Mies joka tiesi
Edgar Wallace (1875–1932)
Wallacen jännitysromaanissa rikas ja kovaotteinen John Minute löytyy murhattuna Lontoon kadulta, ja syy lankeaa hänen veljenpojalleen. Arvoitusta selvittämään saapuu salaperäinen ja omalaatuinen tutkija, joka tuntuu tietävän tapauksesta enemmän kuin paljastaa. Teos on vauhdikas sekoitus salapoliisikertomusta ja rikosdraamaa.
Edgar Wallacen 'Mies joka tiesi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1743. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.
MIES JOKA TIESI
Kirj.
Edgar Wallace
Suomentanut
Alpo Kupiainen
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1923.
SISÄLLYS
I. Mies laboratoriossa.
II. Tyttö, joka itki.
III. Neljä tärkeää esiintyjää.
IV. Pankinkirjuri.
V. John Minuten lahja.
VI. Mies, joka tiesi.
VII. Rex Holland ilmestyy näyttämölle.
VIII. Kersantti Smith vierailulla.
IX. Frank Merril alttarin ääressä.
X. Murha.
XI. Frank Merril syytettynä.
XII. Frank Merrilin kuulustelu.
XIII. Mies, joka saapui Montreuxiin.
XIV. Mies, joka oli Frankin näköinen.
XV. Kirje uunin ristikolla.
XVI. Kersantti Smithin palaaminen.
XVII. Mies, jota nimitettiin "Merriliksi".
I
Mies laboratoriossa
Huone oli pieni ja valittu sen vuoksi, että se oli syrjässä asuinhuoneista. Se oli aikaisemmin ollut biljardisalina, jonka Weald Lodgen huvilakartanon entinen omistaja oli järjestänyt asuntonsa yhteyteen, ja John Minute, jolla ei ollut biljardin pelaamiseen tarvittavaa aikaa eikä kärsivällisyyttä, oli mielellään luovuttanut tämän kostean sivuhuoneen tieteellisiä tutkimuksia harrastavan sihteerinsä käytettäväksi.
Yhdellä seinustalla oli karkeatekoinen petäjäinen penkki, joka oli kokonaan lasisten tislauslaitteiden ja koeputkien peitossa. Keskellä lattiaa sijoitetulla yksinkertaisella pöydällä oli viisi, kuusi kirjaa, lasikuvun suojaama mikroskooppi, pieni puinen, avattu lipas, joten näkyi sen sisältö, joukko hienoja tieteellisiä koneita, ja lasinen maljakko, jonka alla paloi Bunsen-lampun sinertävä liekki.
Pöydän ääressä istui mies tarkkaillen tätä inhoittavaa keitosta. Hänen kasvojaan peitti kiilteestä ja kumista tehty naamari, sillä maljakosta kohoava höyry ei ollut miellyttävää eikä terveellistä. Huonetta valaisi vain pöydällä palava, varjostimen himmentämä lamppu ja Bunsen-lampun sininen liekki. Tuontuostakin pisti tutkija lasipuikon hetkeksi keitokseen, antaen nesteen sitten tipahdella puikon kärjestä lakmuspaperiliuskalle.
Hänen näkemänsä tulokset olivat ilmeisesti tyydyttäviä, sillä pian hän sammutti Bunsen-lampun, aukaisi ikkunan ja kiersi sähkötuulettajan käyntiin saadakseen ilman vaihtumaan joutuisammin.
Kun hän irroitti naamarinsa, paljastuivat hauskannäköiset, kalpeahkot nuoren miehen kasvot, pienet, tummat viikset ja tuuhea, musta, aaltoileva tukka. Hän sulki ikkunan, täytti piippunsa taskustaan ottamastaan kuluneesta pussista ja alkoi tehdä muistiinpanoja, keskeyttäen ne silloin tällöin vilkaistakseen johonkin edessään pöydällä olevaan teokseen.
Puolen tunnin kuluttua hän lopetti puuhailunsa, kuivasi imupaperilla kirjoituksensa ja sulki muistikirjansa, työnsi tuoliaan taaksepäin ja vaipui aatoksiinsa. Hänen mietteensä eivät olleet iloisia, päättäen hänen ilmeistään. Hän veti povitaskustaan nahkaisen kotelon ja aukaisi sen, ottaen esille valokuvan. Se oli kuusitoistavuotiaan tytön kuva. Tytön kasvot olivat kauniit, hieman alakuloiset, mutta juuri hentoudessaan miellyttävät. Hän katseli niitä pitkään, pudistellen päätään ikäänkuin jonkun vastenmielisen ajatuksen vaivaamana.
Ovelle koputettiin hiljaa, ja hän pani kuvan nopeasti takaisin koteloonsa, käänsi sen kokoon ja pisti sen taskuunsa, nousten sitten avaamaan ovea.
Sisään astui John Minute, joka haisteli ilmaa epäluuloisesti.
"Mikä sikamainen löyhkä teillä on täällä, Jasper!" hän ärähti. "Minkä kumman tähden ei keksitä sellaisia kemiallisia aineita, joiden hajua nenä paremmin sietäisi?"
Jasper Cole naurahti hiljaa.
"Pelkäänpä, sir, että luonto on järjestänyt sen toisin."
"Oletteko jo valmis?" kysyi hänen isäntänsä, katsahtaen varovasti vielä lämpimään nestemaljakkoon.
"Se ei ole ollenkaan vaarallista, sir", huomautti Jasper. "Se on vahingollista vain kiehuessaan; ja juuri sen vuoksi pidänkin oven lukittuna."
"Mitä se on?" tiedusti John Minute, luoden viattomaan nesteeseen tuiman silmäyksen.
"Siinä on useita aineita", selitti toinen vältellen. "Itse asiassa se on vain koe. Maljakossa on paria ainetta, jotka sekautuvat toisiinsa vain määrätyssä lämmössä. Ja kokeeni on onnistunut, koska olen saanut sekaantumattomat aineet pysymään liuoksessa, vaikka neste onkin jäähtynyt."
"Toivon, että nautitte päivällisenne, vaikkakin se on jäähtynyt", murahti John Minute.
"En kuullut kellonsoittoa, sir", vastasi Jasper Cole. "Olen kauheasti pahoillani, jos olen antanut teidän odottaa."
Avarassa, kolkonnäköisessä ruokasalissa ei ollut ketään muita kuin he, ja päivällinen nautittiin kuten tavallisesti jotakuinkin äänettömästi. John Minute luki sanomalehteä, erikoisen tarkasti ne kohdat niistä, jotka koskivat osakepörssin viimeisiä heilahduksia.
"Joku on ostellut Gwelo Deeps-osakkeita", hän murisi ääneen.
Jasper kohotti päätään.
"Gwelo Deeps-osakkeita? Mutta nehän ovat juuri –"
"Niin, niin", keskeytti toinen kärtyisesti. "Kyllä tiedän. Ne noteerattiin viime viikolla yhteen shillingiin, mutta nyt ne ovat kahdessa shillingissä kolmessa pennyssä. Minulla on niitä viisisataatuhatta; tarkalleen sanoen", hän oikaisi, "on minulla niitä miljoona, mutta toinen puoli niistä ei ole minun omaisuuttani. Melkeinpä tekee mieleni myydä ne."
"Kenties sieltä on löydetty kultaa", huomautti Jasper.
John Minutelta pääsi halveksiva äännähdys.
"Jos Gwelo Deepsissä on kultaa, niin täällä nummella on timantteja", sanoi hän pilkallisesti. "Muuten toiset viisisataatuhatta osaketta kuuluvat Maylle.
"May Nuttallin isä oli paras ystävä, mitä minulla ikinä on ollut", jatkoi hän jurosti. "Hän houkutteli minut mukaan Gwelo Deepsiin vastoin parempaa tietoani. Porasimme kolmetuhatta jalkaa syvälle ja löysimme kaikkea muuta, mutta emme kultaa. Jospa se kaivos olisi menestynyt! Vanhus-raukka, Bill Nuttall! Hän auttoi minua muutamissa tiukoissa paikoissa."
"Ja minun mielestäni olette te tehnyt parhaanne hänen tyttärensä hyväksi, sir."
"Hän on näppärä tyttö", kehui John Minute, "herttainen tyttö. Puhellessaan toisen ihmisen kanssa hän katsoo suoraan silmiin – Mayssa ei ole naisten kirottua tolkuttomuutta. Sellaisen tytön kanssa toivoisin teidän menevän naimisiin; itse asiassa haluaisin nähdä teidät naimisissa juuri hänen kanssaan."
"Luullakseni on Frankilla jotakin sanomista siihen", huomautti toinen, hämmentäen kahviaan.
"Frankilla!" ärähti John Minute; "mitä hittoa minä Frankista välitän? Frankin on tehtävä niinkuin käsketään. Hän on onnensuosima nuorukainen, ja arvelenpa, että hänessä on hieman lurjusta myöskin. Frank on valmis ottamaan kenen sievännäköisen tytön hyvänsä. Nähkääs, jos minä en olisi sekaantunut –"
Jasper katsahti häntä silmiin.
"Niin?"
"Ei mitään", murahti John Minute.
Tapansa mukaan hän istui päivällispöydässä kauan, milloin virkkuna, milloin torkuskellen. Jasper oli ottanut yhden sanomalehdistä ja luki sitä. Äkkiä ryhtyi John Minute jatkamaan tunti sitten katkaisemaansa keskustelua.
"Olen joskus huolissani Mayn tähden."
Jasper laski sanomalehden kädestään.
"Huolissanne? Miksi?"
"Olen huolissani; eikö se riitä?" vastasi John Minute yrmeästi. "Olen vastuunalainen hänestä ja vihaan kaikkea vastuunalaisuutta. Vastuunalaisuus lapsista –"
Hän hätkähti ja vaihtoi puheenainetta eikä palannut siihen moniin päiviin.
Sen sijaan hän alkoi puhua kokonaan uudesta asiasta.
"Arvattavasti oli kersantti Smith täällä ollessani ulkosalla", hän virkkoi.
"Kyllä, hän kävi tänään iltapäivällä."
"Tapasitteko hänet?"
Jasper nyökäytti päätään.
"Mitä hän tahtoi?"
"Hän halusi tavata teitä, sikäli kuin minä voin saada hänestä selvää. Tehän mainitsitte tuonnottain, että hän juo."
"Juo!" hymähti toinen pilkallisesti; "hän ei juo, hän syö ryypyt. Mitä te pidätte kersantti Smithistä?"
"Minun mielestäni hän on hyvin kummallinen ihminen", vastasi Jasper avoimesti, "enkä käsitä, miksi te näette niin paljon vaivaa suojellaksenne häntä ja miksi lähetätte hänelle rahaa joka viikko."
"Piakkoin te sen ymmärrätte", virkkoi toinen, ja hänen ennustuksensa piti paikkansa. "Tällä kertaa on tarpeeksi kun sanon, että jos jostakin vaikeudesta voi selviytyä kahdella tavalla, joista toinen on ikävä ja toinen vähemmän ikävä, niin valitsen jälkimmäisen. On vähemmän ikävää maksaa kersantti Smithille viikottainen rahaerä kuin saada kiusaa ja häiriötä osakseen – ja aivan varmasti minua kiusattaisiin ja häirittäisiin, jollen maksaisi hänelle."
Hän nousi hitaasti tuoliltaan ja venytteli.
"Kersantti Smith", hän jatkoi, "on vaikeanlainen pulma. Tunnen hänet ja olen tuntenut hänet jo vuosikausia. Liikeasioissani, Jasper, olen joutunut tekemisiin joidenkuiden omituisten henkilöiden kanssa, minun on ollut pakko tehdä joitakuita omituisia tekoja, ja kersantti Smith tietää erään kipeän kohtani. Te käsittelette yhtä mittaa huumausaineita ja kaikenlaisia törkyjä ja ymmärrätte kun sanon teille, että kersantti Smithille joka viikko antamillani rahoilla on kahdenlainen tarkoitus. He ovat huumausainetta ja profy –"
"Profylaktinen keino", ehdotti Jasper.
"Juuri niin", myönsi John Minute. "Niiden tarkoitus on huumata ja ehkäistä tartuntaa", hän kertasi, nyökäyttäen päätään. "Sellainen on kersantti Smith. Hän on vaarallinen vintiö, koska hän on roisto."
"Konstaapeli Wiseman –" aloitti Jasper.
"Konstaapeli Wiseman" – John Minute sieppasi sanat hänen suustaan – "on vaarallinen vintiö, koska hän on hullu. Millä asialla on konstaapeli Wiseman ollut täällä?"
"Ei hän täällä käynyt", selitti sihteeri naurahtaen. "Kohtasin hänet maantiellä ja puhelin vähän hänen kanssaan."
"Teillä olisi voinut olla parempaakin työtä", huomautti John Minute nyreästi; "tuo typerä aasi on kolmesti haastanut minut oikeuteen. Näinä päivinä pitää minun toimittaa häneltä pois kaikki valta. Sanoiko hän mitään mainitsemisen arvoista?"
"Hän arveli, että kersantti Smith on hyvin lainkuuliainen."
"En tunne ketään, joka noudattaisi lakia ankarammin kuin kersantti Smith", virkkoi toinen purevasti, "erittäinkin silloin, kun hänen onnistuu kiertää joku pykälä. Velvollisuudentunto on herkin sellaisella miehellä, joka on rikkonut lakia joutumatta ilmi. Taidanpa mennä nukkumaan", hän lisäsi, vilkaisten uuninreunustalla naksuttavaan kelloon. "Aion pistäytyä huomenna kaupungissa; minun on tavattava Mayta."
"Huolestuttaako teitä jokin seikka?"
"Minua huolestuttaa pankki", vastasi vanhus.
Jasper Cole katsoi vakavasti häntä silmiin.
"Millä tavoin pankin asiat ovat viassa?"
"Eivät millään tavoin, ja se tieto, että rakas veljenpoikani Frank Merril on kirjanpitäjänä sen yhdellä osastolla, poistaa kaikki sen vakavuudesta mieleeni hiipivät epäilyt. Ja taivaan nimessä toivon, että luovutte tavastanne kysellä minulta 'miksi' se ja se on tapahtunut tai 'miksi' teen niin ja niin."
Jasper sytytti sikaarin ennenkuin vastasi:
"Ainoa keino asioiden selville saamiseksi tässä maailmassa on kyseleminen."
"No, kysykää sitten joltakulta toiselta!" jyräytti John Minute ovelta.
Jasper kävi käsiksi sanomalehteensä, mutta hänelle ei suotu sen palstojen tarjoamaa nautintoa, sillä viiden minuutin kuluttua ilmestyi John Minute ovelle, tällä kertaa ilman kravattia ja takkia, sillä kesken riisuutumista oli hänelle pälkähtänyt mieleen eräs suoritettava asia.
"Lähettäkää huomenaamulla sähkösanoma Gwelo Deeps-kaivoksen johtajalle ja kysykää, onko siellä saatu uutta selvitystä. Nähkääs, te olette yhtiön sihteeri. Kai sen tiedätte?"
"Niinkö?" kysäisi Jasper ihmeissään.
"Frank oli aikaisemmin, ja epäilemättä hän on toimittanut sihteerin tehtäviä tähänkin asti. Teidän olisi parasta löytää asiakirjat, sillä muuten hankitte minulle kelpo lailla kiusaa rekisteritoimiston taholta. Meidän olisi pidettävä johtokunnan kokous."
"Olenko minä myöskin johtokunta?" tiedusti Jasper viattomasti.
"Hyvin todennäköisesti", myönsi John Minute. "Tiedän olevani puheenjohtaja, mutta kokousta ei ole kertaakaan tarvinnut pitää. Olisi parasta, jos ottaisitte Frankilta selville, milloin viimeinen pidettiin."
Hän poistui, mutta palasi taaskin neljännestunnin kuluttua, nyt yöpukimissaan.
"Hyväntekeväisyysjärjestö, jossa May hommailee", hän alkoi, "on todennäköisesti rahapulassa. Voitte tiedustaa yhdistyksen sihteeriltä. Sillä on sihteeri, siitä olen varma! Jos järjestö tarvitsee jotakin, niin lähettäkää."
Hän meni tarjoilupöydän ääreen ja sekoitti itselleen lasin viskyä ja soodaa.
"Olen ollut poissa kotoa viimeisillä kolmella, neljällä kerralla Smithin täällä käydessä. Jos hän tulee huomenna, niin sanokaa hänelle, että tahdon tavata häntä palattuani. Teljetkää ovi älkääkä raottako sitä tuolle Wilkins-jäärälle!"
Jasper nyökkäsi.
"Taidatte pitää minua vähän hupsuna, Jasper?" kysäisi vanhus, seisoen lasi kädessä tarjoilupöydän ääressä.
"Sellainen ajatus ei ole koskaan juolahtanut mieleeni", vastasi sihteeri. "Minusta te olette tavallisuudesta poikkeava joskus ja herkkä liioittelemaan teitä ympäröiviä vaaroja."
John Minute pudisti päätään.
"Minä kuolen väkivaltaisesti; sen tiedän. Zulumaassa ollessani ennusti eräs vanha poppamies minulle arpanappuloilla. Ettekö ole milloinkaan koettanut sitä?"
"Minun täytyy myöntää, etten ole", sanoi Jasper naurahtaen.
"Te voitte nauraa sellaisille asioille, mutta minä uskon niihin vakavasti. Se tapahtui kerran kuninkaan kraalissa ja toisen kerran Echowessa, ja kumpikin poppamies väitti samaa, että nimittäin saan väkivaltaisen kuoleman. Rikkaan miehen elämä ei ole kovinkaan hauskaa", hän jatkoi, puhellen puolittain itsekseen, puolittain nuorukaiselle. "Olen kohdannut tässä maassa kaikenkarvaisia ihmisiä, joille minut on esitelty John Minutena, miljoonamiehenä, ja arvaatteko, mitä he miettivät, niin pian kun käännän heille selkäni?"
Jasper ei kyennyt arvaamaan.
"He ajattelevat näin", selitti John Minute, "olkootpa he nuoria tai vanhoja, hyviä, pahoja tahi keskinkertaisia 'toivoisin, että tuo mies kuolisi ja jättäisi minulle osan rahoistaan'."
Sihteeri nauroi hiljaa.
"Käsityksenne ihmiskunnasta ei ole varsin hyvä."
"Minulla ei ole ihmiskunnasta mitään käsitystä", oikaisi hänen esimiehensä, "ja minä lähden nukkumaan."
Jasper kuuli hänen raskaiden askeltensa tömähdykset portailta ja yläkerrasta. Jonkun aikaa odotettuaan hän eroitti vuoteen narahduksen. Hän sulki ikkunat, tarkasti omakohtaisesti, että ovet olivat hyvästi teljetyt, ja meni pieneen toimi- ja työhuoneeseensa, joka oli alakerrassa.
Suljettuaan oven hän otti esille taskukotelonsa ja silmäili valokuvaa. Sitten hän veti taskustaan avaamattoman kirjeen, joka oli saapunut samana iltana ja jonka hän näppärästi postia käsitellessään oli saanut John Minuten huomaamatta sujautetuksi taskuunsa.
Hän sivalsi kuoren auki, levitti kirjeen ja luki:
"K. Herra.
Olemme saaneet arvoisan kirjeenne. Kiitämme shekistä ja olemme
hyvin iloiset siitä, että palveluksemme on ollut tyydyttävä.
Tutkimus oli pitkällinen ja, pelkään, varsin kallis Teistä, mutta
nyt, kun asia on saatu selville, uskon, että katsotte saaneenne
korvauksen ponnisteluistanne."Kirjeessä ei ollut päällekirjoitusta, ja lähettäjäksi oli merkitty "J.B. Fleming".
Luettuaan kirjeen tarkkaavasti Jasper raapaisi tulitikulla tulta, sytytti paperin ja poltti sen uunin arinaristikolla poroksi.
II
Tyttö, joka itki
Pohjoinen pikajuna oli määräaikana tuonut matkustajansa King's Crossin asemalle Lontoossa. Kaikki aseman käytävät olivat tungokseen asti täynnä kiiruhtavia matkustajia. Jotkut riensivät vitkastelematta leveän, asfaltilla lasketun torin poikki ja katosivat maanalaiselle asemalle vieviin portaisiin. Toiset jäivät odottamaan myöhästyneitä ystäviään, harmistuneina vilkaisten kelloonsa tavantakaa.
Vain yksi matkustaja näytti joutuneen kokonaan ymmälle melussa ja ihmisvilinässä. Hän oli nuori, korkeintaan kahdeksantoistavuotias tyttö, yksi niistä, jotka odottivat, että heitä tultaisiin vastaan asemalle, sillä hän katseli avuttomana asemakelloa ja liikkui rakennuksessa edestakaisin, kunnes vihdoin pysähtyi keskustaan, otti pienestä, kuluneesta laukustaan kirjeen, aukaisi ja luki sen.
Ilmeisesti oli kirjeessä jotakin, mitä hän ei ollut aikaisemmin pannut merkille, sillä hän pisti sen joutuisasti takaisin laukkuun ja poistui ripeästi asemalta. Ulkona hän pysähtyi taaskin ja silmäili ympäri hämyistä toria.
"Tännepäin!" kuului kärtyisä huudahdus. Hän näki eräiden vuokravaunujen oven avautuvan ja meni arkaillen niiden luokse.
"Tule sisään, tule taivaan nimessä sisään!" hoputti ääni. "Olen odottanut täällä jo kymmenen minuuttia."
"Olen siitä pahoillani, rakas, mutta minä en lukenut –"
"Tietenkään et lukenut", keskeytti toinen hänet tylysti.
Puhuja oli nuori mies, joka ei ollut parhaalla tuulellaan.
"Miksi et voinut tulla minua vastaan sisälle asemarakennukseen?" kysyi tyttö hieman rohkeammin.
"Olen sanonut sinulle jo kymmenen kertaa, etten tahdo ihmisten näkevän minua sinun seurassasi", vastasi mies raa'asti. "Minulla on jo muutoinkin ollut sinusta tarpeeksi harmia. Jospa en olisi koskaan sinua tavannut! Minun on täytynyt piilotella sinua, ja koko ajan on minua kalvanut epävarmuus siitä, annatko sinä minut ilmi vai etkö. Tästä lähtien pidän sinut näkyvissäni", lopetti hän; "sinä tiedät minusta hieman liikaa".
"En ikinä suostuisi virkkamaan sanaakaan sinun vahingoksesi", vakuutti tyttö.
"Sinun itsesi tähden toivon, ettet sitä tee", oli julma vastaus.
Siihen keskustelu katkesi ja virisi uudelleen vasta sitten kun tyttö rohkaisihe niin paljon, että uskalsi tiedustaa, minne he olivat matkalla.
"Odota, kunnes näet!" ärähti nuorukainen, mutta lisäsi sitten: "saat verrattomasti hauskemman kodin kuin sinulla eläissäsi on ollut, ja sinun sietäisi olla hyvin kiitollinen".
"Niinhän minä olenkin, rakas", sanoi tyttö vakavasti.
"Älä nimitä minua rakkaaksi!" ärhenteli hänen miehensä.
Ajuri vei heidät Camden Townin kaupunginosaan, ja he astuivat vaunuista pitkälle, synkälle kadulle arvokkaan näköisen talon edustalle. Oli siksi pimeä, ettei tyttö voinut tarkastaa ympäristöä, ja hän ennätti hädin tuskin koota tavaransa, kun mies jo aukaisi oven ja työnsi hänet sisään.
Vaunut vierivät pois, ja samalla ilmestyi piilopaikastaan, kadunkulmauksen takaa, moottoripyöräilijä, joka oli koko ajan seurannut ajuria, ja työnsi koneensa hitaasti talon kohdalle. Laskettuaan alas pyöränsä tukijalat hän hiipi portaille ja valaisi taskulampulla oven pyöröikkunan yläpuolella olevia emaljisia numeroita. Merkittyään numeron muistikirjaansa hän palasi kadulle, työnsi konettaan jonkun matkaa takaisinpäin, hyppäsi satulaan ja ajoi tiehensä.
Puoli tuntia myöhemmin pysähtyivät oven edustalle toiset rattaat, ja niistä laskeutui mies, joka käski ajurin odottaa. Hän nousi portaille ja kolkutti. Odotettuaan vähän aikaa hän pääsi sisälle.
"Heipä hei, Crawley!" tervehti mies, joka oli avannut hänelle oven. "Kuinkas hurisee?"
"Kehnosti", vastasi tulokas. "Mihin minua tarvitset?"
Hänen äänensä oli sivistymättömän ihmisen, mutta sävy samanlainen kuin vertaista puhuteltaessa.
"Mihin luulet minun sinua tarvitsevan?" kysyi toinen vihaisesti.
Hän meni edellä arkihuoneeseen, raapaisi tulta ja sytytti kaasun. Lattialla oli hänen laukkunsa, josta hän otti esille viskipullon, ojentaen sen Crawleylle.
"Arvelin, että tämä on sinulle tarpeen", hän huomautti purevasti.
Crawley tarttui pulloon, kaasi siitä tuiman tuikun ja joi sen yhdellä kulauksella. Hän oli viisikymmenvuotias tummaihoinen mies. Kasvot olivat ryppyiset ja paahtuneet kuten henkilöllä, joka on elänyt useita vuosia kuumassa ilmastossa. Ja niin hän olikin, sillä hän oli kymmenen vuotta ollut Matabele-maassa ratsastavana poliisina.
Nuori mies työnsi tuolin pöydän ääreen.
"Minulla on tehtävänä sinulle tarjous", hän selitti. "En tiedä, minkälaiset hankkeet sinulla on täällä Englannissa, mutta ilmaisen sinulle omani. Minä tarvitsen vapautta, ja vapauden voin saada vain siten, että sinä viet tyttäresi pois tästä maasta. Hän saattaa millä hetkellä tahansa tehdä jonkin tyhmyyden ja syöstä minut turmioon."
Crawley virnisti.
"Ja minun on noin vain luotettava kaitselmukseen", hän sinkautti ja jatkoi sitten nähdessään puhetoverinsa kiukkuisen katseen: "Älä koetakaan säikytellä minua, herra Brown tai Jones tai miksi itseäsi nimittänetkin, sillä minua ei voida peloittaa. Olen ollut tekemisissä kauheampienkin miesten kanssa kuin sinä olet, mutta olen silti yhä hengissä. Sanon sinulle suoraan, etten lähde Englannista. Minulla on suuri hanke. Mitä aiot tarjota minulle?"
"Tuhat puntaa", vastasi toinen.
"Arvasin, että ehdottaisit jotakin sensuuntaista", virkkoi Crawley kylmästi. "Se on perin mitätön syötti minulle. Sinä pidät tytöntypykkäni ja saat keksiä jonkun toisen keinon pitääksesi hänet rauhallisena. Ja etkö sinä kehunutkin tuntevasi lääkkeen, joka kykenee nujertamaan ihmisten tahdonvoiman ja pakottamaan heidät nöyriksi käskyläisiksesi? Kas siinä tepsivä lääke hänelle. Pidä tyttö ja koeta sitä!"
"Et siis hyväksy tarjoustani?" tiedusti toinen.
Crawley pudisti päätään.
"Minulla on omaisuus käsissäni, jos hoidan korttini hyvin", hän vakuutti. "Minun onnistui hankkia itselleni toimi vanhan pahuksen nenän edessä. Mitä tuhat puntaa minulle merkitsee? Ei, poikaseni, turvaudu tieteen apuneuvoihin", lörpötteli hän, "ei ole mitään järkeä siinä, että olet apteekkari, jollet osaa hankkia oikeita tippoja määrätyssä tapauksessa".
"Kuta vähemmän puhut lääkkeistäni, sitä parempi", kivahti nuori mies. "Olin hullu uskoessani sinulle niin paljon asioitani."
"Älä menetä malttiasi!" ivaili Crawley, kohottaen kätensä muka hätääntyneenä. "Jumala varjelkoon, herra Wright taikka Robinson, kukapa voisi ajatellakaan sellaista, että sievä ja lauhkea nuorukainen, joka käy kirkossa Eastbournessa, saattaisi olla niin hurja poika Lontoossa!"
"Suu poikki!" ärjäisi toinen äkäisesti. "Sinä käyt kohta yhtä vaaralliseksi kuin tuo lemmon tyttökin."
"Sinä otat asiat liian vakavasti", tyynnytteli toinen. "Kerron sinulle, mitä aion tehdä. En lähde pois Englannista, vaan pysyn nykyisessä halvassa toimessani. Ymmärtänet, ettei kysymys ole yksinomaan rahasta. Aavistan, että ukolla on jotakin mielessä minuun nähden, ja ainoa keino, jolla voin estää ikävät sattumat, on pysytellä hänen läheisyydessään."
"Olen senkin kymmenen kertaa sanonut sinulle, ettei hänellä ole mitään sinua vastaan", vakuutti nuorukainen ponnekkaasti. "Tunnen hänen asiansa ja olen nähnyt suurimman osan hänen yksityisistä papereistaan. Jos hän olisi voinut paljastaa sinut, niin hän olisi tehnyt sen jo aikoja sitten. Mainitsin siitä sinulle, kun viimeksi kävit siellä, jolloin sinut tapasin. Pyh! Luuletko, että John Minute maksaisi kiristysveroa, jos hän voisi jättää sen tekemättä? Olet hupsu, Crawley!"
"Kenties olen", myönsi toinen filosofisesti, "mutta niin hupsu en ole kuin sinä minua pidät. Haluan tehdä sinulle erään ehdotuksen, ja se koskee muuatta John Minuten sukulaista – hauskaa nuorukaista, joka vielä joskus ottaa haltuunsa ukon kasaamat varat."
He istuivat kaksi tuntia, pohtien ehdotusta, ja sitten Crawley nousi poistuakseen.
"Olet jonkun verran vaarassa, nuori ystäväni, ja minä suojelusenkelisi, olen havainnut sen", hän selitti. "Sinullahan on kamaripalvelija eräässä monista asunnoistasi."
"Autonkuljettaja", oikaisi toinen, "Jönsson-niminen ruotsalainen. Oletko nähnyt hänet?"
"Hän tuli Eastbourneen tiedustelemaan jotakin", vastasi kersantti, "ja minä satuin kohtaamaan hänet. Estin hänet menemästä taloon sisälle, säästäen sinulta siten vastenmielisen yllätyksen – jos nimittäin John Minute olisi ollut siellä."
Nuorukainen puraisi huultaan, ja hänen kasvoistaan näki, että hän oli levoton.
"Se on paha juttu", hän virkkoi; "hän on viime aikoina ollut hyvin rauhaton ja jotensakin julkea sekä etsinyt uutta palveluspaikkaa. Mitä hänelle sanoit?"
"Käskin hänen tulla uudelleen ensi keskiviikkona", sanoi Crawley. "Arvelin, että sinä haluaisit sillä välin suorittaa joitakuita järjestelytoimenpiteitä."
Hän ojensi kätensä, ja nuorukainen, joka ei erehtynyt tämän liikkeen tarkoituksesta, otti synkän näköisenä taskustaan neljä viiden punnan seteliä ja pisti ne Crawleyn kämmenelle.
"Juuri parhaiksi ajurirahat", huomautti tämä hilpeästi.
Nuorukainen meni portaita ylös. Hän löysi tytön istumasta makuuhuoneesta, johon oli hänet jättänyt.
"Korjaa luusi täältä!" käski mies raa'asti. "Minä tarvitsen tätä huonetta."
Tyttö totteli nöyrästi. Nuorukainen lukitsi oven hänen jälkeensä, nosti matka-arkun vuoteelle ja otti siitä esille pienen japanilaisen lippaan, josta löytyi pieni lasinen huhmar survimineen, kuusi pikku pulloa, ihoruisku ja pieni spriilamppu. Sitten hän veti taskustaan savukekotelon ja laski siitä kaksi savuketta varovasti pukeutumispöydälle. Hän puuhaili huoneessa lähes tunnin ajan.
Tyttö puolestaan vietti sen ajan kylmässä ruokasalissa mykertyneenä tuolille ja itkien hiljaa.
III
Neljä tärkeää esiintyjää
Kirjoittaja keskeyttää tässä kohdassa esityksensä ilmoittaakseen, että kertomus Miehestä, Joka Tiesi on epätavallinen kertomus. Se perustuu osittain oikeuden pöytäkirjoihin, osittain niihin tuttavallisiin tietoihin, jotka kirjoittaja, sai Saul Arthur Mannilta ja hänen yksityistoimistostaan, sekä osittain May Nuttallin päiväkirjaan, jonka tämä jätti kirjoittajan käytettäväksi.
Ne kokeneet lukijat, jotka aloittavat tämän kertomuksen siinä väsyttävässä vakaumuksessa, että he saavat tutustua vain tavanmukaiseen selostukseen salaperäisestä rikoksesta ja rakkaustarinasta, suvaitkoot jatkaa tarkasteluaan loppuun saakka. Todellisuus on kummallisempi kuin romaani ja niin pitääkin olla, koska useimmat romaanit pohjautuvat tositapahtumiin. Kertomus Miehestä, Joka Tiesi on siksi ihmeellinen, että se on luettava todenperäisten romaanien sarjaan. Oikeastaan ei voida sanoa, että mikään kertomus alkaa ensimmäisen kappaleensa alusta, koska kaikki kertomukset alkavat maailman luomisesta, mutta tämän kertomuksen saatettaneen sanoa alkavan silloin, kun ryhdymme tarkastamaan joidenkuiden siinä esiintyvien henkilöiden elämää, heinäkuun 17 p:nä 19–.
Gray-aukion katukäytävällä Bloomsburyn kaupunginosassa oli keräytynyt pieni ihmisjoukko maassa viruvan miehen ympärille.
Kello oli kahdeksan; oli lämmin kesäinen ilta, ja se seikka, että tätä harvinaista näkyä katsomaan oli kokoontunut vain vähän väkeä, saanee selityksensä siitä, että Gray-aukio on liikekortteli ja sen varrella on vain lakimiesten, tulliviraston, yhtiöitten ja yhdistysten toimistohuoneistoja, joissa kesä-iltoina kello kahdeksan aikaan ei ole ketään.
Käytävän kiveyksellä pitkänään olevalla nuorukaisella, jonka kasvoilla oli harmahtava väri, oli yllään siisti puku, ja hän kuului ilmeisesti hienoon palvelusväkeen.
Hän oli selvästi kuollut.
Olen valinnut tämän illan ja tämän onnettoman sattuman kertomukseni lähtökohdaksi, koska kovaosaista nuorukaista katsomaan saapui silloin Gray-aukiolle kolme – saattaisipa sanoa neljä – tämän tarinan tärkeätä esiintyjää.
Ruumiin vieressä seisoi konstaapeli, odottaen ambulanssin saapumista ja vastaillen yksitavuisesti uteliaiden kysymyksiin. Kymmenen minuuttia ennen kuin ambulanssi joutui paikalle, liittyi ryhmään keski-ikäinen mies.
Puvusta päättäen hän oli maaseutulainen, joka oli saapunut katselemaan Lontoota. Mutta maalaisesta ulkonäöstä huolimatta hänen liikkeensä olivat päättäviä ja mahtipontisia. Hän raivasi kyynärpäillään itselleen tien vähäisen tungoksen läpi ja pysähtyi hätääntymättä konstaapelin eteen, joka tuijotti häneen moittivasti:
"Voinko millään tavoin auttaa, virkatoveri?" hän tiedusti ja esitteli itsensä konstaapeli Wisemaniksi Sussexin poliisikunnasta.
"Kiitos!" vastasi toinen. "Voitte auttaa minua nostamaan hänet vaunuihin, kun ambulanssi tulee."
"Kohtausko?" kysyi vastatullut.
Poliisi pudisti päätään.
"Hänen nähtiin horjuvan ja kaatuvan, ja minun ehtiessäni paikalle hän oli vetänyt viimeisen henkäyksensä. Sydänvika, luullakseni."
Aukion toisella reunalla käveli verkkaisesti pari, nuori mies ja tyttö. He saapuivat Tabor-kadun kulmaukseen. Siellä seisovan pienikokoisen miehen jäykän kiihkeä asento ja innokkaasti tuijottava katse käänsi heidänkin huomionsa aukion toisella laidalla tapahtuneeseen murhenäytelmään.
Kadunkulmauksessa tarkasteleva pieni mies oli puettu huonosti sopivaan työpuseroon ja housuihin, jotka näyttivät liian pitkiltä, sillä niiden lahkeet olivat säärien ympärillä hanurintapaisilla laskoksilla; päässä oli miehellä takaraivolle työnnetty kiiltävä silkkihattu.
"Mikä hullunkurinen vanha otus!" kuiskasi Frank Merril hiljaa, ja tyttö naurahti.
Heidän pilailunsa kohde käännähti äkkiä kun he saapuivat hänen kohdalleen. Hänen pisamaiset, sileäksi ajellut kasvonsa näyttivät omituisen vanhoilta, ja isot, kultasankaiset silmälasit, jotka riippuivat hänen nenänsä keskikohdalla, lisäsivät hänen ulkomuotonsa naurettavuutta. Hän kohotti kulmakarvojaan ja silmäili nuorta paria.
"Tuolla on sattunut tapaturma", hän virkkoi lyhyesti ja ilman minkäänlaisia alkuvalmisteluja.
"Mielestäni meidän olisi parasta mennä katsomaan, mitä siellä on tekeillä", jatkoi hän sitten tärkeästi.
Hänen komentava esiintymisensä tuntui hieman arveluttavalta ja Frank kääntyi tytön puoleen, kysäisten:
"Onko sinulla mitään sitä vastaan?"
Tyttö pudisti päätään, ja he menivät kolmisin aukion poikki pienen ryhmän luokse, juuri kun ambulanssivaunut rämisten kääntyivät kulmauksesta. Merrilin hämmästykseksi tervehti poliisikonstaapeli pikku miestä kunnioittavasti, nostaen käden ohimoilleen.
"Pelkään, ettei voida tehdä mitään, sir. Hän on mennyttä miestä."
"Niin, kyllä, hän on mennyttä", myönsi toinen rauhallisesti.
Hän kumartui, aukaisi miehen takin liepeet ja pisti kätensä povitaskuun, mutta veti sen tyhjänä takaisin; taskussa ei ollut mitään. Liikkuen tavattoman ripeästi hän jatkoi tarkastustaan, ja Frank Merrilin kummastukseksi ei poliisi ollenkaan kieltänyt häntä. Liivien vasemmanpuolisesta ylätaskusta hän löysi rutistuneen paperipalasen, joka osoittautui sanomalehtileikkeleeksi.
"Ahaa", äänsi pikku mies, "palvelijan paikkaa koskeva ilmoitus, joka on leikattu tämänpäiväisestä Daily Telegraphista – huomasin sen itsekin. Ilmeisesti palvelija, joka oli matkalla uuden isännän puheille. Katsokaas: 'Tavattavana kello kahdeksan ja kolmekymmentä Holborn Viaduct-hotellissa'. Hän aikoi suoraapäätä sinne, kun kohtaus hänet yllätti. Minä tiedän, kenen tämä palvelijailmoitus on", lisäsi hän aiheettomasti; "se on erään herra T. Burtonin, penangilaisen kautsukkiasioitsijan. Hän meni 1889 naimisiin scarboroughilaisen pastori George Smithin tyttären kanssa, ja hänellä on neljä lasta, joista yksi on Winchesterissä – hm!"
Hän puristi huulensa suppuun ja silmäili jälleen ruumista; sitten hän äkkiä pyörähti Frank Merriliin päin.
"Tunnetteko tämän miehen?" hän tiedusti.
Frank katsahti häneen ällistyneenä.
"En! Miksi sitä kysytte?"
"Te katselitte häntä, ikäänkuin olisitte hänet tuntenut", selitti pikku mies. "Mutta te ette katsellut hänen kasvojaan. Ja jos ihmiset eivät tällaisessa oloissa tarkasta henkilön kasvoja, niin he tuntevat hänet."
"Kummallista kylläkin", sanoi Frank hymähtäen, "täällä on eräs henkilö, jonka tunnen". Hän katsoi konstaapeli Wisemania silmiin.
Tämä Sussexin poliisikunnan kaunistus kosketti lakkiaan.
"Te tunnuitte minusta tutulta, sir. Olen nähnyt teidät usein Weald Lodgessa."
Keskustelu katkesi siihen, sillä ruumis nostettiin paareille ja työnnettiin ambulanssivaunuihin. Pieni ihmisryhmä silmäili valkeiden ajoneuvojen poistumista, ja joutilaiden muodostama tungos alkoi hajaantua.
Konstaapeli Wiseman sanoi ammattitoverilleen viralliset jäähyväiset ja palasi hieman arastellen Frankin luokse.
"Olette herra Minuten sisarenpoika, sir, ettekö olekin?" hän kysyi.
"Aivan oikein", myönsi Frank.
"Olen monasti nähnyt teidät enonne huvilalla."
"Enon nimi?"
Se oli pikku miehen nenäkäs, mutta aivan viaton kysymys. Hän tuntui esittävän sen varsin luonnollisena seikkana, kuten mies, jolla on oikeus vaatia suoraa vastausta.
Frank Merril naurahti.
"Enoni on John Minute", hän vastasi ja lisäsi jonkunverran purevasti: "Otaksuttavasti tunnette hänet?"
"Kyllä tunnen", virkkoi toinen empimättä; "hän on ensimmäisiä rhodesialaisia kullanetsijöitä, sai valtausluvan Lobengulasta ja kokosi suuren omaisuuden myymällä kulta-alueita, jotka osoittautuivat jotakuinkin vähäarvoisiksi. V. 1897 hän oli Salisburyssä syytettynä kahden madhonalaisen päällikön murhasta, mutta vapautettiin. Vuoden '97 kuumeen aikana hän hankki toisen omaisuuden Johannesburgissa ja saapui tähän maahan 1901, sijoittuen asumaan pienelle tilalle Polegaten ja Eastbournen välille. Hänellä on sisarenpoika, hänen perillisensä, Frank Merril, tohtori Henry Merril-vainajan poika, joka on kirjanpitäjänä Lontoon ja läntisten maakuntain pankissa. Hän –"
Frank katsoi häntä salaamatta hämmästystään.
"Tunnetteko enoni?"
"En ole eläissäni häntä tavannut", sanoi pikku mies ynseästi ja heilautti silkkihattuaan.
"Hauskaa iltaa!" Sen sanottuaan hän poistui reippaasti.
Virkapukuinen konstaapeli kääntyi ihmisryhmään päin juhlallinen ilme kasvoillaan.
"Tunnetteko tuon herrasmiehen?" kysyi Frank.
Konstaapeli hymyili.
"Johan toki, sir; hän on herra Mann. Osastolla hänet tunnetaan nimellä Mies, Joka Tietää!"
"Onko hän etsivä?"
Konstaapeli pudisti päätään.
"Minun tietääkseni hän tekee palveluksia päällikölle ja hallitukselle. Meillä on määräykset, ettemme saa milloinkaan sekaantua hänen puuhiinsa emmekä evätä häneltä mitään tietoja, jotka voimme antaa."
"Mies, Joka Tietää?" kertasi Frank, rypistäen kulmiaan miettiväisen näköisenä. "Mikä merkillinen henkilö! Mitä hän tietää?" kysäisi hän äkkiä.
"Vaikka mitä", selitti konstaapeli merkitsevästi.
Muutamien minuuttien kuluttua asteli Frank hitaasti Holbornia kohti.
"Sinä näytät kovin alakuloiselta", huomautti tyttö hymyillen.
"Hitto vieköön sen miehen?" äkeili Frank katkaisten äänettömyytensä. "Mistä ihmeestä hän tuntee kaikki enon asiat?" Hän kohautti olkapäitään. "No niin, rakas, tämä iltapäivä ei ole ollut sinusta kovinkaan hupainen. En aikonut tuoda sinua tapaturmia katselemaan."
"Frank", sanoi tyttö äkkiä, "minusta tuntuivat sen miehen kasvot tutuilta, sen miehen, joka virui kiveyksellä. Tarkoitan..."
Hän keskeytti lauseensa ja häntä puistatti.
"Ne tuntuivat hieman tutuilta minustakin", virkkoi Frank aatoksissaan.
"Eikö hän mennyt ohitsemme vain kaksikymmentä minuuttia sitten?"
"Kenties", myönsi Frank, "mutta se ei ole erikoisesti painunut mieleeni. Minun vaikutelmani hänestä juontuu aikaisemmalta ajalta kuin tästä illasta. Niin, missähän lienen hänet nähnyt?"
"Puhukaamme jostakin muusta!" ehdotti tyttö nopeasti. "Minulla ei ole varsin paljon aikaa. Miten on minun meneteltävä enoosi nähden?"
Frank naurahti.
"Minun on hyvin vaikea neuvoa mitään. Pidän eno Johnista hyvin paljon, ja minusta on perin vaikeata tehdä toisin kuin hän toivoo, mutta varmaa myöskin on, etten aio sallia hänen käydä ohjaamaan rakkausasioitani. Toivoisinpa taivaan nimessä, ettet olisi koskaan häntä tavannut."
Tyttö teki vähäisen epätoivoisen eleen.
"On aivan hyödytöntä toivoa tuollaisia asioita, Frank. Tiedäthän, että tunsin enosi aikaisemmin kuin sinut. Ilman enoasi en olisi kohdannut sinuakaan."
"Kerro minulle, mitä on tapahtunut!" pyysi Frank. Sitten hän vilkaisi kelloonsa. "Parasta olisi, jos saattaisit minua Victoria-asemalle, muuten myöhästyn junasta."
Hän kutsui ajurin, ja matkalla asemalle kertoi tyttö kaikki, mitä oli tapahtunut.
"Hän oli hyvin herttainen, kuten hän on aina, eikä puhunut sinusta mitään todella pahaa. Hän sanoi vain, ettei hän toivonut minun menevän naimisiin kanssasi, sillä hänen mielestään sinä et olisi sopiva aviomies. Hän selitti, että Jasperilla oli kaikki aviomieheltä vaadittavat ominaisuudet ja useimmat hyveet."
Frank rypisti otsaansa.
"Jasper on täysi tomppeli", hän ärähti vihaisesti.
Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen.
"Älä ole kärsimätön! Jasper ei ole puhunut minulle mitään, ja hän on aina käyttäytynyt minua kohtaan kohteliaasti ja ystävällisesti."
"Kyllä minä tunnen senlaatuisen ystävällisyyden", murahti nuori mies. "Hän on yksi noita kavaloita, hiipiviä liehakoitsijoita, joista ei milloinkaan voi päästä perille. Hän luikertautuu enoni luottamukseen tavattoman suuressa määrin. Johan hän nytkin on pikemminkin eno Johnin pojan kuin halvan sihteerin asemassa."
"Hän on tehnyt itsensä tarpeelliseksi", virkkoi tyttö, "ja se merkitsee puolittain sitä, että hän tekee sinut varakkaaksi".
Frankin otsalta katosivat rypyt, ja hän hihitti.
"Tuo kuulostaa melkein pilkalta", hän arveli. "Mitä sanoit enolle?"
"Ilmoitin hänelle, ettei hänen ehdotuksensa minun mielestäni ollut mahdollinen ja etten minä pidä herra Colesta eikä hän minusta. Ymmärräthän, Frank, olen enollesi niin paljosta kiitollinen. Isäni oli hänen parhaita ystäviään, ja isän kuoleman jälkeen on setä John pitänyt minusta huolta. Häneltä olen saanut kasvatukseni – tuloni – kaikkeni – hän on ollut toinen isäni."
Frank nyökkäsi.
"Myönnän, että asia on vaikea", hän tunnusti, "ja nyt olemme asemalla".
Tyttö seisoi asemalla junan lähtiessä, heiluttaen kättään jäähyväisiksi. Sitten hän palasi sievään asuntoon, johon John Minute oli hänet majoittanut. Kuten hän oli sanonut, oli elämä tehty hänelle hyvin mukavaksi. Hänen ei tarvinnut lainkaan huolehtia rahasta, ja hän sai omistaa aikansa sille työlle, josta hän eniten piti. East Endin kaupunginosan apuseura, jonka puheenjohtaja hän oli, oli kokonaan rhodesialaisen pohatan rahoittama.
Maylla oli luontaiset taipumukset laupeudentyöhön. Hän puuhaili väsymättä, eikä yksikään ihminen ollut Länsi-Intian telakkain alueeseen rajoittuvilla köyhälistön asumilla kaduilla paremmin tunnettu kuin sisar Nuttall.
Hyväntekeväisyysjärjestö käytti kolme iltaa viikossa kotonakäynteihin.
Iltaisin saattoi laupeudensisaria vapaaehtoinen miesseuralainen. May Nuttallin tehtävät veivät hänet sinä iltana Silvertowniin ja rautatien itäpuolella oleville kurjille, sokkeloisille kaduille. Hänen työnsä alkoi hämärissä eikä loppunut ennenkuin yö oli tullut ja tähdet tuikkivat tummalla taivaalla.
Kuumuus oli tukehduttava, ja tullessaan ulos viimeisestä ummehtuneesta asunnosta hän hengitti huojentuneena, vaikka ilma olikin pilaantunutta ja painostavan lämmintä. Hän palasi talon käytävään ja teki parafiinilampun valossa viimeisen merkintänsä mukana olevaan muistikirjaansa.
"Olemme käyneet kahdeksassa paikassa, Thompson", hän sanoi saattajalleen. "Onko luettelossa vielä muita?"
"Ei enää tänä iltana, neiti", vastasi nuori mies, salaten haukotteluaan.
He seisoivat pienellä pihalla, umpikujassa, jonka takapäässä kohosi sileä seinä, ja kun tyttö pani muistikirjan takaisin pieneen verkkolaukkuunsa, tuli porttikäytävästä mies, joka astui ripeästi hänen ohitseen. Samassa valaisi lampun himmeä valo sekunnin ajaksi miehen kasvot, ja Mayn huulilta pääsi hämmästyksen äännähdys. Hän silmäili miehen jälkeen, kunnes tämä katosi pimeään oviaukkoon pihan perällä, ja seisoi vielä senjälkeenkin tuijottaen oveen, ikäänkuin ei olisi voinut uskoa silmiään.
Mutta hän ei ollut voinut erehtyä; hän oli nähnyt Jasper Colen, John Minuten sihteerin, kalpeat kasvot ja suoran vartalon.
IV
Pankinkirjuri
"Rakas Frank.
Eilen illalla sattui merkillinen seikka. Olin Silver Rentsin
vuokrakasarmi-kujilla kello yhdentoista paikkeilla ja palasin
juuri katsomasta viimeistä potilastani, kun ohitseni kulki
eräs mies, mennen yhteen taloista, kuten silloin luulin, joko
viimeiseen tahi viimeisen edelliseen vasemmalla kädellä. Nyt
tiedän, että se oli viimeisen edellinen. En hitustakaan epäile,
että mies oli herra Cole; näin hänen kasvonsa ja lisäksi vielä
käärmemäisen kepin, jota hän aina pitää.
– Minun on tunnustettava olleeni niin utelias, että ryhdyin
tiedusteluihin, ja sain tietää, että hän käy täällä usein, mutta
kukaan ei tiedä tarkalleen hänen käyntiensä syytä. Viimeisessä
talossa asuu kaksi perhettä, varsin vähän mielenkiintoista
väkeä, ja viimeisen edellinen talo on tyhjä lukuunottamatta yhtä
huonetta, jota herra Cole nähtävästi käyttää. Rentsissä ei kukaan
tunne herra Colea eikä kukaan ole koskaan häntä nähnyt. Tyhjän
talon alakerrassa oleva huone on nähtävästi aina lukittuna, ja
eräs vastapäätä asuva vaimo kertoi tiedustajalleni, Thompsonille,
joka, kuten muistat, saattelee minua aina liikkuessani
syrjäkujilla, että mainittu herrasmies tulee silloin tällöin ja
käyttää huonetta ja että hän aina siivoo sen itse. Se ei voi
olla kovinkaan hyvin kalustettu, eikä hän nähtävästi ole siellä
milloinkaan yötä.
– Eikö se ole hyvin omituista? Kerrothan minulle, mitä siitä
arvelet..."
* * * * *Frank Merril laski kirjeen kädestään ja täytti hitaasti piippunsa. Hän oli ymmällä eikä keksinyt minkäänlaista ratkaisua silloin eikä vielä matkalla toimipaikkaansakaan.
Hän oli Lontoon ja läntisten maakuntien pankin Piccadillyn haarakonttorin kirjanpitäjä, ja häneltä liikeni varsin vähän aikaa ulkonaisille kysymyksille.
Hän oli juuri merkitsemässä kirjoihin muutamia liiketoimia, kun häntä tultiin kutsumaan johtajan puheille. Vaikka Frank Merrilin toimipaikka pankissa ei ollutkaan erikoisen tärkeä, oli hänen asemansa kuitenkin suuressa määrin erikoislaatuinen, ja se takasi hänelle enemmän huomiota kuin mitä virkailijat yleensä saavat esimiestensä taholta. Hänen enonsa oli raha-asioissa pankin kanssa, ja yleisesti uskottiin, että Frank oli sijoitettu pankkiin yhtä paljon valvomaan sukulaisensa etuja kuin valmistautumaan sen suuren omaisuuden hoitamista varten, jonka John Minute kerran jättäisi perilliselleen.
Johtaja nyökkäsi herttaisesti, kun Frank astui sisään ja sulki oven jälkeensä.
"Hyvää huomenta, herra Merril", sanoi esimies. "Haluaisin puhella kanssanne herra Hollandin asioista. Tehän mainitsitte, että hän pistäytyi täällä tuonnottain."
Frank nyökkäsi.
"Hän kävi täällä aamiaistunnilla."
"Jospa olisin ollut saapuvilla!" virkkoi johtaja miettivästi. "Tahtoisin tavata sen herrasmiehen."
"Onko hänen tilissään jotakin vikaa?"
"Eipä suinkaan", vastasi johtaja hymyillen; "hänen tiliasemansa on oikein hyvä. Itse asiassa on säästö liian suuri shekkitilille. Toivoisin, että kävisitte hänen luonaan ja kehoittaisitte häntä siirtämään osan rahoistaan talletustilille. Pääkonttorissa ei pidetä siitä, että meillä on shekkitilillä suuria summia, jotka voidaan nostaa millä hetkellä hyvänsä ja joiden tähden meidän on pidettävä täällä enemmän käteistä kuin haluaisin.
"Omasta puolestani", hän jatkoi, "en ollenkaan hyväksy meidän liikkeenhoitotapaamme. Kun pääkonttorimme on Plymouthissa, on tällainen juoksevien tilien kate pankkimme sääntöjen nojalla välttämätön, ja minun on tunnustettava, että enonne on yhtä suuri syntinen kuin kuka muu hyvänsä. Katsokaapa tätä!"
Hän työnsi pöydän ylitse maksuosoituksen.
"Siinä on haltijalle maksettavaksi merkitty kuudenkymmenentuhannen punnan osoitus, joka äsken tuotiin meille. Se on Consolidated Mines-yhtiölle tulevan kauppahinnan loppuosan maksu. Miksi ihmeessä ei yhtiö voi ottaa vastaan tavallista sen omaan nimeen kirjoitettua osoitusta!"
Frank katsahti koukeroista nimikirjoitusta ja hymyili.
"Nähkääs, enon on säilytettävä maineensa", hän huomautti hilpeästi; "eihän miestä turhanpäiten nimitetä 'Käteisraha-Minuteksi'".
Johtaja virnisti hiukan.
"Se on perin epämukavaa", hän valitti; "mutta en pyytänyt teitä tänne keskustelemaan enonne puutteista".
Hän otti edessään olevasta kasasta vastakirjan.
"'Herra Rex Holland'", hän luki. "Hän avasi tilinsä minun lomalla ollessani, kuten muistatte."
"Muistan sen varsin hyvin", myönsi Frank, "ja hän teki sen minun kauttani".
"Minkälainen mies hän on?" tiedusti johtaja.
"Hän tuntui koko vakavalta, kyvykkäältä mieheltä, vaikkakin hän niin sanoakseni uneliaasti teeskenteli olevansa äkkinäinen raha-asioissa, ja hänellä oli perin hyvät suositukset. Mitä haluatte minun tekevän?"
"Mitähän jos menisitte tänä iltana häntä tapaamaan ja pyytäisitte häntä hyväntahtoisesti siirtämään osan rahoistaan talletustilille. Me maksamme tavanmukaisen koron ja muut semmoiset. Voitte selittää hänelle, että hän saa rahansa takaisin milloin tahansa kolmikymmenpäiväisen irtisanomisajan jälkeen. Suostutteko tekemään sen puolestani?"
"Mielelläni", vastasi Frank sydämellisesti. "Käyn hänen luonaan tänä iltana. Mikä on hänen osoitteensa? Olen unohtanut sen."
"Albemarle Chambers, Knightsbridge", ilmoitti johtaja. "Hän lienee kaupungissa."
"Entä mikä on hänen saldonsa?" kysyi Frank.
"Seitsemäntoistatuhatta puntaa", vastasi toinen. "Ehdottakaa hänelle, että hän panisi kymmenentuhatta puntaa talletustilille täällä ja jättäisi seitsemäntuhatta shekkitilille. Muuten aikoo enonne lähettää sihteerinsä tänne nyt iltapäivällä tarkastamaan hänen tiliään."
Frank vilkaisi häneen päin.
"Cole", hän sanoi nopeasti, "tuleeko hän tänne – hitto!"
Hän pysähtyi johtajan kirjoituspöydän ääreen, ja hänen silmiinsä tuli mielihyvän ilme.
"Tahtoisin kysyä Colelta erästä seikkaa", hän puheli verkkaisesti. "Mihin aikaan odotatte häntä?"
"Kello neljän seuduissa."
"Sulkemisajan jälkeen?"
Johtaja nyökkäsi.
"Enolla on kummallinen tapa hoitaa liikeasioita", virkkoi Frank hetkisen vaitiolon jälkeen. "Se kai merkitsee sitä, että minun on jäätävä tänne?"
"Ei se ole tarpeellista", selitti Brandon. "Herra Colehan kuuluu johtokuntaan."
Frankilta oli vähällä päästä hämmästyksen huudahdus.
"Mistä alkaen?" kysäisi hän.
"Viime maanantaista. Muistelin maininneeni siitä teille. Mutta joka tapauksessa, jollei enonne ole sitä teille ilmoittanut, olisi parasta, jollette olisi siitä tietävinänne", ehätti Brandon huomauttamaan.
"Olkaa huoletta! Kyllä minä pidän varani", vakuutti Frank huvittuneena toisen hätäilystä.
"Herra Cole on luonnollisestikin enonne edustaja", jatkoi johtaja. "Enonne ei millään ehdolla saavu johtokunnan kokouksiin, jos hän suinkin saa sen vältetyksi, eikä hänellä ole kertaakaan ollut edustajaa paitsi asianajajansa siitä pitäen kun hän hankki niin suuren vaikutusvallan pankkiimme nähden. Pidän itsestään selvänä, että herra Cole saapuu tänne yhtä paljon tarkastamaan konttorimme asioita kuin silmäilemään enonne tiliä. Cole on todella ensiluokkainen liikemies, eikö olekin?"
Frankin vastauksena oli juro hymy.
"Erinomainen", hän hymähti kuivasti; "hänellä on tiedemiehen taipumukset liittyneinä harvinaiseen liikekykyyn".
"Ettekö pidä hänestä?"
"Minulla ei ole mitään erikoista syytä olla pitämättä hänestä", vältteli toinen.
Johtaja nousi seisomaan.
"Te käytte siis puolestani tapaamassa herra Rex Hollandia?"
"Varmasti", vastasi Frank ja palasi pöytänsä ääreen syviin mietteisiin vaipuneena.
Kello oli täsmälleen neljä, kun Jasper Cole astui sisään pankin ainoasta avoimesta ovesta, jonka vieressä seisoi vahtimestari valmiina sulkemaan sen. Hän oli hyvin ja aistikkaasti puettu, ja hänen ranteestaan riippui käärmesauva, jossa oli koukkupää.
Nähdessään tilipöydän takana istuvan Frankin hän hymyili, niin että hänen valkeat tasaiset hammasrivinsä paljastuivat.
"Heipä hei, Jasper", tervehti Frank huolettomasti, ojentaen kätensä. "Kuinka eno voi?"
"Varsin hyvin", vastasi toinen; "tietystikin hän on hyvin huolissaan asioiden menosta, mutta toisaalta häntä aina vaivaa joku seikka".
"Onko jotakin erityistä?" tiedusti Frank osaaottavasti.
Jasper kohautti olkapäitään. "Sinä tunnet hänet paljoa paremmin kuin minä – olet ollut kauemmin hänen seurassaan. Hän käy niin hirveän epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan ja nähdessään oudot: kasvot hän heti vainuaa joko urkkijaa tai vihamiestä. Tavallisesti se on paha merkki, mutta minun luullakseni hän on viime aikoina rasittunut hieman liiaksi."
"Kuulin, että tulet tarkastamaan tilejä", virkkoi Frank, nojautuen pöytää vasten ja avaten kultaisen savukekotelonsa.
"Enpä juuri senvuoksi", vastasi Jasper pitkäveteisesti.
Hän valitsi kotelosta savukkeen.
"Minun on vain otettava selville muutamia seikkoja. Muuten, enosi sai kirjeen eräältä ystävältäsi – eräältä herra Rex Hollandilta."
"Tuskinpa hän on ystäväni – tosiasiallisesti hänestä on minulle pikemminkin hemmetinmoista vaivaa. Kävin tänään Knightsbridgessä häntä tapaamassa, ja hän oli ulkona. Mitä asiaa hänellä oli?"
"Niin, hän on innostunut jonkunlaiseen hyväntekeväisyyteen ja aloittanut rahankeräyksen, mutta en muista mitä tarkoitusta varten."
Jasper Cole oli puolitiessä johtajan huoneen ovelle.
"Kesken kaiken, Cole", tokaisi Frank äkkiä, "olitko eilen illalla kaupungissa?"
Jasper Cole loi häneen pikaisen silmäyksen.
"Entä sitten?"
"Olitko lähellä Victoria-telakoita?"
"Onpa sekin kysymys!" kummasteli Jasper hymyillen selittämätöntä hymyään; sitten hän pyörähti ympäri ja meni odottavan Brandonin luokse.
Frank lopetti sinä iltana työnsä kello 5,30 ja jätti Jasper Colen ja erään nuoremman konttoristin tarkastamaan vakuuksia. Kello yhdeksän lähti konttoristi kotiin, ja Jasper jäi yksin pankkiin. Johtaja Brandon oli poikamies, ja hänen asuntonsa oli pankkihuoneiston yläpuolella. Tuon tuostakin hän pistäytyi pankissa, jykevä piippu suupielessään. Kun hän kävi viimeisen kerran, oli Jasper Cole juuri laskenut viimeisen tilikirjan takaisin John Minuten yksityiseen lokeroon.
"Puoli kaksitoista", huomautti johtaja moittivasti, "ettekä te ole syönyt päivällistä".
"Minä voin joskus oikein hyvin olla ilmankin päivällistä", selitti toinen nauraen.
Jasper Cole meni kadulle ja huusi ohiajavan ajurin käytävän vierelle.
"Charing Crossin asemalle!" hän käski.
Aseman edustalla hän maksoi kyydin ja asteli hetkisen kuluttua takaisin Strandille ja kutsui toisen ajurin.
"Victoria-telakoille!" hän ilmoitti kuiskaten.
V
John Minuten lahja
May Nuttall oli kaksikymmentäyksi vuotias, jossa iässä tytöt ovat alttiimpia vaikutuksille ja jolloin heihin järkisyyt tehoavat huonosti. He omaksuvat herkästi valmiin elämänviisauden ja ovat taipuvaisia hyväksymään toisten antamat kaavamaiset ohjeet, joiden mukaan he mittaavat omaa joustavaa olemustaan.
Frank Merril oli Maysta mukava toveri, mutta herätti toisaalta hänessä kainostelevaa vastarintaa, koska hänen iässään kammoksutaan riippuvaisuutta. Hän piti Frankista, vieläpä piti kylliksi paljon ottaakseen vastaan pienen sormuksen, joka merkitsi uudenlaisen suhteen alkamista. Se suhde ei ollut varsinaista kihloissaoloa, mutta se antoi hänen ystävyystunteilleen sellaisen värityksen, jollaista niillä ei ollut koskaan ennen ollut. Hän piti Frankista kylliksi kaivatakseen hänen rakkauttaan. Mutta hän rakasti nuorukaista siksi vähän, että tämän pikaiset avioliittoaikeet tuntuivat hänestä huolestuttavilta. Siinä seikassa, ettei hän ymmärtänyt itseään, ei ollut mitään kummastuttavaa.
Aamiaista syödessään hän pohti asiaa, ja häntä hämmästytti, jopa hieman harmittikin havaitessaan, että kun hän asetti molemmat miehet, Jasper Colen ja Frank Merrilin, vastakkain, hän tunsi lämpöisempää ja syvempää tunnetta ensiksimainittua kohtaan. Hän oli levoton muistaessaan Frankin varoittavia sanoja, jotka nyt kuulostivat hänestä melkein profeetallisilta:
"Siinä miehessä on lumousvoimaa, jonka olemassaoloa minä ainakaan en kiellä. Tiedän itsekin pitäväni hänestä, vaikka vaistoni sanoo minulle, että hän on pahin vihamies, mitä minulla on ikinä ollut."
Jos hänen suhtautumistaan Frankiin oli vaikea määritellä, niin vielä erikoisemmat olivat hänen tunteensa Jasper Colea kohtaan. Viimemainitussa oli jotakin uhkaavaa – ei, se ei ollut oikea sana – jotakin "peloittavaa". Hän veti puoleensa, hänestä huokui persoonallista voimaa, ja se tuntui lamauttavan tahdon jokaiselta, joka joutui ristiriitaan hänen kanssaan. May muisti, kuinka usein hän oli mennyt Weald Lodgen avaraan kirjastoon vakaassa aikomuksessa "selvittää välinsä Jasperin kanssa". Joskus oli ollut kysymyksessä joku kotoinen talousseikka, johon Jasper oli sekautunut – kuusitoistavuotiaana oli May melkein kuin kasvatusisänsä taloudenhoitajatar – toisinaan taas oli asia koskenut jotakin kuljetusta. Kerran oli selkkaus ollut tavallista vakavampi, sillä kun hän oli päättänyt ottaa osaa nummelle tehtävään retkeen, oli Jasper silloin poissa olevan sedän nimessä varmasti mutta kohteliaasti kieltänyt häntä menemästä. Oliko vain sattuma, että seurueen yksi jäsen oli Frank Merril, joka aikoi saapua Lontoosta viettääkseen hauskan iltapäivän?
Tässä tapauksessa kuten aina muulloinkin pääsi Jasper voitolle. Vieläpä hän sai Mayn uskomaan, että hänen näkökantansa oli oikea ja tytön väärä. Silloin hän oli viheltänyt sellaisille huomautuksille, että muka Frank Merrilin mukanaolo olisi antanut hänelle aihetta käyttää kieltovaltaansa, jonka hänen erikoinen asemansa hänelle myönsi. Hänen selityksensä mukaan oli hänessä herättänyt epäilyksiä Mayn osanoton sopivaisuudesta se seikka, että retkelle oli kutsuttu kaksi naista, joilla oli kuuluisat nimet teatterimaailmassa.
May ajatteli tätä tapausta istuessaan aamiaispöydässä, ja harmikseen hänen oli myönnettävä, ettei Jasperilta, milloin hyvänsä tämä oli ryhtynyt häntä vastustamaan, ollut puuttunut päteviä syitä.
Hän aprikoi, mistä syystä Jasper oli voinut saapua niin epämiellyttävään paikkaan kuin se, missä hän oli hänet nähnyt. Hän oli naisellisen utelias, mutta ei naisellisen epäluuloinen, eikä hänelle, kumma kyllä, johtunut mieleenkään, että Jasperin sielläolossa ja hänen salaperäisissä käynneissään olisi saattanut olla mitään kunniatonta ja häpeällistä. Hän piti sitä hieman omituisena ja arveli, että kenties Jasperillakin oli "pienet hyväntekeväisyyspuuhansa", mutta hylkäsi tämän ajatuksen, kun ei saanut sille vähääkään vahvistusta niiltä ihmisiltä, joiden kanssa hän joutui kosketuksiin mainitun paikan läheisyydessä.
Hän oli päässyt aamiaisensa puoliväliin, kun puhelin kilisi. Hän nousi pöydästä ja meni lattian poikki puhelimeen. Heti ensimmäisistä sanoista hän tunsi puhujan.
"Kas, setä!" hän huudahti. "Missä asioissa olet kaupungissa?"
Kuulokkeesta kajahti John Minuten ääni:
"Minulla on tärkeitä tehtäviä. Tahdotko aterioida kanssani puoli yksi Savoyssa?"
Setä tuskin odotti kuullakseen, että May hyväksyi kutsun, kun hän jo ripusti kuulokkeen paikalleen.
Scotland Yardin, Lontoon etsivänosaston, poliisipäällikkö pani takaisin kirjan, jonka hän oli ottanut kirjoituspöytänsä vierellä olevalta hyllyltä, pyörähti tuolissaan ympäri ja hymyili veitikkamaisesti huolestuneelle ja perin tuittupäiselle vieraalleen.
Pöydän toisella puolella istuva mies oli kenties viisikymmentäviisivuotias. Hän oli keskikokoinen, ja hänen yllään oleva räikeäruutuinen puku sopi hänelle hyvin, todistaen sen mainion räätälin taitoa, joka oli muovannut niin hienon valmisteen niin epämiellyttävästä kankaasta.
Hänellä oli matala kaulus, joka olisi jättänyt paljaaksi jykevän kaulan, jolleivät huikaisevan punainen kravatti ja viisikymmenpennisen kokoinen timantti olisi johtaneet katselijan huomiota muualle. Kasvot olivat harvinaiset. Niiden lujat, melkeinpä järeät piirteet, perunanenä, epäsäännölliset huulet, vankka leuka – kaikki se kertoi siitä ankarasta elämästä, jota John Minute oli viettänyt. Silmät olivat siniset ja kylmät; tuuhea, harmaa tukka törrötti sekavana. Jonkun matkan päästä häntä harhautui omituisesti luulemaan hienostuneen näköiseksi, mutta lähempää katsoen olivat hänen punertavat kasvonsa luotaantyöntävän karkeat. Hän muistutti poliisipäälliköstä kulissimaalausta, joka lehterilläistujasta näyttää hauskalta, mutta orkesterin kohdalta katsottuna herättää pettymystä.
"Nähkääs, herra Minute", sanoi sir George herttaisesti, "mahdollisuutemme ja valtamme ovat jokseenkin suppeat. Omasta puolestani olisin perin iloinen, jos voisin auttaa teitä, en ainoastaan senvuoksi, että velvollisuuteni on auttaa jokaista, vaan siitäkin syystä, että olitte niin ystävällinen poikaani kohtaan Etelä-Afrikassa – hänelle antamistanne suosituskirjeistä oli hänelle hyvin paljon hyötyä."
Poliisipäällikön poika oli ollut metsästysretkellä Rhodesiassa ja Barotsemaassa, ja hän oli saanut mainitut kirjeet tutustuttuaan rhodesialaiseen miljoonamieheen sattumalta eräillä päivälliskutsuilla.
"Mutta", jatkoi virkamies, tehden vähäisen toivottoman eleen, "Scotland Yardilla on rajansa. Me emme voi tutkia epämääräiseen pelkoon perustuvaa asiaa. Jos teitä uhataan, niin silloin voimme auttaa teitä; mutta pelkästään se seikka, että te kuvittelette hämäriä vaaroja, ei oikeuttaisi meitä ryhtymään toimenpiteisiin."
John Minute liikahti maltittomasti tuolissaan. "Mitä varten ovat poliisit olemassa?" hän kysyi kärsimättömästi. "Minulla on vihamiehiä. Hankin itselleni pienen, rauhaisan maaseutuasunnon läheltä Eastbournea päästäkseni pois Lontoosta, ja nyt vetelehtii ympärillämme kaikenkarvaista outoa väkeä nuuskimassa. Äskettäin kävi luonani tuntematon pappi pyytämässä rahaa jollekin partiopoikahommalle. Hän on kuljeksinut asuntoni ympärillä kokonaisen kuukauden ja asuu eräässä maalaistalossa Polegaten lähistöllä. Mitä asiaa saattoi hänellä olla Eastbourneen?"
"Kenties hän on lomaansa viettämässä", arveli poliisipäällikkö.
"Pyh!" äänsi Minute halveksivasti. "Hänellä on joku muu syy. Olen käskenyt pitää häntä silmällä. Hän käy joka päivä muutamassa hotellissa tapaamassa erästä naista – liittolaistaan. Julkisesti he eivät milloinkaan näyttäydy yhdessä. Sitten siellä on eräs kulkukaupustelija, joka myy lasia ja korjaa ikkunoita; kukaan ei tiedä hänestä mitään. Hän ei ansaitse edes niin paljoa, että voisi elättää kärpästäkään. Yhtenään hän hiiviskelee Weald Lodgen seutuvilla. Sitten on muuan neiti Paines, joka sanoo olevansa puutarhuri ja haluaa järjestää puistot jollakin ihan uuden uutukaisella tavalla. Ajoin hänet ulos hoitelemaan omia asioitaan, mutta hän ei ole poistunut läheisyydestä."
"Oletteko huomauttanut asiasta sikäläiselle poliisilaitokselle?" tiedusti sir George.
Minute nyökkäsi.
"Eikö siellä tiedetä näistä henkilöistä mitään epäiltävää?"
"Ei mitään!" vastasi John Minute lyhyesti.
"No sitten", selitti toinen hymyillen, "ei heitä vastaan otaksuttavasti voida mainita mitään, ja he ovat aivan vaarattomia ihmisiä, jotka koettavat hankkia elatustaan. Ja muuten, herra Minute, niin rikas mies kuin te olette vetää aina luokseen monenlaista väkeä, jotka pyrkivät saamaan hitusen varoistanne enemmän tai vähemmän laillisella tavalla. Mitään muuta merkillepantavaa ei kai ole tapahtunut?"
Hän nojautui kädet ristissä taaksepäin tuolissaan. Äkkiä hän rypisti miettivästi otsaansa.
"Minusta on vastenmielistä myöntää, että kukaan tietää enemmän kuin me, mutta kun olette noin kiusaantunut, niin saatan teidät kosketuksiin erään miehen kanssa, joka luultavasti poistaa huolenne."
Minute katsahti häneen.
"Poliisiupseeriko?" hän kysäisi.
Sir George pudisti päätään.
"Ei; hän on yksityisetsivä. Hän voi tehdä hyväksenne sellaista, mitä me emme voi. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Saul Arthur Mannista? Ette nähtävästi. Saul Arthur Mann on ollut hyvä ystävämme, ja suosittaessani häntä teille teen mahdollisesti ystävänpalveluksen teille kummallekin. Hän on Mies, Joka Tietää."
"Mies, Joka Tietää", kertasi John Minute epäillen. "Mitä hän tietää?"
"Näytän sen teille", sanoi poliisipäällikkö. Hän meni puhelimen ääreen, ilmoitti numeron ja odottaessaan yhdistämistä kysyi: "Mikä on partiopoika-pappinne nimi?"
"Pastori Vincent Lock", vastasi Minute.
"Lasikaupustelijan nimeä ette kai tiedä?"
Minute pudisti päätään.
"Kylässä hänestä käytetään nimitystä 'Waxy'."
"Ja naisen nimi on neiti Paines, eikö niin?" jatkoi poliisipäällikkö, pistäen nimet paperille lausuessaan ne. "No niin, saamme – halloo! Onko se Saul Arthur Mann? Tämä on sir George Fuller. Yhdistäkää hänen puhelimeensa, tehkää hyvin!"
Odotettuaan sekunnin hän alkoi taaskin:
"Tekö siellä, herra Mann? Minulla olisi vähän tiedustettavaa teiltä. Panisitteko muistiin seuraavat kolme nimeä? Pastori Vincent Lock; kiertävä lasinleikkaaja, joka tunnetaan nimellä 'Waxy', ja muuan neiti Paines. Saitteko selvän? Toivoisin teiltä heistä tietoja?"
John Minute nousi seisomaan.
"Ehkä ilmoitatte minulle, sir George –" hän aloitti, ojentaen kätensä.
"Älkää menkö vielä", esteli poliisipäällikkö, viitaten häntä jälleen istumaan. "Saatte kaikki haluamanne tiedot muutamassa minuutissa."
"Mutta täytyyhän hänen toki suorittaa kyselyjä", ihmetteli toinen.
Sir George pudisti päätään.
"Kummallisinta Saul Arthur Mannissa on se, ettei hänen koskaan tarvitse tiedustella mitään. Juuri sen vuoksi häntä nimitetään 'Mieheksi, Joka Tietää'. Hän on yksi maailman huomattavimpia miehiä rikosten selvittelyn alalla. Koetimme houkutella häntä liittymään Scotland Yardiin. En ole varsin varma siitä, olisiko hallitus suostunut maksamaan hänelle kylliksi palkkaa. Mutta hän päästi minut pulasta kieltäytymällä jyrkästi."
Samassa soi puhelin, ja sir George tarttui kuulokkeeseen. Sitten hän otti kynän ja kirjoitti nopeasti lehtiöönsä. Lopetettuaan sen hän sanoi: "Kiitos", ja laski kuulokkeen paikalleen.
"Kas tässä tiedot, herra Minute", hän virkkoi. "Pastori Vincent Lock on kappalainen eräässä hyvin köyhässä kunnassa Manchesterin lähistöllä, innostunut partiopoikaliikkeeseen. Hänen veljellään George Henry Lockilla on ollut kotoisia huolia, hänen vaimonsa on karannut hänen luotaan. Vaimo asuu nykyisin Grand Hotellissa Eastbournessa, ja hänen lankonsa käy joka päivä häntä tapaamassa, koettaen saada hänet palaamaan kotiin. Sillä olemme suoriutuneet arvoisasta pappismiehestä ja hänen rikostoveristaan. Neiti Paines on todella puutarhuri, on ollut valittaja kahdessa kihlauksenpurkamisjutussa, joista toinen joutui oikeuteen saakka. Epäilemättä", jatkoi poliisipäällikkö, lukien paperistaan, "hänen menetelmänään on houkutella vanhanpuoleisia herrasmiehiä esittämään hänelle avioliittoa ja sitten ryhtyä toimintaan. Nyt olemme selvillä neiti Painesista, ja te tiedätte, miksi hän vaivaa teitä. Ystävällämme Waxylla on toinenkin nimi – Thomas Cobbler – ja hänet on kolmasti tuomittu varkaudesta."
Poliisipäällikkö käänsi katseensa pois paperista, myhäillen jurosti.
"Minulla on jotakin sanottavaa omalle tieto-osastollemme, senjohdosta ettei ole pysytty Waxyn jäljillä." Sen sanottuaan hän vilkaisi jälleen paperiin.
"Ja siinä se onkin. Kaikki kolme on toimitettu pois tieltä. Minä pidän kyllä huolta siitä, ettei Waxy enää teitä häiritse."
"Mutta miten hitossa", kummasteli John Minute, "miten hitossa voi tämä mies saada asioista selon niin lyhyessä ajassa?"
Poliisipäällikkö kohautti olkapäitään.
"Hän vain tietää", hän vastasi.
Saattaen vieraansa ovelle hän jatkoi:
"Jos teitä vielä häiritään, niin kehoittaisin hartaasti teitä kääntymään Saul Arthur Mannin puoleen. En tiedä, mikä teitä oikeastaan huolettaa, ettekä ole tarkoin ilmoittanut minulle, miksi teidän on pelättävä minkäänlaisia ahdistajia. Teidän ei tarvitse puhua siitä myöskään herra Mannille", huomautti hän, pieni tuikahdus silmissään.
"Miksi ei?" tiedusti toinen epäluuloisesti.
"Koska hän tietää", selitti poliisipäällikkö.
"Lempoa hän tietää", murahti John Minute ja mennä tömisteli alas leveitä portaita Thamesin rantatielle, aivan ymmällään. Hän halusi heti paikalla mennä tapaamaan tätä merkillistä miestä, sillä hänen uteliaisuutensa oli herännyt ja lisäksi häntä vaivasi joutavanpäiväinen pelko, jonka hän maltittomuudessaan olisi tahtonut heti saada poistetuksi. Mutta hän muisti pyytäneensä Mayta kanssaan syömään ja oli jo nyt myöhässä viisi minuuttia.
Hän tapasi tytön odottamasta avarassa eteissalissa ja tervehti häntä sydämellisesti.
Mitä hyvänsä John Minutesta puhuttaneenkaan sellaista, mikä ei ole hänelle kaikin puolin eduksi, niin sitä ei ainakaan voida sanoa, että hän oli teeskentelijä. Rhodesiassa on ihmisiä, jotka eivät muistele häntä hellin tuntein. He kuvaavat hänet pahimmaksi maananastajaksi, joka milloinkaan on ajanut zeedersburgilaisella valjakolla Port Charterista Salisburyyn rekisteröimään konnankujeilla hankkimaansa maa-aluetta. He kertovat juttuja näistä hänen ihmeellisistä matkoistaan, joiden varrella hänellä oli aina joka puolentoista penikulman päähän varattuna kymmenen levännyttä muulia odottamaan. He puhuivat hänen taipumuksestaan uhkapeliin, neljästätuhannesta hehtaarista maata, jonka omistaja vaihtui, kun yksi kortti iskettiin pöytään. Ja hänestä liikkuu sellaisiakin kertomuksia, jotka eivät oikein sovi painettaviksi. Kun M'Lupi – pieni mashonalaispäällikkö – löysi kultaa '92 eikä suostunut ilmoittamaan löytönsä paikkaa, niin juuri John Minute sitoi hänet paaluihin ja poltti hänen rintansa päällä heinätukkoa, kunnes hän puhui.
Monet näistä jutuista ovat todennäköisesti liioiteltuja, mutta koko Rhodesia on yhtä mieltä siitä, että John Minute nylki puolueettomasti sekä ystävää että vihamiestä. Vähät siitä, koskiko asia Lobengulan tai Etelä-Afrikan yhtiön luottamusmiestä, hän petti kumpaakin, Ja tuona hirveänä päivänä, jolloin heitettiin arpaa siitä, joutuisivatko valtauslupien hakijat teurastettaviksi Lobengulan kraalissa, pujahti John Minute pakoon ainoalla saatavissa olevalla muulivaljakolla, jättäen toverinsa oman onnensa nojaan.
Mutta hänessä oli myöskin suuria yleviä piirteitä, ja hän saattoi, jos niikseen sattui, olla herkkä ja herttainen ystävä. Hän oli mennyt avioliittoon jo nuorena ja otti vaimonsa mukaansa raakalaisoloihin. Kerrottiin, että vaimo oli tutustunut nuoreen, komeaan kauppamieheen ja karannut hänen kanssaan. John Minute oli ajanut heitä takaa viisisataa kilometriä vihollismaassa Victoria Fallsista Charteriin, Charterista Marandalasiin, Marandalasista Massikassiin ja saapunut Beiraan niin pian heidän jälkeensä, että oli nähnyt heitä Kapkaupunkiin vievän laivan viilettää tupruttavan jokea alas. Toisiin naimisiin hän ei ollut mennyt. Huhun mukaan oli vaimo kuollut malariaan. Kansanomaisemman toisinnon mukaan oli John Minute seurannut harhapoluille joutunutta puolisoaan Pietermaritzburgiin, ampunut hänet ja ollut sitten seitsemän vuotta pakkotöissä rikoksestaan.
Sellaisesta miehestä, joka on rikas, mahtava, jota rahvas katselee karsaasti ja jota useimmat vihaavat ja kaikki pelkäävät, syntyy juttuja yhtä nopeasti kuin sieniä sateen jälkeen. Toiset niistä olivat puolittain tosia, toiset tyyten hämäräperäisiä, tahallisia, pahanilkisiä sepustuksia. Mutta olivatpa ne sitten tosia tai valheellisia, John Minute ei ollut tietääkseen niistä mistään, ei väittänyt mitään vääräksi, ei selittänyt mitään eikä edes nostanut kannetta Kapkaupungissa ilmestyvää viikkolehteä vastaan, joka oli julkaissut kertomuksen hänen urastaan säälimättömän vapaasti.
Vain yhtä ihmistä maailmassa hän rakasti enemmän kuin sitä tyttöä, jonka käsi oli hänen kädessään, kun he astuivat Lontoon miellyttävimpään ravintolaan.
"Minulla oli omituinen keskustelu", sanoi John Minute karkeaan, ripeään tapaansa. "Olin poliisilaitoksella."
"Oh, setä", virkkoi tyttö moittivasti.
Setä kohautti kärsimättömästi olkapäitään.
"Tyttö-kulta, sinä et tiedä", hän puolustautui. "On kaikenlaista väkeä, joka –"
Hän pysähtyi äkkiä.
"Mitä erikoista oli käynnissäsi?" tiedusti May tilattuaan ruoan.
"Oletko koskaan kuullut puhuttavan Saul Arthur Mannista?" kysyi John Minute.
"Saul Arthur Mann", toisti tyttö. "Nimi tuntuu minusta tutulta. Mann – Mann – missä olen sen kuullut?"
"No niin", hymähti Minute, ja hänen huulillaan väikkyi juro, pian haihtuva hymy, joka niin harvoin valaisi sekunnin ajan hänen kasvojaan, "jollet sinä tunnekaan häntä, niin kyllä hän tuntee sinut, hän tuntee kaikki ihmiset".
"Oi, nyt muistan. Hän on Mies, Joka Tietää!"
Nyt oli sedän vuoro hämmästyä.
"Missä ihmeessä olet kuullut hänestä?"
Tyttö selosti lyhyesti seikkailuaan, mutta kun hän alkoi kuvata kaikkitietävää herra Mannia, keskeytti hänet setä murahtaen:
"Kaistapää. Minä toivoisin, että nimessä olisi ollut jotakin perää."
"Varmasti täytyy siinä olla, setä", väitti tyttö vakavasti. "Poliisipäällikön asemassa oleva mies ei puhuisi hänestä sillä tavoin kuin sir George puhui, jollei hänellä olisi siihen erittäin pätevät syyt."
"Kerrohan enemmän siitä, mitä näit!" kehoitti Minute. "Muistelen lukeneeni selostuksen poliisitutkinnosta. Vainaja oli tuntematon, eikä ole saatu selville, kuka hän on."
Tyttö kuvaili, mikäli muisti, kohtauksensa tietävän herra Mannin kanssa. Hänen oli oltava tahdikas, koska hän halusi kertoa tapahtuman paljastamatta sitä seikkaa, että hän oli ollut Frankin seurassa. Mutta hän olisi voinut säästää itseltään sen vaivan, sillä kun hän oli päässyt kertomuksensa puoliväliin, keskeytti miljonääri hänet.
"Arvaanpa, ettet ollut yksin. Nuori-herra Frank taisi olla saapuvilla."
May nauroi.
"Kohtasin hänet aivan sattumalta", sanoi hän kainosti.
"Niin tietysti."
"Niin, setä, ja siellä oli eräs mies, jonka Frank tunsi. Myöskin sinä kait tunnet hänet – konstaapeli Wiseman."
John Minute levitti ruokaliinansa, tuijotti keittolautaseensa ja mutisi jotakin.
"Wiseman on typerä aasi", hän puheli suppean pontevasti. "Yksistään se seikka, että hän on sekaantunut asiaan, riittää selittämään, miksi vainajan nimestä ei ole saatu selvää. Tunnen konstaapeli Wisemanin perin hyvin. Hän on haastanut minut oikeuteen kolme kertaa, ensi kerran sodan aikana valaistujen ikkunoiden näkymisestä, sitten siitä syystä, että ammuskelin vähän pistoolilla puutarhassa antaakseni havainto-opetusta maankiertäjille, ja viimeksi, hitto hänet periköön, nokisen savupiipun tähden. Niinpä niin, minä tunnen konstaapeli Wisemanin."
Ajatus konstaapeli Wisemanista nähtävästi valtasi hänen mielensä täydelleen, sillä hän ei virkkanut mitään, ennenkuin laski syrjään kalaveitsensä ja haarukkansa, jupisten jotakin "typerästä, tunkeilevasta tolvanasta".
Hän oli koko aterian ajan hyvin vaitelias, ja hänen ajatuksensa harhailivat kahdessa asiassa. Etualalla, vaikka se olikin vähemmän tärkeä, oli Saul Arthur Mannin persoonallisuus. Tähän mieheen hän mielessään suhtautui epäluuloisesti ja varovasti. Tuntui ärsyttävältä edes kuvitella, että hänen omassa elämässään saattaisi olla hämäriä kohtia, joihin tämän miehen tieto loisi valoa, ja hän päätti tänään iltapäivällä mennä tapaamaan Miestä, Joka Tietää, tämän omaan pesään ja vaatimalla pakottaa hänet tuomaan esiin kaikki tietonsa hänen menneisyydestään.
Hyvin paljon oli yleisesti tunnettua. John Minutella oli tapana kerskailla, että hänen elämänsä oli kirja, jota oli lupa lukea, mutta sydämensä sisimmässä hän oli tietoinen yhdestä salaisesta kohdasta, josta ulkomailla ei ollut aavistusta. Käytyään vielä kerran ajatuksissaan läpi aamuisen keskustelunsa poliisipäällikön kanssa hän palasi siihen asiaan, joka sittenkin oli ensimmäinen ja tärkeämpi.
"May, oletko miettinyt tarkemmin sinulle tekemääni kysymystä?" sanoi hän äkkiä.
Tyttö ei koettanutkaan vältellä.
"Tarkoitatko Jasper Colea?"
John Minute nyökkäsi; May oli hetkisen vaiti katse alas luotuna ja piirtäen sormensa päällä pienen kuvion pöytäliinaan.
"Asia on niin, setä", puhkesi hän vihdoin puhumaan, "ettei minua vielä nyt ollenkaan haluta mennä naimisiin, ja sinä olet kylliksi hyvin tutustunut ihmisluontoon tietääksesi, ettei mikään sellainen, mikä haiskahtaa pakotukselle, ole omiaan tekemään minua suopeaksi herra Colea kohtaan."
"Todellinen syy", huomautti setä äreästi, "lienee se, että olet rakkaussuhteissa Frankin kanssa".
Tyttö purskahti nauruun.
"Sepä juuri ei olekaan todellinen syy", hän intti. "Pidän Frankista hyvin paljon. Hän on herttainen, hilpeä, hymyilevä poika."
John Minute ärähti.
"Niin kyllä, hän on", toisti tyttö, "mutta rakastunut minä en ole häneen – se on varma".
"Luullakseni ei sinuun vaikuta se seikka, että hän on – perilliseni", tokaisi vanhus ja silmäili tyttöä tutkivasti.
May kohtasi hänen katseensa värähtämättä. "Jollet olisi kiltein ihminen, minkä tunnen", vastasi hän hymyillen, "niin loukkautuisin syvästi. Luonnollisestikaan en välitä siitä, onko Frank rikas vaiko köyhä. Sinä olet varannut minulle siksi paljon omaisuutta, etteivät taloudelliset näkökohdat merkitse minulle mitään."
John Minute murahti taaskin.
"Olen aivan vakavissani puhuessani Jasperista."
"Miksi puollat häntä niin innokkaasti?" kysyi May.
John Minute empi.
"Minä tunnen hänet", hän vastasi yksikantaan. "Hän on monin tavoin osoittanut minulle olevansa luotettava ja siivo nuorukainen. Hän on käynyt minulle melkein välttämättömäksi", jatkoi hän vähän, naurahtaen omituiseen tapaansa, "ja sellainen ei Frank ole koskaan minulle ollut. Tosin kyllä Frank on kelpo poika tavallaan, mutta hän on hullaantunut sellaisiin seikkoihin, jotka eivät vähääkään lämmitä minun sydäntäni. Hän on liian innokas urheilemaan, liian innokas laiskottelemaan", lopetti hän tyytymättömänä.
Tyttöä nauratti jälleen.
"Minulla on ilmoitettavana sinulle eräs asia", puhui John Minute edelleen, "ja juuri sitä varten pyysin sinua tänään tänne. Olen hyvin rikas. Sinä tiedät sen. Olen hankkinut miljoonia ja menettänyt ne, mutta vielä on minulla riittävästi tyydyttääkseni perilliseni. Jälkisäädöksessäni määrään sinulle kaksisataatuhatta puntaa."
May katsahti häneen, huudahtaen hämmästyneenä:
"Setä!"
Ukko nyökkäsi.
"Se ei ole neljättä osaa omaisuudestani", hän jatkoi nopeasti, "mutta se tekee elämäsi mukavaksi sen jälkeen kun minä olen poissa".
Hän nojasi kyynärpäänsä pöytään ja katseli tyttöä terävästi.
"Sinä olet perijätär, sillä mitä tahansa teet, minä en ikinä muuta mieltäni. Niin – tiedänhän, ettet tee mitään, mitä minä en hyväksyisi, mutta se on toinen asia. Jos menisit naimisiin Frankin kanssa, saisit sittenkin kaksisataatuhatta puntaasi, vaikka avioliittosi pahoittaisi kovasti mieltäni. Ei, tyttöseni", puheli vanhus lempeämmin kuin oli hänen tapaistaan, "pyydän vain, ettet tee valintaasi, ennenkuin lähimmät kaksi viikkoa ovat kuluneet, mitä sitten tehnetkin".
Päätään heilauttaen kutsui John Minute tarjoilijaa ja maksoi laskunsa.
Kumpikaan ei virkkanut enää mitään, ennenkuin John Minute auttoi Mayn vaunuihinsa, sanoen:
"Olen kaupungissa ensi viikolla."
Hän silmäili vaunujen jälkeen niiden häipyessä Strandia pitkin liikkuvaan liikennetulvaan. Sitten hän kutsui toiset ajoneuvot ja käski ajaa poliisipäällikön neuvoman osoitteen mukaan.
VI
Mies, Joka Tiesi
Backwell-kadun varrella Lontoon Cityssä on palatsimainen rakennus, jossa aikoinaan sijaitsi Eteläamerikkalaisen osakepörssin pääkonttori; tämä suurenmoinen keinotteluhomma vaati romahtaessaan viisikymmentätuhatta uhria. Sen isoista peililasisista ikkunoista oli koristeelliset kultakirjaimet jo aikoja sitten poistettu, ja upea pronssilevy, joka ilmoitti ohikulkijalle, että siellä kyyrötti hämähäkki punomassa kultaista verkkoa lukuisille kärpäsille, oli saanut luovuttaa paikkansa vaatimattomalle syövytetylle kilvelle, jossa oli yksinkertainen kirjoitus: "Saul Arthur Mann."
Harvat ihmiset tiesivät, minkälainen liike Saul Arthur Mannilla oli. Hänellä oli kokonainen armeija konttoristeja, laajempi kokoelma lokerokaappeja kuin Cityn millä hyvänsä kolmella suurliikkeellä yhteensä, hänen postinsa oli tavaton, ja sekä hänellä itsellään että hänen konttoristeillaan oli säännölliset työajat. Mutta hänen alkuvaiheensa tunnettiin hyvin.
Hän oli ollut liikeapulaisena eräällä osakekeinottelijalla, ja hän oli kiihkeästi koonnut sanomalehtileikkeleitä, etupäässä sellaisia, jotka koskivat poliittisia, maantieteellisiä ja ilmastollisia oloja maailman suurien osakeyhtiöiden toiminta-alueilla. Vähitellen hän oli kehittänyt tietotoimiston, joka käsitti koko maapallon.
Ensimmäiset tiedot jollakin kultakentällä sattuneesta työselkkauksesta saapuivat hänelle, ja hänen liiketuttavansa ilmaisivat, mitä hän arveli kysymyksessä olevalla alalla vallitsevasta tilanteesta, "polkemalla" asianomaisen yhtiön osakkeita.
Jos hänen Liverpoolissa olevat asiamiehensä äkkiä saapuivat puuvillapörssiin ja alkoivat ostaa tavattomia määriä toukokuun puuvillaa, niin asiantuntija tiesi, että Saul Arthur Mannin oli herättänyt uinailustaan sähkösanoma, jossa kuvattiin myrskyn aiheuttamaa tuhoa Yhdysvaltain puuvillavyöhykkeellä.
Kun Ceylonin kahvi-istutuksille ilmaantui omituista ruostetta, saapui Saul Arthur Mannille kello kahden aikaan iltapäivällä kuusisataasanainen sähkösanoma, jossa kuvattiin ruostetta aiheuttavan perin pienen hyönteisen elintapoja ja ominaisuuksia, ja kello kolmen aikaan oli kahvin hinta kohonnut.
Kun taas toisella kertaa Cacuran presidentti señor Almarez oli heittänyt viinilasin lankonsa, kapteeni Vassalaron kasvoille, niin Saul Arthur Mann riensi markkinoille ja polki alhaalle kaikki cacuralaiset osakkeet, jotka olivat jotensakin hyvässä kurssissa erinomaisen sadon ja hallituksen vakavuuden johdosta. Hän perusti laskelmansa laskusuunnan varaan, koska hän tiesi, että Vassalaro oli varma ampuja ja että välttämätön kaksintaistelu riistäisi Cacuralta parhaan presidentin, mitä sillä oli ollut kahteen vuosikymmeneen, ja että nyt mahdollisesti valittaisiin Sebastian Romelez, jota tuki eräs saksalainen rahamiesyhtymä, pyrkien käyttämään maan luonnonrikkauksia omalla tavallaan.
Hän oli otaksuttavasti koonnut varsin huomattavan omaisuuden, ja varmaa on, että hän laajensi tiedustelupiiriään, kunnes rahan ansaitseminen merkillisellä tietotoimistolla muuttui vain toisarvoiseksi vaikuttimeksi. Hänellä oli ihmeellinen muisti, jota hänen lokerojärjestelmänsä täydensi. Hän saattoi kärsivällisesti uurastaa kuukausimääriä ja uhrata kerrassaan suhdattomia rahaeriä saadakseen esimerkiksi tietää, mistä syystä jonkun Intian syrjäisessä seudussa toimineen piiriupseerin oli ollut pakko palata Englantiin ennen palvelusaikansa päättymistä.
Hänen tiedonjanonsa oli sammumaton; hän tunsi maailman kaikkien maiden politiikan ja sai harvinaisen täsmälliset kuvaukset niiden politiikkaa johtavista henkilöistä, ja sille pohjalle hän kykeni muodostamaan teorioja, jotka pitivät hämmästyttävästi paikkansa.
Hänen elintapansa olivat yksinkertaiset; hän asui laajassa ja epäsäännöllisessä vanhassa talossa Streathamin alueella, ja hänen työnsä, puuhansa, koko hänen elämänsä keskittyi hänen toimistoonsa. Hän oli avustanut poliisia lukemattomia kertoja, ja hän oli niin ihastunut tällä alalla suorittamiensa tutkimusten luonnistumiseen, että hän oli perustanut uuden rikosarkiston, josta oli ollut poliisilaitokselle tavattomasti apua ja joka oli kannustanut Scotland Yardia kilpailemaan.
John Minute laskeutui rakennuksen ovella vaunuistaan ja silmäili otsaansa rypistellen muhkeata julkisivua. Astuttuaan tilavaan eteissaliin hän ojensi käyntikorttinsa siellä olevalle palvelijalle ja istuutui hyvin kalustettuun odotushuoneeseen. Viiden minuutin kuluttua hänet opastettiin Saul Arthur Mannin puheille. Mies, Joka Tiesi, koomillisen pieni olento hyvin laajan kirjoituspöydän ääressä, hypähti seisomaan ja tuli avaran huoneen poikki puolitiehen vierastaan vastaan. Viitatessaan John Minutea istumaan pehmeään nojatuoliin hän tarkasteli tätä isojen silmälasiensa lävitse.
"Tulette poliisipäällikön lähettämänä, eikö totta?" hän arvasi, osoittaen syyttävästi vierasta sormellaan. "Tiedän, että asia on niin, koska hän soitti minulle tänä aamuna, tiedustaen minulta kolmesta henkilöstä, joiden satun tietämään vaivanneen teitä. Ja mitä voin tehdä palvellakseni teitä, herra Minute?"
John Minute ojensi jalkansa suoraksi ja työnsi uhmailevasti kädet housuntaskuihin.
"Voitte kertoa minulle kaikki, mitä minusta tiedätte", hän virkkoi.
Saul Arthur Mann asteli takaisin ison pöytänsä ääreen ja istuutui.
"Minulla ei ole aikaa kertoa teille niin paljoa", hän vastasi kylmästi, "mutta muutamia suuntaviivoja voin teille esittää".
Hän painoi pöydässään olevaa nappulaa, avasi jykevän rekisterin ja viiletti sormellaan sen sivuja.
"Tuokaa minulle kahdeksantuhattakahdeksansataaseitsemänkymmentäneljä!" käski hän ovelle ilmestynyttä apulaista.
John Minuten ällistykseksi ei lähetti palannutkaan suuri asiakirjamytty kainalossaan, vaan toi pienen, soman, siisteihin, harmaihin kansiin sidotun kirjan.
"Ja nyt", sanoi Mann nojautuen mukavaan asentoon, "luen teille hieman".
Hän kohotti kirjaa.
"Tässä kirjassa ei ole ainoatakaan nimeä, ystäväni – ei niin ainokaista. Ei kukaan muu kuin minä tiedä, ketä äsken mainitsemani numero tarkoittaa."
Hän taputti hyväillen paksua rekisteriä.
"Nimet ovat täällä. Kun minä poistun tästä toimistosta, jää se kolmen vankan terässeinän taakse; kun minä kuolen, poltetaan se minun kanssani."
Hän aukaisi uudelleen pienen kirjasen ja alkoi lukea. Hän luki yhtä mittaa neljännestunnin yksitoikkoisella, laulavalla äänellä, ja John Minute nousi hitaasti suoraksi istumaan ja kuunteli selostusta kasvot jännittyneinä ja silmät kapeina. Hän antoi toisen jatkaa keskeytymättä loppuun saakka ja äänsi sitten käheästi:
"Puolet tosiseikoistanne ovat valheita; jotkut niistä ovat halpaa parjausta, toiset silkkaa mielikuvituksen tuotetta."
Saul Arthur Mann sulki kirjan ja pudisti päätään.
"Kaikki mitä täällä on", hän kehaisi, koskettaen kirjaa, "on totta. Kenties se totuus ei ole sellainen, jollaisena te haluaisitte sen tunnetuksi, mutta se on totta. Jos epäilisin yhtään siinä mainittua seikkaa vääräksi, niin olisi koko toimintapohjani mennyttä. Siinä on totuus, koko totuus, eikä mitään muuta kuin totuus, herra Minute", jatkoi hän ja hänen hyväntahtoiset pienet kasvonsa olivat punaisina harmista.
"Entä jos se sisältäisikin totuuden", keskeytti hänet John Minute, "niin minkä hinnan vaatisitte tuosta kertomuksesta ja niistä asiakirjoista, joita väitätte itsellänne olevan ja jotka muka todistavat sen oikeaksi?"
Toinen nojautui taaksepäin tuolissaan ja pani miettivänä kätensä ristiin.
"Minkä arvoiseksi arvioitte itsenne, herra Minute?"
"Teidän pitäisi se tietää", vastasi miljoonamies ivallisesti.
Saul Arthur Mann taivutti päätään.
"Teidän arvopaperienne nykyisen arvon mukaan arvioisin omaisuutenne noin miljoonaksi kahdeksisadaksiseitsemäksikymmeneksituhanneksi punnaksi", hän arveli, ja John Minuten silmät menivät pystyyn ällistyksestä.
"Jotensakin lähelle arvioitu", myönsi hän vastahakoisesti.
"No hyvä", jatkoi pieni mies, "jos kerrotte sen summan viidelläkymmenellä ja tuotte koko sen rahamäärän toimistooni ja laskette sen tuolle pöydälle kymmenentuhannen punnan seteleinä, niin ette sittenkään saa ostetuksi tuota kirjasta ettekä niitä asiakirjoja, jotka sen varmentavat."
Hän hypähti pystyyn.
"Pelkäänpä viivyttäväni teitä, herra Minute."
"Ette te minua viivytä", vastasi toinen karkeasti. "Ennen poistumistani haluan tietää, mihin tarkoitukseen käytätte tietoanne."
Pieni mies levitti käsiään anteeksi pyytäen.
"Mihinkä käytän? Te olette nähnyt mihin sitä käytän. Olen kertonut teille, mitä ei ainoakaan muu elävä olento saa tietää."
"Mistä te tiedätte, että olen John Minute?" kysyi vieras nopeasti.
"Teistä on kaksikymmentäseitsemän valokuvaa samassa kotelossa teitä koskevien asiakirjojen kanssa, herra Minute", selitti pieni tutkistelija rauhallisesti. "Olette näet varsin huomattava henkilö – yksi Englannin kahdestasadastaneljästä todella rikkaasta miehestä. Ei ole todennäköistä, että erehtyisin luulemaan teitä joksikin toiseksi, ja sitäpaitsi on tarinanne niin mielenkiintoinen, että luonnollisestikin tiedän teistä enemmän kuin tietäisin, jos olisitte viettänyt lontoolaisen liikemiehen kuivaa ja rauhallista elämää."
"Sanokaa minulle yksiä asia, ennenkuin lähden", pyysi Minute. "Kuka on se henkilö, johon viittaatte nimityksellä 'X'?"
Saul Arthur Mann hymyili ja kallisti päätään tuskin huomattavasti.
"Sitä seikkaa ei teillä ole oikeus tiedustaa. Sen ilmaisen vain poliisilaitokselle tai muille valtuutetuille henkilöille, jotka haluavat päästä kosketuksiin 'X:n' kanssa. Voin lisätä", jatkoi hän, "että minulla olisi teille kerrottavaa vielä paljon enemmän, jollei minun silloin olisi pakko mainita teille tuttuja henkilöitä."
Poistuessaan toimistosta John Minute näytti hieman vanhemmalta, hieman kalpeammalta kuin tullessaan. Hän ajoi kerhoonsa, ja hänen mielessään pyöri vain yksi ajatus: kuka ja missä oli se henkilö, joka pienen miehen muistiinpanoissa oli mainittu nimellä "X".
VII
Rex Holland ilmestyy näyttämölle
Rex Holland laskeutui maahan uudesta autostaan, astahti askeleen taaksepäin ja tarkasteli omaisuutensa uutta lisäystä kylmin silmin.
"Luullakseni se on hyvä, Feltham", hän kehaisi.
Autonkuljettaja kosketti lakkiaan ja virnisti.
"Se katkaisi matkan kolmessakymmenessäkahdeksassa minuutissa, sir – se ei ole huono saavutus kolmellakymmenelläkahdella kilometrillä – siitä puolet pitkin Lontoon katuja."
"Ei olekaan", vahvisti isäntä, vetäen verkkaisesti hansikkaita käsistään.
Auto seisoi maalaistalon sisäänkäytävän edustalla; rakennus oli tuhlaavasti rahaa käyttämällä muutettu loistopalatsiksi.
Rex Holland viivytteli yhä ulkosalla, ja autonkuljettaja, joka tunsi, että keskustelua pitäisi hieman rohkaista, uskalsi huomauttaa, että hyvä pitääkin sellaisen auton olla, johon on uhrattu kahdeksansataa puntaa.
"Kaikki hyvä maksaa rahaa", virkkoi Rex Holland syvämietteisesti ja jatkoi sitten: "Oikaiskaa, jos olen erehtynyt, mutta Putneyn läpi tullessamme olin näkevinäni teidän nyökkäävän erään toisen auton ohjaajalle."
"Niin tein, sir."
"Kun otin teidät palvelukseeni", puhui Rex Holland edelleen tasaiseen tapaansa, "kerroitte juuri saapuneenne Australiasta, ettekä muka tuntenut ketään Englannissa – mielestäni kävi ilmoituksestani täysin selville, että halusin sellaista miestä, joka täyttäisi nämä ehdot."
"Aivan oikein, sir; olin itse yhtä hämmästynyt kuin tekin; mainitun auton ohjaaja matkusti emämaahan samassa laivassa kanssani – on hupaisa sattuma, että hän on saanut samanlaisen toimen."
Rex Holland hymyili levollisesti.
"Toivoakseni ei hänen isäntänsä ole yhtä omituinen kuin minä ja maksaa palvelijalleen minun mittapuuni mukaan."
Tämän purkauksen jälkeen hän avasi oven ja meni taloon sisälle.
Feltham ajoi auton talon takapuolelle rakennettuun vajaan. Päästyään piiloon tarkastelevilta katseilta hän sytytti piippunsa, istuutui laatikolle ja veti taskustaan pienen kortin, jonka hän luki tavattoman huolellisesti.
– Ensiksi: On toimittava autonkuljettajana ja kamaripalvelijana, – hän luki. – Toiseksi: Palkka on kymmenen puntaa viikossa ynnä kulungit. Kolmanneksi: Ei saa hankkia ystäviä eikä tuttavia. Neljänneksi: Ei koskaan eikä millään ehdolla saa keskustella isännästä, ei hänen elintavoistaan eikä hänen asioistaan. Viidenneksi: Ei koskaan eikä millään ehdolla saa mennä Lontoossa Marble Archista Victoria-asemalle vedetyn viivan itäpuolelle. Kuudenneksi: Ei saa tuntea isäntää, jos hän tulee vastaan kadulla jonkun toisen henkilön seurassa.
Autonkuljettaja taittoi kortin kokoon ja raapi miettivänä leukaansa.
– Omituista, – hän tuumi.
Se oli kuvaava nelitavuinen sana ja sen käyttäminen tuntui mukavalta hämillään olevasta australialaisesta. Hän pesi kasvonsa ja kätensä ja meni pieneen keittiöön valmistamaan isäntänsä päivällistä.
Rex Hollandin talo oli huomiota ansaitseva. Se oli täynnänsä kaikenlaisia työtäsäästäviä kojeita, joita ihmisjärki on voinut keksiä. Jos kalusto olikin loistelias, niin sitä ei ollut kovin runsaasti. Imuputkia oli joka huoneessa, ja liittämällä niihin letku ja suusuppilo sekä painamalla vipua voitiin huoneet puhdistaa muutamissa minuuteissa. Talon takasivulla olevasta keittiöstä kulki ruokasaliin kaksi sähköllä toimivaa, yhtenäistä hihnaa, jotka pian veivät pöytään kokkiohjaajan valmistaman perin yksinkertaisen aterian.
Päivällisen tähteet oli korjattu pois, autonkuljettaja päästetty asuntoonsa, joka oli pienessä, erillään talosta olevassa yhden huoneen rakennuksessa, ja käännetty nappulaa, joka kuumensi tarjoilupöydälle sijoitettua automaattista kahvinkeittovehjettä.
Rex Holland istui lukien, jalat tuolille nostettuina.
Hän keskeytti lukemisensa vain siksi aikaa, jonka hän tarvitsi kaataakseen kahvia valkoiseen kuppiin ja katkaistakseen sähkövirran.
Hän istui, kunnes kamiinin reunustalla oleva pieni hopeakello löi kaksitoista; sitten hän pisti kirjaan kortin merkiksi, sulki sen ja nousi veltosti seisomaan.
Kun hän siirsi syrjään seinälaudoitusta, paljastui kassakaapin teräksinen ovi. Sen hän avasi kimpusta valitsemallaan avaimella. Kaapista hän otti esille seetripuisen lippaan, joka myöskin oli lukittu. Vedettyään kannen auki hän nosti lippaasta kolme shekkikirjaa, yhden kerrallaan, ja jostakin läpinäkyvästä aineesta valmistetut sormikkaat. Niiden ilmeisenä tarkoituksena oli tehdä kielivät sormenjäljet mahdottomiksi.
Hän veti ne huolellisesti käsiinsä ja napitti ne. Senjälkeen hän irroitti kolme maksuosoitusta, yhden kustakin kirjasta, otti taskustaan täytekynän ja alkoi täyttää tyhjiä rivejä. Hän kirjoitti hitaasti, melkeinpä vaivaloisen hitaasti, eikä hänellä ollut alkuperäistä käsialaa mallinaan. Hyvin harvat väärentäjät ovat kyenneet jäljittelemään toisen ihmisen nimikirjoitusta muististaan. Rex Holland oli loistava poikkeus kaikista edeltäjistään, sillä näitä maksuosoituksia olisi päiväyksestä aina kiemuraiseen allekirjoitukseen saakka yhtä hyvin voitu pitää John Minuten kirjoittamina.
Samat epäsäännölliset "e:t", sama jäykkähäntäinen "y" – John Minutekin olisi saattanut epäillä itse kirjoittaneensa sanat "kahdeksansataaviisikymmentä", jotka olivat yhdessä jonossa.
Rex Holland tarkasti tekelettään ilman minkäänlaista mielenliikutusta.
Hän antoi musteen kuivaa, ennenkuin hän taittoi maksuosoitukset ja pisti ne taskuunsa. Se oli John Minuten tapa, sillä miljoonamies ei koskaan käyttänyt imupaperia jostakin syystä, joka luultavasti oli yhteydessä jonkun hänen aikaisempien vaiheittensa aikana sattuneen tapauksen kanssa. Kun maksuosoitukset olivat Rex Hollandin taskussa, veti hän sormikkaat käsistään, laski ne ja shekkikirjat takaisin lippaaseen ja kassakaappiin, lukitsi teräsoven, veti liikkuvan laudoituksen takaisin sen eteen ja meni vuoteeseensa.
Varhain seuraavana aamuna hän kutsui palvelijaansa.
"Viekää auto kaupunkiin!" hän käski. "Minä menen junalla. Tulkaa tapaamaan minua Holland-puiston maanalaisen radan käytäväaukolla kello kaksi – minulla on teille pikku tehtävä, josta ansaitsette viisisatasen."
"Sepä kelpaa, sir?" riemuitsi ällistynyt mies, kun oli hieman selvinnyt ensi tyrmistyksestään.
Frank saattoi joskus Mayta East Endiin, ja samana päivänä, jolloin Rex Holland palasi Lontooseen, meni Frank tytön asuntoon viedäkseen hänet Canning Townin piiriin.
"Tule sisään juomaan kuppi teetä!" kehoitti May.
"Sinulla on loistava huoneisto, May", sanoi Frank, silmäillen ihastuneena somasti kalustettua vierashuonetta. "Vertaapa tätä minun halpaan majaani Bayswaterin alueella!"
"En tunne halpaa majaasi Bayswaterissa", vastasi tyttö nauraen, "mutta miksi ihmeessä sinä haluat asua Bayswaterissa, sitä minä en käsitä".
Frank maisteli teetään, ja hänen silmänsä välähtivät.
"Arvaappa, minkälaiset tulot Minuten miljoonien perijällä on!" hän virkkoi ivallisesti. "Ei – minä säästän sinulta arvaamisen vaivan. Saan pankista palkkaa seitsemän puntaa viikossa, ja siinä ovat kaikki tuloni."
"Mutta eikö setä –" aloitti May kummastellen.
"Ei lanttiakaan", vastasi Frank karkeasti, "ei niin puolta penniä".
"Mutta –"
"Aavistan, mitä aiot sanoa – hän on sinua kohtaan aulis. Sen tiedän. Minua hän kohtelee oikeuden mukaan. Ja jos auliutta ja oikeudenmukaisuutta verrataan, niin edellinen on aina parempi. Kerronpa sinulle vielä jotakin. Jasper Colelle hän maksaa tuhat puntaa vuodessa! Eikö se ole erinomaista?"
May kumartui eteenpäin ja taputti hänen käsivarttaan.
"Poika-rukka", säälitteli tyttö myötätuntoisesti, "se ei tee paremmaksi – Jasperia, tarkoitan".
Frank irvisti hieman. Sitten hän sanoi:
"Muuten näin salaperäisen Jasperin tänä aamuna tulevan Waterloon asemalta vielä salamyhkäisemmän näköisenä kuin koskaan ennen. Mitä erikoistehtäviä hänellä lienee maaseudulla?"
May nousi seisomaan, pudistaen päätään.
"Tiedän yhtä vähän Jasperista kuin sinäkään", hän vastasi.
Sitten hän kääntyi ja katseli nuorukaista miettivästi.
"Frank, minua vaivaa Jasperin ja sinun suhteesi. Minua vaivaa se, ettei setä näy ajattelevan Jasperista samalla tavoin kuin sinä. Teidän kummankaan asema ei ole kovin kehuttava, ja minua se harmittaa."
Frank katsoi häntä silmiin ja hymyili ilvehtivästi.
"Miksi se sinua harmittaa?"
Tyttö pudisti päätään.
"Mielelläni kertoisin sinulle kaikki, mutta se ei olisi oikein."
"Ketä kohtaan?" kysäisi Frank kerkeästi.
"Sinua, enoasi tai Jasperia kohtaan."
Frank astahti lähemmäksi häntä.
"Ovatko tunteesi Jasperia kohtaan niin hellät?"
"Minulla ei ole helliä tunteita ketään kohtaan", vastasi May avoimesti. "Oi, älä ole noin synkän näköinen, Frank. Kehittymiseni taitaa olla hidasta, etkä sinä voi odottaa, että minulla vielä olisi varmoja mielipiteitä."
Frank hymyili suruisesti.
"Se onkin ainoa raskas huoleni, rakas", selitti hän alistuvasti, "raskaampi kuin mikään muu koko maailmassa".
May seisoi empien käsi ovenrivassa, ja hänen kauniilla kasvoillaan oli hämmentynyt ilme. Hän oli solakka, hento tyttö, sellainen, joka hitaasti kypsyy naiseksi. Häntä olisi voitu pitää kylmänä ja hieman luotaantyöntävänä, mutta todellisuudessa ei intohimon liekki vielä ollut koskenut häneen, ja kahdestakymmenestäyhdestä ikävuodestaan huolimatta oli hän edelleen terve koulutyttö, jolla oli koulutytön maltiton mielenlaatu.
"En missään nimessä tahdo veisata valitusvirsiä", jatkoi Frank, "mutta osani ei ole ollut parasta lajia. Suhteeni enoon oli alunperin huono. Hän ei pitänyt isästäni eikä kestään isäni sukulaisesta. Hän kohteli vaimoaan katalasti. Isäparkani oli niitä iloluontoisia miehiä, jotka ovat aina pulassa, ja aina sai John Minute pelastaa hänet. Siitä puhuminen ei ole minusta hauskaa." Hän empi.
May nyökkäsi.
"Kyllä ymmärrän", virkkoi hän myötätuntoisesti.
"Isä ei ollut sellainen epäkelpo kuin eno John Minute luulee. Hänellä oli hyvät puolensa. Hän oli huolimaton ja joi paljon enemmän kuin oli hänelle terveellistä, mutta kaikki vaikeudet, joihin hän joutui, johtuivat tästä jälkimmäisestä viasta."
Tyttö tunsi tohtori Merrilin tarinan. Sen oli John Minute hahmoitellut hänelle lyhyesti, mutta elävästi. Hän tunsi myöskin joitakuita niistä ikävistä seikoista, jotka olivat aiheuttaneet tohtori Merrilin romahduksen, sekä aineellisen että siveellisen.
"Frank", hän sanoi, "jos voin mitenkään sinua auttaa, niin tahtoisin tehdä sen".
"Sinä voit auttaa minut täydelleen jaloilleni", vastasi nuorukainen tyynesti, "tulemalla vaimokseni".
Tyttö ällistyi.
"Milloin?" hän kysyi hämillään.
"Nyt, ensi viikolla, joka tapauksessa pian", selitti Frank hymyillen, astui tytön luokse ja tarttui hänen käteensä.
"May, rakas, tiedäthän, että rakastan sinua. Tiedät, ettei maailmassa ole mitään, mitä en tekisi sinun hyväksesi, ei mitään uhrausta, mihin en olisi valmis puolestasi."
May pudisti päätään.
"Sinun täytyy antaa minulle ajatteluaikaa, Frank", hän esteli.
"Älä mene!" pyysi nuorukainen. "Sinä et aavista, kuinka kipeästi sinua tarvitsen. John-eno on kertonut sinulle koko paljon minusta, mutta onko hän maininnut sinulle myöskin siitä, että ainoa keino, jolla voin päästä riippumattomaksi – riippumattomaksi hänen miljoonistaan ja hänen vaikutuksestaan – et arvaakaan, kuinka laaja ja tuhoisa se vaikutus on" – Frankin ääni oli harvinaisen kiihkeä – "on se, että menen naimisiin ennen kahdettakymmenettäneljättä syntymäpäivääni?"
"Frank!"
"Se on totta. En voi kertoa sinulle enempää, mutta John Minute kyllä tietää. Jos olen naimisissa, ennenkuin kymmenen päivää on kulunut, niin" – hän napsautti sormiaan – "viis hänen miljoonistaan. Olen riippumaton hänen jälkisäädöslahjoistaan, riippumaton hänen suosiostaan."
May tuijotti häneen silmät levällään.
"Tästä et ole aikaisemmin mitään hiiskunut."
Frank pudisti toivottoman näköisenä päätään.
"On muutamia asioita, joita en voi koskaan sinulle kertoa, ja toisia, joita et saa tietää, ennenkuin olemme naimisissa. Pyydän sinua vain uskomaan minua."
"Entäpä -", tytölle takertuivat sanat kurkkuun, "jos et olekaan naimisissa kymmenen päivän kuluessa? Mitä sitten?"
Frank kohautti olkapäitään.
"Olen Johnin vallanalainen henkineni, ruumiineni kaikkeen maalliseen nähden", hän lausui kujeillen. "Odotan ja toivon ainoata mahdollista vapautusta, hänen kuolemaansa. Se tuntuu minusta kauhealta sanoa, sillä hänessä on jotakin, mistä pidän äärettömästi, mutta sellainen on asianlaita, ja, May", – puhuessaan hän piti yhä tyttöä kädestä ja katsoi vakavasti häntä silmiin – "en haluaisi, että ajatukseni John-enosta olisivat sellaiset. En haluaisi toivoa hänen kuolemaansa. Tahtoisin tuntea itseni aivan riippumattomaksi hänestä. En tahtoisi, että minun pitäisi koko aika hartaasti odottaa hänen riutumistaan ja kuihtumistaan ja riemuita jokaisesta häntä kohdanneesta sairaudesta. On petomaista minun puhua näin, sen käsitän; mutta jos sinä olisit minun asemassani, jos tietäisit kaikki, mitä minä tiedän, niin sinä ymmärtäisit minua."
Tytön mieli oli kuohuksissa. Frankin tavallinen vieraskäynti oli kehittynyt niin myrskyiseksi, ettei hän enää tuntenut voivansa malttaa mieltään. Sadat ajatukset risteilivät hurjasti hänen päässään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut tuomari ja hänen olisi ratkaistava näiden kahden miehen välillä, joista hän piti kummastakin. Ja sielunsa silmillä hän näki silloinkin Jasper Colen kalpeat, älykkäät kasvot ja totiset, tummat silmät.
"Minun täytyy saada ajatella tätä", hän toisti. "Mielestäni olisi parasta, ettet lähtisi saattamaan minua Canning Towniin."
Frank nyökkäsi.
"Kenties olet oikeassa", hän myönsi.
May irroitti lempeästi kätensä ja poistui.
Hänelle tuotti tämä päivä äärimmäistä sielullista hämminkiä. Mikä erinomainen syy saattoi Frankia pakottaa pyrkimään avioliittoon ennen kahdettakymmenettäneljättä syntymäpäiväänsä? Hän muisti, kuinka John Minute oli vaatinut häntä lykkäämään naima-ajatukset ainakin kaksi viikkoa tuonnemmaksi. Miksi oli John Minute äkkiä kertonut hänelle jälkisäädöslahjastaan? Ensi kertaa eläissään hän alkoi katsella setäänsä epäilevin silmin.
Frankiltakaan ei päivä kulunut ilman hätkähdyttäviä yllätyksiä. Lontoon ja läntisten maakuntien pankin Piccadillyn haaraosastolla on mukava huoneisto, mutta Frankille ei ollut koskaan suotu omaa huonetta. Hänen iso pöytänsä oli nurkassa, kaukana kassasta, ja sitä ympäröi kolmelta puolelta osittain lasinen, osittain teakpuinen irtoseinä. Istumapaikaltaan hän saattoi nähdä kassapöydälle, mikä olikin tarpeellista, koska hänet joskus kutsuttiin toteamaan, että maksuosoituksen esitti oikea henkilö.
Hän palasi vähää vaille kolme iltapäivällä, ja johtaja Brandon riensi kiireesti ulos huoneiston takaosassa olevasta pienestä pyhätöstään ja viittasi Frankia huoneeseensa.
"Teiltä kului ateriointiin hirveästi aikaa", hän valitti.
"Olen siitä hyvin pahoillani. Kohtasin neiti Nuttallin, ja aika meni lentäen", selitti Frank.
"Tapasitteko Hollandin tuonnottain?" keskeytti hänet johtaja.
"En tavannut häntä silloin, kun te minut lähetitte, mutta näin hänet seuraavana päivänä."
"Onko hän enonne ystäviä?"
"En luule. Kuinka niin?"
Johtaja otti pöydältä kolme maksuosoitusta, ja Frank tarkasti niitä. Yksi niistä oli kahdeksallesadalleviidellekymmenelle punnalle kuudelle shillingille ja asetettu Liverpooliin Puuvillapankin maksettavaksi, toinen neljällekymmenelleyhdelletuhannelle sadalleneljällekymmenelle punnalle Englannin pankin maksettavaksi ja kolmas seitsemälletuhannelle yhdeksällesadalleyhdeksällekymmenelleyhdeksälle punnalle neljälletoista shillingille. Ne oli kaikki allekirjoittanut "John Minute" ja siirretty "herra Rex Hollandille tai hänen määräämällensä".
John Minutella oli hyvin omituinen tapa jakaa suorituksensa niiden kaikkien kolmen pankin osalle, joihin hän oli sijoittanut rahansa. Viimeinen maksuosoitus oli asetettu Lontoon ja läntisten maakuntien pankin maksettavaksi ja se olisi riittänyt johtajalle jonkunlaiseksi selitykseksi, vaikka hän ei olisikaan niin hyvin tuntenut John Minuten omituisuutta.
"Seitsemäntuhattayhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän puntaa neljätoista shillingiä herra Minuten tililtä", virkkoi johtaja; "jäännös täsmälleen viisikymmentätuhatta puntaa".
Brandon ravisti päätään, tuskaillen asiakkaansa menettelyn takia, joka oli vastoin liikemiehen tapoja.
"Tunteeko hän enonne?"
"Kuka?"
"Rex Holland."
Frank rypisti otsaansa pinnistäen muistiaan.
"En muista enon koskaan puhuneen hänestä, mutta kuitenkin, niin, nyt johtuu mieleeni, että yksi hänen pankkiin jättämiään ensimmäisiä maksuosoituksia oli enoni tililtä – niin, nyt muistan", hän huudahti. "Kun hän avasi tilinsä, oli hänellä John Minuten allekirjoittama suosituskirje. Silloin ajattelin, että heillä oli varmaankin ollut yhteisiä liikeasioita. Mutta kun eno ei milloinkaan mielellään keskustele pankkiasioista muualla kuin pankissa, en ole tullut maininneeksi siitä hänelle."
Taaskin johtaja pudisti päätään epäilevästi.
"Minun täytyy tunnustaa, herra Merril, etten pidä näistä salaperäisistä tallettajista. Minkälainen hänen ulkomuotonsa on?"
"Hän on pitkänpuoleinen, nuorehko, hienosti puettu mies."
"Sileäksi ajeltu?"
"Ei; hänellä on lyhyeksi leikattu, musta parta, vaikka hän ei voi olla vanhempi kuin kaksikymmentäkahdeksanvuotias. Kun näin hänet ensi kerran, tuntuivat hänen kasvonsa minusta tutuilta, ja luulin tavanneeni hänet aikaisemmin. Muistaakseni oli hänellä ensi kerran käydessään kultasankaiset silmälasit, mutta en ole koskaan tavannut häntä kadulla, ja hän tuskin liikkuu minun alhaisessa seurapiirissäni", lopetti Frank hymyillen.
"Luultavasti on kaikki niinkuin pitääkin", sanoi johtaja epävarmana, "mutta joka tapauksessa käyn huomenna häntä tapaamassa. Varovaisuuden vuoksi voimme tiedustaa enoltanne, vaikka olenkin varma siitä, että hän julmistuu, jos vaivaamme häntä tiliasioilla."
"Aivan varmasti hän julmistuu, jos tiedustatte tänään", yhtyi Frank naurahtaen, "sillä hänen on tänään kahden ja kahdenkymmenen junalla matkustettava Pariisiin".
Pankkiajasta oli jäljellä vain viisi minuuttia, kun ovesta ilmestyi kaupunginpalvelija, joka laski pöydälle kirjeen. Se vietiin johtaja Brandonille, joka heti saapui toimistoon, astuen Frankin luokse.
"Katsokaapa tätä!" hän huudahti.
Frank otti kirjeen ja luki sen. Se oli osoitettu johtajalle ja kuului:
"K. Herra Johtaja.
Aion matkustaa tänä iltana Pariisiin tavatakseni siellä
liiketoverini herra Minuten. Olisin sen vuoksi hyvin kiitollinen,
jos Teidän sopisi lunastaa oheenliitetty maksuosoitus.
Kunnioittaen
Rex Holland.""Oheenliitetyn maksuosoituksen" määrä oli viisikymmentäviisituhatta puntaa ja vaati siis noin viisituhatta puntaa Rex Hollandin tilillä aikaisemmin olleista rahoista. Kirjeessä oli jälkikirjoitus:
"Pyydän Teitä pitämään tätä kuittauksenani rahaerästä, jonka antanette sanantuojalleni, kaupunginpalvelija George Graylinille, ja tämä kuittaus olkoon teille vakuutena kaikkien mahdollisten vahinkojen varalta."
Johtaja meni kassapöydän ääreen.
"Keltä saitte tämän kirjeen?" hän kysyi.
"Herra Hollandilta, sir", vastasi mies.
"Missä hän on?" tiedusti Frank.
Kaupunginpalvelija pudisti päätään.
"Asunnossaan – minun käskettiin viedä kirje pankkiin ja tuoda rahat."
Johtaja oli neuvottomana. Tämä oli tavallinen liikeasia, eikä rahojen maksaminen tällä tavoin ollut lainkaan harvinaista. Vain summan suuruus pani hänet empimään. Mutta kun asianomaisen tili sentään oli ennestäänkin melkoinen, poistui hän työhuoneeseensa ja palasi sieltä, kädessään kaksi setelitukkoa, jotka hän oli ottanut kassakaapista. Hän luki ne, sulki ne sinetöityyn kuoreen ja otti kaupunginpalvelijalta kuitin.
Miehen mentyä pyyhkäisi Brandon otsaansa.
"Huh!" hän huoahti, "minä en pidä tällaisesta liikkeenhoidosta ja olisin hyvin iloinen, jos minut siirrettäisiin pääkonttoriin".
Tuskin hän oli saanut sanat suustaan, kun kelloa soitettiin rajusti. Pankin katuovet oli suljettu kaupunginpalvelijan poistuttua. Frank, joka tarkasti päiväkirjansa saldoa, laski kynän kädestään ja meni esimiehensä viittauksesta ovelle, työnsi salvat syrjään ja päästi sisään – John Minuten.
Frank töllisteli häntä ällistyneenä.
"Haloo, eno!" huudahti nuorukainen, "toivoisinpa, että olisitte tullut viisi minuuttia aikaisemmin. Luulin sinun olevan Pariisissa."
"Sähkösanoma, jolla minua kutsuttiin Pariisiin, oli valheellinen", murahti John Minute. "Sähkötin sinne saadakseni varmennuksen ja sain vastauksen, etteivät pariisilaiset edustajani olleet lähettäneet minulle minkäänlaista sanomaa. Sain sähkösanoman vasta juuri ennen junan lähtöä. Olen kuluttanut koko iltapäivän koettaessani päästä puhelimella Pariisiin, että tästä hämmingistä tulisi selvä. Miksi toivoisit, että olisin ollut täällä viisi minuuttia sitten?"
"Siksi, että olemme juuri maksaneet viisikymmentäviisi tuhatta puntaa ystävällesi herra Hollandille."
"Ystävälleni?" John Minute tuijotti vuoroin johtajaan, vuoroin Frankiin, joista edellisen äkkiä valtasi onnettomuutta seuraava lamauttava tunne.
"Mitä tarkoitat sanoessani 'ystävälleni'?" kysyi miljoonamies. "Tätä ennen en ole kuullut mitään koko miehestä."
"Ettekö ole tänä aamuna antanut herra Hollandille maksuosoituksia lähes viidenkymmenentuhannen punnan summalle?" huohotti johtaja, kalveten.
"Varmasti en!" mylvi John Minute. "Miksi hitossa olisin antanut ne? Enhän ole ikinä kuullut sitä miestä mainittavan."
Johtaja tarttui pöytään pysyäkseen pystyssä.
Hän selitti lyhyesti ja änkyttäen, mitä oli tapahtunut, ja meni Frankin seurassa edellä työhuoneeseensa.
John Minute tarkasti maksuosoituksia.
"Se on minun käsialaani", hän virkkoi. "Voisin itse vannoa sen omakseni, mutta ikinä en ole kirjoittanut näitä maksuosoituksia taikka nimeäni niihin. Panitteko merkille kaupunginpalvelijan numeron?"
"Kirjoitin sen sattumalta muistiin", vastasi Frank.
Johtaja oli jo puhelimessa, soittaen poliisilaitokseen. Kello seitsemän samana iltana pidätettiin kaupunginpalvelija. Hän selitti, että hänet oli lähettänyt eräs herra Holland, jonka hän kuvasi hoikaksi parrattomaksi mieheksi. Hänen kuvauksensa ei lainkaan sopinut yhteen Frankin antamien tietojen kanssa.
"Olen ollut kauan aikaa Australiassa", kertoi kaupunginpalvelija, "ja hän puhui australialaiseen tapaan. Ja kun mainitsin eräitä paikkoja, joissa olin ollut, sanoi hän tuntevansa ne."
Vielä sai poliisi selville, että Rex Hollandin asunto Knightsbridgessä oli vuokrattu kalustettuna kolme kuukautta sitten, ja asiasta oli sovittu kirjeellisesti. Herra Hollandin asiamies oli suostunut vastaamaan asunnosta; ja hän oli helposti tavattavissa. Hän oli erään tunnetun huutokauppaliikkeen palveluksessa, ja myöskin hänelle oli tehtävä uskottu kirjeellisesti.
Tarkastaessaan asuntoa sai poliisi selville ainoastaan yhden seikan, josta oli apua tutkimuksissa. Eteisvartija kertoi, että huoneisto oli hyvin paljon tyhjänä, että herra Holland oli pistäytynyt siellä vain silloin tällöin hänen ollessaan vapaana toimestaan, ja että hän tiesi sen vain talon muiden asukkaiden puheiden nojalla.
"Päädymme siis siihen", sanoi John Minute tuikeasti, "ettei herra Hollandia ole nähnyt kukaan muu kuin sinä, Frank".
Frank oikaisihe.
"Minä en tahdo viitata, että sinä olet mukana petoksessa", selitti Minute äreästi. "On varsin hyvin mahdollista, ettei mies, jonka sinä näit, ollutkaan herra Holland, ja koko petos on todennäköisesti väärentäjäjoukkueen puuhaa. Mutta minä tahdon saada selville, kuka tämä mies on, vaikka minun pitäisi uhrata kaksi kertaa niin paljon kuin olen menettänyt."
Poliisin mielipide ei ollut rohkaiseva.
Scotland Yardista saapunut etsivä komisario Nash, joka oli käsitellyt eräitä suuria pankkikavallustapauksia, ei ollut vähääkään toivehikas, että rahat saataisiin takaisin.
"Teoriassa voitte saada takaisin setelit, jos teillä on niiden numerot", hän selitti, "mutta käytännössä se on melkein mahdotonta, koska on perin helppoa vaihtaa viidenkin sadan punnan seteleitä, ja otaksuttavasti on niitä jo liikkeessä viikon, parin perästä".
Hänen arvelunsa osoittautui oikeaksi, sillä kolmantena päivänä rikoksen jälkeen ilmestyi kadonneista seteleistä kolme hyvin omituisella tavalla.
"Käteisraha-Minute" oli liikanimensä arvoinen, ja hänellä oli tapana suorittaa tiliensä saldot puhtaassa rahassa, kuten pankkien kesken tapahtuu. Hän käski aina maksaa kaikki osingot käteisellä, ja ne lähetettiin tukussa Lontoon ja läntisten maakuntien pankin Piccadillyn-konttoriin. Nyt oli suoritettu hyvin suuri rahamäärä hänen eteläafrikalaisista yrityksistään kertyneiden osinkojen maksamista varten, ja tällöin huomattiin pankissa, että oli saatu kolme kadonnutta seteliä.
John Minutelle ilmoitettiin asiasta sähkeitse, mutta hän ei hiiskahtanutkaan, sillä rahat oli suorittanut hänen uskottu sihteerinsä Jasper Cole, ja hänellä oli erittäin hyvät syynsä olla nostamatta melua tapahtumasta.
VIII
Kersantti Smith vierailulla
Weald Lodgen avara kirjasto oli kirkkaasti valaistu, eikä kukaan ollut vetänyt ikkunaverhoja alas. Niin ollen saattoi kuka tahansa, joka viitsi vaivautua hyppäämään maantien vierellä olevan matalan kiviaidan yli ja tunkeutumaan märän pensaikon läpi, nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui.
Weald Lodge on Eastbournen ja Wilmingtonin välillä, ja talvikuukausina ovat uteliaat, nuoret lomanviettäjät harvinaisia. Eastbournen poliisikuntaan kuuluva konstaapeli Wiseman ei totisesti ollut utelias. Hän asteli verkalleen veden liottamaa tietään ja pani vain ohimennen merkille, että valovirta heijastui talon kupeella olevalta pieneltä nurmikaistaleelta.
Kello oli yhdeksän, ja oli kesäkuun ilta; virallisesti oli vasta auringonlaskun aika, mutta synkät sadepilvet olivat siihen määrin pimentäneet maailman, että yö oli kattanut tasangon, kätkenyt sen eloisat kylät ja verhonnut vihreät nummet.
Konstaapeli jatkoi matkaansa kierroksensa päähän saakka ja kohtasi siellä malttamattoman esimiehensä.
"Ei mitään erikoista, kersantti", ilmoitti hän, "paitsi että Minute-vanhuksen ikkunat ovat auki ja niistä loistaa valoa".
"Parasta on mennä varoittamaan häntä", arveli kersantti, siirtäen polkupyöräänsä hypätäkseen satulaan.
Hän nosti jalkansa polkimelle, mutta jäi epäröimään.
"Haluaisin itse varoittaa häntä – mutta luullakseni hän ei ilostu nähdessään minut."
Hän virnisti itsekseen, huomauttaen sitten:
"Minutessa on jotakin vikaa – vai mitä?"
"On kuin onkin", vakuutti konstaapeli Wiseman innokkaasti. Hänen vartiopaikkansa oli yksinäinen, ja hän oli perin ikävystynyt. Jos hän päällikkönsä suostumuksella saisi tämän puheliaan herrasmiehen neljännestunniksi keskustelemaan kanssaan, olisi sekin ikävä aika sivuutettu. Se seikka, että kersantti Smith oli puhetuulella, ilmaisi samalla, että hän oli ollut ryypyllä ja oli nyt valmis riitelemään kenen kanssa hyvänsä.
"Mennään tuon seinän suojaan", ehdotti kersantti ja työnsi polkupyöränsä erään talon sivuseinustalle.
On mahdollista, että kersantti tahtoi vaikuttaa alaisensa ajatustapaan sillä tavoin, että siitä saattaisi joskus olla hänelle etua.
"Minute on vaarallinen ukko", hän alkoi.
"Enkö minä sitä tietäisi!" huudahti konstaapeli Wiseman, muistaen kaikenlaiset raportit ja tiedustelut.
"Se teidän en muistettava, Wiseman", jatkoi kersantti, "ja 'vaarallisella' tarkoitan, että hän on sellaisia vanhoja vintiöitä, jotka voivat kutsua konstaapelin luokseen ryypylle ja antaa hänet sitten ilmi".
"Hyvä Jumala!" Wisemanin siveellistä tunnetta loukkasi tämä esimiehensä paljastama kavala petollisuus.
Kersantti Smith nyökäytti päätään.
"Juuri sellainen hän on", hän vakuutti. "Olen tuntenut hänet jo useita vuosia – ainakin olen nähnyt hänet. Olin Matabele-maassa samoilla seuduilla hänen kanssaan, ja saatte uskoa, että 'Käteisraha-Minutesta' ei ole mikään liian halpaa – hitto soikoon!"
"Teillä lienee ollut kauheita kokemuksia", rohkaisi konstaapeli Wiseman.
Toinen naurahti katkerasti.
"Kyllä niitä on ollut", hän myönsi.
Kersantti Smith oli tunnettu Eastbournessa vasta vähän aikaa. Hän oli ollut kaupungissa vain neljä vuotta, ja huhuttiin, että hän sai ylennyksestään kiittää vaikutusvaltaisia tuttavia. Keitä nämä tuttavat olivat, sitä ei kukaan osannut sanoa. Viittailtiin, että kersantinnauhat oli hänelle hankkinut itse John Minute, mutta sille arvelulle hymähtelivät kaikki sellaiset ihmiset, jotka tiesivät, ettei kersantti Smith puhunut kovinkaan kehuvasti luulotellusta suosijastaan.
Konstaapeli Wiseman, joka oli syvämietteinen ajattelija ja luki salassa jännittäviä salapoliisijuttuja, oli kerran tehnyt ilmiannon John Minutea vastaan jostakin muodollisesta rikkomuksesta; raportin hän oli antanut peläten ja vapisten, sillä hän odotti kersantin heti paikalla löylyttävän häntä tästä yrityksestä ahdistaa hän suosijaansa; mutta hänen iloiseksi hämmästyksekseen olikin kersantti Smith kiihoittanut hänen intoaan ja kaikin tavoin tukenut syytöstä, jonka johdosta John Minutelle tuomittiin kaksikymmentä shillingiä sakkoa.
"Jatkakaa te loppuun kierroksenne", sanoi kersantti äkkiä; "ja minä ajan tuon vanhan veijarin luokse katsomaan, mitä on tekeillä".
Hän nousi satulaan ja polki mäen rinnettä ylöspäin, nousten Weald Lodgen edustalla pyörältään ja pannen sen aitaa vasten seisomaan. Silmäiltyään pitkään avonaista lasista kaksoisovea hän keikautti itsensä aidan yli ja asteli hitaasti nurmikon poikki, välttäen hiekoitettua tietä, joka olisi ilmaissut hänen saapumisensa. Hän pääsi ikkunaoven kohdalle, niin että hän voi katsella huoneeseen.
Vaikka ikkuna olikin auki, oli takassa valkea. Mielihyväkseen kersantti näki, että John Minute oli yksin. Hän istui pehmeässä nojatuolissa mieliasennossaan, kädet taskuissa, pää rinnalle riippuen. Hän kuuli kersantin askeleet hietikolta ja nousi pystyyn, kun vettävaluva mies ilmestyi avoimelle ovelle.
"Oh, sinäkö se oletkin!" ärähti John Minute. "Mitä tahdot?"
"Olemmeko kahden?" kysyi kersantti, puhuen kuin vertaiselleen.
"Käy sisään!"
John Minuten kirjaston oli kalustanut Eastbournen Taiteellinen huonekaluliike, jolla oli haaraosastoja Hastingsissa, Bexhillissä, Brightonissa ja (ilmoituksensa mukaan) Lontoossa. Runsailla kaiverruksilla koristettu kalusto oli tummaa tammea. Laaja kirjahylly peitti puolet yhdestä seinästä. Se oli "kirjasto", ja sen hyllyt olivat täynnä samanlaisiin kansiin sidottuja kirjoja. Kirjat oli tilattu eräästä suuresta lontoolaisesta kirjakaupasta, ja niiden joukossa oli (John Minuten ehdotuksesta) sarjat "Sata parasta kirjaa" ja "Neuvonantaja", "Tietosanakirja" sekä kaksikymmentä sidottua nidosta erästä viikoittain ilmestyvää julkaisua, jonka nimi jääköön mainitsematta. John Minutella ei ollut kirjallisia taipumuksia. Kersantti empi vähän aikaa, pyyhki sitten raskaat saappaansa oven edessä olevaan likomärkään mattoon ja astui huoneeseen.
"Olet perin ystävällinen, John", hän virkkoi.
"Mitä haluat?" kysyi Minute innostumatta.
"Mieleeni juolahti tulla sinua katsomaan. Konstaapelini kertoi, että ikkunaovesi oli auki, ja minä pidin velvollisuutenani varoittaa sinua – näillä tienoilla on varkaita, John."
"Minä tunnen yhden", sanoi John Minute, katsoen vakavasti toista silmiin. "Konstaapelisi, kuten häntä nimität, lienee tuo paksukalloinen Wiseman-tomppeli."
"Arvasit paikalleen", vastasi kersantti, riisuen sadetakkinsa. "En vaivaa sinua usein, mutta kuinka lieneekään, minua halutti tavata sinua tänä iltana. Konstaapelini herätti vanhoja muistoja henkiin, John."
"Ne olivat toivoakseni sinusta vastenmielisiä", kiusoitteli John Minute.
"Lähes kuusikymmentäviisi peninkulmaa pohjoiseen Gwelosta on pieni, soma kullanetsijäin maja", puheli kersantti Smith aatoksissaan.
"Ja vajaan kilometrin päässä Kapkaupungista etelään pieni, soma aallonmurtaja", pisti John Minute puolestaan. "Kapsiirtolan hallitus säilyttää siellä maantierosvoja, jotka hyökkäävät Salisburyn postinkuljettajan kimppuun ja ryöstävät postin."
Kersantti Smith hymyili.
"Laskettele sinä vain pieniä pilojasi, mutta saanen muistuttaa sinulle, että aallonmurtajalla on paljon tilaa, John. Sinne otetaan myöskin sellaisia miehiä, jotka ovat varastaneet maa-alueita ja murhanneet alkuasukkaita."
"Mitä tahdot?" tiedusti John Minute taaskin.
Toinen virnisti.
"Tulin vain hupaiselle ja ystävälliselle pikku vierailulle", hän selitti. "Enhän ole käynyt sinua katsomassa kahteentoista kuukauteen. Tämä on raskasta elämää, tämä poliisintoimi, vaikka saakin pari, kolme puntaa viikossa palkanlisää yksityiseltä taholta. Se ei ole mitään verrattuna Matabele-maan ratsastavan poliisin työhön, vai mitä, John? Mutta hyvä Jumala", huokaisi hän, tuijottaen miettivästi tuleen, "kun muistelen, kuinka seisoin Salisburyn prokuraattorin edessä, juhlallisesti vannoen, että vanha John Gedding oli kuolinvuoteellaan siirtänyt Saibuch-kultavaltauksensa sinulle, kun ajattelen sen rikoksen suuruutta – minä, Englannin eteläafrikkalaisen yhtiön virkapukuinen palvelija ja niin sanoakseni lainvalvoja – niin punastun häpeästä."
"Punastutko milloinkaan häpeästä muistellessasi, kuinka rikostoveriesi kanssa karkasit Hoffmannin seurueen kimppuun, ammuit Hoffmannin ja anastit hänen säästönsä? Maksaisinpa hyvät rahat nähdäkseni sinun punastuvan, Crawley, ja nyt kysyn sinulta jo senkin seitsemättä kertaa, mitä tahdot. Jos pyydät rahaa, sitä et saa. Jos haluat ylennystä, ei kuntosi siihen riitä. Jos kysyt neuvoa –"
Toinen viittasi häntä vaikenemaan.
"Minun ei kannata ottaa vastaan neuvojasi, John. Mutta sen tiedän, että lupasit antaa minulle osuuteni Daibuch-valtauksista. Ja nyt minun on se saatava. Minulle on kerrottu, että sen pääoma on kaksi miljoonaa."
"Sinä sait hyvän palkkion", huomautti John Minute lyhyesti.
"Viisisataa puntaa ei ole paljon siitä, että luopuu sielunsa autuudesta", kivahti kersantti Smith.
Hän veti sadetakkinsa verkkaisesti leveille hartioilleen ja meni lasiovelle.
"Ja nyt kuule, John Minute" – hänen äänestään oli hyväluontoinen sävy tyyten kadonnut, ja puhuja oli ratsumies Henry Crawley, lainrikkoja – "enää en paljoa kauempaa tyydy muutamiin puntiin viikossa. Sinun on meneteltävä minua kohtaan oikeudenmukaisesti, tahi minä isken."
"Ilmoita minulle, milloin aiot iskeä", pilkkasi John Minute, "niin lähetän sinulle tuopin jäävettä virvokkeeksi".
"Olet leikkisä, mutta se ei minua huvita", olivat kersantin viimeiset sanat, kun hän poistui sateeseen.
Nyt kuten tullessaankin hän vältti ajotietä ja hyppäsi maantielle matalan aidan yli. Hän olikin hyvillään siitä, että oli menetellyt niin, sillä samassa pyörsi ajotielle auto, joka pysähtyi talon pimeän oven edustalle. Uudelleen hän kiepsahti vikkelästi aidan sisäpuolelle ja hiipi nopeasti autoa kohti. Edettyään niin likelle sitä kuin voi hän pysähtyi kuuntelemaan.
Kaksi saapunutta hän tunsi äänistä. Kolmas, mieshenkilö, oli outo. Häntä halutti kovasti tietää, kuka tämä kolmas oli, mutta häntä puhuteltaessa ei kertaakaan käytetty nimeä. Hän hiipi äskeiselle paikalle nurmikolle nähdäkseen kirjastoon, mutta hänen ei onnistunut tyydyttää uteliaisuuttaan, sillä ennenkuin hän oli päässyt sinne, oli John Minute sulkenut lasioven ja vetänyt verhot eteen.
Weald Lodgeen saapuneita vieraita oli kolme – Jasper Cole, May Nuttall ja komea, keski-ikäinen mies, jonka ääni oli matala, mutta käskevä. Hän oli komisario Nash Scotland Yardista; väärennysjutun selvittäminen oli hänen hoidossaan. Minute otti heidät vastaan kirjastossa. Hän tunsi komisarion vanhastaan.
Jasper oli tuonut Mayn tänne John Minuten sähkeitse lähettämien ohjeiden mukaisesti.
"Mitä uutta?" tiedusti miljoonamies.
"Luulen saaneeni selville, kuka on Rex Holland", vastasi komisario.
Hän otti taskustaan paksun kotelon, aukaisi sen ja näytti pikakameralla otettua valokuvaa. Kuvassa oli iso auto, jonka etupyörien kohdalla seisoi pieni mies autonkuljettajan puvussa.
"Tämä mies nimitti itseään 'Rex Hollandiksi' ja lähetti kaupunginpalvelijan asialle. Valokuva joutui käsiini sattumalta. Se löydettiin Rex Hollandin huoneistosta ja oli ilmeisesti pudonnut miehen taskusta. Tiedustellessani asiaa sain selville, että kuva oli otettu eräässä pienessä valokuvaamossa Putneyn piirissä ja mies oli käynyt siellä kello kymmenen seuduissa samana aamuna, jona hän lähetti kaupunginpalvelijan pankkiin. Hän nähtävästi tarkasteli niitä odottaessaan asunnossa, jolloin niistä yksi tipahti huomaamatta lattialle. Joka tapauksessa on kaupunginpalvelija varma, että tämä on sama mies."
"Oikeinko vakavasti arvelette, että tämä mies on Rex Holland?"
Komisario pudisti päätään.
"Luullakseni hän on vain yksi joukkueen jäsenistä. En usko, että Rex Hollandia tavataan koskaan, sillä rikostoveruksista näytteli hänen osaansa milloin mikin, aina asianhaarojen mukaan.
"En ole voinut saada hänestä tarkempaa selkoa muuta kuin että hän käytti nimeä Fetham ja oli australialainen. Sen nimen hän ilmoitti valokuvaajalle, jonka kanssa hän oli puheissa. Kuten näette, on kuva otettu High-kadun varrella, Putneyn piirissä. Ainoa viittaus hänen jäljilleen, jonka olemme saaneet, on se, että hänet on useita kertoja nähty Portsmouthin tiellä ohjaamassa jompaakumpaa kahdesta autosta, kyydittävänään mies, jolle todennäköisesti kaikkein parhaiten voitaneen antaa nimitys Rex Holland. Lähetin etsiviä tiedustelemaan, ja heille kertoi Haslemeren poliisi, että auton omistajaksi luullaan erästä herrasmiestä, joka on asunut vähäpätöisessä talossa jonkun matkan päässä Haslemerestä – ilmeisesti pelkkää eksytystä, koska omistajalla oli sähkölennätin- ja puhelinjohdot, ja talossa tehtiin vuosi takaperin hyvin kalliiksi käyneitä uudistuksia ja korjauksia. Huomenna voin kertoa teille siitä enemmän."
Loppu-ilta vietettiin keskustelemalla rikoksesta, tytön ollessa äänettömänä kuuntelijana. Vasta hyvin myöhään saattoi John Minute omistaa huomionsa jakamattomana hänelle.
"Pyysin sinua tulemaan tänne", sanoi hän Maylle, "koska olen hieman huolissani sinusta".
"Huolissasi minusta, setä!" kummasteli tyttö.
Miljoonamies nyökkäsi.
Molemmat toiset miehet olivat poistuneet Jasperin työhuoneeseen, ja May oli kahden setänsä kanssa.
"Kun olin tuonnottain kanssasi syömässä Savoy-hotellissa, puhuin sinulle avioliitostasi ja pyysin sinua lykkäämään kaikki mahdolliset päätökset kaksi viikkoa tuonnemmaksi."
Tyttö nyökäytti päätään.
"Aioin tulla tapaamaan sinua juuri tämän saman asian tähden", hän virkkoi. "Setä, etkö voisi kertoa minulle, miksi tahdot, että minun on siirrettävä naimisiinmenoni kahden viikon päähän, ja millä perusteilla luulet minun lainkaan menevän naimisiin?"
Setä ei vastannut heti paikalla, vaan asteli salissa edestakaisin.
"May", puhkesi hän vihdoin puhumaan, "olet kuullut minusta paljon sellaista, mikä ei ole suinkaan imartelevaa. Vietin raakaa elämää Etelä-Afrikassa, ja minulla oli yksi ainoa ystävä, johon vähääkään luotin. Se ystävä oli isäsi. Hän tuki minua, kun minulla oli huonot ajat. Hän ei koskaan vaivannut minua, kun minulla oli viljalti rahaa, ei koskaan hyljännyt minua, kun olin pinteessä. Ja aina kun hän auttoi minua, hän tyytyi siihen palkkioon, minkä hänelle tarjosin. Milloinkaan ei Bill Nuttall lausunut: 'Puolet minulle'. Hänessä ei ollut kunnianhimoa eikä ahneutta, hän oli valkoisin mies, mitä ikinä olen kohdannut. Mutta yhtä seikkaa en ole sinulle hänestä maininnut. Hän ja minä omistimme tasan kaivoksen, Gwelo Deepsin. Hän uskoi kaivoksesta suuria, minä olin siihen nähden toivoton. Tiesin, että se oli yksi niitä maa-alueita, joita Rhodesiassa joskus sattuu saamaan, pelkkiä satunnaisia kultahietaläikkiä. Joka tapauksessa me perustimme yhtiön."
Hän keskeytti puhelunsa ja myhäili ikäänkuin jollekin miellyttävälle muistolle.
"Yhden punnan suuruisten osakkeiden arvo oli kaksi viikkoa sitten hieman vähemmän kuin kuusi pennyä."
Hän loi tyttöön hänelle ominaisen, nopean ja läpitunkevan katseen, ikäänkuin olisi tahtonut lukea Mayn ajatukset.
"Kaksi viikkoa sitten", hän jatkoi, "sain Bulawayossa olevalta asiamieheltäni tiedon, että eräässä läheisessä kaivoksessa oli tavattu kultakerrostuma, joka kulkee meidän alueemme kautta. Jos se on totta, niin sinä olet rikas nainen omasta kohdastasikin, ilman sitä rahaerää, jonka saat minulta. En voi sanoa, onko se totta, ennenkuin saan selostuksen insinööreiltä, jotka nyt ovat aluetta tutkimassa, ja se ei voi saapua minulle, ennenkuin kahden viikon perästä. May, sinä olet herttainen tyttö", – hän laski kätensä tytön käsivarrelle - "ja minä olen huolehtinut sinusta, ikäänkuin olisit ollut oma tyttäreni. Olen onnellinen tietäessäni, että sinusta tulee hyvin rikas, koska isäsi osakkeet olivat ainoa häneltä saamasi perintö. Mutta jutussa on kuitenkin yksi kummallinen seikka, jota en jaksa käsittää..."
Hän meni lipaston luo, aukaisi erään laatikon ja otti sieltä kirjeen.
"Asiamieheni mainitsee ilmoittaneensa minulle kerrostuman olemassaolosta jo kaksi vuotta sitten ja ihmetelleensä, miksi en ole antanut hänelle valtuuksia toimittaa porauksia. Mutta minä en muista hänen koskaan hiiskuneen mitään sellaista. Nyt sinä tunnet aseman", lopetti hän puheensa ja sulki laatikon, niin että paukahti.
"Sinä toivot minun odottavan parempaa avioliittotarjousta", sanoi tyttö.
John Minute taivutti päätään.
"Haluan, ettet mene naimisiin kahteen viikkoon", hän toisti.
Sinä iltana meni May Nuttall vuoteeseensa, mieli täynnä epäilyksiä ja hyvin murheissaan. Oliko se, mitä John Minute oli kertonut hänen isästään, kaikki totta? Vai oliko se vain hetkellisen tarpeen vaatimuksesta keksitty juttu tekemään tyhjäksi Frankin suunnitelma? Hän ajatteli Frankia ja hänen melkein juhlallista pyyntöään. Oli mahdotonta epäillä hänen vakavuuttaan tai hänen vilpittömyyttään. Jospa Frank vain ottaisi hänet uskotukseen! Mutta sittenkin hän samalla hämmästyksekseen tunsi, ettei hän halunnut sitä luottamusta. Hän tahtoi niin kovin mielellään auttaa Frankia, eikä häntä siinä suhteessa kannustanut olosuhteiden romanttisuus. Häntä pakotti uhrautumaan laaja velvollisuudentunto, äidillinen tunne, jota on jokaisella naisella. Mutta oliko se uhrautumista?
Hän pohti sitä kysymystä puoliyöhön, heittelehtien kupeelta toiselle. Voimatta nukkua hän nousi ylös ennen päivänkoittoa, sujautti aamupuvun ylleen ja meni ikkunan ääreen. Sade oli lakannut, pilvet hajonneet, ja niistä näkyi enää vain mustia läikkiä hopeista aamukajastusta vasten. Hänen oli tavattoman nälkä, ja epäröityään hetkisen hän aukaisi oven ja laskeutui leveitä portaita myöten eteissaliin.
Keittiöön päästäkseen hänen oli mentävä setänsä oven ohitse, ja hän huomasi, että se oli raollaan. Hän arveli sedän kenties menneen nukkumaan ja jättäneen valot palamaan, ja hän oli jo tarttunut ovenripaan ottaakseen siitä selkoa, kun hän kuuli miesäänen puhuvan ja vetäytyi nopeasti takaisin. Puhuja oli Jasper Cole.
"Olen tarkastanut tilejä hyvin huolellisesti kirjanpitäjä Mackensenin kanssa, ja asia näyttää aivan varmalta", hän sanoi.
"Luulette siis...?" kysyi setä.
"Olen varma", vastasi Jasper tyyneen, kiihkottomaan tapaansa. "Kavalluksen suorittaja on Frank. Hän pääsee käsiksi tilikirjoihin. Hän yksin on nähnyt Rex Hollandin, hän on ainoa pankin virkailija, joka on voinut väärentää viennit ja samalla peittää jälkensä."
Tyttöä puistatti ja hetkisen hän huojui ikäänkuin pyörtymäisillään. Hän tarttui ovenpuitteeseen pysyäkseen pystyssä ja odotti.
"Olen melkein taipuvainen uskomaan samoin", virkkoi John Minute hitaasti; "on kamalaa, jos Frank on väärentäjä kuten isänsäkin – kamalaa!"
"Se on suorastaan kammottavaa", myönsi Jasper, "mutta se on totta".
Tyttö tempasi oven auki ja pysähtyi kynnykselle.
"Se on valetta!" hän huusi suuttuneena. "Se on hirvittävä vale, ja sinä tiedät sen, Jasper!"
Virkkamatta sanaakaan enempää hän pyörähti ympäri ja paukautti oven kiinni jälkeensä.
IX
Frank Merril alttarin ääressä
Frank Merril astui sisään Lontoon ja läntisten maakuntien pankin ovesta sydän keveänä ja hymy huulilla, mennen suoraan esimiehensä työhuoneeseen.
"Pyytäisin teitä suomaan minulle tunnin loman tänään iltapäivällä", hän lausui.
Brandon katsahti väsyneesti ylöspäin. Hänelläkin oli ollut unettomat hetkensä, ja kavalluksesta sekä sitä seuranneesta tarkastuksesta aiheutunut jännitys kävi raskaasti hänen voimilleen. Hän nyökkäsi äänettömästi myöntymykseksi, ja Frank palasi pöytänsä ääreen, hyräillen jotakin säveltä.
Hänellä oli syytä olla onnellinen, sillä hänellä oli taskussaan erikoislupa, joka lisämaksua vastaan oli hänelle myönnetty, se valtuutti hänet ottamaan puolisokseen tytön, jolta hän oli aamiaisella ollessaan saanut hämmästyttävän sähkösanoman. Siinä oli ollut vain neljä sanaa:
"Suostun vihittäväksi tänään. – May."
Frankilla ei ollut aavistustakaan, mitkä erikoiset asianhaarat olivat saattaneet tytön menemään näin ratkaisevaan päätökseen, mutta hän oli perin tyytyväinen ja onnellinen nuori mies.
Tytön oli saavuttava Lontooseen kohta kello kahdentoista jälkeen, ja Frankin piti kohdata hänet asemalla viedäkseen hänet lounaalle. Kentiespä May sitten selittäisi syyt päätökseensä. Hän tunsi erään laitakaupungin seurakunnan kirkkoherran, joka oli luvannut suorittaa vihkimisen ja hankkia tarpeelliset todistajat.
Mayta vastassa oli ilosta säteilevä nuorukainen, mutta hymy haihtui hänen huuliltaan, kun hän näki, kuinka väsyneen ja riutuneen näköinen tyttö oli.
"Vie minut jonnekin!" pyysi May hätäisesti.
"Voitko pahoin?" kysyi Frank huolissaan.
Tyttö pudisti päätään.
Heidän täytyi mennä Pall Mallin ravintolaan, sillä varsinaista ateriointia varten oli vielä liian aikaista.
"Kerrohan nyt, rakas", kehoitti Frank, tarttuen pöydän ylitse tytön käteen, "mitä saan kiittää ihmeellisestä ratkaisustasi!"
"En voi puhua siitä, Frank", vastasi May tuskin kuuluvasti. "En tahdo ajatella sitä. Mutta sen tiedän, että ihmiset ovat olleet petomaisia sinua kohtaan. Minä aion tehdä kaikki mitä voin hyvittääkseni sen."
May oli hieman hysteerinen ja liiaksi rasittunut, minkävuoksi Frank päätti olla tiukkaamatta häneltä selitystä, vaikka tytön sanat tuntuivatkin hänestä omituisilta.
"Mihin aiot majoittua?" hän tiedusti.
"Aion majoittua Savoy-hotelliin", vastasi May. "Mitä minun on tehtävä?"
Niin lyhytsanaisesti kuin mahdollista ilmoitti Frank hänelle, missä vihkiminen suoritettaisiin ja mihin aikaan hänen pitäisi lähteä hotellista.
"Lähdemme iltajunalla mantereelle", lisäsi hän.
"Entä työsi, Frank?"
Nuorukainen naurahti.
"Hiiteen koko työ!" hän huudahti hilpeästi. "Tänään en voi ajatellakaan työtä."
Kello viisitoista minuuttia yli kaksi hän istui kirkon sakaristossa, puhellen ystävänsä, kirkkoherran, kanssa. Hän oli määrännyt, että toimituksen piti tapahtua kello puoli kolme, ja todistajat, synkkä vahtimestari ja nainen, jonka tehtävänä oli kirkon siivoaminen, istuivat tyhjän rakennuksen penkeissä, odottaen ansaitsevansa guinean, joka oli heille luvattu.
Keskustelu ei koskenut mitään erityistä aihetta; se oli tyhjänpäiväistä, tarkoituksetonta kuluneiden ajatusten vaihtoa ja lörpöttelyä, kuten yleensä sellaisissa tilaisuuksissa.
Kello puoli kolme Frank vilkaisi kelloonsa, lähti ulos ja käveli viertotien päähän saakka. Tytöstä ei näkynyt merkkiäkään. Neljännestä vailla kolme hän pistäytyi erääseen tupakkamyymälään ja soitti Savoy-hotelliin; hänelle vastattiin, että neiti oli poistunut puoli tuntia sitten.
"Hänen pitäisi olla täällä aivan heti", selitti hän papille. Hän oli hieman kärsimätön, vähän hermostunut ja hirveästi huolestunut.
Kun kirkon kello löi kolme, puhutteli kirkkoherra häntä.
"Pelkään, etten voi vihkiä teitä tänään, herra Merril."
Frank oli hyvin kalpea.
"Miksi ette?" hän kysyi nopeasti. "Neiti Nuttallia on otaksuttavasti viivyttänyt liikenne tai autorenkaan puhkeaminen. Hän saapuu aivan heti."
Kirkkoherra pudisti päätään ja ripusti valkean messukauhtanansa kaappiin.
"Maamme lait, rakas herra Merril", hän selitti, "eivät salli vihkimisen suorittamista kello kolmen jälkeen iltapäivällä. Tulkaa uudelleen huomenaamulla mihin aikaan tahansa kahdeksan jälkeen!"
Ovelle koputettiin ja Frank pyörähti ympäri. Tulija ei ollut May, vaan sähkösanomatoimiston poika. Frank sieppasi hänen kädestään kuoren ja repäisi sen auki. Sanoma oli yksinkertainen:
"Vihkiminen ei käy päinsä."
Allekirjoitusta ei ollut.
Neljännestä yli kaksi lähti May hotellista. Hän oli jo nostanut jalkansa vuokra-auton astuimelle, kun hän tunsi kosketuksen käsivarressaan, ja kun hän pelästyneenä kääntyi katsomaan taakseen, kohtasi hän Jasper Colen tutkivan katseen.
"Minne sinulla on niin kova kiire, May?"
Tyttö punehtui ja veti pois käsivartensa.
"Minulla ei ole mitään sanottavaa sinulle, Jasper", hän vastasi kylmästi. "Senjälkeen kun lausuit kauhean syytöksesi Frankia vastaan, en enää tahdo puhua kanssasi."
Jasper sävähti, mutta sanoi sitten hymyillen hyväntahtoisesti:
"Ainakin voit olla kohtelias vanhalle ystävälle ja virkkaa, minne aiot lähteä niin tulisella kiireellä."
Pitäisikö hänen ilmaista se Jasperille? Hetkisen epäröinti. Ja sitten hän puhui.
"Olen menossa vihille Frank Merrilin kanssa."
Jasper nyökkäsi.
"Sen arvasin. Siinä tapauksessa tulen minä kirkkoon ja panen toimeen kohtauksen."
Hänen huulillaan väikkyi hymy, mutta hänen eteenpäin työntynyt, voimakas leukansa osoitti, että hän oli päättänyt tehdä sen.
"Mitä sinä ajattelet?" hätäili May. "Älä ole mieletön, Jasper. Minä olen varma itsestäni."
"Ajattelen", vastasi Jasper tyynesti, "että minulla on herra Minuten valtakirja toimia hänen nimessään, ja herra Minute sattuu olemaan sinun laillinen holhoojasi. Tosiasia on, että sinä, rakas May, olet enemmän tai vähemmän holhouksenalainen etkä voi ilman holhoojasi suostumusta mennä naimisiin, ennenkuin olet täyttänyt kaksikymmentäyksi vuotta."
"Täytän kaksikymmentäyksi ensi viikolla", huomautti tyttö uhmaavasti.
"Siinä tapauksessa odota ensi viikkoon", kehoitti Jasper naurahtaen, "ennenkuin menet naimisiin. Eihän toki niin hoppua ole."
"Sinä pakotit minut siihen", kivahti tyttö, "ja mielestäni menettelit siinä hirveästi. Minä menen Frankin kanssa avioliittoon tänään."
"Jos niin on, niin minun täytyy tulla mukaan ja kieltää vihkimisen toimittaminen, ja kun pastorimme kysyy, voinko esittää mitään laillista syytä, niin astun ristikolle, liehuttaen hilpeästi valtakirjaani, eikä jäykinkään pappi voi jatkaa toimitusta ja uhmailla lainvoimaista asettani. Hallitsijan vahvistama laki, rangaistusmääräys ja kaikenlaisia peloittavia seikkoja."
"Miksi tekisit sen?" kysyi May.
"Koska en missään nimessä toivo sinulle puolisoksi miestä, joka varmasti on väärentäjä ja mahdollisesti murhamies", vastasi Jasper Cole rauhallisesti.
"En halua kuunnella sinua", huusi tyttö ja nousi odottavaan autoon.
Lausumatta sanaakaan seurasi Jasper perässä.
"Sinä et voi ajaa minua pois", hän selitti, "ja joka tapauksessa tiedän, minne olet menossa, koska seisoin takanasi, kun annoit ohjaajalle määräykset. Sinun olisi parasta sallia minun tulla yhtä matkaa. Minä pidän esikaupungista."
May käännähti ja katsahti häneen pikaisesti.
"Ja Silver Rentsin vuokrakasarmeista?"
Jasper kalpeni hiukan.
"Mitä tiedät Silver Rentsistä?" hän kysyi saaden vaivoin itsensä hillityksi. Tyttö ei vastannut mitään.
Auto oli jo puolivälissä päämäärään, ennenkuin May alkoi uudelleen puhua.
"Tarkoitatko täyttä totta, sanoessasi; että aiot kieltää vihkimisen?"
"Ehdottomasti", vakuutti Jasper. "Olen niin vakavissani, että tuon mukaani poliisin todistajakseni."
Tyttö oli tyrskähtämäisillään itkuun.
"Sinä olet hirveä. Setä ei tahtoisi –"
"Eikö sinun olisi parasta lähteä tapaamaan häntä?"
Jasperissa oli jotakin, mikä osoitti Maylle, että hän pitäisi sanansa. Häntä kammottivat kaikki kohtaukset, ja pahimmin hän pelkäsi molempien miesten joutumista vastakkain sellaisissa olosuhteissa. Hän kumartui äkkiä eteenpäin ja naputti ikkunaan. Auto hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi.
"Käske ohjaajan ajaa takaisin ja seisauttaa lähimmän sähkösanomatoimiston kohdalle! Minun on lähetettävä sanoma."
"Jos aiot sähköttää herra Frank Merrilille, niin voit säästää itseltäsi sen vaivan", ilmoitti Jasper lempeästi. "Minä tein sen jo."
Lontooseen palatessaan oli Frank hyvin ymmärrettävän raivon vallassa. Hän ajoi suoraa päätä hotelliin, mutta sai siellä tietää, että tyttö oli uudelleen ehtinyt poistua setänsä seurassa. Hän katsahti kelloonsa. Hänellä oli vielä jonkun verran tehtävää pankissa, vaikka hänen työhalunsa olikin lamassa.
Mutta pankkiin hän sittenkin meni. Hän vilkaisi kassapöydän ylitse tuoliin, jolla hän oli niin kauan istunut, mutta jolla hän ei enää saisi istua, sillä kun hän oli menossa sinne, tuli johtaja Brandon häntä vastaan.
"Enonne haluaa tavata teitä, herra Merril", hän ilmoitti vakavasti.
Frank epäröi hetkisen, mutta asteli sitten toimistoon, sulkien oven jälkeensä ja pannen merkille, ettei johtaja aikonutkaan seurata häntä.
John Minute istui ainoassa mukavassa tuolissa ja loi saapuvaan Frankiin ankaran silmäyksen.
"Istu, Frank!" hän kehoitti. "Haluan tiedustaa sinulta useita seikkoja."
"Ja minun on kysyttävä sinulta yhtä asiaa, eno", sanoi Frank rauhallisesti.
"Jos se koskee Mayta, niin voit säästää vaivojasi", selitti toinen. "Jos taas Rex Hollandia, niin voin antaa sinulle vähän valaistusta."
Frank katsoi häntä silmiin värähtämättä.
"En oikein käsitä tarkoitustasi, sir, vaikka sen tajuan, että sanoissasi on jotakin loukkaavaa."
John Minute kääntyi tuolissaan ja heilautti toisen jalkansa sen pehmeäpäällyksiselle käsinojalle.
"Frank", hän alkoi, "pyydän sinua olemaan aivan suora minulle ja lupaan puolestani olla suora sinulle".
Nuorukainen ei vastannut.
"Tietooni on tullut eräitä seikkoja, jotka eivät jätä mieleeni vähääkään epävarmuutta siitä, kuka niin sanottu herra Rex Holland on", puhui John Minute verkkaisesti. "Minun on vaikea sanoa sitä, Frank, koska olen pitänyt sinusta, vaikka olenkin joskus asettunut tiellesi emmekä ole olleet toisillemme vilpittömiä. Nyt tahtoisin, että tulisit huomenna Eastbourneen, jossa keskustelisimme vapaasti ja suoraan sydämestä."
"Mitä luulet minun voivan ilmaista sinulle?" kysyi Frank levollisesti.
"Haluan, että puhut minulle totta. Luullakseni sinä et tahdo", vastasi John Minute.
Frankin huulilla väreili tuskin huomattava hymy sekunnin ajan.
"Ainakin", hän virkkoi, "olet sinä 'suora' minua kohtaan. En tiedä, mihin sinä pyrit, eno, mutta arvaan, että se on jotakin varsin epämieluista ja että kaiken takana piilee syytös minua vastaan. Päättäen siitä, että mainitsit herra Rex Hollandin tai sillä nimellä toimineen joukkueen, otaksun sinun viittailevan, että minä olen mainitun herrasmiehen rikostoveri."
"Epäilen enemmänkin", selitti toinen pikaisesti. "Epäilen sinua Rex Hollandiksi."
Frank purskahti äänekkääseen nauruun.
"Tässä ei ole naurun aihetta", huomautti John Minute synkästi.
"Sinun kannaltasi katsoen ei olekaan", myönsi Frank, "mutta minun kannaltani katsoen on asiassa eräitä humoristisia puolia, ja valitettavasti minulla on huumorin tajua. Tuskin voin käydä keskustelemaan tällaisista seikoista täällä", hän katsahti ympärilleen "sillä jos aika lieneekin sopiva, niin paikka ei ainakaan ole, ja taidanpa hyväksyä kutsusi saapua huomenillalla Weald Lodgeen. Luultavasti et halua matkustaa sinne yhdessä mestari-veijarin kanssa, joka millä hetkellä hyvänsä saattaisi varastaa sinulta kellon perineen."
"Toivoisin sinun ottavan tämän asian vakavammalta kannalta", sanoi John Minute totisena. "Minä tahdon saada selville totuuden, ja kaikki sellaiset tosiseikat, jotka todistavat viattomuuttasi, ovat tervetulleita."
Frank nyökkäsi.
"Minä uskon sen. Voit odottaa minua huomenna. Saanko pyytää sinulta sellaista suosionosoitusta, ettet keskustelisi tästä asiasta kanssani ihailtavan sihteerisi kuullen? Sydämeni sopukassa on minulla tunne, että hän on kaiken tämän alkuunpanija. Muista, että hän voi tuntea Rex Hollandin yhtä hyvin kuin minäkin!
"Pankissa on pidetty tarkastus", jatkoi Frank, "enkä minä ole niin typerä, etten ymmärtäisi, mitä se merkitsee. Myöskin on Brandonin käyttäytyminen ollut kylmähköä, ja olen havainnut konttoristien vilkuilevan epäluuloisesti ja merkitsevästi. En senvuoksi hämmästy, jos väität, etteivät tilini ole järjestyksessä. Mutta vielä kerran tahdon huomauttaa sinulle, että Jasperilla, joka pääsee pankkiin millä hetkellä hyvänsä sekä yöllä että päivällä, on ollut aivan yhtä hyvä mahdollisuus väärentää ne kuin minullakin.
"Kiiruhdan lisäämään", vakuutti hän hymyillen, "etten suinkaan syytä Jasperia. Hän on kone, enkä minä voi kuvitellakaan, että hänellä olisi kylliksi aloitekykyä kyetäkseen järjestelmällisesti väärentämään maksuosoituksia ja tilikirjoja. Mainitsen Jasperin vain senvuoksi, että tahdon korostaa sitä seikkaa, kuinka väärin on epäillä ketään ilman mitä voimakkaimpia ja sitovampia todistuksia hänen syyllisyydestään. Minun kannaltani katsoen on minun tarpeetonta väittää olevani viaton – ja otaksuttavasti olet sinä samaa mieltä – mutta selitän sinulle, eno John, etten tiedä tästä asiasta sen enempää kuin sinäkään."
Hän seisoi kirjoituspöytään nojautuneena, katsoen enoaan silmiin, ja kaikesta ihmistuntemuksestaan ja epäluuloistaan huolimatta John Minute tunsi omassatunnossaan pienen pistoksen. Mutta se meni pian ohitse.
"Odotan sinua huomenna", hän sanoi.
Frank nyökkäsi, poistuen huoneesta ja koko pankista kahdenkymmenenneljän arvostelevan silmäparin saattamana.
Muutamia tunteja myöhemmin sattui toinen merkillinen kohtaus, tällä kertaa East Grinsteadin kaupungin läheisyydessä. Maantie kulkee hyvin yksinäisellä paikalla halki kanervikkokankaan, jota jostakin syystä nimitetään Ashdownin metsäksi. Kanervikon laidalla olevalle nurmitilkulle oli pysäytetty auto. Sen omistaja istui vähäisellä aukeamalla, johon ei saattanut nähdä tieltä, nauttien autonkuljettajansa valmistamaa teetä. Lopetettuaan juontinsa hän katseli, kuinka palvelija korjasi pois vehkeet.
"Tulkaa takaisin tänne, kun olette saanut kaikki kuntoon!" hän käski.
Mies kosketti hattuaan ja katosi, kantaen reppua, mutta tuli takaisin muutamien minuuttien kuluttua.
"Istukaa, Feltham!" kehoitti Rex Holland, pannen jalkansa ristiin ja nojaten selkänsä puuta vasten. "Arvattavasti teitä kummastuttaa se pikku tehtävä, jonka annoin teille tuonnottain."
Autonkuljettaja naurahti hämillään.
"Olitteko tyytyväinen palkkioon?" kysyi isäntä.
Autonkuljettaja siirteli jalkojaan hermostuneesti.
"Oikein tyytyväinen, sir."
"Te näytätte hiukan hajamieliseltä, Feltham, ikäänkuin olisitte hieman ymmällä jostakin. Mikä mieltänne painaa?"
Mies ryki tuskallisen hämmentyneenä.
"Niin, sir", hän alkoi, "asia on niin, etten siitä pidä".
"Mistä ette pidä? Saamistanne viidestäsadasta punnastako?"
"Ei, sir; se ei minua vaivaa, mutta omituista oli, että käskitte minun näytellä teitä itseänne, lähettää kaupunginpalvelijan pankkiin noutamaan rahoja ja sitten laittautua pois Lontoosta Bilsteadin kaltaiseen, vähäiseen, hiljaiseen loukkoon."
"Vai tuntuu se teistä omituiselta?"
Autonkuljettaja nyökkäsi.
"Asia on niin, sir", pääsi häneltä ajattelematta, "että olen lukenut lehtiä".
Toinen nyökäytti päätään miettivästi.
"Tarkoitatte kai sanomalehtiä. No mitä sanomalehdissä on ollut sellaista, mikä herättää mielenkiintoanne?"
Holland otti taskustaan kultaisen kotelon, avasi sen hitaasti ja otti savukkeen. Hän aikoi sulkea kotelon, mutta vilkaistuaan autonkuljettajaan hän heitti savukkeen tällekin.
"Kiitos", sanoi mies.
"Mistä te ette pitänyt?" toisti isäntä, ojentaen hänelle tulitikkua.
"Niin, sir, olen ollut monenlaisissa omituisissa kohdissa", vastasi Feltham jurosti, "mutta aina on minun onnistunut pysytellä erossa kaikista kujeista. Ymmärrättekö tarkoitukseni?"
"Kujeilla ette luullakseni tarkoita mitään naurettavaa", pilaili Rex Holland. "Mielitte kai sanoa kunniatonta?"
"Juuri niin, sir, ja nyt olen ilman epäilystäkään ollut mukana rosvouksessa – huijauksessa, aioin sanoa, ja se minua vaivaa – tuo pankinkavallusjuttu. Nähkääs, luin lehdistä kuvauksen itsestäni!"
Lyhyen miehen otsalla oli hikihelmiä ja hänen suunsa värähteli tuskallisesti.
"Sellainen kunnianosoitus tulee osaksi vain harvoille meistä", selitti hänen isäntänsä lempeästi. "Teidän pitäisi siitä ylpeillä. Mitä aiotte sen johdosta tehdä, Feltham?"
Mies vilkuili oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin etsien ystävää, joka antaisi hänelle valmiin neuvon.
"En voi tehdä mitään muuta, sir, kuin ilmoittautua poliisille."
"Ja antaa minutkin ilmi", jatkoi toinen naurahtaen. "Oho, ei, kelpo Feltham, kerronpa teille jotakin. Joitakuita viikkoja takaperin minulla oli hyvin lupaava palvelija-ohjaaja kuten tekin nyt. Hän oli oivallinen mies, ja myöskin hän oli ulkomaalainen, luultavasti ruotsalainen. Hän tuli palvelukseeni aivan samalla tavalla kuin tekin ja sai minulta täsmälleen samanlaiset ohjeet kuin tekin, mutta kovaksi onnekseen hän ei noudattanut niitä kirjaimellisesti. Sain hänet kiinni näpistelystä – hän oli ottanut eräitä vähäarvoisia esineitä – ja sensijaan että olisi katunut, päästi mies-tolvana suustaan sen ainoan seikan, jota en olisi suonut hänen tietävän, jota en olisi kenenkään suonut tietävän koko maailmassa.
"Hän tiesi, kuka olin. Hän oli nähnyt minut West Endin kaupunginosassa ja saanut selville nimeni. Pyrkipä hän vielä erään henkilön puheille, jolle olisi ollut perin sopimatonta ilmaista – luonnettani. Lupasin hankkia hänelle uuden toimen, mutta hän oli jo päättänyt muuttaa ja leikannut ilmoituksen sanomalehdestä. Erosin hänestä ystävyydessä, toivotin hänelle onnea, ja hän lähti tapaamaan mahdollista tulevaa isäntäänsä, polttaen minulta saamaansa savuketta, aivan kuten te nyt poltatte, ja hän viskasi sen pois, sitä en lainkaan epäile, aivan kuten tekin viskasitte, kun se alkoi maistaa hieman karvaalta."
"Pitäkää varanne!" huudahti autonkuljettaja ja kömpi pystyyn. "Jos yritätte tehdä minulle jotakin konnankujetta –"
Rex Holland tarkkasi häntä huvitettuna.
"Jos yritätte jotakin konnankujetta", sopersi autonkuljettaja epäselvästi, "niin minä –"
Hän kaatui kasvoilleen maahan ja jäi virumaan liikkumatta.
Rex Holland viipyi paikalla vain kyllin kauan tarkastaakseen hänen taskunsa, meni sitten varovasti maantielle, pani autoilijan lakin päähänsä ja silmälasit silmilleen ja suuntasi autonsa vinhaa vauhtia etelään päin.
X
Murha
Konstaapeli Wiseman asui ihailevan perheensä helmassa matalassa majassa Bexhillin maantien laidassa. Sanat "isäni on poliisimies" olivat kahden pikkupojan, Joffre Haig Wisemanin ja Loos Somme Wisemanin, ylpeänä kerskauksena, joka tuotti heille melkoista kunnioitusta, sillä poliisikonstaapeli Wisemania ei pidetty arvossa ainoastaan omassa piirissään, vaan koko siinä kylässä, jossa hän asui.
Ennen kaikkea muuta hän oli kaupunkilaispoliisi, joka on tarkoin eroitettava maalaispoliisista, vaikka hän käyttikin Sussexin poliisikunnan merkkiä ja virkapukua. Kaikki tunsivat, että kaupunkilaispoliisi oli enemmän tekemisissä rikosten kanssa, että hänellä oli laajemmat kokemukset ja että hän senjohdosta oli taitavampi neuvonantaja kuin sellainen mies, jonka virkatehtävien alkuna ja loppuna oli asteleminen pitkin kylänraittia lainkuuliaisella maaseudulla, missä konstaapelin elämän yksitoikkoisuutta ei keskeyttänyt mikään muu kuin silloin tällöin sattuva koiratappelu tai salametsästyksestä nostettu syyte.
Konstaapeli Wisemania pidettiin kykenevänä miehenä, ja hänen selvitettäväkseen voitiin tuoda arkaluontoiset pulmat, jotka joskus saattoivat maalaisväestön mielen hämmennyksiin. Hän oli ratkaissut kiistanalaisen kysymyksen siitä, oliko poliisimiehen luvallista mennä taloon, jossa mies pieksi vaimoaan, ja hän oli päätellyt, että sellainen tunkeutuminen yksityiselle alueelle oli luvallinen vain siinä tapauksessa, että asianomainen rouvashenkilö päästeli vihlovia huutoja: "Auttakaa! Murha!"
Hän lisäsi vielä tärkeännäköisenä, että konstaapelin, jonka puoleen käännyttiin, tuli olla palveluksessa eikä sellainen poliisikunnan kaunistus, joka sattumalta asusti heidän keskuudessaan. Kun säännölliseen poliisikuntaan kuuluva konstaapeli kävi kylässä vain kerran päivässä ja sekin tapahtui perin arkipäiväisenä aikana, kello yksi päivällä, niin on epäiltävää, oliko hänestä kovinkaan paljoa turvaa asianomaisille perheenemännille, vaikka toisaalta pantiin merkille, että eräät tunnetut miespuoliset syntipukit liikkuivat senjälkeen syviin aatoksiin vaipuneina.
Kysymys eksyneistä kananpojista ja vieraalle maalle munituista munista, siitä lainkohdasta, jonka mukaan oli määrättävä, milloin palvelijan oli sanouduttava irti toimestaan ja mistä päivästä hänen irtisanomisaikansa alkoi – kaikki nämä joutuivat konstaapeli Wisemanin harkittaviksi, ja hänen ratkaisuihinsa olivat tyytyväisiä kaikki, jotka toivat pikku ongelmansa hänen selvitettävikseen.
Mutta vasta omassa kotoisessa piirissään konstaapeli Wiseman pääsi oikein loistamaan, niin että se melkein huikaisi ja tuntui kiusoittavalta hänen vaimonsa miespuolisista sukulaisista, joista yksi oli onnettomuudekseen joutunut lain kouriin pyydystettyään ansalla kaniinin ja oli senvuoksi jo etukäteen taipuvainen anarkiaan, sikäli kuin lain ja järjestyksen tuhoaminen tarkoitti poliisikuntaa.
Konstaapeli Wiseman istui illallispöydässä eräänä kesäisenä iltana, ja moitteettoman valkean liinan peittämän pöydän ympärille oli ryhmitetty kaikki, mitä konstaapeli Wiseman laillisesti voi sanoa omakseen. Illallinen oli perhetoimitus, ja perheen nuoremmille jäsenille se merkitsi teetä ja voileipää. Konstaapeli Wisemanille siihen sisältyi kaikenlaisia kallisarvoisia herkkuja. Hänen makuasteikkonsa ulottui paistista yarmouthilaisiin savustettuihin silleihin, ja kerran hän oli liittänyt ruokalistaan oudon herkun – oudon kylän asukkaista, jotka eivät sitä ennen olleet tietäneet sen olemassaolon tarkoitusta – vasikanviilokkeja.
Keskustelu, jota Wiseman piti vilkkaasti vireillä, koski tavallisesti häntä itseään, vaimon tyytyessä panemaan hänen esittämäänsä omaan elämäkertaan välimerkeiksi seuraavanlaatuisia rohkaisevia huudahduksia: "Niinkö, rakkaani?" "No, entä sitten?" Lapset puolestaan eivät tehneet mitään muuta kuin pyysivät kuiskaamalla lisää ravintoa. Sen he tekivät säännöllisten ja usein toistuvien väliaikojen perästä, mutta kun he puhuivat kuiskaten, ei heitä oltu kuulevinaankaan.
Konstaapeli Wiseman haasteli itsestään, koska hän ei tietänyt mitään muuta mielenkiintoisempaa keskustelunaihetta. Hänen iltajuttelunansa oli säännöllisesti perin laajaperäinen yleiskatsaus hänen kokemuksiinsa kuluneena päivänä. Mitä hän oli sanonut maankiertäjälle ja mitä tämä hänelle; kuinka leipuri Baggin oli pyytänyt anteeksi sitä, että oli jättänyt hevosensa ja rattaansa ilman vahtia, kuinka juopuneita miehiä oli heitetty ulos tien laidassa olevista kapakoista ja kuinka Wiseman oli neuvonut heitä menemään kotiin, ennenkuin heille tapahtuisi mitään sen pahempaa. Hän teki vaimoonsa sellaisen vaikutuksen – ja vaimo oli onnellinen saadessaan sellaisen vaikutuksen – että Eastbourne oli hyvinhallittu kaupunki etupäässä juuri poliisikonstaapeli Wisemanin uutterien ja uupumattomien ponnistusten nojalla. Joskus hän – rehellinen sielu – aprikoi, kuinkahan Eastbournelle olisi käynyt, kun eräs auto, kulkien nopeammin kuin laki salli, syöksyi mitään pahaa aavistamatonta poliisimiestä kohti, jollei tämä olisi harvinaisen kylmäverisesti astunut syrjään. Mielessään hän näki Eastbournen laittomana ja perin surkeana yhteiskuntana, jolta oli riistetty sen tärkein tukipylväs.
"Sitten sanoin hänelle", kertoi konstaapeli Wiseman: "'Sinun, poikaseni, on parasta mennä kotiin hyvissä ajoin', ja hän sanoi minulle: 'Hyvä, hyvä, konstaapeli'. Ja minä sanoin hänelle: 'Eipä niin hyväkään, menkää kotiin.' Ja hän meni kotiin."
"Hyvä Jumala!" huudahti rouva Wiseman, epäilemättä ihmetellen, minne "hän" olisi joutunut, jollei hänen miehensä olisi oikealla hetkellä häntä neuvonut.
Muutamien kilometrien päässä kaupungista oli tehty raskas rikos, ja Scotland Yardista oli lähetetty lähettivirkailijoita sinne. Konstaapeli Wiseman valitti haikeasti sitä, että asia oli otettu pois "meidän käsistämme". Hän lausui sen sillä tavoin, että jokainen käsitti hänen tarkoittaneen "minun käsistäni".
"Mitä hyötyä on näiden miesten tänne tulosta?" hän kysyi. "He eivät tunne olosuhteita. He eivät tunne ketään koko kaupungissa. Heidän täytyy tulla meiltä tiedustamaan kaikkea mitä tarvitsevat. Mutta jos juttu olisi uskottu minun käsiini, niin olisin suoraa päätä mennyt Polegateen ja kysynyt Punaisen lehmän isännältä, oliko hän nähnyt epäilyttäviä henkilöitä kulkevan kylän läpi. 'Kyllä', olisi hän vastannut, 'erään punanenäisen ja toisen nilkuttavan miehen'. 'Minnepäin he menivät?' olisin kysynyt. 'Kaupungin läpi', olisi hän sanonut. Olisin seurannut heitä kaupungin läpi ja pitänyt visusti silmällä jalanjälkiä, ja saatte uskoa, että olisin napannut heidät. Mutta mitä tekevät lähettivirkailijat. He vain laiskottelevat kapakoissa? He tuhlaavat hotelleissa kansan varoja. He löytävät jäljen ja kadottavat sen heti sen jälkeen. En koskaan ole joutunut sellaisille jäljille, joita en olisi seurannut katkeraan loppuun saakka. Muistathan, kun Raggettin puutarhasta varastettiin; kuka sai kiinni varkaat?"
"Juuri sinä tietystikin, se on varma se", vakuutti rouva Wiseman, hypistellen sylissään nuorinta lastaan, joka ei vielä ollut päässyt siihen ikään, että olisi käsittänyt tarpeelliseksi ilmaista halujaan kuiskaamalla.
"Kuka sieppasi kolmen kortin heitolla ihmisiä peijanneet huijarit Lewesin kilpa-ajojen jälkeen viime vuonna?" jatkoi konstaapeli Wiseman kiihtyneenä. "Kuka koko poliisikunnasta on haastanut useimmat ihmiset oikeuteen nokeentuneista uuninpiipuista? Jotkut ihmiset", lisäsi hän, nousten raskaasti ottamaan seinältä naulassa riippuvaa takkiaan (sillä konstaapeli Wiseman nautti aina illallisen paitahihasillaan, kylmilläkin ilmoilla, osoittaen siten, minkälaatuinen hänen ruumiinrakenteensa ja kuinka suuri hänen luontoperäinen kodikkuutensa oli) – "jotkut ihmiset pyytäisivät korotusta, mutta minä olen täysin tyytyväinen. Minä en ole kunnianhimoinen. Niin, enpä tiedä, mihin itseni pistäisin, jos minusta tehtäisiin kersantti."
"Sinä ansaitset sen kaikissa tapauksissa", virkkoi rouva Wiseman.
"En ansaitse mitään, mitä en tahdo", vastasi konstaapeli ylevästi. "Olen myöskin saanut tietooni erinäisiä seikkoja, mutta en koskaan ole käyttänyt mitään, minkä olen viran puolesta kuullut, päästäkseni eteenpäin. Päivän tai parin päästä tapahtuu jotakin", jatkoi hän salaperäisesti, "ja vieläpä hienoston keskuudessa niin sanoakseni - jos nimittäin voit pitää Minute-vanhusta hienostoon kuuluvana, mitä minä suuresti epäilen".
"Ihanko totta?" sanoi rouva Wiseman todellakin hämmästyneenä.
Hänen puolisonsa nyökkäsi.
"Siellä on jotakin huonosti. Varmasta lähteestä olen saanut tietää, että nuoren herra Merrilin ja vanhuksen välillä on ollut ankara riita, ja lähettivirkailijoita on myöskin ollut siellä. Ja voisinpa kertoa vieläkin enemmän. Olen nähnyt saman pojan silmäilevän vanhusta ikäänkuin tahtoisi tappaa hänet – sitä et sinä uskoisi, mutta minä tiedän, eikä siitä olekaan niin kovin pitkä aika. Herra Minute nuhteli nuorta Merriliä yhtenään, kun tämä oli hänen sihteerinään, jopa nimitti häntä houkkioksi minun kuulteni, kun kävin haastamassa häntä oikeuteen verhoamattomien valojen tähden – jotakin saat kuulla näinä päivinä."
Konstaapeli Wiseman oli erinomainen profeetta, niin hämärä kuin hänen ennustuksensa olikin.
Hän lähti kotoaan tehtäviinsä sopuisalla tuulella, mikä ei ollut harvinaista, sillä konstaapeli Wiseman oli ennen muuta tyytyväinen kohtaloonsa. Hänen hyvää tuultansa – jota viralliset vaatimukset rajoittivat, sillä poliisikunnan kirjoittamattomissa ohjeissa vaaditaan konstaapelilta määrätynlaista mielialaa eikä hänen sallita näyttää omaa tuultaan työtunteina – kesti vähän yli kello seitsemään sinä iltana.
Sattui niin, että konstaapeli Wisemanilla kuten kaikilla hänen sinä yönä palveluksessa olevilla tovereillaankin oli ajateltavanaan paljon sellaista, mikä oli omiaan kiihoittamaan ja kiinnittämään heidän mieltään. Ennen iltakatselmusta oli kuiskailtu, että kersantti Smith aikoi jättää toimensa. Puhuttiin sitäkin, että hänet oli muka eroitettu, mutta selvää oli, että hänelle oli annettu tilaisuus itse erota, sillä hän oli vielä toimessa, mikä ei voisi olla mahdollista, jos hänen olisi käsketty poistua.
Kersantti Smithin ilmeet ja käytös olivat vahvistaneet huhun. Se ei kummastuttanut ketään, koska tälle aliupseerille oli sattunut selkkauksia jo ennenkin. Kolmasti hänet oli kutsuttu päällikön puheille senvuoksi, että hän oli lyönyt laimin velvollisuuksiaan tai ollut päihtyneenä tehtävissään. Aikaisemmilla kerroilla hän oli selviytynyt erinomaisesti. Jotkut kuiskivat vaikutusvaltaisista suojelijoista, mutta todennäköisempää on, että miestä oli auttanut hänen oma maineensa, sillä hän oli ensiluokkainen poliisimies, jolla oli vaistoa vainuamaan rikoksia, aivan peloton, ja lisäksi hän oli ollut mukana vangitsemassa paria hyvin vaarallista roistoa, jotka olivat luikkineet etelärannikon kaupunkiin.
Mutta hänen viimeinen rikkomuksensa oli liian karkea sivuutettavaksi. Käydessään kierroksellaan ei hänen komisarionsa ollut nähnyt häntä, ja kun häntä sitten oli etsitty, oli hänet tavattu erään kapakan edustalla. Se, että mies tavataan kapakan edustalta, ei ole törkeä rikos, etenkin kun upseerilla on valvottavanaan melkoisen laaja alue, ja kersantti Smith oli kylläkin alueensa sisäpuolella. Mutta selitykseksi on mainittava, että kersantti oli kapakan edustalla, koska hän oli vaatinut erään juomatovereistaan tappelemaan kanssansa ja oli parhaillaan, silloin kun hänet keksittiin, alastomana vyötäisiä myöten ja käytteli nyrkkejään harvinaisen taidokkaasti.
Hän oli myöskin juovuksissa.
Hänen pitämisensä edelleen toimessa olisi ollut suorastaan huutava skandaali. Mutta epäilemättä oli kersantti Smith koettanut turvautua suojelijansa vaikutusvaltaan ja käyttää sitä mahdollisimman paljon hyväkseen.
Hän oli ollut myrskyisellä käynnillä John Minuten luona ja suunnitteli toista. Ollessaan vartiopaikallaan Lontoon tiellä ja pohtien mielessään suurta uutista näki konstaapeli Wiseman äkkiä edessään sen miehen, jonka ympärillä hänen ajatuksensa kieppuivat. Kersantti suuntasi polkupyöränsä maanteiden risteykseen, jossa konstaapeli seisoi ammatinmukaisessa asennossa, ja hyppäsi satulasta.
"Wiseman", hän sanoi, ja hänen äänestään saattoi päättää, että hän taaskin oli naukannut, "missä olette tänä iltana kello kymmenen?"
Konstaapeli Wiseman kohotti miettiväisesti kulmakarvojaan.
"Kello kymmenen, kersantti, olen kalmiston portin kohdalla."
Kersantti vilkaisi ympärilleen.
"Minulla on asiaa herra Minutelle ja menen käymään hänen luonaan; teidän ei ole tarpeellista mainita siitä kellekään."
"Kyllä minun takanani pysyy", aloitti konstaapeli Wiseman. "Mitä näen toisella silmällä, se menee ulos toisesta, samoin kuin, jos kuulen..."
Kersantti nyökkäsi, tarttui jälleen pyöräänsä, käänsi sen ympäri ja lasketti loivaa alamäkeä täyttä vauhtia Weald Lodgea kohti. Hän ei ollenkaan koettanut piilotella, vaan ajoi isosta portista hiekoitettua käytävää myöten talon edustalle, soitti kelloa ja ilmoitti avaamaan tulleelle palvelijalle käskevään sävyyn tahtovansa tavata herra Minutea.
John Minute otti hänet vastaan kirjastossa, jossa he aikaisemminkin olivat keskustelleet. Hän odotti kunnes palvelija oli poistunut ja sulkenut oven; sitten hän virkkoi:
"Sinun, Crawley, ei maksa vaivaa tulla luokseni; en voi tehdä mitään puolestasi."
Kersantti laski kypäränsä pöydälle, astui tarjoilupöydän ääreen, jossa oli karahvi tarjottimella, ja kaatoi käskemättä itselleen vankan viskiryypyn. John Minute tarkkaili hänen puuhiaan kovinkaan suuresti pahastumatta. Nyt he eivät olleet sivistyneessä Eastbournessa. He elivät taaskin vanhan Gwelon vapaita ja kainostelemattomia aikoja, jolloin ei odotettu kehoitusta, kun tahdottiin ottaa ryyppy.
Smith eli Crawley, käyttääksemme hänen oikeaa nimeään, kulautti puoli juomalasillista viskiä paljaaltaan ja kääntyi sitten ympäri, pyyhkien tuuheita viiksiään kätensä selkämyksellä.
"Niinkö, ettet voi tehdä mitään", hän matki. "Mutta minä näytän sinulle, että voit tehdä ja teet."
Hän kohotti kättään, ettei John Minute keskeyttäisi häntä.
"Sinun ei kannata syöttää minulle niin paksua pajuköyttä, että voit muka toimittaa minut vankilaan, koska sinä et tee sitä. Laskelmiisi, John Minute, ei sovi tulla oikeuteen todistamaan minua vastaan. Todistaja-aitiossa tulisi ilmi liian paljon kaikenlaista, ja sinä tiedät sen – ja sitäpaitsi Rhodesia on kaukana!"
"Tiedän paikkakunnan, joka ei ole niin kaukana", vastasi toinen, katsahtaen häneen päin tuoliltaan, "esimerkiksi erään Felixstowe-nimisen paikkakunnan. On toinenkin, jonka nimi on Cromer. Olen neuvotellut muutaman herrasmiehen kanssa, josta lienet kuullut puhuttavan, herra Saul Arthur Mannin kanssa."
"Saul Arthur Mann", kertasi toinen hitaasti. "En koskaan ole kuullut hänestä mitään."
"Et kai, mutta hän on kyllä kuullut sinusta", sanoi John Minute tyynesti. "Asia on niin, Crawley, että on olemassa laaja, ilkeä luettelo kaikesta siitä, mitä olet tehnyt Rhodesiassa suorittamiesi raskaiden rikosten ja tämänpäiväisen kiristyksesi välillä. Voin ilmoittaa muutamia seikkoja, jotka huvittavat sinua. Tiedän, milloin tulit tähän maahan; sitä en aikaisemmin tietänyt; ja tiedän, miten ansaitsit elatuksesi, ennenkuin löysit minut. Tiedän, että möit olemattoman rhodesialaisen kaivoksen osakkeita eräälle vähäjärkiselle Cromerissa ja eräälle yhtä vähäjärkiselle rouvashenkilölle Felixstowessa. En ole saanut ainoastaan myymiäsi osakkeita, joissa johtajan paikalla on sinun nimikirjoituksesi, vaan myöskin sinun kirjoittamasi kirjeet ja kuitit. Niiden hankkiminen tuli minulle koko kalliiksi, mutta se kannatti hyvin."
Crawleyn kasvot olivat tuhkanharmaat. Hän astui askeleen Minutea kohti, mutta pysähtyi, sillä nähdessään ensimmäisen uhkaavan merkin oli toinen vetänyt esiin revolverin, joka hänellä oli aina taskussaan.
"Pysy paikallasi, Crawley!" komensi John Minute. "Nytkin olet minua vastenmielisen lähellä."
"Vai on sinulla selostus minusta", jupisi Smith kiroten. "Sen kai olet piilottanut vihkimäpapereittesi ja äitinsä kanssa nälkää kärsimään jätettyjen lapsiesi syntymätodistusten kanssa."
"Mene tiehesi!" käski Minute peloittavan rauhallisesti. "Tiehesi, ennenkuin sinulle käy huonosti!"
Hänen silmiensä ilme pani puolijuopuneen miehen pelkäämään. Kersantti kääntyi naurahtaen ympäri, otti kypäränsä ja poistui.
Konstaapeli Wisemanin kello oli kolmekymmentäviisi minuuttia yli seitsemän. Hän näki kersantti Smithin kiitävän polkupyörällään ulos portista ja lähtevän kaupunkiin päin. Konstaapeli Wiseman selitti myöhemmin katsoneensa kelloa, koska hänen olisi pitänyt kohdata kersantti määrätyssä paikassa neljäkymmentäviisi minuuttia yli seitsemän ja hän oli tuuminut, palaisikohan tämä.
Seuraavien kolmen tunnin tapahtumat ja niiden aikamääräykset on niin usein mainittu tästä illasta annetuissa lukuisissa selostuksissa, että minulle suotaneen anteeksi, jos esitän ne yksityiskohtaisesti.
Valkeana pölystä pyörsi auto Star-hotellin pihaan Maidstonessa. Kuljettaja, jolla oli tomuvaippa yllään ja silmälasit päässään, laskeutui maahan ja jätti autonsa vajan hoitajalle, käskien tätä puhdistamaan ja laittamaan sen lähtökuntoon seuraavaksi aamuksi. Hän ilmoitti tarkkaan, kuinka monta bensiinilitraa hän tarvitsi, ja antoi miehelle jo etukäteen hyvät juomarahat.
Hänet kuvattiin nuoreksi mieheksi, jolla oli pienet, tummat viikset. Mutta käydessään hotellin toimistossa tilaamassa makuu- ja oleskeluhuonetta hänellä oli autonkuljettajan silmälasit päässään, joten hänen kasvojaan ei voitu nähdä. Kun hän söi päivällistä, pani tarjoilija merkille, että hänellä oli yhä silmälasit päässään. Hän oli käskenyt tuoda päivällisen heti kokonaisuudessaan ja panna sen tarjoilupöydälle ja kieltänyt ketään häiritsemästä itseään, jollei hän kutsuisi soittamalla kelloa.
Kun tarjoilija kellon soitua astui huoneeseen, oli se tyhjä, mutta hän sai viereisestä kamarista määräyksen, että aamiaisen tuli olla valmiina kello seitsemän seuraavana aamuna.
Kello seitsemän maksoi autoilija laskunsa, silmälasit päässään, antoi taaskin sievät juomarahat vajanhoitajalle ja ajoi pois pihalta. Hän kääntyi oikealle ja näytti suuntaavan matkansa Lontoon-tielle, mutta myöhemmin päivällä nähtiin auton, kuten on todettu, kiitävän Paddockin metsään ja sittemmin se huomattiin Tonbridgessä. Ohjaaja pysähtyi pienen kahvilan edustalla vajaan kilometrin päässä kaupungista ja tilasi teetä ja voileipiä, jotka hänelle tuotiin ja jotka hän nautti autossaan.
Myöhään iltapäivällä auto nähtiin Uckfieldissä, ja yleisesti arveltiin, että autoilija oli huviajelulla. Hän joi teetä tien ohessa olevassa kojussa – se oli yksi noita pikkukahviloita, joiden huonosti maalatuissa kilvissä kehoitetaan pyöräilijöitä viivähtämään nauttimassa virvokkeita – ja keskusteli jonkun verran kojun omistajan, erään leskivaimon kanssa. Tämä tuntuu olleen niitä puheliaita, ystävällisiä sieluja, jotka kertovat kaikille asiansa, huolensa ja kelpo annoksen tuoreimmista uutisista mahdollisimman vähässä ajassa.
"En ole lukenut ainoatakaan lehteä", sanoi Rex Holland kohteliaasti. "Onpa todella omituista, etteivät sanomalehdet johtuneet mieleenikään."
"Minä voin tuoda teille yhden", vastasi nainen innokkaasti; "teidän pitäisi lukea siitä tapauksesta".
"Kuolleena löydetystä autonkuljettajastako?" kysyi Rex Holland huvittuneena, sillä se oli tärkeimpänä asiana naisen puheissa.
"Niin, sir, hänet oli murhattu Ashdowin metsässä. Monen monituista kertaa olen ajanut siitä sivuitse."
"Mistä tiedätte, että hän oli murhattu?"
Hän tiesi sen monestakin syystä. Hänen lankonsa oli loordi Ferringin metsänvartija, ja ruumiin löytäjä oli ollut eräs hänen työtoverinsa; vielä oli käynyt ilmi, kuten tämä kunnon vaimo selitti, että poliisi oli etsinyt tätä samaa autoilijaa, koska hän oli sekaantunut pankinryöstöön, josta edellisen päivän sanomalehdissä oli laveasti kerrottu.
"Perin kiintoisaa!" arveli Holland ja otti sanomalehden.
Hän luki kuvauksen tarkkaan. Poliisi oli muka tehnyt tärkeitä havaintoja ja oli sen miehen jäljillä, joka oli nähty murhatun seurassa. Lisäksi, kertoi kielevin kirjoittaja, oli poliisin hallussa valokuva kuljettajasta, joka seisoi autonsa vieressä, ja jäljennöksiä tästä kuvasta, josta näkyi auton malli, oli lähetetty kaikkiin suuntiin.
"Tosiaan perin kiintoisaa!" äänsi Rex Holland taaskin ollen mielessään täysin tyytyväinen, sillä tarkastaessaan ruumista hän oli löytänyt mainittuja valokuvia, eikä hänen ohjaamansa auto ollut sama kuin niissä kuvattu.
Tästä paikasta lähtien, joka oli kahden ja puolen kilometrin päässä Uckfieldistä, ei autosta eikä sen omistajasta enää tavattu minkäänlaisia jälkiä.
Kirjoittaja on ottanut hyvin huolellisesti selon täsmällisistä aikamääräyksistä ja tarkistanut ne, jotka ovat olleet aivan varmat. Kello yhdeksän ja kaksikymmentä samana iltana, jolloin konstaapeli Wiseman oli ollut vahdissa Weald Lodgen edustalla ja nähnyt kersantti Smithin poistuvan tietä pitkin, polkien vinhasti pyöräänsä, ja jolloin Rex Holland oli ollut Uckfieldin luona, saapui Frank Merril Lontoosta sillä junalla, jonka olisi pitänyt olla Eastbournessa kello yhdeksän ja kaksikymmentä. Juna oli tosiasiallisesti myöhästynyt kolme minuuttia, ja Frank, joka oli ollut junan jälkipäässä, oli ollut viimeisten uloskäyntiovelle saapuneiden matkustajien joukossa.
Sinne tultuaan hän huomasi, ettei hänellä ollut matkalippua, mikä on matkustajille monasti ennenkin sattunut kiusallinen seikka. Hän etsi sitä joka taskustaan, muun muassa yllään olevan keveän päällystakin taskuista, mutta löytämättä sitä. Häntä harmitti, mutta hän nauroi, sillä hänen huumorintajuntansa oli voimakas.
"Voisinhan maksaa matkalipun", hän virkkoi hymyillen, "mutta saatte hirttää minut, jos sen teen! Tutkikaapa te, tarkastajat, päällystakkiani!"
Huvitettuna noudatti laiturintarkastaja hänen pyyntöään, ja Frank puolestaan kopeloi uudelleen kaikkia taskujaan. Hänen ehdotuksestaan vei tarkastaja hänet toimistoonsa, missä hän tyhjensi pöydälle taskujensa sisällön, rahat, kirjeet ja muistikirjan.
"Te olette tottunut toimittamaan tarkastuksia; koettakaapa löytää se!" hän kehoitti. "Minä voin vannoa, että se on minulla muassani."
Kohtelias tarkastaja hypisteli hänen vaatteitaan, mutta turhaan, kunnes Frank äkkiä nauruun remahtaen huudahti:
"Mikä typerä aasi olenkaan! Sehän on hatussani!"
Hän tempasi hatun päästään, ja sen hikinauhan välissä oli ensiluokan matkalippu Lontoosta Eastbourneen.
On tarpeellista erikoisesti alleviivata tätä kohtausta, jolla on tärkeä merkitys seuraaviin tapahtumiin nähden. Hän kutsui vuokrarattaat, ajoi Weald Lodgeen ja suoritti ajurille maksun maantiellä. Ajurin ja konstaapeli Wisemanin todistuksien mukaan, jonka viimemainitun ajuri oli sivuuttanut, hän saapui Weald Lodgeen noin kahtakymmentä vaille kymmenen.
John Minute oli tähän aikaan yksin; epäluuloisena miehenä hän ei voinut sallia palvelijoiden olla kotosalla sillä aikaa kun hän keskusteli sisarenpoikansa kanssa. Hän piti palvelijoita urkkijoina ja kuuntelijoina, ja kenties hänellä oli syytäkin tylyyn katsantokantaansa.
Kello yhdeksän ja viisikymmentä, kymmenen minuuttia sen jälkeen kun Frank oli astunut sisään Weald Lodgen portista, ajoi vastaiselta suunnalta vinhaa vauhtia auto, jonka lyhdyissä oli huikaisevan kirkas valo, pysähtyen Weald Lodgen portin edustalle. Poliisikonstaapeli Wiseman, joka tällöin oli lähempänä kuin viidenkymmenen metrin päässä portista, näki, että autosta laskeutui mies, joka meni ripeästi pihaan.
Kahdeksaa tai seitsemää minuuttia vaille kymmenen oli konstaapeli, joka hitaasti asteli taloon päin, joutunut kiviaidan kohdalle ja vilkaistessaan sinne päin hän näki valon hetkeksi välähtävän eräästä yläkerroksen ikkunasta. Kohta senjälkeen hän kuuli kaksi nopeasti peräkkäin pamahtanutta laukausta ja huudon.
Poliisikonstaapeli Wiseman epäröi vain hetkisen. Hän kiepsahti aidan yli, tunkeutui pensaikon läpi ja riensi taloa kohti, jonka avoimesta lasiovesta tulvi valoa pihalle. Hän tölmäsi huoneeseen, astui askeleen tai pari, pysähtyi sitten, sillä häntä kohtasi näky, joka sai niinkin hidasluontoisen miehen kuin maaseutukonstaapelin typertymään.
John Minute virui selällään lattialla, eikä tarvittu lääkäriä toteamaan, että hän oli kuollut. Hänen vierellään, melkein hänen kätensä ulottuvilla, oli revolveri, jykevää sotaväessä käytettyä mallia. Koneellisesti otti konstaapeli revolverin ja kääntyi tuikean näköisenä toisen huoneessa olevan henkilön puoleen.
"Tämä on paha juttu, herra Merril", hän sai vaivoin sanotuksi.
Frank Merril oli ollut kumartuneena enonsa ylitse, kun konstaapeli astui sisään, ja nousi nyt pystyyn kalpeana, mutta täysin hilliten itsensä.
"Kuulin pamauksen ja kiiruhdin tänne", hän selitti.
"Pysykää paikallanne!" komensi konstaapeli, meni reippaasti nurmikolle ja puhalsi pillistään pitkän, kimeän vihellyksen, palaten sitten huoneeseen.
"Tämä on paha juttu, herra Merril", hän toisti.
"Se on hyvin paha juttu", myönsi toinen hiljaa.
"Onko tämä revolveri teidän?"
Frank pudisti päätään.
"En ole koskaan ennen sitä nähnyt", hän vastasi.
Konstaapeli ajatteli niin nopeasti kuin hän inhimillisesti katsoen suinkin kykeni. Hän ei mielessään hitustakaan epäillyt, että tämä onneton nuorukainen oli ampunut laukaukset, jotka olivat riistäneet hengen lattialla viruvalta mieheltä.
"Pysykää täällä!" komensi Wiseman uudelleen ja meni ulos viheltämään pillillään. Tällä kertaa hän eteni nurmikolla ajotien vierustaa pitkin maantielle päin. Ehdittyään astua tuskin puoltakymmentä askelta hän huomasi edessään pensaston varjossa varovasti hiipivän tumman hahmon. Silmänräpäyksessä oli konstaapeli hiipijän vierellä, tarttui häntä niskasta ja pyöräytti hänet ympäri, valaisten lyhdyllään vangin kasvoja. Mutta samassa hän hellitti otteensa.
"Anteeksi, kersantti!" hän änkytti.
"Mikä hätänä?" ärähti toinen. "Mikä teitä vaivaa, konstaapeli?"
Kersantti Smithin kasvot olivat ryppyiset ja riutuneet. Wiseman töllisteli häntä suu ällistyksestä ammollaan.
"En aavistanut, että se olitte te", hän selitti.
"Mikä on hätänä?" kysyi toinen uudelleen. Hänen äänensä oli luonnottoman käheä.
"On tapahtunut murha – Minute-vanhus on ammuttu."
Kersantti Smith horjahti taaksepäin.
"Hyvä Jumala!" hän huudahti. "Minute murhattu! Silloin se on hänen työtänsä! Nuori pahus on sen tehnyt!"
"Tulkaa katsomaan!" kehoitti Wiseman, saaden takaisin mielenmalttinsa. "Olen pidättänyt hänen sisarenpoikansa."
"Ei, ei! En tahdo nähdä John Minutea kuolleena! Menkää te takaisin! Minä käyn noutamassa toisen konstaapelin ja lääkärin."
Hän hoiperteli käytävää myöten maantielle, ja konstaapeli Wiseman palasi taloon. Frank oli samassa paikassa, johon viimemainittu oli hänet jättänyt, paitsi että hän oli istuutunut ja tuijotti värähtämättä vainajaan. Poliisin saapuessa hän kohotti katseensa.
"Mitä olette tehnyt?" hän tiedusti.
"Kersantti meni noutamaan lääkäriä ja toista konstaapelia", vastasi Wiseman vakavasti.
"Pelkään, että he tulevat liian myöhään. Hän on... mitä se on?"
Kuului kaukaista jyskytystä ja heikkoäänistä avunhuutoa.
"Mitä se on?" kuiskasi Frank toistamiseen.
Konstaapeli pistäytyi avoimesta ovesta portaiden juurelle kuuntelemaan. Ääni tuli yläkerrasta. Hän juoksi portaita ylös, harpaten kaksi askelmaa kerrallaan, ja sai pian selville, mistä melu kuului. Joku jyskytti käytävän päässä olevan huoneen oven laudoitukseen. Ovi oli lukittu, mutta avain oli reiässä, ja konstaapeli Wiseman kiersi lukon auki ja valaisi pimeätä huonetta.
"Tulkaa ulos!" hän sanoi, ja käytävään hoippui Jasper Cole sekavana ja vapisevana.
"Joku löi minua päähän hiekkapussilla", kertoi Jasper sopertaen. "Kuulin laukauksen. Mitä on tapahtunut?"
"Herra Minute on murhattu", vastasi poliisi.
"Murhattu!" Cole peräytyi seisomaan seinää vasten, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät. "Murhattu!" hän toisti. "Eihän se ole totta!"
Konstaapeli nyökäytti päätään. Hän oli löytänyt sähkönappulan ja kiersi käytävään valoa. Pian sai nuorukainen mielenliikutuksensa hillityksi.
"Missä hän on?" hän kysyi, ja Wiseman meni edellä alakertaan.
Jasper Cole astui huoneeseen vilkaisemattakaan Frankiin päin ja kumartui vainajan puoleen. Hän katseli ruumista pitkään ja vakavasti, kääntyen sitten puhuttelemaan Frankia.
"Tämä on sinun työtäsi!" hän virkkoi. "Kuulin sinun äänesi ja laukaukset! Kuulin sinun uhkaavan häntä."
Frank ei virkkanut mitään. Hän vain tuijotti toista, ja hänen katseestaan kuvastui rajaton halveksiminen.
XI
Frank Merril syytettynä
Saul Arthur Mann seisoi toimistossaan ikkunan ääressä ja silmäili alakuloisena vilkkaalla kadulla päivän vilkkaimpana aikana kuhisevaa liikettä. Hän seisoi liikahtamatta niin kauan, että tyttö, joka oli tullut pyytämään häneltä apua, luuli hänen kokonaan unohtaneen vieraansa.
May oli kalpea, ja hänen kalpeuttaan korosti hänen yllään oleva musta puku. Viikko sitten sattunut hirveä tapaus oli painanut häneen jälkensä. Hänelle oli kulunut viikko merkinnyt unettomia öitä ja sanoinkuvaamatonta sieluntuskaa. Kaikki olivat olleet hänelle perin ystävällisiä, ja Jasper oli ollut aivan naisellisen hellä. Ja niin voimakas oli Jasperin vaikutus häneen, ettei hän ollut nuorukaiselle vähääkään vihainen, vaikka tiesikin, että hän oli yleisen syyttäjän tärkein todistaja. Mayn täytyi myöntää, että Jasperin myötätunto oli täysin rehellistä, vilpitöntä.
Jasper oli siinä määrin voittanut katkeruutensa sitä miestä kohtaan, jota hän piti parhaan ystävänsä ja jalomielisen työnantajansa murhaajana, että Mayn aluksi tuntema apeus häntä kohtaan väkisinkin haihtui. Kenties se johtui siitä, että hänen suuri surunsa jätti varjoon kaikki muut tunteet; hän ei ainakaan miettinyt, kuinka hän voi pitää ystävänä sitä, joka yötä päivää ponnisteli toimittaakseen häntä rakastavalle miehelle pahantekijän tuomion. Hän ei saattanut ymmärtää itseään, ja vielä vähemmän ymmärsi Jasperia.
Hän katsahti taaskin Manniin päin; tämä seisoi ikkunan ääressä, kädet selän takana, ja kääntyi samassa hitaasti ja tuli hänen luokseen. Miehen tavallisesti hilpeät kasvot olivat surullisen ja huolestuneen näköiset.
"Olen pohtinut tätä asiaa enemmän kuin mitään muuta pulmaa, jota olen ryhtynyt selvittämään", sanoi hän. "Mielestäni syytetään herra Merriliä aiheettomasti, ja aion huomauttaa hänen puolustajalleen parista kohdasta, jotka oikeudessa esitettyinä ilman epäilyksen hiventäkään todistavat hänen viattomuutensa. En usko, että hänen asiansa on niin huonosti kuin te luulette. Toisaalta tuodaan varmasti esille kavallus ja tilikirjojen väärennys todennäköisenä vaikuttimena murhaan. Tämä juttu on komisario Nashin tutkittavana, ja hän lupasi pistäytyä täällä kello neljä."
Hän vilkaisi kelloonsa.
"Se on kolmea minuuttia vailla. Onko teillä mitään arvelua?"
Tyttö pudisti päätään.
"Minä voin jatkaa tutkimuksiani", jatkoi Mann, "mutta varmasti en voi luvata saavani selkoa murhaajasta. Kysymykseen tulee kolme miestä. Murhaaja on joko kersantti Crawley eli Smith, jonka menneisyyttä herra Minute tiedusti minulta, tai Jasper Cole, sihteeri, tai –"
Hän kohautti olkapäitään.
Oli tarpeetonta lausua kolmannen epäilyksenalaisen nimeä.
Ovelle koputettiin, ja palvelija ilmoitti komisario Nashin. Tämä roteva ja tyyniluontoinen poliisiupseeri tervehti Mannia nyökäyttämällä hänelle hieman päätään ja hymyili Maylle tuttavallisesti.
"Tehän tiedätte, millä kannalla asiat ovat", alkoi Mann eloisasti, "ja pyysin teitä tulemaan tänne oikaistaksemme muutamia kohtia".
"Se ei tosin ole sääntöjen mukaista", huomautti komisario; "mutta koska päämajassa ei panna vastaan, niin mielelläni kerron teille kaikki mitä tiedän, määrätyissä rajoissa kuitenkin. En kumminkaan luule voivani mainita teille mitään sellaista, mikä ei jo olisi teille selvillä."
"Uskotteko todellakin, että rikoksen teki herra Merril?" kysyi tyttö.
Komisario kohotti kulmakarvojaan ja suipisti suutaan.
"Kyllä se kovin pahasti siltä näyttää, neiti", hän vastasi. "On ilmeinen tosiasia, että pankista on kavallettu, ja melkein varmasti on todettu, että Merril voi saada kirjat käsiinsä ja oli pankin henkilökunnasta ainoa, joka saattoi väärentää numerot ja siirtää rahat toiselta tililtä toiselle joutumatta kiinni. On vielä pari hämärää kohtaa selvitettävänä, mutta vaikutin on selvillä, ja silloin ollaan jo kolmen neljäsosan matkan päässä rikollisen kiinnisaamiseksi. Tämä juttu ei suinkaan ole suoraviivainen", tunnusti hän, "ja kuta enemmän siihen syvennyn, sitä pahemmin joudun ymmälle. En häpeile myöntäessäni sen teille avoimesti. Olen tavannut konstaapeli Wisemanin, joka vannoo nähneensä valonvälähdyksen yläkerran ikkunasta samalla hetkellä, jolloin laukaukset pamahtivat. Herra Cole on kertonut, että hänen esimiehensä oli pyytänyt häntä pysyttelemään näkymättömissä sisarenpojan saapuessa; hän oli senvuoksi ollut huoneessaan, jonka oven joku oli hiljaa avannut ja valaissut hänen kasvojaan sähkötaskulampulla."
"Mitä Cole puuhasi pimeässä?" kysyi Mann nopeasti.
"Hänen päätänsä särki, ja hän oli vuoteessa", selitti komisario. "Nähdessään valon hän hyppäsi pystyyn ja syöksähti sitä kohti, mutta sai heti huumaavan iskun; ovi suljettiin ja kierrettiin lukkoon. Noustuaan vuoteestaan ja kiiruhtaessaan ovelle hän kuuli herra Merrilin äänen tämän uhatessa enoaan ja laukaukset. Heti senjälkeen hän meni tajuttomaksi."
"Omituinen kertomus", arveli Saul Arthur Mann kuivasti. "Hyvin omituinen kertomus!"
Tyttö tunsi selittämätöntä, peräti hämmästyttävää halua puolustaa Jasperia Mannin sävyssä ilmenevää vihjausta vastaan. Vain vaivoin hän sai itsensä hillityksi.
"Hyvä se ei ole minunkaan mielestäni", myönsi komisario peittelemättä, "mutta se on meidän kesken sanottu. Ja sitten", jatkoi hän, "on meidän otettava huomioon kersantti Smithin merkillinen käyttäytyminen".
"Missä hän on?" tiedusti Mann.
Komisario kohautti olkapäitään.
"Kersantti Smith on kadonnut", hän vastasi, "mutta uskallanpa ennustaa, että pian hänet löydämme. Hän on ainoa – pulmallisin selvitettävä on neljäs huomioon otettava mies, joka saapui autossa ja joka ilmeisesti on Rex Holland. Olemme saaneet hänestä hyvin täydellisen kuvauksen."
"Myöskin minulla on perin täydellinen kuvaus hänestä", ilmoitti Mann tyynesti, "mutta en ole löytänyt luettelostani ainoatakaan henkilöä, johon se soveltuu".
"Joka tapauksessa oli auto hänen, siitä ei ole epäilystäkään."
"Ja hän on murhaaja", lisäsi Mann. "Sitä minä en epäile yhtään, ettekä te myöskään."
"Minä epäilen kaikkea", vastasi komisario diplomaattisesti.
"Mitä autossa oli?" kysyi pikku mies vilkkaasti. Hänen hyvä tuulensa palasi nopeasti.
"Pelkäänpä, etten voi sitä ilmaista teille", sanoi etsivä naurahtaen.
"No sitten sanon minä sen teille", virkkoi Saul Arthur Mann, astahti kirjoituspöytänsä ääreen ja otti sen laatikosta muistiluettelon. "Siellä oli kaksi autohuopaa, kaksi hollantilaista vaippaa, toinen valkea, toinen ruskea, kahdet autosilmälasit, rasia revolverinpanoksia, joista kuusi oli poistettu, nahkainen revolverikotelo, pieni puutarhalapio ja pari muuta pikku esinettä."
Komisario Nashilta pääsi hampaiden lomitse hiljainen kirous.
"Hitto minut periköön, jos tiedän, mistä olette nuo tiedot hankkinut", sanoi hän, ja hänen äänensä värähti äreästi. "Autoa ei koskettu eikä tutkittu, ennenkuin me saavuimme paikalle, eikä sen sisältöä tunne kukaan paitsi minä ja kersantti Mennering, joka kuuluu osastooni."
Saul Arthur Mannin huulilla väikkyi perin onnellinen ja voitonriemuinen hymy.
"Kuten näette, tunnen sen minäkin", murahti hän; "siinä on yksi kohta herra Merrilin puolustukseksi".
"Niin on", myönsi etsivä hymyillen.
"Miksi hymyilette, herra Nash?" kysyi pikku mies epäluuloisesti.
"Ajattelin erästä maalaispoliisia, jolla tuntuu olevan tästä jutusta erikoisia teorioita."
"Niin, tarkoittanette Wisemania", sanoi Mann virnistäen. "Olen haastatellut sitä herrasmiestä. Hänessä, komisario, on mennyt hukkaan etevä etsivä."
"Juuri niin", vastasi poliisimies lakoonisesti. "Wiseman on aivan varma siitä, että rikoksen on tehnyt Merril, ja luullakseni käy teille vaikeaksi saada valamiehistö uskomaan, ettei hän ole. Kuten tiedätte, väittää Merril, että hän oli tullut tapaamaan enoaan; he olivat keskustelleet muutamia minuutteja, minkä jälkeen enolle oli sattunut äkillinen pahoinvoinnin kohtaus, ja Merril oli poistunut ruokasaliin noutamaan lasillista vettä. Ollessaan ruokasalissa hän kuuli laukaukset ja palasi juoksujalkaa, lasi yhä kädessään, ja näki enonsa viruvan lattialla. Näin itse lasin; se oli puolillaan. Ehdin myöskin ajoissa paikalle tarkastaakseni ruokasalia ja huomasin, että herra Merril oli läikyttänyt hieman vettä lattialle kaataessaan sitä karahvista. Koko tämä osa hänen kertomuksestaan on yksityiskohtaisesti järkeenmenevä. Mutta me emme ymmärrä, eivätkä valamiehetkään jaksa ikinä ymmärtää, miten voi murhaaja niin lyhyessä ajassa pujahtaa huoneeseen ja päästä sieltä jälleen katoamaan."
"Lasiovi oli auki", huomautti Mann; "kaikki todistajat ovat kertoneet niin, myöskin poliisikonstaapeli Wiseman".
"Mistä sitten johtui, ettei konstaapeli, joka heti laukauksen kuultuaan kiiruhti huonetta kohti, kohdannut pakenevaa murhaajaa? Hän ei tavannut pihalla ketään –"
"Paitsi kersantti Smithin eli Crawleyn", pisti Saul Arthur Mann kerkeästi väliin. "Minulla on syytä uskoa, tai oikeammin minä tiedän, että kersantti Smithillä eli Crawleylla oli aihetta mennä siihen taloon. Hankin herra Minutelle, joka oli asiakkaani, eräitä asiakirjoja, ja ne olivat kassakaapissa hänen makuuhuoneessaan. Mikäpä olisi sen todennäköisempää kuin se, että tämä Crawley, jolle noiden asiakirjojen saaminen pois vieraista käsistä oli välttämättömän tärkeätä, olisi tunkeutunut taloon niitä etsimään? Voin mainita teille, että ne koskivat hänen toimeenpanemaansa petosta ja että yksistään ne olisivat riittäneet saattamaan hänet tuomituksi, jos ne olisivat joutuneet poliisin haltuun. Ilmeisesti juuri hän antoi herra Colelle huumaavan iskun, ja konstaapeli näki juuri hänen taskulamppunsa välähdyksen yläkerran ikkunasta."
"Siinä tapauksessa hän ei ole voinut tehdä murhaa", huomautti etsivä nopeasti, "koska laukaukset ammuttiin hänen vielä ollessaan Colen huoneessa. Ne pamahtivat melkein samalla hetkellä, jolloin valo näkyi yläkerrasta."
"Hm", äänsi Saul Arthur Mann, jolta suu meni vähäksi ajaksi tukkoon.
"Kuta lähemmin tutustutte tähän juttuun, sitä sotkuisemmaksi se käy", vakuutti poliisiupseeri päätään pudistaen, "ja minun mielestäni sitä selvempiä ovat todistukset Merriliä vastaan".
"On kuitenkin muistettava", puuttui toinen puheeseen, "että on otettava huomioon myöskin Rex Hollandin puuhat, joka saapui paikalle kymmenen minuuttia myöhemmin kuin Frank Merril ja jätti autonsa. Ja siihen hänellä olikin perin hyvä syy", jatkoi Mann. "Kersantti Smith, joka riensi noutamaan apua, kohtasi kaksi Sussexin poliisikuntaan kuuluvaa konstaapelia, jotka kiiruhtivat paikalle Wisemanin vihellysten johdosta. Toinen heistä jäi seisomaan auton luokse, ja toinen meni sisälle taloon. Murhaajan oli senvuoksi mahdotonta turvautua autoon. Tämä on toinen kohta, josta haluaisin kuulla selityksenne."
Hän oli hinautunut pöytänsä reunalle ja oli kovin huvittavan näköinen jalkojensa riippuessa kolmenkymmenen sentimetrin korkeudella lattiasta.
"Murhaajan käyttämä revolveri oli järeä Webley, joka ei ole mikään keveä kapine kannettavaksi eikä piilotettavaksi vaatteisiin. Sen oli rikospaikalle epäilemättä tuonut autolla saapunut mies. Väittänette, että Merril, jolla oli päällystakki, olisi helposti voinut tuoda sen taskussaan. Mutta sen olettamuksen todistaa ehdottomasti vääräksi se seikka, että herra Merril kadotti matkalippunsa saapuessaan junassa Lontoosta ja tarkasti huolellisesti vaatteensa löytääkseen lipun, missä puuhassa häntä avusti laiturintarkastaja. Hän tyhjensi tarkastajan näkyvissä pöydälle kaikkien taskujensa sisällön, ja hänen päällystakkinsa - ainoan vaatekappaleen, johon hän olisi voinut piiloittaa niin jykevän aseen – tutki juuri tarkastaja."
Etsivä nyökkäsi.
"Juttu on kovin pulmallinen, enkä minä tunne itseäni kovinkaan varmaksi", hän tunnusti, "sillä ollakseni vilpitön minun täytyy myöntää, että joskin murhaaja olisi saattanut olla Merril, niin toiset seikat viittaavat, ettei hän rikosta tehnyt. Se on tietystikin epävirallinen mielipiteeni ja aion ponnistaa voitavani saadakseni todistetuksi hänet syylliseksi."
"Siitä olen varma", virkkoi Mann herttaisesti.
"Täytyykö asian joutua oikeuteen?" tiedusti May huolissaan.
"Mitään muuta keinoa ei ole", vastasi poliisiupseeri. "Hänethän on vangittu, ja jollei mitään erikoista satu, täytyy syyttäjäviranomaisten nostaa juttu häntä vastaan meidän hankkimamme todistusaineiston perusteella."
"Frank-parka!" surkutteli tyttö.
"Se on kovaa, jos hän on viaton", myönsi Nash, "mutta on hänelle onneksi, jos hän on syypää. Minä olen saanut rikoksista ja rikollisista sellaisen kokemuksen, että ilmeisesti epäiltävä on yleensä tehnyt rikoksen; hän on viaton vain yhdessä tapauksessa viidessäkymmenessä vuodessa, julistettakoonpa hänet sitten vapaaksi tai tuomittakoon."
Hän ojensi kätensä Mannille.
"Nyt aion lähteä, sir", hän sanoi. "Päällikkö käski minun avustamaan teitä sikäli kuin voin, ja toivoakseni olen sen tehnyt."
"Mitä aiotte tehdä Jasper Coleen nähden?" ehätti Mann kysymään.
Etsivä hymyili.
"Teidän pitäisi se tietää, sir", hän vastasi huvitettuna pienestä pilastaan.
"No, nyt, neiti", puhutteli Mann tyttöä komisarion poistuttua, "arvelen teidän tuntevan asiantilan. Nash epäilee Colea."
"Jasperia!" huudahti May pelonsekaisen hämmästyksen vallassa.
"Jasperia", toisti Mann.
"Mutta sehän on mahdotonta. Hän oli lukittuna huoneeseensa."
"Se ei tee sitä mahdottomaksi. Tiedän neljätoista eri tapausta, jolloin syylliset rikoksen tehtyään ovat saaneet lukituksi huoneittensa oven, jättäen avaimen ulkopuolelle. Sellainen oli vääränrahantekijä Henry Burton, samoin William Francis Rector, joka tappoi vartijan ollessaan vankilassa, ja lukitsi koppinsa oven sisäpuolelta. Samoin – mutta miksipä rasittaisin teitä luettelemalla esimerkkejä. Sellaiset temput ovat kylläkin yleisiä. Ei", lisäsi hän, "meidän on saatava selville teon vaikutin. Haluatteko vielä, että tulen mukaanne huomenna, neiti Nuttall!"
"Olisin hyvin iloinen, jos sen tekisitte", vastasi tyttö vakavasti. "Rakas setärukka! Minusta tuntui, etten koskaan enää voisi astua jalallani siihen taloon."
"Siinä suhteessa voin keventää mieltänne; jälkisäädöstä ei lueta vainajan asunnossa", ilmoitti Mann. "Herra Minuten lakimiehet ovat järjestäneet niin, että se avataan heidän toimistossaan Lincoln's Inn Fieldsissä. Minulla on osoite jossakin."
Hän kopeloi taskujaan ja veti esille kortin.
"Power, Commons and Co", hän luki, "194, Lincoln's Inn Fields. Kohtaamme siellä toisemme kello kolme."
Hän pyyhkäisi sekavaa tukkaansa ja naurahti hämillään. "Tuntuu siltä kuin olisin vähitellen joutunut holhoojan asemaan teihin nähden, neiti. En voi sanoa sitä vastenmieliseksi tehtäväksi, vaikka se on kovin vastuunalainen."
"Olette ollut loistava, herra Mann", virkkoi May lämpimästi, "enkä ikänäni unohda, mitä kaikkea olette tehnyt puolestani. Minulla on jonkunlainen aavistus, että Frank pääsee vapaaksi, ja toivon – rukoilen, ettei se tapahtuisi Jasperin kustannuksella."
Mann katsahti häneen kummastuneena ja tyytymättömänä.
"Minä luulin –" Hän pysähtyi.
"Luulitte minun olevan kihloissa Frankin kanssa, ja niin olenkin", sanoi tyttö, punan kohotessa hänen poskilleen; "mutta Jasper on – tuskin osaan sitä selittää".
"Kyllä käsitän", vakuutti Mann, vaikka hän, totta puhuen, ei käsittänyt asiaa hitustakaan paremmin.
Täsmälleen kello kolme seuraavana iltapäivänä he astelivat yhdessä asianajajien toimiston portaita ylös. Jasper Cole oli siellä jo, samoin komisario Nash, joka selitti saapumisensa syyn muutamilla sanoilla.
"Jälkisäädöksessä saattaa olla jotakin, mikä luo juttuun uutta valoa."
Asianajaja Power, vanhahko herra, jolla oli lihomistaipumuksia, esiteltiin heille, sijoittui takan eteen ja aloitti keskustelun lausumalla valittelunsa sen tapahtuman johdosta, joka oli saattanut heidät yhteen.
"Herra Minute-vainajan jälkisäädös", hän sanoi, "ei ole minun laatimani. Se on herra Minuten omaa käsialaa ja kumoaa hänen ainoan aikaisemman jälkisäädöksensä, jossa oli hänen viimeisestä määräyksestään melkoisesti eroavia kohtia. Tämä jälkisäädös" – hän otti yhden ainoan paperiarkin kuoresta – "tehtiin viime vuonna, ja sen todistivat Thomas Wellington Crawley" – hän korjasi silmälasiensa asentoa ja tarkasti allekirjoitusta – "entinen ratsumies Matabelemaan ratsastavassa poliisikunnassa, ja George Warrel, herra Minuten silloinen kellarimestari. Warrell kuoli Eastbournen sairaalassa tämän vuoden keväällä."
Syntyi syvä hiljaisuus. Saul Arthur Mann kallistui kiihkeänä eteenpäin, pää hieman toiselle sivulle käännettynä. Komisario Nash näytti tarkkaavan harvinaisen innokkaasti. Molemmilla miehillä oli sama ajatus: uusi jälkisäädös, ja sen todistajina kaksi miestä, joista toinen oli kuollut ja toinen pakoili lain kouraa – mitähän tämä jälkisäädös sisälsi?
Se oli perin lyhyt asiakirja. Holhokilleen määräsi Minute kaksisataatuhatta puntaa, "kuten myöskin aikaisemmassa jälkisäädöksessään, voin mainita", huomautti asianajaja väliin, ja sen lisäksi kaikki hänelle kuuluvat Gwelo Deepsin osakkeet.
Vainajan sisarenpoika, Francis Merril, sai kaksikymmentätuhatta puntaa.
Lakimies keskeytti lukunsa ja katseli ympärilleen pienen seurueen jäseniä, jatkaen sitten:
"Loput omaisuudestani, sekä kiinteästä että irtaimesta, kalustoni, vuokratuloni, osakkeeni, pankeissa olevat käteisrahani ja kaikki korkotulot määrään Jasper Coleksi nimitetylle henkilölle, joka nykyisin on sihteerini ja uskottu toimitsijani."
Etsivä poliisi ja Saul Arthur Mann vilkaisivat toisiinsa, ja Nashin huulet liikkuivat.
"Kelpaako tämä vaikuttimeksi?" kuiskasi hän.
XII
Frank Merrilin kuulustelu
Oikeudenkäynti Frank Merriliä vastaan, jota syytettiin siitä, että hän "oli kesäkuun kahdentenakymmenentenäkahdeksantena päivänä tahallisesti ja harkitusti pistoolinlaukauksella surmannut John Minuten", herätti tavatonta huomiota, vaikka murhajuttuja olikin niihin aikoihin ollut harvinaisen runsaasti esillä.
Asiaa käsiteltiin Lewesin käräjillä täpötäyteen ahdetussa oikeussalissa, ja sitä kesti, kuten tiedämme, kuusitoista päivää, joista viisi päivää käytettiin yleiseen ja pankin kirjoja pitäneiden virkailijoiden ristikuulusteluun.
Syyttäjän taholta koetettiin saada näytetyksi toteen, ettei kukaan muu henkilö kuin Frank Merril voinut päästä käsittelemään tilikirjoja ja ettei niin ollen kukaan muu ollut voinut väärentää niitä eikä suorittaa rahojen siirtoa. Ei voida väittää, että syyte oli siinä kohden täysin onnistunut, sillä kun Brandon, pankin johtaja, käskettiin todistaja-aitioon, oli hänen pakko myöntää, ettei ainoastaan Frankilla, vaan myöskin hänellä itsellään ja Jasper Colella oli ollut tilaisuus saada kirjat käsiinsä.
Yleisen syyttäjän alkajaispuhe oli ollut mestarillinen. Mutta vasta-alkajakin oivalsi, että hänen esittämissään todistuksissa ja otaksumissa oli useita heikkoja kohtia.
Sir George Murphy Jackson, prokuraattori, joka toimi syyttäjänä, yritti ylimalkaisesti sivuuttaa erinäisiä ristiriitaisuuksia, ja myöntää täytyy, että hänen selityksensä olivat hyvin todennäköisiä.
"Puolustaja väittänee", puhui hän kimakalla äänellään, joka oli pannut niin monen vastapuolen todistajan sydämen vapisemaan, "ettemme ole ottaneet lukuun neljättä henkilöä, joka saapui autolla kymmenen minuuttia senjälkeen kun Merril oli mennyt taloon ja sitten tyyten kadonnut; mutta minä aion esittää teille olettamukseni tästä seikasta.
"Merrilillä oli rikostoveri, jota ei ole onnistuttu pidättämään, ja tämä rikostoveri on Rex Holland. Merril oli suunnitellut ja valmistanut tämän murhan, koska eräiden enonsa lausumien sanojen nojalla tiesi, että koko hänen tulevaisuutensa riippui hänen hyväntekijänsä tuhoamisesta, joka tunsi hänen rikollisuutensa koko laajuuden, ja koska hän lisäksi oli kylmään, ovelaan tapaansa perinpohjin arvannut kaikki tästä laukauksesta koituvat seuraukset. Se oli suuren rikollisen suuri ajatus. Hän näki edeltäpäin tämän oikeudenkäynnin", lausui puhuja vaikuttavasti, "hän näki, hyvät herrat valamiehet, edeltäpäin saavansa teiltä vapauttavan päätöksen. Hän käsitti, että siitä aiheutuva vastavaikutus ei ainoastaan saattaisi hänen omakseen sitä naista, jota hän väittää rakastavansa, vaan myöskin antaisi hänen käsiinsä tämän naisen huomattavan omaisuuden. Te kysynette, minkätähden hän ampui John Minuten, ja minä vastaan siihen toisella kysymyksellä. Mitä olisi saattanut tapahtua, jollei hän olisi ampunut enoaan? Hän olisi ollut mennyttä miestä. Hänen enonsa talon ovet olisivat olleet hänelle suljettuna. Jälkisäädöslahja olisi peruutettu, avioliitto, jota hän oli niin kauan suunnitellut, olisi jäänyt toteutumattomaksi unelmaksi. Hän tiesi, kuinka suuri neiti Nuttallin osalle tuleva omaisuus oli. Herra Minute teki kaksi jälkisäädöstä, joissa hän kummassakin määräsi holhokilleen yhtä suuren summan. Syytettyjen penkillä oleva mies todisti niistä ensimmäisen, jonka toinen kumosi ja joka sisälsi saman säädöksen. Hän tiesi myöskin, että rhodesialainen kultakaivos, jonka osakkeita John Minute säilytti neidon puolesta, osoittautuisi todennäköisesti hyvin tuottoisaksi, ja minä epäilen hänen tahallaan ja omia tarkoituksiaan varten salanneen sitä koskevan ilmoituksen, jonka hän herra Minuten sihteerinä sai.
"Mitä hänellä oli voitettavana? Vakuutan teille, että jos hänet vapautetaan tästä syytöksestä, hän saavuttaa kaikki, mitä hän ikinä on toivonut saavuttavansa."
Oikeussalista kuului hiljaista puheensorinaa. Frank Merril, joka nojasi syytettyjen aitaukseen, katseli salissa olevaa Mayta, ja heidän katseensa sattuivat vastakkain. Frank näki suuttumuksen kuvastuvan tytön kasvoilla ja nyökkäsi hymyillen. Sitten hän kääntyi taas puolustajaansa päin, kasvoillaan innokas puolittain kujeileva, utelias ilme, jonka tyttö oli niin usein nähnyt hänen kauneilla kasvoillaan.
"Tämän oikeudenkäynnin aikana annetaan tärkeä sija eräälle toiselle henkilölle, ja puolustaja koettanee estää tuomion langettamista sen nojalla, ettei Crawleyta, jonka väitetään luvattomissa aikeissa olleen talossa, ole tavattu. Neljäs mies taas, auton ohjaaja, näyttää eittämättä olleen Merrilin rikostoveri. Tämä salaperäinen Rex Holland, jonka rouva Totney Uckfieldissä tunsi, vietti koko sen päivän ajellen ympäri Sussexia, ilmeisesti haluten vain saapua herra Minuten asunnolle samanaikaisesti rikostoverinsa kanssa.
"Katselihan Merril, kuten ajuri todistaa, asemalta saavuttuaan ja rattailta laskeuduttuaan kummallekin taholle, ikäänkuin odottaen jotakuta. Suunnitelma ei onnistunut täydelleen. Rikostoveri joutui paikalle kymmenen minuuttia myöhästyneenä. Todennäköisesti Merril pistäytyi ulkona jollakin tekosyyllä. Minun luullakseni hän ei mennyt ruokasaliin, vaan ulos puistoon, jossa häntä odotti rikostoveri. Sillä viimemainittu antoi hänelle aseen, jolla rikos tehtiin.
"Puolustaja kysynee, miksi ei rikostoveri, joka otaksuttavasti oli Rex Holland, itse suorittanut rikosta. Voisin esittää pari, kolme selitystä, jotka kaikki ovat mahdollisia. Vainajaa oli ammuttu lyhyeltä matkalta, ja hänet löydettiin sellaisesta asennosta, josta voitiin päättää, ettei hän ollut ollenkaan odottanut hyökkäystä. Tiedämme, että hän pelkäsi jotakin ja että hänellä oli aina ase mukanaan, mutta sittenkin on jotakuinkin varmaa, ettei hän koettanutkaan vetää asettaan esille, kuten hän epäilemättä olisi tehnyt, jos hän olisi äkkiä nähnyt edessään aseistetun, oudon henkilön.
"En väitäkään voivani selittää Merrilin ja tämän salaperäisen tuntemattoman välistä omituista suhdetta. Merril on ainoa henkilö, joka on hänet nähnyt ja antanut hänestä epämääräisen ja jonkun verran sekavan kuvauksen. 'Hänellä oli lyhyt, tasaiseksi leikattu parta', kuvaa Merril. Se nainen, joka tarjoili hänelle teetä Uckfieldin lähellä, kertoo, että hän oli 'nuorehko, tummaviiksinen, mutta muuten sileäksi ajeltu mies'. Hän olisi tietystikin voinut ajaa partansa, mutta sellaista olettamusta vastaan meillä on todistuksia siitä, että murhatun autonkuljettajan seurassa nähdyllä miehellä oli aina viikset, mutta ei partaa, joten todennäköistä on, ettei Merril puhu totta. Tuntemattoman asiakkaan, jolla pankissa on suuria sijoituksia, ei juuri voi uskoa yhtenään muuttavan ulkonäköään. Jos hän on rikollinen, kuten tiedämme hänen olevan, on hänellä vielä enemmän syytä karttaa epäluulojen herättämistä sillä tavoin."
Hänen puhettaan kesti melkein koko päivän – mutta hän palasi puutarhakohtaukseen, molempien miesten oletettuun tapaamiseen, ja murhaan.
Saul Arthur Mann, joka istui Frankin asianajajan vieressä, raapi nenäänsä ja virnisti.
"En ole milloinkaan kuullut älykkäämpää sommittelua", hän virkkoi, "vaikka koko juttu tietysti on kouraantuntuvan järjetön".
Teoriana se oli eittämättä loistava, mutta ihmisiä ei tuomita kuolemaan teorioiden perusteella, olkootpa ne kuinka nerokkaita tahansa. Luultavasti ei oikeussalissa kukaan ihaillut sen nerokkuutta niin hartaasti kuin se mies, jota asia lähimmin koski. Aamiaista varten pidetyllä väliajalla, samana päivänä, jona tämä teoria esitettiin, kohtasi hän asianajajansa ja Saul Arthur Mannin alastomassa huoneessa, joka on varattu tällaisia puheluja varten.
"Hänen puheensa oli todella kiehtova", sanoi Frank, maistellen hänelle tuotua teetä. "Melkeinpä aloin uskoa, että olin tehnyt murhan! Mutta eikö asiani näytä varsin pahalta? Asettuvatkohan valamiehet hänen kannalleen?" kysyi hän hieman huolestuneena.
Asianajaja pudisti päätään.
"Senkaltaiset tukea vailla olevat teoriat eivät tepsi valamiehiin, ja koko sepityshän on niin hatara ja epätodennäköinen, ettei sitä voi pitää muuna kuin taitavana järkeilynä."
"Näkikö teidät kukaan asemalla?"
Frank pudisti päätään.
"Luulen satojen ihmisten nähneen minut, mutta tuskinpa he muistavat minua."
"Oliko junassa ketään, joka tunsi teidät?"
"Ei", vastasi Frank mietittyään hetkisen, "vaunussa oli meitä kuusi ihmistä, ennenkuin saavuimme Lewesiin. Muistelen maininneeni teille siitä, mutta ette ole päässyt heistä ainoankaan jäljille."
"On perin vaikeata päästä kosketuksiin niiden ihmisten kanssa", huomautti lakimies. "Ajatelkaapa vain, kuinka monien kymmenien ihmisten seurassa matkustamme, muistamatta minkänäköisiä he olivat tai minkälainen puku heillä oli. Jos olisitte ollut nainen ja matkustanut naisseurassa, niin kaikki viisi matkatoverianne olisivat muistaneet teidät ja hattunne!"
Frank naurahti.
"On eräitä varjopuolia sillä seikalla, että on mies. Kuinka juttu tuntuu teistä sujuvan?"
"Vielä ei ole tuotu mitään varmaa esille. Olette kai samaa mieltä, herra Mann", kysyi asianajaja, sillä Saul Arthur Mann oli tärkeä tekijä lakimiespiireissä.
"Juuri niin", myönsi pikku mies.
Frankin mieleen johtui ensimmäinen kerta, jolloin hän oli nähnyt Mannin, hattu työnnettynä takaraivolle ja herrasmiehen ulkoasu ränstyneenä.
"Hitto soikoon", virkkoi Frank, "luultavasti koetetaan panna minun syykseni myöskin sen miehen kuolema, jonka näimme Gray-aukiolla!"
Saul Arthur Mann nyökkäsi.
"Sitä ei ole otettu kannekirjaan", hän selitti, "eikä myöskään autonkuljettajan murhaa. Tuomionne langetetaan niin ollen vain tämän viimeisen syytöksen nojalla, ja molempia toisia käytetään ainoastaan apuna."
Frank asteli miettiväisenä edestakaisin lattialla, kädet selän takana.
"Kukahan lienee Rex Holland?" sanoi hän puolittain itsekseen.
"Vieläkö teillä on omat arvelunne?" kysyi lakimies, silmäillen häntä tutkivasti.
Frank nyökäytti päätään.
"Ettekö vieläkään suostu lausumaan sitä julki?"
"En mielelläni", vastasi Frank vakavasti.
Hän palasi oikeussaliin ja etsi katseillaan Mayta, mutta tyttöä ei siellä ollut. Iltapäivällä käsiteltiin jutun alkuvaiheita, ja ne kiusasivat häntä.
Oikeudenkäynnin kahdentenatoista päivänä astui Jasper Cole todistaja-aitioon. Hän oli puettu mustiin ja tavallista kalpeampi, mutta lausui valan varmasti ja vastasi empimättä hänelle tehtyihin kysymyksiin.
Suurin osa aamupäivää kului kertomukseen Frankin ja hänen enonsa välisestä riidasta, väärennetyistä maksuosoituksista ja hänen omista kokemuksistaan rikos-iltana, ja vasta iltapäivällä nousi Bryan Bennett, aikansa loistavimpia lakimiehiä, pitämään ristikuulustelua.
"Epäilittekö ollenkaan, että esimieheltänne varastettiin?"
"Kyllä epäilin", vastasi Jasper.
"Ilmoititteko epäluuloistanne hänelle?"
Jasper epäröi.
"En", tuli vastaus vihdoin.
"Miksi epäröitte?" tiedusti Bennett terävästi.
"Siksi, että vaikka en suoraan lausunutkaan hänelle epäluulojani, niin kuitenkin vihjaisin herra Minutelle, että hänen pitäisi toimituttaa tarkastus omasta puolestaan."
"Luulitte siis, että kirjanpidossa oli vikaa?"
"Niin."
"Asian niin ollen", jatkoi Bennett hitaasti, "ettekö mielestänne menetellyt epäviisaasti, kun itse käsittelitte niitä kirjoja?"
"Milloin käsittelin niitä?" kysyi Jasper nopeasti.
"Eräänä iltana menitte tietääkseni pankkiin ja olitte siellä yksiksenne, tarkastaen tilikirjoja isäntänne puolesta; silloin teillä oli käsillä ainakin kolme sellaista tilikirjaa, joihin väärennyksiä oli tehty."
"Aivan oikein", myönsi Jasper mietittyään vähän, "mutta epäluuloni olivat ylimalkaisia eivätkä kohdistuneet mihinkään erityiseen tilikirja-ryhmään".
"Mutta ettekö pitänyt sitä vaarallisena?"
Taaskin epäröintiä.
"Kenties se oli typerää, ja jos olisin aavistanut, kuinka asiat kehkeytyvät, en varmasti olisi niihin koskenut."
"Te myönnätte, siis, että määrättyinä aikoina kello seitsemän ja yhdeksän sekä yhdeksän ja kolmenkymmenen ja yhdentoista ja viidentoista välillä illalla olitte pankissa aivan yksin?"
"Se on totta", vahvisti Jasper.
"Ja jos olisitte halunnut ja jos olisitte ollut kavaltaja tai jos teillä olisi ollut jotakin muuta syytä väärentääksenne merkintöjä, olisitte sillä ajalla voinut tehdä sen?"
"Myönnän, että aikaa olisi ollut."
"Pidättekö itseänne Frank Merrilin ystävänä?"
"En läheisenä ystävänä", vastasi Jasper.
"Pidittekö hänestä?"
"En voi väittää pitäneeni hänestä erikoisesti."
"Hän oli kilpailijanne?"
"Missä suhteessa?"
Kuulustelija kohautti olkapäitään.
"Hän piti hyvin paljon neiti Nuttallista."
"Niin."
"Ja neiti Nuttall hänestä."
"Kyllä."
"Ettekö tekin pyrkinyt kosimaan neiti Nuttallia?"
Jasper Cole katsahti Mayhin päin, ja tyttö käänsi kasvonsa toisaalle. Mayn kasvot olivat punehtuneet, ja hän tunsi kiihkeätä halua paeta oikeussalista.
"Jos kysymyksenne tarkoittaa, rakastinko neiti Nuttallia", sanoi Jasper tyyneen, rauhalliseen tapaansa, "niin vastaan myöntävästi".
"Saitte myöskin herra Minutelta tehokasta tukea?"
"En koskaan keskustellut herra Minuten kanssa siitä asiasta."
"Jos hän siis toimi puolestanne, niin hän teki sen teidän tietämättänne?"
"En tiennyt siitä edeltäpäin", oikaisi todistaja; "hän kertoi perästäpäin minulle puhuneensa neiti Nuttallille, ja minua se vaivasi tuntuvasti".
"Minulle on kerrottu, että olette omituinen mies, herra Cole."
"Olemme kaikki omituisia", vastasi Jasper naurahtaen.
"Mutta te erikoisesti. Tietääkseni olette itämaiden tuntija."
"Olen tutkinut itämaiden kieliä ja tapoja", myönsi Jasper lyhyesti.
"Oletteko milloinkaan ulottanut harrastuksianne hypnotismin alalle?"
"Olen", kuului vastaus.
"Oletteko myöskin kokeillut sitä?"
"Eläimillä olen."
"Entä ihmisillä?"
"En; en koskaan ole kokeillut ihmisillä."
"Oletteko myöskin tutkinut narkoottisia aineita?"
Kuulustelija nojautui eteenpäin ja tarkasteli todistajaa puoliavoimin silmin.
"Olen suorittanut kokeita narkoottisilla yrteillä ja kasveilla", virkkoi Jasper emmittyään hetkisen. "Luullakseni tiedätte, että minut oli aiottu lääkärinuralle, ja aina olen mielelläni tutkinut narkoottisten aineiden vaikutuksia."
"Tunnetteko yrtin, jonka nimi on Cannabis indica?" tiedusti kuulustelija, vilkaistuaan papereihinsa.
"Kyllä, se on 'intialainen hamppu'."
"Onko Cannabis indican haudetta saatavissa?"
"Luullakseni ei ole", arveli toinen. "Otaksuttavasti voin antaa teille haluamanne selitykset, sillä nyt oivallan, mihin kyselynne tähtää. Kerran, useita vuosia sitten, ollessani hyvin innostunut, mainitsin Frank Merrilille, että Cannabis indican hauteella, sekoitettuna oopiumin ja villikaalin tinktuuraan, on määrätynlaiset vaikutukset."
"Se on omiaan lamauttamaan tahdonvoiman, jos sitä nautitaan jatkuvasti pienissä erissä", arveli lakimies.
"Niin juuri."
Nyt kävi kuulustelija käsiksi uuteen asiaan.
"Tunnetteko Lontoon itäosaa?"
"Kyllä hieman."
"Tunnetteko Silvers Rentsin?"
"Kyllä."
"Käyttekö koskaan siellä?"
"Kyllä, käyn siellä varsin säännöllisesti."
Empimätön vastaus hämmästytti sekä Frankia että Mayta. Tytöstä oli ristikuulustelun jatkuessa alkanut olo tuntua yhä vaikeammalta, ja hän syytti itseään siitä, että hän oli jossakin määrin pettänyt Jasper Colen luottamuksen. Hän oli melkeinpä ällistyen kuunnellut, kun kuulustelussa kävi ilmi, että Jasper oli tiedemies. Hän oli kyllä arvellut Jasperin siellä tekevän vain samanlaisia hupaisia kokeita kuin mikä kemian harrastelija hyvänsä.
Hetkisen May epäili ja etsi muististaan jotakin tapausta, jolloin Jasper oli käyttänyt lääketieteellisiä tietojaan. Hän tunsi hämärästi, että sellaisia tilaisuuksia oli ollut, ja sitten hän muisti, että juuri Jasper oli aina valmistanut ne oudot lääkkeet, jotka olivat niin suuresti huojentaneet päänsärkyä, hänen tavallista vaivaansa muutama vuosi sitten. Saattoiko Jasper – hän ponnisti ankarasti torjuakseen mielestään sellaisen arvottoman ajatuksen, ja nyt, kun Jasperin käynnit Silver Rentsissä olivat kuulusteltavina, lisääntyi hänen uteliaisuutensa.
"Miksi kävitte Silvers Rentsissä?"
Vastaus viipyi.
"Toistan kysymykseni. Mitä varten kävitte Silvers Rentsissä?"
"Kieltäydyn vastaamasta siihen kysymykseen", sanoi todistaja-aitiossa oleva mies kylmästi. "Mainitsen vain sen, että olen käynyt siellä hyvin usein."
"Ja syytä ette suostu ilmaisemaan?"
"En", vakuutti todistaja.
Penkillä istuva tuomari teki pienen muistiinpanon.
"Oletan", sanoi kuulustelija pontevasti, "että te Silvers Rentsissä muutitte olemustanne".
"Se on otaksuttavasti totta", vastasi toinen, ja tyttö töllisteli suu auki. Jasper oli niin kylmä, niin hillitty, niin varma itsestään.
"Minä väitän", jatkoi kuulustelija, "että Jasper Cole muuttui Silvers Rentsissä Rex Hollandiksi".
Salissa kuului kiihtymyksen sorinaa ja hiljaisia äkillisiä huudahduksia, jotka keskeytti vahtimestarin äkäinen ääni, vaatien hiljaisuutta.
"Väitteenne on järjetön", sanoi Jasper kiihoittumatta, "ja oletan teidän esittävän todistuksia noin loukkaavan syytöksenne tueksi".
"Minä itse harkitsen", kivahti kuulustelija, "minkälaisia todistuksia esitän".
"Se on myöskin todistajan asia", pisti tuomari väliin hiljempaa. "Koska olette viitannut, että Holland oli osallisena murhassa, ja väitätte Jasper Colea Rex Hollandiksi, niin on teidän esitettävä todistuksia näin vakavan syytöksen tueksi."
"En ole valmistautunut tuomaan esiin todistuksia, mylord, ja jollei teidän ylhäisyytenne mielestä tätä kysymystä olisi pitänyt tehdä, niin olen valmis peruuttamaan sen."
Tuomari nyökkäsi ja kääntyi valamiehistöön päin.
"Suostunette katsomaan tämän kysymyksen lausumattomaksi, hyvät herrat. Epäilemättä koettaa kuulustelija saada todetuksi, että kuka hyvänsä on voinut olla Rex Holland yhtä hyvin kuin jokin toinenkin. Millään tavoin ei viittailla, että herra Cole on käynyt Silvers Rentsissä – joka tietääkseni on perin köyhää aluetta – missään lainvastaisessa tarkoituksessa, tai että hän on tehnyt minkäänlaista rikosta tai käyttäytynyt millään tavoin sopimattomasti käymällä siellä usein. Todistajan elämästä saattaa joku kohta olla yhteydessä mainitun köyhälistönkorttelin kanssa; sillä seikalla ei ole mitään merkitystä tähän juttuun nähden, eikä hän halua saattaa sitä tällä tavoin julkisuuteen. Onhan meillä useilla joskus", lopetti tuomari, "sellaisia suhteita, joita emme mielellämme anna yleisesti tiedoksi".
Tähän pieneen välikohtaukseen päättyi tämä osa ristikuulustelusta, ja kuulustelija siirtyi murhaillan tapahtumiin.
"Milloin tulitte kotiin?" hän kysyi.
"Tulin kotiin hämärissä."
"Olitteko ollut Lontoossa?"
"Kyllä, kävelin Bexhillistä."
"Oliko pimeä saapuessanne?"
"Kyllä, hyvin hämärä."
"Palvelijat olivat kaikki ulkosalla?"
"Niin."
"Oliko herra Minute iloinen tulostanne?"
"Kyllä, hän oli odottanut minua jo aikaisemmin."
"Mainitsiko hän teille, että hänen sisarenpoikansa saapuisi hänen puheilleen?"
"Tiesin sen."
"Väitätte hänen kehoittaneen teitä pysyttelemään näkymättömissä?"
"Niin."
"Ja kun päätänne särki, menitte yläkertaan ja paneuduitte vuoteeseen?"
"Niin."
"Mitä teitte Bexhillissä?"
"Palasin kaupungista ja osuin väärään vaunuun."
Eräs nuorempi lakimies kumartui kuiskaamaan jotakin esimiehelleen.
"Kyllä tiedän", virkkoi kuulustelija kärtyisästi. "Matkalippunne löytyi Bexhillistä. Oletteko milloinkaan nähnyt Rex Hollandia?"
"En koskaan."
"Ettekö ole koskaan tavannut ketään sen nimistä?"
"En."
Ristikuulustelu päättyi, kuten siinä yleensä käy, tähän laimeaan tapaan.
Kun puolustaja oli pitänyt loppupuheensa ja tuomari esittänyt kuulustelusta mestarillisen yhteenvedon, ei kukaan salissaolija vähääkään epäillyt, minkälainen päätös tulisi. Valamiehistö poistui aitiostaan kahdeksikymmeneksi minuutiksi ja sitten julistettiin päätös.
"Viaton!"
Tuomari päästi ilman muuta Frank Merrilin vapaaksi, ja hän poistui oikeussalista vapaana, mutta köyhtyneenä miehenä.
XIII
Mies, joka saapui Montreuxiin
Lämpimänä lokakuun päivänä kaksi kuukautta suuren oikeudenkäynnin jälkeen astui Frank Merril maihin isosta valkeasta soutuveneestä, jossa hän oli tullut Genevenjärven poikki Lausannesta, ja suuntasi askeleensa hotellin linja-autoon, annettuaan matkalaukkunsa kantajalle. Hän katsahti kelloonsa. Se oli neljännestä vaille neljä, ja Mayn piti saapua vasta puoli viisi. Frank meni hotelliinsa, peseytyi ja vaihtoi pukua, laskeutuen sitten eteissaliin tiedustamaan, oliko hänen sähköttämiään määräyksiä noudatettu.
May matkusti Saul Arthur Mannin seurassa, joka oli lähtenyt ulkomaille yhdellä harvinaisista loma-ajoistaan. Frank oli kohdannut tytön vain kerran oikeudenkäynnin jälkeen. Hän oli mennyt aamiaiselle seuraavana päivänä, ja he olivat puhelleet hyvin vähän. Hänen oli määrä samana iltapäivänä matkustaa manterelle. Hänellä oli vähän rahaa, riittävästi hänen tarpeekseen, eikä Jasper Cole ollut millään tavoin näyttänyt tahtovansa panna Frankia koskevaa jälkisäädöksen kohtaa kiistanalaiseksi. Niinpä oli Frank lähtenyt ulkomaille, vetelehtinyt kaksi kuukautta Ranskassa, Espanjassa ja Italiassa, palaten sitten mukavan verkkaisesti Maggioren kautta Sveitsiin.
Hän oli muuttunut hieman vakavammaksi, ja hänen liikkeensä olivat käyneet vähän harkitummiksi, mutta hänen kasvoillaan ei ollut merkkiäkään siitä sielullisesta tuskasta, jota hänen oli täytynyt kokea pitkällisen ja rasittavan oikeudenkäynnin aikana. Niin ajatteli tyttö, kun hän astui sisään hotellin kaksipuolisesta ovesta, meni nöyrästi kumartavien palvelijoiden ohitse ja tervehti Frankia avaralla palmupihalla.
Jos May ei huomannutkaan Frankin paljoa muuttuneen, niin nuorukainen sensijaan pani merkille, että tyttö oli suorastaan ihmeellisesti kehittynyt. Hän oli siinä iässä, jolloin nainen puhkeaa esille tyttöyden ihanasta kotelosta. Näiden kahden kuukauden aikana oli Mayssa tapahtunut merkillinen muutos, jonka laatua Frank ei heti kyennyt määrittelemään, sillä hän ei aikaisempien kokemustensa nojalla tuntenut tätä kehitysilmiötä.
"Mutta sinähän, May", hän huudahti, "olet kovasti vanhentunut!"
Neito naurahti, ja taaskin nuorukainen huomasi muutoksen. Nauru oli heleämpi, herttaisempi, puhtaampi kuin pulppuava sopraanoääni, jonka hän tunsi.
"Sinä et ole liian kohtelias, vai mitä arvelet?" huomautti May.
Neidon puku oli erinomainen, ja hän oli sellaisella tasolla, jonka vain harvat englannittaret saavuttavat. Hän osasi kantaa pukuaan, ja harsomaisesta päähineestä pienten jalkojen varpaisiin saakka olisi hänessä kaikki tyydyttänyt ankarintakin arvostelijaa. On hyvin puettuja naisia, jotka ovat pelkkiä eläviä nukkeja. On hienoja ylimysnaisia, joita ei kukaan voi erehtyä pitämään muina kuin hienoina ylimysnaisina, mutta joiden puvut herättävät kammoa ja vastenmielisyyttä ja joiden maun ilmaukset ovat hirvittäviä.
May Nuttall oli hieno nainen, ja hänen ulkoasunsa oli hieno.
"Kun olet kylliksesi ihaillut minua, Frank", hän virkkoi, "niin kerro meille, mitä olet puuhaillut. Mutta kaikkein ensiksi toimita meille teetä. Tiedäthän, että herra Mann on mukana?"
Pieni tutkistelija, joka oli säteilevänä seisonut taempana, tarttui sydämellisesti Frankin käteen ja pudisti sitä. Hän oli pukeutunut mielestään sopivasti tässä vuorimaassa oleskelua varten. Hänellä oli jykevät kengät; villasukat, jotka verhosivat hänen perin hoikkia sääriään, olivat hyvin paksut ja villavat, ja hänen polvihousuinen pukunsa kykeni suojaamaan pakkasta ja pahaa säätä vastaan. Korkean hattunsa hän oli vaihtanut leveään lakkiin, joka oli huolimattomasti vinossa, peittäen toisen silmän. Frank vilkaisi pahaa aavistaen ympärilleen nähdäkseen Saul Arthurin alppisauvan ja tunsi huojennusta, kun ei sitä löytänyt.
Neito riisui turkisvaippansa ja näpsäytti irti käsineensä tarjoilijan sijoittaessa isoa hopeatarjotinta hänen eteensä pöydälle.
"Pelkäänpä, ettei minulla ole paljoakaan kertomista", sanoi Frank vastaukseksi hänen kehoitukseensa. "Olen vain kuljeksinut ympäri. Entä mitä uutta sinulle kuuluu?"
"Mitä uutta minulle kuuluu?" kertasi May. "Luullakseni ei mitään, paitsi että Englannissa menee kaikki pikku hiljalleen ja sitten se, Frank, että minä olen äärettömän rikas."
Frank hymyili.
"Siihen olisi sopiva vastata, että minä olen äärettömän köyhä, mutta niin en todella ole. Pistäydyin Aixissa ja voitin rahaa oikein kelpo lailla."
"Voitit?" kummasteli tyttö.
Frank nyökkäsi, naurahtaen huvitettuna.
"Sinä et kai luullut minua pelaajaksi?" hän kysyi juhlallisesti. "En itsekään luule olevani varsinainen pelaaja, mutta minun piti saada jonkunlaista ajatustyötä."
"Ymmärrän", sanoi May nopeasti.
Keskustelu pysähtyi taaskin vähäksi aikaa hänen kaataessaan teetä. Sitä käytti Saul Arthur Mann hyväkseen lausuakseen Genevestä viisikymmentä asiaa yhtä monella lauseella.
"Miten Jasperille on käynyt?" tiedusti Frank hetkisen kuluttua.
Tyttö punehtui hieman.
"Niin, Jasper", alkoi hän vastahakoisesti. "Tiedäthän, että tapaan häntä silloin tällöin. Hän on käynyt vielä entisestäänkin salaperäisemmäksi ja muistuttaa noita turmeltuneita ihmisiä, joita kuvataan kiihoitusromaaneissa. Hänellä on laboratorio jossakin maaseudulla ja hän ajelee paljon autolla. Olen esimerkiksi useita kertoja nähnyt hänet Brightonissa."
Frank nyökäytti hitaasti päätään.
"Luulisin että hän on hyvä ajaja."
Saul Arthur Mann katsahti häntä silmiin ja hymyili, mitä tyttö ei kuitenkaan huomannut.
"Hän on ollut hyvä minua kohtaan", jatkoi May empien.
"Puhuuko hän koskaan –"
May pudisti päätään.
"En halua ajatella sitä. Puhukaamme jostakin muusta!"
Frank arvasi hänen tarkoittavan John Minuten kuolemaa ja käänsi keskustelun muille aloille.
Muutamien minuuttien kuluttua hän sai tilaisuuden puhella Mannin kanssa.
"Mitä uutta?" kysyi hän.
Saul Arthur Mann vilkaisi ympärilleen.
"Luullakseni olemme päässeet lähelle totuutta", vastasi hän, hiljentäen ääntään. "Yksi miehistäni on pitänyt häntä silmällä oikeudenkäynnistä alkaen. Aivan varmasti hän on loistava kemisti."
"Onko teillä joku olettamus?"
"Minulla on useampia. Olen saanut täydelleen selville, että se miesraukka, jonka näimme kohdatessamme toisemme ensi kerran, oli Rex Hollandin palvelija. Olin yhtä varma siitä, että hän oli saanut hyvin voimakasta myrkkyä. Oikeudenkäyntimme kestäessä kaivettiin ruumis maasta ja tutkittiin; siinä huomattiin myrkyn vaikutus. Se oli samaa myrkkyä, jota autonkuljettajalle oli annettu. Ilmeisesti on Rex Holland taitava kemisti. Halusin tavata teitä juuri sen asian vuoksi. Colehan kertoi oikeudessa keskustelleensa teidän kanssanne sellaisista asioista."
Frank nyökkäsi.
"Meillä oli usein varsin pitkiä keskusteluja lääkeaineista. Mieleeni on oikeudenkäynnin jälkeen muistunut monia sellaisia. Hänen intonsa tarttui minuunkin; minulla oli tapana avustaa häntä hänen pienissä kokeissaan, ja saavutin koko tyydyttävät tiedot siltä alalta. Pahaksi onneksi en enää muista kovinkaan paljoa, sillä innostukseni jäähtyi pian, ja minulla on vain perin hämärä aavistus hänen käyttämistään aineista; siitä kuitenkin olen varma, että niiden joukossa oli villikaali ja intialainen hamppu."
Saul Arthur nyökäytti pontevasti päätään.
"Myöhemmin voin kenties kertoa teille enemmän", hän sanoi, "mutta nykyisin edistyvät tutkimukseni hitaanlaisesti. Hänen pyydystämisensä käy vaikeaksi, sillä jos kaikki luuloni ovat tosia, on hän kylmäverisimpiä ja harkitsevimpia miehiä, mitä milloinkaan olen kohdannut – ja minä olen tavannut paljon ihmisiä", lisäsi Mann tuikeasti.
Sanalla "ihmisiä" Frank arvasi hänen tarkoittavan rikollisia.
"Teemme hänelle luultavasti kauheata vääryyttä", huomautti Frank hymyillen; "Jasper-rukka!"
"Teitä ei ole luotu poliisin ammattia varten", murahti Arthur Mann, "teillä on liian ystävällinen mielenlaatu".
"En pidä häntä juuri ystävänäni", vastusti Frank, "vaan säälin häntä jonkun verran".
Taaskin katsahti Mann ympärilleen ja hiljensi uudelleen ääntään, joka oli käynyt kovemmaksi.
"Tahtoisin vielä puhua teille yhdestä seikasta. Se on kovin arkaluontoinen asia, herra Merril."
"Antakaa tulla!"
"Se koskee neiti Nuttallia. Hän on tavannut ystävämme Jasperin usein ja tuntuu joka tapaamisen jälkeen yhä enemmän luottavan hänen apuunsa. Kerran tai pari on hän joutunut hämilleen, kun olen puhunut hänelle Jasper Colesta, ja vaihtanut puheenaihetta."
Frank suipisti miettivästi suutaan, ja hänen silmiinsä tuli kova tuike, joka ei ennustanut hyvää Jasperille.
"Niinkö on asia", hän virkkoi ja kohautti olkapäitään. "Jos May pitää hänestä, niin se ei ole minun asiani."
"Mutta se on teidän asianne", huomautti toinen terävästi. "Hän rakasti teitä kylliksi suostuakseen tulemaan vaimoksenne."
Keskustelu, katkesi siihen, sillä May saapui. Heidän kohtaamisensa Genevessä oli ollut jossakin määrin satunnainen. May matkusti sitä kautta Chamonixiin viettääkseen siellä talven, ja Saul Arthur Mann käytti tilaisuutta ottaakseen itselleen lyhyen ja hupaisan vapaa-ajan. Kuultuaan, että Frank oli Sveitsissä, oli tyttö sähköttänyt hänelle, pyytäen häntä tulemaan tapaamaan heitä.
"Aiotko viipyä Sveitsissä?" kysäisi hän Frankilta, kun he kävelivät kauniilla rantatiellä.
"Aion lähteä takaisin Lontooseen tänä iltana."
"Tänä iltana!" toisti tyttö kummastuneena.
Frank nyökkäsi.
"Mutta minä viivyn täällä pari, kolme päivää", huomautti May.
"Myöskin minulla oli aikomus jäädä tänne pariksi tai kolmeksi päiväksi", selitti Frank hymyillen, "mutta minulla on kiireellisiä asioita".
Siitä huolimatta sai tyttö hänet siirtämään lähtönsä seuraavaksi päiväksi.
Heidän ollessaan aamiaisella tuotiin aamuposti, ja Frank pani merkille, että May tarkasti nopeasti saamansa kymmenkunta kirjettä ja valitsi niistä yhden ensiksi luettavakseen. Lisäksi hän näki, että kirjekuoressa oli englantilainen postimerkki, ja hän tunsi Jasper Colen omituisen käsialan siksi hyvin, ettei hänelle jäänyt epäilystäkään kirjeen lähettäjästä. Frank huomasi, kuinka innokkaasti tyttö luki kirjeen, vähäisen pettymyksen ilmeen, kun hän käänsi arkkia eikä sisäpuolella ollutkaan kirjoitusta, ja Frankin sisu kuohahti. Hän sai myöskin postia, jota hän tutki muka maltittomasti.
"Sinun kirjeesi eivät ole niin hauskoja kuin minun", pilaili tyttö.
"Ne eivät ole ollenkaan hauskoja", mutisi Frank. "Ainoa seikka, jota olisin halunnut, ja ollakseni vilpitön, ainoa, jonka nojalla olisin –"
"Olisit jäänyt huomiseen", jatkoi May. "Mikä sitten?"
"Olen koettanut ostaa taloa järven rannalta, ja Lausannessa oleva asiamiesvintiö lupasi kirjoittaa minulle, hyväksyykö myyjä ehtoni."
Hän katseli pöytäliinaa otsa rypyssä. Saul Arthur Mann oli kokenut ihmisluonteen tuntija. Hän oli huomannut tyytymättömän ilmeen Frankin kasvoilla ja tuntenut sen kirjeen käsialan, johon May oli ensiksi kiinnittänyt huomionsa. Hän arvasi, että Frankin kiukku talon välittäjää kohtaan aiheutui hyvin todennäköisesti kokonaan toisesta syystä.
"Enkö voi lähettää kirjettä jälkeesi?" ehdotti tyttö.
"Siitä ei olisi apua", sanoi Frank, vääntäen hieman kasvojaan. "Olisin tahtonut päättää kaupan tällä viikolla."
"Minäpä tiedän keinon!" huudahti May. "Minä avaan kirjeen ja sähkötän sinulle Pariisiin, ovatko tarjoamasi ehdot hyväksytyt."
Frank purskahti nauruun.
"Se tuskin maksaa vaivaa, mutta olisitpa kauhean hyvä, jos sen tekisit, May."
Saul Arthur Mann ajatteli, ettei Frank välittänyt penninkään vertaa siitä, hyväksyikö välittäjä ehdot vai eikö, vaan kiitti taivasta tästä keinosta, jolla hän voi verhota kiukkunsa.
"Saitte paljon postia, neiti Nuttall", huomautti Mann.
"Mutta olen vasta avannut yhden kirjeen. Se on Jasperilta", vastasi May hätäisesti.
Taaskin pani kumpikin mies merkille hänen poskilleen kohonneen heikon punan ja hänen silmiinsä tulleen omituisen, harvinaisen kiillon.
"Mistä päin Jasper kirjoittaa?" tiedusti Frank, pakottaen äänensä rauhalliseksi.
"Hän kirjoittaa Englannista, mutta samana päivänä hän aikoi lähteä mantereelle, Hollantiin. On kummallista ajatella, että hän on täällä."
"Sveitsissäkö?" kysyi Frank hämmästyneenä.
"Sinä hupakko", vastasi tyttö, purskahtaen nauruun. "Ei, tarkoitan, että hän on mantereella, ettei välillämme ole merta."
Tytön poskille lehahti helakka puna.
"Se on liikuttavaa", virkkoi Frank kuivasti.
"Sinä et saa olla noin kauhea Jasperia kohtaan", torui May; "hän ei milloinkaan puhu sinusta tylysti".
"En käsitä, mitä syytä hänellä olisi", vastasi Frank. "Mutta jättäkäämme sikseen tämä puheenaihe, joka –"
"Joka – mitä?" vaati tyttö.
"Joka herättää erimielisyyttä", sanoi Frank diplomaattisesti.
May meni asemalle saattamaan Frankia. Kun tämä vaunun ikkunasta katseli kättään heiluttavaa tyttöä, tuntui hänestä, ettei May koskaan ollut näyttänyt niin viehkeältä eikä niin tavoittamisen arvoiselta.
Saman päivän iltana, jona Frank kiiti Sveitsin rajaa ja Pariisia kohti, astui herra Rex Holland Montreuxin Palatsihotelliin ja istahti ruokailusalissa pöydän ääreen. Oli myöhäistä ja huone oli melkein tyhjä. Hovimestari Giovanni tunsi hänet ja riensi lattian poikki hänen luokseen.
"Ah, m'sieur, olette palannut Englannista. En odottanut teidän tulevan ennen talviurheilukauden alkua. Onko Pariisi kovin ikävä?"
"En tullut Pariisin kautta", vastasi toinen lyhyesti. "Sveitsiin pääsee useita teitä myöten."
"Mutta harvat tiet ovat hauskoja, m'sieur. Minä olen saapunut Montreuxiin kaikkia mahdollisia linjoja pitkin, Pariisista, Pontarlierin, Ostenden, Brysselin, Hook of Hollandin ja Amsterdamin kautta, mutta vain Pariisin kautta on tähän ihanaan maahan oikea tie."
Virkkamatta mitään tarkasteli pöydässä istuva mies ruokalistaa huolellisesti. Hän näytti väsyneeltä ikäänkuin pitkän matkan jälkeen.
"Teitä huvittanee kuulla", hän sanoi tehtyään tilauksensa ja Giovannin aikoessa poistua, "että minä saavuin pisintä linjaa myöten. Onko vieraittenne joukossa Merril-nimistä henkilöä?"
"Ei, m'sieur. Onko hän ystäviänne?"
Rex Holland naurahti.
"Eräässä mielessä on, eräässä ei", hän vastasi keveästi eikä selittänyt sen enempää, vaikka Giovanni jäikin odottamaan, pää kunnioittavasti kumarassa.
Nautittuaan vaatimattoman päivällisensä hän lähti kävelylle kaupungin ainoalle pitkälle kadulle, palaten hotellin kirjoitushuoneeseen, kainalossaan iso nippu sanomalehtiä, niiden joukossa englanninkielellä painettu matkailijoiden luettelo, jossa oli ilmoitettu matkailijoiden saapuminen sekä Lausanneen, Montreuxiin ja Teritetiin että myöskin Evianiin ja Geneveen ja jolla senvuoksi oli melkoisen suuri menekki. Hän istahti pöydän ääreen, otti telineeltä paperiarkin ja kirjoitti kirjeen, osoittaen sen herra Frank Merrilille, Hotel Le France, Geneve. Pistettyään kirjeen hotellin laatikkoon hän meni nukkumaan.
"Täällä on kirje Frankille", sanoi tyttö; "onkohan se hänen asiamieheltään?"
Hän tarkasteli kuorta, jossa oli Montreuxin leima.
"Niin luulisin", virkkoi Saul Arthur Mann.
"No, joka tapauksessa avaan sen", päätteli May. "Frank-parka! Hän odottaa jännittyneenä."
Hän repi rikki kuoren ja veti kirjeen esille. Mann näki hänen kasvojensa kalpenevan ja kirjeen vapisevan hänen kädessään. Sanaakaan virkkamatta ojensi tyttö kirjeen hänelle, ja hän luki:
"Hyvä Frank Merril.
Anna minulle aikaa vielä yksi kuukausi, ennenkuin paljastat koko
jutun.
Sinun
Rex Holland."Saul Arthur Mann töllisteli kirjettä suu auki.
"Mitä se merkitsee?" kuiskasi tyttö.
"Se merkitsee, että Merril suojelee jotakuta", vastasi toinen; "se merkitsee –"
Äkkiä hänen kasvonsa saivat kiihtyneen ilmeen.
"Käsiala!" sähähti hän.
May seurasi silmillään hänen katsettaan, mutta ei ymmärtänyt aluksi mitään. Sitten hän heilautti kättään salamannopeasti ja sieppasi kirjeen mieheltä, rutistaen sen pieneksi palloksi.
"Käsiala!" toisti Mann. "Tunnen sen. Se on – Jasper Colen!"
May katsoi häntä silmiin värähtämättä, vaikka hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kirjettä puristava käsi vavahteli.
"Minun luullakseni olette erehtynyt, herra Mann", virkkoi tyttö rauhallisesti.
XIV
Mies, joka oli Frankin näköinen
Saul Arthur Mann palasi Englantiin, pää täynnä uutisintoa, ja tapasi Frankin pienestä Jermyn-kadun varrella sijaitsevasta hotellista, johon hän oli majoittunut. Frank kuunteli keskeyttämättä, kun hän kertoi kirjeestä.
"Luonnollisesti", jatkoi pikku mies, "matkustin suoraa päätä Montreuxiin. Kirjepaperissa ei ollut hotellin otsikkoa, mutta kun vertasin eri hotellien käyttämiä paperilajeja, ei minun ollut ensinkään vaikea saada selville, että kirje oli kirjoitettu Palatsissa. Hovimestari tunsi Rex Hollandin, joka oli vieraillut siellä usein, antanut aina runsaat juomarahat ja elänyt suurellisesti. Hovimestari ei osannut kuvata häntä tarkemmin; hän oli hidasliikkeinen nuori mies ja oli edellisenä aamuna saapunut Hollannista sekä heti tiedustellut Frank Merriliä."
"Hollannista! Oletteko varma, että hän saapui aamulla? Minulla on erikoisesti syytä kysyä sitä", huomautti Frank nopeasti.
"Ei, kun otitte sen puheeksi, niin nyt muistan. Hän ei saapunut aamulla, vaan illalla. Ja hän poistui seuraavana aamuna pohjoiseen lähtevässä junassa."
"Miten hän sai tietää osoitteeni?" ihmetteli Frank.
"Ilmeisesti matkailijaluettelosta. Kirjoitushuoneessa palvellut tarjoilija muisti nähneensä hänen lukevan sanomalehtiä. Ja nyt, poika, on teidän oltava minulle aivan avoin. Mitä tiedätte Rex Hollandista?"
Frank otti kotelostaan savukkeen ja sytytti sen ennenkuin vastasi.
"Tiedän hänestä sen, minkä kaikki tietävät", virkkoi hän, äänessään hieman katkera sointu, "ja lisäksi jotakin, mitä ei tiedä kukaan muu kuin minä".
"Mutta, hyvä mies", vetosi Saul Arthur Mann, laskien kätensä hänen olalleen, "ymmärrättehän toki, kuinka tärkeätä teille itsellenne on, että kerrotte minulle kaikki, mitä tiedätte".
Frank pudisti päätään.
"Aika ei ole vielä tullut", hän torjui eikä suostunut puhumaan enää koko asiasta.
Mutta toisessa kysymyksessä hän oli puheliaampi.
"Taivaan nimessä, Mann, minä en aio pysyä syrjästäkatsojana, kun May turmelee elämänsä. Jasperin vaikutus häneen tuntuu ihan kaamealta. Olette itse sen nähnyt."
Saul Arthur nyökkäsi.
"En jaksa sitä käsittää", hän tunnusti. "Eihän Jasper tosin ole tuhmannäköinen. Hänen käytöksensä on mallikelpoista, ja hän on viehättävä seuratoveri. Ette kai arvele –"
"Ettäkö hän sen ansaitsee?" Frank pudisti päätään. "En, totisesti en. Minusta on vaikea puhella yksityisistä asioistani, ja te tiedätte, kuinka vastahakoisesti sen teen; mutta tiedätte myös, mitä ajattelen Maysta. Toivoin, että alkaisimme uudelleen samasta kohdasta, mihin erotessamme jäimme, ja vaikka hän on itse herttaisuus, tämä tyttö, joka merkitsee minulle enemmän kuin kukaan tai mikään muu koko maailmassa ja joka oli valmis menemään kanssani naimisiin ja olisi ilman Jasperin vehkeilyä mennytkin, oli hän nyt melkein kylmä."
Hän asteli edestakaisin lattialla. Äkkiä hän pysähtyi ja levitti käsiään toivottoman näköisenä.
"Mitä minun on tehtävä? En voi menettää häntä... En voi!"
Hänen äänensä kiihkeä sointu osoitti, kuinka syvät hänen tunteensa olivat, ja Saul Arthur Mann ymmärsi.
"Minun mielestäni on liian aikaista puhua hänen menettämisestään, Frank", lohdutti hän.
Hänessä oli herännyt vilpitön ystävyys Frank Merriliä kohtaan, ja sinä kärsimysaikana, jonka nuorukainen oli saanut kestää, oli Mannin kunnioitus häntä kohtaan vain lisääntynyt.
"Me näemme valoa pimeydessä, ennenkuin olemme paljonkaan pitemmällä", vakuutti pikku mies. "Tässä rikoksessa piilee jotakin, mitä minä en käsitä, mutta mikä varmastikaan ei ole salaperäistä teistä, Frank. Uskon ehdottomasti, että suojaatte jotakuta henkilöä; syytä en kyllä voi vielä mainita, mutta minä otan siitä perinpohjaisen selon."
Tämän miehen mielenkiintoisessa elämässä, joka oli käytetty tosiseikkojen kokoamiseen, ei ollut mikään tapaus innostanut ja kiihoittanut häntä niin voimakkaasti kuin John Minuten murha. Juttu oli päättynyt oikeuden julistettua päätöksensä.
Crawley, joka olisi voinut antaa uutta selvitystä murhenäytelmään, oli kadonnut jäljettömästi, ikäänkuin olisi maa hänet niellyt. Huolimatta virallisen poliisin mitä tarmokkaimmista ponnistuksista, joiden lisäksi Saul Arthur Mann oli yksityisesti toimituttanut etsiskelyjä, ei oltu saatu vähääkään vihiä entisestä kersantista. Ilmeisestikään ei häntä saatu sekoittaa Rex Hollandiin. Hän oli eri persoonallisuus, joka mahdollisesti oli samassa juonessa Hollandin kanssa, mutta siihen yhteys supistuikin.
Tiedustelijan mieleen oli välähtänyt, että kenties Crawley oli seurannut Rex Hollandia pakomatkalle, ja hän toimitti tästä asiasta Montreuxissa tarkkoja kyselyjä, mutta yhtä turhaan kuin kaikki muutkin. Ja hänen hämminkinsä yhä vain paheni siitä, että kotipuolessa toimitetut tutkimukset aina veivät hänet Frank Merrilin jäljille. Tuntui siltä kuin olisi kohtalokin päättänyt näyttää Frankin mahdollisimman huonossa valossa. Hän oli ollut enonsa sihteerinä, ja sitten oli Jasper Cole äkkiä ilmestynyt näyttämölle kenenkään oikein tietämättä, mistä hän oli tullut. Hämärästi oli viittailtu hänen saapuneen "ulkomailta", ja varmaa oli, että hän oli tullut pitkien neuvottelujen jälkeen, joita John Minute oli omakohtaisesti hoitanut. Niissä neuvotteluissa oli useampien kuukausien aikana vaihdettu kirjeitä, joista Frank ei ollut nähnyt ainoatakaan jommallekummalle taholle menevää.
Oikeudenkäynnin kestäessä oli pikku mies koonnut kokonaisen nidoksen tietoja sekä Frankilta että Maylta, saamatta kuitenkaan vähäistäkään valoa Jasper Colen tunkeutumiseen tai siihen salaperäisyyteen, johon John Minute oli kietonut hänen pestauksensa.
Hän oli itse kirjoittanut ja pannut postiin kaikki Jasperille lähettämänsä kirjeet ja nähtävästi saanut vastaukset, jotka hän oli polttanut, jollakin toisella osoitteella, josta Frank ei tiennyt mitään.
Jasper oli saapunut, ja sitten oli eräänä päivänä sattunut riita, ei molempien nuorukaisten, vaan Frankin ja hänen enonsa kesken. Riita oli ollut erittäin kiivas, mutta Frank ei suostunut ilmaisemaan senkään syytä. Hän herätti Saul Arthurin mielessä sellaisen vaikutelman, että hän oli jossakin määrin ollut syypää. Ja siinä oli toinen seikka, joka pani ymmälle Miehen Joka Tiesi. Osittain oli syy ollut laskettava kersantti Smithin vastuulle. Juuri Frank oli toimittanut kersantin Eastbourneen ja enonsa luokse. Mutta se oli vain yksi puoli tästä arvoituksesta. Oli vielä muita yhtä hämäriä seikkoja.
Saul Arthur Mann palasi toimistoonsa ja kokosi ainakin kahdennenkymmenennen kerran kaikki runsaat muistiinpanot, joita hän oli tästä jutusta ja siinä esiintyvistä henkilöistä kerännyt. Hän luki ne läpi järjestelmällisesti ja huolellisesti.
Kun hän poistui toimistostaan, oli yö jo melkein puolivälissä, mutta kello yhdeksän seuraavana aamuna hän oli jo matkalla Eastbourneen. Konstaapeli Wisemanilla oli onneksi päivän loma, ja hän työskenteli keittiökasvitarhassaan, kun Mannin auto pysähtyi hänen asuntonsa edustalle. Wiseman otti vieraansa vastaan tärkeän näköisenä, sillä vaikkakin konstaapelin maine oli virallisissa piireissä oikeudenkäynnin jälkeen alentunut, tunsivat kuitenkin kyläläiset, että joskaan heidän poliisinsa ei ollut täydelleen selvittänyt John Minuten salaperäistä murhaa, niin hän kuitenkin oli päässyt melkoisen lähelle ratkaisua.
Siistissä huoneessa, joka oli puolittain keittiö, puolittain seurusteluhuone ja jonka punaisilla tiilillä laskettua lattiaa peitti kirkasvärinen matto, rouva Wiseman tarjosi hyvin pölytetyn windsorilaisen tuolin, kehoittaen Saul Arthur Mannia istuutumaan, ennenkuin kohteliaasti poistui. Tiedustelija esitti asiansa muutamilla sanoilla konstaapeli Wisemanin kuunnellessa jurona ja ääneti. Vieraan lopetettua hän pudisti päätään.
"Kaikki, mitä kersantista tiedän, olen kertonut ylikonstaapelille, joka istui tuossa samassa tuolissa", hän selitti; "hän oli aina hieman salaperäinen – kersantti nimittäin. Kun hän oli 'kännissä', jos saan käyttää sellaista sanontatapaa, saattoi hän kertoa juttuja tuntikausia; mutta jos hän oli selvä, ei hänestä saanut sanaakaan irti. Hänen tyttärensä oli hänen luonaan vain parisen viikkoa."
"Hänen tyttärensä!" huudahti Mann kerkeästi.
"Hänellä oli tytär, kuten olen jo esimiehilleni maininnut", sanoi konstaapeli Wiseman juhlallisesti, "aika soma tyttö. Paljoa en häntä nähnyt, mutta hän oli Eastbournessa noin kaksi viikkoa kersantin saavuttua. On mukavaa, että satun muistamaan hänen tulopäivänsä, sillä hänen rattaittensa pyörä irtaantui vartiopaikkani kohdalla, ja minä panin lain mukaisesti tapahtuman muistiin ja annoin siitä raportin. En varmasti tiedä, asuiko tytär hänen luonaan. Hänen asuntonsa oli Birlham Gapissa, ja siellä näin tytön. Niin, hän oli sievä tyttö", toisti hän, vaipuen muistelemaan, "hoikka ja hento, hyvin tumma, ja iho kuin maito. Mutta he eivät häntä löytäneet."
Taaskin keskeytti Mann hänet.
"Poliisitko?"
Konstaapeli Wiseman pudisti päätään.
"Oh, ei; häntä on etsitty vuosikausia, paljon ennen herra Minuten murhaa."
"Kuka häntä etsi?"
"Muutamat ihmiset", vastasi konstaapeli verkkaisesti. "Sattumalta tiedän, että herra Cole halusi saada tietää hänen olinpaikkansa. Mutta hän aloitti etsintänsä vasta viikkoja tytön katoamisen jälkeen. Herra Colen menettely", jupisi konstaapeli Wiseman, "oli hyvin kummallista. Hän ei tullut suoraan meidän luoksemme pyytämään apua, vaan lähetti kokonaisen joukkion yksityisetsiviä nuuhkimaan Eastbourneen; yksi heistä sattui olemaan vaimoni serkku. Niin saimme me tiedon asiasta. Cole kulutti paljon rahaa koettaessaan päästä hänen jäljilleen, ja niin teki myöskin herra Minute."
Saul Arthur Mannille alkoi pimeys hieman kirkastua.
"Herra Minuteko myöskin?" kysyi hän. "Toimiko hän yhdessä herra Colen kanssa?"
"Mikäli minä voin käsittää, toimivat he kumpikin toisistaan riippumatta", selitti Wiseman. "Se on minusta pulman pulma, eikä se ole vieläkään oikein selvillä. Luulin, että oikeudenkäynnissä tulisi siitäkin jotakin ilmi, mutta tiedättehän, minkälaisen sekasotkun lakimiehet jutusta tekivät."
Konstaapeli Wisemanin varma vakaumus oli, että Frank Merril oli päässyt vapaaksi syyttäjäviranomaisten kyvyttömyyden tähden, ja kotoisessa piirissään hän joskus oli katkera, jopa napisi esivaltaa vastaan.
"Pidättekö vieläkin herra Merriliä syyllisenä?" kysäisi Saul Arthur Mann sanoessaan jäähyväisiä.
"Olen siitä yhtä varma kuin siitäkin, että seison tässä", vakuutti konstaapeli, hieman ylpeänä mielipiteensä lujuudesta. "Enkö minä mennyt huoneeseen? Eikö hän ollut siellä vainajan kanssa? Eikö sieltä löytynyt hänen revolverinsa? Eikö hänen tilikirjoissaan Lontoossa ollut jotakin epäkunnossa?"
Saul Arthur Mann hymyili.
"Muutamilla ihmisillä on toisenlaiset luulot, konstaapeli", hän virkkoi, pudistaen tämän heltymättömän lainpalvelijan kättä.
Lontooseen palattuaan hän sai liittää kersantti Crawleytä eli Smithiä koskeviin muistiinpanoihinsa muutamia uusia tietoja, ja niiden pohjalla hän ryhtyi työhön.
Kuten olemme jo kertoneet, oli Saul Arthur Mannilla erikoisen etuisat suhteet Scotland Yardiin, ja onneksi hän oli niihin aikoihin mitä parhaissa väleissä virallisen poliisikunnan päämajan kanssa, sillä hän oli avustanut poliisia tuhoamaan yhden tehokkaimpia, Euroopassa miesmuistiin toimineita kiristysliittoja. Hänen muistiinpano-arkistoaan oli ammennettu niin menestyksellisesti, että poliisi oli saanut tuomituiksi joukkion Englannissa olleet seitsemäntoista jäsentä.
Hän pyrki Scotland Yardin päällikön puheille ja suoritti samana yönä, mukanaan pieni armeija etsiviä, järjestelmällisen etsinnän Silvers Rentsissä. Se talo, johon Jasper Colen oli nähty menevän, tutkittiin taaskin, mutta jälleen ilman tuloksia. Talo oli tyhjä lukuunottamatta yhtä avaraa huonetta, jonka yksinkertaisessa kalustossa oli työntösänky, pöytä, tuoli, lamppu ja maton kaistale. Huoneita oli neljä, niistä kaksi, joita ei koskaan käytetty, yläkerrassa ja kaksi alhaalla.
Erään käytävän päässä oli keittiö, jossa myöskään ei ollut mitään muuta kalustoa kuin bamburuokoiset tikapuut. Keittiöstä vei teljetty ovi vähäiselle neliskulmaiselle pihalle, jota kolmelta taholta ympäröivät aidat, eroittaen sen vasemmalla ja oikealla puolella olevista samanlaisista pihoista ja talon takalistosta. Silvers Rentsin takana oli toinen sen kanssa yhdensuuntainen umpikuja Royston Court.
Mann palasi taloon ja tutki uudelleen yläkerroksen huoneet, etsien erikoisesti lattia- tai kattoluukkua, sillä tikapuiden löytyminen viittasi sellaisen olemassaoloon. Mutta tällä kertaa häntä ei onnistanut ollenkaan. Hän sai tietää, että Jasper Cole oli John Minuten kuoleman jälkeen käynyt talossa vain yhden kerran. Sikäläisten asukkaiden harrastuksia kuvaavana huvittavana seikkana voidaan mainita, ettei Silvers Rentsissä tiedetty mitään sellaisista asioista, jotka olivat sattuneet melkein sen ovella. Ja vaikka siellä tunnettiin kaikki telakkojen ja Thamesin rautatehtaiden juorut kuin viisi sormea, ei siellä aavistettukaan mitään Royston Courtissa yleisesti tunnetuista tapahtumista. Vieläkin merkillisempää on, että Saul Arthur Mann lukuisine etsivineen rajoitti tutkimuksensa Silvers Rentsiin.
Tiedustelijamme oli ymmällään ja harmissaan, mutta perin omituinen sattuman oikku antoi hänen käsiinsä vielä yhden langan Minute-salaisuudesta. Se lanka opasti hänet kuitenkin vielä sekavampaan sokkeloon kuin se oli, johon hän siihen asti oli onnistumatta koettanut tunkeutua.
Kolme päivää senjälkeen, kun hän oli käynyt Silvers Rentsissä, oli hänen asioiden vuoksi mentävä Camden Towniin. Tarkemmin sanoen hänen oli poliisin pyynnöstä pistäydyttävä Hallowayn vankilassa tapaamassa muuatta vankia; tämä oli kääntynyt todistajaksi eräässä jutussa, jonka selvittelyssä sekä poliisi että herra Mann olivat puuhailleet. Ajattelemattomuudessaan hän oli lähettänyt pois ajurinsa, ja kun hän uudelleen ilmestyi portista kadulle, ei näkyvissä ollut minkäänlaisia ajoneuvoja. Hän ei halunnut ajaa raitiovaunulla, joka olisi vienyt hänet King's Crossille, vaan päätti mieluummin kävellä. Ja kun hän ei pitänyt valtakaduista, oli hän lähtenyt oikotietä myöten, jota kautta hän tiesi pääsevänsä Hampsteadin tielle.
Pian hän asteli Flowerton-tiellä, jonka valtaväylän varrella on teollisuusylimystön omistamia, arvokkaan näköisiä taloja. Hän asteli sateenvarjoaan heilutellen ja tapansa mukaan hyräillen erästä epäsointuista kansanomaista säveltä. Mutta äkkiä hänen huomionsa kiintyi näkyyn, joka sai hänet pidättämään hengitystään ja pysähtymään.
Kello oli puoli kuusi, ja oli jo hämärä, mutta hänellä oli hyvät silmät, ja hänen oli mahdoton erehtyä. Flowerton-tien talot eivät ole aivan käytävän laidassa, vaan on niiden ja sen välissä pienoisia puistikkoja. Pääoville vie kuusi tai seitsemän askelmaa; se kohtaus, joka pysähdytti Mannin, tapahtui eräiden tällaisten portaiden yläpäässä, avoimen oven edustalla.
Siellä oli kaksi henkilöä, nuori mies ja neito. Viimemainittu oli tavattoman kaunis ja hyvin kalpea. Mies oli täsmälleen Frank Merrilin kaksoisolento. Hän oli puettu karkeaan puolivillaiseen pukuun, ja päässä oli pehmeä, jokseenkin leveälierinen hattu. Mutta Saul Arthur Mannia ei ällistyttänyt tämä merkillinen näky sellaisenaan, vaan miehen ja naisen asento. Tyttö ilmeisesti rukoili jotakin toveriltaan. Mann oli liian kaukana kuullakseen hänen sanojaan, mutta näki nuorukaisen pudistavan tytön kauemmaksi itsestään. Neito tarttui taaskin hänen käsivarteensa ja kohotti kasvojaan hartaan pyytävästi.
Mann tuijotti suu auki, sillä nuorukaisen käsi nousi ja lennätti tytön takaisin taloon. Sitten paiskasi mies oven rajusti kiinni, meni portaita alas, kääntyi ja riensi tiehensä.
Tarkkailijamme seisoi kuin kivettyneenä, ja ennenkuin hän selvisi hämmästyksestään, oli nuorukainen jo kääntynyt tien nurkkauksesta ja kadonnut näkyvistä. Saul Arthur Mann otti hatun päästään ja pyyhkäisi otsaansa. Hänen toimintakykynsä oli täydelleen lamaantunut hetkiseksi. Hän asteli hitaasti portille ja jäi empien seisomaan. Mitä hän voisi sanoa syyksi, jos hän menisi sisään? Jos mies oli Frank, niin varmasti silloin olisivat hänen omat arvelunsa kaikki vääriä, ja salaisuus olisi entistäkin sekavampi.
Hänen tarmonsa alkoi jälleen herätä. Hän painoi talon numeron mieleensä ja kiiruhti nuorukaisen jälkeen. Kun hän saapui kulmaukseen, oli hänen takaa-ajettavansa kadonnut. Hän riensi seuraavaan kulmaukseen, mutta ei saavuttanut miestä. Onneksi hän samassa huomasi tyhjän vuokra-auton ja huusi sen luokseen.
"Grimmin hotelliin. Jermyn-kadulle!" hän määräsi.
Vihdoinkin saisi hän uteliaisuutensa tyydytetyksi ainakin yhteen kohtaan nähden.
XV
Kirje uunin ristikolla
Grimmin hotelli on oikeastaan ryhmä vuokra-asuntoja, joiden yhteydessä on ravintola. Viimeksimainitussa ei ole juuri muuta kuin keittiö, josta tarjoillaan aterioita huoneiden asukkaille. Frankin huoneet olivat kolmannessa kerroksessa, ja maksettuaan ajurille riensi Mann eteiseen, astui hissiin, painoi nappia ja oli tuota pikaa Frankin ovella. Hän koputti, ja hänen mieltään vaivasi pelko, ettei hän saisi vastausta. Riemukseen ja hämmästyksekseen hän kuuli Frankin lujat askeleet asunnon pienestä eteisestä, ja ovi avautui. Frank oli juuri pukeutumassa päivällistä varten.
"Käykää sisään, S.A.M.!" kehoitti hän herttaisesti. "Tulkaahan kertomaan uutisia!"
Hän meni edellä takaisin huoneeseensa ja ryhtyi jälleen taitoa vaativaan tehtäväänsä, sitomaan kaulanauhaansa.
"Kuinka kauan olette ollut täällä?" tiedusti Mann.
Frank katsahti häneen kummastellen.
"Kuinka kauan olen ollut täällä?" hän kertasi. "En osaa sitä niin tarkalleen sanoa, mutta tulin tänne aivan kohta lounaan jälkeen."
Mann oli edelleenkin ällistyneenä ja epävarmana.
"Minkälaiset vaatteet riisuitte päältänne?"
Nyt oli Frankin vuoro näyttää hämmästyneeltä.
"Vaatteet?" toisti hän. "Mitä te oikein puhelette, miekkonen?"
"Mikä puku oli tänään päällänne?" tiukkasi Saul Arthur Mann.
Frank pujahti pukeutumishuoneeseensa ja palasi sieltä kädessään sekava vaatemytty, jonka hän heitti tuolille. Se oli hänen tavallisesti käyttämänsä sininen puku.
"Ja nyt: mitä te kujeilette?"
"Ei tämä ole kujeilua", vastasi toinen. "Olisin voinut vannoa nähneeni teidät Camden Townissa vähemmän kuin puoli tuntia sitten."
"En halua teeskennellä, etten tiedä, missä Camden Town on", sanoi Frank hymyillen, "mutta siinä mielenkiintoisessa paikassa en ole käynyt moniin vuosiin".
Saul Mann oli ääneti. Hänestä oli päivänselvää, että ken Flowerton-tien kuudenkymmenenyhdeksän asukas lieneekään ollut, missään nimessä se ei ollut Frank Merril. Frank kuunteli kertomusta huvitettuna.
"Todennäköisesti te erehdytte, valo otaksuttavasti teki teille kepposen", hän huomautti.
Mutta Mann oli varma asiastaan.
"Olisin voinut oikeudessa mennä valalle siitä, että se olitte juuri te."
Frank tuijotti ikkunasta ulos.
"Kuinka omituista!" hän jupisi. "Mieluisasti en voi nostaa syytettä miestä vastaan siitä syystä, että hän on näköiseni – tyttö-parka!"
"Ketä ajattelette?" kysyi Mann.
"Ajattelin tuota onnetonta naista. Minkälaisia elukoita maailmassa onkaan!"
"Kyllä te pelästytitte minua hirveästi", myönsi hänen ystävänsä.
Frank purskahti äänekkääseen, sydämelliseen nauruun.
"Te kai jo näitte minut oikeudessa syytettynä pahoinpitelystä", hän pilaili.
"Näin enemmänkin", virkkoi toinen vakavana, "ja näen nytkin enemmän. Entäpä jos on joku toinen teidän näköisenne henkilö, joka toimii yksissä neuvoin vihamiestenne kanssa."
Frank pudisti väsyneesti päätään.
"Ystävä hyvä", hän sanoi hymyillen heikosti, "olen kyllästynyt kaikenlaisiin olettamuksiin. Tulkaa syömään päivällistä kanssani!"
Mutta Mann oli lupautunut toisaalle. Ja lisäksi hän tahtoi pohtia asioita.
Pohtiminen oli tällä hetkellä jokseenkin tuloksetonta puuhaa, ja hän paneutui sinä iltana nukkumaan harmissaan ja sekavin ajatuksin. Hän nautti säännöllisesti aamiaista vuoteessaan kello kymmenen, sillä hän oli saavuttanut sellaisen iän, jolloin tottumukset ovat kiteytyneet, ja määrännyt aamiaisajan kello kymmeneksi, sillä siten ehtivät konttoristit tuoda hänen yksityisen postinsa toimistosta asuntoon.
Tällä kertaa oli posti hyötyisä, kiihoittava ja paljon lupaava, sillä siinä saapui kirje konstaapeli Wisemanilta.
Herra Saul Arthur Mann.
Aikaisemman keskustelumme johdosta ilmoitan, että olen juuri
saanut käsiini puheena ollutta nuorta naista (kersantti Smithin
tytärtä) esittävän valokuvan. Se oli annettu häntä etsineelle
yksityisetsivälle. Vaimoni sai sen serkultaan, ja minä lähetän
sen teille, toivoen, että siitä on jotakin hyötyä.
Kunnioittaen
teidän
Peter John Wiseman.Valokuva oli kääritty silkkipaperiin, ja Saul Arthur Mann aukaisi sen innokkaasti. Hän katsahti soikeaan korttiin ja jäi suu auki tuijottamaan, sillä siinä kuvattu tyttö oli sama, jonka hän oli nähnyt Flowerton-tien kuudenkymmenenyhdeksän portailla.
Frank sai puhelimitse kehoituksen tulla kuulemaan uutisia, ja tuntia myöhemmin istuivat molemmat miehet tiedustelijan toimistossa.
"Minä aion lähteä käymään siinä talossa katsomassa tyttöä", virkkoi Saul Arthur Mann. "Tahdotteko tulla mukaan?"
"Sydämeni pohjasta", vastasi Frank. "Kummallista kylläkin, toivon yhtä hartaasti kuin tekin, että hän löytyy. Muistan hänet varsin hyvin, ja yhden kerran riitauduin enoni kanssa juuri hänen tähtensä. Hän oli saapunut taloon isänsä asioissa, ja mielestäni kohteli eno häntä jokseenkin tylysti."
– Kohta numero yksi selvinnyt, – tuumi Saul Arthur Mann.
"Sitten tyttö katosi", jatkoi Frank, "ja Jasper ilmestyi näyttämölle. Jasperin ja tämän tytön välillä oli jonkun verran yhteyttä, jota en ole voinut käsittää. Sen vain tiedän, että Jasperista oli hirveän tärkeätä löytää hänet, mutta muistaakseni se ei hänelle onnistunut."
Mannin auto oli ovella, ja muutamissa minuuteissa olivat he saapuneet talon numero kuusikymmentäyhdeksän upean käytävän edustalle.
Ovea aukaisemaan saapunut palvelijatar jäi tuijottamaan vuorotellen Saul Arthur Mannia ja tämän seuralaista.
"Täällähän asuu eräs neiti", alkoi Mann, näyttäen valokuvaa. "Tässä on hänen kuvansa."
Tyttö nyökkäsi, yhäti töllistellen Frankia.
"Tahtoisin tavata häntä."
"Hän on poistunut", vastasi palvelijatar.
"Silmäilette minua perin tarkasti", huomautti Frank. "Oletteko nähnyt minut joskus ennen?"
"Kyllä, sir", myönsi tyttö, "te olette usein käynyt täällä, tai sitten se on ollut hyvin teidän näköisenne herra – oletteko herra Merril?"
"Se on nimeni", sanoi Frank naurahtaen, "mutta luullakseni en ole ollut täällä kertaakaan tätä ennen".
"Minne neiti lähti?" tiedusti Saul Arthur.
"Hän lähti viime yönä. Hän otti kaikki tavaransa ja poistui ajurilla."
"Asuuko huoneistossa nyt ketään?"
"Ei, sir."
"Kuinka kauan olette ollut täällä palveluksessa?"
"Noin viikon päivät."
"Me olemme neidin ystäviä", valehteli Saul Arthur häpeilemättä, "ja meitä on pyydetty käymään täällä katsomassa, onko kaikki kunnossa".
Palvelijatar empi, mutta Saul Arthur Mann otti kasvoilleen käskevän ilmeen, johon hän niin kerkeästi turvautui, astui tytön ohitse ja aloitti kotitarkastuksen.
Kalusto oli yksinkertainen, mutta hyvä.
"Nähtävästi on väärällä herra Merrilillä runsaasti rahaa", virkkoi Mann.
Näkyvissä ei ollut minkäänlaisia valokuvia eikä papereita, ennenkuin he joutuivat makuuhuoneeseen. Sen uuninristikolla oli revitty paperiarkki, johon oli hienolla käsialalla kirjoitettu muutamia rivejä ja jonka Mann heti anasti. Ennen heidän poistumistaan kysyi Frank tytöltä uudelleen:
"Oliko täällä asuva herrasmies todella minun näköiseni?"
"Kyllä, sir", vastasi pieni palvelustyttö.
"Silmäilkää minua tarkoin!" penäsi Frank hyvätuulisesti, ja tyttö tuijotti häneen taaskin.
"Jonkun verran teidän näköisenne", peruutti palvelijatar.
"Oliko hänen puheensa samanlaista?"
"En ole koskaan kuullut hänen puhuvan, sir."
"Sanokaapa", pisti Saul Arthur Mann väliin, "oliko hän hyvä vaimolleen!"
Pikku palvelijattaren kasvoille levisi heikko virnistys.
"He riitelivät alituiseen", vastasi hän. "Mies oli häijy, ja rouva pelkäsi häntä. Oletteko te poliiseja?" kysäisi hän, mielenkiinnon äkkiä herätessä.
Frank pudisti päätään.
"Emme; emme ole poliiseja."
Annettuaan tytölle puoli kruunua hän asteli toverinsa edellä portaita alas.
"On kovin ikävää, että on toinen minun näköiseni mies, joka on häijy vaimolleen ja asuu Camden Townissa", hän virkkoi auton huristaessa takaisin kaupunkiin.
Saul Arthur Mann oli matkalla vaitelias, antaen vain yksitavuisia vastauksia.
Päästyään takaisin suojaisaan toimistoonsa otti hän revityn kirjeen taaskin esille ja sommitteli sen pöydällään kokoon. Siinä ei ollut päällekirjoitusta eikä herttaisia alkuhuomautuksia. Se kuului:
Sinun on lähdettävä Lontoosta. Saul Arthur Mann näki tänään teidät molemmat. Mene vanhaan paikkaan odottamaan määräyksiä!
Allekirjoitusta ei ollut, mutta pöydän kahden puolen istuvat miehet katselivat toisiaan, sillä käsiala oli Jasper Colen.
XVI
Kersantti Smithin palaaminen
Jasper Cole ponnisteli samaan aikaan luminietosten halki pienelle, Chamonixiin päin viettävällä rinteellä olevalle alppimajalle, jonka May Nuttall oli vuokrannut. Reki, jolla hän oli saapunut asemalta, oli vuoren juurella. May oli kuistilla, näki hänet ja toivotti hänet iloisesti huudahtaen tervetulleeksi. Jasper pudisti lumen saappaistaan ja juoksi häntä vastaan portaita myöten kuistille.
"Tämäpä on iloinen yllätys", sanoi May, ojentaen hänelle molemmat kätensä ja katsoen kiittävästi häntä silmiin. Nuorukaisen kasvot eivät enää olleet läheskään niin kalpeat kuin ennen; hän oli päivettynyt ja terveen näköinen, joskin piirteet olivat hieman pingoittuneet.
"Mieluumminkin se oli hullu temppu, eikö ollutkin?" arveli Jasper haikeasti.
"Sinä olet niin piintynyt vanhapoika, Jasper, että luullakseni sinua kauhistuttaa kaikki sellainen, mikä vain poikkeaa totutuista tavoistasi. Miksi tulit näin pitkän matkan, Hollannista Ylä-Savoijaan?"
Cole oli seurannut neitoa lämpöiseen ja kodikkaaseen arkihuoneeseen, lämmitellen nyt kohmettuneita käsiään roihuavan takkavalkean ääressä.
"Vielä kysyt! Tulin sinua tapaamaan."
"Entä miten sujuvat kokeesi?"
May käänsi hieman hätäisesti keskustelun toiseen suuntaan.
"Viime kuusta lähtien en ole tehnyt minkäänlaisia kokeita – en ainakaan sellaisia kuin sinä tarkoitat. Se ainoa, joka minulla on ollut käsillä, on edistynyt oikein hyvin."
"Mikä se sitten on?" tiedusti neito innokkaasti.
"Kerron sen sinulle näinä päivinä", vältteli toinen.
Jasper oli majoittunut Alppihotelliin ja toivoi voivansa viipyä Chamonixissa viikon. He puhelivat ilmoista, aikaisesta lumesta, joka oli verhonnut laakson valkoiseen vaippaan, kiusoittelevasta Mont Blancista, joka ei ollut näyttäytynyt Mayn saapumisen jälkeen, varhaisista lumivyöryistä, joiden jyrinä oli tuloyönä herättänyt hänet, Argentieresiin vievästä hauskasta tiestä, Col de Balmen lumeenhautautuneista kylistä, ison jäätikön eetterinvihreästä välkkeestä – kaikesta muusta paitsi siitä, mikä enimmin askarrutti heidän ajatuksiaan ja oli lähinnä heidän sydäntään.
Jasper mursi jään viittaamalla Frankin käyntiin Genevessä.
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi May, käyden äkkiä vakavaksi.
"Minulle kerrottiin siitä", vastasi Jasper kartellen.
"Jasper, oletko ollut Montreuxissa?" May katsoi häntä suoraan silmiin.
"Olen kyllä ollut Montreuxissa tai oikeammin Cauxissa. Se on vuoristossa samalla kohdalla ja sinne on mentävä Montreuxin kautta. Miksi sitä kysyt?"
Neidon oli äkkiä vallannut jäätävä tunne, josta hän ei päässyt eroon sinä eikä seuraavanakaan päivänä.
He kävivät yhdessä tavanmukaisilla retkeilyillä, kiipeilivät Butten metsäisille rinteille ja seisoivat kolmantena päivänä Jasperin tulon jälkeen kirkkaassa aamunkoitteessa, katselivat ensimmäisiä punertavia säteitä, jotka sattuivat Mont Blancin ryhmyiselle huipulle.
"Eikö se ole ihanaa?" kuiskasi May.
Jasper nyökkäsi.
Maiseman tyyni kauneus, puhtaus, vuorten mahtava korkeus, kaikki se samalla kertaa ahdisti ja ihastutti neitoa, kohotti häntä lähemmäksi entisiä yleviä totuuksia, poisti hänestä turhan arkuuden. Hän käännähti äkkiarvaamatta Jasperiin päin ja kysäisi:
"Jasper, kuka tappoi John Minuten?"
Nuorukainen ei vastannut. Hän katseli suruisan kaihoisasti päivänkoittoa luoksepääsemättömällä Mont Blancilla, valon ja varjon vaihtelua, värileikkiä, nauttien puhtaasta tunnelmasta. Kun hän puhkesi puhumaan, oli hänen äänensä hiljennyt melkein kuiskaukseksi.
"Minä tiedän, että John Minuten murhaaja on elossa ja vapaana."
"Kuka hän on?"
"Jollet nyt sitä tiedä, et saa sitä koskaan tietää."
Syntyi hiljaisuus, jota kesti hyvinkin viisi minuuttia. Vuoren laen tulipunainen väri kalpeni sitruunankeltaiseksi.
Sitten May virkkoi taaskin:
"Oletko sinä suoranaisesti tai välillisesti syypää?"
Mies pudisti päätään.
"En suoranaisesti enkä välillisesti", hän sanoi lyhyesti, ja seuraavalla minuutilla oli tyttö hänen sylissään.
Heidän välillään ei ollut vaihdettu yhtään rakkauden sanaa, ei minkäänlaisia hellyyden osoituksia, ei ainoatakaan kirjettä, jota ei koko maailma olisi saanut lukea. Heidän rakkaussuhteensa oli alkanut siitä, mihin muiden loppuu – valloitukseen ja antautumiseen. Tällä kummallisella, kerrassaan käsittämättömällä tavalla joutui May Nuttall kihloihin, ja hän ilmoitti siitä ystävilleen perin lyhyillä kirjeillä.
Kahden viikon kuluttua saapui neito Englantiin, ja häntä oli Charing Crossin asemalla vastassa Saul Arthur Mann. May oli säteilevän iloinen, ja hyvä tuuli suorastaan pursusi hänestä; hän oli terveyden ja kauneuden esikuva.
Mann pani kaiken tämän merkille raskain sydämin. Hänen velvollisuutensa oli suorittaa eräs tehtävä, joka ei suinkaan ollut hauska. Hän tiesi, että oli turhaa koettaa vaikuttaa neitoon järkisyillä. Hän ei voisi tuoda esiin muuta kuin puolivalmiita teorioita ja epäluuloja, mutta olihan hänellä ainakin yksi valttikortti. Hän pohti mielessään, pitäisikö hänen iskeä se pöytään, sillä siinäkin suhteessa olivat hänen saamansa tiedot mahdollisimman niukat. Hän selosti Frank Merrilille kohtauksensa tytön kanssa.
"Hyvä Frank, hän on yksinkertaisesti sokaistunut", selitti pikku mies epätoivoisena. "Oi, jospa kirotut tietoni vain olisivat täydellisiä! Silloin saisin yhdessä sekunnissa hänet uskomaan. Kaikista selvittelyistä, joihin ikinä olen ryhtynyt, ei mikään ole ollut näin epätyydyttävä."
"Eikö mitään voida tehdä?" kysyi Frank. "Minä en voi uskoa, että niin käy. Hän naimisiin Jasperin kanssa! Hyvä Jumala! – kaiken jälkeen –"
Hänen äänensä oli käheä, ja käsi, jota hän torjuvasti kohotti, vapisi.
Saul Arthur Mann raapi leukaansa.
"Mitähän jos menisitte häntä tapaamaan", hän ehdotti ja lisäsi hieman ilkeästi: "Minä olen sillä aikaa herra Colen luona."
Frank epäröi.
"Ymmärrän hyvin vastahakoisuutenne", jatkoi pikku mies, "mutta kysymyksessä on siksi paljon, ettette saa sallia hienotunteisuutenne pidättää itseänne. Tämä juoni on estettävä millä hinnalla hyvänsä. Nyt on taistelu käynnissä. Kuukaudessa, kenties vieläkin lyhyemmässä ajassa, saattaa meillä olla koko totuus käsissämme."
"Oletteko saanut mitään vihiä Camden Townissa näkemästänne naisesta?" tiedusti Frank.
"Hän on kadonnut täydelleen", vastasi toinen; "löytämiämme jälkiä myöten emme ole päässeet mihinkään".
Sinä iltapäivänä Frank pukeutui harvinaisen huolellisesti, kysyi puhelimitse Maylta etukäteen, sopiko hänen tulla vierailulle, ja saapui myöhästymättä minuuttiakaan. Neito oli tapansa mukaan hyvin herttainen.
"Olin melkein loukkaantunut, kun et ole käynyt aikaisemmin, Frank", hän torui. "Tulitko onnittelemaan?"
Sen sanoessaan hän katsoi Frankia suoraan silmiin.
"Sitä sinä tuskin voit olettaa, May", virkkoi nuorukainen lempeästi, "kun tiedät, kuinka paljon minulle merkitset ja kuinka suuresti sinua kaipaan. Rehellisesti sanoen, en ymmärrä sitä enkä voi uskoa muuta kuin että sinuunkin, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja joka olet minusta arvokkaampi kuin kukaan muu ihminen, on tarttunut epäluulo, joka ympäröi minua kuin myrkkypilvi."
"Mutta jos kerran epäilisin sinua", huomautti tyttö rauhallisesti, "niin antaisinko sinun tulla luokseni? Ei, Frank, olin lapsi silloin kun – käsitäthän? Siitä on vain muutamia kuukausia, mutta luulen, ei, minä tiedän, että se olisi ollut suurin erehdys, mitä olisin saattanut tehdä. Minusta olisi tullut hyvin onneton nainen, sillä olen koko ajan rakastanut Jasperia."
Hän lausui sen tyynesti, näyttämättä vähääkään liikuttuneelta tai hämmentyneeltä. Kun Frank kertoi tästä keskustelusta Saul Arthur Männille, selitti hän Mayn puheen tuntuneen melkein koneelliselta.
"Toivon, että sinä suhtaudut kaikkeen kiltisti", jatkoi tyttö, "että pysymme yhtä hyvinä ystävyksinä kuin olemme aina olleet ja ettei edes muisto eno-parkasi kuolemasta, ei sitä seurannut kammottava oikeusjuttu eikä Jasperin siinä näyttelemä osa voi pilata hyviä suhteitamme".
"Mutta etkö tajua, mikä merkitys sillä on minulle", huudahti Frank. Sekunnin ajan katselivat he toisiaan silmiin. Frank arvasi tytön ajatukset ja säpsähti.
"Tiedän, mitä ajattelet", hän sanoi käheästi. "Sinä ajattelit kaikkia niitä raakuuksia, joita oikeussalissa lausuttiin, sitä, että jos olisin saanut sinut, olisin saavuttanut kaikki, mitä olen tavoitellut."
May lehahti punaiseksi.
"Se oli hirveätä minulta, olihan?" hän tunnusti. "Mutta se ajatus välähti mieleeni. Eihän ajatuksiaan voi hallita, Frank, ja sinun täytyy tyytyä siihen, että uskon sinun viattomuuteesi. On eräitä ajatuksia, jotka rehoittavat kuin rikkaruohot ja joita on mahdoton kitkeä. Älä moiti minua siitä, että muistin syyttäjän sanat; se oli tahdostani riippumaton, epämieluinen ajatus."
Frank taivutti päätään.
"On toinen, joka ei johdu mieleeni vasten tahtoani", jatkoi neito, "ja senvuoksi, että toivon ystävyytemme pysyvän ja kaiken kulkevan tavallista latuaan, kysyn sinulta yhtä seikkaa. Kahdeskymmenesneljäs syntymäpäiväsi on ollut ja mennyt – sinä kerroit enosi koettavan estää sinua menemästä avioliittoon sitä ennen. Sinä olet vielä naimaton, vaikka se päivä on jo ohitse. Mitä on tapahtunut?"
"On tapahtunut paljon", vastasi Frank levollisesti. "Eno on kuollut. Minä olen rikas ilman hänen jälkisäädöslahjaansakin. Voisin kosia sinua tasa-arvoisena."
"Siitä en ole tiennyt mitään", ihmetteli May.
Frank kohautti olkapäitään.
"Eikö Jasper ole sitä sinulle kertonut?"
"Ei; Jasper ei ole maininnut siitä mitään."
Frank veti syvän henkäyksen.
"Sitten voin ilmaista vain sen, ettet saa tietää mitään, ennenkuin enoni kuolemaa peittävä salaisuus on saatu selville. En voi muuta kuin toistaa aikaisemmat sanani."
May ojensi hänelle kätensä.
"Minä uskon sinua, Frank", hän sanoi, "ja tein väärin epäillessäni sinua vähimmässäkään määrin".
Frank tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.
"May, millä ihmeen tavalla on Jasper lumonnut sinut?"
Toisen kerran May punehtui ja vetäisi kätensä pois.
"Jasperin lumousvoimassa ei ole mitään ihmeellistä", vastasi hän hymyillen, samalla kun hänen tuntemansa lievä suuttumus melkein vasten hänen tahtoansa lauhtui; "se on samaa vaikutusta, jota jokainen nainen on tuntenut ja jota sinäkin kerran tunnet".
Frank naurahti katkerasti.
"Eikö mikään siis voi muuttaa mieltäsi?" hän kysyi.
"Ei mikään koko maailmassa", vastasi May painokkaasti.
Hänet valtasi hetkiseksi sääli Frankia kohtaan, joka seisoi molemmat kädet tuolin selkämyksellä, katse maahan luotuna, koko olento kuvastaen epätoivoa, ja hän astui lattian poikki nuorukaisen luokse, pujottaen käsivartensa hänen kainaloonsa.
"Älä ole noin murheissasi, Frank", hän lohdutti vienosti, "olen oikukas tyttöhupakko, eikä minun tähteni totisesti kannata vähääkään surra".
Frank suoristihe, otti hattunsa, keppinsä ja päällystakkinsa, ojentaen sitten kätensä.
"Hyvästi! Ja olkoon onni mukanasi!" hän toivotti.
Tällä välin tapahtui edellisestä suuresti eroava keskustelu Portsmouth-kadun varrella olevassa pienessä talossa, jossa Jasper Cole asui. Jasper ja Saul Arthur Mann olivat tavanneet toisensa jo aikaisemmin, mutta ensi kertaa oli viimemainittu vierailulla John Minuten perillisen luona.
Jasper oli ovella odottamassa pikku miehen saapuessa, tervehti häntä tyynesti, mutta ystävällisesti, ja meni edellä hauskaan työhuoneeseensa, joka puolittain oli laboratorio ja jonka hän John Minuten kuoleman jälkeen oli järjestänyt itselleen.
"Käyn heti käsiksi asiaan ilman minkäänlaisia kiemurteluja, herra Cole", selitti Mann, asettaen salkkunsa tuolinsa viereen ja nykäisten sen auki. "Ilmoitan peittelemättä toimivani herra Merrilin ja samalla, kuten uskon, oikeuden hyväksi."
"Ainakin vaikuttimenne ovat ihailtavia", virkkoi Jasper, työntäen syrjään paperit, jotka olivat levällään isolla kirjoituspöydällä, ja istuutuen itse pöydän reunalle.
"Olette kai huomannut, että teitä jossakin määrin epäillään, herra Cole?"
"Tekö minua epäilette vaiko viranomaiset?" tiedusti toinen kylmästi.
"Minä", vastasi Saul Arthur Mann ponnekkaasti. "Minä en voi puhua viranomaisten puolesta."
"Minkälaisia epäluulonne ovat?"
Hän työnsi kätensä syvälle housuntaskuihinsa ja silmäili toista tiukasti.
"Ensinnäkin epäilen teidän hyvin tietävän, kuka murhasi John Minuten."
Jasper Cole nyökkäsi.
"Olen aivan varma siitä, että hänet murhasi ystävänne herra Merril."
"Minä oletan", jatkoi Saul Arthur Mann rauhallisesti, "että tunnette murhaajan ja tiedätte, ettei hän ollut Frank Merril".
Jasper ei vastannut mitään. Hieno hymy väreili sekunnin ajan hänen suupielessään, mutta millään muulla tavoin hän ei paljastanut tunteitaan.
"Entä toinen seikka, josta tahdotte puhella?"
"Se on arkaluontoisempi kysymys, koska se koskee myöskin erästä naista", selitti pikku mies. "Tehän aiotte mennä avioliittoon neiti Nuttallin kanssa?"
Jasper Cole nyökäytti päätään.
"Te olette saaneet erittäin suuren vaikutusvallan häneen viimeksi kuluneina kuukausina."
"Toivoakseni olen!" virkkoi Cole leikkisästi.
"Sen vaikutusvallan olisitte voinut saavuttaa normaalilla tavalla" – Saul Arthur Mann kumartui eteenpäin ja napautti pöytää jokaisen sanan korostukseksi – "mutta sen on myöskin voinut saada aikaan hyvin taitava kemisti, joka on keksinyt keinon lamauttaakseen uhrinsa tahdonvoiman".
"Lääkeaineiden avullako?" kysäisi Jasper.
"Lääkeaineiden avulla", kertasi Saul Arthur Mann.
Jasper Cole naurahti.
"Mielelläni tuntisin sen lääkkeen", hän sanoi; "sillä voisi ansaita omaisuuden, puhumattakaan siitä, että sitä käyttämällä voisi tavattomasti hyödyttää ihmiskuntaa. Voisinhan esimerkiksi antaa sitä annoksen teille, ja te kertoisitte minulle kaikki tietonne – ne kuuluvat olevan koko laajat", ilvehti hän. "Ette toki te, herra Mann, jolla on huomattava kokoelma muistiinpanoja kaiken maailman asioista, vakavissanne väittäne, että sellaista ainetta on olemassa."
"Päinvastoin", intti Mies, Joka Tiesi riemuiten, "se tunnetaan ja sitä on käytetty. Se tunnettiin jo Borgiain aikoina. Sitä käytettiin Ranskassa Ludvig kuudennentoista aikana. Se on taas uudelleen keksitty ja sitä on joissakin määrin käytetty mielisairaaloissa raivoavien potilaiden rauhoittamiseksi."
Jasper Colen silmistä pilkahti heräävä mielenkiinto.
"En ole koskaan kuullut siitä", sanoi hän hitaasti; "ainoa siihen tarkoitukseen käytetty lääke on tietääkseni bromkalium".
Mann otti esille paperiliuskan ja luetteli joukon nimiä, enimmäkseen amerikkalaisia ja saksalaisia mielisairaaloita.
"Vai se lääke!" äänsi Jasper Cole halveksivasti. "Tiedän hyvin, mihin sitä käytetään. Siitä oli artikkeli British Medical Journalissa kolme kuukautta sitten. Se on eräs muunnos niinsanottua 'Hämäräunta', villikaalia ja morfiinia. Pelkään, herra Mann", hän jatkoi, "että olette lähtenyt turhalle asialle, ja mitättömänä tieteenharrastajana saattanen teitä loukkaamatta sanoa, että teorianne ovat kokonaan haaveellisia".
"Sitten teen teille toisen kysymyksen, herra Cole", ehätti pikku mies pahastumatta edelleen, "ja minun mielestäni se on tärkein syy, minkävuoksi teidän ei pitäisi mennä avioliittoon nyt puheenaolevan naisen kanssa, jonka luottamusta nautin ja johon neuvoni, kuten varmasti uskon, tehoavat".
"Ja mikä se on?" tiedusti Jasper.
"Se koskee teidän omaa luonnettanne, ja senvuoksi minun on perin vaikea keskustella siitä", vastasi pikku mies.
Taaskin soi Cole hänelle tutkimattoman hymynsä.
"Nyt joutuu otaksuttavasti moraalinen puoleni reposteltavaksi", hän huomautti vilkkaasti. "Jatkakaa, tehkää hyvin – te nähtävästi käytte huvittavaksi."
"Olitte vähän aikaa takaperin Hollannissa. Tietääkö neiti Nuttall sen?"
Jasper nyökkäsi.
"Hän tietää sen varsin hyvin."
"Olitte Hollannissa erään naisen seurassa", syytti Mann hitaasti. "Tietääkö neiti Nuttall senkin?"
Jasper laskeutui pöydän reunalta ja ojensihe suoraksi. Hänen silmänsä soukkenivat, kun hän katseli syyttäjäänsä.
"Siinäkö kaikki, mitä tiedätte?" kysyi hän kohteliaasti.
"Ei kaikki, vaan yksi tuntemani seikka", tokaisi toinen vastaan. "Teidät nähtiin naisen seurassa. Hän asui kanssanne samassa hotellissa nimellä 'rouva Cole'."
Jasper nyökkäsi.
"Suonette anteeksi, jollen suostu keskustelemaan tästä asiasta."
"Entäpä jos pyydän neiti Nuttallia keskustelemaan siitä?" vetosi pikku mies.
"Omassa vallassanne on määrätä, mitä teette", vastasi Jasper Cole nopeasti, "ja uskallanpa sanoa, että jos pidätte sitä edullisena, niin kerrotte sen hänelle. Mutta sen voin teille luvata, että menen avioliittoon neiti Nuttallin kanssa, puhuttepa siitä hänelle tai ette."
Sen sanottuaan hän saattoi vieraansa ovelle ja malttoi tuskin odottaa auton lähtöä, ennenkuin jo sulki oven.
Myöhään samana iltana kertoivat ystävykset toisilleen kokemuksiaan.
"Olen varma siitä, että jotakin on todella hyvin hullusti", väitti Frank ponnekkaasti. "May ei ollut oma itsensä. Hän puhui konemaisesti, ikäänkuin olisi toistanut opittua läksyä. Tuntui siltä kuin hän olisi langoilla yhdistetty johonkin toiseen, joka saneli hänelle joka sanan, joka liikkeen. Se on kirottua, Mann. Mitä voimme tehdä?"
"Meidän tulee estää se avioliitto", virkkoi pikku mies tyynesti, "ja sitä varten on käytettävä kaikkia keinoja, mitä tilaisuus tarjoaa. Älkää erehtykö!" varoitti hän painokkaasti. "Cole ei anna minkään säikäyttää itseään. Hän koetti häikäilemättä heittää minulle tuhkaa silmille. Hän tietää, että olen voittanut hänet. Vain sattumalta sain tiedon Hollannissa olleesta naisesta. Käskin asiamieheni tarkastaa hotellin matkustajaluetteloa, ja siinä oli vähääkään peittelemättä: 'Herra ja rouva Cole Lontoosta'."
"Nyt meidän on heti mentävä tapaamaan Mayta", intoili Frank, "ja esitettävä hänelle kaikki tosiseikat, vaikka minua inhoittaa se ajatus – se tuntuu halpamaiselta".
"Halpamaiselta!" kivahti Saul Arthur Mann. "Mitä lörpötystä tuo on! Te olette liian arkatuntoinen tällaiseen työhön, ystäväni. Minä käyn hänen luonaan huomenna."
"Minä tulen mukaanne", myöntyi Frank mietittyään hetkisen. "En halua millään tavoin välttää vastuunalaisuutta tässä asiassa. May luultavasti suuttuu minuun sekaantumiseni tähden, mutta minä olen saavuttanut sellaisen mielentilan, etten välitä mistään – kunhan hän vain saadaan pelastetuksi."
Sovittiin, että he tapaisivat toisensa seuraavana aamuna Mannin toimistossa ja lähtisivät sitten yhdessä.
"Muistakaa", kehoitti Mann vakavasti ennen lähtöä, "että jos Cole huomaa pelin alkaneen, niin hän ei väistä mitään".
"Olisiko mielestänne meidän ryhdyttävä edeltäkäsin joihinkin varokeinoihin?" tiedusti Frank.
"Rehellisesti sanoen minusta tuntuu siltä", tunnusti toinen. "En usko, että saamme miehiä Yardista, mutta asioissani on joskus puuhaillut eräs erinomainen etsivätoimisto, joka voi hankkia suojelusvahdit tytölle."
"Toivon teidän asettuvan yhteyteen toimiston kanssa", pyysi Frank totisena. "Tämä asia on kiusannut minut puolikuoliaaksi. Häntä ei pitäisi milloinkaan päästää etsivien näkyvistä. Minä koetan päästä puheisiin hänen kamarineitonsa kanssa, niin että saisimme tiedon aina etukäteen, kun hän aikoo lähteä ulkosalle. Savoy-hotellin edustalle pitäisi sijoittaa moottoripyöräilijä, joka olisi valmiina seuraamaan häntä kaikkialle."
He erosivat toimiston ovella, ja Saul Arthur Mann palasi antamaan puhelimitse tarpeelliset määräykset. Samana iltana saatiin nähdä, kuinka tarpeellisia ne olivat.
Kello yhdeksän aikana istuutui May nauttimaan yksinäistä päivällistään. Samassa tuotiin hänelle sähkösanoma. Se oli sen hyväntekeväisyysjärjestön johtajalta, jossa hän oli työskennellyt, ja kuului: "Hyvin kiireellinen. Minulla on teille perin tärkeätä ilmoitettavaa." Kirje oli järjestön johtajattaren allekirjoittama ja May jätti päivällisensä koskematta, viipyen vain sen verran aikaa, että ennätti vaihtaa pukuaan, ja kiiruhtaen sitten vuokra-autolla kaupungin itälaidalle.
Kun hän saapui "halliin", joka oli hyväntekeväisyysjärjestön päämajana, oli siellä pimeä. Ovella seisoi eräs mies, joka ilmeisesti oli uusi apulainen, ja puhutteli häntä.
"Te olette kai neiti Nuttall, eikö niin? Niin arvelinkin. Johtajatar meni Silvers Rentsiin ja pyysi minua saattamaan teitä."
Tyttö lähetti auton pois ja lähti oppaansa seurassa hyväntekeväisyystoimistosta Silvers Rentsiin vieville ahtaille sokkeloisille kaduille. Päästyään erään huonosti valaistun kujan puolitiehen hän havaitsi, että tiepuoleen oli pysäytetty iso, komea auto, ja hän ihmetteli tämän ylellisen elämän todisteen joutumista Canning Townin halvoille kaduille. Hänen epätietoisuutensa ei kestänyt kauan, sillä kun hän tuli auton lyhtyjen valo piiriin ja suojusti kädellään silmiään huikaistumasta, tartuttiin lujasti hänen käsivarsiinsa, hänet nostettiin ilmaan ja heitettiin autoon. Käsi puristui hänen kurkkuunsa.
"Jos huudatte, niin tapan teidät", sähisi ääni hänen korvaansa.
Samassa lähti auto liikkeelle, neidolta pääsi kirkaisu, joka tukahdutettiin hänen kurkkuunsa, ja hän vaipui pyörtyneenä pitkäkseen istuimelle.
Kun May tuli jälleen tajuihinsa, kiiti auto yhäti eteenpäin pimeydessä, ja hänen vangitsijansa käsi piteli edelleen häntä kurkusta.
"Olkaa järkevä tyttö", mutisi ääni, "ja tehkää kuten käsketään; silloin teille ei tapahdu mitään pahaa".
Oli siksi pimeätä, että miehen kasvoja ei näkynyt, ja kasvot olivat ilmeisesti siksi hyvin peitetyt, ettei May olisi tuntenut puhujaa, vaikka olisi ollut valoakin. Silloin hän muisti, että tämä mies, joka oli tekeytynyt hänen oppaakseen, oli huolellisesti pysytellyt varjossa joka kerta kun joutui valaistulle kohdalle saattaessaan häntä muka johtajattaren luokse.
"Minne aiotte viedä minut?" kysyi tyttö.
"Saatte sen aikanaan tietää", oli töykeä vastaus.
Oli kolkko yö; sade räiskyi auton ikkunoihin ja tuulen ulvonta kuului koneen melua voimakkaammin. He ajoivat ilmeisestikin maaseudulle, sillä hän näki katulamppujen valossa silloin tällöin vilahtelevan aitoja ja puita. Hänen vangitsijansa laski äkkiä ikkunan alas ja antoi kuljettajalle joitakuita määräyksiä. Hän arvasi niiden sisällön, sillä auton valot kierrettiin sammuksiin ja vaunu kiiti pimeässä.
Rohkeasta käytöksestään huolimatta tyttö oli pelon vallassa. Hän tiesi, että häntä pitelevä hurja mies ei pelännyt seurauksia ja että häntä uhkasi suuri vaara, jos hänen kuolemastaan olisi etua miehen ja tämän rikostoverien aikeille. Heidän suunnitelmistaan hänellä ei ollut aavistustakaan. Olivatko nämä samoja miehiä, jotka olivat surmanneet John Minuten?
"Kuka te olette?" tiedusti hän.
Kuului vähäinen naurunhihitys.
"Sen saatte varsin pian tietää."
Tuskin oli mies saanut sanat suustaan, kun auto tärähti hirveästi. Se pysähtyi äkkiä ja kallistui; May sinkoutui polvilleen. Jokainen lasiruutu meni pirstaleiksi, ja auton jäämisestä vinoon saattoi päättää, että sille oli tapahtunut korjaamaton vaurio. Mies kömpi pystyyn, tyrkkäsi oven auki ja hyppäsi maahan.
"Ylikäytävä-portti, sir", selitti kuljettaja. "Ranteeni on nyrjähtänyt."
Vangitsijansa kadottua tunnusteli tyttö auton toisen oven lukkoa ja kiersi kädensijaa. Hänen riemuksensa se aukeni hiljaa, eikä yhteentörmäys ollut ilmeisestikään sitä vahingoittanut. May astui tielle joka jäsenen vapistessa.
Hän pikemmin tunsi kuin näki ylikäytäväportin ja tiesi, että sen toisella kupeella oli portti jalankulkijoita varten. Hän oli sen luona, kun hänen ryöstäjänsä huomasi hänen pakonsa.
"Tulkaa takaisin!" huusi mies käheästi.
Hän kuuli jyrinää, näki valoja välähtelevän sivulla ja juoksi radan poikki, juuri kun pikajuna mennä porhalsi pohjoiseen päin. Se kiiti hänen ohitseen parinkymmenen sentimetrin päässä, ja ilmanpaine paiskasi hänet maahan. Hän kömpi pystyyn, hoippui jäljelläolevien kiskojen poikki, pääsi vastaisella puolella olevalle portille ja pakeni pitkin pimeätä tietä. Hän oli voittanut aikaa juuri sen verran kuin juna tarvitsi sivuuttaakseen hänet. Hän juoksi silmittömästi, luiskahdellen ja kompuroiden loassa ja kuuli takaa-ajajansa askelten läjähdyksiä lokaiselta tieltä takaansa.
Tuuli puhalsi hänen tukkansa hajalleen, ja sade pieksi hänen kasvojaan, mutta hän ponnisteli eteenpäin. Äkkiä hänen jalkansa lipesi, ja hän kaatui, ja kun hän nousi pystyyn, laskeutui vainoojan raskas käsi hänen olalleen. Hän kirkaisi kovaa.
"Hiljaa!" komensi mies ja peitti kädellään hänen suunsa.
Samassa sattui heihin kirkas valojuova, joka oli niin voimakas ja niin huikaisevan valkea ja odottamaton, että tytöstä tuntui siltä kuin hän olisi saanut iskun. Valolähde oli vajaan kahden metrin päässä, ja mies hellitti otteensa Maysta ja tuijotti valoon.
"Haloo!" kuului ääni pimeästä. "Mitä kujeilua tämä on?"
May oli miehen takana eikä voinut nähdä puhujan kasvoja. Hän tiesi vain saaneensa apua, aavistamatonta, taivaan lähettämää apua, ja ponnisteli voidakseen hengittää ja puhua.
"Kaikki on niinkuin olla pitääkin", murisi mies; "nainen on mielisairas, ja minä olen viemässä häntä parantolaan".
Äkkiä siirtyi valo miehen kasvoille, ja luja koura laskeutui hänen olalleen.
"Tekö se olettekin?" virkkoi toinen. "Niinpä niin, kyllä minä vien teidät mielisairaalaan, kersantti Smith eli Crawley eli mikä nimenne lieneekin. Tunnettehan minut – minun nimeni on Wiseman."
Mies seisoi hetkisen kuin kivettyneenä; sitten hän riuhtaisi äkillisellä nykäyksellä kätensä irti ja karkasi poliisin kimppuun, päästäen hurjan raivoisan karjaisun, ja samassa kierivät molemmat miehet pimeässä. Konstaapeli Wiseman ei ollut mikään lapsi, mutta hän oli menettänyt alussa saamansa edun, ja kun hän pääsi jaloilleen ja löysi taskulamppunsa, oli Crawley kadonnut.
XVII
Mies, jota nimitettiin "Merriliksi"
"Jollei Wiseman luulisi teitä murhaajaksi, niin pitäisin häntä älykkäänä miehenä", sanoi Saul Arthur Mann.
"Onko Crawley saatu kiinni?" tiedusti Frank.
"Ei, hän pääsi karkuun. Kuljettaja ja auto oli tilattu eräästä East Endin autotallista; siellä oli kerrottu juttu mielisairaasta, joka oli vietävä parantolaan; tilaaja oli nähtävästi Crawley eli Smith. Hän oli maksanut hieman ylimääräisesti korvaukseksi niistä vahingoista, jotka luuloteltu mielisairas saattaisi tehdä autolle. Kuljettaja selittää, että hänessä oli herännyt epäluuloja, ja että hän aikoi ilmoittaa asiasta poliisille saavuttuaan määräpaikkaansa. Tapaturman sattuessa he olivat juuri Eastbournen laidalla.
"Minne hän sanoi aikoneensa viedä Mayn?" kysyi hän Frankilta.
"Hänen oli käsketty ajaa Eastbourneen, jossa hänen piti saada yksityiskohtaisemmat ohjeet. Poliisi on saanut selville, että hän puhuu totta, ja hänet on päästetty vapaalle jalalle. Olin äsken Mayn luona", lisäsi Frank; "hän ei näytä olevan millänsäkään järkyttävästä seikkailustaan. Toivoakseni olette järjestänyt hänelle turvavartion."
Saul Arthur Mann nyökkäsi.
"Tällaista seikkailua ei ystävämme enää yrittäne", hän vakuutti.
"Tekeehän se sentään jutun hieman selvemmäksi. Tiedämme, että Rex Hollandilla on rikostoveri ja että tämä rikostoveri on kersantti Smith. Voimme niin ollen olettaa, että he suorittivat murhan yhdessä. Konstaapeli Wiseman on saanut sopivan palkkion, jonka hän hyvin ansaitseekin", selitti Frank herttaisesti.
"Te ette kanna kaunaa", huomautti Saul Arthur Mann hymyillen.
Frank pudisti nauraen päätään.
"Kuinka voisinkaan?" hän kysyi yksinkertaisesti.
May sai toisenkin vieraan. Jasper Cole kiiruhti Lontooseen, heti kun oli saanut vihiä häntä kohdanneesta väkivallasta, mutta tyyntyi nähdessään tytön.
"Se oli kauhean jännittävää", sanoi May, "mutta oikeastaan en ole siitä kovinkaan harmissani – itse asiassa taidan näyttää pirteämmältä kuin sinä".
Jasper nyökäytti päätään.
"Se on hyvin mahdollista. Menin nukkumaan vasta myöhään tänä aamuna. Olin niin syventynyt tutkimuksiini, etten huomannut aamun olevan käsissä, ennenkuin minulle tuotiin teetä."
"Etkö ole nukkunut koko yönä?" huudahti tyttö pelästyneenä ja pudisti nuhtelevasti päätään. "Se on yksi niitä tapojasi, joista sinun on luovuttava", uhkasi hän.
Jasper Cole ei sivuuttanut Mayn epämiellyttävää kokemusta yhtä keveästi kuin tyttö itse.
"Mikähän lienee ollut sen kaiken tarkoituksena?" kummasteli hän. "Ja miksi sinut kuljetettiin takaisin Eastbourneen? Luultavasti saamme vielä nähdä, että näiden pirullisten juonien lähtökohta on Sussexissa."
"Herra Mann on toista mieltä", kertoi tyttö. "Hän uskoo, että Eastbournessa oli autoa odottanut toinen, johon minut olisi siirretty. Hän väittää, että minut vietiin sinne vain tarkoituksessa johtaa poliisi väärille jäljille."
Tyttöä puistatti.
"Se ei ollut hauska seikkailu", tunnusti hän.
Keskustelu tapahtui iltapäivällä noin pari tuntia sen jälkeen, kun Frank oli ollut Mayn puheilla – Saul Arthur Mann oli käynyt Eastbournessa noutamassa hänet takaisin. Jasper oli päättänyt olla yötä kaupungissa ja tilannut kaksi paikkaa hippodromin näytäntöön. Tyttö oli kertonut sen Saul Arthur Mannille, sillä hän oli luvannut ilmoittaa tälle kaikki retkensä, ja senvuoksi häntä hämmästytti, kun pieni tiedustelija saapui puolen tunnin kuluttua häntä tapaamaan.
May otti hänet vastaan sulhasensa seurassa, ja Jasper oivalsi heti Saul Arthur Mannin aikeet.
"En haluaisi olla vaivaksi", alkoi Mann, "mutta ennenkuin puhelemme muusta, neiti Nuttall, pitäisi teidän tietää eräitä seikkoja. Minulla on täysi syy uskoa tietäväni, kuka on vastuussa viimeöisestä väkivallasta, enkä aio jättää toistumisen vaaraa mahdolliseksi."
"Kenen luulette olevan siitä vastuussa?" tiedusti tyttö tyynesti.
"Uskon vilpittömästi, että alkuunpanija on tässä huoneessa", oli ällistyttävä vastaus.
"Tarkoitatteko minua?" kysyi Jasper Cole, kiivastuen.
"Tarkoitan teitä, herra Cole. Uskon, että te olette juonen suunnittelija ja sen ainoa alkuunpanija", vastasi toinen.
Tyttö tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Ette varmastikaan tarkoita totta sanoillanne."
"Tarkoitan, että herra Colella on perin hyvät syyt tavoitella avioliittoa kanssanne. Niitä syitä en tunne täydelleen, mutta saan niistä kyllä selon. Minulla on varma tieto siitä, että herra Cole on jo naimisissa."
May katsoi vuoroin toista, vuoroin toista.
"Jo naimisissa?" kertasi Jasper.
"Jollei hän ole jo naimisissa", jatkoi Saul Arthur Mann mutkattomasti, "niin olen ollut epähieno. Mutta sen voin vakuuttaa teille, että sulhasenne on matkustanut mannermaalla erään naisen seurassa, joka väittää olevansa rouva Cole."
Jasper ei virkkanut vähään aikaan mitään, vaan katseli toista omituisen miettivän näköisenä.
"Nähtävästi te, herra Mann", hän sanoi vihdoin, "kokoatte tietoja asioista samalla tavoin kuin muut ihmiset kokoavat postimerkkejä".
Saul Arthur Mann tuimistui.
"Todistakaa väitteeni vääräksi, sir, jos voitte –"
"Antakaa minun puhua", pyysi Jasper korottaen ääntään. "Tahdon kysyä teiltä erästä seikkaa. Onko teillä täydellinen selostus John Minuten elämästä?"
"Tunnen sen siksi hyvin", vastasi Saul Arthur Mann painokkaasti, "että voisin toistaa hänen tarinansa sana sanalta".
"Käy istumaan, May!" kehoitti Jasper, tarttuen tyttöä kädestä ja lempeästi pakottaen hänet tuolille. "Panemme herra Mannin muistin koetukselle."
"Oikeinko vakavissanne vaaditte minua kertomaan hänen elämäkertansa?" kysyi toinen epäillen.
"Aivan niin", vakuutti Jasper ja siirsi tuolin ikävälle vieraalleen.
John Minuten elämäkerta valui Mannin kieleltä sujuvasti. Hän tunsi tämän omituisen ja hurjan elämän tavattoman yksityiskohtaisesti.
"Vuonna 1892", puhui tiedustelija, jatkaen kertomustaan, "hänet vihittiin St. Briden kirkossa Port Elizabethissa Agnes Gertrud Colen kanssa".
"Colen", jupisi Jasper.
Pikku mies katsahti häneen suu auki.
"Cole! Hyvä Jumala – te olette –"
"Olen hänen poikansa", sanoi Jasper rauhallisesti. "Olen toinen hänen kahdesta lapsestaan. Teidän tietojenne mukaan oli hänellä yksi. Todellisuudessa niitä oli kaksi. Äitini karkasi isän luota erään suurimman lurjuksen kanssa, mitä ikinä on elänyt. Mies vei hänet Australiaan, missä sisareni syntyi kuusi kuukautta sen jälkeen, kun hän oli poistunut John Minuten luota. Siellä hänen ystävänsä hylkäsi hänet, ja hän työskenteli seitsemän vuotta keittiöpiikana Melbournessa säästääkseen rahaa niin paljon, että pääsimme Kapkaupunkiin. Äitini avasi kahvilan Adderley-kadun varrella ja ansaitsi riittävästi kasvattaakseen minut ja sisareni. Siellä hän tapasi Crawleyn, ja Crawley lupasi käyttää vaikutusvaltaansa ja taivuttaa isäni sovintoon lasten tähden. En tiedä, mitä tuloksia hänen yrityksestään oli, mutta arvattavasti hän ei onnistunut, ja kaikki meni menoaan hyvin samalla tavoin kuin ennenkin.
"Sitten eräänä päivänä, kun minä vielä olin Etelä-Afrikan lukiossa, lähti äitini kotimaahan, vieden sisareni muassaan. Minulla oli syytä luulla, että hänen lähtöönsä syypää oli Crawley ja että tämä oli häntä vastassa tulosatamassa. Mutta sen tiedän, että siitä päivästä lähtien oli äitini kadoksissa. Hän oli jättänyt minulle rahaa opintojeni jatkamista varten, mutta kun oli kulunut kahdeksan kuukautta enkä ollut saanut häneltä mitään tietoja, päätin matkustaa Englantiin. Sittemmin olen saanut tietää, mitä oli tapahtunut. Äitini oli saanut halvauksen, ja Crawley oli vienyt hänet vaivaistalon sairaalaan, jättäen hänet sinne ja ottaen mukaansa sisareni, jonka hän nähtävästi oli antanut käydä omasta tyttärestään.
"En tietänyt sitä silloin, mutta kun olin hyvin selvillä siitä, kuka isäni oli, kirjoitin hänelle ja pyysin häneltä apua äitini etsimistä varten. Hän mainitsi vastauksessaan, että äitini oli kuollut, että Crawley oli sen hänelle kertonut, ja ettei Margueritesta, sisarestani, ollut löydetty jälkeäkään. Kirjoittelimme toisillemme aika paljon, ja sitten pyysi isäni minua tulemaan luoksensa, toimimaan hänen sihteerinään ja auttamaan häntä Margueriten etsinnässä. Ei hänkään aavistanut, että Crawleyn tyttäreksi otaksuttu tyttö, jota hän ei ollut nähnyt, oli juuri hänen etsitty tyttärensä. Sopeuduin uuteen elämääni ja sain nähdä, että John Minute – tuskin voin nimittää häntä 'isäksi' – oli paljon siedettävämpi kuin olin odottanut. Ja sitten löysin eräänä päivänä äitini."
"Löysitte äitinne?" virkkoi Saul Arthur Mann. Hänelle alkoivat asiat selvitä.
"Teidän sitkeät tutkimuksenne pienessä talossa Silvers Rentsissä jäivät tuloksettomiksi", jatkoi Jasper hymyillen. "Jos olisitte ottaneet bambutikkaat ja menneet talon takana olevan pihan poikki toiselle pihalle sekä sitten ovesta sisälle, niin olisitte tullut numeroon kuusitoista Royston Courtin varrella. Siellä olisitte ällistynyt kelpo lailla nähdessänne, että sen sisustus oli paljoa loisteliaampi kuin olisitte otaksunut. Royston Courtissa käytetään numerosta kuusitoista nimitystä 'hoitajatar-talo', koska siellä oli aina kolme sairaanhoitajatarta toimessa eikä kukaan muu kuin he koskaan päässyt taloon sisälle. Siellä olisitte tavannut äitini vuoteenomana ja lisäksi niin heikkona, etteivät häntä hoitaneet lääkärit sallineet siirtää häntä mihinkään.
"Kalustin tämän hökkelin vähitellen, enimmäkseen öisin, sillä en tahtonut kiihoittaa Courtin asukkaiden uteliaisuutta enkä toivonut asian joutuvan John Minuten korviin. Tiesin, että niin kauan kuin minulla oli hänen ystävyytensä ja luottamuksensa, oli ainakin mahdollista sovittaa hänet äitini kanssa, mitä äiti ennen kaikkea muuta kaipasi. Niin ei saanut käydä", valitti hän surullisena. "John Minute murhattiin juuri silloin, kun suunnitelmani tuntuivat onnistuvan täydellisesti. Kummallista kylläkin tointui äitini taudistaan tavattoman hyvin hänen kuolemansa jälkeen, ja minä saatoin viedä hänet mannermaalle. Hän oli aina halunnut nähdä Hollannin ja Ranskan ja tällä hetkellä" – hän kääntyi hymyillen tyttöön päin – "hän on alppimajassa, jossa sinä asuit loma-aikanasi".
Mann istui mykkänä. Hänen kaikki lempiteoriansa olivat joutuneet paperikoriin.
"Entä sisarenne?" tiedusti hän vihdoin.
Jasper Colen kasvot synkistyivät.
"Nyt tiedän, missä sisareni on", hän vastasi ykskantaan. "Hän asui vähän aikaa Camden Townissa, talossa numero kuusikymmentäyhdeksän Flowerton-tien varrella. Mutta tällä hetkellä hän on lähempänä, ja hänen läheisyydessään valvoo suojavartio valppaasti yötä päivää, melkein yhtä valppaasti kuin herra Mannin vartio sinun läheisyydessäsi." Hän hymyili taaskin tytölle.
"Vahtimassa minua?" huudahti May hätkähtäen.
Saul Arthur Mann punastui.
"Se oli minun keksintöni", hän sanoi jäykästi.
"Ja kerrassaan erinomainen", myönsi Jasper, "mutta pahaksi onneksi sijoititte vartijanne liian myöhään".
Mann palasi toimistoonsa pää kokonaan pyörällä, mutta vanhasta tottumuksesta hän pani huolellisesti muistiin kaikki kuulemansa uutiset, ennenkuin antautui pohtimaan uutta, hämmästyttävää tilannetta.
Oli omituista, että hän ei ollut oivaltanut Jasper Colen ja John Minuten vaimon välisiä suhteita. Hänen työskentelynsä loppui vasta kello yksitoista, ja hän oli juuri aikeissa lähteä kotiinsa, kun valvontavuorolla oleva palvelija saapui ilmoittamaan, että eräs naishenkilö halusi tavata häntä.
"Nainen? Tähän aikaan yöstä?" ällisteli Mann. "Käskekää hänen tulla huomenna!"
"Sanoin hänelle jo siten, mutta hän tahtoo itsepintaisesti tavata teitä tänä iltana."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Rouva Merril!", vastasi palvelija.
Saul Arthur Mann vaipui tuoliinsa.
"Opastakaa hänet sisälle!" hän käski heikosti.
Hän tunsi heti naisen, joka astui arasti huoneeseen, samaksi henkilöksi, jota konstaapeli Wisemanin lähettämä valokuva kuvasi. Hän oli yksinkertaisesti puettu, ilman minkäänlaisia koruja ja eittämättömästi sievä. Mutta hänen liikkeensä olivat varovaisia ja hermostuneen arastelevia, mikä osoitti hänen pelkäävän jotakin.
"Istukaa!" kehoitti Mann ystävällisesti. "Mitä voin tehdä hyväksenne?"
"Olen rouva Merril", virkkoi nainen pelokkaasti.
"Palvelija mainitsi sen", vastasi pikku mies. "Teitä hermostuttaa joku seikka?"
"Niin, olen kovin peloissani", myönsi nainen vavahtaen. "Jos hän saa tietää, että olen käynyt täällä, niin –"
"Teillä ei ole mitään pelkäämistä. Odottakaa täällä hetkinen!"
Hän meni viereiseen huoneeseen, jossa oli puhelinkone, ja soitti Maylle. Tämä oli ulkosalla, ja Mann pyysi kiireellisesti ilmoittamaan hänelle, että hänen pitäisi heti palattuaan tulla Mannin toimistoon ja tuoda Jasper mukanaan. Kun hän meni takaisin työhuoneeseensa, istui tyttö ison nojatuolin reunalla, hypistellen hermostuneesti nenäliinaansa.
"Olen kuullut teistä puhuttavan", sanoi nainen. "Hän mainitsi nimenne kerran – ennenkuin menimme Sussexissa olevaan huvilaan herra Crawleyn seurassa. He aikoivat tuoda sinne erään toisen naisen, ja minun piti huolehtia hänestä, mutta hän –"
"Kuka on 'hän'?" kysäisi Mann.
"Mieheni", vastasi nainen.
"Kuinka kauan olette ollut naimisissa?" tiedusti pikku mies.
"Karkasin hänen kanssaan kauan aikaa sitten. Elämäni on sen jälkeen ollut kauheata – tein sen herra Crawleyn yllytyksestä. Hän lupasi viedä minut tapaamaan äitiäni ja Jasperia, jos menisin naimisiin Merrilin kanssa. Mutta hän on ollut niin julma..."
Taaskin hän vapisi.
"Olemme asuneet kalustetuissa huoneissa monissa eri paikoissa. Enimmäkseen olen ollut yksin, eikä hän ole sallinut minun mennä ulos yksikseni eikä tehdä mitään."
Hän puhui hillityllä, yksitoikkoisella äänellä, joka osoitti, että paha hermokohtaus oli tulossa.
"Mikä on miehenne nimi?"
"Hänenkö? Frank Merril", sanoi tyttö ihmetellen. "Se on hänen nimensä. Herra Crawley on aina käyttänyt sitä hänestä puhuessaan. Eikö se ole oikein?"
Mann pudisti päätään.
"Tyttö-parka", hän säälitteli. "Pelkään, että teitä on kamalasti petetty. Mies, jota olette pitänyt Merrilinä, ja jonka kanssa olette naimisissa, on petturi."
"Petturi?" änkytti nainen.
Mann nyökkäsi.
"Hän on ottanut kunnon miehen nimen ja pelkään hänen tehneen kammoksuttavia rikoksia hänen nimessään", puheli tiedustelija lempeästi. "Toivon, että voimme vapauttaa teidät ja maailman suuresta roistosta."
Nainen töllisteli yhä käsittämättä.
"Hän on aina valehdellut", hän virkkoi hitaasti. "Hänen valehtelemisensa tuntui niin luonnolliselta, ja hän teeskenteli niin hyvin, että häntä uskoi. Hän kertoi minulle sellaisia asioita, jotka tiedän valheeksi. Hän kertoi, että veljeni on kuollut, mutta tuonnoittain näin hänen nimensä sanomalehdessä ja senvuoksi tulin luoksenne. Tunnetteko Jasperin?"
Hän oli lapsellisen yksinkertainen ja suora kuin koulutyttö, niin että pikku miehen sydäntä kirveli, kun hän kuunteli hänen valittavaa, yksitoikkoista ääntään ja näki hänen huultensa vavahtelevan.
"Lupaan, että saatte tavata veljenne", vakuutti hän.
"Minä karkasin Frankin luota", puhkesi nainen äkkiä puhumaan. "Eikö se ole hyvin pahasti tehty? En voinut sitä. Hän löi minua taaskin eilen, ja hän on olevinaan herrasmies. Äidillä oli tapana sanoa, ettei herrasmies milloinkaan kohtele naista pahasti, mutta Frank kohtelee."
"Kukaan ei enää kohtele teitä pahasti", lohdutti Mann.
"Minä vihaan häntä", jatkoi nainen, äkkiä kiivastuen. "Hän pilkkaa minua ja sanoo aikovansa ottaa toisen vaimon, ja – voi!"
Mann näki hänen nostavan kädet kasvoilleen ja tuijottavan ovelle kauhistuneena.
Frank Merril seisoi oviaukossa ja katseli häntä tuntemattoman näköisenä.
"Suokaa anteeksi", virkkoi Frank; "teillä on vieras".
"Käykää sisään!" kehoitti Mann. "Olen kovin iloinen tulostanne."
Nainen oli noussut seisomaan ja peräytyi horjahdellen seinän viereen.
"Tunnetteko tämän rouvan?"
Frank silmäili naista tarkkaan.
"Niin, kyllä; hän on kersantti Smithin tytär", vastasi hän hymyillen. "Missä ihmeessä olette ollut!?"
"Älä koske minuun!" huohotti nainen, kohottaen torjuvasti kädet suojakseen.
Frank katsoi hämmästyneenä ensin häntä ja sitten Mannia. Sitten hän kääntyi taaskin tyttöön päin, kulmakarvat ihmettelevissä rypyissä.
"Tämä nainen", selitti Mann, "luulee olevansa teidän vaimonne".
"Minun vaimoni?" äänsi Frank ja katsahti taaskin naiseen.
"Onko tämä huonoa pilaa vai jotakin – väitättekö minua mieheksenne?" hän kysyi.
Nainen ei vastannut, vaan nyökkäsi hitaasti.
Frank istuutui viheltäen.
"Tämä tekee asiat perin sotkuisiksi", hän tuumi tyrmistyneenä; "mutta kenties te osaatte selittää koko jutun".
"En tiedä muuta kuin mitä rouva on kertonut", virkkoi Mann, pudistaen päätään. "Pelkään, että tässä on tapahtunut hirveä erehdys."
Frank kääntyi naiseen päin.
"Mutta oliko miehenne minun näköiseni?"
Nainen nyökkäsi.
"Oliko hänen nimensä Frank Merril?"
Taaskin nainen nyökkäsi.
"Missä hän on nyt?"
Nainen nyökäytti päätään, tällä kertaa Frankiin päin.
"Mutta hyvä Jumala!" huudahti Frank epätoivoissaan. "Ette kai väitä, että minä olen sama mies?"
"Sinä olet sama mies", vakuutti nainen.
Frank vilkaisi jälleen vetoavasti ystäväänsä, ja hänen katseestaan kuvastui harmia ja naurua.
"En ymmärrä, mitä voin tehdä", sanoi hän. "Kenties jos jätätte minut kahden hänen kanssaan minuutin ajaksi –"
"Älkää! Älkää!" rukoili nainen. "Älkää jättäkö minua yksin hänen kanssaan! Jääkää tänne!"
"Entä mistä olette nyt tullut?" kysäisi Frank.
"Siitä talosta, johon minut veit. Sinä löit minua eilen", jatkoi hän sitten epäjohdonmukaisesti.
Frank purskahti nauruun.
"En ole ainoastaan naimisissa, vaan nähtävästi myöskin naisenpieksijä", hän valitti. "Mitä minun on tehtävä? Mielestäni on parasta, että tämä rouva ilmoittaa meille asuntonsa ja että minä saatan hänet kotiinsa miehensä luokse."
"Minä en lähde sinun mukaasi!" huudahti nainen. "En! En! Te lupasitte huolehtia minusta, herra Mann! Te lupasitte!"
Pieni tiedustelija näki, että hän oli aivan murtumisen rajalla.
"Myöskin tämä herrasmies huolehtii teistä", puheli hän rohkaisevasti. "Hän tahtoo yhtä hartaasti kuin kuka hyvänsä pelastaa teidät miehenne käsistä."
"Minä en lähde!" huusi nainen. "Jos tuo mies koskettaa minua", – hän osoitti Frankia – "niin kiljaisen".
Taaskin kuului naputus ovelta, ja Frank vilkaisi taakseen.
"Lisää vieraita?" hän kysyi.
"Kaikki on paikallaan", selitti Saul Arthur Mann. "Siellä kai on eräs herrasmies ja nainen tapaamassa minua, eikö niin?" tiedusti hän palvelijalta. "Käskekää heidät sisään!"
May tuli etumaisena, näki pienen ryhmän ja arvasi vaistomaisesti, mitä se kaikki merkitsi ja pysähtyi. Jasper seurasi häntä.
Nainen, joka oli tarkkaillut Frankia, siirsi hetkiseksi katseensa tulokkaisiin ja nähdessään Jasperin kiiti lattian poikki. Veljen kädet kiertyivät hänen ympärilleen ja hän nyyhkytti painautuneena Jasperin rintaa vasten.
"Minulla on oikeus kysyä, mitä kaikki tämä merkitsee", sanoi Frank levollisesti. "Olen varma, ettette pahastu luonnollisen kiihtymyksen tähden. Olen kärsinyt siksi paljon ja saanut kestää siksi monia yllätyksiä, etten voi leikillisen tyynimielisesti ottaa vastaan kaikkia kohtalon kolahduksia. Ehkä suvaitsette selittää minulle tämän uuden salaperäisen arvoituksen. Ovatko kaikki hulluja – vai olenko minä yksin sairas?"
"Tässä ei ole mitään salaperäistä", vastasi Jasper, pitäen yhä naista sylissään. "Luullakseni tunnet tämän naisen."
"En ole eläissäni tavannut häntä tätä ennen", selitti Frank, "mutta jostakin syystä hän itsepäisesti väittää minua aviomiehekseen. Onko tämä joku uusi punomasi juoni, Jasper?"
"Luullakseni tunnet tämän naisen", toisti Jasper.
Frank kohautti olkapäitään.
"Sinä käyt melkein yksitoikkoiseksi. Vakuutan vielä kerran, etten ole nähnyt häntä tätä ennen."
"Sitten selitän sinulle kaikki", sanoi Jasper.
Hän työnsi naisen hetkiseksi lempeästi kauemmaksi itsestään ja kääntyi Mayhin päin, kuiskaten hänelle jotakin. Naiset poistuivat yhdessä huoneesta.
"Sinä olit jonkun aikaa John Minuten uskottuna sihteerinä, Merril, ja sellaisena sait tietoosi erinäisiä asioita. Huomattavimman havaintosi teit silloin, kun kersantti Smith saapui kiristämään isääni – oh, älä teeskentele, ettet muka ole tietänyt John Minuten olleen isäni", hän huomautti vastaukseksi Frankin kasvoilla näkyvään hämmästyneeseen ilmeeseen.
"Smith otti sinut uskotukseen, ja sinä menit naimisiin hänen tyttärenään pidetyn naisen kanssa. John Minute sai siitä vihiä, mutta ei niin, että hän olisi tietänyt naisen olevan hänen oman tyttärensä tai olisi pitänyt sinun ja sisareni avioliittoa minään muuna kuin sisarenpoikansa arvolle sopimattomana temppuna. Mielestäsi ei vielä ollut aika esiintyä hänen vävynään, ja siksi odotit nähdäksesi hänen jälkisäädöksensä. Siinä hän ei maininnut mitään tyttärestään, koska tämä oli syntynyt sen jälkeen kun hänen vaimonsa oli karannut hänen luotaan, eikä hän tunnustanut tytärtä omakseen. Myöhemmin heräsi hänessä epäilyksiä, että hän kenties teki vääryyttä omalle lapselleen, ja hän koetti löytää tytärtään. Jos sinä olisit tietänyt mitään niistä tiedusteluista, olisit voinut auttaa aika paljon; mutta et sattunut tietämään niistä mitään. Menit hänen kanssaan naimisiin, koska luulit siten saavasi osan John Minuten miljoonista, ja kun näit sen suunnitelmasi menneen myttyyn, suunnittelit kaksinnaimista taataksesi itsellesi osuuden John Minuten omaisuudesta, jonka tiesit olevan melkoisen."
Hän kääntyi Saul Arthur Manniin päin.
"Teidän mielestänne en ole kovinkaan tarmokas koettaessani saada selvää John Minuten murhaajasta. Kas tässä selitys velttouteeni."
Hän osoitti sormellaan Frankia.
"Tämä mies on sisareni puoliso. Jos olisin musertanut hänet, olisin samalla syössyt sisareni onnettomuuteen. Aluksi pidin heidän avioliittoaan onnellisena. Vasta aivan äsken sain selville todellisen asianlaidan."
Frank pudisti päätään.
"En tiedä, pitäisikö minun nauraa vai itkeä", hän virkkoi. "En totisesti ole kuullut –"
"Saat kuulla vielä enemmän", keskeytti hänet Jasper Cole. "Kerron sinulle, kuinka murha suoritettiin ja kuka oli salaperäinen Rex Holland.
"Isäsi oli väärentäjä. Se on tunnettua. Myöskin sinä olet pikku pojasta alkaen väärennellyt nimikirjoituksia. Sinä olit Rex Holland. Saavuit murhayönä Eastbourneen ja älykkään juonen avulla hankit etukäteen sinua puoltavan todistuksen. Teeskentelit kadottaneesi matkalipun ja annoit asemavirkailijan tarkastaa taskusi sekä todistaa, ettei sinulla ollut aseita. Ajoit isäni talon portille, mutta niin pian kuin vaunut olivat kadonneet näkyvistäsi, riensit sinne, mihin olit piilottanut autosi kentälle vähän matkan päähän talosta.
"Olit saapunut aikaisemmin illalla ja kävellyt rataa myöten Polegateen, jossa astuit junaan. Kun olit etukäteen sen varalta antanut leimata edestakaisen matkalippusi Lontoossa, ei temppuasi huomattu... Menit takaisin autosi luokse ja pysäytit sen talon edustalle kymmenen minuuttia senjälkeen kun sinun oli nähty katoavan portista. Autostasi olit ottanut revolverin, jolla murhasit isäni. Suojataksesi itseäsi sinä käänsit epäluulon minuun ja hieroit ystävyyttä yhden maamme taitavimman miehen kanssa" - hän nyökäytti päätään sanattomana kuuntelevaa Mannia kohti – "ja sait hänen kauttaan epäluulot tartutetuiksi virallisiin piireihin. Juuri sinä sanottuasi neiti Nuttallille jäähyväiset Genevessä ilmestyit samana iltana Montreuxiin ja kirjoitit sieltä kirjeen, jäljitellen käsialaani. Sinä jätit samoin minun käsialallani kirjoitetun, revityn paperiarkin Flowerton-tien kuudessakymmenessäyhdeksässä olevaan huoneeseen.
"Et ole astunut ainoatakaan askelta minun tietämättäni. Asiamieheni ovat seuranneet sinua yötä päivää aina murhasta saakka. Minä olen odottanut aikaani, ja se on nyt tullut."
Frank huokasi syvään ja tarttui hattuansa.
"Huomenaamulla on minullakin tarina kerrottavana", hän sanoi.
"Olet erinomainen näyttelijä", huomautti Jasper, "ja perin taitava valehtelija, mutta minua et ole koskaan saanut petetyksi".
Hän tempasi oven auki,
"Tuosta menee tiesi. Sinulla on kaksikymmentätuhatta puntaa, jotka isäni jätti sinulle. Sinulla on noin viisikymmentäviisituhatta puntaa, jotka kaivoit maahan murhayönä – muistattehan autosta löydetyn puutarhalapion?" kysyi hän, kääntyen Manniin päin.
"Annan sinulle aikaa kaksikymmentäneljä tuntia poistuaksesi Englannista. Sinua ei voida tuomita John Minuten murhasta – mutta vieläkin voidaan sinut tuomita onnettomien palvelijaisi murhista."
Frank Merril ei liikahtanutkaan ovea kohti. Hän asteli huoneen toiselle puolelle, kääntäen toisille selkänsä. Sitten hän kääntyi ympäri.
"Joskus", hän puhui, "minusta tuntuu siltä, ettei kannata jatkaa. Se on ollut hyvin rasittavaa – kaikki tämä."
Jasper Cole syöksähti häntä kohti ja otti hänet syliinsä, kun hän kaatui. He laskivat hänet pitkälleen, ja Saul Arthur Mann kutsui kiireellisesti puhelimella lääkäriä, mutta Frank Merril oli kuollut.
"Tiesinhän sen", sanoi konstaapeli Wiseman, kun tieto tapahtumasta ennätti hänen korviinsa.