[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frhu6YXxxSUg0PwMu22r7YAAD9cLPrI0x72As9fZGniU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1741,"Neljä oikeudentekijää","Wallace, Edgar",1875,1932,"1741-wallace-edgar-nelja-oikeudentekijaa","1741__Wallace_Edgar__Neljä_oikeudentekijää",null,"romaani",[],[],"fi",1905,1924,27728,190246,true,[],[],[],"Jännitysromaanissa neljä salaperäistä oikeudentekijää ottavat lain omiin käsiinsä rangaistakseen rikollisia, jotka viranomaiset ovat jättäneet rankaisematta. Ryhmä asettaa tavoitteekseen pysäyttää brittiläisen poliitikon ja haastaa samalla koko poliisikunnan estämään heidän aikeensa.","Edgar Wallacen 'Neljä oikeudentekijää' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1741. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NELJÄ OIKEUDENTEKIJÄÄ\n\nKirj.\n\nEdgar Wallace\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    Alkulause. Theryn ammatti.\n 1. Sanomalehtiuutinen.\n 2. Uskollinen alahuone.\n 3. Tuhannen punnan palkinto.\n 4. Valmistuksia.\n 5. Ilkivaltaisuus \"Julistajan\" toimituksessa.\n 6. Johtolangat.\n 7. Nelosen sanansaattaja.\n 8. Lompakko.\n 9. Kolme tuonen uhria.\n10. Sanomalehtileikkele.\n12. Loppu.\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\nTheryn ammatti\n\nJos lähdette Plaza del Minalta, menette katua alaspäin, jolla\nYhdysvaltain konsulinviraston iso lippu velttona liehuu kello\nkymmenestä neljään, kävelette torin yli Hotel de la Francen julkisivun\nohitse, kierrätte Pyhän Neitsyen kirkon ja astutte puhdasta, kapeaa\nreittiä pitkin, joka on Cadizin pääkatu, niin saavutte Kansojen\nkahvilaan.\n\nKello viideltä on vain vähän vieraita sen laajassa pylvässalissa, ja\ntavallisesti ovat sen ovien edestä jatkuvan sivukäytävän ääreen\ntungetut pienet pyöreät pöydät vapaina.\n\nMyöhään kesällä (nälkävuonna) istui neljä miestä pöydän ääressä\njutellen liikeasioista.\n\nYksi niistä oli Leon Gonsalez, toinen Poiccart, huomattavana kolmantena\noli George Manfred, ja Thery eli Saimont neljäs. Heistä ei Thery kaipaa\nmitään esittelyä aikakautemme historiaan perehtyneelle. Keskuspoliisin\ntoimistosta löydätte hänen ansioluettelonsa. Siellä hän on merkitty\nTheryksi tai Saimontiksi.\n\nTe voitte, jos olette utelias ja teillä on siihen tarvittava lupa,\ntarkastella hänen kahdeksassatoista eri asennossa otettua valokuvaansa\n-- kädet ristisää leveällä rinnalla, koko kasvot näkyvissä ja\nkolmipäiväinen parransänki leuassa, sivukuvana... Mutta miksi luetella\nkaikkia kahdeksaatoista?\n\nSiellä on myöskin valokuvia hänen korvistaan -- kovin rumista\nlepakonkorvista -- ja pitkä ja tyhjentävä elämäkerta.\n\nSignor Paolo Mantegazza, Firenzen antropologisen kansallismuseon\nesimies, on kunnioittanut Theryä ottamalla hänet mukaan oivalliseen\nteokseensa (katsokaa lukua: \"Kasvojen älyarvo\"). Sanon siis, että\nkellekään rikostieteen ja kasvotutkimuksen harrastajalle Theryn\nesittely ei ole tarpeen.\n\nTämä mies istui pienen pöydän ääressä ilmeisesti levottomana,\nnipistellen lihavia poskiaan, silitellen pörröisiä kulmakarvojaan,\nhypistellen valkoista arpea ajelemattomassa leuassaan ja yleensä tehden\nniitä eleitä, joita alempiin luokkiin kuuluvat tekevät, kun äkkiä\nhuomaavat joutuneensa yhdenvertaisuussuhteeseen parempainsa kanssa.\n\nSillä vaikka Gonsalez vaaleine sinisilmineen ja levottomine käsineen,\nraskasliikkeinen, synkkä ja epäluuloinen Poiccart ja harmahtava\npartainen monokkelisilmäinen George Manfred olivat vähemmän tunnettuja\nrikollisten maailmassa, oli jokainen heistä suuri mies, kuten pian\nsaatte kuulla.\n\nManfred laski _Heraldo de Madridin_ kädestään, poisti monokkelinsa,\nhieroi sitä tahrattomalla nenäliinalla ja nauroi hiljakseen.\n\n\"Ne venäläiset ovat lystikkäitä\", huomautti hän.\n\nPoiccart rypisti kulmiaan ja tavoitti sanomalehteä. \"Kuka nyt... tällä\nkertaa?\"\n\n\"Erään eteläisen maakunnan kuvernööri.\"\n\n\"Murhattuko?\"\n\nManfredin viikset kiertyivät ivallisesta virnistyksestä.\n\n\"Hoho! Onko miestä koskaan pommilla surmattu! Hm, hm, tiedänhän, että\nsellaista on tapahtunut... Mutta se on niin kömpelöä, niin\nalkuperäistä, jokseenkin samaa kuin miinoittaa kaupungin muuri, jotta\nse kaatuessaan ruhjoisi -- muiden muassa -- vihamiehenne.\"\n\nPoiccart luki sähkösanomaa harkitsevasti ja verkalleen, kuten hänen\ntapansa oli.\n\n\"Ruhtinasta haavoitettiin vaarallisesti ja salamurhan yrittäjä menetti\ntoisen käsivartensa\", luki hän ja suipensi paheksuvasti huuliaan.\nGonsalezin kädet eivät pysyneet hetkeäkään alallaan, vaan avautuivat ja\nsulkeutuivat hermostuneesti, mikä oli merkkinä hänen hämmennyksestään.\n\n\"Toverillamme\" -- Manfred nytkähdytti päätänsä Gonsalezia kohti ja\nnauroi -- \"tällä toverillamme on omatunto ja...\"\n\n\"Vain kerran\", keskeytti Leon äkkiä, \"minä varoitin siitä, enkä sitä\ntehnyt omasta tahdostani, muistathan, Manfred, muistathan, Poiccart\" --\nhän ei osoittanut kysymystään Therylle -- \"muistattehan?\" Hän näkyi\nkaikin mokomin tahtovan puolustautua lausumatonta syytöstä vastaan. \"Se\noli kurja, vähäpätöinen asia, ja minä olin silloin Madridissa\", jatkoi\nhän hengästyneenä. \"Luokseni tuli muutamia miehiä eräästä Barcelonan\ntehtaasta. Kertoivat, mitä aikoivat tehdä, ja minä kauhistuin heidän\ntietämättömyyttään kemian alkeellisimmista laeista. Kirjoitin heille\nainekset ja merkitsin suhteet ja pyysin heitä, niin, melkein polvillani\nrukoilin, käyttämään jotakin muuta menettelytapaa. 'Lapseni', sanoin,\n'te leikitte sellaisella, mitä kemistitkin varoisivat käsitellä. Jos\ntehtaan omistaja on häijy mies, tuhotkaa hänet kaikin mokomin, ampukaa\nhänet; käykää hänen puheillaan, kun hän on nauttinut päivällisensä ja\non hidasmietteisenä ja tylsänä, ojentakaa hänelle anomus oikealla\nkädellä ja vasemmalla... kas niin!'\"\n\nLeon puristi kätensä nyrkkiin ja hutki eteenpäin ja ylöspäin jotakin\nluuloteltua vastustajaa kohti. \"Mutta he eivät ottaneet sanoistani\nmitään vaaria.\"\n\nManfred tuijotti kyynärpäänsä vieressä olevaan kermamaisella nesteellä\ntäytettyyn lasiin ja nyökkäsi veitikkamainen välke harmaissa\nsilmissään.\n\n\"Minä muistan -- useita henkilöitä kuoli siinä, ja päätodistajana\nräjähdysaineiden erikoistuntijan toimeenpanemassa tutkinnossa oli mies,\njota varten pommi oli aiottu.\"\n\nThery rykäisi ikäänkuin puhuakseen, ja nuo kolme katsoivat uteliaina\nhäneen. Theryn äänessä värähteli närkästystä.\n\n\"En väitä olevani teidänlaisenne suuri mies, señores. En ymmärrä\npuoliakaan mitä te puhutte -- haastellessanne hallituksista,\nkuninkaista, perustuslaeista ja vaikuttimista. Jos joku tekee minulle\npahaa, murskaan minä hänen päänsä...\" Hän epäröi. \"En tiedä, kuinka sen\nsanoisin... Mutta tarkoitan... hm, että te tapatte ihmisiä heitä\nvihaamatta, sellaisia, jotka eivät ole koskaan tehneet teille pahaa.\nKa, se ei ole minun tapaistani...\" Hän epäröi taaskin, koetti kerätä\najatuksiaan, tuijotti keskelle käytävää, pudisti päätänsä ja vaipui\ntakaisin äänettömyyteen.\n\nToiset vilkaisivat häneen, sitten toisiinsa, ja jokainen hymyili.\nManfred otti paksun laatikon taskustaan, poimi siitä likaisen\nsavukkeen, kiersi sen näppärästi uudelleen ja raapaisi hallituksen\ntikulla tulta saappaansa anturaa vasten.\n\n\"Teidän menettelytapanne, paras Thery\", tuprutti hän, \"on hupsun\ntapaista. Te tapatte hyödyn vuoksi; me tapamme oikeutta tehdäksemme,\nmikä kohottaa meidät ammattimurhaajain sakin yläpuolelle. Kun näemme\nväärintekijän sortavan lähimmäisiään, kun näemme rikottavan hyvää\nJumalaa\" -- Thery teki ristinmerkin -- \"tai ihmistä vastaan ja\ntiedämme, että pahantekijä välttäisi inhimillisten lakien\nrangaistuksen, niin me rankaisemme.\"\n\n\"Kuulkaa\", keskeytti vaitelias Poiccart, \"kerran oli tyttö, nuori ja\nkaunis, tuolla\" -- hän heilahdutti kättään vaistomaisen varmasti\npohjoista kohti, -- \"ja pappi -- pappi, kuulkaa, -- ja tytön vanhemmat\nummistivat asialle silmänsä, koska sellaista usein tapahtuu... Mutta\ntyttö tunsi suurta inhoa ja häpeää eikä tahtonut mennä toistamiseen.\nNiinpä pappi viritti hänelle ansan ja sulki hänet erääseen taloon,\nkunnes hänen kukoistuksensa oli ohi, jolloin hän ajoi tytön tiehensä.\nJa minä tapasin hänet. Hän ei ollut mitään minulle, mutta minä tuumin:\n-- Tässä on tapahtunut vääryys, jota laki ei voi oikealla tavalla\nkorjata. -- Niinpä eräänä iltana menin papin luo, hattu silmilläni, ja\npyysin häntä tulemaan kuolevan matkustajan luo. Hän ei olisi silloin\nhalunnut tulla, mutta minä kerroin, että tuo kuolevainen oli rikas ja\nylhäinen henkilö. Hän nousi tuomani hevosen selkään ja me ratsastimme\npieneen vuoristomökkiin... Minä suljin oven, ja hän kääntyi -- noin!\nTiesi olevansa satimessa. 'Mitä aiotte tehdä?' kysyi hän läähättäen.\n'Tappaa teidät, señor', sanoin minä, ja hän uskoi minua. Minä kerroin\nhänelle tarinan tytöstä... Hän parkaisi, kun liikahdin häntä kohti,\nmutta hän olisi yhtä hyvin voinut säästää keuhkojaan. 'Päästäkää minut\npapin puheille', rukoili hän, ja minä ojensin hänelle -- kuvastimen.\"\n\nPoiccart pysähtyi hörpätäkseen kahviaan.\n\n\"Hänet tavattiin seuraavana päivänä maantieltä ilman merkkiäkään, josta\nolisi voinut päättää hänen kuolemansa syytä\", lisäsi hän koruttomasti.\n\n\"Miten menettelitte?\" Thery kumartui innokkaana kertojaa kohti, mutta\nPoiccart vain hymyili jurosti eikä vastannut mitään.\n\nThery rypisti kulmiaan ja katsoi epäluuloisesti toisesta toiseen.\n\n\"Jos osaatte tappaa sillä tavoin kuin sanotte osaavanne, niin miksi\nlähetitte minua noutamaan? Minä elelin onnellisena Jerezissä\nviinitehtaalla työskennellessäni... siellä on tyttö... nimeltään Juan\nSamarez.\" Hän pyyhkäisi otsaansa ja vilkaisi nopeasti toisesta toiseen.\n\"Saadessani teidän kutsunne teki minun mieleni tappaa teidät, ken\ntahansa olittekin. Käsitättehän, että minä olen onnellinen... ja siellä\non tyttö... ja entinen elämä, jonka olen unohtanut...\"\n\nManfred keskeytti nuo hajanaiset vastalauseet.\n\n\"Kuulkaa\", sanoi hän käskevästi; \"teidän asianne ei ole tiedustaa syitä\nja vaikuttimia. Me tiedämme, kuka ja mitä te olette; tiedämme teistä\nenemmän kuin poliisi, sillä me voisimme toimittaa teidät\nkuritushuoneeseen.\"\n\nPoiccart nyökäytti myöntävästi päätänsä, ja Gonsalez, joka tutki\nihmisluonteita, vilkaisi uteliaasti Theryyn.\n\n\"Tarvitsemme neljättä miestä eräässä tehtävässä, jonka haluamme\nsuorittaa\", jatkoi Manfred. \"Olisimme mieluummin halunneet miestä, jota\nelähdyttää vain oikeudentekeminen. Mutta kun se ei ollut mahdollista,\ntäytyy meidän tyytyä teidänlaiseenne rikolliseen ja murhamieheen.\"\n\nThery avasi ja sulki suunsa ikäänkuin olisi aikonut puhua.\n\n\"Jonka voimme yhdellä sanalla lähettää mestattavaksi, jos hän pettää\nmeidät. Te olette sellainen mies. Ei teillä ole mitään vaaraa, saatte\nhyvän palkkion; kenties ei teitä pyydetäkään ketään tappamaan.\nKuulkaahan\", jatkoi Manfred nähdessään Theryn avaavan suunsa\npuhuakseen. \"Tunnetteko Englannin? Näen, ettette tunne. Tunnettehan\nGibraltarin? No, samaa kansaa. Se maa on tuolla päin\" -- Manfredin\nkaunopuheiset kädet osoittivat pohjoiseen -- \"kummallinen, ikävä maa,\njossa asuu kummallista, ikävää kansaa. Siellä on mies, hallituksen\njäsen, ja siellä on miehiä, joista hallitus ei koskaan ole kuullut\nmitään... Muistatte erään: Garcian, Manuel Garcian, karlistiliikkeen\njohtajan. Hän on Englannissa, ainoassa maassa, jossa hän voi olla\nturvassa, ja Englannista käsin hän johtaa asiaa, suurta asiaa täällä.\nTiedättehän, ketä tarkoitan?\"\n\nThery nyökkäsi.\n\n\"Tänä vuonna samoin kuin viime vuonnakin on ollut nälänhätä, ihmisiä on\nkuollut kirkkojen oville, nääntynyt nälkään yleisillä toreilla. He ovat\nnähneet turmeltuneen hallituksen seuraavan toistansa, ovat nähneet\nvaltiovarain rahastosta vuotavan miljoonia politikoitsijain taskuihin.\nTänä vuonna täytyy jotakin tapahtua; vanhan järjestelmän täytyy\nkukistua. Hallitus tietää sen, se tietää, missä vaara piilee, tietää\nvoivansa pelastua vain siinä tapauksessa, että Garcia luovutetaan sen\nkäsiin ennenkuin kapina on täydellisesti järjestetty. Mutta Garcia on\ntällä hetkellä turvassa ja säilyisi alati turvassa, jollei muuan\nEnglannin hallituksen jäsen olisi aikeissa esittää ja ajaa läpi erästä\nlakiehdotusta. Kun se on hyväksytty, voi Garciaa pitää kuolleena.\nTeidän tulee auttaa meitä ehkäisemään moinen laki milloinkaan astumasta\nvoimaan; sitä varten olemme teidät luoksemme kutsuneet.\"\n\nThery näkyi olevan ymmällä. \"Mutta millä tavoin?\" änkytti hän.\n\nManfred veti paperin taskustaan ja ojensi sen Therylle. \"Tämä\", sanoi\nhän puhuen harkitsevasti, \"on luullakseni tarkka jäljennös poliisin\nteistä antamasta kuvauksesta.\" Thery nyökkäsi. Manfred kumartui\nosoittamaan sanaa, joka oli jokseenkin arkin puolivälissä. \"Onko tuo\nteidän ammattinne?\"\n\nThery näytti hämmästyneeltä. \"On\", vastasi hän.\n\n\"Tunnetteko todellakin sitä ammattia?\" kysyi Manfred vakavasti; ja\nmolemmat toiset kumartuivat kuullakseen vastauksen.\n\n\"Kyllä\", sanoi Thery hitaasti, \"tunnen sen kaikin puolin. Jollei olisi\ntapahtunut... erehdystä, olisin ehkä ansainnut paljon rahaa.\"\n\nManfred huokasi helpotuksesta ja nyökkäsi molemmille tovereilleen.\n\n\"Sitten\", virkkoi hän reippaasti, \"on englantilainen ministeri kuoleman\noma.\"\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nSanomalehtiuutinen\n\n\nElokuun 14 päivänä vuonna 190- julkaistiin vakaimmassa lontoolaisessa\nsanomalehdessä vähän huomattavalla paikalla sensuuntainen tiedonanto,\nettä ulkoasiain ministeriö oli suuresti kiusoittunut monilukuisista\nuhkauskirjeistä ja lupasi viidenkymmenen punnan palkinnon sille, joka\nvoisi toimittaa kyllin päteviä tietoja niiden kyhääjän tai kyhääjäin\nvangitsemiseksi ja tuomitsemiseksi, ja niin edespäin. Niistä harvoista\nhenkilöistä, jotka lukevat Lontoon vakainta sanomalehteä, tuntui,\nheidän Atheneum-kerholaiseen tapaansa painavasti asiaa harkitessaan,\nmerkilliseltä, että ulkoasiain ministeri mistään kiusoittuisi, vielä\nmerkillisemmältä, että hän sitä sanomalehdessä julisteli, ja kaikkein\nmerkillisimmältä, että hän saattoi hetkeksikään luulotella palkinnon\ntarjoamisen tekevän siitä ikävästä lopun.\n\nKun vähemmän vakaiden, mutta enemmän levinneiden sanomalehtien\nuutispuolen toimittajat väsähtäneesti silmäilivät _Vanhan Vakaisuuden_\nikäviä palstoja, saivat he tästä tiedonannosta uutta mielenkiintoa.\n\n\"Hei, mitäs tämä on?\" kysyi _Pyrstötähden_ Smiles,\nleikkasi tiedoksiannon isoilla paperisaksilla, liisteröi sen\nkäsikirjoitusliuskalle ja pani otsikoksi:\n\n\"Kuka on sir Philipin kirjeenvaihtaja?\"\n\nJälkimietteenä -- koska _Pyrstötähti_ kuului vastustuspuolueeseen --\nhän liitti johdannon, jossa häijyn leikillisesti vihjaili, että kirjeet\nkai olivat hallituksen empiviin menettelytapoihin kyllästyneeltä\nälykkäältä valitsijakunnalta.\n\n_Iltamaailman_ uutisosaston toimittaja -- valkohapsinen,\nharkitsevaliikkeinen herrasmies -- luki kohdan kahdesti, leikkasi sen\nhuolellisesti, luki sen vielä kerran, pani paperipuristimen alle ja\nunhotti hyvin pian koko asian.\n\n_Julistajan_, tosiaan perin pirteän sanomalehden, uutisosaston\ntoimittaja leikkasi lukemansa kohdan sellaisenaan, soitti kelloa,\nkutsui kiireimmiten reportterin puheilleen ja antoi muutamia lyhyitä\nohjeita.\n\n\"Menkää Portland Placelle, koettakaa päästä sir Philip Ramonin\npuheille, ottakaa täysi selko asiasta -- miksi häntä uhataan ja millä\nhäntä uhataan? Jäljentäkää joku kirjeistä, jos voitte. Jollette pääse\nRamonin puheille, etsikää joku sihteeri.\"\n\nJa tottelevainen uutistenhankkija lähti matkaan. Hän palasi siinä\nsalaperäisessä liikutuksen tilassa, joka on ominaista \"vetonaulan\"\nkeksineelle reportterille. Uutisosaston toimittaja selosti asian\noikealla tavalla päätoimittajalle ja tuo suuri mies sanoi: \"Hyvä on,\noikein hyvä tosiaan\", ja se oli ensiluokkaista kiitosta.\n\nMikä reportterin selostuksessa oli \"tosiaan oikein hyvää\", voidaan\nhavaita _Julistajan_ seuraavana päivänä painattamasta sepustuksesta:\n\n              Kabinettiministeri vaarassa.\n        uhataan murhata ulkoasiain ministeri.\n                 'neljä oikeudentekijää'.\n        Salaliitto ulkomaalaisten luovuttamista\n        koskevan lakiehdotuksen kumoamiseksi.\n        merkillisiä paljastuksia.\n\n    Melkoista huomiota herätti eilisen _Kansallislehden_\n    uutisosastossa julkaistu näin kuuluva pätkä:\n\n    Ulkoasiain ministeri (Sir Philip Ramon) on muutamain\n    viimekuluneiden viikkojen aikana saanut uhkauskirjeitä,\n    jotka kaikki näkyvät olevan kotoisin samasta lähteestä\n    ja saman henkilön kirjoittamia. Nämä kirjeet ovat laadultaan\n    sellaisia, ettei hänen majesteettinsa ulkoministeri voi\n    jättää tätä asiaa sikseen, vaan tarjoo täten viidenkymmenen,\n    50, punnan palkinnon sille tai niille henkilöille, paitsi\n    kirjeiden kirjoittajalle itselleen, jotka voivat antaa\n    sellaisia tietoja, että ne johtavat noiden nimettömäin\n    kirjeiden laatijan vangitsemiseen ja tuomitsemiseen.\n\nNiin tavallisesta poikkeava oli sellainen huomautus, kun tiedämme, että\nnimettömiä ja uhkaavia kirjeitä yleensä tavataan joka päivä kaikkien\nvaltiomiesten ja diplomaattien kirjesäkeistä, että _Jokapäiväinen\nJulistaja_. heti ryhtyi tiedustelemaan tämän poikkeuksellisen\ntoimenpiteen syytä.\n\nLehtemme edustaja kävi sir Philip Ramonin asunnossa, ja ministeri\npäästi hänet hyvin kohteliaasti puheilleen.\n\n'Se on kyllä aivan poikkeuksellinen toimenpide', sanoi suuri ministeri\nvastaukseksi edustajamme kysymykseen, 'mutta siihen on ryhdytty\nministeritovereitteni täysin yksimielisestä päätöksestä. Meillä on\nsyytä uskoa, että uhkauksien alla piilee jotakin, ja voin ilmoittaa,\nettä asia on ollut poliisin huostassa jo muutaman viikon.\n\n-- Tässä on eräs kirjeistä, ja sir Philip otti salkusta arkin\nulkomaista postipaperia ja oli kyllin ystävällinen salliakseen\nedustajamme sen jäljentää.\n\nKirje oli päiväämätön, ja lukuunottamatta sitä seikkaa, että käsiala\noli latinalaisille kansoille ominaista kiemuroivaa veltostunutta\nmuunnosta, oli se kirjoitettu hyvällä englanninkielellä. Se kuului:\n\n    Teidän ylhäisyytenne.\n\n    Ehdotus, jonka aiotte säätää laiksi, on väärä. Sen tarkoituksena\n    on luovuttaa turmeltuneen ja kostonhaluisen hallituksen käsiin\n    miehiä, joilla nyt on Englannissa turvapaikka hirmuvaltiaitten\n    ja tyrannien vainoilta. Tiedämme, että mielipiteet Englannissa\n    ehdotuksenne ansioista käyvät kahtia ja että Teidän ja vain\n    Teidän arvovallastanne riippuu, hyväksytäänkö tämä lakiehdotus\n    muukalaisten valtiollisista rikoksista.\n\n    Senvuoksi täytyy meidän ikäväksemme ilmoittaa Teille, että,\n    jollei hallituksenne peruuta lakiehdotusta, käy välttämättömäksi\n    poistaa Teidät, eikä ainoastaan Teidät, vaan jokainen muukin\n    henkilö, joka ryhtyy tuota väärää toimenpidettä kannattamaan.\n\n                                      Neljä oikeudentekijää.\n\n'Kyseenalainen lakiehdotus', jatkoi sir Philip, 'on tietenkin\nlakiehdotus muukalaisten luovuttamisesta (valtiollisista rikoksista),\njoka ilman vastustuspuolueen vehkeilyä olisi viime istunnossa\nhiljakseen hyväksytty'.\n\nSir Philip jatkoi sitten selittäen, että lakiehdotus oli laadittu\nEspanjan vallanperimyksen epävarmuuden vuoksi.\n\n'On aivan välttämätöntä, ettei Englanti eikä mikään muukaan maa suojele\nkiihoittajia, jotka näiltä tai muilta turvallisilta rannoilta\nsytyttäisivät Euroopan liekkiin. Samaan aikaan kuin tähän\ntoimenpiteeseen ryhdyttiin, on yhtäläisiä asetuksia eli julistuksia\nlaadittu jokaisessa Euroopan maassa. Ne ovat jo tosiaan kaikki\nhyväksytyt, sillä ne olivat tarkoitetut astumaan voimaan\nsamanaikaisesti meidän lakimme kanssa viime istunnon vaiheissa.'\n\n'Miksi pidätte näitä kirjeitä niin tärkeinä?' kysyi _Jokapäiväisen\nJulistajan_ edustaja.\n\n'Siksi, että sekä oman poliisilaitoksemme että mannermaan poliisin\nvakuutuksista varmasti tiedämme kirjoittajain olevan aivan tosissaan.\nNuo neljä oikeudentekijää, kuten he itseään nimittävät, tunnetaan\njoukkona melkein joka maassa auringon alla. Keitä he kukin erityisesti\novat, olisi meille perin mielenkiintoista tietää. Oikein tai väärin,\nmutta heistä ei oikeutta tässä maailmassa jaeta niinkuin pitäisi, ja he\novat ryhtyneet lakia korjaamaan. Juuri he tappoivat kenraali\nTrelovitshin, Serbian kuninkaan murhaajain johtajan; he hirttivät\nRanskan armeijan urakoitsijan Conradin Concorde-torilla -- satakunnan\npoliisimiehen ollessa äänen kuuluvilla. He ampuivat Herman le Bloisin,\nrunoilijafilosofin, hänen työhuoneessaan siksi, että hän muka\njärkeilyllään tärveli maailman nuorisoa.'\n\nUlkoasiain ministeri ojensi sitten edustajallemme luettelon tämän\nmerkillisen nelimiehisen liittymän rikoksista.\n\nLukijamme muistavat, missä olosuhteissa jokainen noista murhista\ntapahtui, ja muistamme myöskin, että tähän päivään asti -- niin\ntiukasti on eri kansojen poliisi pitänyt noiden neljän hommat salassa\n-- ei ainoallakaan rikoksella ole havaittu olevan yhteyttä toisten\nkanssa; eikä varmaankaan ainoatakaan niistä seikoista, jotka\njulkaistuina varmaan olisivat tuon liiton paljastaneet, ole ennen tätä\npäivää ilmoitettu yleisön tiedoksi.\n\n_Jokapäiväinen Julistaja_ voi julkaista täydellisen luettelon niistä\nkuudestatoista murhasta, jotka nämä neljä miestä ovat tehneet.\n\n'Bloisin ampumisen jälkeen kaksi vuotta sitten sattui niin, että jonkun\nsykkyrän vuoksi heidän melkein virheettömässä järjestelyssään\nsalapoliisi tunsi yhden noista neljästä mieheksi, joka oli lähtenyt\nBloisin talosta Avenue Kleberin varrella. Hänen askeleitaan seurattiin\nkolme päivää ja toivottiin kaikki neljä saatavan kiinni. Vihdoin hän\nhavaitsi pidettävän itseänsä silmällä ja yritti livistää. Hänet\nyllätettiin eräässä Bordeauxin kahvilassa. Sinne oli häntä\nPariisista seurattu. Mutta ennenkuin hänet surmattiin, ampui hän\npoliisikonstaapelin ja kaksi muuta poliisimiestä. Hänet valokuvattiin\nja kuva levitettiin kautta Euroopan, mutta kuka hän oli, tai mitä hän\noli, vieläpä hänen kansallisuutensakin on pysynyt salaisuutena tähän\npäivään asti.'\n\n'Mutta ovathan ne neljä vielä elossa?'\n\nSir Philip kohautti olkapäitänsä. 'Ovat joko hankkineet menetetylle\nsijaisen tai toimivat vähemmin voimin', sanoi hän.\n\nLopuksi lausui ulkoasiainministeri: 'Teen tätä tiettäväksi\nsanomalehdistön välityksellä, jotta käsitettäisiin vaara, joka uhkaa,\nei välttämättömästi minua, vaan jokaistakin tuon kamalan salaliiton\ntoivomuksia uhmailevaa julkisuuden miestä. Toisena syynä menettelyyni\non, että yleisö asian tuntien voisi avustaa niitä, joiden\nvirkavelvollisuutena ja vastuulla on lain ja järjestyksen\nylläpitäminen, ja valppaudellaan ehkäistä uudet väkivallan työt.'\n\nMyöhemmät kyselyt Scotland Yardissa eivät tuoneet asiaan muuta\nvalaisevaa kuin että rikollisten tiedusteluosasto oli kosketuksissa\nmannermaan poliisilaitosten päälliköiden kanssa.\n\nSeuraa täydellinen luettelo 'Neljän oikeudentekijän' toimenpanemista\nmurhista sellaisin yksityistiedoin kuin poliisi on kyennyt rikosten\nsyistä hankkimaan. Ulkoasianministeriön luvalla julkaisemme luettelon.\n\n    _Lontoossa_ lokakuun 7 p:nä 1899. -- Räätälimestari Thomas Cutler\n    tavattu kuolleena epäilyttävissä olosuhteissa. Ruumiintarkastuksen\n    suorittanut valamiehistö määritteli rikoksen 'tahalliseksi\n    murhaksi, jonka joku tai jotkut tuntemattomat henkilöt olivat\n    tehneet'.\n\n    (Poliisin selville saama murhan syy: Cutler, joka oli melkoisen\n    varakas mies ja oikealta nimeltään Bentvitsh, oli hävyttömän\n    kehnoja nälkäpalkkoja maksava työnantaja. Ammattilain nojalla\n    oli hänet kolmasti tuomittu. Poliisi arveli murhaan olevan vielä\n    läheisemmänkin syyn ja teon osaksi johtuneen tavasta, jolla\n    Cutler kohteli naispuolisia työläisiään.)\n\n    _Lüttichissä_ heinäkuun 28 p:nä 1900. -- Prefekti Jacques Ellerman\n    tapettu ampumalla hänen palatessaan Oopperatalosta. Ellerman oli\n    tunnettu huonosta elämästään, ja kun vainajan asioita tutkittiin,\n    havaittiin hänen kavaltaneen lähes neljännesmiljoonan frangia\n    yleisistä kassoista.\n\n    _Sattlessä_ (Kentuckyssä) lokakuulla 1900. -- Tuomari Anderson\n    löydetty hengettömänä huoneestaan, kuristettuna. Anderson oli\n    kolme kertaa eläessään tuomittu kuolemaan murhasta. Hän oli\n    Andersonin puoluelaisten johtaja Andersonin ja Haran välisessä\n    riidassa. Hän tappoi kaikkiaan seitsemän Hara-suvun jäsentä,\n    tuomittiin kolmesti ja vapautettiin kolmesti -- 'syyttömäksi'\n    julistettuna. Muistettaneen, että viime tilaisuudessa, jolloin\n    häntä syytettiin _Sattles Starin_ toimittajan salamurhasta,\n    hän puristi koko valamiehistön käsiä ja onnitteli heitä.\n\n    _New Yorkissa_ lokakuun 30 p:nä. -- Patrick Welch oli tunnettu\n    lahjuksien ottaja ja yleisten varojen varas. Oli jonkun aikaa\n    kaupungin rahastonhoitajana; johtava sielu pahamaineisessa\n    kadunkivittämis-renkaassa. _New York Journal_ paljasti hänet.\n    Welch tavattiin hirttäytyneenä pienessä metsikössä Long\n    Islandilla. Siihen aikaan arveltiin, että oli kysymyksessä\n    itsemurha.\n\n    _Pariisissa_ maaliskuun 4 p:nä 1901. -- Madame Despard.\n    Tukehdutettu. Tätäkin pidettiin itsemurhana, kunnes ranskalaiset\n    poliisit saivat eräitä tietoja. Madame Despardista ei ole\n    mitään hyvää sanottavana. Hän oli tunnettu 'sielukauppias'.\n\n    _Pariisissa_ maaliskuun 4 p:nä 1902 (täsmälleen vuotta myöhemmin).\n    -- Monsieur Gabriel Lanfin, kulkulaitosministeri. Tavattiin\n    ammuttuna vaunuissaan Bois de Boulognessa. Hänen kuskinsa\n    vangittiin, mutta vapautettiin lopulta syytöksestä. Mies vannoi,\n    ettei kuullut laukausta eikä herransakaan parkaisevan. Silloin\n    satoi, ja metsikössä oli vähän kävelijöitä liikkeellä.\n\n(Tässä seurasi kymmenen muuta tapausta, samanlaatuisia kuin\nedellisetkin, niiden joukossa Trelovitshin ja le Bloisin murhat.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli epäilemättä mielenkiintoinen juttu.\n\nToimitushuoneessaan istuva lehden pää luki kirjoituksen vielä kerran ja\nsanoi: \"Tosiaan oikein hyvä.\"\n\nSelostaja, nimeltään Smith, luki sen läpi ja lämpeni hauskasti työnsä\ntuloksista.\n\nUlkoasiainministeri luki sen vuoteessaan aamuteetä maistellessaan ja\nrypisti kulmiaan miettien, oliko ehkä sanonut liian paljon.\n\nRanskalainen poliisipäällikkö luki sen -- käännettynä ja Pariisiin\nsähkötettynä -- _Le Tempsistä_ ja noitui vimmatusti englantilaista\nlörpöttelijää, joka sekoitti hänen suunnitelmansa.\n\nAurinko-aukion varrella Rauhan kahvilassa Madridissa lueskeli Manfred\nkyynillisen ivallisesti hymyillen katkelmia kolmelle miehelle. Kahdesta\nne näkyivät tuntuvan varsin huvittavilta, kolmannen istuessa naama\npitkänä ja taikinanharmaana, kuoleman pelko silmissään.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nUskollinen alahuone\n\n\nJoku -- lieneekö se ollut mr. Gladstone? -- totesi, ettei ole mitään\njuuri yhtä vaarallista, yhtä hurjaa, yhtä peloittavaa kuin hullu pässi.\nSamoin tiedämme, ettei mikään henkilö ole juuri niin varomaton, niin\nhupsun puhelias, niin hämmästyttävän kömpelö kuin valtiomies, joka\nsyystä tai toisesta on pillastunut raiteiltaan.\n\nTulee kerran heikkouden hetki miehelle, joka on harjoittautunut\npitämään kielensä kurissa kansojen neuvotteluissa, joka on opetettu\nkävelemään varovaisesti ystävällisten valtain kaivamien sadinkuoppien\nvälillä, ja hän unohtaa monivuotisen kokemuksen ja periaatteen, toimien\ninhimillisesti. Miksi niin käy, ei koskaan ole suurelle yleisölle\nselviytynyt, vaikkakin se psykologinen vähemmistö, joka tavallisesti\nosaa selittää lähimmäistensä sielulliset myllerrykset, kaiketi tietää\nhyvin asiallisia ja vakuuttavia syitä tällaisiin tasapainon\njärkytyksiin.\n\nSir Philip Ramon oli erikoisluontoinen mies. Epäilen, että mikään mahti\nmaailmassa olisi saanut häntä luopumaan hänen kerran tekemästään\npäätöksestä. Hän oli lujatahtoinen, jäykkä, kulmikasleukainen,\nisosuinen mies, silmissä se sininen vivahdus, jota edellytetään\nerittäin tunnottomilla rikoksellisilla ja erittäin kuuluisilla\nkenraaleilla. Ja kuitenkin sir Philip Ramon pelkäsi enemmän kuin moni\naavistikaan sen toimenpiteen seurauksia, johon oli ryhtynyt.\n\nOn tuhansittain ihmisiä, jotka ovat ruumiillisesti sankareita\nja sielultaan pelkureita, jotka nauraisivat kuolemalle ja\nsilti elävät alituisessa henkilökohtaisen ahdingon pelossa.\nRuumiintarkastuslautakunnat kuuntelevat päivittäin sellaisten miesten\nelämän -- ja kuoleman -- tarinaa.\n\nUlkoasiainministerin ominaisuudet olivat päinvastaiset. Kunnon\nvoimamiehet olisivat eläimellisessä tajunnassaan empimättä kuvailleet\nministeriä pelkuriksi, sillä hän pelkäsi kärsimystä ja pelkäsi\nkuolemaa.\n\n\"Jos se asia teitä niin kovin tuskastuttaa\", sanoi pääministeri\nystävällisesti -- valtioneuvoskunnassa kaksi päivää _Julistajan_\nartikkelin jälkeen, -- \"niin miksette luovu lakiehdotuksesta? Onhan\nparlamentilla tärkeämpiäkin kysymyksiä käsiteltävinä, ja istuntokausi\nlähenee loppuaan.\"\n\nPöydän ympäriltä kuului hyväksymisen surinaa.\n\n\"Meillä on mitä pätevimpiä syitä siitä luopumiseen. Varmaan tapahtuisi\nhirvittävä viattomain teurastus -- Braithwaiten laatiman työttömiä\nkoskevan lakiehdotuksen täytyy tulla hyväksytyksi. Ja taivas tietää,\nmitä maassa asiasta ajateltaisiinkaan!\"\n\n\"Ei, ei!\" Ulkoasiainministeri paukautti nyrkkinsä pöytään. \"Se menee\nläpi; siitä olen varma. Me menettelemme uskottomasti cortesia kohtaan,\nrikomme Ranskalle annetun lupauksen, syömme jokaiselle Liiton valtiolle\npantatun sanamme. Olemme luvanneet ajaa tämän toimenpiteen lävitse ja\nmeidän on se tehtävä, vaikka olisi tuhannen 'oikeudentekijää' ja\nsatelisi tuhansia uhkauksia.\"\n\nPääministeri kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Suokaa anteeksi sanani, Ramon\", virkkoi oikeuskansleri Bolton; \"mutta\nminä en voi vapautua ajatuksesta, että menettelitte jokseenkin\nvaromattomasti ilmoittaessanne niin paljon yksityiskohtia\nsanomalehdistölle. Kyllähän tiedän sopineemme siitä, että teillä tuli\nolla vapaat kädet toimia asiassa mielenne mukaan, mutten kuitenkaan\nluullut teidän olevan ihan niin -- kuinka sanoisin? -- rehellisen.\"\n\n\"Varomattomuuteni tässä kysymyksessä, sir George, on seikka, josta en\nhuoli keskustella\", vastasi Ramon jäykästi.\n\nMyöhemmin, kun herra oikeuskansleri nolauksesta kiukuissaan käveli\nPalatsipihan poikki nuorekkaan valtiovarainministerin kanssa, virkkoi\nhän kuin tuulesta temmaten sanat: \"Typerä vanha aasi.\" Ja Britannian\nnuorekas raha-asiainvartija hymyili.\n\n\"Totta puhuen\", sanoi hän, \"on Ramon kauheasti hädissään. Noista\nneljästä oikeudentekijästä haastellaan joka kerhossa, ja herrasmies,\njonka tapasin puolisella Carlton-hotellissa, sai minut jokseenkin\nvakuutetuksi, että pelonaihetta tosiaan on. Hän oli ihan tosissaan --\noli juuri palannut Etelä-Amerikasta ja siellä nähnyt muutamia niiden\nmiesten tekoja.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Jonkun sikäläisen lahonneen pikku tasavallan presidentti tai mikä se\noli hirtettiin... noin kuusi kuukautta sitten -- luettelosta näette...\nPerin merkillinen juttu. Ne raastoivat hänet vuoteesta keskellä yötä,\npanivat kapulan suuhun, sitoivat hänen silmänsä, kantoivat hänet\nyleiseen vankilaan, pääsivät sisälle, hirttivät hänet julkiseen\nhirsipuuhun -- ja pötkivät tiehensä!\"\n\nHerra oikeuskansleri käsitti sellaisen menettelyn vaikeudet ja oli\njuuri pyytämäisillään lisätietoja, kun eräs sihteeri astui\nvaltiovarainministerin luo ja vei hänet pois. \"Järjetöntä\", jupisi\nherra oikeuskansleri vihaisesti.\n\nKuului eläköön-huutoja, kun ulkoasiainministerin Brougham vieri\nparlamenttirakennuksen ajoteitä reunustavan väkijoukon läpi. Sir Philip\nei siitä mitenkään haltioitunut, sillä hän ei tavoitellut kansan\nsuosiota. Hän tiesi vaistomaisesti, että nuo suosionosoitukset aiheutti\ntieto hänen vaarastaan; ja se seikka kylmensi ja ärsytti häntä. Hän\nolisi mieluummin luulotellut kansan ilkkuvan tuota salaperäistä nelosta\n-- hänen mieltään olisi rauhoittanut, jos hän olisi voinut ajatella,\nettä \"kansa oli unohtanut koko asian.\"\n\nSillä vaikka kansan suosio tai epäsuosio ei ollut oleellisena tekijänä\nhänen suunnitelmissaan, uskoi hän kuitenkin horjumatta rahvaan\nvaistoihin. Parlamentin eteisessä ympäröi hänet joukko hänen innokkaita\npuoluelaisiaan, toiset lyöden asian leikiksi, toiset levottomina, mutta\nkaikki kiihkeästi kysellen viimeisiä uutisia -- kaikki hiukan peljäten\nteräväkielistä ministeriä.\n\n\"Kuulkaahan, sir Philip\" -- puhuja oli lihava, tahditon West\nBrondesburyn edustaja, -- \"mitä ne uhkauskirjeet ovat, joista niin\npaljon puhutaan? Ettehän toki välitä mokomista -- kah, minä saan pari,\nkolme jok'ikinen päivä.\"\n\nMinisteri harppasi kärsimättömästi pois ryhmästä, mutta Tester -- tuo\nmainittu edustaja -- tarttui hänen käsikynkkäänsä.\n\n\"Kuulkaahan...\" aloitti hän.\n\n\"Menkää hiiteen!\" sanoi ulkoasiainministeri kursailematta ja käveli\nnopeasti huoneeseensa.\n\n\"Ilkeä luonne sillä miehellä tosiaan\", virkkoi arvoisa edustaja\nepätoivoissaan. \"Kyllä vanha Ramon on peräti säikäyksissään. Että\nviitsiikin virittää moisen virren uhkauskirjeiden vuoksi! Kah, minä\nsaan...\"\n\nJoukko miehiä edustajain tupakkahuoneessa pohti neljän oikeudentekijän\nesiintymistä aivan jokapäiväiseen tapaan.\n\n\"Liian naurettavaa sanoin kuvaillakaan\", virkkoi eräs\noraakkelimaisesti. \"On neljä miestä, salaperäinen nelonen asettuneena\nrintamaan kaikkia maailman sivistyneimmän kansan voimia ja\nvakiintunutta toimintaa vastaan.\"\n\n\"Saksaa lukuunottamatta\", keskeytti parlamentinjäsen Scott järkevästi.\n\n\"Oh, jättäkää Herran nimessä Saksa silleen\", pyysi ensimmäinen puhuja\nhiukan äreästi. \"Toivoisin, Scott, että voisimme pohtia kysymystä,\njossa ei voitaisi esiintuoda Saksan laitosten etevämmyyttä.\"\n\n\"Mahdotonta\", vastasi hilpeä Scott hellittäen keppihevosensa ohjat.\n\"Muistakaa, että Saksan tuotanto yksinomaan teräksen ja raudan alalla\non lisääntynyt 43 prosentilla työntekijää kohti, että sen\nlaivaliike...\"\n\n\"Luuletteko, että Ramon peruuttaa lakiehdotuksen?\" kysyi Aldgaten\nitäisen vaalipiirin vanhempi edustaja, kääntäen huomionsa tilastojen\npölinästä.\n\n\"Ramonko? Ehei -- pikemmin hän kuolisi.\"\n\n\"Se on mitä eriskummaisin seikka\", sanoi Aldgaten itäinen vaalipiiri,\nja kolme kauppalaa, eräs Lontoon etukaupunki ja muuan sisämaan kaupunki\nmyönsivät nyökkäyksellä, että ne ajattelivat samoin.\n\n\"Entiseen aikaan, jolloin vanha Bascoe oli nuori jäsen\" -- Aldgaten\nitäinen osoitti iäkästä, kumarahartiaista, valkopartaista ja\nvalkotukkaista senaattoria, joka vaivaloisesti asteli istuinta kohti,\n-- \"entiseen aikaan...\"\n\n\"Luulin vanhan Bascoen poistuneen äänestyksestä erään vastapuoluelaisen\ntasapainotoverina\", huomautti muuan kuuntelija poiketen asiasta.\n\n\"Entiseen aikaan\", toisti East Endin edustaja, \"ennen Irlannin\nfeniläismellakoita...\"\n\n\"Puhua sivistyksestä!\" jatkoi innokas Scott. \"Rheinbaken sanoi viime\nkuussa alahuoneessa: 'Saksa on päässyt asteelle, joka...'\"\n\n\"Jos olisin Ramon\", jatkoi Aldgaten itäinen syvämietteisesti, \"tiedän\ntäsmälleen, mitä tekisin. Menisin poliisilaitokseen ja sanoisin:\n'Kuulkaahan...'\"\n\nKello soi rajusti ja jatkuvasti, ja jäsenet kömpivät pitkin käytäviä.\n\"Jakaantuminen -- 'tuminen.\"\n\nKun Medwayn parannusehdotuksen yhdeksäs kohta oli tyydyttävästi\nratkaistu ja sanat: \"Tai niinkuin myöhemmin päätettäneen\" lisätty\nneljälläkolmatta äänellä voittaneen riemuitsevan enemmistön taholta,\npalasi uskollinen Alahuone keskeytyneeseen keskusteluunsa.\n\n\"Minä puolestani sanon, mitä olen aina sanonut\", painosti eräs tärkeä\nhenkilö, \"että ministeristön jäsenen tulee, jos hän on oikea\nvaltiomies, olla vähääkään välittämättä omista yksityisistä\ntunteistaan.\"\n\n\"Kuulkaa!\" säesti joku.\n\n\"Omista yksityisistä tunteistaan\", toisti puhuja. \"Hänen on asetettava\nvelvollisuutensa maata kohtaan kaikkien muiden, hm... laskelmien\nedelle. Muistatte, mitä tässä eräänä iltana sanoin Barringtonille\nmenoarviota pohtiessamme? Sanoin: 'Tuo kunnianarvoinen herrasmies ei\nole ollut, ei ole voinut olla ottamatta huomioon valitsijakunnan suuren\nenemmistön yksimielisiä toivomuksia. Joka ministerillä täytyy ennen\nkaikkea olla johtona valitsijakunnan valtajoukon älykäs arvostelu,\nkoska sen hienot tunteet' -- ei -- 'korkeammat vaistot' -- ei, ei se\nniinkään ollut... joka tapauksessa minä esitin hyvin selvästi mikä\nministerin velvollisuus oli\", lopetti oraakkeli ontuvasti.\n\n\"Nyt minä...\" aloitti Aldgaten itäinen, mutta silloin lähestyi\npalvelusmies kantaen tarjotinta, jolla oli viheriänharmaa kirjekuori.\n\n\"Onko joku herroista pudottanut tämän?\" kysyi hän, ja ottaen kirjeen\nedustaja hapuili silmälasejaan.\n\n\"Alahuoneen jäsenille\", luki hän tirkistäen nenäkakkuloittensa yli\nmiespiiriin ympärilleen.\n\n\"Jonkun yhtiön ohjelma\", sanoi West Brondesburyn lihava edusmies, joka\noli liittynyt joukkoon; \"minä saan niitä sadoittain. Tässä\ntuonnoinkin...\"\n\n\"Liian ohut ohjelmaksi\", virkkoi Aldgaten itäinen punniten kirjettä\nkädessään.\n\n\"Sitten patenttilääkettä\", intti Brondesburyn valo. \"Minä saan\nsellaisen joka aamu. 'Älkää polttako kynttilää molemmista päistä', ja\nmuuta sellaista rojua. Viime viikolla eräs lähetti minulle...\"\n\n\"Avatkaa se\", kehoitti joku, ja edustaja totteli. Hän luki muutamia\nrivejä ja karahti punaiseksi.\n\n\"No, hitto vieköön!\" huudahti hän ja luki sitten ääneensä:\n\n    Kansalaiset. -- Hallitus aikoo hyväksyä laiksi toimenpiteen,\n    joka saattaa nykyajan häijyimmän hallituksen käsiin miehiä,\n    jotka ovat isänmaan ystäviä ja joista tulisi maittensa pelastajat.\n    Olemme ilmoittaneet tätä asiaa käsittelevälle ministerille, jonka\n    nimi on mainittuna kirjeen reunassa, että me varmasti tapamme\n    hänet, jollei hän peruuta lakiehdotusta.\n\n    Olemme vastahakoiset käyttämään tätä äärimmäistä keinoa, kun\n    tiedämme, että hän muutoin on rehellinen ja kunnon mies, ja\n    toivoen välttyvämme lupauksemme täytäntöönpanosta me pyydämme\n    arvoisan Parlamentin jäseniä käyttämään kaikkea vaikutusvaltaansa\n    mainitun lakiehdotuksen peruuttamiseksi.\n\n    Jos olisimme tavallisia murhamiehiä tai kömpelöitä anarkisteja,\n    voisimme helposti laukaista sokean koston eroitusta tekemättä\n    tämän kokouksen jäsenten yli, minkä todistuksena ja takeena siitä,\n    että uhkauksemme ei ole turhaa sanahelinää, pyydämme Teitä\n    etsimään pöydän alta, joka on lähellä seinäkomeroa tässä huoneessa.\n    Sieltä löydätte koneen, joka on kyllin voimakkaasti panostettu\n    hävittääkseen suurimman osan tätä rakennusta.\n\n                                              Neljä oikeudentekijää.\n\n    J.K. -- Emme ole asettaneet koneeseen räjähdysnallia emmekä\n    sytytyslankaa, joten sitä voi vaaratta käsitellä.\n\nKirjettä luettaessa kävivät kuuntelijain kasvot kalmankalpeiksi.\n\nSen sävyssä oli jotakin perin vakuuttavaa, ja vaistomaisesti kääntyivät\nkaikkien silmät komeron luona olevaa pöytää kohti.\n\nNiin, siellä oli jotakin, jokin nelikulmainen musta esine, ja\nlainlaatijain parvi hätkähti. Hetkisen he seisoivat sanattomina -- ja\nsitten ryntäsivät vimmatusti ovea kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Oliko se kujeilua?\" kysyi pääministeri levottomana, mutta Scotland\nYardista kiireimmiten kutsuttu ammattimies pudisti päätänsä.\n\n\"Koje oli aivan sellainen kuin kirjeessä mainittiin\", sanoi hän\nvakavasti; \"sytytyslaitteet siis vain puuttuivat.\"\n\n\"Oliko se todellakin...\"\n\n\"Olisi riittänyt luhistamaan koko talon, sir\", kuului vastaus.\n\nVaivaantunut ilme kasvoillaan käveli pääministeri yksityishuoneensa\nlattialla. Hän pysähtyi kerran katsahtaakseen äreänä ikkunasta, josta\nnäki väkijoukon täyttämän pengermän ja ryhmän kiihtyneitä\npolitikoitsijoita, jotka elehtivät ja ilmeisesti puhuivat kaikki\nsamalla kertaa.\n\n\"Kovin, kovin vakavaa -- kovin, kovin vakavaa\", jupisi hän ja lausui\nsitten ääneensä: \"Olemme sanoneet niin paljon, että voimme yhtä hyvin\njatkaa. Antakaa sanomalehdille niin täydellinen selostus tämän\niltapäivän tapahtumista kuin katsotte tarpeelliseksi -- ilmoittakaa\nkirjeen sisältökin.\" Hän painoi nappia, ja hänen sihteerinsä astui\näänettömästi huoneeseen.\n\n\"Kirjoittakaa poliisipäällikölle, että hän tarjoaa tuhannen punnan\npalkinnon tämän koneen tuojan vangitsemisesta ja täyden anteeksiannon\nynnä palkkion mahdollisille rikostovereille.\"\n\nKirjuri poistui, ja keskus-poliisiasemalta saapunut ammattimies odotti.\n\n\"Ovatko miehenne saaneet selville, millä tavoin kone tuotiin tänne?\"\n\n\"Eivät, herra pääministeri; kaikki poliisit ovat päästetyt\nvartiovuoroltaan ja heidät on yksitellen kuulusteltu. He eivät muista\nnähneensä kenenkään tuntemattoman astuneen parlamenttirakennukseen tai\nsieltä lähteneen.\"\n\nPääministeri suipensi miettiväisesti huuliansa.\n\n\"Kiitos\", sanoi hän lyhyesti, ja ammattimies poistui.\n\nPengermällä jakoivat Aldgaten itäinen ja oraakkelimainen jäsen\nlaakereita keskenään.\n\n\"Minun täytyi varmaan seistä aivan lähellä sitä\", sanoi jälkimäinen\nvaikuttavasti; \"ihan karmii selkäpiitäni, kun ajattelen. Muistattehan,\nMellin, mitä sanoin ministerin velvollisuuksista...?\"\n\n\"Minä kysyin tarjoilijalta\", selitti Aldgaten edustaja hartaasti\nkuuntelevalle piirille, \"silloin kun hän toi kirjeen, mistä hän sen oli\nlöytänyt. 'Lattialta, sir', vastasi hän. Luulin sitä lääkeilmoitukseksi\nenkä aikonut avata, mutta joku...\"\n\n\"Minä se olin\", omisti Brondesburyn lihava herrasmies ylpeästi;\n\"muistattehan minun sanoneen...\"\n\n\"Minä tiesin, että se oli joku\", jatkoi Aldgaten itäinen herttaisesti.\n\"Minä avasin sen ja luin alkurivit. 'Tuhat tulimmaista!' huudahdin...\"\n\n\"'No, hitto vieköön!' te huudahditte\", oikaisi Brondesbury.\n\n\"Niin, jotakin sellaista nasevaa sen tiedän olleen\", myönsi Aldgaten\nitäinen. \"Minä luin kirjeen... ja, kuten hyvin ymmärrätte, en niin\nsanoakseni voinut tajuta sen merkitystä. Ka...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOxford Streetin varrella sijaitsevasta Star Music Hallista tilatut\nkolme aitiota täyttyivät yksitellen. Täsmällisesti puoli kahdeksalta\nsaapui Manfred huomiota herättämättömässä puvussa; kello kahdeksalta\ntuli Poiccart, varsin hyvänvoivan näköinen keski-ikäinen herrasmies,\nja vasta puoli yhdeksältä Gonsalez, pyytäen moitteettomalla\nenglanninkielellä ohjelmaa. Hän istahti molempain muiden väliin.\n\nPermannon ja parven kirkuessa äänensä käheäksi isänmaallisen laulun\nhaltioittamina kääntyi Manfred hymyillen Leonia kohti ja sanoi:\n\n\"Minä luin sen iltalehdistä.\"\n\nLeon nyökkäsi nopeasti.\n\n\"Olin vähällä joutua pulaan\", vastasi hän hiljaa. \"Sisälle astuessani\nhuomautti joku: 'Luulin, että Bascoe oli jäänyt pois äänestyksestä', ja\neräs tuli melkein puhuttelemaan minua.\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nTuhannen punnan palkinto\n\n\nSana, että Englanti järkkyi pohjiaan myöten -- mainitaksemme useamman\nkuin yhden asiaa koskevan johtavan kirjoituksen -- tuosta Alahuoneessa\nsattuneesta merkillisestä tapauksesta, olisi asian esittämistä oikeassa\nvalossa.\n\nNeljän oikeudentekijän olemassaolon ensimmäinen ilmaisu oli otettu\nvastaan anteeksiannettavalla ivalla, varsinkin niiden sanomalehtien\ntaholta, jotka eivät olleet kyllin kerkeästi hankkineet ensimmäisiä\nuutisia.\n\nAinoastaan _Jokapäiväinen Julistaja_ oli täydellisesti ja vakavasti\nkäsittänyt, kuinka todellinen oli vaara, joka tätä turmiollista\nlakiehdotusta käsittelevää ministeriä uhkasi. Mutta nyt eivät\npilkallisimmatkaan voineet olla tunnustamatta tuon tiedonannon\nmerkitystä, joka niin salaperäisesti oli pujahtanut Britannian\ntarkimmin vartioidun laitoksen sydämeen. Kertomus \"pommiattentaatista\"\ntäytti jokaisen sanomalehden palstat kautta maan ja tätä \"nelosen\"\nviimeisintä uhkarohkeaa toimenpidettä julistettiin kautta koko\nsaarivaltakunnan.\n\nMitä hämäräperäisimpiä huhuja tämän uusimman hälytyksen aiheuttajista\nsukelsi esille joka päivä, eikä ihmisillä, missä vain he toisiaan\ntapasivatkin, ollut muuta puheenaihetta kuin nuo kummalliset neljä,\njotka näkyivät pitävän mahtimiesten elämänlankoja kourassaan.\n\nIrlantilaisten kumousmiesten tekemistä väkivallantöistä asti ei pelko\nollut niin täyttänyt yleisön mieliä kuin kahtena päivänä senjälkeen,\nkun \"musta pommi\" oli Alahuoneeseen ilmestynyt, kuten muuan sanomalehti\nosavasti lausui.\n\nEhkei se ollut aivan samanlaista pelkoa, koska kirjeiden sävystä\nyleensä pääteltiin, että nuo neljä uhkasivat yhtä ainoata miestä.\n\nEnsimmäinen ilmoitus heidän aikeistaan oli herättänyt laajalti\nmielenkiintoa. Mutta se seikka, että uhkaus oli lähetetty pienestä\nranskalaisesta kaupungista ja että vaara siis oli varsin etäinen, oli\nkuitenkin jossakin määrin taittanut siltä kärjen. Sillä tavoin\nhapuillen päätteli maantieteeseen perehtymätön rahvas, joka ei\nkäsittänyt, että Dax ei ollut kauempana Lontoosta kuin Aberdeen.\n\nMutta nyt oli tuo salainen kauhu itse pääkaupungissa. Ka -- tuumi\nLontoo luoden epäileviä syrjäsilmäyksiä, -- jokainen henkilö\nolkapäittemme ulottuvilla voi olla joku noista neljästä, eikä meillä\nole siitä aavistustakaan.\n\nJäreillä mustilla kirjaimilla painettuja julistuksia tuijotti seinäin\ntyhjiltä pinnoilta ja ne täyttivät kaikkien poliisilaitoksen\nilmoitustaulujen levyt.\n\n    TUHANNEN PUNNAN PALKINTO!\n\n    Koska elokuun 18 p:nä kello 4.30 i.p. joku tuntematon tai jotkut\n    tuntemattomat henkilöt asettivat helvetinkoneen parlamentin\n    jäsenten tupakkahuoneeseen;\n\n    Ja koska on syytä otaksua, että mainitun koneen tuomiseen syypäät\n    henkilöt ovat \"Neljän oikeudentekijän\" nimellä tunnetun\n    rikollisjärjestön jäseniä, joita vastaan on annettu\n    vangitsemiskäsky, koska he ovat syytettyinä Lontoossa, Pariisissa,\n    New Yorkissa, New Orleansissa, Sattlessä (Amer. Yhdysvalloissa),\n    Barcelonassa, Tomskissa, Belgradissa, Kristianiassa,\n    Kapkaupungissa ja Caracasissa tehdyistä tahallisista murhista;\n\n    Niin suorittaa hänen Majesteettinsa hallitus yllämainitun\n    palkinnon sille tai niille henkilöille, jotka voivat antaa\n    sellaisia tietoja, että ne johtavat kaikkien tai jonkun\n    \"Neljäksi oikeudentekijäksi\" itseään nimittävän tai nimittäväin\n    ja mainittuun liittoon kuuluvan tai kuuluvain henkilöiden\n    vangitsemiseen.\n\n    Ja sitäpaitsi suodaan täysi anteeksianto ja palkinto sellaisesta\n    ilmoituksesta jokaiselle mainitun liiton jäsenelle, edellyttäen,\n    ettei tietojen esittäjä ole ennen tehnyt mitään seuraavista\n    murhista tai ollut niissä osallisena joko ennen tekoa tai sen\n    jälkeen.\n\n                    Ryday Montgomery,\n       Hänen Majesteettinsa sisäasiainministeri.\n\n                                                J.B. Calfort,\n                                            ylin poliisipäällikkö.\n\n    Tässä seurasi luettelo niistä kuudestatoista rikoksesta,\n    joista noita neljää miestä syytettiin.\n\n    Jumala varjelkoon kuningasta!\n\nKaiken päivää nähtiin pieniä ihmisryhmiä kerääntyvän isojen julistusten\neteen ja miettivän suurenmoista tarjousta.\n\nSe oli tavaton takaa-ajohuuto, poiketen niistä kuulutuksista, joihin\nlontoolaiset olivat parhaiten tottuneet. Sillä siinä ei ollut mitään\nkuvausta etsityistä miehistä, ei mitään valokuvaa, jonka avulla heidät\nvoisi tuntea, ei mitään tavanomaista lausetta: \"viimeksi nähtiin\ntummansinisessä sarssipuvussa, kangaslakissa ja kirjavin kaulahuivein\",\nminkä nojalla etsijä olisi voinut vastaantulijaa tarkata.\n\nOli etsittävä neljää miestä, joita kukaan ei ollut tietoisesti nähnyt,\ntavoiteltava virvatulta, hapuiltava pimeästä epämääräisiä varjoja.\n\nSalapoliisi-päällikkö Falmouth, joka oli hyvin suorasuinen mies (kerran\nhän sanoa möläytti eräälle kuninkaalliselle henkilölle, ettei hänellä\nollut silmiä niskassa), selitti poliisilaitoksen päällikön apulaiselle\ntäsmällisesti, mitä asiasta ajatteli.\n\n\"Ei voi saada kiinni miehiä, kun ei ole vähintäkään vihiä ketä tai mitä\netsii. Voisimmehan näin ollen otaksua heidän olevan naisiakin --\nvoisivat olla kiinalaisia tai neekereitä, pitkiä tai lyhyitä, voisivat\nolla... ka, emmehän tunne edes heidän kansallisuuttaan! Ovat tehneet\nrikoksia melkein jokaisessa maailman maassa. Eivät he ranskalaisia ole\nsiksi, että tappoivat miehen Pariisissa, eivätkä yhdysvaltalaisia\nsenvuoksi, että kuristivat tuomari Andersonin.\"\n\n\"Mutta käsiala?\" huomautti poliisipäällikkö viitaten kädessään olevaan\nkirjekimppuun.\n\n\"Latinalaista; mutta se voi olla mukailtua. Ja jos ei, niin entä\nsitten? Ei ole mitään eroitusta ranskalaisen, espanjalaisen,\nportugalilaisen, etelä-amerikkalaisen tai kreolien käsialan välillä --\nja minä sanon, että se voi olla mukailtua, ja luultavasti niin onkin.\"\n\n\"Mitä olette tehnyt?\" kysyi poliisipäällikkö.\n\n\"Olemme korjanneet talteen kaikki epäiltävät oliot, jotka tunnemme.\nOlemme puhdistaneet Pikku Italian, lakaisseet Bloomsburyn, haravoineet\nSohon ja etsineet muukalaissiirtolat läpikotaisin. Teimme viime yönä\nretken Nunheadiin -- siellä asuu joukko armenialaisia, mutta...\"\n\nSalapoliisin kasvoilla oli toivoton ilme.\n\n\"Yhtä hyvin\", jatkoi hän, \"voisimme tavata heidät jostakin\nylvästelevästä hotellista -- jos he nimittäin ovat kyllin hupsuja\nasuakseen yhdessä; mutta voitte olla varma, että he pysyttelevät\nerillään ja tapaavat toisiaan jollakin aavistamattomalla paikalla\nkerran tai kahdesti päivässä.\"\n\nHän vaikeni ja naputteli hajamielisesti sormillaan isoa\nkirjoituspöytää, jonka ääressä hän päämiehineen istui.\n\n\"Me tuotimme tänne de Courvillen\", jatkoi hän vielä. \"Hän näki Sohon\njoukon ja, mikä tärkeämpää, tapasi niiden parissa miehen, jota itse on\netsinyt -- mutta se ei kuulu niihin neljään, sen vannon. Tai ainakin\nhän vannoo, ja minä olen valmis uskomaan hänen sanansa.\"\n\nPoliisipäällikkö ravisti synkkänä päätänsä.\n\n\"Downingstreetilla ollaan pahassa pälkähässä\", sanoi hän. \"Eivät tiedä\nmitä lähinnä tapahtuneekaan.\"\n\nHerra Falmouth nousi seisaalleen huoahtaen ja hypisteli hattunsa\nreunaa.\n\n\"Paha pulma on edessämme -- enpä luule\", huomautti hän hajanaisesti.\n\n\"Mitä ihmiset ajattelevat?\" kysyi poliisipäällikkö.\n\n\"Olettehan nähnyt sanomalehdet?\" Herra poliisipäällikön hartiain\nkohautus ei ollut imartelevaa Britannian julkisen sanan palvelijoille.\n\n\"Sanomalehdet! Kuka taivaan nimessä välittää vähiäkään niiden\nlörpötyksistä?\" sanoi hän ärtyneenä.\n\n\"Minä muiden muassa\", vastasi salapoliisi. \"Useimmitenhan yleisön\nmielipide on sanomalehdille määräävänä. Ja lyhyesti sanoen on\nsanomalehteä mielestäni toimitettava niin, että ihmiset sanovat: 'Sepä\nälykästä, samaahan minä olen puhunut kaiken aikaa.'\"\n\n\"Mutta itse yleisö -- onko teillä ollut tilaisuutta udella sen\nmielipidettä?\"\n\n\"Haastelin tänä iltana Puistossa erään miehen kanssa -- ulkonäöstä\npäättäen mestarismies ja otaksuttavasti älykäs. 'Mitä ajattelette\nnäistä neljästä oikeudentekijästä?' kysyin minä. 'Perin omituista',\nsanoi hän; 'luuletteko, että asiassa on mitään perää?' Ja se\", lopetti\nkiusaantunut poliisiupseeri, \"on kaikki mitä yleisö asiasta ajattelee.\"\n\nMutta Scotland Yardissa oltiin synkällä mielellä. Itse Meet Street\nvärisi hauskasta kiihtymyksestä. Tässä oli vihdoinkin suuria uutisia --\nuutisia, joita saattoi julistaa kahden palstan pääkirjoituksissa,\nkuuluttaa otsikoissa, toitottaa lisälehdissä, kuvittaa, varustaa\npiirroksilla ja valaista tilastoilla.\n\n\"Onko se maffian hommia?\" kysyi _Pyrstötähti_ äänekkäästi ja ryhtyi\ntodistelemaan, että niin oli laita.\n\n_The Evening World_, jonka toimittajan ajatukset mielellään liikkuivat\nseitsemännellä vuosikymmenellä, viittasi lievästi vendettaan ja\nmainitsi esimerkkinä \"korsikalaiset veljet\".\n\n_Julistaja_ pysyi \"Neljän oikeudentekijän\" jutussa ja julkaisi heidän\nkatalista teoistaan sivumäärin yksityiskohtia. Se kaivoi tomuttuneista\nfilmeistä, mannermaalaisista ja amerikkalaisista, jokaisen murhan\nvaiheet, julkaisi valokuvia ja elämäkertoja murhatuista miehistä\nja, mitenkään lieventelemättä nelosen rikoksia, selosti silti\npuolueettomasti uhrien elämäkerran, osoittaen minkälaisia miehiä nämä\nolivat olleet.\n\nSe otti varovaisesti vastaan toimistoon tulvivat käsikirjoitusröykkiöt;\nsillä sanomalehti, joka on leimattu \"keltaiseksi\", menettelee\nvarovaisemmin kuin sen vakaammat kilpailijat. Sanomalehtimaassa\nhuomataan kömpelö valhe harvoin, mutta mielenkiintoinen liioittelu saa\nvähemmän kekseliään kilpailijan ryhtymään intohimoisiin paljastuksiin.\n\nJa röykkiöittäin juttuja \"neljästä oikeudentekijästä\" tulvi\ntoimitukselle. Sillä äkkiä kuin taikaiskusta havaitsi jokainen\nulkoavustaja, jokainen kynäilevä herrasmies, jolla oli tapana tehdä\nmieskohtaisia muistiinpanoja, jokainen kirjoitteleva henkilö, että oli\nkaiken ikänsä läheisesti tuntenut nuo neljä.\n\n\"Ollessani Italiassa...\" kirjoitti mies, joka oli julkaissut\nPalannut-nimisen kirjan (Hackworth Pressin kustantama, hinta 6 sh.;\n\"hiukan tahraantuneena\" saatavana Farringdonin antikvaarisesta\nkirjakaupasta 2 pennyllä), \"muistan kuulleeni omituisen tarinan niistä\nverenjanoisista lurjuksista...\"\n\nTaikka:\n\n\"Mikään paikka Lontoossa ei ole niin omiaan niiden neljän roiston\nsalaiseksi tyyssijaksi kuin Tidal Basin\" -- siten selitti toinen\nherrasmies, joka oli leimannut nimen \"Collins\" käsikirjoituksensa\nkoilliseen kulmaan. \"Kaarlo II:n hallituskaudella Tidal Basin, kuten\ntiedämme...\"\n\n\"Ken on Collins?\" kysyi _Julistajan_ päämies ylen rasittuneelta\ntoimittajaltaan.\n\n\"Rivipalkkalainen\", selitti tämä väsyneesti, siten ilmaisten, ettei\nnykyinenkään sanomalehdistö ole tiukalta kilvoittelukentältään häätänyt\nseka-avustajaa. \"Hän selostelee poliisitutkintoja, tulipaloja,\nruumiinkatselmuksia ja sen semmoista. Viimeiseltä hän on alkanut\nyritellä kirjallisuutta, kyhäillen maalauksellisia pätkiä vanhasta\nLontoosta ja hyräillen Hornseyn kuuluisista hautakivistä...\"\n\nKautta sanomalehden toimiston tapahtui samaa. Jokaista saapuvaa\nsähkösanomaa, jokaista alitoimittajan paperikoriin uppoavaa uutista\nvärittämässä oli tuo uhkaava murhenäytelmä, joka eniten kiinnitti\nihmisten mielet. Poliisikuulustelujen selostuksissakin viittailtiin\nnoihin neljään. Heitä mainiten puolusteli humalainen yöräyhääjäkin\nhairahduksiaan.\n\n\"Nuorukainen on aina ollut rehellinen\", sanoi syyllisen juoksupojan\näiti kyyneleet silmissä; \"vasta noista neljästä muukalaisesta\nkerrottuja juttuja lukiessaan hän tällä tavoin horjahti\"; ja\nraastuvanoikeus hyväksyi selityksen lieventäväksi asianhaaraksi.\n\nUlkonäöstä päättäen oli sir Philip Ramon, jota salajuonen kehitys\nenimmin koski, kaikkein vähimmin huolissaan.\n\nHän kieltäytyi enemmistä haastatteluista, ei ryhtynyt keskustelemaan\nsalamurhan mahdollisuuksista edes pääministerin kanssa ja vastauksena\nkaikilta maan kolkilla saapuviin kunnioittaviin kirjeisiin julkaisi\n_Morning Postissa_ ilmoituksen pyytäen kirjeenvaihtajiaan\nystävällisesti luopumaan häntä kuvapostikorteilla hätyyttelemästä, ne\nkun poikkeuksetta joutuivat hänen paperikoriinsa.\n\nHän oli ajatellut lisätä tiedoituksen, että aikoi hinnalla millä\ntahansa ajaa lakiehdotuksen parlamentissa läpi, ja luopui siitä\ntuumasta vain teatterimaisuuden pelosta.\n\nFalmouthille, jonka tehtäväksi tietysti oli langennut\nulkoasiainministerin suojeleminen kaikesta vaarasta, oli sir Philip\ntavattoman herttainen ja salli tuon ovelan virkailijan silloin tällöin\nnähdä vilauksen kauhusta, jossa uhan alainen mies elää.\n\n\"Luuletteko, että on mitään vaaraa, herra johtaja?\" kysyi hän ei\nainoastaan kerran, vaan parikymmentä kertaa; ja pätevän poliisivoiman\ntarmokkaana puolustajana puhui virkamies hyvin rauhoittavasti.\n\n-- Sillä, -- tuumi hän itsekseen, -- mitä hyödyttää säikyttää miestä,\njoka jo on puolikuollut pelosta? Jollei mitään tapahdu, huomaa hän\nminun puhuneen totta, ja jos... jos... niin hän ei voi soimata minua\nvalehtelijaksi.\n\nSir Philip oli alituisen mielenkiinnon aiheena salapoliisille, joka\nvarmaankin oli kerran, pari sallinut hänen arvata ajatuksensa. Sillä\nulkoasiainministeri, joka oli erinomaisen terävä-älyinen mies, virkkoi\ntuikeasti, yllättäessään poliisimiehen: \"Ihmettelette, miksi minä\nvaaran tietäen yhä pysyn lakiehdotuksessa? No, teitä kummastuttanee\nkuulla, että minä en tunne vaaraa enkä voi sitä kuvitella! En ole\neläessäni tuntenut ruumiillista kipua, ja vaikka minulla onkin heikko\nsydän, ei minua milloinkaan vaivaa pieninkään särky. Kuolemasta ja sen\ntuottamasta vihlovasta tuskasta tai sen suomasta rauhasta ei minulla\nole mitään käsitystä. Ajattelen Epiktetuksen tavoin kuolemanpelon\njohtuvan typerästä otaksumasta, että muka tunnemme tulevaisen, ja\nuskon, kuten hänkin, ettei meillä ole syytä luulotella sitä nykyistä\nolotilaa pahemmaksi. Minä en pelkää kuolemaa -- mutta minua peloittaa\nkuoleminen.\"\n\n\"Aivan niin, sir\", jupisi myötätuntoinen, mutta aivan tajuamaton\nsalapoliisi, jolla ei ollut mitään taipumusta hienoihin erittelyihin.\n\n\"Mutta\", jatkoi ministeri -- hän istui työhuoneessaan Portland Placen\nvarrella -- \"jollen voikaan kuvitella, millä tavoin hengenlähtö\noikeastaan tapahtuu, voin kuvitella ja tiedän kokemuksesta, mikä on\nseuraus, jos rikkoo toisille hallituksille antamansa lupauksen, eikä\nminulla suinkaan ole aikomusta kasata vaikeuksia vastaisuuden varrelle\njonkin sellaisen pelosta, mikä sittenkin saattaa olla jokseenkin\njoutavaa.\"\n\nTuo harkinta riittänee ilmaisemaan sen, mitä silloinen vastustuspuolue\nsuvaitsi nimittää \"arvoisan hallituksenjäsenen mutkittelevaksi\nmielentilaksi.\"\n\nSalapoliisipäällikkö Falmouth, joka kuunteli näennäisen\ntarkkaavaisesti, haukotteli sielussaan ja aprikoi, kuka Epiktetus\nlienee ollut.\n\n\"Olen ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin, herra ministeri\",\nsanoi salapoliisi tätä uskontunnustusta seuranneen pysähdyksen jälkeen.\n\"Toivottavasti ette pane pahaksenne, että jotkut miehistäni teitä\nviikon, parin ajalla seurailevat. Pyytäisin teitä sallimaan parin,\nkolmen virkailijan viipyä talossa teidän täällä ollessanne; ja\ntietenkin on varsin monta ulkoasiain ministeriötä vartioimassa.\"\n\nSir Philip ilmaisi hyväksymisensä, ja myöhemmin, kun hän ja salapoliisi\nsuljetuissa vaunuissa ajoivat parlamenttitaloon, hän käsitti, miksi\npolkupyöräilijöitä ajoi vaunujen edessä ja kummallakin puolella ja\nmiksi kaksi ajuria seurasi heitä palatsin pihalle.\n\nIlmoitusaikana nousi sir Philip paikaltaan verraten tyhjässä\nistuntosalissa ja julisti esittävänsä lakiehdotuksen muukalaisten\nluovutuksesta (valtiollisista rikoksista) toiseen lukemiseen seuraavan\nviikon tiistaina eli, ollaksemme täsmälliset, kymmenen päivän perästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä iltana tapasi Manfred Gonsalezin North Towerin puistossa ja\nhuomautti Kristallipalatsin satumaisesta luistosta yölliseen aikaan.\n\nKaartin soittokunta esitti Tannhäuserin alkusoittoa ja ihmiset puhuivat\nmusiikista. \"Mitä Thery hommailee?\" kysyi sitten Manfred. \"Poiccartin\nparissa hän tänään on; Poiccart näyttelee hänelle nähtävyyksiä.\"\nMolemmat nauroivat. \"Entä sinä?\" kysyi Gonsalez.\n\n\"Minulla on ollut hauska päivä; tapasin sen herttaisen yksinkertaisen\nsalapoliisin Green Parkissa, ja hän kysyi mitä minä meistä itsestämme\najattelin!\"\n\nGonsalez mainitsi siirtymisestä g-molliin, ja Manfred nyökkäsi\npäällänsä musiikin tahdissa. \"Olemmeko valmiit?\" kysyi Leon tyynesti.\nManfred nyökkäili ja vihelsi hiljalleen säveltä. Hän taukosi torvien\nlopputörähdykseen ja yhtyi yleiseen kättentaputukseen, jolla soittajia\ntervehdittiin.\n\n\"Minä olen tilannut paikan\", sanoi hän paukuttaen käsiään. \"Olisi\nparasta, että menisimme yhdessä.\"\n\n\"Onko siellä kaikki?\"\n\nManfred katsahti toveriinsa vilkuttaen silmäänsä.\n\n\"Melkein kaikki.\"\n\nSoittokunta alkoi esittää kansallishymniä, ja molemmat miehet nousivat\npaljastaen päänsä.\n\nVäkijoukko soittolavan ympäriltä häipyi pois hämärään ja Manfred\ntovereineen kääntyi lähteäkseen. Tuhansittain taikalyhtyjä välkkyi\npuistossa ja ilmassa oli voimakas kaasun haju.\n\n\"Ei sinnepäin tällä kertaa?\" kysyi Gonsalez -- kysyi pikemmin kuin\nväitti.\n\n\"Ei toki sinnepäin\", vastasi Manfred päättäväisesti.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nValmistuksia\n\n\nKun _Omistajain Lehdessä_ nähtiin näin kuuluva ilmoitus:\n\n    \"Myytävänä: Vakiintunut sinkinpiirtäjän liike,\n    jossa on uusi työkalusto ynnä kemikaalivarasto\",\n\nniin jokainen kirjapainoalalla toimiva sanoi: \"Se on Etheringtonien.\"\n\nAsiaa tuntemattomalle on valokuvain piirtäjän työpaja kitisevien\nsahojen, lyijylastujen, rämiseväin sorvauslaitteiden ja isojen,\nkirkkaiden kaarilamppujen sekamelskaa.\n\nAlaan perehtyneelle se on paikka, jossa taideteoksia valokuvauksen\navulla jäljennetään sinkkilaatoille painatustarkoituksiin\nkäytettäviksi.\n\nKirjapainoalaan oikein hyvin perehtyneet tiesivät, että Etheringtonien\nliike oli kurjimpia laatuaan, tuottaen vähimmin kelvollisia kuvia\nhiukan keskitasoa korkeammilla hinnoilla.\n\nEtheringtonien liike oli ollut myytävänä (uskottujenmiesten\nmääräyksestä) kolmen kuukauden ajan, mutta osaksi etäisyyden vuoksi\nFleet Streetiltä (liike sijaitsi Carnaby Streetin varrella) ja osaksi\nsiitä syystä, että tiedettiin koneisto perin kuluneeksi (mikä osoittaa,\nettä virallisellakaan vastaanottajalla ei ilmoittaessaan ole\nsiveellistä tunnetta), ei ollut tullut tarjouksia.\n\nManfred, joka kävi tapaamassa uskottuamiestä Carey Streetin varrella,\nkuuli että liike oli joko vuokrattavissa tai ostettavissa, että sen\nkummassakin tapauksessa saisi heti haltuunsa, että rakennuksen\nyläkerroksessa oli suojia, joita monien sukupolvien uurastajat olivat\nkäyttäneet asuinhuoneinaan ja että pankin suositus oli riittävä takuu.\n\n\"Hieman hassahtanut\", sanoi uskottumies velkojain kokouksessa, \"luulee\nansaitsevansa omaisuuden valmistamalla valokuvajäljennöksiä Murillon\ntauluista hinnalla, jonka taidetta tuntemattomat kykenevät maksamaan.\nSanoo perustavansa pienen yhtiön liikkeen harjoittamista varten, ja,\nheti kun se on perustettu, ostavansa koko tehtaan.\"\n\nJa tosiaankin kirjoittivat sinä päivänä kauppias Thomas Brown, herra\nArthur W. Knight, taiteilija James Selkirk, rahanvälittäjä Andrew Cohen\nja taiteilija James Leech kaupparekisterin toimistoon, ilmoittaen\nperustaneensa osakeyhtiön, aikeissa harjoittaa kuvalaattaliikettä, ja\nkukin merkinneensä sen osakemäärän, joka oli nimen vieressä mainittuna.\n\n(Sivumennen sanoen oli Manfred suuri taiteilija.)\n\nJa viittä päivää aikaisemmin kuin lakiehdotus muukalaisten\nluovuttamisesta joutui toiseen lukemiseen, oli yhtiö ottanut haltuunsa\nuuden huoneustonsa ja valmistautui aloittamaan liikettä.\n\n\"Kun vuosikausia sitten ensi kertaa saavuin Lontooseen\", sanoi Manfred,\n\"totesin, että helpoin tapa salata yksilöllisyytensä oli verhoutua\njulkiseksi yhtiöksi. Sanaan 'osakeyhtiö' sisältyy runsaasti arvokkuutta\nja yhtiön johtajan aseman komeus häätää epäluuloja samalla kuin se\nherättää huomiota.\"\n\nGonsalez painatti ilmoituksen, että Taideteosjäljennösyhtiö alkaisi\nliikkeensä lokakuun 1 p:nä, liitti toisen siron tiedonannon, että\n\"mitään työväkeä ei haluttu\", ja vielä kolmannenkin lyhyen\nhuomautuksen, jossa sanottiin, että kauppamatkustajia ja muita\nasiakkaita voitiin vastaanottaa vain edeltäpäin sovittuina aikoina ja\nettä kaikki kirjevaihto oli osoitettava johtajalle.\n\nSe oli vaatimattoman näköinen liikehuoneusto ja alla oli vararikon\ntehneen edeltäjän jättämäin kuluneiden koneiden ja työvälineiden\ntäyttämä kellarikerros. Maapintakerrosta oli käytetty toimistona, ja\nsiellä pistivät silmään laiminlyödyt huonekalut ja likaiset\npaperivihko-nidokset.\n\nSiellä oli vanhojen levyjen täyttämiä lokeroita, toisissa lokeroissa\ntaas oli tomuttuneita laskuja tai oli niihin sullottu kaikenlaista\nrojua, jota toimistoon kasaa myöhästynyttä palkkatiliään odottava\nkirjanpitäjä.\n\nEnsimmäistä varsinaista kerrosta oli käytetty työpajana, toista\nvarastohuoneena, ja kolmas, kaikista mielenkiintoisin kerros oli se,\njossa sijaitsivat isot kamerat, voimakkaat kaarilamput, tällaisessa\nhommassa niin välttämättömät apuneuvot.\n\nTämän kerroksen perällä olivat ne kolme pientä suojaa, joita edellinen\nliikkeenharjoittaja oli käyttänyt yksityisasuntonaan.\n\nKaksi päivää haltuunoton jälkeen istui neljä Cadizista saapunutta\nmiestä yhdessä niistä.\n\nSyksy oli sinä vuonna tullut aikaisin, kylmää sadetta vihmoi ulkona, ja\nristikolla varustetussa uunissa palava tuli antoi huoneelle\nkodikkuutta.\n\nTämä ainoa suoja oli puhdistettu romusta, laitoksen paraat huonekalut\noli siirretty sinne, ja keskellä lattiaa sijaitsevalla mustetahraisella\npöydällä oli jäännöksiä varsin oivallisesta puolisesta.\n\nGonsalez lueskeli pientä punaista kirjaa, ja huomautettakoon, että\nhänellä oli kultareunaiset silmälasit; Poiccart piirusti pöydän\nkulmalla, ja poltellen pitkää ohutta sikaaria tutki Manfred\nkemikaalitehtaan hintaluetteloa. Thery (tai, kuten jotkut haluavat\nhäntä nimittää Saimont), yksin ei tehnyt mitään, istuihan vain,\nmurjotti mykkyrässä tulen edessä, kieritellen sormiaan ja tuijottaen\nhajamielisesti uunissa tanssiviin pieniin liekkeihin.\n\nKeskustelu oli tempovaa ja katkonaista, kuten se on miesten kesken,\njoiden ajatukset askartelevat eri asioissa. Thery keskitti noiden\nkolmen huomion käymällä suoraan asiaan. Kääntyen pois tuleen\ntuijottamasta hän kysäisi kuin olisi saanut äkillisen päähänpiston:\n\n\"Kuinka kauan minun vielä täytyy viipyä täällä?\"\n\nPoiccart kohotti katseensa piirustuksestaan ja huomautti:\n\n\"Tuota hän kysyy tänään jo kolmatta kertaa.\"\n\n\"Puhukaa espanjaa!\" huudahti Thery intohimoisesti. \"Minä olen väsynyt\ntähän uuteen kieleen. En voi sitä ymmärtää, enempää kuin voin ymmärtää\nteitä.\"\n\n\"Teidän on odotettava kunnes olemme lopettaneet\", vastasi Manfred\nAndalusian sulavalla murteella; \"olemmehan sen teille sanoneet.\"\n\nThery rypisti kulmiaan ja käänsi kasvonsa jälleen tuleen päin.\n\n\"Olen väsynyt tähän elämään\", sanoi hän nyrpeästi. \"Tahdon kävellä\nvartijatta -- haluan takaisin Jereziin, jossa olin vapaana miehenä.\nKadun, että tänne tulin.\"\n\n\"Niin minäkin\", virkkoi Manfred tyynesti; \"en kuitenkaan kovin paljon,\n-- teidän tähtenne toivon, ettei minulla olisi syytä katua.\"\n\n\"Keitä te olette?\" kivahti Thery hetkisen äänettömyyden perästä. \"Mitä\nte olette? Miksi haluatte murhata? Oletteko anarkisteja? Mitä rahoja\ntällä ansaitsette? Tahtoisin tietää.\"\n\nEi Poiccart eikä Gonsalez enempää kuin Manfredkaan osoittanut mitään\nnärkästystä tästä rekryyttinsä röyhkeästä tiedustelusta. Gonsalezin\nsileäksiajellut, teräväpiirteiset kasvot vavahtelivat hauskasta\nkiihtymyksestä, ja hänen kylmät siniset silmänsä kapenivat.\n\n-- Ihan ilmetty, ilmetty, -- jupisi hän tarkaten miehen kasvoja. --\nTerävä nenä, kapea otsa ja _articulorum se ipsos torquentium sonus;\ngemitus, mugitusque parum explanatis_...\n\nKasvotieteilijä olisi ehkä jatkanut Senecan kuvausta vihaisesta\nmiehestä, mutta Thery karkasi pystyyn ja muljotti kolmeen toveriinsa.\n\n\"Keitä te olette?\" kysyi hän hitaasti. \"Mistä minä tiedän, ettei teillä\ntästä ole rahanansiota? Haluan tietää, miksi pidätte minua vankina,\nmiksette anna minun nähdä sanomalehtiä, miksette koskaan salli minun\nkävellä yksinäni kaduilla tai puhutella jotakuta, joka osaa kieltäni?\nTe, Manfred, ette ole Espanjasta, ettekä te, ettekä te, -- teidän\nespanjankielenne on... hm, mutta te ette ole siitä seudusta, jonka minä\ntunnen. Te tahdotte, että minä tapan, mutta ette huoli sanoa,\nkuinka...\"\n\nManfred nousi ja laski kätensä miehen olalle.\n\n\"Señor\", sanoi hän, ja hänen silmissään oli pelkkää ystävällisyyttä,\n\"älkäähän tuskastuko, pyydän. Vakuutan teille vieläkin, että me emme\nmurhaa voitonhimosta. Noilla kahdella herrasmiehellä tuossa on enemmän\nkuin kuuden miljoonan pesetan omaisuus kummallakin, ja minä olen vielä\nrikkaampi. Me tapamme ja tahdomme tappaa, koska jokainen kärsimme\nvääryyksistä, joita emme voi laillista tietä korjata. Jos... jos...\"\nHän epäröi, mutta tuijotti harmailla silmillään yhä järkähtämättä\nespanjalaiseen. Sitten hän jatkoi lempeästi: \"Jos me tapamme teidät,\nolisi se ensimmäinen tekomme laatuaan.\"\n\nThery seisoi valkoisena ja kiukusta kiehuvana, selkä seinää vasten;\nkuin koirain saartama susi hän vilkui hurjan epäluuloisena toisesta\ntoiseen.\n\n\"Minut... minut!\" läähätti hän. \"Tappaisitte minut?\"\n\nKukaan noista kolmesta ei liikahtanut paitsi Manfred, joka pudotti\nulospäin ojennetun kätensä sivulle.\n\n\"Niin, teidät.\" Hän nyökkäsi puhuessaan. \"Se olisi meille uudenlaista\ntyötä, sillä me emme ole koskaan tappaneet muutoin kuin oikeuden\npuolesta -- ja teidän tappamisenne olisi väärä teko.\"\n\nPoiccart vilkaisi säälivästi Theryyn.\n\n\"Me valitsimme teidät siksi\", sanoi hän, \"että aina täytyi pelätä\nkavallusta, ja ajattelimme, että... että te olisitte sopivin.\"\n\n\"Ymmärtäkää\", jatkoi Manfred tyynesti, \"että hiuskarvaakaan ei\nkatkaista päästänne, jos olette uskollinen, ja että saatte palkkion,\njoka takaa teille elämisen mahdollisuudet -- muistakaa Jerezin tyttöä.\"\n\nThery istuutui jälleen, kohauttaen välinpitämättömästi olkapäitään,\nmutta hänen kätensä vapisivat, kun hän iski tulta savukkeeseensa.\n\n\"Annamme teille enemmän vapautta -- saatte käyskennellä kaupungilla\njoka päivä. Muutaman päivän kuluttua palaamme kaikki Espanjaan.\nGranadan vankilassa nimitettiin teitä vaiteliaaksi mieheksi. Uskomme,\nettä sellaisena pysyttekin.\"\n\nTämän jälkeen muuttui keskustelu espanjalaiselle hepreaksi, sillä\nmiehet haastoivat englanninkieltä.\n\n\"Hän ei tuottane ikävyyksiä\", sanoi Gonsalez. \"Nyt kun olemme\nopettaneet hänet englantilaisen tapaiseksi, ei hän herätä huomiota. Hän\nei viitsisi ajella partaansa joka päivä, mutta se on välttämätöntä; ja\nonneksi hän on vaaleaverinen. Minä en salli hänen puhua kadulla, ja se\närsyttää häntä jonkun verran.\"\n\nManfred käänsi puheen vakavampaan suuntaan.\n\n\"Minä lähetän vielä kaksi varoitusta, ja toinen niistä on toimitettava\nhänen vahvimpaan linnoitukseensa. Hän on urhea mies.\"\n\n\"Mitä tiedetään Garciasta?\" kysyi Poiccart.\n\nManfred nauroi.\n\n\"Minä näin hänet sunnuntai-iltana -- komea vanhus, tulinen ja\nkaunopuheinen. Istuin pienen salin perällä hänen puhuessaan\nlennokkaasti ranskankielellä ihmisen oikeuksien puolesta. Hän oli\nJean-Jacques Rousseau, Mirabeau, laajakatseinen Bright, ja yleisönä oli\nenimmäkseen Lontoon puolivillaista nuorisoa, joka oli sinne saapunut\nvoidakseen kerskua käyneensä anarkismin temppelissä.\"\n\nPoiccart naputti hermostuneesti pöytään.\n\n\"Mistä johtuu, George, että kaikki nämä asiat pyrkivät saamaan ilveilyn\nleiman?\"\n\nManfred nauroi.\n\n\"Muistathan Andersonin? Kun olimme panneet hänelle suukapulan, sitoneet\nhänet tuoliin ja sanoneet hänelle, miksi hänen oli kuoltava -- kun\nnäimme ainoastaan tuomitun rukoilevat silmät, seisoessamme\npuolipimeässä, lepattavan lampun heikosti valaisemassa huoneessa, sinä\nja Leon ja Clarice-poloinen naamioituina ja ääneti, ja minä juuri olin\ntuominnut hänet kuolemaan, -- muistathan, kuinka käristetyn sipulin\nhaju silloin tunki huoneeseen alhaalta keittiöstä?\"\n\n\"Minäkin muistan\", virkkoi Leon, \"kuninkaanmurhaajan teloituksen.\"\n\nPoiccart liikahti myöntävästi.\n\n\"Tarkoitat kureliivejä\", sanoi hän, ja molemmat toiset nyökkäsivät\nnauraen.\n\n\"Aina siinä on ilveellistä\", virkkoi Manfred. \"Garciaparka, jolla on\nkansan kohtalot kädessään, myymäläntyttöjen huvina -- murhenäytelmä\nsipulien tuoksussa pistomiekka ja valaanluu-kureliivit -- se on\neroittamatonta.\"\n\nJa kaiken aikaa Thery poltteli savukkeita katsellen tuleen, pää käsien\nvarassa.\n\n\"Palataksemme käsillä olevaan asiaan\", sanoi Gonsalez, \"luulen, ettei\nole mitään enempää tehtävänä ennen -- sitä päivää?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Entä senjälkeen?\"\n\n\"Meidän hienot taidejäljennöksemme.\"\n\n\"Ja sitten?\" tivasi Poiccart.\n\n\"On eräs tehtävä Hollannissa, nimittäin Hermannus van der Bylin juttu;\nmutta se on yksinkertainen, eikä tarvitse varoittaa.\"\n\nPoiccartin kasvot olivat hyvin vakavat.\n\n\"Olen iloinen, että mainitsit van der Bylistä. Hänen asiansa olisi\npitänyt toimittaa jo ennen. Hook of Holland vai Flushing?\"\n\n\"Jos meillä on aikaa, niin Hook kaikin mokomin.\"\n\n\"Entä Thery?\"\n\n\"Minä pidän hänestä huolen\", sanoi Gonsalez huolettomasti; \"matkustamme\nmaitse Jereziin -- jossa tyttö on\", lisäsi hän nauraen.\n\nHeidän keskustelunsa esine lopetti kymmenennen savukkeensa ja nousi\nmurahtaen tuolilta.\n\n\"Unohdin sanoa sinulle\", jatkoi Leon, \"että tänään jaloitellessamme\nherätti Theryssä suurta mielenkiintoa isot ilmoitusliput, joita hän\nnäki kaikkialla, ja hän oli erittäin utelias tietämään, miksi niin\npaljon kansaa niitä luki. Minun täytyi kädenkäänteessä keksiä vale, ja\nminä en mielelläni valehtele\" -- Gonsalez oli aivan tosissaan. \"Minä\nkeksin jutun kilpa-ajoista tai arpajaisista tai jotakin sellaista, ja\nse tyydytti häntä.\"\n\nThery oli eroittanut nimensä, vaikka se oli äännetty englantilaiseen\ntapaan, ja loi puhujiin kysyvän katseen.\n\n\"Me jätämme sinut huvittamaan ystäväämme\", sanoi Manfred nousten.\n\"Poiccartin ja minun on tehtävä eräitä kokeiluja.\"\n\nToverukset lähtivät huoneesta, astuivat kapean käytävän läpi ja\npysähtyivät pienelle ovelle sen päähän. Isompi, etulukolla ja teljillä\nsuljettu ovi oikealla johti työhuoneeseen. Vetäen pienen avaimen\ntaskustaan Manfred avasi oven ja kiersi huoneeseen astuessaan valon\npalamaan, joka hohti hämärästi tomun peittämän pallon läpi. Oli\nyritetty palauttaa hiukan järjestystä tähän sekamelskaan. Kaksi hyllyä\noli tyhjennetty romusta ja niille oli ladottu riveihin pieniä pulloja,\njoissa kussakin oli numero. Korkea pöytä oli työnnetty seinustalle\nhyllyjen alle ja sitä verhoavalla vihreällä villakankaalla oli joukko\nerilaisia mittoja, koetusputkia, tiivistyskoneita, pieniä herkkiä\nvaakoja ja kaksi kaasunkehittäjää muistuttavaa omituisen näköistä\nlasikonetta.\n\nPoiccart tempasi tuolin pöydän luo ja nosti varovaisesti vesiastiassa\nolevaa metallikuppia. Vilkaisten olkansa yli huomautti Manfred jotakin\nnesteen laadusta, joka täytti astian puolilleen, ja Poiccart nyökkäsi\npäällänsä tunnustaen huomautuksen ikäänkuin se olisi ollut ylistystä.\n\n\"Niin\", virkkoi hän tyytyväisenä, \"se on täydellisesti onnistunut,\nkaava on aivan oikea. Jonakuna päivänä halunnemme käyttää tätä.\"\n\nHän pani kupin takaisin kylpyynsä ja kurottaen pöydän alle otti siellä\nolevasta laposta kourallisen jääjauhoa, jolla ympäröi astian\nhuolellisesti.\n\n\"Tuo räjähdysaine on mielestäni _multum in parvo_\", virkkoi hän, otti\npienen pullon hyllyltä, veti siitä tulpan käyristetyllä pikkusormellaan\nja kaatoi muutaman pisaran vaaleata nestettä metallikuppiin.\n\n\"Se neutralisoi ainekset\", sanoi Poiccart ja huoahti helpotuksesta. \"En\nole heikkohermoinen, mutta nyt minulla on ensimmäinen hauska hetki\nkahteen vuorokauteen.\"\n\n\"Siitä nousee inhoittava katku\", sanoi Manfred pitäen nenäliinaa\nsieraimiensa edessä.\n\nOhutta savua kohosi kupista.\n\n\"Moista en koskaan huomaa\", vastasi Poiccart kastaen ohuen lasipuikon\nseokseen. Hän kohotti puikkoa ja katseli, kuinka punervia tippoja herui\nsen päästä.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän.\n\n\"Eikö se ole enää räjähtävää?\" kysyi Manfred.\n\n\"Se on yhtä vaaratonta kuin kupillinen suklaatia.\"\n\nPoiccart pyyhki lasipuikon riepuun, pani pullon takaisin ja kääntyi\ntoveriinsa.\n\n\"Entä nyt?\" kysyi hän.\n\nManfred ei vastannut, vaan avasi vanhanaikaisen lukitun kaapin, joka\noli huoneen nurkassa. Siitä hän otti kiiltopuisen laatikon. Hän avasi\nsen ja näytti sen sisältöä.\n\n\"Jos Thery on sellainen oivallinen työmies kuin väittää olevansa, niin\ntässä syötti, joka viettelee sir Philip Ramonin kuolemaan\", sanoi hän.\n\nPoiccart katsoi. \"Hyvin kekseliästä\", virkkoi hän vain ja lisäsi\nsitten: \"Tietääkö Thery, tietääkö hän todella, minkä melun hän on\nsaanut aikaan?\"\n\nManfred sulki kannen ja pani laatikon takaisin ennenkuin vastasi.\n\n\"Tietääkö Thery, että hän on neljäs oikeudentekijä?\" kysyi hän. Sitten\nhitaasti: \"Sitä en luule -- ja parasta lieneekin, ettei hän tiedä.\nTuhannen puntaa on osapuilleen kolmekymmentäkolmetuhatta pesetaa, ja\nvielä täydellinen anteeksianto -- ja jereziläinen tyttö\", lisäsi hän\nmiettiväisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nReportteri Smith sai oivallisen aatteen ja ilmoitti sen päällikölleen.\n\n\"Ei hullumpaa\", sanoi päätoimittaja, ja se merkitsi, että tuuma tosiaan\noli oikein hyvä, -- \"ei lainkaan hullumpaa.\"\n\n\"Mieleeni juolahti\", selitti reportteri hyvillään, \"että joku niistä\nneljästä saattaisi olla ulkomaalainen, joka ei ymmärrä sanaakaan\nenglanninkieltä.\"\n\n\"Aivan niin\", virkkoi päätoimittaja, \"kiitos vihjauksesta. Minä\njärjestän sen tänä iltana.\"\n\nTämän kaksinpuhelun seurauksena oli poliisilaitoksen ilmoitus aamulla\npainettuna _Julistajaan_, ranskaksi, italiaksi, saksaksi -- ja\nespanjaksi.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nIlkivaltaisuus \"Julistajan\" toimituksessa\n\n\nPäivälliseltä palatessaan kohtasi _Julistajan_ toimittaja lehden\njulkaisijan portaissa. Nuorekaskasvoinen julkaisija irroitti\najatuksensa uuden suunnitelman hautomisesta (_Julistajan_ toimisto on\nuusien suunnitelmien paja) ja tiedusti neljän oikeudentekijän juttua.\n\n\"Kiihtymys jatkuu\", vastasi toimittaja. \"Ihmiset eivät puhu mistään\nmuusta kuin muukalaisten luovutusta koskevan lakiehdotuksen piakkoin\ntapahtuvasta käsittelystä, ja hallitus ryhtyy kaikkiin toimenpiteisiin\nRamonia vastaan aiotun hyökkäyksen varalta.\"\n\n\"Minkälainen on tunnelma?\"\n\nToimittaja kohautti olkapäitään.\n\n\"Pommista huolimatta ei kukaan tosissaan usko, että mitään tapahtuu.\"\n\nJulkaisija mietti hetkisen ja kysyi sitten nopeasti:\n\n\"Mitä te itse arvelette?\"\n\nToimittaja nauroi.\n\n\"Arvelen, ettei uhkausta koskaan panna täytäntöön. Kerrankin ovat nuo\nneljä lyöneet kirveensä kiveen. Jos he eivät olisi Ramonia\nvaroittaneet, olisivat ehkä voineet tehdä jotakin, mutta edeltäpäin\nvaroitettuna...\"\n\n\"Saamme nähdä\", sanoi julkaisija ja meni kotiin.\n\nToimittaja mietiskeli portaita noustessaan, kuinka kauan nuo neljä\nvielä täyttäisivätkään hänen lehtensä uutispalstoja ja melkein toivoi,\nettä he tekisivät yrityksensä vaikkapa onnistumattomankin, mitä tulosta\nhän piti välttämättömänä.\n\nHänen huoneensa oli suljettu ja pimeä. Hän hapuili avainta taskustaan,\nlöysi sen, väänsi lukkoa, avasi oven ja astui sisälle.\n\nMitähän, -- tuumi hän ojentaen kätensä ja painaen sähkönappulaa...\n\nHäikäisevä välähdys, nopea liekin sähähdys, ja huone oli jälleen pimeä.\n\nHätkähtäen hän peräytyi käytävään ja käski tuomaan valoa.\n\n\"Lähettäkää hakemaan sähkömiestä\", huusi hän; \"joku noista kirotuista\ntulpista on palanut!\"\n\nSytytetty öljylamppu valaisi huoneen, jonka havaittiin olevan täynnä\ntuikeaa hajua. Sähkömies huomasi, että jokainen lamppu oli varovaisesti\npoistettu pitimestään ja pantu pöydälle.\n\nYhdestä pitimestä riippui kierukkainen pätkä ohutta metallilankaa, joka\npäättyi pieneen, mustaan laatikkoon, ja siitä laatikosta tuprusi sakeaa\nsavua.\n\n\"Avatkaa ikkuna\", käski toimittaja ja kun oli tuotu ämpärillinen vettä,\nlaskettiin laatikko varovaisesti siihen.\n\nSitten äkkäsi toimittaja kirjeen -- vihervänharmaan kirjeen, joka oli\nhänen pöydällään. Hän otti sen, käänteli sitä, avasi ja huomasi, että\nliuskaleella oli kumi vielä kosteata.\n\n    \"Arvoisa Herra\", niin kuului kirje, \"kiertäessänne valon\n    palamaan tänä iltana luulitte kai hetkiseksi, että olitte\n    joutunut jonkun tuollaisen 'räjähdyksen' uhriksi, joista niin\n    mielellänne kerrotte. Meidän on pyydettävä teiltä anteeksi\n    kaikesta ikävyydestä, minkä ehkä olemme teille tuottaneet. Teidän\n    lamppunne poistaminen ja sen tilalle asetettu 'tulppa', joka\n    yhdistää pienen panoksen magnesiumijauhetta, on hätääntymisenne\n    syy. Pyydämme teitä uskomaan, että olisi ollut yhtä helppo\n    yhdistää panos nitroglyseriiniä ja siten tehdä teidät omaksi\n    teloittajaksenne. Olemme järjestäneet tämän todistukseksi\n    horjumattomasta aikomuksestamme panna lupauksemme täytäntöön\n    muukalaisten luovutusta koskevan lakisäädöksen ehkäisemiseksi.\n    Ei ole mitään mahtia maailmassa, joka voi pelastaa sir Philip\n    Ramonin turmiosta, ja me pyydämme teitä suuren valtiollisen\n    lehden johtavana voimana laskemaan vaikutusvaltanne vaakalaudalle\n    oikeuden puolesta, kehoittaen hallitustanne luopumaan väärästä\n    toimenpiteestä ja pelastamaan ei ainoastaan monen viattoman,\n    teidän maassanne turvapaikan löytäneen ihmisen henkeä, vaan\n    myöskin kuninkaallisen ministerin hengen, jonka ainoana vikana\n    meidän silmissämme on hänen intonsa väärän asian ajamisessa.\n\n                                       Neljä oikeudentekijää.\"\n\n\"Hiiuu!\" vihelsi toimittaja pyyhkien otsaansa ja silmäillen lionnutta\nlaatikkoa, joka uiskenteli keveästi vedenpinnalla ämpärissä.\n\n\"Mikä on, hyvä herra?\" kysyi sähkömies rohkaisten itsensä.\n\n\"Ei mikään\", kuului terävä vastaus. \"Päättäkää työnne, pankaa nuo\npallot paikoilleen ja menkää.\"\n\nVastaukseen tyytymättömänä ja uteliaana vilkaisi sähkömies kelluvaan\nlaatikkoon ja katkaistuun metallilankaan.\n\n\"Kummallisen näköinen kapine\", sanoi hän. \"Jos pyydätte minua...\"\n\n\"En pyydä mitään; päättäkää työnne\", keskeytti suuri sanomalehtimies.\n\n\"Anteeksi, anteeksi\", virkkoi ammattitaituri lepytellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolta tuntia myöhemmin keskusteli _Julistajan_ toimittaja tilanteesta\nWelbyn kanssa.\n\nWelby, joka on etevin ulkomaanosaston toimittaja Lontoossa, irvisti\nystävällisesti ja salasi hämmästyksensä venyttämällä puhettaan.\n\n\"Olen aina uskonut, että niillä pojilla on tosi mielessä\", sanoi hän\nhilpeästi, \"olenpa varsin varmakin, että he pitävät lupauksensa.\nOllessani Genuassa\" -- Welby hankki melkoisen osan tiedoistaan\nomakohtaisesti -- \"ollessani Genuassa -- vai olinko Sofiassa? --\ntapasin miehen, joka kertoi minulle Trelovitshin asiasta. Hän oli\nniitä, jotka murhasivat Serbian kuhinkaan, muistattehan. No niin,\neräänä iltana hän lähti asunnostaan mennäkseen teatteriin, -- samana\niltana hänet löydettiin kuolleena julkiselta torilta, sydän miekalla\nlävistettynä. Siinä oli kaksi merkillistä seikkaa.\"\n\nUlkomaanosaston toimittaja laski sormillaan. \"Ensiksikin oli kenraali\ntunnettu miekkailija, ja kaikki merkit osoittivat, ettei häntä oltu\ntapettu kuin koiraa, vaan hän oli kaatunut kaksintaistelussa. Toinen\nseikka oli, että hänellä oli kureliivit, kuten niin monilla\nsaksalaistuneilla upseereilla on, ja joku hänen ahdistajistaan oli sen\nhuomannut kaiketikin miekanpistolla ja pakottanut hänet ne riisumaan.\nJoka tapauksessa löydettiin nuo helyt hänen ruumiinsa vierestä.\"\n\n\"Tiedettiinkö silloin, että se oli nelosen tekosia?\" kysyi\npäätoimittaja.\n\nWelby pudisti päätänsä.\n\n\"En minäkään ollut heistä ennen kuullut\", virkkoi hän äreästi ja kysyi\nsitten: \"Mihin toimenpiteisiin ryhdyitte sen pienen peloittelun\njohdosta?\"\n\n\"Kyselin ovenvartijoilta ja käskypojilta ja jokaiselta, joka silloin\noli toimessaan, mutta salaperäisen ystävämme -- en luule heitä olleen\nuseampia -- tuleminen ja meneminen on jäänyt selittämättä. Aivan\nmerkillistä. Kah, Welby, minusta tuntuu ihan kaamealta; kirjekuoren\nkumi oli vielä kostea; kirje oli varmaan kirjoitettu toimistossa ja\nsuljettu muutamaa minuuttia aikaisemmin kuin astuin huoneeseen.\"\n\n\"Olivatko ikkunat auki?\"\n\n\"Eivät; kaikki kolme olivat kiinni ja ha'assa; olisi ollut mahdotonta\ntulla huoneeseen sitä tietä.\"\n\nSalapoliisi, joka saapui tehdäkseen selostuksen tapahtumista, oli samaa\nmieltä.\n\n\"Tämän kirjeen kirjoittajan on täytynyt lähteä huoneestanne enintään\nminuutti ennen teidän tuloanne\", päätti hän ja otti kirjeen huostaansa.\n\nKun hän oli nuori ja innokas salapoliisi, tutki hän ennen lähtöään\nhuoneen mitä tarkimmin, käänteli mattoja, naputteli seiniä, tarkasti\nkaapit ja toimeenpani suuritöisiä ja tarpeettomia mittauksia\ntuumapuulla.\n\n\"On paljon meikäläisiä, jotka nauravat salapoliisijutuille\", selitti\nhän hymähtelevälle toimittajalle, \"mutta minä olen lukenut melkein\nkaikki, mitä Gaboriau ja Conan Doyle ovat kirjoittaneet, ja uskon, että\npienetkin asiat ovat otettavat varteen. Ei tänne kai ollut jäänyt\nmitään sikaarintuhkaa tai sellaista?\" kysyi hän kaihomielin.\n\n\"Enpä luule\", sanoi toimittaja vakavasti.\n\n\"Sepä vahinko\", virkkoi salapoliisi ja käärittyään \"helvetinkoneen\"\nlisäkkeineen paperiin lähti tiehensä.\n\nMyöhemmin kertoi toimittaja Welbylle, että Holmesin oppilas oli\nkuluttanut puoli tuntia tutkimalla lattiaa suurennuslasilla.\n\n\"Hän löysi puolenpunnan kultarahan, jonka viime viikolla hukkasin; siis\npuhaltaa tosiaan pahalta suunnalta...\"\n\nSinä iltana ei vielä kukaan muu kuin Welby ja lehden päätoimittaja\ntiennyt, mitä viimemainitun huoneessa oli tapahtunut. Aputoimittajain\nosastossa kyllä huhuiltiin, että pyhätössä oli tapahtunut pieni\ntapaturma.\n\n\"Päätoimittaja rikkoi sähköjohdon huoneessaan ja säikähtyi\npahanpäiväisesti\", sanoi laivauslistan hoitaja.\n\n\"Hyväinen aika\", huudahti ilmaspesialisti katsahtaen ylös taulukostaan,\n\"sellaistahan tapahtui minullekin tässä eräänä iltana...\"\n\nPäätoimittaja oli lausunut salapoliisille muutamia lujia sanoja ennen\nhänen lähtöänsä.\n\n\"Vain te ja minä tiedämme tästä tapahtumasta\", sanoi toimittaja. \"Jos\nsiitä siis juoruillaan, tiedän, että uutinen on vuotanut Scotland\nYardista.\"\n\n\"Voitte olla varma, ettei meiltä mitään tipu\", vastasi salapoliisi.\n\"Olemme jo muutenkin aika löylyssä.\"\n\n\"Hyvä on\", virkkoi toimittaja, ja nuo sanat kuulostivat uhkaukselta.\n\nNäin pitivät Welby ja toimittaja asian salaisuutena, ilmaisten sen\nvasta puolta tuntia ennen kuin lehti meni painoon.\n\nTämä saattaa sivullisesta näyttää kummalliselta, mutta kokemus on\nuseimmille sanomalehtiä hoiteleville henkilöille osoittanut, että\nuutisilla on onneton taipumus virrata maailmalle ennenkuin ne\nesiintyvät painettuina.\n\nTiedetään, että häijyt latojat -- ja latojatkin voivat olla häijyjä --\novat töhertäneet jäljennöksiä tärkeistä ja muille aavistamattomista\nuutisista, heittäneet ne ulos sopivasta ikkunasta, jolloin ne ovat\npudonneet jonkun kärsivällisesti kadulla odottelevan miehen viereen,\njuoksutettu kiireimmiten kilpailevan sanomalehden toimistoon ja siellä\nmyyty kalliimmasta kuin niiden paino on kullassa. Sellaista tiedetään\ntapahtuneen.\n\nMutta kello puoli kahdeltatoista alkoi _Julistajan_ toimistotalon\nsuhiseva mehiläispesä surista, sillä silloin aputoimittajat kuulivat\n\"räjähdyksestä\" ensi kertaa.\n\nSe oli suurenmoinen uutinen -- _Julistajan_ mestarisivalluksia --\nvarustettu puoliväliin palstaa ulottuvilla otsikoilla: \"'Neljä\noikeudentekijää' taaskin liikkeellä -- Helvetinkone _Julistajan_\ntoimistossa -- Pirullista kekseliäisyyttä -- Uusi uhkauskirje --\n'Nelonen' vakuuttaa toteuttavansa aikeensa -- Merkillinen asiakirja --\nKykeneekö poliisivoima pelastamaan sir Philip Ramonin?\"\n\n\"Erittäin hyvä sepustus\", sanoi toimittaja hyvillään, korjausarkkia\nlukiessaan.\n\nHän oli lähdössä ja puhui Welbylle ovelta.\n\n\"Eipä hullumpi\", myönsi tarkkaälyinen Welby. \"Minä puolestani luulen --\nhei?\"\n\nViimeinen sana lausuttiin sanantuojalle, joka saapui vieraan miehen\nseurassa.\n\n\"Tämä herrasmies haluaa puhutella jotakuta, sir -- näyttää hieman\nkiihtyneeltä. Siis toin hänet tänne; hän on muukalainen, enkä ymmärrä\nhäntä, ja siksi toin hänet teidän luoksenne...\" lisäsi hän Welbyä\npuhutellen.\n\n\"Mitä haluatte?\" kysyi päätoimittaja ranskaksi.\n\nMies pudisti päätään ja sanoi muutamia sanoja oudolla kielellä.\n\n\"Ah\", äännähti Welby; \"espanjaa, -- mitä haluatte?\" virkkoi hän sillä\nkielellä.\n\n\"Onko täällä tämän lehden toimisto?\" Mies otti esille likaisen\nkappaleen _Julistajaa_.\n\n\"On.\"\n\n\"Saanko puhutella toimittajaa?\"\n\nPäätoimittaja näytti epäluuloiselta.\n\n\"Minä olen toimittaja\", sanoi hän.\n\nMies vilkaisi olkansa yli ja kumartui sitten eteenpäin.\n\n\"Minä olen yksi neljästä oikeudentekijästä\", sanoi hän epäröiden.\n\nWelby astahti eteenpäin ja tuijotti tutkivasti häneen.\n\n\"Mikä on nimenne\", kysyi hän nopeasti.\n\n\"Miguel Thery Jerezistä\", vastasi vieras.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli puoli yksitoista, kun ajurin rattaat, joilla Poiccart ja Manfred\npalasivat konsertista, vierivät länteen päin Hannover-torin yli ja\nkääntyivät Oxford Streetille.\n\n\"Pyydä tavata päätoimittajaa\", selitti Manfred; \"sinut osoitetaan\ntoimistohuoneisiin -- selität asiasi jollekulle. He ovat hyvin\npahoillaan, mutta eivät voi auttaa sinua. Ovat hyvin kohteliaita, mutta\nei siihen määrin, että saattaisivat sinut ulko-ovelle. Kävellen siis\numpimähkään etsien ulospääsyä, tulet toimittajan huoneeseen ja tietäen\nhänen olevan poissa pujahdat sisälle, teet tehtäväsi, astut ulos,\nlukiten oven perästäsi, jos ketään ei ole lähettyvillä, sanot muutaman\nsanan hyvästiksi kuvitellulle huoneessa olijalle, jos sinut nähdään, ja\n_voilà_!\"\n\nPoiccart puraisi pään sikaaristaan.\n\n\"Käytä kuoreen kumia, joka ei kuivu tunnin aikaan, niin asia näyttää\nsalaperäisemmältä\", sanoi hän hiljaa, ja Manfredia huvitti.\n\n\"Vastikään suljetulla kirjekuorella on vastustamaton vetovoima\nenglantilaisiin salapoliiseihin.\"\n\nOxford Streetiä pitkin kiitävät ajoneuvot kääntyivät Edgware Roadille,\nmutta silloin Manfred kohotti kätensä ja työnsi kattoluukun auki.\n\n\"Me astumme tässä maahan\", huusi hän, ja ajuri pysähdytti katukäytävän\nviereen.\n\n\"Luulin käskeneenne ajamaan Pembridgen puistoon!\" huomautti hän\nManfredin maksaessa.\n\n\"Niin käskin\", myönsi Manfred. \"Hyvää yötä.\"\n\nHe odottivat, rupatellen, katukäytävän syrjällä, kunnes ajopelit olivat\nhävinneet näkyvistä, kääntyivät sitten takaisin Marmorikaarelle päin,\nastuivat Park Lanelle, kävelivät sitä raharuhtinaitten katua alaspäin\nja kiersivät Piccadillylle. Sirkuksen luota he löysivät ravintolan,\njossa oli pitkä pöytä ja paljon pieniä komeroita. Niissä istui miehiä\nmarmoripöytäin ääressä, juoden, poltellen ja rupatellen. Yhden ääressä\nistui yksinään Gonsalez, pitkä savuke suussa ja sileäksi ajelluilla\nelävillä kasvoillaan mietiskelevän tyytyväisyyden ilme.\n\nKumpikaan miehistä ei osoittanut pienintäkään kummastuksen merkkiä\ntavatessaan hänet -- mutta Manfredin sydän sykähti kertaa harvemmin ja\nPoiccartin kalpeille poskille ilmestyi kaksi heleänpunaista täplää.\n\nHe istuutuivat, tuli viinuri, he tilasivat, ja miehen mentyä kysyi\nManfred matalalla äänellä: \"Missä on Thery?\"\n\nLeon säpsähti juuri hiukan.\n\n\"Thery livahti tiehensä\", vastasi hän tyynesti.\n\nMinuutin aikaan ei kumpikaan tulokkaista puhunut, ja Leon jatkoi:\n\n\"Tänä aamuna ennen lähtöäsi sinä taisit antaa hänelle tukun\nsanomalehtiä?\"\n\nManfred nyökkäsi.\n\n\"Ne olivat englantilaisia lehtiä\", virkkoi hän. \"Thery ei ymmärrä\nsanaakaan englanninkieltä. Niissä oli kuvia -- minä annoin ne hänelle\najankuluksi.\"\n\n\"Annoit muiden muassa _Julistajankin_?\"\n\n\"Annoin... haa!\" Manfred muisti.\n\n\"Siinä oli palkinnon tarjous -- ja täydellisen anteeksiannon lupaus --\npainettuna espanjankielellä.\"\n\nManfred tuijotti eteensä.\n\n\"Nyt muistan\", sanoi hän hitaasti; \"minä luin sen myöhemmin.\"\n\n\"Se oli hyvin älykäs tuuma\", huomautti Poiccart kiittävästi.\n\n\"Huomasin, että hän oli jokseenkin kiihtynyt, mutta luulin sen johtuvan\nsiitä, että eilen illalla kerroimme hänelle, millä tavoin aioimme\npoistaa Ramonin ja mitä osaa hänen siinä oli esitettävä.\"\n\nLeon vaihtoi puheenaihetta salliakseen viinurin tarjota tilatut\nvirvokkeet.\n\n\"On typerää\", jatkoi hän samaan äänilajiin, \"ettei hevosta, josta on\nuskallettu niin isoja summia, ole lähetetty Englantiin ainakin\nkuukautta edeltäpäin.\"\n\n\"Ihan ennenkuulumatonta, että Kanaalissa vallitsevan myrskyn tähden\ntäytyy luopua suurten kilpa-ajojen suosikista\", lisäsi Manfred\nankarasti.\n\nViinuri läksi.\n\n\"Menimme kävelylle tänään iltapäivällä\", jatkoi Leon, \"ja astelimme\nRegent Streetiä pitkin. Hän pysähtyi vähän väliä vilkaistakseen\nmyymälöihin, ja sitten kun olimme tuijottaneet valokuvaajan ikkunaan,\nminä en häntä enää nähnyt. Kadulla oli sadoittain ihmisiä -- mutta ei\nTheryä... Olen etsiskellyt häntä siitä asti.\"\n\nLeon maistoi juomaansa ja vilkaisi kelloansa. Toiset kaksi eivät\ntehneet eivätkä sanoneet mitään.\n\nTarkka huomioiden tekijä olisi havainnut, että sekä Manfredin että\nPoiccartin kädet hiipivät heidän nuttujensa ylimmäiseen nappiin.\n\n\"Ehkei sentään niin hullusti\", sanoi Gonsalez hymyillen.\n\nManfred keskeytti toisten äänettömyyden.\n\n\"Minä otan kaiken syyn päälleni\", aloitti hän, mutta Poiccart ehkäisi\nhänet liikkeellä.\n\n\"Jos on jotakin syyttämistä, olen minä yksinäni syytön\", sanoi hän\nnaurahtaen. \"Ei, George, on liian myöhäistä puhua syyllisyydestä. Me\narvostelimme liian vähäiseksi sen velikullan oveluuden, liian\nvähäiseksi englantilaisten sanomalehtien yritteliäisyyden ja... ja...\"\n\n\"Jereziläisen tytär\", päätti Leon.\n\nViisi minuuttia kului äänettömyydessä; jokainen mies ajatteli nopeasti.\n\n\"Minulla on auto täällä lähettyvillä\", lausui Leon vihdoin. \"Olit\nsanonut minulle, että olisit täällä kello yhdeltätoista. Meillä on\nnaftalla kulkeva aluksemme Burnham-on-Crouchissa -- voisimme\npäivänkoitteessa ehtiä Ranskaan.\"\n\nManfred vilkaisi häneen. \"Mitä itse ajattelet?\" kysyi hän.\n\n\"Minä sanon: jääkäämme lopettamaan työmme\", vastasi Leon.\n\n\"Ja minä\", säesti Poiccart tyynesti, mutta päättäväisesti.\n\nManfred kutsui viinuria.\n\n\"Onko teillä iltalehtien viime painokset?\"\n\nViinuri arveli voivansa ne hankkia ja toi palatessaan kaksi.\n\nManfred tarkkasi sivuja huolellisesti ja heitti sitten lehdet pois.\n\n\"Ei näissä mitään ole\", sanoi hän. \"Jos Thery on ilmoittautunut\npoliisille, täytyy meidän piillä ja käyttää jotakin muuta menettelyä\nkuin sopimaamme -- tai voisimme iskeä nyt. Thery on sittenkin kertonut\nmeille kaikki, mitä haluamme tietää, mutta...\"\n\n\"Se olisi epärehellistä peliä Ramonia kohtaan.\" Poiccart päätti\nlauseensa äänellä, joka kerrassaan lopetti äsken mainitun\nmahdollisuuden. \"Hänellä on vielä kaksi päivää, ja hänen tulee saada\nvielä viimeinen varoitus.\"\n\n\"Sitten meidän täytyy löytää Thery.\"\n\nPuhuja oli Manfred ja hän nousi pöydästä Poiccartin ja Gonsalezin\nseuraamana.\n\n\"Jollei Thery ole mennyt poliisin puheille -- niin mihin hän menisi?\"\n\nLeonin kysymyksen sävy vihjaisi vastauksen.\n\n\"Sen sanomalehden toimistoon, joka julkaisi espanjankielisen\nilmoituksen\", selitti Manfred, ja nuo kolme miestä käsittivät\nvaistomaisesti, että se oli oikea otaksuma.\n\n\"Autosi tulee hyvään tarpeeseen\", virkkoi Manfred, ja kaikki kolme\nlähtivät ravintolasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToimittajan huoneessa seisoi Thery molempain sanomalehtimiesten edessä.\n\n\"Thery?\" toisti Welby. \"Minä en tunne sitä nimeä. Mistä tulette? Mikä\non osoitteenne?\"\n\n\"Olen Jerezistä Andalusiasta, Sienorin viinin viljelystilalta...\"\n\n\"En sitä tarkoittanut\", keskeytti Welby; \"mistä tulette nyt -- mistä\nLontoon osasta?\"\n\nThery kohotti epätoivoisesti käsiään.\n\n\"Kuinka minä tietäisin? On taloja ja katuja ja kansaa, mutta Lontoota\nse on, ja minun oli murhattava mies, joku ministeri, koska hän oli\nlaatinut väärän lain -- eivät ne minulle sitä selittäneet...\"\n\n\"Kutka ne?\" kysyi toimittaja innokkaasti.\n\n\"Ne toiset kolme.\"\n\n\"Entä heidän nimensä?\"\n\nThery loi kysyjään epäluuloisen katseen.\n\n\"On luvattu palkinto\", sanoi hän jurosti, \"ja anteeksianto. Minä vaadin\nne ennenkuin kerron...\"\n\nToimittaja astui pöytänsä luo.\n\n\"Jos olette joku niistä neljästä, niin saatte palkintonne -- osan siitä\nsaatte nyt.\" Hän painoi nappia, ja käskypoika tuli ovelle.\n\n\"Mene latomoon ja sano faktorille, ettei saa antaa miesten poistua\nennenkuin minä annan määräyksen.\"\n\nAlhaalla kivijalkakerroksessa jyskyttivät koneet syytäen ensimmäisiä\naamupainoksen kappaleita.\n\n\"No\", virkkoi toimittaja kääntyen Theryyn, joka seisoi levottomasti\nsiirrähdellen jalalta toiselle, sillä välin kun tuo määräys annettiin,\n\"no, kertokaa minulle nyt kaikki mitä tiedätte.\"\n\nThery ei vastannut. Hänen silmänsä tuijottivat lattiaan.\n\n\"On luvattu palkinto ja anteeksianto\", jupisi hän itsepintaisesti.\n\n\"Rientäkää!\" huudahti Welby, \"te saatte palkintonne ja myöskin\nanteeksiannon. Kertokaa meille, ketkä ne neljä oikeudentekijää ovat?\nKetkä ovat ne kolme muuta? Missä he ovat tavattavissa?\"\n\n\"Tässä\", kuului kirkas ääni hänen takaansa; ja hän kääntyi, juuri kun\nmuukalainen sulkien oven perästään seisahtui heitä kolmea vastapäätä --\nmuukalainen seurustelupuvussa, naamioituna ohimoilta leukaan asti.\n\nKädessä, joka riippui hänen sivullaan, oli revolveri.\n\n\"Minä olen yksi niistä\", toisti vieras tyynesti. \"Kaksi muuta odottaa\nrakennuksen ulkopuolella.\"\n\n\"Kuinka te tänne pääsitte? Mikä on asianne?\" kysyi toimittaja kurottaen\nkätensä erästä kirjoituspöytänsä avointa laatikkoa kohti.\n\n\"Ottakaa kätenne pois\" -- ja revolverin ohut piippu nytkähti ylöspäin.\n\"Kuinka tänne pääsin, sen selittää ovenvartijanne, jahka hän tulee\njälleen tajuihinsa. Syynä tulooni on halu pelastaa henkeni -- varsin\njärkevä toivomus. Jos Thery puhuu, uhkaa minua kuolema. Minä aion estää\nhänet puhumasta. Minä en kanna mitään kaunaa kummallekaan teistä, hyvät\nherrat, mutta jos estätte minua, niin ammun teidät\", sanoi hän\nkoruttomasti. Hän puhui kaiken aikaa englanninkieltä, ja silmät suurina\nja laajentunein sieraimin peräytyi Thery seinää vasten hengittäen\nnopeasti.\n\n\"Te\", sanoi naamioitu mies kääntyen kauhistunutta ilmiantajaa kohti ja\npuhuen espanjankieltä, \"olisitte pettänyt toverinne. Olisitte tehnyt\ntyhjäksi suuren yrityksen. Senvuoksi ansaitsette kuoleman.\"\n\nHän kohotti revolverin Theryn rinnan korkeudelle, ja espanjalainen\nvaipui polvilleen höpisten rukousta, jota ei kyennyt ääneen lausumaan.\n\n\"Ei jumaliste!\" huudahti toimittaja ja ryntäsi esille.\n\nRevolveri kääntyi häntä kohti.\n\n\"Hyvä herra\", virkkoi tuntematon ja hänen äänensä aleni melkein\nkuiskaukseksi. \"Älkää Jumalan tähden pakottako minua teitä tappamaan.\"\n\n\"Te ette tee kylmäveristä murhaa!\" huusi toimittaja kiukusta kalpeana\nja liikahti eteenpäin, mutta Welby pidätti häntä.\n\n\"Mitä se hyödyttää?\" virkkoi Welby hiljaa. \"Hän tarkoittaa totta -- me\nemme voi mitään.\"\n\n\"Te voitte jotakin\", sanoi muukalainen, ja hänen revolverinsa vaipui\nsivulle.\n\nEnnenkuin toimittaja ehti vastata, kolkutettiin oveen..\n\n\"Sanokaa, että teillä on tärkeää työtä\" -- ja revolveri tähdättiin\nTheryyn, joka virui ulisevana myttynä seinustalla.\n\n\"Menkää pois\", huusi toimittaja, \"minulla on tärkeää työtä.\"\n\n\"Kirjapainossa odotetaan\", kuului sanantuojan ääni.\n\n\"No\", kysyi päätoimittaja, kun pojan askeleet häipyivät, \"mitä voimme\ntehdä?\"\n\n\"Voitte pelastaa tämän miekkosen hengen.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Vakuuttakaa minulle kunniasanallanne, että sallitte meidän molempain\nlähteä, ette tee hälytystä ettekä poistu neljännestuntiin tästä\nhuoneesta.\"\n\nToimittaja epäröitsi.\n\n\"Mistä tiedän, ettei aikomaanne murhaa tehdä, heti kun joudutte\nkahdenkesken?\"\n\nToinen nauroi naamionsa alta.\n\n\"Mistä tiedän, että te ette hälytä poliisia, heti kun olen lähtenyt\ntästä suojasta?\"\n\n\"Minunhan piti antaa sanani, herraseni\", virkkoi toimittaja jäykästi.\n\n\"Ja minun omani\", kuului levollinen vastaus. \"Enkä minä ole sanaani\nkoskaan syönyt.\"\n\nToimittajan sielussa tapahtui kova taistelu: Tässä oli hänellä kuin\nkämmenellään vuosisadan suurin tarina; vielä minuutti, ja hän olisi\nkiristänyt Theryltä neljän oikeudentekijän salaisuuden.\n\nVielä nytkin olisi rohkea ote voinut kaiken pelastaa -- ja painossa\nodotettiin... Mutta revolveria pitelevä käsi oli päättäväisen miehen\nkäsi, ja toimittaja antoi perään.\n\n\"Minä suostun, mutta panen vastalauseen\", sanoi hän. \"Vakuutan teille,\nettä te ette voi välttää kiinnijoutumista ja rangaistusta.\"\n\n\"Pahoittelen\", sanoi naamioitu mies hiukan kumartaen, \"etten voi olla\nsamaa mieltä kanssanne. Ei mikään muu ole välttämätöntä kuin kuolema.\nTulkaa, Thery\", lisäsi hän espanjaksi. \"Herrasmiehenä vakuutan\nsanallani, että minä en tee teille pahaa.\"\n\nThery epäröitsi, mutta hiipi sitten eteenpäin, pää kumarassa ja\ntuijottaen lattiaan.\n\nNaamioitu raotti tuuman verran ovea, kuunnellen, ja sillä hetkellä sai\ntoimittaja elämänsä suurimman mielijohteen.\n\n\"Kuulkaahan\", sanoi hän nopeasti, kun hänessä heräsi sanomalehtimiehen\nvaisto, \"kun tulette kotiin, ettekö kyhää meille kertomusta itsestänne\nja tovereistanne? Eihän tarvitse ilmoittaa mitään hankalia\nyksityiskohtia -- selostakaahan vain pyrkimyksiänne, selittäkää, mikä\non salaliittonne periaate.\"\n\n\"Herra toimittaja\", sanoi naamioitu mies -- ja hänen äänessään värähti\nihailua, -- \"minä tunnustan teidät neroniekaksi. Kirjoitus lähetetään\nteille huomenna.\" Ja avaten oven hän astui kumppaninsa kanssa\nkäytävään, josta valo oli sammutettu.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nJohtolangat\n\n\nVeripunaiset ilmoitusliput, käheät sanomalehtipojat, silmäänpistävät\notsikot ja pitkät palstamäärät välikkeillä painettua tekstiä\ntiedoittivat maailmalle seuraavana päivänä, kuinka lähellä\nkiinnijoutumista nelonen oli ollut. Junassa istuivat matkustajat\nkumartuneina polvillaan lepäävien sanomalehtien yli ja selittivät, mitä\nhe _Julistajan_ päätoimittajana olisivat tehneet. Ihmiset keskeyttivät\npuheensa sodista, nälänhädästä, katovuosista ja kuivuudesta,\neduskunnista, jokapäiväisistä murhista ja Saksan keisarista,\nkeskittääkseen huomionsa hetken suureen kysymykseen. Panisivatko nuo\noikeudentekijät uhkauksensa täytäntöön ja murhaisivat huomenna\nulkoasiain ministerin?\n\nMistään muusta ei haasteltu ääneen. Tällä murhalla oli uhkailtu\nkuukausimäärin, ja jollei mitään odottamatonta tapahtuisi, tehtäisiin\nse huomenna.\n\nEi ihme, että Lontoon sanomalehdet käyttivät suurimman osan tilastaan\npohtiakseen Theryn tuloa ja hänen uudestivangitsemistaan.\n\n    \"... Ei ole varsin helppoa ymmärtää\", kirjoitti _Sähkösänomisto_,\n    \"miksi eräät halpahintaista hälyttelylehteä toimittavat\n    sanomalehtimiehet, jos pahantekijät kerran olivat heidän\n    käsissään, päästivät heidät vapaiksi jatkamaan häijyjä aikeitaan\n    suurta valtiomiestä vastaan, jonka verraton... Sanomme 'jos',\n    sillä näinä huokeahintaisten julkaisujen aikoina ei valitettavasti\n    jokaista huomionhimoisen melutorven pyhimmästä pyhätöstä\n    lähtenyttä juttua ole otettava niin vakavalta kannalta kuin se\n    itse toivoisi. Niin, jos nuo rosvot, kuten uutisessa mainitaan,\n    todella kävivät erään lehden toimistossa eilenillalla...\"\n\nPuolen päivän aikaan levitettiin Scotland Yardista tukuttain\nkiireellisesti painettua paperiarkkia:\n\n    1000 PUNNAN PALKINTO.\n\n    Epäiltynä yhteydestä Neljän oikeudentekijän nimellä tunnetun\n    rikollisen järjestön kanssa etsitään Miguel Theryä, jolla on\n    nimenä myöskin Saimont ja El Chico; viimeksi oleskellut Jerezissä\n    Espanjassa. Espanjalainen, joka ei puhu englanninkieltä. Pituus\n    5 jalkaa 8 tuumaa. Ruskeat silmät, musta tukka, vähäiset mustat\n    viikset, leveät kasvot. Valkoinen arpi poskessa ja arvettunut\n    puukonhaava ruumiissa. Tanakka vartalo.\n\n    Yllämainittu palkinto suoritettaan henkilölle tai henkilöille,\n    jotka antavat sellaisia tietoja, että mainittu Thery voidaan\n    todistaa Neljän oikeudentekijän joukkoon kuuluvaksi ja saadaan\n    pidätetyksi.\n\nYlläolevasta oli arvattavissa, että toimittajan ja hänen apulaisensa\nkello kahdelta aamulla antamien tietojen johdosta oli suoraan Espanjaan\nmenevä kaapeli pidetty ahkerassa toimessa. Tärkeitä henkilöitä oli\nMadridissa herätetty vuoteistaan, ja Theryn jo ennestään toimiston\nasiakirjoihin merkitty elämäkerta oli kirjelokeroista esille\nkaivettujen selostusten nojalla uudelleen sommiteltu poliisivoiman\nylipäällikön valistukseksi.\n\nIstuessaan työpöytänsä ääressä asunnossaan Portland Placen varrella sai\nsir Philip Ramon vain vaivoin kohdistetuksi ajatuksensa edessään\nolevaan kirjeeseen.\n\nSe oli osoitettu hänen isännöitsijälleen Branfelliin, suurelle\nmaatilalle, jolla hän niinä vuosina, kun oli virkatoimista vapaana,\neleli ja hallitsi.\n\nSir Philipillä ei ollut perhettä -- ei vaimoa eikä lapsia.\n\n\"... Siltä varalta, että niiden miesten tavalla tai toisella onnistuu\npanna aikeensa täytäntöön, olen auliisti huolehtinut sekä Teistä että\nkaikista muistakin, jotka ovat minua uskollisesti palvelleet\",\nkirjoitti hän. Ja siitä voidaan arvata kirjeen sisältö ja tarkoitus.\n\nNäiden muutamien viimeksi kuluneiden viikkojen aikana olivat sir\nPhilipin tunteet toimenpiteensä mahdolliseen tulokseen nähden\nmuuttuneet.\n\nAlituisen, toiselta puolen ystävällisen, toiselta uhkaavan vakoilun\nsynnyttämä ärtymys oli herättänyt niin katkeran suuttumuksen tunteen,\nettä tämä uusi liikutus nieli kaiken mieskohtaisen pelon. Hänen\nmielensä täytti vain horjumaton päätös ajaa perille toimenpide, johon\nhän oli ryhtynyt, tehdäkseen tyhjiksi Neljän oikeudentekijän elkeet ja\npuolustaakseen hallitusmiehen koskemattomuutta. \"Olisi ennen\nkuulumatonta\", kirjoitti hän kyhäyksessä nimeltä \"Yksilöllisyyden suhde\njulkiseen virkaan\", joka muutama kuukausi myöhemmin julkaistiin\n_Quarterly Reviewissä_ -- \"olisi järjetöntä edellyttää, että\nsatunnainen arvostelu aivan epäpätevästä lähteestä millään tavoin\nvaikuttaisi hallituksen jäsenen käsitykseen hänen huolenpitoonsa\nuskotuille ihmismiljoonille tarpeellisen lainsäädännön laadusta. Hän on\nasianmukaisesti nimitetty toimija ja hänen on pantava kouraantuntuvaan\nmuotoon niiden toivomukset ja pyyteet, jotka luonnollisesti odottavat\nhäneltä ei ainoastaan keinoja omien suhteittensa parantamiseksi\ntai ärsyttävien rajoitusten lieventämiseksi kansainvälisissä\nkauppasuhteissa, vaan myöskin, että heille hankitaan turvaa\nmuitakin kuin puhtaasti liikesitoumuksista johtuvia vaaroja\nvastaan... Sellaisessa tapauksessa ministeri, joka täysin käsittää\nvastuunalaisuutensa, lakkaa olemasta ihminen ja hänestä tulee pelkkä\nkone.\"\n\nSir Philip Ramonilla oli perin vähän ystäviä. Hänellä ei ollut niitä\nluonteenominaisuuksia, jotka ovat tarpeellisia yleisön suosion\nsaavuttamiseksi. Hän oli rehellinen, tunnollinen, voimakas mies. Hän\noli kylmäverinen, häikäilemätön luonne, jollaiseksi rakkaudeton elämä\noli hänet tehnyt. Hänellä ei ollut innostusta, eikä hän voinut muita\ninnostuttaa. Havaitessaan, että joku menettelytapa oli vähemmän väärä\nkuin toinen, hän sen hyväksyi. Havaittuaan, että joku toimenpide oli\nhänen lähimmäisilleen välittömäksi tai lopulliseksi hyödyksi, hän ajoi\nsen järkkymättä perille. Hänestä saattaa sanoa, että hänellä ei ollut\nkunnianhimoa, vaan ainoastaan päämääriä. Hän oli valtioneuvoston\nvaarallisin mies, halliten sitä mestarillisella tavallaan, sillä\nsiunattu \"sovittelu\" oli hänelle tuntematonta.\n\nJos hänellä jostakin asiasta auringon alla oli mielipiteitä, tuli\nmyöskin hänen virkatoveriensa ne mielipiteet omaksua.\n\nNeljä kertaa olivat sanomalehdet lisälehdillään toitotelleet \"jonkun\nvaltioneuvoksen huhuttua eroamista\", ja joka kerralla oli\neronpyytäjäksi lopulta osoittautunut se mies, jonka mielipiteet olivat\nolleet ristiriidassa ulkoasiainministerin käsityskannan kanssa. Niin\npienissä kuin suurissakin asioissa hän piti päänsä.\n\nVirallista asuntoansa hän ehdottomasti kieltäytyi käyttämästä, ja\nDowning Streetin n:o 44 muutettiin puolittain toimistoksi, puolittain\npalatsiksi. Portland Placen varrella oli hänen kotinsa, ja sieltä hän\najoi joka aamu, ehtien ratsaskaartin kasarmin kellon ohi, juuri kun se\nkumahdutti viimeisen kymmenestä lyönnistään.\n\nYksityinen puhelinjohto yhdisti hänen työhuoneensa Portland Placella\nhänen viralliseen asuntoonsa, ja jollei sitä johtoa olisi ollut, olisi\nsir Philip ollut kokonaan erillään Downing Streetin talosta, jossa\nasuminen oli ollut hänen puolueensa suurten miesten kunnianhimoisena\ntoivomuksena.\n\nMutta nyt päivän lähestyessä, jona heidän oli ponnistettava kaikkensa,\nkehoittivat poliisiviranomaiset hartaasti, että hän asettuisi suojiinsa\nDowning Streetin taloon.\n\nSiellä, selittivät he, kävisi ministerin suojeleminen\nyksinkertaisemmaksi. N:o 44 Downing Streetillä oli poliiseille tuttu.\nSen ympäristöä ja portteja voitaisiin paremmin vartioida, ja olisi\nmyöskin vältettävissä ajelu -- vaarallinen matka! -- Portland Placelta\nulkoministeriöön.\n\nTarvittiin melkoisen paljon painostusta ja pyytelyä ennenkuin sir\nPhilip saatiin suostumaan tähän varokeinoon, ja hän antoi perään vasta\nsitten, kun hänelle huomautettiin, että silloin ei silmälläpito, jonka\nalaisena hän oli, tuntuisi niin ilmeiseltä hänelle itselleen.\n\n\"Ei teistä kai olisi hauskaa tavata miehiäni ovenne ulkopuolella\npartaanne ajaessanne\", sanoi salapoliisipäällikkö Falmouth kömpelösti.\n\"Te vastustitte, että yksi miehistäni olisi kylpyhuoneessanne, kun\ntoissa-aamuna menitte ammeeseen, ja valititte, että sivilipukuinen\npoliisiupseeri istui vaunujenne ajurinistuimella -- no niin, sir\nPhilip, vakuutan teille, että Downing Streetin talossa teidän ei\ntarvitse heitä edes nähdä.\"\n\nSe naula veti.\n\nJuuri vähää ennen lähtöänsä Portland Placelta uuteen asuntoonsa hän\nkyhäili yllämainittua kirjettä, salapoliisin odotellessa oven\nulkopuolella.\n\nPuhelin sir Philipin kyynärpään vieressä surisi -- hän ei sietänyt\nkelloja, -- ja hänen yksityissihteerinsä ääni kysyi hiukan levottomana,\nkuinka kauan hän viipyisi.\n\n\"Meillä on kuusikymmentä miestä ulkoministeriötä vartioimassa\", sanoi\nsihteeri innokkaana ja nuorena, \"ja tänään ja huomenna me...\"\n\nSir Philip kuunteli selostusta yhä kärsimättömämmin. \"Kas, kun ette ole\nhankkineet rautakaappia sulkeaksenne minut sinne!\" sanoi hän nyrpeästi\nja lopetti keskustelun.\n\nOvelle kolkutettiin, ja Falmouth pisti päänsä sisään.\n\n\"En halua kiirehtiä teitä, herra ministeri\", puhui hän, \"mutta...\"\n\nNiinpä ulkoasianministeri ajoi Downing Streetille meikein äkäisessä\nmielentilassa.\n\nHän ei näet ollut tottunut hoputukseen tai huolenpitoon, ei sinne tänne\nkomenneltavaksi. Häntä ärsytti vielä enemmän, nähdessään nyt jo\ntutunomaiset polkupyöräilijät kummallakin puolen vaunujaan,\nhavaitessaan vähän väliä siviilipuvussaankin silmäänpistävän\nkonstaapelin ihailemassa näköalaa katukäytävällä; ja kun hän tuli\nDowning Streetille ja havaitsi sen suljetuksi kaikilta muilta vaunuilta\npaitsi omiltaan ja äärettömän joukon joutilaita sairaloisen uteliaita\nihmisiä kerääntyneen tervehtimään hänen saapumistaan, tunsi hän, mitä\nei ollut ennen ikinä tuntenut, -- nöyryytystä. Hän tapasi sihteerinsä\nodottamassa yksityistoimistossa kädessään luonnos puheeseen, jolla\nlakiehdotus muukalaisten luovutuksesta oli esitettävä toiseen\nlukemiseen.\n\n\"Saamme varmaan paljon vastustusta\", selitti sihteeri, \"mutta Mainland\non lähettänyt liikkeelle taitavia agitaattoreita ja toivoo saatavan\nasian puolesta kolmenkymmenenkuuden äänen enemmistö -- kaikkein\nvähintään.\"\n\nRamon luki lauseet lävitse, ja ne virkistivät häntä. Ne palauttivat\nhänelle entisen turvallisuuden- ja tärkeydentunteen. Olihan hän\nkumminkin suuri valtioministeri. Uhkaukset olivat tietenkin liian\njärjettömiä -- poliisi piti asiasta moitittavan paljon melua; ja\ntottakai sanomalehdistö... hm, sanomalehdethän olivat hälinän\nnostaneet...\n\nHänen ilmeessään oli jotakin kimmoista, melkein hilpeää, kun hän\npuoliksi hymyillen kääntyi sihteeriinsä.\n\n\"No, entä minun tuntemattomat ystäväni -- miksi ne lurjukset taas\nnimittävätkään itseään? -- ne neljä oikeudentekijää?\"\n\nPuhuessaankin hän näytteli: hän ei ollut unohtanut heidän nimeänsä, se\noli hänen mielessään yöt päivät.\n\nSihteeri epäröitsi. Hän ja hänen päällikkönsä välillä olivat neljä\noikeudentekijää olleet kielletty puheenaihe.\n\n\"Ne... oh, emme ole kuulleet enempää kuin mitä olette lukenut\", sanoi\nhän ontuvasti; \"tiedämme nyt, kuka Thery on, muttemme voi saada selvää\nhänen kolmesta toveristaan.\"\n\nMinisteri suipensi huuliaan.\n\n\"Ne antavat minulle miettimisaikaa huomeniltaan\", virkkoi hän.\n\n\"Oletteko kuullut heistä jälleen?\"\n\n\"Mitä lyhyimmin lausein\", virkkoi sir Philip keveästi.\n\n\"Entäs muuten?\"\n\nSir Philip rypisti kulmiaan. \"Ne pitävät lupauksensa\", vastasi hän\nlyhyeen, sillä sihteerin \"entäs muuten?\" oli luonut hänen sydämeensä\nomituisen kylmyyden, jota hän ei voinut oikein käsittää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCarnaby Streetin työpajassa ylimmäisessä kerroksessa istui Thery\ntaltutettuna, murjottelevana ja peloissaan kolmea toveriansa\nvastapäätä.\n\n\"Toivoisin teidän täydellisesti ymmärtävän\", sanoi Manfred, \"että me\nemme ole teille lainkaan vihoissamme siitä, mitä olette tehnyt. Minun\nmielestäni -- ja samaa mieltä on señor Poiccart, -- señor Gonsalez teki\noikein, kun säästi henkenne ja toi teidät meille takaisin.\"\n\nThery loi katseensa alas nähdessään puhujan hämmennyttävän\npuoli-ivallisen hymyn.\n\n\"Huomenillalla on teidän tehtävä se, mitä olette luvannut suorittaa --\njos tarve vielä vaatii. Sitten te lähdette...\" Hän pysähtyi.\n\n\"Mihin?\" kysyi Thery, äkkiä raivostuen. \"Mihin taivaan nimessä? Minä\nmainitsin heille nimeni, he tietävät, kuka olen, -- saavat siitä tiedon\nkirjoittamalla poliisille. Minne minä menisin?\"\n\nHän hypähti pystyyn, muljotti vihaisesti kolmeen kumppaniinsa, ja hänen\nkätensä vapisivat vimmasta; hänen isoa ruhoansa puistatti ääretön\nkiukku.\n\n\"Te annoitte itsenne ilmi\", sanoi Manfred tyynesti; \"tämä on\nrangaistuksenne. Mutta me toimitamme teidät uuteen seutuun, uuteen\nEspanjaan toisen taivaan alle -- ja Jerezin tyttö on siellä teitä\nodottamassa.\"\n\nThery vilkaisi epäluuloisesti toisesta toiseen. Tekivätkö he hänestä\npilaa?\n\nMiesten kasvoilla ei ollut hymyä; vain Gonsalez tuijotti häneen\nterävillä, kysyvillä silmillä, ikäänkuin olisi nähnyt puheessa jonkun\npeitetyn tarkoituksen.\n\n\"Vannotteko sen?\" kysyi Thery käheästi. \"Vannotteko, että...?\"\n\n\"Minä lupaan sen -- ja jos tahdotte, niin vannonkin\", vastasi Manfred.\n\"Ja nyt\", jatkoi hän muuttaen ääntään, \"te tiedätte, mitä teiltä\nhuomenillalla odotetaan -- mitä teidän on tehtävä?\"\n\nThery nyökkäsi.\n\n\"Ei saa tulla mitään sykkyrää lankaan -- ei saa hutiloida. Te ja minä\nja Poiccart ja Gonsalez surmaamme väärintekijän tavalla, jota maailma\nei ikinä arvaa, panemme toimeen teloituksen, joka säikähdyttää\nihmiskuntaa. Nopea kuolema, varma kuolema, rakosista sisään hiipivä\nkuolema, vartijain valppautta ilkkuva kuolema. Kah, koskaan ei ole\ntapahtunut sellaista... sellaista...\" Hän pysähtyi äkkiä, hänen\nposkensa hehkuivat, silmiin syttyi kiilto, ja hän kohtasi molempien\ntoveriensa katseen. Poiccart oli tyynenä, kylmänä kuin sfinxi, Leon\nkuunteli mielenkiinnolla ja arvostellen. Manfredin kasvoille nousi\ntummempi puna.\n\n\"Olen pahoillani\", sanoi hän melkein nöyrästi; \"hetkiseksi olin\nunohtanut asian ja tarkoitusperät keinojen erikoisuuden vuoksi.\"\n\nHän kohotti kätensä kuin anteeksi pyytäen.\n\n\"Se on ymmärrettävää\", virkkoi Poiccart vakavasti, ja Leon puristi\nManfredin käsivartta.\n\nKaikki kolme olivat hetkisen vaiti. Sitten Manfred nauroi.\n\n\"Työhön!\" huudahti hän ja astui toisten edellä tilapäiseen\nlaboratorioon. Sinne tultuaan Thery riisui takkinsa. Täällä hän oli\nomalla alueellaan, ei enää arkaileva ja riippuvainen, vaan otti johdon\nkäsiinsä ohjaten, opettaen ja käskien muita, kunnes miehet, joiden\nedessä hän jokunen minuutti aikaisemmin oli vavissut pelosta,\njuoksentelivat työhuoneesta laboratorioon, kerroksesta kerrokseen.\n\nOli paljon tehtävää, paljon kokeiltavaa, paljon laskettavaa, monta\npientä summaa käsiteltävä paperilla, sillä sir Philip Ramonin\nsurmaamisessa oli kaikki uusimman tieteen apuneuvot otettava Neljän\noikeudentekijän palvelukseen.\n\n\"Minä menen vakoilemaan\", sanoi Manfred äkkiä ja hävittyään\ntyöhuoneeseen palasi tikkaat mukanaan. Nämä hän pystytti pimeään\nkäytävään, ja noustuaan nopeasti työnsi rakennuksen litteälle katolle\naukeavan laskuoven ylös.\n\nHän laahasi itsensä huolellisesti ylös, ryömi katon lyijypintaa pitkin\nja, nousten varovaisesti pystyyn, katsahti matalan rintanojan yli.\n\nHän oli kolmeneljänneskilometrin laajuisen tasaisten kattojen täyttämän\nkehän keskustassa. Hänen näköpiirinsä takana häämöitti Lontoo tummana\nsavun ja usvan läpi. Alhaalla oli vilkasliikkeinen katu. Hän\nloi nopean silmäyksen kattoon savupiippuryhmineen, epäkauniine\nsähkölennätinpylväineen, lyijyisine levyineen ja ruostuneine\nvesikouruineen. Sitten hän tähysteli kenttäkiikarilla kauan ja\nhuolellisesti etelään päin. Hän ryömi verkalleen takaisin laskuovelle,\nkohotti sen ja hinasi itseänsä hyvin varovaisesti, kunnes jalat\nkoskettivat tikkaiden ylintä askelmaa. Sitten hän laskeutui nopeasti,\nsulkien oven perästään.\n\n\"No?\" kysyi Thery ikäänkuin voitonriemua äänessä.\n\n\"Huomaan, että olette sen merkinnyt\", sanoi Manfred.\n\n\"On parempi niin, koska meidän on työskenneltävä pimeässä\", selitti\nThery.\n\n\"Näitkö sitten\", aloitti Poiccart.\n\nManfred nyökkäsi.\n\n\"Kovin epäselvästi -- saattoi juuri hämärästi eroittaa\nparlamenttirakennukset; ja Downing Street on kattojen sekamelskaa.\"\n\nThery oli palannut työhön, joka kiinnitti hänen huomionsa. Mikä hänen\nammattinsa lienee ollutkin, oli hän näppärä työmies. Jollakin\nselittämättömällä tavalla hän tunsi, että hänen täytyi tehdä paraansa\nnäiden miesten hyväksi. Hän oli viime päivinä pakosta kokenut heidän\netevämmyyttään; nyt hänen kunnianhimonaan oli osoittaa oma kykynsä, oma\nyksilöllisyytensä ja ansaita ylistystä näiltä miehiltä, jotka olivat\nsaaneet hänet tuntemaan pienuutensa.\n\nManfred ja toiset seisoivat vieressä ja katselivat häntä ääneti. Otsa\nhämmästyksen rypyissä tuijotti Leon alati työmiehen kasvoihin. Sillä\nLeon Gonsalez, tiedemies, kasvonilmeiden tutkija (hänen käännöstään\nLequetiuksen teoksesta _Theologi physiognomia humana_ pidetään vielä\ntänä päivänä parhaimpana), koetti sovittaa rikollista käsityöläisen\nkanssa.\n\nHetkisen perästä lopetti Thery työnsä.\n\n\"Kaikki on nyt valmista\", sanoi hän tyytyväisesti virnistäen; \"sallikaa\nminun tavata tuo ministerinne, järjestäkää minulle minuutin puhelu\nhänen kanssaan, niin seuraavassa minuutissa hän kuolee.\"\n\nHänen kasvonsa, jotka lepotilassa olivat vastenmieliset, näyttivät nyt\npirullisilta. Hän oli kuin joku kotimaansa isoista häristä, joka tulee\nentistään kauheammaksi, kun verenhaju sattuu sen sieraimiin.\n\nOmituisena vastakohtana olivat hänen työnantajainsa kasvot. Ei\nlihaskaan niissä värähtänyt. Heidän ilmeissään ei ollut riemua eikä\nkatumusta -- vain jotakin omituista, mikä kuvastuu tuomarin\njärkkymättömillä kasvoilla hänen langettaessaan lain peloittavan\ntuomion. Thery näki sen, ja se jääti hänet ytimiin asti.\n\nHän ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen heitä.\n\n\"Ei, ei\", kirkaisi hän, \"älkää Jumalan tähden katsoko tuolla tavoin --\nälkää, älkää!\" Hän peitti vapisevin käsin kasvonsa.\n\n\"Millä tavoin, Thery?\" kysyi Leon lempeästi.\n\nThery pudisti päätänsä.\n\n\"En osaa selittää -- niinkuin tuomari Granadassa, kun hän lausuu:\n'Tapahtukoon niin!'\"\n\n\"Jos me katsomme siten\", sanoi Manfred tuimasti, \"teemme sen siksi,\nettä olemme tuomareita -- emmekä ainoastaan tuomareita, vaan tuomiomme\ntäytäntöönpanijoita.\"\n\n\"Luulin, että olisitte olleet tyytyväiset\", uikutti Thery.\n\n\"Olette suorittanut tehtävänne hyvin\", sanoi Manfred vakavasti.\n\n\"Bueno, bueno!\" säestivät toiset.\n\n\"Rukoilkaa Jumalaa, että onnistuisimme\", lisäsi Manfred juhlallisesti,\nja Thery tuijotti aivan ihmeissään tuohon omituiseen mieheen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalapoliisipäällikkö Falmouth ilmoitti sinä iltapäivänä\npoliisilaitoksen ylipäällikölle, että oli ryhdyttävä kaikkiin\nvarokeinoihin uhatun ministerin suojelemiseksi.\n\n\"Olen täyttänyt Downing Streetin 44:nnen\", sanoi hän; \"siellä on\ntositeossa konstaapeli joka huoneessa. Neljä parasta miestämme katolla,\npoliiseja on kivijalkakerroksessa, poliiseja keittiöpuolella.\"\n\n\"Entä palvelusväki?\" kysyi poliisipäällikkö.\n\n\"Sir Philip on tuonut omat palvelijansa maalta, eikä talossa nykyisin\nole ainoatakaan henkilöä yksityissihteeristä ovenvartijaan asti, jonka\nnimeä ja elämäkertaa minä en tunne alusta loppuun asti.\"\n\nPoliisipäällikkö henkäisi huolestuneesti.\n\n\"Tunnen sydämeni hyvin keventyneeksi, kun huominen päivä on ohi. Mitkä\novat lopulliset järjestelyt?\"\n\n\"Ei ole tehty mitään muutoksia, sir, senjälkeen, kun ulkoministeri tänä\naamuna saapui. Hän viipyy 44:nnessä koko huomisen päivän, kunnes hän\npuoli yhdeksältä lähtee parlamenttiin, siellä kello yhdeksältä\nesittääkseen lakiehdotuksen käsiteltäväksi, ja palaa kello\nyhdeltätoista.\"\n\n\"Olen antanut määräyksen, että liikenne ohjataan kulkemaan Rantakatuja\npitkin puolen tunnin ajalla alkaen neljännestä vailla yhdeksän ja\nloppuen neljännestä yli yhdeksän, ja samoin yhdentoista tienoilla\",\nselitti poliisipäällikkö. \"Neljä suljettua vaunua ajaa Downing\nStreetilta parlamenttitaloon, ja sir Philip saapuu autollaan heti\njälkeenpäin.\"\n\nKuului kolkutus ovelta -- keskustelu tapahtui salapoliisipäällikön\ntoimistossa -- ja eräs poliisiupseeri astui huoneeseen. Hänellä oli\nkädessään kortti, jonka hän laski pöydälle.\n\n\"Señor José de Silva\", luki poliisilaitoksen päällikkö; \"Espanjan\npoliisien ylipäällikkö\", selitti hän Falmouthille. \"Saattakaahan hänet\nsisälle.\"\n\nSeñor de Silva, notkea, pienikokoinen mies, isonenäinen ja parrakas,\ntervehti englantilaisia ylen kohteliaasti, kuten on Espanjan\nvirkamiespiireille ominaista.\n\n\"Valitan, että minun täytyi kutsua teidät Lontooseen\", sanoi herra\npoliisipäällikkö puristettuaan vieraan kättä ja esiteltyään hänet\nFalmouthille; \"ajattelin, että voisitte auttaa minua Theryn\netsinnässä.\"\n\n\"Onneksi olin Pariisissa\", sanoi espanjalainen. \"Niin, minä tunnen\nTheryn, ja minua kummastuttaa tavata hänet niin ylväässä seurassa.\nTunnenko minä ne neljä?\" -- hän kohautti olkapäitään lähelle korviaan\n-- \"kukapa heidät tuntee? Minä olen kuullut heistä -- oli eräs juttu\nMalagassa, nähkääs... Thery ei ole mestariroisto. Kummastuin\nkuullessani, että hän oli liittynyt tähän joukkoon.\"\n\n\"Kah\", virkkoi poliisipäällikkö ottaen kirjelmän pöydältään ja\nvilkaisten siihen, \"teikäläiset jättivät mainitsematta -- vaikkei se\ntosin kovin tärkeää olekaan -- mikä on Theryn ammatti?\"\n\nEspanjalainen poliisimies rypisti kulmiaan.\n\n\"Theryn ammatti! Antakaas, kun ajattelen...\" Hän mietti hetkisen.\n\"Theryn ammatti? Enpä taida tietää; muistelen kuitenkin, että se olisi\njotakin kumialaan kuuluvaa. Hänen ensimmäinen rikoksensa oli\nkumivarkautta. Mutta jos haluatte saada siitä varmuuden...\"\n\nPoliisipäällikkö nauroi.\n\n\"Se ei ole ollenkaan tärkeätä\", virkkoi hän huolettomasti.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nNelosen sanansaattaja\n\n\nTuomitulle oli vielä toimitettava yksi lähete. Hänen viimeksi\nsaamassaan kirjeessä oli esiintynyt lause: \"Saatte vielä kerran\nvaroituksen, ja jotta olisimme varmat, ettei se joudu hukkaan, jättää\nseuraavan ja viimeisen tiedonantomme teidän käsiinne mieskohtaisesti\njoku meistä.\"\n\nTuo lause tuntui poliiseista lohdullisemmalta kuin mikään välitapaus\nhälytyksen alusta asti. He luottivat omituisesti näiden neljän miehen\nrehellisyyteen, tunnustivat, etteivät he olleet tavallisia rikollisia\nja että he pysyivät vilpittömästi sanassaan. Ja jolleivät poliisit niin\nolisi ajatelleet, eivät he olisi näihin huolellisen tarkasti\nharkittuihin varokeinoihin sir Philipin turvaamiseksi ryhtyneetkään.\nNelosen rehellisyys oli sen peloittavin ominaisuus.\n\nTässä tapauksessa se herätti heissä heikkoja toiveita, että nuo miehet,\njotka olivat ryhtyneet uhmaamalla ehkäisemään lakia, liiallisessa\nrohkeudessaan puskisivat päänsä seinään. Kirje, joka tämän sanoman\nsisälsi, oli sama, johon sir Philip niin huolettomasti oli viitannut\nkeskustelussaan sihteerinsä kanssa. Se oli lähetetty postitse ja\nleimattu \"Balhamissa 12.15.\"\n\n\"Kysymys on vain siitä, onko meidän pidettävä teidät ehdottomasti\nsaarrettuna, joten noille miehille ei jää mitään mahdollisuutta panna\nuhkaustansa täytäntöön\", tiedusti salapoliisipäällikkö hiukan\nhämillään, \"vai tuleeko meidän näennäisesti vähentää valppauttamme\nviekoitellaksemme yhden noista neljästä turmioonsa.\"\n\nKysymys oli osoitettu sir Philip Ramonille, joka istua könötti syvällä\nlaajassa toimistotuolissaan.\n\n\"Tahtoisitte käyttää minua syöttinä?\" tutkaisi hän terävästi.\n\nSalapoliisi yritti torjua sellaisen väitteen.\n\n\"Emme ihan, herra ministeri; tahtoisimme vain antaa niille\ntilaisuuden...\"\n\n\"Ymmärrän täydellisesti\", virkkoi sir Philip hiukan ärtyneesti.\n\nSalapoliisi jatkoi:\n\n\"Tiedämme nyt, millä tavoin helvetinkone pujahdutettiin\nparlamenttitaloon. Sinä päivänä, jona tuo häikäilemätön teko\nsuoritettiin, nähtiin erään vanhan jäsenen, North Torringtonin\nedustajan herra Bascoen astuvan parlamenttiin.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi sir Philip ihmetellen.\n\n\"Sinä päivänä oli herra Bascoe vähintäänkin sadanviidenkymmenen\nkilometrin päässä Alahuoneesta\", sanoi salapoliisi levollisesti.\n\"Ehkemme olisi sitä koskaan saaneet selville, sillä hänen nimeänsä ei\nollut sekaäänestysluettelossa. Olemme hiljalleen penkoneet tuota\nAlahuoneessa sattunutta tapausta aina siitä asti, ja vasta pari päivää\nsitten saimme asian selville.\"\n\nSir Philip hypähti tuoliltaan ja käveli hermostuneesti huoneensa\nlattialla.\n\n\"He ovat nähtävästi hyvin perehtyneet Englannin oloihin\", hän\npikemminkin huomautti kuin kysyi.\n\n\"Kaiketikin. He ovat viitoittaneet väylänsä, ja se on tilanteen\nvaaroja.\"\n\n\"Mutta\", vastasi toinen kulmiaan rypistäen, \"olettehan minulle sanonut,\nettei ole vaaraa, mitään todellista vaaraa.\"\n\n\"Tässä on se vaara, herra ministeri\", vastasi salapoliisi katsoen\nvakaasti puhuteltavaansa ja alentaen ääntänsä, \"että miehet, jotka\nkykenevät näin naamioitumaan, ovat tosiaan tavallisten rikollisten\nulkopuolella. En tiedä, mihin he pelillään tähtäävät, mutta\ntähtäsivätpä mihin tahansa, pelaavat he sitä täydellisesti. Eräs heistä\nnäkyy olevan mestari sellaisessa, ja juuri häntä minä pelkään --\ntänään.\"\n\nSir Philipin pää liikahti kärsimättömästi.\n\n\"Olen väsynyt tähän kaikkeen, väsynyt\" -- hän läimäytti pöydän syrjään\navoimella kämmenellään -- \"väsynyt salapoliiseihin, valepukuihin ja\nnaamioituihin murhamiehiin. Ilma on niitä täynnä, niitä kuhisee aivan\nkuin jossakin melodraamassa.\"\n\n\"Teillä täytyy olla kärsivällisyyttä vielä päivä tai kaksi\", sanoi\nsuorasuinen poliisimies.\n\nNeljä oikeudentekijää koetteli useampain ihmisten hermoja kuin vain\nulkoasianministerin.\n\n\"Emmekä ole vielä päättäneet, mitä suunnitelmaa tänä iltana\nnoudatamme\", lisäsi hän.\n\n\"Tehkää niinkuin tahdotte\", sanoi sir Philip lyhyesti, ja sitten:\n\"Sallitaanko minun mennä parlamenttiin tänä iltana?\"\n\n\"Ei; se ei kuulu ohjelmaan\", vastasi salapoliisi.\n\nSir Philip seisoi hetkisen mietteissään.\n\n\"Nämä järjestelyt pidetään kai salassa?\"\n\n\"Ehdottomasti.\"\n\n\"Kuka niistä tietää?\"\n\n\"Te itse, poliisilaitoksen ylipäällikkö, sihteerinne ja minä.\"\n\n\"Eikä kukaan muu?\"\n\n\"Ei kukaan; siltä taholta ei pitäisi olla mitään vaaraa pelättävissä.\nJos turvallisuutenne riippuisi liikkeittenne salaperäisyydestä, olisi\nväylä selvä.\"\n\n\"Onko nämä toimenpiteet pantu paperille?\" kysyi sir Philip.\n\n\"Ei, herra ministeri; mitään ei ole kirjoitettu. Suunnitelmamme ovat\ntehdyt ja ilmoitetut suullisesti. Ei edes pääministeri niistä tiedä.\"\n\nSir Philip huokaisi helpotuksesta.\n\n\"Kaikki on hyvin järjestetty\", sanoi hän, kun salapoliisi nousi\nlähteäkseen.\n\n\"Minun täytyy tavata poliisipäällikkö. En viivy poissa puoltakaan\ntuntia; pyytäisin, että ette sillä välin lähtisi huoneistanne\", selitti\nFalmouth.\n\nSir Philip seurasi häntä etusuojaan, jossa istui sihteeri Hamilton.\n\n\"Minua on näinä parina viime päivänä vaivannut tunne\", virkkoi\nFalmouth, kun eräs hänen miehistään toi pitkää päällysnuttua, jota\nalkoi auttaa esimiehensä ylle, \"jonkinlainen vaistomainen tunne, että\nminua on vakoiltu ja seurailtu, ja sen vuoksi käytän autoa liikkuessani\npaikasta toiseen. Sitä ei voida huomiota herättämättä seurata.\" Hän\npisti kätensä taskuun ja otti sieltä pari autonajajan silmälaseja.\nNiitä sovittaessaan hän naurahti hiukan häpeillään. \"Tämä on ainoa\nnaamioitus, jota milloinkaan käytän, ja voinpa sanoa, sir Philip\",\nlisäsi hän hiukan kaihomielisesti, \"että viisikolmattavuotisen\npalvelukseni aikana nyt ensi kertaa hupsuttelen kuin mikäkin\nnäyttämödetektiivi.\"\n\nFalmouthin lähdettyä ulkoasiainministeri palasi pöytänsä luo. Hän ei\nmielellään ollut yksin, se peloitti häntä. Se, että nelisenkymmentä\nsalapoliisia oli äänen kuuluvissa, ei karkoittanut hänen\nyksinäisyydentunnettaan. Näiden neljän herättämä pelko kiusasi häntä\nalituisesti, ja se oli siihen määrin vaikuttanut hänen hermostoonsa,\nettä pieninkin melu ärsytti häntä. Hän hypisteli pöydällä olevaa\nkynänvartta. Hän riimusteli ilman aikojaan edessään olevalle\nimupaperikolle ja havaitsi kiusakseen, että koukerot olivat\nhahmoittuneet neljän numeroiksi.\n\nOliko lakiehdotus tämän arvoinen? Oliko uhraus tarpeellinen? Oliko\ntoimenpide niin tärkeä, että se oikeutti vaaran? Näitä kysymyksiä hän\nteki itselleen tuon tuostakin, ja tuumi heti jälkeenpäin: Mikä uhraus?\nMinkä vaaran?\n\nMinä pidän seurauksia liian päivänselvinä, -- jupisi hän heittäen kynän\nkädestään ja puoleksi kääntyen kirjoituspöydästä. -- Ei ole lainkaan\nvarmaa, että ne pitävät sanansa. Pyh, onhan mahdotonta, että ne...\n\nOvelle kolkutettiin.\n\n\"Hei, herra Falmouth\", huudahti ulkoasiainministeri, kun kolkuttaja\nastui sisälle. \"Olette jo tullut takaisin!\"\n\nTarmokkaasti pyyhkien nenäliinallaan tomua viiksistään, otti\nsalapoliisi viralliselta näyttävän sinisen kirjekuoren taskustaan.\n\n\"Ajattelin, että olisi paras jättää tämä teidän huostaanne\", sanoi hän\nalentaen ääntänsä; \"juolahti päähäni, juuri kun olin lähtenyt.\nTapaturmiahan sattuu...\"\n\nMinisteri otti asiakirjan.\n\n\"Mikä tämä on?\" kysyi ministeri.\n\n\"Jotakin, joka tietäisi minulle ehdotonta tuhoa, jos se sattumalta\nlöydettäisiin minun hallustani\", sanoi salapoliisi kääntyessään\nmenemään.\n\n\"Mitä minun on sillä tehtävä?\"\n\n\"Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos panisitte sen\npöytälaatikkoonne siihen asti, kun palaan.\" Ja salapoliisi astui\netusuojaan, sulki oven jälkeensä, ja vastaten ulko-ovea vartioitsevan\nsivilipukuisen poliisimiehen tervehdykseen astui odottavaan\nautomobiiliin.\n\nSir Philip vilkaisi kuoreen, rypistäen hämillään otsaansa.\n\nSen päällekirjoituksena oli \"Salainen\" ja osoitteena: \"Osasto A.,\nC.I.D., Scotland Yard.\"\n\n-- Joku salainen raportti, -- ajatteli sir Philip, ja äkeä aavistus,\nettä se saattoi sisältää yksityisseikkoja poliisin toimenpiteistä hänen\nturvallisuudekseen, täytti hänen mielensä. Hän oli sattumalta osannut\noikeaan, kun hän vain olisi sen tiennyt. Sellaisia yksityisseikkoja\nkirje tosiaan sisälsi.\n\nHän pani sen pöytälaatikkoonsa ja veti muutamia papereita itseään\nkohti.\n\nNe olivat jäljennöksiä lakiehdotuksesta, jonka puolesta hän niin paljon\nuskalsi.\n\nSe ei ollut pitkä asiakirja. Pykäliä oli vähän ja johdannossa lyhyesti\nesitetyt päämäärät olivat suppeasti selostetut. Ei ollut pelkoa, ettei\nlakiehdotusta huomenna hyväksyttäisi. Hallituksen enemmistö oli taattu.\nEdustajia oli haalittu kaupunkiin, poissaolevia ja välinpitämättömiä\nhosuttu karsinaan; sekä rukouksilla että uhkauksilla oli koetettu\nkeskittää hallituksen nopeasti hupeneva voima tähän yhteen\nlainsäädännölliseen ponnistukseen. Ja mitä eivät yllyttäjäin vimmatut\nkehoitukset olleet onnistuneet tekemään, oli uteliaisuus saanut aikaan,\nsillä molempain puolueiden jäseniä riensi pääkaupunkiin ollakseen\nsaapuvilla näytelmässä, josta voisi tulla historiallinen ja, kuten\nmonet pelkäsivät, murhenäytelmä.\n\nKun sir Philip tarkasti paperia, kuvitteli hän konemaisesti mielessään\ntaistelurintamaa; sillä tulipa siitä murhenäytelmä tai ei, kosketti\nlakiehdotus liian monia ristiriitaisia pyrintöjä Alahuoneessa, jotta se\nolisi hyväksytty ilman myrskyisiä väittelyjä. Hän oli mainio\nkielenkäyttäjä, nerokas syiden selittäjä, taitava lauseiden takoja,\njonka sutkaukset pistivät ja viilsivät. Väittelyssä ei hänellä ollut\nmitään pelättävää. Jos vain... Ajatus neljästä oikeudentekijästä\ntuskastutti häntä. Ei niin paljoa siksi, että he uhkasivat hänen\nhenkeänsä -- se oli nyt voitettu kanta; -- mutta pelkkä ajatus, että\nlaskelmissa oli otettava huomioon uusi tekijä, uusi ja peloittava voima\njota hän ei kyennyt sanoilla masentamaan tai purevalla letkauksella\npyyhkäisemään tieltään, jota ei voinut vastajuonilla kampata eikä\nparlamenttaarisilla keinoilla taivuttaa -- pelkkä tuo ajatus\ntuskastutti häntä. Hän ei aikonut sovitella. Mahdollisuus\nkaupanhieronnasta vihollisen kanssa ei juolahtanut hänen mieleensäkään.\n\n\"Minä ajan sen perille!\" huudahti hän, ei kerran, vaan parikymmentä\nkertaa; \"minä ajan sen perille!\" Ja nyt kun hetki läheni lähenemistään,\nkävi hänen päätöksensä kilvoitella tämän uuden maailman voiman kanssa\nyhä lujemmaksi.\n\nPuhelin hänen kyynärpäänsä vieressä surisi -- hän istui pöytänsä\nääressä, pää käsien varassa, -- ja tarttui kuulotorveen. Hänen\ntaloudenhoitajansa ääni muistutti häntä, että hän oli antanut\nmääräyksen sulkea talonsa Portland Placen varrella. Parin, kolmen\npäivän ajan tai kunnes tämä kauhu olisi asettunut oli hän aikonut pitää\nsen tyhjänä. Hän ei tahtonut panna palvelijainsa henkeä alttiiksi. Jos\nnuo neljä aikoivat panna suunnitelmansa täytäntöön, eivät he jättäisi\nepäonnistumisen varaa, ja jos he käyttäisivät tarkoitukseensa pommia,\noli hyvinkin ajateltavissa, että he paremman varmuuden vuoksi\nräjähdyttäisivät samaan aikaan Portland Placen talon kuin Downing\nStreetin varrella sijaitsevan virka-asunnonkin.\n\nHän oli juuri lopettanut puheensa ja pani torvea paikoilleen, kun\nkolkutus ovelle ilmoitti salapoliisipäällikön saapumisesta.\n\nTämä katsahti levottomasti ministeriin.\n\n\"Eikö ketään ole täällä käynyt, sir?\" kysyi hän.\n\nMinisteri hymyili.\n\n\"Jos tuolla tarkoitatte, että nuo neljä olisivat mieskohtaisesti\njättäneet ultimaattuminsa, voin rauhoittaa mieltänne. He eivät ole.\"\n\nSalapoliisin kasvoilla kuvastui helpotuksen ilme.\n\n\"Kiitos taivaan!\" virkkoi hän hartaasti. \"Minä pelkäsin kauheasti, että\npoissaollessani tapahtuisi jotakin. Mutta minulla on teille uutisia,\nherra ministeri.\"\n\n\"Todellako!\"\n\n\"Niin, herra ministeri, poliisilaitoksen ylipäällikkö on saanut pitkän\nkaapelisähkösanoman Amerikasta. Senjälkeen kun kaksi murhaa siellä\ntehtiin, on eräs Pinkertonin miehistä keräillyt tietoja. Vuosikausia\nhän on harsinut kokoon niitä hajanaisia todisteita, joita on kyennyt\nhankkimaan, ja näin hän sähköttää.\" Salapoliisi veti paperiliuskan\ntaskustaan, levitti sen pöydälle ja luki:\n\n    \"Pinkerton Chicagosta, poliisilaitoksen ylipäällikölle,\n    Scotland Yard, Lontoo.\n\n    Ilmoittakaa Ramonille, että ne neljä eivät peräänny lupauksestaan.\n    Jos he ovat uhanneet murhata määrätyllä tavalla ja määrättyyn\n    aikaan, ovat ne täsmällisiä. Meillä on todistuksia siitä\n    ominaisuudesta. Andersonin kuoleman jälkeen löydettiin pieni\n    muistikirja ikkunan alta, nähtävästi sinne pudonnut. Kirja oli\n    tyhjä, paitsi kolmea sivua, joita täyttivät sirosti kirjoitetut\n    ohjeet otsikolla 'Kuusi teloituskeinoa'. Se oli merkitty\n    alkukirjaimella C (kirjaimiston kolmannella). Varoittakaa\n    Ramonia juomasta kahvia missään muodossa, avaamasta kirjeitä\n    tai paketteja, käyttämästä saippuaa, jota ei ole valmistettu\n    luotettavan valvojan läsnäollessa, istumasta missään huoneessa,\n    jossa ei poliisimies viivy yöt ja päivät. Tarkastakaa hänen\n    makuusuojansa; katsokaa, onko mitään keinoa, jolla voi päästää\n    sisälle voimakkaita kaasuja. Lähetämme _Lucianialla_ kaksi miestä\n    vartioimaan.\"\n\nSalapoliisi päätti lukemisensa. \"Vartioimaan\" ei ollut viimeinen sana\nalkuperäisessä sähkösanomassa, sen hän tiesi. Siinä oli ollut\ntuhoenteinen jälkikirjoitus: \"Pelkäämme niiden saapuvan liian myöhään.\"\n\n\"Luulette siis?\" kysyi valtiomies.\n\n\"Että teille on vaarallista tehdä sellaista, mistä Pinkerton teitä\nvaroittaa\", vastasi salapoliisipäällikkö. \"Amerikkalaiset poliisit\neivät suinkaan lörpöttele ilman aikojaan. He perustavat varoituksensa\njohonkin varmaan tietoon, ja siksi minä pidän heidän sähkösanomaansa\ntärkeänä.\"\n\nKuului terävä naputus ovenpieleen, ja kehoitusta odottamatta astui\nyksityissihteeri huoneeseen innokkaasti heiluttaen sanomalehteä.\n\n\"Katsokaahan tätä!\" huudahti hän. \"Lukekaa tämä! Nelonen on myöntänyt\nhävinneensä.\"\n\n\"Mitä!\" huusi salapoliisi tavoittaen lehteä.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi sir Philip terävästi.\n\n\"Ei muuta, herra ministeri, kuin että ne vintiöt näkyvät kyhänneen\nkirjoitelmankin 'tehtävästään'.\"\n\n\"Mihin sanomalehteen?\"\n\n\"_Julistajaan_. Heidän siepatessaan takaisin Theryn kuuluu toimittaja\npyytäneen naamioitua miestä kirjoittamaan kyhäyksen itsestään, ja he\novat sen tehneet. Tässä se on, ja he ovat myöntäneet joutuneensa\ntappiolle ja... ja...\"\n\nSalapoliisi oli tarttunut lehteen ja keskeytti sihteerin sekavan\nsanatulvan.\n\n\"'Neljän oikeudentekijän uskontunnustus'\", luki hän. \"Missä he\nmyöntävät tappionsa?\"\n\n\"Palstan puolivälissä -- minä olen merkinnyt paikan -- tuossa\"; ja\nnuori mies osoitti vapisevin sormin erästä kohtaa.\n\n\"'Me emme jätä mitään sattuman varaan'\", luki salapoliisi; \"'jos tulee\npieninkin sykkyrä lankaan, jos vähäisinkin yksityisseikka tuumastamme\nmenee vialle, niin tunnustamme tappiomme. Niin varmoja olemme\ntarpeellisuudestamme maan päällä suuren suunnitelman perilleajamiseksi,\nniin varmoja työskentelymme välttämättömyydestä jumalallisen\nkaitselmuksen välikappaleina, että juuri asiamme tähden emme rohkene\nantautua tarpeettomiin vaaroihin. On siis tuiki välttämätöntä, että\nkaikkien teloitusten alkuvalmistukset täydellisesti suoritetaan. Niinpä\nmeidän on välttämätöntä toimittaa lopullinen varoituksemme sir Philip\nRamonille; ja antaaksemme sille varoitukselle pontta on sääntöjemme\nmukaan tähdellistä, että joku meistä sen hänelle mieskohtaisesti\njättää. Kaikkiin toimenpiteisiin on ryhdytty tämän ohjelmaamme kuuluvan\nosan täytäntöön panemiseksi. Mutta sellaiset ovat järjestelmämme\nerikoisluontoiset vaatimukset, että, jollei varoitusta voida\nlupauksemme mukaan toimittaa sir Philipille jo ennen kello kahdeksaa\ntänä iltana, niin toimenpiteemme raukeavat ja suunnittelemastamme\nteosta on luovuttava.'\"\n\nSalapoliisi lopetti lukemisensa ja ilmeinen pettymys kuvastui hänen\nkasvojensa jokaisessa piirteessä.\n\n\"Luulin, hyvä herra, eleistänne päätellen, että olitte keksinyt jotakin\nuutta. Olen lukenut tämän kaiken: jäljennös kyhäyksestä lähetettiin\npoliisiasemalle, heti kun se saapui.\"\n\nSihteeri jyskytti kärsimättömästi pöytää.\n\n\"Mutta ettekö näe\", huudahti hän, \"ettekö käsitä, ettei enää tarvita\nvartioida sir Philipiä, ettei enää ole tarvis käyttää häntä syöttinä\ntai oikeastaan tehdä mitään, jos voimme luottaa noihin miehiin?\nKatsokaahan kelloa...\"\n\nSalapoliisin käsi sujahti taskuun; hän veti kellonsa esille, vilkaisi\nnumerotauluun ja vihelsi.\n\n\"Puoli yhdeksän, jumaliste!\" jupisi hän kummastuneena, ja kaikki kolme\nseisoivat hämillään ja hiljaa.\n\nSir Philip lopetti äänettömyyden.\n\n\"Tämä kai on juoni, jolla koetetaan välttää valppauttamme?\" sanoi hän\nkäheästi.\n\n\"En sitä luule\", vastasi salapoliisi hitaasti; \"olen varma, ettei se\nole. Enpä minä valppauttani vähennä, mutta minä uskon kuin uskonkin\nnoiden miesten rehellisyyteen. En tiedä, minkätähden on niin laitani,\nsillä olenhan jo viisikolmatta vuotta ollut tekemisissä rikollisten\nkanssa enkä vielä koskaan ole hitustakaan luottanut paraimpainkain\nsellaisten vakuutuksiin; mutta oli miten oli, näihin miehiin en voi\nolla uskomatta. Jos heidän ei ole onnistunut toimittaa tiedonantoaan\nperille, eivät he meitä enää häiritse.\"\n\nRamon käveli huoneessaan nopein, hermostunein askelin.\n\n\"Toivoisin voivani sen uskoa\", jupisi hän, \"toivoisin, että minulla\nolisi teidän luja uskonne.\"\n\nOvilautaan kolkutettiin.\n\n\"Kiireellinen sähkösanoma sir Philipille\", virkkoi harmaahapsinen\nvahtimestari.\n\nMinisteri kurotti kätensä, mutta salapoliisi ehti ennen häntä.\n\n\"Muistakaa Pinkertonin varoitusta, sir\", sanoi hän ja repäisi ruskean\nkuoren auki.\n\n\"Saimme juuri näin kuuluvan kello 7.52 Charing Crossiin jätetyn\nsähkösanoman: 'Olemme antaneet ulkoasiainministerille viimeisen\nvaroituksemme. Neljä.' Onko se totta? -- _Julistajan_ toimitus.\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi Falmouth hämillään, kun oli lopettanut\nlukemisensa.\n\n\"Se merkitsee, hyvä herra Falmouth\", vastasi sir Philip kärtyisesti,\n\"että jalo nelosenne on valehtelijoita ja kerskureita samoin kuin\nmurhaajiakin; ja toivoakseni se samalla merkitsee, että naurettava\nuskonne heidän rehellisyyteensä on lopussa.\"\n\nSalapoliisi ei vastannut, mutta hänen kasvoillaan oli pilvi ja hän puri\nhämillään huultansa.\n\n\"Eikö kukaan käynyt täällä minun lähdettyäni?\" kysyi hän.\n\n\"Ei kukaan.\"\n\n\"Ette ole nähnyt muita henkilöitä kuin sihteerinne ja minut?\"\n\n\"Ei niin kukaan ole minua puhutellut tai lähestynyt kahdentoista metrin\npäähän minusta\", vastasi Ramon tuikeasti.\n\nFalmouth pudisti epätoivoisesti päätänsä.\n\n\"Hm... minä... mitä tästä nyt ajatella!\" kysyi hän, puhuen pikemmin\nitselleen kuin kellekään huoneessa olijalle ja liikkui ovea kohti.\n\nSilloin sir Philip muisti hänen huostaansa annetun kotelon.\n\n\"Parasta, että otatte arvokkaat asiakirjanne\", lisäsi hän avaten\nlaatikon ja heittäen huostaansa jätetyn käärön pöydälle.\n\nSalapoliisi näkyi olevan hämillään.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi hän ottaen kuoren.\n\n\"Pelkään, että pettymyksenne minun vainoojaini arvioimisessa on ollut\nteille huumaavan ankara isku\", sanoi hän terävästi. \"Minun täytyy\npyytää poliisipäällikköä lähettämään tänne virkailijan, joka osaa\nparemmin arvostella rikollisten mieltä eikä niin lapsellisesti luota\nmurhaajain kunniantuntoon.\"\n\n\"Siinä suhteessa, herra ministeri\", vastasi Falmouth tästä purkauksesta\nvälittämättä, \"menettelette tietysti niinkuin hyväksi näette. Minä olen\ntäyttänyt velvollisuuteni omaksi tyydytyksekseni, eikä minulla ole\nankarampaa arvostelijaa kuin minä itse. Mutta mieluummin haluaisin\nkuulla, mitä oikeastaan tarkoitatte sanomalla, että jätin joitakuita\npapereita teidän huostaanne.\"\n\nUlkoasiainministeri tuijotti pöydän yli järkkymättömään\npoliisiupseeriin.\n\n\"Tarkoitan, herraseni\", sanoi hän käheästi, \"kääröä, jonka palasitte\njättämään minun huostaani.\"\n\nSalapoliisin silmät suurenivat.\n\n\"Minä... en... palannut\", änkytti hän. \"Minä en ole jättänyt teidän\nhaltuunne mitään papereita.\" Hän otti käärön pöydältä, repäisi sen auki\nja löysi sen sisältä vielä toisen kirjekuoren. Nähdessään harmaan\nvihreän päällyksen hän äännähti kimeästi.\n\n\"Tämä on nelosen tiedonanto\", virkkoi hän.\n\nUlkoasiain ministeri hoiperteli askeleen taaksepäin, huuliaan myöten\nkalpeana.\n\n\"Ja mies, joka sen toi?\" läähätti hän. \"Oli yksi niistä neljästä\",\nsanoi salapoliisi synkästi. \"He ovat pitäneet lupauksensa.\"\n\nHän astui ripeästi ovelle, meni etusuojaan ja viittasi ulko-ovea\nvartioivan sivilipukuisen poliisin luokseen.\n\n\"Muistatteko minun uloslähtöni?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, herra -- molemmat kerrat.\"\n\n\"Molemmatko kerrat!\" sanoi Falmouth katkerasti.\n\n\"Ja millaiselta minä sillä toisella kerralla näytin?\"\n\nKysymyksen muoto sai hänen käskyläisensä hämilleen.\n\n\"Sellaiselta kuin tavallisesti, herra\", sopersi tämä.\n\n\"Kuinka minä olin puettu?\"\n\nKonstaapeli mietti.\n\n\"Teillä oli pitkä päällysnuttunne.\"\n\n\"Ja silmälasinikin kai?\"\n\n\"Niin oli.\"\n\n-- Sitä aavistinkin, -- jupisi Falmouth raivoissaan ja riensi leveitä\nmarmoriportaita pitkin alas eteiseen. Siellä oli neljä miestä\nvartiopalveluksessa, ja he tervehtivät hänen lähestyessään.\n\n\"Muistatteko uloslähtöäni?\" kysyi hän ylikonstaapelilta.\n\n\"Kyllä, herra -- molemmat kerrat\", vastasi virkailija.\n\n\"Hiiteen ne 'molemmat kertanne'!\" napsautti Falmouth. \"Kuinka kauan\nolin poissa ensi kerralla ennenkuin palasin?\"\n\n\"Viisi minuuttia, hyvä herra\", vastasi kummastunut upseeri.\n\n-- Juuri niin kauan, että ehtivät sen tehdä, -- höpisi Falmouth ja\nsanoi sitten ääneensä: \"Palasinko minä autollani?\"\n\n\"Palasitte.\"\n\n\"Ahaa!\" Salapoliisin rinnassa syttyi toivonkipinä. \"Panitteko numeron\nmieleenne?\" kysyi hän melkein peläten vastausta.\n\n\"Kyllä!\"\n\nSalapoliisipäällikön teki melkein mieli syleillä konstaapelin tolloa.\n\n\"Hyvä! Mikä se oli?\"\n\n\"17164.\"\n\nHerra Falmouth kirjoitti numeron nopeasti muistikirjaansa.\n\n\"Jackson\", huusi hän, ja eräs sivilipukuisista astui esille tehden\nkunniaa.\n\n\"Menkää Yardiin ja etsikää luettelosta tämän auton omistaja. Kun olette\nsen löytänyt, menkää hänen luokseen ja käskekää hänen selittää äskeinen\najelu, ja jos tarpeellista, pidättäkää hänet.\"\n\nFalmouth palasi sir Philipin työhuoneeseen. Hän tapasi valtiomiehen yhä\nkiihtyneesti kävelemässä edestakaisin lattialla ja sihteerin\nhermostuneesti rummuttamassa sormillaan pöytään.\n\n\"Kuten aavistin\", selitti Falmouth, \"oli näkemänne mies yksi noista\nneljästä minuna esiintymässä. Hän valitsi aikansa mainiosti: omatkin\nmieheni pettyivät. Oli hankittu auto, joka oli rakenteeltaan ja\nväriltään aivan omani kaltainen ja ottaen tilaisuudesta vaarin ajoivat\nne Downing Streetille viisi minuuttia minun lähtöni jälkeen. On vielä\nviimeinen mahdollisuus miehen kiinnisaamiseen. Onneksi huomasi\nvartioston ylikonstaapeli auton numeron, ja sitä tietä ehkä pääsemme\njäljille... mitä nyt?\" Eräs vahtimestari seisoi ovella.\n\n\"Suvaitsisiko päällikkö tulla salapoliisi Jacksonin luo?\"\n\nFalmouth tapasi hänet eteisessä odottamassa.\n\n\"Anteeksi, hyvä herra\", sanoi Jackson tervehtien, \"mutta eiköhän tässä\nnumerossa ole joku erehdys?\"\n\n\"Miksi niin?\" tokaisi salapoliisipäällikkö.\n\n\"Siksi\", sanoi mies, \"että 17164 on teidän oman autonne numero.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nLompakko\n\n\nLopullinen varoitus oli lyhyt ja asiallinen:\n\n    \"Annamme Teille ajatusaikaa huomeniltaan asti miettiäksenne\n    vielä suhtautumistanne lakiehdotukseen muukalaisten\n    valtiorikollisten luovutuksesta. Jollei kello kuuteen mitään\n    sellaista tiedonantoa julkaista iltapäivälehdissä, että\n    peräännytte tästä toimenpiteestä, niin ei meillä ole muuta\n    neuvoa kuin panna lupauksemme täytäntöön. Te kuolette kello\n    kahdeksalta illalla. Liitämme Teidän valistamiseksenne\n    lyhyen taulukon poliisien salaisista toimenpiteistä, joihin\n    Teidän turvallisuudeksenne on päätetty huomenna ryhtyä.\n    Hyvästi.\n\n                                        Neljä oikeudentekijää.\"\n\nSir Philip luki tämän ääntänsä väräyttämättä. Hän luki myöskin\npaperiliuskan, jolle oli kirjoitettu omituisella vierasmaalaisella\nkäsialalla ne yksityisseikat, joita poliisit eivät olleet tohtineet\npanna paperille.\n\n\"Jossakin on vuoto\", sanoi hän ja molemmat levottomat tarkkaajat\nnäkivät, että heidän suojeltavansa kasvot olivat harmaat ja venyneet.\n\n\"Nämä yksityisseikat olivat tunnetut vain neljälle henkilölle\",\nsanoi salapoliisi tyynesti, \"ja panen pääni pantiksi, ettei\npoliisipäällikössä eikä minussa ole syytä.\"\n\n\"Eikä minussa!\" korosti yksityissihteeri.\n\nSir Philip kohautti olkapäitään, väsyneesti naurahtaen.\n\n\"Mitäpä sillä väliä? He tietävät\", huudahti hän, \"mutta millä hiton\ntavalla he ovat tämän salaisuuden saaneet tietoonsa, sitä en käsitä\nenkä siitä välitäkään. Kysymys on siitä, voidaanko minua tehokkaasti\nsuojella huomenillalla kello kahdeksalta?\"\n\nFalmouth puri hammastaan.\n\n\"Joko te säilytätte henkenne tai, jumal'avita, tapetaan kaksi!\" sanoi\nhän, ja hänen silmissään oli päättäväisyyttä todistava kiilto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutinen siitä, että suurelle valtiomiehelle oli lähetetty vieläkin\nkirje, levisi kaduille kello kymmeneltä sinä iltana. Se kiersi\nkerhoissa ja teattereissa, ja näytäntöjen välillä seisoskeli\nvakavakasvoisia miehiä eteisissä pohtien Ramonin vaaraa. Alahuone\nkuohui kiihtymyksestä. Toivoen ministerin saapuvan oli kamari\nkokoontunut mieslukuisesti, mutta jäseniä kohtasi pettymys, sillä heti\npäivällisloman jälkeen kuultiin, ettei sir Philip aikonut sinä iltana\nnäyttäytyä.\n\n\"Saanko kysyä hänen ylhäisyydeltään pääministeriltä, aikooko\nkuninkaallinen hallitus jatkaa lakiehdotusta muukalaisten\nluovuttamisesta (valtiollisista rikoksista)\", tiedusti Länsi-Deptfordin\nradikaalinen jäsen, \"ja eikö hän ole, ottaen huomioon tämän\nlakiehdotuksen aiheuttamaa erikoista tilannetta, katsonut viisaammaksi\njättää toimenpiteen esittämistä toistaiseksi?\"\n\nKysymystä tervehti kuorossa huudot \"kuulkaa, kuulkaa!\" ja pääministeri\nnousi verkalleen ja katsahti huvitettuna kysyjää kohti.\n\n\"En tunne mitään sellaista tilannetta, joka voisi estää hyvin\nkunnioitettavan ystäväni, tosin ikävä kyllä tänä iltana poissaolevan,\nhuomenna esittämästä lakiehdotusta toiseen käsittelyyn\", sanoi hän ja\nistuutui jälleen.\n\n\"Mitä hiidessä hän irvisteli?\" murisi Länsi-Deptford naapurilleen.\n\n\"Hän on hitosti hädissään, se J.K.\", sanoi toinen viisaasti, \"hitosti\nhädissään. Eräs mies ministeristöstä kertoi minulle tänään, että vanha\nJ.K. on ollut hitosti hädissään. 'Muistakaa sanani', lausui hän, 'tämä\nNeljän oikeudentekijän juttu tekee pääministerin hätääntyneeksi'\", ja\narvoisa jäsen lopetti puheensa jättäen länsi-deptfordilaisen\nmärehtimään naapurinsa syvämietteisyyttä.\n\n\"Olen tehnyt parhaani taivuttaakseni Ramonin luopumaan\nlakiehdotuksesta\", sanoi pääministeri, \"mutta hän on timantinkova; ja\nsurkeinta on, että hän sisimmässä sydämessään uskoo noilla miehillä\nolevan tositarkoituksen.\"\n\n\"Se on ennen kuulumatonta\", virkkoi siirtomaaministeri kiihkeästi; \"on\nkäsittämätöntä, että sellainen asiaintila voi jatkua. Kah, se iskee\nkaiken juureen, horjuttaa kaikkia sivistyksen vakiintuneita\nsaavutuksia.\"\n\n\"Runollinen ajatus\", virkkoi flegmaattinen pääministeri, \"ja noiden\nneljän kanta on aivan järkevä ja johdonmukainen. Ajatelkaamme mitä\näärettömiä voimia hyvän tai pahan palveluksessa yksi ihminen saattaa\nomata: maailman markkinoita hallitseva kapitalisti, keinottelija, kasaa\nvarastoihin puuvillaa ja vehnää tehtaiden seisoessa ja kansan kuollessa\nnälkään, tyrannit ja hirmuvaltiaat, joilla on kansojen kohtalot\nkämmenellään. Ja ajatelkaa sitten noita neljää, joita ei kukaan\ntunne, epämääräisiä, varjomaisia olentoja, jotka hiipivät\nkostonenkeleinä kautta maailman, tuomiten ja teloittaen kapitalistin,\nvarastoonpanijan, tyrannin -- kaikki pelkkiä pahoja voimia ja kaikki\nlain ulottumattomissa. Olemme sanoneet moisista henkilöistä, sellaiset\nmeistä, joilla on taipumusta mystillisyyteen, että Jumala tuomitsee\nheidät. Tässä on miehiä, jotka vaativat itselleen korkeimman tuomarin\njumalallisen vallan. Jos me tavoitamme heidät, päättävät he elämänsä\nrunottomasti aivan jokapäiväiseen tapaan jossakin Pentonvillen vankilan\npienessä kopissa eikä maailma saa koskaan tietää, mitä suuria\ntaiteilijoita siten kuolee.\"\n\n\"Entä Ramon?\" Pääministeri hymyili.\n\n\"Tässä tapauksessa minä arvelenkin noiden miesten ylittäneen itsensä.\nJos he olisivat tyytyneet ensin murhaamaan ja selittämään kutsumuksensa\njälkeenpäin, niin olisi Ramonin kuolema ollut mielestäni melkein varma.\nMutta he ovat varoittaneet varoittamistaan ja paljastaneet kätensä\ntoistakymmentä kertaa. En tiedä mitään niistä toimenpiteistä, joita\npoliisi valmistelee, mutta otaksun, että huomenillalla on yhtä vaikea\npäästä kahdentoista metrin päähän Ramonista kuin siperialaiselle\nvangille olisi päästä syömään päivällistä tsaarin kanssa.\"\n\n\"Eikö ole mitään mahdollisuutta, että Ramon peruuttaa lakiehdotuksen?\"\nkysyi siirtomaaministeri.\n\nPääministeri pudisti päätänsä.\n\n\"Ei minkäänlaista\", sanoi hän.\n\nKun sillä hetkellä eräs parlamentinjäsen nousi vastustuspuolueen\netupenkiltä ehdottamaan muutosta käsiteltävänä olevaan pykälään,\nkatkesi keskustelu.\n\nSali tyhjentyi nopeasti, kun tuli yleisesti tiedoksi, ettei Ramon\naikonut saapua, ja jäsenet kerääntyivät tupakkahuoneeseen ja eteiseen\nmiettimään ja pohtimaan asiaa, joka täytti heidän mielensä.\n\nPalatsin pihan läheisyyteen oli kokoontunut suuri väkijoukko, niinkuin\naina Lontoossa kokoontuu, voidakseen mahdollisesti nähdä vilahduksen\nmiehestä, jonka nimi oli kaikkien suussa. Katukaupustelijat möivät\nhänen valokuviaan, kampaamattomat miehet tarjoilivat Neljän\noikeudentekijän \"todellista elämäkertaa ja seikkailuja\" ja noita\nvihkosia ostettiin kilvassa. Kiertävät katulaulajat olivat liittäneet\nohjelmistoonsa kiireellisesti tekaistuja viisuja, joissa ylistettiin\npelottoman valtiomiehen rohkeutta uhmata ja vastustaa vierasmaalaisten\nraukkojen ja verenhimoisten anarkistien uhkauksia.\n\nNoissa laulupahasissa oli ylistystä sir Philipille, joka koetti estää\nmuukalaista riistämästä leipää rehellisten työmiesten suusta.\n\nViimemainitut tuntuivat Manfredista huumorilta. Hän oli ajanut\nPoiccartin kanssa Rantakadun päähän Westminsterin puolelle, ja\nlähetettyään pois ajurinsa he olivat kävelleet Whitehalliin.\n\n\"Minusta on säkeistö 'verenhimoisesta vierasmaalaisesta anarkistista',\njoka riistää leivän kotitekoisen suusta, oikein mainio\", nauraa hihitti\nManfred. Molemmat miehet olivat vierailupuvussa ja Poiccartilla oli\nnapinreiässään kunnialegioonan ritarin silkkinappi.\n\nManfred jatkoi:\n\n\"Epäilen, että Lontoossa on ollut tällaista mieltenkuohua aina siitä\nasti -- kun?\"\n\nPoiccartin synkkä hymy osui toisen silmään, joka myhäili\nmyötätuntoisesti.\n\n\"No?\"\n\n\"Tein saman kysymyksen hotellin hovimestarille\", sanoi hän hitaasti\nkuin mies, joka ei kernaasti yhdy naljaan. \"Hän vertasi kiihtymystä\nkaameiden East Endin murhien aikaiseen.\"\n\nManfred pysähtyi äkkiä ja katsoi kauhistuneena toveriinsa.\n\n\"Taivas varjelkoon!\" huudahti hän tyrmistyneenä. \"Minun mieleeni ei\nlaisinkaan juolahtanut, että meitä verrattaisiin -- häneen!\"\n\nHe jatkoivat kävelyään.\n\n\"Se on osa sitä ikuista tragikomiikkaa\", virkkoi Poiccart hilpeästi;\n\"ei edes De Quincey kyennyt englantilaisille mitään opettamaan.\nOikeuden jumalalla on täällä ainoastaan yksi tulkitsija; hän asuu\nlancashirelaisessa kapakassa ja on kaivatun Marwoodin etevä ja taitava\noppilas, joka on hänen järjestelmäänsä parantanut.\"\n\nHe kävelivät sillä kohtaa Whitehallia, josta poiketaan Scotland\nYardiin.\n\nPää kumarassa ja kädet työnnettyinä syvälle repaleisen takkinsa\ntaskuihin hiipi heidän ohitseen mies luoden heihin sivultapäin pitkän\nkatseen ja pysähtyi sitten tähystämään heidän peräänsä. Sitten hän\nkääntyi ja kiirehtien laahustavia askeleitaan alkoi seurata heidän\njälkiään. Väentungos ja näennäisesti loppumaton jono ajopelejä Cokspur\nStreetin kulmassa pakottivat Manfredin ja Poiccartin seisahtumaan ja\nodottamaan tilaisuutta astuakseen kadun yli. Heitä tuupiskeltiin jonkun\nverran, kun odottava väkijoukko taajeni, mutta lopuksi he pääsivät yli\nja kävelivät St. Martin's Lanea kohti.\n\nPoiccartin mainitsema vertaus äköitti Manfredia vieläkin.\n\n\"Tänä iltana on hänen majesteettinsa teatterissa ihmisiä\", virkkoi hän,\n\"taputtamassa käsiään Brutukselle hänen kysyessään: 'Kuka lurjus on\nkoskettanut tuon miehen ruumista hänen sitä ansaitsemattansa?' Ei tapaa\nainoatakaan vakavaa historiantutkijaa eikäpä edes ketään tavallista\njärkevää henkilöä, joka kysyttäessä, eikö olisi ollut Jumalan siunaus,\njos Bonaparte olisi surmattu Egyptistä palattuaan, ei empimättä\nvastaisi myöntävästi. Mutta me... me olemme murhamiehiä!\"\n\n\"Ei olisi pystytetty muistopatsasta Napoleonin murhaajalle\", sanoi\nPoiccart keveästi, \"enempää kuin on julistettu pyhimykseksi Feltonia,\njoka tappoi Kaarlo I:n hekumallisen ja mässäilevän ministerin. Tehköön\njälkimaailma meille oikeutta, jos tahtoo\", lisäsi hän melkein\nivallisesti; \"omasta puolestani olen tyytyväinen omantuntoni\nhyväksymiseen.\"\n\nHän heitti pois sikarin, jota oli poltellut, ja pisti kätensä takkinsa\npovitaskuun ottaakseen uuden. Hän veti sen pois ilman sikaria ja\nvihelsi ohimenevää ajuria.\n\nManfred katsahti häneen ihmeissään.\n\n\"Mitä nyt? Luulin sanoneesi, että halusit kävellä?\"\n\nHän astui kuitenkin ajopeleihin Poiccartin seuraamana, joka huusi\naukosta ajurille, että tämä kyyditsisi heidät Baker Streetin asemalle.\n\nKärryt ratisivat Shaftesbury Avenuen läpi ennenkuin Poiccart antoi\nmitään selitystä.\n\n\"Minut on ryöstetty\", sanoi hän alentaen äänensä. \"Kelloni on poissa;\nmutta vähät siitä! Lompakkonikin, jossa oli Theryn opastukseksi tehdyt\nohjeet, on poissa -- ja se merkitsee paljon.\"\n\n\"Lienee ollut joku tavallinen varas, koska otti kellonkin\", vastasi\nManfred.\n\nPoiccart tunnusteli nopeasti taskujaan.\n\n\"Mitään muuta ei ole viety\", sanoi hän. \"Ehkä se oli taskuvaras, kuten\nsanot, joka tyytyy kelloon ja pudottaa muistikirjan lähimpään\nkatuojaan; mutta saattoi olla joku salapoliisikin.\"\n\n\"Oliko siellä mitään, jonka avulla saataisiin henkilöllisyytesi\nselville?\" kysyi Manfred huolestuneeseen sävyyn.\n\n\"Ei mitään\", kuului nopea vastaus; \"mutta jolleivät poliisit ole\nsokeita, he ymmärtävät laskelmat ja suunnitelmat. Ehkei se ollenkaan\njoudu heidän käsiinsä, mutta jos joutuu ja jos varas voi meidät tuntea,\nolemme pahassa liemessä.\"\n\nAjuri pysähdytti Baker Streetin aliasemalle, ja molemmat miehet\nastuivat rattailta.\n\n\"Minä lähden itään päin\", sanoi Poiccart; \"aamulla tapaamme. Sillä\naikaa ehdin ottaa selvän, onko taskukirja joutunut Scotland Yardiin.\nHyvää yötä!\"\n\nJa ilman enempiä hyvästelyjä miehet erosivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJollei Billy Marks olisi maistanut, olisi hän ollut täysin tyytyväinen\nillan ansioon, mutta täynnä sitä väärää ja liukasta luottamusta, joka\neksyttää niin monet kelpo miehet, tuumi Billy, että olisi synti\nlaiminlyödä tilaisuudet, jotka jumalat olivat hänelle antaneet. Neljän\noikeudentekijän uhkausten herättämä kiihtymys oli tuonut melkein kaikki\nLontoon etukaupunkien asukkaat Westminsteriin, ja Surreyn puolella\nBilly tapasi heitä sadoittain kärsivällisesti odottamassa kulkuvuoroja\nStreathamiin, Camberwelliin, Claphamiin ja Greenwichiin.\n\nJa kun yö oli vasta alkamassa, päätti Billy siis toimia\nraitiovaunuissa.\n\nHän näpisti kukkaron vanhalta, lihavalta, mustapukuiselta\nrouvashenkilöltä, waterburyläisen kellon silinteripäiseltä\nherrasmieheltä, pienen käsikuvastimen sirosta laukusta ja päätti\nlopuksi tutkia erään ylhäisen nuoren neidin taskua.\n\nBillyn etsintää suosi onni. Kukkaro ja pitsinenäliina joutuivat hänen\npalkakseen, ja hän oli jo vaatimattomasti peräytymässä. Mutta sitten\nlempeä ääni kuiskasi hänen korvaansa: \"Hei, Billy!\"\n\nHän tunsi äänen ja tunsi hetkellistä pahoinvointia.\n\n\"Kah, herra Howard\", huudahti hän iloa teeskennellen; \"kuinkas te\nvoitte? Että teidät tapasinkin!\"\n\n\"Mihin olette menossa, Billy?\" kysyi tervetullut herra Howard tarttuen\nhellästi Billyn käsivarteen.\n\n\"Kotiin\", vastasi hyveellinen Billy.\n\n\"Vai kotiin\", virkkoi herra Howard laahaten vastahakoista Billyä\nväkijoukosta. \"Kotiin, kultaiseen kotiin, Billy!\" Hän kutsui toista\nnuorta miestä, jonka kanssa näkyi olevan tuttu. \"Menkäähän tuohon\nraitiovaunuun, Porter, ja katsokaa, kuka on jotakin menettänyt. Jos\ntapaatte joitakuita, niin tuokaa heidät tänne.\" Ja nuori mies totteli.\n\n\"Ja nyt\", virkkoi herra Howard yhä pitäen hellästi Billyä käsivarresta,\n\"kertokaahan, kuinka maailma on teitä tuuditellut.\"\n\n\"Kuulkaas, herra Howard\", sanoi Billy vakavasti. \"Mitä peliä tämä on?\nMihin minua raahaatte?\"\n\n\"Sitä vanhaa peliä\", selitti herra Howard surumielisesti, \"samaa vanhaa\npeliä, Billy, ja minä vien teidät samaan vanhaan suloiseen paikkaan.\"\n\n\"Olette erehtynyt tällä kertaa, hyvä herra\", huudahti Billy hurjasti ja\nsamalla kuului pieni kilahdus.\n\n\"Sallikaa minun, Billy\", sanoi herra Howard kumartuen nopeasti ottamaan\nBillyn pudottaman kukkaron.\n\nPoliisiasemalla oli talletussuojaa valvova konstaapeli olevinaan kovin\nriemuissaan Billyn tulosta ja vanginvartija, joka pani Billyn\nteräsaidakkeella eristettyyn osastoon ja penkoi käsillään ovelia\ntaskuja, tervehti häntä ystävänä.\n\n\"Kultakello, perät puoliksi kultaa, kolme kukkaroa, kaksi nenäliinaa ja\npunainen sahviaaninen taskusalkku\", ilmoitti vanginvartija.\n\nKonstaapeli nyökkäsi hyväksyvästi.\n\n\"Kelpo päivätyö, William\", sanoi hän.\n\n\"Mitä minä tällä kertaa saan?\" kysyi vanki ja herra Howard,\nsivilipukuinen konstaapeli, joka kirjoitti luetteloa, mainitsi\narvelunaan yhdeksän kuukautta.\n\n\"Jatkakaa!\" huudahti Billy Marks hämillään.\n\n\"Niin\", sanoi konstaapeli; \"te olette roisto ja löysäläinen, Billy,\nolette näpistelijä, ja tällä kertaa teidät pannaan syytteeseen\nrikosoikeudessa. Numero 8.\"\n\nViime sanat lausuttiin vanginvartijalle, joka vei Billyn pois koppiin,\nBillyn pannessa tarmokkaan vastalauseen sellaista poliisivoimaa\nvastaan, joka kykeni kahmaisemaan vain hänenlaisiaan miesraukkoja,\nmutta ei voinut saada kynsiinsä sellaisia verenhimoisia murhaajia kuin\nne neljä oikeudentekijää.\n\n\"Minkävuoksi me veroja ja äyrejä maksamme?\" kysyi Billy koppinsa\nristikon takaa.\n\n\"Kyllä mar te niitä maksattekin, Billy\", sanoi vanginvartija pannen\nkaksoislukon oveen.\n\nTalletustoimistossa herra Howard ja konstaapeli tarkastivat varastettua\ntavaraa ja kolme P.C. Porterin löytämää omistajaa vaativat itselleen\nkuuluvia esineitä.\n\n\"Nyt on selvitetty kaikki kapineet, paitsi kultakello ja lompakko\",\nsanoi konstaapeli, kun kaipaajat olivat lähteneet. \"Kultakello, Elginin\npuoli-metsästyskelloja, n:o 5029020; lompakko, jossa ei ole mitään\npapereita, ei korttia, ei osoitetta, ja ainoastaan kolme kirjoitettua\nsivua. En käsitä, mitä tuo merkitsee.\" Konstaapeli ojensi taskukirjan\nHowardille. Sivu, joka oli saanut poliisimiehen ymmälle, sisälsi vain\nluettelon katujen nimiä. Jokaisen kadunnimen perään oli töherretty\njokin kabbalistinen merkki.\n\n\"Näyttää jäniksenajo-leikin ohjelmalta\", huomautti herra Howard. \"Mitä\non muilla sivuilla?\"\n\nHe käänsivät lehteä. Se oli täynnä kuvioita.\n\n\"Hm\", sanoi konstaapeli pettyneenä ja käänsi taas lehteä. Tämän sivun\nsisältö oli tajuttavissa ja mahdollinen lukea, vaikka se nähtävästi oli\nkirjoitettu kiireessä ja ikäänkuin sanelun mukaan.\n\n\"Miekkosella, joka tämän on töhertänyt, on täytynyt olla kiire\njunalle\", virkkoi lystikäs herra Howard viitaten lyhennyksiin:\n\n    \"Ei lähde D. S:ltä paitsi Parlm. Ajaa Parlm. aut. (4 thjt ajop.\n    ensin) 8,30. 2600 ask. liikenne käänn. Rantak., 80 pol D. S.\n    Yksi joka hn, 3 joka käyt, 6 kivij., 6 ktlla. Kaikki ov. auki,\n    että näk tsensa, kkilla pol revolv. Ainoast F ja H saavat läh R.\n    Parlm mkalaisparveke täynnä pol, kaikki slehtim taatt. 200 pol\n    yht. Jos tarv. patj. kaart valm.\"\n\nPoliisimiehet lukivat ylläolevan hitaasti läpi.\n\n\"Mitä hiidessä tämä merkitsee?\" kysyi konstaapeli neuvotonna.\n\nJuuri sillä hetkellä ansaitsi Howard ylennyksensä.\n\n\"Antakaa se minulle kymmeneksi minuutiksi\", sanoi hän innokkaasti.\n\nToinen ojensi hänelle vihkosen, kummastuneena tuijottaen.\n\n\"Luulenpa löytäväni tälle omistajan\", sanoi Howard, jonka käsi vapisi,\nkun hän tarttui vihkoseen; ja työntäen hatun päähänsä hän riensi\nkadulle.\n\nHän ei pysähtynyt ennenkuin pääsi ajotielle, ja nähdessään ajurin hän\nloikkasi vaunuihin ja antoi kiireellisen määräyksen ajajalle.\n\n\"Whitehallille hiton vauhtia!\" huusi hän, ja muutaman minuutin perästä\nhän oli selittelemässä asiaansa Downing Streetille pääsyä vartioivan\nketjun päällikölle.\n\n\"Konstaapeli Howard, 946 L. reservistä\", esitteli hän itsensä. \"Minulla\non tärkeä tiedonanto salapoliisipäällikkö Falmouthille.\"\n\nNäyttäen väsyneeltä ja uupuneelta kuunteli mainittu upseeri\npoliisimiehen kertomusta.\n\n\"Minusta tuntua\", jatkoi Howard hengähtämättä, \"kuin koskisi tämä\nteidän asiaanne, hyvä herra. D. S. on Downing Street ja...\" Hän otti\nvihon esille ja Falmouth sieppasi sen.\n\nHän luki muutamia sanoja ja huudahti sitten voitonriemuisesti.\n\n\"Salaiset ohjeemme\", sanoi hän ja tarttuen konstaapelia käsivarresta\nvei hänet eteiseen.\n\n\"Onko autoni saapuvilla?\" kysyi hän ja vastauksena vihellykseen ajoi\nautomobiili oven eteen.\n\n\"Hypätkää mukaan, Howard\", sanoi salapoliisipäällikkö ja biili kääntyi\nWhitehallille.\n\n\"Kuka on varas?\" kysyi salapoliisipäällikkö.\n\n\"Billy Marks, hyvä herra\", vastasi Howard. \"Ehkette häntä tunne, mutta\nLambethissa päin hän on hyvin tuttu otus.\"\n\n\"Tunnenpa kyllä\", riensi Falmouth oikaisemaan, \"kyllä minä Billyn\ntunnen varsin hyvin -- kuulkaamme, mitä hänellä on sanottavaa.\"\n\nAuto pysähtyi poliisiasemalle ja molemmat miehet hyppäsivät pois.\n\nKonstaapeli nousi seisomaan, kun hän tunsi kuuluisan Falmouthin, ja\ntervehti.\n\n\"Haluan nähdä pidätetyn Marksin\", sanoi Falmouth lyhyesti, ja unestaan\nherätetty Billy tuli silmiään räpytellen toimistoon.\n\n\"Kah, Billy\", virkkoi salapoliisi, \"minun on teille puhuttava pari\nsanaa.\"\n\n\"Mitä, herra Falmouthko!\" virkkoi kummastunut Billy ja jotakin pelon\ntapaista levisi hänen kasvoilleen. \"Minä en ollut mukana siinä Hoxtonin\nasiassa, en totisesti.\"\n\n\"Rauhoittukaa, Billy; minä en ole tullut tänne teitä mistään\nsyyttämään, ja jos vastaatte kysymyksiini rehellisesti, voinette saada\nanteeksi nykyiset rikoksenne ja vielä palkinnon kaupan päälle.\"\n\nBilly oli epäluuloinen.\n\n\"Minä en ryhdy antamaan ketään ilmi, jos sitä tarkoitatte\", sanoi hän\nnyrpeästi.\n\n\"Ei ole sitäkään tarvis\", virkkoi salapoliisi kärsimättömänä. \"Tahdon\nvain tietää, mistä löysitte tämän lompakon\", ja hän näytti sitä.\n\nBilly irvisti.\n\n\"Otin sen katukäytävältä\", valehteli hän.\n\n\"Minä tahdon kuulla totuuden\", ärjäisi Falmouth.\n\n\"No niin\", sanoi Billy jörösti, \"minä näpistin sen.\"\n\n\"Keneltä?\"\n\n\"En pysähtynyt kysymään hänen nimeänsä\", kuului röyhkeä vastaus.\n\nSalapoliisi henkäisi syvään.\n\n\"Kah\", sanoi hän alentaen ääntänsä, \"oletteko kuullut Neljästä\noikeudentekijästä?\"\n\nBilly nyökkäsi, avaten silmänsä muljolleen kummastuksesta tuon\nkysymyksen kuullessaan.\n\n\"Mies, jolle tämä lompakko kuuluu, on nähkääs yksi heistä\", sanoi\nFalmouth vaikuttavasti.\n\n\"Mitä!\" äännähti Billy.\n\n\"Hänen kiinniottamisestaan on luvattu tuhannen punnan palkinto. Jos\nkuvauksenne johtaa hänen pidättämiseensä, ovat ne tuhannen puntaa\nteidän.\"\n\nMarks seisoi tuon ajatuksen halvaamana.\n\n\"Tuhannen -- tuhannen?\" mutisi hän kuin huikaistuneena. \"Ja minä olisin\nyhtä helposti voinut ottaa hänet kiinni!\"\n\n\"No, no\", huudahti salapoliisi terävästi, \"voinette kahmaista hänet\nvieläkin -- kertokaahan meille, miltä hän näytti.\"\n\nBilly rypisti kulmiaan mietteissään.\n\n\"Herrasmieheltä\", virkkoi hän, koettaen muistinsa usvasta loihtia\nesille uhrinsa kuvaa; \"hänellä oli valkoiset liivit, valkoinen\npaidanrinnus, somat patenttikengät...\"\n\n\"Mutta hänen kasvonsa -- hänen kasvonsa!\" tiukkasi salapoliisi.\n\n\"Hänen kasvonsako?\" huudahti Billy närkästyen. \"Mistä minä tiedän,\nminkälaiset ne olivat? En suinkaan minä tuijota miestä kasvoihin\nnäpistäessäni hänen kellonsa?\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nMarksin ahneus\n\n\n\"Kirottu tolvana, pahuksen hölmö!\" pauhasi salapoliisi tarttuen Billyä\nkauluksesta ja ravistaen häntä kuin rottaa. \"Sanotteko, että teillä oli\nyksi Neljästä oikeudentekijästä käsissänne, ettekä edes viitsinyt\nhäneen vilkaista?\"\n\nBilly riuhtausi irti.\n\n\"Jättäkää minut rauhaan!\" ärähti hän uhmaten. \"Mistä minä tiesin, että\nhän oli yksi Neljästä oikeudentekijästä? Ja mistä te sen tiedätte?\"\nlisäsi hän viekkauden värähdys kasvoillaan. Billyn aivot alkoivat\ntoimia nopeasti. Hän näki salapoliisin epämääräisen väitöksen avaavan\nmahdollisuuden lyödä rahaa nykyisestä tilastaan, joka vain muutama\nminuutti sitten oli hänestä ollut erittäin onneton.\n\n\"Näinhän minä heistä vilahduksen\", sanoi hän; \"he...\"\n\n\"Heistä... he!\" toisteli salapoliisi nopeasti. \"Kuinka monta niitä\noli?\"\n\n\"Mitäpä sillä väliä?\" mörähti Billy. Hän tunsi asemansa olevan vahvan.\n\n\"Billy\", sanoi salapoliisi vakavasti, \"minä olen tosissani; jos te\ntiedätte jotakin, täytyy teidän kertoa meille.\"\n\n\"Hohoo!\" ilkkui vanki uhmamielin. \"Täytyykö minun? Ka, minä tunnen lain\nyhtä hyvin kuin tekin -- ette pane poikasta puhumaan, jollei hän tahdo.\nEtte...\"\n\nSalapoliisipäällikkö viittasi muita poliisimiehiä poistumaan, ja kun he\nolivat korvan kantamattomissa, alensi hän äänensä ja sanoi:\n\n\"Harry Moss pääsi pois viime viikolla.\"\n\nBilly punastui ja loi katseensa alas.\n\n\"Minä en tunne mitään Harry Mossia\", jupisi hän itsepintaisesti.\n\n\"Harry Moss pääsi pois viime viikolla\", jatkoi salapoliisi tuikeasti,\n\"istuttuaan kolme vuotta ryöstöstä ja väkivallasta -- luettuaan kolme\nvuotta tiilinpäitä ja saatuaan kymmenen raippaa.\"\n\n\"Minä en tiedä siitä mitään\", sanoi Marks samaan sävyyn.\n\n\"Hän peitti jälkensä ihan kokonaan eikä poliisilla ollut mitään\njohtolankaa\", jatkoi kuulustelija armottomasti.\n\n\"Ehkäpä häntä ei vielä tähän päivään asti olisi tavoitettu, mutta...\nmutta 'saatujen tiedonantojen nojalla' siepattiin hänet eräänä yönä\nvuoteestaan Leman Streetillä.\"\n\nBilly nuolaisi kuivia huuliaan, mutta ei puhunut.\n\n\"Harry Moss haluaisi tietää, ketä hänen on kiitettävä tuosta kolmen\nvuoden pestistä -- ja niistä kymmenestä. Sillä, joka on maistanut\nmonisiimaista, on hyvä muisti, Billy.\"\n\n\"Tuo ei ole reilua peliä, herra Falmouth\", ulisi Billy. \"Minä olin...\nolin pahassa kiipelissä, eikä Harry Moss ollut minun kaverini... ja\npoliisit tahtoivat tietää...\"\n\n\"Ja poliisit tahtovat tietää nytkin\", sanoi Falmouth.\n\nBilly Marks ei hetkiseksi vastannut mitään.\n\n\"Minä kerron teille kaikki, mitä on kerrottavaa\", sanoi hän vihdoin ja\nrykäisi. Salapoliisi ehkäisi hänet.\n\n\"Ei täällä\", virkkoi hän ja kääntyi sitten päivystäjän puoleen:\n\n\"Konstaapeli, saatte päästää tämän miehen vapaaksi takuuta vastaan --\nminä vastaan hänestä.\"\n\nAsian leikillinen puoli vaikutti Billyyn vihdoin, sillä hän irvisti\nkuin hupsu ja reipastui entiselleen.\n\n\"Ensi kerran ovat poliisit minut taanneet vapaaksi\", huomautti hän\nlystikkäästi.\n\nAutomobiili vei salapoliisipäällikön holhottineen Scotland Yardiin, ja\nherra Falmouthin toimistossa valmistausi Billy puhumaan suunsa\npuhtaaksi.\n\n\"Ennenkuin alotatte\", sanoi virkailija, \"tahdon varoittaa teitä\nkertomaan mahdollisimman lyhyesti. Jokainen minuutti on kallis.\"\n\nBilly kertoi siis kerrottavansa. Varoituksesta huolimatta oli siinä\nkoristeluja, joita salapoliisin oli pakko kärsivällisesti kuunnella.\n\nVihdoin pääsi taskuvaras asian ytimeen.\n\n\"Niitä oli kaksi, toinen oli pitkä mies, mutta toinen ei ollut niin\npitkä. Kuulin toisen sanovan: 'Hyvä George' -- se lyhkäinen niin sanoi,\nse, jolta otin naksuttajan ja lompakon. Oliko siinä mitään sisällä?\"\nkysyi Billy äkkiä.\n\n\"Jatkakaa\", sanoi salapoliisi.\n\n\"Niin\", puhui Billy edelleen, \"minä seurasin heitä kadun päähän ja he\nodottivat mennäkseen yli Charing Cross Roadille, kun minä sieppasin\nkellon, käsitättehän?\"\n\n\"Mikä aika silloin oli?\"\n\n\"Puoli yksitoista -- tai saattoi olla yksitoista.\"\n\n\"Ettekä nähnyt heidän kasvojansa?\"\n\nVaras pudisti tarmokkaasti päätänsä.\n\n\"Minä en nähnyt, vaikken ikinä tältä paikaltani nousisi, herra\nFalmouth\", sanoi hän vakavasti.\n\nSalapoliisi kohosi tuoliltaan huoahtaen.\n\n\"Pelkään, ettei teistä ole minulle paljoa apua, Billy\", virkkoi hän\nhaikeasti. \"Huomasitteko, olivatko he molemmat parrakkaita vai sileäksi\najeltuja vai...?\"\n\nBilly pudisti surumielisesti päätänsä.\n\n\"Voisin helposti teille valehdella, herra Falmouth\", sanoi hän\navomielisesti, \"ja helposti syöttää teille tekaistun tarinan, jolla\nteidät pettäisin, mutta minä pelaan teidän kanssanne rehellisesti.\"\n\nSalapoliisi havaitsi miehen vilpittömyyden ja nyökkäsi.\n\n\"Olette tehnyt parhaanne, Billy\", sanoi hän ja lisäsi sitten: \"Sanon\nteille, mitä aion tehdä. Te olette ainoa mies maailmassa, joka ikinä on\nnähnyt jonkun Neljästä oikeudentekijästä -- ja jäänyt henkiin asiasta\nkertoakseen. Ja vaikkette voikaan muistaa hänen kasvojaan, niin kenties\nkuitenkin tuntisitte hänet, jos hänet jälleen kohtaisitte kadulla, --\nvoi olla joku omituisuus astunnassa, joku kädenliike tai asento, jota\nette nyt voi muistaa, mutta jonka uudestaan nähdessään tuntisitte. Otan\nsiis vastuulleni päästää teidät vankeudesta ylihuomiseen asti. Minä\ntahdon, että löydätte tuon rosvoamanne miehen. Tässä on kultapanta;\nmenkää kotiinne ensin hiukan nukkumaan, lähtekää sitten liikkeelle\nmahdollisimman varhain ja kääntykää itää kohti.\" Salapoliisi astui\npöytänsä luo ja kirjoitti kymmenkunta sanaa kortille. \"Ottakaa tämä:\njos näette miehen tai hänen toverinsa, seuratkaa heitä, näyttäkää tämä\nkortti ensimmäiselle poliisille, jonka tapaatte ja osoittakaa hänelle\nmies, niin illalla menette nukkumaan tuhatta puntaa rikkaampana kuin\nolitte herätessänne.\"\n\nBilly otti kortin.\n\n\"Jos milloin minua tarvitsette, tapaatte täällä aina jonkun, joka\ntietää olinpaikkani. Hyvää yötä.\" Ja Billy astui kadulle humisevin päin\nja käyntikortille kirjoitettu valtuutus liiviensä taskussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu, joka oli tuleva suurien tapahtumain todistajaksi, valkeni\nkirkkaana ja säteilevänä Lontoon yli. Manfred, joka vastoin\ntavallisuutta oli viettänyt yönsä työpajassa Carnaby Streetin varrella,\nloikoi rakennuksen laakealla katolla sarastusta odotellen.\n\nHän makasi vatsallaan, ryijy allaan ja pää käsien varassa. Valkoisella,\narmottomalla hohdollaan valaisi aamu hänen voimakkaat, uurteiset ja\nlaihat kasvonsa. Valkoiset juovat hänen hyvin hoidetussa parrassaan\npistivät tässä kajastuksessa paremmin esille. Hän näytti väsyneeltä ja\nalakuloiselta, niin tavallisuudestaan poikkeavalta, että Gonsalez, joka\nhiipi laskuovesta esille juuri ennen auringonnousua, joutui niin\nlähelle säikähtymistä kuin se tälle flegmaattiselle miehelle oli\nmahdollista. Hän kosketti toveriaan käsivarteen ja Manfred hätkähti.\n\n\"Mikä on hätänä?\" kysyi Leon hiljaa.\n\nManfredin hymy ja pään pudistus eivät kysyjää rauhoittaneet.\n\n\"Huolestuttaako sinua Poiccart ja varas?\"\n\nManfred myönsi nyökkäämällä. Sitten hän puhuen ääneen kysyi. \"Oletko\nmissään asiassamme tuntenut samaan tapaan kuin nyt?\"\n\nHe haastelivat niin hiljaisella äänellä, että se melkein läheni\nkuiskailua. Gonsalez tuijotti miettiväisenä eteensä.\n\n\"Kyllä kerran\", myönsi hän. \"Varsovan nainen. Muistathan, kuinka\nhelpolta näytti ja kuinka meitä sitten kohtasi vastus toisensa\njälkeen... kunnes aloin tuntea -- niinkuin nytkin tunnen, -- että\nyrityksemme menee myttyyn.\"\n\n\"Ei, ei, ei!\" virkkoi Manfred hurjasti. \"Ei saa puhua\nepäonnistumisesta, Leon, ei saa sellaista ajatellakaan.\" Hän hiipi\nluukulle ja laskeutui käytävään Gonsalezin seuraamana.\n\n\"Missä Thery on?\" kysyi hän.\n\n\"Nukkuu.\"\n\nHe olivat astumassa työhuoneeseen ja Manfredin käsi oli ovenrivalla,\nkun askeleita kuului alimmasta kerroksesta.\n\n\"Kuka siellä?\" huusi Manfred, ja heikko vihellys alhaalta sai hänet\nrientämään portaita alas.\n\n\"Poiccart!\" huudahti hän.\n\nJa Poiccart se oli, ajelemattomana, pölyisenä, uupuneena.\n\n\"No?\" Manfredin äännähdys oli melkein tuikea.\n\n\"Menkäämme ylös\", virkkoi Poiccart lyhyesti. Kaikki kolme nousivat\ntomuista porraskäytävää, eikä sanaakaan heidän välillään vaihdettu\nennenkuin he olivat tulleet pieneen päivähuoneeseen. Silloin Poiccart\npuhui.\n\n\"Ratojaan kiertävät tähdetkin taistelevat meitä vastaan\", sanoi hän\nheittäytyen huoneen ainoaan mukavaan tuoliin ja paiskaten hattunsa\nnurkkaan. \"Taskukirjani varkaan ovat poliisit pidättäneet. Hän on\ntunnettu rikollinen hiipijärosvojen lajia, ja onnettomuudeksi oli häntä\nsinä iltana pidetty silmällä. Lompakko löydettiin hänen hallustaan, ja\nkaikki olisi voinut mennä hyvin, ellei eräs tavattoman tarkka\nkonstaapeli olisi sovittanut sen sisältöä minuun.\n\n\"-- Lähdettyäni sinun paristasi menin kotiin muuttamaan vaatteet ja\nsitten kävelin Downing Streetille. Lyöttäytyin uteliaaseen\nväkijoukkoon, joka seisoskeli vartioiden portin edustalla. Tiesin, että\nFalmouth oli lähettyvillä, ja tiesin myöskin, että jos jotakin\nsaataisiin ilmi, siitä heti tiedoitettaisiin ulkoministeriöön. Jostakin\nsyystä tuntui minusta varmalta, että mies oli tavallinen varas, ja että\nmeidän oli pelättävä ainoastaan hänen mahdollista vangitsemistaan.\nSiinä odotellessani karahdutti vuokra-ajuri esille ja kiihtynyt mies\nhyppäsi kärryistä. Kaikesta päättäen hän oli poliisi, ja töintuskin\nehdin ottaa ajurin, kun Falmouth ja äskeinen tulokas suhahduttivat\nautolla matkaan. Minä seurasin heitä niin nopeasti kuin oli mahdollista\nherättämättä ajurin epäluuloja. Tietysti he jättivät meidät jälkeensä,\nmutta heidän päämääränsä oli selvä. Minä jätin ajurin sen kadun\nkulmassa, jonka varrella poliisiasema sijaitsee, kävelin eteenpäin ja\nnäin automobiilin oven edessä, kuten olin odottanutkin.\n\n\"-- Minun onnistui tirkistää toimistoon. Pelkäsin, että mahdollista\nkuulustelua pidettäisiin vankikopissa, mutta he olivatkin valinneet\ntoimistohuoneet, mikä oli erittäin onnellinen sattuma. Näin Falmouthin,\nkonstaapelin ja vangin. Viimemainittu, tympäisevän näköinen,\npitkäleukainen, vilkkuvasilmäinen -- ei, ei, Leon, älä kysele minulta\nmiehen kasvojen ilmeitä; minä tähystelin häntä vain valokuvaajan\nsilmällä, tahdoin hänet muistaa...\n\n\"-- Siinä silmänräpäyksessä saatoin havaita salapoliisipäällikön\nsuuttumuksen ja varkaan uhman, ja tiesin miehen sanovan, ettei hän\nvoinut meitä tuntea.\"\n\n\"Haa'\" Helpotuksen huokauksella Manfred päätti Poiccartin lausejakson.\n\n\"Mutta minä tahdoin päästä varmuuteen\", jatkoi viimemainittu. \"Kävelin\ntakaisin samaa tietä kuin olin tullutkin. Äkkiä kuulin auton surinan\ntakaani, ja se sivuutti minut kyyditen toista matkustajaa. Arvasin,\nettä miestä vietiin takaisin Scotland Yardiin.\n\n\"-- Kävelinpä takaisin uteliaana tietämään, mihin poliisi aikoi uutta\nrekryyttiään käyttää. Pysähtyen paikalle, josta näin katuportille, minä\nodottelin. Hetkisen perästä tuli mies yksinään ulos. Hänen astuntansa\noli kevyt ja kimmoinen. Vilahdukselta näkemäni kasvot kuvastivat\nhämmennyksen sekaista tyytyväisyyttä. Hän kääntyi Thamesille päin, ja\nminä seurasin hänen kintereillään.\"\n\n\"Oli pelättävissä, että poliisitkin häntä seurailivat\", sanoi Gonsalez\nvaroitellen.\n\n\"Siitä otin kyllä selvän\", vastasi Poiccart. \"Minä katselin hyvin\nhuolellisesti ympärilleni ennenkuin toimin. Poliisit näkyivät sallivan\nhänen samoilla vapaasti. Päästyään 'Temppelin' portaiden kohdalle hän\npysähtyi ja katseli epäröiden oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin ei\nolisi oikein tiennyt, mitä lähinnä tekisi. Sillä hetkellä minä tulin\nhänen viereensä, astuen ohi ja käännyin sitten, hapuillen taskuistani.\n'Saisinko pyytää tulta?' kysyin.\n\n\"-- Hän oli perin ystävällinen; otti esille tulitikkulaatikon ja\nkehoitti minua sytyttämään. Minä iskin tulta sikariini, pitäen tikkua\nniin, että hän näki kasvoni.\"\n\n\"Siinä menettelit viisaasti\", sanoi Manfred vakavasti.\n\n\"Se valaisi samalla hänenkin kasvonsa, ja silmäkulmastani minä\ntarkastin häntä, tutkien joka piirrettä. Mutta mikään ilme ei\nosoittanut, että hän olisi minut tuntenut, ja minä ryhdyin\nkeskusteluun. Viivyimme hetkisen kohtaamispaikallamme ja kävelimme\nsitten kuin yhteisestä sopimuksesta Blackfriarsia kohti, astuimme\nsillan yli ja juttelimme joutavista asioista: köyhälistöstä, ilmasta,\nsanomalehdistä. Sillan toisella puolella on kahvikoju. Päätin tehdä\nuuden liikkeen. Kehoitin häntä tulemaan kanssani juomaan kupin kahvia\nja kun se oli tuotu, laskin kultapunnan pöydälle. Päätänsä pudistaen\nsanoi myyjä, ettei voinut sitä vaihtaa. 'Eikö toverillanne ole pientä\nrahaa?' kysyi hän.\n\n\"-- Sillä hetkellä pikku varkaan turhamaisuus tarinoi minulle, mitä\nhalusin tietää. Hän veti välinpitämättömän näköisenä taskustaan --\nkultapunnan. 'Tässä on kaikki, mitä minulla on', virkkoi hän\npitkäveteisesti. Minä löysin muutamia vaskikolikoita -- minun oli\najateltava ripeästi. Hän oli kertonut poliisille jotakin, jotakin\nmaksamisen arvoista -- mutta mitä? Se ei voinut olla kuvaus meistä\nitsestämme, sillä jos hän silloin olisi kiinnittänyt kyllin paljon\nhuomiota ulkomuotoomme, olisi hän tuntenut minut raapaistessani\ntulitikun ja myöskin nyt seisoessani kahvikojun lamppujen täydessä\nhohteessa. Ja silloin valtasi minut hyytävä pelontunne. Ehkä hän oli\ntuntenut minut, mutta piti minua varkaan viekkaudella keskustelussa,\nkunnes saisi apua minut vangitakseen.\"\n\nPoiccart vaikeni hetkiseksi ja otti pienen pullon taskustaan, jonka\nlaski huolellisesti pöydälle.\n\n\"Hän oli silloin niin lähellä kuolemaa kuin konsaan on voinut olla\",\nsanoi hän tyynesti; \"mutta sitten haihtuikin epäluuloni. Kävelyllämme\nolimme sivuuttaneet kolme poliisia -- olisihan hänellä ollut tilaisuus,\njos olisi tahtonut sitä käyttää.\n\n\"-- Hän joi kahvinsa ja virkkoi: 'Minun pitää lähteä kotiin'. -- 'Niinpä\nniin', vastasin minä, 'kotiin kai minunkin pitäisi lähteä -- huomenna\non paljon töitä'. Hän tirkisti minuun. 'Työtä on minullakin', sanoi hän\nvirnistäen, 'mutta saanko sen tehdyksi, sitä en tiedä'.\n\n\"-- Olimme lähteneet kahvikojusta ja pysähdyimme nyt kadun kulmassa\npalavan lyhdyn alle. Minä tiesin, että minulla oli vain muutama sekunti\nhankkiakseni haluamani tiedot, ja siksi rohkaistuin ja otin asian\nsuoraan puheeksi. 'Mitähän niistä neljästä oikeudentekijästä kuuluu?'\nkysyin, juuri kun hän oli livahtamaisillaan matkaansa. Hän kääntyi\nheti. 'Mitä niistä tiedetään?' kysyi hän nopeasti. Siitä johdin hänet\nvähitellen noiden neljän henkilöllisyyteen. Hän oli halukas\nhaastelemaan heistä, perin utelias tietämään, mitä minä ajattelin,\nmutta enimmän mielenkiintoa herätti hänessä palkinto. Hän alkoi\nlaajasti laverrella asiasta, kumartui sitten äkkiä eteenpäin ja\nnaputtaen minua likaisella etusormellaan rintaan alkoi esittää\notaksumaa.\"\n\nPoiccart pysähtyi nauramaan, mikä päättyi raukeaan haukotukseen.\n\n\"Tunnette tuollaiset asiat\", sanoi hän, \"ja tiedätte, kuinka perin\nyksinkertaisia sivistymättömät ovat yrittäessään peittää salaisuuttaan\nhuolitellun sepitetyillä otaksumilla. Kas, tähän tapaan hän tarinoi:\nHän -- nimeltään Marks -- luulee kykenevänsä tuntemaan yhden meistä\njonkin merkillisen muistinpinnistyksen avulla; jotta hän voisi sen\ntehdä, on hänelle suotu vapaus -- huomenna hän etsisi kautta Lontoon,\nsanoi hän.\"\n\n\"Hyvä päivätyö\", nauroi Manfred.\n\n\"On kyliä\", myönsi Poiccart vakaasti; \"mutta kuulkaahan\njatko. Me erosimme, ja minä kävelin länteenpäin aivan varmana\nturvallisuudestamme. Ohjasin askeleeni Covent Gardenin torille, koska\nse on niitä paikkoja Lontoossa, joissa mies voidaan nähdä kello\nneljältä aamulla hänen herättämättään huomiota.\n\n\"-- Olin kävellyt torin läpi joutessani katsellen vilkasta vilinää, kun\njostakin selittämättömästä syystä käännyin äkkiä, ja näin suoraan\nedessäni Marksin. Hän irvisti hölmömäisesti ja ilmaisi nyökkäyksellä,\nettä oli minut tuntenut. Odottamatta, että olisin kysellyt hänen\nasiaansa, alkoi hän selittää sinne saapumistaan.\n\n\"-- Minä hyväksyin kernaasti hänen selityksensä ja kutsuin hänet\ntoistamiseen kahville sinä yönä. Hän epäröi ensin, mutta suostui\nsitten. Kun kahvi oli tuotu, veti hän kuppinsa mahdollisimman kauaksi\nminun ulottuviltani, ja silloin minä ymmärsin, että herra Marks oli\nvetänyt minua nenästä, että olin väheksynyt hänen älykkyyttään ja että\nhän kaiken aikaa, kun oli minulle huojennellut sydäntään, oli minut\ntuntenut. Hän oli vietellyt minut pois varovaisuudestani.\"\n\n\"Mutta miksi...?\" aloitti Manfred.\n\n\"Sitä minäkin ajattelin\", vastasi toinen. \"Miksei hän vangituttanut\nminua?\" Poiccart kääntyi Leoniin, joka oli ääneti kuunnellut. \"Sano\nsinä, Leon, miksei?\"\n\n\"Selitys on yksinkertainen\", vastasi Gonsalez tyynesti. \"Miksei Thery\npettänyt meitä? Ahneus hänet siitä esti -- sivistyksen toiseksi\nmahtavin voima. Hän epäilee palkinnon saamista. Ehkä hän epäilee\npoliisin rehellisyyttä -- useimmat rikolliset epäilevät sitä. Hän\nhalunnee todistajia.\"\n\nLeon astui pöydän viereen, jolla hänen takkinsa riippui. Hän napitti\nsen miettiväisesti, hipaisi kädellään sileää leukaansa ja pisti sitten\npöydällä olevan pienen pullon taskuunsa.\n\n\"Sinä kaiketi eksytit hänet?\" kysyi hän.\n\nPoiccart nyökkäsi.\n\n\"Hän asuu?\"\n\n\"Talossa 700 Red Cross Streetin varrella Boroughissa -- tavallisessa\nmajapaikassa.\"\n\nLeon otti kynän pöydältä ja piirsi nopeasti pään kuvan sanomalehden\nsyrjään. \"Tällainenko?\" kysyi hän.\n\nPoiccart tarkasti kuvaa.\n\n\"Niin\", myönsi hän hämmästyneenä. \"Oletko hänet nähnyt?\"\n\n\"En\", vastasi Leon huolettomasti, \"mutta tiesin, että sellaisella\nmiehellä täytyy olla sellainen pää.\"\n\nHän pysähtyi kynnykselle.\n\n\"Pidän sitä välttämättömänä.\" Hän lausui nuo sanat kysyvällä\näänensävyllä. Hän kohdisti lauseensa etupäässä Manfrediin, joka seisoi\nkäsivarret ristissä ja kulmat rypyssä, tuijottaen lattiaan.\nVastaukseksi Manfred ojensi nyrkkiin puristetun kätensä.\n\nLeon näki alaspäin käännetyn peukalon ja lähti huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBilly Marks oli ymmällä. Mitä viattomimmalla tempulla oli saaliin\nonnistunut livahtaa hänen käsistään. Kun Poiccart pysähtyen Lontoon\nparaimman hotellin kiilloitettujen ovien eteen, jonne olivat kuin ilman\naikojaan kävelleet, ohimennen mainitsi, ettei viipyisi minuuttiakaan,\nja hävisi sen suojiin, joutui Billy hämilleen. Sellaisen liikkeen\nvaralta hän ei ollut valmistautunut. Hän oli seurannut epäluulonalaista\nBlackfriarsista asti; hän oli melkein varma, että tämä oli se mies,\njonka oli ryöstänyt. Hän olisi voinut, jos olisi tahtonut, kutsua\nensimmäisen tapaamansa konstaapelin korjaamaan hänet talteen; mutta\nvarkaan epäluulo, pelko, että häntä ehkä vaadittaisiin jakamaan palkkio\nsen kanssa, joka häntä auttoi, ehkäisi hänet siitä. Ja ehkei tämä ollut\nedes sama mieskään, tuumi Billy, ja kuitenkin...\n\nPoiccart oli kemisti, jonka riemuna oli epäterveelliset valmisteet,\njoka sekoitteli pahanlemuisia rohtoja, suodatti, siivilöi,\nhiilihapoitti, happeutti ja valmisti jos jotakin lasiputkissaan,\nkäsitellen maan eläin-, kasvi- ja kivikunnan tuotteita.\n\nBilly oli lähtenyt Scotland Yardista etsiäkseen miestä, jolla oli\nvärinsä menettänyt käsi. Tässäkin hänellä olisi ollut hyvin arvokas\ntuntomerkki poliiseille annettavana, jollei olisi niin kovin pelännyt\npetollisuutta. Näyttäisi hyvin ontuvalta puolustelulta, Billyn kannalta\nkatsoen, väittää, että pelkkä ahneus pidätti hänen kätensä hänen\njoutuessaan vastatusten tuon etsimänsä miehen kanssa. Ja kuitenkin oli\nasia niin. Sitäpaitsi oli summa laskettava suhteissa. Jos yksi\noikeudentekijä oli tuhannen punnan arvoinen, niin mikä oli neljän\ntorihinta? Billy oli varas, jolla oli liikemiehen pää. Hänen\npäivätyössään ei ollut mitään hylkytuotantoa. Hän ei ollut\nkonservatiivinen lurjus, joka olisi pysytellyt vain yhdellä ammattinsa\nalalla. Hän puhalsi yhtä kernaasti kellon kuin tyhjensi vaihtokassan\ntai kaupitsi vääriä hopearahoja. Hän oli rikoksen perhonen, liidellen\ntoisesta kielletystä kukasta toiseen, eikä halveksinut esiintymistä\n\"saatujen tietojen\" X:nä.\n\nKun siis Poiccart hävisi Northhumberland Avenuen varrella sijaitsevan\nloistohotellin eteiseen, joutui Billy päästään pyörälle. Hän käsitti\nsilmänräpäyksessä, että hänen vankinsa oli pujahtanut paikkaan, johon\nhän ei voinut itseään paljastamatta seurata ja että tilaisuudet olivat\nainaiseksi ohi. Hän katseli katua ylös- ja alaspäin. Ei ollut\nainoatakaan poliisimiestä näkyvissä. Eteisessä puuhaili ovenvartija\npaitahihasillaan messinkien kiilloittamisessa. Oli vielä hyvin\nvarhaista; kadut olivat autiot ja muutaman minuutin epäröityään Billy\nryhtyi keinoon, jota ei olisi sovinnaisemmalla hetkellä tohtinut\nyrittää.\n\nHän työnsi kääntöoven auki ja meni eteiseen. Ovenvartija kääntyi häntä\nkohti hänen sisälle astuessaan ja heitti häneen tuiman, epäilevän\nsilmäyksen.\n\n\"Mitä haette?\" kysyi hän katsellen hiukan paheksuvasti vieraan\nrikkinäistä takkia.\n\n\"Kuulkaahan, hyvä mies\", aloitti Billy suosittelevimmalla sävyllään.\n\nJuuri silloin tarttui ovenvartijan vahva käsi hänen kauluriinsa, ja\nBilly havaitsi kierivänsä kadulle.\n\n\"Ulos täältä\", tiuskaisi ovenvartija ankarasti.\n\nTarvittiin tämä kolaus, jotta Marksissa heräsi riittävää\nitseluottamusta, joka sai hänen pitämään puoliaan.\n\nOikoen rypistyneitä vaatteitaan hän otti Falmouthin kortin taskustaan\nja palasi arvokkaasti ovenvartijan luo.\n\n\"Minä olen poliisilaitoksesta\", virkkoi hän, aloittaen hänelle hyvin\ntutulla esittelyllä, \"ja jos minua häiritsette, niin varokaa itseänne,\nnuori mies.\"\n\nOvenvartija otti kortin ja tarkkasi sitä.\n\n\"Mitä haluatte?\" sanoi hän suopeammin. Hän oli lisäämäisillään \"hyvä\nherra\", mutta sanat takertuivat kuitenkin hänen kurkkuunsa. -- Jos mies\non salapoliisi, -- tuumi hän, -- on hänen valepukunsa oivallinen.\n\n\"Minä etsin herrasmiestä, joka tuli sisälle ennen minua\", sanoi Billy.\n\nOvenvartija raapaisi korvallistaan.\n\n\"Mikä on hänen huonenumeronsa?\" kysyi hän.\n\n\"Älkää välittäkö huoneen numerosta\", sanoi Billy nopeasti. \"Onko tässä\nhotellissa mitään takaovea -- jotakin, minkä kautta voi päästä ulos?\nPaitsi etuovea tarkoitan?\"\n\n\"Puoli tusinaa\", vastasi ovenvartija.\n\n\"Viekäähän minut jollekulle niistä\", pyysi Marks. Ja ovenvartija lähti\nopastamaan.\n\nEräs liikemiesten käyttämistä ovista avautui pienelle takakadulle; ja\ntäällä Marks sai kadunlakaisijalta pelkäämänsä tiedon. Viisi minuuttia\naikaisemmin oli hänen kuvailemansa näköinen mies astunut ulos,\nkääntynyt Strandille päin, ottanut ajurin kadunpuhdistajan näkyviltä ja\najanut tiehensä.\n\nÄllistyneenä ja vielä lisäksi katkeroittuneena siitä, että, jos olisi\nmenetellyt rohkeasti, olisi toki ansainnut ainakin osan tuhannesta\npunnasta, käveli Billy verkalleen Rantakadulle, manaten hupsuuttaan,\njoka oli vietellyt hänet heittämään pois omaisuuden, joka hänellä jo\noli kuin hyllyllä. Kädet syvällä taskuissa hän käveli väsyneesti pitkää\nRantakatua, yhä kerraten mielessään yöllisiä tapahtumia ja joka\nkerralla mutisten kolkon kirouksen erehdystään tuomiten. Oli varmaankin\nkulunut tunti siitä, jolloin hän menetti Poiccartin näkyvistään, kun\nhänen päähänsä pälkähti, että kaikki ei vielä ollut hukassa. Tiesihän\nhän miehen tuntomerkit, oli katsellut hänen kasvojaan, tunsi hänet\npiirre piirteeltä. Se oli toki jotakin. Niin, hän älysi senkin, että\njos mies hänen kuvauksensa nojalla vangittaisiin, olisi hänellä\nvieläkin oikeus palkintoon tai osaan siitä. Hän ei tohtinut mennä\nFalmouthin luo ja kertoa hänelle, että oli kaiken yötä ollut miehen\nseurassa kuitenkaan häntä vangituttamatta. Falmouth ei häntä uskoisi,\nja ihmeellistä olikin, että hän oli tuon miehen tavannut.\n\nTämä ajatus juolahti nyt ensi kertaa Billyn mieleen. Millä ihmeen\nsattumalla hän oli tuon muukalaisen tavannut? Oliko mahdollista -- se\nmiete säikähdytti Marksia, -- että mies, jonka hän oli ryöstänyt, oli\ntuntenut hänet ja vartavasten etsinyt häntä murha-aikein?\n\nKylmä hiki kihosi rosvon kapealle otsalle. Nuo miehet olivat murhaajia,\njulmia, armottomia murhaajia: entä...?\n\nHän kääntyi, koettaen irtautua näiden ikävien mahdollisuuksien\najattelemisesta, ja näki miehen, joka astui kadun yli häntä kohti. Hän\nsilmäili vierasta epäluuloisesti. Tulija oli nuorennäköinen, sileäksi\najeltu ja teräväpiirteinen. Hänellä oli levottomat siniset silmät. Kun\nhän tuli lähemmäksi, huomasi Marks ensi näkemänsä hänet pettäneen. Mies\nei ollut niin nuori kuin ulkonäöstä saattoi päätellä. Oli ehkä\nnelikymmenvuotinen, tuumi Marks. Hän lähestyi, katsoi kiinteästi\nBillyyn ja viittasi häntä sitten pysähtymään, sillä Billy käveli\npoispäin.\n\n\"Onko nimenne Marks?\" kysyi muukalainen mahdikkaasti.\n\n\"On kyllä\", vastasi varas.\n\n\"Oletteko tavannut herra Falmouthia?\"\n\n\"En sitte eilisen illan\", vastasi Marks kummastuneena.\n\n\"Sitten täytyy teidän heti lähteä hänen luokseen.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Kensingtonin poliisiasemalla, -- on tapahtunut pidätys, ja hän haluaa,\nettä tulette tunnustelemaan miestä.\"\n\nBillyn mieli kävi apeaksi.\n\n\"Saanko minä mitään osaa palkinnosta\", kysyi hän, \"jos nimittäin tunnen\nhänet?\"\n\nToinen nyökkäsi, ja Billyn toiveet elpyivät.\n\n\"Teidän on seurattava minua\", sanoi vastatullut. \"Herra Falmouth ei\nhalua, että meidät nähdään yhdessä. Ostakaa ensimmäisen luokan lippu\nKensingtoniin ja astukaa minun vaununi viereiseen vaunuun -- tulkaa.\"\n\nHän kääntyi ja astui tien yli Charing Crossia kohti, Billyn seuratessa\njonkun matkan päässä.\n\nHän näki muukalaisen kävelevän asemasillalla eikä ollut häntä\ntuntevinaan. Juna saapui asemalle ja Marks seurasi kuljettajaansa\njunasta astuneen työmiesjoukon läpi. Vieras nousi tyhjään ensiluokan\nvaunuun ja hänen ohjeitaan totellen Marks otti haltuunsa viereisen\nosaston, jonka hän sai pitää yksin.\n\nCharing Crossin ja Westminsterin välillä Marksilla oli aikaa miettiä\ntilannetta. Viimemainitun aseman ja St. James's Parkin välillä hän\nkeksi verukkeen, jonka esittäisi salapoliisille; Parkin ja Victorian\nvälillä hän oli saanut itselleen todistetuksi oikeutensa palkintoon.\nKun juna sitten sukelsi tunneliin viiden minuutin matkallaan Sloane\nSquarelle, havaitsi Billy vetoa ja käännettyään päätänsä näki\nmuukalaisen seisomassa keinuvan vaunun astuimella pidellen kiinni\npuoliksi avatusta ovesta.\n\nMarks hämmästyi.\n\n\"Työntäkää ikkuna ylös omalla puolellanne\", käski mies, ja tuon\nmahtipontisen äänen hypnotisoimana Billy totteli. Sillä hetkellä hän\nkuuli särkyvän lasin helinää.\n\nHän kääntyi vihaisesti muristen.\n\n\"Mitä tää merkitsee?\" kysyi hän.\n\nVastaukseksi vieras pyöräytti itsensä ulos ovesta, sulki sen hiljaa ja\nhävisi.\n\n-- Mitä hän tarkoittaa? -- toisti Marks höpertyneenä. Vilkaisten\nlattialle hän näki särkyneen pullon jalkainsa edessä, ja pullon\nvieressä oli kiiltävä kultapunta. Hän tuijotti rahaan hetkisen kuin\nhölmö, ja sitten, juuri ennen kuin juna höyrysi Victorian asemalle, hän\nkumartui sitä ottamaan...\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nKolme tuonen uhria\n\n\nMatkustaja, joka Kensingtonissa pysähdyttäessä kaikessa rauhassa\nvalitsi vaununosastoa, avasi oven ja horjui takaisin yskien. Muuan\nkerkeä kantaja ja hälytetty asema virkailija riensivät esille ja\ntempasivat oven auki. Ellottava mantelinhaju levisi asemalle.\n\nKerääntyi pieni ryhmä matkustajia, jotka kurkistelivat toistensa\nolkapäiden yli, asemapäällikön tutkiessa asiaa. Saapui sitten\nlääkärikin, tuotiin paarit, ja ulkoa kadulta tuli konstaapeli.\n\nYhdessä he nostivat kuolleen miehen lyyhistyneen ruumiin vaunusta ja\nlaskivat sen asemasillalle. \"Löysittekö mitään?\" kysyi konstaapeli.\n\"Kultapunnan ja särjetyn pullon\", kuului vastaus. Konstaapeli hapuili\nkuolleen miehen taskuista. \"En luule hänellä olevan mitään papereita,\njoista kävisi selville, kuka hän on\", sanoi poliisimies\nasiantuntevasti. \"Tässä on ensimmäisen luokan lippu -- täytyy olla\nkysymyksessä itsemurha. Tässä on kortti...\"\n\nHän käänsi korttia ja luki, ja hänen kasvojensa ilme muuttui.\nJoitakuita kiireellisiä ohjeita annettuaan hän riensi lähimpään\nsähkösanomatoimistoon.\n\nSalapoliisipäällikkö Falmouth, joka oli ulkoasiainministeriön talossa\nnukkunut muutaman lyhyen tunnin, nousi huolissaan ja levottomin\ntuntein, aavistellen, että kaikkien hänen varokeinojensa uhallakin\npäivä päättyisi onnettomasti. Hän oli tuskin pukeutunut, kun\nilmoitettiin ylipoliisipäällikön sijaisen saapuneen.\n\n\"Sain teidän raporttinne\", tervehti virkamies; \"teitte aivan oikein\npäästäessänne Marksin vapaaksi. Oletteko kuullut hänestä mitään tänä\naamuna?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Hm\", virkahti poliisipäällikkö miettiväisesti. \"Kuinkahan...\" Hän ei\npäättänyt lausettaan. \"Onko juolahtanut mieleenne, että ne neljä\nkenties ovat tajunneet vaaransa?\"\n\nSalapoliisin kasvoille tuli ihmettelevä ilme. \"Olen tietenkin, hyvä\nherra.\"\n\n\"Oletteko tullut ajatelleeksi, mitä he luultavasti lähinnä\nyrittäisivät?\"\n\n\"E-en; elleivät kenties koeta livistää maasta.\"\n\n\"Onko juolahtanut mieleenne, että sillä välin kun se Marks etsii heitä,\nhakevat he luultavasti häntä?\"\n\n\"Bill on ovela\", sanoi salapoliisi levottomasti.\n\n\"Niin ovat hekin\", vastasi poliisipäällikkö korostavasti nyökäten.\n\"Neuvoisin teitä koettamaan päästä kosketuksiin Marksin kanssa ja\npanemaan kaksi parhainta miestänne häntä vaanimaan.\"\n\n\"Se tehdään heti\", vastasi Falmouth. \"Siihen varovaisuustoimenpiteeseen\nolisi ehkä pitänyt ryhtyä jo aikaisemminkin.\"\n\n\"Minä olen menossa sir Philipin puheille\", jatkoi poliisipäällikkö ja\nlisäsi epämääräisesti hymyillen: \"Minun täytyy häntä vähän\nsäikähdyttää.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Toivomme hänen peruuttavan lakiehdotuksen. Oletteko nähnyt\naamulehtiä?\"\n\n\"En, hyvä herra.\"\n\n\"Ne vaativat yksimielisesti lakiehdotuksen hylkäämistä -- koska eivät\npidä sitä kyllin tärkeänä, kun ottaa huomioon vaaran, ja koska\nyleisönkin mielipiteet käyvät eri suuntiin sen ansioista. Tositeossa he\npelkäävät seurauksia; ja totta totisesti pelkään minäkin hiukan.\"\n\nHän nousi portaita ja sillakkeella kysyi eräs hänen alemmistaan, mitä\nhänellä oli asiaa. Tämä järjestelmä oli otettu käytäntöön valepukuisen\n\"salapoliisin\" vierailun jälkeen. Ulkoasiainministeri oli nyt ikäänkuin\nsaarroksessa. Ketään ei saanut uskoa, oli annettu tunnussana ja\nkaikkiin toimenpiteisiin oli ryhdytty edellisen erehdyksen toistumisen\nestämiseksi.\n\nPoliisipäällikkö oli kohottanut kätensä naputtaakseen työhuoneen oveen,\nmutta silloin hän tunsi käsivarteensa tartuttavan. Kääntyessään hän\nnäki Falmouthin, jonka kasvot olivat valkoiset ja silmissä säikähdyksen\nilme.\n\n\"Ovat tappaneet Billyn\", virkkoi salapoliisi hengästyneenä. \"Vastikään\nlöydettiin hänet rautatievaunusta Kensingtonin asemalta.\"\n\nPoliisipäällikkö vihelsi.\n\n\"Kuinka se tapahtui?\" kysyi hän.\n\nFalmouthin kasvoilla kuvastui synkkä epätoivo.\n\n\"Cyanivetyhappo-kaasulla\", virkkoi hän katkerasti; \"ne ovat\ntiedemiehiä. Koettakaahan, hyvä herra, taivuttaa ulkoasiainministeri\nperuuttamaan kirottu lakiehdotuksensa.\" Hän osoitti sir Philipin\nhuoneen ovea. \"Emme voi häntä pelastaa. Tunnen luissani, että hän on\nkuoleman oma.\"\n\n\"Loruja!\" vastasi poliisipäällikkö terävästi. \"Alatte käydä\nhermostuneeksi -- ette ole tarpeeksi nukkunut, Falmouth. Tuo ei\nkuulosta teidän puheeltanne. Meidän täytyy hänet pelastaa.\"\n\nHän palasi työhuoneen ovelta ja viittasi eräälle sillaketta\nvartioitsevista poliiseista.\n\n\"Konstaapeli, ilmoittakaa tarkastaja Collinsille, että hän pikakäskyllä\nmäärää reservin heti kerääntymään koko alueelta. Minä saarran Ramonin\ntänään sellaisella vartioketjulla\", jatkoi hän Falmouthia puhutellen,\n\"että kukaan ei pääse hänen lähelleen olematta vaarassa, että\nmuserretaan kuoliaaksi.\"\n\nJa tunnin kuluttua nähtiin Lontoossa jotakin, millä ei ole pääkaupungin\nhistoriassa vertaansa. Jokaisesta piiristä saapui pieni poliisiarmeija.\nKonstaapeleita tuli junalla, raitiotievaunuissa, auto-omnibuksilla,\nkaikenlaisilla ajopeleillä, joita oli komennettavissa tai\nsiepattavissa. Niitä tulvi asemilta ja valtakatuja pitkin, kunnes\nLontoo miltei säikähtyi todetessaan porvarillisen puolustuskykynsä\nvoiman. Whitehall oli pian sullottuna täyteen päästä päähän; St.\nJames's Park vilisi mustanaan konstaapeleja. Automaattisesti sulkivat\nvahvat ratsupoliisi-komennuskunnat kaiken liikkeen Whitehallilla,\nCharles Streetillä, Birdcage Walkilla ja Pall Mallin itäpäässä. St.\nGeorgen katu oli poliisivoiman hallussa, jokaisen talon katolla oli\nunivormupukuinen mies, ei ollut ainoatakaan asuntoa tai huonetta,\njota ei tyyten tarkastettu, jos sieltä vain vähänkin näki\nulkoasiainministerin asuntoon. Tuntui siltä kuin olisi julistettu\nsotalaki, ja tosiaankin oli kaksi kaartinrykmenttiä aseissa\npitkin päivää, valmiina kaiken varalta. Sir Philipin huoneessa\npoliisilaitoksen päällikkö teki Falmouthin tukemana viimeisen\nyrityksensä taivuttaakseen tuota itsepäistä miestä, jonka henki oli\nuhattuna.\n\n\"Sanon, herra ministeri\", virkkoi poliisipäällikkö vakavasti, \"ettemme\nvoi tehdä enempää kuin mitä olemme tehneet, ja kuitenkin minua\npeloittaa. Nämä miehet vaikuttavat minuun kuin joku yliluonnollinen\nvoima. Pelkään kauheasti, että kaikista varokeinoistamme huolimatta on\njotakin jäänyt laskuistamme pois, että olemme jättäneet vartioimatta\njonkun pujahdusreiän, jota nuo pirullisen ovelat miehet käyttänevät\nhyväkseen. Sen Marksin kuolema on hervannut rohkeuteni -- nuo neljä\novat kaikkialla läsnä ja kaikkivaltiaat. Pyydän teitä, herra ministeri,\nJumalan tähden tarkoin harkitsemaan ennenkuin lopullisesti hylkäätte\nheidän ehtonsa. Onko lakiehdotuksen hyväksyminen niin aivan\nvälttämätöntä\" -- hän vaikeni silmänräpäykseksi, -- \"onko se teidän\nhenkenne arvoinen?\" kysyi hän kömpelön suorasukaisesti, mikä sai sir\nPhilipin vavahtamaan.\n\nTämä odotti hetkisen ennenkuin vastasi, ja kun hän puhui, oli hänen\näänensä matala ja luja.\n\n\"Minä en peräydy\", virkkoi hän hitaasti, soinnuttoman ja itsepintaisen\ntasaisella äänellä. \"Minä en peräänny missään olosuhteissa. -- Olen jo\nmennyt liian pitkälle\", jatkoi hän kohottaen kätensä estääkseen\nFalmouthia vetoamasta. \"Olen sivuuttanut pelon, olen sivuuttanut\nsuuttumuksenkin: asia on nyt minulle oikeuskysymys. Olenko oikeassa\nesittäessäni lain häätääkseni tästä maasta vaarallisen älykkäitten\nrikollisten ryhmiä, jotka nauttiessaan mieskohtaista koskemattomuutta\nyllyttävät tietämättömiä henkilöitä väkivallantöihin ja kavallukseen?\nJos minä olen oikeassa, ovat nuo neljä oikeudentekijää väärässä. Vai\novatko he oikeassa: onko tämä toimenpide väärä, hirmuvallan ote,\nraakuus ja ajattomuus kahdenkymmenennen vuosisadan ajatussuunnan\nkeskipisteessä? Jos nuo miehet ovat oikeassa, niin olen minä väärässä.\nOlen siis joutunut siihen tilanteeseen, että minun on ratkaistava\nmielessäni, kumpi kanta on oikea ja kumpi väärä -- kumpi minun on\nhyväksyttävä. Ja minä hyväksyn omani.\"\n\nHän kohtasi virkailijain katseen tyynin, järkähtämättömin ilmein.\n\n\"Teitte viisaasti ryhtyessänne varokeinoihinne\", jatkoi hän\nrauhallisesti. \"Olen ollut hupsu tuntiessani itseni kiusaantuneeksi\nteidän suojelevassa huostassanne.\"\n\n\"Meidän on lisättäväkin varovaisuustoimenpiteitämme\", keskeytti\npoliisipäällikkö; \"toivomme, että kello kuuden ja puoli yhdeksän\nvälillä tänä iltana pysytte työhuoneessanne ettekä millään ehdolla avaa\novea kellekään -- ei edes minulle tai herra Falmouthille. Sillä ajalla\non teidän pidettävä ovenne lukittuina.\" Hän epäröitsi. \"Jos haluaisitte\nsaada jommankumman meistä mukaanne...\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi ministeri nopeasti; \"eilisen vale-esiintymisen\njälkeen tahdon mieluummin olla yksinäni.\"\n\nPoliisilaitoksen päällikkö nyökkäsi. \"Tämä huone on anarkisteilta\nturvattu\", sanoi hän, kaarevalla kädenheilahduksella osoittaen suojaa.\n\"Yöllä olemme sen tyyten tarkastaneet, tutkineet lattian, seinät ja\nkaton ja lyöneet teräskilpiä ikkunaluukkuihin.\"\n\nHän katseli ympäri huonetta sellaisen miehen tarkkuudella, jolle\njokainen näkyvä esine on tuttu.\n\nSitten hän huomasi, että sinne oli tuotu jotakin uutta. Pöydällä oli\nruusuilla täytetty sininen porsliinimaljakko.\n\n\"Tämä on uutta\", sanoi hän kumartuen vetämään sieraimiinsa kauniiden\nkukkien tuoksua.\n\n\"Niin\", vastasi Ramon huolettomasti, \"ne lähetettiin tänä aamuna\nmaatilaltani Herefordista.\"\n\nPoliisipäällikkö nyppäsi kukkalehden ja kiersi sen rullaksi\nsormiensa välissä. \"Näyttävät niin luonnollisilta\", hän virkkoi\narvoituksellisesti, \"että voisivat olla keinotekoisiakin.\"\n\nPuhuessaan hän huomasi jollakin tavoin ajatuksissaan yhdistäneensä\nruusut -- mihin?\n\nHän astui hitaasti ylväitä marmoriportaita alas, joiden joka toisella\naskelmalla seisoi konstaapeli, ja esitti mielipiteitään Falmouthille.\n\n\"Ei vanhusta voi syyttää hänen päättäväisyydestään. Ihailenpa häntä\ntänään enemmän kuin koskaan ennen; mutta\" -- hänen äänensä muuttui\näkkiä juhlalliseksi -- \"minä pelkään...\"\n\nFalmouth ei virkkanut mitään.\n\n\"Taskukirjasta ei mitään selviä\", puhui poliisipäällikkö, \"ei muuta\nkuin se tie, jota sir Philip olisi saattanut ajaa, jos hän olisi\nhalunnut saapua Downing Streetin 44:nteen takakatuja pitkin.\nSuunnitelman mitättömyys on melkein peloittava, sillä tuon näennäisesti\nviattoman katuluettelon takaa pilkistää esille niin selvä todiste\nvoimakkaasta, älykkäästä sielusta, etten luule käsittäneemme sen oikeaa\nsisäistä tarkoitusta.\"\n\nHän tuli kaduille ja pujottausi konstaapelijoukkojen välitse. Poliisin\nerikoislaatuisten toimenpiteiden luonnollisena seurauksena oli, että\nsuuri yleisö jäi tietämättömäksi kaikesta siitä, mitä Downing\nStreetillä tapahtui. Reporttereilta oli pääsö lumottuun kehään\nkielletty, ja sanomalehtien, varsinkin iltalehtien, täytyi tyytyä\ntietoihin, joita Scotland Yardista kitsastellen annettiin. Ne olivat\nniukkoja, kun sitävastoin lehtien keksimät johtolangat ja selitykset\nolivat monilukuiset, vaihtelevat ja ihmeelliset.\n\n_Julistaja_, joka katsoi neljän oikeudentekijän hommain itseään\nvälittömimmin koskevan, pinnisti jokaisen hermonsa hankkiakseen uutisia\nkysymyksen viime vaiheista. Ratkaisupäivän tullen oli kiihtymys\nkohonnut korkeimmilleen; iltalehtien jokainen uusi painos ahmittiin\nheti, kun se oli ehtinyt kaduille. Oli vähän ainehistoa hälinänhaluisen\nyleisön tyydyttämiseksi, mutta sille tarjottiin, mitä oli\ntarjottavana. Kuvia Downing Streetin 44:nnestä, ulkoasiainministerin\nmuotokuvia, asemakarttoja ulkoministeriön läheisyydestä, poliisin\nvarovaisuustoimenpiteitä esittäviä piirustuksia näkyi painettujen\npalstojen keskeltä, joilla ei ensimmäistä, vaan vähintäänkin kymmenettä\nkertaa selostettiin nelosen tarina sellaisena kuin se tehdyistä\nrikoksista ilmeni.\n\nJa uteliaisuuden ollessa ylimmillään, koko Lontoon, koko Englannin,\nkoko sivistyneen maailman haastellessa vain yhdestä ainoasta asiasta,\ntuli kuin räjähdyspommina tieto Marksin kuolemasta.\n\nErilailla kuvailtuna, milloin erääksi asiassa toimivaksi\nsalapoliisiksi, milloin ulkomaalaiseksi poliisivirkailijaksi, jopa\nFalmouthiksi itsekseenkin, paisui Marks yhä mielenkiintoisemmaksi\nhenkilöksi, ja hänen \"itsemurhansa rautatievaunussa\" selvisi\ntosivakavaksi, tärkeäksi tapahtumaksi. Tunnin kuluttua täytti tieto\ntästä murhenäytelmästä, yksityiskohdiltaan epätarkkana, mutta\noleellisesti oikeana, sanomalehdistön palstat. Yhä salaperäisempää! Ken\ntuo kehnosti puettu mies oli, mitä osaa hän tässä suuressa pelissä\nesitti, kuinka hän kohtasi kuolemansa? Näin kyselivät ihmiset heti; ja\nvähitellen tarina kaikkialla läsnäolevien sanomalehtimiesten\nkokoonharsimana tuli tunnetuksi. Uutisten kukkuraksi tuli valtava\npoliisien marssi Whitehallilla. Sehän osoitti, kuinka vakavalta\nkannalta viranomaiset asian ottivat.\n\n\"Edulliselta paikaltani\", kirjoitti Smith _Julistajassa_, \"näin\nWhitehallin pitkin sen pituutta. Ihmeellisin näytelmä, mitä Lontoossa\nkoskaan on katseltu. En eroittanut muuta kuin suuren mustan\nkypärimeren, joka ulottui leveän kadun toisesta päästä toiseen.\nPoliiseja! Koko naapuristo oli mustanaan poliiseista; niitä tunkeili\nsivukaduilla; niitä lainehti Parkin puolelle, ne eivät muodostaneet\nketjua, vaan tiiviin massan, jonka läpi oli mahdoton tunkeutua.\"\n\nPoliisilaitoksen päällystö ei näet jättänyt mitään sattuman varaan. Jos\nse olisi uskonut, että viekkaus tehosi viekkautta, oveluus oveluutta,\nhiiviskely hiiviskelyä vastaan, olisi se tyytynyt puolustamaan\nsuojeltavaansa sovinnaisin keinoin. Mutta vihollisen liikkeet olivat\nsaaneet viranomaiset ymmälle. Uhkapeli oli liian korkea jättää sattuman\nvaraan -- tässä tapauksessa täytyi turvautua raakaan voimaan.\nKirjoittaessamme näin kauan tapahtuman jälkeen, on vaikea käsittää,\nkuinka näiden neljän herättämä kauhu oli niin lujasti tarttunut\nmaailman mainioimpaan poliisijärjestöön, vaikea tajuta säikähdystä,\njoka oli vallannut selväpäisyydestään kuuluisan virkakunnan.\n\nVäkijoukko, joka oli tukkinut Whitehallille johtavat katujen suut,\nalkoi kasvaa, kun uutinen Billyn kuolemasta levisi, ja heti kello\nkahden jälkeen sinä iltapäivänä suljettiin poliisipäällikön käskystä\nWestminsterin silta kaikelta liikkeeltä, yhtä hyvin ajopeleiltä kuin\nkävelijöiltäkin. Sen osan Rantakaduistakin, joka on Westminsterin ja\nHungerfordin siltain välillä, puhdisti poliisi pian uteliaista\nkävelijöistä; Northumberland Avenue suljettiin, ja kello kolmeen\nmennessä ei ollut ainoatakaan paikkaa viidensadan metrin päässä sir\nPhilip Ramonin virallisesta asunnosta, jota ei lain edustaja olisi\nvartioinut. Parlamentin jäseniä saattoivat ratsastavat miehet heidän\nmatkallaan eduskuntataloon, ja kunniaheijastusta lankesi heillekin, kun\nväkijoukko heille hurrasi. Koko sinä iltapäivänä ei sataantuhanteen\nnouseva, kärsivällisesti odottava ihmisjoukko nähnyt mitään muuta kuin\nkonstaapeliarmeijan päiden yli kohoavat emoparlamentin tornit ja\nkatonharjat tai rakennusten sileät pinnat. Trafalgar Squarella,\nMallilla niin pitkältä kuin poliisi sen salli, Victoria Streetin\nalapäässä, kahdeksanrivisenä Albert Embankmentilla, ja hetki hetkeltä\npaisuen, odotti Lontoo, odotti kärsivällisesti, järjestyksessä, tyytyen\njärkähtämättömästi tuijottamaan tyhjään, saamatta mitään muuta palkkaa\nvaivastaan kuin vaikutelman, että oli niin lähellä murhenäytelmän\ntapahtumapaikkaa kuin oli inhimillisesti mahdollista. Lontooseen\nsaapunut muukalainen kummastui moista kansan kerääntymistä ja kysyi\nsyytä siihen. Rantakadulle kasaantuneen ihmislauman ulkoliepeillä\nseisova mies osoitti piipunvarrellaan joen yli.\n\n\"Odotamme miesmurhaa\", sanoi hän koruttomasti, ikäänkuin tutunomaista\ntoimitusta kuvaillen.\n\nNäiden väenkasaantumien ympärillä tekivät sanomalehtipojat\nherkeämätöntä kauppaa. Kädestä käteen kuljetettiin vaaleanpunaisia\narkkeja ihmisjoukon päiden yli. Jokainen puolitunti toi uuden lisän,\nuuden selityksen, uuden kuvauksen näytelmään, jossa he itse esittivät\ntehotonta, joskin silmäähivelevää osaa. Thamesin rannan puhdistaminen\naiheutti lisälehden, Westminsterin sillan sulkeminen toisen, hupsun\nsosialistin vangitseminen, kun hän yritti pitää puhetta väkijoukolle\nTrafalgar Squarella, katsottiin kolmannen arvoiseksi. Jokainen päivän\ntapahtuma selostettiin uskollisesti ja ahmittiin ahneesti.\n\nKaiken sen iltapäivää he odottivat, kertoen ja yhä uudestaan kertoen\nNeljän oikeudentekijän tarinaa, selitellen, tuumien, esittäen arveluita\nja tehden johtopäätöksiä. Ja he puhuivat ratkaisun hetkestä niin kuin\npuhutaan odotetusta näytelmästä, katsellen, kuinka Big Benin verkalleen\nliikkuvat viisarit nakuttelivat hitaita minuutteja. \"Enää vain kaksi\ntuntia varrottava\", sanoivat he kello kuudelta, ja tuo lause tai\npikemminkin hauskan odotuksen sävy, jolla se lausuttiin, ilmaisi\nrahvaan mielialan. Sillä kerääntynyt rahvas on julma, sydämetön ja\nsäälitön.\n\nKello kumahdutti seitsemän ja vihainen puheensorina lakkasi. Lontoo\nodotti ääneti ja nopeammin sydämentykytyksin viimeisen tunnin\nhiipimistä suuren kellon taulunkehässä.\n\nOli tehty pieni muutos Downing Streetin järjestelyissä, ja kello oli\nyli seitsemän ennenkuin sir Philip avasi työhuoneensa oven, jossa oli\nistunut yksinään ja viittasi poliisipäällikköä ja Falmouthia tulemaan\nlähemmäksi. Nämä kävelivät häntä kohti ja pysähtyivät muutaman askeleen\npäähän hänestä.\n\nMinisteri oli kalpea, ja hänen kasvoillaan oli vakoja, joita ei niillä\nennen ollut näkynyt. Mutta painettua paperia pitelevä käsi oli vakava\nja hänen muotonsa kuin sfinksin.\n\n\"Aion juuri lukita oveni\", sanoi hän tyynesti. \"Sopimamme toimenpiteet\npannaan kaiketi täytäntöön?\"\n\n\"Kyllä, herra ministeri\", vastasi poliisipäällikkö levollisesti.\n\nSir Philip oli puhumaisillaan, vaan hillitsi itsensä.\n\nHetkisen perästä hän avasi suunsa. \"Olen toiminut rehellisesti\nvakaumukseni ja ymmärrykseni mukaan\", virkkoi hän puoliksi itsekseen.\n\"Mitä tapahtuneekin, tiedän tekeväni oikein. -- Mitä se on?\"\n\nKäytävän läpi kuului heikkoa huutoa.\n\n\"Väkijoukko -- hurraa teille\", sanoi Falmouth, joka vastikään oli\npalannut tarkastuskierrolta.\n\nMinisterin huuli värähti halveksivasti, ja hänen ääneensä tuli\ntavallinen haikea sointu.\n\n\"Se pettyy kauheasti, jollei mitään tapahdu\", sanoi hän katkerasti.\n\"Kansa! Jumala varjelkoon minua kansalta, sen myötätunnolta, sen\nylistykseltä, sen sietämättömältä sääliltä.\"\n\nHän kääntyi työntäen työhuoneensa oven auki, veti sen raskaan levyn\nhitaasti kiinni jälleen, ja nuo kaksi miestä kuulivat lukon narahduksen\nhänen kiertäessään avainta.\n\nFalmouth vilkaisi kelloonsa.\n\n\"Neljäkymmentä minuuttia\", virkahti hän lyhyesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPimeässä seisoi neljä miestä.\n\n\"On melkein aika\", lausui Manfredin ääni, ja Thery ryömi eteenpäin\nhapuillen jotakin lattialta.\n\n\"Antakaas, kun isken tulta\", jupisi hän espanjaksi.\n\n\"Ei!\"\n\nPoiccartin terävä ääni hillitsi häntä. Gonsalez kumartui nopeasti ja\ntapaili tuntehikkailla sormillaan lattian yli. Hän löysi metallilangan,\npani sen Theryn käteen, ojentausi sitten ja sai kiinni toisesta. Thery\nsitoi ne näppärästi yhteen.\n\n\"Eikö ole aika?\" kysyi Thery hengästyneenä ponnistuksistaan.\n\n\"Odottakaa.\"\n\nManfred tarkkasi kellonsa valaistua taulua. He odottivat ääneti.\n\n\"On aika\", sanoi Manfred juhlallisesti, ja Thery ojensi kätensä.\n\nOjensi kätensä -- voihkaisi ja lyyhistyi lattialle.\n\nNuo kolme kuulivat voihkauksen, pikemminkin tunsivat kuin kuulivat\nmiehen horjumisen ja kuulivat mäjähdyksen, kun hän kaatui lattialle.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kuiskasi soinnuton ääni -- Gonsalezin ääni.\n\nManfred oli Theryn vieressä hypistellen hänen paitaansa.\n\n\"Thery hutiloi ja on maksanut seuraukset\", sanoi hän hillityllä\näänellä. \"Entä Ramon...\"\n\n\"Saamme nähdä, saamme nähdä\", virkkoi Manfred, jonka sormet yhä olivat\nkaatuneen miehen rinnalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuo neljäkymmentä minuuttia olivat pisimmät, mitä Falmouth muisti\nkoskaan eläneensä. Hän oli koettanut viettää ne hauskasti kerraten\njoitakuita kuuluisia rikosjuttuja, joissa oli esittänyt johtavaa osaa.\nMutta hän huomasi kielensä vaeltavan hetken tunnelmain mukaan. Hän tuli\nepäjohdonmukaiseksi, melkein hysteeriseksi. Oli annettu käsky, että sai\npuhua ainoastaan kuiskailemalla, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi,\npaitsi suhahtavaa muminaa, kun joku välttämätön kysymys tehtiin tai\nsiihen vastattiin.\n\nKonstaapeleita oli komennettu jokaiseen huoneeseen, katolle,\nkivijalkakerrokseen, jokaiseen käytävään, ja jokainen mies oli\nasestettu. Falmouth vilkaisi ympärilleen. Hän istui sihteerin\nvirkahuoneessa lähetettyään Hamiltonin eduskuntapalatsiin. Jokainen ovi\noli auki, peili työnnettynä seinää vasten, niin että poliisiryhmät\naina olivat toistensa näkyvissä.\n\n\"En käsitä, mitä voisi tapahtua\", kuiskasi Falmouth ylemmälleen\nkahdennettakymmenettä kertaa. \"Lupauksensa pitäminen on niille miehille\nmahdotonta -- ihan mahdotonta.\"\n\n\"Minua askarruttaa kysymys, pitävätkö he toisen lupauksensa\", vastasi\npoliisipäällikkö, \"luopuvatko he yrityksestä huomattuaan, että eivät\nole onnistuneet. Yksi asia on varma\", jatkoi hän; \"jos Ramon tästä\nelävänä selviytyy, hyväksytään hänen kirottu lakiehdotuksensa\nvastustuksetta.\"\n\nHän vilkaisi kelloonsa. Ollakseen täsmällinen oli hän pitänyt sitä\nkädessään siitä asti, kun sir Philip astui huoneeseensa.\n\n\"Viittä vailla.\" Hän huoahti levottomasti.\n\nHän hiipi sir Philipin huoneen ovelle ja kuunteli.\n\n\"En kuule mitään\", sanoi hän.\n\nNämä viisi minuuttia kuluivat hitaammin kuin mitkään edelliset.\n\n\"Viisari on juuri numeron päällä\", sanoi Falmouth, väkinäisesti; \"nyt\nmeillä...\"\n\nBig Ben kumahdutti etäältä yhden kerran.\n\n\"Kello lyö!\" kuiskasi hän, ja molemmat kuuntelivat.\n\n\"Kaksi\", mutisi Falmouth laskien lyöntejä.\n\n\"Kolme.\"\n\n\"Neljä.\"\n\n\"Viisi... mitä se oli?\" äännähti hän nopeasti.\n\n\"En kuullut mitään... kah, kuulin jotakin.\" Poliisipäällikkö ryntäsi\novelle ja kumarsi päänsä avaimenreiän kohdalle. \"Mitä se on? Mitä...\"\n\nSitten kuului huoneesta kiihkeä tuskan parahdus -- ja kaikki oli\nhiljaa.\n\n\"Joutukaa miehet -- nopeasti!\" huusi Falmouth ja heittäysi koko\nvoimallaan ovea vasten.\n\nSe ei hievahtanut murtotuumaakaan.\n\n\"Yhdessä!\"\n\nKolme tukevaa konstaapelia työntyi ovea vasten, ja se romahti auki.\n\nFalmouth ja ylipoliisipäällikkö ryntäsivät huoneeseen.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Falmouth kauhuissaan.\n\nLyyhistyneenä pöydän yli, jonka ääressä oli istunut, lojui\nulkoasiainministeri.\n\nPöydällä olleet erilaiset esineet olivat lennelleet lattialle ikäänkuin\nolisi tapahtunut kamppailu.\n\nPoliisipäällikkö astui kaatuneen miehen luo ja kohotti häntä.\n\nYksi ainoa silmäys kasvoihin riitti.\n\n\"Kuollut!\" kuiskasi hän käheästi. Hän vilkaisi ympärilleen: paitsi\npoliiseja ja vainajaa ei huoneessa ollut ketään.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nSanomalehtileikkele\n\n\nOikeussali oli tänään jälleen ahdettu täyteen ihmisiä, jotka odottivat\nvirkaatekevän poliisipäällikön ja sir Francis Katlingin, kuuluisan\nlääkärin, lausuntoa. Ennenkuin jutun käsittely alkoi, mainitsi\nvirallinen ruumiintarkastaja saaneensa suuren joukon kirjeitä\nkaikenlaisilta henkilöiltä, joissa koetettiin selittää, muutamissa\nperäti haaveellisesti, sir Philip Ramonin kuoleman syytä.\n\n\"Poliisilaitos on ilmoittanut minulle, että se mielellään ottaa vastaan\nvihjauksia, olkootpa otaksumat laadultaan kuinka eriskummaisia\ntahansa\", sanoi ruumiintarkastaja.\n\nVirkaatekevä poliisipäällikkö kutsuttiin ensimmäiseksi todistajaksi ja\nhän selitti seikkaperäisesti tapahtumat siihen asti, kun ministeri\nvainaja tavattiin ruumiina. Sitten hän ryhtyi kuvailemaan, miltä huone\nnäytti. Raskaat kirjakaapit täyttivät sen kaksi sivua, kolmannessa eli\nlounaisessa seinässä oli kolme ikkunaa, neljännen täytti karttarullia\nsisältävä hyllylaite. Olivatko ikkunat kiinni? -- Olivat. Ja\nriittävästi suojatut? -- Kyllä, teräksellä päällystetyillä ja\nsaranoilla varustetuilla puuluukuilla.\n\nOliko mitään merkkiä siitä, että niihin olisi koskettu? -- Ei\nminkäänlaista.\n\nTarkastutitteko huoneen? -- Kyllä, hyvin perinpohjaisesti.\n\nValamiehistön puheenjohtaja: Hetikö? -- Niin, heti kun ruumis oli\npoistettu, korjattiin kaikki huonekalut suojasta, matot otettiin\nlattialta, seinät ja katto riisuttiin.\n\nEikä mitään löydetty? -- Ei mitään.\n\nOnko huoneessa takkaa? -- On.\n\nOnko mitään mahdollisuutta, että joku olisi sen kautta tunkeutunut\nsisälle? -- Ei pienintäkään.\n\nOletteko nähnyt sanomalehtiä? -- Kyllä joitakuita. Olette nähnyt\nvihjaistun otaksuman, että vainaja surmattiin tuottamalla kuolettavaa\nkaasua huoneeseen? -- Kyllä.\n\nOliko se mahdollista? -- Sitä tuskin luulen.\n\nPuheenjohtaja: Havaitsitteko mitään mahdollisuutta, että sellaista\nkaasua oli voitu tuottaa huoneeseen? -- (Todistaja epäröi.) En; mutta\nvanha hyljätty kaasutorvi siellä oli, jonka suu oli kirjoituspöydän\nyläpuolella. (Kiihtymystä.)\n\nOliko mitään merkkejä sellaisesta kaasusta? -- Ei minkäänlaisia.\n\nEikä mitään hajua? -- Ei ensinkään. Mutta onhan kaasuja, jotka ovat\nsekä kuolettavia että hajuttomia, esimerkiksi hiilioksiidi? -- On\nkyllä.\n\nPuheenjohtaja: Tutkitteko, oliko ilmassa sellaista kaasua? -- En; mutta\nminä astuin huoneeseen ennenkuin se olisi ehtinyt haihtua. Minä olisin\nsen huomannut.\n\nOliko huone mitenkään epäjärjestyksessä? -- Pöytää lukuunottamatta ei\nmikään siellä ollut epäjärjestyksessä.\n\nOlivatko pöydällä olleet tavarat teidän saapuessanne sekaisin? --\nOlivat.\n\nTahdotteko kuvailla tarkalleen, miltä pöytä näytti? -- Pöytäkalustosta\noli vain jokunen raskas esine, kuten hopeiset kynttilänjalat j.n.e.\npaikoillaan. Lattialla oli papereita, mustetolppo, kynä ja (tässä\ntodistaja veti salkkusen taskustaan, ottaen siitä pienoisen mustan,\nrutistuneen mykkyrän) murskattu kukkamaljakko ja kimppu ruusuja.\n\nLöysittekö mitään kuolleen kädestä? -- Löysinhän minä tämän.\n\nSalapoliisi näytti kuihtunutta ruusunnuppua, ja kauhunvärähdys kävi\nlakituvan läpi.\n\nSehän on ruusu? -- Niin on.\n\nRuumiintarkastaja vertasi poliisipäällikön kirjoitettua selostusta.\n\nHuomasitteko kädessä mitään omituista? -- Kyllä, kukkasen kohdalla oli\npyöreä musta täplä. (Kiihtymystä.)\n\nVoitteko sen selittää? -- En.\n\nPuheenjohtaja: Mihin toimenpiteisiin ryhdyitte, kun sen havaitsitte? --\nAnnoin huolellisesti poimia kukat ja imetyttää mahdollisimman paljon\nvettä puhtaaseen imupaperiin. Ne lähetettiin sisäasiainministeriöön\nanalysoitaviksi.\n\nTunnetteko sen analyysin tuloksen? -- Mikäli tiedän, ei siitä käynyt\nmitään ilmi.\n\nTutkittiinko myöskin sen ruusun lehtiä, joka teillä on hallussanne? --\nKyllä.\n\nSitten ryhtyi poliisipäällikkö yksityiskohtaisesti esittämään poliisin\nsenpäiväisiä toimenpiteitä. Oli mahdotonta, korosti hän, että kukaan\nolisi havaitsematta tullut ulkoasiainministeriöön tai sieltä lähtenyt.\nHeti murhan jälkeen käskettiin virantoimituksessa olevain poliisien\npysyä paikoillaan. Useimmat miehet olivat virantoimituksessa\nkaksikymmentäkuusi tuntia yhteen mittaan.\n\nTässä kohdassa esiintyi tutkinnon mielenkiintoisin ja kiihoittavin\npiirre. Se tuli draamallisen nopeasti ja johtui ruumiintarkastajan\ntekemästä kysymyksestä, hän kun aina vetosi edessään olevaan\npoliisipäällikön allekirjoittamaan asiakirjaan.\n\nTunnette Thery-nimisen miehen? -- Tunnen.\n\nHän oli kai yksi niistä, jotka nimittivät itseään 'neljäksi\noikeudentekijäksi'? -- Niin luulen.\n\nJa hänen kiinniottamisestaan luvattiin palkinto? -- Niin luvattiin.\n\nHäntä epäiltiin rikostoveruudesta sir Philip Ramonin murhaan? -- Niin.\n\nOnko hänet tavattu? -- On.\n\nTämä yksitavuinen vastaus sai lakituvassa olevan väkijoukon\nvaistomaisesti huudahtamaan.\n\nMilloin hänet löydettiin? -- Tänä aamuna.\n\nMistä? -- Romneyn suolta.\n\nOliko hän kuollut? -- Oli. (Kiihtymystä.)\n\nHavaittiinko hänen ruumiissaan mitään merkillistä? (Kaikki lakituvassa\nodottivat henkeään pidätellen vastausta) -- Oli; hänen oikeassa\nkämmenessään havaittiin samanlainen täplä kuin sir Philip Ramonilla!\n\nVäristys puistatti kuulijakuntaa.\n\nOliko hänenkin kädessään ruusu? -- Ei.\n\nPuheenjohtaja: Saattoiko mistään päätellä, kuinka Thery joutui sinne,\nmistä hänet löydettiin? -- Ei.\n\nTodistaja lisäsi, ettei mieheltä tavattu minkäänlaisia papereita eikä\nasiakirjoja.\n\nSeuraava todistaja oli sir Francis Katling.\n\nHänet vannotettiin ja hänelle myönnettiin lupa esittää todistuksensa\nasianajajain pöydältä, jolle hän oli levittänyt laajat muistiinpanonsa.\nPuoleksi tunniksi hän antautui aivan teknillisesti selostamaan\ntutkimuksissaan tekemiään havaintoja. Oli kolme mahdollista kuoleman\nsyytä: Se saattoi olla luonnollinen, ministerin heikko sydän olisi\nsiihen riittänyt; syynä saattoi olla tukehtuminen; kuolema olisi\nmyöskin voinut johtua iskusta, joka jonkun merkillisen seikan vuoksi ei\nollut jättänyt ruhjetta.\n\nEikö ollut mitään merkkiä myrkytyksestä? -- Ei.\n\nKuulitteko edellisen todistajan todistuksen? -- Kuulin.\n\nJa senkin osan todistuksesta, jossa kerrottiin mustasta täplästä? --\nKyllä.\n\nTutkitteko sitä täplää? -- Tutkin.\n\nOletteko siitä tehnyt mitään johtopäätöstä? -- Olen; minusta näyttää,\nettä joku happo on sen aiheuttanut.\n\nEsimerkiksi karboolihappo? -- Niin, sentapainen; mutta mitään kaupasta\nsaatavaa happoa se ei näy olleen.\n\nNäitte Therynkin käden? -- Näin.\n\nOliko täplä samanlaatuinen? -- Oli, mutta isompi ja säännöttömämpi.\n\nOliko mitään merkkejä haposta? -- Ei ollut.\n\nPuheenjohtaja: Olette kai nähnyt monet sanomalehdistön ja yleisön\nesittämistä kummallisista selityksistä? -- Olen; minä olen niitä\ntarkasti seurannut.\n\nEttekö ole tavannut niissä mitään, mikä saisi teidät uskomaan, että\nvainaja kohtasi kuolemansa jonkun tuollaisen otaksuman mukaisesti? --\nEn.\n\nKaasumyrkytys? -- Mahdotonta; se olisi heti huomattu.\n\nEntä jos huoneeseen olisi johdatettu jotakin hienoa myrkkyä, joka\ntukehduttaisi jälkeä jättämättä? -- Sellainen aines on lääketieteelle\ntuntematon.\n\nNäitte ruusun, joka tavattiin sir Philipin kädestä? -- Näin kyllä.\n\nMiten sen selitätte? -- Minä en voi sitä selittää.\n\nEttekä täplääkään? -- En.\n\nPuheenjohtaja: Ette ole tullut mihinkään määrättyyn johtopäätökseen\nkuoleman syystä? -- En; minä myönnän vain jonkun niistä kolmesta\notaksumasta, jotka esitin.\n\nUskotteko hypnotismiin? -- Kyllä jossakin määrin.\n\nJa hypnoottiseen vaikutukseen? -- Siihen myös jossakin määrin.\n\nOnko mahdollista, että kuoleman suggestiooni, joka määrätyllä hetkellä\nkävi niin itsepintaisen uhkaavaksi, olisi aiheuttanut kuoleman? -- En\noikein käsitä teitä.\n\nOnko mahdollista, että vainaja joutui hypnoottisen vaikutelman uhriksi?\n-- En pidä sitä mahdollisena.\n\nPuheenjohtaja: Puhuitte iskusta, joka ei jätä mitään ruhjevammaa.\nTunnetteko omasta kokemuksestanne sellaista tapausta? -- Tunnen kaksi.\n\nIskun, joka riitti tuottamaan kuoleman? -- Kyllä.\n\nJättämättä minkäänlaista naarmua, kuhmua tai sinelmää? -- Niin, näin\nkerran Japanissa miehen omituisella puristuksella kurkkuun aiheuttavan\nkuoleman silmänräpäyksessä.\n\nOnko se tavallista? -- Ei, perin harvinaista -- niin harvinaista, että\nse herätti melkoista hälinää lääkäripiireissä. Tapaus selostettiin\nBritannian lääketieteellisessä aikakauskirjassa vuonna 1896.\n\nEikä siis tullut mitään ruhjetta tai naarmua? -- Ei ensinkään.\n\nKuuluisa lääkäri luki sitten mainitusta julkaisusta pitkän tätä\nmainintaa koskevan otteen.\n\nArveletteko vainajan kuolleen sillä tavalla? -- Se on mahdollista.\n\nPuheenjohtaja: Pidättekö sitä vakavana mahdollisuutena? -- Kyllä.\n\nSitte kun vielä oli tehty muutamia kysymyksiä, päättyi kuulustelun\nteknillinen osa.\n\nKun suuri lääkäri lähti paikaltaan, kuului puheensorinaa ja kaikki\ntunsivat pettymystä. Oli toivottu, että taitavan ammattimiehen todistus\nolisi luonut valoa pimeihin kohtiin, mutta se jätti sir Philipin\nkuoleman salaisuuden yhtä selittämättömäksi kuin konsaan.\n\nSalapoliisipäällikkö Falmouth kutsuttiin lähinnä todistamaan.\n\nHerra Falmouth, joka esitti sanottavansa selvällä äänellä, puhui\nilmeisesti hyvin suuren liikutuksen vallassa. Häneen näkyi varsin\nkipeästi koskevan poliisin epäonnistuminen ministerivainajan hengen\nsuojelemiseksi. On julkinen salaisuus, että heti murhenäytelmän jälkeen\nsekä tämä virkailija että asiassa toiminut poliisilaitoksen päällikkö\njättivät erohakemuksensa, joita pääministerin nimenomaisen väliintulon\nvuoksi ei hyväksytty.\n\nHerra Falmouth toisti suuren osan todistuksesta, jonka poliisipäällikkö\njo aikaisemmin oli antanut, ja kertoi, kuinka hän murhenäytelmän\nhetkellä oli ollut virantoimituksessa ulkoasiainministerin oven\nulkopuolella. Hänen selostaessaan yksityiskohtaisesti sen illan\ntapahtumia vallitsi lakituvassa haudan hiljaisuus.\n\nSanoitte kuulleenne melua työhuoneesta? -- Niin kuulin.\n\nMinkälaista melua? -- Vaikeata on sen laatua kuvailla; se oli\ntuollaista epämääräistä rahinaa ikäänkuin tuolia olisi laahattu pehmeän\npinnan yli.\n\nKuulostiko se kuin oven tai laudoituksen työntämiseltä? -- Kyllä.\n(Kiihtymystä.)\n\nSamaa melua, josta selostuksessanne mainitsitte? -- Niin.\n\nKeksittiinkö mitään lautaverhoa? -- Ei.\n\nTai mitään työntöovea? -- Ei.\n\nOlisiko ollut mahdollista, että joku henkilö olisi piiloutunut\nlipastoihin tai kirjakaappeihin? -- Ei; ne tarkastettiin.\n\nMitä senjälkeen tapahtui? -- Minä kuulin kolahduksen, kuulin sir\nPhilipin parkaisevan ja yritin murtaa ovea.\n\nPuheenjohtaja: Oliko se lukossa? -- Oli.\n\nJa sir Philip yksin? -- Niin, omasta toivomuksestaan, jonka hän\naikaisemmin päivällä oli lausunut.\n\nTarkastitteko murhenäytelmän jälkeen talon sekä sisä- että\nulkopuolelta? -- Tarkastin.\n\nHavaitsitteko mitään? -- En, paitsi erästä itsessään varsin merkillistä\nhuomiota, millä seikalla ei kuitenkaan voi olla mitään yhteyttä tämän\nasian kanssa.\n\nMitä se oli? -- Hm, huoneen ikkunalaudalla virui kaksi kuollutta\nvarpusta.\n\nTutkittiinko ne? -- Kyllä, mutta lääkäri, joka ne leikkeli, lausui\nmielipiteenään, että ne olivat kuolleet kylmästä ja pudonneet ylhäältä\nräystäältä.\n\nOliko niissä linnuissa mitään jälkeä myrkystä? -- Ei mitään voitu\nhuomata.\n\nTässä kohdassa kutsuttiin sir Francis Katling sisälle. Hän oli nähnyt\nlinnut. Ei ollut voinut löytää niissä myrkyn jälkeä.\n\nEdellyttäen sellaisen kaasun mahdollisuuden, josta olemme jo puhuneet\n-- kuolettavan, nopeasti haihtuvan kaasun -- niin eikö pienoisen\nhiukkasen läpitunkeutuminen olisi voinut aiheuttaa noiden lintujen\nkuolemaa? -- Kyllä, jos ne istuivat ikkunalaudalla.\n\nPuheenjohtaja: Yhdistättekö nuo linnut murhenäytelmään? -- En, --\nvastasi todistaja painokkaasti.\n\nSalapoliisipäällikkö Falmouth toisti lyhyesti todistuksensa.\n\nEikö ollut mitään muita ihmeellisiä seikkoja, jotka herättivät\nhuomiotanne? -- Ei.\n\nRuumiintarkastaja ryhtyi kyselemään todistajalta Marksin suhdetta\npoliisiin.\n\nOliko sir Philipin ja Theryn kädessä tavattu täplä myöskin Marksilla?\n-- Ei.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun oikeus hajaantui ja pienet ihmisryhmät pohtivat merkillisintä\nlausuntoa, minkä ruumiintarkastuksen valamiehistö koskaan oli antanut,\nnimittäin \"Kuollut tuntemattomasta syystä ja jonkun tai joidenkuiden\nhenkilöiden tahallisesti murhaamana\", kohtasi ruumiintarkastaja itse\nlakituvan kynnyksellä tutun miehen.\n\n\"Kah, Carson\", sanoi hän ihmetellen, \"tekö täällä! Olisin luullut\nteillä olevan puuhaa vararikkoisten takia -- tällaisenakin päivänä.\nMerkillinen juttu!\"\n\n\"Merkillinen\", myönsi toinen.\n\n\"Olitteko kaiken aikaa saapuvilla?\"\n\n\"Olin\", vastasi kuuntelija.\n\n\"Panitteko merkille, kuinka mainio puheenjohtaja meillä oli?\"\n\n\"Kyllä; luulen, että hänestä tulisi älykkäämpi lakimies kuin yhtiön\nesimies.\"\n\n\"Tunnetteko hänet sitten?\"\n\n\"Kyllä\", haukotteli virallinen velkoja; \"mies-parka, hän luuli\nvoivansa sytyttää Thamesin tuleen, perusti yhtiön valmistaakseen\nvalokuvapiirroksia ja muuta sellaista -- sieppasi Etheringtonien\nliikehuoneuston käsistämme, mutta me olemme ostaneet sen takaisin.\"\n\n\"Menikö hänen yrityksensä myttyyn?\" kysyi ruumiintarkastaja\nhämmästyneenä.\n\n\"Eipä juuri myttyynkään. Hän vain luopui siitä; sanoi, ettei ilmanala\nsovellu hänelle. Mikä hänen nimensä taas olikaan?\"\n\n\"Manfred\", sanoi ruumiintarkastaja.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nLoppu\n\n\nFalmouth istui poliisilaitoksen päällikön pöydän toisella puolella\nkädet ristissä edessään. Imupaperikolla oli arkki ohutta\nkirjoituspaperia.\n\nPoliisipäällikkö otti sen ja luki.\n\n    \"Tämän saadessanne\", sanottiin siinä, \"olemme me, jotka paremman\n    puutteessa käytämme itsestämme nimitystä 'Neljä oikeudentekijää',\n    hajaantuneet kautta Euroopan, ja vähän luultavaa on, että koskaan\n    pääsette jäljillemme. Tahtomatta ollenkaan kerskata sanomme vain,\n    että olemme suorittaneet työn, jonka olimme tehtäväksemme\n    määränneet. Teeskentelemättä toistamme valittelumme siitä, että\n    astumamme askel oli välttämätön.\n\n    -- Philip Ramonin kuolema voisi tuntua sattumalta tai tapaturmalta.\n    Sen verran myönnämme. Thery hutiloi -- ja kärsi rangaistuksensa.\n    Me luotimme liian paljon hänen teknilliseen taitoonsa. Kenties\n    uutteralla etsinnällä voitte ratkaista sir Philipin kuoleman\n    arvoituksen. Kun sellainen etsintä on menestyksellisesti\n    suoritettu, myönnätte tämän väitteen totuuden. Hyvästi!\"\n\n\"Siitä ei mitään selviä\", virkkoi poliisipäällikkö. Falmouth ravisti\npäätänsä.\n\n\"Etsintä!\" sanoi hän katkerasti. \"Olemme etsineet Downing Streetin\ntalon läpikotaisin. Mistä muualta voisimme etsiä?\"\n\n\"Eikö sir Philipin asiakirjain joukossa ole mitään paperia, joka\nkenties voisi auttaa meidät jäljille?\"\n\n\"Emme ainakaan me ole sellaista nähneet.\"\n\nPäällikkö puraisi miettiväisenä kynänsä päätä.\n\n\"Onko hänen maatalonsa tutkittu?\"\n\nFalmouth rypisti kulmiaan.\n\n\"En pitänyt sitä tarpeellisena.\"\n\n\"Entä Portland Place?\"\n\n\"Ei; se oli murhan aikana lukittuna.\"\n\nPoliisilaitoksen päällikkö nousi.\n\n\"Koettakaahan Portland Placea\", neuvoi hän. \"Nykyisin se on sir\nPhilipin testamentintoimeenpanijan hallussa.\"\n\nSalapoliisi vihelsi ajurin ja neljännestunnin kuluttua hän oli\nkoputtamassa ulkoasiainministerin kaupunginasunnon synkälle\nholviovelle. Vakava miespalvelija avasi. Hän oli sir Philipin\nisännöitsijä ja tuttu Falmouthille, joka tervehti häntä\npäännyökkäyksellä.\n\n\"Tahdon tutkia talon, Perks\", sanoi hän. \"Onko mihinkään koskettu?\"\nMies pudisti päätänsä.\n\n\"Ei, herra Falmouth\", vastasi hän, \"kaikki on aivan sellaisena kuin sir\nPhilip sen jätti. Lakiherrat eivät edes ole toimittaneet\npesänkirjoitusta.\"\n\nFalmouth astui viileän eteisen läpi isännöitsijälle varattuun pieneen\nhauskaan sivuhuoneeseen. \"Haluaisin alkaa työhuoneesta\", sanoi hän.\n\n\"Sitten se taitaa käydä vaikeaksi, hyvä herra\", vastasi Perks\nkunnioittavasti.\n\n\"Miksi?\" kysyi Falmouth terävästi.\n\n\"Se on talon ainoa huone, johon meillä ei ole avainta. Sir Philipin\ntyöhuoneessa oli erikoinen lukko, ja hän piti avainta mukanaan.\nMinisterinä ja huolellisena miehenä hän näet kovin varoi päästämästä\ntyöhuoneeseensa keitä tahansa.\"\n\nFalmouth mietti.\n\nJoukko sir Philipin yksityisiä avaimia oli talletettuna Scotland\nYardissa.\n\nHän töhersi päällikölleen lyhyen kirjelapun ja lähetti palvelijan\najurilla poliisiasemalle.\n\nOdottaessaan hän soitti isännöitsijää.\n\n\"Missä olitte murhan tapahtuessa, Perks?\" kysyi hän.\n\n\"Maalla. Sir Philip lähetti pois kaikki palvelusväkensä, muistattehan.\"\n\n\"Ja talo?\"\n\n\"Oli kylmillään -- aivan kylmillään.\"\n\n\"Eikö palatessanne ollut havaittavissa mitään merkkiä siitä, että joku\nolisi tunkeutunut sisälle?\"\n\n\"Ei, sir. Olisi miltei mahdotonta murtautua tähän taloon. Täältä käy\nhälytyslankoja poliisiasemalle, ja ikkunaluukut sulkeutuvat\nautomaattisesti.\"\n\n\"Eikö ollut mitään jälkiä ovissa tai ikkunoissa, joista olisitte voinut\npäätellä sisäänmurtoa yritetyn?\"\n\nIsännöitsijä pudisti pontevasti päätänsä.\n\n\"Ei; velvollisuuksiani täyttäessäni tarkastan maalauksen hyvin\nhuolellisesti joka päivä ja olisin kyllä havainnut senlaatuiset\nmerkit.\"\n\nPuolen tunnin kuluttua palasi palvelija sivilipukuisen salapoliisin\nseuraamana, ja Falmouth otti viimemainitulta pienen avainkimpun.\nIsännöitsijä opasti heidät ensimmäiseen kerrokseen.\n\nHän osoitti työhuoneen jykevää tammiovea, joka oli suljettu pienen\npienellä lukolla.\n\nFalmouth etsi avainkimpusta hyvin huolellisesti. Kahdesti hän yritti\nonnistumatta, mutta kolmannella kerralla lukko narahti, avain kääntyi,\nja ovi avautui meluttomasti.\n\nHän pysähtyi hetkiseksi kynnykselle, sillä huone oli pimeä.\n\n\"Unohdin\", sanoi Perks; \"luukut ovat edessä. Avaanko ne?\"\n\n\"Olkaa hyvä\", lausui salapoliisi.\n\nPian virtasi huoneeseen valoa.\n\nSe oli koruttomasti sisustettu suoja, jokseenkin samanlainen kuin se,\njossa ulkoasiainministeri kohtasi loppunsa. Siellä tuoksahti kuin\nvanhalta nahalta, ja seiniä peittivät kirjahyllyt. Keskellä lattiaa oli\niso mahonkinen kirjoituspöytä, jolla oli sirosti järjestettyjä\npaperikimppuja.\n\nFalmouth tarkasti nopealla ja huolellisella katseella pöydän. Se oli\npaksun tomun peitossa. Toisessa päässä, niin että siihen voi tyhjältä\ntuolilta ulottua, oli tavallinen pöytäpuhelin.\n\n\"Ei kelloa\", sanoi Falmouth,\n\n\"Ei\", vastasi isännöitsijä. \"Sir Philip ei pitänyt kelloista -- siinä\non vain 'surisija'.\"\n\nFalmouth muisti.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän nopeasti, \"tiedänhän minä. Halloo!\" Hän\nkumartui innokkaasti kojetta kohti. \"No, mitä on puhelimelle\ntapahtunut?\"\n\nHänellä oli syytä kysyä, sillä sen teräosat olivat käyristyneet ja\nkiertyneet. Vulkanisoidun kautsutorven alla oli pienoinen kasa mustaa\ntuhkaa, eikä taipuvasta köydestä, joka yhdisti sen ulkomaailmaan, ollut\nmuuta jälellä kuin kierukkainen pätkä mustunutta metallilankaa.\n\nPöytä, jolla se oli, oli saanut rakkoja kuin kovasta kuumuudesta.\n\nSalapoliisi veti pitkään henkeänsä.\n\nHän kääntyi konstaapelinsa puoleen.\n\n\"Rientäkää Regent Streetille sähköteknikko Millerille ja pyytäkää herra\nMilleriä tulemaan heti tänne.\"\n\nHän tähysti vielä puhelimeen, kun sähkömies saapui.\n\n\"Herra Miller\", sanoi Falmouth verkalleen, \"kuinka on tälle puhelimelle\nkäynyt?\"\n\nSähkötaituri korjasi nenäkakkuloitaan ja tarkasti raunioita.\n\n\"Hm\", sanoi hän, \"näyttääpä siltä kuin joku linjamies olisi ollut\nrikollisen huolimaton.\"\n\n\"Linjamies? Mitä sillä tarkoitatte?\" kysyi Falmouth.\n\n\"Tarkoitan puhelinlankoja kiinnittäviä työmiehiä.\"\n\nHän tarkasti uudestaan.\n\n\"Ettekö näe?\" Hän osoitti särjettyä konetta.\n\n\"Näen, että kone on kokonaan tuhottu -- mutta miksi?\"\n\nSähkömies kumartui ottamaan kärventyneen metallilangan lattialta.\n\n\"Minä tarkoitan\", sanoi hän, \"että joku on kiinnittänyt\nkorkeajännityslangan -- luultavasti sähkövalaistuslangan tähän\npuhelinlankaan, ja jos joku sattui olemaan...\" Hän vaikeni äkkiä ja\nhänen kasvonsa kalpenivat. \"Hyvä Jumala\", kuiskasi hän, \"sir Philip\nRamon surmattiin sähköiskulla!\"\n\nTuokioon ei kukaan läsnäolijoista puhunut. Sitten työnsi Falmouth käden\ntaskuunsa ja veti esille Billy Marksin varastaman pienen muistikirjan.\n\n\"Tämä on ratkaisu\", huudahti hän; \"tässä on merkittynä lankojen suunta;\nmutta miksei Downing Streetin puhelin tuhoutunut samalla tavalla?\"\n\nKalpeana ja vavisten pudisti sähkötaituri levollisesti päätänsä.\n\n\"Olen lakannut yrittämästä selittää sähkön oikkuja\", sanoi hän.\n\"Sitäpaitsi on virta, virran täysi voima voinut tulla ohjatuksi\ntoisaalle -- ehkä on syntynyt pieni kierto -- jotakin on saattanut\ntapahtua.\"\n\n\"Malttakaas!\" sanoi Falmouth innokkaasti. \"Entä jos mies, joka yhdisti\nlangat olisi hutiloinut -- johtanut täyden virran itseensä, -- niin\neikö se olisi tuottanut tätä tulosta?\"\n\n\"Se olisi voinut...\"\n\n\"'Thery hutiloi -- ja kärsi rangaistuksensa'\", matki Falmouth hitaasti.\n\"Ramon sai heikon täräyksen -- kyllin voimakkaan säikähdyttääkseen\nhänet -- hänellä oli heikko sydän -- kärventymä kädessä, kuolleet\nvarpuset! Hyväinen aika, kaikkihan on vallan selvää!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin tunkeutui vahva poliisiosasto Carnaby Streetin taloon, mutta\nsieltä ei löytynyt mitään -- ei muuta kuin puoliksi poltettu savuke,\njossa oli lontoolaisen tupakkatehtailijan nimi, ja New Yorkiin\nlunastetun matkustajapiletin päällys.\n\nSe oli ostettu _Luciania_-laivaan kolmelle ensimmäisen luokan\nmatkustajalle.\n\n_Lucianian_ saavuttua New Yorkiin tutkittiin se perästä keulaan, mutta\nNeljää oikeudentekijää ei tavattu.\n\nTuon \"johtolangan\" oli Gonsalez itse jättänyt poliisien löydettäväksi.\n\n\n\n"]