Neljä oikeudentekijää

NELJÄ OIKEUDENTEKIJÄÄ

Kirj.

Edgar Wallace

Englanninkielestä suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1924.

SISÄLLYS:

    Alkulause. Theryn ammatti.
 1. Sanomalehtiuutinen.
 2. Uskollinen alahuone.
 3. Tuhannen punnan palkinto.
 4. Valmistuksia.
 5. Ilkivaltaisuus "Julistajan" toimituksessa.
 6. Johtolangat.
 7. Nelosen sanansaattaja.
 8. Lompakko.
 9. Kolme tuonen uhria.

10. Sanomalehtileikkele.

12. Loppu.

ALKULAUSE

Theryn ammatti

Jos lähdette Plaza del Minalta, menette katua alaspäin, jolla Yhdysvaltain konsulinviraston iso lippu velttona liehuu kello kymmenestä neljään, kävelette torin yli Hotel de la Francen julkisivun ohitse, kierrätte Pyhän Neitsyen kirkon ja astutte puhdasta, kapeaa reittiä pitkin, joka on Cadizin pääkatu, niin saavutte Kansojen kahvilaan.

Kello viideltä on vain vähän vieraita sen laajassa pylvässalissa, ja tavallisesti ovat sen ovien edestä jatkuvan sivukäytävän ääreen tungetut pienet pyöreät pöydät vapaina.

Myöhään kesällä (nälkävuonna) istui neljä miestä pöydän ääressä jutellen liikeasioista.

Yksi niistä oli Leon Gonsalez, toinen Poiccart, huomattavana kolmantena oli George Manfred, ja Thery eli Saimont neljäs. Heistä ei Thery kaipaa mitään esittelyä aikakautemme historiaan perehtyneelle. Keskuspoliisin toimistosta löydätte hänen ansioluettelonsa. Siellä hän on merkitty Theryksi tai Saimontiksi.

Te voitte, jos olette utelias ja teillä on siihen tarvittava lupa, tarkastella hänen kahdeksassatoista eri asennossa otettua valokuvaansa – kädet ristisää leveällä rinnalla, koko kasvot näkyvissä ja kolmipäiväinen parransänki leuassa, sivukuvana... Mutta miksi luetella kaikkia kahdeksaatoista?

Siellä on myöskin valokuvia hänen korvistaan – kovin rumista lepakonkorvista – ja pitkä ja tyhjentävä elämäkerta.

Signor Paolo Mantegazza, Firenzen antropologisen kansallismuseon esimies, on kunnioittanut Theryä ottamalla hänet mukaan oivalliseen teokseensa (katsokaa lukua: "Kasvojen älyarvo"). Sanon siis, että kellekään rikostieteen ja kasvotutkimuksen harrastajalle Theryn esittely ei ole tarpeen.

Tämä mies istui pienen pöydän ääressä ilmeisesti levottomana, nipistellen lihavia poskiaan, silitellen pörröisiä kulmakarvojaan, hypistellen valkoista arpea ajelemattomassa leuassaan ja yleensä tehden niitä eleitä, joita alempiin luokkiin kuuluvat tekevät, kun äkkiä huomaavat joutuneensa yhdenvertaisuussuhteeseen parempainsa kanssa.

Sillä vaikka Gonsalez vaaleine sinisilmineen ja levottomine käsineen, raskasliikkeinen, synkkä ja epäluuloinen Poiccart ja harmahtava partainen monokkelisilmäinen George Manfred olivat vähemmän tunnettuja rikollisten maailmassa, oli jokainen heistä suuri mies, kuten pian saatte kuulla.

Manfred laski Heraldo de Madridin kädestään, poisti monokkelinsa, hieroi sitä tahrattomalla nenäliinalla ja nauroi hiljakseen.

"Ne venäläiset ovat lystikkäitä", huomautti hän.

Poiccart rypisti kulmiaan ja tavoitti sanomalehteä. "Kuka nyt... tällä kertaa?"

"Erään eteläisen maakunnan kuvernööri."

"Murhattuko?"

Manfredin viikset kiertyivät ivallisesta virnistyksestä.

"Hoho! Onko miestä koskaan pommilla surmattu! Hm, hm, tiedänhän, että sellaista on tapahtunut... Mutta se on niin kömpelöä, niin alkuperäistä, jokseenkin samaa kuin miinoittaa kaupungin muuri, jotta se kaatuessaan ruhjoisi – muiden muassa – vihamiehenne."

Poiccart luki sähkösanomaa harkitsevasti ja verkalleen, kuten hänen tapansa oli.

"Ruhtinasta haavoitettiin vaarallisesti ja salamurhan yrittäjä menetti toisen käsivartensa", luki hän ja suipensi paheksuvasti huuliaan. Gonsalezin kädet eivät pysyneet hetkeäkään alallaan, vaan avautuivat ja sulkeutuivat hermostuneesti, mikä oli merkkinä hänen hämmennyksestään.

"Toverillamme" – Manfred nytkähdytti päätänsä Gonsalezia kohti ja nauroi – "tällä toverillamme on omatunto ja..."

"Vain kerran", keskeytti Leon äkkiä, "minä varoitin siitä, enkä sitä tehnyt omasta tahdostani, muistathan, Manfred, muistathan, Poiccart" – hän ei osoittanut kysymystään Therylle – "muistattehan?" Hän näkyi kaikin mokomin tahtovan puolustautua lausumatonta syytöstä vastaan. "Se oli kurja, vähäpätöinen asia, ja minä olin silloin Madridissa", jatkoi hän hengästyneenä. "Luokseni tuli muutamia miehiä eräästä Barcelonan tehtaasta. Kertoivat, mitä aikoivat tehdä, ja minä kauhistuin heidän tietämättömyyttään kemian alkeellisimmista laeista. Kirjoitin heille ainekset ja merkitsin suhteet ja pyysin heitä, niin, melkein polvillani rukoilin, käyttämään jotakin muuta menettelytapaa. 'Lapseni', sanoin, 'te leikitte sellaisella, mitä kemistitkin varoisivat käsitellä. Jos tehtaan omistaja on häijy mies, tuhotkaa hänet kaikin mokomin, ampukaa hänet; käykää hänen puheillaan, kun hän on nauttinut päivällisensä ja on hidasmietteisenä ja tylsänä, ojentakaa hänelle anomus oikealla kädellä ja vasemmalla... kas niin!'"

Leon puristi kätensä nyrkkiin ja hutki eteenpäin ja ylöspäin jotakin luuloteltua vastustajaa kohti. "Mutta he eivät ottaneet sanoistani mitään vaaria."

Manfred tuijotti kyynärpäänsä vieressä olevaan kermamaisella nesteellä täytettyyn lasiin ja nyökkäsi veitikkamainen välke harmaissa silmissään.

"Minä muistan – useita henkilöitä kuoli siinä, ja päätodistajana räjähdysaineiden erikoistuntijan toimeenpanemassa tutkinnossa oli mies, jota varten pommi oli aiottu."

Thery rykäisi ikäänkuin puhuakseen, ja nuo kolme katsoivat uteliaina häneen. Theryn äänessä värähteli närkästystä.

"En väitä olevani teidänlaisenne suuri mies, señores. En ymmärrä puoliakaan mitä te puhutte – haastellessanne hallituksista, kuninkaista, perustuslaeista ja vaikuttimista. Jos joku tekee minulle pahaa, murskaan minä hänen päänsä..." Hän epäröi. "En tiedä, kuinka sen sanoisin... Mutta tarkoitan... hm, että te tapatte ihmisiä heitä vihaamatta, sellaisia, jotka eivät ole koskaan tehneet teille pahaa. Ka, se ei ole minun tapaistani..." Hän epäröi taaskin, koetti kerätä ajatuksiaan, tuijotti keskelle käytävää, pudisti päätänsä ja vaipui takaisin äänettömyyteen.

Toiset vilkaisivat häneen, sitten toisiinsa, ja jokainen hymyili. Manfred otti paksun laatikon taskustaan, poimi siitä likaisen savukkeen, kiersi sen näppärästi uudelleen ja raapaisi hallituksen tikulla tulta saappaansa anturaa vasten.

"Teidän menettelytapanne, paras Thery", tuprutti hän, "on hupsun tapaista. Te tapatte hyödyn vuoksi; me tapamme oikeutta tehdäksemme, mikä kohottaa meidät ammattimurhaajain sakin yläpuolelle. Kun näemme väärintekijän sortavan lähimmäisiään, kun näemme rikottavan hyvää Jumalaa" – Thery teki ristinmerkin – "tai ihmistä vastaan ja tiedämme, että pahantekijä välttäisi inhimillisten lakien rangaistuksen, niin me rankaisemme."

"Kuulkaa", keskeytti vaitelias Poiccart, "kerran oli tyttö, nuori ja kaunis, tuolla" – hän heilahdutti kättään vaistomaisen varmasti pohjoista kohti, – "ja pappi – pappi, kuulkaa, – ja tytön vanhemmat ummistivat asialle silmänsä, koska sellaista usein tapahtuu... Mutta tyttö tunsi suurta inhoa ja häpeää eikä tahtonut mennä toistamiseen. Niinpä pappi viritti hänelle ansan ja sulki hänet erääseen taloon, kunnes hänen kukoistuksensa oli ohi, jolloin hän ajoi tytön tiehensä. Ja minä tapasin hänet. Hän ei ollut mitään minulle, mutta minä tuumin: – Tässä on tapahtunut vääryys, jota laki ei voi oikealla tavalla korjata. – Niinpä eräänä iltana menin papin luo, hattu silmilläni, ja pyysin häntä tulemaan kuolevan matkustajan luo. Hän ei olisi silloin halunnut tulla, mutta minä kerroin, että tuo kuolevainen oli rikas ja ylhäinen henkilö. Hän nousi tuomani hevosen selkään ja me ratsastimme pieneen vuoristomökkiin... Minä suljin oven, ja hän kääntyi – noin! Tiesi olevansa satimessa. 'Mitä aiotte tehdä?' kysyi hän läähättäen. 'Tappaa teidät, señor', sanoin minä, ja hän uskoi minua. Minä kerroin hänelle tarinan tytöstä... Hän parkaisi, kun liikahdin häntä kohti, mutta hän olisi yhtä hyvin voinut säästää keuhkojaan. 'Päästäkää minut papin puheille', rukoili hän, ja minä ojensin hänelle – kuvastimen."

Poiccart pysähtyi hörpätäkseen kahviaan.

"Hänet tavattiin seuraavana päivänä maantieltä ilman merkkiäkään, josta olisi voinut päättää hänen kuolemansa syytä", lisäsi hän koruttomasti.

"Miten menettelitte?" Thery kumartui innokkaana kertojaa kohti, mutta Poiccart vain hymyili jurosti eikä vastannut mitään.

Thery rypisti kulmiaan ja katsoi epäluuloisesti toisesta toiseen.

"Jos osaatte tappaa sillä tavoin kuin sanotte osaavanne, niin miksi lähetitte minua noutamaan? Minä elelin onnellisena Jerezissä viinitehtaalla työskennellessäni... siellä on tyttö... nimeltään Juan Samarez." Hän pyyhkäisi otsaansa ja vilkaisi nopeasti toisesta toiseen. "Saadessani teidän kutsunne teki minun mieleni tappaa teidät, ken tahansa olittekin. Käsitättehän, että minä olen onnellinen... ja siellä on tyttö... ja entinen elämä, jonka olen unohtanut..."

Manfred keskeytti nuo hajanaiset vastalauseet.

"Kuulkaa", sanoi hän käskevästi; "teidän asianne ei ole tiedustaa syitä ja vaikuttimia. Me tiedämme, kuka ja mitä te olette; tiedämme teistä enemmän kuin poliisi, sillä me voisimme toimittaa teidät kuritushuoneeseen."

Poiccart nyökäytti myöntävästi päätänsä, ja Gonsalez, joka tutki ihmisluonteita, vilkaisi uteliaasti Theryyn.

"Tarvitsemme neljättä miestä eräässä tehtävässä, jonka haluamme suorittaa", jatkoi Manfred. "Olisimme mieluummin halunneet miestä, jota elähdyttää vain oikeudentekeminen. Mutta kun se ei ollut mahdollista, täytyy meidän tyytyä teidänlaiseenne rikolliseen ja murhamieheen."

Thery avasi ja sulki suunsa ikäänkuin olisi aikonut puhua.

"Jonka voimme yhdellä sanalla lähettää mestattavaksi, jos hän pettää meidät. Te olette sellainen mies. Ei teillä ole mitään vaaraa, saatte hyvän palkkion; kenties ei teitä pyydetäkään ketään tappamaan. Kuulkaahan", jatkoi Manfred nähdessään Theryn avaavan suunsa puhuakseen. "Tunnetteko Englannin? Näen, ettette tunne. Tunnettehan Gibraltarin? No, samaa kansaa. Se maa on tuolla päin" – Manfredin kaunopuheiset kädet osoittivat pohjoiseen – "kummallinen, ikävä maa, jossa asuu kummallista, ikävää kansaa. Siellä on mies, hallituksen jäsen, ja siellä on miehiä, joista hallitus ei koskaan ole kuullut mitään... Muistatte erään: Garcian, Manuel Garcian, karlistiliikkeen johtajan. Hän on Englannissa, ainoassa maassa, jossa hän voi olla turvassa, ja Englannista käsin hän johtaa asiaa, suurta asiaa täällä. Tiedättehän, ketä tarkoitan?"

Thery nyökkäsi.

"Tänä vuonna samoin kuin viime vuonnakin on ollut nälänhätä, ihmisiä on kuollut kirkkojen oville, nääntynyt nälkään yleisillä toreilla. He ovat nähneet turmeltuneen hallituksen seuraavan toistansa, ovat nähneet valtiovarain rahastosta vuotavan miljoonia politikoitsijain taskuihin. Tänä vuonna täytyy jotakin tapahtua; vanhan järjestelmän täytyy kukistua. Hallitus tietää sen, se tietää, missä vaara piilee, tietää voivansa pelastua vain siinä tapauksessa, että Garcia luovutetaan sen käsiin ennenkuin kapina on täydellisesti järjestetty. Mutta Garcia on tällä hetkellä turvassa ja säilyisi alati turvassa, jollei muuan Englannin hallituksen jäsen olisi aikeissa esittää ja ajaa läpi erästä lakiehdotusta. Kun se on hyväksytty, voi Garciaa pitää kuolleena. Teidän tulee auttaa meitä ehkäisemään moinen laki milloinkaan astumasta voimaan; sitä varten olemme teidät luoksemme kutsuneet."

Thery näkyi olevan ymmällä. "Mutta millä tavoin?" änkytti hän.

Manfred veti paperin taskustaan ja ojensi sen Therylle. "Tämä", sanoi hän puhuen harkitsevasti, "on luullakseni tarkka jäljennös poliisin teistä antamasta kuvauksesta." Thery nyökkäsi. Manfred kumartui osoittamaan sanaa, joka oli jokseenkin arkin puolivälissä. "Onko tuo teidän ammattinne?"

Thery näytti hämmästyneeltä. "On", vastasi hän.

"Tunnetteko todellakin sitä ammattia?" kysyi Manfred vakavasti; ja molemmat toiset kumartuivat kuullakseen vastauksen.

"Kyllä", sanoi Thery hitaasti, "tunnen sen kaikin puolin. Jollei olisi tapahtunut... erehdystä, olisin ehkä ansainnut paljon rahaa."

Manfred huokasi helpotuksesta ja nyökkäsi molemmille tovereilleen.

"Sitten", virkkoi hän reippaasti, "on englantilainen ministeri kuoleman oma."

ENSIMMÄINEN LUKU

Sanomalehtiuutinen

Elokuun 14 päivänä vuonna 190- julkaistiin vakaimmassa lontoolaisessa sanomalehdessä vähän huomattavalla paikalla sensuuntainen tiedonanto, että ulkoasiain ministeriö oli suuresti kiusoittunut monilukuisista uhkauskirjeistä ja lupasi viidenkymmenen punnan palkinnon sille, joka voisi toimittaa kyllin päteviä tietoja niiden kyhääjän tai kyhääjäin vangitsemiseksi ja tuomitsemiseksi, ja niin edespäin. Niistä harvoista henkilöistä, jotka lukevat Lontoon vakainta sanomalehteä, tuntui, heidän Atheneum-kerholaiseen tapaansa painavasti asiaa harkitessaan, merkilliseltä, että ulkoasiain ministeri mistään kiusoittuisi, vielä merkillisemmältä, että hän sitä sanomalehdessä julisteli, ja kaikkein merkillisimmältä, että hän saattoi hetkeksikään luulotella palkinnon tarjoamisen tekevän siitä ikävästä lopun.

Kun vähemmän vakaiden, mutta enemmän levinneiden sanomalehtien uutispuolen toimittajat väsähtäneesti silmäilivät Vanhan Vakaisuuden ikäviä palstoja, saivat he tästä tiedonannosta uutta mielenkiintoa.

"Hei, mitäs tämä on?" kysyi Pyrstötähden Smiles, leikkasi tiedoksiannon isoilla paperisaksilla, liisteröi sen käsikirjoitusliuskalle ja pani otsikoksi:

"Kuka on sir Philipin kirjeenvaihtaja?"

Jälkimietteenä – koska Pyrstötähti kuului vastustuspuolueeseen – hän liitti johdannon, jossa häijyn leikillisesti vihjaili, että kirjeet kai olivat hallituksen empiviin menettelytapoihin kyllästyneeltä älykkäältä valitsijakunnalta.

Iltamaailman uutisosaston toimittaja – valkohapsinen, harkitsevaliikkeinen herrasmies – luki kohdan kahdesti, leikkasi sen huolellisesti, luki sen vielä kerran, pani paperipuristimen alle ja unhotti hyvin pian koko asian.

Julistajan, tosiaan perin pirteän sanomalehden, uutisosaston toimittaja leikkasi lukemansa kohdan sellaisenaan, soitti kelloa, kutsui kiireimmiten reportterin puheilleen ja antoi muutamia lyhyitä ohjeita.

"Menkää Portland Placelle, koettakaa päästä sir Philip Ramonin puheille, ottakaa täysi selko asiasta – miksi häntä uhataan ja millä häntä uhataan? Jäljentäkää joku kirjeistä, jos voitte. Jollette pääse Ramonin puheille, etsikää joku sihteeri."

Ja tottelevainen uutistenhankkija lähti matkaan. Hän palasi siinä salaperäisessä liikutuksen tilassa, joka on ominaista "vetonaulan" keksineelle reportterille. Uutisosaston toimittaja selosti asian oikealla tavalla päätoimittajalle ja tuo suuri mies sanoi: "Hyvä on, oikein hyvä tosiaan", ja se oli ensiluokkaista kiitosta.

Mikä reportterin selostuksessa oli "tosiaan oikein hyvää", voidaan havaita Julistajan seuraavana päivänä painattamasta sepustuksesta:

              Kabinettiministeri vaarassa.
        uhataan murhata ulkoasiain ministeri.
                 'neljä oikeudentekijää'.
        Salaliitto ulkomaalaisten luovuttamista
        koskevan lakiehdotuksen kumoamiseksi.
        merkillisiä paljastuksia.

    Melkoista huomiota herätti eilisen Kansallislehden
    uutisosastossa julkaistu näin kuuluva pätkä:

    Ulkoasiain ministeri (Sir Philip Ramon) on muutamain
    viimekuluneiden viikkojen aikana saanut uhkauskirjeitä,
    jotka kaikki näkyvät olevan kotoisin samasta lähteestä
    ja saman henkilön kirjoittamia. Nämä kirjeet ovat laadultaan
    sellaisia, ettei hänen majesteettinsa ulkoministeri voi
    jättää tätä asiaa sikseen, vaan tarjoo täten viidenkymmenen,
    50, punnan palkinnon sille tai niille henkilöille, paitsi
    kirjeiden kirjoittajalle itselleen, jotka voivat antaa
    sellaisia tietoja, että ne johtavat noiden nimettömäin
    kirjeiden laatijan vangitsemiseen ja tuomitsemiseen.

Niin tavallisesta poikkeava oli sellainen huomautus, kun tiedämme, että nimettömiä ja uhkaavia kirjeitä yleensä tavataan joka päivä kaikkien valtiomiesten ja diplomaattien kirjesäkeistä, että Jokapäiväinen Julistaja. heti ryhtyi tiedustelemaan tämän poikkeuksellisen toimenpiteen syytä.

Lehtemme edustaja kävi sir Philip Ramonin asunnossa, ja ministeri päästi hänet hyvin kohteliaasti puheilleen.

'Se on kyllä aivan poikkeuksellinen toimenpide', sanoi suuri ministeri vastaukseksi edustajamme kysymykseen, 'mutta siihen on ryhdytty ministeritovereitteni täysin yksimielisestä päätöksestä. Meillä on syytä uskoa, että uhkauksien alla piilee jotakin, ja voin ilmoittaa, että asia on ollut poliisin huostassa jo muutaman viikon.

– Tässä on eräs kirjeistä, ja sir Philip otti salkusta arkin ulkomaista postipaperia ja oli kyllin ystävällinen salliakseen edustajamme sen jäljentää.

Kirje oli päiväämätön, ja lukuunottamatta sitä seikkaa, että käsiala oli latinalaisille kansoille ominaista kiemuroivaa veltostunutta muunnosta, oli se kirjoitettu hyvällä englanninkielellä. Se kuului:

    Teidän ylhäisyytenne.

    Ehdotus, jonka aiotte säätää laiksi, on väärä. Sen tarkoituksena
    on luovuttaa turmeltuneen ja kostonhaluisen hallituksen käsiin
    miehiä, joilla nyt on Englannissa turvapaikka hirmuvaltiaitten
    ja tyrannien vainoilta. Tiedämme, että mielipiteet Englannissa
    ehdotuksenne ansioista käyvät kahtia ja että Teidän ja vain
    Teidän arvovallastanne riippuu, hyväksytäänkö tämä lakiehdotus
    muukalaisten valtiollisista rikoksista.

    Senvuoksi täytyy meidän ikäväksemme ilmoittaa Teille, että,
    jollei hallituksenne peruuta lakiehdotusta, käy välttämättömäksi
    poistaa Teidät, eikä ainoastaan Teidät, vaan jokainen muukin
    henkilö, joka ryhtyy tuota väärää toimenpidettä kannattamaan.

                                      Neljä oikeudentekijää.

'Kyseenalainen lakiehdotus', jatkoi sir Philip, 'on tietenkin lakiehdotus muukalaisten luovuttamisesta (valtiollisista rikoksista), joka ilman vastustuspuolueen vehkeilyä olisi viime istunnossa hiljakseen hyväksytty'.

Sir Philip jatkoi sitten selittäen, että lakiehdotus oli laadittu Espanjan vallanperimyksen epävarmuuden vuoksi.

'On aivan välttämätöntä, ettei Englanti eikä mikään muukaan maa suojele kiihoittajia, jotka näiltä tai muilta turvallisilta rannoilta sytyttäisivät Euroopan liekkiin. Samaan aikaan kuin tähän toimenpiteeseen ryhdyttiin, on yhtäläisiä asetuksia eli julistuksia laadittu jokaisessa Euroopan maassa. Ne ovat jo tosiaan kaikki hyväksytyt, sillä ne olivat tarkoitetut astumaan voimaan samanaikaisesti meidän lakimme kanssa viime istunnon vaiheissa.'

'Miksi pidätte näitä kirjeitä niin tärkeinä?' kysyi Jokapäiväisen Julistajan edustaja.

'Siksi, että sekä oman poliisilaitoksemme että mannermaan poliisin vakuutuksista varmasti tiedämme kirjoittajain olevan aivan tosissaan. Nuo neljä oikeudentekijää, kuten he itseään nimittävät, tunnetaan joukkona melkein joka maassa auringon alla. Keitä he kukin erityisesti ovat, olisi meille perin mielenkiintoista tietää. Oikein tai väärin, mutta heistä ei oikeutta tässä maailmassa jaeta niinkuin pitäisi, ja he ovat ryhtyneet lakia korjaamaan. Juuri he tappoivat kenraali Trelovitshin, Serbian kuninkaan murhaajain johtajan; he hirttivät Ranskan armeijan urakoitsijan Conradin Concorde-torilla – satakunnan poliisimiehen ollessa äänen kuuluvilla. He ampuivat Herman le Bloisin, runoilijafilosofin, hänen työhuoneessaan siksi, että hän muka järkeilyllään tärveli maailman nuorisoa.'

Ulkoasiain ministeri ojensi sitten edustajallemme luettelon tämän merkillisen nelimiehisen liittymän rikoksista.

Lukijamme muistavat, missä olosuhteissa jokainen noista murhista tapahtui, ja muistamme myöskin, että tähän päivään asti – niin tiukasti on eri kansojen poliisi pitänyt noiden neljän hommat salassa – ei ainoallakaan rikoksella ole havaittu olevan yhteyttä toisten kanssa; eikä varmaankaan ainoatakaan niistä seikoista, jotka julkaistuina varmaan olisivat tuon liiton paljastaneet, ole ennen tätä päivää ilmoitettu yleisön tiedoksi.

Jokapäiväinen Julistaja voi julkaista täydellisen luettelon niistä kuudestatoista murhasta, jotka nämä neljä miestä ovat tehneet.

'Bloisin ampumisen jälkeen kaksi vuotta sitten sattui niin, että jonkun sykkyrän vuoksi heidän melkein virheettömässä järjestelyssään salapoliisi tunsi yhden noista neljästä mieheksi, joka oli lähtenyt Bloisin talosta Avenue Kleberin varrella. Hänen askeleitaan seurattiin kolme päivää ja toivottiin kaikki neljä saatavan kiinni. Vihdoin hän havaitsi pidettävän itseänsä silmällä ja yritti livistää. Hänet yllätettiin eräässä Bordeauxin kahvilassa. Sinne oli häntä Pariisista seurattu. Mutta ennenkuin hänet surmattiin, ampui hän poliisikonstaapelin ja kaksi muuta poliisimiestä. Hänet valokuvattiin ja kuva levitettiin kautta Euroopan, mutta kuka hän oli, tai mitä hän oli, vieläpä hänen kansallisuutensakin on pysynyt salaisuutena tähän päivään asti.'

'Mutta ovathan ne neljä vielä elossa?'

Sir Philip kohautti olkapäitänsä. 'Ovat joko hankkineet menetetylle sijaisen tai toimivat vähemmin voimin', sanoi hän.

Lopuksi lausui ulkoasiainministeri: 'Teen tätä tiettäväksi sanomalehdistön välityksellä, jotta käsitettäisiin vaara, joka uhkaa, ei välttämättömästi minua, vaan jokaistakin tuon kamalan salaliiton toivomuksia uhmailevaa julkisuuden miestä. Toisena syynä menettelyyni on, että yleisö asian tuntien voisi avustaa niitä, joiden virkavelvollisuutena ja vastuulla on lain ja järjestyksen ylläpitäminen, ja valppaudellaan ehkäistä uudet väkivallan työt.'

Myöhemmät kyselyt Scotland Yardissa eivät tuoneet asiaan muuta valaisevaa kuin että rikollisten tiedusteluosasto oli kosketuksissa mannermaan poliisilaitosten päälliköiden kanssa.

Seuraa täydellinen luettelo 'Neljän oikeudentekijän' toimenpanemista murhista sellaisin yksityistiedoin kuin poliisi on kyennyt rikosten syistä hankkimaan. Ulkoasianministeriön luvalla julkaisemme luettelon.

    Lontoossa lokakuun 7 p:nä 1899. – Räätälimestari Thomas Cutler
    tavattu kuolleena epäilyttävissä olosuhteissa. Ruumiintarkastuksen
    suorittanut valamiehistö määritteli rikoksen 'tahalliseksi
    murhaksi, jonka joku tai jotkut tuntemattomat henkilöt olivat
    tehneet'.

    (Poliisin selville saama murhan syy: Cutler, joka oli melkoisen
    varakas mies ja oikealta nimeltään Bentvitsh, oli hävyttömän
    kehnoja nälkäpalkkoja maksava työnantaja. Ammattilain nojalla
    oli hänet kolmasti tuomittu. Poliisi arveli murhaan olevan vielä
    läheisemmänkin syyn ja teon osaksi johtuneen tavasta, jolla
    Cutler kohteli naispuolisia työläisiään.)

    Lüttichissä heinäkuun 28 p:nä 1900. – Prefekti Jacques Ellerman
    tapettu ampumalla hänen palatessaan Oopperatalosta. Ellerman oli
    tunnettu huonosta elämästään, ja kun vainajan asioita tutkittiin,
    havaittiin hänen kavaltaneen lähes neljännesmiljoonan frangia
    yleisistä kassoista.

    Sattlessä (Kentuckyssä) lokakuulla 1900. – Tuomari Anderson
    löydetty hengettömänä huoneestaan, kuristettuna. Anderson oli
    kolme kertaa eläessään tuomittu kuolemaan murhasta. Hän oli
    Andersonin puoluelaisten johtaja Andersonin ja Haran välisessä
    riidassa. Hän tappoi kaikkiaan seitsemän Hara-suvun jäsentä,
    tuomittiin kolmesti ja vapautettiin kolmesti – 'syyttömäksi'
    julistettuna. Muistettaneen, että viime tilaisuudessa, jolloin
    häntä syytettiin Sattles Starin toimittajan salamurhasta,
    hän puristi koko valamiehistön käsiä ja onnitteli heitä.

    New Yorkissa lokakuun 30 p:nä. – Patrick Welch oli tunnettu
    lahjuksien ottaja ja yleisten varojen varas. Oli jonkun aikaa
    kaupungin rahastonhoitajana; johtava sielu pahamaineisessa
    kadunkivittämis-renkaassa. New York Journal paljasti hänet.
    Welch tavattiin hirttäytyneenä pienessä metsikössä Long
    Islandilla. Siihen aikaan arveltiin, että oli kysymyksessä
    itsemurha.

    Pariisissa maaliskuun 4 p:nä 1901. – Madame Despard.
    Tukehdutettu. Tätäkin pidettiin itsemurhana, kunnes ranskalaiset
    poliisit saivat eräitä tietoja. Madame Despardista ei ole
    mitään hyvää sanottavana. Hän oli tunnettu 'sielukauppias'.

    Pariisissa maaliskuun 4 p:nä 1902 (täsmälleen vuotta myöhemmin).
    – Monsieur Gabriel Lanfin, kulkulaitosministeri. Tavattiin
    ammuttuna vaunuissaan Bois de Boulognessa. Hänen kuskinsa
    vangittiin, mutta vapautettiin lopulta syytöksestä. Mies vannoi,
    ettei kuullut laukausta eikä herransakaan parkaisevan. Silloin
    satoi, ja metsikössä oli vähän kävelijöitä liikkeellä.

(Tässä seurasi kymmenen muuta tapausta, samanlaatuisia kuin edellisetkin, niiden joukossa Trelovitshin ja le Bloisin murhat.)

Se oli epäilemättä mielenkiintoinen juttu.

Toimitushuoneessaan istuva lehden pää luki kirjoituksen vielä kerran ja sanoi: "Tosiaan oikein hyvä."

Selostaja, nimeltään Smith, luki sen läpi ja lämpeni hauskasti työnsä tuloksista.

Ulkoasiainministeri luki sen vuoteessaan aamuteetä maistellessaan ja rypisti kulmiaan miettien, oliko ehkä sanonut liian paljon.

Ranskalainen poliisipäällikkö luki sen – käännettynä ja Pariisiin sähkötettynä – Le Tempsistä ja noitui vimmatusti englantilaista lörpöttelijää, joka sekoitti hänen suunnitelmansa.

Aurinko-aukion varrella Rauhan kahvilassa Madridissa lueskeli Manfred kyynillisen ivallisesti hymyillen katkelmia kolmelle miehelle. Kahdesta ne näkyivät tuntuvan varsin huvittavilta, kolmannen istuessa naama pitkänä ja taikinanharmaana, kuoleman pelko silmissään.

TOINEN LUKU

Uskollinen alahuone

Joku – lieneekö se ollut mr. Gladstone? – totesi, ettei ole mitään juuri yhtä vaarallista, yhtä hurjaa, yhtä peloittavaa kuin hullu pässi. Samoin tiedämme, ettei mikään henkilö ole juuri niin varomaton, niin hupsun puhelias, niin hämmästyttävän kömpelö kuin valtiomies, joka syystä tai toisesta on pillastunut raiteiltaan.

Tulee kerran heikkouden hetki miehelle, joka on harjoittautunut pitämään kielensä kurissa kansojen neuvotteluissa, joka on opetettu kävelemään varovaisesti ystävällisten valtain kaivamien sadinkuoppien välillä, ja hän unohtaa monivuotisen kokemuksen ja periaatteen, toimien inhimillisesti. Miksi niin käy, ei koskaan ole suurelle yleisölle selviytynyt, vaikkakin se psykologinen vähemmistö, joka tavallisesti osaa selittää lähimmäistensä sielulliset myllerrykset, kaiketi tietää hyvin asiallisia ja vakuuttavia syitä tällaisiin tasapainon järkytyksiin.

Sir Philip Ramon oli erikoisluontoinen mies. Epäilen, että mikään mahti maailmassa olisi saanut häntä luopumaan hänen kerran tekemästään päätöksestä. Hän oli lujatahtoinen, jäykkä, kulmikasleukainen, isosuinen mies, silmissä se sininen vivahdus, jota edellytetään erittäin tunnottomilla rikoksellisilla ja erittäin kuuluisilla kenraaleilla. Ja kuitenkin sir Philip Ramon pelkäsi enemmän kuin moni aavistikaan sen toimenpiteen seurauksia, johon oli ryhtynyt.

On tuhansittain ihmisiä, jotka ovat ruumiillisesti sankareita ja sielultaan pelkureita, jotka nauraisivat kuolemalle ja silti elävät alituisessa henkilökohtaisen ahdingon pelossa. Ruumiintarkastuslautakunnat kuuntelevat päivittäin sellaisten miesten elämän – ja kuoleman – tarinaa.

Ulkoasiainministerin ominaisuudet olivat päinvastaiset. Kunnon voimamiehet olisivat eläimellisessä tajunnassaan empimättä kuvailleet ministeriä pelkuriksi, sillä hän pelkäsi kärsimystä ja pelkäsi kuolemaa.

"Jos se asia teitä niin kovin tuskastuttaa", sanoi pääministeri ystävällisesti – valtioneuvoskunnassa kaksi päivää Julistajan artikkelin jälkeen, – "niin miksette luovu lakiehdotuksesta? Onhan parlamentilla tärkeämpiäkin kysymyksiä käsiteltävinä, ja istuntokausi lähenee loppuaan."

Pöydän ympäriltä kuului hyväksymisen surinaa.

"Meillä on mitä pätevimpiä syitä siitä luopumiseen. Varmaan tapahtuisi hirvittävä viattomain teurastus – Braithwaiten laatiman työttömiä koskevan lakiehdotuksen täytyy tulla hyväksytyksi. Ja taivas tietää, mitä maassa asiasta ajateltaisiinkaan!"

"Ei, ei!" Ulkoasiainministeri paukautti nyrkkinsä pöytään. "Se menee läpi; siitä olen varma. Me menettelemme uskottomasti cortesia kohtaan, rikomme Ranskalle annetun lupauksen, syömme jokaiselle Liiton valtiolle pantatun sanamme. Olemme luvanneet ajaa tämän toimenpiteen lävitse ja meidän on se tehtävä, vaikka olisi tuhannen 'oikeudentekijää' ja satelisi tuhansia uhkauksia."

Pääministeri kohautti olkapäitänsä.

"Suokaa anteeksi sanani, Ramon", virkkoi oikeuskansleri Bolton; "mutta minä en voi vapautua ajatuksesta, että menettelitte jokseenkin varomattomasti ilmoittaessanne niin paljon yksityiskohtia sanomalehdistölle. Kyllähän tiedän sopineemme siitä, että teillä tuli olla vapaat kädet toimia asiassa mielenne mukaan, mutten kuitenkaan luullut teidän olevan ihan niin – kuinka sanoisin? – rehellisen."

"Varomattomuuteni tässä kysymyksessä, sir George, on seikka, josta en huoli keskustella", vastasi Ramon jäykästi.

Myöhemmin, kun herra oikeuskansleri nolauksesta kiukuissaan käveli Palatsipihan poikki nuorekkaan valtiovarainministerin kanssa, virkkoi hän kuin tuulesta temmaten sanat: "Typerä vanha aasi." Ja Britannian nuorekas raha-asiainvartija hymyili.

"Totta puhuen", sanoi hän, "on Ramon kauheasti hädissään. Noista neljästä oikeudentekijästä haastellaan joka kerhossa, ja herrasmies, jonka tapasin puolisella Carlton-hotellissa, sai minut jokseenkin vakuutetuksi, että pelonaihetta tosiaan on. Hän oli ihan tosissaan – oli juuri palannut Etelä-Amerikasta ja siellä nähnyt muutamia niiden miesten tekoja."

"Mitä sitten?"

"Jonkun sikäläisen lahonneen pikku tasavallan presidentti tai mikä se oli hirtettiin... noin kuusi kuukautta sitten – luettelosta näette... Perin merkillinen juttu. Ne raastoivat hänet vuoteesta keskellä yötä, panivat kapulan suuhun, sitoivat hänen silmänsä, kantoivat hänet yleiseen vankilaan, pääsivät sisälle, hirttivät hänet julkiseen hirsipuuhun – ja pötkivät tiehensä!"

Herra oikeuskansleri käsitti sellaisen menettelyn vaikeudet ja oli juuri pyytämäisillään lisätietoja, kun eräs sihteeri astui valtiovarainministerin luo ja vei hänet pois. "Järjetöntä", jupisi herra oikeuskansleri vihaisesti.

Kuului eläköön-huutoja, kun ulkoasiainministerin Brougham vieri parlamenttirakennuksen ajoteitä reunustavan väkijoukon läpi. Sir Philip ei siitä mitenkään haltioitunut, sillä hän ei tavoitellut kansan suosiota. Hän tiesi vaistomaisesti, että nuo suosionosoitukset aiheutti tieto hänen vaarastaan; ja se seikka kylmensi ja ärsytti häntä. Hän olisi mieluummin luulotellut kansan ilkkuvan tuota salaperäistä nelosta – hänen mieltään olisi rauhoittanut, jos hän olisi voinut ajatella, että "kansa oli unohtanut koko asian."

Sillä vaikka kansan suosio tai epäsuosio ei ollut oleellisena tekijänä hänen suunnitelmissaan, uskoi hän kuitenkin horjumatta rahvaan vaistoihin. Parlamentin eteisessä ympäröi hänet joukko hänen innokkaita puoluelaisiaan, toiset lyöden asian leikiksi, toiset levottomina, mutta kaikki kiihkeästi kysellen viimeisiä uutisia – kaikki hiukan peljäten teräväkielistä ministeriä.

"Kuulkaahan, sir Philip" – puhuja oli lihava, tahditon West Brondesburyn edustaja, – "mitä ne uhkauskirjeet ovat, joista niin paljon puhutaan? Ettehän toki välitä mokomista – kah, minä saan pari, kolme jok'ikinen päivä."

Ministeri harppasi kärsimättömästi pois ryhmästä, mutta Tester – tuo mainittu edustaja – tarttui hänen käsikynkkäänsä.

"Kuulkaahan..." aloitti hän.

"Menkää hiiteen!" sanoi ulkoasiainministeri kursailematta ja käveli nopeasti huoneeseensa.

"Ilkeä luonne sillä miehellä tosiaan", virkkoi arvoisa edustaja epätoivoissaan. "Kyllä vanha Ramon on peräti säikäyksissään. Että viitsiikin virittää moisen virren uhkauskirjeiden vuoksi! Kah, minä saan..."

Joukko miehiä edustajain tupakkahuoneessa pohti neljän oikeudentekijän esiintymistä aivan jokapäiväiseen tapaan.

"Liian naurettavaa sanoin kuvaillakaan", virkkoi eräs oraakkelimaisesti. "On neljä miestä, salaperäinen nelonen asettuneena rintamaan kaikkia maailman sivistyneimmän kansan voimia ja vakiintunutta toimintaa vastaan."

"Saksaa lukuunottamatta", keskeytti parlamentinjäsen Scott järkevästi.

"Oh, jättäkää Herran nimessä Saksa silleen", pyysi ensimmäinen puhuja hiukan äreästi. "Toivoisin, Scott, että voisimme pohtia kysymystä, jossa ei voitaisi esiintuoda Saksan laitosten etevämmyyttä."

"Mahdotonta", vastasi hilpeä Scott hellittäen keppihevosensa ohjat. "Muistakaa, että Saksan tuotanto yksinomaan teräksen ja raudan alalla on lisääntynyt 43 prosentilla työntekijää kohti, että sen laivaliike..."

"Luuletteko, että Ramon peruuttaa lakiehdotuksen?" kysyi Aldgaten itäisen vaalipiirin vanhempi edustaja, kääntäen huomionsa tilastojen pölinästä.

"Ramonko? Ehei – pikemmin hän kuolisi."

"Se on mitä eriskummaisin seikka", sanoi Aldgaten itäinen vaalipiiri, ja kolme kauppalaa, eräs Lontoon etukaupunki ja muuan sisämaan kaupunki myönsivät nyökkäyksellä, että ne ajattelivat samoin.

"Entiseen aikaan, jolloin vanha Bascoe oli nuori jäsen" – Aldgaten itäinen osoitti iäkästä, kumarahartiaista, valkopartaista ja valkotukkaista senaattoria, joka vaivaloisesti asteli istuinta kohti, – "entiseen aikaan..."

"Luulin vanhan Bascoen poistuneen äänestyksestä erään vastapuoluelaisen tasapainotoverina", huomautti muuan kuuntelija poiketen asiasta.

"Entiseen aikaan", toisti East Endin edustaja, "ennen Irlannin feniläismellakoita..."

"Puhua sivistyksestä!" jatkoi innokas Scott. "Rheinbaken sanoi viime kuussa alahuoneessa: 'Saksa on päässyt asteelle, joka...'"

"Jos olisin Ramon", jatkoi Aldgaten itäinen syvämietteisesti, "tiedän täsmälleen, mitä tekisin. Menisin poliisilaitokseen ja sanoisin: 'Kuulkaahan...'"

Kello soi rajusti ja jatkuvasti, ja jäsenet kömpivät pitkin käytäviä. "Jakaantuminen – 'tuminen."

Kun Medwayn parannusehdotuksen yhdeksäs kohta oli tyydyttävästi ratkaistu ja sanat: "Tai niinkuin myöhemmin päätettäneen" lisätty neljälläkolmatta äänellä voittaneen riemuitsevan enemmistön taholta, palasi uskollinen Alahuone keskeytyneeseen keskusteluunsa.

"Minä puolestani sanon, mitä olen aina sanonut", painosti eräs tärkeä henkilö, "että ministeristön jäsenen tulee, jos hän on oikea valtiomies, olla vähääkään välittämättä omista yksityisistä tunteistaan."

"Kuulkaa!" säesti joku.

"Omista yksityisistä tunteistaan", toisti puhuja. "Hänen on asetettava velvollisuutensa maata kohtaan kaikkien muiden, hm... laskelmien edelle. Muistatte, mitä tässä eräänä iltana sanoin Barringtonille menoarviota pohtiessamme? Sanoin: 'Tuo kunnianarvoinen herrasmies ei ole ollut, ei ole voinut olla ottamatta huomioon valitsijakunnan suuren enemmistön yksimielisiä toivomuksia. Joka ministerillä täytyy ennen kaikkea olla johtona valitsijakunnan valtajoukon älykäs arvostelu, koska sen hienot tunteet' – ei – 'korkeammat vaistot' – ei, ei se niinkään ollut... joka tapauksessa minä esitin hyvin selvästi mikä ministerin velvollisuus oli", lopetti oraakkeli ontuvasti.

"Nyt minä..." aloitti Aldgaten itäinen, mutta silloin lähestyi palvelusmies kantaen tarjotinta, jolla oli viheriänharmaa kirjekuori.

"Onko joku herroista pudottanut tämän?" kysyi hän, ja ottaen kirjeen edustaja hapuili silmälasejaan.

"Alahuoneen jäsenille", luki hän tirkistäen nenäkakkuloittensa yli miespiiriin ympärilleen.

"Jonkun yhtiön ohjelma", sanoi West Brondesburyn lihava edusmies, joka oli liittynyt joukkoon; "minä saan niitä sadoittain. Tässä tuonnoinkin..."

"Liian ohut ohjelmaksi", virkkoi Aldgaten itäinen punniten kirjettä kädessään.

"Sitten patenttilääkettä", intti Brondesburyn valo. "Minä saan sellaisen joka aamu. 'Älkää polttako kynttilää molemmista päistä', ja muuta sellaista rojua. Viime viikolla eräs lähetti minulle..."

"Avatkaa se", kehoitti joku, ja edustaja totteli. Hän luki muutamia rivejä ja karahti punaiseksi.

"No, hitto vieköön!" huudahti hän ja luki sitten ääneensä:

    Kansalaiset. – Hallitus aikoo hyväksyä laiksi toimenpiteen,
    joka saattaa nykyajan häijyimmän hallituksen käsiin miehiä,
    jotka ovat isänmaan ystäviä ja joista tulisi maittensa pelastajat.
    Olemme ilmoittaneet tätä asiaa käsittelevälle ministerille, jonka
    nimi on mainittuna kirjeen reunassa, että me varmasti tapamme
    hänet, jollei hän peruuta lakiehdotusta.

    Olemme vastahakoiset käyttämään tätä äärimmäistä keinoa, kun
    tiedämme, että hän muutoin on rehellinen ja kunnon mies, ja
    toivoen välttyvämme lupauksemme täytäntöönpanosta me pyydämme
    arvoisan Parlamentin jäseniä käyttämään kaikkea vaikutusvaltaansa
    mainitun lakiehdotuksen peruuttamiseksi.

    Jos olisimme tavallisia murhamiehiä tai kömpelöitä anarkisteja,
    voisimme helposti laukaista sokean koston eroitusta tekemättä
    tämän kokouksen jäsenten yli, minkä todistuksena ja takeena siitä,
    että uhkauksemme ei ole turhaa sanahelinää, pyydämme Teitä
    etsimään pöydän alta, joka on lähellä seinäkomeroa tässä huoneessa.
    Sieltä löydätte koneen, joka on kyllin voimakkaasti panostettu
    hävittääkseen suurimman osan tätä rakennusta.

                                              Neljä oikeudentekijää.

    J.K. – Emme ole asettaneet koneeseen räjähdysnallia emmekä
    sytytyslankaa, joten sitä voi vaaratta käsitellä.

Kirjettä luettaessa kävivät kuuntelijain kasvot kalmankalpeiksi.

Sen sävyssä oli jotakin perin vakuuttavaa, ja vaistomaisesti kääntyivät kaikkien silmät komeron luona olevaa pöytää kohti.

Niin, siellä oli jotakin, jokin nelikulmainen musta esine, ja lainlaatijain parvi hätkähti. Hetkisen he seisoivat sanattomina – ja sitten ryntäsivät vimmatusti ovea kohti.

"Oliko se kujeilua?" kysyi pääministeri levottomana, mutta Scotland Yardista kiireimmiten kutsuttu ammattimies pudisti päätänsä.

"Koje oli aivan sellainen kuin kirjeessä mainittiin", sanoi hän vakavasti; "sytytyslaitteet siis vain puuttuivat."

"Oliko se todellakin..."

"Olisi riittänyt luhistamaan koko talon, sir", kuului vastaus.

Vaivaantunut ilme kasvoillaan käveli pääministeri yksityishuoneensa lattialla. Hän pysähtyi kerran katsahtaakseen äreänä ikkunasta, josta näki väkijoukon täyttämän pengermän ja ryhmän kiihtyneitä politikoitsijoita, jotka elehtivät ja ilmeisesti puhuivat kaikki samalla kertaa.

"Kovin, kovin vakavaa – kovin, kovin vakavaa", jupisi hän ja lausui sitten ääneensä: "Olemme sanoneet niin paljon, että voimme yhtä hyvin jatkaa. Antakaa sanomalehdille niin täydellinen selostus tämän iltapäivän tapahtumista kuin katsotte tarpeelliseksi – ilmoittakaa kirjeen sisältökin." Hän painoi nappia, ja hänen sihteerinsä astui äänettömästi huoneeseen.

"Kirjoittakaa poliisipäällikölle, että hän tarjoaa tuhannen punnan palkinnon tämän koneen tuojan vangitsemisesta ja täyden anteeksiannon ynnä palkkion mahdollisille rikostovereille."

Kirjuri poistui, ja keskus-poliisiasemalta saapunut ammattimies odotti.

"Ovatko miehenne saaneet selville, millä tavoin kone tuotiin tänne?"

"Eivät, herra pääministeri; kaikki poliisit ovat päästetyt vartiovuoroltaan ja heidät on yksitellen kuulusteltu. He eivät muista nähneensä kenenkään tuntemattoman astuneen parlamenttirakennukseen tai sieltä lähteneen."

Pääministeri suipensi miettiväisesti huuliansa.

"Kiitos", sanoi hän lyhyesti, ja ammattimies poistui.

Pengermällä jakoivat Aldgaten itäinen ja oraakkelimainen jäsen laakereita keskenään.

"Minun täytyi varmaan seistä aivan lähellä sitä", sanoi jälkimäinen vaikuttavasti; "ihan karmii selkäpiitäni, kun ajattelen. Muistattehan, Mellin, mitä sanoin ministerin velvollisuuksista...?"

"Minä kysyin tarjoilijalta", selitti Aldgaten edustaja hartaasti kuuntelevalle piirille, "silloin kun hän toi kirjeen, mistä hän sen oli löytänyt. 'Lattialta, sir', vastasi hän. Luulin sitä lääkeilmoitukseksi enkä aikonut avata, mutta joku..."

"Minä se olin", omisti Brondesburyn lihava herrasmies ylpeästi; "muistattehan minun sanoneen..."

"Minä tiesin, että se oli joku", jatkoi Aldgaten itäinen herttaisesti. "Minä avasin sen ja luin alkurivit. 'Tuhat tulimmaista!' huudahdin..."

"'No, hitto vieköön!' te huudahditte", oikaisi Brondesbury.

"Niin, jotakin sellaista nasevaa sen tiedän olleen", myönsi Aldgaten itäinen. "Minä luin kirjeen... ja, kuten hyvin ymmärrätte, en niin sanoakseni voinut tajuta sen merkitystä. Ka..."

Oxford Streetin varrella sijaitsevasta Star Music Hallista tilatut kolme aitiota täyttyivät yksitellen. Täsmällisesti puoli kahdeksalta saapui Manfred huomiota herättämättömässä puvussa; kello kahdeksalta tuli Poiccart, varsin hyvänvoivan näköinen keski-ikäinen herrasmies, ja vasta puoli yhdeksältä Gonsalez, pyytäen moitteettomalla englanninkielellä ohjelmaa. Hän istahti molempain muiden väliin.

Permannon ja parven kirkuessa äänensä käheäksi isänmaallisen laulun haltioittamina kääntyi Manfred hymyillen Leonia kohti ja sanoi:

"Minä luin sen iltalehdistä."

Leon nyökkäsi nopeasti.

"Olin vähällä joutua pulaan", vastasi hän hiljaa. "Sisälle astuessani huomautti joku: 'Luulin, että Bascoe oli jäänyt pois äänestyksestä', ja eräs tuli melkein puhuttelemaan minua."

KOLMAS LUKU

Tuhannen punnan palkinto

Sana, että Englanti järkkyi pohjiaan myöten – mainitaksemme useamman kuin yhden asiaa koskevan johtavan kirjoituksen – tuosta Alahuoneessa sattuneesta merkillisestä tapauksesta, olisi asian esittämistä oikeassa valossa.

Neljän oikeudentekijän olemassaolon ensimmäinen ilmaisu oli otettu vastaan anteeksiannettavalla ivalla, varsinkin niiden sanomalehtien taholta, jotka eivät olleet kyllin kerkeästi hankkineet ensimmäisiä uutisia.

Ainoastaan Jokapäiväinen Julistaja oli täydellisesti ja vakavasti käsittänyt, kuinka todellinen oli vaara, joka tätä turmiollista lakiehdotusta käsittelevää ministeriä uhkasi. Mutta nyt eivät pilkallisimmatkaan voineet olla tunnustamatta tuon tiedonannon merkitystä, joka niin salaperäisesti oli pujahtanut Britannian tarkimmin vartioidun laitoksen sydämeen. Kertomus "pommiattentaatista" täytti jokaisen sanomalehden palstat kautta maan ja tätä "nelosen" viimeisintä uhkarohkeaa toimenpidettä julistettiin kautta koko saarivaltakunnan.

Mitä hämäräperäisimpiä huhuja tämän uusimman hälytyksen aiheuttajista sukelsi esille joka päivä, eikä ihmisillä, missä vain he toisiaan tapasivatkin, ollut muuta puheenaihetta kuin nuo kummalliset neljä, jotka näkyivät pitävän mahtimiesten elämänlankoja kourassaan.

Irlantilaisten kumousmiesten tekemistä väkivallantöistä asti ei pelko ollut niin täyttänyt yleisön mieliä kuin kahtena päivänä senjälkeen, kun "musta pommi" oli Alahuoneeseen ilmestynyt, kuten muuan sanomalehti osavasti lausui.

Ehkei se ollut aivan samanlaista pelkoa, koska kirjeiden sävystä yleensä pääteltiin, että nuo neljä uhkasivat yhtä ainoata miestä.

Ensimmäinen ilmoitus heidän aikeistaan oli herättänyt laajalti mielenkiintoa. Mutta se seikka, että uhkaus oli lähetetty pienestä ranskalaisesta kaupungista ja että vaara siis oli varsin etäinen, oli kuitenkin jossakin määrin taittanut siltä kärjen. Sillä tavoin hapuillen päätteli maantieteeseen perehtymätön rahvas, joka ei käsittänyt, että Dax ei ollut kauempana Lontoosta kuin Aberdeen.

Mutta nyt oli tuo salainen kauhu itse pääkaupungissa. Ka – tuumi Lontoo luoden epäileviä syrjäsilmäyksiä, – jokainen henkilö olkapäittemme ulottuvilla voi olla joku noista neljästä, eikä meillä ole siitä aavistustakaan.

Järeillä mustilla kirjaimilla painettuja julistuksia tuijotti seinäin tyhjiltä pinnoilta ja ne täyttivät kaikkien poliisilaitoksen ilmoitustaulujen levyt.

TUHANNEN PUNNAN PALKINTO!

    Koska elokuun 18 p:nä kello 4.30 i.p. joku tuntematon tai jotkut
    tuntemattomat henkilöt asettivat helvetinkoneen parlamentin
    jäsenten tupakkahuoneeseen;

    Ja koska on syytä otaksua, että mainitun koneen tuomiseen syypäät
    henkilöt ovat "Neljän oikeudentekijän" nimellä tunnetun
    rikollisjärjestön jäseniä, joita vastaan on annettu
    vangitsemiskäsky, koska he ovat syytettyinä Lontoossa, Pariisissa,
    New Yorkissa, New Orleansissa, Sattlessä (Amer. Yhdysvalloissa),
    Barcelonassa, Tomskissa, Belgradissa, Kristianiassa,
    Kapkaupungissa ja Caracasissa tehdyistä tahallisista murhista;

    Niin suorittaa hänen Majesteettinsa hallitus yllämainitun
    palkinnon sille tai niille henkilöille, jotka voivat antaa
    sellaisia tietoja, että ne johtavat kaikkien tai jonkun
    "Neljäksi oikeudentekijäksi" itseään nimittävän tai nimittäväin
    ja mainittuun liittoon kuuluvan tai kuuluvain henkilöiden
    vangitsemiseen.

    Ja sitäpaitsi suodaan täysi anteeksianto ja palkinto sellaisesta
    ilmoituksesta jokaiselle mainitun liiton jäsenelle, edellyttäen,
    ettei tietojen esittäjä ole ennen tehnyt mitään seuraavista
    murhista tai ollut niissä osallisena joko ennen tekoa tai sen
    jälkeen.

                    Ryday Montgomery,
       Hänen Majesteettinsa sisäasiainministeri.

                                                J.B. Calfort,
                                            ylin poliisipäällikkö.

    Tässä seurasi luettelo niistä kuudestatoista rikoksesta,
    joista noita neljää miestä syytettiin.

    Jumala varjelkoon kuningasta!

Kaiken päivää nähtiin pieniä ihmisryhmiä kerääntyvän isojen julistusten eteen ja miettivän suurenmoista tarjousta.

Se oli tavaton takaa-ajohuuto, poiketen niistä kuulutuksista, joihin lontoolaiset olivat parhaiten tottuneet. Sillä siinä ei ollut mitään kuvausta etsityistä miehistä, ei mitään valokuvaa, jonka avulla heidät voisi tuntea, ei mitään tavanomaista lausetta: "viimeksi nähtiin tummansinisessä sarssipuvussa, kangaslakissa ja kirjavin kaulahuivein", minkä nojalla etsijä olisi voinut vastaantulijaa tarkata.

Oli etsittävä neljää miestä, joita kukaan ei ollut tietoisesti nähnyt, tavoiteltava virvatulta, hapuiltava pimeästä epämääräisiä varjoja.

Salapoliisi-päällikkö Falmouth, joka oli hyvin suorasuinen mies (kerran hän sanoa möläytti eräälle kuninkaalliselle henkilölle, ettei hänellä ollut silmiä niskassa), selitti poliisilaitoksen päällikön apulaiselle täsmällisesti, mitä asiasta ajatteli.

"Ei voi saada kiinni miehiä, kun ei ole vähintäkään vihiä ketä tai mitä etsii. Voisimmehan näin ollen otaksua heidän olevan naisiakin – voisivat olla kiinalaisia tai neekereitä, pitkiä tai lyhyitä, voisivat olla... ka, emmehän tunne edes heidän kansallisuuttaan! Ovat tehneet rikoksia melkein jokaisessa maailman maassa. Eivät he ranskalaisia ole siksi, että tappoivat miehen Pariisissa, eivätkä yhdysvaltalaisia senvuoksi, että kuristivat tuomari Andersonin."

"Mutta käsiala?" huomautti poliisipäällikkö viitaten kädessään olevaan kirjekimppuun.

"Latinalaista; mutta se voi olla mukailtua. Ja jos ei, niin entä sitten? Ei ole mitään eroitusta ranskalaisen, espanjalaisen, portugalilaisen, etelä-amerikkalaisen tai kreolien käsialan välillä – ja minä sanon, että se voi olla mukailtua, ja luultavasti niin onkin."

"Mitä olette tehnyt?" kysyi poliisipäällikkö.

"Olemme korjanneet talteen kaikki epäiltävät oliot, jotka tunnemme. Olemme puhdistaneet Pikku Italian, lakaisseet Bloomsburyn, haravoineet Sohon ja etsineet muukalaissiirtolat läpikotaisin. Teimme viime yönä retken Nunheadiin – siellä asuu joukko armenialaisia, mutta..."

Salapoliisin kasvoilla oli toivoton ilme.

"Yhtä hyvin", jatkoi hän, "voisimme tavata heidät jostakin ylvästelevästä hotellista – jos he nimittäin ovat kyllin hupsuja asuakseen yhdessä; mutta voitte olla varma, että he pysyttelevät erillään ja tapaavat toisiaan jollakin aavistamattomalla paikalla kerran tai kahdesti päivässä."

Hän vaikeni ja naputteli hajamielisesti sormillaan isoa kirjoituspöytää, jonka ääressä hän päämiehineen istui.

"Me tuotimme tänne de Courvillen", jatkoi hän vielä. "Hän näki Sohon joukon ja, mikä tärkeämpää, tapasi niiden parissa miehen, jota itse on etsinyt – mutta se ei kuulu niihin neljään, sen vannon. Tai ainakin hän vannoo, ja minä olen valmis uskomaan hänen sanansa."

Poliisipäällikkö ravisti synkkänä päätänsä.

"Downingstreetilla ollaan pahassa pälkähässä", sanoi hän. "Eivät tiedä mitä lähinnä tapahtuneekaan."

Herra Falmouth nousi seisaalleen huoahtaen ja hypisteli hattunsa reunaa.

"Paha pulma on edessämme – enpä luule", huomautti hän hajanaisesti.

"Mitä ihmiset ajattelevat?" kysyi poliisipäällikkö.

"Olettehan nähnyt sanomalehdet?" Herra poliisipäällikön hartiain kohautus ei ollut imartelevaa Britannian julkisen sanan palvelijoille.

"Sanomalehdet! Kuka taivaan nimessä välittää vähiäkään niiden lörpötyksistä?" sanoi hän ärtyneenä.

"Minä muiden muassa", vastasi salapoliisi. "Useimmitenhan yleisön mielipide on sanomalehdille määräävänä. Ja lyhyesti sanoen on sanomalehteä mielestäni toimitettava niin, että ihmiset sanovat: 'Sepä älykästä, samaahan minä olen puhunut kaiken aikaa.'"

"Mutta itse yleisö – onko teillä ollut tilaisuutta udella sen mielipidettä?"

"Haastelin tänä iltana Puistossa erään miehen kanssa – ulkonäöstä päättäen mestarismies ja otaksuttavasti älykäs. 'Mitä ajattelette näistä neljästä oikeudentekijästä?' kysyin minä. 'Perin omituista', sanoi hän; 'luuletteko, että asiassa on mitään perää?' Ja se", lopetti kiusaantunut poliisiupseeri, "on kaikki mitä yleisö asiasta ajattelee."

Mutta Scotland Yardissa oltiin synkällä mielellä. Itse Meet Street värisi hauskasta kiihtymyksestä. Tässä oli vihdoinkin suuria uutisia – uutisia, joita saattoi julistaa kahden palstan pääkirjoituksissa, kuuluttaa otsikoissa, toitottaa lisälehdissä, kuvittaa, varustaa piirroksilla ja valaista tilastoilla.

"Onko se maffian hommia?" kysyi Pyrstötähti äänekkäästi ja ryhtyi todistelemaan, että niin oli laita.

The Evening World, jonka toimittajan ajatukset mielellään liikkuivat seitsemännellä vuosikymmenellä, viittasi lievästi vendettaan ja mainitsi esimerkkinä "korsikalaiset veljet".

Julistaja pysyi "Neljän oikeudentekijän" jutussa ja julkaisi heidän katalista teoistaan sivumäärin yksityiskohtia. Se kaivoi tomuttuneista filmeistä, mannermaalaisista ja amerikkalaisista, jokaisen murhan vaiheet, julkaisi valokuvia ja elämäkertoja murhatuista miehistä ja, mitenkään lieventelemättä nelosen rikoksia, selosti silti puolueettomasti uhrien elämäkerran, osoittaen minkälaisia miehiä nämä olivat olleet.

Se otti varovaisesti vastaan toimistoon tulvivat käsikirjoitusröykkiöt; sillä sanomalehti, joka on leimattu "keltaiseksi", menettelee varovaisemmin kuin sen vakaammat kilpailijat. Sanomalehtimaassa huomataan kömpelö valhe harvoin, mutta mielenkiintoinen liioittelu saa vähemmän kekseliään kilpailijan ryhtymään intohimoisiin paljastuksiin.

Ja röykkiöittäin juttuja "neljästä oikeudentekijästä" tulvi toimitukselle. Sillä äkkiä kuin taikaiskusta havaitsi jokainen ulkoavustaja, jokainen kynäilevä herrasmies, jolla oli tapana tehdä mieskohtaisia muistiinpanoja, jokainen kirjoitteleva henkilö, että oli kaiken ikänsä läheisesti tuntenut nuo neljä.

"Ollessani Italiassa..." kirjoitti mies, joka oli julkaissut Palannut-nimisen kirjan (Hackworth Pressin kustantama, hinta 6 sh.; "hiukan tahraantuneena" saatavana Farringdonin antikvaarisesta kirjakaupasta 2 pennyllä), "muistan kuulleeni omituisen tarinan niistä verenjanoisista lurjuksista..."

Taikka:

"Mikään paikka Lontoossa ei ole niin omiaan niiden neljän roiston salaiseksi tyyssijaksi kuin Tidal Basin" – siten selitti toinen herrasmies, joka oli leimannut nimen "Collins" käsikirjoituksensa koilliseen kulmaan. "Kaarlo II:n hallituskaudella Tidal Basin, kuten tiedämme..."

"Ken on Collins?" kysyi Julistajan päämies ylen rasittuneelta toimittajaltaan.

"Rivipalkkalainen", selitti tämä väsyneesti, siten ilmaisten, ettei nykyinenkään sanomalehdistö ole tiukalta kilvoittelukentältään häätänyt seka-avustajaa. "Hän selostelee poliisitutkintoja, tulipaloja, ruumiinkatselmuksia ja sen semmoista. Viimeiseltä hän on alkanut yritellä kirjallisuutta, kyhäillen maalauksellisia pätkiä vanhasta Lontoosta ja hyräillen Hornseyn kuuluisista hautakivistä..."

Kautta sanomalehden toimiston tapahtui samaa. Jokaista saapuvaa sähkösanomaa, jokaista alitoimittajan paperikoriin uppoavaa uutista värittämässä oli tuo uhkaava murhenäytelmä, joka eniten kiinnitti ihmisten mielet. Poliisikuulustelujen selostuksissakin viittailtiin noihin neljään. Heitä mainiten puolusteli humalainen yöräyhääjäkin hairahduksiaan.

"Nuorukainen on aina ollut rehellinen", sanoi syyllisen juoksupojan äiti kyyneleet silmissä; "vasta noista neljästä muukalaisesta kerrottuja juttuja lukiessaan hän tällä tavoin horjahti"; ja raastuvanoikeus hyväksyi selityksen lieventäväksi asianhaaraksi.

Ulkonäöstä päättäen oli sir Philip Ramon, jota salajuonen kehitys enimmin koski, kaikkein vähimmin huolissaan.

Hän kieltäytyi enemmistä haastatteluista, ei ryhtynyt keskustelemaan salamurhan mahdollisuuksista edes pääministerin kanssa ja vastauksena kaikilta maan kolkilla saapuviin kunnioittaviin kirjeisiin julkaisi Morning Postissa ilmoituksen pyytäen kirjeenvaihtajiaan ystävällisesti luopumaan häntä kuvapostikorteilla hätyyttelemästä, ne kun poikkeuksetta joutuivat hänen paperikoriinsa.

Hän oli ajatellut lisätä tiedoituksen, että aikoi hinnalla millä tahansa ajaa lakiehdotuksen parlamentissa läpi, ja luopui siitä tuumasta vain teatterimaisuuden pelosta.

Falmouthille, jonka tehtäväksi tietysti oli langennut ulkoasiainministerin suojeleminen kaikesta vaarasta, oli sir Philip tavattoman herttainen ja salli tuon ovelan virkailijan silloin tällöin nähdä vilauksen kauhusta, jossa uhan alainen mies elää.

"Luuletteko, että on mitään vaaraa, herra johtaja?" kysyi hän ei ainoastaan kerran, vaan parikymmentä kertaa; ja pätevän poliisivoiman tarmokkaana puolustajana puhui virkamies hyvin rauhoittavasti.

– Sillä, – tuumi hän itsekseen, – mitä hyödyttää säikyttää miestä, joka jo on puolikuollut pelosta? Jollei mitään tapahdu, huomaa hän minun puhuneen totta, ja jos... jos... niin hän ei voi soimata minua valehtelijaksi.

Sir Philip oli alituisen mielenkiinnon aiheena salapoliisille, joka varmaankin oli kerran, pari sallinut hänen arvata ajatuksensa. Sillä ulkoasiainministeri, joka oli erinomaisen terävä-älyinen mies, virkkoi tuikeasti, yllättäessään poliisimiehen: "Ihmettelette, miksi minä vaaran tietäen yhä pysyn lakiehdotuksessa? No, teitä kummastuttanee kuulla, että minä en tunne vaaraa enkä voi sitä kuvitella! En ole eläessäni tuntenut ruumiillista kipua, ja vaikka minulla onkin heikko sydän, ei minua milloinkaan vaivaa pieninkään särky. Kuolemasta ja sen tuottamasta vihlovasta tuskasta tai sen suomasta rauhasta ei minulla ole mitään käsitystä. Ajattelen Epiktetuksen tavoin kuolemanpelon johtuvan typerästä otaksumasta, että muka tunnemme tulevaisen, ja uskon, kuten hänkin, ettei meillä ole syytä luulotella sitä nykyistä olotilaa pahemmaksi. Minä en pelkää kuolemaa – mutta minua peloittaa kuoleminen."

"Aivan niin, sir", jupisi myötätuntoinen, mutta aivan tajuamaton salapoliisi, jolla ei ollut mitään taipumusta hienoihin erittelyihin.

"Mutta", jatkoi ministeri – hän istui työhuoneessaan Portland Placen varrella – "jollen voikaan kuvitella, millä tavoin hengenlähtö oikeastaan tapahtuu, voin kuvitella ja tiedän kokemuksesta, mikä on seuraus, jos rikkoo toisille hallituksille antamansa lupauksen, eikä minulla suinkaan ole aikomusta kasata vaikeuksia vastaisuuden varrelle jonkin sellaisen pelosta, mikä sittenkin saattaa olla jokseenkin joutavaa."

Tuo harkinta riittänee ilmaisemaan sen, mitä silloinen vastustuspuolue suvaitsi nimittää "arvoisan hallituksenjäsenen mutkittelevaksi mielentilaksi."

Salapoliisipäällikkö Falmouth, joka kuunteli näennäisen tarkkaavaisesti, haukotteli sielussaan ja aprikoi, kuka Epiktetus lienee ollut.

"Olen ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin, herra ministeri", sanoi salapoliisi tätä uskontunnustusta seuranneen pysähdyksen jälkeen. "Toivottavasti ette pane pahaksenne, että jotkut miehistäni teitä viikon, parin ajalla seurailevat. Pyytäisin teitä sallimaan parin, kolmen virkailijan viipyä talossa teidän täällä ollessanne; ja tietenkin on varsin monta ulkoasiain ministeriötä vartioimassa."

Sir Philip ilmaisi hyväksymisensä, ja myöhemmin, kun hän ja salapoliisi suljetuissa vaunuissa ajoivat parlamenttitaloon, hän käsitti, miksi polkupyöräilijöitä ajoi vaunujen edessä ja kummallakin puolella ja miksi kaksi ajuria seurasi heitä palatsin pihalle.

Ilmoitusaikana nousi sir Philip paikaltaan verraten tyhjässä istuntosalissa ja julisti esittävänsä lakiehdotuksen muukalaisten luovutuksesta (valtiollisista rikoksista) toiseen lukemiseen seuraavan viikon tiistaina eli, ollaksemme täsmälliset, kymmenen päivän perästä.

Sinä iltana tapasi Manfred Gonsalezin North Towerin puistossa ja huomautti Kristallipalatsin satumaisesta luistosta yölliseen aikaan.

Kaartin soittokunta esitti Tannhäuserin alkusoittoa ja ihmiset puhuivat musiikista. "Mitä Thery hommailee?" kysyi sitten Manfred. "Poiccartin parissa hän tänään on; Poiccart näyttelee hänelle nähtävyyksiä." Molemmat nauroivat. "Entä sinä?" kysyi Gonsalez.

"Minulla on ollut hauska päivä; tapasin sen herttaisen yksinkertaisen salapoliisin Green Parkissa, ja hän kysyi mitä minä meistä itsestämme ajattelin!"

Gonsalez mainitsi siirtymisestä g-molliin, ja Manfred nyökkäsi päällänsä musiikin tahdissa. "Olemmeko valmiit?" kysyi Leon tyynesti. Manfred nyökkäili ja vihelsi hiljalleen säveltä. Hän taukosi torvien lopputörähdykseen ja yhtyi yleiseen kättentaputukseen, jolla soittajia tervehdittiin.

"Minä olen tilannut paikan", sanoi hän paukuttaen käsiään. "Olisi parasta, että menisimme yhdessä."

"Onko siellä kaikki?"

Manfred katsahti toveriinsa vilkuttaen silmäänsä.

"Melkein kaikki."

Soittokunta alkoi esittää kansallishymniä, ja molemmat miehet nousivat paljastaen päänsä.

Väkijoukko soittolavan ympäriltä häipyi pois hämärään ja Manfred tovereineen kääntyi lähteäkseen. Tuhansittain taikalyhtyjä välkkyi puistossa ja ilmassa oli voimakas kaasun haju.

"Ei sinnepäin tällä kertaa?" kysyi Gonsalez – kysyi pikemmin kuin väitti.

"Ei toki sinnepäin", vastasi Manfred päättäväisesti.

NELJÄS LUKU

Valmistuksia

Kun Omistajain Lehdessä nähtiin näin kuuluva ilmoitus:

    "Myytävänä: Vakiintunut sinkinpiirtäjän liike,
    jossa on uusi työkalusto ynnä kemikaalivarasto",

niin jokainen kirjapainoalalla toimiva sanoi: "Se on Etheringtonien."

Asiaa tuntemattomalle on valokuvain piirtäjän työpaja kitisevien sahojen, lyijylastujen, rämiseväin sorvauslaitteiden ja isojen, kirkkaiden kaarilamppujen sekamelskaa.

Alaan perehtyneelle se on paikka, jossa taideteoksia valokuvauksen avulla jäljennetään sinkkilaatoille painatustarkoituksiin käytettäviksi.

Kirjapainoalaan oikein hyvin perehtyneet tiesivät, että Etheringtonien liike oli kurjimpia laatuaan, tuottaen vähimmin kelvollisia kuvia hiukan keskitasoa korkeammilla hinnoilla.

Etheringtonien liike oli ollut myytävänä (uskottujenmiesten määräyksestä) kolmen kuukauden ajan, mutta osaksi etäisyyden vuoksi Fleet Streetiltä (liike sijaitsi Carnaby Streetin varrella) ja osaksi siitä syystä, että tiedettiin koneisto perin kuluneeksi (mikä osoittaa, että virallisellakaan vastaanottajalla ei ilmoittaessaan ole siveellistä tunnetta), ei ollut tullut tarjouksia.

Manfred, joka kävi tapaamassa uskottuamiestä Carey Streetin varrella, kuuli että liike oli joko vuokrattavissa tai ostettavissa, että sen kummassakin tapauksessa saisi heti haltuunsa, että rakennuksen yläkerroksessa oli suojia, joita monien sukupolvien uurastajat olivat käyttäneet asuinhuoneinaan ja että pankin suositus oli riittävä takuu.

"Hieman hassahtanut", sanoi uskottumies velkojain kokouksessa, "luulee ansaitsevansa omaisuuden valmistamalla valokuvajäljennöksiä Murillon tauluista hinnalla, jonka taidetta tuntemattomat kykenevät maksamaan. Sanoo perustavansa pienen yhtiön liikkeen harjoittamista varten, ja, heti kun se on perustettu, ostavansa koko tehtaan."

Ja tosiaankin kirjoittivat sinä päivänä kauppias Thomas Brown, herra Arthur W. Knight, taiteilija James Selkirk, rahanvälittäjä Andrew Cohen ja taiteilija James Leech kaupparekisterin toimistoon, ilmoittaen perustaneensa osakeyhtiön, aikeissa harjoittaa kuvalaattaliikettä, ja kukin merkinneensä sen osakemäärän, joka oli nimen vieressä mainittuna.

(Sivumennen sanoen oli Manfred suuri taiteilija.)

Ja viittä päivää aikaisemmin kuin lakiehdotus muukalaisten luovuttamisesta joutui toiseen lukemiseen, oli yhtiö ottanut haltuunsa uuden huoneustonsa ja valmistautui aloittamaan liikettä.

"Kun vuosikausia sitten ensi kertaa saavuin Lontooseen", sanoi Manfred, "totesin, että helpoin tapa salata yksilöllisyytensä oli verhoutua julkiseksi yhtiöksi. Sanaan 'osakeyhtiö' sisältyy runsaasti arvokkuutta ja yhtiön johtajan aseman komeus häätää epäluuloja samalla kuin se herättää huomiota."

Gonsalez painatti ilmoituksen, että Taideteosjäljennösyhtiö alkaisi liikkeensä lokakuun 1 p:nä, liitti toisen siron tiedonannon, että "mitään työväkeä ei haluttu", ja vielä kolmannenkin lyhyen huomautuksen, jossa sanottiin, että kauppamatkustajia ja muita asiakkaita voitiin vastaanottaa vain edeltäpäin sovittuina aikoina ja että kaikki kirjevaihto oli osoitettava johtajalle.

Se oli vaatimattoman näköinen liikehuoneusto ja alla oli vararikon tehneen edeltäjän jättämäin kuluneiden koneiden ja työvälineiden täyttämä kellarikerros. Maapintakerrosta oli käytetty toimistona, ja siellä pistivät silmään laiminlyödyt huonekalut ja likaiset paperivihko-nidokset.

Siellä oli vanhojen levyjen täyttämiä lokeroita, toisissa lokeroissa taas oli tomuttuneita laskuja tai oli niihin sullottu kaikenlaista rojua, jota toimistoon kasaa myöhästynyttä palkkatiliään odottava kirjanpitäjä.

Ensimmäistä varsinaista kerrosta oli käytetty työpajana, toista varastohuoneena, ja kolmas, kaikista mielenkiintoisin kerros oli se, jossa sijaitsivat isot kamerat, voimakkaat kaarilamput, tällaisessa hommassa niin välttämättömät apuneuvot.

Tämän kerroksen perällä olivat ne kolme pientä suojaa, joita edellinen liikkeenharjoittaja oli käyttänyt yksityisasuntonaan.

Kaksi päivää haltuunoton jälkeen istui neljä Cadizista saapunutta miestä yhdessä niistä.

Syksy oli sinä vuonna tullut aikaisin, kylmää sadetta vihmoi ulkona, ja ristikolla varustetussa uunissa palava tuli antoi huoneelle kodikkuutta.

Tämä ainoa suoja oli puhdistettu romusta, laitoksen paraat huonekalut oli siirretty sinne, ja keskellä lattiaa sijaitsevalla mustetahraisella pöydällä oli jäännöksiä varsin oivallisesta puolisesta.

Gonsalez lueskeli pientä punaista kirjaa, ja huomautettakoon, että hänellä oli kultareunaiset silmälasit; Poiccart piirusti pöydän kulmalla, ja poltellen pitkää ohutta sikaaria tutki Manfred kemikaalitehtaan hintaluetteloa. Thery (tai, kuten jotkut haluavat häntä nimittää Saimont), yksin ei tehnyt mitään, istuihan vain, murjotti mykkyrässä tulen edessä, kieritellen sormiaan ja tuijottaen hajamielisesti uunissa tanssiviin pieniin liekkeihin.

Keskustelu oli tempovaa ja katkonaista, kuten se on miesten kesken, joiden ajatukset askartelevat eri asioissa. Thery keskitti noiden kolmen huomion käymällä suoraan asiaan. Kääntyen pois tuleen tuijottamasta hän kysäisi kuin olisi saanut äkillisen päähänpiston:

"Kuinka kauan minun vielä täytyy viipyä täällä?"

Poiccart kohotti katseensa piirustuksestaan ja huomautti:

"Tuota hän kysyy tänään jo kolmatta kertaa."

"Puhukaa espanjaa!" huudahti Thery intohimoisesti. "Minä olen väsynyt tähän uuteen kieleen. En voi sitä ymmärtää, enempää kuin voin ymmärtää teitä."

"Teidän on odotettava kunnes olemme lopettaneet", vastasi Manfred Andalusian sulavalla murteella; "olemmehan sen teille sanoneet."

Thery rypisti kulmiaan ja käänsi kasvonsa jälleen tuleen päin.

"Olen väsynyt tähän elämään", sanoi hän nyrpeästi. "Tahdon kävellä vartijatta – haluan takaisin Jereziin, jossa olin vapaana miehenä. Kadun, että tänne tulin."

"Niin minäkin", virkkoi Manfred tyynesti; "en kuitenkaan kovin paljon, – teidän tähtenne toivon, ettei minulla olisi syytä katua."

"Keitä te olette?" kivahti Thery hetkisen äänettömyyden perästä. "Mitä te olette? Miksi haluatte murhata? Oletteko anarkisteja? Mitä rahoja tällä ansaitsette? Tahtoisin tietää."

Ei Poiccart eikä Gonsalez enempää kuin Manfredkaan osoittanut mitään närkästystä tästä rekryyttinsä röyhkeästä tiedustelusta. Gonsalezin sileäksiajellut, teräväpiirteiset kasvot vavahtelivat hauskasta kiihtymyksestä, ja hänen kylmät siniset silmänsä kapenivat.

– Ihan ilmetty, ilmetty, – jupisi hän tarkaten miehen kasvoja. – Terävä nenä, kapea otsa ja articulorum se ipsos torquentium sonus; gemitus, mugitusque parum explanatis...

Kasvotieteilijä olisi ehkä jatkanut Senecan kuvausta vihaisesta miehestä, mutta Thery karkasi pystyyn ja muljotti kolmeen toveriinsa.

"Keitä te olette?" kysyi hän hitaasti. "Mistä minä tiedän, ettei teillä tästä ole rahanansiota? Haluan tietää, miksi pidätte minua vankina, miksette anna minun nähdä sanomalehtiä, miksette koskaan salli minun kävellä yksinäni kaduilla tai puhutella jotakuta, joka osaa kieltäni? Te, Manfred, ette ole Espanjasta, ettekä te, ettekä te, – teidän espanjankielenne on... hm, mutta te ette ole siitä seudusta, jonka minä tunnen. Te tahdotte, että minä tapan, mutta ette huoli sanoa, kuinka..."

Manfred nousi ja laski kätensä miehen olalle.

"Señor", sanoi hän, ja hänen silmissään oli pelkkää ystävällisyyttä, "älkäähän tuskastuko, pyydän. Vakuutan teille vieläkin, että me emme murhaa voitonhimosta. Noilla kahdella herrasmiehellä tuossa on enemmän kuin kuuden miljoonan pesetan omaisuus kummallakin, ja minä olen vielä rikkaampi. Me tapamme ja tahdomme tappaa, koska jokainen kärsimme vääryyksistä, joita emme voi laillista tietä korjata. Jos... jos..." Hän epäröi, mutta tuijotti harmailla silmillään yhä järkähtämättä espanjalaiseen. Sitten hän jatkoi lempeästi: "Jos me tapamme teidät, olisi se ensimmäinen tekomme laatuaan."

Thery seisoi valkoisena ja kiukusta kiehuvana, selkä seinää vasten; kuin koirain saartama susi hän vilkui hurjan epäluuloisena toisesta toiseen.

"Minut... minut!" läähätti hän. "Tappaisitte minut?"

Kukaan noista kolmesta ei liikahtanut paitsi Manfred, joka pudotti ulospäin ojennetun kätensä sivulle.

"Niin, teidät." Hän nyökkäsi puhuessaan. "Se olisi meille uudenlaista työtä, sillä me emme ole koskaan tappaneet muutoin kuin oikeuden puolesta – ja teidän tappamisenne olisi väärä teko."

Poiccart vilkaisi säälivästi Theryyn.

"Me valitsimme teidät siksi", sanoi hän, "että aina täytyi pelätä kavallusta, ja ajattelimme, että... että te olisitte sopivin."

"Ymmärtäkää", jatkoi Manfred tyynesti, "että hiuskarvaakaan ei katkaista päästänne, jos olette uskollinen, ja että saatte palkkion, joka takaa teille elämisen mahdollisuudet – muistakaa Jerezin tyttöä."

Thery istuutui jälleen, kohauttaen välinpitämättömästi olkapäitään, mutta hänen kätensä vapisivat, kun hän iski tulta savukkeeseensa.

"Annamme teille enemmän vapautta – saatte käyskennellä kaupungilla joka päivä. Muutaman päivän kuluttua palaamme kaikki Espanjaan. Granadan vankilassa nimitettiin teitä vaiteliaaksi mieheksi. Uskomme, että sellaisena pysyttekin."

Tämän jälkeen muuttui keskustelu espanjalaiselle hepreaksi, sillä miehet haastoivat englanninkieltä.

"Hän ei tuottane ikävyyksiä", sanoi Gonsalez. "Nyt kun olemme opettaneet hänet englantilaisen tapaiseksi, ei hän herätä huomiota. Hän ei viitsisi ajella partaansa joka päivä, mutta se on välttämätöntä; ja onneksi hän on vaaleaverinen. Minä en salli hänen puhua kadulla, ja se ärsyttää häntä jonkun verran."

Manfred käänsi puheen vakavampaan suuntaan.

"Minä lähetän vielä kaksi varoitusta, ja toinen niistä on toimitettava hänen vahvimpaan linnoitukseensa. Hän on urhea mies."

"Mitä tiedetään Garciasta?" kysyi Poiccart.

Manfred nauroi.

"Minä näin hänet sunnuntai-iltana – komea vanhus, tulinen ja kaunopuheinen. Istuin pienen salin perällä hänen puhuessaan lennokkaasti ranskankielellä ihmisen oikeuksien puolesta. Hän oli Jean-Jacques Rousseau, Mirabeau, laajakatseinen Bright, ja yleisönä oli enimmäkseen Lontoon puolivillaista nuorisoa, joka oli sinne saapunut voidakseen kerskua käyneensä anarkismin temppelissä."

Poiccart naputti hermostuneesti pöytään.

"Mistä johtuu, George, että kaikki nämä asiat pyrkivät saamaan ilveilyn leiman?"

Manfred nauroi.

"Muistathan Andersonin? Kun olimme panneet hänelle suukapulan, sitoneet hänet tuoliin ja sanoneet hänelle, miksi hänen oli kuoltava – kun näimme ainoastaan tuomitun rukoilevat silmät, seisoessamme puolipimeässä, lepattavan lampun heikosti valaisemassa huoneessa, sinä ja Leon ja Clarice-poloinen naamioituina ja ääneti, ja minä juuri olin tuominnut hänet kuolemaan, – muistathan, kuinka käristetyn sipulin haju silloin tunki huoneeseen alhaalta keittiöstä?"

"Minäkin muistan", virkkoi Leon, "kuninkaanmurhaajan teloituksen."

Poiccart liikahti myöntävästi.

"Tarkoitat kureliivejä", sanoi hän, ja molemmat toiset nyökkäsivät nauraen.

"Aina siinä on ilveellistä", virkkoi Manfred. "Garciaparka, jolla on kansan kohtalot kädessään, myymäläntyttöjen huvina – murhenäytelmä sipulien tuoksussa pistomiekka ja valaanluu-kureliivit – se on eroittamatonta."

Ja kaiken aikaa Thery poltteli savukkeita katsellen tuleen, pää käsien varassa.

"Palataksemme käsillä olevaan asiaan", sanoi Gonsalez, "luulen, ettei ole mitään enempää tehtävänä ennen – sitä päivää?"

"Ei mitään."

"Entä senjälkeen?"

"Meidän hienot taidejäljennöksemme."

"Ja sitten?" tivasi Poiccart.

"On eräs tehtävä Hollannissa, nimittäin Hermannus van der Bylin juttu; mutta se on yksinkertainen, eikä tarvitse varoittaa."

Poiccartin kasvot olivat hyvin vakavat.

"Olen iloinen, että mainitsit van der Bylistä. Hänen asiansa olisi pitänyt toimittaa jo ennen. Hook of Holland vai Flushing?"

"Jos meillä on aikaa, niin Hook kaikin mokomin."

"Entä Thery?"

"Minä pidän hänestä huolen", sanoi Gonsalez huolettomasti; "matkustamme maitse Jereziin – jossa tyttö on", lisäsi hän nauraen.

Heidän keskustelunsa esine lopetti kymmenennen savukkeensa ja nousi murahtaen tuolilta.

"Unohdin sanoa sinulle", jatkoi Leon, "että tänään jaloitellessamme herätti Theryssä suurta mielenkiintoa isot ilmoitusliput, joita hän näki kaikkialla, ja hän oli erittäin utelias tietämään, miksi niin paljon kansaa niitä luki. Minun täytyi kädenkäänteessä keksiä vale, ja minä en mielelläni valehtele" – Gonsalez oli aivan tosissaan. "Minä keksin jutun kilpa-ajoista tai arpajaisista tai jotakin sellaista, ja se tyydytti häntä."

Thery oli eroittanut nimensä, vaikka se oli äännetty englantilaiseen tapaan, ja loi puhujiin kysyvän katseen.

"Me jätämme sinut huvittamaan ystäväämme", sanoi Manfred nousten. "Poiccartin ja minun on tehtävä eräitä kokeiluja."

Toverukset lähtivät huoneesta, astuivat kapean käytävän läpi ja pysähtyivät pienelle ovelle sen päähän. Isompi, etulukolla ja teljillä suljettu ovi oikealla johti työhuoneeseen. Vetäen pienen avaimen taskustaan Manfred avasi oven ja kiersi huoneeseen astuessaan valon palamaan, joka hohti hämärästi tomun peittämän pallon läpi. Oli yritetty palauttaa hiukan järjestystä tähän sekamelskaan. Kaksi hyllyä oli tyhjennetty romusta ja niille oli ladottu riveihin pieniä pulloja, joissa kussakin oli numero. Korkea pöytä oli työnnetty seinustalle hyllyjen alle ja sitä verhoavalla vihreällä villakankaalla oli joukko erilaisia mittoja, koetusputkia, tiivistyskoneita, pieniä herkkiä vaakoja ja kaksi kaasunkehittäjää muistuttavaa omituisen näköistä lasikonetta.

Poiccart tempasi tuolin pöydän luo ja nosti varovaisesti vesiastiassa olevaa metallikuppia. Vilkaisten olkansa yli huomautti Manfred jotakin nesteen laadusta, joka täytti astian puolilleen, ja Poiccart nyökkäsi päällänsä tunnustaen huomautuksen ikäänkuin se olisi ollut ylistystä.

"Niin", virkkoi hän tyytyväisenä, "se on täydellisesti onnistunut, kaava on aivan oikea. Jonakuna päivänä halunnemme käyttää tätä."

Hän pani kupin takaisin kylpyynsä ja kurottaen pöydän alle otti siellä olevasta laposta kourallisen jääjauhoa, jolla ympäröi astian huolellisesti.

"Tuo räjähdysaine on mielestäni multum in parvo", virkkoi hän, otti pienen pullon hyllyltä, veti siitä tulpan käyristetyllä pikkusormellaan ja kaatoi muutaman pisaran vaaleata nestettä metallikuppiin.

"Se neutralisoi ainekset", sanoi Poiccart ja huoahti helpotuksesta. "En ole heikkohermoinen, mutta nyt minulla on ensimmäinen hauska hetki kahteen vuorokauteen."

"Siitä nousee inhoittava katku", sanoi Manfred pitäen nenäliinaa sieraimiensa edessä.

Ohutta savua kohosi kupista.

"Moista en koskaan huomaa", vastasi Poiccart kastaen ohuen lasipuikon seokseen. Hän kohotti puikkoa ja katseli, kuinka punervia tippoja herui sen päästä.

"Hyvä on", sanoi hän.

"Eikö se ole enää räjähtävää?" kysyi Manfred.

"Se on yhtä vaaratonta kuin kupillinen suklaatia."

Poiccart pyyhki lasipuikon riepuun, pani pullon takaisin ja kääntyi toveriinsa.

"Entä nyt?" kysyi hän.

Manfred ei vastannut, vaan avasi vanhanaikaisen lukitun kaapin, joka oli huoneen nurkassa. Siitä hän otti kiiltopuisen laatikon. Hän avasi sen ja näytti sen sisältöä.

"Jos Thery on sellainen oivallinen työmies kuin väittää olevansa, niin tässä syötti, joka viettelee sir Philip Ramonin kuolemaan", sanoi hän.

Poiccart katsoi. "Hyvin kekseliästä", virkkoi hän vain ja lisäsi sitten: "Tietääkö Thery, tietääkö hän todella, minkä melun hän on saanut aikaan?"

Manfred sulki kannen ja pani laatikon takaisin ennenkuin vastasi.

"Tietääkö Thery, että hän on neljäs oikeudentekijä?" kysyi hän. Sitten hitaasti: "Sitä en luule – ja parasta lieneekin, ettei hän tiedä. Tuhannen puntaa on osapuilleen kolmekymmentäkolmetuhatta pesetaa, ja vielä täydellinen anteeksianto – ja jereziläinen tyttö", lisäsi hän miettiväisesti.

Reportteri Smith sai oivallisen aatteen ja ilmoitti sen päällikölleen.

"Ei hullumpaa", sanoi päätoimittaja, ja se merkitsi, että tuuma tosiaan oli oikein hyvä, – "ei lainkaan hullumpaa."

"Mieleeni juolahti", selitti reportteri hyvillään, "että joku niistä neljästä saattaisi olla ulkomaalainen, joka ei ymmärrä sanaakaan englanninkieltä."

"Aivan niin", virkkoi päätoimittaja, "kiitos vihjauksesta. Minä järjestän sen tänä iltana."

Tämän kaksinpuhelun seurauksena oli poliisilaitoksen ilmoitus aamulla painettuna Julistajaan, ranskaksi, italiaksi, saksaksi – ja espanjaksi.

VIIDES LUKU

Ilkivaltaisuus "Julistajan" toimituksessa

Päivälliseltä palatessaan kohtasi Julistajan toimittaja lehden julkaisijan portaissa. Nuorekaskasvoinen julkaisija irroitti ajatuksensa uuden suunnitelman hautomisesta (Julistajan toimisto on uusien suunnitelmien paja) ja tiedusti neljän oikeudentekijän juttua.

"Kiihtymys jatkuu", vastasi toimittaja. "Ihmiset eivät puhu mistään muusta kuin muukalaisten luovutusta koskevan lakiehdotuksen piakkoin tapahtuvasta käsittelystä, ja hallitus ryhtyy kaikkiin toimenpiteisiin Ramonia vastaan aiotun hyökkäyksen varalta."

"Minkälainen on tunnelma?"

Toimittaja kohautti olkapäitään.

"Pommista huolimatta ei kukaan tosissaan usko, että mitään tapahtuu."

Julkaisija mietti hetkisen ja kysyi sitten nopeasti:

"Mitä te itse arvelette?"

Toimittaja nauroi.

"Arvelen, ettei uhkausta koskaan panna täytäntöön. Kerrankin ovat nuo neljä lyöneet kirveensä kiveen. Jos he eivät olisi Ramonia varoittaneet, olisivat ehkä voineet tehdä jotakin, mutta edeltäpäin varoitettuna..."

"Saamme nähdä", sanoi julkaisija ja meni kotiin.

Toimittaja mietiskeli portaita noustessaan, kuinka kauan nuo neljä vielä täyttäisivätkään hänen lehtensä uutispalstoja ja melkein toivoi, että he tekisivät yrityksensä vaikkapa onnistumattomankin, mitä tulosta hän piti välttämättömänä.

Hänen huoneensa oli suljettu ja pimeä. Hän hapuili avainta taskustaan, löysi sen, väänsi lukkoa, avasi oven ja astui sisälle.

Mitähän, – tuumi hän ojentaen kätensä ja painaen sähkönappulaa...

Häikäisevä välähdys, nopea liekin sähähdys, ja huone oli jälleen pimeä.

Hätkähtäen hän peräytyi käytävään ja käski tuomaan valoa.

"Lähettäkää hakemaan sähkömiestä", huusi hän; "joku noista kirotuista tulpista on palanut!"

Sytytetty öljylamppu valaisi huoneen, jonka havaittiin olevan täynnä tuikeaa hajua. Sähkömies huomasi, että jokainen lamppu oli varovaisesti poistettu pitimestään ja pantu pöydälle.

Yhdestä pitimestä riippui kierukkainen pätkä ohutta metallilankaa, joka päättyi pieneen, mustaan laatikkoon, ja siitä laatikosta tuprusi sakeaa savua.

"Avatkaa ikkuna", käski toimittaja ja kun oli tuotu ämpärillinen vettä, laskettiin laatikko varovaisesti siihen.

Sitten äkkäsi toimittaja kirjeen – vihervänharmaan kirjeen, joka oli hänen pöydällään. Hän otti sen, käänteli sitä, avasi ja huomasi, että liuskaleella oli kumi vielä kosteata.

    "Arvoisa Herra", niin kuului kirje, "kiertäessänne valon
    palamaan tänä iltana luulitte kai hetkiseksi, että olitte
    joutunut jonkun tuollaisen 'räjähdyksen' uhriksi, joista niin
    mielellänne kerrotte. Meidän on pyydettävä teiltä anteeksi
    kaikesta ikävyydestä, minkä ehkä olemme teille tuottaneet. Teidän
    lamppunne poistaminen ja sen tilalle asetettu 'tulppa', joka
    yhdistää pienen panoksen magnesiumijauhetta, on hätääntymisenne
    syy. Pyydämme teitä uskomaan, että olisi ollut yhtä helppo
    yhdistää panos nitroglyseriiniä ja siten tehdä teidät omaksi
    teloittajaksenne. Olemme järjestäneet tämän todistukseksi
    horjumattomasta aikomuksestamme panna lupauksemme täytäntöön
    muukalaisten luovutusta koskevan lakisäädöksen ehkäisemiseksi.
    Ei ole mitään mahtia maailmassa, joka voi pelastaa sir Philip
    Ramonin turmiosta, ja me pyydämme teitä suuren valtiollisen
    lehden johtavana voimana laskemaan vaikutusvaltanne vaakalaudalle
    oikeuden puolesta, kehoittaen hallitustanne luopumaan väärästä
    toimenpiteestä ja pelastamaan ei ainoastaan monen viattoman,
    teidän maassanne turvapaikan löytäneen ihmisen henkeä, vaan
    myöskin kuninkaallisen ministerin hengen, jonka ainoana vikana
    meidän silmissämme on hänen intonsa väärän asian ajamisessa.

                                       Neljä oikeudentekijää."

"Hiiuu!" vihelsi toimittaja pyyhkien otsaansa ja silmäillen lionnutta laatikkoa, joka uiskenteli keveästi vedenpinnalla ämpärissä.

"Mikä on, hyvä herra?" kysyi sähkömies rohkaisten itsensä.

"Ei mikään", kuului terävä vastaus. "Päättäkää työnne, pankaa nuo pallot paikoilleen ja menkää."

Vastaukseen tyytymättömänä ja uteliaana vilkaisi sähkömies kelluvaan laatikkoon ja katkaistuun metallilankaan.

"Kummallisen näköinen kapine", sanoi hän. "Jos pyydätte minua..."

"En pyydä mitään; päättäkää työnne", keskeytti suuri sanomalehtimies.

"Anteeksi, anteeksi", virkkoi ammattitaituri lepytellen.

Puolta tuntia myöhemmin keskusteli Julistajan toimittaja tilanteesta Welbyn kanssa.

Welby, joka on etevin ulkomaanosaston toimittaja Lontoossa, irvisti ystävällisesti ja salasi hämmästyksensä venyttämällä puhettaan.

"Olen aina uskonut, että niillä pojilla on tosi mielessä", sanoi hän hilpeästi, "olenpa varsin varmakin, että he pitävät lupauksensa. Ollessani Genuassa" – Welby hankki melkoisen osan tiedoistaan omakohtaisesti – "ollessani Genuassa – vai olinko Sofiassa? – tapasin miehen, joka kertoi minulle Trelovitshin asiasta. Hän oli niitä, jotka murhasivat Serbian kuhinkaan, muistattehan. No niin, eräänä iltana hän lähti asunnostaan mennäkseen teatteriin, – samana iltana hänet löydettiin kuolleena julkiselta torilta, sydän miekalla lävistettynä. Siinä oli kaksi merkillistä seikkaa."

Ulkomaanosaston toimittaja laski sormillaan. "Ensiksikin oli kenraali tunnettu miekkailija, ja kaikki merkit osoittivat, ettei häntä oltu tapettu kuin koiraa, vaan hän oli kaatunut kaksintaistelussa. Toinen seikka oli, että hänellä oli kureliivit, kuten niin monilla saksalaistuneilla upseereilla on, ja joku hänen ahdistajistaan oli sen huomannut kaiketikin miekanpistolla ja pakottanut hänet ne riisumaan. Joka tapauksessa löydettiin nuo helyt hänen ruumiinsa vierestä."

"Tiedettiinkö silloin, että se oli nelosen tekosia?" kysyi päätoimittaja.

Welby pudisti päätänsä.

"En minäkään ollut heistä ennen kuullut", virkkoi hän äreästi ja kysyi sitten: "Mihin toimenpiteisiin ryhdyitte sen pienen peloittelun johdosta?"

"Kyselin ovenvartijoilta ja käskypojilta ja jokaiselta, joka silloin oli toimessaan, mutta salaperäisen ystävämme – en luule heitä olleen useampia – tuleminen ja meneminen on jäänyt selittämättä. Aivan merkillistä. Kah, Welby, minusta tuntuu ihan kaamealta; kirjekuoren kumi oli vielä kostea; kirje oli varmaan kirjoitettu toimistossa ja suljettu muutamaa minuuttia aikaisemmin kuin astuin huoneeseen."

"Olivatko ikkunat auki?"

"Eivät; kaikki kolme olivat kiinni ja ha'assa; olisi ollut mahdotonta tulla huoneeseen sitä tietä."

Salapoliisi, joka saapui tehdäkseen selostuksen tapahtumista, oli samaa mieltä.

"Tämän kirjeen kirjoittajan on täytynyt lähteä huoneestanne enintään minuutti ennen teidän tuloanne", päätti hän ja otti kirjeen huostaansa.

Kun hän oli nuori ja innokas salapoliisi, tutki hän ennen lähtöään huoneen mitä tarkimmin, käänteli mattoja, naputteli seiniä, tarkasti kaapit ja toimeenpani suuritöisiä ja tarpeettomia mittauksia tuumapuulla.

"On paljon meikäläisiä, jotka nauravat salapoliisijutuille", selitti hän hymähtelevälle toimittajalle, "mutta minä olen lukenut melkein kaikki, mitä Gaboriau ja Conan Doyle ovat kirjoittaneet, ja uskon, että pienetkin asiat ovat otettavat varteen. Ei tänne kai ollut jäänyt mitään sikaarintuhkaa tai sellaista?" kysyi hän kaihomielin.

"Enpä luule", sanoi toimittaja vakavasti.

"Sepä vahinko", virkkoi salapoliisi ja käärittyään "helvetinkoneen" lisäkkeineen paperiin lähti tiehensä.

Myöhemmin kertoi toimittaja Welbylle, että Holmesin oppilas oli kuluttanut puoli tuntia tutkimalla lattiaa suurennuslasilla.

"Hän löysi puolenpunnan kultarahan, jonka viime viikolla hukkasin; siis puhaltaa tosiaan pahalta suunnalta..."

Sinä iltana ei vielä kukaan muu kuin Welby ja lehden päätoimittaja tiennyt, mitä viimemainitun huoneessa oli tapahtunut. Aputoimittajain osastossa kyllä huhuiltiin, että pyhätössä oli tapahtunut pieni tapaturma.

"Päätoimittaja rikkoi sähköjohdon huoneessaan ja säikähtyi pahanpäiväisesti", sanoi laivauslistan hoitaja.

"Hyväinen aika", huudahti ilmaspesialisti katsahtaen ylös taulukostaan, "sellaistahan tapahtui minullekin tässä eräänä iltana..."

Päätoimittaja oli lausunut salapoliisille muutamia lujia sanoja ennen hänen lähtöänsä.

"Vain te ja minä tiedämme tästä tapahtumasta", sanoi toimittaja. "Jos siitä siis juoruillaan, tiedän, että uutinen on vuotanut Scotland Yardista."

"Voitte olla varma, ettei meiltä mitään tipu", vastasi salapoliisi. "Olemme jo muutenkin aika löylyssä."

"Hyvä on", virkkoi toimittaja, ja nuo sanat kuulostivat uhkaukselta.

Näin pitivät Welby ja toimittaja asian salaisuutena, ilmaisten sen vasta puolta tuntia ennen kuin lehti meni painoon.

Tämä saattaa sivullisesta näyttää kummalliselta, mutta kokemus on useimmille sanomalehtiä hoiteleville henkilöille osoittanut, että uutisilla on onneton taipumus virrata maailmalle ennenkuin ne esiintyvät painettuina.

Tiedetään, että häijyt latojat – ja latojatkin voivat olla häijyjä – ovat töhertäneet jäljennöksiä tärkeistä ja muille aavistamattomista uutisista, heittäneet ne ulos sopivasta ikkunasta, jolloin ne ovat pudonneet jonkun kärsivällisesti kadulla odottelevan miehen viereen, juoksutettu kiireimmiten kilpailevan sanomalehden toimistoon ja siellä myyty kalliimmasta kuin niiden paino on kullassa. Sellaista tiedetään tapahtuneen.

Mutta kello puoli kahdeltatoista alkoi Julistajan toimistotalon suhiseva mehiläispesä surista, sillä silloin aputoimittajat kuulivat "räjähdyksestä" ensi kertaa.

Se oli suurenmoinen uutinen – Julistajan mestarisivalluksia – varustettu puoliväliin palstaa ulottuvilla otsikoilla: "'Neljä oikeudentekijää' taaskin liikkeellä – Helvetinkone Julistajan toimistossa – Pirullista kekseliäisyyttä – Uusi uhkauskirje – 'Nelonen' vakuuttaa toteuttavansa aikeensa – Merkillinen asiakirja – Kykeneekö poliisivoima pelastamaan sir Philip Ramonin?"

"Erittäin hyvä sepustus", sanoi toimittaja hyvillään, korjausarkkia lukiessaan.

Hän oli lähdössä ja puhui Welbylle ovelta.

"Eipä hullumpi", myönsi tarkkaälyinen Welby. "Minä puolestani luulen – hei?"

Viimeinen sana lausuttiin sanantuojalle, joka saapui vieraan miehen seurassa.

"Tämä herrasmies haluaa puhutella jotakuta, sir – näyttää hieman kiihtyneeltä. Siis toin hänet tänne; hän on muukalainen, enkä ymmärrä häntä, ja siksi toin hänet teidän luoksenne..." lisäsi hän Welbyä puhutellen.

"Mitä haluatte?" kysyi päätoimittaja ranskaksi.

Mies pudisti päätään ja sanoi muutamia sanoja oudolla kielellä.

"Ah", äännähti Welby; "espanjaa, – mitä haluatte?" virkkoi hän sillä kielellä.

"Onko täällä tämän lehden toimisto?" Mies otti esille likaisen kappaleen Julistajaa.

"On."

"Saanko puhutella toimittajaa?"

Päätoimittaja näytti epäluuloiselta.

"Minä olen toimittaja", sanoi hän.

Mies vilkaisi olkansa yli ja kumartui sitten eteenpäin.

"Minä olen yksi neljästä oikeudentekijästä", sanoi hän epäröiden.

Welby astahti eteenpäin ja tuijotti tutkivasti häneen.

"Mikä on nimenne", kysyi hän nopeasti.

"Miguel Thery Jerezistä", vastasi vieras.

Oli puoli yksitoista, kun ajurin rattaat, joilla Poiccart ja Manfred palasivat konsertista, vierivät länteen päin Hannover-torin yli ja kääntyivät Oxford Streetille.

"Pyydä tavata päätoimittajaa", selitti Manfred; "sinut osoitetaan toimistohuoneisiin – selität asiasi jollekulle. He ovat hyvin pahoillaan, mutta eivät voi auttaa sinua. Ovat hyvin kohteliaita, mutta ei siihen määrin, että saattaisivat sinut ulko-ovelle. Kävellen siis umpimähkään etsien ulospääsyä, tulet toimittajan huoneeseen ja tietäen hänen olevan poissa pujahdat sisälle, teet tehtäväsi, astut ulos, lukiten oven perästäsi, jos ketään ei ole lähettyvillä, sanot muutaman sanan hyvästiksi kuvitellulle huoneessa olijalle, jos sinut nähdään, ja voilà!"

Poiccart puraisi pään sikaaristaan.

"Käytä kuoreen kumia, joka ei kuivu tunnin aikaan, niin asia näyttää salaperäisemmältä", sanoi hän hiljaa, ja Manfredia huvitti.

"Vastikään suljetulla kirjekuorella on vastustamaton vetovoima englantilaisiin salapoliiseihin."

Oxford Streetiä pitkin kiitävät ajoneuvot kääntyivät Edgware Roadille, mutta silloin Manfred kohotti kätensä ja työnsi kattoluukun auki.

"Me astumme tässä maahan", huusi hän, ja ajuri pysähdytti katukäytävän viereen.

"Luulin käskeneenne ajamaan Pembridgen puistoon!" huomautti hän Manfredin maksaessa.

"Niin käskin", myönsi Manfred. "Hyvää yötä."

He odottivat, rupatellen, katukäytävän syrjällä, kunnes ajopelit olivat hävinneet näkyvistä, kääntyivät sitten takaisin Marmorikaarelle päin, astuivat Park Lanelle, kävelivät sitä raharuhtinaitten katua alaspäin ja kiersivät Piccadillylle. Sirkuksen luota he löysivät ravintolan, jossa oli pitkä pöytä ja paljon pieniä komeroita. Niissä istui miehiä marmoripöytäin ääressä, juoden, poltellen ja rupatellen. Yhden ääressä istui yksinään Gonsalez, pitkä savuke suussa ja sileäksi ajelluilla elävillä kasvoillaan mietiskelevän tyytyväisyyden ilme.

Kumpikaan miehistä ei osoittanut pienintäkään kummastuksen merkkiä tavatessaan hänet – mutta Manfredin sydän sykähti kertaa harvemmin ja Poiccartin kalpeille poskille ilmestyi kaksi heleänpunaista täplää.

He istuutuivat, tuli viinuri, he tilasivat, ja miehen mentyä kysyi Manfred matalalla äänellä: "Missä on Thery?"

Leon säpsähti juuri hiukan.

"Thery livahti tiehensä", vastasi hän tyynesti.

Minuutin aikaan ei kumpikaan tulokkaista puhunut, ja Leon jatkoi:

"Tänä aamuna ennen lähtöäsi sinä taisit antaa hänelle tukun sanomalehtiä?"

Manfred nyökkäsi.

"Ne olivat englantilaisia lehtiä", virkkoi hän. "Thery ei ymmärrä sanaakaan englanninkieltä. Niissä oli kuvia – minä annoin ne hänelle ajankuluksi."

"Annoit muiden muassa Julistajankin?"

"Annoin... haa!" Manfred muisti.

"Siinä oli palkinnon tarjous – ja täydellisen anteeksiannon lupaus – painettuna espanjankielellä."

Manfred tuijotti eteensä.

"Nyt muistan", sanoi hän hitaasti; "minä luin sen myöhemmin."

"Se oli hyvin älykäs tuuma", huomautti Poiccart kiittävästi.

"Huomasin, että hän oli jokseenkin kiihtynyt, mutta luulin sen johtuvan siitä, että eilen illalla kerroimme hänelle, millä tavoin aioimme poistaa Ramonin ja mitä osaa hänen siinä oli esitettävä."

Leon vaihtoi puheenaihetta salliakseen viinurin tarjota tilatut virvokkeet.

"On typerää", jatkoi hän samaan äänilajiin, "ettei hevosta, josta on uskallettu niin isoja summia, ole lähetetty Englantiin ainakin kuukautta edeltäpäin."

"Ihan ennenkuulumatonta, että Kanaalissa vallitsevan myrskyn tähden täytyy luopua suurten kilpa-ajojen suosikista", lisäsi Manfred ankarasti.

Viinuri läksi.

"Menimme kävelylle tänään iltapäivällä", jatkoi Leon, "ja astelimme Regent Streetiä pitkin. Hän pysähtyi vähän väliä vilkaistakseen myymälöihin, ja sitten kun olimme tuijottaneet valokuvaajan ikkunaan, minä en häntä enää nähnyt. Kadulla oli sadoittain ihmisiä – mutta ei Theryä... Olen etsiskellyt häntä siitä asti."

Leon maistoi juomaansa ja vilkaisi kelloansa. Toiset kaksi eivät tehneet eivätkä sanoneet mitään.

Tarkka huomioiden tekijä olisi havainnut, että sekä Manfredin että Poiccartin kädet hiipivät heidän nuttujensa ylimmäiseen nappiin.

"Ehkei sentään niin hullusti", sanoi Gonsalez hymyillen.

Manfred keskeytti toisten äänettömyyden.

"Minä otan kaiken syyn päälleni", aloitti hän, mutta Poiccart ehkäisi hänet liikkeellä.

"Jos on jotakin syyttämistä, olen minä yksinäni syytön", sanoi hän naurahtaen. "Ei, George, on liian myöhäistä puhua syyllisyydestä. Me arvostelimme liian vähäiseksi sen velikullan oveluuden, liian vähäiseksi englantilaisten sanomalehtien yritteliäisyyden ja... ja..."

"Jereziläisen tytär", päätti Leon.

Viisi minuuttia kului äänettömyydessä; jokainen mies ajatteli nopeasti.

"Minulla on auto täällä lähettyvillä", lausui Leon vihdoin. "Olit sanonut minulle, että olisit täällä kello yhdeltätoista. Meillä on naftalla kulkeva aluksemme Burnham-on-Crouchissa – voisimme päivänkoitteessa ehtiä Ranskaan."

Manfred vilkaisi häneen. "Mitä itse ajattelet?" kysyi hän.

"Minä sanon: jääkäämme lopettamaan työmme", vastasi Leon.

"Ja minä", säesti Poiccart tyynesti, mutta päättäväisesti.

Manfred kutsui viinuria.

"Onko teillä iltalehtien viime painokset?"

Viinuri arveli voivansa ne hankkia ja toi palatessaan kaksi.

Manfred tarkkasi sivuja huolellisesti ja heitti sitten lehdet pois.

"Ei näissä mitään ole", sanoi hän. "Jos Thery on ilmoittautunut poliisille, täytyy meidän piillä ja käyttää jotakin muuta menettelyä kuin sopimaamme – tai voisimme iskeä nyt. Thery on sittenkin kertonut meille kaikki, mitä haluamme tietää, mutta..."

"Se olisi epärehellistä peliä Ramonia kohtaan." Poiccart päätti lauseensa äänellä, joka kerrassaan lopetti äsken mainitun mahdollisuuden. "Hänellä on vielä kaksi päivää, ja hänen tulee saada vielä viimeinen varoitus."

"Sitten meidän täytyy löytää Thery."

Puhuja oli Manfred ja hän nousi pöydästä Poiccartin ja Gonsalezin seuraamana.

"Jollei Thery ole mennyt poliisin puheille – niin mihin hän menisi?"

Leonin kysymyksen sävy vihjaisi vastauksen.

"Sen sanomalehden toimistoon, joka julkaisi espanjankielisen ilmoituksen", selitti Manfred, ja nuo kolme miestä käsittivät vaistomaisesti, että se oli oikea otaksuma.

"Autosi tulee hyvään tarpeeseen", virkkoi Manfred, ja kaikki kolme lähtivät ravintolasta.

Toimittajan huoneessa seisoi Thery molempain sanomalehtimiesten edessä.

"Thery?" toisti Welby. "Minä en tunne sitä nimeä. Mistä tulette? Mikä on osoitteenne?"

"Olen Jerezistä Andalusiasta, Sienorin viinin viljelystilalta..."

"En sitä tarkoittanut", keskeytti Welby; "mistä tulette nyt – mistä Lontoon osasta?"

Thery kohotti epätoivoisesti käsiään.

"Kuinka minä tietäisin? On taloja ja katuja ja kansaa, mutta Lontoota se on, ja minun oli murhattava mies, joku ministeri, koska hän oli laatinut väärän lain – eivät ne minulle sitä selittäneet..."

"Kutka ne?" kysyi toimittaja innokkaasti.

"Ne toiset kolme."

"Entä heidän nimensä?"

Thery loi kysyjään epäluuloisen katseen.

"On luvattu palkinto", sanoi hän jurosti, "ja anteeksianto. Minä vaadin ne ennenkuin kerron..."

Toimittaja astui pöytänsä luo.

"Jos olette joku niistä neljästä, niin saatte palkintonne – osan siitä saatte nyt." Hän painoi nappia, ja käskypoika tuli ovelle.

"Mene latomoon ja sano faktorille, ettei saa antaa miesten poistua ennenkuin minä annan määräyksen."

Alhaalla kivijalkakerroksessa jyskyttivät koneet syytäen ensimmäisiä aamupainoksen kappaleita.

"No", virkkoi toimittaja kääntyen Theryyn, joka seisoi levottomasti siirrähdellen jalalta toiselle, sillä välin kun tuo määräys annettiin, "no, kertokaa minulle nyt kaikki mitä tiedätte."

Thery ei vastannut. Hänen silmänsä tuijottivat lattiaan.

"On luvattu palkinto ja anteeksianto", jupisi hän itsepintaisesti.

"Rientäkää!" huudahti Welby, "te saatte palkintonne ja myöskin anteeksiannon. Kertokaa meille, ketkä ne neljä oikeudentekijää ovat? Ketkä ovat ne kolme muuta? Missä he ovat tavattavissa?"

"Tässä", kuului kirkas ääni hänen takaansa; ja hän kääntyi, juuri kun muukalainen sulkien oven perästään seisahtui heitä kolmea vastapäätä – muukalainen seurustelupuvussa, naamioituna ohimoilta leukaan asti.

Kädessä, joka riippui hänen sivullaan, oli revolveri.

"Minä olen yksi niistä", toisti vieras tyynesti. "Kaksi muuta odottaa rakennuksen ulkopuolella."

"Kuinka te tänne pääsitte? Mikä on asianne?" kysyi toimittaja kurottaen kätensä erästä kirjoituspöytänsä avointa laatikkoa kohti.

"Ottakaa kätenne pois" – ja revolverin ohut piippu nytkähti ylöspäin. "Kuinka tänne pääsin, sen selittää ovenvartijanne, jahka hän tulee jälleen tajuihinsa. Syynä tulooni on halu pelastaa henkeni – varsin järkevä toivomus. Jos Thery puhuu, uhkaa minua kuolema. Minä aion estää hänet puhumasta. Minä en kanna mitään kaunaa kummallekaan teistä, hyvät herrat, mutta jos estätte minua, niin ammun teidät", sanoi hän koruttomasti. Hän puhui kaiken aikaa englanninkieltä, ja silmät suurina ja laajentunein sieraimin peräytyi Thery seinää vasten hengittäen nopeasti.

"Te", sanoi naamioitu mies kääntyen kauhistunutta ilmiantajaa kohti ja puhuen espanjankieltä, "olisitte pettänyt toverinne. Olisitte tehnyt tyhjäksi suuren yrityksen. Senvuoksi ansaitsette kuoleman."

Hän kohotti revolverin Theryn rinnan korkeudelle, ja espanjalainen vaipui polvilleen höpisten rukousta, jota ei kyennyt ääneen lausumaan.

"Ei jumaliste!" huudahti toimittaja ja ryntäsi esille.

Revolveri kääntyi häntä kohti.

"Hyvä herra", virkkoi tuntematon ja hänen äänensä aleni melkein kuiskaukseksi. "Älkää Jumalan tähden pakottako minua teitä tappamaan."

"Te ette tee kylmäveristä murhaa!" huusi toimittaja kiukusta kalpeana ja liikahti eteenpäin, mutta Welby pidätti häntä.

"Mitä se hyödyttää?" virkkoi Welby hiljaa. "Hän tarkoittaa totta – me emme voi mitään."

"Te voitte jotakin", sanoi muukalainen, ja hänen revolverinsa vaipui sivulle.

Ennenkuin toimittaja ehti vastata, kolkutettiin oveen..

"Sanokaa, että teillä on tärkeää työtä" – ja revolveri tähdättiin Theryyn, joka virui ulisevana myttynä seinustalla.

"Menkää pois", huusi toimittaja, "minulla on tärkeää työtä."

"Kirjapainossa odotetaan", kuului sanantuojan ääni.

"No", kysyi päätoimittaja, kun pojan askeleet häipyivät, "mitä voimme tehdä?"

"Voitte pelastaa tämän miekkosen hengen."

"Millä tavoin?"

"Vakuuttakaa minulle kunniasanallanne, että sallitte meidän molempain lähteä, ette tee hälytystä ettekä poistu neljännestuntiin tästä huoneesta."

Toimittaja epäröitsi.

"Mistä tiedän, ettei aikomaanne murhaa tehdä, heti kun joudutte kahdenkesken?"

Toinen nauroi naamionsa alta.

"Mistä tiedän, että te ette hälytä poliisia, heti kun olen lähtenyt tästä suojasta?"

"Minunhan piti antaa sanani, herraseni", virkkoi toimittaja jäykästi.

"Ja minun omani", kuului levollinen vastaus. "Enkä minä ole sanaani koskaan syönyt."

Toimittajan sielussa tapahtui kova taistelu: Tässä oli hänellä kuin kämmenellään vuosisadan suurin tarina; vielä minuutti, ja hän olisi kiristänyt Theryltä neljän oikeudentekijän salaisuuden.

Vielä nytkin olisi rohkea ote voinut kaiken pelastaa – ja painossa odotettiin... Mutta revolveria pitelevä käsi oli päättäväisen miehen käsi, ja toimittaja antoi perään.

"Minä suostun, mutta panen vastalauseen", sanoi hän. "Vakuutan teille, että te ette voi välttää kiinnijoutumista ja rangaistusta."

"Pahoittelen", sanoi naamioitu mies hiukan kumartaen, "etten voi olla samaa mieltä kanssanne. Ei mikään muu ole välttämätöntä kuin kuolema. Tulkaa, Thery", lisäsi hän espanjaksi. "Herrasmiehenä vakuutan sanallani, että minä en tee teille pahaa."

Thery epäröitsi, mutta hiipi sitten eteenpäin, pää kumarassa ja tuijottaen lattiaan.

Naamioitu raotti tuuman verran ovea, kuunnellen, ja sillä hetkellä sai toimittaja elämänsä suurimman mielijohteen.

"Kuulkaahan", sanoi hän nopeasti, kun hänessä heräsi sanomalehtimiehen vaisto, "kun tulette kotiin, ettekö kyhää meille kertomusta itsestänne ja tovereistanne? Eihän tarvitse ilmoittaa mitään hankalia yksityiskohtia – selostakaahan vain pyrkimyksiänne, selittäkää, mikä on salaliittonne periaate."

"Herra toimittaja", sanoi naamioitu mies – ja hänen äänessään värähti ihailua, – "minä tunnustan teidät neroniekaksi. Kirjoitus lähetetään teille huomenna." Ja avaten oven hän astui kumppaninsa kanssa käytävään, josta valo oli sammutettu.

KUUDES LUKU

Johtolangat

Veripunaiset ilmoitusliput, käheät sanomalehtipojat, silmäänpistävät otsikot ja pitkät palstamäärät välikkeillä painettua tekstiä tiedoittivat maailmalle seuraavana päivänä, kuinka lähellä kiinnijoutumista nelonen oli ollut. Junassa istuivat matkustajat kumartuneina polvillaan lepäävien sanomalehtien yli ja selittivät, mitä he Julistajan päätoimittajana olisivat tehneet. Ihmiset keskeyttivät puheensa sodista, nälänhädästä, katovuosista ja kuivuudesta, eduskunnista, jokapäiväisistä murhista ja Saksan keisarista, keskittääkseen huomionsa hetken suureen kysymykseen. Panisivatko nuo oikeudentekijät uhkauksensa täytäntöön ja murhaisivat huomenna ulkoasiain ministerin?

Mistään muusta ei haasteltu ääneen. Tällä murhalla oli uhkailtu kuukausimäärin, ja jollei mitään odottamatonta tapahtuisi, tehtäisiin se huomenna.

Ei ihme, että Lontoon sanomalehdet käyttivät suurimman osan tilastaan pohtiakseen Theryn tuloa ja hänen uudestivangitsemistaan.

    "... Ei ole varsin helppoa ymmärtää", kirjoitti Sähkösänomisto,
    "miksi eräät halpahintaista hälyttelylehteä toimittavat
    sanomalehtimiehet, jos pahantekijät kerran olivat heidän
    käsissään, päästivät heidät vapaiksi jatkamaan häijyjä aikeitaan
    suurta valtiomiestä vastaan, jonka verraton... Sanomme 'jos',
    sillä näinä huokeahintaisten julkaisujen aikoina ei valitettavasti
    jokaista huomionhimoisen melutorven pyhimmästä pyhätöstä
    lähtenyttä juttua ole otettava niin vakavalta kannalta kuin se
    itse toivoisi. Niin, jos nuo rosvot, kuten uutisessa mainitaan,
    todella kävivät erään lehden toimistossa eilenillalla..."

Puolen päivän aikaan levitettiin Scotland Yardista tukuttain kiireellisesti painettua paperiarkkia:

1000 PUNNAN PALKINTO.

    Epäiltynä yhteydestä Neljän oikeudentekijän nimellä tunnetun
    rikollisen järjestön kanssa etsitään Miguel Theryä, jolla on
    nimenä myöskin Saimont ja El Chico; viimeksi oleskellut Jerezissä
    Espanjassa. Espanjalainen, joka ei puhu englanninkieltä. Pituus
    5 jalkaa 8 tuumaa. Ruskeat silmät, musta tukka, vähäiset mustat
    viikset, leveät kasvot. Valkoinen arpi poskessa ja arvettunut
    puukonhaava ruumiissa. Tanakka vartalo.

    Yllämainittu palkinto suoritettaan henkilölle tai henkilöille,
    jotka antavat sellaisia tietoja, että mainittu Thery voidaan
    todistaa Neljän oikeudentekijän joukkoon kuuluvaksi ja saadaan
    pidätetyksi.

Ylläolevasta oli arvattavissa, että toimittajan ja hänen apulaisensa kello kahdelta aamulla antamien tietojen johdosta oli suoraan Espanjaan menevä kaapeli pidetty ahkerassa toimessa. Tärkeitä henkilöitä oli Madridissa herätetty vuoteistaan, ja Theryn jo ennestään toimiston asiakirjoihin merkitty elämäkerta oli kirjelokeroista esille kaivettujen selostusten nojalla uudelleen sommiteltu poliisivoiman ylipäällikön valistukseksi.

Istuessaan työpöytänsä ääressä asunnossaan Portland Placen varrella sai sir Philip Ramon vain vaivoin kohdistetuksi ajatuksensa edessään olevaan kirjeeseen.

Se oli osoitettu hänen isännöitsijälleen Branfelliin, suurelle maatilalle, jolla hän niinä vuosina, kun oli virkatoimista vapaana, eleli ja hallitsi.

Sir Philipillä ei ollut perhettä – ei vaimoa eikä lapsia.

"... Siltä varalta, että niiden miesten tavalla tai toisella onnistuu panna aikeensa täytäntöön, olen auliisti huolehtinut sekä Teistä että kaikista muistakin, jotka ovat minua uskollisesti palvelleet", kirjoitti hän. Ja siitä voidaan arvata kirjeen sisältö ja tarkoitus.

Näiden muutamien viimeksi kuluneiden viikkojen aikana olivat sir Philipin tunteet toimenpiteensä mahdolliseen tulokseen nähden muuttuneet.

Alituisen, toiselta puolen ystävällisen, toiselta uhkaavan vakoilun synnyttämä ärtymys oli herättänyt niin katkeran suuttumuksen tunteen, että tämä uusi liikutus nieli kaiken mieskohtaisen pelon. Hänen mielensä täytti vain horjumaton päätös ajaa perille toimenpide, johon hän oli ryhtynyt, tehdäkseen tyhjiksi Neljän oikeudentekijän elkeet ja puolustaakseen hallitusmiehen koskemattomuutta. "Olisi ennen kuulumatonta", kirjoitti hän kyhäyksessä nimeltä "Yksilöllisyyden suhde julkiseen virkaan", joka muutama kuukausi myöhemmin julkaistiin Quarterly Reviewissä – "olisi järjetöntä edellyttää, että satunnainen arvostelu aivan epäpätevästä lähteestä millään tavoin vaikuttaisi hallituksen jäsenen käsitykseen hänen huolenpitoonsa uskotuille ihmismiljoonille tarpeellisen lainsäädännön laadusta. Hän on asianmukaisesti nimitetty toimija ja hänen on pantava kouraantuntuvaan muotoon niiden toivomukset ja pyyteet, jotka luonnollisesti odottavat häneltä ei ainoastaan keinoja omien suhteittensa parantamiseksi tai ärsyttävien rajoitusten lieventämiseksi kansainvälisissä kauppasuhteissa, vaan myöskin, että heille hankitaan turvaa muitakin kuin puhtaasti liikesitoumuksista johtuvia vaaroja vastaan... Sellaisessa tapauksessa ministeri, joka täysin käsittää vastuunalaisuutensa, lakkaa olemasta ihminen ja hänestä tulee pelkkä kone."

Sir Philip Ramonilla oli perin vähän ystäviä. Hänellä ei ollut niitä luonteenominaisuuksia, jotka ovat tarpeellisia yleisön suosion saavuttamiseksi. Hän oli rehellinen, tunnollinen, voimakas mies. Hän oli kylmäverinen, häikäilemätön luonne, jollaiseksi rakkaudeton elämä oli hänet tehnyt. Hänellä ei ollut innostusta, eikä hän voinut muita innostuttaa. Havaitessaan, että joku menettelytapa oli vähemmän väärä kuin toinen, hän sen hyväksyi. Havaittuaan, että joku toimenpide oli hänen lähimmäisilleen välittömäksi tai lopulliseksi hyödyksi, hän ajoi sen järkkymättä perille. Hänestä saattaa sanoa, että hänellä ei ollut kunnianhimoa, vaan ainoastaan päämääriä. Hän oli valtioneuvoston vaarallisin mies, halliten sitä mestarillisella tavallaan, sillä siunattu "sovittelu" oli hänelle tuntematonta.

Jos hänellä jostakin asiasta auringon alla oli mielipiteitä, tuli myöskin hänen virkatoveriensa ne mielipiteet omaksua.

Neljä kertaa olivat sanomalehdet lisälehdillään toitotelleet "jonkun valtioneuvoksen huhuttua eroamista", ja joka kerralla oli eronpyytäjäksi lopulta osoittautunut se mies, jonka mielipiteet olivat olleet ristiriidassa ulkoasiainministerin käsityskannan kanssa. Niin pienissä kuin suurissakin asioissa hän piti päänsä.

Virallista asuntoansa hän ehdottomasti kieltäytyi käyttämästä, ja Downing Streetin n:o 44 muutettiin puolittain toimistoksi, puolittain palatsiksi. Portland Placen varrella oli hänen kotinsa, ja sieltä hän ajoi joka aamu, ehtien ratsaskaartin kasarmin kellon ohi, juuri kun se kumahdutti viimeisen kymmenestä lyönnistään.

Yksityinen puhelinjohto yhdisti hänen työhuoneensa Portland Placella hänen viralliseen asuntoonsa, ja jollei sitä johtoa olisi ollut, olisi sir Philip ollut kokonaan erillään Downing Streetin talosta, jossa asuminen oli ollut hänen puolueensa suurten miesten kunnianhimoisena toivomuksena.

Mutta nyt päivän lähestyessä, jona heidän oli ponnistettava kaikkensa, kehoittivat poliisiviranomaiset hartaasti, että hän asettuisi suojiinsa Downing Streetin taloon.

Siellä, selittivät he, kävisi ministerin suojeleminen yksinkertaisemmaksi. N:o 44 Downing Streetillä oli poliiseille tuttu. Sen ympäristöä ja portteja voitaisiin paremmin vartioida, ja olisi myöskin vältettävissä ajelu – vaarallinen matka! – Portland Placelta ulkoministeriöön.

Tarvittiin melkoisen paljon painostusta ja pyytelyä ennenkuin sir Philip saatiin suostumaan tähän varokeinoon, ja hän antoi perään vasta sitten, kun hänelle huomautettiin, että silloin ei silmälläpito, jonka alaisena hän oli, tuntuisi niin ilmeiseltä hänelle itselleen.

"Ei teistä kai olisi hauskaa tavata miehiäni ovenne ulkopuolella partaanne ajaessanne", sanoi salapoliisipäällikkö Falmouth kömpelösti. "Te vastustitte, että yksi miehistäni olisi kylpyhuoneessanne, kun toissa-aamuna menitte ammeeseen, ja valititte, että sivilipukuinen poliisiupseeri istui vaunujenne ajurinistuimella – no niin, sir Philip, vakuutan teille, että Downing Streetin talossa teidän ei tarvitse heitä edes nähdä."

Se naula veti.

Juuri vähää ennen lähtöänsä Portland Placelta uuteen asuntoonsa hän kyhäili yllämainittua kirjettä, salapoliisin odotellessa oven ulkopuolella.

Puhelin sir Philipin kyynärpään vieressä surisi – hän ei sietänyt kelloja, – ja hänen yksityissihteerinsä ääni kysyi hiukan levottomana, kuinka kauan hän viipyisi.

"Meillä on kuusikymmentä miestä ulkoministeriötä vartioimassa", sanoi sihteeri innokkaana ja nuorena, "ja tänään ja huomenna me..."

Sir Philip kuunteli selostusta yhä kärsimättömämmin. "Kas, kun ette ole hankkineet rautakaappia sulkeaksenne minut sinne!" sanoi hän nyrpeästi ja lopetti keskustelun.

Ovelle kolkutettiin, ja Falmouth pisti päänsä sisään.

"En halua kiirehtiä teitä, herra ministeri", puhui hän, "mutta..."

Niinpä ulkoasianministeri ajoi Downing Streetille meikein äkäisessä mielentilassa.

Hän ei näet ollut tottunut hoputukseen tai huolenpitoon, ei sinne tänne komenneltavaksi. Häntä ärsytti vielä enemmän, nähdessään nyt jo tutunomaiset polkupyöräilijät kummallakin puolen vaunujaan, havaitessaan vähän väliä siviilipuvussaankin silmäänpistävän konstaapelin ihailemassa näköalaa katukäytävällä; ja kun hän tuli Downing Streetille ja havaitsi sen suljetuksi kaikilta muilta vaunuilta paitsi omiltaan ja äärettömän joukon joutilaita sairaloisen uteliaita ihmisiä kerääntyneen tervehtimään hänen saapumistaan, tunsi hän, mitä ei ollut ennen ikinä tuntenut, – nöyryytystä. Hän tapasi sihteerinsä odottamassa yksityistoimistossa kädessään luonnos puheeseen, jolla lakiehdotus muukalaisten luovutuksesta oli esitettävä toiseen lukemiseen.

"Saamme varmaan paljon vastustusta", selitti sihteeri, "mutta Mainland on lähettänyt liikkeelle taitavia agitaattoreita ja toivoo saatavan asian puolesta kolmenkymmenenkuuden äänen enemmistö – kaikkein vähintään."

Ramon luki lauseet lävitse, ja ne virkistivät häntä. Ne palauttivat hänelle entisen turvallisuuden- ja tärkeydentunteen. Olihan hän kumminkin suuri valtioministeri. Uhkaukset olivat tietenkin liian järjettömiä – poliisi piti asiasta moitittavan paljon melua; ja tottakai sanomalehdistö... hm, sanomalehdethän olivat hälinän nostaneet...

Hänen ilmeessään oli jotakin kimmoista, melkein hilpeää, kun hän puoliksi hymyillen kääntyi sihteeriinsä.

"No, entä minun tuntemattomat ystäväni – miksi ne lurjukset taas nimittävätkään itseään? – ne neljä oikeudentekijää?"

Puhuessaankin hän näytteli: hän ei ollut unohtanut heidän nimeänsä, se oli hänen mielessään yöt päivät.

Sihteeri epäröitsi. Hän ja hänen päällikkönsä välillä olivat neljä oikeudentekijää olleet kielletty puheenaihe.

"Ne... oh, emme ole kuulleet enempää kuin mitä olette lukenut", sanoi hän ontuvasti; "tiedämme nyt, kuka Thery on, muttemme voi saada selvää hänen kolmesta toveristaan."

Ministeri suipensi huuliaan.

"Ne antavat minulle miettimisaikaa huomeniltaan", virkkoi hän.

"Oletteko kuullut heistä jälleen?"

"Mitä lyhyimmin lausein", virkkoi sir Philip keveästi.

"Entäs muuten?"

Sir Philip rypisti kulmiaan. "Ne pitävät lupauksensa", vastasi hän lyhyeen, sillä sihteerin "entäs muuten?" oli luonut hänen sydämeensä omituisen kylmyyden, jota hän ei voinut oikein käsittää.

Carnaby Streetin työpajassa ylimmäisessä kerroksessa istui Thery taltutettuna, murjottelevana ja peloissaan kolmea toveriansa vastapäätä.

"Toivoisin teidän täydellisesti ymmärtävän", sanoi Manfred, "että me emme ole teille lainkaan vihoissamme siitä, mitä olette tehnyt. Minun mielestäni – ja samaa mieltä on señor Poiccart, – señor Gonsalez teki oikein, kun säästi henkenne ja toi teidät meille takaisin."

Thery loi katseensa alas nähdessään puhujan hämmennyttävän puoli-ivallisen hymyn.

"Huomenillalla on teidän tehtävä se, mitä olette luvannut suorittaa – jos tarve vielä vaatii. Sitten te lähdette..." Hän pysähtyi.

"Mihin?" kysyi Thery, äkkiä raivostuen. "Mihin taivaan nimessä? Minä mainitsin heille nimeni, he tietävät, kuka olen, – saavat siitä tiedon kirjoittamalla poliisille. Minne minä menisin?"

Hän hypähti pystyyn, muljotti vihaisesti kolmeen kumppaniinsa, ja hänen kätensä vapisivat vimmasta; hänen isoa ruhoansa puistatti ääretön kiukku.

"Te annoitte itsenne ilmi", sanoi Manfred tyynesti; "tämä on rangaistuksenne. Mutta me toimitamme teidät uuteen seutuun, uuteen Espanjaan toisen taivaan alle – ja Jerezin tyttö on siellä teitä odottamassa."

Thery vilkaisi epäluuloisesti toisesta toiseen. Tekivätkö he hänestä pilaa?

Miesten kasvoilla ei ollut hymyä; vain Gonsalez tuijotti häneen terävillä, kysyvillä silmillä, ikäänkuin olisi nähnyt puheessa jonkun peitetyn tarkoituksen.

"Vannotteko sen?" kysyi Thery käheästi. "Vannotteko, että...?"

"Minä lupaan sen – ja jos tahdotte, niin vannonkin", vastasi Manfred. "Ja nyt", jatkoi hän muuttaen ääntään, "te tiedätte, mitä teiltä huomenillalla odotetaan – mitä teidän on tehtävä?"

Thery nyökkäsi.

"Ei saa tulla mitään sykkyrää lankaan – ei saa hutiloida. Te ja minä ja Poiccart ja Gonsalez surmaamme väärintekijän tavalla, jota maailma ei ikinä arvaa, panemme toimeen teloituksen, joka säikähdyttää ihmiskuntaa. Nopea kuolema, varma kuolema, rakosista sisään hiipivä kuolema, vartijain valppautta ilkkuva kuolema. Kah, koskaan ei ole tapahtunut sellaista... sellaista..." Hän pysähtyi äkkiä, hänen poskensa hehkuivat, silmiin syttyi kiilto, ja hän kohtasi molempien toveriensa katseen. Poiccart oli tyynenä, kylmänä kuin sfinxi, Leon kuunteli mielenkiinnolla ja arvostellen. Manfredin kasvoille nousi tummempi puna.

"Olen pahoillani", sanoi hän melkein nöyrästi; "hetkiseksi olin unohtanut asian ja tarkoitusperät keinojen erikoisuuden vuoksi."

Hän kohotti kätensä kuin anteeksi pyytäen.

"Se on ymmärrettävää", virkkoi Poiccart vakavasti, ja Leon puristi Manfredin käsivartta.

Kaikki kolme olivat hetkisen vaiti. Sitten Manfred nauroi.

"Työhön!" huudahti hän ja astui toisten edellä tilapäiseen laboratorioon. Sinne tultuaan Thery riisui takkinsa. Täällä hän oli omalla alueellaan, ei enää arkaileva ja riippuvainen, vaan otti johdon käsiinsä ohjaten, opettaen ja käskien muita, kunnes miehet, joiden edessä hän jokunen minuutti aikaisemmin oli vavissut pelosta, juoksentelivat työhuoneesta laboratorioon, kerroksesta kerrokseen.

Oli paljon tehtävää, paljon kokeiltavaa, paljon laskettavaa, monta pientä summaa käsiteltävä paperilla, sillä sir Philip Ramonin surmaamisessa oli kaikki uusimman tieteen apuneuvot otettava Neljän oikeudentekijän palvelukseen.

"Minä menen vakoilemaan", sanoi Manfred äkkiä ja hävittyään työhuoneeseen palasi tikkaat mukanaan. Nämä hän pystytti pimeään käytävään, ja noustuaan nopeasti työnsi rakennuksen litteälle katolle aukeavan laskuoven ylös.

Hän laahasi itsensä huolellisesti ylös, ryömi katon lyijypintaa pitkin ja, nousten varovaisesti pystyyn, katsahti matalan rintanojan yli.

Hän oli kolmeneljänneskilometrin laajuisen tasaisten kattojen täyttämän kehän keskustassa. Hänen näköpiirinsä takana häämöitti Lontoo tummana savun ja usvan läpi. Alhaalla oli vilkasliikkeinen katu. Hän loi nopean silmäyksen kattoon savupiippuryhmineen, epäkauniine sähkölennätinpylväineen, lyijyisine levyineen ja ruostuneine vesikouruineen. Sitten hän tähysteli kenttäkiikarilla kauan ja huolellisesti etelään päin. Hän ryömi verkalleen takaisin laskuovelle, kohotti sen ja hinasi itseänsä hyvin varovaisesti, kunnes jalat koskettivat tikkaiden ylintä askelmaa. Sitten hän laskeutui nopeasti, sulkien oven perästään.

"No?" kysyi Thery ikäänkuin voitonriemua äänessä.

"Huomaan, että olette sen merkinnyt", sanoi Manfred.

"On parempi niin, koska meidän on työskenneltävä pimeässä", selitti Thery.

"Näitkö sitten", aloitti Poiccart.

Manfred nyökkäsi.

"Kovin epäselvästi – saattoi juuri hämärästi eroittaa parlamenttirakennukset; ja Downing Street on kattojen sekamelskaa."

Thery oli palannut työhön, joka kiinnitti hänen huomionsa. Mikä hänen ammattinsa lienee ollutkin, oli hän näppärä työmies. Jollakin selittämättömällä tavalla hän tunsi, että hänen täytyi tehdä paraansa näiden miesten hyväksi. Hän oli viime päivinä pakosta kokenut heidän etevämmyyttään; nyt hänen kunnianhimonaan oli osoittaa oma kykynsä, oma yksilöllisyytensä ja ansaita ylistystä näiltä miehiltä, jotka olivat saaneet hänet tuntemaan pienuutensa.

Manfred ja toiset seisoivat vieressä ja katselivat häntä ääneti. Otsa hämmästyksen rypyissä tuijotti Leon alati työmiehen kasvoihin. Sillä Leon Gonsalez, tiedemies, kasvonilmeiden tutkija (hänen käännöstään Lequetiuksen teoksesta Theologi physiognomia humana pidetään vielä tänä päivänä parhaimpana), koetti sovittaa rikollista käsityöläisen kanssa.

Hetkisen perästä lopetti Thery työnsä.

"Kaikki on nyt valmista", sanoi hän tyytyväisesti virnistäen; "sallikaa minun tavata tuo ministerinne, järjestäkää minulle minuutin puhelu hänen kanssaan, niin seuraavassa minuutissa hän kuolee."

Hänen kasvonsa, jotka lepotilassa olivat vastenmieliset, näyttivät nyt pirullisilta. Hän oli kuin joku kotimaansa isoista häristä, joka tulee entistään kauheammaksi, kun verenhaju sattuu sen sieraimiin.

Omituisena vastakohtana olivat hänen työnantajainsa kasvot. Ei lihaskaan niissä värähtänyt. Heidän ilmeissään ei ollut riemua eikä katumusta – vain jotakin omituista, mikä kuvastuu tuomarin järkkymättömillä kasvoilla hänen langettaessaan lain peloittavan tuomion. Thery näki sen, ja se jääti hänet ytimiin asti.

Hän ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen heitä.

"Ei, ei", kirkaisi hän, "älkää Jumalan tähden katsoko tuolla tavoin – älkää, älkää!" Hän peitti vapisevin käsin kasvonsa.

"Millä tavoin, Thery?" kysyi Leon lempeästi.

Thery pudisti päätänsä.

"En osaa selittää – niinkuin tuomari Granadassa, kun hän lausuu: 'Tapahtukoon niin!'"

"Jos me katsomme siten", sanoi Manfred tuimasti, "teemme sen siksi, että olemme tuomareita – emmekä ainoastaan tuomareita, vaan tuomiomme täytäntöönpanijoita."

"Luulin, että olisitte olleet tyytyväiset", uikutti Thery.

"Olette suorittanut tehtävänne hyvin", sanoi Manfred vakavasti.

"Bueno, bueno!" säestivät toiset.

"Rukoilkaa Jumalaa, että onnistuisimme", lisäsi Manfred juhlallisesti, ja Thery tuijotti aivan ihmeissään tuohon omituiseen mieheen.

Salapoliisipäällikkö Falmouth ilmoitti sinä iltapäivänä poliisilaitoksen ylipäällikölle, että oli ryhdyttävä kaikkiin varokeinoihin uhatun ministerin suojelemiseksi.

"Olen täyttänyt Downing Streetin 44:nnen", sanoi hän; "siellä on tositeossa konstaapeli joka huoneessa. Neljä parasta miestämme katolla, poliiseja on kivijalkakerroksessa, poliiseja keittiöpuolella."

"Entä palvelusväki?" kysyi poliisipäällikkö.

"Sir Philip on tuonut omat palvelijansa maalta, eikä talossa nykyisin ole ainoatakaan henkilöä yksityissihteeristä ovenvartijaan asti, jonka nimeä ja elämäkertaa minä en tunne alusta loppuun asti."

Poliisipäällikkö henkäisi huolestuneesti.

"Tunnen sydämeni hyvin keventyneeksi, kun huominen päivä on ohi. Mitkä ovat lopulliset järjestelyt?"

"Ei ole tehty mitään muutoksia, sir, senjälkeen, kun ulkoministeri tänä aamuna saapui. Hän viipyy 44:nnessä koko huomisen päivän, kunnes hän puoli yhdeksältä lähtee parlamenttiin, siellä kello yhdeksältä esittääkseen lakiehdotuksen käsiteltäväksi, ja palaa kello yhdeltätoista."

"Olen antanut määräyksen, että liikenne ohjataan kulkemaan Rantakatuja pitkin puolen tunnin ajalla alkaen neljännestä vailla yhdeksän ja loppuen neljännestä yli yhdeksän, ja samoin yhdentoista tienoilla", selitti poliisipäällikkö. "Neljä suljettua vaunua ajaa Downing Streetilta parlamenttitaloon, ja sir Philip saapuu autollaan heti jälkeenpäin."

Kuului kolkutus ovelta – keskustelu tapahtui salapoliisipäällikön toimistossa – ja eräs poliisiupseeri astui huoneeseen. Hänellä oli kädessään kortti, jonka hän laski pöydälle.

"Señor José de Silva", luki poliisilaitoksen päällikkö; "Espanjan poliisien ylipäällikkö", selitti hän Falmouthille. "Saattakaahan hänet sisälle."

Señor de Silva, notkea, pienikokoinen mies, isonenäinen ja parrakas, tervehti englantilaisia ylen kohteliaasti, kuten on Espanjan virkamiespiireille ominaista.

"Valitan, että minun täytyi kutsua teidät Lontooseen", sanoi herra poliisipäällikkö puristettuaan vieraan kättä ja esiteltyään hänet Falmouthille; "ajattelin, että voisitte auttaa minua Theryn etsinnässä."

"Onneksi olin Pariisissa", sanoi espanjalainen. "Niin, minä tunnen Theryn, ja minua kummastuttaa tavata hänet niin ylväässä seurassa. Tunnenko minä ne neljä?" – hän kohautti olkapäitään lähelle korviaan – "kukapa heidät tuntee? Minä olen kuullut heistä – oli eräs juttu Malagassa, nähkääs... Thery ei ole mestariroisto. Kummastuin kuullessani, että hän oli liittynyt tähän joukkoon."

"Kah", virkkoi poliisipäällikkö ottaen kirjelmän pöydältään ja vilkaisten siihen, "teikäläiset jättivät mainitsematta – vaikkei se tosin kovin tärkeää olekaan – mikä on Theryn ammatti?"

Espanjalainen poliisimies rypisti kulmiaan.

"Theryn ammatti! Antakaas, kun ajattelen..." Hän mietti hetkisen. "Theryn ammatti? Enpä taida tietää; muistelen kuitenkin, että se olisi jotakin kumialaan kuuluvaa. Hänen ensimmäinen rikoksensa oli kumivarkautta. Mutta jos haluatte saada siitä varmuuden..."

Poliisipäällikkö nauroi.

"Se ei ole ollenkaan tärkeätä", virkkoi hän huolettomasti.

SEITSEMÄS LUKU

Nelosen sanansaattaja

Tuomitulle oli vielä toimitettava yksi lähete. Hänen viimeksi saamassaan kirjeessä oli esiintynyt lause: "Saatte vielä kerran varoituksen, ja jotta olisimme varmat, ettei se joudu hukkaan, jättää seuraavan ja viimeisen tiedonantomme teidän käsiinne mieskohtaisesti joku meistä."

Tuo lause tuntui poliiseista lohdullisemmalta kuin mikään välitapaus hälytyksen alusta asti. He luottivat omituisesti näiden neljän miehen rehellisyyteen, tunnustivat, etteivät he olleet tavallisia rikollisia ja että he pysyivät vilpittömästi sanassaan. Ja jolleivät poliisit niin olisi ajatelleet, eivät he olisi näihin huolellisen tarkasti harkittuihin varokeinoihin sir Philipin turvaamiseksi ryhtyneetkään. Nelosen rehellisyys oli sen peloittavin ominaisuus.

Tässä tapauksessa se herätti heissä heikkoja toiveita, että nuo miehet, jotka olivat ryhtyneet uhmaamalla ehkäisemään lakia, liiallisessa rohkeudessaan puskisivat päänsä seinään. Kirje, joka tämän sanoman sisälsi, oli sama, johon sir Philip niin huolettomasti oli viitannut keskustelussaan sihteerinsä kanssa. Se oli lähetetty postitse ja leimattu "Balhamissa 12.15."

"Kysymys on vain siitä, onko meidän pidettävä teidät ehdottomasti saarrettuna, joten noille miehille ei jää mitään mahdollisuutta panna uhkaustansa täytäntöön", tiedusti salapoliisipäällikkö hiukan hämillään, "vai tuleeko meidän näennäisesti vähentää valppauttamme viekoitellaksemme yhden noista neljästä turmioonsa."

Kysymys oli osoitettu sir Philip Ramonille, joka istua könötti syvällä laajassa toimistotuolissaan.

"Tahtoisitte käyttää minua syöttinä?" tutkaisi hän terävästi.

Salapoliisi yritti torjua sellaisen väitteen.

"Emme ihan, herra ministeri; tahtoisimme vain antaa niille tilaisuuden..."

"Ymmärrän täydellisesti", virkkoi sir Philip hiukan ärtyneesti.

Salapoliisi jatkoi:

"Tiedämme nyt, millä tavoin helvetinkone pujahdutettiin parlamenttitaloon. Sinä päivänä, jona tuo häikäilemätön teko suoritettiin, nähtiin erään vanhan jäsenen, North Torringtonin edustajan herra Bascoen astuvan parlamenttiin."

"Entä sitten?" kysyi sir Philip ihmetellen.

"Sinä päivänä oli herra Bascoe vähintäänkin sadanviidenkymmenen kilometrin päässä Alahuoneesta", sanoi salapoliisi levollisesti. "Ehkemme olisi sitä koskaan saaneet selville, sillä hänen nimeänsä ei ollut sekaäänestysluettelossa. Olemme hiljalleen penkoneet tuota Alahuoneessa sattunutta tapausta aina siitä asti, ja vasta pari päivää sitten saimme asian selville."

Sir Philip hypähti tuoliltaan ja käveli hermostuneesti huoneensa lattialla.

"He ovat nähtävästi hyvin perehtyneet Englannin oloihin", hän pikemminkin huomautti kuin kysyi.

"Kaiketikin. He ovat viitoittaneet väylänsä, ja se on tilanteen vaaroja."

"Mutta", vastasi toinen kulmiaan rypistäen, "olettehan minulle sanonut, ettei ole vaaraa, mitään todellista vaaraa."

"Tässä on se vaara, herra ministeri", vastasi salapoliisi katsoen vakaasti puhuteltavaansa ja alentaen ääntänsä, "että miehet, jotka kykenevät näin naamioitumaan, ovat tosiaan tavallisten rikollisten ulkopuolella. En tiedä, mihin he pelillään tähtäävät, mutta tähtäsivätpä mihin tahansa, pelaavat he sitä täydellisesti. Eräs heistä näkyy olevan mestari sellaisessa, ja juuri häntä minä pelkään – tänään."

Sir Philipin pää liikahti kärsimättömästi.

"Olen väsynyt tähän kaikkeen, väsynyt" – hän läimäytti pöydän syrjään avoimella kämmenellään – "väsynyt salapoliiseihin, valepukuihin ja naamioituihin murhamiehiin. Ilma on niitä täynnä, niitä kuhisee aivan kuin jossakin melodraamassa."

"Teillä täytyy olla kärsivällisyyttä vielä päivä tai kaksi", sanoi suorasuinen poliisimies.

Neljä oikeudentekijää koetteli useampain ihmisten hermoja kuin vain ulkoasianministerin.

"Emmekä ole vielä päättäneet, mitä suunnitelmaa tänä iltana noudatamme", lisäsi hän.

"Tehkää niinkuin tahdotte", sanoi sir Philip lyhyesti, ja sitten: "Sallitaanko minun mennä parlamenttiin tänä iltana?"

"Ei; se ei kuulu ohjelmaan", vastasi salapoliisi.

Sir Philip seisoi hetkisen mietteissään.

"Nämä järjestelyt pidetään kai salassa?"

"Ehdottomasti."

"Kuka niistä tietää?"

"Te itse, poliisilaitoksen ylipäällikkö, sihteerinne ja minä."

"Eikä kukaan muu?"

"Ei kukaan; siltä taholta ei pitäisi olla mitään vaaraa pelättävissä. Jos turvallisuutenne riippuisi liikkeittenne salaperäisyydestä, olisi väylä selvä."

"Onko nämä toimenpiteet pantu paperille?" kysyi sir Philip.

"Ei, herra ministeri; mitään ei ole kirjoitettu. Suunnitelmamme ovat tehdyt ja ilmoitetut suullisesti. Ei edes pääministeri niistä tiedä."

Sir Philip huokaisi helpotuksesta.

"Kaikki on hyvin järjestetty", sanoi hän, kun salapoliisi nousi lähteäkseen.

"Minun täytyy tavata poliisipäällikkö. En viivy poissa puoltakaan tuntia; pyytäisin, että ette sillä välin lähtisi huoneistanne", selitti Falmouth.

Sir Philip seurasi häntä etusuojaan, jossa istui sihteeri Hamilton.

"Minua on näinä parina viime päivänä vaivannut tunne", virkkoi Falmouth, kun eräs hänen miehistään toi pitkää päällysnuttua, jota alkoi auttaa esimiehensä ylle, "jonkinlainen vaistomainen tunne, että minua on vakoiltu ja seurailtu, ja sen vuoksi käytän autoa liikkuessani paikasta toiseen. Sitä ei voida huomiota herättämättä seurata." Hän pisti kätensä taskuun ja otti sieltä pari autonajajan silmälaseja. Niitä sovittaessaan hän naurahti hiukan häpeillään. "Tämä on ainoa naamioitus, jota milloinkaan käytän, ja voinpa sanoa, sir Philip", lisäsi hän hiukan kaihomielisesti, "että viisikolmattavuotisen palvelukseni aikana nyt ensi kertaa hupsuttelen kuin mikäkin näyttämödetektiivi."

Falmouthin lähdettyä ulkoasiainministeri palasi pöytänsä luo. Hän ei mielellään ollut yksin, se peloitti häntä. Se, että nelisenkymmentä salapoliisia oli äänen kuuluvissa, ei karkoittanut hänen yksinäisyydentunnettaan. Näiden neljän herättämä pelko kiusasi häntä alituisesti, ja se oli siihen määrin vaikuttanut hänen hermostoonsa, että pieninkin melu ärsytti häntä. Hän hypisteli pöydällä olevaa kynänvartta. Hän riimusteli ilman aikojaan edessään olevalle imupaperikolle ja havaitsi kiusakseen, että koukerot olivat hahmoittuneet neljän numeroiksi.

Oliko lakiehdotus tämän arvoinen? Oliko uhraus tarpeellinen? Oliko toimenpide niin tärkeä, että se oikeutti vaaran? Näitä kysymyksiä hän teki itselleen tuon tuostakin, ja tuumi heti jälkeenpäin: Mikä uhraus? Minkä vaaran?

Minä pidän seurauksia liian päivänselvinä, – jupisi hän heittäen kynän kädestään ja puoleksi kääntyen kirjoituspöydästä. – Ei ole lainkaan varmaa, että ne pitävät sanansa. Pyh, onhan mahdotonta, että ne...

Ovelle kolkutettiin.

"Hei, herra Falmouth", huudahti ulkoasiainministeri, kun kolkuttaja astui sisälle. "Olette jo tullut takaisin!"

Tarmokkaasti pyyhkien nenäliinallaan tomua viiksistään, otti salapoliisi viralliselta näyttävän sinisen kirjekuoren taskustaan.

"Ajattelin, että olisi paras jättää tämä teidän huostaanne", sanoi hän alentaen ääntänsä; "juolahti päähäni, juuri kun olin lähtenyt. Tapaturmiahan sattuu..."

Ministeri otti asiakirjan.

"Mikä tämä on?" kysyi ministeri.

"Jotakin, joka tietäisi minulle ehdotonta tuhoa, jos se sattumalta löydettäisiin minun hallustani", sanoi salapoliisi kääntyessään menemään.

"Mitä minun on sillä tehtävä?"

"Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos panisitte sen pöytälaatikkoonne siihen asti, kun palaan." Ja salapoliisi astui etusuojaan, sulki oven jälkeensä, ja vastaten ulko-ovea vartioitsevan sivilipukuisen poliisimiehen tervehdykseen astui odottavaan automobiiliin.

Sir Philip vilkaisi kuoreen, rypistäen hämillään otsaansa.

Sen päällekirjoituksena oli "Salainen" ja osoitteena: "Osasto A., C.I.D., Scotland Yard."

– Joku salainen raportti, – ajatteli sir Philip, ja äkeä aavistus, että se saattoi sisältää yksityisseikkoja poliisin toimenpiteistä hänen turvallisuudekseen, täytti hänen mielensä. Hän oli sattumalta osannut oikeaan, kun hän vain olisi sen tiennyt. Sellaisia yksityisseikkoja kirje tosiaan sisälsi.

Hän pani sen pöytälaatikkoonsa ja veti muutamia papereita itseään kohti.

Ne olivat jäljennöksiä lakiehdotuksesta, jonka puolesta hän niin paljon uskalsi.

Se ei ollut pitkä asiakirja. Pykäliä oli vähän ja johdannossa lyhyesti esitetyt päämäärät olivat suppeasti selostetut. Ei ollut pelkoa, ettei lakiehdotusta huomenna hyväksyttäisi. Hallituksen enemmistö oli taattu. Edustajia oli haalittu kaupunkiin, poissaolevia ja välinpitämättömiä hosuttu karsinaan; sekä rukouksilla että uhkauksilla oli koetettu keskittää hallituksen nopeasti hupeneva voima tähän yhteen lainsäädännölliseen ponnistukseen. Ja mitä eivät yllyttäjäin vimmatut kehoitukset olleet onnistuneet tekemään, oli uteliaisuus saanut aikaan, sillä molempain puolueiden jäseniä riensi pääkaupunkiin ollakseen saapuvilla näytelmässä, josta voisi tulla historiallinen ja, kuten monet pelkäsivät, murhenäytelmä.

Kun sir Philip tarkasti paperia, kuvitteli hän konemaisesti mielessään taistelurintamaa; sillä tulipa siitä murhenäytelmä tai ei, kosketti lakiehdotus liian monia ristiriitaisia pyrintöjä Alahuoneessa, jotta se olisi hyväksytty ilman myrskyisiä väittelyjä. Hän oli mainio kielenkäyttäjä, nerokas syiden selittäjä, taitava lauseiden takoja, jonka sutkaukset pistivät ja viilsivät. Väittelyssä ei hänellä ollut mitään pelättävää. Jos vain... Ajatus neljästä oikeudentekijästä tuskastutti häntä. Ei niin paljoa siksi, että he uhkasivat hänen henkeänsä – se oli nyt voitettu kanta; – mutta pelkkä ajatus, että laskelmissa oli otettava huomioon uusi tekijä, uusi ja peloittava voima jota hän ei kyennyt sanoilla masentamaan tai purevalla letkauksella pyyhkäisemään tieltään, jota ei voinut vastajuonilla kampata eikä parlamenttaarisilla keinoilla taivuttaa – pelkkä tuo ajatus tuskastutti häntä. Hän ei aikonut sovitella. Mahdollisuus kaupanhieronnasta vihollisen kanssa ei juolahtanut hänen mieleensäkään.

"Minä ajan sen perille!" huudahti hän, ei kerran, vaan parikymmentä kertaa; "minä ajan sen perille!" Ja nyt kun hetki läheni lähenemistään, kävi hänen päätöksensä kilvoitella tämän uuden maailman voiman kanssa yhä lujemmaksi.

Puhelin hänen kyynärpäänsä vieressä surisi – hän istui pöytänsä ääressä, pää käsien varassa, – ja tarttui kuulotorveen. Hänen taloudenhoitajansa ääni muistutti häntä, että hän oli antanut määräyksen sulkea talonsa Portland Placen varrella. Parin, kolmen päivän ajan tai kunnes tämä kauhu olisi asettunut oli hän aikonut pitää sen tyhjänä. Hän ei tahtonut panna palvelijainsa henkeä alttiiksi. Jos nuo neljä aikoivat panna suunnitelmansa täytäntöön, eivät he jättäisi epäonnistumisen varaa, ja jos he käyttäisivät tarkoitukseensa pommia, oli hyvinkin ajateltavissa, että he paremman varmuuden vuoksi räjähdyttäisivät samaan aikaan Portland Placen talon kuin Downing Streetin varrella sijaitsevan virka-asunnonkin.

Hän oli juuri lopettanut puheensa ja pani torvea paikoilleen, kun kolkutus ovelle ilmoitti salapoliisipäällikön saapumisesta.

Tämä katsahti levottomasti ministeriin.

"Eikö ketään ole täällä käynyt, sir?" kysyi hän.

Ministeri hymyili.

"Jos tuolla tarkoitatte, että nuo neljä olisivat mieskohtaisesti jättäneet ultimaattuminsa, voin rauhoittaa mieltänne. He eivät ole."

Salapoliisin kasvoilla kuvastui helpotuksen ilme.

"Kiitos taivaan!" virkkoi hän hartaasti. "Minä pelkäsin kauheasti, että poissaollessani tapahtuisi jotakin. Mutta minulla on teille uutisia, herra ministeri."

"Todellako!"

"Niin, herra ministeri, poliisilaitoksen ylipäällikkö on saanut pitkän kaapelisähkösanoman Amerikasta. Senjälkeen kun kaksi murhaa siellä tehtiin, on eräs Pinkertonin miehistä keräillyt tietoja. Vuosikausia hän on harsinut kokoon niitä hajanaisia todisteita, joita on kyennyt hankkimaan, ja näin hän sähköttää." Salapoliisi veti paperiliuskan taskustaan, levitti sen pöydälle ja luki:

    "Pinkerton Chicagosta, poliisilaitoksen ylipäällikölle,
    Scotland Yard, Lontoo.

    Ilmoittakaa Ramonille, että ne neljä eivät peräänny lupauksestaan.
    Jos he ovat uhanneet murhata määrätyllä tavalla ja määrättyyn
    aikaan, ovat ne täsmällisiä. Meillä on todistuksia siitä
    ominaisuudesta. Andersonin kuoleman jälkeen löydettiin pieni
    muistikirja ikkunan alta, nähtävästi sinne pudonnut. Kirja oli
    tyhjä, paitsi kolmea sivua, joita täyttivät sirosti kirjoitetut
    ohjeet otsikolla 'Kuusi teloituskeinoa'. Se oli merkitty
    alkukirjaimella C (kirjaimiston kolmannella). Varoittakaa
    Ramonia juomasta kahvia missään muodossa, avaamasta kirjeitä
    tai paketteja, käyttämästä saippuaa, jota ei ole valmistettu
    luotettavan valvojan läsnäollessa, istumasta missään huoneessa,
    jossa ei poliisimies viivy yöt ja päivät. Tarkastakaa hänen
    makuusuojansa; katsokaa, onko mitään keinoa, jolla voi päästää
    sisälle voimakkaita kaasuja. Lähetämme Lucianialla kaksi miestä
    vartioimaan."

Salapoliisi päätti lukemisensa. "Vartioimaan" ei ollut viimeinen sana alkuperäisessä sähkösanomassa, sen hän tiesi. Siinä oli ollut tuhoenteinen jälkikirjoitus: "Pelkäämme niiden saapuvan liian myöhään."

"Luulette siis?" kysyi valtiomies.

"Että teille on vaarallista tehdä sellaista, mistä Pinkerton teitä varoittaa", vastasi salapoliisipäällikkö. "Amerikkalaiset poliisit eivät suinkaan lörpöttele ilman aikojaan. He perustavat varoituksensa johonkin varmaan tietoon, ja siksi minä pidän heidän sähkösanomaansa tärkeänä."

Kuului terävä naputus ovenpieleen, ja kehoitusta odottamatta astui yksityissihteeri huoneeseen innokkaasti heiluttaen sanomalehteä.

"Katsokaahan tätä!" huudahti hän. "Lukekaa tämä! Nelonen on myöntänyt hävinneensä."

"Mitä!" huusi salapoliisi tavoittaen lehteä.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi sir Philip terävästi.

"Ei muuta, herra ministeri, kuin että ne vintiöt näkyvät kyhänneen kirjoitelmankin 'tehtävästään'."

"Mihin sanomalehteen?"

"Julistajaan. Heidän siepatessaan takaisin Theryn kuuluu toimittaja pyytäneen naamioitua miestä kirjoittamaan kyhäyksen itsestään, ja he ovat sen tehneet. Tässä se on, ja he ovat myöntäneet joutuneensa tappiolle ja... ja..."

Salapoliisi oli tarttunut lehteen ja keskeytti sihteerin sekavan sanatulvan.

"'Neljän oikeudentekijän uskontunnustus'", luki hän. "Missä he myöntävät tappionsa?"

"Palstan puolivälissä – minä olen merkinnyt paikan – tuossa"; ja nuori mies osoitti vapisevin sormin erästä kohtaa.

"'Me emme jätä mitään sattuman varaan'", luki salapoliisi; "'jos tulee pieninkin sykkyrä lankaan, jos vähäisinkin yksityisseikka tuumastamme menee vialle, niin tunnustamme tappiomme. Niin varmoja olemme tarpeellisuudestamme maan päällä suuren suunnitelman perilleajamiseksi, niin varmoja työskentelymme välttämättömyydestä jumalallisen kaitselmuksen välikappaleina, että juuri asiamme tähden emme rohkene antautua tarpeettomiin vaaroihin. On siis tuiki välttämätöntä, että kaikkien teloitusten alkuvalmistukset täydellisesti suoritetaan. Niinpä meidän on välttämätöntä toimittaa lopullinen varoituksemme sir Philip Ramonille; ja antaaksemme sille varoitukselle pontta on sääntöjemme mukaan tähdellistä, että joku meistä sen hänelle mieskohtaisesti jättää. Kaikkiin toimenpiteisiin on ryhdytty tämän ohjelmaamme kuuluvan osan täytäntöön panemiseksi. Mutta sellaiset ovat järjestelmämme erikoisluontoiset vaatimukset, että, jollei varoitusta voida lupauksemme mukaan toimittaa sir Philipille jo ennen kello kahdeksaa tänä iltana, niin toimenpiteemme raukeavat ja suunnittelemastamme teosta on luovuttava.'"

Salapoliisi lopetti lukemisensa ja ilmeinen pettymys kuvastui hänen kasvojensa jokaisessa piirteessä.

"Luulin, hyvä herra, eleistänne päätellen, että olitte keksinyt jotakin uutta. Olen lukenut tämän kaiken: jäljennös kyhäyksestä lähetettiin poliisiasemalle, heti kun se saapui."

Sihteeri jyskytti kärsimättömästi pöytää.

"Mutta ettekö näe", huudahti hän, "ettekö käsitä, ettei enää tarvita vartioida sir Philipiä, ettei enää ole tarvis käyttää häntä syöttinä tai oikeastaan tehdä mitään, jos voimme luottaa noihin miehiin? Katsokaahan kelloa..."

Salapoliisin käsi sujahti taskuun; hän veti kellonsa esille, vilkaisi numerotauluun ja vihelsi.

"Puoli yhdeksän, jumaliste!" jupisi hän kummastuneena, ja kaikki kolme seisoivat hämillään ja hiljaa.

Sir Philip lopetti äänettömyyden.

"Tämä kai on juoni, jolla koetetaan välttää valppauttamme?" sanoi hän käheästi.

"En sitä luule", vastasi salapoliisi hitaasti; "olen varma, ettei se ole. Enpä minä valppauttani vähennä, mutta minä uskon kuin uskonkin noiden miesten rehellisyyteen. En tiedä, minkätähden on niin laitani, sillä olenhan jo viisikolmatta vuotta ollut tekemisissä rikollisten kanssa enkä vielä koskaan ole hitustakaan luottanut paraimpainkain sellaisten vakuutuksiin; mutta oli miten oli, näihin miehiin en voi olla uskomatta. Jos heidän ei ole onnistunut toimittaa tiedonantoaan perille, eivät he meitä enää häiritse."

Ramon käveli huoneessaan nopein, hermostunein askelin.

"Toivoisin voivani sen uskoa", jupisi hän, "toivoisin, että minulla olisi teidän luja uskonne."

Ovilautaan kolkutettiin.

"Kiireellinen sähkösanoma sir Philipille", virkkoi harmaahapsinen vahtimestari.

Ministeri kurotti kätensä, mutta salapoliisi ehti ennen häntä.

"Muistakaa Pinkertonin varoitusta, sir", sanoi hän ja repäisi ruskean kuoren auki.

"Saimme juuri näin kuuluvan kello 7.52 Charing Crossiin jätetyn sähkösanoman: 'Olemme antaneet ulkoasiainministerille viimeisen varoituksemme. Neljä.' Onko se totta? – Julistajan toimitus."

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Falmouth hämillään, kun oli lopettanut lukemisensa.

"Se merkitsee, hyvä herra Falmouth", vastasi sir Philip kärtyisesti, "että jalo nelosenne on valehtelijoita ja kerskureita samoin kuin murhaajiakin; ja toivoakseni se samalla merkitsee, että naurettava uskonne heidän rehellisyyteensä on lopussa."

Salapoliisi ei vastannut, mutta hänen kasvoillaan oli pilvi ja hän puri hämillään huultansa.

"Eikö kukaan käynyt täällä minun lähdettyäni?" kysyi hän.

"Ei kukaan."

"Ette ole nähnyt muita henkilöitä kuin sihteerinne ja minut?"

"Ei niin kukaan ole minua puhutellut tai lähestynyt kahdentoista metrin päähän minusta", vastasi Ramon tuikeasti.

Falmouth pudisti epätoivoisesti päätänsä.

"Hm... minä... mitä tästä nyt ajatella!" kysyi hän, puhuen pikemmin itselleen kuin kellekään huoneessa olijalle ja liikkui ovea kohti.

Silloin sir Philip muisti hänen huostaansa annetun kotelon.

"Parasta, että otatte arvokkaat asiakirjanne", lisäsi hän avaten laatikon ja heittäen huostaansa jätetyn käärön pöydälle.

Salapoliisi näkyi olevan hämillään.

"Mitä tämä on?" kysyi hän ottaen kuoren.

"Pelkään, että pettymyksenne minun vainoojaini arvioimisessa on ollut teille huumaavan ankara isku", sanoi hän terävästi. "Minun täytyy pyytää poliisipäällikköä lähettämään tänne virkailijan, joka osaa paremmin arvostella rikollisten mieltä eikä niin lapsellisesti luota murhaajain kunniantuntoon."

"Siinä suhteessa, herra ministeri", vastasi Falmouth tästä purkauksesta välittämättä, "menettelette tietysti niinkuin hyväksi näette. Minä olen täyttänyt velvollisuuteni omaksi tyydytyksekseni, eikä minulla ole ankarampaa arvostelijaa kuin minä itse. Mutta mieluummin haluaisin kuulla, mitä oikeastaan tarkoitatte sanomalla, että jätin joitakuita papereita teidän huostaanne."

Ulkoasiainministeri tuijotti pöydän yli järkkymättömään poliisiupseeriin.

"Tarkoitan, herraseni", sanoi hän käheästi, "kääröä, jonka palasitte jättämään minun huostaani."

Salapoliisin silmät suurenivat.

"Minä... en... palannut", änkytti hän. "Minä en ole jättänyt teidän haltuunne mitään papereita." Hän otti käärön pöydältä, repäisi sen auki ja löysi sen sisältä vielä toisen kirjekuoren. Nähdessään harmaan vihreän päällyksen hän äännähti kimeästi.

"Tämä on nelosen tiedonanto", virkkoi hän.

Ulkoasiain ministeri hoiperteli askeleen taaksepäin, huuliaan myöten kalpeana.

"Ja mies, joka sen toi?" läähätti hän. "Oli yksi niistä neljästä", sanoi salapoliisi synkästi. "He ovat pitäneet lupauksensa."

Hän astui ripeästi ovelle, meni etusuojaan ja viittasi ulko-ovea vartioivan sivilipukuisen poliisin luokseen.

"Muistatteko minun uloslähtöni?" kysyi hän.

"Kyllä, herra – molemmat kerrat."

"Molemmatko kerrat!" sanoi Falmouth katkerasti.

"Ja millaiselta minä sillä toisella kerralla näytin?"

Kysymyksen muoto sai hänen käskyläisensä hämilleen.

"Sellaiselta kuin tavallisesti, herra", sopersi tämä.

"Kuinka minä olin puettu?"

Konstaapeli mietti.

"Teillä oli pitkä päällysnuttunne."

"Ja silmälasinikin kai?"

"Niin oli."

– Sitä aavistinkin, – jupisi Falmouth raivoissaan ja riensi leveitä marmoriportaita pitkin alas eteiseen. Siellä oli neljä miestä vartiopalveluksessa, ja he tervehtivät hänen lähestyessään.

"Muistatteko uloslähtöäni?" kysyi hän ylikonstaapelilta.

"Kyllä, herra – molemmat kerrat", vastasi virkailija.

"Hiiteen ne 'molemmat kertanne'!" napsautti Falmouth. "Kuinka kauan olin poissa ensi kerralla ennenkuin palasin?"

"Viisi minuuttia, hyvä herra", vastasi kummastunut upseeri.

– Juuri niin kauan, että ehtivät sen tehdä, – höpisi Falmouth ja sanoi sitten ääneensä: "Palasinko minä autollani?"

"Palasitte."

"Ahaa!" Salapoliisin rinnassa syttyi toivonkipinä. "Panitteko numeron mieleenne?" kysyi hän melkein peläten vastausta.

"Kyllä!"

Salapoliisipäällikön teki melkein mieli syleillä konstaapelin tolloa.

"Hyvä! Mikä se oli?"

"17164."

Herra Falmouth kirjoitti numeron nopeasti muistikirjaansa.

"Jackson", huusi hän, ja eräs sivilipukuisista astui esille tehden kunniaa.

"Menkää Yardiin ja etsikää luettelosta tämän auton omistaja. Kun olette sen löytänyt, menkää hänen luokseen ja käskekää hänen selittää äskeinen ajelu, ja jos tarpeellista, pidättäkää hänet."

Falmouth palasi sir Philipin työhuoneeseen. Hän tapasi valtiomiehen yhä kiihtyneesti kävelemässä edestakaisin lattialla ja sihteerin hermostuneesti rummuttamassa sormillaan pöytään.

"Kuten aavistin", selitti Falmouth, "oli näkemänne mies yksi noista neljästä minuna esiintymässä. Hän valitsi aikansa mainiosti: omatkin mieheni pettyivät. Oli hankittu auto, joka oli rakenteeltaan ja väriltään aivan omani kaltainen ja ottaen tilaisuudesta vaarin ajoivat ne Downing Streetille viisi minuuttia minun lähtöni jälkeen. On vielä viimeinen mahdollisuus miehen kiinnisaamiseen. Onneksi huomasi vartioston ylikonstaapeli auton numeron, ja sitä tietä ehkä pääsemme jäljille... mitä nyt?" Eräs vahtimestari seisoi ovella.

"Suvaitsisiko päällikkö tulla salapoliisi Jacksonin luo?"

Falmouth tapasi hänet eteisessä odottamassa.

"Anteeksi, hyvä herra", sanoi Jackson tervehtien, "mutta eiköhän tässä numerossa ole joku erehdys?"

"Miksi niin?" tokaisi salapoliisipäällikkö.

"Siksi", sanoi mies, "että 17164 on teidän oman autonne numero."

KAHDEKSAS LUKU

Lompakko

Lopullinen varoitus oli lyhyt ja asiallinen:

    "Annamme Teille ajatusaikaa huomeniltaan asti miettiäksenne
    vielä suhtautumistanne lakiehdotukseen muukalaisten
    valtiorikollisten luovutuksesta. Jollei kello kuuteen mitään
    sellaista tiedonantoa julkaista iltapäivälehdissä, että
    peräännytte tästä toimenpiteestä, niin ei meillä ole muuta
    neuvoa kuin panna lupauksemme täytäntöön. Te kuolette kello
    kahdeksalta illalla. Liitämme Teidän valistamiseksenne
    lyhyen taulukon poliisien salaisista toimenpiteistä, joihin
    Teidän turvallisuudeksenne on päätetty huomenna ryhtyä.
    Hyvästi.

                                        Neljä oikeudentekijää."

Sir Philip luki tämän ääntänsä väräyttämättä. Hän luki myöskin paperiliuskan, jolle oli kirjoitettu omituisella vierasmaalaisella käsialalla ne yksityisseikat, joita poliisit eivät olleet tohtineet panna paperille.

"Jossakin on vuoto", sanoi hän ja molemmat levottomat tarkkaajat näkivät, että heidän suojeltavansa kasvot olivat harmaat ja venyneet.

"Nämä yksityisseikat olivat tunnetut vain neljälle henkilölle", sanoi salapoliisi tyynesti, "ja panen pääni pantiksi, ettei poliisipäällikössä eikä minussa ole syytä."

"Eikä minussa!" korosti yksityissihteeri.

Sir Philip kohautti olkapäitään, väsyneesti naurahtaen.

"Mitäpä sillä väliä? He tietävät", huudahti hän, "mutta millä hiton tavalla he ovat tämän salaisuuden saaneet tietoonsa, sitä en käsitä enkä siitä välitäkään. Kysymys on siitä, voidaanko minua tehokkaasti suojella huomenillalla kello kahdeksalta?"

Falmouth puri hammastaan.

"Joko te säilytätte henkenne tai, jumal'avita, tapetaan kaksi!" sanoi hän, ja hänen silmissään oli päättäväisyyttä todistava kiilto.

Uutinen siitä, että suurelle valtiomiehelle oli lähetetty vieläkin kirje, levisi kaduille kello kymmeneltä sinä iltana. Se kiersi kerhoissa ja teattereissa, ja näytäntöjen välillä seisoskeli vakavakasvoisia miehiä eteisissä pohtien Ramonin vaaraa. Alahuone kuohui kiihtymyksestä. Toivoen ministerin saapuvan oli kamari kokoontunut mieslukuisesti, mutta jäseniä kohtasi pettymys, sillä heti päivällisloman jälkeen kuultiin, ettei sir Philip aikonut sinä iltana näyttäytyä.

"Saanko kysyä hänen ylhäisyydeltään pääministeriltä, aikooko kuninkaallinen hallitus jatkaa lakiehdotusta muukalaisten luovuttamisesta (valtiollisista rikoksista)", tiedusti Länsi-Deptfordin radikaalinen jäsen, "ja eikö hän ole, ottaen huomioon tämän lakiehdotuksen aiheuttamaa erikoista tilannetta, katsonut viisaammaksi jättää toimenpiteen esittämistä toistaiseksi?"

Kysymystä tervehti kuorossa huudot "kuulkaa, kuulkaa!" ja pääministeri nousi verkalleen ja katsahti huvitettuna kysyjää kohti.

"En tunne mitään sellaista tilannetta, joka voisi estää hyvin kunnioitettavan ystäväni, tosin ikävä kyllä tänä iltana poissaolevan, huomenna esittämästä lakiehdotusta toiseen käsittelyyn", sanoi hän ja istuutui jälleen.

"Mitä hiidessä hän irvisteli?" murisi Länsi-Deptford naapurilleen.

"Hän on hitosti hädissään, se J.K.", sanoi toinen viisaasti, "hitosti hädissään. Eräs mies ministeristöstä kertoi minulle tänään, että vanha J.K. on ollut hitosti hädissään. 'Muistakaa sanani', lausui hän, 'tämä Neljän oikeudentekijän juttu tekee pääministerin hätääntyneeksi'", ja arvoisa jäsen lopetti puheensa jättäen länsi-deptfordilaisen märehtimään naapurinsa syvämietteisyyttä.

"Olen tehnyt parhaani taivuttaakseni Ramonin luopumaan lakiehdotuksesta", sanoi pääministeri, "mutta hän on timantinkova; ja surkeinta on, että hän sisimmässä sydämessään uskoo noilla miehillä olevan tositarkoituksen."

"Se on ennen kuulumatonta", virkkoi siirtomaaministeri kiihkeästi; "on käsittämätöntä, että sellainen asiaintila voi jatkua. Kah, se iskee kaiken juureen, horjuttaa kaikkia sivistyksen vakiintuneita saavutuksia."

"Runollinen ajatus", virkkoi flegmaattinen pääministeri, "ja noiden neljän kanta on aivan järkevä ja johdonmukainen. Ajatelkaamme mitä äärettömiä voimia hyvän tai pahan palveluksessa yksi ihminen saattaa omata: maailman markkinoita hallitseva kapitalisti, keinottelija, kasaa varastoihin puuvillaa ja vehnää tehtaiden seisoessa ja kansan kuollessa nälkään, tyrannit ja hirmuvaltiaat, joilla on kansojen kohtalot kämmenellään. Ja ajatelkaa sitten noita neljää, joita ei kukaan tunne, epämääräisiä, varjomaisia olentoja, jotka hiipivät kostonenkeleinä kautta maailman, tuomiten ja teloittaen kapitalistin, varastoonpanijan, tyrannin – kaikki pelkkiä pahoja voimia ja kaikki lain ulottumattomissa. Olemme sanoneet moisista henkilöistä, sellaiset meistä, joilla on taipumusta mystillisyyteen, että Jumala tuomitsee heidät. Tässä on miehiä, jotka vaativat itselleen korkeimman tuomarin jumalallisen vallan. Jos me tavoitamme heidät, päättävät he elämänsä runottomasti aivan jokapäiväiseen tapaan jossakin Pentonvillen vankilan pienessä kopissa eikä maailma saa koskaan tietää, mitä suuria taiteilijoita siten kuolee."

"Entä Ramon?" Pääministeri hymyili.

"Tässä tapauksessa minä arvelenkin noiden miesten ylittäneen itsensä. Jos he olisivat tyytyneet ensin murhaamaan ja selittämään kutsumuksensa jälkeenpäin, niin olisi Ramonin kuolema ollut mielestäni melkein varma. Mutta he ovat varoittaneet varoittamistaan ja paljastaneet kätensä toistakymmentä kertaa. En tiedä mitään niistä toimenpiteistä, joita poliisi valmistelee, mutta otaksun, että huomenillalla on yhtä vaikea päästä kahdentoista metrin päähän Ramonista kuin siperialaiselle vangille olisi päästä syömään päivällistä tsaarin kanssa."

"Eikö ole mitään mahdollisuutta, että Ramon peruuttaa lakiehdotuksen?" kysyi siirtomaaministeri.

Pääministeri pudisti päätänsä.

"Ei minkäänlaista", sanoi hän.

Kun sillä hetkellä eräs parlamentinjäsen nousi vastustuspuolueen etupenkiltä ehdottamaan muutosta käsiteltävänä olevaan pykälään, katkesi keskustelu.

Sali tyhjentyi nopeasti, kun tuli yleisesti tiedoksi, ettei Ramon aikonut saapua, ja jäsenet kerääntyivät tupakkahuoneeseen ja eteiseen miettimään ja pohtimaan asiaa, joka täytti heidän mielensä.

Palatsin pihan läheisyyteen oli kokoontunut suuri väkijoukko, niinkuin aina Lontoossa kokoontuu, voidakseen mahdollisesti nähdä vilahduksen miehestä, jonka nimi oli kaikkien suussa. Katukaupustelijat möivät hänen valokuviaan, kampaamattomat miehet tarjoilivat Neljän oikeudentekijän "todellista elämäkertaa ja seikkailuja" ja noita vihkosia ostettiin kilvassa. Kiertävät katulaulajat olivat liittäneet ohjelmistoonsa kiireellisesti tekaistuja viisuja, joissa ylistettiin pelottoman valtiomiehen rohkeutta uhmata ja vastustaa vierasmaalaisten raukkojen ja verenhimoisten anarkistien uhkauksia.

Noissa laulupahasissa oli ylistystä sir Philipille, joka koetti estää muukalaista riistämästä leipää rehellisten työmiesten suusta.

Viimemainitut tuntuivat Manfredista huumorilta. Hän oli ajanut Poiccartin kanssa Rantakadun päähän Westminsterin puolelle, ja lähetettyään pois ajurinsa he olivat kävelleet Whitehalliin.

"Minusta on säkeistö 'verenhimoisesta vierasmaalaisesta anarkistista', joka riistää leivän kotitekoisen suusta, oikein mainio", nauraa hihitti Manfred. Molemmat miehet olivat vierailupuvussa ja Poiccartilla oli napinreiässään kunnialegioonan ritarin silkkinappi.

Manfred jatkoi:

"Epäilen, että Lontoossa on ollut tällaista mieltenkuohua aina siitä asti – kun?"

Poiccartin synkkä hymy osui toisen silmään, joka myhäili myötätuntoisesti.

"No?"

"Tein saman kysymyksen hotellin hovimestarille", sanoi hän hitaasti kuin mies, joka ei kernaasti yhdy naljaan. "Hän vertasi kiihtymystä kaameiden East Endin murhien aikaiseen."

Manfred pysähtyi äkkiä ja katsoi kauhistuneena toveriinsa.

"Taivas varjelkoon!" huudahti hän tyrmistyneenä. "Minun mieleeni ei laisinkaan juolahtanut, että meitä verrattaisiin – häneen!"

He jatkoivat kävelyään.

"Se on osa sitä ikuista tragikomiikkaa", virkkoi Poiccart hilpeästi; "ei edes De Quincey kyennyt englantilaisille mitään opettamaan. Oikeuden jumalalla on täällä ainoastaan yksi tulkitsija; hän asuu lancashirelaisessa kapakassa ja on kaivatun Marwoodin etevä ja taitava oppilas, joka on hänen järjestelmäänsä parantanut."

He kävelivät sillä kohtaa Whitehallia, josta poiketaan Scotland Yardiin.

Pää kumarassa ja kädet työnnettyinä syvälle repaleisen takkinsa taskuihin hiipi heidän ohitseen mies luoden heihin sivultapäin pitkän katseen ja pysähtyi sitten tähystämään heidän peräänsä. Sitten hän kääntyi ja kiirehtien laahustavia askeleitaan alkoi seurata heidän jälkiään. Väentungos ja näennäisesti loppumaton jono ajopelejä Cokspur Streetin kulmassa pakottivat Manfredin ja Poiccartin seisahtumaan ja odottamaan tilaisuutta astuakseen kadun yli. Heitä tuupiskeltiin jonkun verran, kun odottava väkijoukko taajeni, mutta lopuksi he pääsivät yli ja kävelivät St. Martin's Lanea kohti.

Poiccartin mainitsema vertaus äköitti Manfredia vieläkin.

"Tänä iltana on hänen majesteettinsa teatterissa ihmisiä", virkkoi hän, "taputtamassa käsiään Brutukselle hänen kysyessään: 'Kuka lurjus on koskettanut tuon miehen ruumista hänen sitä ansaitsemattansa?' Ei tapaa ainoatakaan vakavaa historiantutkijaa eikäpä edes ketään tavallista järkevää henkilöä, joka kysyttäessä, eikö olisi ollut Jumalan siunaus, jos Bonaparte olisi surmattu Egyptistä palattuaan, ei empimättä vastaisi myöntävästi. Mutta me... me olemme murhamiehiä!"

"Ei olisi pystytetty muistopatsasta Napoleonin murhaajalle", sanoi Poiccart keveästi, "enempää kuin on julistettu pyhimykseksi Feltonia, joka tappoi Kaarlo I:n hekumallisen ja mässäilevän ministerin. Tehköön jälkimaailma meille oikeutta, jos tahtoo", lisäsi hän melkein ivallisesti; "omasta puolestani olen tyytyväinen omantuntoni hyväksymiseen."

Hän heitti pois sikarin, jota oli poltellut, ja pisti kätensä takkinsa povitaskuun ottaakseen uuden. Hän veti sen pois ilman sikaria ja vihelsi ohimenevää ajuria.

Manfred katsahti häneen ihmeissään.

"Mitä nyt? Luulin sanoneesi, että halusit kävellä?"

Hän astui kuitenkin ajopeleihin Poiccartin seuraamana, joka huusi aukosta ajurille, että tämä kyyditsisi heidät Baker Streetin asemalle.

Kärryt ratisivat Shaftesbury Avenuen läpi ennenkuin Poiccart antoi mitään selitystä.

"Minut on ryöstetty", sanoi hän alentaen äänensä. "Kelloni on poissa; mutta vähät siitä! Lompakkonikin, jossa oli Theryn opastukseksi tehdyt ohjeet, on poissa – ja se merkitsee paljon."

"Lienee ollut joku tavallinen varas, koska otti kellonkin", vastasi Manfred.

Poiccart tunnusteli nopeasti taskujaan.

"Mitään muuta ei ole viety", sanoi hän. "Ehkä se oli taskuvaras, kuten sanot, joka tyytyy kelloon ja pudottaa muistikirjan lähimpään katuojaan; mutta saattoi olla joku salapoliisikin."

"Oliko siellä mitään, jonka avulla saataisiin henkilöllisyytesi selville?" kysyi Manfred huolestuneeseen sävyyn.

"Ei mitään", kuului nopea vastaus; "mutta jolleivät poliisit ole sokeita, he ymmärtävät laskelmat ja suunnitelmat. Ehkei se ollenkaan joudu heidän käsiinsä, mutta jos joutuu ja jos varas voi meidät tuntea, olemme pahassa liemessä."

Ajuri pysähdytti Baker Streetin aliasemalle, ja molemmat miehet astuivat rattailta.

"Minä lähden itään päin", sanoi Poiccart; "aamulla tapaamme. Sillä aikaa ehdin ottaa selvän, onko taskukirja joutunut Scotland Yardiin. Hyvää yötä!"

Ja ilman enempiä hyvästelyjä miehet erosivat.

Jollei Billy Marks olisi maistanut, olisi hän ollut täysin tyytyväinen illan ansioon, mutta täynnä sitä väärää ja liukasta luottamusta, joka eksyttää niin monet kelpo miehet, tuumi Billy, että olisi synti laiminlyödä tilaisuudet, jotka jumalat olivat hänelle antaneet. Neljän oikeudentekijän uhkausten herättämä kiihtymys oli tuonut melkein kaikki Lontoon etukaupunkien asukkaat Westminsteriin, ja Surreyn puolella Billy tapasi heitä sadoittain kärsivällisesti odottamassa kulkuvuoroja Streathamiin, Camberwelliin, Claphamiin ja Greenwichiin.

Ja kun yö oli vasta alkamassa, päätti Billy siis toimia raitiovaunuissa.

Hän näpisti kukkaron vanhalta, lihavalta, mustapukuiselta rouvashenkilöltä, waterburyläisen kellon silinteripäiseltä herrasmieheltä, pienen käsikuvastimen sirosta laukusta ja päätti lopuksi tutkia erään ylhäisen nuoren neidin taskua.

Billyn etsintää suosi onni. Kukkaro ja pitsinenäliina joutuivat hänen palkakseen, ja hän oli jo vaatimattomasti peräytymässä. Mutta sitten lempeä ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Hei, Billy!"

Hän tunsi äänen ja tunsi hetkellistä pahoinvointia.

"Kah, herra Howard", huudahti hän iloa teeskennellen; "kuinkas te voitte? Että teidät tapasinkin!"

"Mihin olette menossa, Billy?" kysyi tervetullut herra Howard tarttuen hellästi Billyn käsivarteen.

"Kotiin", vastasi hyveellinen Billy.

"Vai kotiin", virkkoi herra Howard laahaten vastahakoista Billyä väkijoukosta. "Kotiin, kultaiseen kotiin, Billy!" Hän kutsui toista nuorta miestä, jonka kanssa näkyi olevan tuttu. "Menkäähän tuohon raitiovaunuun, Porter, ja katsokaa, kuka on jotakin menettänyt. Jos tapaatte joitakuita, niin tuokaa heidät tänne." Ja nuori mies totteli.

"Ja nyt", virkkoi herra Howard yhä pitäen hellästi Billyä käsivarresta, "kertokaahan, kuinka maailma on teitä tuuditellut."

"Kuulkaas, herra Howard", sanoi Billy vakavasti. "Mitä peliä tämä on? Mihin minua raahaatte?"

"Sitä vanhaa peliä", selitti herra Howard surumielisesti, "samaa vanhaa peliä, Billy, ja minä vien teidät samaan vanhaan suloiseen paikkaan."

"Olette erehtynyt tällä kertaa, hyvä herra", huudahti Billy hurjasti ja samalla kuului pieni kilahdus.

"Sallikaa minun, Billy", sanoi herra Howard kumartuen nopeasti ottamaan Billyn pudottaman kukkaron.

Poliisiasemalla oli talletussuojaa valvova konstaapeli olevinaan kovin riemuissaan Billyn tulosta ja vanginvartija, joka pani Billyn teräsaidakkeella eristettyyn osastoon ja penkoi käsillään ovelia taskuja, tervehti häntä ystävänä.

"Kultakello, perät puoliksi kultaa, kolme kukkaroa, kaksi nenäliinaa ja punainen sahviaaninen taskusalkku", ilmoitti vanginvartija.

Konstaapeli nyökkäsi hyväksyvästi.

"Kelpo päivätyö, William", sanoi hän.

"Mitä minä tällä kertaa saan?" kysyi vanki ja herra Howard, sivilipukuinen konstaapeli, joka kirjoitti luetteloa, mainitsi arvelunaan yhdeksän kuukautta.

"Jatkakaa!" huudahti Billy Marks hämillään.

"Niin", sanoi konstaapeli; "te olette roisto ja löysäläinen, Billy, olette näpistelijä, ja tällä kertaa teidät pannaan syytteeseen rikosoikeudessa. Numero 8."

Viime sanat lausuttiin vanginvartijalle, joka vei Billyn pois koppiin, Billyn pannessa tarmokkaan vastalauseen sellaista poliisivoimaa vastaan, joka kykeni kahmaisemaan vain hänenlaisiaan miesraukkoja, mutta ei voinut saada kynsiinsä sellaisia verenhimoisia murhaajia kuin ne neljä oikeudentekijää.

"Minkävuoksi me veroja ja äyrejä maksamme?" kysyi Billy koppinsa ristikon takaa.

"Kyllä mar te niitä maksattekin, Billy", sanoi vanginvartija pannen kaksoislukon oveen.

Talletustoimistossa herra Howard ja konstaapeli tarkastivat varastettua tavaraa ja kolme P.C. Porterin löytämää omistajaa vaativat itselleen kuuluvia esineitä.

"Nyt on selvitetty kaikki kapineet, paitsi kultakello ja lompakko", sanoi konstaapeli, kun kaipaajat olivat lähteneet. "Kultakello, Elginin puoli-metsästyskelloja, n:o 5029020; lompakko, jossa ei ole mitään papereita, ei korttia, ei osoitetta, ja ainoastaan kolme kirjoitettua sivua. En käsitä, mitä tuo merkitsee." Konstaapeli ojensi taskukirjan Howardille. Sivu, joka oli saanut poliisimiehen ymmälle, sisälsi vain luettelon katujen nimiä. Jokaisen kadunnimen perään oli töherretty jokin kabbalistinen merkki.

"Näyttää jäniksenajo-leikin ohjelmalta", huomautti herra Howard. "Mitä on muilla sivuilla?"

He käänsivät lehteä. Se oli täynnä kuvioita.

"Hm", sanoi konstaapeli pettyneenä ja käänsi taas lehteä. Tämän sivun sisältö oli tajuttavissa ja mahdollinen lukea, vaikka se nähtävästi oli kirjoitettu kiireessä ja ikäänkuin sanelun mukaan.

"Miekkosella, joka tämän on töhertänyt, on täytynyt olla kiire junalle", virkkoi lystikäs herra Howard viitaten lyhennyksiin:

    "Ei lähde D. S:ltä paitsi Parlm. Ajaa Parlm. aut. (4 thjt ajop.
    ensin) 8,30. 2600 ask. liikenne käänn. Rantak., 80 pol D. S.
    Yksi joka hn, 3 joka käyt, 6 kivij., 6 ktlla. Kaikki ov. auki,
    että näk tsensa, kkilla pol revolv. Ainoast F ja H saavat läh R.
    Parlm mkalaisparveke täynnä pol, kaikki slehtim taatt. 200 pol
    yht. Jos tarv. patj. kaart valm."

Poliisimiehet lukivat ylläolevan hitaasti läpi.

"Mitä hiidessä tämä merkitsee?" kysyi konstaapeli neuvotonna.

Juuri sillä hetkellä ansaitsi Howard ylennyksensä.

"Antakaa se minulle kymmeneksi minuutiksi", sanoi hän innokkaasti.

Toinen ojensi hänelle vihkosen, kummastuneena tuijottaen.

"Luulenpa löytäväni tälle omistajan", sanoi Howard, jonka käsi vapisi, kun hän tarttui vihkoseen; ja työntäen hatun päähänsä hän riensi kadulle.

Hän ei pysähtynyt ennenkuin pääsi ajotielle, ja nähdessään ajurin hän loikkasi vaunuihin ja antoi kiireellisen määräyksen ajajalle.

"Whitehallille hiton vauhtia!" huusi hän, ja muutaman minuutin perästä hän oli selittelemässä asiaansa Downing Streetille pääsyä vartioivan ketjun päällikölle.

"Konstaapeli Howard, 946 L. reservistä", esitteli hän itsensä. "Minulla on tärkeä tiedonanto salapoliisipäällikkö Falmouthille."

Näyttäen väsyneeltä ja uupuneelta kuunteli mainittu upseeri poliisimiehen kertomusta.

"Minusta tuntua", jatkoi Howard hengähtämättä, "kuin koskisi tämä teidän asiaanne, hyvä herra. D. S. on Downing Street ja..." Hän otti vihon esille ja Falmouth sieppasi sen.

Hän luki muutamia sanoja ja huudahti sitten voitonriemuisesti.

"Salaiset ohjeemme", sanoi hän ja tarttuen konstaapelia käsivarresta vei hänet eteiseen.

"Onko autoni saapuvilla?" kysyi hän ja vastauksena vihellykseen ajoi automobiili oven eteen.

"Hypätkää mukaan, Howard", sanoi salapoliisipäällikkö ja biili kääntyi Whitehallille.

"Kuka on varas?" kysyi salapoliisipäällikkö.

"Billy Marks, hyvä herra", vastasi Howard. "Ehkette häntä tunne, mutta Lambethissa päin hän on hyvin tuttu otus."

"Tunnenpa kyllä", riensi Falmouth oikaisemaan, "kyllä minä Billyn tunnen varsin hyvin – kuulkaamme, mitä hänellä on sanottavaa."

Auto pysähtyi poliisiasemalle ja molemmat miehet hyppäsivät pois.

Konstaapeli nousi seisomaan, kun hän tunsi kuuluisan Falmouthin, ja tervehti.

"Haluan nähdä pidätetyn Marksin", sanoi Falmouth lyhyesti, ja unestaan herätetty Billy tuli silmiään räpytellen toimistoon.

"Kah, Billy", virkkoi salapoliisi, "minun on teille puhuttava pari sanaa."

"Mitä, herra Falmouthko!" virkkoi kummastunut Billy ja jotakin pelon tapaista levisi hänen kasvoilleen. "Minä en ollut mukana siinä Hoxtonin asiassa, en totisesti."

"Rauhoittukaa, Billy; minä en ole tullut tänne teitä mistään syyttämään, ja jos vastaatte kysymyksiini rehellisesti, voinette saada anteeksi nykyiset rikoksenne ja vielä palkinnon kaupan päälle."

Billy oli epäluuloinen.

"Minä en ryhdy antamaan ketään ilmi, jos sitä tarkoitatte", sanoi hän nyrpeästi.

"Ei ole sitäkään tarvis", virkkoi salapoliisi kärsimättömänä. "Tahdon vain tietää, mistä löysitte tämän lompakon", ja hän näytti sitä.

Billy irvisti.

"Otin sen katukäytävältä", valehteli hän.

"Minä tahdon kuulla totuuden", ärjäisi Falmouth.

"No niin", sanoi Billy jörösti, "minä näpistin sen."

"Keneltä?"

"En pysähtynyt kysymään hänen nimeänsä", kuului röyhkeä vastaus.

Salapoliisi henkäisi syvään.

"Kah", sanoi hän alentaen ääntänsä, "oletteko kuullut Neljästä oikeudentekijästä?"

Billy nyökkäsi, avaten silmänsä muljolleen kummastuksesta tuon kysymyksen kuullessaan.

"Mies, jolle tämä lompakko kuuluu, on nähkääs yksi heistä", sanoi Falmouth vaikuttavasti.

"Mitä!" äännähti Billy.

"Hänen kiinniottamisestaan on luvattu tuhannen punnan palkinto. Jos kuvauksenne johtaa hänen pidättämiseensä, ovat ne tuhannen puntaa teidän."

Marks seisoi tuon ajatuksen halvaamana.

"Tuhannen – tuhannen?" mutisi hän kuin huikaistuneena. "Ja minä olisin yhtä helposti voinut ottaa hänet kiinni!"

"No, no", huudahti salapoliisi terävästi, "voinette kahmaista hänet vieläkin – kertokaahan meille, miltä hän näytti."

Billy rypisti kulmiaan mietteissään.

"Herrasmieheltä", virkkoi hän, koettaen muistinsa usvasta loihtia esille uhrinsa kuvaa; "hänellä oli valkoiset liivit, valkoinen paidanrinnus, somat patenttikengät..."

"Mutta hänen kasvonsa – hänen kasvonsa!" tiukkasi salapoliisi.

"Hänen kasvonsako?" huudahti Billy närkästyen. "Mistä minä tiedän, minkälaiset ne olivat? En suinkaan minä tuijota miestä kasvoihin näpistäessäni hänen kellonsa?"

YHDEKSÄS LUKU

Marksin ahneus

"Kirottu tolvana, pahuksen hölmö!" pauhasi salapoliisi tarttuen Billyä kauluksesta ja ravistaen häntä kuin rottaa. "Sanotteko, että teillä oli yksi Neljästä oikeudentekijästä käsissänne, ettekä edes viitsinyt häneen vilkaista?"

Billy riuhtausi irti.

"Jättäkää minut rauhaan!" ärähti hän uhmaten. "Mistä minä tiesin, että hän oli yksi Neljästä oikeudentekijästä? Ja mistä te sen tiedätte?" lisäsi hän viekkauden värähdys kasvoillaan. Billyn aivot alkoivat toimia nopeasti. Hän näki salapoliisin epämääräisen väitöksen avaavan mahdollisuuden lyödä rahaa nykyisestä tilastaan, joka vain muutama minuutti sitten oli hänestä ollut erittäin onneton.

"Näinhän minä heistä vilahduksen", sanoi hän; "he..."

"Heistä... he!" toisteli salapoliisi nopeasti. "Kuinka monta niitä oli?"

"Mitäpä sillä väliä?" mörähti Billy. Hän tunsi asemansa olevan vahvan.

"Billy", sanoi salapoliisi vakavasti, "minä olen tosissani; jos te tiedätte jotakin, täytyy teidän kertoa meille."

"Hohoo!" ilkkui vanki uhmamielin. "Täytyykö minun? Ka, minä tunnen lain yhtä hyvin kuin tekin – ette pane poikasta puhumaan, jollei hän tahdo. Ette..."

Salapoliisipäällikkö viittasi muita poliisimiehiä poistumaan, ja kun he olivat korvan kantamattomissa, alensi hän äänensä ja sanoi:

"Harry Moss pääsi pois viime viikolla."

Billy punastui ja loi katseensa alas.

"Minä en tunne mitään Harry Mossia", jupisi hän itsepintaisesti.

"Harry Moss pääsi pois viime viikolla", jatkoi salapoliisi tuikeasti, "istuttuaan kolme vuotta ryöstöstä ja väkivallasta – luettuaan kolme vuotta tiilinpäitä ja saatuaan kymmenen raippaa."

"Minä en tiedä siitä mitään", sanoi Marks samaan sävyyn.

"Hän peitti jälkensä ihan kokonaan eikä poliisilla ollut mitään johtolankaa", jatkoi kuulustelija armottomasti.

"Ehkäpä häntä ei vielä tähän päivään asti olisi tavoitettu, mutta... mutta 'saatujen tiedonantojen nojalla' siepattiin hänet eräänä yönä vuoteestaan Leman Streetillä."

Billy nuolaisi kuivia huuliaan, mutta ei puhunut.

"Harry Moss haluaisi tietää, ketä hänen on kiitettävä tuosta kolmen vuoden pestistä – ja niistä kymmenestä. Sillä, joka on maistanut monisiimaista, on hyvä muisti, Billy."

"Tuo ei ole reilua peliä, herra Falmouth", ulisi Billy. "Minä olin... olin pahassa kiipelissä, eikä Harry Moss ollut minun kaverini... ja poliisit tahtoivat tietää..."

"Ja poliisit tahtovat tietää nytkin", sanoi Falmouth.

Billy Marks ei hetkiseksi vastannut mitään.

"Minä kerron teille kaikki, mitä on kerrottavaa", sanoi hän vihdoin ja rykäisi. Salapoliisi ehkäisi hänet.

"Ei täällä", virkkoi hän ja kääntyi sitten päivystäjän puoleen:

"Konstaapeli, saatte päästää tämän miehen vapaaksi takuuta vastaan – minä vastaan hänestä."

Asian leikillinen puoli vaikutti Billyyn vihdoin, sillä hän irvisti kuin hupsu ja reipastui entiselleen.

"Ensi kerran ovat poliisit minut taanneet vapaaksi", huomautti hän lystikkäästi.

Automobiili vei salapoliisipäällikön holhottineen Scotland Yardiin, ja herra Falmouthin toimistossa valmistausi Billy puhumaan suunsa puhtaaksi.

"Ennenkuin alotatte", sanoi virkailija, "tahdon varoittaa teitä kertomaan mahdollisimman lyhyesti. Jokainen minuutti on kallis."

Billy kertoi siis kerrottavansa. Varoituksesta huolimatta oli siinä koristeluja, joita salapoliisin oli pakko kärsivällisesti kuunnella.

Vihdoin pääsi taskuvaras asian ytimeen.

"Niitä oli kaksi, toinen oli pitkä mies, mutta toinen ei ollut niin pitkä. Kuulin toisen sanovan: 'Hyvä George' – se lyhkäinen niin sanoi, se, jolta otin naksuttajan ja lompakon. Oliko siinä mitään sisällä?" kysyi Billy äkkiä.

"Jatkakaa", sanoi salapoliisi.

"Niin", puhui Billy edelleen, "minä seurasin heitä kadun päähän ja he odottivat mennäkseen yli Charing Cross Roadille, kun minä sieppasin kellon, käsitättehän?"

"Mikä aika silloin oli?"

"Puoli yksitoista – tai saattoi olla yksitoista."

"Ettekä nähnyt heidän kasvojansa?"

Varas pudisti tarmokkaasti päätänsä.

"Minä en nähnyt, vaikken ikinä tältä paikaltani nousisi, herra Falmouth", sanoi hän vakavasti.

Salapoliisi kohosi tuoliltaan huoahtaen.

"Pelkään, ettei teistä ole minulle paljoa apua, Billy", virkkoi hän haikeasti. "Huomasitteko, olivatko he molemmat parrakkaita vai sileäksi ajeltuja vai...?"

Billy pudisti surumielisesti päätänsä.

"Voisin helposti teille valehdella, herra Falmouth", sanoi hän avomielisesti, "ja helposti syöttää teille tekaistun tarinan, jolla teidät pettäisin, mutta minä pelaan teidän kanssanne rehellisesti."

Salapoliisi havaitsi miehen vilpittömyyden ja nyökkäsi.

"Olette tehnyt parhaanne, Billy", sanoi hän ja lisäsi sitten: "Sanon teille, mitä aion tehdä. Te olette ainoa mies maailmassa, joka ikinä on nähnyt jonkun Neljästä oikeudentekijästä – ja jäänyt henkiin asiasta kertoakseen. Ja vaikkette voikaan muistaa hänen kasvojaan, niin kenties kuitenkin tuntisitte hänet, jos hänet jälleen kohtaisitte kadulla, – voi olla joku omituisuus astunnassa, joku kädenliike tai asento, jota ette nyt voi muistaa, mutta jonka uudestaan nähdessään tuntisitte. Otan siis vastuulleni päästää teidät vankeudesta ylihuomiseen asti. Minä tahdon, että löydätte tuon rosvoamanne miehen. Tässä on kultapanta; menkää kotiinne ensin hiukan nukkumaan, lähtekää sitten liikkeelle mahdollisimman varhain ja kääntykää itää kohti." Salapoliisi astui pöytänsä luo ja kirjoitti kymmenkunta sanaa kortille. "Ottakaa tämä: jos näette miehen tai hänen toverinsa, seuratkaa heitä, näyttäkää tämä kortti ensimmäiselle poliisille, jonka tapaatte ja osoittakaa hänelle mies, niin illalla menette nukkumaan tuhatta puntaa rikkaampana kuin olitte herätessänne."

Billy otti kortin.

"Jos milloin minua tarvitsette, tapaatte täällä aina jonkun, joka tietää olinpaikkani. Hyvää yötä." Ja Billy astui kadulle humisevin päin ja käyntikortille kirjoitettu valtuutus liiviensä taskussa.

Aamu, joka oli tuleva suurien tapahtumain todistajaksi, valkeni kirkkaana ja säteilevänä Lontoon yli. Manfred, joka vastoin tavallisuutta oli viettänyt yönsä työpajassa Carnaby Streetin varrella, loikoi rakennuksen laakealla katolla sarastusta odotellen.

Hän makasi vatsallaan, ryijy allaan ja pää käsien varassa. Valkoisella, armottomalla hohdollaan valaisi aamu hänen voimakkaat, uurteiset ja laihat kasvonsa. Valkoiset juovat hänen hyvin hoidetussa parrassaan pistivät tässä kajastuksessa paremmin esille. Hän näytti väsyneeltä ja alakuloiselta, niin tavallisuudestaan poikkeavalta, että Gonsalez, joka hiipi laskuovesta esille juuri ennen auringonnousua, joutui niin lähelle säikähtymistä kuin se tälle flegmaattiselle miehelle oli mahdollista. Hän kosketti toveriaan käsivarteen ja Manfred hätkähti.

"Mikä on hätänä?" kysyi Leon hiljaa.

Manfredin hymy ja pään pudistus eivät kysyjää rauhoittaneet.

"Huolestuttaako sinua Poiccart ja varas?"

Manfred myönsi nyökkäämällä. Sitten hän puhuen ääneen kysyi. "Oletko missään asiassamme tuntenut samaan tapaan kuin nyt?"

He haastelivat niin hiljaisella äänellä, että se melkein läheni kuiskailua. Gonsalez tuijotti miettiväisenä eteensä.

"Kyllä kerran", myönsi hän. "Varsovan nainen. Muistathan, kuinka helpolta näytti ja kuinka meitä sitten kohtasi vastus toisensa jälkeen... kunnes aloin tuntea – niinkuin nytkin tunnen, – että yrityksemme menee myttyyn."

"Ei, ei, ei!" virkkoi Manfred hurjasti. "Ei saa puhua epäonnistumisesta, Leon, ei saa sellaista ajatellakaan." Hän hiipi luukulle ja laskeutui käytävään Gonsalezin seuraamana.

"Missä Thery on?" kysyi hän.

"Nukkuu."

He olivat astumassa työhuoneeseen ja Manfredin käsi oli ovenrivalla, kun askeleita kuului alimmasta kerroksesta.

"Kuka siellä?" huusi Manfred, ja heikko vihellys alhaalta sai hänet rientämään portaita alas.

"Poiccart!" huudahti hän.

Ja Poiccart se oli, ajelemattomana, pölyisenä, uupuneena.

"No?" Manfredin äännähdys oli melkein tuikea.

"Menkäämme ylös", virkkoi Poiccart lyhyesti. Kaikki kolme nousivat tomuista porraskäytävää, eikä sanaakaan heidän välillään vaihdettu ennenkuin he olivat tulleet pieneen päivähuoneeseen. Silloin Poiccart puhui.

"Ratojaan kiertävät tähdetkin taistelevat meitä vastaan", sanoi hän heittäytyen huoneen ainoaan mukavaan tuoliin ja paiskaten hattunsa nurkkaan. "Taskukirjani varkaan ovat poliisit pidättäneet. Hän on tunnettu rikollinen hiipijärosvojen lajia, ja onnettomuudeksi oli häntä sinä iltana pidetty silmällä. Lompakko löydettiin hänen hallustaan, ja kaikki olisi voinut mennä hyvin, ellei eräs tavattoman tarkka konstaapeli olisi sovittanut sen sisältöä minuun.

"– Lähdettyäni sinun paristasi menin kotiin muuttamaan vaatteet ja sitten kävelin Downing Streetille. Lyöttäytyin uteliaaseen väkijoukkoon, joka seisoskeli vartioiden portin edustalla. Tiesin, että Falmouth oli lähettyvillä, ja tiesin myöskin, että jos jotakin saataisiin ilmi, siitä heti tiedoitettaisiin ulkoministeriöön. Jostakin syystä tuntui minusta varmalta, että mies oli tavallinen varas, ja että meidän oli pelättävä ainoastaan hänen mahdollista vangitsemistaan. Siinä odotellessani karahdutti vuokra-ajuri esille ja kiihtynyt mies hyppäsi kärryistä. Kaikesta päättäen hän oli poliisi, ja töintuskin ehdin ottaa ajurin, kun Falmouth ja äskeinen tulokas suhahduttivat autolla matkaan. Minä seurasin heitä niin nopeasti kuin oli mahdollista herättämättä ajurin epäluuloja. Tietysti he jättivät meidät jälkeensä, mutta heidän päämääränsä oli selvä. Minä jätin ajurin sen kadun kulmassa, jonka varrella poliisiasema sijaitsee, kävelin eteenpäin ja näin automobiilin oven edessä, kuten olin odottanutkin.

"– Minun onnistui tirkistää toimistoon. Pelkäsin, että mahdollista kuulustelua pidettäisiin vankikopissa, mutta he olivatkin valinneet toimistohuoneet, mikä oli erittäin onnellinen sattuma. Näin Falmouthin, konstaapelin ja vangin. Viimemainittu, tympäisevän näköinen, pitkäleukainen, vilkkuvasilmäinen – ei, ei, Leon, älä kysele minulta miehen kasvojen ilmeitä; minä tähystelin häntä vain valokuvaajan silmällä, tahdoin hänet muistaa...

"– Siinä silmänräpäyksessä saatoin havaita salapoliisipäällikön suuttumuksen ja varkaan uhman, ja tiesin miehen sanovan, ettei hän voinut meitä tuntea."

"Haa'" Helpotuksen huokauksella Manfred päätti Poiccartin lausejakson.

"Mutta minä tahdoin päästä varmuuteen", jatkoi viimemainittu. "Kävelin takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin. Äkkiä kuulin auton surinan takaani, ja se sivuutti minut kyyditen toista matkustajaa. Arvasin, että miestä vietiin takaisin Scotland Yardiin.

"– Kävelinpä takaisin uteliaana tietämään, mihin poliisi aikoi uutta rekryyttiään käyttää. Pysähtyen paikalle, josta näin katuportille, minä odottelin. Hetkisen perästä tuli mies yksinään ulos. Hänen astuntansa oli kevyt ja kimmoinen. Vilahdukselta näkemäni kasvot kuvastivat hämmennyksen sekaista tyytyväisyyttä. Hän kääntyi Thamesille päin, ja minä seurasin hänen kintereillään."

"Oli pelättävissä, että poliisitkin häntä seurailivat", sanoi Gonsalez varoitellen.

"Siitä otin kyllä selvän", vastasi Poiccart. "Minä katselin hyvin huolellisesti ympärilleni ennenkuin toimin. Poliisit näkyivät sallivan hänen samoilla vapaasti. Päästyään 'Temppelin' portaiden kohdalle hän pysähtyi ja katseli epäröiden oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin ei olisi oikein tiennyt, mitä lähinnä tekisi. Sillä hetkellä minä tulin hänen viereensä, astuen ohi ja käännyin sitten, hapuillen taskuistani. 'Saisinko pyytää tulta?' kysyin.

"– Hän oli perin ystävällinen; otti esille tulitikkulaatikon ja kehoitti minua sytyttämään. Minä iskin tulta sikariini, pitäen tikkua niin, että hän näki kasvoni."

"Siinä menettelit viisaasti", sanoi Manfred vakavasti.

"Se valaisi samalla hänenkin kasvonsa, ja silmäkulmastani minä tarkastin häntä, tutkien joka piirrettä. Mutta mikään ilme ei osoittanut, että hän olisi minut tuntenut, ja minä ryhdyin keskusteluun. Viivyimme hetkisen kohtaamispaikallamme ja kävelimme sitten kuin yhteisestä sopimuksesta Blackfriarsia kohti, astuimme sillan yli ja juttelimme joutavista asioista: köyhälistöstä, ilmasta, sanomalehdistä. Sillan toisella puolella on kahvikoju. Päätin tehdä uuden liikkeen. Kehoitin häntä tulemaan kanssani juomaan kupin kahvia ja kun se oli tuotu, laskin kultapunnan pöydälle. Päätänsä pudistaen sanoi myyjä, ettei voinut sitä vaihtaa. 'Eikö toverillanne ole pientä rahaa?' kysyi hän.

"– Sillä hetkellä pikku varkaan turhamaisuus tarinoi minulle, mitä halusin tietää. Hän veti välinpitämättömän näköisenä taskustaan – kultapunnan. 'Tässä on kaikki, mitä minulla on', virkkoi hän pitkäveteisesti. Minä löysin muutamia vaskikolikoita – minun oli ajateltava ripeästi. Hän oli kertonut poliisille jotakin, jotakin maksamisen arvoista – mutta mitä? Se ei voinut olla kuvaus meistä itsestämme, sillä jos hän silloin olisi kiinnittänyt kyllin paljon huomiota ulkomuotoomme, olisi hän tuntenut minut raapaistessani tulitikun ja myöskin nyt seisoessani kahvikojun lamppujen täydessä hohteessa. Ja silloin valtasi minut hyytävä pelontunne. Ehkä hän oli tuntenut minut, mutta piti minua varkaan viekkaudella keskustelussa, kunnes saisi apua minut vangitakseen."

Poiccart vaikeni hetkiseksi ja otti pienen pullon taskustaan, jonka laski huolellisesti pöydälle.

"Hän oli silloin niin lähellä kuolemaa kuin konsaan on voinut olla", sanoi hän tyynesti; "mutta sitten haihtuikin epäluuloni. Kävelyllämme olimme sivuuttaneet kolme poliisia – olisihan hänellä ollut tilaisuus, jos olisi tahtonut sitä käyttää.

"– Hän joi kahvinsa ja virkkoi: 'Minun pitää lähteä kotiin'. – 'Niinpä niin', vastasin minä, 'kotiin kai minunkin pitäisi lähteä – huomenna on paljon töitä'. Hän tirkisti minuun. 'Työtä on minullakin', sanoi hän virnistäen, 'mutta saanko sen tehdyksi, sitä en tiedä'.

"– Olimme lähteneet kahvikojusta ja pysähdyimme nyt kadun kulmassa palavan lyhdyn alle. Minä tiesin, että minulla oli vain muutama sekunti hankkiakseni haluamani tiedot, ja siksi rohkaistuin ja otin asian suoraan puheeksi. 'Mitähän niistä neljästä oikeudentekijästä kuuluu?' kysyin, juuri kun hän oli livahtamaisillaan matkaansa. Hän kääntyi heti. 'Mitä niistä tiedetään?' kysyi hän nopeasti. Siitä johdin hänet vähitellen noiden neljän henkilöllisyyteen. Hän oli halukas haastelemaan heistä, perin utelias tietämään, mitä minä ajattelin, mutta enimmän mielenkiintoa herätti hänessä palkinto. Hän alkoi laajasti laverrella asiasta, kumartui sitten äkkiä eteenpäin ja naputtaen minua likaisella etusormellaan rintaan alkoi esittää otaksumaa."

Poiccart pysähtyi nauramaan, mikä päättyi raukeaan haukotukseen.

"Tunnette tuollaiset asiat", sanoi hän, "ja tiedätte, kuinka perin yksinkertaisia sivistymättömät ovat yrittäessään peittää salaisuuttaan huolitellun sepitetyillä otaksumilla. Kas, tähän tapaan hän tarinoi: Hän – nimeltään Marks – luulee kykenevänsä tuntemaan yhden meistä jonkin merkillisen muistinpinnistyksen avulla; jotta hän voisi sen tehdä, on hänelle suotu vapaus – huomenna hän etsisi kautta Lontoon, sanoi hän."

"Hyvä päivätyö", nauroi Manfred.

"On kyliä", myönsi Poiccart vakaasti; "mutta kuulkaahan jatko. Me erosimme, ja minä kävelin länteenpäin aivan varmana turvallisuudestamme. Ohjasin askeleeni Covent Gardenin torille, koska se on niitä paikkoja Lontoossa, joissa mies voidaan nähdä kello neljältä aamulla hänen herättämättään huomiota.

"– Olin kävellyt torin läpi joutessani katsellen vilkasta vilinää, kun jostakin selittämättömästä syystä käännyin äkkiä, ja näin suoraan edessäni Marksin. Hän irvisti hölmömäisesti ja ilmaisi nyökkäyksellä, että oli minut tuntenut. Odottamatta, että olisin kysellyt hänen asiaansa, alkoi hän selittää sinne saapumistaan.

"– Minä hyväksyin kernaasti hänen selityksensä ja kutsuin hänet toistamiseen kahville sinä yönä. Hän epäröi ensin, mutta suostui sitten. Kun kahvi oli tuotu, veti hän kuppinsa mahdollisimman kauaksi minun ulottuviltani, ja silloin minä ymmärsin, että herra Marks oli vetänyt minua nenästä, että olin väheksynyt hänen älykkyyttään ja että hän kaiken aikaa, kun oli minulle huojennellut sydäntään, oli minut tuntenut. Hän oli vietellyt minut pois varovaisuudestani."

"Mutta miksi...?" aloitti Manfred.

"Sitä minäkin ajattelin", vastasi toinen. "Miksei hän vangituttanut minua?" Poiccart kääntyi Leoniin, joka oli ääneti kuunnellut. "Sano sinä, Leon, miksei?"

"Selitys on yksinkertainen", vastasi Gonsalez tyynesti. "Miksei Thery pettänyt meitä? Ahneus hänet siitä esti – sivistyksen toiseksi mahtavin voima. Hän epäilee palkinnon saamista. Ehkä hän epäilee poliisin rehellisyyttä – useimmat rikolliset epäilevät sitä. Hän halunnee todistajia."

Leon astui pöydän viereen, jolla hänen takkinsa riippui. Hän napitti sen miettiväisesti, hipaisi kädellään sileää leukaansa ja pisti sitten pöydällä olevan pienen pullon taskuunsa.

"Sinä kaiketi eksytit hänet?" kysyi hän.

Poiccart nyökkäsi.

"Hän asuu?"

"Talossa 700 Red Cross Streetin varrella Boroughissa – tavallisessa majapaikassa."

Leon otti kynän pöydältä ja piirsi nopeasti pään kuvan sanomalehden syrjään. "Tällainenko?" kysyi hän.

Poiccart tarkasti kuvaa.

"Niin", myönsi hän hämmästyneenä. "Oletko hänet nähnyt?"

"En", vastasi Leon huolettomasti, "mutta tiesin, että sellaisella miehellä täytyy olla sellainen pää."

Hän pysähtyi kynnykselle.

"Pidän sitä välttämättömänä." Hän lausui nuo sanat kysyvällä äänensävyllä. Hän kohdisti lauseensa etupäässä Manfrediin, joka seisoi käsivarret ristissä ja kulmat rypyssä, tuijottaen lattiaan. Vastaukseksi Manfred ojensi nyrkkiin puristetun kätensä.

Leon näki alaspäin käännetyn peukalon ja lähti huoneesta.

Billy Marks oli ymmällä. Mitä viattomimmalla tempulla oli saaliin onnistunut livahtaa hänen käsistään. Kun Poiccart pysähtyen Lontoon paraimman hotellin kiilloitettujen ovien eteen, jonne olivat kuin ilman aikojaan kävelleet, ohimennen mainitsi, ettei viipyisi minuuttiakaan, ja hävisi sen suojiin, joutui Billy hämilleen. Sellaisen liikkeen varalta hän ei ollut valmistautunut. Hän oli seurannut epäluulonalaista Blackfriarsista asti; hän oli melkein varma, että tämä oli se mies, jonka oli ryöstänyt. Hän olisi voinut, jos olisi tahtonut, kutsua ensimmäisen tapaamansa konstaapelin korjaamaan hänet talteen; mutta varkaan epäluulo, pelko, että häntä ehkä vaadittaisiin jakamaan palkkio sen kanssa, joka häntä auttoi, ehkäisi hänet siitä. Ja ehkei tämä ollut edes sama mieskään, tuumi Billy, ja kuitenkin...

Poiccart oli kemisti, jonka riemuna oli epäterveelliset valmisteet, joka sekoitteli pahanlemuisia rohtoja, suodatti, siivilöi, hiilihapoitti, happeutti ja valmisti jos jotakin lasiputkissaan, käsitellen maan eläin-, kasvi- ja kivikunnan tuotteita.

Billy oli lähtenyt Scotland Yardista etsiäkseen miestä, jolla oli värinsä menettänyt käsi. Tässäkin hänellä olisi ollut hyvin arvokas tuntomerkki poliiseille annettavana, jollei olisi niin kovin pelännyt petollisuutta. Näyttäisi hyvin ontuvalta puolustelulta, Billyn kannalta katsoen, väittää, että pelkkä ahneus pidätti hänen kätensä hänen joutuessaan vastatusten tuon etsimänsä miehen kanssa. Ja kuitenkin oli asia niin. Sitäpaitsi oli summa laskettava suhteissa. Jos yksi oikeudentekijä oli tuhannen punnan arvoinen, niin mikä oli neljän torihinta? Billy oli varas, jolla oli liikemiehen pää. Hänen päivätyössään ei ollut mitään hylkytuotantoa. Hän ei ollut konservatiivinen lurjus, joka olisi pysytellyt vain yhdellä ammattinsa alalla. Hän puhalsi yhtä kernaasti kellon kuin tyhjensi vaihtokassan tai kaupitsi vääriä hopearahoja. Hän oli rikoksen perhonen, liidellen toisesta kielletystä kukasta toiseen, eikä halveksinut esiintymistä "saatujen tietojen" X:nä.

Kun siis Poiccart hävisi Northhumberland Avenuen varrella sijaitsevan loistohotellin eteiseen, joutui Billy päästään pyörälle. Hän käsitti silmänräpäyksessä, että hänen vankinsa oli pujahtanut paikkaan, johon hän ei voinut itseään paljastamatta seurata ja että tilaisuudet olivat ainaiseksi ohi. Hän katseli katua ylös- ja alaspäin. Ei ollut ainoatakaan poliisimiestä näkyvissä. Eteisessä puuhaili ovenvartija paitahihasillaan messinkien kiilloittamisessa. Oli vielä hyvin varhaista; kadut olivat autiot ja muutaman minuutin epäröityään Billy ryhtyi keinoon, jota ei olisi sovinnaisemmalla hetkellä tohtinut yrittää.

Hän työnsi kääntöoven auki ja meni eteiseen. Ovenvartija kääntyi häntä kohti hänen sisälle astuessaan ja heitti häneen tuiman, epäilevän silmäyksen.

"Mitä haette?" kysyi hän katsellen hiukan paheksuvasti vieraan rikkinäistä takkia.

"Kuulkaahan, hyvä mies", aloitti Billy suosittelevimmalla sävyllään.

Juuri silloin tarttui ovenvartijan vahva käsi hänen kauluriinsa, ja Billy havaitsi kierivänsä kadulle.

"Ulos täältä", tiuskaisi ovenvartija ankarasti.

Tarvittiin tämä kolaus, jotta Marksissa heräsi riittävää itseluottamusta, joka sai hänen pitämään puoliaan.

Oikoen rypistyneitä vaatteitaan hän otti Falmouthin kortin taskustaan ja palasi arvokkaasti ovenvartijan luo.

"Minä olen poliisilaitoksesta", virkkoi hän, aloittaen hänelle hyvin tutulla esittelyllä, "ja jos minua häiritsette, niin varokaa itseänne, nuori mies."

Ovenvartija otti kortin ja tarkkasi sitä.

"Mitä haluatte?" sanoi hän suopeammin. Hän oli lisäämäisillään "hyvä herra", mutta sanat takertuivat kuitenkin hänen kurkkuunsa. – Jos mies on salapoliisi, – tuumi hän, – on hänen valepukunsa oivallinen.

"Minä etsin herrasmiestä, joka tuli sisälle ennen minua", sanoi Billy.

Ovenvartija raapaisi korvallistaan.

"Mikä on hänen huonenumeronsa?" kysyi hän.

"Älkää välittäkö huoneen numerosta", sanoi Billy nopeasti. "Onko tässä hotellissa mitään takaovea – jotakin, minkä kautta voi päästä ulos? Paitsi etuovea tarkoitan?"

"Puoli tusinaa", vastasi ovenvartija.

"Viekäähän minut jollekulle niistä", pyysi Marks. Ja ovenvartija lähti opastamaan.

Eräs liikemiesten käyttämistä ovista avautui pienelle takakadulle; ja täällä Marks sai kadunlakaisijalta pelkäämänsä tiedon. Viisi minuuttia aikaisemmin oli hänen kuvailemansa näköinen mies astunut ulos, kääntynyt Strandille päin, ottanut ajurin kadunpuhdistajan näkyviltä ja ajanut tiehensä.

Ällistyneenä ja vielä lisäksi katkeroittuneena siitä, että, jos olisi menetellyt rohkeasti, olisi toki ansainnut ainakin osan tuhannesta punnasta, käveli Billy verkalleen Rantakadulle, manaten hupsuuttaan, joka oli vietellyt hänet heittämään pois omaisuuden, joka hänellä jo oli kuin hyllyllä. Kädet syvällä taskuissa hän käveli väsyneesti pitkää Rantakatua, yhä kerraten mielessään yöllisiä tapahtumia ja joka kerralla mutisten kolkon kirouksen erehdystään tuomiten. Oli varmaankin kulunut tunti siitä, jolloin hän menetti Poiccartin näkyvistään, kun hänen päähänsä pälkähti, että kaikki ei vielä ollut hukassa. Tiesihän hän miehen tuntomerkit, oli katsellut hänen kasvojaan, tunsi hänet piirre piirteeltä. Se oli toki jotakin. Niin, hän älysi senkin, että jos mies hänen kuvauksensa nojalla vangittaisiin, olisi hänellä vieläkin oikeus palkintoon tai osaan siitä. Hän ei tohtinut mennä Falmouthin luo ja kertoa hänelle, että oli kaiken yötä ollut miehen seurassa kuitenkaan häntä vangituttamatta. Falmouth ei häntä uskoisi, ja ihmeellistä olikin, että hän oli tuon miehen tavannut.

Tämä ajatus juolahti nyt ensi kertaa Billyn mieleen. Millä ihmeen sattumalla hän oli tuon muukalaisen tavannut? Oliko mahdollista – se miete säikähdytti Marksia, – että mies, jonka hän oli ryöstänyt, oli tuntenut hänet ja vartavasten etsinyt häntä murha-aikein?

Kylmä hiki kihosi rosvon kapealle otsalle. Nuo miehet olivat murhaajia, julmia, armottomia murhaajia: entä...?

Hän kääntyi, koettaen irtautua näiden ikävien mahdollisuuksien ajattelemisesta, ja näki miehen, joka astui kadun yli häntä kohti. Hän silmäili vierasta epäluuloisesti. Tulija oli nuorennäköinen, sileäksi ajeltu ja teräväpiirteinen. Hänellä oli levottomat siniset silmät. Kun hän tuli lähemmäksi, huomasi Marks ensi näkemänsä hänet pettäneen. Mies ei ollut niin nuori kuin ulkonäöstä saattoi päätellä. Oli ehkä nelikymmenvuotinen, tuumi Marks. Hän lähestyi, katsoi kiinteästi Billyyn ja viittasi häntä sitten pysähtymään, sillä Billy käveli poispäin.

"Onko nimenne Marks?" kysyi muukalainen mahdikkaasti.

"On kyllä", vastasi varas.

"Oletteko tavannut herra Falmouthia?"

"En sitte eilisen illan", vastasi Marks kummastuneena.

"Sitten täytyy teidän heti lähteä hänen luokseen."

"Missä hän on?"

"Kensingtonin poliisiasemalla, – on tapahtunut pidätys, ja hän haluaa, että tulette tunnustelemaan miestä."

Billyn mieli kävi apeaksi.

"Saanko minä mitään osaa palkinnosta", kysyi hän, "jos nimittäin tunnen hänet?"

Toinen nyökkäsi, ja Billyn toiveet elpyivät.

"Teidän on seurattava minua", sanoi vastatullut. "Herra Falmouth ei halua, että meidät nähdään yhdessä. Ostakaa ensimmäisen luokan lippu Kensingtoniin ja astukaa minun vaununi viereiseen vaunuun – tulkaa."

Hän kääntyi ja astui tien yli Charing Crossia kohti, Billyn seuratessa jonkun matkan päässä.

Hän näki muukalaisen kävelevän asemasillalla eikä ollut häntä tuntevinaan. Juna saapui asemalle ja Marks seurasi kuljettajaansa junasta astuneen työmiesjoukon läpi. Vieras nousi tyhjään ensiluokan vaunuun ja hänen ohjeitaan totellen Marks otti haltuunsa viereisen osaston, jonka hän sai pitää yksin.

Charing Crossin ja Westminsterin välillä Marksilla oli aikaa miettiä tilannetta. Viimemainitun aseman ja St. James's Parkin välillä hän keksi verukkeen, jonka esittäisi salapoliisille; Parkin ja Victorian välillä hän oli saanut itselleen todistetuksi oikeutensa palkintoon. Kun juna sitten sukelsi tunneliin viiden minuutin matkallaan Sloane Squarelle, havaitsi Billy vetoa ja käännettyään päätänsä näki muukalaisen seisomassa keinuvan vaunun astuimella pidellen kiinni puoliksi avatusta ovesta.

Marks hämmästyi.

"Työntäkää ikkuna ylös omalla puolellanne", käski mies, ja tuon mahtipontisen äänen hypnotisoimana Billy totteli. Sillä hetkellä hän kuuli särkyvän lasin helinää.

Hän kääntyi vihaisesti muristen.

"Mitä tää merkitsee?" kysyi hän.

Vastaukseksi vieras pyöräytti itsensä ulos ovesta, sulki sen hiljaa ja hävisi.

– Mitä hän tarkoittaa? – toisti Marks höpertyneenä. Vilkaisten lattialle hän näki särkyneen pullon jalkainsa edessä, ja pullon vieressä oli kiiltävä kultapunta. Hän tuijotti rahaan hetkisen kuin hölmö, ja sitten, juuri ennen kuin juna höyrysi Victorian asemalle, hän kumartui sitä ottamaan...

KYMMENES LUKU

Kolme tuonen uhria

Matkustaja, joka Kensingtonissa pysähdyttäessä kaikessa rauhassa valitsi vaununosastoa, avasi oven ja horjui takaisin yskien. Muuan kerkeä kantaja ja hälytetty asema virkailija riensivät esille ja tempasivat oven auki. Ellottava mantelinhaju levisi asemalle.

Kerääntyi pieni ryhmä matkustajia, jotka kurkistelivat toistensa olkapäiden yli, asemapäällikön tutkiessa asiaa. Saapui sitten lääkärikin, tuotiin paarit, ja ulkoa kadulta tuli konstaapeli.

Yhdessä he nostivat kuolleen miehen lyyhistyneen ruumiin vaunusta ja laskivat sen asemasillalle. "Löysittekö mitään?" kysyi konstaapeli. "Kultapunnan ja särjetyn pullon", kuului vastaus. Konstaapeli hapuili kuolleen miehen taskuista. "En luule hänellä olevan mitään papereita, joista kävisi selville, kuka hän on", sanoi poliisimies asiantuntevasti. "Tässä on ensimmäisen luokan lippu – täytyy olla kysymyksessä itsemurha. Tässä on kortti..."

Hän käänsi korttia ja luki, ja hänen kasvojensa ilme muuttui. Joitakuita kiireellisiä ohjeita annettuaan hän riensi lähimpään sähkösanomatoimistoon.

Salapoliisipäällikkö Falmouth, joka oli ulkoasiainministeriön talossa nukkunut muutaman lyhyen tunnin, nousi huolissaan ja levottomin tuntein, aavistellen, että kaikkien hänen varokeinojensa uhallakin päivä päättyisi onnettomasti. Hän oli tuskin pukeutunut, kun ilmoitettiin ylipoliisipäällikön sijaisen saapuneen.

"Sain teidän raporttinne", tervehti virkamies; "teitte aivan oikein päästäessänne Marksin vapaaksi. Oletteko kuullut hänestä mitään tänä aamuna?"

"En."

"Hm", virkahti poliisipäällikkö miettiväisesti. "Kuinkahan..." Hän ei päättänyt lausettaan. "Onko juolahtanut mieleenne, että ne neljä kenties ovat tajunneet vaaransa?"

Salapoliisin kasvoille tuli ihmettelevä ilme. "Olen tietenkin, hyvä herra."

"Oletteko tullut ajatelleeksi, mitä he luultavasti lähinnä yrittäisivät?"

"E-en; elleivät kenties koeta livistää maasta."

"Onko juolahtanut mieleenne, että sillä välin kun se Marks etsii heitä, hakevat he luultavasti häntä?"

"Bill on ovela", sanoi salapoliisi levottomasti.

"Niin ovat hekin", vastasi poliisipäällikkö korostavasti nyökäten. "Neuvoisin teitä koettamaan päästä kosketuksiin Marksin kanssa ja panemaan kaksi parhainta miestänne häntä vaanimaan."

"Se tehdään heti", vastasi Falmouth. "Siihen varovaisuustoimenpiteeseen olisi ehkä pitänyt ryhtyä jo aikaisemminkin."

"Minä olen menossa sir Philipin puheille", jatkoi poliisipäällikkö ja lisäsi epämääräisesti hymyillen: "Minun täytyy häntä vähän säikähdyttää."

"Mitä tarkoitatte?"

"Toivomme hänen peruuttavan lakiehdotuksen. Oletteko nähnyt aamulehtiä?"

"En, hyvä herra."

"Ne vaativat yksimielisesti lakiehdotuksen hylkäämistä – koska eivät pidä sitä kyllin tärkeänä, kun ottaa huomioon vaaran, ja koska yleisönkin mielipiteet käyvät eri suuntiin sen ansioista. Tositeossa he pelkäävät seurauksia; ja totta totisesti pelkään minäkin hiukan."

Hän nousi portaita ja sillakkeella kysyi eräs hänen alemmistaan, mitä hänellä oli asiaa. Tämä järjestelmä oli otettu käytäntöön valepukuisen "salapoliisin" vierailun jälkeen. Ulkoasiainministeri oli nyt ikäänkuin saarroksessa. Ketään ei saanut uskoa, oli annettu tunnussana ja kaikkiin toimenpiteisiin oli ryhdytty edellisen erehdyksen toistumisen estämiseksi.

Poliisipäällikkö oli kohottanut kätensä naputtaakseen työhuoneen oveen, mutta silloin hän tunsi käsivarteensa tartuttavan. Kääntyessään hän näki Falmouthin, jonka kasvot olivat valkoiset ja silmissä säikähdyksen ilme.

"Ovat tappaneet Billyn", virkkoi salapoliisi hengästyneenä. "Vastikään löydettiin hänet rautatievaunusta Kensingtonin asemalta."

Poliisipäällikkö vihelsi.

"Kuinka se tapahtui?" kysyi hän.

Falmouthin kasvoilla kuvastui synkkä epätoivo.

"Cyanivetyhappo-kaasulla", virkkoi hän katkerasti; "ne ovat tiedemiehiä. Koettakaahan, hyvä herra, taivuttaa ulkoasiainministeri peruuttamaan kirottu lakiehdotuksensa." Hän osoitti sir Philipin huoneen ovea. "Emme voi häntä pelastaa. Tunnen luissani, että hän on kuoleman oma."

"Loruja!" vastasi poliisipäällikkö terävästi. "Alatte käydä hermostuneeksi – ette ole tarpeeksi nukkunut, Falmouth. Tuo ei kuulosta teidän puheeltanne. Meidän täytyy hänet pelastaa."

Hän palasi työhuoneen ovelta ja viittasi eräälle sillaketta vartioitsevista poliiseista.

"Konstaapeli, ilmoittakaa tarkastaja Collinsille, että hän pikakäskyllä määrää reservin heti kerääntymään koko alueelta. Minä saarran Ramonin tänään sellaisella vartioketjulla", jatkoi hän Falmouthia puhutellen, "että kukaan ei pääse hänen lähelleen olematta vaarassa, että muserretaan kuoliaaksi."

Ja tunnin kuluttua nähtiin Lontoossa jotakin, millä ei ole pääkaupungin historiassa vertaansa. Jokaisesta piiristä saapui pieni poliisiarmeija. Konstaapeleita tuli junalla, raitiotievaunuissa, auto-omnibuksilla, kaikenlaisilla ajopeleillä, joita oli komennettavissa tai siepattavissa. Niitä tulvi asemilta ja valtakatuja pitkin, kunnes Lontoo miltei säikähtyi todetessaan porvarillisen puolustuskykynsä voiman. Whitehall oli pian sullottuna täyteen päästä päähän; St. James's Park vilisi mustanaan konstaapeleja. Automaattisesti sulkivat vahvat ratsupoliisi-komennuskunnat kaiken liikkeen Whitehallilla, Charles Streetillä, Birdcage Walkilla ja Pall Mallin itäpäässä. St. Georgen katu oli poliisivoiman hallussa, jokaisen talon katolla oli univormupukuinen mies, ei ollut ainoatakaan asuntoa tai huonetta, jota ei tyyten tarkastettu, jos sieltä vain vähänkin näki ulkoasiainministerin asuntoon. Tuntui siltä kuin olisi julistettu sotalaki, ja tosiaankin oli kaksi kaartinrykmenttiä aseissa pitkin päivää, valmiina kaiken varalta. Sir Philipin huoneessa poliisilaitoksen päällikkö teki Falmouthin tukemana viimeisen yrityksensä taivuttaakseen tuota itsepäistä miestä, jonka henki oli uhattuna.

"Sanon, herra ministeri", virkkoi poliisipäällikkö vakavasti, "ettemme voi tehdä enempää kuin mitä olemme tehneet, ja kuitenkin minua peloittaa. Nämä miehet vaikuttavat minuun kuin joku yliluonnollinen voima. Pelkään kauheasti, että kaikista varokeinoistamme huolimatta on jotakin jäänyt laskuistamme pois, että olemme jättäneet vartioimatta jonkun pujahdusreiän, jota nuo pirullisen ovelat miehet käyttänevät hyväkseen. Sen Marksin kuolema on hervannut rohkeuteni – nuo neljä ovat kaikkialla läsnä ja kaikkivaltiaat. Pyydän teitä, herra ministeri, Jumalan tähden tarkoin harkitsemaan ennenkuin lopullisesti hylkäätte heidän ehtonsa. Onko lakiehdotuksen hyväksyminen niin aivan välttämätöntä" – hän vaikeni silmänräpäykseksi, – "onko se teidän henkenne arvoinen?" kysyi hän kömpelön suorasukaisesti, mikä sai sir Philipin vavahtamaan.

Tämä odotti hetkisen ennenkuin vastasi, ja kun hän puhui, oli hänen äänensä matala ja luja.

"Minä en peräydy", virkkoi hän hitaasti, soinnuttoman ja itsepintaisen tasaisella äänellä. "Minä en peräänny missään olosuhteissa. – Olen jo mennyt liian pitkälle", jatkoi hän kohottaen kätensä estääkseen Falmouthia vetoamasta. "Olen sivuuttanut pelon, olen sivuuttanut suuttumuksenkin: asia on nyt minulle oikeuskysymys. Olenko oikeassa esittäessäni lain häätääkseni tästä maasta vaarallisen älykkäitten rikollisten ryhmiä, jotka nauttiessaan mieskohtaista koskemattomuutta yllyttävät tietämättömiä henkilöitä väkivallantöihin ja kavallukseen? Jos minä olen oikeassa, ovat nuo neljä oikeudentekijää väärässä. Vai ovatko he oikeassa: onko tämä toimenpide väärä, hirmuvallan ote, raakuus ja ajattomuus kahdenkymmenennen vuosisadan ajatussuunnan keskipisteessä? Jos nuo miehet ovat oikeassa, niin olen minä väärässä. Olen siis joutunut siihen tilanteeseen, että minun on ratkaistava mielessäni, kumpi kanta on oikea ja kumpi väärä – kumpi minun on hyväksyttävä. Ja minä hyväksyn omani."

Hän kohtasi virkailijain katseen tyynin, järkähtämättömin ilmein.

"Teitte viisaasti ryhtyessänne varokeinoihinne", jatkoi hän rauhallisesti. "Olen ollut hupsu tuntiessani itseni kiusaantuneeksi teidän suojelevassa huostassanne."

"Meidän on lisättäväkin varovaisuustoimenpiteitämme", keskeytti poliisipäällikkö; "toivomme, että kello kuuden ja puoli yhdeksän välillä tänä iltana pysytte työhuoneessanne ettekä millään ehdolla avaa ovea kellekään – ei edes minulle tai herra Falmouthille. Sillä ajalla on teidän pidettävä ovenne lukittuina." Hän epäröitsi. "Jos haluaisitte saada jommankumman meistä mukaanne..."

"Ei, ei", vastasi ministeri nopeasti; "eilisen vale-esiintymisen jälkeen tahdon mieluummin olla yksinäni."

Poliisilaitoksen päällikkö nyökkäsi. "Tämä huone on anarkisteilta turvattu", sanoi hän, kaarevalla kädenheilahduksella osoittaen suojaa. "Yöllä olemme sen tyyten tarkastaneet, tutkineet lattian, seinät ja katon ja lyöneet teräskilpiä ikkunaluukkuihin."

Hän katseli ympäri huonetta sellaisen miehen tarkkuudella, jolle jokainen näkyvä esine on tuttu.

Sitten hän huomasi, että sinne oli tuotu jotakin uutta. Pöydällä oli ruusuilla täytetty sininen porsliinimaljakko.

"Tämä on uutta", sanoi hän kumartuen vetämään sieraimiinsa kauniiden kukkien tuoksua.

"Niin", vastasi Ramon huolettomasti, "ne lähetettiin tänä aamuna maatilaltani Herefordista."

Poliisipäällikkö nyppäsi kukkalehden ja kiersi sen rullaksi sormiensa välissä. "Näyttävät niin luonnollisilta", hän virkkoi arvoituksellisesti, "että voisivat olla keinotekoisiakin."

Puhuessaan hän huomasi jollakin tavoin ajatuksissaan yhdistäneensä ruusut – mihin?

Hän astui hitaasti ylväitä marmoriportaita alas, joiden joka toisella askelmalla seisoi konstaapeli, ja esitti mielipiteitään Falmouthille.

"Ei vanhusta voi syyttää hänen päättäväisyydestään. Ihailenpa häntä tänään enemmän kuin koskaan ennen; mutta" – hänen äänensä muuttui äkkiä juhlalliseksi – "minä pelkään..."

Falmouth ei virkkanut mitään.

"Taskukirjasta ei mitään selviä", puhui poliisipäällikkö, "ei muuta kuin se tie, jota sir Philip olisi saattanut ajaa, jos hän olisi halunnut saapua Downing Streetin 44:nteen takakatuja pitkin. Suunnitelman mitättömyys on melkein peloittava, sillä tuon näennäisesti viattoman katuluettelon takaa pilkistää esille niin selvä todiste voimakkaasta, älykkäästä sielusta, etten luule käsittäneemme sen oikeaa sisäistä tarkoitusta."

Hän tuli kaduille ja pujottausi konstaapelijoukkojen välitse. Poliisin erikoislaatuisten toimenpiteiden luonnollisena seurauksena oli, että suuri yleisö jäi tietämättömäksi kaikesta siitä, mitä Downing Streetillä tapahtui. Reporttereilta oli pääsö lumottuun kehään kielletty, ja sanomalehtien, varsinkin iltalehtien, täytyi tyytyä tietoihin, joita Scotland Yardista kitsastellen annettiin. Ne olivat niukkoja, kun sitävastoin lehtien keksimät johtolangat ja selitykset olivat monilukuiset, vaihtelevat ja ihmeelliset.

Julistaja, joka katsoi neljän oikeudentekijän hommain itseään välittömimmin koskevan, pinnisti jokaisen hermonsa hankkiakseen uutisia kysymyksen viime vaiheista. Ratkaisupäivän tullen oli kiihtymys kohonnut korkeimmilleen; iltalehtien jokainen uusi painos ahmittiin heti, kun se oli ehtinyt kaduille. Oli vähän ainehistoa hälinänhaluisen yleisön tyydyttämiseksi, mutta sille tarjottiin, mitä oli tarjottavana. Kuvia Downing Streetin 44:nnestä, ulkoasiainministerin muotokuvia, asemakarttoja ulkoministeriön läheisyydestä, poliisin varovaisuustoimenpiteitä esittäviä piirustuksia näkyi painettujen palstojen keskeltä, joilla ei ensimmäistä, vaan vähintäänkin kymmenettä kertaa selostettiin nelosen tarina sellaisena kuin se tehdyistä rikoksista ilmeni.

Ja uteliaisuuden ollessa ylimmillään, koko Lontoon, koko Englannin, koko sivistyneen maailman haastellessa vain yhdestä ainoasta asiasta, tuli kuin räjähdyspommina tieto Marksin kuolemasta.

Erilailla kuvailtuna, milloin erääksi asiassa toimivaksi salapoliisiksi, milloin ulkomaalaiseksi poliisivirkailijaksi, jopa Falmouthiksi itsekseenkin, paisui Marks yhä mielenkiintoisemmaksi henkilöksi, ja hänen "itsemurhansa rautatievaunussa" selvisi tosivakavaksi, tärkeäksi tapahtumaksi. Tunnin kuluttua täytti tieto tästä murhenäytelmästä, yksityiskohdiltaan epätarkkana, mutta oleellisesti oikeana, sanomalehdistön palstat. Yhä salaperäisempää! Ken tuo kehnosti puettu mies oli, mitä osaa hän tässä suuressa pelissä esitti, kuinka hän kohtasi kuolemansa? Näin kyselivät ihmiset heti; ja vähitellen tarina kaikkialla läsnäolevien sanomalehtimiesten kokoonharsimana tuli tunnetuksi. Uutisten kukkuraksi tuli valtava poliisien marssi Whitehallilla. Sehän osoitti, kuinka vakavalta kannalta viranomaiset asian ottivat.

"Edulliselta paikaltani", kirjoitti Smith Julistajassa, "näin Whitehallin pitkin sen pituutta. Ihmeellisin näytelmä, mitä Lontoossa koskaan on katseltu. En eroittanut muuta kuin suuren mustan kypärimeren, joka ulottui leveän kadun toisesta päästä toiseen. Poliiseja! Koko naapuristo oli mustanaan poliiseista; niitä tunkeili sivukaduilla; niitä lainehti Parkin puolelle, ne eivät muodostaneet ketjua, vaan tiiviin massan, jonka läpi oli mahdoton tunkeutua."

Poliisilaitoksen päällystö ei näet jättänyt mitään sattuman varaan. Jos se olisi uskonut, että viekkaus tehosi viekkautta, oveluus oveluutta, hiiviskely hiiviskelyä vastaan, olisi se tyytynyt puolustamaan suojeltavaansa sovinnaisin keinoin. Mutta vihollisen liikkeet olivat saaneet viranomaiset ymmälle. Uhkapeli oli liian korkea jättää sattuman varaan – tässä tapauksessa täytyi turvautua raakaan voimaan. Kirjoittaessamme näin kauan tapahtuman jälkeen, on vaikea käsittää, kuinka näiden neljän herättämä kauhu oli niin lujasti tarttunut maailman mainioimpaan poliisijärjestöön, vaikea tajuta säikähdystä, joka oli vallannut selväpäisyydestään kuuluisan virkakunnan.

Väkijoukko, joka oli tukkinut Whitehallille johtavat katujen suut, alkoi kasvaa, kun uutinen Billyn kuolemasta levisi, ja heti kello kahden jälkeen sinä iltapäivänä suljettiin poliisipäällikön käskystä Westminsterin silta kaikelta liikkeeltä, yhtä hyvin ajopeleiltä kuin kävelijöiltäkin. Sen osan Rantakaduistakin, joka on Westminsterin ja Hungerfordin siltain välillä, puhdisti poliisi pian uteliaista kävelijöistä; Northumberland Avenue suljettiin, ja kello kolmeen mennessä ei ollut ainoatakaan paikkaa viidensadan metrin päässä sir Philip Ramonin virallisesta asunnosta, jota ei lain edustaja olisi vartioinut. Parlamentin jäseniä saattoivat ratsastavat miehet heidän matkallaan eduskuntataloon, ja kunniaheijastusta lankesi heillekin, kun väkijoukko heille hurrasi. Koko sinä iltapäivänä ei sataantuhanteen nouseva, kärsivällisesti odottava ihmisjoukko nähnyt mitään muuta kuin konstaapeliarmeijan päiden yli kohoavat emoparlamentin tornit ja katonharjat tai rakennusten sileät pinnat. Trafalgar Squarella, Mallilla niin pitkältä kuin poliisi sen salli, Victoria Streetin alapäässä, kahdeksanrivisenä Albert Embankmentilla, ja hetki hetkeltä paisuen, odotti Lontoo, odotti kärsivällisesti, järjestyksessä, tyytyen järkähtämättömästi tuijottamaan tyhjään, saamatta mitään muuta palkkaa vaivastaan kuin vaikutelman, että oli niin lähellä murhenäytelmän tapahtumapaikkaa kuin oli inhimillisesti mahdollista. Lontooseen saapunut muukalainen kummastui moista kansan kerääntymistä ja kysyi syytä siihen. Rantakadulle kasaantuneen ihmislauman ulkoliepeillä seisova mies osoitti piipunvarrellaan joen yli.

"Odotamme miesmurhaa", sanoi hän koruttomasti, ikäänkuin tutunomaista toimitusta kuvaillen.

Näiden väenkasaantumien ympärillä tekivät sanomalehtipojat herkeämätöntä kauppaa. Kädestä käteen kuljetettiin vaaleanpunaisia arkkeja ihmisjoukon päiden yli. Jokainen puolitunti toi uuden lisän, uuden selityksen, uuden kuvauksen näytelmään, jossa he itse esittivät tehotonta, joskin silmäähivelevää osaa. Thamesin rannan puhdistaminen aiheutti lisälehden, Westminsterin sillan sulkeminen toisen, hupsun sosialistin vangitseminen, kun hän yritti pitää puhetta väkijoukolle Trafalgar Squarella, katsottiin kolmannen arvoiseksi. Jokainen päivän tapahtuma selostettiin uskollisesti ja ahmittiin ahneesti.

Kaiken sen iltapäivää he odottivat, kertoen ja yhä uudestaan kertoen Neljän oikeudentekijän tarinaa, selitellen, tuumien, esittäen arveluita ja tehden johtopäätöksiä. Ja he puhuivat ratkaisun hetkestä niin kuin puhutaan odotetusta näytelmästä, katsellen, kuinka Big Benin verkalleen liikkuvat viisarit nakuttelivat hitaita minuutteja. "Enää vain kaksi tuntia varrottava", sanoivat he kello kuudelta, ja tuo lause tai pikemminkin hauskan odotuksen sävy, jolla se lausuttiin, ilmaisi rahvaan mielialan. Sillä kerääntynyt rahvas on julma, sydämetön ja säälitön.

Kello kumahdutti seitsemän ja vihainen puheensorina lakkasi. Lontoo odotti ääneti ja nopeammin sydämentykytyksin viimeisen tunnin hiipimistä suuren kellon taulunkehässä.

Oli tehty pieni muutos Downing Streetin järjestelyissä, ja kello oli yli seitsemän ennenkuin sir Philip avasi työhuoneensa oven, jossa oli istunut yksinään ja viittasi poliisipäällikköä ja Falmouthia tulemaan lähemmäksi. Nämä kävelivät häntä kohti ja pysähtyivät muutaman askeleen päähän hänestä.

Ministeri oli kalpea, ja hänen kasvoillaan oli vakoja, joita ei niillä ennen ollut näkynyt. Mutta painettua paperia pitelevä käsi oli vakava ja hänen muotonsa kuin sfinksin.

"Aion juuri lukita oveni", sanoi hän tyynesti. "Sopimamme toimenpiteet pannaan kaiketi täytäntöön?"

"Kyllä, herra ministeri", vastasi poliisipäällikkö levollisesti.

Sir Philip oli puhumaisillaan, vaan hillitsi itsensä.

Hetkisen perästä hän avasi suunsa. "Olen toiminut rehellisesti vakaumukseni ja ymmärrykseni mukaan", virkkoi hän puoliksi itsekseen. "Mitä tapahtuneekin, tiedän tekeväni oikein. – Mitä se on?"

Käytävän läpi kuului heikkoa huutoa.

"Väkijoukko – hurraa teille", sanoi Falmouth, joka vastikään oli palannut tarkastuskierrolta.

Ministerin huuli värähti halveksivasti, ja hänen ääneensä tuli tavallinen haikea sointu.

"Se pettyy kauheasti, jollei mitään tapahdu", sanoi hän katkerasti. "Kansa! Jumala varjelkoon minua kansalta, sen myötätunnolta, sen ylistykseltä, sen sietämättömältä sääliltä."

Hän kääntyi työntäen työhuoneensa oven auki, veti sen raskaan levyn hitaasti kiinni jälleen, ja nuo kaksi miestä kuulivat lukon narahduksen hänen kiertäessään avainta.

Falmouth vilkaisi kelloonsa.

"Neljäkymmentä minuuttia", virkahti hän lyhyesti.

Pimeässä seisoi neljä miestä.

"On melkein aika", lausui Manfredin ääni, ja Thery ryömi eteenpäin hapuillen jotakin lattialta.

"Antakaas, kun isken tulta", jupisi hän espanjaksi.

"Ei!"

Poiccartin terävä ääni hillitsi häntä. Gonsalez kumartui nopeasti ja tapaili tuntehikkailla sormillaan lattian yli. Hän löysi metallilangan, pani sen Theryn käteen, ojentausi sitten ja sai kiinni toisesta. Thery sitoi ne näppärästi yhteen.

"Eikö ole aika?" kysyi Thery hengästyneenä ponnistuksistaan.

"Odottakaa."

Manfred tarkkasi kellonsa valaistua taulua. He odottivat ääneti.

"On aika", sanoi Manfred juhlallisesti, ja Thery ojensi kätensä.

Ojensi kätensä – voihkaisi ja lyyhistyi lattialle.

Nuo kolme kuulivat voihkauksen, pikemminkin tunsivat kuin kuulivat miehen horjumisen ja kuulivat mäjähdyksen, kun hän kaatui lattialle.

"Mitä on tapahtunut?" kuiskasi soinnuton ääni – Gonsalezin ääni.

Manfred oli Theryn vieressä hypistellen hänen paitaansa.

"Thery hutiloi ja on maksanut seuraukset", sanoi hän hillityllä äänellä. "Entä Ramon..."

"Saamme nähdä, saamme nähdä", virkkoi Manfred, jonka sormet yhä olivat kaatuneen miehen rinnalla.

Nuo neljäkymmentä minuuttia olivat pisimmät, mitä Falmouth muisti koskaan eläneensä. Hän oli koettanut viettää ne hauskasti kerraten joitakuita kuuluisia rikosjuttuja, joissa oli esittänyt johtavaa osaa. Mutta hän huomasi kielensä vaeltavan hetken tunnelmain mukaan. Hän tuli epäjohdonmukaiseksi, melkein hysteeriseksi. Oli annettu käsky, että sai puhua ainoastaan kuiskailemalla, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi, paitsi suhahtavaa muminaa, kun joku välttämätön kysymys tehtiin tai siihen vastattiin.

Konstaapeleita oli komennettu jokaiseen huoneeseen, katolle, kivijalkakerrokseen, jokaiseen käytävään, ja jokainen mies oli asestettu. Falmouth vilkaisi ympärilleen. Hän istui sihteerin virkahuoneessa lähetettyään Hamiltonin eduskuntapalatsiin. Jokainen ovi oli auki, peili työnnettynä seinää vasten, niin että poliisiryhmät aina olivat toistensa näkyvissä.

"En käsitä, mitä voisi tapahtua", kuiskasi Falmouth ylemmälleen kahdennettakymmenettä kertaa. "Lupauksensa pitäminen on niille miehille mahdotonta – ihan mahdotonta."

"Minua askarruttaa kysymys, pitävätkö he toisen lupauksensa", vastasi poliisipäällikkö, "luopuvatko he yrityksestä huomattuaan, että eivät ole onnistuneet. Yksi asia on varma", jatkoi hän; "jos Ramon tästä elävänä selviytyy, hyväksytään hänen kirottu lakiehdotuksensa vastustuksetta."

Hän vilkaisi kelloonsa. Ollakseen täsmällinen oli hän pitänyt sitä kädessään siitä asti, kun sir Philip astui huoneeseensa.

"Viittä vailla." Hän huoahti levottomasti.

Hän hiipi sir Philipin huoneen ovelle ja kuunteli.

"En kuule mitään", sanoi hän.

Nämä viisi minuuttia kuluivat hitaammin kuin mitkään edelliset.

"Viisari on juuri numeron päällä", sanoi Falmouth, väkinäisesti; "nyt meillä..."

Big Ben kumahdutti etäältä yhden kerran.

"Kello lyö!" kuiskasi hän, ja molemmat kuuntelivat.

"Kaksi", mutisi Falmouth laskien lyöntejä.

"Kolme."

"Neljä."

"Viisi... mitä se oli?" äännähti hän nopeasti.

"En kuullut mitään... kah, kuulin jotakin." Poliisipäällikkö ryntäsi ovelle ja kumarsi päänsä avaimenreiän kohdalle. "Mitä se on? Mitä..."

Sitten kuului huoneesta kiihkeä tuskan parahdus – ja kaikki oli hiljaa.

"Joutukaa miehet – nopeasti!" huusi Falmouth ja heittäysi koko voimallaan ovea vasten.

Se ei hievahtanut murtotuumaakaan.

"Yhdessä!"

Kolme tukevaa konstaapelia työntyi ovea vasten, ja se romahti auki.

Falmouth ja ylipoliisipäällikkö ryntäsivät huoneeseen.

"Hyvä Jumala!" huudahti Falmouth kauhuissaan.

Lyyhistyneenä pöydän yli, jonka ääressä oli istunut, lojui ulkoasiainministeri.

Pöydällä olleet erilaiset esineet olivat lennelleet lattialle ikäänkuin olisi tapahtunut kamppailu.

Poliisipäällikkö astui kaatuneen miehen luo ja kohotti häntä.

Yksi ainoa silmäys kasvoihin riitti.

"Kuollut!" kuiskasi hän käheästi. Hän vilkaisi ympärilleen: paitsi poliiseja ja vainajaa ei huoneessa ollut ketään.

YHDESTOISTA LUKU

Sanomalehtileikkele

Oikeussali oli tänään jälleen ahdettu täyteen ihmisiä, jotka odottivat virkaatekevän poliisipäällikön ja sir Francis Katlingin, kuuluisan lääkärin, lausuntoa. Ennenkuin jutun käsittely alkoi, mainitsi virallinen ruumiintarkastaja saaneensa suuren joukon kirjeitä kaikenlaisilta henkilöiltä, joissa koetettiin selittää, muutamissa peräti haaveellisesti, sir Philip Ramonin kuoleman syytä.

"Poliisilaitos on ilmoittanut minulle, että se mielellään ottaa vastaan vihjauksia, olkootpa otaksumat laadultaan kuinka eriskummaisia tahansa", sanoi ruumiintarkastaja.

Virkaatekevä poliisipäällikkö kutsuttiin ensimmäiseksi todistajaksi ja hän selitti seikkaperäisesti tapahtumat siihen asti, kun ministeri vainaja tavattiin ruumiina. Sitten hän ryhtyi kuvailemaan, miltä huone näytti. Raskaat kirjakaapit täyttivät sen kaksi sivua, kolmannessa eli lounaisessa seinässä oli kolme ikkunaa, neljännen täytti karttarullia sisältävä hyllylaite. Olivatko ikkunat kiinni? – Olivat. Ja riittävästi suojatut? – Kyllä, teräksellä päällystetyillä ja saranoilla varustetuilla puuluukuilla.

Oliko mitään merkkiä siitä, että niihin olisi koskettu? – Ei minkäänlaista.

Tarkastutitteko huoneen? – Kyllä, hyvin perinpohjaisesti.

Valamiehistön puheenjohtaja: Hetikö? – Niin, heti kun ruumis oli poistettu, korjattiin kaikki huonekalut suojasta, matot otettiin lattialta, seinät ja katto riisuttiin.

Eikä mitään löydetty? – Ei mitään.

Onko huoneessa takkaa? – On.

Onko mitään mahdollisuutta, että joku olisi sen kautta tunkeutunut sisälle? – Ei pienintäkään.

Oletteko nähnyt sanomalehtiä? – Kyllä joitakuita. Olette nähnyt vihjaistun otaksuman, että vainaja surmattiin tuottamalla kuolettavaa kaasua huoneeseen? – Kyllä.

Oliko se mahdollista? – Sitä tuskin luulen.

Puheenjohtaja: Havaitsitteko mitään mahdollisuutta, että sellaista kaasua oli voitu tuottaa huoneeseen? – (Todistaja epäröi.) En; mutta vanha hyljätty kaasutorvi siellä oli, jonka suu oli kirjoituspöydän yläpuolella. (Kiihtymystä.)

Oliko mitään merkkejä sellaisesta kaasusta? – Ei minkäänlaisia.

Eikä mitään hajua? – Ei ensinkään. Mutta onhan kaasuja, jotka ovat sekä kuolettavia että hajuttomia, esimerkiksi hiilioksiidi? – On kyllä.

Puheenjohtaja: Tutkitteko, oliko ilmassa sellaista kaasua? – En; mutta minä astuin huoneeseen ennenkuin se olisi ehtinyt haihtua. Minä olisin sen huomannut.

Oliko huone mitenkään epäjärjestyksessä? – Pöytää lukuunottamatta ei mikään siellä ollut epäjärjestyksessä.

Olivatko pöydällä olleet tavarat teidän saapuessanne sekaisin? – Olivat.

Tahdotteko kuvailla tarkalleen, miltä pöytä näytti? – Pöytäkalustosta oli vain jokunen raskas esine, kuten hopeiset kynttilänjalat j.n.e. paikoillaan. Lattialla oli papereita, mustetolppo, kynä ja (tässä todistaja veti salkkusen taskustaan, ottaen siitä pienoisen mustan, rutistuneen mykkyrän) murskattu kukkamaljakko ja kimppu ruusuja.

Löysittekö mitään kuolleen kädestä? – Löysinhän minä tämän.

Salapoliisi näytti kuihtunutta ruusunnuppua, ja kauhunvärähdys kävi lakituvan läpi.

Sehän on ruusu? – Niin on.

Ruumiintarkastaja vertasi poliisipäällikön kirjoitettua selostusta.

Huomasitteko kädessä mitään omituista? – Kyllä, kukkasen kohdalla oli pyöreä musta täplä. (Kiihtymystä.)

Voitteko sen selittää? – En.

Puheenjohtaja: Mihin toimenpiteisiin ryhdyitte, kun sen havaitsitte? – Annoin huolellisesti poimia kukat ja imetyttää mahdollisimman paljon vettä puhtaaseen imupaperiin. Ne lähetettiin sisäasiainministeriöön analysoitaviksi.

Tunnetteko sen analyysin tuloksen? – Mikäli tiedän, ei siitä käynyt mitään ilmi.

Tutkittiinko myöskin sen ruusun lehtiä, joka teillä on hallussanne? – Kyllä.

Sitten ryhtyi poliisipäällikkö yksityiskohtaisesti esittämään poliisin senpäiväisiä toimenpiteitä. Oli mahdotonta, korosti hän, että kukaan olisi havaitsematta tullut ulkoasiainministeriöön tai sieltä lähtenyt. Heti murhan jälkeen käskettiin virantoimituksessa olevain poliisien pysyä paikoillaan. Useimmat miehet olivat virantoimituksessa kaksikymmentäkuusi tuntia yhteen mittaan.

Tässä kohdassa esiintyi tutkinnon mielenkiintoisin ja kiihoittavin piirre. Se tuli draamallisen nopeasti ja johtui ruumiintarkastajan tekemästä kysymyksestä, hän kun aina vetosi edessään olevaan poliisipäällikön allekirjoittamaan asiakirjaan.

Tunnette Thery-nimisen miehen? – Tunnen.

Hän oli kai yksi niistä, jotka nimittivät itseään 'neljäksi oikeudentekijäksi'? – Niin luulen.

Ja hänen kiinniottamisestaan luvattiin palkinto? – Niin luvattiin.

Häntä epäiltiin rikostoveruudesta sir Philip Ramonin murhaan? – Niin.

Onko hänet tavattu? – On.

Tämä yksitavuinen vastaus sai lakituvassa olevan väkijoukon vaistomaisesti huudahtamaan.

Milloin hänet löydettiin? – Tänä aamuna.

Mistä? – Romneyn suolta.

Oliko hän kuollut? – Oli. (Kiihtymystä.)

Havaittiinko hänen ruumiissaan mitään merkillistä? (Kaikki lakituvassa odottivat henkeään pidätellen vastausta) – Oli; hänen oikeassa kämmenessään havaittiin samanlainen täplä kuin sir Philip Ramonilla!

Väristys puistatti kuulijakuntaa.

Oliko hänenkin kädessään ruusu? – Ei.

Puheenjohtaja: Saattoiko mistään päätellä, kuinka Thery joutui sinne, mistä hänet löydettiin? – Ei.

Todistaja lisäsi, ettei mieheltä tavattu minkäänlaisia papereita eikä asiakirjoja.

Seuraava todistaja oli sir Francis Katling.

Hänet vannotettiin ja hänelle myönnettiin lupa esittää todistuksensa asianajajain pöydältä, jolle hän oli levittänyt laajat muistiinpanonsa. Puoleksi tunniksi hän antautui aivan teknillisesti selostamaan tutkimuksissaan tekemiään havaintoja. Oli kolme mahdollista kuoleman syytä: Se saattoi olla luonnollinen, ministerin heikko sydän olisi siihen riittänyt; syynä saattoi olla tukehtuminen; kuolema olisi myöskin voinut johtua iskusta, joka jonkun merkillisen seikan vuoksi ei ollut jättänyt ruhjetta.

Eikö ollut mitään merkkiä myrkytyksestä? – Ei.

Kuulitteko edellisen todistajan todistuksen? – Kuulin.

Ja senkin osan todistuksesta, jossa kerrottiin mustasta täplästä? – Kyllä.

Tutkitteko sitä täplää? – Tutkin.

Oletteko siitä tehnyt mitään johtopäätöstä? – Olen; minusta näyttää, että joku happo on sen aiheuttanut.

Esimerkiksi karboolihappo? – Niin, sentapainen; mutta mitään kaupasta saatavaa happoa se ei näy olleen.

Näitte Therynkin käden? – Näin.

Oliko täplä samanlaatuinen? – Oli, mutta isompi ja säännöttömämpi.

Oliko mitään merkkejä haposta? – Ei ollut.

Puheenjohtaja: Olette kai nähnyt monet sanomalehdistön ja yleisön esittämistä kummallisista selityksistä? – Olen; minä olen niitä tarkasti seurannut.

Ettekö ole tavannut niissä mitään, mikä saisi teidät uskomaan, että vainaja kohtasi kuolemansa jonkun tuollaisen otaksuman mukaisesti? – En.

Kaasumyrkytys? – Mahdotonta; se olisi heti huomattu.

Entä jos huoneeseen olisi johdatettu jotakin hienoa myrkkyä, joka tukehduttaisi jälkeä jättämättä? – Sellainen aines on lääketieteelle tuntematon.

Näitte ruusun, joka tavattiin sir Philipin kädestä? – Näin kyllä.

Miten sen selitätte? – Minä en voi sitä selittää.

Ettekä täplääkään? – En.

Puheenjohtaja: Ette ole tullut mihinkään määrättyyn johtopäätökseen kuoleman syystä? – En; minä myönnän vain jonkun niistä kolmesta otaksumasta, jotka esitin.

Uskotteko hypnotismiin? – Kyllä jossakin määrin.

Ja hypnoottiseen vaikutukseen? – Siihen myös jossakin määrin.

Onko mahdollista, että kuoleman suggestiooni, joka määrätyllä hetkellä kävi niin itsepintaisen uhkaavaksi, olisi aiheuttanut kuoleman? – En oikein käsitä teitä.

Onko mahdollista, että vainaja joutui hypnoottisen vaikutelman uhriksi? – En pidä sitä mahdollisena.

Puheenjohtaja: Puhuitte iskusta, joka ei jätä mitään ruhjevammaa. Tunnetteko omasta kokemuksestanne sellaista tapausta? – Tunnen kaksi.

Iskun, joka riitti tuottamaan kuoleman? – Kyllä.

Jättämättä minkäänlaista naarmua, kuhmua tai sinelmää? – Niin, näin kerran Japanissa miehen omituisella puristuksella kurkkuun aiheuttavan kuoleman silmänräpäyksessä.

Onko se tavallista? – Ei, perin harvinaista – niin harvinaista, että se herätti melkoista hälinää lääkäripiireissä. Tapaus selostettiin Britannian lääketieteellisessä aikakauskirjassa vuonna 1896.

Eikä siis tullut mitään ruhjetta tai naarmua? – Ei ensinkään.

Kuuluisa lääkäri luki sitten mainitusta julkaisusta pitkän tätä mainintaa koskevan otteen.

Arveletteko vainajan kuolleen sillä tavalla? – Se on mahdollista.

Puheenjohtaja: Pidättekö sitä vakavana mahdollisuutena? – Kyllä.

Sitte kun vielä oli tehty muutamia kysymyksiä, päättyi kuulustelun teknillinen osa.

Kun suuri lääkäri lähti paikaltaan, kuului puheensorinaa ja kaikki tunsivat pettymystä. Oli toivottu, että taitavan ammattimiehen todistus olisi luonut valoa pimeihin kohtiin, mutta se jätti sir Philipin kuoleman salaisuuden yhtä selittämättömäksi kuin konsaan.

Salapoliisipäällikkö Falmouth kutsuttiin lähinnä todistamaan.

Herra Falmouth, joka esitti sanottavansa selvällä äänellä, puhui ilmeisesti hyvin suuren liikutuksen vallassa. Häneen näkyi varsin kipeästi koskevan poliisin epäonnistuminen ministerivainajan hengen suojelemiseksi. On julkinen salaisuus, että heti murhenäytelmän jälkeen sekä tämä virkailija että asiassa toiminut poliisilaitoksen päällikkö jättivät erohakemuksensa, joita pääministerin nimenomaisen väliintulon vuoksi ei hyväksytty.

Herra Falmouth toisti suuren osan todistuksesta, jonka poliisipäällikkö jo aikaisemmin oli antanut, ja kertoi, kuinka hän murhenäytelmän hetkellä oli ollut virantoimituksessa ulkoasiainministerin oven ulkopuolella. Hänen selostaessaan yksityiskohtaisesti sen illan tapahtumia vallitsi lakituvassa haudan hiljaisuus.

Sanoitte kuulleenne melua työhuoneesta? – Niin kuulin.

Minkälaista melua? – Vaikeata on sen laatua kuvailla; se oli tuollaista epämääräistä rahinaa ikäänkuin tuolia olisi laahattu pehmeän pinnan yli.

Kuulostiko se kuin oven tai laudoituksen työntämiseltä? – Kyllä. (Kiihtymystä.)

Samaa melua, josta selostuksessanne mainitsitte? – Niin.

Keksittiinkö mitään lautaverhoa? – Ei.

Tai mitään työntöovea? – Ei.

Olisiko ollut mahdollista, että joku henkilö olisi piiloutunut lipastoihin tai kirjakaappeihin? – Ei; ne tarkastettiin.

Mitä senjälkeen tapahtui? – Minä kuulin kolahduksen, kuulin sir Philipin parkaisevan ja yritin murtaa ovea.

Puheenjohtaja: Oliko se lukossa? – Oli.

Ja sir Philip yksin? – Niin, omasta toivomuksestaan, jonka hän aikaisemmin päivällä oli lausunut.

Tarkastitteko murhenäytelmän jälkeen talon sekä sisä- että ulkopuolelta? – Tarkastin.

Havaitsitteko mitään? – En, paitsi erästä itsessään varsin merkillistä huomiota, millä seikalla ei kuitenkaan voi olla mitään yhteyttä tämän asian kanssa.

Mitä se oli? – Hm, huoneen ikkunalaudalla virui kaksi kuollutta varpusta.

Tutkittiinko ne? – Kyllä, mutta lääkäri, joka ne leikkeli, lausui mielipiteenään, että ne olivat kuolleet kylmästä ja pudonneet ylhäältä räystäältä.

Oliko niissä linnuissa mitään jälkeä myrkystä? – Ei mitään voitu huomata.

Tässä kohdassa kutsuttiin sir Francis Katling sisälle. Hän oli nähnyt linnut. Ei ollut voinut löytää niissä myrkyn jälkeä.

Edellyttäen sellaisen kaasun mahdollisuuden, josta olemme jo puhuneet – kuolettavan, nopeasti haihtuvan kaasun – niin eikö pienoisen hiukkasen läpitunkeutuminen olisi voinut aiheuttaa noiden lintujen kuolemaa? – Kyllä, jos ne istuivat ikkunalaudalla.

Puheenjohtaja: Yhdistättekö nuo linnut murhenäytelmään? – En, – vastasi todistaja painokkaasti.

Salapoliisipäällikkö Falmouth toisti lyhyesti todistuksensa.

Eikö ollut mitään muita ihmeellisiä seikkoja, jotka herättivät huomiotanne? – Ei.

Ruumiintarkastaja ryhtyi kyselemään todistajalta Marksin suhdetta poliisiin.

Oliko sir Philipin ja Theryn kädessä tavattu täplä myöskin Marksilla? – Ei.

Kun oikeus hajaantui ja pienet ihmisryhmät pohtivat merkillisintä lausuntoa, minkä ruumiintarkastuksen valamiehistö koskaan oli antanut, nimittäin "Kuollut tuntemattomasta syystä ja jonkun tai joidenkuiden henkilöiden tahallisesti murhaamana", kohtasi ruumiintarkastaja itse lakituvan kynnyksellä tutun miehen.

"Kah, Carson", sanoi hän ihmetellen, "tekö täällä! Olisin luullut teillä olevan puuhaa vararikkoisten takia – tällaisenakin päivänä. Merkillinen juttu!"

"Merkillinen", myönsi toinen.

"Olitteko kaiken aikaa saapuvilla?"

"Olin", vastasi kuuntelija.

"Panitteko merkille, kuinka mainio puheenjohtaja meillä oli?"

"Kyllä; luulen, että hänestä tulisi älykkäämpi lakimies kuin yhtiön esimies."

"Tunnetteko hänet sitten?"

"Kyllä", haukotteli virallinen velkoja; "mies-parka, hän luuli voivansa sytyttää Thamesin tuleen, perusti yhtiön valmistaakseen valokuvapiirroksia ja muuta sellaista – sieppasi Etheringtonien liikehuoneuston käsistämme, mutta me olemme ostaneet sen takaisin."

"Menikö hänen yrityksensä myttyyn?" kysyi ruumiintarkastaja hämmästyneenä.

"Eipä juuri myttyynkään. Hän vain luopui siitä; sanoi, ettei ilmanala sovellu hänelle. Mikä hänen nimensä taas olikaan?"

"Manfred", sanoi ruumiintarkastaja.

KAHDESTOISTA LUKU

Loppu

Falmouth istui poliisilaitoksen päällikön pöydän toisella puolella kädet ristissä edessään. Imupaperikolla oli arkki ohutta kirjoituspaperia.

Poliisipäällikkö otti sen ja luki.

    "Tämän saadessanne", sanottiin siinä, "olemme me, jotka paremman
    puutteessa käytämme itsestämme nimitystä 'Neljä oikeudentekijää',
    hajaantuneet kautta Euroopan, ja vähän luultavaa on, että koskaan
    pääsette jäljillemme. Tahtomatta ollenkaan kerskata sanomme vain,
    että olemme suorittaneet työn, jonka olimme tehtäväksemme
    määränneet. Teeskentelemättä toistamme valittelumme siitä, että
    astumamme askel oli välttämätön.

    – Philip Ramonin kuolema voisi tuntua sattumalta tai tapaturmalta.
    Sen verran myönnämme. Thery hutiloi – ja kärsi rangaistuksensa.
    Me luotimme liian paljon hänen teknilliseen taitoonsa. Kenties
    uutteralla etsinnällä voitte ratkaista sir Philipin kuoleman
    arvoituksen. Kun sellainen etsintä on menestyksellisesti
    suoritettu, myönnätte tämän väitteen totuuden. Hyvästi!"

"Siitä ei mitään selviä", virkkoi poliisipäällikkö. Falmouth ravisti päätänsä.

"Etsintä!" sanoi hän katkerasti. "Olemme etsineet Downing Streetin talon läpikotaisin. Mistä muualta voisimme etsiä?"

"Eikö sir Philipin asiakirjain joukossa ole mitään paperia, joka kenties voisi auttaa meidät jäljille?"

"Emme ainakaan me ole sellaista nähneet."

Päällikkö puraisi miettiväisenä kynänsä päätä.

"Onko hänen maatalonsa tutkittu?"

Falmouth rypisti kulmiaan.

"En pitänyt sitä tarpeellisena."

"Entä Portland Place?"

"Ei; se oli murhan aikana lukittuna."

Poliisilaitoksen päällikkö nousi.

"Koettakaahan Portland Placea", neuvoi hän. "Nykyisin se on sir Philipin testamentintoimeenpanijan hallussa."

Salapoliisi vihelsi ajurin ja neljännestunnin kuluttua hän oli koputtamassa ulkoasiainministerin kaupunginasunnon synkälle holviovelle. Vakava miespalvelija avasi. Hän oli sir Philipin isännöitsijä ja tuttu Falmouthille, joka tervehti häntä päännyökkäyksellä.

"Tahdon tutkia talon, Perks", sanoi hän. "Onko mihinkään koskettu?" Mies pudisti päätänsä.

"Ei, herra Falmouth", vastasi hän, "kaikki on aivan sellaisena kuin sir Philip sen jätti. Lakiherrat eivät edes ole toimittaneet pesänkirjoitusta."

Falmouth astui viileän eteisen läpi isännöitsijälle varattuun pieneen hauskaan sivuhuoneeseen. "Haluaisin alkaa työhuoneesta", sanoi hän.

"Sitten se taitaa käydä vaikeaksi, hyvä herra", vastasi Perks kunnioittavasti.

"Miksi?" kysyi Falmouth terävästi.

"Se on talon ainoa huone, johon meillä ei ole avainta. Sir Philipin työhuoneessa oli erikoinen lukko, ja hän piti avainta mukanaan. Ministerinä ja huolellisena miehenä hän näet kovin varoi päästämästä työhuoneeseensa keitä tahansa."

Falmouth mietti.

Joukko sir Philipin yksityisiä avaimia oli talletettuna Scotland Yardissa.

Hän töhersi päällikölleen lyhyen kirjelapun ja lähetti palvelijan ajurilla poliisiasemalle.

Odottaessaan hän soitti isännöitsijää.

"Missä olitte murhan tapahtuessa, Perks?" kysyi hän.

"Maalla. Sir Philip lähetti pois kaikki palvelusväkensä, muistattehan."

"Ja talo?"

"Oli kylmillään – aivan kylmillään."

"Eikö palatessanne ollut havaittavissa mitään merkkiä siitä, että joku olisi tunkeutunut sisälle?"

"Ei, sir. Olisi miltei mahdotonta murtautua tähän taloon. Täältä käy hälytyslankoja poliisiasemalle, ja ikkunaluukut sulkeutuvat automaattisesti."

"Eikö ollut mitään jälkiä ovissa tai ikkunoissa, joista olisitte voinut päätellä sisäänmurtoa yritetyn?"

Isännöitsijä pudisti pontevasti päätänsä.

"Ei; velvollisuuksiani täyttäessäni tarkastan maalauksen hyvin huolellisesti joka päivä ja olisin kyllä havainnut senlaatuiset merkit."

Puolen tunnin kuluttua palasi palvelija sivilipukuisen salapoliisin seuraamana, ja Falmouth otti viimemainitulta pienen avainkimpun. Isännöitsijä opasti heidät ensimmäiseen kerrokseen.

Hän osoitti työhuoneen jykevää tammiovea, joka oli suljettu pienen pienellä lukolla.

Falmouth etsi avainkimpusta hyvin huolellisesti. Kahdesti hän yritti onnistumatta, mutta kolmannella kerralla lukko narahti, avain kääntyi, ja ovi avautui meluttomasti.

Hän pysähtyi hetkiseksi kynnykselle, sillä huone oli pimeä.

"Unohdin", sanoi Perks; "luukut ovat edessä. Avaanko ne?"

"Olkaa hyvä", lausui salapoliisi.

Pian virtasi huoneeseen valoa.

Se oli koruttomasti sisustettu suoja, jokseenkin samanlainen kuin se, jossa ulkoasiainministeri kohtasi loppunsa. Siellä tuoksahti kuin vanhalta nahalta, ja seiniä peittivät kirjahyllyt. Keskellä lattiaa oli iso mahonkinen kirjoituspöytä, jolla oli sirosti järjestettyjä paperikimppuja.

Falmouth tarkasti nopealla ja huolellisella katseella pöydän. Se oli paksun tomun peitossa. Toisessa päässä, niin että siihen voi tyhjältä tuolilta ulottua, oli tavallinen pöytäpuhelin.

"Ei kelloa", sanoi Falmouth,

"Ei", vastasi isännöitsijä. "Sir Philip ei pitänyt kelloista – siinä on vain 'surisija'."

Falmouth muisti.

"Niin, niin", sanoi hän nopeasti, "tiedänhän minä. Halloo!" Hän kumartui innokkaasti kojetta kohti. "No, mitä on puhelimelle tapahtunut?"

Hänellä oli syytä kysyä, sillä sen teräosat olivat käyristyneet ja kiertyneet. Vulkanisoidun kautsutorven alla oli pienoinen kasa mustaa tuhkaa, eikä taipuvasta köydestä, joka yhdisti sen ulkomaailmaan, ollut muuta jälellä kuin kierukkainen pätkä mustunutta metallilankaa.

Pöytä, jolla se oli, oli saanut rakkoja kuin kovasta kuumuudesta.

Salapoliisi veti pitkään henkeänsä.

Hän kääntyi konstaapelinsa puoleen.

"Rientäkää Regent Streetille sähköteknikko Millerille ja pyytäkää herra Milleriä tulemaan heti tänne."

Hän tähysti vielä puhelimeen, kun sähkömies saapui.

"Herra Miller", sanoi Falmouth verkalleen, "kuinka on tälle puhelimelle käynyt?"

Sähkötaituri korjasi nenäkakkuloitaan ja tarkasti raunioita.

"Hm", sanoi hän, "näyttääpä siltä kuin joku linjamies olisi ollut rikollisen huolimaton."

"Linjamies? Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi Falmouth.

"Tarkoitan puhelinlankoja kiinnittäviä työmiehiä."

Hän tarkasti uudestaan.

"Ettekö näe?" Hän osoitti särjettyä konetta.

"Näen, että kone on kokonaan tuhottu – mutta miksi?"

Sähkömies kumartui ottamaan kärventyneen metallilangan lattialta.

"Minä tarkoitan", sanoi hän, "että joku on kiinnittänyt korkeajännityslangan – luultavasti sähkövalaistuslangan tähän puhelinlankaan, ja jos joku sattui olemaan..." Hän vaikeni äkkiä ja hänen kasvonsa kalpenivat. "Hyvä Jumala", kuiskasi hän, "sir Philip Ramon surmattiin sähköiskulla!"

Tuokioon ei kukaan läsnäolijoista puhunut. Sitten työnsi Falmouth käden taskuunsa ja veti esille Billy Marksin varastaman pienen muistikirjan.

"Tämä on ratkaisu", huudahti hän; "tässä on merkittynä lankojen suunta; mutta miksei Downing Streetin puhelin tuhoutunut samalla tavalla?"

Kalpeana ja vavisten pudisti sähkötaituri levollisesti päätänsä.

"Olen lakannut yrittämästä selittää sähkön oikkuja", sanoi hän. "Sitäpaitsi on virta, virran täysi voima voinut tulla ohjatuksi toisaalle – ehkä on syntynyt pieni kierto – jotakin on saattanut tapahtua."

"Malttakaas!" sanoi Falmouth innokkaasti. "Entä jos mies, joka yhdisti langat olisi hutiloinut – johtanut täyden virran itseensä, – niin eikö se olisi tuottanut tätä tulosta?"

"Se olisi voinut..."

"'Thery hutiloi – ja kärsi rangaistuksensa'", matki Falmouth hitaasti. "Ramon sai heikon täräyksen – kyllin voimakkaan säikähdyttääkseen hänet – hänellä oli heikko sydän – kärventymä kädessä, kuolleet varpuset! Hyväinen aika, kaikkihan on vallan selvää!"

Myöhemmin tunkeutui vahva poliisiosasto Carnaby Streetin taloon, mutta sieltä ei löytynyt mitään – ei muuta kuin puoliksi poltettu savuke, jossa oli lontoolaisen tupakkatehtailijan nimi, ja New Yorkiin lunastetun matkustajapiletin päällys.

Se oli ostettu Luciania-laivaan kolmelle ensimmäisen luokan matkustajalle.

Lucianian saavuttua New Yorkiin tutkittiin se perästä keulaan, mutta Neljää oikeudentekijää ei tavattu.

Tuon "johtolangan" oli Gonsalez itse jättänyt poliisien löydettäväksi.