan, vaan antoi murhata\nyhden valittajista.\n\nDe Fourcy oli viimeisissä kuolinkamppailuissaan kääntynyt selälleen\nja makasi nyt liikkumattomana verinen vaahto suupielessä. Hänen\nsammuneissa, avonaisissa silmissään oli kauhistuttava ilme. Veli\nRotgier katsoi häneen ja sanoi:\n\n-- Huomatkaa, hurskaat veljet, kuinka Jumala rankaisee pelkkää petoksen\najattelemistakin.\n\n-- Mitä teimme, sen teimme veljeskuntamme hyväksi, -- vastasi\nGottfried. -- Kiitetty olkoon...\n\nHän vaikeni äkkiä, sillä tienkäänteeseen ilmaantui täyttä laukkaa ajava\nratsumies. Hugo de Danveld huudahti hätäisesti:\n\n-- Ken tuo lieneekin, hänen on kuoltava.\n\nMutta de Löwe, vaikka olikin veljistä vanhin, oli tarkkanäköinen ja\nsanoi:\n\n-- Minä tunnen tulijan. Se on sama mies, joka kaatoi metsähärän\nkirveellään... Niin, hän se on!\n\nSillä välin tshekkiläinen Hlawa oli pysähtynyt noin kymmenen askelen\npäähän veljistä. Hän huomasi kuolleen verissään lumella, hevosen ilman\nratsumiestä, ja hämmästys levisi hänen kasvoilleen. Mutta hän koetti\nsalata hämmästystään, kääntyi ristiritarien puoleen niinkuin mitään ei\nolisi tapahtunut ja sanoi:\n\n-- Tervehdin teitä, urhoolliset ritarit!\n\n-- Tunsimme sinut, -- vastasi Danveld. -- Meillekö asiaa?\n\n-- Minut lähetti ritari Zbyszko Bogdaniecista, sama, joka vaikeasti\nhaavoittui metsähärkää vastaan kamppaillessaan eikä sen tähden voinut\nitse saapua. Olen hänen asemiehensä.\n\n-- Entä mitä asiaa meille?\n\n-- Koska olette loukanneet Jurand Spychowilaisen ritarikunniaa\nja haukkuneet häntä kuin koirat unohtaen rehellisen ritarin\nvelvollisuudet, niin isäntäni lähettää sellaiset terveiset, että sen,\njoka panee pahakseen nämä sanat, hän haastaa kaksintaisteluun joko\nratsain tai jalan ja tulee ottelemaan, minne haluatte, heti kun Jumalan\narmosta paranee nykyisestä sairaudestaan.\n\n-- Sano terveisiä herrallesi, että ristiritarit Vapahtajan nimen\ntähden sietävät herjauksen ja että eivät voi ilman suurmestarin eli\nsuurmarsalkan lupaa ottaa haastetta vastaan, jota lupaa he tulevat\ntiedustelemaan Marienburgista.\n\nTshekkiläinen Hlawa silmäili taas de Fourcyn ruumista, sillä hänen\nasiansa koski oikeastaan vainajaa. Zbyszkokin tiesi, etteivät\nristiritarit saaneet kaksintaistella ilman lupaa, mutta kuultuaan, että\nheidän joukossaan oli yksi maallinen ritari, hän oli päättänyt haastaa\nvaikka tämän saavuttaakseen paremmin Jurandin suosion. Mutta nyt makasi\nsama maallinen ritari siinä kuin teuras neljän hengellisen ritarin\nedessä.\n\nHlawa ei ollut selvillä siitä, mitä oli tapahtunut, mutta kun hän\nlapsesta saakka oli tottunut seikkailuihin, niin hän vainusi nyt\nvaaraa. Hän huomioi ihmeekseen, että Danveld puhuessaan lähestyi häntä\nhiljalleen ja että toiset alkoivat siirtyä hänen ympärilleen, ikään\nkuin olisivat tahtoneet huomaamatta piirittää hänet. Tästä syystä hän\npäätti olla varuillaan, varsinkin kun oli kiireessä lähtenyt ilman\naseita ajamaan.\n\nDanveld oli nyt aivan vieressä ja puhui edelleen:\n\n-- Minä lupasin herrallesi erästä parantavaa palsamia, mutta hän\nnäkyy palkitsevan pahasti minun hyväntahtoisuuteni. Se on muuten\npuolalaisille luonteenomaista... mutta koska hän on par'aikaa sairas ja\nsaattaa ehkä piankin joutua Jumalan eteen vastaamaan teoistaan, niin\nsano hänelle...\n\nDanveld pani vasemman kätensä Hlawan olkapäälle:\n\n-- Niin, sano hänelle, hyvä mies, että... näin täällä vastattiin!...\n\nSamassa silmänräpäyksessä vilahti tikari asemiehen kurkun edessä, mutta\nennenkuin Danveld ennätti iskeä, oli Hlawa, joka oli tarkasti seurannut\njokaista liikettä, rautakourin tarttunut hänen ranteeseensa ja\nvääntänyt sitä, että rutisi. Vasta sitten, kun Danveld kirkui tuskasta\nkauheasti, päästi Hlawa otteensa ja kannusti hevostaan. Ja ennen kuin\ntoiset ennättivät sulkea tshekkiläiseltä tien, hän lähti kuin nuoli\nlentoon.\n\nVeljet Rotgier ja Gottfried karahuttivat Hlawan perään mutta kääntyivät\npian takaisin kuullessaan Danveldin vihlovat tuskanhuudot. Veli de Löwe\nkoetti häntä hoidella. Danveldin kasvot olivat sinisenkalpeat, ja hän\nhuusi niin kovasti, että kuormia edelläpäin melkoisen matkan päässä\najavat rengit pysäyttivät hevosensa.\n\n-- Mikä teitä vaivaa? -- kysyivät Rotgier ja Gottfried. Mutta de Löwe\nkäski heitä heti ajamaan kuormien luo ja tuomaan yhden niistä tänne,\nsillä näytti siltä, ettei Danveld mitenkään voisi istua satulassa. Pian\nalkoi hänen otsaltaan valua kylmää hikeä ja hän meni tajuttomaksi.\n\nKun kuormavaunut tulivat, niin ritari laskettiin sen oljille, ja matkaa\nrajalle jatkettiin. De Löwe joudutti kulkua, sillä, hän ymmärsi, että\nkaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ei sopinut tuhlata aikaa. Hän\nistuutui Danveldin viereen ja hieroi toisinaan lumella hänen kasvojaan\nkoettaen saada pyörtynyttä tajuihin, mutta turhaan.\n\nVasta rajan läheisyydessä Danveld avasi silmänsä ja alkoi ihmetellen\nkatsella ympärilleen.\n\n-- Miten laitanne on? -- kysyi Löwe.\n\n-- En tunne tuskaa, mutta en tunne myöskään kättä, -- vastasi Danveld.\n\n-- Se on puutunut, ja siksi kai tuskakin mennyt. Mutta lämpimässä\nhuoneessa se voi palata. Kiitä Jumalaa, että on hetkeksikin helpottanut.\n\nRotgier ja Gottfried ajoivat kuormavaunujen viereen.\n\n-- Se oli onnettomuus, -- sanoi edellinen. -- Mitä nyt teemme?\n\n-- Sanomme, että asemies tappoi de Fourcyn, -- vastasi Danveld heikolla\näänellä.\n\n-- He ovat tehneet taas rikoksen, mutta tällä kertaa on syyllinen\ntiedossa, -- lisäsi Rotgier.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nTshekkiläinen Hlawa ajoi täyttä laukkaa metsästyslinnaan, tapasi\nruhtinaan vielä siellä ja kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut. Onneksi\nolivat useat hovimiehet nähneet, että Hlawa oli lähtenyt ilman aseita.\nEräs heistä oli leikillään vielä huutanutkin, että ottaisi terästä\nmukaan, muuten saksalaiset hänestä hengen kynivät. Mutta peläten\nviivytystä ja sitä, että saksalaiset silloin voisivat ennättää rajan\nyli, Hlawa, aseettomana niinkuin oli, hyppäsi hevosen selkään ja\npoistui.\n\nNämä todisteet poistivat ruhtinaan mielestä kaikki epäilykset siitä,\nkuka voisi olla de Fourcyn murhaaja, ja hän suuttui niin kovasti, että\naikoi ensin lähettää miehensä vangitsemaan ristiritarit ja sitten\npassittaa heidät kahleissa suurmestarin luo. Mutta pian hän kuitenkin\nhuomasi, ettei heitä enää saavutettaisi ennen rajaa, ja virkkoi:\n\n-- Lähetän kuitenkin suurmestarille kirjeen, jotta hän saa tietää, mitä\nhe täällä ovat tehneet. Veljeskunnan asiat ovat huonolla kannalla,\nsillä ennen siinä vallitsi ankara kuri, mutta nykyään jokainen\nkomttuuri tekee mitä haluaa.\n\nSitten hän vaipui ajatuksiinsa, mutta kotvan kuluttua sanoi taas\nhovimiehilleen:\n\n-- En tosiaan keksi syytä, jonka perusteella he tappoivat vieraansa,\nja jollei Zbyszkon apumies olisi ollut siellä aivan aseettomana, niin\nepäilisin häntä.\n\n-- Mutta miksi hän olisi tappanut ritarin, jota ei ennen ole nähnyt?\n-- arveli pater Wyszoniek. -- Ja vaikka hän olisi ollut aseistettukin,\nniin kuinka hän yksin olisi voinut hyökätä viiden kimppuun, vieläpä\nnäiden aseistetun palvelusväenkin kimppuun?\n\n-- Se on totta, -- vastasi ruhtinas. -- Vieras on luultavasti\nriitaantunut heidän kanssaan, ehkei hän suostunut valehtelemaan niin\npaljon kuin he tahtoivat, sillä minäkin huomasin täällä, että he\niskivät hänelle silmää, jotta hän sanoisi Jurandin ensin alkaneen...\nYlimetsästäjä Mrokota sanoi puolestaan:\n\n-- Aika poika, tuo Hlawa, jos todella väänsi sen vietävän Danveldin\nkäden kelvottomaksi.\n\n-- Kyllä hän väittää kuulleensa, -- vastasi ruhtinas, -- kuinka\nluut rutisivat. Ja siitäkin päättäen, mitä mies metsässä teki, se\non hyvin mahdollista! Sekä isäntä että asemies ovat todella miesten\nmiehiä. Jollei Zbyszkoa olisi ollut, olisi metsähärkä syöksynyt\nhevosten kimppuun. Lotringenilaista ja Zbyszkoa ruhtinatar saa kiittää\npelastuksestaan.\n\n-- Niin, kyllä se on kova poika! -- vahvisti pater Wyszoniek. -- Niinpä\nnytkin, mies on henkihieverissä, mutta puolustaa Jurandia ja vaatii\nritareja otteluun... Juuri sellainen vävy on Jurandille tarpeen.\n\n-- Toisin Jurand Krakovassa ajatteli, mutta nyt minäkin luulisin hänen\nsuostuvan, -- arveli ruhtinas.\n\n-- Jumala suokoon! -- puuttui puheeseen ruhtinatar, joka oli tullut\nhuoneeseen ja kuullut keskustelun lopun. -- Jos Zbyszko vain paranee,\nei Jurand voi enää kieltää. Mutta meidänkin tulee palkita Zbyszkoa.\n\n-- Paras palkinto on Danusia, ja luulen, että kun kerran naiset ovat\nottaneet ajaakseen asian onnelliseen loppuun, niin silloin ei enää\nJurandkaan sille mitään mahda.\n\n-- Enkö olekin oikeassa tarttuessani asiaan? -- kysyi ruhtinatar.\n-- Jos Zbyszko olisi huikentelevainen, en sanoisi mitään, mutta\nuskollisempaa nuorukaista ei ole maailmassa. Eikä Danusiaa\nuskollisempaa tyttöäkään ole. Tämä ei poistu askeltakaan sairasvuoteen\nluota, ja potilas hymyilee hoitajattarelle tuimimmissakin tuskissaan.\nIhan kyyneliä silmistä vierii, kun heitä katselee! Sellainen rakkaus on\navun arvoista, sillä iloitseehan itse Jumalan äiti maallisesta onnesta.\n\n-- Jos se on Jumalan tahto, -- sanoi ruhtinas, -- niin kyllä siinä on\nonni myötä. Mutta totta on sekin, että sen tytön vuoksi Zbyszko oli\nvähällä menettää päänsä, ja nyt metsähärkä häntä taas rusikoi.\n\n-- Älä sano, että \"tytön vuoksi\"! -- huudahti ruhtinatar vilkkaasti. --\nDanusiahan hänet Krakovassa pelasti eikä kukaan muu.\n\n-- Se on totta. Mutta jollei Danusiaa olisi ollut, ei Zbyszko olisi\nhyökännyt Lichtensteinin kimppuun eikä myöskään niin hanakasti\nheittäytynyt de Lorchen avuksi. Mitä palkintoon tulee, niin molemmilla,\nkuten sanottu, on oikeus sellaiseen, mutta ajattelen asiaa tarkemmin,\nkun olemme tulleet takaisin Ciechanowiin.\n\n-- Mikään ei ilahduttaisi Zbyszkoa yhtä paljon kuin ritarivyö ja\nkultakannukset.\n\nRuhtinas hymyili hyväntahtoisesti.\n\n-- Vieköön siis tyttö ne hänelle, -- sanoi hän. -- Ja kun nuorukainen\non parantunut, niin pidämme huolen siitä, että asiaankuuluvat ja\ntavanomaiset juhlallisuudet suoritetaan. No niin, antakoon Danusia heti\nhänelle nämä merkit, sillä pikainen ilo paras parannus!\n\nRuhtinatar syleili kiitokseksi puolisoaan, joka yhä hymyili ja vihdoin\nsanoi:\n\n-- Se oli hyvä ehdotus! Pyhä henki ei näy kitsastelleen Järkeä\nnaisiltakaan. Kutsuhan tyttö tänne.\n\n-- Danusia! Danusia! -- huusi ruhtinatar.\n\nHetkisen kuluttua Danusia ilmaantuikin sivukamarin oveen silmät\nvalvomisesta punertavina ja käsissä höyryävä puurokulho, jonka\neräs vanha palvelijatar oli juuri hänelle antanut vietäväksi pater\nWyszoniekille, jotta tämä hautoisi sillä Zbyszkon ruhjoutumia.\n\n-- Tulehan tänne, tyttöseni! -- sanoi ruhtinas Janusz. -- Pane kulho\nsyrjään ja tule tänne.\n\nKun Danusia lähestyi hiukan arkaillen ruhtinasta, joka aina herätti\ntytössä jonkin verran pelkoa, niin hän veti ystävällisesti Danusian\npuoleensa ja sanoi tytön poskia silittäen:\n\n-- Sinun taitaa olla nyt hyvin ikävä, lapsukainen?\n\n-- Niin on, -- vastasi Danusia.\n\nJa kun tytöllä oli suru sydämessä ja kyynelet helpossa, niin hän\nhyrähti itkuun, mutta hyvin hissukseen, jottei saisi ruhtinasta\npahoille mielin.\n\n-- Miksi itket? -- kysyi tämä.\n\n-- Kun Zbyszko on sairas, -- vastasi tyttö hieroen silmiään.\n\n-- Älä sure, kyllä hän paranee. Eikö niin, isä Wyszoniek?\n\n-- Jos Jumala tahtoo, niin hän on lähempänä häitä kuin hautajaisia, --\nvastasi hyväsydäminen pater Wyszoniek.\n\nJa ruhtinas jatkoi:\n\n-- Odota. Minä annan sinulle nyt lääkkeen, joka ainakin lievittää,\nellei kerrassaan paranna.\n\n-- Ovatko ristiritarit lähettäneet palsamin? -- innostui tyttö.\n\n-- Ristiritarien palsamilla voit voidella koiriasi, mutta ei ritaria,\njota rakastat. Minä annan sinulle aivan muuta. Sitten ruhtinas huusi\nhovimiehille:\n\n-- Tuokaa minulle kamarista kannukset ja vyö! Kun hänelle oli ne\nannettu, hän sanoi Danusialle:\n\n-- Ota nämä, anna ne Zbyszkolle ja sano, että hän nyt on täysi ritari.\nJos hän kuolee, hän on Jumalan edessä miles cinctus, jollei, niin loput\nsuoritetaan Ciechanowissa tai Varsovassa.\n\nDanusia kiersi ilosta käsivartensa ruhtinaan polvien ympäri, otti\nsitten ritaritunnukset toiseen ja puurokulhon toiseen käteen ja riensi\nhuoneeseen, jossa Zbyszko makasi. Ruhtinatar tahtoi nähdä heidän ilonsa\nja lähti tytön jälkeen.\n\nZbyszko oli sairas, vieläpä pahasti, mutta nähdessään Danusian hän\nkäänsi kalpeat kasvonsa tyttöön ja hymyili kysyen:\n\n-- Eikö Hlawa ole tullut, marjaseni?\n\n-- Mitäpä nyt Hlawasta, -- sanoi Danusia, -- kun minulla on sinulle\nparempi uutinen! Ruhtinas on tehnyt sinusta ritarin, ja nämä hän\nlähetti sinulle.\n\nDanusia laski vyön ja kultaiset kannukset Zbyszkon eteen. Ilosta ja\nhämmästyksestä sairaan kalpeille poskille kohosi lämmin puna, ja hän\nkatsoi milloin Danusiaan, milloin ritaritunnuksiin. Sitten hän sulki\nsilmänsä ja sanoi moneen kertaan:\n\n-- Kuinka hän teki minusta täyden ritarin?\n\nKun ruhtinatar samassa astui sisään, kohosi hän hiukan vuoteessa\nkiittääkseen tätä, sillä hän oli heti arvannut, ketä hänen oli tästä\nonnesta kiittäminen. Hän pyysi anteeksi, ettei voinut polvistua.\nMutta ruhtinatar käski pysymään rauhallisena ja auttoi Danusian\nkanssa sairasta pitkälleen. Sillä välin olivat ruhtinas Janusz, pater\nWyszoniek ja ylimetsästäjä Mrokota sekä vielä jotkut hovimiehet tulleet\nhuoneeseen. Ruhtinas antoi kaukaa merkin kädellään, että Zbyszko\npysyisi liikkumatta, ja istuutui vuoteen viereen sanoen:\n\n-- Älköön kukaan ihmetelkö, että urhoollisia ja jaloja tekoja\npalkitaan, sillä jos hyve jätettäisiin palkinnotta, niin pahe kulkisi\nympäri maailmaa ilman rangaistusta. Koska et ole säästänyt elämääsi,\nvaan uhraamalla terveytesi pelastit meidät suuresta surusta, niin\nannamme sinulle ritarivyön, joka olkoon sinulle kunniaksi ja maineeksi\nmaailmalla.\n\n-- Armollinen ruhtinas, -- vastasi Zbyszko, -- jos minulla! olisi\nkymmenen elämää, en säästäisi sittenkään...\n\nMutta sairas ei voinut lopettaa lausetta osaksi liikutuksesta, osaksi\nsiksi, että ruhtinatar pani kätensä hänen suulleen, sillä pater\nWyszoniek ei sallinut potilaan puhua.\n\n-- Minä olen varma, -- jatkoi ruhtinas, -- että sinä tiedät ritarin\nvelvollisuudet ja tulet ne täyttämään. Palvele myös Vapahtajaamme,\nmutta taistele helvetin valtiaita vastaan. Tämän maailman voidellulle\ntulee sinun olla uskollinen, epäoikeutettua sotaa sinun on vältettävä\nja viattomuutta sinun on puolustettava, mihin Kristus sinua pyhine\nkärsimyksineen auttakoon!\n\n-- Amen! -- sanoi pater Wyszoniek.\n\nRuhtinas nousi, teki ristinmerkin Zbyszkolle ja lisäsi:\n\n-- Mutta kun tulet terveeksi, niin aja Ciechanowiin, jonne minä kutsun\nmyöskin Jurandin.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nKolme päivää myöhemmin saapui ristiritarien veljeskunnasta sisar\ntuomaan erakon palsamia, ja hänen kanssaan Ortelsburgin jousimiesten\nkapteeni, joka jätti ruhtinaalle neljän veljen allekirjoittaman ja\nsitä paitsi Danveldin sinetillä varustetun kirjeen, jossa ristiritarit\nhuusivat taivasta ja maata todistamaan niitä vääryyksiä, joita he\nmuka kärsivät Masoviassa, ja vaativat rangaistusta \"rakkaan toverin\nja vieraan\" murhaajalle. Danveld oli kirjeeseen liittänyt oman\nvalittelunsa, jossa hän samalla kertaa sekä nöyrin että uhkaavin\nsanoin vaati vahingonkorvausta kärsimästään ruumiinvammasta ja\nkuolemanrangaistusta tshekkiläiselle asemiehelle. Ruhtinas repi kirjeen\nkapteenin silmäin edessä, heitti palaset hänen jalkoihinsa ja sanoi:\n\n-- Suurmestari lähetti tänne nuo roistot minua lepyttämään, mutta\nne ovat vain herättäneet minussa vihaa. Sano heille, että he ovat\nitse murhanneet vieraansa ja että aikoivat murhata tshekkiläisen\nasemiehenkin... Minä tulen tästä kirjoittamaan suurmestarille ja\nsanomaan, että hänen on valittava toiset lähettiläät, jos hän toivoo,\nettä minä sodan mahdollisesti syttyessä hänen ja Krakovan kuninkaan\nvälillä en tulisi asettumaan kummankaan puolelle.\n\n-- Armollinen herra, -- sanoi kapteeni, -- onko tämä se vastaus, joka\nminun on annettava mahtaville ja hurskaille veljille?\n\n-- Jollei tämä riitä, niin sano lisäksi, että he ovat suuria konnia\neivätkä kunnon ritareja.\n\nJa siihen puheillaolo päättyi. Kapteeni lähti takaisin, ja samana\npäivänä ruhtinas palasi Ciechanowiin. Vain \"sisar\" palsamineen jäi,\nmutta varovainen pater Wyszoniek ei tahtonut sitä käyttää, kun sairas\nnukkui hyvin ja oli kuumeeton. Heti ruhtinaan lähdön jälkeen sisar\nlähetti erään palvelijattarensa takaisin Ortelsburgiin noutamaan\nuutta lääkettä, \"sisiliskon munia\", jotka hänen vakuutuksensa mukaan\nsaattoivat herättää kuolleenkin henkiin. Sillä välin sisar kuljeskeli\nhuoneissa hiljakseen ja nöyrästi puettuna maalliseen pukuun, mutta\nhiukan nunnamaisesti. Jo ensimmäisenä päivänä hän lahjoitti Danusialle\nJerikon ruusun ja toisena, kun Danusia Zbyszkon nukkuessa istui yksin\nruokasalissa, hiipi hänen luokseen ja sanoi:\n\n-- Jumala teitä siunatkoon, pikku neiti. Näin viime yönä unta, että\nkaksi ritaria tuli käyden teitä kohti kovassa lumipyryssä. Toinen\nennätti edelle ja kiersi valkean viittansa ympärillenne, mutta toinen\nsanoi: \"Näen vain lunta enkä häntä missään\", ja kääntyi takaisin.\n\nDanusia, jota nukutti, avasi heti uteliaana siniset silmänsä ja kysyi:\n\n-- Mitä se merkitsee?\n\n-- Se merkitsee, että se, joka teitä enemmän rakastaa, saa teidät\nomakseen.\n\n-- Se on Zbyszko! -- huudahti tyttö.\n\n-- Sitä en tiedä, sillä en nähnyt kasvoja, mutta valkoisen viitan näin.\nSitten heräsin, sillä Herra Jeesus lähettää joka yö särkyä jalkoihini,\nja toinen käteni on aivan hervoton.\n\n-- Eikö teidän palsaminne ole auttanut?\n\n-- Ei ole, hyvä neiti, sillä särky on rangaistukseksi eräästä raskaasta\nsynnistäni. Saanko kertoa siitä?\n\nDanusia nyökäytti päätään, ja sisar jatkoi:\n\n-- Ristiritarikunnan veljeskunnassa on myös sisaria, jotka ovat\nvelvollisia palvelemaan veljeskuntaa sen sääntöjen mukaisesti, vaikka\nnaisina eivät ole antaneet lupausta, kun voivat olla naimisissakin.\nNainen, jota sellainen armo ja kunnia kohtaa, saa hurskaan suutelon\nveljeltä ja ritarilta merkiksi, että siitä saakka on palveleva\nveljeskuntaa teoin ja sanoin. Oh, pikku neiti, minuakin oli sellainen\narmo kohtaava, mutta syntisessä sokeudessani minä sen sijaan, että\nolisin kiitollisesti ottanut sen vastaan, tein raskaan synnin ja vedin\nJumalan vihat päälleni.\n\n-- Mitä teitte sitten?\n\n-- Veli Danveld tuli luokseni ja antoi minulle veljeskuntasuutelon,\nmutta kun luulin, että hän teki sen vain kevytmielisyydestä minua\nkohtaan, niin nostin jumalattoman käteni; häntä vastaan...\n\nSisar alkoi lyödä rintaansa ja hokea:\n\n-- Jumala, ole armollinen minulle syntiselle.\n\n-- Entä mitä sitten? -- kysyi Danusia.\n\n-- Käteni tuli hervottomaksi, ja siitä saakka olen ollut vaivainen.\nOlin nuori ja typerä, en tiennyt, ja kuitenkin rangaistus kohtasi\nminua. Jos nainen luulisikin, että veljeskunnan ritari tekee jotakin\npahaa hänelle, niin antakoon Jumalan tuomita älköönkä asettuko\nvastustamaan, sillä se, joka nousee veljeskuntaa tai ristiritaria\nvastaan, joutuu Jumalan vihan alaiseksi.\n\nDanusia kuunteli tuskallisesti ja inhoten. Sisar alkoi huokailla ja\njatkoi sitten valituksiaan.\n\n-- En ole vielä vanha, -- sanoi hän, -- tuskin 30 vuotta, mutta\nrangaistessaan minua Jumala otti nuorekkuuteni ja kauneuteni.\n\n-- Jollei kätenne olisi tuollainen, -- vastasi Danusia, -- niin ei\nteillä olisi mitään valittamista. Seurasi hiljaisuus. Mutta yht'äkkiä\nsisar näytti muistaneen jotakin ja virkkoi:\n\n-- Se ritari, jonka unessa näin kiertävän valkoisen viittansa\nympärillenne suojaksi lunta vastaan, oli ehkä ristiritari, sillä\nheillähän on valkoinen viitta.\n\n-- En minä välitä ristiritareista enkä heidän valkoisesta viitastaan,\n-- vastasi tyttö.\n\nMutta pater Wyszoniek katkaisi heidän keskustelunsa.\n\n-- Kiitä Jumalaa ja mene Zbyszkon luo! -- sanoi hän. -- Potilas heräsi\nja tahtoo syödä. On jo paljon parempi.\n\nZbyszko oli todellakin parempi, ja pater Wyszoniek oli jo melkein\nvarma hänen parantumisestaan. Mutta silloin sattui odottamaton tapaus,\njoka kumosi kaikki laskelmat ja toiveet. Jurandilta toi viestintuoja\nruhtinattarelle kirjeen, jossa oli pahoja ja kauheita uutisia. Osa\nJurandin Spychowia oli palanut poroksi ja hän itse oli pelastustyön\naikana loukkaantunut pahasti, kun palava hirsi oli iskenyt häntä. Pater\nKaleb, joka kirjoitti kirjeen Jurandin puolesta, sanoi hänen vielä\nvoivan parantua, mutta hyvin luultavaa on, että hänen ainoa terve\nsilmänsä palosta ja kipinöistä pahasti kärsittyään tulee sokenemaan.\n\nTästä syystä Jurand kirjeessä pyysi tytärtään tulemaan heti Spychowiin,\nkoska tahtoo vielä nähdä hänet, ennen kuin pimeys hänet peittää.\nHän tiedoitti myös, että tytär tulisi jäämään hänen luokseen, sillä\njos kerran sokeilla kerjäläisillä on taluttajansa, niin miksi hänen\ntäytyisi olla ilman tätä ainoaa lohdutusta ja kuolla vieraiden ihmisten\nympäröimänä? Kirjeessä oli myös nöyrät kiitokset ruhtinattarelle, joka\noli hoivannut tyttöä kuin omaa tytärtä, ja lopuksi Jurand lupasi käydä\nvielä kerran Varsovassa ja polvistua ruhtinattaren jalkojen juureen,\nvaikkapa tulisi sokeaksikin, ja pyysi häntä myöhemmin tulevaisuudessa\nsuojelemaan Danusiaa.\n\nRuhtinatar, jolle pater Wyszoniek luki kirjeen, ei saanut ensin\nsanaakaan sanotuksi. Hän oli toivonut, että Jurand tultuaan seuraavien\njuhlien aikana tyttärensä luo, olisi saatu suostumaan Zbyszkon ja\nDanusian häiden pitoon. Mutta tämä kirje ei ainoastaan murskannut hänen\nsuunnitelmaansa, vaan vei häneltä myös Danusian, jota hän rakasti kuin\nomaa lastaan. Kenties Jurand tulisi nyt naittamaan tyttärensä jollekin\nnaapurille saadakseen loppuikänsä viettää omaisten seurassa. Zbyszkon\nmatkaa Spychowiin ei vielä voinut edes ajatella, sillä hän oli siksi\nsairas, ja kuka olisi voinut sanoa, miten hänet siellä otettaisiin\nvastaan? Ruhtinatarhan tiesi, että Jurand oli ehdottomasti kieltäytynyt\nantamasta suostumustaan tyttärensä avioliittoon Zbyszkon kanssa ja\nsanonut tekevänsä sen vastedeskin jonkin salaisen syyn perusteella.\nHuolissaan ruhtinatar käski kutsua luokseen vanhemman lähetin, jotta\nsaisi tarkemmin kuulla onnettomuudesta Spychowissa ja jotakin ehkä\nJurandin aikeistakin.\n\nRuhtinatar hämmästyi, kun hänen käskystään huoneeseen astui aivan\nouto mies eikä vanha Tolima, Jurandin asemies, joka tavallisesti\ntoimitteli Jurandin asioita. Mutta tuntematon selitti, että Tolima\noli pahasti haavoittunut viime taistelussa saksalaisia vastaan ja oli\nkuolemaisillaan. Myöskin Jurand oli hyvin sairas ja pyysi tytärtään\ntulemaan mahdollisimman pian, ennen kuin ehkä menettäisi näkönsä.\nLähetti pyysi, että tyttö annettaisiin hänen mukaansa heti, jotta hän\nsaisi palata, kun hevoset vain ovat jonkin verran levähtäneet, mutta\nsiihen ruhtinatar ei suostunut, sillä päivä oli jo siksi pitkälle\nkulunut. Sitä paitsi olisi niin nopea ero ollut Zbyzkolle, Danusialle\nja hänelle itselleenkin liian rasittava.\n\nZbyszko tiesi jo kaikki ja makasi kuin pyörryksissä. Kun ruhtinatar\nastui huoneeseen hänen luokseen vääntäen tuskissaan käsiään ja sanoen:\n\"Ei ole muuta keinoa, sillä onhan hän tytön isä\", niin Zbyszko toisti\nkuin kaiku: \"Ei ole muuta keinoa...\" ja sulki silmänsä, ikään kuin\nihminen, joka toivoo että kuolema hänet korjaisi.\n\nMutta kuolema ei tullut, vaikka hänen rintansa täyttyi yhä\nkatkerammista tunteista ja aivonsa yhä synkemmistä ajatuksista.\nZbyszko ymmärsi samoin kuin ruhtinatarkin, että kun Danusia kerran\non tullut Spychowiin, on hän mennyttä miestä. Muutamia päiviä sitten\nsaadessaan hyväntahtoiselta ruhtinaalta kultakannukset ja ritarivyön\nhän luuli piankin parantuvansa päästäkseen ottelemaan ristiritarien\nkanssa, mutta nyt hän oli menettänyt kaiken toivonsa, sillä Danusian\nmenetys veisi mukanaan elämänhalun ja taistelutarmon. Ilman Danusiaa\noli päivä vaihtuva toiseen yhä ikävämmin, tuska ja kipu oli kasvava\nja ympäriltä oli aurinkoinen olo katoava. Kuinka lohduttavaa olikaan\nollut saada monta kertaa päivässä kysyä: \"Rakastatko minua?\" ja nähdä\ntytön peittävän hymyilevät silmänsä kädellään tai kumartuvan alas ja\nsanovan: \"Ketä sitten?\" Nyt jäisi vain sairaus ja tuska jäljelle ja\nonni poistuisi iäksi.\n\nKyynelet kimalsivat Zbyszkon silmissä ja vierähtivät poskille. Hän\nkääntyi ruhtinattareen päin ja kuiskasi:\n\n-- Armollinen rouva, minusta tuntuu, etten saa enää koskaan tavata\nDanusiaa.\n\nJa murtunein mielin ruhtinatar vastasi:\n\n-- Eipä olisi enää ihmeellistä, jos sinä murheeseen menehtyisit. Mutta\nJumala on armelias.\n\nLohduttaakseen sairasta hän kuitenkin hetken kuluttua lisäsi:\n\n-- Mutta jos Jurand kuolee ennen sinua, tulee ruhtinaasta ja minusta\nDanusian holhoojat, ja silloin me annamme sinulle tytön.\n\n-- Hänkö kuolisi! -- vastasi Zbyszko.\n\nMutta yht'äkkiä ikään kuin uuden ajatuksen innostuttamana sairas nousi\nvuoteessaan istumaan ja sanoi muuttuneella äänellä:\n\n-- Armollinen rouva...\n\nMutta hänet keskeytti sisäänjuokseva Danusia, joka itkien vaikeroi jo\nkynnykseltä:\n\n-- Sinähän tiedät, Zbyszko!... Kuinka säälin isäkultaa, kuinka säälin\nsinua, raukkaa!...\n\nKun tyttö oli tullut vuoteen luo, kiersi Zbyszko kätensä hänen\nympärilleen ja alkoi puhua:\n\n-- Kuinka voin elää ilman sinua? Mutta nyt ei auta suru eikä itku,\neipä itse kuolemakaan, sillä vaikka hautani ruohottuisi, niin sieluni\nei sinua unohtaisi, ei edes Herran Jeesuksen hovissa eikä Isän Jumalan\nsuurissa saleissa... Ei keinoa, ei apua, sanotaan, mutta keino on\nkeksittävä, sillä ilman sinua en voi elää! Jäseniäni särkee, enkä voi\npolvistua armollisen rouvan eteen, mutta pyydä sinä auttamaan meitä.\n\nDanusia heittäytyi ruhtinattaren eteen, kiersi käsivartensa hänen\nympärilleen ja kätki kasvonsa hänen hameensa poimuihin. Ruhtinatar\nkatsoi Zbyszkoon syvää myötätuntoa, mutta myös ihmetystä ilmaisevin\nsilmäyksin.\n\n-- Kuinka minä voisin teitä auttaa? -- kysyi hän. -- Jollen anna lapsen\nmatkustaa sairaan isänsä luo, vihastuu Jumala minuun.\n\nZbyszko, joka oli vielä istunut vuoteessaan, painui takaisin\npäänalukselle ja makasi hetken aikaa liikkumatta, sillä hänen henkeään\nahdisti. Mutta sitten hän siirsi kätensä rinnalleen ristiin kuin\nrukoillakseen.\n\n-- Lepää hetkinen, -- kehoitti ruhtinatar, -- ja sano sitten, mitä\noikein tahdot, ja sinä, Danusia, nouse.\n\n-- Älä nouse, vaan rukoile yhdessä kanssani! - sanoi Zbyszko. Ja sairas\nalkoi heikolla, katkonaisella äänellä:\n\n-- Armollinen rouva!...\n\nJurand kielsi suostumuksensa Krakovassa... hän tekee sen nytkin, mutta\njos pater Wyszoniek vihkisi minut Danusiaan, niin voisi tämä matkustaa\nSpychowiin eikä mikään mahti maan päällä voisi viedä häntä minulta...\n\nNämä sanat tulivat ruhtinatar Annalle niin odottamatta, että hän\nhämmästyneenä hypähti penkiltä. Sitten hän istuutui uudelleen ja sai\nsanotuksi jotakin, ikään kuin ei olisi täysin ymmärtänyt äskeisiä\nsanoja:\n\n-- Jumalan nimessä!... pater Wyszoniek?\n\n-- Armollinen rouva!... Armollinen rouva!... - rukoili Zbyzko.\n\n-- Armollinen rouva!... -- toisti Danusia kiertäen kätensä taas\nruhtinattaren ympäri.\n\n-- Kuinka se olisi mahdollista ilman isän suostumusta...\n\n-- Jumalan laki on voimakkaampi! -- vastasi Zbyszko\n\n-- Pelätkää Jumalaa!\n\n-- Kuka on sen parempi isä kuin ruhtinas?... Kuka äiti jollette te\nitse, armollinen rouva!\n\nJa Danusia lisäsi:\n\n-- Hyvä, rakas äitiseni!\n\n-- Se on totta, että olen kuin äiti, -- myönsi ruhtinatar, -- ja minun\nkäsistäni Jurand saikin puolisonsa. Se on totta! ja kun vihkiminen\nolisi toimitettu, niin mitäpä sitten enää tehdä. Ehkä Jurand suuttuisi,\nmutta pitäisihän hänen taipua päämiehensä, ruhtinaan tahtoon. Eikä\nsiitä tarvitsisi heti puhua Jurandille, jollei tämä tahtoisi antaa\ntyttöä jollekin muulle tai lähettää luostariin... Jos hän on antanut\njonkin lupauksen, niin ei syy ole hänen. Jumalan tahtoa vastaan ei\nkukaan mahda mitään... Ja ehkä se onkin Jumalan tahto!\n\n-- Toisin ei voi olla! -- huudahti Zbyszko. Mutta ruhtinatar oli kovin\nkiihdyksissä ja jatkoi:\n\n-- Odottakaa, minun täytyy harkita. Jos ruhtinas olisi, täällä, menisin\nheti hänen luokseen ja kysyisin: annanko Danusian vai enkö?... Mutta\nilman häntä minä pelkään... Ihan tuntuu kuin ahdistaisi henkeäkin, ja\nsitten vielä tämä kiire, sillä huomenna tytön pitäisi lähteä... Hyvä\nJumala, jos hän saisi matkustaa naineena, niin olisi kaikki hyvin.\nMutta en voi koota ajatuksiani... ja tuo ahdistus... Entä mitä sinä,\nDanusia?... eikö sinua peloita? Sano!\n\n-- Ilman häntä minä kuolen! -- keskeytti Zbyszko. Danusia nousi ja\nkiersi kätensä ruhtinattaren kaulaan.\n\n-- Ilman pater Wyszoniekin neuvoja minä en lupaa mitään, -- vastasi\nruhtinatar. -- Kutsu hänet heti tänne!\n\nDanusia juoksi kutsumaan Wyszoniekia. Zbyszko käänsi kalpeat kasvonsa\nruhtinattareen päin ja sanoi:\n\n-- Mitä taivaassa on päätetty, se tapahtuu, mutta Jumala palkitkoon\nteitä, armollinen rouva, hyvyydestänne.\n\n-- Älä vielä kiitä minua, -- vastasi ruhtinatar, -- sillä vielä en\ntiedä, miten käy. Ja sinun täytyy kunniasi nimessä luvata, että jos\nvihkiminen tapahtuu nyt, et estä Danusiaa lähtemästä isänsä luo, muuten\nJumala rankaisee.\n\n-- Sen lupaan kautta kunniani! -- sanoi Zbyszko.\n\n-- Muista se! Eikä Danusia saa ensin puhua asiasta Jurandille\nmitään, sillä se voisi polttaa kuin tuli. Kutsumme hänet ja Danusian\nCiechanowista meille vieraisiin ja selvitämme asian ruhtinaan avulla.\nKun Jurand huomaa, ettei mitään mahda, niin hän ehkä suostuu.\n\nPater Wyszoniek ja Danusia tulivat. Ruhtinatar alkoi heti selittää\nZbyszkon suunnitelmia, mutta tuskin oli pater Wyszoniek kuullut, mistä\noli kysymys, kun hän teki ristinmerkin ja sanoi:\n\n-- Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimessä!... kuinka minä voisin nyt tehdä\nsellaista, kun meillä on adventti?\n\n-- Hyvänen aika! Se on totta! -- huudahti ruhtinatar. Seurasi\nhiljaisuus. Maahan luodut katseet osoittivat kuinka isä Wyszoniekin\nsanat olivat sattuneet kipeästi. Hetken kuluttua hän jatkoi:\n\n-- Jos minulla olisi erivapautus, en kieltäytyisi, sillä säälin teitä.\nJurandin suostumus ei olisi välttämätön, sillä kun te, armollinen\nrouva, annatte suostumuksenne ja sitä paitsi ruhtinaan puolesta takuun,\nniin... olettehan Masovian isä ja äiti. Mutta erivapautus piispalta\nsiihen tarvitaan. Jos piispa Jakob olisi täällä, hän ehkä ei kieltäisi\nerivapautusta, vaikka hän on ankara ja aivan toisenlainen kuin\nedeltäjänsä, piispa Mamphiolus, joka aina vastasi: bene! bene!\n\n-- Piispa Jakob on ruhtinaan ja minun ystävä, -- huomautti ruhtinatar.\n\n-- Siksipä sanonkin, että hän tuskin kieltäisi erivapautusta, vaikka\nhänellä olisikin syytä siihen... Tytön täytyy lähteä, ja nuorukainen on\nsairaana ja voi kuolla...\n\nHm!... in articulo mortis... Mutta ei ilman erivapautusta...\n\n-- Minä pyytäisin myöhemmin piispa Jakobilta erivapautuksen, ja\nolkoonpa, että hän onkin ankara, hän ei minulta sitä kuitenkaan kiellä.\nNiin, minä vastaan siitä, ettei hän kieltäydy.\n\nPater Wyszoniek oli hyväntahtoinen mies.\n\n-- Pelkään piispaa, -- sanoi hän, -- mutta jos te, armollinen rouva,\nvastaatte, niin... Nuorukainen voisi antaa jonkin lahjan Plockin\ntuomiokirkolle... En tiedä oikein... Onhan se ilman erivapautusta\nsynti, joka lankeaa minun niskoilleni... Hm! Mutta Jumala on laupias,\nja kun minä en tee! sitä omanvoiton hyväksi, vaan myötätunnosta\ninhimillistä onnettomuutta kohtaan, niin sitä helpommin saa\narmahduksen!... Mutta synti se on, ja jos piispa kieltäytyy, niin kuka\nminulle antaa synninpäästön?\n\n-- Ei piispa kieltäydy! -- huudahti ruhtinatar Anna.\n\n-- Se Sanderus, joka tuli kanssani, -- sanoi Zbyszko, -- myy\nsynninpäästöjä kaikenlaisia tapauksia varten.\n\nPater Wyszoniek ei tainnut uskoa Sanderuksen synninpäästöihin, mutta\noli kuitenkin mielissään löytäessään edes tekosyyn, jonka perusteella\nsaattoi auttaa Zbyszkoa ja Danusiaa, sillä tyttö, jonka hän tunsi\npienestä pitäen, oli hänelle sangen rakas. Vihdoin hän ajatteli\nsitäkin, että pahimmassa tapauksessa häntä uhkasi kirkonkirous, ja sen\ntähden hän kysyi ruhtinattarelta:\n\n-- Olen pappismies, mutta myöskin ruhtinasparin palvelija. Mitä\nkäskette tekemään, armollinen rouva?\n\n-- Minä en käske, vaan pyydän, -- vastasi ruhtinatar. -- Mutta jos\nsillä Sanderuksella on synninpäästöjä...\n\n-- Kyllä hänellä on. Mutta nyt on kysymys piispasta. Hän pitää kovaa\nkomentoa Plockissa.\n\n-- Älkää pelätkö piispaa. Hän on kuulemma kieltänyt pappeja kantamasta\nmiekkaa ja jousta, mutta hyvää, kuten nyt, hän ei ole koskaan kieltänyt\ntekemästä.\n\nPater Wyszoniek kohotti kätensä ja katseensa korkeuksiin.\n\n-- Tapahtukoon sitten teidän tahtonne mukaan, -- sanoi hän.\n\nNämä sanat herättivät iloa sydämissä. Zbyszko nousi jälleen istumaan,\nruhtinatar, Danusia ja isä Wyszoniek asettuivat hänen vuoteensa\nympärille, ja sitten ruvettiin neuvottelemaan. Ensinnäkin päätettiin\nasia pitää niin salassa, että talossakaan ei ristin sielu saisi siitä\nvihiä. Jurandille ei myöskään tiedoiteta, ennen kuin ruhtinatar puhuu\nhänelle Ciechanowissa. Pater Wyszoniek lupasi ruhtinattaren nimessä\nheti kirjoittaa hänelle Spychowiin ja pyytää tulemaan Ciechanowiin,\njossa hän saisi parempaa hoitoa kuin kotonaan eikä ikävöisi\nyksinäisyydessä. Vihdoin sovittiin siitä, että Zbyszkon ja Danusian oli\nensin ripittäydyttävä, minkä jälkeen vihkiminen suoritettaisiin yöllä,\nkun talon väki nukkuu.\n\nZbyszko ajatteli ensin ottaa asemiehensä Hlawan vihkitodistajaksi,\nmutta hän luopui tästä ajatuksesta, kun muisti, että mies oli Jagienkan\nlähettämä. Tämä naapurin tyttö siellä kaukana Zgorzelicessa heräsi\nnyt ilmielävänä hänen mielessään, punaposkisena, mutta itkettynein\nsilmin ja pyytäen: \"Älä tee sitä minun tähteni! Älä palkitse minun\nhyvääni pahalla äläkä rakkauttani kiittämättömyydellä!\" Ja Zbyszkon\nvaltasi sanomaton säälin tunne Jagienkaa kohtaan, sillä hän tunsi\nhaavoittavansa hänen sydäntään parantumattomasta \"Suokoon Jumala\nsinulle kaikkea hyvää, mutta minä en voi auttaa\", -- sanoi hän\najatuksissaan Jagienkalle. Ja vakaumus, että hänen vallassaan ei\ntodellakaan ollut asiainsa kulun muuttaminen, tuotti hänelle helpotusta\nja rauhaa, ja kaikki hänen ajatuksensa kiintyivät taas Danusaan ja\nvihkimiseen.\n\nMutta hän ei kuitenkaan tullut toimeen ilman Hlawan apua ja kutsutti\nasemiehensä puheilleen:\n\n-- Minä käyn ripillä ja Herran Pyhällä Ehtoollisella. Pue minut sen\nvuoksi niin koreaksi kuin menisin kuninkaallisiin kutsuihin.\n\nTshekkiläinen Hlawa katsoi levottomasti isäntäänsä, joka huomasi sen ja\njatkoi:\n\n-- Älä pelkää! Rippi suoritetaan muulloinkin kuin kuolemaan\nvalmistauduttaessa. Pyhät lähenevät, pater Wyszoniek lähtee\nruhtinattaren kanssa Ciechanowiin ja minä tahdon keventää mieltäni sitä\nennen.\n\n-- Eikö armollinen herra itse lähde? -- kysyi asemies.\n\n-- Jos paranen, niin lähden, mutta se on Jumalan kädessä.\nRauhoittuneena riensi Hlawa vaatevarastolle ja toi sen valkoisen,\nsilkkisen, kullalla kirjotun viitan, joka ritarilla oli yllään\nsuurimmissa juhlissa, sekä kauniin peitteen jaloille ja vuoteelle.\nSitten hän kahden turkkilaisen avulla nosti isäntänsä vuoteesta, pesi\nhänet ja kampasi hänen pitkän tukkansa, jonka hän palmikoi punaisilla\nnauhoilla. Iloisena työstään hän sitten sanoi:\n\n-- Jos vain tanssia voisitte, niin kelpaisi lähteä vaikka häihin!\n\n-- Kyllä ne olisi nyt vietettävä tanssimatta, -- vastasi Zbyszko\nhymyillen.\n\nSillä välin ruhtinatar mietti huoneessaan, kuinka hän pukisi\nDanusian -- se oli hänen mielestään erittäin tärkeä kysymys. Missään\ntapauksessa ei Danusia saanut mennä vihille jokapäiväisessä puvussa.\nPalvelijattaret, joille sanottiin, että tyttö menee ripille ja\ntarvitsee jonkin väriltään viattomuutta edustavan puvun, löysivät\nvaatearkusta valkoisen, mutta päähineen laittaminen oli vaikeampaa.\nRuhtinatar valittikin:\n\n-- Mistä minä täällä metsässä löydän sinulle seppeleentapaisen\npääkoristeen? Täällä ei ole kukkaa, ei lehteä, mutta sammalta ehkä\nsaisi lumen alta.\n\nJa Danusia, joka seisoi jo hiukset hajalla, oli myös siitä huolissaan.\nHetken kuluttua hän osoitti huoneen seinällä riippuvaa kuivakukkaista\nviuhkaa sanoen:\n\n-- Jos laittaisimme seppeleen noista, kun muitakaan ei ole. Kyllä\nZbyszko ottaa minut sellaisessakin seppeleessä.\n\nEnsin ruhtinatar ei olisi siihen suostunut, sillä hän pelkäsi pahaa\nennettä, mutta suostui sitten kuitenkin. Pian sen jälkeen saapui isä\nWyszoniek ripittämään Danusiaa. Hän oli jo ripittänyt Zbyszkon. Tuli\nkolkko yö. Palvelusväki oli mennyt jo illallisen jälkeen nukkumaan\nruhtinattaren käskystä. Jurandin lähetit nukkuivat, toiset väentuvassa,\ntoiset tallissa hevosten luona. Liesitulet sammuivat, ja vallitsi\ntäydellinen hiljaisuus, jota vain silloin tällöin koirien haukunta\nulkoa häiritsi.\n\nRuhtinattaren, isä Wyszoniekin ja Zbyszkon ikkunat olivat vielä\nvalaistut, sillä he valvoivat nyt ääneti kuunnellen vain oman sydämensä\nsykintää, jota lähestyvä juhlahetki innostutti. Puoliyön jälkeen\nruhtinatar otti Danusian käden omaansa ja talutti hänet Zbyszkon\nhuoneeseen, jossa isä Wyszoniek jo odotti. Liedessä paloi vielä suuri\ntuli, ja sen epätasaisessa valossa Zbyszko näki Danusian astuvan sisään\nhiukan kalpeana, seppele päässä ja pitkä valkoinen puku yllä. Hän\nkatsoi alas ja oli niin pyhimyskuvan kaltainen, että Zbyszkon mieleen\njuolahti ajatus: eikö tuo olekaan maallinen nainen, vaan taivaallinen\nolento. Vielä voimakkaammin tämä ajatus ilmeni, kun nuori nainen kädet\nristissä polvistui ottajaan Herran Ehtoollisen pää hiukan kohotettuna,\nmutta silmät ummessa. Silloin Zbyszkosta näytti kuin tyttö kuolisi, Ja\npelko valtasi nuorukaisen sydämen. Mutta kaikki meni pian ohi, ja kohta\nkuului paterin ääni sanovan: Ecce Agnus Dei, jolloin hartaus täytti\nkaikki mielet. Huoneessa kuului nyt vain pater Wyszoniekin juhlallinen\nääni: Domine, non sum dignus -- ja tulen räiskähtelyä liedestä.\n\nZbyszko ja Danusia polvistuivat ja vaikenivat. Pater Wyszoniek vei\nehtoollisastian takaisin linnan kappeliin ja palasi, mutta ei enää\nyksinään: herra de Lorche oli hänen mukanaan. Nähdessään tämän\naiheuttaman hämmästykset pater Wyszoniek nosti sormensa suulleen, ikään\nkuin estääkseen huudahdusta, ja sanoi:\n\n-- Käsitin, että on parempi, että on kaksi vihkitodistajaa, ja\nsiksi kehoitin tätä ritaria, joka kunniansa ja Aachenissa olevain\npyhäinjäännösten kautta on vannonut minulle pitävänsä salaisuuden.\n\nHerra de Lorche tervehti ensin ruhtinatarta ja sitten Danusiaa\nnotkistaen polvensa. Sen jälkeen hän jäi hiljaa ja liikkumatta, mutta\nihastuneena katselemaan kaunista, valkopukuista neitosta, jolla oli\nkukkakiehkura otsalla, ja ihmettelemään tytön enkelimäisiä kasvoja ja\nkoko olentoa, joka niin ilmielävästi muistutti hänen goottilaisten\nkirkkojen ikkunamaalauksissa näkemiään sulottaria.\n\nPater eli isä Wyszoniek talutti Danusian Zbyszkon vuoteen luo, laski\nstolan heidän käsivarsiensa yli ja aloitti toimituksen. Ruhtinattaren\nposkia pitkin vieri kyyneliä, mutta hän ei nyt ollut rauhaton, sillä\nhän tunsi menetelleensä oikein yhdistäessään nämä kaksi ihanaa ja\nviatonta ihmislasta. Herra de Lorche polvistui uudelleen nojaten\nmolemmin käsin miekankahvaan. Molemmat vihittävät toistivat vuoroonsa\npaterin sanat: \"Minä otan sinut\" -- ja ikään kuin näiden hiljaisten\nja suloisten sanojen säestykseksi kuului sirkkojen sirinää ja tulen\nräiskettä liedestä. Vihkimisen jälkeen polvistui Danusia ruhtinattaren\neteen, joka siunasi puolestaan molemmat taivaallisen isän huomaan ja\nsanoi sitten:\n\n-- Iloitkaa nyt, sillä te olette toistenne omat.\n\nZbyszko ojensi voimakkaan käsivartensa Danusiaa kohti, joka kiersi\nkätensä miehen kaulaan, ja kotvan kuluessa kuului vain, kuinka he\nsuudellessaan supattivat:\n\n-- Sinä olet minun, Danusia.\n\n-- Sinä olet minun, Zbyszko.\n\nMutta Zbyszkoa alkoi heikottaa, sillä mielenliikutus oli ollut liian\nvoimakas. Hän painui päänalukselle ja rupesi hengittämään raskaasti.\nHän ei kuitenkaan mennyt tajuttomaksi eikä herennyt hymyilemästä ja\nlepertelemästä Danusialle, joka pyyhki kylmää hikeä hänen otsaltaan.\nTämä näky liikutti de Lorchea niin, että hän julisti, ettei koko\nmaailmassa ole toista niin hellää sydänparia, ja hän vannoi joko\nratsain tai jalan kamppailevansa jokaista ritaria, velhoa tai\nlohikäärmettä vastaan, joka uskaltaisi asettua heidän onnensa tielle.\nRuhtinatar ja isä Wyszoniek otettiin tämän valan vahvistajiksi.\n\nKun ruhtinatar ei voinut ajatellakaan minkäänlaisten\nhääjuhlallisuuksien viettoa, niin hän tarjosi vain viiniä. Yön hetket\nkuluivat nopeasti. Zbyszko voitti heikkoutensa, veti Danusian puoleensa\nja sanoi:\n\n-- Koska Jumala on sinut antanut minulle, niin ei kukaan voi sinua enää\nminulta viedä, mutta minä suren, kun sinä lähdet, marjaseni.\n\n-- Tulen isäni kanssa sitten Ciechanowiin, -- vastasi Danusia.\n\n-- Kunhan et vain tulisi sairaaksi eikä muukaan onnettomuus sinua\nkohtaisi... Mutta Jumala sinua suojelkoon... Sinun täytyy matkustaa\nSpychowiin, tiedän sen!... Mutta Jumalan kiitos, sinä olet nyt minun\neikä kukaan voi meitä erottaa.\n\nKun vihkiminen oli suoritettu yöllä ja salaa ja kun sitä oli seuraava\nvälitön erilläänolo, niin ei ainoastaan Zbyszko, vaan muutkin\nläsnäolijat tunsivat ahdistusta. Juttelu keskeytyi toisinaan. Tuli\nliedessä aleni, huone hämärtyi. Pater Wyszoniek heitti puita lieteen,\nja kun tuore halko, kuten joskus sattuu, pihisi ja vinkui, hän sanoi:\n\n-- Sielu kiirastulessa, mitä haluat?\n\nSirkat hänelle vastasivat, ja viriävä tuli valaisi valvoneita kasvoja,\nDanusian valkoista pukua ja kukkakiehkuraa sekä de Lorchen kiiltävää\npanssaria.\n\nKoirat alkoivat ulkona taas haukkua kuin susia vainuten.\n\nKuta pitemmälle yö kului, sitä useammin keskustelu katkesi, kunnes\nruhtinatar vihdoin sanoi:\n\n-- Hyvä Jumala! Näinkö vihkimisen jälkeen?... Parempi olisi mennä\nnukkumaan, mutta jos kerran valvomme aamuun saakka, niin soitahan\nmeille vielä viimeinen kerta ennen lähtöäsi luutulla, pikku\nkukkasemme... Soita minulle ja Zbyszkolle.\n\nDanusia, joka oli väsynyt ja uninen, ilostui, kun tulisi jotakin\nmuutosta. Hän juoksi noutamaan luuttuaan ja istuutui sitten Zbyszkon\nvuoteen viereen.\n\n-- Mitä soittaisin? -- kysyi hän.\n\n-- Mitäkö? -- vastasi ruhtinatar. -- Soita sama laulu kuin Tyniecissä\nsilloin, kun Zbyszko ensimmäisen kerran sinut näki.\n\n-- Niin, muistan sen, -- huudahti Zbyszko, enkä tule sitä ikänä\nunohtamaan! Kun silloin kuuntelin sinua, niin kyynelet vierivät\nsilmistäni.\n\n-- No, laulan sen! -- virkkoi Danusia.\n\nHän kosketteli luuttunsa kieliä, nosti tapansa mukaan päätään ja lauloi:\n\n    Jospa linnun siivet\n    minulla nyt ois,\n    heti lentäisin ma\n    Jaskon luokse pois.\n\n    Siellä istahtaisin\n    hänen aidalleen\n    laulain: Katso, Jasko,\n    orvon sydämeen!...\n\nMutta yht'äkkiä hänen äänensä särkyi, huulet alkoivat väristä ja\nsuljettujen silmäluomien alta pursui kyyneliä poskille. Hetken aikaa\nhän koetti niitä pidättää, mutta turhaan, ja tuossa tuokiossa itku\nhyrskähti ilmoille täydestä sydämestä, aivan kuin silloin Krakovan\nvankityrmässä hänen laulaessaan samaa laulua Zbyszkolle.\n\n-- Danusia! Mikä sinun on, Danusia? -- kysyi Zbyszko.\n\n-- Miksi itket?... Millaiset häät! -- huoahti ruhtinatar. -- Miksi?\n\n-- En tiedä, -- vastasi Danusia nyyhkyttäen. -- Minun on niin vaikea\nolla... ja ikävä erota... Zbyszkosta ja ruhtinattaresta!...\n\nKaikki koettivat parhaansa mukaan lohduttaa Danusiaa sanoen eron\ntulevan olemaan vain lyhytaikaisen ja että Jurand toisi hänet jo ensi\npyhinä Ciechanowiin. Zbyszko painoi hänet rintaansa vasten ja suuteli\nkyynelet hänen silmistään, mutta mieliala oli särkynyt...\n\nPihalta kuului vihdoin niin vihlova ääni, että kaikki hätkähtivät.\nRuhtinatar hypähti penkiltä ja huudahti:\n\n-- Kaivon vintti! Hevosia juotetaan!\n\nPater Wyszoniek katsoi ulos ikkunasta, jonka ruudut olivat harmahtavat,\nkuten niitä sitova lyijykin, ja sanoi:\n\n-- Yö valkenee ja päivä alkaa. Ave Maria, gratias plena... Sitten hän\nmeni ulos, mutta palasi pian ja sanoi:\n\n-- Päivä tulee olemaan kolea. Jurandin miehet siellä hevosiaan\njuottavat. Kohta sinun on lähdettävä matkalle, lapsi parka.\n\nNäistä sanoista sekä ruhtinatar että Danusia puhkesivat itkemään.\n\nKun Zbyszko sitten viimeisen kerran painoi Danusian rintaansa vasten,\nhän ei tahtonut päästää tyttöä syleilystään, ja ruhtinattaren täytyi\nhellävaroen irroittaa kasvattitytär miehen käsivarsista, jotta tyttö\npääsisi pukeutumaan matkatamineihinsa.\n\nSillä välin valkeni täydelleen, ja talo alkoi liikehtiä. Hlawa tuli\nsisälle tiedustelemaan isäntänsä vointia ja kysymään käskyjä.\n\n-- Vedä sänkyni ikkunan eteen, -- sanoi Zbyszko.\n\nAsemies suoritti käskyn, mutta ihmetteli sitten, kun Zbyszko käski\navaamaan ikkunan. Hän totteli kuitenkin, mutta peitti isäntänsä omalla\nturkillaan, sillä ulkona oli kylmää ja kolkkoa ja lisäksi satoi lunta.\n\nZbyszko alkoi katsella ulos pihalle. Siellä reki odotti hevosineen, ja\nreen ympärillä Jurandin ratsumiehet. Kaikki olivat aseistettuja. Metsä\noli lumen peitossa, aidat kinosten peitossa.\n\nDanusia juoksi vielä kerran Zbyszkon huoneeseen kiireestä kantapäähän\nturkiksissa. Vielä kerran hän kietoi kätensä Zbyszkon kaulaan ja vielä\nkerran hän sanoi:\n\n-- Vaikka lähden, olen sinun!\n\nJa Zbyszko suuteli hänen käsiään, poskia, silmiä ja sanoi:\n\n-- Jumala sinua suojelkoon! Jumala sinua johtakoon! Minun olet, minun\nkuolemaan saakka!\n\nKun Danusia oli uudelleen irroitettu Zbyszkon hartaasta syleilystä,\ntämä istuutui lähemmäksi ikkunaa nähdäkseen vuoteestaan ulos. Kuin\nharson läpi hän näki, kuinka Danusia astui rekeen lumipyryssä, kuinka\nruhtinatar pitkän aikaa häntä syleili, kuinka muut naiset suutelivat\nhänen käsiään ja kuinka pater Wyszoniek hyvästeli tehden ristinmerkin\nristillä. Ja vielä viimeisen kerran Danusia kääntyi ikkunaan päin\nojentaen käsiään ja lausuen:\n\n-- Jumalan haltuun, Zbyszko!\n\n-- Jumala suokoon, että tapaamme toisemme taas Ciechanowissa...\n\nMutta lunta tuli niin sakeasti kuin se olisi tahtonut peittää kaikki\nalleen, ja nämä viimeiset sanat saavuttivat kuulijan korvan niin\nheikosti, että tuntui siltä kuin ne olisi huudettu hyvin kaukaa.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nRunsaan lumentulon jälkeen tuli pakkanen ja kaunis, kirkas sää. Metsä\nkimalteli päivällä auringonpaisteessa, joet vetäytyivät jäähän ja suot\nkovettuivat. Yöt olivat valoisia ja niin kylmiä, että pakkanen paukkui\npuissa. Linnut lähestyivät taloja. Tiet tulivat vaarallisiksi liikkua\nsusien vuoksi, jotka alkoivat ahdistella kyliäkin. Mutta savupirttien\nasukkaat olivat kuitenkin tyytyväisiä, ennustellen hyvää vuotta ankaran\ntalven jälkeen.\n\nJanusz-ruhtinaan metsästyslinna oli autioitunut melkein kokonaan,\nsillä ruhtinatar oli hovinsa ja pater Wyszoniekin kanssa palannut\nCiechanowiin. Zbyszko oli toipunut huomattavasti, mutta ei ollut vielä\nniin terve, että olisi voinut istua hevosen selässä, ja siksi hän\njäi palvelusväkensä, Sanderuksen ja tshekkiläisen Hlawan sekä talon\nvakituisen väen kanssa metsästyslinnaan, jonka taloutta eräs vanhempi\naatelisnainen piti silmällä.\n\nMutta ritarin sydän kaipasi nuoren vaimon luo. Tosin ajatus, että\nDanusia oli hänen ja että mikään inhimillinen mahti ei voinut häntä\nenää ottaa pois, tuntui suloiselta, mutta toiselta puolelta juuri\ntämä lisäsi hänen ikäväänsä. Kaiket päivät hän huokaili sen hetken\ntuloa, jolloin voisi jättää metsästyslinnan, ja hän mietiskeli, mitä\nhänen olisi silloin tehtävä, minne lähdettävä ja miten voitettava\nJurand puolelleen. Hänellä oli levottomatkin hetkensä, mutta yleensä\nhän katsoi tulevaisuuteen toiveikkaasti. Rakastaa Danusiaa ja kiskoa\nriikinkukonsulkia saksalaisten kypäreistä -- se oli oleva hänen\nvastainen elämänsä. Toisinaan hänen mielensä teki jutella asiastaan\nHlawan kanssa, josta hän piti, mutta hän oli huomannut, että hänen\nJagienkalle uskollinen asemiehensä ei mielellään kuullut puhuttavan\nDanusiasta. Sitä paitsi ei vaitioloon velvoittava lupaus sallinut hänen\nkertoa kaikesta, mitä oli tapahtunut.\n\nZbyszkon terveys parani päivä päivältä. Vähän ennen joulua hän\nkäski satuloida ratsut ja valjastaa hevoset kuormien eteen sanoen,\nettä lähdetään Ciechanowiin. Tämä huolestutti uskollista asemiestä,\nvarsinkin kun oli kovin kylmä, mutta Zbyszko sanoi:\n\n-- Kyllä me lähdemme, ja jos tulisinkin matkalla huonommaksi niin\nCiechanowissa on hoito sitä parempi. Sitä paitsi en aio ratsastaa, vaan\najaa reessä hyvin peitettynä; vasta Ciechanowin ulkopuolella nousen\nratsun selkään.\n\nTshekkiläinen Hlawa tunsi isäntänsä eikä yrittänyt vastustella. Tuntia\nmyöhemmin kaikki oli lähtövalmiina. Viime hetkessä Zbyszko näki\nSanderuksen ryömivän erääseen kuormaan laatikkojensa kanssa ja huusi\nhänelle:\n\n-- Mitä sinä?... Riiput kuin takiainen lampaanvilloissa. Sanoithan\nolevasi matkalla Preussiin.\n\n-- Niin sanoin, -- vastasi Sanderus, -- mutta mitenkä minä sinne pääsen\ntällaisessa lumessa? Sudet söisivät minut jo ennen kuin ensimmäinen\ntähti syttyy taivaalla, enkä minä tännekään voi jäädä. Ajan mieluummin\nkaupunkiin, jossa voin valistaa ihmisiä hurskaudellani, lahjoittaa\nheille pyhäinjäännöksiä ja pelastaa heidät paholaisen kynsistä, kuten\nRoomassa vannoin kristikunnan isälle. Sitä paitsi olen kiintynyt teihin\nkovasti enkä aio jättää teitä, ennen kuin lähden Roomaan, sillä kenties\nvoin olla teille hyödyksi jossakin tapauksessa.\n\n-- Nimittäin ruoan ja juoman vähentämisessä, -- lisäsi Hlawa, -- ja\nse hyöty on hänelle mieluisin. Mutta jos Przasnyszin metsissä sudet\nalkavat ahdistella, niin heitämme hänet niille, sillä ei hän kelpaa\nmuuhunkaan.\n\n-- Varo itseäsi, sillä syntiset sanasi saattavat jäätyä kiinni\nviiksiin, -- vastasi Sanderus. -- Sellaiset jäätapit sulavat vasta\nhelvetin tulessa.\n\n-- Oho! -- vastasi Hlawa eli Glowacz, kuten hänen isäntänsä oli\nmukaillut asemiehensä nimen tshekin kielestä puolaan, -- minä lämmitän\nolutta itselleni levähdyspaikassa, mutta sinulle en sitä anna.\n\n-- Sanassa sanotaan: anna janoiselle juoda... Uusi synti!\n\n-- No minä annan sitten sangollisen vettä, jota odottaessasi saat tästä.\n\nJa asemies kouraisi lunta maasta puristaen sen palloksi, jonka tähtäsi\nSanderuksen kasvoihin, mutta tämä väisti sanoen:\n\nSinulla ei ole Ciechanowissa mitään virkaa, sillä siellä on kesy\nkarhunpoikanen, joka heittää lunta.\n\nTällä tavalla he kinastelivat, vaikka pitivät toisistaan aika lailla.\n\nZbyszko ei kuitenkaan kieltänyt Sanderusta lähtemään kanssaan, sillä\ntämä merkillinen mies huvitti häntä ja näytti todellakin olevan\nkiintynyt nuoreen ritariin.\n\nKun he lähtivät metsästyslinnasta, oli niin kylmä, että täytyi varustaa\nhevoset peitteillä. Koko seutu oli paksun lumen peitossa ja mökit niin\nsyvällä lumessa, että savut näyttivät nousevan suoraan kinoksista.\n\nZbyszko ajoi reessä, sillä hän tahtoi säästää voimiaan ja sitä paitsi\nhän näin turkiksiin kääriytyneenä ja heiniin upottautuneena paremmin\nsuojeltui pakkaselta. Hän käski Hlawaa eli Glowaczia istuutumaan\nviereensä ja ottamaan jousen käsille siltä varalta, että sudet liiaksi\nlähentelisivät.\n\nSitten hän alkoi iloisesti jutella asemiehensä kanssa:\n\n-- Przasnyszissa me vain ruokimme hevoset, lämmittelemme hiukan ja\njatkamme heti matkaa.\n\n-- Ciechanowiin?\n\n-- Ensin Ciechanowiin ruhtinaallisia tervehtimään ja kirkkoon.\n\n-- Entä sitten? -- kysyi asemies.\n\n-- Sitten kenties vaikka Bogdanieciin, -- vastasi Zbyszko hymähtäen.\n\nTshekkiläinen katsoi isäntäänsä ihmetellen. Hänen mieleensä juolahti\najatus, että ehkä nuori herra on luopunut Jurandownasta. Tämä näytti\ntodenmukaiselta, kun Danusia Jurandowna oli matkustanut ja kun\nmetsästyslinnassa kerrottiin, että Jurand on nuorta ritaria vastaan.\nTshekkiläinen asemies jo ilostui, sillä hän piti kovasti Jagienkasta,\nvaikka ihaili tyttöä kuin tähteä taivaalla. Hän piti Zbyszkostakin ja\nolisi mielellään palvellut heitä molempia koko ikänsä.\n\n-- Armollinen herra aikoo siis asettua taloonsa! -- huudahti asemies.\n\n-- Kuinka voisin asettua sinne, -- vastasi Zbyszko, -- kun olen\nhaastanut ristiritarit kaksintaisteluun ja sitä ennen jo itse\nLichtensteinin? De Lorche kertoi, että suurmestari aikoo kutsua\nkuninkaan vieraisiin Thorniin, ja minä toivon silloin Zawisza\nGarbowilaisen tai Powala Taczewilaisen hankkivan kuninkaalta luvan\nminulle, että saisin siellä tunnustella niitten munkkien nahkoja. Kyllä\nsinne otetaan asemiehiä mukaan, joten sinäkin pääset otteluun.\n\n-- Sepä hyvä, muuten pitäisi ruveta munkiksi, -- vastasi asemies.\nZbyszko katsoi häneen tyytyväisenä.\n\n-- Hyvin ei käy sen, joka joutuu sinun rautaisiin kouriisi, sillä\nniissä on voimaa. Mutta huonosti tekisit, jos siitä ylvästelisit, sillä\nnöyryys on oikean asemiehen paras avu.\n\nAsemies nyökäytti päätään merkiksi, että ymmärsi, joskaan ei aikonut\nsäästää voimiaan saksalaisten suhteen. Zbyszko hymyili yhä, mutta ei\nenää asemiehelle, vaan omille ajatuksilleen.\n\n-- Vanha herra ilostuu, kun tulemme takaisin, -- sanoi asemies hetken\nkuluttua, -- ja Zgorzelicessa iloitaan myöskin.\n\nZbyszko näki samassa Jagienkan ajatuksissaan niin selvästi kuin tyttö\nolisi istunut siinä hänen vieressään reessä.\n\n-- Ei, -- sanoi hän itsekseen, -- Jagienka ei tule iloiseksi, jos\npalaan Bogdanieciin, sillä Danusia olisi mukanani... Jagienkan täytyisi\nottaa joku muu...\n\nJa samassa Zbyszko muisti Wiikin ja Cztanin ja näki epämiellyttävän\nmahdollisuuden, että Jagienka joutuisi jommankumman omaksi. \"Kyllä\ntytön pitäisi saada joku parempi\", ajatteli hän, \"sillä ne ovat\njuoppoja ja tappelupukareja, ja tyttö mitä parhain.\" Nuoren ritarin\nmieleen johtui myös ajatus, että setä mahtaisi olla nyrpeissään, jos\nsaisi tietää, mitä on tapahtunut, mutta rauhoittuisi kai pian, kun\nsuku ja sen jatkaminen on hänelle pääasia. Sitä paitsi Jurandilla\noli paljon laajemmat maat kuin Zgorzelicen Zychillä, mikä Mackoon\nmyös vaikuttaisi, varsinkin kun veljenpojan on paljosta kiittäminen\nDanusiaa... Jos setä ensin yrmeänä murahtelisi, niin kyllä hän lopulta\ntulisi rakastamaan Danusiaa kuin omaa lastaan.\n\nJa Zbyszkon sydän lämpeni tuolle vanhalle sedälle, joka tosin oli\njämerä mies, mutta sangen suoraluonteinen ja rakastettava. Taisteluissa\nsetä oli ajatellut enemmän veljenpoikansa kuin omaa turvallisuuttaan,\nhäntä varten sotasaalista ja rikkauksia koonnut. He olivat kaksin\nmaailmassa ilman lähempiä omaisia, sillä apotti oli verraten kaukainen,\nja kun he joutuivat eroon toisistaan, he eivät tienneet kuinka\nsuoriutuisivat, varsinkaan setä, joka eli vain veljenpoikaansa, varten.\n\n-- Kyllä tulee iloiseksi, tulee iloiseksi! -- hoki Zbyszko\najatuksissaan. -- Minä vain toivon, että Jurand ottaisi minut vastaan\nyhtä mielellään kuin Macko.\n\nJa Zbyszko koetti kuvitella mielessään, mitä Jurand sanoisi, jos saisi\ntiedon avioliitosta. Tämä ajatus teki levottomaksi, ei kuitenkaan\nvarsin pahasti, sillä mikä oli tehty, oli tehty. Jurand ei voisi\nhaastaa häntä kaksintaisteluun, mutta jos hän kuitenkin kiivaasti\nvastustaisi, niin tulisi Zbyszko hänelle sanomaan näin: \"Myöntykää niin\nkauan kuin pyydän, sillä teidän oikeutenne Danusiaan on inhimillinen,\nmutta minun jumalallinen, eikä hän ole enää teidän, vaan minun.\"\nEräältä Raamattua tuntevalta papilta Zbyszko oli kerrata kuullut, että\nnainen jättäköön isänsä ja äitinsä ja seuratkoon miestään, ja tämä teki\nhänen mielensä vakaaksi ja oikeutensa pyhäksi. Zbyszko ei kuitenkaan\nluullut, että hänen ja Jurandin välillä syntyisi sovittamatonta\nerimielisyyttä tai vihaa, sillä hän arveli Danusian rukousten\nvaikuttavan paljon ja vielä enemmän ruhtinaan ja ruhtinattaren\nesitysten.\n\nPrzasnyszissa heitä kehoitettiin jäämään yöksi, koska susia oli\npakkasen vuoksi kokoontunut niin suuriksi laumoiksi, että ahdistivat\nsuuriakin matkustajajoukkoja. Zbyszko ei kuitenkaan tahtonut noudattaa\nkehoitusta, sillä majatalossa hän oli tavannut muutamia masovialaisia\nritareja ja kauppiaita, jotka palvelusväkineen olivat matkalla\nCiechanowiin. Niin suuressa joukossa ei ollut pelkäämistä, ja yötä\nvasten lähdettiin jatkamaan matkaa, vaikka illalla oli ruvennut\nkovasti tuulemaan ja pian sen jälkeen pyryttämään. He ajoivat lähellä\ntoisiaan yhtenä jonona, mutta niin hitaasti, että Zbyszko alkoi epäillä\nehtivänsä jouluaatoksi perille. Muutamin paikoin oli lunta niin paljon,\nettä täytyi lapioida. Onneksi ei metsätie ollut eksyttävä.\n\nKenties he olisivat voineet erehdyksessä ajaa kaupungin ohi\nlumipyryssä, jollei kummulla, jonne uutta linnaa rakennettiin, olisi\npalanut nuotioita. Kukaan ei tiennyt, oliko tulet sytytetty joidenkin\njouluvieraiden kunniaksi vai jonkin vanhan joulutavan johdosta. Mutta\nZbyszkon matkatovereista ei kukaan tätä asiaa ajatellut, sillä kaikki\ntahtoivat mahdollisimman pian päästä kaupungin muurien suojaan.\n\nSillä välin rajuilma yltyi. Kylmä, pureva tuuli tuiskutti lunta, katkoi\npuitten oksia, vinkui, raivosi. Se kiersi kinoksittain lunta ilmaan\nja paiskasi taas alas rekien ja hevosten Päälle lyöden matkamiehiä\nkasvoihin, niin että hengitystä salpasi. Kulkusten helinä peittyi\nmyrskyn mylvintään, mutta vihurin vingunnassa oli omituisia valittavia\nääniä, ikään kuin sudet olisivat ulvoneet tai hevoset jossakin kaukana\nhirnuneet, olipa toisinaan aivan kuin ihmiset olisivat huutaneet apua.\nUupuneet hevoset alkoivat käydä yhä hitaammin.\n\n-- Onpa tuisku tuima! -- sanoi Zbyszkon vieressä asemies hengästyneellä\näänellä. -- Onni, että olemme kaupungin läheisyydessä ja että nuo tulet\ntuolla tuikkivat, sillä muuteta voisi meidän käydä huonosti.\n\n-- Ken nyt on aavikolla, on kuoleman oma, -- vastasi Zbyszko. -- Mutta\nnyt en enää näekään tulia.\n\n-- Tuollaisessa tuiskussa tulen valokaan ei pääse läpi. Ehkä myös halot\nja hiilet ovat kastuneet likomäriksi.\n\nToisissa reissä kauppiaat ja ritarit keskustelivat myös siitä, että\njoka nyt on kaukana ihmisasumuksista, se ei huomenna enää kuule\nkirkonkellojen soittoa. Zbyszko tuli yht'äkkiä levottomaksi ja sanoi:\n\n-- Suokoon Jumala, että Jurand ei nyt ole ulkona taipaleella.\n\nAsemies, vaikka olikin kovin kiintynyt tähystämään tulia, kääntyi nämä\nsanat kuullessaan äkkiä Zbyszkoon päin:\n\n-- Pitäisikö Spychowin herran tulla siis tänne?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Neidin kanssa?\n\n-- Tulia ei tosiaan näy, -- vastasi Zbyszko.\n\nNuotiot olivat todellakin sammuneet, mutta pian ilmestyi hevosten eteen\nratsumiesten hämäriä hahmoja.\n\n-- Miksi suljette tien? -- huusi tomera tshekkiläinen asemies tarttuen\njouseensa. -- Keitä olette?\n\n-- Janusz-ruhtinaan väkeä. Meidät lähetettiin auttamaan matkalaisia.\n\n-- Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!\n\n-- Iankaikkisesta iankaikkiseen.\n\n-- Opastakaahan nyt kaupunkiin! -- huudahti Zbyszko.\n\n-- Eikö kukaan matkaseurastanne ole jäänyt?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Mistä tulette?\n\n-- Przasnyszista.\n\n-- Ettekö ole nähneet muita matkalaisia tullessanne?\n\n-- Ei ole näkynyt. Mutta ehkä toisilla teillä on.\n\n-- Kaikille teille lähetettiin miehiä etsimään ja auttamaan. Ajakaa\njäljessämme. Olette poissa tieltä... Enemmän oikealle! He käänsivät\nhevoset oikealle. Jonkin aikaa kuului vain tuiman tuulen humua.\n\n-- Onko vanhassa linnassa paljon vieraita? -- kysyi Zbyszko.\n\nLähin ritari, joka ei kuullut, kallistui kysyjään päin:\n\n-- Mitä sanoitte, hyvä herra?\n\n-- Kysyn, onko ruhtinaalla paljon vieraita?\n\n-- Paljon on, kuten tavallisesti.\n\n-- Onko Jurand Spychowista?\n\n-- Ei ole vielä, mutta häntä odotetaan. Ratsumiehiä lähti häntä\ntapaamaan.\n\n-- Soihtujenko kanssa?\n\n-- Kuinka tällaisessa myrskyssä! Ja myrskyn yltyvä suhina keskeytti\nheidän puhelunsa.\n\n-- Tämä on saatanallista hurjistelua!... -- huusi tshekkiläinen.\n\nZbyszko käski hänen vaieta ja olla mainitsematta pahan nimeä.\n\n-- Etkö tiedä, -- hän sanoi, -- että tällaisina pyhinä saatanan\nvalta on voitettu ja että paholaiset piiloutuvat avantoihin? Kerran\nSandomierzin kalastajat saivat jouluaattona Paholaisen nuottaansa.\nSillä oli hauki suussa ja aikoi sen niellä, mutta kuullessaan\nkirkonkellojen soiton se meni heti tainnoksiin. Kalastajat mukiloivat\nsitä seipäillä iltaan saakka. Tämä rajuilma on tavattoman raskas, mutta\nse on Jumalan tahdosta, jotta huomispäivä tuntuisi sitä iloisemmalta.\n\n-- Me olimme aivan lähellä kaupunkia ja olisimme kuitenkin eksyneet,\njolleivät nämä ratsumiehet olisi tulleet, -- sanoi asemies.\n\n-- Niin, kun tulet sammuivat.\n\nNyt he ajoivat jo sisälle kaupunkiin. Lumikinokset kaduilla olivat\npaikoin niin korkeita, että peittivät ikkunat, joten sisältä ei näkynyt\nvaloa. Mutta tuulen voima tuntui kaupungissa heikommin. Kadut olivat\nautioina, asukkaat istuivat jo joulupöytiensä ääressä. Kauppiaat jäivät\nhyvästeltyään toisista, jotka ajoivat eteenpäin ruhtinaan vanhaan\nlinnaan, jonka lasiset ikkunat pian iloisesti hohtivat heidän edessään.\n\nNostosilta oli alhaalla, sillä liettualaisten hyökkäykset olivat\nvaipuneet menneisyyteen, ja ristiritarit peläten sotaa Puolan kanssa\netsivät Masovian ystävyyttä. Eräs linnan vartija toitotti torvellaan,\nja portit avautuivat heti. Vartiossa oli toistakymmentä miestä, mutta\nmuureilla ei näkynyt ainoatakaan. Vanha Mrokota, joka oli saapunut pari\npäivää sitten, tuli vieraita vastaan ja tervehti tulijoita ruhtinaan\npuolesta johtaen heidät sivuhuoneisiin pukeutumaan matkan jälkeen.\n\nZbyszko alkoi heti tiedustella Jurandia Spychowista, ja Mrokota\nvastasi, että häntä vielä odotetaan, koska oli luvannut saapua.\nKymmenkunta ratsumiestä oli lähtenyt taipaleelle ottamaan hänen\ntulostaan selkoa, sillä tällaista rajuilmaa ei ollut miesmuistiin\nkoettu.\n\n-- Siinä tapauksessa saattavat piankin olla täällä.\n\n-- Luultavasti. Ruhtinatar on käskenyt asettaa heitäkin, varten\nruokaneuvot valmiiksi yleiseen pöytään.\n\nVaikka Zbyszko yleensä hiukan pelkäsikin Jurandia, hän iloitsi nyt\nkuitenkin ja ajatteli: \"Tee nyt mitä hyvänsä, niin Danusia on kuitenkin\nminun vaimoni, tuo rakas, pikku Danusiani!\" Nuorukainen ei ollut uskoa\nomaan onneensa. Hän arveli, että Danusia on ehkä jo tunnustanut kaikki\nisälleen ja rukouksillaan lepyttänyt hänet.\n\nPukeutuessaan Zbyszko kyseli Mrokotalta ruhtinaan ja varsinkin\nruhtinattaren terveyttä ja asioita ja iloitsi kuullessaan, että\nlinnassa kaikki olivat terveitä, vaikka ruhtinatar ikävöi kovasti\npientä laulajatartaan. Nyt soitteli hänelle Jagienka, josta hän kovasti\npiti, ei kuitenkaan niin paljoa kuin Danusiasta.\n\n-- Mikä Jagienka? -- kysyi Zbyszko ihmetellen.\n\n-- Jagienka Wielgolasista, vanhan Wielgolasin herran pojantytär. Hän on\nkaunis, ja lotringenilainen on tyttöön jo rakastunut.\n\n-- Onko herra de Lorche siis täällä?\n\n-- Missä hän sitten olisi? Hän tuli tänne metsästyslinnasta ja jäi\ntänne myöskin, kun viihtyy hyvin. Ei meidän ruhtinaalla ole vieraista\npuutetta.\n\n-- Onpa hauska tavata tuota moitteetonta ritaria.\n\n-- Hän pitää myöskin teistä. Mutta menkäämme jo, sillä ruhtinaalliset\nistuutuvat kohta pöytään.\n\nHe menivät. Ruokasalin kahdessa uunissa loimottivat räiskyvät tulet,\njoita muutamat hovipojat hoitivat. Vieraita ja hoviväkeä oli runsaasti.\nRuhtinas astui sisään voivodin ja muutamain läheisten henkilöiden\nsaattamana. Zbyszko tervehti häntä notkistaen polveaan ja suudellen\nhänen kättään. Ruhtinas lausui hänet tervetulleeksi ja vei hiukan\nsyrjään sanoen:\n\n-- Minä tiedän jo kaikki. Ensin olin tyytymätön, että teitte sen ilman\nsuostumustani, mutta eihän ollut aikaa, kun minä olin Varsovassa. Onhan\nsitä paitsi tunnettua, että jos nainen saa jotakin päähänsä, niin kyllä\nhän sen ajaa läpi. Ruhtinatar pitää teitä hyvänä kuin oma äiti, ja minä\nkoetan olla hänelle mieliksi säästääkseni häneltä suruja ja kyyneliä.\n\n-- Jumala suokoon minulle tilaisuuden, että saisin osoittaa\narmolliselle ruhtinaalle kiitollisuuttani.\n\n-- Jumalan kiitos, että olet jälleen terve. Kerrohan ruhtinattarelle,\nkuinka ystävällisesti otin sinut vastaan, niin hän ilostuu siitä. Hänen\nilonsa on minun iloni. Kyllä minä sanon Jurandille puolestasi niin\nhyvän sanan, että luulisin hänen suostuvan, sillä hän on sitä paitsi\nmieltynyt ruhtinattareen.\n\n-- Jollei hän suostuisikaan antamaan tytärtään, on minulla suurempi\noikeus...\n\n-- Suurempi kylläkin, mutta siunaus voi olla poissa. Uhkauksella ei\nhäneltä saa mitään, ja ilman vanhempien siunausta ei Jumalankaan\nsiunaus tule.\n\nZbyszkoa nämä sanat näyttivät huolestuttavan, sillä hän ei ollut\najatellut asian sitä puolta. Samassa ruhtinatar astui sisään\nWielgolasin Jagienkan ja muiden hovinaisten seuraamana, ja Zbyszko\nriensi hänen luokseen. Ruhtinatar tervehti nuorta ritaria vielä\narmollisemmin kuin ruhtinas ja alkoi heti puhua Jurandin ja Danusian\ntulosta. Mutta heitä ei sopinut enää kauemmin odottaa joulupöytään,\nsillä \"herra\" ei pitänyt viivyttelystä, mutta kaikki tulevat ennen kuin\njuhla-ateria on päättynyt.\n\n-- Mitä Jurandiin tulee, -- sanoi ruhtinatar, -- niin kerron hänelle\nkoko jutun vielä tänään tai huomenna messun jälkeen. Ruhtinas on\nmyöskin luvannut puhua asian puolesta. Jurand on kylmä ja ankara niitä\nkohtaan, joita hän ei rakasta, mutta hän tietää velvollisuutensa.\n\nSitten ruhtinatar alkoi antaa Zbyszkolle neuvoja, miten hänen tulisi\nkäyttäytyä appeansa kohtaan. Talon korkea emäntä näytti olevan hyvällä\ntuulella, mutta Zbyszkoa kokeneempi ja tarkkasilmäisempi seuramies\nolisi varmaan huomannut jonkin verran levottomuutta armollisen rouvan\nsanoissa. Ehkä hänkin kaikesta huolimatta hiukan pelkäsi Jurandia\ntai oli levoton, kun tämä viipyi niin kauan. Vielä eräs ajatus\njuolahti ruhtinattaren mieleen, nimittäin se, että Danusia ehkä on\nkertonut asian isälleen, joka siitä on suuttunut niin kovasti, ettei\nlähtenytkään Ciechanowiin. Tätä ei ruhtinatar kuitenkaan kertonut\nZbyszkolle, eikä siihen ollut edes aikaa, sillä passaripojat alkoivat\nkantaa kukkuraisia ruoka-astioita pöydälle. Zbyszko ennätti kuitenkin\nvielä kysyä:\n\n-- Entä kun he tulevat, niin miten sitten asetumme, armollinen\nrouva?... Mrokota kertoi, että Jurandilla tulee olemaan oma huoneensa,\njossa asemiehille on varattu olkikupoja alustaksi... Mutta miten ja\nmissä Danusia ja minä? Ruhtinatar purskahti nauramaan ja sipaisi\nhansikkaallaan Zbyszkoa poskelle vastaten:\n\n-- Hst! Mitä sinä nyt!...\n\nJa armollinen rouva meni ruhtinaan luo, jonka tuolia hovipojat jo\npitivät valmiina istuttavaksi. Sitä ennen oli eräs palvelija ojentanut\nruhtinaalle suuren lautasen, jolla oli joululeipää viipaleina sekä\nöylättejä, joita ruhtinaan tuli jakaa vieraille, hovilaisille ja\npalvelijoille. Samanlainen lautanen ojennettiin ruhtinattarelle.\nPöydän toisella puolella pater Wyszoniek seisoi valmiina siunaamaan\ntuoksuville heinille katettua illallista. Samassa ilmaantui oveen\nluminen mies, joka huusi:\n\n-- Armollinen herra!\n\n-- Mitä nyt? -- kysyi ruhtinas tyytymättömänä keskeytyksestä.\n\n-- Radzanowin maantiellä on matkalla olleita ihmisiä hautaantunut\nlumeen. Me tarvitsemme enemmän väkeä kaivaaksemme ne esille.\n\nKaikki läsnäolijat säpsähtivät kauheasta tiedosta, eikä vähiten itse\nruhtinas, joka kääntyi Sochaczewin linnanpäällikön puoleen ja käski:\n\n-- Ratsumiehiä ja lapioita! Pian! Sitten hän kysyi viestintuojalta:\n\n-- Onkohan onnettomia montakin?\n\n-- Sitä en voi sanoa. Siellä tuiskuttaa yhä. Mutta matkalla on ollut\nsekä ratsumiehiä että rekiä verraten suuri joukko.\n\n-- Kenenkä väkeä lienee?\n\n-- Sanotaan, että Spychowista olivat matkalla.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nTuskin oli Zbyszko kuullut surullisen uutisen, kun hän edes ruhtinaalta\nlupaa pyytämättä juoksi talliin ja käski satuloimaan pari hevosta.\nHänen tshekkiläinen asemiehensä Hlawa eli Glowacz oli aatelisena ollut\nmyös salissa ja töin tuskin ennättänyt pistäytyä siihen huoneeseen,\njossa he pukeutuivat, ottaakseen sieltä lämpimät turkit. Hän ei\nedes yrittänytkään pidättää nuorta isäntäänsä, kun tiesi, että se\nolisi ollut turhaa ja että viivytys olisi voinut olla kohtalokasta.\nHän nousi siis hevosen selkään, ja yhdessä he ruhtinaan väen kanssa\nlähtivät taipaleelle. Jo portin takana heidät ympäröi pimeys, mutta\ntuisku oli huomattavasti helpottanut. He olisivat ehkä heti ajaneet\nharhaan, mutta mies joka oli tuonut tiedon ja ajanut matkan jo pari\nkertaa, opasti hyvän koiransa avulla oikeaan suuntaan. Aukealla alkoi\ntuisku taas piiskata kasvoja. Maantie oli aivan täynnä lunta, johon\nhevoset upposivat vatsaa myöten. Ruhtinaan väki sytytti soihdut ja ajoi\neteenpäin savussa. Tuuli yritti kiskoa tulia irti palavasta tervaksesta\nja lennättää liekit kauas. Mutta pian alkoi tyyntyä ja lumentulo\nlakata. Taivas kirkastui ja siellä täällä tuikki jo tähtönen pilvien\nvälissä. Hevoset alkoivat pärskyä ja miehet hengittää helpommin.\nVihdoin tyyntyi kokonaan. Herra de Lorche, joka ratsasti Zbyszkon\nvieressä, alkoi lohduttaa tätä selittäen, että Jurand kyllä vaaran\nhetkellä ymmärsi suojella tytärtään, joka varmaan oli vielä hengissä\nlämpimiin turkkeihin kiedottuna, vaikka muut olisivatkin paleltuneet\nkuoliaaksi. Mutta Zbyszkolla ei ollut aikaa kiinnittää huomiotaan\nhänen sanoihinsa, sillä opastaja, joka ajoi ensimmäisenä, kääntyi pois\nmaantieltä. Nuori ritari ajoi hänen viereensä ja kysyi:\n\n-- Miksi käännymme?\n\n-- He eivät jääneet maantielle, vaan tuonne lepikköön.\n\n-- He ovat siis eksyneet maantieltä ja ajaneet ympäri joen luona ja\nkierrelleet edestakaisin, kunnes hevoset ovat uupuneet.\n\n-- Kuinka löysitte?\n\n-- Koira vainusi.\n\n-- Eikö lähellä ole asuntoa?\n\n-- Kyllä, joen toisella puolella.\n\n-- Eteenpäin vain! -- huusi Zbyszko. Mutta käsky oli helpompi antaa\nkuin täyttää, sillä vaikka pakkanen oli kova, oli lumi vielä pehmeätä,\nja hevoset upposivat syvälle kinoksiin. Ne pääsivät vain vaivoin\neteenpäin. Yht'äkkiä alkoi koira haukkua, ja suoraan edessä oli vanha\nsuuri pajupuu.\n\n-- Tässä on luultavasti joku, mutta tuolla lepikössä on ainakin... --\nselitti opastaja.\n\n-- Pajupuun vieressä on kinos. Näyttäkää! Muutamat ruhtinaan\nratsumiehet laskeutuivat alas ja valaisivat soihduillaan. Samassa huusi\neräs:\n\n-- Täällä makaa mies lumen alla. Pää näkyy jo.\n\n-- Ja hevonen myös! -- huusi toinen.\n\n-- Kaiva!\n\nLapiot painuivat lumeen ehtimiseen ja lennättivät sitä pois. Pian\nsaatiin lumesta näkyviin kookas mies, joka istui puun alla pää rinnalle\npainuneena ja lakki syvällä päässä. Miehen vieressä oli hevonen, jonka\npää oli painunut syvemmälle lumeen. Luultavasti ratsastaja oli eronnut\nmuusta joukosta ja rientänyt ihmisasunnolle apua hakemaan, kun hevonen\non kompastunut pää edellä lumeen ja ratsastaja siirtynyt puun suojaan\nja sinne paleltunut.\n\n-- Valoa tänne! -- huusi Zbyszko.\n\nEräs ratsumies työnsi soihtunsa lähelle paleltuneen kasvoja, mutta\nniiden piirteitä ei voinut erottaa. Vasta sitten kun toinen nosti ylös\npainuneen pään, sanoivat kaikki yhdellä kertaa:\n\n-- Jurand Spychowilainen!\n\nZbyszko käski kahta miestä nostamaan paleltuneen ja viemään lähimpään\ntupaan. Mutta itse hän opastajan ja muun väen kanssa riensi lepikkoon,\njonne mennessä hän arveli löytävänsä sieltä Danusian, oman vaimonsa,\nkuolleena. Hän hoputti kovasti hevosta, joka sotki syvällä lumessa\npäästen vaivoin eteenpäin. Matkaa ei ollutkaan pitkälti. Kuului huuto:\n\"Täällä!\" Zbyszko hyppäsi alas hevosen selästä.\n\n-- Lapiot!\n\nVartioimaan jääneet miehet olivat sillä välin kaivaneet esille kaksi\nrekeä. Hevoset ja ihmiset niissä olivat paleltuneet auttamattomasti.\nKohoumat lumessa näyttivät, missä muut reet olivat. Suuresta kinoksesta\npisti esiin hevosen pää kuin juoksuun lähdössä, toisesta kohosi miehen\nkäsi, jossa oli keihäs. Parin reen luona paleltuneet ajomiehet pitivät\nkuolleita hevosia suitsista kiinni. Kuolema oli nähtävästi yllättänyt\nne sillä hetkellä, kun he vetivät hevosia lumesta ylös. Eräässä reessä\naivan jonon takapäässä oli verraten vähän lunta. Sen ajaja istui\netutuhdolla hiukan kumarassa asennossa pitäen kämmeniään korvilla.\nReessä oli kaksi miestä ohuen lumivaipan alla, ja he näyttivät nukkuvan\nhiljaa ja rauhallisesti. Mutta jotkut olivat nähtävästi kamppailleet\nkovasti aivan viimeiseen hetkeen saakka, sillä he olivat jäykistyneet\njännittyneihin asentoihin. Jokunen reki oli kumossa; muutamia aisoja\noli poikki.\n\nLapiot paljastivat herkeämättä hevosten käyristyneitä selkiä tai\nlumeen pureutuneita turpia, miehiä, jotka olivat reissä tai rekien\nvieressä, mutta ainoatakaan naista ei näkynyt. Zbyszko milloin kaivoi\nniin, että hiki valui otsaltaan, milloin valaisi vainajia jännittyneen\npelon vallassa etsien rakkaita kasvoja, mutta kaikki turhaan. Soihdut\nja lyhdyt valaisivat vain parrakkaita spychowilaisten metsämiesten\nkasvoja, mutta Danusiaa ei löytynyt. -- Mitä tämä merkitsee? -- kysyi\nnuori ritari itseltään ihmetellen.\n\nJa hän huusi miehille, jotka tekivät kaameata pelastustyötä kauempana,\nkysyen eikö yhtään naista ole löytynyt, mutta he vastasivat tavanneensa\nvain miehiä. Vihdoin työ päättyi. Kaivajat valjastivat omat hevosensa\nrekien eteen Ja lähtivät kuljettamaan vainajia lähimpään taloon,\nNiedzborziin, koettaakseen siellä lämpimässä palauttaa heitä henkiin.\nZbyszko jäi asemiehensä ja kahden muun kanssa paikalle. Hän tuli\najatelleeksi, että ehkä Danusian reki oli eksytyt muista tai ehkä\nJurand oli jättänyt tyttärensä johonkin mökkiin matkan varrella.\nNuori ritari ei tiennyt mitä tehdä. Hän tahtoi kuitenkin vielä kerran\ntarkastaa läheiset kinokset la lepikon ja sitten ajaa maantielle\netsimään sieltä. Mutta kinoksista ei löytynyt mitään. Lepikossa he\nnäkivät susien hehkuvia silmäpareja, mutta ei ihmisiä eikä hevosia.\nNiitty lepikon ja maantien välillä hohti heikosti kuutamossa, ja sen\nvalkoisella pinnalla näkyi siellä täällä joitakin tummia täpliä, mutta\nne olivat susia, jotka vetäytyivät pois.\n\n-- Hyvä herra, turhaan me täältä etsimme, -- sanoi tshekkiläinen\nasemies, -- sillä Jurandowna neiti ei ollut matkassa. Tarkastin kaikki\nreet, mutta yhdessäkään ei ollut naisten vaatearkkua. Neiti on siis\nonneksi jäänyt Spychowiin.\n\nZbyszkoon sattui oikea ajatus voimakkaasti, ja hän virkkoi:\n\n-- Jumala suokoon, että asian laita olisi niinkuin sanot! Ja\ntshekkiläinen jatkoi perusteltuja johtopäätöksiään:\n\n-- Jos neiti olisi ajanut jossakin reessä, niin ei vanha herra olisi\nhäntä jättänyt, vaan ottanut eteensä satulaan, josta nyt olisimme hänet\nlöytäneet.\n\n-- Ajakaamme vielä sinne, -- sanoi Zbyszko levottomasti. Hän harkitsi\nasiaa arvellen, että tshekkiläinen saattoi olla oikeassa. Ehkä Jurand\noli ottanut Danusian satulaansa, mutta hevosen kaatuessa tytär lähtenyt\netsimään apua isälle. Siinä tapauksessa pitäisi hänen olla jossakin\nläheisyydessä; lumen alla.\n\nIkäänkuin isäntänsä ajatuksia aavistellen lisäsi tshekkiläinen:\n\n-- Kyllä me olisimme löytäneet hänen vaatteitaan reestä, sillä eihän\nhän olisi lähtenyt hoviin siinä ainoassa puvussa, mikä hänellä oli yllä.\n\nHe palasivat pajupuun luo, mutta sieltä ei löytynyt mitään. Jurand oli\njo viety pois, ja ympärillä oli nyt hiljaista. Tshekkiläinen asemies\nhuomautti, että opastajan koira olisi löytänyt kyllä neidinkin, koska\nlöysi Jurandin. Zbyszko huoahti nyt helpommin, sillä hän oli jo melkein\nvarma siitä, että Danusia oli jäänyt kotiin. Keksipä hän selityksenkin:\nDanusia oli tunnustanut kaikki isälleen, joka avioliittoa hyväksymättä\noli tahallaan jättänyt tyttären kotiin ja lähtenyt ruhtinaan luo\nvalittamaan tapahtumaa ja koettamaan saada sen ruhtinaan avulla piispan\nkäsiteltäväksi ja purettavaksi. Ajatus helpotti, vieläpä ilahdutti\nZbyszkoa, joka huomasi, että Jurandin kuolema poistaisi esteet. \"Jurand\nei tahdo, mutta Jumalan tahto on voimakkaampi\", ajatteli nuori ritari.\nNyt olisi vain ajettava Spychowiin ja otettava Danusia oikein omaksi.\nSiellä olisi myös helpompi hankkia riikinkukonsulkia, kun raja oli\nlähellä. \"Se oli Jumalan tahto!\" ajatteli hän, mutta häpesi sitten\niloaan ja virkkoi asemiehelleen:\n\n-- Sääli Jurandia!\n\n-- Sanotaan, että saksalaiset pelkäsivät häntä kuin kuolemaa, --\nvastasi asemies. -- Ajammeko nyt takaisin linnaan?\n\n-- Ajamme, mutta Niedzborzin kautta, -- vastasi Zbyszko. He ajoivat\nNiedzborziin, jossa talon vanha isäntä Zelech otti heidät vastaan.\nJurand ei ollut enää siellä, mutta Zelech tiesi kertoa hyviä uutisia:\n\n-- Hänen ruumistaan hierottiin lumella ja suuhun kaadettiin viiniä.\nSitten hänet kannettiin saunaan, jonka löylyssä hän alkoi hengittää.\n\n-- Elääkö hän? -- kysyi Zbyszko iloisesti.\n\n-- Elää, mutta ties miten kauan, sillä sielu ei mielellään käänny\ntakaisin puolitiestä.\n\n-- Miksi veivät hänet täältä pois?\n\n-- Tuli käsky ruhtinaalta. Me peitimme hänet patjoihin, ja niin he\nlähtivät.\n\n-- Sanoiko hän mitään tyttärestään?\n\n-- Hän ei puhunut lainkaan, hengitti vain raskaasti.\n\n-- Entä toiset?\n\n-- Toiset ovat jo Jumalan valtakunnassa. Surullisesti kävi raukkojen.\n\n-- Eikö yksikään toipunut?\n\n-- Ei ainoakaan. Mutta käykää sisälle, täällä eteisessä on kylmä. Jos\ntahdotte nähdä vainajat, niin ne ovat väkituvassa tulen ääressä. Käykää\nsisälle.\n\nMutta Zbyszkon oli kiire, eikä vanha Zelech saanut häntä jäämään.\nNiedzborzista oli Ciechanowiin jokin matka, ja nuori ritari paloi\nhalusta saada Jurandilta joitakin Danusiaa koskevia tietoja.\n\nHe ajoivat niin nopeasti kuin syvälumisella tiellä suinkin saattoivat.\nKun he tulivat perille heti puoliyön jälkeen, oli jouluyönmessu linnan\nkappelissa päättymässä. Zbyszkon korviin sattui karjan ammuntaa ja\nvuohien määkimistä, joita ääniä tahdottiin vanhan tavan mukaan kuulla\nmuistoksi, siitä, että Vapahtaja oli syntynyt tallissa. Messun jälkeen\nruhtinatar tuli huolestuneena Zbyszkon luo ja kysyi:\n\n-- Entä Danusia?\n\n-- Ei löytynyt. Eikö Jurand ole puhunut hänestä, koska kuuluu elävän?\n\n-- Tämä on Jumalan rangaistus!... Jurand ei ole sanonut sanaakaan, vaan\nmakaa kuin hengetön.\n\n-- Älkää olko huolissanne, armollinen rouva. Danusia on jäänyt\nSpychowiin.\n\n-- Mistä sen tiedät?\n\n-- Sillä yhdessäkään reessä ei ollut naisten vaatteita. Eihän Danusia\nolisi lähtenyt tänne yksistään matkatamineissa.\n\n-- Se on totta! Hyvä Jumala!\n\nJa ruhtinattaren silmät alkoivat loistaa ilosta. Hetken kuluttua hän\nsanoi:\n\n-- Rakas Jeesus-lapsi, joka tänään syntyi, ei ole meille vihainen, vaan\nlähettää meille siunauksensa.\n\nMutta ruhtinatarta kummastutti kuitenkin se, ettei Jurand ottanut\ntytärtään mukaansa.\n\n-- Minkä tähden hän lienee jättänyt tytön kotiin?\n\nZbyszko selitti otaksumansa. Se tuntui ruhtinattaresta hyvin\nmahdolliselta eikä herättänyt levottomuutta.\n\n-- Jurand saa nyt kiittää meitä elämästään, varsinkin sinua, joka olit\nkaivamassa häntä lumesta, -- sanoi ruhtinatar. -- Jos hän vieläkin\nitsepäisesti vastustaa, niin on hänellä kivi sydämen paikalla. Tässä on\nkuin Jumalan varoitus, ettei pidä vastustaa pyhää sakramenttia. Heti,\nkun hän tulee tajuihinsa, sanon sen hänelle.\n\n-- Parasta on olla sanomatta, kun emme vielä tiedä, miksi hän ei\nottanut Danusiaa mukaansa. Olisiko tämä ollut sairas?\n\n-- Älä puhu mitään! Minua harmittaa, ettei Danusia ole täällä. Jos hän\nolisi ollut sairas, niin ei Jurand olisi lähtenyt matkalle.\n\n-- Se on totta, -- myönsi Zbyszko.\n\nHe menivät Jurandin luo. Huoneessa oli kuuma kuin saunassa ja hyvin\nvaloisaa, sillä suuri tuli loimotti liedessä. Pater Wyszoniek valvoi\nsairaan vieressä, joka makasi kalpeana karhuntaljoihin peitettynä,\nsilmät ummessa ja tukka hiestä takkuisena. Sairaan suu oli auki ja\nrinta huohotti niin voimakkaasti, että taljatkin liikkuivat hengityksen\ntahdissa.\n\n-- Miten on hänen laitansa? -- kysyi ruhtinatar.\n\n-- Kaadoin hänen suuhunsa lämmitettyä viiniä, -- vastasi Wyszoniek, --\nja siksi hän nyt hikoilee.\n\n-- Nukkuuko hän?\n\n-- Tuskin, koska liikehtii tuolla lailla.\n\n-- Olette koettanut puhua hänelle?\n\n-- Olen, mutta ennen päivän nousua hän tuskin tulee puhumaan.\n\n-- Odotamme siihen saakka, arveli ruhtinatar. Pater Wyszoniek kehoitti\nhäntä menemään levolle, mutta ruhtinatar ei suostunut, sillä hänen\npyrkimyksensä kaikissa kristillisissä hyveissä oli kuningatar Jadwiga\nvainajan esikuva, joten sairaitakin oli vaalittava.\n\nSitä paitsi ruhtinatar odotti hartaasti tietoja Danusiasta ollen\nkasvattityttärensä tähden levoton. Hän istuutui sairaan vuoteen\nviereen, alkoi supattaa rukouksia ja vaipui vähitellen unenhorrokseen.\n\nZbyszko, joka ei vielä ollut täysissä voimissaan ja joka oli rasittanut\nitseään liikaa, seurasi ruhtinattaren esimerkkiä, ja pian molemmat\nnukkuivat niin sikeästi, että vasta linnankappelin aamukellot heidät\npäivän koittaessa herättivät.\n\nMutta sama ääni herätti Jurandinkin, joka avasi silmänsä, nousi\nistumaan ja alkoi silmiään räpäyttäen katsella ympärilleen.\n\n-- Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!... Miten on laitanne? -- kysyi\nruhtinatar.\n\nMutta Jurand ei nähtävästi ollut vielä täysissä tajuissaan, sillä hän\ntuijotti ruhtinattareen, ikäänkuin ei olisi tuntenut häntä ja huusi\nsitten:\n\n-- Tänne päin! Tänne päin! Lapioikaa kinosta!...\n\n-- Te olette Ciechanowissa, -- sanoi ruhtinatar. Jurand rypisti\notsaansa ikäänkuin miettien ja sanoi:\n\n-- Ciechanowissako?... Tytär odottaa ja... ruhtinaalliset... Danusia!\nDanusia!...\n\nSitten Jurand sulki silmänsä ja vaipui päänalukselle. Zbyszko ja\nruhtinatar pelästyivät, että hän nyt kuoli, mutta samassa hän taas\nalkoi hengittää syvään. Hän oli nukahtanut.\n\nIsä Wyszoniek nosti sormen suulleen merkiksi, ettei saisi herättää\nsairasta, ja kuiskasi sitten:\n\n-- Hän tulee luultavasti nukkumaan koko päivän. -- Mutta mitä hän\noikein sanoi? -- kysyi ruhtinatar.\n\n-- Sanoi tyttären odottavan Ciechanowissa, -- vastasi Zbyszko.\n\n-- Hän ei ollut täysin tajuissaan, -- selitti pater.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nPater Wyszoniek pelkäsi, että Jurand voisi jäädä tajuttomaksi pitkäksi\naikaa, mutta lupasi tiedoittaa ruhtinattarelle ja Zbyszkolle, kun\nJurand rupeaa puhumaan. Sitten he poistuivat, ja pater Wyszoniek kävi\nlevolle.\n\nVasta seuraavana päivänä hiukan ennen keskipäivää Jurand heräsi, ja hän\noli täysin tajuissaan. Ruhtinatar ja Zbyszko olivat huoneessa. Jurand\nnousi istumaan, katsoi läsnäoleviin ja sanoi:\n\n-- Armollinen rouva... Hyvä Jumala... olenko minä Ciechanowissa?\n\n-- Ja olette nukkunut pyhien yli, -- vastasi rouva.\n\n-- Minä peityin lumiin. Kuka minut pelasti?\n\n-- Tämä ritari: Zbyszko Bogdaniecista. Ehkä muistatte, Krakovassa?...\n\nJurand katsoi nuorukaiseen terveellä silmällään ja sanoi:\n\n-- Muistan... Entä missä Danusia on?\n\n-- Hänhän ei tainnut olla mukananne? -- kysyi ruhtinatar levottomasti\ntunnustellen.\n\n-- Mitenkäs hän minun kanssani olisi ollut, kun minä juuri hänen\nluokseen olin tulossa?\n\nZbyszko ja ruhtinatar vaihtoivat silmäyksiä ikäänkuin sanoakseen, että\nJurand ei ollut vielä oikein tajuissaan.\n\n-- Koettakaa nyt oikein muistaa, eikö tyttärenne ollut mukana, -- sanoi\nruhtinatar.\n\n-- Tyttäreni? Minun mukanani? -- kysyi Jurand ihmetellen.\n\n-- Teidän väkenne menehtyi, mutta Danusiaa ei vainajain joukossa ollut.\nMiksi jätitte hänet Spychowiin?\n\nJurand toisti vielä, mutta hyvin levottomana:\n\n-- Spychowiin? Hänhän on armollisen rouvan eikä minun luona!\n\n-- Mutta tehän lähetitte miehenne noutamaan hänet metsästyslinnasta.\n\n-- Jumalan nimessä! En ole lähettänyt ketään! -- vastasi Jurand.\n\n-- Mitä?! -- huudahti ruhtinatar kalveten. -- Oletteko varma, että ette\nhouraile enää?\n\n-- Mitä ihmettä! Missä tyttäreni on? -- huusi Jurand. Pater Wyszoniek\nriensi ulos huoneesta.\n\n-- Metsästyslinnaan tuli aseistettu joukkue tuoden kirjeen teiltä, --\njatkoi ruhtinatar. -- Siinä kirjeessä oli, että olitte loukkaantunut\ntulipalossa... että olitte melkein sokea ja tahdoitte nähdä\ntyttärenne... Ne ottivat Danusian mukaansa ja lähtivät...\n\n-- Surullista! -- huusi Jurand. -- Mutta Spychowissa ei ole ollut\ntulipaloa, enkä minä ole lähettänyt noutamaan tytärtäni.\n\nPater Wyszoniek palasi kirje kädessä ojentaen sen Jurandille.\n\n-- Eikö tämä ole teidän pappinne käsialaa? -- kysyi hän.\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Entä sinetti?\n\n-- Se on minun. Mitä kirjeessä on?\n\nPater Wyszoniek luki sen. Jurand kuunteli kouraillen tukkaansa ja sanoi:\n\n-- Kirje ei ole minun!... sinetti on väärennetty!... Voi minua! Ne\nroistot ryöstivät lapseni!\n\n-- Kutka?\n\n-- Ristiritarit!\n\n-- Meidän on ilmoitettava ruhtinaalle! Lähettäköön lähettiläitä\nsuurmestarin luo! -- huudahti ruhtinatar. -- Hyvä Jumala, pelasta, auta\nlasta!...\n\nJa ruhtinatar riensi huoneesta. Jurand nousi vuoteestaan ja alkoi\nkuumeisesti pukea kookasta vartaloaan. Zbyszko istui kuin kivettynyt.\n\n-- Mistä tiedätte, että ristiritarit hänet ryöstivät? -- kysyi\nWyszoniek.\n\n-- Olen niin varma siitä, että vannon.\n\n-- Odottakaas!... Todellakin! He saapuivat metsästyslinnaan valittamaan\nteidän tekojanne... ja tahtoivat kostaa teille...\n\n-- He juuri ryöstivät Danusian! -- huusi Zbyszko yht'äkkiä.\n\nSen sanottuaan hän syöksyi ulos ja suoraa päätä talliin, jossa antoi\nkäskyn valjastaa ja satuloida hevoset. Hän ei tiennyt itsekään, miksi\nniin teki. Sen hän vain ymmärsi, että Danusia oli heti pelastettava\nja että sitä varten oli lähdettävä Preussiin, jossa nuori vaimo oli\ntemmattava vihollisten käsistä.\n\nSitten hän palasi huoneeseen sanoakseen Jurandille, että aseet ja\nhevoset olivat kohta valmiina, sillä hän oli varma, että Jurand lähtee\nhänen kanssaan. Hänen sydämensä oli täynnä vihaa, tuskaa ja sääliä,\nmutta hän toivoi kuitenkin parasta ja arveli julman Jurandin kanssa\nyhdessä voivansa hyökätä vaikka ristiritarikunnan koko armeijan\nkimppuun, jos tarvittaisiin.\n\nHuoneessa oli paitsi Jurandia, isä Wyszoniekia ja ruhtinatarta, myös\nitse ruhtinas, herra de Lorche ja vanha Dlugolasin ritari, jonka\nruhtinas oli heti kutsunut luokseen, sillä ritari oli viisas mies ja\ntunsi erittäin hyvin ristiritarit, hän kun oli ollut heidän vankinaan\nmonet vuodet.\n\n-- Nyt on toimittava järkevästi, jottemme kiihoittaisi ja siten ehkä\naiheuttaisi tytön turmiota, -- sanoi Dlugolasin ritari. -- Ensin on\nvalitettava asiasta suurmestarille, ja jos teidän ruhtinaallinen\nkorkeutenne suostuu laittamaan hänelle kirjelmän, niin minä kyllä\ntoimitan sen perille.\n\n-- Kyllä suostun, -- vastasi ruhtinas. -- Minä en anna lapsen menehtyä,\nniin totta kuin Jumala ja pyhä risti minua auttaa. Suurmestari pelkää\nsotaa Puolan kuninkaan kanssa ja tahtoo olla hyvissä väleissä veljeni\nSemekin ja minun kanssani... Hänen tahdostaan ei Danusia ole ryöstetty,\nja hän tulee kyllä vaatimaan luovuttamista viipymättä.\n\n-- Mutta jos ryöstö sittenkin on tapahtunut suurmestarin käskystä? --\nepäili pater Wyszoniek.\n\n-- Vaikka hän onkin ristiritari, niin hän on sentään rehellinen,\n-- vastasi ruhtinas. -- Kuten sanottu, hän haluaa pysyä kanssani\nystävänä... Jagielloa hän ei myöskään uskalla suututtaa... He ovat\nvahingoittaneet meitä usein ja pahasti, mutta nyt he alkavat käsittää,\nettä jos me masovialaiset autamme Jagielloa, niin huonosti heidän käy...\n\nMutta Dlugolasin herra sanoi:\n\n-- Ristiritarit eivät tee mitään ilmaiseksi. Minä käsitän asian niin,\nettä jos he ryöstivät tytön, he tekivät sen siksi, että saisivat miekan\nlyödyksi Jurandin kädestä ja sitten joko suuren lunastussumman tai\nvankinsa vaihdetuksi.\n\nJa hän kääntyi Jurandin puoleen kysyen:\n\n-- Mitä vankeja teillä on nykyään?\n\n-- De Bregow, -- vastasi Jurand.\n\n-- Onko hän huomattava henkilö?\n\n-- Nähtävästi.\n\nHerra de Lorche, joka kuuli nimen de Bregow, alkoi kysellä asiaa ja\nsanoi sitten:\n\n-- Herra de Bregow on sukua kreivi Geldernille, ristiritarikunnan\nsuurelle suosijalle.\n\n-- Niin on, -- sanoi Dlugolas käännettyään sanat läsnäolijoille. -- Ja\nde Bregowit ovat olleet erittäin huomatuissa ritarikunnan viroissa.\n\n-- No sen vuoksi Danveld ja de Löwe aina vain vaativat minulta de\nBregowin vapauttamista, -- sanoi ruhtinas. -- Niin totta kuin Jumala on\ntaivaassa, niin he ryöstivät tytön saadakseen vaihdetuksi de Bregowin\nvapaaksi.\n\n-- Kyllä kai he vaihtavatkin hänet vapaaksi, -- sanoi pater Wyszoniek.\n\n-- Mutta tärkeätä olisi tietää, missä tyttö nyt on, -- sanoi Dlugolas,\n-- sillä otaksukaamme, että suurmestari kysyy, kenelle hänen on\nannettava vapauttamiskäsky, niin mitä vastaamme?\n\n-- Missä tyttö on? -- toisti Jurand synkästi. -- Ei ainakaan rajan\nläheisyydessä, josta hänet voitaisiin siepata, vaan kauempana meren\npuolella.\n\n-- Olkoon missä hyvänsä, -- sanoi Zbyszko, -- kyllä me hänet vapautamme.\n\nMutta ruhtinas kiivastui asiaa lähemmin ajatellessaan:\n\n-- Minun linnastani roistot ryöstivät tytön, ja se on mitä suurin\nloukkaus minua kohtaan, mutta minä en sitä ikänä unohda. Nyt olen\nsaanut tarpeekseni heidän petoksistaan ja hyökkäyksistään! Parempia\nnaapureja olisivat suden pennutkin! Suurmestarin on rangaistava mokomia\nkomttuureja, toimitettava tyttö minulle ja lähetettävä luokseni\nlähettiläitä pyytämään anteeksi. Muuten annan sotakutsun kiertää!\n\nHän löi nyrkillään pöytään ja lisäsi:\n\n-- Veljeni Plockissa, Witold ja kuningas Jagiello yhtyvät minuun.\nNyt olen kärsinyt aivan tarpeeksi. Pyhimyskin olisi menettänyt\nkärsivällisyytensä!\n\nLäsnäolijat seisoivat hiljaa ja odottivat kuvastumisen ohimenoa. Anna\nDanuta lohduttautui sillä, että ruhtinas oli ottanut asian omakseen ja\ntulisi nyt hellittämättömällä tarmolla viemään tahtonsa perille.\n\nPater Wyszoniek alkoi nyt puhua:\n\n-- Ennen vanhaan ristiritarien veljeskunnassa vallitsi ankara kuri,\neikä yksikään komttuuri uskaltanut toimia ilman suurmestarin ja\nkapitulin lupaa. Sen vuoksi Jumala siunasi heille niin laajat maat,\nettä tuskin millään muulla maallisella vallalla oli sellaisia. Mutta\nnyt ei heissä ole kuuliaisuutta, rehellisyyttä, kunniantuntoa eikä\nuskoa, vaan ovat saaliinhimoisia ja ilkeitä kuin sudet. Mitä he\nvälittäisivät suurmestarin tai kapitulin määräyksistä, kun eivät\nedes Jumalan käskyjä kuuntele? Jokainen istuu omassa linnassaan\nkuin itsenäinen ruhtinas valmiina auttamaan toista pahuudessa. Me\nvalitamme suurmestarille, mutta he kieltävät kaiken syyllisyytensä. Jos\nsuurmestari käskee heitä luovuttamaan tytön, niin he yksinkertaisesti\neivät luovuta, vaan sanovat: \"Ei hän ole meillä. Me emme ole tyttöä\nryöstäneet.\" Jos suurmestari käskee heitä vannomaan puhuvansa totta,\nniin he vannovat. Mitä meidän on siis tehtävä?\n\n-- Mitä tehtävä? -- sanoi Dlugolasin herra. -- Ensinnäkin on Jurandin\najettava kotiin. Jos he ovat ryöstäneet tytön saadakseen lunastusrahoja\ntai de Bregowin vaihdetuksi vapaaksi, niin he antavat asiasta tiedon\nJurandille eivätkä kenellekään muulle.\n\n-- Ne, jotka tulivat metsästyslinnaan, ovat tytön ryöstäneet, --\nvakuutti pater.\n\n-- Siinä tapauksessa suurmestari vie heidät oikeuteen tai käskee\nkäymään kaksintaisteluun Jurandin kanssa.\n\n-- Ensin minun kanssani, -- huusi Zbyszko, -- sillä minä olen heidät jo\nhaastanut otteluun!\n\nJurand otti kätensä kasvoiltaan ja kysyi:\n\n-- Kutka olivat metsästyslinnassa?\n\n-- Danveld, vanha de Löwe ja kaksi veljeä: Gottfried ja Rotgier, --\nvastasi pater Wyszoniek. -- He valittivat kovasti teitä ja tahtoivat\nruhtinasta antamaan käskyn de Bregowin vapauttamiseksi. Mutta ruhtinas,\nkuultuaan de Fourcylta, että saksalaiset ensin hyökkäsivät teidän\nkimppuunne, suuttui ja antoi heidän palata tyhjin toimin.\n\n-- Ajakaa Spychowiin, -- sanoi ruhtinas, -- sillä siellä he antavat\nkuulla itsestään. He eivät ole sitä tehneet tähän mennessä, sillä tämän\nnuoren ritarin asemies väänsi Danveldin käden murskaksi antaessaan\nZbyszkon haasteen. Ajakaa Spychowiin ja tiedoittakaa, kun olette\njotakin kuullut. He antavat tytön de Bregowia vastaan, mutta minä\nen luovu kostosta, sillä he ovat häpäisseet minua ryöstämällä hänet\nlinnastani. Viha alkoi taas kiehua ruhtinaan rinnassa, ja hän lisäsi:\n\n-- He ovat puhaltaneet tuleen yhtenään, mutta kyllä he vielä kuononsa\npolttavat.\n\n-- Mutta he kieltävät syyllisyytensä! -- toisti Wyszoniek.\n\n-- Kun he ovat Jurandille antaneet tiedon, että tyttö on heidän\nluonaan, he eivät voi kieltää syyllisyyttään, -- vastasi Mikolaj\nDlugolas hiukan kärsimättömästi. -- Luulen, että he ovat vieneet hänet\nmerelle päin, kuten Jurand huomautti, mutta kun tulee todistetuksi,\nettä ovat syyllisiä, he eivät voi suurmestarille valehdella. Jurand\nalkoi toistaa omituisella, melkeinpä peloittavalla äänellä:\n\n-- Danveld, Löwe, Gottfried ja Rotgier...\n\nMikolaj Dlugolas neuvoi vielä lähettämään muutamia kokeneita ja\nluotettavia miehiä Preussiin ottamaan Ortelsburgissa ja Insburgissa\nselkoa, oliko Jurandowna siellä vai muualla. Sitten ruhtinas otti\nsauvansa ja poistui antamaan käskyjä. Ruhtinatar tahtoi lohduttaa\nJurandia ja kysyi:\n\n-- Miten on nyt terveytenne laita?\n\nJurand ensin vaikeni, ikäänkuin ei olisi kuullut kysymystä, mutta sanoi\nsitten äkkiä:\n\n-- On kuin joku olisi repinyt vanhan haavan auki.\n\n-- Luottakaa Jumalaan. Danusia tulee takaisin, kun luovutatte heille de\nBregowin.\n\n-- En säästäisi nyt omaa vertanikaan.\n\nRuhtinatar harkitsi, olisiko nyt heti kerrottava Danusian vihkimisestä,\nmutta ei tahtonut laskea uutta taakkaa muutenkin onnettoman Jurandin\nhartioille. Sitä paitsi jonkinlainen pelon tunne pidätti. \"Kertokoon\nZbyszko sopivan tilaisuuden tullen, kun he yhdessä tulevat Danusiaa\netsimään, ajatteli ruhtinatar, sillä tämä tieto voisi hämmentää hänen\njärkensä.\" Ja niinpä ruhtinatar alkoi puhua muista asioista:\n\n-- Te ette saa syyttää meitä, sillä aseistettu miehistö oli teidän\nväreissänne ja toi sinetillänne varustetun kirjeen, jossa kerrottiin\nteidän sairaudestanne ja mahdollisesta näön menettämisestänne, jota\nennen tahdoitte nähdä lapsenne. Kuinka olisimme voineet vastustaa isän\npyyntöä?\n\n-- Minä en syytä ketään, armollinen rouva, -- vastasi Jurand.\n\n-- Ja tietäkää, että Jumala kyllä antaa hänet takaisin, sillä\nhänen silmänsä valvoo tyttöä. Jumala pelastaa, kuten viimeksi\nmetsästysretkellä, jolloin vihainen metsähärkä hyökkäsi meitä kohti,\nmutta Zbyszko suojeli meitä pannen oman henkensä vaaralle alttiiksi.\nMutta Danusian ja minut hän pelasti, josta syystä ruhtinas antoi\nhänelle vyön ja kannukset. Minä luulin, että Danusia olisi nyt tullut\nkanssanne tänne ja että olisin taas saanut nähdä rakastettavan\ntyttärenne, mutta...\n\nRuhtinattaren ääni alkoi väristä ja kyynelet tipahdella silmistä.\nSamassa Jurandin epätoivo sai ylivallan ja puhkesi kuin voimakas myrsky\nilmoille. Mies tarttui molemmin käsin pitkään tukkaansa ja alkoi\njyskyttää päätään seinähirteen valittaen käheällä äänellä.\n\nMutta samassa juoksi Zbyszko sisään, tarttui Jurandia hartioihin ja\nhuusi:\n\n-- Nyt lähdemme matkalle! Suoraa päätä Spychowiin!\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\n-- Kenenkä miehiä nuo ovat? -- kysyi Jurand yht'äkkiä Radzanowin\nseuduilla ikäänkuin unesta heräten.\n\n-- Minun, -- vastasi Zbyszko.\n\n-- Ovatko kaikki minun mieheni menneet?\n\n-- Kuolleina näin kaikki Niedzborzissa.\n\n-- Poissa ovat siis vanhat aseveikkoni!\n\nZbyszko ei jatkanut keskustelua, ja vaieten he ajoivat eteenpäin aika\nvauhtia, sillä he tahtoivat saapua Spychowiin mahdollisimman pian. Tiet\nolivat tasaantuneet, ja matka sujui.\n\nIllan tullen Jurand alkoi puhella tiedustellen niitä ristiritarikunnan\nveljiä, jotka olivat olleet metsästyslinnassa, ja Zbyszko kertoi\nhänelle kaikki -- mitä valittivat, miten lähtivät, herra de Fourcyn\nkuolemasta ja hänen tshekkiläisen asemiehensä menettelystä, jolloin\nhän henkensä pelastaen mursi Danveldin käsivarren. Kertoessaan hän\nyht'äkkiä muisti sen naisen, jonka Danveld oli lähettänyt tuomaan\npalsamia. Seuraavalla levähdyspaikalla Zbyszko alkoi miehiltään\ntiedustella samaa naista, mutta kukaan ei tiennyt naisesta sen enempää\nkertoa. Muisteltiin, että tuo salaperäinen palsamin tuoja oli lähtenyt\njoko Danusian viejäin mukana tai heti niiden jälkeen. Nyt Zbyszko\noli huomaavinaan, että tuo nainen oli lähetetty metsästyslinnaan\netukäteen katsomaan, oliko Jurand mahdollisesti siellä ja myönteisessä\ntapauksessa varoittamaan niitä miehiä, jotka tulivat Danusiaa\nnoutamaan. Miehet olisivat luultavasti silloin sanoneet olevansa jonkun\nmuun kuin Jurandin lähettämiä ja esittäneet tarkoitukseen sopivan\ntoisen kirjeen. Kaikki näytti olevan suunniteltu pirullisen viekkaasti,\nja nuori ritari, joka tunsi ristiritarit vain kentältä, alkoi oivaltaa,\nettä nyrkki ei riitä, vaan tarvitaan myös päätä. Tämä ajatus oli\nhänestä vastenmielinen, sillä hänen tavaton tuskansa oli ottanut\nlähinnä taistelua ja verta janoavan kostomuodon. Danusian vapauttaminen\noli hänestä ensin näyttänyt vain sarjalta kaksintaisteluja. Nyt\nhän ymmärsi, että kostonhalu ja päitten halkominen oli kytkettävä\nkahleeseen kuin karhu ja että oli etsittävä aivan uusia keinoja\nDanusian vapauttamiseksi. Zbyszko valitteli, ettei Macko ollut nyt\nauttamassa, sillä setä oli yhtä ovela kuin urhoollinen. Nuori ritari\npäätti lähettää Sanderuksen Spychowista Ortelsburgiin ottamaan selkoa\nsiitä salaperäisestä naisesta ja tämän kautta Danusian kohtalosta.\nHän arveli, että jos Sanderus pettäisi hänet, niin siitä ei olisi\nsuurta vahinkoa, mutta päinvastaisessa tapauksessa anekauppias voisi\nolla hänelle suureksi hyödyksi, sillä hänen ammattinsa avasi hänelle\nmahdollisuuden päästä kaikkialle.\n\nZbyszkon olisi tehnyt mieli neuvotella näistä asioista Jurandin\nkanssa, mutta hän lykkäsi ne kuitenkin perilletuloon, varsinkin kun\nyö oli tullut ja Jurand näytti nukahtaneen korkeaan satulaansa. Mutta\nJurandin päätä painoi enemmän murhe kuin uni, ja hänen mielessään taisi\nristeillä kauheita ajatuksia, koska hän kotvan kuluttua virkkoi:\n\n-- Parempi olisi ollut kuolla Niedzborzissa asetovereiden tavalla!\nSinäkö minut lumesta kaivoit esille?\n\n-- Minä ja muut.\n\n-- Ja metsästysretkellä pelastit kuulemma lapseni?\n\n-- Mitenkäs sitten?...\n\n-- Ja nyt autat minua?\n\nZbyszkon koko olemuksen läpi kulki samassa sellainen rakkauden ja vihan\naalto, että hän kohottautui satulassaan ja sanoi hammasta purren:\n\n-- Vaikka minun täytyisi hampaillani murtaa auki preussilaiset lukot,\nniin kyllä minä Danusian otan käsiini!\n\nSeurasi hetken hiljaisuus. Zbyszkon sanat olivat luultavasti\nherättäneet vastakaikua Jurandin kostonhaluisessa luonteessa, koska hän\nalkoi purra hammasta ja murista:\n\n-- Danveld, Löwe, Rotgier ja Gottfried!\n\nJa Jurand ajatteli, että jos ryöstäjät vaativat Bregowin luovuttamista,\nniin hän luovuttaa, tai jos he vaativat lunastussummaa, niin hän maksaa\nja antaa vaikka koko Spychowin mennä, mutta se, joka hänen ainoalle\nlapselleen tekee pahaa, on kuoleman oma!\n\nKoko yönä ei uni ummistanut heidän silmiään edes hetkeksikään. Aamulla\nheidän kasvonsa olivat niin muuttuneet, että he tuskin tunsivat\ntoisiaan. Jurand ihmetteli Zbyszkon surua ja sisua ja sanoi:\n\n-- Danusia heitti huntunsa sinun päällesi ja pelasti kuolemasta, mutta\nsinä rakastat häntä myös? Eikö niin?\n\nZbyszko katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi melkein uhmaten:\n\n-- Danusia on vaimoni.\n\nJurand pysäytti hevosensa ja alkoi hämmästyneenä tuijottaa Zbyszkoon.\n\n-- Mitä sanot? -- kysyi hän.\n\n-- Sanon, että hän on vaimoni ja minä hänen miehensä.\n\nSpychowin vanha ritari peitti kasvot hihallaan, ikäänkuin olisi\nsuojannut silmiään kirkkaalta salamalta, mutta ei puhunut mitään.\nSitten hän kannusti hevostaan ja ajoi joukon eteen yhä vaieten.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nMutta Zbyszko ajoi hänen jäljessään kärsimättömänä ja ajatteli: \"Minä\ntahdon, että hän purkaa vihansa eikä harmittele sitten enää\". Nuori\nritari ajoi Jurandin viereen, kosketti jalustimellaan toisen jalustinta\nja sanoi:\n\n-- Kuulkaahan, miten asian laita oikein on. Mitä Danusia teki\nhyväkseni Krakovassa, sen te tiedätte, mutta sitä te ette tiedä,\nettä Bogdaniecissa minulle olisi kaikin mokomin naitettu Zgorzelicen\nomistajan Zychin tytär Jagienka. Minun setäni Macko sitä tahtoi,\ntytön isä tahtoi ja muuan sukulainen apotti, aika rikas, tahtoi...\nMutta mitäpä siitä?... vaikka tyttö oli oikein kunnollinen, kaunis ja\nrikaskin. Kun en suostunut, niin en suostunut. Jagienkaa tuli sääli,\nmutta Danusiaa rakastan; ja siksi ajoin hänen luokseen Masoviaan, sillä\nen voinut elää ilman häntä. Muistelkaa, kuinka kerran itse rakastitte,\nniin ette minua ihmettele.\n\nZbyszko keskeytti odottaen Jurandilta jotakin vastaukseksi, mutta kun\nmitään ei kuulunut, hän jatkoi:\n\n-- Metsästyslinnassa ollessamme minä Jumalan armosta pelastin\nruhtinattaren ja Danusian metsähärän syöstessä heitä kohti. Ja\nruhtinatar sanoi heti: \"Nyt Jurand ei voi enää vastustaa avioliittoa,\nsillä mitenkä hän muutenkaan voisi palkita sellaista urotyötä?\" Mutta\nminulla ei silloin ollut aikomustakaan ottaa tyttöä ilman teidän\nisällistä suostumustanne. Enkä minä olisi voinutkaan, sillä raivoava\npeto piteli minua niin pahasti, että olin kuolla. Mutta sitten tulivat\nne miehet noutamaan Danusiaa muka Spychowiin, enkä minä ollut vielä\nnoussut sairasvuoteeltani. Ajattelin, etten koskaan enää saisi nähdä\nhäntä, sillä luulin, että naitatte hänet Spychowissa jollekin. Tehän\nolitte Krakovassa minua vastaan... Minä pelkäsin kuolevani. Hyvä\nJumala, minkälainen se yö oli! Yhtä kärsimystä ja tuskaa! Luulin,\nettä kun Danusia on lähtenyt, niin ei aurinko enää koskaan paista.\nYmmärrättehän mitä on rakastaa ja kärsiä...\n\nPidätetyt kyynelet värisyttivät Zbyszkon ääntä, mutta urhoollinen mieli\nvei voiton, ja hän jatkoi:\n\n-- Ne miehet tulivat illalla ja olisivat lähteneet heti Danusian\nkanssa takaisin, mutta ruhtinatar käski odottamaan seuraavaan aamuun.\nSilloin Jumala antoi minulle sen ajatuksen, että minä rukoilisin\nruhtinatarta antamaan Danusian minulle. On muistettava, että minä olin\njäävä yksin sairastamaan ja ehkä kuolemaan, sillä ruhtinas oli jo\nseurueineen lähtenyt. Silloin ei ollut aikaa pyytää teiltä suostumusta\neikä ruhtinattarella ollut kenen kanssa neuvotella. Mutta vihdoin hän\nsuostui ja pater Wyszoniek vihki meidät... Jumalan voima on Jumalan\nlaki...\n\n-- Ja Jumalan rangaistus, -- keskeytti Jurand synkästi.\n\n-- Mitenkä se voisi olla mikään rangaistus, -- kysyi Zbyszko, -- sillä\nhe olivat tulleet noutamaan ennen vihkimistä ja veivät tytön joka\ntapauksessa.\n\nMutta Jurand ei vastannut mitään, vaan ajoi itseensä sulautuneena ja\nniin synkkänä, että Zbyszkoa melkein peloitti. Ensin nuoresta ritarista\noli tuntunut helpommalta, kuten aina, kun saa jonkin painostavan\nsalaisuuden tunnustetuksi, mutta nyt hän alkoi tuntea vanhan ritarin\nvihan vain karaistuneen ja että he tulisivat olemaan toisilleen\nvieraita ja vihamielisiä.\n\nHänen mielialansa oli tavattoman painostava. Tuskin hän oli\nBogdaniecista lähdön jälkeen näin raskasta hetkeä elänyt. Tuntui siltä,\nettä Jurandia oli aivan mahdoton lepyttää ja että Danusian pelastaminen\noli vielä toivottomampaa. Kaikki näytti menetetyltä ja tulevaisuus\ntuovan vain onnettomuutta ja kärsimyksiä. Mutta painostavaa mielialaa\nei kestänyt kauan, sillä luonteensa mukaisesti se muuttui vihaksi ja\ntaistelunhaluksi. \"Hän ei tahdo sopia, -- ajatteli Zbyszko Jurandista,\n-- siis jatkukoon erimielisyys ja tulkoon mitä hyvänsä!\" Ja nuori\nritari olisi ollut valmis otteluun vaikka heti ja itse Jurandin kanssa.\n\nHe saapuivat majataloon, jossa Jurand tapansa mukaan antoi hevosten\nja miesten levätä. Siellä hän pian jäi Zbyszkon kanssa kahden pieneen\nsivuhuoneeseen, jossa hän yht'äkkiä kysyi nuorelta ritarilta tuimasti\ntämän silmiin katsoen:\n\n-- Siis Danusian tähden olet lähtenyt tänne?\n\n-- Luuletteko, että kieltäisin? -- vastasi Zbyszko lyhyesti ja valmiina\nuhmaamaan vihaa vihalla.\n\nMutta vanhan ritarin silmissä ei nyt leimahtanutkaan viha, vaan rajaton\nsuru niistä kuvastui.\n\n-- Ja sinä olet pelastanut lapseni? -- kysyi Jurand hetken kuluttua. --\nJa minutkin?...\n\nZbyszko katsoi mieheen hämmästyneenä luullen tämän mielen vikaantuneen,\nkun mies kysyi aivan samaa kuin äskettäin, ja sanoi:\n\n-- Istuutukaa, sillä olette vielä heikko.\n\nMutta Jurand laski molemmat kätensä Zbyszkon olkapäille, veti luokseen\nja painoi lujasti rintaansa vasten. Kun nuori ritari oli havahtunut\nensi hämmästyksestään, niin hänkin kiersi käsivartensa toisen ympäri,\nja niin he syleilivät toisiaan kauan, sillä yhteinen suru ja yhteinen\nonnettomuus yhdisti heidät. Vihdoin Zbyszko sanoi kyynelsilmin:\n\n-- Nyt te siis ette ole enää minua vastaan?\n\n-- Olin vastaan, kun olin luvannut hänet Jumalalle, -- vastasi Jurand.\n\n-- Jumalalle annoitte hänet ja Jumala minulle.\n\n-- Ehkä se oli Hänen tahtonsa, -- sanoi Jurand. -- Mutta nyt on Jumalan\narmo ja apu tarpeen.\n\n-- Ketä Jumala auttaisi, jollei isää, joka etsii lastaan, ja miestä,\njoka etsii vaimoaan? Rosvoja Jumala ei ainakaan auta!\n\n-- Mutta tyttäreni ryöstivät kuitenkin, -- vastasi Jurand.\n\n-- Antakaa heille de Bregow.\n\n-- Annan kaikki mitä haluavat.\n\nMutta ajatuksen sattuessa ristiritareihin näytti vanha viha taas\nleimahtavan, koska hän hetken kuluttua lisäsi hammasta purren:\n\n-- Ja päälle päätteeksi annan mitä eivät halua.\n\n-- Minäkin olen vannonut kostavani heille, -- sanoi Zbyszko. -- Mutta\nnyt on meidän riennettävä Spychowiin.\n\nKun hevoset olivat syöneet ruoka-annoksensa ja miehet levähtäneet ja\nlämmitelleet jäseniään, lähdettiin eteenpäin, vaikka ulkona oli jo\npimeä. Matkaa oli jäljellä vielä paljon, Ja pakkanen tiukkeni yöksi.\nSen vuoksi Jurand ja Zbyszko, jotka eivät olleet vielä täysissä\nvoimissaan, asettuivat rekeen vierekkäin. Matkalla Zbyszko kertoi\nsedästään Mackosta, Jota hän nyt kovasti kaipasi, että hän oli\nurhoollinen jos ovelakin ja olisi nyt ollut täällä tarpeen sellaisia\nvihollisia vasaan, joihin urhoollisuus yksinään ei pysty. Sitten hän\nkääntyi Jurandiin päin kysyen:\n\n-- Entä oletteko te viekas?... Minä puolestani en ole lainkaan.\n\n-- En minäkään, -- vastasi Jurand. -- Minä en taistellut heitä vastaan\nviekkaudella, vaan tällä käsivarrella ja sillä tuskalla, jonka he ovat\nminulle aiheuttaneet.\n\n-- Ymmärrän, -- sanoi nuori ritari. -- Ymmärrän siksi, että rakastan\nDanusiaa, jonka he ryöstivät. Kunpa Jumala häntä vain suojelisi...\n\nHän ei lopettanut lausettaan, sillä pelkkä ajatuskin, että Danusialle\ntehtäisiin pahaa, sai hänen verensä kuohuksiin. Jonkin aikaa he ajoivat\nvaieten kuutamoista tietä, kunnes Jurand alkoi jutella ikäänkuin\nitselleen:\n\n-- Jos heillä olisi ollut syytä kostoon, en sanoisi mitään, mutta syytä\nei ollut... Minä taistelin heitä vastaan silloin, kun ruhtinaamme\nlähetti minut asioissa Witoldin luo, mutta silloin olin heille kuin\nhyvä naapuri... Bartosz Nalencz vangitsi 40 ritaria, jotka hän sulki\ntyrmään Kozminissa. Ristiritarit ostivat ne vapaiksi maksamalla puoli\nkuormaa hopeaa. Mutta jos joku saksalainen poikkesi luokseni matkalla\nristiritarien luo, niin otin vieraanvaraisesti vastaan kuin ritari\nritarin. En ollut muillekaan saksalaisille paha siihen aikaan, kunnes\nhe tekivät sellaisen roistontyön, etten pahimmalle viholliselleni\nsellaista soisi...\n\nKauheat muistot alkoivat kuohuttaa hänen mieltään yhä voimakkaammin,\nhänen äänensä tuntui tukahtuvan ja vasta hetken kuluttua hän sai\nsanotuksi:\n\n-- Yksi ainoa rakas olento minulla oli, viaton kuin karitsa, minulle\nrakkain koko maailmassa, mutta ristiritarit sitoivat hänet köyteen kuin\nkoiran, kiristivät... ja siihen köyteen hän kalpeni ja kuoli... Ja nyt\nminun lapseni!... Laupias Jumala!\n\nHiljaisuus vallitsi, kunnes Zbyszko kohotti katseensa korkeuksiin,\nkatsoi sitten Jurandiin ja kysyi:\n\n-- Isä!... Eikö heidän olisi parempi voittaa puolelleen ihmisten\nrakkaus eikä viha? Miksi he tekevät niin paljon vääryyttä kansoille ja\nihmisille?\n\nJurand levitti kätensä kuin epätoivoisena ja vastasi synkästi:\n\n-- Minä en tiedä...\n\nZbyszko mietti jonkin aikaa omaa kysymystään ja kysyi sitten uudelleen:\n\n-- Ihmiset kertovat, että te olette kostanut perusteellisesti?\n\nJurand oli sillä välin talttunut ja vastasi:\n\n-- Niin, kun olin vannonut... Ja olin luvannut Jumalalle, että jos\nkostoni toteutuu, niin annan ainokaisen lapseni kiitokseksi... Sen\nvuoksi olin sinua vastaan. Mutta nyt en tiedä, oliko tämä Jumalan tahto\nja rangaistus.\n\n-- Jumalan tahto se ei missään tapauksessa ollut, -- sanoi Zbyszko,\n-- sillä kuten sanoin, ne roistot olisivat ryöstäneet hänet joka\ntapauksessa, olipa vihkiminen suoritettu tai ei. Jumala otti lahjanne\nvastaan, mutta antoi Danusian minulle, sillä ilman korkeinta tahtoa\nmeitä ei olisi koskaan yhdistetty.\n\n-- Jokainen synti on Jumalan tahtoa vastaan.\n\n-- Niin, synti, mutta ei sakramentti, joka on Jumalan asettama.\n\n-- Sille ei mahda mitään.\n\n-- Ei, Jumalan kiitos! Älkää harmitelko, sillä kukaan ei olisi\nauttanut teitä niin paljon kuin minä tulen auttamaan. Saattepa nähdä!\nMe maksamme Danusiasta omalla tavallamme, ja jos yksikin jää henkiin\nniistä, jotka hänet ryöstivät, niin antakaa minulle, ja saatte nähdä!\n\nMutta Jurand pudisti päätään.\n\n-- Ei, -- vastasi hän kolkosti, -- yksikään ei jää henkiin...\nJonkin aikaa kuului vain hevosten korskuntaa ja kavioitten kapsetta\nkovettuneella tiellä.\n\n-- Kerran yöllä, -- jatkoi Jurand, -- kuulin kuin seinän läpi äänen,\njoka sanoi: \"Kylliksi kostoa!\", mutta se ei ollut vaimovainajani ääni\nenkä siis totellut.\n\n-- Mikähän ääni se oli? -- kysyi Zbyszko levottomasti.\n\n-- Sitä en tiedä. Spychowissa kuulee usein sellaisia ääniä ja\nvalituksia, sillä monta saksalaista on siellä kuollut kahleissa\nmaanalaiseen vankityrmään.\n\n-- Mitä pappi siitä sanoo?\n\n-- Sanoo, että lopettaisin jo, mutta en voi. Olen kostanut heille niin\nkovasti, että he nyt vuorostaan tahtovat kostaa minulle. He väijyvät\nhenkeäni ja koettavat houkutella minut kauemmaksi... Niin nytkin.\nMajneger ja de Bregow haastoivat minut ensin.\n\n-- Oletteko koskaan vaatinut lunastusrahoja?\n\n-- En koskaan. Minun vangeistani on de Bregow oleva ensimmäinen, joka\nhengissä lähtee talosta.\n\nHe kääntyivät leveältä maantieltä kapealle sivutielle, jota ajoivat\nkauan ja paljon hitaammin, sillä se oli täynnä kinoksia.\n\n-- Joko me lähestymme Spychowia? -- kysyi Zbyszko.\n\n-- Kyllä vähitellen, -- vastasi Jurand. -- Metsää on vielä melkoinen\ntaival, ja sitten alkavat suot, joiden keskessä Spychow sijaitsee...\nMonta kertaa saksalaiset ovat yrittäneet yllättää minut, mutta huonosti\nheidän on käynyt ja metsän rannoilla heidän luunsa nyt lahoavat.\n\n-- Mutta perille ei ole helppo löytää, -- huomautti Zbyszko. -- Jos\nristiritarit lähettävät kirjeen, niin miten tuojat osaavat kulkea\noikeata tietä?\n\n-- Kyllä heillä on sellaisia, jotka tuntevat tien.\n\n-- Jospa siellä jo olisi sanansaattaja odottamassa! -- sanoi Zbyszko.\n\nTämä toivomus toteutui pikemmin kuin nuori ritari aavistikaan, sillä\najaessaan metsästä aukealle, jolla Spychow sijaitsi, he näkivät kaksi\nratsumiestä ja reen, jossa oli kolme tummaa olentoa.\n\nYö oli verraten valoisa, joten tuo pieni joukko erottui valkoista lunta\nvasten. Jurandin ja Zbyszkon sydämet alkoivat sykkiä voimakkaammin,\nsillä kukapa muu nyt olisi matkalla Spychowiin kuin ristiritarien\nlähetit?\n\nZbyszko kehoitti ajajaa hoputtamaan hevosta, ja pian he olivat niin\nlähellä, että edellä kulkevat kuulivat. Molemmat ratsumiehet, jotka\nnähtävästi valvoivat reessä olevain turvallisuutta, kääntyivät ympäri,\nottivat jouset ja huusivat:\n\n-- Wer da?\n\n-- Saksalaisia! -- kuiskasi Jurand Zbyszkolle ja korotti sitten äänensä\nsanoen: -- Täällä on minulla oikeus kysyä ja sinä vastaat! Keitä olette?\n\n-- Matkamiehiä.\n\n-- Minkälaisia matkamiehiä?\n\n-- Pyhiinvaeltajia.\n\n-- Mistä?\n\n-- Ortelsburgista.\n\n-- Samoja! -- kuiskasi Jurand.\n\nMolemmat reet ajoivat jo melkein rinnakkain. Silloin ilmestyi heidän\neteensä kuusi ratsumiestä. Se oli Spychowin vartio, joka yötä päivää\npiti silmällä suon halki linnaan johtavaa tietä. Hevosten vieressä\njuoksi kauhean suuria suden näköisiä koiria. Kun ratsumiehet tunsivat\nJurandin, niin he huusivat tervetuloa mutta tuntuivat ihmettelevän\nisäntänsä pikaista takaisintuloa. Jurand ajatteli kuitenkin etupäässä\nlähettejä ja kääntyi uudelleen heidän puoleensa kysyen:\n\n-- Minne olette matkalla?\n\n-- Spychowiin.\n\n-- Mitä siellä?\n\n-- Sen voimme sanoa ainoastaan Spychowin herralle itselleen.\n\nJurandin kielellä oli jo sanat: \"Minä olen Spychowin herra\", mutta\nhän pidättyi sanomasta huomatessaan, että he eivät kuitenkaan olisi\nkertoneet asiaansa muiden läsnäollessa. Sen sijaan hän kysyi, oliko\nheillä kirjettä, mihin he vastasivat olevansa valtuutetut puhumaan\nsuullisesti. Jurand innostui ja käski ajamaan täyttä laukkaa. Zbyszko\noli asiasta myös kovin kiinnostunut saadakseen tietää jotakin\nDanusiasta. Hän hermostui, kun vielä kaksi vartiota hidastutti matkaa,\nja tuli kärsimättömäksi, kun nostosiltaa laskettiin vallihaudan\nyli, jonka takana valleilla kohosi suunnaton hakuli. Vaikka Zbyszko\nennen olisi ollut utelias tarkastelemaan, miltä oikein näytti tuo\nlaajalti kuuluisa linna, jonka nimeä mainitessa saksalaiset tekivät\nristinmerkin, niin nyt hän ei nähnyt mitään, paitsi ristiritarien\nlähettejä, joilta hän voisi saada tietää, missä Danusia on ja milloin\nhän pääsee vapaaksi. Hän ei aavistanut, että häntä hetken kuluttua\nodotti raskas pettymys.\n\nPaitsi ratsumiehiä ja ajajaa oli Ortelsburgin lähetystössä vielä kaksi\nhenkilöä: sama nainen, joka oli tuonut palsamia metsästyslinnaan,\nja nuori pyhiinvaeltaja. Zbyszko ei tuntenut naista, koska ei ollut\nmetsästyslinnassa häntä nähnyt, ja pyhiinvaeltaja herätti myös\nepäilystä näyttäen valepukuiselta asepojalta. Jurand vei molemmat\nheti huoneeseen, jossa suuri tuli valaisi hänen peloittavaa ja suurta\nvartaloaan, kun hän käskevästi kysyi:\n\n-- Missä lapsi on?\n\nHe pelkäsivät katsellessaan julmaa miestä silmästä silmään. Vaikka\npyhiinvaeltaja oli karskin näköinen, hän värisi kuin lehti, ja naisen\njalat lonksahtelivat pahasti. Hänen katseensa siirtyi Jurandista\nZbyszkoon ja pater Kalebin ajeltuun, kaljuun päälakeen ja sitten\ntakaisin Jurandiin, ikäänkuin kysyen, miksi nuo kaksi siinä olivat.\n\n-- Herra, -- vastasi nainen vihdoin, -- me emme tiedä asiaa, jota\nkysytte, mutta meidät on lähetetty luoksenne tärkeässä asiassa ja\nkäsketty puhumaan ainoastaan ja yksin teidän kanssanne ilman todistajia.\n\n-- Minulla ei ole mitään salattavaa näiltä kahdelta, -- vastasi Jurand.\n\n-- Mutta meillä on, arvoisa herra, -- sanoi nainen. -- Jos te käskette\nheitä jäämään, niin ei meillä ole muuta sanottavaa, kuin että\nsallinette meidän huomenna lähteä takaisin.\n\nTottumattomana vastusteluun Jurand oli ensin suuttua, ja hänen\nkasvoilleen nousi jo vihainen ilme, mutta sitten hän muisti, että\nDanusia oli kysymyksessä, ja hän hillitsi itsensä. Zbyszko tiesi\nsaavansa myöhemmin kuulla Jurandilta asian ja sanoi:\n\n-- Jos niin on, niin lähdemme.\n\nJa pater Kalebin seuraamana hän poistui huoneesta. Mutta kun hän oli\ntullut suureen suojaan, jonka seinillä riippui Jurandin vihollisilta\nottamia kilpiä ja aseita, riensi hänen tshekkiläinen asemiehensä\nGlowacz hänen luokseen sanoen:\n\n-- Se on sama nainen.\n\n-- Mikä nainen?\n\n-- Se ristiritarien lähettämä palsamin tuoja. Tunsin hänet heti ja\nSanderus myös. Hän on nähtävästi tullut urkkimaan ja tietää varmasti,\nmissä Danusia neiti on.\n\n-- Kyllä mekin saamme tietää, -- sanoi Zbyszko. -- Entä tunnetteko\npyhiinvaeltajaa?\n\n-- En, -- vastasi Sanderus, -- mutta älkää ostako häneltä anekirjeitä,\nsillä hän on petollinen. Jos hänet pantaisiin piinapenkkiin, niin\npaljon saataisiin tietää.\n\n-- Odota! -- virkkoi Zbyszko.\n\nKun ovi oli sulkeutunut Zbyszkon ja pater Kalebin jälkeen, niin\nkuiskasi sanansaattajanainen heti Jurandille:\n\n-- Rosvot ovat vieneet tyttärenne.\n\n-- Mutta niillä oli ristit viitoissa.\n\n-- Ei, vaan Jumala antoi hurskaiden veljien pelastaa tytön, joka on nyt\nheidän hallussaan.\n\n-- Missä?\n\n-- Hurskaan veli Schombergin hoidossa, -- vastasi veljeskunnan sisar\npannen kätensä ristiin rinnalleen ja painaen nöyrästi päänsä alas.\n\nJurand kalpeni kuullessaan Witoldin lasten kauhean murhaajan nimen. Hän\npainui penkille, sulki silmänsä ja alkoi kämmenellään pyyhkiä kylmää\nhikeä otsaltaan.\n\nNähdessään tämän pyhiinvaeltaja, joka oli vielä pelon vallassa, nosti\nkätensä puuskaan, heittäytyi penkille, ojensi säärensä ja katsoi\nJurandiin ylimielisesti.\n\nSeurasi pitkä hiljaisuus.\n\n-- Ja veli Markwart auttaa veli Schombergia pitämään huolta tytöstä,\n-- lisäsi sisar kotvan kuluttua. -- Hoito on hyvä eikä neidille tehdä\npahaa.\n\n-- Mitä minun on tehtävä, jotta antaisivat lapseni minulle? -- kysyi\nJurand.\n\n-- Nöyrtykää veljeskunnan edessä! -- sanoi pyhiinvaeltaja ylpeästi.\n\nJurand nousi, astui hänen eteensä ja tiuskaisi:\n\n-- Suu kiinni!\n\nPyhiinvaeltaja pelästyi. Hän tiesi, että voisi sanoa jotakin sellaista,\nmikä masentaisi Jurandin, mutta pelkäsi, että jotakin kauheata voisi\ntapahtua, ennen kuin hän edes ennättäisi puhua. Siksi hän vaikeni\ntuijottaen silmät pelosta suurina Spychowin herran julmistuneisiin\nkasvoihin ja istuen aivan liikkumatta, mutta leuka tutisten.\n\nJurand kääntyi veljeskunnan sisaren puoleen kysyen:\n\n-- Onko teillä kirjettä?\n\n-- Ei ole. Meitä on käsketty esittämään asiamme suullisesti.\n\n-- Puhukaa siis!\n\nJa sisar sanoi vielä kerran, ikäänkuin hän olisi tahtonut painaa\nJurandin mieleen:\n\n-- Veli Schomberg ja veli Markwart huolehtivat neidistä. Hillitkää\nsiis vihanne... Mitään pahaa hänelle ei tule tapahtumaan, sillä vaikka\nte olette monien vuosien kuluessa tehnyt veljeskunnalle vääryyttä,\nniin siitä huolimatta veljet palkitsevat pahan hyvällä, jos suostutte\ntäyttämään heidän oikeutetut vaatimuksensa.\n\n-- Mitä he vaativat?\n\n-- Herra de Bregow on vapautettava. Jurand huoahti syvään kuin\nhelpotuksesta.\n\n-- Minä vapautan hänet, -- vastasi hän.\n\n-- Ja myöskin muut vangit Spychowissa.\n\n-- Majnegerin ja de Bregowin kaksi asemiestä ja muutamia hevosmiehiä.\n\n-- Heidät on myös vapautettava ja korvattava kotimatka. -- Jumala\nvarjelkoon minua käymästä kauppaa omasta lapsestani.\n\n-- Tätä hurskaat veljet kyllä odottavat teiltä, -- sanoi nainen,\n-- mutta ei siinä kaikki, mitä minua käskettiin kertomaan. Teidän\ntyttärenne ryöstivät luultavasti maantierosvot ja luultavasti siksi,\nettä saisivat teiltä suuren lunastussumman... Mutta Jumala salli\nveljesten saada hänet käsiinsä, ja nyt he tahtovat vain vieraansa\nvapauttamista. Veljet tietävät, kuten tekin, mikä viha tässä maassa\nvallitsee heitä vastaan ja kuinka väärin heidän parhaimmatkin tekonsa\ntuomitaan. Sen vuoksi veljet ovat varmat siitä, että jos täällä saadaan\ntietää tyttärenne olevan heidän luonaan, niin heti alettaisiin epäillä\nheidän ryöstäneen hänet, joten pahat puheet ja valitukset tulisivat\nolemaan heidän hyvän työnsä palkkana. Sillä tavalla ovat ilkeät ihmiset\ntäällä ennenkin heitä palkinneet, josta syystä hurskaan veljeskunnan\nmaine on paljon kärsinyt, ja sen tähden he asettavat lisäksi sen\nehdon, että te tämän maan ruhtinaalle ja kaikille ritareille selitätte\n-- kuten totta onkin -- etteivät ristiritarit, vaan rosvot ryöstivät\ntyttärenne ja että te rosvoilta ostitte hänet vapaaksi.\n\n-- Totta on, -- vakuutti Jurand, -- että rosvot ovat ryöstäneet lapseni\nja että rosvoilta minun täytyy hänet ostaa vapaaksi...\n\n-- Kenellekään ette saa toisin sanoa, sillä jos yksikin saisi tietää,\nettä neuvottelette veljeskunnan kanssa tai jos yksikin valitus tehdään\nsuurmestarille tai kapitulille, niin voisi siitä koitua ristiritarien\nveljeskunnalle vaikeuksia.\n\nJurandin kasvot näyttivät levottomilta. Ensin hänestä tuntui\nluonnolliselta, että komttuurit vaativat vaitiololupausta vastuun\npelosta, mutta nyt hänessä alkoi herätä epäilys, että heillä saattoi\nolla muutakin syytä siihen. Kun Jurand ei kuitenkaan käsittänyt, mikä\nse voisi olla, hän alkoi pelätä, vaikkei vaara koskenut häntä, vaan\nlähimmäistä ja rakkainta.\n\nHän päätti ruveta tutkistelemaan veljeskunnan sisarta.\n\n-- Komttuurit tahtovat salata asian, -- sanoi hän, -- mutta millä\ntavalla se voidaan pitää salassa, jos minä vaihdan de Bregowin ja\nmuut vangit lastani vastaan? -- Sanokaa ottaneenne de Bregowista\nlunastusmaksun, jolla maksoitte rosvoille.\n\n-- Ihmiset eivät sitä uskoisi, sillä minä en ole koskaan ottanut\nlunastusmaksuja, -- vastasi Jurand synkästi.\n\n-- Mutta lapsenne ei ole milloinkaan ennen ollut kysymyksessä, --\nkuiskasi kätyri kähein äänin.\n\nSeurasi taas hiljaisuus. Sen keskeytti sitten pyhiinvaeltaja, joka\nsillä välin oli rohkaistunut, ja arveli, että Jurandin tulisi paremmin\nhillitä itseään.\n\n-- Sellainen on veljien Schombergin ja Markwartin tahto. Veljeskunnan\nkätyrisisar jatkoi:\n\n-- Teidän tulee siis sanoa, että tämä pyhiinvaeltaja, joka tuli\nkanssani, toi teille lunastusmaksun, ja me lähdemme täältä vieden herra\nde Bregowin ja muut vangit mukanamme.\n\n-- Mitä? -- sanoi Jurand kulmakarvojaan rypistellen. -- Luuletteko\nehkä, että minä päästän vangit vapaiksi ennenkuin jätätte lapseni\ntakaisin?\n\n-- Vielä on mahdollisuus. Voitte itse ajaa Ortelsburgiin noutamaan\ntytärtänne.\n\n-- Minäkö Ortelsburgiin?\n\n-- Niin, sillä jos hänet taas ryöstettäisiin matkalla, niin täkäläiset\nihmiset huutaisivat syyn hurskaiden veljiemme niskoille, ja sen tähden\nhe jättäisivät tyttärenne mieluimmin omiin käsiinne.\n\n-- Mutta kuka vastaa siitä, että minä palaan, kun itse ryömin suden\nkitaan?\n\n-- Veljeskunnan kunnia, oikeudentunto ja hurskaus.\n\nJurand alkoi kävellä huoneessaan. Hän aavisteli jo, että petos oli\nkysymyksessä, mutta tunsi samalla, että ristiritarit voivat sanella\nmillaisia ehtoja hyvänsä, kun hän oli voimaton heidän suhteensa.\n\nMutta nähtävästi hänen mieleensä juolahti jokin keino, koska hän\npysähtyi ja sanoi naiselle:\n\n-- Hyvä on. Minä ajan Ortelsburgiin. Te ja tuo mies, jolla on\npyhiinvaeltajan asu, jäätte tänne siksi, kun tulen takaisin, minkä\njälkeen saatte lähteä täältä de Bregowin ja maiden vankien kanssa.\n\n-- Te ette luota veljeskuntaan, -- sanoi pyhiinvaeltaja. -- Kuinka\nhe voisivat siinä tapauksessa luottaa siihen, että te palattuanne\npäästätte meidät ja Bregowin vapaiksi?\n\nJurand kalpeni kiukusta, ja näytti jo siltä, että hän tarttuu\npyhiinvaeltajaa niskaan ja paiskaa hänet lattiaan, mutta hän hillitsi\nkuitenkin vihansa, henkäisi syvään ja sanoi painostaen sanojaan:\n\n-- Kuka lienetkin, älä koettele kärsivällisyyttäni liiaksi.\nPyhiinvaeltaja kääntyi sisareen päin sanoen:\n\n-- Sanokaa nyt, mitä on käsketty.\n\n-- Veljet lähettävät teille sellaisen tervehdyksen, että sanomatta\nkenellekään sanaakaan lähdette Ortelsburgiin herra Bregowin ja muiden\nvankien kanssa.\n\nJurandin olkapäät vetäytyivät taaksepäin ja sormet koukistuivat kuin\npetolinnun kynnet. Hän virkkoi vihaisesti:\n\n-- Eivätkö veljenne lähettäneet sellaisia terveisiä, että minä täällä\nSpychowissa löisin teidät ja Bregowin mäsäksi?\n\n-- Tyttärenne on veljien Schombergin ja Markwartin hallussa, -- vastasi\nsisar painostaen sanojaan.\n\n-- Rosvoja, murhamiehiä, pyöveleitä! -- huusi Jurand.\n\n-- Jotka osaavat kostaa, jos tarvitaan, ja jotka sanoivat lähtiessään\nmeille näin: \"Jollei hän täytä kaikkia käskyjämme, saakoon tyttärensä\nsaman kohtalon kuin Witoldin surmatut lapset\". Valitkaa!\n\n-- Ja muistakaa, että olette komttuurien vallassa, -- lisäsi\npyhiinvaeltaja. -- He eivät tahdo teille vääryyttä, ja Ortelsburgin\nkomttuuri nimenomaan lupasi kunniasanansa, että saatte vapaasti\nlähteä hänen linnastaan. Mutta he tahtovat, että te kaiken sen pahan\ntähden, jota olette heille tehnyt, polvistutte ristiritarin valkoisen\nviitan eteen ja pyydätte armoa voittajilta. He tahtovat antaa teille\nanteeksi, mutta taivuttaa ensin teidän ylpeän päänne. Olette huutanut\nheitä pettureiksi ja uskonrikkojiksi ja siksi he tahtovat, että\nteidän on antauduttava heidän haltuunsa. He antavat sekä teille että\ntyttärellenne vapauden, mutta teidän on sitä rukoiltava. Olette\nahdistanut heitä, mutta nyt on teidän vannottava, että ette ikinä enää\nnosta kättänne heidän valkoista viittaansa vastaan. -- Niin vaativat\nkomttuurit, -- lisäsi nainen, -- kuten muiden muassa Markwart ja\nSchomberg.\n\nSeurasi kuolonhiljaisuus. Mutta tuntui siltä kuin jossakin kattohirsien\nvälissä kumea kaiku olisi toistanut:\n\n\"Markwart... Schomberg...\" Ulkoa kuului Jurandin jousimiesten\nyksitoikkoisia huutoja vartiopaikoilta hakulin luota.\n\nPyhiinvaeltaja ja sisar silmäilivät toisiaan ja Jurandia, joka istui\nseinään nojaten kasvot ikkunanpielessä riippuvan turkistukun varjossa.\nHän käsitti selvästi, että jollei hän täytä ristiritarien vaatimuksia,\nniin he kuristavat hänen tyttärensä hengiltä, ja jos hän teki mitä he\nvaativat, niin hän tuskin sittenkään saattoi pelastaa Danusiaa tai\nitseään. Hän ei tiennyt mitään pelastuskeinoa, sillä hän oli armottoman\nylivoiman kourissa.\n\nAjatuksissaan hän oli jo näkevinään ristiritarin rautaisen nyrkin\ntavoittamassa Danusian kaulaa, sillä hän tunsi ristiritarit eikä\nepäillyt hetkeäkään, etteivät he murhaa tytärtä ja tee sitten väärää\nvalaa... Kuka heistä sitten selvän otti, että he hänet ryöstivät\nja tappoivat?. Tosin lähetit olivat nyt Jurandin käsissä ja hän\nsaattoi kiristää heiltä tunnustuksia, mutta Danusia oli ristiritarien\nkäsissä yhtä alttiina rääkkäyksille. Hetken aikaa hän oli näkevinään\nlapsensa jossakin kaukana ja ojentavan käsivarsiaan isäänsä kohti\nrukoillen apua... Jos hän olisi varmasti tiennyt Danusian olevan\nOrtelsburgissa, niin hän olisi voinut lähteä miehistöineen jo samana\nyönä rajalle, yllättää saksalaiset, valloittaa linnan, surmata\nvarusväen ja pelastaa lapsensa. Mutta hyvin luultavaa oli, että Danusia\nei ollut Ortelsburgissa. Sitten hänen mieleensä juolahti salamana\najatus, että jos hän vangitsisi naisen ja pyhiinvaeltajan ja veisi ne\nsuurmestarille, niin tämä ehkä saisi heidät tunnustamaan ja komttuurit\nluovuttamaan tyttären. Mutta tämä ajatus sammui yhtä nopeasti kuin\nsalamakin, sillä he voisivat sanoa, etteivät olleet edes kuulleet\npuhuttavan mistään ryöstetystä tytöstä... Se tie ei veisi mihinkään.\nMutta mikä veisi? Jos hän lähtisi Ortelsburgiin, joutuisi hän siellä\nkahleisiin, eikä Danusiaa päästettäisi kuitenkaan, jotta ei nähtäisi,\nettä he ovat tytön ryöstäneet. Sillä välin saattoi kuolema juuri\nleijailla hänen ainoan lapsensa pään yllä!... Hänen sieluntuskansa\nkasvoivat niin ylivoimaisiksi, että hän turtui, istui liikkumatta,\nikäänkuin kivettyi... Jos hän nyt olisi tahtonut nousta, hän ei olisi\nvoinut.\n\nVihdoin lähetit kyllästyivät pitkään odotukseen, ja nainen sanoi:\n\n-- Aamun sarastukseen ei ole pitkälti. Antakaa meidän mennä levolle.\n\n-- Ja vähän syödäkin pitkän matkan jälkeen, -- lisäsi pyhiinvaeltaja.\n\nSitten molemmat kumarsivat Jurandille ja poistuivat.\n\nMutta vanha ritari istui yhä liikkumatta kuin olisi nukkunut tai\nkuollut.\n\nPian avautui ovi, ja Zbyszko ja Kaleb astuivat sisään.\n\n-- Mitä he sanoivat? Mitä tahtoivat? -- kysyi Zbyszko lähestyen\nJurandia. Tämä ei heti vastannut, vaan alkoi räpyttää silmäluomiaan ja\nheräsi sitten kuin sikeästä unesta.\n\n-- Oletteko sairas? -- kysyi pater Kaleb, joka tunsi Jurandin paremmin\nkuin Zbyszko ja huomasi, ettei isännän laita ollut aivan niinkuin piti.\n\n-- En, -- vastasi Jurand.\n\n-- Entä Danusia? -- kysyi Zbyszko vuorostaan. -- Missä hän on ja mitä\nhe kertoivat? Missä asiassa he tulivat?\n\n-- Toivat lunastusmaksun, -- vastasi Jurand hitaasti.\n\n-- Lunastusmaksun de Bregowistako?\n\n-- Niin.\n\n-- Mikä teitä vaivaa? Kuinka?... Bregowista? Mikä teidän on oikein?\n\n-- Ei mikään...\n\nMutta hänen äänensä oli niin outo, että molemmat tulivat kovin\nlevottomiksi, varsinkin, kun Jurand puhui lunastusmaksusta eikä de\nBregowin vaihtamisesta Danusiaan.\n\n-- Hyvä Jumala! -- huusi Zbyszko. -- Missä Danusia on?\n\n-- Hän ei ole ristiritarien huostassa, ei! -- vastasi Jurand harvakseen\nja unisesti.\n\nJa yht'äkkiä hän tupertui kuin kuollut penkiltä lattialle.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nSeuraavana päivänä keskipäivän tienoissa lähetit tapasivat Jurandin\nja pian sen jälkeen he lähtivät vieden mukanaan de Bregowin, kaksi\nasemiestä ja toistakymmentä muuta vankia. Sitten Jurand kutsui pater\nKalebin luokseen ja saneli ruhtinaalle lähetettävän kirjeen, jossa\ntiedoitti, että ristiritarit eivät olleet ryöstäneet Danusiaa ja\nettä oli saanut tiedon lapsensa olinpaikasta toivoen muutaman päivän\nkuluttua saavansa hänet takaisin. Näin hän kertoi Zbyszkollekin, joka\nkoko yön oli ollut kovin levoton asiasta. Vanha ritari ei halunnut\nvastata nuorukaisen kysymyksiin, vaan kehoitti kärsivällisesti\nodottamaan eikä ryhtymään mihinkään vapauttamistoimiin, koska se oli\ntarpeetonta. Illan tullen Jurand sulkeutui uudelleen isä Kalebin kanssa\nhuoneeseensa, saneli hänelle paperille pantavaksi viimeisen tahtonsa,\nripittäytyi, nautti pyhän ehtoollisen ja kutsui sitten luokseen\nZbyszkon ja vanhan, iäti vaikenevan Toliman, joka usein oli Jurandin\nmukana matkoilla ja otteluissa, mutta rauhan aikana kotona hoitamassa\nlinnan taloutta.\n\n-- Tässä on, -- sanoi Jurand vanhalle soturille kovalla äänellä, sillä\nTolima oli huonokuuloinen, -- tässä on minun tyttäreni mies, joka\nruhtinaan hovissa on vihitty Danusiaan ja saanut myöskin suostumukseni\navioliittoon. Hän on minun kuolemani jälkeen, oleva tämän linnan isäntä\nja omistaja, jolle myös Spychowin maat, metsät, niityt, väet ja kaikki\nvarat ja tavarat kuuluvat...\n\nTolima kuunteli ihmeissään ja alkoi kääntää nelikulmaista päätään\nmilloin Zbyszkoon, milloin Jurandiin päin. Mutta tavalleen uskollisena\nhän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan kumartui Zbyszkon eteen ja\nkiersi kevyesti kätensä hänen polviensa ympäri. Jurand puhui edelleen\nTolimalle:\n\n-- Tämän minun tahtoni pater Kaleb on kirjoittanut muistiin, ja\nkirjoituksen alla on minun vahasinettini. Sinun tulee todistaa, että\nolet kuullut tämän minulta itseltäni ja että minä olen käskenyt\nosoittamaan tälle nuorelle ritarille samaa kuuliaisuutta kuin minulle.\nMitä aarrekammiossa on saalista ja rahoja, näytät tälle Zbyszkolle,\njota sinun tulee uskollisesti palvella kuolemaasi saakka sekä rauhan\naikana että sodassa. Kuulitko?\n\nTolima nyökäytti päätään ja poistui sitten Jurandin viittauksesta. Tämä\nkääntyi Zbyszkon puoleen ja sanoi aivan erikoisella äänenpainolla:\n\n-- Aarrekammioni sisältö riittäisi tyydyttämään kaikkein suurinta\nahneutta ja sillä voisi ostaa vapaaksi vaikka sata vankia. Muista se!\n\n-- Mutta minkä tähden luovutatte minulle Spychowin nyt jo?\n\n-- Minä annan sinulle enemmän kuin Spychowin -- lapseni.\n\n-- Eikä kukaan tiedä, milloin kuolema tulee, -- lisäsi pater Kaleb.\n\n-- Ei kukaan, -- toisti Jurand kuin suruissaan. -- Äsken hautauduin\nlumiin, ja vaikka Jumala, minut pelasti, niin ei minulla enää ole\nentisiä voimiani...\n\n-- Jumalan nimessä! -- huudahti Zbyszko. -- Mikä muutos teissä on\neilisestä tapahtunut, kun puhutte mieluummin kuolemasta kuin Danusiasta!\n\n-- Kyllä Danusia tulee takaisin, -- vastasi Jurand, -- sillä\nhän on Jumalan suojeluksessa... Mutta kun hän tulee, niin ota\nkanssasi Bogdanieciin ja anna Toliman hoitaa Spychowia... Tolima on\nluotettava... mutta täällä on niin levotonta ja raskasta naapurien\ntähden... Siellä ei ryöstetä... siellä on paljon turvallisempaa...\n\n-- Mitä ihmettä! -- huusi Zbyszko. -- Te puhutte kuin olisitte jo\ntoisessa maailmassa. Mitä tämä on?\n\n-- Olin jo puolimatkassa toiseen maailmaan, ja minusta tuntuu kuin\nolisin yhä sairas... Ajattelen alituiseen lastani.\n\nMinä tiedän, että rakastat häntä, sillä hän on ainokaiseni, mutta...\n\nSamassa hän keskeytti, otti esille lyhyen miekan, misericordian, käänsi\nsen kahvan Zbyszkoa kohti ja jatkoi:\n\n-- Vanno nyt minulle tämän pienen ristin kautta, ettet milloinkaan\ntee tyttärelleni vääryyttä ja että sinä aina tulet häntä uskollisesti\nrakastamaan...\n\nKyynelet nousivat Zbyszkon silmiin, ja hän heittäytyi polvilleen,\nkosketti sormellaan pientä ristimäistä miekkaa ja lausui:\n\n-- Vannon Vapahtajan tuskien kautta, etten tee hänelle vääryyttä ja\nettä tulen uskollisesti häntä rakastamaan!\n\n-- Amen! -- sanoi pater Kaleb.\n\nJurand pani misericordian tuppeen ja avasi sylinsä Zbyszkolle.\n\n-- Nyt sinäkin olet minun lapseni!\n\nSitten he erosivat, sillä yö oli jo kulunut pitkälle, eivätkä he olleet\nmoneen päivään kunnollisesti levänneet.\n\nMutta Zbyszko nousi jo aamun valjetessa, sillä hän oli edellisenä\npäivänä huolestunut Jurandin terveydestä ja tahtoi nyt tietää, kuinka\nvanha ritari oli nukkunut yön.\n\nJurandin huoneeseen johtavan oven edessä hän tapasi Toliman, joka juuri\ntuli sieltä ulos.\n\n-- Kuinka vanha herra voi? -- kysyi Zbyszko.\n\nTolima kumartui, pani kämmenen korvansa ympäri ja kysyi:\n\n-- Mitä käskette, armollinen herra?\n\n-- Kysyn kuinka Jurand voi? -- toisti Zbyszko kuuluvammin.\n\n-- Hän lähti.\n\n-- Minne?\n\n-- En tiedä. Aseissa oli...\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nAamun kajastus alkoi jo valaista puita, pensaita ja\nliitukivilohkareita, joita oli siellä täällä kentillä, kun palkattu\nopas, joka kulki Jurandin hevosen vieressä, pysähtyi ja sanoi:\n\n-- Sallikaa minun hengähtää, herra ritari, sillä olen nääntyä. On\nsuojasää ja sumua, mutta matkaa ei ole enää paljoa.\n\n-- Saata minut ensin maantielle, niin sitten saat palata, -- vastasi\nJurand.\n\n-- Maantie on oikealla metsän takana, mutta tuolta mäeltä näette jo\nlinnan.\n\nSen sanottuaan opas alkoi huitoa käsiään lämpimikseen, sillä hänen oli\nkylmä aamun kosteassa ilmassa, ja istuutui sitten kivelle.\n\n-- Tiedätkö, onko komttuuri eli staarosta linnassa? -- kysyi Jurand.\n\n-- Missäpä hän muuallakaan olisi, kun on sairas?\n\n-- Mikä häntä vaivaa?\n\n-- Kerrotaan, että puolalaiset ritarit pieksivät hänet, -- vastasi\nvanha talonpoika tyytyväisen näköisenä. Hän oli ristiritarikunnan\nalamainen, mutta hänen masovialainen sydämensä iloitsi puolalaisten\nritarien menestyksestä.\n\nKotvan kuluttua hän lisäsi:\n\n-- Mahtavia ovat meidän herrat, mutta puolalaisten kanssa he ovat\nhelisemässä.\n\nMutta sitten hän loi Jurandiin hätäisen katseen ja ikäänkuin\nvakuuttuakseen, etteivät nuo varomattomasti lausujansa sanat vain\ntuottaisi hänelle mitään pahaa, sanoi:\n\n-- Hyvä herra, tehän puhutte meidän kieltämme ettekä siis ole\nsaksalainen?\n\n-- En ole, -- vastasi Jurand, -- mutta opastahan eteenpäin.\n\nOpas nousi ja alkoi taas astella Jurandin hevosen vieressä. Toisinaan\nhän pisti kouransa taskuun ja otti sieltä jyviä, jotka kaatoi suuhunsa.\nTyydytettyään näin pahimman nälkänsä hän alkoi kertoa, miksi syö\njauhamatonta viljaa. Mutta Jurand ei juuri kuunnellut hänen puhettaan,\nkun oli omissa, mietteissään.\n\n-- Jumalan kiitos, -- sanoi opas, -- että minulla on edes jotakin\nsyötävää, muuten kuolisin nälkään. Kovin raskasta on elämä meidän\nsaksalaisten herrain vallan alaisina. Jauhatuksesta he ovat panneet\nniin ankaran veron, että köyhän täytyy syödä vilja akanoineen kuin\nnaudan. Mutta jos jauhinkivet löydetään jostakin tuvasta, niin kyllä\nsilloin rääkätään ja viedään koko omaisuus säästämättä edes lapsia ja\nvaimoa... He eivät pelkää Jumalaa eivätkä pappeja. Kun Wielborskin\nrovasti nuhteli heitä, niin sitoivat hänet köysiin ja veivät mukanaan.\nHyvä Jumala, kuinka on raskasta saksalaisten vallan alaisena! Jos\nkellä on edes pivollinen jauhoja kotona, niin pääsiäiseksi säästää ja\nsyö muina päivinä kuin lintu. Mutta kiitos Jumalalle edes siitäkin,\nsillä kun elonkorjuu lähenee, ei ole sitäkään... Ei saa kalastaa... ei\nmyöskään metsästää... Toista on Masoviassa!\n\nNäin ristiritarikunnan alamainen valitti osaksi itselleen, osaksi\nJurandille. Sillä välin he saapuivat metsään, josta kylmä kosteus\ntuulahti heitä vastaan. Aamu valkeni täydelleen. Muuten olisikin\nJurandin ollut vaikea ajaa metsätietä, joka hiukan nousi ja oli niin\nahdas, että paikoin hänen suuri taisteluhevosensa tuskin voi tunkeutua\npuiden runkojen välitse. Mutta metsä päättyi pian, ja he olivat\nharjanteen huipulla, jossa kulki paljon ajettu tie.\n\n-- Tässä se tie nyt on, -- sanoi talonpoika. -- Nyt löydätte itse.\n\n-- Kyllä, -- vastasi Jurand. -- Saat kääntyä kotiin, mies. Ja Jurand\npisti kätensä nahkaiseen laukkuun, joka riippui satulasta, ottaen siitä\nhopeisen rahan ja ojentaen sen oppaalle. Talonpoika, joka oli tottunut\nhaukkumisiin ja lyönteihin eikä lahjoihin, ei ollut uskoa silmiään,\nmutta otti rahan ja kumartui Jurandin jalustimeen hyväillen sitä\nkäsillään.\n\n-- Oi, Jeesus, Maaria! -- huudahti mies. -- Jumala palkitkoon teidän\njalosukuisuuttanne!\n\n-- Jumalan haltuun!\n\n-- Jumala teitä suojelkoon. Ortelsburg on edessänne. Opas kumarsi\nvielä syvään ja katosi. Jurand jäi yksin ja katsoi opastajan\nosoittamaan suuntaan nähden harmaata, kosteata sumua, joka peitti\netäisyyden. Sen sumun takana oli näkymättömissä se pahaatietävä\nlinna, jonne onnettomuus häntä veti. Se oli jo lähellä ja tuli\nsitten, mitä tuli... Tämä ajatus herätti Jurandissa uuden, oudon,\nmutta katkeran nöyryytyksen tunteen... Hän, Jurand, jonka pelkkä nimi\nsai rajakomttuurit vapisemaan pelosta, tuli nyt heidän käskystään\nheidän luokseen alla päin. Hän, joka oli niin monta heistä voittanut\nja kukistanut, tunsi itsensä nyt lyödyksi. Tosin he eivät olleet\nvoittaneet häntä avoimessa taistelussa eikä ritarin voimilla, mutta\nkuitenkin Jurand tunsi itsensä voitetuksi. Se oli hänestä niin\nuskomatonta, että oli kuin koko maailman järjestys olisi mennyt nurin.\nHän oli matkalla nöyrtymään ristiritarien edessä, hän, joka jollei\nasia olisi koskenut Danusiaa, olisi mieluummin yksinäänkin ryhtynyt\ntaisteluun vaikka ristiritarikunnan koko sotavoimaa vastaan. Eikö\ntoisinaan tapahtunutkin, että ritari, jonka oli valittava joko häpeä\ntai kuolema, hyökkäsi yksinään kokonaista armeijaa vastaan?\n\nMutta hän oli mies, jolla ei ollut ainoastaan rautaiset ruumiinvoimat,\nvaan rautainen tahtokin. Hän kykeni taivuttamaan muita, mutta myös\nitseään.\n\n-- Minä en liiku paikaltani, -- sanoi hän itsekseen, -- ennen kuin\nminulla on täysin vallassani se viha, joka pikemmin saattaa olla\ntyttäreni turmioksi kuin pelastukseksi.\n\nJa hän alkoi ikäänkuin kamppailla vihaansa, kostonhimoansa ja\ntaistelunhaluansa vastaan. Ken olisi nähnyt hänet harjanteella täysissä\nvarusteissa, liikkumatta, suurella hevosellaan, olisi sanonut, että se\non rautaan valettu jättiläisratsumies, mutta ei olisi tiennyt, että tuo\nsama liikkumaton ritari käy par'aikaa elämänsä raskainta taistelua.\nMutta hän kamppaili oman itsensä kanssa, kunnes tunsi, ettei tahtonsa\nhäntä petä.\n\nSillä välin sumu hälveni sen verran, että hän kaukana näki jotakin\ntummaa. Jurand arveli, että Ortelsburgin linnan muurit siellä\nhäämöttävät. Mutta hän ei liikahtanut vieläkään paikaltaan, vaan alkoi\nrukoilla niin hartaasti kuin ihminen, jonka ainoa toivo on Jumalan armo.\n\nKun hän vihdoin lähti ratsullaan eteenpäin, hän tunsi jonkinlaista\nlohdutusta. Hän oli nyt valmis kantamaan kaiken sen, mitä hänelle\nsaattaisi tapahtua.\n\nVähitellen alkoi toivokin herätä. Ristiritarit olivat kostonhimoisia,\nja hän tiesi, että he nyt tulisivat kostamaan hänelle kaikista\ntappioistaan ja häpeästään, mitä hän oli heille aiheuttanut, ja\nkaikesta siitä pelosta, missä olivat niin monet vuodet eläneet.\n\nMutta tämä oikeastaan antoi hänelle rohkeutta. Hän luuli, että he\nolivat ryöstäneet Danusian vain siksi, että saisivat hänet itsensä\nkäsiinsä, ja kun nyt saavat, niin miksi eivät päästäisi tytärtä\nvapaaksi? Isän he kyllä panevat kahleisiin ja vievät johonkin\nkaukaiseen linnaan, jonka maanalaisessa tyrmässä hän saa virua ehkä\nelämänsä loppuun saakka, mutta tyttären he vapauttavat, ajatteli\nJurand. Jos saataisiin tietää, että hänet on petoksella saatu käsiin\nja rääkätty, niin suurmestari tai kapituli tuskin häntä tuomitsisi,\nkoska hän on todella vuodattanut enemmän verta kuin yksikään muu ritari\nmaailmassa. Sitä vastoin suurmestari saattaisi rangaista siitä, että\nsyytöntä tyttöä pidetään vankina, varsinkin kun sama tyttö on ruhtinaan\nkasvatti.\n\nToivo kasvoi yhä. Toisinaan näytti hänestä aivan varmalta, että Danusia\npalaa Spychowiin Zbyszkon luo ja tämän voimakkaaseen suojelukseen...\n\"Se on toimen mies\", ajatteli Jurand, \"eikä anna Danusian kärsiä\nminkäänlaista pahaa\". Ja vanha ritari rupesi muistelemaan, mitä\ntiesi Zbyszkosta: taistelut saksalaisia vastaan Wilnon luona,\nkaksintaisteluja heidän kanssaan, samoin friisien, jotka hän setänsä\nkanssa haastoi kaksintaisteluun ja voitti, hyökkäys Lichtensteinin\nkimppuun, Danusian pelastaminen metsähärän kynsistä, niiden neljän\nristiritarin ja veljen haastaminen otteluun, jota hän ei suinkaan\ntulisi unohtamaan...? Ja Jurand nosti katseensa korkeuksiin sanoen:\n\n-- Minä annoin lapseni Sinulle, Jumala, mutta Sinä annoit hänet\nZbyszkolle!\n\nHänen mielensä keventyi jonkin verran, ja hän ajatteli, että koska\nJumala oli antanut hänen tyttärensä nuorukaiselle, niin ei saanut\njättää häntä saksalaisten käsiin, vaikka ristiritarikunnan koko armeija\nolisi vastassa.\n\nSitten hän alkoi uudelleen muistella Zbyszkoa: \"Hän ei ole ainoastaan\nurhoollinen, vaan puhdas kuin kulta, ja hän on suojeleva ja rakastava\nDanusiaa uskollisesti, minkä ohessa lapselta ei tule puuttumaan hovin\nhoivaa tai isän rakkautta...\" Jurandin silmät kostuivat, ja kaipaus\ntäytti sydämen. Hän tahtoi vielä nähdä lapsensa ja kuolla Spychowissa\nmolempain luona eikä ristiritarien synkissä tyrmissä. Mutta tapahtukoon\nJumalan tahto!... Ortelsburg oli jo näkyvissä. Sen muurit erottautuivat\nsumun läpi yhä selvemmin, lähellä oli jo uhrauksen hetki, ja siksi hän\nalkoi rohkaista itseään:\n\n-- Tapahtukoon Jumalan tahto! Elämän ilta on jo lähellä. Jokunen vuosi\nenemmän tai vähemmän merkitsee vähän. Tahtoisin nähdä molemmat lapseni\nonnellisina, mutta olenhan elänyt aikani. Mitä olen voinut tehdä, olen\ntehnyt ja kostanut kostettavani. Mieleni on pikemmin Jumalaan kuin\nmaailmaan, ja kärsimys on edessäni. Danusia ja Zbyszko eivät minua\nunohda. Varmaankin he tulevat usein ajattelemaan minua ja kysymään:\nmissä hän nyt on? Elääkö vielä vai onko Jumalan tykönä?... He tulevat\nkyllä tiedustelemaan ja ehkä myös saamaan tietoja minusta. Ristiritarit\novat kostonhimoisia, mutta myöskin rahalle ahneita. Zbyszko ei tule\nsäästämään rahoja, jos saisi vaikka vain luuni lunastetuksi vapaaksi.\nJa sielumessun he varmasti tilaavat muistokseni useammastikin. He ovat\nmolemmat hyväsydämisiä, mistä Jumala ja Pyhä äiti heitä siunaavat!\n\nEdessä oli nyt leveä tie, jolla näkyi ihmisiä. Halko- ja olkikuormia\noli matkalla kaupunkiin. Karjakauppiaat ajoivat elukoita edellään.\nJärviseudulta vietiin jäätynyttä kalaa. Neljä jousimiestä ajoi edellään\nerästä talonpoikaa, jota nähtävästi syytettiin jostakin, koska kädet\noli sidottu selän taakse ja jalat olivat kahleissa, jotka takertuivat\nlumeen estäen kulkua. Mies oli lopen uupunut, mutta jousimiehet vain\nlaulelivat. Kun nämä huomasivat Jurandin, niin he tulivat uteliaiksi\nihmetellen hevosen suuruutta, mutta huomatessaan ratsastajan kultaiset\nkannukset ja ritarivyön he laskivat jousensa alas tervehdyksen ja\nkunnianosoituksen merkiksi. Pienessä kaupungissa oli vilkkaampaa, mutta\nihmiset väistyivät tieltä nähdessään aseistetun ritarin, joka ajoi\npääkatua ja kääntyi sitten vielä unen vallassa olevaan linnaan päin.\n\nMutta varikset ja korpit eivät nukkuneet, vaan lentelivät rääkkyen\nja parvittain mäellä linnan vieressä. Kun Jurand oli ajanut\nlähemmäksi, niin hän huomasi, miksi sinne oli kokoontunut niin paljon\nhaaskalintuja. Tien läheisyydessä oli pitkä hirsipuu, jossa par'aikaa\nriippui neljän talonpoikaispukuisen vainajan ruumiit. Ilma oli tyyni,\njoten ruumiit eivät lainkaan huojuneet, paitsi silloin, kun mustat\nlinnut istahtivat niiden päälle nokkimaan niitä tai hirttoköyttä.\nJotkut olivat riippuneet hirressä jo kauan, koska pääkallo oli nokittu\npuhtaaksi ja jalat törröttivät etukäyrässä. Jurandin lähestyessä\nlintuparvi pyrähti pahasti rääkkyen lentoon, mutta palasi pian\ntakaisin. Vanha ritari ajoi hirsipuun ohi, teki ristinmerkin, tuli\nvallihaudan luo nostosillan korvaan ja puhalsi torveensa. Hän puhalsi\nuudelleen, mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Kotvan kuluttua kuului\nlinnan portin takaa ääni, ja sitten avautui portin vieressä luukku,\njohon ilmaantui saksalaisen nihdin parrakas pää.\n\n-- Wer da? -- kysyi tyly ääni.\n\n-- Jurand Spyschowista! -- vastasi ritari. Luukku sulkeutui ja kolkko\nhiljaisuus seurasi.\n\nAika kului. Linnasta ei kuulunut ääntäkään, mutta hirsipuun luota yhä\nlintujen rääkymistä.\n\nJurand odotti kauan ja puhalsi sitten torveensa, mutta ainoastaan mykkä\nhiljaisuus vastasi hänen merkinantoonsa.\n\nSilloin hän ymmärsi, että ristiritarit, joiden ylimielisyydellä\nvoitettuja kohtaan ei ollut rajoja, antoivat hänen tahallaan odottaa\nkuin kerjäläisen portin ulkopuolella. Hän arvasi myös, että hänen\ntäytyi odottaa ehkä iltaan saakka, jollei vielä kauemminkin. Silloin\nhänen verensä kuohahti, ja hän oli laskeutua ratsulta heittääkseen\nvallihaudan syrjästä suuren kiven porttia vasten. Niin hän olisi\ntoisissa oloissa tehnytkin, samoin kuin jokainen masovialainen tai\npuolalainen ritari, mutta samassa hän muisti, minkä vuoksi oli tullut,\nja hillitsi itsensä.\n\n-- Enkö minä uhrautuisikaan lapseni tähden? -- sanoi hän itsekseen. Ja\nhän odotti yhä.\n\nSillä välin alkoi muurin ylälaidassa olevain sakarain välissä\nvilahdella jotakin mustaa. Sinne ilmaantui erilaisia päähineitä, joiden\nalta uteliaisuuttaan kiiluvat silmät katsoivat Spychowin ritariin.\nUteliaiden joukko kasvoi yhä, sillä kaikki tahtoivat nähdä kuuluisan\nja julman Jurandin yksinään odottamassa sisäänpääsyä ristiritarien\nlinnanportin takana. Jurand ajatteli, että luultavasti myöskin linnan\nvanhemmat asukkaat katsoivat häneen nyt sieltä tornien ikkunoista,\nmutta hän ei voinut nähdä sisälle, kun ikkunat olivat syvällä\nmuureissa. Muureilta kurkistelevat nihdit, jotka ensin olivat olleet\naivan hiljakseen, alkoivat jutella yhä rohkeammin. Joku mainitsi hänen\nnimensä, joku toinen pilkkanimen, siellä täällä naurettiin ja vihdoin\nhäntä alettiin heitellä lumella.\n\nJurand siirtyi hiukan eteenpäin ikäänkuin tahtomattaan, ja silloin\näänet heti vaikenivat, lumen viskely taukosi ja muutamat päät painuivat\npiiloon muurin taakse. Voimakas oli nähtävästi Jurandin julman\nnimen vaikutus vieläkin. Mutta sitten näyttivät kaikkein arimmatkin\nmuistaneen, että vallihauta ja muuri erottivat heidät peloittavasta\nritarista, ja taas alkoivat saksalaiset viskellä sieltä ei vain lunta,\nvaan jääpalasiakin, vieläpä soraa ja kiviä, jotka kolahtaen sattuivat\nritarin varusteisiin.\n\n-- Olen päättänyt uhrautua lapseni tähden, -- toisti Jurand\najatuksissaan.\n\nJa hän jatkoi odottamistaan. Puolipäivän aikaan muurit tyhjenivät, kun\nnihdit kutsuttiin ruoalle. Ne, jotka olivat vartiossa, söivät muureilla\nja alkoivat syötyään huvitella heittämällä nälkäisen ritarin päälle\npuhtaaksi kaluttuja luita. He härnäilivät myös toisiaan kysyen, kuka\nmenisi lyömään vierasta ritaria nyrkillä niskaan. Toiset, jotka tulivat\nsyömästä, huusivat hänelle, että jos hän alkaa pitkästyä odottamiseen,\nniin menköön ja vetäköön itsensä hirteen, jossa on parahiksi vielä yksi\nvapaa koukku köysineen. Tällaisen sydämettömän pilkanteon, loukkausten,\nnaurun ja kirousten kaikuessa kuluivat iltapäivän tunnit. Lyhyt\ntalvinen päivä kului loppuun, mutta nostosilta riippui vielä ilmassa ja\nportti pysyi suljettuna.\n\nIllan lähetessä alkoi tuulla, sumu hälveni, taivas kirkastui ja\niltarusko rupesi kajastamaan. Lumen pinta alkoi ensin sinertää muuttuen\nsitten sinipunervaksi. Ilma oli lauhkea, ja kaunis yö näytti olevan\ntulossa. Nihdit, paitsi vartioon jäävät miehet, lähtivät taas muurilta\npois, korpit ja varikset lensivät hirsipuun luota metsään. Vihdoin\ntaivas tummeni, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi ympärillä.\n\n-- Porttia ei avata ennen yötä, -- ajatteli Jurand.\n\nHän oli jo kahden vaiheilla, palatako kaupunkiin vai jäädäkö\npaikalleen, mutta pian hän karkoitti tämän ajatuksen. \"He tahtovat\nseisottaa minua täällä\", hän ajatteli. \"Mutta jos minä kääntyisin\ntakaisin, niin eivät päästäisi minua kuitenkaan kotiin, vaan\npiirittäisivät ja ottaisivat vangiksi, jolloin he voisivat sanoa, että\nsaavat tehdä minulle mitä hyvänsä.\"\n\nSilloisten kronikoitsijoiden mainitsemat ominaisuudet puolalaisissa\nritareissa kestää kylmää, nälkää ja rasitusta ovat epäilemättä\nvaikuttaneet niin suuriin saavutuksiin, etteivät länsimaiden veltommat\nihmiset sellaisiin pystyneet. Jurandissa oli tällaista sitkeyttä\nvielä enemmän kuin muissa. Vaikka nälkä oli jo kauan kurninut hänen\nsisälmyksiään ja kylmä pureutunut hänen varusteittensa ja turkkinsa\nläpi, niin hän kuitenkin päätti vielä odottaa, olkoonpa, että hänen\nloppunsa tulisi tämän portin edessä.\n\nMutta yht'äkkiä, ennen kuin aivan pimeä oli vielä tullut, hän kuuli\naskelia takanaan.\n\nHän kääntyi ympäri: kaupungista päin tuli käyden kuusi aseistettua\nmiestä, joiden keskessä seitsemäs kulki miekkaansa nojaten.\n\n-- Luultavasti portti nyt avataan heille ja silloin minäkin pääsen\nsisälle, -- ajatteli Jurand. -- Heillä ei voi olla mielessä vangita\nminua tai tappaa minut, koska heitä olisi siihen liian vähän. Mutta jos\nhe hyökkäävät kimppuuni, niin se todistaa, etteivät pidä lupauksia ja\nsilloin -- surma heille!\n\nJa Jurand otti raskaan kirveensä, joka riippui satulassa, ja ajoi heitä\nvastaan.\n\nMutta heillä ei ollut aikomusta hyökätä hänen kimppuunsa, sillä nihdit\nsatuttivat heti keihäänsä ja pertuskansa lumeen. Hämärässä Jurand oli\nnäkevinään, että heidän kätensä hiukan vapisivat.\n\nSeitsemäs mies, joka näytti vanhimmalta, nosti nopeasti vasemman\nkätensä ja kysyi:\n\n-- Oletteko ritari Jurand Spychowista?\n\n-- Olen.\n\n-- Tahdotteko kuulla, mitä minun on käsketty sanoa?\n\n-- Tahdon.\n\n-- Mahtava ja hurskas komttuuri von Danveld käskee sanomaan teille,\nettä jollette laskeudu ratsailta, niin linnan porttia ei avata.\n\nJurand istui hetken liikkumatta, mutta sitten hän laskeutui maahan ja\neräs ritari talutti heti hevosen syrjään.\n\n-- Ja aseet on annettava meille, -- sanoi mies, jolla oli miekka.\n\nJurand epäröi. Jos he sitten hyökkäävät aseettoman kimppuun ja\nteurastavat kuin elukan? Jos he vangitsevat ja heittävät vankityrmään?\nMutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että siinä tapauksessa heitä olisi\nlähetetty enemmän.\n\n-- Ja vaikkapa he vuodattaisivatkin vereni, -- ajatteli hän, -- niin\nonhan minun se uhrattava.\n\nJa Jurand heitti ensin kirveen, sitten miekan, vieläpä misericordian --\nja odotti. Nihdit ottivat aseet, ja mies, joka oli hänelle aikaisemmin\npuhunut, peräytyi muutaman askelen päähän ja sanoi sitten hävyttömästi\nkuuluvalla äänellä:\n\n-- Kaiken sen vääryyden tähden, jota sinä olet tehnyt ristiritarien\nveljeskunnalle, on sinun nyt komttuurin käskystä puettava yllesi tämä\nsäkki, jonka jätän sinulle tähän, ja sidottava tämä miekantuppi narulla\nkaulaasi ja odotettava nöyrästi portin edessä, kunnes komttuuri armosta\nsuvaitsee päästää sinut sisälle.\n\nHetken kuluttua Jurand seisoi siellä yksin yön hiljaisuudessa. Lumella\nhänen vieressään oli katumuksentekijän säkki ja naru. Hän katsoi niitä\nkauan tuntien, että hänen sisässään jotakin tapahtui, murtui, taittui,\nkuoli, ettei hän kohta olisi enää mikään ritari, ei Spychowin Jurand,\nvaan kerjäläinen, orja ilman nimeä, mainetta, kunniaa.\n\nKului aikaa, pitkiä hetkiä, ennen kuin Jurand tarttui säkkiin ja alkoi\npuhua:\n\n-- Kuinka voisin toisinkaan tehdä? Sinä tiedät, Kristus, että he\nkuristavat lapseni kuoliaaksi, jollen tee, mitä käskevät. Tiedät\nmyös, että jos tämä koskisi ainoastaan omaa elämääni, en nyt tekisi\ntätä! Häpeä on katkeraa, katkeraa!... mutta Sinunkin täytyi kärsiä\nhäpeäkuolema. Isän ja Pojan nimessä...\n\nHän alkoi vetää ylleen säkkiä, jossa oli reiät päätä ja käsiä varten,\nripusti miekantupen kaulaansa ja laahusti portin eteen. Se ei ollut\navoinna, mutta nyt hänestä oli yhdentekevää, avattiinko se vai\npidettiin suljettuna. Linna oli vaipunut yön hiljaisuuteen, vain\nvartijat silloin tällöin huusivat toisilleen. Porttitornissa oli yksi\nyläikkuna valaistu, muut pimeitä. Yön hetket kuluivat hiljalleen,\nkuun sirppi nousi taivaalle ja valaisi surullisesti linnan muureja.\nHiljaisuus oli niin täydellinen, että Jurand olisi voinut kuulla oman\nsydämensä sykintää. Mutta hän oli mykistynyt ja kivettynyt kaikelle,\nikäänkuin hänen sielunsa olisi sammunut. Vain yhden ajatuksen hän vielä\nkäsitti, ettei hän ollut enää ritari Jurand Spychowista, mutta mikä\nhän oli, sitä hän ei tiennyt. Toisinaan hänestä tuntui siltä, kuin yön\nhelmassa kuolema olisi hiljaa lähestynyt häntä hirsipuulta päin...\nYht'äkkiä hän säpsähti, havahtui. -- Hyvä Jumala! Mitä nyt?\n\nTornin yläikkunasta kuului luutun säveliä, jotka tuntuivat tutuilta,\nhänen lapsensa, ainoan lapsensa soittamilta! Hän vaipui polvilleen,\npani kätensä ristiin ja kuunteli vavisten kuin kuumeessa. Lähtiessään\nOrtelsburgiin hän oli luullut, ettei Danusia ole täällä, mutta nyt hän\nkuuli lapsellisen, kaihoisan äänen laulavan:\n\n    \"Jospa linnun siivet\n    minulla nyt ois,\n    heti lentäisin ma\n    Jaskon luokse pois.\"\n\nJurand tahtoi ilmoittaa itsensä, huutaa rakasta nimeä, mutta sanat\ntakertuivat hänen kurkkuunsa, ikäänkuin rautaisen vanteen kuristamina.\nTuskan ja kaipauksen tyrsky kohisi hänen rinnassaan, hän heittäytyi\nkasvoilleen lumeen ja hänen sielustaan kohosi korkeuksiin kiitollinen\nhuokaus:\n\n-- Rakas Jumala, minä olen siis vielä kuullut lapseni äänen!\n\nJa nyyhkytykset alkoivat vavahduttaa hänen kookasta vartaloaan.\nKaihoisa ääni lauloi edelleen yön hiljaisuudessa:\n\n    \"Siellä istahtaisin\n    hänen aidalleen\n    laulain: Katso, Jasko,\n    orvon sydämeen!\"\n\nAamulla lihava, parrakas saksalainen nihti alkoi jalallaan potkia\nportin ulkopuolella lumessa makaavaa ritaria.\n\n-- Nouse ylös, senkin koira! Portti on auki, ja komttuuri käskee sinua\nluokseen.\n\nJurand heräsi kuin unesta. Hän ei tarttunut nihtiä kurkkuun, hän\nei murskannut tätä rautaisissa kourissaan, vaan hänen kasvoillaan\noli rauhallinen, melkeinpä nöyrä ilme. Hän nousi ja lähti sanaakaan\nsanomatta nihdin jäljessä linnaan.\n\nJurand oli tuskin astunut portista sisään, kun hän kuuli takanaan\nketjujen räminää ja näki nostosillan nousevan ylös. Samassa portti\npainui raskaasti kiinni ja rautainen ristikko rämähti...\n\n\n\n\n\n\nVIIDES OSA.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nTultuaan linnanpihalle Jurand ei ensin tiennyt minne mennä, sillä\nnihti, joka oli saattanut hänet portista sisään, jätti hänet siihen\nja poistui talleihin. Muureilla oli tosin sotilaita, missä yksittäin,\nmissä useampia yhdessä, mutta heidän, ilmeensä oli niin pilkallinen ja\nheidän katseensa niin julkea; että ritari ymmärsi saavansa vastaukseksi\nhaukkumasanoja, jos kysyisi heiltä neuvoa.\n\nMuutamat nauraa virnistelivät osoittaen tulijaa sormella, toiset\nalkoivat heitellä häntä lumella, kuten edellisenä päivänä. Vihdoin hän\nhuomasi oven, joka oli muita suurempi ja jonka yläpuolelle oli kiveen\nhakattu Kristuksen kuva. Hän meni sinne arvellen, että komttuuri ja\nveljeskunnan vanhimmat asuivat ehkä siellä tai että siellä hänelle\nainakin näytettäisiin, minne mennä.\n\nNiin tapahtuikin. Juuri kun Jurand lähestyi ovea, sen molemmat\npuoliskot avautuivat, ja hänen edessään seisoi nuori mies, jonka\npäälaki oli ajeltu, kuten papeilla, mutta puku maallinen. Tämä kysyi:\n\n-- Oletteko Jurand Spychowista?\n\n-- Olen.\n\n-- Hurskas komttuuri on käskenyt minua saattamaan teidät luokseen.\nSeuratkaa minua.\n\nJa hän johti Jurandin suuren, holvikattoisen etuhuoneen läpi portaille.\nMutta ennen kuin he alkoivat nousta niitä ylös, opastaja katsoi\nJurandiin tarkastelevasti ja kysyi taas:\n\n-- Eihän teillä ole minkäänlaisia aseita? Minua on käsketty\ntarkastamaan teidät.\n\nJurand nosti molemmat kätensä ylös, jotta opastaja näkisi koko hänen\nvartalonsa, ja vastasi:\n\n-- Eilen annoin kaikki pois. Nyt opastaja kuiskasi:\n\n-- Varokaa suuttumasta, sillä olette kokonaan muiden armoilla.\n\n-- Kohtaloni on Jumalan käsissä, -- vastasi Jurand.\n\nJa huomatessaan opastajassa jonkinlaista myötätuntoa hän jatkoi:\n\n-- Silmistäsi päättäen olet kelpo poika. Vastaatko rehellisesti\nerääseen kysymykseeni?\n\n-- Kysykää sukkelaan.\n\n-- Vaihtavatko he lapseni vapaaksi minua vastaan? Opastaja kohotti\nkulmakarvojaan ihmeissään.\n\n-- Onko lapsenne täällä?\n\n-- Tyttäreni.\n\n-- Se neiti siellä porttitornissako?\n\n-- Niin. Ovat luvanneet vapauttaa hänet, jos tulen itse hänen sijaansa.\n\nOpastaja antoi kädellään merkin, ettei tiedä asiasta mitään, mutta\nhänen kasvojensa ilme osoitti levottomuutta ja epäilystä.\n\n-- Onko totta, -- kysyi Jurand vielä, -- että Schomberg ja Markwart\npitävät huolta tyttärestäni?\n\n-- Sellaisia veljiä ei tässä linnassa ole. Mutta koettakaa saada\ntyttärenne vapaaksi, ennenkuin staarosta Danveld paranee.\n\nJurand säpsähti, mutta aikaa ei ollut enää kysellä enempää, sillä he\nolivat jo tulleet perille, jossa Jurandin oli astuttava Ortelsburgin\nkomttuurin eli staarostan eteen. Opastaja avasi oven ja vetäytyi\nsamalla takaisin portaisiin.\n\nSpychowin ritari astui suureen saliin, joka oli melko pimeä, sillä\nlyijypuitteiset ikkunaruudut eivät päästäneet sisällä paljoa valoa, ja\nsitä paitsi talvinen päivä oli pilvinen. Huoneen toisessa päässä paloi\nsuuressa liedessä tuli, mutta huonosti kuivatut halot antoivat pienen\nliekin. Vasta hyvän tovin huoneessa oltuaan Jurandin silmät tottuivat\nsen pimeään ja näkivät pöydän ääressä istumassa ritareja, joiden takana\nseisoi joukko aseistettuja asemiehiä ja nihtejä. Siellä myös linnan\nnarri piteli kahleesta kesyä karhunpoikasta.\n\nJurand oli joskus kaksintaistelussa tavannut Danveldin ja nähnyt hänet\npari kertaa Masovian hovissa, mutta siitä oli kulunut jo vuosia. Hän\ntunsi Danveldin kuitenkin sekä ulkonäöstä että siitä kunniapaikasta,\nmissä hän istui joukkonsa keskellä käsi lastoitettuna. Danveldin\noikealla puolella istui vanha Siegfried de Löwe Insburgista, Puolan\nkansan ja varsinkin Jurand Spychowilaisen leppymätön vihamies.\nVasemmalla puolen istuivat veljet Gottfried ja Rotgier. Danveld oli\nkutsunut heidät tarkoituksella, jotta he näkisivät hänen voittonsa\njulmasta vihollisesta ja iloitsisivat hänen kanssaan sen petoksen\ntuloksista, jonka he yhdessä olivat suunnitelleet. He istuivat nyt\nsiellä mukavasti tummissa, pehmeissä kaavuissaan pienet miekat\nkupeella ja olivat tyytyväisiä ja itsetietoisia katsellessaan Jurandia\nsillä ylimielisyydellä ja ylenkatseella, jota aina oli ristiritarien\nsydämessä heikkoja ja voitettuja kohtaan.\n\nVaitioloa kesti kotvan aikaa, sillä he tahtoivat nauttiakseen katsella\nsitä miestä, jota olivat ennen niin kovasti pelänneet ja joka nyt\nseisoi siinä heidän edessään pää painuksissa ja katumuksentekijän\nsäkkipuku yllään.\n\nNähtävästi he tahtoivat myös, että mahdollisimman monet näkisivät\nJurandin nöyrtymyksen, sillä sivuovista tuli vapaasti väkeä sisälle\ntäyttäen salin vähitellen puolilleen. Kaikki katsoivat uteliaasti\nJurandiin ja lausuivat ääneen ajatuksensa hänestä. Mutta nähdessään\nniin paljon väkeä Jurand rohkaistui, sillä hän ajatteli: \"Jos Danveld\nei tahtoisi pitää lupaustaan, niin hän ei kutsuisi sisään niin paljon\ntodistajia\".\n\nVihdoin Danveld antoi kädellään merkin keskeyttääkseen puheensorinan\nja käski erästä asemiestä tuomaan Jurandin lähemmäksi. Asemies tarttui\nJurandin kaulassa olevaan naruun ja veti hänet lähemmäksi pöytää.\n\nDanveld katsoi voitonriemuisesti läsnäolijoihin ja sanoi:\n\n-- Katsokaa, kuinka ristiritarien veljeskunta voittaa pahuuden ja\nylimielisyyden!\n\n-- Suokoon Jumala aina niin olevan! -- vastasivat läsnäolijat.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen Danveld sanoi vangille:\n\n-- Sinä olet purrut veljeskuntaa kuin raivoisa koira, ja siksi on\nJumala järjestänyt asiat niin, että sinä kuin koira seisot meidän\nedessämme naru kaulassa odottaen armoa ja laupeutta.\n\n-- Älä vertaa minua koiraan, komttuuri, -- vastasi Jurand, -- sillä\nsiten ottaisit kunnian niiltä, jotka ovat kaatuneet miekastani.\n\nSaksalaisten keskuudessa syntyi hälinää, sillä toiset pitivät näitä\nsanoja röyhkeinä, toiset tunsivat niiden oikeudenmukaisuuden sattuvan\nitseensä.\n\nMutta komttuuri oli tyytymätön asian käänteeseen ja sanoi:\n\n-- Katsokaa, hän sylkee täälläkin ylimielisesti meitä vasten kasvoja!\n\nJurand ojensi kätensä korkeutta kohti, ikäänkuin ihminen, joka huutaa\nJumalaa todistajaksi, ja vastasi:\n\n-- Jumala näkee, että minun ylpeyteni on jäänyt tämän linnan\nulkopuolelle, ja tulee tuomitsemaan, jos minun ritarillista arvoani on\nhäpäisty, samalla kuin omaa arvoannekin. Jokainen ritari on velvollinen\nkunnioittamaan ritariutta.\n\nDanveld rypisti kulmakarvojaan, mutta silloin alkoi linnan narri\nrämistää karhunketjua ja huutaa:\n\n-- Saarna! Saarna! Tänne on tullut saarnamies Masoviasta! Kuulkaa!\n\nSitten narri kääntyi Danveldiin päin sanoen:\n\n-- Kun kellonsoittaja kerran herätti kreivi Rosenheimin liian aikaisin\nsaarnaamaan, niin tämä komensi soittajan nielemään kellonnarun solmusta\nsolmuun. Koska tällä saarnamiehellä on naru kaulassa valmiina, niin\nkäskekää, että hän syö sen, muuten hän alkaa täällä saarnata liikoja.\n\nNarri vaikeni ja katsoi komttuuria levottomasti, sillä hän oli epävarma\nsiitä, rupeaisiko Danveld nauramaan vai antaisiko kurittaa luvattomasta\nsekaantumisesta keskusteluun. Mutta Danveld nyökäytti ilveilijälle\npäätään hyväksymisensä merkiksi, lisäsipä vielä niin raa'an ja karkean\nloukkauksen, että useat nuoret asemiehet ihan ihmettelivät.\n\n-- Älä valita, että sinua häpäistään, -- sanoi hän, -- sillä vaikka\ntekisin sinusta veljeskunnan koirapaimenen, niin sekin olisi suurempi\nkunnia kuin olla teikäläinen ritari!\n\nJa rohkaistunut narri huusi:\n\n-- Tule tänne harjaamaan karhua, niin se vuorostaan kampaa sinun\nsuortuviasi kynsillään! Jotkut nauroivat, ja veljien selän takaa kuului\nääni:\n\n-- Kesällä saat niittää järven kaislistoa!\n\n-- Ja pyydystää krapuja raadoilla! -- lisäsi toinen.\n\n-- Mutta siihen mennessä saat ajaa variksia pois hirsipuulta, -- sanoi\nkolmas. -- Ei sinulta täällä työ lopu.\n\nNäin tehtiin pilkkaa ennen niin peloittavasta Jurandista. Hilpeys\ntarttui kaikkiin. Muutamat astuivat aivan vangin eteen ja sanoivat:\n\"Vai tässä on nyt se Spychowin peto, jolta meidän komttuuri on\nleikannut kynnet. Kuono on vaahdossa ja mieli tappelussa, mutta ei\nvoi!\" Danveld ja muut veljet, jotka alkuaan olivat aikoneet antaa\nkuulusteluille juhlallisen leiman niinkuin oltaisiin oikeuden edessä,\nnäkivät, että koko juttu oli kääntynyt löperöksi, nousivat ja\nlähestyivät Jurandia hekin.\n\nMuutamat alkoivat huutaa olutta saadakseen juhlia. Pian kalahtelivat\ntinaiset tuopit, ja hämärä sali täyttyi maltaisen juoman tuoksusta.\nRistiritarit alkoivat pian olla hyvällä tuulella ja lähestyivät\ntoisinaan Jurandia sanoen hänelle yhtä jos toista, kuten: \"Kai sinäkin\njoisit mielelläsi, jos saisit, senkin koirankuono!\" Jotkut kaatoivat\nhiukan olutta kämmenelleen ja heittivät sen vangin silmille.\n\nTuntien kärsivällisyytensä loppuvan Jurand astui vanhan Siegfriedin luo\nja huusi yli puheensorinan:\n\n-- Vapahtajan tuskain ja teidän sielujenne pelastuksen kautta, antakaa\nminulle lapseni takaisin, kuten olette luvanneet!\n\nJa hän aikoi tarttua vanhan komttuurin käteen, mutta tämä perääntyi\nnopeasti ja sanoi:\n\n-- Pysy kauempana, orja! Mitä tahdot?\n\n-- Minä olen vapauttanut Bregowin ja kaikki muut ja tullut itse tänne,\nkun olette luvanneet täällä luovuttaa lapseni minulle.\n\n-- Kuka sinulle sellaista on luvannut? -- kysyi Danveld. -- Sinä,\nkomttuuri, kautta kunniani.\n\n-- Sinulla ei ole todistajia, joskaan ei niitä tarvita silloin, kun\nkunniasana on kysymyksessä.\n\n-- Oman kunniasi ja veljeskunnan kunnian kautta olet luvannut! -- huusi\nJurand.\n\n-- Siinä tapauksessa saat tyttäresi! -- vastasi Danveld. Sitten\nkomttuuri kääntyi läsnäolevain puoleen sanoen:\n\n-- Kaikki, mikä on häntä täällä kohdannut, on viatonta huvittelua\nhänen omiin tekoihinsa ja rikoksiinsa verraten. Mutta koska me olemme\nluvanneet luovuttaa hänelle tyttärensä, jos hän saapuu luoksemme ja\nnöyrtyy edessämme, niin on meidän pidettävä sanamme, jonka tulee olla\njärkähtämätön kuin Jumalan sana. Sen tytön, jonka otimme rosvoilta,\nvapautamme, kuten tämän vanginkin, sen jälkeen kun hän on tehnyt\nkatumuksen kaikkien veljeskunnalle aiheuttamiensa vahinkojen tähden.\n\nMonet hämmästyivät kuullessaan nämä sanat, sillä joka tunsi Danveldin\nja hänen vanhan vihansa Jurandia kohtaan, ei olisi odottanut häneltä\nkoskaan sellaista rehellisyyttä. Siegfried, Rotgier ja Gottfried\ntuijottivat häneen otsat rypyissä. Mutta Danveld ei ollut heidän\nkatseitaan näkevinään, vaan jatkoi:\n\n-- Sinun tyttäresi lähetämme vartioston mukana kotiin, mutta sinä\njäät tänne, kunnes vartiosto vahingoittumattomana palaa takaisin ja\nlunastussumma maksetaan.\n\nJurand itse oli hämmästynyt, sillä hän oli jo menettänyt kaiken\ntoivonsa tyttärensä vapauttamisesta, vaikka uhrasi itsensä Danusian\nsijaan. Siksi hän nyt melkein kiitollisesti katsoi Danveldiin ja sanoi:\n\n-- Jumala palkitkoon sinua, komttuuri.\n\n-- Muista, että sellaisia Kristuksen ritarit ovat, -- sanoi Danveld.\n\n-- Kaikki armo on Jumalalta! -- sanoi Jurand siihen. --\n\nMutta kun en ole pitkään aikaan saanut nähdä tytärtäni, niin salli\nminun nyt tervehtiä ja siunata häntä.\n\n-- Kyllä, mutta ainoastaan meidän kaikkien läsnäollessa, jotta\ntodistajat voisivat sanoa meidän pitäneen lupauksemme.\n\nSitten Danveld käski erästä asemiestä tuomaan Danusian sisälle ja meni\nLöwen, Rotgierin ja Gottfriedin luo, jotka heti ympäröivät hänet alkaen\nvilkkaasti keskustella.\n\n-- Minä en vastusta, vaikka mielipiteesi ennen oli toinen, -- sanoi\nvanha Siegfried.\n\nMutta tulinen, urhoollisuudestaan ja julmuudestaan tunnettu Rotgier\nhuudahti:\n\n-- Mitä ihmettä? Sinä et vapauta ainoastaan tytärtä, vaan vieläpä tuon\npahuksen koiran, jotta se taas pääsisi meitä puremaan?\n\n-- Ei se meitä enää pure! -- arveli Gottfried.\n\n-- Saamme lunastusrahoja, -- sanoi Danveld huolimattomasti.\n\n-- Vaikka hän antaisi koko omaisuutensa, niin vuodessa tai parissa hän\nryöstää puolta enemmän takaisin.\n\n-- Mitä tyttöön tulee, niin en vastusta, -- toisti Siegfried, -- mutta\ntuota sutta en sentään päästäisi irti...\n\n-- Entä sanamme? -- kysyi Danveld hymyillen.\n\n-- Toisin puhuit aikaisemmin... Danveld kohautti olkapäitään.\n\nToiset ympäröivät taas Jurandin ja tuntien Danveldin ritarillisen\nmenettelyn nostattavan ylpeyttään he aikoivat pöyhkeillä vangin edessä.\n\n-- Mitä sanot nyt, senkin tappelupukari! -- rehenteli linnan\njousimiesten päällikkö. -- Sinun pakanalliset veljesi eivät ikinä olisi\nkohdelleet sillä tavalla meidän kristittyjä ritareja!\n\n-- Vertamme olet juonut...\n\n-- Mutta me annamme sinulle leivän kiven asemesta. Mutta Jurand ei\nkiinnittänyt huomiotaan heidän sanojensa ylimielisyyteen, sillä hänen\nsydämensä oli täyttynyt niistä tunteista, joita Danusian näkeminen\ntuossa tuokiossa herätti. Hän katsoi jo miltei katuvasti puhuviin\nhenkilöihin ympärillään ja sanoi vihdoin:\n\n-- On totta, että olen ollut teille hankala, mutta en petollinen.\n\nSamassa kuului salin toisesta päästä huuto: \"Tyttö tuodaan!\", ja koko\nsuuri huone hiljeni heti soturien väistyessä syrjään. Kukaan ei ollut\nvielä nähnyt Jurandownaa eikä suurin osa heistä tiennyt tämän edes\nolevan linnassa, sillä Danveld oli aina varovainen ja salaperäinen. Ne,\njotka olivat aikaisemmin tytöstä jotakin kuulleet, alkoivat kuiskata\nhänen kauneudestaan, ja kaikkien katseet suuntautuivat jännittävän\nodotuksen vallassa oveen.\n\nEnsin tuli asemies näkyviin, sitten kaikille tuttu nainen, veljeskunnan\nsisar, sama, joka oli ollut Masovian ruhtinaan metsästyslinnassa ja\nvasta hänen jälkeensä valkopukuinen tyttö hiukset hajalla ja nauha\notsan ympärillä.\n\nYht'äkkiä kajahti naurun remu. Jurand, joka oli rientänyt tytärtään\nvastaan, peräytyi ja jäi hievahtamatta seisomaan paikoilleen kalveten\nja hämmästyen. Tyttö oli selvästi idiootin näköinen, pää suippo, huulet\nsiniset, katse tylsämielinen. Tuo oli muka Danusia Jurandowna!\n\n-- Ei ole tyttäreni!... -- huusi Jurand vapisevalla äänellä.\n\n-- Eikö hän ole tyttäresi? -- huudahti Danveld. Pyhä Liborius\nPaderbornista! Siinä tapauksessa se, jonka vapautimme rosvojen käsistä,\nei ollutkaan tyttäresi tai on joku noita hänet muuttanut toiseksi,\nsillä täällä Ortelsburgissa ei ole muuta.\n\nVanha Siegfried, Rotgier ja Gottfried vaihtoivat heti silmäyksiä, jotka\nilmaisivat Danveldin viekkauteen kohdistuvaa ihmettelyä, mutta kukaan\nheistä ei ennättänyt sanoa sanaakaan, ennen kuin Jurand käheällä,\nepätoivoisella äänellä huusi:\n\n-- Tyttäreni on varmasti täällä Ortelsburgissa! Minä kuulin hänen\nlaulavan, minä kuulin lapseni äänen.\n\nDanveld kääntyi läsnäolijani puoleen sanoen rauhallisesti ja painostaen\nsanojaan:\n\n-- Otan kaikki läsnäolijat todistajiksi, varsinkin teidät, veljet\nSiegfried, Rotgier ja Gottfried, että minä lupaukseni mukaisesti\nluovutan tämän tytön, josta rosvot sanoivat, että hän on Jurand\nSpychowilaisen tytär. Mutta jollei hän ole, niin eihän syy ole meidän,\nvaan pikemminkin itse Jumalan, joka tällä tavalla on tahtonut tuoda\nJurandin meidän käsiimme.\n\nSiegfried ja molemmat veljet nyökäyttivät päätään merkiksi, että he\ntarvittaessa todistavat asian. Sitten he taas vaihtoivat silmäyksiä\nnähtävästi ihmetellen taitavaa temppua: saada Jurand käsiinsä\nluovuttamatta tytärtä ja kuitenkin pitää lupaus! Kukapa toinen sen\ntekisi?!\n\nMutta Jurand heittäytyi polvilleen ja alkoi hartaasti pyytää Danveldia\nkaikkien Marienburgin pyhäinjäännösten ja sitten hänen vanhempiensa\ntuhkan nimessä, että hän antaisi Jurandille lapsen takaisin eikä\npettäisi kuin konna lupausta. Jurandin äänessä soi sellainen epätoivon\nja totuuden voima, että useat alkoivat epäillä petoksen todella\ntapahtuneen ja toiset luulivat mahdollisesti jonkun taikurin vaihtaneen\nhenkilöitä.\n\n-- Jumala näkee kyllä sinun petoksesi! -- huusi Jurand. -- Vapahtajain\nhaavain ja sinun kuolinhetkesi nimessä, anna minulle lapseni!\n\nJurand nousi ja lähestyi Danveldia. Hänen silmänsä säihkyivät melkein\nmielettömyyttä ja murtuneessa äänessä oli tuskaa, epätoivoa ja uhkaa.\n\nKatkeroituneena petoksen ja väärän valan syytöksestä kaikkien kuullen\nDanveld alkoi puhista ja sävähti kasvoiltaani punaiseksi. Hän kumartui\nJurandiin päin ja kuiskasi sähisten hampaittensa välitse:\n\n-- Jos annan hänet, niin saat äpäränkin...\n\nSamassa Jurand mylvähti kuin kiukustunut sonni, tarttui kaksin käsin\nDanveldiin ja nosti hänet ilmaan. Salin halki viilsi kauhea kiljahdus,\nja komttuurin ruumis lensi kiviseen lattiaan sellaisella voimalla,\nettä särkyneestä pääkallosta aivot pärskähtivät lähinnä seisovain\nSiegfriedin ja Rotgierin päälle.\n\nJurand syöksyi sivuseinälle, jolla riippui aseita, sieppasi suuren\nkaksiteräisen miekan ja hyökkäsi kuin myrsky kauhusta kivettyneiden\nsaksalaisten kimppuun.\n\nSiinä oli taisteluihin ja vereen tottuneita miehiä, mutta siitä\nhuolimatta heidät valtasi sellainen pelko, että he ensi hämmästyksestä\nhavahduttuaan alkoivat paeta kuin lampaat sutta, joka on jo yhden\ntappanut. Salissa kuului nyt kauhun huutoja, ihmisaskeleita ja\ntöminää, kaatuneitten pikarien helinää, palvelusväen parkumista,\nkarhun mörinää, kun se narrin käsistä irti päästyään alkoi pyrkiä\nkorkealla oleviin ikkunoihin. Huudettiin aseita, kilpiä, jousia. Sitten\nvälähteli miekkoja Jurandia kohti, joka ei niitä pelännyt, vaan painui\npäin alkaen raivoisasti lyödä. Taistelu oli hurjaa, villiä, ennen\nkuulumatonta ja enemmän teurastuksen kuin oikean ottelun tapaista.\nNuori ja tulinen veli Gottfried asettui ensimmäisenä Jurandin tielle,\nmutta yhdellä ainoalla salamannopealla iskulla tämä halkaisi hänen\npäänsä hartioita myöten. Jurandin kädestä kaatuivat sitten jousimiesten\npäällikkö, linnan taloudenhoitaja von Bracht ja englantilainen Hugues,\njoka oli vain osapuilleen ymmärtänyt, mitä oli puhuttu, mutta kuitenkin\ntuntenut myötämielisyyttä Jurandia kohtaan ja vasta Danveldin tapon\njälkeen tarttunut aseisiin. Toiset kokoontuivat ryhmäksi muodostaakseen\nsiten voimakkaan vastarinnan, mutta se oli heille vielä tuhoisampaa,\nsillä silmät suurina, tukka pystyssä ja kokonaan veren tahrimana hän\nsyöksyi tuon tiiviin ryhmän kimppuun, murskasi ja kaatoi hurjilla\nmiekaniskuilla sitä kuin myrsky puita ja pensaita. -- Hajaantukaa!\nPiirittäkää hänet! Ottakaa takaapäin! -- huusi vanha Siegfried de Löwe.\n\nSaksalaiset hajaantuivat ympäri salia kuin parvi kottaraisia aukealla,\nkun koukkunokkainen haukka korkealta iskee niiden joukkoon, mutta\nheidän ei onnistunut piirittää häntä, sillä Jurand, sen sijaan että\nolisi asettunut puolustautumaan, alkoi ajaa heitä takaa pitkin\nseinänvierustoja, jolloin moni kaatui.\n\nTaistelun näin jatkuessa jotkut joutuivat ahtaisiin parvekkeelle\njohtaviin portaisiin ja sieltä ylös, josta huusivat alhaalla oleville\nkehoittaen heitä seuraamaan perässä. Nämä pakenivatkin ympäri salin\nulottuvalle parvekkeelle, ja viimeisen jälkeen ovi paukahti kiinni\nJurandin jäädessä yksin alas. Parvekkeelta kuului nyt iloista ja\nvoitokasta huutoa, ja sieltä alkoi tuossa tuokiossa lentää alas\nritaria kohti raskaita tammisia tuoleja, penkkejä ja rautaisia\nsoihtusinkilöitä, joista jokin sattui hänen otsaansa tehden suuren\nvertavuotavan haavan. Samassa salin suuri pääovi avautui, ja apuun\nhuudetut aseistetut nihdit hyökkäsivät joukoittain sisälle keihäät,\npertuskat, kirveet, jouset, nuijat, seipäät ja muut kiireessä siepatut\naseet käsissä. Mutta raivoisa Jurand pyyhkäisi vasemmalla kädellään\nkasvoilta veren, jota valui silmille, ja syöksyi koko joukkoa vastaan.\nSalista kuului taas tuskallista huutoa, aseitten kalsketta, kuolevien\nkorahduksia.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nSamassa salissa istui illalla pöydän ääressä vanha Siegfried de Löwe,\njoka Danveldin jälkeen oli ottanut johdon Ortelsburgin linnassa. Hänen\nvieressään oli muita, kuten veli Rotgier, ritari de Bregow, Jurandin\nentinen vanki, ja kaksi aatelista nuorukaista, noviisia, joiden oli\nmäärä piakkoin saada valkoinen ristiritarin viitta. Talvinen myrsky\nmylvi ikkunoiden takana, joiden lyijyiset ruutukehykset tutisivat ja\nliitoksissaan, soihtuliekit lepattivat ja silloin tällöin tuprahti\nliedestä savua saliin. Vaikka veljet oli kutsuttu neuvotteluun,\nvallitsi hiljaisuus, sillä odotettiin Siegfridin ensinnä sanovan\nsanansa. Mutta tämä istui mykkänä nojaten kyynärpäillään pöytään\nja harmaa pää painuneena käsien varaan. Hän istui synkkänä, kasvot\nvarjossa ja mieli masennuksissa.\n\n-- Mistä meidän olisi neuvoteltava? -- kysyi veli Rotgier vihdoin.\n\nSiegfried nosti päätään, katsoi kysyjään ja ikäänkuin mietteistään\nheräten vastasi:\n\n-- Tästä tappiosta ja siitä, mitä suurmestari ja kapituli sanovat, ja\nmiten voisimme toimia niin, ettei siitä olisi vahinkoa veljeskunnalle.\n\nSitten hän vaikeni taas, mutta hetken kuluttua hän katsoi ympärilleen\nja haisteli.\n\n-- Täällä haisee verelle.\n\n-- Ei, komttuuri, -- vastasi Rotgier, -- sillä minä käskin pestä\nlattian ja polttaa tulikiveä, jonka haju vielä tuntuu.\n\nSiegfried katsoi läsnäoleviin omituisesti ja sanoi:\n\n-- Jumala, ole armollinen veli Danveldin ja veli Gottfriedin sieluille!\n\nHe ymmärsivät, että hän pyysi Jumalalta armoa näille sieluille sen\ntähden, että oli tulikiveä mainitessa muistanut helvetin. Väristys\nkulki heidän luitaan pitkin ja he sanoivat kuin yhteen ääneen:\n\n-- Amen! Amen! Amen!\n\nJonkin aikaa kuului vain tuulen suhinaa ja ikkunaruutujen natinaa.\n\n-- Missä komttuurin ja veli Gottfriedin ruumiit ovat? -- kysyi vanhus.\n\n-- Kappelissa. Papit lukevat siellä heille litaniaa.\n\n-- Ovatko jo arkuissa?\n\n-- Ovat. Mutta komttuurin kasvot ovat peitetyt, sillä pääkallo on\npahasti murskattu.\n\n-- Entä missä muut ruumiit ovat? Ja haavoittuneet?\n\n-- Ruumiit ovat lumessa kovettumassa, ennen kuin pannaan arkkuun, ja\nhaavoittuneet ovat sairashuoneessa.\n\nSiegfried tarttui taas molemmin käsin päähänsä:\n\n-- Ja kaiken tämän on yksi ainoa mies tehnyt! Hyvä Jumala, suojele\nveljeskuntaamme, kun se joutuu sotaan sellaisia susia kasvattavan\nkansan kanssa!\n\nRotgier silmäili ylös, ikäänkuin olisi muistellut jotakin, ja sanoi:\n\n-- Wilnon luona kuulin, kun Sambian komttuuri sanoi veljelleen\nsuurmestarille: \"Jollet ryhdy suureen sotaan ja hävitä heitä niin\nperinjuurin, ettei heidän nimeäänkään jää jäljelle, niin hukka perii\nmeidät ja kansamme!\"\n\nKunpa sellainen sota pian syttyisi, että saisi heidän voidaan koetella!\n-- sanoi toinen aatelisista noviiseista. Siegfried katsoi häneen\npitkään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: \"Olisit tänään koetellut\",\nmutta silmäiltyään noviisia pientä vartaloa ja ehkä muisteltuaan, ettei\nitsekään ollut halukas astumaan varmaa perikatoa merkitsevään otteluun,\nhän jätti sen sanomatta ja kysyi:\n\n-- Onko teistä kukaan nähnyt Jurandia sen jälkeen?\n\n-- Kyllä minä näin, -- vastasi de Bregow.\n\n-- Elääkö vielä?\n\n-- Elää, mutta makaa samassa köysiverkossa, johon hänet saatiin\npyydystetyksi. Kun hän tuli tajuihinsa, olisivat nihdit tappaneet\nhänet, mutta kappalainen esti.\n\n-- Tappaa ei voi, sillä hän on niin huomattu henkilö omiensa\nkeskuudessa, että siitä tulisi vallan kamala hälinä, -- sanoi\nSiegfried. -- Mutta ei asiaa voi salatakaan, kun oli niin paljon\nnäkijöitä.\n\n-- Mitä on siis sanottava ja tehtävä? -- kysyi Rotgier. Siegfried\nmietti jonkin aikaa ja vastasi sitten:\n\n-- Te, kreivi de Bregow, ajatte Marienburgiin suurmestarin puheille.\nOlette ollut Jurandin vankina ja veljeskunnan vieraana, joten teihin\nparemmin luotetaan. Kertokaa, mitä te olette omin silmin nähnyt: että\nDanveld, joka oli vapauttanut erään tytön rosvojen käsistä ja luullut\nhäntä Jurandin tyttäreksi, ilmoitti asiasta Jurandille, joka tuli\nOrtelsburgiin ja... no niin, itse tiedätte, mitä sitten tapahtui...\n\n-- Suokaa anteeksi, hurskas komttuuri, -- sanoi de Bregow. -- Minä olin\nraskaassa vankeudessa Spychowissa ja olisin teidän vieraananne halukas\ntodistamaan hyväksenne, mutta omantuntoni rauhan tähden tahtoisin\ntietää, eikö todellinen Jurandowna ollut Ortelsburgissa ja eikö juuri\nDanveldin petos saattanut tytön isää raivoihinsa?\n\nSiegfried de Löwe epäröi vastata. Hän vihasi sydämensä pohjasta\npuolalaisia, oli luonteeltaan julma, vielä julmempi kuin Danveld,\nsaaliinhimoinen, ylimielinen ja kostonhaluinen, mutta hän vältti\nalhaisia toimenpiteitä. Hänen suurin surunsa oli se, että viime aikoina\nveljeskunnan asiat olivat kurin puutteessa menneet huonolle kannalle ja\nettä niitä koetettiin peittää valheilla. Sen tähden de Bregowin kysymys\nsattui arkaan kohtaan, ja vasta hetken kuluttua hän sanoi:\n\n-- Danveld on nyt Jumalan edessä, joka hänet tuomitsee, mutta jos\nteiltä, hyvä kreivi, kysytään, epäilettekö, niin vastatkaa mitä\nhaluatte. Jos sitä vastoin tahdotaan tietää, mitä omin silmin olette\nnähnyt, niin kertokaa, että ennen kuin raivostunut mies saatiin\nverkkoon, näitte yhdeksän kuollutta ja useita haavoittuneita ja että\nkuolleiden joukossa on Danveld, Gottfried, von Bracht ja Hugues sekä\nkaksi aatelista nuorukaista... Jumala suokoon heille ikuisen rauhan!\nAmen!\n\n-- Amen! Amen! -- toistivat noviisit.\n\n-- Ja kertokaa myös, -- lisäsi Siegfried, -- että vaikka Danveld tahtoi\ntuhota veljeskunnan vihollisen, kukaan meistä ei ensiksi nostanut\nmiekkaa Jurandia vastaan.\n\n-- Kyllä kerron, mitä olen nähnyt, -- vastasi de Bregow.\n\n-- Puoliyön aikaan siis tavataan kappelissa, jonne mekin tulemme\nrukoilemaan vainajien puolesta, -- sanoi Siegfried.\n\nJa hän ojensi kätensä hyvästelläkseen, sillä hän tahtoi jäädä kahden\nRotgierin kanssa, jota rakasti kuin omaa poikaansa. Tämä suhde oli\nveljeskunnassa antanut aihetta erilaisiin otaksumiin, mutta kukaan ei\nvarmuudella voinut siitä sen enempää sanoa. Muuan ritari, jota Rotgier\nitse kyllä piti isänään, eli yhä linnassaan Saksassa eikä kieltänyt\ntätä poikaa koskaan omakseen.\n\nKun Bregow oli mennyt, lähetti Siegfried myöskin molemmat noviisit\nluotaan ja alkoi sitten vilkkaasti keskustella.\n\n-- Kuulehan, -- hän sanoi, -- on olemassa vain yksi keino päästä\npälkähästä: kukaan ei saa koskaan tietää, että todellinen Jurandowna on\nollut meillä.\n\n-- Se ei ole vaikeata, -- vastasi Rotgier, -- kun sitä ei tiennyt\nkukaan muu kuin Danveld, Gottfried, me molemmat ja se sisar, joka\nhäntä vartioi. Ne miehet, jotka toivat tytön tänne; metsästyslinnasta,\nDanveld juotatti humalaan ja hirtätti. Joku täkäläisistä on voinut\njotakin epäillä, mutta kohtaus tylsämielisen tytön kanssa on\nsekoittanut luullakseni jäljet.\n\n-- Hyvä on, -- sanoi Siegfried.\n\n-- Ja arvelen, että kun Danveld ei enää elä, niin työnnämme koko jutun\nhänen niskoilleen...\n\n-- Ja tunnustaisimme koko maailman edessä, että rauhan aikana ja\nMasovian ruhtinaan kanssa käytyjen neuvottelujen kestäessä ryöstimme\nhänen hovistaan ruhtinattaren kasvatin ja hovineidin? Ei, se on\nmahdotonta! Hovissa meidät nähtiin yhdessä Danveldin kanssa ja hänen\nsukulaisensa tietävät, että me toimimme kaikissa asioissa yksissä\nneuvoin. Jos me syyttäisimme Danveldia, niin he kostaisivat meille...\n\n-- No, neuvotellaan vielä, -- esitti Rotgier.\n\n-- Niin, neuvotellaan ja keksitään pelastuskeino, muuten paha meidät\nperii. Jos me vapautamme Jurandownan, niin hän kertoo itse, ettemme\nole koskaan pelastaneet häntä rosvojen käsistä, vaan ryöstäneet hänet\nmetsästyslinnasta ja vieneet suoraan Ortelsburgiin.\n\n-- Se on totta.\n\n-- Minä en ajattele ainoastaan vastuuta, vaan seurauksiakin.\nRuhtinas Janusz tulee valittamaan Puolan kuninkaalle, jonka\nlähettiläät viipymättä pitävät kaikissa hoveissa suurta ääntä meidän\nväkivallastamme, petollisuudestamme, rikoksistamme. Jumala ties mitä\nsellaisesta voisi vielä seurata veljeskunnalle vahingoksi. Varmaan\nsuurmestarikin, jos tietäisi totuuden, käskisi pitämään tytön salassa.\n\n-- Mutta eikö meitä tulla sittenkin syyttämään hänen katoamisestaan? --\nkysyi Rotgier.\n\n-- Ei suinkaan. Veli Danveld oli viekas ja viisas. Kuten muistat,\nhän asetti Jurandille myös sellaisen ehdon, että ennen Ortelsburgiin\nlähtöään hänen oli kirjoitettava ruhtinaalle, että hän lähtee\nlunastamaan tytärtään rosvojen käsistä ja tietää, että tytär ei ole\nmeillä.\n\n-- Se on totta. Mutta miten me sitten selitämme, mitä täällä\nOrtelsburgissa on tapahtunut?\n\n-- Sanomme saaneemme kuulla, että Jurand etsii tytärtään, ja otettuamme\nrosvoilta erään tytön, joka ei osannut sanoa, kuka hän oli, tiedotimme\nJurandille asiasta luullen tyttöä hänen tyttärekseen. Jurand tuli\ntänne, mutta raivostui nähdessään tytön ja vuodatti niin paljon\nviatonta verta, että harva taistelu maksaa enempää.\n\n-- Totisesti, -- vastasi Rotgier, -- järki ja kokemus puhuvat teidän\nsuunne kautta, sillä nyt tulee syyttömyytemme todistetuksi, ja syy\nlankeaa Jurandin niskoille ja puolalaisten pahuuden ja helvetin voimien\nlaskuun...\n\n-- Ja silloin saa meitä tuomita vaikka paavi tai Rooman keisari!\n\n-- Niin juuri! Hetken hiljaisuus.\n\n-- Mutta mitä me teemme Jurandownalle? -- kysyi Rotgier sitten.\n\n-- Niin, neuvotellaanpa!\n\n-- Antakaa hänet minulle. Siegfried katsoi häneen ja vastasi:\n\n-- Ei! Kuulehan, nuori veli! Kun veljeskuntamme on kysymyksessä, niin\nälkäämme säästäkö miehiä, naisia tai omaa itseämme. Jumalan rangaistus\nkohtasi Danveldia siksi, että hän ei ainoastaan tahtonut kostaa\nveljeskunnan puolesta, vaan että hän tahtoi tyydyttää myös omaa himoaan.\n\n-- Te ajattelette minusta pahaa! -- sanoi Rotgier.\n\n-- Älkäämme säästäkö itseämme, toisti Siegfried -- muuten me\nnaisistumme sekä ruumiin että sielun puolesta, ja miehekäs naapurikansa\npainaa polvellaan rintaamme niin lujasti, ettemme koskaan enää jaksa\nnousta.\n\nJa kolmannen kerran hän antoi huolestuneena päänsä painua käsien\nvaraan, mutta nähtävästi hän keskusteli vain omantuntonsa kanssa ja\najatteli itseään, koska hetken kuluttua sanoi:\n\n-- Minuakin painaa raskaasti ihmisen veri, tuska, kyynelet... Kun\nveljeskuntamme oli kysymyksessä ja kun minä huomasin, etten omin voimin\npääse perille, niin en minäkään epäillyt käyttää muita keinoja. Mutta\nsen minä tein veljeskuntamme vuoksi valiten itselleni vain kärsimyksen.\n\nJa hän kohotti äänensä korkeuksiin painaen käsillä ohimoltaan:\n\n-- Luopukaa nautinnoista ja irstaisuudesta, karaiskaa ruumista ja\nsielua, sillä minä näin valkoiset kotkansiivet ilmassa ja kotkankynnet,\njotka ovat ristiritarien verestä punaiset...\n\nHänet keskeytti niin vimmattu vihuri, että ikkuna ylhäällä parvekkeella\nlensi auki, ja koko sali täyttyi tuulen suhinasta, jossa leijaili\nlumihiutaleita.\n\n-- Pyhän valon nimessä! Kauhea yö! -- sanoi vanha ristiritari.\n\n-- Tämä on oikein pahojen henkien yö, -- vastasi Rotgier.\n\n-- Mutta miksi sanotte: \"Pyhän valon nimessä!\" eikä \"Jumalan nimessä\"?\n\n-- Pyhä valo on juuri Jumala, -- vastasi Siegfried. -- Ja antaakseen\nkeskustelulle toisen käänteen hän kysyi: -- Valvovatko papit vielä\nDanveldin ruumiin ääressä?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Jumala, ole hänelle armollinen!\n\nMolemmat vaikenivat. Sitten Rotgier kutsui sisälle muutamia asepoikia\nja käski heitä sulkemaan ikkunan ja sytyttämään uusia tulisoihtuja. Kun\npojat olivat poistuneet, hän kysyi:\n\n-- Mitä aiotte tehdä Jurandownalle? Otatteko mukaanne Insburgiin?\n\n-- Otan ja teen niinkuin veljeskunnan etu vaatii.\n\n-- Entä mitä minä teen?\n\n-- Onko sinussa rohkeutta?\n\n-- Miksi sitä epäilette?\n\n-- En minä epäilekään, sillä tunnen sinut rohkeaksi ja siksi pidän\nsinusta enemmän kuin kenestäkään muusta. Aja Masovian ruhtinaan hoviin\nja kerro siellä kaikki, mitä täällä on tapahtunut, mutta sillä tavalla\nkuin sovimme.\n\n-- Varmaan perikatoonko minun olisi lähdettävä?\n\n-- Miksi perikatoon? Mutta jos se on veljeskunnalle kunniaksi, niin\non se velvollisuutesi. Ei, siellä ei sinua odota mikään vaara, sillä\nhe eivät tee vieraalle vääryyttä. Mahdollisesti joku haastaa sinut\notteluun kanssaan, kuten se nuori ritari meidät kaikki haastoi. Mutta\nhätäkös sinun!\n\n-- Mutta he voivat vangita minut ja sulkea tyrmään.\n\n-- Sitä eivät tee. Muista, mitä Jurand on sinne kirjoittanut, ja sitä\npaitsi tulet valittamaan Jurandin tekoja. Kerrot uskottavasti, mitä\nOrtelsburgissa on tapahtunut, niin heidän täytyy luottaa sinuun...\nDanveldin kuolema tulee muuten pian tunnetuksi koko Masoviassa, ja me\nsyytämme... He tulevat tiedustelemaan Jurandownaa, mutta kun Jurand\nitse on kirjoittanut, että tyttö ei ole hallussamme, niin eiväthän ne\nvoi meitä epäillä. Sitä paitsi he tulevat ajattelemaan, että Jos me\nolisimme syyllisiä, niin kukaan meistä ei uskaltaisi lähestyä heitä.\n\n-- Se on totta. Heti Danveldin hautajaisten jälkeen lähden.\n\n-- Jumala siunatkoon sinua, hyvä ystäväni! Jos menettelemme viisaasti,\nniinkuin pitää, ei sinua edes hätyytetä, mutta Jurandia heidän täytyy\nmoittia, jottemme voisi sanoa heidän rakastavan vääryyttä.\n\n-- Ja meidän täytyy valittaa kaikissa hoveissa.\n\n-- Siitä pitävät Danveldin sukulaiset huolen.\n\n-- Mutta jos se Spychowin paholainen jää henkiin ja pääsee vapaaksi?...\n\nMutta Siegfried alkoi katsoa synkästi eteensä ja vastasi sitten\nhitaasti ja painostaen:\n\n-- Jos hän pääsisi vapaaksi, niin hän ei sanallakaan syyttäisi\nveljeskuntaa.\n\nSitten Siegfried antoi Rotgierille vielä neuvoja, niitä hänen on\nsanottava ja mitä vaadittava Masovian hovissa.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nTieto Ortelsburgin tapahtumista saapui kuitenkin Varsovaan ennen veli\nRotgierin tuloa sinne ja herätti siellä hämmästystä ja levottomuutta.\nRuhtinas yhtä vähän kuin kukaan muukaan hovin väestä ei saattanut\nkäsittää, mitä oikein oli tapahtunut. Äskettäin, kun Mikolaj Dlugolas\noli lähdössä Marienburgiin viemään ruhtinaan kirjettä, jossa tämä\nmoitti rajakomttuureja Danusian ryöstöstä ja melkein uhkaavasti vaati\nhänen luovuttamistaan, tuli Spychowista kirje, jossa Jurand selitti,\nettä ristiritarit eivät olleet ryöstäneet hänen tytärtään, vaan\ntavalliset rajaseudun rosvot, jotka luultavasti pian luovuttavat hänet\nlunastussummasta vapaaksi. Tämän johdosta Mikolaj ei lähtenytkään,\nsillä kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että ristiritarit olivat saaneet\nJurandin pakotetuksi kirjoittamaan sellaisen kirjeen uhkaamalla\nmuussa tapauksessa lapsen kuolemalla. Asian ymmärtämistä vaikeutti\nsekin, että rajaseudun kahakoitsijat ja rosvot, sekä ruhtinaan että\nristiritarien veljeskunnan alamaiset, suorittivat hyökkäyksensä\nkesäiseen aikaan eivätkä näin talvella, jolloin lumesta näki, minne\njäljet johtivat. Tavallisesti he ryöstivät kauppiaita, kyliä tai\nkarjoja, mutta tällainen tapaus, että rosvottiin ruhtinaallisen hovin\nneiti ja ruhtinattaren kasvatti ja kunnioitetun sekä pelätyn ritarin\ntytär, se oli jo aivan uskomatonta. Mutta kaikkiin epäilyksiin oli\nvastauksena Jurandin sinetillä varustettu kirje, jonka tällä kerralla\ntoi luotettava ja tunnustettu spychowilainen asemies. Tämä tosiasia\nkumosi kaikki epäilykset.\n\nRuhtinaan valtasi sanomaton viha, ja hän käski panna rajaseudulla\ntoimeen etsinnän ja kehoitti myöskin Plockin ruhtinasta tavoittamaan\nväkivallantekijöitä ja armotta rankaisemaan, jos saisi syylliset kiinni.\n\nSilloin tuli tieto, mitä Ortelsburgissa oli tapahtunut. Se oli kasvanut\nmoninkertaisesti. Kerrottiin, että Jurand oli tullut sinne kuuden\nmiehen kanssa, hyökännyt avoimesta portista sisään ja tehnyt niin\nkauheata jälkeä, että oli täytynyt pyytää apua lähimmistä linnoista,\nhälyttää ristiritaristo ja aseistaa kansaa, jotka vasta kaksi päivää\nkestäneen piirityksen jälkeen pääsivät murtautumaan linnaan sisälle\ntuhoten Jurandin ja hänen asetoverinsa. Kerrottiin myös, että nämä\njoukot luultavasti tulevat hyökkäämään rajan yli Spychowiin ja siten\nalkamaan suuren sodan. Ruhtinas Janusz ei uskonut näihin sotahuhuihin,\nsillä jos ristiritarit alkaisivat sodan häntä ja Clockin ruhtinasta\nvastaan, niin mikään voima maailmassa ei voisi pidättää kuningaskunnan\npuolalaisia liittymästä häneen, Ja juuri siksi suurmestari pelkäsi\nsotaa. Tämä tiesi, että sota varmasti kerran tulee, mutta hän tahtoi\nlykätä sen mahdollisimman kauas osaksi rauhanrakkaudesta, osaksi\nvarustautuakseen.\n\nRuhtinas Janusz ei siis pelännyt sotaa, mutta tahtoi kuitenkin\ntietää, mitä oli tapahtunut, mitä ajatella Ortelsburgin asioista,\nDanusian katoamisesta ja kaikista huhuista, joita kierteli miehestä\nmieheen. Vaikka hän ei voinut sietää ristiritareja, hän kuitenkin tuli\niloiseksi, kun eräänä iltana jousimiesten kapteeni tiedoitti, että eräs\nristiritari oli saapunut ja pyysi päästä puheille.\n\nRuhtinas vastaanotti ristiritarin ylpeästi ja vaikka hän heti tunsi,\nettä tulija oli yksi niitä, jotka olivat olleet metsästyslinnassa, hän\nei ollut tuntevinaan, vaan kysyi, kuka tulija oli, mistä saapui ja mikä\nasia oli tuonut hänet Varsovaan.\n\n-- Olen veli Rotgier, -- vastasi ristiritari, -- ja äskettäin minulla\noli kunnia olla armollisen ruhtinaan vieraana.\n\n-- Mutta mikset käytä veljeskunnan tuntomerkkejä?\n\nRistiritari alkoi selittää, ettei hän ollut uskaltanut pukea\nylleen valkoista viittaa, sillä se olisi voinut aiheuttaa hänen\nvangitsemisensa rajaseudulla ja ehkä surmansakin masovialaisten\nritarien kädestä. Hän sanoi, että kaikissa maissa risti suojelee ja\nsen kantajalle ollaan ystävällisiä ja vieraanvaraisia, mutta Masovian\nruhtinaskunnassa risti merkitsee kantajalleen perikatoa.\n\nMutta ruhtinas keskeytti hänet vihaisesti sanoen:\n\n-- Ei risti, jota mekin palvelemme, vaan teidän pahuutenne... Jos\nteikäläisiä muualla kohdellaan paremmin, niin se johtuu siitä, ettei\nteitä tunneta.\n\nSitten ruhtinas kysyi:\n\n-- Oletko ollut Ortelsburgissa? Tiedätkö, mitä siellä on tapahtunut?\n\n-- Olen ollut siellä ja tiedän kyllä, -- vastasi Rotgier -- En tullut\ntänne lähettiläänä, vaan siitä syystä, että Insburgin hurskas komttuuri\nsanoi minulle: Suurmestarimme pitää ruhtinaasta ja luottaa hänen\noikeudenmukaisuuteensa, aja siis Masoviaan sillä aikaa kuin minä käyn\nMarienburgissa, ja kerro, minkä vääryyden ja häpeän olemme kärsineet.\nMasovian ruhtinas ei tule hyväksymään Spychowin rauhanhäiritsijän ja\nväkivallantekijän rikoksia, joiden tähden on vuotanut niin paljon\nkristittyjen verta kuin hän ei olisi Kristuksen, vaan saatanan\npalvelija.\n\nJa Rotgier alkoi kertoa, mitä Ortelsburgissa oli tapahtunut. Koko\nhänen kertomuksensa vaikutti syvästi läsnäolijoihin, jotka pelkäsivät\nJurandin mahdollisesti saaneen apua ja voimia itse paholaiselta. Mutta\nruhtinatar kysyi Rotgieriltä odottamatta:\n\n-- Sanotte, että vapauttaessanne vähämielisen tytön luulitte häntä\nJurandin tyttäreksi ja siksi kutsuitte isän Ortelsburgiin?\n\n-- Niin, armollinen rouva, -- vastasi Rotgier.\n\n-- Mutta kuinka saatoitte luulla sellaista, kun olitte\nmetsästyslinnassa nähneet luonani todellisen Jurandownan?\n\nVeli Rotgier meni hämilleen, sillä hän ei ollut odottanut sellaista\nkysymystä. Ruhtinas nousi seisomaan ja katsoi tuimasti ristiritariin,\nMikolaj Dlugolas, ylimetsästäjä Mrokota, Jasko Jagielnicalainen ja\nuseat muut masovialaiset ritarit asettuivat Rotgierin ympärille ja\ntiukkasivat uhkaavalla äänellä:\n\n-- Kuinka saatoitte luulla sellaista? Puhu, saksalainen!\n\nKuinka se oli mahdollista? Mutta veli Rotgier oli nyt selvinnyt ja\nvastasi:\n\n-- Me munkit emme pidä niin tarkasti silmällä naisia. Siellä\nmetsästyslinnassa oli useita hovineitejä, mutta kuka heistä oli\nJurandowna, sitä ei kukaan meistä tiennyt.\n\n-- Mutta Danveld tiesi, -- väitti Mikolaj Dlugolas. -- Hän puhui neidin\nkanssa useammasti metsästysmatkalla. -- Danveld on nyt Jumalan edessä,\n-- vastasi Rotgier, -- ja tahtoisin lisätä, että me hänen kuolemansa\njälkeisenä päivänä näimme hänen ruumisarkullaan puhjenneita ruusuja\njoita mikään ihmiskäsi ei voinut sinne panna, koska on talvi. Seurasi\nhiljaisuus.\n\n-- Miten saitte tietää Jurandownan ryöstöstä? -- kysyi ruhtinas.\n\n-- Röyhkeytensä ja jumalattomuutensa tähden teko tuli yleiseksi\npuheenaiheeksi meilläkin. Saatuamme siitä tiedon annoimme lukea\nkiitosrukouksia, kun ryöstetty oli vain hovineiti eikä mikään teidän\nruhtinaallisista omista lapsistanne.\n\n-- Mutta minua kummastuttaa kuitenkin, että saatoitte pitää\nvähämielistä tyttöä Jurandin tyttärenä.\n\n-- Danveld sanoi, että paholainen muuttaa usein ihmisen ulkomuodon,\njopa vaihtaa kokonaan toiseen.\n\n-- Mutta tavalliset rosvot eivät olisi osanneet jäljitellä pater\nKalebin käsialaa ja väärentää sinettiä. Kuka on tehnyt sen?\n\n-- Paha henki.\n\nTaas jäätiin vaille vastausta.\n\nMutta Rotgier alkoi katsoa ruhtinasta silmiin ja puhua:\n\n-- Totisesti, nämä kysymykset ovat pisteliäitä kuin miekan terä ja\nniiden takana piilee epäilys. Mutta uskoen Jumalan oikeudenmukaisuuteen\nja totuuden voimaan kysyn teidän ruhtinaalliselta korkeudeltanne: onko\nJurand itse epäillyt meitä ja miksi hän etsi tytärtään pitkin rajaa\nlunastaakseen hänet vapaaksi, ennen kuin kutsuimme hänet Ortelsburgiin?\n\n-- Se on totta, -- vastasi ruhtinas. -- Ensin Jurand teitä epäili,\nmutta sitten hän näyttää tulleen toisiin ajatuksiin.\n\n-- Totuuden valo voittaa pimeyden! -- sanoi Rotgier, joka alkoi\nkatsella voitokkaasti ympärilleen ja ajatella, että ristiritarien\npäässä on sentään enemmän järkeä ja viekkautta kuin puolalaisten, jotka\naina tulisivat olemaan veljeskunnan ruokana ja saaliina, kuten kärpänen\non hämähäkin.\n\nJa Rotgier astui lähemmäksi ruhtinasta sanoen kuuluvalla äänellä\nylpeästi:\n\n-- Korvatkaa meille, herra ruhtinas, meidän menetyksemme, kyynelemme,\nveremme! Se helvetin mies oli Masovian alamaisia, ja sen vuoksi on\nteidän oikeudenmukaisuuden nimessä korvattava Jurandin aiheuttamat\nvääryydet ja vahingot!\n\nRuhtinas katsoi häneen ihmetellen:\n\n-- Hyvänen aika! Mitä sanot? Jos Jurand vimmoissaan vuodattaa vertanne,\nonko minun vastattava hänen mielettömyyksistään?\n\n-- Mutta hän oli teidän alamaisenne, -- intti ristiritari, -- ja teidän\nruhtinaskunnassanne ovat hänen maansa, kylänsä ja linnansa, jonka\ntyrmässä hän piti veljeskunnan palvelijoita vankina. Ainakin linna ja\nmaat olisi nyt luovutettava ristiritarikunnalle. Tosin ne eivät täysin\nkorvaa vuodatettua jaloa verta eikä sillä saada kuolleita eloon, mutta\nehkä se sentään jonkin verran lepyttäisi Jumalan vihaa ja pyyhkisi\npois sen häpeän, joka muuten tahraisi tämän ruhtinaskunnan nimen.\nKaikkialla on ristiritarikunnan omistamia maita ja linnoja, joita\nhurskaat ruhtinaat ovat sille lahjoittaneet, mutta täällä se ei omista\ntilkkuakaan maata. Tulkoon kärsimämme vääryys palkituksi edes tällä\ntavalla.\n\nRuhtinas hämmästyi entistä enemmän ja vastasi vasta hetken kuluttua:\n\n-- Kenen armosta teidän veljeskuntanne on saanut täällä kiinteän\npohjan, jollei minun esi-isieni armosta? Eikö teillä ole jo tarpeeksi\nmaita ja kaupunkeja, jotka ovat kerran meille kuuluneet, mutta ovat\nnyt teidän? Jurandin tytär elää vielä, koska hänen kuolemastaan ei ole\nilmoitettu, mutta te ottaisitte orvolta pois hänen myötäjäisensä ja\ntyydyttäisitte mieli tekojanne ryöstämällä tytön omaisuutta.\n\n-- Herra ruhtinas, -- sanoi Rotgier, -- hyvittäkää kärsimäämme\nvääryyttä ja antakaa meille korvausta omantuntonne ja ruhtinaallisen\nkunnianne mukaisesti.\n\nJa Rotgier iloitsi taas ajatellessaan, että nyt he eivät ainoastaan\ntule luopumaan valituksistaan, vaan miettimään, miten voisivat pestä\nkätensä ja selviytyä koko jutusta. Kukaan ei tule enää syyttämään\nveljeskuntaa, jonka maine jää valkoiseksi kuin ristiritarin viitta.\n\nMutta silloin vanha Mikolaj Dlugolas puuttui odottamatta puheeseen:\n\n-- Teitä syytetään saaliinhimoisiksi ja Jumala ties ehkä syystäkin,\nkoska tässäkin asiassa näytte enemmän välittävän saaliista kuin\nveljeskunnan kunniasta.\n\n-- Se on totta! -- kannattivat masovialaiset ritarit kuorossa.\n\nRistiritari astui pari askelta eteenpäin, katsoi toisiin ylpeästi ja\nvastasi:\n\n-- En ole tullut tänne lähettiläänä, vaan todistajana ja ristiritarina,\nvalmiina puolustamaan veljeskuntamme kunniaa omalla verelläni\nviimeiseen saakka! Ken Jurandin omista sanoista välittämättä uskaltaa\nsyyttää ristiritarien veljeskuntaa naisen ryöstöstä, se ottakoon tämän\nritaripantin ja asettukoon Jumalan tuomioistuimen eteen!\n\nJa Rotgier heitti hansikkaansa heidän eteensä, mutta he jäivät\nsanattomiksi, sillä vaikka useampikin olisi halusta koettanut, pystyikö\nheidän miekkansa ristiritarin kurkkuun, pelkäsivät he kuitenkin Jumalan\ntuomiota, sillä olihan Jurand aivan selvästi selittänyt ristiritarien\nolevan syyttömiä tytön ryöstöön.\n\nSilloin Rotgier yhä ylpistyi, pani kätensä puuskaan ja kysyi:\n\n-- Onko täällä miestä, joka uskaltaa nostaa tämän hansikkaan?\n\nEräs ritari, jonka tuloa huoneeseen kukaan ei ollut huomannut ja\njoka oven suusta kuunteli keskustelua, astui esille, otti hansikkaan\nlattialta ja sanoi:\n\n-- Minä uskallan!\n\nSamassa hän heitti oman hansikkaansa Rotgierille päin naamaa ja julisti\nukkosmaisella äänellä:\n\n-- Jumalan, ruhtinaan ja Masovian koko ritariston edessä sanon\nsinulle, ristiritari, että olet täällä kuin koira haukkumassa\noikeudenmukaisuudelle ja totuudelle. Haastan sinut kaksintaisteluun\nratsain tai jalan, keihäin, kirvein tai miekoin, joko pitkin tai\nlyhyin, eikä taisteluun vankeudesta, vaan elämästä ja kuolemasta!\n\nSalissa olisi voinut kuulla kärpäsen lennonkin. Kaikki katsoivat\nvuorotellen Rotgieriin ja haastavaan ritariin, jota kukaan ei tuntenut,\nsillä kypäri peitti kasvojen yläosan ja varjosti alapuolen. Ristiritari\noli hämmästyneempi kuin yksikään toinen. Hämmennyksen ja hurjan vihan\nilmeet vaihtelivat hänen kasvoillaan kuin salama öisellä taivaalla\nleimahtaen. Irroittaessaan hirvennahkaista hansikasta, joka oli\npudonnut kasvoilta tarttuen olkapään pykälään, hän kysyi:\n\n-- Kuka olet sinä uskalikko, joka Jumalan totuutta uhmaat?\n\nToinen aukaisi soljen leukansa alta, otti kypärän päästään la Paljasti\nnuoren, vaaleatukkaisen pään sanoen:\n\n-- Zbyszko Bogdaniecista, Jurandin tyttären mies.\n\nUseat hämmästyivät eikä Rotgier vähimmin, sillä nämä eivät tienneet\nmitään Danusian avioliitosta. Ristiritari oli luullut, että Jurand oli\nDanusian ainoa laillinen oikeudenomistaja. Samassa herra de Lorche\nastui esiin ja sanoi:\n\n-- Ritarikunniani kautta vakuutan, että hän puhuu totta. Jos joku\nuskaltaa epäillä, niin tässä hansikkaani.\n\nRotgier, jonka sydän kiehui niin ettei tiennyt pelosta mitään, olisi\nehkä nostanut tämänkin hansikkaan ja siten ottanut haasteen, mutta\nmuisti, että hansikkaan heittänyt oli mahtava mies ja Geldernin kreivin\nsukulainen. Sitä paitsi ruhtinas nousi ja ilmoitti otsa rypyissä:\n\n-- Tätä hansikasta ei saa nostaa, sillä minäkin voin todistaa, että\nritari Zbyszko on puhunut totta.\n\nRistiritari kumarsi ja kääntyi Zbyszkon puoleen:\n\n-- Jos tahdot, niin ottelemme jalan ja kirvein suljetussa aitauksessa?\n\n-- Niin olen minäkin jo aikaisemmin sinulle esittänyt, -- vastasi\nZbyszko.\n\n-- Jumala antakoon oikeuden voittaa! -- huusivat masovialaiset ritarit.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nKoko hovi, sekä miehet että naiset olivat huolissaan Zbyszkosta,\nsillä kaikki pitivät hänestä, ja Jurandin kirjeen perusteella kukaan\nei edes epäillyt, että ristiritari olisi väärässä. Sitä paitsi\ntiedettiin, että Rotgier oli veljeskunnan maineikkaimpia sotureja.\nRotgierin asemies von Krist kertoi ehkä tahallaan masovialaisille, että\nhänen isäntänsä, ennenkuin tuli aseistetuksi munkiksi, istui kerran\nsellaisessa kunniapöydässä, johon oli kutsuttu vain maailmankuuluja\nritareja, sellaisia, jotka olivat ottaneet osaa ristiretkiin Pyhälle\nmaalle tai taistelleet jättiläisiä, lohikäärmeitä ja noitia vastaan.\nKehuipa von Krist, että Rotgier oli usein taistellut misericordia\ntoisessa ja kirves tai miekka toisessa kädessä yht'aikaa viittä miestä\nvastaan. Masovialaiset tulivat tästä vielä levottomammiksi, ja jotkut\narvelivat: \"Kunpa Jurand olisi nyt täällä! Hän tekisi samalla kertaa\nvaikka kahdesta tuollaisesta selvän. Häntä ei ole vielä yksikään\nsaksalainen voittanut. Mutta tuo nuorukainen tulee olemaan vaarassa,\nsillä toinen on voimakkaampi, vanhempi ja kokeneempi.\" Toiset katuivat,\netteivät olleet nostaneet hansikasta, mutta vakuuttivat, että jollei\nsitä Jurandin kirjettä olisi tullut, niin varmasti olisivat otelleet...\nIkäänkuin omaksi lohdutuksekseen ja rohkaisukseen mainittiin\nmasovialaisia ja yleensä puolalaisia ritareja, jotka hoviturnajaisissa\ntai tuimissa taisteluissa olivat saaneet useita voittoja länsimaisista\nritareista, etenkin Zawisza Garbowista, jolle yksikään ritari koko\nkristikunnassa ei vedä vertoja. Mutta oli sellaisiakin, jotka Zbyszkon\nsuhteen olivat toiveikkaita. \"Hän ei ole mikään poropeukalo\", he\nsanoivat, \"ja hän kuuluu pehmittäneen monta saksalaista tallatulla\nmaalla.\" Mutta mikä enimmin rohkaisi masovialaisia, oli Zbyszkon\nasemiehen, tshekkiläisen Hlawan maineikas urotyö kaksintaistelun\nedellisenä iltana. Kun von Krist taas kehuskeli Rotgierin ihmeellisiä\ntekoja, niin Hlawa, kuumaverinen kun oli, tarttui von Kristin partaan\nja nosti tämän päätä sanoen: \"Jollet häpeä valehdella ihmisille suoraan\npäin silmiä, niin katso taivaaseen ja muista, että Jumala kuulee!\" Ja\nsiinä asennossa Hlawa piti valehtelijaa kotvan aikaa. Päästyään irti\nvon Krist alkoi heti kysellä Hlawan syntyperää ja saatuaan tietää, että\ntämä oli aatelinen, haastoi hänet samalla kirvesotteluun.\n\nHlawan teko ilahdutti kaikkia, ja moni sanoi: \"Sellaiset pojat eivät\ntule ontumaan ottelussa, ja jos totuus ja Jumala on vain meidän\npuolellamme, niin ei pidä ristiritareille jäädän luita ehjiksi.\"\nMutta Rotgier oli siihen määrään pimittänyt kaikki, että oltiin\nlevottomia siitä, kenen puolella totuus oli, ja ruhtinas itse oli tämän\nlevottomuuden vallassa.\n\nKaksintaistelun edellisenä iltana hän kutsui Zbyszkon puheilleen ja\nkysyi ruhtinattaren ollessa läsnä:\n\n-- Oletko varma, että Jumala tulee olemaan puolellasi? Mistä tiedät,\nettä ristiritarit ryöstivät Danusian? Onko Jurand sanonut sen sinulle?\nTässä on Jurandin kirje, jonka pater Kaleb on kirjoittanut ja\nsinetöinyt, ja siinä Jurand sanoo tietävänsä, että ristiritarit eivät\nvieneet Danusiaa. Mitä hän on sinulle kertonut?\n\n-- Sanoi, että ristiritarit eivät vieneet.\n\n-- Kuinka sinä sitten uskallat vaarantaa elämäsi ja asettua Jumalan\ntuomioistuimen eteen?\n\nZbyszko vaikeni. Hetken kuluttua hänen leukansa alkoi vapista ja\nsilmänsä kostuivat.\n\n-- Minä en tiedä mitään, armollinen herra, -- vastasi Zbyszko. -- Kun\nJurandin kanssa ajoimme Spychowiin, niin kerroin vihkimisestä. Hän\nalkoi moittia, että se ehkä oli väärin Jumalaa kohtaan, mutta kun\nsanoin hänelle, että se oli Jumalan tahto, niin hän rauhoittui ja antoi\nanteeksi. Matkalla hän vakuutti yhtenään, että juuri ristiritarit\nryöstivät Danusian, mutta mitä perillä oikein tapahtui, sitä en\ntiedä... Spychowiin tuli nimittäin sama nainen, joka oli tuonut sitä\npalsamia metsästyslinnaan, ja lisäksi eräs toinen sanansaattaja.\nHe tahtoivat puhua Jurandin kanssa ilman todistajain läsnäoloa ja\nsulkeutuivat huoneeseen neuvottelemaan. Mitä siellä puhuttiin, en\ntiedä, mutta keskustelun jälkeen omat palvelijat eivät olleet tuntea\nJurandia, sillä hän oli kuin kuolleista noussut. Hän sanoi meille:\n\"Ristiritarit eivät myöntäneet\", mutta Bregowin ja kaikki muut vangit\nhän vapautti, Jumala ties mistä syystä, ja sitten hän lähti jonnekin\nilman asemiestä tai palvelijaa... Lähtiessään hän sanoi ajavansa\nrosvojen luo lunastamaan Danusiaa vapaaksi ja käski minua odottamaan.\nNo, minä odotin. Mutta sitten saapui Ortelsburgista tieto, että Jurand\noli surmannut joukon saksalaisia ja kaatunut! Spychowin maa alkoi\nnyt polttaa jalkojeni alla ja minä olin tulla hulluksi. Aioin lähteä\nkostamaan Jurandin kuolemaa, mutta pater Kaleb sanoi: \"Linnaa et voi\nvallata etkä aloittaa sotaa. Aja ruhtinaan luo, ehkä siellä tiedetään\njotakin Danusiasta.\" Minä saavuin tänne juuri parahiksi kuullakseni sen\nkoiran haukkuvan meitä ja Jurandin mielettömyyksiä. Minä nostin hänen\nhansikkaansa, sillä olin jo aikaisemmin haastanut hänet otteluun, ja\nvaikka en muuta tietäisikään, niin sen sanon, että ristiritarit ovat\nkaikki suuria valehtelijoita ilman kunniantuntoa ja uskoa! Niinpä he\ntappoivat de Fourcyn ja tahtoivat työntää rikoksen minun asemieheni\nniskoille. Ne lurjukset tappoivat hänet kuin teuraan ja tulivat sitten\nvaatimaan teiltä, armollinen ruhtinas, kostoa ja korvausta! Kuka sen\ntakaa, etteivät valehdelleet Jurandille mitä hyvänsä ja nyt täälläkin\nsamoin... En tiedä, en tiedä, missä Danusia on, mutta haastoin hänet\nkuitenkin, sillä vaikka menettäisinkin henkeni, niin on sekin parempi\nkuin elämä ilman Danusiaa, minulle rakkainta olentoa koko maailmassa...\n\nSyvän liikutuksen valtaamana hän tempaisi hiusverkon päästään, että\ntukka tulvahti hartioiden yli, ja tarttuen siihen molemmin käsin alkoi\nraskaasti nyyhkyttää. Ruhtinatar Anna Danuta, joka itse oli syvästi\nkatkeroitunut Danusian menetyksen vuoksi ja liikuttunut Zbyszkon\nsurusta, laski kätensä nuoren ritarin pään päälle ja sanoi:\n\n-- Jumala sinua auttakoon, lohduttakoon ja siunatkoon!\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nRuhtinas ei vastustanut kaksintaistelua, sillä silloisten tapojen\nmukaan se ei olisikaan ollut mahdollista. Mutta hän pani Rotgierin\nkirjoittamaan kirjeen suurmestarille ja toisen Siegfried de Löwelle\nselittääkseen näille asiaa, että Rotgier ensiksi heitti hansikkaan\nmasovialaisille ritareille ja että Jurandownan mies, joka jo\naikaisemmin oli haastanut ristiritarin, otti hansikkaan. Rotgier\nselitti suurmestarille, että jos hän ryhtyi otteluun ilman lupaa, niin\nteki hän sen siksi, että katsoi olevansa velvollinen puolustamaan\nveljeskunnan kunniaa. Tämä kirje lähetettiin heti erään Rotgierin\nasepojan mukana rajalle, josta se oli kulkeva edelleen Marienburgiin\nristiritarien postissa, joka oli järjestetty veljeskunnan alueilla,\nuseita vuosia aikaisemmin kuin muissa maissa.\n\nSillä välin tallattiin linnan pihalla lunta, jolle siroiteltiin\ntuhkaa, jotta taistelevain jalat eivät luiskahtaisi. Koko linnassa\nvallitsi kuumeinen touhu. Jännitys valtasi siihen määrään ritarien\nja hovinaisten mielet, että kaksintaistelun edellisenä yönä kukaan\nei kunnolla nukkunut. Kaikkialla puhuttiin siitä, että ottelu\nratsain ja keihäin tai miekoin tavallisesti päättyy haavoihin, mutta\ntällainen ottelu jalan ja kauhein sotakirvein päättyy kuolemaan.\nKaikkien myötätunto oli Zbyszkon puolella, ja juuri siksi häntä\najateltiin sitäkin levottomammin, kun ristiritarin sotainen tottumus\nja taistelukunto oli hyvin tunnettu. Monet naiset viettivät yön linnan\nkappelissa, jossa muiden muassa Zbyszkokin teki synnintunnustuksensa\npater Wyszoniekille. Zbyszkoa katseltiin ja hänestä moni hovinainen\najatteli: \"Hänhän on vielä melkein lapsi... kuinka voidaan antaa hänen\nnuoren päänsä pudota saksalaisen kirveestä?\" Ja sitä innokkaammin\nrukoiltiin Zbyszkon puolesta. Mutta kun nuori ritari oli aamulla\nvarhain pukeutunut varusteihinsa, niin mieliala kohosi, sillä hänen\nvartalonsa oli niin kookas ja voimakas, että hän näytti voivan pitää\npuoliaan suurtakin soturia vastaan.\n\nKaksintaistelun oli määrä tapahtua linnan pihalla, jota parveke ympäröi.\n\nKun päivä oli valjennut kokonaan, tuli ruhtinas puolisonsa ja lastensa\nkanssa asettuen keskelle parveketta, josta koko pihamaa näkyi hyvin.\nMolemmin puolin heitä kokoontui hovin, aateliston ja ritariston\nylhäisintä väkeä. Koko parveke oli täpösen täynnä katselijoita.\nPalvelusväki asettui alas pihalle luodusta lumesta muodostuneen vallin\ntaakse tai kiipesi seinille, vieläpä katolle, ja sekin toivotteli\nmielessään Zbyszkolle menestystä.\n\nPäivä oli kylmä, mutta kirkas. Ilmassa lenteli naakkoja, jotka\nlinnassa vallitseva kova touhu oli pelästyttänyt pesistään katon alta.\nVaikka oli kylmä, niin ihmiset hikoilivat tavattomasta jännityksestä\nja mielenliikutuksesta, ja kun ensimmäinen torventoitotus kuului\nilmoittaen kaksintaistelijani saapuvan, alkoivat sydämet jyskyttää kuin\nvasaralla takoen.\n\nTaistelijat tulivat vastakkaisilta puolilta ja pysähtyivät areenan\nlaitoihin. Ristiritarin yllä oli sininen, metallinen panssari,\nsamanlaiset lannesuojukset ja kypäri avonaisine visiireineen ja\ntuuheine riikinkukonsulkineen sen harjassa. Zbyszkon rinta, kyljet\nja selkä olivat komean milanolaisen panssarin suojassa, se oli hänen\nvoitonsaaliinsa friiseiltä. Hänen päässään oli silmiltä melkein avoin\nkypäri ilman töyhtöjä, jaloissa härännahkaiset suojustimet. Molemmilla\noli vasemmassa kädessä kilpi sukutunnuksineen, edellisellä kolme\njalopeuraa, jälkimmäisellä \"tylsä hevosenkenkä\". Oikeassa kädessä\nkumpaisellakin oli suuri sotakirves, jonka miehen käsivarren pituinen\nvarsi oli mustaa tammea. Kumeankin takana oli oma asemies: Hlawa ja von\nKrist tummissa panssareissa, kirveet ja kilvet kädessä.\n\nToinen torventoitotus kajahti. Kolmannen jälkeen oli taistelijain\nsopimuksen mukaan aloitettava ottelu. Heidän välillään oli nyt\nvain pieni, tuhkalla siroiteltu areena. Ennen kuin kolmas merkki\npuhallettiin, astui Rotgier ruhtinaan eteen, nosti panssaroidun päänsä\nja sanoi kuuluvalla äänellä:\n\n-- Otan Jumalan, sinut, armollinen ruhtinas ja tämän maan koko\nritariston todistamaan, että minä en ole syyllinen täällä kohta\nvuotavaan vereen.\n\nRistiritari puhui niin varmasti, että se herätti levottomia tunteita.\nMutta Zbyszko kääntyi vaatimattomasti tshekkiläisen asemiehensä puoleen\nja sanoi:\n\n-- Tämä kerskaus haisee pahalle. Minun kuolemani jälkeen se ehkä\nolisi paikallaan, mutta ei niin kauan kuin elän. Ymmärtäähän sen\nlavertelijan, kun kypärissä on noita riikinkukonsulkia, joita minä\nensin lupasin hankkia kolme, mutta sitten yhtä paljon kuin käsissäni on\nsormia. Jumala näkyy olevan armollinen!\n\n-- Kuulkaa, -- sanoi Hlawa hieroen käsiinsä tuhkansekaista lunta, jotta\nkirveenvarsi ei luistaisi kourissa, -- ehkä minä hyvinkin pian pehmitän\ntuon pikkaraisen preussilaisen, niin saanko sitten, jollen suorastaan\niskeä ristiritariin, niin ainakin pistää kirvesvarren kinttujen väliin\nja sillä tavalla kaataa hänet nurin?\n\n-- Jumala varjelkoon sellaisesta! -- vastasi Zbyszko tuimasti. -- Sinä\nhäpäisisit minut ja itsesi.\n\nSamassa kuului kolmas toitotus, ja asemiehet hyökkäsivät kiireesti ja\ntulisesti toisiaan vastaan. Mutta ritarit lähestyivät toisiaan hitaasti\nja arvokkaasti, kuten tapa vaati.\n\nKaikki eivät katselleet asemiesten ottelua, mutta kokeneet miehet\nja palvelusväki, jotka seurasivat kamppailua, huomasivat heti, että\nHlawa oli paljon ylivoimaisempi. Saksalaisen kirves liikkui jäykästi,\nja hänen kilpensä kohosi raskaasti. Hänen jalkansa olivat pitemmät,\nmutta heikommat kuin tshekkiläisen voimakkaat sääret. Hlawa alkoi\nniin tulisesti, että von Kristin oli alusta saakka pakko suojella\nitseään. Nähtiin heti, että toinen taistelija kävi päälle kuin myrsky,\nmutta toinen vain puolustautui siinä mielessä, että saisi uhkaavan\nkuoleman lykätyksi mahdollisimman kauaksi eteenpäin. Kerskailija, joka\nryhtyi otteluun vain siitä syystä, ettei päässyt muuten pälkähästä,\nymmärsi nyt, mitä hänen kehuskelevat ja varomattomat sanansa olivat\naiheuttaneet, kun vastustaja iski niin voimakkaasti, että jokainen\nisku olisi kaatanut vaikka härän. Saksalainen melkein unohti, että\nhänen olisi pitänyt iskeä myös takaisin eikä ainoastaan kilvellä\nsuojella itseään toisen iskuilta. Hän näki kirveen vilahtavan ylitseen\nja ajatteli, että jokainen isku saattoi olla hänelle viimeinen.\nVaistomaisesti hän sulki silmänsä kauhistuneena ajatellen, tokko niitä\nenää avaisi. Vain harvoin hän yritti ja silloinkin toivottomasti. Mutta\nkilpensä hän nosti yhä korkeammalle suojellakseen päätään.\n\nVihdoin von Kristin voimat alkoivat pettää, kun tshekkiläinen huitoi\nkirveellään yhä hurjemmin. Niinkuin lastut lentävät puusta kirvesmiehen\nsitä kaataessa, niin tshekkiläisen iskuista alkoi levynpalasia lentää\nsaksalaisen asemiehen panssarista. Tämän kilven yläosa oli taipunut\nja haljennut, ja hartiasuojus oikealta olkapäältä oli pudonnut\nmaahan katkottujen ja veristyneiden hihnojen mukana. Kuoleman kammo\nvaltasi von Kristin, joka vielä muutaman kerran löi koko voimallaan\ntshekkiläisen kilpeen, mutta huomattuaan, että vain jokin onnellinen\nsattuma voisi pelastaa hänet vastustajan ylivoimalta, hän heittäytyi\nyht'äkkiä ruumiinsa koko painolla Hlawan jalkoihin.\n\nMolemmat tupertuivat maahan ja alkoivat yhdessä piehtaroida lumessa.\nMutta pian pääsi tshekkiläinen päälle, painoi polvellaan vastustajansa\nvatsaa ja veti vyöstään lyhyen kolmisärmäisen misericordian.\n\n-- Armoa! -- kuiskasi von Krist katsoen syvälle tshekkiläisen silmiin.\n\nMutta vastaukseksi tämä katkoi von Kristin kaulahihnan, kohotti kypäriä\nja pisti kaksi kertaa tikarin onnettoman kurkkuun. Von Krist käänsi\nsilmiään, raapi lunta, ikäänkuin olisi tahtonut puhdistaa sen tuhkasta,\nmutta ojentui hetken kuluttua pitkäkseen ja jäi liikkumattomana\nmakaamaan veriinsä.\n\nTshekkiläinen Hlawa nousi, pyyhki misericordiansa saksalaisen\nnutunliepeeseen ja alkoi kirveeseensä nojaten katsella isäntänsä\nraskasta ja sisukasta taistelua veli Rotgieriä vastaan.\n\nLänsimaiden ritarit olivat jo tottuneet ylellisyyteen, kun sitä\nvastoin Vähä-Puolan, Suur-Puolan ja Masovian ritarit yhä elivät\nyksinkertaisesti ja pidättyvästi, minkä johdosta he muukalaisten\nja vihollisten ihmeeksi olivat säilyttäneet ruumiinvoimansa ja\nkestävyytensä. Pian huomattiin, että Zbyszko oli voimiensa puolesta\nlujempi ristiritaria, joka sen sijaan oli aseenkäytössä taitavampi.\n\nZbyszkolle oli onneksi, että hänen vastustajansa oli valinnut aseekseen\nkirveen, sillä kun oli mahdoton miekkailla. Jos kaksintaistelua olisi\nkäyty lyhyin tai pitkin miekoin, niin olisi saksalainen ollut paljon\nvaarallisempi. Sekä Zbyszko että muut huomasivat heti, että ristiritari\noli kokenut ottelija. Zbyszkon jokaista lyöntiä vastaan hän ojensi\nkilpensä, mutta veti sitä hiukan takaisin juuri, ennen kuin isku sattui\nkilpeen, joten voimakkainkin isku menetti tehoaan. Toisinaan Rotgier\nperäytyi, toisinaan hyökkäsi tehden liikkeensä niin nopeasti, että\nniitä tuskin ehti silmin tarkastella. Ruhtinas tuli Zbyszkon puolesta\nlevottomaksi, ja ritarien kasvot kalpenivat, sillä heistä näytti kuin\nsaksalainen olisi tahallaan leikkinyt vastustajansa kanssa. Joskus\nhän ei edes nostanut kilpeään, vaan juuri Zbyszkon iskiessä kääntyi\nsivulle, ja isku viilsi tyhjää ilmaa. Se oli mitä vaarallisinta, sillä\nZbyszko olisi voinut samassa menettää tasapainonsa ja kaatua, jolloin\nhänen perikatonsa olisi ollut varma. Huomatessaan sen tshekkiläinen\najatteli: \"Jos isäntäni vain kaatuu, niin isken saksalaista niskaan,\nettä henki pois\".\n\nMutta Zbyszko ei kaatunut, vaan seisoi hajareisin lujasti, sillä hänen\njaloissaan oli sellainen voima, että yhdellä jalalla saattoi kantaa\nkoko ruumiinsa ja iskun painon.\n\nMutta Rotgier ei vähäksynyt vastustajaansa, vaan oivalsi pian, että\nottelusta nuorukaisen kanssa oli tuleva ankara, varsinkin jollei hän\njonkin tempun avulla saisi vastustajaa kaadetuksi maahan. Hän oli\nlaskenut saavansa Zbyszkon nurin tyhjällä iskulla ilmaan, mutta kun\nse ei onnistunut, hän tuli levottomaksi. Teräksisen suojustimen alla\nhän näki vastustajan yhteenpuristetut huulet ja säkenöivät silmät.\nJo ensimmäisistä iskuista hän ymmärsi, että tuossa nuorukaisessa oli\njotakin haukan tapaista, joka vastustajassaan näkee vain saaliin eikä\najattele mitään muuta kuin sitä, miten saisi isketyksi kyntensä siihen\nkiinni. Hän huomasi myös, ettei voimiensa puolesta vetänyt vertoja\nZbyszkolle ja että jos hän väsyisi ennen kuin ehtisi antaa ratkaisevan\niskun, voisi taistelu tuon nuoren, mutta kauhean kamppailijan kanssa\npäättyä tuhoisasti. Sen vuoksi Rotgier päätti säästää voimiaan, veti\nkilven rinnalleen ja liikkui mahdollisimman vähän kooten ruumiin ja\nsielun voimia ratkaisevaan iskuun, jota hän odotti.\n\nJulma taistelu kesti tavallista kauemmin. Parvekkeilla vallitsi\nkuolonhiljaisuus. Kuului vain, kuinka kirveet iskivät kilpiin\nmilloin kumeasti, milloin terävämmin. Hovi oli kyllä ennenkin nähnyt\nkaksintaisteluja, mutta ne eivät olleet painostaneet sydäntä niinkuin\ntämä, joka ei ollut ainoastaan voiman ja urhoollisuuden näyte, vaan\nottelu, jossa toisella puolella oli kärsitty vääryys, rakkaus ja\nsanomaton suru ja toisella ristiritarien veljeskunnan kunniantunto ja\nrajaton viha.\n\nSillä välin kelmeä talvinen aamu kirkastui, ja auringon säteet\nkimalsivat taistelevain ritarien panssareissa. Kappelissa soitettiin\nkelloja, ja naakat lähtivät lentoon räpyttäen siivillään ja\nrääkkyen vihlovasti, ikäänkuin iloissaan nähdessään verisen ruumiin\nliikkumattomana lumella. Rotgier heitti toisinaan silmäyksen\nkaatuneeseen asemieheensä ja tunsi yht'äkkiä olevansa kovin yksinään.\nKaikki katseet, jotka häneen suunnattiin, olivat vihamielisiä, mutta\nkaikki rukoukset, joita naiset ajatuksissaan hiljaa lukivat, olivat\nZbyszkon puolesta. Sitä paitsi, vaikka ristiritari oli aivan varma,\nettei Zbyszkon asemies hyökkäisi takaapäin hänen selkäänsä, tuon julman\nasemiehen läheisyys herätti samanlaista levottomuutta kuin suden,\nkarhun tai puhvelin näkeminen ilman suoja-aitausta.\n\nVihdoin väsymys alkoi voittaa ristiritarin. Mutta hän iski vielä\nhurjasti Zbyszkon oikeaa olkapäätä kohti, kuitenkin epäonnistuen,\nsillä nuorukainen suojeli itsensä iskulta kilvellään niin kovalla\nvoimalla, että kirves hervottomasti oli luiskahtaa Rotgierin\nkädestä, ja tämän täytyi peräytyä, jottei kaatuisi. Siitä pitäen hän\nyhä useammin väistyi, sillä hänen voimansa alkoivat loppua, kuten\nkärsivällisyytensäkin. Jotkut katsojista huudahtivat jo voitonriemusta,\nmikä herätti Rotgierissa vihaa ja epätoivoa. Kirveet iskivät tiuhemmin.\nHiki virtasi molempien taistelijain otsasta, ja hengitys muuttui\nhuohottavaksi. Katsojat eivät pysyneet enää rauhallisina, vaan kuului\nmilloin miesten, milloin naisten huutoja: \"Iske pois! Näytä hänelle!\nJumala on puolellasi!\" Ruhtinas viittasi jonkin kerran kädellään\nrauhoittaakseen katselijoita, mutta se ei auttanut. Puheensorina kasvoi\nyhä, lapset alkoivat itkeä siellä täällä parvekkeilla ja vihdoin joku\nnuori naisääni huusi aivan ruhtinattaren läheisyydestä:\n\n-- Danusian puolesta, Zbyszko! Danusian puolesta!\n\nZbyszko tiesi kyllä, että kaksintaistelu koski Danusiaa. Hän oli\nvarma siitä, että tämä ristiritari oli ollut mukana Danusiaa\nryöstämässä, ja hän taisteli nyt kostaakseen. Mutta kun hän oli\nnuori ja taistelunhaluinen, niin hän oli ottelun kestäessä ajatellut\nvain itse taistelemista. Tämä naisääni muistutti nyt yht'äkkiä häntä\nonnettomuudesta, ja rakkaus, tuska ja kostonhalu valoivat tulta vereen.\nSamassa hurja taistelun vimma valtasi nuorukaisen, jonka raivokkaita\niskuja ristiritari ei enää kyennyt vastaamaan. Zbyszko löi kilpensä\nvastustajan kilpeä vasten sellaisella voimalla, että saksalaisen\nkäsivarsi herpaantui ja painui voimattomana alas. Tämä peräytyi, ojensi\nitseään taaksepäin, mutta näki kirveen samassa vilahtavan kasvojensa\nedessä ja sen terän iskevän salamana oikeaan olkapäähän.\n\nKatsojain korviin kiiri läpitunkeva huudahdus: \"Jeesus!\" -- ja Rotgier\nastui vielä askelen taaksepäin kaatuen selälleen maahan.\n\nParvekkeilla alkoi sellainen surina kuin mehiläispesässä. Ritarit\njuoksivat portaita alas, ja palvelusväki hyppäsi lumivallin\nsisäpuolelle katsomaan kaatuneita. Kaikkialta huudettiin: \"Se\noli Jumalan tuomio! Onpa Jurandilla seuraaja! Kiitos ja kunnia\nvoittajalle!\" Toiset huusivat: \"Katsokaa! Sen parempaa iskua ei olisi\nitse Jurand antanut!\"\n\nRotgierin ruumiin ympärille muodostui piiri uteliaita. Ristiritari\nmakasi selällään kasvot kalpeina, suu auki ja olkapää halkaistuna niin\nsyvälle, että se oli melkein irti ruumiista. Katseltiin ja ihmeteltiin\nkaatuneen kookasta vartaloa, riikinkukonsulkaista töyhtöä ja kalliita\nvarusteita, jotka saattoivat arvoltaan olla jonkin kylän hintaiset.\nNyt tuli tshekkiläinen asemies Hlawa siihen Zbyszkon kahden palvelijan\nkanssa riisuakseen kaatuneelta varusteet. Zbyszkoa ylistettiin pilviin\nsaakka, sillä näytti siltä, että hänen urotyönsä tulisi tuottamaan\nkunniaa Puolan ja Masovian koko ritaristolle. Häneltä otettiin kilpi\nja kirves, jotta hänen olisi helpompi olla, ja Mrokota Mocarzewilainen\nriisui häneltä kypärän pannen tulipunaisen patalakin hiestä likomärille\nhiuksille. Zbyszko oli kuin huumaantunut, hengitti raskaasti silmissään\nvielä sammumaton kiihko ja värisi vielä hiukan mielenliikutuksesta ja\nponnistuksista. Hänet saatettiin käsivarsista taluttaen ruhtinasparin\nluo, joka odotti häntä jo linnassa räiskyvän lieden ääressä. Siellä\nZbyszko polvistui, ja isä Wyszoniek siunasi hänet sekä luki rukouksen\nkaatuneiden sieluille. Sitten ruhtinas sulki voittajan syleilyynsä\nlausuen:\n\n-- Kaikkivaltias Jumala on tuominnut teidän välillänne ja johtanut\nkättäsi. Kiitetty olkoon siis Hänen nimensä! Amen.\n\nSitten ruhtinas kääntyi de Lorchen ja muiden ritarien puoleen sanoen:\n\n-- Sinut, vieraamme ja jalo ritari, sekä kaikki läsnäolevat otan\ntodistajiksi, että kaksintaistelu suoritettiin sääntöjen mukaisesti\nja että tämä Jumalan tuomio on, kuten kaikkialla, tapahtunut sekä\nritarilliseen että jumalalliseen tapaan.\n\nPaikalliset soturit ilmaisivat kuorossa hyväksyvänsä kaikki, ja kun\nherra de Lorchelle oli tulkittu ruhtinaan sanat, niin hän nousi\nseisomaan sanoen, ettei ainoastaan todistaisi kaiken tapahtuneen\nritarien ja Jumalan lakien mukaisesti, vaan jos joku Marienburgissa tai\nmuissa ruhtinaallisissa hoveissa uskaltaisi epäillä, hän olisi valmis\nheti haastamaan sellaisen kaksintaisteluun joko jalan tai ratsain,\nolipa se sitten tavallinen ritari tai jättiläinen tai noita, joka saisi\nolla noituudessa vaikka itse Merliniä suurempi.\n\nSillä välin ruhtinatar Anna Danuta oli kumartunut polvistuneen Zbyszkon\npuoleen sanoen:\n\n-- Mikset iloitse? Kiitä Jumalaa ja riemuitse, sillä jos Jumala nyt\nlaupeudessaan auttoi sinua voittoon, niin Hän ei vast'edeskään hylkää\nsinua, vaan suo sinulle onnea.\n\n-- Kuinka voisin iloita, armollinen rouva? -- vastasi Zbyszko. --\nJumala antoi minulle voiton ristiritarista, sain kostaa hänelle, mutta\nDanusia on vielä poissa, yhtä kaukana kuin ennenkin.\n\n-- Pahimmat vihamiehet Danveld, Gottfried ja Rotgier eivät enää elä,\n-- sanoi ruhtinatar, -- ja Siegfried kuuluu olevan oikeudenmukaisempi,\nvaikka onkin julma. Sitä paitsi herra de Lorche on sanonut, että jos\nristiritari kaatuu, niin hän ajaa Marienburgiin itsensä suurmestarin\nluo vapauttaakseen Danusian. Kyllä suurmestarin on silloin otettava\npyyntö huomioon.\n\n-- Jumala antakoon herra de Lorchelle terveyttä, -- virkkoi Zbyszko. --\nMinä ajan hänen kanssaan Marienburgiin.\n\nRuhtinatar pelästyi yhtä paljon kuin jos Zbyszko olisi sanonut\naseettomana menevänsä susilaumaan.\n\n-- Miksi? -- huudahti hän. -- Siellä on perikatosi varma. Ei de Lorche\neivätkä ne kirjeet, jotka Rotgier kirjoitti ennen ottelua, voisi auttaa\nsinua. Sinä et pelastaisi ketään, vaan tuhoaisit itsesi.\n\nMutta Zbyszko nousi, pani kätensä ristiin ja sanoi:\n\n-- Jumalan avulla ajan Marienburgiin etsimään Danusiaa aina viimeiseen\nhengenvetooni saakka. Minun on kuitenkin parempi saada taistella\nsaksalaisten kanssa kuin hänen menehtyä tyrmässä. Paljon parempi!\n\nKuten aina Danusiasta puhuessaan niin nytkin sellainen suru valtasi\nhänen mielensä, että hän alkoi nyyhkyttää.\n\nRuhtinatar ajatteli, että turhaa olisi ollut koettaa häntä suostutella.\n\nMutta Zbyszko ei voinut kuitenkaan heti lähteä matkalle. Siihen\naikaan ritari saattoi uhmata minkälaisia esteitä ja vaaroja tahansa,\nmutta hän ei saanut rikkoa sitä ritarillisia tapaa, jonka mukaan\nvoittajan täytyi jäädä koko päiväksi seuraavaan puoliyöhön saakka\ntaistelupaikalle, osaksi näyttääkseen, että oli ottelun voittaja,\nosaksi ollakseen valmiina uuteen kaksintaisteluun, jos joku kaatuneen\nsukulainen tai ystävä olisi halukas haastamaan hänet otteluun. Tämä\ntapa oli käytännössä sotajoukoissakin, jotka siten useasti menettivät\nhuomattavia etuja, joita voitto muuten olisi antanut. Zbyszko ei edes\nyrittänyt olla noudattamatta tätä tapaa, vaan syötyään ja puettuaan\nuudelleen panssarin ylleen hän seisoi puoliyöhön saakka linnan pihalla\npilvisen taivaan alla odottaen vihollista, jota ei mistään saattanut\ntulla.\n\nVasta puoliyön aikana, kun sanansaattajat ensin olivat toitottaneet\ntorviaan ja ilmoittaneet Zbyszkon voittaneen, Mikolaj Dlugolas kutsui\nhänet sisälle illalliselle ja samalla ruhtinaan luo neuvottelemaan.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nRuhtinas alkoi keskustelun sanoen:\n\n-- Vahinko, ettei meillä ole kirjettä tai muuta todistetta komttuureja\nvastaan. Meidän epäilyksemme ovat nähtävästi totuudenmukaisia, ja olen\njokseenkin varma siitä, että he ovat ryöstäneet Jurandownan, vaikka\nkieltävät. Jos suurmestari kysyy todistetta, niin mitä sanomme? Onpa\nJurandin kirjekin vain heille hyödyksi.\n\nJa kääntyen Zbyszkon puoleen hän jatkoi:\n\n-- Sanot, että he ovat uhkaamalla saaneet Jurandilta tämän kirjeen.\nSe on mahdollista, vieläpä hyvin luultavaa, sillä jos oikeus olisi\nheidän puolellaan, niin Jumala ei olisi auttanut sinua Rotgieria\nvastaan. Mutta jos he ovat pakottaneet häneltä yhden kirjeen, niin\nyhtä hyvin kaksikin, toisen samanlaisen, jossa Jurand todistaa, että\nhe ovat syyttömiä tytön ryöstöön. Siinä tapauksessa he näyttävät sen\nsuurmestarille.\n\nEntä me?\n\n-- Mutta he ovat tunnustaneet ottaneensa Danusian rosvojen käsistä ja\nvieneensä hänet hoiviinsa.\n\n-- Minä tiedän sen. Mutta nyt he sanovat erehtyneensä ja että tyttö on\njoku muu. Paras todiste on se, että Jurandkaan ei tunne tyttöä.\n\n-- Niin, kun näyttivät hänelle jonkun muun, ja siksi hän niin kovasti\nsuuttuikin.\n\n-- Niin asia varmaankin on, mutta he voivat sanoa, että tämä on kaikki\nmeidän keksintöä.\n\n-- Heidän valheensa ovat kuin suuri metsä, -- sanoi Mikolaj Dlugolas.\n-- Ensin siinä voi jotakin erottaa, mutta syvemmällä on niin sakeata,\nettä ihminen eksyy tieltä.\n\nSitten hän käänsi sanansa saksaksi herra de Lorchelle, joka vastasi:\n\n-- Suurmestari on heitä kunnollisempi, ja hänen veljensäkin pitää\nritarillisuutta kunniassa, vaikka hän on röyhkeä.\n\n-- Se on totta, -- vastasi Mikolaj. -- Suurmestari on kunnian mies.\nMutta hän ei voi pitää komttuureja eikä kapitulia kurissa eikä estää\nveljeskunnan henkeä muuttumasta väkivaltaiseksi, mikä tuottaa hänelle\npettymystä ja surua. Ajakaa, ritari de Lorche, kertomaan hänelle, mitä\non tapahtunut. Vieraita he häpeävät enemmän kuin meikäläisiä, sillä\nhe pelkäävät ulkomaiden hovien mielipidettä. Ja jos suurmestari kysyy\njotakin todistetta, niin vastatkaa hänelle näin:\n\n\"Totuuden tietäminen on jumalallista, sen etsiminen on inhimillistä,\nmutta jos tahdotte todistetta, niin ajakaa heidän luokseen. On\nröyhkeätä satua, typeryyttä sanoa, että rosvot ryöstivät tytön.\"\n\n-- Satua ja typeryyttä, -- toisti de Lorche.\n\n-- Sillä rosvot eivät olisi uskaltaneet nostaa kättään ruhtinattaren\nhovineitiä ja Jurandin tytärtä vastaan. Jos he olisivat hänet\nryöstäneet, niin ainoastaan lunastussumman toivossa, ja tiedoittaneet\nitse meille, että tyttö on heidän hallussaan.\n\n-- Kyllä kerron kaikki, -- sanoi de Lorche, -- ja de Bregowin etsin\nmyös. Me olemme samasta maasta, ja vaikka minä en häntä tunne, on\nhänkin kuulemma sukua kreivi Geldernille. Hän oli Ortelsburgissa ja voi\nkertoa suurmestarille näkemänsä.\n\nZbyszko ymmärsi jonkin verran de Lorchen sanoja, kiersi kätensä tämän\nympäri ja puristi lotringenilaista ritaria rintaansa vasten, niin että\ntämä voihkaisi.\n\n-- Tahdotko sinä ehdottomasti lähteä mukaan? -- kysyi ruhtinas.\n\n-- Tahdon, sillä mitäpä muutenkaan tekisin? Minä haluaisin vallata\nOrtelsburgin, vaikka minun täytyisi hampaillani purra sen muurit\nhajalle, mutta enhän voi aloittaa sotaa ilman lupaa.\n\n-- Ken aloittaa sodan ilman lupaa, katuu tekoaan pyövelin miekan alla,\n-- vastasi ruhtinas.\n\n-- Laki on laki, -- sanoi Zbyszko. -- Tahtoisin myös haastaa kaikki\nOrtelsburgin ritarit otteluun kanssani, mutta kerrotaan Jurandin\npistelleen niitä siellä hengettömiksi kuin härkiä...\n\n-- Teit oikein, kun et lähtenyt Ortelsburgiin, -- sanoi Mikolaj\nDlugolas, -- sillä käsittäähän sen jokainen, etteivät he pidä Jurandia\neivätkä hänen tytärtään siellä, vaan jossakin kaukaisemmassa linnassa.\nJumala palkitsi sinut nyt voitolla, kun tulit tänne.\n\n-- Niin, -- virkkoi ruhtinas, -- niistä neljästä ryöstäjästä on vain\nvanha Siegfried elossa. Muut on Jumala rangaissut joko sinun tai\nJurandin käden avulla. Siegfried onkin hiukan oikeudenmukaisempi,\nmutta sitä julmempi. On vaarallista antaa Jurandin ja Danusian olla\nhänen käsissään ja siksi meidän on pian vapautettava heidät. Mutta\njottei sinulle mitään pahaa tapahtuisi, niin annan sinulle kirjeen,\njonka osoitan suurmestarille. Mutta muista, että sinä et matkusta\nlähettiläänä, vaan lähettinä. Aion kirjoittaa suurmestarille näin:\nKoska he ovat hyökänneet meidän kimppuumme, vaikka olen heidän\nhyväntekijänsä sukulainen, niin on hyvin luultavaa, että he ovat\nryöstäneet Jurandownan, varsinkin, kun he vihasivat Jurandia. Sitten\npyydän suurmestaria huolehtimaan siitä, että asia tulee tarkoin\ntutkituksi ja tyttö luovutetuksi, jos ystävyyteni on tarpeen. Zbyszko\npolvistui ruhtinaan eteen ja kiersi kätensä hänen jalkojensa ympäri\nsanoen:\n\n-- Entä Jurand, armollinen herra! Jurand? Auttakaa häntäkin! Jos hän\non kuolettavasti haavoittunut, niin saakoon toki kuolla kotonaan ja\nlastensa luona.\n\n-- Kyllä olen Jurandiakin ajatellut, -- vastasi ruhtinas\nystävällisesti. -- Valitkoon suurmestari kaksi tuomaria kuten minäkin,\nja nämä neljä saavat sitten tuomita komttuurit ja Jurandin ritarilakien\nmukaan valitsemalla vielä viidennen tuomarin puheenjohtajakseen.\n\nNeuvottelu päättyi, ja Zbyszko sanoi hyvästi ruhtinaalle, sillä hän ja\nde Lorche lähtivät heti matkalle. Mutta ristiritareja hyvin tunteva\nMikolaj Dlugolas vei Zbyszkon syrjään ja kysyi:\n\n-- Aiotko ottaa tshekkiläisen asemiehesi mukaan saksalaisten luo?\n\n-- Kyllä, sillä hän ei jätä minua. Mutta kuinka niin?\n\n-- Minä säälin häntä, sillä mies on kelpo. Mutta huomaa tarkoin,\nmitä sanon: sinä tulet Marienburgista hengissä, joll'et joudu\nkaksintaisteluun jonkun paremman kanssa, mutta asemiehesi perikato on\nvarma.\n\n-- Minkä tähden?\n\n-- Sen tähden, että ne lurjukset ovat sanoneet asemiehesi Hlawan\nsurmanneen de Fourcyn ja ilmoittaneet siten suurmestarillekin. Sitä ei\nMarienburgissa anneta hänelle anteeksi. Tuomio ja rangaistus odottavat\nhäntä siellä, sillä miten muuten voisit saada suurmestarin vakuuttumaan\nhänen syyttömyydestään? Sitä paitsi hän väänsi Danveldin käsivarren\nruhjoksi. Vahinko, jos hän seuraa sinua sinne, sillä hänen kuolemansa\non siellä varma.\n\n-- Hänelle ei saa mitään pahaa tapahtua, -- vakuutti Zbyszko. --\nParempi on, että jätän hänet Spychowiin.\n\nZbyszko ja de Lorche lähtivät seuraavana aamuna seurueineen.\nLotringenilainen, jonka pater Wyszoniek oli vapauttanut Ulrika de\nElnerille annetusta ritarilupauksesta, ratsasti vaipuneena onnellisiin\nunelmiinsa, jotka liikkuivat nyt ruhtinattaren uuden hovineidon,\nkauniin Jagienka Dlugolasin ympärillä. Mutta Zbyszko, joka ei saksaa\nosaamattomana voinut keskustella hänen kanssaan Danusiasta, alkoi\njutella Hlawansa kanssa:\n\n-- Me ajamme Marienburgiin, mutta Jumala ties milloin tulen takaisin...\nehkä pian, ehkä kevääksi, ehkä vuoden kuluttua tai ehkä en ensinkään.\nYmmärrätkö?\n\n-- Kyllä. Armollinen herra lähtee sinne varmaankin haastamaan\nsikäläisiä ritareja otteluun. Jumala suokoon, että jokaisella ritarilla\nolisi asemies vierellään.\n\n-- Ei, -- vastasi Zbyszko, -- minä en lähde sinne haastamaan ketään,\netkä sinä voi seurata minun mukanani sinne, vaan saat jäädä Spychowiin.\n\nTshekkiläinen tuli epätoivoiseksi ja alkoi rukoilla nuorta isäntäänsä,\nettei tämä häntä jättäisi.\n\n-- Minä olen vannonut ristin ja kunniani kautta, että seuraan teitä.\nJos teille jotakin pahaa tapahtuisi, niin kuinka minä kehtaisin\nnäyttäytyä Zgorzelicessa? Armahtakaa, jotten tulisi kunniattomaksi!\n\n-- Entä etkö vannonut siellä minulle myös kuuliaisuutta? kysyi Zbyszko.\n\n-- Tietysti, mutta en siinä tapauksessa, että täytyisin jättää teidät.\nJos armollinen herra ajaa minut pois, niin seuraan kauempana, mutta\nniin, että tarpeen tullen olen saatavissa.\n\n-- En minä aja sinua pois, -- vastasi Zbyszko, -- mutta olisi\nmerkillistä, jollen saisi olla edes päivääkään yksin tai lähettää sinua\njollekin matkalle. Minua ei miellytä se, että sinä seuraat minua kuin\nvarjo kaikkialle. Ja kuinka sinä voisit auttaa minua kaksintaistelussa?\nMinä en puhu sodasta, jossa taistellaan yhdessä ja autetaan, vaan\nkaksintaistelusta. Jos Rotgier olisi ollut minua voimakkaampi, niin\nhänen varusteensa eivät olisi nyt kuormassani, vaan minun hänen\nkuormassaan. Ja sitä paitsi voisit sinä tehdä asemani vaaralliseksi\nMarienburgissa.\n\n-- Kuinka niin?\n\nZbyszko alkoi kertoa, mitä Mikolaj Dlugolas oli sanonut, että\nnimittäin komttuurit tulisivat syyttämään häntä de Fourcyn murhasta ja\nrankaisemaan.\n\n-- Ja jos he vangitsevat sinut, -- sanoi Zbyszko lopuksi, -- niin enhän\nvoi antaa heidän purra sinua kuoliaaksi, mikä voisi maksaa minunkin\nhenkeni.\n\nTshekkiläinen kuunteli ja synkkeni, sillä hän tunsi Zbyszkon sanoissa\nolevan perää. Mutta hän yritti vielä kerran ajaa tahtonsa läpi.\n\n-- Ne, jotka minut silloin näkivät, ovat jo kuolleet.\n\n-- Heidän nihtinsä näkivät sinut varmasti, ja se vanha ristiritari on\nvielä elossa. Luultavasti tämä on nyt Marienburgissa, ja jollei ole,\nniin hän tulee, sillä minä toivon suurmestarin kutsuvan hänet sinne.\n\nNyt ei ollut enää mitään sanomista, ja he ajoivat edelleen puhumatta\nenää siitä asiasta.\n\nSpychowissa oli kaikki sotavalmiina, sillä vanha Tolima laski, että\njoko saksalaiset hyökkäisivät sinne tai Zbyszko lähtee vapauttamaan\nJurandia. Vartioita oli liikkeellä kaikilla teillä. Alustalaiset\nolivat aseistetut. Tottuneina sotiin he odottivat nyt saksalaisten\ntuloa toivoen sotasaalista. Linnan kappelissa pater Kaleb vastaanotti\nZbyszkon ja de Lorchen ja näytti heille heti illallisen jälkeen\nsinetillä varustettua pergamenttia, jolle Spychowin ritari oli sanellut\nviimeisen tahtonsa.\n\n-- Hän saneli testamenttinsa minulle samana yönä, jolloin lähti\nOrtelsburgiin, -- sanoi pater Kaleb. -- Hän ei siis arvellut palaavansa.\n\n-- Miksette puhunut siitä mitään?\n\n-- Sen tähden, että hän uskoi sen minulle salaisuutena Suokoon Jumala\nhänelle ikuisen rauhan...\n\n-- Älkää luulko, että hän on kuollut! Ristiritari Rotgier, jonka\nkanssa ottelin ruhtinashovissa, kertoi hänestä. Jumala tuomio kaatoi\nvastustajani.\n\n-- Varmaa on, että Jurand ei tule takaisin...\n\n-- Minä ajan tämän ritarin kanssa vapauttamaan hänet ristiritarien\nkäsistä.\n\n-- Sinä et näy tuntevan ristiritareja, joiden maassa oli 15 vuotta\npappina, ennen kuin Jurand otti minut luokseen Spychowiin. Vain Jumala\nvoisi pelastaa Jurandin.\n\n-- Ja auttaa meitä.\n\n-- Amen.\n\nSitten pater Kaleb avasi pergamenttikäärön ja alkoi lukea Jurandin\ntestamenttia. Siinä Jurand sääti kaikki maansa ja koko omaisuutensa\nDanusialle ja tämän jälkeläisille, mutta jos hän kuolisi lapsetonna,\nhänen aviomiehelleen Zbyszkolle Bogdaniecista. Lopuksi oli sanottu,\nettä ruhtinas antaisi armosta tämän testamentin astua voimaan, jos\nsiinä olisi jotakin, joka ei ole lain kirjaimen mukaista. Tämä loppu\noli lisätty sen tähden, että pater Kaleb tunsi ainoastaan kanonisen\nlain ja Jurand vain ritarilain. Kun pater Kaleb oli lukenut asiakirjan\nZbyszkolle, niin hän tiedoitti sen sisällöstä myös linnan varusväelle\nja palveluskunnalle, jotka heti lupasivat nuorelle ritarille\nkuuliaisuutta.\n\nKaikki luulivat, että Zbyszko tulisi nyt johtamaan heitä ristiritareja\nvastaan vapauttaakseen vanhan herran, ja he iloitsivat jo tästä, sillä\nhe olivat taistelunhaluisia ja pitivät Jurandista. Mutta heidän surunsa\noli suuri, kun saivat tietää, että jäävät kotiin ja että nuori isäntä\nyksin lähtee vain pienen seurueen kanssa Marienburgiin ei taistelemaan,\nvaan valittamaan. Tshekkiläinen oli myös suruissaan, vaikkakin\ntoisaalta iloitsikin siitä rikkaudesta, mikä oli tullut Zbyszkon osaksi.\n\n-- Hei! Kyllä vanha herra nyt tulisi Bogdaniecissa iloiseksi, -- sanoi\nhän, -- jos saisi tietää tämän. Eihän Bogdaniec ole paljoakaan näin\nsuureen omaisuuteen verraten!\n\nSamassa syvä kaipaus setää kohtaan heräsi Zbyszkon mielessä, kuten aina\nvaikeina hetkinä. Siksipä hän sanoi asemiehelleen:\n\n-- Miksi jäisit tänne tyhjän pantiksi! Aja Bogdanieciin viemään\nkirjettä minulta.\n\n-- Jollen saa seurata armollista herraa, niin lähden! -- huudahti\nilostunut asemies.\n\n-- Kutsu pater Kaleb tänne. Hän saa kirjoittaa kirjeen ja kertoa\nkaikki, mitä on tapahtunut, kyllä Krzesnian rovasti lukee sedälle\nkirjeen, tai ehkä apotti tekee sen, jos on vielä Zgorzelicessa.\n\nMutta samassa hän painoi kämmenellään vasten suuta ja mutisi itsekseen:\n\n-- Mitä? Apotti!\n\nSilloin sinisilmäinen, tummatukkainen Jagienka seisoi taas ilmielävänä\nhänen edessään solakkana, mutta kyynelsilmin. Zbyszko tunsi mieltään\nkovasti painostavan ja hän hieroi hetken aikaa otsaansa, kunnes sanoi:\n\n-- Siitä tulee sinulle suuri suru, tyttö kulta, mutta ei sen raskaampi\nkuin omani.\n\nPater Kaleb tuli ja alkoi heti kirjoittaa. Zbyszko saneli hänelle\nseikkaperäisesti kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin hän\ntuli metsästyslinnaan. Hän ei salannut mitään, sillä hän tiesi, että\nvanha Macko tulisi lopulta kuitenkin olemaan tyytyväinen, sillä\neihän Bogdaniecia voinut mitenkään verrata Spychowiin, joka oli\npinta-alaltaan niin laaja ja muutenkin tuottava. Zbyszko tiesi, että\nMackoa kiinnostivat kovasti juuri sellaiset asiat.\n\nKun kirje vihdoin oli valmis ja sinetöity, kutsui Zbyszko uudelleen\nasemies Hlawan sisään ja ojensi kirjeen hänelle sanoen:\n\n-- Ehkä setä tulee kanssasi tänne, sillä se olisi kovin hauskaa.\n\nMutta asemiehellä näytti olevan vielä jotakin asiaa, sillä hän\nvitkasteli, vaihtoi jalkaa eikä lähtenyt. Vihdoin nuori ritari virkkoi:\n\n-- Jos sinulla on asiaa, niin sano.\n\n-- Tahtoisin tietää, -- alkoi hän, -- tahtoisin kysyä, mitä minun\nsiellä pitää sanoa ihmisille?\n\n-- Kenelle?\n\n-- Ei Bogdaniecissa, vaan siellä lähellä... Varmasti tulevat kysymään\nminulta!\n\nZbyszko, joka oli päättänyt, ettei salaa mitään, katsoi asemieheen\ntuimasti ja vastasi:\n\n-- Et sinä nyt ihmisiä ajattele, vaan Zgorzelicen Jagienkaa. Ja\ntshekkiläinen sävähti punaiseksi vastatessaan:\n\n-- Niin juuri, hyvä herra.\n\n-- Mistä sinä tiedät, ettei hän ole mennyt naimisiin joko Cztanin tai\nWiikin kanssa?\n\n-- Neiti ei ole mennyt naimisiin kenenkään kanssa, -- sanoi asemies\nvarmasti.\n\n-- Ehkä apotti on pakottanut.\n\n-- Apotti tottelee neitiä eikä neiti apottia.\n\n-- No mitä sinä sitten tahdot? Puhu hänelle totta niinkuin kaikille\nmuillekin.\n\nAsemies Hlawa kumarsi ja poistui hiukan pahoillaan.\n\n-- Suokoon Jumala, -- ajatteli hän Zbyszkon ja Jagienkan suhteesta, --\nettä tyttö olisi unohtanut Zbyszkon ja saanut paremman. Mutta jollei\nhän olisikaan unohtanut, niin sanon, että Zbyszko on naimisissa, mutta\nilman vaimoa, toisin sanoen vaimoton aviomies, josta voi tulla leski,\nennen kuin on astunut sänkykamariin.\n\nAsemies Hlawa oli kiintynyt Zbyszkoon ja tunsi myös Myötätuntoa\nDanusiaa kohtaan, mutta Zgorzelicen Jagienkaa hän rakasti enemmän kuin\nketään maailmassa. Aina siitä hetkestä saakka, jolloin Hlawa oli saanut\ntiedon Zbyszkon vihkimisestä, hän suri sydämessään tapahtunutta.\n\nZbyszko varustautui jo matkalle, mutta hänen täytyi osaksi herra de\nLorchen, osaksi pitkän edessäolevan matkan varustelujen vuoksi viipyä\nyö Spychowissa. Hän oli sitä paitsi kovin väsynyt kaksintaistelusta,\nmatkasta Spychowiin, valvomisesta, levottomuudesta. Kun yö oli jo\nkulunut melko pitkälle, hän heittäytyi Jurandin kovalle vuoteelle\ntoivoen saavansa nukkua edes lyhyen ajan. Mutta ennen kuin hän ennätti\nnukahtaa, Sanderus koputti oveen ja astui kumartaen sisälle sanoen:\n\n-- Hyvä herra, te olette pelastanut minut kuolemasta, ja minun on ollut\nluonanne parempi ollakseni kuin missään muualla maailmassa. Jumala\non antanut teille suuren maatilan, joten olette vielä rikkaampi kuin\nennen, eikä ole Spychowin aarrekammiokaan tyhjä. Antakaa minulle vähän\nrahaa, niin lähden Preussiin kiertämään linnasta linnaan, ja vaikka\nminun on siellä vaarallista, niin ehkä voin tehdä teille palveluksia.\n\nZbyszko, joka ensin aikoi heittää hänet ulos, rupesi kuitenkin\nharkitsemaan Sanderuksen sanoja ja otti hetken kuluttua vuoteen\nvieressä olevasta matkakirstusta pienen rahapussin, heitti sen hänelle\nja sanoi:\n\n-- Tuossa on! Jos olet lurjus, niin petät, jos olet rehellinen, niin\npalvelet.\n\n-- Minä petän kuin lurjus, mutta en teitä, hyvä herra, -- vastasi\nSanderus. -- Teitä toivon voivani rehellisesti palvella.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nSiegfried de Löwe aikoi juuri matkustaa Marienburgiin, kun odottamatta\npostimies toi hänelle Rotgierilta kirjeen, jossa oli tietoja Masovian\nhovista.\n\nNämä tiedot vaikuttivat syvästi vanhaan ristiritariin. Ensinnäkin\nkävi kirjeestä selville, että Rotgier oli etevästi esittänyt Janusz\nruhtinaalle Jurandin asian. Siegfried hymyili lukiessaan, että\nRotgier oli vaatinut Spychowin luovuttamista ristiritarikunnalle\nhyvitykseksi kaikista vahingoista. Mutta kirjeen loppupuoli sisälsi\nodottamattomia ja vähemmän suotuisia uutisia. Rotgier mainitsi myös,\nettä paremmin osoittaakseen ristiritarien syyttömyyttä Jurandownan\nryöstöön hän heitti hansikkaansa masovialaisille ritareille. \"Mutta\nkukaan ei nostanut sitä\", kirjoitti Rotgier, \"sillä kaikki tiesivät,\nettä Jurand itse oli osoittanut syyttömyytemme, ja he pelkäsivät\nJumalan rangaistusta. Mutta sitten ilmaantui nuorukainen, jonka\nnäimme ruhtinaan metsästyslinnassa, ja tämä otti haasteen. Tästä\nsyystä teidän, hurskas ja viisas veli, ei pidä ihmetellä, jos viivyn\ntäällä, sillä minun on oteltava, kun itse olen haastanut. Koska teen\nsen veljeskuntamme kunnian tähden, niin toivon, että suurmestari ei\ntule moittimaan minua ettekä tekään, jota rakastan kuin oma poika.\nVastustajani on melkein lapsi vielä, eikä taisteleminen ole minulle\nmitään uutta, kuten tiedätte, joten helposti tulen vuodattamaan hänen\nverensä veljeskunnan kunniaksi Kristuksen avulla.\"\n\nEniten Siegfried ihmetteli sitä, että Danusia Jurandowna oli\nnaimisissa. Nyt voisi Spychowiin asettua asumaan uusi, julma ja\nkostonhaluinen vihollinen. Tämä ajatus teki vanhan ristiritarin\nlevottomaksi. \"Tietysti, ajatteli hän, tulee aviomies kostamaan, kun\nsaa vaimoltaan kuulla, ketkä ryöstivät hänet metsästyslinnasta. Ja\nsitten voisi vielä käydä ilmi, että olemme kutsuneet Jurandin tänne\nvain siksi, että saisimme hänet valtaamme ja ettei kenelläkään ole\nollut edes aikomusta luovuttaa tytärtä isälleen.\" Siegfried arveli\nmyös, että suurustan ruhtinaan valituksen johdosta tulisi antamaan\ntarkastaa ristiritarien veljeskunnan linnan Ortelsburgissa, vaikkapa\nvain siksi, että voisi puhdistautua Masovian ruhtinaan edessä ja pysyä\nhänen kanssaan sovussa siltäkin varalta, että sota puhkeaisi Puolan\nkanssa.\n\nHuolimatta julmuuksistaan ja petoksistaan vanha Siegfried piti\nveljeskunnan kunniaa ja mainetta suuressa arvossa ja ajatteli, olisiko\nsittenkin parempi vapauttaa Jurand ja hänen tyttärensä? Danveldin\nnimi on jo häpeän tahraama, mutta hän on kuollut. Jurand surmasi\nhänet. Tämä ajatus kuohutti taas hänen kostonhaluista ja katkeraa\nmieltään. Ja kun Siegfried muisteli, kuinka monta taistelua Jurand\noli voittanut ja kuinka monta ristiritaria surmannut, vuodattaen\nyksistään Ortelsburgissakin saksalaista verta enemmän kuin monessa\nsodan hyökkäyksessä, niin huusi hänen rinnassaan ääni: \"En voi, en\nvoi!\" Mutta sitten hän taas alkoi ajatella, että vapauttamisesta\nvoisi olla veljeskunnalle kunniaa ja etua. Ja jos se lepyttäisi\nvihamielisen Janusz ruhtinaan ja taivuttaisi hänet neuvotteluihin? \"He\novat kuumaverisiä\", ajatteli vanha komttuuri, \"mutta jos heille on\nystävällinen, niin he unohtavat kärsimänsä vääryyden. Niinpä ruhtinas\nJanusz, jonka me vangitsimme hänen omassa maassaan, ei ole kostanut...\"\n\nSiegfried alkoi pitkin askelin kulkea edestakaisin salissa. Silloin hän\noli kuulevinaan kuiskauksen: \"Odota, kunnes Rotgier tulee takaisin!\"\nNiin, oli odotettava siihen saakka, kun tuo voittamaton ritari tulee.\n\nVanha ristiritari harkitsi vielä sitä, olisiko parempi siirtää Danusia\njohonkin kaukaisempaan linnaan, jota mikään hyökkäys Masoviasta ei\nvoisi uhata. Mutta jonkin aikaa epäiltyään hän hylkäsi tämänkin\najatuksen. Hän antoi kuitenkin määräyksen, että linnassa kaiken varalta\noltaisiin valmiina puolustukseen tai siirtoon, sillä eihän tiedä, mikä\ntulisi olemaan päätös neuvotteluista Rotgierin kanssa.\n\nHän odotti odottamistaan. Useita päiviä oli jo kulunut sen määräajan\nohi, jonka Rotgier oli asettanut paluulleen, mutta ritaria ei vain\nkuulunut eikä näkynyt. Vihdoin eräänä iltana hämärissä törähti torvi\nOrtelsburgin linnanportin ulkopuolella. Siegfried, joka oli juuri\npäättänyt iltarukouksensa, lähetti heti asepojan katsomaan, kuka oli\nsaapunut.\n\nAsepoika tuli kotvan kuluttua takaisin kasvoillaan hämmentynyt ilme,\njota Siegfried ei kuitenkaan nähnyt, sillä huoneessa oli hämärä.\n\n-- Tulivatko? -- kysyi vanha ristiritari.\n\n-- Kyllä! -- vastasi asepoika.\n\nMutta pojan äänessä oli omituinen sävy, joka heti herätti levottomuutta\nristiritarissa.\n\n-- Entä veli Rotgier? -- kysyi Siegfried.\n\n-- He toivat hänet mukanaan.\n\n-- Mitä? Toivat?\n\nSiegfried nousi nojatuolistaan. Pitkän aikaa hän nojasi siihen,\nikäänkuin olisi pelännyt kaatuvansa, ja sanoi sortuneella äänenpainolla:\n\n-- Anna minulle viittani.\n\nPoika levitti viitan hänen hartioilleen, mutta päähineensä hän otti\nitse jo hiukan havahtuneena ja lähti huoneesta.\n\nPian hän oli linnan pihalla, jossa oli jo pimeä, ja astui hitaasti\npientä miesjoukkoa kohti, joka oli portin puolella. Sinne oli\nkokoontunut ihmisiä, muun muassa muutamia varusväen miehiä, joilla oli\nsoihtuja. Nihdit väistyivät syrjään, kun näkivät vanhan ristiritarin\ntulevan. Soihdut valaisivat levottomia kasvoja, ja jotkut kuiskasivat\nhiljaa:\n\n-- Veli Rotgier...\n\n-- Veli Rotgier on surmattu...\n\nSiegfried meni reen luo, jonka oljilla oli viitan peittämä ruumis, ja\nkohotti peitteen kulmaa. -- Valaiskaa tänne! -- sanoi hän.\n\nEräs nihti laski soihtunsa, ja sen valossa Siegfried näki Rotgierin\nkalmankalpeat, jäykistyneet kasvot, joiden ympärillä oli musta vaate\nnähtävästi siteenä, että kuolleen suu pysyisi suljettuna. Vainajan\nkasvot olivat muuttuneet niin paljon, että melkein olisi voinut sanoa,\nettä se on joku muu. Silmät olivat kiinni ja siellä täällä kasvoissa\noli sinelmiä. Poskilla oli huurretta.\n\nKomttuuri katseli kauan kuollutta, ja muut katselivat häntä, sillä\nyleisesti tiedettiin, että hän oli ollut kuin kuolleen ritarin isä.\nMutta Siegfried ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, kasvojen ilme oli\nvain tavallista ankarampi.\n\n-- Tuollaisena hänet lähetettiin takaisin, -- hän virkkoi vihdoin.\n\nJa samassa hän kääntyi linnan taloudenhoitajan puoleen:\n\n-- Anna laittaa ruumisarkku puoliyöksi ja siirtää vainaja kappeliin.\n\n-- Siellä on yksi arkku jäljellä niistä, jotka tehtiin Jurandin\nvainajia varten, -- vastasi taloudenhoitaja.\n\n-- Ja peitä viitalla, -- sanoi Siegfried antaen peitteen vaipua\ntakaisin vainajan kasvoille. -- Ei tällaisella viitalla, vaan\nveljeskunnan viitalla. -- Ja hetken kuluttua hän lisäsi: -- Mutta\nkantta ei saa naulata kiinni.\n\nNihdit lähestyivät rekeä, ja Siegfried teki lähtöä, mutta muisti\nsamalla jotakin ja kysyi:\n\n-- Missä von Krist on?\n\n-- Surmattu, -- vastasi asepoika, -- mutta meidän täytyi haudata hänet\nsinne, kun ruumis alkoi jo muuttua.\n\n-- Se on hyvä.\n\nVanha ritari poistui hitaasti, palasi saliin ja istuutui samaan\nnojatuoliin, jossa oli kuullut surusanoman. Hän istui siinä liikkumatta\nkasvoilla kivettynyt ilme, istui niin kauan, että asepoika alkoi\ntulla rauhattomaksi ja kurkistella yhä useammin ovesta sisään. Tunti\nkului tunnin jälkeen, elämä linnassa hiljeni. Vain kappelista kuului\nvasaranlyöntejä, mutta sitten nekin hiljenivät, ja hiljaisuuden\nkatkaisi toisinaan ainoastaan ulkoa tulevat vartiohuudot.\n\nPuoliyö oli jo lähellä, kun vanha ristiritari heräsi kuin unesta ja\nkutsui asepojan luokseen.\n\n-- Missä veli Rotgier on? -- kysyi hän.\n\nNuorukainen, joka nähtävästi oli valvomisesta ja torkkumisesta\nymmällään, ei kaiketi ymmärtänyt kysymystä, sillä hän katsoi hätäisesti\nkysyjään ja vastasi vapisten:\n\n-- En minä tiedä, herra...\n\nMutta vanhus hymyili pakahtuneesta ja toisti lempeästi:\n\n-- Kysyin, lapseni, onko hän jo kappelissa?\n\n-- On, hyvä herra.\n\n-- No niin. Sano Diederichille, että hän ottaa lyhdyn ja tulee tänne\nodottamaan minua, kunnes tulen takaisin. Sano, että hän ottaa mukaansa\nmyöskin hiiliä kattilassa. Onko kappeli jo valaistu?\n\n-- Ruumisarkun ympärillä palaa kynttilöitä. Siegfried heitti viitan\nhartioilleen ja poistui.\n\nTultuaan kappeliin hän katsoi, että se oli tyhjä. Sitten hän\nsulki oven, meni ruumisarkun luo, siirsi kaksi kynttilää syrjään\nja polvistui. Mutta hän ei rukoillut, koska hänen huulensa eivät\nliikkuneet, vaan katsoi katsomistaan Rotgierin jähmettyneisiin, mutta\nsilti puhdaspiirteisiin kasvoihin, ikäänkuin olisi tahtonut keksiä\nniissä elonmerkkejä.\n\nSitten kuului kappelin hiljaisuudessa hänen matala äänensä:\n\n-- Poikani! Poikani!\n\nHän vaikeni. Oli kuin hän olisi odottanut vastausta.\n\nJonkin ajan kuluttua hän ojensi kätensä ja pisti laihat, kynsimäiset\nsormensa Rotgierin peitteen alle alkaen tunnustella ruumista. Hän\nlöysi haavan, joka meni oikeasta olkapäästä syvälle ruumiiseen, pisti\nsormensa siihen ja koetteli sitä pitkin pituuttaan sanoen vapisevalla\näänellä:\n\n-- Oo!... mikä sydämetön isku! Ja sinä sanoit kirjeessäsi, että\nvastustajasi on vain lapsi! Koko olkapää ja käsivarsi on melkein irti!\nKuinka monta kertaa onkaan tuo sama käsivarsi iskenyt pakanoita vastaan\nveljeskuntamme puolesta! Ja nyt on puolalainen kirves sen lyönyt\nlamaan... Sellainen loppu! Jumala ei siunannut sinua eikä tainnut\nvälittää veljeskunnastamme. Hylännyt on minutkin, vaikka niin monet\npitkät vuodet olen Hänen valtakuntaansa täällä maan päällä rakentanut.\n\nHänen sanansa tukahtuivat hänen huulilleen, jotka alkoivat väristä, ja\nsynkkä hiljaisuus valtasi kappelin.\n\n-- Poikani! Poikani!\n\nSiegfriedin äänessä oli nyt rukoileva sävy.\n\n-- Jos olet vielä olemassa, jos kuulet minua, niin anna merkki: liikuta\nkättäsi tai avaa silmäsi hetkeksi! Anna minulle merkki! Minähän\nrakastin sinua... puhu!\n\nHän nojasi käsillään arkun syrjään, katsoi Rotgieriin ja odotti.\n\n-- Mutta ethän sinä voi puhua. Kalman kylmyys ja katoavaisuus\nhuokuu ja ruumiistasi. Koska vaikenet, niin minä sen sijaan sanon\nsinulle jotakin, ja lentäköön sielusi tänne palavain kynttiläin luo\nkuuntelemaan.\n\nSiegfried kumartui vainajan kasvojen puoleen.\n\n-- Muistatko, että kappalainen ei antanut meidän surmata Jurandia, ja\nme vannoimme hänelle pitävämme sanamme. No niin. Minä en valaani riko,\nmutta annanpa sinun kuitenkin riemuita, missä lienetkin!\n\nSitten hän nousi, asetti korkeat kyntteliköt paikoilleen, levitti\npeitteen ruumiin yli ja poistui kappelista.\n\nSalin oven takana väsynyt asepoika nukkui sikeästi, ja sisällä\nDiederich odotti käskyn mukaisesti.\n\nTämä oli lyhyenläntä, tanakka, länkäsäärinen mies, jonka kasvot\nolivat nelikulmaiset. Hänen päässään oli musta päähine, joka kapeina\nsiekaleina ulottui hartioille saakka, ja yllään härännahkainen költeri\nja vyö, jossa oli avainnippu ja tikari. Oikeassa kädessä oli lyhty,\nvasemmassa kattila ja soihtu.\n\n-- Oletko valmis? -- kysyi Siegfried. Diedrich kumarsi vaieten.\n\n-- Käskin hiiliä kattilaan...\n\nMies ei vastannut, vaan osoitti lieteen, otti uunin viereltä\nhiilihangon ja alkoi täyttää kattilaa hehkuvilla hiilillä, sytytti\nsitten lyhdyn ja odotti.\n\n-- Kuulehan, lurjus, -- sanoi Siegfried. -- Kerran lörpöttelit,\nmitä komttuuri Danveld oli käskenyt tekemään, ja komttuuri rankaisi\nvedättämällä kielen irti suustasi. Mutta kun sinä merkeillä voit sanoa\nkappalaiselle ajatuksiasi, niin minä varoitan nyt siitä hirsipuun\nuhalla.\n\nDiederich kumarsi taas sanatonna, mutta hänen kasvojensa ilme vääntyi\nkauheaksi, sillä hänen kielensä oli kiskottu aivan toisesta syystä kuin\nmitä Siegfried sanoi.\n\n-- Vie minut nyt Jurandin tyrmään.\n\nPyöveli otti kattilan ja lyhdyn, ja he lähtivät. He eivät poistuneet\npääovesta, vaan erääseen kapeaan käytävään, joka ulottui melkein koko\nrakennuksen läpi ja jonka päässä oli raskas, muuriin tehty salaovi.\nDiederich avasi sen, ja he tulivat taivasalle pieneen pihaan, jonka\nkaikilla neljällä laidalla oli lujia, muurattuja vilja-aittoja, joissa\nsäilytettiin ruokaa siltä varalta, että linnaa piiritettäisiin. Eräiden\ntällaisten aittojen alla olivat vankityrmät. Siellä ei ollut vartijaa,\nsillä jos vanki olisi voinutkin murtautua ulos tyrmästä, hän olisi\ntullut tuolle pienelle pihalle, josta ei ollut muuta ulospääsyä kuin\njuuri saman salaoven kautta.\n\n-- Odota! -- sanoi komttuuri Siegfried.\n\nJa hän nojasi muuria vasten, sillä hän tunsi voimiensa pettävän. Hänen\nhengityksensä kävi niin raskaaksi kuin olisi rinnan ympärillä ollut\nliian ahdas panssari, ja otsalle nousi kylmä hiki.\n\nKolean päivän jälkeen seurasi tavattoman kaunis yö. Kuu paistoi\ntaivaalta, ja pieni piha oli valoisa. Siegfried hengitti ahnaasti\nraitista, viileää ilmaa. Hän muisti, että samanlaisena valoisana,\nkuutamoisena yönä Rotgier oli lähtenyt matkalleen, jolta palasi\nruumiina.\n\n-- Ja nyt sinä lepäät kappelissa, -- puheli Siegfried hiljaa.\n\nLuullen komttuurin puhuvan hänelle Diederich nosti lyhdyn ja valaisi\nvanhuksen kasvoja, jotka olivat kauhistuttavan kalpeat.\n\n-- Saata eteenpäin! -- sanoi komttuuri Siegfried. Lyhdyn heittämät\nkeltaiset valorenkaat liukuivat pihan lumella. Muurin syvennyksessä oli\ntyrmän rautainen ovi, jonka Diederich avasi alkaen sitten laskeutua\nalas tyrmän mustaan kitaan ja valaista komttuurille tietä. Portaiden\nalapäästä alkoi käytävä, jonka oikealla ja vasemmalla puolella oli\nmatalia ovia vankikoppeihin.\n\n-- Jurandin luo! -- sanoi Siegfried.\n\nOven salpa narisi, ja he astuivat sisään. Mutta tyrmässä oli aivan\npimeä. Kun Siegfried ei nähnyt lyhdyn valossa riittävän hyvin, hän\nkäski sytyttää soihdun, ja sen voimakkaassa valossa hän näki Jurandin\nmakaavan oljilla. Vangilla oli raudat jaloissa ja kahleet käsissä.\nHänen yllään oli sama katumuksentekijän säkki kuin silloin komttuurien\nedessä esiintyessään. Siinä oli nyt tummuneita veriläiskiä siitä\nkuuluisasta kamppailusta, jonka lopussa raivostunut ritari oli kiedottu\nköysiverkkoon. Nihdit olisivat silloin tappaneet hänet ja pistivätkin\njo pertuskoilla, mutta Ortelsburgin kappalainen oli estänyt murhan.\nJurandista oli kuitenkin vuotanut niin paljon verta, että hän oli\npuolikuollut, kun hänet kannettiin tyrmään. Linnassa odotettiin joka\nhetki hänen kuolemaansa. Mutta hänen sitkeät voimansa voittivat\nkuoleman ja hän jäi eloon, vaikka kukaan ei sitonut hänen haavojaan\nja vaikka maanalainen tyrmä oli kauhean kolkko, kostea, vieläpä\nlikainenkin, seinien vetäytyessä kylmillä ilmoilla jäähän.\n\nHän oli siis kytketty kahleisiin eikä mahtanut mitään, mutta hänen\njättiläismäinen vartalonsa näytti suurelta ihmisen muotoiselta\nmöhkäleeltä. Siegfried käski valaisemaan vangin kasvoja, ja katsoi\nniitä jonkin aikaa vaieten, mutta sitten hän sanoi Diederichille:\n\n-- Näetkös, hänellä on vain yksi silmä. Polta se.\n\nKomttuurin ääni oli voimaton ja väritön, mutta juuri sen vuoksi kauhea\nkäsky kuului vielä kauheammalta. Soihtu vapisi hiukan pyövelin kädessä,\nmutta hän kallisti sitä kuitenkin, ja pian alkoi suuria, palavia\ntervapisaroita tippua Jurandin silmäkuoppaan, joka lopulta täyttyi\nkokonaan silmäkulmasta poskiluuhun saakka.\n\nJurandin kasvot vääntyivät, hänen vaaleat viiksensä nousivat pystyyn,\nja hän puri hammasta, että ikenet näkyivät, mutta hän ei päästänyt\nhuuliltaan valituksen sanaa joko voimattomuudesta tai sisukkuudesta.\n\n-- Sinulle on luvattu, -- sanoi Siegfried, -- että pääset täältä\nvapaaksi, niinkuin pian pääsetkin. Me pidämme lupauksemme, mutta\nveljeskuntaamme sinä et tule moittimaan, sillä kielesi, jolla olet\nmeitä parjannut, reväistään suustasi.\n\nJa Siegfried antoi taas merkin Diederichille, mutta tämä äännähti\nkäheästi osoittaen, että tarvitsee molemmat kätensä ja että komttuurin\nolisi valaistava.\n\nVanhus otti soihdun ja piti sitä ojennettuna vapisevassa kädessään,\nmutta käänsi päänsä pois huurteiseen seinään päin, kun Diederich\npainoi polvillaan Jurandin rintaa vasten. Kuului kahleiden kolinaa,\nkiihtynyttä hengitystä, syvä, ähkyvä korahdus... Sitten oli taas\nhiljaista. Vihdoin Siegfried alkoi uudelleen:\n\n-- Jurand, tämä rangaistus, joka on nyt kohdannut sinua, olisi tullut\nosaksesi joka tapauksessa, mutta sitä paitsi olen luvannut veli\nRotgierille, jonka tyttäresi mies on tappanut, panna sinun oikean\nkätesi hänen ruumisarkulleen.\n\nKun Diederich, joka oli jo noussut, kuuli nämä sanat, hän kumartui taas\nJurandin yli.\n\nJonkin ajan kuluttua vanha komttuuri ja Diederich olivat taas\nkuutamoisella, pienellä pihamaalla. Kun he olivat tulleet käytävään,\notti Siegfried pyövelin kädestä lyhdyn ja tumman esineen, joka oli\nkääritty vaatepalaseen, ja sanoi itsekseen kuuluvasti:\n\n-- Nyt kappeliin takaisin ja sitten porttitorniin.\n\nDiederich loi nopean silmäyksen komttuuriin, joka käski hänen mennä\nnukkumaan. Mutta itse hän lähti laahustavin askelin valaistua kappelia\nkohti. Mennessään hän ajatteli, mitä oli tapahtunut. Hän tunsi, että\nhänen loppunsa oli pian tuleva ja että tämä oli hänen viimeinen tekonsa\nmaan päällä. Mutta vaikka hän luonnostaan oli enemmän julma kuin\nvalheellinen, hän oli jo niin tottunut petoksiin ja kierouksiin, että\nnytkin vaistomaisesti alkoi ajatella, kuinka voisi puhdistaa itsensä\nja veljeskunnan siitä häpeästä ja vastuusta, minkä Jurandia kohdannut\nilkityö voisi aiheuttaa. Diederich ei voinut puhua, kun oli mykkä,\nja vaikka hän merkeillä voisikin ilmaista jotakin kappalaiselle,\nniin pelosta ei uskaltaisi. Kukapa voisi todeta, että Jurand ei ole\nsaanut kaikkia näitä vammojaan ja haavojaan taistelussa? Keihäs voi\nsattua suuhun ja katkoa kielen, miekka tai kirves käteen ja silmä\ntulla hurjassa taistelussa puhkaistuksi, kun hän hyökkäsi yksinään\nOrtelsburgin koko varusväkeä vastaan. Ehkä viimeisen kerran elämässään\nvanha ristiritari tunsi ilon läikähtävän sydämessään. Jos Jurand kestää\nkärsimykset, niin hänet päästetään vapaaksi. Nyt Siegfried muisti,\nkuinka hän oli Rotgierin kanssa kerran tästä asiasta puhunut ja kuinka\nnuori veli oli nauraen sanonut: \"Menköön silloin, minne silmät vievät,\nmutta jollei löydä Spychowiin, niin kysyköön tietä.\" Sillä se, mikä nyt\ntapahtui, oli osaksi sovittu heidän kesken. Siegfried astui kappeliin,\npolvistui ruumisarkun viereen ja laski Jurandin verisen käden Rotgierin\njalkain juureen. Se ilo, joka äsken läikähti hänen sydämessään,\nkuvastui myös hänen kasvoillaan, kun hän sanoi:\n\n-- Näetkös! Minä olen tehnyt enemmän kuin puhe oli: sillä vaikka\nkuningas Juhana Luxemburgilainen oli sokea, hän meni sotaan\ntaistelemaan ja kaatui kunnialla, mutta Jurand ei tule koskaan\nheiluttamaan miekkaa tai keihästä, vaan kuolee kuin koira aidan alle.\n\nMutta samassa Siegfried taas tunsi samanlaista hengenahdistusta kuin\nJurandin luo mennessään. Se meni kuitenkin pian ohi. Vanha ritari\nhuoahti syvään ja sanoi:\n\n-- Aikani joutuu. Minulla oli vain sinut, mutta nyt minulla ei ole\nketään. Jos kuitenkin saisin vielä elää, niin lupaan sinulle, poikani,\nettä lasken haudallesi vielä senkin miehen käden, joka sinut kuoliaaksi\nlöi, tai kaadun itse. Sinun murhamiehesi on vielä elossa...\n\nHän puri hammastaan, hänen puheensa keskeytyi, koko ruumis värisi...\nVasta hetken kuluttua hän jatkoi katkonaisella äänellä:\n\n-- Niin... sinun murhaajasi on vielä elossa, mutta minä saavutan\nhänet kyllä... Sitä ennen syöksen hänet sellaiseen tuskaan, joka on\nkuolemaakin kauheampi...\n\nHän vaikeni.\n\nKotvan kuluttua hän nousi, lähestyi ruumisarkkua ja sanoi rauhallisesti:\n\n-- Ja nyt heitän hyvästit sinulle... Viimeisen kerran katson sinua\nkasvoihin nähdäkseni, oletko tyytyväinen lupaukseeni. Viimeisen kerran!\n\nHän kohotti vaatetta Rotgierin kasvoilta ja säpsähti.\n\n-- Sinä naurat, -- hän sanoi, -- mutta niin kamalaa naurua...\n\nJäätynyt ruumis oli sulanut peitteen alla luultavasti kynttiläin\nlevittämästä lämmöstä ja alkanut nopeasti muuttua, josta syystä nuoren\nkomttuurin kasvot olivat todella kauhean näköiset. Turvonneet, suuret,\ntummat korvat näyttivät kummallisilta, ja siniset huulet olivat\nvääntyneet peloittavaan hymyyn.\n\nSiegfried peitti vainajan kasvot mitä pikimmin.\n\nSitten hän otti lyhdyn ja poistui. Mutta pian hän sai kolmannen\nhengenahdistuskohtauksen, kävi kovalle vuoteelleen pitkälleen ja makasi\njonkin aikaa liikkumatta.\n\nOmituinen tunne valtasi silloin hänen mielensä ja hänestä tuntui,\nettä uni olisi iäksi karkoitettu hänen aivoistaan, jos jäisi tähän\nhuoneeseen kuoleman kohta astuessa sisään.\n\nSiegfried ei sitä pelännyt. Kun hän oli kovin väsyksissä, niin kuolema\ntuntui vain loputtomalta levolta. Mutta hän ei olisi tahtonut kuolla\nvielä tänä yönä. Hän nousi vuoteessaan istumaan ja sanoi:\n\n-- Anna minulle aikaa huomiseen.\n\nHän kuuli selvästi äänen kuiskaavan korvaansa:\n\n-- Mene! Huomenna on jo myöhäistä, etkä ennätä täyttää lupaustasi. Mene!\n\nVanha komttuuri nousi vaivoin ja meni. Muureilta kuului vartiohuutoja.\nKappelin ikkunoista levisi kellertävää valoa lumelle. Kaivon luona\nkeskellä pihaa kaksi mustaa koiraa tepasteli jotakin rättiä repien.\nMuuten oli hiljaista ja tyhjää.\n\n-- Siis vielä tänä yönä? -- sanoi Siegfried. -- Olen aivan uuvuksissa,\nmutta menen... Kaikki nukkuvat, ehkä Jurandkin uupuneena tuskistaan,\nmutta minä vain valvon... Menen, menen, sillä tässä huoneessa voisi\nkuolema kohdata, ja olen luvannut... Tulkoon sitten kuolema, jos on\ntullakseen. Sinä siellä makaat ja naurat, mutta minun voimani ovat\nlopussa. Kaiketi olet tyytyväinen, koska naurat. Mutta sormeni ovat\nkuin halvaantuneet, niissä ei ole enää voimaa, enkä jaksa itse sitä\ntehdä... Minä käsken sisaren, joka nukkuu hänen kanssaan...\n\nSen sanottuaan hän lähti raskain askelin tornia kohti, joka kohosi\nportin vierestä. Koirat, jotka leikkivät kaivon luona, juoksivat hänen\nluokseen. Toinen niistä oli niin hyvä ystävä Diederichin kanssa, että\nsanottiin tämän käyttävän sitä toisinaan päänaluksenaan nukkuessaan.\nSama koira haukahti ja juoksi tornia kohti, ikäänkuin se olisi\naavistanut komttuurin aikomuksen.\n\nHetken kuluttua Siegfried seisoi kapean torninoven edessä, joka yöksi\nsuljettiin ulkoapäin. Hän avasi sen, löysi heti oven takaa alkavat\nkäsipuut ja alkoi nousta portaita ylös. Kun hän oli hajamielisyydessään\nunohtanut lyhdyn, hänen täytyi nyt kulkea hitaasti ja varovasti\ntunnustellen jaloillaan eteensä.\n\nYht'äkkiä hän pysähtyi, sillä ylempää aivan vierestään hän kuuli\nihmisen kuorsausta tai läähättävää hengitystä.\n\n-- Kuka siellä?\n\nVastausta ei kuulunut, mutta läähätykset erottautuivat nyt selvemmin.\n\nSiegfried ei ollut pelkuri, mutta tämä kauhea yö oli vienyt hänen\nrohkeutensa ja itsehillintänsä. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että\nse oli Rotgier, joka asettui hänen tielleen, ja hänen otsalleen nousi\nkylmä hiki.\n\nSamassa hän peräytyi melkein ovelle saakka.\n\n-- Ken siellä? -- kysyi Siegfried rauhattomasti.\n\nSilloin joku iski hänen rintaansa niin tavattomalla voimalla, että\nvanhus lensi selälleen ja avoimesta ovesta ulos päästämättä ääntäkään.\n\nHiljaisuus. Sitten näkyi tumma olento hiipivän tornista ulos ja\nrientävän kumarassa pihan halki talleihin. Diederichin suuri\nystäväkoira juoksi ääneti olennon jälkeen. Toinen koira katosi myös\nensin muurin varjoon, mutta alkoi sitten vainuta jälkiä tullen\nSiegfriedin luo, haisteli ja istuutui vihdoin maassa makaavan viereen\nalkaen ulvoa.\n\nKoiran ulvonta kuului kauan kauheassa yössä. Vihdoin narisi\nvahtihuoneen ovi ison portin luona, ja vartija astui pertuska kädessä\nlinnan pihalle.\n\n-- Pahuksen koira! -- sanoi vartija. -- Kyllä minä kohta opetan sinua!\n\nJa hän laski pertuskansa aikoen pistää koiraa, kun samassa huomasi\navoimen oven edessä makaavan miehen.\n\n-- Hyvä Jumala! Mitä tämä on?\n\nVartija kumartui, katsoi makaavan kasvoihin ja alkoi sitten huutaa:\n\n-- Tänne! Apuun! Tänne!\n\nSitten hän juoksi portin luo ja alkoi kaikin voimin kiskoa\nkellonköydestä.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\nVaikka Zbyszkon tshekkiläinen asemies Hlawa, josta hänen isäntänsä\ntoisinaan käytti myös puolannettua nimeä Glowac olisi tahtonut mitä\npikimmin tulla perille Zgorzeliceen, hän kuitenkaan päässyt nopeasti\neteenpäin, sillä tiet olivat perin huonossa ajokunnossa. Ankaraa\ntalvea, joka oli lumenpaljouteensa peittää kokonaisia kyliä, seurasi\npitkäaikainen suojasää. Oli ensin hyvin sumuista, ja sitten alkoi sataa\nrankasti, mikä sulatti valkoisia lumikinoksia ihan silmin nähden.\nSadekuurojen väliajoilla puhalsi tuimia tuulia, jotka ajoivat pilviä\ntaivaalla ja humisivat metsissä lakaisten pois lunta, jonka alla puut\nvielä äsken olivat uinuneet rauhallista talviuntaan.\n\nMetsät tummenivat. Niityt joutuivat veden valtaan, joet ja purot\ntulvivat. Vain kalastajat olivat iloissaan tulvavesistä, mutta muut\nihmiset vetäytyivät asumuksiinsa. Monin paikoin saattoi vain veneellä\nkulkea kylästä toiseen.\n\nHlawan täytyi usein keskeyttää ajo ja odottaa viikkokausia\nosaksi kaupungeissa, osaksi kylissä ja kartanoissa, jotka aina\nvieraanvaraisesti pitivät häntä luonaan kuunnellen mielellään hänen\nkertomuksiaan ristiritareista. Suurin osa maaliskuuta meni menojaan,\nennen kuin kevät oli kunnolla tullut ja Hlawa ennättänyt Zgorzelicen ja\nBogdaniecin läheisyyteen.\n\nHänen sydämensä sykki entistä voimakkaammin ajatellessaan, että kohta\nsaisi nähdä herrattarensa, ja vaikka hän hyvin tiesi, että neiti oli\nhänelle yhtä saavuttamaton kuin taivaan tähti, niin hän kuitenkin\nihaili ja rakasti häntä koko sielullaan. Hlawa päätti ensin ajaa Mackon\nluo Bogdanieciin, koska hänet oli sinne lähetetty ja koska hänen\nmukanaan oli Bogdanieciin tulevaa väkeä. Rotgierista saamansa voiton\njälkeen Zbyszko oli ottanut haltuunsa voitetun seurueen, kymmenen\nmiestä hevosineen. Kaksi miestä oli lähtenyt viemään kaatuneen ruumista\nOrtelsburgiin ja muut olivat nyt Hlawan johdolla matkalla Mackon luo,\njoka oli saava heidät tervehdyslahjaksi.\n\nKun tshekkiläinen asemies saapui Bogdanieciin, oli Macko metsällä,\nmutta tuli sieltä kuitenkin pian kotiin ja huomattuaan, että jokin\nseurue oli hänen poissaollessaan tullut taloon, hän riensi tervehtimään\nvieraita. Ensin hän ei tuntenut Hlawaa, mutta kun tämä sanoi nimensä,\nniin hän pelästyi, heitti jousensa ja lakkinsa lattialle ja huusi:\n\n-- Hyvä Jumala! Onko Zbyszko tapettu? Sano! Kerro!\n\n-- Hän elää kyllä, -- vastasi Hlawa, -- ja onkin hyvissä voimissa.\n\nMacko meni ensin hämille hätäännyksestään, häpesi hiukan käytöstään,\nmutta huokaisi sitten helpotuksesta syvään.\n\n-- No Jumalan kiitos! -- hän sanoi. -- Missä hän nyt on?\n\n-- Matkalla Marienburgiin. Lähetti minut tänne tuomaan tietoja.\n\n-- Mitä hän Marienburgissa tekee?\n\n-- Vaimonsa tähden lähti.\n\n-- Mitä ihmettä! Vaimon?\n\n-- Niin. Jurandin tyttären tähden. Minulla on niin paljon kerrottavaa,\netten ennättäisi sitä koko yönäkään, mutta ensin pitäisi saada levätä,\nsillä olen ajanut yhtä kyytiä aina keskiyöstä saakka ja väsynyt kovasti.\n\nMacko herkesi hetkeksi kyselemästä etenkin siksi, että hän oli\nkuulemastaan aivan ällistynyt. Kun hän oli havahtunut, hän huusi erästä\npoikaa tuomaan enemmän puita uuniin ja antamaan Hlawalle ruokaa. Sitten\nhän alkoi astella huoneessa edestakaisin viittilöiden käsillään ja\npuhellen itsekseen:\n\n-- En usko korviani... Jurandin tytär... Zbyszko nainut...\n\n-- Sekä nainut että naimaton, -- selitti Hlawa.\n\nJa tshekkiläinen alkoi kertoa, mitä oli tapahtunut, Mackon kuunnellessa\nuteliaana ja heittäessä toisinaan väliin jonkin kysymyksen, kun\nkertojan esitys ei ollut kaikin paikoin aivan selvä. Hlawa ei\nesimerkiksi tiennyt, milloin Zbyszko oli mennyt naimisiin, kun häitä ei\nvietetty, mutta hän vakuutti, että vihkiminen oli varmasti suoritettu,\nvieläpä itsensä ruhtinatar Anna Danutan toimesta. Asia oli tullut\nyleisesti tunnetuksi vasta ristiritari Rotgierin tulon jälkeen, kun\nZbyszko koko masovialaisen hovin nähden otteli kaksintaistelussa\nRotgierin kanssa.\n\n-- Vai niin! -- huudahti Macko innostuneesti silmien säteillessä. --\nEntä miten kävi?\n\n-- Hän löi saksalaisen kahtia, ja minä tein samoin hänen asemiehelleen.\n\nMacko alkoi tyytyväisenä puhista.\n\n-- Niin, niin, -- sanoi hän, -- sen pojan kanssa otellessa on leikki\nkaukana. Hän on sukunsa viimeinen, mutta Jumalan kiitos, ei huonoin...\nAjatelkaas ottelua friisien kanssa! Ja silloin hän oli vain kasvava\npoika.\n\nMacko silmäili tutkivasti Hlawaa ja jatkoi:\n\n-- Mutta sinä olet myös minun makuuni, etkä näy valehtelevan, sillä\nminä haistelisin valehtelijan vaikka seinän läpi. Eihän sinulla siitä\nasemiehestä ollut paljon vaivaa, mutta sen roiston käden vääntäminen ja\nmetsähärän kaataminen olivat oivia tekoja...\n\nSitten Macko kysyi äkkiä:\n\n-- Entä saalis?\n\n-- Otimme varusteet, hevoset ja kymmenen miestä, joista kahdeksan nuori\nherra lähetti teille.\n\n-- Mitä hän niillä kahdella teki?\n\n-- Lähetti ne viemään ruumista kotiin.\n\n-- Eikö ruhtinas olisi voinut lähettää paria miestä omistaan? Ne kaksi\neivät sieltä tule ikinä takaisin.\n\nTshekkiläinen hymyili Mackon voitonhimolle.\n\n-- Nuoren herran ei tarvitse enää välittää sellaisista pikku asioista,\n-- sanoi hän. -- Spychow on suuri maatila.\n\n-- Suuri kyllä, mutta ei vielä hänen.\n\n-- Kenen sitten?\n\n-- Mitä sanot? -- virkkoi Macko hypähtäen. -- Entä Jurand?\n\n-- Jurand on ristiritarien tyrmässä ja kuoleman kielissä. Jumala ties,\nparantuuko ja tuleeko takaisin. Mutta jos tulisikin, on pater Kaleb jo\nlukenut koko palvelusväelle Jurandin testamentin, jossa sanotaan, että\nnuori herra on Spychowin isäntä.\n\nMackoon nämä uutiset vaikuttivat valtavasti. Ne olivat samalla sekä\nsuotuisia että epäsuotuisia, ja siksi hän oli joutua ihan pyörälle\npäästään. Tieto, että Zbyszko oli vihitty, ensin harmitti kovasti,\nsillä hän rakasti Jagienkaa kuin oma isä lastaan ja toivoi heidän\nsaavan toisensa. Mutta toisaalta hän oli pitänyt näiden avioliittoa\nrauenneena asiana. Sitä paitsi Jurandowna toisi ruhtinaan suosion ja\npaljon suuremman omaisuuden, kun oli ainoa perillinen. Ajatuksissaan\nMacko näki Zbyszkon jo tulevana kreivinä, Bogdaniecin ja Spychowin\nherrana, vieläpä linnanpäällikkönä.\n\nMutta Mackolla oli syytä levottomuuteen. Hän oli kerran itse\npelastaakseen Zbyszkon ajanut ristiritarien luo ja palannut sieltä\nhaavoitettuna. Nyt oli Zbyszko vuorostaan samassa susien laumassa.\n\"Siellä ei katsota häneen lempein silmäyksin\", ajatteli Macko,\n\"varsinkin, kun hän on kaatanut Rotgierin ja aikaisemmin ahdistanut\nLichtensteiniä... He ovat kostonhimoisia.\" Vanha ritari huolestui.\nHän pelkäsi eniten Zbyszkon joutumista tyrmään, kuten Jurand ja hänen\ntyttärensä olivat joutuneet. Olivatpa vanginneet itse ruhtinaankin\nkerran Zlotoryjassa, niin että he tuskin tulevat Zbyszkoa säästämään.\n\n-- Entä miten käy, jos Zbyszko palaisikin, mutta ilman vaimoaan? --\najatteli Macko. -- Ensin vanha ritari tuli iloiseksi, kun Zbyszko saisi\nSpychowin perintönä, mutta tämä ilo oli lyhyt, sillä suvun jatkuminen\nkävisi mahdottomaksi, kun Zbyszko ei voisi mennä uusiin naimisiin, jos\nDanusia katoaa jäljettömiin kenenkään tietämättä, onko hän elossa vai\nkuollut. -- Silloin meidän sukumme sammuu, huoahti Macko. -- Toista\nolisi ollut, jos Jagienkan olisi nainut! Moczydoly on oivallinen\nperintö, ja sellainen tyttö olisi hedelmöinyt kuin omenapuu joka\nvuosi. -- Sitten Macko alkoi taas kysellä Hlawalta, milloin ja miten\nvihkiäiset suoritettiin.\n\n-- Kuten sanoin, en tiedä, milloin ne olivat, -- vastasi Hlawa. --\nMutta luulen, että ne suoritettiin kerran, kun nuori herra, jonka\nluona huoneessa aina olin hänen sairastaessaan, kehoitti minua\npoistumaan eräänä iltamyöhänä. Silloin näin ruhtinattaren, neiti\nJurandownan, herra de Lorchen ja pater Wyszoniekin menevän hänen\nluokseen. Ihmettelin, että neidin päässä oli kukkaseppele, mutta sitten\najattelin, että se oli nuoren herran pyhällä ehtoollisella käynnin\njohdosta... Silloin heidät luultavasti vihittiin. Muistan nuoren herran\nkäskeneen minua pukemaan itsensä hienosti kuin häihin, mutta minä\nluulin hänen tarkoittaneen Herran ehtoollista...\n\n-- Entä sitten? Jäivätkö he kahden?\n\n-- Eivät, ja vaikka olisivatkin jääneet kahden, oli nuori herra siihen\naikaan niin huono, ettei voinut edes syödä ilman apua... Juuri silloin\nmiehet, jotka sanoivat tulleensa Jurandin käskystä neitiä hakemaan,\nodottivat ja lähtivät aamulla Jurandownan kanssa pois...\n\n-- Eikö Zbyszko ole nähnyt Danusiaa sittemmin?\n\n-- Ei kukaan ihminen ole häntä nähnyt.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus.\n\n-- Mitä luulet? -- kysyi Macko sitten. -- Luovuttavatko ristiritarit\nhänet vai eivätkö?\n\nTshekkiläinen pudisti päätään ja huitaisi kädellään.\n\n-- Minun luuloni on, -- vastasi hän hitaasti, -- että Jurandowna on jo\niäksi mennyt.\n\n-- Kuinka niin? -- kysyi Macko kauhistuen.\n\n-- Jos he olisivat tunnustaneet, että hän on heidän luonaan, niin\nsilloin olisi toiveita, sillä voisihan siitä valittaa suurmestarille,\nkäyttää rahaa lunastukseen tai aseita vapauttamiseen. Mutta\nristiritarit sanovat näin: \"Kun ilmoitimme Jurandille, että olimme\nottaneet erään tytön haltuumme, niin hän ei tunnustanut häntä\ntyttärekseen, vaan tappoi raivoissaan niin monta meikäläistä, että\nharvoin hyökkäys sodassakaan maksaa enemmän\".\n\n-- Näyttivätkö Jurandille tyttöä?\n\n-- Sanotaan, että näyttivät. Ties miten asian laita on. Ehkä se ei\nole totta tai ehkä näyttivät toisen tytön. Se vain on varma, että hän\nsurmasi raivoissaan väkeä ja että ristiritarit vannovat, etteivät\nole ryöstäneet Jurandownaa. Kuka voi todistaa heidän valehtelevan?\nVarsinkin kun hovissa kerrottiin eräästä Jurandin kirjeestä, jossa tämä\ntiedoittaa, että hänen tyttärensä ei ole ristiritarien luona.\n\n-- Ehkei hän olekaan?\n\n-- Missä hän sitten olisi? Jos rosvot olisivat hänet ryöstäneet, niin\nainoastaan lunastusrahojen toivossa. Sitä paitsi rosvot eivät olisi\nosanneet kirjoittaa kirjettä tai jäljitellä Jurandin sinettiä.\n\n-- Se on kyllä totta. Mutta mitä ristiritarit hänellä tekisivät?\n\n-- Kostivat Jurandille. Kosto maistuu heille paremmalle kuin hunaja\ntai viini. Ja onhan heillä syytäkin kostoon, sillä Spychowin isäntä\non ollut heille sangen vaivalloinen naapuri, jonka viimeinen urotyö\nsai heidät suunniltaan... Isäntäni on nostanut kätensä Lichtensteiniä\nvastaan, kaatanut Rotgierin... Minä murskasin roistomaisen Danveldin\nkäsivarren... Niistä ryöstäjistä on jo neljä mennyt, mutta yksi julmuri\non jäljellä, vanha Siegfried. Hampaat on meilläkin. Seurasi taas hetken\nhiljaisuus.\n\n-- Sinä olet potra poika, -- sanoi Macko vihdoin. -- Mitä luulet, että\nristiritarit Jurandownalle tekevät?\n\n-- Ruhtinas Witold on mahtava ruhtinas, jota itse Saksan keisarin\nsanotaan kumartavan, mutta mitä tekivät hänen lapsilleen? Heillä on\nlinnansa ja vankityrmänsä, heillä on kaivot, hirsipuut...\n\n-- Hyvä Jumala! Mitä ajattelet? -- huusi Macko.\n\n-- Suokoon Jumala, etteivät nuorta herraa siellä surmaisi. Hänellä oli\nkyllä kirje ruhtinaalta ja hän lähti herra de Lorchen mukana, joka on\nmahtava mies ja ruhtinaallista sukua. Minun ei tehnyt mieleni lähteä\ntänne, sillä olisin siellä kaiketi helposti päässyt taas ottelemaan.\nMutta isäntäni käski minut tänne. Kerran kuulin hänen sanovan Spychowin\nvanhalle herralle: \"Oletteko viekas? Minä en ole lainkaan, mutta\nviekkaus on juuri sitä, mitä tarvitaan sellaisten kanssa. Olisipa\nsetäni Macko nyt täällä, niin kyllä hän meitä auttaisi!\" Ja tästä\nsyystä hän lähetti minut matkaan. Mutta Jurandownaa ette tekään\nlöytäisi, sillä hän on ehkä jo toisessa maailmassa eikä kuolemaa\nvastaan auta viekkauskaan.\n\nMacko vaipui ajatuksiinsa ja virkkoi vasta kotvan kuluttua:\n\n-- Niin, kuolemaa vastaan ei auta viekkauskaan. Mutta jos minä ajaisin\nsinne ottamaan selkoa, ovatko he todella murhanneet Jurandownan? Jos\nnäin on, niin Spychow on Zbyszkon, joka voi naida toisen tytön...\n\nMacko veti niin syvän henkäyksen kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen\nsydämeltään, ja Hlawa kysyi arastellen hiljaisella äänellä:\n\n-- Zgorzelicen neidin, eikö niin?\n\n-- Totta kai! -- vastasi Macko, -- varsinkin kun tyttö on jäänyt\norvoksi ja Cztan ja Wiik ahdistavat häntä yhä hanakammin.\n\nTshekkiläinen hypähti jaloilleen kysyen:\n\n-- Onko neiti jäänyt orvoksi? Onko ritari Zych?\n\n-- Ethän sinä tiedä mitään.\n\n-- Hyvä Jumala! Mitä on tapahtunut?\n\n-- Sehän on totta, mistä sinä tietäisit, kun olet ollut poissa\npaikkakunnalta ja tulet nyt suoraan tähän taloon, jossa on puhuttu\nvain Zbyszkosta. Niin, Jagienka on nyt orpo. Zych ei viihtynyt kotona,\npaitsi jos hänellä oli vieraita. Kun apotti kerran kirjoitti hänelle\naikovansa vieraisiin ruhtinas Przemkon luo Oswiecimiin ja tahtovansa\nZychin mukaansa matkalle, niin tämä oli heti valmis lähtemään, sillä\nhän tunsi ruhtinaan ja oli pitänyt hauskaa hänen seurassaan monta\nkertaa. Zych tuli luokseni ja sanoi: \"Ajan tästä Oswiecimiin ja sitten\nGlewciin. Pitäkäähän sillä aikaa silmällä Zgorzelicea\". Minussa heräsi\nheti pahoja aavistuksia ja vastasin: \"Älä lähde! Jää kotiin vartioimaan\ntaloa ja Jagienkaa, sillä tiedän, että Cztan ja Wiik hautovat pahoja\ntekoja mielessään\". Ensin apotti Zbyszkoon suuttuneena aikoi naittaa\ntytön joko Wiikille tai Cztanille, mutta opittuaan tuntemaan nämä\nparemmin hän antoi heille palttua ja ajoi pois Zgorzelicesta. Se oli\nheille aivan oikein, mutta siitäkös he raivostuivat. Par'aikaa on\ntässä jonkinlaista välirauhaa, sillä he ovat tapelleet keskenään niin\npahasti, että makaavat molemmat vuoteenomina. Ja nyt siis Zbyszko\ntahtoo, että minä taas lähtisin maailmalle... Mutta miten sillä aikaa\nvoisi käydä Jagienkalle, on vaikea sanoa... Niin, mutta minunhan piti\npuhua Zychistä. Hän ei välittänyt varoituksistani, vaan lähti. He\njuhlivat ja pitivät hauskaa. Glewicistä he ajoivat ruhtinaan isän,\nvanhan Nosakin luo Cieszyniin. Mutta ruhtinas Jasko Raciborista,\njolla oli vanhaa kaunaa Przemkoa vastaan, asettui asemiehensä kanssa\nväijymään heitä. Ruhtinas Przemko sai surmansa, ja samoin kävi\nZgorzelicen Zychin. Apotti sai sellaisen iskun päähän, että menetti\npuhekykynsä ja tuli höperöksi. Vanha ruhtinas Nosak suree poikaansa,\nja Jagienka isäänsä... Niin se lysti loppui. Kuusi viikkoa sitten Zych\nhaudattiin.\n\n-- Urhea herra hän oli! -- virkkoi Hlawa surullisesti. -- En ollut enää\nmikään poikanulikka Boleslawcen luona, kun hän tuossa tuokiossa otti\nminut vangiksi. Mutta sitä vankeutta en vaihtaisi vapauteen... Reilu\nmies ja hyvä herra hän oli! Suokoon Jumala hänelle ikuisen rauhan!\nMutta sääli nuorta neitiä...\n\n-- Niin, moni tytär ei rakasta äitiään niinkuin hän isäänsä. Sitä\npaitsi hänen on turvatonta olla yksinään Zgorzelicessa. Zychin haudalle\nei ollut vielä satanut lunta, kun Wiik ja Cztan jo hyökkäsivät\nZgorzeliceen. Kaikeksi onneksi oli väkeni saanut vihiä asiasta\najoissa, ja minä riensin miesteni kanssa apuun ja annoin heille oikein\nperusteellisen selkäsaunan. Kahakan jälkeen tyttö sanoi polvistuen:\n\"Kun en voi olla Zbyszkon oma, niin en tahdo olla kenenkään muunkaan.\nPelastakaa minut noista lurjuksista, sillä ennemmin olisin kuoleman\nkuin heidän...\" Sinä et hevillä tunne enää Zgorzelicea, sillä olen sen\nlinnoittanut. Kaksi kertaa ne jukurit vielä sen jälkeen ovat yrittäneet\nvallata Zgorzelicen, mutta turhaan. Par'aikaa on rauha maassa, sillä he\novat, kuten sanoin, tapelleet keskenään eivätkä voi nyt liikuttaa kättä\neikä jalkaa... Hlawa ei puhunut, vaan kuunteli purren hammasta niin\nkovasti, että kuului kuin ovi olisi narissut. Vihdoin hän sai vaivoin\nsanotuksi:\n\n-- Tapan ne!\n\nSamassa kuului eteisestä ääniä, ovi lensi auki ja Jagienka kiiruhti\nsisään mukanaan vanhempi, 14-vuotias veljensä Jasko, joka oli hänen\nkaltaisensa kuin kaksonen.\n\nJagienka oli joltakin kuullut, että joukko nihtejä oli Hlawan johdolla\nratsastanut Bogdanieciin. Hän oli pelästynyt yhtä pahasti kuin Macko\nkuullessaan, ettei Zbyszko ollut mukana, ja oli ollut varma siitä,\nettä jokin onnettomuus oli häntä kohdannut. Saadakseen tietää totuuden\nJagienka oli heti lähtenyt Bogdanieciin.\n\n-- Mitä on tapahtunut? Sanokaa! Missä hän on? -- huusi Jagienka jo\nkynnykseltä.\n\n-- Mitäpä voisi tapahtua? -- vastasi Macko. -- Zbyszko elää ja on terve.\n\nHlawa riensi valtiattarensa luo, notkisti polvensa ja suuteli hänen\nnuttunsa lievettä. Mutta neiti ei sitä huomannut, sillä kuultuaan\nvanhan ritarin vastauksen hän käänsi päänsä pois. Vasta hetken kuluttua\nhän näytti huomanneen, että pitäisi tervehtiäkin:\n\n-- Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! -- sanoi hän.\n\n-- Iankaikkisesta iankaikkiseen, -- vastasi Macko.\n\nNyt Jagienka huomasi tshekkiläisen jalkojensa juuressa ja kumartui\nsanoen:\n\n-- Iloitsen nähdessäni sinut, Hlawa, mutta miksi olet jättänyt isäntäsi?\n\n-- Hän lähetti minut tänne.\n\n-- Minkä vuoksi?\n\n-- Asioissa Bogdanieciin.\n\n-- Bogdanieciin? Entä vielä?\n\n-- Kysymään neuvoja... ja sanomaan terveisiä.\n\n-- Siinäkö kaikki? No, hyvä sekin. Entä missä hän itse on?\n\n-- Hän on matkustanut Marienburgiin ristiritarien luo.\n\nJagienkan kasvoille nousi taas levoton ilme.\n\n-- Eikö hän välitä elämästä? Miksei?\n\n-- Etsimään, mitä ei koskaan löydä.\n\n-- Todellakin! -- puuttui Macko puheeseen. -- Naulaa et lyö ilman\nvasaraa etkä toivoasi toteuta ilman Jumalan apua.\n\n-- Mitä sanotte? -- kysyi Jagienka.\n\nMutta Macko vastasi kysymykseen toisella kysymyksellä:\n\n-- Zbyszko on kai joskus puhunut sinulle Jurandownasta? Jagienka\nvaikeni ensin, mutta vastasi sitten huoahtaen:\n\n-- Kyllä!\n\n-- Hyvä on, sillä minun on nyt helpompi selittää, -- sanoi Macko.\n\nJa tämä alkoi kertoa, mitä oli Hlawalta kuullut itsekin ihmetellen,\nettä sanat toisinaan takertuivat kurkkuun. Ovela kun oli ja halukas\nylläpitämään Jagienkassa hyviä toiveita, hän erikoisesti painosti sitä,\nettä Zbyszko oikeastaan ei koskaan ollut Danusian aviomies ja että\nDanusia oli mennyt iäksi.\n\nHlawa vahvisti silloin tällöin kertomusta pään nyökkäyksellä tai\nsanomalla: \"Niin juuri!\" tai: \"Aivan niin!\" Tyttö kuunteli katse alas\nluotuna ja niin hiljaa, että Macko alkoi tulla rauhattomaksi.\n\n-- No, mitä sanot? -- kysyi hän lopetettuaan kertomisensa.\n\nJagienka ei vastannut mitään, mutta kaksi kimaltavaa kyyneltä herahti\nalasluotujen silmäripsien alta poskille ja lattialle.\n\nHetken kuluttua hän meni Mackon luo ja sanoi:\n\n-- Kiitetty olkoon...\n\n-- Iankaikkisesta iankaikkiseen, -- vastasi vanhus. -- Onko sinun niin\nkiire kotiin? Jää tänne luoksemme.\n\nMutta Jagienka ei tahtonut jäädä.\n\nMacko ja Hlawa saattoivat neitiä pihalle, ja Hlawa ajoi hänen\njäljessään Zgorzeliceen.\n\nVanha ritari palasi yksinään takaisin, pudisteli päätään ja mutisi\nitsekseen:\n\n-- Hölmö Zbyszko! Tyttö on kuin kukka tuoksuvainen!\n\nJa Macko alkoi harmitella. Jos Zbyszko olisi heti palattuaan ottanut\nJagienkan, niin nyt he saisivat ehkä hyvinkin iloita. Mutta miten\noli asia nyt? Hän kierteli maailmaa heittääkseen kukaties henkensä\nMarienburgissa. Mitä iloa siitä olisi, vaikka omistaisikin sekä\nBogdaniecin että Spychowin, jollei ole perillistä?\n\nMackoa ihan suututti:\n\n-- Odota vain, senkin maankiertäjä! Minä en lähde sinua etsimään.\n\nMutta tuskin hän oli sen sanonut, kun kaipaus jo valtasi hänen\nmielensä. \"Enkö minä enää koskaan saa nähdä poikaa?\" -- ajatteli hän.\n-- \"Kyllä sentään... Hän on taas kaatanut yhden ristiritarikonnan ja\nottanut saaliin. Toiset harmaantuvat, ennenkuin saavat ritarivyön,\nmutta hänestä ruhtinas on jo tehnyt täyden ritarin ja täydellä syyllä,\nsillä sellaisia miehiä on tuskin ensinkään aatelisten keskuudessa.\"\n\nKun Mackon mieli oli lämmennyt, hän alkoi tarkastella varusteita ja\naseita, jotka savusta mustuivat seinällä. Hän harkitsi, mitä ottaisi\nmukaansa, mitä ei. Sitten hän meni ulos sanomaan, että rattaat on\nrasvattava ja hevoset syötettävä tavallista runsaammalla ruoalla.\n\nPihalla hän muisteli taas Jagienkan ja huolestui:\n\n-- Jos minä lähden matkalle, niin kuka täällä suojelee tyttöä Wiikiä ja\nCztania vastaan? Iskeköön salama niihin!\n\nJagienka ajoi sillä välin pienen Jasko-veljensä kanssa metsän läpi\nkotiin, ja Hlawa seurasi heitä vaieten, mutta sydän täynnä rakkautta\nja osanottoa. Hän oli nähnyt tytön kyynelet ja aavisteli, miten suuri\nhänen surunsa oli. Katsoessaan Jagienkan tummaa vartaloa pimeällä\nmetsätiellä hänestä tuntui, että millä hetkellä hyvänsä saattoivat\nWiikin ja Cztanin saaliinhimoiset kädet kurkottautua tyttöä kohti.\nJa taistelunhalu valtasi tshekkiläisen asemiehen mielen. Se kasvoi\ntoisinaan niin voimakkaaksi, että hänen melkein täytyi tarttua\nsotakirveeseensä tai miekkaansa ja iskeä kuusiin tien pientarella.\nOlisi helpottanut, jos olisi saanut karauttaa täyttä laukkaa eteenpäin,\nmutta Jagienka ja Jasko ajoivat edellä melkein käymäjalkaa mitään\npuhumatta, sillä pikku Jasko, joka oli muuten puhelias poika, oli\nuseamman kerran turhaan yritettyään saada keskustelua käyntiin\nsisarensa kanssa huomannut, ettei siitä tullut mitään, ja oli vaiti.\n\nMutta kun he olivat lähellä Zgorzelicea, voitti Hlawan myötätunto\nJagienkaa kohtaan kaikki Wiikin ja Cztanin aiheuttamat vihamieliset\ntunteet. -- Minä uhraisin vaikka elämäni voidakseni lohduttaa neitiä,\najatteli hän, mutta mitä pitäisi minun tehdä? Voinhan toki sanoa, että\nZbyszko pyysi tervehtimään... Ja Hlawa ajoi Jagienkan viereen.\n\n-- Armollinen neiti...\n\n-- Ah! Sinäkö se olit? -- sanoi Jagienka ikäänkuin unesta havahtuen. --\nMitä tahdot?\n\n-- Olen unohtanut, että isäntäni lähetti terveisiä teille. Kun olin\nlähdössä Spychowista, hän kutsui minut luokseen ja sanoi: \"Sano\nterveisiä Zgorzelicen neidille, etten milloinkaan, en myötä- enkä\nvastoinkäymisissä ole häntä unohtanut ja että olen rukoillut Jumalaa\npalkitsemaan neitiä kaikesta siitä hyvästä, mitä hän on tehnyt\nsedälleni ja minulle.\"\n\n-- Palkitkoon Jumala Zbyszkoa hyvistä sanoistaan, -- vastasi Jagienka.\n\nJa sitten hän vielä lisäsi sellaisella äänensävyllä, että Hlawan sydän\nsuli kuin vaha:\n\n-- Ja sinua myöskin, Hlawa hyvä.\n\nSeurasi hiljaisuus, mutta asemies oli tyytyväinen siihen, mitä\noli sanonut, sillä nyt neidin täytyi huomata, ettei hänelle olla\nepäkiitollisia.\n\nHlawa ajatteli vielä, mitä voisi sanoa ja kotvan kuluttua hän alkoi\nuudelleen:\n\n-- Armollinen neiti...\n\n-- Mitä tahdot?\n\n-- Aion vielä sanoa, kuten vanhalle herralle Bogdaniecissa sanoin, että\nse toinen nainen on kadonnut iäksi eikä häntä löydetä koskaan, vaikka\nitse suurmestari ryhtyisi toimiin.\n\n-- Se toinen on hänen vaimonsa, -- vastasi Jagienka. Mutta Hlawa\nravisti päätään ja sanoi:\n\n-- Mikä vaimo se sellainen on... Johan nyt...\n\nJagienka ei sanonut siihen mitään, mutta illallisen jälkeen, kun Jasko\nja muut nuoremmat veljet olivat menneet nukkumaan, hän käski tuomaan\nsimaa ja kääntyen Hlawan puoleen kysyi:\n\n-- Oletko väsyksissä, Hlawa! Minä juttelisin mielelläni hetken ajan.\n\nMutta vaikka Hlawa olikin matkan jälkeen väsyksissä, olisi hän\nollut valmis juttelemaan vaikka aamuun asti. Hän kertoikin sitten\nyksityiskohtaisesti kaikki Zbyszkon, Jurandin, Danusian ja omat\nseikkailunsa.\n\n\n\n\nXL.\n\n\nKahteen päivään Jagienkaa ei näkynyt Bogdaniecissa, jossa vanha Macko\nvalmistautui matkalle. Vasta kolmantena päivänä, joka oli sunnuntai,\ntapasi vanha ritari tytön kirkkomatkalla. Jagienkan turvana oli Jasko\nveli ja melkoinen saattue, sillä hän oli epätietoinen siitä, olivatko\nCztan ja Wiik vielä vuoteenomina, muussa tapauksessa he voisivat\nhyökätä hänen kimppuunsa.\n\n-- Aioin ajaa messun jälkeen Bogdanieciin, -- sanoi Jagienka tervehtien\nMackoa, -- sillä minulla on teille tärkeätä asiaa, mutta nythän me\nvoimme siitä heti puhua.\n\nJa hän ajoi hiukan edelle, jotteivät muut ratsumiehet kuulisi\nkeskustelua. Kun Macko oli tullut hänen viereensä, niin hän kysyi:\n\n-- Oletteko päättänyt lähteä?\n\n-- Huomenna lähden.\n\n-- Ja Marienburgiin?\n\n-- Sitä en tiedä. Minne tie vie.\n\n-- Kuulkaahan! Olen kauan ajatellut, mitä tehdä, ja nyt kysyn\nneuvoanne. Ennen, kun isä eli ja apotti oli terve, oli aivan toista.\nCztan ja Wiik luulivat, että minä valitsisin heistä jommankumman, ja\npitivät toisiaan kurissa. Mutta nyt minä jäisin aivan ilman turvaa, ja\nminun täytyisi istua Zgorzelicessa kuin vankilassa, muuten minun voisi\nkäydä huonosti. Sanokaa itse, eikö se ole totta?\n\n-- Totta on,-vastasi Macko. -- Minä olen ajatellut samaa.\n\n-- Ja mitä neuvotte?\n\n-- En vielä mitään, mutta muistakaa, että tämä on Puolanmaata ja että\nlait ankarasti rankaisevat väkivallasta naista kohtaan.\n\n-- Hyvä on, mutta rajan yli on helppo päästä. Tiedän, että myöskin\nSleesia on puolalaista maata, mutta siellä ruhtinaat ovat sotajalalla\nkeskenään. Jollei niin olisi, niin rakas isäni eläisi vielä.\nSaksalaiset ovat jo tunkeutuneet sinnekin, ryöstävät ja hävittävät,\nja ken tahtoo piiloutua heidän luokseen, voi helposti sen tehdä.\nTietenkään en helposti antautuisi Cztanin tai Wiikin armoille, mutta\nminun on ajateltava myös veljiäni. Jos olen poissa, niin on rauha,\nmutta jos jään Zgorzeliceen, niin Jumala tietää mitä siellä tapahtuu.\nKyllä ainakin hyökkäyksiä ja tappeluja tulisi olemaan. Jasko on jo\n14-vuotias, eikä mikään mahti pidätä häntä kahakasta. Viimeksi, kun\ntulitte meitä auttamaan, oli Jasko joutunut tulisimpaan tuoksinaan, ja\nCztan oli vähällä murskata hänen päänsä nuijallaan. Jasko on jo sanonut\npalvelusväelle, että hän aikoo haastaa molemmat kaksintaisteluun\ntallatulla maalla. Kotona ei tule olemaan päivääkään rauhaa, ja\nnuoremmille veljille voi myös sattua onnettomuus.\n\n-- Totta on! -- sanoi Macko. -- Ne ovat aika lurjuksia, mutta lapsia\nvastaan eivät kuitenkaan nosta kättään. Hyi! Sellaista tekee vain\nsaksalainen ristiritari.\n\n-- Ehkä eivät nosta, mutta mylläkässä tai tulipalossa voi sattua\nhelposti erehdyskin. Vanha Sieciechowa, emännöitsijä, pitää lapsista\nniin hyvää huolta kuin olisivat hänen omia lapsiaan. Hän huolehtii\nniistä paremmin, kun olen poissa.\n\n-- Ehkä, -- virkkoi Macko, joka katsoi sitten hätäisesti tyttöä silmiin\nkysyen: -- Mutta mitä sinä oikein tahdot?\n\nJagienka vastasi painuneella äänellä:\n\n-- Ottakaa minut mukaanne.\n\nVaikka Macko aavisteli sellaista, hän kuitenkin hämmästyi, pidätti\nhevostaan ja huudahti:\n\n-- Jumala varjelkoon sinua sellaisesta, Jagienka!\n\nTyttö painoi päänsä alas ja vastasi surullisesti, hiukan epäröiden:\n\n-- Tahtoisin sanoa rehellisesti ajatukseni. Sekä Hlawa että te\nitse sanotte, että Zbyszko ei koskaan löydä sitä, jota etsii, ja\ntshekkiläinen aavistaa vielä pahempaa. Jumala on todistajani, etten\ntahdo Jurandownalle mitään pahaa. Jumalan äiti suojelkoon lapsi\nparkaa! Zbyszko rakasti häntä enemmän kuin minua, joka sain surun.\nMutta nähkääs, niin kauan kuin Zbyszko ei löydä häntä tai jollei löydä\nkoskaan, kuten sanotte, niin... niin...\n\n-- Mitä? -- kysyi Macko.\n\n-- Niin minä en tahdo olla Cztanin, Wiikin enkä kenenkään muun oma...\nMacko huokasi helpotuksesta.\n\n-- Minä luulin, että olit jo unohtanut hänet, -- sanoi hän. Ja tyttö\nsanoi vielä surullisemmin:\n\n-- Ah! En suinkaan!...\n\n-- Mutta mitä oikein tahdot? Kuinka voisin ottaa sinut ristiritarien\nluo?\n\n-- En minä sitä pyydäkään. Mutta olisin tyytyväinen, jos saisin\nseurata apotin luo, joka on Sieradzissa sairaana. Siellä ei\nhäntä kukaan hoida kunnollisesti, sillä soittajatkin hoitelevat\njuomatuoppejaan paremmin kuin sairasta, ja hänhän on minun risti-isäni\nja hyväntekijäni.\n\n-- Minä en tahdo kieltää, -- vastasi Macko, joka itse asiassa oli\niloinen Jagienkan päätöksestä, sillä hän oli varma, että Danusia ei\npääse elävänä ristiritarien käsistä. -- Mutta kyllä tytöstä tulee\nolemaan paljon vaivaa matkalla.\n\n-- Ehkä muista, mutta ei minusta. Taisteluihin en ole ottanut osaa,\nmutta metsästyksiin kyllä, ja joustani käyttelen tottuneesti. Älkää\nolko huolissanne. Minä otan Jaskon puvun ylleni, panen hiukset\nverkkoon, tikarin vyöhön ja lähden. Jaskon puku sopii erinomaisesti,\nvaikka hän on nuorempi, ja hän on muutenkin niin minun näköiseni, että\nisävainaja ei voinut meitä erottaa, kun laskiaisena vaihdoimme pukua.\nSaattepa nähdä, ettei apotti eikä kukaan muukaan tunne minua.\n\n-- Eikä Zbyszko?\n\n-- Jos tapaan hänet...\n\nMacko tuumiskeli, hymyili ja sanoi:\n\n-- Wiik ja Cztan mahtavat vimmastua!\n\n-- Vimmastukoot! Kunhan eivät vain aja jälkeemme.\n\n-- No! Älä pelkää! Olenhan tosin iäkäs, mutta ei ole hyvä tulla niin\nlähelle, että nyrkit sattuvat...\n\nHe olivat nyt perillä Kresniassa. Kirkossa oli muiden muassa vanha\nWiik, joka toisinaan heitti synkän katseen Mackoon. Kevein mielin Macko\nsitten palasi Jagienkan seurassa kotiin.\n\nMutta kun he olivat tienristeyksessä hyvästelleet toisiaan ja kun\nMacko oli taas yksinään Bogdaniecissa, niin alkoi hänen mielessään\nherätä vähemmän iloisia ajatuksia. Hän ymmärsi, että jos Jagienka\nlähtee matkalle mukaan, niin mikään ei uhkaa sillä aikaa Zgorzelicea\neikä hänen perhettään. \"Kyllähän he koettavat päästä tyttöön käsiksi\",\najatteli Macko, \"mutta orpoja lapsia vastaan he kuitenkaan eivät\nuskalla kättään nostaa, sillä ikuisen häpeän he saisivat osakseen\nja susina heitä tultaisiin kohtelemaan. Mutta Bogdaniecin laita on\npahempi! He tulevat ryöstämään karjaa ja maaorjia. Kun palaan, niin\nhaastan heidät oikeuteen, sillä meillä on lakimme, jotka kumoavat\nnyrkkivallan... Mutta milloin minä palaan? He ovat minulle raivoissaan,\nkun olen suojellut Jagienkaa, ja kun tämä nyt lähtee kanssani muille\nmaille, niin he vihastuvat entistä enemmän.\" Macko huokasi raskaasti,\nsillä hän oli kohottanut talon rappiotilasta ja oli nyt varma siitä,\nettä palatessaan saisi nähdä sen taas hävitettynä ja autiona.\n\n-- Hm! Minun täytyy keksiä keino... -- aprikoi hän.\n\nPäivällisen jälkeen hän antoi satuloida hevosen ja ajoi suoraa päätä\nBrzozowaan.\n\nHänen saapuessaan perille oli jo pimeä. Vanha Wiik istui salissa\nsimatuoppi edessään, ja nuori isäntä, jota Cztan oli pidellyt niin\npahasti, oli pitkällään penkillä turkiksilla ja juoda hörppäili\nmyöskin. Macko astui odottamatta saliin pysähtyen kynnykselle\nankaran näköisenä, kookkaana, jänteisenä, mutta ilman varusteita,\nvain iso veitsi vyöllä. He tunsivat hänet heti, sillä valo lankesi\nliedestä suoraan hänen kasvoilleen, ja molemmat kavahtivat heti\npystyyn, juoksivat seinän vierelle ja sieppasivat jonkin aseen, joka\nensimmäiseksi käteen sattui.\n\nMutta vanha Macko ei ollut millänsäkään, vaan sanoi rauhallisesti,\nmelkeinpä hiukan ivallisesti:\n\n-- Mitä nyt? Näinkö aatelinen vieras otetaan vastaan Brzozowassa?\n\nMolemmat antoivat aseensa painua, isä miekan, poika keihään, ja jäivät\ntöllistelemään Mackoa kaulojaan kurkottaen, samalla kertaa sekä\nuhkaavin että hämmästynein katsein.\n\nMacko hymyili ja tervehti:\n\n-- Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!\n\n-- Iankaikkisesta iankaikkiseen.\n\n-- Ja pyhä Yrjänä!\n\n-- Me palvelemme myöskin häntä.\n\n-- Tulin hyväntahtoisena naapurina.\n\n-- Sellaista mekin hyväntahtoisesti tervehdimme. Vieras on Pyhä henkilö.\n\nNyt vasta vanha ja nuori Wiik riensivät Mackon luo puristamaan\nkättä. Vieras ohjattiin tuossa tuokiossa pöydän ääreen ja hänelle\ntuotiin ruokaa, olutta, simaa. Alettiin syödä ja juoda. Nuori Wiik\nloi toisinaan Mackoon silmäyksen, jossa kunnioitus vierasta ja viha\nihmistä kohtaan vuorottelivat, mutta hän palveli kuitenkin Mackoa\nniin ahkerasti, että ihan kalpeni rasituksesta, sillä hän oli vielä\nheikoissa voimissa. Sekä isä että poika paloivat uteliaisuudesta saada\ntietää, mikä oli tuonut Mackon taloon, mutta kumpikaan ei sitä kysynyt,\nvaan odotti, että hän itse alkaisi kertoa asiasta.\n\nKuten kohtelias mies ainakin, Macko kehuskeli ruokaa, juomaa ja\nvieraanvaraisuutta. Kun hän oli syönyt ja juonut kylläkseen, hän\nsilmäili arvokkaasti ympärilleen ja sanoi:\n\n-- Ihmiset joutuvat riitelemään, vieläpä tappelemaan keskenään, mutta\nnaapurien välinen rauha on sentään korkeinta!\n\n-- Sen parempaa ei ole mitään, -- vastasi vanha Wiik yhtä arvokkaasti.\n\n-- Tapahtuupa myös, -- jatkoi Macko, -- että kun ihminen lähtee\npitkälle matkalle, niin hän tahtoo sopia riitaveljensä kanssa ja\nhyvästellä häntä.\n\n-- Palkitkoon Jumala kauniit sananne.\n\n-- Ei ainoastaan sanani, vaan tekoni, koska olen tullut tänne.\n\n-- Me iloitsemme teistä suuresti. Tulkaa joka päivä.\n\n-- Minä ottaisin teidät myös Bogdanieciin, niinkuin ihmisten tulee,\nmutta minun on kohta lähdettävä matkalle.\n\n-- Sotaan vaiko toivioretkelle?\n\n-- Menisin mielelläni molempiin, mutta nyt minun on lähdettävä\nristiritarien luo.\n\n-- Ristiritarien luo? -- huusivat isä ja poika yht'aikaa.\n\n-- Niin juuri! -- vastasi Macko. -- Ja se, ken lähtee heidän\nleiriinsä olematta heidän ystävänsä, sopikoon sitä ennen Jumalan ja\nihmisten kanssa, muuten hän voi menettää ei ainoastaan henkensä, vaan\nautuutensakin.\n\n-- Merkillistä, -- sanoi vanha Wiik. -- Jokainen, joka on ollut\ntekemisissä ristiritarien kanssa, on joutunut kärsimään vääryyttä.\n\n-- Niinkuin koko kuningaskuntamme, -- lisäsi Macko. -- Ei Liettua ennen\nkristinuskoon kääntymistään eivätkä tataarit ole tehneet yhteensäkään\nniin paljon pahaa kuin nuo pahuksen ristiritarimunkit.\n\n-- Se on totinen tosi, mutta sellaisesta on tehtävä loppu.\n\nKas näin! Ja vanha Wiik oli sylkevinään käsiinsä nuoren Wiikin sanoessa\nsiihen:\n\n-- Sillä lailla juuri.\n\n-- Sitä minäkin, mutta milloin siitä sitten loppu tehdään? Se on\nkuninkaan asia eikä meidän. Ehkä piankin, ehkä ei... Mutta minun on\nlähdettävä joka tapauksessa.\n\n-- Viemään lunastusrahoja Zbyszkon vapauttamiseksi? Nuoren Wiikin\nkasvot vääntyivät pahasti, kun hän kuuli tuon nimen, mutta Macko\nvastasi rauhallisesti:\n\n-- Ehkä lunastusrahojakin viemään, mutta ei Zbyszkon puolesta.\n\nTämä vastaus kiihdytti isän ja pojan uteliaisuutta, mutta voimatta enää\nhillitä sitä edellinen sanoi:\n\n-- Sehän on teidän oma asianne, jos sanotte, miksi sinne lähdette.\n\n-- No, minä sanon, -- vastasi Macko nyökäyttäen päätään. -- Mutta sitä\nennen sanon teille jotakin muuta. Olen huolissani, miten Bogdaniecin\ntulee käymään poissaollessani. Ennen, kun me Zbyszkon kanssa olimme\nsotatantereilla Witoldin joukoissa, pitivät apotti ja Zych silmällä\nmeidänkin taloamme, mutta nyt he eivät sitä voi tehdä. On kerrassaan\nkauheata ajatella, että työ ja vaivat menisivät hukkaan... te\ntiedätte, miten usein käy: minulta viedään poissaollessani maaorjat ja\nviljelykset siirtämällä rajaa, ja jos Jumala suo minun onnellisesti\npalata kotiin, niin tyhjälle taas tulisin... Paras apu tällaisessa\ntapauksessa on hyvä naapuri. Juuri siksi tulin pyytämään teitä\nnaapurina pitämään silmällä Bogdaniecia ja suojelemaan sitä, jottei\nminulle tapahtuisi vääryyttä...\n\nKuultuaan pyynnön vanha Wiik katsoi nuoreen Wiikiin ja nuori vanhaan.\nMolemmat olivat kovin hämmästyneitä eivätkä tienneet, mitä vastata.\nMacko nosti simatuopin huulilleen, joi pohjaan ja alkoi sitten\nrauhallisesti ja luottavasta puhua edelleen, aivan kuin molemmat\nolisivat jo vuosikausia olleet hänen parhaita ystäviään:\n\n-- Sanon teille rehellisesti, ketä eniten pelkään: Rogowin Cztania. Te\nette minulle pahaa tekisi, vaikka riidassa eroaisimme, sillä olette\nkunniallisia ritareja, jotka astuvat vihollisensa eteen avoimessa\ntaistelussa eikä selän takana. Teidän suhteenne on asia aivan\ntoinen, sillä olette ritareja, kunniakkaita ritareja! Mutta Cztan on\nyksinkertainen jääräpää, joka voi tehdä mitä hyvänsä, etenkin kun\nhän on kiukuissaan minulle siitä, että estin häntä käymästä käsiksi\nJagienka Zychownaan.\n\n-- Jota te säästätte veljenpojallenne! -- pölähti nuori Wiik silmiään\nmulauttaen.\n\nMacko katsoi häneen pitkään ja kylmästi kääntyen sitten vanhan Wiikin\npuoleen, jolle sanoi rauhallisesti:\n\n-- Minun veljenpoikana on nainut masovialaisen tytön ja saanut suuret\nmyötäjäiset.\n\nHämmästystä ja hiljaisuutta. Isä ja poika töllistivät jonkin aikaa\nMackoon.\n\n-- Mitä te sanoitte? -- sai vanha Wiik vihdoin sanotuksi. -- Miten se\nolikaan?\n\nMutta Macko jatkoi niinkuin ei olisi kuullut kysymystä:\n\n-- Siksi minun täytyy matkustaa ja siksi pyydän teitä pitämään\nBogdaniecia silmällä, jottei minulle tehtäisi vääryyttä, varsinkaan\nCztanin taholta.\n\nNuori Wiik, jolla oli melko sukkela ajatuksenjuoksu, huomasi heti, että\njos kerran Zbyszko on mennyt naimisiin, on parempi olla Mackon ystävänä\nkuin vihamiehenä, sillä Jagienka luotti tuohon vanhaan ritariin\nkaikessa ja seurasi hänen neuvojaan. Vaikka poika olikin hiukan\nhiprakassa, hän tahtoi johtaa asian menoa, nipisti isäänsä pöydän alla\npolvesta merkiksi, ettei tämä puhuisi mitään liikoja ja sanoi itse:\n\n-- Teidän ei tarvitse pelätä Cztania, vaikkapa tuo vielä yrittäisikin!\nTosin hän kynsi minuun muutamia naarmuja, mutta siitä hyvästä minä\nhoitelin hänen turpansa sillä tavalla, ettei hänen oma äitinsä häntä\nensin tuntenut. Olkaa huoletta ja matkustakaa rauhassa! Teidän\nBogdaniecistanne ei oteta edes ainoatakaan varista!\n\n-- Huomaan, että olette kunniallista väkeä. Lupaatteko siis?\n\n-- Lupaamme! -- huusivat molemmat. -- Ritarin kunnian kautta?\n\n-- Ritarin kunnian kautta!\n\n-- Ja aatelisvaakunanne alla?\n\n-- Ja aatelisvaakunamme alla! Ja ristin voimalla! Macko hymyili\ntyytyväisenä ja jatkoi:\n\n-- Sitähän minä teiltä odotinkin. Koska nyt siis asiat näyttävät\nmenevän hyvin, niin sanon teille vielä jotakin... Zych, kuten tiedätte,\nuskoi lapsensa minun suojelukseeni. Siksi minä estinkin Cztania ja\nsinua, nuori mies, pääsemästä tahtonne perille, kun yrititte vallata\nZgorzelicen. Mutta nyt, kun lähden matkoille, Jumala ties miten tulee\nkäymään. On totta, että Jumala huolehtii kyllä orvoista ja että se,\njoka yrittää tehdä heille pahaa, menettää sekä päänsä että kunniansa,\nmutta sittenkin olen levoton heidän tähtensä. Luvatkaa siis, että\nZychin lapsille ette tee mitään pahaa ettekä anna muidenkaan tehdä.\n\n-- Vannomme! Vannomme!\n\n-- Ritarin kunnian kautta?\n\n-- Ritarin kunnian kautta!\n\n-- Ja ristin nimessä?\n\n-- Ja ristin nimessä!\n\n-- Jumala on kuullut... Amen! -- lopetti Macko.\n\nHän huokasi syvään, sillä hän tiesi, että sellaisen valan he varmasti\npitävät, maksoi mitä hyvänsä.\n\nMacko alkoi nyt heti hyvästellä, mutta he eivät päästäneet häntä\nlähtemään. Hänen täytyi vielä maljailla ja veljeillä vanhan Wiikin\nkanssa, samalla kun nuori isäntä manasi Cztania, ikäänkuin jo huomenna\nsaisi Jagienkan omakseen. Kun isä ja poika olivat vihdoin väsyneet\nja nukahtaneet pöydän ääreen, painui Macko puoliyön tienoissa kotiin\niloisena sekä saavutuksistaan että ryypyistä.\n\n-- Bogdaniec ja Zgorzelice ovat nyt turvatut, -- ajatteli hän. -- Mutta\nhe mahtavat vimmastua, kun saavat tietää, että Jagienka on lähtenyt\nminun kanssani. Siitä huolimatta he suojelevat molempia maatiloja,\nsillä heidän täytyy. Kyllä Jumala on hyvä, kun on antanut ihmiselle\nhiukan oveluutta... Missä nyrkki ei auta, täytyy käyttää järkeä...\nJos palaan takaisin, haastaa vanha Wiik tietysti kaksintaisteluun,\nmutta mitäpä tuosta... Suokoon Jumala, että onnistuisin yhtä hyvin\nristiritarien kanssa... Mutta siellä tulee olemaan pahempi... Kun joku\nmeidän mies on tehnyt valan, olkoonpa hän vaikka millainen vekkuli\nhyvänsä, niin hän sen myöskin pitää, mutta ristiritareille vala on\nsamaa kuin sylkäisisi veteen. Ehkä Jumalan äiti sentään auttaa minua,\nettä voin olla Zbyszkolle yhtä suureksi hyödyksi kuin Zychin lapsille\nja Bogdaniecille...\n\nSamassa hänen mieleensä juolahti, ettei Jagienkan tarvitsekaan lähteä\nmukaan, koska molemmat Wiikit tulevat nyt suojelemaan häntä kuin\nsilmäteräänsä. Mutta hetken kuluttua hän ajatteli jo toisin: \"Wiikit\ntulevat kyllä suojelemaan tyttöä, mutta Cztan sitä vastoin ahdistamaan\nentistä enemmän. Jumala ties kuka heistä vihdoin pääsee voitolle, mutta\nvarmasti tulee kahakoita. Paras on tytön olla mahdollisimman kaukana.\"\n\nMacko ei uskonut, että Danusia tulisi hengissä pääsemään ristiritarien\nkäsistä, eikä hän sen vuoksi ollut menettänyt toivoaan, että Zbyszko\nkerran palaisi leskimiehenä ja menisi Jagienkan kanssa naimisiin.\n\n-- Hyvä Jumala! -- huudahti Macko itsekseen. -- Jos Zbyszko saisi\npaitsi Spychowia vielä Moczydolyn ja apotin Jagienkalle jättämän\nperinnön, niin siiloin minä mielelläni antaisin kirkolle kokonaisen\ntynnyrin vahaa kynttilöihin!\n\nOli jo myöhä, kun hän saapui Bogdanieciin, ja hän ihmetteli nähdessään\nvaloa ikkunoissa.\n\n-- Onko täällä vieraita? -- kysyi Macko tallirengiltä, joka tuli\nhuolehtimaan vanhan ritarin hevosesta.\n\n-- On. Nuori herra Zgorzelicesta ja Hlawa, -- vastasi renki. Mackoa\ntämä vierailu kummastutti. Jagienka oli luvannut tulla varhain\nseuraavana aamuna, minkä jälkeen he lähtisivät matkalle. Mutta miksi\nJasko tuli tänne ja näin myöhään? Vanha ritari ajatteli, että jotakin\non tapahtunut Zgorzelicessa, ja levottomin mielin hän meni sisälle,\njossa rätisevä tuli paloi uunissa ja kaksi soihtua pöydän luona. Macko\nnäki heti Jaskon, Hlawan ja erään punaposkisen pojan.\n\n-- Mitä Jasko pojalle kuuluu? Entä mitä Jagienka käski sanomaan? --\nkysyi vanha ritari.\n\n-- Jagienka lähetti terveisiä, -- vastasi poika tervehtien setäänsä, --\nja pyysi sanomaan, että hän on harkinnut asiaa ja taitaa jäädä kotiin.\n\n-- Hyvänen aika! Mitä nyt? Mikä hänen päähänsä nyt on pälkähtänyt?\n\nPoika katsoi Mackoon sinisillä silmillään ja alkoi nauraa.\n\n-- Mitäs sinä virnistelet?\n\nSamassa Hlawa ja se toinen poika remahtivat myös nauruun.\n\n-- Uskottekos nyt! -- huudahti valepukuinen poika. -- Kuka voisi tuntea\nminua, jos tekään ette suvaitse tuntea?\n\nMacko katseli tarkemmin Jagienkan joustavaa vartaloa ja innostui:\n\n-- Isän ja pojan nimessä! Oikein laskiaismetkuja! Kuinka tähän aikaan\ntulit?\n\n-- Joka matkalle lähtee, olkoon ajoissa valmis!\n\n-- Huomisaamunahan sinun piti tulla?\n\n-- Kyllä kai, jotta kaikki olisivat minut nähneet! Huomenna\nZgorzelicessa luulevat, että olen täällä kylässä. Sieciehowa ja Jasko\ntietävät, että olen lähtenyt, mutta Jasko ei kerro lähdöstäni, ennen\nkuin tulevat minusta levottomiksi. Mutta tehän ette tuntenut minua, vai\nkuinka?\n\nNyt alkoi Macko vuorostaan nauraa.\n\n-- Annahan, kun katson sinua vielä tarkemmin... Ai, ai! Kaunis poika!\nVietävän kaunis! Totisesti, jollen olisi näin vanha... Mutta sen sanon\nnytkin, että pidä varasi, tyttö, sillä silmiäni hivelee! Pidä varasi!\n\nJa hän uhkasi Jagienkaa sormellaan nauraen makeasti. Hän katseli\nihastuneena, sillä ei ollut eläessään nähnyt niin sievää nuorukaista.\nJagienkan yllä oli vihreä nuttu, päässä silkkinen punertava lakki,\njaloissa ylhäältä laveammat, alhaalta tiukemmat housut, joiden toinen\nhaara oli punainen, toinen kirjava. Vyössä oli runsaasti koristettu\ntikari. Hänen kasvonsa hymyilivät ja loistivat kuin aamurusko, ja niin\nkiehtova hän oli koko olennoltaan, että hänestä oli vaikea irroittaa\nkatsetta.\n\n-- Hyvänen aika! -- ilostui Macko. -- Kuin ylhäinen prinssi, kuin\nhurmaava kukka!\n\nSitten Macko kääntyi toisen pojan puoleen ja kysyi:\n\n-- Entä tämä veitikka? Tyttö vai poika?\n\n-- Sehän on Sieciehowna, -- vastasi Jagienka. -- Vähän semmoista ja\ntämmöistä minun olisi yksin siellä teikäläisten joukossa, eikö niin?\nSiksi otin Anulkan mukaani, niin meitä on kaksi. Ei häntäkään kukaan\ntunne.\n\n-- Kyllä sinä osaat! Vai olisi yksi ollut liian vähän?\n\n-- Älkää kiusoitelko.\n\n-- En minä kiusoittele, mutta päivällä hänet ja sinut voidaan tuntea.\n\n-- Johan nyt! Kuinka se olisi mahdollista?\n\n-- Kun sinun polvesi ovat hieman sisäänpäin ja hänen myös.\n\n-- Älkää viitsikö!\n\n-- No en viitsi sitten... Eikä tässä ole liikoja aikaakaan. Mutta mitä\nCztan ja Wiik sanovat? Tiedätkö mistä tulen? Brzozowasta.\n\n-- Mitä sanotte?\n\n-- Se on yhtä totta kuin se, että Wiikit tulevat puolustajaan\nBogdaniecia ja Zgorzelicea Cztania vastaan... Hm! Kyllä vihollisen\nhaastaa taisteluun ja ottelee hänen kanssaan, mutta panna vihollinen\nvartioimaan omaa taloa ja omaisuutta, se ei ole mikään helppo tehtävä.\n\nMacko alkoi kertoa, mitä Wiikin luona oli tapahtunut, ja Jagienka\nkuunteli uteliaana. Kun hän vihdoin oli lopettanut, sanoi tyttö:\n\n-- Kyllä olette ovela. Huomaan, että ajatte asiat mielenne mukaan.\n\nMutta Macko pudisti päätään surullisesta ja sanoi:\n\n-- Ei, tyttöseni. Jos kaikki olisi mennyt minun mieleni mukaan, niin\nsinä olisit jo aikoja sitten talon rouvana täällä Bogdaniecissa.\n\nJagienka katsoi häneen hetken aikaa sinisillä silmillään, lähestyi\nMackoa ja hyväili hänen kättään.\n\n-- Mitä nyt? -- sopotti vanha ritari.\n\n-- Ei mitään, -- vastasi Jagienka huoahtaen. -- Minä sanon vain hyvää\nyötä, sillä on jo myöhä, ja huomenna meidän on lähdettävä aikaisin\nmatkalle.\n\nJa Jagienka poistui Anulkan kanssa nukkumaan. Macko otti Hlawan mukaan\nomaan kamariinsa, jossa he ojentautuivat pehmeille metsähäränturkeille\nja vaipuivat sikeään uneen.\n\n\n\n\n\n\nKUUDES OSA.\n\n\n\n\nXLI.\n\n\nVaikka Kazimierz Suuri oli rakennuttanut uudelleen Sieradzin, jonka\nristiritarit vuonna 1331 olivat ryöstäneet ja hävittäneet maan tasalle\nsurmaten sen asukkaita, ei kaupunki kuitenkaan näyttänyt kauniilta\neikä ollut verrattavissa kuningaskunnan muihin kaupunkeihin. Mutta\nJagienka, jonka elämä oli kulunut Zgorzelicen ja Krzesnian välillä,\nihmetteli suuresti kaupungin muureja, tornia, raatihuonetta ja\nvarsinkin kirkkoja. Ensin hän menetti päättäväisyytensä ja rohkeutensa\neikä puhunut ääneen, vaan kuiskaili Mackolle kysyen näkemiänsä\nmerkillisyyksiä. Kun vanha ritari vakuutti, että Sieradz on yhtä\nmitätön Krakovaan kuin tavallinen talikynttilä aurinkoon verrattuna,\nniin Jagienka ei ollut uskoa korviaan, sillä hänestä oli suorastaan\nmahdotonta, että maailmassa voisi olla toinenkin yhtä komea kaupunki.\n\nLuostarissa heidät otti vastaan vanha, raihnas priori, joka muisti\nlapsuudestaan ristiritarien toimeenpaneman verilöylyn kaupungissa,\nsama mies, joka aikanaan oli ottanut vastaan Zbyszkon. Apotti oli\nkauan asunut luostarissa, mutta kaksi viikkoa sitten hän oli lähtenyt\nystävänsä Plockin piispan luo. Hän oli yhä sairas. Aamupuolella päivää\nhän oli tajuissaan, mutta illalla hän tuli sekapäiseksi, huusi, käski\ntuomaan taisteluvarusteensa ja haastoi ruhtinas Janin Raciborzisti\nkanssaan kaksintaisteluun. Pappien täytyi väkisin pitää häntä\nvuoteessa, mikä oli sekä vaikeata että vaarallista. Mutta pari viikkoa\nsitten apotti oli selvinnyt kokonaan, vaikka hän vielä olikin heikoissa\nvoimissa, hän käski viemään itsensä heti Plockiin.\n\n-- Hän sanoi, ettei luota kehenkään niinkuin Plockin piispaan, --\nlopetti priori, -- ja siksi hän tahtoi saada sakramentin hänen\nkäsistään ja jättää testamenttinsa samoihin käsiin. Me vastustimme\nmatkaa minkä voimme, sillä hän oli vielä kovin heikko, ja pelkäsimme,\nettä hän kuolee jo alkutaipalella. Mutta ei ole helppoa muuttaa hänen\nmielipidettään. Suokoon Jumala hänen matkansa onnistua.\n\n-- Jos hän olisi kuollut jossakin Sieradzin läheisyydessä, niin kyllä\nme olisimme kuulleet siitä puhuttavan, -- sanoi Macko.\n\n-- Niin, olisittehan te kuulleet, -- vastasi priori. -- Arvelen, että\nainakin Lenczycaan asti he ovat saapuneet onnellisesti, mutta mitä\nsen jälkeen mahdollisesti on tapahtunut, emme tiedä. Jos ajatte hänen\njälkeensä, niin saatte jo matkalla tietää.\n\nMacko tuli näistä uutisista huolestuneeksi ja meni neuvottelemaan\nJagienkan kanssa, joka jo Hlawalta oli saanut kuulla, minne apotti oli\nlähtenyt.\n\n-- Mitä nyt teemme? -- kysyi Macko. -- Minne lähdet?\n\n-- Lähtekää Plockiin, niin minä ajan kanssanne, -- vastasi Jagienka.\n\n-- Plockiin! -- toisti Sieciehowna hennolla äänellä.\n\n-- Katsos vain, kuinka nuo neuvovat! Mutta Plock ei ole käden\nulottuvilla.\n\n-- Kuinka minä voisin yksinäni lähteä Anulkan kanssa takaisin? Jollen\nteidän seurassanne pääse pitemmälle, niin parempi olisi ollut, etten\nolisi lähtenyt lainkaan. Ettekö luule, että ne siellä naapurissa ovat\nentistä ärtyisämpiä?\n\n-- Wiikit suojelevat sinua Cztanilta.\n\n-- Minä pelkään Wiikin suojelemista yhtä paljon kuin Cztanin\nhyökkäyksiä. Mutta huomaan, että te sanotte vain sanoaksenne vastaan\nettekä tosissanne.\n\nMackon vastaväitteet olivatkin vain muodollisia. Hän olisi mieluummin\nottanut Jagienkan mukaansa kuin lähettänyt hänet takaisin ja siksi hän\nhymyili sanoen:\n\n-- Kun sinulla ei ole hameita, on järkeä sitä enemmän.\n\n-- Järki on päässä eikä muualla.\n\n-- Mutta Plock ei ole tieni varrella.\n\n-- Hlawa sanoi, että sen kautta on lyhyempi Marienburgiin.\n\n-- Vai olet sinä jo neuvotellut tshekkiläisen kanssa?\n\n-- Tottahan toki. Ja hän sanoi vielä näin: jos Zbyszko on\nMarienburgissa joutunut vaaraan, voisi ruhtinatar Aleksandra Plockissa\nolla avuksi, sillä hän on kuninkaan sisar ja hyvissä väleissä\nristiritarien kanssa.\n\n-- Se on totta, se! -- huudahti Macko. -- Ja jos ruhtinatar antaisi\nkirjeen mukaamme suurmestarille, niin huoletta saisimme ajaa\nristiritarikunnan kaikkien maiden läpi. Neuvo on hyvä, ja Hlawa on\nviisas mies!\n\n-- Vai niin! Mainiota! -- huudahti Anulka innoissaan ja nosti siniset\nsilmänsä ylös.\n\nMacko kääntyi äkkiä tyttöön päin ja sanoi:\n\nMitä sinä siinä?... Ja Anulka meni hämille, punaiseksi kuin ruusu ja\nloi katonsa alas.\n\nMackolla ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa molemmat tytöt mukaansa\nPlockiin, jonne he lähtivät seuraavana aamuna, mutta lumen sulamisen\nja tulvavesien tähden kulku oli nyt paljon hankalampaa kuin\naikaisemmin. He yöpyivät kartanoihin, pappiloihin ja majataloihin ja\ntiedustelivat apottia. Heidän olikin helppo seurata hänen jälkiään,\nsillä hän oli jaellut runsaasti almuja, ostanut messuja, lahjoittanut\nkirkoille kelloihin ja korjauksiin, ja kaikkialla kerrottiin hänestä\nkiitollisina. Sanottiin yleisesti, että hän kulki kuin enkeli ja\nkansa rukoili hänelle terveyttä, vaikka useat arvelivat hänen olevan\nlähempänä ikuista autuutta kuin maallista terveyttä. Muutamissa\npaikoissa hänen oli täytynyt heikon terveytensä vuoksi viipyä pari,\nkolme päivää. Macko laski, että näin ollen he saavuttaisivat hänet\nmatkalla.\n\nHänen laskelmansa eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä Ner ja Bzura\ntulvivat estäen heidän kulkuaan niin paljon, että kerrankin heidän\ntäytyi viipyä neljä päivää eräässä autiossa kapakassa. Mackon asepoika,\nWit, joka oli kotoisin näiltä seuduilta, tiesi kertoa, että pahat\nhenget nostattivat tulvia. Autio kapakka oli kovin pahassa maineessa,\nminkä johdosta Macko alkoi tulla levottomaksi, varsinkin kun siellä\nöiseen aikaan kovasti kummitteli.\n\nOli otettava selko, eikö metsien kautta pääsisi jatkamaan matkaa. Mutta\nWit, joka paikkakuntaa tuntevana olisi helpoimmin voinut suorittaa\ntehtävän, alkoi heti metsästä puheen tullen huutaa: \"Minä en sinne\nlähde, vaikka tappaisitte! En lähde!\" Turhaan hänelle selitettiin, että\npahat henget ovat päivällä voimattomia. Macko aikoi jo itse lähteä,\nmutta asia kääntyi sille kannalle, että Hlawa, joka oli urhea poika ja\ntahtoi varsinkin tyttöjen nähden osoittaa miehuuttaan, pisti kirveen\nvyön alle, otti keihään ja lähti.\n\nHän meni aamun sarastaessa, ja häntä odotettiin takaisin puolipäivän\ntienoissa, mutta kun miestä ei silloin vielä näkynyt, niin tultiin\nlevottomaksi. Turhaan palvelusväki tiedusteli häntä metsän puolelta.\nWit huitaisi kädellään ja sanoi:\n\n\"Ei tule takaisin, mutta jos tulisikin, niin sitä pahempi meille, sillä\nhän tulisi sudeksi muuttuneena!\" Kaikki rupesivat pelkäämään, eikä\nMackokaan ollut enää entisensä. Jagienka teki ristinmerkin joka kerta,\nkun katsoi metsään päin ja Anulka Sieciehowna peitti tuon tuostakin\nsilmänsä, jotka olivat kyynelistä kosteat.\n\nVihdoin illalla auringon lähetessä laskuaan tshekkiläinen asemies\npalasi, mutta ei yksinään, vaan taluttaen köydestä ihmisen kaltaista\nolentoa. Kaikki juoksivat huutaen ja iloiten Hlawaa vastaan, mutta\nvaikenivat nähdessään tuon olennon, joka oli pieni, länkäsäärinen,\nkarvainen, musta ja sudennahkoihin verhottu.\n\n-- Isän ja Pojan nimessä, mitä peikkoa sinä kuljetat? -- kysyi Macko\nhavahduttuaan ensi hämmästyksestään.\n\n-- Mistäpä minä sitä tietäisin, -- vastasi Hlawa. -- Sanoo olevansa\nihminen, mutta onkohan se totta?\n\n-- Ei ole ihminen, ei mikään ihminen! -- huusi Wit. Macko käski hänen\nolla vaiti, tarkasteli vankia ja sanoi:\n\n-- Tee ristinmerkki!\n\n-- Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! -- huusi vanki, teki ristinmerkin,\nhengitti syvään ja katseli ympärillä oleviin luottamuksellisesti\ntoistaen vielä: -- Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! Enpä tosiaan\ntiennyt, olinko joutunut kristittyjen vai paholaisten käsiin.\n\n-- Ole huoletta. Kristittyjä olemme. Entä kuka sinä olet?\n\n-- Tervanpolttaja...\n\n-- Ehkä kaukaakin?\n\n-- Kymmenen taipaleen takaa.\n\n-- Kuinka täältä kaupunkiin kuljetaan?\n\n-- Meillä on oma tiemme Paholaisen rotkon sivu.\n\nPaholaisen? Tee vielä ristinmerkki!\n\nIsän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen. Amen.\n\n-- Hyvä on. Ajetaanko sitä tietä myös kuormia?\n\n-- Nyt on kaikkialla lietteistä, vaikkei kuitenkaan niin pahasti kuin\nmaantiellä, mutta kyllä sieltä pääsee, jos tuntee metsän.\n\n-- Ehkä opastat meidät sitä tietä, kun maksamme hyvin? Tervanpolttaja\nsuostui mielellään, jos saisi maksun lisäksi leipää, jota metsissä ei\nollut nähty pitkiin aikoihin. Päätettiin lähteä seuraavana aamuna.\nTervanpolttaja kertoi metsän peikoista ja kummituksista, mutta sanoi\nniiden mekastavan vain öisin, joten päivällä ei ole mitään hätää,\nvarsinkin, jos on selvällä päällä.\n\n-- Ja kuitenkin pelkäsit? -- sanoi Macko tervanpolttajalle.\n\n-- Niin, kun tuo ritari iski minua odottamatta sellaisella voimalla,\nettä luulin, ettei hän ole ihminen.\n\nJagienka rupesi nauramaan, kun he olivat luulleet tervanpolttajaa\njoksikin paholaisen palvelijaksi, samoin kuin tämäkin heitä. Samassa\nAnulka Sieciehowna purskahti nauramaan. Macko sanoi tytölle:\n\n-- Silmäsi eivät ole vielä kuivat itkusta, jota pirahduttelit Hlawan\nvuoksi, ja nyt jo tirskut, minkä jaksat.\n\nHlawa katsoi Anulkaa kasvoihin ja huomatessaan, että tämän silmäripset\nolivat vielä kosteat, sanoi: -- Vai olette itkenyt minun tähteni?\n\n-- Enpä! -- vastasi Anulka. -- Minä vain pelkäsin, siinä kaikki.\n\n-- Neitinne ei ole sellainen pelkuri. Mitä pahaa täällä olisi voinut\nteille tapahtua?\n\n-- Ei minulle, vaan teille!\n\n-- Mutta tehän sanoitte, ettette itkenyt minun tähteni?\n\n-- Enhän minä...\n\n-- No mitä sitten?\n\n-- Pelkäsin vain.\n\n-- Mutta nyt ette pelkää?\n\n-- En.\n\n-- Miksette?\n\n-- Kun olette tullut takaisin.\n\nHlawa katsoi häneen lempeästi, hymyili ja sanoi:\n\n-- Tällä lailla voisi jatkaa vaikka aamuun saakka. Ovela olette.\n\nMutta Anulkaa ei olisi voinut syyttää ainakaan oveluudesta. Hlawakin,\njoka oli tarkkanäköinen nuorukainen, käsitti sen kyllä, vaikka\nniin sanoikin. Hän huomasi, että tyttö joka päivä ihastui häneen\nyhä enemmän. Itse hän rakasti Jagienkaa, mutta sillä tavalla kuin\nalamainen rakastaa kuninkaan tytärtä, nöyrästi, kunnioittavasti ja\nilman vähintäkään toivoa. Sillä välin matka lähensi Hlawaa yhä enemmän\nAnulka Sieciehownaan. Vanha Macko ajoi tavallisesti Jagienkan kanssa\nedellä, ja hän Anulkan kanssa taempana, jolloin Hlawan nuori ja kuuma\nveri kiehahteli, kun hän katsoi tytön kirkkaita silmiä tai vaaleita\nhiuskiharoita, jotka eivät tahtoneet pysyä hiusverkossa. Anulkan\nsopusuhtainen ja kaunis vartalo veti yhä useammin ja yhä kiehtovammin\nnuoren miehen katseen puoleensa, ja tämä ajatteli, että jos paholainen\nolisi muuttunut tuollaiseksi pojaksi, niin helposti hän olisi voinut\njoutua koetukselle. Mutta kyllä tuo poika olikin suloinen kuin hunaja,\nsamalla kertaa niin kuuliainen, että katsoi vain silmiin, ja iloinen\nkuin varpunen katolla. Toisinaan Hlawan mielessä heräsi ihmeellisiä\najatuksia, ja kerran, kun he olivat Anulkan kanssa jääneet muista\nhiukan jäljelle, hän kääntyi yht'äkkiä Anulkaan päin ja virkkoi:\n\n-- Tiedättekö mitä? Minä tunnen kulkevani tässä vieressänne kuin susi\nkaritsan vieressä.\n\nTytön valkoiset hampaat hohtivat, kun hän onnellisena nauroi:\n\n-- Tahtoisitteko syödä minut?\n\n-- Kokonaan.\n\nJa hän silmäili tyttöä sellaisin katsein, että tämä punastui. Sitten\nseurasi hiljaisuus. Mutta heidän sydämensä sykkivä voimakkaasti, toisen\nintohimoisesti, toisen jonkinlaisen huumaavan, suloisen pelon vallassa.\n\nEnsin intohimo tukahutti Hlawassa kaikki muut tunteet, ja hän puhui\ntotta sanoessaan katsovansa Anulkaan kuin susi karitsaan. Vasta sinä\niltana, jolloin hän näki Anulkan kyynelistä kosteat silmäripset, hänen\nsydämensä heltyi. Tyttö oli hänen mielestään niin hyvä, läheinen ja\nomainen, ettei hän ainoastaan tuntenut ylpeyttä nähdessään nuo suloiset\nkyynelet, vaan myös jonkinlaista arkuutta ja välttämättömyyttä kohdella\nhäntä kunnioittavasti. Hlawan repäisevyys puheessa katosi, ja vaikka\nhän vielä illallisen aikana joskus laski leikkiä tytön pelkuruudesta,\nniin ei enää entiseen tapaan. Hän palveli Anulkaa nyt kohteliaasti kuin\nritari jalosukuista naista. Mutta illallisen jälkeen, kun erottiin\nyöksi, Hlawa suuteli, paitsi Jagienkan, nyt myöskin Sieciehownan kättä\nsanoen:\n\n-- Teidän ei tarvitse pelätä minun tähteni eikä minun läsnäollessani\nmitään muutakaan, sillä minä en anna kenenkään tehdä teille pahaa.\n\nSitten miehet menivät nukkumaan etuhuoneeseen, ja Jagienka ja Anulka\nkamarin leveään yhteisvuoteeseen. Tytöt eivät kuitenkaan saaneet\nnukutuksi, varsinkaan Anulka, joka kääntelihe kyljeltä toiselle, kunnes\nJagienka jonkin ajan kuluttua kuiskasi:\n\n-- Anulka?\n\n-- Mitä?\n\n-- Minä luulen, että sinä pidät kovasti Hlawasta... Eikö totta?\n\nKysymys jäi vastausta vaille. Siksi Jagienka kuiskasi taas:\n\n-- Anulka!\n\n-- Mitä?\n\n-- Minä ymmärrän hyvin... Mutta kerrohan jotakin... Anulka ei nytkään\nvastannut, mutta suuteli neitinsä poskea.\n\nJagienka-parka huokasi syvään ja kuiskasi niin hiljaa, että Anulka\ntuskin kuuli:\n\n-- Oh! Ymmärrän, ymmärrän.\n\n\n\n\nXLII.\n\n\nSumuista yötä seurasi tuulinen päivä, joka oli milloin kirkas, milloin\npilvinen. Macko antoi aamun valjetessa käskyn lähteä liikkeelle.\nTervanpolttaja, joka oli ottanut opastaakseen heidät metsien halki,\nvakuutti, että hevoset pääsevät kaikkialta kulkemaan, mutta kuormat on\nmuutamin paikoin hajoitettava ja kuljetettava osina pahimpain paikkain\nyli. Se oli rasittavaa ja hidastutti matkantekoa.\n\nHeti kapakan takana alkoi vuosisatainen hongikko, joka humisi\nmahtavasti taivutellen tuulessa korkeita latvojaan. Se oli hämärä,\nja kun räntäinen sadekuuro kulki sen yli, niin tuli niin pimeää kuin\naurinko olisi laskenut.\n\nHongikon jälkeen tuli sekametsää ja sitten sellaista tiheikköä,\nettä kuormia ei voitu sellaisenaan kuljettaa eteenpäin. Rattaat\noli hajoitettava osiin, mutta se kävi sukkelaan. Mackon voimakkaat\npalvelijat kantoivat pyörät, aisat, korit ja tavarat noin kolmisen\nsataa syltä, jonka verran oli ajamatonta ratastietä. Illaksi Macko\nsaapui Budiin, jossa tervanpolttajat ottivat hänet ystävällisesti\nvastaan ja selittivät, miten hänen oli kuljettava eteenpäin tullakseen\nkaupunkiin. Tervanpolttajat kestitsivät vieraita metsänriistalla, sillä\nheillä ei ollut leipää, jota vuorostaan saivat tulijoilta syöden sitä\nsuurena herkkuna. Heidän joukossaan oli eräs lähes satavuotias ukko,\njoka muisti kertoa Lenczycan hävityksestä ja murhista vuodelta 1331,\njolloin ristiritarit ryöstivät kaupungin. Vieraat kuuntelivat tarkasti\nukon tarinoita, joista kaupungin hävitys muistutti suuresti heidän\nennen kuulemaansa Sieradzin hävitystä.\n\nSitten ukko alkoi seikkaperäisesti kuvata taistelua Plowcyn luona,\njossa hän oli ollut mukana. Juuri tässä taistelussa oli Zbyszkon\nGradow-suku kaatunut melkein viimeiseen mieheen. Vaikka Macko tiesikin\nhyvin taistelun yksityiskohdat, hän kuunteli kuin uutista saksalaisten\nritarien kauheasta tappiosta, jolloin puolalaisten miekat kaatoivat\nmiestä kuin heinää.\n\nMacko ja hänen puhekumppaninsa tarinoivat osan yötä, kunnes kävivät\nnukkumaan pehmeille sammalille lämpimien turkisten sisään. Seuraavana\npäivänä he lähtivät matkalle myöhempään. Tie ei ollut nytkään helposti\nkuljettavaa, mutta ennen auringon laskua he näkivät edessään Lenczycan\nlinnan. Kaupunki oli kasvanut uudelleen tuhasta rakennettuna osaksi\npunaisista tiilistä, osaksi kivestä. Dominikaaneilta he saivat helposti\ntietoja apotista, joka oli parantumaan päin ja lähtenyt muutamia päiviä\naikaisemmin Plockiin. Macko ei enää erikoisemmin halunnut saavuttaa\nhäntä matkalla, sillä hän oli päättänyt joka tapauksessa viedä tytöt\nPlockiin, jonne apottikin heidät muuten veisi. Kun Bogdaniecin vanha\nritari hartaasti ikävöi Zbyszkon luo, herätti muuan uutinen hänessä\nsuurta huolta: apotin lähdettyä joet tulvivat niin kovasti, että oli\nmahdotonta ajaa eteenpäin.\n\nPakollinen viipyminen Lenczycassa kesti kaksi viikkoa, jona aikana\ndominikaanit olivat heille hyvin vieraanvaraisia ja ystävällisiä,\nsillä olihan Macko matkalla itsensä ruhtinas Ziemowitin luo tapaamaan\napottia. Tänä aikana eräs linnan asemiehistä keksi, että Mackon\nseurueessa oli kaksi valepukuista naista, ja rakastui silmittömästi\ntoiseen, Jagienkaan. Hlawa olisi heti haastanut rakastuneen\nkaksintaisteluun, mutta kun jo seuraavana päivänä oli lähdettävä\neteenpäin, niin Macko kielsi.\n\nHeidän lähtiessään Plockiin oli maantie jo hiukan kuivunut, vaikka\nlyhyitä kevätsateitakin oli sattunut. Oli lämmin, oli täysi kevät.\nVesi kimalteli pelloilla auranuurroksissa, ja maan multa tuoksui\ntuoreuttaan. Soissa kuhisi sorsia, metsissä orvokit nousivat nuppuun,\nja rastaat tirskuivat iloisesti. Matkustajatkin tunsivat mielensä\nkeventyvän, varsinkin kun matka sujui niin hyvin, että he kuudentoista\npäivän kuluttua saapuivat Plockin porteille.\n\nMutta he tulivat perille yöllä, jolloin kaupungin portit oli suljettu,\nja niinpä he jäivät erään kankurin luo muurien ulkopuolelle. Tytöt\nolivat matkasta kovin väsyksissä ja nukkuivat sikeästi. Mutta Macko,\njoka yleensä ei hevillä väsynyt, lähti aamulla aikaisin kaupunkiin\ntahtomatta herättää neitosia. Hän löysi helposti tuomiokirkon ja\npiispan talon, ja ensimmäinen uutinen, minkä hän siellä kuuli, oli\ntieto, että apotti oli kuollut viikko sitten ja että hautajaiset olivat\ntänään.\n\nMacko hämmästyi siinä määrin, ettei edes katsellut kaupunkia, jonka hän\nmuuten oli nähnyt siihen aikaan, jolloin vei ruhtinatar Aleksandralta\nkirjeen suurmestarille, vaan palasi mitä pikimmin kankurin taloon\nmuurien ulkopuolelle ajatellen sinne mennessään:\n\n-- Apotti on kuollut. Ikuinen rauha hänelle! Sille ei mahtanut mitään.\nMutta mitä minä nyt teen tytöille?\n\nJa hän alkoi tuumia, olisiko parempi jättää tytöt ruhtinatar\nAleksandran tai ruhtinatar Anna Danutan huostaan vai viedä heidät\nSpychowiin saakka. Jo useasti oli tämän matkan aikana johtunut hänen\nmieleensä, että jos Danusia on kuollut, niin eipä olisi haitaksi, jos\nJagienka olisi jossakin Zbyszkon läheisyydessä. Macko ei epäillyt,\nettä Zbyszko tulisi suremaan rakastettuaan, mutta hän oli myös varma\nsiitä, että sellainen tyttö kuin Jagienka tekisi vaikutuksensa. Hän\nmuisti, kuinka Zbyszko oli viihtynyt erinomaisesti Jagienkan seurassa,\nvaikka hänen sydämensä oli kaihonnut Masovian hoviin. Tästä syystä ja\nvakuuttuneena Danusian perikadosta hän oli jo apotin kuoleman varalle\najatellut, ettei lähettäisi Jagienkaa takaisin.\n\nMacko oli, kuten muistamme, taipuvainen maalliseen hyvään. Siksipä\nhän oli kiinnostunut apotin perinnöstä. Tosin vainaja oli silloin\nsuuttunut ja sanonut, ettei anna heille mitään, mutta jos hän sentään\nolisi muuttanut mieltään ennen kuolemaansa? Jagienkalle hän varmasti\non testamentannut jotakin, joka vielä saattaa koitua Zbyszkon hyväksi.\nEnsin hänen mielensä olisi tehnyt jäädä Plockiin saadakseen selkoa\nnäistä asioista, mutta sitten hän ajatteli: \"Kuinka voisin jäädä tänne\nkalastamaan kultaa, kun poikani ehkä kituu siellä; ristiritarien\ntyrmässä odottaen apuani?\"\n\nAprikoituaan asiaa vielä jonkin aikaa hän päätti, että jos hänen\non erottava Jagienkasta, niin hän jättää tytön joko Spychowiin tai\nruhtinatar Danutan luo, mutta ei Plockiin, jonka hovi oli paljon\nloistavampi ja komeiden ritarien vuoksi huomatumpi, mikä saattoi olla\nJagienkalle vaarallista.\n\nTällaisiin mietteisiin vaipuneena Macko ripein askelin saapui kankurin\ntaloon ilmoittamaan Jagienkalle apotin kuolemasta. Hengessään hän\nvalmisteli itseään esittämään tiedon varovasti, koska äkkinäinen\nmielenliikutus voisi tehdä hänet hedelmättömäksi. Tultuaan taloon\nolivat molemmat tytöt pukeutuneet ja iloissaan kuin sirkat. Macko\nkehoitti tuomaan itselleen olutta, otti tavallista vakavamman ilmeen ja\nsanoi:\n\n-- Kuuletko, kuinka kirkonkellot soivat kaupungissa? Koetahan arvata,\nmiksi niitä soitetaan. Tänään ei ole sunnuntai, ja aamumessun olet\nnukkunut. Tahtoisitko tavata apottia?\n\n-- Tietysti tahtoisin, -- vastasi Jagienka.\n\n-- Mutta et sinä voikaan nyt nähdä häntä.\n\n-- Onko hän lähtenyt jonnekin?\n\n-- On. Hän on lähtenyt. Etkö kuule, kuinka soitetaan?\n\n-- Kuollut? -- huudahti Jagienka.\n\n-- Lue ikuisen rauhan rukousta.\n\nMolemmat neitoset polvistuivat ja alkoivat sointuvin, helein äänin\nrukoilla vainajalle ikuista autuutta. Jagienkan silmistä tipahteli\nrunsaasti kyyneliä, sillä hän rakasti suuresti apottia, joka oli\neläessään tehnyt paljon hyvää ja ollut hänellekin kuin isä, vaikka\nolikin tulinen. Macko liikuttui myös hiukan ja vuodatti muutamia\nkyyneliä, sillä hän muisti olevansa, samoin kuin Zbyszkokin, apotin\nsukulainen. Sitten hän otti Hlawan ja tytöt mukaansa ja lähti\nhautajaisiin, jotka suoritettiin tuomiokirkossa.\n\nHautajaiset olivat komeat. Piispa Jakob Kurdwanow johti toimitusta\nPlockin kaikkien pappien avustamana, kaikki kirkonkellot soivat ja\nlatinan kielellä pidettiin puheita, joita ainoastaan hengelliset\nhenkilöt ymmärsivät. Sitten sekä hengelliset että maalliset\nhautajaisvieraat menivät piispalaan suurille surujuhlille.\n\nMacko meni niin ikään sinne molempien nuorukaisten kanssa, sillä\nolihan hän apotin sukulainen ja piispan tuttava. Piispa ottikin hänet\nkohteliaasti vastaan ja sanoi heti tervehdittyään:\n\n-- Teille bogdaniecilaisille on testamentattu muutamia metsiä, mutta\nloput, mikä ei mene luostarille tai apottikunnalle, eräälle hänen\nnaispuoliselle sukulaiselleen, nimeltä Jagienka Zychowna.\n\nMacko, joka ei ollut odottanut paljoa, tuli iloiseksi metsistäkin.\nPiispa ei ollut huomannut, että mainitessaan tuon perijättären nimen\ntoinen Mackon nuorukaisista nosti katseensa korkeuksiin sanoen:\n\n-- Jumala häntä palkitkoon, mutta mieluummin soisin hänen elävän.\n\nSilloin Macko kääntyi ja sanoi:\n\n-- Hiljaa, muuten joudut häpeään...\n\nSamassa hän huomasi oven luona, josta ruhtinatar Aleksandra oli juuri\ntulossa sisään, erään kohteliaasti kumartavan henkilön, joka oli Kuno\nLichtenstein, tuo Zbyszkolle kuolemaa vaatinut ristiritari.\n\nJagienka ei ollut milloinkaan nähnyt Mackoa sen näköisenä kuin nyt:\nkasvot vääntyneinä kuin vihaisella koiralla ja hampaat irvessä viiksien\nalla. Hän veti vyötään tiukemmalle ja astui vihattua ristiritaria\nkohti. Mutta puolivälissä hän pysähtyi ja alkoi leveällä kämmenellään\npyyhkäistä hiuksiaan. Hän muisti ajoissa, että Lichtenstein oli Plockin\nhovissa vieraana tai lähettiläänä ja että tästä voisi tulla samanlainen\ntapaus kuin Zbyszkolle Tyniecin maantiellä, jos nyt kävisi ristiritarin\nkimppuun. Kokeneempana ja järkevämpänä kuin Zbyszko hän hillitsi\nitsensä, helpotti vyötään ja jäi odottamaan. Kun ruhtinatar Aleksandra\ntervehdittyään Lichtensteiniä alkoi keskustella piispa Jakobin kanssa,\nastui Macko hänen luokseen, kumarsi syvään, sanoi nimensä ja selitti\npitävänsä ruhtinatarta hyväntekijänään, sen jälkeen kuin tämä oli\nkerran uskonut hänelle kirjeen vietäväksi suurmestarille Marienburgiin.\n\nRuhtinatar tunsi tuskin enää Mackoa, mutta muisti heti kirjeen\nja asian. Hän tiesi myös, mitä Masovian hovissa oli tapahtunut\nviime aikoina, kuten Danusian ryöstön sekä Zbyszkon vihkimisen ja\nkaksintaistelun Rotgierin kanssa. Päinvastoin kuin Anna Danuta\nruhtinatar Aleksandra oli hyvissä väleissä ristiritarien kanssa,\njotka kaikin tavoin koettivat pitää häntä puolellaan säästämättä\nimarteluja, kumarruksia ja runsaita lahjoja. Mutta tällä kertaa hänen\nsydämensä tunteet olivat kaikesta huolimatta rakastavan, onnettoman\nparin puolella. Ruhtinatar Aleksandra olisi kernaasti auttanut heitä\nja oli tyytyväinen tavatessaan henkilön, joka tiesi kertoa tarkoin ja\nluotettavasti siitä, mitä oli tapahtunut.\n\nMacko, joka oli päättänyt hankkia vaikutusvaltaisen ruhtinattaren\nsuojeluksen ja turvan, kertoi mielellään Zbyszkon ja Danusian\nonnettomasta kohtalosta liikuttaen kuulijan kyyneliin.\n\n-- En ole eläessäni kuullut mitään liikuttavampaa, -- sanoi ruhtinatar\nAleksandra vihdoin. -- Mutta oletteko varma siitä, kuka tytön ryösti?\nTäällä on nimittäin puhuttu maantierosvoista ja viitattu siihen\nJurandin kirjeeseen...\n\n-- Sen on Jumala itse osoittanut. Ritari Rotgier oli oivallinen soturi,\nmutta nuorukaisen käsi hänet kaatoi.\n\n-- Kyllä se oli sellainen nuorukainen, että vaarallista oli asettua\nhänen tielleen, -- sanoi ruhtinatar hymyillen. -- Te olette kärsineet\nvääryyttä ja valitatte täydellä syyllä, mutta onhan niistä neljästä\nristiritarista jo kolme kaatunut, ja vanhus, joka jäi eloon, oli\nkuulemma vähällä kuolla.\n\n-- Entä Danusia? Ja Jurand? -- kysyi Macko. -- Missä he nyt ovat?\nKunhan Zbyszkolle vain ei olisi mitään pahaa tapahtunut, sillä hän on\nlähtenyt Marienburgiin.\n\n-- Tiedän, että ristiritarit eivät yleensä ole sellaisia lurjuksia kuin\nluulette. Marienburgissa suurmestarin ja hänen veljensä Ulrichin luona\nei teidän veljenpojallenne voi tapahtua mitään pahaa. Kai hänellä oli\nkirje Janusz ruhtinaalta mukanaan? Jos hän on haastanut siellä jonkun\notteluun kanssaan ja kaatunut, sillä Marienburgissa on aina kuuluisia\nritareja maailman kaikilta puolilta.\n\n-- Sitä minä en pelkää, -- sanoi vanha ritari. -- Kunhan eivät vain\nolisi heittäneet häntä tyrmään tai petollisesti surmanneet. Tuskinpa\nhän siellä ketään otteluunkaan haastaa, sillä se, jonka kanssa hän\nmielellään kamppailisi, on par'aikaa täällä.\n\nMacko vilkaisi Lichtensteiniin, joka samaan aikaan keskusteli Plockin\nvoivodin kanssa.\n\nMutta ruhtinatar rypisti otsaansa ja sanoi ankaralla äänellä ja\ntyytymättömänä:\n\n-- Vannoittepa mitä hyvänsä, niin muistakaa, että hän on vieraamme.\n\n-- Tiedän, armollinen rouva, -- vastasi Macko. -- Olisinhan minä jo\nmuuten... mutta hillitsin itseni.\n\n-- Hän saapui lähettiläänä ja on omaistensa keskuudessa huomattava\nhenkilö, jonka neuvoille suurmestarikin antaa arvoa kieltämättä häneltä\nmitään. Ehkä Jumalan sormi johti hänet pois Marienburgista juuri\nsilloin, kun veljenpoikanne on siellä. Sanotaan, että Lichtenstein on\njulma ja kostonhimoinen, vaikka hän onkin ylhäistä sukua. Tunsiko hän\nteidät?\n\n-- Tuskin, sillä hän on harvoin nähnyt minua ja silloinkin olen ollut\nenimmäkseen kypärässä. Olen sitä paitsi viime aikoina muuttunut,\nkun partani on harmaantunut. Äsken hän katsoi minuun pitkään, mutta\nluultavasti vain siksi, että niin kauan keskustelen kanssanne,\narmollinen rouva, sillä sitten hän taas aivan rauhallisesti katsoi\nmuualle. Mutta Zbyszkon hän varmaan tuntisi, vaikka minut onkin\nunohtanut, eikä hän liioin liene kuullut lupauksestani, josta en aio\nhänelle myöskään puhua. Päinvastoin aion voittaa hänen suosionsa.\n\n-- Miksi niin?\n\nMackon kasvoille nousi vanhan ketun viekas ilme.\n\n-- Jotta hän antaisi minulle suosituskirjeen, jonka turvissa voisin\najaa ristiritarikunnan alueella ja auttaa Zbyszkoa, jos tarvis vaatisi.\n\n-- Onko sellainen ritarin arvolle sopivaa? -- kysyi ruhtinatar\nhymyillen.\n\n-- On kyllä tässä tapauksessa, -- vastasi Macko päättävästi. -- Mutta\njos minä esimerkiksi taistelussa hyökkään vastustajani kimppuun\ntakaapäin huutamatta hänelle varoitusta, niin se on häpeällistä.\n\n-- No, minä esitän teidät hänelle, -- sanoi ruhtinatar, joka heti sen\ntekikin.\n\nEikä Lichtenstein tuntenut Mackoa, sillä hän oli nähnyt Mackon silloin\nTyniecin maantiellä kypärässä ja vain kerran myöhemmin Krakovassa\neräänä iltana, jolloin Macko oli tullut pyytämään häneltä anteeksiantoa\nZbyszkon puolesta.\n\nLichtenstein kumarsi ylpeästi, mutta huomattuaan Mackon takana kaksi\nkaunista, rikkaasti pukeutunutta asepoikaa hän ajatteli, että se ei\nollutkaan mikään aivan tavallinen ritari, ja ystävällistyi hiukan.\n\nRuhtinatar virkkoi Mackoon viitaten:\n\n-- Tämä ritari on matkalla Marienburgiin, ja minä suljen hänet\nsuurmestarin suosioon, mutta kuultuaan teidän huomatusta asemastanne\nristiritarikunnassa hän haluaisi teiltä suosituskirjettä.\n\nSen sanottuaan ruhtinatar poistui. Lichtenstein katsoi Mackoon\nteräksenharmaine silmineen ja kysyi:\n\n-- Entä minkä johdosta te, hyvä herra, aiotte käydä meidän\nvaatimattomassa pääkaupungissamme?\n\n-- Hyvässä ja rehellisessä tarkoituksessa, -- vastasi Macko. -- Muussa\ntapauksessa armollinen ruhtinatar ei olisi suositellut minua. Mutta\nsamalla tahtoisin tavata siellä myös teidän suurmestarinne, joka\nrakentaa rauhaa maan päälle ja on itse maailman kuuluisin ritari.\n\n-- Sen, jota ruhtinatar suosittelee, ei tarvitse valittaa, että me\nkitsastelemme vieraanvaraisuutta, mutta mitä suurmestariin tulee,\nniin tuskin saatte häntä tavata, sillä noin kuukausi sitten hän lähti\nDanzigiin aikoen sieltä Königsbergiin ja sitten eteenpäin rajalle.\nVaikka hän onkin rauhanystävä, hänen täytyy puolustaa veljeskunnan\netuja ja alueita Witoldin petollisia hyökkäyksiä vastaan.\n\nMacko näytti huolestuneen niin silminnähtävästi, että Lichtenstein\nsanoi:\n\n-- Huomaan, että olisitte yhtä mielellänne tavannut suurmestarin kuin\ntäyttänyt muut lupauksenne.\n\n-- Tietenkin, tietenkin! -- vastasi Macko sukkelasti. -- Onko siis sota\nWitoldin kanssa Samogitian omistuksesta varma?\n\n-- Hän itse on sen alkanut antaessaan apua kapinoitsijoille.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus.\n\n-- Antakoon Jumala ristiritarien veljeskunnalle onnea sen mukaan\nkuin se on ansainnut! -- sanoi Macko vihdoin. -- Jollen saa tavata\nsuurmestaria, niin voin kuitenkin täyttää lupaukseni.\n\nMutta näistä sanoista huolimatta Macko ei tiennyt mitä tehdä ja\nhuolestuneena hän ajatteli itsekseen:\n\n-- Mistä minun on nyt etsittävä Zbyszkoa?\n\nOli helppo aavistaa, että jos suurmestari oli lähtenyt Marienburgista\nsota-asioissa matkalle, niin turhaa oli etsiä sieltä Zbyszkoakaan.\nMutta joka tapauksessa hänestä oli saatava varmoja tietoja. Vanha\nMacko oli huolissaan, mutta kun hän oli neuvokas, niin hän päätti\njatkaa aamulla matkaa. Kun Lichtenstein luotti suuresti ruhtinatar\nAleksandraan, joka suositteli hänelle Mackoa, niin kävi suosituskirjeen\nsaanti helposti. Vastalahjana Macko antoi Lichtensteinille suuren,\narvokkaan hopeapikarin, jollaisia ritarit käyttivät tavallisesti\nvuoteen vieressä nauttiakseen niistä viiniä unettomina öinä. Tämä\nMackon anteliaisuus ihmetytti Hlawaa, joka tiesi, että vanha ritari\nei yleensä ollut halukas antamaan lahjoja kenellekään, varsinkaan\nsaksalaisille.\n\n-- Annoin sen hänelle, -- selitti Macko, -- kun hän teki minulle\nhuomattavan palveluksen.\n\n-- Onhan sentään vahinko... Komea pikari! -- vastasi tshekkiläinen\nhiukan harmitellen.\n\n-- Ole huoletta, minä en tee mitään harkitsematta. Jos Jumala suo minun\nkaataa saksalaisen, niin saan pikarin takaisin ja lisäksi paljon muita\nhyviä tavaroita.\n\nSitten he ja Jagienka alkoivat neuvotella mitä tehdä. Macko esitti,\nettä tytöt jäisivät ruhtinattaren luo Plockiin testamentinkin vuoksi,\njoka oli piispalla, mutta Jagienka vastusti, koska he eivät olleet\nlähteneet Zgorzelicesta istuakseen Plockissa. Jos heidän täytyisi\nmatkan varrella jonnekin jäädä, niin mieluummin sitten ruhtinatar\nAnna Danutan luo, jonka hovissa pidettiin vähemmän ristiritareista ja\nenemmän Zbyszkosta. Macko myöntyi vihdoin, vaikka epäilikin naisen\njärkeä, sillä Jagienka pehmitti hänen sydämensä kyynelillä sanoen:\n\n-- Tiedättekö!... -- sanoi Jagienka. -- Jumala näkee sydämeeni, että\njoka aamu ja ilta rukoilen Danusian ja Zbyszkon onnen puolesta!\nMutta kun Hlava ja te sanotte, että Danusia ei tule enää hengissä\nristiritarien käsistä, niin minä...\n\nHän epäröi hiukan, kyynelet virtasivat poskille ja aivan hiljaa hän\nkuiskasi:\n\n-- Niin tahdon olla lähellä Zbyszkoa...\n\nMacko sanoi liikuttuneena:\n\n-- Jos Danusia kuolee, niin Zbyszko ei surussaan katso puoleesi.\n\n-- Minä en sitä tahdokaan, mutta haluan olla hänen luonaan.\n\n-- Sitä minäkin haluaisin, mutta hänen surunsa voisi loukata sinua.\n\n-- Ei suinkaan, -- vastasi Jagienka surullisesti hymähtäen.\n\n-- Kyllä hän tuntisi sinut.\n\n-- Ei tuntisi. Ettehän tekään tuntenut. Ja voittehan sanoa, että olen\nJasko, kun olemme niin samannäköiset.\n\nSitten vanha ritari puhui taas jotakin Jagienkan polvista, jotka ovat\nhieman sisäänpäin, mutta kun pojillakin on joskus samoin, niin eihän se\npaljastaisi salaisuutta.\n\nMacko myöntyi siis, ja he alkoivat jutella matkasta. Seuraavana aamuna\noli lähdettävä taipaleelle rajaseutuja kohti, missä voisi saada tietoja\nsiitäkin, oliko suurmestari todella matkoilla, ja jos oli, silloin oli\nkäännyttävä Spychowiin päin.\n\nJa seuraavana aamuna he lähtivätkin. Oli täysi kevät, mutta joet\ntulvivat niin kovasti, että vasta kymmenentenä päivänä Plockista lähdön\njälkeen he saapuivat rajalle Brodnicaan. Tämä pieni kaupunki oli siisti\nja hauskan näköinen, mutta ankara saksalainen järjestys pisti omalla\ntavallaan silmään, sillä kaupungin ulkopuolella oli iso hirsipuu,\njossa riippui useita hirtettyjä, niistä yksi nainen. Vartiotornissa ja\nlinnassa liehui valkoinen lippu, jossa oli kuvattuna punainen käsi.\nTulijat eivät tavanneet komttuuria itseään, sillä hän oli lähtenyt\nMarienburgiin vieden osan varusväkeä mukanaan. Tämän tiedon antoi\nMackolle vanha, sokea ristiritari, joka oli aikanaan ollut Brodnican\nkomttuurina ja kiintynyt niin paikkaan ja linnaan, että tahtoi elää\nloputkin ikäänsä täällä. Vanhus otti Mackon vieraanvaraisesti vastaan,\nsillä Brodnican kappalainen oli sokealle lukenut Lichtensteinin\nsuosituskirjeen, ja kun hän puhui puolaa, luisti juttukin Mackon\nkanssa hyvin. Kuusi viikkoa sitten hän oli ollut Marienburgissa\nsotaneuvoston neuvottelussa ja tiesi siis, mitä pääkaupungissa oli\ntapahtunut. Kun häneltä kysyttiin nuorta puolalaista ritaria, niin\nhän sanoi unohtaneensa nimen, mutta muistavansa erään puolalaisen\nherättäneen huomiota siksi, että oli niin nuori, mutta esiintyi\nloistavasti turnajaisissa, jotka suurmestari tavanmukaisesti piti\nulkomaalaisille vieraille, ennen kuin lähti joukkoineen sotaan. Pian\nvanhus muisti vielä, että suurmestarin veli Ulrich von Jungingen oli\nmieltynyt nuoreen puolalaiseen ritariin ja ottanut hänet erikoiseen\nsuojelukseensa antaen hänelle suosituskirjeen, minkä jälkeen\npuolalainen oli lähtenyt itään päin. Macko tuli näistä tiedoista\niloiseksi, sillä hän ei vähääkään epäillyt, kuka tuo nuori ritari oli.\nNyt ei ollut siis syytä ajaa Marienburgiin, sillä vaikka hän olikin\nollut siellä, ei kukaan tiennyt, missä hän par'aikaa oli. Sitä paitsi\nMacko tiesi, että hän löytäisi hänet Ortelsburgin seuduilta tai, jollei\nDanusia ollut siellä, jostakin itäisen komttuurion linnasta.\n\nMenettämättä aikaa he suuntasivat kulkunsa Ortelsburgia kohti. Matka\nsujui sukkelaan, sillä kaupungit ja kauppalat olivat yhdistetyt\nhyvillä maanteillä, joita ristiritarit tai oikeammin kauppiaat pitivät\nkunnossa. Sitä paitsi oli sääkin erinomaisen kaunis. Yöt olivat\ntähtikirkkaita, päivät aurinkoisia. Vilja alkoi vihertää pelloilla,\nkukat puhkesivat niityillä ja havumetsä alkoi tuoksuta pihkalle.\nNiedzborzissa puhkesi ukkossade yöllä ensimmäisen kerran sinä keväänä,\nmutta se meni pian ohi, ja aamu oli taas säteilevän kirkas kimaltavine\nvesipisaroineen. Koko seutu näytti hymyilevän ja iloitsevan uhkuvasta\nelämästä.\n\nEräänä tällaisena aamuna he suuntasivat kulkunsa Niedzborzista\nOrtelsburgiin. Masovian raja ei ollutkaan kaukana, joten heidän olisi\nollut helppo poiketa Spychowiin. Hetken Macko sitä ajattelikin, mutta\nharkittuaan tarkemmin hän päätti ajaa suoraan tuohon ristiritarien\npeloittavaan pesään. Ja hän käski erään talonpojan opastamaan heidät\nperille.\n\nOpastaja ajoi muista hiukan edellä, hänen jäljessään Macko ja Jagienka,\nsitten hiukan taempana Hlawa ja kaunis Anulka sekä viimeisenä kuormat\naseistettuine palvelijoineen.\n\nOli varhainen aamu. Idän punertava kajo ei ollut vielä sammunut, vaikka\naurinko jo paistoi muuttaen kastepisarat puissa ja ruohossa hohtaviksi\nopaaleiksi.\n\nMacko ja Jagienka olivat jo pitkän aikaa keskustelleet Ortelsburgin\nkehnoista ristiritareista ja Danusian ja Jurandin kaikesta päättäen\nkovasta kohtalosta, kun edelläajava opastaja pysäytti hevosensa,\nkääntyi ympäri ja karahutti Mackon luo huutaen omituisella, pelokkaalla\näänellä:\n\n-- Hyvä Jumala! Katsokaa, herra ritari, kuka tulee luoksemme tuolta\nkummulta!\n\n-- Tuolta! Suuri kuin jättiläinen...\n\nMacko ja Jagienka pysäyttivät hevosensa, katsoivat osoitettuun suuntaan\nja näkivät todella kummulla kumman miehen, joka oli tavallista ihmistä\npaljon kookkaampi.\n\n-- Onpa siinä todella iso mies, -- murahti Macko, joka rypisti\notsaansa, sylkäsi syrjään ja sanoi: -- Katoa!\n\n-- Mitä te manaatte? -- kysyi Jagienka.\n\n-- Muistin, kuinka juuri samanlaisena aamuna näimme Zbyszkon kanssa\ntiellä Tyniecin ja Krakovan välillä tuollaisen jättiläisen. Silloin\nsanottiin, että se oli Walgierz Wdaly, mutta se olikin ritari Powala\nTaczewista. Mitään hyvää siitä ei ollut... Katoa!\n\n-- Mutta tuo ei ole mikään ritari, vaan joku jalankulkija, -- sanoi\nJagienka. -- Eikä hänellä ole minkäänlaista asetta, vaan ainoastaan\nsauva vasemmassa kädessä...\n\n-- Ja hän näkyy tunnustelevan sillä eteensä kuin pimeässä, -- lisäsi\nMacko.\n\n-- Eikä liiku paljoakaan. Varmaankin sokea.\n\n-- Sokea on, nyt sen näen selvästi.\n\nHe ajoivat ukon luo, joka kulki kummulta alas sauvallaan tietä\ntavoitellen.\n\nHän oli todella suurikasvuinen, mutta ei läheltä näyttänyt enää\njättiläiseltä. Mies oli aivan sokea. Silmäin sijassa oli punaiset\nkuopat. Eikä hänellä ollut oikeata kättä, vaan sen sijassa oli likainen\nriepu siteenä. Hänen valkoinen tukkansa ulottui hartioille ja partansa\nvyöhön saakka.\n\n-- Ukko parka! -- säälitteli Jagienka. -- Hänellä ei ole opastajaa eikä\nedes opaskoiraa, vaan haparoiden etsii tietä. Jumalan tähden, emme voi\njättää häntä ilman apua. En tiedä, ymmärtääkö hän minua, mutta koetanpa\npuhua hänen kanssaan omalla kielelläni.\n\nJagienka hyppäsi satulasta, astui ukon luo ja alkoi kopeloida rahaa\nkukkarostaan, joka riippui vyöllä.\n\nUkko, joka oli kuullut hevosten kopsetta ja puhetta, ojensi sauvansa ja\nnosti päänsä, kuten sokeain tapa on.\n\n-- Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! -- sanoi neiti. -- Ymmärrättekö,\nvanhus, kieltä, jota puhun?\n\nKuultuaan kauniin, nuorekkaan äänen sokea vavahti, ja hänen kasvoilleen\nnousi omituinen hohde. Hän sulki silmäkuoppansa, laski äkkiä sauvansa,\nheittyi polvilleen Jagienkan eteen ja ojensi molemmat käsivartensa ylös.\n\n-- Nouskaa! Me autamme kyllä muutenkin. Mikä teitä vaivaa? -- kysyi\nJagienka ihmetellen.\n\nMutta sokea ei vastannut mitään. Hänen poskilleen vierähti muutamia\nkyyneliä, ja suusta kuului ähkivää ääntä:\n\n-- Aa! A!\n\n-- Jumalan nimessä! Oletteko mykkä?\n\n-- Aa! A!\n\nJa sokea nosti kätensä vieden sitä huulia pitkin. Ymmärtämättä liikettä\nJagienka katsoi kysyvästi Mackoon, joka sanoi:\n\n-- Hän näyttää kaiketi, kuinka häneltä kieli leikattiin.\n\n-- Onko kielenne leikattu poikki? -- kysyi neiti.\n\n-- A, a, a, a! -- toisteli ukko nyökäyttäen päätään.\n\nSitten hän osoitti sormillaan silmiinsä, kohotti oikean käsivartensa,\njossa ei ollut kämmentä, ja teki vasemmalla kädellään liikkeen, joka\ntarkoitti lyöntiä.\n\nNyt ymmärsivät molemmat hänet.\n\n-- Kuka sen teki? -- kysyi Jagienka. Ukko kuvasi kädellään muutamia\nristejä.\n\n-- Ristiritarit! -- huudahti Macko.\n\nSeurasi hiljaisuus. Jagienka ja Macko katsoivat toisiinsa levottomasti,\nsillä heillä oli siinä edessään selvä todiste ristiritarien\nsydämettömyydestä ja rajattomasta rangaistuksen halusta.\n\n-- Julman ankaria ovat! -- sanoi Macko vihdoin. -- Kauheasti ovat häntä\nrangaisseet, ja Jumala ties, ehkä syyttömästi. Siitä on mahdoton saada\ntarkkaa tietoa. Jospa edes saisimme tietää, minne hänet viedä, sillä\nnähtävästi hän on näiltä seuduilta.\n\n-- Ymmärrättekö, mitä sanomme? -- kysyi Jagienka. Ukko nyökäytti\npäätään.\n\n-- Oletteko täkäläisiä?\n\n-- Ei, -- vastasi vanhus.\n\n-- Ehkä Masoviasta?\n\n-- Niin.\n\n-- Janusz ruhtinaan alamaisia?\n\n-- Niin.\n\n-- Entä mitä teitte ristiritarien luona?\n\nVanhus ei voinut vastata, mutta hänen kasvoilleen nousi niin\ntuskallinen ilme, että Jagienkan hellä sydän heltyi vielä enemmän, ja\nMackokin tuli kovin myötätuntoiseksi:\n\n-- Ne lurjukset ovat varmasti tehneet hänelle julmaa vääryyttä.\nJagienka pisti onnettoman kouraan muutamia rahoja.\n\n-- Kuulkaa, -- sanoi hän, -- me emme teitä jätä. Lähtekää kanssamme\nMasoviaan, niin joka kylässä kysymme, onko se teidän. Ehkä siten\npääsemme perille. Nouskaa nyt, sillä, me emme ole pyhimyksiä.\n\nMutta ukko ei noussut, vaan kiersi käsivartensa Jagienkan ympäri,\nikäänkuin kiittäen tai turvaa pyytäen. Mutta samalla hänen kasvoilleen\nlevisi ihmetyksen ilme, mikä saattoi johtua siitä, että sokea mies\nluuli kuulleensa naisen äänen, mutta nyt hänen kätensä sattui\nratsusaappaisiin, jollaisia ritarit ja asemiehet käyttivät.\n\n-- No niin. Meidän kuormamme tulevat kohta tänne, -- sanoi Jagienka,\n-- ja te saatte istua niille. Mutta emme aja Masoviaan suoraan, vaan\nOrtelsburgin kautta.\n\nKuullessaan Ortelsburgin nimen, ukko nousi nopeasti jaloilleen. Viha ja\nlevottomuus kuvastuivat hänen kasvoillaan. Hän levitti käsivartensa,\nikäänkuin olisi tahtonut sulkea tien, Ja hänen suustaan tuli villiä\nääniä.\n\n-- Mikä teidän on? -- kysyi Jagienka pelästyen. Mutta Hlawa, joka\nAnulkan kanssa oli sillä välin saapunut paikalle ja katsonut sokeaan\nhellittämättömästi, kääntyi nyt Mackon puoleen ja sanoi levottomasti:\n\n-- Jumalan nimessä! Sallikaa minun kysellä häneltä... Te ette aavista,\nkuka hän on!\n\nJa odottamatta lupaa Hlawa riensi sokean luo kysyen:\n\n-- Tuletteko Ortelsburgista? Vanhus säpsähti kuullessaan uuden,\nvoimakkaan äänen ja nyökäytti päätään myöntymisen merkiksi.\n\n-- Olitteko etsimässä lastanne sieltä? Kolkko, koriseva ääni oli\nvastauksena siihen.\n\nHlawa kalpeni hiukan, katsoi vielä jonkin aikaa sokeaan ja sanoi sitten\nhitaasti ja painostavasti:\n\n-- Te olette siis Jurand Spychowilainen!\n\n-- Jurand! -- huudahti Macko ihmeissään.\n\nMutta Jurand alkoi horjua ja menetti tajuntansa. Kärsimyksistä,\nravinnon puutteesta ja vaivalloisesta matkasta hänen voimansa olivat\nuupuneet. Kymmenen päivää hän oli harhaillut ympäri nälkäisenä ja\nväsyneenä haparoiden tunnustellen sauvallaan tietä edessään. Kun hän ei\nvoinut kysymällä tiedustella tietä, hän oli päivin suunnannut kulkunsa\nauringon lämmittävien säteiden mukaan ja viettänyt yöt maantien ojassa.\nKulkiessaan kylän tai jonkin asutun paikan halki tai tavatessaan\nmuuten ihmisiä hän oli kättään ojentaen ja äänellään pyytänyt almuja,\njoita hän kuitenkin oli saanut perin harvoin, sillä kaikki olivat\npitäneet häntä rikollisena, jota laki oli rangaissut näin julmasti.\nKaksi viimeistä vuorokautta hän oli elättänyt itseään puunkuorella ja\nlehdillä epäillen jo suuresti, ettei koskaan enää tulisi Masoviaan,\nmutta nyt odottamatta hän tapasi myötätuntoisia kansalaisiaan, joista\nyhden ääni niin elävästi muistutti hänen tyttärensä suloista ääntä. Kun\nlopuksi hänen oma nimensä mainittiin, oli koettelemusten mitta täysi,\nhänen sydäntään kouristi, ajatukset sinkoilivat mielessä, ja hän olisi\nkaatunut voimatonna kasvoilleen maantien tomuun, jolleivät Hlawan\nvoimakkaat kädet olisi kiertyneet hänen ympärilleen.\n\nMacko laskeutui hevoseltaan, ja yhdessä he kantoivat Jurandin\nerään kuorman heinille. Siellä Jagienka ja Anulka saivat hänet\nvirkoamaan ja antoivat hänelle ravintoa ja viiniä. Heti sen jälkeen\nhän nukahti sikeästi ja heräsi vasta kolmantena päivänä. Macko piti\nmatkatovereittensa kanssa neuvottelua.\n\n-- Sanon lyhyesti, -- esitti Jagienka, -- ettemme nyt ajaisi\nOrtelsburgiin, vaan Spychowiin jättääksemme hänet luotettavien omaisten\nkäsiin.\n\n-- Katsopa vain sitä neuvoa! -- vastasi Macko. -- Hänet voi kyllä\nlähettää Spychowiin, mutta eihän sinne tarvitse meidän kaikkien lähteä,\nvaan yksi kuorma vain.\n\n-- Minä en neuvo, mutta luulen, että saisimme häneltä paljon tietoja\nZbyszkosta ja Danusiasta.\n\n-- Mutta millä tavalla voisimme keskustella hänen kanssaan, kun hän on\nkieletön?\n\n-- Ilman sanoja hän nytkin on ilmaissut ajatuksensa. Sitä paitsi\nolemme tottuneet jo hiukan hänen merkkeihinsä. Jos häneltä esimerkiksi\nkysytte, onko Zbyszko tullut Marienburgista Ortelsburgiin, niin hän\njoko nyökäyttää tai pudistaa päätään. Sama on asian laita muissakin\nsuhteissa.\n\n-- Se on totta! -- huudahti tshekkiläinen.\n\n-- Minä en kiellä, ettei se olisi totta, -- sanoi Macko, -- ja\nsellainen ajatus juolahti minunkin mieleeni, mutta ensin ajattelen ja\nsitten puhun.\n\nSen sanottuaan Macko käski kääntyä Masovian rajaa kohti. Matkalla\nJagienka tuon tuostakin ajoi Jurandin luo katsomaan, ettei hän vain\nkuolisi nukkuessaan.\n\n-- En tuntenut häntä enää, -- sanoi Macko, -- mutta eipä Se ihme ollut,\nsillä iso ja voimakas hän oli ennen ja nyt laiha kuin luuranko.\n\n-- Kerrottiin jo, -- virkkoi Hlawa, -- että hänet oli kiduttu\nkuoliaaksi, mutta jotkut eivät uskoneet, että kristityt olisivat niin\njulmia, että rääkkäisivät ritariksi julistetun miehen hengiltä.\n\n-- Jumala salli sentään Zbyszkon edes osaksi kostaa. Mutta katsokaahan\nnyt, mikä erotus on meidän ja heidän välillä. Neljästä heikäläisestä\nlurjuksesta on jo kolme kuollut mutta kamppailussa kaatuivat, eikä\nkukaan heiltä kieltä katkaissut tai silmiä puhkaissut.\n\n-- Jumala heitä rangaiskoon! -- huudahti Jagienka. Mutta Macko kääntyi\ntshekkiläisen puoleen:\n\n-- Entä kuinka sinä hänet tunsit?\n\n-- Ensin en minäkään tuntenut, vaikka olen nähnyt hänet myöhään. Mutta\nrupesin aavistamaan pahinta... Ennen hänellä ei ollut partaa eikä\nvalkoista tukkaa, vaan oli mahtavan ja voimakkaan näköinen. Kuinka\nolisikaan tuota vanhaa kerjäläistä voinut luulla Spychowin herraksi!\nMutta kun neiti mainitsi Ortelsburgin nimen, niin hänen äänensä ja\nkauhunsa avasivat silmäni.\n\nMacko rupesi ajattelemaan jotakin.\n\n-- Spychowista meidän on vietävä hänet ruhtinaan luo, -- sanoi hän, --\nsillä näin julma väkivalta ylhäistä ritaria kohtaan on rangaistava.\n\n-- He kieltävät tehneensä tämän. Aikaisemmin he ovat valehdelleet,\netteivät ole ryöstäneet lasta, ja nyt he tulevat Jurandista sanomaan,\nettä tämä on taistelussa menettänyt kielensä, kätensä ja silmänsä.\n\n-- Aivan niin, -- virkkoi Macko. -- Kerran he ryöstivät itse\nruhtinaankin. Mutta hän ei voi alkaa sotaa heitä vastaan, sillä hän ei\nvoittaisi ilman kuninkaamme apua. Ihmiset puhuvat puhumistaan suuresta\nsodasta, mutta pientäkään ei vielä ole.\n\n-- Onhan ruhtinas Witoldin ja heidän välillään sota.\n\n-- Niin, Jumalan kiitos, se mies ei ainakaan heitä pelkää. Ruhtinas\nWitold -- kas siinä vasta ruhtinas! Hänen viekkaudelleen he eivät mahda\nmitään, sillä hän yksin on viekkaampi kuin he kaikki yhdessä. Joskus on\nnäyttänyt siltä, että nyt ne roistot vihdoinkin hänet hengiltä ottavat,\nkun miekka heiluu jo hänen päänsä päällä, mutta hän luikertaa kuin\nkäärme heidän käsistään ja uhkaa jo uudestaan... On oltava varuillaan,\nkun hän lyö, mutta vielä enemmän, kun hän hyväilee.\n\n-- Onko hän sellainen kaikille?\n\n-- Ei kaikille, ainoastaan ristiritareille. Muille hän on hyvä ja\nvieraanvarainen ruhtinas.\n\nMacko rupesi palauttamaan mieleensä Witoldia.\n\n-- Hän on ihmisenä aivan toisenlainen kuin täkäläiset ruhtinaat, --\nsanoi hän vihdoin. -- Zbyszkon olisi pitänyt lähteä Witoldin luo,\nsillä hänen palveluksessaan ja avullaan veljenpoikani olisi parhaiten\nsuoriutunut saksalaisista.\n\nJa hetken kuluttua hän lisäsi:\n\n-- Kuka tietää, vaikka molemmat olisivatkin Witoldin luona.\n\nSitten he alkoivat taas keskustella Jurandista, hänen onnettomasta\nkohtalostaan ja sanomattomista ristiritarien tekemistä vääryyksistä.\nIlman vähintäkään syytä nämä murhasivat Jurandin vaimon, ryöstivät\nsitten lapsen ja kiduttivat häntä itseään niin julmasti, että\ntataaritkaan eivät sen pahempia olisi. Macko ja Hlawa purivat hammasta\najatellessaan, että Jurandin päästäminen maailmalle sokeana ja mykkänä\noli uusi, kaikkein kauhein julmuus. Vanha ritari lupasi ajatuksissaan\nottaa kaikista asioista selkoa ja maksaa sitten kaikki korkoineen\ntakaisin.\n\nNäin keskusteltiin ja lähestyttiin Spychowia. Kaunista Päivää seurasi\ntyyni, tähtikirkas yö, jonka he viettivät taivaspa antaen pari kertaa\nhevosten levätä. Oli vielä hämärä, kun he kulkivat rajan poikki, ja\naamulla he saapuivat Spychowin maille. Vanha Tolima piti nähtävästi\nrautaista järjestystä, sillä he olivat juuri tulleet Spychowin metsään,\nkun heitä vastaan ajoi kaksi aseistettua miestä, jotka kuitenkin\nantoivat heidän kulkea rauhassa eteenpäin, kun näkivät, että tulijat\neivät olleet sotaväkeä.\n\nLinnassa Tolima ja pater Kaleb vastaanottivat vieraat. Tieto, että\nvanha isäntä oli palannut, levisi salamannopeasti varusväen keskuuteen.\nMutta kun saatiin nähdä, millaisena hän oli päässyt ristiritarien\nkynsistä, niin nousi sellainen myrsky ja raivo, että jos yksikin\nristiritari olisi vielä ollut vankina Spychowissa, ei mikään olisi\nvoinut pelastaa vankia kauheasta kuolemasta.\n\nRatsumiehet olisivat heti nousseet hevosilleen ja ajaneet rajan poikki\nkaapatakseen siellä kaikki, jotka eteen osuivat, ja heittääkseen heidän\npäänsä Jurandin jalkoihin, mutta Macko selitti, että saksalaiset\nasuivat kaupungeissa ja että maaseudun väestö oli puolalaista, vaikka\nelikin vieraan vallan alaisena.\n\nHuudot, melu ja kaivonvinttien kitinät eivät saaneet hereille Jurandia,\njoka kannettiin rattailta oman huoneensa vuoteeseen. Hänen vanha\nystävänsä pater Kaleb istui hänen vuoteensa vieressä lukien hartaita\nrukouksia, että maailman Vapahtaja antaisi onnettomalle silmät, kielen\nja käden takaisin.\n\nMatkasta väsyneinä tulijat kävivät levolle, kun olivat syöneet\naamiaista. Macko heräsi vasta iltapuolella ja kutsutti Toliman\nluokseen. Kuultuaan tshekkiläiseltä, että Jurand ennen lähtöään oli\nkäskenyt kaikkia tottelemaan Zbyszkoa kuin isäntää, Macko otti käskevän\näänensävyn sanoen:\n\n-- Minä olen nuoren isännän setä ja isännöin täällä siihen saakka,\nkunnes Zbyszko tulee taloon.\n\nTolima kurkotti harmaata päätään, joka näytti jonkin verran suden\npäältä, ja kiersi kouransa korvalehden ympäri:\n\n-- Te olette siis, hyvä herra, se aatelisritari Bogdaniecista?\n\n-- Niin olen, -- vastasi Macko. -- Mistä minut tunnette?\n\n-- Nuori isäntä odotti teitä tänne ja kyseli tuloanne. Macko hypähti\nseisomaan ja unohti arvokkuutensa:\n\n-- Onko Zbyszko Spychowissa? -- huudahti hän.\n\n-- Hän oli täällä ja lähti kaksi päivää sitten.\n\n-- Hyvänen aika! Mistä hän tuli ja minne meni?\n\n-- Hän tuli Marienburgista poiketen Ortelsburgiin, mutta minne hän\nlähti, sitä hän ei sanonut.\n\n-- Vai ei sanonut?\n\n-- Ehkä hän on siitä puhunut pater Kalebille?\n\n-- Kylläpä tämä sattui somasti! Me olemme ajaneet ristiin! -- huudahti\nMacko lyöden kämmeniään yhteen.\n\nTolima kiersi kouran toisenkin korvalehden ympäri.\n\n-- Mitä sanotte, hyvä herra?\n\n-- Missä pater Kaleb on?\n\n-- Vanhan herran vuoteen ääressä.\n\n-- Kutsukaa hänet tänne!\n\nTolima meni. Samassa tuli Jagienka sisään.\n\n-- Tule tänne! Tiedätkö mitä? Kaksi päivää sitten Zbyszko oli täällä.\n\nIlme Jagienkan kasvoilla muuttui ja hänen jalkansa ihan vapisivat.\n\n-- Oliko? Ja lähti taas? -- kysyi Jagienka sydämensä sykähtäessä.\n\n-- Minne?\n\n-- Oli kaksi päivää sitten, mutta minne hän lähti, sen voi ehkä pater\nKaleb sanoa.\n\nSamassa pater Kaleb astui sisään. Luullen, että Macko tahtoi tietää\nJurandin voinnista jotakin, tulija kysymystä odottamatta sanoi:\n\n-- Hän nukkuu yhä.\n\n-- Kuulin, että Zbyszko on ollut täällä? -- sanoi Macko.\n\n-- Niin. Kaksi päivää sitten hän lähti.\n\n-- Minne?\n\n-- Sitä hän ei tiennyt itsekään... etsimään... Arveli ajavansa\nSamogitian rajalle, jossa soditaan.\n\n-- Hyvä Jumala! Kertokaa mitä tiedätte hänestä!\n\n-- Tiedän vain, mitä hän itse kertoi. Hän oli ollut Marienburgissa,\njossa oli saanut mahtavan suojelijan suurmestariveljestä. Tämän\nkäskystä hän oli saanut oikeuden etsiä vapaasti kaikki linnat...\n\n-- Jurandia ja Danusiaa?\n\n-- Niin, mutta Jurandia hän ei etsinyt kauan, sillä sanottiin Jurandin\nkuolleen.\n\n-- Kertokaa alusta.\n\n-- Heti, kun olen hiukan hengähtänyt ja palauttanut mieleeni asian,\nsillä minä tulen toisesta maailmasta.\n\n-- Toisesta maailmasta?\n\n-- Niin, siitä maailmasta, jonne ei ajeta hevosen selässä, vaan\nnoustaan rukouksissa... ja Kristuksen jalkojen juuresta, missä olen\nrukoillut armoa Jurandille.\n\n-- Oletteko rukoillut ihmettä? Onko teillä voimaa sellaiseen? -- kysyi\nMacko uteliaasti.\n\n-- Minulla ei ole mitään voimaa, mutta minulla on Vapahtaja, joka voi\nantaa Jurandille takaisin silmät, kielen ja käden, jos tahtoo...\n\n-- Niin, jos tahtoo... -- vastasi Macko. -- Mutta te olette pyytänyt\naika paljon.\n\nPater Kaleb ei vastannut mitään, ehkei hän kuullut, sillä hänen\nsilmissään oli yhä muissa maailmoissa liikkuva ilme. Hän peitti kasvot\nkäsiinsä ja vaikeni hiljaiseen rukoukseen. Sitten hän ojensi itsensä,\npyyhki kämmenellään silmiään ja sanoi:\n\n-- No, kysykää nyt.\n\n-- Millä tavalla Zbyszko voitti suurmestarin veljen, Ulrichin,\npuolelleen?\n\n-- Se tapahtui turnajaisissa. Ulrich von Jungingen esiintyy mielellään\nareenalla ja otteli myös Zbyszkon kanssa Marienburgissa, jossa oli\npaljon vieraita. Suurmestari järjesti näiden kunniaksi turnajaiset.\nUlrichin satulahihna katkesi, ja Zbyszko olisi helposti voinut lyödä\nhänet alas, mutta huomattuaan vahingon, hän painoi keihäänsä kärjen\nmaahan ja riensi auttamaan vastustajaansa.\n\n-- Soo! Kuulitko? -- huudahti Macko Jagienkalle. -- Ja siitä syystä\nUlrich von Jungingenista tuli hänen ystävänsä?\n\n-- Niin. Kun Zbyszko sitten oli kertonut Ulrichille\nvastoinkäymisistään, niin tämä kiivastui, valitti veljelleen\nsuurmestarille ja rupesi ajamaan Zbyszkon asiaa. On siellä siis\njoitakin kunnon miehiäkin. Zbyszko kertoi myös, että herra de Lorche,\njoka on ylhäistä sukua, rikas ja vaikutusvaltainen, oli ollut hänelle\nsuureksi avuksi todistaessaan Zbyszkon kertomat oikeiksi.\n\n-- Entä mitä valitukset ja todistukset vaikuttivat?\n\n-- Suurmestari lähetti Ortelsburgin komttuurille käskyn, että kaikki\nOrtelsburgissa olevat vangit oli toimitettava viipymättä Marienburgiin,\nJurand myöskin. Mutta viimeksimainitusta komttuuri kirjoitti, että\nhän oli kuollut ja haudattu sikäläisen kirkon tarhaan. Muut vangit\nkomttuuri lähetti, ja niiden joukossa oli se vähämielinen tyttö, mutta\nei Danusiaa.\n\n-- Tiedän Hlawan kertoman mukaan, -- sanoi Macko, -- että Rotgier oli\nJanusz-ruhtinaan hovissa puhunut jostakin sellaisesta tytöstä. Rotgier\noli väittänyt heidän luulleen tyttöä Jurandownaksi, mutta silloin\nruhtinatar oli huomauttanut, että olivathan he nähneet todellisen\nJurandownan ja tiesivät vallan hyvin, että tämä ei ollut vähämielinen.\nSiihen oli Rotgier sanonut: \"Se on totta, mutta minä luulin, että\npaholainen oli vaihtanut tytön\".\n\n-- Samaa kirjoitti komttuuri suurmestarille.\n\n-- Entä uskoiko tämä?\n\n-- Suurmestari ei tiennyt itsekään, mitä uskoa, mutta Ulrich suuttui\nvielä tulisemmin ja sai veljensä suurmestarin lähettämään erään\nristiritarin Zbyszkon kanssa Ortelsburgiin, jossa eivät kuitenkaan\ntavanneet vanhaa komttuuria, sillä tämä oli lähtenyt sotaan Witoldia\nvastaan itäisiin linnoihin. Mutta eräs sijaispäällikkö avasi\nOrtelsburgissa kaikki tyrmät, kellarit ja holvit. Etsittiin tarkasti,\nmutta ei löydetty. Pidettiin myös kuulusteluja kovasti. Eräs nihti\nsanoi Zbyszkolle, että kappalaiselta voisi saada paljon tietoja,\nsillä tämä ymmärsi mykän pyövelin merkkikieltä. Mutta komttuuri oli\nottanut pyövelin mukaansa, ja kappalainen oli matkustanut Königsbergiin\nerääseen hengelliseen kongressiin...\n\n-- Minua ihmetyttää, etteivät löytäneet Jurandia, -- huomautti Macko.\n\n-- Vanha komttuuri oli kaikesta päättäen päästänyt hänet jo sitä ennen\nmenemään, mikä oli paljon julmempaa kuin jos hänen kaulansa olisi\nkatkaistu. Jurandille koetettiin kasata kärsimyksiä mahdollisimman\npaljon ennen kuolemaansa, enemmän kuin mikään ihminen voi kestää.\nSokea, mykkä, ilman oikeata kättä... armollinen Jumala! Voimatta löytää\nkotiin, kysyä tietä, pyytää leipää! Luulivat hänen kuolevan tielle\nnälkään tai hukkuvan johonkin jokeen... Mitä he jättivät hänelle\njäljelle? Ei mitään muuta kuin muiston siitä, mitä oli ollut, ja\ntietoisuuden kurjuudestaan. Ja mitkä tuskat! Ehkä Jurand istui jonkin\nkirkon luona ja tien vieressä Zbyszkon kulkiessa ohi tuntematta häntä.\nEhkä hän kuuli ja tunsi Zbyszkon äänen, mutta ei voinut huutaa... En\nvoi puhua kyynelten tähden! Mutta Jumala ohjasi niin, että tapasitte\nhänet, ja siksi luulen Jumalan tekevän vielä suuren ihmeen, vaikka\nminun huuleni, jotka sitä pyytävät, ovat syntiset.\n\n-- Mitä Zbyszko vielä kertoi? Minne hän lähti? - kysyi Macko.\n\n-- Hän sanoi näin: \"Minä tiedän, että Danusia on ollut Ortelsburgissa,\nmutta he ovat joko surmanneet hänet tai vieneet muualle. Komttuuri de\nLöwe on sen tehnyt, mutta minä en lepää, ennenkuin saan hänet käsiini.\"\n\n-- Niinkö hän sanoi? Siinä tapauksessa hän on varmaankin lähtenyt\nitäisiin komttuurioihin, mutta siellä käydään nyt sotaa.\n\n-- Hän tiesi sodan ja on kai lähtenyt ruhtinas Witoldin luo. Sanoi\nodottavansa Witoldilta enemmän kuin itse kuninkaalta ristiritareja\nvastaan.\n\n-- Vai ruhtinas Witoldin luo! -- huudahti Macko. Sitten vanha ritari\nkääntyi Jagienkan puoleen:\n\n-- Näetkös nyt? Enkö olekin sanonut aivan samaa? Witoldin luo on meidän\nmentävä, niin olen aina vakuuttanut...\n\n-- Zbyszko toivoi, -- selitti pater Kaleb, -- että Witold hyökkäisi\nPreussiin ja valtaisi siellä linnat.\n\n-- Jos antavat hänelle aikaa, niin kyllä hän sen tekeekin, vakuutti\nMacko. -- No, Jumalan kiitos, nyt me ainakin tiedämme, mistä Zbyszkoa\non etsittävä.\n\n-- Meidän on heti lähdettävä matkalle, -- sanoi Jagienka.\n\n-- Hiljaa! -- tiuskaisi Macko. -- Asepoikien ei sovi neuvoa ritareja.\n\nMacko katsoi merkitsevästi Jagienkaan, joka muisti asemansa ja itsensä\nsekä vaikeni. Macko harkitsi asiaa jonkin aikaa ja jatkoi:\n\n-- Kyllähän me nyt löydämme Zbyszkon, mutta hyvä olisi tietää, onko\nhänellä maailmassa muuta etsittävää kuin niitä riikinkukonsulkia, joita\non luvannut?...\n\n-- Niin. Mutta mistä ja miten sen saisi tietää? -- kysyi pater Kaleb.\n\n-- Jos tietäisin, että se Ortelsburgin kappalainen on tullut kotiin\nsynodista, niin kävisin hänen luonaan, -- vastasi Macko. -- Minulla\non suosituskirje Lichtensteiniltä ja sen turvissa voisin ajaa\nOrtelsburgiin.\n\n-- Se ei ollut mikään synodi, vaan kongressi, -- sanoi pater Kaleb. --\nKyllä sikäläisen kappalaisen pitäisi jo aikaa sitten olla kotona.\n\n-- Hyvä. Minä pidän lopusta huolen... Otan Hlawan ja kaksi asepoikaa\nmukaani ja lähden.\n\n-- Ja sitten Zbyszkon luo? -- kysyi Jagienka.\n\n-- Ja sitten Zbyszkon luo, mutta sinä jäät tänne odottamaan, kunnes\npalaan Ortelsburgista. Luulen, etten viivy siellä kolmea tai neljää\npäivää kauemmin, sillä olen hyvissä voimissa. Mutta sitä ennen\npyytäisin teitä, isä Kaleb, antamaan kirjeen mukaani Ortelsburgin\nkappalaiselle. Hän luottaa minuun paremmin, jos voin näyttää\nkirjettänne... Papit luottavat yleensä enemmän toisiinsa.\n\n-- Ihmiset puhuvat enimmäkseen hyvää Ortelsburgin kappalaisesta, --\nvastasi pater Kaleb. -- Ja jos joku tietää asioita, niin juuri hän.\n\nIllalla pater Kaleb laati kirjeen, ja seuraavana aamuna ennen auringon\nnousua vanha Macko lähti.\n\n\n\n\nXLIII.\n\n\nJurand heräsi pitkästä unestaan pater Kalebin läsnäollessa. Kun hän ei\ntiennyt, mitä nukkuessa oli tapahtunut, eikä sitä, missä nyt oli, hän\nalkoi tunnustella kädellään vuodetta ja seinää, jonka vieressä vuode\noli. Mutta pater Kaleb sulki hänet syliinsä ja sanoi liikutuksesta\nitkien:\n\n-- Minä, Kaleb, olen tässä! Sinä olet nyt Spychowissa, veli Jurand!\nPaljon olet kärsinyt... mutta sinä olet nyt omaistesi keskuudessa...\nHyvät ihmiset ovat tuoneet sinut tänne... Veli Jurand! Rakas veli!!\n\nJa Kaleb painoi hänet rintaansa vasten, suuteli hänen otsaansa... Ensin\nJurand näytti olevan kuin ymmällä, mutta jonkin ajan kuluttua hän alkoi\nvasemmalla kädellään sivellä otsaansa ja tukkaansa, ikäänkuin hän olisi\ntahtonut karkoittaa unen raskaat pilvet.\n\n-- Kuuletko minua ja ymmärrätkö? -- kysyi pater Kaleb.\n\nJurand nyökäytti päätään merkiksi, että ymmärsi, ja ojensi sitten\nkätensä ottamaan hopeista ristiinnaulitun kuvaa seinältä, painoi sen\nhuulilleen ja rinnalleen ja ojensi sen sitten pater Kalebille.\n\n-- Minä ymmärrän sinua, veli Jurand, -- sanoi Kaleb. Jumala on siis\nvielä kanssasi. Hän pelasti sinut vankeudesta ja kuolemasta ja voi\nantaa sinulle takaisin kaikki, mitä olet menettänyt.\n\nJurand osoitti kädellään ylöspäin merkiksi, että vasta siellä hänelle\nannetaan kaikki takaisin, ja hänen silmäkuoppiinsa nousi kyyneleitä,\njolloin sanomaton tuska kuvastui runnelluilla kasvoilla.\n\nMutta pater Kaleb ymmärsi tämän eleen väärin, nimittäin sillä tavalla,\nettä Danusia ei enää olisi elossa, ja hän polvistui vuoteen viereen\nsanoen:\n\n-- Jumala suokoon hänelle ikuisen rauhan ja antakoon? iäisen valon\nloistaa hänelle, amen!\n\nMutta sokea nousi vuoteessaan istumaan, pudisti päätään ja viittoili\nkädellään, ikäänkuin olisi tahtonut kieltää jotakin, mutta ei\nennättänyt päästä pater Kalebin kanssa yhteisymmärrykseen, kun samassa\nvanha Tolima tuli sisään linnan varusväen ja muutamain vanhimpain\nalustalaisten kanssa, sillä Jurandin kotiintulo oli herättänyt\nsuurta huomiota Spychowissa. Tulijat hyväilivät Jurandia ja itkivät\nkatkerasti nähdessään voimattoman raajarikkoisen vanhuksen, joka ei\nollut vähääkään entisen julman Jurandin, ristiritarien kauhun ja\nvoittajan kaltainen. Varsinkin ne, jotka olivat ennen ottaneet osaa\nhänen sotaretkiinsä, raivostuivat nähdessään onnettoman ja alkoivat\nryhmittyä, kiivaasti kuiskailla ja työntää toisiaan kyynärpäällä,\nkunnes varusväestä eräs nimeltä Sucharz, joka oli samalla Spychowin\nseppä, astui Jurandin luo, kiersi käsivartensa hänen jalkojensa ympäri\nja sanoi:\n\n-- Heti, kun olitte tullut, me olisimme hyökänneet Ortelsburgiin, mutta\nse ritari, joka toi teidät tänne, kielsi. Mutta antakaa te itse meille\nsiihen lupa, sillä me emme voi jättää tätä kostamatta... Me valloitamme\nOrtelsburgin ja vuodatamme heidän koiranverensä kuiviin, niin totta\nkuin Jumala meitä auttaa!\n\n-- Jumala meitä auttaa! -- toistivat monet.\n\n-- Ortelsburgiin! Ortelsburgiin!\n\n-- Kosto huutaa verta.\n\nJa tuliset soturisydämet syttyivät innostuksesta, silmät leimahtivat,\nhammasta purtiin. Mutta sitten seurasi hiljaisuus, ja kaikki katsoivat\nJurandiin, jonka posket hehkuivat, ikäänkuin entinen taistelunhalu\nolisi syttynyt hänenkin mielessään. Hän kohosi, tavoitteli seinältä\njotakin, miekkaa, kuten luultiin, ja kosketti ristiinnaulitun kuvaan,\njonka pater Kaleb oli ripustanut paikalleen.\n\nSitten hän otti tämän toistamiseen seinältä ja hänen kasvonsa\nkalpenivat. Jurand kääntyi nyt miehiin päin, kohotti päänsä ja ojensi\nristiinnaulitun kuvan eteensä.\n\nSeurasi syvä hiljaisuus.\n\nOli tullut ilta. Avoimen ikkunan kautta kuului lintujen visertelyä.\nAuringon viimeiset punertuneet säteet valaisivat kohotettua\nristiinnaulitun kuvaa ja Jurandin valkoista tukkaa.\n\nSeppä Sucharz katsoi milloin Jurandiin, milloin tovereihinsa, teki\nsitten ristinmerkin ja poistui varpaisillaan huoneesta. Hänen\njäljessään poistuivat muutkin hiljaa. Vasta pihalla he pysähtyivät ja\nalkoivat kuiskailla keskenään:\n\n-- No, mitä nyt?\n\n-- Emmekö siis lähde?\n\n-- Hän ei sallinut!\n\n-- Hän antaa koston Jumalalle. Näkyy muuttuneen sielultaankin.\n\nJa niin oli todellakin tapahtunut.\n\nJurandin luo jäivät paitsi pater Kalebia ja vanhaa Tolimaa sinne\nmyöhemmin saapuneet Jagienka ja Anulka, jotka olivat nähneet\naseistettujen miesten kulkevan pihan poikki ja rientäneet katsomaan,\nmitä siellä tapahtui.\n\nJagienka, joka oli Anulkaa rohkeampi ja varmempi, astui nyt Jurandin\nluo ja sanoi:\n\n-- Jumala teitä auttakoon, ritari Jurand! Se olen minä, joka olin\nmukana tuomassa teitä Preussista tänne.\n\nTämän nuorekkaan äänen kuullessaan Jurandin kasvot kirkastuivat. Hän\nnäytti nyt muistavan kaikki, mitä Ortelsburgin maantiellä tapahtui,\nsillä hän kiitteli nyökäyttäen päätään ja vieden kätensä sydämelleen.\nJa Jagienka alkoi kertoa hänelle, kuinka olivat tavanneet hänet, kuinka\ntshekkiläinen Hlawa, Zbyszkon asemies, oli tuntenut hänet ja kuinka\nsitten toivat hänet Spychowiin. Itsestään Jagienka mainitsi, että\nkantoi tovereittensa kanssa miekkaa ja kypärää Bogdaniecista kotoisin\nolevan ritari Mackon, Zbyszkon sedän, seurueessa. Macko on lähtenyt\netsimään veljenpoikaansa ja ajanut Ortelsburgiin, mutta luvannut palata\nkolmen tai neljän päivän kuluttua.\n\nOrtelsburgin nimen kuullessaan Jurand ei tullut yhtä levottomaksi kuin\nensi kerralla maantiellä, mutta rauhaton hän oli Mackon kohtalosta\nnytkin. Jagienka vakuutti kuitenkin, että ritari Macko on yhtä viekas\nkuin urhoollinen eikä anna kenenkään pettää itseään. Sitä paitsi\nhänellä on Lichtensteiniltä suosituskirje, jonka turvissa hän voi\nmatkata huoletta ristiritarikunnan alueilla. Tämä vakuuttelu rauhoitti\nJurandia huomattavasti. Saattoi havaita, että sokea ja mykkä ritari\nolisi tahtonut kysyä vielä paljon muita asioita ja että hän kärsi\nkovasti, kun ei voinut. Mutta tarkkanäköinen Jagienka sanoi:\n\n-- Me tulemme useammin puhumaan ja ymmärtämään toisiamme yhä paremmin.\n\nJurand hymyili, ojensi kätensä ja laski sen hänen päänsä päälle,\nikäänkuin siunaten. Ja paljosta Jurandin olikin kiittäminen häntä. Sitä\npaitsi häntä miellytti kertojan nuorekas ääni ja osanotto.\n\nKun Jurand ei rukoillut -- jota Jagienka muuten harrasti melkein kaiket\npäivät -- tahtoi hän pitää Jagienkan luonaan, joka mielellään täytti\ntämän toivomuksen.\n\nMacko oli sanonut palaavansa kolmen tai neljän päivän kuluttua,\nmutta ei palannut vielä viidentenäkään. Kuudentena päivänä Jagienka,\njoka oli jo tullut levottomaksi, pyysi Tolimaa lähettämään miehiä\ntiedustelumatkalle, kun vahti korkeasta tammesta antoi merkin, että\nratsumiehiä oli tulossa Spychowiin.\n\nPian sen jälkeen nostosilta kopisi hevosten askeleista, ja Hlawa ajoi\nerään asepojan kanssa pihalle. Jagienka riensi tulijain luo ja kysyi,\nennenkuin tämä oli ennättänyt laskeutua satulasta:\n\n-- Missä Macko on?\n\n-- Hän ajoi ruhtinas Witoldin luo ja käski teitä jäämään tänne, --\nvastasi asemies.\n\n\n\n\nXLIV.\n\n\nKun Jagienka kuuli, että hänen oli Mackon käskystä jäätävä Spychowiin,\nhän hämmästyi niin kovasti, ettei pitkään aikaan saanut sanaakaan\nsanotuksi, vaan katsoi suurin silmin tshekkiläiseen, joka hyvin\nymmärsi, ettei hänen tuomansa tieto miellyttänyt.\n\n-- Tahtoisin kertoa teille, mitä Ortelsburgissa kuulimme, -- sanoi\nHlawa. -- Minulla onkin paljon tärkeitä tietoja.\n\n-- Zbyszkostako?\n\n-- Ei, vaan Ortelsburgista...\n\n-- Ymmärrän. Riisukoon tallirenki hevosen, niin voimme heti mennä\nsisälle. Ja annettuaan tallirengille käskyn hän vei Hlawan sisään.\n\n-- Miksi Macko on meidät jättänyt? Miksi meidän on jäätävä Spychowiin\nja miksi te käännyitte takaisin? -- kysyi Jagienka samassa henkäyksessä.\n\n-- Me käännyimme takaisin, -- vastasi Hlawa, -- kun ritari Macko käski.\nOlisin lähtenyt mielelläni sotaan, mutta käsky on käsky. Ritari Macko\nsanoi minulle näin: \"Palaa takaisin, suojele neitiä ja odota minulta\nuutisia. On mahdollista, että joudut saattamaan hänet Zgorzeliceen,\nsillä yksinään hän ei voisi lähteä matkalle.\"\n\n-- Hyvänen aika, mitä on tapahtunut? Onko Jurandin tytär löytynyt? Onko\nMacko lähtenyt noutamaan Zbyszkoa? Oletko nähnyt Danusian? Puhuitko\nhänen kanssaan? Miks'eivät tuoneet häntä tänne ja missä hän nyt oikein\non?\n\nKuultuaan tämän kysymysten tulvan Hlawa polvistui herrattarensa eteen\nja sanoi:\n\n-- Älkää panko pahaksenne, armollinen neiti, kun en vastaa kaikkiin\nkysymyksiinne yht'aikaa, sillä se on mahdotonta. Mutta vastaan yhteen\nkerrallaan, jollette kiellä.\n\n-- Hyvä on! Onko Danusia löytynyt vai ei?\n\n-- Ei. Mutta nyt tiedetään varmasti, että hän on ollut Ortelsburgissa\nja että hänet on sieltä viety johonkin itäiseen linnaan.\n\n-- Mutta minkätähden meidän täytyy istua täällä Spychowissa?\n\n-- Jos Jurandowna löydetään, niin... niin, armollinen neiti, kuten\nnäette... niin ei teillä olisi syytä jäädä...\n\nJagienka vaikeni, mutta hänen poskilleen nousi puna.\n\nTshekkiläinen jatkoi:\n\n-- Minä luulen yhä vieläkin, että hengissä hän ei pääse niiden\nroistojen kynsistä, mutta kaikki riippuu Jumalasta. Minä kerron alusta.\nMe saavuimme Ortelsburgiin onnellisesti. Ritari Macko näytti voudille\nLichtensteinin kirjeen, ja vouti, joka oli joskus nuoruudessaan ollut\nLichtensteinin asepoikana, suuteli meidän silmiemme edessä kirjeen\nsinettiä, vastaanotti meidät vieraanvaraisesti eikä epäillyt meitä\nmistään. Jos meillä olisi ollut enemmän miehiä mukana, olisimme voineet\nottaa koko linnan haltuumme. Kappalaisen tapaaminen ei myöskään\ntuottanut vaikeuksia, ja me keskustelimme hänen kanssaan kaksi yötä ja\nsaimme kuulla merkillisiä asioita, joita kappalainen oli saanut tietää\npyöveliltä.\n\n-- Pyövelihän on mykkä.\n\n-- Niin, mutta kappalainen ymmärtää hänen merkkejään.\n\nMerkillisiä asioita siellä on tapahtunut. Pyöveli on katkaissut\nJurandin oikean käden, kiskaissut kielen suusta, polttanut ainoan\nsilmän. Hän ei arastele suorittaa julmintakaan käskyä, mutta naiseen ei\nkuulemma koske, eikä siinä auta mitkään uhkaukset. Tämä johtuu siitä,\nettä hänellä on ollut yksi ainoa tytär, jota hän rakasti kovasti, mutta\njonka ristiritarit...\n\nHlawa keskeytti, sillä hän ei tiennyt, miten jatkaisi. Jagienka huomasi\nsen ja sanoi:\n\n-- Miksi puhut pyövelistä?\n\n-- Koska se kuuluu asiaan, -- vastasi tshekkiläinen. -- Kun meidän\nnuori herra kaatoi ritari Rotgierin, tuli Ortelsburgin vanha komttuuri\nSiegfried de Löwe kuin mielettömäksi. Sillä tiedettiin, että Rotgier\noli hänen poikansa, ja kappalainen kertoi hänen rakastaneen Rotgieria\nenemmän kuin kukaan isä poikaansa. Ja saadakseen kostaa hän myi\nsielunsa paholaiselle, minkä pyöveli näki. Hän puhui vainajan kanssa,\nkuten minä nyt teidän kanssanne, ja ruumis hymyili arkustaan nuollen\nsuutaan mustalla kielellään siitä ilosta, että vanha komttuuri lupasi\nhänelle Zbyszkon pään. Mutta kun komttuuri ei voinut heti saada\nZbyszkoa käsiinsä, niin hän käski silpoa Jurandin ja pani sitten tämän\nkielen ja käden Rotgierin ruumisarkkuun, josta vainaja söi ne raakana...\n\n-- Kauheata! -- sanoi Jagienka tehden ristinmerkin. Ja neiti nousi\nlisäämään puita lieteen, sillä oli tullut jo hämärä.\n\n-- Niin! -- puhui Hlawa edelleen. -- Minä en tiedä, miten viimeisenä\ntuomiopäivänä tulee olemaan, sillä täytyyhän Jurandin saada takaisin,\nmikä hänen omansa on. Mutta sehän on Jumalan eikä ihmisen asia.\nPyöveli näki kaiken tämän. Kun komttuuri oli ruokkinut verenhimoiselle\nvainajalle ihmislihaa, niin hän meni noutamaan Jurandin lasta,\njotta vainaja saisi lihaa syötyään juoda viatonta verta... Mutta\npyöveli joka ei sallinut tytölle tehtävän vääryyttä, oli aikaisemmin\nasettunut vartioimaan Jurandownaa. Kappalainen sanoi, ettei hän ole\naivan täysijärkinen, mutta tämän asian hän käsittää, ja jos viekkaus\non tarpeen, osaa hän olla muita viekkaampi. Pyöveli istuutui siis\nportaihin odottamaan komttuurin tuloa. Tämä kuuli hänen hengityksensä,\nnäki silmiensä loistavan pimeydessä ja pelästyi, sillä luuli nähneensä\nkummituksen. Samassa pyöveli iski nyrkillä komttuuria rintaan niin\nvoimakkaasti, että tämä meni tainnoksiin ja sairastui säikähdyksestä.\nMutta toivuttuaan hän ei uskaltanut koskea Jurandownaan.\n\n-- Vaan vei hänet pois?\n\n-- Vei pois ja otti pyövelin mukaansa. Komttuuri ei nimittäin tiennyt,\nettä juuri pyöveli oli suojellut Jurandownaa, vaan luuli jonkun\nyliluonnollisen olennon, paholaisen tai hyvän hengen siellä olleen.\nKomttuuri ei jättänyt pyöveliä Ortelsburgiin, koska nähtävästi pelkäsi\ntämän voivan todistaa Jurandin asiassa... Mies on tosin mykkä, mutta\njos asia olisi joutunut oikeusistuimeen, olisi hän kappalaisen avulla\nvoinut sanoa, mitä kappalaiselle muutenkin kertoi. Lopuksi kappalainen\nsanoi ritari Mackolle näin: \"Vanha Siegfried de Löwe ei surmaa\nJurandownaa, sillä hän pelkää, ja jos hän käskisikin jotakuta tekemään\nsen, niin pyöveli Diederich ei sitä sallisi.\"\n\n-- Tiesikö kappalainen, minne hänet on viety?\n\n-- Ei, sitä hän ei varmasti tiennyt, mutta oli puhuttu jostakin Ragneta\nnimisestä linnasta, joka ei liene kaukana Liettuan tai Samogitian\nrajasta.\n\n-- Entä mitä Macko sanoi kaikesta tästä?\n\n-- Kun ritari Macko oli saanut nämä tiedot, hän sanoi minulle\nseuraavana päivänä: \"Jos näin on, niin me ehkä löydämme Jurandownan.\nMutta nyt minun täytyy heti saada Zbyszko käsiini, jotteivät pääsisi\npetkuttamaan häntä, kuten Jurandille tekivät. Jos he sanovat hänelle,\nettä vapauttavat Jurandovnan ehdolla, että Zbyszko itse tulee noutamaan\nhänet, niin kyllä Zbyszko menee, ja silloin vanha Siegfried kostaa\nhänelle Rotgierin kuoleman ja julmasti kostaakin.\"\n\n-- Se on totta! -- huudahti Jagienka levottomana. -- Hyvä oli, että hän\nheti lähti etsimään Zbyszkoa.\n\nHetken kuluttua hän Hlawaan päin kääntyen lisäsi:\n\n-- Mutta minä en hyväksy sitä, että Macko lähetti teidät tänne. Miksi\nmeitä täällä Spychowissa vartioidaan? Kyllä vanha Tolima pitää meistä\nhuolen, mutta Zbyszkolla voisi olla apua teistä siellä vaaroissa.\n\n-- Entä kuka saattaa teidät, hyvä neiti, Zgorzeliceen, jos tarvitaan?\n\n-- Siinä tapauksessa ajatte edeltäkäsin tänne ja saatatte meidät sitten\nkotiin. Hlawa suuteli Jagienka neidin kättä ja kysyi liikutuksissa:\n\n-- Mutta toistaiseksi jäätte tänne?\n\n-- Niin jäämme. Jumala huolehtii kyllä orvoista.\n\n-- Entä eikö teidän tule ikävä täällä? Mitä aiotte täällä tehdä?\n\n-- Rukoilla Jumalaa, että hän antaisi Zbyszkolle onnea ja teille\nkaikille terveyttä, -- vastasi Jagienka hyrähtäen hellästi itkuun.\nAsemies polvistui taas hänen eteensä ja sanoi:\n\n-- Te olette kuin taivaan enkeli.\n\n\n\n\nXLV.\n\n\nJagienka pyyhki kyynelensä ja meni Hlawan saattamana Jurandin luo\nkertomaan uutisia. Tämä istui suuressa salissa kesy sudenpentu\njalkojensa vieressä. Pater Kaleb, Anulka Sieciehowna ja vanha\nTolima olivat hänen seuranaan. Linnan lukkari, joka oli samalla\nluutunsoittaja, lauloi heille laulun Jurandin entisistä taisteluista\nristiritareja vastaan. Toiset kuuntelivat pää käden varassa\nmietteissään ja alakuloisina. Kuu paistoi huoneeseen. Helteistä päivää\nseurasi tyyni, lämmin ilta. Liedessä hehkui pari kekälettä, joiden\npäällä muuan asepoika lämmitti simaa, johon oli lisätty viiniä ja\ntuoksuavia ryytejä.\n\nSoittajalukkari oli juuri alkamassa uutta laulua \"Jurandin onnellisesta\nottelusta\", kun Jagienka astui sisään sanoen:\n\n-- Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!\n\n-- Iankaikkisesta iankaikkiseen, -- vastasi pater Kaleb. Kuullessaan\nJagienkan äänen Jurand kääntyi penkillään ympäri tulijaan päin ja alkoi\nnyökäyttää valkeata päätään.\n\n-- Zbyszkon asemies on tullut tänne Ortelsburgista, -- sanoi Jagienka,\n-- ja tuonut uutisia mukanaan. Macko ei tulekaan takaisin, vaan on\nlähtenyt ruhtinas Witoldin luo.\n\n-- Vai ei tule takaisin? -- sanoi pater Kaleb.\n\nJagienka alkoi kertoa, mitä Hlawalta oli kuullut. Hän ei unohtanut\nmainita, että Mackolla ja Zbyskolla oli hyvät toiveet löytää Danusia,\njosta syystä Macko on lähtenyt tapaamaan Zbyszkoa ja käskenyt heitä\nodottamaan täällä.\n\nKun Jagienka oli lopettanut, seurasi hetken hiljaisuus. Kuului vain\nsatakielten laulua pihalehmuksista. Kaikki katsoivat Jurandiin, joka\nistui silmät ummessa ja taaksepäin nojaten antamatta elon merkkiäkään.\n\n-- Kuuletteko? -- kysyi häneltä pater Kaleb vihdoin.\n\nJurand kohotti vasemman kätensä ja osoitti sormellaan taivaaseen.\n\nKuu paistoi hänen kasvoilleen, valkoiselle tukalleen, ja koko hänen\nolemuksensa ilmaisi niin syvää kärsimystä ja samalla kertaa niin\nrajatonta alistumista Jumalan tahtoon, että kaikki luulivat näkevänsä\nsielun, joka kerta kaikkiaan on eronnut tästä maallisesta elämästä eikä\nodota siltä enää mitään.\n\nEi taaskaan kuulunut mitään muuta kuin satakielten laulua, joka täytti\npihamaan ja koko huoneen.\n\nMutta yht'äkkiä sanomattoman voimakas sääli onnetonta Jurandia kohtaan\nvaltasi Jagienkan, ja seuraten ensimmäistä sisäistä ääntään hän riensi\nvanhuksen luo, tarttui hänen käteensä ja alkoi itkien suudella sitä.\n\n-- Minä olen myös yksin maailmassa! -- huudahti Jagienka sydämensä\nkyllyydestä. -- En ole mikään asepoika, vaan Jagienka Zgorzelicesta.\nMacko otti minut mukaansa suojellakseen minua pahoilta ihmisiltä, mutta\nnyt minä jään teidän luoksenne, kunnes Jumala antaa Danusian takaisin.\n\nJurand ei näyttänyt ihmettelevän, vaan oli kuin olisi aavistellut, että\nasepoika oli tyttö. Vanhus veti hänet luoksensa ja painoi rintaansa\nvasten. Jagienka jatkoi itkunsekaisella äänellä:\n\n-- Niin, minä jään luoksenne, kunnes Danusia tulee takaisin... Sitten\npalaan Zgorzeliceen... Saksalaiset ovat surmanneet isäni, mutta teidän\ntyttärenne on kyllä elossa ja tulee takaisin. Armollinen Jumala, salli\nhänen terveenä pian palata! Ja pater Kaleb vaipui polvilleen lausuen\njuhlallisesti:\n\n-- Kyrie eleison!\n\n-- Christe eleison! -- vastasivat Hlawa ja Tolima heti.\n\nMolemmat polvistuivat, sillä he ymmärsivät, että se oli litania, jota\nluettiin ei ainoastaan kuolleille, vaan myöskin rakkaille ja läheisille\nhenkilöille suurissa vaaroissa. Jagienka polvistui, Jurand vaipui\npenkiltään myös polvilleen, ja kaikki jatkoivat kuorossa:\n\n-- Kyrie eleison! Christe eleison!... Jumala taivaissa armahda\nmeitä!... Maailman Vapahtaja, armahda meitä...\n\nRukoilevain äänet: \"Armahda meitä!...\" häipyivät satakielten lauluun.\n\nMutta yht'äkkiä kesy sudenpentu nousi karhuntaljalta Jurandin vierestä,\nlähestyi avonaista ikkunaa, nousi ikkunalaudan nojaan, suuntasi\nkolmikulmaisen päänsä kuuta kohti ja alkoi hiljaa ulisten valittaa.\n\nVaikka tshekkiläinen Hlawa jumaloi Jagienkaa ja vaikka hänen sydämensä\nyhä enemmän kiintyi kauniiseen Anulka Sieciehownaan, niin hänen\nmielensä paloi sotaan. Mackon käskystä hän oli palannut Spychowiin\nja olipa hän tuntenut tyydytystä ajatellessaan olevansa molempain\nneitosten suojelija. Mutta kun Jagienka itse oli sanonut, ettei\nmikään vaara uhkaa Spychowissa heitä ja että hänen velvollisuutensa\nkuului Zbyszkolle, niin hän oli ilolla suostunut lähtemään. Macko ei\nollut hänen isäntänsä, ja siksi hänen tulisi olemaan helppo selittää\nmenettelyään. Hlawan teki niin mieli taistelutantereille, että jo\nJurandin luota poistuessaan yhdessä Jagienkan kanssa hän yht'äkkiä\npysähtyi, laskeutui neidin jalkojen juureen ja sanoi:\n\n-- Sallikaa minun sanoa teille, armollinen neiti, jäähyväiset ja pyytää\npari hyvää sanaa matkalleni.\n\n-- Mitä? -- kysyi Jagienka. -- Aiotko jo tänään lähteä?\n\n-- Huomenna, varhain aamulla, jotta hevoset saisivat levätä.\nSamogitiaan on aika pitkä matka!\n\n-- Paras on lähteä pian, niin helpompi on saavuttaa Macko.\n\n-- Se ei tule olemaan helppoa, sillä hänellä on parin päivän etumatka.\nSitä paitsi hän ajaa suoraan Preussin kautta, kun hänellä on se kirje\nLichtensteiniltä, mutta minun täytyy kulkea asumattomia seutuja ja\nhädän tullen näyttää tätä...\n\nHän tarttui miekkansa kahvaan.\n\n-- Ole sentään varovainen! -- neuvoi Jagienka. -- Kun kerran lähdet,\nniin on myös tultava perille eikä eksyttävä mihinkään ristiritarien\ntyrmään. Mutta metsissäkin on vaaroja, pahoja henkiä ja epäjumalia,\njoita kansa palveli, ennen kuin kääntyi kristinuskoon. Muistan ritari\nMackon ja Zbyszkon kertoneen niistä Zgorzelicessä.\n\n-- Muistanhan minäkin, mutta en minä niitä pelkää, sillä suuria\nraukkoja ne pakanain jumalat ovat. Kyllä minä niistä selviydyn ja\nsaksalaisista myös, kunhan sota pääsee hyvään vauhtiin.\n\n-- Eikö se ole jo hyvällä alulla? Kerrohan, mitä saksalaisilta olet\nkuullut.\n\n-- Mackon kanssa utelimme ja saimmekin paljon tietoja, joita jo\nosaksi ennenkin olen kuullut, -- alkoi Hlawa. -- Kun ruhtinas Witold\nmuutamia vuosia sitten varustautui sotaan tataareja vastaan, hän\ntahtoi turvata selkäpuolensa ja vahvistaa rauhan saksalaisten kanssa\nluovuttaen heille Samogitian. Hän antoi heidän rakentaa linnoja,\nauttoipa rakentamistakin. Sitten määrättiin hänelle ja suurmestarille\nkohtaamispaikka saareen, jossa he vakuuttelivat toisilleen ystävyyttä,\njoivat ja söivät. Kun sorretut samogitialaiset nousivat kapinaan\nuusia herrojaan vastaan, niin ruhtinas Witold auttoi saksalaisia,\nmikä herätti Liettuassa suurta tyytymättömyyttä. Näin kertoi meille\nOrtelsburgin linnanvouti, joka ylisteli ristiritarien veljeskunnan\ntoimenpiteitä Samogitiassa, kuten sinne lähetettyjä pappeja, jotka\nkastoivat kansaa kristinuskoon ja jakoivat nälkävuosina viljaa\nväestölle. On mahdollista, että niin tekivätkin, mutta suurmestarin\nkäskystä. Sitä vastoin ne tekivät siellä paljon pahaakin, ottivat\nlapsia mukaan Preussiin ja häpäisivät naisia. Jos joku uskalsi nousta\nheitä vastaan, se hirtettiin -- ja tästä on nyt syttynyt sota.\n\n-- Entä ruhtinas Witold?\n\n-- Hän sulki silmänsä pitkän aikaa samogitialaisten kärsimiltä\nvääryyksiltä ja osoitti ristiritareille ystävyyttään. Luultiin jo, että\ntätä ystävyyttä tulisi kestämään ikuisesti, mutta ruhtinas muuttikin\nsitten mielensä kokonaan...\n\n-- Isäni ja Mackon puheista päättäen hän muuttaa mieltänsä usein...\n\n-- Ristiritareihin nähden kyllä, sillä he ovat epäluotettavia itsekin,\nmutta rehellisiä ihmisiä kohtaan ruhtinas on myös aivan rehellinen.\nKun ristiritarit nyt vaativat häneltä pakolaisia ja kun hän vastasi\nluovuttavansa vain orjat, mutta ei vapaita, koska näillä on oikeus\nasua, missä haluavat, niin syntyi siitä molemmin puolin suuttumusta,\nkirjelmäin vaihtoa ja uhkauksia. Kun samogitialaiset saivat kuulla\nvälien rikkumisesta, niin he hyökkäsivät saksalaisten kimppuun,\ntappoivat varusväet linnoista, jotka hajoitettiin raunioiksi, ja\nriensivät varsinaiseen Preussiin. Ruhtinas Witold ei enää edes koeta\nhillitä heitä, vaan nauraa nyt saksalaisten pälkähälle, lähettääpä\nsalaa apua samogitialaisille.\n\n-- Ymmärrän, -- sanoi Jagienka. -- Mutta jos hän vain salaa heitä\nauttaa, niin se ei ole vielä sotaa.\n\n-- Onhan se samogitialaisten kanssa ja oikeastaan jo Witoldinkin\nsuhteen. Kaikkialta saapuu saksalaisia heidän rajalinnojensa avuksi,\nja he lähtisivät suurelle hävitysretkelle Samogitiaan, mutta heidän\ntäytyy vielä odottaa talveen saakka, sillä se on soinen maa, jossa\nsodankäynti on muulloin mahdotonta muille paitsi samogitialaisille.\nMissä nämä soillaan kulkevat, siinä saksalaiset hukkuvat, ja sen vuoksi\non talvi saksalaisten ystävä. Mutta heti, kun suot jäätyvät, lähtevät\nristiritarien joukot liikkeelle, ja ruhtinas Witold toiselta puolelta\nsamogitialaisten avuksi Puolan kuninkaan suostumuksella. Tämän lupa on\ntarpeen, sillä kuningas on koko Liettuan ylivaltias.\n\n-- Silloin saattaa tulla sota myöskin kuninkaan kanssa?\n\n-- Sellaista puhutaan sekä saksalaisten että meikäläisten keskuudessa.\n\nJagienka huoahti ja sanoi:\n\n-- Kyllä miehillä on tässä maailmassa paljon mukavampi kuin naisilla.\nNyt sinä esimerkiksi lähdet sotaan, kuten Macko ja Zbyszko, mutta\nmeidän täytyy jäädä Spychowiin.\n\n-- Mitenkä, hyvä neiti, toisin voisi ollakaan? Te jäätte, mutta\nturvaan, sillä Jurandin nimi herättää yhä vieläkin kauhua\nsaksalaisissa. Minä näin sen Ortelsburgissa, jossa he ihan vavahtivat\npelosta, kun saivat kuulla Jurandin palanneen Spychowiin.\n\n-- Tiedän, että he eivät tule tänne, sillä suot ja vanha Tolima ovat\nesteenä, mutta ikävä täällä tulee olemaan ilman minkäänlaisia tietoja.\n\n-- Kyllä minä lähetän tietoja, kun jotakin tärkeätä tapahtuu.\nLenkawicasta tulee kaksi aatelista asepoikaa minun mukanani. Lähetän\ntoisen tuomaan uutisia heti, kun jotakin tapahtuu.\n\n-- Jumala sinua palkitkoon! Hyvän sydämesi ja ymmärryksesi tähden\ntulen olemaan sinulle kiitollinen kuolemaani saakka, -- sanoi Jagienka\nojentaen kätensä hyvästiksi.\n\nMutta Hlawa polvistui mieluummin neidin eteen ja osoittaakseen suurta\nkunnioitustaan suuteli hänen jalkojaan, nosti sitten katseensa ylös ja\nyhä polvillaan ollen alkoi puhua arastellen ja nöyrästi:\n\n-- Olen tavallinen asemies, mutta aatelismies ja teidän uskollinen\npalvelijanne... Antakaa minulle jokin rakas muisto matkalleni! Älkää\nkieltäkö minulta sitä! Sodan niittoaika lähenee, ja pyhä Yrjänä, minun\nsuojeluspyhimykseni, tietää, etten minä sodassa tule piiloutumaan\ntoisten selän taa.\n\n-- Minkälaisen muiston haluat? -- kysyi Jagienka hiukan ihmetellen.\n\n-- Sitokaa minulle matkalle jokin nauha, sillä jos minä kaatuisin, niin\non minun helpompi kuolla teidät muistaen.\n\nJa tshekkiläinen asemies pani kätensä ristiin katsoen hartaasti neitiä\nsilmiin. Mutta Jagienkan kasvoille nousi hämmentynyt ilme ja ikäänkuin\nvasten tahtoaan hän tyytymättömänä sanoi:\n\n-- Oi, rakas ystävä! Älä pyydä sellaista, mikä ei toisi onnea! Sitokoon\nse, joka itse on onnellinen, muistoksi nauhansa, niin se tuottaa onnea.\nMutta minulla ei sitä ole. Surua vain! Sellainen on tulevaisuutenikin.\nEn voisi tuottaa onnea sinulle enkä kenellekään, sillä en voi antaa\nsitä, jota minulla ei ole. Elämäni on nyt niin raskasta, Hlawa hyvä,\nettä... että...\n\nJagienka vaikeni äkkiä, sillä hän tunsi, että jos sanoo vielä jonkin\nsanan, niin itku puhkeaa valloilleen. Hlawa tunsi syvää myötätuntoa\nymmärtäen, että neidin oli vaikea palata Zgorzeliceen, jossa Cztan\nja Wiik hätyyttivät häntä, ja vaikea jäädä Spychowiin, jonne Zbyszko\nsaattoi tulla ennemmin tai myöhemmin Danusiansa kanssa. Hlawa\nnäki, mitä neidin sydämessä liikkui, ja kun hän ei osannut antaa\nminkäänlaista neuvoa, niin hän kiersi käsivartensa Jagienkan jalkojen\nympäri ja sanoi:\n\n-- Kaatua tahtoisin puolestanne! Kaatua!\n\n-- Nouse seisomaan, hyvä ystävä! -- kehoitti neiti. -- Pyydä Anulkalta\njotakin muistoa. Hän on pitänyt sinusta jo kauan.\n\nJa Jagienka huusi Anulkaa, joka heti pyrähti siihen viereisestä\nhuoneesta, jossa hän oli oven takana kuunnellut keskustelua\nrohkenematta astua sisään, vaikka mieli oli kovasti tehnyt juttusille\nkomean asemiehen kanssa. Nyt hän hämmentyneenä, sykkivin sydämin ja\nkyynelet silmissä ilmestyi polvistuneen tshekkiläisen eteen saamatta\nsanaakaan sanotuksi.\n\nHlawa tunsi Jagienkaan mitä syvintä kiintymystä ja kunnioitusta, mutta\nei edes ajatuksissaan uskaltanut pyytää neitiä omakseen. Anulka sitä\nvastoin herätti kuumaverisessä miehessä tulisen halun päästä sievän\ntytön valtiaaksi. Hlawan mielestä tyttö olikin nyt viehättävämpi kuin\nmilloinkaan ennen seistessään siinä asemiehen edessä hämillään ja\nkyynelsilmin, joista rakkaus loisti nyt kuin kirkkaan puron kultainen\npohja. Hlawa kääntyi tytön puoleen sanoen:\n\n-- Minä lähden tästä kohta sotaan, jossa voin kaatua. Ettekö sääli\nminua?\n\n-- Säälin kyllä, -- vastasi Anulka hennolla äänellään. Samassa kyynelet\nalkoivat vuotaa tytön silmistä, sillä ne olivat aina saatavilla. Hlawa\nlämpeni yhä enemmän ja alkoi suudella Anulkan käsiä, kun ei rohjennut\nryhtyä Jagienkan läsnäollessa sen likeisempiin hyväilyihin.\n\n-- Anna hänelle jokin muisto sotaretkelle! -- sanoi Jagienka.\n\nMutta Anulkan oli vaikea antaa mitään, sillä hänen yllään oli pojan\npuku. Hän alkoi etsiä, mutta ei löytänyt minkäänlaista nauhaa tai\nkoristusta, vaan joutui pulmaan, josta Jagienka hänet pelasti\nehdottamalla hiusverkkoa muistoksi.\n\n-- Olkoon menneeksi... hiusverkko! -- huudahti Hlawa Puoleksi nauraen.\n-- Minä ripustan sen kypärään, ja onneton se saksalainen, joka uskaltaa\nsitä tavoittaa!\n\nAnulka Sieciehowna nosti molemmat kätensä päähänsä, ja samassa hulmahti\nhänen tuuhea, vaalea tukkansa olkapäille ja hartioille. Hlawa ensin\npunastui ja sitten ihastui suloisesta näystä, otti verkon, suuteli\nsitä, pisti sen poveensa, kiersi sitten uudelleen käsivartensa\nJagienkan ja sen jälkeen hurjemmin Anulkan ympäri sanoen: \"Olkoon\nniin!\" ja poistui.\n\nVaikka Hlawa oli väsynyt ja valvonut, hän ei kuitenkaan mennyt\nnukkumaan, vaan maljaili koko yön niiden kahden lenkawicalaisen\nasepojan kanssa, jotka olivat lähdössä hänen mukanaan Samogitiaan.\nHän ei kuitenkaan juonut itseään humalaan, vaan tuli jo aamuhämärissä\npihalle, jossa satuloidut hevoset odottivat.\n\nEräs rakolla varustetuista ikkunoista avautui hiukan, ja sen raosta\ntirkisteli pihalle sininen silmäpari. Hlawa huomasi sen ja aikoi mennä\nikkunan luo näyttämään kypärään sidottua hiusverkkoa ja sanomaan vielä\nkerran hyvästi, mutta pater Kaleb ja vanha Tolima häiritsivät, kun\nhe tulivat antamaan neuvoja matkalle. Saatuaan ne ja siunauksen sekä\nonnentoivotuksen sotaretkelle Hlawa kiitti, ja ukot poistuivat. Hän\najoi pihasta aamun valjetessa ja vilkaisi lähtiessään vielä kerran\nsuljettuun ikkunaan.\n\n\n\n\nXLVI.\n\n\nSuurissa metsissä noin peninkulman verran Kownosta itään majaili\npääjoukkoineen urhoollisuudestaan kuuluisa Skirwoillo, jonka ruhtinas\nWitold oli nimittänyt samogitialaisten päälliköksi ottaessaan\nSamogitian suojelukseensa. Skirwoillo oli hyvin nopea liikkeissään,\nnyökkäili odottamatta Preussiin vallaten saksalaisten linnoja ja\nlevitti sotaista innostusta yli koko maan. Siellä sotapoluilla Zbyszkon\nuskollinen tshekkiläinen asemies Hlawa eli Glowacz löysi isäntänsä\nja samalla Mackon, joka vasta kaksi päivää aikaisemmin oli saapunut\nperille. Kun Hlawa oli tervehtinyt Zbyszkoa, hän kävi levolle ja\nnukkui kuin tukki koko vuorokauden umpeen ja meni vasta seuraavan\npäivän illalla tervehtimään Mackoa, joka matkastaan väsyneenä ja\nhuonotuulisena vastaanotti hänet äkäisesti ja kysyi syytä, miksi hän\nei ollut käskyn mukaisesti jäänyt Spychowiin. Macko leppyi jonkin\nverran, kun tshekkiläinen anteeksi pyytäen huomautti saaneensa käskyn\nJagienkalta.\n\nHlawa selitti myös, ettei ollut tullut ainoastaan käskystä ja halusta,\nvaan myöskin siksi, että voisi pikalähetin välityksellä tiedoittaa\nSpychowiin, jos jotakin tapahtuisi. -- Jagienka-neiti, joka on hyvä\nkuin enkeli, -- sanoi hän, -- rukoilee Jurandownan puolesta. Mutta\nkaikella täytyy olla loppunsa. Jollei Jurandowna elä, suokoon Jumala\nhänelle ikuisen autuuden, sillä hän oli viaton karitsa, mutta jos te\nlöydätte hänet, on siitä heti tiedoitettava Jagienka-neidille, jotta\nhän jättäisi Spychowin heti eikä lähtisi sieltä Jurandownan tulon\njälkeen, mikä olisi häpeäksi.\n\nMacko kuunteli tyytymättömänä ja toisti tuon tuostakin: \"Se ei kuulu\nsinulle\". Mutta Hlawa, joka oli päättänyt puhua suoraan, ei siitä\nvälittänyt, vaan sanoi lopuksi:\n\n-- Parempi neidin olisi ollut jäädä Zgorzeliceen eikä lähteä matkalle.\nMe tyrkytimme hänelle, raukalle, sitä ajatusta, että Jurandowna ei enää\nelä, mutta ehkä hän kaikesta huolimatta vielä elää.\n\n-- Kuka hänelle sanoi, ettei elä? Kuka? Sinä, -- sanoi Macko äkäisesti.\n-- Olisit pitänyt silloin suusi kiinni. Minä otin neidin mukaani, kun\nhän pelkäsi Cztania ja Wiikiä.\n\n-- Se oli vain tekosyy, -- vastasi asemies. -- Hän olisi saanut olla\nrauhassa Zgorzelicessa, sillä mustasukkaisina he olisivat suojelleet\nhäntä toisiltaan. Mutta te, armollinen herra, pelkäsitte, että jos\nJurandowna kuolee, niin voi tilaisuus mennä sivu suun, ja siksi otitte\nhänet mukaanne.\n\n-- Mitä sinä mahtailet? Oletko sinä ritari vai palvelija?\n\n-- Palvelija olen, mutta neidin palvelija, ja siksi en voi sietää, että\nhän joutuu kärsimään häpeästä.\n\nMacko vaipui synkkiin ajatuksiin, sillä hän ei ollut tyytyväinen\nitseensä. Usein hän oli itseään morkannut siitä, että oli ottanut\nJagienkan mukaansa. Hän tunsi, että oli sopimatonta viedä Jagienkaa\nZbyszkon luo ja vielä sopimattomampaa, jos Danusia palaisi kotiinsa.\nOlihan Hlawan sanoissa totta, sillä Jagienka olisi voitu jättää\nPlockiin, mutta hänet oli saatava Zbyszkon läheisyyteen.\n\n-- Se ei ollut minun tahtoni, -- sanoi Macko kuin itseään ja Hlawaa\nrauhoittaakseen, -- vaan Jagienkan itsensä.\n\n-- Jagienka-neiti oli tosiaan itsepäinen, mutta siksi, että me olimme\nuskotelleet hänelle Jurandownan kuolleen.\n\n-- Sinä sellaista uskottelit! -- huusi Macko.\n\n-- Niin, syy on minunkin. Mutta nyt meidän täytyy saada selko asioista,\nmuuten on parempi, että kaadumme.\n\n-- Mitä tästä taistelusta tulee tuollaisen sotajoukon voimalla? --\nsanoi Macko kärsimättömästi. -- Jos tästä tosi tulee, niin vasta\nheinäkuussa, sillä saksalaiset käyvät sotaa joko talvella tai\nkuivimpana vuodenaikana. Mutta siihen mennessä kytee vain eikä pala.\nRuhtinas Witold on vasta lähtenyt Krakovaan neuvottelemaan kuninkaan\nkanssa ja pyytämään apua.\n\n-- Mutta onhan läheisyydessä ristiritarien linnoja. Jos saisimme\nniistä jonkin haltuumme, niin kenties pääsisimme selville siitä, onko\nJurandowna elossa.\n\n-- Se on aivan epävarmaa.\n\n-- Mutta Siegfried de Löwe on vienyt hänet juuri jonnekin näille\nmaille. Niinhän Ortelsburgissa kerrottiin.\n\n-- Mutta ei tällaisilla joukoilla linnoja valloiteta, kun miehillä ei\nole kunnon aseita, vaan seipäitä ja vain jokin Aatamin aikainen miekka.\n\n-- Olen kuullut, että miehet ovat hurjia tappelemaan.\n\n-- Mutta se ei paljon auta linnaa valloitettaessa, varsinkaan\nristiritarien linnaa piiritettäessä.\n\nHeidän keskustelunsa keskeytyi Zbyszkon ja Skirwoillon tulon tähden.\nJälkimmäinen oli lyhytkasvuinen, vankkarakenteinen ja hartiakas. Hänen\nrintakehänsä oli niin ulkoneva, että hän näytti kyttyräselkäiseltä, ja\nhänen suhteettoman pitkät kätensä ulottuivat polviin saakka. Skirwoillo\noli tunnettu johtajakyky sodassa ja oli viettänyt melkein koko elämänsä\nsotatanterilla taistellen monet vuodet Venäjällä tataareja tai lännessä\nsaksalaisia vastaan, joita hän vihasi kuin ruttoa. Hänen suuressa\npäässään liikkui monenlaisia sotaisia suunnitelmia ja oveluuksia, joita\nristiritarit eivät voineet edes aavistaa, ja siksi häntä pelättiin\nkovasti rajakomttuurioissa.\n\n-- Olemme puhuneet hyökkäyksestä, -- sanoi Zbyszko hyvin vilkkaasti\nMackolle, -- ja tulimme kysymään mielipidettänne.\n\nMacko kehoitti Skirwoilloa istumaan ja käski tuoda simaa. Kun he olivat\ntyhjentäneet kukin pikarinsa, kysyi Macko:\n\n-- Vai suunnittelette hyökkäystä?\n\n-- Aiomme valloittaa saksalaisen linnan...\n\n-- Minkä?\n\n-- Ragnetan vai Uuden Kownon?\n\n-- Ragnetan, -- sanoi Zbyszko. -- Neljä päivää sitten olimme Uuden\nKownon edustalla ja meidät lyötiin takaisin.\n\n-- Se on juuri hyvä, -- virkkoi Skirwoillo.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Se on asialle eduksi.\n\n-- Odottakaahan, -- sanoi Macko, -- sillä minä en tunne näitä seutuja.\nMissä sijaitsee Uusi Kowno ja missä Ragneta?\n\n-- Täältä on Vanhaan Kownoon lähes peninkulma, -- vastasi Zbyszko, --\nja Vanhasta Uuteen Kownoon on jokseenkin saman verran. Uuden Kownon\nlinna on saaressa, ja siksipä emme saaneetkaan sitä haltuumme. Puoli\npäivää ajoivat meitä takaa, kunnes piilouduimme näihin metsiin.\n\n-- Entä Ragneta?\n\nSkirwoillo ojensi käsivartensa pohjoiseen ja sanoi:\n\n-- Kaukana, kaukana...\n\n-- Juuri siksi meidän on lähdettävä sinne! -- sanoi Zbyszko. --\nKun siellä vallitsee rauha, niin saksalaiset eivät aavastakaan\nhyökkäystämme eivätkä ole varuillaan.\n\n-- Se on totta! -- virkkoi Skirwoillo.\n\n-- Mutta luuletteko, -- kysyi Macko, -- että voitte saada linnan\nkäsiinne?\n\nSkirwoillo pudisti päätään, mutta Zbyszko vastasi:\n\n-- Linna on luja, joten sen valtaaminen on sattuman varassa, mutta\nme poltamme kyliä ja kaupunkeja, hävitämme viljan ja ennen kaikkea\notamme vankeja, joiden joukossa saattaa olla ylhäisiä ihmisiä. Näitä\nristiritarit lunastavat kernaasti tai vaihtavat vapaiksi...\n\nTässä hän kääntyi Skirwoilloon päin:\n\n-- Te itse, ruhtinas, tunnustitte jo, että olen oikeassa. Ajatelkaa\ntoki: Uusi Kowno on saaressa, emmekä voi hävittää kyliä, ryöstää\nkarjaa tai ottaa vankeja. Ja he ovat aivan äsken voittaneet meidät.\nLähtekäämme kernaimmin Ragnetaan, jossa eivät tiedä olla varuillaan.\n\n-- Se, joka äskettäin on voittanut, ei ainakaan odota hyökkäystä, --\nmurahti Skirwoillo.\n\nNyt Macko puuttui puheeseen ja kannatti Zbyszkon ajatusta, sillä\nhän ymmärsi, että tämä toivoi saavansa enemmän tietoja Ragnetasta\nkuin Uudesta Kownosta ja helpommin joitakin ylhäisiä vankeja, joita\nvoisi tarjota sitten vaihtoon. Hän oli myös sitä mieltä, että joka\ntapauksessa oli parempi hyökätä huonosti varustettuun linnaan kuin\nsaareen, jota jo luontokin suojeli ja jossa linna oli lujasti\nvarustettu ja vankan varusväen vartioima.\n\nMacko puhui selvästi kuin sotia kokenut mies ainakin ja esitti niin\neittämättömiä perusteita, että ken hyvänsä olisi vakuuttunut. Toiset\nkuuntelivat tarkkaavasti. Skirwoillo kohotti toisinaan kulmakarvojaan\nikäänkuin myöntymisensä merkiksi ja virkahti joskus: \"Se on totta\".\nVihdoin hän veti suuren päänsä olkapäittensä väliin, jotta näytti aivan\nkyttyräselkäiseltä, ja vaipui syviin ajatuksiin.\n\nMutta kotvan kuluttua Skirwoillo nousi ja sanaakaan sanomatta alkoi\nhyvästellä.\n\n-- No, miten asia päätetään, ruhtinas? -- kysyi Macko.\n\n-- Minne me tästä lähdemme?\n\n-- Uuteen Kownoon, -- vastasi Skirwoillo lyhyesti. Ja hän poistui\nteltasta.\n\nMacko ja Hlawa katsoivat hetken aikaa ihmetyksissään Zbyszkoon. Sitten\nvanha ritari löi polveensa kämmenellään ja sanoi:\n\n-- Hyi! Minkälainen pölkkypää! Hän näyttää kuuntelevan ja harkitsevan,\nmutta ei myönny rahtuakaan. Turhaa on piestä suutaan!\n\n-- Sellaiseksi olen kuullut häntä sanottavan, -- vastasi Zbyszko. --\nMutta uppiniskaista on itse kansakin. Kuuntelevat toista, mutta pitävät\npäänsä.\n\n-- Miksi hän sitten tiedustelee muiden mieltä?\n\n-- Siksi, että olemme täysiä ritareja ja että hän tahtoo katsella\nasioita useammalta näkökannalta. Mutta hän ei suinkaan ole tyhmä.\n\n-- Oikeassa hän oli siinä, että Uudessa Kownossa eivät osaa meitä\nodottaa, kun äsken saivat voiton, -- huomautti Hlawa.\n\n-- Menkäämme katsomaan joukkoani, jota johdan, -- sanoi Zbyszko.\nHänestä teltassa tuntui painostavalta. -- On sanottava, että ovat\nvalmiina.\n\nHe riensivät ulos. Ilta oli kolea ja pimeä. Samogitialaiset istuivat\nroihuavien nuotioittensa ääressä.\n\n\n\n\nXLVII.\n\n\nMackolle ja Zbyszkolle, jotka ruhtinas Witoldin palveluksessa\nolivat kyllikseen saaneet katsella liettualaisia ja samogitialaisia\nsotureja, leiri ei tarjonnut mitään uutta, mutta Hlawa tarkasteli\nheitä uteliaana harkiten samalla, mitä tuollaiset soturit voisivat\ntaistelussa saada aikaan, ja vertaillen heitä puolalaisiin ja\nsaksalaisiin. Leiri sijaitsi alavalla paikalla metsien ja lampien\nsuojassa. Se oli suomaata, mutta samogitialaiset olivat sitoneet suuria\nhavukimppuja ja levittäneet niitä alleen, mikä suojeli heitä täydelleen\nkosteudelta. Ruhtinas Skirwoillolle oli kyhätty jonkinlainen \"numa\"\neli liettualainen mökki pyöreistä hirsistä ja turpeista ja muille\npäälliköille havumajoja. Tavalliset rivimiehet istuivat taivasalla\nnuotioiden ääressä, ja heidän ainoana suojanaan sateelta ja kylmältä\noli puoliturkki, joka oli vedetty paljaan ihon päälle.\n\nLeirissä ei kukaan vielä nukkunut, sillä miehet lepäsivät päivin, kun\nheillä ei ollut mitään työtä. Toiset istuivat tai makasivat rätisevien\nnuotioiden ääressä, toiset kaivoivat sammuvain nuotioiden tuhassa,\njosta nousi liettualaisten varsinaisen ravinnon, paistettujen nauriiden\nja käristetyn lihan tuoksua. Aseet olivat kasoissa, mutta sellaisessa\njärjestyksessä, että kukin helposti löysi omansa. Hlawa tarkasteli\nkeihäitä pitkine ja kapeine rautaisine kärkineen, tammisia nuijia,\njoissa oli nauloja ja piikkejä, ja kirveitä, joista ratsumiesten\nkäyttämät olivat lyhyissä varsissa, mutta jalkamiesten pitkissä. Olipa\nkuparisiakin kirveitä, nähtävästi niiltä ajoilta, jolloin rauta ei\nvielä ollut yleisemmin käytännössä näillä syrjäseuduilla. Osa miekoista\noli myös kuparia, mutta useimmat hyvää Novgorodin terästä. Hevosia oli\nnuotioiden luona vain vähäsen, sillä ne olivat laitumella niityillä.\nHlawa tarkasteli myös pörröisiä hevosia ja ihmetteli niiden pienuutta\nja kaulan tukevuutta. Ne olivat siksi merkillisen näköisiä, että\nlänsimaiset ritarit pitivät niitä aivan erikoisena metsäeläinlajina,\npikemmin yksisarvisten kuin tavallisten hevosten näköisiä.\n\n-- Suuret sotaratsut eivät täällä kelpaa mihinkään, -- selitti kokenut\nMacko, -- sillä ne painuvat suohon, mutta nämä pienet kulkevat\nkaikkialla missä ihminenkin.\n\n-- Mutta taistelussa nämä eivät kuitenkaan pidä puoliaan suuria\nsaksalaisia vastaan, -- arveli Hlawa.\n\n-- Eivät pidä, se on totta. Mutta saksalainen ei livahda\nsamogitialaista pakoon, sillä nämä ovat yhtä nopeita kuin\ntataarilaisratsut, ehkä nopeampiakin.\n\n-- Kummallista, että nämä jaksavat kantaa samogitialaisensa, jotka ovat\nkookasta väkeä.\n\nKansa oli todella rotevaa. Turkin tai vuotaisen nutun alta näkyi\nnuotioiden valossa leveitä rintoja ja voimakkaita hartioita. Miehet\nolivat yleensä laihahkoja, mutta lihaksiltaan kehittyneitä. Nämä\nsoturit, kuten samogitialaiset yleensä, olivat kookkaampia kuin\nasukkaat muilla liettualaisseuduilla, sillä nämä täällä asuivat\nhedelmällisemmillä mailla, missä kadot ja nälänhädät olivat\nharvinaisempia kuin varsinaisessa Liettuassa. Mutta samogitialaiset\nolivat tavoiltaan villimpiä kuin liettualaiset. Wilnossa oli\nsuuriruhtinaalla hovinsa. Sinne tuli ruhtinaita idästä ja lännestä,\nlähettiläitä ja kauppiaita ulkomailta, ja tästä syystä asukkaat jonkin\nverran tottuivat vieraisiin tapoihin. Täällä sitä vastoin ei näkynyt\nmuita ulkomaalaisia kuin ristiritareja tai kalpaveljiä, jotka tulella\nja miekalla hävittivät uudisasukkaiden koteja. Sen vuoksi kaikki oli\ntäällä tavoiltaan raaempaa, ankarampaa, entisaikain mukaista ja uusia\nvirtauksia vastaan.\n\nSkirwoillo ja kaikki ylhäisimmät ruhtinaat ja pajarit olivat jo\nkristittyjä, sillä he olivat seuranneet Jagiellon ja Witoldin\nesimerkkiä. Muut, vieläpä kaikkein hurjimmat ja yksinkertaisimmat\nsoturit, aavistelivat, että heidän tapansa ja uskomuksensa olivat\ntuomitut kuolemaan. He olivat valmiit kumartamaan uutta ristiä, kunhan\nsitä vain saksalaisten vihatut kädet eivät kantaneet. \"Me pyydämme\nkastetta, -- huusivat he kaikille ruhtinaille ja kansoille, -- mutta\nmuistakaa, että me olemme ihmisiä emmekä eläimiä, joita saattaa\nlahjoittaa, ostaa ja myydä.\" Sillä välin, kun vanha usko sammui kuin\nnuotio, johon kukaan ei lisää puita, alkoivat sydämet kääntyä pois\nuudesta uskosta siksi, että vihattu saksalainen ylivalta tunkihen\nseuduille. Mielissä heräsi tyhjyyden ja levottomuuden tunne, ja\nkaipaus kasvoi takaisin entiseen uskoon. Tshekkiläinen Hlawa, joka\nlapsuudestaan saakka oli tottunut iloisiin laulaviin ja soittaviin\nsoturileireihin, näki ensi kerran elämässään näin hiljaisen ja synkän\nleirin. Vain siellä täällä kuului pillin piipatusta tai alakuloista\nlaulua, jota lauloi \"burtinikas\". Soturit kuuntelivat painunein päin ja\ntuijottaen tuleen tai hiillokseen ja näyttivät turkeissaan nukkuvilta\nmetsän villipedoilta. Mutta kun he nostivat katseensa ohikulkeviin\nritareihin, niin lankesi tulen loimu lempeille, sinisilmäisille\nkasvoille, ei villeille tai saaliinhimoisille, vaan pikemmin\nsurullisille kasvoille. Leirin ulkolaidassa makasivat sammalvuoteilla\nne haavoittuneet, jotka oli saatu kuljetetuksi pois viimeisistä\ntaisteluista. Tietäjät, niin sanotut \"labdarysit\" ja \"seitonit\",\npakisivat heille manauksiaan ja panivat parantavia yrttejä haavoihin,\njoiden aiheuttaman tuskan haavoittuneet kärsivät vaieten. Niityiltä ja\nmetsiköistä kuului hevospoikien vihellyksiä, toisinaan tuuli henkäisi,\nleiri kietoutui savuun, synkkä metsä humisi. Mutta yön kuluessa sammui\nnuotio toisensa jälkeen, hiljaisuus painui yhä syvemmäksi ja surun ja\nsorron vaikutelma tuntui kasvavan. Kun Zbyszko oli antanut käskyjä\nmiehilleen, hän sanoi Hlawalle:\n\n-- Nyt olet nähnyt tarpeeksi, ja meidän on aika palata takaisin\ntelttaamme.\n\n-- Olenhan minä nähnyt, -- vastasi asemies, -- mutta en iloitse\nnäkemästäni, sillä miesten mieli on lyöty.\n\n-- Kaksi kertaa, neljä päivää sitten linnan edustalla ja eilen\nkahluupaikalla se lyötiin. Ja nyt aikoo Skirwoillo sinne kolmannen\nkerran kärsiäkseen kolmannen tappion.\n\n-- Eikö hän ymmärrä, että tällaisella sotajoukolla ei tee saksalaisille\ntuhoa? Ritari Macko on sen minulle jo aikaisemmin sanonut, mutta nyt\nminä huomaan, että nämä tällaiset soturit eivät huonoaseisina ole\ntaistelukelpoisia.\n\n-- Vähän on maailmassa sen urhoollisempia miehiä. Mutta nämä\ntaistelevat järjestymättöminä joukkoina, saksalaiset sitä vastoin\ntiiviinä rintamana. Jos samogitialaiset kerran saavat saksalaisten\nrintaman revityksi auki, niin kyllä saksalaiset silloin joutuvat\nuseammin tappiolle kuin samogitialaiset. Sen saksalaiset tietävätkin ja\npitävät rivinsä vankkana kuin muuri.\n\n-- Mutta eihän nyt sentään voi ajatella linnojen valloittamista, --\nsanoi tshekkiläinen.\n\n-- Sillä meillä ei ole sellaisia aseita, -- vastasi Zbyszko. --\nRuhtinas Witoldilla on kyllä piirityskoneita, mutta ennen kuin hän\nliittyy meihin, emme ota yhtäkään linnaa, jollei juuri sattumalta tai\nviekkaudella.\n\nNäin keskustellen he tulivat teltan luo, jonka eteen oli tehty suuri\ntuli. Mutta kun teltassa oli koleaa ja kosteaa, niin molemmat ritarit\nja asemies Hlawa paneutuivat tuuheille taljoille tulen ääreen.\n\nHe koettivat nukkua, mutta uni ei tullut. Macko heittelehti\nlevottomasti ja nähdessään Zbyszkon istumassa käsivarret polvien ympäri\nkiedottuina kysyi vihdoin:\n\n-- Sanohan, miksi kehoitit Skirwoilloa kauas Ragnetaan saakka?\n\n-- Siksi, että aavistan Danusian olevan Ragnetassa ja että siellä\nollaan vähemmän varuillaan kuin täällä.\n\n-- Meillä ei ole ennen ollut aikaa keskustella, ja olen ollut\nväsynytkin, jota paitsi sinä olet metsissä koonnut miehiäsi, mutta\nsanohan nyt suoraan, aiotko sinä yhä vain sitä hovineitiä etsiskellä?\n\n-- Hän ei ole enää hovineiti, vaan minun vaimoni, -- vastasi Zbyszko.\n\nSeurasi hiljaisuus, sillä Macko ymmärsi hyvin, ettei siihen ollut\nmitään sanomista. Jos Danusia olisi edelleen ollut neiti Jurandowna,\nniin vanha ritari olisi varmasti kehoittanut veljenpoikaansa heittämään\ntytön mielestään, mutta nyt oli etsiminen ehdottomasti Zbyszkon\nvelvollisuus.\n\n-- Niin, niin! -- virkkoi Macko taas tuokion kuluttua. -- Mutta niihin\nkysymyksiin, joita näinä kahtena päivänä olen ennättänyt tehdä, sinä\nolet aina vastannut, ettet mitään tiedä.\n\n-- Kun en mitään tiedä.\n\nHlawa nousi karhuntaljalleen istumaan, höristi korviaan ja alkoi\nkuunnella.\n\n-- Kerrohan nyt, mitä näit, teit ja voitit Marienburgissa! -- sanoi\nMacko.\n\nZbyszko pyyhkäisi tukkaansa silmiltään, istui hetkisen ääneti ja alkoi\nsitten:\n\n-- Jospa tietäisin yhtä paljon Danusiasta kuin Marienburgista!\nKysytte: mitä siellä näin? Minä näin mahtavan ristiritarikunnan, jonka\nliittolaisia ovat kuninkaat ja kansat. Näin linnan, jollaista kuulemma\nei ole edes Rooman keisarilla. Näin sanomattomia aarteita, näin aseita,\nnäin suunnattoman paljon aseistettuja munkkeja, ritareja, nihtejä, näin\npyhäinjäännöksiä, yhtä kallisarvoisia kuin Pyhän isän Roomassa, ja\nminä sanon teille, että mieleni oli ihan murtua ajatellessani: Kuinka\nuskallamme hyökätä näiden kimppuun? Kuka voi heidät kukistaa? Kuka voi\nheitä vastustaa?\n\n-- Kyllä me sen vielä teemme! -- huusi Hlawa innoissaan. Mackokin piti\nZbyszkon puhetta omituisena, ja vaikka hän paloi halusta saada kuulla\nnuorukaisen seikkailuista, niin hän kuitenkin keskeytti kysyen:\n\n-- Oletko unohtanut Wilnon? Olemmehan monta kertaa taistelleet\nheidän kanssaan rinta rintaa vasten! Olet unohtanut, kuinka he\novat vastustaneet antautumasta taisteluun kanssamme, kuinka ovat\nvalittaneet meidän julmuuttamme, kuinka ovat pakoonkin pötkineet, että\nulkomaalaisia hävetti heidän tähtensä. Miksi olet pehmennyt?\n\n-- En minä ole pehmennyt. Ottelinhan oivallisesti Marienburgissa. Mutta\nte ette tiedä heidän mahtavuuttaan.\n\nVanha ritari kiivastui.\n\n-- Ja sinä muka tiedät Puolan mahtavuuden! Oletko koskaan nähnyt Puolan\nsotajoukkoja koolla? Et. Ristiritarien valta perustuu viekkauteen ja\ntoisten kärsimyksiin. Meidän ruhtinaamme ottivat heidät ensin luokseen\nsamalla tavalla kuin kerjäläinen otetaan taloon, antoivat almuja,\nkasvattivat. Mutta ne näyttivät pian oikean karvansa ja Purivat\nkasvattajaa käteen kuin koira. Petoksella ja viekkaudella he sitten\nottivat haltuunsa kaupunkeja, joihin heidän valtansa nyt perustuu.\nMutta vaikka maailman kaikki kuninkaat heitä auttaisivat, niin tuomion\nja koston päivä on tuleva.\n\n-- Käskitte minua kertomaan, mitä olen nähnyt, ja nyt suututte. On\nparempi, että vaikenen, -- sanoi Zbyszko.\n\nMacko puuskutti muutaman kerran ja alkoi sitten vähitellen lauhtua:\n\n-- Joskus saattaa nähdä metsässä niin mahtavan kuusen, että luulisi sen\niäti seisovan siellä muita komeampana. Mutta jos iskee kirveellä sen\nkylkeen, niin se kumahtaa tyhjyyttään ja karistaa neulasiaan. Sellaista\non ristiritarien valta. Mutta minä pyysin sinua kertomaan myös, mitä\nMarienburgissa teit. Ottelit kaksintaistelussa, sanoit?\n\n-- Niin. Ensin he ottivat minut vastaan kylmästi, sillä he tiesivät,\nettä olin kaatanut Rotgierin. Olisinpa kenties saattanut joutua pulaan,\njollei minulla olisi ollut ruhtinaan suojeluskirjettä ja jollei herra\nde Lorche olisi puolustanut minua. Mutta sitten siellä oli juhla\nja turnajaisia, joissa minulla oli erinomainen menestys. Olettehan\nkuullut, että suurmestarin veli, Ulrich, mielistyi minuun ja antoi itse\nsuurmestarin nimessä käskyn, että Danusia on luovutettava minulle heti?\n\n-- On kerrottu, -- vastasi Macko, -- että hänen satulahihnansa katkesi\nja että sinä huomatessasi hänen tukalan tilanteensa et tahtonut iskeä\nhäneen.\n\n-- Niin, minä nostin keihään ilmaan, ja niin tuli hänestä ystäväni.\nKyllä se kirje, jonka sitten sain mukaani, oli ankara, ja sen turvissa\nminä ajoin linnasta linnaan aivan vapaasti tutkien ja tarkastellen\nkaikki paikat. Minä luulin jo, että onnettomuuteni olisi lopussa, mutta\nnyt istun täällä erämaassa surun ja pettymyksen vallassa...\n\nHän vaikeni hetkeksi, heitti risukimpun tuleen, jotta kipinät rätisivät\nsen palaessa, ja jatkoi sitten:\n\n-- Jos Danusia-parka menehtyy jossakin linnassa luullen, että olen\nhänet unohtanut, niin toivon saavani heti kuolla!\n\nJa ikäänkuin purkaakseen kärsimättömyyttään ja tuskaansa hän alkoi\nheitellä risukimppuja tuleen. Macko ja Hlawa istuivat hämmästyneinä,\nsillä he eivät olleet uskoneet, että hän rakasti Danusiaa niin suuresti.\n\n-- Maltahan toki mieltäsi! -- huudahti Macko. -- Kerro kernaammin siitä\nkirjeestä. Tottelivatko komttuurit suurmestarin käskyjä?\n\n-- Rauhoittukaa, hyvä herra, -- virkkoi Hlawa melkein samanaikaisesti.\n-- Kyllä Jumala teitä hyvittää, ehkä piankin.\n\nZbyszkon silmissä näkyi kyyneliä, mutta hän hallitsi itsensä ja vastasi:\n\n-- He avasivat linnansa ja vankityrmänsä. Olin kaikkialla ja etsin\nminkä ennätin. Mutta sitten syttyi tämä sota, ja Gierdawyssa komttuuri\nvon Heideck sanoi minulle, että rauhan aikana kirjoitettu suojeluskirje\nei merkitse sodan aikana mitään. Haastoin hänet otteluun kanssani,\nmutta hän ei ottanut haastetta vastaan, vaan ajoi minut linnasta pois.\n\n-- Entä toiset komttuurit? -- kysyi Macko.\n\n-- Kaikkialla samoin. Königsbergin komttuuri ei edes viitsinyt lukea\nsuurmestarin kirjettä, vaan käski minua menemään matkoihini, jos\nhenkeni oli minulle rakas. Sitten koetin vielä jossakin, mutta aina\nsama juttu.\n\n-- Nyt ymmärrän, -- sanoi vanha ritari. -- Kun näit, ettei siellä\nvoinut mitään voittaa, lähdit tänne etsimään kostoa.\n\n-- Niin, -- vastasi Zbyszko. -- Sitä paitsi arvelin, että ottaisimme\nvankeja ja valloittaisimme muutamia linnoja, mutta nämä joukot eivät\nsiihen kykene.\n\n-- Mutta jos ruhtinas Witold itse tulee, niin asia muuttuu.\n\n-- Jumala suokoon!\n\n-- Olen kuullut, että hän olisi aikeissa tulla...\n\nTähän päättyi heidän keskustelunsa äkkiä, sillä Skirwoillo astui\npimeästä nuotion valoon ja sanoi:\n\n-- Nyt me lähdemme liikkeelle!\n\nRitarit nousivat nopeasti, ja Skirwoillo astui aivan heidän viereensä\nsanoen hiljaa:\n\n-- Olen saanut uutisia: apujoukko on matkalla Uuteen Kownoon. Kaksi\nritaria ja nihdit saattavat sinne karjaa ja elintarpeita. Me yllätämme\nheidät.\n\n-- Meidän on siis kuljettava Niemen-virran yli? -- kysyi Zbyszko.\n\n-- Niin on. Minulla on tiedossani kahluupaikka.\n\n-- Tiedetäänkö linnassa tulijoista?\n\n-- Kyllä. Sieltä on lähetetty vastaanottajia, mutta te iskette niihin.\n\nJa Skirwoillo alkoi selittää, kuinka heidän oli yllätettävä\nvastaanottajat. Macko ja Zbyszko huomasivat, että kokenut ja taitava\npäällikkö puhui, ja he iloitsivat lähdöstä. Kun Skirwoillo oli sanonut\nsanottavansa, hän kehoitti heitä seuraamaan jäljessään \"numaan\", jossa\njo eräät ruhtinaat ja pajarit häntä odottivat. Kun Skirwoillo oli\nnäillekin antanut määräyksensä, hän vei vihellyspillin huulilleen, ja\nsamassa singahti vihlova vihellys koko leirin yli.\n\nSammuneiden nuotioiden ympärillä heräsi vilkas liike. Pian kimalteli\ntulia kuumasta tuhasta valaisten soturihahmoja, jotka kokoontuivat\naseille. Metsä heräsi. Sen syvyydestä alkoi kuulua hevospoikien\nhuutoja, kun he ajoivat hevosia laitumilta leiriin.\n\n\n\n\nXLVIII.\n\n\nAamun tullen samogitialaiset saapuivat Niewiaza-virralle ja kulkivat\nsen yli, toiset hevosilla kahlaten ja uiden, toiset suurilla\nrisukimpuilla ja tukeilla. Ylimeno tapahtui niin pian, että Macko,\nZbyszko, Hlawa ja jotkut muut ihmettelivät sitä. Nyt nämä ymmärsivät,\nmiksi metsät, suot ja virrat eivät estäneet liettualaisten hyökkäyksiä.\nNoustuaan vedestä yksikään ei alkanut vääntää pukuaan kuivaksi\ntai riisua turkkia yltään, vaan kuivatti itseään seisomalla selin\naurinkoon, kunnes vesi alkoi höyrytä ilmaan kuin savu miilusta. Lyhyen\nlevähdyksen jälkeen he jatkoivat matkaa pohjoiseen. Illan pimetessä oli\nheidän edessään iso virta, Niemen. Nyt oli ylimeno vaikeampaa, sillä\njoki oli leveämpi. Kahluupaikka, josta Skirwoillo oli puhunut, oli\npaikoin pyörteinä. Kun kevättulva ei ollut vielä laskeutunut, täytyi\nhevosten uida aimo pitkä matka. Virta vei kaksi miestä aivan Zbyszkon\nja Hlawan viereltä, jotka turhaan yrittivät pelastaa, sillä oli jo\npimeä ja hukkuvat katosivat pian näkyvistä, varsinkin kun he eivät\nuskaltaneet huutaa, sillä ylipäällikkö oli antanut käskyn, että virran\nyli oli kuljettava mahdollisimman ääneti. Ylikulkijat istuivat toisella\nrannalla aamuun saakka tekemättä nuotiota.\n\nAamuhämärissä koko sotajoukko jakautui kahtia. Toinen osasto kulki\nSkirwoillon johdolla sisämaahan päin niitä vastaan, jotka olivat\ntulossa vahvistamaan linnan puolustusta, ja toinen lähti Zbyszkon\njohtamana suoraan linnasaarta kohti, yllättämään niitä, jotka\nlähetettiin linnasta tapaamaan toisia. Päivä oli kirkas ja pilvetön,\nmutta suomaista nousi sakea sumu. Tämä oli Zbyszkolle ja hänen väelleen\nsuotuisa seikka, sillä siten estyivät saksalaiset näkemästä heitä\nkaukaa ja peräytymästä takaisin. Nuori ritari sanoi tyytyväisenä\nvieressään ratsastavalle Mackolle:\n\n-- Me tulemme ihan törmäämään yhteen, ennenkuin tällaisessa sumussa\nhuomaamme toisemme. Jospa sumu vain ei hälvenisi.\n\nSen sanottuaan Zbyszko ajoi etujoukkoon antaakseen määräyksiä, mutta\nsieltä palattuaan hän jatkoi:\n\n-- Pian tulemme maantielle, joka johtaa saaren lauttapaikalta\nsisämaahan. Sen varrelle me piiloudumme odottajinaan vastaantulijoita.\n\n-- Mistä tiedät maantien? -- kysyi Macko.\n\n-- Seudun talonpojat, joita meillä on muutamia mukana, ovat kertoneet.\nHe tulevat opastamaan meitä edelleen.\n\n-- Onko se kuinka kaukana linnasta ja saaresta?\n\n-- Peninkulman verran.\n\n-- Hyvä on, sillä jos se olisi lähempänä, niin voisivat tulla linnasta\napuun, mutta nyt eivät kuulu huudotkaan. -- Juuri sitä minäkin olen\najatellut.\n\n-- Kun olet ajatellut yhtä, niin ajattelehan toistakin: jos talonpojat\novat luotettavia, niin lähetä pari heistä edelle, jotta ilmoittaisivat\nheti, kun saksalaiset ovat edessä.\n\n-- Se on jo tehty.\n\n-- Vielä sanon jotakin. Heti kun taistelu on alkanut, pitäisi\nparinsadan miehen mennä edemmäksi katkaisemaan kaiken varalta tie\nsaareen.\n\n-- Sellainenkin käsky on jo annettu, -- vastasi Zbyszko. -- Saksalaiset\njoutuvat kuin satimeen.\n\nMacko katseli tyytyväisenä veljenpoikaansa, joka nuoresta iästään\nhuolimatta ymmärsi niin hyvin sodankäyntiä, ja murahti kuin itsekseen:\n\n-- Meidän on tämä verileikki!\n\nMutta asemies Hlawa oli vielä tyytyväisempi, sillä hänen mielestään\nmikään ei ollut sen hauskempaa kuin sotiminen.\n\n-- En tiedä, -- sanoi hän, -- kuinka meidän miehemme tulevat\nottelemaan, mutta he kulkevat hiljaa, taitavasti ja ovat asiasta\ninnostuneita. Jos Skirwoillo on viisaasti kaikki harkinnut, niin\nyksikään ei pötki pakoon.\n\n-- Jospa saisimme heidät satimeen, -- vastasi Zbyszko, -- niin\nottaisimme paljon vankeja, ja jos näiden joukossa on joku ritari tai\nmunkkiveli, niin surmata ei saa.\n\n-- Miksei, hyvä herra? -- kysyi tshekkiläinen.\n\n-- Niin, muista nyt, -- sanoi Zbyszko. -- Jos joukossa on ritari, niin\nsellainen kuljeskelee vieraana linnasta toiseen ja tietää sangen paljon\nuutisia, mutta jos sattuisi satimeen munkkikin, niin hän tietää vielä\nenemmän. Olen tullut tänne saadakseni jonkun ylhäisen vangin, jonka\nsitten vaihtaisin. Se oli ainoa tie toimia...\n\nJa Zbyszko kannusti hevostaan lähtien taas etujoukkoon antamaan vielä\nkäskyjä.\n\n-- Kuinka nuori herra luulee vaimonsa vielä olevan elossa ja näillä\nseuduilla? -- kysyi Hlawa sitten.\n\n-- Sen vuoksi, että jollei Siegfried surmannut häntä Ortelsburgissa,\n-- vastasi Macko, -- niin voi toivoa hänen vielä olevan hengissä.\nOrtelsburgin kappalainen ei olisi muuten kertonut näistä asioista, ei\nainakaan Zbyszkolle. Julminkin väkivallantekijä ajattelee ja harkitsee,\nennenkuin nostaa kätensä turvatonta, viatonta naista vastaan.\n\n-- Kyllä muut, mutta ristiritarit eivät välitä mistään. Kuinka kävi\nWitoldin lasten?\n\n-- Se on totta, että heidän rinnassaan on suden sydän, mutta varmaa on\nmyös, että Ortelsburgissa häntä ei ole surmattu. Kun Siegfried sieltä\nlähti näille maille, on hän hyvinkin voinut kätkeä hänet johonkin\nlinnaan täälläpäin.\n\n-- Jospa voisimme vallata tämän saaren ja linnan!\n\n-- Katsohan vain, millaisia miehiä, -- vastasi Macko.\n\n-- Totisesti! Mutta minulla on suunnitelma, josta on Puhuttava nuorelle\nherralle.\n\n-- Vaikka sinulla olisi kymmenen suunnitelmaa, niin et sinä kaada\nmuureja keihäillä.\n\nJa Macko osoitti keihäsrivejä, sillä useimmat soturit olivat varustetut\nkeihäällä, ja sanoi:\n\n-- Oletko koskaan nähnyt tuollaista sotajoukkoa?\n\nEikä Hlawa tosiaan ollut koskaan nähnyt sellaista. Hänen edellään kulki\nsankka joukko sotureja ilman minkäänlaista järjestystä, sillä metsässä\noli mahdoton liikkua rivittäin. Jalkamiehet ja ratsuväki olivat\nsekaisin, ja pysytelläkseen hevosten vieressä edelliset pitelivät\nkiinni niiden harjasta, satulasta tai hännästä.\n\nKatsellessaan tätä näkyä toinen Lenkawican aatelisista asepojista, joka\noli tullut tänne Hlawan mukana, teki ristinmerkin ja sanoi Hlawalle:\n\n-- Kovin ovat hurjan näköisiä turkeissaan. Tuo on kuin susilauma eikä\nihmisiä.\n\nVaikka Hlawa ensi kerran näki tuollaisen sotajoukon, vastasi hän kuin\nkokenut mies, joka ei ihmettele mitään:\n\n-- Sudet kulkevat laumoina talvella, mutta ristiritarien veri maistuu\nkeväälläkin.\n\nJa oli tosiaan täysi kevät -- toukokuu! Pähkinäpensaat helottivat\nvaaleanvihreinä ja maasta nousi valko- ja sinivuokkoja sekä\nsananjalkoja. Runsaiden sateiden jälkeen tuoksui metsä nyt kostealle\nkaarnalle ja maasta kohosi mullanhajuista vesihöyryä. Auringon säteet\nkimalsivat vesipisaroissa, jotka värisivät lehdillä, ja ylhäällä\nilmassa linnut riemuiten laulelivat.\n\nJonkin ajan kuluttua Zbyszko palasi takajoukkoon. Toivo taistelun\nmenestymisestä elähdytti selvästi nuorta ritaria, jonka kasvoilta oli\ntavallinen raskasmielinen ilme kadonnut. Hänen silmänsä loistivat nyt\nkuin ennen:\n\n-- Kas niin! -- huusi hän. -- Nyt me siirrymme etujoukkoon.\n\nJa muiden seuraamana hän ratsasti osastonsa etunenään.\n\n-- Kuulkaa! -- lisäsi hän vielä. -- On mahdollista, että yllätämme\nsaksalaiset, mutta jos he huomaisivatkin ja ennättäisivät asettua\ntaistelujärjestykseen, niin meidän on heti aloitettava taistelu!\n\n-- Kyllä! Varmasti! -- sanoi Macko.\n\nToiset istuutuivat tanakammin satuloihin, ikäänkuin olisivat heti\naikoneet hyökätä. Jotkut vetivät syvän henkäyksen, toiset koettivat,\nkulkiko miekka helposti huotrassaan.\n\nZbyszko huomautti vielä kerran, että jos nihtien joukossa on\nristiritareja tai munkkiveljiä valkoisissa viitoissa, niin niitä ei\nsaa kaataa, vaan on sellaiset otettava vangiksi. Kotvan kuluttua hän\npysäytti osaston.\n\nHe olivat nyt tulleet maantielle, joka lauttapaikalta johti sisämaahan.\nOikeastaan se ei ollut varsinainen maantie, vaan hiljakkoin käytäntöön\notettu metsätie, jota oli raivattu sen verran leveämmäksi, että\nsotajoukot ja kuormavaunut pääsivät jotenkuten kulkemaan sitä pitkin.\nTien kahden puolen kasvoi pitkärunkoista metsää, jota oli kaadettu\nkummaltakin laidalta. Pähkinäpensaat olivat paikoin niin tiheitä, että\npeittivät metsän sisustan kokonaan. Zbyszko valitsi paikan, jossa tie\nkääntyi, jotta tulijat eivät näkisi heitä kaukaa eivätkä ennättäisi\nasettua taistelujärjestykseen. Hän järjesti miehensä kahden puolen\ntietä ja käski odottamaan.\n\nMetsissä kasvaneina ja metsätaisteluihin tottuneina samogitialaiset\npiiloutuivat niin taitavasti puiden ja pensaiden taakse, että näytti\nsiltä kuin maa olisi heidät niellyt. Ei puhuttu äänekkäästi eivätkä\nhevosetkaan pärskyneet. Toisinaan kulki jokin metsän eläin heidän\nohitsensa ja huomattuaan vaanijat painui säikähtyneenä syrjään kadoten\nsamassa näkyvistä. Joskus tuuli täytti metsän juhlallisella huminalla\nmennen sitten menojaan. Jossakin kaukana käki kukkui, mutta tikka takoi\npuunkylkeä aivan lähellä.\n\nSamogitialaiset kuuntelivat mielellään näitä ääniä, joista varsinkin\ntikan taonta merkitsi heidän mielestään onnea. Näitä lintuja olikin\nmetsissä runsaasti, ja niiden nopeat innokkaat iskut naksahtelivat\nmonin paikoin kauempanakin! Mackon ja masovialaisten mieleen ne\njohtivat naulaa hakkaavan kirvesmiehen, ja heidän ajatuksensa lensivät\nkotiseudulle.\n\nMutta aika kului, eikä kuultu muuta kuin metsän huminaa ja lintujen\nlaulua. Sumu hälveni, aurinko nousi yhä korkeammalle, ja ilma lämpeni.\nVihdoin Hlawa, joka alkoi kyllästyä odotukseen ja hiljaisuuteen,\nkurkottautui Zbyszkoon päin ja kuiskasi:\n\n-- Hyvä herra... jos yksikään tulijoista ei pääse karkuun, niin emmekö\nvoisi yöllä hiipiä linnan luo, kulkea virran yli ja yllättää varusväen.\n\n-- Luuletko, etteivät he vartioi veneitä ja vaadi tunnussanaa?\n\n-- Vartioivat kai, -- vastasi Hlawa, -- mutta kyllä vangit sanovat\ntunnussanan, kun annamme haistaa miekanterää. Kun vain pääsisimme\nsaareen, niin kyllä linna...\n\nHän vaikeni. Zbyszko nosti nimittäin kämmenensä äkkiä hänen suulleen,\nsillä maantieltä kuului korpin raakkumista.\n\n-- Hiljaa! Se on merkki, -- kuiskasi Zbyszko.\n\nHetken kuluttua tuli tietä pitkin samogitialainen pörröisellä\nhevosellaan, jonka kaviot olivat käärityt lampaannahkaan, jotta\nkopsetta ei kuuluisi eikä jälkiä näkyisi.\n\nTulija katsoi tarkkaavasti molemmille puolille tietä, ja kun hän sai\nkuulla metsästä vastauksen raakkumiseensa, hän kääntyi metsään ollen\nhetken kuluttua Zbyszkon vieressä.\n\n-- Tulevat! -- kuiskasi hän.\n\n\n\n\nXLIX.\n\n\nZbyszko alkoi innokkaasti kysellä, paljonko jalkaväkeä ja montako\nratsumiestä oli tulossa ja kuinka kaukana olivat. Samogitialainen\nvastasi, että joukon vahvuus oli lähes 150 miestä, joista 50\nratsumiestä, ja että päällikkönä oli ulkomaalainen ritari, että se\nkulki taistelujärjestyksessä ja toi mukanaan tyhjiä kuormavaunuja, että\nparin nuolenkantaman päässä joukon edellä kulki 8-miehinen vartio, joka\ntarkasteli metsiä ja pensastoja tien vierustoilla ja vihdoin, että\ntulijat saattoivat olla noin neljännespeninkulman päässä.\n\nZbyszko harmitteli sitä, että he tulivat taistelujärjestyksessä. Hän\ntiesi kokemuksesta, kuinka vaikeata oli murtaa sellaista saksalaista\nrintamaa. Sitä vastoin tieto, että he olivat jo siksi lähellä,\noli hänelle mieleinen, sillä hän oli jokseenkin varma siitä, että\nne miehet, jotka hän oli lähettänyt katkaisemaan saksalaisten\npaluutietä, olivat jo näiden selkäpuolella eivätkä päästäisi yhtäkään\nsielua takaisin linnaan, jos samogitialaiset saisivat selkäänsä.\nMitä etuvartioon tuli, niin se ei herättänyt hänessä minkäänlaista\nlevottomuutta, sillä hän arvasi jo etukäteen, että niin tulisi\ntapahtumaan. Siltä varalta hän olikin neuvonut miehiään joko päästämään\nsen rauhassa eteenpäin tai, jos se pistäytyisi tarkastamaan metsää,\nottamaan kaikessa hiljaisuudessa jokaisen kiinni.\n\nMutta tämä viimeinen käsky osoittautui pian tarpeettomaksi. Etuvartio\ntuli ennen pitkää paikalle. Ne samogitialaiset, jotka olivat\npiiloutuneet lähemmäksi tietä, näkivät, kuinka nihdit pysähtyivät ja\nalkoivat jutella keskenään. Heidän johtajansa, vankkarakenteinen,\npunapartainen saksalainen, antoi heille viittauksen olla hiljaa ja\nalkoi kuunnella. Saattoi huomata, että hän oli kahden vaiheilla,\nmennäkö tarkastamaan metsää vai ei, mutta kun hän kuuli tikkain\nkaikessa rauhassa naksuttelevan puissa, niin arveli, ettei siellä\nketään ollut, antoi toisille kädellään viittauksen ja vei joukkueensa\neteenpäin.\n\nZbyszko odotti, kunnes miehet olivat kadonneet seuraavan käänteen\ntaakse, ja lähestyi sitten hiljaa maantietä parhaiten aseistettujen\nmiestensä etunenässä. Ei ollut enää tarpeen pysytellä piilossa. Zbyszko\naikoikin heti, kun saksalaiset tulevat näkyviin, juosta maantielle\nheitä vastaan ja murtaa heidän rintamansa. Jos se onnistuisi ja kahakka\nmuuttuisi sarjaksi kaksintaisteluja, niin kyllä samogitialaiset\ntekisivät saksalaisista selvää.\n\nSeurasi taas hiljaisuus, jonka kestäessä kuului vain metsän ääniä.\nMutta kotvan kuluttua soturien korvaan kantautui myös ihmisääniä, jotka\nvähitellen erottautuivat yhä selvemmin.\n\nSamassa Zbyszko vei etujoukkonsa maantielle ja järjesti sen kiilan\nmuotoiseksi asettuen itse sen kärkeen Mackon ja Hlawan eteen. Sitä\nseuraavassa rivissä oli kolme miestä ja sitten neljä, jotka olivat\nkaikki hyvin aseistettuja. Heillä ei tosin ollut suuria ritarikeihäitä,\nkoska nämä olivat metsämatkoilla pahana haittana, mutta heidän kevyet\nsamogitialaiskeihäänsä olivat omansa ensimmäiseen iskuun. Sitä paitsi\noli satulassa kirveitä ja miekkoja.\n\nHlawa jännitti kuuloaan ja kuiskasi sitten Mackolle:\n\n-- Ne pahukset laulavat!\n\n-- Kumma, ettemme vielä näe heitä, -- vastasi Macko. Zbyszko\nselitti tämän johtuvan siitä, että tie kierteli puron rantaa pitkin\nmutkitellen. Kun laulu kuului lähempää, sanoi Macko:\n\n-- Kohta ovat näkyvissä.\n\nJa hänen kasvojensa ilme muuttui susimaiseksi, sillä hän oli\nluonteeltaan villi eikä ollut sitä paitsi vielä kostanut sitä nuolen\npalasta, jonka ampuivat häneen, kun hän oli matkalla viemässä\nruhtinatar Aleksandran kirjettä suurmestarille.\n\n-- Minä en onnittele sitä, joka joutuu hänen eteensä, -- ajatteli Hlawa\nkatsellessaan vanhaa ritaria.\n\nLaulu lakkasi ja ensimmäinen rivi saksalaisia tuli näkyviin pysähtyen\nkuin lyötynä ihmettelemään ratsumiehiä, jotka olivat jo hyökkäämässä\npäin, sillä Zbyszko komensi:\n\n-- Iskekää!\n\nHän karahutti eteenpäin asetoveriensa seuraamana.\n\nMetsästä molemmin puolin tietä kuului samogitialaisten soturien hurjaa\nhuutoa. Saksalaiset, jotka olivat noin parinsadan askelen päässä\nZbyszkosta, laskivat keihäänsä salaman nopeudella, samalla kuin\nseuraavat rivit kääntyivät molemmin puolin metsään päin.\n\nOnneksi Zbyszkolle oli, että saksalaiset ratsumiehet olivat\ntakajoukossa. Nämä karahuttivat kyllä heti jalkaväkensä avuksi, mutta\neivät voineet tunkeutua omien riviensä läpi eikä myöskään kiertää\nnäiden ympäri. Tästä syystä he eivät voineet paljoakaan suojella omia\njalkamiehiään ensimmäisiltä iskuilta. Sitä paitsi heidän ympärilleen\nkerääntyi yhä enemmän samogitialaisia, joita tuli metsästä kuin\nampiaisia uhatusta pesästä. Sillä välin Zbyszko suuntasi hyökkäyksensä\nsaksalaisten jalkaväkeä kohti.\n\nMutta hän hyökkäsi turhaan, sillä saksalaiset olivat tukeneet raskaiden\nja suurten keihäittensä varret lujasti maata vasten, eivätkä pienet\nsamogitialaiset hevoset voineet murtaa tätä keihäsmuuria. Mackon\nhevonen, joka sai saksalaisen pertuskasta voimakkaan iskun kylkeensä,\nnousi takajaloilleen ja kaatui maahan. Hetken aikaa kuolema jo\nsuhahteli vanhan ritarin pään päällä, mutta kylmäverisesti hän irrotti\nitsensä jalustimista, tarttui vihollisen keihääseen, joka tähtäsi hänen\nkurkkuunsa, ja sai siitä tukea noustakseen ylös maasta. Sitten hän\njuoksi saksalaisten hevosten väliin ja alkoi miekallaan huitoa kahden\npuolen kuin vimmattu.\n\nTaistelun tuoksinassa Zbyszkon keihäs oli katkennut, ja hänkin\ntarttui miekkaan. Hlawa sitä vastoin luotti kirveeseen ja tunkeutui\nsaksalaisten väliin. Toinen Lenkawican aatelisista asepojista kaatui,\nja siitä toinen raivostui, alkoi ulista kuin susi, kannusti veristä\nhevostaan ja hyökkäsi sokeasti saksalaisten kimppuun. Samogitialaiset\npajarit taistelivat myös urhoollisesti. Useat samogitialaiset\nkiipesivät puuhun ja alkoivat sieltä ampua nuolilla saksalaisia, jotka\npian vastasivat pudottaen puusta milloin yhden, milloin toisen kuin\nkypsyneen kävyn. Saksalaiset olivat saarretut joka puolelta eivätkä\nsiksi voineet voittoa ajatellakaan, mutta he luulivat kuitenkin\nosan joukostaan pääsevän takaisin virran rannalle. Kukaan heistä ei\najatellut antautumista, sillä he eivät itsekään säästäneet vankeja.\nHe eivät voineet myöskään toivoa armahdusta kapinalliselta kansalta.\nPeräytyessään suljetuin rivein he käyttivät keihästä ja jousta mikäli\nahdingossa vain voivat.\n\nSitten odottamaton tapaus ratkaisi taistelun kohtalon. Lencawican\naatelinen asepoika, joka oli raivostunut veljensä kuolemasta, ajoi\nruumiin luo ja nosti sen satulaan viedäkseen sen johonkin syrjemmälle\nsuojaan, josta sen taistelun jälkeen voisi helpommin löytää. Mutta\nsamassa kuohahti mielen raivo hänessä uudelleen, hän menetti kaiken\nmielenmalttinsa ja sen sijaan, että olisi vienyt vainajan tieltä pois,\nhän karahutti päin saksalaisia nihtejä ja heitti ruumiin kohotetuille\nkeihäänkärjille, jotka tunkeutuivat siihen. Mutta ennen kuin nihdit\nennättivät irroittaa keihäänsä ruumiista, syöksyi raivoisa veli\nsaksalaisten rivien väliin ja kaatoi miehiä kuin myrsky.\n\nMonet kädet yrittivät käydä käsiksi vimmattuun, monet keihäät\nlävistivät hänen hevosensa kyljet, mutta samalla saksalaisten rivit\nalkoivat horjua, ja ennen kuin he ennättivät järjestäytyä uudelleen,\nsyöksyi joukkoon ensin lähinnä ollut samogitialainen pajari, hänen\njälkeensä Zbyszko, sitten Hlawa, ja kauhistuttava kahakka kasvoi\nkasvamistaan. Eräät pajarit alkoivat sen jälkeen heittää kuolleita\nsaksalaisten keihäiden kärkiin, ja sivuilta samogitialaiset uudistivat\nhyökkäyksensä. Seurauksena oli, että tähän saakka hyvin koossa pysynyt\nsaksalaisten joukko alkoi horjua kuin talo, jonka seinät halkeilevat ja\nromahtavat. Heidän rivinsä hajaantuivat.\n\nTaistelu muuttui suorastaan teurastukseksi. Pitkiä saksalaisia\nkeihäitä ja pertuskoja ei ahdingossa voinut käyttää, mutta kirveet ja\nmiekat iskivät sitä tiuhemmin. Hevoset tunkeutuivat yhä pitemmälle\ntuoksinaan työntäen nurin ja tallaten onnettomia saksalaisia nihtejä.\nMetsästä tuli vielä uusia sotureja sudenturkit yllä ja sudenahnas\nverenhimo mielessä. Näiden hurjiin huutoihin hukkuivat haavoittuneiden\nvalitukset ja vangittujen armonpyynnöt. Voitetut heittivät aseensa.\nJotkut yrittivät paeta metsään, jotkut heittäytyivät maahan tekeytyen\nkuolleiksi, jotkut seisoivat kauhusta kangistuneina, liikkumattomina\npaikoillaan, jotkut lukivat rukouksia. Muuan saksalainen, joka\nnähtävästi oli menettänyt järkensä, alkoi soittaa paimenpilliä, hymyili\nja katsoi taivaaseen, kunnes samogitialainen nuija murskasi hänen\npäänsä. Metsä lakkasi humisemasta, ikäänkuin se olisi ollut kauhun\nvallassa.\n\nSaksalaisten nihtien lukumäärä väheni yhä. Vielä kuului metsiköistä\nlyhyitä, epätoivoisia huutoja. Zbyszko ja Macko sekä muut ratsumiehet\nhyökkäsivät nyt saksalaisen hevosväen kimppuun.\n\nTämä puolustautui yhä vielä järjestyneenä piiriksi, kutea saksalaisten\ntapa oli, kun ylivoimainen vihollinen oli ympärillä. Heillä oli\nhyvät hevoset ja paremmat aseet kuin jalkamiehillä ja he taistelivat\nurhoollisesti. Yhtäkään valkoviittaista ristiritaria ei heidän\njoukossaan ollut. Suurin osa heistä oli preussilaista pikkuaatelia.\nUseimmat hevoset olivat myös varustetut suojuksin. Päällikkönä oli\nsolakka ritari, jolla oli yllään tummansininen panssari ja samanvärinen\nkypärä.\n\nMetsästä suhahteli nuolia saksalaisten ratsumiesten pään menoksi,\nmutta nuolet kimmahtivat suojuksista takaisin. Samogitialaisten\nratsu- ja jalkamiesten valli ympäröi heidät, mutta he iskivät pitkillä\nmiekoillaan niin vimmatusti, että ruumiita makasi jonossa heidän\nhevostensa jaloissa. Etumaiset olisivat vetäytyneet taaksepäin, mutta\neivät voineet, kun toiset sieltä painuivat päälle. Sekasorto kasvoi\nyhä. Silloin hyökkäsivät samogitialaiset pajarit, Zbyszko, Hlawa ja\nmasovialaiset heidän kimppuunsa. Näiden voimakkaista iskuista alkoi\nsaksalainen ratsujoukko järkkyä ja taipua kuin hongikko tuulessa, ja\nhyökkääjät raivasivat vähitellen, joskin vaivoin, tiensä vastustajaansa\nkohti kuin metsänhakkaajat tiheikössä.\n\nSillä välin Macko antoi koota maasta saksalaisten pitkät keihäät,\njoilla hän aseisti kolmisenkymmentä hurjaa samogitialaista, ja\nlähestyi saksalaisia ratsumiehiä toiselta puolelta. Siellä hän huusi:\n\"Iskekää hevosten jalkoihini\" Seuraukset olivat kauheita. Saksalaiset\nratsumiehet eivät ulottuneet miekoillaan Mackon miehiin, jotka\nruntelivat heidän ratsunsa. Nyt sininen ritari ymmärsi, että taistelu\nlähestyy loppuaan ja että oli joko paettava tai kaaduttava.\n\nHän valitsi edellisen, ja silmänräpäyksessä ratsumiehet hänen\nkäskystään kääntyivät sinne, mistä olivat tulleet.\n\nSamogitialaiset painuivat perään, mutta saksalaiset pääsivät\nympärilleen huitoen murtautumaan ulos saarroksesta ja pakenemaan\nitään päin. Siellä oli Zbyszkon pieni osasto heitä vastassa, mutta\nhuonoine aseineen se ei kyennyt estämään pakoa, vaan taipui kuin vilja\nohikiitävän tuulenpuuskan alla. Tie oli nyt vapaana linnaan saakka,\nmutta pelastus oli vielä kaukana ja epävarma, sillä samogitialaisten\nhevoset olivat nopeampia kuin saksalaisten. Sininen ritari käsitti\ntämän selvästi. -- Surkeata! -- ajatteli hän. -- Yksikään ei pelastu,\njollen minä verelläni osta vapautta.\n\nJa sininen ritari huusi lähimmille miehilleen, että pysähtyisivät ja\nasettuisivat takaa-ajajia vastaan. Välittämättä siitä, oliko hänen\nkäskyään kuultu, hän kääntyi tekemään vastarintaa.\n\nZbyszko ennätti ensimmäisenä paikalle. Saksalainen iski miekallaan\nkypärään, joka peitti kasvot, mutta isku ei haavoittanut lainkaan.\nVastaamatta lyöntiin lyönnillä Zbyszko kiersi toisen käsivartensa\nritarin ympäri vetääkseen vastustajansa satulasta alas, sillä\nhän tahtoi ottaa hänet elävänä kiinni. Mutta painiskelussa hänen\njalustimensa petti, ja molemmat kukertuivat maahan. Hetken aikaa he\nkieriskelivät siinä, kunnes Zbyszko pääsi voitolle painaen polvellaan\nvastustajaansa.\n\nMutta näin luja ote oli tarpeeton, sillä saksalainen oli pyörtynyt.\nSillä välin Macko ja Hlawa saapuivat paikalle, ja kun Zbyszko huomasi\nheidät, hän alkoi huutaa:\n\n-- Tulkaa tänne sitomaan kiinni! Tämä on ylhäinen ritari!\n\nHlawa hyppäsi hevoseltaan, mutta kun hän huomasi, että sininen ritari\noli tainnoksissa, hän ei viitsinyt sitoa miestä köysiin, vaan alkoi\nriisua häneltä varusteita. Kun hän nosti kypäränsilmikkoa, hän säpsähti\nja hyppäsi pystyyn huutaen:\n\n-- Hyvänen aika! Katsokaa!\n\n-- De Lorche! -- huudahti Zbyszko.\n\nMutta de Lorche makasi siinä kalpeana, hiki otsalla, silmät kiinni ja\nliikkumattomana kuin kuollut.\n\n\n\n\n\n\nSEITSEMÄS OSA.\n\n\n\n\nL.\n\n\nZbyszko käski viedä sinisen ritarin kuormavaunuihin ja nousi toisen\nhevosen selkään lähtien Mackon kanssa ajamaan takaa pakenevia\nsaksalaisia, joita ei ollutkaan vaikea saavuttaa, sillä saksalaiset\nhevoset olivat raskasjalkaisia ja tie kevätsateista liottunut. Kun\nMacko ratsasti kaatuneen lenkawicalaisen erittäin nopealla hevosella,\nniin hän saavutti pian samogitialaiset ja alkoi heti sen jälkeen\nahdistaa ensimmäistä saksalaista ratsumiestä. Ritarillisen tavan\nmukaan hän kehoitti pakenevaa joko antautumaan vangiksi tai ryhtymään\ntaisteluun, mutta kun saksalainen kannusti hevostaan ja heitti kilpensä\nkeventääkseen ratsunsa taakkaa eikä ottanut Mackon kehoitusta huomioon,\niski vanha ritari saksalaista leveällä sotakirveellä hartioihin ja\nkellisti hänet satulasta maahan.\n\nTällä tavalla Macko kosti pakeneville saksalaisille sen salakavalan\nnuolen, joka kerran oli singonnut hänen kylkiluihinsa, ja saksalaiset\npakenivat hänen edestään kuin säikähtynyt hirvilauma. Monet heistä\nheittäytyivät tiheikköihin, joissa syttyi julmia otteluita hurjine\nhuutoineen. Näissä viimeisetkin saksalaiset menettivät henkensä.\nVihdoin vanha ritari Bogdaniecista palasi Zbyszkon ja Hlawan seurassa\nensimmäiselle taistelupaikalle, jossa kaatuneet viholliset olivat\nryöstetyt alastomiksi ja useat joutuneet sitä paitsi samogitialaisten\nkostonhimon raatelemiksi. Voitto oli huomattava, ja sen tähden väkikin\noli kuin ilosta juopunut. Skirwoillon viimeisen tappion jälkeen\nalakuloisuus oli alkanut pesiytyä samogitialaisten sydämiin, varsinkin,\nkun Witoldin lupaamia apujoukkoja ei vielä näkynyt, mutta nyt toivo\nheräsi ja sotainen innostus leimahti taas liekkiin, aivan kuin olisi\nheitetty uusia oksia sammuvaan nuotioon.\n\nKaatuneita samogitialaisia ja saksalaisia oli niin paljon, ettei\nheitä ehditty haudata, mutta niille kahdelle aateliselle asepojalle\nLenkawicasta, jotka olivat niin huomattavasti vaikuttaneet voiton\nsaantiin, Zbyszko antoi keihäillä kaivaa haudat kahden tuuhean kuusen\njuurelle ja piirsi miekallaan ristin kummankin puun runkoon. Annettuaan\ntshekkiläiselle Hlawalle tehtäväksi pitää silmällä herra de Lorchea,\njoka yhä vielä oli tainnoksissa, hän läksi miehineen samoja teitä\nSkirwoillon luo ollakseen kaiken varalta tälle apuna, jos tarvittaisiin.\n\nMutta tultuaan pitkän marssin jälkeen taistelupaikalle, jossa makasi,\nkuten edellisessäkin paikassa, paljon kaatuneita samogitialaisia ja\nsaksalaisia, Zbyszko huomasi Skirwoillonkin siellä voittaneen, mutta\nlähteneen jonnekin. Nähtävästi oli taistelu sielläkin ollut verinen\nja ankara, sillä pitkän matkan päässä varsinaiselta taistelupaikalta\noli runsaasti kaatuneita. Tästä kokenut Macko päätteli, että osa\nsaksalaisia oli päässyt pakoon.\n\nOliko Skirwoillo lähtenyt ajamaan heitä takaa vai ei, oli vaikea sanoa,\nsillä jäljet olivat epäselviä ja sotkeutuneita. Macko päätteli vielä,\nettä taistelu oli käyty melko kauan sitten, ehkä vielä aikaisemmin\nkuin Zbyszkon johtama taistelu, sillä ruumiit olivat tummuneita ja\npöhöttyneitä ja muutamat jo susien raatelemia. Mutta pedot olivat\npaenneet tiheikköihin kuullessaan aseistettujen miesten tulevan.\n\nZbyszko päätti palata leiriin, kun hän arveli Skirwoillon odottamista\nturhaksi. Hän saapui sinne myöhään yöllä ja tapasi siellä\nsamogitialaisten johtajan, joka oli tullut leiriin hiukan aikaisemmin.\nSkirwoillon kasvot, jotka tavallisesti olivat niin synkät, loistivat\nnyt hurjaa iloa. Hän tiedusteli ensi töikseen taistelun tulosta ja\nsaatuaan kuulla Zbyszkon voitosta hän sanoi omituisella, korpin\nraakkumista muistuttavalla äänellä:\n\n-- Olen tyytyväinen sinuun ja itseeni. Jos suuriruhtinas tulee, niin\nhänkin ilostuu, sillä linna on kohta meidän.\n\n-- Minkälaisia vankeja sait? -- kysyi Zbyszko.\n\n-- Vain pikkukaloja enkä yhtään haukea. Pari parempaa oli, mutta ne\npääsivät pujahtamaan pakoon.\n\n-- Minulla on yksi, mutta hyvä, -- sanoi Zbyszko. -- Hän on ylhäinen\nritari eikä mikään munkkiveli ja on ollut ristiritarien vieraana\nviimeksi.\n\nHurja samogitialaisjohtaja kiersi vasemman kätensä kaulansa ympäri\nja teki oikealla sellaisen liikkeen kuin olisi tarkoittanut\nköydensilmukkaa.\n\n-- Näin teemme sille vangillesi, -- sanoi hän, -- kuten muillekin...\nMutta Zbyszko rypisti kulmakarvojaan ja sanoi:\n\n-- Hänelle ei saa tehdä mitään pahaa, sillä hän on minun vankini\nja ystäväni. Ruhtinas Janusz löi meidät molemmat samalla kertaa\nritareiksi, enkä minä anna sormellakaan koskea häneen.\n\n-- Vai et anna?\n\n-- En anna.\n\nHe alkoivat mittailla toisiaan tuimin katsein, ja näytti jo siltä, että\nmolemmat purkavat sisunsa. Mutta silloin Zbyszko, joka ei tahtonut\nriitaantua vanhan päällikön kanssa, jota hän kunnioitti ja piti\nsuuressa arvossa, kiersi yht'äkkiä käsivartensa Skirwoillon kaulaan,\npainoi häntä rintaansa vasten ja sanoi:\n\n-- Ottaisitko todella hänet minulta ja hänen kanssaan minun viimeisen\ntoivoni? Miksi tekisit minulle pahaa?\n\nSkirwoillo ei vastustanut syleilyä, mutta kohotti vihdoin päänsä ja\nsopersi:\n\n-- Hm, huomenna minä aion hirttää vankini, hm, mutta jos sinulle olisi\nhyötyä jostakin, niin lahjoitan sen sinulle.\n\nSitten he syleilivät toisiaan uudestaan ja rajusti ja erosivat hyvässä\nsovussa, mikä oli Mackon mieleen.\n\n-- Näetkö nyt, -- sanoi setä Zbyszkolle, -- pahalla et saa häneltä\nmitään, mutta hyvällä hän pehmenee kuin vaha.\n\n-- Sellaista on koko kansa, -- vastasi Zbyszko, -- mutta saksalaiset\neivät sitä tiedä.\n\nSitten Zbyszko käski tuomaan herra de Lorchen nuotion luo. Pian tämä\ntulikin Hlawan mukana paikalle riisuttuna aseista, ilman kypärää,\nnahkanuttu yllä ja punainen myssy päässä. Herra de Lorche oli jo\ntshekkiläiseltä asemieheltä saanut tietää, kenen vankina hän oli, mutta\njuuri sen tähden hän astui esiin ylpeänä ja mahtavana, uhmailevan ja\nhalveksivan näköisenä.\n\n-- Kiitä Jumalaa, -- sanoi Zbyszko hänelle, -- että olet joutunut minun\nkäsiini, sillä mitään pahaa en sinulle tee.\n\nJa Zbyszko ojensi kätensä ystävällisesti, mutta de Lorche ei\nliikahtanut paikaltaan.\n\n-- Minä en ojenna kättäni ritarille, joka häpäisee ritarikunniaansa\nauttamalla taistelussa saraseeneja kristittyjä vastaan.\n\nEräs läsnäolleista masurialaisista tulkitsi hänen sanansa Zbyszkolle,\njoka oli jo arvannut niiden sisällön. Nuoren ritarin veri alkoi kiehua.\n\n-- Hölmö! -- huusi Zbyszko tarttuen huomaamattaan misericordiansa\nkahvaan.\n\nRitari de Lorche kohotti päätään.\n\n-- Surmatkaa minut, -- sanoi hän, -- koska ette säästä vankeja.\n\n-- Entä säästättekö itsekään niitä? -- huusi masurialainen, joka ei\nvoinut rauhallisesti kuunnella sellaista puhetta. -- Ettekö hirttäneet\nlinnasaaren rannalle kaikki, jotka saitte vangiksi viime taistelussa?\nTästä syystä Skirwoillo hirtättää nyt vuorostaan teidät.\n\n-- Kyllä siellä hirtettiin, -- vastasi de Lorche, -- mutta ne olivat\npakanoita.\n\nHänen äänestään kuulosti kuitenkin neuvottomuus, eikä ollut vaikea\nhavaita, ettei hän puolestaan hyväksynyt sellaista.\n\nZbyszko oli sillä välin lauhtunut ja lausui nyt vakavasti:\n\n-- De Lorche! Samasta kädestä olemme saaneet ritarivyön ja -kannukset.\nSinä tunnet minut ja tiedät, että ritarikunnia on minulle elämää ja\nonnea rakkaampi, sen tähden kuuntele, mitä nyt sanon pyhän Yrjänän\nnimessä: suurin osa tätä kansaa on jo aikoja sitten antanut kastaa\nitsensä kristinuskoon, ja ne, jotka eivät vielä ole kristityitä,\nojentavat kaihoten käsivartensa pyhää ristiä kohti. Mutta tiedätkö,\nkuka estää heitä saamasta pyhää kastetta ja pelastusta?\n\nMasurialainen käänsi sanasta sanaan Zbyszkon sanat saksaksi, ja de\nLorche katsoi kysyvästi nuoreen ritariin, joka vastasi vakuuttavasti:\n\n-- Saksalaiset!\n\n-- Se on mahdotonta! -- huudahti de Lorche.\n\n-- Pyhän Yrjänän keihään ja kannusten kautta, juuri saksalaiset! Jos\nkristinusko olisi kokonaan täällä vakiintunut, olisivat ristiritarit\nmenettäneet jo keksimänsä ainaisen tekosyyn hyökätä tähän maahan ja\nsortaa sen onnetonta kansaa. Mutta olethan itse oppinut tuntemaan heitä\nja tiedät hyvin, ovatko heidän tekonsa oikeita?\n\n-- Luulin, että he sovittivat syntejään taistelemalla pakanain kanssa\nja viemällä näitä pyhälle kasteelle.\n\n-- Ristiritarit kastavat heitä miekalla ja verellä eivätkä siunatulla\nvedellä. Lue tämä kirjoitus, niin saat nähdä, että palvelet rosvoja,\nväkivallantekijöitä ja itse paholaista, jotka ovat oikeata,\nkristillistä uskoa ja rakkautta vastaan.\n\nZbyszko ojensi hänelle useille kuninkaille ja ruhtinaille osoitetun\nsamogitialaisten kirjeen, joka oli yleisesti tunnettu, ja de Lorche\notti sen alkaen tulen loimussa silmätä sitä nopeasti. Hän luki sen\npian, sillä hän oli hyvin perehtynyt lukutaitoon, ja kysyi sitten\nhämmästyneenä:\n\n-- Onko kaikki tämä totta?\n\n-- Niin totta kuin Jumala tietää, etten minä täällä taistele ainoastaan\noman asiani, vaan myös oikeuden puolesta.\n\nDe Lorche vaikeni tuokion ja sanoi sitten:\n\n-- Tahdon olla vankisi.\n\n-- Ojenna kätesi, -- vastasi Zbyszko. -- Sinä olet veljeni sekä vankini.\n\nHe löivät kättä ja istuutuivat yhteiselle aterialle, jonka asepojat\nolivat valmistaneet Hlawan käskystä. Aterian aikana de Lorche kuuli\nhämmästyksekseen, että Zbyszko suurmestarin kirjelmästä huolimatta ei\nollut vieläkään saanut Danusiaa takaisin ja että komttuurit olivat\nkieltäneet suojeluskirjeen pätevyyden ja voiman sodan syttymisen\nperusteella.\n\n-- Nyt minä ymmärrän, minkä tähden olet täällä, -- sanoi hän\nZbyszkolle, -- ja minä kiitän Jumalaa, että olen joutunut sinun\nkäsiisi, sillä olen varma, että ristiritarit vanginvaihdossa antavat\nsinulle, kenet vain haluat minun sijaani.\n\nJa lyötyään kämmenellään myssyynsä de Lorche jatkoi:\n\n-- Aachenin kaikkien pyhäinjäännösten nimessä! Gotteswerderiin\nlähteneiden apujoukkojen johtajina olivat Arnold von Baden ja vanha\nSiegfried de Löwe. Me saimme sen tietää eräästä kirjeestä. Eivätkö he\nole joutuneet vangiksi?\n\n-- Eivät! -- vastasi Zbyszko hypähtäen seisomaan. -- Ei yksikään\nhuomattava ristiritari ole vankina. Mutta tämä on kerrassaan suuri\nuutinen. Muilta vangeilta on kysyttävä mitä pikimmin, ovatko he nähneet\nSiegfriedin seurassa jotakin nuorta naista.\n\nJa Zbyszko huusi asepoikia valaisemaan soihduilla, kun hän riensi\nSkirwoillon vankien luo. Macko, de Lorche ja Hlawa seurasivat hänen\nperässään.\n\n-- Kuulehan! -- sanoi lotringenilainen de Lorche matkalla Zbyszkolle.\n-- Päästä minut kunniasanaani vastaan vapaaksi, niin minä etsin\nvaimoasi koko Preussista, ja kun olen löytänyt hänet, tulen takaisin\nluoksesi, jolloin sinä voit vaihtaa hänet vapaaksi minua vastaan.\n\n-- Jos hän on elossa? Jos hän on elossa? -- vastasi Zbyszko.\n\nHe olivat saapuneet Skirwoillon vankien luo, joista toiset makasivat\nmaassa, toiset olivat sidottuina puihin. Soihtujen valo valaisi\nZbyszkon, joka alkoi tarkastella vankeja. Näiden onnettomien katseet\nsuuntautuivat häneen.\n\nSamassa kuului kimeä, pelosta vapiseva ääni:\n\n-- Hyvä herra ja suojelijani! Pelasta minut!\n\nZbyszko sieppasi asepojan kädestä pari palavaa pärettä ja riensi sen\npuun luo, mistä ääni kuului.\n\n-- Sanderus! -- huudahti hän.\n\n-- Sanderus! -- toisti tshekkiläinen hämmästyneenä. Mutta Sanderus ei\nvoinut liikuttaa sidottuja käsiään, vaan kurkotti kaulaansa ja alkoi\nuudelleen huutaa:\n\n-- Armahtakaa!... Minä tiedän, missä Jurandin tytär on!... Pelastakaa\nminut!\n\n\n\n\nLI.\n\n\nAsepojat irroittivat köydet Sanderuksen ympäriltä. Tämä kellahti\npuutuneena maahan, ja kun hänet nostettiin pystyyn pyörtyi hän useamman\nkerran. Zbyszko käski kantamaan hänet nuotion luo, kaatamaan viiniä\nsuuhun, hieromaan ihralla ja peittämään lämpimästi taljoihin, mutta\nmikään ei auttanut, eikä Sanderus tullut tajuihinsa, vaan vaipui niin\nsikeään uneen, että tshekkiläinen vasta seuraavan päivän puolivälissä\nsai hänet hereille.\n\nZbyszko, jota uteliaisuus poltti kuin tuli, meni heti hänen\nluokseen. Ensin hän ei saanut minkäänlaisia tietoja, sillä pelko ja\nmielenjärkytys, jotka valtaavat heikot sielut, kun uhkaava vaara on\nmennyt ohi, olivat vaikuttaneet Sanderukseen niin syvästi, että hän\npurskahti hurjaan itkuun eikä voinut vastata niihin kysymyksiin, joita\nhänelle tehtiin. Nyyhkytykset vapisuttivat häntä, hänen huulensa\nvärisivät ja silmistä vuoti kyyneleitä virtanaan.\n\nKun hän oli saanut vahvistaa itseään tammanmaidolla, jota liettualaiset\nolivat oppineet tataarilaisilta käyttämään juomana näiden tavoin, hän\ntyyntyi jonkin verran ja alkoi valittaa, että \"Belialin pojat\" olivat\nhakanneet häntä keihäillä ja ottaneet hänen hevosensa, jonka selässä\noli ollut sangen vaikuttavia ja kallisarvoisia pyhäinjäännöksiä.\nLopulta ne paholaiset olivat sitoneet hänet puuhun, jossa muurahaiset\nolivat syöneet jalkoja ja koko ruumista niin pahasti, että siitä olisi\nseurauksena varma kuolema, jollei tänään, niin huomenna.\n\nTästä jaarituksesta Zbyszko suuttui niin kovasti, että hypähti pystyyn\nja huusi:\n\n-- Vastaa, senkin maankiertäjä, kun sinulta kysytään, muuten sinun voi\nkäydä vielä hullummin!\n\n-- Tuolla lähellä on muurahaispesä, -- sanoi Hlawa. -- Jollei hän heti\nala puhua asiaa, niin käskekää panna hänet siihen muurahaispesään.\n\nHlawa ei puhunut tosissaan ja sen tähden hän hymyili, sillä itse\nasiassa hän piti Sanderuksesta melko paljon. Mutta tämä säikähti\npahanpäiväisesti ja alkoi huutaa:\n\n-- Armahtakaa! Armahtakaa! Antakaa minulle vielä tuota pakanallista\njuomaa, niin kerron kaikki, mitä olen nähnyt ja mitä en ole nähnyt!\n\n-- Jos sinä vain valehtelet sanankin, niin minä isken kiilan kurkkuusi!\n-- uhkasi tshekkiläinen.\n\nMutta hän nosti kuitenkin kiulun, jossa oli tammanmaitoa, Sanderuksen\nhuulille. Tämä tarttui siihen molemmin käsin ja alkoi juoda ahnaasti\nsulkien silmänsä. Juotuaan kotvan aikaa hän ravistelihe, laski kiulun\npolvilleen ja sanoi virnistellen:\n\n-- Hyi, mokomaa tököttiä! -- Ja Zbyszkon puoleen kääntyen hän lisäsi:\n-- No, kysykää nyt, pelastajani!\n\n-- Oliko vaimoni mukana siinä joukko-osastossa, jossa sinä kuljit?\n\nSanderus näytti ihmettelevän kovasti. Tosin hän oli kuullut, että\nDanusia oli Zbyszkon vaimo, mutta kun vihkiminen oli suoritettu salassa\nja kun Danusia oli heti sen jälkeen ryöstetty, hän oli aina ajatellut\nvain Jurandin tytärtä.\n\nMutta Sanderus vastasi sentään hätäisesti:\n\n-- Kyllä, voivodi! Kyllä hän oli! Mutta Siegfried de Löwe ja Arnold von\nBaden murtautuivat vihollisen läpi.\n\n-- Näitkö vaimoni? -- kysyi nuori ritari sykkivin sydämin.\n\n-- Hänen kasvojaan minä en nähnyt, sillä hän istui kahden hevosen\nväliin sidotussa aivan umpinaisessa suuressa korissa, jota vartioi\nse sama tulilisko ja veljeskunnan sisar, joka toi Danveldin voiteita\nmetsästyslinnaan. Kuulin korista myös valittavaa laulua...\n\nZbyszko kalpeni mielenliikutuksesta, istahti kannolle eikä ensin\ntiennyt, mitä kysyä. Macko ja Hlawa tulivat myös tärkeästä uutisesta\nliikuttuneiksi. Tshekkiläinen Hlawa ajatteli kaiketi myös rakastettavaa\nvaltijatartaan, joka oli jäänyt Spychowiin, ja sitä, että tieto oli\ntälle onneton.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus.\n\nOvela Macko, joka ei tuntenut Sanderusta ja tuskin oli koskaan hänestä\nmitään kuullutkaan, alkoi tarkastella häntä epäluuloisesti ja kysyi:\n\n-- Mikä sinä olet oikein miehiäsi? Mitä olet tehnyt ristiritarien luona?\n\n-- Mikä olen miehiäni? -- vastasi kulkuri. -- Kysykää sitä asiaa tältä\nurhoolliselta ruhtinaalta, -- hän viittasi Zbyszkoon, -- tai tuolta\ntshekkiläiseltä kreiviltä, joka myöskin on jo kauan minut tuntenut.\n\nNähtävästi maito oli antanut hänelle voimia, sillä hän tuli\nvilkkaammaksi. Kääntyen Zbyszkon puoleen hän rupesi puhumaan kuuluvalla\näänellä, jossa ei enää ollut jälkeäkään aikaisemmasta voimattomuudesta:\n\n-- Hyvä herra, te olette jo kaksi kertaa pelastanut henkeni. Ilman\nteitä olisivat sudet minut syöneet tai olisin joutunut kärsimään\npiispojen rangaistusta, jotka tämän pahan maailman ja minun\nvihollisteni harhaan johtamina olivat antaneet sellaisen käskyn,\nettä minut on vangittava, koska kaupittelen muka väärennettyjä\npyhäinjäännöksiä. Mutta te, hyvä herra, otitte minut suojelukseenne,\neivät sudet minua syöneet eivätkä takaa-ajajat saaneet kiinni. Sinun\nluonasi minun ei ole koskaan tarvinnut kärsiä ruoan tai juoman\npuutetta, sillä tuota tammanmaitoa, niin inhottava kuin sen maku onkin,\nminä joisin vielä siemauksen näyttääkseni, ettei köyhä pyhiinvaeltaja\nkoskaan säiky minkäänlaista lihankidutusta.\n\n-- Kerro pian, mitä tiedät, senkin lurjus, äläkä lörpöttele joutavia\nlorujasi! -- huusi Macko.\n\nMutta Sanderus hörppäsi jo kiulun syrjästä ja tyhjensi pakanallisen\njuomansa viimeiseen tippaan. Sen tehtyään hän puheli edelleen\nZbyszkolle, ikäänkuin ei olisi Mackon sanoja edes kuullutkaan.\n\n-- Sen tähden minä olenkin kovasti mieltynyt teihin, hyvä herra.\nSanassa sanotaan, että pyhimykset tekivät syntiä yhdeksän kertaa\ntunnissa, ja saattaapa Sanderuskin joskus tehdä syntiä, mutta\nkiittämätön ei Sanderus ole koskaan ollut eikä tule olemaankaan.\nMuistatteko, hyvä herra, mitä teille sanoin, kun onnettomuus teitä\nkohtasi? Näin sanoin: minä kuljen linnasta linnaan etsien aarrettasi\nkaikkialta. Missäpä en olisi ollut! Liian pitkäksi kävisi kertoa,\nmutta minä löysin, mitä etsin, enkä sen jälkeen hellittänyt, vaan\nriipuin vanhassa Siegfriedissä kiinni kuin takiainen. Rupesin hänen\npalvelukseensa ja jouduin kulkemaan linnasta linnaan, komttuuriosta\ntoiseen, kaupungista kaupunkiin hänen seurassaan aina viime taisteluun\nsaakka.\n\nZbyszko oli sillä välin päässyt mielialansa herraksi ja sanoi nyt:\n\n-- Olen sinulle kiitollinen ja tulen palkitsemaan vaivasi. Mutta\nvastaahan nyt: voitko vannoa, että vaimoni on vielä elossa?\n\n-- Sen vannon sieluni autuuden nimessä! -- vastasi Sanderus\njuhlallisesti.\n\n-- Miksi Siegfried läksi Ortelsburgista?\n\n-- Sitä en tiedä, mutta arvelen, että hän jätti Ortelsburgin peläten\nsuurmestarin käskyä, jonka mukaan hänen oli luovutettava naisvanki\nMasovian ruhtinattarelle. Hän oli nähtävästi tietoinen tämän\nkäskyn tulosta eikä tahtonut luovuttaa vankia, jonka puoliso oli\nkaksintaistelussa kaatanut hänen rakastamansa Rotgierin. Ihmiset\nkertovat nyt, että tämä Rotgier oli hänen poikansa. En tiedä, onko se\ntotta, mutta epätoivon vimma vei hänet kauheihin tekoihin eikä hän\neläessään luovuta Jurandin tytärtä, nuorta rouvaa, tarkoitin.\n\n-- Ihmeellistä tämä kaikki on, -- sanoi Macko, -- sillä jos se vanha\nlurjus niin vihaa Jurandia, niin olisi luullut hänen tappaneen Danusian.\n\n-- Niin hän aikoikin tehdä, -- vastasi Sanderus, -- mutta silloin\ntapahtui hänelle jotakin merkillistä, mikä ajoi häneen sellaisen\npelon, että hän sairastui ja oli kuolla. Hänen väkensä keskuudessa\nkuiskailtiin tästä salaperäisestä tapahtumasta yleisesti. Toiset\nsanoivat, että hänen mennessään porttitorniin surmaamaan nuorta rouvaa\nitse paholainen tuli häntä vastaan, mutta toiset väittävät, että\nhänelle silloin ilmestyi enkeli. Olipa se nyt kumpi tahansa, niin vanha\nSiegfried ainakin löydettiin lumesta tornin oven edestä tiedottomana.\nVielä tänä päivänä hänen hiuksensa nousevat kauhusta pystyyn, kun\nhän muistelee tapahtumaa, ja tästä syystä hän ei uskalla enää nostaa\nkättään vangittua vastaan eikä käskeä ketään muutakaan. Siegfried\nkuljettaa tuntemattomasta syystä mukanaan Ortelsburgin pyöveliä, joka\npelkää, kuten muutkin.\n\nNämä sanat vaikuttivat voimakkaasti Zbyszkoon, Mackoon ja Hlawaan. He\nlähestyivät Sanderusta, joka teki ristinmerkin ja jatkoi:\n\n-- Ei ollut hauskaa olla siellä heidän joukossaan. Kuulin ja näin\nasioita, jotka nostivat kylmiä väreitä selkäpiihin. Kuten jo olen\nsanonut, tuli vanha komttuuri päästään omituiseksi. Mutta se ei olekaan\nihme, sillä henget toisesta maailmasta alkoivat häntä tervehtiä! Kun\nhän on yksinään, alkaa hänen vieressään huohottaa, ikäänkuin jonkun\nolisi kovin vaikea hengittää. Se on Danveldin henki, saman, jonka\nSpychowin julmistunut ritari surmasi. Silloin Siegfried sanoo hänelle:\n\"No, mitä nyt? Eikö messu auttanut? Vai miksi tulet taasen?\" Mutta\ntoinen vain puree hammasta ja huohottaa yhä. Vielä useammin ilmaantuu\nRotgier, joka tuo tulikiven katkua mukanaan, ja hänen kanssaan vanha\nkomttuuri puhelee paljon enemmän: \"En voi! En voi! -- sanoo hän. --\nKun tulen itse, tuon, mutta nyt en voi!\" Kerran kuulin hänen kysyvän:\n\"Onko sinun nyt helpompi ollaksesi, poikani?\" Useampia päiviä saattaa\nkulua Siegfriedin puhumatta lainkaan. Silloin saattaa hänen kasvoistaan\nnähdä, että hän kärsii kovasti. Sitä kantokoria hän vartioi, kuten\nsisarkin, niin tarkasti, ettei kukaan saanut nähdä nuorta rouvaa.\n\n-- Kiusaavatko he häntä? -- kysyi Zbyszko synkästi.\n\n-- Sanon suoraan, että valitushuutoa en koskaan kuullut, mutta\nsurullista laulua kyllä, ja toisinaan oli kuin lintu olisi vikissyt...\n\n-- Surkeata! -- sanoi Zbyszko hammasta purren. Mutta Macko teki lopun\nenemmistä kyselyistä.\n\n-- Kerrohan nyt jotakin taisteluistakin, -- sanoi hän. -- Näitkö,\nkuinka he pääsivät pakoon?\n\n-- Näinhän minä, -- vastasi Sanderus. -- Minä kerron, miten kaikki\ntapahtui. Ensin he taistelivat julmasti, mutta kun huomasivat olevansa\nsaarroksissa, niin alkoivat ajatella pakoa ja katsella ympärilleen.\nRitari Arnold, joka on melko suurikokoinen mies, murtautui ensin\nsaarroksen läpi avaten pakotien, josta vanha komttuuri, muutamat muut\nmiehet ja suuri, kahden hevosen välissä oleva kantokori pääsivät\npainumaan pakoon.\n\n-- Mutta eikö heitä lähdetty ajamaan takaa? Miksei heitä otettu kiinni?\n\n-- Kyllä muutamat samogitialaiset yrittivät pidättää heitä, mutta heti\nkun he tulivat lähemmäksi, ritari Arnold kääntyi ympäri ja karkoitti\nheidät pois. Jumala varjelkoon ketään joutumasta hänen kanssaan\notteluun, sillä sillä miehellä on niin paljon voimia, että voisi\ntaistella vaikka sataa vastaan yksinään. Kolme kertaa hän kääntyi\nympäri ja kolme kertaa hän karkoitti takaa-ajajat pois. Hänen miehensä\nkaatuivat kaikki. Itse hän lienee haavoittunut ja hänen ratsunsa\nmyöskin, mutta hän pääsi kuitenkin pakoon ja antoi sillä tavalla\nvanhalle komttuurille aikaa paeta.\n\nMacko kuunteli kertomusta ja ajatteli, että Sanderus puhui totta, sillä\npitkän matkaa Skirwoillon ja saksalaisten välisestä taistelupaikasta\ntie oli ollut samogitialaisten kaatuneiden peitossa ja oli heissä ollut\nniin suuria haavoja, kuin joku jättiläinen olisi heidät surmannut.\n\n-- Mutta kuinka saatoit nähdä kaiken tämän? -- kysyi Macko.\n\n-- Kyllä minä näin, -- vastasi kulkuri, -- sillä pitelin kiinni toisen\nkantokoria kantavan hevosen hännästä, kunnes tämä potkaisi minua\nvatsaan, niin että pyörryin. Tästä syystä minä sitten jouduin teidän\nkäsiinne.\n\n-- Saattaa olla niin, -- virkkoi Hlawa, -- mutta pidä varasi, ettet\nvalehtele, sillä huonosti sinun kävisi!\n\n-- Vielä on merkkikin jäljellä potkusta, -- sanoi Sanderus. -- Jos\ntahdotte, saatte nähdä.\n\n-- Vaikka sinä joskus vasten tahtoasikin puhut totta, niin kyllä vielä\njoudut pitämään pahaa porua syntiesi tähden.\n\nEntisen tapansa mukaan he alkoivat kinastella keskenään, kunnes Zbyszko\nkeskeytti heidät:\n\n-- Sinä kuljit näitä seutuja ja tunnet ne siis. Onko täällä lähimailla\nlinnoja, joissa Siegfried ja Arnold voisivat pysytellä piilossa?\n\n-- Täällä ei ole linnoja lainkaan, sillä seutu on aivan autiota. Kyliä\nja viljelyksiä ei lähiseuduilla myöskään ole, sillä saksalaiset ovat\nhävittäneet kaikki sanoen väestön muka nousseen kapinaan heitä vastaan.\nMinä luulen, että Siegfried ja Arnold harhailevat nyt metsissä yrittäen\nkohdakkoin joko samaa tietä takaisin tai jotakin sivutietä salaa\nlinnoitukseen, jonne mekin aioimme.\n\n-- Niin varmaankin, -- sanoi Zbyszko vaipuen syviin ajatuksiin. Hetken\nkuluttua hän antoi käskyn: -- Hlawa! Miesten on oltava valmiina lähtöön!\n\nAsemies, jolla ei ollut tapana kysyä syytä käskyyn, nousi ja riensi\nsanaakaan sanomatta hevosten luo. Macko sitä vastoin alkoi töllistellä\nveljenpoikaansa ja kysyi ihmetellen:\n\n-- Mitä sinä nyt?... Minne aiot lähteä?... Zbyszko vastasi toisella\nkysymyksellä:\n\n-- Eikö se ole velvollisuuteni?\n\nVanha ritari vaikeni. Ihmetys katosi hänen kasvoiltaan vähitellen. Pari\nkertaa hän ravisti päätään, huokasi syvään ja mutisi jotakin, ikäänkuin\nvastaukseksi itselleen:\n\n-- Niin, tietenkin!... Ei ole muuta neuvoa.\n\nJa hänkin poistui hevosten luo. Mutta Zbyszko meni de Lorchen luo ja\nsanoi hänelle saksankielentaitoisen tulkkinsa välityksellä:\n\n-- En voi pyytää sinua auttamaan minua sotiessani niitä samoja ihmisiä\nvastaan, joiden puolesta olet juuri taistellut, ja sen tähden olet nyt\nvapaa ja saat mennä minne haluat.\n\n-- Niin, asein en voi auttaa sinua, sillä se olisi vastoin minun\nritarikunniaani, -- sanoi de Lorche, -- mutta minä en myöskään suostu\nvapauteen. Sen tähden minä jään kunniasanallani sinun vangiksesi\nja tulen luoksesi heti, kun kutsut minua. Mutta muista, että\nristiritaristo vaihtaa minut kehen vankiin hyvänsä, sillä sukuni on\nmahtava ja on tehnyt ristiritareille suuria palveluksia.\n\nHe alkoivat hyvästellä, laskivat molemmat kätensä toistensa olkapäille\nja suutelivat toisiaan poskelle. Sitten de Lorche sanoi:\n\n-- Minä lähden joko Marienburgiin tai Masovian hoviin, joten tiedät,\nettä jommastakummasta paikasta minut löydät. Sinun lähettisi tarvitsee\nsanoa minulle vain kaksi sanaa: Lotringen -- Geldern.\n\n-- Hyvä on! -- vastasi Zbyszko. -- Menen nyt Skirwoillon luo pyytämään\nhäneltä sinulle sellaista suojelusmerkkiä, joka turvaa sinut kaiken\nvaralta samogitialaisilta.\n\nJa hän meni.\n\nSkirwoillo antoi pyydetyn suojelusmerkin eikä vastustellut Zbyszkon\nliikkeellelähtöä lainkaan, sillä hän tiesi, mistä oikeastaan oli\nkysymys. Sitä paitsi hänellä ei ollut oikeutta pidättää toisen maan\nritaria, joka oli vapaaehtoisesti tullut auttamaan. Hän kiitti häntä\nhuomattavasta palveluksesta, antoi ruokatavaroita matkalle, joka\ntuli kulkemaan asumattomien seutujen halki, ja lausui vielä heidän\nerotessaan sen toivomuksen, että he joskus tulevaisuudessa jossakin\nsuuressa sodassa saisivat yhdessä taistella ristiritareja vastaan.\n\nZbyszko kiirehti, sillä hän aivan paloi halusta päästäkseen lähtemään.\nTultuaan kokoontumispaikalle hän näki kaikki valmiina lähtöön. Niinpä\nMacko setä siellä jo istui ratsunsa selässä haarniska yllä ja kypärä\npäässä. Zbyszko meni hänen luokseen sanoen:\n\n-- Vai lähdette tekin kanssani?\n\n-- Mitä minä sitten tekisin? -- vastasi Macko hiukan nyrpeissään.\n\nZbyszko ei sanonut sen enempää, suuteli sedän kättä ja nousi hevosensa\nselkään.\n\nJa niin he lähtivät.\n\nSanderus ajoi heidän mukanaan ollakseen opastajana taistelupaikalta\neteenpäin. He arvelivat myös, että jos he joissakin metsissä tapaavat\nseudun talonpoikia, niin nämä, koska vihaavat hallitsevia herroja\nristiritareja, auttavat etsimään vanhaa komttuuria Siegfried de Löweä\nja tuota Arnold von Badenia, jonka yliluonnollisista voimista ja\nurhoollisuudesta Sanderuksella oli ollut niin paljon kerrottavaa.\n\n\n\n\nLII.\n\n\nTie taistelupaikalle, missä Skirwoillo oli voittanut saksalaiset, oli\nhelppo ja tuttu. He saapuivatkin sinne pian, mutta ajoivat nopeasti\neteenpäin, sillä siellä nousi hautaamattomista ruumiista sietämätön\nlöyhkä. Peloitettuaan paikalta susia ja haaskalintuja he alkoivat etsiä\npaenneiden jälkiä. Vaikka kokonainen osasto oli kulkenut samaa tietä,\nlöysi kokenut Macko verraten helposti suuria hevosenjälkiä, jotka\nmenivät päinvastaiseen suuntaan, ja hän alkoi selittää asiaa nuorille,\njotka olivat kokemattomampia:\n\n-- Onneksi taistelun jälkeen ei ole satanut. Huomatkaa, että Arnoldin\nhevonen on suuri, koska itse ratsastajakin on hyvin suurikasvuinen. On\nselvää, että paetessa kaviot painuvat tavallista syvemmälle maahan.\nKatsokaa, joilla silmät on, kuinka hevosen jäljet näkyvät selvästi\nkosteissa paikoissa! Kyllä me jälkiä pitkin saamme ne lurjukset vielä\nkiinni, jolleivät sitä ennen pääse jonnekin muurien suojaan.\n\n-- Sanderus sanoi, -- virkkoi Zbyszko, -- ettei lähiseuduilla ole\nlinnoja, ja hän onkin oikeassa, sillä ristiritarit ovat siksi myöhään\nvalloittaneet tämän maan, etteivät ole ehtineet vielä rakentaa\nniitä. Minne he siis voisivat paeta? Talonpojat, jotka täällä ennen\nasuivat, ovat Skirwoillon leirissä, sillä he ovat samaa kansaa kuin\nsamogitialaiset... Saksalaiset ovat polttaneet kylät, kuten Sanderus\nsanoi, ja naiset ovat paenneet lastensa kanssa kauas metsiin. Jollemme\nsäästä hevosiamme, niin saavutamme kyllä vielä pakenijat.\n\n-- Hevosia on säästettävä, sillä niissä on pelastuksemme, jos heidät\nsaavutammekin, -- sanoi Macko.\n\n-- Ritari Arnold haavoittui taistelussa olkapäähän, -- puuttui Sanderus\npuheeseen. -- Hän ei siitä välittänyt, vaan taisteli edelleen, mutta\nluulen, että myöhemmin haavaa mahtoi kirveliä kovasti. Tästä syystä\nhänen kulkunsa saattaa hidastua, ja kukaties hänen täytyy levähtääkin.\n\n-- Sanot, ettei heillä ole väkeä mukana? -- kysyi Macko.\n\n-- Pari miestä ajaa \"vankikoppia\" ja heidän lisäkseen ei ole kuin\nritari Arnold ja vanha komttuuri. Siinä lienevät kaikki. Kyllä niitä\nvielä muitakin oli, mutta samogitialaiset kaatoivat ne.\n\n-- Asepoikamme ottakoot vankinihdit haltuunsa, -- sanoi Zbyszko, --\nsetä hoitaa vanhan Siegfriedin ja minä otan Arnoldin osalleni.\n\n-- Hyvä on! -- vastasi Macko. -- Kyllä minä selviän Siegfriedistä,\nsillä onhan luissani vielä mojoa voimaa! Mutta älä sinä Arnoldia\nväheksy, sillä se kuuluu olevan oikein luja ja suuri mies.\n\n-- Olkoon! -- sanoi Zbyszko siihen.\n\n-- Kyllä sinäkin olet luja, en sitä kiellä, mutta on niitä sinua\nlujempiakin. Muistatko sinä niitä Krakovan suurritareja? Siellä oli\nPowala Taczewilainen, oli Paszko Zlodziej Biskupicesta ja Zawisza\nCzarny. Mitä sanot? Älä ylvästele, vaan muista, että on niitä muitakin!\n\n-- Rotgier ei myöskään ollut vajaavoimainen, -- murahti Zbyszko.\n\n-- Onko minullekin jotakin työtä? -- kysyi Hlawa. Mutta hän ei saanut\nvastausta, sillä Mackon ajatukset olivat jo kiintyneet muuhun.\n\n-- Jos Jumala suo meille menestystä, -- arveli Macko, -- niin on meidän\nvain pyrittävä Masovian metsiin. Siellä me tulemme olemaan turvassa ja\nkaikki päättyy lopultakin hyvin.\n\nMutta samassa Macko huokaisi syvään, sillä nähtävästi hän muisti, että\nhuolet eivät olleetkaan lopussa, vaan onnettomalle Jagienkalle olisi\nvielä tehtävä jotakin.\n\n-- Niin, ihmeellisiä ovat Jumalan tiet, -- arveli Macko. -- Usein olen\najatellut, miksi sinä, Zbyszko, et saanut mennä naimisiin kaikessa\nrauhassa ja miksen minä saanut rauhassa asettua luoksenne asumaan...\nNiinhän käy usein. Koko kuningaskuntamme maa-aatelisista me olemme\nniitä harvoja, jotka kiertelemme maailman maita ja mantuja, sen sijaan\nettä Herran rauhassa isännöisimme kotonamme.\n\n-- Niin, se on totta, mutta se on Jumalan tahto! -- vastasi Zbyszko.\nHe ajoivat kotvan aikaa ääneti. Sitten vanha ritari alkoi taas puhella\nveljenpojalleen:\n\n-- Luotatko sinä tuohon kuljeksijaan? Mikä se on oikein miehiään?\n\n-- Aika vekkuli, mutta hän on kiintynyt minuun eikä sen tähden petä\nminua.\n\n-- Jos niin on, ajakoon edelle etsimään pakenijoita, sillä nämä eivät\npelästyisi, jos näkisivätkin hänet. Sitä paitsi hän voi heille sanoa\npäässeensä pakoon, mikä näyttäisi uskottavalta. Niin onkin hyvä,\nsillä jos he huomaisivat meidät kaukaa, he joko piiloutuisivat tai\nvarustautuisivat kamppailuun.\n\n-- Yöllä hän ei ainakaan lähde yksin ajamaan edellä, sillä hän pelkää,\n-- vastasi Zbyszko, -- mutta päivällä hän sen kyllä tekee, mikä onkin\nparempi. Sanon hänelle, että hän kolme kertaa päivässä pysähtyy meitä\nodottamaan. Jollemme näe häntä syöttöpaikassa, niin olkoon se merkkinä\nsiitä, että hän on saavuttanut heidät ja on heidän kanssaan, jolloin me\nseuraamme hänen jälkiään ja iskemme heihin yllättäen.\n\n-- Mutta eikö hän varoita heitä?\n\n-- Ei. Hän on minun puolellani. Sanon hänelle myös, että otamme\nsamalla näön vuoksi hänetkin vangiksi, niin hänen ei tarvitse missään\ntapauksessa pelätä kostoa. Olkoon niinkuin ei meitä laisinkaan\ntuntisi...\n\n-- Aiotko antaa heidän jäädä eloon?\n\n-- Mitä voisin tehdä? -- vastasi Zbyszko huolissaan. -- Nähkää...\nJos olisimme Masoviassa tai kotimaassamme, haastaisimme heidät\notteluun, kuten tein Rotgierille, mutta täällä heidän maassaan se\non mahdotonta... Täällä on kysymys vain Danusiasta ja siitä, kuinka\nmahdollisimman pian pääsisimme maasta pois ja sitten Masovian suuriin\nmetsiin. Sitä paitsi me luultavasti pääsemme yllättämään heidät, ja he\nsaattavat olla aseettomia, kenties ilman miekkaakin! Kuinka heitä voisi\nsellaisessa asemassa surmata? Sehän olisi häpeä! Olemmehan molemmat\ntäysiä ritareja, ja he myöskin...\n\n-- Oikeassa olet, -- sanoi Macko. -- Mutta entä jos tapaamisemme\nmuodostuu taisteluksi?\n\nZbyszko rypisti kulmakarvojaan ja hänen kasvoilleen levisi vihainen\nilme, jolloin hän muuttui niin Mackon näköiseksi kuin olisi ollut tämän\noma poika.\n\n-- Kyllä minä mielelläni, -- sanoi nuori ritari synkästi, -- heittäisin\nsen verikoiran, Siegfriedin, Jurandin jalkojen juureen!\n\nSillä välin oli tullut yö, ja heidän täytyi pysähtyä levähtämään ja\nsyömään. Zbyszko selitti Sanderukselle, että hänen olisi seuraavana\naamuna lähdettävä ajamaan edelle, mihin tämä mielellään suostui, kun\nvain saisi palata vaaran uhatessa takaisin. Hän pyysi myös saada\nlevähtää neljä kertaa päivässä, koska hän yksinäisyydessä tulisi\nolemaan kovin levoton, vieläpä asutuillakin seuduilla.\n\nKun he olivat syöneet, he kävivät levolle taljoille pienen tulen\nääreen, jonka he olivat tehneet jonkin matkan päähän tiestä. Asepojat\npitivät vuoron perään silmällä hevosia, jotka torkkuivat ryhmässä pää\ntoistensa niskanjuurelle laskettuina. Mutta tuskin aamun ensimmäiset\nsäteet olivat sattuneet puiden latvoihin, kun Zbyszko nousi reippaasti\nylös ja herätti toiset. Lähdettiin eteenpäin. He löysivät helposti\nArnoldin ison ratsun jäljet, sillä maa oli alavaa ja pehmeätä eikä\nsade ollut niitä hävittänyt. Sanderus ajoi edelle ja katosi heidän\nnäkyvistään, mutta muutamia tunteja myöhemmin, auringon ollessa idän ja\npuolipäivän välillä, hän odotti heitä seuraavassa levähdyspaikassa. Hän\nkertoi, ettei ollut nähnyt ketään lukuunottamatta suurta metsähärkää,\njoka kuitenkin oli rauhallisesti poistunut hänen tieltään. Seuraavassa\nlevähdyspaikassa puolenpäivän tienoissa hän kertoi nähneensä metsässä\ntalonpojan, jota hän kuitenkaan ei uskaltanut pidättää, koska pelkäsi\nmetsässä mahdollisesti olevan enemmänkin väkeä. Sanderus oli koettanut\nkysellä häneltä asioita, mutta he eivät saaneet tolkkua toisistaan.\n\nSeuraavan levähdyksen jälkeen Zbyszko alkoi tulla hiukan levottomaksi.\nMiten käy, jos he tulevat korkeammille ja kuivemmille seuduille, missä\njäljet luultavasti katoavat kovemmalla maapohjalla? Tai asutuille\nseuduille, missä väestö on tottunut pitämään ristiritareja vartijoinaan\nja heitä palvelemaan sekä tässä tapauksessa tulisi asettumaan\nSiegfriedin ja Arnoldin puolelle?\n\nMutta kaikeksi onneksi nämä pelon aiheet osoittautuivat turhiksi, sillä\nseuraavassa levähdyspaikassa Sanderusta ei määrättynä aikana näkynyt,\nmutta sen sijaan he huomasivat eräässä puussa tien vieressä suuren\nristinmuotoisen merkin, joka oli tehty aivan äskettäin. He katsoivat\ntoisiinsa, ja heidän sydämensä alkoivat sykkiä vinhasti. Macko ja\nZbyszko hyppäsivät heti alas hevosten selästä ja alkoivat innokkaasti\netsiä maasta jälkiä, jotka ikäänkuin itsestään hetken kuluttua osuivat\nsilmiin.\n\nSanderus oli nähtävästi poikennut tieltä metsään seuraten jälkiä,\njotka eivät enää olleet yhtä selviä ja syviä kuin maantiellä, mutta\nkuitenkin riittävän näkyviä. Macko ja Zbyszko nousivat taas hevosten\nselkään ja alkoivat neuvotella keskenään ja tshekkiläisen Hlawan kanssa\nhiljaisella äänellä, ikäänkuin vihollinen olisi ollut aivan lähellä.\n\nTshekkiläinen ehdotti, että matkaa jatkettaisiin jalan, mutta toiset\neivät suostuneet siihen sillä perusteella, että eivät tienneet, kuinka\npitkältä matkaa oli jäljellä. Päätettiin, että asepojat kulkevat edellä\nja tiedoittavat, jos jotakin näkevät.\n\nHe painuivat syvemmälle metsään. Erään kuusen kyljessä oleva toinen\nristi vakuutti heille, että he ovat Sanderuksen jäljillä. Pian sen\njälkeen he huomasivat olevansa jonkinlaisella polulla ja arvelivat\ntulevansa ehkä uudisasutukselle, jonne pakolaiset olivat vetäytyneet.\n\nAurinko painui jo alas ja paistoi puitten välistä. Tuli kaunis ilta.\nMetsä oli äänetön, sillä sen pedot ja linnut olivat jo menneet\nlevolle. Vain jossakin paikassa oli oravia, jotka iltavalaistuksessa\nnäyttivät kovin punertavilta. Zbyszko, Macko, Hlawa ja pari asepoikaa\najoivat peräkkäin jonossa. Macko tiesi, että edelle lähetetyt asepojat\nolivat ainakin äänenkantaman päässä, ja sanoi veljenpojalleen ääntään\nhiljentämättä:\n\n-- Viimeisestä levähdyspaikasta siihen paikkaan, missä merkki oli tien\nvieressä, on verraten pitkä taival. Krakovan ajanlaskun mukaan se kesti\nnoin kolme tuntia... Sanderus on siis jo aikoja ennen tavannut heidät\nja ehtinyt kertoa seikkailunsa. Mutta kunhan hän vain ei pettäisi\nmeitä...\n\n-- Ei petä, -- vakuutti Zbyszko.\n\n-- Ja uskovatko he häneen? -- lopetti Macko. -- Muussa tapauksessa\nhänen voi käydä hyvin huonosti.\n\n-- Mikseivät uskoisi? He eivät edes aavista, että me olemme täällä, ja\nhe tuntevat hänet. Sattuuhan usein, että vangit pääsevät pakoon.\n\n-- Mutta jos he alkavat pelätä, että takaa-ajajia on lähetetty\npakolaisten jälkeen, ja kiiruhtavat kulkuaan?\n\n-- Ei. Siitä ei ole vaaraa. Ja he käsittävät kyllä, että takaa-ajajat\neivät lähde niin kauaksi mokomaa kulkuria etsimään.\n\nHe vaikenivat hetken aikaa. Kun Macko sitten oli kuulevinaan Zbyszkon\nkuiskauksen, hän kysyi:\n\n-- Mitä sanot?\n\nMutta Zbyszkon katse oli kohotettu korkeuksiin, eikä hän puhunut\nMackolle, vaan rukoili Jumalalta pelastusta Danusialle ja menestystä\nrohkealle yritykselleen.\n\nMacko alkoi myös tehdä ristinmerkkejä, mutta samassa eräs edelle\najaneista asepojista pujahti tiheiköstä esille.\n\n-- Täällä ovat! -- sanoi hän. -- Tervanpolttajan majalla!\n\n-- Seis! -- kuiskasi Zbyszko ja hyppäsi samassa hevosen selästä.\n\nMacko ja muut tekivät samoin. Kolme asepoikaa sai nyt tehtäväkseen\njäädä hevosten luo ja estää niitä hirnumasta. Muille asepojille Macko\nsanoi:\n\n-- Siellä on kaksi hevosnihtiä ja Sanderus, joiden kimppuun te\nhyökkäätte ja jotka te sidotte. Jos joku on aseissa ja vastustaa, niin\nsiltä lyökää kallo halki.\n\nSitten he kulkivat eteenpäin jalkaisin. Matkalla Zbyszko kuiskasi vielä\nsedälleen:\n\n-- Muistakaa ottaa vanha Siegfried osallenne, kyllä minä käyn Arnoldiin\nkäsiksi.\n\n-- Pidä varasi vain! -- vastasi vanha ritari.\n\nJa Macko vilkutti silmää Hlawalle tarkoittaen, että tämä olisi joka\nhetki varuillaan auttaakseen nuorta isäntäänsä, jos tarvis vaatii.\n\nHlawa nyökäytti päätään ymmärtäen asian ja koetti, miten hänen\nmiekkansa juoksi huotrassa.\n\nMutta Zbyszko oli huomannut heidän merkinantonsa.\n\n-- Ei! -- sanoi hän. -- Sinun täytyy heti hypätä kantokorin luo ja\nvartioida sitä koko taistelun ajan.\n\nHe astelivat joustavasti eteenpäin, mutta eivät olleet kulkeneet\npitkälti nuorta tiheätä metsää, kun eteen aukeni pieni aho, jolla\noli sammuneita tervahautoja ja kaksi maamajaa, joiden asukkaat,\ntervanpolttajat, sota nähtävästi oli karkoittanut. Laskeva aurinko\nkultasi loisteellaan ahon, tervahautain pohjat ja maamajat.\nToisen majan edessä istui kaksi ritaria, toisen edessä hartiakas,\npunatukkainen nihti ja Sanderus. Jälkimmäiset olivat panssarin\nkiilloittamispuuhassa, ja Sanderuksen jalkojen edessä oli kaksi\nmiekkaa, jotka he nähtävästi sen jälkeen aikoivat puhdistaa.\n\n-- Katsohan, -- kuiskasi Macko puristaen Zbyszkoa käsivarresta\npidättääkseen veljenpoikaansa vielä hetkisen. -- Sanderus on tahallaan\nottanut panssarit ja miekat heiltä muka puhdistaakseen niitä. Se oli\novelasti tehty. Tuo harmaa ritari on...\n\n-- Eteenpäin! -- huusi Zbyszko yht'äkkiä.\n\nVihurina he hyökkäsivät aukealle. Molemmat ritarit karkasivat pystyyn,\nmutta ennen kuin he ennättivät Sanderuksen luo ottaakseen miekkansa,\noli Macko jo vanhan Siegfriedin rintamuksissa kiinni ja kaatoi hänet\nmaahan. Zbyszko ja Arnold hyökkäsivät toistensa kimppuun kuin kaksi\nhaukkaa, kiersivät käsivartensa toistensa ympärille ja alkoivat\nhurjan painiskelun. Hartiakas saksalainen nihti, joka oli istunut\nSanderuksen vieressä, sieppasi edestään miekan ja aikoi jo lyödä, kun\nMackon asepojan sotakirves jysähti punatukkaiseen päähän, ja nihti\nlysähti paikalleen. Vanhan ritarin käskyn mukaisesti asepojat juoksivat\nsitten sitomaan Sanderusta, joka alkoi ynistä ja huutaa kuin vasikka\nteurastuspuukon alla, vaikka hyvin tiesi, että se oli vain muodon\nvuoksi.\n\nMutta Zbyszko, vaikka hänellä oli sellaiset käsivoimat, että puristi\ntuoreesta puusta nestettä, tunsi joutuvansa karhun eikä ihmisen\nkäsiin. Jollei hänellä olisi ollut yllään suojelevaa panssaria, olisi\nsaksalainen murskannut hänen luunsa. Tosin Zbyszko sai nostetuksi\nvastustajansa koholle maasta, mutta tämä nosti nuoren ritarin vieläkin\nkorkeammalle, ponnisti voimansa ja oli jo heittämäisillään hänet maahan\nsellaisella voimalla, ettei toinen siitä enää nousisi jaloilleen. Mutta\nZbyszko puristi saksalaista rintaansa vasten niin vimmatusti, että\nArnoldin silmät veristyivät, ja potkaisi vastustajaansa polveen niin\npahaan paikkaan, että tämä horjahti ja kaatui. Mutta samalla kaatui\nZbyszkokin, vieläpä jääden toisen alle. Silloin Macko, jonka silmät\nennättivät seurata kaikkia, heitti puoleksi murskatun Siegfriedin\nerään asepojan haltuun ja juoksi painiskelevien ritarien luo. Tuossa\ntuokiossa hän sitaisi Arnoldin jalat vyöllään, josta samassa otti\nmisericordiansa ja pisti sen saksalaisen niskaan.\n\nArnold parkaisi vihlovalla äänellä, ja hänen kätensä painuivat\nvoimattomina alas. Sitten hän voihki, ehkei niin paljon tikarin piston\nkuin olkapäässään tuntemansa tuskan vuoksi, joka aiheutui hänen\nSkirwoilloa vastaan taistellessaan saagastaan nuijaniskusta.\n\nMacko tarttui Arnoldiin kaksin käsin ja veti hänet pois Zbyszkon\npäältä. Nuori ritari nousi istumaan ja koetti sitten päästä jaloilleen,\nmutta turhaan, ja jäi siihen joksikin aikaa liikkumatta istumaan.\nHänen kasvonsa olivat kalpeat ja hiestä kosteat, silmänsä verestävät,\nhuulensa sinertävät, ja hän tuijotti eteensä, ikäänkuin ei olisi ollut\ntäysin tajuissaan.\n\n-- Miten on laitasi? -- kysyi Macko rauhattomasti.\n\n-- Henkeäni kovasti salpaa. Auttakaahan minua nousemaan jaloilleni.\n\nMacko kiersi käsivartensa veljenpojan ympäri ja nosti hänet ylös.\n\n-- Voitko seistä omin voimin?\n\n-- Voin.\n\n-- Koskeeko ruumiissasi johonkin paikkaan? -- Ei. Olen vain hengästynyt.\n\nSillä välin tshekkiläinen, joka nähtävästi oli pitänyt ottelua jo\npäättyneenä, oli mennyt maamajaan ja tuonut ristiritarikunnan sisaren\nulos pitäen häntä niskasta kiinni. Tämä näky pyyhkäisi yhdellä iskulla\nZbyszkosta tuskan ja väsymyksen, hänen voimansa palautuivat heti, ja\nniinkuin hän ei olisi koskaan painiskellutkaan kauhean Arnoldin kanssa\nhän juoksi maamajaan.\n\n-- Danusia! Danusia! Mutta vastausta ei kuulunut.\n\n-- Danusia! Danusia! -- toisti Zbyszko.\n\nSitten hän vaikeni. Majassa oli pimeä, eikä hän ensin voinut nähdä\nmitään. Mutta sen uuninpuoleisesta nurkasta kuului nopeata hengitystä.\n\n-- Danusia! Minä täällä olen! Zbyszko! Silloin hän näki pimeässä kaksi\nsilmää, jotka olivat pelon suurentamat, kuumeiset kärsimyksistä.\n\nZbyszko painui hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä mutta Danusia ei\ntuntenut tulijaa, vaan riuhtaisi itsensä irti tämän käsistä ja kuiskasi\nmoneen kertaan ääni kauhusta väristen: -- Pelkään, pelkään, pelkään!...\n\n\n\n\nLIII.\n\n\nEivät auttaneet ystävälliset sanat, hyväilyt eivätkä rukoukset --\nDanusia ei tuntenut ketään eikä tullut täyteen ymmärrykseensä.\nAinoa tunne, joka oli vallannut koko hänen olemuksensa, oli pelko,\nsamanlainen kuin kiinni saatujen metsälintujen. Kun hänelle\ntuotiin ruokaa, hän ei tahtonut ihmisten nähden syödä, vaikka\nhänen silmäyksistään saattoi nähdä, että hän oli nälkäinen, ehkäpä\nnälkiintynytkin. Mutta kun hän oli jäänyt yksin, hän hyökkäsi ruoan\nkimppuun melkein nälkäisen pedon tavoin. Kun Zbyszko astui sisään,\nDanusia pujahti majan nurkkaan piiloutuen kuivattujen humalanippujen\ntaa. Turhaan Zbyszko avasi sylinsä, turhaan hän ojensi käsivartensa,\nturhaan hän rukoili niellen kyyneleitä. Danusia ei tahtonut tulla\nesille piilopaikastaan edes silloin, kun majan lieteen tehtiin tuli,\njonka valossa hän selvästi näki Zbyszkon kasvot. Näytti siltä, että\nhänen muistinsakin oli mennyt.\n\nZbyszko katseli Danusiaa surkutellen hänen laihtuneita, pelokkaita\nkasvojaan, syvälle painuneita silmiään ja rikkinäisiä vaatteita, jotka\nhänellä oli yllään. Ja nuoren ritarin sydäntä kouristi viha, kun\nhän ajatteli, miten hänen nuorta vaimoaan oli kohdeltu. Vihdoin hän\nsuuttui niin hurjasti, että veti miekan esille ja syöksyi majasta päin\nSiegfriediä, jonka hän olisi surmannut, jollei Macko olisi tarttunut\nhänen käteensä.\n\nSetä ja veljenpoika alkoivat otella tosissaan, mutta nuorukainen oli\nArnoldin kanssa käymästään taistelusta vielä siksi väsynyt, että vanha\nritari pääsi pian voitolle ja huusi vääntäen miekkaa hänen kädestään:\n\n-- Mikä sinua riivaa?\n\n-- Päästäkää! -- vastasi Zbyszko hammasta purren. -- Minuun koskee...\n\n-- Koskekoon! En minä sinua päästä. Lyö pääsi puhki puuta vasten\nennemmin kuin että olet itsellesi ja koko suvullesi häpeäksi.\n\nJa puristaen lujasti Zbyszkon rannetta Macko jatkoi tiukkaan sävyyn:\n\n-- Ajattele, että olet täysi ritari etkä sen tähdenkään voi surmata\nsidottua vankia! Sillä et auttaisi Danusiaa lainkaan. Ja mitä sillä\nvoittaisit? Et mitään, paitsi häpeää. Sanot ehkä, että kuninkaat\nja ruhtinaat surmaavat vankejaan. Mutta ei ainakaan meillä. Ja\nheillä on valtakunnat, kaupungit ja linnat. Mutta mitä sinulla on?\nRitarikunniasi. Ken heitä ei uskalla moittia, sylkee sinua silmille.\nTule järkiisi Jumalan nimessä!\n\nSeurasi hetken hiljaisuus.\n\n-- Päästäkää! -- toisti Zbyszko synkästi. -- Minä en koske häneen.\n\n-- Tule nuotion luo neuvottelemaan.\n\nJa Macko talutti veljenpoikansa kädestä pitäen tulen ääreen, jonka\nasepojat olivat tehneet. He kävivät istumaan. Hetken aikaa harkittuaan\nMacko virkkoi:\n\n-- Muista, että olet luvannut tuon vanhan lurjuksen Jurandille, joka\ntulee vaatimaan kostoa sekä omien että Danusian tuskien tähden. Olet\nvelvollinen antamaan Jurandille sen lahjan. Ja mihin sinulla ei ole\noikeutta, sen voi Jurand kuitenkin tehdä, koska hän ei ole ottanut\nSiegfriediä vangiksi, vaan saa vangin sinulta lahjana. Ilman häpeätä\nja moitteen syytä Jurand voi vaikka nyljettää hänet, jos tahtoo,\nymmärrätkö?\n\n-- Kyllä ymmärrän, -- vastasi Zbyszko. - Oikeassa olette.\n\n-- Huomaan, että järkesi kirkastuu taas. Jos paholainen yrittäisi\nsinua uudelleen sokaista, niin muista, että olet luvannut haastaa\nLichtensteinin ja muita ristiritareja kaksintaisteluun, mutta jos\nsinä surmaisit turvattoman vangin, niin sellainen tieto vaikuttaisi\ntäydellä syyllä sen, että kukaan ei ottaisi haastettasi vastaan.\nJumala varjelkoon sinua sellaisesta! Kyllä tässä on jo tarpeeksi\nonnettomuuksia ilman kunniattomuuttakin! Mutta neuvotelkaamme siitä,\nmitä nyt teemme ja minne lähdemme.\n\n-- Niin, sanokaa itse, -- vastasi nuorukainen.\n\n-- Minä ehdotan ensinnäkin, että tuo käärme, joka vartioi Danusiaa,\nlähetettäisiin toiseen maailmaan, mutta kun ritarin ei sovi tahrata\nitseään naisen verellä, niin me annamme hänet Janusz-ruhtinaalle,\njonka metsästyslinnassa hän jo suoritti petoksen. Tuomitkoon\nMasovian laki hänet teilattavaksi, sillä sen pienempää rangaistusta\nei oikeudenmukaisesti voida hänelle antaa. Siihen saakka, kunnes\nsaamme toisen naisen hoitamaan Danusiaa, tarvitsemme häntä, mutta\nsitten sidottakoon hänet hevosen häntään. Nyt on meidän mitä pikimmin\nriennettävä Masovian ikimetsiin.\n\n-- Ei kuitenkaan heti, koska on yö. Ehkä Danusia on huomenna parempi.\n\n-- Ja hevostenkin täytyy saada levätä. Mutta aamun sarastaessa lähdemme\neteenpäin.\n\nHeidän keskustelunsa keskeytyi, sillä Arnold von Baden, joka makasi\njonkin matkan päässä sidottuna, huusi heitä luokseen. Vanha Macko nousi\nja meni hänen luokseen, mutta kun hän ei ymmärtänyt Arnoldin saksaa,\nhän alkoi katsella tshekkiläistä Hlawaa tulkiksi.\n\nMutta Hlawa ei voinut heti tulla apuun, sillä hän oli toisaalla\ntouhussa. Ritarien keskustellessa nuotion ääressä hän oli mennyt\nristiritariston sisaren luo ja ravistaen häntä olkapäästä sanonut:\n\n-- Kuule, konna! Laita nuorelle rouvalle vuode turkeista majaan, mutta\npue sitä ennen omat vaatteesi hänen ylleen ja ota sinä hänen ryysynsä\nyllesi, senkin kurja olento!\n\nJa voimatta hillitä vihaansa hän ravisti sisarta niin hurjasti, että\nolisi voinut luulla tämän silmien lentävän kuopistaan. Jollei Hlawa\nolisi arvellut sisaresta enää olevan mitään hyötyä, niin hän ehkä olisi\nvääntänyt häneltä niskat nurin, mutta nyt hän sentään hellitti otteensa\nja sanoi:\n\n-- Kyllä me sitten katsomme sinulle lujan oksan.\n\nSisar kiersi kauhusta ulisten käsivartensa Hlawan jalkojen ympäri,\nmutta kun tämä antoi hänelle vastaukseksi aimo potkun, niin hän karkasi\nmajaan heittäytyen Danusian jalkojen juureen:\n\n-- Suojele minua! Auta minua!\n\nMutta Danusia sulki silmänsä, ja hänen huuliltaan kuului taas\ntavallinen, pelosta värisevä kuiskaus:\n\n-- Minä pelkään, pelkään, pelkään!...\n\nJa sitten näytti siltä kuin hän olisi kivettynyt, kuten aina ennenkin\nsisaren lähestyessä ja puhutellessa häntä. Vastustelematta Danusia\nantoi riisua itsensä ja pukea ylleen uuden puvun. Sitten sisar laittoi\nvuoteen, laski sille nuoren naisen kuin vahakuvan ja istuutui tulen\nääreen, sillä hän pelkäsi poistua majasta.\n\nMutta kotvan kuluttua Hlawa tuli sisään, kääntyi Danusian puoleen ja\nsanoi:\n\n-- Te olette nyt ystävien käsissä, nuori rouva. Nukkukaa nyt Isän,\nPojan ja Pyhän hengen nimessä rauhallisesti!\n\nHlawa teki hänelle siunaavan ristinmerkin ja sanoi sitten sisarelle\nhiljaisella äänellä, jottei pelättäisi Danusiaa:\n\n-- Sinä nukut oven ulkopuolella köysissä. Mutta jos vain huudat tai\nhäiritset muuten, niin väännän niskasi nurin. Nouse ylös ja seuraa\nminua!\n\nHlawa vei sisaren ulos ja sitoi hänet lujasti. Sitten hän meni Zbyszkon\nluo.\n\n-- Käskin sen noidan pukea omat paremmat vaatteensa rouvan ylle ja\nlaittaa vuoteen turkiksista ja taljoista, -- sanoi Hlawa. -- Kun hän\nnyt nukkuu, on paras olla menemättä majaan, jottei hän heräisi ja\npelästyisi. Jos Jumala suo, on hän huomenna levon jälkeen parempi.\nMutta nyt teidän täytyy syödä ja sitten mennä levolle.\n\n-- Käyn majan ulkopuolelle nukkumaan, -- vastasi Zbyszko.\n\n-- Siinä tapauksessa raahaan noita-akan syrjään, vaikka sen punapäisen\nvainajan viereen. Mutta nyt teidän täytyy heti syödä, sillä paljon on\nmatkaa ja vaivaa edessänne.\n\nHlawa meni tuomaan ruokasäkeistä savustettua lihaa ja paistettuja\nnauriita, joita heille oli annettu matkaevääksi samogitialaisten\nleiristä. Mutta tuskin hän oli ehtinyt asettaa ruokatavarat Zbyszkon\neteen, kun Macko jo huusi häntä tulemaan Arnoldin luo.\n\n-- Otapa selko, mitä tämä jättiläinen oikein tahtoo, -- sanoi vanha\nritari Hlawalle. -- Minä ymmärrän hänen puheestaan erinäisiä sanoja,\nmutta en ajatusta.\n\n-- Kannan hänet nuotion ääreen, niin voitte siellä keskustella\nmukavammin hänen kanssaan, -- vastasi Hlawa.\n\nJa tshekkiläinen kietoi vyönsä Arnoldin kainaloiden alle, nosti hänet\nselkäänsä, kantoi hiukan notkahtelevin jaloin raskaan taakkansa nuotion\nluo ja heitti hänet siihen kuin hernesäkin ritarin viereen.\n\n-- Ottakaa köydet ympäriltäni, -- sanoi ristiritari.\n\n-- Ottaisimme kyllä, -- selitti Macko Hlawan välityksellä, -- jos\nritarikunniasi nimessä vannot olevasi vankimme. Muutenkin annan\nvapauttaa kätesi, mutta en jalkoja, ennenkuin olemme sopineet.\n\nJa Macko antoi Hlawalle merkin. Tämä leikkasi poikki köyden saksalaisen\nkäsistä ja auttoi vankia istumaan.\n\nArnold loi Mackoon ja Zbyszkoon uhmaavan silmäyksen ja kysyi:\n\n-- Mitä miehiä olette?\n\n-- Kuinka uskallat sellaista kysyä? Mitä se sinuun kuuluu?\n\n-- Kyllä se kuuluu, sillä minä vannon ritarikunniani kautta vain\nritareille.\n\n-- Katso!\n\nJa Macko nosti nuttuaan näyttäen ritarivyönsä. Ristiritari näytti\nhämmästyvän ja sanoi:\n\n-- Mitä ihmettä! Ja te väijytte metsissä ohikulkijoita ja autatte\npakanoita kristittyjä vastaan!\n\n-- Valehtelet! -- huusi Macko.\n\nTähän tapaan keskustelu jatkui epäystävällisessä ja tiukassa sävyssä\nollen usein muuttumaisillaan riidaksi. Mutta kun Macko vihdoin huusi\ntuskastuneena, että juuri ristiritaristo esti Liettuaa kääntymästä\nkristinuskoon, ja esitti sitovia todistuksia, niin Arnold lopulta\nvaikeni, sillä totuus oli selvästi havaittavissa. Saksalaiseen\nsattuivat varsinkin Mackon seuraavat sanat, jotka hän lausui tehden\nristinmerkin: \"Kuka tietää, ketä te, ristiritarit, sydämessänne\npalvelette, jollette kaikki, niin ainakin muutamat!\" Sanat sattuivat\nsiksi, että itse ritarikunnassa epäiltiin muutamien komttuurien\npalvelevan paholaista. Siitä ei kuitenkaan nostettu kysymystä, kun\nse olisi saattanut koko ristiritariston häpeään, mutta Arnold tiesi\nvallan hyvin, että sellaisista asioista kuiskailtiin ritariveljesten\nkesken ja että huhut kiertelivät laajemmissakin piireissä. Kun Macko\noli Sanderukselta kuullut komttuuri Siegfriedin salaperäisistä puheista\nja toimenpiteistä, niin hän tahtoi järkyttää jättiläisen sielunrauhaa\nsanoen:\n\n-- Entä tuo Siegfried sitten, jonka kanssa läksit sotapoluille?\nPalveleeko hänkään Jumalaa ja Kristusta? Etkö ole koskaan kuullut,\nkuinka hän puhelee paholaisen ja pahojen henkien kanssa, kuinka hän\nniille kuiskailee, nauraa tai puree hammasta?\n\n-- Totta on! -- murahti Arnold.\n\nMutta Zbyszko, jonka sydän oli tulvillaan surua ja vihaa, huudahti\näkkiä:\n\n-- Ja sinä puhut ritarikunniasta? Häpeä, sillä olet auttanut pyöveliä\nja paholaisen palvelijaa! Häpeä, sillä olet rauhallisesti katsellut,\nkuinka turvatonta naista ja ritarin tytärtä on kiusattu tai olet ehkä\nitsekin häntä kiduttanut. Häpeä!\n\nArnold avasi silmänsä suuriksi ihmetyksestä ja teki ristinmerkin.\n\n-- Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimessä!... -- huudahti hän. -- Mitä\npuhetta?... Tuo riivattu tyttö, jonka päässä 27 paholaista asustaa?...\nMitä?...\n\n-- Hyi sinua!... -- keskeytti Zbyszko kähein äänin. Ja nuori ritari\ntarttui misericordiaansa alkaen heittää hurjia silmäyksiä sinne päin,\nmissä Siegfried jonkin matkan päässä pimeässä makasi.\n\nMacko laski rauhallisesti kätensä hänen olkapäälleen tyynnyttääkseen\nveljenpoikaansa ja kääntyi Arnoldin puoleen sanoen:\n\n-- Se nuori nainen on Jurand Spychowilaisen tytär ja tämän nuoren\nritarin vaimo! Ymmärrät kai nyt, miksi olemme teitä ajaneet takaa ja\nmiksi olet vankimme?\n\n-- Jumalan nimessä! -- huusi Arnold. -- Onko se mahdollista?... Hänhän\non sekaisin päästään...\n\n-- Sen tähden, että ristiritarit ryöstivät hänet, tuon viattoman\nkaritsan, ja tekivät hänet sellaiseksi aiheuttamalla hänelle suuria\ntuskia.\n\nKuullessaan sanat \"viattoman karitsan\" Zbyszko nosti kätensä suulleen\nja puri sormeaan estääkseen nyyhkytystä, mutta suuret kyynelet\nvierähtivät kuitenkin hänen silmistään sanomattoman surun pusertamina\nilmoille. Arnold istui mietteissään, kun tshekkiläinen Hlawa selosti\nhänelle muutamin sanoin Danveldin petosta ja Danusian ryöstöä, Jurandia\nkohdanneita sydämettömiä ilkitöitä ja Zbyszkon kaksintaistelua\nRotgierin kanssa. Kun hän oli lopettanut, seurasi hiljaisuus, jota vain\nmetsän humu ja tulen räiske rikkoi.\n\nHe istuivat siinä kotvan aikaa. Vihdoin Arnold kohotti päätään ja sanoi:\n\n-- Minä vannon teille sekä ritarikunniani että Kristuksen ristin\nkautta, että minä tuskin olen nähnyt mainittua nuorta naista, etten ole\ntiennyt, kuka hän on, ja etten ole mitenkään lisännyt hänen tuskiaan\ntai edes kädelläni häneen koskettanut.\n\n-- Vanno samalla, että seuraat meitä vapaaehtoisesti etkä yritä paeta,\nniin käsken irroittamaan köytesi kokonaan, -- sanoi Macko.\n\n-- Olkoon niin kuin sanot! Minä vannon! Minne aiotte viedä minut?\n\n-- Masoviaan, Jurand Spychowilaisen luo.\n\nSamassa Macko itse leikkasi poikki köydet Arnoldin jaloista, pyysi\nhäntä viereensä istumaan ja tarjosi hänelle lihaa ja naurista. Zbyszko\nnousi ja meni maamajan eteen nukkumaan.\n\nSisar oli jo viety jonnekin syrjään. Hlawa toi suuren taljan vuoteeksi\nZbyszkolle, joka kävi levolle, ei nukkuakseen, vaan odottaakseen ja\nnähdäkseen, toisiko seuraava päivä parannuksen Danusian mielentilaan.\n\nHlawa palasi nuotion luo, sillä hänellä oli sydämellään jotakin,\njosta hän tahtoi puhua vanhan Bogdaniecin ritarin kanssa. Tämä istui\nmietteisiinsä vaipuneena tulen lähettyvillä, mutta Arnold nukkui\nsikeästi syötyään vahvasti paistettua naurista ja lihaa.\n\n-- Ettekö aio nukkua? -- kysyi asemies Hlawa.\n\n-- Uni pakenee... -- vastasi Macko. -- Suokoon Jumala meille onnellisen\nhuomispäivän...\n\nHän katsoi ylös tähtiin.\n\n-- Minä mietin yhä vain, kuinka kaikki tämä päättynee.\n\n-- Ei minuakaan nukuta, sillä Zgorzelicen Jagienka-neiti on aina\nmielessäni, -- sanoi Hlawa.\n\n-- Niin, tosiaan! Se onnettomuus vielä puuttui, että hänen pitää olla\nsiellä Spychowissa.\n\n-- Niin, niin. Miksi otimme hänet Zgorzelicesta mukaamme?\n\n-- Hän tahtoi itse tavata apottia, ja mitä olisin sitten tehnyt, kun\napotti kuoli, -- vastasi Macko kärsimättömästi, sillä hän ei tahtonut\nkuulla siitä puhuttavan, kun sisimmässään tunsi menetelleensä väärin.\n\n-- Mitä nyt teemme sitten?\n\n-- Mitäkö? Minä vien hänet kotiin ja jätän Jumalan haltuun.\n\nMutta hetken kuluttua Macko lisäsi:\n\n-- Jospa Danusia olisi terve ja samanlainen kuin muut ihmiset, niin\ntietäisimme ainakin, mitä tehdä. Mutta nyt, paholainen ties!... Jollei\nhän tule terveeksi... eikä kuolekaan... Jumala suokoon, että sentään\njompikumpi tapahtuisi.\n\nMutta tshekkiläinen asemies ajatteli vain Jagienkaa.\n\n-- Kun minä lähdin Spychowista, -- virkkoi hän, -- ja hyvästelin\nJagienka-neitiä, niin tämä sanoi minulle näin: \"Jos Zbyszkon tai Mackon\ntarvitsee tiedottaa minulle jotakin, niin lähde tuomaan minulle uutisia\nedeltäpäin ja sitten saattamaan minua kotiin Zgorzeliceen.\"\n\n-- Hm! -- vastasi Macko. -- Hän ei tietenkään tahdo olla Spychowissa,\nkun Danusia tulee sinne. Varmaankin on hänen siis palattava sitä ennen\nZgorzeliceen. Minä säälin kovasti orpoa tyttöparkaa, mutta kun se ei\nollut Jumalan tahto, niin minkä sille mahtaa. Mitenkä me nyt sen asian\noikein järjestäisimme? Odotapa... Sanot, että Jagienka käski sinua\ntuomaan uutisia edeltäpäin ja saattamaan häntä Zgorzeliceen?\n\n-- Niin, kuten hänen sanansa toistin.\n\n-- On siis paras, että lähdet ajamaan edeltäpäin. Vanhalle Jurandille\non myös kerrottava, että hänen tyttärensä on löytynyt, jottei\näkkinäinen ilonsanoma surmaisi häntä. Kyllä niin on paras. Aja\nedeltäpäin! Kerro, miten saimme käsiimme Danusian ja että me pian\ntulemme hänen kanssaan perässä. Saata sitten tyttö kotiinsa.\n\nVanha ritari huokaisi raskaasti, sillä hän surkutteli Jagienkaa\nvilpittömästi, samoin kuin niitä suunnitelmia, joita hän oli mielessään\nrakennellut, mutta joista nyt oli luovuttava.\n\nHetken kuluttua hän kysyi:\n\n-- Tiedän, että olet tarkka ja tarmokas, mutta voitko suojella\nJagienkaa kaikilta mahdollisilta vaaroilta ja seikkailuilta?\nKotimatkalla saattaa tapahtua kaikenlaista.\n\n-- Kyllä, ja teen kaikkeni, vaikka pääni menisi. Otan Spychowista\nmukaani muutamia tanakoita miehiä, joita minulta ei kaiketi\nkiellettäne, ja vien turvallisesti neidin perille kotiin saakka.\n\n-- No niin, älä ole kuitenkaan liian varma itsestäsi. Muista\nZgorzelicessa pitää silmällä Wilkiä ja Cztania... Niin, sehän on totta!\nEnnen oli niin tehtävä, kun suunnitelmat olivat toiset, mutta nyt ovat\nne toiveet romahtaneet...\n\n-- Kyllä minä suojelen Jagienkaa kaiken varalta, sillä tämä nuori\nrouvaparka täällä hengittää niin vaikeasti kuin kuoleva.\n\n-- Niin, vaikeasti kuin kuoleva... Mutta se on Jumalan tahto, jos hän\nkuolisikin...\n\n-- Antakaamme tämä täällä Jumalan haltuun ja ajatelkaamme nyt\nZgorzelicen neitiä.\n\n-- Oikeastaan minun pitäisi itse saattaa hänet kotiin, -- sanoi Macko.\n-- Mutta se ei nyt käy päinsä, sillä minä en voi jättää Zbyszkoa\nuseammastakaan tärkeästä syystä. Näithän, kuinka hän kimmastui ja\noli karata vanhan komttuurin, Siegfriedin, päälle pistääkseen hänet\nkuoliaaksi. Jos se nuori nainen tuolta kuolee matkalla, niinkuin\nsanoit, niin en tosiaan tiedä, kuinka saan Zbyszkon hillityksi. Mutta\njos minua ei ole täällä, niin kukaan muukaan ei saa häntä hillityksi,\nja silloin hän voi vetää ikuisen häpeän itsensä ja koko suvun\nniskoille, josta Jumala meitä varjelkoon, amen!\n\n-- Mutta siihen on hyvin yksinkertainen keino, -- sanoi Hlawa. --\nAntakaa se pyövelin rakki minulle, niin vien sen säkissä Spychowiin ja\nravistan Jurandin jalkojen juureen.\n\n-- Suokoon Jumala sinulle terveyttä palkinnoksi hyvästä neuvosta! --\nhuudahti Macko iloisesti. -- Onhan se varsin yksinkertainen juttu. Ota\nhänet mukaasi ja vie elävänä Spychowiin.\n\n-- Antakaa samalla minulle se Ortelsburgin narttu! Jollei hänestä ole\nmatkalla haittaa, niin vien hänetkin perille, mutta jos rupeaa pahasti\npotkimaan, niin ripustan johonkin oksaan matkan varrella.\n\n-- Ehkä Danusiakin pääsisi pelostaan ja tulisi järkiinsä, jos hänen\nei tarvitsisi katsella niitä kahta konnaa. Mutta miten me tulisimme\ntoimeen ilman naisen apua?\n\n-- Metsissä tapaatte varmasti paenneita talonpoikia eukkoineen. Ottakaa\nsieltä ensimmäinen paras. Niistä on jokainen parempi kuin tämä. Siihen\nmennessä Zbyszko kyllä hoitaa hänet.\n\n-- Sinä puhut tänään järkeä enemmän kuin tavallisesti. Sekin on totta.\nEhkä hän paranee pikemmin nähdessään luonaan vain Zbyszkon, joka osaa\nolla hänelle kuin isä ja äiti. Hyvä on. Entä milloin lähdet?\n\n-- En aio odottaa aamun valkenemista. Mutta nyt täytyy käydä vähäksi\naikaa nukkumaan, sillä eihän taida olla vielä puoliyö käsissä.\n\n-- Otava on jo näkyvissä, mutta koirantähteä ei vielä näy.\n\n-- Jumalan kiitos, että olemme saaneet jotakin päätetyksi, sillä minun\noli jo hyvin nolo ollakseni.\n\nSen sanottuaan tshekkiläinen ojensi itsensä pitkälleen sammuvan nuotion\nääreen, kiersi tuuhean taljan ympärilleen ja nukahti tuossa tuokiossa.\nTaivas ei ollut vielä vähääkään vaalennut, kun hän jo heräsi, kömpi\nturkeistaan esille, katsoi tähtiä, ojenteli jäseniään ja herätti sitten\nMackon.\n\n-- Minun on jo aika lähteä, -- sanoi hän.\n\n-- Minne? -- kysyi Macko unenpöpperössä ja hieroen silmiään.\n\n-- Spychowiin.\n\n-- Niin, niin. Se on totta! Kuka se noin julmasti kuorsaa jossakin\nlähellä? Sellainen voisi kuolleenkin herättää.\n\n-- Arnold-ritari... Heitän muutamia oksia hiilille ja menen miehiä\nherättämään.\n\nHän meni. Mutta kotvan kuluttua hän tuli takaisin ja sanoi hiljaisella\näänellä:\n\n-- Hyvä herra, minulla on huono uutinen kerrottavana.\n\n-- No, mitä on tapahtunut? -- huudahti Macko nousten.\n\n-- Se käärme ja sisar on luikertanut matkoihinsa. Miehet päästivät\nköyden hänen jaloistaan ja antoivat hänen asettua hevosten väliin muka\nvarmempaan paikkaan, mutta kun he sitten nukahtivat, niin se luikersi\nmatkoihinsa. Tulkaa katsomaan.\n\nRauhattomana riensi Macko Hlawan saattamana hevosten luo, mutta\ntapasi siellä vain yhden asepojan. Toiset olivat lähteneet etsimään\nkarkulaista. Se oli tietysti aivan turhaa hommaa pimeässä ja\ntiheikössä, ja pian etsijät tulivatkin takaisin allapäin. Macko alkoi\nhiljaisuudessa muokata nyrkillään heidän selkänahkaansa, mutta palasi\nnuotion luo, kun asialle ei enää mitään mahtanut.\n\nPian ilmaantui siihen Zbyszkokin, joka oli kuullut askeleita ja tahtoi\ntietää, mitä oli tekeillä. Macko kertoi, mitä hän oli Hlawan kanssa\npäättänyt, ja sanoi sitten sisaren paenneen pimeään yöhön.\n\n-- Vahinko ei ole suuri, -- sanoi Macko, -- sillä hän joko nääntyy\nnälkään metsässä tai saa selkäänsä talonpojilta, jollei jo sitä ennen\nole joutunut suden suuhun. Vahinko on vain siinä, että hän pääsi\nlivistämään Jurandin kostoa pakoon.\n\nZbyszko valitti vain sitä, että karkuri oli päässyt kärsimästä\nrangaistusta, mutta suhtautui uutiseen muuten hyvin rauhallisesti.\nHän ei myöskään vastustanut sitä, että Hlawa lähtee edellä ja vie\nSiegfriedin mukanaan, sillä nyt oli kaikki, mikä ei koskenut Danusiaa,\nhänelle aivan yhdentekevää. Hän alkoikin puhua vaimostaan.\n\n-- Otan hänet huomenna satulaani, ja niin ajamme eteenpäin, -- sanoi\nZbyszko.\n\n-- Miten on hänen laitansa nyt? Nukkuuko? - kysyi Macko.\n\n-- Toisinaan hän valittaa heikosti, mutta en tiedä, tapahtuuko se\nunissa vai valveilla, enkä minä tahdo mennä sisälle katsomaan, koska\nhän voisi siitä vain pelästyä.\n\nHeidän keskustelunsa katkesi, sillä Hlawa, joka oli huomannut Zbyszkon,\nhuusi:\n\n-- Kas, herra on jo jalkeilla. Nyt minun on aika lähteä! Hevoset ovat\nvalmiina, ja se vanha paholainen on sidottu satulaan. Pian alkaa jo\nvaljeta, sillä yö on tähän aikaan lyhyt. Jumalan haltuun siis, hyvä\nherra!\n\n-- Onnea matkalle!\n\nMutta Hlawa veti vielä Mackon hiukan syrjään ja sanoi:\n\n-- Tahtoisin vielä pyytää, että siinä tapauksessa, jos jotakin\nsattuisi... ymmärrättehän... jokin onnettomuus tai sentapainen...\nettä suoraa päätä joku asepoika toisi siitä tiedon Spychowiin. Jos me\nolisimme jo lähteneet, niin ajakoon meidät kiinni!\n\n-- Hyvä on! Kyllä ymmärrän! -- vastasi Macko. -- Minä unohdin myös\nsanoa sinulle, että älä viekään Jagienka-neitiä kotiin, vaan Plockiin,\nymmärräthän! Mene siellä piispan luo ja sano hänelle, että Jagienka on\napotti-vainajan ristitytär ja että apotin testamentti on piispalla.\nPyydä, että hän ottaisi Jagienkan hoiviinsa, kuten testamentissakin\nsanotaan.\n\n-- Entä jos piispa kehoittaa meitä jäämään Plockiin?\n\n-- Tottele häntä kaikessa ja tee hänen mielensä mukaan. -- Hyvä on.\nJumalan haltuun!\n\n-- Jumalan haltuun!\n\n\n\n\nLIV.\n\n\nKun Arnold-ritari aamulla sai kuulla, että veljeskunnan sisar oli\nyöllä karannut, hän nauroi partaansa arvellen samaa kuin Macko, että\njoko sudet karkurin syövät tai liettualaiset tappavat. Liettualaiset\nvihasivat todella ristiritarien veljeskuntaa ja kaikkia, jotka siihen\nkuuluivat. He milloin pakenivat Skirwoillon luo, milloin liittyivät\nyhteen ja surmattuaan siellä täällä saksalaisia piiloutuivat perheineen\nluoksepääsemättömiin tiheikköihin. Vielä seuraavanakin päivänä\netsittiin karkuria enemmän muodon vuoksi kuin innosta, sillä Mackolla\nja Zbyszkolla oli nyt paljon muuta mietittävää, josta syystä he eivät\nehtineet pitää silmällä käskyjensä suorittamista. Heidän mielensä teki\nlähteä mitä pikimmin Masovian suuria metsiä kohti ja he olisivatkin\nlähteneet liikkeelle heti auringon noustua, jollei Danusia olisi niin\nsikeästi nukkunut. Zbyszko ei nimittäin sallinut herättää häntä, kun\nhän oli pitkin yötä kuullut Danusian hiljaa valittelevan ja siitä\npäätellyt tämän valvoneen. Mutta nyt nuori ritari kiinnitti suuria\ntoiveita tähän uneen. Kaksi kertaa hän hiipi majaan ja näki nuoren\nnaisen nukkuvan silmät ummessa, suu raollaan ja poskilla samanlainen\nvahva puna kuin pitkään ja sikeästi nukkuvilla lapsilla. Hänen\nsydämensä lämpeni tästä näystä ja hän kuiskasi: \"Suokoon Jumala sinulle\nlepoa ja terveyttä, rakas kukkaseni!\" Ja sitten hän lisäsi: \"Sinun\nonnettomuutesi ovat päättyneet ja itkusi lopussa, ja jos Jumala tahtoo,\nniin odottaa sinua ikuinen onni.\" Ja kun Zbyszko oli puhdassydäminen\nja hurskas, niin hän kiitti Jumalaa ja mietti, mitä maallista hyvää,\nviljaa, karjaa, vahaa tai muuta sellaista hän voisi lahjoittaa jollekin\nkirkolle Jumalalle kiitokseksi. Zbyszko olisi vaikka heti antanut\nsitovan lupauksen ja tarkoin luetellut, mitä hän lahjoittaisi, jos hän\nvain olisi tiennyt, tuleeko Danusia olemaan herätessään terve, sillä\nhän ei ollut varma siitä, oliko hänellä kiittämisen syytä.\n\nVaikka Macko ymmärsi, että he vasta Janusz-ruhtinaan valtapiirissä\ntulisivat olemaan täysin turvallisia, niin hänkin oli sitä mieltä,\nettei Danusiaa saisi herättää, koska tämä uni ja lepo voisi olla hänen\npelastuksensa. Sen tähden hän antoi miehille määräyksen, että on\nodotettava, mutta oltava joka hetki valmiina lähtöön.\n\nMutta kun tunti kului tunnin jälkeen, kun puolipäiväkin oli jo ohi, ja\nDanusia yhä vain nukkui, niin ritarimme alkoivat tulla levottomiksi.\nZbyszko, joka oli jo useita kertoja kurkistanut majan ovesta sisään,\nastui vihdoin kolmannen kerran majaan ja istuutui Danusian viereen\npölkylle, jonka sisar oli edellisenä iltana tuonut vuoteen viereen.\n\nDanusia ei avannut silmiään, mutta hetken kuluttua hänen huulensa\nalkoivat liikkua ja hän kuiskasi, ikäänkuin hän olisi voinut nähdä\nsuljettujen silmäluomien läpi:\n\n-- Zbyszko...\n\nNuori ritari heittäytyi polvilleen toipilaan eteen, tarttui hänen\nkäteensä, suuteli sitä moneen kertaan ja huusi:\n\n-- Jumalan kiitos! Danusia! Sinä tunsit minut kuitenkin! Hänen äänensä\nherätti Danusian kokonaan. Tämä avasi silmänsä, nousi istumaan ja sanoi\ntaas: -- Zbyszko...\n\nSen jälkeen hän räpytteli silmiään ja katseli ihmetellen ympärilleen.\n\n-- Sinä et ole enää vankeudessa, -- selitti Zbyszko. -- Minä olen\nvapauttanut sinut. Kohta lähdemme Spychowiin.\n\nMutta Danusia veti kätensä Zbyszkon käsistä ja vastasi:\n\n-- Tämä kaikki johtuu siitä, ettei meillä ollut isän suostumusta. Missä\nruhtinatar on?\n\n-- Herää, marjaseni! Ruhtinatar on kaukana. Me vapautimme sinut täällä\nsaksalaisten käsistä.\n\nDanusia oli kuin ei olisi kuullut Zbyszkon sanoja ja ikäänkuin jotakin\nyht'äkkiä muistaen hän virkkoi:\n\n-- He ottivat luuttunikin minulta ja löivät sen seinään säpäleiksi...\n\n-- Hyvä Jumala! -- huudahti Zbyszko.\n\nNyt vasta nuori ritari huomasi, että Danusian silmät paloivat\nkuumeisesti ja että hänen poskiaan poltti. Ja ritarin mieleen juolahti\najatus, että hänen nuori vaimonsa oli ehkä vielä sairas ja oli kenties\nkuumeen houreessa sanonut kaksi kertaa nimen Zbyszko.\n\nRitarin sydäntä kouristi ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.\n\n-- Danusia! -- sanoi hän. -- Näetkö minua ja ymmärrätkö? Sairas vastasi\nnöyrästi ja rukoilevalla äänellä:\n\n-- Juoda!... Vettä!...\n\n-- Hyvä Jumala!\n\nJa Zbyszko syöksyi majasta. Oven ulkopuolella hän tapasi vanhan Mackon,\njoka oli juuri tulossa kuulemaan, miten Danusian laita on. Huutaen ohi\njuostessaan tulijalle vain yhden sanan: \"Vettä!\" nuori ritari riensi\npurolle, joka virtasi läheisyydessä pensaiden välitse.\n\nHetken kuluttua hän palasi sieltä täysinäinen ruukku kädessään ja\nojensi sen Danusialle, joka alkoi ahnaasti juoda. Macko oli jo\nmaamajassa tutkimassa sairasta.\n\n-- Kuumeessahan hän on, -- sanoi Macko.\n\n-- Niin! -- vastasi Zbyszko.\n\n-- Ymmärtääkö hän puhettasi?\n\n-- Ei.\n\nVanha ritari alkoi rypistellä kulmakarvojaan ja silitteli mietteissään\nniskaansa.\n\n-- Mitä nyt teemme?\n\n-- En tiedä.\n\n-- On vain yksi mahdollisuus... -- alkoi Macko. Mutta samassa Danusia\nkeskeytti hänet. Juotuaan hän suurin silmin katsoi läsnäolijoihin\nja sanoi:\n\n-- Minä en ole teitä vastaan rikkonut. Olkaa minulle armollisia!\n\n-- Minä ajattelen vain sinun parastasi, lapsirukka, -- sanoi vanha\nritari liikuttuneena.\n\nSitten hän kääntyi Zbyszkon puoleen lisäten:\n\n-- Kuulehan! Hänelle ei olisi mitään hyötyä siitä, että jäisimme vielä\ntänne. Kun tuuli hivelee hänen kasvojaan ja aurinko lämmittää koko\nhänen olemustaan, niin saattaa siitä olla hyvät seuraukset. Olehan nyt\njärkevä, sijoita hänet siihen samaan suureen kantokoriin, jossa hänet\ntännekin on tuotu, tai ota hänet eteesi satulaan, jotta pääsisimme\nlähtemään mahdollisimman pian. Ymmärräthän!\n\nSen sanottuaan Macko poistui majasta antaakseen viimeisiä\njärjestelykäskyjä. Mutta tuskin hän oli astunut ulos, kun hän pysähtyi\näkkiä kuin maahan kiinni naulattuna.\n\nVoimakas jalkaväen osasto, joka oli varustettu keihäin ja pertuskoin,\nympäröi majan kaikilta puolilta.\n\n-- Saksalaisia! -- ajatteli Macko.\n\nKammo täytti ensin hänen mielensä, mutta samassa hän tarttui miekkansa\nkahvaan, puri hammasta ja seisoi kuin koirien ympäröimä peto valmiina\nhurjaan puolustautumiseen.\n\nSilloin Arnold-ritari tuli käyden aukeaman yli Mackoa kohti erään\ntoisen ritarin saattamana, ja tultuaan lähelle sanoi:\n\n-- Kohtalon pyörä kierähtää nopeasti. Minä olin äsken teidän vankinne,\nmutta nyt te olette minun.\n\nJa hän katsoi Mackoon ylimielisesti, melkeinpä halveksivasti. Arnold ei\nollut mikään paha mies, mutta kuten kaikki ristiritarit, niin hänkin\noli onnettomuudessa inhimillinen, vieläpä sopuisa, mutta annapa, kun\ntunsi olevansa voiton puolella, niin kyllä osasi osoittaa voitetuille\nrajatonta pöyhkeyttä.\n\n-- Te olette nyt vankeja! -- sanoi Arnold ylpeästi korostaen sanojaan.\n\nVanha Macko loi ympärilleen synkkiä silmäyksiä. Hänen rinnassaan sykki\nurhea sydän. Jos hän olisi istunut taisteluvarusteissaan ratsunsa\nselässä ja Zbyszko samoin hänen vieressään, niin hän ehkä olisi\nkoettanut murtautua ympäröivän keihäs- ja pertuskamuurin läpi. Mutta\nnyt Macko seisoi yksinään ja aseettomana maassa ilman panssaria,\ntuon kookkaan Arnoldin edessä, ja hän pani merkille, että hänen omat\nmiehensä olivat jo heittäneet aseensa ja että Zbyszko oli majassa\nDanusian luona aivan aseettomana. Sen tähden hän kokeneena soturina\nkäsitti, ettei ollut minkäänlaista pelastuskeinoa päästä pälkähästä.\n\nMacko veti hitaasti miekan huotrastaan ja heitti sen Arnoldin vieressä\nseisovan ritarin eteen. Vähemmän ylpeästi kuin Arnold ja samalla kertaa\nkohteliaammin tämä sanoi hyvällä puolankielellä:\n\n-- Teidän nimenne, hyvä herra? Jos annatte minulle sananne, niin en\nkäske sitomaan teitä köysiin, koska näytte olevan täysi ritari ja koska\nolette kohdellut minun veljeäni ihmisiksi.\n\n-- Annan sanani! -- vastasi Macko.\n\nJa sanottuaan, kuka hän oli, Macko kysyi, saisiko hän mennä majaan\nvalmistamaan veljenpoikaansa, jottei tämä tekisi mitään hullutuksia.\nSaatuaan luvan hän katosi majaan, josta hän kuitenkin pian palasi\ntuoden Zbyszkon misericordian mukanaan.\n\n-- Minun veljenpojallani ei ole edes miekkaa vyöllä, -- sanoi Macko, --\nja hän pyytää saada jäädä vaimonsa luo, kunnes lähdette liikkeelle.\n\n-- Jääköön sinne, -- vastasi Arnoldin veli. -- Minä lähetän hänelle\nsitten ruokaa ja juomaa. Emme lähde heti liikkeelle, sillä miehet ovat\nväsyksissä, ja meidän itsekin täytyy levätä ja syödä. Pyydän teitä,\nhyvä herra, seuraamme.\n\nJa he kääntyivät ympäri lähtien sen saman nuotion luo, missä Macko oli\nviettänyt edellisen yön, mutta joko ylpeydestä tai kohteliaisuuden\npuutteesta he kulkivat edellä ja antoivat Mackon astella jäljessä.\nSilloin Macko, joka oli suuri maailmanmies ja ymmärsi, miten kussakin\ntapauksessa oli käyttäydyttävä, pysäytti heidät ja kysyi:\n\n-- Suokaa anteeksi, hyvät herrat. Olenko minä nyt vieraana vai vankina?\n\nArnoldin veli näytti menevän hämilleen ja sanoi hätäisesti:\n\n-- Olkaa hyvä ja astukaa edelle.\n\nMacko teki niinkuin käskettiin, mutta kun hän ei tahtonut loukata\nsellaisen miehen itserakkautta, josta oli riippuvainen, niin hän lisäsi\nkohteliaasti:\n\n-- Kyllä sen huomaa heti, hyvä herra, että osaatte paitsi useita\nkieliä, myöskin hovitapoja.\n\nArnold, joka ymmärsi vain jonkin sanan, kysyi:\n\n-- Wolfgang, mitä hän sanoo?\n\n-- Hän puhuu asiaa! -- vastasi Wolfgang, jota Mackon sanat olivat\nsuuresti miellyttäneet.\n\nHe istuutuivat nuotion ääreen, ja heille tuotiin ruokaa ja juomaa. Se\nopetus, jonka Macko oli antanut saksalaisille, ei nähtävästi mennyt\nmetsään, koska Wolfgang tarjosi aina ensiksi Mackolle. Keskustelun\nkuluessa vanha ritari sai sitten selvän siitä, miten he olivat\njoutuneet satimeen. Wolfgang, Arnoldin nuorempi veli, oli myös\nollut jalkamiesten kanssa matkalla kapinoitsevia samogitialaisia\nvastaan kulkien Gotteswerderiin päin, mutta tullessaan kaukaisesta\nkomttuuriosta hän ei voinut saavuttaa ratsuväkeä, eikä Arnold viitsinyt\nodottaa, sillä hän tiesi matkalla tapaavansa toisia jalkaväen\njoukkoja, jotka olivat lähempänä Liettuan rajaa olevissa kaupungeissa\nja linnoissa. Nuorempi veli oli näin ollen tullut muutamia päiviä\nmyöhemmin, ja hän oli juuri ollut jossakin tervahautojen seutuvilla,\nkun karannut sisar tapasi hänet ja tiedoitti vanhempaa veljeä\nkohdanneesta seikkailusta. Arnold hymyili tyytyväisenä kuullessaan\ntämän kertomuksen, joka toistettiin hänelle saksaksi, ja vihdoin hän\nsanoi arvelleensa, että juuri näin voisi sattua.\n\nMutta Macko oli ovela mies ja koetti kaikista tilanteista jotenkin\nhyötyä. Niinpä hän nytkin ajatteli, että olisi edullista voittaa nuo\nmolemmat saksalaiset puolelleen, ja sanoi:\n\n-- Ikävää on aina vangiksi joutuminen, mutta nyt minä kiitän Jumalaa,\nettä olen joutunut teidän käsiinne, sillä uskon, että olette\noikeudenmukaisia ja kunnollisia ritareja.\n\nWolfgang sulki silmänsä ja nyökäytti päätään, tosin jäykänpuoleisesti,\nmutta ilmeisen tyytyväisenä. Vanha Macko jatkoi:\n\n-- Kuinka hyvin te puhuttekaan meidän kieltämme! Jumala näkyy\nlahjoittaneen teille järkeä ja taipumusta kaikkeen.\n\n-- Osaan kieltänne siitä syystä, että Czluchowin väestö puhuu\npuolan kieltä, ja minä olen veljeni kanssa ollut siellä komttuurin\npalveluksessa seitsemän vuotta.\n\n-- Ja aikaa myöten te varmaankin saatte viran hänen jälkeensä, sehän on\nselvä!... Mutta veljenne ei puhu yhtä hyvin puolaa?\n\n-- Hän ymmärtää jonkin verran, mutta ei puhu. Veljeni on paljon\nvahvempi minua, vaikken minäkään mikään rimpula ole, mutta hänen\njärkensä on jäykempi.\n\n-- Hän ei ole mielestäni ensinkään typerän näköinen, -- sanoi Macko.\n\n-- Wolfgang! Mitä hän sanoo? -- kysyi Arnold taas.\n\n-- Hän kehuu sinua, -- vastasi Wolfgang.\n\n-- Niin, minä kehun syystäkin, -- lisäsi Macko, -- sillä hän on\nrehellinen ritari, ja se on pääasia. Tunnustan suoraan, että aioin\ntänään päästää hänet kokonaan vapaaksi kunniasanaansa vastaan, jotta\nhän olisi saanut mennä minne hyvänsä, kunhan vain vuoden kuluttua\nolisi tullut näyttämään itseään. Niinhän pitääkin todellisten ritarien\nkohdella toisiaan.\n\nJa hän katsoi tutkivasti Wolfgangia kasvoihin, mutta saksalainen\nrypisti kulmakarvojaan ja virkkoi:\n\n-- Minäkin ehkä päästäisin teidät vapaaksi kunniasanaanne vastaan,\njollette olisi auttanut niitä vietävän pakanoita meitä vastaan.\n\n-- Se ei ole totta, -- vastasi Macko.\n\nJa taas alkoi yhtä kiivas riita kuin edellisenä päivänä Arnoldin\nkanssa. Mutta vaikka Mackolla oli oikeus puolellaan, oli hänen nyt\nvaikeampi selviytyä Wolfgangista, sillä tällä oli tosiaan terävämpi\npää kuin vanhemmalla veljellä. Se hyöty tästä riidasta oli kuitenkin\njoka tapauksessa, että myöskin nuorempi veli sai tietää kaikki\nOrtelsburgissa tehdyt rikokset ja ilkityöt sekä Danusiaa kohdanneet\nonnettomuudet. Näihin Mackon paljastamiin seikkoihin Wolfgang ei\nvoinut vastata mitään, vaan hänen täytyi tunnustaa, että kosto oli\noikeudenmukainen ja että puolalaiset ritarit olivat menetelleet oikein.\n\nVihdoin Wolfgang sanoi:\n\n-- Pyhän Liboriuksen siunattujen luitten nimessä, minä en sure\nDanveldin kohtaloa. Hänen kerrotaan harjoittaneen velhotaitoa,\nmutta Jumalan valta ja oikeudenmukaisuus on sitä voimakkaampi. Mitä\nSiegfriediin tulee, niin en tiedä sanoa, onko hän palvellut paholaista,\nmutta minä en aio lähteä häntä tavoittamaan, sillä ensinnäkään minulla\nei ole ratsumiehiä ja toiseksi, jos sananne ovat totta, niin älköön\nhän koskaan pääskö edes kurkistamaan ulos helvetistä, vaan kärsiköön\nrangaistuksensa, jos kerran on sekoittanut sen tytön järjen.\n\nWolfgang teki ristinmerkin ja lisäsi:\n\n-- Jumala, auta minua kuoleman hetkellä!\n\n-- Mutta mikä tulee sen kärsivän naisen kohtaloksi? -- kysyi Macko. --\nEttekö sallisi viedä häntä kotiin? Surkeata olisi antaa hänen kuolla\nteidän vankeudessanne? Muistakaa Jumalan vihaa!...\n\n-- Minä en välitä naisesta, -- vastasi Wolfgang päättävästi. --\nJompikumpi teistä saattakoon hänet isänsä luo, kunhan saattaja vain\npalaa sitten takaisin, mutta molempia minä en päästä yht'aikaa vapaaksi.\n\n-- Entä jos minä vannoisin oman kunniani ja samalla pyhän Yrjänän\nkeihään kautta?\n\nWolfgang epäröi, sillä, se oli valoista kaikkein suurimpia, mutta\nsamassa Arnold kysyi kolmannen kerran:\n\n-- Mitä hän sanoo?\n\nKun Arnold sai kuulla, mistä oli kysymys, hän alkoi innokkaasti\nvastustaa sitä, että molemmat päästettäisiin vapaalle jalalle\nkunniasanaa vastaan. Siihen hänellä oli omat syynsä. Hän oli joutunut\ntappiolle suurehkossa taistelussa Skirwoilloa vastaan ja hävinnyt\nkaksintaistelun näille puolalaisille ritareille. Sotilaana hän käsitti,\nettä hänen veljensä jalkaväen oli nyt palattava Marienburgiin, sillä\nmarssi Gotteswerderiin muitten joukkojen tultua voitetuksi olisi\nmerkinnyt varmaa häviötä. Nyt oli näyttäydyttävä suurmestarille ja\nmarsalkalle, jota varten ainakin yksi ylhäinen vanki oli tarpeen. Elävä\nritari, jonka voisi viedä suurmestarin silmien eteen, merkitsi sentään\nenemmän kuin kertomukset kahden sellaisen vangitsemisesta jossakin\nkaukana.\n\nKun Macko kuuli Arnoldin kolkon äänensävyn ja kiroukset, hän ymmärsi\nheti, että oli otettava, mitä annetaan, ja kääntyi Wolfgangin puoleen\nsanoen:\n\n-- Pyytäisin teiltä, hyvä herra, vielä yhtä: uskon varmasti\nveljenpoikani käsittävän, että hänen on jäätävä vaimonsa luo ja minun\nteidän luoksenne. Mutta kaiken varalta tahtonette tiedoittaa hänelle,\nettei siitä enää neuvotella, vaan että se on teidän tahtonne.\n\n-- Hyvä on! Minulle on yhdentekevää, kumpi jää, -- vastasi Wolfgang.\n-- Mutta puhukaamme nyt lunastussummasta, joka teidän veljenpoikanne\non tuotava itsensä ja teidän vapauttamiseksenne kokonaan. Siitä kaikki\nriippuu.\n\n-- Lunastussummasta? -- sanoi Macko, joka olisi tahtonut siirtää\ntämän kysymyksen mahdollisimman myöhäiseen. -- Kyllähän me siitä aina\nehdimme puhua. Kun on tekemisissä rehellisten ritarien kanssa, niin on\nannettu sana yhtä hyvä kuin selvä raha. Gotteswerderin luona otimme\nvangiksi erään teidän ylhäisen ritarinne nimeltä de Lorche, ja minun\nveljenpoikani -- hän vangitsi hänet -- päästi hänet vapaalle jalalle\nkunniasanaa vastaan sopimatta mitään lunastussummasta.\n\n-- Otitteko herra de Lorchen vangiksi? -- kysyi Wolfgang hätäisesti.\n-- Minä tunnen hänet. Hän on mahtava ritari. Mutta miksemme tavanneet\nhäntä matkalla?\n\n-- Sen tähden kaiketi, että hän ei ole kulkenut tännepäin, vaan\nGotteswerderiä tai Ragnetaa kohti, -- vastasi Macko.\n\n-- Hän on mahtava ja jalosukuinen ritari, -- sanoi Wolfgang vielä. --\nKyllä hänestä rahaa lähtee. Olipa hyvä, että siitä mainitsitte, sillä\nnyt en minäkään päästä teitä aivan halvalla.\n\nMacko puri viiksiään, mutta nosti sitten ylpeästi päänsä sanoen:\n\n-- Kyllä me muutenkin tiedämme, minkä arvoisia olemme.\n\n-- Sitä parempi, -- sanoi siihen Wolfgang von Baden. Mutta samassa hän\nlisäsi:\n\n-- Sitä parempi, ei tosin meille, jotka olemme nöyriä munkkeja ja\nolemme antaneet köyhyyden lupauksen, vaan ristiritarikunnalle, joka\nkäyttää rahanne Jumalan kunniaksi.\n\nMacko ei vastannut mitään, vaan katsoi Wolfgangiin, ikäänkuin olisi\ntahtonut sanoa: \"Sano se jollekin muulle, mutta minä en ainakaan usko.\"\nHetken kuluttua he alkoivat neuvotella. Se oli vanhalle ritarille aika\nvaikea ja kiusallinen asia, sillä toisaalta hän oli melko tunteellinen\nkaikkiin rahallisiin menoihin nähden, ja toisaalta hän taas ymmärsi,\nettei hänen sopinut arvioida itseään ja Zbyszkoa kovin alas. Hän\npuikkelehti kuin kala satimessa, kun Wolfgang kauniista sanoistaan ja\ntavoistaan huolimatta osoittautui kylmäksi kuin kivi. Mackon ainoana\nlohdutuksena oli ajatus, että de Lorche maksaisi kaikki, mutta hän\nharmitteli sentään Arnoldissa menetettyä saalista, sillä mitään\nlunastussummaa Siegfriedistä hän ei uskaltanut laskea hyväkseen, koska\narveli, että Jurand ja Zbyszko eivät missään tapauksessa luopuisi\nSiegfriedin päästä.\n\nPitkän neuvottelun jälkeen he sopivat vihdoin lunastussumman\nsuuruudesta ja maksuajasta sekä niiden asepoikien ja hevosten\nlukumäärästä, jotka Zbyszko saisi ottaa mukaansa. Sen jälkeen Macko\nmeni tiedottamaan veljenpojalleen sopimuksesta ja kehoitti häntä heti\nlähtemään matkalle, koska nähtävästi pelkäsi, että saksalaiset voisivat\ntulla katumapäälle ja esittää toisenlaisen sopimuksen.\n\n-- Niin saattaa käydä ritarisäädyssä, -- virkkoi Macko huoaten, --\neilen sinä pidit heitä kuonosta kiinni, mutta tänään he pitävät sinua!\nMikäpä tässä muukaan auttaisi! Mutta jos Jumala suo, niin tuleepa\nmeidänkin vuoromme taas! Nyt on ennen kaikkea toimittava nopeasti. Jos\najat hanakasti, tavoitat vielä Hlawan. Yhdessä on turvallisempaa. Kun\nsaavutte Masovian rajain sisäpuolelle, on teillä vieraanvaraisuutta\nja apua tarjolla jokaisessa kartanossa. Meillä ei sitä vierailtakaan\nkielletä, vielä vähemmän omilta. Danusialle se voisi myös olla\npelastukseksi.\n\nJa Macko katsoi nuoreen naiseen, joka puoleksi nukkuen hengitti\nrauhattomasti ja tiuhasti. Tämän läpikuultavat kädet vapisivat\nkuumeisesti tummalla karhuntaljalla.\n\nMacko teki ristinmerkin hänen ylitseen ja virkkoi vielä:\n\n-- Kas niin, ota hänet mukaasi ja lähde! Suokoon Jumala, ettei hänen\nelämänsä tulisi olemaan niin lyhyt kuin miltä se nyt mielestäni näyttää!\n\n-- Älkää puhuko sellaista! -- huudahti Zbyszko epätoivoisesti.\n\n-- Se riippuu Jumalan tahdosta! Käsken valjastamaan sinulle hevoset,\nniin pääset lähtemään.\n\nMacko meni ulos majasta ja antoi käskyn valmistautua lähtöön.\nTurkkilaiset, jotka Zawisza oli kerran Zbyszkolle lahjoittanut,\ntaluttivat esille kaksi hevosta, joiden väliin oli sidottu suuri kori,\nja asepoika Wit toi Zbyszkon ratsun. Pian sen jälkeen Zbyszko tuli\nmajasta kantaen käsivarsillaan Danusiaa. Tässä näyssä oli jotakin niin\nliikuttavaa, että molemmat von Badenin veljekset, jotka uteliaisuus\noli houkutellut majan eteen, nähtyään Danusian tyttömäisen olennon,\nkasvot ja voimattoman, nuoren ritarin olkapäätä vasten painuneen\npään, alkoivat silmäillä ihmeissään toisiaan ja sydämessään paheksua\nDanusiaa kohdannutta ilkitekoa. \"Siegfriedillä näkyy olleen pyövelin\neikä ritarin sydän\", -- kuiskasi Wolfgang veljelleen, -- \"ja mitä\nsisareen, siihen käärmeeseen tulee, niin käsken antamaan hänelle aika\nlailla selkään vaikkakin hän on aiheuttanut sinun vapautuksesi.\" Heitä\nliikutti myöskin se, että Zbyszko kantoi Danusiaa käsivarsillaan, kuten\näiti lastaan, ja he ymmärsivät hänen rakkautensa, sillä he olivat\nmolemmat vielä verraten nuoria.\n\nZbyszko epäröi hetken aikaa, sijoittaisiko sairaan eteensä satulaan\nvai hevosten väliin sidottuun suureen koriin, mutta valitsi pian\njälkimmäisen, kun arveli, että Danusian olisi parempi ajaa makaavassa\nasennossa. Sitten nuori ritari astui setänsä luo ja kumartui\nsuudellakseen hyvästiksi hänen kättään, mutta Macko, joka rakasti\nsuuresti veljenpoikaansa varjellen häntä kuin silmäteräänsä, ei\nolisi tahtonut saksalaisten nähden osoittaa mielenliikutustaan. Setä\nei kuitenkaan voinut salata tunteitaan, vaan painoi veljenpoikansa\nvoimakkaasti rintaansa vasten ja suuteli hänen tuuheata,\nkullankellertävää tukkaansa.\n\n-- Jumalan haltuun! -- sanoi Macko. -- Älä unohda vanhusta, sillä\nvankeus on aina ikävä asia.\n\n-- En unohda, -- vastasi Zbyszko.\n\n-- Jumalan pyhä äiti sinua siunatkoon!\n\n-- Jumala teitä palkitkoon tästä... ja kaikesta! Hetken kuluttua\nZbyszko istui hevosellaan. Macko mietti olisiko hänellä vielä jotakin\nasiaa veljenpojalleen, juoksi sitten tämän luo ja nosti kätensä hänen\npolvelleen sanoen:\n\n-- Kuulehan vielä! Jos tavoitat Hlawan, niin muista, että Siegfriedille\net saa tehdä mitään sellaista, mikä olisi häpeäksi itsellesi ja minun\nharmaille hiuksilleni. Jurand tehköön, mutta et sinä... Vanno se\nminulle miekkasi ja kunniasi kautta!\n\n-- Minä pidätän Jurandiakin kostamasta Siegfriedille, kunnes tulette\ntakaisin, -- vastasi Zbyszko.\n\n-- Oletko niin huolissasi minusta? Nuorukainen hymyili surullisesta:\n\n-- Kyllähän te tiedätte. -- Matkalle siis! Terve!\n\nZbyszkon joukkue lähti matkaan ja katosi pian sakeitten\npähkinäpensaikkojen taakse. Macko tunsi itsensä kovin surulliseksi\nja yksinäiseksi, ja hänen ajatuksensa viipyivät yhä tuossa rakkaassa\nveljenpojassa, joka oli hänen sukunsa koko toivo. Mutta lujaluontoisena\nmiehenä vanha ritari karisti alakuloiset ajatukset mielestään ja\nvirkkoi itsekseen:\n\n-- Jumalan kiitos, että hän ei jäänyt vankeuteen, vaan minä...\n\nJa Macko palasi saksalaisten luo.\n\n-- Milloin te, hyvät herrat, lähdette liikkeelle, ja minne?\n\n-- Kun meitä haluttaa, -- vastasi Wolfgang. -- Lähdemme Marienburgiin,\njossa jätämme teidät suurmestarille.\n\n-- Vai niin! -- ajatteli Macko. -- Ehkä he katkaisevat kaulani, kun\nolen auttanut samogitialaisia heitä vastaan!\n\nMacko rauhoittui kuitenkin ajatellessaan, että siellä olisi herra de\nLorche vakuutena ja että veljekset von Baden tulisivat itse suojelemaan\nhänen henkeään saadakseen hänestä lunastusrahat.\n\n-- Sitä paitsi, -- lisäsi hän ajatuksissaan, -- Zbyszkon ei siinä\ntapauksessa tarvitse tulla saapuville eikä maksaa lunastusrahoja.\n\nTämä ajatus tuotti hänelle helpotusta.\n\n\n\n\nLV.\n\n\nZbyszko ei saavuttanut asemiestään tshekkiläistä Hlawaa, sillä tämä\nmatkasi yötä päivää leväten vain sen verran kuin oli tarpeen hevosten\ntähden. Itseään Hlawa ei säästänyt lainkaan eikä ottanut huomioon\nSiegfriedin korkeaa ikää ja heikkoutta. Vanha ristiritari kärsi\nmelkoisesti, varsinkin kun jäntevä Macko oli aikaisemmin puristellut\nkovasti hänen raihnaita luitaan. Kaikkein kiusallisinta olivat\nkuitenkin sääsket, joita oli runsaasti kosteissa lehdoissa ja joita\nhän ei voinut karkoittaa, kun hänen kätensä olivat sidotut ja jalkansa\nköytetyt hevosen vatsan alitse yhteen. Hlawa ei tehnyt hänelle mitään\npahaa, mutta ei myöskään säälinyt häntä. Pysähdyspaikoissa hän vapautti\nvanhuksen kädet, jotta tämä voisi syödä. Alkumatkalla Siegfried\nyritteli päättää päivänsä nälällä, mutta kun hänelle sanottiin, että\nhänen suunsa avataan väkisin ja kurkkuun kaadetaan ruokaa, niin hän\nluopui vastustelusta, jottei hänen munkki- ja ritarikunniansa siitä\nkärsisi.\n\nHlawa tahtoi kaikin mokomin saapua Spychowiin ennen \"isäntäänsä\"\nvapauttaakseen rakastetun neitinsä ikävyyksistä. Hän oli\nsivistykseltään vaatimaton, mutta sangen ymmärtäväinen nuorukainen, ja\nhän oivalsi hyvin, että Jagienkalle olisi nöyryyttävää tai loukkaavaa\nolla Spychowissa samaan aikaan kuin Danusia. \"Voin Plockissa sanoa\npiispalle\", ajatteli asemies, \"että Bogdaniecin vanhan herran oli\nhuolehdittava neidin turvallisuudesta ja tästä syystä otettava hänet\nmukaansa. Kun saadaan kuulla, että neiti on piispan suojeluksen\nalaisena ja perii paitsi Zgorzelicea vielä apotinkin omaisuutta,\nniin kyllä hän olisi riittävän hyvä vaikka jollekin voivodin pojalle\npuolisoksi.\" Tämä ajatus kevensi matkan rasituksia, joita oli sekin\nuutinen, jota hän oli Spychowiin viemässä.\n\nUsein tuli Hlawan mieleen myös Anulka Sieciehowna punaposkisena kuin\nomena, ja silloin ratsastaja kannusti hevostaan jouduttaakseen matkaa\nSpychowiin.\n\nHe ajoivat tiettömiäkin taipaleita, usein suorastaan raivaamattomassa\nmetsässä. Hlawa tiesi vain, että hänen oli kuljettava lounaiseen\nilmansuuntaan tullakseen Masoviaan, jolloin kaikki olisi hyvin.\nPäivällä hän suuntasi kulkunsa auringon mukaan, yöllä tähtiä\ntähystellen. Tuntui siltä kuin edessä oleva erämaa olisi rajaton,\nääretön. Päivälläkin he kulkivat hämärässä, sillä metsä oli tuuhea,\nsakea. Hlawa ajatteli useammin kuin kerran, että nuori ritari ei voisi\nmitenkään viedä Danusiaa hengissä näiden äärettömäin, asumattomain\nerämaiden halki, joissa öisin oli suojeltava hevosia susilta ja\nkarhuilta ja päivin poikettava tieltä metsähärkälaumoja pakoon. Siellä\njulmat metsäsiat teroittivat suuria hampaitaan puun kylkeen, ja jollei\nsellaista tai hirveä tai muuta metsänriistaa saanut kaadetuksi, niin\nsaattoi päiviä kulua nälän vallassa.\n\nHeidän täytyi usein kiertää rämeitä ja rotkoja, joiden pohjalla\nkohisivat kevätpurot. Oli järviäkin, joissa joskus auringon laskiessa\nui hirviä ja muita metsäneläimiä. Toisinaan he huomasivat savua,\njoka todisti ihmisasumuksen läheisyyttä. Pari kertaa Hlawa lähestyi\ntällaisia metsiä ja näki niistä tulevan häntä vastaan villejä ihmisiä,\njoiden pukuna oli petoeläinten nahkoja paljaan ihon päällä. Nämä olivat\nvarustetut nuijilla ja jousilla ja silmäilivät niin vihaisesti tuuhean\ntukkansa alta, että Hlawa katsoi parhaaksi kääntyä toisaalle. Kaksi\nkertaa suhahti jo nuoli hänen jälkeensä ja hän kuuli huudettavan:\n\"Wokili!\" (saksalaisia!), mutta hän piti parempana paeta kuin jäädä\nselittämään, mikä hän oikein oli miehiään. Vasta muutaman päivän\npäästä hän arveli kulkeneensa rajan yli, mutta ei nähnyt ketään, jolta\nolisi voinut kysyä asiaa. Vihdoin hän muutamilta puolaa puhuvilta\nuudisasukkailta sai tietää, että hän varmasti oli Masovian alueella.\n\nNyt hänen oli helpompi kulkea eteenpäin, vaikka koko itäinen Masovia\nhumisi myös yhtenä erämaana. Seudut olivat yhä asumattomia, mutta missä\njoku uudisasukas sentään eleli, tämä ei ollut enää yhtä vihamielinen,\nehkä sen tähden, että häntä kohdeltiin paremmin ja että Hlawa osasi\nhänelle puhua hänen omalla kielellään. Mutta matkalaiset olivat näistä\nharvoista uudisasukkaista aivan pääsemättömissä, sillä nämä ympäröivät\nuteliaina ratsumiehet ja kyselivät kaikkea, minkä ehtivät, ja saatuaan\ntietää, että mukana oleva vanki oli ristiritari, he huusivat:\n\n-- Lahjoittakaa se meille, kyllä me sen hoitelemme!\n\nJa niin hellittämättömiä he olivat, että Hlawan täytyi oikein\ntiukalla äänensävyllä sanoa, että vanki on ruhtinaan. Vasta silloin\nhe hellittivät. Kun hän tuli asutuimmille seuduille, oli hänellä\nsitten vaikeuksia aatelisten tähden, sillä he vihasivat silmittömästi\nristiritareja, jotka olivat syvän rauhan vallitessa petollisesti\nryöstäneet ruhtinaan Zlotoryjasta ja pitäneet häntä sitten vankina.\nTämä oli vielä paikkakuntalaisten tuoreessa muistissa. Useat olisivat\ntahtoneet otella Siegfriedin kanssa antaakseen hänelle kuoliniskun,\nmutta tshekkiläinen asemies vastasi aina, että Spychowin onnettomalla\nritarilla oli etuoikeus kostoon ja että tätä oikeutta häneltä ei saanut\nottaa.\n\nNyt oli asutuilla seuduilla jo helppo matkata, sillä oli jo teitä, ja\nhevoset saivat kaikkialla kauroja tai ohria syödäkseen. Hän kulkikin\nnyt nopeasti eteenpäin paljoakaan levähtämättä, ja kymmenen päivää\nennen Kristuksen ruumiin juhlaa hän saapui Spychowiin.\n\nOli ilta, kun hän saapui perille. Jagienka, joka oli huomannut tulijan\nikkunasta, juoksi heti ulos. Hlawa polvistui hänen eteensä, mutta ei\nsaanut ensin sanaakaan sanotuksi. Jagienka käski häntä nousemaan ja vei\nhänet sisälle.\n\n-- Mitä uutta? -- kysyi neiti vapisten uteliaisuudesta. -- Elävätkö?\nOvatko terveinä?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Entä onko Danusia löytynyt?\n\n-- On. Saimme hänet yllättäen vallatuksi.\n\n-- Jumalan kiitos!\n\nMutta näistä sanoista huolimatta Jagienkan kasvot aivan kuin\nkivettyivät, ja kaikki hänen toiveensa näyttivät luhistuvan.\n\nPian hän kuitenkin voitti itsensä ja selvää tajuntaansa menettämättä\nalkoi uudelleen kysellä:\n\n-- Milloin he saapuvat tänne?\n\n-- Muutaman päivän kuluttua. Matka sairaan kanssa on hyvin vaikea.\n\n-- Onko Danusia sairas?\n\n-- On. Hänen järkensä on mennyt kaikista kärsimyksistä sekaisin.\n\n-- Armollinen Jumala!\n\nSeurasi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana Jagienkan kalpeat huulet\nliikkuivat kuin rukousta luettaessa.\n\n-- Eikö hän tullut tajuihinsa nähdessään Zbyszkon? -- kysyi neiti taas.\n\n-- Ehkä lopulta tulikin, mutta sitä en tiedä, sillä lähdin heti\nmatkalle tiedoittaakseni teille, neiti, asiasta, ennen kuin he ehtivät\nsaapua.\n\n-- Jumala sinua palkitkoon! Kerrohan, miten kaikki tapahtui?\n\nTshekkiläinen asemies alkoi muutamin sanoin kertoa, kuinka he olivat\nvallanneet Danusian ja ottaneet jättiläisen Arnoldin Siegfriedin kanssa\nvangiksi. Hän mainitsi myös, että toi mukanaan Siegfriedin, jonka nuori\nritari tahtoi antaa lahjaksi Jurandille, jotta tämä saisi suorittaa\nkoston.\n\n-- Nyt minun täytyy mennä Jurandin luo! -- sanoi neiti lopuksi.\n\nJa Jagienka meni. Mutta Hlawa ei kuitenkaan jäänyt yksin, sillä\nviereisestä huoneesta juoksi Anulka hänen luokseen. Asemies oli matkan\nvaivoista kovin uupunut ja nähtävästi sitä paitsi palavasti ikävöinyt\nAnulkan luo, koska hän nyt kokonaan menetti malttinsa nähdessään tytön\nja sulki hänet syliinsä, painoi hänet rintaansa vasten, suuteli silmiä,\nposkia, huulia aivan kuin hän jo aikoja sitten olisi sanonut tytölle\nkaikki, mitä on sanottava, ennenkuin nuori mies voi käyttäytyä sillä\ntavoin tyttöä kohtaan.\n\nEhkä Hlawa olikin matkan kuluessa ajatuksissaan todella sanonut\nAnulkalle kaiken, sillä nyt hän yhä suuteli tyttöä ja syleili niin\nvoimakkaasti, että tämän oli vaikea hengittää. Tyttö ei vastustellut,\nsillä hän oli ensin kovin hämmästynyt ja sitten niin hervoton, että\nolisi vaipunut lattialle, jolleivät Hlawan voimakkaat käsivarret olisi\nhäntä pidelleet. Onneksi kuului portaista askeleita, ja hetken kuluttua\npater Kaleb astui sisään.\n\nNuoret lensivät erilleen toisistaan, ja isä Kaleb alkoi kysellä\nHlawalta asioita, joihin tämä vaivoin saattoi vastata. Pater Kaleb\nluuli, että asemies oli matkan rasituksista niin väsynyt, ja kun hän\noli saanut tietää, että Danusia oli löydetty ja hänen pyövelinsä\nSiegfried tuotu Spychowiin, niin hän polvistui kiittämään Jumalaa.\nSillä välin veri Hlawan suonissa hiukan tyyntyi, ja kun Kaleb nousi,\nsaattoi asemies rauhallisemmin kertoa, miten he olivat löytäneet ja\nvallanneet Danusian.\n\n-- Jumala ei ole siksi pelastanut häntä, -- virkkoi pappi kuultuaan\nkaikki, mitä Hlawa kertoi, -- jotta hänen järkensä ja sielunsa jäisivät\npimeyteen ja pahojen henkien valtaan! Kun Jurand laskee kätensä\ntyttärensä pään päälle ja lukee rukouksen, niin järki ja terveys\npalaavat.\n\n-- Ritari Jurand? -- kysyi tshekkiläinen asemies ihmetellen. -- Onko\nhänellä niin suuri voima vallassaan? Onko hänestä jo eläessään tullut\npyhimys?\n\n-- Hänen sielunsa kuuluu jo toiseen maailmaan, ja kun hän kuolee,\nsaavat ihmiset yhden suojeluspyhimyksen lisää.\n\n-- Sanoitte, pyhä isä, että Jurand laskee pyhät kätensä tyttären pään\npäälle. Onko hän siis saanut oikean kätensä takaisin? Tiedän, että\nolette rukoillut sellaista Jumalalta.\n\n-- Käytin tästä sanasta monikkoa, kuten on tapana, -- vastasi pappi, --\nmutta Jumalan armosta riittää yksikin käsi.\n\n-- Tietysti! -- lisäsi Hlawa.\n\nMutta hänen äänessään oli pettymyksen sävy, sillä hän oi kuullut\nsaavansa nähdä ihmeen. Samassa keskustelun katkaisi sisään astunut\nJagienka.\n\n-- Olen kertonut Jurandille uutisesta varovasti, -- sanoi neiti, --\njotta äkkinäinen ilo ei häntä tappaisi, ja hän polvistui heti ristin\nääreen rukoilemaan.\n\n-- Muutenkin hän rukoilee yökausia sillä tavoin, -- sanoi pater Kaleb.\n-- Nyt hän tuskin nousee rukoilemasta ennen aamua.\n\nHän oli oikeassa. He katsoivat muutaman kerran Jurandin huoneeseen, ja\naina he näkivät hänen siellä rukoilevan hartaasti.\n\nVasta seuraavana päivänä, kun Jagienka taas käväisi hänen luonaan, hän\nantoi ymmärtää, että tahtoi tavata Hlawaa ja vankia. Siegfried vietiin\nmaanalaisesta vankityrmästä kädet sidottuina ristiin rinnan yli, ja\nkaikki menivät Jurandin luo.\n\nEnsin Hlawa ei voinut erottaa Jurandin kasvonpiirteitä, sillä\nrakkoikkunat päästivät vain vähän valoa sisään, ja sitä paitsi\npäiväkin oli pilvinen ja hämärä. Mutta vaikka hänen silmänsä tottuivat\nhuoneen pimeyteen, niin vaikea hänen oli tuntea Jurandia, sillä kovin\noli onneton laihtunut ja muuttunut. Kookkaasta miehestä oli tullut\njättiläisluuranko. Hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, ettei niiden\nväri suurestikaan eronnut hiusten ja parran maidonvalkoisesta, ja kun\nhän istui nojatuolissa silmät suljettuina, niin Hlawasta näytti kuin\nkuollut olisi siinä istunut.\n\nNojatuolin vieressä oli pöytä, jolla oli ristiinnaulitun kuva,\nvesikuppi ja musta leipä. Leipään oli pistetty misericordia, suuri\npuukko, jollaisella ritarit iskevät hengiltä haavoittuneita vihollisia.\nJurand ei ollut pitkään aikaan syönyt mitään muuta kuin leipää ja\nvettä. Hänen pukunaan oli karkea jouhipaita, joka oli paljaalla iholla.\nNäin eli ennen niin mahtava ja peloittava Spychowin ritari aina siitä\nsaakka, kun hän oli tullut vankeudesta Ortelsburgista.\n\nKun Jurand kuuli lähestyviä askeleita, hän työnsi kauemmaksi kesyn\nsuden, joka lämmitti hänen paljaita jalkojaan, ja heittäytyi\ntakanojaan. Juuri silloin hän oli tshekkiläisen mielestä kuin\nkuollut. Seurasi hiljaisuus, sillä kaikki odottivat, että hän\nantaisi jonkinlaisen merkin, jotta joku alkaisi puhua, mutta hän jäi\nliikkumattomana istumaan.\n\n-- Hlawa on täällä, -- sanoi Jagienka vihdoin lempeästi. -- Tahdotteko\nkuulla, mitä hänellä on kerrottavaa?\n\nJurand nyökäytti päätään suostumuksen merkiksi, ja tshekkiläinen\nasemies alkoi kolmannen kerran esittää kertomustaan. Hän kuvasi\nlyhyesti taistelua saksalaisia vastaan Gotteswerderin läheisyydessä,\nkertoi ottelusta Arnold von Badenin kanssa ja Danusian vapauttamisesta,\nmutta kun hän ei tahtonut samentaa vanhuksen iloa aiheuttamalla uusia\ntuskia, niin hän ei puhunut mitään siitä, että Danusia oli julman\nvankeuden pitkinä päivinä tullut sekapäiseksi.\n\nMutta kun Hlawa kovasti vihasi ristiritareja ja toivoi, että\nSiegfried tulisi rangaistuksi mitä armottomimmalla tavalla, niin\nhän tahallaan kertoi, että Danusia oli löydettäessä ollut sairas,\nnälissään ja säikähtynyt ja että tytärtä oli nähtävästi kohdeltu mitä\nepäinhimillisimmällä tavalla. Tämän synkän kertomuksen aikana kokoontui\ntaivaalle myrskyä ennustavia pilviä.\n\nJurand kuunteli kertomusta aivan liikkumattomana, ja sen tähden\nluultiin hänen nukkuvan. Mutta hän seurasi tarkasti, ja kun Hlawa\nalkoi puhua Danusian vankeudesta, niin vanhuksen silmäkuoppiin nousi\nkyyneleitä, jotka vierähtivät poskille. Kaikista maallisista tunteista\neli hänessä vielä yksi: rakkaus omaan lapseen.\n\nSitten hänen sinertävän kalpeat huulensa alkoivat lukea rukousta. Ulkoa\nkuuluivat ukkosen ensimmäiset kaukaiset jyrähdykset ja salamat alkoivat\nvälähdellä. Hän rukoili kauan, ja kyynelet tipahtivat taas hänen\nvalkoiselle parralleen. Vihdoin hän lopetti, ja seurasi painostava\nhiljaisuus.\n\nLopulta vanha Tolima, Jurandin oikea käsi, asetoveri kaikissa\ntaisteluissa ja Spychowin pääpuolustaja, rupesi puhumaan:\n\n-- Teidän edessänne, pyhä ritari, seisoo se paholainen, se\nristiritarien ihmissusi, joka on niin julmasti kohdellut teitä ja\nteidän tytärtänne. Antakaa minulle merkki, mitä minun on hänelle\ntehtävä, ja minä rankaisen häntä.\n\nJurandin kasvoille levisi omituinen hohde, ja hän viittasi tuomaan\nvangin lähemmäksi.\n\nKaksi asepoikaa tarttui Siegfriediä hartioihin ja talutti hänet\nJurandin eteen. Tämä ojensi kätensä ja kosketteli sillä ristiritarin\nkasvoja, ikäänkuin hän olisi tahtonut palauttaa mieleen Siegfriedin\nkasvonpiirteet, antoi sen sitten painua vangin rinnalle, jolla tämän\nkädet olivat ristissä, kopeloi köysiä ja sulki silmänsä antaen päänsä\npainua alas.\n\nLäsnäolevat luulivat, että hän harkitsi nyt, mitä tekisi. Mutta siinä\ntapauksessa hän teki päätöksensä nopeasti ja ojensi kätensä siihen\nmustaan leipään, johon hänen misericordiansa oli pistettynä.\n\nJagienka, Hlawa, vieläpä vanha Tolima ja kaikki asepojat pidättivät\nhengitystään kalveten. Rangaistus oli satakertaisesti ansaittu, kosto\noikeutettu, mutta ajatus, että tämä puolikuollut ukko surmaisi köysiin\nsidotun vangin, kauhistutti kaikkia.\n\nMutta Jurand tarttui puukkoonsa, tunnusteli etusormella sen terää ja\nalkoi sitten katkoa sillä köysiä ristiritarin käsistä.\n\nHämmästys valtasi kaikki, sillä he eivät olleet uskoa silmiään. Se oli\nsentään liikaa. Hlawa alkoi ensimmäisenä nurista ja pian seurasivat\nTolima ja asepojat hänen esimerkkiään. Mutta pater Kaleb kysyi\nitkunsekaisella äänellä:\n\n-- Veli Jurand, mitä sinä tahdot? Aiotko vapauttaa vangin?\n\nJurand nyökäytti myöntävästi.\n\n-- Tahdotko, että hän pääsee täältä ilman kostoa ja rangaistusta?\n\n-- Tahdon!\n\nPaheksuvan puheen sorina ja katkeruus kasvoi kovasti, mutta pater Kaleb\nhuusi:\n\n-- Kuka uskaltaa vastustaa pyhimystä? Polvillenne! Ja polvistuen itse\npater Kaleb alkoi rukoilla:\n\n-- Isä meidän, joka olet taivaassa, pyhitetty olkoon Sinun nimesi,\ntulkoon Sinun valtakuntasi...\n\nJa hän luki \"Isä meidän\" rukouksen loppuun. Sanoessaan: \"Ja anna meille\nmeidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka\novat meitä vastaan rikkoneet\"... hänen katseensa kiintyi tahtomattaan\nJurandiin, jonka kasvot loistivat jonkinlaista ylimaallista valoa.\n\nTämä näky yhdessä rukouksen sanain kanssa vaikutti sen, että kaikki\nläsnäolevat muuttuivat nöyriksi. Vanha Tolima, jonka sydän oli\nkovettunut alituisissa taisteluissa, teki ristinmerkin, kiersi kätensä\nJurandin ympärille ja sanoi:\n\n-- Herra, jos teidän tahtonne on toteutettava, niin vanki on saatettava\nrajalle.\n\n-- Niin! -- nyökäytti Jurand.\n\nYhä tiheämmin iskevät salamat välähtelivät ikkunoissa: myrsky tuli yhä\nlähemmäksi.\n\n\n\n\nLVI.\n\n\nKaksi ratsumiestä oli myrskyssä ja sateessa matkalla rajalle: Siegfried\nja Tolima. Jälkimmäinen saattoi saksalaista pelosta, että Spychowin\nasemiehet tai muu palvelusväki saattaisi vihan ja koston kiihoittamana\nsurmata hänet. Siegfried oli ilman varusteita, mutta myös ilman\nkahleita.\n\nMyrsky myllersi heidän ympärillään. Toisinaan salama iski niin kovan\njyrinän seuraamana, että hevoset säpsähtäen nousivat takajaloilleen.\nVanhukset ratsastivat ääneti toistensa vieressä kapeata tietä pitkin\nniin lähellä toisiaan, että jalustimet joskus kilahtivat yhteen.\nTolima, joka monien vuosien kuluessa oli tottunut pitämään vankeja\nsilmällä, loi toisinaan tarkkaavan katseen Siegfriediin ja tunsi\nsilloin aina vastenmielistä puistatusta, sillä hänestä näytti siltä\nkuin ristiritarin silmät olisivat kiiluneet pimeässä kuin paholaisen.\nHänen mieleensä johtui jo ajatus, olisiko tehtävä ristinmerkki, mutta\nhän pelkäsi, että Siegfried silloin voisi muuttua joksikin hirviöksi,\njonka epäinhimillinen ääni ja hampaiden narskuttaminen olisi vielä\npeloittavampaa. Vanha soturi oli useammin kuin kerran taistellut\nyksinään kokonaista saksalaisjoukkuetta vastaan huiskien sitä hajalle\nkuin peltokanaparvea, mutta pahoja henkiä hän kaikesta huolimatta\npelkäsi uskaltautumatta niiden kanssa otteluun. Tolima olisi nyt\nmieluimmin osoittanut saksalaiselle tien ja kääntynyt takaisin, mutta\nhän häpesi sellaista tekoa ja saattoi sen tähden saatettavansa rajalle\nsaakka.\n\nKun he olivat tulleet Spychowin metsien ulkolaitaan, herkesi satamasta,\nja pilvet alkoivat hohtaa omituisen keltaisina. Tuli valoisampi, ja\nSiegfriedin silmät menettivät omituisen loisteensa. Mutta samassa\nTolima joutui toisen kiusauksen alaiseksi. \"He käskivät minua\",\nsanoi hän itsekseen, \"saattamaan tämän koiran rajalle saakka, ja\nsen minä olen tehnyt. Mutta saako hän todella lähteä eteenpäin\nkärsimättä rangaistusta ja kostoa. Eikö olisi Jumalalle otollinen\nteko kuristaa hengiltä tuo roisto, joka on käyttäytynyt kuin pyöveli\nisäntääni ja hänen tytärtään kohtaan. Entä jos minä haastaisin\nhänet kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta? Hänellä ei tosin\nole aseita, mutta herra Warcimowin kartanossa peninkulman päässä\ntäältä hän voi saada miekan tai kirveen. Jos Jumala suo, niin voitan\nhänet, lyön kaulan poikki ja kuoppaan pään tunkioon.\" Näin tuumaili\nTolima itsekseen ja katseli saksalaista ahnain silmäyksin, ja hänen\nsieraimensa pullistuivat, ikäänkuin hän olisi vainunnut tuoreen veren\nhajua. Hänen oli raskasta taistella tätä kiusausta vastaan, mutta\nvihdoin hän tajusi selvästi, että Jurand ei lahjoittanut vangille\nvapautta ainoastaan rajalle saakka, vaan kokonaan, joten sellainen\nteko voisi tulla taivaassa muistetuksi. Vihdoin hänen onnistui päästä\nitsensä herraksi ja hevostaan pidättäen hän sanoi:\n\n-- Tässä kulkee meidän rajamme. Sinulla ei ole pitkää matkaa kotiin.\nLähde pois, ja jolleivät omantuntosi tuskat sinua pakahduta tai salama\niske kalloosi, niin hätäkös sinun on elää!\n\nSen sanottuaan Tolima kääntyi ympäri. Siegfried ajoi eteenpäin\njonkinlainen villi, kivettynyt ilme kasvoilla, sanomatta ainoatakaan\nsanaa ja ikäänkuin kuulematta, että joku oli hänelle puhunut.\n\nMyrskyn taukoa ei kestänyt kauan, ja ilma pimeni taas. Pilvet painuivat\nniin alas, että näytti siltä kuin ne olisivat koskettaneet korkeimpien\npuiden latvoja. Ylhäältä kuului pahaatietävää jyrinää, kuin salamain\nkärsimätöntä murinaa, joita myrskyn enkeli vielä ei tahtonut päästää\nvalloilleen. Mutta silloin tällöin jokunen salama sentään jo leimahteli\nvalaisten loisteellaan synkkää taivaankantta ja kauhun vallassa olevaa\nmaata, ja silloin saattoi nähdä leveän tien kahden tumman metsäisen\nseinämän välissä ja tiellä yksinäisen ratsumiehen. Siegfried siinä\najoi puolittain tajuttomana, kuumeen hervottamana. Se epätoivo, joka\noli jäytänyt hänen mieltään Rotgierin kuolemasta saakka, ne rikokset,\njotka hän oli tehnyt, omantunnon tuskat ja kauheat näyt olivat jo\naikoja sitten saattaneet hänen sielunsa sellaiseen hämmennykseen, että\nhän vain mitä suurimmilla tahdonponnistuksilla voi varjella itseään\nalistumasta mielettömyyden johdettavaksi. Matkan rasitukset, Spychowin\nvankityrmässä vietetty yö, epätietoisuus kohtalosta ja ennen kaikkea\nJurandin käsittämätön, melkein yli-inhimillinen jalomielisyys, joka\nsuorastaan peloitti häntä -- kaikki tämä oli lopullisesti saanut hänet\npois suunniltaan. Joskus hän menetti tajuntansa kokonaan, mutta sitten\nkuume hänet taas herätti, ja samalla hänessä heräsi kolkko tunne, joka\naavisteli kaiken olevan kohta ohi, sammuvan, loppuvan ja hänen tulleen\nmäärän päähän, jossa vallitsi ikuinen yö, pelättävä pohjattomuus\nkauhuineen, jonne oli mentävä.\n\n-- Mene, mene! -- kuiskasi jokin ääni yht'äkkiä hänen korvaansa.\n\nSiegfried katsoi taakseen ja näki kuoleman. Se oli luurangon kaltainen\nja ajoi luurankohevosella aivan hänen vieressään, valkoisena ja luita\nkalistaen.\n\n-- Sinäkö siinä olet? -- kysyi ristiritari.\n\n-- Minä. Mene, mene!\n\nMutta samassa Siegfried huomasi, että hän oli saanut toisellekin\npuolelleen seuralaisen, joka niinikään ratsasti ja oli muuten ihmisen\nnäköinen, paitsi että pää oli pitkänomainen ja suippo kuin eläimillä.\nTämän pään peitti musta karva, josta mustat korvat törröttivät suoraan\nulos.\n\n-- Kuka sinä olet? -- huudahti Siegfried.\n\nVastaukseksi hirviö näytti hänelle hampaitaan ja alkoi murista synkästi.\n\nSiegfried sulki silmänsä, mutta kuuli samassa vielä kamalampaa luitten\nkalinaa toiselta puoleltaan ja äänen kuiskaavan aivan hänen korvaansa:\n\n-- Aika on tullut! Joudu! Mene! Ja Siegfried vastasi:\n\n-- Minä menen...\n\nMutta hänestä tuntui siltä kuin nämä sanat eivät olisi nousseet hänen\nomasta rinnastaan, vaan joku muu olisi ne sanonut.\n\nKuin vastustamattoman voiman ajamana Siegfried laskeutui hevosensa\nselästä ja riisui siltä korkean ritarisatulan ja suitset ohjaksineen.\nHänen seuralaisensa, jotka nousivat myös ratsuiltaan, eivät\nhetkeksikään jättäneet häntä yksikseen, vaan taluttivat hänet tieltä\nmetsän laitaan. Siellä se musta hirviö taivutti hänelle oksan ja auttoi\nhäntä sitomaan ohjakset siihen.\n\n-- Joudu! -- kuiskasi kuolema.\n\n-- Joudu! -- kuului suhiseva ääni puiden latvoista. Siegfried teki\nohjaksiin silmukan, nosti satulan puun alle, nousi sille seisomaan ja\npisti päänsä silmukkaan.\n\n-- Potkaise satula pois alta!... Oh! Aa! Satula lensi potkusta syrjään\nja onnettoman ristiritarin ruumis jäi riippumaan raskaasti.\n\nHetken aikaa hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut käheää,\ntukahduttavaa ärjyntää ja niinkuin se iljettävä musta hirviö olisi\nhyökännyt hänen kimppuunsa ja alkanut suurine hampaineen repiä hänen\nrintaansa pureutuakseen hänen sydämeensä kiinni ja imeäkseen siitä\nveren. Mutta sitten hänen sammuva katseensa näki kuoleman haihtuvan\nvalkoiseksi pilveksi, joka lähestyi häntä hitaasti, kiertyi hänen\nympärilleen, sulki hänet syleilyynsä ja peitti lopulta kaikki\nläpinäkymättömän verhon taakse.\n\nSamassa myrsky alkoi taas julmasti raivota. Salama iski keskelle tietä\nniin kauheasti rätisten, että maa tuntui vapisevan perustuksiaan\nmyöten. Koko hongikko taipui tuiman tuulen painon alla. Humina,\nvingunta ja taittuvien oksain ja runkojen räiske täytti metsän\nsyvyyden. Kaatosade himmensi valon, ja ainoastaan salamain punertavassa\nloisteessa saattoi nähdä Siegfriedin ruumiin riippuvan tienvieressä.\n\n\n\n\nLVII.\n\n\nSeuraavana päivänä matkasi samaa tietä pitkin melko suuri seurue, jonka\netunenässä ratsastivat Jagienka, Anulka ja Hlawa. Näiden jäljessä tuli\nkuormia, joita aseistetut miehet vartioivat. Jokaisella ajomiehellä\noli vieressään keihäs ja kirves siltä varalta, että matkalla joutuisi\npuolustautumaan petoeläimiä ja maantierosvoja vastaan, joita aina\nliikuskeli ristiritarien valtakunnan rajamailla ja joiden tekoja\nJagiellon aina täytyi katkerasti valittaa suurmestarille.\n\nMutta taistelukelpoisten ja hyvin varustettujen miesten turvissa ei\nrosvojakaan tarvinnut pelätä, ja sen tähden seurue ajoi eteenpäin\nhiljalleen kaikessa rauhassa.\n\nEilistä myrskyä seurasi kaunis päivä, raikas, tyyni ja niin kirkas,\nettä täytyi aivan siristää silmiään. Lehti ei liikahtanut puussa, ja\njokaisella lehdellä kimalsi pisaroita sateenkaaren kaikissa väreissä.\nMaantielle oli muodostunut pieniä purosia, jotka liristen juoksivat\nalavammille paikoille kokoontuen syvempiin kohtiin pieniksi järviksi.\nKoko seutu oli kuin pesty puhtaaksi ja hymyili vielä kosteana aamun\nkirkkaudessa. Sellaisina aamuina täyttyy myöskin ihmissydän ilosta, ja\najajat ja asemiehet lauleskelivat hiljalleen ihmetellen, että seurueen\netupäässä oli niin hiljaista.\n\nSiellä vaiettiin sen tähden, että Jagienkan mieltä painosti raskas\nsynkeys. Hänen elämässään jokin oli murtunut, loppunut, ja tyttö tunsi,\nvaikk'ei hän olisi osannut sanoa, mitä hänessä tapahtui, että kaikki,\njota varten hän tähän saakka oli elänyt, oli mennyt hukkaan, että hänen\ntoiveensa olivat haihtuneet kuin aamuinen usva vainioilta, että hänen\ntäytyi luopua kaikesta, unohtaa kaikki ja alkaa uusi elämä aivan kuin\nalusta. Hän ajatteli myöskin, että vaikka hänen uusi elämänsä Jumalan\ntahdosta ei tulisikaan aivan onnettomaksi, se kuitenkin tulisi olemaan\nsurullista eikä missään tapauksessa niin onnellista kuin miksi tämä nyt\npäättynyt elämä olisi voinut muodostua.\n\nJa sanomaton suru puristi hänen sydäntään ja nosti kyyneleitä silmiin\nnyt iäksi katoavan tähänastisen elämän sulkeutuessa häneltä. Mutta\nJagienka ei tahtonut kuitenkaan itkeä, sillä paitsi surua hän tunsi\nmyös häpeätä. Hän toivoi, ettei olisi koskaan jättänyt Zgorzelicea,\njossa tapauksessa hänen ei nyt tarvitsisi palata tällä tavalla\nSpychowista. Hän ei voinut kieltää itseltään sitä, ettei tullut\ntänne ainoastaan siksi, ettei tiennyt, mitä apotin kuoleman jälkeen\ntekisi, eikä siksikään, että olisi siten tehnyt Cztanin ja Wilkin\nhyökkäykset Zgorzeliceen tarpeettomiksi. Sen tiesi Mackokin, joka\nei ollut ottanut häntä mukaansa vain näistä syistä, ja pian tämä\ntulisi selviämään Zbyszkollekin. Tämä ajatus nosti punastuksen hänen\nposkilleen ja haikean mielialan hänen sydämeensä. \"Minä en ollut\nsinulle kyllin ylpeä\", sanoi hän itsekseen, \"ja siitä nyt sain ansaitun\nrangaistuksen\". Ja surumielisyyteen, epätietoisuuteen huomisesta\npäivästä, kalvavaan ikävään ja sääliin kaiken menneen vuoksi liittyi\nnyt vielä nöyryytyksen tunne.\n\nJagienkan raskaat mietteet keskeytti muuan mies, joka tuli tuimaa\nvauhtia astellen tietä pitkin. Tshekkiläinen, jolla oli tarkka silmä\nvaarinpitoon, ajoi miehen luo ja näki tämän jousesta, metsästyslaukusta\nja lakissa olevista sulista, että hän oli metsänvartija.\n\n-- Hei! Kuka olet? Seis! -- huusi Hlawa kuitenkin varmuuden vuoksi.\n\nMiehen kasvojenilmeestä jo näkyi, että hänellä oli jotakin merkillistä\nkerrottavaa.\n\n-- Siellä edempänä riippuu mies tien vieressä! -- huusi hän. Hlawa tuli\nrauhattomaksi peläten, että jokin väkivallanteko olisi tapahtunut, ja\nhän kysyi:\n\n-- Kuinka kaukana täältä?\n\n-- Nuolenkantaman päässä. Aivan tien vieressä.\n\n-- Onko siellä ihmisiä?\n\n-- Ei ketään. Minä peloitin sieltä suden, joka oli vainunnut ruumiin.\n\n-- Käyhän katsomassa, mikä se on, -- virkkoi Jagienka. Hlawa ratsasti\npaikalle ja palasi tuossa tuokiossa nopeasti.\n\n-- Se on Siegfried! -- huusi hän tullessaan takaisin.\n\n-- Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimessä! Siegfried? Ristiritari?\n\n-- Niin! Ristiritari! Hän on hirttänyt itsensä ohjaksiin.\n\n-- Itsekö?\n\n-- Itse, koska satula on hänen vieressään. Jos jotkut rosvot olisivat\nkysymyksessä, niin he olisivat ilman muuta pistäneet hänet hengiltä ja\nottaneet satulan, sillä se on kallis.\n\n-- Ratsastammeko eteenpäin?\n\n-- Ei, älkäämme tehkö sitä, ei, ei!... -- alkoi Anulka Sieciehowna\nhuutaa peloissaan, kuten tavallista. -- Vainaja voisi vielä tarttua\nmeihin kiinni!\n\nJagienkakin tuli hiukan huolestuneeksi, sillä yleinen luulo oli\nsellainen, että itsemurhan tehneen ruumiin ympärille kokoontui paljon\npahoja henkiä. Mutta Hlawa, joka ei yleensä pelännyt mitään, sanoi:\n\n-- Pyh! Minä olin aivan hänen vieressään ja koettelin häntä keihäällä,\nmutta yksikään paholainen ei käynyt kurkkuuni.\n\n-- Älä herjaa! -- huudahti Jagienka.\n\n-- En minä herjaa, -- vastasi Hlawa, -- vaan päinvastoin luotan Jumalan\nvoimaan. Mutta jos te kuitenkin pelkäätte, niin voimmehan tehdä\nmetsässä pienen kierroksen paikan ympäri.\n\nAnulka alkoi pyytää, että tehtäisiin kierros, mutta Jagienka sanoi\ntovin tuumittuaan:\n\n-- Ei, se ei käy päinsä, sillä kuollut on haudattava. Se on\nkristillinen velvollisuutemme, koska vainajakin on ihminen.\n\n-- Niin, mutta ristiritari, itsemurhantekijä ja pyöveli. Korpit ja\nsudet pitäkööt hänestä huolta.\n\n-- Älä puhu noin rumasti! Jumala on tuomitseva hänen syntinsä, ja\nmeidän on tehtävä velvollisuutemme. Yksikään pimeyden henki ei koske\nmeihin, jos suoritamme kristillisen käskyn Jumalan sanan mukaisesti.\n\n-- Niin, onhan teidän tahtoanne noudatettava, -- virkkoi Hlawa.\n\nJa tshekkiläinen asemies antoi miehille tarpeelliset käskyt. Nämä\nnäyttivät olevan kovin haluttomia noudattamaan Hlawan antamia\nmääräyksiä, mutta tottelivat kuitenkin, kun eivät uskaltaneet muutakaan\ntehdä. Lapioiden puutteessa he ottivat kirveet ja seipäitä mukaansa\nja läksivät kaivamaan kuoppaa. Tshekkiläinen meni heidän kanssaan\nnäyttääkseen hyvää esimerkkiä ja leikkasi poikki ohjaksen, josta ruumis\nriippui, tehtyään ensin ristinmerkin.\n\nSiegfriedin kasvot olivat jo hiukan sinertävät ja näyttivät\nkauhistuttavilta, sillä hänen silmänsä olivat auki ja niissä oli\nhirvittävä ilme, ja suu oli avoinna, ikäänkuin hän olisi tahtonut vetää\nviimeisen henkäyksen. Miehet kaivoivat kuopan nopeasti ja työnsivät\nseipäillä ruumiin siihen. Se jäi kuopan pohjalle kasvot alaspäin, kun\nhiekka alkoi jo peittää sen kokonaan. Lopuksi etsittiin kiviä, sillä\nikivanhan tavan mukaan oli itsemurhantekijän haudalle pantava niitä,\njottei vainaja yöllä nousisi peloittamaan ohikulkevia matkustajia tai\nmuita ihmisiä.\n\nKiviä olikin runsaasti tiellä ja metsässä, ja pian kohosi pyöreä\nkivikasa ristiritarin haudalle. Lopuksi Hlawa piirsi kirveellä lähimmän\nkuusen kylkeen ristin, ei Siegfriedille, vaan karkoittamaan pahoja\nhenkiä haudalta. Sen tehtyään hän palasi seurueen luo.\n\n-- Hänen sielunsa on nyt helvetissä ja ruumiinsa maassa, -- sanoi Hlawa\nJagienkalle. -- Nyt voimme ajaa eteenpäin.\n\nJa he läksivät liikkeelle. Ratsastaessaan haudan ohi Jagienka taittoi\nkuusesta oksan ja heitti sen hautakiville. Toiset noudattivat hänen\nesimerkkiään, sillä se oli vanha, hyvä tapa.\n\nHe ajoivat kauan mitään puhumatta miettien kovaosaisen ristiritarin\nkohtaloa ja rangaistusta, joka oli tullut hänen osakseen. Vihdoin\nJagienka sanoi:\n\n-- Jumalan oikeudenmukaisuus valvoo. Me emme voi lukea hänelle edes\n\"Ikuista rauhaa\", koska hän ei tule osalliseksi Jumalan armosta.\n\n-- Teillä on hyvä sydän, kun käskitte hautaamaan vainajan, -- vastasi\nHlawa.\n\nKotvan kuluttua hän lisäsi epäröiden:\n\n-- Ihmiset puhuvat -- tai oikeammin ehkä noidat --, että köysi tai vyö,\njohon joku on hirttäytynyt, tuottaa onnea, mutta en ottanut Siegfriedin\nohjaksia, sillä toivon teille onnen armoa itseltään Jeesukselta enkä\nmiltään taikauskolta.\n\nEnsin Jagienka ei vastannut mitään, mutta hetken kuluttua hän huokaisi\nsanoen ikäänkuin itsekseen:\n\n-- Oi! Minun onneni on jo takanapäin eikä edessäni!\n\n\n\n\nLVIII.\n\n\nVasta yhdeksäntenä päivänä Jagienkan lähdettyä saapui Zbyszko Spychowin\nrajalle, mutta Danusia oli jo niin heikko, että nuori ritari menetti\nkaiken toivonsa saada vaimonsa hengissä tämän isän luo. Jo seuraavana\npäivänä sen jälkeen, kun Danusia oli alkanut hourailla, ritari käsitti,\nettei ainoastaan hänen vaimonsa järki ollut sekaannuksissa, vaan että\njokin tauti oli tarttunut hentoon naiseen, jonka murtuneet voimat\neivät tulisi kestämään. Kuume ei hellittänyt koko matkalla ensinkään.\nSe oli jossakin suhteessa edullista, sillä tajuttomana ja vaaroista\ntietämättömänä sairas kuljetettiin peloittavan, vaivalloisen erämaan\nhalki.\n\nVihdoin he saapuivat asutuille seuduille, ja rasitukset ja vaivat\nloppuivat. Kun ihmiset saivat tietää, että siinä vietiin kotiin\nJurandin tytärtä, joka oli vapautettu ristiritarien vankeudesta ja\njosta vaeltavat laulajat jo niin paljon olivat laulaneet kaupungeissa,\nmaataloissa ja mökeissäkin, tarjosivat he kilvan palvelustaan ja apua.\nTarjottiin ruokaa ja hevosia ja kaikkialla ovet avattiin matkalaisille.\nZbyszkon ei enää tarvinnut kuljettaa Danusiaa suuressa hevosten\nvälillä olevassa korissa, sillä voimakkaat nuorukaiset kantoivat\nsairasta paareilla kylästä kylään niin huolellisesti ja varovasti, kuin\nolisivat kuljettaneet jotakin pyhimystä. Naiset osoittivat Danusialle\nmitä hellintä huolenpitoa. Kun miehet saivat kuulla kertoelmia hänen\nonnettomuuksistaan, niin he purivat hammasta, ja useat pukivat ylleen\npeltihaarniskan, ottivat miekan, kirveen tai keihään ja lähtivät heti\nZbyszkon kanssa eteenpäin kostaakseen kaiken moninkertaisesti, sillä\nsen ajan kostonhimoisille sieluille ei riittänyt se, että maksoivat\nsilmän silmästä.\n\nMutta Zbyszko ei nyt ajatellut kostoa, vaan ainoastaan Danusiaa. Hänen\naikansa kului, sairaan ollessa hetkittäin hiukan parempi, toivon\nvälähdysten ja synkän epätoivon välillä. Usein matkan alkupuolella\nZbyszko oli ajatellut, että siellä teittömillä taipaleilla kuolema oli\nratsastanut heidän kintereillään ja odottanut vain sopivaa tilaisuutta\nhyökätäkseen Danusian kimppuun. Tällainen tunne kiusasi nuorta ritaria\nvarsinkin pimeinä öinä niin elävästi, että hänen teki toisinaan\nmielensä kääntyä ympäri ja vaatia luurankomiestä kaksintaisteluun.\nMutta loppupuolella matkaa oli vielä pahempi, sillä hän tunsi kuoleman\nnyt olevan jo seurueen keskuudessa, tosin näkymättömänä, mutta niin\nlähellä, että sen kylmä henkäys jo tuntui. Ja Zbyszko ymmärsi jo,\nettä tätä vihollista vastaan ei auttanut urhoollisuus eikä voimakas\nkäsivarsi, vaan että ilman taistelua oli luovuttava kaikkein\nrakkaimmasta.\n\nTähän kauheaan tunteeseen yhtyi suru, tuima kuin myrskytuuli,\npohjaton kuin meri. Kuinka Zbyszkon sielu kärsikään, kun hän katsoi\nrakastettuunsa ja sanoi hänelle kuin moittien vasten tahtoaan: \"Olenko\nminä rakastanut, etsinyt ja vapauttanut sinut sen tähden, että\nhuomenna saisin haudata sinut enkä sen jälkeen enää milloinkaan sinua\nnähdä?\" Näin puhuessaan hän katseli Danusian kuumeesta punoittavia\nposkia, sameita ja ilmeettömiä silmiä ja kysyi sitten taas: \"Jätätkö\nsinä minut? Etkö sääli minua? Tahdotko luotani pois?\" Ja silloin hän\npelkäsi itsekin tulevansa sekapäiseksi ja hänen rintaansa pakahduttivat\nnyyhkytykset, jotka eivät kuitenkaan voineet puhjeta ilmoille, sillä\nniitä pidätti tuima vihan ja katkeruuden tunne sitä kylmää ja sokeata\nvoimaa vastaan, joka oli ottanut viattoman lapsen uhrikseen. Jos\nristiritari olisi silloin ollut läsnä, niin hän olisi kuin julma peto\nrepinyt hänet palasiksi.\n\nSaavuttuaan metsästyslinnaan hän olisi jäänyt sinne, mutta se oli\ntyhjä. Vartijoilta hän kuuli, että ruhtinas ja ruhtinatar olivat\nvierailemassa Plockissa, ja nuori ritari luopui aikomuksestaan matkata\nVarsovaan, jossa hovilääkäri ehkä voisi auttaa sairasta. Oli lähdettävä\nSpychowiin, mikä tuntui katkeralta, sillä hänestä näytti, että kaikki\npäättyisi pian ja että vain ruumis tulisi Jurandin luo.\n\nMutta muutaman tunnin matkan päässä Spychowista sattui ritarin\nsydämeen taas kirkas toivon säde. Danusian posket alkoivat kalveta,\nsilmien sameus väheni, hengitys hiljeni. Zbyszko huomasi tämän heti ja\nhetken kuluttua hän antoi pysähtymiskäskyn, jotta sairas saisi levätä\nrauhallisemmin. He olivat noin peninkulman matkan päässä Spychowista\nkapealla vainion ja niityn välisellä tiellä. Suuri, villi päärynäpuu,\njonka suojaan he olivat pysähtyneet, antoi heille vilpoista varjoa.\nHevosmiehet hyppäsivät alas ratsuiltaan ja ottivat suitset pois\nhevosilta, jotta nämä voisivat vapaammin syödä ruohoa. Ne kaksi naista,\njotka hoitivat Danusiaa, ja nuorukaiset, jotka häntä kantoivat, kävivät\npitkäkseen ruohikkoon ja nukahtivat. Zbyszko yksin valvoi paarien\nääressä istuen päärynäpuun korkeilla juurilla ja katsellen sairasta.\n\nDanusia makasi silmät ummessa rauhallisena, mutta Zbyszkon mielestä\nhän ei nukkunut. Ja todellakin, kun muuan talonpoika niityn toisessa\nlaidassa niitti heinää ja alkoi teroittaa viikatetta, Danusia säpsähti,\navasi silmänsä hetkeksi ja sulki ne taas. Hänen rintansa kohosi kuin\nsyvästä huokauksesta, ja huulilta nousi tuskin kuuluva kuiskaus:\n\n-- Kukat tuoksuavat...\n\nNämä olivat ensimmäiset selvät sanat, jotka Danusia matkalla lausui,\nja aurinkoiselta niityltä tuulahti todellakin voimakas heinän ja\nhunajan tuoksu. Zbyszkon sydän alkoi sykähdellä voimakkaammin, kun\nhän ajatteli, että sairaan järki kirkastui. Ensi innossaan hän oli\nheittäytyä Danusian jalkojen juureen, mutta peläten säikyttävänsä tätä\nhän hillitsi itsensä ja polvistui hiukan kauemmaksi sanoen:\n\n-- Danusia! Danusia!\n\nSairas avasi taas silmänsä, katsoi hetken aikaa Zbyszkoon, hymyili,\nkuten tervahaudan majassa, ja sanoi selvästi:\n\n-- Zbyszko!...\n\nSairas koetti ojentaa kätensä nuorta ritaria kohti, mutta heikkouden\ntähden ei voinutkaan. Zbyszko kiersi silloin käsivartensa Danusian\nympärille ja puhui sydämensä kyllyydestä, ikäänkuin hän olisi kiittänyt\nhäntä jostakin suuresta armosta:\n\n-- Sinä olet herännyt, rakkaani! -- sanoi nuori ritari! -- Jumalan\nkiitos... Jumalan kiitos...\n\nZbyszkon ääni petti, ja jonkin aikaa he katselivat ääneti toisiaan.\nTuuli suhahteli päärynäpuun latvassa, heinäsirkat sirittelivät ruohossa\nja heinämiehen laulu kuului kaukaa halki hiljaisuuden.\n\nDanusian katse muuttui yhä selkeämmäksi, ja hän hymyili kuin lapsi,\njoka unissaan näkee enkelin. Mutta sitten hän näytti rupeavan\nihmettelemään jotakin:\n\n-- Missä minä olen? -- hän kysyi.\n\nSilloin Zbyszkon huulilta tulvi kokonainen parvi lyhyitä vastauksia ja\niloisia huudahduksia.\n\n-- Sinä olet minun luonani! Lähellä Spychowia! Olemme matkalla sinun\nisäsi luo! Kärsimyksesi ovat lopussa! Oi, rakas Danusia! Oma Danusiani!\nOlen etsinyt sinua ja löysinkin vihdoin sinut saksalaisten luota. Älä\npelkää! Kohta olemme Spychowissa. Olet ollut sairas, mutta Jumala\narmahtaa! Kuinka paljon onkaan ollut surua ja kyyneleitä! Danusia!...\nNyt on hyvä... Edessäsi on nyt onni. Kyllä sainkin sinua etsiä ympäri\nmaailmaa!... Oh, hyvä Jumala!...\n\nJa Zbyszko huokaisi syvään, melkein voihkaisten, ikäänkuin hän olisi\nkaristanut yltään kaikki surut ja huolet, jotka olivat painaneet hänen\nmieltään.\n\nDanusia lepäsi siinä rauhallisena ja ikäänkuin ajatuksiaan kooten.\nSitten hän kysyi:\n\n-- Sinä et siis unohtanut minua?\n\nJa kaksi kyyneltä vierähti hänen silmistään poskille ja päänalukselle.\n\n-- Kuinka olisin voinut unohtaa sinut! -- huudahti Zbyszko.\n\nTässä tukehtuvassa huudahduksessa oli enemmän voimaa kuin mitä\njuhlallisimmissa valoissa ja lupauksissa. Zbyszko oli aina rakastanut\nDanusiaa vilpittömästi, mutta sen jälkeen kuin hän oli uudelleen\nlöytänyt nuoren vaimonsa, tämä tuli hänelle rakkaammaksi kaikkea muuta\nkoko maailmassa.\n\nSeurasi uudelleen hiljaisuus. Talonpoika kaukana niityn toisessa\nlaidassa lakkasi laulamasta ja teroitti toistamiseen viikatettaan.\n\nDanusian huulet alkoivat taas liikkua, mutta hänen kuiskauksensa kuului\nniin heikosti, että Zbyszkon täytyi kumartua ja kysyä:\n\n-- Mitä sanot, marjaseni?\n\nDanusia toisti aikaisemmin sanomansa sanat:\n\n-- Kukat tuoksuvat...\n\n-- Niin, sillä olemme niityn laidassa, -- vastasi Zbyszko, -- mutta\nkohta lähdemme jatkamaan matkaa... isän luo, joka on vankeudesta\nvapautunut. Ja sitten sinä tulet oikein omakseni aina kuolemaan saakka.\nKuuletko, mitä sanon? Ymmärrätkö minut oikein?\n\nSamassa Zbyszko tuli kovin rauhattomaksi, sillä hän huomasi, että\nDanusian kasvot kalpenivat kalpenemistaan ja että niille kohosi tiheään\naivan pieniä hikipisaroita.\n\n-- Miten on laitasi? -- kysyi nuori ritari peläten pahinta.\n\nJa hän tunsi, kuinka hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta ja\nkylmät väreet karmivat hänen selkäänsä.\n\n-- Miten on laitasi? Sano! -- toisti hän tuskallisesti.\n\n-- On niin pimeä! -- kuiskasi sairas.\n\n-- Pimeä? Mutta aurinko paistaa par'aikaa! Näyttääkö sinusta pimeältä?\n-- kysyi Zbyszko hengästyneesti. -- Aivan äskenhän sinä puhuit\nselvästi. Jumalan nimessä, sano edes yksi sana! Yksi sana vain!\n\nDanusia liikutti huuliaan, mutta ei kyennyt edes kuiskaamaan. Zbyszko\nnäki kuitenkin, että sairas yritteli lausua hänen nimeään. Sitten\nsairaan laihtuneet kädet alkoivat vavista ja nyyhtää taljaa, joka\noli peitteenä. Tätä kesti hetken aikaa. Oli mahdoton enää epäröidä:\nDanusian kuolinkamppailu oli alkanut.\n\nEpätoivoisena Zbyszko alkoi rukoilla:\n\n-- Danusia! Rakas Jumala!... Armollinen Isä!... Danusia! Odota edes\nSpychowiin saakka!... Odota, rakas Danusia. Odota! Odota! Oi, hyvä\nJumala!\n\nNaiset ja hevosmiehet, jotka olivat niityllä nukkuneet hevosten luona,\nheräsivät Zbyszkon valituksista ja juoksivat paikalle. He ymmärsivät\nheti ensi silmäyksellä, mitä oli tapahtumassa, polvistuivat ja alkoivat\nääneensä lukea litaniaa.\n\nTuuli tyyntyi, päärynäpuun lehdet lakkasivat suhisemasta ja ainoastaan\nrukouksen sanat kantautuivat suuren hiljaisuuden halki luonnon helmassa.\n\nLitanian loppuessa Danusia avasi silmänsä, ikäänkuin katsoakseen vielä\nviimeisen kerran Zbyszkoon ja aurinkoiseen maailmaan. Sitten hän\nnukahti ikuisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaiset painoivat hänen silmäluomensa umpeen ja menivät sitten poimimaan\nkukkasia niityltä. Miehet seurasivat jäljessä, ja pitkänä rivinä he\nkulkivat auringonpaisteessa kukkivani ja tuoksuavain ruohojen keskessä\nja itkivät, sillä heidän sydämensä oli täynnä surua ja sääliä. Zbyszko\noli polvistuneena Danusian vieressä, ei liikahtanut eikä puhunut,\nvaan oli kuin kuollut. Toiset kiertelivät hänen ympärillään milloin\nlähestyen, milloin edeten ja yhä kukkasia poimien: kullanvärisiä\nvoikukkia, sinisiä kelloja, punaisia neilikoita ja valkoisia liljoja\nsekä paljon muitakin kukkasia. Sitten he palasivat sylit täynnä paarien\nluo ja peittivät kuolleen kukkasilla ja lehdillä jättäen kasvot\npaljaiksi. Siinä hän nyt makasi kuin enkeli kellokukkien ja liljojen\nkeskellä kasvoillaan syvä, rauhallinen ilme.\n\nSpychowiin ei ollut täyttä peninkulmaa, ja kun he olivat keventäneet\nsuruaan kyynelillä, he nostivat paarit ja lähtivät kulkemaan metsää\nkohti, jonka takana Spychow oli.\n\nMiehet taluttivat hevosia suitsista. Zbyszko itse kantoi vainajaa\npääpuolesta, ja naiset, joilla oli vielä kukkasia, kulkivat jäljessä\nlaulaen hurskaita lauluja. Näin he kulkivat hiljalleen eteenpäin\nvihreän niityn ja harmaan pellon väliä.\n\nSinisellä taivaalla ei ollut ainoatakaan pilveä, ja koko maailma näytti\nkylpevän auringon kultaisessa loisteessa.\n\n\n\n\nLIX.\n\n\nHe saapuivat vihdoin Jurandin tyttären maallisia jäännöksiä kantaen\nSpychowin metsiin, joiden rajoilla päivin ja öin liikkui Jurandin\naseistettuja miehiä vartiossa. Yksi näistä lähti heti viemään ratsain\ntietoa Tolimalle ja pater Kalebille, mutta toiset saattoivat tulijoita\nensin kapeata ja kiemurtelevaa ja sitten leveätä metsätietä pitkin\nsille paikalle saakka, missä metsä päättyi ja laajat rämeet ja suot\nalkoivat, joiden takana Spychowin linna sijaitsi korkeammalla ja\nkuivalla paikalla.\n\nSurusanoma oli jo saapunut Spychowiin, koska he tultuaan metsän\npimennosta aukealle kuulivat linnan kappelin kellojen soivan. Pian sen\njälkeen he näkivät joukon ihmisiä, miehiä ja naisia, tulevan heitä\nvastaan. Kotvan kuluttua he erottivat jo yksityisiä henkilöitä. Sieltä\ntuli joukon etupäässä itse Jurand Toliman taluttamana ja hapuilevan\nsauvan varassa. Oli helppo tuntea hänet pitkästä vartalosta, tummista\nsilmäkuopista ja valkoisesta, aina hartioille saakka ulottuvasta\ntukasta. Hänen toisella puolellaan kulki pater Kaleb valkoinen\nmessukaapu yllä ja ristiinnaulitun kuva kädessä. Sitten tuli Spychowin\nvarusväki täysissä varusteissa, ja lopuksi naiset, joista naimisissa\nolevilla oli huntu ja naimattomilla tukka valtoimenaan.\n\nKun Zbyszko huomasi Jurandin, hän käski laskemaan paarit, joita hän\nitsekin oli kantanut. Sitten hän riensi Jurandia vastaan ja huusi\nepätoivosta ja tuskasta vapisevalla äänellä:\n\n-- Minä etsin häntä, kunnes löysin ja vapautin hänet, mutta hän meni\nJumalan luo mieluummin kuin Spychowiin!\n\nJa surun valtaamana Zbyszko heittäytyi Jurandin rinnalle, syleili\nvanhusta ja alkoi valittaa:\n\n-- Oi, Jumala, Jumala!...\n\nKatsellessaan tätä näkyä Spychowin soturit tulivat niin liikuttuneiksi,\netteivät tienneet, mitä tehdä, ja alkoivat neuvottomina ilmaista\nsuruaan ja kostonhaluaan lyömällä keihäitä kilpiä vasten. Naiset\nvalittivat toinen toistaan äänekkäämmin peittäen kasvonsa esiliinaansa:\n\"Mikä kohtalo! Mikä kohtalo! Sinulle taivaan ilo, meille maan suru ja\nitku! Kuolema sinut kaatoi, viikatemies sinut vei, oi, voi sentään!\"\nToiset nostivat päänsä, sulkivat silmänsä ja huusivat: \"Oliko sinun\ntäällä paha ollaksesi, kukkanen? Isäsi jätit suureen suruun, mutta sinä\nkuljet jo siellä Jumalan suojissa!\" Jotkut vihdoin moittivat kuollutta\nsiitä, ettei hän säälinyt isäänsä ja aviomiehensä jälkeenjäämistä eikä\nkyyneleitä. Ja kaikki tämä valitus oli puoleksi laulua, sillä silloinen\nrahvas ei osannut muulla tavalla ilmaista suruaan.\n\nJurand oli sillä välin irtautunut Zbyszkon syleilystä ja ojentanut\nsauvansa merkiksi, että tahtoi mennä Danusian luo. Zbyszko ja Tolima\ntaluttivat häntä paarien luo. Jurand polvistui kuolleen viereen,\ntunnusteli hyväillen tyttärensä kasvoja ja käsiä ja kumartui sitten\nmuutaman kerran vainajan yli, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa,\nettä siinä on hänen Danusiansa eikä kukaan muu ja että hän tuntee\nlapsensa. Sitten Jurand kiersi toisen käsivartensa Danusian ympärille\nja kohotti toisen taivasta kohti, ja kaikki läsnäolijat ymmärsivät\ntämän sanattoman valituksen. Zbyszko polvistui taas liikkumattomaksi\nDanusian toiselle puolelle, ja ympärillä oli nyt niin hiljaista,\nettä saattoi kuulla heinäsirkkojen siritystä ja ohitse lentävien\nhyönteisten surinaa. Vihdoin pater Kaleb pirskoitti Danusian, Zbyszkon\nja Jurandin päälle pyhää vettä ja alkoi laulaa \"Requiem aeternam\".\nLaulun jälkeen hän rukoili kauan kuuluvalla äänellä, ja toiset luulivat\nkuulevansa profeetan puhetta, kun hän pyysi Jumalalta, että viattoman\nlapsen kärsimykset ja kuolema tulisivat olemaan se viimeinen pisara,\njoka nostaa kärsivällisyyden yli laitojensa ja aiheuttaa tuomion ja\nrangaistuksen tulon ja saa vihan ja hävityksen vihdoinkin leimahtamaan.\n\nSen jälkeen he lähtivät Spychowiin. Danusiaa kannettiin kukitetuilla\npaareilla kulkueen etunenässä. Kappelin kellot soivat yhä ikäänkuin\nkutsuen ihmisiä luokseen, ja kulkue vaelsi laulaen soiden halki\nilta-auringon kultaisessa hohteessa, ikäänkuin kuollut olisi osoittanut\nheille tietä ikuiseen valoon ja kirkkauteen. Oli ilta ja karja palasi\nlaitumelta, kun he tulivat perille. Kappeli, jonne kuollut vietiin, oli\nsoihtujen ja kynttiläin valaisema. Pater Kalebin käskystä seitsemän\nneitosta luki vuorotellen litaniaa vainajalle aamun sarastukseen\nsaakka. Myös Zbyszko jäi kappeliin aamuun asti ja nosti omin käsin\naamuhartauden jälkeen Danusian ruumisarkkuun, jonka kätevät puusepät\nolivat yön aikana tehneet tammesta pannen arkun kanteen palasen\nmeripihkaa päänaluksen kohdalle.\n\nJurand ei ollut silloin läsnä, sillä hänelle sattui jotain ihmeellistä.\nHeti kun hän oli palannut kotiin, hänen jalkansa menettivät\nliikuntakykynsä, ja kun hänet oli laskettu vuoteelle, niin hän ei\nvoinut liikkua enää lainkaan eikä tiennyt missä oli ja mitä tapahtui.\nTurhaan pater Kaleb kysyi häneltä, miten hänen laitansa oli: Jurand\nei kuullut eikä ymmärtänyt. Maaten selällään hän suuntasi tyhjät\nsilmäkuoppansa korkeuteen ja hymyili onnellisena toisinaan hiukan\nliikuttaen huuliaan, ikäänkuin hän olisi puhunut jollekin. Pater\nja Tolima ymmärsivät, että hän puhui autuaan tyttärensä kanssa ja\nhymyili hänelle. He luulivat myös, että hän oli kuolemaisillaan\nja näki sielunsa silmillä ikuisen autuutensa, mutta siinä he\nerehtyivät, sillä tuntematta ja kuulematta mitään Jurand hymyili sillä\ntavalla viikkokausia, ja kun Tolima vihdoin lähti viemään Mackon\nlunastusrahoja, oli vanhus yhä elossa.\n\n\n\n\nLX.\n\n\nDanusian hautajaisten jälkeen Zbyszko ei sairastunut, vaikka elikin\nsuuren haluttomuuden vallassa. Ensimmäisinä päivinä hänen laitansa ei\nollut niinkään huono: hän kulki ympäri, puheli vaimo-vainajastaan ja\nkäväisi Jurandin luona istuen siellä pitempäänkin. Hän kertoi papille\nMackon vankeudesta, ja yhdessä he sitten päättivät lähettää Toliman\nPreussiin ja Marienburgiin ottamaan selkoa Mackosta ja lunastamaan\nhänet vapaaksi sekä samalla maksamaan Zbyszkosta niin paljon kuin\nveljekset Arnold ja Wolfgang von Baden vaativat. Spychowin kellareissa\nja holveissa ei ollut puutetta hopeasta, jota Jurand oli joko ansainnut\ntai saanut sotasaaliina, ja pater Kaleb oli sitä mieltä, että jos\nristiritarit saisivat vanhasta ritarista puhdasta rahaa, niin he\npäästäisivät helposti hänet lähtemään eivätkä vaatisi Zbyszkoa tulemaan\nhenkilökohtaisesti saapuville.\n\n-- Ajahan nyt Plockiin, -- sanoi pappi Kaleb Tolimalle, -- hakemaan\nsikäläiseltä ruhtinaalta suojeluskirjettä, muuten ensimmäinen komttuuri\nottaa sinut vangiksi ja puhdistaa sinut.\n\n-- Kyllä minä ne lurjukset tunnen, -- vastasi vanha Tolima. -- Ne\nryöstävät sellaisiltakin, joilla on suojeluskirje.\n\nJa Tolima lähti matkalle. Mutta pian sen jälkeen alkoi pater Kaleb\nkatua, ettei ollut lähettänyt itseään Zbyszkoa matkalle. Tämän terveys\nkävi päivä päivältä yhä huonommaksi. Aina Danusian kuolemaan saakka\nnuori ritari oli ollut rasittavassa työssä ja tavattoman jännittävässä\ntoiminnassa, ratsastanut paljon, taistellut, etsinyt rakastettuaan,\nmatkustanut villien erämaiden halki, kunnes kaikki päättyi kuin miekan\niskusta. Jäljellä oli nyt vain muisto siitä, että kaikki oli ollut\nturhaa ja ponnistukset hyödyttömiä, samalla kun osa elämääkin oli\nmennyt menojaan, mennyt toivo ja rakkaus eikä mitään jäänyt. Jokainen\nelää huomispäivää varten, jokaisella on suunnitelmia ja toiveita\ntulevaisuuteen nähden, mutta Zbyszkolle oli huomispäivä muuttunut\nyhdentekeväksi, ja tulevaisuus tuntui hänestä jokseenkin samanlaiselta\nkuin Jagienkasta, kun tämä Spychowista lähtiessään sanoi: \"Onneni on jo\ntakanapäin eikä edessäni.\"\n\nKaiken lisäksi Zbyszkon mielessä tämä toimettomuuden, ilottomuuden ja\nvälinpitämättömyyden tunne yhtyi yhä suurempaan suruun ja kaipaukseen.\nSuru kasvoi niin suureksi, ettei Zbyszkon sydämessä ollut enää muulle\ntilaa. Sitä hän vain ajatteli ja sille eli sulkeutuen kuoreensa\nvälittämättä siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen sielunsa\nja ruumiinsa voimat, entinen liikkuvaisuutensa ja toimeliaisuutensa\nmuuttuivat heikkoudeksi. Hänen katseessaan ja liikkeissään oli\nikäänkuin vanhuksen voimattomuutta. Päivä- ja yökaudet hän istui\njoko kappelissa tai hautaholvissa Danusian ruumisarkun ääressä tai\nlämmitteli itsekin tuntikaudet auringonpaisteessa kuistilla. Toisinaan\nhän oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, ettei vastannut kysymyksiin.\nPater Kaleb, joka piti hänestä suuresti, alkoi pelätä, että suru\nsöisi hänen voimansa kokonaan kuin ruoste raudan, ja haikein mielin\nhän ajatteli, että Zbyszko olisi lähetettävä jonnekin, vaikkapa vain\nristiritarien luo lunastussummaa viemään. \"Kunpa nyt jokin seikkailu\ntempaisisi hänet mukaansa, muuten hän menehtyy\", sanoi pater Kaleb\nkerran lukkarille, jolle hän uskoi huoliaan. Lukkari oli samaa mieltä,\nsillä tiedetäänhän, että jos kenelle sattuu pala tarttumaan kurkkuun,\nniin parasta on lyödä sitä selkään.\n\nMitään repäisevää seikkailua ei kuitenkaan sattunut. Mutta muutaman\nviikon kuluttua saapui ritari de Lorche aivan odottamatta. Hänen\nnäkemisensä järkytti Zbyszkoa, jonka mieleen nyt taas elävästi\nmuistuivat taistelut Samogitiassa ja Danusian vapauttaminen\nsaksalaisten käsistä. Mutta de Lorchekaan ei epäröinyt koskettaa näitä\narkaluontoisia asioita. Kun hän oli kuullut Zbyszkon onnettomuudesta,\nhän meni heti yhdessä tämän kanssa rukoilemaan Danusian ruumisarkun\nääreen, puheli sitten paljon vainajasta ja sepitti vihdoin surulaulun,\njota hän lauloi luutun säestyksellä niin kauniisti, että Zbyszkokin,\nvaikkei ymmärtänyt laulun sanoja, heltyi itkuun. Mielenliikutuksesta\nja väsymyksestä Zbyszko vihdoin nukkui kauan ja sikeästi, ja kun hän\nsitten heräsi, hän tunsi itsensä virkeämmäksi ja kaikin puolin olonsa\nparemmaksi. Zbyszko iloitsi de Lorchen tulosta, kiitti häntä siitä,\nettä hän oli vaivautunut matkalle ja kysyi, missä de Lorche oli kuullut\nDanusian kuolemasta.\n\nRitari de Lorche vastasi hänelle niinikään pater Kalebin välityksellä,\nettä oli kuullut siitä Lubawassa vanhalta Tolimalta, jonka oli nähnyt\nvankina sikäläisen komttuurin luona, mistä hän tuli tiedoittamaan,\nvaikka olisi muutenkin tullut Zbyszkon luo asettuakseen tämän valtaan\nritarilupauksensa mukaisesti.\n\nUutinen Toliman vangitsemisesta järkytti Zbyszkoa ja pater Kalebia\nsuuresti. He ymmärsivät, että lunastusrahat olivat menneet hukkaan,\nsillä mikään ei ole maailmassa vaikeampaa kuin ottaa ristiritarilta\ntakaisin ryöstettyjä rahoja. Ei auttanut muu kuin lähteä matkalle\nviemään uutta lunastussummaa.\n\n-- Ikävä juttu! -- huudahti Zbyszko. -- Setä parka odottaa siellä ja\nluulee, että olen hänet unohtanut! Minun on heti riennettävä hänen\nluokseen.\n\nSitten hän kysyi herra de Lorchelta:\n\n-- Tiedätkö, miten kaikki tapahtui? Tiedätkö varmasti, että hän on\nristiritarien käsissä?\n\n-- Tiedän, -- vastasi de Lorche, -- sillä minä näin hänet\nMarienburgissa ja sen tähden tulin tänne.\n\n-- Me menettelimme typerästi, -- sanoi pater Kaleb katuvasti, -- mutta\nolimme silloin kaikki kuin pyörryksissä... Odotin myös Tolimalta\nenemmän harkintaa. Minkä tähden hän ei ajanut Plockiin, vaan läksi\nniiden rosvojen luo ilman, minkäänlaista suojeluskirjettä!\n\nRitari de Lorche kohautti olkapäitään sanoen:\n\n-- Mitä he välittävät suojelus- tai suosituskirjeestä! Täytyyhän itse\nPlockin ruhtinaan samoin kuin teidänkin ruhtinaanne kärsiä alituisesti\nheidän tähtensä vääryyttä? Rajaseuduilla on aina kahakoita ja\nhyökkäyksiä, sillä teikäläiset antavat takaisin täysin mitoin. Jokainen\nkomttuuri, vieläpä jokainen vouti tekee mitä haluttaa, ja he ihan\nkilpailevat keskenään petomaisuudessa...\n\n-- Sitä suurempi syy olisi Tolimalla ollut ajaa Plockiin.\n\n-- Niin hän aikoikin tehdä, mutta hänet pidätettiin yösijalla hiukan\nennen rajaa. Hän olisi menettänyt henkensä heti, jollei olisi sanonut\nolevansa matkalla Lubawan komttuurin luo rahoja viemään. Näin hän\npelasti henkensä.\n\n-- Entä setäni Macko? Onko hän terveenä? Eikö mikään vaara uhkaa hänen\npäätään? -- kysyi Zbyszko.\n\n-- Hän on terve, -- vastasi de Lorche. -- Siellä ollaan kovasti\nkatkeria \"kuningas\" Witoldille, samoin kuin niillekin, jotka auttavat\nsamogitialaisia, ja he hakkaisivat kyllä ritari Mackolta pään poikki,\njolleivät menettäisi lunastussummaa. Veljekset von Baden suojelevat\nhäntä myös tässä mielessä, sillä heille kelpaa raha. Mutta pääasia\non minun pääni, sillä jos he sen menettäisivät, niin heitä vastaan\nnousisivat kaikki ritarit Flanderissa, Geldernissä ja Buraundissa.\nTiedäthän, että olen Geldernin kreivin läheinen sukulainen?\n\n-- Mitä tarkoitat? -- kysyi Zbyszko.\n\n-- Olenhan vankisi. Sanoin Marienburgista lähteissäni kaiken varalta\nheille näin: \"Jos te katkaisette bogdaniecilaisen ritari Mackon kaulan,\nniin kyllä ritari Zbyszko silloin antaa pääni mennä!\"\n\n-- Ei suinkaan!\n\n-- Tiedän kyllä, ettet tee sitä, mutta ne siellä Marienburgissa\npelkäävät sitä, ja sen tähden on ritari Mackon asema siellä turvattu.\nMarienburgissa huomautettiin minulle, että sinäkin olet vanki, sillä\nveljekset von Baden päästivät sinut vapaalle jalalle vain kunniasanaasi\nvastaan, ja että minun näin ollen ei tarvitse saapua luoksesi. Mutta\nsiihen minä heille vastasin, että olit vapaa silloin, kun otit minut\nvangiksi. Ja sen tähden saat minut nyt. Niin kauan kuin olen käsissäsi,\nhe eivät tee sinulle eikä Mackolle mitään pahaa. Maksa lunastussummasi\nvon Badenille ja ota sitten minusta pari tai kolme kertaa enemmän.\nHeidän täytyy maksaa. En sano näin sen tähden, että pitäisin itseäni\nniin paljon teitä parempana, vaan siksi, että tahdon rangaista heitä\nheidän ahneutensa tähden, jota halveksin. Ennen minulla oli heistä\naivan toisenlainen käsitys, mutta nyt he ja heidän vieraanvaraisuutensa\novat tulleet minulle vastenmielisiksi. Lähden tästä Pyhälle maalle\netsimään seikkailuja, sillä en tahdo heitä enää palvella.\n\n-- Tai jääkää tänne meidän luoksemme, hyvä herra, -- sanoi pater\nKaleb. -- Luulen muuten, että niin tuleekin tapahtumaan, sillä minusta\nnäyttää, että he tuskin koskaan tulevat maksamaan lunastussummaa teidän\npuolestanne.\n\n-- Jolleivät maksa, niin maksan itse omasta puolestani, -- vastasi de\nLorche. -- Tulin tänne mukanani suurehko seurue ja monia kuormavaunuja,\njoista riittää kyllä...\n\nPater Kaleb toisti Zbyszkolle samat sanat, jotka olisivat varmaan\nolleet Mackon mieleen, mutta Zbyszko, joka oli vielä nuori eikä\nvälittänyt omaisuuden kartuttamisesta, vastasi:\n\n-- Kautta kunniani! Siihen minä en suostu. Sinä olet kuin veljeni\nja ystäväni, enkä minä siitä syystä ota sinulta minkäänlaista\nlunastussummaa.\n\nHe syleilivät toisiaan ja tunsivat, että heidän välilleen oli kasvanut\nuusi side. Mutta de Lorche hymyili ja sanoi:\n\n-- Hyvä on. Mutta älä vain päästä tietoa saksalaisten kuuluville, sillä\nsilloin he kohottaisivat Mackon lunastussummaa. Kyllä he maksavat\nminusta, sillä olin heidän palveluksessaan, ja he pelkäävät, että\nminä muussa tapauksessa kerron hoveissa heidän mielellään kutsuvan\nvieraita, mutta jos joku heidän vieraistaan joutuu vankeuteen, niin\nhe eivät siitä paljoa välitä. Nykyään ristiritaristo on kovin halukas\nvastaanottamaan vieraita, sillä se pelkää Witoldia ja vielä enemmän\npuolalaisia ja heidän kuningastaan.\n\n-- Olkoon sitten niin, -- virkkoi Zbyszko, -- että sinä jäät tänne\ntai minne haluat Masoviassa, ja minä lähden Marienburgiin lunastamaan\nsetäni vapaaksi ja näyttämään, että olen muka kovin ankara sinua\nkohtaan.\n\n-- Pyhän Yrjänän nimessä! tee se, -- vastasi de Lorche, -- mutta\nkuulehan ensin, mitä sanon sinulle. Marienburgissa kerrotaan, että\nPuolan kuningas tulee Plockiin, jossa hän tapaa suurmestarin.\nRistiritarit odottavat tapaamista kovin innokkaina saadakseen tietää,\ntuleeko kuningas auttamaan Witoldia siinä tapauksessa, että Witold\njulistaa heille avoimen sodan Samogitian omistuksesta. Hm, he ovat\nviekkaita kuin käärmeet, mutta kyllä Witold sentään on ovelampi\nsuurmestaria. Ristiritarit pelkäävät häntä, kun hänen aikeistaan ei\nole mitään tietoa. \"Hän on antanut Samogitian meille, -- sanotaan\nristiritarikunnan kapitulissa, -- mutta sillä hän vain ikäänkuin pitää\nmiekkaa meidän kurkullamme. Hänen tarvitsee vain sanoa sana, ja heti on\nkapina puhkeamassa!\" Ja niinhän asianlaita onkin. Minun täytyy joskus\nmennä Witoldin hoviin. Ehkä siellä saan samalla otella areenallakin.\nOlen sitä paitsi kuullut, että liettualaiset neitoset ovat kauniita\nkuin enkelit...\n\n-- Sanotte siis, hyvä herra, että Puolan kuningas lähtee Plockiin? --\nkeskeytti pater Kaleb.\n\n-- Niin juuri, ja minä kehoittaisin Zbyszkoa liittymään kuninkaan\nseurueeseen. Suurmestari tahtoo voittaa kuninkaan puolelleen eikä sen\ntähden tule kieltämään häneltä mitään. Tiedättehän, että kun tarvitaan,\nniin kukaan ei ole sen nöyrempi kuin ristiritari. Liittyköön Zbyszko\nkuninkaan seurueeseen ja esittäköön sitten valituksensa. Kyllä he\ntulevat suhtautumaan Zbyszkon valitukseen aivan toisella tavalla\nkuninkaan ja krakovalaisten ritarien läsnäollessa, jotka ovat yli\nmaailman kuuluisia ja joiden päätöksiä noudattavat kaikki ritarit\nyleensä.\n\n-- Mainio neuvo! Ristin nimessä, mainio neuvo! -- huudahti pater Kaleb.\n\n-- Niin! -- jatkoi de Lorche. -- Eikä siellä tule puuttumaan\ntilaisuuksia saada myöskin otella. Kuulin Marienburgissa, että\npitoja ja turnajaisia tulee olemaan paljon, sillä ulkomaiset vieraat\ntahtovat mitellä voimiaan kuninkaallisten ritarien kanssa. Itse\nJean Aragonialainen, kristikunnan suurin ritari, kuuluu tulevan.\nTiedättekö? Hänen sanotaan Aragoniasta asti lähettäneen hansikkaansa\ntaisteluhaasteeksi teidän Zawiszalle, jottei hoveissa voitaisi sanoa,\nettä on toinenkin hänen vertaisensa maailmassa.\n\nHerra de Lorchen tulo, hänen näkemisensä ja kaikki keskustelut\nikäänkuin herättivät Zbyszkon kuolettavasta horroksesta, johon hän sitä\nennen oli vaipunut, ja kiinnostuneena nuori ritari kuunteli uutisia\nsuuresta maailmasta. Jean Aragonialaisesta hän oli kuullut puhuttavan,\nsillä jokaisen ritarivelvollisuutena siihen aikaan oli tietää kaikki\nkuuluisimmat soturit nimeltään, ja Aragonian ritaristo, varsinkin\njuuri tämä Jean, oli kuuluisa kautta maailman. Yksikään ritari ei\nollut otteluissa vielä vetänyt hänelle vertoja, ja maurilaiset olivat\nlähteneet pakoon pelkästään nähdessään hänet. Kaikkialla oltiin\nsitä mieltä, että hän oli todellakin koko kristikunnan ehdottomasti\nensimmäinen ritari.\n\nKun tästä kuuluisasta ritarista puhuttiin, alkoi Zbyszkon soturimieli\nlämmetä, ja hän rupesi uteliaasti kyselemään:\n\n-- Onko hän haastanut Zawiszan kaksintaisteluun?\n\n-- Siitä on jo vuosi, kun hän lähetti hansikkaansa Zawiszalle ja tämä\nvastasi lähettämällä omansa.\n\n-- Siinä tapauksessa hän saapuu varmasti.\n\n-- Aivan varmaa se ei liene, mutta niin puhutaan. Ristiritarit ovat jo\naikoja sitten lähettäneet hänelle kutsun.\n\n-- Jumala suokoon, että sellaisen ottelun saisi nähdä!\n\n-- Jumala suokoon! -- vahvisti de Lorche. -- Ja vaikkapa Zawisza\ntulisikin voitetuksi, mikä voi helposti tapahtua, niin olisi se\nhävinneellekin suuri kunnia, että sellainen Jean Aragonialainen on\nhänet haastanut, olisipa siitä kunniaa koko kansallekin.\n\n-- Saammehan nähdä! -- virkkoi Zbyszko. -- Sanon vain: Jumala suokoon,\nettä siitä tulisi tosi.\n\n-- Sitä minäkin toivon.\n\nHeidän toivomuksensa ei kuitenkaan tällä kertaa toteutunut, koska\nvanhat asiakirjat mainitsevat, että Zawiszan kaksintaistelu\nkuuluisan Jean Aragonialaisen kanssa suoritettiin vasta kymmenkunta\nvuotta myöhemmin Perpignanossa, missä keisari Sigismundin,\npaavi Benediktus XIII:nnen ja Aragonian kuninkaan sekä useiden\nruhtinaiden ja kardinaalien läsnäollessa Zawisza Czarny eli Musta\nGarbowista ensimmäisellä keihääniskulla työnsi vastustajansa\nsatulasta ja sai hänestä loistavan voiton. Sillä välin Zbyszko ja\nde Lorche iloitsivat kuitenkin, sillä he tiesivät, että vaikkei\nJean Aragonialainen voisikaan saapua, he joka tapauksessa saisivat\nnähdä suuria ritaritekoja. Puolassa oli nimittäin useita sellaisia\nkaksintaistelijoita, jotka eivät paljoakaan jääneet Zawiszasta jälkeen,\nja ristiritarien vieraana oli aina mitä etevimpiä ranskalaisia,\nenglantilaisia, burgundilaisia ja italialaisia miekkailijoita, jotka\nolivat aina valmiit ottelemaan jokaisen hyväksi tunnetun ritarin kanssa.\n\n-- Kuulehan, -- sanoi Zbyszko herra de Lorchelle. -- Minä kaipaan\nkovasti Macko-setää ja tahdon mahdollisimman pian lunastaa hänet\nvapaaksi. Tästä syystä minä jo huomenna varhain lähden Plockiin. Mutta\nminkä tähden sinä oikeastaan nyt jäisit tänne? Tule minun mukaani,\nkoska kerran olet vankina luonani, niin saat siellä nähdä kuninkaan ja\nhänen hovinsa.\n\n-- Sitä minä juuri aioin sinulta pyytää, -- vastasi de Lorche, --\nsillä mieleni on jo kauan tehnyt nähdä teidän ritarejanne samoin kuin\nkuninkaallisen hovin naisia, jotka kuuluvat olevan enemmän enkelien\nkuin maallisten olentojen kaltaisia.\n\n-- Äsken sanoit samaa Witoldin hovista, -- huomautti Zbyszko.\n\n\n\n\nLXI.\n\n\nZbyszko nuhteli itseään siitä, että oli surussaan unohtanut setänsä,\nja kun hän oli tottunut repäiseviin toimenpiteisiin, niin hän jo\nseuraavana päivänä lähti Plockiin herra de Lorchen kanssa.\n\nRajaseutujen tiet eivät mitä syvimmänkään rauhan aikana olleet\nsuinkaan olleet turvallisia rosvojen ahdistelujen tähden, jotka saivat\nkannatusta, vieläpä suojelua ristiritarien taholta huolimatta siitä,\nettä kuningas Jagiello siitä huomautti sangen purevasti.\n\nMolemmat ritarit seurueineen, joihin paitsi ajomiehiä kuului kumpaankin\ntoistakymmentä aseistettua ratsu- ja jalkamiestä, saattoivat huoletta\nkulkea rajaseuduillakin tarvitsematta pelätä hyökkäystä ja tulivatkin\nilman seikkailuja perille Plockiin, jossa heitä odotti mieluisa yllätys.\n\nHe tapasivat nimittäin majatalossa Toliman, joka oli sinne saapunut\npäivää aikaisemmin. Hänen kertomuksensa oli seuraava: Lubawan\nkomttuuri oli saanut kuulla, että lähetti Tolima, kun hänen kimppuunsa\nhyökättiin lähellä Brodnicaa, sai piilotetuksi osan lunastusrahoista,\nja sen tähden komttuuri lähetti hänet Brodnican komttuurin luo, jotta\ntämä pakottaisi hänet näyttämään, missä rahat olivat. Tolima käytti\nhyväkseen tilaisuutta ja pakeni. Kun ritarit ihmettelivät, että hän\nniin helposti pääsi livistämään, hän selitti heille asian näin:\n\n-- Kaikki johtui heidän ahneudestaan. Brodnican komttuuri ei tahtonut\nlähettää minun mukanani suurta vartiota, sillä hän pelkäsi raharyöstön\ntulevan siten yleisemmin tunnetuksi. Ehkä hän oli Lubawan komttuurin\nkanssa sopinut, että he jakaisivat rahat, joista osa muussa tapauksessa\nkuuluisi ristiritaristolle tai jotka pahimmassa tapauksessa olisi\nkokonaan luovutettava von Badenin veljeksille. Näin ollen hän lähetti\nainoastaan kaksi miestä minun kanssani matkaan: erään luotettavan\nnihdin, jonka kanssa sousimme Drewenziä pitkin, ja erään kirjurin...\nKun he tahtoivat kulkea salaa ja niin, ettei kukaan meitä näkisi, me\nliikuimme yöllä, ja kuten tiedätte, kulkee raja siinä juuri Drewenziä\npitkin. Minulle oli annettu oikein tamminen airo... ja... Jumalan\nkiitos... nyt olen Plockissa.\n\n-- Ymmärrän! Eivätkä toiset palanneet koskaan! -- huudahti Zbyszko.\n\nToliman ankarille kasvoille nousi hymy.\n\n-- Drewenz laskee Veikseliin, -- vastasi hän. -- Kuinka he olisivat\nvoineet tulla takaisin? Jos ristiritarit heidät löytävät, tapahtuu se\nvasta Thornin kaupungissa.\n\nHetken kuluttua hän lisäsi Zbyszkoon päin kääntyen:\n\n-- Osan rahoista ryösti Lubawan komttuuri minulta, mutta ne,\njotka ennätin kahakassa piilottaa, annoin teidän asemiehellenne\nsäilytettäväksi, koska hän asuu linnassa, jossa ne ovat varmemmassa\nturvassa kuin minun luonani majatalossa.\n\n-- Onko joku asemiehistäni täällä Plockissa? Mitä hän täällä sitten\ntekee? -- kysyi Zbyszko ihmetellen.\n\n-- Siegfriedin vangitsemisen jälkeen hän lähti sen neidin kanssa, joka\noli ollut Spychowissa ja on nyt täällä ruhtinattaren hovinaisena. Niin\nse asemies eilen kertoi.\n\nSurunsa murtamana Zbyszko ei ollut Spychowissa kysynyt mitään eikä\ntiennyt mitään, ja nyt vasta hän muisti, että tshekkiläinen asemies\nHlawa oli lähetetty edeltäpäin Siegfriedin kanssa Spychowiin. Tätä\nmuistellessa hänen sydäntänsä ihan kouristi surusta ja kostonhimosta.\n\n-- Se on totta! -- virkkoi nuori ritari. -- Entä missä se Ortelsburgin\npyöveli nyt on? Miten hänen on käynyt?\n\n-- Eikö pater Kaleb ole kertonut?... Siegfried hirtti itsensä. Te\nolette ratsastaneet hänen hautansa ohi!\n\nHetken hiljaisuus.\n\n-- Asemies sanoi vielä, -- jatkoi Tolima hetken kuluttua -- että hän\nkyllä tulee luoksenne, ja hän olisikin sen jo tehnyt jollei hänen olisi\ntäytynyt hoitaa neitiä, joka on sairastunut.\n\n-- Mikä neiti? -- kysyi Zbyszko kuin unesta heräten.\n\n-- Se teidän sisarenne tai sukulaisenne, joka tuli ritari Mackon\nkanssa valepukuisena asepoikana Spychowiin ja joka matkalla löysi\nvanhan Jurandin niin surkeassa tilassa. Jollei se neiti olisi ollut\nsilloin matkalla, niin sinne olisi vanha Jurandkin jäänyt. Vanha isäntä\nmielistyi sitten kovasti tyttöön, joka hoiti häntä kuin isää, ja vain\nhän ja Kaleb olivat ainoat, jotka ymmärsivät hänen merkkejään.\n\nNuori ritari tuijotti hämmästyneenä Tolimaan.\n\n-- Pater Kaleb ei ole puhunut minulle mistään neidistä, eikä minulla\nole ainoatakaan läheistä naissukulaista...\n\n-- Hän ei ole puhunut, kun nähtävästi ei ole tahtonut häiritä teitä\nsuuressa surussanne ja kun tekään ette ole kysynyt tai välittänyt\nsilloin mistään.\n\n-- Entä mikä sen neidin nimi oli?\n\n-- Jagienka.\n\nZbyszko luuli uneksivansa. Ajatus, että Jagienka olisi kaukaisesta\nZgorzelicesta matkannut Spychowiin saakka, ei mahtunut hänen päähänsä.\nJa minkä tähden? Mistä syystä? Nuori ritari muisti, että Jagienka kyllä\npiti hänestä, koska Zgorzelicesta niin usein pujahti Bogdanieciin\nhäntä tapaamaan, mutta olihan hän sanonut tytölle olevansa naimisissa,\njoten oli mahdotonta otaksua, että Macko olisi ottanut tytön mukaansa\nnaittaakseen hänet Spychowissa. Sitä paitsi ei Macko yhtä vähän kuin\nHlawakaan ollut Jagienkasta mitään maininnut... Kaikki tämä oli kovin\nkummallista ja täysin käsittämätöntä. Sen tähden hän alkoi kysellä\nTolimalta asioita.\n\nMutta Tolima ei kuitenkaan tiennyt kertoa enempää kuin jo oli sanonut.\nHän lähti sitten linnaan hakemaan asemiestä ja palasi tämän kanssa\nennen auringon laskua. Hlawa tervehti nuorta isäntäänsä iloisesti,\nmutta samalla kertaa alakuloisesti, sillä hän tiesi kaikki, mitä\nSpychowissa oli tapahtunut. Zbyszko iloitsi myös ja täydestä sydämestä,\nsillä hän tunsi, että Hlawa oli uskollinen ystävä, jollaista ihminen\nonnettomuudessa tarvitsee. Zbyszko kertoi asemiehelleen Danusian\nkuolemasta ja jakoi hänen kanssaan surunsa ja kyynelensä kuin veli\nveljen kanssa. Tätä kesti kauan, varsinkin siksi, että lopuksi herra\nde Lorche Zbyszkon pyynnöstä lauloi luutullaan myötäillen Danusialle\nomistetun ja itse sepittämänsä surulaulun, jonka hän esitti avoimen\nikkunan edessä katse tähtiin kohotettuna.\n\nKun he olivat keventäneet sydäntään, he alkoivat keskustella muista\nkysymyksistä, jotka odottivat heitä Plockissa.\n\n-- Olen lähtenyt tätä tietä Marienburgiin, -- sanoi Zbyszko, -- sillä\ntiedät ehkä, että setä Macko on siellä vankina ja että lunastan hänet\nvapaaksi.\n\n-- Tiedän, -- vastasi tshekkiläinen asemies. -- Oikein teitte\nlähtiessänne tämän kautta. Olin aikonut ajaa Spychowiin esittääkseni\nteille matkaa Plockin kautta. Kuningas tulee Racioczekissa\nneuvottelemaan suurmestarin kanssa, ja kuninkaan läsnäollessa\non varmaan helpompi ajaa asiaa, sillä ristiritarit ovat silloin\ntaipuvaisempia, kun tahtovat olla kuninkaan kanssa hyvissä kirjoissa\nja osoittaa kristillistä mieltä. -- Tolima kertoi minulle, että aioit\ntulla luokseni, mutta että Jagienka Zychownan sairaus pidätti sinua\ntäällä. Olen kuullut nyt vasta, että Macko-setä oli ottanut neidin\nmukaansa näille seuduille ja vienyt hänet Spychowiinkin? Hämmästyin\nkovasti! Mutta sanohan, mistä syystä setä Macko otti hänet oikeastaan\nmukaansa Zgorzelicesta?\n\n-- Syitä oli useampiakin. Ensinnäkin ritari Macko pelkäsi, että jos\nhän jättää hänet kotiin ilman varmempaa turvaa, hyökkäävät Wilk ja\nCztan taas Zgorzeliceen. Sitten oli syynä apotin testamentti, mutta hän\nkuoli säädettyään maatilansa perinnöksi neidille ja pyydettyään piispaa\nneidin holhoojaksi. Sen tähden ritari Macko otti neidin mukaansa\nPlockiin.\n\n-- Mutta setä otti hänet mukaansa myöskin Spychowiin?\n\n-- Niin, kun piispa ja ruhtinaalliset olivat poissa, niin ei ollut\nketään, kenen luo neidin olisi voinut jättää. Ja olipa onni, että hän\notti neidin mukaansa, sillä muussa tapauksessa me olisimme matkanneet\nritari Jurandin ohi edes huomaamatta häntä. Mutta neidin hyvä sydän se\njuuri sai meidät pysähtymään, sillä sitten vasta me tunsimme vanhuksen,\njoka oli niin surkuteltavassa kunnossa.\n\nJa sitten Hlawa alkoi kertoa, kuinka Jurand niin kiintyi neitiin,\nniin rakasti ja siunasi häntä, ettei voinut enää tulla toimeen,\njollei neiti istunut hänen vieressään. Vaikka Zbyszko jo oli kuullut\ntästä Tolimalta, hän yhä kuunteli liikuttuneena ja tuntien syvää\nkiitollisuutta Jagienkaa kohtaan.\n\n-- Jumala suokoon hänelle terveyttä! -- sanoi Zbyszko vihdoin. -- Mutta\nminua ihmetyttää, miksei minulle puhuttu hänestä mitään.\n\nHlawa meni hiukan hämilleen ja voittaakseen aikaa kysyi:\n\n-- Missä, hyvä herra?\n\n-- Siellä Skirwoillon luona Samogitiassa.\n\n-- Emmekö puhuneet? Todellako? Kyllä minusta ihan tuntuu kuin olisimme\npuhuneet... Mutta teillä oli toisia asioita ajateltavana...\n\n-- Kerroitte kyllä, että Jurand oli tullut takaisin, mutta Jagienkasta\nei mitään.\n\n-- Jollette olisi ehkä unohtanut? Muuten, Jumala ties, miten se oli!\nEhkä ritari Macko ajatteli, että minä olin kertonut, ja minä taas, että\nhän. Mutta nyt sanon teille jotakin! On onni, että Jagienka neiti on\ntäällä, sillä hän voi nyt tehdä ritari Mackolle suuren palveluksen.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Neidin tarvitsee sanoa ruhtinattarelle vain hiukan, sillä tämä\npitää hänestä kovasti! Ristiritarit puolestaan eivät koskaan kiellä\nruhtinattarelta mitään, ensinnäkin siksi, että hän on kuninkaallista\nsyntyperää, ja toiseksi siksi, että hän on ristiritarien suuri\nystävä. Nyt on, kuten ehkä olette kuullut, ruhtinas Skirgiello\n[Huom.! nimien erilaisuus: aikaisemmin Skirwoillo, tässä Skirgiello,\njoten on kysymys eri henkilöistä. -- Suom. huom.] (kuninkaan veli)\nnoussut ruhtinas Witoldia vastaan ja paennut ristiritarien luo, jotka\ntahtovat auttaa häntä ja asettaa hänet Witoldin valtaistuimelle.\nKuningas kuuluu pitävän ruhtinattaresta ja ottavan mielellään huomioon\nhänen toivomuksiaan, ja sen tähden ristiritarit nyt koettavat saada\nruhtinattaren puhumaan puolestaan ja kuninkaan Skirgiellon puolelle\nWitoldia vastaan. Ne vietävät ymmärtävät, että kun ovat päässeet\nWitoldista, niin saavat rauhan. Sen tähden on ristiritariston\nlähettiläs täällä ihan varpaillaan ruhtinatar Aleksandran edessä\ntäyttääkseen tämän kaikki toivomukset.\n\n-- Jagienka pitää kovasti Macko-sedästä ja tekee varmasti jotakin hänen\nhyväkseen, -- arveli Zbyszko.\n\n-- Niin on paras menetellä eikä toisin. Mutta menkää linnaan ja\nselittäkää hänelle, kuinka ja mitä on puhuttava.\n\n-- Aioimme herra de Lorchen kanssa muutenkin käydä linnassa, -- sanoi\nZbyszko, -- ja sen tähden minä tänne tulinkin. Mutta ensin meidän on\npalmikoitava tukkamme ja pukeuduttava.\n\nHetken kuluttua hän lisäsi:\n\n-- Olin ajatellut leikata tukkani lyhyeksi suruni merkiksi, mutta\nsitten unohdin.\n\n-- Parempi olikin, sillä näin on hyvä, -- virkkoi Hlawa.\n\nJa hän meni kutsumaan palvelevia asepoikia sisälle. Molempien\nnuorten ritarien sitten laittautuessa komeiksi lähteäkseen linnaan\niltapitoihin, kertoili Hlawa heille edelleen kuninkaallisen ja\nruhtinaallisen hovin asioista.\n\n-- Ristiritarit, -- sanoi hän, -- tekevät kaikkensa syöstäkseen\nWitoldin vallasta, sillä niin kauan kuin hän elää ja hallitsee mahtavaa\nmaata kuninkaallisen myötävaikutuksen turvin, heillä ei ole rauhaa\nodotettavissa. Häntä yksin he pelkäävät. Heidän on jo onnistunut\närsyttää Plockin ruhtinaallisia Witoldia vastaan, ja nyt näyttää siltä\nkuin ruhtinas Janusz olisi myös suuttunut häneen Wiznan asiassa...\n\n-- Ovatko ruhtinas Janusz ja ruhtinatar Anna myös täällä? -- kysyi\nZbyszko. -- Täällä taitaa olla paljonkin tuttujani, mutta en toki\nolekaan täällä ensimmäistä kertaa.\n\n-- Molemmat ovat saapuneet, -- vastasi asemies, -- sillä heillä on\npaljon ratkaisemattomia asioita ristiritarien kanssa ja he tahtovat nyt\nkuninkaan läsnäollessa valittaa suurmestarille kaikista kärsimistään\nvääryyksistä.\n\n-- Entä kuningas? Kenenkä puolella hän on?\n\n-- Kuningas ei pidä ristiritareista ja sanotaan, että hän on jo kauan\nuhannut heitä sodalla... Ruhtinas Witoldista taas kuningas pitää\nenemmän kuin veljestään Skirgiellosta joka on kuin vihuri... Sen tähden\nne ritarit, jotka ovat lähellä kuningasta, sanovat, ettei hän tule\nosoittamaan mitään vihamielisyyttä Witoldia kohtaan eikä lupaamaan\nristiritareille mitään sellaista, että jättäisi hänet ilman apua. Se\nonkin sangen mahdollista, sillä viime päivinä ei täkäläinen ruhtinatar\nAleksandra ole jättänyt kuningasta rauhaan, ja hän on näyttänyt\nhuolestuneeltakin.\n\n-- Entä Zawisza? Onko hän tullut?\n\n-- Ei ole. Mutta kyllä täällä on sellaisia, että kelpaa niitä\nkatsella, ja jos saksalaisten kanssa joutuvat tekemisiin, niin kyllä\nrakastettavilta naapureiltamme silloin luutkin menevät muruiksi!...\n\n-- Minä en niitä naapurejamme vähääkään sääli.\n\nJonkin ajan kuluttua he lähtivät linnaan. Pidot eivät olleet tällä\nkertaa itse ruhtinaan luona, vaan linnanvoudin tilavassa kartanossa\nkaupungin muurien laidassa. Kun ilta oli kaunis ja hyvin lämmin, oli\nlinnanvouti antanut kattaa pöydät linnan pihalle, jossa kasvoi pihlajia\nja marjakuusia. Palavat tervatynnyrit valaisivat pihan keltaisella\nvalolla, ja kuu paistoi kirkkaasti pilvettömältä taivaalta tähtiparvien\nkeskeltä kuin hopeinen ritarikilpi. Kruunatut vieraat eivät olleet\nvielä saapuneet, mutta paikkakunnan ritareja, hengellisiä ja aatelisia,\nsamoin kuin kuninkaan ja ruhtinaiden hoviväkeä oli sitä enemmän.\nZbyszko tunsi näistä useita, varsinkin Janusz ruhtinaan hovilaisia ja\nkrakovalaisia ritareja, kuten Powala Taczewilaisen, jonka näkeminen\nhäntä suuresti ilahdutti, sillä hän muisti hyvin, kuinka ystävällinen\ntämä kuuluisa ritari oli ollut hänelle aikoinaan Krakovassa. Myöskin\nPowala tunsi Zbyszkon ja pujottelihe vieraiden välitse hänen luokseen.\n\n-- Tunsinpa vain sinut, nuori mies, -- sanoi hän puristaen Zbyszkon\nkättä. -- Kuinka voit ja mistä olet tänne tullut? Hyvänen aika! Sinulla\nnäkyy jo olevan vyö ja kannukset. Toiset saavat odottaa niitä, että pää\nharmaantuu, mutta varmaankin olet palvellut pyhää Yrjänäämme erikoisen\nkunniakkaasti.\n\n-- Jumala teille onnea suokoon... -- vastasi Zbyszko. -- Vaikka olisin\nheittänyt ylpeimmän saksalaisen satulasta, en siitä iloitsisi niin\npaljon kuin nähdessäni teidät taas terveenä.\n\n-- Iloinen olen minäkin. Entä missä on isäsi?\n\n-- Ei isäni, vaan setäni. Hän on ristiritarien vankina Marienburgissa,\nja minä olen matkalla lunastamaan hänet vapaaksi.\n\n-- Entä se tyttö, joka heitti mestauspaikalla huntunsa päällesi?\n\nZbyszko ei vastannut mitään, mutta hänen silmänsä kyyneltyivät. Sen\nnähtyään Powala sanoi:\n\n-- Murheen laakso tämä maailma on!... Mutta menkäämme istumaan\ntuonne penkille pihlajan alle, niin saan kuulla sinun surullisista\nkoettelemuksistasi.\n\nJa Powala Taczewilainen vei hänet linnan pihamaan komeroon. Siellä\nZbyszko istuutui hänen viereensä ja alkoi kertoa Jurandin kärsimyksistä\nja Danusian ryöstöstä, etsimisestä ja kuolemasta. Powala kuunteli\ntarkkaavasti ja ihmetellen ja viha, kauhu ja sääli kuvastelivat\nvuorotellen hänen kasvoillaan. Kun Zbyszko vihdoin lopetti, hän sanoi:\n\n-- Tämän minä kerron kuninkaalle. Hän tulee joka tapauksessa puhumaan\nsuurmestarin kanssa erilaisista asioista, mm. pienestä Jasko\nKretkowista, ja vaatimaan ankaraa rangaistusta niille, jotka ryöstivät\nhänet suuren lunastussumman toivossa. Eivät sääli edes lapsiakaan.\n\nPowala vaipui omiin ajatuksiinsa. Hetken kuluttua hän alkoi puhua\nikäänkuin itsekseen:\n\n-- He ovat ahnaita, pahempia kuin turkkilaiset ja tatarit. He pelkäävät\nkuningasta ja meitä, eivätkä kuitenkaan voi pidättyä ryöstöistä ja\nväkivallanteoista. He hyökkäävät kyliin, murhaavat talonpoikia,\nhukuttavat kalastajia, ryöstävät lapsia. Kuinka asiat olisivatkaan,\njolleivät he meitä pelkäisi!... Suurmestari moittii kuningasta\nkirjeissään muille hoveille, mutta kuninkaan itsensä edessä hän ryömii,\nsillä hän ymmärtää paremmin kuin muut meidän voimamme merkityksen.\nMutta kyllä mitta lopulta kuitenkin täyttyy! Hän vaikeni taas. Sitten\nPowala laski kätensä Zbyszkon olkapäälle ja sanoi:\n\n-- Niin, minä kerron kuninkaalle... Ole varma siitä, että ne ryöstäjät\neivät vältä rangaistusta.\n\n-- Yksikään heistä ei enää elä, -- vastasi Zbyszko.\n\nPowala katsoi häneen ystävällisen osaaottavasti.\n\n-- Maksettu siis! -- virkkoi hän. -- Sinä et näy helpottavan. Mutta\nLichtensteinille et ole vielä maksanut, sillä et ole voinut, kuten\ntiedän. Me sovimme myös Krakovassa siitä, että ottelemme oikein\nreimasti, mutta näyttää siltä, että täytyy odottaa sotaan saakka --\nJumala suokoon sen pian tulevan -- ennenkuin saa mitellä voimiaan,\nsillä Lichtenstein ei voi otella ilman suurmestarin lupaa, jota tämä\nei anna, kun tarvitsee miehen järkeä ja toimenpiteitä ja lähettilästä\nhoveissa.\n\n-- Ensin minun on lunastettava setäni vapaaksi.\n\n-- Niin... ja minä olen kyllä tiedustellut Lichtensteiniä, mutta hän\nei ole täällä eikä tule Racionzekiin, sillä suurmestari on lähettänyt\nhänet Englannin kuninkaan luo hankkimaan jousimiehiä. Mutta setäsi\ntähden taas sinun ei tarvitse olla levoton. Jos kuningas tai ruhtinatar\nAleksandra sanoo sanankaan, ei suurmestari salli lunastusasiaa\npitkittää.\n\n-- Sitäkin suuremmalla syyllä, kun minulla on ylhäinen vanki, ritari\nde Lorche, joka on mahtava ja maineikas herra. Hän olisi varmaankin\nmielissään, jos saisi tutustua teihin, sillä kukaan ei kunnioita\nmainioita ritareja enempää kuin hän.\n\nSen sanottuaan Zbyszko viittasi herra de Lorchelle, joka oli\nläheisyydessä. Tämä oli juuri tiedustellut, kenen kanssa Zbyszko\nkeskustelee, ja riensi heti innokkaasti heidän luokseen, sillä hänen\nmielensä suorastaan paloi halusta saada tutustua niin kuuluisaan\nritariin kuin Taczewin Powala.\n\nKun Zbyszko esitti heidät toisilleen, kumarsi kohtelias\nlotringenilainen syvään ja sanoi:\n\n-- Suurempi kuin kunnia saada puristaa kättänne olisi ainoastaan se,\nettä saisi mitellä voimia kanssanne kamppailuaitauksessa tai sodassa.\n\nPowala katsoi hymyillen solakkaan de Lorcheen ja sanoi:\n\n-- Olen iloinen, että tapaamme toisemme täysinäisten maljojen ääressä.\nJumala suokoon, ettei toisin milloinkaan!...\n\nRitari de Lorche näytti hieman epäröivän, mutta sitten hän sanoi hiukan\naralla äänensävyllä:\n\n-- Mutta jos te, jalo ritari, tahtoisitte väittää, että neiti Agnieszka\nDlugolas ei ole kaunein ja hyveellisin nainen maailmassa... niin\nminulla olisi suuri kunnia... saada...\n\nHän lopetti ja alkoi katsoa Powalaa silmiin kunniottaen, jumaloiden,\ntarkkaavasti ja tutkivasti.\n\nMutta joko Powala tunsi, että hän voisi kahden sormen välissä hänet\nnitistää kuin pähkinän, tai hän oli niin hyvätahtoinen ja iloinen,\nettä rupesi nauramaan, ja sanoi:\n\n-- Kerran minä aikanani valitsin Burgundin ruhtinattaren\nritarinaisekseni, ja hän oli silloin kymmenen vuotta vanhempi minua.\nJos te, hyvä herra, tahdotte väittää, että minun ruhtinattareni ei ole\nvanhempi kuin teidän Agnieszka neitinne, niin siinä tapauksessa täytyy\nmeidän heti nousta hevosten selkään...\n\nNyt de Lorche katsoi hetken aikaa hämmästyneenä Taczewin ritariin,\nmutta sitten hänen kasvoissaan alkoi nykiä, ja vihdoin hänkin alkoi\nnauraa sydämellisesti.\n\nPowala kumartui, kiersi käsivartensa pienen lotringenilaisen ympärille,\nnosti hänet koholle ja alkoi tuudittaa häntä niin helposti kuin herra\nde Lorche olisi ollut vain kapalolapsi.\n\n-- Pax! pax! aivan kuin piispa Kropidlo hän sanoo, -- virkkoi Powala.\n-- Te miellytätte minua, nuori ritari, ja suokoon Jumala, ettei meidän\nkoskaan tarvitsisi iskeä vastatusten naisten tähden.\n\nSitten Powala laski hänet maahan, sillä torvet ilmoittivat\nruhtinaallisia vieraita tulevan, ja ruhtinas Ziemowit Plockista\nsaapuikin puolisonsa kanssa pihalle.\n\n-- Täkäläiset ruhtinaalliset saapuvat ennen kuningasta ja ennen\nJanusz-ruhtinasta, -- sanoi Powala Zbyszkolle, -- sillä he ovat\nisäntiä, vaikka pidot ovatkin täällä linnanvoudin luona. Tule meidän\nruhtinattaremme luo, jonka tunnet Krakovasta; siellähän hän pyysi\nkuningasta kohtelemaan sinua niin lempeästi kuin suinkin.\n\nJa Powala tarttui Zbyszkon käsivarteen taluttaen hänet pihan halki.\nRuhtinaan ja ruhtinattaren jäljessä kulki hovilaisia ja hovinaisia,\nkaikki niin koreissa puvuissa, että koko piha muuttui melkein kuin\nkukkatarhaksi. Zbyszko katseli ympärilleen etsien tuttuja kasvoja ja\nsamassa hän jäi hämmästyneenä seisomaan paikoilleen.\n\nAivan ruhtinattaren takana hän näki todellakin tutut kasvot, mutta\nniin vakavat ja kauniit, että hän luuli silmiensä pettävän. -- Onko se\nJagienka vai ehkä Plockin ruhtinaan tytär?\n\nSe oli Jagienka Zychowna Zgorzelicesta, koska hän hymyili niin\nystävällisesti ja osaaottavasti, kun heidän silmäyksensä sattuivat\nyhteen. Sitten kaunotar kalpeni hiukan ja antoi silmäluomiensa painua\nalas. Kun hän siinä seisoi kookkaana ja kauniina, kultainen side\ntummalla tukallaan, hän ei ollut ainoastaan ruhtinaallisen näköinen,\nvaan aivan kuin kuningatar.\n\n\n\n\n\n\nKAHDEKSAS OSA.\n\n\n\n\nLXII.\n\n\nZbyszko tervehti kunnioittavasti polvistuen Plockin ruhtinatarta, mutta\nensin tämä ei häntä tuntenut, kun ei ollut nähnyt ritaria pitkään\naikaan. Vasta kun Zbyszko sanoi nimensä, hän virkkoi:\n\n-- Todellakin! Ritari Zbyszko Bogdaniecista! Ja minä kun ensin luulin\nnäkeväni jonkun kuninkaallisen hoviherran. Niin juuri! Teidän setänne,\nse vanha ritari Bogdaniecista, oli kerran meillä vieraana, ja minä\nmuistan vielä, kuinka minä ja hovineitini ihan itkimme liikutuksesta,\nkun hän kertoi meille teistä. Oletteko löytänyt puolisonne? Missä hän\non nyt?\n\n-- Hän on kuollut, armollinen rouva...\n\n-- Voi, hyvä Jumala! Älkää kertoko enempää, sillä en voi pidättää\nkyyneleitä. Se lohdutus meillä sentään on, että hän on varmaan\ntaivaassa, ja te olette vielä niin nuori. Kaikkivaltias Jumala, nainen\non heikko astia! Mutta taivaassa kaikki palkitaan, ja siellä te hänet\nlöydätte jälleen. Onko Bogdaniecin vanha ritari myös täällä?\n\n-- Ei ole, sillä hän on ristiritarien vankina, ja minä olenkin matkalla\nlunastamaan setäni vapaaksi.\n\n-- Hänellä ei siis ole ollut onnea, vaikka hän muuten on kokenut\nja viisas mies. Mutta kun olette saanut hänet vapaaksi, niin\nkäykää luonamme. Pidämme mielellämme teitä! vieraana, sillä sanon\nsuoraan, että hänen järkensä ja teidän kauneutenne ovat koristuksena\nlinnoissakin.\n\n-- Kiitoksia, armollinen rouva. Tulen mielelläni, sillä olen lähtenyt\ntänne vartavasten pyytämään teitä sanomaan sananne setäni puolesta.\n\n-- Hyvä on. Tulkaa luokseni huomenna ennenkuin lähdemme metsästämään,\nniin minulla lienee aikaa...\n\nHänen sanansa keskeytyivät uusiin torventoitotuksiin, jotka ilmoittivat\nMasovian Janusz-ruhtinaan ja hänen puolisonsa saapuvan. Kun ruhtinatar\nAleksandra ja Zbyszko seisoivat lähellä porttia, niin ruhtinatar Anna\nDanuta huomasi nuoren ritarin heti ja meni suoraa päätä hänen luokseen\nvälittämättä linnanvoudin kumarruksista.\n\nKun Zbyszko näki ruhtinatar Danutan taas pitkästä aikaa, hän polvistui\nruhtinattaren eteen ja jäi sanattomana sellaiseen asentoon. Ruhtinatar\nkumartui, painoi kaksin käsin ritarin ohimoita ja vuodatti kyyneleitä,\njotka tippuivat hänen vaaleaan, tuuheaan tukkaansa, aivan kuin äidin\nkyynelet onnettoman poikansa päälle.\n\nHovilaisten ja vieraiden suureksi ihmetykseksi ruhtinatar Anna Danuta\nitki siinä kauan toistaen: \"Hyvä Jumala! Armollinen Jumala!\" Sitten hän\nsanoi:\n\n-- Minä itken häntä, minun Danusiaani, ja minä itken sinunkin tähtesi.\nMutta Jumalan tahto oli, että kaikki sinun vaivasi menivät hukkaan,\nniinkuin meidän kyynelemme nyt. Mutta kerro minulle nyt Danusiasta ja\nhänen kuolemastaan, sillä vaikka puoliyöhön saakka kuuntelisin, en\nsitenkään saisi hänestä kuulla tarpeeksi.\n\nJa Anna Danuta vei Zbyszkon syrjään, aivan kuin Powala oli äsken\ntehnyt. Ne vieraat, jotka eivät tunteneet Zbyszkoa, alkoivat kysellä\nhänen seikkailuistaan, ja nyt juteltiin jonkin aikaa kaikkialla\nvain Zbyszkosta, Danusiasta ja Jurandista. Tulipa ristiritarien\nlähettiläs Friedrich von Wenden, joka oli Thornin komttuuri ja\nlähetetty vartavasten tapaamaan kuningasta, sangen kiinnostuneeksi\nasiasta, samoin kuin myöskin Johan von Schönfeld, Osteroden komttuuri.\nJälkimmäinen, joka oli saksalainen, kotoisin Schlesiasta ja puhui hyvin\npuolaa, sai helposti tietoja siitä, mistä yleensä oli kysymys, ja\nkuunneltuaan erään Janusz-ruhtinaan hoviherran puhetta sanoi:\n\n-- Suurmestari itse epäili, että Danveld ja de Löwe harjoittivat\nnoituutta ja taikauskoa.\n\nMutta samassa hän huomasi, että hän moisella tunnustuksella voisi\nheittää varjon ristiritariston munkkiveljeskunnan nimelle ja lisäsi\nhätäisesti:\n\n-- Niin ainakin juorutaan, mutta se ei ole totta, sillä sellaisia\nmeidän keskuudessamme ei ole laisinkaan.\n\nMutta vieressä seisova Powala Taczewilainen puuttui puheeseen:\n\n-- Ken on estänyt Liettuan kääntymistä kristinuskoon, sille voi\nristikin olla vastenmielinen.\n\n-- Meillä on risti viitassammekin, -- vastasi Schönfeld ylpeästi.\nSiihen Powala sanoi:\n\n-- Mutta ristiä on kannettava myös sydämessä.\n\nTaas kuului uusia, yhä voimakkaampia torventoitotuksia, ja kuningas\nJagiello ilmestyi pihalle saattueessaan Gnieznon arkkipiispa, Krakovan\npiispa, Plockin piispa, Krakovan kastellaani ja kymmenkunta muuta\narvohenkilöä ja hoviherraa, joiden joukossa oli Zyndram Maszkowilainen\nja nuori ruhtinas Jamont, kuninkaan henkipaashi. Kuningas oli vain\nvähän muuttunut sen jälkeen, kun Zbyszko oli hänet viimeksi nähnyt.\nHänen poskillaan oli samanlainen puna, tukka pitkä, kuten ennenkin, ja\nnytkin hän alituiseen työnsi sitä korvien taa. Hänen silmänsä olivat\nrauhattomat, kuten tavallisesti. Mutta Zbyszkon mielestä kuningas oli\nnyt arvovaltaisemman ja majesteetillisemman näköinen kuin silloin, kun\nhän kuningattaren kuoltua tunsi itsensä valtaistuimella epävarmemmaksi,\naikoipa siitä kokonaan luopuakin. Nyt sitä vastoin Jagiello näytti\nolevan tietoinen mahtavuudestaan ja suuresta vallastaan. Molemmat\nmasovialaiset ruhtinaat asettuivat heti herransa kahden puolen,\nsaksalaiset lähettiläät kumarsivat syvään hänen edessään ja muut\narvohenkilöt ja korkeimmat hoviherrat muodostivat kuninkaan ympärille\nylhäisen seurapiirin. Muurit pihamaan ympärillä vapisivat yhtämittaa\nkajahtavista eläköönhuudoista, torvientoitotuksista ja rumpujen\npärinästä.\n\nKun hiljaisuus sitten vihdoinkin palasi, alkoi lähettiläs von Wenden\npuhua jotakin ristiritarikunnan asioista, mutta tuskin kuningas oli\nhuomannut, mihin puhuja tähtäsi, kun hän kärsimättömänä viittasi\nkädellään ja sanoi matalalla, kuuluvalla äänellään:\n\n-- Hiljaa nyt! Me olemme saapuneet tänne huvittelemaan ja olemme\nnyt enemmän kiinnostuneita ruoasta ja juomasta kuin sinun kuivista\npergamenteistasi.\n\nMutta kun kuningas ei tahtonut loukata ristiritarien lähettilästä\nsopimattoman tylyin sanoin, niin hän hymyillen lisäsi:\n\n-- Kuivista asioista saamme suurmestarin kanssa neuvotella kohdakkoin\nRacionzekissa.\n\nSitten Jagiello kääntyi ruhtinas Ziemowitin puoleen:\n\n-- Huomenna lähdemme siis metsästämään, eikö niin? Tämä kysymys oli\nsamalla merkkinä siitä, että kuningas tahtoi tänä iltana puhua vain\nmetsästyksestä, jota hän niin mielellään harrasti ja jota varten\nsaapui kernaasti Masoviaan, sillä Vähä- ja Suurpuola eivät olleet niin\nmetsäisiä.\n\nKaikkien kasvot kirkastuivat, sillä tiedettiin, että kuningas\nmetsästyspuuhissaan oli iloisempi ja armollisempi kuin milloinkaan\nmuulloin. Ruhtinas Ziemowit alkoi heti selittää, minne he lähtevät ja\nmitä eläimiä tulevat metsästämään.\n\nZbyszko olisi mielellään tervehtinyt kuningasta, mutta hän ei päässyt\ntarpeeksi lähelle. Ruhtinas Jamont, joka nähtävästi oli unohtanut sen\ntuiman vastauksen, minkä Zbyszko kerran Krakovassa oli hänelle antanut,\nnyökäytti kaukaa ystävällisesti päätään antaen ymmärtää, että Zbyszko\nyrittäisi vain lähemmäksi. Mutta samassa nuori ritari tunsi käden\nolkapäällään ja kuuli surunsuloisen äänen aivan vieressään sanovan:\n\n-- Zbyszko...\n\nNuorukainen käännähti ja näki Jagienkan edessään. Puheltuaan ensin\nruhtinatar Aleksandran ja sitten ruhtinatar Anna Danutan kanssa Zbyszko\nei ollut voinut tähän mennessä lähestyä Jagienkaa, joka puolestaan\nkäytti hyväkseen yleistä liikettä, joka syntyi kuninkaan tullessa, ja\npääsi kuin pääsikin bogdaniecilaisen naapurinsa luo.\n\n-- Zbyszko, -- toisti tyttö. -- Lohduttakoot sinua itse Isä Jumala ja\nPyhä neitsyt!\n\n-- Jumala teitä palkitkoon tästä! -- vastasi ritari. Zbyszko katsoi\nkiitollisena hänen sinisiin silmiinsä, jotka olivat kostuneet kuin\naamun kasteesta. Sitten he seisoivat siinä vaieten, sillä vaikka\nJagienka oli tullut hänen luokseen kuin hyvä ja sureva sisko, niin hän\nnäytti nuoren ritarin mielestä kuitenkin ruhtinaallisen käytöksensä ja\nhovipukunsa tähden aivan erilaiselta kuin entinen Jagienka. Sen tähden\nZbyszko ei ensin rohjennut sinutella häntä kuten Zgorzelicessa ja\nBogdaniecissa. Tyttö puolestaan ajatteli, että sanottuaan, mitä oli jo\nsanonut, hänellä ei ollut nyt muuta asiaa. Kumpainenkin oli hämillään.\nMutta samassa linnan pihalla syntyi yleistä liikettä, sillä kuningas\nistuutui pöytään. Ruhtinatar Anna Danuta tuli taas Zbyszkon luo ja\nsanoi:\n\n-- Nämä pidot ovat meille molemmille surulliset, mutta pyydän sinua\nkuitenkin palvelemaan minua pöydässä kuten ennen.\n\nNuoren ritarin oli nyt jätettävä Jagienka. Kun vieraat olivat\nistuutuneet, asettui Zbyszko Anna Danutan taakse vaihtamaan lautasia\nja kaatamaan vettä ja viiniä ruhtinattarelle. Toisinaan nuorukainen\nsilmäili tahtomattaan Jagienkaa, joka ruhtinatar Aleksandran\nhovineitona istui armollisen rouvansa vieressä, ja tahtomattaan\nZbyszko myös ihaili tytön kauneutta. Jagienka oli muutamassa vuodessa\nkasvanut huomattavasti, mutta tämä ei kuitenkaan ollut muuttanut hänen\nulkonäköään niin paljon kuin arvokkuus, jota hänessä aikaisemmin ei\nollut lainkaan. Ennen, kun hän lyhyt turkki yllään ja lehtiä hiuksiin\npistettynä karahutteli hevosellaan metsissä, olisi voinut luulla häntä\nsieväksi pojaksi, mutta nyt näki jo ensi silmäyksellä, että hän oli\nhuomattavaa sukua, jonka suonissa virtasi jaloa verta. Zbyszko huomasi\nmyös, että hänen entinen iloinen mielensä oli muuttunut, mutta ei sitä\nihmetellyt, sillä olihan tytön isä kuollut. Mutta Zbyszko ihmetteli\nsitä arvokkuutta, joka huokui koko hänen olemuksestaan, ja ensin\nhän luuli sen johtuvan tytön puvusta. Nuori ritari katsoi milloin\nkultaiseen siteeseen, joka kulki hänen lumivalkoisen otsansa ja tumman\ntukkansa yli, milloin siniseen, purppuralla reunustettuun pukuunsa,\njoka paljasti hänen kauniin vartalonsa ja neitseellisen rintansa jalot\nääriviivat, ja sanoi itsekseen: \"Todellinen ruhtinatar!\" Mutta sitten\nZbyszko huomasi, ettei ainoastaan puku ollut syynä muutokseen ja ettei\nhän uskaltaisi enää kohdella häntä yhtä tuttavallisesti ja rohkeasti\nkuin ennen, vaikka tytön yllä olisi ollut hänen entinen puoliturkkinsa.\n\nZbyszko huomasi myös, että useat nuoret ritarit katselivat Jagienkaa\ntarkkaavasta ja ihaillen, ja kerran, kun hän vaihtoi ruhtinattarelle\nlautasta, hän huomasi herra de Lorchen ihastuneena tuijottavan\nJagienkaan, mikä harmitti häntä aika lailla. Mutta de Lorche herätti\nmyöskin ruhtinatar Anna Danutan huomiota, joka virkkoi:\n\n-- Katsohan de Lorchea! Hän näkyy jälleen rakastuneen, koska noin\nsäteilee. Sitten ruhtinatar sanoi Jagienkaa silmäillen:\n\n-- Kynttilät sammuvat tämän soihdun palaessa. Zbyszko olisi kyllä\ntahtonut tavata Jagienkaa, joka olisi varmaan ymmärtänyt hänen suruaan\nparemmin kuin kukaan muu, mutta se ei onnistunut hänelle tänä iltana.\nMolemmat ruhtinattaret ja heidän hovinaisensa nousivat pöydästä\naikaisemmin kuin kuningas, ruhtinaat ja ritarit, joiden oli tapana\nistua maljojensa ääressä myöhäiseen yöhön saakka. Jagienkan, joka\nkantoi ruhtinatar Aleksandran istuintyynyä, täytyi poistua muiden\nnaisten mukana, mutta mennessään hän hymyili ja nyökäytti Zbyszkolle\npäätään.\n\nVasta aamun tullen Zbyszko, de Lorche ja heidän kaksi asemiestään\npalasivat majataloon. Jonkin aikaa he astelivat ajatuksissaan, mutta\nkun he lähestyivät majataloa, sanoi de Lorche jotakin asemiehelleen,\npommerilaiselle, joka puhui sujuvasti puolaa ja joka sitten vuorostaan\nvirkkoi Zbyszkolle:\n\n-- Minun isäntäni tahtoisi kysyä armolliselta herralta jotakin.\n\n-- Hyvä on, -- vastasi Zbyszko.\n\nRitari de Lorche ja pommerilainen vaihtoivat taas ajatuksiaan, kunnes\njälkimmäinen sanoi Zbyszkolle:\n\n-- Minun isäntäni tahtoisi kysyä, onko totta, että se neiti, jonka\nkanssa armollinen herra puhui pidoissa, on tavallinen kuolevainen, vai\nonko hän ehkä enkeli tai pyhimys?\n\n-- Sano isännällesi, -- vastasi Zbyszko kärsimättömästi, -- että hän on\njo aikaisemmin kysynyt minulta samaa. Spychowissa hän sanoi lähtevänsä\nWitoldin hoviin katsomaan kauniita liettuattaria, sitten hän samasta\nsyystä tahtoi lähteä Plockiin, sitten hän Plockissa olisi haastanut\nPowala Taczewilaisen otteluun jonkun Agnieszka-nimisen naisen tähden,\nja nyt hän jo tavoittelee taas toista. Onko sellainen ritarillista\nuskollisuutta?\n\nKun pommerilainen oli tulkinnut Zbyszkon vastauksen, huokaisi de Lorche\nsyvään, katsoi valkenevaan taivaaseen ja vastasi sitten Zbyszkon\nmoitteisiin näin:\n\n-- Totta puhut. Minulla ei ole ritarillista uskollisuutta, sillä minä\nolen syntinen ihminen enkä ole kelvollinen kantamaan ritarikannuksia.\nMitä neiti Agnieszka Dlugolasiin tulee, niin on totta, että olen\nluvannut häntä ritarina palvella, ja suokoon Jumala, että pysyn\nlupaukselleni uskollisena, mutta saatpa nähdä, että itsekin tulet\nliikuttuneeksi, kun saat kuulla, kuinka julmasti sama neiti kohteli\nminua Czerskin linnassa.\n\nHän huokaisi taas ja katsoi taivaaseen. Odotettuaan, kunnes\npommerilainen sai hänen sanansa tulkituksi, hän jatkoi:\n\n-- Neiti Agnieszka kertoi minulle, että muuan noita, joka asuu metsässä\neräässä tornissa, ahdisti häntä ja lähetti vuosittain lohikäärmeen\nhäntä vastaan. Kun hän tämän kertoi, niin minä lupasin heti lähteä\ntaisteluun lohikäärmettä vastaan. Mutta kuulehan nyt, mitä sitten\ntapahtui: kun seisoin määrätyllä paikalla, näin tavattoman hirviön,\njoka liikkumattomana odotti minua, ja minun sieluni täyttyi ilosta,\nsillä ajattelin, että minä joko kaadun tai vapautan neidon hirviön\nkynsistä saavuttaen siten kuolemattoman kunnian. Mutta kun minä\nkeihäs ojossa ryntäsin hirviötä vastaan, niin mitä luulet minun\nnähneen? Suuren säkin täynnä olkia puupukeilla! Ja sillä oli häntäkin\n-- oljista punottu! Mutta pilkka, eikä kunnia, tuli osakseni. Kaksi\nmasovialaista ritaria minun täytyi haastaa otteluun, ja he pitelivät\nminua pahanpuoleisesti. Niin kohteli minua se nainen, jota minä ylinnä\nkaiken palvelin ja jota minä olisin tahtonut rakastaakin...\n\nPommerilainen, joka tulkitsi de Lorchen sanat, puri kieltään, jottei\npurskahtaisi nauruun, ja varmaan Zbyszkokin olisi nauranut, jollei suru\nolisi sammuttanut hänestä kaiken ilon. Hän sanoi vakavasti:\n\n-- Ehkä Agnieszka-neiti vain kujeili eikä tehnyt sitä ilkeyksissään.\n\n-- Minä olen sen suonut hänelle anteeksi, -- vastasi de Lorche,\n-- mistä parhaimpana todistuksena on se, että aioin otella hänen\nkauneudestaan.\n\n-- Älä ottele, vastasi Zbyszko vieläkin vakavammin.\n\n-- Tiedän, että se olisi minulle kuolemaksi, mutta minä tahtoisin\nmieluummin kaatua kuin elää ainaisessa surussa ja huolessa...\n\n-- Herra Powalan mielessä ei ole mokomia asioita. Lähde kernaammin\nhuomenna kanssani hänen luokseen solmimaan ystävyyttä...\n\n-- Niin lähdenkin, sillä pidän hänestä kovasti. Hänhän osallistuu myös\nmetsästykseen kuninkaan kanssa.\n\n-- Sitten on lähdettävä ajoissa. Kuningas pitää metsästyksestä, mutta\nmyös levosta, ja tänä yönä hän juhli hyvin myöhäiseen.\n\nNiin he tekivätkin, mutta turhaan, sillä Powala ei nukkunut kotonaan,\nvaan kuninkaalle varatuissa suojissa. Heidän väärä laskelmansa tuli\nkuitenkin hyvitetyksi, sillä he tapasivat Janusz-ruhtinaan, joka\nkehoitti heitä lähtemään metsästämään hänen seurueessaan. Matkalla\nmetsään Zbyszkolla oli tilaisuus puhua ruhtinas Jamontin kanssa, jolla\noli hyviä uutisia kerrottavana.\n\n-- Kun minä autoin kuningasta riisuutumaan levolle, -- sanoi Jamont,\n-- kerroin hänelle sinusta ja seikkailuistasi. Siinä oli ritari Powala\nläsnä, ja hän mainitsi heti, että setäsi on ristiritarien vankina ja\npyysi kuningasta muistamaan häntä. Kuningas, joka on heille nykyään\nkovin suutuksissaan pienen Jasko Kretkowilaisen ryöstön johdosta,\nkiivastui, ja Powala kaatoi tahallaan öljyä tuleen. Aamulla, kun\nristiritarien lähettiläät odottivat portin luona, kuningas ei edes\nluonut heihin silmäystä, vaikka nämä kumarsivat hänelle maahan saakka.\nNyt he kaikesta päättäen eivät tule saamaan kuninkaalta lupausta, ettei\ntämä auttaisi Witoldia. Mutta setääsi nähden voit olla huoletta, sillä\nkuningas ei unohda puhua hänestä suurmestarille.\n\nNäin nuori ruhtinas Jamont lohdutti Zbyszkoa, joka rauhoittui vielä\nenemmän Jagienkan sanoista. Tämä oli ruhtinatar Aleksandran mukana\nmetsästysmatkalla ja järjesti asiansa niin, että sai ajaa paluumatkalla\nZbyszkon vieressä. Metsästyksien aikana vallitsi yleensä suuri vapaus,\npalattiin tavallisesti parittain takaisin, ja kun ei ollut mieluista\nolla liian lähellä toista paria, saattoi keskustella vapaammin.\nJagienka oli jo aikaisemmin kuullut Hlawalta, että Macko oli vankina,\neikä menettänyt aikaa. Hänen pyynnöstään ruhtinatar Aleksandra oli\nkirjoittanut suurmestarille kirjeen ja sitä paitsi saanut komttuuri\nvon Wendenin myöskin mainitsemaan asiasta eräässä kirjelmässä, jossa\ntämä lähettiläs selosti Plockin asioita. Kirjoittaja oli itse sanonut\nruhtinattarelle kirjoittaneensa mm. näin: \"Jos tahdomme voittaa\nkuninkaan puolellemme, ei tässä asiassa saa asettaa vaikeuksia.\" Ja\nsuurmestari oli par'aikaa erittäin kiinnostunut voittaakseen mahtavan\nhallitsijan puolelleen, jotta voisi vapaasti kohdistaa kaikki voimansa\nWitoldia vastaan. -- Olen siis tehnyt kaikki, mitä olen voinut asian\njouduttamiseksi, -- lopetti Jagienka. -- Kun kuningas ei tahdo myöntyä\nsuurissa asioissa ruhtinattaren, sisarensa, vaatimuksiin, lienee\nvarmaa, että hän tällaisessa pienessä asiassa koettaa olla sisarelleen\nmieliksi.\n\n-- Jollei tässä asiassa oltaisi tekemisissä niin epäluotettavien\nihmisten kanssa, -- vastasi Zbyszko, -- niin minä yksinkertaisesti\nveisin lunastussumman sinne ja asia olisi selvä. Mutta sellaisia\nkun ovat, niin voi minulle käydä samoin kuin Tohinalle, että ensin\nryöstävät rahat tuojalta eivätkä sitten päästä tuojaa vapaalle jalalle,\njollei hänen takanaan ole mahtavaa suojelijaa.\n\n-- Ymmärrän, -- virkkoi Jagienka.\n\n-- Te ymmärrätte nyt kaikki, -- vahvisti Zbyszko, -- ja niin kauan kuin\nelän, tulen olemaan teille kiitollinen.\n\nJagienka katsoi häneen surullisin, mutta hyväntahtoisin silmäyksin ja\nkysyi:\n\n-- Miksi et sano minulle: sinä, kuten ennenkin.\n\n-- En tiedä, -- vastasi Zbyszko vilpittömästi. -- Minä ikäänkuin\nen rohkene... ettekä te enää ole sama tyttönen kuin ennen, vaan...\naivan... kokonaan...\n\nZbyszko ei löytänyt sopivaa vastausta, ja Jagienka keskeytti hänet\nsanoen:\n\n-- Se johtuu siitä, että olen vähän vanhempi... ja että saksalaiset\nkuristivat minun isäni Schleesiassa.\n\n-- Niin, se on totta! -- vastasi Zbyszko. -- Suokoon Jumala hänelle\nikuisen autuuden!\n\nJonkin aikaa he ratsastivat ääneti toistensa vieressä ajatuksissaan\nkuunnellen puitten huminaa. Sitten Jagienka kysyi:\n\n-- Ja Mackon vapautuksen jälkeen te jäätte näille seuduille?\n\nZbyszko katsoi ikäänkuin ihmetellen tyttöön, sillä tähän saakka hän\noli ollut niin suruunsa vaipuneena, ettei edes tullut tulevaisuuttaan\najatelleeksi.\n\n-- Minä en tiedä, -- vastasi hän katsoen ylös kuin harkiten jotakin. --\nJa kuinka minä sitä tietäisinkään? Sen vain tiedän, että minne menen,\nsinne kohtaloni seuraa minua... Raskas kohtaloni! Lunastan setäni\nvapaaksi ja sitten lähden ehkä Witoldin luo täyttämään lupauksiani\nristiritareihin nähden -- ja ehkä kaatumaan.\n\nTytön silmät kostuivat ja kallistuen hiukan nuorukaisen puoleen hän\nsanoi hiljaisella äänellä kuin pyytäen:\n\n-- Älä kaadu! Älä kaadu!\n\nHe vaikenivat taas. Vasta kaupungin muurien ulkopuolella Zbyszko heräsi\nsynkistä ajatuksistaan ja kysyi:\n\n-- Entä te... entä sinä, jäätkö hoviin?\n\n-- En, -- vastasi ratsastajatar. -- Minä ikävöin veljieni luo\nZgorzeliceen. Wilk ja Cztan ovat tietysti jo naimisissa, ja vaikkeivät\nolisikaan, niin en heitä enää pelkää.\n\n-- Suokoon Jumala, että setä Macko saisi viedä sinut takaisin\nZgorzeliceen! Siinä miehessä sinulla on ystävä, johon kaikissa\nsuhteissa voit luottaa. Mutta muista sinäkin häntä...\n\n-- Minä lupaan sinulle pyhästi, että olen kuin hänen oma lapsensa...\n\nSen sanottuaan tyttö hyrskähti itkemään, sillä hänen sydämensä oli\nsurua täynnä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä Powala Taczewilainen tuli majataloon Zbyszkon luo ja\nsanoi hänelle:\n\n-- Heti Jumalan ruumiinjuhlan jälkeen kuningas ajaa Racionzekiin\ntapaamaan suurmestaria, ja sinä saat kuninkaan ritarina seurata\nmukanamme.\n\nZbyszko melkein punastui ilosta kuullessaan nämä sanat, sillä kuninkaan\nritarina olo ei ainoastaan suojellut häntä ristiritarien petoksilta,\nvaan oli sanomaton kunnia. Näihin ritareihin kuului nimittäin maan\nylhäisimpiä miehiä, joiden nimet tunnettiin ulkomaillakin. Eipä ihme,\njos Zbyszkon nuori sydän täyttyi ylpeydestä hänen ajatellessaan, että\nhän tulee saamaan sellaisia asetovereja.\n\nEnsi hetkenä Zbyszko unohti jopa surunsakin puristaessaan Powala\nTaczewilaisen kättä ja sanoessaan hänelle iloissaan:\n\n-- Teitä, vain teitä minun on kiittäminen eikä ketään muuta!\n\n-- Osaksi minua, -- vastasi Powala, -- osaksi ruhtinatar Aleksandraa,\nmutta ennen kaikkea kuningasta itseään, jota sinun täytyy heti mennä\npolvistuen kiittämään, jottei hän mitenkään saisi aihetta pitää sinua\nkiittämättömänä.\n\n-- Kautta kunniani, minä olen valmis uhraamaan henkeni kuninkaamme\npuolesta! -- huudahti Zbyszko.\n\n\n\n\nLXIII.\n\n\nKokous Veikselin saarella Racionzekissa meni huonoin entein eikä\nantanut sellaisia hyviä tuloksia kuin samassa paikassa kaksi vuotta\nmyöhemmin pidetty kokous, jossa kuningas sai takaisin Dobrzynin\nym. alueita, jotka ruhtinas Opolczyk oli petollisesti luovuttanut\nristiritareille. Kuningas Jagiello saapui kokoukseen katkeroituneena\nsiitä panettelusta, jota ristiritarit olivat harjoittaneet hänen\nvahingokseen länsimaisissa hoveissa ja itse Roomassa. Suurmestari ei\ntahtonut suostua minkäänlaisiin neuvotteluihin Dobrzynin alueesta\nja hän itse samoin kuin muut ristiritarien neuvottelijat hokivat\njoka päivä puolalaisille tahallaan tähän tapaan: \"Sotaa me emme\nhalua teidän yhtä vähän kuin Liettuankaan kanssa, mutta Samogitia on\nmeidän, sillä Witold itse on sen meille antanut. Luvatkaa, että te\nette auta häntä, niin sota hänen kanssaan loppuu pian, ja sitten on\nhyvää aikaa puhua Dobrzynista ja tehdä teille myönnytyksiä.\" Mutta\nkuninkaan neuvosherrat, jotka tunsivat ristiritarien epäluotettavuuden,\neivät antaneet viedä itseään harhaan. -- \"Jos teidän mahtavuutenne\nkasvaa, niin julkeutenne ja ruokahalunne lisääntyy\", vastasivat he\nristiritareille. \"Te väitätte, ettei teillä ole mitään tekemistä\nLiettuan kanssa ja kuitenkin koetatte saada Skirgielloa Wilnon\nvaltaistuimelle. Mutta Liettuahan kuuluu kuningas Jagiellolle,\njolla yksinään on oikeus asettaa Liettuan ruhtinaaksi kenen haluaa.\nPitäkää varanne, ettei meidän suuri kuninkaamme rankaise teitä!\"\nSiihen suurmestari vastasi, että jos kuningas on Liettuan todellinen\nhallitsija, niin käskeköön Witoldia lopettamaan sodan ja antamaan\nSamogitian takaisin ristiritaristolle, jonka muussa tapauksessa täytyy\nhyökätä Witoldin kimppuun.\n\nTähän tapaan riidat jatkuivat aamusta iltaan ikäänkuin lumotussa\npiirissä. Kuningas, joka ei tahtonut sitoutua mihinkään, tuli\nkärsimättömäksi ja selitti suurmestarille, että jos Samogitia olisi\nollut onnellinen ristiritarien vallan alla, niin Witold ei olisi\nkoskenut siihen sormellaan, sillä hänellä ei silloin olisi ollut syytä\neikä edes tekosyytä sellaiseen. Suurmestari, joka oli rauhallinen\nmies ja paremmin kuin muut ristiritarit käsitti Jagiellon mahtavuuden\nja merkityksen ristiritarikunnalle, koetti lepytellä kuningasta ja\nvälittämättä muutamain ylpeäin ja tulisten komttuurien napinasta\ntuhlasi ylisteleviä sanoja, vieläpä toisinaan antoi puheelleen nöyrän\nsävyn. Mutta kun tämän nöyryyden takaa usein vilahtivat salatut\nuhkaukset, ei sekään johtanut tuloksiin.\n\nPian neuvottelut suuremmista ja tärkeistä asioista jätettiin\nkokonaan ja siirryttiin pienempiin kysymyksiin. Kuningas moitti\nristiritarikuntaa ankarin sanoin kaikista sen suosimista, jopa\nkannattamista hyökkäyksistä ja ryöstöistä rajaseuduilla, Danusia\nJurandownan ja pienen Jasko Kretkowilaisen rosvoamisesta sekä\ntalonpoikain ja kalastajaan surmaamisesta. Suurmestari kielteli,\nvältteli, peitteli ja vakuutteli, että kaikki oli tapahtunut hänen\ntietämättään. Hän valitti puolestaan, ettei ainoastaan Witold, vaan\nvieläpä puolalaiset ritaritkin auttoivat pakanallisia samogitialaisia\nristiritareja vastaan, ja todistuksena hän mainitsi ritari Mackon\nBogdaniecista. Kaikeksi onneksi kuningas tiesi jo Powalan kautta, mikä\noli vienyt ritari Mackon Samogitiaan ja hänen oli helppo torjua syytös,\nvarsinkin kun Zbyszko oli hänen seurueessaan ja kun suurmestarin mukana\nolivat molemmat veljekset von Baden, jotka olivat saapuneet siinä\ntoivossa, että saisivat mitellä voimiaan puolalaisten ritarien kanssa.\n\nMutta siitä ei tullutkaan mitään. Ristiritarit olivat aikoneet\nsiinä tapauksessa, että heidän kävisi neuvotteluissa hyvin,\npyytää kuninkaalliset Thorniin pitoihin ja turnajaisiin, jotka\njärjestettäisiin kuninkaan kunniaksi, mutta kun neuvottelut\nosoittautuivat tuloksettomiksi ja herättivät molemmin puolin\nhaluttomuutta, jopa vihaakin, niin luovuttiin tästä ajatuksesta.\nMolempien leirien ritarit mittailivat kuitenkin joskus voimiaan ja\ntaitavuuttaan aamutunneilla, mutta nämäkin muun sivussa suoritetut\nyritykset nousivat ristiritarien tukkaan, kuten nuori ja iloinen\nruhtinas Jamont sanoi, sillä Powalan käsivarsi oli voimakkaampi kuin\nArnold von Badenin ja Dobko Olesnicalainen sekä Lis Targowilainen\nolivat muita taitavampia keihään käytössä ja ratsun yli hyppäämisessä.\nEräässä tällaisessa tilaisuudessa olivat Zbyszko ja Arnold von Baden\nsopineet Mackoa koskevasta lunastussummasta. Herra de Lorche, joka oli\narvoltaan kreivi ja muuten huomattu; ylhäinen ritari, katsoi Arnoldiin\nkuin korkeudesta alas, moitti lunastusta ja vastusti sen maksamista\nselittäen ottavansa kaiken niskoilleen. Mutta Zbyszko väitti, että\nhänen ritarikunniansa velvoitti hänet maksamaan vaaditun summan, ja\nvaikka Arnold itse tarjoutui alentamaan sitä, ei Zbyszko siihenkään\nsuostunut yhtä vähän kuin de Lorchenkaan esitykseen.\n\nArnold von Baden oli yksinkertainen mies, jonka vahvin puoli oli hänen\nkäsivarsiensa voima, rahanahne, mutta rehellinen. Hänessä ei ollut\nristiritarien viekkautta, ja sen tähden hän ei Zbyszkolta salannutkaan,\nmiksi hän olisi helpottanut lunastussummaa. \"Mitään sopimusta\", hän\nsanoi, \"ei saada suuren kuninkaan ja suurmestarin välillä aikaan,\nmutta vankien vaihtoon kuitenkin päästään, ja siinä tapauksessa saat\nsetäsi vapaaksi mitään maksamatta. Minä pidän kuitenkin parempana saada\njotakin kuin ei mitään, sillä kukkaroni on aina tyhjä, ja toisinaan\nminulla ei ole rahaa edes kolmeen oluttuoppiin päivässä, vaikka minun\nsentään pitäisi saada viisi tai kuusi.\" Mutta Zbyszko ei pitänyt\nmokomista sanoista. \"Minä maksan, kun kerran olen antanut ritarisanani,\nmutta ei vähempää, sillä tiedän kyllä, minkä arvoisia olemme\", sanoi\nhän. Silloin Arnold syleili häntä, ja toiset ritarit, sekä puolalaiset\nettä ristiritarit, ylistivät häntä sanoen: \"Hän on nuoruudestaan\nhuolimatta saanut aivan oikeudenmukaisesti ritarivyön ja kannukset,\nsillä hän on kunnian mies.\"\n\nKuningas ja suurmestari saivat todellakin tehdyksi sopimuksen vankien\nvaihdosta, ja sen yhteydessä paljastui merkillisiä asioita, joista\nkuningaskunnan piispat ja muut arvohenkilöt myöhemmin kirjoittivat\npaaville ja useihin hoveihin. Puolalaisten käsissä oli todella myös\nvankeja, mutta ne olivat täysikasvuisia miehiä, jotka olivat joutuneet\nheidän valtaansa rajakahakoissa. Ristiritarien tyrmissä istuvat vangit\nolivat sitä vastoin naisia ja lapsia, jotka oli pyydystetty etupäässä\nöisin lunastusrahojen saantia varten. Itse Rooman paavi kiinnitti\ntähän seikkaan huomionsa, ja huolimatta kaikista Johan von Felden,\nristiritarikunnan apostolisessa pääkaupungissa olevan prokuraattorin\njoustavista ponnistuksista ja selittelyistä, paavi kuitenkin ilmaisi\nsuuren suuttumuksensa tämän ruman asian johdosta.\n\nKun Mackosta tuli kysymys, ilmeni vaikeuksia, mutta suurmestari\nei aiheuttanut niitä tosissaan, vaan antaakseen jokaiselle\nmyönnytykselleen enemmän painoa. Hän selitti, että kristitty ritari,\njoka on yhdessä samogitialaisten kanssa taistellut ristiritarikuntaa\nvastaan, olisi oikeudenmukaisen tuomion mukaan rangaistava kuolemalla.\nTurhaan kuninkaan neuvosherrat esittivät taas kaiken sen, mitä tiesivät\nJurandista ja hänen tyttärestään ja heitä kohdanneista kauheista\njulmuuksista, joita oli tullut myöskin kahden Bogdaniecista kotoisin\nolevan ritarin osalle. Omituinen sattuma oli, että suurmestari vastasi\nmelkein samoilla sanoilla, jotka ruhtinatar Aleksandra aikanaan lausui\nritari Mackolle:\n\n-- He ovat olevinaan lampaita ja pitävät meikäläisiä susina. Mutta\nniistä neljästä sudesta, jotka ryöstivät Jurandownan, ei ole yksikään\nelossa, mutta lampaat kulkevat rauhallisesti maailmalla.\n\nJa se oli totta, mutta siihen lisäsi silloin läsnäollut Powala\nseuraavat kysymykset:\n\n-- Niin, mutta onko yhtäkään murhattu petollisesti?\n\nEivätkö kaikki kaatuneet ase kädessä?\n\nSiihen suurmestari ei voinut sanoa mitään, ja kun hän sitä paitsi\nnäki, että kuninkaan silmät alkoivat leimahdella vihasta, hän taipui\ntahtomatta suututtaa mahtavaa hallitsijaa. Sitten sanottiin, että\nmolemmat puolet valitsevat lähettiläänsä vastaanottamaan vankeja.\nPuolalaisista valittiin Zyndram Maszkowilainen, joka tahtoi lähemmin\nperehtyä ristiritarien valtaan, ritari Powala Taczewilainen ja ritari\nZbyszko Bogdaniecilainen.\n\nTämän palveluksen Zbyszkolle teki ruhtinas Jamont, joka puhui\nBogdaniecin ritarin puolesta kuninkaalle siinä mielessä, että Zbyszko\nsaisi nähdä setänsä pikemmin ja saisi hänet vapaaksi varmemmin, jos\nhän lähtisi sinne kuninkaan lähettiläänä. Eikä kuningas evännyt\nnuoren ruhtinaan pyyntöä, sillä tämä oli iloisen luonteensa,\nhyväntahtoisuutensa ja kauniitten kasvojensa tähden kuninkaan ja koko\nhovin suosiossa eikä pyytänyt itselleen mitään. Zbyszko kiitti häntä\nkaikesta sydämestään varmana siitä, että saisi Mackon vihdoinkin\nvapaaksi ristiritarien käsistä.\n\n-- Kyllä moni sinua kadehtii, -- sanoi Zbyszko, -- kun saat olla niin\nlähellä majesteettia, mutta se on aivan oikein, sillä sinä käytät\nkuninkaan luottamusta ihmisten hyväksi, eikä kenelläkään ole sen\nparempaa sydäntä kuin sinulla.\n\n-- Kuninkaan luona on hyvä olla, -- vastasi pikku pajari, -- mutta\nkyllä minä sentään lähtisin tanterille ristiritareja vastaan.\n\nHetken kuluttua hän lisäsi:\n\n-- Thornin komttuuri von Wenden saapui tänne eilen, ja tänä iltana\najatte hänen luokseen yöksi yhdessä suurmestari ja hänen seurueensa\nkanssa.\n\n-- Ja sitten Marienburgiin!\n\n-- Sitten Marienburgiin. Ruhtinas Jamont alkoi nauraa.\n\n-- Matka ei ole pitkä, mutta se on heille raskas, sillä saksalaiset\neivät voittaneet kuninkaalta mitään eivätkä he tule Witoldistakaan\niloa saamaan. Hän kuuluu haalineen kokoon kaikki asekuntoiset miehet\nLiettuasta ja olevan lähdössä Samogitiaan.\n\n-- Jos kuningas auttaa häntä, niin tästä syntyy suuri sota.\n\n-- Kaikki meidän ritarimme toivovat sitä hartaasti. Mutta jollei\nkuningas kristillistä verta säälien tahtoisikaan aloittaa suurta sotaa,\nniin kyllä hän auttaa Witoldia antamalla viljaa ja rahojakin. Sitä\npaitsi monet puolalaiset ritarit liittyisivät vapaaehtoisina Witoldin\njoukkoihin.\n\n-- Varmasti, -- vakuutti Zbyszko. -- Mutta ehkä ristiritarista tällä\nperusteella julistaa sodan kuninkaalle?\n\n-- Ei, ikävä kyllä, -- vastasi Jamont. -- Ei ainakaan niin kauan kuin\ntämä suurmestari elää.\n\nJa hän oli oikeassa. Zbyszko tunsi suurmestarin vanhastaan, mutta\nnyt matkalla Marienburgiin hän tulisi tuntemaan hänet paremmin.\nJa hänen havaintonsa vahvistivat sitä käsitystä, että suurmestari\nKonrad von Jungingen ei ollut mikään kunnoton tai turmeltunut mies.\nHänen täytyi usein menetellä väärin, sillä koko ristiritarikunta\nperustui vääryyteen, ja hänen täytyi tehdä suorastaan vääryyttäkin,\nsillä ristiritaristo oli rakennettu ihmisten vääryyksille. Hänen\ntäytyi valehdella asemansa tähden ja jo alunperin hän oli tottunut\npitämään valhetta vain poliittisena välttämättömyytenä. Mutta\nhän ei ollut mikään julma mies, ja hän pelkäsi Jumalan tuomiota\nkoettaen mikäli mahdollista hillitä niiden ristiritarikunnan herrain\nylimielisyyttä, jotka tahtoivat tahallisesti johtaa asiat niin, että\nsyttyisi sota mahtavan Jagiello kuninkaan kanssa. Mutta hän oli\nluonteeltaan heikko. Ristiritarit olivat ikimuistoisista ajoista\nsaakka tottuneet anastamaan toisen omaa, ryöstämään, ottamaan\nväkivalloin tai petoksin rajamaita, eikä Konrad kyennyt hillitsemään\ntai estämään tätä nälkäistä ahneutta, vaan päinvastoin tahtomattaan\nalistui yleisen pyrkimyksen johdettavaksi, vieläpä tyydytti sitä\nitsekin. Ammoin menneitä olivat jo ne Winrich von Kniproden ajat,\njolloin ristiritarikunta hämmästytti koko maailmaa rautaisella\nkurilla. Jo Jungingenin edeltäjän, suurmestari Konrad von Wallenrodin\naikana alkoi ristiritaristo ikäänkuin juopua omasta yhä kasvavasta\nvallastaan, kunniasta ja maineesta, menestyksestä ja ihmisverestä,\njoten vähitellen höltyivät ne siteet, jotka olivat pitäneet sitä\nvoimakkaasti koossa ja kurissa. Suurmestari koetti noudattaa oikeutta\nja oikeudenmukaisuutta ja heikensi hallitsevaa rautaista otetta, joka\noli painanut talonpoikia ja kaupunkilaisia, papistoa ja aatelistoa,\njoka asui myös ristiritarikunnalta vuokraamillaan mailla. Marienburgin\nläheisyydessä oli silloin vielä paljon varakkaita, vieläpä rikkaita\nporvareja ja talonpoikia. Mutta etäisimmissä maakunnissa komttuurien\nmielivalta ja julmuudet polkivat lakia ja oikeutta, levittivät sortoa\nja väkivaltaa ja kiristivät kansalta laittomilla veroilla niin paljon\nkuin saivat. He saattoivat ottaa julkeasti viimeisen rovonkin, mikä\nherätti katkeruutta, kyyneleitä ja valitusta laajoilla alueilla.\nKurjuutta ja valitusta oli kaukaisemmissa komttuurioissa kaikkialla.\nVaikka ristiritarien oma etu olisi vaatinut suurempaa lempeyttä, kuten\ntoisinaan Samogitiassa, eivät hillittömät komttuurit välittäneet siitä.\n\nSuurmestari Konrad von Jungingen tunsi olevansa kuin ajomies, joka\nkykenemättä hillitsemään pillastuneita hevosia on hellittänyt ohjakset\nkäsistään ja antaa nyt kuorman kulkea oman onnensa varassa. Usein\nhänen mielessään heräsi pahoja aavistuksia, usein hän oli kuulevinaan\nprofeetalliset sanat, jotka tarkoittivat komttuureita: \"Olen tehnyt\nheistä hyödyllisiä mehiläisiä ja johtanut heidät kristittyjen maiden\nkynnykselle, mutta he ovat nousseet minua vastaan. Sillä he eivät\nvälitä sen kansan sielusta ja ruumiista, joka pimeydestä on kääntynyt\nkatoliseen uskoon ja minun puoleeni. He ovat tehneet kansasta orjia\neivätkä opeta sille Jumalan sanaa, ja kun he ovat ottaneet siltä\npyhän sakramentin, niin he aiheuttavat sille vielä suurempia helvetin\ntuskia kuin jos se olisi jäänyt pakanakansaksi. Ja he käyvät sotaa\ntyydyttääkseen ja lisätäkseen vallanhimoaan. Mutta tulee aika, jolloin\nheidän hampaansa lyödään suusta, oikea kätensä hakataan pois ja oikea\njalkansa halvaantuu, jotta he tulisivat synnintuntoon.\"\n\nSuurmestari tiesi, että ne syytökset, joita salaperäinen ääni julisti\nristiritareille pyhän Birgitan ilmestyksissä, olivat oikeita. Hän\nymmärsi, että se rakennus, joka on pystytetty vieraalle maalle ja\nvääryydelle, valheelle ja julmuudelle, ei voi kauan pysyä pystyssä.\nHän pelkäsi, että kun kyynelet ja vesi jo vuosikausia ovat kaivaneet\npohjaa rakennuksen alta, niin se tulisi sortumaan Puolan armeijan\nyhdestä ainoasta iskusta. Hän tunsi, että kuorma, jota pillastuneet\nhevoset vetivät, tulisi kaatumaan johonkin rotkoon, ja hänen koko\nharrastuksensa kohdistui etupäässä siihen, miten saisi tuomion, tappion\nja onnettomuuden päivän lykätyksi mahdollisimman myöhäiseen. Tästä\nsyystä hän heikosta luonteestaan huolimatta vastusti horjumattomasti\nylpeitä ja ylimielisiä neuvosherroja siinä suhteessa, että esti sodan\nsyttymisen Puolan kanssa. Turhaan häntä moitittiin pelkuruudesta\nja heikkoudesta, turhaan rajaseudun komttuurit kaikin voimin\nkoettivat saada sotaa alkamaan. Viime hetkessä, juuri kun tuli oli\nleimahtamaisillaan valloilleen, hän aina peräytyi estäen sodan\nsyttymisen ja kiitti sitten Marienburgissa Jumalaa, joka oli antanut\nhänen työntää syrjään ristiritarikunnan pään menoksi kohotetun miekan.\n\nMutta hän tiesi kuitenkin, että asiat kerran kehittyisivät sodaksi. Se\ntietoisuus, että ristiritarien veljeskunta ei seisonut Jumalan oikeuden\nkannalla, vaan vääryyden ja valheen perustalla, sekä tunto lähestyvän\nhäviönpäivän tulosta teki hänestä mitä onnettomimman ihmisen. Hän\nolisi epäilemättä uhrannut verensä ja henkensä, jos olisi voinut saada\nasiaa toiselle kannalle, eikä hän mitään toivonut hartaammin, kuin\nettä olisi vielä aikaa palata oikealle tielle, mutta hän tunsi, että\nse oli jo myöhäistä! Palata oikealle tielle -- sehän merkitsi laajojen\nmaa-alueiden luovuttamista niiden oikeille omistajille, hedelmällisten\nmaa-alueiden, jotka veljeskunta oli anastanut Jumala ties kuinka kauan\nsitten. Niiden mukana olisi luovuttava myös rikkaista kaupungeista,\nsellaisista kuin Danzig. Eikä siinä kylliksi. Se merkitsi vielä\nluopumista Samogitiasta ja hyökkäyksistä Liettuaa vastaan, se merkitsi\nmiekan pistämistä huotraan ja näiden maiden jättämistä kokonaan, joissa\nristiritareilla ei olisi enää mitään sanomista, sekä muuttamista\ntakaisin Palestiinaan tai jollekin Kreikan saarelle, missä pyhää ristiä\nolisi puolustettava todellisia saraseeneja vastaan. Mutta se oli\nmahdotonta, koska se olisi ollut samaa kuin ristiritariston täydellinen\nhävittäminen. Kuka olisi suostunut sellaiseen? Ja kuka suurmestari\nolisi voinut vaatia sellaista? Konrad von Jungingenin sielu ja koko\nelämä oli kuin pimeyden vallassa, mutta jos joku olisi rohjennut tehdä\nsellaisen esityksen, niin suurmestari olisi ollut ensimmäinen sanomaan,\nettä sellaisen neuvon antaja oli mieletön ja suljettava pimeään\ntyrmään. Nyt oli vain kuljettava yhä eteenpäin ja eteenpäin siihen\npäivään saakka, jolloin itse Jumala tekee lopun kaikesta.\n\nNiin suurmestari siis vaelsi eteenpäin surut ja huolet sydämessä.\nHänen tukkansa ja partansa oli jo alkanut harmaantua, ja aikanaan\nniin vilkkaat silmät olivat puoleksi painuneet tuuheiden kulmakarvain\ntaakse. Zbyszko ei kertaakaan nähnyt naurun ilmettä hänen kasvoillaan.\nSuurmestari ei näyttänyt katkeralta eikä synkältä, vaan hän oli\nkuin hiljaisen kärsimyksen uuvuttama. Taisteluvarusteissaan, risti\nrinnalla ja suuressa, valkoisessa, niinikään ristillä koristetussa\nviitassaan suurmestari vaikutti osaksi majesteetilliselta, osaksi\nsurulliselta. Konrad von Jungingen oli nuorempina vuosinaan ollut\niloinen luonteeltaan ja pitänyt suuresti huvitteluista ja leikeistä,\nmutta nytkään hän ei sentään kieltäytynyt pidoista, näytelmistä\nja turnajaisista, vaan järjestipä itsekin sellaisia. Mutta hän ei\nkoskaan enää innostunut loistavien ritarien keskuudessa, joita\nsaapui Marienburgiin vieraisiin, ei torvien toitottaessa, ei aseiden\nkalistessa eikä täysinäisten malvasiamaljojen kuohuessa. Kun kaikki\nhänen ympärillään näytti todistavan kukistamatonta mahtia, loistoa ja\nrikkautta, kun keisarin ja muiden länsimaisten hallitsijain lähettiläät\ninnoissaan huusivat, että ristiritarien veljeskunta voi kilpailla\nmahtavuudessa kaikkien valtakuntien ja koko maailman kanssa, niin\nsuurmestari yksin ei antanut heidän ylistystensä huumata itseään, vaan\nmuisti aina ja yksin ne pahaatietävät sanat, jotka pyhälle Birgitalle\noli ilmoitettu: \"Tulee aika, jolloin heidän hampaansa lyödään suusta,\noikea käsi hakataan pois ja oikea jalkansa halvaantuu, jotta he\ntulisivat synnintuntoon\".\n\n\n\n\nLXIV.\n\n\nHe matkasivat maantietä Kulmista Graudenziin, jonne jäivät yöksi ja\nseuraavaksi päiväksi, sillä suurmestarin oli siellä järjestettävä\nkalastusta koskevia asioita sikäläisen linnan komttuurin ja\naatelisten välillä, joiden maat olivat Veikselin varrella. Sieltä\nhe kulkivat ristiritarien pursilla jokiteitä aina Marienburgiin\nsaakka. Suurmestari oli utelias näkemään, minkä vaikutuksen\nristiritarikunnan valta teki varsinkin Zyndram Maszkowilaiseen, joka\noli urhoollinen kaksintaistelija ja etevä ja kokenut sodankävijä.\nKukaan ei koko kuningaskunnassa osannut niin hyvin kuin hän johtaa\nsuuria sotajoukkoja, järjestää taistelurintamia, hävittää ja rakentaa\nlinnoja ja tehdä siltoja suurten jokien yli. Suurmestari tiesi, että\nkuninkaan neuvostossa asioiden ratkaisu riippui suuresti Zyndramin\nmielipiteestä ja että sodan puhkeaminen siirtyisi pitkäksi ajaksi\neteenpäin, jos ristiritarikunnan sotavoimat ja rikkaudet voisivat nyt\nvaikuttaa voimakkaasti tähän mieheen. Varsinkin pitäisi Marienburgin\npelkän näkemisen vaikuttaa peloittavasti jokaiseen puolalaiseen,\nsillä sen linnaryhmälle varustuksineen ei mikään muu linna maailmassa\nvoinut likimainkaan vetää vertoja. [Fredrik II, Preussin kuningas,\nantoi hävittää raunioiksi Marienburgin komean linnan Puolan tasavallan\nkukistumisen jälkeen.] Nogatia pitkin purjehtiessaan ritarit näkivät\njo kaukaa linnan mahtavat tornit, jotka erottautuivat selvästi\ntaivasta vasten, sillä päivä oli kaunis ja kirkas. Jonkin ajan\nkuluttua näkyi kirkon torneja ja muita korkeita rakennuksia, jotka\nkohosivat toinen toistaan ylemmäksi, osaksi tiilenvärisinä, mutta\nenimmäkseen sentään sen vaaleanharmaan muurilaastin peittäminä, jota\nainoastaan ristiritarien muurarit osasivat valmistaa. Monet mahtavat\nmuurit näyttivät niin valtavilta, etteivät puolalaiset ritarit\nolleet eläessään sellaista nähneet. Oli kuin rakennus olisi kohonnut\nrakennuksen päältä muodostaen luonnostaan alavalle paikalle ikäänkuin\nvuoren, jonka harjana oli Vanha linna ja sivuina Keskilinna ja laaja\nEtulinna. Tässä suunnattoman suuressa munkkien linnoitetussa pesässä\noli niin vaikuttavaa mahtia, että suurmestarinkin tavallisesti synkeät\nkasvot hiukan kirkastuivat.\n\n-- Ex luto Marienburg -- suosta on Marienburg noussut, -- sanoi\nsuurmestari kääntyen Zyndramin puoleen. -- Mutta tätä suota ei mikään\ninhimillinen voima nujerra.\n\nZyndram ei vastannut, vaan antoi katseensa vaieten kulkea kaikkien\ntornien ja laajojen muurien yli. Hetken kuluttua suurmestari Konrad von\nJungingen lisäsi:\n\n-- Te, hyvä herra, joka ymmärrätte linnoituksia, mitä sanotte?\n\n-- Linnoitus näyttää olevan valloittamaton, -- vastasi puolalainen\nritari mietteissään, -- mutta...\n\n-- Mutta mitä? Mitä siinä on mielestänne moitittavaa?\n\n-- Mutta jokainen saattaa vaihtaa isäntää. Suurmestari rypisti\nkulmakarvojaan.\n\n-- Mitä te tarkoitatte?\n\n-- Sitä vain, että Jumalan aikomuksia ja päätöksiä ihmiset eivät näe.\n\nJa Zyndram silmäili taas mietteissään linnoituksen muureja. Zbyszko,\njolle Powala oli tulkinnut vastauksen, katsoi häneen ihmetellen ja\nkiitollisena. Nyt juuri Zbyszko huomasi, kuinka suuresti Zyndram\nja samogitialaisten päällikkö, Skirwoillo muistuttivat toisiaan.\nMolemmilla oli suuri pää leveitten hartioitten välissä ja molemmilla\noli jykevä rinta ja samanlaiset, hiukan väärät sääret.\n\nMutta suurmestari, joka ei tahtonut antaa viimeistä sanaa puolalaiselle\nritarille, alkoi taas:\n\n-- Sanotaan, että meidän Marienburgimme on kuusi kertaa suurempi teidän\nWawelianne.\n\n-- Siellä ei ole kalliolla niin paljon tilaa kuin täällä tasangolla, --\nvastasi Zyndram. -- Mutta sydän on meidän linnassamme suurempi.\n\nSuurmestari kohotti ihmetellen kulmakarvojaan:\n\n-- Minä en ymmärrä.\n\n-- Mitä olisi sydän linnassa muuta kuin kirkko? Meidän tuomiokirkkoomme\nmahtuu kolme sellaista kuin tämä.\n\nSen sanottuaan hän osoitti todella pientä linnankirkkoa, jonka otsalla\nloisti suuri mosaiikkinen Pyhän neitsyen kuva.\n\nSuurmestari oli taas tyytymätön tähän keskustelun käänteeseen:\n\n-- Te annatte nopeita, mutta merkillisiä vastauksia.\n\nSillä välin he saapuivat perille. Ristiritarien erinomainen\nvartijakunta oli nähtävästi tiedoittanut kaupungille ja linnaan\nsuurmestarin tulosta, koska lautta- ja venepaikalla oli jo,\npaitsi muutamia munkkeja, kaupungin torvenpuhaltajia, jotka\nmerkkitoitotuksilla tavallisesti ilmoittivat suurmestarin lähdöstä ja\ntulosta. Rannalla oli myös hevosia odottamassa, ja koko seurue ajoi\nkaupungin läpi ja senjälkeen Varpustornin kohdalla olevasta Suutarin\nportista Etulinnaan. Portin luona suurmestaria olivat vastaanottamassa\nja tervehtimässä mm. seuraavat henkilöt: suurkomttuuri Wilhelm von\nHelfenstein, suurhospitalisti Konrad Lichtenstein, tuttavamme Kuno\nLichtensteinin sukulainen, suurvarusmestari Rumpenheim ja rahavarain\nsuurhoitaja Burghard von Wobecke sekä pienkomttuuri, jolle kuului\nlinnan työhuoneiden ja hallinnon valvonta. Paitsi näitä arvohenkilöitä\nsiellä oli useita hengellisiä veljiä, jotka hoitivat Preussin\nkirkollisia asioita ja pitivät silmällä luostareja ja kirkon maallisia\npalvelijoita pakottaen näitä vieläpä niin raskaisiin töihin kuin\ntientekoon ja jäiden särkemiseen. Näiden lisäksi siellä oli vielä\nsellaisia maaliisi veljiä, nimittäin ritareja, jotka eivät olleet\nkanonisen lain alaisia. Nämä miehet, joilla oli kookas ja voimakas\nvartalo -- heikkoja ristiritarit eivät ottaneet palvelukseensa --\nleveät hartiat, tuuhea parta ja villi katse muistuttivat ulkonäöltään\nenemmän saksalaisia maantierosvoja kuin munkkeja. Heidän katseessaan\noli jotakin uhman, ylpeyden ja rohkeuden sekaista. Konrad von\nJungingenista he eivät pitäneet lainkaan, koska tämä pelkäsi ryhtyä\nsotaan mahtavan Jagiellon kanssa. Usein he kapitulissa aivan avoimesti\nmoittivat hänen pelkuruuttaan, piirsivät hänestä pilakuvia seinille ja\nhoukuttelivat narreja tekemään pilaa hänelle päin naamaa. Mutta nyt\nhe sentään kumarsivat näennäisen nöyrästi suurmestarille, koska tämä\nsaapui vieraiden ritarien kanssa, ja juoksivat sitten vastaanottamaan\nhevosia.\n\nLaskeuduttuaan hevosensa selästä suurmestari kääntyi heti von\nHelfensteinin puoleen kysyen:\n\n-- Onko Werner von Tetlingen lähettänyt tietoja?\n\nWerner von Tetlingen oli ristiritarien sotavoimain suurmarsalkka\nja ylipäällikkö ja sen tähden hän nytkin oli paraikaa sotaretkeltä\nsamogitialaisia ja Witoldia vastaan.\n\n-- Erikoisen tärkeitä uutisia ei häneltä ole saatu, -- vastasi\nHelfenstein, -- mutta vastoinkäymisiä on kuitenkin. Pakanat ovat\npolttaneet kyläasuntoja Ragnetan ja etukaupunkeja eräiden linnain luona.\n\n-- Jos Jumala tahtoo, niin yksikin suuri taistelu masentaa heidän\nilkeytensä ja paatumuksensa, -- vastasi suurmestari.\n\nSen sanottuaan hän kohotti katseensa ylös, ja hänen huulensa\nalkoivat liikkua lukien äänetöntä rukousta, jossa hän pyysi voittoa\nristiritarien sotavoimille. Sitten hän osoitti puolalaisia ritareita\nsanoen: -- Tässä ovat Puolan kuninkaan lähettiläät, ritari Zyndram\nMaszkowista, ritari Powala Taczewista ja ritari Zbyszko Bogdaniecista,\njotka ovat tulleet mukanamme vaihtamaan vankeja. Opastakoon\nlinnankomttuuri heidät vierashuoneisiin ja osoittakoon heille\nvieraanvaraisuutta, kuten tulee.\n\nVeljeskunnan ristiritarit alkoivat uteliaina katsella lähettiläitä,\nvarsinkin Powala Taczewilaista, joka oli tunnettu kuuluisana\nottelijana. Mutta ne, jotka eivät tienneet hänen Burgundin, Böömin ja\nPuolan hoveissa suorittamistaan sankariteoista, ihmettelivät hänen\nkookasta vartaloaan ja sotaratsuaan, joka oli niin tavattoman suuri,\nettä nuoruudessaan Pyhässä maassa ja Egyptissä käyneet ristiritarit\ntulivat muistaneeksi kameeleja ja elefantteja.\n\nMuutamat tunsivat Zbyszkon, joka oli aikanaan otellut täällä\nMarienburgissa, ja nämä tervehtivät häntä kohteliaasti muistaen,\nettä suurmestarin mahtava ja korkeasti kunnioitettu veli Ulrich\nvon Jungingen oli silloin osoittanut hänelle aivan erikoista\nhuomaavaisuutta ja ystävällisyyttä. Vähimmin huomiota herätti se,\njoka lähimmässä tulevaisuudessa oli antava ristiritaristolle kauhean\ntuhoisan iskun, nimittäin Zyndram Maszkowilainen, joka tavattoman\nlyhyen kasvunsa ja korkeitten olkapäittensä tähden näytti melkein\nkyttyräselkäiseltä. Hänen suhteettoman pitkät kätensä ja väärät\nsäärensä herättivät hilpeyttä nuorimmissa ristiritareissa. Eräs\nnäistä, tunnettu kujeilija, astui Zyndramin viereen aikoen piloillaan\nsanoa hänelle jotakin, mutta kun hän oli katsonut Maszkowin ritaria\nsilmiin, meni hänestä kujeilun halu sen tien ja hän vetäytyi kaikessa\nhiljaisuudessa takaisin.\n\nLinnankomttuuri pyysi vieraita seuraamaan itseään. He kulkivat pienen\npihan läpi, jolla paitsi koulua, kiviaittaa ja satulasepän työhuonetta\noli pyhän Nikolauksen rukoushuone. Sitten he saapuivat Nikolauksen\nsiltaa myöten itse Etulinnaan. Linnankomttuuri johti heidät tahallaan\nmahtavien muurien välitse, joita siellä täällä vahvistivat milloin\npienemmät, milloin suuremmat tornit. Zyndram Maczkowilainen katseli\ntarkkaavasti kaikkea, ja opastava komttuuri näytti kysymättäkin\nerilaisia rakennuksia ja laitoksia, ikäänkuin hän olisi tahtonut, että\nvieraat tarkastaisivat kaikkea, mitä näkivät.\n\n-- Tuo suuri rakennus, jonka näette vasemmalla edessänne, on talli.\nMe olemme köyhiä munkkeja, mutta ihmiset sanovat, että toisin paikoin\neivät edes ritarit elä yhtä hyvin kuin hevoset meillä.\n\n-- Mutta ihmiset eivät moiti teitä köyhiksi, -- vastasi Powala. --\nEiköhän tuolla ole muutakin kuin talli, koska rakennus on kovin korkea,\neikä hevosia tavallisesti viedä portaita ylös.\n\n-- Tallissa on tilaa 400 hevoselle, -- selitti linnankomttuuri, -- ja\nsen päällä ovat viljavarastot, jotka riittäisivät vaikka kymmeneksi\nvuodeksi. Tätä Marienburgia ei koskaan piiritetä, mutta jos niin\nkuitenkin sattuisi, niin nälällä meitä ei saada antautumaan.\n\nSen sanottuaan hän kääntyi oikealle, ja he kulkivat taas siltaa pitkin,\njoka oli pyhän Laurentiuksen bastionin ja Panssaribastionin välillä. He\ntulivat nyt suurelle pihalle, joka oli aivan Etulinnan keskustassa.\n\n-- Huomatkaa, hyvät herrat, -- sanoi saksalainen, -- että kaikki\ntämä pohjoispuolella on \"Vorburgia\" eikä sitä saata edes verratakaan\nKeskilinnaan, vielä vähemmin Korkeaan linnaan.\n\nJuoksuhauta, jonka yli johti nostosilta, erotti Keskilinnan pihamaasta,\nja vasta linnan portilla, joka oli koko joukon korkeammalla, ritarit\nsaattoivat nähdä koko sen laajan korttelin, jota sanottiin Vorburgiksi\neli Etulinnaksi, kun he komttuurin kehoituksesta kääntyivät katsomaan\nympärilleen. Siellä rakennus nousi toisensa vierestä, niin että\nZyndram luuli näkevänsä oikein kaupungin. Oli suuria halkovarastoja,\njotka oli pinottu yhtä korkeiksi kuin tavalliset talot, kivikuulia\nkasoittain, jotka törröttivät kuin pyramidit, hautausmaita, lasaretteja\nja makasiineja. Hiukan syrjemmällä lammikon rannalla oli punatiilinen\n\"temppeli\", nimittäin suuri ruokatavaravarasto ja ruokala työläisiä ja\npalvelusväkeä varten. Pohjoisvallin vieressä oli vielä tallirakennus\nritarien ja suurmestarin hevosia varten. Korttelin eräällä sivustalla\noli asemiehien, asepoikien ja pestattujen joukkojen kasarmit ja\nvastapäisellä puolella ristiritarikunnan monenlaisten virkamiesten\nja työnjohtajien asunnot. Sitten oli taas varastohuoneita, aittoja,\nleipomoita, kutomoita, valimo ja suuri arsenaali sekä vankila.\nJokainen rakennus oli niin luja, että siinä olisi voinut puolustautua\nkuin linnoituksessa. Kaikki oli nimittäin muureilla ja torneilla\nympäröity. Uloinna muurien ulkopuolella oli vallihauta ja sen takana\nsuojapaalusto. Kaikkien näiden ulkopuolella virtasi lännessä Nogat\nkeltaisena, mutta pohjoisessa ja idässä kiilsi suuren lammen pinta.\nEtelässä kohosivat vielä lujemmin varustetut linnat: Keskilinna ja\nKorkea linna.\n\nTämän valtavan linnoituksen muurien sisällä olivat maailman mahtavimmat\nvoimat, risti ja miekka, yhdistettyinä. Ken uskalsi vastustaa toista,\nsen toinen nujersi. Ken nosti kätensä niitä vastaan, siitä huudettiin\nkaikissa kristityissä maissa, että hän muuallakin vastusti kristillistä\nkirkkoa.\n\nJa heti oli ritareja kaikista maailman ääristä valmiina auttamaan\nMarienburgia. Tämä munkkien pesä kuhisi aseistettua väkeä, ja\nsiinä oli liikettä kuin mehiläispesässä. Rakennusten ja porttien\nedessä, käytävissä ja työhuoneissa -- kaikkialla oli liikettä\nkuin markkinoilla. Vasarat ja moukarit jyskyivät kivisiä kuulia\nvalmistettaessa, myllyt jytisivät, hevoset hirnuivat, aseet ja\nvarusteet kalisivat, torvet toitottivat, huudot ja käskyt kajahtivat.\nLinnojen pihoilla kuuli kaiken maailman kieliä ja näki kaikkien\nkansojen sotilaita: taitavia englantilaisia jousimiehiä, jotka sadan\naskelen päästä ampuivat kyyhkyseen ja joiden nuolet lävistivät\npanssarin kuin kankaan vain, peloittavia sveitsiläisiä jalkamiehiä,\njotka taistelivat kaksiteräisin miekoin, urhoollisia, mutta ruokaan\nja juomaan nähden määrättömiä tanskalaisia, elämäniloisia ja tulisia\nranskalaisia, harvasanaisia, ylpeitä espanjalaisia aatelismiehiä,\nloisteliaita italialaisia ritareja, jotka miekkailijoista olivat\nkaikkein taitavimpia käyttäen rauhan aikana silkki- ja samettipukuja,\nmutta sodassa Venetsiassa, Milanossa ja Firenzessä taotuita\nläpiampumattomia panssareja, burgundilaisia ja friisiläisiä ritareja\nsekä lopuksi saksalaisia maansa kaikilta kulmilta. Kaikkien näiden\nvieraiden keskuudessa \"valkoiset viitat\" liikkuivat isäntinä ja\npäällysmiehinä. Korkeassa linnassa oli aivan lähellä suurmestarin\nasuntoa rahakammio, joka oli lattiasta kattoon saakka täynnä rahoja ja\nkallisarvoisia jaloja metalleja tankoina; näiden ansiosta ristiritarit\nvoivat arvokkaasti vastaanottaa vieraita ja palkata palvelukseensa\nulkomaisia sotureita, jotka sitten lähetettiin Marienburgista sotaan\ntai eri linnoihin voutien, starostain ja komttuurien käytettäväksi.\n\nAsevoimaan ja hengelliseen voimaan yhtyi täällä tavaton rikkaus ja\nsamalla myös rautainen kuri, joka tosin oli maakunnissa ja varsinkin\nkauempana kovin höltynyt, mutta pidettiin itse Marienburgissa yhä\nentisessä voimassaan.\n\nTänne saapui kruunupäitä ei ainoastaan taistelemaan pakanoita vastaan\nja lainaamaan rahaa, vaan oppimaan myöskin hallitsemistaitoa. Ritarit\ntulivat sotataitoaan lisäämään. Ainakaan muinoin ei ristiritareilla\nollut vertaistaan hallitsemis- ja sodankäyntitaidossa. Kun he tulivat\nnäille maille, ei heillä alussa ollut kuin pieni maa-alue ja muutamia\nlinnoja, jotka Puolan kuningas oli heille lahjoittanut. Ja nyt he\nhallitsivat laajoja alueita, jotka olivat pinta-alaltaan suurempia\nkuin monet kuningaskunnat. Täältä, suurmestarin ja valkoisten viittain\nluota levisivät oman postilaitoksen välityksellä määräykset ja käskyt\neri puolille maata: läänitysaatelisille, kaupunkien hallinnoille\nja pormestareille, voudeille ja sotapäälliköille sekä muille\nvirkamiehille, ja mitä täällä päätettiin, se pian toteutettiin siellä\nsadoin, jopa tuhansin rautaisin kourin. Tänne virtasi koko maasta\nrahaa, viljaa, kaikenlaisia elintarpeita ja veroja, ja täältä rosvoavat\nkäsivarret kurkottelivat kauas rajan taa muihin maihin ja kansoihin.\n\nLukuisat preussilaiset heimot, jotka puhuivat liettuan kieltä, olivat\njo hävitetyt sukupuuttoon tai saksalaistuneet. Liettua oli tuntenut\nristiritarien rautaisen puristuksen rinnallaan aivan viime aikoihin\nsaakka ja luullut joka hetki tukehtuvansa tai syöksevänsä verensä\nkuiviin. Vaikka Puola oli voittanut suuressa, hurjassa taistelussa\nPlowcen luona, se kuitenkin oli menettänyt Lokietekin hallitessa\nne maaosat, jotka olivat Veikselin vasemmalla rannalla. Liivinmaan\nkalpaveljesten ritarikunta oli tavoitellut venäläisiä maita, ja\nmolemmat nämä veljeskunnat olivat kuin saksalaisen meren ensimmäinen\nsuuri aalto, joka peitti alleen yhä laajempia slaavilaisia alueita.\n\nMutta yht'äkkiä synkkä pilvi peitti ristiritarilais-saksalaisen\najatusmaailman. Liettua vastaanotti ristin puolalaisten käsistä, ja\nJagiello nousi valtaistuimelle Krakovassa ihanan kuningatar Jadwigan\nrinnalla. Siinä ristiritarit eivät tosin menettäneet mitään alueitaan\neivätkä ainoatakaan linnaa, mutta he tunsivat, että voima nousi\nvoimaa vastaan ja että he olivat menettäneet sen syyn ja perusteen,\njonka varjolla he voisivat jäädä Preussiin. Sen jälkeen, kun Liettua\noli kääntynyt kristinuskoon, ei heillä oikeastaan ollut muuta\ntehtävää kuin palata Palestiinaan ja ottaa suojelukseensa Pyhälle\nmaalle tulevat toivioretkeläiset. Mutta palaaminen sinne merkitsi\nluopumista rikkauksista, vallasta, mahtavuudesta, kaupungeista,\nmaista ja kokonaisista kuningaskunnista. Ristiritarien veljeskunta\nalkoi väännellä itseään epätoivoisena ja raivoisana kuin hirvittävä\nlohikäärme, jonka kylkeen on isketty keihäällä. Suurmestari Konrad\npelkäsi panna kaikkea yhdelle kortille ja vapisi ajatellessaan sotaa\nsuuren kuninkaan kanssa, joka hallitsi Puolaa, Liettuaa ja laajoja\nvenäläisiä alueita. Suurin osa ristiritareja tahtoi sotaa, sillä\nse tunsi, että oli taisteltava elämästä ja kuolemasta, ennenkuin\nvoimat ovat vallan uuvuksissa, ennenkuin ristiritariston lumous on\nheikentynyt, ennenkuin Rooman paavin iskut ovat kääntyneet sitä vastaan\nja niin kauan kuin koko maailma rientäisi auttamaan.\n\nSillä välin \"valkoisen viitan\" miehet levittivät kansojen keskuuteen\nja ulkomaiden hoveihin sellaista tietoa ja moitetta, että Jagiello\nja Liettua olivat kääntyneet kristinuskoon vain muodon vuoksi ja\npetollisin mielin, sillä eihän yhdessä ainoassa vuodessa voisi muuten\ntapahtua sitä, mitä ristiritarit eivät saaneet aikaan kokonaisen\nvuosisadan kuluessa. He yllyttivät kuninkaita ja ritareja Puolaa ja sen\nhallitsijaa vastaan, jota he kuvasivat pakanuuden suojelijaksi. Tämä\npanettelu, jota ainoastaan Roomassa ei uskottu, levisi ympäri maailmaa\nja veti Marienburgiin ruhtinaita, kreivejä ja ritareja eri puolilta\nmaailmaa. Ristiritarit saivat uutta rohkeutta ja itseluottamusta.\nMarienburg uhkaavine linnoineen ja varustuksineen hämäännytti\nulkonaisella mahtavuudellaan ulkomaiset vieraat enemmän kuin koskaan,\nsokaisi rikkaudellaan ja näennäisellä järjestyksellään, ja koko\nritarikunta näytti nyt olevan voimakkaampi ja voitokkaampi kuin koskaan\nennen. Kukaan ulkomaisista ruhtinaista ja ritareista, lukuunottamatta\nsuurmestaria itseään, ei ymmärtänyt, että Liettuan kääntymisestä saakka\noli kuin Nogatin laineet, jotka yhdeltä puolelta kiersivät peloittavan\nlinnan, olisivat alkaneet huuhtoa maata sen muurien alta pois kaikessa\nhiljaisuudessa. Kukaan ei ymmärtänyt, että tässä suunnattoman suuressa\nruumiissa oli vielä voimaa, mutta sielu oli siitä jo paennut.\nVastatullut vieras, joka katseli tätä \"ex luto\" noussutta Marienburgia,\nsen muureja, torneja, porttien mustia ristejä, rakennuksia ja kupuja,\ntuli ehdottomasti ajatelleeksi, että helvetin portit eivät ole sen\nlujempia kuin tämän mahtavan ristin pohjoisen pääkaupungin.\n\nTällaiset ajatukset, risteilivät ei ainoastaan Powalan ja Zbyszkon\nmielessä, jotka olivat jo ennen olleet Marienburgissa, vaan myös heitä\npaljon tarkkaavaisemman Zyndramin aivoissa. Tämänkin soturin kasvot\nsynkkenivät, kun hän nyt siinä katseli aseistettujen miesten vilinää\ntornien ja muurien suojissa, ja tahtomattaan hän tuli ajatelleeksi\nniitä suuria ja ylpeitä sanoja, joilla ristiritarit kerran olivat\nuhanneet Puolan kuningasta Kazimierzia:\n\n-- Meidän voimamme on suurempi, ja jollet taivu, niin tulemme\nmiekoillamme seuraamaan sinua aina Krakovaan saakka.\n\nLinnankomttuuri johti vieraat ritarit edelleen Keskilinnaan, jonka\nitäisessä sivustassa vierashuoneet sijaitsivat.\n\n\n\n\nLXV.\n\n\nMacko ja Zbyszko syleilivät toisiaan kauan, sillä he olivat aina\nrakastaneet toisiaan, ja viime vuosina yhteiset seikkailut ja\nonnettomuudet olivat entistä enemmän lujittaneet tätä rakkautta. Vanha\nritari arvasi luodessaan veljenpoikaansa ensimmäisen silmäyksen, ettei\nDanusiaa ollut enää tässä maailmassa, eikä Macko sen tähden tahtonut\nensin kysellä mitään, vaan painoi nuorukaista rintaansa vasten tahtoen\nsiten näyttää, ettei tämä ollut yksin maailmassa, vaan että hänellä oli\nvielä läheinen ystävä, joka oli valmis jakamaan surut hänen kanssaan.\nVasta pitkän vaitiolon jälkeen Macko kysyi:\n\n-- Ryöstivätkö hänet taas, vai kuoliko hän käsiisi?\n\n-- Hän kuoli aivan lähellä Spychowia, -- vastasi nuorukainen.\n\nJa Zbyszko alkoi kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut, vuodattaen\nkyyneleitä ja huokaillen, ja Macko kuunteli tarkkaavasti huokaillen\nhänkin toisinaan ja kysyen vihdoin:\n\n-- Entä onko Jurand vielä elossa?\n\n-- Hän oli elossa, kun läksin, mutta kauan hän ei elä, enkä minä enää\nvarmaankaan häntä hengissä saa nähdä.\n\n-- Siinä tapauksessa olisi ehkä ollut parempi, kun et olisi vielä\nlähtenyt.\n\n-- Kuinka olisin voinut jättää teitä?\n\n-- Pari viikkoa ennemmin tai myöhemmin olisi ollut yhdentekevää.\n\nZbyszko katsoi setäänsä tutkivasti ja sanoi:\n\n-- Te olette kai täällä sairastellut? Olette huonon näköinen.\n\n-- Täällä alhaalla linnan holveissa on aina kylmä ja kostea, vaikka\naurinkokin paistaisi, sillä vesi kiertää melkein linnan ympäri.\nLuulin jo, että homehtuisin tänne. Ilma on myös pilaantunutta, ja\nkaikesta tästä avautui se haavani... sinä tiedät... joka Bogdaniecissa\nparannettiin majavan ihralla.\n\n-- Muistan kyllä, -- vastasi Zbyszko, -- sillä Jagienkan kanssa me sen\nmajavan pyydystimme. Vai ovat ne heittiöt kaikesta huolimatta antaneet\nteidän istua maanalaisessa tyrmässä?\n\nMacko nyökäytti päätään ja vastasi:\n\n-- Totta puhuen he eivät ole suopeita minua kohtaan, ja huonosti\nolisi minun täällä voinut käydä, sillä kovin ovat vihaisia Witoldille\nja samogitialaisille sekä varsinkin niille meistä, jotka ovat\nnäitä auttaneet. Kyllä minä selitin heille, miksi olimme lähteneet\nSamogitiaan, mutta se oli turhaa. Ensi töikseen he olisivat minulta\nkaulan katkaisseet, mutta se jäi tekemättä vain sen lunastussumman\ntähden, jota he mielivät, sillä, kuten tiedät, raha on heille\nkostoakin rakkaampaa, ja sitä paitsi he tahtoivat pitää käsissään\nelävää todistusta siitä, että kuningas lähettää puolalaisia auttamaan\npakanoita. Sillä että samogitialaiset, raukat, antavat kyllä kastaa\nitsensä kristinuskoon, vaikkei ristiritarien toimesta, sen me hyvin\ntiedämme, koska siellä olimme, mutta ristiritarit eivät sitä muka\ntiedä, vaan syyttävät heitä kaikissa hoveissa ja samalla meidän\nkuningastammekin.\n\nMacko keskeytti hetkeksi huoahtaakseen ja jatkoi sitten:\n\n-- Minä olisin ehkä maanalaisessa tyrmässä menehtynyt. Arnold von\nBaden, jota lunastussumma kiinnosti, koetti parantaa asemaani,\nmutta hänellä ei ole täällä paljoa sanomista, \"karhuksi\" häntä\nnimittelevät. Kaikeksi onneksi de Lorche kuuli minusta Arnoldilta ja\nnosti kamalan hälinän. En tiedä, onko hän ehkä itse kertonut sinulle,\nsillä hän yleensä ei puhu hyvistä töistään... Hänellä on täällä suuri\nvaikutusvalta, sillä joku de Lorche on täällä kerran ollut huomattava\nvirkamies, ja sitä paitsi tämä nykyinen de Lorche on suurta sukua\nja hyvin rikas. Tämä ystävällinen ritari selitti heille, että hän\nitse on meidän vankimme ja että jos he vain ottavat minut hengiltä\ntai antavat minun kuolla nälkään tai kosteuteen, niin sinä katkaiset\nhänen kaulansa. Sitä paitsi hän uhkasi kapitulia sanoen kertovansa\nlänsimaisissa hoveissa, kuinka ristiritarit kohtelevat täysiä ritareja.\nHe säikähtyivät ja muuttivat minut lasarettiin, jossa sekä ilma että\nruoka on parempaa.\n\n-- Ritari de Lorchelta minä en ota penniäkään!\n\n-- Mieluista on viholliselta ottaa ja ystävälle antaa jotakin, --\nsanoi Macko. -- Mutta koska kuulin, että kuninkaan kanssa on saatu\naikaan sopimus vankien vaihtamisesta, niin ei minustakaan ole mitään\nmaksettava.\n\n-- Mitä! Entä meidän ritarisanamme? -- kysyi Zbyszko.\n\n-- Sopimus on sopimus, muuten Arnold voisi pitää meitä kunniattomina.\n\nMacko kävi huolestuneen näköiseksi, ja hetken aikaa mietittyään hän\nsanoi:\n\n-- Mutta voisimmehan toki hiukan tinkiä?\n\n-- Itse olemme itsemme arvioineet. Olisimmeko nyt vähemmän arvoisia?\n\nMacko huolestui vielä enemmän, mutta hänen katseessaan välähti ihmetys\nja ikäänkuin vielä suurempi rakkaus Zbyszkoa kohtaan.\n\n-- Sellainen hän on ja sellaisena pysyy!... -- mutisi Macko itsekseen.\n\nJa vanha ritari huokaili syvään. Zbyszko luuli sen johtuvan siitä, että\nhäntä säälitti luopua von Badenille maksettavista rahoista, ja virkkoi:\n\n-- Kuulkaahan! Rahaa meillä on aivan tarpeeksi, kun kohtalo vain ei\nolisi näin raskas.\n\n-- Kyllä se vielä keventyy! -- vastasi vanha ritari liikuttuneena. --\nMinulla ei ole enää pitkiä aikoja jäljellä.\n\n-- Älkää puhuko sellaisia!... Kyllä te paranette, kun tuuli saa\npuhaltaa päällenne.\n\n-- Tuuli? Tuuli taivuttaa nuoria puita, mutta kaataa vanhoja.\n\n-- Hm! Teillä on vielä lujat luut ja pitkä matka vanhuuteen. Älkää\nsurko joutavia!\n\n-- Jos sinä vain olisit iloinen, niin kyllä minäkin nauraisin.\n\nMutta minulla on vielä toinenkin syy suruun, eikä vain minulla, vaan\ntotta puhuen meillä kaikilla.\n\n-- Mikä se on? -- kysyi Zbyszko.\n\n-- Muistatko, kuinka minä Skirwoillon leirissä toruin sinua, kun kehuit\nristiritarien voimia? Mutta nyt...\n\nMacko alkoi puhua hiljaisella äänellä, ikäänkuin peläten, että joku\nsivullinen voisi kuulla, mitä hän sanoo.\n\n-- Mutta nyt näen, että oikeassa olit. Jumala varjelkoon, kuinka\nmahtavia ja rikkaita ovat! Kyllä meidän miesten sormia syyhyttää ja\nmieli palaa mitä pikimmin saksalaisten niskaan, mutta he eivät tiedä,\nettä kaikki kansat ja kaikki kuninkaat auttavat ristiritareja, joilla\non enemmän rahaa, lujemmat linnat ja paremmat aseet...Niin meillä kuin\ntäälläkin sanotaan, että tästä tulee vielä suuri sota, mutta kun se\ntulee, niin Jumala auttakoon kuningaskuntaamme ja kansaamme!\n\nHän painoi harmaantuneen päänsä käsiinsä, nojasi kyynärpäillään\npolviinsa ja vaikeni.\n\nZbyszko vuorostaan virkkoi:\n\n-- Niin, nähkääs, kaksintaistelussa me olemme tavallisesti\nvoitonpuolella, mutta kun on kysymys suuresta sodasta, niin huomaatte\nitse...\n\n-- Niin, kyllä nyt huomaan! Ja Jumala suokoon; että kuninkaalliset\nlähettiläät myös täällä sen huomaisivat, varsinkin ritari Zyndram\nMaszkowilainen.\n\n-- Kyllä minä olen pannut merkille, kuinka hän toisinaan mutisee\njotakin itsekseen, aivan kuin kaikki ei olisi niinkuin pitäisi.\nSanotaan, ettei kukaan ymmärrä sota-asioita niin hyvin kuin hän.\n\n-- Mutta on luultavaa, että sotaa ei tulekaan.\n\n-- Jos ristiritarit huomaavat, että ovat voimakkaampia, niin kyllä he\naloittavat sodan. Ja sanon teille vakavasti: kuinka käyneekin, niin\nkauemmin emme voi elää tällä lailla...\n\nNyt antoi Zbyszko puolestaan päänsä painua, ikäänkuin häntä itseään ja\nkoko hänen isänmaataan koskevat huolet olisivat olleet niin raskaita.\nMutta Macko sanoi:\n\n-- Sääli meidän komeata kuningaskuntaamme, mutta pelkään, että Jumala\nrankaisee meitä ylpeytemme tähden. Muistatko, kuinka ritarit silloin\nWawelin tuomiokirkon edustalla Krakovassa, kun olivat katkaista\nkaulasi, mutta jättivät sen kuitenkin tekemättä, kuinka he olisivat\nhaastaneet sotaan itse Timur Lenkin, tuon julman sotapäällikön, joka\nvallitsee yli neljääkymmentä kuningaskuntaa ja joka on rakentanut\nvuoria ihmisten pääkalloista?... Eivätkö nyt enää olisi ristiritarit\nriittäneet, kun piti haastaa sotaa kaikkien kanssa yht'aikaa?\nSellaisesta suuttuu jo Jumalakin.\n\nTämä johti Zbyszkon mieleen muiston, joka herätti hänessä yht'äkkiä\nsellaisen epätoivon tuskan, että hän kaksin käsin tarttui kellertävään\ntukkaansa huudahtaen:\n\n-- Ja kuka minut silloin pelasti pyövelin kynsistä?! Hän! Juuri hän!\nMinun Danusiani!...\n\nJa Zbyszko alkoi valittaa, kourailla vaaleita hiuksiaan ja purra\nnyrkkejään vaimentaakseen sydämensä tuskaa.\n\n-- Poika! Tule järkiisi! -- huusi Macko. -- Mitä se auttaa? Hiljaa!\nTule järkiisi!\n\nMutta Zbyszko ei rauhoittunut pitkään aikaan. Macko, joka oli\ntodellakin vielä sairas, heikontui siinä määrin, että alkoi huojua\nja vaipui melkein tainnoksissa penkille. Nyt nuori ritari malttoi\nmielensä. Hän nosti setänsä vuoteeseen, antoi viiniä vahvistukseksi ja\nvalvoi hänen vieressään, kunnes vanha ritari nukahti.\n\nSeuraavana päivänä he heräsivät myöhään, levänneinä ja melko pirteinä.\n\n-- Ho-hoo! -- haukotteli Macko. -- Minun aikani ei taidakaan vielä\ntulla. Luulenpa, että jos lakeuksien raikas tuuli saisi minuun hiukan\npuhaltaa, niin voisin tästä heti nousta hevosen selkään.\n\n-- Toiset lähettiläät jäävät vielä muutamaksi päiväksi tänne, --\nvastasi Zbyszko, -- sillä heidän luokseen tulee yhä ihmisiä, jotka\npyytävät vaihtamaan vapaaksi Masoviassa ja Suurpuolassa ryöstöretkillä\npidätettyjä. Mutta me voimme kyllä matkustaa milloin haluamme ja\nmilloin tunnette itsenne riittävän voimakkaaksi.\n\nSamassa Hlawa astui sisään.\n\n-- Kuulehan! -- sanoi Macko hänelle. -- Minä luulen tästä kohta\npiristyvänä. Liikkeelle lähdemme taas.\n\n-- Minne? -- kysyi tshekkiläinen asemies.\n\n-- Tietysti Masoviaan, Spychowiin, -- vastasi Zbyszko.\n\n-- Sinnekö jäämme?...\n\nMacko katsoi Zbyszkoon kysyvästi, sillä he eivät olleet vielä\npuhuneet tulevaisuudesta mitään. Nuorella ritarilla taisi olla jo\ntulevaisuudensuunnitelmakin ajateltuna, mutta nähtävästi hän ei\ntahtonut sillä huolestuttaa setäänsä, koskia sanoi vältellen:\n\n-- Ensin teidän on parannuttava täydelleen.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten? Palaatte Bogdanieciin, sillä tiedän teidän siitä kovasti\npitävän.\n\n-- Entä sinä?\n\n-- Kyllä minäkin siitä pidän.\n\n-- Minä en suinkaan kiellä sinua ajamasta Jurandin luo, sanoi Macko\npainokkaasti, -- sillä jos hän kuolee, on sinun velvollisuutesi haudata\nhänet kunniallisesti. Mutta kuule, mitä sanon, sillä sinä olet vielä\nnuori eikä järkesi ole niin kehittynyt kuin minun. Spychow on onneton\npaikka. Sieltä olet saanut vain surua ja huolta...\n\n-- Totta puhutte, -- sanoi Zbyszko, -- mutta siellä on Danusian hauta...\n\n-- Hiljaa! -- huudahti Macko peläten, että Zbyszkon valtaisi\nsamanlainen hurja epätoivo kuin edellisenä päivänä.\n\nMutta nuorukaisen kasvoilla väreili vain surullisen lempeä\nmielenliikutus.\n\n-- Kyllä meillä on matkalla aikaa neuvotella, -- sanoi hän. --\nPlockissa teidän täytyy joka tapauksessa levätä.\n\n-- Siellä ei teiltä, hyvä herra, tule puuttumaan huolenpitoa, --\npuuttui Hlawa puheeseen.\n\n-- Se on totta! -- virkkoi Zbyszko. -- Tiedättekö, että Jagienka on\nsiellä? Hän on ruhtinatar Aleksandran hovineitona. Niin, tiedättehän,\nkun itse veitte hänet sinne. Hänhän kävi Spychowissa myöskin. Mutta\nsitä minä ihmettelen, että te ette lainkaan puhunut hänestä minulle\nSkirwoillon luona.\n\n-- En oikein muista, miten kaikki menikään, mutta ethän sinä kysynyt,\nsillä olisin kai siinä tapauksessa vastannut.\n\n-- Hän pitää teistä kovasti, -- sanoi Zbyszko. -- Ja hän sai aikaan,\nettä ruhtinatar ja ristiritarien lähettiläs kirjallisesti puhuivat\npuolestanne.\n\n-- Jumala siunatkoon tyttöä, sillä sen parempaa ei ole koko maailmassa!\n-- huudahti Macko.\n\nKeskustelun katkaisi Zyndramin ja Powalan tulo. He olivat kuulleet,\nettä Macko oli voinut huonosti edellisenä päivänä, ja tulivat nyt\ntiedustelemaan hänen terveytensä tilaa.\n\n-- Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! -- sanoi Zyndram astuessaan\nkynnyksen yli. -- Mitä kuuluu?\n\n-- Hyvää, Jumalan kiitos! Zbyszko sanoo, että kun tuuli vain saa\npuhaltaa päälleni, on kaikki hyvin.\n\n-- Niin, kuinkas muuten?... kaikki on taas hyvin, -- sanoi Powala.\n\n-- Olen levännyt perusteellisesti! -- sanoi Macko. -- Mutta teillä,\nhyvät herrat, on kuulemma ollut paljon työtä, koska olette nousseet\naikaisin.\n\n-- Ensin tuli täkäläisiä saksalaisia tiedustelemaan vankeja, -- sanoi\nZyndram, -- ja sitten olemme tarkastelleet ristiritarikunnan taloutta,\nsekä Etulinnaa että molempia muita linnoja.\n\n-- Hyviä ovat linnat, jos talouskin, -- murahti Macko.\n\n-- Hyviä varmasti. Sellaisia ei ole muualla missään. Kyllä niitä kelpaa\nkatsella...\n\nZyndram sanoi sen niin iloisesti, että Macko katsoi häneen ihmeissään\nja kysyi:\n\n-- Entä heidän rikkautensa, järjestyksensä, sotavoimansa, vieraansa...\nOletteko nähneet kaikki?\n\n-- Kaikki näytettiin kuin kohteliaisuudesta, mutta itse asiassa siksi,\nettä mielialamme masentuisi.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Jos Jumala suo ja sota tulee, niin kyllä me karkoitamme heidät\ntakaisin vuorten ja merien taakse, josta ovat tulleet.\n\nMacko hypähti pystyyn unohtaen sairautensa.\n\n-- Mitä? Sanotaan, että teillä on terävä pää... -- innostui hän. --\nMinun pääni meni pyörälle, kun katselin näitä kaikkia laitoksia... Hyvä\nJumala, sanokaa, mistä valoisa mielenne?...\n\nMacko sanoi veljenpojalleen:\n\n-- Zbyszko, käske tuomaan sitä viiniä, jota meille annettiin. Istumaan,\nhyvät herrat, istumaan ja juttelemaan, sillä sen parempaa lääkettä ei\nyksikään lääkäri voi minun sairauteeni keksiä.\n\nZbyszko, joka oli asiasta myös hyvin kiinnostunut, toi itse viinin\nja pikarit. Istuttiin pöydän ympärille, ja Zyndram alkoi puhua tähän\ntapaan:\n\n-- Linnoitukset eivät merkitse mitään, sillä minkä ihmiskäsi on\nrakentanut, voi ihmiskäsi myös hävittää. Tiedättekö, mikä pitää\ntiilikivet yhdessä? Se on muurilaasti. Entä mikä pitää ihmiset yhdessä?\nRakkaus.\n\n-- Kuinka ihanaa! Hunaja vuotaa huuliltanne, -- huudahti Macko.\n\nZyndram iloitsi sydämessään tästä ylistelystä ja jatkoi:\n\n-- Täkäläisistä asukkaista on kellä veli, kellä poika tai muu\nsukulainen meillä vankina. Rajaseudun komttuurit käskevät heitä\nkäymään ryöstöillä meidän puolellamme, ja sen tähden, milloin joku\nsiellä kaatuu, milloin joutuu meikäläisten käsiin. Mutta kun rajan\ntällä puolella asuvat saivat tietää kuninkaan ja suurmestarin\nvälisestä vanginvaihtosopimuksesta, tuli meidän luoksemme jo varhain\naamulla ihmisiä pyytämään heille sukua olevien vankien vaihtamista,\njoiden nimet meidän kirjurimme kirjoitti muistiin. Ensimmäisenä tuli\ntäkäläinen tynnyrintekijä, rikas saksalainen porvari, jolla on talo\nMarienburgissa. Hän sanoi lopuksi: \"Jos minä voisin jollakin tavalla\npalvella teidän kuningastanne ja kuningaskuntaanne, niin uhraisin sekä\nomaisuuteni että pääni\". Minä annoin hänen mennä, kun luulin, että\nsiinä oli varmasti Juudas, mutta sitten tuli muuan maallikkosaarnaaja\nOliwasta pyytämään veljensä vapaaksi vaihtamista, ja hän sanoi: \"Onko\ntotta, että aiotte nousta sotaan meidän preussilaisia herrojamme\nvastaan? Minä tiedän, että kansa täällä, kun se rukoilee: Tulkoon\nvaltakuntasi! ajattelee teidän kuningastanne.\" Sitten siellä oli kaksi\naatelismiestä puhumassa pojistaan, Danzigin kauppiaita, käsityöläisiä\nja paljon muita, ja kaikki puhuivat samaan henkeen.\n\nZyndram Maszkowilainen keskeytti, nousi katsomaan, kuunteliko\nmahdollisesti joku oven takana, palasi paikalleen ja lopetti\nhiljaisemmalla äänellä:\n\n-- Olen ottanut selvää kaikesta. Koko Preussissa kaikensäätyiset\nvihaavat ristiritareja. Eivätkä ainoastaan ne, jotka puhuvat puolaa\ntai preussia, vaan saksalaisetkin. Kenen täytyy palvella, se palvelee,\nmutta jokainen pitää enemmän rutosta kuin ristiritarista. Niin on\nasianlaita tässä maassa.\n\n-- Niin, mutta mitä tällä on tekemistä ristiritarikunnan sotavoimien\nkanssa? -- kysyi Macko rauhattomasti.\n\nZyndram pyyhkäisi kädellään leveätä otsaansa, mietti hetken, ikäänkuin\nvertausta etsien, ja sanoi vihdoin hymyillen:\n\n-- Oletteko koskaan otellut taisteluaitauksessa?\n\n-- Olen montakin kertaa, -- vastasi Macko.\n\n-- Mitä arvelette? Eikö se ritari, jonka satulavyö on mennyt poikki,\nsyöksy jo ensimmäisestä iskusta maahan, olkoonpa hän kuinka voimakas\ntahansa?\n\n-- Syöksyy varmasti!\n\n-- No niin, ristiritarikunta on sellainen ritari.\n\n-- Totisesti! -- huudahti Zbyszko. -- Sen parempaa ajatusta ei\nvarmaankaan ole edes kirjoissa luettavana!\n\nJa Macko tuli aivan liikuttuneeksi sanoen hiukan vapisevin äänin:\n\n-- Jumala teitä palkitkoon! Teidän päätänne varten on tehtävä aivan\nerikoinen kypärä, sillä valmista ja sopivaa sitä varten mistään löydä.\n\n\n\n\nLXVI.\n\n\nMacko ja Zbyszko aikoivat lähteä Marienburgista samana päivänä,\njolloin Zyndram Maszkowilainen oli niin voimakkaasti vahvistanut\nheidän mieliään, mutta lähtö siirtyi, sillä Korkeassa linnassa oli\nlähettiläiden ja muiden vieraiden kunniaksi päivälliset ja sitten\nillanvietto, joihin Zbyszko kuninkaallisena ritarina oli kutsuttu ja\nhänen tähtensä myöskin hänen setänsä Macko. Päivälliset pidettiin\nkauniissa, suuressa refektoriossa eli ruokasalissa, jossa oli kymmenen\nikkunaa ja monta ristikaarta yhden ainoan pylvään varassa, mikä oli\nharvinainen rakennustaiteellinen keksintö. Päivällisillä oli verraten\npiskuinen valittu joukko. Paitsi kuninkaallisia puolalaisia ritareja\noli muita vieraita vain eräs schwabenilainen ja eräs burgundilainen\nkreivi. Suurmestarin kahdenpuolen istui ristiritarikunnan neljä ylintä\nvirkamiestä, joita sanottiin ritarikunnan tukipylväiksi, nimittäin:\nsuurkomttuuri, almujenjakaja, pukuvarastojen päällysmies ja rahavarain\nhoitaja. Viides \"tukipylväs\", marsalkka eli sotavoimain ylipäällikkö\noli par'aikaa sotaretkellä Witoldia vastaan.\n\nVaikka ristiritarien veljeskunta oli antanut köyhyyden lupauksen,\nsyötiin täällä kultaisilta ja hopeisilta lautasilta ja juotiin\nmalvasiaa, sillä suurmestari tahtoi ylellisyydellä häikäistä\npuolalaiset vieraat. Huolimatta monista ruokalajeista ja\nvieraanvaraisesta kohtelusta painosti vieraita kuitenkin keskustelun\nväkinäisyys ja isäntien arvovaltaisuus. Sitä vastoin illanvietto, joka\npantiin toimeen eräässä toisessa vielä suuremmassa salissa (Convents\nRemter), sujui paljon hauskemmin, sillä siihen osallistuivat koko\nkonventti ja kaikki ne vieraat, jotka eivät vielä olleet ennättäneet\nliittyä marsalkan sotajoukkoon. Illanvieton iloa ei häirinnyt ainoakaan\nriita, ei ainoakaan kinastus. Tosin ulkomaiden ritarit, jotka tunsivat,\nettä heidän täytyy joskus iskeä puolalaisia vastaan, katselivat näitä\nhiukan pahalla silmällä, mutta ristiritarit kehoittivat heitä vain\nolemaan kaikessa rauhassa, jotteivät loukkaisi lähettejä ja Puolan\nkuningasta. Mutta ristiritarikunnan pahansuopuus pääsi kuitenkin\npulpahtamaan esille, kun he sanoivat länsimaisille ritareille,\nettä \"varomattomasta sanasta puolalaiset voivat kiskoa parran tai\npistää puukolla kylkeen\". Vieraat ihailivat kuitenkin puolalaisten\nlähettien ystävällisyyttä, ja ymmärtäväisimmät heistä huomasivat, että\npuolalaisten tavat eivät suinkaan olleet raakoja, vaan että sen sijaan\nristiritarien kielet olivat pistäviä ja myrkyllisiä.\n\nMuutamat, jotka olivat tottuneet hienoihin länsimaisiin pitoihin,\neivät saaneet ristiritarien tavoista erikoisen hyvää käsitystä.\nSoittokunta kajahutteli liian kovaäänisesti, \"pelimannit\" lauloivat\nrivohkoja viisuja, opetetut karhunpojat pyörivät ja alastomat naiset\ntanssivat. Joku lausui nimetyksensä, että naiset saivat esiintyä\nKorkeassa linnassa, mutta kävi selville, että tässä asiassa oli\njo aikoja sitten rikottu vanhaa tapaa vastaan, koska itse suuri\nWinrich von Kniprode oli aikanaan täällä tanssinut kauniin Maria von\nAlflebenin kanssa. Veljeskunta tulkitsi asian niin, että naiset voivat\nasua linnassa ja saapua juhlatilaisuuksiinkin, kuten viime vuonna\nruhtinas Witoldin puoliso, joka asui eräässä entisessä loisteliaasti\nsisustetussa tykkihuoneessa ja pelasi päivittäin arpapeliä, saaden joka\nilta kultaisen arpanappulan muistoksi. Tänäkin iltana harrastettiin\nerilaisia pelejä, vieläpä enemmän kuin muuta ajanvietettä. Laulut ja\nmeluava soittokunta vaimensivat keskustelun kuulumattomiin. Mutta\noli toisinaan aivan äänettömiäkin hetkiä. Käyttäen hyväkseen erästä\ntällaista Zyndram Maszkowilainen, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt\nlainkaan asioista, kysyi suurmestarilta, miten veljeskunnan alamaiset\nsuhtautuvat siihen sen monissa maissa.\n\nSiihen Konrad von Jungingen vastasi:\n\n-- Ken rakastaa pyhää ristiä, sen täytyy rakastaa myöskin ristiritarien\nveljeskuntaa.\n\nTämä vastaus oli ristiritarien ja vieraiden mieleen ja he alkoivat\nkehua suurmestaria, joka jatkoi:\n\n-- Ken on ystävämme, sen on hyvä elää meidän valtamme alla, mutta\nvihollista vastaan meillä on kaksi keinoa.\n\n-- Mitkä? -- kysyi puolalainen.\n\n-- Ehkette tiedä, että minä tulen huoneistani tänne pieniä portaita\npitkin, jotka on tehty kivimuuriin. Tämän tien varrella on holvihuone.\nJos minä joskus näyttäisin sen teille, niin saisitte nähdä yhden keinon.\n\n-- Aivan oikein! -- huudettiin veljeskunnan taholta.\n\nZyndram Maszkowilainen arvasi, että suurmestari puhui \"tyrmästä täynnä\nkultaa\", josta ristiritarit niin ylpeilivät, mietti hetken ja sanoi:\n\n-- Kerran -- siitä on jo pitkä aika -- eräs saksalainen keisari\nnäytti puolalaiselle lähettiläälle, jonka nimi oli Skarbek, sellaista\nholvikamaria ja sanoi: Tällä minä nujerran sinun herrasi! Mutta Skarbek\nheitti hänelle erittäin kallisarvoisen sormuksen ja vastasi: \"Menköön\nkulta kullan luo, sillä me puolalaiset pidämme enemmän raudasta\"...\nPian sen jälkeen Hundsfeld...\n\n-- Mikä Hundsfeld? -- kysyivät monet ristiritarit uteliaina.\n\n-- Se oli suuri taistelukenttä, -- vastasi Zyndram rauhallisesti, -- ja\nsiellä kaatui saksalaisia niin paljon, ettei niitä ehditty eikä voitu\nkaikkia haudata, vaan koirat pitivät lopusta huolen.\n\nRistiritarit kauhistuivat sellaista kertomusta eivätkä tienneet, mitä\nsanoa, mutta Zyndram Maszkowilainen virkkoi ikäänkuin lopettaakseen:\n\n-- Kulta ei pysty rautaa vastaan.\n\n-- Ohhoh! -- huudahti suurmestari. -- On meilläkin toinen keino, ja\nse on juuri rauta. Olettehan nähnyt aseverstaat Etulinnassa. Siellä\ntaotaan yötä ja päivää, ettekä mistään koko maailmasta löydä niin hyviä\npanssareja ja miekkoja.\n\nSilloin Powala Taczewilainen ojensi kätensä keskelle pöytää, otti ison\nlihakirveen, kiersi sen terän kuin pergamentin torveksi, nosti ylös,\nettä kaikki saattoivat nähdä, ja antoi sen sitten suurmestarille sanoen:\n\n-- Jos teidän miekoissannekin on samanlaista rautaa, ei niillä\npaljoakaan tehdä.\n\nHän hymyili tyytyväisenä tekoonsa. Hengelliset ja maalliset miehet\nnousivat ja riensivät suurmestarin luo katsomaan torveksi väännettyä\nkirvestä. Kaikki vaikenivat tuntien sydämessään jonkinlaista ahdistusta\ntämän voimannäytteen johdosta.\n\n-- Pyhän Liboriuksen nimessä! -- huusi suurmestari vihdoin. -- Kyllä\nsiinä miehessä on voimaa ja käsissä varmasti rautaa!\n\nJa burgundilainen kreivi lisäsi:\n\n-- Ja se rauta onkin parempaa kuin kirveessä. Niin taipui rautainen\nterä kauniisti kuin vaha.\n\n-- Eikä siinä tarvinnut ponnistaa voimia, että veri nousi päähän tai\nsuonet pullistuivat! -- kuului ääni ristiritarien joukosta.\n\n-- Se johtuu siitä, -- vastasi Powala, -- että kansamme on\nyksinkertaista, mutta voimakasta, eikä tunne tällaista upeutta ja\nloistoa.\n\nNyt alkoi puolalaisen luo tulla italialaisia ja ranskalaisia ritareja\njutellen sointuvaa kieltään, jota Macko vertasi tinatuoppien kalinaan.\nKaikki ihmettelivät hänen voimiaan, ja hän kallisti maljaa jokaisen\nkanssa sanoen ystävällisesti:\n\n-- Meillä usein pidoissa tehdään sellaisia temppuja. Sattuupa, että\ntoisinaan joku tyttökin kiertää tuollaisen kirveen torvelle.\n\nMutta saksalaiset, joiden teki mieli kehua ulkomaisille vierailleen\nvoimiaan ja suurta kasvuaan, häpesivät ja heitä alkoi jo harmittaakin.\nSilloin ukko Helfenstein huusi kuuluvasti yli koko pöytäkunnan.\n\n-- Tämä on meille häpeäksi! Veli Arnold von Baden, näytä, etteivät\nmeidän luumme ole mitään kirkonkynttilöitä. Antakaa hänelle\nleveäteräinen lihakirves jostakin!\n\nPalvelijat toivat heti kirveen ja panivat sen Arnoldin eteen, mutta\ntämä, oliko hän sitten hämillään niin monen todistajan läsnäolosta vai\neikö hänellä tosiaan ollut sormissa niin paljon voimaa kuin Powalalla,\nsai kirveen terän vain hiukan taivutetuksi.\n\nSilloin useampi kuin yksi ulkomainen ritari, jolle ristiritarit olivat\nkuiskanneet, että talvella alkaa sota kuningas Jagielloa vastaan,\nrupesi ajattelemaan asiaa ja muisti juuri sillä hetkellä, että talvi\noli näillä mailla sangen ankara, joten olisi paras ajoissa ja hyvän\nsään vallitessa palata kotilinnaansa.\n\nSe oli ihmeellistä sitäkin enemmän, kun mokomat ajatukset alkoivat\njuolahtaa miesten mieleen heinäkuussa helteiden ja ihanan ilman aikana.\n\n\n\n\nLXVII.\n\n\nPlockissa Zbyszko ja Macko eivät tavanneet ketään hovista, sillä\nruhtinaspari oli kahdeksan lapsensa kanssa lähtenyt vierailulle\nCzerskiin, jonne ruhtinatar Anna Danuta oli heidät kutsunut. He saivat\npiispalta kuulla, että Jagienka oli lähtenyt Spychowiin jäädäkseen\nsinne Jurandin kuolemaan saakka. Tämä tieto oli heille mieleen, sillä\nhe aikoivat itsekin Spychowiin. Macko ei voinut kyllin suuresti ylistää\nJagienkaa, joka oli lähtenyt vanhan kuolevan soturin luo, joka ei ollut\nedes sukulainen, sen sijaan, että olisi osallistunut Czerskin matkaan,\njoka tarjosi erilaisia huvituksia.\n\n-- Ehkä Jagienka lähti sinne, jotta ei joutuisi aivan eri suunnalle\nmeistä, -- sanoi vanha ritari. -- Emme ole nähneet häntä pitkään\naikaan, ja minä mielelläni tahtoisinkin jo tavata häntä, koska hän yhä\nkuuluu olevan niin suopea minulle. Tyttö on kaiketi kasvanut ja tullut\nentistä kauniimmaksi.\n\n-- Hän on muuttunut kovasti, -- sanoi Zbyszko. -- Sievähän hän oli\naina, mutta nyt hän kelpaisi vaikka kuninkaallisiin saleihin.\n\n-- Vai on hän niin kovasti muuttunut? Mutta ihmekös se on, kun hänen\nsukunsa on niin vanhaa ja ylhäistä.\n\nHetken hiljaisuus. Sitten vanha ritari alkoi taas:\n\n-- Ehkä tuleekin käymään niin kuin oli puhe, että hän asettuu taas\nZgorzeliceen.\n\n-- Minua ihmetyttää, että hän lähti sieltä lainkaan.\n\n-- Entä apotin jättämä perintö? Sitä paitsi hän pelkäsi Wilkiä ja\nCztania.\n\nMacko alkoi miettiä.\n\n-- Mutta tulevatko he kostamaan minulle siksi, että vei tytön pois, sen\nvain Jumala tietää. Enkä minä taida enää vanhana miehenä jaksaa pitää\npuoliani heitä, nuoria ja tanakoita miehiä vastaan.\n\n-- Ohoh! Sanokaa se sellaiselle, joka ei teitä tunne, vastasi Zbyszko.\n\nMacko puhui tosiaan vilpittömästi, mutta hänen mielessään kuvastelivat\nnyt muut asiat, ja sen tähden hän vain kädellään huitaisi.\n\n-- Jollen olisi Marienburgissa sairastellut, niin mikäpä minulla olisi\nhätänä, -- sanoi hän. -- Mutta siitä saamme Spychowissa puhua enemmän.\n\nJa levähdettyään yön Plockissa he lähtivät seuraavana päivänä\nSpychowiin.\n\nSää oli kirkas ja tie kuiva sekä sitä paitsi vaaraton, sillä äskettäin\ntehtyjen sopimusten tähden ristiritarit estivät joksikin aikaa ryöstöt\nrajaseuduilla. Ja olivathan molemmat ritarit sellaisia matkustajia,\njoita olisi parempi kumartaa kaukaa kuin mennä niin lähelle, että napit\nsattuvat. Ei heidän matkaansa mikään häirinnytkään, ja viidentenä\npäivänä he saapuivat Spychowiin.\n\nJagienka, joka oli sydämestään kiintynyt Mackoon, tervehti vanhaa\nritaria melkein kuin omaa isäänsä. Tämä tuli aivan liikuttuneeksi,\nvaikkei yleensä helposti antanut valtaa tunteilleen, mutta tyttö\noli hänelle kovin rakas. Kun Zbyszko hetkistä myöhemmin teki lähtöä\nJurandin luo, huokaisi Macko syvään ja sanoi:?\n\n-- Niin, kenen Jumala on tahtonut ottaa, sen hän on ottanut, ja kenen\njättää, sen hän on jättänyt jäljelle, mutta nyt minä luulen, että nämä\nmeidän vaelluksemme ja seikkailumme päättyvät.\n\nHetken kuluttua Macko vielä lisäsi:\n\n-- Kyllä me olemmekin näinä viimeisinä vuosina kierrelleet ympäri\nmaailmaa.\n\n-- Mutta Jumala on kuitenkin suojellut teitä, -- virkkoi Jagienka.\n\n-- Hän on suojellut, se on totta. Mutta suoraan sanoen, nyt olisi\nvihdoinkin lähdettävä kotiin.\n\n-- Kyllä meidän on viivyttävä niin kauan kuin Jurand elää, -- sanoi\ntyttö.\n\n-- Entä miten hänen laitansa on?\n\n-- Hän katsoo vain ylöspäin ja hymyilee. Nähtävästi hän näkee jo\nparatiisin ja Danusian siellä.\n\n-- Sinäkö häntä hoidat?\n\n-- Hoidan kyllä, mutta pater Kaleb sanoo, että enkelitkin hoitavat\nhäntä. Eilen sanoi linnan emännöitsijä nähneensä kaksi sellaista.\n\n-- Sanotaan, -- virkkoi Macko, -- että ritarin on kunniakkainta kuolla\ntaistelussa, mutta kuolla näin kuin Jurand on hyvä vuoteeseenkin.\n\n-- Hän ei syö eikä juo mitään, vaan hymyilee yhtenään, -- sanoi\nJagienka.\n\n-- Menkäämme hänen luokseen. Zbyszko siellä jo lieneekin.\n\nMutta Zbyszko viipyi vain lyhyen ajan Jurandin luona, sillä tämä ei\nenää häntä tuntenut. Sitten nuorukainen meni Danusian hautaholviin ja\nviipyi siellä, kunnes vanha Tolima haki hänet päivälliselle. Aikoessaan\nlähteä pois Zbyszko huomasi soihdun valossa, että ruumisarkulla oli\nkauniita sinikelloista solmittuja kukkakiehkuroita ja että lattialle\nsen eteen oli ripotettu lehtiä ja lehmuksenkukkia, joista nousi\nhunajainen tuoksu. Nuoren ritarin sydän täyttyi liikutuksesta, ja hän\nkysyi:\n\n-- Kuka on koristanut arkun niin kauniisti?\n\n-- Zgorzelicen neiti, -- vastasi Tolima.\n\nNuori ritari ei sanonut siihen mitään, mutta kun hän hetken kuluttua\nnäki Jagienkan, hän polvistui hänen eteensä, kiersi kätensä hänen\nympärilleen ja huudahti:\n\n-- Jumala palkitkoon sinua hyvän sydämesi ja Danusialle antamiesi\nkukkien tähden.\n\nSen sanottuaan Zbyszko rupesi katkerasti itkemään, ja Jagienka hyväili\nhänen päätään kuin sisar, joka tahtoo veljeään lohduttaa, sanoen:\n\n-- Oi, hyvä Zbyszkoni, kuinka mielelläni minä lohdutan sinua!\n\nSitten hänenkin silmistään alkoi vuotaa runsaasti kyyneleitä.\n\n\n\n\nLXVIII.\n\n\nJurand kuoli muutamia päiviä myöhemmin. Kokonaisen viikon ajan pater\nKaleb luki messuja hänen ruumiinsa ääressä, joka ei ensinkään muuttunut\n-- sitä muuten kaikki pitivät Jumalan ihmeenä -- ja tänä aikana kävi\nSpychowissa paljon vieraita. Sitten seurasi hiljainen aika, kuten\ntavallisesti hautajaisten jälkeen. Zbyszko oli joko hautaholvissa tai\nkuljeskeli metsässä jousi olalla kuitenkaan mitään ampumatta. Mutta\neräänä iltana hän astui huoneeseen, jossa tytöt olivat Mackon ja Hlawan\nseurassa, ja sanoi aivan odottamatta:\n\n-- Kuulkaahan, mitä sanon. Minun mielestäni on parempi, että palaatte\nBogdanieciin ja Zgorzeliceen kuin että istutte täällä suremassa.\n\nSeurasi hiljaisuus, sillä kaikki ymmärsivät, että tämä oli johdantoa\ntärkeään keskusteluun. Vasta hetken kuluttua Macko sanoi:\n\n-- Se olisi parempi meille, mutta sinulle myös. Mutta Zbyszko ravisti\nvaaleata päätään.\n\n-- Ei! -- sanoi hän. -- Kyllä minäkin palaan Bogdanieciin, mutta nyt\nminun täytyy lähteä muualle.\n\n-- Ahaa! -- huudahti Macko. -- Sanoin, että vaelluksemme ovat lopussa,\nmutta eipäs vielä. Ajattelehan Jumalan nimessä ennen kuin lähdet,\nZbyszko!\n\n-- Tiedättehän, mitä olen luvannut.\n\n-- Vai se on syynä? Mutta kun Danusia on poissa, on lupauskin mitätön.\nKuolema on sinut vapauttanut valastasi.\n\n-- Jos minä olisin kuollut, olisin vapautunut, mutta ei nyt. Olen\nvannonut kautta ritarikunniani. Kuulitteko? Ritarikunniani kautta!\n\nJokainen sana ritarikunniasta vaikutti Mackoon kuin taika.\n\n-- Minä en suinkaan sano, että sinun ei tule pitää valaasi, -- sanoi\nvanha ritari.\n\n-- No, mitä te sanotte sitten?\n\n-- Sanon vain, että olet nuori ja että sinulla on aikaa vielä kaikkeen.\nLähde nyt mukaamme. Siellä voit levätä, karistaa yltäsi surut ja tuskat\nja lähteä sitten minne haluttaa.\n\n-- Sanon teille vakavasti kuin ripillä, -- virkkoi Zbyszko, -- että\nyhdessä teidän kanssanne minä syön, juon, puhun kuin kaikki muut, mutta\nitse asiassa olen melkein lopussa. Minussa ei ole muuta kuin surua ja\ntuskaa, ja kyynelet tippuvat silmistäni kuin itsestään.\n\n-- Silloin sinun tulee vielä vaikeampi olla vieraiden keskuudessa.\n\n-- Ei tule, -- vastasi Zbyszko. -- Mutta Bogdaniecissa minä aivan\nmenehtyisin, se on varma. Kun sanon teille, etten voi, niin en voi.\nSotaan tekee mieleni, sillä taistelussa on helpompi unohtaa. Tunnen,\nettä kun olen täyttänyt lupaukseni, voin sanoa hänelle: olen tehnyt\nkaikki, mitä olen luvannut. Vasta sitten minun oloni tulee helpommaksi,\nmutta ei ennen. Te ette voisi pidättää minua Bogdaniecissa, vaikka\nköysiin sitoisitte...\n\nNäiden sanojen jälkeen oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kärpäsen\nlentävän ylhäällä katon rajassa.\n\n-- Jos hän Bogdaniecissa menehtyisi, on parempi, että hän lähtee, --\nsanoi Jagienka vihdoin.\n\nMacko raapi korvallistaan, kuten hänen tapansa oli huolestuttavina\nhetkinä, huokaisi raskaasti ja sanoi:\n\n-- Voi, hyvä Jumala!... Mutta Jagienka jatkoi:\n\n-- Mutta Zbyszko hyvä, lupaa kuitenkin, että jos Jumala säästää\nhenkesi, niin et jää tänne, vaan palaat meidän luoksemme.\n\n-- Miksen palaisi! Minä en karta Spychowia, mutta en tänne myöskään jää.\n\n-- Mutta jos ajattelet ruumisarkkua, -- sanoi tyttö hiljaisemmalla\näänellä, -- niin me siirrämme sen sinulle Krzesniaan...\n\n-- Jagienka! -- huudahti Zbyszko heittäytyen liikutuksen ja\nkiitollisuuden valtaamana tytön jalkoihin.\n\n\n\n\nLXIX.\n\n\nVanha ritari olisi kaikin mokomin tahtonut saattaa nuoren asetoverinsa\nZbyszkon ruhtinas Witoldin joukkoihin, mutta Zbyszko ei sallinut\nsellaisesta edes puhuttavan. Hän sanoi lähtevänsä ilman suurempaa\nseuruetta ja ottavansa mukaan vain kolme asepoikaa. Turhaan Jagienka\nja Macko pyytelivät, että hän ottaisi mukaansa vaikkapa Hlawan, jonka\nvoimat ja urhoollisuus olivat osoittautuneet niin lujiksi. Zbyszko\noli itsepäinen ja vastasi, että tshekkiläisen asemiehen läsnäolo vain\nmuistuttaisi häntä kaikesta siitä, mitä oli ollut ja mennyt.\n\nEnnen kuin hän lähti liikkeelle pidettiin pitkät neuvottelut siitä,\nkuinka Spychowin asiat olisi järjestettävä. Macko kehoitti myymään\nmaatilan. Hän sanoi, että tätä omaisuutta seuraa onnettomuus ja että\nse on aina tuottanut vain suruja ja huolia omistajalleen. Spychowissa\noli paljon kaikenlaisia rikkauksia aseista aina rahaan saakka, ja\nMacko toivoi niillä voivansa rikastuttaa Bogdaniecia, joka oli hänelle\nrakkaampi kuin mikään muu paikka maailmassa. Tästä neuvoteltiin kauan,\nmutta Zbyszko ei missään tapauksessa tahtonut myydä Spychowia.\n\n-- Kuinka minä voisin myydä Jurandin pyhiä luita? -- sanoi hän. --\nKuinka minä voisin sillä tavalla palkita kaikki hänen hyvät tekonsa?\n\n-- Olemme luvanneet siirtää Danusian ruumisarkun vastasi Macko. --\nVoimmehan siis ottaa Jurandinkin ruumiin mukaamme.\n\n-- Hän lepää täällä isiensä joukossa ja ikävöisi siellä Krzesniassa.\nJos te viette Danusian, tulee isä erotetuksi tyttärestään, jos viette\nisän, niin esivanhemmat jäävät yksin.\n\n-- Sinä et huomaa, että Jurand näkee heidät kaikki joka päivä\nparatiisissa, koska pater Kaleb sanoo, että hän on jo siellä, --\nvastasi vanha ritari.\n\nMutta isä Kaleb, joka oli Zbyszkon puolella sanoi:\n\n-- Sielu on paratiisissa, mutta ruumis on maan päällä aina\ntuomiopäivään saakka.\n\nMacko mietti hetken ja sanoi sitten omaa ajatuksenjuoksuaan seuraten:\n\n-- Niin, Jurand ei saa nähdä sellaista, joka ei ole tullut autuaaksi,\nmutta minkäpä sille mahtaa.\n\n-- Miksi tutkiskella Jumalan viisauksia -- sanoi Zbyszko -- Mutta\nJumala varjelkoon kuitenkin näitä pyhiä asuntoja joutumasta vieraan\nkäsiin. Paras on, kun jätän kaikki tänne enkä myy Spychowia, vaikka\nminulle annettaisiin siitä ruhtinaskunta.\n\nNäistä sanoista Macko jo ymmärsi, että tästä asiasta oli turhaa puhua\nveljenpojalle sen enempää, kun hän oli niin itsepäinen. Mutta Macko\nihaili nuorukaisessa tätäkin ominaisuutta, niinkuin kaikkea muutakin.\n\nHän vaikeni hetken aikaa.\n\n-- Totta on, että poika puhui minut umpikujaan, -- sano Macko, -- mutta\nsiinä, mitä hän sanoi, on kyllä perää.\n\nJa hän painoi huolissaan päänsä alas, sillä hän ei tiennyt, mitä tehdä.\n\nMutta Jagienka, joka oli tähän saakka istunut ääneti, esitti uuden\nehdotuksen:\n\n-- Jos löytäisimme luotettavan henkilön, joka hoitaisi Spychowia tai\nottaisi maatilan vuokralle, niin olisi kaikki hyvin. Parasta olisi\nvuokrata, niin pääsisi huolista ja saisi valmista rahaa.\n\nEhkä Tolima?... Hän on tosin jo vanha ja ymmärtää sota-asioita paremmin\nkuin maanviljelystä, mutta jollei hän, niin ehkä isä Kaleb ottaisi?...\n\n-- Neiti hyvä! -- vastasi pater Kaleb, -- sekä minä että Tolima saamme\npian omaa maata, nimittäin peittämään meidät. Ja hän kääntyi Toliman\npuoleen:\n\n-- Eikö niin, vanha Tolima?\n\nTolima vei kätensä korvalehden taakse ja tiedusteli, mistä oli kysymys,\nja kun hänelle oli kovalla äänellä selitetty asia, hän vastasi\nvakavasti:\n\n-- Kyllä se on pyhä totuus. Minusta ei ole maanviljelijäksi. Sotakirves\nkyntää syvemmälle kuin aura... Sitä paitsi minä mielelläni kostaisin\nisännän ja tyttären puolesta...\n\nJa hän ojensi laihan, mutta voimakkaan kätensä, jonka sormet olivat\nkoukussa kuin petolinnun kynnet. Sitten hän käänsi harmaan, sutta\nmuistuttavan päänsä Mackoon ja Zbyszkoon päin ja lisäsi:\n\n-- Saksalaista vastaan minä tahtoisin... Ottakaa minut mukaanne! Se\nolisi minun työtäni, se!\n\nJa hän oli oikeassa. Hän oli hankkinut Jurandille rikkauksia, mutta\nsodassa eikä rauhallisen talouden tietä. Jagienka, joka uudelleen oli\najatellut asiaa, sanoi taas:\n\n-- Täällä tarvittaisiin nuori ja peloton mies, sillä ristiritarit ovat\nSpychowin lähimpiä naapureja. Ja sen miehen pitäisi olla sellainen,\nettei piiloudu saksalaisilta, vaan päinvastoin etsii saksalaisen vaikka\nkiven kolosta. Omasta puolestani luulen, että Hlawa olisi kaikkein\nparas...\n\n-- Kuulkaa kuinka hän päättelee asioita! -- huudahti Macko, jonka\npäähän, vaikka hän niin suuresti rakasti Jagienkaa, ei mahtunut\nsellaista ajatusta, että niin nuori nainen osallistui näin vakavan\nkysymyksen käsittelyyn.\n\nMutta Hlawa nousi seisomaan ja sanoi:\n\n-- Kyllä minä herra Zbyszkon kanssa lähtisin sotaan hyvin mielelläni,\nmutta jos minun on jäätävä, niin jäänkin... Tolima on ystäväni ja\ntietää... Ristiritarikunnan raja on kyllä lähellä, mutta mitäpä siitä!\nKatsokaamme, ketä naapuruus enemmän peloittaa. Ja miksi minun pitäisi\npelätä heitä eikä heidän minua? Jumala varjelkoon minua tekemästä\narmolliselle herralle taloudellista vahinkoa tai anastamasta toisen\nomaa. Tässä suhteessa neiti voinee taata puolestani, sillä sata\nkertaa ennemmin kuolisin kuin näyttäytyisin häpeällisenä ihmisille...\nMaatalouteen olen perehtynyt Zgorzelicessa, mutta arvelen, että täällä\non toimittava enemmän sotakirveen ja miekan kuin auran merkeissä.\nKaikki olisi minulle kyllä mieleen, kun vain... jos vain...\n\n-- Mitä niin? -- kysyi Zbyszko. -- Mitä sinä vitkastelet? Mutta Hlawa\nhämmentyi vielä enemmän:\n\n-- Kun neiti lähtee, niin kaikki lähtevät hänen kanssaan. Sodankäynti\nolisi kyllä hauskaa, mutta mieluista on maa talouskin... Kuitenkin...\naivan yksin... ilman minkäänlaista apua... Kyllä minun tulisi kovin\nikävä ilman neitiä ja ilman... niin, mitä olinkaan sanoa... ja miten\nneiti sitten matkaisi yksikseen ympäri maailmaa... että jollei minua\nkukaan jää auttamaan... niin en tosiaan tiedä...\n\n-- Mitä tuo mies höpisee? -- keskeytti Macko.\n\n-- Ettekö ole huomannut mitään, vaikka teillä on niin nopea järjen\njuoksu? -- vastasi Jagienka.\n\n-- Kuinka niin?\n\nSen enempää vastaamatta Jagienka kääntyi asemies Hlawan puoleen sanoen:\n\n-- Entä jos jätän Anulka Sieciehownan sinua auttamaan, niin tiedätkö\nsitten?\n\nTshekkiläinen asemies heittäytyi neidin jalkojen juureen, niin että\ntomu tuprahti lattialta.\n\n-- Kyllä tietäisin... kyllä jäisin... -- virkkoi hän. Zbyszko katsoi\nhämmästyneenä asemieheen, sillä hän ei tiennyt mitään eikä arvannut\nasiaa, ja Macko ihmetteli, kuinka paljon nainen sentään merkitsee tässä\nmaailmassa, kuinka hänen armostaan asia saattaa joko onnistua tai\nraueta.\n\n-- Jumalan kiitos, -- murahti Macko, -- ettei minun enää tarvitse\nheistä välittää.\n\nJagienka kääntyi taas Hlawan puoleen:\n\n-- Mutta nyt meidän on otettava selko siitä, suostuuko Anulka\nSieciehowna sinua auttamaan.\n\nAnulka huudettiin sisälle, ja tulikin heti. Nähtävästi hän tiesi tai\narvasi, mistä oli kysymys, sillä hän peitti silmiään käsivarrellaan ja\npiti päätään niin alhaalla, että ainoastaan vaalea tukka näkyi. Anulka\npysähtyi ensin oven luo, juoksi sitten Jagienkan viereen, polvistui ja\nkätki kasvonsa neidin puvun poimuihin.\n\nSamassa Hlawa polvistui tytön viereen ja sanoi:\n\n-- Siunatkaa meitä, hyvä neiti.\n\n\n\n\nLXX.\n\n\nSeuraavana päivänä Zbyszko lähti. Hän itse istui jo korkealla\nsotaratsullaan, kun muut vielä parveilivat hänen ympärillään. Jagienka,\njoka seisoi aivan jalustimen luona, katsoi surullisilla, sinisillä\nsilmillään nuorukaiseen mitään puhumatta, ikäänkuin hän ennen eroa\nolisi tahtonut katsoa häneen kyllikseen. Macko ja Kaleb olivat hevosen\ntoisella puolella, ja Hlawa ja Anulka olivat myös saapuvilla. Zbyszko\nkäänsi päätään puolelta toiselle vaihtaen heidän kanssaan lyhyitä\nlauselmia, kuten on tavallista ennen pitkää matkaa: \"Voikaa hyvin!\" --\n\"Jumalan haltuun!\" -- \"Jo on aika lähteä!\"\n\nZbyszko oli jo aikaisemmin hyvästellyt kaikkia ja varsinkin kiittänyt\nJagienkaa kaikesta hänen hyväntahtoisuudestaan. Mutta kun hän nyt\nkatsoi tyttöön korkealta satulastaan, hän tahtoi vielä sanoa muutaman\nhyvän sanan, sillä tytön silmät ja kasvojen ilmeet sanoivat hänelle\nniin selvästi: \"Tule pian takaisin!\"\n\nIkäänkuin vastaukseksi tytön hartaaseen, sanattomaan pyyntöön nuori\nritari vuodatti sydämensä suuren kiitollisuuden sanoihin:\n\n-- Jagienka, sinä olet kuin oikea sisar minulle... Ymmärräthän...\nEnempää en nyt sano!\n\n-- Ymmärrän. Jumala sinua siunatkoon! -- Muista setää.\n\n-- Muista sinäkin.\n\n-- Tulen takaisin, jollen kaadu.\n\n-- Älä kaadu.\n\nJo Plockissa, kun Zbyszko oli puhunut sotaan lähdöstä, Jagienka oli\nsanonut hänelle samalla tavalla: \"Älä kaadu\", mutta nyt nämä sanat\ntulivat syvemmältä hänen sydämestään, ja ehkä kyyneleitään salatakseen\nhän painoi päänsä niin alas, että hänen otsansa hetken aikaa oli nuoren\nritarin polvella.\n\nSillä välin asepojat valmiina matkaan alkoivat portin luona laulaa:\n\n    \"Ei sormus kultainen\n    kadota koskaan voi,\n    sen korppi kentältä\n    sulholleen aina toi...\"\n\n-- Eteenpäin siis! -- huusi Zbyszko.\n\n-- Eteenpäin!\n\n-- Jumalan haltuun!...\n\nHevosten kaviot kopisivat puisella nostosillalla, eräs hevosista\nhirnahti, toiset alkoivat korskua ja pieni joukko lähti liikkeelle.\n\nJagienka, Macko, Kaleb, Tolima ja Hlawa Anulkansa kanssa menivät\nsillalle ja katsoivat lähtevien jälkeen. Pater Kaleb siunasi pitkän\naikaa heitä ristinmerkillä, ja kun he vihdoin katosivat suuren\nleppäpensaan taa, hän lausui:\n\n-- Tämän merkin suojassa heille ei tapahdu mitään pahaa.\n\nSiihen Macko lisäsi:\n\n-- Ei tietenkään, mutta hyvää merkitsi sekin, että hevoset niin kovasti\nkorskuivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ei Mackokaan jäänyt pitkäksi aikaa Spychowiin. Kahdessa viikossa\nhän järjesti asiat Hlawan kanssa, joka rupesi maatilan vuokraajaksi, ja\nlähti sitten pitkän kuormajonon ja aseistettujen palvelijain etunenässä\nJagienkan kanssa Bolniecia kohti. Pater Kaleb ja vanha Tolima eivät\nsuinkaan iloisin mielin katselleet kuormia, sillä totta puhuen oli\nMacko puhdistanut Spychowin aivan liian perusteellisesti. Mutta kun\nZbyszko oli hänelle antanut täyden päätösvallan, ei kukaan uskaltanut\nasettua vastarintaan. Muuten vanha ritari olisi koonnut vieläkin\nenemmän maallista mammonaa mukaansa, jollei Jagienka, jota hän hiukan\npisteli puhumalla \"akkaväen järjestä\", olisi vastustellut. Mutta vanha\nritari totteli kuitenkin rakastamaansa tyttöä kaikessa.\n\nDanusian ruumisarkkuun ei koskettu, koska Spychowia ei myyty, niinkuin\nZbyszko oli tahtonutkin. Mutta rahaa otettiin ja kallisarvoisia\nesineitä, jotka Jurand oli joskus taisteluissa ottanut saksalaisilta.\nMacko iloitsi katsellessaan kuormia, joiden sisällöllä hän tulisi\nkoristamaan Bogdaniecia aika lailla.\n\n-- Ehkä Jumala onkin tahtonut niin, -- ajatteli Macko, -- että Zbyszko\nensin saa Spychowin, sitten Moczydolyn ja vihdoin kaiken sen, mikä jäi\napotin jälkeen? Kunpa hän vain palaisi onnellisesti takaisin. Silloin\nminä rakennan hänelle oikein linnan Bogdanieciin. Mutta sittenhän\nsaamme nähdä.\n\nNyt hän muisti Wilkin ja Cztanin, jotka luultavasti eivät tulisi\nottamaan häntä ystävällisesti vastaan, kenties hän joutuisi heidän\nkanssaan ottelemaankin, mutta ei hän sitä sen enempää surrut, yhtä\nvähän kuin vanha sotaratsu, jonka on lähdettävä taisteluun. Hänen\nterveytensä alkoi palata, hän tunsi jo luissaan voimaa ja tiesi, että\nkyllä suoriutuisi noista tosin julmista pukareista, sillä näillä\nei ollut aavistustakaan ritarillisesta taistelutaidosta. Macko\noli kyllä aivan äskettäin puhunut Zbyszkolle päinvastaista, mutta\nsanonut sen vain taivuttaakseen veljenpoikaansa tulemaan Bogdanieciin\nmahdollisimman pian.\n\nSitä vastoin Macko oli huolissaan jostakin aivan muusta: Zbyszko tulee\nties milloin takaisin ja pitää Jagienkaa vain sisarenaan. Entä jos\ntyttökin alkaa pitää nuorta ritaria vain veljenään eikä rupea pitempään\nodottelemaan pojan paluuta?\n\nHän kääntyi tytön puoleen ja sanoi:\n\n-- Kuulehan, Jagienka, minä en puhu sinulle Wilkistä ja Cztanista,\nsillä he ovat aika tolvanoita molemmat eivätkä siis missään tapauksessa\nsovi sinulle, hovineidille!... Mutta aika kuluu kulumistaan, vuosi\ntoisensa jälkeen... Jo Zych vainaja puhui minulle siitä, että sinun on\naika mennä naimisiin. Ja siitä on jo vuosia... Muuten, tiedän kyllä,\nettä kun tytön tulee ikävä ja ahdas olo neitsytseppeleessään, niin hän\nalkaa itse katsella itselleen sitä, joka sen hänen päästään riisuisi...\nNiin, onhan selvä, etteivät Wilk ja Cztan... selvä... Mutta mitä sinä\nitse ajattelet? -- Mitä te oikein kysytte?\n\n-- Menisitkö naimisiin kenenkään kanssa?\n\n-- Minäkö? Menen nunnaksi.\n\n-- Älä puhu joutavia! Entä kun Zbyszko tulee takaisin? Jagienka pudisti\npäätään:\n\n-- Nunnaksi menen.\n\n-- Mutta jos hän rakastuisi sinuun? Jos hän koko sydämestään pyytäisi\nsinua naimisiin kanssaan? Menisitkö?\n\nTyttö käänsi punastuvat kasvonsa vainiolle päin, mutta tuuli, joka kävi\njuuri sieltä päin, toi Mackon korvaan hiljaisen vastauksen:\n\n-- Menisin.\n\n\n\n\nLXXI.\n\n\nHe jäivät Plockiin vähäksi aikaa järjestääkseen apotin Jagienkalle\njättämän perinnön. Saatuaan erilaisia asiakirjoja he lähtivät jatkamaan\nmatkaa levähtäen mahdollisimman vähän. Tie oli hyvä, sillä helteet\nolivat kuivattaneet soita. Varovainen Macko lähetti Sieradzista\nasepojan edeltäpäin Zgorzeliceen tiedoittamaan tulosta. Jagienkan\nveli Jasko tuli aseistettujen miesten kanssa matkan puoliväliin heitä\nvastaan ja saattoi heidät kotiin.\n\nTapaaminen oli huudahduksineen ja tervehdyksineen sangen riemukas.\nJasko oli yhä vielä Jagienkan näköinen, mutta oli sillä välin kasvanut\npitemmäksi sisartaan. Hänestä oli tullut vilkas ja iloinen nuorukainen,\naivan isänsä, Zych vainajan luonteinen, laulua ja hauskaa juttelua\nharrastava nuori-isäntä. Hän piti itseään täytenä miehenä ja hänellä\noli täysikasvuisen voimatkin, ja sen tähden palvelusväki totteli hänen\njokaista käskyään ja kunnioitti häntä kuin hyvää johtajaa ainakin.\n\nMacko ja Jagienka ihmettelivät hänen kehitystään ja Jasko puolestaan\nihmetteli sisarensa suloutta. Nuorukainen selitti aikoneensa lähteä\netsimään sisartaan ja sanoi, että jos he olisivat tulleet hiukan\nmyöhemmin, he eivät olisi tavanneet häntä kotoa, sillä hän oli aikeissa\nlähteä katsomaan maailmaa ja ihmisiä, hankkiakseen ritaritottumuksia ja\nyrittämään ottelua vieraiden ritarien kanssa.\n\n-- Onpa hyvä oppia tuntemaan maailmaa ja ihmisiä, -- sanoi Macko\nhänelle, -- sillä se opettaa, miten seikkailuissa on meneteltävä ja\nkehittää muutenkin synnynnäistä järkeä. Mutta sanon suoraan -- ja\nparempi että minä sanon sen kuin joku vieras ritari -- että otteluihin\nsinä olet vielä liian nuori. Joku voisi sinulle vielä nauraa.\n\n-- Kyllä sitä naurua seuraisi itku, -- vastasi Jasko siihen. Ja\nnuorukainen katsoi ympärilleen niin uhkaavasti kuin hän olisi tahtonut\nkoko maailman ritareille sanoa: \"Valmistautukaa kuolemaan!\"\n\n-- Ovatko Wilk ja Cztan ahdistelleet? -- kysyi vanha ritari. -- He\npitivät kovin Jagienkasta ennen.\n\n-- Wilk on kaatunut Schleesiassa, jossa hän oli valloittamassa\nsaksalaista linnaa. Hänen päälleen kieritettiin siellä muurista kivi,\nja kahden päivän kuluttua hän heitti henkensä.\n\n-- Säälittävä loppu. Hänen isänsäkin kävi usein Schleesiassa\ntaistelemassa saksalaisia vastaan, jotka meidän kansaamme niin kovasti\nsortavat... Vaikeinta on juuri linnan valloittaminen, sillä siinä eivät\nauta aseet. Suokoon Jumala, ettei ruhtinas Witold ryhtyisi sellaiseen,\nvaan iskisi ristiritareihin avoimella kentällä... Entä Cztan? Miten on\nhänen laitansa? Jasko alkoi nauraa:\n\n-- Cztan on naimisissa erään sievän talonpoikaistytön kanssa. Mutta\nhänen nuori emäntänsä on myös aika topakka ja kuljettaa partaista\nmiestään kuin karhua kahleesta.\n\nVanha ritari purskahti iloiseen nauruun.\n\n-- Kuulepa vain! Sellaisia ovat naiset. Jagienka, ehkä sinäkin tulet\nsellaiseksi! Jumalan kiitos, että niistä kahdesta pukarista ei tule\nolemaan päänvaivaa, sillä totta puhuen on ihmeellistä, että he antoivat\nBogdaniecin olla rauhassa.\n\n-- Cztan olisi kyllä tehnyt selvää, mutta Wilk, joka oli viisaampi,\nei antanut. Wilk tuli meille ja kysyi, missä Jagienka oli. Sanoin,\nettä hän on lähtenyt apotin luo. Mutta tämäkö utelemaan: \"Miksei Macko\npuhunut siitä mitään?\" Siihen minä taas: \"Onko Jagienka sinun, kun\nhänen olisi pitänyt sinulle kertoa asioitaan?\" Hetken mietittyään Wilk\nvirkkoi: \"Se on totta, Jagienka ei ole minun\". Ja kun hänellä oli melko\nhyvä ymmärrys, hän oivalsi heti, että voittaisi sekä teidän että meidän\nmyötätuntomme, jos suojelisi Bogdaniecia Cztanilta. He ottelivat asian\njohdosta melko tuimasti ja rusikoivat toisiaan pahasti, mutta lopuksi\nhe kuitenkin yhdessä taas ryyppäsivät vahvasti, kuten tavallista.\n\n-- Suokoon Jumala armonsa valon Wilkin sielulle! -- lausui vanha ritari.\n\nJa hän huokaisi syvään helpotuksesta ja ilosta, kun ei Bogdaniec ollut\nkärsinyt muuta vahinkoa kuin mitä hänen poissaolonsa oli aiheuttanut.\nOlipa hyvääkin sanottavaa: karja oli kasvanut ja talossa oli muutamia\nparivuotisia friisiläisiä varsoja, joista tulisi suuria ja voimakkaita\nratsuja. Tosin oli muutamia orjia paennut Schleesiaan, kun muualle\nei ollut pääsyn mahdollisuutta. Mutta vanha päärakennus oli pahasti\nrappiolla. Rappaus oli karissut, seinät olivat vinossa, katot vuotaneet\nja painuneet notkolle, sillä parisataa vuotta vanhat kannatustukit\nolivat alkaneet lahota. Vesikatto oli kokonaan sammaloitunut, ja\nmoneen paikkaan oli ilmaantunut suuria reikiä. Koko rakennus vaikutti\nluhistuneelta ja näytti suurelta, mätänevältä sieneltä.\n\n-- Jos taloa olisi tullut hoidetuksi, se seisoisi vieläkin lujana,\nsillä vasta viime aikoina se on alkanut ränsistyä, -- sanoi Macko\nvanhalle isäntärengille Kondradille, joka hänen poissaollessaan oli\npitänyt taloa silmällä.\n\nJa hetken kuluttua hän lisäsi:\n\n-- Minä voisin kyllä asua siinä kuolemaani saakka, mutta Zbyszkon on\nasuttava linnassa.\n\n-- Hyvänen aika! Linnassa?\n\n-- Niin, sehän kuuluu asiaan.\n\nLinnan, nimittäin kastellin rakentaminen Zbyszkolle ja hänen tuleville\nlapsilleen oli vanhan ritarin kaikkein mieluisimpia ajatelmia. Hän\ntiesi, että aatelismies, joka ei asu tavallisessa talossa, vaan\nvallihaudan ja suojapaaluston takana, samalla kun hänen vartijansa\ntornista pitävät silmällä ympäristöä, nauttii suurempaa kunnioitusta ja\npääsee helpommin johonkin virkaan. Itselleen Macko ei paljoa pyytänyt,\nmutta kun oli kysymys Zbyszkosta ja tämän pojista, niin hän ei tyytynyt\nvähään, varsinkaan nyt, kun omaisuus oli kasvanut niin suuresti.\n\n-- Ja jos Zbyszko vielä ottaa Jagienkan, -- ajatteli hän, -- ja\nhänen kanssaan Moczydolyn ja apotin perinnön, niin kukaan ei\nlähiseuduillakaan vedä meille vertoja.\n\nMutta kaikki riippuu siitä, palaako Zbyszko takaisin. Sen tähden Macko\npäätti, että itsensä Jumalan kanssa oli oltava hyvissä kirjoissa ja\nettä Hänen mieltään ei saanut pahoittaa, vaan oli, mikäli mahdollista,\nkoetettava taivuttaa sitä heidän puolelleen. Tästä syystä hän ei\nsäästänyt antaessaan Krzesnian kirkolle rahaa, viljaa ja metsänriistaa,\nja eräänä iltana tullessaan Zgorzeliceen hän sanoi Jagienkalle:\n\n-- Huomenna lähden Krakovaan pyhän kuningattaremme Jadwigan haudalle.\n\nJagienka hypähti pelästyneenä seisomaan.\n\n-- Oletteko saanut ikäviä uutisia?\n\n-- En ole saanut vielä minkäänlaisia uutisia. Mutta sinä muistat\nkai, että sairastaessani sitä nuolentynkää, joka oli kyljessäni,\nminä lupasin käydä haudalla, jos paranen. Kaikki kiittivät silloin\nlupaustani -- ja syystäkin. Jumalalla on paljon pyhimyksiä ympärillään,\nmutta meidän kuningatarvainajallamme on varmaankin paljon enemmän\nsanomista kuin monella muulla siellä ylhäällä. Sitä paitsi olen\najatellut lähteä matkalle Zbyszkonkin tähden.\n\n-- Olette oikeassa! -- virkkoi Jagienka. -- Mutta olettehan hiljakkoin\ntullut kotiin pitkältä, väsyttävältä matkalta...\n\n-- Mitäpä siitä! Tahtoisin ensin suorittaa kaikki tällaiset asiat ja\nsitten istua kaikessa rauhassa kotona siihen saakka, kunnes Zbyszko\npalaa takaisin. Kunhan vain kuningatarvainaja puoltaa häntä Herramme\nJeesuksen luona, niin ei kymmenenkään saksalaista saa hänestä tolkkua,\nvarsinkaan, jos hänellä on kunnon aseet... Sitten minäkin voin kevein\nmielin ruveta rakentamaan linnaa.\n\n-- Näkyy teissä vielä melko lailla olevan voimia.\n\n-- Olenhan minä vielä terhakka mies. Mutta kerronpa sinulle jotakin.\nJasko saa lähteä kanssani, koska hän tahtoo nähdä maailmaa. Kyllä minä\nkokeneena miehenä osaan pitää hänet aisoissa. Ja jos jotakin sattuisi,\nkoska pojan sormia niin syyhyttää, niin tiedäthän, ettei ottelu ole\nminulle uutta, ei ratsain eikä jalan, ei miekoin eikä kirvein...\n\n-- Tiedän kyllä. Kukaan ei voi suojella häntä paremmin kuin te.\n\n-- Mutta tuskin siellä sentään taitaakaan tulla otelluksi, sillä niin\nkauan kuin kuningatar eli, oli Krakovassa paljon ulkomaisia ritareja,\njotka tahtoivat nähdä hänet ja ihailla hänen kauneuttaan, mutta nykyään\nhe menevät mieluummin Marienburgiin, sillä siellä ovat viinitynnyrit\nsuurempia.\n\n-- Niin, mutta onhan meillä uusi kuningatar. Macko virnisti ja huitaisi\nkädellään:\n\n-- Olen nähnyt! Enempää en sano... Sinä ymmärrät kyllä.\n\nHetken kuluttua hän lisäsi:\n\n-- Kolmen tai neljän viikon kuluttua tulemme takaisin. Siihen\nkeskustelu päättyi. Vanha ritari antoi Jaskon vannoa ritarikunnian\nja pyhän Yrjänän pään kautta, ettei hän tulisi vaatimaan matkan\njatkamista pitemmälle, ja niin he läksivät liikkeelle saapuen Krakovaan\nseikkailuitta.\n\nKun Macko oli siellä täyttänyt lupauksensa, hän hankki Powalan ja\nruhtinas Jamontin välityksellä pääsyn kuninkaalliseen hoviin. Hän oli\nluullut, että hovissa ja muuallakin tultaisiin kovasti tiedustelemaan\nhäneltä ristiritareja koskevia asioita, kun hän pitemmän aikaa oli\nniitä läheltä seurannut ja tutustunut Marienburgissa veljeskunnan\ntoimiin, mutta hämmästyksekseen hän huomasi, että täällä tiedettiin\nristiritareista enemmän kuin mitä hän tiesi. Oltiin selvillä\nyksityisseikkoja myöten kaikista Marienburgissa ja kauempanakin\nolevissa linnoissa suoritettavista toimenpiteistä. Tiedettiin\nmääräykset, oltiin selvillä siitä, paljonko missäkin paikassa on\nsotureja ja tykkejä, paljonko aikaa menee joukkojen kokoamiseen,\nvieläpä ristiritarien suunnitelmista sodan syttyessä, tiedettiin\ntarkoin, kuka komttuureistakin on äkkipikainen, tulinen tai\nharkitsevainen, ja kaikki merkittiin muistiin niin huolellisesti kuin\nsota olisi ovella.\n\nVanha ritari iloitsi kaikesta tästä sydämessään, sillä hän ymmärsi,\nettä sotaa varten valmistaudutaan Krakovassa huolellisemmin\nja järkevämmin kuin Marienburgissa. \"Jumala on antanut meille\nurhoollisuutta ehkä enemmän, mutta siitä huolimatta myös enemmän järkeä\nja harkitsevaa mieltä\", -- ajatteli Macko. -- Ja niin asianlaita\nsilloin tosiaan olikin. Pian hän sai myöskin tietää, mistä kaikki nämä\ntiedot olivat tulleet: Preussin omilta asukkailta, sekä puolalaisilta\nettä saksalaisilta. Ristiritarien veljeskunta oli nimittäin siellä niin\nvihattu, että Preussin koko väestö odotti Jagiellon joukkojen tuloa\nkuin vapautusta.\n\nMacko muisteli, mitä Zyndram Maszkowilainen oli aikanaan kertonut\nMarienburgissa, ja arveli nyt ajatuksissaan:\n\n-- Sillä miehellä on pystyvä pää!\n\n\n\n\nLXXII.\n\n\nKrakovassa he eivät viipyneet kauan ja olisivat lähteneet sieltä\nvieläkin pikemmin, jollei Jasko olisi pyytänyt niin hartaasti, että\nsaisi katsella vielä kaupungin rakennuksia ja ihmisiä, mikä kaikki\noli hänen mielestään kuin ihanaa unta. Vanha ritari ikävöi kuitenkin\nkotikonnuille ja -vainioille eikä halunnut kovin pitkään siirtää\npaluumatkaansa. Neitsyt Maarian päivänä he olivat taas kotona, toinen\nBogdaniecissa, toinen sisarensa luona Zgorzelicessa.\n\nSitten elämä alkoi mennä menojaan sangen yksitoikkoisesti\nmaanviljelyshommissa, joiden lomassa oli pistäydyttävä kuitenkin\nkylässäkin asioilla. Zgorzelicessa ja varsinkin Jagienkan Moczydolyssa\ntuli erinomainen sato, mutta Bogdaniecissa se kuivan kesän tähden\noli vähäinen ja pian korjattu. Bogdaniecissa oli peltoalaa niukasti\nja sekin oli isäntäväen pitkän poissaolon aikana päässyt hiukan\nmetsittymään. Vaikka vanha ritari oli hyvin herkkä taloudellisten\ntappioiden tuottamille vaikutuksille, ei hän kuitenkaan nyt surkutellut\nasiaa sen enempää, sillä hän tiesi, että rahalla olisi helppo saada\nasiat taas kuntoon, kun vain oli päämäärä, kenen hyväksi ahertaa ja\ntehdä työtä. Mutta juuri tästä johtunut epävarmuus myrkytti hänen\ntyöilonsa ja päivänsä. Hän ei kuitenkaan antanut kätensä toimettomina\nlevätä, vaan nousi aamun sarastaessa, ajoi laitumille, valvoi töitä\npelloilla ja metsissä, valitsi paikan tulevalle linnalle ja kokosi\nrakennusaineksia sitä varten. Mutta kun aurinko kuuman päivän jälkeen\npainui iltaruskon kultaan ja purppuraan, valtasi sanomaton ikävä hänet\ntoisinaan ja hänen mielensä tuli kovin levottomaksi, niin levottomaksi,\nettei hän mitään sellaista ollut ennen kokenut.\n\n-- Täällä minä hyörin ja pyörin, -- ajatteli hän, -- enkä tiedä, vaikka\nminun poikani makaisi jo jossakin tanterella keihään lävistämänä susien\ntoimittaessa hampaillaan hänelle kuolinmessua.\n\nTällaiset ajatukset painostivat hänen mieltään. Usein vanha ritari\nkuunteli tarkkaavasta, eikö Jagienkan ratsun kavioiden kapsetta jo\nkuulunut. Tytön läsnäollessa hän oli aina urhealla tuulella, mikä\nvaikutti häneen itseensäkin nostattavasti ja piristi hänen mieltään.\n\nJagienka saapui tavallisesti illan tullen keihäs ja jousi mukanaan\nsiltä varalta, että hän paluumatkalla joutuisi johonkin seikkailuun.\nEi ollut pienintäkään mahdollisuutta, että hän olisi saanut jollakin\ntällaisella Bogdaniecissa käynnillä nähdä jo Zbyszkon kotona,\nsillä Macko ei uskaltanut odottaa poikaa ennenkuin vuoden tai\npuolentoista kuluttua, mutta nähtävästi tytön mielessä piili joitakin\nsalaisia toiveita, koska hän ei tullut niinkuin ennen pukeutuneena\nlammasnahkaturkkiinsa ja tukka hätäisesti sitaistuna palmikolle, johon\noli pistetty lehtiä, vaan värikkäässä, sieradzilaisessa puvussa ja\ntukka kauniisti kammattuna. Macko meni tapansa mukaan vastaanottamaan\ntyttöä, jonka ensimmäisenä kysymyksenä oli aina: \"Mitä uutta?\", ja\nMackon ensimmäisenä vastauksena: \"Ei mitään!\" Sitten vanha ritari\nsaattoi nuoren naisen sisälle, ja he istuutuivat takkavalkean ääreen,\njossa puhe alkoi luistaa kosketellen Zbyszkoa, Liettuaa, ristiritareja\nja sotaa. Juttelu kierteli aina uudelleen samoja ratoja, eikä kumpikaan\nheistä saanut siitä koskaan tarpeekseen.\n\nNiin kului kuukausia. Toisinaan sattui niinkin, että Macko ratsasti\nZgorzeliceen, mutta tavallisesti Jagienka kävi Bogdaniecissa. Joskus,\nkun ympäristössä oli rauhatonta tai kun karhut viettivät hurjia\nkuhertelukuukausia, jolloin uroot olivat hanakoita käymään ihmisten\nkimppuun, vanha ritari saattoi tytön kotiin. Mackolla oli hyvät\nvarusteet ja hyvät voimatkin eikä hän pelännyt minkäänlaisia petoja,\njoiden oli vaarallisempaa ahdistaa häntä kuin hänen lähestyä niitä.\nSilloin he ratsastivat vierekkäin jalustin jalustimessa, ja usein metsä\nheille huhuili syvyyksistään julmasti, peloittavasti. Mutta unohtaen\nkaiken, mitä heille voisi tapahtua, he juttelivat yhä Zbyszkosta: missä\nhän on? mitä tekee? onko jo kaatanut ristiritareja niin paljon kuin oli\nluvannut Danusialle ja tämän äiti-vainajalle ja tuleeko pian kotiin?\nJagienka kyseli asioita samaan tapaan kuin sata kertaa aikaisemmin, ja\nMacko vastaili niihin niin harkitsevasti kuin hän olisi tehnyt sen ensi\nkertaa.\n\n-- Sanotte, että taistelu avoimella tanterella ei ole ritarille niin\nvaarallinen kuin linnan piiritys? -- kysyi Jagienka.\n\n-- Niin. Muistahan, miten Wilkin kävi. Vallista kieritetty kivi\nrutistaa kaikkein vahvimmankin panssarin, mutta avoimella paikalla\nritari voi pitää puoliaan lähes kymmentä vastaan, jos hän osaa hyvin\nmiekkailla ja on hyvin varustettu.\n\n-- Entä Zbyszko? Onko hänellä hyvä panssari?\n\n-- Hänellä on niitä useita, mutta paras niistä on friisiläisiltä otettu\nmilanolainen. Vielä vuosi sitten se oli Zbyszkolle hiukan liian suuri,\nmutta nykyään mitä sopivin.\n\n-- Eikö sellaiseen pysty mikään ase?\n\n-- Minkä ihmiskäsi on tehnyt, sen voi ihmiskäsi hävittääkin,\nmutta milanolaiseen panssariin pystyy vain milanolainen ase tai\nenglantilaisen jousimiehen nuoli.\n\n-- Englantilaisen?... -- kysyi Jagienka levottomasti.\n\n-- Niin, olenhan siitä kertonut. Koko maailmassa ei ole sellaisia\njousimiehiä... Englantilainen nuoli puhkaisee sadan askelen päässä\nparhaimmankin panssarin. Minä olen sen nähnyt Wilnon luona. Eikä\nyksikään ammu harhaan. Onpa sellaisiakin, jotka pudottavat kyyhkysen\nlennosta.\n\nTähän tapaan he juttelivat, kun tapasivat toisensa, rohkaisivat ja\nantoivat hyviä toiveita toisillensa. Niin kuluivat päivät, viikot,\nkuukaudet.\n\n\n\n\nLXXIII.\n\n\nRistiritarien veljeskunnan ja Witoldin välinen sota Samogitiasta\nkiinnosti siinä määrin Puolan kuningaskunnan väestöä, että kaikki\nseurasivat uteliaina sen kehitystä. Useat olivat vakuuttuneita\nsiitä, että Jagiello ryhtyy auttamaan serkkuaan ja lähtee yhteiselle\nsotaretkelle ristiritarikuntaa vastaan. Puolalaisten ritarien teki\nkovasti mieli taistella ja melkein kaikissa aateliskartanoissa\ntiedettiin kertoa, että useimmat kuninkaan neuvosherroista kannattivat\nsotaa ollen sitä mieltä, että kerta kaikkiaan olisi tehtävä loppu\nsellaisesta vihollisesta, joka alinomaa on ottamassa toisen omaa. Mutta\nMacko, joka oli järkevä ja paljon kokenut mies, ei uskonut sodan pian\nalkavan, vaan sanoi usein nuorelle Jaskolle ja muille naapureille,\njoita hän tapasi Krzesniassa:\n\n-- Niin kauan kuin suurmestari Konrad von Jungingen elää, ei siitä tule\nmitään, sillä hän on muita viisaampi ja tietää, ettei siitä tulisikaan\nmikään tavallinen sota, vaan vimmattu taistelu elämästä ja kuolemasta.\nEikä hän päästä asioita kehittymään niin pitkälle, sillä hän tietää\nkuningaskunnan voimat.\n\n-- Mutta jos kuningas ensimmäisenä julistaa sodan? Macko pudisti\npäätään:\n\n-- Ei julista... Olen nähnyt asioita aivan läheltä ja tehnyt\nhavaintoja. Jos kuninkaana olisi joku entistä, vanhaa puolalaista\nkuningassukua oleva henkilö -- ja suku olisi jo vuosisatoja ollut\nkristitty --, niin saattaisi kuningas alkaa sodan. Mutta meidän\nWladyslaw Jagiellomme -- minä en tahdo puhua hänestä pahaa, sillä hän\non hyvä mies, jolle Jumala suokoon terveyttä -- oli, ennenkuin me\nvalitsimme hänet kuninkaaksemme, Liettuan suuriruhtinas ja pakana. Hän\non vasta myöhään kääntynyt kristinuskoon, ja saksalaiset toitottavat\nmaailmalle, että hänen sielunsa on vielä pakanuuden vallassa. Tästä\nsyystä hänen on sangen vaikea julistaa sotaa ja alkaa ensimmäisenä\nvuodattaa kristittyjen verta. Samasta syystä hän ei auta Witoldia,\nvaikka hänen sormiaan aivan syyhyttää, hänhän vihaa ristiritareja kuin\nsyntiä, kuten tiedän.\n\nTällaisten puheiden ansiosta Mackosta tuli viisaudestaan kuuluisa mies\npaikkakunnalla, ja hän olikin perillä kaikista tärkeistä kysymyksistä.\nSunnuntaisin kokoontui ihmisiä messun jälkeen Krzesniassa hänen\nympärilleen, ja pian tuli tavaksi, että milloin mikin naapuri, joka\noli kuullut jonkin uutisen, läksi Bogdanieciin, jotta vanha ritari\nselittäisi sen, mitä tavalliset maalaismiehen aivot eivät voineet\nkäsittää. Hän vastaanotti kaikki vieraanvaraisesti ja keskusteli heidän\nkanssaan mielellään, ja kun vieras vihdoin teki lähtöä, hän ei koskaan\nunohtanut lisätä:\n\n-- Te ihmettelette minun järjenjuoksuani, mutta kun Zbyszko palaa\nkotiin, niin sitten vasta saatte ihmettelemistä! Hän voisi istua vaikka\nkuninkaan neuvostossa, sillä hänen päänsä on pystyvä kuin partaveitsi!\n\nUskotellessaan näin vierailleen hän samalla uskotteli sitä itselleen ja\nJagienkalle. Zbyszko oli heidän kummankin mielestä kuin satuprinssi.\nKun tuli kevät, oli heidän vaikea pysyä kotona. Pääskyset ja haikarat\npalasivat muilta mailta, viiriäiset alkoivat lyödä leikkiä niityillä,\nkurjet ja villihanhet olivat palanneet jo aikaisemmin, mutta Zbyszko\nvain ei palannut takaisin. Mutta muuttolintujen tullessa etelästä\nsotauutiset sitä vastoin tulivat pohjoisesta. Puhuttiin taisteluista\nja monista kahakoista, joissa Witold milloin oli voittanut, milloin\njoutunut tappiolle. Tiedettiin saksalaisten menettäneen paljon väkeä\ntalven pakkasten ja kulkutautien tähden. Vihdoin levisi yli seudun\nilahduttava viesti, että urhoollinen Kiejstutowicz oli valloittanut\nUuden Kownon eli Gotteswerderin ja hävittänyt sen jättämättä kiveä\nkiven päälle. Kun Macko sai kuulla tämän uutisen, hän karautti täyttä\nlaukkaa Zgorzeliceen.\n\n-- Minä tunnen sen seudun, -- sanoi hän, -- sillä siellä me Zbyszkon\nja Skirwoillon kanssa pehmitimme ristiritareja. Samoilla mailla otimme\nsen rehellisen de Lorchen vangiksi. Kyllä saksalaiset nyt menettivät\npaljon, sillä linnoitus oli vaikeasti valloitettava.\n\nJagienka oli jo ennen Mackon tuloa kuullut Uuden Kownon\nhävittämisestä, vieläpä enemmänkin, nimittäin, että Witold oli alkanut\nrauhanneuvottelut. Tämä jälkimmäinen uutinen oli hänestä paljon\nkiintoisampi kuin edellinen, sillä kun rauha tuli, täytyi Zbyszkon\npalata kotiin, jos hän vielä oli elossa.\n\nTyttö alkoi tiedustella, oliko siinä perää, ja hetken mietittyään Macko\nsanoi:\n\n-- Kun Witold on kysymyksessä, on kaikki mahdollista, sillä hän\non aivan erilainen kuin muut ihmiset ja kaikista kristityistä\nruhtinaista varmasti viekkain. Kun hän tahtoo laajentaa valtaansa\nidässä venäläisten kustannuksella, hän tekee rauhan lännessä\nsaksalaisten kanssa, ja kun idässä on suunnitelma suoritettu, hän käy\ntaas saksalaisten kimppuun. Nämä eivät tule aikoihin hänen kanssaan,\nonpa heillä täysi työ samogitialaisistakin. Milloin hän ottaa,\nmilloin antaa heille Samogitian, eikä ainoastaan anna, vaan auttaapa\nsortamaankin. Meidän keskuudessamme, vieläpä Liettuassa on monta,\njotka pitävät hyvin kehnona tekona sitä, että hän leikkii onnettoman\nkansan verellä... Minäkin pitäisin sellaista häpeänä, jollei juuri\nWitold olisi kysymyksessä... Mutta arvelen, että hän saattaa olla minua\nviisaampi ja tietää, mitä hän tekee. Olen kuullut itse Skirwoillon\nsanovan, että Witold on tehnyt Samogitiasta ainaisesti märkivän haavan\nristiritarikunnan ruumiisen, jottei tämä koskaan voimistuisi.\n\n-- Minä tahtoisin vain tietää, tuleeko Zbyszko takaisin.\n\n-- Jos Jumala suo, niin hän tulee. Kunhan toivomuksesi olisi sattunut\notolliseen aikaan!\n\nKului kuukausia. Viestit kertoivat, että rauha oli tosiaan solmittu.\nVilja tuleentui, painavat tähkäpäät nuokkuivat, tattari alkoi jo hohtaa\nheikosti punaiselta, mutta Zbyszkosta ei vain kuulunut mitään.\n\nVihdoin ja viimein Macko ei enää voinut pysyä alallaan, vaan sanoi\nlähtevänsä Spychowiin saadakseen siellä, lähempänä Liettuaa, tietää\njotakin sodasta ja rauhasta sekä samalla Hlawan isännöimisestä.\n\nJagienka tiukkasi päästä mukaan, mutta Macko ei suostunut, ja tämän\njohdosta syntyi heidän välillään erimielisyyttä, jota kesti viikon\nverran. Kun he eräänä iltana Zgorzelicessa juuri tästä kysymyksestä\nlämpimästi ottelivat, niin talon pihamaalle karahutti Bogdaniecin\npaljasjalkainen, pörrötukkainen renkipoika, joka huusi jo kaukaa talon\nmultapenkillä istuville: -- Nuori herra tuli kotiin!\n\nZbyszko oli todellakin kotona, mutta hän oli omituinen: laiha,\nahavoitunut, uupunut, välinpitämätön ja harvasanainen. Hlawa, joka\noli tullut nuoren vaimonsa kanssa samalla Bogdanieciin, puhui sekä\nZbyszkon että omasta puolestaan. Hän selitti, että kaikesta päättäen\nnuori ritari on ollut sotaretkellä voittoisa, koska hän Spychowissa\nlaski Danusian ja hänen äitinsä ruumisarkuille kokonaisen kimpun\nriikinkukonsulkia. Hän toi mukanaan sotasaaliina useita hevosia\nvarusteineen, joista kahdet olivat sangen arvokkaat, vaikka pahasti\nmiekan ja sotakirveen runtelemat. Macko halusi palavasti kuulla\nkaikesta veljenpojalta itseltään, mutta tämä vain huitaisi kädellään\nja vastasi muutamin puolinaisin sanoin. Kolmantena päivänä paluunsa\njälkeen nuori ritari sairastui ja hänen oli antauduttava vuoteen\nomaksi. Kävi selville, että hänen vasen kylkensä oli vahingoittunut ja\nkaksi kylkiluuta oli poikki. Sitä paitsi ilmeni hänessä samanlaisia\noireita kuin hänen aikoinaan metsähärän kanssa taisteltuaan, mutta\nmatka Spychowista oli myös rasittanut hänen voimiaan. Kaikki tämä\nei sellaisenaan ollut vaarallista, sillä nuorukainen, oli sitkeä\nja vankkarakenteinen kuin tammi, mutta hänet oli vallannut samalla\nniin tavaton väsymys, että näytti siltä kuin kaikki vaivat ja\nrasitukset sotaretken ajoilta nyt vasta olisivat painuneet luihin ja\nytimiin. Ensin Macko luuli, että parin päivän lepo palauttaisi hänet\nentiselleen, mutta siinä hän erehtyi. Eivät auttaneet voiteet, eivät\nlammaspaimenen ohjeiden mukaan keitetyt yrtit eivätkä Jagienkan ja\nKrzesnian papin valmistamat hauteet: Zbyszko tuli yhä heikommaksi,\nväsyneemmäksi ja alakuloisemmaksi.\n\n-- Mikä sinua oikein vaivaa? Ehkä sinä tahtoisit jotakin? -- kysyi\nvanha ritari häneltä kerran.\n\n-- Minä en tahdo mitään, sillä kaikki on minusta aivan yhdentekevää, --\nvastasi Zbyszko.\n\nNäin kului päivä toisensa jälkeen. Jagienka, joka oli tullut\najatelleeksi, että nuorta ritaria painosti jokin tavaton salaisuus,\njoka jäyti hänen ruumiinsakin voimia, koetti saada Mackoa\ntiedustelemaan sitä.\n\nEnsin tämä siihen epäröimättä suostuikin, mutta harkittuaan asiaa\nlähemmin hän kuitenkin sanoi:\n\n-- Mutta entä jos hän uskoisi salaisuutensa mieluummin sinulle kuin\nminulle? Hänhän pitää sinusta paljon, sen tiedän, ja kun sinä kävelet\nympäri huoneessa, niin hän seuraa sinua silmineen.\n\n-- Oletteko nähnyt? -- kysäisi Jagienka.\n\n-- Kun sanon, että hän niin tekee, niin hän tekee. Ja jos sinä viivyt\npoissa kauemmin, hän tuon tuostakin silmäilee oveen. Kysy sinä häneltä!\n\nMutta Jagienka ei osannut eikä rohjennut. Hän ymmärsi, että hänen\ntäytyisi puhua myöskin Zbyszkon rakkaudesta Danusiaan, mutta sitä hän\nei voinut.\n\n-- Te olette niin paljon viisaampi, -- sanoi tyttö Mackolle, -- ja sitä\npaitsi kokenut. Puhukaa te. Minä en voi.\n\nMikäpä Mackolle muu neuvoksi kuin puhua, ja eräänä aamuna, kun Zbyszko\nnäytti olevan tavallista pirteämpi, hän aloitti keskustelun seuraavasti:\n\n-- Hlawa kertoi minulle, että olet Spychowin hautakammioon vienyt aimo\nkimpun riikinkukonsulkia.\n\nZbyszko makasi tuijottaen kattoon ja nyökäytti päätään myöntymisen\nmerkiksi, mutta ei hievahtanut paikaltaan.\n\n-- Jumala on ollut sinulle armollinen, sillä sodassakin on helpompi\ntavata nihtejä kuin ritareja. Nihtejä voit lyödä niin paljon kuin\nhaluat, mutta ritarien suhteen on asia toinen...\n\n-- Minä haastein useita kaksintaisteluun tallatulle maalle, ja kerran\nsodassa jouduin saarroksiin, mutta voitin -- vastasi nuorukainen\nvälinpitämättömästi.\n\n-- Ja sotasaalista toit myös aika lailla...\n\n-- Ruhtinas Witold antoi osaksi myös lahjaksi...\n\n-- Hän on siis yhtä antelias kuin ennenkin?\n\nZbyszko nyökäytti taas päätään ja näytti olevan haluton jatkamaan\nkeskustelua. Mutta Macko ei hellittänyt ja päätti nyt käydä itse asiaan:\n\n-- Sanohan minulle suoraan, tunsitko suurta iloa, kun siellä laskit\nriikinkukonsulat arkulle? Onhan ihminen tavallisesti tyytyväinen\nitseensä, kun hän on täyttänyt pyhän lupauksen... Olithan iloinen? Sano!\n\nZbyszko katsoi Mackoon surullisesti ja vastasi ikäänkuin itsekin\nihmetellen:\n\n-- En ollut.\n\n-- Etkö? Hyvänen aika, mitä sanot! Ja minä kun luulin, että kun sinä\nilahdutat hänen sieluaan taivaassa, niin kaikki kääntyy hyväksi.\n\nZbyszko sulki hetkeksi silmänsä, ikäänkuin hän olisi miettinyt jotakin,\nja sanoi sitten:\n\n-- Ihmisveri ei näy olevan autuaille sieluille minkään arvoista.\n\nHetken hiljaisuus.\n\n-- Miksi lähditkään sotaan? -- kysyi Macko vihdoin.\n\n-- Miksi? -- vastasi Zbyszko hiukan vilkastuen. -- Minä luulin, että\nminun tulisi helpompi olla ja että siten lohduttaisin sekä Danusiaa\nettä itseäni. Mutta kun nousin hautaholvista ylös, oli minun yhtä\nraskas olla kuin sitä ennen. Nähtävästi ei ihmisveri millään tavalla\ntyydytä autuaita.\n\n-- Sen on joku kai sinulle sanonut, sillä tuskin olet sitä itse\nkeksinyt.\n\n-- Minä huomasin sen siitä, ettei maailma tuntunut minusta sen\niloisemmalta kuin ennenkään. Ja pater Kaleb vain vahvisti tätä luuloani.\n\n-- Vihollisen kaataminen sodassa ei ole synti, vaan kiitettävä teko, ja\nsaksalaiset ovat perivihollisiamme.\n\n-- Minä en myöskään pidä sitä syntinä enkä heitä sure.\n\n-- Mutta Danusiaa suret?\n\n-- Niin, kun häntä muistelen, niin suren. Mutta se oli Jumalan tahto!\nParempi hänen on taivaan valtakunnassa, ja minä olen siihen jo tottunut.\n\n-- Mikset ravista sitten suruja pois? Mikä sinua vaivaa?\n\n-- Mistä minä tietäisin...\n\n-- Saat levätä niin kauan kuin haluat, jotta parantuisit. Mutta parasta\non, kun menet saunaan, juot sitä ennen tuopillisen simaa, ja niin on\nkaikki paha kuin pois pyyhitty!\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten tulet taas iloiseksi.\n\n-- Mistä ottaisin ilon, kun minussa ei ole sitä itsessäni eikä kukaan\nlainaa.\n\n-- Sinä salaat jotakin! Zbyszko kohautti olkapäitään.\n\n-- Minussa ei ole iloa, mutta minulla ei ole myöskään mitään salattavaa.\n\nZbyszko sanoi sen niin vakavasti, että Mackolta heti haihtuivat kaikki\nepäilykset ja hän alkoi kämmenellään sivellä harmaata tukkaansa, kuten\nhänen tapansa oli, kun hän harkitsi jotakin.\n\n-- Sanonpa kohta, mikä sinua vaivaa, -- sanoi hän vihdoin. -- Sinun\nelämässäsi yksi puoli on päättynyt, mutta toinen ei ole vielä alkanut.\nYmmärrätkö?\n\n-- En oikein, mutta ehkä on niin, -- vastasi nuori mies.\n\nJa hän ojensi itseään, ikäänkuin olisi tahtonut nukkua.\n\nMacko oli varma siitä, että hän oli arvannut oikean syyn, ja hänen\nrauhattomuutensa lakkasi. Hän luotti nyt enemmän kuin ennen omaan\njärkeensä ja arveli itsekseen: \"Eipä ihme, jos ihmiset kysyvät minulta\nneuvoa!\"\n\nKun Jagienka saman päivän iltana tuli Bogcdanieciin, hän kertoi tytölle\njo ennen kuin tämä ennätti laskeutua hevosen selästä, että hän tiesi,\nmikä Zbyszkolta puuttui.\n\nTyttö laskeutui heti satulasta ja alkoi kysellä:\n\n-- No, mikä se on? Sanokaa!\n\n-- Sinulla on siihen lääkettä.\n\n-- Minulla? Mitä lääkettä?\n\nMacko kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja alkoi kuiskata hänen\nkorvaansa jotakin, mutta tuossa tuokiossa tyttö pyrähti vanhan ritarin\nkäsistä ja kätki punastuneet kasvonsa korean hevosloimen ja korkean\nsatulan väliin huudahtaen:\n\n-- Antakaa olla! En voi teitä sietää!\n\n-- Jumalan nimessä, se on totinen tosi! -- sanoi Macko nauraen.\n\n\n\n\n\n\nYHDEKSÄS OSA.\n\n\n\n\nLXXIV.\n\n\nVanha Macko oli arvannut oikein, mutta ainoastaan osittain. Zbyszkon\nelämässä oli todellakin yksi puoli kokonaan sulkeutunut menneisyyteen.\nHän muisteli Danusiaa ikävöiden, mutta arveli toisaalta, että tämän\noli parempi olla taivaan palatseissa kuin ruhtinaallisissa linnoissa.\nHän oli jo eläytynyt ajatukseen, että Danusia ei ole enää tässä\nmaailmassa, oli tottunut siihen ja käsitti, että toisin ei voi olla.\nKrakovassa ollessaan hän oli ihmetellyt kirkon ikkunoissa olevia\nvärillisistä lasinpalasista tehtyjä erilaisia pyhäin naisten kuvia,\njoita auringonvalo oli kirkastanut, ja nyt hän kuvitteli Danusiaa\nsellaisena pyhänä naisena. Hän näki hänet säteilevänä, taivaallista\nkauneutta loistavana, kädet ristissä ja katse korkeuksiin kohotettuna\nsoittamassa luuttua Jumalan äidille ja Jeesus-lapselle. Kun hän\ntoisinaan muisti, kuinka Danusia oli puhunut, nauranut ja istunut\npöydässä toisten kanssa, hän melkein ihmetteli, sillä niin toisenlainen\nhän oli nyt Zbyszkon mielikuvissa. Jo sotaretken aikana Witoldin lipun\nalla, kun sotaiset toimet olivat kiinnittäneet hänen ajatuksiaan, hän\noli lakannut ikävöimästä Danusiaa niinkuin mies ikävöi naista, ja\nhän muisteli nyt häntä kuin hurskas mies suojeluspyhimystään. Tällä\ntavalla hänen rakkaudestaan haihtuivat kaikki maalliset ainekset ja se\nmuuttui hurskaaksi jumaloinniksi, suloiseksi muistoksi, läpikuultavan\nsinertäväksi kuin taivaankansi.\n\nJos Zbyszko olisi ollut ruumiillisesti heikko, mutta syvän ajatuksen\nmies, niin hän olisi ruvennut munkiksi ja palvonut luostarin\nhiljaisuudessa tätä taivaallista muistoa kuin pyhimystä aina siihen\nsaakka, kunnes hänen sielunsa olisi vapautunut aineellisista kahleista\nja liitänyt äärettömään avaruuteen. Mutta hän ei ollut kolmeakymmentä\nvuotta vanha ja puristi tuoreesta puusta mäihää, saattoipa polviensa\nvälissä painaa hevosenkin hengettömäksi. Hän oli samanlainen kuin\nkaikki aikansa ritarit, jotka lapsuudessaan jäätyään eloon ja sen\njälkeen papeiksi rupeamatta hurjastelivat rajattomasti harjoittaen\nväkivallan töitä, ryöstöjä ja juoppoutta tai menivät nuorina naimisiin\nilmestyen sotakutsun saatuaan rintamalle parinkymmenen potran poikansa\nkanssa.\n\nMutta Zbyszko ei tiennyt, että hän kuului jälkimmäisiin, varsinkin kun\nhän ensin oli sairas. Vähitellen hänen murtuneet kylkiluunsa kasvoivat\nkiinni ja paranivat, heikkous katosi, tuuhea, vaalea tukka, jonka hän\noli Danusian kuoleman jälkeen antanut leikata surun merkiksi, alkoi\nkasvaa hartioille saakka. Hänen entinen kauneutensa palasi. Kun hän\nmuutamia vuosia sitten Krakovassa oli mennyt mestauspaikalle, hän oli\nnäyttänyt jalosukuiselta hovipojalta, mutta nyt hän oli kaunis kuin\ntodellinen prinssi, jonka hartiat, rinta ja käsivarret olivat kuin\njättiläisen, mutta kasvonpiirteet kuin kaunottaren. Hän uhkui voimaa ja\neloa, ja pitkän levon ja puhtaan elämän johdosta hänen suonissaan veri\nkiersi polttavana. Hän ei tiennyt, mikä hänen oli, luuli ehkä olevansa\nvielä sairaskin ja makasi yhä vuoteessa iloiten siitä, että Macko ja\nJagienka häntä hoitivat huolellisesti ja kaikin tavoin palvelivat.\nToisinaan hänestä tuntui, että hänen on niin hyvä olla kuin taivaassa,\nmutta joskus sitä vastoin, kun Jagienka ei ollut läsnä, kaikki oli\nniin surullista ja sietämätöntä. Tällöin hän tunsi suurta väsymystä\nja tyytymättömyyttä ja selitti Mackolle lähtevänsä heti kun paranee\nliikkeelle jonnekin hyvin kauas tai saksalaisia ja tataareja vastaan\npäästäkseen tästä elämästä, joka tuntuu niin raskaalta. Sen sijaan,\nettä olisi asettunut vastustelemaan, Macko vain nyökäytti päätään,\nmutta lähetti heti hakemaan Jagienkaa, jonka ilmestyessä Zbyszkon uudet\nsotasuunnitelmat sulivat ja haihtuivat kuin lumi kevätauringon lämmöstä.\n\nJa Jagienka tuli aina mielellään, sillä hän rakasti Zbyszkoa kaikesta\nsydämestään. Ollessaan Plockin piispan seurueessa ja ruhtinaan hovissa\nhän oli nähnyt yhtä kauniita ja kuuluisia ritareja, jotka olivat\npolvistuneet hänen eteensä vannoen uskollisuutta, mutta Zbyszko oli\nhänen valittunsa, hänen ensi lempensä, ja onnettomuudet olivat vain\nvahvistaneet tätä tunnetta siihen määrään, että Zbyszko oli hänelle\nnyt sata kertaa rakkaampi ja kalliimpi kaikkia muita ritareja, vieläpä\nruhtinaita maan päällä. Kun nuori ritari nyt voimistui ja tuli päivä\npäivältä yhä kauniimmaksi, muuttui tytön rakkaus aivan jumaloinniksi,\nniin että häneltä unohtui koko muu maailma.\n\nMutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä itselleen, ja Zbyszkolta hän\nsalasi mitä tarkimmin tunteensa pelosta, että nuori ritari taas häntä\nhalveksisi. Vieläpä Mackoon nähden hän oli nyt yhtä vaitelias ja\nvarovainen kuin ennen oli ollut avomielinen ja luottava. Hänet saattoi\nantaa ilmi ainoastaan se hellyys, jolla hän hoiti Zbyszkoa, ja senkin\nhän koetti selittää toisin sanoen kerran Zbyszkolle:\n\n-- Kun minä näin sinua hoitelen, niin se johtuu kiintymyksestäni\nMackoon... Vai mitä luulet? Sano!\n\nTämän sanottuaan Jagienka nosti kätensä otsalleen, ikäänkuin korjaisi\ntukkaansa, mutta katsoi häneen tarkkaavasti sormiensa lävitse.\nOdottamattomasta kysymyksestä hämmentyneenä Zbyszko punastui kuin tyttö\nja vastasi vasta hetken kuluttua:\n\n-- Minä en luule mitään. Mutta sinä olet nyt toisenlainen kuin ennen.\n\nSeurasi taas hetken hiljaisuus.\n\n-- Toisenlainen? -- toisti Jagienka hiljaisella, lempeällä äänellä.\n-- Niin, toisenlainen olen varmaan. Mutta Jumala varjelkoon minua\nsellaisesta, etten sietäisi sinua!\n\n-- Kiitän sinua sanoistasi, -- vastasi Zbyszko.\n\nJa siitä hetkestä saakka he tunsivat olevansa onnellisia toistensa\nseurassa, vaikka toisinaan olikin hiukan epämukavaa. Joskus oli kuin he\nolisivat puhuneet jostakin asiasta, mutta ajatelleet jotakin muuta. He\nvaikenivat myös usein. Zbyszko oli yhä vuoteen omana, kuunteli Mackon\nsanoja ja seurasi Jagienkan liikkeitä, minne tämä menikin. Saattoipa\ntyttö toisinaan näyttää niin ihanalta, että nuori ritari ei voinut\nkyllikseen häntä katsella. Mutta joskus heidän katseensa sattuivat\nyhteen. Silloin he punastuivat, ja Jagienkan pyöreä povi alkoi\nhätäisesti nousta ja laskea ja sydän lyödä voimakkaasti odotuksesta,\nettä hän saisi kuulla jotakin sellaista, josta mielensä heltyisi. Mutta\nZbyszko vaikeni, sillä hän oli menettänyt kokonaan entisen rohkeutensa\ntyttöön nähden ja pelkäsi karkoittavansa hänet jollakin varomattomalla\nsanalla. Huolimatta siitä, mitä Zbyszko omin silmin näki, hän uskotteli\nitselleen, että tyttö nyt sisaren rakkaudella huolehti hänestä Mackon\ntähden.\n\nKerran nuori ritari alkoi puhua tästä Mackolle koettaen olla\nmahdollisimman rauhallinen, vieläpä välinpitämätön, mutta hän ei\nhuomannut itsekään, kuinka hänen sanansa saivat yhä katkeramman ja\nsurullisemman sävyn. Macko kuunteli kärsivällisesti, ja kun Zbyszko oli\nlopettanut, hän sanoi vain yhden ainoan sanan:\n\n-- Hölmö!\n\nJa sitten hän poistui huoneesta.\n\nMutta ulkona hän alkoi tyytyväisenä hykertää käsiään.\n\n-- No niin! -- sanoi Macko itsekseen. -- Kun olisit saanut tytön, niin\net viitsinyt edes katsoa häneen. Makaa nyt ja murehdi rangaistukseksi\ntyhmyyttäsi. Kun minä rakennan sinulle linnaa, saat sinä sillä aikaa\ntuskitella tarpeeksesi. Minä en sano sanaakaan enkä ota sidettä\nsilmiltäsi, vaikka hirnuisit kovemmin kuin kaikki Bogdaniecin hevoset.\nMissä lastut lentävät, siellä tulikin vielä palaa, mutta minä en aio\npuhaltaa liekkiin, sillä se ei ole tarpeellista.\n\nJa niin Macko tekikin. Hän ärsytteli Zbyszkoa ja leikki kokemattoman\nnuoren miehen kanssa kuin mikäkin lurjus. Eräänä päivänä, kun Zbyszko\ntaas väitti lähtevänsä kauas sotimaan päästäkseen tästä sietämättömästä\nelämästä, vastasi Macko hänelle:\n\n-- Kun leukasi vielä oli parraton, niin minä sain päättää asiasi, mutta\nnyt voit itse ne hoitaa. Jos tahdot ehdottomasti luottaa omaan järkeesi\nja lähteä, niin lähde. Zbyszko hämmästyi niin kovasti, että nousi\nvuoteessaan istumaan.\n\n-- Mitä? Ettekö te vastusta sitä?\n\n-- Miksi minä sitä vastustaisin? Säälin vain sukua, joka sammuisi sinun\nmukanasi, mutta ehkä siihenkin vielä keino keksitään.\n\n-- Mikä keino? -- kysyi Zbyszko rauhattomasti.\n\n-- Niin, onhan minulla jo vuosia, mutta kyllä niitä voimiakin vielä on\nluissa ja ytimissä. Oikeastaan Jagienkan pitäisi saada nuorempi mies,\nmutta koska minä olin hänen isä-vainajansa ystävä, niin kuka tietää,\nvaikka minä vielä...\n\n-- Niin, te olitte hänen isänsä ystävä, -- vastasi Zbyszko, mutta minua\nkohtaan ette ole koskaan ollut ystävällinen, ette koskaan!...\n\nHän keskeytti, sillä hänen huulensa alkoivat vapista, ja Macko sanoi:\n\n-- Koska kerran tahdot kaatua, niin minkä sille sitten voi?\n\n-- Hyvä on! Tehkää, mitä haluatte, mutta minä lähden vielä tänään\nmaailmalle!\n\n-- Hölmö! -- toisti Macko.\n\nJa hän poistui taas huoneesta pitämään silmällä miehiä, jotka olivat\nkaivamassa juoksuhautaa Bogdaniecin tulevan linnan ympärille.\n\n\n\n\nLXXV.\n\n\nZbyszko ei kuitenkaan pannut uhkaustaan täytäntöön eikä lähtenyt.\nViikon kuluttua hän toipui täydelleen ja hänen terveytensä oli\ntaas ennallaan, eikä hän voinut enää lojua vuoteessa päiväkausia.\nMacko sanoi, että heidän olisi nyt mentävä Zgorzeliceen kiittämään\nJagienkaa hänen huolenpidostaan, ja eräänä päivänä, kun Zbyszko\noli saunassa kovasti kylpenyt, he päättivätkin lähteä naapuriin.\nTässä tarkoituksessa Zbyszko käski tuoda juhlavaatteet ja rupesi\nlaittamaan hiuksiaan kuntoon. Mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä,\nsillä hänen tukkansa oli tuuhea ja riippui kuin hevosen harja alas\nhartioille. Jokapäiväisissä oloissa ritarien tukka oli hiusverkossa,\nmutta juhlatilaisuuksissa ja yleensä naisten läsnäollessa se oli\nkiehkuraisilla palmikoilla, jotka usein voideltiin munanvalkuaisella\nsuuremman kiillon aikaansaamiseksi. Sillä tavalla tahtoi Zbyszkokin\nnyt järjestää hiuksensa. Mutta ne kaksi naista, jotka kutsuttiin\nväentuvasta suorittamaan hiusten laittoa, eivät olleet tottuneet\nsellaiseen työhön eivätkä pystyneet sitä tekemään. Saunan jälkeen\npörröiseksi kuivunut tukka oli paikoittain pystyssä kuin huonosti\ntehty olkikatto. Ei puhvelinluinen kampa, joka oli otettu sotasaaliina\nfriisiläisiltä, eikä hevosharja, jonka toinen naisista toi tallista,\nauttaneet. Zbyszko alkoi jo suuttua ja käydä kärsimättömäksi, kun\nMacko astui sisään Jagienkan kanssa, joka oli saapunut taloon aivan\nodottamatta.\n\n-- Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! -- tervehti tyttö.\n\n-- Iankaikkisesti! -- vastasi Zbyszko loistavin katsein. -- Tämäpä\nkummallista! Me aioimme juuri lähteä Zgorzeliceen, ja samassa sinä\ntuletkin tänne!\n\nNuoren ritarin silmät säteilivät ilosta, kuten tavallista, kun hän näki\nmielitiettynsä.\n\nJagienka oli sillä välin huomannut huolestuneet naiset kampa kädessä,\nhevosharjan penkillä Zbyszkon vieressä sekä nuoren ritarin pörröisen\ntukan ja alkoi nauraa:\n\n-- Tuollainen pörröpää! Sinun pitäisi mennä istumaan\nlinnunpeloittimeksi pellolle tai kirsikkapuutakaan!\n\nZbyszkon kasvojenilme muuttui vakavammaksi ja hän sanoi:\n\n-- Jos olisimme Zgorzelicessä, ei sinun mitenkään sopisi tehdä pilkkaa\nvieraastani, mutta täällä sinä voit pistää pilkaksi, jos tahdot.\n\n-- Jos tahdon? -- kysyi tyttö. -- Hyvänen aika. Minä tulin pyytämään\nteitä meille illallisille, enkä minä naura sinulle, vaan noille\nnaisille, jotka ovat niin kömpelöitä.\n\n-- Et sinäkään suoriutuisi!...\n\n-- Entä kenen luulet auttavan Jaskoa?\n\n-- Jasko on veljesi.\n\n-- Niin on. Vanha ja kokenut Macko tuli apuun.\n\n-- Tavallisesti sisar tai vaimo palmikoi ritarin tukan, -- sanoi hän.\n-- Mutta tapa on sellainen, että jollei ritarilla ole sisarta tai\nvaimoa, voi aatelisneitonenkin, vieläpä aivan vieraskin sen tehdä.\n\n-- Onko tapa todella sellainen? -- kysyi Jagienka veikeästi.\n\n-- Niin on, eikä ainoastaan kartanoissa, vaan linnoissakin, vieläpä\nkuninkaallisessa hovissakin, -- vastasi Macko.\n\nSitten vanha ritari kääntyi palvelijattarien puoleen ja sanoi:\n\n-- Saatte mennä, koska ette osaa!\n\n-- Tuokaa minulle lämmintä vettä, -- lisäsi Jagienka. Macko meni\npalvelijattarien kanssa ulos muka pitämään silmällä, että Jagienkan\nkäskyä noudatettiin, ja lämmintä vettä vietiin sisälle, minkä jälkeen\nnuoret jäivät kahdenkesken. Jagienka kastoi pyyhinliinan veteen ja\nkostutti Zbyszkon tukan, ja kun hiukset lakkasivat törröttämästä, hän\notti kamman ja istuutui nuoren ritarin viereen penkille jatkaakseen\ntyötä.\n\nNiin he siinä istuivat vierekkäin kuvankauniina ja yli kaiken toisiinsa\nrakastuneina, mutta ääneti ja hämillään. Vihdoin Jagienka alkoi\npalmikoida miehen kullankellertäviä hiuksia, ja kun Zbyszko silloin\ntunsi tytön käsien kosketuksen, kulkivat kuumat väreet hänen lävitseen\nkiireestä kantapäähän ja hänen täytyi ponnistaa tahtonsa kaikki voimat\nhillitäkseen itseään, jottei kietoisi käsivarsiaan Jagienkan ympärille\nja painaisi häntä rintaansa vasten.\n\nHiljaisuudessa kuului vain heidän tavallista nopeampi hengityksensä.\n\n-- Ehkä olet vielä sairas? -- kysyi Jagienka kotvan kuluttua. -- Mikä\nsinun oikeastaan on?\n\n-- Ei mikään, -- vastasi nuori ritari.\n\n-- Mutta sinä hengität niin kummallisesti.\n\n-- Sinä hengität myöskin...\n\nHiljaisuus seurasi taas. Jagienkan posket alkoivat punoittaa kuin\nruusut, sillä hän tunsi, ettei Zbyszko hetkeksikään kääntänyt\nkatsettaan hänen kasvoistaan. Salatakseen hämmennyksensä tyttö kysyi\nuudelleen:\n\n-- Miksi katsot minuun koko ajan?\n\n-- Häiritseekö se?\n\n-- Ei häiritse, mutta kysyin muuten vain.\n\n-- Jagienka?\n\n-- Mitä?\n\nZbyszko hengitti syvään, huokaisi, liikutti huuliaan ja oli kuin\nvalmistautuisi puhumaan pitempään, mutta nähtävästi häneltä puuttui\nrohkeutta, koska hän toisti uudelleen:\n\n-- Jagienka?\n\n-- Mitä?\n\n-- Mutta kun pelkään sanoa sitä...\n\n-- Älä pelkää, sillä minä olen tavallinen tyttö enkä mikään lohikäärme.\n\n-- Mitä? Lohikäärme? Mutta kun Macko-setä väittää, että hän tahtoo\nottaa sinut!...\n\n-- Kyllä, mutta ei itselleen...\n\nJa Jagienka vaikeni yht'äkkiä kuin omia sanojaan pelästyen.\n\n-- Hyvä Jumala! Rakas Jagienkani... Entä mitä sinä sanot siitä,\nJagienka? -- huudahti Zbyszko.\n\nMutta Jagienkan silmät kyyneltyivät ja sievät huulet alkoivat\nvavahdella. Hän kuiskasi niin hiljaa, että Zbyszko tuskin saattoi\nkuulla:\n\n-- Isä ja apotti tahtoivat... ja minä... sinä tiedät... Riemu leimahti\nkuin liekki nuoren ritarin sydämessä, ja hän nosti tytön ilmaan ja\nalkoi huutaa kuin mieletön:\n\n-- Jagienka! Jagienka! Kultaseni!...\n\nJa Zbyszko huusi niin kovasti, että vanha Macko luuli huoneessa jotakin\nmerkillistä tapahtuneen ja juoksi sisään. Nähdessään Jagienkan Zbyszkon\nkäsivarsilla hän hämmästyi, kun kaikki oli tapahtunut niin pian, ja\nhuusi:\n\n-- Isän ja Pojan nimessä! Tyynny, poika, tyynny!\n\nZbyszko syöksyi Mackon luo, laski tytön lattialle, ja molemmat aikoivat\npolvistua vanhan ritarin eteen, mutta ennen kuin he sen ennättivät\ntehdä, tämä kiersi jäntereiset käsivartensa molempien ympärille ja\npainoi heidät lujasti rintaansa vasten huutaen:\n\n-- Kiitetty olkoon Jumala! Tiesinhän, että näin tulisi käymään, mutta\nmikä sanomaton ilo se minulle kuitenkin on! Jumala teitä siunatkoon!\nNyt on minun helpompi kuolla... Tyttö on kuin puhtainta kultaa...\nJumala on koetellut, mutta myös lohduttanut. Mutta pitäisihän meidän\nnyt ratsastaa Zgorzeliceen kertomaan Jaskolle asiasta. Jospa vanha Zych\nnyt eläisi!... ja apotti!... Minun täytyy nyt korvata molemmat, mutta\nkyllä minä totisesti rakastankin teitä molempia niin suuresti, etten\ntaida sanoakaan.\n\nVaikka Mackon rinnassa sykki kova sydän, hän tuli kuitenkin niin\nliikuttuneeksi, että itku nousi kurkkuun. Kun hän oli vielä suudellut\nZbyszkoa ja Jagienkaa, jolle kyynelten putoillessa sanoi: \"Tyttö on\nkuin hunajaa!\" -- hän meni talliin ja käski satuloimaan hevoset.\n\nPihalla, talon edustalla kasvavat auringonkukat osuivat hänen\nsilmiinsä, ja hän jäi töllistämään niitä kuin juopunut.\n\n-- Niin, niin, teitä on sievoinen joukko kauniita kukkasia, -- mutisi\nhän itsekseen, -- mutta jos Jumala tahtoo, niin tulee Bogdaniecissa\nolemaan vielä enemmän kauniita pikku ritareja.\n\nJa kun hän sitten jatkoi matkaa talliin, hän aprikoi itsekseen asioita\ntähän tapaan:\n\n-- Bogdaniec, apotin maatilat, Spychow, Moczydoly... Kyllä Jumala\ntietää, kuinka asioita on ohjattava, ja kun vanhan Wilkin hetki kerran\nlyö, niin voisi ostaa vielä Brzozowankin. Sillä välin olivat Jagienka\nja Zbyszko tulleet pihalle riemua ja onnea säteilevinä.\n\n-- Setä! -- huusi Zbyszko. Macko kääntyi ympäri, levitti käsivartensa\nja alkoi huutaa kuin metsässä:\n\n-- Ho-hoi! Tännepäin! Ho-hoi!\n\n\n\n\nLXXVI.\n\n\nHe asuivat Moczydolyssa, ja vanha Macko rakensi heille kastellia\neli pikku linnaa Bogdaniecissa. Hänellä oli paljon hommaa, sillä\nhän tahtoi rakentaa hyvin ja perustaa lujasti työnsä. Vallihauta,\njoka kaivettiin ensimmäisenä vuonna, reunustettiin kiviseinällä, ja\nvahtitornin hän aikoi pystyttää tiilestä, vaikka sitä oli vaikea saada\npaikkakunnalla. Itse vallihaudan kaivaminen sujui helposti, sillä\nlinnan paikaksi valitun kummun ympärillä oli nähtävästi jo ennen,\nehkä pakanuuden aikana, ollut jonkinlainen suojakaivanto, joka nyt\npuhdistettiin lahonneista hirsistä, takiaisista ja muista kasveista\nja syvennettiin. Sen pohjasta löytyi runsasvetinen lähde, joka täytti\nkoko kaivannon verraten lyhyessä ajassa. Mackon täytyi nyt kaivauttaa\nvedelle laskuoja, johon hän järjesti sulkulaitteen. Sitten rakennettiin\nvallille suojaava paaluaitaus eli hakuli. Sen jälkeen oli ryhdyttävä\nhankkimaan rakennusaineita seiniä varten. Macko vedätti paikalle\nniin suuria tammitukkia, ettei kolme miestä ulottanut käsivarsillaan\nrungon ympäri, ja marjakuusihirsiä, jotka eivät mätäne saven tai muun\nrappauksen alla. Huolimatta Zgorzelicesta ja Moczydolysta tulleista\nrunsaista työvoimista vanha ritari saattoi vasta vuoden kuluttua ryhtyä\nrakentamaan itse kastellia, mutta hän teki sen sitä innokkaammin,\nsillä Jagienka oli vähän aikaisemmin lahjoittanut miehelleen kaksoset.\nVanhan ritarin onni oli nyt kukkuroillaan, kun hänellä oli kenen\nhyväksi puuhata ja häärätä ja kun hän tiesi, ettei sukunsa sammu, että\n\"Rakeita\" sataa ja että \"Tylsä hevosenkenkä\" vielä peittoo vihollisen\nveriin.\n\nKaksoset saivat nimet Macko ja Jasko. \"Kas siinä poikia\", sanoi vanhus,\n\"ettei sellaisia ole muualla koko kuningaskunnassa eikä ilta ole vielä\ntullut\". Hän rakasti heitä aivan alusta pitäen suuresti, ja Jagienka\ntuli hänelle yhä rakkaammaksi. Ken kehui nuorta rouvaa Mackolle, sai\ntämän tekemään mitä hyvänsä. Zbyszkolle oltiin kateellisia Jagienkan\nkauneudenkin tähden, sillä hän loisti naisten joukossa kuin puutarhan\nkaunein kukka vaatimattomien niittykukkien keskellä. Jagienka oli\ntuonut miehelleen suuret myötäjäiset ja jalon rakkautensa, ja niin\nlumoavan viehättävä, toimelias ja taloudellinen hän oli, että jokainen\nmitä vaativinkin ritari olisi ollut valmis häneen rakastumaan. Kaikki\npitivät Jagienkasta, Zbyszko rakasti häntä kuin silmäterää, vanha\nMacko kuin tytärtään, palvelusväki kuin hyväsydämistä emäntää, ja kun\nhän sunnuntaisin ajoi kirkkoon, tervehti häntä siellä lämmin ihailun\nsorina. Hänen entisellä kosijallaan, Rogowin Cztanilla, joka nyt oli\nnaimisissa, oli tapana messun jälkeen istua kapakassa vanhan Wilkin\nkanssa, ja hän selitti tälle kerran: \"Teidän poikanne ja minä ottelimme\nusein tuosta samasta naisesta, sillä molemmat olisimme menneet tytön\nkanssa naimisiin, mutta se oli samaa kuin olisi tavoitellut kuuta\ntaivaalta\".\n\nVaikka Zbyszkoa kovasti kadehdittiin, ei kuitenkaan ihmetelty sitä,\nettä juuri hän oli saanut niin oivallisen tytön, sillä olihan hän\nsentään kuuluisa ritari ja sodankävijä, jolle kukaan lähiseuduilla\nei vetänyt vertoja. Nuoret aatelismiehet kertoilivat ihmetellen\ntoisilleen, kuinka monta saksalaista Zbyszko oli nujertanut\ntaisteluissa Witoldin johdolla ja kaksintaisteluissa tallatulla\nmaalla. Kerrottiin, ettei kukaan ollut häntä vielä voittanut, että\nMarienburgissa hän työnsi kaksitoista ritaria satulasta, muiden muassa\nsuurmestarin veljen Ulrichin, että hän piti hyvin puoliaan Krakovan\nritareja vastaan ja että itse voittamaton Zawisza oli hänen vilpitön\nystävänsä.\n\nPaitsi ritarimainettaan hänen tavaton omaisuutensa tuotti hänelle\nkunnioitusta ja lisäsi hänen vaikutusvaltaansa ihmisten keskuudessa.\nJagienkan mukana hän oli saanut Moczydolyn ja apotin suuren\nmaaomaisuuden, mutta jo sitä ennen hän omisti Spychowin suunne\nrikkauksineen, jotka Jurand eläessään oli koonnut, ja sitä paitsi\nihmiset kuiskailivat, että kaikki ne sotasaaliit, jotka Bogdaniecin\nritarit olivat tavalla tai toisella saaneet käsiinsä, olivat niin\narvokkaat, että niillä ostaisi varmasti kolme tai neljä kunnollista\nkylää.\n\nAlettiin nähdä kaikessa tässä Jumalan runsasta armoa, joka vuoti vielä\näskettäin niin köyhän suvun yli, ettei sillä paitsi rappeutunutta\nBogdaniecia ollut yhtään mitään, mutta nyt kasvoi seudun muita\nsukuja ylemmäksi. \"Bogdaniecista jäi palon jälkeen vain ränsistyvä\npäärakennus\", sanoivat vanhat ihmiset, \"ja sitten heidän täytyi\ntyövoiman puutteessa pantata koko maatila eräälle sukulaiselle, mutta\nnyt rakentavat linnaa\". Ihmeteltiin suuresti, mutta kun elettiin\nsellaisen yleisen vaiston alaisina, että koko kansakunta kulkee\nripeässä tahdissa voittoisaa tulevaisuutta ja rikkautta kohti, niin\ntässä ihmetyksessä ei ollut pahansuopaa kateutta. Päinvastoin, seudun\naateliset olivat ylpeitä Bogdaniecin ritareista, jotka olivat kuin\nsilminnähtävä esimerkki siitä, mitä voimakas käsivarsi yhdessä urhean\nsydämen ja ritarillisen seikkailuhalun kanssa voi saada aikaan. Useat\ntulivat Bogdaniecin ritareja katsellessaan ajatelleiksi, että oma tupa\non sentään ahdas ja oma maakin liian pieni, kun maailma sitä vastoin\non avara. Siellä on vihollisen hallussa suuria rikkauksia ja laajoja\nmaa-alueita, jotka olisi oman ja isänmaan edun kannalta valloitettava.\nSama voimien yltäkylläisyys, jota oli huomattavissa eräissä suvuissa,\nsai koko yhteiskunnan käymistilaan. Rauhaarakastava kuningas ja\nKrakovan viisaat neuvosherrat saattoivat joksikin aikaa tyrehdyttää\ntätä voimien pursuamista ja siirtää sodan puhkeamisen perivihollisen\nkanssa toistaiseksi, mutta mikään inhimillinen mahti ei voinut niitä\nvoimia kokonaan masentaa eikä ehkäistä sitä liikettä, joka nostaa\nyleistä mielialaa suuruutta kohti.\n\n\n\n\nLXXVII.\n\n\nMacko eli vihdoinkin uneksitun onnensa päiviä. Hänen oli tapana usein\nsanoa naapureilleen, että oli saanut enemmän kuin oli odottanut.\nVanhuus teki jo tukan ja parran valkoiseksi, mutta voimat ja terveys\nolivat silti säilyneet. Hänen ennen niin ankarat kasvonsa muuttuivat\nlempeämmän näköisiksi ja silmänsä alkoivat hymyillä ihmisille\nhyväntahtoisesti. Mielessään hän oli varma siitä, että kaikki paha oli\niäksi mennyt ja että mitkään surut ja onnettomuudet eivät tulisi enää\nsumentamaan hänen elonsa päiviä, jotka vast'edes tulisivat kulumaan\nrauhallisesti. Käydä sotaa vanhuuteen saakka ja vanhoilla päivillä\nhoitaa maatilaa ja koota omaisuutta \"lastenlapsille\" -- se oli ollut\nhänen suurin toivomuksensa, joka nyt oli täydelleen toteutunut.\n\nKun kaksoset olivat vuoden vanhoja, he saivat seurakseen pojan,\njolle Jagienka isänsä muistoksi antoi nimen Zych. Macko tervehti\npienokaista iloiten eikä välittänyt vähääkään siitä, että omaisuus,\njoka oli koottu suurella vaivalla, pirstoutuisi pieniksi osiksi, jos\ntätä menoa perheen kasvussa jatkuisi. \"Sillä mitä me omistimme?\" --\nsanoi hän kerran Zbyszkolle, kun näistä asioista oli puhe. \"Ei mitään!\nJa kuitenkin on Jumala meille siunannut näin runsaasti. Vanhalla\nPakoszilla Sulislawicesta on vain yksi pikku kylä, mutta 22 poikaa,\neivätkä he kuitenkaan kuole nälkään. Vähänkö on maata kuningaskunnassa\nja Liettuassa? Ja kuinka paljon linnoja ja kyliä onkaan ristiritarien\nhallussa! Ne olisivat meille hyvään tarpeeseen, sillä punaisista\ntiilistä on kaikki rakennettu, ja kuninkaamme tekisi niistä\nvarustuksia.\"\n\nOn huomattava, että vaikka ristiritarikunta oli valtansa kukkuloilla,\nrikas, voimakas ja harjoitettujen sotajoukkojen puolesta suurempi\nkuin mikään länsimaisista valtakunnista, niin vanha ritari kuitenkin\najatteli, että sen linnat voisivat joskus olla hänen lastenlastensa\nomia. Ja Jagiellon valtakunnassa varmaankin moni ajatteli samalla\ntavalla, ei ainoastaan sen tähden, että ne olivat entisiä puolalaisia\nmaita, jotka ristiritarit olivat anastaneet, vaan tuntien sen mahtavan\nvoiman, joka sykki Puolan kansakunnan rinnassa pyrkien ilmoille joka\nsuunnalle.\n\nVasta neljäntenä vuonna Zbyszkon naimisiin menosta laskien Bogdaniecin\nkastelli tuli valmiiksi, kun oli saatu runsaasti työvoimaa ei\nainoastaan Zgorzelicesta ja Moczydolysta, vaan myöskin naapuritaloista,\nvarsinkin Brzozowan vanhalta Wilkiltä, joka poikansa kuoleman jälkeen\noli jäänyt yksikseen maailmaan ja sen tähden ystävystyi läheisesti\nMackon ja sittemmin myöskin Zbyszkon ja Jagienkan kanssa. Macko\nkoristi huoneet sotasaaliilla sekä Jurandilta ja apotilta saaduilla\ntavaroilla samoin kuin Jagienkan tuomilla esineillä, hankki ikkunalasia\nSieradzista ja järjesti asumuksen huolellisesti. Zbyszko muutti\nperheineen linnaan vasta viidentenä vuonna, kun muutkin rakennukset,\nkuten talli, aitat, keittiö ja sauna olivat valmiit ja kivestä lujasti\ntehdyt kellaritkin kunnossa. Mutta Macko itse ei muuttanut linnaan,\nvaan jäi vanhaan Bogdaniecin rakennukseen asumaan ja vastasi kaikkiin\nZbyszkon ja Jagienkan pyyntöihin tähän tapaan:\n\n-- Täällä minä olen syntynyt ja tänne tahdon myös kuolla. Grzymalitien\nja Nalenczien välisen sodan aikana poltettiin Bogdaniec poroksi, kaikki\nrakennukset paitsi tätä. Ihmiset väittivät, että sammaltunut katto\nesti tämän palon, mutta minä luulen, että se oli Jumalan tahto, jotta\nme palaisimme takaisin taloon. Sodassa ollessamme minä usein valitin,\nettei meillä ollut kotia, minne palata, mutta se ei ollut aivan oikein,\nsillä vaikka meillä ei ollut viljelysmaita eikä ruokaa, niin oli\nkuitenkin katto, jonka alle saattoi päänsä painaa. Teidän nuorten laita\non toinen kuin minun, sillä minä ajattelen, että kun tämä vanha talo ei\nole minua hylännyt, niin en minäkään hylkää sitä.\n\nJa Macko jäi kuin jäikin vanhaan taloon asumaan. Mutta hän kävi usein\nuudessa linnassa nauttiakseen sen komeudessa ja uutuudesta sekä\njutellakseen Zbyszkon, Jagienkan ja \"lastenlastensa\" kanssa. Kaikki,\nmitä hän siellä näki, oli suureksi osaksi hänen omaa työtään, ja sen\ntähden ylpeys joskus täyttikin hänen mielensä. Saapuipa vanha Wilk\ntoisinaan hänen luokseen tarinoimaan tulen ääressä ja Macko vastasi\nsamalla mitalla käyden Brzozowassa, jossa hän kerran lausuili Wilkille\najatuksiaan \"uudesta järjestyksestä\" tähän tapaan:\n\n-- Tiedättekö mitä! Toisinaan minun tulee niin omituinen ollakseni.\nKaikki tietävät, että Zbyszko on ollut Krakovassa kuninkaan linnassa\n-- vaikka vähällä oli menettää siellä päänsä --, että hän on ollut\nMasoviassa ja Marienburgissa ja Janusz-ruhtinaan luona sekä Jagienka\nmyös monessa ylhäisessä paikassa, mutta omaa kastellia ei heillä\nkuitenkaan ollut... Nyt he sitä vastoin asuvat sellaisessa, ikäänkuin\neivät koskaan olisi muualla asuneetkaan... Kävelevät ympäri huoneissa,\nkävelevät ja kävelevät antaen palvelusväelle käskyjä, ja kun väsyvät,\nniin istahtavat levähtämään. Aivan kuin oikea linnan herra ja rouva!\nSiinä huoneessa, jossa he syövät päivällistä yhdessä kylänvoudin,\nmetsänvartijain ja palvelusväen kanssa, heillä on korkeampi penkki\nkuin muilla, jotka odottavat, kunnes isäntäväki alkaa syödä. Sellaisia\ntapoja noudatetaan hoveissa, mutta on muistettava, että he eivät ole\nkovin ylhäisiä, vaan ainoastaan minun veljenpoikana ja -tyttäreni,\njotka suutelevat kättäni ja asettavat minut istumaan ensimmäiselle\npaikalle sanoen minua hyväntekijäkseen.\n\n-- Suokoon Jumala heille sen tähden siunausta, -- huomautti vanha Wilk.\n\nSitten tämä huojutti surullisesti päätään, hörppäsi simaa, kohensi\nuunia ja virkkoi:\n\n-- Mutta minun poikani meni menojaan!\n\n-- Jumalan tahto.\n\n-- Niin kyllä. Vanhemmat veljet, joita oli viisi, kuolivat jo paljon\naikaisemmin, mutta tämä oli kaikkein voimakkain, oikea susi. Jollei hän\nolisi kaatunut, niin ehkä istuisi nyt hänkin omassa linnassaan.\n\n-- Cztan olisi voinut kaatua ennemmin.\n\n-- Niin, Cztan olisi voinut! Vaikka tuo nostaa myllynkiviä, niin kyllä\nse nosteli minunkin poikani, joka sitä paitsi oli saanut ritarin\nkasvatuksen. Mutta Cztania hänen eukkonsa vetelee pitkin poskia, sillä\nmies on typerä, vaikka onkin vahva.\n\n-- Niin, typerä kuin lehmän häntä! -- vahvisti Macko, joka alkoi\nylistää Zbyszkon ritarillisia tapoja ja Bogdaniecin komeata elämää.\nMutta jottei vanha Wilk luulisi, että he tuhlasivat liikoja ja sen\ntähden vielä saattaisivat joutua tukalaan asemaan, hän lopetti\nhiljaisella äänellä:\n\n-- Mutta omaisuutta meillä on, Jumalan kiitos, joka lajia tarpeeksi ja\npaljon enemmän kuin ihmiset luulevat, mutta älkää vain puhuko siitä\nkenellekään.\n\nMutta ihmiset tiesivät kyllä Bogdaniecin rikkauksista ja kertoivat\nniistä satumaisia asioita, varsinkin Spychowista tuoduista aarteista.\nTiedettiinpä, että Masoviasta oli tuotu rahaa suorastaan tynnyreissä.\nKun Macko antoi jonkin verran rahaa lainaksi Koniecpolen mahtavalle\nomistajalle, sai se lopullisesti koko seudun vakuuttuneeksi hänen\n\"aarteistaan\". Bogdaniecin merkitys kasvoi ja sen nauttima yleinen\nkunnioitus myöskin. Vieraista ei ollut puutetta, mutta Macko, vaikka\nolikin tarkka, ei siitä välittänyt, koska tiesi, että se vain nostaisi\nsuvun arvoa ja mainetta.\n\nVarsinkin ristiäiset pidettiin komeat. Mutta Macko piti sitä paitsi\nkerran vuodessa suuret kemut naapureille ja muille tuttaville. Niihin\nsaapui aatelisnaisiakin katsomaan ritarien huvitteluja, kuuntelemaan\nvaeltavia laulajia ja tanssimaan nuorten ritarien kanssa soihtujen\nvalossa aina aamuun saakka. Silloin Zbyszko ja Jagienka herättivät\nMackossa mitä suurinta ihastusta. Molemmat käyttäytyivät kuin aito\nruhtinaalliset! Ja Jagienkan edessä useat ritarit, jotka tunsivat\nlänsimaisia tapoja, polvistuivat haltioissaan pyytäen nuorta rouvaa\nsuostumaan ritarinaisekseen. Niin ihastuneita he olivat Jagienkaan,\njonka terveys, nuoruus, voima ja kauneus heidät kokonaan hurmasi. Itse\nvanha Koniecpolen omistaja, joka oli Sieradzin voivodi, oli aivan\nymmällään nähdessään nuoren rouvan, jota hän vertasi aamuruskoon,\nvieläpä \"aurinkoon, joka säteilee kirkkautta ympärilleen ja vuodattaa\nvanhoihin luihin elämän ihanaa lämpöä.\"\n\n\n\n\nLXXVIII.\n\n\nViisi vuotta oli kulunut. Kaikilla maatiloilla vallitsi nyt hyvä\njärjestys. Vartiotorni oli valmis, ja sen huipulla oli jo jonkin aikaa\nliehunut lippu, jossa oli suvun vaakuna: tylsä hevosenkenkä. Jagienka\nsynnytti onnellisesti neljännen pojan, joka sai nimen Jurand.\n\nKerran Macko aivan äkkiä tokaisi Zbyszkolle:\n\n-- Kaikki voi tapahtua, ja jos Jumala soisi meille vielä jotakin hyvää,\nniin minä kuolisin rauhallisesti.\n\nZbyszko katsoi setään kysyvästi ja sanoi hetken kuluttua:\n\n-- Te puhutte ehkä sodasta ristiritareja vastaan, sillä mitä muuta\nonnea te odotatte?\n\n-- Mutta eihän hän voi elää ikuisesti?\n\n-- En minäkään, ja sen tähden ajattelenkin muuta.\n\n-- Mitä?\n\n-- Parempi, kun et kysy. Sillä välin ajan Spychowiin ja ehkä ohimennen\nPlockin ja Czerskin ruhtinaiden luo.\n\nZbyszkoa tämä vastaus ei ihmetyttänyt, sillä viime vuosina vanha Macko\noli useita kertoja käynyt Spychowissa. Hän kysyi vain:\n\n-- Kauanko viivytte siellä?\n\n-- Tavallista kauemmin, sillä pysähdyn Plockiin joksikin aikaa.\n\nViikkoa myöhemmin Macko lähti ottaen mukaansa muutamia kuormarattaita\nja hyvät varusteet \"siltä varalta, että tulisi otelluksi aitauksessa\".\nLähtiessään hän sanoi, että hänen poissaolonsa saattaisi kestää\nkauan, ja todellakin, puolen vuoden kuluessa hänestä ei saatu tietää\nmitään. Vihdoin Zbyszko tuli rauhattomaksi ja lähetti pikaratsastajan\nSpychowiin, mutta tämä tapasi matkalla Mackon ja he palasivat yhdessä\nkotiin.\n\nVanha Macko palasi omituisen synkkänä, mutta kyseltyään Zbyszkolta,\nmitä sill'aikaa oli tapahtunut, ja saatuaan kuulla, että kaikki oli\nkotona hyvin, hän näytti hiukan ilostuvan ja alkoi ensimmäisenä jutella\nmatkastaan.\n\n-- Tiedätkö, minä olin Marienburgissa, -- sanoi hän.\n\n-- Marienburgissa?\n\n-- Entä missä luulit minun olleen?\n\nZbyszko katsoi häneen hetken aikaa kuin ihmetellen, löi kämmenellään\npolveensa ja sanoi:\n\n-- Hyvänen aika! Ja minä kun en kuolemakseni muistanut!\n\n-- Sinun kelpaa kyllä unohtaa, kun olet lupauksesi täyttänyt, -- sanoi\nMacko, -- mutta Jumala varjelkoon minua rikkomasta omaa lupaustani.\nPyhä risti auttakoon minua!\n\nMackon kasvot synkistyivät ja niille nousi samanlainen julma ilme\nkuin joskus vuosia sitten, kun hän Witoldin tai Skirwoillon johdolla\ntaistellessaan hyökkäsi ristiritareja vastaan.\n\n-- Entä miten kävi? -- kysyi Zbyszko.\n\n-- Ei onnistunut, sillä hän ei ottanut vastaan haastettani.\n\n-- Miksei ottanut?\n\n-- Hänestä on tullut suurkomttuuri.\n\n-- Vai on Kuno Lichtenstein suurkomttuuri?\n\n-- Niin on. Ehkä hänestä vielä tulee suurmestarikin, kuka sen tietää.\nMutta hän pitää itseään nyt jo ruhtinaan arvoisena. Sanotaan, että\nhän hoitaa kaikki ristiritarikunnan asiat, jotka lepäävät siis hänen\nhartioillaan, ja että suurmestari ei ryhdy mihinkään neuvottelematta\nensin hänen kanssaan. Kuinka hän voisi asettua vastaani tallatulle\nmaalle! Se vain naurattaisi ihmisiä!\n\n-- Naurettiinko teille sitten? -- kysyi Zbyszko, ja hänen silmänsä\nsäkenöivät äkkinäistä vihaa.\n\n-- Ruhtinatar Aleksandra Plockissa nauroi sanoen: \"Mene haastamaan\nRooman keisari, niin näet! Hänet, nimittäin Lichtensteinin, ovat\nhaastaneet monet, kuten Zawisza, Powala ja Biskupicen Paszko, ja\nsellaisillekin miehille hän on kieltäytynyt sanoen, ettei voi suostua.\nEi häneltä rohkeutta puutu, mutta hän on munkki ja sitä paitsi\nkorkeassa asemassa, josta syystä hän vahingoittaisi kunniaansa vielä\nenemmän, jos suostuisi.\" Niin ruhtinatar puhui.\n\n-- Entä mitä te sanoitte siihen?\n\n-- Minä harmittelin ja sanoin, että minun täytyi muutenkin mennä\nMarienburgiin ilmoittaakseni Jumalalle ja ihmisille: \"Olen tehnyt\nkaikki, mitä olen voinut\". Pyysin ruhtinatarta antamaan minulle samalla\njonkin tehtävän, kirjeen viemisen Marienburgiin, sillä tiesin, etten\nmuuten pääsisi hengissä siitä sudenpesästä. Mutta mielessäni ajattelin\nnäin: kun et välittänyt Zawiszasta, Powalasta etkä Paszkosta, niin\nnäytänpä itsensä suurmestarin, kaikkien komttuurien ja vieraiden\nläsnäollessa, että välität minusta, kun minä nykäisen parrastasi.\n\n-- Hei, hei! Sillä tavalla! -- huusi Zbyszko innostuen.\n\n-- Sitä minäkin! -- sanoi vanha ritari. -- Kyllä keino aina keksitään,\nkun vain pää on kohdallaan olkapäiden välissä. Mutta Jumala ei minua\nauttanut, sillä Lichtenstein oli lähtenyt Marienburgista. Sanottiin,\nettä hän oli lähettiläänä joutunut matkalle Witoldin luo. En ensin\ntiennyt, mitä tehdä, odottaako vai lähteä hänen jälkeensä. Mutta kun\nolen vanhastaan tuttu suurmestarin ja vaatevarastopäällikön kanssa,\nniin uskoin heille salaisuuteni, miksi olin tullut, mutta he huusivat,\nettä se ei voinut tulla kysymykseen.\n\n-- Miksei?\n\n-- Samasta syystä kuin Plockin ruhtinatar sanoi. Ja suurmestari selitti\nminulle vielä: \"Mitä te minusta ajattelisitte, jos minä ottelisin\njokaisen masovialaisen tai puolalaisen ritarin kanssa?\" Mutta siinä\nhän oli oikeassa, sillä siinä tapauksessa häntä ei olisi enää pitkään\naikaan ollut täällä maan päällä. He ihmettelivät molemmat aikeitani ja\nkertoivat niistä illallispöydän ääressä. Silloinkos siellä vasta kuhisi\nkuin mehiläispesässä! Varsinkin vieraat pitivät asiasta suurta ääntä:\n\"Vai Kuno!\" huusivat he. \"Hän ei voi, ei missään tapauksessa, mutta\nme kyllä voimme!\" Silloin minä valitsin heistä kolme aikoen mitellä\nvoimiani heidän kanssaan vuoron perään, mutta suurmestari salli vasta\nmonien pyyntöjen jälkeen minun otella vain yhden kanssa, jonka nimi oli\nmyös Lichtenstein ja joka oli Kunon sukulainen.\n\n-- Vai niin. Entä miten kävi? -- huudahti Zbyszko.\n\n-- Minä pitelin häntä niin lämpimästi, että hänen panssarinsa rutistui\nsiksi pahanpäiväisesti, ettei kukaan maksaisi siitä enää penniäkään.\n\n-- Te täytitte siis lupauksenne!\n\n-- Ensiksi minäkin niin luulin ja olin iloinen, mutta sitten ajattelin:\n\"Ei se sentään ollut samantekevä!\" Mutta nyt en saa rauhaa, kun se ei\nkuitenkaan ollut samantekevä.\n\nZbyszko alkoi lohduttaa:\n\n-- Te tiedätte, että tällaisissa asioissa minä en sääli itseäni yhtä\nvähän kuin muitakaan, mutta jos minulle olisi sattunut samoin, niin se\nmielestäni riittäisi. Olen varma, että Krakovan maineikkaimmat ritarit\nvahvistavat sanani ja että itse Zawisza, joka parhaiten käsittää, mitä\nritarikunnia oikein on, sanoo samaa.\n\n-- Niinkö luulet? -- kysyi Macko.\n\n-- Ajatelkaahan toki: he, maailman kuuluisimmat ritarit, haastoivat\nhänet, kuten tekin, mutta yksikään heistä ei tehnyt niin paljon kuin\nte. Olette luvannut surmata Lichtensteinin ja surmasitte Lichtensteinin.\n\n-- Ehkä asia sitten niin on, -- virkkoi vanha ritari. Mutta Zbyszko,\njoka oli kiinnostunut ritariasioista, alkoi kysellä innokkaasti:\n\n-- Entä oliko hän nuori vai vanha? Kertokaahan nyt, kuinka kaikki\ntapahtui. Ottelitteko ratsain vai jalan?\n\n-- Ratsain. Hän oli noin 35-vuotias, ja hänen partansa ulottui vyöhön\nsaakka. Jumala auttoi minua, ja ensin käsittelin häntä keihäällä,\nkunnes mentiin miekkoihin. Veri virtasi hänen suustaan, niin että parta\nkastui kokonaan.\n\n-- Oletteko koskaan valittanut vanhenemista?\n\n-- Johan nyt! Lujasti istun vielä hevosella ja seison maassakin, mutta\ntäysissä varusteissa en jaksa sentään hypätä maasta satulaan.\n\n-- Eipä taitaisi itse Kunokaan päästä käsistänne ehjin nahoin?\n\nVanha ritari huitaisi kädellään halveksivasti merkiksi, että Kuno\nLichtensteinin kanssa hänen olisi ollut helpompi otella, ja vei sitten\nZbyszkon katsomaan kaatuneen vastustajan panssaria, jonka Macko oli\nottanut mukaansa voiton merkiksi, sillä se oli säpäleinä ja sitä paitsi\nhuonoa työtä.\n\n-- Tahtoisinpa kuitenkin, että tuo panssari olisi Kuno Lichtensteinin,\n-- sanoi Macko synkästi.\n\nSiihen Zbyszko virkkoi:\n\n-- Jumala ties, mikä on parempi. Ja ehkä te tapaatte itse Kunonkin\nvielä jossakin suuressa taistelussa.\n\n-- Minä tiedustelin sitäkin, kuka mahtaa tulla Konradin jälkeen\nsuurmestariksi. Toiset sanoivat Kunon tulevan, mutta toiset väittivät\nKonradin veljen, Ulrichin, tulevan suurmestariksi.\n\n-- Minä tahtoisin Ulrichin siksi, -- virkkoi Zbyszko.\n\n-- Minä myös, mutta tiedätkö miksi? Kuno on viisas ja viekas, mutta\nUlrich tulinen kuin oikea ritari, joka pitää ritarikunniaansa arvossa\nja sitä paitsi kannattaa sodan alkamista kanssamme. Kerrotaan, että\njos Ulrich tulee valituksi suurmestariksi, niin näillä mailla nousee\nsellainen myrsky, ettei mokomaa vielä ole maailmassa ollut. Ja Konrad\non jo käynyt heikoksi. Kerran hän oli pyörtyä minun läsnäollessani.\nEhkä kuitenkin elämme sotaan saakka!\n\n-- Jumala suokoon! Entä onko kuningaskunnan kanssa mitään uusia riitoja?\n\n-- On sekä uusia että vanhoja. Ristiritari on aina ristiritari. Vaikka\nhän tietää, että olet vahvempi ja että on vaarallista käydä kimppuusi,\nniin sinun omaasi hän kuitenkin ahnastelee, koska toisin ei voi elää.\n\n-- Mutta he luulevat, että ristiritarikunta on vahvempi kaikkia\nvaltakuntia.\n\n-- Luulevat, kuten Ulrich, mutta kaikki eivät ole samaa mieltä. Muuten,\nkyllä heillä on julman mahtavat voimat hallussaan.\n\n-- Mutta muistatko, mitä Zyndram Maszkowilainen sanoi?\n\n-- Muistan kyllä. Ja heidän sisäiset asiansa sujuvat vuosi vuodelta yhä\nhuonommin. Veli ei ota veljeä vastaan sillä tavalla kuin minut siellä\nvastaanotettiin, kun kukaan ristiritari ei ollut näkemässä. He ovat jo\nkäyneet kaikille vastenmielisiksi.\n\n-- Siis sotaa ei tarvitse odottaa kauan.\n\n-- Kauan tai ei, kuka sen tietää, -- virkkoi Macko. Ja hetken aikaa\nmietittyään hän lisäsi:\n\n-- Mutta sillä välin on koottava voimia ja varustauduttava, jotta\nsitten voitaisiin arvokkaasti lähteä sotimaan.\n\n\n\n\nLXXIX.\n\n\nSuurmestari Konrad kuoli vuotta myöhemmin. Jasko, Jagienkan veli, joka\noli ensimmäisenä kuullut Sieradzissa uutisen hänen kuolemastaan ja\nUlrich von Jungingenin valitsemisesta vainajan seuraajaksi, toi sen\ntiedon myös ensimmäisenä Bogdanieciin, jossa sen vaikutus oli valtava,\nkuten kaikissa muissakin aateliskartanoissa. \"Nyt tästä tulee sellainen\naika, ettei eläessämme vielä ole ollut\", -- sanoi Macko juhlallisesti.\nJagienka vei kaikki lapset Zbyszkon syliin ja ympärille ja alkoi häntä\njo hyvästelläkin, ikäänkuin mies olisi jo seuraavana päivänä lähtenyt\nsotaretkelle. Macko ja Zbyszko tiesivät kyllä, ettei sota leimahda\nliekkiin yhtä nopeasti kuin nuotio, mutta he valmistautuivat kuitenkin\nkiireellisesti sitä varten. Hevoset valittiin, aseet puhdistettiin,\npalvelusväelle opetettiin sotatemppuja ja ympäristön pikkuaatelisten\nkanssa pidettiin harjoituksia.\n\nSamanlaiset puuhat olivat käynnissä muissakin kartanoissa. Pajoista\nkuului takomista, vanhat panssarit kunnostettiin, jouset ja hihnat\nrasvattiin, rattaat ja vaunut korjattiin ja elintarvevarastoja,\nvarsinkin viljaa ja savustettua lihaa koottiin. Kirkoilla sunnuntaisin\nkuunneltiin uutisia ja tultiin pettyneiksi, jos ne olivat rauhallista\nlaatua, sillä jokainen tunsi syvästi, että kauhean vihollisen kanssa\noli kerran taisteltava ratkaisevasti ja että kuningaskunta ei\npääsisi kukoistukseensa, ennenkuin pyhän Birgitan sanojen mukaisesti\nristiritareilta oli lyöty hampaat suusta ja oikea käsi.\n\nKrzesniassa kokoonnuttiin heti Mackon ja Zbyszkon ympärille, sillä\nnämä tunsivat ristiritarikunnan paremmin kuin muut ja olivat jo ennen\nsitä vastaan taistelleet. Heiltä ei kysytty ainoastaan uutisia, vaan\nudeltiin kaikenlaisia keinoja, taistelutapoja saksalaisia vastaan ja\nmiten kussakin tapauksessa olisi meneteltävä sekä oliko helpompi särkeä\nkirveellä vai miekalla vihollisen varusteet, jos keihäät menivät poikki.\n\nBogdaniecin ritarit olivat todella hyvin selvillä tällaisista\nasioista, ja sen tähden heitä kuunneltiin tarkkaavasti, varsinkin,\nkun tiedettiin, että sota ei tulisi olemaan mikään leikin asia, vaan\nvakavaa voimain mittelyä eri maiden etevimpäin ritarien kanssa. Ei\nmyöskään aiottu antaa viholliselle vain muutamia iskuja ja tuottaa\nerinäisiä tappioita, vaan kerta kaikkiaan kukistaa se perusteellisesti\ntai kaatua itse. \"Kun täytyy, niin täytyy\", sanoivat aatelismiehet\ntoisilleen, \"joko heidän tai meidän on kuoltava\". Ja tämä sukupolvi,\njoka kantoi rinnassaan kansan tulevan suuruuden tunnetta, ei pelännyt\nvaaroja eikä siltä puuttunut rohkeutta, päinvastoin, päivä päivältä\nsen taistelunhalu kasvoi, mutta se kävi työhön käsiksi ilman\ntyhjänpäiväistä kerskailua ja ylimielisyyttä, päättävästi ja kuolemaa\nhalveksien:\n\n-- Joko meidän tai heidän on kuoltava!\n\nSillä välin kului päivä toisensa jälkeen, mutta sotaa ei julistettu.\nPuhuttiin riitaisuuksista, joita oli kuninkaan ja ristiritarikunnan\nvälillä Dobrzynin alueesta, vaikka tämä jo vuosia sitten oli lunastettu\nuudelleen, sekä eräästä Drezdenko-nimisestä rajalinnasta, jota molemmat\npuolet halusivat omakseen, mutta sotaa ei vain tullut. Jotkut alkoivat\njo epäillä, tulisiko sitä lainkaan, sillä riitaisuuksia oli aina, mutta\nne loppuivat tavallisesti kokouksissa, neuvotteluissa tai lähettien\ntoimien ansiosta. Nytkin levisi huhu, että ristiritarikunnan lähettejä\noli saapunut Krakovaan ja puolalaisia Marienburgiin. Alettiin puhua\nBöömin ja Unkarin kuninkaiden, vieläpä itse paavin välitystoimista.\nKukaan ei kuitenkaan tiennyt näistä asioista mitään varmempaa, ja\nkaikenlaisia levottomia huhuja kierteli ympäri, mutta sota ei vain\nsyttynyt.\n\nVihdoin Macko ei enää tiennyt, mitä näistä kaikista asioista ajatella,\nja hän läksi Krakovaan hankkimaan varmuutta. Hän viipyi siellä hyvin\nlyhyen ajan ja saapui jo kuudentena viikkona takaisin kotiin loistaen\ntyytyväisyyttä. Kun uutisnälkäiset aateliset hänet tapansa mukaan\nKrzesniassa ympäröivät, hän vastasi erilaisiin kysymyksiin lyhyesti:\n\n-- Onko keihäät, kirveet ja miekat teroitettu?\n\n-- Kuinka niin? Kuuluuko mitään? Mitä uutta? Keitä näitte? --\nhuudettiin eri puolilta.\n\n-- Keitä näin? Zyndram Maszkowilaisen! Ja mitä uutta? Sellaista, että\nparas on satuloida hevoset.\n\n-- Hyvänen aika! Kertokaa!\n\n-- Kuulitteko mitään Drezdenkosta?\n\n-- Kuulin. Mutta se on vain sellainen linna, jollaisia on maailmassa\npaljon eikä sillä maatakaan ole sen enempää kuin Bogdaniecissa.\n\n-- Liian laiha taitaa olla sodan syyksi?\n\n-- Varmasti, mutta on niitä lihavampia ollut, eikä kuitenkaan ole\nsodasta totta tullut.\n\n-- Mutta tiedättekö, minkä vertauksen Zyndram Maszkowilainen kertoi\nminulle Drezdenkosta?\n\n-- Kertokaa sukkelaan!\n\n-- Hän sanoi minulle näin: \"Sokea kulki maantietä pitkin, töykkien\nkiveen ja kaatui. Hän kaatui sen tähden, että oli sokea, mutta kivi oli\nkuitenkin siihen syynä.\" Juuri sellainen kivi on Drezdenko.\n\n-- Kuinka niin? Ristiritarikunta ei ole vielä kaatunut.\n\n-- Ettekö ymmärrä? Siinä tapauksessa sanon asian toisin: kun astia on\naivan täynnä, panee yksi pisara sen vuotamaan yli laitojensa.\n\nNyt se selvisi, ja samassa useat joutuivat niin suuren innostuksen\nvaltaan, että Mackon täytyi ihan hillitä heitä, sillä he olisivat heti\nnousseet hevosten selkään ja ratsastaneet suoraa päätä Sieradziin.\n\n-- Olkaa valmiina, -- kehoitti Macko, -- mutta odottakaa\nkärsivällisesti. Meitä ei tulla unohtamaan.\n\nHe odottivat niin kauan, että muutamat alkoivat taas epäillä. Mutta\nMacko ei epäillyt, sillä niinkuin muuttolintujen tulosta tiedetään,\nettä kevät lähestyy, niin Mackokin erilaisista merkeistä osasi päättää,\nettä sota, vieläpä suuri sota oli tulossa.\n\nKaikissa kruununmetsissä järjestettiin niin suuria metsästysretkiä,\netteivät vanhimmatkaan ihmiset sellaisia muistaneet. Metsähärkiä,\nvillisikoja, hirviä ja muuta metsänriistaa kaadettiin laumoittain, ja\nviikkomäärin, jopa kuukausia savustettiin kaikkialla metsissä lihaa,\njoka sitten vietiin Plockiin varastoon. Oli selvää, että koottiin\nruokavaroja suurta sotajoukkoa varten. Samanlaisia metsästysretkiä oli\nruhtinas Witold järjestänyt Liettuassa ennen suuria sotaretkiä. Mutta\noli muitakin enteitä. Talonpoikia alkoi joukoittain paeta \"saksalaisen\nalta\" kuningaskuntaan ja Masoviaan. Hlawa lähetti Spychowista muutamia\nmasuureja, jotka olivat paenneet hänen luokseen Preussista. Nämä\npyysivät saada ottaa osaa sotaretkeen ristiritareja vastaan, joita he\nvihasivat kaikesta sydämestään ja joille sen tähden tahtoivat kostaa.\nMasuurit kertoivat, että Preussin rajaseuduilla oli aivan autioita\nkyliä, sillä talonpojat olivat sieltä perheineen paenneet Masoviaan.\nRistiritarit hirttivät kiinnijoutuneita pakolaisia, mutta sekään ei\nsaanut onnetonta väestöä jäämään enää kärsimään saksalaisten sortoa.\nMyöhemmin alkoi Preussista tulleita kulkureja olla kaikkialla. He\npainuivat Krakovaan. Niitä oli Danzigista, Marienburgista, Thornista,\nvieläpä kaukaisesta Königsbergistä, kaikista Preussin kaupungeista\nja kaikista komttuurioista. He olivat enimmäkseen kerjäläisiä, mutta\njoukossa oli koulumestareja, urkureja, luostaripalvelijoita, vieläpä\npappejakin. Kun arveltiin heidän tietävän yhtä ja toista Preussin\nasioista ja tapahtumista, niin jotkut voivodit ja muut virkamiehet,\nkuten kuninkaan neuvosherrat, sulkeutuivat tuntikausiksi keskustelemaan\nheidän kanssaan ja merkitsemään muistiin kulkurien kertomia. Muutamat\nnäistä palasivat salaa takaisin Preussiin ja tulivat sitten taas\nkuningaskuntaan. Krakovassa huhuttiin, että kuningas ja neuvosherrat\nolivat heidän kauttaan saaneet tietää kaikki ristiritarikunnan\nsuunnitelmat.\n\nToisin olivat asiat Marienburgissa. Eräs prelaatti, joka oli paennut\nsieltä ja jäänyt Koniecpolin ritarien luo, kertoi heille, että\nsuurmestari Ulrich ja muut johtavat ristiritarit eivät ensinkään\ntiedustele, mitä Puolassa tapahtuu, kun ovat mielestään varmoja,\nettä he yhdellä iskulla valtaavat ja hävittävät ikipäiviksi koko\nkuningaskunnan sillä tavalla, \"ettei siitä jää jälkeäkään\". Hän\nmainitsi myös suurmestarin eräissä pidoissa Marienburgissa sanoneen:\n\"Mitä enemmän heitä on, sitä halvemmaksi tulevat lampaannahat\nPreussissa\". Ristiritarit varustautuivat siis sotaan voitonvarmoina ja\nylimielisesti luottaen omiin voimiinsa sekä vieraiden valtojen apuun.\nMutta huolimatta kaikista näistä sotaisista enteistä ja varusteluista\nsota ei kuitenkaan puhjennut niin nopeasti kuin ihmiset odottivat.\nBogdaniecin nuori isäntä alkoi jo kotona tuskitella. Kaikki oli jo\nvalmiina, ja hänen mielensä paloi taisteluun ja maineenniittoon.\nJokainen päivä, minkä sota lykkääntyi eteenpäin, oli hänestä kovin\nraskas, ja usein hän moitti setäänsä sen viipymisestä, aivan kuin tämä\nolisi ollut syynä siihen ja ikäänkuin sota tai rauha olisi ollut sedän\nmäärättävissä.\n\n-- Tehän lupasitte aivan varmasti, että kohta saamme taistella, --\nsanoi Zbyszko, -- mutta mitään ei kuulu eikä näy.\n\nSiihen Macko:\n\n-- Typerä olet! Etkö näe, mitä tapahtuu?\n\n-- Entä jos kuningas viime tingassa sopii? Sanotaan, ettei hän halua\nsotaa.\n\n-- Niin, hän ei halua, mutta hänhän juuri sanoi: \"Minä en olisi\nkuningas, jos antaisin heidän ottaa ja pitää Drezdenkon.\" Ja\nsaksalaiset ovat ottaneet Drezdenkon pitäen sitä yhä vielä hallussaan.\nKuningas ei haluaisi vuodattaa kristittyjen verta, mutta neuvosherrat,\njotka ovat tarkoin selvillä Puolan voimista, painavat saksalaisia\nseinää vasten. Sen sanon sinulle, että jollei Drezdenkoa olisi, niin\njotakin muuta tulisi tapahtumaan.\n\n-- Olen kuullut, että jo suurmestari Konrad otti Drezdenkon, ja hän\nkuitenkin pelkäsi kuningasta.\n\n-- Hän pelkäsi, sillä hän ymmärsi paremmin kuin muut, kuinka\nvoimakas Puola on, mutta hänkään ei voinut hillitä ristiritarikunnan\nanastushalua. Krakovassa kuulin asiasta kerrottavan näin: Siihen\naikaan, kun ristiritarikunta otti Neu-Brandenburgin, selitti Drezdenkon\nomistaja vanha von Ost olevansa kuninkaan vasalli, koska tämä maatila\noli vuosisatoja ollut puolalaisten hallussa ja koska hän tahtoi\nkuulua kuningaskuntaan. Mutta kerran ristiritarit kutsuivat vanhan\nvon Ostin Marienburgiin, juottivat hänet humalaan ja saivat hänet\nallekirjoittamaan todistuksen, jossa hän tunnustaa ristiritarikunnan\nyliherruuden. Silloin kuningas kiivastui...\n\n-- Kuinkas muuten! Sehän oli selvä! -- huudahti Zbyszko.\n\nMutta Macko virkkoi siihen:\n\n-- Asia on, kuten Zyndram Maszkowilainen sanoi: Drezdenko on vain kivi,\njohon sokea töykkäsi.\n\n-- Entä jos saksalaiset antavat Drezdenkon takaisin? Miten silloin\ntulee käymään?\n\n-- Silloin etsitään toinen kivi. Mutta ristiritarit eivät koskaan anna\ntakaisin, mitä kerran ovat nielleet, jollei juuri leikkaamalla mahaa\nauki, mitä, Jumala suokoon, meidän pitäisi pian saada tehdä.\n\n-- Ei! -- huudahti Zbyszko rohkaistuneena. -- Ulrich ei koskaan antaisi\nsitä takaisin vaikka Konrad ehkä olisikin sen tehnyt! Ulrich on oikea\nritari, jota ei sovi moittia mistään, mutta tulinen, julman tulinen.\n\nTähän tapaan he juttelivat. Sillä välin tapahtumat kiiruhtivat\neteenpäin kuin kivi, jonka matkamies potkaisee korkealta kalliolta\nkuilua kohti.\n\nYht'äkkiä levisi kautta maan sellainen tieto, että ristiritarit olivat\nryöstäneet vanhan puolalaisen Santokin kaupungin, joka oli pantattuna\njohanniittiritareille. Uusi suurmestari Ulrich, joka tahallaan lähti\npois Marienburgista, kun Puolan lähettiläät tulivat häntä onnittelemaan\nhänen suurmestariksi tulonsa johdosta, käski hallitustaan heti\nottamaan saksan kielen käytäntöön latinan sijaan kaikissa Puolan\nkanssa käydyissä neuvotteluissa, mikä jo osoitti, mitä miehiä hän\noli. Krakovan neuvosherrat huomasivat, että Ulrich teki sen aivan\navoimesti ja niin rohkeasti, ettei yksikään suurmestari ollut koskaan\nosoittanut sellaista näin julkisesti Puolan kuningaskuntaa kohtaan,\neipä edes silloin, kun ristiritarikunnan valta oli ollut suurempi ja\nkuningaskunnan pienempi kuin nyt.\n\nRistiritarikunnan harkitsevammat diplomaatit pyrkivät kuitenkin\nvoittamaan Witoldin puolelleen antamalla hänelle runsaasti lahjoja ja\nkehumalla häntä niin suuresti, että sellaista olisi saanut kuulla vain\nniinä aikoina, jolloin temppeleitä ja alttareja pystytettiin Rooman\nkeisarien kunniaksi jo heidän eläessään. \"Ristiritarikunnalla on kaksi\nhyväntekijää\", sanoivat sen lähettiläät tälle Jagiellon paikalliselle\nvallanpitäjälle, \"nimittäin Jumala ja Witold; sen tähden on jokainen\nWitoldin toivomus ja sana ristiritarikunnalle pyhä.\" Ja he pyysivät\nhäntä välittäjäksi Drezdenkon riitakysymyksessä arvellen salaa saavansa\nkuninkaan suuttumaan Witoldille, kun tämä asettuisi tuomitsemaan\nherraansa ja valtiastaan, mikä rikkoisi, jollei ainiaksi, niin ainakin\npitkäksi ajaksi kuninkaan ja suuriruhtinaan hyvät välit. Mutta kun\nneuvosherrat Krakovassa tiesivät kaikki, mitä Marienburgissa tapahtui\ntai aiottiin tehdä, valitsi kuningaskin Witoldin välittäjäksi. Ja\nristiritarikunta joutui tässä valinnassa alakynteen. Se oli luullut\ntuntevansa suuriruhtinaan, mutta ei tuntenut vielä läheskään, sillä\nWitold ei ainoastaan tuominnut Drezdenkoa Puolalle, vaan vainuten,\nmitä asiasta vielä voisi tulla, nostatti Samogitian taas aseisiin ja\nnäyttäen ristiritareille yhä uhkaavamman näköisiä kasvojaan avusti\nsamogitialaisia aseilla ja viljalla, jota hän oli saanut Puolan\nhedelmällisiltä seuduilta.\n\nNyt kaikki ymmärsivät, että ratkaisun hetki oli tullut. Ja se oli\ntodella tullut.\n\nKerran, kun vanha Macko, Zbyszko ja Jagienka istuivat Bogdaniecissa\nkastellin portin ulkopuolella nauttien kauniista ilmasta ja\nlämpimästä säästä, eräs tuntematon ratsumies ilmestyi yht'äkkiä\nvaahtoisella hevosella heidän eteensä, heitti piilipuunoksista tehdyn\nseppeleentapaisen ritarien jalkojen juureen huutaen: \"Kutsuntaan!\nKutsuntaan!\" -- ja karahutti eteenpäin.\n\nRitarit hypähtivät seisomaan suuren innostuksen vallassa. Mackon\nkasvot muuttuivat julman, mutta juhlallisen näköisiksi. Zbyszko riensi\nasemiehensä luo, jolle antoi kutsuntamerkin vietäväksi heti eteenpäin,\nja palasi sitten takaisin silmät säteillen innostusta ja huutaen jo\nkaukaa:\n\n-- Sota! Vihdoinkin sota!\n\n-- Ja sellainen sota, ettemme sen vertaista ole koskaan nähneet! --\nlisäsi Macko tärkeänä.\n\nJa hän huusi palvelusväelle, joka tuossa tuokiossa oli kokoontunut\nisäntäväen ympärille:\n\n-- Yksi puhaltaa vartiotornista torvella kaikkiin neljään\nilmansuuntaan! Toiset kutsukoot kylänvanhimmat tänne! Hevoset\nruokitaan, siistitään, talutetaan tallista ulos ja valjastetaan\nvaunujen eteen! Sukkelaan!\n\nHänen äänensä kaikui vielä, kun muutamat jo karkasivat täyttämään\nkäskyjä, jotka eivät tuottaneet vaikeuksia, kun kaikki oli jo aikoja\nsitten valmiina: miehet, rattaat, hevoset, aseet, varusteet, ruokavarat\n-- kaikki.\n\nZbyszko kysyi sedältään:\n\n-- Te ette jää kotiin, vai kuinka?\n\n-- Minäkö? Kaikkea sinun päähäsi juolahtaa?\n\n-- Lain mukaan teillä on korkean ikänne tähden oikeus jäädä kotiin ja\nse olisi turvallista Jagienkalle ja lapsille.\n\n-- Mutta kuulehan, Zbyszko! Koko ikäni olen odottanut tätä hetkeä.\n\nSilmäys Mackon tuimiin, ankariin kasvoihin riitti vakuuttamaan,\nettä kaikki suostuttelut olivat turhia. Sitä paitsi hän, vaikka\nhänen hartioillaan olikin jo enemmän kuin 70 vuotta, oli vielä\nluja kuin tammi. Tosin hän ei enää voinut hypätä maasta satulaan\ntäysissä varusteissa, mutta sitä eivät tehneet nuoretkaan, varsinkaan\nlänsimaiden ritarien joukossa. Mutta aseen käytössä Macko oli vielä\naivan erinomainen, eikä koko paikkakunnalla ollut sen kokeneempaa\nsodankävijää kuin hän.\n\nJagienka puolestaan ei pelännyt jäädä yksin kotiin, koska hän miehensä\nsanojen johdosta nousi ja suuteli häntä sanoen:\n\n-- Älä ole huolissasi minusta, rakas Zbyszko, sillä kastelli on luja\nja minä olen tottunut käyttämään jousta ja keihästä. Nyt ei ole aikaa\najatella meitä, kun isänmaa on kysymyksessä. Kyllä Jumala meistä huolen\npitää.\n\nMutta samassa nuoren rouvan silmät vettyivät, ja hänen poskilleen\nvierähti pian suuria kyyneleitä. Hän viittasi lapsijoukkoon ja jatkoi\nliikuttuneena:\n\n-- Jollei minulla olisi noita pienokaisia, niin rukoilisin sinua\nottamaan minutkin mukaan sotaretkelle.\n\n-- Jagienka! -- huudahti Zbyszko sulkien hänet syliinsä. Ja nuori rouva\nkietoi käsivartensa miehensä kaulaan, painautui häneen lujasti kiinni\nja toisti toistamistaan:\n\n-- Mutta tule takaisin, tule takaisin, minun armaani, minun ainokaiseni!\n\n-- Ja kiitä Jumalaa joka päivä siitä, että olet saanut niin hyvän\nvaimon, -- lisäsi Macko matalalla äänellä.\n\nTuntia myöhemmin vartiotornin lippu otettiin alas merkiksi, että\nisäntäväki oli poissa kotoa. Zbyszko ja Macko sallivat Jagienkan ja\nlasten saattaa heitä Sieradziin saakka. Kun oli syöty tukevasti,\nlähdettiin liikkeelle vaunujonon seuratessa jäljessä.\n\nOli kirkas, tyyni päivä. Metsät seisoivat liikkumattomina. Karjalaumat\nniityillä ja vainioilla nauttivat iltapäivälepoaan märehtien laiskasti.\nToisinaan nousi teiltä pölypilviä, joiden päällä kimalteli kuin\ntulenliekkejä. Zbyszko osoitti niitä ja sanoi vaimolleen ja lapsilleen:\n\n-- Tiedättekö, mikä tuolla noin kimaltelee? Ne ovat keihäänkärkiä,\njoihin auringonsäteet sattuvat. Kutsunta on nähtävästi jo käsittänyt\nkoko seudun, koska kaikkialta on menossa väkeä saksalaisia vastaan.\n\nNiin olikin asianlaita. Jonkin matkan päässä Bogdaniecin rajalta he\ntapasivat Jagienkan veljen, nuoren Jaskon pariinkymmeneen mieheen\nnousevan joukkueensa kanssa.\n\nPian sen jälkeen he näkivät Rogowin Cztanin partaisen naaman\npölypilvessä eräässä tienhaarassa. Vaikka hän ei ollut mikään\nbogdaniecilaisten ystävä, hän huusi kuitenkin jo kaukaa: \"Nyt annetaan\nniille koirille kerrankin selkään!\", nyökäytteli päätään ja katosi\npölyyn. Olipa myöskin vanha Wilk Brzozowasta lähtenyt liikkeelle. Hänen\npäänsä vapisi jo vanhuuttaan, mutta hän tahtoi kostoa poikansa tähden,\njonka saksalaiset olivat surmanneet Schleesiassa.\n\nHeidän lähestyessään Sieradzia pölypilvet teillä yhä sakenivat, ja\nkaupungin tornien häämöttäessä kaukaa oli maantie melkein täynnä\naseistettuja joukkueita, jotka olivat matkalla kokoontumispaikkaansa\nSieradziin. Katsellessaan tätä voimakasta ja tervettä kansaa, joka oli\ntottunut taistelemaan sekä vihollista että vaivoja vastaan, vanha Macko\niloitsi hengessään ja ennusteli varmaa voittoa.\n\n\n\n\nLXXX.\n\n\nSota oli vihdoinkin puhjennut, mutta alussa oli vähän taisteluja ja\nnekin olivat puolalaisille epäedullisia. Ennen kuin näiden sotavoimat\nolivat ennättäneet edes asettua paikoilleen, ristiritarit valloittivat\nBobrownikin, hävittivät Zlotoryjan maan tasalle ja valtasivat\nuudelleen onnettoman Dobrzynin alueen, joka äskettäin oli saatu\ntakaisin niin suurella vaivalla. Mutta Böömin ja Unkarin väliintulo\nsovittelutarkoituksessa sammutti sodan myrskyn vähäksi aikaa. Seurasi\naselepo, jonka aikana Böömin kuningas Vaclav aikoi sovittaa Puolan ja\nristiritarikunnan.\n\nMutta talven ja kevätkuukausien aikana ei kuitenkaan heretty kokoamasta\nuusia joukkoja, ja kun Böömin lahjottu kuningas antoi tuomionsa\nristiritarikunnan hyväksi, syttyi sota uudelleen.\n\nTuli kesä ja sen mukana Witold, joka joukkoineen yhtyi puolalaisiin\nja masovialaisiin Czerwienekin luona. Toisella puolella oli leirissä\nSwiecin luona satatuhatta lujasti aseistettua saksalaista. Kuningas\naikoi kulkea joukkoineen Drewenz virran yli ja painua suoraa päätä\nMarienburgiin, mutta kun se näytti mahdottomalta, niin hän kääntyi\nKurzentnikista Dzialdowiin, ja sen jälkeen kun ristiritarikunnan\nlinnoitus Gilgenburg eli Dombrow oli hävitetty, hän leiriytyi sinne.\n\nSekä hän että puolalaiset ja liettualaiset johtomiehet tiesivät, että\nkohta oli taisteltava, mutta kukaan ei arvellut, että taistelu alkaisi\nennen kuin muutaman päivän kuluttua. Otaksuttiin, että suurmestari\nsulkemalla tien kuninkaalta tahtoi antaa joukoilleen tilaisuuden\nlevätä, jotta ne vereksin voimin voisivat ryhtyä taisteluun.\n\nSillä välin kuninkaalliset sotavoimat jäivät Gilgenburgiin. Vaikka\nhyökkäys tätä linnoitusta vastaan oli aloitettu ilman käskyä, vieläpä\nsuorastaan sotaneuvoston tahtoa vastaan, niin tapaus kuitenkin täytti\nkuninkaan ja Witoldin mielen rohkaisevalla ilolla. Linna oli vahva\nja sen varusväki suurilukuinen. Siitä huolimatta puolalaiset ritarit\nolivat valloittaneet sen yht'äkkiä, ennen kuin edes koko sotajoukko oli\nsaapunut paikalle.\n\nHeinäkuun neljännen- ja viidennentoista päivien välinen yö oli hyvin\nvaihteleva. Satoi, salamoi ja vinha tuuli puhalsi. Mutta puolenyön\njälkeen tyyntyi ja kirkastui. Tähdet tulivat näkyviin ja suuri,\npunoittava kuu alkoi paistaa. Vasta nyt voitiin tehdä nuotioita. Pian\nloimotteli tuhansia tulia laajassa puolalais-liettualaisessa leirissä.\nSoturit kuivattelivat vaatteitaan ja laulelivat sotalauluja.\n\nKuningas valvoi myöskin, sillä siinä talossa leirin laidassa, jonne hän\noli vetäytynyt suojaan rajuilmalta, oli sotaneuvosto koolla pohtimassa\nGilgenburgin valloitusta. Kun siihen oli osallistunut Sieradzin\nlippukunta, oli sen päällikkö, Jakob Koniecpole, apulaisineen kutsuttu\nkuulusteltavaksi, miksi hän oli valloittanut kaupungin ilman käskyä ja\nminkä tähden hän ei ollut keskeyttänyt hyökkäystä, vaikka kuningas oli\nlähettänyt sanan.\n\nVoivodi Jakob, joka pelkäsi saavansa moitteita, ehkäpä\nrangaistuksenkin, oli ottanut mukaansa useita eteviä ritareja\nlippukunnastaan, muiden muassa Mackon ja Zbyszkon todistamaan, että\nkuninkaan sanantuojat saapuivat vasta, kun he olivat jo linnan\nmuureilla ja mitä tulisimmassa taistelussa varusväen kanssa. Mitä tuli\nsiihen, että hän oli hyökännyt linnoitukseen, \"niin oli vaikeata\",\nkuten hän sanoi, \"kysyä kaikkea, kun sotavoimat ovat levitetyt muutaman\npeninkulman laajalle\". Kun hänet oli lähetetty edeltäpäin, niin hän\noli käsittänyt asiakseen raivata kaikki esteet varsinaisen armeijan\ntieltä ja iskeä viholliseen, jos se oli tavattavissa. Kuningas,\nruhtinas Witold ja neuvosherrat, jotka olivat mielissään Gilgenburgin\nvalloituksesta, antoivat tämän selityksen käydä täydestä eivätkä\nmoittineet, vaan kiittelivät voivodia ja sieradzilaisia heidän ripeästä\nja urhoollisesta toiminnastaan. Macko ja Zbyszko saattoivat nyt\ntarkastella kuningaskunnan päämiehiä. Siellä olivat, paitsi kuningasta,\nmuiden muassa masovialaiset ruhtinaat ja molemmat sotapäälliköt:\nWitold, joka johti liettualaisia, samogitialaisia, rusineja,\nbessarabialaisia, valakkeja ja tataareja, sekä Zyndram Maszkowilainen,\njoka johti kaikkia puolalaisia joukkoja. Viereiseen huoneeseen oli\nkokoontunut paljon kuuluisia ritareja siltä varalta, että heidän\nneuvojaan sota-asioissa tarvittaisiin.\n\nMacko ja Zbyszko tunsivat heistä useita. Varsinkin Powala Taczewilainen\ntervehti heitä iloisesti ja alkoi heti jutella menneistä ajoista ja\nseikkailuista.\n\n-- Hei-hei! Sinullahan on niitä selvittämättömiä asioita ristiritarien\nkanssa, -- huudahti Powala, -- mutta nyt toivon sinun kerta kaikkiaan\ntekevän niistä selvää.\n\n-- Kyllä teen ja maksan vaikka verelläni, kuten me kaikki maksamme, jos\ntarvitaan, -- vastasi Zbyszko.\n\n-- Tiedätkö, että sinun Kuno Lichtensteinisi on nyt suurkomttuuri? --\nkysyi Paszko Zlodziej Biskupicesta.\n\n-- Tiedän, ja setäni tietää myös.\n\n-- Jospa saisin tavata hänet, -- virkkoi Macko, -- sillä minulla on\nmuuan asia hänen kanssaan selvittämättä.\n\n-- Mekin olemme haastaneet hänet otteluun, -- sanoi Powala, -- mutta\nhän vastasi, että hänen asemansa ei salli haasteen hyväksymistä. Mutta\nnyt on asema toinen ja taitaa sallia.\n\nZawisza, joka tavallisesti lausui ajatuksensa juhlallisesti, puuttui\npuheeseen:\n\n-- Se, jonka Jumala määrää, saa rangaista.\n\nSitten he alkoivat puhua Gilgenburgin valloituksesta ja tulevasta,\nluultavasti aivan piakkoin tapahtuvasta suuresta taistelusta, sillä\nsuurmestarin täytyi sulkea kuninkaalta pääsytie eteenpäin.\n\nKun he näistä asioista juttelivat arvioiden, monenko päivän päästä\ntuleva taistelu voisi alkaa, lähestyi muuan kookas, mutta laiha ja\npunapukuinen ritari heitä levittäen käsivartensa ja sanoen melkein\nnaisellisen pehmeällä äänellä:\n\n-- Terve mieheen, ritari Zbyszko Bogdaniecista!\n\n-- Ritari de Lorche! -- huudahti Zbyszko. -- Vai olet sinä täällä! Ja\nhe syleilivät toisiaan sydämellisesti kuin mitä lähimmät ystävät, minkä\njälkeen Zbyszko kysyi:\n\n-- Siis täällä! Meidänkö puolellamme?\n\n-- Siellä toisella puolella saattaa olla monta geldriläistä ritaria, --\nvastasi de Lorche, -- mutta Dlugolasin isäntänä minä olen velvollinen\npalvelemaan Janusz ruhtinasta.\n\n-- Oletko sinä Dlugolasin isäntä?\n\n-- Olen. Vanhan Mikolajn kuoleman jälkeen Dlugolas joutui hänen\ntyttärelleen, kauniille Jagienkalle [Ei siis ole Zbyzkon Jagienka,\nvaan toinen.], joka nyt on viiden vuoden ajan ollut minun vaimoni ja\nvaltiattareni.\n\n-- Hyvänen aika! -- huudahti Zbyszko. -- Mutta kerrohan, miten kaikki\non tapahtunut!\n\nTervehdittyään ystävällisesti vanhaa Mackoa de Lorche jatkoi:\n\n-- Teidän entinen asemiehenne Hlawa sanoi, että minä tulisin tapaamaan\nteidät täällä, ja nyt hän odottaa meitä teltassani, jossa olisi\nillallistakin. Telttani on tosin leirin toisessa päässä, mutta\nhevosilla pääsemme sinne pian. Lähtekäämme siis!\n\nKääntyen Powalan puoleen, jonka hän tunsi vanhastaan Plockista, hän\nlisäsi erikseen:\n\n-- Teidän tulonne, arvoisa ritari, olisi minulle kunniaksi ja iloksi.\n\n-- Kiitän, mielelläni, -- vastasi Powala. -- On hauska saada jutella\ntuttavien kanssa ja samalla voimme katsella leiriä.\n\nHe menivät ulos noustakseen hevosten selkään ja ratsastaakseen de\nLorchen teltalle. Kun lähdettiin, de Lorchen palvelija heitti heidän\nylleen manttelit, jotka hän nähtävästi oli vartavasten tuonut mukanaan.\nKun palvelija tuli Zbyszkon luo, hän suuteli ritarin kättä sanoen:\n\n-- Tervehdin teitä, armollinen herra. Olen entinen palvelijanne, mutta\npimeässä on vaikea tuntea. Muistatteko vielä Sanderusta?\n\n-- Hyvänen aika! -- huudahti Zbyszko.\n\nJa samassa heräsi nuoren ritarin mielessä muistoja menneistä suruista\nja onnettomuuksista.\n\n-- Sanderus! -- sanoi hän. -- Niin, muistanpa ne menneet ajat ja sinut!\nMitä olet sen jälkeen hommannut ja missä oleskellut? Etkö myyskentele\nenää pyhäinjäännöksiä?\n\n-- En, hyvä herra. Viime kevääseen saakka olin lukkarina Dlugolasin\nkirkossa, mutta kun isä-vainajani oli soturi, niin minäkin heti, kun\nsota syttyi, kyllästyin kirkonkellojen soittoon ja sain hurjan halun\nraudan ja teräksen työhön.\n\n-- Mitä kuulen! -- huudahti Zbyszko, jonka oli vaikea kuvitella\nSanderusta taistelemassa miekka tai kirves kädessä.\n\n-- Vuosi sitten, -- sanoi Sanderus pitäen jalustinta nuorelle\nritarille, -- lähdin Plockin piispan käskystä preussilaisille\nseuduille ja sainkin aikaan huomattavia palveluksia, mutta niistä\nsaamme puhua myöhemmin. Olkaa hyvä ja nouskaa hevosen selkään, sillä\nse tshekkiläinen kreivi, jota te nimitätte Hlawaksi, odottaa teitä\nillalliselle isäntäni teltassa.\n\nZbyszko lähti ratsastamaan de Lorchen luo, jota hän pyysi hiukan\nsyrjään saadakseen häiriintymättä keskustella hänen kanssaan, sillä\nZbyszko oli utelias kuulemaan tarkemmin ystävänsä kohtaloista ja\nseikkailuista.\n\n-- Olen sangen iloinen siitä, -- sanoi hän, -- että olet meidän\npuolellamme, sillä sinähän olit ristiritarien palveluksessa.\n\n-- Sellaiset, jotka saavat sieltä palkkaa, palvelevat heitä kyllä,\n-- vastasi de Lorche, -- mutta minä en ottanut sitä vastaan. Tulin\nristiritarien luo vain seikkailuja ja ritarivyötä hakemaan, jonka\nsainkin, mutta, kuten tiedät, puolalaiselta ruhtinaalta. Niinä vuosina,\njolloin oleskelin näillä mailla, opin näkemään, kummallako puolella\noli oikeus, ja kun minä sitten menin naimisiin ja asetuin vakituisesti\ntänne asumaan, niin kuinka voisin taistella teitä vastaan? Minä olen\nnyt puolalainen ja puhunkin jo puolan kieltä koko lailla, kuten kuulet,\nmutta alkuperäinen äidinkieleni alkaa jo hiukan unohtua.\n\n-- Entä maatilasi Geldernissä? Olen kuullut, että olet sukua\nsikäläiselle ruhtinaalle ja omistat siellä useita linnoja ja kartanoita.\n\n-- Maatilani olen luovuttanut sukulaiselleni Fulkon de Lorchelle, joka\nmaksoi niistä minulle. Viisi vuotta sitten kävin Geldernissä ja toin\ntänne koko omaisuuteni ja kaikki rahani, joilla olen ostanut maatiloja\nMasoviassa.\n\n-- Entä kuinka tulit menneeksi naimisiin Dlugolasin Jagienkan kanssa?\n\n-- Niin, kukapa niitä naisia oikein ymmärtää? -- vastasi de Lorche. --\nHän teki minusta aina pientä pilaa, kunnes minä sain siitä tarpeekseni\nja sanoin lähteväni sotaretkelle Aasiaan, josta en varmaan koskaan\npalaisi takaisin. Mutta silloinkos tyttö rupesi itkemään ja sanoi\npäättävästi: \"Siinä tapauksessa minä rupean nunnaksi\". Polvistuin\nhänen eteensä, ja kaksi viikkoa myöhemmin Plockin piispa vihki meidät\nkirkossa pyhään avioliittoon.\n\n-- Onko teillä lapsia? -- kysyi Zbyszko.\n\n-- Sodan jälkeen Jagienka aikoo käydä pyhiinvaelluksella kuningatar\nJadwigan haudalla pyytämässä siunausta, -- vastasi de Lorche huokaisten.\n\n-- Niin, sanotaan, että se on varma keino ja ettei siinä asiassa ole\nsen parempaa puoltajaa kuin pyhä kuningatarvainaja. Muutaman päivän\nkuluttua on nähtävästi suuri taistelu, ja sitten tehdään rauha.\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta ristiritarit pitävät kai sinua petturina?\n\n-- Eivät voi pitää, -- vastasi de Lorche, -- sillä minä noudatan\ntarkasti kaikkia ritarikunnian lakeja. Kun Plockin piispa lähetti\nSanderuksen asioille Marienburgiin, lähetin minä hänen mukanaan\nsuurmestari Ulrichille kirjeen, jossa sanouduin irti heidän\npalveluksestaan ja luettelin kaikki ne syyt, joiden perusteella olen\nteidän puolellanne.\n\n-- Niin, Sanderus!... -- huudahti Zbyszko. -- Hän selitti minulle\nkyllästyneensä kirkonkellojen soittoon ja saaneensa kovan halun raudan\nja teräksen työhön. Mutta se ihmetyttää minua suuresti, sillä hän on\nniin kauan kuin muistan ollut aina arka kuin jänis.\n\n-- Sanderuksella, -- vastasi de Lorche, -- on juuri sen verran raudan\nja teräksen kanssa tekemistä, että hän ajaa minun ja asemieheni parran.\n\n-- Vai niin?! -- nauroi Zbyszko makeasti.\n\nHe ratsastivat hetken ääneti, kunnes de Lorche kohotti katseensa\ntaivaaseen ja sanoi:\n\n-- Pyysin teitä illalliselle, mutta ennenkuin ehdimme perille, taitaa\nolla aamiaisaika.\n\n-- Kuu on vielä ylhäällä, -- vastasi Zbyszko. -- Ehkä joudutamme matkaa.\n\nHe tavoittivat Mackon ja Powalan, ratsastivat yhdessä leveätä\nleirikujaa pitkin telttojen ja nuotioiden välitse. Tullakseen\nmasovialaisten joukkojen luo, jotka olivat sijoittuneet leirin toiseen\npäähän, heidän täytyi ratsastaa leirikujaa loppuun saakka.\n\n-- Niin kauan kuin Puola on ollut olemassa, -- sanoi Macko, -- ei\ntäällä ole koskaan nähty näin suuria sotajoukkoja, sillä nyt on kansaa\nvirrannut tänne valtakunnan kaikilta puolilta.\n\n-- Mutta kukaan muu kuningas ei olisi voinut koota näin paljon väkeä\nriveihin, -- sanoi de Lorche, -- sillä yksikään ei hallitse näin laajaa\nvaltakuntaa.\n\nVanha Macko kääntyi Powalan puoleen kysyen:\n\n-- Montako lippukuntaa ruhtinas Witold toi mukanaan?\n\n-- Neljäkymmentä, -- vastasi Powala. -- Puolalaisia ja masovialaisia\non yhteensä viisikymmentä lippukuntaa, mutta ne eivät ole yhtä\nmieslukuisia kuin Witoldin, sillä hänen lippukuntiinsa kuuluu\ntoisinaan jopa useampia tuhansia. Suurmestarin sanotaan lausuneen\nsellaisen mielipiteen, että liettualaiset käyttelevät kyllä\npuurokauhaa tottuneesti, mutta ei miekkaa. Hän lienee sanonut sanansa\npahalla hetkellä, sillä luulen, että liettualaiset keihäät tulevat\npirskottamaan runsaasti saksalaista verta.\n\n-- Entä keitä nämä ovat, joiden ohi nyt ajamme? - kysyi de Lorche.\n\n-- Ne ovat tataareja, joita Witoldin vasalli Saladin johtaa.\n\n-- Minkälaisia sotureja he ovat?\n\n-- Liettualaiset ovat kyllä käyneet sotaa heitä vastaan ja\nvoittaneetkin, josta syystä tataarien on nyt täytynyt lähteä heidän\nkanssaan sotimaan. Mutta länsimaiden ritarien on vaikea tulla toimeen\nheidän kanssaan, sillä he ovat paetessaan vaarallisempia kuin\ntaistellessaan.\n\n-- Katsotaanpa ohimennen lähemmin, miltä näyttävät, -- sanoi de Lorche.\n\nJa he ratsastivat nuotioiden luo, joiden ympärillä istui lämpimästä\najasta huolimatta lammasnahkaisiin turkkeihin pukeutuneita miehiä.\nUseimmat heistä nukkuivat paljaalla maalla tai kosteilla, nuotion\nlämmöstä höyryävillä oljilla, mutta monet istuivat torkkuen palavien\ntukkien ääressä. Jotkut lyhensivät yön tunteja laulamalla hurjia\nsotalauluja ja kalistaen puhtaaksi jyrsityitä hevosen luita toisiaan\nvasten, mikä aiheutti omituisen ja kammottavan äänen, päristellen\npieniä rumpuja tai näppäillen jousenjänteitä. Toiset söivät\nvertatihkuvaa paistia, johon he puhalsivat suipoin, sinertävin\nhuulin. Kaikki olivat yleensä niin villin ja vihaisen näköisiä, että\nolisi ollut helpompi pitää heitä metsän peikkoina kuin ihmisinä.\nNuotioiden savu oli mustaa ja paksua tuleen tippuvasta hevosen- ja\nlampaanrasvasta, joka suli siihen, ja nuotioiden ympärille levisi\nkuumentuneista ja käryävistä turkeista ja raaoista vuodista ja verestä\ninhottava löyhkä. Kujan toisella pimeällä puolella oli satoja hevosia,\njoista nousi hien hajua. Ne olivat syöneet ruohon ympäriltään ja\npurivat ja potkivat nyt toisiaan vihaisesti korskahdellen. Hevosmiehet\nkoettivat rauhoittaa niitä huudoin ja piiskaniskuin.\n\nEi ollut hyvä mennä yksinään näiden villien tataarien joukkoon. Heidän\ntakanaan majailivat yhtä villit bessarabialaiset ja pitkätukkaiset\nvalakit, joilla panssarin asemesta oli rinnalla ja selässä puulaatat\ntökeröine luurankoja, eläimiä ja vampyyrejä esittävine maalauksineen.\nKauempana oli serbialaisia, joiden nyt nukkuva leiri päivällä kajahteli\nyhtämittaisista huilujen, balalaikkojen, pillien ja muiden soittimien\nsävelistä.\n\nNuotiot loimusivat ja täysikuu kumotti taivaalta pilvien välistä,\njoita vinha tuuli kiidätti eteenpäin. Tällaisessa valaistuksessa\nritarimme tarkastelivat leiriä. Serbialaisten takana olivat onnettomat\nsamogitialaiset, jotka olivat jo moneen kertaan vuodattaneet\nverta taisteluissa saksalaisia vastaan, mutta olivat silti aina\nvalmiit uudestaan nousemaan, kun Witold heitä kutsui, kuten nytkin.\nTällä kertaa heillä oli kuitenkin voimakas tunne siitä, että\nheidän kärsimyksensä lähenivät loppuaan, ja sen tähden he olivat\nsaapuneet täynnä samaa henkeä kuin Skirwoillo, jonka pelkkä nimi sai\nsaksalaiset raivon ja pelon valtaan. Samogitialaisten leiri rajoittui\nliettualaisiin, jotka olivat samaa rotua, puhuivat samaa kieltä ja\nnoudattivat samanlaisia tapoja.\n\nMutta kun ritarit ajoivat liettualaisten leiriin, kohtasi heitä synkkä\nnäky. Tukeista tehdyssä hirsipuussa riippui kaksi ruumista, jotka\ntuulessa huojuivat niin voimakkaasti, että tukit narisivat. Nähdessään\nruumiit hevoset alkoivat korskahdella ja nousta takajaloilleen, ja\nritarit tekivät hurskaasti ristinmerkin. Kun he olivat ajaneet ohitse,\nPowala kertoi:\n\n-- Olin läsnä, kun nuo rikolliset tuotiin ruhtinas Witoldin eteen. Jo\naikaisemmin meidän piispamme ja kartanonomistajamme olivat valittaneet,\nettä liettualaiset ovat sodassa aivan liian julmia eivätkä säästä\nedes kirkkoja. Kun nämä tuotiin esille -- he olivat ylhäistä sukua,\nmutta olivat raukat häpäisseet pyhää sakramenttia -- suuttui ruhtinas\nkauheasti ja käski heitä itse hirttäytymään. Ja miesten täytyi itse\npystyttää hirsipuu itselleen, minkä jälkeen he tosiaan hirttäytyivät,\nvieläpä toinen joudutti toista sanoen: \"Pian, pian, muuten ruhtinas\nsuuttuu vielä enemmän\". Ja pelko valtasi kaikki tataarit ja\nliettualaiset, vaikka he eivät säiky kuolemaa, mutta kylläkin ruhtinaan\nvihaa.\n\n-- Niin, minä muistan, -- sanoi Zbyszko, -- kun kuningas silloin\nKrakovassa suuttui minuun Lichtensteinin tähden, kehoitti nuori\nruhtinas Jamont minua hirttäytymään heti. Hän antoi minulle sen neuvon\nhyvän hyvyyttään, mutta minä olisin haastanut hänet tallatulle maalle,\njos olisin ollut vapaa.\n\n-- Jamont on jo oppinut ritaritapoja, -- huomautti Powala.\n\nNäin jutellen he matkasivat suuren liettualaisen leirin halki ja\nkolmen rusiinilaisrykmentin ohi tullen puolalaiseen leiriin. Siellä\noli viisikymmentä lippukuntaa, armeijan ydin ja mitä parhaimpia\nsoturijoukkoja. Varusteet olivat täällä parempia, hevoset suurempia,\nratsumiehet harjaantuneempia ja ritarit länsimaisten veroisia.\nRuumiinvoimiin ja rasitusten sietämiseen nähden nämä joukot veivät\nvoiton Suur- ja Vähäpuolan aatelisistakin, jotka olivat jo jonkin\nverran veltostuneita.\n\nJa de Lorche, joka tunsi puolalaisen ritariston vanhastaan, sanoi:\n\n-- Näissä on koko voimamme ja kaikki toivomme. Muistan vielä, kuinka\nMarienburgissa valitettiin sitä, että taisteluissa puolalaisten kanssa\njokainen askel maata maksoi paljon verta.\n\n-- Nyt jos koskaan tulee verta vuotamaan, -- sanoi Macko, -- sillä ei\nsuinkaan ristiritarikuntakaan ole ennen niin suurta sotajoukkoa koonnut\nkuin nyt.\n\nSiihen tiesi Powala sanoa:\n\n-- Ritari Korzbog, joka lähti viemään kuninkaan kirjettä\nsuurmestarille, sanoo kuulleensa ristiritarien väittäneen, ettei Rooman\nkeisari eikä yksikään kuningas ole niin mahtava kuin ristiritarikunta,\njoka voisi valloittaa kaikki kuningaskunnat maailmassa.\n\n-- Jopa nyt jotakin, kun meitä on enemmän! -- sanoi Zbyszko.\n\n-- Niin, mutta he halveksivat Witoldin joukkoja, jotka ovat huonosti\naseistettuja, kuten he sanovat, ja jotka ensimmäisestä iskusta\nmurskautuvat kuin saviruukku moukarin alla. Onko se totta vai ei, sitä\nen tiedä.\n\n-- Se on kumpaakin, -- vastasi kokenut Macko. -- Zbyszko ja minä\ntunnemme heitä koko lailla, sillä olemme olleet taisteluissa heidän\nkanssaan. He ovat kyllä huonommin aseistettuja ja heidän hevosensa ovat\npieniä, ja sen tähden he eivät aina pidä puoliaan ritareja vastaan,\nmutta he ovat varmasti yhtä urhoollisia, vieläpä urhoollisempia kuin\nsaksalaiset.\n\n-- Se nähdään pian, -- sanoi Powala. -- Kuningas vuodattaa kyyneleitä\najatellessaan, että niin paljon kristittyjen verta tulee virtaamaan, ja\nhän olisi viime hetkessäkin tehnyt vielä sovinnon, mutta saksalaisten\nylimielisyys esti sen.\n\n-- Niin. Sellaisia ne ristiritarit ovat, kyllä minä heidät tunnen, --\nvahvisti Macko.\n\nHe eivät olleet enää kovin kaukana masovialaisten leiristä, jossa de\nLorchen teltta sijaitsi, kun he huomasivat keskellä tietä useita miehiä\ntöllistelemässä taivaaseen.\n\n-- Pysähtykää! -- huusi eräs heistä.\n\n-- Kuka siellä on ja mitä te täällä teette? -- kysyi Powala. -- Pater\nKlobucki. Entä te?\n\n-- Powala Taczewilainen muiden muassa.\n\n-- Vai te siellä olette, -- sanoi pater Klobucki salaperäisellä äänellä\nlähestyen Powalan hevosta. -- Mutta katsokaa kuuta ja mitä siellä on\ntekeillä! Tämä on ihmeellinen ja enteellinen yö!\n\nRitarit alkoivat katsella kuuta, joka oli jo laskemassa. -- Minä en näe\nsiellä mitään merkillistä, -- sanoi Powala.\n\n-- Mitä te sitten näette?\n\n-- Huppupäinen munkki ottelee kruunupäisen kuninkaan kanssa. Katsokaa!\nTuolla! Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimessä! Kuinka kiivaasti\nottelevat... Jumala, ole armollinen meille syntisille!\n\nSyvä hiljaisuus. Kaikki pidättivät hengitystään.\n\n-- Katsokaa! Katsokaa! -- huusi isä Klobucki.\n\n-- Totta! Jotakin siellä tapahtuu! -- sanoi Macko.\n\n-- Totta! Totta! -- vahvistivat toiset.\n\n-- Kas niin! Kuningas löi munkin maahan! -- huusi pater Klobucki. --\nHän astuu jalallaan munkin päälle. Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!\n\n-- Iankaikkisesti!\n\nSamassa suuri, musta pilvi peitti kuun, ja yö pimeni. Ainoastaan\nnuotioiden loimottava valo valaisi tien.\n\nRitarit ratsastivat eteenpäin, ja kun he olivat kulkeneet jonkin\nmatkaa, kysyi Powala:\n\n-- Näittekö mitään?\n\n-- Ensin en nähnyt mitään, -- vastasi Macko, -- mutta sitten erotin\nselvästi sekä kuninkaan että munkin.\n\n-- Niin minäkin.\n\n-- Ja minä myös.\n\n-- Jumalan antama merkki, -- sanoi Powala. -- Kuninkaamme kyyneleistä\nhuolimatta ei siis tule rauhaa.\n\n-- Mutta taistelu tulee ja niin suuri, ettei maailma ole sellaista\nvielä nähnyt, -- sanoi Macko.\n\nJa he ratsastivat eteenpäin vaieten vakavin mielin.\n\nMutta kun he olivat jo lähellä herra de Lorchen telttaa, puhkesi\nyht'äkkiä sellainen vihuri, että kekäleitä nousi nuotioista ilmaan.\n\n-- Uh, kuinka sakeasti savua! -- sanoi Zbyszko vetäen ympärilleen\nmanttelin liepeitä, jotka tuuli oli lennättänet hänen päänsä yli.\n\n-- Ja vihurin äänessä kuuluu kuin voihkimista ja ihmisen itkua.\n\n-- Aamu on jo lähellä, mutta kukaan ei tiedä, mitä tuleva päivä tuo\nmukanaan, -- lisäsi de Lorche.\n\n\n\n\nLXXXI.\n\n\nAamun tullen myrsky yltyi siinä määrin, että oli mahdoton pystyttää\ntelttaa, jossa kuninkaan oli tapana kuunnella messua. Vihdoin\nWitold juoksi paikalle pyytäen, että jumalanpalvelus siirrettäisiin\nsopivampaan aikaan, jotta sotajoukkojen taisteluun lähtöä ei\nviivytettäisi. Kuningas menetteli hänen toivomuksensa mukaisesti.\n\nAuringon noustessa sotajoukot läksivät liikkeelle mahtavana vyörynä,\njota kuormasto seurasi silmänkantamattomana pitkänä jonona. Noin tunnin\nkuluttua myrsky tyyntyi, ja liput voitiin avata. Ne hulmusivat niin\nkauas kuin silmä kantoi ja olivat monivärisiä kuin kukkaset kedolla.\nYksikään katse ei voinut kantaa niin etäälle, että se olisi voinut\nsulkea kaikki joukot ja erilaisten merkkien metsän näköpiiriinsä.\nSiinä marssivat Krakovan joukot punaisen lipun ja valkoisen kotkan\njäljessä. Tämä lippu oli kaikista kuningaskunnan lipuista ensimmäinen\nja johtava. Sitä kantoi ritari Marcin Wrocimowicesta, mahtava ja\nkuuluisa mies. Sitten seurasivat kuninkaan henkivartiojoukot, joista\ntoisen merkkinä oli liettualainen kaksoisristi, toisen taas Liettuan\nvaakuna. Pyhän Yrjänän merkin jäljessä kulki palkkasoturien ja\nulkomaisten vapaaehtoisten mahtava virta, joka käsitti etupäässä\ntshekkiläisiä ja moravialaisia joukkoja. Näitä oli sotaretkellä sangen\npaljon, ja koko 49. lippukunta oli kokoonpantu vain niistä. Se oli\nrotevaa joukkoa, varsinkin jalkaväki, ja taistelussa niin julmaa, että\njokainen sen päälle hyökännyt muu lippukunta vetäytyi takaisin kuin\nkoira siilin kimpusta. Taitavasti he käyttivät pertuskaa, sotakirvestä\nja viikatteita sekä kaikenlaisia muita rautaisia aseita. He menivät\npalvelukseen kenelle hyvänsä, kun vain palkan saivat, sillä sota,\nryöstö ja verityöt olivat heidän mieliharrastustaan.\n\nMoravialaisten ja tshekkiläisten vieressä kulki kuusitoista lippukuntaa\npuolalaista väkeä sekä ratsain että jalan varustettuna heittokeihäin ja\nviikattein. Masovialaiset ruhtinaat Janusz ja Ziemowit johtivat kolmea\nlippukuntaa. Näiden jäljessä kulkivat piispat ja sitten parikymmentä\nvaltakunnan korkeinta arvohenkilöä. Oikealla sivustalla marssivat\nWitoldin joukot erivärisine lippuineen, jotka oli kaikki varustettu\nLiettuan vaakunalla. Koko sotajoukko oli noin saksalaisen peninkulman\npituinen.\n\nKun sotajoukot olivat ennen puoltapäivää saapuneet Logdaun ja\nTannenbergin kylien läheisyyteen, ne pysähtyivät metsän reunamaille.\nPaikka oli sopiva levähdystä varten ja suojeli yllättävältä\nhyökkäykseltä, sillä kummallakin puolella oli järvi ja edessä laaja\ntasanko. Keskellä tätä tasankoa, joka kohosi vähitellen itäänpäin\nmentäessä, levisivät Grünwaldin soiset niityt ja taempana Tannenbergin\nolkikattoiset tuvat ja surullisen harmaat vainiot. Jos vihollinen\nolisi lähestynyt, olisi se helposti huomattu, mutta tämä ei ollut\nmahdollista ennenkuin aikaisintaan seuraavana päivänä. Vaikka nyt\npysähdyttiinkin levähtämään, piti kuitenkin aina sota-asioissa\nvalpas Zyndram Maszkowilainen joukkoja sellaisessa järjestyksessä,\nettä minä hetkenä hyvänsä voitiin ryhtyä taisteluun. Ylipäällikön\nkäskystä lähetettiin heti vakoojia kevyin ja nopein hevosin ympäristöä\ntarkastamaan ja Lubieczjärven korkealle rannalle pystytettiin kuninkaan\njumalanpalvelusta varten teltta, jotta hän saisi kuulla messutkin.\n\nJagiello, Witold, masovialaiset ruhtinaat ja sotaneuvosto kokoontuivat\ntelttaan. Sen edustalla oli jo ritareja, jotka olivat tulleet\nsinne uskoakseen itsensä Jumalan haltuun tai nähdäkseen kuninkaan.\nJa kuningas tuli pukeutuneena harmaaseen sotapukuun, vakava ilme\nkasvoillaan, jotka olivat huolten painamat. Vuodet olivat kovin vähän\nmuuttaneet hänen muotoaan, kasvoissa ei ollut uurteita eikä tukassa\nharmaita hiuksia. Mutta hän kulki ikäänkuin kumarassa peloittavan\nedesvastuun raskaan taakan alla, joka painoi hänen hartioitaan,\npainoi suureen suruun. Sotajoukoissa puhuttiin, että kuningas itki\nkristittyjen verta, joka tulisi vuotamaan, ja se oli totta. Jagiello\noli melkein vapissut ajatellessaan sotaa, varsinkin sellaisten\nkanssa, joiden viitoissa ja lipuissa oli pyhä risti, ja kaikesta\nsydämestään hän toivoi rauhaa. Turhaan puolalaiset valtaherrat,\nvieläpä unkarilaiset välittäjät Scibor ja Gara osoittivat, kuinka\nylpeitä ja uhkaavia ristiritarit olivat, varsinkin suurmestari Ulrich\nitse, joka oli valmis haastamaan koko maailman taisteluun, turhaan\nhänen oma lähettiläänsä Piotr Korzbog vannoi pyhän ristin kautta,\nettä ristiritarikunta ei edes halua kuulla puhuttavankaan rauhasta ja\nettä kreivi von Wenden, joka yksinään kannatti rauhaa, sai tulvimalla\nhaukkumisia kaikilta muilta, sillä kaikesta huolimatta kuningas toivoi\nvielä, että vihollinen tunnustaisi hänen oikeutetun vaatimuksensa,\nsäälisi kristittyjen verta ja lopettaisi oikeudenmukaisella\nrauhansopimuksella riitaisuudet.\n\nSitä kuningas nyt meni rukoilemaan telttakappeliin, sillä hänen suora\nja hyväntahtoinen mielensä oli kovin levoton. Jagiello oli tulella ja\nmiekalla hävittänyt aikanaan ristiritarikunnan hallussa olleita maita,\nmutta silloin hän oli vielä ollut pakanallinen liettualainen ruhtinas.\nMutta nyt hän oli Puolan kristitty kuningas, ja kun hän näki palavia\nkyliä, raunioita, verta ja kyyneleitä, niin Jumalan vihan pelko valtasi\nhänen mielensä, varsinkin, kun tämä oli vasta sodan alkua. Ja jospa\nsiinä olisi kaikki! Mutta joko tänään tai huomenna iskisivät kansat\nyhteen ja maa tulisi muuttumaan verestä punaiseksi. Vihollinen oli\nväärässä, mutta sillä oli kaikissa tapauksissa pyhä risti viitassaan\nja se sai suojaa niin vaikuttavilta pyhäinjäännöksiltä, että kuningas\nihan pelkäsi niitä. Koko sotajoukossakin pelättiin niitä, mutta\nei keihäitä, nuolia tai kirveitä. \"Kuinka voimme nostaa kätemme\nsuurmestaria vastaan\", sanoivat jotkut pelokkaat ritarit, \"kun hänellä\non panssarinsa päällä jokin pyhäinjäännös ja ristinpuun kappaleita\nsisältävä rasia!\" Witold halusi sotaa ylitse kaiken, janosi taisteluita\nja teki kaikkensa asiain jouduttamiseksi tähän suuntaan, mutta\nkuninkaan hurskas sydän kärsi ristiritarikunnan tekemistä vääryyksistä.\n\n\n\n\nLXXXII.\n\n\nEnsimmäinen messu oli juuri päättynyt ja toisen oli määrä alkaa aivan\npian, kun kuningas astui ulos telttakappelista hiukan jaloittelemaan,\nsillä polvistumisesta olivat hänen jalkansa kangistuneet. Samassa\nkarahutti siihen aatelismies Hanko Ostojczyk vaahtoisella hevosella\nhuutaen jo satulasta:\n\n-- Saksalaiset lähestyvät, armollinen herra!\n\nRitarit juoksivat esiin. Kuninkaan kasvojen ilme muuttui kokonaan, hän\nvaikeni hetken aikaa, mutta huudahti sitten:\n\n-- Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! Missä näit ja paljonko heitä oli?\n\n-- Näin yhden lippukunnan Grünwaldissa, -- vastasi Hanko hengästyneenä,\n-- mutta siellä nousi niin kova pöly, kuin useampia olisi ollut tulossa.\n\n-- Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! -- toisti kuningas. Witold, jonka\nsilmät olivat alkaneet hehkua kuin hiilet, huusi hovimiehille:\n\n-- Toinen messu on siirrettävä tuonnemmaksi. Käskekää tuomaan hevoseni!\n\nMutta kuningas laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:\n\n-- Lähde sinä vain, mutta minä jään ja kuuntelen vielä toisen messun.\n\nWitold ja Zyndram Maszkowilainen nousivat hevosten selkään ja olivat\njuuri lähdössä leiriin, kun toinen vakooja, aatelismies Piotr Oksza\nWlostowista karahutti paikalle huutaen jo kaukaa:\n\n-- Saksalaiset! Saksalaiset! Minä näin kaksi lippukuntaa.\n\n-- Satulaan! -- kuului hovimiesten ja ritarien joukosta.\n\nPiotr Oksza ei ollut vielä saanut sanotuksi kaikkea, kun kavioiden\nkapsetta kuului uudelleen ja kolmas ratsumies saapui paikalle,\nsitten neljäs, viides, kuudes... Kaikki olivat nähneet saksalaisia\nsotajoukkoja ja yhä suurempia määriä. Ei ollut enää vähintäkään\nepäilystä siitä, että ristiritarikunnan koko armeija oli asettunut\nvastustamaan kuninkaallisten joukkojen etenemistä sulkeakseen tien\nMarienburgiin.\n\nRitarit olivat tuossa tuokiossa hajaantuneet kukin oman lippunsa\nluo. Kuninkaan luo jäi ainoastaan muutamia hovimiehiä, pappeja ja\npalvelijoita. Teltasta kuului kellonsoittoa merkiksi, että toinen\nmessu oli alkamassa. Jagiello kohotti kätensä, pani ne sitten ristiin,\nsuuntasi katseensa ylös taivaaseen ja astui hitain askelin telttaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän messun jälkeen tuli taas teltasta ulos, hän saattoi omin silmin\nvakuuttua siitä, että vakoojat olivat puhuneet totta, sillä laajan\ntasangon taka-alalla, joka kohosi vähitellen, oli joukkoa mustanaan\nkuin metsää, ja tämän metsän yläpuolella hulmusi auringon paisteessa\nsanomattoman paljon erivärisiä lippuja. Vielä kauempana, Grünwaldin ja\nTannenbergin takana nousi suuria pölypilviä. Kuningas antoi katseensa\nkulkea tämän uhkaavan maiseman ylitse ja kääntyi sitten alikanslerin\npater Mikolajn puoleen kysyen:\n\n-- Minkä pyhimyksen päivä tänään on?\n\n-- Apostolien maailmallelähdön päivä, -- vastasi alikansleri. Kuningas\nhuoahti.\n\n-- Apostolien päivä on siis tuleva monentuhannen kristityn\nkuolinpäiväksi, koska he tällä kentällä tänään hyökkäävät toisiaan\nvastaan.\n\nJa hän osoitti kädellään laajaa, autiota tasankoa, jolla kasvoi vain\nmuutamia ikivanhoja tammia.\n\nSillä välin talutettiin hevonen kuninkaan eteen, ja kauempana näkyi\n60 keihästä, jotka Zyndram Maszkowilainen oli lähettänyt kuninkaan\nhenkivartioksi. Kun kuningas oli noussut hevosen selkään ja saanut\nkeihään käteensä, hän oli heti kuin toinen mies. Huolestunut,\nalakuloinen ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hänen silmänsä alkoivat\nsäihkyä. Mutta kun pater Mikolaj alkoi tehdä ristinmerkkejä hänelle,\nmuuttui hänen ilmeensä taas vakavaksi ja hän painoi nöyrästi alas\npäänsä, jossa oli hopeinen kypärä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin siirtyi saksalainen armeija vähitellen keskelle kenttää\nja jäi täydelliseen taistelujärjestykseen. Puolalaisesta leiristä\nnäkyivät selvästi, uhkaavana massana, hevoset ja miehet rautaisissa\nvarusteissaan. Jotkut näkivät niin kauas että erottivat saksalaisten\nlippujen sotamerkitkin, kuten ristit, kotkat, aarnit, miekat, kypärät,\nlampaan-, karhun- ja metsähäränpäät.\n\nVanha Macko ja Zbyszko, jotka olivat ennen taistelleet ristiritareja\nvastaan ja tunsivat heidän taistelujärjestyksensä ja sotamerkkinsä,\nosoittivat sieradzilaisilleen suurmestarin kahta lippukuntaa, joissa\npalveli ritariston valio, koko ristiritarikunnan suurlippuetta, jota\njohti Friedrich von Wallenrod, pyhän Yrjänän lippuetta, jossa oli\npunainen risti valkoisella pohjalla, ym. Mutta he eivät tunteneet\nniiden tuhansien ulkomaalaisten lippuja, jotka olivat tulleet eri\npuolilta maailmaa: Itävallasta, Baierista, Schwabista, Sveitsistä,\nurhoollisten ritarien Burgundista, rikkaasta Flanderista, aurinkoisesta\nRanskasta, jonka ritareista Macko oli joskus sanonut, että ne\nmaahanlyötyinäkin puhuivat yhä urhoollisia sanoja, merenympäröimästä\nEnglannista, joka oli taitavien jousimiesten kotimaa, vieläpä\nkaukaisesta Espanjasta.\n\nVeri alkoi polttaa puolalaisten aatelismiesten suonissa, kun he\najattelivat, että he jonkin ajan kuluttua saavat taistella saksalaisia\nja koko tuota loistavaa ritarijoukkoa vastaan. Vanhemmat heistä olivat\nvakavan näköisiä, sillä he tiesivät kokemuksesta, kuinka raskasta\noli sellainen työ. Mutta nuoremmat alkoivat väristä innostuksesta\nkuin metsästyskoirat vainutessaan riistaa. Toiset puristivat lujemmin\nkeihään, miekan tai kirveen vartta, toiset alkoivat huohottaa,\nikäänkuin panssari olisi yht'äkkiä tullut liian ahtaaksi. Mutta\nkokeneet soturit sanoivat heille rauhoittavasti: \"Kyllä niitä riittää\nkullekin, kunhan niitä ei vain olisi liikaakin.\"\n\nMutta ristiritarit, jotka katsoivat alangolle, näkivät metsän reunassa\nvain parikymmentä puolalaista lippua eivätkä olleet ensinkään varmoja\nsiitä, oliko siinä nyt koko kuninkaallinen armeija. Tosin vasemmalla,\njärven rannalla näkyi harmaita soturijoukkoja, ja vitikoissa vilahteli\nliettualaisten kevyitä nuolia. Mutta saattoivathan ristiritarit luulla,\nettä se oli vain jokin huomattavampi puolalainen joukko-osasto.\nMuutamat pakolaiset poltetusta Gilgenburgista vakuuttivat\nsuurmestarille, että siinä oli nyt koko puolalais-liettualainen armeija\nhänen nähtävänään.\n\nMutta turhaan he puhuivat vihollisen voimista. Suurmestari Ulrich ei\ntahtonut heitä uskoa, kuten hän tämän sodan alusta saakka uskoi vain\nsiihen, mikä oli hänelle edullista. Tiedustelijoita ja vakoojia hän ei\nlähettänyt, sillä muutenkin hän tiesi, että tilanne johtaisi avoimeen\nkenttätaisteluun, joka tulisi päättymään puolalais-liettualaisen\narmeijan musertavaan tappioon. Luottaen omiin sotavoimiinsa, jotka\nolivat suuremmat kuin yhdenkään suurmestarin tähän saakka, hän väheksyi\nvastustajaa, ja kun komttuuri von Wenden arveli, että Jagiellon armeija\nsittenkin olisi mieslukuisempi, vastasi suurmestari:\n\n-- Mikä se sellainen armeija on! Puolalaiset vain tulevat tuottamaan\njonkin verran vaivaa, mutta muut, olkoonpa heitä miten paljon hyvänsä,\novat suuria raukkoja, jotka pystyvät paremmin käyttämään puurokauhaa\nkuin miekkaa.\n\nMutta saksalaiset eivät kuitenkaan hyökänneet puolalaisten kimppuun,\nsillä he eivät osanneet eivätkä tahtoneet taistella metsässä.\n\nHe kokoontuivat lyhyeen neuvotteluun suurmestarin luo päättääkseen,\nmiten vihollinen saataisiin metsästä aukealle.\n\n-- Pyhän Yrjänän niinessä! -- huudahti suurmestari. -- Me olemme\nkulkeneet kaksi peninkulmaa levähtämättä ja olemme aivan hiessä\nvarusteissamme. Sen tähden emme aio odottaa tässä, kunnes vihollinen\nsuvaitsee astua kentälle.\n\nKreivi von Wenden, joka oli järkevä ja kokenut, sanoi:\n\n-- Minun sanoilleni on jo naurettu, mutta mahdollisesti on täällä\nsellaisia, jotka pakenevat siltä sotakentältä, jolla minä kaadun --\ntässä hän katsoi Werner von Tetlingeniin -- mutta siitä huolimatta\nsanon, mitä omatuntoni ja rakkaus ristiritarikuntaan käskee.\nPuolalaisilta ei puutu rohkeutta, vaan asianlaita on se, että kuningas\nviimeiseen saakka toivoo meidän lähettävän rauhanneuvottelijoita hänen\nluokseen.\n\nWerner von Tetlingen ei sanonut siihen mitään, vaan purskahti\nnauramaan. Mutta suurmestarikaan ei pitänyt von Wendenin sanoista, vaan\nvirkkoi:\n\n-- Onko nyt aika ajatella rauhaa? Meidän on nyt neuvoteltava muusta.\n\n-- Jumalan tahtoa voi aina toteuttaa, -- vastasi von Wenden.\n\nMutta Czluchowin julma komttuuri Heinrich, joka oli vannonut kastavansa\nkaksi hänen edessään kannettavaa, paljastettua miekkaa puolalaiseen\nvereen, käänsi suurmestariin päin lihavat, hikiset kasvonsa huutaen\nvihaisesti:\n\n-- Kuolema on minulle häpeää rakkaampi, ja vaikka minun yksinään\ntäytyisi hyökätä puolalaista armeijaa vastaan, niin teen sen!\n\nUlrich rypisti kulmakarvojaan sanoen:\n\n-- Sanasi eivät ole kuuliaiset. Sitten hän lisäsi toisille\nkomttuureille:\n\n-- Antakaa minulle edes se neuvo, kuinka saamme houkutelluksi\nvihollisen metsästä.\n\nErilaisia neuvoja annettiin, kunnes komttuurit ja ulkomaalaiset\nyhtyivät Gersdorfiin, joka kehoitti lähettämään kaksi sanansaattajaa\nsanomaan kuninkaalle, että puolalaiset ryhtyisivät jo taisteluun ja\nettä suurmestari antaisi kyllä osan joukkojaan vetäytyä takaisin, jos\nhe tarvitsevat enemmän tilaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuningas oli juuri lähdössä puolalaisten lippujen luo vasemmalle\nsivustalle lyömään uusia ritareja, kun hänelle ilmoitettiin kahden\nsanansaattajan tulosta.\n\nWladyslawin [Liettuan suuriruhtinas Jagiello otti, kun hänet\nkruunattiin Puolan kuninkaaksi v. 1386, hallitsijanimen Wladyslaw II.\n-- Suom. huom.] sydän alkoi sykkiä toiveikkaasti:\n\n-- Ehkä ristiritarit ehdottavat oikeudenmukaista rauhaa.\n\n-- Jumala suokoon! -- vastasivat papit.\n\nKuningas lähetti Witoldille tiedon sanansaattajista, jotka sillä välin\nlähenivät hiljalleen kuninkaan telttaa.\n\nAuringonpaisteessa näkyi selvästi, kuinka he tulivat ratsastaen\nsuurilla, panssaroiduilla hevosillaan. Toisen kilvessä oli musta\nkeisarillinen kotka kultaisella pohjalla, toisen kondorikotka\nvalkoisella pohjalla. Rivit avautuivat heidän edessään, he astuivat\nalas hevosten selästä ja tuokion kuluttua he olivat kuninkaan edessä.\n\n-- Suurmestari Ulrich, -- sanoi ensimmäinen sanansaattaja, -- haastaa\nteidän majesteettinne ja ruhtinas Witoldin taisteluun elämästä ja\nkuolemasta ja vahvistaakseen teidän rohkeuttanne, joka taitaa olla\nhyvin vähissä, hän lähettää teille nämä kaksi paljastettua miekkaa.\n\nSen sanottuaan hän laski miekat kuninkaan eteen. Jasko Monzyk\nDombrowasta tulkitsi hänen sanansa kuninkaalle, mutta hän oli tuskin\nlopettanut, kun toinen sanansaattaja astui esille ja sanoi:\n\n-- Suurmestari Ulrich lähettää terveisiä, että jollei teillä ole tilaa\ntasangolla, niin hän vetäytyy hiukan takaisin, jottei teidän tarvitsisi\nhomehtua vitikkoon.\n\nJasko tulkitsi nämäkin sanat, minkä jälkeen seurasi niin syvä\nhiljaisuus, että kuului, kuinka kuninkaallisen leirin ritarit purivat\nhammasta kuullessaan niin ylimielistä ja hävytöntä puhetta.\n\nJagiellon viimeinen toivo haihtui kuin savu. Hän oli odottanut sovinnon\nja rauhan tarjousta, mutta sen sijaan saanut pilkallisen kehoituksen\ntaisteluun.\n\nKuningas kohotti katseensa korkeuteen ja vastasi:\n\n-- Meillä on aseita tarpeeksi, mutta minä otan vastaan nämäkin miekat\ntulevan voiton merkkinä, jonka Jumala itse on minulle lähettänyt\nteidän käsienne kautta. Ja taistelukentän määrää myöskin Hän, jonka\noikeudenmukaisuuteen minä nyt vetoan antaen Hänen ratkaista minun\nkärsimäni vääryyden ja teidän epäoikeutenne ja ylpeytenne välillä, amen.\n\nJa kaksi suurta kyyneltä vierähti maahan hänen ahavoituneilta\nkasvoiltaan.\n\nSamassa kuului huutoa:\n\n-- Saksalaiset vetäytyvät takaisin! He tekevät tilaa! Sanansaattajat\npoistuivat, ja hetken kuluttua heidän nähtiin ratsastavan omalle\npuolelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolan armeija marssi täydessä taistelujärjestyksessä metsästä\naukealle. Etupäässä kulki niin sanottu \"päälippukunta\", johon kuului\nmitä julmimpia ratsastavia ritareja, ja sen jäljessä jalkaväki ja\npalkkasoturit. Eri osastojen välillä Zyndram Maszkowilainen ja Witold\n-- jälkimmäinen avopäin ilman kypärää -- riensivät milloin suuntaan tai\ntoiseen kuin vihaisten vihurien ajamat tulenlieskat.\n\nRitarit hengittivät syvään ja istuutuivat tukevammin satuloihinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaistelu oli alkava aivan kohta.\n\nSuurmestari katseli sillä välin metsästä tulevia kuninkaallisia\nsotajoukkoja.\n\nHän tarkasteli kauan näitä valtavia joukkoja ja niiden sivustoja,\njotka olivat levällään kuin suunnattoman suuren linnun siivet, hän\nkatseli tuulessa hulmuavia lippuja ja tunsi yht'äkkiä sydämessään\noutoa ahdistusta. Ehkä hän sielunsa silmillä näki ruumisröykkiöitä ja\nverivirtoja. Ihmisiä hän ei pelännyt, mutta ehkä hän sentään pelkäsi\nJumalaa, joka siellä ylhäällä piti voiton vaakaa kädessään.\n\nEnsi kerran hän tuli ajatelleeksi, miten kohtalokas tämä päivä\nsaattoikaan olla, ja ensi kerran hän tunsi, kuinka suunnattoman\nedesvastuun hän olikaan ottanut hartioilleen.\n\nHänen kasvonsa kalpenivat, huulensa alkoivat väristä ja hänen\nsilmistään virtasi vuolaasti kyyneleitä. Komttuurit katsoivat\nihmeissään johtajaansa.\n\n-- Mikä teitä vaivaa, herra suurmestari? -- kysyi kreivi von Wenden.\n\n-- Tosiaan sopiva aika vuodattaa kyyneleitä! -- huomautti Czluchowin\njulma komttuuri Heinrich pilkallisesti.\n\nJa suurkomttuuri Kuno Lichtenstein sanoi:\n\n-- Suurmestari, minä sanon suoraan, että nyt on rohkaistava eikä\nlannistettava ritariemme mielialaa. Totisesti, tuollaisena emme ole\nsinua koskaan ennen nähneet.\n\nMutta suurmestarin mustalle parralle tipahti kyyneleitä, vaikka hän\nkuinka olisi ponnistellut pidättääkseen niitä.\n\nVihdoin hän kuitenkin sai hillityksi itsensä ja katsoen tuimasti\nkomttuureihin huusi:\n\n-- Lippujen luo!\n\nKukin ratsasti paikoilleen. Suurmestari ojensi kätensä ja sanoi\nasemiehelleen:\n\n-- Anna minulle kypäräni!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikkien sydämet sykkivät jo kuin vasaralla takoen, mutta torvet eivät\nvielä antaneet hyökkäysmerkkiä.\n\nSeurasi odotus, joka oli ehkä tuskallisempi kuin itse taistelu.\nSaksalaisten ja kuninkaallisen armeijan välisellä aukealla oli muutamia\nikivanhoja tammia, joihin paikkakunnan monet talonpojat olivat\nkiivenneet nähdäkseen paremmin ne suunnattomat sotajoukot, joiden\nvertaisia maailma tuskin ennen oli nähnyt. Mutta lukuunottamatta näitä\ntammia tasanko oli autio ja harmahtava kuin eloton aro. Ajoittain\naurinko peittyi pilveen, ja silloin kuolon hämärä levisi paikan ylle.\n\nMetsästä päin lensi yht'äkkiä vinha vihuri, joka riipi tuhansittain\nlehtiä puista ripotellen ne aukealle ja viskaten kuivaa pölyä\nristiritarien silmiin. Samassa silmänräpäyksessä karmivat\ntorventörähdykset halkaisivat ilman, ja koko liettualainen sivusta\nlähti liikkeelle kuin lentoon nouseva lintulauma. Hevoset ojensivat\nkaulansa ja painoivat korvansa luimuun alkaen juosta eteenpäin.\nRatsumiehet heiluttivat miekkoja ja pyörittivät keihäitä huutaen\nhurjasti, hyökätessään ristiritarien vasenta siipeä kohti.\n\nSuurmestari oli par'aikaa siellä. Hänen mielentilansa oli jo muuttunut\nja silmänsä säihkyivät taistelun intoa. Kun hän huomasi lähtevät\nliettualaiset, hän kääntyi Friedrich Wallenrodiin päin, joka johti\nsillä puolella, ja sanoi:\n\n-- Witold näkyy alkavan taistelun. Pankaa tekin toimeksi, Jumalan\nnimessä!\n\nJa viitaten oikealla kädellään hän pani 14 rautaista lippukuntaa\nliikkeelle.\n\n-- Gott mit uns! -- huusi Wallenrod. Maa tömisi joukkojen kiitäessä\neteenpäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaistelu oli leviämässä pitkin linjaa, ja puolalaiset joukot alkoivat\nlaulaa vanhaa sotalaulua, jonka pyhä Wojcech oli aikanaan sepittänyt.\nSatatuhatta rautapäistä taistelijaa kohotti katseensa korkeuksiin ja\nsatatuhatta ääntä yhtyi suureksi jättiläismäiseksi kuoroksi, joka\nlauloi hartaasti:\n\n    \"Jumalan äiti, pyhä neitsyt...\"\n    -- -- --\n\nVoimaa virtasi laulajain jäseniin ja rohkeutta sydämiin. Keihäät\nalkoivat vapista ritarien käsissä, ilma värisi ja kaiku toisti kaukaa:\n\n    \"Auta meitä, syntimme poista!\n    Kyrie eleison!\"\n\nAseiden kalske, hevosten hirnunta, taistelevain hurjat huudot\nsekaantuivat lauluun.\n\nHillitön melu oikealla sivustalla yltyi, mutta kukaan ei ehtinyt katsoa\neikä ottaa selkoa, mitä siellä tapahtui. Se oli suurmestari, joka\nkorkeammalta paikalta katseltuaan taistelua lähetti silmänräpäyksessä\n20 lippuetta Lichtensteinin johdolla puolalaisia vastaan.\n\nSamassa Zyndram Maszkowilainen karahutti päälippukunnan luo, jossa\nhänen parhaat ritarinsa olivat, osoitti miekallaan lähestyviä\nsaksalaisia ja huusi niin voimakkaasti, että hevoset ensimmäisessä\nrivissä nousivat takajaloilleen:\n\n-- Eteenpäin! Iskekää niihin lujasti!\n\nJa ritarit kumartuivat satuloissaan etunojaan, laskivat keihäänsä ja\nkarahuttivat saksalaisia vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta liettualaiset alkoivat horjua saksalaisten tavattoman\npainostuksen alla. Heidän parhaiten varustetut eturivinsä olivat\njo kaatuneet. Seuraavat rivit taistelivat hurjasti ristiritareja\nvastaan, mutta ei urhoollisuus, ei kestävyys eikä mikään inhimillinen\nvoima voinut estää liettualaisten sortumista. Ja kuinka olisi muuten\nvoinutkaan olla, kun toisella puolella ristiritarit olivat kiireestä\nkantapäähän hyvissä varusteissa ja hevosetkin panssaroidut, mutta\ntoisella liettualaiset, vaikka itse olivatkin kookkaita ja voimakkaita,\nkuitenkin olivat vain nahoilla suojatut ja hevosensa pieniä? Turhaan\nitsepäinen liettualainen koetti päästä saksalaiseen käsiksi, sillä\naseet kimposivat vihollisen rautapanssarista kuin kalliosta tai\nlinnoituksen muurista. Witoldin onnettomat soturit ruhjoutuivat\nvihollisen suurten sotaratsujen alle tai kaatuivat teräväin aseiden\nruntelemina. Turhaan ruhtinas Witold lähetti kamppailun pyörteeseen\nyhä uusia joukkoja, jotka hukkuivat kuin kuolon kitaan huolimatta\nurhoollisuudesta, vimmasta, kuoleman halveksimisesta, verivirroista.\nNiin menivät ensin tataarit, bessarabialaiset, valakit, ja pian oli\nkoko liettualainen rintama murrettu, ja soturit pelon vallassa.\n\nSuurin osa heidän joukoistaan pakeni Lubieczin järvelle päin, mutta\nsaksalaisten päävoimat suorittivat siellä niin julman teurastuksen,\nettä rannat olivat täynnä kuolleita.\n\nWitoldin sotajoukkojen pienempi osa ja sen mukana kolme smolenskilaista\nrykmenttiä vetäytyi takaisin puolalaisten sivustan luo koko ajan\ntaistellen kuutta saksalaista lippuetta ja sitten takaa-ajosta\npalanneita saksalaisia vastaan. Melko hyvin varustetut smolenskilaiset\ntekivät tiukkaa vastarintaa, joten joka askel, melkeinpä käden\nleveys maata oli ostettava verellä. Yksi smolenskilaisten rykmentti\nhakattiin melkein viimeiseen mieheen saakka maahan, mutta kaksi muuta\npuolustautui vimmatusti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuno Lichtensteinin osalle oli tullut paljon vaikeampi tehtävä,\nsillä puolalaiset olivat sekä aseistuksen että hevosten puolesta\ntasaväkisempiä ja omasivat myös ritarillista taistelutottumusta.\nJo ensimmäisen hyökkäyksen aikana puolalaiset saivat tungetuksi\nsaksalaiset takaisin. Kun keihäät olivat menneet poikki, tartuttiin\nmiekkoihin ja kirveisiin, ja silloin iskettiin kilpi kilpeä vasten.\nNe ristiritarit, jotka olivat taistelleet puolalaisia vastaan Wilnon\nluona, tiesivät, että nämä ovat sitkeätä ja taipumatonta kansaa, mutta\nmuut ja ulkomaiset ritarit hämmästyivät ja kauhistuivat.\n\nIlmassa lensi raudanpalasia, puunkappaleita ja riikinkukonsulkia.\nHevosten kaviot luiskahtivat kaatuneiden ruumiilta ja panssareilta. Ken\nkaatui haavoittuneena, tuli tallatuksi kuoliaaksi.\n\nMutta huomatuimmista puolalaisista ritareista ei yksikään ollut vielä\nkaatunut. Huutaen suojeluspyhimysten nimiä tai sukujensa sotatunnuksia\nhe murtautuivat eteenpäin kuin tuli pitkin kuivaa aroa. Siellä Lis\nTargowilainen nosti miekkansa Osteroden urhoollista komttuuria,\nGamrotia, vastaan, joka kilpensä menetettyään kiersi valkoisen\nviittansa suojakseen. Mutta Lis Targowilaisen miekka halkaisi Gamrotin\nviitan ja katkaisi käden, ja toinen isku tunkeutui aina selkärankaan\nsaakka. Nähdessään johtajansa kohtalon osterodelaiset huusivat\nkauhusta, mutta Lis hyökkäsi heidän keskuuteensa parin asetoverinsa\nkanssa ja teki kauheata jälkeä.\n\nSiellä Paszko Zlodziej Biskupicesta taisteli kuuluisaa ristiritaria\nKunz Adelsbachia vastaan surmaten vihdoin hänet ja heti sen jälkeen\nLoch von Mecklenburgin, Klingensteinin, schwabilaisen Helmdorfin,\nmainzilaisen Limpachin ym. Vihdoin kauhistuneet saksalaiset alkoivat\nvetäytyä pois hänen tieltään Paszkon yhä murtautuessa eteenpäin.\nSaattoi nähdä, kuinka kirves vilahti ilmassa ja kuinka saksalaisen\nkypärä murskautui ja putosi rämisten maahan.\n\nSiellä voimakas Jendrzej Brochcicic ilman asettakin nitisti saksalaisia\nhengiltä ottaen vangiksi erään nuoren Dunheim nimisen ritarin, kun tämä\noli niin lapsellisen näköinen, ettei häntä raaskinut kaataa. Jendrzej\njätti vankinsa asemiehensä haltuun aavistamatta, että sai nuoresta\nritarista vävyn, joka jäi Puolaan.\n\nUlkolaisten ritarien kanssa taisteli kuninkaallinen hovilippukunta,\njota Ciolek Zelichowilainen johti. Siellä yliluonnollisilla voimilla\nvarustettu Powala Taczewilainen kaatoi kansaa ja hevosia, särki\nrautaisia kypärejä kuin munankuoria ja hyökkäsi monen kimppuun\nyht'aikaa. Kauan siinä taisteltiin, sillä vastassa oli kolme\nsaksalaista lippukuntaa. Mutta kun Jasko Tarnowilainen miehineen tuli\napuun, olivat voimat jotakuinkin yhtä suuret, ja silloin karkoitettiin\nsaksalaiset takaisin noin puolen nuolenkantaman päähän siitä paikasta,\nmissä ensin oli isketty yhteen.\n\nMutta vielä kauemmaksi työnsi heidät suuri krakovalainen lippukunta,\njota itse Zyndram johti ja jonka kärjessä ratsasti kaikista\npuolalaisista voimakkain ja valtavin ritari Zawisza Czarny, Suliman\nvaakunaa. Hänen rinnallaan taisteli useita erittäin eteviä ja\ntunnettuja puolalaisia ritareja. Zawiszan kädestä kaatui moni\nvoittoihin tottunut vastustaja, kuin itse kuolema olisi iskenyt hänen\nmustan panssarinsa sisästä. Hän taisteli kulmakarvat tuikeasti rypyssä,\nhuulet puristettuina yhteen, mutta hillitysti, rauhallisesti ja\nsisukkaasti. Jokaista hänen iskuaan seurasi kauhea tuskanhuuto, mutta\nkatsomatta edes taakseen hän ratsasti eteenpäin kuin synkkä pilvi,\njosta salamat alinomaa sinkoilivat.\n\nPosenin lippukunta, jonka tunnusmerkkinä oli kruunuton kotka, taisteli\nmyöskin tuimasti elämästä ja kuolemasta, ja piispain lippue samoin\nkuin kolme masovialaista kilpaili arvokkaasti sen kanssa. Mutta kaikki\nmuutkin osoittivat suurta urhoollisuutta ja kuoleman halveksimista.\nSieradzin lippukunnassa nuori bogdaniecilainen Zbyszko heittäytyi kuin\nvillisika taajimpaan taistelun pyörteeseen, ja hänen vieressään vanha\nMacko puri ympärilleen kuin vihainen susi.\n\nMacko etsi kaikkialta Kuno Lichtensteiniä, mutta kun ei löytänyt häntä,\nhän valitsi muita uhreja loisteliaimpain ritarien joukosta. Lähellä\nbogdaniecilaisia ritareja taisteli Rogowin Cztan kuin vimmattu. Hänen\nkypäränsä oli ruhjoutunut pahasti, ja hänen veriset, partaiset kasvonsa\nherättivät kauhua saksalaisissa, joiden mielestä hän ei ollut mikään\nihminen, vaan hirviö, joka kummitteli taistelutanterella.\n\nSadoittain, tuhansittain oli jo kaatunut molemmin puolin urhoollisia\nsotureja, kun saksalaisten vastarinta vihdoin alkoi horjua. Silloin\ntapahtui jotakin sellaista, joka olisi voinut kerta kaikkiaan ratkaista\ntaistelun kulun.\n\nLiettualaisten takaa-ajosta palaavat saksalaiset hyökkäsivät\nvoitonhuumauksessaan puolalaisten sivustan kimppuun.\n\nLuullen, että koko kuninkaallinen armeija oli lyöty ja voitto saatu, he\npalasivat suurissa, järjestymättömissä ryhmissä laulaen ja iloisesti\nhoilotellen. Silloin he yht'äkkiä huomasivat verisen leikin ja\npuolalaisten voittaneen, koska saksalaiset kaikkialla oli työnnetty\ntakaisin.\n\nRistiritarit painoivat päänsä alas ja katsoivat hämmästyneinä kypärän\nsilmikon läpi, mitä puolalaiset tekivät. Sitten he kannustivat\nhevosiaan ja syöksyivät taistelun tuoksinaan.\n\nSaksalaiset huusivat ilosta huomatessaan, että saivat apua, ja alkoivat\ntaistella entistä innokkaammin. Vimmattu taistelu raivosi pitkin\nlinjaa, veri virtasi, taivas synkkeni ja ukkonen jyrähteli, ikäänkuin\nitse Jumala olisi tahtonut sekaantua taisteluun.\n\nVoitto alkoi nyt kallistua saksalaisten puolelle... Voitonriemuisat\nristiritarit alkoivat jo laulaa ylistyslaulua:\n\n    Christ ist erstanden!...\n\n-- -- --\n\nMutta silloin sattui jotakin vielä merkillisempää.\n\nEräs maassa makaava ristiritari viilsi veitsellään auki vatsan eräältä\nratsulta, jonka selässä istui Marcin Wrocimowicz, Krakovan suuren,\npyhän lipun kantaja. Hevonen ja ratsastaja syöksyivät maahan ja heidän\nmukanaan myös Puolan koko armeijalle pyhä lippu.\n\nHeti ojentui sadoittain käsiä nostamaan lippua, mutta saksalaiset\npäästivät iloisen röhönaurun. He luulivat, että siinä oli nyt loppu,\njoka siihen määrään peloittaisi puolalaisia, että ristiritarikunta\nsaisi varman voiton tarvitsematta tehdä juuri muuta kuin ajaa pakenevia\ntakaa.\n\nMutta siinä he pettyivät verisesti.\n\nTosin Puolan armeija päästi suuren huudon nähdessään päälippunsa\nkaatuvan, mutta tässä huudossa ja tässä epätoivossa oli raivoa eikä\npelkoa. Kuin ärsytetyt jalopeurat syöksyivät molempain armeijain\nuljaimmat soturit paikalle, ja oli kuin myrsky olisi puhjennut\nlipun ympärillä. Miehiä ja hevosia painui pyörteeseen, josta kohosi\nkäsiä, miekkoja, kirveitä, valituksia ja aseiden kalsketta. Yksikään\nsaksalainen ei noussut hengissä tästä pyörteestä, ja hetken kuluttua\nliehui vallattu lippu taas puolalaisten riveissä. Tuuli levitti sen\nauki kuin suuren kukan saksalaisten mieliharmiksi ja puolalaisten\ninnostukseksi.\n\nNämä tervehtivät sitä riemuisasti huutaen ja hyökkäsivät saksalaisten\nkimppuun sellaisella innolla kuin heidän voimansa olisivat yht'äkkiä\nkasvaneet kaksinkertaisiksi.\n\nJoka puolelta armotta ahdistettuina saksalaiset alkoivat taas horjua ja\nvetäytyä takaisin. Kuului huutoja: armahtakaa! Siellä ja täällä pääsi\njoku ulkomainen ritari pujahtamaan pois kahakasta kalmankalpeana ja\npaeten kuin mieletön. Suurin osa ristiritarien valkoisista viitoista,\njoita he käyttivät päällimmäisenä varustensa yllä, oli jo lyöty maahan.\n\nJärkyttävä levottomuus valtasi ristiritarikunnan sotajoukon päälliköt\nja johtajat. He ymmärsivät, että heidän pelastuksensa riippui\nnyt suurmestarista, joka tähän saakka oli seisonut kuudentoista\nvaralippukunnan etunenässä katsellen taistelun menoa.\n\nMyöskin suurmestari käsitti, että ratkaisun hetki löi, ja hän pani\nrautaiset rivinsä liikkeelle kuin myrsky raskaan ukkospilven.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jo sitä ennen oli aina valpas Zyndram Maszkowilainen karahuttanut\nkolmannen puolalaisen rykmentin luo, joka ei vielä ollut osallistunut\ntaisteluun.\n\nSiellä oli puolalaisen jalkaväen seassa muutamia ruotuja tanakoita\ntshekkiläisiä, jotka olivat horjuneet jo taistelun alkaessa, mutta\nhäveten tekoaan tahtoivat nyt hyvittää aikaisemman heikkoutensa.\nPäävoiman muodostivat kuitenkin puolalaiset ratsu- ja jalkamiehet; nämä\nolivat osaksi porvareja, osaksi talonpoikia, joiden aseina oli keihäitä\nja seipäihin kiinnitettyjä viikatteita.\n\n-- Valmiit! Valmiit! -- huusi Zyndram Maszkowilainen kiitäen rivejä\npitkin.\n\n-- Valmiit! -- toistivat alipäälliköt.\n\nJa talonpojat, jotka ymmärsivät vuoronsa nyt tulevan, löivät keihään\ntai viikatteen varren maahan, tekivät ristinmerkin ja sylkivät suuriin,\ntyöstä kovettuneisiin kouriinsa.\n\nSitten kukin tarttui taas aseeseensa ja veti syvän henkäyksen.\n\nSamassa kuninkaan lähetti ajoi Zyndramin luo ja kuiskasi jotakin hänen\nkorvaansa. Tämä kääntyi jalkaväkeen päin, heilutti miekkaansa ja huusi:\n\n-- Eteenpäin!\n\n-- Eteenpäin, tasaisesti kuin seinä! -- kuului alipäällikköjen komennus.\n\n-- Lyökäämme ne koirat kuoliaaksi!\n\nHe läksivät liikkeelle keihäät ja viikatteet kimaltaen. He saapuivat\nperille.\n\n-- Iskekää! -- huusi ylipäällikkö.\n\n-- Uh!\n\nJokainen puhkui kuin terve puunhakkaaja kaataessaan metsää ja huitoi\nympärilleen minkä ennätti. Melu ja huudot kuuluivat yläilmoihin saakka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuningas, joka seurasi taistelun kulkua eräältä kunnaalta, lähetti\nviestinviejiä eri puolille, kunnes hänen äänensä tuli käheäksi käskyjen\nantamisesta. Kun hän sitten näki koko armeijan työssä, hän olisi\nitsekin mielellään ryhtynyt taistelemaan.\n\nMutta hovin muu väki ei päästänyt häntä lähtemään peläten hänen\nhenkeään. Eräs ritareista tarttui hevosta suitsista kiinni, ja vaikka\nkuningas keihäällä löi häntä kädelle, ei ritari päästänyt otetta.\nToiset asettuivat hänen tielleen pyytäen häntä varomaan henkeään, koska\nhän ei kuitenkaan voisi vaikuttaa taistelun kulkuun.\n\nMutta silloin joutui kuningas ja hänen seurueensa mitä suurimpaan\nvaaraan.\n\nSuurmestari, joka oli liettualaisten takaa-ajajain tavoin päättänyt\nhyökätä puolalaisten kimppuun syrjästä päin, teki kierroksen, minkä\njohdosta hänen 16 lippuettaan joutui kulkemaan verraten läheltä sitä\npaikkaa, missä Wladyslaw Jagiello seisoi.\n\nVaara huomattiin heti, mutta ei ollut enää aikaa siirtyä pois.\nKuninkaan sihteeri Zbigniew Olesnicalainen ratsasti suoraa päätä\nlähimmän lipun luo, missä juuri valmistauduttiin vastaanottamaan\nvihollista Mikolaj Kielbasan johdolla.\n\n-- Kuningas on vaarassa! Auttakaa! -- huusi Zbigniew.\n\nMutta Kielbasa, joka oli jo taistelussa menettänyt kypäränsä, veti\npäästään hiestä ja verestä märän myssynsä näyttäen sitä sihteerille ja\nhuutaen hurjasti:\n\n-- Katso, onko täällä oltu toimettomia! Hölmö! Etkö näe, että koko\ntuo lauma on tulossa tänne ja että me voisimme vetää sen kuninkaan\nläheisyyteen, jos poistuisimme täältä? Mene matkoihisi, muuten pistän\nsinua miekalla!\n\nJa muistamatta kenen kanssa puhui hän vihan vimmassa uhkasi miekallaan\nsihteeriä, joka huomasi soturin olevan oikeassa ja palasi tuota pikaa\nkuninkaan luo kertomaan, mitä oli kuullut.\n\nKuninkaallinen henkivartiojoukko asettui muuriksi kuninkaan ympärille\nsuojellakseen herraansa. Mutta tällä kertaa kuningas ei antanut\npidättää itseään, vaan asettui eturiviin. Tuskin oli pieni joukko\nennättänyt järjestäytyä, kun saksalaiset olivat jo niin lähellä, että\nsaattoi erottaa kiivissä olevat vaakunat. He hyökkäsivät jymisten\neteenpäin suurmestarinsa johdolla, jonka tuulesta pullea viitta oli\nkuin jättiläiskotka siipineen.\n\nSuurmestari oli jo kulkenut pienen kuninkaallisen joukon ohi ja riensi\nnyt taistelun tuoksinaan, sillä hän ei ollut tuntenut kuningasta eikä\nkysynyt, mikä tuo pieni henkivartiojoukko oli. Mutta yht'äkkiä erosi\nsaksalaisten joukosta suurikokoinen mies, joka oli ehkä tuntenut\nJagiellon tai halusi hänen hopeanhohtavaa panssariaan, ja tuli suoraan\nkuningasta kohti.\n\nKuningas kannusti hevostaan, ja ennenkuin kukaan ennätti estää,\nhän karahutti päin tulijaa. Siitä olisi voinut syntyä jännittävä\nkaksintaistelu elämästä ja kuolemasta, jollei Zbigniew Olesnicalainen,\nkuninkaan nuori sihteeri, joka oli yhtä taitava aseen käytössä kuin\nlatinassa, olisi iskenyt saksalaista katkenneella keihäällä, jolloin\nvihollisen kypärä ruhjoutui ja putosi maahan. Samassa kuningas löi\nhänen paljaaseen päähänsä miekalla ja surmasi hänet.\n\nSillä tavalla kaatunut saksalainen oli kuuluisa ritari Dypold Kikieritz\nvon Dieber. Toiset saksalaiset ritarit olisivat kostaneet toverinsa\nkuoleman, mutta suurmestari esti sen huutaen: \"Herum! Herum!\" ja ajaen\nheidät sinne, missä tämän verisen päivän ja päätaistelun ratkaisua\ntehtiin.\n\nJa taas tapahtui jotakin ihmeellistä. Lähinnä seisova Mikolaj Kielbasa\noli nähtävästi tuntenut vihollisen, mutta sakeassa pölyssä puolalaiset\nlippueet eivät tunteneet häntä, ja luullen liettualaisten palaavan he\neivät järjestäytyneet taisteluun.\n\nDobko Olesnicalainen oli ensimmäinen, joka tunsi suurmestarin\nviitasta, kilvestä ja pyhäinjäännöksiä sisältävästä rasiasta, jota hän\nkuljetti rinnallaan panssarin päällä, ja Dobko karahutti heti häntä\nvastaan. Mutta vaikka hän oli paljon voimakkaampi suurmestaria, hän ei\nuskaltanut nostaa kättään pyhäinjäännösrasian kantajaa vastaan, vaan\nhaavoitti lievästi hevosta, minkä jälkeen molemmat palasivat omaan\njoukkoonsa.\n\n-- Saksalaisia! Suurmestari itse! -- huusi Dobko.\n\nSilloin puolalaiset taas ajoivat täyttä laukkaa vihollista vastaan, ja\ntaistelun liekki leimahti uudelleen.\n\nSuurmestari oli luullut, että hän nyt vereksillä sotajoukoillaan\nantaisi puolalaisille kuoliniskun, mutta sen sijaan hän huomasi, että\nristiritarit pikemmin peräytyivät kuin hyökkäsivät eteenpäin. Turhaan\nhän koetti innostuttaa joukkojaan, turhaan ajaa niitä eteenpäin.\n\nSilloin kuului metsästä päin huutoja. Sieltä Zyndram johti talonpoikia\ntuleen. Viikatteet viuhuivat ilmassa ja iskivät saksalaisten\npanssareihin, miestä kaatui yhä enemmän, verta virtasi yhä runsaammin.\nTaistelu syttyi suureen tuleen. Saksalaiset ymmärsivät, että miekka oli\nnyt heidän ainoa pelastuksensa, ja he puolustautuivat raivoisasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin he kamppailivat yhä edelleen tietämättä, miten taistelu tulisi\npäättymään, kun odottamatta oikealta nousi suuria pölypilviä.\n\n-- Liettualaiset palaavat takaisin! -- huusivat puolalaiset iloissaan.\n\nHe arvasivat oikein. Liettualaiset, joita oli helpompi hajoittaa kuin\nvoittaa, tulivat sieltä hurjasti huutaen ja vinhaa vauhtia kuin vihuri.\n\nMuutamat komttuurit, Werner von Tetlingen etunenässä, ratsastivat heti\nsuurmestarin luo.\n\n-- Pelastakaa itsenne! -- huusi Elbingin komttuuri kalpeana. --\nPelastakaa itsenne ja ristiritarikunta, ennenkuin tulette saarretuksi!\n\nMutta urhoollinen Ulrich katsoi häneen synkästi, kohotti kätensä\ntaivasta kohti ja vastasi:\n\n-- Jumala varjelkoon minua pakenemasta siltä sotakentältä, jolla niin\nmonta urhoollista soturia on kaatunut!\n\nJa hän huusi miehilleen, että he seuraisivat häntä, ja heittäytyi\nuudelleen taistelun pyörteeseen. Sillä välin liettualaiset olivat\nennättäneet perille, ja nyt syntyi sellainen sekamelska ja mellakka,\nettei silmä enää voinut sen yksityiskohtia erottaa.\n\nSuurmestari Ulrich sai useita iskuja kasvoihinsa, mutta uupuvin käsin\nhän varjeli kuitenkin itseään edelleen, kunnes jonkun pistin leikkasi\npahasti hänen kaulaansa ja hän tupertui maahan kuin tukki.\n\nTurkkeihin pukeutunut soturijoukkue syöksyi hänen päälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nWerner von Tetlingen pääsi pakoon muutamain lippueiden kanssa, mutta\nkaikki muut ristiritarikunnan sotavoimat joutuivat taistelukentällä\nsaarroksiin kuninkaallisten sotajoukkojen rautaiseen renkaaseen.\nTaistelu muuttui verilöylyksi ja päättyi niin täydelliseen\nristiritarien tappioon, että historian aikakirjat tuskin tietävät\nkertoa toisesta sellaisesta tapauksesta. Ei koskaan kristinuskon alusta\nsaakka ja sen jälkeen, kun roomalaiset ja gootit olivat taistelleet\nAttilaa ja Karl Martel arabialaisia vastaan, ollut niin mahtavia\nsotavoimia kamppaillut keskenään. Mutta nyt oli toinen osallinen\nkaadettu jo melkein kokonaan kuin vilja vainiolla. Ne lippueet, jotka\nsuurmestari viimeksi oli johtanut taisteluun, antautuivat. Kulmilaiset\nlöivät lipunvarret maahan, ja muut saksalaiset ritarit laskeutuivat\nhevosten selästä merkiksi, että tahtoivat antautua vangiksi, ja\npolvistuivat veriselle maalle. Pyhän Yrjänän koko lippukunta, jossa\nulkomaiset ritarit palvelivat, teki samoin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta taistelua jatkui vielä muutamin paikoin, sillä useat\nristiritarien lippukunnat tahtoivat mieluummin kuolla kuin pyytää\narmoa tai vankeutta. Tapansa mukaan saksalaiset liittyivät yhteen\nsuureksi piiriksi ja puolustautuivat samaan tapaan kuin villisiat\nsusien ahdistaessa. Puolalais-liettualainen ketju ympäröi tämän piirin\nja painoi sitä yhä tiukemmalle. Taas kohotetut kädet vilahtivat, aseet\nkalskahtivat, viikatteet helähtivät, miekat ja kirveet jysähtivät.\nSaksalaisia kaadettiin kuin metsää, ja he kuolivat ääneti, synkkinä,\npelottomina.\n\nMuutamat heistä nostivat kypärän silmikkoa ja hyvästelivät toisiaan,\nmuutamat karkasivat hurjimpaan kahakkaan kuin mielettömästi\nvimmastuneina, toiset taistelivat kuin unissa. Jotkut painoivat\nmisericordian omaan kurkkuunsa tai kääntyivät asetoverinsa puoleen\npyytäen: \"Iske!\"\n\nJonkin ajan kuluttua oli saksalaisten suuri piiri pirstoutunut\nkymmenkunnaksi ryhmäksi, ja yksityisten ritarien oli nyt helpompi\npaeta. Mutta yleensä nämäkin pirstoutuneet ryhmät kamppailivat\nsisukkaasti.\n\nVain harvat heittäytyivät polvilleen pyytäen armoa, ja kun puolalaisten\nkauhea painostus oli hajoittanut nämä saksalaisten pienet ryhmätkin,\nniin yksityiset ritarit eivät olisi millään muotoa antautuneet elävinä\nvoittajan käsiin. Tämä päivä koitui ristiritarikunnalle ja koko\nlänsimaiselle ritaristolle mitä suurimmaksi tappioksi, mutta myös mitä\nsuurimmaksi kunniaksi. Jättiläismäisen Arnold von Badenin eteen oli\nkasaantunut röykkiö puolalaisten ruumiita, mutta kukistumattomana ja\npeloittavana hän seisoi yhä vielä niiden vieressä kuin graniittipylväs,\nja jokainen, joka tuli miekan ulottumiin, sai kuoliniskun ja kaatui\nkuin salaman lyömänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin Zawisza Czarny ratsasti tätä jättiläistä kohti, mutta\nhuomattuaan hänen olevan ilman hevosta ja tahtoen noudattaa\nritarisääntöjä eikä hyökätä toisen niskaan takaapäin, hän hyppäsi alas\nratsultaan ja huusi kaukaa:\n\n-- Saksalainen, käänny ympäri ja antaudu tai ottele kanssani!\n\nArnold von Baden kääntyi ympäri ja tunnettuaan Zawiszan mustasta\nsotisovasta ja vaakunasta sanoi itsekseen:\n\n-- Hetkeni on lyönyt, sillä hänen käsistään kukaan ei pääse hengissä.\nMutta jos minä voittaisin hänet kuitenkin, saisin kuolemattoman maineen\nja ehkä pitää henkenikin.\n\nJa he iskivät yhteen kuin kaksi myrskypilveä ruumiiden peittämällä\ntanterella. Mutta Zawisza oli niin voimakas, että onnettomia olivat\nkaikki ne äidit, joiden lasten tuli otella hänen kanssaan. Yhdestä\nainoasta Zawiszan iskusta halkesi Marienburgissa taottu kilpi, kypärä\nsärkyi kuin savinen ruukku ja urhoollinen Arnold suistui maahan\npääkallo puhkaistuna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCzluchowin komttuuri Heinrich, tämä puolalaisten kiivain vihollinen,\njoka oli vannonut, että hän antaisi kantaa edessään kahta paljastettua\nmiekkaa, jotka hän huuhtoisi puolalaisten veressä, livisti\ntaistelukentältä kuin kettu ajoketjun läpi. Mutta sitten hän osui\nBogdaniecin Zbyszkon eteen ja tämän kohotetun käden alle, jolloin\nkomttuuri säikähtyneenä risti kätensä ja pyysi kauhistuneena: \"Erbarme\ndich meiner!\" (Armahda minua!) Mutta nuori ritari ei ennättänyt muuta\nkuin kääntää miekkansa, jonka lape sattui komttuurin lihaviin, hikisiin\nkasvoihin. Zbyszko työnsi komttuurin asemiehensä käsiin, joka kiersi\nköyden Heinrichin ympäri ja vei hänet muiden vankien joukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha Macko haeskeli yhä Kuno Lichtensteiniä ja löysikin hänet\nvihdoin eräästä metsiköstä, jonne oli kätkeytynyt joukko ritareja\njulmaa verilöylyä pakoon. Auringon säteet, jotka taittuivat kimaltaen\nristiritarien loisteliaissa varusteissa, paljastivat heidät etsijöille.\nRistiritarit polvistuivat kaikki ja antautuivat heti. Mutta Macko, joka\ntiesi, että pidätettyjen joukossa oli myös suurkomttuuri Lichtenstein,\nkäski tuoda hänet eteensä, otti kypärän päästään ja kysyi:\n\n-- Kuno Lichtenstein, tunnetko minut?\n\nKysytty rypisti kulmakarvojaan ja vastasi hetken kuluttua:\n\n-- Kyllä minä olen sinut ennen nähnyt... niin, nyt muistankin... se oli\nPlockin hovissa.\n\n-- Ei, sinä olet nähnyt minut jo aikaisemmin! -- sanoi Macko.\n-- Krakovassa näit, kun minä pyysin armoa veljenpojalleni, joka\najattelemattoman hyökkäyksen ja sinun tähtesi tuomittiin mestattavaksi.\nSilloin minä lupasin Jumalalle ritarikunniani kautta, että etsin sinut\nja ottelen kanssasi elämästä ja kuolemasta.\n\n-- Tiedän, -- sanoi siihen Lichtenstein, joka röyhkeästi työnsi\nhuulensa ulos, vaikka samalla kalpenikin. -- Mutta nyt olen sinun\nvankisi, joten vetäisit häpeän päällesi, jos nostaisit miekkasi minua\nvastaan.\n\nMackon kasvot vääntyivät pahaaennustavasti ja muistuttivat suuresti\nsuden kuonoa.\n\n-- Kuno Lichtenstein, -- sanoi hän, -- minä en nosta miekkaani\naseetonta vastaan, mutta tiedä se, että jos nyt kieltäydyt\nkaksintaistelusta, niin minä hirtätän sinut kuin koiran.\n\n-- Minulla ei siis ole muuta mahdollisuutta. Olkoon menneeksi! -- sanoi\nsuurkomttuuri.\n\n-- Ottelemme siis elämästä ja kuolemasta emmekä vankeudesta, --\nhuomautti Macko vielä.\n\n-- Elämästä ja kuolemasta.\n\nTuokion kuluttua he jo ottelivat saksalaisten ja puolalaisten ritarien\nnähden. Kuno oli nuorempi ja notkeampi, mutta Macko niin paljon\nvahvempi, että hän tuota pikaa heitti vastustajansa maahan ja painoi\npolvellansa hänen rintaansa vasten.\n\nSuurkomttuurin silmät pullistuivat kuopistaan.\n\n-- Armoa! -- voihki hän vaahdon ja syljen noustessa suusta.\n\n-- Ei! -- vastasi Macko tiukasti.\n\nJa Bogdaniecin ritari painoi misericordian vastustajansa kaulaan.\nLichtenstein huusi hirveästi veren purskahtaessa suusta. Sitten kuului\nkuolonkorahduksia ja ruumis nytkähteli, kunnes ojentui veltosti\npitkälleen ja oli kuollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaistelu oli muuttunut teurastukseksi ja takaa-ajoksi. Ken ei\ntahtonut antautua, surmattiin. Paljon siihen aikaan taisteltiin,\nmutta kukaan elossa olevista ihmisistä ei muistanut näin suurta ja\nkauheata verilöylyä. Suuren kuninkaan Wladyslaw Jagiellon edessä ei\nromahtanut ainoastaan ristiritarikunta, vaan koko Saksanmaa, jonka\netevimmät ritarit olivat auttaneet teutonista \"etuvartiotaan\", joka oli\ntunkeutunut yhä syvemmälle slaavilaisiin maihin.\n\nSeitsemästäsadasta \"valkoisesta viitasta\", jotka olivat johtaneet\ngermaanien taajoja sotajoukkoja, oli tuskin viittätoista jäljellä.\nEnemmän kuin 40 000 kaatunutta nukkui kuolon ikuista unta tällä\nverisellä kentällä.\n\nLukuisat ristiritarien liput, jotka vielä puolenpäivän aikaan olivat,\nliehuneet heidän sotajoukkojensa yläpuolella, olivat nyt kaikki\njoutuneet voittoisain puolalaisten käsiin. Saksalaisten ei onnistunut\npelastaa yhtään ainoata lippua, ja nyt puolalaiset ja liettualaiset\nritarit heittivät niitä kuningas Jagiellon eteen, joka kohotti\nkatseensa korkeuksiin ja toisteli: \"Jumala on näin tahtonut! Jumala on\nnäin tahtonut!\"\n\nMyös ylhäisimmät vangit vietiin kuninkaan eteen.\n\nKokonaista 22 kansaa oli osallistunut tähän ristiritarikunnan\ntaisteluun puolalaisia vastaan, ja kuninkaalliset sihteerit\nkirjoittivat nyt muistiin vankien nimiä. Nämä polvistuivat majesteetin\neteen, rukoilivat armoa ja pyysivät lunastussummaa vastaan päästä\nvapaaksi ja kotiin.\n\nRistiritarikunnan koko armeija oli tuhoutunut. Puolalaiset saivat\nsuunnattoman määrän sotasaalista, mm. lukuisan joukon vaunuja, joissa\noli esimerkiksi kahleita puolalaisia vankeja varten, ja paljon viiniä,\njoka oli tarkoitettu suureen, voiton jälkeen vietettävään juhlaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko painui laskuaan kohti. Satoi vähän aikaa rankasti, niin että\npöly laskeutui maahan. Kuningas, Witold ja Zyndram Maszkowilainen\nvalmistautuivat juuri lähtemään taistelutanterille, kun heidän\nnähtäväkseen ruvettiin kantamaan kaatuneita päälliköitä. Liettualaiset\nkantoivat esille suurmestari Ulrich von Jungingenin verisen ja tomuisen\nruumiin ja asettivat sen kuninkaan eteen. Tämä huokaisi surullisena ja\nsanoi katsoen kookasta, selällään maassa makaavaa ruumista:\n\n-- Siinä on nyt hän, joka vielä tänä aamuna luuli olevansa mahtavampi\nmaailman kaikkia hallitsijoita...\n\nSitten vierähti hänen poskiaan pitkin kyyneleitä. Hetken kuluttua\nkuningas lisäsi:\n\n-- Mutta koska hän kaatui urhoollisesti taistellen, niin me tulemme\nkunnioittamaan hänen miehuuttaan ja hautaamaan hänet arvokkaalla,\nkristillisellä tavalla.\n\nJa kuningas antoi käskyn, että ruumis oli pestävä, puettava juhlapukuun\nja käärittävä ristiritarin viittaan, kunnes ruumisarkku saatiin\nvalmiiksi.\n\nSillä välin kannettiin esille yhä uusia ruumiita, joiden nimen ja arvon\nvangit tiesivät. Ne laskettiin maahan toistensa viereen kuin kaadetut\npuut, ja niiden kasvoilla ja avoimissa, lasimaisissa silmissä kuvastui\nvielä viha ja uhma, taistelunraivo ja epätoivo.\n\nVihollisen päällikköjen ruumiiden ympärille pystytettiin vallatut\nliput, jotka iltatuulessa kirjavanaan liehuivat. Matkan päässä nähtiin\nerään liettualaisen osaston kiskovan ristiritarien tykkejä, joita nämä\nolivat ensi kerran käyttäneet tässä sodassa aiheuttamatta kuitenkaan\nvoittajalle mitään vahinkoa.\n\nKummulle kuninkaan ympärille kokoontui etevimpiä ja innokkaimmin\ntaistelleita ritareja, jotka vielä ponnistuksista raskaasti hengittäen\nkatsoivat vallattuja lippuja ja kaatuneita kuin viljankorjaaja\nniitettyä vainiota. Päivä oli ollut raskas, ja veristä oli työ, mutta\nilta lupasi nyt rauhaa ja iloa pitkiksi ajoiksi. Sen tähden voittajain\nkasvoilla oli onnellinen ilme.\n\nMutta kuningas, vaikka hän ymmärsikin vihollisen kärsimän suunnattoman\nsuuren tappion, katsoi kuitenkin ikäänkuin ihmetellen eteensä ja kysyi\nvihdoin:\n\n-- Tässäkö koko ristiritarikunta nyt makaa? Alikansleri Mikolaj, joka\ntunsi pyhän Birgitan ennustuksen, sanoi:\n\n-- Tullut on se aika, jolloin heiltä on lyöty hampaat suusta ja oikea\nkäsi!...\n\nSen jälkeen hän nosti kätensä ja siunasi ei ainoastaan lähellä olevat\nkaatuneet, vaan koko Grünwaldin ja Tannenbergin välisen taistelukentän.\nIltaruskon valaiseman ja sateen puhdistaman ilman halki saattoi nähdä\nselvästi koko valtavan, savuavan, verisen sotatanteren, jolla oli\npaljon särkyneitä aseita ja kasoittain kaatuneita ihmisiä ja hevosia.\nSiellä täällä pisti esiin käsiä, jalkoja, kavioita... Tämä surullinen\nkuolonkenttä kymmeninetuhansine kaatuneineen ulottui kauemmaksi kuin\nsilmä kantoi...\n\nTällä äärettömällä hautausmaalla kulki palvelusväkeä kooten aseita ja\nriisuen panssareita kaatuneilta.\n\nMutta ylhäällä punertavan taivaankannen alla lenteli jo korppeja,\nvariksia ja kotkia rääkkyen ja iloiten äänekkäästi nähdessään niin\npaljon syötävää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikä ainoastaan ristiritarikunta maannut lyötynä Puolan kuninkaan\njalkojen juuressa, vaan saksalaisten koko voima, joka tähän saakka oli\naaltona huuhtonut onnettomia slaavilaisia maita, oli tänä vapautuksen\npäivänä murskautunut Puolan rintaa vasten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinulle, suuri, pyhä menneisyys, ja sinulle, uhrattu veri, tulkoon\nylistys ja kunnia iankaikkisesti!\n\n\n\n\nLXXXIII.\n\n\nMacko ja Zbyszko palasivat Bogdanieciin. Vanha ritari eli vielä kauan,\nja Zbyszko sai perheineen terveytensä ja voimiensa päivinä elää sen\nonnellisen hetken, jolloin ristiritarien suurmestari kyynelsilmin ajoi\nulos Marienburgin toisesta portista ja puolalainen voivodi ratsasti\nsisään toisesta ottaakseen Puolan kuninkaan ja kuningaskunnan nimessä\nhaltuunsa kaupungin ja koko maan aina Itämeren harmaihin aaltoihin\nsaakka.\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]