[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frlgrMqS-LLJWCIFi8F78UgxBl7eS2mgZM04mzmkPXVM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1743,"Mies joka tiesi","Wallace, Edgar",1875,1932,"1743-wallace-edgar-mies-joka-tiesi","1743__Wallace_Edgar__Mies_joka_tiesi",null,"romaani",[],[],"fi",1918,1923,38019,248922,true,[],[],[],"Wallacen jännitysromaanissa rikas ja kovaotteinen John Minute löytyy murhattuna Lontoon kadulta, ja syy lankeaa hänen veljenpojalleen. Arvoitusta selvittämään saapuu salaperäinen ja omalaatuinen tutkija, joka tuntuu tietävän tapauksesta enemmän kuin paljastaa. Teos on vauhdikas sekoitus salapoliisikertomusta ja rikosdraamaa.","Edgar Wallacen 'Mies joka tiesi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1743.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","MIES JOKA TIESI\n\nKirj.\n\nEdgar Wallace\n\n\nSuomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\n    I. Mies laboratoriossa.\n   II. Tyttö, joka itki.\n  III. Neljä tärkeää esiintyjää.\n   IV. Pankinkirjuri.\n    V. John Minuten lahja.\n   VI. Mies, joka tiesi.\n  VII. Rex Holland ilmestyy näyttämölle.\n VIII. Kersantti Smith vierailulla.\n   IX. Frank Merril alttarin ääressä.\n    X. Murha.\n   XI. Frank Merril syytettynä.\n  XII. Frank Merrilin kuulustelu.\n XIII. Mies, joka saapui Montreuxiin.\n  XIV. Mies, joka oli Frankin näköinen.\n   XV. Kirje uunin ristikolla.\n  XVI. Kersantti Smithin palaaminen.\n XVII. Mies, jota nimitettiin \"Merriliksi\".\n\n\n\n\nI\n\nMies laboratoriossa\n\n\nHuone oli pieni ja valittu sen vuoksi, että se oli syrjässä\nasuinhuoneista. Se oli aikaisemmin ollut biljardisalina, jonka Weald\nLodgen huvilakartanon entinen omistaja oli järjestänyt asuntonsa\nyhteyteen, ja John Minute, jolla ei ollut biljardin pelaamiseen\ntarvittavaa aikaa eikä kärsivällisyyttä, oli mielellään luovuttanut\ntämän kostean sivuhuoneen tieteellisiä tutkimuksia harrastavan\nsihteerinsä käytettäväksi.\n\nYhdellä seinustalla oli karkeatekoinen petäjäinen penkki, joka oli\nkokonaan lasisten tislauslaitteiden ja koeputkien peitossa. Keskellä\nlattiaa sijoitetulla yksinkertaisella pöydällä oli viisi, kuusi kirjaa,\nlasikuvun suojaama mikroskooppi, pieni puinen, avattu lipas, joten\nnäkyi sen sisältö, joukko hienoja tieteellisiä koneita, ja lasinen\nmaljakko, jonka alla paloi Bunsen-lampun sinertävä liekki.\n\nPöydän ääressä istui mies tarkkaillen tätä inhoittavaa keitosta.\nHänen kasvojaan peitti kiilteestä ja kumista tehty naamari, sillä\nmaljakosta kohoava höyry ei ollut miellyttävää eikä terveellistä.\nHuonetta valaisi vain pöydällä palava, varjostimen himmentämä lamppu ja\nBunsen-lampun sininen liekki. Tuontuostakin pisti tutkija lasipuikon\nhetkeksi keitokseen, antaen nesteen sitten tipahdella puikon kärjestä\nlakmuspaperiliuskalle.\n\nHänen näkemänsä tulokset olivat ilmeisesti tyydyttäviä, sillä pian hän\nsammutti Bunsen-lampun, aukaisi ikkunan ja kiersi sähkötuulettajan\nkäyntiin saadakseen ilman vaihtumaan joutuisammin.\n\nKun hän irroitti naamarinsa, paljastuivat hauskannäköiset, kalpeahkot\nnuoren miehen kasvot, pienet, tummat viikset ja tuuhea, musta,\naaltoileva tukka. Hän sulki ikkunan, täytti piippunsa taskustaan\nottamastaan kuluneesta pussista ja alkoi tehdä muistiinpanoja,\nkeskeyttäen ne silloin tällöin vilkaistakseen johonkin edessään\npöydällä olevaan teokseen.\n\nPuolen tunnin kuluttua hän lopetti puuhailunsa, kuivasi imupaperilla\nkirjoituksensa ja sulki muistikirjansa, työnsi tuoliaan taaksepäin ja\nvaipui aatoksiinsa. Hänen mietteensä eivät olleet iloisia, päättäen\nhänen ilmeistään. Hän veti povitaskustaan nahkaisen kotelon ja aukaisi\nsen, ottaen esille valokuvan. Se oli kuusitoistavuotiaan tytön\nkuva. Tytön kasvot olivat kauniit, hieman alakuloiset, mutta juuri\nhentoudessaan miellyttävät. Hän katseli niitä pitkään, pudistellen\npäätään ikäänkuin jonkun vastenmielisen ajatuksen vaivaamana.\n\nOvelle koputettiin hiljaa, ja hän pani kuvan nopeasti takaisin\nkoteloonsa, käänsi sen kokoon ja pisti sen taskuunsa, nousten sitten\navaamaan ovea.\n\nSisään astui John Minute, joka haisteli ilmaa epäluuloisesti.\n\n\"Mikä sikamainen löyhkä teillä on täällä, Jasper!\" hän ärähti. \"Minkä\nkumman tähden ei keksitä sellaisia kemiallisia aineita, joiden hajua\nnenä paremmin sietäisi?\"\n\nJasper Cole naurahti hiljaa.\n\n\"Pelkäänpä, sir, että luonto on järjestänyt sen toisin.\"\n\n\"Oletteko jo valmis?\" kysyi hänen isäntänsä, katsahtaen varovasti vielä\nlämpimään nestemaljakkoon.\n\n\"Se ei ole ollenkaan vaarallista, sir\", huomautti Jasper. \"Se on\nvahingollista vain kiehuessaan; ja juuri sen vuoksi pidänkin oven\nlukittuna.\"\n\n\"Mitä se on?\" tiedusti John Minute, luoden viattomaan nesteeseen tuiman\nsilmäyksen.\n\n\"Siinä on useita aineita\", selitti toinen vältellen. \"Itse asiassa se\non vain koe. Maljakossa on paria ainetta, jotka sekautuvat toisiinsa\nvain määrätyssä lämmössä. Ja kokeeni on onnistunut, koska olen saanut\nsekaantumattomat aineet pysymään liuoksessa, vaikka neste onkin\njäähtynyt.\"\n\n\"Toivon, että nautitte päivällisenne, vaikkakin se on jäähtynyt\",\nmurahti John Minute.\n\n\"En kuullut kellonsoittoa, sir\", vastasi Jasper Cole. \"Olen kauheasti\npahoillani, jos olen antanut teidän odottaa.\"\n\nAvarassa, kolkonnäköisessä ruokasalissa ei ollut ketään muita kuin he,\nja päivällinen nautittiin kuten tavallisesti jotakuinkin äänettömästi.\nJohn Minute luki sanomalehteä, erikoisen tarkasti ne kohdat niistä,\njotka koskivat osakepörssin viimeisiä heilahduksia.\n\n\"Joku on ostellut Gwelo Deeps-osakkeita\", hän murisi ääneen.\n\nJasper kohotti päätään.\n\n\"Gwelo Deeps-osakkeita? Mutta nehän ovat juuri --\"\n\n\"Niin, niin\", keskeytti toinen kärtyisesti. \"Kyllä tiedän. Ne\nnoteerattiin viime viikolla yhteen shillingiin, mutta nyt ne\novat kahdessa shillingissä kolmessa pennyssä. Minulla on niitä\nviisisataatuhatta; tarkalleen sanoen\", hän oikaisi, \"on minulla\nniitä miljoona, mutta toinen puoli niistä ei ole minun omaisuuttani.\nMelkeinpä tekee mieleni myydä ne.\"\n\n\"Kenties sieltä on löydetty kultaa\", huomautti Jasper.\n\nJohn Minutelta pääsi halveksiva äännähdys.\n\n\"Jos Gwelo Deepsissä on kultaa, niin täällä nummella on timantteja\",\nsanoi hän pilkallisesti. \"Muuten toiset viisisataatuhatta osaketta\nkuuluvat Maylle.\n\n\"May Nuttallin isä oli paras ystävä, mitä minulla ikinä on ollut\",\njatkoi hän jurosti. \"Hän houkutteli minut mukaan Gwelo Deepsiin vastoin\nparempaa tietoani. Porasimme kolmetuhatta jalkaa syvälle ja löysimme\nkaikkea muuta, mutta emme kultaa. Jospa se kaivos olisi menestynyt!\nVanhus-raukka, Bill Nuttall! Hän auttoi minua muutamissa tiukoissa\npaikoissa.\"\n\n\"Ja minun mielestäni olette te tehnyt parhaanne hänen tyttärensä\nhyväksi, sir.\"\n\n\"Hän on näppärä tyttö\", kehui John Minute, \"herttainen tyttö.\nPuhellessaan toisen ihmisen kanssa hän katsoo suoraan silmiin --\nMayssa ei ole naisten kirottua tolkuttomuutta. Sellaisen tytön kanssa\ntoivoisin teidän menevän naimisiin; itse asiassa haluaisin nähdä teidät\nnaimisissa juuri hänen kanssaan.\"\n\n\"Luullakseni on Frankilla jotakin sanomista siihen\", huomautti toinen,\nhämmentäen kahviaan.\n\n\"Frankilla!\" ärähti John Minute; \"mitä hittoa minä Frankista välitän?\nFrankin on tehtävä niinkuin käsketään. Hän on onnensuosima nuorukainen,\nja arvelenpa, että hänessä on hieman lurjusta myöskin. Frank on valmis\nottamaan kenen sievännäköisen tytön hyvänsä. Nähkääs, jos minä en olisi\nsekaantunut --\"\n\nJasper katsahti häntä silmiin.\n\n\"Niin?\"\n\n\"Ei mitään\", murahti John Minute.\n\nTapansa mukaan hän istui päivällispöydässä kauan, milloin virkkuna,\nmilloin torkuskellen. Jasper oli ottanut yhden sanomalehdistä ja luki\nsitä. Äkkiä ryhtyi John Minute jatkamaan tunti sitten katkaisemaansa\nkeskustelua.\n\n\"Olen joskus huolissani Mayn tähden.\"\n\nJasper laski sanomalehden kädestään.\n\n\"Huolissanne? Miksi?\"\n\n\"Olen huolissani; eikö se riitä?\" vastasi John Minute yrmeästi.\n\"Olen vastuunalainen hänestä ja vihaan kaikkea vastuunalaisuutta.\nVastuunalaisuus lapsista --\"\n\nHän hätkähti ja vaihtoi puheenainetta eikä palannut siihen moniin\npäiviin.\n\nSen sijaan hän alkoi puhua kokonaan uudesta asiasta.\n\n\"Arvattavasti oli kersantti Smith täällä ollessani ulkosalla\", hän\nvirkkoi.\n\n\"Kyllä, hän kävi tänään iltapäivällä.\"\n\n\"Tapasitteko hänet?\"\n\nJasper nyökäytti päätään.\n\n\"Mitä hän tahtoi?\"\n\n\"Hän halusi tavata teitä, sikäli kuin minä voin saada hänestä selvää.\nTehän mainitsitte tuonnottain, että hän juo.\"\n\n\"Juo!\" hymähti toinen pilkallisesti; \"hän ei juo, hän syö ryypyt. Mitä\nte pidätte kersantti Smithistä?\"\n\n\"Minun mielestäni hän on hyvin kummallinen ihminen\", vastasi\nJasper avoimesti, \"enkä käsitä, miksi te näette niin paljon vaivaa\nsuojellaksenne häntä ja miksi lähetätte hänelle rahaa joka viikko.\"\n\n\"Piakkoin te sen ymmärrätte\", virkkoi toinen, ja hänen ennustuksensa\npiti paikkansa. \"Tällä kertaa on tarpeeksi kun sanon, että jos jostakin\nvaikeudesta voi selviytyä kahdella tavalla, joista toinen on ikävä ja\ntoinen vähemmän ikävä, niin valitsen jälkimmäisen. On vähemmän ikävää\nmaksaa kersantti Smithille viikottainen rahaerä kuin saada kiusaa\nja häiriötä osakseen -- ja aivan varmasti minua kiusattaisiin ja\nhäirittäisiin, jollen maksaisi hänelle.\"\n\nHän nousi hitaasti tuoliltaan ja venytteli.\n\n\"Kersantti Smith\", hän jatkoi, \"on vaikeanlainen pulma. Tunnen hänet\nja olen tuntenut hänet jo vuosikausia. Liikeasioissani, Jasper, olen\njoutunut tekemisiin joidenkuiden omituisten henkilöiden kanssa, minun\non ollut pakko tehdä joitakuita omituisia tekoja, ja kersantti Smith\ntietää erään kipeän kohtani. Te käsittelette yhtä mittaa huumausaineita\nja kaikenlaisia törkyjä ja ymmärrätte kun sanon teille, että kersantti\nSmithille joka viikko antamillani rahoilla on kahdenlainen tarkoitus.\nHe ovat huumausainetta ja profy --\"\n\n\"Profylaktinen keino\", ehdotti Jasper.\n\n\"Juuri niin\", myönsi John Minute. \"Niiden tarkoitus on huumata ja\nehkäistä tartuntaa\", hän kertasi, nyökäyttäen päätään. \"Sellainen on\nkersantti Smith. Hän on vaarallinen vintiö, koska hän on roisto.\"\n\n\"Konstaapeli Wiseman --\" aloitti Jasper.\n\n\"Konstaapeli Wiseman\" -- John Minute sieppasi sanat hänen suustaan\n-- \"on vaarallinen vintiö, koska hän on hullu. Millä asialla on\nkonstaapeli Wiseman ollut täällä?\"\n\n\"Ei hän täällä käynyt\", selitti sihteeri naurahtaen. \"Kohtasin hänet\nmaantiellä ja puhelin vähän hänen kanssaan.\"\n\n\"Teillä olisi voinut olla parempaakin työtä\", huomautti John Minute\nnyreästi; \"tuo typerä aasi on kolmesti haastanut minut oikeuteen. Näinä\npäivinä pitää minun toimittaa häneltä pois kaikki valta. Sanoiko hän\nmitään mainitsemisen arvoista?\"\n\n\"Hän arveli, että kersantti Smith on hyvin lainkuuliainen.\"\n\n\"En tunne ketään, joka noudattaisi lakia ankarammin kuin kersantti\nSmith\", virkkoi toinen purevasti, \"erittäinkin silloin, kun hänen\nonnistuu kiertää joku pykälä. Velvollisuudentunto on herkin sellaisella\nmiehellä, joka on rikkonut lakia joutumatta ilmi. Taidanpa mennä\nnukkumaan\", hän lisäsi, vilkaisten uuninreunustalla naksuttavaan\nkelloon. \"Aion pistäytyä huomenna kaupungissa; minun on tavattava\nMayta.\"\n\n\"Huolestuttaako teitä jokin seikka?\"\n\n\"Minua huolestuttaa pankki\", vastasi vanhus.\n\nJasper Cole katsoi vakavasti häntä silmiin.\n\n\"Millä tavoin pankin asiat ovat viassa?\"\n\n\"Eivät millään tavoin, ja se tieto, että rakas veljenpoikani Frank\nMerril on kirjanpitäjänä sen yhdellä osastolla, poistaa kaikki sen\nvakavuudesta mieleeni hiipivät epäilyt. Ja taivaan nimessä toivon, että\nluovutte tavastanne kysellä minulta 'miksi' se ja se on tapahtunut tai\n'miksi' teen niin ja niin.\"\n\nJasper sytytti sikaarin ennenkuin vastasi:\n\n\"Ainoa keino asioiden selville saamiseksi tässä maailmassa on\nkyseleminen.\"\n\n\"No, kysykää sitten joltakulta toiselta!\" jyräytti John Minute ovelta.\n\nJasper kävi käsiksi sanomalehteensä, mutta hänelle ei suotu sen\npalstojen tarjoamaa nautintoa, sillä viiden minuutin kuluttua ilmestyi\nJohn Minute ovelle, tällä kertaa ilman kravattia ja takkia, sillä\nkesken riisuutumista oli hänelle pälkähtänyt mieleen eräs suoritettava\nasia.\n\n\"Lähettäkää huomenaamulla sähkösanoma Gwelo Deeps-kaivoksen johtajalle\nja kysykää, onko siellä saatu uutta selvitystä. Nähkääs, te olette\nyhtiön sihteeri. Kai sen tiedätte?\"\n\n\"Niinkö?\" kysäisi Jasper ihmeissään.\n\n\"Frank oli aikaisemmin, ja epäilemättä hän on toimittanut sihteerin\ntehtäviä tähänkin asti. Teidän olisi parasta löytää asiakirjat, sillä\nmuuten hankitte minulle kelpo lailla kiusaa rekisteritoimiston taholta.\nMeidän olisi pidettävä johtokunnan kokous.\"\n\n\"Olenko minä myöskin johtokunta?\" tiedusti Jasper viattomasti.\n\n\"Hyvin todennäköisesti\", myönsi John Minute. \"Tiedän olevani\npuheenjohtaja, mutta kokousta ei ole kertaakaan tarvinnut pitää.\nOlisi parasta, jos ottaisitte Frankilta selville, milloin viimeinen\npidettiin.\"\n\nHän poistui, mutta palasi taaskin neljännestunnin kuluttua, nyt\nyöpukimissaan.\n\n\"Hyväntekeväisyysjärjestö, jossa May hommailee\", hän alkoi, \"on\ntodennäköisesti rahapulassa. Voitte tiedustaa yhdistyksen sihteeriltä.\n_Sillä_ on sihteeri, siitä olen varma! Jos järjestö tarvitsee jotakin,\nniin lähettäkää.\"\n\nHän meni tarjoilupöydän ääreen ja sekoitti itselleen lasin viskyä ja\nsoodaa.\n\n\"Olen ollut poissa kotoa viimeisillä kolmella, neljällä kerralla\nSmithin täällä käydessä. Jos hän tulee huomenna, niin sanokaa hänelle,\nettä tahdon tavata häntä palattuani. Teljetkää ovi älkääkä raottako\nsitä tuolle Wilkins-jäärälle!\"\n\nJasper nyökkäsi.\n\n\"Taidatte pitää minua vähän hupsuna, Jasper?\" kysäisi vanhus, seisoen\nlasi kädessä tarjoilupöydän ääressä.\n\n\"Sellainen ajatus ei ole koskaan juolahtanut mieleeni\", vastasi\nsihteeri. \"Minusta te olette tavallisuudesta poikkeava joskus ja herkkä\nliioittelemaan teitä ympäröiviä vaaroja.\"\n\nJohn Minute pudisti päätään.\n\n\"Minä kuolen väkivaltaisesti; sen tiedän. Zulumaassa ollessani ennusti\neräs vanha poppamies minulle arpanappuloilla. Ettekö ole milloinkaan\nkoettanut sitä?\"\n\n\"Minun täytyy myöntää, etten ole\", sanoi Jasper naurahtaen.\n\n\"Te voitte nauraa sellaisille asioille, mutta minä uskon niihin\nvakavasti. Se tapahtui kerran kuninkaan kraalissa ja toisen kerran\nEchowessa, ja kumpikin poppamies väitti samaa, että nimittäin saan\nväkivaltaisen kuoleman. Rikkaan miehen elämä ei ole kovinkaan hauskaa\",\nhän jatkoi, puhellen puolittain itsekseen, puolittain nuorukaiselle.\n\"Olen kohdannut tässä maassa kaikenkarvaisia ihmisiä, joille minut\non esitelty John Minutena, miljoonamiehenä, ja arvaatteko, mitä he\nmiettivät, niin pian kun käännän heille selkäni?\"\n\nJasper ei kyennyt arvaamaan.\n\n\"He ajattelevat näin\", selitti John Minute, \"olkootpa he nuoria tai\nvanhoja, hyviä, pahoja tahi keskinkertaisia 'toivoisin, että tuo mies\nkuolisi ja jättäisi minulle osan rahoistaan'.\"\n\nSihteeri nauroi hiljaa.\n\n\"Käsityksenne ihmiskunnasta ei ole varsin hyvä.\"\n\n\"Minulla ei ole ihmiskunnasta mitään käsitystä\", oikaisi hänen\nesimiehensä, \"ja minä lähden nukkumaan.\"\n\nJasper kuuli hänen raskaiden askeltensa tömähdykset portailta ja\nyläkerrasta. Jonkun aikaa odotettuaan hän eroitti vuoteen narahduksen.\nHän sulki ikkunat, tarkasti omakohtaisesti, että ovet olivat hyvästi\nteljetyt, ja meni pieneen toimi- ja työhuoneeseensa, joka oli\nalakerrassa.\n\nSuljettuaan oven hän otti esille taskukotelonsa ja silmäili valokuvaa.\nSitten hän veti taskustaan avaamattoman kirjeen, joka oli saapunut\nsamana iltana ja jonka hän näppärästi postia käsitellessään oli saanut\nJohn Minuten huomaamatta sujautetuksi taskuunsa.\n\nHän sivalsi kuoren auki, levitti kirjeen ja luki:\n\n    \"K. Herra.\n\n    Olemme saaneet arvoisan kirjeenne. Kiitämme shekistä ja olemme\n    hyvin iloiset siitä, että palveluksemme on ollut tyydyttävä.\n    Tutkimus oli pitkällinen ja, pelkään, varsin kallis Teistä, mutta\n    nyt, kun asia on saatu selville, uskon, että katsotte saaneenne\n    korvauksen ponnisteluistanne.\"\n\nKirjeessä ei ollut päällekirjoitusta, ja lähettäjäksi oli merkitty\n\"J.B. Fleming\".\n\nLuettuaan kirjeen tarkkaavasti Jasper raapaisi tulitikulla tulta,\nsytytti paperin ja poltti sen uunin arinaristikolla poroksi.\n\n\n\n\nII\n\nTyttö, joka itki\n\n\nPohjoinen pikajuna oli määräaikana tuonut matkustajansa King's Crossin\nasemalle Lontoossa. Kaikki aseman käytävät olivat tungokseen asti\ntäynnä kiiruhtavia matkustajia. Jotkut riensivät vitkastelematta\nleveän, asfaltilla lasketun torin poikki ja katosivat maanalaiselle\nasemalle vieviin portaisiin. Toiset jäivät odottamaan myöhästyneitä\nystäviään, harmistuneina vilkaisten kelloonsa tavantakaa.\n\nVain yksi matkustaja näytti joutuneen kokonaan ymmälle melussa ja\nihmisvilinässä. Hän oli nuori, korkeintaan kahdeksantoistavuotias\ntyttö, yksi niistä, jotka odottivat, että heitä tultaisiin vastaan\nasemalle, sillä hän katseli avuttomana asemakelloa ja liikkui\nrakennuksessa edestakaisin, kunnes vihdoin pysähtyi keskustaan, otti\npienestä, kuluneesta laukustaan kirjeen, aukaisi ja luki sen.\n\nIlmeisesti oli kirjeessä jotakin, mitä hän ei ollut aikaisemmin pannut\nmerkille, sillä hän pisti sen joutuisasti takaisin laukkuun ja poistui\nripeästi asemalta. Ulkona hän pysähtyi taaskin ja silmäili ympäri\nhämyistä toria.\n\n\"Tännepäin!\" kuului kärtyisä huudahdus. Hän näki eräiden vuokravaunujen\noven avautuvan ja meni arkaillen niiden luokse.\n\n\"Tule sisään, tule taivaan nimessä sisään!\" hoputti ääni. \"Olen\nodottanut täällä jo kymmenen minuuttia.\"\n\n\"Olen siitä pahoillani, rakas, mutta minä en lukenut --\"\n\n\"Tietenkään et lukenut\", keskeytti toinen hänet tylysti.\n\nPuhuja oli nuori mies, joka ei ollut parhaalla tuulellaan.\n\n\"Miksi et voinut tulla minua vastaan sisälle asemarakennukseen?\" kysyi\ntyttö hieman rohkeammin.\n\n\"Olen sanonut sinulle jo kymmenen kertaa, etten tahdo ihmisten näkevän\nminua sinun seurassasi\", vastasi mies raa'asti. \"Minulla on jo\nmuutoinkin ollut sinusta tarpeeksi harmia. Jospa en olisi koskaan sinua\ntavannut! Minun on täytynyt piilotella sinua, ja koko ajan on minua\nkalvanut epävarmuus siitä, annatko sinä minut ilmi vai etkö. Tästä\nlähtien pidän sinut näkyvissäni\", lopetti hän; \"sinä tiedät minusta\nhieman liikaa\".\n\n\"En ikinä suostuisi virkkamaan sanaakaan sinun vahingoksesi\", vakuutti\ntyttö.\n\n\"Sinun itsesi tähden toivon, ettet sitä tee\", oli julma vastaus.\n\nSiihen keskustelu katkesi ja virisi uudelleen vasta sitten kun tyttö\nrohkaisihe niin paljon, että uskalsi tiedustaa, minne he olivat\nmatkalla.\n\n\"Odota, kunnes näet!\" ärähti nuorukainen, mutta lisäsi sitten: \"saat\nverrattomasti hauskemman kodin kuin sinulla eläissäsi on ollut, ja\nsinun sietäisi olla hyvin kiitollinen\".\n\n\"Niinhän minä olenkin, rakas\", sanoi tyttö vakavasti.\n\n\"Älä nimitä minua rakkaaksi!\" ärhenteli hänen miehensä.\n\nAjuri vei heidät Camden Townin kaupunginosaan, ja he astuivat vaunuista\npitkälle, synkälle kadulle arvokkaan näköisen talon edustalle. Oli\nsiksi pimeä, ettei tyttö voinut tarkastaa ympäristöä, ja hän ennätti\nhädin tuskin koota tavaransa, kun mies jo aukaisi oven ja työnsi hänet\nsisään.\n\nVaunut vierivät pois, ja samalla ilmestyi piilopaikastaan,\nkadunkulmauksen takaa, moottoripyöräilijä, joka oli koko ajan seurannut\najuria, ja työnsi koneensa hitaasti talon kohdalle. Laskettuaan alas\npyöränsä tukijalat hän hiipi portaille ja valaisi taskulampulla oven\npyöröikkunan yläpuolella olevia emaljisia numeroita. Merkittyään\nnumeron muistikirjaansa hän palasi kadulle, työnsi konettaan jonkun\nmatkaa takaisinpäin, hyppäsi satulaan ja ajoi tiehensä.\n\nPuoli tuntia myöhemmin pysähtyivät oven edustalle toiset rattaat, ja\nniistä laskeutui mies, joka käski ajurin odottaa. Hän nousi portaille\nja kolkutti. Odotettuaan vähän aikaa hän pääsi sisälle.\n\n\"Heipä hei, Crawley!\" tervehti mies, joka oli avannut hänelle oven.\n\"Kuinkas hurisee?\"\n\n\"Kehnosti\", vastasi tulokas. \"Mihin minua tarvitset?\"\n\nHänen äänensä oli sivistymättömän ihmisen, mutta sävy samanlainen kuin\nvertaista puhuteltaessa.\n\n\"Mihin luulet minun sinua tarvitsevan?\" kysyi toinen vihaisesti.\n\nHän meni edellä arkihuoneeseen, raapaisi tulta ja sytytti kaasun.\nLattialla oli hänen laukkunsa, josta hän otti esille viskipullon,\nojentaen sen Crawleylle.\n\n\"Arvelin, että tämä on sinulle tarpeen\", hän huomautti purevasti.\n\nCrawley tarttui pulloon, kaasi siitä tuiman tuikun ja joi sen yhdellä\nkulauksella. Hän oli viisikymmenvuotias tummaihoinen mies. Kasvot\nolivat ryppyiset ja paahtuneet kuten henkilöllä, joka on elänyt useita\nvuosia kuumassa ilmastossa. Ja niin hän olikin, sillä hän oli kymmenen\nvuotta ollut Matabele-maassa ratsastavana poliisina.\n\nNuori mies työnsi tuolin pöydän ääreen.\n\n\"Minulla on tehtävänä sinulle tarjous\", hän selitti. \"En tiedä,\nminkälaiset hankkeet sinulla on täällä Englannissa, mutta ilmaisen\nsinulle omani. Minä tarvitsen vapautta, ja vapauden voin saada vain\nsiten, että sinä viet tyttäresi pois tästä maasta. Hän saattaa millä\nhetkellä tahansa tehdä jonkin tyhmyyden ja syöstä minut turmioon.\"\n\nCrawley virnisti.\n\n\"Ja minun on noin vain luotettava kaitselmukseen\", hän sinkautti\nja jatkoi sitten nähdessään puhetoverinsa kiukkuisen katseen: \"Älä\nkoetakaan säikytellä minua, herra Brown tai Jones tai miksi itseäsi\nnimittänetkin, sillä minua ei voida peloittaa. Olen ollut tekemisissä\nkauheampienkin miesten kanssa kuin sinä olet, mutta olen silti yhä\nhengissä. Sanon sinulle suoraan, etten lähde Englannista. Minulla on\nsuuri hanke. Mitä aiot tarjota minulle?\"\n\n\"Tuhat puntaa\", vastasi toinen.\n\n\"Arvasin, että ehdottaisit jotakin sensuuntaista\", virkkoi\nCrawley kylmästi. \"Se on perin mitätön syötti minulle. Sinä pidät\ntytöntypykkäni ja saat keksiä jonkun toisen keinon pitääksesi hänet\nrauhallisena. Ja etkö sinä kehunutkin tuntevasi lääkkeen, joka kykenee\nnujertamaan ihmisten tahdonvoiman ja pakottamaan heidät nöyriksi\nkäskyläisiksesi? Kas siinä tepsivä lääke hänelle. Pidä tyttö ja koeta\nsitä!\"\n\n\"Et siis hyväksy tarjoustani?\" tiedusti toinen.\n\nCrawley pudisti päätään.\n\n\"Minulla on omaisuus käsissäni, jos hoidan korttini hyvin\", hän\nvakuutti. \"Minun onnistui hankkia itselleni toimi vanhan pahuksen nenän\nedessä. Mitä tuhat puntaa minulle merkitsee? Ei, poikaseni, turvaudu\ntieteen apuneuvoihin\", lörpötteli hän, \"ei ole mitään järkeä siinä,\nettä olet apteekkari, jollet osaa hankkia oikeita tippoja määrätyssä\ntapauksessa\".\n\n\"Kuta vähemmän puhut lääkkeistäni, sitä parempi\", kivahti nuori mies.\n\"Olin hullu uskoessani sinulle niin paljon asioitani.\"\n\n\"Älä menetä malttiasi!\" ivaili Crawley, kohottaen kätensä muka\nhätääntyneenä. \"Jumala varjelkoon, herra Wright taikka Robinson, kukapa\nvoisi ajatellakaan sellaista, että sievä ja lauhkea nuorukainen, joka\nkäy kirkossa Eastbournessa, saattaisi olla niin hurja poika Lontoossa!\"\n\n\"Suu poikki!\" ärjäisi toinen äkäisesti. \"Sinä käyt kohta yhtä\nvaaralliseksi kuin tuo lemmon tyttökin.\"\n\n\"Sinä otat asiat liian vakavasti\", tyynnytteli toinen. \"Kerron sinulle,\nmitä aion tehdä. En lähde pois Englannista, vaan pysyn nykyisessä\nhalvassa toimessani. Ymmärtänet, ettei kysymys ole yksinomaan\nrahasta. Aavistan, että ukolla on jotakin mielessä minuun nähden, ja\nainoa keino, jolla voin estää ikävät sattumat, on pysytellä hänen\nläheisyydessään.\"\n\n\"Olen senkin kymmenen kertaa sanonut sinulle, ettei hänellä ole mitään\nsinua vastaan\", vakuutti nuorukainen ponnekkaasti. \"Tunnen hänen\nasiansa ja olen nähnyt suurimman osan hänen yksityisistä papereistaan.\nJos hän olisi voinut paljastaa sinut, niin hän olisi tehnyt sen jo\naikoja sitten. Mainitsin siitä sinulle, kun viimeksi kävit siellä,\njolloin sinut tapasin. Pyh! Luuletko, että John Minute maksaisi\nkiristysveroa, jos hän voisi jättää sen tekemättä? Olet hupsu, Crawley!\"\n\n\"Kenties olen\", myönsi toinen filosofisesti, \"mutta niin hupsu en ole\nkuin sinä minua pidät. Haluan tehdä sinulle erään ehdotuksen, ja se\nkoskee muuatta John Minuten sukulaista -- hauskaa nuorukaista, joka\nvielä joskus ottaa haltuunsa ukon kasaamat varat.\"\n\nHe istuivat kaksi tuntia, pohtien ehdotusta, ja sitten Crawley nousi\npoistuakseen.\n\n\"Olet jonkun verran vaarassa, nuori ystäväni, ja minä suojelusenkelisi,\nolen havainnut sen\", hän selitti. \"Sinullahan on kamaripalvelija\neräässä monista asunnoistasi.\"\n\n\"Autonkuljettaja\", oikaisi toinen, \"Jönsson-niminen ruotsalainen.\nOletko nähnyt hänet?\"\n\n\"Hän tuli Eastbourneen tiedustelemaan jotakin\", vastasi kersantti, \"ja\nminä satuin kohtaamaan hänet. Estin hänet menemästä taloon sisälle,\nsäästäen sinulta siten vastenmielisen yllätyksen -- jos nimittäin John\nMinute olisi ollut siellä.\"\n\nNuorukainen puraisi huultaan, ja hänen kasvoistaan näki, että hän oli\nlevoton.\n\n\"Se on paha juttu\", hän virkkoi; \"hän on viime aikoina ollut hyvin\nrauhaton ja jotensakin julkea sekä etsinyt uutta palveluspaikkaa. Mitä\nhänelle sanoit?\"\n\n\"Käskin hänen tulla uudelleen ensi keskiviikkona\", sanoi Crawley.\n\"Arvelin, että sinä haluaisit sillä välin suorittaa joitakuita\njärjestelytoimenpiteitä.\"\n\nHän ojensi kätensä, ja nuorukainen, joka ei erehtynyt tämän liikkeen\ntarkoituksesta, otti synkän näköisenä taskustaan neljä viiden punnan\nseteliä ja pisti ne Crawleyn kämmenelle.\n\n\"Juuri parhaiksi ajurirahat\", huomautti tämä hilpeästi.\n\nNuorukainen meni portaita ylös. Hän löysi tytön istumasta\nmakuuhuoneesta, johon oli hänet jättänyt.\n\n\"Korjaa luusi täältä!\" käski mies raa'asti. \"Minä tarvitsen tätä\nhuonetta.\"\n\nTyttö totteli nöyrästi. Nuorukainen lukitsi oven hänen jälkeensä,\nnosti matka-arkun vuoteelle ja otti siitä esille pienen japanilaisen\nlippaan, josta löytyi pieni lasinen huhmar survimineen, kuusi\npikku pulloa, ihoruisku ja pieni spriilamppu. Sitten hän veti\ntaskustaan savukekotelon ja laski siitä kaksi savuketta varovasti\npukeutumispöydälle. Hän puuhaili huoneessa lähes tunnin ajan.\n\nTyttö puolestaan vietti sen ajan kylmässä ruokasalissa mykertyneenä\ntuolille ja itkien hiljaa.\n\n\n\n\nIII\n\nNeljä tärkeää esiintyjää\n\n\nKirjoittaja keskeyttää tässä kohdassa esityksensä ilmoittaakseen, että\nkertomus Miehestä, Joka Tiesi on epätavallinen kertomus. Se perustuu\nosittain oikeuden pöytäkirjoihin, osittain niihin tuttavallisiin\ntietoihin, jotka kirjoittaja, sai Saul Arthur Mannilta ja hänen\nyksityistoimistostaan, sekä osittain May Nuttallin päiväkirjaan, jonka\ntämä jätti kirjoittajan käytettäväksi.\n\nNe kokeneet lukijat, jotka aloittavat tämän kertomuksen siinä\nväsyttävässä vakaumuksessa, että he saavat tutustua vain tavanmukaiseen\nselostukseen salaperäisestä rikoksesta ja rakkaustarinasta, suvaitkoot\njatkaa tarkasteluaan loppuun saakka. Todellisuus on kummallisempi kuin\nromaani ja niin pitääkin olla, koska useimmat romaanit pohjautuvat\ntositapahtumiin. Kertomus Miehestä, Joka Tiesi on siksi ihmeellinen,\nettä se on luettava todenperäisten romaanien sarjaan. Oikeastaan\nei voida sanoa, että mikään kertomus alkaa ensimmäisen kappaleensa\nalusta, koska kaikki kertomukset alkavat maailman luomisesta, mutta\ntämän kertomuksen saatettaneen sanoa alkavan silloin, kun ryhdymme\ntarkastamaan joidenkuiden siinä esiintyvien henkilöiden elämää,\nheinäkuun 17 p:nä 19--.\n\nGray-aukion katukäytävällä Bloomsburyn kaupunginosassa oli keräytynyt\npieni ihmisjoukko maassa viruvan miehen ympärille.\n\nKello oli kahdeksan; oli lämmin kesäinen ilta, ja se seikka, että\ntätä harvinaista näkyä katsomaan oli kokoontunut vain vähän väkeä,\nsaanee selityksensä siitä, että Gray-aukio on liikekortteli ja sen\nvarrella on vain lakimiesten, tulliviraston, yhtiöitten ja yhdistysten\ntoimistohuoneistoja, joissa kesä-iltoina kello kahdeksan aikaan ei ole\nketään.\n\nKäytävän kiveyksellä pitkänään olevalla nuorukaisella, jonka kasvoilla\noli harmahtava väri, oli yllään siisti puku, ja hän kuului ilmeisesti\nhienoon palvelusväkeen.\n\nHän oli selvästi kuollut.\n\nOlen valinnut tämän illan ja tämän onnettoman sattuman kertomukseni\nlähtökohdaksi, koska kovaosaista nuorukaista katsomaan saapui silloin\nGray-aukiolle kolme -- saattaisipa sanoa neljä -- tämän tarinan\ntärkeätä esiintyjää.\n\nRuumiin vieressä seisoi konstaapeli, odottaen ambulanssin saapumista ja\nvastaillen yksitavuisesti uteliaiden kysymyksiin. Kymmenen minuuttia\nennen kuin ambulanssi joutui paikalle, liittyi ryhmään keski-ikäinen\nmies.\n\nPuvusta päättäen hän oli maaseutulainen, joka oli saapunut katselemaan\nLontoota. Mutta maalaisesta ulkonäöstä huolimatta hänen liikkeensä\nolivat päättäviä ja mahtipontisia. Hän raivasi kyynärpäillään itselleen\ntien vähäisen tungoksen läpi ja pysähtyi hätääntymättä konstaapelin\neteen, joka tuijotti häneen moittivasti:\n\n\"Voinko millään tavoin auttaa, virkatoveri?\" hän tiedusti ja esitteli\nitsensä konstaapeli Wisemaniksi Sussexin poliisikunnasta.\n\n\"Kiitos!\" vastasi toinen. \"Voitte auttaa minua nostamaan hänet\nvaunuihin, kun ambulanssi tulee.\"\n\n\"Kohtausko?\" kysyi vastatullut.\n\nPoliisi pudisti päätään.\n\n\"Hänen nähtiin horjuvan ja kaatuvan, ja minun ehtiessäni paikalle hän\noli vetänyt viimeisen henkäyksensä. Sydänvika, luullakseni.\"\n\nAukion toisella reunalla käveli verkkaisesti pari, nuori mies ja tyttö.\nHe saapuivat Tabor-kadun kulmaukseen. Siellä seisovan pienikokoisen\nmiehen jäykän kiihkeä asento ja innokkaasti tuijottava katse\nkäänsi heidänkin huomionsa aukion toisella laidalla tapahtuneeseen\nmurhenäytelmään.\n\nKadunkulmauksessa tarkasteleva pieni mies oli puettu huonosti sopivaan\ntyöpuseroon ja housuihin, jotka näyttivät liian pitkiltä, sillä niiden\nlahkeet olivat säärien ympärillä hanurintapaisilla laskoksilla; päässä\noli miehellä takaraivolle työnnetty kiiltävä silkkihattu.\n\n\"Mikä hullunkurinen vanha otus!\" kuiskasi Frank Merril hiljaa, ja tyttö\nnaurahti.\n\nHeidän pilailunsa kohde käännähti äkkiä kun he saapuivat hänen\nkohdalleen. Hänen pisamaiset, sileäksi ajellut kasvonsa näyttivät\nomituisen vanhoilta, ja isot, kultasankaiset silmälasit, jotka\nriippuivat hänen nenänsä keskikohdalla, lisäsivät hänen ulkomuotonsa\nnaurettavuutta. Hän kohotti kulmakarvojaan ja silmäili nuorta paria.\n\n\"Tuolla on sattunut tapaturma\", hän virkkoi lyhyesti ja ilman\nminkäänlaisia alkuvalmisteluja.\n\n\"Mielestäni meidän olisi parasta mennä katsomaan, mitä siellä on\ntekeillä\", jatkoi hän sitten tärkeästi.\n\nHänen komentava esiintymisensä tuntui hieman arveluttavalta ja Frank\nkääntyi tytön puoleen, kysäisten:\n\n\"Onko sinulla mitään sitä vastaan?\"\n\nTyttö pudisti päätään, ja he menivät kolmisin aukion poikki pienen\nryhmän luokse, juuri kun ambulanssivaunut rämisten kääntyivät\nkulmauksesta. Merrilin hämmästykseksi tervehti poliisikonstaapeli pikku\nmiestä kunnioittavasti, nostaen käden ohimoilleen.\n\n\"Pelkään, ettei voida tehdä mitään, sir. Hän on mennyttä miestä.\"\n\n\"Niin, kyllä, hän on mennyttä\", myönsi toinen rauhallisesti.\n\nHän kumartui, aukaisi miehen takin liepeet ja pisti kätensä\npovitaskuun, mutta veti sen tyhjänä takaisin; taskussa ei ollut mitään.\nLiikkuen tavattoman ripeästi hän jatkoi tarkastustaan, ja Frank\nMerrilin kummastukseksi ei poliisi ollenkaan kieltänyt häntä. Liivien\nvasemmanpuolisesta ylätaskusta hän löysi rutistuneen paperipalasen,\njoka osoittautui sanomalehtileikkeleeksi.\n\n\"Ahaa\", äänsi pikku mies, \"palvelijan paikkaa koskeva ilmoitus,\njoka on leikattu tämänpäiväisestä _Daily Telegraphista_ -- huomasin\nsen itsekin. Ilmeisesti palvelija, joka oli matkalla uuden isännän\npuheille. Katsokaas: 'Tavattavana kello kahdeksan ja kolmekymmentä\nHolborn Viaduct-hotellissa'. Hän aikoi suoraapäätä sinne, kun kohtaus\nhänet yllätti. Minä tiedän, kenen tämä palvelijailmoitus on\", lisäsi\nhän aiheettomasti; \"se on erään herra T. Burtonin, penangilaisen\nkautsukkiasioitsijan. Hän meni 1889 naimisiin scarboroughilaisen\npastori George Smithin tyttären kanssa, ja hänellä on neljä lasta,\njoista yksi on Winchesterissä -- hm!\"\n\nHän puristi huulensa suppuun ja silmäili jälleen ruumista; sitten hän\näkkiä pyörähti Frank Merriliin päin.\n\n\"Tunnetteko tämän miehen?\" hän tiedusti.\n\nFrank katsahti häneen ällistyneenä.\n\n\"En! Miksi sitä kysytte?\"\n\n\"Te katselitte häntä, ikäänkuin olisitte hänet tuntenut\", selitti pikku\nmies. \"Mutta te ette katsellut hänen kasvojaan. Ja jos ihmiset eivät\ntällaisessa oloissa tarkasta henkilön kasvoja, niin he tuntevat hänet.\"\n\n\"Kummallista kylläkin\", sanoi Frank hymähtäen, \"täällä on eräs henkilö,\njonka tunnen\". Hän katsoi konstaapeli Wisemania silmiin.\n\nTämä Sussexin poliisikunnan kaunistus kosketti lakkiaan.\n\n\"Te tunnuitte minusta tutulta, sir. Olen nähnyt teidät usein Weald\nLodgessa.\"\n\nKeskustelu katkesi siihen, sillä ruumis nostettiin paareille ja\ntyönnettiin ambulanssivaunuihin. Pieni ihmisryhmä silmäili valkeiden\najoneuvojen poistumista, ja joutilaiden muodostama tungos alkoi\nhajaantua.\n\nKonstaapeli Wiseman sanoi ammattitoverilleen viralliset jäähyväiset ja\npalasi hieman arastellen Frankin luokse.\n\n\"Olette herra Minuten sisarenpoika, sir, ettekö olekin?\" hän kysyi.\n\n\"Aivan oikein\", myönsi Frank.\n\n\"Olen monasti nähnyt teidät enonne huvilalla.\"\n\n\"Enon nimi?\"\n\nSe oli pikku miehen nenäkäs, mutta aivan viaton kysymys. Hän tuntui\nesittävän sen varsin luonnollisena seikkana, kuten mies, jolla on\noikeus vaatia suoraa vastausta.\n\nFrank Merril naurahti.\n\n\"Enoni on John Minute\", hän vastasi ja lisäsi jonkunverran purevasti:\n\"Otaksuttavasti tunnette hänet?\"\n\n\"Kyllä tunnen\", virkkoi toinen empimättä; \"hän on ensimmäisiä\nrhodesialaisia kullanetsijöitä, sai valtausluvan Lobengulasta ja\nkokosi suuren omaisuuden myymällä kulta-alueita, jotka osoittautuivat\njotakuinkin vähäarvoisiksi. V. 1897 hän oli Salisburyssä syytettynä\nkahden madhonalaisen päällikön murhasta, mutta vapautettiin. Vuoden '97\nkuumeen aikana hän hankki toisen omaisuuden Johannesburgissa ja saapui\ntähän maahan 1901, sijoittuen asumaan pienelle tilalle Polegaten ja\nEastbournen välille. Hänellä on sisarenpoika, hänen perillisensä, Frank\nMerril, tohtori Henry Merril-vainajan poika, joka on kirjanpitäjänä\nLontoon ja läntisten maakuntain pankissa. Hän --\"\n\nFrank katsoi häntä salaamatta hämmästystään.\n\n\"Tunnetteko enoni?\"\n\n\"En ole eläissäni häntä tavannut\", sanoi pikku mies ynseästi ja\nheilautti silkkihattuaan.\n\n\"Hauskaa iltaa!\" Sen sanottuaan hän poistui reippaasti.\n\nVirkapukuinen konstaapeli kääntyi ihmisryhmään päin juhlallinen ilme\nkasvoillaan.\n\n\"Tunnetteko tuon herrasmiehen?\" kysyi Frank.\n\nKonstaapeli hymyili.\n\n\"Johan toki, sir; hän on herra Mann. Osastolla hänet tunnetaan nimellä\nMies, Joka Tietää!\"\n\n\"Onko hän etsivä?\"\n\nKonstaapeli pudisti päätään.\n\n\"Minun tietääkseni hän tekee palveluksia päällikölle ja hallitukselle.\nMeillä on määräykset, ettemme saa milloinkaan sekaantua hänen puuhiinsa\nemmekä evätä häneltä mitään tietoja, jotka voimme antaa.\"\n\n\"Mies, Joka Tietää?\" kertasi Frank, rypistäen kulmiaan miettiväisen\nnäköisenä. \"Mikä merkillinen henkilö! Mitä hän tietää?\" kysäisi hän\näkkiä.\n\n\"Vaikka mitä\", selitti konstaapeli merkitsevästi.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua asteli Frank hitaasti Holbornia kohti.\n\n\"Sinä näytät kovin alakuloiselta\", huomautti tyttö hymyillen.\n\n\"Hitto vieköön sen miehen?\" äkeili Frank katkaisten äänettömyytensä.\n\"Mistä ihmeestä hän tuntee kaikki enon asiat?\" Hän kohautti\nolkapäitään. \"No niin, rakas, tämä iltapäivä ei ole ollut sinusta\nkovinkaan hupainen. En aikonut tuoda sinua tapaturmia katselemaan.\"\n\n\"Frank\", sanoi tyttö äkkiä, \"minusta tuntuivat sen miehen kasvot\ntutuilta, sen miehen, joka virui kiveyksellä. Tarkoitan...\"\n\nHän keskeytti lauseensa ja häntä puistatti.\n\n\"Ne tuntuivat hieman tutuilta minustakin\", virkkoi Frank aatoksissaan.\n\n\"Eikö hän mennyt ohitsemme vain kaksikymmentä minuuttia sitten?\"\n\n\"Kenties\", myönsi Frank, \"mutta se ei ole erikoisesti painunut\nmieleeni. Minun vaikutelmani hänestä juontuu aikaisemmalta ajalta kuin\ntästä illasta. Niin, missähän lienen hänet nähnyt?\"\n\n\"Puhukaamme jostakin muusta!\" ehdotti tyttö nopeasti. \"Minulla ei ole\nvarsin paljon aikaa. Miten on minun meneteltävä enoosi nähden?\"\n\nFrank naurahti.\n\n\"Minun on hyvin vaikea neuvoa mitään. Pidän eno Johnista hyvin paljon,\nja minusta on perin vaikeata tehdä toisin kuin hän toivoo, mutta varmaa\nmyöskin on, etten aio sallia hänen käydä ohjaamaan rakkausasioitani.\nToivoisinpa taivaan nimessä, ettet olisi koskaan häntä tavannut.\"\n\nTyttö teki vähäisen epätoivoisen eleen.\n\n\"On aivan hyödytöntä toivoa tuollaisia asioita, Frank. Tiedäthän, että\ntunsin enosi aikaisemmin kuin sinut. Ilman enoasi en olisi kohdannut\nsinuakaan.\"\n\n\"Kerro minulle, mitä on tapahtunut!\" pyysi Frank. Sitten hän vilkaisi\nkelloonsa. \"Parasta olisi, jos saattaisit minua Victoria-asemalle,\nmuuten myöhästyn junasta.\"\n\nHän kutsui ajurin, ja matkalla asemalle kertoi tyttö kaikki, mitä oli\ntapahtunut.\n\n\"Hän oli hyvin herttainen, kuten hän on aina, eikä puhunut sinusta\nmitään todella pahaa. Hän sanoi vain, ettei hän toivonut minun\nmenevän naimisiin kanssasi, sillä hänen mielestään sinä et olisi\nsopiva aviomies. Hän selitti, että Jasperilla oli kaikki aviomieheltä\nvaadittavat ominaisuudet ja useimmat hyveet.\"\n\nFrank rypisti otsaansa.\n\n\"Jasper on täysi tomppeli\", hän ärähti vihaisesti.\n\nTyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen.\n\n\"Älä ole kärsimätön! Jasper ei ole puhunut minulle mitään, ja hän on\naina käyttäytynyt minua kohtaan kohteliaasti ja ystävällisesti.\"\n\n\"Kyllä minä tunnen senlaatuisen ystävällisyyden\", murahti nuori mies.\n\"Hän on yksi noita kavaloita, hiipiviä liehakoitsijoita, joista ei\nmilloinkaan voi päästä perille. Hän luikertautuu enoni luottamukseen\ntavattoman suuressa määrin. Johan hän nytkin on pikemminkin eno Johnin\npojan kuin halvan sihteerin asemassa.\"\n\n\"Hän on tehnyt itsensä tarpeelliseksi\", virkkoi tyttö, \"ja se merkitsee\npuolittain sitä, että hän tekee sinut varakkaaksi\".\n\nFrankin otsalta katosivat rypyt, ja hän hihitti.\n\n\"Tuo kuulostaa melkein pilkalta\", hän arveli. \"Mitä sanoit enolle?\"\n\n\"Ilmoitin hänelle, ettei hänen ehdotuksensa minun mielestäni ollut\nmahdollinen ja etten minä pidä herra Colesta eikä hän minusta.\nYmmärräthän, Frank, olen enollesi niin paljosta kiitollinen. Isäni oli\nhänen parhaita ystäviään, ja isän kuoleman jälkeen on setä John pitänyt\nminusta huolta. Häneltä olen saanut kasvatukseni -- tuloni -- kaikkeni\n-- hän on ollut toinen isäni.\"\n\nFrank nyökkäsi.\n\n\"Myönnän, että asia on vaikea\", hän tunnusti, \"ja nyt olemme asemalla\".\n\nTyttö seisoi asemalla junan lähtiessä, heiluttaen kättään\njäähyväisiksi. Sitten hän palasi sievään asuntoon, johon John Minute\noli hänet majoittanut. Kuten hän oli sanonut, oli elämä tehty hänelle\nhyvin mukavaksi. Hänen ei tarvinnut lainkaan huolehtia rahasta, ja hän\nsai omistaa aikansa sille työlle, josta hän eniten piti. East Endin\nkaupunginosan apuseura, jonka puheenjohtaja hän oli, oli kokonaan\nrhodesialaisen pohatan rahoittama.\n\nMaylla oli luontaiset taipumukset laupeudentyöhön. Hän puuhaili\nväsymättä, eikä yksikään ihminen ollut Länsi-Intian telakkain alueeseen\nrajoittuvilla köyhälistön asumilla kaduilla paremmin tunnettu kuin\nsisar Nuttall.\n\nHyväntekeväisyysjärjestö käytti kolme iltaa viikossa kotonakäynteihin.\n\nIltaisin saattoi laupeudensisaria vapaaehtoinen miesseuralainen. May\nNuttallin tehtävät veivät hänet sinä iltana Silvertowniin ja rautatien\nitäpuolella oleville kurjille, sokkeloisille kaduille. Hänen työnsä\nalkoi hämärissä eikä loppunut ennenkuin yö oli tullut ja tähdet\ntuikkivat tummalla taivaalla.\n\nKuumuus oli tukehduttava, ja tullessaan ulos viimeisestä ummehtuneesta\nasunnosta hän hengitti huojentuneena, vaikka ilma olikin pilaantunutta\nja painostavan lämmintä. Hän palasi talon käytävään ja teki\nparafiinilampun valossa viimeisen merkintänsä mukana olevaan\nmuistikirjaansa.\n\n\"Olemme käyneet kahdeksassa paikassa, Thompson\", hän sanoi\nsaattajalleen. \"Onko luettelossa vielä muita?\"\n\n\"Ei enää tänä iltana, neiti\", vastasi nuori mies, salaten haukotteluaan.\n\nHe seisoivat pienellä pihalla, umpikujassa, jonka takapäässä kohosi\nsileä seinä, ja kun tyttö pani muistikirjan takaisin pieneen\nverkkolaukkuunsa, tuli porttikäytävästä mies, joka astui ripeästi hänen\nohitseen. Samassa valaisi lampun himmeä valo sekunnin ajaksi miehen\nkasvot, ja Mayn huulilta pääsi hämmästyksen äännähdys. Hän silmäili\nmiehen jälkeen, kunnes tämä katosi pimeään oviaukkoon pihan perällä, ja\nseisoi vielä senjälkeenkin tuijottaen oveen, ikäänkuin ei olisi voinut\nuskoa silmiään.\n\nMutta hän ei ollut voinut erehtyä; hän oli nähnyt Jasper Colen, John\nMinuten sihteerin, kalpeat kasvot ja suoran vartalon.\n\n\n\n\nIV\n\nPankinkirjuri\n\n\n    \"Rakas Frank.\n\n    Eilen illalla sattui merkillinen seikka. Olin Silver Rentsin\n    vuokrakasarmi-kujilla kello yhdentoista paikkeilla ja palasin\n    juuri katsomasta viimeistä potilastani, kun ohitseni kulki\n    eräs mies, mennen yhteen taloista, kuten silloin luulin, joko\n    viimeiseen tahi viimeisen edelliseen vasemmalla kädellä. Nyt\n    tiedän, että se oli viimeisen edellinen. En hitustakaan epäile,\n    että mies oli herra Cole; näin hänen kasvonsa ja lisäksi vielä\n    käärmemäisen kepin, jota hän aina pitää.\n\n    -- Minun on tunnustettava olleeni niin utelias, että ryhdyin\n    tiedusteluihin, ja sain tietää, että hän käy täällä usein, mutta\n    kukaan ei tiedä tarkalleen hänen käyntiensä syytä. Viimeisessä\n    talossa asuu kaksi perhettä, varsin vähän mielenkiintoista\n    väkeä, ja viimeisen edellinen talo on tyhjä lukuunottamatta yhtä\n    huonetta, jota herra Cole nähtävästi käyttää. Rentsissä ei kukaan\n    tunne herra Colea eikä kukaan ole koskaan häntä nähnyt. Tyhjän\n    talon alakerrassa oleva huone on nähtävästi aina lukittuna, ja\n    eräs vastapäätä asuva vaimo kertoi tiedustajalleni, Thompsonille,\n    joka, kuten muistat, saattelee minua aina liikkuessani\n    syrjäkujilla, että mainittu herrasmies tulee silloin tällöin ja\n    käyttää huonetta ja että hän aina siivoo sen itse. Se ei voi\n    olla kovinkaan hyvin kalustettu, eikä hän nähtävästi ole siellä\n    milloinkaan yötä.\n\n    -- Eikö se ole hyvin omituista? Kerrothan minulle, mitä siitä\n    arvelet...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nFrank Merril laski kirjeen kädestään ja täytti hitaasti piippunsa. Hän\noli ymmällä eikä keksinyt minkäänlaista ratkaisua silloin eikä vielä\nmatkalla toimipaikkaansakaan.\n\nHän oli Lontoon ja läntisten maakuntien pankin Piccadillyn\nhaarakonttorin kirjanpitäjä, ja häneltä liikeni varsin vähän aikaa\nulkonaisille kysymyksille.\n\nHän oli juuri merkitsemässä kirjoihin muutamia liiketoimia, kun häntä\ntultiin kutsumaan johtajan puheille. Vaikka Frank Merrilin toimipaikka\npankissa ei ollutkaan erikoisen tärkeä, oli hänen asemansa kuitenkin\nsuuressa määrin erikoislaatuinen, ja se takasi hänelle enemmän huomiota\nkuin mitä virkailijat yleensä saavat esimiestensä taholta. Hänen enonsa\noli raha-asioissa pankin kanssa, ja yleisesti uskottiin, että Frank\noli sijoitettu pankkiin yhtä paljon valvomaan sukulaisensa etuja kuin\nvalmistautumaan sen suuren omaisuuden hoitamista varten, jonka John\nMinute kerran jättäisi perilliselleen.\n\nJohtaja nyökkäsi herttaisesti, kun Frank astui sisään ja sulki oven\njälkeensä.\n\n\"Hyvää huomenta, herra Merril\", sanoi esimies. \"Haluaisin puhella\nkanssanne herra Hollandin asioista. Tehän mainitsitte, että hän\npistäytyi täällä tuonnottain.\"\n\nFrank nyökkäsi.\n\n\"Hän kävi täällä aamiaistunnilla.\"\n\n\"Jospa olisin ollut saapuvilla!\" virkkoi johtaja miettivästi.\n\"Tahtoisin tavata sen herrasmiehen.\"\n\n\"Onko hänen tilissään jotakin vikaa?\"\n\n\"Eipä suinkaan\", vastasi johtaja hymyillen; \"hänen tiliasemansa\non oikein hyvä. Itse asiassa on säästö liian suuri shekkitilille.\nToivoisin, että kävisitte hänen luonaan ja kehoittaisitte häntä\nsiirtämään osan rahoistaan talletustilille. Pääkonttorissa ei pidetä\nsiitä, että meillä on shekkitilillä suuria summia, jotka voidaan nostaa\nmillä hetkellä hyvänsä ja joiden tähden meidän on pidettävä täällä\nenemmän käteistä kuin haluaisin.\n\n\"Omasta puolestani\", hän jatkoi, \"en ollenkaan hyväksy meidän\nliikkeenhoitotapaamme. Kun pääkonttorimme on Plymouthissa, on tällainen\njuoksevien tilien kate pankkimme sääntöjen nojalla välttämätön, ja\nminun on tunnustettava, että enonne on yhtä suuri syntinen kuin kuka\nmuu hyvänsä. Katsokaapa tätä!\"\n\nHän työnsi pöydän ylitse maksuosoituksen.\n\n\"Siinä on haltijalle maksettavaksi merkitty kuudenkymmenentuhannen\npunnan osoitus, joka äsken tuotiin meille. Se on Consolidated\nMines-yhtiölle tulevan kauppahinnan loppuosan maksu. Miksi ihmeessä\nei yhtiö voi ottaa vastaan tavallista sen omaan nimeen kirjoitettua\nosoitusta!\"\n\nFrank katsahti koukeroista nimikirjoitusta ja hymyili.\n\n\"Nähkääs, enon on säilytettävä maineensa\", hän huomautti hilpeästi;\n\"eihän miestä turhanpäiten nimitetä 'Käteisraha-Minuteksi'\".\n\nJohtaja virnisti hiukan.\n\n\"Se on perin epämukavaa\", hän valitti; \"mutta en pyytänyt teitä tänne\nkeskustelemaan enonne puutteista\".\n\nHän otti edessään olevasta kasasta vastakirjan.\n\n\"'Herra Rex Holland'\", hän luki. \"Hän avasi tilinsä minun lomalla\nollessani, kuten muistatte.\"\n\n\"Muistan sen varsin hyvin\", myönsi Frank, \"ja hän teki sen minun\nkauttani\".\n\n\"Minkälainen mies hän on?\" tiedusti johtaja.\n\n\"Hän tuntui koko vakavalta, kyvykkäältä mieheltä, vaikkakin hän niin\nsanoakseni uneliaasti teeskenteli olevansa äkkinäinen raha-asioissa, ja\nhänellä oli perin hyvät suositukset. Mitä haluatte minun tekevän?\"\n\n\"Mitähän jos menisitte tänä iltana häntä tapaamaan ja pyytäisitte\nhäntä hyväntahtoisesti siirtämään osan rahoistaan talletustilille.\nMe maksamme tavanmukaisen koron ja muut semmoiset. Voitte\nselittää hänelle, että hän saa rahansa takaisin milloin tahansa\nkolmikymmenpäiväisen irtisanomisajan jälkeen. Suostutteko tekemään sen\npuolestani?\"\n\n\"Mielelläni\", vastasi Frank sydämellisesti. \"Käyn hänen luonaan tänä\niltana. Mikä on hänen osoitteensa? Olen unohtanut sen.\"\n\n\"Albemarle Chambers, Knightsbridge\", ilmoitti johtaja. \"Hän lienee\nkaupungissa.\"\n\n\"Entä mikä on hänen saldonsa?\" kysyi Frank.\n\n\"Seitsemäntoistatuhatta puntaa\", vastasi toinen. \"Ehdottakaa hänelle,\nettä hän panisi kymmenentuhatta puntaa talletustilille täällä ja\njättäisi seitsemäntuhatta shekkitilille. Muuten aikoo enonne lähettää\nsihteerinsä tänne nyt iltapäivällä tarkastamaan hänen tiliään.\"\n\nFrank vilkaisi häneen päin.\n\n\"Cole\", hän sanoi nopeasti, \"tuleeko hän tänne -- hitto!\"\n\nHän pysähtyi johtajan kirjoituspöydän ääreen, ja hänen silmiinsä tuli\nmielihyvän ilme.\n\n\"Tahtoisin kysyä Colelta erästä seikkaa\", hän puheli verkkaisesti.\n\"Mihin aikaan odotatte häntä?\"\n\n\"Kello neljän seuduissa.\"\n\n\"Sulkemisajan jälkeen?\"\n\nJohtaja nyökkäsi.\n\n\"Enolla on kummallinen tapa hoitaa liikeasioita\", virkkoi Frank\nhetkisen vaitiolon jälkeen. \"Se kai merkitsee sitä, että minun on\njäätävä tänne?\"\n\n\"Ei se ole tarpeellista\", selitti Brandon. \"Herra Colehan kuuluu\njohtokuntaan.\"\n\nFrankilta oli vähällä päästä hämmästyksen huudahdus.\n\n\"Mistä alkaen?\" kysäisi hän.\n\n\"Viime maanantaista. Muistelin maininneeni siitä teille. Mutta joka\ntapauksessa, jollei enonne ole sitä teille ilmoittanut, olisi parasta,\njollette olisi siitä tietävinänne\", ehätti Brandon huomauttamaan.\n\n\"Olkaa huoletta! Kyllä minä pidän varani\", vakuutti Frank huvittuneena\ntoisen hätäilystä.\n\n\"Herra Cole on luonnollisestikin enonne edustaja\", jatkoi johtaja.\n\"Enonne ei millään ehdolla saavu johtokunnan kokouksiin, jos hän\nsuinkin saa sen vältetyksi, eikä hänellä ole kertaakaan ollut\nedustajaa paitsi asianajajansa siitä pitäen kun hän hankki niin suuren\nvaikutusvallan pankkiimme nähden. Pidän itsestään selvänä, että herra\nCole saapuu tänne yhtä paljon tarkastamaan konttorimme asioita kuin\nsilmäilemään enonne tiliä. Cole on todella ensiluokkainen liikemies,\neikö olekin?\"\n\nFrankin vastauksena oli juro hymy.\n\n\"Erinomainen\", hän hymähti kuivasti; \"hänellä on tiedemiehen\ntaipumukset liittyneinä harvinaiseen liikekykyyn\".\n\n\"Ettekö pidä hänestä?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään erikoista syytä olla pitämättä hänestä\",\nvältteli toinen.\n\nJohtaja nousi seisomaan.\n\n\"Te käytte siis puolestani tapaamassa herra Rex Hollandia?\"\n\n\"Varmasti\", vastasi Frank ja palasi pöytänsä ääreen syviin mietteisiin\nvaipuneena.\n\nKello oli täsmälleen neljä, kun Jasper Cole astui sisään pankin\nainoasta avoimesta ovesta, jonka vieressä seisoi vahtimestari valmiina\nsulkemaan sen. Hän oli hyvin ja aistikkaasti puettu, ja hänen\nranteestaan riippui käärmesauva, jossa oli koukkupää.\n\nNähdessään tilipöydän takana istuvan Frankin hän hymyili, niin että\nhänen valkeat tasaiset hammasrivinsä paljastuivat.\n\n\"Heipä hei, Jasper\", tervehti Frank huolettomasti, ojentaen kätensä.\n\"Kuinka eno voi?\"\n\n\"Varsin hyvin\", vastasi toinen; \"tietystikin hän on hyvin huolissaan\nasioiden menosta, mutta toisaalta häntä aina vaivaa joku seikka\".\n\n\"Onko jotakin erityistä?\" tiedusti Frank osaaottavasti.\n\nJasper kohautti olkapäitään. \"Sinä tunnet hänet paljoa paremmin kuin\nminä -- olet ollut kauemmin hänen seurassaan. Hän käy niin hirveän\nepäluuloiseksi ihmisiä kohtaan ja nähdessään oudot: kasvot hän heti\nvainuaa joko urkkijaa tai vihamiestä. Tavallisesti se on paha merkki,\nmutta minun luullakseni hän on viime aikoina rasittunut hieman liiaksi.\"\n\n\"Kuulin, että tulet tarkastamaan tilejä\", virkkoi Frank, nojautuen\npöytää vasten ja avaten kultaisen savukekotelonsa.\n\n\"Enpä juuri senvuoksi\", vastasi Jasper pitkäveteisesti.\n\nHän valitsi kotelosta savukkeen.\n\n\"Minun on vain otettava selville muutamia seikkoja. Muuten, enosi sai\nkirjeen eräältä ystävältäsi -- eräältä herra Rex Hollandilta.\"\n\n\"Tuskinpa hän on ystäväni -- tosiasiallisesti hänestä on minulle\npikemminkin hemmetinmoista vaivaa. Kävin tänään Knightsbridgessä häntä\ntapaamassa, ja hän oli ulkona. Mitä asiaa hänellä oli?\"\n\n\"Niin, hän on innostunut jonkunlaiseen hyväntekeväisyyteen ja\naloittanut rahankeräyksen, mutta en muista mitä tarkoitusta varten.\"\n\nJasper Cole oli puolitiessä johtajan huoneen ovelle.\n\n\"Kesken kaiken, Cole\", tokaisi Frank äkkiä, \"olitko eilen illalla\nkaupungissa?\"\n\nJasper Cole loi häneen pikaisen silmäyksen.\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Olitko lähellä Victoria-telakoita?\"\n\n\"Onpa sekin kysymys!\" kummasteli Jasper hymyillen selittämätöntä\nhymyään; sitten hän pyörähti ympäri ja meni odottavan Brandonin luokse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFrank lopetti sinä iltana työnsä kello 5,30 ja jätti Jasper Colen ja\nerään nuoremman konttoristin tarkastamaan vakuuksia. Kello yhdeksän\nlähti konttoristi kotiin, ja Jasper jäi yksin pankkiin. Johtaja Brandon\noli poikamies, ja hänen asuntonsa oli pankkihuoneiston yläpuolella.\nTuon tuostakin hän pistäytyi pankissa, jykevä piippu suupielessään. Kun\nhän kävi viimeisen kerran, oli Jasper Cole juuri laskenut viimeisen\ntilikirjan takaisin John Minuten yksityiseen lokeroon.\n\n\"Puoli kaksitoista\", huomautti johtaja moittivasti, \"ettekä te ole\nsyönyt päivällistä\".\n\n\"Minä voin joskus oikein hyvin olla ilmankin päivällistä\", selitti\ntoinen nauraen.\n\nJasper Cole meni kadulle ja huusi ohiajavan ajurin käytävän vierelle.\n\n\"Charing Crossin asemalle!\" hän käski.\n\nAseman edustalla hän maksoi kyydin ja asteli hetkisen kuluttua takaisin\nStrandille ja kutsui toisen ajurin.\n\n\"Victoria-telakoille!\" hän ilmoitti kuiskaten.\n\n\n\n\nV\n\nJohn Minuten lahja\n\n\nMay Nuttall oli kaksikymmentäyksi vuotias, jossa iässä tytöt ovat\nalttiimpia vaikutuksille ja jolloin heihin järkisyyt tehoavat huonosti.\nHe omaksuvat herkästi valmiin elämänviisauden ja ovat taipuvaisia\nhyväksymään toisten antamat kaavamaiset ohjeet, joiden mukaan he\nmittaavat omaa joustavaa olemustaan.\n\nFrank Merril oli Maysta mukava toveri, mutta herätti toisaalta\nhänessä kainostelevaa vastarintaa, koska hänen iässään kammoksutaan\nriippuvaisuutta. Hän piti Frankista, vieläpä piti kylliksi paljon\nottaakseen vastaan pienen sormuksen, joka merkitsi uudenlaisen suhteen\nalkamista. Se suhde ei ollut varsinaista kihloissaoloa, mutta se antoi\nhänen ystävyystunteilleen sellaisen värityksen, jollaista niillä ei\nollut koskaan ennen ollut. Hän piti Frankista kylliksi kaivatakseen\nhänen rakkauttaan. Mutta hän rakasti nuorukaista siksi vähän, että\ntämän pikaiset avioliittoaikeet tuntuivat hänestä huolestuttavilta.\nSiinä seikassa, ettei hän ymmärtänyt itseään, ei ollut mitään\nkummastuttavaa.\n\nAamiaista syödessään hän pohti asiaa, ja häntä hämmästytti, jopa hieman\nharmittikin havaitessaan, että kun hän asetti molemmat miehet, Jasper\nColen ja Frank Merrilin, vastakkain, hän tunsi lämpöisempää ja syvempää\ntunnetta ensiksimainittua kohtaan. Hän oli levoton muistaessaan\nFrankin varoittavia sanoja, jotka nyt kuulostivat hänestä melkein\nprofeetallisilta:\n\n\"Siinä miehessä on lumousvoimaa, jonka olemassaoloa minä ainakaan en\nkiellä. Tiedän itsekin pitäväni hänestä, vaikka vaistoni sanoo minulle,\nettä hän on pahin vihamies, mitä minulla on ikinä ollut.\"\n\nJos hänen suhtautumistaan Frankiin oli vaikea määritellä, niin\nvielä erikoisemmat olivat hänen tunteensa Jasper Colea kohtaan.\nViimemainitussa oli jotakin uhkaavaa -- ei, se ei ollut oikea\nsana -- jotakin \"peloittavaa\". Hän veti puoleensa, hänestä huokui\npersoonallista voimaa, ja se tuntui lamauttavan tahdon jokaiselta, joka\njoutui ristiriitaan hänen kanssaan. May muisti, kuinka usein hän oli\nmennyt Weald Lodgen avaraan kirjastoon vakaassa aikomuksessa \"selvittää\nvälinsä Jasperin kanssa\". Joskus oli ollut kysymyksessä joku kotoinen\ntalousseikka, johon Jasper oli sekautunut -- kuusitoistavuotiaana\noli May melkein kuin kasvatusisänsä taloudenhoitajatar -- toisinaan\ntaas oli asia koskenut jotakin kuljetusta. Kerran oli selkkaus ollut\ntavallista vakavampi, sillä kun hän oli päättänyt ottaa osaa nummelle\ntehtävään retkeen, oli Jasper silloin poissa olevan sedän nimessä\nvarmasti mutta kohteliaasti kieltänyt häntä menemästä. Oliko vain\nsattuma, että seurueen yksi jäsen oli Frank Merril, joka aikoi saapua\nLontoosta viettääkseen hauskan iltapäivän?\n\nTässä tapauksessa kuten aina muulloinkin pääsi Jasper voitolle. Vieläpä\nhän sai Mayn uskomaan, että hänen näkökantansa oli oikea ja tytön\nväärä. Silloin hän oli viheltänyt sellaisille huomautuksille, että\nmuka Frank Merrilin mukanaolo olisi antanut hänelle aihetta käyttää\nkieltovaltaansa, jonka hänen erikoinen asemansa hänelle myönsi. Hänen\nselityksensä mukaan oli hänessä herättänyt epäilyksiä Mayn osanoton\nsopivaisuudesta se seikka, että retkelle oli kutsuttu kaksi naista,\njoilla oli kuuluisat nimet teatterimaailmassa.\n\nMay ajatteli tätä tapausta istuessaan aamiaispöydässä, ja harmikseen\nhänen oli myönnettävä, ettei Jasperilta, milloin hyvänsä tämä oli\nryhtynyt häntä vastustamaan, ollut puuttunut päteviä syitä.\n\nHän aprikoi, mistä syystä Jasper oli voinut saapua niin\nepämiellyttävään paikkaan kuin se, missä hän oli hänet nähnyt. Hän oli\nnaisellisen utelias, mutta ei naisellisen epäluuloinen, eikä hänelle,\nkumma kyllä, johtunut mieleenkään, että Jasperin sielläolossa ja hänen\nsalaperäisissä käynneissään olisi saattanut olla mitään kunniatonta ja\nhäpeällistä. Hän piti sitä hieman omituisena ja arveli, että kenties\nJasperillakin oli \"pienet hyväntekeväisyyspuuhansa\", mutta hylkäsi\ntämän ajatuksen, kun ei saanut sille vähääkään vahvistusta niiltä\nihmisiltä, joiden kanssa hän joutui kosketuksiin mainitun paikan\nläheisyydessä.\n\nHän oli päässyt aamiaisensa puoliväliin, kun puhelin kilisi. Hän nousi\npöydästä ja meni lattian poikki puhelimeen. Heti ensimmäisistä sanoista\nhän tunsi puhujan.\n\n\"Kas, setä!\" hän huudahti. \"Missä asioissa olet kaupungissa?\"\n\nKuulokkeesta kajahti John Minuten ääni:\n\n\"Minulla on tärkeitä tehtäviä. Tahdotko aterioida kanssani puoli yksi\nSavoyssa?\"\n\nSetä tuskin odotti kuullakseen, että May hyväksyi kutsun, kun hän jo\nripusti kuulokkeen paikalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nScotland Yardin, Lontoon etsivänosaston, poliisipäällikkö pani takaisin\nkirjan, jonka hän oli ottanut kirjoituspöytänsä vierellä olevalta\nhyllyltä, pyörähti tuolissaan ympäri ja hymyili veitikkamaisesti\nhuolestuneelle ja perin tuittupäiselle vieraalleen.\n\nPöydän toisella puolella istuva mies oli kenties\nviisikymmentäviisivuotias. Hän oli keskikokoinen, ja hänen yllään\noleva räikeäruutuinen puku sopi hänelle hyvin, todistaen sen mainion\nräätälin taitoa, joka oli muovannut niin hienon valmisteen niin\nepämiellyttävästä kankaasta.\n\nHänellä oli matala kaulus, joka olisi jättänyt paljaaksi jykevän\nkaulan, jolleivät huikaisevan punainen kravatti ja viisikymmenpennisen\nkokoinen timantti olisi johtaneet katselijan huomiota muualle.\nKasvot olivat harvinaiset. Niiden lujat, melkeinpä järeät piirteet,\nperunanenä, epäsäännölliset huulet, vankka leuka -- kaikki se\nkertoi siitä ankarasta elämästä, jota John Minute oli viettänyt.\nSilmät olivat siniset ja kylmät; tuuhea, harmaa tukka törrötti\nsekavana. Jonkun matkan päästä häntä harhautui omituisesti luulemaan\nhienostuneen näköiseksi, mutta lähempää katsoen olivat hänen punertavat\nkasvonsa luotaantyöntävän karkeat. Hän muistutti poliisipäälliköstä\nkulissimaalausta, joka lehterilläistujasta näyttää hauskalta, mutta\norkesterin kohdalta katsottuna herättää pettymystä.\n\n\"Nähkääs, herra Minute\", sanoi sir George herttaisesti,\n\"mahdollisuutemme ja valtamme ovat jokseenkin suppeat. Omasta\npuolestani olisin perin iloinen, jos voisin auttaa teitä, en ainoastaan\nsenvuoksi, että velvollisuuteni on auttaa jokaista, vaan siitäkin\nsyystä, että olitte niin ystävällinen poikaani kohtaan Etelä-Afrikassa\n-- hänelle antamistanne suosituskirjeistä oli hänelle hyvin paljon\nhyötyä.\"\n\nPoliisipäällikön poika oli ollut metsästysretkellä Rhodesiassa ja\nBarotsemaassa, ja hän oli saanut mainitut kirjeet tutustuttuaan\nrhodesialaiseen miljoonamieheen sattumalta eräillä päivälliskutsuilla.\n\n\"Mutta\", jatkoi virkamies, tehden vähäisen toivottoman eleen, \"Scotland\nYardilla on rajansa. Me emme voi tutkia epämääräiseen pelkoon\nperustuvaa asiaa. Jos teitä uhataan, niin silloin voimme auttaa teitä;\nmutta pelkästään se seikka, että te kuvittelette hämäriä vaaroja, ei\noikeuttaisi meitä ryhtymään toimenpiteisiin.\"\n\nJohn Minute liikahti maltittomasti tuolissaan. \"Mitä varten\novat poliisit olemassa?\" hän kysyi kärsimättömästi. \"Minulla on\nvihamiehiä. Hankin itselleni pienen, rauhaisan maaseutuasunnon läheltä\nEastbournea päästäkseni pois Lontoosta, ja nyt vetelehtii ympärillämme\nkaikenkarvaista outoa väkeä nuuskimassa. Äskettäin kävi luonani\ntuntematon pappi pyytämässä rahaa jollekin partiopoikahommalle. Hän on\nkuljeksinut asuntoni ympärillä kokonaisen kuukauden ja asuu eräässä\nmaalaistalossa Polegaten lähistöllä. Mitä asiaa saattoi hänellä olla\nEastbourneen?\"\n\n\"Kenties hän on lomaansa viettämässä\", arveli poliisipäällikkö.\n\n\"Pyh!\" äänsi Minute halveksivasti. \"Hänellä on joku muu syy. Olen\nkäskenyt pitää häntä silmällä. Hän käy joka päivä muutamassa hotellissa\ntapaamassa erästä naista -- liittolaistaan. Julkisesti he eivät\nmilloinkaan näyttäydy yhdessä. Sitten siellä on eräs kulkukaupustelija,\njoka myy lasia ja korjaa ikkunoita; kukaan ei tiedä hänestä mitään. Hän\nei ansaitse edes niin paljoa, että voisi elättää kärpästäkään. Yhtenään\nhän hiiviskelee Weald Lodgen seutuvilla. Sitten on muuan neiti Paines,\njoka sanoo olevansa puutarhuri ja haluaa järjestää puistot jollakin\nihan uuden uutukaisella tavalla. Ajoin hänet ulos hoitelemaan omia\nasioitaan, mutta hän ei ole poistunut läheisyydestä.\"\n\n\"Oletteko huomauttanut asiasta sikäläiselle poliisilaitokselle?\"\ntiedusti sir George.\n\nMinute nyökkäsi.\n\n\"Eikö siellä tiedetä näistä henkilöistä mitään epäiltävää?\"\n\n\"Ei mitään!\" vastasi John Minute lyhyesti.\n\n\"No sitten\", selitti toinen hymyillen, \"ei heitä vastaan otaksuttavasti\nvoida mainita mitään, ja he ovat aivan vaarattomia ihmisiä, jotka\nkoettavat hankkia elatustaan. Ja muuten, herra Minute, niin rikas mies\nkuin te olette vetää aina luokseen monenlaista väkeä, jotka pyrkivät\nsaamaan hitusen varoistanne enemmän tai vähemmän laillisella tavalla.\nMitään muuta merkillepantavaa ei kai ole tapahtunut?\"\n\nHän nojautui kädet ristissä taaksepäin tuolissaan. Äkkiä hän rypisti\nmiettivästi otsaansa.\n\n\"Minusta on vastenmielistä myöntää, että kukaan tietää enemmän kuin me,\nmutta kun olette noin kiusaantunut, niin saatan teidät kosketuksiin\nerään miehen kanssa, joka luultavasti poistaa huolenne.\"\n\nMinute katsahti häneen.\n\n\"Poliisiupseeriko?\" hän kysäisi.\n\nSir George pudisti päätään.\n\n\"Ei; hän on yksityisetsivä. Hän voi tehdä hyväksenne sellaista,\nmitä me emme voi. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Saul Arthur\nMannista? Ette nähtävästi. Saul Arthur Mann on ollut hyvä ystävämme,\nja suosittaessani häntä teille teen mahdollisesti ystävänpalveluksen\nteille kummallekin. Hän on Mies, Joka Tietää.\"\n\n\"Mies, Joka Tietää\", kertasi John Minute epäillen. \"Mitä hän tietää?\"\n\n\"Näytän sen teille\", sanoi poliisipäällikkö. Hän meni puhelimen\nääreen, ilmoitti numeron ja odottaessaan yhdistämistä kysyi: \"Mikä on\npartiopoika-pappinne nimi?\"\n\n\"Pastori Vincent Lock\", vastasi Minute.\n\n\"Lasikaupustelijan nimeä ette kai tiedä?\"\n\nMinute pudisti päätään.\n\n\"Kylässä hänestä käytetään nimitystä 'Waxy'.\"\n\n\"Ja naisen nimi on neiti Paines, eikö niin?\" jatkoi poliisipäällikkö,\npistäen nimet paperille lausuessaan ne. \"No niin, saamme -- halloo!\nOnko se Saul Arthur Mann? Tämä on sir George Fuller. Yhdistäkää hänen\npuhelimeensa, tehkää hyvin!\"\n\nOdotettuaan sekunnin hän alkoi taaskin:\n\n\"Tekö siellä, herra Mann? Minulla olisi vähän tiedustettavaa teiltä.\nPanisitteko muistiin seuraavat kolme nimeä? Pastori Vincent Lock;\nkiertävä lasinleikkaaja, joka tunnetaan nimellä 'Waxy', ja muuan neiti\nPaines. Saitteko selvän? Toivoisin teiltä heistä tietoja?\"\n\nJohn Minute nousi seisomaan.\n\n\"Ehkä ilmoitatte minulle, sir George --\" hän aloitti, ojentaen kätensä.\n\n\"Älkää menkö vielä\", esteli poliisipäällikkö, viitaten häntä jälleen\nistumaan. \"Saatte kaikki haluamanne tiedot muutamassa minuutissa.\"\n\n\"Mutta täytyyhän hänen toki suorittaa kyselyjä\", ihmetteli toinen.\n\nSir George pudisti päätään.\n\n\"Kummallisinta Saul Arthur Mannissa on se, ettei hänen koskaan tarvitse\ntiedustella mitään. Juuri sen vuoksi häntä nimitetään 'Mieheksi,\nJoka Tietää'. Hän on yksi maailman huomattavimpia miehiä rikosten\nselvittelyn alalla. Koetimme houkutella häntä liittymään Scotland\nYardiin. En ole varsin varma siitä, olisiko hallitus suostunut\nmaksamaan hänelle kylliksi palkkaa. Mutta hän päästi minut pulasta\nkieltäytymällä jyrkästi.\"\n\nSamassa soi puhelin, ja sir George tarttui kuulokkeeseen. Sitten hän\notti kynän ja kirjoitti nopeasti lehtiöönsä. Lopetettuaan sen hän\nsanoi: \"Kiitos\", ja laski kuulokkeen paikalleen.\n\n\"Kas tässä tiedot, herra Minute\", hän virkkoi. \"Pastori Vincent\nLock on kappalainen eräässä hyvin köyhässä kunnassa Manchesterin\nlähistöllä, innostunut partiopoikaliikkeeseen. Hänen veljellään George\nHenry Lockilla on ollut kotoisia huolia, hänen vaimonsa on karannut\nhänen luotaan. Vaimo asuu nykyisin Grand Hotellissa Eastbournessa, ja\nhänen lankonsa käy joka päivä häntä tapaamassa, koettaen saada hänet\npalaamaan kotiin. Sillä olemme suoriutuneet arvoisasta pappismiehestä\nja hänen rikostoveristaan. Neiti Paines on todella puutarhuri, on\nollut valittaja kahdessa kihlauksenpurkamisjutussa, joista toinen\njoutui oikeuteen saakka. Epäilemättä\", jatkoi poliisipäällikkö, lukien\npaperistaan, \"hänen menetelmänään on houkutella vanhanpuoleisia\nherrasmiehiä esittämään hänelle avioliittoa ja sitten ryhtyä\ntoimintaan. Nyt olemme selvillä neiti Painesista, ja te tiedätte, miksi\nhän vaivaa teitä. Ystävällämme Waxylla on toinenkin nimi -- Thomas\nCobbler -- ja hänet on kolmasti tuomittu varkaudesta.\"\n\nPoliisipäällikkö käänsi katseensa pois paperista, myhäillen jurosti.\n\n\"Minulla on jotakin sanottavaa omalle tieto-osastollemme, senjohdosta\nettei ole pysytty Waxyn jäljillä.\" Sen sanottuaan hän vilkaisi jälleen\npaperiin.\n\n\"Ja siinä se onkin. Kaikki kolme on toimitettu pois tieltä. Minä pidän\nkyllä huolta siitä, ettei Waxy enää teitä häiritse.\"\n\n\"Mutta miten hitossa\", kummasteli John Minute, \"miten hitossa voi tämä\nmies saada asioista selon niin lyhyessä ajassa?\"\n\nPoliisipäällikkö kohautti olkapäitään.\n\n\"Hän vain tietää\", hän vastasi.\n\nSaattaen vieraansa ovelle hän jatkoi:\n\n\"Jos teitä vielä häiritään, niin kehoittaisin hartaasti teitä\nkääntymään Saul Arthur Mannin puoleen. En tiedä, mikä teitä oikeastaan\nhuolettaa, ettekä ole tarkoin ilmoittanut minulle, miksi teidän on\npelättävä minkäänlaisia ahdistajia. Teidän ei tarvitse puhua siitä\nmyöskään herra Mannille\", huomautti hän, pieni tuikahdus silmissään.\n\n\"Miksi ei?\" tiedusti toinen epäluuloisesti.\n\n\"Koska hän tietää\", selitti poliisipäällikkö.\n\n\"Lempoa hän tietää\", murahti John Minute ja mennä tömisteli alas\nleveitä portaita Thamesin rantatielle, aivan ymmällään. Hän halusi\nheti paikalla mennä tapaamaan tätä merkillistä miestä, sillä hänen\nuteliaisuutensa oli herännyt ja lisäksi häntä vaivasi joutavanpäiväinen\npelko, jonka hän maltittomuudessaan olisi tahtonut heti saada\npoistetuksi. Mutta hän muisti pyytäneensä Mayta kanssaan syömään ja oli\njo nyt myöhässä viisi minuuttia.\n\nHän tapasi tytön odottamasta avarassa eteissalissa ja tervehti häntä\nsydämellisesti.\n\nMitä hyvänsä John Minutesta puhuttaneenkaan sellaista, mikä ei ole\nhänelle kaikin puolin eduksi, niin sitä ei ainakaan voida sanoa, että\nhän oli teeskentelijä. Rhodesiassa on ihmisiä, jotka eivät muistele\nhäntä hellin tuntein. He kuvaavat hänet pahimmaksi maananastajaksi,\njoka milloinkaan on ajanut zeedersburgilaisella valjakolla Port\nCharterista Salisburyyn rekisteröimään konnankujeilla hankkimaansa\nmaa-aluetta. He kertovat juttuja näistä hänen ihmeellisistä\nmatkoistaan, joiden varrella hänellä oli aina joka puolentoista\npenikulman päähän varattuna kymmenen levännyttä muulia odottamaan.\nHe puhuivat hänen taipumuksestaan uhkapeliin, neljästätuhannesta\nhehtaarista maata, jonka omistaja vaihtui, kun yksi kortti iskettiin\npöytään. Ja hänestä liikkuu sellaisiakin kertomuksia, jotka eivät\noikein sovi painettaviksi. Kun M'Lupi -- pieni mashonalaispäällikkö --\nlöysi kultaa '92 eikä suostunut ilmoittamaan löytönsä paikkaa, niin\njuuri John Minute sitoi hänet paaluihin ja poltti hänen rintansa päällä\nheinätukkoa, kunnes hän puhui.\n\nMonet näistä jutuista ovat todennäköisesti liioiteltuja, mutta koko\nRhodesia on yhtä mieltä siitä, että John Minute nylki puolueettomasti\nsekä ystävää että vihamiestä. Vähät siitä, koskiko asia Lobengulan\ntai Etelä-Afrikan yhtiön luottamusmiestä, hän petti kumpaakin, Ja\ntuona hirveänä päivänä, jolloin heitettiin arpaa siitä, joutuisivatko\nvaltauslupien hakijat teurastettaviksi Lobengulan kraalissa, pujahti\nJohn Minute pakoon ainoalla saatavissa olevalla muulivaljakolla,\njättäen toverinsa oman onnensa nojaan.\n\nMutta hänessä oli myöskin suuria yleviä piirteitä, ja hän saattoi,\njos niikseen sattui, olla herkkä ja herttainen ystävä. Hän oli mennyt\navioliittoon jo nuorena ja otti vaimonsa mukaansa raakalaisoloihin.\nKerrottiin, että vaimo oli tutustunut nuoreen, komeaan kauppamieheen ja\nkarannut hänen kanssaan. John Minute oli ajanut heitä takaa viisisataa\nkilometriä vihollismaassa Victoria Fallsista Charteriin, Charterista\nMarandalasiin, Marandalasista Massikassiin ja saapunut Beiraan niin\npian heidän jälkeensä, että oli nähnyt heitä Kapkaupunkiin vievän\nlaivan viilettää tupruttavan jokea alas. Toisiin naimisiin hän ei ollut\nmennyt. Huhun mukaan oli vaimo kuollut malariaan. Kansanomaisemman\ntoisinnon mukaan oli John Minute seurannut harhapoluille joutunutta\npuolisoaan Pietermaritzburgiin, ampunut hänet ja ollut sitten seitsemän\nvuotta pakkotöissä rikoksestaan.\n\nSellaisesta miehestä, joka on rikas, mahtava, jota rahvas katselee\nkarsaasti ja jota useimmat vihaavat ja kaikki pelkäävät, syntyy\njuttuja yhtä nopeasti kuin sieniä sateen jälkeen. Toiset niistä\nolivat puolittain tosia, toiset tyyten hämäräperäisiä, tahallisia,\npahanilkisiä sepustuksia. Mutta olivatpa ne sitten tosia tai\nvalheellisia, John Minute ei ollut tietääkseen niistä mistään, ei\nväittänyt mitään vääräksi, ei selittänyt mitään eikä edes nostanut\nkannetta Kapkaupungissa ilmestyvää viikkolehteä vastaan, joka oli\njulkaissut kertomuksen hänen urastaan säälimättömän vapaasti.\n\nVain yhtä ihmistä maailmassa hän rakasti enemmän kuin sitä\ntyttöä, jonka käsi oli hänen kädessään, kun he astuivat Lontoon\nmiellyttävimpään ravintolaan.\n\n\"Minulla oli omituinen keskustelu\", sanoi John Minute karkeaan, ripeään\ntapaansa. \"Olin poliisilaitoksella.\"\n\n\"Oh, setä\", virkkoi tyttö moittivasti.\n\nSetä kohautti kärsimättömästi olkapäitään.\n\n\"Tyttö-kulta, sinä et tiedä\", hän puolustautui. \"On kaikenlaista väkeä,\njoka --\"\n\nHän pysähtyi äkkiä.\n\n\"Mitä erikoista oli käynnissäsi?\" tiedusti May tilattuaan ruoan.\n\n\"Oletko koskaan kuullut puhuttavan Saul Arthur Mannista?\" kysyi John\nMinute.\n\n\"Saul Arthur Mann\", toisti tyttö. \"Nimi tuntuu minusta tutulta. Mann --\nMann -- missä olen sen kuullut?\"\n\n\"No niin\", hymähti Minute, ja hänen huulillaan väikkyi juro, pian\nhaihtuva hymy, joka niin harvoin valaisi sekunnin ajan hänen kasvojaan,\n\"jollet sinä tunnekaan häntä, niin kyllä hän tuntee sinut, hän tuntee\nkaikki ihmiset\".\n\n\"Oi, nyt muistan. Hän on Mies, Joka Tietää!\"\n\nNyt oli sedän vuoro hämmästyä.\n\n\"Missä ihmeessä olet kuullut hänestä?\"\n\nTyttö selosti lyhyesti seikkailuaan, mutta kun hän alkoi kuvata\nkaikkitietävää herra Mannia, keskeytti hänet setä murahtaen:\n\n\"Kaistapää. Minä toivoisin, että nimessä olisi ollut jotakin perää.\"\n\n\"Varmasti täytyy siinä olla, setä\", väitti tyttö vakavasti.\n\"Poliisipäällikön asemassa oleva mies ei puhuisi hänestä sillä tavoin\nkuin sir George puhui, jollei hänellä olisi siihen erittäin pätevät\nsyyt.\"\n\n\"Kerrohan enemmän siitä, mitä näit!\" kehoitti Minute. \"Muistelen\nlukeneeni selostuksen poliisitutkinnosta. Vainaja oli tuntematon, eikä\nole saatu selville, kuka hän on.\"\n\nTyttö kuvaili, mikäli muisti, kohtauksensa tietävän herra Mannin\nkanssa. Hänen oli oltava tahdikas, koska hän halusi kertoa tapahtuman\npaljastamatta sitä seikkaa, että hän oli ollut Frankin seurassa. Mutta\nhän olisi voinut säästää itseltään sen vaivan, sillä kun hän oli\npäässyt kertomuksensa puoliväliin, keskeytti miljonääri hänet.\n\n\"Arvaanpa, ettet ollut yksin. Nuori-herra Frank taisi olla saapuvilla.\"\n\nMay nauroi.\n\n\"Kohtasin hänet aivan sattumalta\", sanoi hän kainosti.\n\n\"Niin tietysti.\"\n\n\"Niin, setä, ja siellä oli eräs mies, jonka Frank tunsi. Myöskin sinä\nkait tunnet hänet -- konstaapeli Wiseman.\"\n\nJohn Minute levitti ruokaliinansa, tuijotti keittolautaseensa ja mutisi\njotakin.\n\n\"Wiseman on typerä aasi\", hän puheli suppean pontevasti. \"Yksistään\nse seikka, että hän on sekaantunut asiaan, riittää selittämään, miksi\nvainajan nimestä ei ole saatu selvää. Tunnen konstaapeli Wisemanin\nperin hyvin. Hän on haastanut minut oikeuteen kolme kertaa, ensi\nkerran sodan aikana valaistujen ikkunoiden näkymisestä, sitten siitä\nsyystä, että ammuskelin vähän pistoolilla puutarhassa antaakseni\nhavainto-opetusta maankiertäjille, ja viimeksi, hitto hänet periköön,\nnokisen savupiipun tähden. Niinpä niin, minä tunnen konstaapeli\nWisemanin.\"\n\nAjatus konstaapeli Wisemanista nähtävästi valtasi hänen mielensä\ntäydelleen, sillä hän ei virkkanut mitään, ennenkuin laski syrjään\nkalaveitsensä ja haarukkansa, jupisten jotakin \"typerästä,\ntunkeilevasta tolvanasta\".\n\nHän oli koko aterian ajan hyvin vaitelias, ja hänen ajatuksensa\nharhailivat kahdessa asiassa. Etualalla, vaikka se olikin vähemmän\ntärkeä, oli Saul Arthur Mannin persoonallisuus. Tähän mieheen hän\nmielessään suhtautui epäluuloisesti ja varovasti. Tuntui ärsyttävältä\nedes kuvitella, että hänen omassa elämässään saattaisi olla hämäriä\nkohtia, joihin tämän miehen tieto loisi valoa, ja hän päätti tänään\niltapäivällä mennä tapaamaan Miestä, Joka Tietää, tämän omaan pesään\nja vaatimalla pakottaa hänet tuomaan esiin kaikki tietonsa hänen\nmenneisyydestään.\n\nHyvin paljon oli yleisesti tunnettua. John Minutella oli tapana\nkerskailla, että hänen elämänsä oli kirja, jota oli lupa lukea,\nmutta sydämensä sisimmässä hän oli tietoinen yhdestä salaisesta\nkohdasta, josta ulkomailla ei ollut aavistusta. Käytyään vielä kerran\najatuksissaan läpi aamuisen keskustelunsa poliisipäällikön kanssa hän\npalasi siihen asiaan, joka sittenkin oli ensimmäinen ja tärkeämpi.\n\n\"May, oletko miettinyt tarkemmin sinulle tekemääni kysymystä?\" sanoi\nhän äkkiä.\n\nTyttö ei koettanutkaan vältellä.\n\n\"Tarkoitatko Jasper Colea?\"\n\nJohn Minute nyökkäsi; May oli hetkisen vaiti katse alas luotuna ja\npiirtäen sormensa päällä pienen kuvion pöytäliinaan.\n\n\"Asia on niin, setä\", puhkesi hän vihdoin puhumaan, \"ettei minua vielä\nnyt ollenkaan haluta mennä naimisiin, ja sinä olet kylliksi hyvin\ntutustunut ihmisluontoon tietääksesi, ettei mikään sellainen, mikä\nhaiskahtaa pakotukselle, ole omiaan tekemään minua suopeaksi herra\nColea kohtaan.\"\n\n\"Todellinen syy\", huomautti setä äreästi, \"lienee se, että olet\nrakkaussuhteissa Frankin kanssa\".\n\nTyttö purskahti nauruun.\n\n\"Sepä juuri ei olekaan todellinen syy\", hän intti. \"Pidän Frankista\nhyvin paljon. Hän on herttainen, hilpeä, hymyilevä poika.\"\n\nJohn Minute ärähti.\n\n\"Niin kyllä, hän on\", toisti tyttö, \"mutta rakastunut minä en ole\nhäneen -- se on varma\".\n\n\"Luullakseni ei sinuun vaikuta se seikka, että hän on -- perilliseni\",\ntokaisi vanhus ja silmäili tyttöä tutkivasti.\n\nMay kohtasi hänen katseensa värähtämättä. \"Jollet olisi kiltein\nihminen, minkä tunnen\", vastasi hän hymyillen, \"niin loukkautuisin\nsyvästi. Luonnollisestikaan en välitä siitä, onko Frank rikas vaiko\nköyhä. Sinä olet varannut minulle siksi paljon omaisuutta, etteivät\ntaloudelliset näkökohdat merkitse minulle mitään.\"\n\nJohn Minute murahti taaskin.\n\n\"Olen aivan vakavissani puhuessani Jasperista.\"\n\n\"Miksi puollat häntä niin innokkaasti?\" kysyi May.\n\nJohn Minute empi.\n\n\"Minä tunnen hänet\", hän vastasi yksikantaan. \"Hän on monin tavoin\nosoittanut minulle olevansa luotettava ja siivo nuorukainen. Hän on\nkäynyt minulle melkein välttämättömäksi\", jatkoi hän vähän, naurahtaen\nomituiseen tapaansa, \"ja sellainen ei Frank ole koskaan minulle ollut.\nTosin kyllä Frank on kelpo poika tavallaan, mutta hän on hullaantunut\nsellaisiin seikkoihin, jotka eivät vähääkään lämmitä minun sydäntäni.\nHän on liian innokas urheilemaan, liian innokas laiskottelemaan\",\nlopetti hän tyytymättömänä.\n\nTyttöä nauratti jälleen.\n\n\"Minulla on ilmoitettavana sinulle eräs asia\", puhui John Minute\nedelleen, \"ja juuri sitä varten pyysin sinua tänään tänne. Olen\nhyvin rikas. Sinä tiedät sen. Olen hankkinut miljoonia ja menettänyt\nne, mutta vielä on minulla riittävästi tyydyttääkseni perilliseni.\nJälkisäädöksessäni määrään sinulle kaksisataatuhatta puntaa.\"\n\nMay katsahti häneen, huudahtaen hämmästyneenä:\n\n\"Setä!\"\n\nUkko nyökkäsi.\n\n\"Se ei ole neljättä osaa omaisuudestani\", hän jatkoi nopeasti, \"mutta\nse tekee elämäsi mukavaksi sen jälkeen kun minä olen poissa\".\n\nHän nojasi kyynärpäänsä pöytään ja katseli tyttöä terävästi.\n\n\"Sinä olet perijätär, sillä mitä tahansa teet, minä en ikinä muuta\nmieltäni. Niin -- tiedänhän, ettet tee mitään, mitä minä en hyväksyisi,\nmutta se on toinen asia. Jos menisit naimisiin Frankin kanssa, saisit\nsittenkin kaksisataatuhatta puntaasi, vaikka avioliittosi pahoittaisi\nkovasti mieltäni. Ei, tyttöseni\", puheli vanhus lempeämmin kuin oli\nhänen tapaistaan, \"pyydän vain, ettet tee valintaasi, ennenkuin\nlähimmät kaksi viikkoa ovat kuluneet, mitä sitten tehnetkin\".\n\nPäätään heilauttaen kutsui John Minute tarjoilijaa ja maksoi laskunsa.\n\nKumpikaan ei virkkanut enää mitään, ennenkuin John Minute auttoi Mayn\nvaunuihinsa, sanoen:\n\n\"Olen kaupungissa ensi viikolla.\"\n\nHän silmäili vaunujen jälkeen niiden häipyessä Strandia pitkin\nliikkuvaan liikennetulvaan. Sitten hän kutsui toiset ajoneuvot ja käski\najaa poliisipäällikön neuvoman osoitteen mukaan.\n\n\n\n\nVI\n\nMies, Joka Tiesi\n\n\nBackwell-kadun varrella Lontoon Cityssä on palatsimainen rakennus,\njossa aikoinaan sijaitsi Eteläamerikkalaisen osakepörssin\npääkonttori; tämä suurenmoinen keinotteluhomma vaati romahtaessaan\nviisikymmentätuhatta uhria. Sen isoista peililasisista ikkunoista\noli koristeelliset kultakirjaimet jo aikoja sitten poistettu, ja\nupea pronssilevy, joka ilmoitti ohikulkijalle, että siellä kyyrötti\nhämähäkki punomassa kultaista verkkoa lukuisille kärpäsille, oli saanut\nluovuttaa paikkansa vaatimattomalle syövytetylle kilvelle, jossa oli\nyksinkertainen kirjoitus: \"_Saul Arthur Mann_.\"\n\nHarvat ihmiset tiesivät, minkälainen liike Saul Arthur Mannilla oli.\nHänellä oli kokonainen armeija konttoristeja, laajempi kokoelma\nlokerokaappeja kuin Cityn millä hyvänsä kolmella suurliikkeellä\nyhteensä, hänen postinsa oli tavaton, ja sekä hänellä itsellään\nettä hänen konttoristeillaan oli säännölliset työajat. Mutta hänen\nalkuvaiheensa tunnettiin hyvin.\n\nHän oli ollut liikeapulaisena eräällä osakekeinottelijalla, ja hän oli\nkiihkeästi koonnut sanomalehtileikkeleitä, etupäässä sellaisia, jotka\nkoskivat poliittisia, maantieteellisiä ja ilmastollisia oloja maailman\nsuurien osakeyhtiöiden toiminta-alueilla. Vähitellen hän oli kehittänyt\ntietotoimiston, joka käsitti koko maapallon.\n\nEnsimmäiset tiedot jollakin kultakentällä sattuneesta työselkkauksesta\nsaapuivat hänelle, ja hänen liiketuttavansa ilmaisivat, mitä hän arveli\nkysymyksessä olevalla alalla vallitsevasta tilanteesta, \"polkemalla\"\nasianomaisen yhtiön osakkeita.\n\nJos hänen Liverpoolissa olevat asiamiehensä äkkiä saapuivat\npuuvillapörssiin ja alkoivat ostaa tavattomia määriä toukokuun\npuuvillaa, niin asiantuntija tiesi, että Saul Arthur Mannin oli\nherättänyt uinailustaan sähkösanoma, jossa kuvattiin myrskyn\naiheuttamaa tuhoa Yhdysvaltain puuvillavyöhykkeellä.\n\nKun Ceylonin kahvi-istutuksille ilmaantui omituista ruostetta,\nsaapui Saul Arthur Mannille kello kahden aikaan iltapäivällä\nkuusisataasanainen sähkösanoma, jossa kuvattiin ruostetta aiheuttavan\nperin pienen hyönteisen elintapoja ja ominaisuuksia, ja kello kolmen\naikaan oli kahvin hinta kohonnut.\n\nKun taas toisella kertaa Cacuran presidentti señor Almarez oli\nheittänyt viinilasin lankonsa, kapteeni Vassalaron kasvoille, niin\nSaul Arthur Mann riensi markkinoille ja polki alhaalle kaikki\ncacuralaiset osakkeet, jotka olivat jotensakin hyvässä kurssissa\nerinomaisen sadon ja hallituksen vakavuuden johdosta. Hän perusti\nlaskelmansa laskusuunnan varaan, koska hän tiesi, että Vassalaro oli\nvarma ampuja ja että välttämätön kaksintaistelu riistäisi Cacuralta\nparhaan presidentin, mitä sillä oli ollut kahteen vuosikymmeneen, ja\nettä nyt mahdollisesti valittaisiin Sebastian Romelez, jota tuki eräs\nsaksalainen rahamiesyhtymä, pyrkien käyttämään maan luonnonrikkauksia\nomalla tavallaan.\n\nHän oli otaksuttavasti koonnut varsin huomattavan omaisuuden,\nja varmaa on, että hän laajensi tiedustelupiiriään, kunnes\nrahan ansaitseminen merkillisellä tietotoimistolla muuttui vain\ntoisarvoiseksi vaikuttimeksi. Hänellä oli ihmeellinen muisti, jota\nhänen lokerojärjestelmänsä täydensi. Hän saattoi kärsivällisesti\nuurastaa kuukausimääriä ja uhrata kerrassaan suhdattomia rahaeriä\nsaadakseen esimerkiksi tietää, mistä syystä jonkun Intian syrjäisessä\nseudussa toimineen piiriupseerin oli ollut pakko palata Englantiin\nennen palvelusaikansa päättymistä.\n\nHänen tiedonjanonsa oli sammumaton; hän tunsi maailman kaikkien maiden\npolitiikan ja sai harvinaisen täsmälliset kuvaukset niiden politiikkaa\njohtavista henkilöistä, ja sille pohjalle hän kykeni muodostamaan\nteorioja, jotka pitivät hämmästyttävästi paikkansa.\n\nHänen elintapansa olivat yksinkertaiset; hän asui laajassa ja\nepäsäännöllisessä vanhassa talossa Streathamin alueella, ja hänen\ntyönsä, puuhansa, koko hänen elämänsä keskittyi hänen toimistoonsa. Hän\noli avustanut poliisia lukemattomia kertoja, ja hän oli niin ihastunut\ntällä alalla suorittamiensa tutkimusten luonnistumiseen, että hän oli\nperustanut uuden rikosarkiston, josta oli ollut poliisilaitokselle\ntavattomasti apua ja joka oli kannustanut Scotland Yardia kilpailemaan.\n\nJohn Minute laskeutui rakennuksen ovella vaunuistaan ja silmäili\notsaansa rypistellen muhkeata julkisivua. Astuttuaan tilavaan\neteissaliin hän ojensi käyntikorttinsa siellä olevalle palvelijalle ja\nistuutui hyvin kalustettuun odotushuoneeseen. Viiden minuutin kuluttua\nhänet opastettiin Saul Arthur Mannin puheille. Mies, Joka Tiesi,\nkoomillisen pieni olento hyvin laajan kirjoituspöydän ääressä, hypähti\nseisomaan ja tuli avaran huoneen poikki puolitiehen vierastaan vastaan.\nViitatessaan John Minutea istumaan pehmeään nojatuoliin hän tarkasteli\ntätä isojen silmälasiensa lävitse.\n\n\"Tulette poliisipäällikön lähettämänä, eikö totta?\" hän arvasi,\nosoittaen syyttävästi vierasta sormellaan. \"Tiedän, että asia on niin,\nkoska hän soitti minulle tänä aamuna, tiedustaen minulta kolmesta\nhenkilöstä, joiden satun tietämään vaivanneen teitä. Ja mitä voin tehdä\npalvellakseni teitä, herra Minute?\"\n\nJohn Minute ojensi jalkansa suoraksi ja työnsi uhmailevasti kädet\nhousuntaskuihin.\n\n\"Voitte kertoa minulle kaikki, mitä minusta tiedätte\", hän virkkoi.\n\nSaul Arthur Mann asteli takaisin ison pöytänsä ääreen ja istuutui.\n\n\"Minulla ei ole aikaa kertoa teille niin paljoa\", hän vastasi kylmästi,\n\"mutta muutamia suuntaviivoja voin teille esittää\".\n\nHän painoi pöydässään olevaa nappulaa, avasi jykevän rekisterin ja\nviiletti sormellaan sen sivuja.\n\n\"Tuokaa minulle kahdeksantuhattakahdeksansataaseitsemänkymmentäneljä!\"\nkäski hän ovelle ilmestynyttä apulaista.\n\nJohn Minuten ällistykseksi ei lähetti palannutkaan suuri asiakirjamytty\nkainalossaan, vaan toi pienen, soman, siisteihin, harmaihin kansiin\nsidotun kirjan.\n\n\"Ja nyt\", sanoi Mann nojautuen mukavaan asentoon, \"luen teille hieman\".\n\nHän kohotti kirjaa.\n\n\"Tässä kirjassa ei ole ainoatakaan nimeä, ystäväni -- ei niin\nainokaista. Ei kukaan muu kuin minä tiedä, ketä äsken mainitsemani\nnumero tarkoittaa.\"\n\nHän taputti hyväillen paksua rekisteriä.\n\n\"Nimet ovat täällä. Kun minä poistun tästä toimistosta, jää se kolmen\nvankan terässeinän taakse; kun minä kuolen, poltetaan se minun\nkanssani.\"\n\nHän aukaisi uudelleen pienen kirjasen ja alkoi lukea. Hän luki yhtä\nmittaa neljännestunnin yksitoikkoisella, laulavalla äänellä, ja John\nMinute nousi hitaasti suoraksi istumaan ja kuunteli selostusta kasvot\njännittyneinä ja silmät kapeina. Hän antoi toisen jatkaa keskeytymättä\nloppuun saakka ja äänsi sitten käheästi:\n\n\"Puolet tosiseikoistanne ovat valheita; jotkut niistä ovat halpaa\nparjausta, toiset silkkaa mielikuvituksen tuotetta.\"\n\nSaul Arthur Mann sulki kirjan ja pudisti päätään.\n\n\"Kaikki mitä täällä on\", hän kehaisi, koskettaen kirjaa, \"on totta.\nKenties se totuus ei ole sellainen, jollaisena te haluaisitte sen\ntunnetuksi, mutta se on totta. Jos epäilisin yhtään siinä mainittua\nseikkaa vääräksi, niin olisi koko toimintapohjani mennyttä. Siinä on\ntotuus, koko totuus, eikä mitään muuta kuin totuus, herra Minute\",\njatkoi hän ja hänen hyväntahtoiset pienet kasvonsa olivat punaisina\nharmista.\n\n\"Entä jos se sisältäisikin totuuden\", keskeytti hänet John Minute,\n\"niin minkä hinnan vaatisitte tuosta kertomuksesta ja niistä\nasiakirjoista, joita väitätte itsellänne olevan ja jotka muka\ntodistavat sen oikeaksi?\"\n\nToinen nojautui taaksepäin tuolissaan ja pani miettivänä kätensä\nristiin.\n\n\"Minkä arvoiseksi arvioitte itsenne, herra Minute?\"\n\n\"Teidän pitäisi se tietää\", vastasi miljoonamies ivallisesti.\n\nSaul Arthur Mann taivutti päätään.\n\n\"Teidän arvopaperienne nykyisen arvon mukaan arvioisin omaisuutenne\nnoin miljoonaksi kahdeksisadaksiseitsemäksikymmeneksituhanneksi\npunnaksi\", hän arveli, ja John Minuten silmät menivät pystyyn\nällistyksestä.\n\n\"Jotensakin lähelle arvioitu\", myönsi hän vastahakoisesti.\n\n\"No hyvä\", jatkoi pieni mies, \"jos kerrotte sen summan\nviidelläkymmenellä ja tuotte koko sen rahamäärän toimistooni ja\nlaskette sen tuolle pöydälle kymmenentuhannen punnan seteleinä, niin\nette sittenkään saa ostetuksi tuota kirjasta ettekä niitä asiakirjoja,\njotka sen varmentavat.\"\n\nHän hypähti pystyyn.\n\n\"Pelkäänpä viivyttäväni teitä, herra Minute.\"\n\n\"Ette te minua viivytä\", vastasi toinen karkeasti. \"Ennen poistumistani\nhaluan tietää, mihin tarkoitukseen käytätte tietoanne.\"\n\nPieni mies levitti käsiään anteeksi pyytäen.\n\n\"Mihinkä käytän? Te olette nähnyt mihin sitä käytän. Olen kertonut\nteille, mitä ei ainoakaan muu elävä olento saa tietää.\"\n\n\"Mistä te tiedätte, että olen John Minute?\" kysyi vieras nopeasti.\n\n\"Teistä on kaksikymmentäseitsemän valokuvaa samassa kotelossa\nteitä koskevien asiakirjojen kanssa, herra Minute\", selitti pieni\ntutkistelija rauhallisesti. \"Olette näet varsin huomattava henkilö --\nyksi Englannin kahdestasadastaneljästä todella rikkaasta miehestä.\nEi ole todennäköistä, että erehtyisin luulemaan teitä joksikin\ntoiseksi, ja sitäpaitsi on tarinanne niin mielenkiintoinen, että\nluonnollisestikin tiedän teistä enemmän kuin tietäisin, jos olisitte\nviettänyt lontoolaisen liikemiehen kuivaa ja rauhallista elämää.\"\n\n\"Sanokaa minulle yksiä asia, ennenkuin lähden\", pyysi Minute. \"Kuka on\nse henkilö, johon viittaatte nimityksellä 'X'?\"\n\nSaul Arthur Mann hymyili ja kallisti päätään tuskin huomattavasti.\n\n\"Sitä seikkaa ei teillä ole oikeus tiedustaa. Sen ilmaisen vain\npoliisilaitokselle tai muille valtuutetuille henkilöille, jotka\nhaluavat päästä kosketuksiin 'X:n' kanssa. Voin lisätä\", jatkoi hän,\n\"että minulla olisi teille kerrottavaa vielä paljon enemmän, jollei\nminun silloin olisi pakko mainita teille tuttuja henkilöitä.\"\n\nPoistuessaan toimistosta John Minute näytti hieman vanhemmalta, hieman\nkalpeammalta kuin tullessaan. Hän ajoi kerhoonsa, ja hänen mielessään\npyöri vain yksi ajatus: kuka ja missä oli se henkilö, joka pienen\nmiehen muistiinpanoissa oli mainittu nimellä \"X\".\n\n\n\n\nVII\n\nRex Holland ilmestyy näyttämölle\n\n\nRex Holland laskeutui maahan uudesta autostaan, astahti askeleen\ntaaksepäin ja tarkasteli omaisuutensa uutta lisäystä kylmin silmin.\n\n\"Luullakseni se on hyvä, Feltham\", hän kehaisi.\n\nAutonkuljettaja kosketti lakkiaan ja virnisti.\n\n\"Se katkaisi matkan kolmessakymmenessäkahdeksassa minuutissa, sir -- se\nei ole huono saavutus kolmellakymmenelläkahdella kilometrillä -- siitä\npuolet pitkin Lontoon katuja.\"\n\n\"Ei olekaan\", vahvisti isäntä, vetäen verkkaisesti hansikkaita\nkäsistään.\n\nAuto seisoi maalaistalon sisäänkäytävän edustalla; rakennus oli\ntuhlaavasti rahaa käyttämällä muutettu loistopalatsiksi.\n\nRex Holland viivytteli yhä ulkosalla, ja autonkuljettaja, joka tunsi,\nettä keskustelua pitäisi hieman rohkaista, uskalsi huomauttaa, että\nhyvä pitääkin sellaisen auton olla, johon on uhrattu kahdeksansataa\npuntaa.\n\n\"Kaikki hyvä maksaa rahaa\", virkkoi Rex Holland syvämietteisesti ja\njatkoi sitten: \"Oikaiskaa, jos olen erehtynyt, mutta Putneyn läpi\ntullessamme olin näkevinäni teidän nyökkäävän erään toisen auton\nohjaajalle.\"\n\n\"Niin tein, sir.\"\n\n\"Kun otin teidät palvelukseeni\", puhui Rex Holland edelleen tasaiseen\ntapaansa, \"kerroitte juuri saapuneenne Australiasta, ettekä muka\ntuntenut ketään Englannissa -- mielestäni kävi ilmoituksestani täysin\nselville, että halusin sellaista miestä, joka täyttäisi nämä ehdot.\"\n\n\"Aivan oikein, sir; olin itse yhtä hämmästynyt kuin tekin; mainitun\nauton ohjaaja matkusti emämaahan samassa laivassa kanssani -- on\nhupaisa sattuma, että hän on saanut samanlaisen toimen.\"\n\nRex Holland hymyili levollisesti.\n\n\"Toivoakseni ei hänen isäntänsä ole yhtä omituinen kuin minä ja maksaa\npalvelijalleen minun mittapuuni mukaan.\"\n\nTämän purkauksen jälkeen hän avasi oven ja meni taloon sisälle.\n\nFeltham ajoi auton talon takapuolelle rakennettuun vajaan. Päästyään\npiiloon tarkastelevilta katseilta hän sytytti piippunsa, istuutui\nlaatikolle ja veti taskustaan pienen kortin, jonka hän luki tavattoman\nhuolellisesti.\n\n-- Ensiksi: On toimittava autonkuljettajana ja kamaripalvelijana,\n-- hän luki. -- Toiseksi: Palkka on kymmenen puntaa viikossa ynnä\nkulungit. Kolmanneksi: Ei saa hankkia ystäviä eikä tuttavia.\nNeljänneksi: Ei koskaan eikä millään ehdolla saa keskustella isännästä,\nei hänen elintavoistaan eikä hänen asioistaan. Viidenneksi: Ei\nkoskaan eikä millään ehdolla saa mennä Lontoossa Marble Archista\nVictoria-asemalle vedetyn viivan itäpuolelle. Kuudenneksi: Ei saa\ntuntea isäntää, jos hän tulee vastaan kadulla jonkun toisen henkilön\nseurassa.\n\nAutonkuljettaja taittoi kortin kokoon ja raapi miettivänä leukaansa.\n\n-- Omituista, -- hän tuumi.\n\nSe oli kuvaava nelitavuinen sana ja sen käyttäminen tuntui mukavalta\nhämillään olevasta australialaisesta. Hän pesi kasvonsa ja kätensä ja\nmeni pieneen keittiöön valmistamaan isäntänsä päivällistä.\n\nRex Hollandin talo oli huomiota ansaitseva. Se oli täynnänsä\nkaikenlaisia työtäsäästäviä kojeita, joita ihmisjärki on voinut keksiä.\nJos kalusto olikin loistelias, niin sitä ei ollut kovin runsaasti.\nImuputkia oli joka huoneessa, ja liittämällä niihin letku ja suusuppilo\nsekä painamalla vipua voitiin huoneet puhdistaa muutamissa minuuteissa.\nTalon takasivulla olevasta keittiöstä kulki ruokasaliin kaksi sähköllä\ntoimivaa, yhtenäistä hihnaa, jotka pian veivät pöytään kokkiohjaajan\nvalmistaman perin yksinkertaisen aterian.\n\nPäivällisen tähteet oli korjattu pois, autonkuljettaja päästetty\nasuntoonsa, joka oli pienessä, erillään talosta olevassa yhden huoneen\nrakennuksessa, ja käännetty nappulaa, joka kuumensi tarjoilupöydälle\nsijoitettua automaattista kahvinkeittovehjettä.\n\nRex Holland istui lukien, jalat tuolille nostettuina.\n\nHän keskeytti lukemisensa vain siksi aikaa, jonka hän tarvitsi\nkaataakseen kahvia valkoiseen kuppiin ja katkaistakseen sähkövirran.\n\nHän istui, kunnes kamiinin reunustalla oleva pieni hopeakello löi\nkaksitoista; sitten hän pisti kirjaan kortin merkiksi, sulki sen ja\nnousi veltosti seisomaan.\n\nKun hän siirsi syrjään seinälaudoitusta, paljastui kassakaapin\nteräksinen ovi. Sen hän avasi kimpusta valitsemallaan avaimella.\nKaapista hän otti esille seetripuisen lippaan, joka myöskin oli\nlukittu. Vedettyään kannen auki hän nosti lippaasta kolme shekkikirjaa,\nyhden kerrallaan, ja jostakin läpinäkyvästä aineesta valmistetut\nsormikkaat. Niiden ilmeisenä tarkoituksena oli tehdä kielivät\nsormenjäljet mahdottomiksi.\n\nHän veti ne huolellisesti käsiinsä ja napitti ne. Senjälkeen hän\nirroitti kolme maksuosoitusta, yhden kustakin kirjasta, otti\ntaskustaan täytekynän ja alkoi täyttää tyhjiä rivejä. Hän kirjoitti\nhitaasti, melkeinpä vaivaloisen hitaasti, eikä hänellä ollut\nalkuperäistä käsialaa mallinaan. Hyvin harvat väärentäjät ovat\nkyenneet jäljittelemään toisen ihmisen nimikirjoitusta muististaan.\nRex Holland oli loistava poikkeus kaikista edeltäjistään, sillä näitä\nmaksuosoituksia olisi päiväyksestä aina kiemuraiseen allekirjoitukseen\nsaakka yhtä hyvin voitu pitää John Minuten kirjoittamina.\n\nSamat epäsäännölliset \"e:t\", sama jäykkähäntäinen \"y\" -- John\nMinutekin olisi saattanut epäillä itse kirjoittaneensa sanat\n\"kahdeksansataaviisikymmentä\", jotka olivat yhdessä jonossa.\n\nRex Holland tarkasti tekelettään ilman minkäänlaista mielenliikutusta.\n\nHän antoi musteen kuivaa, ennenkuin hän taittoi maksuosoitukset ja\npisti ne taskuunsa. Se oli John Minuten tapa, sillä miljoonamies ei\nkoskaan käyttänyt imupaperia jostakin syystä, joka luultavasti oli\nyhteydessä jonkun hänen aikaisempien vaiheittensa aikana sattuneen\ntapauksen kanssa. Kun maksuosoitukset olivat Rex Hollandin taskussa,\nveti hän sormikkaat käsistään, laski ne ja shekkikirjat takaisin\nlippaaseen ja kassakaappiin, lukitsi teräsoven, veti liikkuvan\nlaudoituksen takaisin sen eteen ja meni vuoteeseensa.\n\nVarhain seuraavana aamuna hän kutsui palvelijaansa.\n\n\"Viekää auto kaupunkiin!\" hän käski. \"Minä menen junalla. Tulkaa\ntapaamaan minua Holland-puiston maanalaisen radan käytäväaukolla\nkello kaksi -- minulla on teille pikku tehtävä, josta ansaitsette\nviisisatasen.\"\n\n\"Sepä kelpaa, sir?\" riemuitsi ällistynyt mies, kun oli hieman selvinnyt\nensi tyrmistyksestään.\n\nFrank saattoi joskus Mayta East Endiin, ja samana päivänä, jolloin Rex\nHolland palasi Lontooseen, meni Frank tytön asuntoon viedäkseen hänet\nCanning Townin piiriin.\n\n\"Tule sisään juomaan kuppi teetä!\" kehoitti May.\n\n\"Sinulla on loistava huoneisto, May\", sanoi Frank, silmäillen\nihastuneena somasti kalustettua vierashuonetta. \"Vertaapa tätä minun\nhalpaan majaani Bayswaterin alueella!\"\n\n\"En tunne halpaa majaasi Bayswaterissa\", vastasi tyttö nauraen, \"mutta\nmiksi ihmeessä sinä haluat asua Bayswaterissa, sitä minä en käsitä\".\n\nFrank maisteli teetään, ja hänen silmänsä välähtivät.\n\n\"Arvaappa, minkälaiset tulot Minuten miljoonien perijällä on!\" hän\nvirkkoi ivallisesti. \"Ei -- minä säästän sinulta arvaamisen vaivan.\nSaan pankista palkkaa seitsemän puntaa viikossa, ja siinä ovat kaikki\ntuloni.\"\n\n\"Mutta eikö setä --\" aloitti May kummastellen.\n\n\"Ei lanttiakaan\", vastasi Frank karkeasti, \"ei niin puolta penniä\".\n\n\"Mutta --\"\n\n\"Aavistan, mitä aiot sanoa -- hän on sinua kohtaan aulis. Sen\ntiedän. Minua hän kohtelee oikeuden mukaan. Ja jos auliutta ja\noikeudenmukaisuutta verrataan, niin edellinen on aina parempi. Kerronpa\nsinulle vielä jotakin. Jasper Colelle hän maksaa tuhat puntaa vuodessa!\nEikö se ole erinomaista?\"\n\nMay kumartui eteenpäin ja taputti hänen käsivarttaan.\n\n\"Poika-rukka\", säälitteli tyttö myötätuntoisesti, \"se ei tee paremmaksi\n-- Jasperia, tarkoitan\".\n\nFrank irvisti hieman. Sitten hän sanoi:\n\n\"Muuten näin salaperäisen Jasperin tänä aamuna tulevan Waterloon\nasemalta vielä salamyhkäisemmän näköisenä kuin koskaan ennen. Mitä\nerikoistehtäviä hänellä lienee maaseudulla?\"\n\nMay nousi seisomaan, pudistaen päätään.\n\n\"Tiedän yhtä vähän Jasperista kuin sinäkään\", hän vastasi.\n\nSitten hän kääntyi ja katseli nuorukaista miettivästi.\n\n\"Frank, minua vaivaa Jasperin ja sinun suhteesi. Minua vaivaa se,\nettei setä näy ajattelevan Jasperista samalla tavoin kuin sinä. Teidän\nkummankaan asema ei ole kovin kehuttava, ja minua se harmittaa.\"\n\nFrank katsoi häntä silmiin ja hymyili ilvehtivästi.\n\n\"Miksi se sinua harmittaa?\"\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Mielelläni kertoisin sinulle kaikki, mutta se ei olisi oikein.\"\n\n\"Ketä kohtaan?\" kysäisi Frank kerkeästi.\n\n\"Sinua, enoasi tai Jasperia kohtaan.\"\n\nFrank astahti lähemmäksi häntä.\n\n\"Ovatko tunteesi Jasperia kohtaan niin hellät?\"\n\n\"Minulla ei ole helliä tunteita ketään kohtaan\", vastasi May avoimesti.\n\"Oi, älä ole noin synkän näköinen, Frank. Kehittymiseni taitaa olla\nhidasta, etkä sinä voi odottaa, että minulla vielä olisi varmoja\nmielipiteitä.\"\n\nFrank hymyili suruisesti.\n\n\"Se onkin ainoa raskas huoleni, rakas\", selitti hän alistuvasti,\n\"raskaampi kuin mikään muu koko maailmassa\".\n\nMay seisoi empien käsi ovenrivassa, ja hänen kauniilla kasvoillaan\noli hämmentynyt ilme. Hän oli solakka, hento tyttö, sellainen, joka\nhitaasti kypsyy naiseksi. Häntä olisi voitu pitää kylmänä ja hieman\nluotaantyöntävänä, mutta todellisuudessa ei intohimon liekki vielä\nollut koskenut häneen, ja kahdestakymmenestäyhdestä ikävuodestaan\nhuolimatta oli hän edelleen terve koulutyttö, jolla oli koulutytön\nmaltiton mielenlaatu.\n\n\"En missään nimessä tahdo veisata valitusvirsiä\", jatkoi Frank, \"mutta\nosani ei ole ollut parasta lajia. Suhteeni enoon oli alunperin huono.\nHän ei pitänyt isästäni eikä kestään isäni sukulaisesta. Hän kohteli\nvaimoaan katalasti. Isäparkani oli niitä iloluontoisia miehiä, jotka\novat aina pulassa, ja aina sai John Minute pelastaa hänet. Siitä\npuhuminen ei ole minusta hauskaa.\" Hän empi.\n\nMay nyökkäsi.\n\n\"Kyllä ymmärrän\", virkkoi hän myötätuntoisesti.\n\n\"Isä ei ollut sellainen epäkelpo kuin eno John Minute luulee. Hänellä\noli hyvät puolensa. Hän oli huolimaton ja joi paljon enemmän kuin\noli hänelle terveellistä, mutta kaikki vaikeudet, joihin hän joutui,\njohtuivat tästä jälkimmäisestä viasta.\"\n\nTyttö tunsi tohtori Merrilin tarinan. Sen oli John Minute hahmoitellut\nhänelle lyhyesti, mutta elävästi. Hän tunsi myöskin joitakuita niistä\nikävistä seikoista, jotka olivat aiheuttaneet tohtori Merrilin\nromahduksen, sekä aineellisen että siveellisen.\n\n\"Frank\", hän sanoi, \"jos voin mitenkään sinua auttaa, niin tahtoisin\ntehdä sen\".\n\n\"Sinä voit auttaa minut täydelleen jaloilleni\", vastasi nuorukainen\ntyynesti, \"tulemalla vaimokseni\".\n\nTyttö ällistyi.\n\n\"Milloin?\" hän kysyi hämillään.\n\n\"Nyt, ensi viikolla, joka tapauksessa pian\", selitti Frank hymyillen,\nastui tytön luokse ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"May, rakas, tiedäthän, että rakastan sinua. Tiedät, ettei maailmassa\nole mitään, mitä en tekisi sinun hyväksesi, ei mitään uhrausta, mihin\nen olisi valmis puolestasi.\"\n\nMay pudisti päätään.\n\n\"Sinun täytyy antaa minulle ajatteluaikaa, Frank\", hän esteli.\n\n\"Älä mene!\" pyysi nuorukainen. \"Sinä et aavista, kuinka kipeästi sinua\ntarvitsen. John-eno on kertonut sinulle koko paljon minusta, mutta\nonko hän maininnut sinulle myöskin siitä, että ainoa keino, jolla\nvoin päästä riippumattomaksi -- riippumattomaksi hänen miljoonistaan\nja hänen vaikutuksestaan -- et arvaakaan, kuinka laaja ja tuhoisa se\nvaikutus on\" -- Frankin ääni oli harvinaisen kiihkeä -- \"on se, että\nmenen naimisiin ennen kahdettakymmenettäneljättä syntymäpäivääni?\"\n\n\"Frank!\"\n\n\"Se on totta. En voi kertoa sinulle enempää, mutta John Minute kyllä\ntietää. Jos olen naimisissa, ennenkuin kymmenen päivää on kulunut,\nniin\" -- hän napsautti sormiaan -- \"viis hänen miljoonistaan.\nOlen riippumaton hänen jälkisäädöslahjoistaan, riippumaton hänen\nsuosiostaan.\"\n\nMay tuijotti häneen silmät levällään.\n\n\"Tästä et ole aikaisemmin mitään hiiskunut.\"\n\nFrank pudisti toivottoman näköisenä päätään.\n\n\"On muutamia asioita, joita en voi koskaan sinulle kertoa, ja toisia,\njoita et saa tietää, ennenkuin olemme naimisissa. Pyydän sinua vain\nuskomaan minua.\"\n\n\"Entäpä -\", tytölle takertuivat sanat kurkkuun, \"jos et olekaan\nnaimisissa kymmenen päivän kuluessa? Mitä sitten?\"\n\nFrank kohautti olkapäitään.\n\n\"Olen Johnin vallanalainen henkineni, ruumiineni kaikkeen maalliseen\nnähden\", hän lausui kujeillen. \"Odotan ja toivon ainoata mahdollista\nvapautusta, hänen kuolemaansa. Se tuntuu minusta kauhealta sanoa,\nsillä hänessä on jotakin, mistä pidän äärettömästi, mutta sellainen\non asianlaita, ja, May\", -- puhuessaan hän piti yhä tyttöä kädestä\nja katsoi vakavasti häntä silmiin -- \"en haluaisi, että ajatukseni\nJohn-enosta olisivat sellaiset. En haluaisi toivoa hänen kuolemaansa.\nTahtoisin tuntea itseni aivan riippumattomaksi hänestä. En tahtoisi,\nettä minun pitäisi koko aika hartaasti odottaa hänen riutumistaan ja\nkuihtumistaan ja riemuita jokaisesta häntä kohdanneesta sairaudesta.\nOn petomaista minun puhua näin, sen käsitän; mutta jos sinä olisit\nminun asemassani, jos tietäisit kaikki, mitä minä tiedän, niin sinä\nymmärtäisit minua.\"\n\nTytön mieli oli kuohuksissa. Frankin tavallinen vieraskäynti oli\nkehittynyt niin myrskyiseksi, ettei hän enää tuntenut voivansa malttaa\nmieltään. Sadat ajatukset risteilivät hurjasti hänen päässään. Hänestä\ntuntui kuin hän olisi ollut tuomari ja hänen olisi ratkaistava näiden\nkahden miehen välillä, joista hän piti kummastakin. Ja sielunsa\nsilmillä hän näki silloinkin Jasper Colen kalpeat, älykkäät kasvot ja\ntotiset, tummat silmät.\n\n\"Minun täytyy saada ajatella tätä\", hän toisti. \"Mielestäni olisi\nparasta, ettet lähtisi saattamaan minua Canning Towniin.\"\n\nFrank nyökkäsi.\n\n\"Kenties olet oikeassa\", hän myönsi.\n\nMay irroitti lempeästi kätensä ja poistui.\n\nHänelle tuotti tämä päivä äärimmäistä sielullista hämminkiä. Mikä\nerinomainen syy saattoi Frankia pakottaa pyrkimään avioliittoon ennen\nkahdettakymmenettäneljättä syntymäpäiväänsä? Hän muisti, kuinka John\nMinute oli vaatinut häntä lykkäämään naima-ajatukset ainakin kaksi\nviikkoa tuonnemmaksi. Miksi oli John Minute äkkiä kertonut hänelle\njälkisäädöslahjastaan? Ensi kertaa eläissään hän alkoi katsella\nsetäänsä epäilevin silmin.\n\nFrankiltakaan ei päivä kulunut ilman hätkähdyttäviä yllätyksiä.\nLontoon ja läntisten maakuntien pankin Piccadillyn haaraosastolla\non mukava huoneisto, mutta Frankille ei ollut koskaan suotu omaa\nhuonetta. Hänen iso pöytänsä oli nurkassa, kaukana kassasta, ja sitä\nympäröi kolmelta puolelta osittain lasinen, osittain teakpuinen\nirtoseinä. Istumapaikaltaan hän saattoi nähdä kassapöydälle, mikä\nolikin tarpeellista, koska hänet joskus kutsuttiin toteamaan, että\nmaksuosoituksen esitti oikea henkilö.\n\nHän palasi vähää vaille kolme iltapäivällä, ja johtaja Brandon riensi\nkiireesti ulos huoneiston takaosassa olevasta pienestä pyhätöstään ja\nviittasi Frankia huoneeseensa.\n\n\"Teiltä kului ateriointiin hirveästi aikaa\", hän valitti.\n\n\"Olen siitä hyvin pahoillani. Kohtasin neiti Nuttallin, ja aika meni\nlentäen\", selitti Frank.\n\n\"Tapasitteko Hollandin tuonnottain?\" keskeytti hänet johtaja.\n\n\"En tavannut häntä silloin, kun te minut lähetitte, mutta näin hänet\nseuraavana päivänä.\"\n\n\"Onko hän enonne ystäviä?\"\n\n\"En luule. Kuinka niin?\"\n\nJohtaja otti pöydältä kolme maksuosoitusta, ja Frank tarkasti niitä.\nYksi niistä oli kahdeksallesadalleviidellekymmenelle punnalle kuudelle\nshillingille ja asetettu Liverpooliin Puuvillapankin maksettavaksi,\ntoinen neljällekymmenelleyhdelletuhannelle sadalleneljällekymmenelle\npunnalle Englannin pankin maksettavaksi ja kolmas seitsemälletuhannelle\nyhdeksällesadalleyhdeksällekymmenelleyhdeksälle punnalle neljälletoista\nshillingille. Ne oli kaikki allekirjoittanut \"John Minute\" ja siirretty\n\"herra Rex Hollandille tai hänen määräämällensä\".\n\nJohn Minutella oli hyvin omituinen tapa jakaa suorituksensa niiden\nkaikkien kolmen pankin osalle, joihin hän oli sijoittanut rahansa.\nViimeinen maksuosoitus oli asetettu Lontoon ja läntisten maakuntien\npankin maksettavaksi ja se olisi riittänyt johtajalle jonkunlaiseksi\nselitykseksi, vaikka hän ei olisikaan niin hyvin tuntenut John Minuten\nomituisuutta.\n\n\"Seitsemäntuhattayhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän puntaa\nneljätoista shillingiä herra Minuten tililtä\", virkkoi johtaja;\n\"jäännös täsmälleen viisikymmentätuhatta puntaa\".\n\nBrandon ravisti päätään, tuskaillen asiakkaansa menettelyn takia, joka\noli vastoin liikemiehen tapoja.\n\n\"Tunteeko hän enonne?\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Rex Holland.\"\n\nFrank rypisti otsaansa pinnistäen muistiaan.\n\n\"En muista enon koskaan puhuneen hänestä, mutta kuitenkin, niin, nyt\njohtuu mieleeni, että yksi hänen pankkiin jättämiään ensimmäisiä\nmaksuosoituksia oli enoni tililtä -- niin, nyt muistan\", hän huudahti.\n\"Kun hän avasi tilinsä, oli hänellä John Minuten allekirjoittama\nsuosituskirje. Silloin ajattelin, että heillä oli varmaankin ollut\nyhteisiä liikeasioita. Mutta kun eno ei milloinkaan mielellään\nkeskustele pankkiasioista muualla kuin pankissa, en ole tullut\nmaininneeksi siitä hänelle.\"\n\nTaaskin johtaja pudisti päätään epäilevästi.\n\n\"Minun täytyy tunnustaa, herra Merril, etten pidä näistä salaperäisistä\ntallettajista. Minkälainen hänen ulkomuotonsa on?\"\n\n\"Hän on pitkänpuoleinen, nuorehko, hienosti puettu mies.\"\n\n\"Sileäksi ajeltu?\"\n\n\"Ei; hänellä on lyhyeksi leikattu, musta parta, vaikka hän ei voi\nolla vanhempi kuin kaksikymmentäkahdeksanvuotias. Kun näin hänet ensi\nkerran, tuntuivat hänen kasvonsa minusta tutuilta, ja luulin tavanneeni\nhänet aikaisemmin. Muistaakseni oli hänellä ensi kerran käydessään\nkultasankaiset silmälasit, mutta en ole koskaan tavannut häntä kadulla,\nja hän tuskin liikkuu minun alhaisessa seurapiirissäni\", lopetti Frank\nhymyillen.\n\n\"Luultavasti on kaikki niinkuin pitääkin\", sanoi johtaja epävarmana,\n\"mutta joka tapauksessa käyn huomenna häntä tapaamassa. Varovaisuuden\nvuoksi voimme tiedustaa enoltanne, vaikka olenkin varma siitä, että hän\njulmistuu, jos vaivaamme häntä tiliasioilla.\"\n\n\"Aivan varmasti hän julmistuu, jos tiedustatte tänään\", yhtyi Frank\nnaurahtaen, \"sillä hänen on tänään kahden ja kahdenkymmenen junalla\nmatkustettava Pariisiin\".\n\nPankkiajasta oli jäljellä vain viisi minuuttia, kun ovesta ilmestyi\nkaupunginpalvelija, joka laski pöydälle kirjeen. Se vietiin johtaja\nBrandonille, joka heti saapui toimistoon, astuen Frankin luokse.\n\n\"Katsokaapa tätä!\" hän huudahti.\n\nFrank otti kirjeen ja luki sen. Se oli osoitettu johtajalle ja kuului:\n\n    \"K. Herra Johtaja.\n\n    Aion matkustaa tänä iltana Pariisiin tavatakseni siellä\n    liiketoverini herra Minuten. Olisin sen vuoksi hyvin kiitollinen,\n    jos Teidän sopisi lunastaa oheenliitetty maksuosoitus.\n\n    Kunnioittaen\n\n                                                 _Rex Holland_.\"\n\n\"Oheenliitetyn maksuosoituksen\" määrä oli viisikymmentäviisituhatta\npuntaa ja vaati siis noin viisituhatta puntaa Rex Hollandin tilillä\naikaisemmin olleista rahoista. Kirjeessä oli jälkikirjoitus:\n\n\"Pyydän Teitä pitämään tätä kuittauksenani rahaerästä, jonka antanette\nsanantuojalleni, kaupunginpalvelija George Graylinille, ja tämä\nkuittaus olkoon teille vakuutena kaikkien mahdollisten vahinkojen\nvaralta.\"\n\nJohtaja meni kassapöydän ääreen.\n\n\"Keltä saitte tämän kirjeen?\" hän kysyi.\n\n\"Herra Hollandilta, sir\", vastasi mies.\n\n\"Missä hän on?\" tiedusti Frank.\n\nKaupunginpalvelija pudisti päätään.\n\n\"Asunnossaan -- minun käskettiin viedä kirje pankkiin ja tuoda rahat.\"\n\nJohtaja oli neuvottomana. Tämä oli tavallinen liikeasia, eikä rahojen\nmaksaminen tällä tavoin ollut lainkaan harvinaista. Vain summan\nsuuruus pani hänet empimään. Mutta kun asianomaisen tili sentään oli\nennestäänkin melkoinen, poistui hän työhuoneeseensa ja palasi sieltä,\nkädessään kaksi setelitukkoa, jotka hän oli ottanut kassakaapista. Hän\nluki ne, sulki ne sinetöityyn kuoreen ja otti kaupunginpalvelijalta\nkuitin.\n\nMiehen mentyä pyyhkäisi Brandon otsaansa.\n\n\"Huh!\" hän huoahti, \"minä en pidä tällaisesta liikkeenhoidosta ja\nolisin hyvin iloinen, jos minut siirrettäisiin pääkonttoriin\".\n\nTuskin hän oli saanut sanat suustaan, kun kelloa soitettiin rajusti.\nPankin katuovet oli suljettu kaupunginpalvelijan poistuttua. Frank,\njoka tarkasti päiväkirjansa saldoa, laski kynän kädestään ja meni\nesimiehensä viittauksesta ovelle, työnsi salvat syrjään ja päästi\nsisään -- John Minuten.\n\nFrank töllisteli häntä ällistyneenä.\n\n\"Haloo, eno!\" huudahti nuorukainen, \"toivoisinpa, että olisitte tullut\nviisi minuuttia aikaisemmin. Luulin sinun olevan Pariisissa.\"\n\n\"Sähkösanoma, jolla minua kutsuttiin Pariisiin, oli valheellinen\",\nmurahti John Minute. \"Sähkötin sinne saadakseni varmennuksen ja sain\nvastauksen, etteivät pariisilaiset edustajani olleet lähettäneet\nminulle minkäänlaista sanomaa. Sain sähkösanoman vasta juuri ennen\njunan lähtöä. Olen kuluttanut koko iltapäivän koettaessani päästä\npuhelimella Pariisiin, että tästä hämmingistä tulisi selvä. Miksi\ntoivoisit, että olisin ollut täällä viisi minuuttia sitten?\"\n\n\"Siksi, että olemme juuri maksaneet viisikymmentäviisi tuhatta puntaa\nystävällesi herra Hollandille.\"\n\n\"Ystävälleni?\" John Minute tuijotti vuoroin johtajaan, vuoroin\nFrankiin, joista edellisen äkkiä valtasi onnettomuutta seuraava\nlamauttava tunne.\n\n\"Mitä tarkoitat sanoessani 'ystävälleni'?\" kysyi miljoonamies. \"Tätä\nennen en ole kuullut mitään koko miehestä.\"\n\n\"Ettekö ole tänä aamuna antanut herra Hollandille maksuosoituksia lähes\nviidenkymmenentuhannen punnan summalle?\" huohotti johtaja, kalveten.\n\n\"Varmasti en!\" mylvi John Minute. \"Miksi hitossa olisin antanut ne?\nEnhän ole ikinä kuullut sitä miestä mainittavan.\"\n\nJohtaja tarttui pöytään pysyäkseen pystyssä.\n\nHän selitti lyhyesti ja änkyttäen, mitä oli tapahtunut, ja meni Frankin\nseurassa edellä työhuoneeseensa.\n\nJohn Minute tarkasti maksuosoituksia.\n\n\"Se on minun käsialaani\", hän virkkoi. \"Voisin itse vannoa sen\nomakseni, mutta ikinä en ole kirjoittanut näitä maksuosoituksia taikka\nnimeäni niihin. Panitteko merkille kaupunginpalvelijan numeron?\"\n\n\"Kirjoitin sen sattumalta muistiin\", vastasi Frank.\n\nJohtaja oli jo puhelimessa, soittaen poliisilaitokseen. Kello seitsemän\nsamana iltana pidätettiin kaupunginpalvelija. Hän selitti, että\nhänet oli lähettänyt eräs herra Holland, jonka hän kuvasi hoikaksi\nparrattomaksi mieheksi. Hänen kuvauksensa ei lainkaan sopinut yhteen\nFrankin antamien tietojen kanssa.\n\n\"Olen ollut kauan aikaa Australiassa\", kertoi kaupunginpalvelija, \"ja\nhän puhui australialaiseen tapaan. Ja kun mainitsin eräitä paikkoja,\njoissa olin ollut, sanoi hän tuntevansa ne.\"\n\nVielä sai poliisi selville, että Rex Hollandin asunto Knightsbridgessä\noli vuokrattu kalustettuna kolme kuukautta sitten, ja asiasta oli\nsovittu kirjeellisesti. Herra Hollandin asiamies oli suostunut\nvastaamaan asunnosta; ja hän oli helposti tavattavissa. Hän oli erään\ntunnetun huutokauppaliikkeen palveluksessa, ja myöskin hänelle oli\ntehtävä uskottu kirjeellisesti.\n\nTarkastaessaan asuntoa sai poliisi selville ainoastaan yhden seikan,\njosta oli apua tutkimuksissa. Eteisvartija kertoi, että huoneisto oli\nhyvin paljon tyhjänä, että herra Holland oli pistäytynyt siellä vain\nsilloin tällöin hänen ollessaan vapaana toimestaan, ja että hän tiesi\nsen vain talon muiden asukkaiden puheiden nojalla.\n\n\"Päädymme siis siihen\", sanoi John Minute tuikeasti, \"ettei herra\nHollandia ole nähnyt kukaan muu kuin sinä, Frank\".\n\nFrank oikaisihe.\n\n\"Minä en tahdo viitata, että sinä olet mukana petoksessa\", selitti\nMinute äreästi. \"On varsin hyvin mahdollista, ettei mies, jonka sinä\nnäit, ollutkaan herra Holland, ja koko petos on todennäköisesti\nväärentäjäjoukkueen puuhaa. Mutta minä tahdon saada selville, kuka tämä\nmies on, vaikka minun pitäisi uhrata kaksi kertaa niin paljon kuin olen\nmenettänyt.\"\n\nPoliisin mielipide ei ollut rohkaiseva.\n\nScotland Yardista saapunut etsivä komisario Nash, joka oli käsitellyt\neräitä suuria pankkikavallustapauksia, ei ollut vähääkään toivehikas,\nettä rahat saataisiin takaisin.\n\n\"Teoriassa voitte saada takaisin setelit, jos teillä on niiden\nnumerot\", hän selitti, \"mutta käytännössä se on melkein mahdotonta,\nkoska on perin helppoa vaihtaa viidenkin sadan punnan seteleitä, ja\notaksuttavasti on niitä jo liikkeessä viikon, parin perästä\".\n\nHänen arvelunsa osoittautui oikeaksi, sillä kolmantena päivänä rikoksen\njälkeen ilmestyi kadonneista seteleistä kolme hyvin omituisella tavalla.\n\n\"Käteisraha-Minute\" oli liikanimensä arvoinen, ja hänellä oli\ntapana suorittaa tiliensä saldot puhtaassa rahassa, kuten pankkien\nkesken tapahtuu. Hän käski aina maksaa kaikki osingot käteisellä,\nja ne lähetettiin tukussa Lontoon ja läntisten maakuntien pankin\nPiccadillyn-konttoriin. Nyt oli suoritettu hyvin suuri rahamäärä hänen\neteläafrikalaisista yrityksistään kertyneiden osinkojen maksamista\nvarten, ja tällöin huomattiin pankissa, että oli saatu kolme kadonnutta\nseteliä.\n\nJohn Minutelle ilmoitettiin asiasta sähkeitse, mutta hän ei\nhiiskahtanutkaan, sillä rahat oli suorittanut hänen uskottu sihteerinsä\nJasper Cole, ja hänellä oli erittäin hyvät syynsä olla nostamatta melua\ntapahtumasta.\n\n\n\n\nVIII\n\nKersantti Smith vierailulla\n\n\nWeald Lodgen avara kirjasto oli kirkkaasti valaistu, eikä kukaan ollut\nvetänyt ikkunaverhoja alas. Niin ollen saattoi kuka tahansa, joka\nviitsi vaivautua hyppäämään maantien vierellä olevan matalan kiviaidan\nyli ja tunkeutumaan märän pensaikon läpi, nähdä kaikki, mitä huoneessa\ntapahtui.\n\nWeald Lodge on Eastbournen ja Wilmingtonin välillä, ja talvikuukausina\novat uteliaat, nuoret lomanviettäjät harvinaisia. Eastbournen\npoliisikuntaan kuuluva konstaapeli Wiseman ei totisesti ollut utelias.\nHän asteli verkalleen veden liottamaa tietään ja pani vain ohimennen\nmerkille, että valovirta heijastui talon kupeella olevalta pieneltä\nnurmikaistaleelta.\n\nKello oli yhdeksän, ja oli kesäkuun ilta; virallisesti oli vasta\nauringonlaskun aika, mutta synkät sadepilvet olivat siihen määrin\npimentäneet maailman, että yö oli kattanut tasangon, kätkenyt sen\neloisat kylät ja verhonnut vihreät nummet.\n\nKonstaapeli jatkoi matkaansa kierroksensa päähän saakka ja kohtasi\nsiellä malttamattoman esimiehensä.\n\n\"Ei mitään erikoista, kersantti\", ilmoitti hän, \"paitsi että\nMinute-vanhuksen ikkunat ovat auki ja niistä loistaa valoa\".\n\n\"Parasta on mennä varoittamaan häntä\", arveli kersantti, siirtäen\npolkupyöräänsä hypätäkseen satulaan.\n\nHän nosti jalkansa polkimelle, mutta jäi epäröimään.\n\n\"Haluaisin itse varoittaa häntä -- mutta luullakseni hän ei ilostu\nnähdessään minut.\"\n\nHän virnisti itsekseen, huomauttaen sitten:\n\n\"Minutessa on jotakin vikaa -- vai mitä?\"\n\n\"On kuin onkin\", vakuutti konstaapeli Wiseman innokkaasti. Hänen\nvartiopaikkansa oli yksinäinen, ja hän oli perin ikävystynyt. Jos\nhän päällikkönsä suostumuksella saisi tämän puheliaan herrasmiehen\nneljännestunniksi keskustelemaan kanssaan, olisi sekin ikävä aika\nsivuutettu. Se seikka, että kersantti Smith oli puhetuulella, ilmaisi\nsamalla, että hän oli ollut ryypyllä ja oli nyt valmis riitelemään\nkenen kanssa hyvänsä.\n\n\"Mennään tuon seinän suojaan\", ehdotti kersantti ja työnsi\npolkupyöränsä erään talon sivuseinustalle.\n\nOn mahdollista, että kersantti tahtoi vaikuttaa alaisensa ajatustapaan\nsillä tavoin, että siitä saattaisi joskus olla hänelle etua.\n\n\"Minute on vaarallinen ukko\", hän alkoi.\n\n\"Enkö minä sitä tietäisi!\" huudahti konstaapeli Wiseman, muistaen\nkaikenlaiset raportit ja tiedustelut.\n\n\"Se teidän en muistettava, Wiseman\", jatkoi kersantti, \"ja\n'vaarallisella' tarkoitan, että hän on sellaisia vanhoja vintiöitä,\njotka voivat kutsua konstaapelin luokseen ryypylle ja antaa hänet\nsitten ilmi\".\n\n\"Hyvä Jumala!\" Wisemanin siveellistä tunnetta loukkasi tämä esimiehensä\npaljastama kavala petollisuus.\n\nKersantti Smith nyökäytti päätään.\n\n\"Juuri sellainen hän on\", hän vakuutti. \"Olen tuntenut hänet jo useita\nvuosia -- ainakin olen nähnyt hänet. Olin Matabele-maassa samoilla\nseuduilla hänen kanssaan, ja saatte uskoa, että 'Käteisraha-Minutesta'\nei ole mikään liian halpaa -- hitto soikoon!\"\n\n\"Teillä lienee ollut kauheita kokemuksia\", rohkaisi konstaapeli Wiseman.\n\nToinen naurahti katkerasti.\n\n\"Kyllä niitä on ollut\", hän myönsi.\n\nKersantti Smith oli tunnettu Eastbournessa vasta vähän aikaa. Hän\noli ollut kaupungissa vain neljä vuotta, ja huhuttiin, että hän\nsai ylennyksestään kiittää vaikutusvaltaisia tuttavia. Keitä nämä\ntuttavat olivat, sitä ei kukaan osannut sanoa. Viittailtiin, että\nkersantinnauhat oli hänelle hankkinut itse John Minute, mutta sille\narvelulle hymähtelivät kaikki sellaiset ihmiset, jotka tiesivät, ettei\nkersantti Smith puhunut kovinkaan kehuvasti luulotellusta suosijastaan.\n\nKonstaapeli Wiseman, joka oli syvämietteinen ajattelija ja luki salassa\njännittäviä salapoliisijuttuja, oli kerran tehnyt ilmiannon John\nMinutea vastaan jostakin muodollisesta rikkomuksesta; raportin hän oli\nantanut peläten ja vapisten, sillä hän odotti kersantin heti paikalla\nlöylyttävän häntä tästä yrityksestä ahdistaa hän suosijaansa; mutta\nhänen iloiseksi hämmästyksekseen olikin kersantti Smith kiihoittanut\nhänen intoaan ja kaikin tavoin tukenut syytöstä, jonka johdosta John\nMinutelle tuomittiin kaksikymmentä shillingiä sakkoa.\n\n\"Jatkakaa te loppuun kierroksenne\", sanoi kersantti äkkiä; \"ja minä\najan tuon vanhan veijarin luokse katsomaan, mitä on tekeillä\".\n\nHän nousi satulaan ja polki mäen rinnettä ylöspäin, nousten Weald\nLodgen edustalla pyörältään ja pannen sen aitaa vasten seisomaan.\nSilmäiltyään pitkään avonaista lasista kaksoisovea hän keikautti\nitsensä aidan yli ja asteli hitaasti nurmikon poikki, välttäen\nhiekoitettua tietä, joka olisi ilmaissut hänen saapumisensa. Hän pääsi\nikkunaoven kohdalle, niin että hän voi katsella huoneeseen.\n\nVaikka ikkuna olikin auki, oli takassa valkea. Mielihyväkseen kersantti\nnäki, että John Minute oli yksin. Hän istui pehmeässä nojatuolissa\nmieliasennossaan, kädet taskuissa, pää rinnalle riippuen. Hän kuuli\nkersantin askeleet hietikolta ja nousi pystyyn, kun vettävaluva mies\nilmestyi avoimelle ovelle.\n\n\"Oh, sinäkö se oletkin!\" ärähti John Minute. \"Mitä tahdot?\"\n\n\"Olemmeko kahden?\" kysyi kersantti, puhuen kuin vertaiselleen.\n\n\"Käy sisään!\"\n\nJohn Minuten kirjaston oli kalustanut Eastbournen Taiteellinen\nhuonekaluliike, jolla oli haaraosastoja Hastingsissa, Bexhillissä,\nBrightonissa ja (ilmoituksensa mukaan) Lontoossa. Runsailla\nkaiverruksilla koristettu kalusto oli tummaa tammea. Laaja kirjahylly\npeitti puolet yhdestä seinästä. Se oli \"kirjasto\", ja sen hyllyt\nolivat täynnä samanlaisiin kansiin sidottuja kirjoja. Kirjat oli\ntilattu eräästä suuresta lontoolaisesta kirjakaupasta, ja niiden\njoukossa oli (John Minuten ehdotuksesta) sarjat \"Sata parasta kirjaa\"\nja \"Neuvonantaja\", \"Tietosanakirja\" sekä kaksikymmentä sidottua\nnidosta erästä viikoittain ilmestyvää julkaisua, jonka nimi jääköön\nmainitsematta. John Minutella ei ollut kirjallisia taipumuksia.\nKersantti empi vähän aikaa, pyyhki sitten raskaat saappaansa oven\nedessä olevaan likomärkään mattoon ja astui huoneeseen.\n\n\"Olet perin ystävällinen, John\", hän virkkoi.\n\n\"Mitä haluat?\" kysyi Minute innostumatta.\n\n\"Mieleeni juolahti tulla sinua katsomaan. Konstaapelini kertoi, että\nikkunaovesi oli auki, ja minä pidin velvollisuutenani varoittaa sinua\n-- näillä tienoilla on varkaita, John.\"\n\n\"Minä tunnen yhden\", sanoi John Minute, katsoen vakavasti toista\nsilmiin. \"Konstaapelisi, kuten häntä nimität, lienee tuo paksukalloinen\nWiseman-tomppeli.\"\n\n\"Arvasit paikalleen\", vastasi kersantti, riisuen sadetakkinsa. \"En\nvaivaa sinua usein, mutta kuinka lieneekään, minua halutti tavata sinua\ntänä iltana. Konstaapelini herätti vanhoja muistoja henkiin, John.\"\n\n\"Ne olivat toivoakseni sinusta vastenmielisiä\", kiusoitteli John Minute.\n\n\"Lähes kuusikymmentäviisi peninkulmaa pohjoiseen Gwelosta on pieni,\nsoma kullanetsijäin maja\", puheli kersantti Smith aatoksissaan.\n\n\"Ja vajaan kilometrin päässä Kapkaupungista etelään pieni, soma\naallonmurtaja\", pisti John Minute puolestaan. \"Kapsiirtolan hallitus\nsäilyttää siellä maantierosvoja, jotka hyökkäävät Salisburyn\npostinkuljettajan kimppuun ja ryöstävät postin.\"\n\nKersantti Smith hymyili.\n\n\"Laskettele sinä vain pieniä pilojasi, mutta saanen muistuttaa sinulle,\nettä aallonmurtajalla on paljon tilaa, John. Sinne otetaan myöskin\nsellaisia miehiä, jotka ovat varastaneet maa-alueita ja murhanneet\nalkuasukkaita.\"\n\n\"Mitä tahdot?\" tiedusti John Minute taaskin.\n\nToinen virnisti.\n\n\"Tulin vain hupaiselle ja ystävälliselle pikku vierailulle\", hän\nselitti. \"Enhän ole käynyt sinua katsomassa kahteentoista kuukauteen.\nTämä on raskasta elämää, tämä poliisintoimi, vaikka saakin pari, kolme\npuntaa viikossa palkanlisää yksityiseltä taholta. Se ei ole mitään\nverrattuna Matabele-maan ratsastavan poliisin työhön, vai mitä, John?\nMutta hyvä Jumala\", huokaisi hän, tuijottaen miettivästi tuleen,\n\"kun muistelen, kuinka seisoin Salisburyn prokuraattorin edessä,\njuhlallisesti vannoen, että vanha John Gedding oli kuolinvuoteellaan\nsiirtänyt Saibuch-kultavaltauksensa sinulle, kun ajattelen sen rikoksen\nsuuruutta -- minä, Englannin eteläafrikkalaisen yhtiön virkapukuinen\npalvelija ja niin sanoakseni lainvalvoja -- niin punastun häpeästä.\"\n\n\"Punastutko milloinkaan häpeästä muistellessasi, kuinka rikostoveriesi\nkanssa karkasit Hoffmannin seurueen kimppuun, ammuit Hoffmannin ja\nanastit hänen säästönsä? Maksaisinpa hyvät rahat nähdäkseni sinun\npunastuvan, Crawley, ja nyt kysyn sinulta jo senkin seitsemättä kertaa,\nmitä tahdot. Jos pyydät rahaa, sitä et saa. Jos haluat ylennystä, ei\nkuntosi siihen riitä. Jos kysyt neuvoa --\"\n\nToinen viittasi häntä vaikenemaan.\n\n\"Minun ei kannata ottaa vastaan neuvojasi, John. Mutta sen tiedän, että\nlupasit antaa minulle osuuteni Daibuch-valtauksista. Ja nyt minun on se\nsaatava. Minulle on kerrottu, että sen pääoma on kaksi miljoonaa.\"\n\n\"Sinä sait hyvän palkkion\", huomautti John Minute lyhyesti.\n\n\"Viisisataa puntaa ei ole paljon siitä, että luopuu sielunsa\nautuudesta\", kivahti kersantti Smith.\n\nHän veti sadetakkinsa verkkaisesti leveille hartioilleen ja meni\nlasiovelle.\n\n\"Ja nyt kuule, John Minute\" -- hänen äänestään oli hyväluontoinen sävy\ntyyten kadonnut, ja puhuja oli ratsumies Henry Crawley, lainrikkoja --\n\"enää en paljoa kauempaa tyydy muutamiin puntiin viikossa. Sinun on\nmeneteltävä minua kohtaan oikeudenmukaisesti, tahi minä isken.\"\n\n\"Ilmoita minulle, milloin aiot iskeä\", pilkkasi John Minute, \"niin\nlähetän sinulle tuopin jäävettä virvokkeeksi\".\n\n\"Olet leikkisä, mutta se ei minua huvita\", olivat kersantin viimeiset\nsanat, kun hän poistui sateeseen.\n\nNyt kuten tullessaankin hän vältti ajotietä ja hyppäsi maantielle\nmatalan aidan yli. Hän olikin hyvillään siitä, että oli menetellyt\nniin, sillä samassa pyörsi ajotielle auto, joka pysähtyi talon pimeän\noven edustalle. Uudelleen hän kiepsahti vikkelästi aidan sisäpuolelle\nja hiipi nopeasti autoa kohti. Edettyään niin likelle sitä kuin voi hän\npysähtyi kuuntelemaan.\n\nKaksi saapunutta hän tunsi äänistä. Kolmas, mieshenkilö, oli outo.\nHäntä halutti kovasti tietää, kuka tämä kolmas oli, mutta häntä\npuhuteltaessa ei kertaakaan käytetty nimeä. Hän hiipi äskeiselle\npaikalle nurmikolle nähdäkseen kirjastoon, mutta hänen ei onnistunut\ntyydyttää uteliaisuuttaan, sillä ennenkuin hän oli päässyt sinne, oli\nJohn Minute sulkenut lasioven ja vetänyt verhot eteen.\n\nWeald Lodgeen saapuneita vieraita oli kolme -- Jasper Cole, May Nuttall\nja komea, keski-ikäinen mies, jonka ääni oli matala, mutta käskevä. Hän\noli komisario Nash Scotland Yardista; väärennysjutun selvittäminen oli\nhänen hoidossaan. Minute otti heidät vastaan kirjastossa. Hän tunsi\nkomisarion vanhastaan.\n\nJasper oli tuonut Mayn tänne John Minuten sähkeitse lähettämien\nohjeiden mukaisesti.\n\n\"Mitä uutta?\" tiedusti miljoonamies.\n\n\"Luulen saaneeni selville, kuka on Rex Holland\", vastasi komisario.\n\nHän otti taskustaan paksun kotelon, aukaisi sen ja näytti pikakameralla\notettua valokuvaa. Kuvassa oli iso auto, jonka etupyörien kohdalla\nseisoi pieni mies autonkuljettajan puvussa.\n\n\"Tämä mies nimitti itseään 'Rex Hollandiksi' ja lähetti\nkaupunginpalvelijan asialle. Valokuva joutui käsiini sattumalta. Se\nlöydettiin Rex Hollandin huoneistosta ja oli ilmeisesti pudonnut\nmiehen taskusta. Tiedustellessani asiaa sain selville, että kuva\noli otettu eräässä pienessä valokuvaamossa Putneyn piirissä ja mies\noli käynyt siellä kello kymmenen seuduissa samana aamuna, jona hän\nlähetti kaupunginpalvelijan pankkiin. Hän nähtävästi tarkasteli niitä\nodottaessaan asunnossa, jolloin niistä yksi tipahti huomaamatta\nlattialle. Joka tapauksessa on kaupunginpalvelija varma, että tämä on\nsama mies.\"\n\n\"Oikeinko vakavasti arvelette, että tämä mies on Rex Holland?\"\n\nKomisario pudisti päätään.\n\n\"Luullakseni hän on vain yksi joukkueen jäsenistä. En usko, että Rex\nHollandia tavataan koskaan, sillä rikostoveruksista näytteli hänen\nosaansa milloin mikin, aina asianhaarojen mukaan.\n\n\"En ole voinut saada hänestä tarkempaa selkoa muuta kuin että hän\nkäytti nimeä Fetham ja oli australialainen. Sen nimen hän ilmoitti\nvalokuvaajalle, jonka kanssa hän oli puheissa. Kuten näette, on kuva\notettu High-kadun varrella, Putneyn piirissä. Ainoa viittaus hänen\njäljilleen, jonka olemme saaneet, on se, että hänet on useita kertoja\nnähty Portsmouthin tiellä ohjaamassa jompaakumpaa kahdesta autosta,\nkyydittävänään mies, jolle todennäköisesti kaikkein parhaiten voitaneen\nantaa nimitys Rex Holland. Lähetin etsiviä tiedustelemaan, ja heille\nkertoi Haslemeren poliisi, että auton omistajaksi luullaan erästä\nherrasmiestä, joka on asunut vähäpätöisessä talossa jonkun matkan\npäässä Haslemerestä -- ilmeisesti pelkkää eksytystä, koska omistajalla\noli sähkölennätin- ja puhelinjohdot, ja talossa tehtiin vuosi takaperin\nhyvin kalliiksi käyneitä uudistuksia ja korjauksia. Huomenna voin\nkertoa teille siitä enemmän.\"\n\nLoppu-ilta vietettiin keskustelemalla rikoksesta, tytön ollessa\näänettömänä kuuntelijana. Vasta hyvin myöhään saattoi John Minute\nomistaa huomionsa jakamattomana hänelle.\n\n\"Pyysin sinua tulemaan tänne\", sanoi hän Maylle, \"koska olen hieman\nhuolissani sinusta\".\n\n\"Huolissasi minusta, setä!\" kummasteli tyttö.\n\nMiljoonamies nyökkäsi.\n\nMolemmat toiset miehet olivat poistuneet Jasperin työhuoneeseen, ja May\noli kahden setänsä kanssa.\n\n\"Kun olin tuonnottain kanssasi syömässä Savoy-hotellissa, puhuin\nsinulle avioliitostasi ja pyysin sinua lykkäämään kaikki mahdolliset\npäätökset kaksi viikkoa tuonnemmaksi.\"\n\nTyttö nyökäytti päätään.\n\n\"Aioin tulla tapaamaan sinua juuri tämän saman asian tähden\", hän\nvirkkoi. \"Setä, etkö voisi kertoa minulle, miksi tahdot, että minun on\nsiirrettävä naimisiinmenoni kahden viikon päähän, ja millä perusteilla\nluulet minun lainkaan menevän naimisiin?\"\n\nSetä ei vastannut heti paikalla, vaan asteli salissa edestakaisin.\n\n\"May\", puhkesi hän vihdoin puhumaan, \"olet kuullut minusta paljon\nsellaista, mikä ei ole suinkaan imartelevaa. Vietin raakaa elämää\nEtelä-Afrikassa, ja minulla oli yksi ainoa ystävä, johon vähääkään\nluotin. Se ystävä oli isäsi. Hän tuki minua, kun minulla oli huonot\najat. Hän ei koskaan vaivannut minua, kun minulla oli viljalti rahaa,\nei koskaan hyljännyt minua, kun olin pinteessä. Ja aina kun hän auttoi\nminua, hän tyytyi siihen palkkioon, minkä hänelle tarjosin. Milloinkaan\nei Bill Nuttall lausunut: 'Puolet minulle'. Hänessä ei ollut\nkunnianhimoa eikä ahneutta, hän oli valkoisin mies, mitä ikinä olen\nkohdannut. Mutta yhtä seikkaa en ole sinulle hänestä maininnut. Hän ja\nminä omistimme tasan kaivoksen, Gwelo Deepsin. Hän uskoi kaivoksesta\nsuuria, minä olin siihen nähden toivoton. Tiesin, että se oli yksi\nniitä maa-alueita, joita Rhodesiassa joskus sattuu saamaan, pelkkiä\nsatunnaisia kultahietaläikkiä. Joka tapauksessa me perustimme yhtiön.\"\n\nHän keskeytti puhelunsa ja myhäili ikäänkuin jollekin miellyttävälle\nmuistolle.\n\n\"Yhden punnan suuruisten osakkeiden arvo oli kaksi viikkoa sitten\nhieman vähemmän kuin kuusi pennyä.\"\n\nHän loi tyttöön hänelle ominaisen, nopean ja läpitunkevan katseen,\nikäänkuin olisi tahtonut lukea Mayn ajatukset.\n\n\"Kaksi viikkoa sitten\", hän jatkoi, \"sain Bulawayossa olevalta\nasiamieheltäni tiedon, että eräässä läheisessä kaivoksessa oli tavattu\nkultakerrostuma, joka kulkee meidän alueemme kautta. Jos se on\ntotta, niin sinä olet rikas nainen omasta kohdastasikin, ilman sitä\nrahaerää, jonka saat minulta. En voi sanoa, onko se totta, ennenkuin\nsaan selostuksen insinööreiltä, jotka nyt ovat aluetta tutkimassa, ja\nse ei voi saapua minulle, ennenkuin kahden viikon perästä. May, sinä\nolet herttainen tyttö\", -- hän laski kätensä tytön käsivarrelle - \"ja\nminä olen huolehtinut sinusta, ikäänkuin olisit ollut oma tyttäreni.\nOlen onnellinen tietäessäni, että sinusta tulee hyvin rikas, koska\nisäsi osakkeet olivat ainoa häneltä saamasi perintö. Mutta jutussa on\nkuitenkin yksi kummallinen seikka, jota en jaksa käsittää...\"\n\nHän meni lipaston luo, aukaisi erään laatikon ja otti sieltä kirjeen.\n\n\"Asiamieheni mainitsee ilmoittaneensa minulle kerrostuman\nolemassaolosta jo kaksi vuotta sitten ja ihmetelleensä, miksi en ole\nantanut hänelle valtuuksia toimittaa porauksia. Mutta minä en muista\nhänen koskaan hiiskuneen mitään sellaista. Nyt sinä tunnet aseman\",\nlopetti hän puheensa ja sulki laatikon, niin että paukahti.\n\n\"Sinä toivot minun odottavan parempaa avioliittotarjousta\", sanoi tyttö.\n\nJohn Minute taivutti päätään.\n\n\"Haluan, ettet mene naimisiin kahteen viikkoon\", hän toisti.\n\nSinä iltana meni May Nuttall vuoteeseensa, mieli täynnä epäilyksiä\nja hyvin murheissaan. Oliko se, mitä John Minute oli kertonut hänen\nisästään, kaikki totta? Vai oliko se vain hetkellisen tarpeen\nvaatimuksesta keksitty juttu tekemään tyhjäksi Frankin suunnitelma?\nHän ajatteli Frankia ja hänen melkein juhlallista pyyntöään. Oli\nmahdotonta epäillä hänen vakavuuttaan tai hänen vilpittömyyttään. Jospa\nFrank vain ottaisi hänet uskotukseen! Mutta sittenkin hän samalla\nhämmästyksekseen tunsi, ettei hän halunnut sitä luottamusta. Hän tahtoi\nniin kovin mielellään auttaa Frankia, eikä häntä siinä suhteessa\nkannustanut olosuhteiden romanttisuus. Häntä pakotti uhrautumaan laaja\nvelvollisuudentunto, äidillinen tunne, jota on jokaisella naisella.\nMutta oliko se uhrautumista?\n\nHän pohti sitä kysymystä puoliyöhön, heittelehtien kupeelta toiselle.\nVoimatta nukkua hän nousi ylös ennen päivänkoittoa, sujautti aamupuvun\nylleen ja meni ikkunan ääreen. Sade oli lakannut, pilvet hajonneet, ja\nniistä näkyi enää vain mustia läikkiä hopeista aamukajastusta vasten.\nHänen oli tavattoman nälkä, ja epäröityään hetkisen hän aukaisi oven ja\nlaskeutui leveitä portaita myöten eteissaliin.\n\nKeittiöön päästäkseen hänen oli mentävä setänsä oven ohitse, ja hän\nhuomasi, että se oli raollaan. Hän arveli sedän kenties menneen\nnukkumaan ja jättäneen valot palamaan, ja hän oli jo tarttunut\novenripaan ottaakseen siitä selkoa, kun hän kuuli miesäänen puhuvan ja\nvetäytyi nopeasti takaisin. Puhuja oli Jasper Cole.\n\n\"Olen tarkastanut tilejä hyvin huolellisesti kirjanpitäjä Mackensenin\nkanssa, ja asia näyttää aivan varmalta\", hän sanoi.\n\n\"Luulette siis...?\" kysyi setä.\n\n\"Olen varma\", vastasi Jasper tyyneen, kiihkottomaan tapaansa.\n\"Kavalluksen suorittaja on Frank. Hän pääsee käsiksi tilikirjoihin. Hän\nyksin on nähnyt Rex Hollandin, hän on ainoa pankin virkailija, joka on\nvoinut väärentää viennit ja samalla peittää jälkensä.\"\n\nTyttöä puistatti ja hetkisen hän huojui ikäänkuin pyörtymäisillään. Hän\ntarttui ovenpuitteeseen pysyäkseen pystyssä ja odotti.\n\n\"Olen melkein taipuvainen uskomaan samoin\", virkkoi John Minute\nhitaasti; \"on kamalaa, jos Frank on väärentäjä kuten isänsäkin --\nkamalaa!\"\n\n\"Se on suorastaan kammottavaa\", myönsi Jasper, \"mutta se on totta\".\n\nTyttö tempasi oven auki ja pysähtyi kynnykselle.\n\n\"Se on valetta!\" hän huusi suuttuneena. \"Se on hirvittävä vale, ja sinä\ntiedät sen, Jasper!\"\n\nVirkkamatta sanaakaan enempää hän pyörähti ympäri ja paukautti oven\nkiinni jälkeensä.\n\n\n\n\nIX\n\nFrank Merril alttarin ääressä\n\n\nFrank Merril astui sisään Lontoon ja läntisten maakuntien pankin\novesta sydän keveänä ja hymy huulilla, mennen suoraan esimiehensä\ntyöhuoneeseen.\n\n\"Pyytäisin teitä suomaan minulle tunnin loman tänään iltapäivällä\", hän\nlausui.\n\nBrandon katsahti väsyneesti ylöspäin. Hänelläkin oli ollut unettomat\nhetkensä, ja kavalluksesta sekä sitä seuranneesta tarkastuksesta\naiheutunut jännitys kävi raskaasti hänen voimilleen. Hän nyökkäsi\näänettömästi myöntymykseksi, ja Frank palasi pöytänsä ääreen, hyräillen\njotakin säveltä.\n\nHänellä oli syytä olla onnellinen, sillä hänellä oli taskussaan\nerikoislupa, joka lisämaksua vastaan oli hänelle myönnetty, se\nvaltuutti hänet ottamaan puolisokseen tytön, jolta hän oli aamiaisella\nollessaan saanut hämmästyttävän sähkösanoman. Siinä oli ollut vain\nneljä sanaa:\n\n\"Suostun vihittäväksi tänään. -- May.\"\n\nFrankilla ei ollut aavistustakaan, mitkä erikoiset asianhaarat olivat\nsaattaneet tytön menemään näin ratkaisevaan päätökseen, mutta hän oli\nperin tyytyväinen ja onnellinen nuori mies.\n\nTytön oli saavuttava Lontooseen kohta kello kahdentoista jälkeen,\nja Frankin piti kohdata hänet asemalla viedäkseen hänet lounaalle.\nKentiespä May sitten selittäisi syyt päätökseensä. Hän tunsi erään\nlaitakaupungin seurakunnan kirkkoherran, joka oli luvannut suorittaa\nvihkimisen ja hankkia tarpeelliset todistajat.\n\nMayta vastassa oli ilosta säteilevä nuorukainen, mutta hymy haihtui\nhänen huuliltaan, kun hän näki, kuinka väsyneen ja riutuneen näköinen\ntyttö oli.\n\n\"Vie minut jonnekin!\" pyysi May hätäisesti.\n\n\"Voitko pahoin?\" kysyi Frank huolissaan.\n\nTyttö pudisti päätään.\n\nHeidän täytyi mennä Pall Mallin ravintolaan, sillä varsinaista\nateriointia varten oli vielä liian aikaista.\n\n\"Kerrohan nyt, rakas\", kehoitti Frank, tarttuen pöydän ylitse tytön\nkäteen, \"mitä saan kiittää ihmeellisestä ratkaisustasi!\"\n\n\"En voi puhua siitä, Frank\", vastasi May tuskin kuuluvasti. \"En tahdo\najatella sitä. Mutta sen tiedän, että ihmiset ovat olleet petomaisia\nsinua kohtaan. Minä aion tehdä kaikki mitä voin hyvittääkseni sen.\"\n\nMay oli hieman hysteerinen ja liiaksi rasittunut, minkävuoksi Frank\npäätti olla tiukkaamatta häneltä selitystä, vaikka tytön sanat\ntuntuivatkin hänestä omituisilta.\n\n\"Mihin aiot majoittua?\" hän tiedusti.\n\n\"Aion majoittua Savoy-hotelliin\", vastasi May. \"Mitä minun on tehtävä?\"\n\nNiin lyhytsanaisesti kuin mahdollista ilmoitti Frank hänelle, missä\nvihkiminen suoritettaisiin ja mihin aikaan hänen pitäisi lähteä\nhotellista.\n\n\"Lähdemme iltajunalla mantereelle\", lisäsi hän.\n\n\"Entä työsi, Frank?\"\n\nNuorukainen naurahti.\n\n\"Hiiteen koko työ!\" hän huudahti hilpeästi. \"Tänään en voi ajatellakaan\ntyötä.\"\n\nKello viisitoista minuuttia yli kaksi hän istui kirkon sakaristossa,\npuhellen ystävänsä, kirkkoherran, kanssa. Hän oli määrännyt, että\ntoimituksen piti tapahtua kello puoli kolme, ja todistajat, synkkä\nvahtimestari ja nainen, jonka tehtävänä oli kirkon siivoaminen,\nistuivat tyhjän rakennuksen penkeissä, odottaen ansaitsevansa guinean,\njoka oli heille luvattu.\n\nKeskustelu ei koskenut mitään erityistä aihetta; se oli\ntyhjänpäiväistä, tarkoituksetonta kuluneiden ajatusten vaihtoa ja\nlörpöttelyä, kuten yleensä sellaisissa tilaisuuksissa.\n\nKello puoli kolme Frank vilkaisi kelloonsa, lähti ulos ja käveli\nviertotien päähän saakka. Tytöstä ei näkynyt merkkiäkään. Neljännestä\nvailla kolme hän pistäytyi erääseen tupakkamyymälään ja soitti\nSavoy-hotelliin; hänelle vastattiin, että neiti oli poistunut puoli\ntuntia sitten.\n\n\"Hänen pitäisi olla täällä aivan heti\", selitti hän papille. Hän oli\nhieman kärsimätön, vähän hermostunut ja hirveästi huolestunut.\n\nKun kirkon kello löi kolme, puhutteli kirkkoherra häntä.\n\n\"Pelkään, etten voi vihkiä teitä tänään, herra Merril.\"\n\nFrank oli hyvin kalpea.\n\n\"Miksi ette?\" hän kysyi nopeasti. \"Neiti Nuttallia on otaksuttavasti\nviivyttänyt liikenne tai autorenkaan puhkeaminen. Hän saapuu aivan\nheti.\"\n\nKirkkoherra pudisti päätään ja ripusti valkean messukauhtanansa\nkaappiin.\n\n\"Maamme lait, rakas herra Merril\", hän selitti, \"eivät salli vihkimisen\nsuorittamista kello kolmen jälkeen iltapäivällä. Tulkaa uudelleen\nhuomenaamulla mihin aikaan tahansa kahdeksan jälkeen!\"\n\nOvelle koputettiin ja Frank pyörähti ympäri. Tulija ei ollut May, vaan\nsähkösanomatoimiston poika. Frank sieppasi hänen kädestään kuoren ja\nrepäisi sen auki. Sanoma oli yksinkertainen:\n\n\"Vihkiminen ei käy päinsä.\"\n\nAllekirjoitusta ei ollut.\n\nNeljännestä yli kaksi lähti May hotellista. Hän oli jo nostanut\njalkansa vuokra-auton astuimelle, kun hän tunsi kosketuksen\nkäsivarressaan, ja kun hän pelästyneenä kääntyi katsomaan taakseen,\nkohtasi hän Jasper Colen tutkivan katseen.\n\n\"Minne sinulla on niin kova kiire, May?\"\n\nTyttö punehtui ja veti pois käsivartensa.\n\n\"Minulla ei ole mitään sanottavaa sinulle, Jasper\", hän vastasi\nkylmästi. \"Senjälkeen kun lausuit kauhean syytöksesi Frankia vastaan,\nen enää tahdo puhua kanssasi.\"\n\nJasper sävähti, mutta sanoi sitten hymyillen hyväntahtoisesti:\n\n\"Ainakin voit olla kohtelias vanhalle ystävälle ja virkkaa, minne aiot\nlähteä niin tulisella kiireellä.\"\n\nPitäisikö hänen ilmaista se Jasperille? Hetkisen epäröinti. Ja sitten\nhän puhui.\n\n\"Olen menossa vihille Frank Merrilin kanssa.\"\n\nJasper nyökkäsi.\n\n\"Sen arvasin. Siinä tapauksessa tulen minä kirkkoon ja panen toimeen\nkohtauksen.\"\n\nHänen huulillaan väikkyi hymy, mutta hänen eteenpäin työntynyt,\nvoimakas leukansa osoitti, että hän oli päättänyt tehdä sen.\n\n\"Mitä sinä ajattelet?\" hätäili May. \"Älä ole mieletön, Jasper. Minä\nolen varma itsestäni.\"\n\n\"Ajattelen\", vastasi Jasper tyynesti, \"että minulla on herra Minuten\nvaltakirja toimia hänen nimessään, ja herra Minute sattuu olemaan sinun\nlaillinen holhoojasi. Tosiasia on, että sinä, rakas May, olet enemmän\ntai vähemmän holhouksenalainen etkä voi ilman holhoojasi suostumusta\nmennä naimisiin, ennenkuin olet täyttänyt kaksikymmentäyksi vuotta.\"\n\n\"Täytän kaksikymmentäyksi ensi viikolla\", huomautti tyttö uhmaavasti.\n\n\"Siinä tapauksessa odota ensi viikkoon\", kehoitti Jasper naurahtaen,\n\"ennenkuin menet naimisiin. Eihän toki niin hoppua ole.\"\n\n\"Sinä pakotit minut siihen\", kivahti tyttö, \"ja mielestäni menettelit\nsiinä hirveästi. Minä menen Frankin kanssa avioliittoon tänään.\"\n\n\"Jos niin on, niin minun täytyy tulla mukaan ja kieltää vihkimisen\ntoimittaminen, ja kun pastorimme kysyy, voinko esittää mitään laillista\nsyytä, niin astun ristikolle, liehuttaen hilpeästi valtakirjaani,\neikä jäykinkään pappi voi jatkaa toimitusta ja uhmailla lainvoimaista\nasettani. Hallitsijan vahvistama laki, rangaistusmääräys ja\nkaikenlaisia peloittavia seikkoja.\"\n\n\"Miksi tekisit sen?\" kysyi May.\n\n\"Koska en missään nimessä toivo sinulle puolisoksi miestä, joka\nvarmasti on väärentäjä ja mahdollisesti murhamies\", vastasi Jasper Cole\nrauhallisesti.\n\n\"En halua kuunnella sinua\", huusi tyttö ja nousi odottavaan autoon.\n\nLausumatta sanaakaan seurasi Jasper perässä.\n\n\"Sinä et voi ajaa minua pois\", hän selitti, \"ja joka tapauksessa\ntiedän, minne olet menossa, koska seisoin takanasi, kun annoit\nohjaajalle määräykset. Sinun olisi parasta sallia minun tulla yhtä\nmatkaa. Minä pidän esikaupungista.\"\n\nMay käännähti ja katsahti häneen pikaisesti.\n\n\"Ja Silver Rentsin vuokrakasarmeista?\"\n\nJasper kalpeni hiukan.\n\n\"Mitä tiedät Silver Rentsistä?\" hän kysyi saaden vaivoin itsensä\nhillityksi. Tyttö ei vastannut mitään.\n\nAuto oli jo puolivälissä päämäärään, ennenkuin May alkoi uudelleen\npuhua.\n\n\"Tarkoitatko täyttä totta, sanoessasi; että aiot kieltää vihkimisen?\"\n\n\"Ehdottomasti\", vakuutti Jasper. \"Olen niin vakavissani, että tuon\nmukaani poliisin todistajakseni.\"\n\nTyttö oli tyrskähtämäisillään itkuun.\n\n\"Sinä olet hirveä. Setä ei tahtoisi --\"\n\n\"Eikö sinun olisi parasta lähteä tapaamaan häntä?\"\n\nJasperissa oli jotakin, mikä osoitti Maylle, että hän pitäisi sanansa.\nHäntä kammottivat kaikki kohtaukset, ja pahimmin hän pelkäsi molempien\nmiesten joutumista vastakkain sellaisissa olosuhteissa. Hän kumartui\näkkiä eteenpäin ja naputti ikkunaan. Auto hiljensi vauhtiaan ja\npysähtyi.\n\n\"Käske ohjaajan ajaa takaisin ja seisauttaa lähimmän\nsähkösanomatoimiston kohdalle! Minun on lähetettävä sanoma.\"\n\n\"Jos aiot sähköttää herra Frank Merrilille, niin voit säästää itseltäsi\nsen vaivan\", ilmoitti Jasper lempeästi. \"Minä tein sen jo.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLontooseen palatessaan oli Frank hyvin ymmärrettävän raivon vallassa.\nHän ajoi suoraa päätä hotelliin, mutta sai siellä tietää, että tyttö\noli uudelleen ehtinyt poistua setänsä seurassa. Hän katsahti kelloonsa.\nHänellä oli vielä jonkun verran tehtävää pankissa, vaikka hänen\ntyöhalunsa olikin lamassa.\n\nMutta pankkiin hän sittenkin meni. Hän vilkaisi kassapöydän ylitse\ntuoliin, jolla hän oli niin kauan istunut, mutta jolla hän ei enää\nsaisi istua, sillä kun hän oli menossa sinne, tuli johtaja Brandon\nhäntä vastaan.\n\n\"Enonne haluaa tavata teitä, herra Merril\", hän ilmoitti vakavasti.\n\nFrank epäröi hetkisen, mutta asteli sitten toimistoon, sulkien oven\njälkeensä ja pannen merkille, ettei johtaja aikonutkaan seurata häntä.\n\nJohn Minute istui ainoassa mukavassa tuolissa ja loi saapuvaan Frankiin\nankaran silmäyksen.\n\n\"Istu, Frank!\" hän kehoitti. \"Haluan tiedustaa sinulta useita seikkoja.\"\n\n\"Ja minun on kysyttävä sinulta yhtä asiaa, eno\", sanoi Frank\nrauhallisesti.\n\n\"Jos se koskee Mayta, niin voit säästää vaivojasi\", selitti toinen.\n\"Jos taas Rex Hollandia, niin voin antaa sinulle vähän valaistusta.\"\n\nFrank katsoi häntä silmiin värähtämättä.\n\n\"En oikein käsitä tarkoitustasi, sir, vaikka sen tajuan, että\nsanoissasi on jotakin loukkaavaa.\"\n\nJohn Minute kääntyi tuolissaan ja heilautti toisen jalkansa sen\npehmeäpäällyksiselle käsinojalle.\n\n\"Frank\", hän alkoi, \"pyydän sinua olemaan aivan suora minulle ja lupaan\npuolestani olla suora sinulle\".\n\nNuorukainen ei vastannut.\n\n\"Tietooni on tullut eräitä seikkoja, jotka eivät jätä mieleeni\nvähääkään epävarmuutta siitä, kuka niin sanottu herra Rex Holland on\",\npuhui John Minute verkkaisesti. \"Minun on vaikea sanoa sitä, Frank,\nkoska olen pitänyt sinusta, vaikka olenkin joskus asettunut tiellesi\nemmekä ole olleet toisillemme vilpittömiä. Nyt tahtoisin, että tulisit\nhuomenna Eastbourneen, jossa keskustelisimme vapaasti ja suoraan\nsydämestä.\"\n\n\"Mitä luulet minun voivan ilmaista sinulle?\" kysyi Frank levollisesti.\n\n\"Haluan, että puhut minulle totta. Luullakseni sinä et tahdo\", vastasi\nJohn Minute.\n\nFrankin huulilla väreili tuskin huomattava hymy sekunnin ajan.\n\n\"Ainakin\", hän virkkoi, \"olet sinä 'suora' minua kohtaan. En tiedä,\nmihin sinä pyrit, eno, mutta arvaan, että se on jotakin varsin\nepämieluista ja että kaiken takana piilee syytös minua vastaan.\nPäättäen siitä, että mainitsit herra Rex Hollandin tai sillä nimellä\ntoimineen joukkueen, otaksun sinun viittailevan, että minä olen\nmainitun herrasmiehen rikostoveri.\"\n\n\"Epäilen enemmänkin\", selitti toinen pikaisesti. \"Epäilen sinua Rex\nHollandiksi.\"\n\nFrank purskahti äänekkääseen nauruun.\n\n\"Tässä ei ole naurun aihetta\", huomautti John Minute synkästi.\n\n\"Sinun kannaltasi katsoen ei olekaan\", myönsi Frank, \"mutta\nminun kannaltani katsoen on asiassa eräitä humoristisia puolia,\nja valitettavasti minulla on huumorin tajua. Tuskin voin käydä\nkeskustelemaan tällaisista seikoista täällä\", hän katsahti ympärilleen\n\"sillä jos aika lieneekin sopiva, niin paikka ei ainakaan ole,\nja taidanpa hyväksyä kutsusi saapua huomenillalla Weald Lodgeen.\nLuultavasti et halua matkustaa sinne yhdessä mestari-veijarin kanssa,\njoka millä hetkellä hyvänsä saattaisi varastaa sinulta kellon perineen.\"\n\n\"Toivoisin sinun ottavan tämän asian vakavammalta kannalta\", sanoi\nJohn Minute totisena. \"Minä tahdon saada selville totuuden, ja\nkaikki sellaiset tosiseikat, jotka todistavat viattomuuttasi, ovat\ntervetulleita.\"\n\nFrank nyökkäsi.\n\n\"Minä uskon sen. Voit odottaa minua huomenna. Saanko pyytää sinulta\nsellaista suosionosoitusta, ettet keskustelisi tästä asiasta kanssani\nihailtavan sihteerisi kuullen? Sydämeni sopukassa on minulla tunne,\nettä hän on kaiken tämän alkuunpanija. Muista, että hän voi tuntea Rex\nHollandin yhtä hyvin kuin minäkin!\n\n\"Pankissa on pidetty tarkastus\", jatkoi Frank, \"enkä minä ole niin\ntyperä, etten ymmärtäisi, mitä se merkitsee. Myöskin on Brandonin\nkäyttäytyminen ollut kylmähköä, ja olen havainnut konttoristien\nvilkuilevan epäluuloisesti ja merkitsevästi. En senvuoksi hämmästy,\njos väität, etteivät tilini ole järjestyksessä. Mutta vielä kerran\ntahdon huomauttaa sinulle, että Jasperilla, joka pääsee pankkiin millä\nhetkellä hyvänsä sekä yöllä että päivällä, on ollut aivan yhtä hyvä\nmahdollisuus väärentää ne kuin minullakin.\n\n\"Kiiruhdan lisäämään\", vakuutti hän hymyillen, \"etten suinkaan syytä\nJasperia. Hän on kone, enkä minä voi kuvitellakaan, että hänellä olisi\nkylliksi aloitekykyä kyetäkseen järjestelmällisesti väärentämään\nmaksuosoituksia ja tilikirjoja. Mainitsen Jasperin vain senvuoksi, että\ntahdon korostaa sitä seikkaa, kuinka väärin on epäillä ketään ilman\nmitä voimakkaimpia ja sitovampia todistuksia hänen syyllisyydestään.\nMinun kannaltani katsoen on minun tarpeetonta väittää olevani viaton --\nja otaksuttavasti olet sinä samaa mieltä -- mutta selitän sinulle, eno\nJohn, etten tiedä tästä asiasta sen enempää kuin sinäkään.\"\n\nHän seisoi kirjoituspöytään nojautuneena, katsoen enoaan silmiin, ja\nkaikesta ihmistuntemuksestaan ja epäluuloistaan huolimatta John Minute\ntunsi omassatunnossaan pienen pistoksen. Mutta se meni pian ohitse.\n\n\"Odotan sinua huomenna\", hän sanoi.\n\nFrank nyökkäsi, poistuen huoneesta ja koko pankista\nkahdenkymmenenneljän arvostelevan silmäparin saattamana.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin sattui toinen merkillinen kohtaus,\ntällä kertaa East Grinsteadin kaupungin läheisyydessä. Maantie\nkulkee hyvin yksinäisellä paikalla halki kanervikkokankaan, jota\njostakin syystä nimitetään Ashdownin metsäksi. Kanervikon laidalla\nolevalle nurmitilkulle oli pysäytetty auto. Sen omistaja istui\nvähäisellä aukeamalla, johon ei saattanut nähdä tieltä, nauttien\nautonkuljettajansa valmistamaa teetä. Lopetettuaan juontinsa hän\nkatseli, kuinka palvelija korjasi pois vehkeet.\n\n\"Tulkaa takaisin tänne, kun olette saanut kaikki kuntoon!\" hän käski.\n\nMies kosketti hattuaan ja katosi, kantaen reppua, mutta tuli takaisin\nmuutamien minuuttien kuluttua.\n\n\"Istukaa, Feltham!\" kehoitti Rex Holland, pannen jalkansa ristiin ja\nnojaten selkänsä puuta vasten. \"Arvattavasti teitä kummastuttaa se\npikku tehtävä, jonka annoin teille tuonnottain.\"\n\nAutonkuljettaja naurahti hämillään.\n\n\"Olitteko tyytyväinen palkkioon?\" kysyi isäntä.\n\nAutonkuljettaja siirteli jalkojaan hermostuneesti.\n\n\"Oikein tyytyväinen, sir.\"\n\n\"Te näytätte hiukan hajamieliseltä, Feltham, ikäänkuin olisitte hieman\nymmällä jostakin. Mikä mieltänne painaa?\"\n\nMies ryki tuskallisen hämmentyneenä.\n\n\"Niin, sir\", hän alkoi, \"asia on niin, etten siitä pidä\".\n\n\"Mistä ette pidä? Saamistanne viidestäsadasta punnastako?\"\n\n\"Ei, sir; se ei minua vaivaa, mutta omituista oli, että käskitte\nminun näytellä teitä itseänne, lähettää kaupunginpalvelijan pankkiin\nnoutamaan rahoja ja sitten laittautua pois Lontoosta Bilsteadin\nkaltaiseen, vähäiseen, hiljaiseen loukkoon.\"\n\n\"Vai tuntuu se teistä omituiselta?\"\n\nAutonkuljettaja nyökkäsi.\n\n\"Asia on niin, sir\", pääsi häneltä ajattelematta, \"että olen lukenut\nlehtiä\".\n\nToinen nyökäytti päätään miettivästi.\n\n\"Tarkoitatte kai sanomalehtiä. No mitä sanomalehdissä on ollut\nsellaista, mikä herättää mielenkiintoanne?\"\n\nHolland otti taskustaan kultaisen kotelon, avasi sen hitaasti\nja otti savukkeen. Hän aikoi sulkea kotelon, mutta vilkaistuaan\nautonkuljettajaan hän heitti savukkeen tällekin.\n\n\"Kiitos\", sanoi mies.\n\n\"Mistä te ette pitänyt?\" toisti isäntä, ojentaen hänelle tulitikkua.\n\n\"Niin, sir, olen ollut monenlaisissa omituisissa kohdissa\", vastasi\nFeltham jurosti, \"mutta aina on minun onnistunut pysytellä erossa\nkaikista kujeista. Ymmärrättekö tarkoitukseni?\"\n\n\"Kujeilla ette luullakseni tarkoita mitään naurettavaa\", pilaili Rex\nHolland. \"Mielitte kai sanoa kunniatonta?\"\n\n\"Juuri niin, sir, ja nyt olen ilman epäilystäkään ollut mukana\nrosvouksessa -- huijauksessa, aioin sanoa, ja se minua vaivaa -- tuo\npankinkavallusjuttu. Nähkääs, luin lehdistä kuvauksen itsestäni!\"\n\nLyhyen miehen otsalla oli hikihelmiä ja hänen suunsa värähteli\ntuskallisesti.\n\n\"Sellainen kunnianosoitus tulee osaksi vain harvoille meistä\", selitti\nhänen isäntänsä lempeästi. \"Teidän pitäisi siitä ylpeillä. Mitä aiotte\nsen johdosta tehdä, Feltham?\"\n\nMies vilkuili oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin etsien ystävää, joka\nantaisi hänelle valmiin neuvon.\n\n\"En voi tehdä mitään muuta, sir, kuin ilmoittautua poliisille.\"\n\n\"Ja antaa minutkin ilmi\", jatkoi toinen naurahtaen. \"Oho, ei, kelpo\nFeltham, kerronpa teille jotakin. Joitakuita viikkoja takaperin minulla\noli hyvin lupaava palvelija-ohjaaja kuten tekin nyt. Hän oli oivallinen\nmies, ja myöskin hän oli ulkomaalainen, luultavasti ruotsalainen. Hän\ntuli palvelukseeni aivan samalla tavalla kuin tekin ja sai minulta\ntäsmälleen samanlaiset ohjeet kuin tekin, mutta kovaksi onnekseen hän\nei noudattanut niitä kirjaimellisesti. Sain hänet kiinni näpistelystä\n-- hän oli ottanut eräitä vähäarvoisia esineitä -- ja sensijaan että\nolisi katunut, päästi mies-tolvana suustaan sen ainoan seikan, jota en\nolisi suonut hänen tietävän, jota en olisi kenenkään suonut tietävän\nkoko maailmassa.\n\n\"Hän tiesi, kuka olin. Hän oli nähnyt minut West Endin\nkaupunginosassa ja saanut selville nimeni. Pyrkipä hän vielä erään\nhenkilön puheille, jolle olisi ollut perin sopimatonta ilmaista --\nluonnettani. Lupasin hankkia hänelle uuden toimen, mutta hän oli jo\npäättänyt muuttaa ja leikannut ilmoituksen sanomalehdestä. Erosin\nhänestä ystävyydessä, toivotin hänelle onnea, ja hän lähti tapaamaan\nmahdollista tulevaa isäntäänsä, polttaen minulta saamaansa savuketta,\naivan kuten te nyt poltatte, ja hän viskasi sen pois, sitä en lainkaan\nepäile, aivan kuten tekin viskasitte, kun se alkoi maistaa hieman\nkarvaalta.\"\n\n\"Pitäkää varanne!\" huudahti autonkuljettaja ja kömpi pystyyn. \"Jos\nyritätte tehdä minulle jotakin konnankujetta --\"\n\nRex Holland tarkkasi häntä huvitettuna.\n\n\"Jos yritätte jotakin konnankujetta\", sopersi autonkuljettaja\nepäselvästi, \"niin minä --\"\n\nHän kaatui kasvoilleen maahan ja jäi virumaan liikkumatta.\n\nRex Holland viipyi paikalla vain kyllin kauan tarkastaakseen hänen\ntaskunsa, meni sitten varovasti maantielle, pani autoilijan lakin\npäähänsä ja silmälasit silmilleen ja suuntasi autonsa vinhaa vauhtia\netelään päin.\n\n\n\n\nX\n\nMurha\n\n\nKonstaapeli Wiseman asui ihailevan perheensä helmassa matalassa majassa\nBexhillin maantien laidassa. Sanat \"isäni on poliisimies\" olivat\nkahden pikkupojan, Joffre Haig Wisemanin ja Loos Somme Wisemanin,\nylpeänä kerskauksena, joka tuotti heille melkoista kunnioitusta, sillä\npoliisikonstaapeli Wisemania ei pidetty arvossa ainoastaan omassa\npiirissään, vaan koko siinä kylässä, jossa hän asui.\n\nEnnen kaikkea muuta hän oli kaupunkilaispoliisi, joka on tarkoin\neroitettava maalaispoliisista, vaikka hän käyttikin Sussexin\npoliisikunnan merkkiä ja virkapukua. Kaikki tunsivat, että\nkaupunkilaispoliisi oli enemmän tekemisissä rikosten kanssa, että\nhänellä oli laajemmat kokemukset ja että hän senjohdosta oli\ntaitavampi neuvonantaja kuin sellainen mies, jonka virkatehtävien\nalkuna ja loppuna oli asteleminen pitkin kylänraittia lainkuuliaisella\nmaaseudulla, missä konstaapelin elämän yksitoikkoisuutta ei\nkeskeyttänyt mikään muu kuin silloin tällöin sattuva koiratappelu tai\nsalametsästyksestä nostettu syyte.\n\nKonstaapeli Wisemania pidettiin kykenevänä miehenä, ja hänen\nselvitettäväkseen voitiin tuoda arkaluontoiset pulmat, jotka joskus\nsaattoivat maalaisväestön mielen hämmennyksiin. Hän oli ratkaissut\nkiistanalaisen kysymyksen siitä, oliko poliisimiehen luvallista\nmennä taloon, jossa mies pieksi vaimoaan, ja hän oli päätellyt, että\nsellainen tunkeutuminen yksityiselle alueelle oli luvallinen vain siinä\ntapauksessa, että asianomainen rouvashenkilö päästeli vihlovia huutoja:\n\"Auttakaa! Murha!\"\n\nHän lisäsi vielä tärkeännäköisenä, että konstaapelin, jonka puoleen\nkäännyttiin, tuli olla palveluksessa eikä sellainen poliisikunnan\nkaunistus, joka sattumalta asusti heidän keskuudessaan. Kun\nsäännölliseen poliisikuntaan kuuluva konstaapeli kävi kylässä vain\nkerran päivässä ja sekin tapahtui perin arkipäiväisenä aikana, kello\nyksi päivällä, niin on epäiltävää, oliko hänestä kovinkaan paljoa\nturvaa asianomaisille perheenemännille, vaikka toisaalta pantiin\nmerkille, että eräät tunnetut miespuoliset syntipukit liikkuivat\nsenjälkeen syviin aatoksiin vaipuneina.\n\nKysymys eksyneistä kananpojista ja vieraalle maalle munituista munista,\nsiitä lainkohdasta, jonka mukaan oli määrättävä, milloin palvelijan oli\nsanouduttava irti toimestaan ja mistä päivästä hänen irtisanomisaikansa\nalkoi -- kaikki nämä joutuivat konstaapeli Wisemanin harkittaviksi,\nja hänen ratkaisuihinsa olivat tyytyväisiä kaikki, jotka toivat pikku\nongelmansa hänen selvitettävikseen.\n\nMutta vasta omassa kotoisessa piirissään konstaapeli Wiseman\npääsi oikein loistamaan, niin että se melkein huikaisi ja tuntui\nkiusoittavalta hänen vaimonsa miespuolisista sukulaisista, joista yksi\noli onnettomuudekseen joutunut lain kouriin pyydystettyään ansalla\nkaniinin ja oli senvuoksi jo etukäteen taipuvainen anarkiaan, sikäli\nkuin lain ja järjestyksen tuhoaminen tarkoitti poliisikuntaa.\n\nKonstaapeli Wiseman istui illallispöydässä eräänä kesäisenä iltana, ja\nmoitteettoman valkean liinan peittämän pöydän ympärille oli ryhmitetty\nkaikki, mitä konstaapeli Wiseman laillisesti voi sanoa omakseen.\nIllallinen oli perhetoimitus, ja perheen nuoremmille jäsenille se\nmerkitsi teetä ja voileipää. Konstaapeli Wisemanille siihen sisältyi\nkaikenlaisia kallisarvoisia herkkuja. Hänen makuasteikkonsa ulottui\npaistista yarmouthilaisiin savustettuihin silleihin, ja kerran hän oli\nliittänyt ruokalistaan oudon herkun -- oudon kylän asukkaista, jotka\neivät sitä ennen olleet tietäneet sen olemassaolon tarkoitusta --\nvasikanviilokkeja.\n\nKeskustelu, jota Wiseman piti vilkkaasti vireillä, koski tavallisesti\nhäntä itseään, vaimon tyytyessä panemaan hänen esittämäänsä omaan\nelämäkertaan välimerkeiksi seuraavanlaatuisia rohkaisevia huudahduksia:\n\"Niinkö, rakkaani?\" \"No, entä sitten?\" Lapset puolestaan eivät tehneet\nmitään muuta kuin pyysivät kuiskaamalla lisää ravintoa. Sen he tekivät\nsäännöllisten ja usein toistuvien väliaikojen perästä, mutta kun he\npuhuivat kuiskaten, ei heitä oltu kuulevinaankaan.\n\nKonstaapeli Wiseman haasteli itsestään, koska hän ei tietänyt mitään\nmuuta mielenkiintoisempaa keskustelunaihetta. Hänen iltajuttelunansa\noli säännöllisesti perin laajaperäinen yleiskatsaus hänen kokemuksiinsa\nkuluneena päivänä. Mitä hän oli sanonut maankiertäjälle ja mitä tämä\nhänelle; kuinka leipuri Baggin oli pyytänyt anteeksi sitä, että oli\njättänyt hevosensa ja rattaansa ilman vahtia, kuinka juopuneita miehiä\noli heitetty ulos tien laidassa olevista kapakoista ja kuinka Wiseman\noli neuvonut heitä menemään kotiin, ennenkuin heille tapahtuisi mitään\nsen pahempaa. Hän teki vaimoonsa sellaisen vaikutuksen -- ja vaimo oli\nonnellinen saadessaan sellaisen vaikutuksen -- että Eastbourne oli\nhyvinhallittu kaupunki etupäässä juuri poliisikonstaapeli Wisemanin\nuutterien ja uupumattomien ponnistusten nojalla. Joskus hän --\nrehellinen sielu -- aprikoi, kuinkahan Eastbournelle olisi käynyt, kun\neräs auto, kulkien nopeammin kuin laki salli, syöksyi mitään pahaa\naavistamatonta poliisimiestä kohti, jollei tämä olisi harvinaisen\nkylmäverisesti astunut syrjään. Mielessään hän näki Eastbournen\nlaittomana ja perin surkeana yhteiskuntana, jolta oli riistetty sen\ntärkein tukipylväs.\n\n\"Sitten sanoin hänelle\", kertoi konstaapeli Wiseman: \"'Sinun,\npoikaseni, on parasta mennä kotiin hyvissä ajoin', ja hän sanoi\nminulle: 'Hyvä, hyvä, konstaapeli'. Ja minä sanoin hänelle: 'Eipä niin\nhyväkään, menkää kotiin.' Ja hän meni kotiin.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti rouva Wiseman, epäilemättä ihmetellen, minne\n\"hän\" olisi joutunut, jollei hänen miehensä olisi oikealla hetkellä\nhäntä neuvonut.\n\nMuutamien kilometrien päässä kaupungista oli tehty raskas rikos, ja\nScotland Yardista oli lähetetty lähettivirkailijoita sinne. Konstaapeli\nWiseman valitti haikeasti sitä, että asia oli otettu pois \"meidän\nkäsistämme\". Hän lausui sen sillä tavoin, että jokainen käsitti hänen\ntarkoittaneen \"minun käsistäni\".\n\n\"Mitä hyötyä on näiden miesten tänne tulosta?\" hän kysyi. \"He eivät\ntunne olosuhteita. He eivät tunne ketään koko kaupungissa. Heidän\ntäytyy tulla _meiltä_ tiedustamaan kaikkea mitä tarvitsevat. Mutta\njos juttu olisi uskottu minun käsiini, niin olisin suoraa päätä\nmennyt Polegateen ja kysynyt Punaisen lehmän isännältä, oliko hän\nnähnyt epäilyttäviä henkilöitä kulkevan kylän läpi. 'Kyllä', olisi\nhän vastannut, 'erään punanenäisen ja toisen nilkuttavan miehen'.\n'Minnepäin he menivät?' olisin kysynyt. 'Kaupungin läpi', olisi hän\nsanonut. Olisin seurannut heitä kaupungin läpi ja pitänyt visusti\nsilmällä jalanjälkiä, ja saatte uskoa, että olisin napannut heidät.\nMutta mitä tekevät lähettivirkailijat. He vain laiskottelevat\nkapakoissa? He tuhlaavat hotelleissa kansan varoja. He löytävät jäljen\nja kadottavat sen heti sen jälkeen. En koskaan ole joutunut sellaisille\njäljille, joita en olisi seurannut katkeraan loppuun saakka.\nMuistathan, kun Raggettin puutarhasta varastettiin; kuka sai kiinni\nvarkaat?\"\n\n\"Juuri sinä tietystikin, se on varma se\", vakuutti rouva Wiseman,\nhypistellen sylissään nuorinta lastaan, joka ei vielä ollut päässyt\nsiihen ikään, että olisi käsittänyt tarpeelliseksi ilmaista halujaan\nkuiskaamalla.\n\n\"Kuka sieppasi kolmen kortin heitolla ihmisiä peijanneet huijarit\nLewesin kilpa-ajojen jälkeen viime vuonna?\" jatkoi konstaapeli Wiseman\nkiihtyneenä. \"Kuka koko poliisikunnasta on haastanut useimmat ihmiset\noikeuteen nokeentuneista uuninpiipuista? Jotkut ihmiset\", lisäsi\nhän, nousten raskaasti ottamaan seinältä naulassa riippuvaa takkiaan\n(sillä konstaapeli Wiseman nautti aina illallisen paitahihasillaan,\nkylmilläkin ilmoilla, osoittaen siten, minkälaatuinen hänen\nruumiinrakenteensa ja kuinka suuri hänen luontoperäinen kodikkuutensa\noli) -- \"jotkut ihmiset pyytäisivät korotusta, mutta minä olen täysin\ntyytyväinen. Minä en ole kunnianhimoinen. Niin, enpä tiedä, mihin\nitseni pistäisin, jos minusta tehtäisiin kersantti.\"\n\n\"Sinä ansaitset sen kaikissa tapauksissa\", virkkoi rouva Wiseman.\n\n\"En ansaitse mitään, mitä en tahdo\", vastasi konstaapeli ylevästi.\n\"Olen myöskin saanut tietooni erinäisiä seikkoja, mutta en koskaan\nole käyttänyt mitään, minkä olen viran puolesta kuullut, päästäkseni\neteenpäin. Päivän tai parin päästä tapahtuu jotakin\", jatkoi hän\nsalaperäisesti, \"ja vieläpä hienoston keskuudessa niin sanoakseni - jos\nnimittäin voit pitää Minute-vanhusta hienostoon kuuluvana, mitä minä\nsuuresti epäilen\".\n\n\"Ihanko totta?\" sanoi rouva Wiseman todellakin hämmästyneenä.\n\nHänen puolisonsa nyökkäsi.\n\n\"Siellä on jotakin huonosti. Varmasta lähteestä olen saanut tietää,\nettä nuoren herra Merrilin ja vanhuksen välillä on ollut ankara\nriita, ja lähettivirkailijoita on myöskin ollut siellä. Ja voisinpa\nkertoa vieläkin enemmän. Olen nähnyt saman pojan silmäilevän vanhusta\nikäänkuin tahtoisi tappaa hänet -- sitä et sinä uskoisi, mutta minä\ntiedän, eikä siitä olekaan niin kovin pitkä aika. Herra Minute nuhteli\nnuorta Merriliä yhtenään, kun tämä oli hänen sihteerinään, jopa nimitti\nhäntä houkkioksi minun kuulteni, kun kävin haastamassa häntä oikeuteen\nverhoamattomien valojen tähden -- jotakin saat kuulla näinä päivinä.\"\n\nKonstaapeli Wiseman oli erinomainen profeetta, niin hämärä kuin hänen\nennustuksensa olikin.\n\nHän lähti kotoaan tehtäviinsä sopuisalla tuulella, mikä ei ollut\nharvinaista, sillä konstaapeli Wiseman oli ennen muuta tyytyväinen\nkohtaloonsa. Hänen hyvää tuultansa -- jota viralliset vaatimukset\nrajoittivat, sillä poliisikunnan kirjoittamattomissa ohjeissa vaaditaan\nkonstaapelilta määrätynlaista mielialaa eikä hänen sallita näyttää omaa\ntuultaan työtunteina -- kesti vähän yli kello seitsemään sinä iltana.\n\nSattui niin, että konstaapeli Wisemanilla kuten kaikilla hänen sinä\nyönä palveluksessa olevilla tovereillaankin oli ajateltavanaan paljon\nsellaista, mikä oli omiaan kiihoittamaan ja kiinnittämään heidän\nmieltään. Ennen iltakatselmusta oli kuiskailtu, että kersantti\nSmith aikoi jättää toimensa. Puhuttiin sitäkin, että hänet oli muka\neroitettu, mutta selvää oli, että hänelle oli annettu tilaisuus itse\nerota, sillä hän oli vielä toimessa, mikä ei voisi olla mahdollista,\njos hänen olisi käsketty poistua.\n\nKersantti Smithin ilmeet ja käytös olivat vahvistaneet huhun. Se\nei kummastuttanut ketään, koska tälle aliupseerille oli sattunut\nselkkauksia jo ennenkin. Kolmasti hänet oli kutsuttu päällikön puheille\nsenvuoksi, että hän oli lyönyt laimin velvollisuuksiaan tai ollut\npäihtyneenä tehtävissään. Aikaisemmilla kerroilla hän oli selviytynyt\nerinomaisesti. Jotkut kuiskivat vaikutusvaltaisista suojelijoista,\nmutta todennäköisempää on, että miestä oli auttanut hänen oma\nmaineensa, sillä hän oli ensiluokkainen poliisimies, jolla oli vaistoa\nvainuamaan rikoksia, aivan peloton, ja lisäksi hän oli ollut mukana\nvangitsemassa paria hyvin vaarallista roistoa, jotka olivat luikkineet\netelärannikon kaupunkiin.\n\nMutta hänen viimeinen rikkomuksensa oli liian karkea sivuutettavaksi.\nKäydessään kierroksellaan ei hänen komisarionsa ollut nähnyt häntä,\nja kun häntä sitten oli etsitty, oli hänet tavattu erään kapakan\nedustalla. Se, että mies tavataan kapakan edustalta, ei ole törkeä\nrikos, etenkin kun upseerilla on valvottavanaan melkoisen laaja\nalue, ja kersantti Smith oli kylläkin alueensa sisäpuolella. Mutta\nselitykseksi on mainittava, että kersantti oli kapakan edustalla, koska\nhän oli vaatinut erään juomatovereistaan tappelemaan kanssansa ja oli\nparhaillaan, silloin kun hänet keksittiin, alastomana vyötäisiä myöten\nja käytteli nyrkkejään harvinaisen taidokkaasti.\n\nHän oli myöskin juovuksissa.\n\nHänen pitämisensä edelleen toimessa olisi ollut suorastaan huutava\nskandaali. Mutta epäilemättä oli kersantti Smith koettanut turvautua\nsuojelijansa vaikutusvaltaan ja käyttää sitä mahdollisimman paljon\nhyväkseen.\n\nHän oli ollut myrskyisellä käynnillä John Minuten luona ja suunnitteli\ntoista. Ollessaan vartiopaikallaan Lontoon tiellä ja pohtien mielessään\nsuurta uutista näki konstaapeli Wiseman äkkiä edessään sen miehen,\njonka ympärillä hänen ajatuksensa kieppuivat. Kersantti suuntasi\npolkupyöränsä maanteiden risteykseen, jossa konstaapeli seisoi\nammatinmukaisessa asennossa, ja hyppäsi satulasta.\n\n\"Wiseman\", hän sanoi, ja hänen äänestään saattoi päättää, että hän\ntaaskin oli naukannut, \"missä olette tänä iltana kello kymmenen?\"\n\nKonstaapeli Wiseman kohotti miettiväisesti kulmakarvojaan.\n\n\"Kello kymmenen, kersantti, olen kalmiston portin kohdalla.\"\n\nKersantti vilkaisi ympärilleen.\n\n\"Minulla on asiaa herra Minutelle ja menen käymään hänen luonaan;\nteidän ei ole tarpeellista mainita siitä kellekään.\"\n\n\"Kyllä minun takanani pysyy\", aloitti konstaapeli Wiseman. \"Mitä näen\ntoisella silmällä, se menee ulos toisesta, samoin kuin, jos kuulen...\"\n\nKersantti nyökkäsi, tarttui jälleen pyöräänsä, käänsi sen ympäri ja\nlasketti loivaa alamäkeä täyttä vauhtia Weald Lodgea kohti. Hän ei\nollenkaan koettanut piilotella, vaan ajoi isosta portista hiekoitettua\nkäytävää myöten talon edustalle, soitti kelloa ja ilmoitti avaamaan\ntulleelle palvelijalle käskevään sävyyn tahtovansa tavata herra Minutea.\n\nJohn Minute otti hänet vastaan kirjastossa, jossa he aikaisemminkin\nolivat keskustelleet. Hän odotti kunnes palvelija oli poistunut ja\nsulkenut oven; sitten hän virkkoi:\n\n\"Sinun, Crawley, ei maksa vaivaa tulla luokseni; en voi tehdä mitään\npuolestasi.\"\n\nKersantti laski kypäränsä pöydälle, astui tarjoilupöydän ääreen, jossa\noli karahvi tarjottimella, ja kaatoi käskemättä itselleen vankan\nviskiryypyn. John Minute tarkkaili hänen puuhiaan kovinkaan suuresti\npahastumatta. Nyt he eivät olleet sivistyneessä Eastbournessa. He\nelivät taaskin vanhan Gwelon vapaita ja kainostelemattomia aikoja,\njolloin ei odotettu kehoitusta, kun tahdottiin ottaa ryyppy.\n\nSmith eli Crawley, käyttääksemme hänen oikeaa nimeään, kulautti puoli\njuomalasillista viskiä paljaaltaan ja kääntyi sitten ympäri, pyyhkien\ntuuheita viiksiään kätensä selkämyksellä.\n\n\"Niinkö, ettet voi tehdä mitään\", hän matki. \"Mutta minä näytän\nsinulle, että voit tehdä ja teet.\"\n\nHän kohotti kättään, ettei John Minute keskeyttäisi häntä.\n\n\"Sinun ei kannata syöttää minulle niin paksua pajuköyttä, että voit\nmuka toimittaa minut vankilaan, koska sinä et tee sitä. Laskelmiisi,\nJohn Minute, ei sovi tulla oikeuteen todistamaan minua vastaan.\nTodistaja-aitiossa tulisi ilmi liian paljon kaikenlaista, ja sinä\ntiedät sen -- ja sitäpaitsi Rhodesia on kaukana!\"\n\n\"Tiedän paikkakunnan, joka ei ole niin kaukana\", vastasi\ntoinen, katsahtaen häneen päin tuoliltaan, \"esimerkiksi erään\nFelixstowe-nimisen paikkakunnan. On toinenkin, jonka nimi on Cromer.\nOlen neuvotellut muutaman herrasmiehen kanssa, josta lienet kuullut\npuhuttavan, herra Saul Arthur Mannin kanssa.\"\n\n\"Saul Arthur Mann\", kertasi toinen hitaasti. \"En koskaan ole kuullut\nhänestä mitään.\"\n\n\"Et kai, mutta hän on kyllä kuullut sinusta\", sanoi John Minute\ntyynesti. \"Asia on niin, Crawley, että on olemassa laaja, ilkeä\nluettelo kaikesta siitä, mitä olet tehnyt Rhodesiassa suorittamiesi\nraskaiden rikosten ja tämänpäiväisen kiristyksesi välillä. Voin\nilmoittaa muutamia seikkoja, jotka huvittavat sinua. Tiedän, milloin\ntulit tähän maahan; sitä en aikaisemmin tietänyt; ja tiedän, miten\nansaitsit elatuksesi, ennenkuin löysit minut. Tiedän, että möit\nolemattoman rhodesialaisen kaivoksen osakkeita eräälle vähäjärkiselle\nCromerissa ja eräälle yhtä vähäjärkiselle rouvashenkilölle\nFelixstowessa. En ole saanut ainoastaan myymiäsi osakkeita, joissa\njohtajan paikalla on sinun nimikirjoituksesi, vaan myöskin sinun\nkirjoittamasi kirjeet ja kuitit. Niiden hankkiminen tuli minulle koko\nkalliiksi, mutta se kannatti hyvin.\"\n\nCrawleyn kasvot olivat tuhkanharmaat. Hän astui askeleen Minutea kohti,\nmutta pysähtyi, sillä nähdessään ensimmäisen uhkaavan merkin oli toinen\nvetänyt esiin revolverin, joka hänellä oli aina taskussaan.\n\n\"Pysy paikallasi, Crawley!\" komensi John Minute. \"Nytkin olet minua\nvastenmielisen lähellä.\"\n\n\"Vai on sinulla selostus minusta\", jupisi Smith kiroten. \"Sen kai olet\npiilottanut vihkimäpapereittesi ja äitinsä kanssa nälkää kärsimään\njätettyjen lapsiesi syntymätodistusten kanssa.\"\n\n\"Mene tiehesi!\" käski Minute peloittavan rauhallisesti. \"Tiehesi,\nennenkuin sinulle käy huonosti!\"\n\nHänen silmiensä ilme pani puolijuopuneen miehen pelkäämään. Kersantti\nkääntyi naurahtaen ympäri, otti kypäränsä ja poistui.\n\nKonstaapeli Wisemanin kello oli kolmekymmentäviisi minuuttia yli\nseitsemän. Hän näki kersantti Smithin kiitävän polkupyörällään ulos\nportista ja lähtevän kaupunkiin päin. Konstaapeli Wiseman selitti\nmyöhemmin katsoneensa kelloa, koska hänen olisi pitänyt kohdata\nkersantti määrätyssä paikassa neljäkymmentäviisi minuuttia yli\nseitsemän ja hän oli tuuminut, palaisikohan tämä.\n\nSeuraavien kolmen tunnin tapahtumat ja niiden aikamääräykset on niin\nusein mainittu tästä illasta annetuissa lukuisissa selostuksissa, että\nminulle suotaneen anteeksi, jos esitän ne yksityiskohtaisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValkeana pölystä pyörsi auto _Star_-hotellin pihaan Maidstonessa.\nKuljettaja, jolla oli tomuvaippa yllään ja silmälasit päässään,\nlaskeutui maahan ja jätti autonsa vajan hoitajalle, käskien tätä\npuhdistamaan ja laittamaan sen lähtökuntoon seuraavaksi aamuksi. Hän\nilmoitti tarkkaan, kuinka monta bensiinilitraa hän tarvitsi, ja antoi\nmiehelle jo etukäteen hyvät juomarahat.\n\nHänet kuvattiin nuoreksi mieheksi, jolla oli pienet, tummat\nviikset. Mutta käydessään hotellin toimistossa tilaamassa makuu- ja\noleskeluhuonetta hänellä oli autonkuljettajan silmälasit päässään,\njoten hänen kasvojaan ei voitu nähdä. Kun hän söi päivällistä, pani\ntarjoilija merkille, että hänellä oli yhä silmälasit päässään. Hän\noli käskenyt tuoda päivällisen heti kokonaisuudessaan ja panna sen\ntarjoilupöydälle ja kieltänyt ketään häiritsemästä itseään, jollei hän\nkutsuisi soittamalla kelloa.\n\nKun tarjoilija kellon soitua astui huoneeseen, oli se tyhjä, mutta hän\nsai viereisestä kamarista määräyksen, että aamiaisen tuli olla valmiina\nkello seitsemän seuraavana aamuna.\n\nKello seitsemän maksoi autoilija laskunsa, silmälasit päässään, antoi\ntaaskin sievät juomarahat vajanhoitajalle ja ajoi pois pihalta. Hän\nkääntyi oikealle ja näytti suuntaavan matkansa Lontoon-tielle, mutta\nmyöhemmin päivällä nähtiin auton, kuten on todettu, kiitävän Paddockin\nmetsään ja sittemmin se huomattiin Tonbridgessä. Ohjaaja pysähtyi\npienen kahvilan edustalla vajaan kilometrin päässä kaupungista ja\ntilasi teetä ja voileipiä, jotka hänelle tuotiin ja jotka hän nautti\nautossaan.\n\nMyöhään iltapäivällä auto nähtiin Uckfieldissä, ja yleisesti arveltiin,\nettä autoilija oli huviajelulla. Hän joi teetä tien ohessa olevassa\nkojussa -- se oli yksi noita pikkukahviloita, joiden huonosti\nmaalatuissa kilvissä kehoitetaan pyöräilijöitä viivähtämään nauttimassa\nvirvokkeita -- ja keskusteli jonkun verran kojun omistajan, erään\nleskivaimon kanssa. Tämä tuntuu olleen niitä puheliaita, ystävällisiä\nsieluja, jotka kertovat kaikille asiansa, huolensa ja kelpo annoksen\ntuoreimmista uutisista mahdollisimman vähässä ajassa.\n\n\"En ole lukenut ainoatakaan lehteä\", sanoi Rex Holland kohteliaasti.\n\"Onpa todella omituista, etteivät sanomalehdet johtuneet mieleenikään.\"\n\n\"Minä voin tuoda teille yhden\", vastasi nainen innokkaasti; \"teidän\npitäisi lukea siitä tapauksesta\".\n\n\"Kuolleena löydetystä autonkuljettajastako?\" kysyi Rex Holland\nhuvittuneena, sillä se oli tärkeimpänä asiana naisen puheissa.\n\n\"Niin, sir, hänet oli murhattu Ashdowin metsässä. Monen monituista\nkertaa olen ajanut siitä sivuitse.\"\n\n\"Mistä tiedätte, että hän oli murhattu?\"\n\nHän tiesi sen monestakin syystä. Hänen lankonsa oli loordi Ferringin\nmetsänvartija, ja ruumiin löytäjä oli ollut eräs hänen työtoverinsa;\nvielä oli käynyt ilmi, kuten tämä kunnon vaimo selitti, että poliisi\noli etsinyt tätä samaa autoilijaa, koska hän oli sekaantunut\npankinryöstöön, josta edellisen päivän sanomalehdissä oli laveasti\nkerrottu.\n\n\"Perin kiintoisaa!\" arveli Holland ja otti sanomalehden.\n\nHän luki kuvauksen tarkkaan. Poliisi oli muka tehnyt tärkeitä\nhavaintoja ja oli sen miehen jäljillä, joka oli nähty murhatun\nseurassa. Lisäksi, kertoi kielevin kirjoittaja, oli poliisin hallussa\nvalokuva kuljettajasta, joka seisoi autonsa vieressä, ja jäljennöksiä\ntästä kuvasta, josta näkyi auton malli, oli lähetetty kaikkiin suuntiin.\n\n\"Tosiaan perin kiintoisaa!\" äänsi Rex Holland taaskin ollen mielessään\ntäysin tyytyväinen, sillä tarkastaessaan ruumista hän oli löytänyt\nmainittuja valokuvia, eikä hänen ohjaamansa auto ollut sama kuin niissä\nkuvattu.\n\nTästä paikasta lähtien, joka oli kahden ja puolen kilometrin\npäässä Uckfieldistä, ei autosta eikä sen omistajasta enää tavattu\nminkäänlaisia jälkiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjoittaja on ottanut hyvin huolellisesti selon täsmällisistä\naikamääräyksistä ja tarkistanut ne, jotka ovat olleet aivan varmat.\nKello yhdeksän ja kaksikymmentä samana iltana, jolloin konstaapeli\nWiseman oli ollut vahdissa Weald Lodgen edustalla ja nähnyt kersantti\nSmithin poistuvan tietä pitkin, polkien vinhasti pyöräänsä, ja jolloin\nRex Holland oli ollut Uckfieldin luona, saapui Frank Merril Lontoosta\nsillä junalla, jonka olisi pitänyt olla Eastbournessa kello yhdeksän ja\nkaksikymmentä. Juna oli tosiasiallisesti myöhästynyt kolme minuuttia,\nja Frank, joka oli ollut junan jälkipäässä, oli ollut viimeisten\nuloskäyntiovelle saapuneiden matkustajien joukossa.\n\nSinne tultuaan hän huomasi, ettei hänellä ollut matkalippua, mikä on\nmatkustajille monasti ennenkin sattunut kiusallinen seikka. Hän etsi\nsitä joka taskustaan, muun muassa yllään olevan keveän päällystakin\ntaskuista, mutta löytämättä sitä. Häntä harmitti, mutta hän nauroi,\nsillä hänen huumorintajuntansa oli voimakas.\n\n\"Voisinhan maksaa matkalipun\", hän virkkoi hymyillen, \"mutta\nsaatte hirttää minut, jos sen teen! Tutkikaapa te, tarkastajat,\npäällystakkiani!\"\n\nHuvitettuna noudatti laiturintarkastaja hänen pyyntöään, ja Frank\npuolestaan kopeloi uudelleen kaikkia taskujaan. Hänen ehdotuksestaan\nvei tarkastaja hänet toimistoonsa, missä hän tyhjensi pöydälle\ntaskujensa sisällön, rahat, kirjeet ja muistikirjan.\n\n\"Te olette tottunut toimittamaan tarkastuksia; koettakaapa löytää se!\"\nhän kehoitti. \"Minä voin vannoa, että se on minulla muassani.\"\n\nKohtelias tarkastaja hypisteli hänen vaatteitaan, mutta turhaan, kunnes\nFrank äkkiä nauruun remahtaen huudahti:\n\n\"Mikä typerä aasi olenkaan! Sehän on hatussani!\"\n\nHän tempasi hatun päästään, ja sen hikinauhan välissä oli ensiluokan\nmatkalippu Lontoosta Eastbourneen.\n\nOn tarpeellista erikoisesti alleviivata tätä kohtausta, jolla on tärkeä\nmerkitys seuraaviin tapahtumiin nähden. Hän kutsui vuokrarattaat,\najoi Weald Lodgeen ja suoritti ajurille maksun maantiellä. Ajurin ja\nkonstaapeli Wisemanin todistuksien mukaan, jonka viimemainitun ajuri\noli sivuuttanut, hän saapui Weald Lodgeen noin kahtakymmentä vaille\nkymmenen.\n\nJohn Minute oli tähän aikaan yksin; epäluuloisena miehenä hän ei\nvoinut sallia palvelijoiden olla kotosalla sillä aikaa kun hän\nkeskusteli sisarenpoikansa kanssa. Hän piti palvelijoita urkkijoina ja\nkuuntelijoina, ja kenties hänellä oli syytäkin tylyyn katsantokantaansa.\n\nKello yhdeksän ja viisikymmentä, kymmenen minuuttia sen jälkeen kun\nFrank oli astunut sisään Weald Lodgen portista, ajoi vastaiselta\nsuunnalta vinhaa vauhtia auto, jonka lyhdyissä oli huikaisevan kirkas\nvalo, pysähtyen Weald Lodgen portin edustalle. Poliisikonstaapeli\nWiseman, joka tällöin oli lähempänä kuin viidenkymmenen metrin päässä\nportista, näki, että autosta laskeutui mies, joka meni ripeästi pihaan.\n\nKahdeksaa tai seitsemää minuuttia vaille kymmenen oli konstaapeli,\njoka hitaasti asteli taloon päin, joutunut kiviaidan kohdalle ja\nvilkaistessaan sinne päin hän näki valon hetkeksi välähtävän eräästä\nyläkerroksen ikkunasta. Kohta senjälkeen hän kuuli kaksi nopeasti\nperäkkäin pamahtanutta laukausta ja huudon.\n\nPoliisikonstaapeli Wiseman epäröi vain hetkisen. Hän kiepsahti aidan\nyli, tunkeutui pensaikon läpi ja riensi taloa kohti, jonka avoimesta\nlasiovesta tulvi valoa pihalle. Hän tölmäsi huoneeseen, astui askeleen\ntai pari, pysähtyi sitten, sillä häntä kohtasi näky, joka sai niinkin\nhidasluontoisen miehen kuin maaseutukonstaapelin typertymään.\n\nJohn Minute virui selällään lattialla, eikä tarvittu lääkäriä\ntoteamaan, että hän oli kuollut. Hänen vierellään, melkein hänen\nkätensä ulottuvilla, oli revolveri, jykevää sotaväessä käytettyä\nmallia. Koneellisesti otti konstaapeli revolverin ja kääntyi tuikean\nnäköisenä toisen huoneessa olevan henkilön puoleen.\n\n\"Tämä on paha juttu, herra Merril\", hän sai vaivoin sanotuksi.\n\nFrank Merril oli ollut kumartuneena enonsa ylitse, kun konstaapeli\nastui sisään, ja nousi nyt pystyyn kalpeana, mutta täysin hilliten\nitsensä.\n\n\"Kuulin pamauksen ja kiiruhdin tänne\", hän selitti.\n\n\"Pysykää paikallanne!\" komensi konstaapeli, meni reippaasti nurmikolle\nja puhalsi pillistään pitkän, kimeän vihellyksen, palaten sitten\nhuoneeseen.\n\n\"Tämä on paha juttu, herra Merril\", hän toisti.\n\n\"Se on hyvin paha juttu\", myönsi toinen hiljaa.\n\n\"Onko tämä revolveri teidän?\"\n\nFrank pudisti päätään.\n\n\"En ole koskaan ennen sitä nähnyt\", hän vastasi.\n\nKonstaapeli ajatteli niin nopeasti kuin hän inhimillisesti katsoen\nsuinkin kykeni. Hän ei mielessään hitustakaan epäillyt, että tämä\nonneton nuorukainen oli ampunut laukaukset, jotka olivat riistäneet\nhengen lattialla viruvalta mieheltä.\n\n\"Pysykää täällä!\" komensi Wiseman uudelleen ja meni ulos viheltämään\npillillään. Tällä kertaa hän eteni nurmikolla ajotien vierustaa pitkin\nmaantielle päin. Ehdittyään astua tuskin puoltakymmentä askelta hän\nhuomasi edessään pensaston varjossa varovasti hiipivän tumman hahmon.\nSilmänräpäyksessä oli konstaapeli hiipijän vierellä, tarttui häntä\nniskasta ja pyöräytti hänet ympäri, valaisten lyhdyllään vangin\nkasvoja. Mutta samassa hän hellitti otteensa.\n\n\"Anteeksi, kersantti!\" hän änkytti.\n\n\"Mikä hätänä?\" ärähti toinen. \"Mikä teitä vaivaa, konstaapeli?\"\n\nKersantti Smithin kasvot olivat ryppyiset ja riutuneet. Wiseman\ntöllisteli häntä suu ällistyksestä ammollaan.\n\n\"En aavistanut, että se olitte te\", hän selitti.\n\n\"Mikä on hätänä?\" kysyi toinen uudelleen. Hänen äänensä oli\nluonnottoman käheä.\n\n\"On tapahtunut murha -- Minute-vanhus on ammuttu.\"\n\nKersantti Smith horjahti taaksepäin.\n\n\"Hyvä Jumala!\" hän huudahti. \"Minute murhattu! Silloin se on hänen\ntyötänsä! Nuori pahus on sen tehnyt!\"\n\n\"Tulkaa katsomaan!\" kehoitti Wiseman, saaden takaisin mielenmalttinsa.\n\"Olen pidättänyt hänen sisarenpoikansa.\"\n\n\"Ei, ei! En tahdo nähdä John Minutea kuolleena! Menkää te takaisin!\nMinä käyn noutamassa toisen konstaapelin ja lääkärin.\"\n\nHän hoiperteli käytävää myöten maantielle, ja konstaapeli Wiseman\npalasi taloon. Frank oli samassa paikassa, johon viimemainittu oli\nhänet jättänyt, paitsi että hän oli istuutunut ja tuijotti värähtämättä\nvainajaan. Poliisin saapuessa hän kohotti katseensa.\n\n\"Mitä olette tehnyt?\" hän tiedusti.\n\n\"Kersantti meni noutamaan lääkäriä ja toista konstaapelia\", vastasi\nWiseman vakavasti.\n\n\"Pelkään, että he tulevat liian myöhään. Hän on... mitä se on?\"\n\nKuului kaukaista jyskytystä ja heikkoäänistä avunhuutoa.\n\n\"Mitä se on?\" kuiskasi Frank toistamiseen.\n\nKonstaapeli pistäytyi avoimesta ovesta portaiden juurelle kuuntelemaan.\nÄäni tuli yläkerrasta. Hän juoksi portaita ylös, harpaten kaksi\naskelmaa kerrallaan, ja sai pian selville, mistä melu kuului. Joku\njyskytti käytävän päässä olevan huoneen oven laudoitukseen. Ovi oli\nlukittu, mutta avain oli reiässä, ja konstaapeli Wiseman kiersi lukon\nauki ja valaisi pimeätä huonetta.\n\n\"Tulkaa ulos!\" hän sanoi, ja käytävään hoippui Jasper Cole sekavana ja\nvapisevana.\n\n\"Joku löi minua päähän hiekkapussilla\", kertoi Jasper sopertaen.\n\"Kuulin laukauksen. Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Herra Minute on murhattu\", vastasi poliisi.\n\n\"Murhattu!\" Cole peräytyi seisomaan seinää vasten, ja hänen kasvonsa\nnytkähtelivät. \"Murhattu!\" hän toisti. \"Eihän se ole totta!\"\n\nKonstaapeli nyökäytti päätään. Hän oli löytänyt sähkönappulan ja kiersi\nkäytävään valoa. Pian sai nuorukainen mielenliikutuksensa hillityksi.\n\n\"Missä hän on?\" hän kysyi, ja Wiseman meni edellä alakertaan.\n\nJasper Cole astui huoneeseen vilkaisemattakaan Frankiin päin ja\nkumartui vainajan puoleen. Hän katseli ruumista pitkään ja vakavasti,\nkääntyen sitten puhuttelemaan Frankia.\n\n\"Tämä on sinun työtäsi!\" hän virkkoi. \"Kuulin sinun äänesi ja\nlaukaukset! Kuulin sinun uhkaavan häntä.\"\n\nFrank ei virkkanut mitään. Hän vain tuijotti toista, ja hänen\nkatseestaan kuvastui rajaton halveksiminen.\n\n\n\n\nXI\n\nFrank Merril syytettynä\n\n\nSaul Arthur Mann seisoi toimistossaan ikkunan ääressä ja silmäili\nalakuloisena vilkkaalla kadulla päivän vilkkaimpana aikana kuhisevaa\nliikettä. Hän seisoi liikahtamatta niin kauan, että tyttö, joka\noli tullut pyytämään häneltä apua, luuli hänen kokonaan unohtaneen\nvieraansa.\n\nMay oli kalpea, ja hänen kalpeuttaan korosti hänen yllään oleva\nmusta puku. Viikko sitten sattunut hirveä tapaus oli painanut häneen\njälkensä. Hänelle oli kulunut viikko merkinnyt unettomia öitä ja\nsanoinkuvaamatonta sieluntuskaa. Kaikki olivat olleet hänelle perin\nystävällisiä, ja Jasper oli ollut aivan naisellisen hellä. Ja niin\nvoimakas oli Jasperin vaikutus häneen, ettei hän ollut nuorukaiselle\nvähääkään vihainen, vaikka tiesikin, että hän oli yleisen syyttäjän\ntärkein todistaja. Mayn täytyi myöntää, että Jasperin myötätunto oli\ntäysin rehellistä, vilpitöntä.\n\nJasper oli siinä määrin voittanut katkeruutensa sitä miestä kohtaan,\njota hän piti parhaan ystävänsä ja jalomielisen työnantajansa\nmurhaajana, että Mayn aluksi tuntema apeus häntä kohtaan väkisinkin\nhaihtui. Kenties se johtui siitä, että hänen suuri surunsa jätti\nvarjoon kaikki muut tunteet; hän ei ainakaan miettinyt, kuinka hän voi\npitää ystävänä sitä, joka yötä päivää ponnisteli toimittaakseen häntä\nrakastavalle miehelle pahantekijän tuomion. Hän ei saattanut ymmärtää\nitseään, ja vielä vähemmän ymmärsi Jasperia.\n\nHän katsahti taaskin Manniin päin; tämä seisoi ikkunan ääressä, kädet\nselän takana, ja kääntyi samassa hitaasti ja tuli hänen luokseen.\nMiehen tavallisesti hilpeät kasvot olivat surullisen ja huolestuneen\nnäköiset.\n\n\"Olen pohtinut tätä asiaa enemmän kuin mitään muuta pulmaa, jota olen\nryhtynyt selvittämään\", sanoi hän. \"Mielestäni syytetään herra Merriliä\naiheettomasti, ja aion huomauttaa hänen puolustajalleen parista\nkohdasta, jotka oikeudessa esitettyinä ilman epäilyksen hiventäkään\ntodistavat hänen viattomuutensa. En usko, että hänen asiansa on niin\nhuonosti kuin te luulette. Toisaalta tuodaan varmasti esille kavallus\nja tilikirjojen väärennys todennäköisenä vaikuttimena murhaan. Tämä\njuttu on komisario Nashin tutkittavana, ja hän lupasi pistäytyä täällä\nkello neljä.\"\n\nHän vilkaisi kelloonsa.\n\n\"Se on kolmea minuuttia vailla. Onko teillä mitään arvelua?\"\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Minä voin jatkaa tutkimuksiani\", jatkoi Mann, \"mutta varmasti en voi\nluvata saavani selkoa murhaajasta. Kysymykseen tulee kolme miestä.\nMurhaaja on joko kersantti Crawley eli Smith, jonka menneisyyttä herra\nMinute tiedusti minulta, tai Jasper Cole, sihteeri, tai --\"\n\nHän kohautti olkapäitään.\n\nOli tarpeetonta lausua kolmannen epäilyksenalaisen nimeä.\n\nOvelle koputettiin, ja palvelija ilmoitti komisario Nashin. Tämä roteva\nja tyyniluontoinen poliisiupseeri tervehti Mannia nyökäyttämällä\nhänelle hieman päätään ja hymyili Maylle tuttavallisesti.\n\n\"Tehän tiedätte, millä kannalla asiat ovat\", alkoi Mann eloisasti, \"ja\npyysin teitä tulemaan tänne oikaistaksemme muutamia kohtia\".\n\n\"Se ei tosin ole sääntöjen mukaista\", huomautti komisario; \"mutta koska\npäämajassa ei panna vastaan, niin mielelläni kerron teille kaikki mitä\ntiedän, määrätyissä rajoissa kuitenkin. En kumminkaan luule voivani\nmainita teille mitään sellaista, mikä ei jo olisi teille selvillä.\"\n\n\"Uskotteko todellakin, että rikoksen teki herra Merril?\" kysyi tyttö.\n\nKomisario kohotti kulmakarvojaan ja suipisti suutaan.\n\n\"Kyllä se kovin pahasti siltä näyttää, neiti\", hän vastasi. \"On\nilmeinen tosiasia, että pankista on kavallettu, ja melkein varmasti\non todettu, että Merril voi saada kirjat käsiinsä ja oli pankin\nhenkilökunnasta ainoa, joka saattoi väärentää numerot ja siirtää rahat\ntoiselta tililtä toiselle joutumatta kiinni. On vielä pari hämärää\nkohtaa selvitettävänä, mutta vaikutin on selvillä, ja silloin ollaan\njo kolmen neljäsosan matkan päässä rikollisen kiinnisaamiseksi.\nTämä juttu ei suinkaan ole suoraviivainen\", tunnusti hän, \"ja kuta\nenemmän siihen syvennyn, sitä pahemmin joudun ymmälle. En häpeile\nmyöntäessäni sen teille avoimesti. Olen tavannut konstaapeli Wisemanin,\njoka vannoo nähneensä valonvälähdyksen yläkerran ikkunasta samalla\nhetkellä, jolloin laukaukset pamahtivat. Herra Cole on kertonut, että\nhänen esimiehensä oli pyytänyt häntä pysyttelemään näkymättömissä\nsisarenpojan saapuessa; hän oli senvuoksi ollut huoneessaan,\njonka oven joku oli hiljaa avannut ja valaissut hänen kasvojaan\nsähkötaskulampulla.\"\n\n\"Mitä Cole puuhasi pimeässä?\" kysyi Mann nopeasti.\n\n\"Hänen päätänsä särki, ja hän oli vuoteessa\", selitti komisario.\n\"Nähdessään valon hän hyppäsi pystyyn ja syöksähti sitä kohti, mutta\nsai heti huumaavan iskun; ovi suljettiin ja kierrettiin lukkoon.\nNoustuaan vuoteestaan ja kiiruhtaessaan ovelle hän kuuli herra Merrilin\näänen tämän uhatessa enoaan ja laukaukset. Heti senjälkeen hän meni\ntajuttomaksi.\"\n\n\"Omituinen kertomus\", arveli Saul Arthur Mann kuivasti. \"Hyvin\nomituinen kertomus!\"\n\nTyttö tunsi selittämätöntä, peräti hämmästyttävää halua puolustaa\nJasperia Mannin sävyssä ilmenevää vihjausta vastaan. Vain vaivoin hän\nsai itsensä hillityksi.\n\n\"Hyvä se ei ole minunkaan mielestäni\", myönsi komisario peittelemättä,\n\"mutta se on meidän kesken sanottu. Ja sitten\", jatkoi hän, \"on meidän\notettava huomioon kersantti Smithin merkillinen käyttäytyminen\".\n\n\"Missä hän on?\" tiedusti Mann.\n\nKomisario kohautti olkapäitään.\n\n\"Kersantti Smith on kadonnut\", hän vastasi, \"mutta uskallanpa ennustaa,\nettä pian hänet löydämme. Hän on ainoa -- pulmallisin selvitettävä on\nneljäs huomioon otettava mies, joka saapui autossa ja joka ilmeisesti\non Rex Holland. Olemme saaneet hänestä hyvin täydellisen kuvauksen.\"\n\n\"Myöskin minulla on perin täydellinen kuvaus hänestä\", ilmoitti Mann\ntyynesti, \"mutta en ole löytänyt luettelostani ainoatakaan henkilöä,\njohon se soveltuu\".\n\n\"Joka tapauksessa oli auto hänen, siitä ei ole epäilystäkään.\"\n\n\"Ja hän on murhaaja\", lisäsi Mann. \"Sitä minä en epäile yhtään, ettekä\nte myöskään.\"\n\n\"Minä epäilen kaikkea\", vastasi komisario diplomaattisesti.\n\n\"Mitä autossa oli?\" kysyi pikku mies vilkkaasti. Hänen hyvä tuulensa\npalasi nopeasti.\n\n\"Pelkäänpä, etten voi sitä ilmaista teille\", sanoi etsivä naurahtaen.\n\n\"No sitten sanon minä sen teille\", virkkoi Saul Arthur Mann, astahti\nkirjoituspöytänsä ääreen ja otti sen laatikosta muistiluettelon.\n\"Siellä oli kaksi autohuopaa, kaksi hollantilaista vaippaa, toinen\nvalkea, toinen ruskea, kahdet autosilmälasit, rasia revolverinpanoksia,\njoista kuusi oli poistettu, nahkainen revolverikotelo, pieni\npuutarhalapio ja pari muuta pikku esinettä.\"\n\nKomisario Nashilta pääsi hampaiden lomitse hiljainen kirous.\n\n\"Hitto minut periköön, jos tiedän, mistä olette nuo tiedot hankkinut\",\nsanoi hän, ja hänen äänensä värähti äreästi. \"Autoa ei koskettu eikä\ntutkittu, ennenkuin me saavuimme paikalle, eikä sen sisältöä tunne\nkukaan paitsi minä ja kersantti Mennering, joka kuuluu osastooni.\"\n\nSaul Arthur Mannin huulilla väikkyi perin onnellinen ja voitonriemuinen\nhymy.\n\n\"Kuten näette, tunnen sen minäkin\", murahti hän; \"siinä on yksi kohta\nherra Merrilin puolustukseksi\".\n\n\"Niin on\", myönsi etsivä hymyillen.\n\n\"Miksi hymyilette, herra Nash?\" kysyi pikku mies epäluuloisesti.\n\n\"Ajattelin erästä maalaispoliisia, jolla tuntuu olevan tästä jutusta\nerikoisia teorioita.\"\n\n\"Niin, tarkoittanette Wisemania\", sanoi Mann virnistäen. \"Olen\nhaastatellut sitä herrasmiestä. Hänessä, komisario, on mennyt hukkaan\netevä etsivä.\"\n\n\"Juuri niin\", vastasi poliisimies lakoonisesti. \"Wiseman on aivan\nvarma siitä, että rikoksen on tehnyt Merril, ja luullakseni käy teille\nvaikeaksi saada valamiehistö uskomaan, ettei hän ole. Kuten tiedätte,\nväittää Merril, että hän oli tullut tapaamaan enoaan; he olivat\nkeskustelleet muutamia minuutteja, minkä jälkeen enolle oli sattunut\näkillinen pahoinvoinnin kohtaus, ja Merril oli poistunut ruokasaliin\nnoutamaan lasillista vettä. Ollessaan ruokasalissa hän kuuli laukaukset\nja palasi juoksujalkaa, lasi yhä kädessään, ja näki enonsa viruvan\nlattialla. Näin itse lasin; se oli puolillaan. Ehdin myöskin ajoissa\npaikalle tarkastaakseni ruokasalia ja huomasin, että herra Merril oli\nläikyttänyt hieman vettä lattialle kaataessaan sitä karahvista. Koko\ntämä osa hänen kertomuksestaan on yksityiskohtaisesti järkeenmenevä.\nMutta me emme ymmärrä, eivätkä valamiehetkään jaksa ikinä ymmärtää,\nmiten voi murhaaja niin lyhyessä ajassa pujahtaa huoneeseen ja päästä\nsieltä jälleen katoamaan.\"\n\n\"Lasiovi oli auki\", huomautti Mann; \"kaikki todistajat ovat kertoneet\nniin, myöskin poliisikonstaapeli Wiseman\".\n\n\"Mistä sitten johtui, ettei konstaapeli, joka heti laukauksen kuultuaan\nkiiruhti huonetta kohti, kohdannut pakenevaa murhaajaa? Hän ei tavannut\npihalla ketään --\"\n\n\"Paitsi kersantti Smithin eli Crawleyn\", pisti Saul Arthur Mann\nkerkeästi väliin. \"Minulla on syytä uskoa, tai oikeammin minä\ntiedän, että kersantti Smithillä eli Crawleylla oli aihetta mennä\nsiihen taloon. Hankin herra Minutelle, joka oli asiakkaani, eräitä\nasiakirjoja, ja ne olivat kassakaapissa hänen makuuhuoneessaan. Mikäpä\nolisi sen todennäköisempää kuin se, että tämä Crawley, jolle noiden\nasiakirjojen saaminen pois vieraista käsistä oli välttämättömän\ntärkeätä, olisi tunkeutunut taloon niitä etsimään? Voin mainita teille,\nettä ne koskivat hänen toimeenpanemaansa petosta ja että yksistään\nne olisivat riittäneet saattamaan hänet tuomituksi, jos ne olisivat\njoutuneet poliisin haltuun. Ilmeisesti juuri hän antoi herra Colelle\nhuumaavan iskun, ja konstaapeli näki juuri hänen taskulamppunsa\nvälähdyksen yläkerran ikkunasta.\"\n\n\"Siinä tapauksessa hän ei ole voinut tehdä murhaa\", huomautti etsivä\nnopeasti, \"koska laukaukset ammuttiin hänen vielä ollessaan Colen\nhuoneessa. Ne pamahtivat melkein samalla hetkellä, jolloin valo näkyi\nyläkerrasta.\"\n\n\"Hm\", äänsi Saul Arthur Mann, jolta suu meni vähäksi ajaksi tukkoon.\n\n\"Kuta lähemmin tutustutte tähän juttuun, sitä sotkuisemmaksi se käy\",\nvakuutti poliisiupseeri päätään pudistaen, \"ja minun mielestäni sitä\nselvempiä ovat todistukset Merriliä vastaan\".\n\n\"On kuitenkin muistettava\", puuttui toinen puheeseen, \"että on otettava\nhuomioon myöskin Rex Hollandin puuhat, joka saapui paikalle kymmenen\nminuuttia myöhemmin kuin Frank Merril ja jätti autonsa. Ja siihen\nhänellä olikin perin hyvä syy\", jatkoi Mann. \"Kersantti Smith, joka\nriensi noutamaan apua, kohtasi kaksi Sussexin poliisikuntaan kuuluvaa\nkonstaapelia, jotka kiiruhtivat paikalle Wisemanin vihellysten\njohdosta. Toinen heistä jäi seisomaan auton luokse, ja toinen meni\nsisälle taloon. Murhaajan oli senvuoksi mahdotonta turvautua autoon.\nTämä on toinen kohta, josta haluaisin kuulla selityksenne.\"\n\nHän oli hinautunut pöytänsä reunalle ja oli kovin huvittavan näköinen\njalkojensa riippuessa kolmenkymmenen sentimetrin korkeudella lattiasta.\n\n\"Murhaajan käyttämä revolveri oli järeä Webley, joka ei ole mikään\nkeveä kapine kannettavaksi eikä piilotettavaksi vaatteisiin. Sen oli\nrikospaikalle epäilemättä tuonut autolla saapunut mies. Väittänette,\nettä Merril, jolla oli päällystakki, olisi helposti voinut tuoda sen\ntaskussaan. Mutta sen olettamuksen todistaa ehdottomasti vääräksi\nse seikka, että herra Merril kadotti matkalippunsa saapuessaan\njunassa Lontoosta ja tarkasti huolellisesti vaatteensa löytääkseen\nlipun, missä puuhassa häntä avusti laiturintarkastaja. Hän tyhjensi\ntarkastajan näkyvissä pöydälle kaikkien taskujensa sisällön, ja hänen\npäällystakkinsa - ainoan vaatekappaleen, johon hän olisi voinut\npiiloittaa niin jykevän aseen -- tutki juuri tarkastaja.\"\n\nEtsivä nyökkäsi.\n\n\"Juttu on kovin pulmallinen, enkä minä tunne itseäni kovinkaan\nvarmaksi\", hän tunnusti, \"sillä ollakseni vilpitön minun täytyy\nmyöntää, että joskin murhaaja olisi saattanut olla Merril, niin\ntoiset seikat viittaavat, ettei hän rikosta tehnyt. Se on tietystikin\nepävirallinen mielipiteeni ja aion ponnistaa voitavani saadakseni\ntodistetuksi hänet syylliseksi.\"\n\n\"Siitä olen varma\", virkkoi Mann herttaisesti.\n\n\"Täytyykö asian joutua oikeuteen?\" tiedusti May huolissaan.\n\n\"Mitään muuta keinoa ei ole\", vastasi poliisiupseeri. \"Hänethän on\nvangittu, ja jollei mitään erikoista satu, täytyy syyttäjäviranomaisten\nnostaa juttu häntä vastaan meidän hankkimamme todistusaineiston\nperusteella.\"\n\n\"Frank-parka!\" surkutteli tyttö.\n\n\"Se on kovaa, jos hän on viaton\", myönsi Nash, \"mutta on hänelle\nonneksi, jos hän on syypää. Minä olen saanut rikoksista ja rikollisista\nsellaisen kokemuksen, että ilmeisesti epäiltävä on yleensä tehnyt\nrikoksen; hän on viaton vain yhdessä tapauksessa viidessäkymmenessä\nvuodessa, julistettakoonpa hänet sitten vapaaksi tai tuomittakoon.\"\n\nHän ojensi kätensä Mannille.\n\n\"Nyt aion lähteä, sir\", hän sanoi. \"Päällikkö käski minun avustamaan\nteitä sikäli kuin voin, ja toivoakseni olen sen tehnyt.\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä Jasper Coleen nähden?\" ehätti Mann kysymään.\n\nEtsivä hymyili.\n\n\"Teidän pitäisi se tietää, sir\", hän vastasi huvitettuna pienestä\npilastaan.\n\n\"No, nyt, neiti\", puhutteli Mann tyttöä komisarion poistuttua, \"arvelen\nteidän tuntevan asiantilan. Nash epäilee Colea.\"\n\n\"Jasperia!\" huudahti May pelonsekaisen hämmästyksen vallassa.\n\n\"Jasperia\", toisti Mann.\n\n\"Mutta sehän on mahdotonta. Hän oli lukittuna huoneeseensa.\"\n\n\"Se ei tee sitä mahdottomaksi. Tiedän neljätoista eri tapausta, jolloin\nsyylliset rikoksen tehtyään ovat saaneet lukituksi huoneittensa oven,\njättäen avaimen ulkopuolelle. Sellainen oli vääränrahantekijä Henry\nBurton, samoin William Francis Rector, joka tappoi vartijan ollessaan\nvankilassa, ja lukitsi koppinsa oven sisäpuolelta. Samoin -- mutta\nmiksipä rasittaisin teitä luettelemalla esimerkkejä. Sellaiset temput\novat kylläkin yleisiä. Ei\", lisäsi hän, \"meidän on saatava selville\nteon vaikutin. Haluatteko vielä, että tulen mukaanne huomenna, neiti\nNuttall!\"\n\n\"Olisin hyvin iloinen, jos sen tekisitte\", vastasi tyttö vakavasti.\n\"Rakas setärukka! Minusta tuntui, etten koskaan enää voisi astua\njalallani siihen taloon.\"\n\n\"Siinä suhteessa voin keventää mieltänne; jälkisäädöstä ei lueta\nvainajan asunnossa\", ilmoitti Mann. \"Herra Minuten lakimiehet ovat\njärjestäneet niin, että se avataan heidän toimistossaan Lincoln's Inn\nFieldsissä. Minulla on osoite jossakin.\"\n\nHän kopeloi taskujaan ja veti esille kortin.\n\n\"Power, Commons and Co\", hän luki, \"194, Lincoln's Inn Fields.\nKohtaamme siellä toisemme kello kolme.\"\n\nHän pyyhkäisi sekavaa tukkaansa ja naurahti hämillään. \"Tuntuu siltä\nkuin olisin vähitellen joutunut holhoojan asemaan teihin nähden, neiti.\nEn voi sanoa sitä vastenmieliseksi tehtäväksi, vaikka se on kovin\nvastuunalainen.\"\n\n\"Olette ollut loistava, herra Mann\", virkkoi May lämpimästi, \"enkä\nikänäni unohda, mitä kaikkea olette tehnyt puolestani. Minulla on\njonkunlainen aavistus, että Frank pääsee vapaaksi, ja toivon --\nrukoilen, ettei se tapahtuisi Jasperin kustannuksella.\"\n\nMann katsahti häneen kummastuneena ja tyytymättömänä.\n\n\"Minä luulin --\" Hän pysähtyi.\n\n\"Luulitte minun olevan kihloissa Frankin kanssa, ja niin olenkin\",\nsanoi tyttö, punan kohotessa hänen poskilleen; \"mutta Jasper on --\ntuskin osaan sitä selittää\".\n\n\"Kyllä käsitän\", vakuutti Mann, vaikka hän, totta puhuen, ei käsittänyt\nasiaa hitustakaan paremmin.\n\nTäsmälleen kello kolme seuraavana iltapäivänä he astelivat yhdessä\nasianajajien toimiston portaita ylös. Jasper Cole oli siellä jo, samoin\nkomisario Nash, joka selitti saapumisensa syyn muutamilla sanoilla.\n\n\"Jälkisäädöksessä saattaa olla jotakin, mikä luo juttuun uutta valoa.\"\n\nAsianajaja Power, vanhahko herra, jolla oli lihomistaipumuksia,\nesiteltiin heille, sijoittui takan eteen ja aloitti keskustelun\nlausumalla valittelunsa sen tapahtuman johdosta, joka oli saattanut\nheidät yhteen.\n\n\"Herra Minute-vainajan jälkisäädös\", hän sanoi, \"ei ole minun\nlaatimani. Se on herra Minuten omaa käsialaa ja kumoaa hänen\nainoan aikaisemman jälkisäädöksensä, jossa oli hänen viimeisestä\nmääräyksestään melkoisesti eroavia kohtia. Tämä jälkisäädös\" -- hän\notti yhden ainoan paperiarkin kuoresta -- \"tehtiin viime vuonna, ja\nsen todistivat Thomas Wellington Crawley\" -- hän korjasi silmälasiensa\nasentoa ja tarkasti allekirjoitusta -- \"entinen ratsumies Matabelemaan\nratsastavassa poliisikunnassa, ja George Warrel, herra Minuten\nsilloinen kellarimestari. Warrell kuoli Eastbournen sairaalassa tämän\nvuoden keväällä.\"\n\nSyntyi syvä hiljaisuus. Saul Arthur Mann kallistui kiihkeänä eteenpäin,\npää hieman toiselle sivulle käännettynä. Komisario Nash näytti\ntarkkaavan harvinaisen innokkaasti. Molemmilla miehillä oli sama\najatus: uusi jälkisäädös, ja sen todistajina kaksi miestä, joista\ntoinen oli kuollut ja toinen pakoili lain kouraa -- mitähän tämä\njälkisäädös sisälsi?\n\nSe oli perin lyhyt asiakirja. Holhokilleen määräsi Minute\nkaksisataatuhatta puntaa, \"kuten myöskin aikaisemmassa\njälkisäädöksessään, voin mainita\", huomautti asianajaja väliin, ja sen\nlisäksi kaikki hänelle kuuluvat Gwelo Deepsin osakkeet.\n\nVainajan sisarenpoika, Francis Merril, sai kaksikymmentätuhatta puntaa.\n\nLakimies keskeytti lukunsa ja katseli ympärilleen pienen seurueen\njäseniä, jatkaen sitten:\n\n\"Loput omaisuudestani, sekä kiinteästä että irtaimesta, kalustoni,\nvuokratuloni, osakkeeni, pankeissa olevat käteisrahani ja kaikki\nkorkotulot määrään Jasper Coleksi nimitetylle henkilölle, joka nykyisin\non sihteerini ja uskottu toimitsijani.\"\n\nEtsivä poliisi ja Saul Arthur Mann vilkaisivat toisiinsa, ja Nashin\nhuulet liikkuivat.\n\n\"Kelpaako tämä vaikuttimeksi?\" kuiskasi hän.\n\n\n\n\nXII\n\nFrank Merrilin kuulustelu\n\n\nOikeudenkäynti Frank Merriliä vastaan, jota syytettiin siitä, että hän\n\"oli kesäkuun kahdentenakymmenentenäkahdeksantena päivänä tahallisesti\nja harkitusti pistoolinlaukauksella surmannut John Minuten\", herätti\ntavatonta huomiota, vaikka murhajuttuja olikin niihin aikoihin ollut\nharvinaisen runsaasti esillä.\n\nAsiaa käsiteltiin Lewesin käräjillä täpötäyteen ahdetussa\noikeussalissa, ja sitä kesti, kuten tiedämme, kuusitoista päivää,\njoista viisi päivää käytettiin yleiseen ja pankin kirjoja pitäneiden\nvirkailijoiden ristikuulusteluun.\n\nSyyttäjän taholta koetettiin saada näytetyksi toteen, ettei kukaan\nmuu henkilö kuin Frank Merril voinut päästä käsittelemään tilikirjoja\nja ettei niin ollen kukaan muu ollut voinut väärentää niitä eikä\nsuorittaa rahojen siirtoa. Ei voida väittää, että syyte oli siinä\nkohden täysin onnistunut, sillä kun Brandon, pankin johtaja, käskettiin\ntodistaja-aitioon, oli hänen pakko myöntää, ettei ainoastaan Frankilla,\nvaan myöskin hänellä itsellään ja Jasper Colella oli ollut tilaisuus\nsaada kirjat käsiinsä.\n\nYleisen syyttäjän alkajaispuhe oli ollut mestarillinen. Mutta\nvasta-alkajakin oivalsi, että hänen esittämissään todistuksissa ja\notaksumissa oli useita heikkoja kohtia.\n\nSir George Murphy Jackson, prokuraattori, joka toimi syyttäjänä, yritti\nylimalkaisesti sivuuttaa erinäisiä ristiriitaisuuksia, ja myöntää\ntäytyy, että hänen selityksensä olivat hyvin todennäköisiä.\n\n\"Puolustaja väittänee\", puhui hän kimakalla äänellään, joka oli\npannut niin monen vastapuolen todistajan sydämen vapisemaan, \"ettemme\nole ottaneet lukuun neljättä henkilöä, joka saapui autolla kymmenen\nminuuttia senjälkeen kun Merril oli mennyt taloon ja sitten tyyten\nkadonnut; mutta minä aion esittää teille olettamukseni tästä seikasta.\n\n\"Merrilillä oli rikostoveri, jota ei ole onnistuttu pidättämään, ja\ntämä rikostoveri on Rex Holland. Merril oli suunnitellut ja valmistanut\ntämän murhan, koska eräiden enonsa lausumien sanojen nojalla tiesi,\nettä koko hänen tulevaisuutensa riippui hänen hyväntekijänsä\ntuhoamisesta, joka tunsi hänen rikollisuutensa koko laajuuden, ja koska\nhän lisäksi oli kylmään, ovelaan tapaansa perinpohjin arvannut kaikki\ntästä laukauksesta koituvat seuraukset. Se oli suuren rikollisen suuri\najatus. Hän näki edeltäpäin tämän oikeudenkäynnin\", lausui puhuja\nvaikuttavasti, \"hän näki, hyvät herrat valamiehet, edeltäpäin saavansa\nteiltä vapauttavan päätöksen. Hän käsitti, että siitä aiheutuva\nvastavaikutus ei ainoastaan saattaisi hänen omakseen sitä naista,\njota hän väittää rakastavansa, vaan myöskin antaisi hänen käsiinsä\ntämän naisen huomattavan omaisuuden. Te kysynette, minkätähden hän\nampui John Minuten, ja minä vastaan siihen toisella kysymyksellä. Mitä\nolisi saattanut tapahtua, jollei hän olisi ampunut enoaan? Hän olisi\nollut mennyttä miestä. Hänen enonsa talon ovet olisivat olleet hänelle\nsuljettuna. Jälkisäädöslahja olisi peruutettu, avioliitto, jota hän\noli niin kauan suunnitellut, olisi jäänyt toteutumattomaksi unelmaksi.\nHän tiesi, kuinka suuri neiti Nuttallin osalle tuleva omaisuus\noli. Herra Minute teki kaksi jälkisäädöstä, joissa hän kummassakin\nmääräsi holhokilleen yhtä suuren summan. Syytettyjen penkillä oleva\nmies todisti niistä ensimmäisen, jonka toinen kumosi ja joka sisälsi\nsaman säädöksen. Hän tiesi myöskin, että rhodesialainen kultakaivos,\njonka osakkeita John Minute säilytti neidon puolesta, osoittautuisi\ntodennäköisesti hyvin tuottoisaksi, ja minä epäilen hänen tahallaan ja\nomia tarkoituksiaan varten salanneen sitä koskevan ilmoituksen, jonka\nhän herra Minuten sihteerinä sai.\n\n\"Mitä hänellä oli voitettavana? Vakuutan teille, että jos hänet\nvapautetaan tästä syytöksestä, hän saavuttaa kaikki, mitä hän ikinä on\ntoivonut saavuttavansa.\"\n\nOikeussalista kuului hiljaista puheensorinaa. Frank Merril, joka\nnojasi syytettyjen aitaukseen, katseli salissa olevaa Mayta, ja heidän\nkatseensa sattuivat vastakkain. Frank näki suuttumuksen kuvastuvan\ntytön kasvoilla ja nyökkäsi hymyillen. Sitten hän kääntyi taas\npuolustajaansa päin, kasvoillaan innokas puolittain kujeileva, utelias\nilme, jonka tyttö oli niin usein nähnyt hänen kauneilla kasvoillaan.\n\n\"Tämän oikeudenkäynnin aikana annetaan tärkeä sija eräälle toiselle\nhenkilölle, ja puolustaja koettanee estää tuomion langettamista sen\nnojalla, ettei Crawleyta, jonka väitetään luvattomissa aikeissa\nolleen talossa, ole tavattu. Neljäs mies taas, auton ohjaaja, näyttää\neittämättä olleen Merrilin rikostoveri. Tämä salaperäinen Rex Holland,\njonka rouva Totney Uckfieldissä tunsi, vietti koko sen päivän ajellen\nympäri Sussexia, ilmeisesti haluten vain saapua herra Minuten asunnolle\nsamanaikaisesti rikostoverinsa kanssa.\n\n\"Katselihan Merril, kuten ajuri todistaa, asemalta saavuttuaan ja\nrattailta laskeuduttuaan kummallekin taholle, ikäänkuin odottaen\njotakuta. Suunnitelma ei onnistunut täydelleen. Rikostoveri joutui\npaikalle kymmenen minuuttia myöhästyneenä. Todennäköisesti Merril\npistäytyi ulkona jollakin tekosyyllä. Minun luullakseni hän ei mennyt\nruokasaliin, vaan ulos puistoon, jossa häntä odotti rikostoveri. Sillä\nviimemainittu antoi hänelle aseen, jolla rikos tehtiin.\n\n\"Puolustaja kysynee, miksi ei rikostoveri, joka otaksuttavasti oli\nRex Holland, itse suorittanut rikosta. Voisin esittää pari, kolme\nselitystä, jotka kaikki ovat mahdollisia. Vainajaa oli ammuttu lyhyeltä\nmatkalta, ja hänet löydettiin sellaisesta asennosta, josta voitiin\npäättää, ettei hän ollut ollenkaan odottanut hyökkäystä. Tiedämme,\nettä hän pelkäsi jotakin ja että hänellä oli aina ase mukanaan, mutta\nsittenkin on jotakuinkin varmaa, ettei hän koettanutkaan vetää asettaan\nesille, kuten hän epäilemättä olisi tehnyt, jos hän olisi äkkiä nähnyt\nedessään aseistetun, oudon henkilön.\n\n\"En väitäkään voivani selittää Merrilin ja tämän salaperäisen\ntuntemattoman välistä omituista suhdetta. Merril on ainoa henkilö,\njoka on hänet nähnyt ja antanut hänestä epämääräisen ja jonkun verran\nsekavan kuvauksen. 'Hänellä oli lyhyt, tasaiseksi leikattu parta',\nkuvaa Merril. Se nainen, joka tarjoili hänelle teetä Uckfieldin\nlähellä, kertoo, että hän oli 'nuorehko, tummaviiksinen, mutta muuten\nsileäksi ajeltu mies'. Hän olisi tietystikin voinut ajaa partansa,\nmutta sellaista olettamusta vastaan meillä on todistuksia siitä, että\nmurhatun autonkuljettajan seurassa nähdyllä miehellä oli aina viikset,\nmutta ei partaa, joten todennäköistä on, ettei Merril puhu totta.\nTuntemattoman asiakkaan, jolla pankissa on suuria sijoituksia, ei\njuuri voi uskoa yhtenään muuttavan ulkonäköään. Jos hän on rikollinen,\nkuten tiedämme hänen olevan, on hänellä vielä enemmän syytä karttaa\nepäluulojen herättämistä sillä tavoin.\"\n\nHänen puhettaan kesti melkein koko päivän -- mutta hän palasi\npuutarhakohtaukseen, molempien miesten oletettuun tapaamiseen, ja\nmurhaan.\n\nSaul Arthur Mann, joka istui Frankin asianajajan vieressä, raapi\nnenäänsä ja virnisti.\n\n\"En ole milloinkaan kuullut älykkäämpää sommittelua\", hän virkkoi,\n\"vaikka koko juttu tietysti on kouraantuntuvan järjetön\".\n\nTeoriana se oli eittämättä loistava, mutta ihmisiä ei tuomita kuolemaan\nteorioiden perusteella, olkootpa ne kuinka nerokkaita tahansa.\nLuultavasti ei oikeussalissa kukaan ihaillut sen nerokkuutta niin\nhartaasti kuin se mies, jota asia lähimmin koski. Aamiaista varten\npidetyllä väliajalla, samana päivänä, jona tämä teoria esitettiin,\nkohtasi hän asianajajansa ja Saul Arthur Mannin alastomassa huoneessa,\njoka on varattu tällaisia puheluja varten.\n\n\"Hänen puheensa oli todella kiehtova\", sanoi Frank, maistellen hänelle\ntuotua teetä. \"Melkeinpä aloin uskoa, että olin tehnyt murhan! Mutta\neikö asiani näytä varsin pahalta? Asettuvatkohan valamiehet hänen\nkannalleen?\" kysyi hän hieman huolestuneena.\n\nAsianajaja pudisti päätään.\n\n\"Senkaltaiset tukea vailla olevat teoriat eivät tepsi valamiehiin, ja\nkoko sepityshän on niin hatara ja epätodennäköinen, ettei sitä voi\npitää muuna kuin taitavana järkeilynä.\"\n\n\"Näkikö teidät kukaan asemalla?\"\n\nFrank pudisti päätään.\n\n\"Luulen satojen ihmisten nähneen minut, mutta tuskinpa he muistavat\nminua.\"\n\n\"Oliko junassa ketään, joka tunsi teidät?\"\n\n\"Ei\", vastasi Frank mietittyään hetkisen, \"vaunussa oli meitä kuusi\nihmistä, ennenkuin saavuimme Lewesiin. Muistelen maininneeni teille\nsiitä, mutta ette ole päässyt heistä ainoankaan jäljille.\"\n\n\"On perin vaikeata päästä kosketuksiin niiden ihmisten kanssa\",\nhuomautti lakimies. \"Ajatelkaapa vain, kuinka monien kymmenien\nihmisten seurassa matkustamme, muistamatta minkänäköisiä he olivat tai\nminkälainen puku heillä oli. Jos olisitte ollut nainen ja matkustanut\nnaisseurassa, niin kaikki viisi matkatoverianne olisivat muistaneet\nteidät ja hattunne!\"\n\nFrank naurahti.\n\n\"On eräitä varjopuolia sillä seikalla, että on mies. Kuinka juttu\ntuntuu teistä sujuvan?\"\n\n\"Vielä ei ole tuotu mitään varmaa esille. Olette kai samaa mieltä,\nherra Mann\", kysyi asianajaja, sillä Saul Arthur Mann oli tärkeä tekijä\nlakimiespiireissä.\n\n\"Juuri niin\", myönsi pikku mies.\n\nFrankin mieleen johtui ensimmäinen kerta, jolloin hän oli nähnyt\nMannin, hattu työnnettynä takaraivolle ja herrasmiehen ulkoasu\nränstyneenä.\n\n\"Hitto soikoon\", virkkoi Frank, \"luultavasti koetetaan panna minun\nsyykseni myöskin sen miehen kuolema, jonka näimme Gray-aukiolla!\"\n\nSaul Arthur Mann nyökkäsi.\n\n\"Sitä ei ole otettu kannekirjaan\", hän selitti, \"eikä myöskään\nautonkuljettajan murhaa. Tuomionne langetetaan niin ollen vain tämän\nviimeisen syytöksen nojalla, ja molempia toisia käytetään ainoastaan\napuna.\"\n\nFrank asteli miettiväisenä edestakaisin lattialla, kädet selän takana.\n\n\"Kukahan lienee Rex Holland?\" sanoi hän puolittain itsekseen.\n\n\"Vieläkö teillä on omat arvelunne?\" kysyi lakimies, silmäillen häntä\ntutkivasti.\n\nFrank nyökäytti päätään.\n\n\"Ettekö vieläkään suostu lausumaan sitä julki?\"\n\n\"En mielelläni\", vastasi Frank vakavasti.\n\nHän palasi oikeussaliin ja etsi katseillaan Mayta, mutta tyttöä ei\nsiellä ollut. Iltapäivällä käsiteltiin jutun alkuvaiheita, ja ne\nkiusasivat häntä.\n\nOikeudenkäynnin kahdentenatoista päivänä astui Jasper Cole\ntodistaja-aitioon. Hän oli puettu mustiin ja tavallista kalpeampi,\nmutta lausui valan varmasti ja vastasi empimättä hänelle tehtyihin\nkysymyksiin.\n\nSuurin osa aamupäivää kului kertomukseen Frankin ja hänen enonsa\nvälisestä riidasta, väärennetyistä maksuosoituksista ja hänen omista\nkokemuksistaan rikos-iltana, ja vasta iltapäivällä nousi Bryan Bennett,\naikansa loistavimpia lakimiehiä, pitämään ristikuulustelua.\n\n\"Epäilittekö ollenkaan, että esimieheltänne varastettiin?\"\n\n\"Kyllä epäilin\", vastasi Jasper.\n\n\"Ilmoititteko epäluuloistanne hänelle?\"\n\nJasper epäröi.\n\n\"En\", tuli vastaus vihdoin.\n\n\"Miksi epäröitte?\" tiedusti Bennett terävästi.\n\n\"Siksi, että vaikka en suoraan lausunutkaan hänelle epäluulojani, niin\nkuitenkin vihjaisin herra Minutelle, että hänen pitäisi toimituttaa\ntarkastus omasta puolestaan.\"\n\n\"Luulitte siis, että kirjanpidossa oli vikaa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Asian niin ollen\", jatkoi Bennett hitaasti, \"ettekö mielestänne\nmenetellyt epäviisaasti, kun itse käsittelitte niitä kirjoja?\"\n\n\"Milloin käsittelin niitä?\" kysyi Jasper nopeasti.\n\n\"Eräänä iltana menitte tietääkseni pankkiin ja olitte siellä\nyksiksenne, tarkastaen tilikirjoja isäntänne puolesta; silloin teillä\noli käsillä ainakin kolme sellaista tilikirjaa, joihin väärennyksiä oli\ntehty.\"\n\n\"Aivan oikein\", myönsi Jasper mietittyään vähän, \"mutta epäluuloni\nolivat ylimalkaisia eivätkä kohdistuneet mihinkään erityiseen\ntilikirja-ryhmään\".\n\n\"Mutta ettekö pitänyt sitä vaarallisena?\"\n\nTaaskin epäröintiä.\n\n\"Kenties se oli typerää, ja jos olisin aavistanut, kuinka asiat\nkehkeytyvät, en varmasti olisi niihin koskenut.\"\n\n\"Te myönnätte, siis, että määrättyinä aikoina kello seitsemän ja\nyhdeksän sekä yhdeksän ja kolmenkymmenen ja yhdentoista ja viidentoista\nvälillä illalla olitte pankissa aivan yksin?\"\n\n\"Se on totta\", vahvisti Jasper.\n\n\"Ja jos olisitte halunnut ja jos olisitte ollut kavaltaja tai jos\nteillä olisi ollut jotakin muuta syytä väärentääksenne merkintöjä,\nolisitte sillä ajalla voinut tehdä sen?\"\n\n\"Myönnän, että aikaa olisi ollut.\"\n\n\"Pidättekö itseänne Frank Merrilin ystävänä?\"\n\n\"En läheisenä ystävänä\", vastasi Jasper.\n\n\"Pidittekö hänestä?\"\n\n\"En voi väittää pitäneeni hänestä erikoisesti.\"\n\n\"Hän oli kilpailijanne?\"\n\n\"Missä suhteessa?\"\n\nKuulustelija kohautti olkapäitään.\n\n\"Hän piti hyvin paljon neiti Nuttallista.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja neiti Nuttall hänestä.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ettekö tekin pyrkinyt kosimaan neiti Nuttallia?\"\n\nJasper Cole katsahti Mayhin päin, ja tyttö käänsi kasvonsa toisaalle.\nMayn kasvot olivat punehtuneet, ja hän tunsi kiihkeätä halua paeta\noikeussalista.\n\n\"Jos kysymyksenne tarkoittaa, rakastinko neiti Nuttallia\", sanoi Jasper\ntyyneen, rauhalliseen tapaansa, \"niin vastaan myöntävästi\".\n\n\"Saitte myöskin herra Minutelta tehokasta tukea?\"\n\n\"En koskaan keskustellut herra Minuten kanssa siitä asiasta.\"\n\n\"Jos hän siis toimi puolestanne, niin hän teki sen teidän\ntietämättänne?\"\n\n\"En tiennyt siitä edeltäpäin\", oikaisi todistaja; \"hän kertoi\nperästäpäin minulle puhuneensa neiti Nuttallille, ja minua se vaivasi\ntuntuvasti\".\n\n\"Minulle on kerrottu, että olette omituinen mies, herra Cole.\"\n\n\"Olemme kaikki omituisia\", vastasi Jasper naurahtaen.\n\n\"Mutta te erikoisesti. Tietääkseni olette itämaiden tuntija.\"\n\n\"Olen tutkinut itämaiden kieliä ja tapoja\", myönsi Jasper lyhyesti.\n\n\"Oletteko milloinkaan ulottanut harrastuksianne hypnotismin alalle?\"\n\n\"Olen\", kuului vastaus.\n\n\"Oletteko myöskin kokeillut sitä?\"\n\n\"Eläimillä olen.\"\n\n\"Entä ihmisillä?\"\n\n\"En; en koskaan ole kokeillut ihmisillä.\"\n\n\"Oletteko myöskin tutkinut narkoottisia aineita?\"\n\nKuulustelija nojautui eteenpäin ja tarkasteli todistajaa puoliavoimin\nsilmin.\n\n\"Olen suorittanut kokeita narkoottisilla yrteillä ja kasveilla\",\nvirkkoi Jasper emmittyään hetkisen. \"Luullakseni tiedätte, että\nminut oli aiottu lääkärinuralle, ja aina olen mielelläni tutkinut\nnarkoottisten aineiden vaikutuksia.\"\n\n\"Tunnetteko yrtin, jonka nimi on _Cannabis indica_?\" tiedusti\nkuulustelija, vilkaistuaan papereihinsa.\n\n\"Kyllä, se on 'intialainen hamppu'.\"\n\n\"Onko _Cannabis indican_ haudetta saatavissa?\"\n\n\"Luullakseni ei ole\", arveli toinen. \"Otaksuttavasti voin antaa teille\nhaluamanne selitykset, sillä nyt oivallan, mihin kyselynne tähtää.\nKerran, useita vuosia sitten, ollessani hyvin innostunut, mainitsin\nFrank Merrilille, että _Cannabis indican_ hauteella, sekoitettuna\noopiumin ja villikaalin tinktuuraan, on määrätynlaiset vaikutukset.\"\n\n\"Se on omiaan lamauttamaan tahdonvoiman, jos sitä nautitaan jatkuvasti\npienissä erissä\", arveli lakimies.\n\n\"Niin juuri.\"\n\nNyt kävi kuulustelija käsiksi uuteen asiaan.\n\n\"Tunnetteko Lontoon itäosaa?\"\n\n\"Kyllä hieman.\"\n\n\"Tunnetteko Silvers Rentsin?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Käyttekö koskaan siellä?\"\n\n\"Kyllä, käyn siellä varsin säännöllisesti.\"\n\nEmpimätön vastaus hämmästytti sekä Frankia että Mayta. Tytöstä oli\nristikuulustelun jatkuessa alkanut olo tuntua yhä vaikeammalta, ja\nhän syytti itseään siitä, että hän oli jossakin määrin pettänyt\nJasper Colen luottamuksen. Hän oli melkeinpä ällistyen kuunnellut,\nkun kuulustelussa kävi ilmi, että Jasper oli tiedemies. Hän oli kyllä\narvellut Jasperin siellä tekevän vain samanlaisia hupaisia kokeita kuin\nmikä kemian harrastelija hyvänsä.\n\nHetkisen May epäili ja etsi muististaan jotakin tapausta, jolloin\nJasper oli käyttänyt lääketieteellisiä tietojaan. Hän tunsi hämärästi,\nettä sellaisia tilaisuuksia _oli_ ollut, ja sitten hän muisti, että\njuuri Jasper oli aina valmistanut ne oudot lääkkeet, jotka olivat niin\nsuuresti huojentaneet päänsärkyä, hänen tavallista vaivaansa muutama\nvuosi sitten. Saattoiko Jasper -- hän ponnisti ankarasti torjuakseen\nmielestään sellaisen arvottoman ajatuksen, ja nyt, kun Jasperin\nkäynnit Silver Rentsissä olivat kuulusteltavina, lisääntyi hänen\nuteliaisuutensa.\n\n\"Miksi kävitte Silvers Rentsissä?\"\n\nVastaus viipyi.\n\n\"Toistan kysymykseni. Mitä varten kävitte Silvers Rentsissä?\"\n\n\"Kieltäydyn vastaamasta siihen kysymykseen\", sanoi todistaja-aitiossa\noleva mies kylmästi. \"Mainitsen vain sen, että olen käynyt siellä hyvin\nusein.\"\n\n\"Ja syytä ette suostu ilmaisemaan?\"\n\n\"En\", vakuutti todistaja.\n\nPenkillä istuva tuomari teki pienen muistiinpanon.\n\n\"Oletan\", sanoi kuulustelija pontevasti, \"että te Silvers Rentsissä\nmuutitte olemustanne\".\n\n\"Se on otaksuttavasti totta\", vastasi toinen, ja tyttö töllisteli suu\nauki. Jasper oli niin kylmä, niin hillitty, niin varma itsestään.\n\n\"Minä väitän\", jatkoi kuulustelija, \"että Jasper Cole muuttui Silvers\nRentsissä Rex Hollandiksi\".\n\nSalissa kuului kiihtymyksen sorinaa ja hiljaisia äkillisiä\nhuudahduksia, jotka keskeytti vahtimestarin äkäinen ääni, vaatien\nhiljaisuutta.\n\n\"Väitteenne on järjetön\", sanoi Jasper kiihoittumatta, \"ja oletan\nteidän esittävän todistuksia noin loukkaavan syytöksenne tueksi\".\n\n\"Minä itse harkitsen\", kivahti kuulustelija, \"minkälaisia todistuksia\nesitän\".\n\n\"Se on myöskin todistajan asia\", pisti tuomari väliin hiljempaa. \"Koska\nolette viitannut, että Holland oli osallisena murhassa, ja väitätte\nJasper Colea Rex Hollandiksi, niin on teidän esitettävä todistuksia\nnäin vakavan syytöksen tueksi.\"\n\n\"En ole valmistautunut tuomaan esiin todistuksia, mylord, ja jollei\nteidän ylhäisyytenne mielestä tätä kysymystä olisi pitänyt tehdä, niin\nolen valmis peruuttamaan sen.\"\n\nTuomari nyökkäsi ja kääntyi valamiehistöön päin.\n\n\"Suostunette katsomaan tämän kysymyksen lausumattomaksi, hyvät herrat.\nEpäilemättä koettaa kuulustelija saada todetuksi, että kuka hyvänsä\non voinut olla Rex Holland yhtä hyvin kuin jokin toinenkin. Millään\ntavoin ei viittailla, että herra Cole on käynyt Silvers Rentsissä --\njoka tietääkseni on perin köyhää aluetta -- missään lainvastaisessa\ntarkoituksessa, tai että hän on tehnyt minkäänlaista rikosta tai\nkäyttäytynyt millään tavoin sopimattomasti käymällä siellä usein.\nTodistajan elämästä saattaa joku kohta olla yhteydessä mainitun\nköyhälistönkorttelin kanssa; sillä seikalla ei ole mitään merkitystä\ntähän juttuun nähden, eikä hän halua saattaa sitä tällä tavoin\njulkisuuteen. Onhan meillä useilla joskus\", lopetti tuomari, \"sellaisia\nsuhteita, joita emme mielellämme anna yleisesti tiedoksi\".\n\nTähän pieneen välikohtaukseen päättyi tämä osa ristikuulustelusta, ja\nkuulustelija siirtyi murhaillan tapahtumiin.\n\n\"Milloin tulitte kotiin?\" hän kysyi.\n\n\"Tulin kotiin hämärissä.\"\n\n\"Olitteko ollut Lontoossa?\"\n\n\"Kyllä, kävelin Bexhillistä.\"\n\n\"Oliko pimeä saapuessanne?\"\n\n\"Kyllä, hyvin hämärä.\"\n\n\"Palvelijat olivat kaikki ulkosalla?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Oliko herra Minute iloinen tulostanne?\"\n\n\"Kyllä, hän oli odottanut minua jo aikaisemmin.\"\n\n\"Mainitsiko hän teille, että hänen sisarenpoikansa saapuisi hänen\npuheilleen?\"\n\n\"Tiesin sen.\"\n\n\"Väitätte hänen kehoittaneen teitä pysyttelemään näkymättömissä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja kun päätänne särki, menitte yläkertaan ja paneuduitte vuoteeseen?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mitä teitte Bexhillissä?\"\n\n\"Palasin kaupungista ja osuin väärään vaunuun.\"\n\nEräs nuorempi lakimies kumartui kuiskaamaan jotakin esimiehelleen.\n\n\"Kyllä tiedän\", virkkoi kuulustelija kärtyisästi. \"Matkalippunne löytyi\nBexhillistä. Oletteko milloinkaan nähnyt Rex Hollandia?\"\n\n\"En koskaan.\"\n\n\"Ettekö ole koskaan tavannut ketään sen nimistä?\"\n\n\"En.\"\n\nRistikuulustelu päättyi, kuten siinä yleensä käy, tähän laimeaan tapaan.\n\nKun puolustaja oli pitänyt loppupuheensa ja tuomari esittänyt\nkuulustelusta mestarillisen yhteenvedon, ei kukaan salissaolija\nvähääkään epäillyt, minkälainen päätös tulisi. Valamiehistö poistui\naitiostaan kahdeksikymmeneksi minuutiksi ja sitten julistettiin päätös.\n\n\"Viaton!\"\n\nTuomari päästi ilman muuta Frank Merrilin vapaaksi, ja hän poistui\noikeussalista vapaana, mutta köyhtyneenä miehenä.\n\n\n\n\nXIII\n\nMies, joka saapui Montreuxiin\n\n\nLämpimänä lokakuun päivänä kaksi kuukautta suuren oikeudenkäynnin\njälkeen astui Frank Merril maihin isosta valkeasta soutuveneestä,\njossa hän oli tullut Genevenjärven poikki Lausannesta, ja suuntasi\naskeleensa hotellin linja-autoon, annettuaan matkalaukkunsa kantajalle.\nHän katsahti kelloonsa. Se oli neljännestä vaille neljä, ja Mayn\npiti saapua vasta puoli viisi. Frank meni hotelliinsa, peseytyi ja\nvaihtoi pukua, laskeutuen sitten eteissaliin tiedustamaan, oliko hänen\nsähköttämiään määräyksiä noudatettu.\n\nMay matkusti Saul Arthur Mannin seurassa, joka oli lähtenyt ulkomaille\nyhdellä harvinaisista loma-ajoistaan. Frank oli kohdannut tytön\nvain kerran oikeudenkäynnin jälkeen. Hän oli mennyt aamiaiselle\nseuraavana päivänä, ja he olivat puhelleet hyvin vähän. Hänen oli määrä\nsamana iltapäivänä matkustaa manterelle. Hänellä oli vähän rahaa,\nriittävästi hänen tarpeekseen, eikä Jasper Cole ollut millään tavoin\nnäyttänyt tahtovansa panna Frankia koskevaa jälkisäädöksen kohtaa\nkiistanalaiseksi. Niinpä oli Frank lähtenyt ulkomaille, vetelehtinyt\nkaksi kuukautta Ranskassa, Espanjassa ja Italiassa, palaten sitten\nmukavan verkkaisesti Maggioren kautta Sveitsiin.\n\nHän oli muuttunut hieman vakavammaksi, ja hänen liikkeensä olivat\nkäyneet vähän harkitummiksi, mutta hänen kasvoillaan ei ollut\nmerkkiäkään siitä sielullisesta tuskasta, jota hänen oli täytynyt\nkokea pitkällisen ja rasittavan oikeudenkäynnin aikana. Niin ajatteli\ntyttö, kun hän astui sisään hotellin kaksipuolisesta ovesta, meni\nnöyrästi kumartavien palvelijoiden ohitse ja tervehti Frankia avaralla\npalmupihalla.\n\nJos May ei huomannutkaan Frankin paljoa muuttuneen, niin nuorukainen\nsensijaan pani merkille, että tyttö oli suorastaan ihmeellisesti\nkehittynyt. Hän oli siinä iässä, jolloin nainen puhkeaa esille\ntyttöyden ihanasta kotelosta. Näiden kahden kuukauden aikana oli Mayssa\ntapahtunut merkillinen muutos, jonka laatua Frank ei heti kyennyt\nmäärittelemään, sillä hän ei aikaisempien kokemustensa nojalla tuntenut\ntätä kehitysilmiötä.\n\n\"Mutta sinähän, May\", hän huudahti, \"olet kovasti vanhentunut!\"\n\nNeito naurahti, ja taaskin nuorukainen huomasi muutoksen. Nauru oli\nheleämpi, herttaisempi, puhtaampi kuin pulppuava sopraanoääni, jonka\nhän tunsi.\n\n\"Sinä et ole liian kohtelias, vai mitä arvelet?\" huomautti May.\n\nNeidon puku oli erinomainen, ja hän oli sellaisella tasolla, jonka\nvain harvat englannittaret saavuttavat. Hän osasi kantaa pukuaan, ja\nharsomaisesta päähineestä pienten jalkojen varpaisiin saakka olisi\nhänessä kaikki tyydyttänyt ankarintakin arvostelijaa. On hyvin puettuja\nnaisia, jotka ovat pelkkiä eläviä nukkeja. On hienoja ylimysnaisia,\njoita ei kukaan voi erehtyä pitämään muina kuin hienoina ylimysnaisina,\nmutta joiden puvut herättävät kammoa ja vastenmielisyyttä ja joiden\nmaun ilmaukset ovat hirvittäviä.\n\nMay Nuttall oli hieno nainen, ja hänen ulkoasunsa oli hieno.\n\n\"Kun olet kylliksesi ihaillut minua, Frank\", hän virkkoi, \"niin kerro\nmeille, mitä olet puuhaillut. Mutta kaikkein ensiksi toimita meille\nteetä. Tiedäthän, että herra Mann on mukana?\"\n\nPieni tutkistelija, joka oli säteilevänä seisonut taempana, tarttui\nsydämellisesti Frankin käteen ja pudisti sitä. Hän oli pukeutunut\nmielestään sopivasti tässä vuorimaassa oleskelua varten. Hänellä oli\njykevät kengät; villasukat, jotka verhosivat hänen perin hoikkia\nsääriään, olivat hyvin paksut ja villavat, ja hänen polvihousuinen\npukunsa kykeni suojaamaan pakkasta ja pahaa säätä vastaan. Korkean\nhattunsa hän oli vaihtanut leveään lakkiin, joka oli huolimattomasti\nvinossa, peittäen toisen silmän. Frank vilkaisi pahaa aavistaen\nympärilleen nähdäkseen Saul Arthurin alppisauvan ja tunsi huojennusta,\nkun ei sitä löytänyt.\n\nNeito riisui turkisvaippansa ja näpsäytti irti käsineensä tarjoilijan\nsijoittaessa isoa hopeatarjotinta hänen eteensä pöydälle.\n\n\"Pelkäänpä, ettei minulla ole paljoakaan kertomista\", sanoi Frank\nvastaukseksi hänen kehoitukseensa. \"Olen vain kuljeksinut ympäri. Entä\nmitä uutta sinulle kuuluu?\"\n\n\"Mitä uutta minulle kuuluu?\" kertasi May. \"Luullakseni ei mitään,\npaitsi että Englannissa menee kaikki pikku hiljalleen ja sitten se,\nFrank, että minä olen äärettömän rikas.\"\n\nFrank hymyili.\n\n\"Siihen olisi sopiva vastata, että minä olen äärettömän köyhä, mutta\nniin en todella ole. Pistäydyin Aixissa ja voitin rahaa oikein kelpo\nlailla.\"\n\n\"Voitit?\" kummasteli tyttö.\n\nFrank nyökkäsi, naurahtaen huvitettuna.\n\n\"Sinä et kai luullut minua pelaajaksi?\" hän kysyi juhlallisesti. \"En\nitsekään luule olevani varsinainen pelaaja, mutta minun piti saada\njonkunlaista ajatustyötä.\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi May nopeasti.\n\nKeskustelu pysähtyi taaskin vähäksi aikaa hänen kaataessaan teetä. Sitä\nkäytti Saul Arthur Mann hyväkseen lausuakseen Genevestä viisikymmentä\nasiaa yhtä monella lauseella.\n\n\"Miten Jasperille on käynyt?\" tiedusti Frank hetkisen kuluttua.\n\nTyttö punehtui hieman.\n\n\"Niin, Jasper\", alkoi hän vastahakoisesti. \"Tiedäthän, että\ntapaan häntä silloin tällöin. Hän on käynyt vielä entisestäänkin\nsalaperäisemmäksi ja muistuttaa noita turmeltuneita ihmisiä, joita\nkuvataan kiihoitusromaaneissa. Hänellä on laboratorio jossakin\nmaaseudulla ja hän ajelee paljon autolla. Olen esimerkiksi useita\nkertoja nähnyt hänet Brightonissa.\"\n\nFrank nyökäytti hitaasti päätään.\n\n\"Luulisin että hän on hyvä ajaja.\"\n\nSaul Arthur Mann katsahti häntä silmiin ja hymyili, mitä tyttö ei\nkuitenkaan huomannut.\n\n\"Hän on ollut hyvä minua kohtaan\", jatkoi May empien.\n\n\"Puhuuko hän koskaan --\"\n\nMay pudisti päätään.\n\n\"En halua ajatella sitä. Puhukaamme jostakin muusta!\"\n\nFrank arvasi hänen tarkoittavan John Minuten kuolemaa ja käänsi\nkeskustelun muille aloille.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua hän sai tilaisuuden puhella Mannin kanssa.\n\n\"Mitä uutta?\" kysyi hän.\n\nSaul Arthur Mann vilkaisi ympärilleen.\n\n\"Luullakseni olemme päässeet lähelle totuutta\", vastasi hän, hiljentäen\nääntään. \"Yksi miehistäni on pitänyt häntä silmällä oikeudenkäynnistä\nalkaen. Aivan varmasti hän on loistava kemisti.\"\n\n\"Onko teillä joku olettamus?\"\n\n\"Minulla on useampia. Olen saanut täydelleen selville, että se\nmiesraukka, jonka näimme kohdatessamme toisemme ensi kerran, oli Rex\nHollandin palvelija. Olin yhtä varma siitä, että hän oli saanut hyvin\nvoimakasta myrkkyä. Oikeudenkäyntimme kestäessä kaivettiin ruumis\nmaasta ja tutkittiin; siinä huomattiin myrkyn vaikutus. Se oli samaa\nmyrkkyä, jota autonkuljettajalle oli annettu. Ilmeisesti on Rex\nHolland taitava kemisti. Halusin tavata teitä juuri sen asian vuoksi.\nColehan kertoi oikeudessa keskustelleensa teidän kanssanne sellaisista\nasioista.\"\n\nFrank nyökkäsi.\n\n\"Meillä oli usein varsin pitkiä keskusteluja lääkeaineista. Mieleeni\non oikeudenkäynnin jälkeen muistunut monia sellaisia. Hänen intonsa\ntarttui minuunkin; minulla oli tapana avustaa häntä hänen pienissä\nkokeissaan, ja saavutin koko tyydyttävät tiedot siltä alalta. Pahaksi\nonneksi en enää muista kovinkaan paljoa, sillä innostukseni jäähtyi\npian, ja minulla on vain perin hämärä aavistus hänen käyttämistään\naineista; siitä kuitenkin olen varma, että niiden joukossa oli\nvillikaali ja intialainen hamppu.\"\n\nSaul Arthur nyökäytti pontevasti päätään.\n\n\"Myöhemmin voin kenties kertoa teille enemmän\", hän sanoi, \"mutta\nnykyisin edistyvät tutkimukseni hitaanlaisesti. Hänen pyydystämisensä\nkäy vaikeaksi, sillä jos kaikki luuloni ovat tosia, on hän\nkylmäverisimpiä ja harkitsevimpia miehiä, mitä milloinkaan olen\nkohdannut -- ja minä olen tavannut paljon ihmisiä\", lisäsi Mann\ntuikeasti.\n\nSanalla \"ihmisiä\" Frank arvasi hänen tarkoittavan rikollisia.\n\n\"Teemme hänelle luultavasti kauheata vääryyttä\", huomautti Frank\nhymyillen; \"Jasper-rukka!\"\n\n\"Teitä ei ole luotu poliisin ammattia varten\", murahti Arthur Mann,\n\"teillä on liian ystävällinen mielenlaatu\".\n\n\"En pidä häntä juuri ystävänäni\", vastusti Frank, \"vaan säälin häntä\njonkun verran\".\n\nTaaskin katsahti Mann ympärilleen ja hiljensi uudelleen ääntään, joka\noli käynyt kovemmaksi.\n\n\"Tahtoisin vielä puhua teille yhdestä seikasta. Se on kovin\narkaluontoinen asia, herra Merril.\"\n\n\"Antakaa tulla!\"\n\n\"Se koskee neiti Nuttallia. Hän on tavannut ystävämme Jasperin usein\nja tuntuu joka tapaamisen jälkeen yhä enemmän luottavan hänen apuunsa.\nKerran tai pari on hän joutunut hämilleen, kun olen puhunut hänelle\nJasper Colesta, ja vaihtanut puheenaihetta.\"\n\nFrank suipisti miettivästi suutaan, ja hänen silmiinsä tuli kova tuike,\njoka ei ennustanut hyvää Jasperille.\n\n\"Niinkö on asia\", hän virkkoi ja kohautti olkapäitään. \"Jos May pitää\nhänestä, niin se ei ole minun asiani.\"\n\n\"Mutta se _on_ teidän asianne\", huomautti toinen terävästi. \"Hän\nrakasti teitä kylliksi suostuakseen tulemaan vaimoksenne.\"\n\nKeskustelu, katkesi siihen, sillä May saapui. Heidän kohtaamisensa\nGenevessä oli ollut jossakin määrin satunnainen. May matkusti sitä\nkautta Chamonixiin viettääkseen siellä talven, ja Saul Arthur Mann\nkäytti tilaisuutta ottaakseen itselleen lyhyen ja hupaisan vapaa-ajan.\nKuultuaan, että Frank oli Sveitsissä, oli tyttö sähköttänyt hänelle,\npyytäen häntä tulemaan tapaamaan heitä.\n\n\"Aiotko viipyä Sveitsissä?\" kysäisi hän Frankilta, kun he kävelivät\nkauniilla rantatiellä.\n\n\"Aion lähteä takaisin Lontooseen tänä iltana.\"\n\n\"Tänä iltana!\" toisti tyttö kummastuneena.\n\nFrank nyökkäsi.\n\n\"Mutta minä viivyn täällä pari, kolme päivää\", huomautti May.\n\n\"Myöskin minulla oli aikomus jäädä tänne pariksi tai kolmeksi\npäiväksi\", selitti Frank hymyillen, \"mutta minulla on kiireellisiä\nasioita\".\n\nSiitä huolimatta sai tyttö hänet siirtämään lähtönsä seuraavaksi\npäiväksi.\n\nHeidän ollessaan aamiaisella tuotiin aamuposti, ja Frank pani\nmerkille, että May tarkasti nopeasti saamansa kymmenkunta kirjettä ja\nvalitsi niistä yhden ensiksi luettavakseen. Lisäksi hän näki, että\nkirjekuoressa oli englantilainen postimerkki, ja hän tunsi Jasper Colen\nomituisen käsialan siksi hyvin, ettei hänelle jäänyt epäilystäkään\nkirjeen lähettäjästä. Frank huomasi, kuinka innokkaasti tyttö luki\nkirjeen, vähäisen pettymyksen ilmeen, kun hän käänsi arkkia eikä\nsisäpuolella ollutkaan kirjoitusta, ja Frankin sisu kuohahti. Hän sai\nmyöskin postia, jota hän tutki muka maltittomasti.\n\n\"Sinun kirjeesi eivät ole niin hauskoja kuin minun\", pilaili tyttö.\n\n\"Ne eivät ole ollenkaan hauskoja\", mutisi Frank. \"Ainoa seikka, jota\nolisin halunnut, ja ollakseni vilpitön, ainoa, jonka nojalla olisin --\"\n\n\"Olisit jäänyt huomiseen\", jatkoi May. \"Mikä sitten?\"\n\n\"Olen koettanut ostaa taloa järven rannalta, ja Lausannessa oleva\nasiamiesvintiö lupasi kirjoittaa minulle, hyväksyykö myyjä ehtoni.\"\n\nHän katseli pöytäliinaa otsa rypyssä. Saul Arthur Mann oli kokenut\nihmisluonteen tuntija. Hän oli huomannut tyytymättömän ilmeen Frankin\nkasvoilla ja tuntenut sen kirjeen käsialan, johon May oli ensiksi\nkiinnittänyt huomionsa. Hän arvasi, että Frankin kiukku talon\nvälittäjää kohtaan aiheutui hyvin todennäköisesti kokonaan toisesta\nsyystä.\n\n\"Enkö voi lähettää kirjettä jälkeesi?\" ehdotti tyttö.\n\n\"Siitä ei olisi apua\", sanoi Frank, vääntäen hieman kasvojaan. \"Olisin\ntahtonut päättää kaupan tällä viikolla.\"\n\n\"Minäpä tiedän keinon!\" huudahti May. \"Minä avaan kirjeen ja sähkötän\nsinulle Pariisiin, ovatko tarjoamasi ehdot hyväksytyt.\"\n\nFrank purskahti nauruun.\n\n\"Se tuskin maksaa vaivaa, mutta olisitpa kauhean hyvä, jos sen tekisit,\nMay.\"\n\nSaul Arthur Mann ajatteli, ettei Frank välittänyt penninkään vertaa\nsiitä, hyväksyikö välittäjä ehdot vai eikö, vaan kiitti taivasta tästä\nkeinosta, jolla hän voi verhota kiukkunsa.\n\n\"Saitte paljon postia, neiti Nuttall\", huomautti Mann.\n\n\"Mutta olen vasta avannut yhden kirjeen. Se on Jasperilta\", vastasi May\nhätäisesti.\n\nTaaskin pani kumpikin mies merkille hänen poskilleen kohonneen heikon\npunan ja hänen silmiinsä tulleen omituisen, harvinaisen kiillon.\n\n\"Mistä päin Jasper kirjoittaa?\" tiedusti Frank, pakottaen äänensä\nrauhalliseksi.\n\n\"Hän kirjoittaa Englannista, mutta samana päivänä hän aikoi lähteä\nmantereelle, Hollantiin. On kummallista ajatella, että hän on täällä.\"\n\n\"Sveitsissäkö?\" kysyi Frank hämmästyneenä.\n\n\"Sinä hupakko\", vastasi tyttö, purskahtaen nauruun. \"Ei, tarkoitan,\nettä hän on mantereella, ettei välillämme ole merta.\"\n\nTytön poskille lehahti helakka puna.\n\n\"Se on liikuttavaa\", virkkoi Frank kuivasti.\n\n\"Sinä et saa olla noin kauhea Jasperia kohtaan\", torui May; \"hän ei\nmilloinkaan puhu sinusta tylysti\".\n\n\"En käsitä, mitä syytä hänellä olisi\", vastasi Frank. \"Mutta\njättäkäämme sikseen tämä puheenaihe, joka --\"\n\n\"Joka -- mitä?\" vaati tyttö.\n\n\"Joka herättää erimielisyyttä\", sanoi Frank diplomaattisesti.\n\nMay meni asemalle saattamaan Frankia. Kun tämä vaunun ikkunasta katseli\nkättään heiluttavaa tyttöä, tuntui hänestä, ettei May koskaan ollut\nnäyttänyt niin viehkeältä eikä niin tavoittamisen arvoiselta.\n\nSaman päivän iltana, jona Frank kiiti Sveitsin rajaa ja Pariisia\nkohti, astui herra Rex Holland Montreuxin Palatsihotelliin ja istahti\nruokailusalissa pöydän ääreen. Oli myöhäistä ja huone oli melkein\ntyhjä. Hovimestari Giovanni tunsi hänet ja riensi lattian poikki hänen\nluokseen.\n\n\"Ah, m'sieur, olette palannut Englannista. En odottanut teidän tulevan\nennen talviurheilukauden alkua. Onko Pariisi kovin ikävä?\"\n\n\"En tullut Pariisin kautta\", vastasi toinen lyhyesti. \"Sveitsiin pääsee\nuseita teitä myöten.\"\n\n\"Mutta harvat tiet ovat hauskoja, m'sieur. Minä olen saapunut\nMontreuxiin kaikkia mahdollisia linjoja pitkin, Pariisista,\nPontarlierin, Ostenden, Brysselin, Hook of Hollandin ja Amsterdamin\nkautta, mutta vain Pariisin kautta on tähän ihanaan maahan oikea tie.\"\n\nVirkkamatta mitään tarkasteli pöydässä istuva mies ruokalistaa\nhuolellisesti. Hän näytti väsyneeltä ikäänkuin pitkän matkan jälkeen.\n\n\"Teitä huvittanee kuulla\", hän sanoi tehtyään tilauksensa ja Giovannin\naikoessa poistua, \"että minä saavuin pisintä linjaa myöten. Onko\nvieraittenne joukossa Merril-nimistä henkilöä?\"\n\n\"Ei, m'sieur. Onko hän ystäviänne?\"\n\nRex Holland naurahti.\n\n\"Eräässä mielessä on, eräässä ei\", hän vastasi keveästi eikä selittänyt\nsen enempää, vaikka Giovanni jäikin odottamaan, pää kunnioittavasti\nkumarassa.\n\nNautittuaan vaatimattoman päivällisensä hän lähti kävelylle kaupungin\nainoalle pitkälle kadulle, palaten hotellin kirjoitushuoneeseen,\nkainalossaan iso nippu sanomalehtiä, niiden joukossa englanninkielellä\npainettu matkailijoiden luettelo, jossa oli ilmoitettu matkailijoiden\nsaapuminen sekä Lausanneen, Montreuxiin ja Teritetiin että myöskin\nEvianiin ja Geneveen ja jolla senvuoksi oli melkoisen suuri menekki.\nHän istahti pöydän ääreen, otti telineeltä paperiarkin ja kirjoitti\nkirjeen, osoittaen sen herra Frank Merrilille, Hotel Le France, Geneve.\nPistettyään kirjeen hotellin laatikkoon hän meni nukkumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Täällä on kirje Frankille\", sanoi tyttö; \"onkohan se hänen\nasiamieheltään?\"\n\nHän tarkasteli kuorta, jossa oli Montreuxin leima.\n\n\"Niin luulisin\", virkkoi Saul Arthur Mann.\n\n\"No, joka tapauksessa avaan sen\", päätteli May. \"Frank-parka! Hän\nodottaa jännittyneenä.\"\n\nHän repi rikki kuoren ja veti kirjeen esille. Mann näki hänen\nkasvojensa kalpenevan ja kirjeen vapisevan hänen kädessään. Sanaakaan\nvirkkamatta ojensi tyttö kirjeen hänelle, ja hän luki:\n\n    \"Hyvä Frank Merril.\n\n    Anna minulle aikaa vielä yksi kuukausi, ennenkuin paljastat koko\n    jutun.\n\n    Sinun\n\n                                             _Rex Holland_.\"\n\nSaul Arthur Mann töllisteli kirjettä suu auki.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kuiskasi tyttö.\n\n\"Se merkitsee, että Merril suojelee jotakuta\", vastasi toinen; \"se\nmerkitsee --\"\n\nÄkkiä hänen kasvonsa saivat kiihtyneen ilmeen.\n\n\"Käsiala!\" sähähti hän.\n\nMay seurasi silmillään hänen katsettaan, mutta ei ymmärtänyt aluksi\nmitään. Sitten hän heilautti kättään salamannopeasti ja sieppasi\nkirjeen mieheltä, rutistaen sen pieneksi palloksi.\n\n\"Käsiala!\" toisti Mann. \"Tunnen sen. Se on -- Jasper Colen!\"\n\nMay katsoi häntä silmiin värähtämättä, vaikka hänen kasvonsa olivat\nkalpeat ja kirjettä puristava käsi vavahteli.\n\n\"Minun luullakseni olette erehtynyt, herra Mann\", virkkoi tyttö\nrauhallisesti.\n\n\n\n\nXIV\n\nMies, joka oli Frankin näköinen\n\n\nSaul Arthur Mann palasi Englantiin, pää täynnä uutisintoa, ja tapasi\nFrankin pienestä Jermyn-kadun varrella sijaitsevasta hotellista, johon\nhän oli majoittunut. Frank kuunteli keskeyttämättä, kun hän kertoi\nkirjeestä.\n\n\"Luonnollisesti\", jatkoi pikku mies, \"matkustin suoraa päätä\nMontreuxiin. Kirjepaperissa ei ollut hotellin otsikkoa, mutta kun\nvertasin eri hotellien käyttämiä paperilajeja, ei minun ollut ensinkään\nvaikea saada selville, että kirje oli kirjoitettu Palatsissa.\nHovimestari tunsi Rex Hollandin, joka oli vieraillut siellä usein,\nantanut aina runsaat juomarahat ja elänyt suurellisesti. Hovimestari ei\nosannut kuvata häntä tarkemmin; hän oli hidasliikkeinen nuori mies ja\noli edellisenä aamuna saapunut Hollannista sekä heti tiedustellut Frank\nMerriliä.\"\n\n\"Hollannista! Oletteko varma, että hän saapui aamulla? Minulla on\nerikoisesti syytä kysyä sitä\", huomautti Frank nopeasti.\n\n\"Ei, kun otitte sen puheeksi, niin nyt muistan. Hän ei saapunut\naamulla, vaan illalla. Ja hän poistui seuraavana aamuna pohjoiseen\nlähtevässä junassa.\"\n\n\"Miten hän sai tietää osoitteeni?\" ihmetteli Frank.\n\n\"Ilmeisesti matkailijaluettelosta. Kirjoitushuoneessa palvellut\ntarjoilija muisti nähneensä hänen lukevan sanomalehtiä. Ja nyt, poika,\non teidän oltava minulle aivan avoin. Mitä tiedätte Rex Hollandista?\"\n\nFrank otti kotelostaan savukkeen ja sytytti sen ennenkuin vastasi.\n\n\"Tiedän hänestä sen, minkä kaikki tietävät\", virkkoi hän, äänessään\nhieman katkera sointu, \"ja lisäksi jotakin, mitä ei tiedä kukaan muu\nkuin minä\".\n\n\"Mutta, hyvä mies\", vetosi Saul Arthur Mann, laskien kätensä hänen\nolalleen, \"ymmärrättehän toki, kuinka tärkeätä teille itsellenne on,\nettä kerrotte minulle kaikki, mitä tiedätte\".\n\nFrank pudisti päätään.\n\n\"Aika ei ole vielä tullut\", hän torjui eikä suostunut puhumaan enää\nkoko asiasta.\n\nMutta toisessa kysymyksessä hän oli puheliaampi.\n\n\"Taivaan nimessä, Mann, minä en aio pysyä syrjästäkatsojana, kun May\nturmelee elämänsä. Jasperin vaikutus häneen tuntuu ihan kaamealta.\nOlette itse sen nähnyt.\"\n\nSaul Arthur nyökkäsi.\n\n\"En jaksa sitä käsittää\", hän tunnusti. \"Eihän Jasper tosin ole\ntuhmannäköinen. Hänen käytöksensä on mallikelpoista, ja hän on\nviehättävä seuratoveri. Ette kai arvele --\"\n\n\"Ettäkö hän sen ansaitsee?\" Frank pudisti päätään. \"En, totisesti en.\nMinusta on vaikea puhella yksityisistä asioistani, ja te tiedätte,\nkuinka vastahakoisesti sen teen; mutta tiedätte myös, mitä ajattelen\nMaysta. Toivoin, että alkaisimme uudelleen samasta kohdasta, mihin\nerotessamme jäimme, ja vaikka hän on itse herttaisuus, tämä tyttö, joka\nmerkitsee minulle enemmän kuin kukaan tai mikään muu koko maailmassa\nja joka oli valmis menemään kanssani naimisiin ja olisi ilman Jasperin\nvehkeilyä mennytkin, oli hän nyt melkein kylmä.\"\n\nHän asteli edestakaisin lattialla. Äkkiä hän pysähtyi ja levitti\nkäsiään toivottoman näköisenä.\n\n\"Mitä minun on tehtävä? En voi menettää häntä... En voi!\"\n\nHänen äänensä kiihkeä sointu osoitti, kuinka syvät hänen tunteensa\nolivat, ja Saul Arthur Mann ymmärsi.\n\n\"Minun mielestäni on liian aikaista puhua hänen menettämisestään,\nFrank\", lohdutti hän.\n\nHänessä oli herännyt vilpitön ystävyys Frank Merriliä kohtaan, ja\nsinä kärsimysaikana, jonka nuorukainen oli saanut kestää, oli Mannin\nkunnioitus häntä kohtaan vain lisääntynyt.\n\n\"Me näemme valoa pimeydessä, ennenkuin olemme paljonkaan pitemmällä\",\nvakuutti pikku mies. \"Tässä rikoksessa piilee jotakin, mitä minä en\nkäsitä, mutta mikä varmastikaan ei ole salaperäistä teistä, Frank.\nUskon ehdottomasti, että suojaatte jotakuta henkilöä; syytä en kyllä\nvoi vielä mainita, mutta minä otan siitä perinpohjaisen selon.\"\n\nTämän miehen mielenkiintoisessa elämässä, joka oli käytetty\ntosiseikkojen kokoamiseen, ei ollut mikään tapaus innostanut ja\nkiihoittanut häntä niin voimakkaasti kuin John Minuten murha. Juttu oli\npäättynyt oikeuden julistettua päätöksensä.\n\nCrawley, joka olisi voinut antaa uutta selvitystä murhenäytelmään, oli\nkadonnut jäljettömästi, ikäänkuin olisi maa hänet niellyt. Huolimatta\nvirallisen poliisin mitä tarmokkaimmista ponnistuksista, joiden lisäksi\nSaul Arthur Mann oli yksityisesti toimituttanut etsiskelyjä, ei oltu\nsaatu vähääkään vihiä entisestä kersantista. Ilmeisestikään ei häntä\nsaatu sekoittaa Rex Hollandiin. Hän oli eri persoonallisuus, joka\nmahdollisesti oli samassa juonessa Hollandin kanssa, mutta siihen\nyhteys supistuikin.\n\nTiedustelijan mieleen oli välähtänyt, että kenties Crawley oli\nseurannut Rex Hollandia pakomatkalle, ja hän toimitti tästä asiasta\nMontreuxissa tarkkoja kyselyjä, mutta yhtä turhaan kuin kaikki\nmuutkin. Ja hänen hämminkinsä yhä vain paheni siitä, että kotipuolessa\ntoimitetut tutkimukset aina veivät hänet Frank Merrilin jäljille.\nTuntui siltä kuin olisi kohtalokin päättänyt näyttää Frankin\nmahdollisimman huonossa valossa. Hän oli ollut enonsa sihteerinä, ja\nsitten oli Jasper Cole äkkiä ilmestynyt näyttämölle kenenkään oikein\ntietämättä, mistä hän oli tullut. Hämärästi oli viittailtu hänen\nsaapuneen \"ulkomailta\", ja varmaa oli, että hän oli tullut pitkien\nneuvottelujen jälkeen, joita John Minute oli omakohtaisesti hoitanut.\nNiissä neuvotteluissa oli useampien kuukausien aikana vaihdettu\nkirjeitä, joista Frank ei ollut nähnyt ainoatakaan jommallekummalle\ntaholle menevää.\n\nOikeudenkäynnin kestäessä oli pikku mies koonnut kokonaisen nidoksen\ntietoja sekä Frankilta että Maylta, saamatta kuitenkaan vähäistäkään\nvaloa Jasper Colen tunkeutumiseen tai siihen salaperäisyyteen, johon\nJohn Minute oli kietonut hänen pestauksensa.\n\nHän oli itse kirjoittanut ja pannut postiin kaikki Jasperille\nlähettämänsä kirjeet ja nähtävästi saanut vastaukset, jotka hän oli\npolttanut, jollakin toisella osoitteella, josta Frank ei tiennyt mitään.\n\nJasper oli saapunut, ja sitten oli eräänä päivänä sattunut riita, ei\nmolempien nuorukaisten, vaan Frankin ja hänen enonsa kesken. Riita oli\nollut erittäin kiivas, mutta Frank ei suostunut ilmaisemaan senkään\nsyytä. Hän herätti Saul Arthurin mielessä sellaisen vaikutelman, että\nhän oli jossakin määrin ollut syypää. Ja siinä oli toinen seikka, joka\npani ymmälle Miehen Joka Tiesi. Osittain oli syy ollut laskettava\nkersantti Smithin vastuulle. Juuri Frank oli toimittanut kersantin\nEastbourneen ja enonsa luokse. Mutta se oli vain yksi puoli tästä\narvoituksesta. Oli vielä muita yhtä hämäriä seikkoja.\n\nSaul Arthur Mann palasi toimistoonsa ja kokosi ainakin\nkahdennenkymmenennen kerran kaikki runsaat muistiinpanot, joita hän oli\ntästä jutusta ja siinä esiintyvistä henkilöistä kerännyt. Hän luki ne\nläpi järjestelmällisesti ja huolellisesti.\n\nKun hän poistui toimistostaan, oli yö jo melkein puolivälissä, mutta\nkello yhdeksän seuraavana aamuna hän oli jo matkalla Eastbourneen.\nKonstaapeli Wisemanilla oli onneksi päivän loma, ja hän työskenteli\nkeittiökasvitarhassaan, kun Mannin auto pysähtyi hänen asuntonsa\nedustalle. Wiseman otti vieraansa vastaan tärkeän näköisenä, sillä\nvaikkakin konstaapelin maine oli virallisissa piireissä oikeudenkäynnin\njälkeen alentunut, tunsivat kuitenkin kyläläiset, että joskaan heidän\npoliisinsa ei ollut täydelleen selvittänyt John Minuten salaperäistä\nmurhaa, niin hän kuitenkin oli päässyt melkoisen lähelle ratkaisua.\n\nSiistissä huoneessa, joka oli puolittain keittiö, puolittain\nseurusteluhuone ja jonka punaisilla tiilillä laskettua lattiaa\npeitti kirkasvärinen matto, rouva Wiseman tarjosi hyvin pölytetyn\nwindsorilaisen tuolin, kehoittaen Saul Arthur Mannia istuutumaan,\nennenkuin kohteliaasti poistui. Tiedustelija esitti asiansa muutamilla\nsanoilla konstaapeli Wisemanin kuunnellessa jurona ja ääneti. Vieraan\nlopetettua hän pudisti päätään.\n\n\"Kaikki, mitä kersantista tiedän, olen kertonut ylikonstaapelille,\njoka istui tuossa samassa tuolissa\", hän selitti; \"hän oli aina hieman\nsalaperäinen -- kersantti nimittäin. Kun hän oli 'kännissä', jos saan\nkäyttää sellaista sanontatapaa, saattoi hän kertoa juttuja tuntikausia;\nmutta jos hän oli selvä, ei hänestä saanut sanaakaan irti. Hänen\ntyttärensä oli hänen luonaan vain parisen viikkoa.\"\n\n\"Hänen tyttärensä!\" huudahti Mann kerkeästi.\n\n\"Hänellä oli tytär, kuten olen jo esimiehilleni maininnut\", sanoi\nkonstaapeli Wiseman juhlallisesti, \"aika soma tyttö. Paljoa en häntä\nnähnyt, mutta hän oli Eastbournessa noin kaksi viikkoa kersantin\nsaavuttua. On mukavaa, että satun muistamaan hänen tulopäivänsä, sillä\nhänen rattaittensa pyörä irtaantui vartiopaikkani kohdalla, ja minä\npanin lain mukaisesti tapahtuman muistiin ja annoin siitä raportin. En\nvarmasti tiedä, asuiko tytär hänen luonaan. Hänen asuntonsa oli Birlham\nGapissa, ja siellä näin tytön. Niin, hän oli sievä tyttö\", toisti hän,\nvaipuen muistelemaan, \"hoikka ja hento, hyvin tumma, ja iho kuin maito.\nMutta he eivät häntä löytäneet.\"\n\nTaaskin keskeytti Mann hänet.\n\n\"Poliisitko?\"\n\nKonstaapeli Wiseman pudisti päätään.\n\n\"Oh, ei; häntä on etsitty vuosikausia, paljon ennen herra Minuten\nmurhaa.\"\n\n\"Kuka häntä etsi?\"\n\n\"Muutamat ihmiset\", vastasi konstaapeli verkkaisesti. \"Sattumalta\ntiedän, että herra Cole halusi saada tietää hänen olinpaikkansa. Mutta\nhän aloitti etsintänsä vasta viikkoja tytön katoamisen jälkeen. Herra\nColen menettely\", jupisi konstaapeli Wiseman, \"oli hyvin kummallista.\nHän ei tullut suoraan meidän luoksemme pyytämään apua, vaan lähetti\nkokonaisen joukkion yksityisetsiviä nuuhkimaan Eastbourneen; yksi\nheistä sattui olemaan vaimoni serkku. Niin saimme me tiedon asiasta.\nCole kulutti paljon rahaa koettaessaan päästä hänen jäljilleen, ja niin\nteki myöskin herra Minute.\"\n\nSaul Arthur Mannille alkoi pimeys hieman kirkastua.\n\n\"Herra Minuteko myöskin?\" kysyi hän. \"Toimiko hän yhdessä herra Colen\nkanssa?\"\n\n\"Mikäli minä voin käsittää, toimivat he kumpikin toisistaan\nriippumatta\", selitti Wiseman. \"Se on minusta pulman pulma, eikä se\nole vieläkään oikein selvillä. Luulin, että oikeudenkäynnissä tulisi\nsiitäkin jotakin ilmi, mutta tiedättehän, minkälaisen sekasotkun\nlakimiehet jutusta tekivät.\"\n\nKonstaapeli Wisemanin varma vakaumus oli, että Frank Merril oli päässyt\nvapaaksi syyttäjäviranomaisten kyvyttömyyden tähden, ja kotoisessa\npiirissään hän joskus oli katkera, jopa napisi esivaltaa vastaan.\n\n\"Pidättekö vieläkin herra Merriliä syyllisenä?\" kysäisi Saul Arthur\nMann sanoessaan jäähyväisiä.\n\n\"Olen siitä yhtä varma kuin siitäkin, että seison tässä\", vakuutti\nkonstaapeli, hieman ylpeänä mielipiteensä lujuudesta. \"Enkö minä mennyt\nhuoneeseen? Eikö hän ollut siellä vainajan kanssa? Eikö sieltä löytynyt\nhänen revolverinsa? Eikö hänen tilikirjoissaan Lontoossa ollut jotakin\nepäkunnossa?\"\n\nSaul Arthur Mann hymyili.\n\n\"Muutamilla ihmisillä on toisenlaiset luulot, konstaapeli\", hän\nvirkkoi, pudistaen tämän heltymättömän lainpalvelijan kättä.\n\nLontooseen palattuaan hän sai liittää kersantti Crawleytä eli Smithiä\nkoskeviin muistiinpanoihinsa muutamia uusia tietoja, ja niiden pohjalla\nhän ryhtyi työhön.\n\nKuten olemme jo kertoneet, oli Saul Arthur Mannilla erikoisen etuisat\nsuhteet Scotland Yardiin, ja onneksi hän oli niihin aikoihin mitä\nparhaissa väleissä virallisen poliisikunnan päämajan kanssa, sillä\nhän oli avustanut poliisia tuhoamaan yhden tehokkaimpia, Euroopassa\nmiesmuistiin toimineita kiristysliittoja. Hänen muistiinpano-arkistoaan\noli ammennettu niin menestyksellisesti, että poliisi oli saanut\ntuomituiksi joukkion Englannissa olleet seitsemäntoista jäsentä.\n\nHän pyrki Scotland Yardin päällikön puheille ja suoritti samana\nyönä, mukanaan pieni armeija etsiviä, järjestelmällisen etsinnän\nSilvers Rentsissä. Se talo, johon Jasper Colen oli nähty menevän,\ntutkittiin taaskin, mutta jälleen ilman tuloksia. Talo oli tyhjä\nlukuunottamatta yhtä avaraa huonetta, jonka yksinkertaisessa kalustossa\noli työntösänky, pöytä, tuoli, lamppu ja maton kaistale. Huoneita oli\nneljä, niistä kaksi, joita ei koskaan käytetty, yläkerrassa ja kaksi\nalhaalla.\n\nErään käytävän päässä oli keittiö, jossa myöskään ei ollut mitään muuta\nkalustoa kuin bamburuokoiset tikapuut. Keittiöstä vei teljetty ovi\nvähäiselle neliskulmaiselle pihalle, jota kolmelta taholta ympäröivät\naidat, eroittaen sen vasemmalla ja oikealla puolella olevista\nsamanlaisista pihoista ja talon takalistosta. Silvers Rentsin takana\noli toinen sen kanssa yhdensuuntainen umpikuja Royston Court.\n\nMann palasi taloon ja tutki uudelleen yläkerroksen huoneet, etsien\nerikoisesti lattia- tai kattoluukkua, sillä tikapuiden löytyminen\nviittasi sellaisen olemassaoloon. Mutta tällä kertaa häntä ei\nonnistanut ollenkaan. Hän sai tietää, että Jasper Cole oli John\nMinuten kuoleman jälkeen käynyt talossa vain yhden kerran. Sikäläisten\nasukkaiden harrastuksia kuvaavana huvittavana seikkana voidaan mainita,\nettei Silvers Rentsissä tiedetty mitään sellaisista asioista, jotka\nolivat sattuneet melkein sen ovella. Ja vaikka siellä tunnettiin kaikki\ntelakkojen ja Thamesin rautatehtaiden juorut kuin viisi sormea, ei\nsiellä aavistettukaan mitään Royston Courtissa yleisesti tunnetuista\ntapahtumista. Vieläkin merkillisempää on, että Saul Arthur Mann\nlukuisine etsivineen rajoitti tutkimuksensa Silvers Rentsiin.\n\nTiedustelijamme oli ymmällään ja harmissaan, mutta perin\nomituinen sattuman oikku antoi hänen käsiinsä vielä yhden langan\nMinute-salaisuudesta. Se lanka opasti hänet kuitenkin vielä sekavampaan\nsokkeloon kuin se oli, johon hän siihen asti oli onnistumatta koettanut\ntunkeutua.\n\nKolme päivää senjälkeen, kun hän oli käynyt Silvers Rentsissä, oli\nhänen asioiden vuoksi mentävä Camden Towniin. Tarkemmin sanoen hänen\noli poliisin pyynnöstä pistäydyttävä Hallowayn vankilassa tapaamassa\nmuuatta vankia; tämä oli kääntynyt todistajaksi eräässä jutussa,\njonka selvittelyssä sekä poliisi että herra Mann olivat puuhailleet.\nAjattelemattomuudessaan hän oli lähettänyt pois ajurinsa, ja kun hän\nuudelleen ilmestyi portista kadulle, ei näkyvissä ollut minkäänlaisia\najoneuvoja. Hän ei halunnut ajaa raitiovaunulla, joka olisi vienyt\nhänet King's Crossille, vaan päätti mieluummin kävellä. Ja kun hän ei\npitänyt valtakaduista, oli hän lähtenyt oikotietä myöten, jota kautta\nhän tiesi pääsevänsä Hampsteadin tielle.\n\nPian hän asteli Flowerton-tiellä, jonka valtaväylän varrella on\nteollisuusylimystön omistamia, arvokkaan näköisiä taloja. Hän asteli\nsateenvarjoaan heilutellen ja tapansa mukaan hyräillen erästä\nepäsointuista kansanomaista säveltä. Mutta äkkiä hänen huomionsa\nkiintyi näkyyn, joka sai hänet pidättämään hengitystään ja pysähtymään.\n\nKello oli puoli kuusi, ja oli jo hämärä, mutta hänellä oli hyvät\nsilmät, ja hänen oli mahdoton erehtyä. Flowerton-tien talot eivät\nole aivan käytävän laidassa, vaan on niiden ja sen välissä pienoisia\npuistikkoja. Pääoville vie kuusi tai seitsemän askelmaa; se kohtaus,\njoka pysähdytti Mannin, tapahtui eräiden tällaisten portaiden\nyläpäässä, avoimen oven edustalla.\n\nSiellä oli kaksi henkilöä, nuori mies ja neito. Viimemainittu oli\ntavattoman kaunis ja hyvin kalpea. Mies oli täsmälleen Frank Merrilin\nkaksoisolento. Hän oli puettu karkeaan puolivillaiseen pukuun, ja\npäässä oli pehmeä, jokseenkin leveälierinen hattu. Mutta Saul Arthur\nMannia ei ällistyttänyt tämä merkillinen näky sellaisenaan, vaan miehen\nja naisen asento. Tyttö ilmeisesti rukoili jotakin toveriltaan. Mann\noli liian kaukana kuullakseen hänen sanojaan, mutta näki nuorukaisen\npudistavan tytön kauemmaksi itsestään. Neito tarttui taaskin hänen\nkäsivarteensa ja kohotti kasvojaan hartaan pyytävästi.\n\nMann tuijotti suu auki, sillä nuorukaisen käsi nousi ja lennätti\ntytön takaisin taloon. Sitten paiskasi mies oven rajusti kiinni, meni\nportaita alas, kääntyi ja riensi tiehensä.\n\nTarkkailijamme seisoi kuin kivettyneenä, ja ennenkuin hän selvisi\nhämmästyksestään, oli nuorukainen jo kääntynyt tien nurkkauksesta ja\nkadonnut näkyvistä. Saul Arthur Mann otti hatun päästään ja pyyhkäisi\notsaansa. Hänen toimintakykynsä oli täydelleen lamaantunut hetkiseksi.\nHän asteli hitaasti portille ja jäi empien seisomaan. Mitä hän voisi\nsanoa syyksi, jos hän menisi sisään? Jos mies oli Frank, niin varmasti\nsilloin olisivat hänen omat arvelunsa kaikki vääriä, ja salaisuus olisi\nentistäkin sekavampi.\n\nHänen tarmonsa alkoi jälleen herätä. Hän painoi talon numeron mieleensä\nja kiiruhti nuorukaisen jälkeen. Kun hän saapui kulmaukseen, oli hänen\ntakaa-ajettavansa kadonnut. Hän riensi seuraavaan kulmaukseen, mutta ei\nsaavuttanut miestä. Onneksi hän samassa huomasi tyhjän vuokra-auton ja\nhuusi sen luokseen.\n\n\"Grimmin hotelliin. Jermyn-kadulle!\" hän määräsi.\n\nVihdoinkin saisi hän uteliaisuutensa tyydytetyksi ainakin yhteen\nkohtaan nähden.\n\n\n\n\nXV\n\nKirje uunin ristikolla\n\n\nGrimmin hotelli on oikeastaan ryhmä vuokra-asuntoja, joiden yhteydessä\non ravintola. Viimeksimainitussa ei ole juuri muuta kuin keittiö, josta\ntarjoillaan aterioita huoneiden asukkaille. Frankin huoneet olivat\nkolmannessa kerroksessa, ja maksettuaan ajurille riensi Mann eteiseen,\nastui hissiin, painoi nappia ja oli tuota pikaa Frankin ovella. Hän\nkoputti, ja hänen mieltään vaivasi pelko, ettei hän saisi vastausta.\nRiemukseen ja hämmästyksekseen hän kuuli Frankin lujat askeleet asunnon\npienestä eteisestä, ja ovi avautui. Frank oli juuri pukeutumassa\npäivällistä varten.\n\n\"Käykää sisään, S.A.M.!\" kehoitti hän herttaisesti. \"Tulkaahan\nkertomaan uutisia!\"\n\nHän meni edellä takaisin huoneeseensa ja ryhtyi jälleen taitoa\nvaativaan tehtäväänsä, sitomaan kaulanauhaansa.\n\n\"Kuinka kauan olette ollut täällä?\" tiedusti Mann.\n\nFrank katsahti häneen kummastellen.\n\n\"Kuinka kauan olen ollut täällä?\" hän kertasi. \"En osaa sitä niin\ntarkalleen sanoa, mutta tulin tänne aivan kohta lounaan jälkeen.\"\n\nMann oli edelleenkin ällistyneenä ja epävarmana.\n\n\"Minkälaiset vaatteet riisuitte päältänne?\"\n\nNyt oli Frankin vuoro näyttää hämmästyneeltä.\n\n\"Vaatteet?\" toisti hän. \"Mitä te oikein puhelette, miekkonen?\"\n\n\"Mikä puku oli tänään päällänne?\" tiukkasi Saul Arthur Mann.\n\nFrank pujahti pukeutumishuoneeseensa ja palasi sieltä kädessään sekava\nvaatemytty, jonka hän heitti tuolille. Se oli hänen tavallisesti\nkäyttämänsä sininen puku.\n\n\"Ja nyt: mitä te kujeilette?\"\n\n\"Ei tämä ole kujeilua\", vastasi toinen. \"Olisin voinut vannoa nähneeni\nteidät Camden Townissa vähemmän kuin puoli tuntia sitten.\"\n\n\"En halua teeskennellä, etten tiedä, missä Camden Town on\", sanoi Frank\nhymyillen, \"mutta siinä mielenkiintoisessa paikassa en ole käynyt\nmoniin vuosiin\".\n\nSaul Mann oli ääneti. Hänestä oli päivänselvää, että ken Flowerton-tien\nkuudenkymmenenyhdeksän asukas lieneekään ollut, missään nimessä se ei\nollut Frank Merril. Frank kuunteli kertomusta huvitettuna.\n\n\"Todennäköisesti te erehdytte, valo otaksuttavasti teki teille\nkepposen\", hän huomautti.\n\nMutta Mann oli varma asiastaan.\n\n\"Olisin voinut oikeudessa mennä valalle siitä, että se olitte juuri te.\"\n\nFrank tuijotti ikkunasta ulos.\n\n\"Kuinka omituista!\" hän jupisi. \"Mieluisasti en voi nostaa syytettä\nmiestä vastaan siitä syystä, että hän on näköiseni -- tyttö-parka!\"\n\n\"Ketä ajattelette?\" kysyi Mann.\n\n\"Ajattelin tuota onnetonta naista. Minkälaisia elukoita maailmassa\nonkaan!\"\n\n\"Kyllä te pelästytitte minua hirveästi\", myönsi hänen ystävänsä.\n\nFrank purskahti äänekkääseen, sydämelliseen nauruun.\n\n\"Te kai jo näitte minut oikeudessa syytettynä pahoinpitelystä\", hän\npilaili.\n\n\"Näin enemmänkin\", virkkoi toinen vakavana, \"ja näen nytkin enemmän.\nEntäpä jos on joku toinen teidän näköisenne henkilö, joka toimii\nyksissä neuvoin vihamiestenne kanssa.\"\n\nFrank pudisti väsyneesti päätään.\n\n\"Ystävä hyvä\", hän sanoi hymyillen heikosti, \"olen kyllästynyt\nkaikenlaisiin olettamuksiin. Tulkaa syömään päivällistä kanssani!\"\n\nMutta Mann oli lupautunut toisaalle. Ja lisäksi hän tahtoi pohtia\nasioita.\n\nPohtiminen oli tällä hetkellä jokseenkin tuloksetonta puuhaa, ja hän\npaneutui sinä iltana nukkumaan harmissaan ja sekavin ajatuksin. Hän\nnautti säännöllisesti aamiaista vuoteessaan kello kymmenen, sillä hän\noli saavuttanut sellaisen iän, jolloin tottumukset ovat kiteytyneet,\nja määrännyt aamiaisajan kello kymmeneksi, sillä siten ehtivät\nkonttoristit tuoda hänen yksityisen postinsa toimistosta asuntoon.\n\nTällä kertaa oli posti hyötyisä, kiihoittava ja paljon lupaava, sillä\nsiinä saapui kirje konstaapeli Wisemanilta.\n\n    Herra Saul Arthur Mann.\n\n    Aikaisemman keskustelumme johdosta ilmoitan, että olen juuri\n    saanut käsiini puheena ollutta nuorta naista (kersantti Smithin\n    tytärtä) esittävän valokuvan. Se oli annettu häntä etsineelle\n    yksityisetsivälle. Vaimoni sai sen serkultaan, ja minä lähetän\n    sen teille, toivoen, että siitä on jotakin hyötyä.\n\n    Kunnioittaen\n\n                                               teidän\n                                         Peter John Wiseman.\n\nValokuva oli kääritty silkkipaperiin, ja Saul Arthur Mann aukaisi\nsen innokkaasti. Hän katsahti soikeaan korttiin ja jäi suu auki\ntuijottamaan, sillä siinä kuvattu tyttö oli sama, jonka hän oli nähnyt\nFlowerton-tien kuudenkymmenenyhdeksän portailla.\n\nFrank sai puhelimitse kehoituksen tulla kuulemaan uutisia, ja tuntia\nmyöhemmin istuivat molemmat miehet tiedustelijan toimistossa.\n\n\"Minä aion lähteä käymään siinä talossa katsomassa tyttöä\", virkkoi\nSaul Arthur Mann. \"Tahdotteko tulla mukaan?\"\n\n\"Sydämeni pohjasta\", vastasi Frank. \"Kummallista kylläkin, toivon yhtä\nhartaasti kuin tekin, että hän löytyy. Muistan hänet varsin hyvin,\nja yhden kerran riitauduin enoni kanssa juuri hänen tähtensä. Hän\noli saapunut taloon isänsä asioissa, ja mielestäni kohteli eno häntä\njokseenkin tylysti.\"\n\n-- Kohta numero yksi selvinnyt, -- tuumi Saul Arthur Mann.\n\n\"Sitten tyttö katosi\", jatkoi Frank, \"ja Jasper ilmestyi näyttämölle.\nJasperin ja tämän tytön välillä oli jonkun verran yhteyttä, jota en ole\nvoinut käsittää. Sen vain tiedän, että Jasperista oli hirveän tärkeätä\nlöytää hänet, mutta muistaakseni se ei hänelle onnistunut.\"\n\nMannin auto oli ovella, ja muutamissa minuuteissa olivat he saapuneet\ntalon numero kuusikymmentäyhdeksän upean käytävän edustalle.\n\nOvea aukaisemaan saapunut palvelijatar jäi tuijottamaan vuorotellen\nSaul Arthur Mannia ja tämän seuralaista.\n\n\"Täällähän asuu eräs neiti\", alkoi Mann, näyttäen valokuvaa. \"Tässä on\nhänen kuvansa.\"\n\nTyttö nyökkäsi, yhäti töllistellen Frankia.\n\n\"Tahtoisin tavata häntä.\"\n\n\"Hän on poistunut\", vastasi palvelijatar.\n\n\"Silmäilette minua perin tarkasti\", huomautti Frank. \"Oletteko nähnyt\nminut joskus ennen?\"\n\n\"Kyllä, sir\", myönsi tyttö, \"te olette usein käynyt täällä, tai sitten\nse on ollut hyvin teidän näköisenne herra -- oletteko herra Merril?\"\n\n\"Se on nimeni\", sanoi Frank naurahtaen, \"mutta luullakseni en ole ollut\ntäällä kertaakaan tätä ennen\".\n\n\"Minne neiti lähti?\" tiedusti Saul Arthur.\n\n\"Hän lähti viime yönä. Hän otti kaikki tavaransa ja poistui ajurilla.\"\n\n\"Asuuko huoneistossa nyt ketään?\"\n\n\"Ei, sir.\"\n\n\"Kuinka kauan olette ollut täällä palveluksessa?\"\n\n\"Noin viikon päivät.\"\n\n\"Me olemme neidin ystäviä\", valehteli Saul Arthur häpeilemättä, \"ja\nmeitä on pyydetty käymään täällä katsomassa, onko kaikki kunnossa\".\n\nPalvelijatar empi, mutta Saul Arthur Mann otti kasvoilleen käskevän\nilmeen, johon hän niin kerkeästi turvautui, astui tytön ohitse ja\naloitti kotitarkastuksen.\n\nKalusto oli yksinkertainen, mutta hyvä.\n\n\"Nähtävästi on väärällä herra Merrilillä runsaasti rahaa\", virkkoi Mann.\n\nNäkyvissä ei ollut minkäänlaisia valokuvia eikä papereita, ennenkuin he\njoutuivat makuuhuoneeseen. Sen uuninristikolla oli revitty paperiarkki,\njohon oli hienolla käsialalla kirjoitettu muutamia rivejä ja jonka Mann\nheti anasti. Ennen heidän poistumistaan kysyi Frank tytöltä uudelleen:\n\n\"Oliko täällä asuva herrasmies todella minun näköiseni?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi pieni palvelustyttö.\n\n\"Silmäilkää minua tarkoin!\" penäsi Frank hyvätuulisesti, ja tyttö\ntuijotti häneen taaskin.\n\n\"Jonkun verran teidän näköisenne\", peruutti palvelijatar.\n\n\"Oliko hänen puheensa samanlaista?\"\n\n\"En ole koskaan kuullut hänen puhuvan, sir.\"\n\n\"Sanokaapa\", pisti Saul Arthur Mann väliin, \"oliko hän hyvä vaimolleen!\"\n\nPikku palvelijattaren kasvoille levisi heikko virnistys.\n\n\"He riitelivät alituiseen\", vastasi hän. \"Mies oli häijy, ja rouva\npelkäsi häntä. Oletteko te poliiseja?\" kysäisi hän, mielenkiinnon äkkiä\nherätessä.\n\nFrank pudisti päätään.\n\n\"Emme; emme ole poliiseja.\"\n\nAnnettuaan tytölle puoli kruunua hän asteli toverinsa edellä portaita\nalas.\n\n\"On kovin ikävää, että on toinen minun näköiseni mies, joka on häijy\nvaimolleen ja asuu Camden Townissa\", hän virkkoi auton huristaessa\ntakaisin kaupunkiin.\n\nSaul Arthur Mann oli matkalla vaitelias, antaen vain yksitavuisia\nvastauksia.\n\nPäästyään takaisin suojaisaan toimistoonsa otti hän revityn kirjeen\ntaaskin esille ja sommitteli sen pöydällään kokoon. Siinä ei ollut\npäällekirjoitusta eikä herttaisia alkuhuomautuksia. Se kuului:\n\nSinun on lähdettävä Lontoosta. Saul Arthur Mann näki tänään teidät\nmolemmat. Mene vanhaan paikkaan odottamaan määräyksiä!\n\nAllekirjoitusta ei ollut, mutta pöydän kahden puolen istuvat miehet\nkatselivat toisiaan, sillä käsiala oli Jasper Colen.\n\n\n\n\nXVI\n\nKersantti Smithin palaaminen\n\n\nJasper Cole ponnisteli samaan aikaan luminietosten halki pienelle,\nChamonixiin päin viettävällä rinteellä olevalle alppimajalle, jonka\nMay Nuttall oli vuokrannut. Reki, jolla hän oli saapunut asemalta,\noli vuoren juurella. May oli kuistilla, näki hänet ja toivotti hänet\niloisesti huudahtaen tervetulleeksi. Jasper pudisti lumen saappaistaan\nja juoksi häntä vastaan portaita myöten kuistille.\n\n\"Tämäpä on iloinen yllätys\", sanoi May, ojentaen hänelle molemmat\nkätensä ja katsoen kiittävästi häntä silmiin. Nuorukaisen kasvot eivät\nenää olleet läheskään niin kalpeat kuin ennen; hän oli päivettynyt ja\nterveen näköinen, joskin piirteet olivat hieman pingoittuneet.\n\n\"Mieluumminkin se oli hullu temppu, eikö ollutkin?\" arveli Jasper\nhaikeasti.\n\n\"Sinä olet niin piintynyt vanhapoika, Jasper, että luullakseni\nsinua kauhistuttaa kaikki sellainen, mikä vain poikkeaa totutuista\ntavoistasi. Miksi tulit näin pitkän matkan, Hollannista Ylä-Savoijaan?\"\n\nCole oli seurannut neitoa lämpöiseen ja kodikkaaseen arkihuoneeseen,\nlämmitellen nyt kohmettuneita käsiään roihuavan takkavalkean ääressä.\n\n\"Vielä kysyt! Tulin sinua tapaamaan.\"\n\n\"Entä miten sujuvat kokeesi?\"\n\nMay käänsi hieman hätäisesti keskustelun toiseen suuntaan.\n\n\"Viime kuusta lähtien en ole tehnyt minkäänlaisia kokeita -- en\nainakaan sellaisia kuin sinä tarkoitat. Se ainoa, joka minulla on ollut\nkäsillä, on edistynyt oikein hyvin.\"\n\n\"Mikä se sitten on?\" tiedusti neito innokkaasti.\n\n\"Kerron sen sinulle näinä päivinä\", vältteli toinen.\n\nJasper oli majoittunut Alppihotelliin ja toivoi voivansa viipyä\nChamonixissa viikon. He puhelivat ilmoista, aikaisesta lumesta,\njoka oli verhonnut laakson valkoiseen vaippaan, kiusoittelevasta\nMont Blancista, joka ei ollut näyttäytynyt Mayn saapumisen jälkeen,\nvarhaisista lumivyöryistä, joiden jyrinä oli tuloyönä herättänyt\nhänet, Argentieresiin vievästä hauskasta tiestä, Col de Balmen\nlumeenhautautuneista kylistä, ison jäätikön eetterinvihreästä\nvälkkeestä -- kaikesta muusta paitsi siitä, mikä enimmin askarrutti\nheidän ajatuksiaan ja oli lähinnä heidän sydäntään.\n\nJasper mursi jään viittaamalla Frankin käyntiin Genevessä.\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\" kysyi May, käyden äkkiä vakavaksi.\n\n\"Minulle kerrottiin siitä\", vastasi Jasper kartellen.\n\n\"Jasper, oletko ollut Montreuxissa?\" May katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n\"Olen kyllä ollut Montreuxissa tai oikeammin Cauxissa. Se on\nvuoristossa samalla kohdalla ja sinne on mentävä Montreuxin kautta.\nMiksi sitä kysyt?\"\n\nNeidon oli äkkiä vallannut jäätävä tunne, josta hän ei päässyt eroon\nsinä eikä seuraavanakaan päivänä.\n\nHe kävivät yhdessä tavanmukaisilla retkeilyillä, kiipeilivät Butten\nmetsäisille rinteille ja seisoivat kolmantena päivänä Jasperin tulon\njälkeen kirkkaassa aamunkoitteessa, katselivat ensimmäisiä punertavia\nsäteitä, jotka sattuivat Mont Blancin ryhmyiselle huipulle.\n\n\"Eikö se ole ihanaa?\" kuiskasi May.\n\nJasper nyökkäsi.\n\nMaiseman tyyni kauneus, puhtaus, vuorten mahtava korkeus, kaikki se\nsamalla kertaa ahdisti ja ihastutti neitoa, kohotti häntä lähemmäksi\nentisiä yleviä totuuksia, poisti hänestä turhan arkuuden. Hän käännähti\näkkiarvaamatta Jasperiin päin ja kysäisi:\n\n\"Jasper, kuka tappoi John Minuten?\"\n\nNuorukainen ei vastannut. Hän katseli suruisan kaihoisasti\npäivänkoittoa luoksepääsemättömällä Mont Blancilla, valon ja varjon\nvaihtelua, värileikkiä, nauttien puhtaasta tunnelmasta. Kun hän puhkesi\npuhumaan, oli hänen äänensä hiljennyt melkein kuiskaukseksi.\n\n\"Minä tiedän, että John Minuten murhaaja on elossa ja vapaana.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Jollet nyt sitä tiedä, et saa sitä koskaan tietää.\"\n\nSyntyi hiljaisuus, jota kesti hyvinkin viisi minuuttia. Vuoren laen\ntulipunainen väri kalpeni sitruunankeltaiseksi.\n\nSitten May virkkoi taaskin:\n\n\"Oletko sinä suoranaisesti tai välillisesti syypää?\"\n\nMies pudisti päätään.\n\n\"En suoranaisesti enkä välillisesti\", hän sanoi lyhyesti, ja\nseuraavalla minuutilla oli tyttö hänen sylissään.\n\nHeidän välillään ei ollut vaihdettu yhtään rakkauden sanaa, ei\nminkäänlaisia hellyyden osoituksia, ei ainoatakaan kirjettä, jota ei\nkoko maailma olisi saanut lukea. Heidän rakkaussuhteensa oli alkanut\nsiitä, mihin muiden loppuu -- valloitukseen ja antautumiseen. Tällä\nkummallisella, kerrassaan käsittämättömällä tavalla joutui May Nuttall\nkihloihin, ja hän ilmoitti siitä ystävilleen perin lyhyillä kirjeillä.\n\nKahden viikon kuluttua saapui neito Englantiin, ja häntä oli Charing\nCrossin asemalla vastassa Saul Arthur Mann. May oli säteilevän iloinen,\nja hyvä tuuli suorastaan pursusi hänestä; hän oli terveyden ja\nkauneuden esikuva.\n\nMann pani kaiken tämän merkille raskain sydämin. Hänen velvollisuutensa\noli suorittaa eräs tehtävä, joka ei suinkaan ollut hauska. Hän tiesi,\nettä oli turhaa koettaa vaikuttaa neitoon järkisyillä. Hän ei voisi\ntuoda esiin muuta kuin puolivalmiita teorioita ja epäluuloja, mutta\nolihan hänellä ainakin yksi valttikortti. Hän pohti mielessään,\npitäisikö hänen iskeä se pöytään, sillä siinäkin suhteessa olivat hänen\nsaamansa tiedot mahdollisimman niukat. Hän selosti Frank Merrilille\nkohtauksensa tytön kanssa.\n\n\"Hyvä Frank, hän on yksinkertaisesti sokaistunut\", selitti pikku\nmies epätoivoisena. \"Oi, jospa kirotut tietoni vain olisivat\ntäydellisiä! Silloin saisin yhdessä sekunnissa hänet uskomaan. Kaikista\nselvittelyistä, joihin ikinä olen ryhtynyt, ei mikään ole ollut näin\nepätyydyttävä.\"\n\n\"Eikö mitään voida tehdä?\" kysyi Frank. \"Minä en voi uskoa, että niin\nkäy. Hän naimisiin Jasperin kanssa! Hyvä Jumala! -- kaiken jälkeen --\"\n\nHänen äänensä oli käheä, ja käsi, jota hän torjuvasti kohotti, vapisi.\n\nSaul Arthur Mann raapi leukaansa.\n\n\"Mitähän jos menisitte häntä tapaamaan\", hän ehdotti ja lisäsi hieman\nilkeästi: \"Minä olen sillä aikaa herra Colen luona.\"\n\nFrank epäröi.\n\n\"Ymmärrän hyvin vastahakoisuutenne\", jatkoi pikku mies, \"mutta\nkysymyksessä on siksi paljon, ettette saa sallia hienotunteisuutenne\npidättää itseänne. Tämä juoni on estettävä millä hinnalla hyvänsä.\nNyt on taistelu käynnissä. Kuukaudessa, kenties vieläkin lyhyemmässä\najassa, saattaa meillä olla koko totuus käsissämme.\"\n\n\"Oletteko saanut mitään vihiä Camden Townissa näkemästänne naisesta?\"\ntiedusti Frank.\n\n\"Hän on kadonnut täydelleen\", vastasi toinen; \"löytämiämme jälkiä\nmyöten emme ole päässeet mihinkään\".\n\nSinä iltapäivänä Frank pukeutui harvinaisen huolellisesti, kysyi\npuhelimitse Maylta etukäteen, sopiko hänen tulla vierailulle, ja saapui\nmyöhästymättä minuuttiakaan. Neito oli tapansa mukaan hyvin herttainen.\n\n\"Olin melkein loukkaantunut, kun et ole käynyt aikaisemmin, Frank\", hän\ntorui. \"Tulitko onnittelemaan?\"\n\nSen sanoessaan hän katsoi Frankia suoraan silmiin.\n\n\"Sitä sinä tuskin voit olettaa, May\", virkkoi nuorukainen lempeästi,\n\"kun tiedät, kuinka paljon minulle merkitset ja kuinka suuresti sinua\nkaipaan. Rehellisesti sanoen, en ymmärrä sitä enkä voi uskoa muuta kuin\nettä sinuunkin, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja\njoka olet minusta arvokkaampi kuin kukaan muu ihminen, on tarttunut\nepäluulo, joka ympäröi minua kuin myrkkypilvi.\"\n\n\"Mutta jos kerran epäilisin sinua\", huomautti tyttö rauhallisesti,\n\"niin antaisinko sinun tulla luokseni? Ei, Frank, olin lapsi silloin\nkun -- käsitäthän? Siitä on vain muutamia kuukausia, mutta luulen, ei,\nminä tiedän, että se olisi ollut suurin erehdys, mitä olisin saattanut\ntehdä. Minusta olisi tullut hyvin onneton nainen, sillä olen koko ajan\nrakastanut Jasperia.\"\n\nHän lausui sen tyynesti, näyttämättä vähääkään liikuttuneelta tai\nhämmentyneeltä. Kun Frank kertoi tästä keskustelusta Saul Arthur\nMännille, selitti hän Mayn puheen tuntuneen melkein koneelliselta.\n\n\"Toivon, että sinä suhtaudut kaikkeen kiltisti\", jatkoi tyttö, \"että\npysymme yhtä hyvinä ystävyksinä kuin olemme aina olleet ja ettei edes\nmuisto eno-parkasi kuolemasta, ei sitä seurannut kammottava oikeusjuttu\neikä Jasperin siinä näyttelemä osa voi pilata hyviä suhteitamme\".\n\n\"Mutta etkö tajua, mikä merkitys sillä on minulle\", huudahti Frank.\nSekunnin ajan katselivat he toisiaan silmiin. Frank arvasi tytön\najatukset ja säpsähti.\n\n\"Tiedän, mitä ajattelet\", hän sanoi käheästi. \"Sinä ajattelit kaikkia\nniitä raakuuksia, joita oikeussalissa lausuttiin, sitä, että jos olisin\nsaanut sinut, olisin saavuttanut kaikki, mitä olen tavoitellut.\"\n\nMay lehahti punaiseksi.\n\n\"Se oli hirveätä minulta, olihan?\" hän tunnusti. \"Mutta se ajatus\nvälähti mieleeni. Eihän ajatuksiaan voi hallita, Frank, ja sinun täytyy\ntyytyä siihen, että uskon sinun viattomuuteesi. On eräitä ajatuksia,\njotka rehoittavat kuin rikkaruohot ja joita on mahdoton kitkeä. Älä\nmoiti minua siitä, että muistin syyttäjän sanat; se oli tahdostani\nriippumaton, epämieluinen ajatus.\"\n\nFrank taivutti päätään.\n\n\"On toinen, joka ei johdu mieleeni vasten tahtoani\", jatkoi neito,\n\"ja senvuoksi, että toivon ystävyytemme pysyvän ja kaiken kulkevan\ntavallista latuaan, kysyn sinulta yhtä seikkaa. Kahdeskymmenesneljäs\nsyntymäpäiväsi on ollut ja mennyt -- sinä kerroit enosi koettavan estää\nsinua menemästä avioliittoon sitä ennen. Sinä olet vielä naimaton,\nvaikka se päivä on jo ohitse. Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"On tapahtunut paljon\", vastasi Frank levollisesti. \"Eno on kuollut.\nMinä olen rikas ilman hänen jälkisäädöslahjaansakin. Voisin kosia sinua\ntasa-arvoisena.\"\n\n\"Siitä en ole tiennyt mitään\", ihmetteli May.\n\nFrank kohautti olkapäitään.\n\n\"Eikö Jasper ole sitä sinulle kertonut?\"\n\n\"Ei; Jasper ei ole maininnut siitä mitään.\"\n\nFrank veti syvän henkäyksen.\n\n\"Sitten voin ilmaista vain sen, ettet saa tietää mitään, ennenkuin\nenoni kuolemaa peittävä salaisuus on saatu selville. En voi muuta kuin\ntoistaa aikaisemmat sanani.\"\n\nMay ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Minä uskon sinua, Frank\", hän sanoi, \"ja tein väärin epäillessäni\nsinua vähimmässäkään määrin\".\n\nFrank tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.\n\n\"May, millä ihmeen tavalla on Jasper lumonnut sinut?\"\n\nToisen kerran May punehtui ja vetäisi kätensä pois.\n\n\"Jasperin lumousvoimassa ei ole mitään ihmeellistä\", vastasi hän\nhymyillen, samalla kun hänen tuntemansa lievä suuttumus melkein vasten\nhänen tahtoansa lauhtui; \"se on samaa vaikutusta, jota jokainen nainen\non tuntenut ja jota sinäkin kerran tunnet\".\n\nFrank naurahti katkerasti.\n\n\"Eikö mikään siis voi muuttaa mieltäsi?\" hän kysyi.\n\n\"Ei mikään koko maailmassa\", vastasi May painokkaasti.\n\nHänet valtasi hetkiseksi sääli Frankia kohtaan, joka seisoi molemmat\nkädet tuolin selkämyksellä, katse maahan luotuna, koko olento kuvastaen\nepätoivoa, ja hän astui lattian poikki nuorukaisen luokse, pujottaen\nkäsivartensa hänen kainaloonsa.\n\n\"Älä ole noin murheissasi, Frank\", hän lohdutti vienosti, \"olen oikukas\ntyttöhupakko, eikä minun tähteni totisesti kannata vähääkään surra\".\n\nFrank suoristihe, otti hattunsa, keppinsä ja päällystakkinsa, ojentaen\nsitten kätensä.\n\n\"Hyvästi! Ja olkoon onni mukanasi!\" hän toivotti.\n\nTällä välin tapahtui edellisestä suuresti eroava keskustelu\nPortsmouth-kadun varrella olevassa pienessä talossa, jossa Jasper\nCole asui. Jasper ja Saul Arthur Mann olivat tavanneet toisensa jo\naikaisemmin, mutta ensi kertaa oli viimemainittu vierailulla John\nMinuten perillisen luona.\n\nJasper oli ovella odottamassa pikku miehen saapuessa, tervehti\nhäntä tyynesti, mutta ystävällisesti, ja meni edellä hauskaan\ntyöhuoneeseensa, joka puolittain oli laboratorio ja jonka hän John\nMinuten kuoleman jälkeen oli järjestänyt itselleen.\n\n\"Käyn heti käsiksi asiaan ilman minkäänlaisia kiemurteluja, herra\nCole\", selitti Mann, asettaen salkkunsa tuolinsa viereen ja nykäisten\nsen auki. \"Ilmoitan peittelemättä toimivani herra Merrilin ja samalla,\nkuten uskon, oikeuden hyväksi.\"\n\n\"Ainakin vaikuttimenne ovat ihailtavia\", virkkoi Jasper, työntäen\nsyrjään paperit, jotka olivat levällään isolla kirjoituspöydällä, ja\nistuutuen itse pöydän reunalle.\n\n\"Olette kai huomannut, että teitä jossakin määrin epäillään, herra\nCole?\"\n\n\"Tekö minua epäilette vaiko viranomaiset?\" tiedusti toinen kylmästi.\n\n\"Minä\", vastasi Saul Arthur Mann ponnekkaasti. \"Minä en voi puhua\nviranomaisten puolesta.\"\n\n\"Minkälaisia epäluulonne ovat?\"\n\nHän työnsi kätensä syvälle housuntaskuihinsa ja silmäili toista\ntiukasti.\n\n\"Ensinnäkin epäilen teidän hyvin tietävän, kuka murhasi John Minuten.\"\n\nJasper Cole nyökkäsi.\n\n\"Olen aivan varma siitä, että hänet murhasi ystävänne herra Merril.\"\n\n\"Minä oletan\", jatkoi Saul Arthur Mann rauhallisesti, \"että tunnette\nmurhaajan ja tiedätte, ettei hän ollut Frank Merril\".\n\nJasper ei vastannut mitään. Hieno hymy väreili sekunnin ajan hänen\nsuupielessään, mutta millään muulla tavoin hän ei paljastanut\ntunteitaan.\n\n\"Entä toinen seikka, josta tahdotte puhella?\"\n\n\"Se on arkaluontoisempi kysymys, koska se koskee myöskin erästä\nnaista\", selitti pikku mies. \"Tehän aiotte mennä avioliittoon neiti\nNuttallin kanssa?\"\n\nJasper Cole nyökäytti päätään.\n\n\"Te olette saaneet erittäin suuren vaikutusvallan häneen viimeksi\nkuluneina kuukausina.\"\n\n\"Toivoakseni olen!\" virkkoi Cole leikkisästi.\n\n\"Sen vaikutusvallan olisitte voinut saavuttaa normaalilla tavalla\"\n-- Saul Arthur Mann kumartui eteenpäin ja napautti pöytää jokaisen\nsanan korostukseksi -- \"mutta sen on myöskin voinut saada aikaan\nhyvin taitava kemisti, joka on keksinyt keinon lamauttaakseen uhrinsa\ntahdonvoiman\".\n\n\"Lääkeaineiden avullako?\" kysäisi Jasper.\n\n\"Lääkeaineiden avulla\", kertasi Saul Arthur Mann.\n\nJasper Cole naurahti.\n\n\"Mielelläni tuntisin sen lääkkeen\", hän sanoi; \"sillä voisi ansaita\nomaisuuden, puhumattakaan siitä, että sitä käyttämällä voisi\ntavattomasti hyödyttää ihmiskuntaa. Voisinhan esimerkiksi antaa sitä\nannoksen teille, ja te kertoisitte minulle kaikki tietonne -- ne\nkuuluvat olevan koko laajat\", ilvehti hän. \"Ette toki te, herra Mann,\njolla on huomattava kokoelma muistiinpanoja kaiken maailman asioista,\nvakavissanne väittäne, että sellaista ainetta on olemassa.\"\n\n\"Päinvastoin\", intti Mies, Joka Tiesi riemuiten, \"se tunnetaan ja\nsitä on käytetty. Se tunnettiin jo Borgiain aikoina. Sitä käytettiin\nRanskassa Ludvig kuudennentoista aikana. Se on taas uudelleen keksitty\nja sitä on joissakin määrin käytetty mielisairaaloissa raivoavien\npotilaiden rauhoittamiseksi.\"\n\nJasper Colen silmistä pilkahti heräävä mielenkiinto.\n\n\"En ole koskaan kuullut siitä\", sanoi hän hitaasti; \"ainoa siihen\ntarkoitukseen käytetty lääke on tietääkseni bromkalium\".\n\nMann otti esille paperiliuskan ja luetteli joukon nimiä, enimmäkseen\namerikkalaisia ja saksalaisia mielisairaaloita.\n\n\"Vai se lääke!\" äänsi Jasper Cole halveksivasti. \"Tiedän hyvin, mihin\nsitä käytetään. Siitä oli artikkeli _British Medical Journalissa_\nkolme kuukautta sitten. Se on eräs muunnos niinsanottua 'Hämäräunta',\nvillikaalia ja morfiinia. Pelkään, herra Mann\", hän jatkoi, \"että\nolette lähtenyt turhalle asialle, ja mitättömänä tieteenharrastajana\nsaattanen teitä loukkaamatta sanoa, että teorianne ovat kokonaan\nhaaveellisia\".\n\n\"Sitten teen teille toisen kysymyksen, herra Cole\", ehätti pikku\nmies pahastumatta edelleen, \"ja minun mielestäni se on tärkein syy,\nminkävuoksi teidän ei pitäisi mennä avioliittoon nyt puheenaolevan\nnaisen kanssa, jonka luottamusta nautin ja johon neuvoni, kuten\nvarmasti uskon, tehoavat\".\n\n\"Ja mikä se on?\" tiedusti Jasper.\n\n\"Se koskee teidän omaa luonnettanne, ja senvuoksi minun on perin vaikea\nkeskustella siitä\", vastasi pikku mies.\n\nTaaskin soi Cole hänelle tutkimattoman hymynsä.\n\n\"Nyt joutuu otaksuttavasti moraalinen puoleni reposteltavaksi\", hän\nhuomautti vilkkaasti. \"Jatkakaa, tehkää hyvin -- te nähtävästi käytte\nhuvittavaksi.\"\n\n\"Olitte vähän aikaa takaperin Hollannissa. Tietääkö neiti Nuttall sen?\"\n\nJasper nyökkäsi.\n\n\"Hän tietää sen varsin hyvin.\"\n\n\"Olitte Hollannissa erään naisen seurassa\", syytti Mann hitaasti.\n\"Tietääkö neiti Nuttall senkin?\"\n\nJasper laskeutui pöydän reunalta ja ojensihe suoraksi. Hänen silmänsä\nsoukkenivat, kun hän katseli syyttäjäänsä.\n\n\"Siinäkö kaikki, mitä tiedätte?\" kysyi hän kohteliaasti.\n\n\"Ei kaikki, vaan yksi tuntemani seikka\", tokaisi toinen vastaan.\n\"Teidät nähtiin naisen seurassa. Hän asui kanssanne samassa hotellissa\nnimellä 'rouva Cole'.\"\n\nJasper nyökkäsi.\n\n\"Suonette anteeksi, jollen suostu keskustelemaan tästä asiasta.\"\n\n\"Entäpä jos pyydän neiti Nuttallia keskustelemaan siitä?\" vetosi pikku\nmies.\n\n\"Omassa vallassanne on määrätä, mitä teette\", vastasi Jasper Cole\nnopeasti, \"ja uskallanpa sanoa, että jos pidätte sitä edullisena,\nniin kerrotte sen hänelle. Mutta sen voin teille luvata, että menen\navioliittoon neiti Nuttallin kanssa, puhuttepa siitä hänelle tai ette.\"\n\nSen sanottuaan hän saattoi vieraansa ovelle ja malttoi tuskin odottaa\nauton lähtöä, ennenkuin jo sulki oven.\n\nMyöhään samana iltana kertoivat ystävykset toisilleen kokemuksiaan.\n\n\"Olen varma siitä, että jotakin on todella hyvin hullusti\", väitti\nFrank ponnekkaasti. \"May ei ollut oma itsensä. Hän puhui konemaisesti,\nikäänkuin olisi toistanut opittua läksyä. Tuntui siltä kuin hän olisi\nlangoilla yhdistetty johonkin toiseen, joka saneli hänelle joka sanan,\njoka liikkeen. Se on kirottua, Mann. Mitä voimme tehdä?\"\n\n\"Meidän tulee estää se avioliitto\", virkkoi pikku mies tyynesti, \"ja\nsitä varten on käytettävä kaikkia keinoja, mitä tilaisuus tarjoaa.\nÄlkää erehtykö!\" varoitti hän painokkaasti. \"Cole ei anna minkään\nsäikäyttää itseään. Hän koetti häikäilemättä heittää minulle tuhkaa\nsilmille. Hän tietää, että olen voittanut hänet. Vain sattumalta sain\ntiedon Hollannissa olleesta naisesta. Käskin asiamieheni tarkastaa\nhotellin matkustajaluetteloa, ja siinä oli vähääkään peittelemättä:\n'Herra ja rouva Cole Lontoosta'.\"\n\n\"Nyt meidän on heti mentävä tapaamaan Mayta\", intoili Frank, \"ja\nesitettävä hänelle kaikki tosiseikat, vaikka minua inhoittaa se ajatus\n-- se tuntuu halpamaiselta\".\n\n\"Halpamaiselta!\" kivahti Saul Arthur Mann. \"Mitä lörpötystä tuo on! Te\nolette liian arkatuntoinen tällaiseen työhön, ystäväni. Minä käyn hänen\nluonaan huomenna.\"\n\n\"Minä tulen mukaanne\", myöntyi Frank mietittyään hetkisen. \"En halua\nmillään tavoin välttää vastuunalaisuutta tässä asiassa. May luultavasti\nsuuttuu minuun sekaantumiseni tähden, mutta minä olen saavuttanut\nsellaisen mielentilan, etten välitä mistään -- kunhan hän vain saadaan\npelastetuksi.\"\n\nSovittiin, että he tapaisivat toisensa seuraavana aamuna Mannin\ntoimistossa ja lähtisivät sitten yhdessä.\n\n\"Muistakaa\", kehoitti Mann vakavasti ennen lähtöä, \"että jos Cole\nhuomaa pelin alkaneen, niin hän ei väistä mitään\".\n\n\"Olisiko mielestänne meidän ryhdyttävä edeltäkäsin joihinkin\nvarokeinoihin?\" tiedusti Frank.\n\n\"Rehellisesti sanoen minusta tuntuu siltä\", tunnusti toinen. \"En usko,\nettä saamme miehiä Yardista, mutta asioissani on joskus puuhaillut eräs\nerinomainen etsivätoimisto, joka voi hankkia suojelusvahdit tytölle.\"\n\n\"Toivon teidän asettuvan yhteyteen toimiston kanssa\", pyysi Frank\ntotisena. \"Tämä asia on kiusannut minut puolikuoliaaksi. Häntä ei\npitäisi milloinkaan päästää etsivien näkyvistä. Minä koetan päästä\npuheisiin hänen kamarineitonsa kanssa, niin että saisimme tiedon aina\netukäteen, kun hän aikoo lähteä ulkosalle. Savoy-hotellin edustalle\npitäisi sijoittaa moottoripyöräilijä, joka olisi valmiina seuraamaan\nhäntä kaikkialle.\"\n\nHe erosivat toimiston ovella, ja Saul Arthur Mann palasi antamaan\npuhelimitse tarpeelliset määräykset. Samana iltana saatiin nähdä,\nkuinka tarpeellisia ne olivat.\n\nKello yhdeksän aikana istuutui May nauttimaan yksinäistä\npäivällistään. Samassa tuotiin hänelle sähkösanoma. Se oli sen\nhyväntekeväisyysjärjestön johtajalta, jossa hän oli työskennellyt,\nja kuului: \"Hyvin kiireellinen. Minulla on teille perin tärkeätä\nilmoitettavaa.\" Kirje oli järjestön johtajattaren allekirjoittama ja\nMay jätti päivällisensä koskematta, viipyen vain sen verran aikaa, että\nennätti vaihtaa pukuaan, ja kiiruhtaen sitten vuokra-autolla kaupungin\nitälaidalle.\n\nKun hän saapui \"halliin\", joka oli hyväntekeväisyysjärjestön päämajana,\noli siellä pimeä. Ovella seisoi eräs mies, joka ilmeisesti oli uusi\napulainen, ja puhutteli häntä.\n\n\"Te olette kai neiti Nuttall, eikö niin? Niin arvelinkin. Johtajatar\nmeni Silvers Rentsiin ja pyysi minua saattamaan teitä.\"\n\nTyttö lähetti auton pois ja lähti oppaansa seurassa\nhyväntekeväisyystoimistosta Silvers Rentsiin vieville ahtaille\nsokkeloisille kaduille. Päästyään erään huonosti valaistun kujan\npuolitiehen hän havaitsi, että tiepuoleen oli pysäytetty iso, komea\nauto, ja hän ihmetteli tämän ylellisen elämän todisteen joutumista\nCanning Townin halvoille kaduille. Hänen epätietoisuutensa ei\nkestänyt kauan, sillä kun hän tuli auton lyhtyjen valo piiriin ja\nsuojusti kädellään silmiään huikaistumasta, tartuttiin lujasti hänen\nkäsivarsiinsa, hänet nostettiin ilmaan ja heitettiin autoon. Käsi\npuristui hänen kurkkuunsa.\n\n\"Jos huudatte, niin tapan teidät\", sähisi ääni hänen korvaansa.\n\nSamassa lähti auto liikkeelle, neidolta pääsi kirkaisu, joka\ntukahdutettiin hänen kurkkuunsa, ja hän vaipui pyörtyneenä pitkäkseen\nistuimelle.\n\nKun May tuli jälleen tajuihinsa, kiiti auto yhäti eteenpäin pimeydessä,\nja hänen vangitsijansa käsi piteli edelleen häntä kurkusta.\n\n\"Olkaa järkevä tyttö\", mutisi ääni, \"ja tehkää kuten käsketään; silloin\nteille ei tapahdu mitään pahaa\".\n\nOli siksi pimeätä, että miehen kasvoja ei näkynyt, ja kasvot olivat\nilmeisesti siksi hyvin peitetyt, ettei May olisi tuntenut puhujaa,\nvaikka olisi ollut valoakin. Silloin hän muisti, että tämä mies, joka\noli tekeytynyt hänen oppaakseen, oli huolellisesti pysytellyt varjossa\njoka kerta kun joutui valaistulle kohdalle saattaessaan häntä muka\njohtajattaren luokse.\n\n\"Minne aiotte viedä minut?\" kysyi tyttö.\n\n\"Saatte sen aikanaan tietää\", oli töykeä vastaus.\n\nOli kolkko yö; sade räiskyi auton ikkunoihin ja tuulen ulvonta kuului\nkoneen melua voimakkaammin. He ajoivat ilmeisestikin maaseudulle,\nsillä hän näki katulamppujen valossa silloin tällöin vilahtelevan\naitoja ja puita. Hänen vangitsijansa laski äkkiä ikkunan alas ja antoi\nkuljettajalle joitakuita määräyksiä. Hän arvasi niiden sisällön, sillä\nauton valot kierrettiin sammuksiin ja vaunu kiiti pimeässä.\n\nRohkeasta käytöksestään huolimatta tyttö oli pelon vallassa. Hän\ntiesi, että häntä pitelevä hurja mies ei pelännyt seurauksia ja että\nhäntä uhkasi suuri vaara, jos hänen kuolemastaan olisi etua miehen ja\ntämän rikostoverien aikeille. Heidän suunnitelmistaan hänellä ei ollut\naavistustakaan. Olivatko nämä samoja miehiä, jotka olivat surmanneet\nJohn Minuten?\n\n\"Kuka te olette?\" tiedusti hän.\n\nKuului vähäinen naurunhihitys.\n\n\"Sen saatte varsin pian tietää.\"\n\nTuskin oli mies saanut sanat suustaan, kun auto tärähti hirveästi.\nSe pysähtyi äkkiä ja kallistui; May sinkoutui polvilleen. Jokainen\nlasiruutu meni pirstaleiksi, ja auton jäämisestä vinoon saattoi\npäättää, että sille oli tapahtunut korjaamaton vaurio. Mies kömpi\npystyyn, tyrkkäsi oven auki ja hyppäsi maahan.\n\n\"Ylikäytävä-portti, sir\", selitti kuljettaja. \"Ranteeni on nyrjähtänyt.\"\n\nVangitsijansa kadottua tunnusteli tyttö auton toisen oven lukkoa\nja kiersi kädensijaa. Hänen riemuksensa se aukeni hiljaa, eikä\nyhteentörmäys ollut ilmeisestikään sitä vahingoittanut. May astui\ntielle joka jäsenen vapistessa.\n\nHän pikemmin tunsi kuin näki ylikäytäväportin ja tiesi, että sen\ntoisella kupeella oli portti jalankulkijoita varten. Hän oli sen luona,\nkun hänen ryöstäjänsä huomasi hänen pakonsa.\n\n\"Tulkaa takaisin!\" huusi mies käheästi.\n\nHän kuuli jyrinää, näki valoja välähtelevän sivulla ja juoksi radan\npoikki, juuri kun pikajuna mennä porhalsi pohjoiseen päin. Se kiiti\nhänen ohitseen parinkymmenen sentimetrin päässä, ja ilmanpaine paiskasi\nhänet maahan. Hän kömpi pystyyn, hoippui jäljelläolevien kiskojen\npoikki, pääsi vastaisella puolella olevalle portille ja pakeni pitkin\npimeätä tietä. Hän oli voittanut aikaa juuri sen verran kuin juna\ntarvitsi sivuuttaakseen hänet. Hän juoksi silmittömästi, luiskahdellen\nja kompuroiden loassa ja kuuli takaa-ajajansa askelten läjähdyksiä\nlokaiselta tieltä takaansa.\n\nTuuli puhalsi hänen tukkansa hajalleen, ja sade pieksi hänen kasvojaan,\nmutta hän ponnisteli eteenpäin. Äkkiä hänen jalkansa lipesi, ja hän\nkaatui, ja kun hän nousi pystyyn, laskeutui vainoojan raskas käsi hänen\nolalleen. Hän kirkaisi kovaa.\n\n\"Hiljaa!\" komensi mies ja peitti kädellään hänen suunsa.\n\nSamassa sattui heihin kirkas valojuova, joka oli niin voimakas ja niin\nhuikaisevan valkea ja odottamaton, että tytöstä tuntui siltä kuin hän\nolisi saanut iskun. Valolähde oli vajaan kahden metrin päässä, ja mies\nhellitti otteensa Maysta ja tuijotti valoon.\n\n\"Haloo!\" kuului ääni pimeästä. \"Mitä kujeilua tämä on?\"\n\nMay oli miehen takana eikä voinut nähdä puhujan kasvoja. Hän tiesi vain\nsaaneensa apua, aavistamatonta, taivaan lähettämää apua, ja ponnisteli\nvoidakseen hengittää ja puhua.\n\n\"Kaikki on niinkuin olla pitääkin\", murisi mies; \"nainen on\nmielisairas, ja minä olen viemässä häntä parantolaan\".\n\nÄkkiä siirtyi valo miehen kasvoille, ja luja koura laskeutui hänen\nolalleen.\n\n\"Tekö se olettekin?\" virkkoi toinen. \"Niinpä niin, kyllä minä vien\nteidät mielisairaalaan, kersantti Smith eli Crawley eli mikä nimenne\nlieneekin. Tunnettehan minut -- minun nimeni on Wiseman.\"\n\nMies seisoi hetkisen kuin kivettyneenä; sitten hän riuhtaisi\näkillisellä nykäyksellä kätensä irti ja karkasi poliisin kimppuun,\npäästäen hurjan raivoisan karjaisun, ja samassa kierivät molemmat\nmiehet pimeässä. Konstaapeli Wiseman ei ollut mikään lapsi, mutta hän\noli menettänyt alussa saamansa edun, ja kun hän pääsi jaloilleen ja\nlöysi taskulamppunsa, oli Crawley kadonnut.\n\n\n\n\nXVII\n\nMies, jota nimitettiin \"Merriliksi\"\n\n\n\"Jollei Wiseman luulisi teitä murhaajaksi, niin pitäisin häntä\nälykkäänä miehenä\", sanoi Saul Arthur Mann.\n\n\"Onko Crawley saatu kiinni?\" tiedusti Frank.\n\n\"Ei, hän pääsi karkuun. Kuljettaja ja auto oli tilattu eräästä East\nEndin autotallista; siellä oli kerrottu juttu mielisairaasta, joka oli\nvietävä parantolaan; tilaaja oli nähtävästi Crawley eli Smith. Hän oli\nmaksanut hieman ylimääräisesti korvaukseksi niistä vahingoista, jotka\nluuloteltu mielisairas saattaisi tehdä autolle. Kuljettaja selittää,\nettä hänessä oli herännyt epäluuloja, ja että hän aikoi ilmoittaa\nasiasta poliisille saavuttuaan määräpaikkaansa. Tapaturman sattuessa he\nolivat juuri Eastbournen laidalla.\n\n\"Minne hän sanoi aikoneensa viedä Mayn?\" kysyi hän Frankilta.\n\n\"Hänen oli käsketty ajaa Eastbourneen, jossa hänen piti saada\nyksityiskohtaisemmat ohjeet. Poliisi on saanut selville, että hän\npuhuu totta, ja hänet on päästetty vapaalle jalalle. Olin äsken Mayn\nluona\", lisäsi Frank; \"hän ei näytä olevan millänsäkään järkyttävästä\nseikkailustaan. Toivoakseni olette järjestänyt hänelle turvavartion.\"\n\nSaul Arthur Mann nyökkäsi.\n\n\"Tällaista seikkailua ei ystävämme enää yrittäne\", hän vakuutti.\n\n\"Tekeehän se sentään jutun hieman selvemmäksi. Tiedämme, että Rex\nHollandilla on rikostoveri ja että tämä rikostoveri on kersantti\nSmith. Voimme niin ollen olettaa, että he suorittivat murhan yhdessä.\nKonstaapeli Wiseman on saanut sopivan palkkion, jonka hän hyvin\nansaitseekin\", selitti Frank herttaisesti.\n\n\"Te ette kanna kaunaa\", huomautti Saul Arthur Mann hymyillen.\n\nFrank pudisti nauraen päätään.\n\n\"Kuinka voisinkaan?\" hän kysyi yksinkertaisesti.\n\nMay sai toisenkin vieraan. Jasper Cole kiiruhti Lontooseen, heti\nkun oli saanut vihiä häntä kohdanneesta väkivallasta, mutta tyyntyi\nnähdessään tytön.\n\n\"Se oli kauhean jännittävää\", sanoi May, \"mutta oikeastaan en ole siitä\nkovinkaan harmissani -- itse asiassa taidan näyttää pirteämmältä kuin\nsinä\".\n\nJasper nyökäytti päätään.\n\n\"Se on hyvin mahdollista. Menin nukkumaan vasta myöhään tänä aamuna.\nOlin niin syventynyt tutkimuksiini, etten huomannut aamun olevan\nkäsissä, ennenkuin minulle tuotiin teetä.\"\n\n\"Etkö ole nukkunut koko yönä?\" huudahti tyttö pelästyneenä ja pudisti\nnuhtelevasti päätään. \"Se on yksi niitä tapojasi, joista sinun on\nluovuttava\", uhkasi hän.\n\nJasper Cole ei sivuuttanut Mayn epämiellyttävää kokemusta yhtä keveästi\nkuin tyttö itse.\n\n\"Mikähän lienee ollut sen kaiken tarkoituksena?\" kummasteli hän. \"Ja\nmiksi sinut kuljetettiin takaisin Eastbourneen? Luultavasti saamme\nvielä nähdä, että näiden pirullisten juonien lähtökohta on Sussexissa.\"\n\n\"Herra Mann on toista mieltä\", kertoi tyttö. \"Hän uskoo, että\nEastbournessa oli autoa odottanut toinen, johon minut olisi siirretty.\nHän väittää, että minut vietiin sinne vain tarkoituksessa johtaa\npoliisi väärille jäljille.\"\n\nTyttöä puistatti.\n\n\"Se ei ollut hauska seikkailu\", tunnusti hän.\n\nKeskustelu tapahtui iltapäivällä noin pari tuntia sen jälkeen,\nkun Frank oli ollut Mayn puheilla -- Saul Arthur Mann oli käynyt\nEastbournessa noutamassa hänet takaisin. Jasper oli päättänyt olla yötä\nkaupungissa ja tilannut kaksi paikkaa hippodromin näytäntöön. Tyttö oli\nkertonut sen Saul Arthur Mannille, sillä hän oli luvannut ilmoittaa\ntälle kaikki retkensä, ja senvuoksi häntä hämmästytti, kun pieni\ntiedustelija saapui puolen tunnin kuluttua häntä tapaamaan.\n\nMay otti hänet vastaan sulhasensa seurassa, ja Jasper oivalsi heti Saul\nArthur Mannin aikeet.\n\n\"En haluaisi olla vaivaksi\", alkoi Mann, \"mutta ennenkuin puhelemme\nmuusta, neiti Nuttall, pitäisi teidän tietää eräitä seikkoja.\nMinulla on täysi syy uskoa tietäväni, kuka on vastuussa viimeöisestä\nväkivallasta, enkä aio jättää toistumisen vaaraa mahdolliseksi.\"\n\n\"Kenen luulette olevan siitä vastuussa?\" tiedusti tyttö tyynesti.\n\n\"Uskon vilpittömästi, että alkuunpanija on tässä huoneessa\", oli\nällistyttävä vastaus.\n\n\"Tarkoitatteko minua?\" kysyi Jasper Cole, kiivastuen.\n\n\"Tarkoitan teitä, herra Cole. Uskon, että te olette juonen\nsuunnittelija ja sen ainoa alkuunpanija\", vastasi toinen.\n\nTyttö tuijotti häneen hämmästyneenä.\n\n\"Ette varmastikaan tarkoita totta sanoillanne.\"\n\n\"Tarkoitan, että herra Colella on perin hyvät syyt tavoitella\navioliittoa kanssanne. Niitä syitä en tunne täydelleen, mutta saan\nniistä kyllä selon. Minulla on varma tieto siitä, että herra Cole on jo\nnaimisissa.\"\n\nMay katsoi vuoroin toista, vuoroin toista.\n\n\"Jo naimisissa?\" kertasi Jasper.\n\n\"Jollei hän ole jo naimisissa\", jatkoi Saul Arthur Mann mutkattomasti,\n\"niin olen ollut epähieno. Mutta sen voin vakuuttaa teille, että\nsulhasenne on matkustanut mannermaalla erään naisen seurassa, joka\nväittää olevansa rouva Cole.\"\n\nJasper ei virkkanut vähään aikaan mitään, vaan katseli toista omituisen\nmiettivän näköisenä.\n\n\"Nähtävästi te, herra Mann\", hän sanoi vihdoin, \"kokoatte tietoja\nasioista samalla tavoin kuin muut ihmiset kokoavat postimerkkejä\".\n\nSaul Arthur Mann tuimistui.\n\n\"Todistakaa väitteeni vääräksi, sir, jos voitte --\"\n\n\"Antakaa minun puhua\", pyysi Jasper korottaen ääntään. \"Tahdon kysyä\nteiltä erästä seikkaa. Onko teillä täydellinen selostus John Minuten\nelämästä?\"\n\n\"Tunnen sen siksi hyvin\", vastasi Saul Arthur Mann painokkaasti, \"että\nvoisin toistaa hänen tarinansa sana sanalta\".\n\n\"Käy istumaan, May!\" kehoitti Jasper, tarttuen tyttöä kädestä ja\nlempeästi pakottaen hänet tuolille. \"Panemme herra Mannin muistin\nkoetukselle.\"\n\n\"Oikeinko vakavissanne vaaditte minua kertomaan hänen elämäkertansa?\"\nkysyi toinen epäillen.\n\n\"Aivan niin\", vakuutti Jasper ja siirsi tuolin ikävälle vieraalleen.\n\nJohn Minuten elämäkerta valui Mannin kieleltä sujuvasti. Hän tunsi\ntämän omituisen ja hurjan elämän tavattoman yksityiskohtaisesti.\n\n\"Vuonna 1892\", puhui tiedustelija, jatkaen kertomustaan, \"hänet\nvihittiin St. Briden kirkossa Port Elizabethissa Agnes Gertrud Colen\nkanssa\".\n\n\"Colen\", jupisi Jasper.\n\nPikku mies katsahti häneen suu auki.\n\n\"Cole! Hyvä Jumala -- te olette --\"\n\n\"Olen hänen poikansa\", sanoi Jasper rauhallisesti. \"Olen toinen hänen\nkahdesta lapsestaan. Teidän tietojenne mukaan oli hänellä yksi.\nTodellisuudessa niitä oli kaksi. Äitini karkasi isän luota erään\nsuurimman lurjuksen kanssa, mitä ikinä on elänyt. Mies vei hänet\nAustraliaan, missä sisareni syntyi kuusi kuukautta sen jälkeen, kun\nhän oli poistunut John Minuten luota. Siellä hänen ystävänsä hylkäsi\nhänet, ja hän työskenteli seitsemän vuotta keittiöpiikana Melbournessa\nsäästääkseen rahaa niin paljon, että pääsimme Kapkaupunkiin. Äitini\navasi kahvilan Adderley-kadun varrella ja ansaitsi riittävästi\nkasvattaakseen minut ja sisareni. Siellä hän tapasi Crawleyn, ja\nCrawley lupasi käyttää vaikutusvaltaansa ja taivuttaa isäni sovintoon\nlasten tähden. En tiedä, mitä tuloksia hänen yrityksestään oli, mutta\narvattavasti hän ei onnistunut, ja kaikki meni menoaan hyvin samalla\ntavoin kuin ennenkin.\n\n\"Sitten eräänä päivänä, kun minä vielä olin Etelä-Afrikan lukiossa,\nlähti äitini kotimaahan, vieden sisareni muassaan. Minulla oli syytä\nluulla, että hänen lähtöönsä syypää oli Crawley ja että tämä oli häntä\nvastassa tulosatamassa. Mutta sen tiedän, että siitä päivästä lähtien\noli äitini kadoksissa. Hän oli jättänyt minulle rahaa opintojeni\njatkamista varten, mutta kun oli kulunut kahdeksan kuukautta enkä ollut\nsaanut häneltä mitään tietoja, päätin matkustaa Englantiin. Sittemmin\nolen saanut tietää, mitä oli tapahtunut. Äitini oli saanut halvauksen,\nja Crawley oli vienyt hänet vaivaistalon sairaalaan, jättäen hänet\nsinne ja ottaen mukaansa sisareni, jonka hän nähtävästi oli antanut\nkäydä omasta tyttärestään.\n\n\"En tietänyt sitä silloin, mutta kun olin hyvin selvillä siitä, kuka\nisäni oli, kirjoitin hänelle ja pyysin häneltä apua äitini etsimistä\nvarten. Hän mainitsi vastauksessaan, että äitini oli kuollut, että\nCrawley oli sen hänelle kertonut, ja ettei Margueritesta, sisarestani,\nollut löydetty jälkeäkään. Kirjoittelimme toisillemme aika paljon,\nja sitten pyysi isäni minua tulemaan luoksensa, toimimaan hänen\nsihteerinään ja auttamaan häntä Margueriten etsinnässä. Ei hänkään\naavistanut, että Crawleyn tyttäreksi otaksuttu tyttö, jota hän ei ollut\nnähnyt, oli juuri hänen etsitty tyttärensä. Sopeuduin uuteen elämääni\nja sain nähdä, että John Minute -- tuskin voin nimittää häntä 'isäksi'\n-- oli paljon siedettävämpi kuin olin odottanut. Ja sitten löysin\neräänä päivänä äitini.\"\n\n\"Löysitte äitinne?\" virkkoi Saul Arthur Mann. Hänelle alkoivat asiat\nselvitä.\n\n\"Teidän sitkeät tutkimuksenne pienessä talossa Silvers Rentsissä jäivät\ntuloksettomiksi\", jatkoi Jasper hymyillen. \"Jos olisitte ottaneet\nbambutikkaat ja menneet talon takana olevan pihan poikki toiselle\npihalle sekä sitten ovesta sisälle, niin olisitte tullut numeroon\nkuusitoista Royston Courtin varrella. Siellä olisitte ällistynyt\nkelpo lailla nähdessänne, että sen sisustus oli paljoa loisteliaampi\nkuin olisitte otaksunut. Royston Courtissa käytetään numerosta\nkuusitoista nimitystä 'hoitajatar-talo', koska siellä oli aina kolme\nsairaanhoitajatarta toimessa eikä kukaan muu kuin he koskaan päässyt\ntaloon sisälle. Siellä olisitte tavannut äitini vuoteenomana ja lisäksi\nniin heikkona, etteivät häntä hoitaneet lääkärit sallineet siirtää\nhäntä mihinkään.\n\n\"Kalustin tämän hökkelin vähitellen, enimmäkseen öisin, sillä en\ntahtonut kiihoittaa Courtin asukkaiden uteliaisuutta enkä toivonut\nasian joutuvan John Minuten korviin. Tiesin, että niin kauan kuin\nminulla oli hänen ystävyytensä ja luottamuksensa, oli ainakin\nmahdollista sovittaa hänet äitini kanssa, mitä äiti ennen kaikkea\nmuuta kaipasi. Niin ei saanut käydä\", valitti hän surullisena. \"John\nMinute murhattiin juuri silloin, kun suunnitelmani tuntuivat onnistuvan\ntäydellisesti. Kummallista kylläkin tointui äitini taudistaan\ntavattoman hyvin hänen kuolemansa jälkeen, ja minä saatoin viedä\nhänet mannermaalle. Hän oli aina halunnut nähdä Hollannin ja Ranskan\nja tällä hetkellä\" -- hän kääntyi hymyillen tyttöön päin -- \"hän on\nalppimajassa, jossa sinä asuit loma-aikanasi\".\n\nMann istui mykkänä. Hänen kaikki lempiteoriansa olivat joutuneet\npaperikoriin.\n\n\"Entä sisarenne?\" tiedusti hän vihdoin.\n\nJasper Colen kasvot synkistyivät.\n\n\"Nyt tiedän, missä sisareni on\", hän vastasi ykskantaan. \"Hän asui\nvähän aikaa Camden Townissa, talossa numero kuusikymmentäyhdeksän\nFlowerton-tien varrella. Mutta tällä hetkellä hän on lähempänä,\nja hänen läheisyydessään valvoo suojavartio valppaasti yötä\npäivää, melkein yhtä valppaasti kuin herra Mannin vartio sinun\nläheisyydessäsi.\" Hän hymyili taaskin tytölle.\n\n\"Vahtimassa minua?\" huudahti May hätkähtäen.\n\nSaul Arthur Mann punastui.\n\n\"Se oli minun keksintöni\", hän sanoi jäykästi.\n\n\"Ja kerrassaan erinomainen\", myönsi Jasper, \"mutta pahaksi onneksi\nsijoititte vartijanne liian myöhään\".\n\nMann palasi toimistoonsa pää kokonaan pyörällä, mutta vanhasta\ntottumuksesta hän pani huolellisesti muistiin kaikki kuulemansa\nuutiset, ennenkuin antautui pohtimaan uutta, hämmästyttävää tilannetta.\n\nOli omituista, että hän ei ollut oivaltanut Jasper Colen ja John\nMinuten vaimon välisiä suhteita. Hänen työskentelynsä loppui vasta\nkello yksitoista, ja hän oli juuri aikeissa lähteä kotiinsa, kun\nvalvontavuorolla oleva palvelija saapui ilmoittamaan, että eräs\nnaishenkilö halusi tavata häntä.\n\n\"Nainen? Tähän aikaan yöstä?\" ällisteli Mann. \"Käskekää hänen tulla\nhuomenna!\"\n\n\"Sanoin hänelle jo siten, mutta hän tahtoo itsepintaisesti tavata teitä\ntänä iltana.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Rouva Merril!\", vastasi palvelija.\n\nSaul Arthur Mann vaipui tuoliinsa.\n\n\"Opastakaa hänet sisälle!\" hän käski heikosti.\n\nHän tunsi heti naisen, joka astui arasti huoneeseen, samaksi\nhenkilöksi, jota konstaapeli Wisemanin lähettämä valokuva kuvasi.\nHän oli yksinkertaisesti puettu, ilman minkäänlaisia koruja ja\neittämättömästi sievä. Mutta hänen liikkeensä olivat varovaisia ja\nhermostuneen arastelevia, mikä osoitti hänen pelkäävän jotakin.\n\n\"Istukaa!\" kehoitti Mann ystävällisesti. \"Mitä voin tehdä hyväksenne?\"\n\n\"Olen rouva Merril\", virkkoi nainen pelokkaasti.\n\n\"Palvelija mainitsi sen\", vastasi pikku mies. \"Teitä hermostuttaa joku\nseikka?\"\n\n\"Niin, olen kovin peloissani\", myönsi nainen vavahtaen. \"Jos hän saa\ntietää, että olen käynyt täällä, niin --\"\n\n\"Teillä ei ole mitään pelkäämistä. Odottakaa täällä hetkinen!\"\n\nHän meni viereiseen huoneeseen, jossa oli puhelinkone, ja soitti\nMaylle. Tämä oli ulkosalla, ja Mann pyysi kiireellisesti ilmoittamaan\nhänelle, että hänen pitäisi heti palattuaan tulla Mannin toimistoon\nja tuoda Jasper mukanaan. Kun hän meni takaisin työhuoneeseensa,\nistui tyttö ison nojatuolin reunalla, hypistellen hermostuneesti\nnenäliinaansa.\n\n\"Olen kuullut teistä puhuttavan\", sanoi nainen. \"Hän mainitsi nimenne\nkerran -- ennenkuin menimme Sussexissa olevaan huvilaan herra Crawleyn\nseurassa. He aikoivat tuoda sinne erään toisen naisen, ja minun piti\nhuolehtia hänestä, mutta hän --\"\n\n\"Kuka on 'hän'?\" kysäisi Mann.\n\n\"Mieheni\", vastasi nainen.\n\n\"Kuinka kauan olette ollut naimisissa?\" tiedusti pikku mies.\n\n\"Karkasin hänen kanssaan kauan aikaa sitten. Elämäni on sen jälkeen\nollut kauheata -- tein sen herra Crawleyn yllytyksestä. Hän lupasi\nviedä minut tapaamaan äitiäni ja Jasperia, jos menisin naimisiin\nMerrilin kanssa. Mutta hän on ollut niin julma...\"\n\nTaaskin hän vapisi.\n\n\"Olemme asuneet kalustetuissa huoneissa monissa eri paikoissa.\nEnimmäkseen olen ollut yksin, eikä hän ole sallinut minun mennä ulos\nyksikseni eikä tehdä mitään.\"\n\nHän puhui hillityllä, yksitoikkoisella äänellä, joka osoitti, että paha\nhermokohtaus oli tulossa.\n\n\"Mikä on miehenne nimi?\"\n\n\"Hänenkö? Frank Merril\", sanoi tyttö ihmetellen. \"Se on hänen nimensä.\nHerra Crawley on aina käyttänyt sitä hänestä puhuessaan. Eikö se ole\noikein?\"\n\nMann pudisti päätään.\n\n\"Tyttö-parka\", hän säälitteli. \"Pelkään, että teitä on kamalasti\npetetty. Mies, jota olette pitänyt Merrilinä, ja jonka kanssa olette\nnaimisissa, on petturi.\"\n\n\"Petturi?\" änkytti nainen.\n\nMann nyökkäsi.\n\n\"Hän on ottanut kunnon miehen nimen ja pelkään hänen tehneen\nkammoksuttavia rikoksia hänen nimessään\", puheli tiedustelija\nlempeästi. \"Toivon, että voimme vapauttaa teidät ja maailman suuresta\nroistosta.\"\n\nNainen töllisteli yhä käsittämättä.\n\n\"Hän on aina valehdellut\", hän virkkoi hitaasti. \"Hänen\nvalehtelemisensa tuntui niin luonnolliselta, ja hän teeskenteli\nniin hyvin, että häntä uskoi. Hän kertoi minulle sellaisia asioita,\njotka tiedän valheeksi. Hän kertoi, että veljeni on kuollut, mutta\ntuonnoittain näin hänen nimensä sanomalehdessä ja senvuoksi tulin\nluoksenne. Tunnetteko Jasperin?\"\n\nHän oli lapsellisen yksinkertainen ja suora kuin koulutyttö, niin\nettä pikku miehen sydäntä kirveli, kun hän kuunteli hänen valittavaa,\nyksitoikkoista ääntään ja näki hänen huultensa vavahtelevan.\n\n\"Lupaan, että saatte tavata veljenne\", vakuutti hän.\n\n\"Minä karkasin Frankin luota\", puhkesi nainen äkkiä puhumaan. \"Eikö\nse ole hyvin pahasti tehty? En voinut sitä. Hän löi minua taaskin\neilen, ja hän on olevinaan herrasmies. Äidillä oli tapana sanoa, ettei\nherrasmies milloinkaan kohtele naista pahasti, mutta Frank kohtelee.\"\n\n\"Kukaan ei enää kohtele teitä pahasti\", lohdutti Mann.\n\n\"Minä vihaan häntä\", jatkoi nainen, äkkiä kiivastuen. \"Hän pilkkaa\nminua ja sanoo aikovansa ottaa toisen vaimon, ja -- voi!\"\n\nMann näki hänen nostavan kädet kasvoilleen ja tuijottavan ovelle\nkauhistuneena.\n\nFrank Merril seisoi oviaukossa ja katseli häntä tuntemattoman näköisenä.\n\n\"Suokaa anteeksi\", virkkoi Frank; \"teillä on vieras\".\n\n\"Käykää sisään!\" kehoitti Mann. \"Olen kovin iloinen tulostanne.\"\n\nNainen oli noussut seisomaan ja peräytyi horjahdellen seinän viereen.\n\n\"Tunnetteko tämän rouvan?\"\n\nFrank silmäili naista tarkkaan.\n\n\"Niin, kyllä; hän on kersantti Smithin tytär\", vastasi hän hymyillen.\n\"Missä ihmeessä olette ollut!?\"\n\n\"Älä koske minuun!\" huohotti nainen, kohottaen torjuvasti kädet\nsuojakseen.\n\nFrank katsoi hämmästyneenä ensin häntä ja sitten Mannia. Sitten hän\nkääntyi taaskin tyttöön päin, kulmakarvat ihmettelevissä rypyissä.\n\n\"Tämä nainen\", selitti Mann, \"luulee olevansa teidän vaimonne\".\n\n\"Minun vaimoni?\" äänsi Frank ja katsahti taaskin naiseen.\n\n\"Onko tämä huonoa pilaa vai jotakin -- väitättekö minua mieheksenne?\"\nhän kysyi.\n\nNainen ei vastannut, vaan nyökkäsi hitaasti.\n\nFrank istuutui viheltäen.\n\n\"Tämä tekee asiat perin sotkuisiksi\", hän tuumi tyrmistyneenä; \"mutta\nkenties te osaatte selittää koko jutun\".\n\n\"En tiedä muuta kuin mitä rouva on kertonut\", virkkoi Mann, pudistaen\npäätään. \"Pelkään, että tässä on tapahtunut hirveä erehdys.\"\n\nFrank kääntyi naiseen päin.\n\n\"Mutta oliko miehenne minun näköiseni?\"\n\nNainen nyökkäsi.\n\n\"Oliko hänen nimensä Frank Merril?\"\n\nTaaskin nainen nyökkäsi.\n\n\"Missä hän on nyt?\"\n\nNainen nyökäytti päätään, tällä kertaa Frankiin päin.\n\n\"Mutta hyvä Jumala!\" huudahti Frank epätoivoissaan. \"Ette kai väitä,\nettä _minä_ olen sama mies?\"\n\n\"Sinä olet sama mies\", vakuutti nainen.\n\nFrank vilkaisi jälleen vetoavasti ystäväänsä, ja hänen katseestaan\nkuvastui harmia ja naurua.\n\n\"En ymmärrä, mitä voin tehdä\", sanoi hän. \"Kenties jos jätätte minut\nkahden hänen kanssaan minuutin ajaksi --\"\n\n\"Älkää! Älkää!\" rukoili nainen. \"Älkää jättäkö minua yksin hänen\nkanssaan! Jääkää tänne!\"\n\n\"Entä mistä olette nyt tullut?\" kysäisi Frank.\n\n\"Siitä talosta, johon minut veit. Sinä löit minua eilen\", jatkoi hän\nsitten epäjohdonmukaisesti.\n\nFrank purskahti nauruun.\n\n\"En ole ainoastaan naimisissa, vaan nähtävästi myöskin naisenpieksijä\",\nhän valitti. \"Mitä minun on tehtävä? Mielestäni on parasta, että tämä\nrouva ilmoittaa meille asuntonsa ja että minä saatan hänet kotiinsa\nmiehensä luokse.\"\n\n\"Minä en lähde sinun mukaasi!\" huudahti nainen. \"En! En! Te lupasitte\nhuolehtia minusta, herra Mann! Te lupasitte!\"\n\nPieni tiedustelija näki, että hän oli aivan murtumisen rajalla.\n\n\"Myöskin tämä herrasmies huolehtii teistä\", puheli hän rohkaisevasti.\n\"Hän tahtoo yhtä hartaasti kuin kuka hyvänsä pelastaa teidät miehenne\nkäsistä.\"\n\n\"Minä en lähde!\" huusi nainen. \"Jos tuo mies koskettaa minua\", -- hän\nosoitti Frankia -- \"niin kiljaisen\".\n\nTaaskin kuului naputus ovelta, ja Frank vilkaisi taakseen.\n\n\"Lisää vieraita?\" hän kysyi.\n\n\"Kaikki on paikallaan\", selitti Saul Arthur Mann. \"Siellä kai on\neräs herrasmies ja nainen tapaamassa minua, eikö niin?\" tiedusti hän\npalvelijalta. \"Käskekää heidät sisään!\"\n\nMay tuli etumaisena, näki pienen ryhmän ja arvasi vaistomaisesti, mitä\nse kaikki merkitsi ja pysähtyi. Jasper seurasi häntä.\n\nNainen, joka oli tarkkaillut Frankia, siirsi hetkiseksi katseensa\ntulokkaisiin ja nähdessään Jasperin kiiti lattian poikki. Veljen kädet\nkiertyivät hänen ympärilleen ja hän nyyhkytti painautuneena Jasperin\nrintaa vasten.\n\n\"Minulla on oikeus kysyä, mitä kaikki tämä merkitsee\", sanoi Frank\nlevollisesti. \"Olen varma, ettette pahastu luonnollisen kiihtymyksen\ntähden. Olen kärsinyt siksi paljon ja saanut kestää siksi monia\nyllätyksiä, etten voi leikillisen tyynimielisesti ottaa vastaan kaikkia\nkohtalon kolahduksia. Ehkä suvaitsette selittää minulle tämän uuden\nsalaperäisen arvoituksen. Ovatko kaikki hulluja -- vai olenko minä\nyksin sairas?\"\n\n\"Tässä ei ole mitään salaperäistä\", vastasi Jasper, pitäen yhä naista\nsylissään. \"Luullakseni tunnet tämän naisen.\"\n\n\"En ole eläissäni tavannut häntä tätä ennen\", selitti Frank, \"mutta\njostakin syystä hän itsepäisesti väittää minua aviomiehekseen. Onko\ntämä joku uusi punomasi juoni, Jasper?\"\n\n\"Luullakseni tunnet tämän naisen\", toisti Jasper.\n\nFrank kohautti olkapäitään.\n\n\"Sinä käyt melkein yksitoikkoiseksi. Vakuutan vielä kerran, etten ole\nnähnyt häntä tätä ennen.\"\n\n\"Sitten selitän sinulle kaikki\", sanoi Jasper.\n\nHän työnsi naisen hetkiseksi lempeästi kauemmaksi itsestään ja kääntyi\nMayhin päin, kuiskaten hänelle jotakin. Naiset poistuivat yhdessä\nhuoneesta.\n\n\"Sinä olit jonkun aikaa John Minuten uskottuna sihteerinä, Merril, ja\nsellaisena sait tietoosi erinäisiä asioita. Huomattavimman havaintosi\nteit silloin, kun kersantti Smith saapui kiristämään isääni -- oh,\nälä teeskentele, ettet muka ole tietänyt John Minuten olleen isäni\",\nhän huomautti vastaukseksi Frankin kasvoilla näkyvään hämmästyneeseen\nilmeeseen.\n\n\"Smith otti sinut uskotukseen, ja sinä menit naimisiin hänen\ntyttärenään pidetyn naisen kanssa. John Minute sai siitä vihiä, mutta\nei niin, että hän olisi tietänyt naisen olevan hänen oman tyttärensä\ntai olisi pitänyt sinun ja sisareni avioliittoa minään muuna kuin\nsisarenpoikansa arvolle sopimattomana temppuna. Mielestäsi ei vielä\nollut aika esiintyä hänen vävynään, ja siksi odotit nähdäksesi hänen\njälkisäädöksensä. Siinä hän ei maininnut mitään tyttärestään, koska\ntämä oli syntynyt sen jälkeen kun hänen vaimonsa oli karannut hänen\nluotaan, eikä hän tunnustanut tytärtä omakseen. Myöhemmin heräsi\nhänessä epäilyksiä, että hän kenties teki vääryyttä omalle lapselleen,\nja hän koetti löytää tytärtään. Jos sinä olisit tietänyt mitään niistä\ntiedusteluista, olisit voinut auttaa aika paljon; mutta et sattunut\ntietämään niistä mitään. Menit hänen kanssaan naimisiin, koska\nluulit siten saavasi osan John Minuten miljoonista, ja kun näit sen\nsuunnitelmasi menneen myttyyn, suunnittelit kaksinnaimista taataksesi\nitsellesi osuuden John Minuten omaisuudesta, jonka tiesit olevan\nmelkoisen.\"\n\nHän kääntyi Saul Arthur Manniin päin.\n\n\"Teidän mielestänne en ole kovinkaan tarmokas koettaessani saada selvää\nJohn Minuten murhaajasta. Kas tässä selitys velttouteeni.\"\n\nHän osoitti sormellaan Frankia.\n\n\"Tämä mies on sisareni puoliso. Jos olisin musertanut hänet, olisin\nsamalla syössyt sisareni onnettomuuteen. Aluksi pidin heidän\navioliittoaan onnellisena. Vasta aivan äsken sain selville todellisen\nasianlaidan.\"\n\nFrank pudisti päätään.\n\n\"En tiedä, pitäisikö minun nauraa vai itkeä\", hän virkkoi. \"En\ntotisesti ole kuullut --\"\n\n\"Saat kuulla vielä enemmän\", keskeytti hänet Jasper Cole. \"Kerron\nsinulle, kuinka murha suoritettiin ja kuka oli salaperäinen Rex Holland.\n\n\"Isäsi oli väärentäjä. Se on tunnettua. Myöskin sinä olet pikku\npojasta alkaen väärennellyt nimikirjoituksia. Sinä olit Rex Holland.\nSaavuit murhayönä Eastbourneen ja älykkään juonen avulla hankit\netukäteen sinua puoltavan todistuksen. Teeskentelit kadottaneesi\nmatkalipun ja annoit asemavirkailijan tarkastaa taskusi sekä todistaa,\nettei sinulla ollut aseita. Ajoit isäni talon portille, mutta niin pian\nkuin vaunut olivat kadonneet näkyvistäsi, riensit sinne, mihin olit\npiilottanut autosi kentälle vähän matkan päähän talosta.\n\n\"Olit saapunut aikaisemmin illalla ja kävellyt rataa myöten\nPolegateen, jossa astuit junaan. Kun olit etukäteen sen varalta antanut\nleimata edestakaisen matkalippusi Lontoossa, ei temppuasi huomattu...\nMenit takaisin autosi luokse ja pysäytit sen talon edustalle kymmenen\nminuuttia senjälkeen kun sinun oli nähty katoavan portista. Autostasi\nolit ottanut revolverin, jolla murhasit isäni. Suojataksesi itseäsi\nsinä käänsit epäluulon minuun ja hieroit ystävyyttä yhden maamme\ntaitavimman miehen kanssa\" - hän nyökäytti päätään sanattomana\nkuuntelevaa Mannia kohti -- \"ja sait hänen kauttaan epäluulot\ntartutetuiksi virallisiin piireihin. Juuri sinä sanottuasi neiti\nNuttallille jäähyväiset Genevessä ilmestyit samana iltana Montreuxiin\nja kirjoitit sieltä kirjeen, jäljitellen käsialaani. Sinä jätit samoin\nminun käsialallani kirjoitetun, revityn paperiarkin Flowerton-tien\nkuudessakymmenessäyhdeksässä olevaan huoneeseen.\n\n\"Et ole astunut ainoatakaan askelta minun tietämättäni. Asiamieheni\novat seuranneet sinua yötä päivää aina murhasta saakka. Minä olen\nodottanut aikaani, ja se on nyt tullut.\"\n\nFrank huokasi syvään ja tarttui hattuansa.\n\n\"Huomenaamulla on minullakin tarina kerrottavana\", hän sanoi.\n\n\"Olet erinomainen näyttelijä\", huomautti Jasper, \"ja perin taitava\nvalehtelija, mutta minua et ole koskaan saanut petetyksi\".\n\nHän tempasi oven auki,\n\n\"Tuosta menee tiesi. Sinulla on kaksikymmentätuhatta puntaa, jotka\nisäni jätti sinulle. Sinulla on noin viisikymmentäviisituhatta puntaa,\njotka kaivoit maahan murhayönä -- muistattehan autosta löydetyn\npuutarhalapion?\" kysyi hän, kääntyen Manniin päin.\n\n\"Annan sinulle aikaa kaksikymmentäneljä tuntia poistuaksesi\nEnglannista. Sinua ei voida tuomita John Minuten murhasta -- mutta\nvieläkin voidaan sinut tuomita onnettomien palvelijaisi murhista.\"\n\nFrank Merril ei liikahtanutkaan ovea kohti. Hän asteli huoneen toiselle\npuolelle, kääntäen toisille selkänsä. Sitten hän kääntyi ympäri.\n\n\"Joskus\", hän puhui, \"minusta tuntuu siltä, ettei kannata jatkaa. Se on\nollut hyvin rasittavaa -- kaikki tämä.\"\n\nJasper Cole syöksähti häntä kohti ja otti hänet syliinsä, kun hän\nkaatui. He laskivat hänet pitkälleen, ja Saul Arthur Mann kutsui\nkiireellisesti puhelimella lääkäriä, mutta Frank Merril oli kuollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Tiesinhän sen\", sanoi konstaapeli Wiseman, kun tieto tapahtumasta\nennätti hänen korviinsa.\n\n\n\n"]