[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNId8xUAqQtUtp4kyqpcRSO7lxbgYsSst3c13N20hbQo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1744,"Rukousnauha","Barclay, Florence L.",1862,1921,"1744-barclay-florence-l-rukousnauha","1744__Barclay_Florence_L.__Rukousnauha",null,"romaani",[],[],"fi",1909,80868,511634,false,56666,[22,23,24,25],"Artists -- Fiction","England -- Fiction","Love stories","Rich people -- Fiction",[27],"Novels","\"Rukousnauha: Romaani\" by Florence L. Barclay is a novel written in the early 20th century. The story opens in the tranquil setting of Overdene, where a dignified duchess tends to her lush gardens, indicating themes of nobility, solitude, and a desire for companionship. The narrative introduces the duchess and her relationships, setting the stage for exploring interpersonal dynamics and emotional turmoil among the aristocracy.  The opening of the novel paints a vivid picture of Overdene and its charming, albeit eccentric, inhabitants. It begins with the duchess collecting roses in her expansive garden, illustrating her independence and the void left after the loss of her son. As she interacts with her surroundings, her character's complexity is slowly revealed, hinting at her past and present struggles. The introduction of Jane Champion, the duchess's niece, is also significant as it foreshadows a pivotal moment when Jane offers to step in for a famous singer, hinting at her hidden talents and the unfolding of themes around self-discovery and societal expectations. Thus, the initial chapters create an engaging backdrop that invites readers into a world where personal desires clash with social obligations. (This is an automatically generated summary.)",[],277,"Englantilaiseen kartanoympäristöön sijoittuva rakkausromaani kertoo Jane Championista, jonka lauluääni lumoaa taiteilija Garth Dalmainin. Kun Garth sokeutuu onnettomuudessa, Jane hakeutuu hänen lähelleen valepuvussa hoitajaksi koetellakseen miehen tunteiden syvyyttä.","Florence L. Barclayn 'Rukousnauha' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1744. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RUKOUSNAUHA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nFLORENCE L. BARCLAY\n\n\nSuomentanut\n\nHilja Tiililä\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       I luku. Herttuatar astuu näyttämölle.\n      II luku. Jalosukuinen Jane neiti esitetään.\n     III luku. \"Yllätys\".\n      IV luku. Jane tarjoutuu sijaiseksi.\n       V luku. Uskoutumista.\n      VI luku. Verho kohoaa.\n     VII luku. Garth löytää rukousnauhansa.\n    VIII luku. Lisää helmiä.\n      IX luku. Lady Inglebyn luona.\n       X luku. Ihmeellisiä hetkiä.\n      XI luku. Garth löytää ristinsä.\n     XII luku. Lääkärin määräys.\n    XIII luku. Sfinksin vastaus.\n     XIV luku. Deryckin luotettavassa hoidossa.\n      XV luku. Tohtori tutkii.\n     XVI luku. Tohtori keksii keinon.\n    XVII luku. Sisar Rosemary Gray.\n   XVIII luku. Nummien Napoleon.\n     XIX luku. Pimeydestä kuuluva ääni.\n      XX luku. Janen selonteko.\n     XXI luku. Kirjuri on kovilla.\n    XXII luku. Tohtori Robista on apua.\n   XXIII luku. Ainoa keino.\n    XXIV luku. Miehen näkökanta.\n     XXV luku. Tohtori antaa lausuntonsa.\n    XXVI luku. Pimeyden maassa sydämet kohtaavat toisensa.\n   XXVII luku. Silmät, joita Garth uskoi.\n  XXVIII luku. Taiteilijan työhuoneessa.\n    XXIX luku. Jane katselee itseänsä rakkauden kuvastimesta.\n     XXX luku. Nainen, jota taulut kuvasivat.\n    XXXI luku. Hiukan myötäistä.\n   XXXII luku. Välisoitto.\n  XXXIII luku. \"Tänään tapahtuu jotakin\".\n   XXXIV luku. \"Rakkaus ei koskaan häviä\".\n    XXXV luku. Sisar Rosemary saa palkkansa.\n   XXXVI luku. \"Rukousnauha\" selvittää.\n  XXXVII luku. \"Tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa\".\n XXXVIII luku. Ikuista valoa.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nHERTTUATAR ASTUU NÄYTTÄMÖLLE.\n\n\nEnglantilaisen kesäiltapäivän tyyni hiljaisuus vallitsi Overdenen\npuistossa ja puutarhassa. Liikehtelevät valolaikat ja yhä pitenevät\nvarjot risteilivät nurmikolla, ja raitistuttavan vilpoisuuden toive sai\nhaluamaan suuren setripuun varjoon.\n\nVanha kivirakennus, jykevä ja koristeeton, ilmaisi sisältävänsä\nrajatonta tilavuutta ja kaikenlaista mukavuutta. Sen ulkonaista\neittämätöntä rumuutta hälvensivät hienolehtinen muratti, magnoliapuut\nja vuosia vanha vistaria, joka kiipeili sen sileätä julkipuolta,\npeittäen sen suurin valkokukin ja punaisin kukkarykelmin koristellulla\nvihreällä verholla.\n\nPengermä ulottui koko rakennuksen pituudelle, päättyen toisessa päässä\nkasvihuoneeseen, toisessa lintulaan. Leveät kiviportaat johtivat\nmuutamista kohdin pengermältä pehmeälle, vilvakkaalle nurmikolle.\nTaempana oli avara puisto, vanhoja puuryhmiä, joiden alla oleskelivat\nvauhkot saksanhirvet, ja puitten lomitse vilkahteli joki, kapea\nhopeavyö, joka sirosti mutkaili pitkässä ruohossa voikukkien ja\npäivänkakkaroiden keskitse.\n\nTiimapatsas osoitti neljää.\n\nLinnuilla oli hiljainen hetkensä. Ei ainoatakaan liverrystä kuulunut\nhiljaa liikkuvasta lehvistöstä, ei piipitystä, ei sirkutusta.\nHiljaisuus tuntui melkein ahdistavalta. Maiseman ainoa loistava\nvärikohta oli iso tulipunainen amerikkalainen papukaija, joka nukkui\norrellansa setripuun alla.\n\nVihdoin kuului oven avautuminen. Omituinen vanha olento astui\npengermälle, kulki sen päähän vasemmalle ja katosi ruusutarhaan.\nMeldrumin herttuatar meni poimimaan ruusujansa.\n\nHänellä oli vanhanaikainen olkihattu, \"tattihattu\", Victoria\nkuningattaren hallituksen alkuajan kuosia, mustilla silkkinauhoilla\nsidottu hänen voimakkaan leukansa alle, väljä hollannin-palttinainen\nmekko, lyhyt neliniitinen hame, sveitsiläiset, paksupohjaiset jalkineet\nja käsissä hyvin vanhat ratsastushansikkaat. Hän kantoi lastu vasua ja\nsuuria oksia.\n\nJoku pilkkakirves oli kerran huomauttanut, että jos kuka hyvänsä\ntapaisi Meldrumin armon tämän palatessa puutarhatöistä tai siipikarjan\nruokinnasta, ja sattuisi olemaan armeliaalla tuulella, niin hän\nihan varmaan antaisi hänelle kymmenpennisen. Mutta kun hän näin\nolisi kiinnittänyt herttuattaren huomion itseensä ja joutunut hänen\nsilmäiltäväkseen, niin väkisinkin hänen tekisi mieli sir Walter\nRaleigh'n tapaan riisua takkinsa hänen astinlaudakseen. Tai kenties hän\nitse heittäytyisi lokaan herttuallisten jalkain tallattavaksi. Vallan\nnautinnokseen herttuatar häntä myöten astuisikin, kuuntelisi sitten\nsuopeasti hänen puolusteluansa ja pitäisi kymmenpennisen, näytelläkseen\nsitä, kun juttua sittemmin kertoisi.\n\nHerttuatar asui yksinään; toisin sanoen hän ei halunnut kenenkään\nomaisen alituista seuraa eikä liioin palkatun seuralaisen ainaista\nhymyilyä ja imartelua. Hänen kalpeahko tyttärensä, jota hän aivan\njärjestelmällisesti oli aina nolannut, oli mennyt naimisiin;\nhänen kaunis poikansa, jota hän oli ihaillut ja hemmotellut,\noli ennen aikojaan kuollut; se tapahtui muutamia vuosia sitten,\nennen Thomas'n, Meldrumin viidennen herttuan kuolemaa. Tälle tuli\näkkinäinen ja, kuten herttuatar monesti huomautti, aika sopiva loppu,\nsillä kuudentenakymmenentenätoisena syntymäpäivänään, kun hän,\npukeutuneena komeaan metsästysasuun: helakanpunaiseen hännystakkiin,\nsäämiskäkaatioihin ja korkeaan hattuun, säälimättömästi kannusti\ntammaansa mahdottoman esteen yli, teki hevonen äkkiä tenän, ja Thomas,\nMeldrumin herttua, suistui kuin ammuttu päälleen pystyyn naurismaahan\neikä sen koommin enää virkkanut mitään.\n\nTämä hänen meluisan ja kiihkeän elämänsä äkillinen päättyminen vaikutti\ntäydellisen muutoksen herttuattaren ympäristöön. Siihen asti hänen\noli täytynyt kärsiä miehensä mieleisiä vieraita, joita tämä oli aina\nhalunnut talon täydeltä, tai oli hänen ollut kutsuttava niitä omia\nystäviään, jotka hiukkasen saattoivat ymmärtää Thomas'ta tai jotka joko\nhänen ystävyytensä tai ihanan Overdenen huvitusten vuoksi iloisina\nsietivät isäntääkin. Mutta ei herttuattarella silloinkaan ollut iloa\nseurastaan, sillä niin hiomattomalta jalokiveltä kuinhan saattoi\nnäyttääkin, virtasi sinistä sinisempi veri hänen suonissaan; ja vaikka\nhänen käytöksessään olikin useille vanhanpuoleisille ylhäisönaisille\nominaista ujostelematonta tylyyttä ja ylenkatsetta muiden ihmisten\ntunteita kohtaan, oli hän sydämeltään oikea jalosukuinen, joka, siitä\nsai olla varma, aina ratkaisevina hetkinä puhui ja teki oikein.\nHerttua-vainajan puhetapa oli tullut tulikiveltä ja tavat olivat\nolleet hillittömien Yrjö-kuningasten aikaisia, ja kun hänet oli\nlaskettu sukuholvin lepoon -- \"ystävä-paralle niin outoon\", huomautti\nherttuatar, \"että on vallan lohduttavaa tietää, ettei hän todella ole\nsiellä\" -- hänen armonsa alkoi silmäillä ympärilleen, ja Overdenen\nkauneudet ja mahdollisuudet alkoivat selvitä hänelle.\n\nAluksi hän tyytyi puutarhatyöhön, teetti lintulan ja keräsi ympärilleen\nkaikenkaltaisia harvinaisia lintuja ja nelijalkaisia eläimiä. Niille\nhän tuhlasi kaiken sen hellyyden, jolle ei ollut viime vuosina ollut\ninhimillistä purkauspaikkaa.\n\nMutta jonkin ajan kuluttua hänen luontainen vieraanvaraisuutensa, hänen\nmieltymyksensä humoristiseen, muiden heikkouksien aiheuttamaan pilaan\nja omituinen huvinsa paljastaa omat heikkoutensa muille aiheuttivat\noikean herkeämättömän kutsujen sarjan Overdeneen, jota pian mainittiin\nkaikenmoisten huvitusten luvattuna maana, missä kukin aina tapasi\nhenkilöt, joita halusi tavata, kullekin tarjoutui tilaisuus mitä\nmieluisimpaan ajanviettoon, missä jokainen ruokittiin ja majoitettiin\nparhaan mukaan, ja kaikki viettivät muutamia ihanteellisia päiviä\nkesällä ja kodikkaan hauskoja talvella, mutta pitkäveteisiä, tyhjiä\nei milloinkaan, missä kukin oli vapaa tulemaan ja menemään mieltänsä\nmyöten ja missä kaikkea tätä mausti \"sauce piquante\", s.o. ei kukaan\nkoskaan tiennyt, mitä herttuatar kulloinkin seuraavassa tuokiossa\nsanoisi tai tekisi.\n\nMielessään hän luokitteli seuransa kolmeen ryhmään, \"kirjaviin\",\n\"mukiinmeneviin\" ja \"hienoihin\".\n\n\"Hienoa seuraa\" oli talossa juuri sinä kauniina kesäkuun päivänä,\njolloin herttuatar, nautittuaan tavallista pitempään päivällislepoa,\npuki ylleen \"tarhuritamineet\", kuten hänen oli tapana sanoa, ja lähti\nruusuja leikkaamaan.\n\nHän asteli pitkin pengermää ja oli menossa ruusutarhan pienestä\nrautaveräjästä, kun Tommy, äsken mainittu punainen papukaija, avasi\ntoisen silmänsä ja tarkasteli häntä sekä suudella moiskahutti, kun\nemäntä pääsi veräjälle ja katosi näkyvistä, sitten se nauroi itsekseen\nja nukahti uudelleen.\n\nLukuisista suosikeista oli Tommy ylin, muuten ainoa olento, jolle\nherttuatar teki hentomielisiä myönnytyksiä. Herttuan kuoleman jälkeen\noli hänestä tuntunut painostavalta, että jokainen miehinen ääni, jonka\nhän kuuli, poikkeuksetta oli niin sulavan alistuvainen. Jos hovimestari\nolisi päristellyt tai kirkkoherra päästänyt suustaan epäkohteliaan\nlaatusanan, olisi herttuatar ilostunut. Asiain näin ollen vaivasi häntä\nhellittämätön alakuloisuus, kunnes hän luki erään kauppiaan ilmoituksen\npalkinnonsaaneesta papukaijasta, jonka suuri puhetaito, vähän enemmän\nkuin viisisataa sanaa, taattiin.\n\nHerttuatar lähti heti kaupunkiin, meni kauppiaan luo, kuuli muutamia\npapukaijan sanoja ja sen äänensävyn, millä ne lausuttiin, osti sen\npaikalla ja vei mukaansa Overdeneen.\n\nEnsimmäisen illan lintu istui nyreänä uuden, avaran kojunsa orrella,\nkieltäytyen lausumasta ainoatakaan viidestäsadasta sanasta,\nvaikka herttuatar vietti iltansa eteishuoneessa istuen jokaisella\nmahdollisella paikalla, ensin ihan lähellä, sitten perimmäisessä\nsopessa, sen jälkeen verhon takana nojatuolissa lukien, selin siihen,\nikään kuin ei olisi ollut sitä huomaavinaankaan, ja lopulta katsellen\nsitä suoraan silmiin kiinteän tarkkaavasti. Tommy vain maiskutti\nhänelle kieltänsä joka kerta, kun hän ilmestyi piilopaikastaan; tai jos\nkoko lailla harmistunut hovimestari taikka hermostunut palvelija kulki\nkiireesti salin läpi, se lähetti koko suukkoskuuron heidän peräänsä\nja sai sitten mahanaurukohtauksen. Epätoivoissaan koetti herttuatar\nsille kuiskaten muistuttaa niitä sutkauksia, joita se oli myymälässä\nlasketellut, mutta Tommy vain vilkutti silmää ja nosti varpaat\nnokalleen. Herttuatar nautti kumminkin sen koreasta punaisesta asusta\nja vetäytyi toiveikkaana levolle, mitenkään katumatta kauppojaan.\n\nSeuraavana aamuna selvisi heti sisäkölle, joka lakaisi salia, ja\npalvelijalle, joka järjesti kirjeitä, sekä hovimestarille, joka\nkumahutteli ruokarumpua, että yöllinen lepo oli Tommylle palauttanut\nsen koko sanaston käyttökyvyn.\n\nJa kun herttuatar kymmenisen minuutin kuluttua ruokakumahduksen\nkaikumisesta asteli alas portaita ja Tommy kirkui hänelle, kiivaasti\nsiipiänsä räpyttäen: \"Kas niin, piikaseni, käy tänne vain!\" meni hän\naamiaiselle parempituulisena kuin moniin kuukausiin.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nJALOSUKUINEN JANE NEITI ESITETÄÄN.\n\n\nAinoa herttuattaren sukulaisista, joka todella oleili kotonansa\nhänen luonaan, oli hänen veljentyttärensä ja entinen holhokkinsa,\njalosukuinen Jane Champion; tämä tarkoitti jotakuinkin sitä, että\njalosukuinen Jane oli ainoa, joka saattoi itse kutsua itsensä\nvieraaksi Overdeneen tai Portland Placeen, viipyä niin kauan kuin\nviihtyi, ja lähteä, kun hänestä oli sopivinta. Isänsä kuoltua, kun\nhänen yksinäinen kasvinaikansa kotona Norfolkissa päättyi, hän olisi\nmielellään asettunut tyttären asemaan herttuattaren luo. Mutta\nherttuatar ei kaivannut tytärtä. Ja tytär, jolla oli varmat mielipiteet\nja melkoisesti omaa selkärankaa ja joka oli kaunisvartaloinen, mutta\nkasvoiltaan arkipäiväinen, ei tuntunut Meldrumin armosta erityisen\ntoivottavalta. Niin sai Jane hienon vihjauksen, että saattoi tulla\nmilloin halutti, viipyä niin kauan kuin halutti, mutta samoin oikeuksin\nkuin muutkin. Hänellä ei liioin ollut mitään velvollisuuksia tädin\nvieraita kohtaan. Herttuatar piti parhaana hoitaa omat kutsunsa omalla\ntavallaan.\n\nJane Champion oli nyt kolmannellakymmentä. Hänet oli kerran joku, joka\nnäki pintaa syvemmälle, kuvaillut täydellisen kauniiksi naiseksi, --\nkuori vain oli mitä arkipäiväisin. Eikä kukaan mies siihen saakka ollut\nkatsonut kuoren läpi eikä nähnyt naista täydellisyydessään. Hän olisi\nmuuttanut maan taivaaksi sokealle rakastajalle, joka, huomaamatta\nhänen kasvojensa rumuutta tai vartalonsa rotevuutta, olisi lähentynyt\nja tajunnut, millainen naisellisuuden ihme hän oli, kokenut, mihin\nhellyyden yltäkylläisyyteen hän kykeni, mikä siunattu lohtu oli\nhänen rakkautensa hoivissa, miten laaja ja täydellinen oli hänen\nymmärtämyksensä, ja kuinka ihmeellinen ilo olisi hänen voittamisestaan\nja puolisoksi ottamisestaan. Mutta siihen asti ei kukaan sokea,\nsisäisesti kaukonäköinen mies ollut osunut hänen tielleen, ja sen\nvuoksi näytti hänen osansa olevan, että hän sai olla toisena siellä,\nmissä hän erinomaisesti olisi ollut paikallaan ensimmäisenä.\n\nHän oli ollut morsiustyttönä häissä, joissa suloiset morsiamet, vaikka\nolivatkin näöltään viehättäviä, omasivat vain harvoja vaimon avuja,\njoita hänelle oli niin runsaasti suotu.\n\nHän oli ystävättäriensä pienokaisten kummi, hän, jonka äidillisyys\nolisi herättänyt ihmetystä ja ihailua.\n\nHänellä oli ihana ääni, mutta kasvot kun eivät olleet sen veroiset,\nniin harva sen kauneutta edes aavisti; ja kun hän soitti erinomaisesti,\npyydettiin häntä tavallisesti säestämään muiden laulua.\n\nLyhyesti, koko ikänsä Jane oli ollut toisella sijalla, ja vallan\ntyytyväisenä. Hän ei ollut koskaan tuntenut, mitä merkitsi olla\nehdottomasti ensi sijalla jonkun sydämessä. Hänen äitinsä oli kuollut\nhänen aivan pienenä ollessaan, niin että hänellä ei ollut hämärintäkään\nmuistoa äidinrakkaudesta eikä hellyydestä, joita hän toisinaan yritti\nkuvailla mielessään, vaikkei ollutkaan koskaan saanut niitä kokea.\n\nHänen äitinsä kamarineitsyt, uskollinen ja altis nainen, oli muuttanut\npian emäntänsä kuoleman jälkeen. Mutta tultuaan kaksitoista vuotta\nmyöhemmin sattumalta paikkakunnalle hän pistäytyi kartanoon, toivoen\ntapaavansa talossa jonkun, joka hänet muisti.\n\nTeen jälkeen, kun \"Fräulein\" ja miss Jebb olivat tieltä poissa,\nrohkaisi hän mielensä ja meni kouluhuoneeseen katsomaan Jane neitiä,\nsydän täynnä muistoja \"pikku murusesta\", jolle hän ja hänen rakas\nemäntänsä olivat tuhlanneet niin paljon rakkautta ja huolta.\n\nHäntä vastassa oli pitkä, ruma tyttö, ujostelematon ja poikamainen,\njoka perin typerryttävällä tavalla \"mittasi katseellaan toista\nkiireestä kantapäähän\", ehkäisten alkuunsa Sarah'n muistelotulvan,\njoka niin kerkeänä oli vuotanut alhaalla emännöitsijän huoneessa.\nKyynelsilmin tämä vain katseli ympäri huonetta huomauttaen, miten\nhän vielä muisti, kuinka he rouva-vainajan kanssa olivat valikoineet\nseinäpapereita ja miten tämän ilo oli ollut suuri, kun lapsonen ensi\nkerran huomasi ruusut ja kurotti kätensä niitä kohti. \"Ja jos haluatte,\nminä voin teille näyttää, neiti, mikä kimppukin se oli.\"\n\nMutta Sarah'n käynnin aikana Jane kuuli asioita, joita ei ollut edes\nuneksinut; muun muassa, että hänen äidillään oli tapana suudella hänen\npikku käsiään, \"voi, kuinka usein hän niin teki, neiti, sanoi niitä\npieniksi ruusunlehdiksi ja peitti ne suudelmin.\"\n\nHellyyden osoituksiin perin tottumaton lapsi katseli hontelolta,\nruskettuneita käsiään ja hymyili, aivan yksinkertaisesti siksi, että\nhävetti, kun kurkkua kuristi niin oudosti ja luomien alla kirvelivät\nkyynelet. Sarah lähti ja oli sitä mieltä, että neidistä oli varttunut\njotensakin kalseasydäminen nuori neito. Mutta \"Fräuleinille\" ja\nJebbille ei koskaan selvinnyt, miksi kädet, joista heillä oli\nollut usein kiusaa, siitä päivin olivat huolehditun siistit.\nSyntymäpäivänään, yön hiljaisuudessa kehdaten, tyttönen suuteli peiton\nalla omia käsiään koettaen siten saada tuntemusta äiti-vainajan huulten\nhellyydestä.\n\nJa vuosien kuluttua, kun hänestä tuli oma herransa, hän kuulusteli ensi\ntöikseen Sarah Mathew'ta ja pestasi hänet kamarineitsyekseen luvaten\nsellaisen palkan, että tämä kelpo nainen saattoi ostaa itselleen\nkunnollisen elinkoron.\n\nJane näki harvoin isäänsä, jonka oli ollut vaikea antaa anteeksi\nensinnäkin, että lapsi oli tyttö, vaikka isä oli toivonut poikaa,\ntoiseksi että tämä, kun kerran oli tyttö, oli perinyt hänen\narkipäiväisen muotonsa eikä äitinsä kauneutta.\n\nVanhemmat eivät usein näe mitään vääryyttä siinä, että he kantavat\nkaunaa jälkeläisilleen niiden henkisten tai ruumiillisten\nominaisuuksien vuoksi, joita itse ovat heille perinnöksi jättäneet.\n\nJanen lapsuusajan sankari, kehitysajan kisatoveri ja varttuneen iän\nuskottu ystävä oli Deryck Brand, seurakunnan kirkkoherran ainoa poika,\nlähes kymmentä vuotta häntä vanhempi. Mutta heidän ystävyydessänsä,\nniin kiinteä kuin se olikin, ei Jane ollut milloinkaan tuntenut\nolevansa Deryckille kaikki kaikessa. Kun tämä lääketieteen ylioppilaana\nvietti loma-aikoja kotonaan, ei tuo yksinäinen lapsi, jonka ystävyys\nmiellytti häntä ja jonka luja luonne ja itsenäinen henkinen kehitys\nkiinnittivät hänen mieltään, saattanut sentään anastaa hänen\nhuomaavaisuuttaan enemmän kuin äiti ja lukutehtävät. Sittemmin hän nai\nherttaisen tytön, niin Janen vastakohdan kuin toinen nainen suinkin\nvoi toiselle olla. Mutta heidän ystävyytensä kesti ja syveni; ja nyt,\nkun hän oli nopeasti kohoamassa ammattikuntansa ensi riviin, tämän\nystävättären arvonanto hänen töilleen ja hänen ponnistustensa ja\ntarkoitusperiensä herkkä ymmärtäminen olivat hänelle suuriarvoisemmat\nkuin huomattavat kuninkaalliset suosionosoitukset, joita hän viime\naikoina oli saanut vastaanottaa.\n\nJane Championilla ei ollut ketään uskottua naisystävää vertaistensa\nparissa. Yksinäinen kasvinaika oli kehittänyt hänet ehdottoman\nsuoraksi itselleen ja muille, niin että hänen oli vaikea ymmärtää\ntai sietää seuraelämän teennäisyyksiä tai oman sukupuolensa\npikkumaisia heikkouksia. Naiset, joille hän oli osoittanut erikoista\nystävällisyyttä -- ja niitä oli paljon -- olivat hänen läsnäollessaan\nraukkamaisen vaiteliaita, kun puhe sattui häneen.\n\nMutta miesystäviä hänellä oli paljon, etenkin juuri lukiosta päässeitä\nnuorukaisia, jotka hän otti oikein tosiystävikseen. Hauskoja poikia,\njotka kirjoittelivat hänelle yliopisto- ja pöytäkuntajuttuja, jommoisia\nheidän ei olisi koskaan pälkähtänyt päähänsä kirjoittaa äidilleen.\nHän tiesi varsin hyvin, että he keskenään nimittivät häntä \"vanhaksi\nJaneksi\", \"kauniiksi Janeksi\" ja \"Jane kullaksi\", mutta hän luotti\nleikinlaskun hyvänsuopuuteen ja heidän ystävyytensä vilpittömyyteen ja\nmaksoi runsain mitoin takaisin.\n\nJane Champion oli juuri nyt eräällä pitkistä vierailuistaan\nOverdenessä, ja tänä kesäpäivänä, herttuattaren mennessä puutarhaansa\nruusuja leikkaamaan, hän parhaillaan pelasi golfia erään nuorukaisen\nkanssa, jota hän mieli vähän entisistä höyhentää. Mutta kuten Jane\nhuomasi, ei ole niinkään helppo läksyttää toista, jos itse on\ninnostunut golfpeliin ja jos tuo toinen on siihen yhtä innostunut ja\nvielä lisäksi tarkkaan selittää, miksi hän on pelannut niin ja niin,\nsekä jäljestäpäin aivan yksityiskohtaisesti, kuinka kummankin olisi\nollut pelattava.\n\nSen vuoksi katsoi Jane, tarkemmin miettiessään, iltapäivänsä menneen\npiloille. Mutta nuori Cathwart selitti tupakkahuoneessa samana iltana\nmuutamille valituille uudelleen koko pelin ja huomautti: \"Vanha Jane\noli verraton! Löi niin että soi! Ja vaikka hän pelasi suunnattoman\npaljon paremmin kuin minä, ei hän sitten nimeksikään rehennellyt\ntaidollaan. -- Nyt olen vakavasti päättänyt, etten enää lähetä\nkukkia Tou-Toulle. Tiedättekö, pojat! Ei voi ajatellakaan istuvansa\nsamppanjaillallisella tanssijattaren seurassa tällaisena kauniina\npäivänä, kun on pelannut golfia jalosukuisen Janen kanssa. Kuulkaa,\npojat! Kyllä vain tuntee, että omantunnon tulee olla koko puhdas, kun\ntarttuu hänen käteensä.\"\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\"YLLÄTYS.\"\n\n\nTiimapatsas osoitti puolta viittä. Hiljaisuus tuntui olevan mennyttä.\nLinnut alkoivat visertää, ja läheisessä metsässä kukahteli tuon\ntuostakin käki.\n\nTalokin virkosi äkkiä eloon. Ovia auottiin ja suljettiin. Kaksi\nlivreepukuista palvelijaa, Meldrumien väreissä, tummansinisessä ja\nhopeassa, kiirehti pengermää alas kantaen saranallista teepöytää\njykevien tammipöytien sijalle, jotka muulloin olivat setrin alla.\n\nToinen palasi heti rakennukseen, toinen jäi levittämään hohtavan\nvalkoisia liinoja pöydille.\n\nPapukaija heräsi, levitti siipensä ja räpytti niitä pari kertaa,\nliukuili sitten edestakaisin orrellansa tarkaten palvelijaa.\n\n\"Katsohan!\" huusi se yhtäkkiä hovimestaria matkien, kun huolimattomasti\nheitetty pöytäliina liukui ruoholle.\n\n\"Suus kiinni!\" sanoi nuori palvelija ärtyneenä huiskaisten lintua\npöytäliinallaan ja vilkaisten salaa ruusutarhaan päin.\n\n\"Tommy tahtoo karviaisen!\" huusi papukaija väistäen pöytäliinaa ja\nriippuen pää alaspäin orrellaan.\n\n\"Hanki, jos haluttaa!\" sanoi palvelija virnaillen.\n\n\"No, eikö sitä kukaan voi antaa!\" huomautti Tommy herttuattaren äänellä.\n\nPalvelija säpsähti ja katsoi olkansa yli taakseen, antoi Tommyn\nsitten nopeasti kuulla, mitä hän siitä ajatteli ja minne sen toivoi,\nlyödä livahutti sitä ja palasi rakennukseen suuttuneen linnun vuoroin\nnauraessa, vuoroin varoitellessa ja sadatellessa sekä keikkuessa\nedestakaisin orrella, kunnes kiusanhenki katosi näkyvistä.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin oli pöydällä mitä runsaimmin ja mitä\nmoninaisinta englantilaiseen iltapäiväteehen kuuluvaa syötävää.\nRaskas hopeinen teekeittiö ja hopeiset teekannut kiilsivät\ntarjoilupöydällä, jonka takaa vanha hovimestari ohjaili. Monenmoisia\nleivoksia ja voileipä valmisteita oli tarjolla, ja vastikään poimitut\nmansikkaröykkiöt antoivat väriä tälle taiteelliselle katteelle,\njonka pohjavärinä hohtivat hopea ja valkoinen. Kun kaikki oli\nkunnossa, kohotti hovimestari kättään ja kumahutti vanhaa kiinalaista\nruokarumpua, joka riippui setripuussa. Ennen kuin kumahduksen kaiku oli\nhaipunut, kuului joka suunnalta etäisiä ääniä.\n\nJoen rannalta, tenniskentältä, asuinrakennuksesta ja puutarhasta\ntuli herttuattaren vieraita, hyvillään virkistävän teen toiveista ja\nrientäen setrin tervetulleeseen varjoon; viehättäviä valkopukuisia\nnaisia, jotka huolellisesti suojasivat ihoansa leveälierisillä hatuilla\nja kuviollisilla päivänvarjoilla; miellyttäviä nuoria tyttöjä, jotka\naikoja sitten olivat uhranneet ihonsa mukavuudelle ja kulkivat nyt\navopäin pitkin nurmikkoa heilutellen mailojaan ja väitellen viimeisestä\njännittävästä ottelusta; flanellipukuisia, ruskettuneita, muhkeita\nherroja yhtyi puheeseen ja nauruun; he kehuivat tovereitaan näiden\nollessa vaatimattomasti vaiti heidän omista saavutuksistaan puhuttaessa.\n\nKaikin kokoonnuttuaan he muodostivat hauskankirjavan ryhmän puun alle\nja painuivat perin tyytyväisinä mataliin korituoleihin tai pehmeälle\nnurmikolle ottaen pöydältä, mitä kutakin halutti. Kun kaikki olivat\nsaaneet teetä, kahvia tai jäähdytettyjä juomia valintansa mukaan, sai\nkeskustelu uutta vauhtia.\n\n\"Herttuattaren konsertti on siis tänä iltana\", lausui joku. \"Minä\ntoivoisin, että ripustettaisiin tähän puuhun kiinalaisia lyhtyjä ja\npidettäisiin se täällä ulkona. On liian kuuma tungoksessa sisällä.\"\n\n\"Aivan oikein\", sanoi Garth Dalmain. \"Minä olen ohjaaja, kuten\ntiedätte, ja voin luvata, että kaikki pengermänpuoleiset ikkunaovet\npidetään auki. Niin ettei kenenkään, joka mieluummin on ulkona,\ntarvitse olla konserttisalissa. Asetetaan rivi lepotuoleja pengermälle\nikkunain viereen. Eihän sieltä paljon näe, mutta kuulee mainiosti.\"\n\n\"Niin, mutta puolet hupia on näkemisessä\", huudahti eräs\ntennistytöistä. \"Ne, jotka jäävät pengermälle, menettävät parhaan, kun\nherttuatar jälkeenpäin matkii, kuinka kukin esiintyi. Minä en välitä\nkuumuudesta. Varatkaa minulle paikka ensi rivillä.\"\n\n\"Kuka on illan 'yllätys'?\" kysyi lady Ingleby, joka oli saapunut vasta\naamiaisen jälkeen.\n\n\"Velma\", sanoi Mary Strathern. \"Hän tulee tänne loppuviikoksi, ja\nhauskaa on saada hänet tänne. Vain herttuatar saattoi taivuttaa\nhänet, ja vain Overdene voi häntä houkutella. Hän laulaa ainoastaan\nyhden laulun konsertissa, mutta ihan varmaan hän myöhemmällä ratkeaa\nja antaa auliistikin. Meidän täytyy saada Jane menemään, ikään kuin\nsattumalta, pianon ääreen ja soittamaan jonkin Velman parhaan kappaleen\nalkusäveltä, niin varmasti saamme kuulla hänen hurmaavan äänensä. Hän\nei voi milloinkaan vastustaa oikein hyvää säestystä.\"\n\n\"Miksi te nimitätte rouva Velmaa 'yllätykseksi'?\" kysyi eräs neitonen,\njolle Overdenen \"hienot seurat\" olivat ihkasen uutta. \"Hyvä ystävä\",\nvastasi lady Ingleby, \"se on herttuattaren pilaa. Tämä konsertti\non järjestetty hänen vieraittensa ratoksi ja myös paikkakunnan\nkuuluisuuksien huviksi ja hyväksi. Kaikki ympäristöltä on kutsuttu.\nEi ketään meistä pyydetä esiintymään, mutta kyllä kaikkia paikallisia\nkuuluisuuksia. He suorittavatkin todella koko ohjelman omaksi\nnautinnokseen, ystäväinsä ja omaistensa tyydytykseksi ja meidän\nhuviksemme, varsinkin jälkeenpäin, kun herttuatar kertaa jokaisen\nesityksen tehden omia huomautuksiaan, selityksiään ja oikaisujaan. Voi,\nDal! Muistatteko, kuinka hän valkoisesta kirjoituspaperista kyhäsi\npapinkauluksen ja matki korkeakirkollista apulaispappia hermostuneena\nlaulamassa erästä hullunkurista laulua? Sitten vallan lopuksi -- ja\noikeastaan taiteenharrastajien parhaaksi -- hän tuo kuultavaksi Velman\ntai jonkun muun yhtä erinomaisen taiteilijan näyttämään, miten jonkin\nkappaleen todellakin _voi_ esittää; tuossa tuokiossa sali on tulvillaan\nmusiikkia, syvä hiljaisuus valtaa kuulijat, ja hyväntahtoiset\ntaiteenharrastajat huomaavat, että se, mitä he esittivät, ei _lainkaan\nollut musiikkia_; he lähtevät noloina kotiin. Mutta seuraavaan\nvuoteen mennessä he jo taas unohtavat kaiken; tai veres joukko\nesiintymishaluisia astuu rintamaan. Herttuattaren pikku kepposet\nonnistuvat aina.\"\n\n\"Jalosukuinen Jane ei hyväksy niitä\", sanoi nuori Ronald Ingram, \"siksi\nhän tavallisesti hankkiutuu matkalle ja lähtee toiseen vierailupaikkaan\nennen sellaista tilaisuutta. Mutta kukaan ei osa säestää Velmaa niin\nerinomaisesti, niin että tällä kertaa hänen on käsketty jäädä tänne. Ja\nminä epäilen, tokkopa 'yllätys' tehneekään samanlaista vaikutusta kuin\ntavallisesti, ja olen varma, ettei pila jälkeenpäin onnistu yhtä hyvin\nkuin ennen. Onhan tunnettua, että jalosukuinen Jane niissä asioissa\npitää herttuatarta aisoissa. Kyllä hän saa olla valmis vaikka mihin\nsillä erää, mutta sittenpähän herttuatar pysyykin kurissa jälkeenpäin.\"\n\n\"Minusta Jane neiti on vallan oikeassa\", sanoi eräs vaalea amerikatar\nrohkeasti pitäen tuokion kultaista lusikkaa mansikkajäätelön yllä, jota\nGarth Dalmain oli hänelle ojentanut. \"Minun kotimaassani pidettäisiin\nperin jokapäiväisenä pilana niiden ihmisten pilkkaamista, jotka ovat\nolleet vierainamme ja esiintyneet meidän kodissamme.\"\n\n\"Teidän maassanne, hyvä ystävä\", sanoi Myra Ingleby, \"ei olekaan\nherttuattaria.\"\n\n\"Ei olekaan, mutta hankimme niitä teille aina jonkun\", vastasi\namerikatar maltillisesti ja jatkoi jäätelön syömistä.\n\nSeurasi yleinen nauru, ja puhe kääntyi viimeiseen\nenglantilais-amerikkalaiseen kihlaukseen.\n\n\"Missä on jalosukuinen Jane?\" kysyi joku heti sen jälkeen.\n\n\"Pelaamassa golfia Billyn kanssa\", sanoi Ronald Ingram. \"Kas tuolla he\ntulevat.\"\n\nJanen kookas vartalo ilmestyi näkyviin, kun hän tuli pitkin pengermää\nBilly Cathcartin kanssa tämän innokkaasti puhellessa. He heittivät\nmailansa alahalliin, sitten he tulivat yhdessä pitkin nurmikkoa\nteepöytiä kohden.\n\nJanella oli yllään sileä, harmaa tweedhame, valkoinen, siniraitainen\nkamritsipusero, kovikekaulus ja kalvosimet, silkkinen kaulahuivi ja\npehmeä huopahattu, koristeena muutama musta sulka. Hänen luonteva\nryhtinsä ja liikuntansa ilmaisivat hyvää terveyttä ja hallituita\nliikkeitä. Hänen olentonsa erosi tavattomasti setripuun alle\nryhmittyneistä somista ja rakastettavista naisista. Eikä se sentään\nmissään suhteessa ollut miehekäs -- tai, käyttääksemme sopivampaa\nsanaa, miesmäinen, sillä kaikki voimakas on tosin miehekästä, mutta\nnainen, joka teeskentelee voimakkuutta, jota ei omista, on miesmäinen;\n-- pikemminkin se oli niin perinpohjin naisellinen, että hän voi\nkäyttää ylen yksinkertaista pukeutumistapaa, mikä soveltui mainiosti\nhänen ehdottomasti arkipäiväisiin kasvonpiirteisiinsä ja melkein\nrotevaan vartaloonsa.\n\nHän liittyi setrin alla olevaan seurueeseen ja istahti eräälle\ntuolille, joita herrat heti nousivat luovuttamaan hänelle puolisen\ntusinaa, ja teki sen hänelle perin ominaisella itsetiedottomalla\nvarmuudella.\n\n\"Missä täti on? Simmons rukka äsken, kun kävimme sisällä viemässä\nmailojamme, tallusteli hakemassa häntä joka paikasta. Hänellä oli\nsähkösanoma.\"\n\n\"Miks'ette te sitä avannut?\" kysyi Myra.\n\n\"Sen tähden, ettei täti koskaan salli avattavan sähkösanomiaan. Hän\npitää yllätyksistä. Ja ainahan on mahdollista, että sähkösanomassa on\nkuohuttavia uutisia. Hän sanoo, että asia menettää vallan makunsa, jos\njoku muu saa sen ensin tietää ja sitten varovaisesti ilmoittaa hänelle.\"\n\n\"Tuolla tulee herttuatar\", sanoi Garth Dalmain, joka istui niin, että\nnäki ruusutarhan veräjälle.\n\n\"Älkää mainitko sähkösanomasta mitään\", varoitti Jane. \"Häntä\nharmittaisi, että minä tiedän sen tulleenkaan. Olisihan ihan\nsynnillistä riistää Jutuistakaan odottamattoman sähkösanoman\ntuottamasta ilosta näin kuumana päivänä, jolloin ei liene muutakaan\nmerkillistä tapahtumassa.\"\n\nHe kääntyivät katsomaan herttuatarta, joka asteli nurmikon poikki,\ntuota omituista vanhaa olentoa, joka heidät oli kutsunut tänne, joka\nomisti sen kauniin paikan, missä he viettivät näin hauskoja päiviä, ja\njonka omituisuuksista he aivan kaihtelematta puhuivat, kun äsken joivat\nhänen teetään ja herkuttelivat hänen mansikoillaan.\n\nHerrat nousivat, kun hän läheni, mutta eivät niin nopeasti kuin\nhänen veljentyttärellensä. Herttuatar kantoi isoa vasua, joka oli\ntäynnä valikoituja ruusuja. Joka kukka oli hurmaava ja poimittu juuri\nparhaalla hetkellä.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nJANE TARJOUTUU SIJAISEKSI.\n\n\nHerttuatar työnsi vasunsa keskelle pöytää, jolla mansikat olivat.\n\n\"Kas niin, hyvät ihmiset\", sanoi hän hengästyneenä. \"Ottakaa omanne,\nja toivon näkeväni teidät kaikki ruusut rinnassa tänä iltana.\nKonserttisali muutetaan ruusutarhaksi. Sanomme viettävämme _La fête\ndes Roses'ia_ [Ruusujuhla]... Ei, kiitoksia, Ronny. Tee on ollut\nvalmiina ainakin puolisen tuntia, ja tottahan niin paljon minusta\nvälität, ettet sitä väkisin minulle tyrkytä. Muutoin, enhän minä\njuo milloinkaan teetä. Kun lounaalta herään, juon viskyä ja soodaa,\nja sillä pysyn pystyssä päivälliseen saakka. Niin kyllä, Myra hyvä,\nolinhan minä teidän mielenkiintoisessa kokouksessanne ja panin\nnimeni siihen mainioon sitoumussarakkeeseen: _pour encourager les\nautres_ [muiden innostamiseksi]; mutta sitten ajoin sinun luotasi\nsuoraapäätä lääkärin luo, ja hän antoi todistuksen, että minun _täytyy_\nottaa jotakin, kun tarve vaatii, ja tarve vaatii aina, kun herään\nlounaalta... Mutta Dal, on kerrassaan sopimatonta, että teatteriin\nkuulumaton mies näyttää noin korealta kuin sinä nyt tuossa vaaleassa\nsinipunervassa paidassasi, tummassa orvokinsinisessä kaulanauhassasi\nja valkoisissa flanellihousuissasi. Jos olisin isoäitisi, lähettäisin\nsinut paikalla sisälle muuttamaan vaatteita. Kun panet minunlaisteni\nvanhojen eläkeleskien päät pyörälle, miten sitten enää kaikkien noitten\npikku kanasien... Hiljaa, Tommy! Se oli kovasti rumaa puhetta! Ei sinun\ntarvitse olla mustasukkainen Dalille. Minä ihailen sinua vielä enemmän.\nDal, tahdotko maalata minun punaisen papukaijani?\"\n\nNuori taiteilija, jonka muotokuvat Akatemian senvuotisessa näyttelyssä\nolivat herättäneet taiteilijamaailman suurta huomiota ja jonka\nsinipunerva paita juuri oli saanut niin ankaran arvostelun, istui\ntakakenossa korituolissa, kädet ristissä pään takana ja ruskeissa\nsilmissä veitikkamainen ilme.\n\n\"En, jalo herttuatar\", sanoi hän. \"Pyydän nöyrimmästi päästä tästä\ntehtävästä. Tommy vaatisi jotakuta Landseeria, jotta työ tulisi sen\nasentojen ja ilmeiden veroista. Sitä paitsi, olisihan pahennukseksi\nviattomalle ja hyvin kasvatetulle nuorukaiselle, jommoiseksi minut\ntiedätte, viettää tuntikausia Tommyn seurassa ja kuunnella kaikkia\nhuomautuksia, joita armas lintu tekee minun maalatessani. Mutta minäpä\nsanon, mitä teen. Minä maalaan _teidät_, jalo herttuatar, vaikka en,\njos päässänne on _tuo_ hattu! Jo pienestä poikapahasesta saakka on\nmustilla nauhoilla koristettu, leuan alle solmittu olkihattu saanut\nminut voimaan pahoin. Jos nyt heittäytyisin luontaisen vaistoni\nvaltaan, kätkisin kasvoni neiti Championin helmaan, potkisin ja\nparkuisin, kunnes te ottaisitte sen pois päästänne. Minä tahdon maalata\nteidät siinä mustassa samettipuvussa, joka teillä oli eilisiltana\nja jossa on mediciläinen kauluri, sekä päässänne se pitseistä ja\njalokivistä tehty kaunis laite. Ja kädessänne teidän tulee pitää\nvanhanaikaista, hopeaan uutettua kristallikuvastinta.\"\n\nTaiteilija ummisti puoleksi silmänsä, ja kun hän soinnukkaalla,\nsalaperäisellä äänellään kuvaili taulua, kävi ympärillä oleva iloinen\nseura tarkkaavaisen äänettömäksi. Kun Garth Dalmain kuvaili taulujaan,\nnäkivät kuuntelijat ne. Kun he seuraavana vuonna menivät Akatemiaan\ntai Uuteen Galleriaan, saattoivat he sanoa: \"Ahaa, tuossa se on!\nIhan semmoisena kuin sen silloin näimme, ennen kuin piirtoakaan oli\nkankaalla.\"\n\n\"Vasemmassa kädessänne pidätte kuvastinta, mutta ettei saa katsoa\nsiihen, sillä ettehän te, jalo herttuatar, koskaan katso kuvastimeen,\npaitsi ripittäessänne takananne seisovaa kamarineitsyttänne, jotta\nnäkisitte, nousevatko kyynelet hänen silmiinsä ja senkö vuoksi hän niin\nkömpelösti pitelee hiusneuloja ja muita vehkeitä. Jos niin on laita,\nsaa tyttö heti päivän lomaa mennäkseen vanhaa äitiään tervehtimään, ja\nte maksatte matkan edestakaisin. Ellei niin ole, te ripitätte vähän\nlisää vielä. Olisinpa minä tytön sijassa, niin itkisin aina, suuria\nkyyneleitä, jotka varmasti kuvastimessa näkyisivät. Mutta minä en\nnyyhkyttäisi, sillä nyyhkyttäminen on liiaksi sydämelle käypää, ja\nminä olisin hirmuisen varovainen, etteivät kyyneleni vuotaisi teidän\nniskaanne.\"\n\n\"Dal, senkin poikaviikari!\" sanoi herttuatar. \"Ole puhumatta minun\ntytöistäni ja niskoistani ja sinun omista teeskentely-kyyneleistäsi ja\nkerro loppuun kuvasta. Mitä minä kuvastimella teen?\"\n\n\"Te ette katso siihen\", jatkoi Garth. Dalmain syvämietteisesti,\n\"sillä me tiedämme, ettette niin koskaan tee. Ette edes pannessanne\npäähänne tuon hatun ja sitoessanne nauhat -- neiti Champion, ottakaa\nystävällisesti kädestäni kiinni -- ruususolmukkeelle leukanne alle,\nette silloinkaan kysy kuvastimelta neuvoa. Mutta te istutte ja\npidätte sitä vasemmassa kädessänne, kyynärpää itämaisella, helmiäisin\nkoristellulla ebenholtsipöydällä. Käännätte sen poispäin itsestänne,\nniin että se kuvastaa jotakin kuviteltua, aivan vastapäätänne\nolevaa esinettä. Te katselette tuota näkymätöntä esinettä ylevän\nmieltymyksen ilmein. Ja kuvastimeen minä maalaan elävän, helakanvärisen\nkokokuvan orrella istuvasta punaisesta papukaijastanne, hyvin\ntarkan ja erinomaisen yksityiskohtia myöten. Antakaamme sille\nnimeksi _Mietelmiä_, sillä tauluille täytyy aina antaa jokin\nmieletön, nykyaikainen nimi, ja nykyään juuri ovat käsittämättömät\nsanat muodissa, ellei joku pidä välttämättömänä yleisön huomiota\nherättääkseen ristiä tauluansa luetteloon parillakymmenellä Tennysonin\nsäkeellä. Mutta kun taulu kuuluisana teoksena jää jälkimaailmalle,\ntunnetaan se Kansallisgallerian luetteloissa, 'Herttuatar, kuvastin ja\npapukaija' nimisenä.\"\n\n\"Mainiota\", sanoi herttuatar huvittuneena. \"Sinun täytyy maalata se\ntarpeeksi aikaisin ennen ensi näyttelyä, Dal, ja me menemme kaikki sitä\nkatsomaan.\"\n\n-- Ja hän maalasi. Ja kaikki menivät katsomaan. Ja kun he sen näkivät,\nsanoivat he: \"Kas, tosiaan! Tuossa se on, ihan sellaisena kuin me sen\nnäimme Overdenessa setrin alla.\" --\n\n\"Tuolla tulee Simmons ja hänellä on jotakin tarjottimella\", huudahti\nherttuatar. \"Kuinka se mies kaakertaa! Miks'ei kukaan opeta häntä\nkävelemään! Jane! Sinähän marssit nurmikon poikki kuin mikäkin\nsotamies. Etkö voisi Simmonsille selittää, kuinka on käveltävä... No?\nMikä nyt on? Soo, sähkösanoma. Mitä kauheata nyt on voinut tapahtua?\nKetä haluttaa arvata? Minä toivon, ettei kukaan hölmöläinen ole\nmyöhästynyt junasta.\"\n\nEi kuulunut hiiren hiiskaustakaan, niin täysin tyydyttävä äänettömyys\nvallitsi, kun herttuatar avasi punakellervän kuoren.\n\nYllätys oli nähtävästi perinpohjainen, vaikk'ei tosin iloista laatua,\nsillä herttuatar, joka tavallisestikin oli punakka, kävi tulipunaiseksi\nlukiessaan ja vallan sanattomaksi suuttumuksesta. Jane nousi tyynesti,\nkurkisti tätinsä olan yli, luki pitkän sanoman ja palasi paikoilleen.\n\n\"Hävytön!\" huudahti viimein herttuatar. \"Senkin hävytön! Sellaista saa,\nkun pitää heitä ystävinään. Ja minulla kun oli niin kaunis helminauha\nhäntä varten, paljon arvokkaampi kuin hänelle tavallisesti tarjotaan\nyhdestä ainoasta laulusta. Ja peruuttaa viime tingassa! Äh, hävytön!\"\n\n\"Hyvä rakas täti\", sanoi Jane, \"jos rouva Velma parka on äkkiä saanut\nlaryngitiksen [kurkunpääntulehdus], voihan olla mahdollista, ettei hän\nsaata laulaa ainoatakaan säveltä, vaikkapa kuningatar käskisi. Hänhän\nsähkösanomassa kovin pahoittelee.\"\n\n\"Älä viisastele, Jane!\" huudahti herttuatar äreästi. \"Äläkä tähän\nkuningatarta sekoita, jolle ei kuulu minun konserttini eikä Velman\nkurkku niin vähääkään. Minä inhoan kaikkea asiaankuulumatonta,\ntiedäthän! _Miksi_ hänen piti saada se -- mikä se nyt taas olikaan --\njuuri kun hänen piti tulla laulamaan tänne? Minun nuoruudessani ei\nihmisillä ollut tämmöisiä uudenaikaisia kipuja. Minä en siedä kaikkia\nnoita appendicitiksia [umpilisäkkeentulehdus] ja muita -- suututtaa\nihmisen selvillä tekosyillä. Minun nuoruudessani se oli selvää\nvanhanaikaista vatsuria ja se parannettiin raparperilla.\"\n\nMyra Ingleby piilotti kasvonsa suuren hattunsa alle, ja Garth Dalmain\nkuiskasi Janelle: \"Minä inhoan kaikkea asiaankuulumatonta, tiedäthän!\"\nMutta Jane ravisti päätään eikä edes hymähtänyt.\n\n\"Tommy tahtoo karviaisen!\" huusi papukaija, joka kaiketi oli äkännyt,\nettä raparperia mainittiin.\n\n\"No, eikö sitä kukaan voi antaa!\" sanoi herttuatar vihaisena.\n\n\"Täti hyvä\", sanoi Jane, \"ei ole karviaismarjoja.\"\n\n\"Älä viisastele, tyttö!\" huusi herttuatar raivoissaan, ja Garth,\njoka oli kovasti huvittunut, ravisti Janelle päätään. \"Kun se sanoo\n'karviainen', tarkoittaa se jotakin kasvista yleensä, kuten varsin\nhyvin tiedät.\"\n\nPuolikymmentä henkeä riensi tarjoamaan Tommylle salaattia, nousuruohoja\nja kurkkuvoileipiä. Garth nyhtäisi ruohon ja ojensi sen Janelle hyvin\nhuolestuneen näköisenä, mutta Jane ei ollut huomaavinaan.\n\n\"Ei mitään vastausta, Simmons\", sanoi herttuatar. \"Miks'ette mene?...\nVoi, kuinka tuo mies tuupertaa! Eikö nyt kukaan voi opettaa häntä\nkävelemään! Mutta nyt: mitä pitää tehdä? Puoli maakuntaa tulee tänne\nkuulemaan Velmaa minun kutsustani, ja Velma on Lontoossa sairastaen\nappendicitista muka -- ei, minä tarkoitan sitä toista. Oih, hiiteen\nkoko nainen, kuten tuo viisas lintu sanoo.\"\n\n\"Suus kiinni!\" kirkui Tommy. Herttuatar hymähti ja talttui istumaan.\n\n\"Mutta, hyvä herttuatar\", huomautti Garth mitä lauhkeimmalla äänellä,\n\"eihän maakunnassa tiedetä, että rouva Velman piti laulaa. Sehän oli\nsuuri salaisuus. Hänellähän teidän piti lopuksi yllättää. Lady Ingleby\nsanoi häntä teidän 'yllätykseksenne'.\"\n\nMyra kurkisti hattunsa alta ja herttuatar noikkasi hänelle hyväksyen.\n\n\"Aivan niin\", sanoi hän. \"Siinähän koko hauskuus olikin. Hävytön!\"\n\n\"Mutta hyvä herttuatar\", jatkoi Garth vakuutellen, \"ellei maakunta\ntiennyt, ei maakunta petykään. He tulevat kuuntelemaan toisiaan ja\nitseään ja nauttimaan teidän punaviineistänne ja jäätelöistänne.\nNauttivat kaikesta siitä ja lähtevät pois tyytyväisinä, puhellen, miten\ntaitavasti hyvä herttuatar keksii ja saattaa huomatuiksi paikalliset\nkyvyt.\"\n\n\"Niin, niin!\" sanoi herttuatar, pieni välke terävissä silmissään\nja nostaen käyrää nenäänsä -- jota rouva Parker Bang Chicagosta,\njoka oli tavannut herttuattaren kerran tai pari, kuvasi 'oikeaksi\nplantagenetlaiseksi -- \"mutta he lähtevät vakuuttuneina taidoistaan ja\ntyytyväisinä omiin keskinkertaisiin esityksiinsä. _Minun_ tarkoitukseni\noli antaa heidän esittää ja sitten näyttää heille, kuinka olisi pitänyt\nesittää.\"\n\n\"Mutta, Gina täti\", sanoi Jane sävyisesti, \"te unohdatte varmaan,\nettä useimmat näistä ihmisistä ovat olleet Lontoossa ja kuulleet\npaljonkin hyvää musiikkia, luultavasti Velman ja muitten suurten\nlaulajien esityksiä. Kyllä he tietävät, etteivät voi laulaa kuin joku\nnäyttämövalio; mutta he koettavat parastansa, kun te heitä pyydätte. En\nminä ymmärrä, että he kaipaavat mitään havainto-opetusta.\"\n\n\"Jane\", sanoi herttuatar, \"jo kolmannen kerran tänä iltapäivänä minun\ntäytyy pyytää sinua olemaan viisastelematta.\"\n\n\"Neiti Champion\", sanoi Garth Dalmain, \"jos minä olisin teidän\nisoäitinne, lähettäisin teidät nukkumaan.\"\n\n\"Mitä on tehtävä?\" jatkoi herttuatar. \"Hänen piti laulaa 'Rukousnauha'.\nSiihen minä olen perustanut kaiken. Huoneen koko koristelukin on\nsuunniteltu laulun mukaiseksi -- köynnöksiä valkeista ruusuista\nja suuri, pelkästään punaisista riipparuusuista tehty risti lavan\ntaustalla. Jane!\"\n\n\"Mitä, täti?\"\n\n\"Äh, älä sano niin värittömästi 'mitä tätiäsi'! Etkö voi ehdottaa\njotakin?\"\n\n\"Hiiteen koko nainen!\" kirkaisi Tommy yhtäkkiä.\n\n\"Kuulkaahan lintu kultaa\", huudahti herttuatar, ja hyvä tuuli palasi\ntäydellisesti. \"Antakoon joku sille mansikan. No, Jane, mitä sinä\nehdotat?\"\n\nJane Champion istui leveä selkä puoleksi tätiin päin, toinen polvi\ntoisella ja isot, voimakkaat kädet ristissä niiden ympärillä. Hän\nirroitti kätensä, kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi suoraan teräviin\nsilmiin, jotka tattihatun alta tutkistelivat häntä. Kun hän luki\nniistä osaksi katuvan, osaksi vetoavan pyynnön, pilkisti vieno\nhymy hänen omistaankin. Hän odotti hetkisen tullakseen varmaksi\nherttuattaren tarkoituksesta, ja sanoi sitten: \"Kyllä minä laulan\nteille 'Rukousnauhan' Velman sijasta tänä iltana, jos te todella niin\nhaluatte, täti.\"\n\nJos puun alle kokoontuneet olisivat olleet \"mukiinmeneviä\", olisivat\nhe vetäneet henkeänsä. Jos he olisivat olleet \"kirjavia\", he olisivat\näänekkäästi ilmaisseet hämmästystänsä. Ollen \"hienoja\" he eivät\nantaneet minkäänlaista ulkonaista merkkiä; mutta ilmassa tuntui\nperinpohjaista hämmästystä. Herttuatar oli ainoa läsnäolijoista, joka\noli kuullut Jane Championin laulavan.\n\n\"Onko sinulla se laulu?\" kysyi Meldrumin armo ja nousi, ottaen\nsähkösanomansa ja tyhjän vasun.\n\n\"On\", sanoi Jane. \"Kun viime kuussa olin kaupungissa, olin muutamalla\ntunnilla rouva Blanchen luona; ja hän, joka harvoin ihailee\nuudenaikaisia lauluja, oli kovin ihastunut siihen. Hän lauloi ja\nsalli minun säestää. Kulutimme siihen melkein kokonaisen tunnin. Sain\nsittemmin nuotit.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi herttuatar. \"Minä luotan siis sinuun. Nyt minun täytyy\nlähettää osaaottava sähkösanoma herttaiselle Velma paralle, jota\nvarmasti kirvelee, kun täytyi olla tulematta. Niin että au revoir\n[näkemiin!], hyvät ihmiset. Muistakaa, me syömme päivällistä täsmälleen\nkahdeksalta. Musiikkipuoli alkanee yhdeksältä. Ronnie, ole kiltti poika\nja kanna Tommy halliin. Se kirkuu niin hirmuisesti, jos se näkee minun\nmenevän ja jättävän sen. Se on niin helläsydäminen, lintu kulta!\"\n\nÄänettömyyttä setrin alla.\n\nUseimmat katselivat nuorta Ronaldia, joka kantoi telinettä käsi niin\nsuorana kuin mahdollista, Tommyn hiipiessä aivan hänen lähelleen\npysyen ihmeteltävästi tasapainossa ja ilmeisesti tehden kahdenkeskisiä\nhuomautuksia Ronnien pelokkaaseen korvaan. Herttuatar meni edellä,\nsangen tyytyväisenä asiain käänteeseen.\n\nPari vieraista tarkasteli Janea.\n\n\"Teit uljaasti\", sanoi Myra Ingleby viimein. \"Minä tarjoutuisin\nsäestämään, mutta minä osaan vain laulut 'Illan kuutamolla' ja 'Kolme\nsokeaa rottaa' yhdellä sormella.\"\n\n\"Ja minä tarjoutuisin mielelläni säestämään,\" sanoi Garth Dalmain, \"jos\nte laulaisitte Lassenin 'Pyhäinpäivän', sillä minä soitan sen vallan\nmainiosti kymmenellä sormella. On sangen opettavaista kuulla, millä\ntavoin minä soitan hautakappelin kelloja koko laulun ajan. Mahtavan\ncrescendo-appassionato-fortissimon jälkeenkin, kun he huomaavat: 'Kas,\ntänään kylmät haudat kukkii, loistaa: on juhlapäivä, pyhäinpäivä tää',\nminun kelloillani ei ole lainkaan pyhäpäivää. Enhän minä tiedä, mitä\ntapahtui 'kerran kevätkuussa'. Minun säestäessäni kellot soivat koko\najan vimmatun itsepintaisesti. Mutta minä olen nähnyt 'Rukousnauhan'\nnuotit enkä tahtoisi edes yrittää moisia sointuja. Heti aloitettava\nkaikki mahdolliset alennukset mielessä ja ennen kuin on pitkällekään\npäästy, on kourat täynnä tuttuja ja tuntemattomia ristejä, joihin\ntakertuu uskaltamatta päästää niitä käsistään, kun kukaties ovat\nhyvinkin tarpeen seuraavassa silmänräpäyksessä. Kuinka ikävää! Mutta\nkun on puhe 'Rukousnauhan' säestyksestä, minun täytyy sanoa, kuten se\nvanha lampuoti tuonoin alustalaispäivällisillä sanoi herttuattarelle,\nkun tämä tyrkytti hänelle vanukasta kolmatta kertaa: 'Teidän armonne,\nminä _en jaksa_.'\"\n\n\"Älkää olko ilkeä, Dal\", sanoi Jane. \"Te osaisitte säestää\n'Rukousnauhan' mainiosti, jos minä vain tahtoisin. Mutta näin ollen\npidän parempana säestää itse.\"\n\n\"Voi, sen minä ymmärrän vallan hyvin\", sanoi lady Ingleby\nmyötätuntoisesti. \"Onhan koko ajan turvallista tietää, että jos\nrupeaisi menemään väärin, voisi lopettaa toisen käden soiton ja ottaa\noikean äänen itselleen.\"\n\nNuo kaksi ainoata todella soitannollista läsnäolijaa vaihtoivat\nmelkoista huvittuneisuutta ilmaisevan silmäyksen. \"Kai se olisi hyvä,\njos tarve tulisi\", sanoi Jane. \"Minä kyllä 'lopettaisin toisen käden'\nja 'antaisin teille äänen'\", sanoi Garth vakavasti.\n\n\"Sen uskon\", sanoi Jane. \"Te olette aina niin kovin ystävällinen. Mutta\nminusta on parempi tulla toimeen omin neuvoin.\"\n\n\"Oletteko ottanut huomioon, kuinka vaikeata on saada ääntä kuulumaan\nniin suuressa huoneessa, ellette voi seisoa päin yleisöä?\" Garth\nDalmain puhui huolestuneesti. Jane oli hänen erikoisen hyvä ystävänsä,\nja kuten miehistä ainakin, hänestä oli vastenmielistä ajatellakin, että\nhänen ystävänsä julkinen esiintyminen jollakin tavoin epäonnistuisi.\n\nSama rauhallinen hymy väikähti Janen silmissä ja siirtyi huulille\nkuin silloinkin, kun hän huomasi tätinsä todella tarkoittavan häntä\nVelman sijaiseksi. Hän katsoi ympärilleen. Useimmat seurueesta\nolivat poistuneet kaksittain ja kolmittain, toiset päärakennukseen,\ntoiset takaisin joelle. Hän, Dal ja Myra olivat siis kolmisin. Hänen\nrauhalliset silmänsä olivat täynnä salaista veitikkaa, kun hän\nepäröimättä katsoi Garthia silmiin ja vastasi hänen kysymykseensä.\n\n\"On kyllä, tiedän sen. Mutta kaiku huoneessa on vallan mainio ja minä\nolen oppinut sovittamaan ääntäni. Kenties te ette tiedäkään -- ja\nmitenkä te sen oikeastaan tietäisittekään -- että minulla on ollut\nerikoinen onni saada opiskella rouva Marches'n johdolla Pariisissa ja\njälkeenpäin verestää entistä oppiani satunnaisilla, mutta hauskoilla\ntunneilla Lontoossa hänen tyttärensä luona, joka ei suinkaan ole\näitiänsä lahjattomampi. Niin että kyllä minun joltisestikin pitäisi\nosata käytellä ääntäni, jos lainkaan olen osannut käyttää hyväkseni\nmoisia kultaisia tilaisuuksia.\"\n\nNämä sanat olivat Myralle hepreaa ja merkitsivät aivan samaa kuin\njos Jane olisi sanonut: olen opetellut äänentapaamista. Eivätkä\ntodenteolla niinkään paljon, koskapa lady Ingleby oli itse kerran\nyrittänyt opiskella äänentapaamista johtaakseen palvelijainsa ja\npalvelijattariensa kuorolaulua. Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin\nhänellä oli erikoisen soitannollinen palvelijakunta. Toisella\nlakeijalla oli kaunis barytoni. Hovimestari osasi 'hiukkasen vetää\nbassoa', toisin sanoen, kun muut kohosivat korkeihin alueihin,\nhän pysyi alimmassa äänessä ja piti sitä, jos käskettiin. Sisäkkö\nlauloi, kuten itse sanoi, 'toista ääntä'. Toisin sanoen hän oli aina\ntahdissa hiukan sopraanoa jäljessä ja terssiä alempana korkeudessa.\nEmännöitsijä, suuri tummaverinen ihminen, jolla oli haivenia\nylähuulessa, tehosi vallan merkillisesti arkailemattomana laulaessaan\nsäveltä oktaavia alempaa sopraanoa.\n\nPahaksi onneksi lady Ingleby ei aina erottanut hänen ääntänsä\nhovimestarin äänestä. Myra itse ensimmäisenä myönsi, ettei hänellä\nollut 'paljon korvaa'. Mutta oli ehdottomasti kärsivällisyyttä\nkoettelevaa huutaa juuri, kun ei mitenkään olisi tohtinut nostaa\nsilmiään 'Hyvän kuningas Wenceslauksen' säestyksestä: \"Pysähtykää\nsiihen, Jenkins!\" ja sitten huomata, että rouva Jarmis se olikin\nkorkeuksiin menossa. Mutta kun uudella lakeijalla, jonka lordi\nIngleby, kiinnittämättä minkäänlaista huomiota hänen soitannollisiin\nlahjoihinsa, pestasi, sattui olemaan oikein hieno kurkkutenori, niin\nMyralla mielestään oli ainesta vaikka kuinka suuriin aikaansaannoksiin,\nja hän päätti itse opetella äänentapaamista. Hän oppi helposti mi,\nre, do ja sol, fa, fa, mi äänet, sillä ne olivat 'Kolme sokeata\nrottaa' laulun alkusävelet, mutta siihen se Myran taito loppuikin. Kun\npäästiin 'Talon vaimoa he kaikin seurasivat' aiheen monimutkaisiin\njuoksutuksiin, lady Ingleby oli hukassa, kun ei ollut sanoja, mihin\nturvata, ja niin hän epätoivoisena herkesi koko äänentapaamisesta.\n\nNiinpä siis nykyajan kuuluisimman laulunopettajan nimikään ei paljoa\nilmaissut Myralle. Mutta Garth Dalmain kohottautui.\n\n\"Vai niin! Ihmekö, että olette niin kylmäverinen. Velmahan on itsekin\nollut kuuluisan rouvan oppilas.\"\n\n\"Sen vuoksihan minäkin tunnen hänet jokseenkin hyvin\", sanoi Jane.\n\"Minä olen tänään täällä, sillä minun piti säestää häntä.\"\n\n\"Minä ymmärrän\", sanoi Garth. \"Ja nyt teidän on tehtävä molemmat.\n'Varjelkoon!' sanoo rouva Parker Bangs, kun hänelle Marlborough\nHousen puutarhajuhlissa selitetään, kuka kukin on. Mutta teistä on\nmieluisampaa säestää muita kuin itse laulaa, niinkö?\"\n\nJanen sävyisä hymy pilkisti jälleen.\n\n\"Laulaminen on hauskempaa, mutta säestäminen on hyödyllisempää\", sanoi\nhän.\n\n\"Tietysti\", virkkoi Garth. \"Lukemattomat voivat laulaa hiukkasen, mutta\nvarsin harvat säestää kunnollisesti.\"\n\n\"Jane\", sanoi Myra katsellen raukein silmin pitkien tummien ripsiensä\nalta, \"kun sinä kerran olet ottanut laulutunteja ja osaat joitakuita\nlauluja, miksi ei herttuatar ole ennen pyytänyt sinua laulamaan meille?\"\n\n\"Surullisesta syystä\", vastasi Jane. \"Tiedättehän, että hänen\nainoa poikansa kuoli kahdeksan vuotta sitten? Hän oli kaunis,\nlahjakas nuorukainen. Hän ja minä perimme rakkautemme lauluun\nmeidän isoisältämme. Serkkuni antautui musiikkialalle yliopistossa,\nharjoitti innokkaasti opintoja ja aikoi ammattimusiikkimieheksi.\nKerran joululomalla hän oli luvannut laulaa eräässä\nhyväntekeväisyyskonsertissa Lontoossa, ja täyttääkseen lupauksensa hän\nlähti ulos, vaikka oli vasta toipumassa nuhakuumeesta. Tauti uudistui,\nkääntyi keuhkokuumeeksi, ja siihen hän muutaman vuorokauden kuluttua\nkuoli. Täti parka oli mieletönnä surusta, ja siitä pitäen minun\nmusiikinrakkauteni mainitseminenkin katkeroittaa häntä. Minä myöskin\naioin tykkänään antautua musiikkialalle, mutta hän esti sen lujasti.\nTuskin uskallan laulaa tai soittaa täällä.\"\n\n\"Mutta miksette muualla?\" kysyi Garth Dalmain. \"Me olemme usein olleet\nsamoissa perheissä, eikä minulla ole ollut hämärintä aavistusta, että\nte laulatte.\"\n\n\"En tiedä\", sanoi Jane hitaasti. \"Mutta -- musiikki on minulle niin\nkallis asia. Se on jonkinlainen kaikkeinpyhin minun sisimmässä\nolennossani. Eikä ole helppoa nostaa verhoa.\"\n\n\"Verho nostetaan tänä iltana\", sanoi Myra Ingleby. \"Niin\", myönsi Jane\nhymyillen hieman surunvoittoisesti. \"Niin taidetaan tehdä.\"\n\n\"Ja me astumme kaikkein pyhimpään\", sanoi Garth Dalmain.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nUSKOUTUMISTA.\n\n\nVarjot nurmikolla yhä pitenivät.\n\nKotiin palajavat varikset kiertelivät ja vaakkuivat suurten jalavien\nympärillä.\n\nTiimapatsas osoitti kuutta.\n\nMyra Ingleby nousi ja seisoi kädet ojennettuina pään yli vinojen\nauringonsäteiden sattuessa suoraan silmiin. Taiteilija tarkasti hänen\nnorjan vartalonsa pehmeitä piirteitä.\n\n\"Ooh!\" huudahti Myra. \"Täällä ulkona on niin ihanaa ja minun täytyy\nmennä sisälle kamarineitsyeni luo. Jane, minä varoitan aikanaan.\nÄlä milloinkaan rupea ottamaan kasvojenhierontaa. Ihminen tulee sen\norjaksi, ja se vie tuntikausia päivästä. Katsokaa minua!\"\n\nHe katselivat jo ilmankin. Myra oli katselemisen arvoinen.\n\n\"Tavallista pukeutumista varten minun olisi tarvinnut mennä sisään\nvasta seitsemältä, mutta nyt minun täytyy menettää tämä viimeinen ihana\nhetki.\"\n\n\"Mimmoista se sitten on?\" kysyi Jane. \"Minä en tiedä koko puuhasta\nmitään.\"\n\n\"En minä voi yksityisseikkoja myöten selittää\", vastasi lady\nIngleby, \"mutta olethan nähnyt, kuinka kukkealta olen näyttänyt koko\npäivän? No niin, ellen nyt menisi neitsyeni luo, näyttäisin vähemmän\nkukkealta päivällisen päättyessä ja myöhemmin illalla kymmentä vuotta\nvanhemmalta.\"\n\n\"Soma sinä olet aina\", sanoi Jane vilpittömästi, \"ja mitä se haittaa,\nvaikka on ikänsä näköinen?\"\n\n\"Kultaseni, mies tuntee ikänsä, nainen näyttää ikänsä\", lainasi Myra\njonkun sanoja.\n\n\"_Tunnen_ itseni nyt juuri seitsenvuotiaaksi\", sanoi Garth.\n\n\"Ja _näytätte_ seitsentoistavuotiaalta\", nauroi Myra.\n\n\"Ja _olen_ seitsemänkolmatta\", selitti Garth, \"niin ettei herttuattaren\npitäisi sanoa minua 'poikaviikariksi'. Ja jos tämän salaperäisen\ntoimituksen lyhentäminen vähentää rahtusenkaan teidän tämäniltaista\nsulouttanne, niin minä rukoilen teitä: kiirehtikää kamarineitsyenne\nluo, tai muuten te pilaatte koko iltani. Minä purskahdan itkemään\npäivällisellä, ja herttuatar vihaa kaikkia kohtauksia, kuten hyvin\ntiedätte!\"\n\nLady Ingleby huitaisi häntä hatullaan ohimennessään.\n\n\"Olkaa vaiti, senkin poikaviikari\", sanoi hän. \"Ei teidän tarvinnut\nlainkaan kuunnella, mitä minulla oli sanomista Janelle. Tänä syksynä te\nmaalaatte minut. Ja sen jälkeen minä jätän kasvojenhieronnan, matkustan\nulkomaille ja palaan oikein vanhentuneena.\"\n\nHän sinkautti tämän viimeisen uhkauksen olkansa yli ja asteli hitaasti\nnurmikon poikki.\n\n\"Kuinka suloinen hän on!\" lausui Garth katsellen hänen jälkeensä.\n\"Kuinka paljon te luulette kaikessa tuossa olleen totta, neiti\nChampion?\"\n\n\"Ei minulla ole aavistustakaan\", vastasi Jane. \"Kasvojenhieronta on\nminulle tuiki tuntematon asia.\"\n\n\"Ei paljonkaan, minä luulisin\", jatkoi Garth, \"muuten hän ei olisi\nsiitä kertonut meille.\"\n\n\"Ei, siinä erehdytte\", vastasi Jane nopeasti. \"Myra on harvinaisen\nrehellinen ja aina altis avoimesti puhumaan itsestään ja\nheikkouksistaan. Hänen kasvatuksensa oli hiukan erikoinen. Heitä oli\nsuuri sisarusparvi, ja häntä pitivät muut aina syntipukkina, eivät\ntosin veljet ja sisaret niinkään kuin äiti. Miten hän oli, mitä\nsanoi tai teki, kaikki oli pahasti. Kun lordi Ingleby näki hänet ja\nluullakseni huomasi hänen orastavat mahdollisuutensa, hän oli pitkä,\nkömpelö tyttö, kaunissilmäinen, suu suloinen ja tunteikas ja kasvoilla\nihmettelevän kysyvä ilme. Lordi oli kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi\nja rakastui auttamattomasti häneen, ja vaikka äiti tyrkytti kaikkia\nmuita tyttäriään vuoron perään, tämä tahtoi Myran tai ei ketään. Kun\nlordi puhui asiasta Myralle, oli hänen aluksi mahdoton saada tätä\nymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Lopulta tarkoitus kuitenkin valkeni\nhänelle, eikä lordin tarvinnut kauan odottaa vastausta. Minä olen hänen\nusein kuullut kiusoittelevan Myraa. Tämä oli suloisesti hymyillen\nkatsonut häneen silmät kyynelissä ja sanonut: 'Tietysti. Kiitollisena\ntulen teille, ja minusta te olette kovin herttainen, kun pidätte\nminusta. Mutta mikä kolaus tämä on äidille!' He menivät naimisiin niin\npian kuin oli mahdollista, ja lordi vei nuorikkonsa Pariisiin, Italiaan\nja Egyptiin, piti kuusi kuukautta ulkomailla ja toi takaisin --\ntällaisena. Olin kerran heidän luonaan, ja Myran äiti oli myös siellä.\nIstuimme arkihuoneessa -- ei ollut ketään herroja, vain viisi, kuusi\nnaista -- ja hänen äitinsä moitti jotakin, sanoen: 'Eikö lordi Ingleby\nole usein huomauttanut sinulle siitä?' Myra katsoi häneen herttaisesti,\nverkkaiseen tapaansa ja vastasi: 'Äiti kulta, teistä mahtaa tuntua\noudolta, mutta, tiedättekö, minun miehestäni kaikki on erinomaista,\nmitä minä teen.' 'Sinun miehesi on typerä!' sähähti äiti. 'Teidän\nkannaltanne katsoen, äiti kulta', sanoi Myra herttaisesti.\"\n\n\"Vanha noita!\" sanoi Garth. \"Miksi moisten ihmisten sallitaan omistaa\nitsellensä äidin nimi? Meidän, joilla on ollut hellät, erinomaiset\näidit, tekisi mieli säätää laki, että heitä on sanottava vain\nkantajiksi tai annettava heille jokin muu kuvaava nimitys, eikä\nhalvennettava pyhää _äidin_ nimeä.\" Jane oli vaiti. Hän tunsi kauniin\ntarinan Garthin poikavuosista, jotka tämä oli viettänyt leskeksi\njääneen äitinsä kanssa. Hän tiesi, miten palavasti tämä jumaloi äidin\nsiunattua muistoa. Hän piti Garthista eniten silloin, kun sai kurkistaa\npinnan alle, eikä tahtonut laimentaa hänen lämpöänsä muistuttamalla,\nettei itse ollut koskaan saanut kuiskata tätä nimeä.\n\nGarth nousi tuoliltaan ja oikaisi sorjaa vartaloansa laskevan auringon\nhohteessa, melkein niinkuin Myrakin oli tehnyt. Jane katseli häntä.\nRuumiillinen kauneus vaikutti voimakkaasti häneen, kuten useimmiten\nrumiin ihmisiin. Mutta hän ei antanut sen liiallisesti vaikuttaa\nystäväinsä arvioimiseen. Ei Garth Dalmain suinkaan ollut ylimmäinen\nhänen erikoisista ystävistään. Hän oli vanhempi kuin useimmat\nheistä, mutta eräissä suhteissa taas nuorempi kuin kukaan, ja hänen\nhuomattavasti nuorekkaan käytöstapansa ja pursuavan hilpeytensä vuoksi\nJane piti häntä toisinaan poikamaisena, sillä hänen oman luonteensa\nleikillinen puoli oli paljon sävyisämpää laatua. Mutta hänen ulkonainen\nkauneutensa oli niin eittämätön, ettei siitä ollut mitään sanomista, ja\nJane katseli häntä ystävällisissä silmissään vilpitön ihailu, niinkuin\nvarmaankin oma äiti olisi häntä katsellut.\n\nGarth oli vallan tietämätön omasta ulkomuodostaan, vaikka olikin\nvalinnut ylleen vaalean sinipunervan paidan ja sitonut kaulaansa\norvokinvärisen kaulanauhan, ja kun kultainen auringonvalo häikäisi\nsilmiä, ei hän liioin huomannut Janen katsetta.\n\n\"Kuulkaa, neiti Champion!\" huudahti hän poikamaisesti. \"Eikö olekin\nmukavaa, että he kaikki ovat menneet sisään? Olen oikein toivonut\nsaavani hetkisen pakista teidän kanssanne. Tottakin, kun olemme kaikki\nyhdessä, usein vain lörpöttelemme, jotta juttu olisi käynnissä. Se\non samanlaista kuin pienten leikkipallojen lentoon laskeminen. Usein\nne halkeavat ja paljosta puhelusta ei jää enempää jäljelle kuin\nleikkipallostakaan: pieni, tyhjä ja kurttuinen kelmunpalanen.\"\n\n\"Ostitteko te koskaan Brightonissa leikki-ilmapalloja? Muistatteko\nsitä rajua ihastusta, kun nähtiin myyjän tulevan pitkin suurta\nkävelykatua suunnaton kimppu niitä kädessään -- sinisiä, viheriäisiä,\npunaisia, valkoisia ja keltaisia, kaikki välkkyen päiväsessä,? Ja\nusein minun täytyi ihmetellä, mitenkä tämä saattoi nyppiä niitä\nerilleen -- enkä vieläkään sitä tajua -- ja miten olisi käynyt, jos\nhän olisi laskenut ne kaikki maahan. Itse minä aina täsmälleen tiesin,\nminkä niistä tahdoin, ja se oli tavallisesti sisimmässä nauhassa ja\nsen irroittaminen kesti kauan. Ja kuinka saattoikaan harmittaa, jos\naikaihmiset väsyivät odotukseen ja lähtivät tiehensä penneineen. Vaikka\nen minäkään olisi huolinut mistään, ellen olisi saanut juuri sitä,\njohon olin iskenyt silmäni. Olisitteko te?\"\n\n\"Minä en milloinkaan ostanut leikkipalloja Brightonissa\", vastasi Jane\ninnottomasti. Garth tunsi olevansa taas seitsenvuotias, ja Jane tunsi\nolevansa kiusaantunut.\n\nGarth näytti huomaavan sen. Hän otti takkinsa tuolin selkämykseltä,\njolle sen oli heittänyt, ja puki ylleen.\n\n\"Tulkaa, neiti Champion\", sanoi hän, \"minä olen väsynyt työn\npuutteesta. Mennään joelle ja otetaan pieni, kahdenistuttava vene.\nPäivällinen on vasta kahdeksalta, ja minä olen varma, että te ennätätte\npukeutua -- vaikkapa Velman sijaiseksikin -- puolessa tunnissa. Minä\ntiedän teidän hätätilassa tehneen sen kymmenessä minuutissa. Aikaa\non kyllin minun soutaa teidät niin pitkälle, että näemme kirkon, ja\nsaamme samalla puhella. Ajatelkaa, vanha, harmaa kirkko, taustana tämä\nauringonlasku ja edustalla keto täynnänsä esikoita!\"\n\nMutta Jane ei noussut.\n\n\"Hyvä Dal\", sanoi hän, \"ei teillä olisi paljon innostusta jäljellä, ei\nkirkkoon eikä auringonlaskuun, kun olisitte kiskonut minun runsasta\nkahdeksaakymmentä kiloani vasten virtaa. Vaipuisitte uupuneena sinne\nesikkojen keskelle. Pitäisihän teidän nyt jo tietää, etten minä ole\nniitä ihmisiä, joita käsketään pikkuruisen veneen perään istumaan ja\npitämään perää. Jos minä olen veneessä, minä tahdon soutaa, ja jos\nminä soudan, niin soudan mieluimmin peränpuoleisella tuhdolla. Mutta\nnyt en halua soutaa, sillä olen pelannut golfia koko iltapäivän. Ja\ntiedätte varsin hyvin, mitä nautintoa teille tuottaisi katsella minua\nkoko matkan, mennen tullen, tuntien koko ajan, että minä itsekseni\narvostelisin teidän huolimatonta soutamistanne.\"\n\nGarth istuutui jälleen, heittäytyi takakenoon tuoliinsa, kädet ristissä\nkiiltäväntumman pään takana, ja katseli Janea ystävällisin, kirkkain\nsilmin, aivan samoin kuin oli katsellut herttuatartakin.\n\n\"Tepä, veikkonen, nyreä olette\", sanoi hän suopeasti. \"Mikä teidän\noikein on?\"\n\nJane naurahti ja ojensi kätensä. \"Voi teitä, te hyvä poika! Minä\nluulen, että teillä on maailman herttaisin luonne. En minä enää ole\nnyreä. Ihan todella, minä vihaan herttuattaren konsertteja, eikä\nminusta ole lainkaan hauskaa olla hänen 'yllätyksenään'.\"\n\n\"Minä ymmärrän\", sanoi Garth myötätuntoisesti. \"Mutta miksi siis\ntarjouduitte laulamaan?\"\n\n\"Ah, minun täytyi\", sanoi Jane. \"Vanha täti kulta. Harvoin hän minulta\nmitään pyytää, ja hänen silmänsä olivat niin rukoilevat. Ettekö te\ntunne, miten ihminen kaipaa saada tehdä jotakin sille, joka on läheinen\nhänelle? Minä kiilloittaisin hänen kenkänsä, jos hän toivoisi. Mutta\non raskasta olla täällä viikkokausia ja aina sentään määrätyn matkan\npäässä. Tämä on ainoa, mitä hän on pyytänyt minua tekemään, ja hänen\nylpeät vanhat silmänsä olivat liikuttavat. Saatoinko kieltää?\"\n\nGarth oli pelkkää ymmärtämystä. \"Ette, hyvä ystävä\", sanoi hän\nmiettiväisenä, \"ette todellakaan. Mutta älkää hautoko mielessänne\nmeidän typerää pilaamme tuosta 'yllätyksestä'. Ymmärrättehän, ettei\nteistä ole semmoiseen. Uskon, että te laulatte paljon paremmin kuin\nuseimmat heistä, mutta eivät he sitä huomaa. Tarvitaan todellakin joku\nVelma, jotta moiset kuulijat havahtuisivat. He pitävät 'Rukousnauhaa'\nsievänä lauluna ja taputtavat teille hieman käsiään, ja siinä koko\njuttu. Niin että älkää pahastelko!\"\n\nJane istui ja mietti hänen sanojaan. Sitten hän sanoi: \"Dal, minua\ninhoittaa laulaa sellaiselle kuulijakunnalle. On aivan kuin asettaisin\nsieluni heidän katseltavaksensa, enkä soisi, että he sen näkevät. Se\ntuntuu raiskaukselta. Minun mielestäni laulu ja soitto paremmin kuin\nmikään muu kykenevät tuomaan ilmi kaiken. Minä värisen, kun ajattelen\ntuota laulua, enkä sentään rohkene olla panematta parastani. Sen\nhetken tullen minä eläydyn lauluun ja unohdan kuulijat. Minä kerron\nteille eräästä tunnista rouva Blanchen luona. Lauloin Bembergin 'Chant\nHindou'a, hindulaisen naisen rukousta Brahmalle. Aloin: 'Brahma, Dieu\ndes croyants' [Brahma, uskovaistesi Jumala], ja lauloin niinkuin olisin\ndo, re, mi'ta laulanut. Brahma ei ollut mikään minulle. 'Seis!' huusi\nrouva Blanche käskevästi. 'Voi teitä englantilaisia! Ah, vous Anglais!\nMitä te laulatte? Brahma, c'est un Dieu! [Brahma on jumala!] Hän ei\ntosin ole teidän Jumalanne. Hän ei tosin ole minun Jumalani. Mutta hän\non jonkun Jumala. Hän on laulun Jumala. Écoutez!' [Kuunnelkaa!] Ja\nhän kohotti päätään ja lauloi: 'Brahma! Dieu des croyants! Maitre des\ncites saintes!' [Taivasten valtias!] kauniit kasvonsa kirkastuneina ja\nsellaisella pyhällä uskonnollisella hartaudella, joka tunki sydämeen.\nSitä tuntia en koskaan unohda. Ja, totta puhuen, sen jälkeen en ole\nlaulanut ainoatakaan laulua laimeasti.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi Garth Dalmain. \"Pidän haltioitumisesta kaikessa\ntaiteessa. Minä en välitä maalatakaan muotokuvaa, ellen ihaile naista,\njota maalaan.\"\n\nJane hymyili. Keskustelu oli kääntymäisillään juuri siihen suuntaan,\nmihin hän oli toivonut mahdollisesti voivansa johtaa sen.\n\n\"Dal hyvä\", sanoi hän, \"te ihailette niin useita, toista toisensa\njälkeen, että me, teidän vanhat ystävänne, jotka todella tarkoitamme\nteidän parastanne, pelkäämme, että te ette milloinkaan ihaile\nratkaisevasti.\"\n\nGarth nauroi. \"Helkkarissa!\" sanoi hän. \"Oletteko te samanlainen kuin\nkaikki muutkin? Ajatteletteko tekin, että ihaileminen ja jumaloiminen\nvälttämättä merkitsee naimisiinmenoa? Minä olisin odottanut teiltä\njärjellisempää ja miehisempää näkökantaa.\"\n\n\"Poika kulta\", sanoi Jane, \"ystävänne ovat päättäneet, että te\ntarvitsisitte vaimon. Te olette yksin maailmassa. Teillä on kaunis\nkoti. Kaikki mielettömät naiset teitä liehakoivat, pilaavat teidät.\nAlku on jo hyvä. Me oivallamme tietysti varsin hyvin, että teidän\nvaimossanne täytyy maailman verrattomimman kauneuden yhtyä hienoon\npersoonallisuuteen. Mutta jokainen uusi jumalatar, jonka te näette ja\njota maalaatte, vastaa sillä hetkellä teidän erinomaista ihannettanne,\nja kukaties, jos te jonkun heistä naisitte sen sijaan, että maalaatte,\nhän pysyväisestikin täyttäisi vaatimuksenne.\"\n\nGarth kuunteli miettiväisenä, säännölliset kulmakarvansa koholla.\nVihdoin hän sanoi: \"Kauneus on jotakin pinnalla olevaa. Näen sen,\nihailen sitä. Minä haluan sitä ja maalaan sen. Kun olen sen maalannut,\non se minun, enkä piittaa siitä sen enempää. Kun maalaan jotakuta\nnaista, etsin koko ajan hänen sieluansa. Tahtoisin ilmentää sen\nkankaalleni. Mutta tiedättekö, neiti Champion, minä huomaan, ettei\nkauniilla naisella aina ole kaunista sielua.\"\n\nJane oli vaiti. Hänestä oli viho viimeistä puhua toisten naisten\nsieluista.\n\n\"Tällä haavaa sentään eräs tuntuu minusta täydelliseltä\", jatkoi Garth.\n\"Minä maalaan hänet syksyllä. Uskon, että silloin havaitsen hänen\nsielunsa hänen ihanan ulkomuotonsa veroiseksi.\"\n\n\"Ja kuka hän on?\" uteli Jane.\n\n\"Lady Brand.\"\n\n\"Flower!\" huudahti Jane. \"Oletteko _te_ niin ihastunut Floweriin?\"\n\n\"Oh, hän on suloinen\", sanoi Garth kunnioittavan innokkaasti. \"On ihan\nväärin, että kukaan on niin perinpohjin suloinen, virheetön. Se tekee\nminut sairaaksi. Oletteko te koskaan tuntenut, että täydellinen kauneus\ntekee sairaaksi, neiti Champion?\"\n\n\"En\", sanoi Jane lyhyesti. \"Eikä minusta muitten ihmisten vaimojen niin\npitäisi vaikuttaa teihinkään.\"\n\n\"Hyvä veikkonen\", huudahti Garth hämmästyneenä, \"eihän tällä asialla\nole mitään tekemistä vaimojen taikka ei-vaimojen kanssa. Sinikelloketo\naamuisessa auringonpaisteessa vaikuttaisi aivan samoin. Minä aivan\nsairaalloisesti haluan maalata hänet. Kun olen maalannut hänet ja\ntodellakin päästänyt oikeuksiinsa hänen verrattoman kauneutensa\nsellaisena kuin minä sen näen, olen taas vallan ennallani. Toistaiseksi\nminä olen maalannut hänet vain muistista, mutta lokakuussa hän istuu\nminulle mallina.\"\n\n\"Muististako?\" kysyi Jane.\n\n\"Niin, maalaan aika paljon muistista. Jos minä saan nähdä tietyn ilmeen\njonkun kasvoilla hetkellä, jolloin voi tunkeutua pintaa syvemmälle,\nminä voin sen maalata muistista viikkokausia jälkeenpäin. Monet\nparhaista harjoitelmistani ovat siten syntyneet. Oi, mikä nautinto!\nKauneus -- kauneudenpalvelus on minulle jumalanpalvelusta.\"\n\n\"Mutta jumalatonta jumalanpalvelusta.\"\n\n\"Ei niinkään\", vastusti Garth totisena. \"Kaikki todellinen kauneus\ntulee Jumalasta ja johtaa takaisin Jumalaan. Kaikkinainen hyvä anti\nja täydellinen lahja tulee ylhäältä valkeuden isältä. Tapasin kerran\nerään vanhan, omituisen olion, joka sanoi, että kaikki sairaudet ovat\nperkeleestä lähtöisin. En milloinkaan voinut uskoa sitä, sillä äitini\noli elämänsä loppuvuodet työhön kykenemätön, ja voin vakuuttaa, että\nhänen sairautensa oli siunaukseksi monelle, ja Jumalan kunniaksi\nhän sen kärsi. Vakaumukseni on, että kaikki todellinen kauneus on\nJumalan lahja, ja siksi kauneudenpalvelus on minulle eräänlaista\njumalanpalvelusta. Ei mikään paha ole koskaan todellisesti kaunista; ei\nmikään hyvä ole koskaan oikeastaan rumaa.\"\n\nJane hymyili katsellessaan Garthia, joka loikoessaan tuolissaan\nkultaisessa päivänpaisteessa oli oikea miehisen kauneuden perikuva.\nTämä täydellinen välittömyys sekä omaan itseensä että Janeen\nnähden, mikä salli hänen näin puhua ulkonaisesti arkipäiväisimmälle\nnaistuttavalleen, sisälsi pisaran huumoria, mikä huvitti ystävätärtä.\nSe ilmaisi hänelle enemmän kuin moniväristen ilmapallojen ostaminen ja\nherttuattaren 'tattihatun' päivitteleminen.\n\n\"Ovatko rumat ihmiset sitten vallan osattomia jumaluudesta, Dal?\" kysyi\nhän.\n\n\"Ei kaikki rumuus ole rumuutta\", vastasi Garth Dalmain vilpittömästi.\n\"Sen minä opin jo pienenä poikana. Äitini otti minut mukaansa\nkuulemaan erästä kuuluisaa saarnaajaa. Istuessaan alkutoimitusten\naikana korokkeella hän näytti minusta jolsimmalta mieheltä, minkä\nikinä olin nähnyt. Hän muistutti jotakin eriskummallista gorillaa, ja\nminä pelkäsin hetkeä, jolloin hän nousisi ja aloittaisi selityksensä.\nTuntui ihan siltä, kuin hänen olisi pitänyt olla rautaristikon takana\nja kuin meidän olisi saattanut yht'äkkiä tehdä mieli heittää hänelle\npähkinöitä ja appelsiinejä. Mutta kun hän nousi puhumaan, hänen\nkasvonsa muuttuivat. Hyvyys ja innostus loisti niistä, muuttaen ne\nenkelimäisiksi. En pitänyt häntä enää koskaan rumana. Hänen sielunsa\nkauneus loisti läpi ruumiin, kirkastaen sen. Vaikka olinkin lapsi,\nerotin sittemmin aina ruman rumasta. Kun hän mainion saarnansa loputtua\nistuutui, en enää pitänyt häntä minään simpanssinmuunnoksena. Muistin\nhänen taivaallisen hymynsä kirkkauden. Tietysti olivat hänen rumat\npiirteensä ennallaan. Eivätkä ne kasvot olleet sellaiset, joiden\nolisi aina suonut olevan lähellä tai päivä päivältä vastapäätä\npöydässä. Mutta ei ihmiselle ollut toki pantu moista koetusta; minulle\nse olisikin ollut sulaa kärsimystä. Sittemmin hän on aina pysynyt\nmielessäni vahvistamassa totuutta, ettei hyvyys koskaan ole ruma ja\nettä taivaallisen rakkauden ikävöimisen loisteesta mitä rumimmat kasvot\nmuuttuvat hetkellisesti kauniiksi ja synnyttävät jotakin sellaista,\njota ainian onneksensa muistelee.\"\n\n\"Minä ymmärrän\", sanoi Jane. \"Se on varmaan usein auttanut teitä\noikeaan käsitykseen, kun niin varhain saitte sen selville. Mutta\npalatkaamme tärkeään keskusteluumme kasvoista, jotka kerran _ovat_ joka\npäivä teitä vastapäätä pöydässä. Eivät ne voi olla lady Brandin, eivät\nliioin Myran; mutta, kuten hyvin tiedätte, Dal, eräitä sangen kauniita\nkasvoja ajatellaan sille paikalle.\"\n\n\"Ei mitään nimiä, pyydän\", sanoi Garth nopeasti. \"Minusta on\nvastenmielistä, että nuorten naisten nimiä mainitaan tällaisissa\nkeskusteluissa.\"\n\n\"Aivan oikein, hyvä ystävä. Minä ymmärrän vastenmielisyytenne\nja kunnioitan sitä. Olette tehnyt hänet jo kuuluisaksi hänestä\nmaalaamallanne impressionistisella muotokuvalla, ja kuulin, että aiotte\nmaalata toisen, vielä viimeistellymmän. Niin, niin, Dal, kyllä itsekin\ntiedätte, miten äärettömästi ihailette häntä. Hän on kaunis, hän on\nrakastettava, kotoisin maasta, jonka naiset, jos ovat kauniita, ovat\nsamalla myös luonnonraittiita ja pirteitä, vertaisiaan vailla. Te\nolette monessa suhteessa niin ainutlaatuinen, että teidän vaimonnekin\npitää olla joltisessakin määrin erikoinen. No niin, minä en lainkaan\ntiedä, kuinka paljon te annatte ystäväinne mielipiteen vaikuttaa\ntämäntapaisissa asioissa, mutta lienee teistä mieluista kuulla, miten\ntäydellisesti he hyväksyvät aikeenne, jos vannotte uskollisuutta --\nsanotaan nyt vaikka -- kauniille 'Tähtilipulle'.\"\n\nGarth Dalmain otti taskustaan savukekotelonsa, valikoi huolellisesti\nsavukkeen ja pitäen sitä sormiensa välissä istui ajatuksiinsa\nvaipuneena.\n\n\"Polttakaa vain\", sanoi Jane.\n\n\"Kiitoksia\", sanoi Garth. Hän raapaisi tulitikulla valkean ja sytytti\nhyvin mietteissään savukkeensa. Kun hän heitti tikun pois, lennätti\ntuuli sitä ja se putosi nurmikolle, missä leimahti iloisesti. Garth\nhypähti pystyyn ja sammutti sen, veti tuolinsa vielä paremmin Janea\nvastapäätä ja nojasi taaksepäin, polttaen aatteissaan ja katsellen,\nmiten pienet siniset savurenkaat, joita hän puhalteli, nousivat setrin\noksille, laajenivat, ohenivat ja hävisivät.\n\nJane katseli häntä. Erilaiset ja kuvaavat tavat, miten hänen ystävänsä\nsytyttivät ja polttivat savukkeensa, olivat aina huvittaneet Janea.\nHän olisi voinut mainita ainakin kymmenkunnan nuoren miehen nimen,\njos hänelle olisi kuvailtu heidän polttamistapansa. Hän oli sitä\npaitsi Deryck Brandilta oppinut vaikenemisen tärkeyden tähdellisessä\nkeskustelussa ja myös, ettei jälkilisäyksillä saa sanottua laimentaa.\n\nVihdoin Garth puhui.\n\n\"Ihmettelen, miksi savu on kauniin vaaleansinistä, kun se renkailee\nsavukkeesta, mutta harmaanvalkoista, jos sitä suusta puhaltaa.\"\n\nJane tiesi niin olevan sen vuoksi, että siihen oli imeytynyt\nkosteutta, mutta hän ei sanonut sitä, sillä hänelle ei ollut lainkaan\nmieluisaa tämä ilmapallon liidätys eikä Garthin puheen suuntaaminen\nturhanpäiväisiin asioihin. Hän odotti tyynesti, minkä vastauksen\nantaisi Garthin syvempi luonne, johon hän oli vedonnut ja jonka hän\ntunsi varmasti pääsevän vallalle. Pian se pääsikin.\n\n\"On sanomattoman ystävällistä, neiti Champion, että viitsitte ajatella\nkaikkea tätä ja puhua siitä minulle. Saanko osoittaa kiitollisuuttani\nselittämällä teille kerran, mikä tuottaa vaikeutta? Tuskin olen siitä\nitsekään selvillä, mutta luulen silti voivani antaa teille jonkinlaisen\nkäsityksen siitä.\"\n\nJälleen pitkä vaitiolo. Garth poltti ja mietti. Jane odotti. Vaitiolo\noli täynnä ymmärtämystä. Garth huomasi hyräilevänsä erään vanhan\nkuudennentoista-sataluvun laulun säkeitä:\n\n    Mua taivas vielä jos armahtais:\n    moisen tupakan, tuolin ja ystävän sois.\n\nJoko savuke, tuoli tai Jane, tai kaikki kolme yhdessä kukaties,\nherätti hänessä ylevän rauhan ja levon ja hyvänolon tunteen, sellaisen\nmielialan kohoamisen, että kaikki hyvä näytti entistä paremmalta,\nkaikki vaikeudet helpoilta ja kaikki ihanteet saavutettavilta.\nHiljaisuus oli kultainen kuin auringonlasku; mutta lopulta hän sen\nkeskeytti.\n\n\"Kaksi naista -- ainoat naiset, jotka ovat todella jotakin elämääni\nvaikuttaneet -- ovat minulle mittapuuna, josta en voi tinkiä --\ntoinen äitini, kallis, siunattu muisto; toinen vanha Margery Graem,\nlapsuusaikainen ystäväni ja hoitajani, nyt emännöitsijäni ja yleensä\nhellijäni ja hoivaajani. Hänen uskollinen sydämensä ja alituinen\nhuolenpitonsa auttavat minua pysymään uskollisena sen suloisen olennon\njuurruttamille ihanteille, joka viereltäni kuihtui pois, kun olin\nmiehuuteni kynnyksellä. Kotiin palatessani näen ensimmäiseksi, kun\neteisen ovi avautuu, vanhan Margeryn, musta satiiniesiliina vyöllä,\npäässä härmemyssy lavendelinvärisine nauhoineen. Tunnen silloin aina\nuudestaan olevani seitsenvuotias ja syleilen häntä joka kerta. Te,\nneiti Champion, ette pidä minusta seitsenvuotisena, mutta Margery\npitää. No niin, mutta muutahan minun piti saada teidät tajuamaan.\nKun minä vien morsiamen Gleneeshiin ja esitän hänet Margerylle, niin\nhänen vanhat, ystävälliset silmänsä koettavat nähdä pelkkää hyvää.\nHänen vanha, uskollinen sydämensä haluaa palavasti vain rakastaa ja\npalvella. Ja kuitenkin tiedän, että hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin,\nmikä on mittapuu. Tiedän, että hänen mieleensä muistuu hyvän, hellän,\nkristityn naisen ihanteellinen kuva, juuri semmoisena kuin minäkin sen\nmuistan; enkä minä saa, en uskalla tuottaa hänelle pettymystä. Uskokaa\nminua, neiti Champion, monta kertaa, kun fyysillinen vetovoima on ollut\nvaltava ja ulkonaista kauneutta palvoessani olen ollut unohtamaisillani\npääasian -- näkymättömän, mutta iäisen, silloin, niin, vallan\notaksumatta mitään vaikuttavansa, vanha Margery on ollut kirkkaasti\nkatsovinaan minua silmiin, vanhan Margeryn käsi on ollut arasti\ntarttuvinaan minun takinhihaani ja ääni, joka lapsuudesta pitäen on\nminua opastanut, on ollut hieman kummastellen sanovinaan: 'Hänetkö siis\nolette valinnut rakkaan rouva-vainajani paikalle, Garth herra?' Teistä\nmahtanee tuntua perin hullunkuriselta, neiti Champion, kun te meidän\nseurapiirimme ja tunteittemme ja yleensä pinnallisen elämäntapamme\nkannalta ajattelette, kuinka minä istun täällä herttuattaren nurmikolla\nja tunnustan, että minua on pidättänyt kosimasta naisia, joita suuresti\nolen ihaillut, vain pelko siitä, mitä minun vanha hoitajani olisi\nheistä ajatellut! Mutta ottakaa huomioon, että hänen mielipiteensä\nperustuu muistoon ja että tämä muisto on minun äiti vainajani muisto.\nSitä paitsi, Margery puhuu minun paremman minuuteni puolesta ja\nilmituo minun oman arvosteluni sellaisena kuin se on, kun sitä eivät\nsokaise intohimot eikä vie väärään minun kauneudenihailuni. Ei Margery\nsilti kauneutta hyljeksi. Tosiasiassa hän minun vuokseni pitäisi sitä\naivan välttämättömänä, siitä olen varma. Mutta hänen katseensa tunkee\nniin pian pinnan alle. Aivan niinkuin Paavali sanoo eräässä ylevässä\nlausumassa, hän ei näkyväisiä katso, vaan näkymättömiä. Tuntuu oudolta,\nettä voin kertoa teille kaikesta tästä, ja todellakin, neiti Champion,\nensi kerran minä tämän nyt näin itsellenikin selvitin. Mutta te olitte\nminusta niin kovin ystävällinen, kun viitsitte antaa minulle hyviä\nneuvoja tässä asiassa.\"\n\nGarth Dalmain lakkasi puhumasta ja hiljaisuus, joka seurasi, kesti\nkiusallisen kauan; se tuntui Janesta aidalta, jonka ylitse hän turhaan\nyritti kiivetä. Hän oli ryntäävinään edestakaisin etsien veräjää\ntai muuta poispääsyneuvoa. Hänen oli mahdotonta sopivasti vastata\ntähän vallan odottamattomaan puheeseen. Hänen mykkää hämminkiänsä\nlisäsi vielä sekin, että Garthin tunnustus oli sanomattomasti häntä\nliikuttanut, ja kun Jane oli syvästi liikutettu, kävi puhe aina\nkankeasti. Tämä nuori mies, jota kaikki naiset ihailivat hänen kauniin\nulkomuotonsa ja miellyttävän käytöksensä vuoksi, jota hänen erinomainen\nnaimakuntoisuutensa pani äidit ja naittajat kärkkymään, joka oli jo\nkuuluisa taiteen maailmassa ja jota imarreltiin, liehiteltiin ja\nseurapiireissä suosittiin, hän oli muitta mutkitta tunnustanut, että\nainoa elossaoleva, hänen elämäänsä jotakin vaikuttava nainen oli hänen\nvanha hoitajansa ja että tämän mielipiteet ja toiveet pidättivät häntä\nmaailmanmielisestä, erehdyksellisestä naimiskaupasta. Tämä kaikki\nliikutti syvästi Janea, vaikkakin hänen sydämessänsä täytyi nauraa\najatellessaan, mitä heidän seurapiirinsä sanoisikaan, jos huomaisi\ntilanteen. Garth joutui uuteen valoon, ja äkkiä Jane ymmärsi hänet\naivan toisin kuin milloinkaan ennen.\n\nMutta hän ei kyennyt vastaukseksi lausumaan muuta kuin: \"Minä\ntoivoisin, että tuntisin vanhan Margeryn.\"\n\nGarthin ruskeat silmät välähtivät mielihyvästä.\n\n\"Voi, sitä minäkin toivoisin\", sanoi hän. \"Minä toivoisin, että\nte kerran näkisitte Gleneeshin linnan. Te nauttisitte pengermän\nnäköalasta. Se kantaa jyrkkiin rotkoihin, ja loitompana se vie\npurppuraisten kukkulain yli. Luulen, että te pitäisitte sen\nhavumetsistä ja kanervakankaista. Todellakin, neiti Champion,\nmiks'en minä voisi kutsua 'hienoa seuraa' luokseni syyskuussa, ja\nkun oikein pyytäisin, niin herttuatar varmaan suostuisi ottamaan sen\nsiipiensä suojaan? Ja niin tekin voisitte tulla ja kuka hyvänsä, jota\nhaluaisitte kutsuttavan. Ja -- ja, ehkä -- me voisimme kutsua kauniin\n'Tähtilipunkin' ja hänen tätinsä, rouva Parker Bangsin. Ja sitten\nsaisimme nähdä, mitä Margery tuumisi hänestä!\"\n\n\"Mainiota!\" sanoi Jane. \"Minä tulen mielelläni. Ja, hyvä Dal, minä\nluulen tosiaankin, että tuolla tytöllä on herttainen luonne. Voisitteko\nlöytää parempaa? Ulkomuotoon ei moite pysty, ja ihan varmaan on hän\nsielukaskin. Niin, kutsukaa vain meidät kaikki, niin nähdään kuinka\nkäy.\"\n\n\"Niin minä teenkin\", huudahti Garth iloisena. \"Mutta mitä mahtanee\nMargery tuumia rouva Parker Bangsista?\"\n\n\"Vähät siitä\", sanoi Jane päättävästi. \"Kun te menette naimisiin tytön\nkanssa, lähtee täti takaisin Chicagoon.\"\n\n\"Minä toivoisin, ettei hän olisi pohattaperheestä.\"\n\n\"Ei sitä voi auttaa\", sanoi Jane. \"Amerikkalaisethan ovat niin\nrakastettavia, ettemme saa ensinkään muistaa heidän rahojaan.\"\n\n\"Toivoisin heidän olevan täällä, neiti Listerin ja hänen tätinsä\",\nhuomautti Garth. \"Mutta he tulevat lady Inglebyn luo, jonne minäkin\nmenen tiistaina. Tuletteko te sinne, neiti Champion?\"\n\n\"Tulen\", vastasi Jane. \"Minä lähden tiistaina Brandeille muutamaksi\npäiväksi, mutta lupasin Myralle palata Shenstoneen loppuviikolla.\nMinusta on hauska olla siellä. He ovat niin sopusointuinen pari.\"\n\n\"Niin ovatkin\", sanoi Garth, \"mutta eihän kukaan voisi aina olla\nolematta sopusointuinen pari, joka kerran on naimisissa lady Inglebyn\nkanssa.\"\n\n\"Voi sitä kielioppia!\" nauroi Jane. \"Mutta kyllä minä ymmärrän, mitä\nte tarkoitatte, ja olen iloinen, että asetatte Myran niin korkealle\njalustalle. Hän on kultainen! Teidän pitää vain kiirehtiä hänen\nmaalaamistaan ja heittää hänet mielestänne, jotta olette vapaa Pauline\nListerille.\"\n\nTiimapatsas osoitti seitsemää. Varikset olivat lakanneet kiertämästä\njalavia ja lentäneet tyytyväisinä pesiinsä.\n\n\"Menkäämme sisään\", sanoi Jane ja nousi. \"Olen oikein iloinen tästä\nkeskustelusta\", lisäsi hän, kun he rinnatusten kulkivat nurmikon poikki.\n\n\"Niin\", sanoi Garth. \"Eikä liidäteltykään ilmapalloja! Meillä olikin\noikea potkupallo tällä kertaa -- hyvää, kestävää nahkaa. Ja kerran\npotkimme rajan yli sekä toinen että toinen -- voitto kummallakin. Sillä\nteidän neuvonne minä otin varteen, ja luulenpa, että minun selitykseni\ntaas paljasti teille asian oikean laidan. Eikö niin, neiti Champion?\"\n\nHänestä tuntui taas kuin olisi hän ollut seitsenvuotias, mutta\nJane katseli häntä nyt vanhan Margeryn silmin eikä tämä häntä siis\nikävystyttänyt enää.\n\n\"Niin kai\", sanoi hän hymyillen hänelle ystävällisillä, uskollisilla\nsilmillään, \"pitäkäämme sitä ystävyytemme voittona, Dal. Minä kiitän\nteitä kaikesta, mitä olette minulle kertonut.\"\n\nPäästyään huoneeseensa Jane huomasi olevan vielä puolituntia aikaa,\nennen kuin tarvitsi ryhtyä pukeutumaan. Hän otti päiväkirjansa. Heidän\nkeskustelunsa Garth Dalmainin kanssa kannatti säilyttää muistissa,\nvarsinkin hänen kertomuksensa saarnaajasta, jonka sielu hälvensi\nruumiin rumuutta. Hän kirjoitti sen melkein sanasta sanaan.\n\nSitten hän soitti kamarineitsyttä ja pukeutui sekä päivälliselle että\nkonserttiin, joka oli heti sen jälkeen.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nVERHO KOHOAA.\n\n\n\"Neiti Champion! Kas, siinähän te olettekin! Teidän vuoronne, seuraava.\nPaikkakuntalaisten ohjelman viimeinen numero on menossa, ja sen jälkeen\nherttuatar ilmoittaa Velman laryngitiksen -- toivokaamme, ettei hän\npuhu appendicitiksesta -- ja sitten minä saatan teidät lavalle!\nOletteko valmis?\"\n\nIllan juhlamenojen ohjaaja, Garth Dalmain, oli etsinyt Jane Championia\npengermältä ja seisoi nyt hänen edessänsä, riippuvien kiinalaisten\nlyhtyjen miedossa valossa. Punainen ruusu napinreiässä ja samanväriset\nsilkkisukat antoivat rahtusen taiteellista värikkyyttä hänen\njuhlapukunsa tavanmukaiselle mustalle ja valkealle.\n\nJane katsahti ylöspäin mukavasta korituolistaan, naurahti sitten hänen\nhuolestuneelle ilmeelleen.\n\n\"Kyllä minä valmis olen\", sanoi hän, nousi ja lähti Garthin kanssa.\n\"Hyvinkö on käynyt?\" kysyi hän. \"Onko paljon väkeä?\"\n\n\"Huone täpösen täynnä\", vastasi Garth, \"ja herttuatar on nauttinut. On\nollutkin tavallista hullunkurisempaa. Mutta vastahan illan 'yllätys'\ntulee. Entä, missä teidän nuottinne ovat?\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Jane. \"Minä soitan ulkomuistista. Niin ei tarvitse\nkääntää lehtiä.\"\n\nHe tulivat konserttisaliin ja seisoivat verhon takana lavalle johtavien\nportaitten vieressä.\n\n\"Sh, kuulkaahan herttuatarta!\" kuiskasi Garth. _\"'Sisarentyttäreni,\nJane Champion, on ystävällisesti suostunut suorittamaan --!'_ Toisin\nsanoen teidän on puolen minuutin kuluttua noustava lavalle. Olisi\ntotisesti kohteliaampaa teitä kohtaan, jos hän puhuisi vähän vähemmän\nVelmasta. Mutta yhtä kaikki, he pitävät mistä tahansa. Kas niin!\nSiinä sitä ollaan! _Appendicitis!_ Sanoinhan minä. Rouva Velma parka!\nToivotaan, ettei se tule paikkakunnan lehtiin! Voi taivas! Hän rupeaa\nvielä pitkiin puheisiin kaikenlaisista uudenaikaisista taudeista. Sama\nse, jäähän meille siten hetkinen hengähdysaikaa -- -- -- Kuulkaa, neiti\nChampion, minä puhuin hulluja tänään ylennyksistä ja alennuksista.\nKyllä minä osaan soittaa sen säestyksen, jos haluatte. Ette? No niin,\nkuinka vain tahdotte. Mutta muistakaa, että tarvitaan paljon ääntä,\njotta se joltakin vaikuttaisi tässä salissa, ja huone on täpötäynnä.\nNyt -- herttuatar lopetti. Tulkaa! Varokaa aliaskelta. Hiidessä! Kuinka\ntäällä verhon takana on pimeä.\"\n\nGarth ojensi kätensä, ja Jane nousi portaita myöten ja astui Overdenen\nkonserttisaliin kokoontuneen kuulijakunnan näkyviin. Hänen kookas\nvartalonsa näytti tavallista kookkaammalta, kun hän kulki melko\nkorkean lavan poikki. Hänen pukunsa oli musta, jotakin pehmeätä\nkangasta, povella hienoa vanhaa pitsiä ja helminauha kaulassa. Kun\nhän tuli esiin, tuijottivat kuulijat häneen ja taputtivat epäröiden\nkäsiään. Velman nimi ohjelmassa oli herättänyt suuria toiveita, ja\nlavalla olikin neiti Champion, joka tosin soitti aika sievästi, mutta\njonka ei otaksuttu laulavan, ei niin ainakaan, että se mitenkään\nkorvaisi Velmaa. Suopeamielisempi kuulijakunta olisi osoittanut\nhänelle suosiotaan, niin että sali kajahteli, ilmaistakseen siten\npitävänsä arvossa hänen valmiuttaan ja kerkeätä onnistumisen toivoansa.\nTämä kuulijakunta osoitti hämmästystään empivällä ja laimealla\nkättentaputuksella.\n\nJane hymyili hyväntahtoisesti, istuutui suuren Bechstein-pianon\neteen ja katsahti valkoisiin ruusuköynnöksiin ja punaiseen\nriipparuusu-ristiin. Sitten hän, ilman muita alkuvalmisteluja soitti\nalkusoinnun ja rupesi laulamaan.\n\nSyvä, ihana ääni kaikui kautta salin. Kuulijat valtasi syvä hiljaisuus.\n\nJoka tavu tunkeutui hiljaisuuteen niin sydämellisin ja ihmeellisen\nsuloisin sävelin, että penseitten sydän lakkasi lyömästä ja he\nihmettelivät omaa liikutustansa; niiden sydämessä taas, jotka muutenkin\nsyvästi tunsivat, tämän laulun tenho kosketti salaisimpia kieliä.\n\n    Nuo hetket, vietetyt kanssasi,\n    ne talletan helminauhanain,\n    ja helmi helmeltä tarkasti\n    niitä lasken rukousnauhassain.\n\nHiljaisena, aateksivana, hellänä kuiskauksena kuuluivat viimeiset\nsanat, tulkiten kokonaista muistojen maailmaa -- jalosydämisen naisen\nuskollisesti säilyttämiä menneen ajan onnellisten hetkien muisteloita.\n\nKuulijakunta pidätti henkeänsä. Tämä ei ollut laulua. Tämä oli sydämen\nsykintää; ja se sykki niin suloisin sävelin, että kyynelet vierivät\nväkisin.\n\nSitten ääni, joka niin rauhallisena oli tulkinnut alkusäkeet, kohosi\npaisuen sydäntä herkyttävään tuskaan.\n\n    Joka helmi on rukoushetkinen\n    ja sydämen polttoa lievittää,\n    mutt' alta helmisen seppeleen\n    yks' _risti_ eteeni välkähtää.\n\nViimeiseen neljään sanaan tuli sellainen voima ja väristys, että\nläsnäolijat sähköttyivät. Lyhyen tauon aikana, joka seurasi, saattoi\nkuulla tunteiden jännityksen. Mutta seuraavassa tuokiossa tyyntynyt\nääni kaikui vienona, ilmaisten sellaista uhrautuvaisuuden voimaa,\njota eivät mitkään vastoinkäymiset lannistaneet, eivät vaikeimmatkaan\nkärsimykset peloittaneet, ja luontuen samalla tenhoavaan suloisuuteen,\njota vain kärsimyksen aarteista ammennetaan.\n\n    Oi siunatut polttavat muistoni\n    ilon niukan, kohtalon katkeran,\n    joka helmeä suudellen, viimeksi\n    myös ristiin huuleni kurkotan.\n\nNe vain, jotka ovat kuulleet Janen laulavan \"Rukousnauhan\", voivat\nymmärtää, miten hän lauloi _'joka helmeä suudellen'_. Joka sanasta\nhenki niin naisellinen, kaunis ja hellä rakkaus, että hänet itsensä\nunohdettiin hänen laulunsa taikavoiman vuoksi -- nekin unohtivat, jotka\nhänet parhaiten tunsivat.\n\nSäestys, joka alkaa yhdellä ainoalla soinnulla, loppuu yhteen ainoaan\nsäveleeseen.\n\nJane soitti sen hiljaa, arasti. Sitten hän nousi, kääntyi ja oli\nlähdössä lavalta, kun kuulijakunta äkkiä puhkesi myrskyisiin\nsuosionosoituksiin. Jane empi, pysähtyi, katsahti tätinsä vieraisiin\nikään kuin ihmeissään siitä, että näki heidät siellä. Sitten vieno\nhymy pilkisti silmästä ja siirtyi huulille. Hetkisen hän seisoi\nymmällä keskellä lavaa, melkein ujona; astui sitten edelleen, kun\nherrat alkoivat huutaa: \"Uudestaan, uudestaan!\", ja laskeutui lavalta\nsivuportaita myöten.\n\nMutta verhon takana, puolipimeässä odotti Janea uusi yllätys, paljoa\nhämmästyttävämpi kuin hänen kuulijakuntansa meluisa haltioissaolo.\n\nPortaitten juurella seisoi Garth Dalmain. Hänen kasvonsa olivat\naivan kalpeat, mutta hänen silmänsä paloivat tähtinä. Hän seisoi\nhievahtamatta, kunnes Jane astui viimeiseltä portaalta ja tuli aivan\nhänen likelleen. Sitten hän äkkiä tarttui häntä olkapäihin ja käänsi\nhänet ympäri.\n\n\"Takaisin!\" sanoi hän äänessä vastustamaton käskyn väre, niin että\nJanen silmät, täynnä äänetöntä kummastusta, jäivät tuijottamaan\nhäneen. \"Menkää heti takaisin ja laulakaa se kokonaan uudestaan, sävel\nsäveleltä, sana sanalta, aivan niinkuin äskenkin. Oh, älkää seisoko ja\nodottako! Menkää nyt takaisin! Menkää heti! Ettekö te ymmärrä, että\nteidän _täytyy_!\"\n\nJane katsoi noihin säihkyviin silmiin. Hän näki niissä jotakin, joka\nsovitti äänen häikäilemättömän käskyn. Sanaakaan sanomatta hän nousi\nlevollisesti portaita ja astui lavan poikki pianon ääreen. Kuulijat\ntaputtivat yhä ja kiihtyivät osoittamaan mieltymystään, kun hän\nilmaantui, mutta Jane istuutui tuolille pianon ääreen omistamatta\nheille ainuttakaan ajatusta.\n\nHän oli omituisen ja oudon tunteen vallassa. Ei hän vielä koskaan\neläessään ollut totellut häikäilemätöntä käskyä. Jo hänen lapsena\nollessaan olivat \"Fräulein\" ja miss Jebb huomanneet, että he pääsivät\ntoiveittensa perille vain ystävällisesti pyytämällä ja liikuttavasti\nvetoamalla hänen tunteisiinsa ja oikeudentuntoonsa. Järjettömään\nkäskyyn ja järjelliseenkin, ellei sitä perusteltu, hän teki heti jyrkän\ntenän. Ja tämä luonteenominaisuus oli yhä olemassa, vaikkakin ajan\ntasoittamana. Herttuatarkin sanoi tavallisesti Janea puhutellessaan\n\"ole hyvä\".\n\nMutta nyt oli kalpeakasvoinen, palavasilmäinen nuori mies ilman muuta\nkääntänyt hänet ympäri, pakottanut nousemaan portaita ja käskenyt hänen\nlaulaa uudestaan laulun, sävel säveleltä, sana sanalta, ja hän oli\nkiltisti totellut.\n\nIstuutuessaan Jane äkkiä päätti, ettei hän laukkaan \"Rukousnauhaa\"\nuudestaan. Hänellä oli varastossa monta hienompaa laulua.\nKuulijakuntakin odotti jotakin muuta. Miksi hän pettäisi sen odotuksen\nmoisen, aikalailla kiihtyneen nuorukaisen mahtipontisen käskyn vuoksi.\n\nHän aloitti Händelin \"Minne tiesi käynee\"-sävellyksen mahtavan\nalkusoiton, mutta vähitellen hänen totuuden- ja oikeudentuntonsa\ntulivat välittäjiksi. Ei hän ollut palannut takaisin laulamaan\nkiihtyneen nuorukaisen, vaan syvästi liikutetun miehen käskystä, eikä\ntämän liikutus ollut tavallista. Se seikka, että Garth Dalmain oli\nniin liikutettu, että unohti, vaikkakin vain hetkeksi, ylen hienon\nkäytöstapansa, se oli hänen taiteensa ja laulunsa parhain ylistys.\nSoittaessaan Händelin aihetta -- ja hän soitti niinkuin koskettimisto\nolisi ollut kokonainen orkesteri, joka totteli hänen voimakkaita, lujia\nsormiansa -- hänelle äkkiä selvisi, vaikkei hän sitä täydellisesti\nymmärtänyt, Garthin lausuma _täytyy_, ja hän päätti alistua. Kun\nsiis alkusävelet loppuivat, hän pysähtyi hetkeksi; sen sijaan, että\nolisi laulanut suurenmoisen \"Semele\"-aarian, soitti hän vielä kerran\n\"Rukousnauhan\" alkusoinnun ja teki kuten Garth oli käskenyt.\n\n    Nuo hetket, vietetyt kanssasi,\n    ne talletan helminauhanain,\n    ja helmi helmeltä tarkasti\n    niitä lasken rukousnauhassain.\n\n    Joka helmi on rukoushetkinen\n    ja sydämen polttoa lievittää,\n    mutt' alta helmisen seppeleen\n    yks' _risti_ eteeni välkähtää.\n\n    Oi siunatut, polttavat muistoni\n    ilon niukan, kohtalon katkeran,\n    joka helmeä suudellen, viimeksi\n    myös ristiin huuleni kurkotan.\n\nKun Jane palasi lavalta, seisoi Garth yhä liikkumatonna portaitten\njuurella. Hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat kuin äskenkin, mutta\nsilmistä oli kadonnut pidätettyjen kyynelten peloittava kiilto,\njoka oli pakottanut Janen hänen käskystänsä menemään takaisin\nsanaakaan kysymättä tai vastaanpanematta. Ihmeellinen kirkkaus\nloisti niistä nyt, ihailun välke, joka koski Janen sydämeen, sillä\nhän ei milloinkaan ennen ollut moista nähnyt. Hän hymyili astuessaan\nhitaasti alas portaita ja ojensi Garthille molemmat kätensä, tehden\nsen aivan välittömästi, viehättävällä sydämellisyydellä. Garth astui\nihan portaitten eteen ja tarttui niihin, Janen yhä seisoessa askelta\nylempänä.\n\nTuokioon ei Garth puhunut mitään. Sitten hän sanoi hiljaa,\nliikutuksesta väräjävällä äänellä: \"Jumalani! oi, hyvä Jumalani!\"\n\n\"Sh, vaiti!\" sanoi Jane, \"minä en pidä siitä, että sitä nimeä mainitaan\nkevytmielisesti, Dal.\"\n\n\"Kevytmielisesti!\" huudahti Garth. \"En voisi mistään puhua tänä iltana\nkevytmielisesti. 'Kaikkinainen hyvä anti tulee ylhäältä'. Kun minulta\npuuttuu sanoja puhuakseni annista, ihmettelettekö, että mainitsen\nAntajan?\"\n\nJane katsoi vakavana suoraan hänen välkkyviin silmiinsä, ja iloinen\nhymy kirkasti hänen omiaan. \"Te piditte siis minun laulustani?\" sanoi\nhän.\n\n\"Pidinkö -- pidinkö teidän laulustanne?\" kertasi Garth hämmennyksen\nkuvastuessa kasvoilla. \"En minä tiedä, pidinkö teidän laulustanne.\"\n\n\"Mistä syystä sitten tämä mairitteleva mielenosoitus?\" kysyi Jane\nnauraen.\n\n\"Siitä syystä\", sanoi Garth aivan hiljaa, \"että te nostitte verhoa ja\nminä -- minä astuin sisälle.\"\n\nHän piteli yhä Janen käsiä, ja lausuessaan viimeisiä sanoja hän\nkumartui suutelemaan kumpaistakin kättä kuvaamattoman hellästi ja\nkunnioittavasti. Sitten hän päästi ne, astui hiukan syrjään, ja Jane\nmeni yksin pengermälle.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nGARTH LÖYTÄÄ RUKOUSNAUHANSA.\n\n\nJane vietti sinä iltana salissa vain muutaman hetken. Yhä vilkastuva\nleikinlasku ei ollut hänen mielensä mukaista, ja ylistys, jota hän\nylenmäärin sai osakseen, ikävystytti häntä. Sitä paitsi hän halusi\nyksinäisyyteen omaan huoneeseensa miettiäkseen kohtausta, joka oli\nollut konsertin lopussa Garthin ja hänen välillään verhon takana.\nEi hän oikein tiennyt, mitä siitä ajatella. Hän tunsi siinä olleen\nseikkoja, joiden perille hän ei päässyt, ja Garthin viime teko oli\nherättänyt hänessä tunteita, joita hän ei ymmärtänyt. Häntä kovasti\npahoitti se tapa, miten tämä oli suudellut hänen käsiään. Ja Garth oli\ntehnyt sen sentään niin ihailevan kunnioittavasti, että teko vaikutti\nhäneen kuin pyhäksijulistaminen -- oli kuin Garth olisi vihkinyt\nhänet ihmisten sydämiin kätketyn, jumalaisen laulunlahjan ainaiseksi\nvaalijaksi, lahjan, jolla oli voimaa kohottaa ja jalostaa. Hän ei\npäässyt siitä, että yhä tunsi, kuinka Garth oli painanut huulensa\nhänen käsiinsä. Oli kuin hän olisi niihin jättänyt jotakin tuntu vaaja\npysyväistä. Pari kertaa Jane havaitsi levottomana katselevansa niitä,\nja kun tämä tapahtui kolmannen kerran, päätti hän lähteä huoneeseensa.\n\nHerttuatar istui pianon luona, vallan näkymättömissä, sillä melkein\nkoko seurue oli kokoontunut hänen ympärilleen purskahdellen\ntuontuostakin iloiseen nauruun. Ronnie oli juuri pujottautunut ryhmän\nkeskeltä hakemaan koruliinaa, ja Billy ottamaan kirjoituspöydältä\npaperia. Jane tiesi, että paperia tarvittiin apulaispapin esityksen\nmatkimiseen ja että jonkun yllä oli ollut jotakin, mikä muistutti\nkoruliinaa.\n\nHän kääntyi melko väsyneenä ja meni ovea kohti. Vaikka hän oli\npoistunut hiljaa ja huomaamatta, oli Garth ovella ennen häntä. Ei\nhän ymmärtänyt, miten tämä siihen oli tullut, sillä kun hän oli\nkääntynyt lähteäksensä pois, oli hän nähnyt miehen tumman pään aivan\nMyra Inglebyn vieressä, toisella puolella herttuattaren ympärille\nkokoontunutta joukkoa. Garth avasi oven ja Jane astui ulos. Hänen teki\nmielensä sanoa kaksi asiaa --: 'Kuinka te uskalsitte käyttäytyä niin\nsopimattomasti?' sekä: 'Sanokaa, mitä te tahdotte minun tekevän, niin\nminä teen.'\n\nHän ei sanonut kumpaakaan.\n\nGarth saattoi häntä halliin, sytytti kynttilän ja heitti tulitikun\nTommyn päälle. Sitten hän ojensi hopeisen kynttilänjalan Janelle. Hän\noli selittämättömän onnellisen näköinen. Janea harmitti, että Garth\nnoin näytti iloansa, jonka aiheena hän tosin tahtomattansa oli ollut,\nmutta jota hän ei jakanut hänen kanssansa. Hän tunsi myös, että hänen\noli keskeytettävä tämä tuttavallinen vaitiolo. Se ilmaisi niin paljon\nsellaista, jota ei olisi pitänyt ilmaista, koska sitä ei voinut lausua\nääneen. Hän miltei tempaisi kynttilän ja kääntyi toisella portaalla.\n\n\"Hyvää yötä, Dal\", sanoi hän. \"Tiedättekö, että menetätte\npappi-kohtauksen?\"\n\nGarth katsoi häneen. Hänen silmänsä loistivat Janen kynttilän valossa.\n\n\"En\", sanoi hän. \"En minä menetä mitään, eikä minun vuokseni menetetä\nmitään. Odotin siellä vain, kunnes te lähtisitte. En minä mene\ntakaisin. Menen puistoon hengittämään yöilman viileyttä. Menen tammien\nalle ja lasken helmiäni. Minä en tiennyt, että minulla oli rukousnauha,\nennen kuin tänä iltana, mutta minulla on -- on!\"\n\n\"Koko tusina, minä luulen\", sanoi Jane kuivasti.\n\n\"Erehdytte\", vastasi Garth. \"Minulla on ainoastaan yksi. Mutta siihen\nliittyy monen hetken muisto. Voin palauttaa ne kaikki mieleeni, kun\nkuljen yksikseni tuolla ulkona. 'Helmi helmeltä lasken tarkasti!'\"\n\n\"Entä risti?\" kysyi Jane.\n\n\"En ole ennättänyt siihen asti\", vastasi Garth. \"Minun rukousnauhassani\nei olekaan ristiä.\"\n\n\"Pelkään, että jokaisessa oikeassa rukousnauhassa on risti, Dal\", sanoi\nJane lempeästi, \"ja pelkään myös, että kovalle teidät ottaa, kun oman\nristinne löydätte.\"\n\nMutta Garth oli luottavainen ja peloton.\n\n\"Kun omani löydän\", sanoi hän, \"toivon jaksavani rohkeasti tarttua\nsiihenkin --\"\n\nTahtomattaan katsoi Jane käsiinsä. Garth huomasi sen ja hymyili, mutta\nonneksi rusketus peitti hänen punastumisensa.\n\nJane kääntyi ja alkoi nousta portaita, mutta Garth pysähdytti hänet\nkiihkeästi pyytämällä:\n\n\"Vielä hetkinen, neiti Champion! Tahtoisin kysyä teiltä jotakin.\nUskallanko? Pidättekö minua sitten ehkä uteliaana, tungettelevana,\njulkeana?\"\n\n\"Ihan varmaan\", sanoi Jane. \"Mutta minä ajattelen teistä jo muutenkin\ntänä iltana jos jotakin tavatonta, niin että kolme laatusanaa enemmän\ntai vähemmän ei paljoa merkitse. Kysykää siis.\"\n\n\"Neiti Champion, onko _teillä_ rukousnauha?\"\n\nJane katsoi häneen hämmästyneenä, mutta yhtäkkiä hänelle valkeni, mihin\nkysymys tähtäsi.\n\n\"Hyvä ystävä, _ei!_\" sanoi hän. \"Minä, Jumalan kiitos, olen säilynyt\nmoisilta siunatuilta, polttavilta muistoilta! Ei minun järjelliseen\nja säännölliseen elämääni sisälly mitään semmoista enkä minä sitä\ntoivoisikaan.\"\n\n\"Kuinka te sitten\", intti Garth, \"lauloitte 'Rukousnauhan' ikään kuin\njoka rivi olisi ollut omaa kokemaanne, joka ilo ja suru omianne, vaikka\nmahdollisesti jo hyvin kaukaisia?\"\n\n\"Sen tähden, että minä aina niin kokonaan eläydyn lauluuni. Kerroinhan\nteille, minkä opetuksen sain 'Chant Hindousta'. Niin ollen minulla\nepäilemättä oli rukousnauhani, kun sitä laulua tänä iltana lauloin.\nMutta muuten, siinä mielessä kuin te tarkoitatte, ei minulla, Jumalan\nkiitos, ole semmoista.\"\n\nGarth nousi pari askelta, niin että hänen silmänsä tulivat kynttilän\ntasalle.\n\n\"Mutta _jos_ teillä olisi\", sanoi hän hiljaa, \"niinkö se teihin\nkoskisi? Niinkö te tuntisitte?\"\n\nJane mietti. \"Niin\", vastasi hän, \"_jos_ minulla olisi, koskisi se\nminuun, luullakseni, juuri niin, ja minä tuntisin juuri samoin kuin\nnoina muutamina minuutteina.\"\n\n\"_Te_ tulkitsitte siis _omaa itseänne_ laulussa, vaikka olosuhteet\nolivatkin toisenlaiset kuin teidän?\"\n\n\"Kyllä, kyllä kai\", vastasi Jane, \"jos yleensä voimme erottaa itsemme\nolosuhteistamme. Mutta nyt meillä on ihan varmaan jokseenkin hyödytön\nilmapallo! Hyvää yötä, Garthie herra!\"\n\n\"Kuulkaa, neiti Champion! Vielä yksi asia. Laulatteko minulle huomenna?\nTuletteko musiikkisaliin ja laulatte kaikki kauniit laulut, joita\nhaluan kuulla? Ja annatteko minun säestää muutamia? Luvatkaa, että\ntulette. Ja luvatkaa laulaa, mitä vain pyydän, niin en kiusaa teitä\nenää.\"\n\nHän seisoi ja katseli ylöspäin Janeen odottaen hänen lupaustansa\nsilmissä sellainen ihailun välke, että Jane sävähti ja kävi\nlevottomaksi. Sitten hän yhtäkkiä luuli päässeensä asian perille ja\nkiiruhti selittämään sitä itselleen ja Garthille.\n\n\"Voi teitä, poika kulta!\" sanoi hän. \"Mikä taiteilija te olette!\nJa kuinka vaikeata meidän tavallisten ihmisten on ymmärtää\ntaiteilijaluonteita. Siinä te nyt olette panemaisillanne minun vanhan,\nvakavan pääni pyörälle innostuksellanne, kun muutama teidän mielestänne\nihana sävel sattui korvaanne; vallan samoin kuin yhä uudestaan ja\nuudestaan hurmaannutte, kun silmänne keksii jotakin mielestänne\ntäydellisen kaunista. Minä alan ymmärtää, kuinka naisten päät menevät\npyörälle, kun te heitä maalaatte. Oli miten oli, mutta teidän\nihastuksenne on ihastuttavaa, ja minä haluan nukkumaan. Siksi minä\nlupaan huomenna laulaa teille mitä vain haluatte ja niin paljon kuin\nhaluatte. Pitäkää siis lupauksenne älkääkä kiusatko minua enää tänä\niltana. Älkää olko koko yötä ulkona älkääkä peloittako metsäkauriita.\n-- Kiitoksia, en minä tarvitse apua, minä olen niin tottunut yksin\nnousemaan portaita. Kuuletteko, mitä sattuvia ja mieskohtaisia\nhuomautuksia Tommy tekee tuolla alhaalla? Menkää nyt, Garthie herra,\nja laskekaa helmiänne. Ja jos sattuma toisi ristin vastaanne -- niin\nmuistakaa, että risti jotensakin varmasti voidaan suostuttaa palaamaan\nChicagoon!\"\n\nJane hymyili vielä huoneeseen astuessaan ja pannessaan kynttilänjalkaa\npukeutumispöydälle.\n\nOverdenessa käytettiin vain lamppuja ja kynttilöitä. Herttuatar\nei suostunut ottamaan sinne uudenaikaista sähkövalaistusta. Mutta\nkynttilöitä oli yllinkyllin, ja Jane, joka piti kirkkaasta valosta,\nsytytti kuvastimen molemminpuolisten haarakkain kummatkin kynttilät,\nsamoin seinillä uuninreunuksen molemmilla puolilla ja kirjoituspöydällä\nraskaissa hopeajaloissa olevat kynttilät. Sitten hän istui mukavaan\nnojatuoliin, kurottautui ottamaan kirjoitussalkustansa päiväkirjaansa\nja säiliökynäänsä ja ryhtyi lopettamaan muistiinpanojansa. Hän\nkirjoitti: _\"Lauloin 'Rukousnauhan' Gina-tädin konsertissa Velman\nsijasta, joka laryngitiksen takia ei voinut tulla\"_, mutta sitten hän\näkkiä lopetti.\n\nMiten olikaan, Garthin ja hänen kohtaustansa oli vaikea kuvata ja\nsen herättämää tunnelmaa, jota yhä kesti, vallan mahdotonta panna\npaperille. Jane istui ja pohti tilannetta, mutta hänen oli jätettävä\nsivu tyhjäksi.\n\nEnnen kuin hän nousi, pani kiinni kirjansa ja hankkiutui levolle, oli\nhän mielestään selvillä koko asiasta. Garthin taiteilijaluonteesta oli\nselitys etsittävä, ja taiteilijaluonne ei suinkaan ole mikään luja\nperuste teorialle sen paremmin kuin ihmiskohtalollekaan. Paremman\npuutteessa täytyi Janen pitää sitä sittenkin päävaikuttimena, kun\nhän asioita mielessänsä seuraavaan tapaan sovitteli: tämä Garthin\nherkkä liikutus, joka oli niin oudosti vastakkaista hänen omalle\nperinpohjaiselle rauhallisuudellensa, ei koskenut lainkaan häntä\nitseänsä, ainoastaan hänen ääntänsä ja hänen soitannollisia lahjojansa.\n\nNiinkuin silmin havaittava kauneus hullaannutti Garthin, niin että\ntämä oli suunniltaan milloin toivosta, milloin epätoivosta, kunnes\npääsi toiveittensa perille, s.o., sai mielensä mukaan eteensä asennella\nhaluamansa mallin ja järjestää maalausvehkeensä, samoin oli nyt hänen\nkauneudenhurmionsa herännyt, tällä kertaa ei tosin näön välityksellä,\nvaan kuulon. Kun Garth saisi laulua kyllikseen ja vielä muutaman kerran\nsäestääkin, olisi hän tyytyväinen, ja tuskainen ihailun ilme katoaisi\nkauniista, ruskeista silmistä. Sillä välin Janen ajatukset liitivät\niloisina huomispäivään, vaikka hänen alati oli muistettava, ettei tämä\nihailu lainkaan koskenut häntä itseänsä, vaan hänen taitolahjaansa.\nVielä enemmän olisi Garth ihastunut esimerkiksi rouva Blancheen, jolla\noli sama äänensävy ja laulutapa, mutta jonka kauneus myös ihastutti\nsilmää, samalla kun ääni hyväili korvaa. Garthin täytyi välttämättä\nnähdä hänet ja kuulla hänen laulavan, koska kerran soitto ja laulu\nolivat hänelle noin suuriarvoiset. Jane suunnitteli, miten he voisivat\ntavata toisensa, ja sitten hänen ajatuksensa siirtyivät Pauline\nListeriin, kauniiseen amerikattareen, jonka nimeä sillä huvikaudella\naina oli mainittu Garth Dalmainin nimen yhteydessä. Janen mielestä\nhänestä juuri tulisikin sellainen puoliso, jota Garth tarvitsi. Hänen\nkauneutensa viehättäisi ja tyydyttäisi Garthia, hänen älykkäisyytensä,\nsuorasukaisuutensa ja käytännöllisyytensä olisivat vastapainona Garthin\njonkin verran epävakaiselle luonteelle, ja hänen mukautumiskykynsä taas\nolisi hänelle itselleen suureksi helpotukseksi, niin että hän piankin\neläytyisi Garthin olosuhteisiin, mieltyisi hänen kotiinsa pohjoisessa,\nliittyisi hänen lukuisiin ystäviinsä etelässä. Kun Garth puolestaan\nolisi kunnolla naimisissa, lakkaisi hän hourimasta sekä Flowerista että\nMyrasta ja suutelemasta ihmisten käsiä noin -- \"järjettömällä tavalla\"\noli Jane sanomaisillaan, mutta yksinpä ajatuksissaankin tinkimättömän\nrehellisenä hän vaihtoi sijalle \"merkillisellä\"-sanan, jota piti\nvastaavampana -- noin merkillisellä tavalla.\n\nHän istui etukumarassa, kyynärpäät polvilla, ja piti käsiään edessään\nkämmenet ylöspäin, kokien jälleen selvittää tuon hetken tunnelmia.\nSitten hän karkaisi mieltänsä, nuhdellen: \"Jane Champion, älä\nole hullu! Tekisit enemmän vääryyttä tuolle kiltille, kauneutta\nrakastavalle pojalle kuin itsellesi, jos hetkeäkään uskoisit hänen\ntarkoittaneen täyttä totta. Hän ei tämäniltaisella ihastuksellaan\ntarkoittanut sinua yhtään sen enempää kuin tarkoitti Georgina-tädin\nkeittäjääkään kiittäessänsä päivällistä erinomaiseksi. Ihaillessaan\naikaansaannoksia hän ihaili myös aikaansaajaa, siinä kaikki. Ole\nkiitollinen taiteesi menestyksestä äläkä pilaa sitä typerällä\nhentomielisyydellä. Pese nyt suuret, hontelot kätesi ja mene\nvuoteeseen!\" Niin puhui Jane itselleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammien alla, pehmeällä nurmikolla seisoi Garth Dalmain. Arkoja\nmetsäkauriita nukkui hänen ympärillänsä, ylhäältä taivaan tummasta\nsinestä tähdet lamppuina valaisivat. Hänkin haasteli itsekseen.\n\n\"Löysin hänet\", puhui hän hiljaa, ihastuneena, \"ihannenaisen, koko\nsukupuolensa koristeen, joka sieluineen ja ruumiineen on täydellisesti\noleva rinnan sen miehen kanssa, joka kerran hänet omakseen voittaa.\n-- Jane! Jane! Voi, kuinka sokea minä olen ollut! Tuntenut hänet\nvuosikausia ja nyt vasta tämän huomaan! Mutta hän nosti verhoa ja\nminä astuin sisälle! Mikä hieno, jalo sielu! Hän ei enää koskaan saa\nvetää verhoa oman sielunsa ja minun sieluni välille. Eikä hänellä ole\nrukousnauhaa. Minä kiitän Jumalaa siitä. Toinen mies ei omista eikä ole\nkoskaan omistanut sitä, mitä kaipaan enemmän kuin olen mitään konsanaan\ntoivonut maailmassa, Janen rakkautta, Janen hellyyttä. Mitä se\ntarkoittaa? 'helmi helmeltä lasken tarkasti' -- Hänen täytyy kerran ne\nlaskea, omat helmensä ja minun. Jumala, päästä meitä rististä. Täytyykö\njokaisessa oikeassa rukousnauhassa olla risti? Hyvä Jumala, suo silloin\nminulle raskaampi osa ja anna yhteisen taakan liittää meitä toisiimme.\nOi, noita rakkaita käsiä! Noita rehellisiä, uskollisia silmiä! -- -- --\nJane! -- Jane! Janehan se on aina ollut, vaikken ole tiennyt sitä,\nhullu, sokea, mikä lienen ollutkin! Mutta totisesti, vaikka ennen olin\nsokea, näen nyt. Ja vastedes on se aina oleva Jane, tästä illasta\nelämäni loppuun ja -- suokoon Jumala -- iankaikkisuudessakin vielä.\"\n\nYötuuli häilytti hänen tiheätä, tummaa tukkaansa, ja kun hän kohotti\nkatseensa, loistivat hänen silmänsä tähtien valossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJane, joka oli nukkumaisillaan, heräsi, kun sälekaihtimet löivät\nikkunaan, ja hän mumisi: \"Sanokaa, Garth, mitä te tahdotte minun\ntekevän, niin minä teen sen.\" Mutta kun hän sitten täysin valveutui\nja käsitti, mitä oli sanonut, nousi hän pimeässä ja antoi itsellensä\naika torat: \"Puolivanha höperö! Aasi! Pidät itseäsi vakavana ja\njärkevänä, ja sinua miellyttävän nuoren miehen mitätön imartelu panee\npääsi pyörälle. Tule järkiisi heti paikalla tai lähde Overdenesta\nensimmäisessä aamujunassa.\"\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nLISÄÄ HELMIÄ.\n\n\nSeuraavat päivät olivat Janelle ihania päiviä. Ei mikään tärvellyt\nhänen uuden, kumman suloisen kokemuksensa nautintoa.\n\nGarthin käytöksessä ei seuraavana aamuna ollut jälkeäkään siitä\nkiihtymyksestä, joka Janen oli typerryttänyt ja saattanut levottomaksi\nedellisenä iltana. Hän oli hyvin hiljainen ja tuntui iäkkäämmältä kuin\nmilloinkaan ennen. Varsin harvoin hän joutui edes herttuattaren kanssa\nseitsenvuotiaan-tuulelle; ja kun joku naljaillen kysyi, opetteliko\nhän jo tulevan aviomiehen arvokasta käytöstä, vastasi Garth tyynesti:\n\"Opettelen, tietysti.\"\n\n\"Tuleeko _hänkin_ Shenstoneen?\" uteli Ronald, sillä useimmat\nherttuattaren vieraista oli kutsuttu lady Inglebyn luo loppuviikoksi.\n\n\"Tulee kyllä\", sanoi Garth.\n\n\"Ooh, taivastentekijä!\" huudahti Billy juhlallisesti. \"Sanohan,\nBenedict, pitääkö tätä uskottaman?\" [Shakespearen erään henkilön\nmukaan, näytelmästä \"Paljon melua tyhjästä\", yleinen nimitys miehille,\njotka hangottelevat naimisiin menoa vastaan, mutta lopulta siihen\ntaipuvat.]\n\nMutta Jane, istuen lähellä Garthia, vilkaisi tähän piilostansa\naamulehden takaa ja sanoi niin etteivät muut kuulleet: \"Voi, Dal,\nkuinka olen iloinen! Eilen illallako tämä teille selvisi?\"\n\n\"Niin\", vastasi Garth kääntyen niin, että puhui ainoastaan Janelle,\n\"eilen illalla.\"\n\n\"Auttoiko meidän iltapäiväinen keskustelumme mitenkään sen selviämistä?\"\n\n\"Ei ensinkään.\"\n\n\"Entä 'Rukousnauha'?\"\n\nGarth empi, sitten hän virkkoi Janeen katsomatta: \"'Rukousnauha' --\nkyllä.\"\n\nJanesta Garthin eilinen kiihtymys oli näin saanut selvityksensä,\nniin että hän nyt vallan välittömästi saattoi nauttia tästä\nheidän ystävyytensä uudesta vaiheesta, sillä yhteiset soittoja\nlauluhetket tuottivat hänelle todellista iloa. Garth oli paljon\nsoitannollisempi kuin hän oli luullutkaan, ja hänen täsmällinen,\nmiehekäs soittamistapansa, jota eivät turhat sitomiset ja pedaalin\nkäyttämiset häirinneet, oli hänelle nautinnon arvoista; ja milloin\ntaas vienoutta kaivattiin, oli se vienompaa kuin hänen omansa. Mutta\nnoina ihmeellisinä yhdessäolon hetkinä ei Garth sanallakaan ilmaissut,\nminkä arvoinen Janen ääni hänelle oli, sillä hän oli ensi illan jälkeen\nkäynyt ankaran varovaiseksi puheessaan. Tammien alla hän oli päättänyt\nviikon verran odottaa, ennen kuin puhuisi, ja hän odotti.\n\nJanelle oli uutta ja kumman suloista, että tunsi olevansa jonkun\nsydämessä ehdottomasti ylinnä muita. Garth ilmaisi sen hänelle\nniin, että ainoastaan he molemmat sen tajusivat. Kellään muulla ei\nollut asiasta aavistustakaan, ja kuitenkin tiesi Jane erinomaisen\nhyvin, ettei hän milloinkaan voinut astua huoneeseen Garthin heti\nsitä huomaamatta, ettei hän voinut lähteä huoneesta Garthin heti\nkaipaamatta. Hänen huomaavaisuutensa oli niin hienoa ja hillittyä,\nettei sitä kukaan toinen voinut panna merkille. Ystävät eivät päässeet\nheitä pistelemään eikä herttuatar sanomaan: \"Siunatkoon, mitä te nyt?\"\nJa sittenkin tuntui Janesta kuin Garthin hellä huolenpito olisi häntä\naina ympäröinyt. Ensi kerran eläissään hän tunsi olevansa ylinnä\njonkun ajatuksissa. Siksi Garth niin omituisella tavalla tuntui\nhänen omaltansa. Hän iloitsi ja ylpeili hänen sanoistaan, teoistaan\nja oloistaan, ja vasta niinä hetkinä, jotka he yhdessä viettivät\nlaulusalissa, hän oppi tuntemaan hänet ja myös ymmärtämään tuota\ninnostuvaista, kauneudenhurmoista, hetkellistä luonnetta paremmin kuin\nkonsanaan ennen.\n\nNe olivat ihania päiviä, ja ero iltaisin oli suloinen, sillä se ikään\nkuin mausti seuraavan päivän tapaamisiloa. Eikä Jane kuitenkaan\nnäinä ihanina onnen päivinä ajatellut rakkautta sanan tavallisessa\nmerkityksessä. Hänen tietämättömyytensä ei riippunut tässä kohden\nniinkään paljon kokemattomuudesta kuin siitä, että hän oli liian usein\nkokenut, miten todellisen tunteen sijalle asetetaan sen irvikuva.\nMoinen kokemus esti hänet tuntemasta oikeata rakkautta nyt, kun se mitä\nihanteellisimmassa muodossa häntä lähestyi.\n\nJane ei ollut kahtatoista kautta ollut seuraelämässä, kun jo oli\nsaanut tusinan verran naimatarjouksia. Vanhemmista ja holhoojista\nriippumaton, hienosukuinen perijätär ei voinut välttää eräänlaisia\nkosimisia. Harmahtavat ja kaljulta hohtavat keski-ikäiset miehet,\njotka olivat kyllästyneet irtolaiselämäänsä ja joilla oli jokin\nvanha, kaunis maatila, mutta myös ainainen, onneton, sen ylläpitoon\ntarvittavien varojen puute, kosivat jalosukuista Jane Championia kuin\nolisivat olleet kauppa-asioilla ikään, ja jalosukuinen Jane Champion\nsilmäili heitä kiireestä kantapäähän, tarkasti läpikotaisin, kunnes\nnämä huomasivat olevansa perin halpahintaisia. Sitten hän rauhallisena\nhylkäsi heidän tarjouksensa aivan yhtä kaupantaitavasti kuin hekin\nolivat sen tehneet.\n\nPari, kolme kelpo nuorukaista, jotka Jane oli päästänyt pulasta tai\njo vallan toivottomasta ahdingosta auttanut jälleen jalkeille, oli\nhentomielisessä kiitollisuuden puuskassa tullut ajatelleeksi, miten\nonnellista olisi nuorelle miehelle aina saada pitää hänet lähellänsä\nsuuntaamassa asioita oikealle tolalle ja neuvottelemassa, mitä\nkulloinkin oli tehtävä ja -- no niin, miksikä ei -- maksamassa velkoja\neräänlaisena äiti-kullan tapaisena, joka ei henno torua. Ja he olivat\ntarttuneet hänen käteensä ja rukoilleet häntä vaimoksensa. Jane oli\nlivahuttanut heitä korvalle, jos olivat rohjenneet kajota häneen, ja\nmyös kieltänyt heitä olemasta tuhmia.\n\nOverdenen lähiseudun eräs naimaton kirkkoherra oli aivan äskettäin\ntehnyt hänelle juhlallisen naimatarjouksen. Usein oli sama herra\nkiusannut häntä ikävillä keskusteluillaan, ja kun hän nyt tuli\nvierailulle mielessä tärkeä kysymyksensä, istui Jane Overdenen\nvierashuoneessa kirjoituspöydän ääressä eikä ennättänyt keksiä mitään\nneuvoa päästäkseen puikahtamaan tiehensä. Jos kirkkoherra rupesi\nliian pitkäveteiseksi, voihan hän salaa lopettaa muistiinpanonsa.\nKirkkoherra istui mukavaan nojatuoliin, aivan kirjoituspöydän viereen,\nheitti jalkansa ristiin, toisen polven toiselle, asetti sormiensa\npäät hiuskarvalleen vastakkain ja aloitti esityksensä alkusanat. Jane\nteroitteli lyijykyniä ja järjesteli kynänteriä eikä nähtävästi oikein\npäässyt tolkulle puheen tarkoituksesta, sillä kun kirkkoherra seuraavin\nsanoin lopetti nuotikkaan esityksensä: \"En ainoastaan itsekkäistä\nsyistä, jalo neiti Champion, vaan seurakuntani hyväksi, laumani onneksi\nja kirkon työn menestykseksi keskuudessamme\", avasi Jane laatikon ja\notti sieltä pankkiosoituskirjansa.\n\n\"Hyvin mielelläni avustan\", sanoi hän. \"Kastemaljaako varten, vai\nsaarnatuolia, uusia virsikirjojako vai mitä varten?\"\n\n\"Jalo neiti\", sanoi kirkkoherra haparoiden sanoja, \"te ymmärrätte minut\nväärin. Minä toivoisin saavani viedä teidät alttarille.\"\n\n\"Hyvä herra Bilberry\", sanoi Jane Champion, \"sehän on ihan tarpeetonta.\nJokainen kirkossakävijä näkee joka puolelta kirkkoa selvästi, että te\ntarvitsette uuden alttariliinan. Mielihyvin minä annan sitä varten\nkymmenen puntaa. Olenhan viime aikoina ollut siellä aika usein, sillä\nkävelen mielelläni pitkiä matkoja yksikseni metsässä. Ja nyt te varmaan\nhaluatte tavata tätiäni, ennen kuin lähdette. Hän on lintulassa\nruokkimassa ulkomaisia lintujansa. Jos menette tuosta lasiovesta pitkin\npengertä vasemmalle, tulette lintulaan ja tapaatte tädin sieltä. Mutta\nminä pitäisin viisaimpana, ettette mainitsisi tästä keskustelusta\nmitään tädille. Hän ei pidä koruompeleisista alttariliinoista\nja toruisi meitä molempia, väittäen hyödyllisemmäksi, että raha\nannettaisiin köyhien koululasten jalkineisiin. Ei, hyvänen aika, älkää\nminua kiittäkö. Olen todellakin iloinen, että minun näin sopii auttaa\nteidän erinomaista työtänne täällä ympäristössä.\"\n\nJane ihmetteli itsekseen muutaman kerran, mahtoiko osoitus milloinkaan\njoutua maksettavaksi. Hän olisi suonut sen palaavan postitse,\nrevittynä kahtia, ja samalla pari tuimaa riviä miehekkään suuttumuksen\nosoitukseksi. Mutta kun se pankista määräajan kuluttua hänelle\npalautettiin ja taakse oli sirosti ja huolitellen kirjoitettu P.\nBilberry, ilman närkästyksen merkkiäkään, heitti hän sen paperikoriin\njoltisenkin pilkallisesti hymyillen.\n\nTällaisia olivat Janen kosimiskokemukset. Häntä ei kukaan ollut\nrakastanut hänen itsensä vuoksi. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut\nolevanpa ensi sijalla toisen ihmisen sydämessä ja elämässä. Ja nyt,\nmiehen koko ihailevan rakkauden hellästi ja varoen häntä hoimiinsa\nkietoessa ja vallatessa, ei hän tuntenutkaan oman onnensa eikä miehen\nsydämellisyyden syytä. Hänestä oli aivan ilmeistä, että tämä mies oli\ntoiseen naiseen rakastunut, eikä hänen mieleensäkään olisi juolahtanut\nruveta kilpailemaan tämän toisen naisen nuoruuden ja viehkeyden kanssa;\nja niin hän piti tätä hänen ja Garthin välistä likeistä sydämellisyyttä\nheidän ystävyytensä uutena kehityskautena, kauniimpana kuin hän oli\nuskonut mahdolliseksikaan.\n\nSillä kannalla olivat asiat, kun tiistai tuli ja Overdenen vieraat\nerkanivat. Jane meni pariksi päiväksi Brandeille Lontooseen. Garth meni\nsuoraan Shenstoneen, jonne hänet oli kutsuttu varta vasten tapaamaan\nneiti Listeria ja tämän tätiä rouva Parker Bangsia. Janen oli määrä\nsaapua Shenstoneen perjantaina.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nLADY INGLEBYN LUONA.\n\n\nIstuuduttuaan ja junan vieriessä asemalta nojautui Jane nurkkaansa ja\nhuoahti tyytyväisenä. Miten liekään, mutta päivät olivat Lontoossa\ntuntuneet sietämättömän pitkiltä. Jane muisteli niitä miettiväisenä\nja etsi syytä siihen. Oli ollut runsaasti kutsuja ja kaikenlaista\nmielenkiintoista; tavallisestihan häntä tyydytti jo pelkkä\nLontoossa-oleminen. Miksi hän oli tuntenut itsensä levottomaksi,\ntyytymättömäksi ja yksinäiseksi?\n\nTotuttuun tapaansa hän oli sentään pysähtynyt aseman kirjakojulle ja\nostanut ison kasan matkalukemista. Hänen ystävänsä väittivät, ettei\nJane voinut tehdä lyhyintäkään matkaa ilman vähintään puolta tusinaa\nsanomalehtiä. Mutta nyt ne olivat välinpitämättömästi heitettyinä\nvastapäiselle istuimelle. Jane ajatteli tiistaitansa, keskiviikkoansa\nja torstaitansa ja kummasteli, miksi ne olivat vain ikäviä porraspuita\nperjantain tiellä. Ja nyt hän oli lopultakin perjantaissa. Ja yht'äkkiä\njunassa, matkalla Shenstoneen, hän alkaa tuntea onnea ja hilpeyttä.\nMiten oli oikeastaan näiden kolmen viimeisen päivän laita? Flower oli\nollut ihastuttava; Deryck kaltaisensa, tosiystävällinen ja huvittava;\npikku Dicky herttainen; ja Blossom-murunen niin kultainen kuin\nainoastaan Blossom voi olla. Missä oli vika?\n\n\"Minä tiedän\", sanoi Jane. \"Sehän on selvää! Kuinka en ennen sitä\nhuomannut? Sain kuulla niin paljon musiikkia viime päivinä Overdenessa,\nja _mimmoista_ musiikkia! Minä olin sairas musiikin ylenpalttisuudesta,\nja nyt sen puute taas vaikuttaa tämän alakuloisen yksinäisyyden\ntunteen. Mutta Myran luona sitä kuulen taas yllinkyllin, sillä Dalhan\non siellä ja pitää siitä huolen, jos Myra sattuisikin unohtamaan.\"\n\nJane otti _Spectatorin_ iloisen odotuksen onnellinen hymy huulillaan,\nja syventyi pian erääseen Etelä-Afrikan kysymystä koskevaan\nkirjoitukseen.\n\nMyra oli itse asemalla häntä vastassa ponivaljakolla. Sitä paitsi\nsiellä oli rattaat kamarineitsyttä ja matkatavaroita varten; ja\nviivyttelemättä lähtivät Jane ja hänen emäntänsä täyttä ravia matkaan.\n\nIltapäiväauringon kultaamien metsien ja ketojen vihreys oli erikoisen\nrauhoittavaa. Metsäruusuja oli tukuittain pensaikoissa. Korjattiin\nviimeisiä heinäkuormia. Lintujen laulussa oli riemua ja maalaisissa\nnäköaloissa ja tuoksuissa tartuttavaa tenhoa, jommoista Jane ei ennen\nollut näin elävästi tuntenut. Hän veti syvään henkeään ja huudahti\nmelkein tahtomattaan: \"Voi, kuinka täällä on hyvä olla!\"\n\n\"Voi, kultaseni!\" sanoi lady Ingleby heiluttaen ruoskaansa ja\nnyökäyttäen herttaisesti päätään vastaukseksi heinäväen kunnioittaviin\ntervehdyksiin. \"On ihan turvallista, kun sinä olet täällä. Minusta\nsinä aina tunnut ikään kuin sävelmän bassolta, joltakin niin taatulta\nja sovittavalta; kiperissä kohdin tuntee olevansa kuin turvan takana,\nkun sinä olet läsnä. Minä vihaan kaikenlaisia ikäviä asiainkäänteitä.\nNe väsyttävät. Mikseivät asiat aina voi olla samalla kannalla? Tänään\nniinkuin eilen ja eilen niinkuin huomenna, ja niin ne olisivatkin,\nelleivät ihmiset näkisi kaikesta niin paljon vaivaa. Kuinka tahansa,\nmutta minä olen varma, ettei mikään voi koskaan mennä vallan päin\nhonkiin, kun _sinä_ olet saapuvilla.\"\n\nMyra rapsahutti etumaista ponia, joka pyrki \"varastamaan\", ja he\nkiitivät eteenpäin pensasaitojen välissä, tien yli riippuvien kuusamain\nja elämänlankain toisinaan heihin riipaistessa. Jane sieppasi\nohimennessä elämänlangan lonkeron. \"'Matkailijan ilo', sehän tämän\nkansanomainen nimi on\", sanoi hän hymyillen entistä iloa uumovaa\nhymyänsä ja pisti valkeat kukat napinreikään.\n\n\"Tiedähän\", jatkoi lady Ingleby, \"minun vieraillani tuntuu olevan\nhauskaa. Niin, ja Dalin suhteen ei ole enää mitään epäilystäkään.\nKuinka minä olisin iloinen, jos se tapahtuisi minun siipieni suojissa!\nAmerikatar on suorastaan verraton, niin vilkas ja herttainen. Ja Dal\non vallan lakannut olemasta 'hupsu' -- vaikken minä häntä koskaan\nole 'hupsuna' pitänytkään, mutta kyllä sinä, -- ja on hiljainen ja\nmietiskeleväinen. Tosiaan, jos olisi jostakusta muusta puhe, melkein\nsanoisin 'kuiva'. He kuljeskelevat yhdessä aivan peittelemättä. Mutta\nkoetan saada tätiä tekemään kaikki muistutuksensa minulle. Minä pelkään\nniin kovasti, että hän säikähdyttää Dalin. Dal on niin herkkä. Minä\nolen luvannut Billylle mitä vain, vaikkapa puolet valtakuntaani, kun\nhän vain istuu rouva Parker Bangsin jalkain juuressa ja kuuntelee\nhänen viisauksiansa, vastaa hänen kysymyksiinsä ja pitää hänet kaukana\nDalista. Billy kävi niin julman huomaavaiseksi rouva Parker Bangsille,\nettä minä kohta pelkään hänen palkinnoksi vaativan minua suutelemaan\nitseänsä. Siinä tapauksessa lähetän hänet sinun läksytettäväksesi.\nSinä osaat niin mainiosti pidellä noita nuoria miehiä. Minä olen\nihan varma, että Dal kosii Pauline Listeria tänä iltana. En voi\nkäsittää, miksi hän ei tehnyt sitä jo eilen illalla. Oli mitä ihanin\nkuutamo ja he olivat järvellä. Mitä muuta Dal _saattoi_ toivoa? --\njärvi, kuutamo ja tuo kaunis, suloinen tyttö! Billy vei rouva Parker\nBangsin kahdenistuttavaan veneeseen ja oli vähällä suututtaa hänet\nnauramalla kaikille hänen puheilleen, kun hänen oli istuttava ihan\nveneen pohjalla. Mutta Billy meloi hänet vastakkaiselle puolelle, niin\nkauaksi Dalista ja sisarentyttärestä kuin suinkin, emmekä me muuta\npyytäneetkään. Rouva Parker Bangs kysyi minulta sittemmin jälkeenpäin,\noliko Billy leski. Mitä luulet hänen sillä tarkoittaneen?\"\n\n\"En voi vähintäkään aavistaa\", sanoi Jane. \"Mutta minua ilahduttaa tuo,\nmitä kerroit Dalista ja neiti Listeristä. Hän on erinomaisen sopiva\nDalille ja mukautuu pian tämän tapoihin ja toiveisiin. Sitä paitsi\nDalin _täytyy_ saada täydellinen kaunotar, ja hänhän on sellainen.\"\n\n\"Niin täytyykin\", sanoi Myra. \"Olisitpa nähnyt hänet eilen illalla\nvalkeassa silkissä, metsäruusuja tukassa! Minun on mahdotonta\nymmärtää, kuinka ei Dal aivan hullaantunut. Mutta kukaties onkin\nhyvä merkki, että hän on noin malttavainen. Minä luulen, että hän on\nratkaisemaisillaan asian.\"\n\n\"Ei\", sanoi Jane. \"Minä luulen sen tapahtuneen jo Overdenessa. Sitä\npaitsi se ei ole niinkään helppoa hänelle. Hän pitää avioliittoa perin\nvakavana asiana. Keitä teillä on Shenstonessa?\"\n\nLady Ingleby luetteli joukon nimiä. Jane tunsi kaikki.\n\n\"Mainiota!\" sanoi hän. \"Voi, kuinka hauskaa on olla täällä! Lontoo\noli niin kuuma ja ikävä. En ole ennen koskaan pitänyt sitä kuumana ja\nikävänä. Semmoinen toisaikainen minä olen. Kas, tuolla on soma pieni\nkirkko! Minä tahdon kuulla uusia urkuja. Olin iloinen, että kelpo\nkirkkoherramme muisti minua ja salli minunkin avustaa niiden ostoa.\nOnko niissä kaksi vai kolme manuaalia?\"\n\n\"Puolen tusinaa, luulen\", sanoi lady Ingleby, \"ja niitä käytellään\njaloin ylös ja alas. Mutta minä katsoin viisaimmaksi jättää ne rauhaan,\nkun eräänä sunnuntaina soitin lastenjumalanpalveluksessa. Ei koskaan\ntiedä, mitä tapahtuu, jos koskee niihin laitoksiin.\"\n\n\"Tarkoitatko sinä pedaaleja?\" korjasi Jane.\n\n\"Mahdollisesti\", sanoi Myra tyynesti. \"Noita vehkeitä alhaalla, jotka\nsäikähdyttävät kauheasti, jos sattuu niihin polkaisemaan.\"\n\nJane hymyili ajatellessaan, miten Garth heittäisi päätänsä taaksepäin\nja purskahtaisi nauramaan, jos hän kertoisi tämän keskustelun. Lady\nInglebyn mietteet musiikkiasioista huvittivat aina hänen ystäviään.\n\nHe ajoivat hauskan, muratinpeittoisen kirkon ohi ja kääntyivät puolen\nminuutin kuluttua veräjältä puistoon. Myra näki Janen vilkaisevan\nveräjänpylvääseen, johon he olivat ajamaisillaan kiinni, ja nauroi.\n\"Ei hätää mitään\", sanoi hän ja antoi mennä aika vauhtia pitkin\nlehmuskujaa, \"niin sanoin rakkaalle äidillenikin, kun hän vihoissaan\ntorui minua eräänä päivänä muka 'jumalattomasta' ajamisesta.\nTiedähän, Jane, äiti on tullut oikein _sydämelliseksi_ viime\naikoina. Aikaa myöten, kun minä olen seitsemänkymmenen ja hän on\nyhdeksänkymmenenkahdeksan, minä luulen, että hän vielä melkein rakastaa\nminua. Nyt ollaan perillä. Huomaa meidän Lawson. Hän on uusi ja oikein\nmukava mies. Hän laulaa hyvin, soittaa hieman hanuria ja opettaa\npyhäkoulussa ja puhuu vallan erinomaisesti raittiuskokouksissa. Hän\non ihastunut nurmikon leikkaamiseen, ja kamarineitsyeni kertoi, että\nhän opettelee hänen johdollansa ranskaa. Mutta hovimestariksi hänestä\nei ole, se onkin ainoa asia, mihin hän ei näy pystyvän. Se on vallan\nonnetonta, sillä minä pidän hänestä niin paljon, etten voi erottaa\nhäntä. Michael sanoo, että minulla on ihan onneton tapa: minä _pidän_\npalvelijoista ja innostan heitä tekemään sitä, mitä tekevät, mielikseen\nja siis myöskin hyvin sen sijaan, että he tekisivät sitä, mitä varten\nheidät on pestattu. Minä luulen, että niin onkin, mutta minä haluan\nnähdä huonekuntani onnellisena.\"\n\nHe astuivat ajoneuvoista, ja Myra meni niin vennosti eteishuoneeseen,\nettei kukaan olisi aavistanut hänen vallan taitavasti itse ohjanneen\nponejansa, vaan pikemminkin istuneen mukavasti vaunuissa. Jane\ntarkasti uteliaana palvelijaa, joka tuli vastaanottamaan ja auttoi\nheitä näppärästi. Ei hän nyt juuri ollut hovimestarin näköinen,\neikä Jane voinut kuvitella hänen soittavan hanuria eikä pitävän\npuhetta raittiuskokouksissa, vaikka nyt tekikin tehtävänsä varsin\nmoitteettomasti.\n\n\"Ei se ollutkaan Lawson\", selitti Myra opastaessaan Janea ylös\nportaita. \"Minä unohdin. Hänen oli mentävä pappilaan puhumaan\nkirkkoherralle laulajaisista, joita he puuhaavat kirkkoon. Se oli Tom,\nme sanomme häntä 'Jepshoniksi'. Hän oli Michaelin tallirenkejä, mutta\nhän on kihloissa sisäkön kanssa, ja kun minä huomasin, miten mielellään\nhän oleili sisällä päärakennuksessa, järjestin niin, että hän pääsi\nLawsonin apulaiseksi, ja nyt hän kasvattaa itselleen poskipartaa. Minun\ntäytyy varovaisesti tunnustaa tämä Michaelille, kun hän palaa Norjasta.\nTätä tietä, Jane. Me asetimme sinut magnoliahuoneeseen. Tiedän, että\npidät näköalasta järvelle. Voi, minä unohdin sanoa, että vieraat ovat\ntenniskilpailussa. Minun täytyy rientää kentälle. Teetä tarjotaan\nkastanjien alla. Dal ja Ronnie pelaavat miesten yksinpeluun loppuerän.\nSiitä tulee hieno ottelu. Sen piti alkaa noin puoli viiden tienoissa.\nÄlä jää pukua muuttamaan. Kamarineitsyesi ja tavarasi eivät saavu vielä\ntuokioon.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Jane. \"Minä puhdistan vain vähän pois matkatomua ja\ntulen kohta jäljessäsi.\"\n\nKymmenen minuutin kuluttua kulki Jane puiston läpi tenniskentälle\nriemuhuutoja ja naurua kohti. Kaikki lady Inglebyn vieraat olivat\nkokoontuneet sinne kirjavaan ryhmään puna- ja valkokukkaisten\nkastanjien alle. Kauempana, mainiosti hoidetulla kentällä oli\nparhaillaan jännittävä kilpailu. Lähestyessään erotti Jane Garthin\nsorjan ja notkean vartalon, yllä flanellihousut ja sinipunerva paita,\nja nuoren, kookkaan ja voimakkaan Ronnien, joka tavattomaan voimaansa\nluottaen koetti pysytellä tasaväkisenä Garthin kanssa, jolla oli\ntarkempi silmä ja vikkelämmät kädenliikkeet.\n\nKisa oli jännittävä. Garth voitti ensi erässä kuudella neljää vastaan,\nja nyt oli taas Ronniella viisi neljää vastaan; mutta tällä kertaa oli\nGarth vastaamassa ja hän oli varma voitostaan. Siitä pitikin tulla\nsitten loppuvoitto.\n\nJane kulki pitkin tuoliriviä, kunnes näki tyhjän paikan Myran vieressä.\nInnostuneet katselijat tervehtivät häntä sydämellisesti, mutta\nkiireisesti.\n\nÄkkiä puhkesi kova hälinä. Garth oli tehnyt kaksi erehdystä.\n\nJane istuutui tyhjälle tuolille ja kiinnitti huomionsa peliin. Samassa\nkuului taas huutoa ja ihmettelyä. Garth oli lyönyt pallon verkkoon ja\nyli rajan. Nyt oli Ronnie voitolla.\n\n\"Sepä vasta merkillistä\", huudahti Billy. \"En ole ikinä nähnyt Garthin\nnoin tekevän. Mutta saammehan vielä toisen jännityksen. He ovat\ntavattomasti samanväkiset. Dal on salama ja Ronnie ukkonen.\"\n\nPelaajat vaihtoivat paikkaa, Garth jokseenkin kalpeana, rusketuksesta\nhuolimatta. Hän oli salaa raivoissaan itselleen, että oli juuri\nratkaisevalla hetkellä iskenyt harhaan. Ei hän silti pelännyt häviötä,\nmutta hänestä tuntui, että koko seuralle oli päivänselvää, miten erään\npitkän, harmaapukuisen, hitaasti pitkin tuoliriviä kulkevan olennon\nnäkeminen pani hetkeksi maan ja taivaan hänen silmissään pyörimään ja\nhämärsi yhtä harmaaksi sekä verkot että rajat. Mutta todellisuudessa\nyksi ainoa katselijoista asetti Garthin tappion Janen saapumisen\nyhteyteen, ja se oli se kaunis tyttö, joka istui aivan verkon päässä\nja jonka kanssa Garth vaihtoi hymyn ja pari sanaa mennessään kentän\ntoiseen päähän.\n\nViimeinen erä oli jännittävin kaikista. Kummankin puoluelaiset\nyllyttivät äänekkäästi.\n\n\"Tästähän tulee ihan pyöräpäiseksi!\" sanoi rouva Parker Bangs Billylle,\njoka oli nojallaan nurmikolla hänen jalkainsa juuressa. \"Minusta\ntämä on kestänyt jo kyllin kauan. Ja molemmat he varmasti kaipaavat\nteetänsä. Herra Dalmain olisi ollut oikein kiltti, jos olisi antanut\ntuon pallon mennä menojansa.\"\n\n\"Sanokaahan muuta!\" sanoi Billy vakavana. \"Mutta näettehän, ei Dal\nluonnostaan niin hyväsydäminen ole. Sillä jos minä olisin pelannut\nRonnieta vastaan, olisin jo aikoja antanut pallojen mennä menojaan.\"\n\n\"Sen minäkin uskon\", sanoi rouva Parker Bangs hyväksyvästi. Mutta Jane\nkumartui ja, Myran pyynnöstä, nipisti Billyä.\n\nRonnien maila vioittui. \"Tjus! Tjus!\" kuului ääniä. [Suomalaisten\ntennispelaajain väännös englantilaisesta sanasta \"deuce\", joka\nmerkitsee tennispelissä \"tasan\", \"tasapeli\", mutta muuten\nhuudahduksissa \"pannahinen\", \"piru vieköön\".]\n\n\"Ei heidän pitäisi noin sanoa, vaikka ovatkin vimmoissaan\", huomautti\nrouva Parker Bangs.\n\nBilly syleili polviansa ihastuksissaan. Katsoen rouvaan enkelimäisen\nviattomasti hän puheli:\n\n\"Ei! Eikö olekin surkeata? En minä koskaan käytä tuhmia sanoja\npelatessani. Minä sanon aina 'lemmi ja leiki'! Se on paljon somempaa\nmielestäni.\"\n\nJane nipisti jälleen, mutta Billy vain jatkoi viekasteluaan rouva\nParker Bangsille.\n\n\"Billy\", sanoi Myra tiukasti, \"menkää halliin ja tuokaa minun punainen\npäivänvarjoni. Niin ette näe loppua\", lisäsi hän totisena kuiskaten,\nkun Billy kumartui hänen tuolinsa yli ja yritti panna vastaan, \"mutta\nse onkin ihan oikein teille.\"\n\n\"Nyt tiedän, mitä haluan palkinnoksi, valtiattareni\", kuiskasi Billy,\nkun kolmen minuutin kuluttua palasi hengästyneenä ja laski varjon\nlady Inglebyn helmaan. \"Te lupasitte mitä tahansa, vaikka puolet\nvaltakuntaanne. Minä tahdon rouva Parker Bangsin pään tarjottimella.\"\n\n\"Oh, hiljaa, Billy!\" huudahti Jane, \"ja menkää pois edestä! Viimeinen\nlyönti meni meiltä hukkaan.\"\n\nGarth oli taas voitolla, ja taas heilahti Ronnien käsivarsi korkealle\naikamoiseen lyöntiin.\n\n\"Pitäkää puolianne, Dal!\" kuului ääni yli sorinan.\n\nGarth tunsi tuon rakkaan äänen. Hän ei katsonut sinnepäin, mutta\nhän hymyili. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä lennähdytti hän\nsalamannopeasti pallon takaisin. Se koski Ronnien puolella verkkoa\nmaahan ja kieri kimmahtamatta yli koko kentän. Turhaan koetti Ronnie\nkaikin voimin kaapata sitä. Garthin oli voitto.\n\nHe lähtivät yhdessä pelialueelta, mailat kainalossa ja kauniit kasvonsa\npalavina kunniakkaasta ottelusta. Vähältähän piti, etteivät he saaneet\njakaa voitonriemua.\n\nPauline Lister oli säilyttänyt Garthin takkia helmassaan ja myös\nhänen kelloaan ja vitjojaan. Garth pysähtyi sekä saamaan niitä että\nottamaan vastaan neiti Listerin onnitteluja. Sitten hän meni, pantuaan\ntakin yllensä ja kellon taskuunsa, suoraapäätä Janen luo. \"Mitä\nteille kuuluu, neiti Champion?\" Hänen silmänsä etsivät Janen silmiä,\nja niistä lukemansa jälleennäkemisen ilo tuotti hänelle varmuutta\nja tyytyväisyyttä. Itse oli hän sanoin selittämättömästi kaivannut\nhäntä näinä päivinä. Tiistai, keskiviikko ja torstai olivat olleet\nikäviä porraspuita perjantain tiellä. Oli melkein uskomatonta, että\nyhden ihmisen poissaolo teki niin äärettömän eron. Ja sittenkin oli\nonnellista, että niin oli ja että he sen kumpikin totesivat nyt, päivän\ntultua, jolloin hän aikoi sanoa Janelle, miten epätoivoisesti hän aina\nhäntä kaipasi. Niin, heidän täytyi molempien tuntea se -- hän oli näet\nvarma, että Janekin oli tuntenut tyhjyyttä. Moinen ehdoton ja masentava\nkaipaus kuin hänen ei voinut olla yksipuolista. Ja miten kallisarvoiset\nolivatkaan näiden päivien kokemukset, jos ne olivat opettaneet jotakin\n_yhdessä_-sanan merkityksestä, nyt, kun ne sanat oli lausuttava, jotka\ntulevaisuudessa varjelisivat senkaltaisista eroista.\n\nTämänkaltaisia ajatuksia risteili Garthin mielessä, kun hän\nenglantilaisten kuluneimmin tervehdyksin puhutteli Janea, kysymyksellä,\njohon ei juuri vastausta odotetakaan. Mutta Garthin lausumana se ei\nJanesta sillä hetkellä tuntunut lainkaan kuluneelta, ja hän vastasikin\nsiihen suoraan ja tarkalleen. Hän tahtoi ennen kaikkea kertoa omat\nkuulumisensa, kuulla kaiken Garthista ja verrata toisiinsa heidän\nkummankin havaintoja asiain kulusta noina kolmena pitkänä päivänä sekä\njatkaa heidän välitöntä ystävyyttänsä juuri siitä, mihin se erotessa\noli keskeytynyt. Hän puristi Garthin kättä lujasti ja vilpittömästi.\nSellainen oli hänen tapansa ja siksi tuntuikin jokaisesta Janen\nkädenpuristus mieluisalta ja todella ystävänomaiselta.\n\n\"Kiitos, oikein hyvin\", vastasi Jane. \"Ainakin minun sekä henkinen että\nruumiillinen hyvinvointini vain hetki hetkeltä karttuu siitä pitäen\nkuin vihdoin pääsin tänne.\"\n\nGarth oli seisonut nojaten mailallaan Janen tuolin käsinojaan, mutta\nasettui nyt pitkin pituuttaan nurmikolle Janen viereen kyynärpäänsä\nvaraan.\n\n\"Oliko Lontoossa jotakin hullusti?\" kysyi Garth hiljaisesti. Hän ei\nkatsonut ylöspäin Janeen, vaan alas hänen kuosikkaihin ruskeihin\nkenkiinsä.\n\n\"Ei Lontoossa mitään hullusti ollut\", vastasi Jane avoimesti, \"kuumaa\nja tomuista tietysti, mutta hupaisaa kuten tavallisesti. Jotakin\noli hullusti _minussa_, ja te häpeisitte minun vuokseni, Dal, jos\ntunnustaisin, missä vika oli.\"\n\nGarth ei nostanut silmiään, vaan nyppi ahkerasti ruohoja ja muodosteli\nniistä kuvioita Janen kengälle. Tämä keskustelu olisi johtanut\nsuoraan asiaan, jos he olisivat olleet kahdenkesken. Mutta aikoiko\nJane todellakin soinnukkaalla, hyväilevällä äänellään koko seurueelle\nilmaista heidän suloisen salaisuutensa, kuinka he kaipasivat toisiansa?\n\n\"Oliko maksassa vikaa?\" tiedusteli rouva Parker Bangs yhtäkkiä.\n\n\"Suvaitkaa teekakkuja!\" huudahti Billy samassa rynnäten hakemaan niitä.\nKiireissään hän heitti ne melkein rouvan helmaan tuupertuen suinpäin\nGarthin jalkoihin.\n\nJane tuijotti rouva Parker Bangsiin ja hänen teekakkuihinsa, sitten\nhänen katseensa siirtyi Garthin tummaan päähän, joka oli kumarruksissa.\n\n\"Minä olin niin laimea\", sanoi hän, \"sietämättömän haluton. Ja Dalin\ntapana on sanoa, että vain 'ikävä ihminen on laimea'. Mutta minäpä\ntutkin tautiani junassa ja sain tulokseksi, että hän juuri oli\nsuurimmaksi osaksi siihen syypää. Kuuletteko, Dal?\"\n\nGarth kohotti päätänsä ja katsoi häneen huomaten siinä samassa, että\nkaikesta huolimatta oli mahdollista, että hänen ehdoton ja masentava\nkaipauksensa oli yksipuolista. Janen rauhalliset, harmaat silmät olivat\niloisen ystävälliset.\n\n\"Teidän syynne se oli, hyvä poika\", sanoi Jane.\n\n\"Kuinka niin?\" tutki Garth. Ja vaikka tumma puna nousikin hänen\nruskettuneille kasvoilleen, oli hänen äänensä rauhallinen.\n\n\"Sen tähden, että te viimeisinä päivinä Overdenessa viekoittelitte\nminut sellaiseen musiikilla herkuttelemiseen, jommoiseen en ole ennen\ntottunut, ja kaipasin sitä kerrassaan huolestuttavassa määrin. Rupesin\njo pelkäämään hyvässä järjestyksessä olleen mieleni tasapainoa.\"\n\n\"No mutta\", sanoi Myra tullen näkyviin punaisen päivänvarjonsa alta,\n\"tehän voitte vaikka juopua musiikista täällä, jos teitä haluttaa.\nVierashuoneessa on piano ja toinen hallissa sekä suuri Bechstein\nbiljardisalissa. Siellä minä pidän harjoituksia palvelusväen kanssa. En\nvoinut ratkaista, mistä pidin eniten, Erard-, Broddwood-, Collard- vai\nBechstein-pianoista, niin että vähitellen olen hankkinut yhden kutakin.\nJa loppujen lopuksi taidan sittenkin soittaa parhaiten sillä pienellä\npianolla, joka meillä oli kotona kouluhuoneessa. Se on nyt minun\ntyöhuoneessani. Minä olen tottuneempi sen ääneen tai sitten se sopii\nparemmin minun soittotapaani.\"\n\n\"Kiitos, Myra\", sanoi Jane. \"Minä arvelen, että Dal ja minä pidämme\nBechsteinistä.\"\n\n\"Ja jos te haluatte jotakin musikaalisesti oikein mielenkiintoista\",\njatkoi lady Ingleby, \"menkää joskus niiden laulajaisten harjoituksiin,\njoita he puuhaavat urkujen loppuvelan maksamiseksi. Minä luulen, että\nhe yrittävät kokolailla suurenmoisia kappaleita.\"\n\n\"Minä maksaisin ennemmin koko loppuvelan kuin olisin harjoitusten\nlikimaillakaan\", sanoi Jane painokkaasti.\n\n\"Ei maarin\", kiirehti Garth sanomaan, kun huomasi Myran pettyneen\nilmeen. \"On hyvin hyvä, että ihmiset itse huolehtivat veloistaan ja\nhankkivat, mitä tarvitsevat kirkkoonsa. Ja kirkkolaulajaiset ovat\nhauskoja, jos esitykset ovat kunnollisia, kuten otaksun, kun lady\nInglebyn väki niitä hommaa. Lawson selosti minulle ohjelman tänä aamuna\nja hyräili tärkeimmät sävelet. Se on varsin vaikuttava. Robinson Crusoe\n-- ei, tietysti ei! Mikä se nyt olikaan -- Tuomo Sedän tupa? No,\ntiesinhän minä, että se oli jotakin mustaa. Lawson on Tuomo setänä ja\nkirkkoherran pieni tyttö on pikku Evana. Neiti Champion, teidän täytyy\ntulla kanssani ensi harjoituksiin.\"\n\n\"Täytyykö?\" sanoi Jane tietämättä, kuinka hellästi hän hymyili, tuntien\nvain omassa sydämessään muiston siitä illasta Overdenessa, jolloin\nhänestä olisi ollut niin houkuttelevaa lausua: \"Sanokaa, mitä tahdotte\nminun tekevän, niin minä teen sen.\"\n\n\"Pauline tulee mielellään teidän kanssanne\", sanoi rouva Parker Bangs.\n\"Hän on ihastunut maalaismusiikkiin.\"\n\n\"Kaikkea, täti!\" sanoi neiti Lister, joka oli pujahtanut istumaan\ntyhjälle tuolille Myran viereen. \"Minä olen neiti Championin kanssa\nsamaa mieltä tuollaisista laulajaishommista ja välitän vain parhaasta\nmusiikista.\"\n\nJane kääntyi nopeasti hänen puoleensa, sydämellisesti hymyillen ja\nmitä ystävällisimmällä tavalla. \"Mutta teidän on tultava\", sanoi\nhän. \"Uhrautukaamme yhdessä. Kuka tietää, vaikka Dal ja Lawson vielä\nonnistuisivat saamaan meistä näitten laulajaisten ihailijoita. Joka\ntapauksessa on hupaisaa kuulla Dalin meille selittävän tätä kaikkea.\nHän tarvitsee kaiken rohkeutensa pysyäkseen vakaumuksessaan.\"\n\n\"Puhuttaessa 'jostakin musikaalisesti oikein mielenkiintoisesta'\",\nsanoi Pauline Lister, \"johtuu mieleeni, että sellaista meillä oli\nlaivalla tullessamme. Oli paljon hauskaa väkeä 'Arabicilla', ja\njärjestettiin konsertti kello puoli yhdeksäksi torstai-iltana.\nOlimme parinsadan Englannin-penikulman päässä Irlannin rannikosta,\nja kun pääsimme päivälliseltä, olimme sakeassa sumussa. Kahdeksalta\npantiin sumutorvet puhaltamaan joka puolen minuutin päästä, ja niiden\ntörähdellessä ei voinut kuulla omaa ääntänsä. Miten olikaan, ohjelmat\noli painettu, ja ilta oli meidän viimeisemme laivalla, niin että\npäätettiin kaikesta huolimatta pitää konsertti. Me menimme kaikin alas\nsalonkiin ja joka kolmaskymmenes sekunti sumutorven mahtava _buu_\npaussitti ohjelman jok'ikista numeroa. Eräs herra lauloi syvällä\nbassolla 'Lastuna laineilla syvyyksien', ja joka kerta kun hän pääsi\nkertosäkeeseen 'Unen rauhaista nautin mä lepoa-aa', _buu_ pani\nsumutorvi ja herätti meissä pahoja epäilyksiä sen yön rauhasta ainakin.\nSitten lauloi hentoääninen tenori 'Usein yön hiljaa tullen', ja\nsumutorvi ilmoitti tarkasti kuinka usein, joka kolmaskymmenes sekunti\nnäet. Mutta kaikista hullunkurisinta oli, kun erään neitosen piti\nsoittaa pianoa. Hän soitti jotakin Chopinin kappaletta, helmeileviä\njuoksutuksia. Hän aloitti kaikella kunnialla, mutta kun hän ennätti\nensi sivun puoliväliin, _buu_ pani sumutorvi tavallista pitempään.\nMe näimme hänen sormiensa liikkuvan ja hänen kääntävän lehteä, mutta\nemme kuulleet ainoatakaan säveltä; ja kun torvi lakkasi ja me kuulimme\njälleen pianon äänen, oli hän ennättänyt jo toisen sivun puoliväliin\nmeidän voimatta seurata. Voi, kuinka se oli hullua! Ja niin koko ajan.\nOli se aika tyttö kestämään. Me taputimme hurjasti käsiämme, kun hän\nlopetti, kunnes sumutorvi yhtyi meihin ja meidän taputuksemme hukkui\nsen ääneen. Se oli vasta erikoinen konsertti, erikoisin, missä minä\nolen ollut. Mutta kaikki me siitä, nautimme. Vaikka emmehän sitten enää\nnauttineet, kun samaa törinää kesti aamuun kello viiteen.\"\n\nJane oli kääntynyt tuolillaan ja kuunteli huomaavaisena viehättävän\namerikattaren kertomista, katsellen oikein mielihyvikseen hänen\nkuvankauniita kasvojaan ja siroja eleitään ja ajatellen, miten Dal\nmahtoi nauttia hänen katselemisestaan, kun hän niin vilkkaasti\nja viehkeästi puheli. Hän vilkaisi alaspäin koettaen nähdä\nihastusta Garthin silmistä, mutta tämän pää oli kumarruksissa, ja\nilmeisesti omiin mietteisiinsä vaipuneenahan piirteli pitkällä\nkastanjanlehden varrella kuvioita hänen kengällensä. Hetkisen Jane\nkatseli hänen hoikkaa ruskettunutta kättänsä, joka oli yhtä uuttera\ntässä hyödyttömässä toimessa kuin kankaalla työskennellessään.\nSitten hän veti äkkiä jalkansa pois melkein vihoissaan Garthin\ntarkkaamattomuudesta ja silminnähtävästä välinpitämättömyydestä.\n\nGarth kohosi heti istumaan. \"Se mahtoi olla kovin hullunkurista\", sanoi\nhän. \"Ja niin hyvin kuin te sen kuvasitte. Saattoi kuulla sumutorven\nja nähdä esittäjien nolostuneet kasvot. Sumutorven laita on aivan sama\nkuin maanjäristyksenkin, ei kumpaankaan voi tottua. Sen ääni kaikuu yhä\nkamalammalta seuraavalla kerralla.\"\n\n\"Näistä konserteista riittäisi kyllä huvittavia juttuja\", sanoi lady\nIngleby. \"Mutta kuinka on tenniksen laita? Mitä nyt tulee? Parien\nloppueräkö? Jaha! Dal, te pelaatte neiti Listerin kanssa eversti\nLorainea ja neiti Vermountia vastaan, ja minä luulen, että te voitatte\nsangen helposti. Te kaksi sovitte niin erinomaisesti pelaamaan yhdessä.\nJane, sitä kannattaa katsella!\",\n\n\"Ihan varmaan\", sanoi Jane innokkaasti katsellen noita molempia,\njotka olivat nousseet ja seisoivat ilta-auringon valossa tarkastellen\nmailojansa ja keskustellen mahdollisista menettelytavoista odottaessaan\nvastapelaajia. He olivat huikaisevan kaunis pari; luonto oli heissä\npienintä piirrettä myöten pannut parastansa. Kun ajatteli heitä\nnaimisissa, saattoi neiti Listerin tumman, siron kauneuden ainoaksi\nvirheeksi lukea sen, että se oli ikään kuin Dalin kauneuden naisellinen\ntoisinto, niin että heitä voitiin helposti pitää sisaruksina; mutta\nsemmoisia vikoja ei Jane huomannut. Hänen sydämellinen Paulinen\nihailunsa kasvoi joka kerta, kun hän katsoi häneen. Ja kun hän nyt\nnäki heidät yhdessä, oli hän varma, että oli antanut Garthille viisaan\nneuvon, ja iloitsi siitä, että tämä näytti seuraavan sitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he illemmalla kulkivat yhdessä takaisin päärakennukseen -- hän ja\nGarth kahden -- kysyi Jane suoraan: \"Dal, ettehän te pane pahaksenne,\njos kysyn? Joko se nyt on ratkaistu?\"\n\n\"En minä pahastu teidän kysymyksistänne\", sanoi Garth, \"mutta\nselittäkää paremmin. Mikä on ratkaistu?\"\n\n\"Oletteko te ja neiti Lister kihloissa?\"\n\n\"Emme\", vastasi Garth. \"Mistä te semmoista otaksuitte?\"\n\n\"Te sanoitte Overdenessa tiistaina -- _tiistaina!_ -- vai eikö\nteistäkin tunnu kuin olisi siitä jo viikkoja kulunut -- te sanoitte,\nettä meidän piti jo uskoa teitä.\"\n\n\"Vuosia siitä on minun mielestäni\", sanoi Garth, \"ja minä toivon\nsydämestäni, että te uskotte minua. Missään tapauksessa en ole kosinut\nneiti Listeria, ja tahtoisin välttämättä saada häiritsemättä puhua\nteidän kanssanne asiasta. Neiti Champion, ettekö tahdo tulla tänne\npengermälle tänä iltana, päivällisen jälkeen, kun pelit ja huvitukset\novat parhaimmillaan ja me voimme kenenkään huomaamatta karata? Täällä\nminä voin puhua teille tarvitsematta pelätä keskeytystä. Kuutamoa\nmaksaa vaivan katsella pengermältä. Minä olin täällä tuntikauden eilen\nillalla -- en, en, nyt te kerran erehdyitte -- olin aivan yksin,\nvenematkalta palattuani, ja ajattelin -- kuinka -- me tänä iltana --\nyhdessä puhelisimme täällä.\"\n\n\"Tulenhan minä, tietysti\", sanoi Jane, \"ja te saatte avoimesti puhua,\nmitä haluatte, mutta luvatkaa, että minä saan neuvoa ja auttaa niin\npaljon kuin voin.\"\n\n\"Minä kerron kaikki teille\", sanoi Garth hiljaa, \"ja teidän pitää\nneuvoa ja auttaa minua, niinkuin _te ainoa_ voitte.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJane istui ikkunalaudalla nauttien auringonlaskusta ja ihanasta\nnäköalasta ja iloiten puolentunnin rauhasta ennen kamarineitsyen\ntuloa. Aivan hänen allansa oli laakea, hiekoitettu pengermä leveine\nkivireunuksineen, kahdeksan, kymmenen jalan päässä siitä vanhanaikainen\npuutarha siroine kukkasarkoineen, kiemurtelevine käytävineen ja\nkivisine suihkukaivoineen. Sen takana pehmeä nurmikko vietti järveen,\njoka hopeakuvastimen kaltaisena väikkyi himmeässä iltavalossa.\nHiljaisuutta ei mikään häirinnyt, rauhantunne oli valtava. Janella oli\nkirja helmassaan, mutta hän ei lukenut. Hänen katseensa kulki etäisiin\nmetsiin järven taakse, sitten helmenharmaalle taivaalle, jossa siellä\ntäällä oli rusopilviä ja kultaviiruja, ja hänet täytti tyytyväisyyden,\nilon ja hyvänolon tunne.\n\nHän kuuli keveätä astuntaa hiekoitukselta ja kumartui katsomaan, kuka\nsiellä liikkui. Garth oli tullut tupakkahuoneesta ja kulki edestakaisin\npari kertaa. Sitten hän heittäytyi istumaan korituoliin aivan Janen\nikkunan alla ja poltteli ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen savukkeensa\ntuoksu kohosi yli magnoliakukkien aina Janeen saakka. \"'Zenithiä',\n'Marcovitshia'\", hymähti tämä itsekseen. \"Somissa vihreissä\nlaatikoissa, kaksitoista shillinkiä sata! Täytyy panna se mieleeni, jos\njoskus haluan ostaa hänelle joululahjan. Vaikeata on sittenkin keksiä\nsemmoista, jota hän ei olisi jo moneen kertaan saanut.\"\n\nGarth heitti savukkeen pään menemään ja alkoi hyräillä. Vähitellen hän\npuhkesi sanoihin ja lauloi hiljakseen kauniilla barytoniäänellään:\n\n    \"Ylväyttäsi, armas, en lauluksi laatia taida,\n    sielusi suuruutta, katseestas kajastavaa.\"\n\nHiljaisissa sävelissä värisi kiihkeä tunne, niin että Janesta tuntui\npahalta salaa kuunnella niitä. Hän katkaisi suuren magnolialehden,\nkallistui sivullepäin ja pudotti sen hänen päähänsä. Garth hätkähti ja\nkatsoi ylöspäin. \"Hohoi!\" sanoi hän. \"Tekö -- siellä?\"\n\n\"Niin\", sanoi Jane nauraen, mutta puhuen hiljaa, jos toisia\nikkunoita olisi sattunut olemaan auki, \"minä täällä. Te olette\nlaulutervehdyksellä väärän ikkunan alla, hyvä rakastunut!\"\n\n\"Mitä te luulette tietävänne\", huomautti Garth melkein äreästi.\n\n\"Eikö tiedä sitten?\" kuiskasi Jane. \"Mutta te ette saa suuttua, Garthie\nherra, tehän tiedätte, kuinka sydämestäni suon teille hyvää. Antakaa\nminun täällä olla vanhan Margeryn sijasta huolehtijananne.\"\n\nGarth hypähti pystyyn ja katseli häntä puolittain huvittuneena,\npuolittain uhkaavana.\n\n\"Kiipeänkö pitkin magnoliaa?\" sanoi hän. \"Minulla on niin paljon teille\npuhuttavaa, jota ei voi huutaa koko talolle.\"\n\n\"Antakaa olla\", vastasi Jane. \"Minä en halua mitään Romeoita\nikkunastani sisälle. 'Siunatkoon! Mitä nyt vielä!' sanoisi Gina-täti.\n'Menkää nyt ja pankaa puhdas leukalappu, pikku Garthie herra!' Sen\npaljon puhuttavan on jäätävä myöhemmäksi, tai me tulemme molemmat liian\nmyöhään päivälliselle.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Garth. \"Mutta tulettehan sitten tänne illalla, neiti\nChampion? Ja viivytte niin kauan kuin minä tahdon?\"\n\n\"Minä tulen niin pian kuin suinkin pääsemme\", vastasi Jane. \"Te ette\nvoi olla hartaampi kertomaan kuin minä kuulemaan. Voi, kuinka nämä\nmagnoliat tuoksuvat! Katsokaahan noita komeita valkoisia kukkia.\nTahdotteko yhden napinreikäänne?\"\n\nGarth hymähti hänelle toiveikkaan salaperäisesti, kääntyi ja meni\nsisään.\n\n\"Miksi minä aina viehätyn ärsyttämään häntä?\" tuumi Jane noustessaan\nikkunalta. \"Tällä kertaa minä todellakin olin tuhma, hän sitä vastoin\ntyyni ja herkkä. Myra on aivan oikeassa. Hän ajattelee sitä hyvin\nvakavasti. Miten lie neiti Listerin laita? Voi, minä toivon, että\nhän rakastaa häntä ja oikealla tavalla! -- Mathews! Ota sama puku,\njoka minulla oli konsertti-iltana Overdenessa, ja nyt meidän täytyy\nkiirehtiä. Meillä on tasan kaksikymmentä minuuttia aikaa. Kuinka ihana\nilta! Ennenkuin teet mitään, tule katsomaan tätä auringonlaskua. Voi,\nkuinka täällä on hyvä olla!\"\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nIHMEELLISIÄ HETKIÄ.\n\n\nKaiken maailman malttamattomuus ei voinut estää Shenstonen päivällistä\nolemasta aikaanielevä toimitus, ja seurueen kahden suosituimman jäsenen\noli työlästä heti sen jälkeen livahtaa huomaamatta tiehensä. Niin\nloikin eräs etäinen kylän kello jo kymmentä, kun Garth ja Jane tulivat\nyhdessä pengermälle. Garth sieppasi sivumennen huopapeitteen ja sulki\nhuolellisesti hallin oven.\n\nHe olivat aivan kahden. Ensi kerran he todella olivatkin kahden kesken\nnoiden päivien jälkeen, jotka heistä molemmista olivat tuntuneet niin\npitkiltä.\n\nHe kulkivat äänettöminä, rinnatusten leveälle kivivierustalle,\njosta näki yli koko vanhanaikaisen puiston. Hopeankirkas kuutamo\nvaloi hohdettaan yli koko näkymön. He erottivat jäykät pyökkirivit,\nkiemurtelevat käytävät, sirokuvioiset kukkasarakkeet ja taustalla\njärven, jonka hopeaan kuvastui täysikuun levollinen kirkkaus.\n\nGarth levitti huopapeitteen rintanojalle ja Jane istui sille. Garth\nseisoi hänen vieressään, toinen jalka kaiteen jalustalla, käsivarret\nristissä rinnalla, kohotetuin päin. Jane istui sivuittain, kasvot\nGarthiin päin, nojaten vanhaan kivileijonaan, joka rintanojalla piti\nvartiota, mutta hän käänsi päänsä niin, että näki järvelle, ja otaksui\nGarthin katselevan samaan suuntaan.\n\nMutta Garth katseli Janea.\n\nTällä oli yllä sama pehmeäkankainen musta puku kuin konsertissa\nOverdenessa, nyt vain ei ollut koristeena helmiä eikä muitakaan helyjä,\nainoastaan kimppunen riipparuusuja. Se oli kuin pesässään hienoissa\nkellertävissä pitseissä hänen povellaan. Tyyni voima ja ylevyys huokui\nkoko hänen olemuksestaan saaden ilosta tulvehtimaan sen miehen sydämen,\njoka seisoi ja katseli häntä. Tämän koko palvova ihailu, kiihkeä\nrakkaus, joka täytti hänen sydämensä niin kokonaan, heijastui silmistä.\nEi tarvinnut enää salata. Hänen hetkensä oli vihdoin tullut eikä hänen\ntarvinnut mitään kaihtaa rakastamaltaan naiselta.\n\nÄkkiä Jane käänsi päätään ihmetellen, miksi ei Garth aloittanut puhetta\nPauline Listeristä. Hän katsahti kysyvästi ylöspäin ja kohtasi Garthin\nkatseen.\n\n\"Dal!\" huudahti hän ja nousi puolittain istuimeltansa. \"Mitä, Dal --\nmitä!\"\n\nGarth painoi hänet lempeästi takaisin. \"Hiljaa, rakas!\" sanoi hän.\n\"Minun täytyy kertoa kaikki teille ja te olette luvannut kuunnella ja\nneuvoa ja auttaa. Voi, Jane, Jane! Minä tarvitsen teidän apuanne. Minä\ntarvitsen sitä niin suuresti, enkä vain teidän apuanne, Jane -- vaan\nteidät -- teidät, teidät itsenne. Voi, kuinka minä teitä kaipaan! Minä\nolen nämä kolme päivää ollut yksinäisyydestä sairaana, kun ette te\nollut täällä, ja elämä virkosi jälleen, kun te palasitte. Ja on sentään\nollut niin kovaa odottaa näin monta tuntia, jotta saisin puhua. Minulla\non niin paljon teille kertomista, Jane, siitä, minkä arvoinen olette\nminulle -- minkä arvoiseksi olette minulle tullut konsertti-illan\njälkeen. Voi, kuinka voisin sen sanoiksi saada? Ei minulla ole ollut\nmitään voimakkaita elämyksiä. Kaikki on ollut jokapäiväistä, mitätöntä,\nmikä enemmän, mikä vähemmän, -- pinnallista vain. Teitä tarvitsen ja\nteitä kaipaan niin voimakkaasti. Kaikki entinen tuntuu niin joutavalta.\nKaiken tulevan se himmentää varjollaan, ellei siitä juuri tule kaiken\ntulevan valtias, koriste ja täyttymys! Oi, Jane! Minä olen ihaillut\nniin monia naisia. Minä olen ollut hurmaantunut heihin, minä olen\nhuokaillut heidän tähtensä, maalannut heidät ja unohtanut heidät. Mutta\nen koskaan ennen ole _rakastanut_ naista. Minä en tiennyt, mikä nainen\nmiehelle on, ennen kuin kuulin teidän äänenne värähtelevän korviini!\n-- 'Helmi helmeltä lasken tarkasti'! Oi, rakas, olen sittemmin oppinut\nlaskemaan helmiä, menneen ajan kalliita hetkiä, kauan unohdettuja,\nnyt muistiin palanneita ja vihdoinkin ymmärrettyjä. 'Joka helmi on\nrukoushetkinen', voi, niin palavan rukouksen, että menneisyys ja\nnykyisyys yhtyisivät ehjäksi rukousnauhaksi ja että tulevaisuus ei\nkätkisi mitään kärsimyksiä eikä eroja. Oi, Jane, Jane! Enkö milloinkaan\nsaa teitä ymmärtämään -- kaikkea, kuinka paljon -- voi, _Jane!_\"\n\nJane ei oikein tiennyt, koska Garth oli tullut niin lähelle, mutta\nhän oli notkistunut toiselle polvelleen hänen eteensä, ja lausuessaan\nviimeisiä katkonaisia lauseita hän kiersi molemmat kätensä hänen\nvyötäisilleen ja painoi kasvonsa pehmeihin pitseihin hänen povellensa.\nÄkkiä hän rauhoittui. Kaikki selitysyritykset tuntuivat vaienneen\ntäydelliseen ymmärtämykseen -- valtaavaan, kiehtovaan äänettömyyteen.\n\nJane ei liikahtanut eikä puhunut. Oli suloista pitää häntä siinä\n-- tätä mielenliikutusten pyörretuulta, joka laantuneena asettui\nolosijoillensa lepäämään, aivan hänen sydämellensä. Äkkiä hän huomasi,\nettei kolmen viime päivän tyhjyys ollut soiton ja laulun ikävöimistä,\nvaan _hänen_ ikävöimistänsä, ja kun se hänelle selvisi, kiersi hän\nvälittömästi kätensä Garthin kaulaan. Ennen kokemattomat tunteet\nheräsivät ja liikkuivat hänessä -- taivaallinen maailmanunho, elon\nyksinäisyys kuin poispyyhkäistynä, -- he vain kahden. Hänen näin\najatellessaan ja tuntiessaan Garth kohotti päätänsä, yhä pitäen häntä\nsyleilyssään, ja katsoi häntä silmiin sanoen: \"Sinä ja minä yhdessä,\nminun omani -- omani.\"\n\nMutta noita kauniita, loistavia silmiä ei Jane voinut kestää. Hänen\noma arkipäiväinen ulkomuotonsa vaivasi häntä juuri sinäkin hetkenä,\nja nuo palvovat silmät tuntuivat valoilta, jotka paljastivat sen.\nVain peittääkseen oman ulkomuotonsa häneltä, joka niin arvaamatta\noli päässyt lähelle hänen sisäistä pyhäkköänsä, tarttui hän nopeasti\nmolemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sen pitseihin povellensa.\nMutta Garth ymmärsi näiden rakkaiden, voimakkaiden käsien äkkinäisen\nkiertymisen päänsä ympäri merkiksi hänen itsensä ja kaiken, mitä\nhänellä oli tarjottavana, vastaanottamisesta. Kymmenen, kaksikymmentä,\nkolmekymmentä kuvaamatonta sekuntia hänen sielunsa värisi sanatonta\nautuutta. Sitten hän irroittautui noiden käsien kierroksesta, nosti\npäänsä ja katsoi Janea vielä kerran silmiin.\n\n\"Minun vaimoni!\" sanoi hän\n\n       *       *       *       *       *\n\nJanen rehellisillä kasvoilla kuvastui pelokas hämmästys. Sitten niille\nnousi tumma puna, sydämeen niin oudosti virrannut veri syöksyi poskille\npannen ne hehkumaan ja sydämen pysähtymään.\n\nHän irroitti Garthin kädet, nousi ja jäi katselemaan sinne, missä\njärven tyyni vesi hopein kimmelsi kuutamossa.\n\nGarth Dalmain seisoi hänen vieressään. Hän ei koskenut häneen, ei hän\nmyöskään puhunut. Hän oli varma voitostaan, hänen sielunsa oli täynnä\nsanomatonta iloa ja tyydytystä. Äänettömyys tuntui ilmaisevan enemmän\nkuin sanat. Jokainen tavallinen kosketus olisi samentanut niiden\nhetkien tuntemuksia, jolloin Jane oli painanut häntä puoleensa. Niin\nhän seisoi aivan hiljaa ja odotti.\n\nVihdoin Jane puhui. \"Tarkoititteko te pyytää minua tulemaan -- tulemaan\nteidän -- teidän --?\"\n\n\"Kyllä, rakas\", vastasi Garth rauhallisesti, mutta äänessä värähteli\nankaraa itsensähillitsemistä. \"Sellaisin aikein ainakin tulin tänne.\nMutta nyt en voi sitä pyytää, rakkahin. En voi pyytää sinua _tulemaan_\nsiksi, mikä sinä jo _olet_. Ei lupaukset, ei vihkimiset, ei sormuksen\nottaminen tai antaminen tee sinua täydellisemmin minun vaimokseni kuin\nmitä äsken olit, noina ihmeellisinä hetkinä.\"\n\nJane kääntyi hitaasti ja katsoi häneen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt\nhänen kasvojaan niin säteilevinä. Mutta yhä nuo loistavat silmät\nviilsivät häneen kuin miekanterät. Hän mieli peittää ne käsillään tai\npyytää häntä katsoman metsään ja järveen päin puhuessaan hänelle näitä\nsuloisia sanoja. Hän asetti toisen jalkansa alakaidepuulle, nojasi\nkyynärpäällään polveensa ja varjosti kasvojaan kädellänsä. Sitten hän\nvastasi, koettaen puhua levollisesti.\n\n\"Te yllätitte minut täydellisesti, Dal. Te olitte tosin erinomaisen\nystävällinen ja huomaavainen konsertti-illan jälkeen, ja meidän\nmolempain musiikinihailumme ja -nautintomme sekä keskinäinen\nluottamuksemme, jota vielä yhä lisäsi keskustelumme setrin alla, kaikki\ntämä on johtanut harvinaisen sydämelliseen ja kauniiseen ystävyyteen.\nMinä myönnän rehellisesti, että on tuntunut siltä, kuin se voittaisi\nkaikki entiset ystävyyteni. Mutta siihen, Dal, on osaksi syynä teidän\nluonteenne, joka aina pyrkii tekemään teistä eloisimman kohdan toisen\nhenkiseen maisemaan. Mutta minä taasen luulin teidän pyytäneen minua\ntänne purkaaksenne sydäntänne Pauline Listerin vuoksi. Kaikki uskovat,\nettä hänen kauneutensa on lopultakin vaikuttanut teihin sitovasti, ja\ntodellakin, Dal, ihan todella -- minäkin uskoin niin.\" Jane vaikeni.\n\n\"No niin?\" sanoi levollinen ääni, täynnä salaista iloa. \"Nyt sinä\ntiedät toista.\"\n\n\"Dal, -- te niin säikähdytitte ja hämmästytitte minut. En voi tänä\niltana vastata teille. Teidän täytyy suoda minulle aikaa huomiseen --\nhuomisaamuun.\"\n\n\"Mutta, rakkahin\", sanoi Garth hellästi, hiukan lähestyen, \"ei sinun\nole sen tarpeellisempi vastata kuin minustakaan tuntui tarpeelliselta\nkysyä. Etkö sitä tunne? Kysymys tuli tehdyksi ja vastaus annetuksi\näsken juuri. Voi, rakas, tule takaisin luokseni. Istu jälleen.\"\n\nMutta Jane seisoi jäykkänä.\n\n\"Ei\", sanoi hän. \"En voi antaa teidän pitää kaikkea noin vain\npäätettynä. Te yllätitte minut, menin kokonaan päästäni pyörälle\n-- anteeksiantamattomasti, minä myönnän sen. Mutta, hyvä ystävä,\navioliitto on vakava asia. Avioliitto ei ole niin vain ilman muuta\npelkkää tunnetta. Sen täytyy meitä ylläpitää. Sen täytyy kestää.\nSillä täytyy olla vankka ja turvallinen perusta, jotta se pysyisi\nlujana jokapäiväisen yhteiselämän vastuksissa ja koetuksissa. Tunnen\nläheisesti niin monta naimisissa olevaa paria. Oleilen heidän\nkodeissaan ja olen heidän lastensa kummina; ja niin olen mielessäni\ntehnyt lupauksen, etten itse milloinkaan uskaltaisi seurata heidän\nesimerkkiään. Kun nyt sallin teidän tehdä tämän kysymyksen, niin\nettehän toki ihmettele, että pyydän kahdentoista tunnin ajatusaikaa.\"\n\nGarth kuunteli häntä. Hän istui kivelle selin järveen, nojaten\ntaaksepäin nähdäkseen Janen kasvot, mutta tämä varjosi ne kokonaan\nkäsillään. Hän heitti jalkansa ristiin, liitti kätensä yhteen niiden\nympärille, huojui hetkisen hiljalleen edestakaisin, koettaen hillitä\nkiihkeätä puhumis- ja toimimishaluansa. Hän yritti tyynnyttää mieltään\nkiinnittämällä sitä joutaviin pikkuseikkoihin, jotka sattuivat\nhänen silmiinsä. Hänen punaiset sukkansa loistivat helakasti kuun\nvalossa pengermän vaaleata santaa vastaan ja sopivat mainiosti\nmustiin kiiltonahkakenkiin. Hän päätti käyttää aina iltaisin punaisia\nsilkkisukkia ja arvaili, kutoisiko Jane hänelle semmoisia milloinkaan.\nHän laski rakennuksen julkipuolen ikkunat, pannen merkille Janen\nikkunat ja omansa ja kuinka monta oli niiden välillä. Vihdoin hän tunsi\nvoivansa luottaa itseensä ja nojaten taaksepäin niin, että hänen tumma\npäänsä oli koskettamaisillaan Janen hihanpitsejä, sanoi hellästi:\n\n\"Rakas, sano, etkö äsken tuntenut --\"\n\n\"Oih, vaiti!\" huudahti Jane melkein tylysti, \"vaiti, Dal! Älkää puhuko\ntunteesta tämän kysymyksen yhteydessä. Avioliitto on tosioloa, ei\ntunnetta. Jos toivotte meidän kummankin parasta, menkää heti sisään\nälkääkä puhuko minulle enää tänä iltana. Kuulin teidän sanovan, että\nmenette huomisaamuna kello yhdeltätoista kirkkoon koettelemaan urkuja.\nMinä tulen sinne jo puoli kahdeltatoista kuuntelemaan soittoanne, ja\nkahdeltatoista voitte lähettää pois polkijan, ja minä annan teille\nvastaukseni. Mutta nyt -- voi, menkää, rakas ystävä, sillä todentotta,\nminä en kestä enempää. Minun täytyy saada olla yksin.\"\n\nGarth hellitti kätensä, jotka olivat niin lujasti ristissä polvien\nympärillä. Hän liuvutti toisen kätensä kaidekiveä myöten Janeen\npäin, aivan hänen jalkaansa saakka. Jane tunsi hänen siroilla\ntaiteilijasormillaan tarttuvan hänen pukuunsa. Sitten hän nopeasti\ntaivutti tumman päänsä kuiskaten: \"Minä suutelen ristiä\", niin\näärettömän hellin ja kunnioittavin elein, ettei Jane sitä koskaan\nunohtanut, ja suuteli hänen hameensa helmusta. Seuraavana tuokiona Jane\noli yksin.\n\nHän kuunteli, miten Garthin askelten ääni häipyi. Hän kuuli hallin oven\naukenevan ja sulkeutuvan jälleen. Sitten hän istuutui hitaasti aivan\nsamaan asentoon kuin silloinkin, kun Garth oli polvistuneena hänen\nedessänsä. Nyt hän oli aivan yksin. Viimeisten kovien hetkien jännitys\nlaukesi. Hän painoi molemmat kätensä povelleen, pitseille, joihin nuo\nrakkaat, kauniit, ihailua säteilevät kasvot olivat kätkeytyneet. Oliko\nhän _tuntenut mitään_, kysyi Garth. Voi, mitä hän olikaan tuntenut!\n\nKyyneleet eivät hevin nousseet Janen silmiin. Mutta tänä iltana häntä\noli puhuteltu nimellä, jolla hän ei ollut luullut koskaan itseään\npuhuteltavan, ja hänen rehellinen sydämensä jo vakuutti, ettei\ntoistamiseen puhuteltaisi. Ja suuria, äänettömiä kyyneleitä vieri\nkäsille ja poven pitseille. Puoliso ja äiti oli hänessä havahtunut, ja\nhänen sisin olemuksensa mursi esteet, joita asetti ankara pidättymys ja\nmelkein miehevä itsensähillitseminen, eikä taipunut peräytymään ilman\nnaisellista kyynelveroa.\n\nJa hänen jaloissansa ylt'ympäriinsä oli tallattujen riipparuusujen\nterälehtiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotvasen kuluttua hän meni sisään. Halli oli täynnä iloisia ryhmiä.\nToivoteltiin hyvää yötä naisten pysähdellen noustessa pääportaita,\njoilta sinkauttivat takaisin sutkauksia tai varmistivat seuraavan\npäivän suunnitelmia.\n\nGarth Dalmain seisoi portaiden juurella keskustelemassa Pauline\nListerin ja tämän tädin kanssa, joka oli pysähtynyt neljännelle\naskelmalle. Astuessaan halliin Jane näki heti hänen sorjan, ryhdikkään\nvartalonsa ja kiiltävänmustan päänsä. Garth oli selin häneen, ja vaikka\nhän astui edemmäksi, aivan lähelle Garthia, ei tämä näennäisesti ollut\ntietävinään hänestä. Mutta Garthin äänen iloisuus tuntui saattavan\nhänet jälleen Janen omaksi näin uudella, suloisella tavalla. Hän\nyksin tiesi, mikä sen oli saanut aikaan, ja kuunnellessaan hän painoi\ntietämättään toisella kädellä poveansa.\n\n\"Olen pahoillani, arvoisat naiset\", sanoi Garth, \"mutta huomisaamuna on\naivan mahdotonta. Minun on mentävä kylään. Niin -- aivan totta. Kello\nyksitoista.\"\n\n\"Sepä kuulostaa maalaiselta ja hauskalta, herra Dalmain\", sanoi rouva\nParker Bangs. \"Miksi ette ota Paulinea ja minua mukaanne? Me emme ole\ntäällä ollessamme nähneet meijereitä emmekä meijerityttöjä emmekä\nmitään muutakaan, mistä kerrotaan 'Adam Bedessä'. Minä menisin niin\nmielelläni rouva Poyserin keittiöön ja katselisin itseäni seinähyllyn\nkiiltävistä kupariastioista.\"\n\n\"Mepä taitaisimme olla _de trop_ [liikaa] meijerissä\", sanoi neiti\nLister veitikkamaisesti.\n\nHän oli hyvin kaunis kermanvärisessä silkkipuvussaan, pieni pää\nylväästi pystyssä; oikean amerikattaren koko naisellinen tenho\nhuokui hänestä. Hänellä ei ollut mitään jalokiviä, ainoastaan hienon\nyksinkertainen helminauha. Mutta Pauline Listerin kaulassa saattoi\nilmankin luulla helmien välkkyvän.\n\nKaiken tämän Jane huomasi viivytellessään Garthin takana. Ei pieninkään\nyksityiskohta jäänyt häneltä huomaamatta. Neiti Listerin kauneutta ei\nollut milloinkaan täydellisemmäksi arvosteltu.\n\n\"Mutta pahaksi onneksi tämä nyt ei koske meijerityttöjä eikä\nkupariastioita\", sanoi Garth. \"Minun pitäisi tavata vain eräs pieni\npojan rehvana, jonka koko maalaiskauneus on punaisessa karritukassa ja\nlukemattomissa pisamissa.\"\n\n\"Hyväntekeväisyyttä?\" kysyi rouva Lister.\n\n\"No niin, kolmeenkymmeneen penniin tunnilta.\"\n\n\"Ah, pallopoika!\" huudahtivat molemmat naiset yhtaikaa.\n\n\"Kaikkea tässä! Noin salaperäinen mokoman asian vuoksi!\" lisäsi rouva\nParker Bangs. \"Me olemme kuulleet, että kannattaa mennä golfkentälle\nkatsomaan teidän pelaamistanne. Voitte siis nähdä meidät siellä, kun\nolette valmiina alkamaan.\"\n\nGarthin silmät välkähtivät. Jane kuuli välkähdyksen hänen äänestään.\n\"Jalo rouva\", sanoi hän, \"te arvostatte liian suureksi minun\npelaamistaitoni samoin kuin hyväsydämisyydessänne monta muutakin minua\nkoskevaa seikkaa. Mutta minulle on mieluista ajatella teidän olevan\ngolfkentällä huomenna kello yksitoista. Te voitte ajaa sinne, vaikka\nsilloin teiltä jää ylen ihana kävely metsän halki. Muistakaa vain,\nteidän tulee mennä puiston kautta, pohjoisveräjästä, eikä valtatietä,\njota ajamme asemalle. Minä mielelläni saattaisin teidät, mutta minun\ntäytyy jo sangen varhain mennä vallan toiseen suuntaan. Kun sitä\npaitsi tulee tiedoksi, että neiti Lister aikoo mennä golfkentälle,\nselviää varsin monelle, ettei missään muualla voikaan viettää huomista\naamupäivää, ja minä olisin vain yksi joukosta, joka vaeltaa puiston\nhalki pohjoisveräjälle. Teidän on sula mahdottomuus eksyä tieltä.\"\n\nRouva Parker Bangs alkoi tyystentaiten selittää, ettei Garth missään\ntapauksessa hukkuisi joukkoon, mutta sisarentytär keskeytti jyrkästi:\n\n\"Kyllä me löydämme, täti. Älkää turhia. Yksin me kaikki olemme,\nellemme ole joukossa niinkuin nyt juuri näillä portailla, niin ettei\nneiti Champion pääse ohitsemme, vaikka on yrittänyt jo hetken aikaa.\nMenettekö pelaamaan huomenna, neiti Champion?\"\n\nGarth väistyi sivulle ja Jane alkoi nousta portaita. Garth ei katsonut\nhäneen, mutta Janesta tuntui, että hän katsein seurasi hänen hameensa\nhelmusta, kun se laahusti ohi. Hän pysähtyi neiti Listerin viereen. Hän\ntiesi varsin hyvin, millainen nuoren amerikattaren tumman kauneuden\nvastakohta hän oli. Hän kääntyi ja katsoi Garthiin. Hän toivoi tämän\nkatsovan ylöspäin ja näkevän heidät seisomassa rinnatusten. Hän toivoi\ntämän vastakohtaisuuden koskevan hänen taiteilijansilmäänsä. Siksi hän\nsiinä viivähti.\n\nGarthin katse oli yhä hänen hameensa helmuksessa, aivan hänen vasemman\njalkansa vieressä, mutta se kohosi hitaasti pitseihin povelle, jolla\nhänen kätensä oli. Siihen se pysähtyi hetkeksi, painui jälleen,\nkohoutumatta sen ylemmäksi.\n\n\"Niin, neiti Champion, pelaatteko huomenna aamupäivällä herra Dalmainin\nkanssa?\"\n\nJane lensi tulipunaiseksi ja oli sitten punastumisestaan armottomasti\nvihainen itselleen ja asianhaaroille, jotka saivat hänet tuntemaan ja\ntoimimaan niin vastoin tavallisuutta. Hän empi pitkän, hirvittävän\npitkän tuokion. Kuinka Garth uskalsi käyttäytyä tuolla tavoin? Ihmiset\nvoivat luulla hänen liepeissään olevan jotakin tavatonta. Hän oli itse\nvähällä kumartua katsomaan, oliko Garthin suudelma ruumiillistunut ja\nriippuiko se nyt tähtenä hänen silkkisissä liepeissään. Sitten hän\nponnistautui tyyneksi ja vastasi melkein ynseästi: \"En minä pelaa\nhuomenna, mutta teette varsin viisaasti, jos menette kentälle. Hyvää\nyötä, rouva Parker Bangs. Nukkukaa hyvin, neiti Lister. Hyvää yötä,\nDal.\"\n\nGarth oli heitä alemmalla portaalla ja ojensi juuri Paulinen tädille\nkirjettä, joka oli pudonnut.\n\n\"Hyvää yötä, neiti Champion\", sanoi hän ja silmänräpäykseksi heidän\nkatseensa yhtyivät, mutta hän ei ojentanut kättään eikä ollut myös\nnäkevinään Janen puoleksi ojentamaa.\n\nNuo kolme naista nousivat portaat yhdessä ja erosivat sitten kukin\ntahollensa. Neiti Lister kääntyi käytävään oikealle, täti seurasi häntä.\n\n\"Niille on tullut mutka matkaan\", sanoi rouva Parker Bangs.\n\n\"Neiti Champion raukka!\" sanoi neiti Lister lempeästi. \"Minä pidän\nhänestä. Hän on todella oikeata ainesta. Minä luulin vain, että hän\nolisi ollut meitä muita viisaampi.\"\n\n\"Todella arkipäiväinen\", sanoi täti ikään kuin ei olisi viimeistä\nlausetta kuullutkaan.\n\n\"Eihän hän itse ole kasvojansa tehnyt\", sanoi neiti Lister\njalomielisesti.\n\n\"Ei, eikä myös maksa muille, että vähän parantaisivat niitä. Häneen\nsoveltuvat Walter Scottin sanat: 'Luonto kaikessa karkeudessaan.'\"\n\n\"Rakas täti\", huomautti neiti Lister väsyneesti, \"älkää nähkö vaivaa\nviittaamalla englantilaisiin klassikoihin, kun me näin kahden olemme.\nSe on turhaa voiteen haaskausta, sillä tiedättehän te, että minä\ntiedän teidän lukeneen ne kaikki. Tässä minun oveni. Tulkaa sisään ja\nasettukaa mukavasti sohvaan. Minä istun tähän muhkeaan nojatuoliin\nvastapäätä, minulla on muutamia tärkeitä selityksiä. Varjelkoon!\nkuinka tämä painuu lattian puoleen! Nämä sukulinnat ovat erinomaisia\ntavallaan, mutta keinutuoleista ei niissä ole aavistustakaan. Nyt\npari, kolme sanaa neiti Championista. Hän on naisten parhaita ja minä\npidän hänestä. Hän ei ole kaunotar, mutta hänellä on kaunis vartalo\nja hän pukeutuu hyvin. Hänellä on kosolta rahaa ja hän voisi käyttää\nkalliimpia helmiä kuin minä, mutta hän ei ole niin yksinkertainen,\nettä panisi helmiä ruskealle hipiällensä. Minä pidän naisesta, joka\ntietää mahdollisuutensa ja mukautuu niihin. Kaikki miehet ihailevat\nhäntä eivätkä niin tee sen vuoksi, että hän _näyttäisi_ joltakin,\nvaan sen vuoksi, että hän _on_ jotakin, ja uskokaa minua, täti, se\nse sentään ajan mittaan kannattaa. Se on sellaista, joka kestää.\nKymmenen vuoden päästä jalosukuinen Jane on samanlainen kuin nytkin,\nmutta minä koetan näyttää siltä, mikä minä en ole. Mitä taas Garth\nDalmainiin tulee, hänen silmänsä on jokaiseen meistä, mutta sydän\nei kehenkään. Hänen kauniit sanansa ja ihailevat silmäyksensä eivät\ntarkoita avioliittoa. Sillä miehellä on naisihanteensa, eikä hän voi\npettää sitä mennäkseen vähempiarvoisen kanssa naimisiin. Jos Sikstuksen\nmadonna voisi astua alas noista pilvistä ja luovuttaa lapsen vasemmalla\nolevalle nuorelle naiselle, hän ehkä naisi _hänet_; mutta sittenkin\nhän pelkäisi minä päivänä tahansa näkevänsä jonkun, joka järjestäisi\ntukkansa vielä aistikkaammin, tai että tämän jalka ei näyttäisikään\nhänen persialaisella matollaan yhtä somalta kuin tuolla pilvellä. Ei\nhän nai rahaa, hänellä on itselläänkin sitä yllin kyllin. Ja vaikka\nei olisikaan, ei hän vihkipallin puoleenkaan kääntyisi. Ei hän nai\nkauneutta, sillä hän ajattelee niin paljon sitä. Hän ihailee niin\nmonia kauniita kasvoja, ettei hän ikinä kahtakymmentäneljää tuntia\nole varma, mitä niistä hän enimmin ihailee, ja muun lisäksi on tässä\nvielä sama juttu kuin hedelmäpuun juurella ollessa: siihen tavallisesti\nmieli palaa, jota ei hevin tavoita. Ei hän nai hyvyyttä -- siveyttä\n-- sielukkaisuutta -- mitä nyt mahdetaankaan pitää parhaimpina\nluonteenominaisuuksina -- sillä niihin nähden on jalosukuinen Jane\nChampion hänen ihanteensa, ja hän taas on liian tarkkatuntoinen nainen,\njotta kiinnittäisi moisen epikurolaisen arkipäiväisiin kasvoihinsa.\nJa kaiken muun ohessa pitää hän vielä itseänsä häntä niin paljon\nvanhempanakin. Mutta Garth Dalmainilla on niin herttaisen vähän\nitsensätuntemusta, poika paralla, ettei hänen juolahda mieleensäkään\nkysyä, voiko hän voittaa ihanteensa itsellensä. Hän jo mielessään\nomistaa hänet ja saa kolauksen, kun Jane vastaa hylkäävästi, kuten hän\nmainitsemistani syistä varmasti tekee. Näinä kolmena päivänä, jolloin\nhän on kisaillut minun kanssani ja te muut hyvät naittamisvillit,\nvanhat höperöt olette kieppuneet ympärillämme ja kuvitelleet meidän\nolevan rakastumaisillamme, on hän jumaloinut maata, jolla Jane kulkee,\nja laskenut tunteja, joiden kuluttua taas näkisi hänen tallaavan\nsitä. Hän oli minun kanssani mieluummin kuin muiden tyttöjen, sillä\nminä ymmärsin ja johdatin aina keskustelun Janeen, ja hän tiesi myös,\nettä minun äkkiä täytyi pitää huolta teistä tai minulla oli tärkeitä\nkirjeitä kirjoitettavana, jos Jane vain ilmestyi lähimaille. Mutta\nsen enempää ei tule milloinkaan Garthin ja minun välillemme. Ja jos\nte todella välitätte minun nuoresta sydämestäni, niin te nukkaatte\ntekohampaanne pesupöydän marmorilevylle tai keksitte jonkin muun yhtä\nerinomaisen syyn meidän äkkinäiseen lähtöömme huomenna. -- Ja nyt,\ntäti kulta, älkää huoliko jäädä väittelemään tästä, sillä minä olen\nsanonut sanottavani asiasta ja jo vähän liikaakin. Ja koettakaa nyt\nkömpiä vuoteeseenne kertomatta minulle, ketä Dickensin veitikoista\nminä muistutan, sillä minä olen ovelampi kuin yksikään heistä, ja jos\nminun täytyy vielä sekuntiakaan olla tässä kireässä liivissäni, niin\nen takaa, kuinka käy. -- Oui, Joséphine, entrez! -- Hyvää yötä, täti\nkulta. Makeita unia!\"\n\nMutta kun kamarineitsyt oli mennyt, sammutti Pauline sähkövalon,\nveti uutimet sivulle ja seisoi kauan aikaa katselemassa rauhallista,\nhohtavan kuutamoista, englantilaista maisemaa. Viimein hän nojasi\nkauniin päänsä ikkunanpuitteeseen ja puheli hiljakseen:\n\n\"Minä ajoin hyvin asianne, Dal, vaikkette oikein sitä ansainnut. Teidän\nolisi jo viikkoja sitten pitänyt ilmaista minulle jotakin Janesta.\nKaikissa tapauksissa, nyt loppuu puhe teistä ja minusta. Mitä teihin\ntulee, hyvä ystävä, huokailkaa te yhä vain kuulle, ja kun huomaatte\nsen saavuttamattomaksi, älkää uneksikokaan viihdytystä maallisemmista\nvaloista, -- älkää edes isäukon parhaista valaanrasvakynttilöistä\",\nlisäsi hän kaihomielin hymähtäen, sillä hän laski sattuvia pilojaan\nniin hyvin yksinään kuin seurassakin ja yhtä usein oman itsensä kuin\nmuittenkin ihmisten kustannuksella, eikä hänen uljas amerikkalainen\nmielensä tahtonut tunnustaa edes itselleenkään, että hän oli saanut\nvaikean haavan.\n\nJane oli sillä välin kääntynyt vasemmalle ja mennyt hitaasti\nhuoneeseensa. Garth ei ollut tarttunut hänen puoleksi ojennettuun\nkäteensä, ja hän tiesi erinomaisen hyvin, miksi ei. Hän ei tyytyisi\nenää koskaan ystävänä sitä puristamaan. Jos hän estää kosketuksen, joka\ntarkoittaa täydellistä omistamista, vetää Garth pois kätensä tavallisen\nystävän kosketuksesta. Tänä iltana Garth oli ollut kuningastiikeri,\njoka oli päässyt veren makuun. Vertaus tuntui oudolta, kun hän ajatteli\nhäntä asianmukaisessa, seurustelupuvussa, viimeistellyn moitteettomana,\nhuoliteltuna silmäänpistävyyden rajoille asti. Mutta ulkona pengermällä\nhän oli ensi kerran nähnyt ne alkuvoimat, jotka paljastavat miehen --\nvoimakkaan, lujatahtoisen valtiaan -- luomakunnan herran. Niissä oli\naarniometsien kaikua. Leijonan kiljuntaa niissä oli, tiikerin raivoa,\nvaltavaa omistusoikeuden tuntoa, joka sanoo: 'Minun sinä olet ja minä\nsinut pidän; sinusta taistelen ja sinusta nautin; ja kuka ikänänsä\nsinua lähestyy, on kuoleman oma.'\n\nHän oli tämän tuntenut, ja hänen uljas sielunsa oli ymmärtänyt sen ja\npelottomana vastannut siihen sekä ollut valmis tulemaan yhdeksi hänen\nkanssaan, ellei vain -- oih -- ellei vain --\n\nMutta entiselleen eivät asiat enää voineet tulla. Jos hän aikoi antaa\ntiikerinsä nähdä nälkää, oli rautaristikko ainiaaksi asetettava\nheidän välillensä. Eivät mitkään hentomieliset viittaukset sisaren ja\nystävättären välisestä sekaoliosta tyydyttäisi miestä, jonka pään hän\nvaistomaisesti oli painanut rintaansa vasten. Sen Jane tiesi. Garth oli\ntosin suurenmoisesti hallinnut itseänsä, kun hän oli työntänyt hänet\nluotaan, mutta Jane tiesi, että hän antoi hänelle vain hengähdysaikaa.\nGarth piti häntä yhä omanaan, ja juuri se varmuus, millä hän odotti\nläheistä tulevaisuutta, oli tehnyt hänet niin lauhkean kärsivälliseksi\nnykyhetkiksi. Mutta nytkään, odottaessaan vastausta, ei hän ystävänä\nhuolinut hänen kädestään.\n\nJane sulki ovensa ja pani sen lukkoon. Hänen täytyi rohkeana tarkastaa\ntätä tulevaisuuden kysymystä, sulkea kaikki muu ajatuksistaan sen\nulkopuolelle paitsi Garthia ja itseänsä. Oi! kunpa hän voisi sulkea\n_itsensäkin_ sen ulkopuolelle ja ajatella vain häntä ja hänen\nrakkauttansa, jalkainsa juureen asetettuja ihania lahjoja, jotta hän ne\nnostaisi tyhjään syliinsä ja painaisi ne siihen ainiaaksi. Hetken hän\ntahtoi ne pitää. Tuntikauden elää niissä, siihen oli hänellä oikeus.\nSitten hänen oli otettava oma itsensä lukuun -- omat mahdollisuutensa,\nomat vaillinaisuutensa, suhteensa Garthiin tulevaisuudessa, mitä\navioliitto hänen kanssansa mahdollisesti vaikuttaisi Garthiin. Mitä se\ntoisi hänen omalle osallensa, sitä ei hän tullut ajatelleeksikaan, sitä\nei hän harkinnut. Jane oli voimakkaasti itsetietoinen, kuten kaikki\nsulkeutuneet luonteet, mutta hän ei ollut itsekäs.\n\nHän antoi olla huoneen pimeänä, meni hapuillen ikkunan luo, veti\nuutimet auki ja avasi sen, siirti tuolin ikkunan eteen, istui siihen,\nnojaten kyynärpäitänsä ikkunalautaan, leukaansa käsiinsä, ja katseli\nkuun valaisemalle pengermälle. Hänen ikkunansa oli vastapäätä sitä\npaikkaa, jossa Garth ja hän olivat puhelleet. Hän saattoi nähdä\nkivileijonan ja punaisen kurjenpolven. Hän saattoi erottaa juuri sen\npaikan, missä hän istui, kun Garth -- -- Muisto elpyi värähdyttävänä.\n\nJane antautui mielikuvituksessaan elämänsä ihmeellisimpiin kokemuksiin.\nHän oli nainen, joka tiesi mitä tahtoi. Hän oli tuntenut, että hänellä\noli oikeus näihin hetkiin, perinpohjin hän sen myös käytti. Pelottomana\nhän ajatuksissaan kohtasi tiikerinsä ja antautui sen valtaan. Ei Garth\nkysynyt, rakastiko hän häntä vai eikö, ja itseltään ei Janen tarvinnut\nsitä kysyä. Hän luopui ylväästä vapaudestaan ja lupasi hellästi ja\nnöyrästi, vaikkakin voimakkaan sielunsa koko antaumuksella rakastaa,\nkunnioittaa ja totella häntä. Ilman vähintäkään väristystä hän\nkohtasi hänen loistavien silmiensä palvovan katseen. Hän unohti oman\nulkomuotonsa. Hän oli kahden sielunsa kanssa, ja hänen sielunsa oli\nylen kaunis -- Garthista täydellisen kaunis.\n\nVuosikausien yksinäisyys häipyi unohduksiin. Elämä oli rikasta ja\ntarkoituksellista. Garth tarvitsi häntä alituisesti, ja hän oli aina\nlähellä ja aina altis hänen toivomuksilleen. \"Oletko tyytyväinen,\nrakkaani?\" kysyi hän yhä uudestaan ja uudestaan, ja Garthin iloinen,\nainian nuorekas ääni vastasi: \"Ylenpalttisesti.\" Jane hymyili\nyölle, ja hänen rauhallisista syvistä silmistään kajasti tietoisuus\njostakin siihen asti tuntemattomasta, ja hänen hellässä hymyssään\nväreili kuvaamattoman suloisena aavistus naisen todellisimman onnen\nsalaisuudesta. \"Hän on minun, minä olen hänen. Ja kun hän on minun, on\nrakkaani turvallinen, ja kun minä olen hänen, on hän tyytyväinen.\"\n\nNiin hän antautui täydellisesti, sulki armaansa rakkautensa hoimiin;\nhänen jalo sydämensä täyttyi sitä mukaa kuin anti suureni. Sitten\nvirkosi äiti eloon hänessä ja hän huomasi, kuinka viljalti on\näidillisyyttä todellisen naisen rakkaudessa, hänen oppiessaan\nymmärtämään, kuinka valtavassa määrin rakastavassa miehessä on lasta ja\nkuinka juuri tämä hänen kaipuunsa valtavuus tekee vallan oudon heikoksi\ntuon voimakkaan luonteen, jolle hän on käynyt elämänkeskeiseksi.\n\nJane painoi kädet rintaansa vasten. \"Garth\", kuiskasi hän, \"Garth,\n_minä ymmärrän_. Poika raukkani, sinusta tuntui kovalle, kun juuri\nsilloin työnsin sinut luotani. Mutta sinullahan oli ollut kaikki --\nkaikki, mitä toivoitkin, noina muutamina ihmeellisinä hetkinä, eikä\nmikään voi sitä riistää sinulta. Ja niin otit minut omaksesi, että mitä\ntulevaisuus tuoneekin sinulle ja minulle, toisia kasvoja ei milloinkaan\nkätketä tähän. Se on sinun ja minä olen sinun -- tänä iltana ja\nvast'edes ainian.\"\n\nJane nojasi otsaansa ikkunalautaan. Kuunvalo lankesi hänen paksuille\nruskeille hiussykeröillensä. Magnoliakukkain tuoksu tuntui hänen\nympärillään. Satakieli laulaa liverteli läheisessä metsässä.\nMenneisyyden yksinäiset vuodet, nykyisyyden hämmentävän ihmeelliset\nhetket, tulevaisuuden epäselvät kangastukset, kaikki unohtui. Hän\npurjehti Garthin kera kultaisella valtamerellä, kaukana ajallisuuden\nrannoilta. Sillä rakkaus on iäistä, ja rakkauden syntyminen vapauttaa\nhengen kaikista ruumiin siteistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello löi kahtatoista etäisessä kylässä. Nuo kaksitoista lyöntiä\nväreilivät kuutamovaloisen puiston yli Janen ikkunaan. Hän eli jälleen\najassa. Hänen vapautunut henkensä kantoi jälleen ruumiin taakkaa.\n\nUusi päivä oli alkanut, se päivä, jolloin hän oli luvannut Garthille\nvastauksensa. Kun kello ensi kerran löisi kahtatoista, olisi hän hänen\nkanssansa kirkossa, ja hänen vastauksensa täytyi olla valmis.\n\nHän siirtyi ikkunan luota sulkematta sitä, veti uutimet eteen,\nsytytti sähkövalon kirjoituspöydälleen, riisui juhlapukunsa, ripusti\nsen vaatekomeroon ja pani ripeästi sen oven kiinni. Sitten hän puki\nyllensä harmaanvihreän aamupuvun, jonka oli äskettäin ostanut eräistä\nmyyjäisistä, kun ei kukaan huolinut siitä ja vanha nainen, joka sen\noli tehnyt, näytti olevan niin pahoilla mielin, ja vetäen tuolin\nlähemmäksi pöytää otti päiväkirjansa, avasi säpin ja rupesi lukemaan.\nHän käänsi hitaasti lehtiä, pysähtyi silloin tällöin, kunnes löysi\npaikat, joita etsi. Niitä hän katseli mietteissään, pää käsissä.\nNe sisälsivät tarkan selostuksen Garthin ja hänen keskusteluistaan\nOverdenessa, konserttipäivän iltapuolella. Varsinkin hän ajatteli\nsanoja: \"Hänen kasvonsa muuttuivat... Hyvyys ja henkevyys säteili\nniistä, tehden ne enkelimäisiksi... En sittemmin koskaan enää pitänyt\nniitä rumina. Vaikka olinkin lapsi, osasin siitä päivin erottaa\nruman rumasta. Hänen kasvoillaan näin sittemmin aina hänen sielunsa\nerinomaisen kauneuden. Kun hän saarnansa jälkeen istui, en pitänyt\nhäntä enää minään simpanssin sukulaisena. Muistin hänen taivaallisen\nhymynsä kirkkauden. Eiväthän ne tietystikään olleet sellaiset kasvot,\njoiden olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä\npöydässä, mutta ei ihmiselle ollut pantu moista koetusta. Minulle se\nolisikin ollut sulaa kärsimystä. Ja sittemmin hän on aina pysynyt\nmielessäni vahvistamassa totuutta, ettei hyvyys koskaan ole ruma,\nettä taivaallisen rakkauden ja ikävöimisen loistaessa rumimmistakin\nkasvoista nämä muuttuvat hetkellisesti kauniiksi ja herättävät jotakin\nsellaista, jota ainian onneksensa muistelee.\"\n\nEnsin Jane luki koko kohdan. Sitten hänen mielensä kiintyi vain yhteen\nlauselmaan: \"_Eiväthän ne tietystikään olleet sellaiset kasvot, joiden\nolisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä\npöydässä. Minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä_.\"\n\nVihdoin Jane nousi, sytytti kaikki pukupöydän läheiset sähkövalot,\nennen muita molemmat kirkkaat valot kummallakin puolen kuvastinta ja\nistui sen eteen vilpittömästi tarkastamaan itseänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kylän kello löi yhtä, seisoi Garth Dalmain ikkunassaan viipyen\nkatselemassa iltayötä, joka oli ollut hänelle niin merkityksellinen.\nHän muisteli hymähtäen, kuinka oli istunut pengermällä ja\nrauhoittuakseen ajatellut sukkiansa sekä laskenut, kuinka monta ikkunaa\noli Janen ikkunan ja hänen omansa välillä. Niitä oli viisi. Hän tiesi\nJanen ikkunan magnoliasta ja sen alla olevasta istuimesta, jolle hän\noli istunut tietämättä Janen olevan hänen yläpuolellansa. Hän kumartui\npitkälle katsomaan sinnepäin. Uutimet olivat kiinni, mutta sisällä\nnäytti olevan vielä valoa. Hänen katsellessaan se sammui.\n\nHän katseli alaspäin pengermälle. Hän voi nähdä kivileijonan ja\npunaisen kurjenpolven. Hän voi tarkalleen erottaa sen paikan, jolla\nJane oli istunut, kun hän --\n\nSitten hän lankesi polvilleen ikkunan eteen ja loi silmänsä\ntähtitaivaalle.\n\nGarthin äiti oli ennättänyt pojalleen opettaa lempeän\nkärsivällisyytensä ja kestävyytensä pyhän salaisuuden. Voimakkaiden\ntuntemusten hetkinä tuli hänen huulilleen helpommin sanoja hänen\näitinsä Raamatusta kuin hänen omien ajatustensa ilmaisuja. Nytkin,\nkatsellessaan korkeutta kohti, toisti hän hiljaa ja hartaan\nkunnioittavasti: \"'Kaikkinainen hyvä anti ja täydellinen lahja\ntulee ylhäältä valkeuden Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta eikä\nvalkeuden ja pimeyden vaihtelua.' Ja, oi Isä\", lisäsi hän, \"pidä\nmeitä valkeudessa -- häntä ja minua. Suo ettei meissä olisi, kuten ei\nSinussakaan, muutosta eikä vaihtelujen varjoja.\"\n\nSitten hän nousi ja katseli vielä kerran kivileijonaan ja kaiteen\njalustaan. Hänessä soivat riemunsävelet, ja hän risti käsivartensa\nrinnalleen. \"Vaimoni!\" sanoi hän. \"Oi, minun vaimoni!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kun kylän kello löi yhtä, oli Jane tehnyt päätöksensä.\n\nHän nousi hitaasti ja väänsi kaikki tulet sammuksiin. Sitten hapuillen\nvuoteensa luo, hän vaipui polvilleen ja puhkesi sanomattoman epätoivon\nvihlovaan itkuun.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nGARTH LÖYTÄÄ RISTINSÄ.\n\n\nRuohokentän ympäröimä kylän kirkko hohti auringossa, kun Jane\nhiljalleen asteli varjoisasta puistosta. Kello näytti puolta\nkahtatoista. Jane ei kiirehtinyt, kun tiesi odotettavan vasta\nkahdeltatoista. Kirkon ikkunat olivat auki ja jykevät tammiovet\nraollaan. Hän pysähtyi muratinverhoaman pääoven taakse ja kuunteli.\nUrkujen ääni oli tulevinaan äärettömän kaukaa, mutta oli sittenkin\nläheisen selvää. Urut tuntuivat hengittävän, ja hengitys oli musiikkia.\n\nJane työnsi oven enemmän auki, ja silloinkin johtui hänen mieleensä,\nettä punatukkainen, pisamanaamainen poika ja sorjavartaloinen Garth\nolivat nähtävästi aivan helposti menneet aukeamasta, joka oli liian\nahdas hänen rotevuudelleen. Hän aukaisi ovea vielä vähän enemmän ja\nmeni sisään.\n\nSamassa hänen sielunsa kävi hiljaiseksi. Näkymätön voima, jonka\nläsnäolon usein selvästi tunnemme astuessamme yksin tyhjään kirkkoon,\nvanhoihin seiniin ja kattoparruihin tarttunut vuosisatojen hartaus\nvaiensi hänen oman sydämensä itsepintaisen levottomuuden. Tuokioksi hän\nunohti, mille asialle oli sinne tullut, ja kumarsi päänsä ikään kuin\nyhtyäkseen menneiden sukupolvien kanssa nöyrästi rukoilemaan.\n\nGarth soitti 'Veni, Creator Spiritusta', Attwoodin ihanaa sovitusta, ja\nkun Jane lähestyi kuoria, alkoi Garth laulaa toisen säkeistön sanoja.\nHän lauloi hiljaa, mutta hänen kaunis barytoninsa oli hyvin kantava, ja\nJane erotti joka tavun.\n\n    Sä anna ikivalkeus,\n    tee kirkkaaks silmän sokeus!\n    Tää muoto tomun tahrima\n    ah armollasi virvoita!\n    Pois kateet poista, rauha suo!\n    Sun ohjaukses turvan tuo.\n\nSitten urkujen ääni yltyi pauhinaksi, sanattomana kertautui viime\nsäkeistön aihe, ja Janen mielessä toistuivat toistumistaan Garthin\nlaulamat sanat: _\"Sun ohjaukses turvan tuo!\"_ Olihan hän rukoillut\nohjausta? Varmaan siis kaikki kääntyisi hyväksi.\n\nJane pysähtyi kuorin portaille. Garth oli aloittanut toisen säkeistön\nuudelleen ja lauloi nyt taas hiljaa säestäen: _\"Sä anna ikivalkeus.\"_ --\n\nJane istui vanhalle tammipenkille ja katseli ympärilleen. Kirkas\nauringonvalo tunki sisään maalattujen ikkunain läpi miedontuen\nmerenkultaiseksi, purppuraviiruiseksi.\n\nMiten kaunista -- _\"anna ikivalkeus!\"_ Garthin laulun joka tavu tunki\nhiljaisuuteen kuin kirkkahin auringonsäde. _\"Tee kirkkaaks silmän\nsokeus.\"_ -- Jane näki raskaan kultakuteisen urkupeitteen takaa\nainoastaan hänen tumman päälakensa. Häntä peloitti hetki, jolloin Garth\nkääntyisi ja hänen eloisat silmänsä sattuisivat häneen. Miten vaikutti\nGarthiin se, mitä hänen täytyy sanoa? Olisiko hänellä itsellään kyllin\nvoimaa kestämään pitkää, kovaa kohtausta? Särkyisikö Garthin sydän?\n_\"Tää muoto tomun tahrima.\"_ -- Väittäisikö hän vastaan, koettaisiko\ntehdä turhaksi hänen päätöksensä? _\"Sä armollasi virvoita.\"_ --\nKykenisikö hän vastustamaan Garthin tulista voimaa, jos hän sitä\nkäyttäisi? Pääsisikö kumpikaan näistä kovista hetkistä haavoittamatta\nverisesti toista? -- _\"Pois kateet poista, rauha suo.\"_ -- Mitähän voi\nsanoa? Ja mitä sanonee Garth? Mitä hän itse vastaisi? Minkä hän sanoisi\nkieltonsa syyksi, jotta Garth pitäisi sitä ehdottomasti ratkaisevana?\n-- _\"Sun ohjaukses turvan tuo!\"_ --\n\nSitten, muutaman mielijohteisen soinnun jälkeen, muuttui aihe.\n\nJane pidätti henkeänsä. Garth soitti \"Rukousnauhaa\". Hän ei laulanut\nsitä, mutta urkujen pehmeistä sävelistä tuntui kiirivän kuuluville\nsanoja, joita ei niin olisi voinut ihmisäänin tulkita. Muistojen\nhelmiä, kalliita, puhtaankirkkaita helmiä, laskivat yksitellen sekä\nhuilu että dolcian, ja oboen tummat sävelet ilmoittivat ristin\nlöytämistä. Kaikki sai Janesta aivan uuden merkityksen, hän silmäili\navutonna ympärilleen, ikään kuin etsien jotakin keinoa, miten päästä\npakenemaan näitä haikean suloisia säveliä, jotka täyttivät pienen\nkirkon.\n\nÄkkiä soitto taukosi. Garth nousi, kääntyi ja huomasi Janen. Hänen\nkasvonsa kirkastuivat.\n\n\"Kas niin, Jimmy\", sanoi hän, \"riittää jo täksi päiväksi. Ja tässä\non kuudenpencen raha, hoidit niin hyvin polkimia. Ahaa! Se onkin\nshillinki! Samantekevä! Saat pitää sen, kun on näin ihana päiväkin. Ei\nikinä ole ollut tämmöistä päivää ja siksi toivon, että sinäkin olet\ntänään onnellinen. No, juokse nyt sukkelaan tiehesi ja sulje kirkon ovi\njälkeesi, poikaseni.\"\n\nVoi, kuinka hänen pulppuavaa iloa väreilevä äänensä viilsi Janen\nsydäntä!\n\nPunatukkainen, likainen poika, pisamaiset kasvot ilosta loistavina,\ntuli urkujen takaa, mennä kolusi pitkin sivukäytävää, pudotti sillä\nvälin shillinkinsä, jonka tietysti etsi, ja pääsi vihdoin viimein ulos\nsulkien raskaan oven, niin että kirkko kajahti.\n\nGarth oli jäänyt seisomaan urkujen viereen, aivan liikahtamatta,\nkatsomatta Janeen, ja nytkin vielä, kun he olivat kahden kirkossa,\nseisoi hän yhä ja odotti muutaman hetken. Janesta nämä hetket tuntuivat\npäiviltä, viikoilta, vuosilta, iankaikkisuudelta. Kohotetuin päin,\nloistavin silmin, koko olemukseltaan voitosta varmana valloittajana\ntuli Garth sitten keskelle kuoria, siitä veistokoristeisen tammi\naitauksen ulkopuolelle ja pysähtyi kuorin portaille. Sitten hän\nviittasi Janea tulemaan luokseen.\n\n\"Tässä, rakas\", sanoi hän, \"tapahtukoon se tässä.\"\n\nJane tuli, ja kotvan he seisoivat yhdessä katsellen kuoriin päin. Se\noli pimeämpi kuin muu osa kirkkoa, sitä kun valaisi kolme kapeata\nmaalattua ikkunaa, väriltään ja tekotavaltaan ihanaa. Keskimmäinen\nikkuna, aivan alttarin yläpuolella, kuvasi ristillä kuolevaa maailman\nVapahtajaa. Juhlallisen äänettöminä he katselivat sitä. Sitten Garth\nkääntyi Janeen.\n\n\"Oma rakkaani\", sanoi hän, \"pyhä on todistaja ja pyhä on paikka.\nMutta ei mikään paikka voisi olla niin pyhä kuulemaan, mitä meillä\non toisillemme sanottavaa tänään, ja Hän on läsnäolollansa sitä\nsiunaamassa ja hyväksymässä. Minä odotan vastausta.\"\n\nJanen kurkkua kuristi, ja hän pisti vapisevat kätensä takkinsa\ntaskuihin.\n\n\"Dal\", sanoi hän, \"minun vastaukseni on eräs kysymys. Kuinka vanha te\nolette?\"\n\nHän tunsi, miten Garth hätkähti, niin ylenmäärin hän hämmästyi.\nJane näki toiveikkaan ilon häipyvän hänen kasvoiltaan. Mutta vain\nhetkisen emmittyänsä hän vastasi: \"Luulin sinun tietävän. Minä olen\nkahdenkymmenenseitsemän.\"\n\n\"Niin\", sanoi Jane hitaasti ja mahtavasti, \"ja minä olen\nkolmenkymmenen, näytän kolmenkymmenenviidenvuotiaalta ja tunnen olevani\nneljänkymmenen. Te olette kahdenkymmenenseitsemän, Dal, näytätte\nyhdeksäntoistavuotiaalta ja tunnette usein olevanne yhdeksänvuotias.\nOlen ajatellut sitä, ja -- ymmärrättehän -- en minä voi mennä naimisiin\nnuoren pojan kanssa.\"\n\nÄänettömyys, täydellinen äänettömyys.\n\nSula kauhu pakotti Janen katsomaan Garthiin. Tämän huuletkin olivat\nkalmankalpeat. Kasvot olivat aivan jäykät ja rauhalliset -- oudon,\nkivettyneen rauhalliset. Ei niissä ollut juuri nuorekkuutta sillä\nhetkellä. _\"Tää muoto tomun tahriman.\"_ -- Oli kuin äänetön kirkko\nolisi tällaisin sanoin vaikeroinut äärettömässä ahdistuksessa.\n\nVihdoin Garth puhui: \"En ajatellut itseäni\", sanoi hän hitaasti. \"En\ntaida selittää, mitenkä niin on ollutkin, mutta en ole ensinkään\najatellut itseäni siitä pitäen, kun te olette kokonaan täyttänyt\nmieleni. Siksi en ole tarkannutkaan, kuinka vähän minussa on semmoista,\njosta te saatoitte välittää. Minä luulin, että te tunsitte niinkuin\nminäkin, että me olimme -- suorastaan toinen toistamme varten.\" Hän\nojensi kätensä ikään kuin olisi halunnut koskettaa Janeen, mutta antoi\nsen heti raskaasti pudota sivulleen. \"Olette aivan oikeassa\", sanoi\nhän. \"Ettehän voi mennä naimisiin kenenkään kanssa, jota pidätte vain\nnuorena poikana.\"\n\nHän kääntyi poispäin Janesta ja katsoi alttarille päin. Pitkän,\näänettömän tuokion hänen katseensa viipyi alttarin yläpuolella olevassa\nikkunassa, missä riippui kärsivä Vapahtaja. Sitten hän kumarsi päänsä.\n\"Otan ristin\", sanoi hän ja kääntyi levollisena menemään pitkin\nsivukäytävää. Kirkon ovi aukeni, painui raskaasti kumahtaen kiinni, ja\nJane oli yksin.\n\nHän hoiperteli entiselle paikalleen, mistä oli noussut, ja vaipui\npolvilleen.\n\n\"Oi, Jumalani\", vaikeroi hän, \"lähetä hänet takaisin minun luokseni,\noi, lähetä hänet takaisin!... Voi, Garth! Minähän mitätön olen ja\narvoton, etkä sinä. Oi, Garth -- tule takaisin! tule takaisin!\ntakaisin!... Minä luotan sinuun enkä pelkää... Oi oma rakkaani -- tule\ntakaisin!\"\n\nHän oli pelkkänä korvana. Hän odotti niin, että joka hermoa pakotti\njännityksestä. Hän suunnitteli mitä sanoisi, kun raskas ovi jälleen\navautuisi ja Garth näkyisi päivänpaisteisessa oviaukossa. Hän koetti\nmuistella \"Veni, Creator Spiritusta\", mutta oven kumea ääni oli vienyt\nkaiken tuosta vaikuttavasta laulusta, korvissa soineen kaiunkin. Niin\nhän odotti äänettömänä, ja odottaessa hiljaisuus kävi yhä valtavammaksi\nja oli sulkevinaan hänet jylhien, armottomien muurien sisään, jotka\nraottuivat vain sen verran, että hän sai vilaukselta nähdä vastaisten\nvuosien yksinäisyyden. Kerran vain hän häiritsi hiljaisuutta. \"Oi\nrakas, tule takaisin! _Kyllä uskallan_\", sanoi hän. Mutta ei kuulunut\nmitään askeleita, ja siinä polvistuessaan, pää painuneena ristiin\npantuihin käsiin, selvisi Janelle yht'äkkiä, että Garth Dalmain oli\nymmärtänyt hänen päätöksensä peruuttamattomaksi eikä siis tahtonut\npalata.\n\nKuinka kauan hän oli polvillaan tämän hänelle selvittyä, ei hän\nlainkaan tiennyt. Vihdoin viimein hän rauhoittui. Hän tunsi\ntehneensä oikein. Mieluummin nyt muutama tunti repivää tuskaa\nkuin tulevaisuudessa vuosikausia pettymystä. Hänen oma elämänsä\ntulisi olemaan surullisen tyhjää, ja tämän vastikään löydetyn ilon\nmenettäminen maksoi hänelle enemmän kuin hän oli luullutkaan. Mutta\nhän uskoi vilpittömästi tehneensä Garthille oikein, ja mitä merkitsi\nsilloin hänen oma tuskansa? Siten lohdutteli Jane itseänsä.\n\nViimein hän nousi ja lähti hiljaisesta kirkosta ulos tuulenhenkiseen\nauringonpaisteeseen.\n\nPuistoveräjän lähellä oli innostunut poikaparvi paperileijan\nlennättämishommissa. Jimmy, hetken sankari ja koko innostuksen keskus,\nnäkyi olevan tämän uuden leijan ylpeä omistaja. Jimmystä päivä oli\ntosiaankin ihana ja hän oli onnellinen. \"_Sinäkin_ onnellinen\", oli\nGarth sanonut. Ja Janen silmiin nousi kyyneleitä, kun hän muisti nämä\nsanat ja äänensävyn, millä ne lausuttiin.\n\n\"Siinä menee poika paran shillinki\", ajatteli hän murheellisena leijan\nnoustessa korkealle ja liidellessä kentän yli, \"mutta voi, missä lienee\n_hänen_ ilonsa?\"\n\nHänen kulkiessaan puistokäytävää taloon päin ajoivat metsästysrattaat\ntuimaa vauhtia häntä vastaan. Garth Dalmain oli ohjaksissa, takana\nkyytipoika ja matkalaukku. Garth nosti hattuaan, kun ajoi ohitse, mutta\nkatsoi suoraan eteensä. Vaikka Jane olisi tahtonutkin pysähdyttää\nhänet, ei hän olisi voinut tehdä sitä. Mutta hän ei tahtonutkaan. Hän\ntunsi tehneensä ehdottomasti oikein ja tämän teon maksaneen hänelle\nitsellensä enemmän kuin Garthille. Tämä arvatenkin -- niin, kukaties\nhyvinkin pian -- löytäisi toisen, joka antaisi hänelle kaiken, ja vielä\nenemmänkin kuin mitä hän Janelta toivoi. Entä hän itse? Ilkeä poltto\nrinnassa toi hänen mieleensä hänen omat sanansa, jotka hän oli lausunut\nedellisenä yönä huoneessansa: \"Mitä tulevaisuus tuoneekin sinulle\nja minulle, toisia kasvoja ei milloinkaan kätketä tähän.\" Ja näiden\nvastaisten yksinäisten vuosien ensi hetkinä hän tunsi puhuneensa totta.\n\nHallissa hän tapasi Pauline Listerin.\n\n\"Tekö, neiti Champion?\" sanoi Pauline. \"Oletteko kuullut mitään herra\nDalmainista? Hänen täytyi aivan odottamatta lähteä Lontooseen kello\n1,15 junalla. Ja täti pudotti tekohampaansa pesupöydän marmorilevylle\nja hänen on kiireimmän kautta mentävä hammaslääkäriin. Niin että me\nlähdemme taas 2,30. Tämä elämä on vasta epävakaista. Se panee myttyyn\nkaikki ihmisen suunnitelmat, varsinkin kun ne ovat riippuvaisia muitten\nihmisten tekohampaista. Mutta ennen minä joka tapauksessa särkisin\ntekohampaani kuin uskollisia sydämiä. Edellisiä voi korjauttaa, mutta\njälkimmäisiä, niin aavistan, ei oikein paranna mikään. Me syömme\naikaisin aamiaista huoneissamme, niin että minä sanon teille hyvästi,\nneiti Champion.\"\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nLÄÄKÄRIN MÄÄRÄYS.\n\n\nJalosukuinen Jane Champion seisoi suuren pyramidin huipulla ja katseli\nympärilleen.\n\nNe neljä uupunutta arabialaista, joiden vaivannäköä sekä omia\nponnistuksiaan hänen oli kiittäminen, että sinne oli päässyt,\nlepäilivät hauskan miellyttävissä asennoissa, jommoisia arabialainen\nottaa ihan luonnostansa. He olivat hinanneet jalosukuisen Janen\nkahdeksankymmentä ja puoli kiloa ylimmälle huipulle ja makailivat nyt\nylpeinä aikaansaannistaan ja varmoina \"bakshishista\", juomarahoista.\n\nKaikki oli käynyt kuin kellon mukaan. Kaksi mahonginväristä miestä,\nyllä mitä niukimmin pukineita, kiipesi helposti kuin antiloopit korkean\nkiviportaan päähän, kääntyi kurkottamaan Janen kohotettuihin käsiin\nja tarttui niihin. Kolmas, välttämätön vaikkei näkösällä, jäi taakse\nantamaan sopivaa apua juuri tarvittaessa. Sitten piti saada jalka\nneljä jalkaa sitä kiveä ylemmän kiven reunalle, jolla hän nyt seisoi,\nmikä Janesta oli ilmeisesti vallan mahdoton yritys. Yhtä hyvin hän\nolisi nostanut jalkansa vierashuoneen uuninreunukselle. Mutta \"eiwa,\neiwa\"-huutojen kannustamana hän suoritti sen. Samassa kuului takaa:\n\"tyeb!\", molemmat ylhäällä huusivat \"ketée!\", ote hänen käsiensä\nympärillä tiukkeni, takana oleva arabialainen työnsi, ja Jane nousi\nniin ketterästi, että itsekin sitä ihmetteli.\n\nNeljäs arabialainen oli vedenkantaja ja tarjosi väliaikoina vettä\nkurpitsasta. Kerran kun Janen täytyi pyytää muutaman minuutin\nhengähdysaikaa, tarjoutui Shehati, kaunein kaikista ja koko yrityksen\njohtaja, englanniksi lausumaan muka Shakespearea. Lausuttava olikin\nsitten eräs loru.\n\nJane nauroi, ja innostuneena hauskuutusyritystensä onnistumisesta\nShehati käytti oppimiensa verrattomien englantilaisten lastenlorujen\nsäkeitä merkinantoina, kun he yhdessä ponnistelivat loppumatkaa\nkavutessansa.\n\n\"Pitkin, poikin pellon\", hoilasi Shehati juhlallisena, kun jälleen\nyhtyi hommaan, \"Mooses veti kellon. Kello kun löi yhtä --\"\n\n\"Kello kun löi yhtä?\" -- Siitä oli nyt lähes kolme vuotta, kun kello\noli Shenstonessa lyönyt yhtä yöllä ja Jane oli tehnyt päätöksensä\n-- päätöksensä, joka ainiaksi karkoitti Garthin hänen luotansa.\nTämä ei ollut iskusta murtunut. Hän kesti sen pystyssä päin ja\nhänen keveä astuntansa oli tavallista varmempaa, kun hän meni ulos\nkirkosta ja jätti hänet, sanattomana ja malttavana kuunneltuaan hänen\nvastauksensa. Jane itse oli yksin jäätyään epätoivoisena vaipunut\npolvilleen. Vieläkin häntä värisytti, kun hän muisti, miten hänen\nsydäntänsä silloin karmi. Oi, miten olisi mahtanut käydä, jos Garth\nolisi palannut, kun hän sietämättömän tuskan ja yksinäisyyden ensi\nhetkinä kutsui häntä takaisin? Mutta Garth ei ollut niitä, jotka\nnorkoilevat oven takana uutta sisäänpääsyä, kun ovi kerran on heiltä\nsuljettu. Kun hän työnsi hänet luotaan ja Garth huomasi sen olleen\ntäyttä totta, poistui hän kokonaan hänen elämäntieltänsä. Garth\nennätti asemalle samoihin aikoihin kuin hänkin palasi päärakennukseen,\nja sen koommin he eivät olleet tavanneet toisiansa. Ilmeisesti piti\nGarth velvollisuutenansa välttää tapaamista eikä sitä milloinkaan\nrikkonut. Kerran tai pari meni Jane kyläilylle perheisiin, joissa\ntiesi Garthinkin oleilevan. Tämä sattui aina matkustamaan pois\naamulla, jos hänen oli määrä saapua aamiaisajaksi, tai jollakin\naikaisella iltapäiväjunalla, jos häntä odotettiin teelle. Garth\nsovitti ajan aina niin, ettei heille sattunut minkäänmoisia ikäviä\ntapaamisia teeskentelyineen asemalla, eikä heidän myöskään tarvinnut\nvaihtaa muodollisia tervehdyssanoja toisen ollessa juuri lähdössä,\nkun toinen saapui --, muuta ei olisi tarvittukaan herättämään uinuvaa\ntuskaa ja ihmisten ihmettelyä. Häveten Jane ajatteli, että tällaista\nnäyttelemistä hän oli Garth Dalmainilta odottanutkin. Mutta tämä mies,\njonka arvokas mukautuminen hänen päätökseensä oli hämmästyttänyt häntä,\nihmetytti häntä yhä lujuudellaan, sillä, että hän näin sanaakaan\nkysymättä piti päätöstä peruuttamattomana ja pysyi poissa hänen\ntieltään. Jane ei tuntenut iskemänsä haavan syvyyttä.\n\nEivät ihmiset kertaakaan asettaneet hänen tuloansa mihinkään\nyhteyteen Garthin lähdön kanssa. Aina oli jokin erinomainen ja vallan\nluonnollinen syy hänen pakolliseen lähtöönsä, ja aivan kaihtelematta\nhänestä puhuttiin ja häntä kaivattiin. Jane sai kuulla kaikki viimeiset\n\"Dal-jutut\" ja huomasi itsekin joutuneensa ilmapiiriin, jossa vielä\noli tämän kauneutta rakastavan luonteen tuntua. Tavallisesti hänelle\nhyvin luottamuksellisesti osoitettiin jotakuta tyttöä -- aina seurueen\nkauneinta -- jonka kanssa varmasti olisi tullut jotakin, jos Dal vain\nolisi ollut vielä parikymmentäneljä tuntia hänen seurassaan. Mutta\ntytöstä itsestään ei huomannut mitään sydänkipua, hän silminnähtävästi\ntunsi vain suurta ystävyyttä, omaksuen kaikki Dalin mielipiteet\ntaiteesta ja väreistä, ja oli niin luottavan onnellinen, kun tunsi\nvarmasti olevansa kaunis, suloinen ja viehätysvoimainen. Ei Dalista\nmilloinkaan jäänyt muistoja, jotka olisivat pahoittaneet sen naisen\nmieltä, joka häntä rakasti. Mutta itse hän oli aina tiessään --\nauttamattomasti tiessään. Garth Dalmain ei ollut niitä miehiä, jotka\nodottavat oven takana, että nainen sisällä pääsisi päätökseen.\n\nPauline Listerin muotokuvaa, jonka Garth maalasi kuusi kuukautta\nShenstonessa olonsa jälkeen, pidettiin hänen parhaana siihenastisena\ntyönänsä. Viehättävä amerikatar oli kuvassa kermanvalkeassa\nsilkkipuvussa, seisoen tummilla tammiportailla, toinen käsi\nkaidepuilla, toinen ojentamassa keltaista ruusuvihkoa jollekulle\nalhaalla näkymättömissä olevalle ystävälle. Hänen takanaan ja\nyläpuolellaan oli vanha, maalattu ikkuna, jossa ruusun- ja\nkullankarvaisena hohtivat talon jalosukuisen perheen vaakunamerkit\nja valiolause. Taiteilija oli ihmeteltävästi saanut kuvaan tytön\neloisuuden ja viehkeyden. Tämä oli teeskentelemätön amerikatar ja\nsamalla pirteän nykyaikainen kuningatarmaisesti kohotetun pienen päänsä\nlaelta aina valkeiden kenkiensä kärkiin saakka. Tytön asettaminen\nympäristöön, josta huokui vanhojen ylhäiskotien parhaat perintätavat,\ntämän uuden maailman säihkyvän jalokiven sijoittaminen vanhan mitä\nupeimpaan kehykseen, mikä kaikki sitä vain tehosti, vanhan ja uuden\nmaailman rohkea toisiinsa liittäminen oli ollut otollinen mielijohde,\nsillä vaikutus oli erinomainen. Ihmiset hymyilivät ja sanoivat,\nettä taiteilija oli kankaalle kuvannut, mitä ennen pitkää aikoi\ntehdä todellisuudessa. Mutta taiteilijan ja mallin välinen suhde ei\nmilloinkaan kehittynyt hyvää ystävyyttä läheisemmäksi, ja noiden\nportaiden sekä ikkunan jalosukuinen omistaja se sittemmin sai neiti\nListerin jäämään siihen samaan ympäristöön, mikä sopi hänelle niin\nmainiosti.\n\nErään jutun tuosta muotokuvasta oli Jane useita kertoja kuullut niissä\npiireissä, joissa heidät molemmat tunnettiin. Ensi kertoja mallina\nistuessaan oli Pauline Listerillä ollut ihana helminauhansa kaulassaan,\nja Garth oli maalannut sen erinomaisesti, kuluttaen tuntikausia\njokaisen säteilevän helmen viimeistelemiseen. Yhtäkkiä hän otti eräänä\npäivänä veitsen ja raapi häthätää pois koko helminauhan kankaalta sekä\nselitti, että neiti Listerin oli pantava punaiset topaasinsa kaulaansa,\nsillä ne sopivat paremmin Garthin värisovitukseen. Topaasit olivat\nsitten Pauline Listerin kaulassa, kun Jane näki kuvan taulunäyttelyssä,\nja sangen kauniilta ne näyttivätkin hänen hohtavan valkealla kaulallaan.\n\nMutta ne, jotka olivat nähneet Garthin maalaamat helmet, arvelivat,\nettä raapeveitsi oli tuhonnut työn, joka sinä vuonna olisi herättänyt\nyleistä huomiota. Ja Pauline Listerin kerrottiin heti tämän tapauksen\njälkeen kauniita olkapäitänsä kohauttaen sanoneen: \"Värisovitukset\nvoivat kyllä olla näinkin hyvät. Mutta hän raapi minun helmeni\nkankaalta sen tähden, että joku hänen katsellessansa kuvaa tuli sisälle\nja hyräili muuatta laulua. Minä olisin sangen kiitollinen, jos ihmiset\nliikkuessaan hänen työhuoneensa lähettyvillä, kun minua maalataan,\nvastedes olisivat hyräilemättä mitään säveliä. En ensinkään halua, että\nhän taas raapii pois topaasini ja määrää sijalle smaragdini. Tekisi\nmelkein mieleni luvata palkinto sille, joka ottaisi selon, mikä se\nlaulu oli. Haluaisin todellakin tietää, mitä yhteyttä sillä ja minun\nkuvani värisovituksella on.\"\n\nKuullessaan jutun Jane oli parhaillaan muutaman päivän kyläilyllä\nBrandeilla Wimpole Streetillä. Se kerrottiin teetä juotaessa lady\nBrandin sievässä vierashuoneessa. Herttuattaren konsertista, jossa\nGarth oli kuullut hänen laulavan \"Rukousnauhan\", oli jo aikoja. Vuosi\noli jo melkein kulunut siitä, kun he lopullisesti erosivat, ja nyt\nhän vasta ensi kerran sai tuntea Garthin häntä muistavan. Ei hän\nepäillytkään, ettei hyräilty laulu ollut \"Rukousnauha\".\n\n    \"Nuo hetket, vietetyt kanssasi,\n    ne talletan helminauhanain\n    ja helmi helmeltä tarkasti,\n    niitä lasken rukousnauhassain.\"\n\nHän oli kuulevinaan Garthin äänen samanlaisena kuin se oli ollut\npengermällä ensimmäisinä hämmennyksen hetkinä, jolloin hänelle\nitselleen alkoi selvitä, mikä lahja oli laskettu hänen jalkainsa\njuureen -- \"olen oppinut laskemaan helmiä, rakas.\"\n\nJanen sydäntä oli tyhjyys alkanut kylmätä ja paleltaa. Kerrottu\ntapahtuma lämmitti ja elvytti sitä hetken, mutta herätti myös\nkirvelevää tuskaa. Kun vieraat olivat lähteneet ja lady Brand\nmennyt lastenkamariin, siirtyi hän pianon ääreen ja soitti hiljaa\n\"Rukousnauhan\" säestystä. Kauniit yllättävät soinnutukset monine\nsopusoinnuksi sulautuvine epäsointuineen sopivat hänen mielentilaansa\nja muistoihinsa.\n\nÄkkiä kuului ääni hänen takaansa: \"Laulakaa se, Jane.\" Hän kääntyi\nnopeasti. Tohtori oli tullut sisään ja istui mukavasti takakenossa\nsuuressa nojatuolissa aivan hänen vierellään, kädet ristissä pään\ntakana. \"Laulakaa se, Jane\", sanoi hän.\n\n\"En minä voi, Deryck\", vastasi Jane, yhä hiljaa soitellen säveltä. \"En\nole moniin kuukausiin laulanut.\"\n\n\"Mutta mistä syystä ette -- moniin kuukausiin?\"\n\nJane nosti sormensa näppäimiltä ja kääntyi äkkiä.\n\n\"Veikkonen\", sanoi hän, \"minä olen pilannut koko oman elämäni! Ja\nkuitenkin tiedän tehneeni oikein. Samoin vieläkin tekisin, ainakin --\nainakin toivoisin tekeväni.\"\n\nTohtori istui aivan vaiti, katseli Janea ja mietti hänen lyhyitä,\nhätäisiä lauseitaan. Hän odotti jatkoa -- tietäen, että sitä tuli\nhelpommin, jos hän ääneti odotti.\n\nSitä tulikin.\n\n\"Veikkonen -- minä luovuin toisen tähden jostakin, joka oli minulle\nitse elämää kalliimpaa, enkä pääse entiselleni. Tiedän, että tein\noikein -- mutta en sittenkään pääse entiselleni.\"\n\nTohtori kumartui ja otti hänen ristiin puristetut kätensä omiinsa.\n\n\"Ettekö voi sitä kertoa minulle, Jeanette?\"\n\n\"En voi kertoa kenellekään, Deryck, en edes teille.\"\n\n\"Jos joskus tunnette, että teidän täytyy puhua jollekulle, lupaatteko\nsilloin tulla minun luokseni?\"\n\n\"Ilomielin.\"\n\n\"Hyvä! Nyt, tyttöseni, tämmöinen on minun määräykseni. Matkustakaa\nulkomaille. Mutta muistakaa, etten minä tarkoita pistäytymistä\nPariisiin tai menoa kesäksi Sveitsiin, syksyksi Rivieralle. Lähtekää\nAmerikkaan katsomaan jotakin suurenmoista. Menkää katsomaan Niagaraa.\nJa koko vastaisen elämänne aikana, kun elämän arkisuus painostaa,\nmuistelette mielellänne valtavaa, vihreää vesipaljoutta, joka syöksyy\nputouksesta alas, sen ukkosvoimaista ärjyntää, sen pilveilevien\nryöppyjen kohinaa, sen ainaista jättiläismäistä edelleenvyörymistä.\nKun teitä sitten joskus tuskastuttaa veden kaateleminen teekuppeihin\nja taas niistä pois, muistelette mielellänne, että Niagara vyöryy\nyhä ennallaan. Asettukaa johonkin hotelliin niin lähelle putousta,\nettä päivin ja öin kuulette sen mahtavan äänen pauhaavan voiman ja\ntoiminnan laulua. Viettäkää tuntikausia kulkemalla sen rannoilla ja\ntarkastelemalla sitä joka puolelta. Käykää Tuulien luolassa hataraa\nsiltaa myöten, jolla opas kääntyy katsomaan ja huutaa teille: 'Oletteko\nlujasti kiinni.' Oppikaa sivumennen ymmärtämään, mikä on Vuosisatain\nkallion oikea merkitys. Antakaa Niagaran tunkeutua elämäänne ja\nsieluunne, tulla omaksenne, ja kiittäkää siitä Jumalaa.\n\n\"Tutustukaa sitten muihin suurenmoisiin asioihin Amerikassa. Kokekaa\nsen henkisyyttä, ihmisystävällisyyttä, rakkautta ja elämää. Etsikää\nrouva Ballington Booth, kaikkien Amerikan vankien suuri 'Pikku äiti'.\nMinä tunnen hyvin hänet ja olen siitä ylpeä ja voin antaa teille\nsuosituskirjeen. Pyytäkää, että hän ottaa teidät kanssansa Sing-Singiin\ntai Columbus-vankilaan ja sallii teidän kuunnella, kuinka hän puhuu\nparilletuhannelle pahantekijälle, kuinka hän julistaa toivon ja\nrakkauden evankeliumia -- hänen omaa innoittunutta ja innoittavaa\nuskoansa toivottomimmankin alati uuteen nousun mahdollisuuteen.\n\n\"Menkää New Yorkiin katsomaan, kuinka mies, joka tarvitsee suuren\nrakennuksen, mutta omistaa vain pienen kaistaleen maata, käyttää\nsen nerokkaasti hyväksensä kohottamalla rakennuksen pilvien\nkorkuiseksi. Oppikaa tekemään samoin. -- Ja sitten kun suurisieluinen,\naulissydäminen, nopea-ajatuksinen Amerikan kansa suurenmoisuudellaan\non saanut teidät innostumaan, lähtekää Japaniin katsomaan, kuinka\npieni kansa parhaansa mukaan ponnistelee tullaksensa suureksi. --\nSitten Palestiinaan, ja viipykää siellä kuukausia seuraten jaloimman\nihmiselämän jälkiä, jaloimman, mitä milloinkaan on eletty. Pistäytykää\nkotimatkalla Egyptiin, jotta muistaisitte, että tässä meidän perin\nuudenaikaisessa maailmassamme vielä on yhtä ja toista joltisesti\nvanhaakin -- eräs hyvin säilynyt puinen miehenkuva esimerkiksi,\nsilmät himmeätä valkoista kvartsia, teränä palanen vuorikidettä. Nämä\nkiiltävät silmät katselivat pronssisten silmäluomiensa alta maailmaa\njo Abrahamin aikoina. Se on Kairon museossa. Ratsastakaa aasilla\nMooskeessa, jos teitä huvittaa oikein urheilla; ja jos teitä hieman\nveltostuttaa, kiivetkää suurelle pyramidille. Kysykää Shehati nimistä\narabialaista ja sanokaa hänelle, että haluatte suorittaa sen minuuttia\nlyhyemmässä ajassa kuin kukaan nainen ennen teitä.\n\n\"Tulkaa sitten kotiin, tyttöseni, soittakaa minulle ja pyytäkää\nyksityistä vastaanottoa. Taikka sanokaa Stoddardille ilman muuta, että\nhän päästää teidät potilaitten lomassa minun vastaanottohuoneeseeni,\nja siellä sitten kerrotte minulle, mitenkä määräykseni on vaikuttanut.\nParempaa en ole milloinkaan antanut, mutta ei teidän silti tarvitse\nmaksaa minulle yhtään mitään. Minä autan vanhoja ystäviäni ilmaiseksi.\"\n\nJane nauroi ja tarttui hänen käteensä. \"Rakas ystävä\", sanoi hän, \"minä\nluulen, että olette oikeassa. Kaikki minun ajatukseni ovat kohdistuneet\nvain itseeni ja omiin yksityisiin suruihini ja pettymyksiini. Minä\nteen kuten käskitte, ja taivas teitä palkitkoon sanoistanne. -- Tuossa\ntulee Flower. Flower\", sanoi hän, kun tohtorin rouva pukeutuneena\npehmeäkankaiseen iltapäiväpukuun tuli sisään ja sivumennessään sytytti\nsähkön, \"tuleeko tästä meidän pojastamme ikämiestä milloinkaan?\nTässä hän nyt on ihan tosissaan neuvonut tukevaa, keski-ikäistä\nnaista kiipeämään suurelle pyramidille, jotta tämä paranisi\nalakuloisuudestansa, ja päällepäätteeksi ennätysajassa.\"\n\n\"Ystävä kulta\", sanoi tohtorin rouva istuen miehensä tuolin\nkäsinojalle, \"kenen sinä nyt olet tavannut, joka on tukeva tai\nalakuloinen tai keski-ikäinen? Jos tarkoitat rouva Parker Bangsia, niin\nei hän ole keski-ikäinen, sillä hän on amerikatar, eikä amerikatar ole\nkoskaan keski-ikäinen. Ja hän on alakuloinen vain siksi, ettei Garth\nDalmain kosinut hänen suloista sisarentytärtänsä, vaikka maalasi hänen\nkuvansakin. Eikä ole lainkaan hyvä neuvoa häntä kiipeämään suurelle\npyramidille, vaikka hän viettääkin ensi talven Egyptissä, sillä minä\nkuulin hänen eilen sanovan, että hänen on mahdoton kuvitellakaan sille\nkiipeämistä, ennen kuin israelilaiset, vai mitä ne alkuasukkaat ovat\nsiinä ympärillä, ymmärtävät laitattaa hissin sinne.\"\n\nJane ja tohtori nauroivat, ja korjaten itseänsä vähän mukavampaan\nasentoon -- tohtorin käsivarsi kun oli salavihkaa kiertynyt hänen\nuumallensa -- sanoi Flower: \"Jane, minä kuulin sinun äsken soittavan\n'Rukousnauhaa', se on lempilaulujani, enkä ole moniin kuukausiin\nkuullut sitä. Laula se, rakas ystävä.\"\n\nJane katsoi tohtoriin ja hymähti rauhoittaen, kääntyi sitten empimättä\nja täytti Flowerin pyynnön. Määräys oli jo tehnyt hänelle hyvää.\n\nLaulun viimeisten sanojen kaikuessa kumartui tohtorin rouva ja painoi\nhellän suudelman miehensä ohimolle, juuri siihen, missä hänen tummassa\ntukassaan näkyi hopeahtavia viiruja. Mutta tohtorin ajatukset olivat\nJanessa, ja ennen kuin viime sävelet olivat häipyneet, hän oli täysin\nvarmistunut siitä, että oli tämän suhteen osunut oikeaan. \"Mutta\nparasta hänen on lähteä ulkomaille\", mietti hän. \"Se johtaa tykkänään\nhänen ajatuksensa pois hänestä itsestään, laajentaa yleensä hänen\nkatsantokantaansa, mutta antaa myös tästä erikoistapauksesta hänelle\noikeamman käsityksen. Eikä poika muutu; ja jos niin tapahtuisi,\nsilloinhan Jane omaksi tyydytykseksensä huomaa todellakin olleensa\noikeassa. Mutta, hyvä Jumala, jos näin on Janen laita, miten lieneekään\nGarthin! Jo minä ihmettelinkin, mikä häntä kalvoi, mikä vei koko hänen\nhilpeän nuorekkuutensa. Rakastaa Janea, se mahtaa olla kasvatusta;\nmutta saada Jane rakastamaan! Ja sitten menettää hänet! Miehen hermojen\ntäytyy olla raudasta, jotta hän kykenisi elämään ensinkään. Mikä\nlieneekään se risti, joka on heidän välillään ja jota heidän kummankin\ntäytyy oppia suutelemaan. Ehkäpä Niagara vie sen mennessänsä, ja Jane\nsähköttää sieltä Garthille.\"\n\nSitten tohtori otti rakkaan pienen käden, joka oli yhä hänen olallansa,\nja suuteli sitä hellästi Janen ollessa vielä selin heihin. Sillä\ntohtorillakin oli menneitä kokemuksia rististä, ja nyt olivat helmet\nhänelle hyvin kallisarvoisia.\n\nNiin seurasi Jane määräystä, ja pari vuotta siihen meni. Täällä hän nyt\noli suuren pyramidin huipulla ja oli vielä päällepäätteeksi kiivennyt\nsinne ennätysajassa. Hän nauroi, kun ajatteli, miten kertoisi tästä\nDeryckille.\n\nHänen arabialaisensa loikoivat siinä ympärillä kuumissaan, kiiltävinä\nja tyytyväisinä. Hyvät juomarahat oli tiedossa, ja he loivat\nhäneen tyytyväisiä, omistavia katseita, ikään kuin he olisivat\nsuorittaneet koko työn, huomaten tuskin lainkaan, kuinka suuri ansio\nhänen erinomaisen kehittyneillä ruumiinvoimillaan ja notkeilla,\nsopusuhtaisilla jäsenillänsä oli tämän nousun nopeassa onnistumisessa.\n\nJa Jane seisoi siinä, terveenä ruumiiltaan ja sielultaan, tuntien iloa\nhyvin suoritetusta ruumiillisesta ponnistuksesta, mikä aina virkistää\nmieltäkin.\n\nHän oli hauskannäköinen vihreään ja oranssiin häivähtävässä ruskeassa\ntweed-kankaisessa Norfolkpuvussaan, jossa oli runsaasti käytännöllisiä\nnahkavuorisia taskuja, nahkanapit ja leveä nahkalieste. Asiantuntija\nolisi heti tiennyt sanoa, mistä ainoasta liikkeestä se puku saattoi\nolla kotoisin, samaten myös, mistä hattukaupasta oli se pehmeä, vihreä\ntyrolilaishattu, joka sopi siihen niin mainiosti. Mutta Shehati ei\nollut mikään pukujentuntija, vaikka olikin melko tarkka käytöstavan\narvostelija, ja määritteli Janen näin: \"Hyvä gentlemanlady! Anta hyvä\nbakshish, ei istu puoliväli ja sano: 'Ei loppu ollenkaan!' Mutta\noikea ladygentleman! Anta bakshish ja näyttä iloinen, ei lähetä\narabialaisparka Assuaniin.\"\n\nJanen oli idän aurinko paahtanut hyvin ruskeaksi. Hän ei tarvinnut\nmitään harsoja tai päivänvarjoja, sillä hän nautti perinpohjaisesti\npäivettymisestään. Ja ilman minkäänlaisia noettuja silmälaseja hänen\nvahvat silmänsä kestivät erämaan kultaisen valon. Hän oli kuullut\nGarthin kerran sanovan, että hän voi suorastaan pahoin, kun hän\ntakaapäin näkee autoharsoisen naisen, ja Jane oli nauraen yhtynyt\nhäneen, sillä hänestä olivat kaikki harsot aina olleet turhia.\nHänen suuri tukkansa ei milloinkaan irtautunut pieniin vallattomiin\nsuortuviin, vaan pysyi siivosti paikoillaan, niinkuin hän sen aamulla\nmuutamalla tanakasti pistetyllä hiusneulalla asetti.\n\nJane ei ollut koskaan näyttänyt hauskemmalta kuin tuona\nmarraskuunpäivänä seisoessaan suuren pyramidin huipulla. Hän oli terve,\npäivettynyt ja roteva, terve sielu terveessä ruumiissa. Kasvojen\nkieltämätön arkipäiväisyys unohtui niiden valppaan ja elämänhaluisen\nilmeen vuoksi, hänen avonaisen, miellyttävän hymynsä vuoksi, joka\npaljasti hänen valkeat hampaansa -- hänen sekä sisäisen että ulkonaisen\nerinomaisen raittiutensa ja terveytensä todisteet.\n\n\"Hyvä gentlemanlady\", mumisi Shehati taas. Jos Jane olisi kuullut\narvostelun, ei se olisi häntä loukannut, sillä vaikka hänestä\nmiesmäinen nainen oli vain hiukan siedettävämpi kuin naismainen mies,\nolisi hän pitänyt Shehatin yhdyssanaa vain tunnustuksena siitä, että\nhän oli hoitanut hyvin asiansa, oli omavarainen ja tahtonsa tietävä,\nsekä että, hän, kun niikseen tuli, pääsi lyhyimmässä mahdollisessa\najassa minne pyrki, ilman hätää, hoppua ja hermostumista.\n\nNäitä naisellisia ominaisuuksia Jane halveksi, sillä hän tunsi olevansa\nmuuten niin perin naisellinen, että hänellä oli varaa vähäpätöisimmissä\nasioissa olla rohkean epänaisellinen.\n\nTohtorin määräys oli tehonnut vallan erinomaisesti. Särkynyt katse\nja ennenaikainen vanhettuminen, mitkä olivat koskeneet tohtoriin\nja huolestuttaneet häntä, kun hän Janea katseli, olivat tykkänään\npoissa. Hän näytti rauhalliselta, hauskalta kolmikymmenvuotiaalta,\njosta vuosien vieriessä kehittyisi yhtä miellyttävä ja\nsopusointuinen nelikymmenvuotias ja joka ei, ajan tullen, pelännyt\nviidettäkymmentänsäkään. Rohkeana hän katseli maailmaa, ja hänen raitis\nmielensä muodosti siitä itselleen terveitä käsityksiä ja antoi suoria\narvosteluja, joita miedonsi hänen harvinaisen auliin ja jalon sydämensä\nhyvänsuopuus.\n\nHän tarkasteli paraikaa näköalaa ja piti siitä. Sen voimakkaat,\nvastakohdat kiinnittivät hänen mieltänsä.\n\nToisella puolella oli hedelmällinen suistomaa huojuvine palmu-,\noranssi- ja öljypuulehtoineen, joita oli runsaasti Niilin\nrannoilla. Toisella puolella erämaa siintävine taivaanrantoineen,\nsilmänkantamattomiin ulottuvine, kullahtavine hiekka-aaltoineen; ei\npuuta, ei lehteä, ei ruohonkortta, vain rajaton vapaus, luotettava\nkultahohtoinen meri. Sillä aurinko oli laskemaisillaan ja taivas\nloimusi väriloistossa.\n\n\"Tienhaara\", sanoi Jane \"valintapaikka. Kuinka vaikeata tietää, minkä\nvalitsisi -- vapauden vai hedelmällisyydenkö. Pitäisi kysyä sfinksiltä,\nvanhalta, viisaalta vuosisatojen vartialta, aikakausien salaisuuksien\nmykältä säilyttäjältä, joka silmäilee tulevaisuuteen, niinkuin on aina\ntehnyt, tulevaisuuden vaihtuessa nykyisyydeksi, nykyisyyden siirtyessä\nmenneisyyteen. -- No niin, Shehati, lähdetäänpä alaspäin. Vai niin,\ntietysti minä haluan istua kivellä, jolla kuningas on Walesin prinssinä\nistunut. Kiitoksia, että mainitsitte siitä. Siitä saan sopivan\nkeskustelunaiheen, kun hänen majesteettinsa ensi kerran kunnioittaa\nminua puhelemalla muutaman minuutin kanssani. Onneksi pääsen siten\ntekemästä kuluneita huomautuksia ilmasta. -- Ja nyt, viekää minut\nsfinksin luo, Shehati. Tahtoisin tehdä sille erään kysymyksen, juuri\nkun aurinko vaipuu taivaanrannan taakse.\"\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nSFINKSIN VASTAUS.\n\n\nKuutamo erämaassa.\n\nJane tilasi iltapäiväkahvinsa hotellin pylväskatokseen, jotta häneltä\nei menisi mitään hukkaan illan salaperäisestä ihanuudesta. Pyramidit\nnäyttivät niin suurilta ja juhlallisilta kirkkaassa, kalpeassa valossa,\nja sfinksi tuntui entistä salaperäisemmältä.\n\nJane oli päättänyt lähteä kävelylle kuutamoon. Paraikaa hän istui\nmatalassa korituolissa mukaviin pehmeisiin tyynyihin nojaten, joi\nverkkaan kahviansa ja nautti haaveherkästä hyvänolontunteesta, mikä on\ntavallista terveelle ihmiselle voimakkaiden ruumiillisten ponnistuksien\njälkeen.\n\nHellinä ja levollisina kiitivät hänen ajatuksensa tänä iltana Garthiin,\nliekö ollut kuutamon vaikutusta.\n\n    \"Kirkas on yö: -- oi, tällaisna yönä,\n    kun tuuli puita hyväileepi hiljaa\n    ja värähdä ei lehtikään -- --\"\n\nOi, suuri runoilija tiesi, mitä tunteiden muisto vaikuttaa sydämeen.\n\nEnsinnäkin Garthin ääni oli kaikkialla laulavinaan:\n\n    \"Sä anna ikivalkeus,\n    tee kirkkaaks' silmän sokeus!\"\n\nJa taivaan tummasta sinestä sekä hopeanhohtoisesta valosta olivat\nGarthin hellät, ihailevat silmät katselevinaan häntä. Jane sulki omansa\nnähdäkseen ne paremmin. Tänä iltana ei hän arastellut niitä, ne olivat\nniin täynnä rakkautta.\n\nEi rahtuakaan mitään arvostelevaa ollut niissä. Voi, oliko hän tehnyt\nhänelle vääryyttä pelätessään tulevaisuutta? Hänen sydämensä tuntui\ntänä iltana niin luottavaiselta, uskaliaalta sekä itseensä että\nGarthiin nähden. Hänestä tuntui, että jos Garth olisi ollut siellä,\nolisi hän voinut lähteä hänen kanssaan ihanaan kuutamoon, istua\njollekin vanhalle kivelle ja sallia hänen polvistua hänen eteensä ja\nkatsoa ja yhä katsoa häneen tutkivalla tavallaan niin tarkoin ja kauan\nkuin häntä halutti. Kun hän näin hengessään näki nuo rakkaat silmät,\nei niissä ollut mitään arastuttavaa. Hän tunsi, miten olisi sanonut:\n\"Garth, sinun minä olen kokonaan, katso niin paljon kuin haluat. Sinun\ntähtesi olisin suonut kasvojeni olevan kauniit, mutta jos sinä, oma\nrakkaani, näinkin pidät niistä, niin miksi kätkisin ne sinulta?\"\n\nMikä oli vaikuttanut tämän mielenmuutoksen? Oliko Deryckin määräys\ntehnyt tehtävänsä? Oliko tämä nyt oikeampi käsityskanta kuin se, joka\nkieltäymystä ja sieluntuskia vaatimalla oli pakottanut hänet tekemään\npäätöksensä? Sen sijaan, että lähtisi kulkemaan pitkin Niiliä ja sitten\nKonstantinopoliin ja Atenaan, astuisiko hän laivaan, joka seuraavana\npäivänä lähti Aleksandriasta, ennättäisi viikossa Lontooseen, pyytäisi\nGarthia luoksensa, tunnustaisi kaikki hänelle ja antaisi hänen\nratkaista heidän tulevaisuutensa?\n\nJanen ei juolahtanut mieleenkään epäillä, ettei Garth yhä häntä\nrakastaisi. Vain kun hän ajattelikin, miten kutsuisi Garthin luoksensa\nja kertoisi suoran totuuden, oli tämä jälleen olevinaan niin lähellä\nhäntä, että hän saattoi tuntea hänen kätensä vyötäisillänsä ja hänen\npäänsä sydämellänsä. Ja nuo rakkaat säteilevät silmät! Oi Garth, Garth!\n\n\"Yksi asia on minulle selvinnyt tänä iltana\", ajatteli Jane. \"Jos hän\nvielä kaipaa minua, haluaa minut -- niin en voi kauemmin elää kaukana\nhänestä. Minun täytyy mennä hänen luoksensa.\" Hän avasi silmänsä ja\nkatsoi sfinksiin. Parissakymmenessä sekunnissa hän kertasi mielessänsä\nkoko syittensä ja vastasyittensä pitkän sarjan, mikä Shenstonessa oli\nsaanut niin ratkaisevan vallan. Sitten hän sulki silmänsä uudelleen ja\nristi kätensä povelleen.\n\n\"Kyllä uskallan\", sanoi hän, ja voimakas ilo syttyi hänen sydämeensä.\n\nÄänekkäästi keskustellen tuli eräs englantilainen matkaseurue\nruokailuhuoneesta pylväskatokseen. He olivat saapuneet iltapäivällä\nja syöneet muita myöhemmin päivällistä. Tuskin Jane oli heitä edes\nhuomannut. Seurueeseen kuului komea keski-ikäinen rouva ja hänen\ntyttärensä, kaksi nuorta herraa ja vanhempi, sangen sotilaallisen\nnäköinen herra. Jane ei piitannut mitään heistä, mutta he keskeyttivät\nsittenkin hänen uneksimisensa, sillä he istuivat viereiseen pöytään ja\njatkoivat, perin englantilaiseen tapaan, äänekästä puhettaan, niinkuin\nei muita olisi ollutkaan. Pari, kolme muukalaista, jotka myös olivat\ntyytyväisinä uneksien juoneet kahviaan ja poltelleet savukkeitansa,\nnousi ja siirtyi rauhallisemmille istuimille palmujen juurelle.\nJanen teki mieli tehdä samoin, mutta hän istui todellakin liian\nmukavasti siirtyäkseen toisaalle ja pelkäsi myös menettävänsä suloisen\ntuntemuksensa Garthin läheisyydestä. Niin hän jäi paikoilleen. Vanhalla\nherralla oli kädessä kirje ja vastikään Englannista tullut Morning\nPost. He keskustelivat kirjeessä olleista tiedoista sekä eräästä\nuutisesta, jonka hän oli ääneen lukenut sanomalehdestä.\n\n\"Mies parka! Kuinka surullista!\" sanoi vanhempi nainen. \"Minä uskon,\nettä hän olisi mieluummin suonut kuolevansa heti paikalla!\" huudahti\nnuori tyttö. \"Minä olisin ihan varmaan.\"\n\n\"Älä nyt\", sanoi toinen nuorista herroista kumartuen tytön puoleen.\n\"Elämä on yhtäkaikki ihanaa.\"\n\n\"Niin, mutta sokea!\" huudahti nuori tyttö, ääni väristen. \"Ihan sokea\nkoko loppuiäksensä! Kauheata!\"\n\n\"Oliko se hänen oma pyssynsä?\" kysyi vanhempi nainen. \"Ja kuinka he\nolivat metsästysretkellä maaliskuussa?\"\n\nJane hymyili kuutamossa melkein kovaa, ankaraa hymyä. Lämmin tunne\nkaikkea elollista kohtaan, välitön osanotto eläinten, pienimmän\nsääskenkin elämään oli hänelle samanlaista jumaluudenpalvelusta kuin\nGarthille kauneudenpalvelus. Hän ei milloinkaan teeskennellyt surua,\nkun kerrottiin metsästysretkillä tapahtuneista onnettomuuksista.\nJanesta tapahtui vain oikeudenmukainen rangaistus, kun niihin, jotka\nmenivät kärsimyksiä tuottamaan, sattui, ja kun ne, jotka menivät\nsykkivää, uutteraa elämää lopettamaan, maksoivat sen omallaan. Hän\nei tuntenut sääliä eikä sitä myös teeskennellyt. Niin hän nytkin\nankarana hymyili itsekseen, tuumien: \"Pari silmää vähemmän tähtäämässä\npitkin pyssynpiippua ja estämässä jänöemon hätäistä pyrkimystä kotiin\npienokaistensa luo. Kahta kättä vähemmän pudottamassa ilmoihin kohoavaa\npientä olentoa verisenä ja kuolemankielissä maahan. Taas pieni\npelastuksen mahdollisuus uljaalle kauriille, joka vinhasti kiitää\nlaaksoon toverinsa luo.\"\n\nSillä välin sotilaallisen näköinen herra oli asettanut silmälasit\nnenälleen ja vei tiheään kirjoitetun kirjeen lähelle valoa. \"Ei\", sanoi\nhän hetken päästä, \"ei enää ole mikään varsinaisten metsästysretkien\naika. He olivat vain jäniksiä väijymässä.\"\n\n\"Ampuiko hänkin?\" kysyi tyttö.\n\n\"Ei\", vastasi kirjeen saaja, \"ja siksi onnettomuus on vieläkin\nsurullisempi. Hän oli jo vuoden tai pari ollut metsästämättä. Ei hän\nollut koskaan siitä oikein pitänyt, sillä hän rakasti niin kovin\nelämän kauneutta ja kammoksui kuolemaa, oli se sitten minkä tapaista\ntahansa. Hänellä oli kaunis maatila Pohjois-Skotlannissa ja hän\noli siellä maalaamassa. Hän sattui näkemään, kun muutamat miehet\nampuivat jäniksiä ja pitelivät erästä haavoittunutta hänen mielestänsä\nraakamaisesti. Hän hyppäsi aidan yli nuhtelemaan ja myös pelastamaan\neläinparkaa sen enemmistä tuskista. Ja silloin se tapahtui. Eräs\nmiehistä, luultavasti säikähdyksissään, laukaisi pyssynsä. Panos osui\nmuutaman jalan päässä olevaan puuhun, mutta osa myös häneen. Mutta ei\ntoki koko panos. Kasvoissa on ainoastaan naarmuja ja aivot ovat vallan\nvahingoittumattomat. Mutta haulit puhkaisivat verkkokalvon, ja näkö on\ntoivottomasti mennyttä.\"\n\n\"Se oli onneton sattuma\", sanoi nuori herra.\n\n\"En voi käsittää, ettei joku nuori mies olisi innostunut\nmetsästämiseen\", sanoi toinen nuorukaisista, joka tähän saakka oli\nollut ääneti.\n\n\"Mutta käsittäisit, jos olisit tuntenut hänet\", sanoi sotilaallinen\nherra. \"Hän oli pelkkää elämää. Ei voinut ajatella häntä kuolevana tai\ntuottamassa kuolemaa. Ja hän palveli kauneutta kuin jumaluutta. Minä\nen voi sitä selittää, mutta hänellä oli erikoinen taito saada toinen\nihminen näkemään kauneutta sielläkin, missä ei ollut koskaan ennen sitä\nhuomannut. Ja nyt hän, mies parka, ei näe sitä itsekään.\"\n\n\"Onko hänen äitinsä elossa?\" kysyi vanhempi nainen.\n\n\"Ei, ei ole. Hän on aivan yksin. Lukemattomia ystäviä tietysti. Hän\noli seurapiirin suosituimpia henkilöitä ja tervetullut melkein mihin\nperheeseen tahansa; ei hänen tarvinnut muuta kuin postikortilla\nilmoittaa, koska saapui. Mutta ei mitään sukulaisia, luullakseni,\neikä hän tahtonut milloinkaan mennä naimisiin. Poika parka! Soisi kai\nnyt olleensa vähemmän nirso. Hänellä taisi olla kauneimmat neitoset\nvalittavina, useimpina kausina ainakin. Mutta ei huolinut! Vain\nsydämellistä ystävyyttä. Taide oli hänen morsiamensa. Ja nyt, kuten\nlady Ingleby kirjoittaa, hän on pimeydessä yksin ja avutonna.\"\n\n\"Voi, puhukaa jostakin muusta!\" huudahti neitonen, nousi ja työnsi\ntuolin tieltään. \"Minä tahdon unohtaa koko asian. Se on niin kauhean\nsurullinen. Kuvitelkaa, miltä tuntunee herätä tietämättä, onko yö vai\npäivä, maata vain pimeydessä ja ihmetellä. Voi, tulkaa ulos ja puhutaan\njotakin hauskaa.\"\n\nHe nousivat kaikin ja toinen nuori mies pisti kätensä neitosen\nkäsikoukkuun iloissaan siitä, että mielenliikutus sangen sopivasti\naiheutti heidän poistumisensa.\n\n\"Rakas, unohda se\", sanoi hän hiljaa. \"Mennään katsomaan vanhaa\nsfinksiä kuutamovalossa.\"\n\nHe lähtivät pylväskatoksesta, samoin muukin seura, mutta vanha herra\npani Morning Postin pöydälle ja jäi sytyttämään sikariansa.\n\nJane nousi ja meni hänen luoksensa.\n\n\"Sallitteko minun katsoa lehteänne?\" kysyi hän kiihkeästi.\n\n\"Olkaa hyvä\", vastasi herra kohteliaasti. Katsoen sitten tarkemmin\nJaneen lisäsi hän: \"Mutta totta tosiaan, neiti Champion. Mitä teille\nkuuluu? En tiennyt teidän olevan näillä main.\"\n\n\"Ah, kenraali Lorraine! Kasvot tuntuivat niin tutuilta, mutta en\nminäkään sentään tuntenut teitä. Kiitoksia, saanko pitää tämän vähän\naikaa? Mutta älkää mitenkään minun vuokseni jääkö seurastanne. Kaiketi\npian tapaamme.\"\n\nJane odotti, kunnes koko seurue oli päässyt näkyvistä eikä sen puhetta\neikä nauruakaan enää erottanut. Sitten hän palasi paikalleen, missä oli\ntuntenut Garthin olleen niin lähellä häntä. Hän katsahti vielä kuun\nvalaisemaan sfinksiin ja suureen pyramidiin.\n\nSitten hän otti sanomalehden ja avasi sen.\n\n    \"Sä anna ikivalkeus\n    tee kirkkaaks' silmän sokeus!\"\n\nOli -- Garth Dalmain se oli -- _hänen_ säteileväsilmäinen Garthinsa\n--, joka makasi kotonaan kaukana Skotlannissa sokeana, avuttomana ja\nyksinäisenä.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nDERYCKIN LUOTETTAVASSA HOIDOSSA.\n\n\nVähitellen erottuivat Doverin vankat valkoiset kalliot yhä selvemmin,\nkunnes ne lujana valkoisena muurina kohosivat merestä Englannin\neittämättömän kunnon vertauskuvana. \"Voimaa ja valkoisuutta\", ajatteli\nJane kävellessään verkalleen laivan kannella. Kaksivuotisen poissaolon\njälkeen hänen sydämensä kaipasi jo synnyinmaata. Sitten hänen\nsilmänsä kiintyivät Doverin linnaan, se oli niin kaunis kevätillan\nhelmenharmaassa valossa. Hänen mielensä läikähti iloiseksi, mutta\nväleen sen painoi apeaksi kovan iskun veres muisto, ja Jane ummisti\nsilmänsä.\n\nKaiken kauniin näkeminen kirvelsi hänen sydäntänsä sen jälkeen, kun hän\nMena House-hotellin pylväskatoksessa oli lukenut tuon uutisen.\n\nTunnin kuluttua sen lukemisesta hän ajoi pitkää suoraa tietä Kairoon,\nastui seuraavana päivänä Aleksandriassa laivaan, laski maihin\nBrindisissä ja oli näin yötä päivää matkustettuaan saanut Englannin\nrannikon näkyviinsä. Muutaman minuutin kuluttua hän sai astua sille,\nja sitten oli enää vain kaksi pysähdystä matkalla. Sillä aloitettuaan\npaluunsa Jane ei ollut hetkeäkään epäröinyt, mikä oli hänen matkansa\nmääränpää -- se huone, jossa hänen rakastamansa miehen siveellinen\ntarmo, henkinen terveys ja vaistomainen elämässä pysyttäytyminen\nankarasti kamppailivat tuskia, pimeyttä ja epätoivoa vastaan.\n\nJanelle oli selvänä, että hänen oli mentävä Garthin luo, mutta hän\ntunsi olevansa aivan kykenemätön suunnittelemaan, miten se tapahtuisi.\nAsia oli pulmallinen, sen sanoi hänen selvä ymmärryksensä, vaikka\nkaipaava syli ja särkevä sydän huusivat: Oi, Jumalani, eikö se ole\naivan yksinkertainen? Sokea ja yksin! _Minun_ Garthini!\n\nMutta hän tunsi, että puolueettoman arvostelun, luotettavamman kuin\nhänen omansa, oli pulma ratkaistava ja että tie Garthin luo kulki\ntohtorin vastaanottohuoneen kautta. Niin hän sähkötti Deryckille\nPariisista, ja tällä haavaa hänen ajatuksensa pysähtyivät Wimpole\nStreetille.\n\nDoverissa hän osti sanomalehden ja silmäili sen sivuja kävellessänsä\nvälisillalla odottaen kantajaa, joka oli ottanut huostaansa hänen matka\nvaippansa ja pienen matkalaukkunsa. Perheuutisten osastosta hän löysi,\nmitä juuri oli etsinyt.\n\n\"Ikävin mielin meidän on ilmoitettava, että taiteilija Garth Dalmainin\ntila pari viikkoa sitten tapahtuneen vahingonlaukauksen vuoksi yhä\nvielä on arveluttava. Hän on kotonaan Deesidessä, Aberdeenshiressa.\nHänen näkönsä palaamisesta ei ole mitään toiveita, mutta muut vammat\novat paranemaan päin ja minkäänlaisesta aivoviasta ei enää liene\npelkoa. Viime päivinä on hänen tilansa kuitenkin huolestuttavassa\nmäärin huonontunut, niin että on katsottu tarpeelliseksi kutsua tohtori\nDeryck Brand, kuuluisa hermolääkäri, neuvottelemaan silmälääkärin\nja paikkakunnan oman lääkärin kanssa. Vilpitöntä surua ja osanottoa\ntunnetaan seura- ja taiteilijapiireissä, joissa herra Dalmain oli\nyleisesti tunnettu ja suosittu.\"\n\n\"Ohhoh, suur' kiitost', neiti\", sanoi avulias kantaja, kun kouraansa\nsilmättyään huomasi, ettei Janen antama kahdenshillinginraha ollutkaan\npenninrahoja. Hänellä oli kotona nuori sairas vaimo, jolle oli määrätty\nvahvistavaa ruokaa ja juuri kun matkustajat alkoivat rynnätä laivasta,\noli hän luottavaisesti rukoillut taivaallista Isää, \"joka tietää\nmeidän kaikkia näitä tarvitsevan\", auttamaan, että jonkun jalomielisen\nmatkustajan silmät osuisivat häneen. Hän tunsi, että häntä todellakin\noli \"johdettu\" tämän vaatimattoman, ruskettuneen ja hartiakkaan neidin\nluo, joka vain kaukaa nyökkäämällä oli tilannut hänet, kun hän muisti,\nkuinka vähältä piti, ettei hän totellut erään vähäläntäisen, hätäilevän\nrouvasihmisen huutoja, jolla oli paljon enemmän kimpsuja ja kampsuja\nsekä papukaijanhäkki, mutta joka näkyi nyt laskevan ranskalaisia\nkuparirahoja vaununsa ikkunasta. \"Seitsemän ja puoli pencyä kaiken\ntuon töskän raahaamisesta ei ole paljon, minun mielestäni!\" murisi\nhänen toverinsa, ja Janen nuori kantaja sai kokea kaksinkertaista iloa,\nhänen uskonsa vahvistui ja hänen altis palvelevaisuutensa palkittiin\njalomielisesti.\n\nSähkösanomapoika kulki junan vieressä tuon tuostakin huutaen:\n\"Jaalosukuinen Jain Champyun.\" Jane kuuli nimensä ja pisti kätensä ulos\nikkunasta.\n\n\"Tänne, poikaseni! Se on minulle.\"\n\nHän repäisi sen auki. Se oli tohtorilta.\n\n    \"Tervetuloa kotiin. Palannut juuri Skotlannista. Vastassa Charing\n    Crossilla ja aikaa teitä varten niin paljon kuin haluatte. Juokaa\n    kahvia Doverissa.\n\n                                                    Deryck.\"\n\nSyvä, kyyneletön kiitollisuuden ja helpotuksen huokaus pääsi Janelta.\nHän oli ollut niin yksinäinen.\n\nSitten hän kääntyi ikkunaan päin. \"Hoi! Tänne! Olkaa hyvä ja tuokaa\nminulle kupillinen kahvia!\"\n\nKahvista hän nyt viimeksi välitti; mutta ei kenenkään mieleen\njuolahtanut olla tottelematon tohtorille, vaikka hän oli kaukanakin.\n\nNuori kantaja seisoi kuin vartija yhä Janen vaununosaston ovella ja\nriensi nyt kiireesti ravintolahuoneeseen sekä ojensi, juuri kun juna\nlähti liikkeelle, kupillisen höyryävää kahvia ja lautasen, jolla oli\nvoileipiä, ikkunasta sisälle.\n\n\"Voi, paljon kiitoksia, hyvä mies\", sanoi Jane pannen lautasen\nistuimelle ja kourien taskuansa. \"Tässä on! Te olitte virkku asiamies.\nEi, pitäkää vain. Noin väleen toimitetusta kahvista kannattaa maksaa\nkunnollisesti. Hyvästi!\"\n\nJuna lähti ja kantaja katseli sen menoa kyynelsilmin.\n\nJane istui mukavasti sohvansa nurkassa pidätellen helpotuksen\nkyyneleitä, jotka pyrkivät puhkeamaan, joi kahviansa ja tunsi siitä\nsuurempaa virkistystä kuin oli pitänyt mahdollisenakaan. Hänkin siis\ntarvitsi yhtä ja toista. Ei tosin shillinkejä; niitä hänellä oli\nyllinkyllin. Mutta ennen kaikkea hän tarvitsi juuri nyt viisasta,\nvoimakasta, avuliasta ystävää, eikä hän ollut pettynyt kääntyessään\nDeryckin puoleen.\n\nHän luki sähkösanoman toistamiseen ja hymyili. Kuinka hänen tapaistaan\nmuistaa kahvia, ja voi, kuinka hänen tapaistaan tulla asemalle vastaan.\n\nHän otti hatun päästään ja nojasi sohvan selkämystään. Hän oli\nmatkustanut yötä ja päivää tulisen kiireisesti ja oli viimein\nennättänyt Deryckin käden ulottumiin ja Deryckin luotettaviin hoiviin.\nHänen sielunsa kamppailu vaimeni; lieventävä rauha tuli sijalle, ja\nJane vaipui rauhalliseen uneen. \"Teidän taivaallinen Isänne tietää\nteidän kaikkia näitä tarvitsevan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJane oli pessyt ja puhdistanut itsensä ja oli nyt oikein virkeä, kun\nseisoi vaununosastonsa ikkunan edessä junan vieriessä Charing Crossille.\n\nTohtori seisoi aivan hänen ovensa edessä, kun juna pysähtyi, pelkän\nsattuman vuoksi tietysti, mutta sittenkin Janesta tuntui, että hänen\nasettumisensa täsmälleen oikealle paikalle pitkällä välisillalla\noli niin hänen tapaistaan. Eräs ihaileva naispotilas oli kerran\nsanonut Deryck Brandista sangen sattuvasti, vaikkakin virheellisesti:\n\"Tiedättehän, hän on aina ihan juuri siinä paikalla.\" Ja tämän\nominaisuutensa vuoksi oli tohtori monelle ollut suureksi avuksi juuri\navuntarpeen hetkellä.\n\nHän tunki kantajien ohi ja tarttui Janen ovenripaan. Seisoessaan\nikkunassa tämä tarkasti noita tarmokkaita, laihoja kasvoja, joita\nnyt valaisi jälleennäkemisen ilo, ja luki lapsuudenystävänsä\nhyväntahtoisista, luotettavista silmistä pelkkää ystävyyttä ja\nymmärtämystä. Hänen takanaan hän näki tätinsä lakeijan ja oman\nkamarineitsyensä, joka oli hänen poissaolonsa ajaksi saanut paikan\nherttuattaren luona. Seuraavassa tuokiossa hän oli välisillalla, käsi\nDeryckin kädessä.\n\n\"Kas noin, rakas ystävä\", sanoi tämä. \"Mainiossa kunnossa, näen minä.\nAntakaa nyt avaimet tänne. Ei suinkaan teillä ole mitään kiellettyä\ntavaraa, otaksun minä? Soitin herttuattarelle, että hän lähettäisi\njonkun ottamaan teidän tavaroitanne, ja sanoin myöskin, ettei hän\nodottaisi teitä ennen kuin päivälliselle, sillä tehän juotte tietysti\nmeillä teetä. Niinhän teidän ainakin piti, eikö niin? Tätä tietä.\nAidakkeen tälle puolelle. Mikä sohina! Ei kukaan välitä vähääkään\nsäännöistä ja määräyksistä, jokainen vain pyrkii ensimmäisenä\nvuorolleen. Muilla ihmisillä olisi todellakin aikalailla oppimista\nrautatieläisten kärsivällisyydestä ja säyseydestä.\"\n\nNäin koko ajan puhellen tohtori raivasi Janelle tietä tungoksen läpi,\navasi siron auton oven, auttoi häntä siihen, istui hänen viereensä, ja\nniin he kiitivät vinhasti Strandille ja kääntyivät sieltä Trafalgar\nSquarelle.\n\n\"No\", sanoi tohtori, \"Niagara on suurenmoinen, eikö olekin? Kun ihmiset\nsanovat minulle: 'Ettekö tuntenut pettymystä Niagaran nähdessänne? _Me_\ntunsimme!' -- niin minun tekisi mieleni toivottaa, että maa heidän\nallansa aukenisi ja nielisi heidät, niin minua raivostuttaa. Ihmisten,\njotka tuntevat pettymystä Niagaran nähdessään ja vielä puhuvat siitä,\nei pitäisi saada tallata tämän maailman kamaraa. Entä, mitä kuuluu\n'Pikku äidille'? Maksoi vaivan tutustua häneen, eikö niin? Toivoakseni\nhän lähetti minulle terveisiä? Entä New Yorkin satama! Sanokaahan,\noletteko milloinkaan nähnyt mitään samanveroista kuin näitte sieltä\nlaivalla lähtiessänne auringon laskiessa?\"\n\nJane huoahti äkkiä; sitten hän kääntyi tohtoriin päin silmät\nkyynelettöminä.\n\n\"Eikö ole mitään toivoa, Deryck?\"\n\nTohtori laski kätensä hänen kädelleen. \"Hän jää ainaisesti sokeaksi,\nystäväni. Mutta elämä ei ole yksinomaan näön vuoksi. Emme saa koskaan\nsanoa: 'Ei mitään toivoa.'\"\n\n\"Jääkö hän eloon?\"\n\n\"Ei ole syytä toisinkaan otaksua. Mutta riippuu suuressa määrin siitä,\nmitä lähimpinä kuukausina voidaan poikaparan hyväksi tehdä, tuleeko\nelämä olemaan hänelle elämisen arvoista. Hänen henkensä on sairaampi\nkuin hänen ruumiinsa.\"\n\nJane riisui käsineensä, nielaisi jotakin ja laski kätensä tohtorin\npolvelle. \"Deryck -- minä rakastan häntä.\"\n\nTohtori oli ääneti kotvan aikaa, ikään kuin olisi miettinyt tätä\noudostuttavaa tunnustusta. Sitten hän nosti hienon, voimakkaan käden\npolveltansa ja kumartui suutelemaan sitä -- miehen kunnianosoitus\nnaisen ylevälle suoruudelle.\n\n\"Siinä tapauksessa, ystäväni\", sanoi hän, \"tulevaisuudella on niin\npaljon hyvää Garth Dalmainin varalle, että minä luulen hänen tulevan\ntoimeen näöttäkin. -- Mutta kaiketikin teillä on paljon minulle\nkerrottavaa ja tietysti olette myös oikeutettu kuulemaan kaiken,\nvähäpätöisimmänkin, mitä minä asiasta tiedän. Nyt olemme Wimpole\nStreetillä. Mennään minun vastaanottohuoneeseeni. Stoddardille on\nsanottu, ettei millään ehdolla saa häiritä meitä.\"\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nTOHTORI TUTKII.\n\n\nTohtorin vastaanottohuone oli kaikin puolin rauhallinen. Jane istui\nhänen nahkapäällyksisessä nojatuolissaan, jalat jakkaralla, kädet\npusersivat sivunojia.\n\nTohtori istui pöytänsä ääressä kiertotuolissa, jota tavallisesti\nkäytti, siinä kun saattoi yhtäkkiä helposti pyörähtää katsomaan\npotilasta suoraan silmiin tai myös hälinättä kääntyä ja kumartua\npöytänsä yli.\n\nNyt juuri hän ei katsonut Janeen päin. Hän oli tarkalleen\nselostanut käyntinsä Castle Gleneeshissa, josta oli palannut vasta\nedellisenä iltana. Hän oli ollut viisi tuntia Garthin luona. Tuntui\nsydämellisimmältä kertoa kaikki Janelle. Mutta hän katseli suoraan\neteensä puhuessansa, sillä hän tiesi, ettei mikään lopulta pidättänyt\nJanen kyyneliä, ja hän tahtoi, ettei tämä luulisi hänen niitä\nhuomanneenkaan.\n\n\"Ymmärrättehän siis, rakas ystävä\", puhui hän, \"että ulkonaiset\nvammat ovat tyydyttävästi paranemaan päin. Omituista kyllä, aivot\neivät vioittuneet lainkaan, ja vaikka kummankin silmän verkkokalvo on\npuhki ja näkö ehdottomasti mennyttä, ei kasvoissa muuten ole juuri\nmitään vikaa. Nykyinen vaara aiheutuu hermotärähdyksestä ja niistä\näärettömistä sieluntuskista, joita hän tunsi, kun hänelle selvisi\nhänen koko onnettomuutensa. Ruumiilliset tuskat ovat ensi päivinä ja\nöinä olleet kauheita. Poika parka, hän on vallan murtuneen näköinen.\nMutta hänen ruumiinrakenteensa on erinomainen, ja hänen elämänsä on\nollut niin puhdasta, tervettä ja kohtuullista, että hänellä, jos\nkellään, olisi ollut hyvät parantumisen toiveet, ellei olisi käynyt\nniin, että sitä mukaa kuin kivut vähenivät ja hän joutui alituisesti\nmielessään hautomaan sokeuttaan, hänen henkiset kärsimyksensä kävivät\nylenmääräisiksi. Näkö merkitsi hänelle niin äärettömän paljon --\nmuotojen kauneutta, värien kauneutta. Taiteilija oli vallalla\nhänessä. Sanottiin hänen puhuvan kovin vähän. Hän on uljas mies\nja voimakas. Mutta hänen mielentilansa vaihteli huolestuttavasti.\nHänessä näkyi henkisen häiriön merkkejä, joitten yksityiskohtia en\nrupea teille kertomaan, ja hermolääkäri tuntui hänelle silmälääkäriä\ntarpeellisemmalta. Sen tähden on hän nyt minun hoidossani.\"\n\nTohtori vaikeni, korjaili muutamia pöydällä olevia kirjoja paikoilleen\nja veti pienen orvokkimaljakon lähemmäksi. Hän tarkasteli vähän aikaa\nkukkia, työnsi ne sitten siihen, mihin hänen vaimonsa oli ne asettanut,\nja jatkoi puhettaan.\n\n\"Suurin piirtein minä olen tyytyväinen. Hän tarvitsi ystävän ääntä\npimeyteensä. Hän tarvitsi kättä, jonka puserruksessa tuntui luotettavaa\nymmärtämystä. Hän ei tarvinnut sääliä, ja ne, jotka puhuivat hänen\nsurkeudestaan ymmärtämättä sitä, kykenemättä sen äärettömyyttä\nmittaamaan, olivat saattamaisillaan hänet hulluksi. Hän tarvitsi\nveljellistä ystävää, joka tuli ja sanoi: 'Edessäsi on taistelu --\nhirveä, epätoivoinen taistelu. Mutta Jumalan avulla pääset voitolle.\nPaljon helpompaa olisi kuolla; mutta kuoleminen olisi häviölle\njoutumista; sinun täytyy elää voittaaksesi. Ihmisvoimat eivät siihen\nriitä; mutta Jumalan avulla pääset voittajana taistelusta.' Kaiken\ntämän minä sanoin hänelle ja vielä paljon muutakin, ja sitten tapahtui\njotakin ihmeellisen kaunista. Teille voin kertoa sen ja tietysti\nFlowerille, mutta en kenellekään muulle maailmassa ilmaisisi sitä. Oli\nollut vaikeata saada minkäänmoista vastausta häneltä. Tuntui siltä\nkuin hän ei olisi kyennyt seuraamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui.\nMutta nuo sanat 'Jumalan avulla' näyttivät pystyneen häneen ja saaneen\nvastakaikua hänen sielussansa. Minä kuulin hänen toistavan niitä\nparisen kertaa ja sitten vaihtavan ne sanoihin 'Ah armollasi virvoita'.\nSitten hän verkkaan käänsi päätänsä tyynyllä ja, sen verran kuin hänen\nkasvojansa näki, hänen ilmeensä oli vallan muuttunut. Hän sanoi: 'Nyt\nminä sen muistan, ja sävel on tämmöinen', ja hän liikutti käsiänsä\npeitolla, niinkuin olisi soittanut sointuja. Sitten hän hyräili 'Veni\nCreator Spirituksen' toista säkeistöä hiljaa, mutta aivan selvästi.\nMinäkin tunnen sen, olin kuorossa laulamassa sitä kotona isäni\nkirkossa. Muistatteko?\n\n    \"'Sä anna ikivalkeus,\n    tee kirkkaaks' silmän sokeus!\n    Tää muoto tomun tahrima,\n    ah, armollasi virvoita,\n    pois kateet poista, rauha suo,\n    sun ohjaukses turvan tuo.'\n\n\"En ole koskaan kuullut mitään niin liikuttavaa.\"\n\nTohtori vaikeni, sillä Jane oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja\nnyyhkytti vavahdellen. Kun hänen nyyhkytyksensä hiukan laantui, jatkoi\ntohtori tyynesti: \"Ymmärrättehän, että minä tästä sain jonkinlaista\njohtoa. Kun tällainen isku kohtaa ihmistä, jää uskonto hänen ainoaksi\nturvaksensa. Ruumis kestää henkisen kehityksen mukaan. Dalmainissa\non paljon enemmän elämän vakavuutta kuin se, joka tuntee hänet\nvain pintapuolisesti, saattaisi luulla. No niin, sen jälkeen me\nkeskustelimme vallan harkitsevasti, ja minä sain hänelle vakuutetuksi\nmuutamain toimenpiteiden tarpeellisuuden. Tehän tiedätte, ettei hänellä\nole omaisia paitsi joitakuita serkkuja, jotka eivät ole milloinkaan\nolleet erittäin ystävällisiä. Hän on vallan yksin siellä. Ystäviä\nhänellä on tosin joukoittain, mutta nykyisin voi vain hyvin läheinen\nystävä päästä hänen luokseen. Ja vaikka hän tuntui niin poikamaiselta\nja jokainen luuli helposti hänet tuntevansa, niin olen alkanut epäillä,\nmahtoiko kukaan meistä tuntea oikeata Garthia -- hänen syvällä olevaa\nmiehen sieluansa.\"\n\nJane kohotti päätään. \"Minä tunsin\", sanoi hän lyhyesti.\n\n\"Niinkö\", sanoi tohtori, \"vai niin. No, kuten sanottu, tavallisia\nystäviä ei voi päästää sisälle. Lady Ingleby, herttaiseen, välittömään\ntapaansa, oli tullut sinne ilmoittamatta mitään tulostansa. Ilman\nkamarineitsyttä hän oli lähtenyt matkaan, vain pieni matkalaukku\nmukanaan, ja ajaa tupsahti portaiden eteen. Robert Mackenzie,\npaikkakunnan lääkäri, joka on karaistunut naisvihaaja, pelästyi\nensin, että hän oli joku Dalin salaa vihitty vaimo. Hän näkyi\nuskovan, että kaikkien naisten, jotka noin vain ilman muuta saapuvat\nvuokravaunuissa, täytyy väenväkisin olla senlaatuisia rouvia, joita\nsangen vähän kaivataan. Minä otaksun, että siellä mahtoi olla hauska\nkohtaus. Mutta pianhan lady Ingleby vanhan Bobbien hellytti, vähältä\npiti, ettei tämä hullaantunut -- kukapa ei häneen ihastuisi? Mutta\neivät he tietysti uskaltaneet päästää häntä Dalin huoneeseen, niin\nettä hänen lohduttajatoimensa lienee supistunut siihen, että hän\nsalli Dalin vanhan emännöitsijän itkeä kauniin olkapäänsä nojassa.\nOli melko hullunkurista kuulla kerrottavan siitä, kun tuntee heidät\nkaikki ja vieläpä paremmin kuin he itse tuntevat toisiansa. Mutta\npalatkaamme asiaan. Hänellä oli oikein taitava miehinen hoitaja, ja\nmyöskin hänen oma palvelijansa osasi vaalia häntä. Hän ei millään\nehdolla huolinut ketään meidän lontoolaisista tutkinnonsuorittaneista\nsairaanhoitajattaristamme, jotka olisivat tuoneet mukanaan hiukan\nkodikkuutta ja naisellista hellyyttä hänen sairashuoneeseensa. Hän\nsanoi, ettei hän kestä naisen kosketusta, ja niin asia jäi. Saatiin\nkumminkin taitava mieshoitaja. Mutta nyt tultaisiin toimeen ilmankin,\nja minä olen pakottanut Garthin suostumaan siihen, että lähetän täältä\nsairaanhoitajattaren, oman valintani mukaisen. Ei siellä tarvitsisi\nniin paljon vaalia häntä eikä tehdä muutenkaan tavallisia hoitotöitä\n-- hänen oma palvelijansa pitää kyllä niistä huolen, ja hän tuntuikin\nolevan huolellinen nuorukainen -- mutta hoitajattaren pitäisi olla\nhänen kanssansa, lukea hänelle, hoitaa hänen kirjeenvaihtonsa -- siellä\non kokonaisia avaamattomia kirjekasoja, joita pitäisi lukea hänelle --\ntoisin sanoen auttaa häntä jälleen elämään sokeanakin. Tähän tarvitaan\nsekä taitoa että hienotunteisuutta, ja tänään iltapäivällä minä tein\nsopimuksen erään mielestäni erittäin sopivan henkilön kanssa. Hän on\nsyntyään säätyläisnainen, on ennenkin hoitanut minun potilaitani ja on\nhyvin selvillä tällaisten hermosairaitten erikoisista hoitotavoista.\nHän on sitä paitsi soma, miellyttävä pikku olento, sellainen hieno\nnainen, jommoisen Garth varmasti pitäisi mielellään lähellänsä,\njos olisi näkevä. Hän oli sitten vasta tarkkasilmäinen ulkonaiseen\nolemukseen nähden ja kauniiden kasvojen oikea asiantuntija. Minä\nkirjoitin tohtori Mackenzielle kuvauksen tästä hoitajattaresta, jotta\nhän tietäisi valmistaa potilastansa tätä vastaanottamaan. Hän lähtee\nsinne ylihuomenna. Saamme olla kiitollisia, että saimme hänet, sillä\nhän on ihan ensiluokkainen ja on aivan vastikään päässyt hoitamasta\nerästä keuhkotautista, joka on paranemaan päin ja määrätty matkustamaan\nulkomaille. Kuten huomaatte, Jeanette, kaikki on hyvin päin. -- Ja nyt,\nhyvä tyttöseni, teidän on kerrottava itsestänne minulle, kuuntelen\nalttiisti. Mutta ensin minä soitan teetä meille, juomme sitä kahden\nkesken rauhassa täällä. Suottehan anteeksi, että poistun muutamaksi\nhetkeksi yläkertaan vähän asioimaan Flowerille.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJanesta oli ihan luonnollista, että hän kaatoi teetä tohtorille ja\nkatseli, kuinka kosolta tämä riputti suolaa ohuelle voileivälle ja\ntaittoi sen kaksinkerroin, hyvin säntillisesti, kuten hänellä oli\ntapana tehdä vähäpätöisinkin työnsä. Hän oli ylimalkaan sangen vähän\nmuuttunut niistä ajoista, jolloin hän parikymmenvuotiaana nuorukaisena,\nviettäessään loma-aikojaan pappilassa, kävi kartanossa ja usein\nilahdutti yksinäistä tyttöä tulemalla teelle hänen kouluhuoneeseensa,\njossa heillä sitten tavallisesti, jos he vain jollakin keinoin saivat\nkotiopettajattaren tiehensä ja voivat jäädä kahden, oli kovin rattoisaa\nistuessaan tulennoksen edessä roihumatolla paistaen kastanjoita ja\nkeskustellen kaikenmoisista asioista, jotka kumpaakin huvittivat.\nJane muisti vielä, miten kirpeätä iloa hän tunsi käännellessään\nsormin kuumia kastanjoita pesän suussa, ja miten hän kuitenkin\naina kiirehti toimittamaan sen työn itse, jottei hänen vieraansa\nitseään polttaisi. Hän oli aina pitänyt tämän käsistä ja ihaillut\nniitä. Sormet olivat ruskeat ja hoikat, pehmeästi koskettavat, mutta\nsentään herkän voimakkaat. Mielellään hän katseli niitä Deryckin\nteroittaessa hänen kyniään tai piirustellessa merkillisiä kuvioita\nhänen vihkoihinsa, ja ajatteli usein samalla, miten vastedes, kun\ntämä toimittaisi vaarallisia leikkauksia, moni ihmiselämä oli niiden\ntaidon ja näppäryyden varassa. Siihen aikaan Deryck oli tuntunut\nniin paljon häntä vanhemmalta. Ja sitten tuli aika, jolloin hän itse\nnopeasti kehittyi nuoreksi naiseksi ja he olivat mieleltään samalla\ntasolla ja tuntuivat samanikäisiltä. Vähitellen, vuosien vieriessä,\nJane alkoi pitää itseänsä ystäväänsä vanhempana ja rupesi sanomaan tätä\n\"pojaksi\" ikään kuin asiaa tähdentääksensä. Ja sitten tuli -- Flower;\n-- ja sekaannuksia. Ja Janen täytyi nähdä hänen kasvojensa laihtuvan\nja riutuvan, hänen hiuksiensa ohimoilta harmaantuvan. Ja hän murehti\nhänen kanssansa, mutta ei uskaltanut näyttää osanottoansa. Viimein\nkääntyivät tohtorin asiat parhain päin, ja kaikki hyvä näytti koituvan\nhänen osalleen sekä hänen toimessaan ja suhteissaan ihmisiin että,\nennen kaikkea, sydämenasioissansa, joiden johtolangat olivat aina\nolleet Flowerin somissa käsissä. Ja Jane iloitsi, mutta tunsi olevansa\nentistä yksinäisempi, kun ei ollut enää toveria yksinäisyydessä. Ja\nheidän ystävyytensä kesti yhä, Flower otettiin siihen kolmanneksi\n-- vaiteliaaksi, kiitolliseksi kolmanneksi, joka ponnisti kaikkensa\noppiakseen siltä naiselta, jonka ystävyys oli hänen miehellensä niin\nkallisarvoinen, miten onnistua siinäkin, missä hän siihen asti oli\nollut puuttuvainen. Ja Janen jalo sydän oli rehellinen ja uskollinen\nmolemmille, vaikka hänen oma yksinäisyytensä vain kasvoi heidän eheän\nonnensa näkemisestä.\n\nJa nyt hänen tuskanhetkellänsä oli Deryck hänen ainoa turvansa; ja\ntohtori tiesi sen ja järjesti asiat sen mukaan, sillä vihdoinkin\noli hänen suotu maksaa vastavuoroa elinkautisesta uskollisesta\nystävyydestä. Tämäniltainen keskustelu oli oleva heidän ystävyytensä\nvaikein tulikoe. Mitä jokapäiväisimpien ulkonaisten pikkuseikkain\nvaikutuksen henkisiin asioihin hän näiden erikoistuntijana hyvin\noivalsi. Siksi oli hän käskenyt tuomaan lehikäisiä ja panemaan kasarin\ntulelle sekä pyytänyt Janea laittamaan teetä.\n\nKasarin kiehuessa he muistelivat kastanjoitansa ja nauroivat vanhan\n\"Fräuleinin\" vastuksia hänen yrittäessään pitää heitä kurissa ja omia\njuoniansa päästäkseen hänen silmälläpidostansa. Ja vuodet vierivät\ntaaksepäin, ja Jane oli kuin kotonaan lapsuudentoverinsa luona.\n\nSiitä huolimatta syntyi jännittävä hetki, kun tohtori nosti teepöydän\nsyrjään ja he istuivat aivan vastatusten nojatuoleissaan molemmin\npuolin tulennosta. Kumpikin tarkasti toisen luonteenomaista asentoa.\n\nJane istui etukumarassa, jalat lujasti roihumatolla, kyynärpäät\npolvilla ja kädet ristissä edessä.\n\nTohtori istui takakenossa, toinen jalka heitettynä toiselle, kyynärpäät\ntuolin käsinojalla, sormenpäät vastatusten, aivan hiiskahtamatta,\nkooten pontevasti ajatuksiansa.\n\nHeidän välisensä vaitiolo muistutti pientä, tyyntä, syvää sisäjärveä.\n\nJane hyppäsi ensiksi veteen.\n\n\"Deryck, minä kerron teille kaikki. Minä puhun teille sydämestäni,\nmielestäni, tunteistani, ihan niinkuin ne olisivat luita, jänteitä tai\nkeuhkoja. Toivon, että olette samalla sekä lääkäri että rippi-isä.\"\n\nTohtori oli tarkastellut sormenpäitään. Nyt hän vilkaisi Janeen ja\nnyökkäsi päätään; sitten hän kääntyi katsomaan tulennokseen.\n\n\"Deryck, minun elämäni on ollut kokolailla yksinäistä. Minä en ole\nmilloinkaan ollut kenellekään kaikki kaikessa, eikä kukaan liioin\nole milloinkaan ylettynyt minun syvimpiin kätköihini. Tiesin, että\nniitä minussa oli, mutta myös, että ne olivat muilta piilossa, vielä\npohjaamatta.\"\n\nTohtori avasi huulensa ikään kuin jotakin sanoakseen, pusersi ne heti\njälleen yhteen entistä tiukempaan ja nyökkäsi vain äänetönnä.\n\n\"Minua ei kukaan ollut milloinkaan rakastanut sillä rakkaudella, joka\ntekee toisen ihmisen toiselle ehdottomasti ylimmäiseksi, enkä minä itse\nollut milloinkaan niin rakastanut. Minä olen tosin kyllä -- pitänyt\nhyvin monesta, mutta pitäminen ei ole rakastamista. -- Voi, rakas\npoika, nyt minäkin sen tiedän!\"\n\nTohtorin kasvot näyttivät kovin kalpeilta hänen tuolinsa tummanvihreää\ntaustaa vasten; mutta hän hymyili vastatessaan: \"Ei, hyvä ystävä, se on\nvarma. Suuri ero niillä on.\"\n\n\"Minulla oli paljon ystäviä, niiden joukossa monta kelpo nuorta\nmiestä, useimmat minua nuorempia, jotka puhuttelivat minua 'neiti\nChampioniksi', mutta selkäni takana 'vanhaksi kunnon Janeksi'.\"\n\nTohtori hymyili. Hän oli usein kuullut nimityksen, ja hänen korvissaan\nsoi vieläkin sanojain sydämellistä ihailua ja kiintymystä ilmaiseva\näänensävy.\n\n\"Miesten kanssa sovin yleensä paremmin kuin naisten\", jatkoi Jane.\n\"Kun olen näin suuri ja roteva ja kun tavallisesti sanon lapiota\nlapioksi enkä 'työkaluksi, jota puutarhassa tarvitaan', niin naiset\npitävät minua kovin järkevänä ja vähin arastelevat minua. Nuoret\nmiehet tietävät, että he voivat luottaa minuun. Minä olen heidän\nuskottunsa, ja he pitävät minua jonkunlaisena hauskana vanhempana\nsiskona, joka tietää heistä enemmän yhtä ja toista kuin oikea sisar\nja joka luultavasti myöskin alttiimmin kuuntelee, mitä he kulloinkin\nsuvaitsevat kertoa. Mies-ystäviäni oli myös Garth Dalmain, Deryck.\"\n\nJane vaikeni, mutta sanaa virkkamatta tohtori odotti, että hän jatkaisi.\n\n\"Olin aina pitänyt hänestä, osittain sen tähden, että hän oli niin\nitsenäinen ja eloisa puheissaan, osittain sen tähden, että\" -- heleä\npuna nousi hänen ruskettuneille poskilleen -- \"no niin, sen tähden,\nettä hänen tavaton kauneutensa viehätti minua, luullakseni, vaikken\nminä sitä silloin älynnyt. Sitä paitsi meidän olosuhteemme olivat\nmuutenkin monissa kohdin niin samanlaiset -- molemmat olimme orpoja ja\nvarakkaita; emme kumpikaan kenellekään vastuussa teoistamme; meillä oli\npaljon yhteisiä ystäviä ja vierailimme alituisesti samoissa perheissä.\nNäin kehittyi välillemme läheinen ystävyys. Ja miehenä ja veljenä,\nniin sanoakseni, oli hän yläpuolella muiden ystävieni. Me puhelimme\nmonen monista naisista, kaikista hänen ihastuksistaan vuoron perään,\nja mitenkä kunkin kauneus tehosi häneen, ja minä olin kovin utelias\nnäkemään, mistä hänen harhaileva mielikuvituksensa lopultakin löytäisi\ntyyssijansa. Mutta eräänä kohtalokkaana iltana kaikki muuttui puolessa\ntunnissa. Olimme silloin molemmat Overdenessa. Siellä oli paljon\nvieraita, ja Georgina-täti oli järjestänyt konsertin, mihin puolen\nlähiseutua piti tulla. Rouva Velma peruutti tulonsa viime tingassa.\nGina-täti joutui suunniltaan ja lainasi sanoja papukaijalta. Kyllähän\nte ne tunnette. Hän sanoo aina vain matkivansa 'lintu kultaa'. Jotakin\noli tehtävä. Minä tarjouduin laulamaan Velman sijasta; ja minä lauloin.\"\n\n\"Ah\", sanoi tohtori.\n\n\"Minä lauloin 'Rukousnauhan' -- sen, jota Flower pyysi minua viimeksi\ntäällä ollessani laulamaan. Muistatteko?\"\n\nTohtori nyökkäsi. \"Kyllä.\"\n\n\"Sen jälkeen oli kaikki muuttunut Garthin ja minun välillä. En sitä\nensin oikein ymmärtänyt. Huomasin kyllä, että laulu oli syvästi\nliikuttanut häntä, sävelten kauneus kun vaikuttaa häneen jokseenkin\nyhtä paljon kuin värienkin. Mutta minä otaksuin laulun vaikutuksen\nyön mittaan haihtuvan. Mutta päivät kuluivat ja yhä minä tunsin\nsaman suloisen eron entisestä. Muut eivät sitä huomanneet, mutta\nyhtäkkiä minä tunsin, ensi kerran elämässäni, toisen ihmisen todella\nvälittävän minusta. Astuessani huoneeseen tunsin, että hän heti\nhuomasi läsnäoloni, lähtiessäni sieltä tunsin, että hän heti huomasi\npoistumiseni ja kaipasi minua. Tulollani ja läsnäolollani ikään\nkuin täydensin kaikkea, poistuessani jätin jälkeeni tyhjyyden,\njota ei voinut täyttää. Tiesin tämän, enkä sentään ymmärtänyt --\nniin uskomattomalta kuin saattaa tuntuakin -- että tämä kaikki oli\n_rakkautta_. Minä pidin sitä harvinaisen herkkänä ystävyyssuhteena,\nharvinaisena toinen toisensa ymmärtämisenä, mikä johtui etupäässä\nsiitä, että nautimme toistemme soitannollisista lahjoista. Me vietimme\ntuntikausia musiikkisalissa. Ja niin minä todellakin uskoin, mitä\nkerroin, vaikka hän ei silmillänsä ainoastaan katsellut minua, vaan\nkosketti minuun, ja se kosketus oli ylen hellää ja ihmeellistä.\nEnkä minä koko aikana sentään ajatellutkaan rakkautta. Minähän\nen ollut minkään näköinen ja olin jo melkein keski-ikäinen; hän\nsitä vastoin niin säteilevän kaunis nuori mies. Hän oli kuin nuori\nauringonjumala, jonka läheisyys lämmitti ja elähdytti minua. Melkein\naina hän olikin lähelläni. Näin, totta puhuen, _minä_ katselin asioita\nkonsertin jälkeisinä päivinä. Mutta _hän!_ Deryck, hän kertoi minulle\njälkeenpäin, että kuullessaan minun laulavan 'Rukousnauhaa' hänelle\nyhtäkkiä valkeni jotakin, sekä lauluun että myös _minuun_ nähden.\nHän sanoi aina pitäneensä minua hyvänä toverina, mutta silloin\nkohotettiin jotakin verhoa, siltä tuntui, ja hän näki, älysi ja tunsi\nminut naiseksi. Ja hän sanoi -- tämä tuntuu teistä epäilemättä vallan\nmahdottomalta, ja niin se minustakin tuntui -- mutta hän sanoi, että\ntämä hänen löytämänsä nainen oli hänen naisihanteensa ja ettei hän\nikinä ollut mitään niin halunnut kuin nyt siitä pitäen minua omaksensa.\"\n\nJane vaikeni ja katsoi hehkuvaan tulennokseen. Tohtori kääntyi hitaasti\nja katseli Janeen. Hän oli itse kokenut, mikä valtava tenho hänen\nnaisellisuudessaan piili -- ja miten vastustamattomaksi se kävi, jos\nkerran sen perille pääsi, se kun ei ollut pinnalla. Hän oli itse\ntuntenut, mikä äidillinen hellyys hänessä uinui. Hän oli tajunnut,\nmillainen turvapaikka oli hänen sylinsä, miten virkistävää lepo hänen\npovellansa ja mikä selittämätön lohtu hänen rakkaudessansa. Ennen,\nyksinäisyyden ja vastoinkäymisten päivinä, oli tohtorin täytynyt\npaeta tätä Janen kätkettyä olemusta - tätä kallista aarretta, joka\nolisi ollut niin helposti otettavissa, sillä hän itse ei tiennyt sen\narvoa. Mutta se oli aarre, josta hänellä ei ollut oikeutta ammentaa.\nSen vuoksi hän täysin ymmärsi, kuinka suuri valta tällä kaikella oli\nmieheen, joka sen oli oppinut tuntemaan ja jota ei mikään estänyt\nvoittamasta sitä omakseen.\n\nMutta ääneensä hän sanoi vain: \"En minä sitä ensinkään mahdottomana\npidä.\"\n\nJane oli tykkänään unohtanut tohtorin. Hän siirsi äkkiä katseensa pois\ntulennoksesta.\n\n\"Tuntuu hyvältä, ettette pidä\", sanoi hän, \"mutta kyllä minä pidin.\nNo niin, me lähdimme molemmat Overdenesta samana päivänä. Minä tulin\nteille, hän meni Shenstoneen. Silloin oli tiistai. Perjantaina minä\nsaavuin Shenstoneen, ja me tapasimme taas toisemme. Tällaisesta\nlyhytaikaisesta erosta meidän 'yhteistunteemme' oli käynyt entistä\nsyvemmäksi ja vienommaksi. Eräs kaunis amerikatar, Pauline Lister,\noli Shenstonen vieraiden joukossa. Garth oli aivan haltioissaan\nhänen kauneudestaan ja kovin innostunut häntä maalaamaan. Kaikki\nolivat vallan varmoja, että Garth kosisi häntä. Niin minäkin luulin,\nja vielä päälle päätteeksi kehoitin häntä siihen. Minä olin siitä\nniin mielissäni ja seurasin sydämestäni iloiten asiain kehitystä,\nvaikka hänen katseensa kyllä yhä viipyi minussa ja minä tiesin, että\nhänen päivänsä alkoi vasta meidän tavattuamme ja päättyi, kun olimme\ntoisillemme toivottaneet hyvää yötä. Tunsin, että hän ensimmäiseksi ja\nviimeiseksi muisti minua, ja tämä tunne kultasi kaiken, teki elämän\nniin rikkaaksi, ja sittenkin minä pidin sitä vain harvinaisen kauniina\nystävyytenä. Mutta samana iltana, jolloin saavuin Shenstoneen, pyysi\nhän minua päivällisen jälkeen kanssansa pengermälle, hänellä oli\njotakin tähdellistä puhuttavaa minulle. Minä luulin hänen vanhaan\ntapaan uskovan minulle jonkin salaisuuden, ja varsinkin luulin saavani\nkuulla lähempiä tietoja hänen aikeistansa neiti Listeriin nähden.\nSiinä uskossa minä aivan levollisena lähdin hänen kanssaan. Oli kirkas\nkuutamo, minä istuin kaidepuulle odottamaan, että hän alkaisi puhua.\nSilloin -- voi, Deryck! Silloin se tapahtui!\"\n\nJane nojasi kyynärpäänsä polviinsa ja kätki kasvonsa ristiin pantuihin\nkäsiinsä.\n\n\"Minä en voi kertoa -- yksityiskohtia. Hänen rakkautensa vuoti\nylitseni kuin juokseva kulta. Se kirvoitti minun sulkeutuneisuuteni,\nse mursi minun vakaumusteni jääkuoren, se tempasi minut myötänsä kuin\nihmeellinen tulivirta. En tiennyt maasta enkä maailmasta, tiesin vain,\nettä tämä rakkaus oli minun, minua varten. Ja sitten -- voi, Deryck!\nminä en voi sitä selittää -- en tiedä itsekään, miten kaikki tapahtui\n-- mutta tämä kuohuva tunnevirta tyyntyi minun povellani. Hän polvistui\neteeni, kiersi kätensä ympärilleni, ja niin olimme ääneti sylityksin.\nSillä hetkellä olin kokonaan hänen, ja hän tunsi sen. Siinä hän olisi\nsaanut levätä vaikka tuntikausia, ellei olisi liikahtanut ja puhunut,\nmutta hän nosti päätään ja tarkasti minua. Sitten hän sanoi pari sanaa.\nEn saata kerrata niitä, mutta ne saivat minut jälleen älyihini ja\nminulle valkeni, mitä kaikki tämä tarkoitti. Garth Dalmain pyysi minua\nvaimoksensa.\"\n\nJane vaikeni odottaen, että tohtori jotenkin ilmaisisi hämmästystään.\n\n\"Mitä muuta hän olisi voinut tarkoittaa?\" sanoi Deryck Brand aivan\ntyynesti. Hän nosti kätensä huuliensa varjoksi tuntien niiden hieman\nvärähtelevän. Janen tunnustus kävi häneen kovemmin kuin hän oli\nluullutkaan. \"No, hyvä ystävä, mitä te sitten --?\"\n\n\"Minä nousin\", sanoi Jane, \"sillä niin kauan kuin hän oli siinä\nedessäni polvillaan, oli hän minun herrani, niin sieluni kuin\nruumiinikin. Vaistoni sanoi, että jos hän suostuttaisi minut\npuolisoksensa, niin järkeni oli siihen myöntyvä ennen kuin koko muu\nolemukseni. Sanassa sanotaan 'henki, sielu ja ruumis', eikä 'ruumis,\nsielu ja henki', kuten ne usein käännetään, ja minä uskon, että tuo\ninnoituksen sanelema järjestys on oikea.\"\n\nTohtori teki nopean ymmärtämystä osoittavan liikkeen, \"Hyvä Jumala,\nJane!\" sanoi hän. \"Teille on valjennut totuus ja te ilmaisitte sen\njuuri niinkuin minä olisin tahtonut monesti ilmaista, mutta en ole\nkyennyt löytämään oikeita sanoja. Te löysitte ne, Jeanette.\"\n\nJane katsoi häntä silmiin ja hymyili surullisesti. \"Niinkö, poika?\"\nsanoi hän. \"Minä olen saanut niistä kalliisti maksaa. -- Minä työnsin\nluotani hänet, joka minua rakasti, ja sanoin tarvitsevani kaksitoista\ntuntia asiaa tyynesti harkitakseni. Hän oli niin varma kaikesta --\nvarma minusta ja varma itsestään -- että hän ilman muuta suostui\nsiihen. Pyynnöstäni hän jätti minut heti yksin. En voi kuvata, miten\nhän meni, en edes teille, Dicky. Lupasin seuraavana aamuna tulla\nhäntä tapaamaan kirkkoon ja antaa vastaukseni. Hänen piti siellä\nkello yhdeltätoista koetella uusia urkuja. Tiesimme siellä saavamme\nolla kenenkään häiritsemättä. Minä menin. Hän lähetti pois polkijan.\nSitten hän viittasi minua luoksensa kuoriin. Ympäristö oli niin\ntunnelmallinen. Hänen taiteilijasielunsa oli riemukasta odotusta\ntulvillaan. Hänen loistavista silmistään kuvastui täydellinen varmuus,\nmutta muuten hän oli kovin hillitty. Hän ei edes koskettanut minuun\npyytäessään vastaustani. Sitten -- minä aivan ilman muuta hylkäsin\nhänet, syyn sanoin semmoisen, ettei hän voinut sitä kumota. Hän kääntyi\nja lähti pois kirkosta. Emmekä me siitä päivästä tähän hetkeen ole\nsanaakaan vaihtaneet.\"\n\nPitkä vaitiolo tohtorin vastaanottohuoneessa. Miehen sydän tunnestautui\ntoisen sydämen tuskaan ja koetti hillitä suuttumustaan, kun ei vielä\nollut kuullut asiaa loppuun saakka.\n\nJane oli taas samassa mielentilassa kuin tuona kohtalokkaana\nhetkenäkin, ja taaskin hän uskoi sittenkin tehneensä oikein.\n\nViimein tohtori keskeytti vaitiolon. Hän tarkasti Janea eikä\nirroittanut katsettaan hänen silmistänsä.\n\n\"Ja miksi te hylkäsitte hänet, Jane?\" Tavallisesti niin ystävällinen\nääni oli nyt melkein tyly.\n\nJane ojensi ymmärtämystä anoen käsiään. \"Voi, hyvä ystävä, minun täytyy\nsaada teidät ymmärtämään! Mitenkä olisin toisinkaan voinut tehdä,\nvaikka kyllä tiesin, että siten luovuin elämäni suurimmasta onnesta?\nDeryck, itsehän tunnette Garthin kyllin hyvin tietääksenne, kuinka hän\non kauneudesta riippuvainen; aina pitää kaiken olla kaunista hänen\nympärillänsä. Ennen kun meissä ilmeni tuo selittämätön toistemme\nkaipuu, hän puhui minulle tästä aivan avoimesti, sanoen muun muassa\neräästä rumanpuoleisesta henkilöstä, jonka luonnetta ja lahjoja hän\nsuuresti ihaili, mutta jonka kasvoista hän vasta samassa suhteessa oppi\npitämään: 'Mutta eivät ne kasvot olleet sellaiset, joiden olisi aina\nsuonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä. Mutta\nei ihmiselle ollut toki pantu moista koetusta. Minulle se olisikin\nollut sulaa kärsimystä.' Voi, Deryck! Kuinka minä olisin saattanut\nkahlita Garthia rumiin kasvoihini? Olisinko minä voinut ruveta\njokapäiväiseksi, jokahetkiseksi koetukseksi tuolle päivänpaisteiselle,\nkauneutta rakastavalle sielulle? Tiedän kyllä sanottavan: 'Rakkaus\non sokea!' Mutta se pitää paikkansa vain niin kauan kuin rakkaus ei\nvielä ole astunut hallitsijana valtakuntaansa. Kaihoava rakkaus näkee\nrakastetusta vain sen, mikä herätti kaihoamisen. Mutta kun rakkaus on\npäässyt toiveittensa perille, saa se näkönsä jälleen, ja jokapäiväisen,\njokahetkisen harjoituksen kautta se tarkentuu ja käy ajan kuluessa --\nsuurennuslasia ja kaukoputkea tarkemmaksi. Naimisissa oleva rakkaus\nei ole sokea. Pyh! Kun näin ulkopuolinen oleilee pariskuntien luona,\nsaa hän kyllä kuulla, mitä rakkaus näkee, molemmin puolin, ja varmasti\nkarisevat uskottelut sen sokeudesta. Garth oli sokea noina ihanina\npäivinä, sen minä kyllä tiedän, eikä nähnyt, että minulta puuttui\nkaikki ulkonainen viehätys, sillä hän tahtoi yleensä vain minut. Mutta\nkun minä olisin ollut hänen omansa ja hän olisi mielin määrin saanut\nammentaa sitä kauneutta, jota minun henkeni ja sieluni saattoi hänelle\ntarjota, kun olisi alkanut elämän yksitoikkoinen arki, joka sekin\nkaikkineen päivineen on elettävä, kun olisimme istuneet aamiaispöydässä\nja minä olisin nähnyt hänen vilkaisevan minuun ja sitten kääntävän\nkasvonsa poispäin minusta, kun minä olisin siinä kahvikannun takana\nistuessani tuntenut olevani jotakuinkin ruma ja siis myös tiennyt että\noman ystäväni kärsimys oli alkanut -- olisinko minä voinut kestää sitä?\nEikö tuo onneton tunne, että ihan syyttäni alituisesti kiusasin häntä,\nolisi vähitellen tehnyt minua rumaa rumemmaksi, kunnes katkeruus ja\npettymys ja, kukaties, mustasukkaisuus, kaikki yhdessä olisivat tehneet\nminut vallan jolsaksi? Sanokaa, Deryck, olisinko minä voinut kestää\nsitä?\"\n\nTohtori tarkasteli Janea kuin potilasta.\n\n\"Mutta osuinpa minä diagnoosissani oikeaan, kun määräsin teidät\nlähtemään ulkomaille\", virkkoi hän miettiväisenä. \"Tosiaan, vaikka\nminulla oli niin vähän tietoja taudin oikeasta laadusta ja --\"\n\n\"Oih, poika\", huudahti Jane tehden kärsimättömän kädenliikkeen, \"älkää\npuhuko minulle kuin millekin potilaalle. Pitäkää toki minua ihmisenä\nja sanokaa minulle suoraan -- niinkuin mies miehelle -- olisinko minä\nvoinut kiinnittää Garth Dalmainia rumiin kasvoihini? Tiedättehän,\netteivät ne ole minkään näköiset.\"\n\nTohtori nauroi. Häntä huvitti se, että sai Janen suutahtamaan.\n\"Mutta, hyvä tyttöni\", sanoi hän, \"jos puhuisin kuin mies miehelle,\nkäyttäisin yhdestä ja toisesta koko ankaria sanoja. Mutta nyt puhuu\nmies naiselle -- ja vielä mies, joka kauan on kunnioittanut ja ihaillut\ntodella ihailtavaa ja jaloa naista -- ja hän vastaa suoraan teidän\nkysymykseenne. Sanan tavallisessa merkityksessä te ette ole kaunis,\neikä kukaan, joka teistä todella pitää, teille toisin sanoisi, sillä\nei kenenkään, joka teidät tuntee ja teistä pitää, juolahda mieleenkään\npuhua kierosti teille. Me voimme myöntää, jos niin tahdotte, että\nte olette rumakin, vaikka minä tunnen puolen tusinaa nuoria miehiä,\njotka heittäisivät minut ulos niistä sanoista, ja minun täytyisi\npuolustuksekseni selittää, että he kuulivat väärin ja että minä sanoin\nvain: 'Te olette _Jane_', ja siihen he olisivat täysin tyytyväisiä.\nNiin kauan kuin te olette oma itsenne, ovat ystävänne tyytyväisiä. Ja\nkoska nyt kerran on puhe näistä rakkaista kasvoista, voin minä lisätä,\nettä muistan aikoja, jolloin olisin voinut taivaltaa monia penikulmia\nsaadakseni nähdä ne; kun ne olivat kaukana, kaipasin niitä lähelleni,\nkun ne olivat lähelläni, en koskaan toivonut niitä loitommalle.\"\n\n\"Niin, mutta, Deryck, teidän ei tarvinnut niitä aina nähdä\nvastapäätänne pöydässä\", intti Jane vakavana vastaan.\n\n\"Valitettavasti ei. Mutta sitä enemmän nautin ateriasta, kun onnellinen\nsattuma toisinaan johti ne minua vastapäätä.\"\n\n\"Mutta, Deryck -- _teidän ei tarvinnut suudella niitä_.\"\n\nTohtori heitti päänsä taaksepäin ja purskahti nauramaan, niin että\nFlower portaita noustessaan ihmetteli, mihin heidän puheensa oli\nmahtanutkaan kääntyä.\n\nMutta Jane oli aivan totinen eikä nähnyt asiassa mitään nauramista.\n\n\"Ei, rakas ystävä\", sanoi tohtori vähän tyynnyttyänsä, \"minun\nansioluettelooni kannattaa todella merkitä, etten kertaakaan näin\nmoneen vuoteen ole suudellut niitä.\"\n\n\"Dicky, älkää ärsyttäkö! Tämä on minulle elinkysymys, ja ellette nyt\nanna minulle viisaita ja harkituita neuvoja, meni koko minun vaikea\ntunnustukseni hukkaan.\"\n\nTohtori muuttui heti vakavaksi. Hän kumartui eteenpäin ja tarttui Janen\nristissä oleviin käsiin.\n\n\"Rakas ystävä\", sanoi hän, \"antakaa anteeksi, jos tunnuin kovin\nvälinpitämättömältä. Ajattelen vakavasti asiaanne ja olen altis\nkaikin tavoin teitä palvelemaan. Sallikaa minun tehdä muutamia\nkysymyksiä. Mitenkä te saitte Dalmainin uskomaan, että tämmöinen seikka\nvoittamattomasti esti teitä menemästä naimisiin?\"\n\n\"En minä sitä syyksi sanonutkaan.\"\n\n\"Millä perusteella te sitten hylkäsitte hänet?\"\n\n\"Minä kysyin, kuinka vanha hän oli?\"\n\n\"Jane! seisoessanne siinä hänen vieressään kuorissa, jonne hän oli\ntullut saamaan teidän vastaustanne?\"\n\n\"Niin. Se tuntui kauhealta, kun sitä perästäpäin ajattelin. Mutta se\nvaikutti.\"\n\n\"Sitä minä en epäile. Entä sitten?\"\n\n\"Hän sanoi olevansa kahdenkymmenenseitsemän. Minä sanoin olevani\nkolmenkymmenen, näyttäväni kolmenkymmenenviidenvuotiaalta ja tuntevani\nolevani neljänkymmenen. Sanoin vielä lisäksi, että vaikka hän oli\nkahdenkymmenenseitsemän, hän näytti yhdeksäntoistavuotiaalta ja tunsi\nihan varmasti usein olevansa vain yhdeksänvuotias.\"\n\n\"No, ja --?\"\n\n\"Sitten minä sanoin, etten voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa.\"\n\n\"Ja hän tyytyi siihen?\"\n\n\"Ensin hän näytti aivan tyrmistyneeltä. Sitten hän sanoi olevan\nvallan luonnollista, etten voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, kun\nkerran hänestä niin ajattelin. Hän sanoi nyt ensi kerran tulleensa\najatelleeksi itseään tässä asiassa. Hän sanoi myös alistuvansa minun\npäätökseeni, ja niin hän lähti kirkosta emmekä me ole sen jälkeen\ntavanneet.\"\n\n\"Jane\", sanoi tohtori, \"minä ihmettelen, ettei hän ollut\ntarkkasilmäisempi sillä kertaa. Te olette niin tottumaton käyttämään\nvalhetta, että minä en usko teidän aivan alttarin juurella kyenneen\nkovinkaan vakuuttavasti valehtelemaan miehelle, jota rakastitte.\"\n\nHieno puna kohosi Janen kasvoille.\n\n\"Voi, Deryck, ei se ollut pelkkää valhetta. Se oli noita kauheita\nvalheita, joissa on 'siteeksi totta' --.\"\n\n\"'Ja täysivalhetta vastaan voi aina voittoisasti taistella, mutta\nvaikeaksi käy voittaa valhetta, joka osaksi on totta', sanoo Tennyson\njossakin\", lausui tohtori väliin.\n\n\"Niin\", vastasi Jane. \"Hän ei voinut kumota sitä, sillä se oli\nosaksi totta. Hän _on_ iältään minua kolmea vuotta nuorempi ja\nmieleltään vielä sitäkin nuorempi. Ja osaksi minä juuri hänen\nmiellyttävän nuorekkuutensa vuoksi pelkäsin omaa kypsyneisyyttäni\nja vakaantuneisuuttani. Voi, Deryck, se oli kyllä osaksi totta,\nmutta suurimmaksi osaksi petosta. Ja peräti valheellista oli minun\nsanoa häntä 'nuoreksi pojaksi' -- miestä, jonka herruutta olin niin\nperin pohjin saanut tuntea edellisenä iltana. Siksi hän ei kyennyt\npanemaan vastaankaan, kun oli niin lopen hämmästynyt. Hän ei ollut\nkoko aikana ensinkään ajatellut itseään, jota vastoin minä taas aivan\nsairaalloisesti tarkkasin omaa itseäni. Hän ajatteli vain minua. Minä\najattelin häntä ja -- itseäni.\"\n\n\"Jane\", virkkoi tohtori, \"kaiken, mitä olette siitä asti kärsinyt,\nolette tinkimättä ansainnut.\"\n\nJane painoi päänsä alas. \"Minä tiedän sen.\"\n\n\"Te petitte itseänne ettekä ollut suora hänellekään, joka rakasti\nteitä. Te riistitte jotakin kummaltakin, olitte vilpillinen\nkummallekin. Ettekö huomaa erehdystänne? Asia on hyvin yksinkertainen.\nDalmain, kauneudenpalvoja, oli saanut tarpeekseen kauniista kasvoista.\nHän oli leipurinpojan kaltainen, jolle ensin palvelukseen tullessa\nluvattiin torttuja ja muita leivoksia niin paljon kuin häntä vain\nhalutti ja joka söikin niitä ensi viikolla niin paljon, että hänestä\nsittemmin aina tavallinen voileipä maistui paljon paremmalta: Te olitte\nDalin voileipä. Olen pahoillani, jos vertaus ei miellytä teitä.\"\n\nJane hymähti. \"Päinvastoin vertaus miellyttää minua\", sanoi hän.\n\n\"Mutta te olitte paljon muutakin hänelle. Te olitte hänen\nnaisihanteensa. Hän luotti teidän voimaanne ja hellyyteenne, teidän\narmauteenne ja vilpittömyyteenne. Särjitte hänen ihanteensa, petitte\nhänen luottamuksensa. Tämä haaveellinen ja valikoiva taiteilijaluonne,\njoka kuluttamattomin voimin kykeni uskollisesti ja hellästi\nrakastamaan, oli löytänyt sataman teidän rakkaudestanne, mutta\nkahdentoista tunnin kuluttua te ajoitte hänet jälleen tuuliajolle. Jane\n-- te teitte rikoksen. Sen miehen suurenmoinen henkinen tarmo näkyy\nsiitä, millä tavoin hän sen kesti. Hänen taiteellinen kehityksensä\nei pysähtynyt. Hänen parhaat teoksensa valmistuivat sen jälkeen.\nEi hän kiihdyksissään, omaa tuskaansa ilkkuaksensa, tehnyt mitään\nkevytmielistä liittoa, eikä myös, vain teitä uhmataksensa, nainut\nrikkautta ja etuja, rakkautta kun puuttui. Hän olisi voinut tehdä\nkummatkin -- toisen tai toisen, tarkoitan. Ja kun minulle nyt selviää,\nmitä kaikkea tuo eilen näkemäni mies parka on jo saanut kestää teidän\ntähtenne! Hän taistelee niin uljaasti pimeydessänsä ja, päätänsä\ntyynyllä käännellen, riutuneilla kasvoilla heikko toivon kajastus,\nitseänsä lohduttelee: 'Sun ohjaukses' turvan tuo'. -- Jane, jos\nolisitte mies, niin totisesti minä teitä suomisin.\"\n\nJane nytkähdytti olkapäitään ja kohotti päätään, hän sai hiukkasen\ntakaisin entistä mielenlujuuttaan.\n\n\"Hyvä ystävä, olette jo pehmittänyt minua kelpo lailla. Niin\npehmittävät vain rehellisen suuttumuksen sanat. Ja nyt tuntuu\nhelpommalta: -- Minun on kai vielä kerrottava, että yhtäkkiä,\nseisoessani suuren pyramidin huipulla, näin asiat toisessa valossa.\nMuistatteko sitä näköalaa selvine rajaviivoineen? Toisella puolella\nvirta ja vihannuus, kasvillisuus ja hedelmällisyys, todellinen\n'yrttitarha'; toisella puolella laajaa tasamaata silmän kantamattomiin,\nkultainen, taivaanrannalle ulottuva vapaus, mutta ei kasvillisuuden\nmerkkiäkään, ei viljelyksen toivoa, ainoastaan karu, hedelmätön erämaa.\nSe oli mielestäni oiva kuva omasta nykyisestä elämästäni. Garthin\nrakkaus kun olisi virran tavoin sitä kostuttanut, olisi se muuttanut\nsen oikeaksi 'Herran yrttitarhaksi'. Vähemmän olisi ollut vapautta,\nmutta poissa myös yksinäisyys. Ja lopultakin, vapaus, joka merkitsee\nyksinomaan itseänsä varten elämistä, käy ajan mittaan taakaksi. Sitten\nselvisi minulle myös, että olin tuominnut hänetkin samanlaiseen\nerämaanelämään. Menin vanhan sfinksin luo ja kysyin neuvoa. Sen\nrauhalliset, viisaat silmät, jotka näkevät tulevaisuuteen, olivat\nsanovinaan, 'Se vain elää, joka rakastaa.' Samana iltana päätin jättää\nsikseen koko Niilin matkani, palata kotiin, lähettää sanan Garthille,\ntunnustaa kaiken hänelle ja pyytää, että aloittaisimme elämän uudelleen\njuuri siitä, mihin kolme vuotta sitten kuutamoiltana sen Shenstonen\npengermällä keskeytimme. Kymmenen minuuttia siitä, kun olin tehnyt\npäätökseni, kuulin hänen onnettomuudestansa.\"\n\nTohtori varjosti kädellään kasvojansa. \"Ajan pyörä\", virkkoi hän\nhiljaa, \"pyörii aina eteenpäin, taaksepäin ei milloinkaan.\"\n\n\"Kyllä, Deryck, kyllä joskus\", huudahti Jane. \"Te ja Flower tiedätte,\nettä se joskus pyörii niinkinpäin.\"\n\nTohtori hymyili surumielisesti, mutta hellästi. \"Tiedän kyllä\", vastasi\nhän, \"mutta poikkeus vain vahvistaa säännön.\" Sitten hän äkkiä jatkoi:\n\"Mutta teihin nähden parantaa asiaa epäilemättä paljon se, että te\njo ennen kuin kuulitte Dalmainin sokeudesta itsellenne tunnustitte\nolleenne väärässä ja myös päätitte luottaa häneen.\"\n\n\"En tiedä, oliko minulle niinkään selvänä, että olin tehnyt väärin,\nmutta varmasti tiesin, etten voinut kauemmin elää ilman häntä ja siksi\nolin valmis uskaltamaan mitä tahansa. Ja nyt tietysti, kun poika\nraukkaani on kohdannut tällainen onnettomuus, on kaikki epäileminen ja\nempiminen mennyttä, asia on siltä kohdalta nyt aivan yksinkertainen.\"\n\nTohtori katsoi Janeen kohottaen äkkiä tasaisia kulmakarvojaan. \"Aivan\nyksinkertainen?\" sanoi hän.\n\nKun Jane näytti olevan tyytyväinen sanoihinsa eikä edes yrittänyt sen\nparemmin selittää niitä, nousi tohtori ja kohensi valkeata, jääden\nmietteisiinsä seisomaan sen eteen. Kun hän jälleen istuutui, oli hänen\näänensä hyvin rauhallinen, mutta hänen sanontansa niin eloisaa, että\nJane sen erikoisesti huomasi. Hän tunsi, että heidän keskustelunsa nyt\noli tullut taitteeseen.\n\n\"Sanokaahan minulle, rakas Jeanette\", lausui tohtori, \"mitä nyt aiotte\ntehdä.\"\n\n\"Tehdäkö?\" vastasi Jane. \"Lähden tietysti suoraapäätä Garthin\nluo. Pyydän ainoastaan, että te neuvoisitte minulle, kuinka olisi\nparasta ilmoittaa hänelle minun tulostani, ja sanoisitte, voiko\nsen aiheuttamasta mielenliikutuksesta olla vaaraa hänelle. En\nsitä paitsi halua, että lääkäri tai sairaanhoitajatar kukaties\nestää minut pääsemästä hänen luoksensa. Minun paikkani on hänen\nluonansa. En pyydä elämältä muuta kuin saada olla hänen luonansa.\nMutta sairaanhoitajattaret saattavat olla itsepintaisia, ja kiista\nsellaisissa olosuhteissa olisi sietämätöntä. Teidän sähkösanomanne\npäästäisi kaikesta.\"\n\n\"Niin kyllä\", sanoi tohtori hitaasti. \"Minun sähkösanomani avaisi\nepäilemättä teille Garth Dalmainin sairashuoneen oven. Ja kun olisitte\nsiellä, mitä sitten?\"\n\nKuvaamattoman hellä hymy ilmestyi Janen huulille. Tohtori näki sen,\nmutta käänsi pois katseensa. Ei hän eikä kukaan muukaan mies saanut\nnähdä sitä. Silmät, joiden olisi pitänyt se nähdä, olivat ainiaaksi\nsokeat.\n\n\"Mitä sitten, Deryck? Sen sanoo rakkaus sitten. Kaikki esteet häviävät,\nja Garth ja minä saamme olla yhdessä.\"\n\nTohtori järjesti sormenpäänsä vastatusten perin täsmällisesti, ennen\nkuin hän mitään virkkoi. Kun hän sitten puhui, oli hänen äänensä hyvin\ntyyni ja ystävällinen.\n\n\"Voi, Jane\", sanoi hän, \"sellainen on naisen näkökanta. Se on varmasti\nyksinkertaisin ja kukaties oikeinkin. Mutta Garthin sairasvuoteen\nääressä joudutte miehen näkökannan kanssa vastakkain, ja minä pettäisin\nluottamuksenne, ellen sitä nyt jo selvittäisi. Miehen kannalta teidän\noma järjetön menettelynne kolme vuotta sitten on saattanut teidät\nmelkein mahdottomaan asemaan. Jos te nyt menette Garthin luo ja\nilman muuta tarjoatte rakkautenne hänelle -- saman aarteen, mitä hän\nturhaan pyysi kolme vuotta sitten -- otaksuu hän tietenkin, että nyt\ntarjoamanne rakkaus on pääasiallisesti sääliä, ja Garth Dalmain ei ole\nmies, joka tyytyy sääliin toivomansa rakkauden sijaan. Eikä hän liioin\nsallisi kenenkään naisen -- kaikkein vähimmän juuri naisihanteensa\n-- liittyvän häneen, nyt sokeana, ellei hän olisi varma, että tämä\nliittyminen on naisen suurin ilo. Kuinka saattaisitte otaksua, että\nhän voisi uskoa näin olevan, kun hylkäsitte hänet, lähetitte luotanne\nsilloin, kun hän täytti kaiken, mitä naissydän saattoi toivoa. Jos te\ntaas selitätte hänelle, kuten epäilemättä aiotte tehdä, hylkäämisenne\nsyyn, on hänen vastauksensa oleva: 'Ette voinut luottaa rakkauteeni,\nkun olin näkevä. Nyt, kun olen sokea enkä enää kykene todistamaan\nuskollisuuttani, nyt te tulette luokseni. Ei pakko ole hyveen todiste.\nEn voi milloinkaan tuntea omistavani teidän täyttä luottamustanne,\nsillä tehän tulitte luokseni vasta sitten, kun onnettomuuteni vuoksi\nei enää ollut omassa vallassani joko tehdä kuten pelkäsitte tai sitten\ntodistaa olevani parempi kuin luulitte.' Rakas tyttö, sellaisilta\nnäyttävät asiat miehestä, omani mukaan päätän Garthin kannan, enkä\nerehtyne, sillä, minun täytyy se tunnustaa, hän on voimakkaampi mies\nkuin minä. Jos minä olisin ollut hänen sijassansa kirkossa silloin,\nolisin heittäytynyt jalkoihinne ja koettanut hellyttää teitä. Garth\nDalmainin mielenlujuus oli vallan yletön, kun hän noin sanallakaan\nvastustamatta kääntyi ja meni sen tähden, että nainen, joka edellisenä\niltana oli tavallaan jo tunnustanut hänet omaksensa, seuraavana aamuna\nhylkäsi hänet vähäpätöisen ikäeron vuoksi. Pelkään, ettei voi otaksua\nhänen ajattelevan toisin nykyisestä tilanteesta.\"\n\nJanen kalpeiden kasvojen säikähtynyt ilme koski Deryckin sydämeen.\n\n\"Mutta, Deryck -- hän rakastaa --\"\n\n\"Juuri _siksi_, että hän rakastaa, rakas tyttö, vaatii hän teiltä\nkaikkein parasta, eikä hän vähempään voi tyytyä.\"\n\n\"Voi, rakas ystävä, auttakaa minua! Keksikää jokin neuvo! Sanokaa, mitä\nminun pitää tehdä!\" Epätoivo kuvasti hänen silmistään.\n\nTohtori istui pitkän aikaa ääneti mietteissään. Vihdoin hän puhui:\n\"Näen yhden ainoan mahdollisuuden. Jos saataisiin Dal jollakin keinoin\nymmärtämään teidän silloinen näkökantanne edes mahdolliseksi ja myös\nlausumaan siitä omat ajatuksensa jollekulle -- minulle esimerkiksi --\nniin että ne tulisivat teidän tietoonne, vaikkei niitä teidän tietoonne\ntarkoitettukaan, olisi teidän paljon helpompi tietää, miten menetellä.\nMutta se on vaikeata. Jos voisitte olla niin sanoakseni kosketuksissa\nhänen henkensä kanssa, alituisesti häntä lähellä -- poika parka, onhan\nse nyt helppoa -- tarkoitan tietysti hänen sitä aavistamatta. Jos te\nesimerkiksi voisitte olla sairaanhoitajatar-seuralaisen tilalla, jonka\naion sinne lähettää, ja saisitte tietää Garthin ajatukset asiasta, niin\nettä hänen ei tarvitsisi epäillä, ettette te niitä tunne, kun sittemmin\nkaiken tunnustaisitte hänelle.\"\n\nJane nytkähti tuolillansa. \"Deryck, nyt minä tiedän! Voi, lähettäkää\nminut hänen sairaanhoitajatar-seuralaiseksensa! Ei hän ikinä voi\naavistaa minua siksi. Hän ei _ole_ kolmeen vuoteen kuullut ääntäni ja\nluulee minun olevan Egyptissä. Muutamia viikkoja sitten kerrottiin\nkaikkien lehtien perheuutisissa, että minä vietän talvea Egyptissä ja\nSyyriassa ja viivyn poissa kotimaasta toukokuuhun asti. Ei yksikään\nihminen tiedä, että olen palannut. Te tiedätte parhaiten, minkä verran\nminulla on kokemusta ja kuinka kykenevä olen sairaanhoitajattareksi.\nKoko sodan ajan oli meidän työmme yhtä paljon hengen ja sielun\nvaalimista kuin ruumiin hoitamista. Muuten ei työmme olisi ollut paljon\nmistään kotoisin. Voi, Dicky, kyllä te voitte minua huoleti suositella,\nminulla on vielä pukunikin tallessa tarpeen varalta. Minä voin olla\nlähtövalmiina vuorokauden kuluessa ja voin lähteä minä sisarena tahansa\nja syödä vaikka keittiössä, jos niikseen tulee.\"\n\n\"Mutta, tyttö kulta\", virkkoi tohtori levollisesti, \"ettehän te voi\n'minä sisarena tahansa' _lähteä_, paha kyllä. Voitte lähteä ainoastaan\nsisar Rosemary Grayna, sillä minä tein välipuheen hänen kanssaan\ntänä aamuna ja lähetin aivan yksityiskohtaisen kuvauksen hänestä\ntohtori Mackenzielle, joka ihan varmaan lukee sen potilaallensa. En\nmilloinkaan vaihda potilaan hoitajatarta, ellei taitamattomuus siihen\npakota. Ja sisar Rosemary Gray taitaisi helpommin kyetä lentämään kuin\nsuorittamaan tehtäväänsä kelvottomasti. Ei hänen tarvitse keittiössä\nsyödä. Hän on säätyläisnainen ja tietysti hänelle siellä kaikki\njärjestetään sen mukaan. Olisin tosiaankin sydämestäni suonut, että\nte olisitte ollut hänen sijassaan, vaikka vähän epäilenkin, kuinka\nolisitte osassanne onnistunut. -- Ja nyt on minulla teille vähän\nkerrottavaa. Juuri ennen lähtöäni kysyi Dalmain teitä. Varovasti\nhän pujahdutti teidät herttuattaren ja Flowerin väliin, mutta ei\nvoinut estää verta nousemasta laihtuneille poskillensa, ja lujasti\nhän pusersi peitettä koettaessaan puhua niin luonnollisella äänellä\nkuin mahdollista. Hän kysyi, missä te olitte. Sanoin, että luulin\nteidän olevan Egyptissä. Ja koska teidän piti tulla kotiin? Kerroin\nkuulleeni, että aioitte palata Jerusalemiin pääsiäiseksi sekä että\notaksuin teidän tulevan kotiin joko huhtikuun lopulla tai aivan\ntoukokuun alussa. Hän kysyi, kuinka te jaksoitte. Vastasin, että olitte\nhitaanlainen kirjeitä kirjoittamaan, mutta että sattumalta näkemistäni\nsähkösanomista ja postikorteista päättäen voitte sangen hyvin ja myös\nnautitte matkastanne. Sitten vielä lisäsin, että minä lähetin teidät\nulkomaille, koska olitte aivan menehtymäisillänne. Hän teki nopean\nkädenliikkeen, melkein kuin olisi tahtonut lyödä minua, kun uskalsin\nkäyttää moista sanaa. 'Menehtymäisillään? Hän!' Hänen äänensä ilmaisi\nsanomatonta ylenkatsetta sekä minua että minun otaksumisiani kohtaan.\nSitten hän rupesi kiireesti tarkkaan kyselemään uutisia Flowerista. Hän\noli jo ennen kysellyt herttuattaresta kaiken, mitä oikeastaan aikoi\nkysyä teistä. Saatuaan kuulla, että Flower oli kotona ja voi hyvin\nsekä oli lähettänyt hänelle sydämelliset terveisensä, pyysi hän minua\nselailemaan lävitse kirjeet, joita oli tavaton määrä odottamassa, että\nhän voimistuisi niin paljon, että ne voitiin lukea hänelle, ja sanomaan\nhänelle, mitä tuttuja käsialoja niissä oli. Kaikki ihmiset näkyivät\nlähettäneen hänelle osanottokirjeitä, poika paralle. Mainitsin hänelle\ntoistakymmentä nimeä -- siellä oli erään kuninkaallisenkin käsialaa\njoukossa. Hän tahtoi tietää, oliko jokin ulkomailta. Oli kaksi tai\nkolme. Tunsin niiden kirjoittajat ja mainitsin nimet. Hän ei jaksanut\nkuulla niitä luettavan. Kuninkaallinen kirje jäi avaamatta, vaikka\nhän pyysi sitä käteensä ja hypisteli pientä punaista kruunua. Sitten\nhän sanoi: 'Eikö siellä ole mitään herttuattarelta?' Oli kyllä. Sen\nhän halusi kuulla, niin että minä avasin sen ja luin. Se oli hyvin\nhänen armonsa luonteen mukainen, osaaottava ja sydämellinen ja samalla\nhienotunteinen. Mutta kesken kaiken hän kirjoitti: 'Mutta Janeen tämä\nkoskee. Minä kirjoitan tästä hänelle niin pian kuin vain saan häneltä\ntaas osoitteen. Tällä haavaa en edes aavista, missä maailman kolkassa\nminun rakas sisarentyttäreni oleilee. Viimeksi kuullessani hänestä oli\nhän menossa naimisiin erään pienen japanilaisen kanssa ja aikoi asettua\nasumaan Japaniin. Vaikka, jos Japanissa kaikki on osapuilleenkaan\nsikäläisten paperivarjostimien mukaista, en ymmärrä, mistä sieltä\nkääpiöiden maasta löytäisi talon tai miehen tai -- miksi niitä nyt\nsanotaan, joissa ne ajelevat, joka olisi kyllin vankka Janelle.'\nIhan vaistomaisesti minä hyppäsin yli koko japanilaisen naimisjutun.\nKun lopetin lukemisen, kysyi hän ihan suoraan, eikö teiltä ollut\nkirjettä. Vastasin, ettei ollut, mutta että oli myös hyvin luultavaa,\nettei uutinen ollut vielä ennättänyt teidän tietoonne, sillä siinä\ntapauksessa olisitte jo aivan varmasti kirjoittanut. Niin toivon teidän\ntekevänkin ja sisar Rosemary Grayn on määrä lukea hänelle kaikki hänen\nkirjeensä.\"\n\n\"Voi, Deryck\", sanoi Jane murtuneena, \"en kestä tätä! Minun täytyy\nmennä hänen luokseen!\"\n\nPuhelin soi kiivaasti tohtorin kirjoituspöydällä. Hän meni sinne ja\notti kuulotorven.\n\n\"Halloo!... On, juuri tohtori Brand... Kuka puhuu? Sallikaa minun\nkysyä, kuka puhuu?... Vai niin, tekö, ylihoitajatar?\" -- Janesta oli\nvallan ikävää, ettei ylihoitajatar nähnyt, kuinka ystävällisesti\ntohtori hymyili. -- \"Kyllä? Minkä nimen te sanoitte? -- -- --\nEpäilemättä. Tänä aamuna, se oli valmiiksi sovittu asia. Hyvin vaikea\ntapaus. Hänen pitäisi tulla minun luokseni nyt illalla. -- -- --\nMitä? -- -- --. Erehdys työjärjestyksessä? Jaha, minä ymmärrän.\n-- -- -- lähtenyt, minne? Minne?... Olkaa hyvä, avatkaa se. -- -- --\nAustraaliaan! Ja on jo lähtenyt! -- -- -- Niin, minä kuulin, että\nlääkäri on määrännyt hänet sinne -- -- -- No, mutta hyväinen aika,\neihän se teidän syynne ole -- -- --. Kiitoksia, mutta ei nyt tällä\nkertaa. Minulla on eräs toinen tiedossa -- -- --. Kyllä -- -- -- Kyllä\n-- -- --. Epäilemättä hän sopisi. Kyllä minä ilmoitan teille, jos\ntarvitsen häntä -- -- --. Hyvästi ja hyvin paljon kiitoksia.\"\n\nTohtori laski kuulotorven paikoilleen. Sitten hän kääntyi Janeen;\nhieno, hiukan kahdenvaiheinen hymy kareili hänen suupielissään.\n\n\"Jeannette\", virkkoi hän, \"en luota onnensattumiin. Mutta uskon\nkorkeimpaan johtoon, joka aikeitamme joko auttaa tai tekee ne tyhjiksi.\nTeidän on mentävä.\"\n\n\n\n\nKuudestoista luku\n\nTOHTORI KEKSII KEINON.\n\n\n\"Ja nyt miettimään, miten on meneteltävä\", virkkoi tohtori, kun Jane\noli vähän tointunut. \"Teidän täytyy lähteä ylihuomenna, yöjunalla\nEustonin asemalta. Ennätättekö valmiiksi siihen mennessä?\"\n\n\"Minä olen heti valmis\", vastasi Jane. \"Teidän on lähdettävä sisar\nRosemary Grayna.\"\n\n\"Se ei minua miellytä\", keskeytti Jane. \"Ottaisin mieluummin tekaistun\nnimen. Kuvitelkaapa, että oikea Rosemary Gray ilmestyisi sinne tai\njoku, joka hänet tuntee.\"\n\n\"Rakas ystävä, hänhän on nyt jo puolimatkassa Austraaliaan, ettekä\nte muutenkaan siellä muita näe kuin tohtorin ja palvelusväen.\nMahdollisempaa olisi, että joku matkoillaan osuisi poikkeamaan sinne\nja tuntisi teidät. Mutta siihen vaaraan meidän täytyy alistua. Siltä\nvaralta, että syntyisi jonkinlaisia sekaannuksia, annan mukaanne\nkirjeen, jonka tarpeen vaatiessa voitte näyttää ja jossa selitän, että\nsamalla kun lupauduitte sisar Rosemary Grayn sijaiseksi suostuitte\nmyös pyynnöstäni käyttämään hänen nimeänsä, jotta ei tarvitsisi\nantaa mitään selityksiä sairaalle, ne kun vain olisivat haitaksi\nhänen säännölliselle toipumisellensa. Näin voin vallan omatunto\nhyvänä vakuuttaa, sillä asiassa on enemmän perää kuin päältäpäin\notaksuisikaan. Niin että teidän on nyt mukauduttava osaanne ja\nnäyteltävä se niin luontevasti kuin vain teidän viisi jalkaanne\nyksitoista tuumaanne suinkin myöntää. Teidän on näet muistettava,\nettä kuvasin teidät tohtori Mackenzielle pieneksi sieväksi olennoksi,\nhienoksi ja miellyttäväksi ja melkoista pystyvämmäksi kuin miltä\nnäyttää.\"\n\n\"Dicky! Hetihän hän huomaa, etten minä ole kirjeessä kuvattu henkilö.\"\n\n\"Älkää hätääntykö! Muistakaa, että olemme tekemisissä skottilaisen\nkanssa, eikä skottilainen niin vain 'heti' pääse asiain perille.\nGaeliläisen aivot toimivat hitaasti, vaikka ylen varmasti. Ja kun hän\non vähän aikaa tarkastellut teitä, on hänestä oleva perin selvää, että\nminä olen 'vasta vaivainen naistentuntija' sekä että sisar Gray on\nkaikin tavoin paljon hienompi, kuin miksi minä hänet kuvasin. Mutta\nsiihen mennessä on hän jo ennättänyt Dalmainille kuvata hoitajattaren\nminun kirjeeni mukaan, ja sehän juuri tärkeätä onkin. Meidän täytyy\ntoivoa, että kaitselmus antaa apua, niin ettei vanha Robbie rupea\ntäydentämään kuvausta omien havaintojensa mukaan. Koettakaa estää sitä.\nJos kunnon tohtori näyttää epäilevän teitä, viekää hänet syrjään,\nnäyttäkää kirje ja sanokaa suora totuus. Vaikka en sittenkään luule,\nettä teidän tarvitsee näin tehdä. Mutta sairaaseen nähden teidän\ntulee muistaa, että sokeiden kuulo on äärettömän herkkä. Kulkekaa\nkeveästi. Älkää päästäkö häntä arvioimaan kokoanne. Koettakaa muistaa,\nettei teidän otaksuta ylettyvän viiden jalan korkuisen kirjakaapin\nylimmälle hyllylle ilman tuolia tai tikapuita. Ja kun potilas pääsee\nnousemaan ja kävelemään, on teidän varottava, ettei hän huomaa\nhoitajattarensa olevan rahtusen häntä itseänsä pitempi. Sen ei pitäisi\nollakaan vaikeata, hänen päähänpistonsahan on, ettei kukaan nainen\nsaa koskettaa häneen, sokeaan. Hänen palvelijansa taluttaa häntä. Ja\ntiedättekö, Jane, en uskokaan, ettei jokainen, joka kerran on pitänyt\nteidän kättänne omassaan, tuntisi sitä toisella kerralla. Sen tähden\nneuvoisin teitä välttämään kädenantamista. Mutta kaikki tämä varominen\nei päästä vaarallisimmasta ilmiantajasta -- teidän äänestänne. Voitteko\notaksuakaan, ettei hän sitä tunne?\"\n\n\"Siinä tapauksessa minun on rohkeasti katsottava vaaraa silmästä\nsilmään\", sanoi Jane, \"ja teidän täytyy auttaa minua. Selittäkää nyt\nminulle asiat ihan niinkuin selittäisitte ne, jos olisin oikea sisar\nRosemary Gray ja ääneni muistuttaisi kovasti omaa ääntäni.\"\n\nTohtori hymähti. \"Hyvä sisar Rosemary\", virkkoi hän, \"älkää suinkaan\nhämmästykö, jos potilas teille huomauttaa, että äänenne aivan\nmerkillisesti muistuttaa erään yhteisen ystävämme ääntä. Alituisesti\nminäkin sen huomaan.\"\n\n\"Niinkö, herra tohtori\", sanoi Jane. \"Sallitteko minun kysyä, kenen\nääntä minun ääneni sitten niin muistuttaa?\"\n\n\"Jalosukuisen neiti Jane Championin\", vastasi tohtori hymyillen\nystävällisesti kuten aina sairaanhoitajattarille puhuessaan.\n\"Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Jonkin verran\", vastasi Jane, \"ja toivon vuosien kuluessa oppivani\nhäntä yhä paremmin tuntemaan.\"\n\nHe nauroivat molemmin. \"Kiitoksia, Dicky. Nyt tiedän, mitä sanon\npotilaalle. -- Mutta oi voi, kyllä se on vaikeata! Käyköhän lopultakaan\nmahdolliseksi näin pettää Garthia -- älykästä, terävää Garthia! Saanko\nminä milloinkaan voimaa siihen?\"\n\n\"Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa, riittää\nteillä kyllä voimaa, rakas ystävä. Ja nyt minun täytyy lähettää\nteidät kiireesti Portland Placeen, muuten tulette liian myöhään\npäivälliselle, ja, kuten hyvin tiedätte, sitä ei herttuatar siedä,\nei vaikka myöhästynyt palaisi matkalta maan ympäri. Jos otatte minun\nneuvostani vaarin, kerrotte koko jutun vanhalle, järkevälle tädillenne,\njättäen tietysti pois kaikki kuutamojutut, ja kysytte hänen mieltänsä\nmeidän suunnitelmistamme. Hänen viisaat neuvonsa ovat suuriarvoisia, ja\ntuonnempana olette iloinen, että voitte saada häneltä apua.\"\n\nHe nousivat ja katselivat toisiansa seisten roihumatolla pesän edessä.\n\n\"Rakas poika\", virkkoi Jane liikutettuna, \"te olette ollut niin hyvä\nminulle, niin uskollinen. Mitä tapahtuneekin, ainian olen teille\nkiitollinen.\"\n\n\"Joutavia!\" sanoi tohtori. \"Älkää silloin, puhuko kiitollisuudesta, kun\nminä maksan vanhoja velkojani. -- Huomenna minulla ei ole hetkeäkään\naikaa, ja yhtä kiinni olen työssä, nähdäkseni, myös ylihuomenna. Mutta\nsyödään yhdessä päivällistä Eustonin asemalla kello seitsemältä, ja\nniin minä olen teitä saattamassa samalla. Juna lähtee kahdeksalta,\nAberdeenissa olette heti seitsemän jäljestä seuraavana aamuna ja\nGleneeshiin ennätätte parhaiksi aamiaiselle. Saattepa nähdä, kuinka\nnautitte ajaessanne aamuvalaistuksessa ja miten nummituulet virkistävät\nvallan ihmeellisesti. -- Kiitoksia, Stoddart. Neiti Champion on\nvalmis lähtemään. Halloo, Flower! Katsokaa ylöspäin, Jane! Flower ja\nDicky ja Blossom seisovat ylimmällä porrastaitteella ja heittävät\nteille kokonaisia suukkoskuuroja. Niin, niin, mainitsemanne virta voi\ntosiaan saada aikaan oikean 'Herran yrttitarhan'. Kas niin, nojatkaa\nnyt taaksepäin ja laskekaa harso silmillenne. Ah, niin, enhän minä\nmuistanut, että te ette sellaisia käytä. Viisas tyttö! Jos kaikki\nnaiset seuraisivat esimerkkiänne, kävisi silmälääkärien leipä sangen\nniukaksi. Mutta nojatkaa taaksepäin, eihän teitä saa kukaan nähdä,\nkun teidän kerran pitää yhä olla Kairossa, hankkeissa Niilinmatkalle.\nJa kuulkaa, -- tohtori pisti päänsä sisään vaunujen ikkunasta --\nmuistakaa: hyvin vaatimattomasti matkakapineita mukaan! Ainoastaan\npieni sairaanhoitajattarien matkalaukku ja siinä selvät kirjaimet R.G.!\"\n\n\"Kiitoksia, rakas poika\", kuiskasi Jane. \"Kaikkea te ajattelettekin!\"\n\n\"Minähän ajattelen teitä\", sanoi tohtori. Monina raskaina hetkinä Jane\nsittemmin lohdutuksekseen muisteli näitä viimeisiä sanoja.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\nSISAR ROSEMARY GRAY.\n\n\nSisar Rosemary Gray saapui Gleneeshiin. Kun hän matkalaukkuineen oli\njäänyt erään sivuradan välisillalle, tuntui hänestä, kuin olisi hän\nsiihen pilvistä pudonnut, jättänyt oman maailmansa ja oman itsensäkin\njonnekin kaukaiseen kiertotähteen.\n\nAuto odotti aseman edessä, ja hetkisen hän pelkäsi, että ohjaaja\nkunnioittavasti tervehtimällä ilmaisisi tunteneensa hänet. Mutta tämä\nmies oli yhtä jämeä ja turta kuin mikä muu auton osa ainakin eikä\nkiinnittänyt huomiota enemmän häneen kuin hänen matkalaukkuunsakaan.\nSairaanhoitajatar ja tämän matkalaukku, molemmat vain matkatavaroita,\njotka hänen oli määrä toimittaa Gleneeshiin. Sfinksin kaltaisena\nhän tuijotti nahkaisen lakinlippansa alta suoraan eteensä, hitaan\nja juhlallisen asemamiehen auttaessa Janea ja hänen matkalaukkuansa\nautoon. Kun Jane oli antanut kantajalle kolme penceä, koettaen\ntunnollisesti suorittaa maksunsakin matkalaukun mukaisesti, teki\nohjaaja, sanaa virkkamatta, toisella jalallaan ja käsillään aivan\nkoneellisen liikkeen ja auto kiiti asemalta vuoristoon päin.\n\nKohti tuoksuvia kanervikkoja ja harmaita kallioita, penikulmanlaajuisia\nnummia, taivasta ja yksinäisyyttä. Voimakkaammin kuin milloinkaan\nennen tunsi Jane siirtyneensä toiseen maailmaan. Ja niin mitätön\npikkuseikka kuin se, että joku palvelija ei tavalliseen tapaan hyvin\nkunnioittavasti tervehtinyt häntä, herätti hänessä onnistumisen\ntoiveita, luottamustakin onnistumiseen.\n\nHän oli usein kuullut puhuttavan Garthin vanhasta linnasta, joka oli\nperintöä äidin puolelta, mutta ei hän sittenkään ollut odottanut tämän\nveroista ihanuutta, ei näin juhlallista linnatietä eikä porttiholvia.\nKun he vinhasti nousivat ylämäkeä ja harmaat tornit tulivat näkyviin,\ntaustana ylhäällä ja alhaalla laajat, uhkeat havumetsät, soi Janen\nkorvissa Garthin poikamainen, elämäniloa uhkuva ääni, kun hän\npuhui Overdenessa setripuun alla: \"Toivoisin teidän näkevän Castle\nGleneeshin. Te nauttisitte pengermän näköalasta ja metsästä ja\nnummista.\" Ja sitten hän oli nauraen selittänyt kutsuvansa luoksensa\n\"hienoja vieraita\" hänkin ja herttuattaren suojin. Silloin oli Janekin\nluvannut tulla sinne. Ja nyt oli hän, kaiken tämän ihanuuden omistaja,\nsokea ja avuton, ja Jane itse ajoi hänelle ja kaikille muillekin\ntuntemattomana Gleneeshin komeasta porttiholvista sisään jonkinmoisena\nsairaanhoitajatar-yksityiskirjurina. Jane oli sanonut Overdenessa:\n\"Niin, kutsukaa, ja saadaan nähdä kuinka käy.\" Näin oli käynyt. Mutta\nmiten oli käyvä vastedes?\n\nSimpson, Garthin palvelija, oli vastassa ovella, ja taas oli yksi\nmahdollinen vaara onnellisesti ohi. Kolme vuotta sitten ei hän vielä\nollut Garthin palveluksessa eikä nähtävästi tuntenut Janea ulkonäöltä.\nJane katseli ympärilleen vanhassa hallissa, pitämättä kiirettä, aivan\nmaalaisherraskartanoon ensi kertaa saapuneen talon ystävä tapaan. Hän\ntarkasteli suurta, erikoista tulisijaa ja komeita hirvensarvia, joita\noli korkealla seinillä. Mutta sitten hän huomasi, että Simpson, itse\njo puolivälissä leveitä tammiportaita, odotti, että sairaanhoitajatar\nhieman kiirehtisi. Niin tämä tekikin, ja portaiden yläpäässä tuli vanha\nMargery vastaanottamaan. Ilman batistimyssyä, mustaa satiiniesiliinaa\nja lavendelinvärisiä nauhojakin Jane olisi tuntenut Garthin hoitajan,\nemännöitsijän ja äidillisen ystävän. Silmäys vakaviin, ystävällisiin\nkasvoihin, ryppyisiin mutta ruusuisiin -- vanhuuden ja täydellisen\nterveyden kauniiseen yhtymään -- riitti. Ei voinut erehtyä älykkäistä\nkirkkaista, pinnan allekin helposti näkevistä silmistä. Hän vei Janen\ntämän omaan huoneeseen koko ajan ystävällisesti ja arvokkaasti puhellen\nja koettaen kaikin tavoin toivottaa hänet tervetulleeksi ja saada\nhänet tuntemaan, että hän voi siellä olla aivan kuin kotonaan silti\nunohtamatta synkkää surua, mikä lepäsi talon yllä ja teki tulijankin\nsiellä tarpeelliseksi. Joka lauseen lopussa hän mainitsi häntä 'sisar\nGrayksi', äänen hieman kohotessa ja r:n sorahtaessa, mikä ihan\nliikutti Janea. Hänen teki mielensä sanoa: \"Rakas vanha ystävä! Kuinka\nonnellista saada olla teidän kanssanne samassa talossa!\" Mutta samassa\nhän muisti, että niin olisi jalosukuisen neiti Jane Championin käynyt\nsanominen, sehän olisi ollut vain Margerya imartelevaa alentumista\nhänen puoleltaan, mutta sisar Rosemary Grayn suusta se olisi tuntunut\naivan liian tungettelevalta. Sen tähden hän meni vallan nöyrästi\nMargeryn perässä häntä varten järjestettyyn somaan huoneeseen, ihaili\nhuonekalukangasta, vastaili kyselyihin yöllisestä matkastansa ja\nselitti, että hän olisi sangen kiitollinen aamiaisesta, mutta vielä\nkiitollisempi, jos hänen sopisi sitä ennen kylpeä.\n\nJa nyt Jane oli sekä kylpenyt että syönyt aamiaisenkin. Hän seisoi\nikkunansa ääressä katselemassa suurenmoista näköalaa ja odotellen\nlääkäriä, jonka sitten piti viedä hänet Garthin huoneeseen.\n\nHän oli pukenut yllensä uusimman ja ohjesääntöjen mukaisimman\nammattipukunsa, sinisen pumpulihameen, jossa oli valkoinen kaulus ja\nvalkoiset kalvosimet, ja suuren valkoisen olkanauhallisen esiliinan.\nHänellä oli myös pukeva päähine, jota siinä laitoksessa käytettiin,\nmissä hän aikoinaan oli harjoitellut. Ei hän tosin aikonut sittemmin\npäähinettä käyttää, mutta tohtori Mackenzien varalta hän tahtoi tänä\naamuna olla yksityiskohtia myöten niin asianmukainen kuin suinkin.\nHänellä oli muuten kiusallinen vaisto siitä, että hän tässä perin\nvakaanyksinkertaisessa puvussa näytti tavallista pitemmältä huolimatta\nkumipohjaisten kenkiensä matalista koroista. Hänen täytyi vain\ntoivoa, että Deryckin otaksumat tohtori Mackenzien huomionteoista\nosoittautuisivat oikeiksi. Kaukana, laaksosta valkeana nauhana\nkiemurtelevalla tiellä hän näki korkeiden gig-kärryjen ajavan aika\nvauhtia. Joku herra istui niillä, takana kyytipoika. Nyt oli hetki\ntullut.\n\nJane polvistui ikkunan ääreen ja rukoili voimaa, viisautta ja\nrohkeutta. Hän ei saanut selvää näkemystä mistään. Hän oli ajatellut\nniin paljon ja niin herkeämättä, että hänen henkinen näkönsä oli aivan\nsumentunut. Garthinkin rakkaiden kasvojen piirteet olivat häipyneet\nhänen mielestänsä, hän ei saanut niitä selviksi, vaikka kiihkeästi\nponnisti. Selvää oli hänelle sillä hetkellä ainoastaan, että muutaman\nminuutin kuluttua hänen oli mentävä huoneeseen, missä Garth makasi. Hän\nsaisi nähdä kasvot, joita ei ollut nähnyt sen jälkeen kuin he olivat\nyhdessä seisoneet alttariaitauksessa -- kasvot, joilta katosi iloinen\nluottamus ja sijaan tuli hyytävä pettymys. \"Ah, armollasi virvoita.\"\nPian hän saisi nähdä nuo rakkaat kasvot, mutta Garth, sokea, ei näkisi\nhänen kasvojaan, ja hänen oli siis helppoa uskotella hänelle olevansa\nkuka tahansa.\n\nKärryt olivat ennättäneet viimeiseen tienmutkaan, eikä ikkunasta voinut\nnähdä niiden saapumista pääportaiden eteen.\n\nJane nousi ja seisoi odottaen. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä kaksi\nlausetta hänen ja Deryckin keskustelusta. Hän oli sanonut: \"Saanko minä\nmilloinkaan voimaa siihen?\" Ja Deryck oli vakavana vastannut: \"Jos\npanette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa, riittää teillä\nkyllä voimaa.\"\n\nOveen koputettiin. Jane astui huoneen poikki ja avasi.\n\nSimpson seisoi kynnyksellä.\n\n\"Tohtori Mackenzie odottaa kirjastossa.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja opastakaa minut sinne\", sanoi sisar Rosemary Gray.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\nNUMMIEN NAPOLEON.\n\n\nUunin edessä karhuntaljalla, selin tulennokseen, seisoi tohtori Robert\nMackenzie, jota tuttavien kesken mainittiin \"tohtori Robiksi\" tai\n\"vanhaksi Robbieksi\" aina sen mukaan, kuinka likeinen tuttava puhuja\noli.\n\nJanen ensi vaikutelma tohtorista oli: lyhyt, tanakka mies, yllä\nhylkeennahkaliivit, jotka lienevät nähneet parempiakin päiviä,\nja kulunut, ohut päällysnuttu, tarpeeksi avara kolmellekin\nhänenmoisellensa, asento napoleonimainen -- lyhyet lenkosääret\nharallaan, käsivarret ristissä rinnalla, olkapäät koholla -- niin\nettä olisi luullut vielä ylempänä näkevänsä norsunluunvalkean ihon,\nroomalaisen nenän, ylpeän suun ja ohuet huulet, joiden puserruksesta\nluki itsetietoista voimaa. Mutta päinvastoin olivatkin kasvot ruskeat\nja pisamaiset, nenä pirteästi pystyssä taivasta kohti, leuka lihava ja\npunakka ja viikset punertavat, riippuvat. Ainoastaan silmät vetivät\nhuomiota puoleensa, terävät, siniset silmät, jotka joutuivat melkein\ntykkänään piiloon tuuheiden, punertavien kulmakarvain alle, kun hän\nne tutkivasti suuntasi johonkin, ja erottuivat vain pieninä sinisinä\nvalopilkkuina.\n\nTuskin oli Jane ollut tohtorin kanssa pariakaan minuuttia, kun hänelle\njo oli selvillä, ettei tämä syvästi jotakin miettiessään lainkaan\ntarkannut ruumistansa, joka siten saattoi suorittaa mitä omituisimpia\ntekoja aivan itsetoimivasti, niin että hänen ystävänsä olivat\nhuomauttaneet: \"Robbie pureskelee rikki tusinoittain hyviä kynänvarsia,\nsillä aikaa kun tohtori Mackenzie harkitsee jotakin erinomaista\nreseptiä.\"\n\nJanen astuessa sisään hän luki erästä kirjettä, jonka Jane ihan\nvaistomaisesti tiesi olevan Deryckiltä, eikä kohottanut heti silmiänsä\nsiitä. Kun hän sitten katsoi ylöspäin, huomasi Jane, kuinka hän aivan\nsilminnähtävästi hätkähti hämmästyksestä. Hän avasi suunsa puhuakseen,\nja Janen mieleen muistui väkisinkin kesy kultakala Overdenessa, joka\nkohosi pinnalle aina, kun herttuatar heitti veteen leivänmurusia.\nTohtori sulki taas suunsa sanaakaan virkkamatta ja rupesi uudelleen\ntutkimaan Deryckin kirjettä. Jane tunsi olevansa leivänmurunen tai\noikeammin sanoen kameli, jota tohtorin oli sangen vaikea niellä.\n\nJane odotti kunnioittavan ääneti, ja Deryckin sanat tyynnyttivät hänen\nlevottomia ajatuksiansa. \"Gaeliläisen aivot toimivat hitaasti, vaikka\nylen varmasti. Hänestä on oleva perin selvää, että minä vasta olen\nvaivainen naistentuntija.\"\n\nVihdoin matolla seisova pieni mies kohotti katseensa Janen silmiin --\nja voi, korkealle hänen täytyi se kohottaakin!\n\n\"Sisar --? Sairaanhoitajatar --?\" kysyi hän, ja Janesta hänen tutkivat\nsilmänsä näyttivät heinäsuovaan pudonneilta sinisen porsliinin\nsirpaleilta.\n\n\"Rosemary Gray\", vastasi Jane nöyrästi ikään kuin äänellänsä\nniiaten. Hänestä tuntui siltä kuin olisivat he olleet Overdenessa\njonkin seuranäytelmän harjoituksissa ja herttuatar olisi koputtanut\nkepillään lattiaan sanoen, että oli puhuttava selvemmin eikä oltava\nniin saamattomia. \"Jaha\", sanoi tohtori Mackenzie, \"aivan oikein.\"\nHän tuijotti erääseen nurkkamattoon, meni sitten poikki huoneen ja\nnoukkasi sieltä mattohuiskasta irtautuneen varvun, palasi takaisin\nuuninedusmatolle ja tutki tarkasti varpua, pisti toisen pään\nhampaittensa väliin ja rupesi pureskelemaan sitä.\n\nJane mietti, miten oli sopivinta menetellä tämmöisessä tapauksessa,\nkun tohtori ei istu eikä itse liioin pyydä sairaanhoitajatarta niin\ntekemään. Hän toivoi, että olisi kysynyt sitä Deryckiltä. Mutta\ntuskinpa tämä olisi osannut valaista asiaa, sillä itse hän aina\nensimmäiseksi sanoi hoitajattarille: \"Hyvä sisar se ja se, istukaahan,\nolkaa hyvä. Ihmisten, joiden on pakosta seisottava niin paljon,\ntäytyisi tottua ottamaan mukava istuinsija heti, kun vain suinkin on\nmahdollista.\"\n\nMutta lyhyt, tanakka herrasmies uuninedusmatolla ei ollut Deryck. Niin\nJane jäi siis huomaavaisena seisomaan ja katseli, kuinka varpu viipotti\nylös ja alas ja lyheni vähä vähältä. Kun se lopulta tykkänään katosi,\npuhui tohtori Robert Mackenzie jälleen.\n\n\"Jaha, te olette siis jo saapunut, sisar Gray\", sanoi hän.\n\n\"Tosiaan, skottilaisen aivot toimivat hitaasti\", ajatteli Jane, mutta\noli kiitollinen, kun tohtorin äänestä huomasi, että tämä hyväksyi\nhänet. Deryck oli oikeassa; mikä helpotus, ettei hänen tarvinnut tuolle\nkummalliselle herralle uskoa heidän petossuunnitelmaansa.\n\n\"Niin, herra tohtori, täällä minä nyt olen\", virkkoi hän. Jälleen\nvaitiolo. Palanen varpua ilmestyi näkyville uudelleen ja katosi\njälleen, ennen kuin tohtori Mackenzie sanoi mitään.\n\n\"Olen iloinen, että tulitte, sisar Gray.\"\n\n\"Minäkin olen iloinen, että nyt olen täällä\", vastasi Jane vakavasti,\nmelkein odottaen kulissien takaa kuulevansa herttuattaren hyvillään\nnaurahtavan: \"Ha ha!\" Näytelmä oli jo menossa.\n\nMutta yhtäkkiä hänelle selvisi, että tohtorin ajatukset olivat jossakin\nmuualla. Eivät ne olleet hänessä ensinkään. Mutta seuraavassa tuokiossa\nne siirtyivät häneen, ja kaksi tuuheiden kulmakarvain alista pilkettä\nhipoi häntä pitkin nopeaan ja valaisten kuin valonheijastajat. Tohtori\nMackenzie rupesi puhumaan kiireisesti, sorahdutellen verrattomasti\nr:äänsä.\n\n\"Minun ymmärtääkseni, neiti Gray, olette tullut tänne pitämään enemmän\nhuolta potilaan hengestä kuin ruumiista: Älkää suotta vaivautuko\nselittämään. Se on tohtori Deryck Brandin tarkoitus, hän määräsi\nsairaanhoitajattaren pääasiallisesti seuraksi potilaalle ja teki\nsopimuksen teidän kanssanne. Minä hyväksyn täysin hänen määräyksensä\nja, sallikaa minun sanoa, todella ihaillen ihmettelen sen kokoonpanoa.\"\n\nJane kumarsi ja mietti, miten huvittavaa tämä olisi ollut\nherttuattaresta. Minkämoinen sietämätön pikkuolento! Janella oli\naikaa näin miettiä sillä aikaa kuin tohtori meni pöydän luo, kumartui\nja tarkasti pöytäliinassa olevaa vanhaa mustepilkkua. Sitten hänen\nsilmäänsä sattui myös sen lähellä oleva steariinipilkku, sen hän\nirroitti peukalonsa kynnellä, vei varovaisesti pesään ja asetti sen\nhiilelle. Hän katseli sen sulamista, sirisemistä ja liekehtimistä,\nkiinnittäen siihen koko huomionsa; sitten hän kääntyi Janen puoleen ja\nkohtasi tämän raivostuneen katseen.\n\n\"Ja nyt minä luulen, ettei minulla ole paljonkaan sanomista\nhoitotavasta, neiti Gray\", lausui hän lopuksi tyynesti. \"Te olette\narvatenkin saanut tarkat määräykset tohtori Deryckiltä itseltään.\nTärkeintä tällä haavaa on, että saadaan potilaan mieli kääntymään häntä\nympäröivään elämään. Äkkiä sokeiksi tulleiden vaarana on juuri se, että\nhe ovat sangen taipuvaisia elämään vain yksinomaan omassa sisäisessä\nmaailmassansa, muistojen ja mielikuvien maailmassa -- muuten ainoa\nmaailma todellakin, missä he voivat nähdä.\"\n\nJane teki nopean hyväksymistä ja mielenkiintoa ilmaisevan eleen.\nEhkäpä hänellä lopultakin oli jotakin hyödyllistäkin opittavana tältä\nomituiselta skottilaiselta. Kunpa vain saisi hänen huomionsa pois\nmattojen roskista ja pöytäliinojen steariinipilkuista! \"Niin\", sanoi\nhän. \"Kertokaa minulle enemmän siitä.\"\n\n\"Sama vaikeus on meillä juuri herra Dalmainiinkin nähden. Näyttää\nihan mahdottomalta saada häntä kiinnostumaan yleensä maailman menoon.\nHän kieltäytyy ottamasta vastaan vieraita; hän ei tahdo edes kuulla\nluettavan kirjeitänsä. Tuntikausiin hän ei virka sanaakaan. Ellette\nkuulisi hänen puhuvan minulle tai kamaripalvelijalle, luulisitte, että\npotilas on menettänyt sekä näkönsä että puhelahjansa. Jos hän sanoisi\nhaluavansa puhella vain minun kanssani, kun olemme hänen luonansa,\nälkää lähtekö huoneesta. Menkää uunin luo ja jääkää siihen. Toivoisin\nteidän näkevän, että jos hän vain tahtoo nousta ja hiukan ponnistaa, on\nhänellä siihen kyllin voimia. Teidän tärkein tehtävänne, sisar Gray,\non päivä päivältä kiinnyttää häntä uudelleen elämään -- niin, sokean\nmiehen elämään tosin, mutta eihän sen silti tarvitse välttämättä olla\ntoimetonta elämää. Nyt kun haavojen tulehtumisvaara on ohitse, saa hän\nnousta ja liikkua sekä opetella kulkemaan äänen ja kosketuksen avulla.\nHän oli taiteilija. Hän ei enää koskaan voi maalata. Mutta voihan\ntaiteilijalahjoja toisinkin käyttää.\"\n\nÄkkiä hän vaikeni, oli luultavasti nähnyt toisen steariinipilkun,\nkoskapa meni suoraapäätä pöydän luo, mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän jo kääntyi Janen puoleen kysyen:\n\n\"Soittaako hän?\"\n\nMutta Jane piti varansa äkkinäisissä yllätyksissäkin.\n\n\"Tohtori Deryck ei sattunut mainitsemaan, onko herra Dalmain\nmusikaalinen vai eikö.\"\n\n\"Jaha\", sanoi pikku tohtori ja asettui entiseen napoleonimaiseen\nasentoonsa uuninedusmatolle, \"teidän täytyy ottaa selvä siitä. Ja --\nnäin puheen ollen, soitatteko te itse?\"\n\n\"Vähäisen\", vastasi Jane.\n\n\"Jaha\", sanoi tohtori Rob. \"Otaksun, että te myös laulatte vähäisen.\"\n\nJane myönsi.\n\n\"Siinä tapauksessa, hyvä neiti, minun täytyy nimenomaan kieltää teitä\nsekä soittamasta että laulamasta vähäisenkään herra Dalmainille. Me,\njoilla on näkömme, voimme töintuskin sietää ihmisten, jotka soittavat\n'vähäisen', näyttävän meille, kuinka vähäisen he osaavat soittaa, ja\nmehän saatamme sentään katsella ympärillemme ja ajatella vallan muita\nasioita. Mutta sokean, varsinkin herkkäsieluisen taiteilijan mahtaisi\nsellainen kokeilu tehdä hulluksi. Sitä mahdollisuutta emme uskalla\nottaa vastuullemme. Olen pahoillani, että voin tuntua teistä sangen\nepäkohteliaalta, mutta minun on katsottava potilaani parasta ennen\nkaikkea.\"\n\nJane hymyili. Hän rupesi jo pitämään tohtori Robista.\n\n\"Koetan kyllä varoa, etten soita enkä laula herra Dalmainin kuullen\",\nsanoi hän.\n\n\"Hyvä on\", virkkoi tohtori Mackenzie. \"Mutta suokaa minun vielä\nhuomauttaa, mitä teidän kuitenkin vähitellen on koetettava tehdä.\nOhjatkaa hänet pianon luo. Ahtakaa hänen istua jollekin tuolille,\njoka on tukeva, eikä kaikenmoisille vaapperoille kiertotuoleille.\nPankaa jokin merkki koskettimiin, jotta hän helposti sen avulla löytää\nyksiviivaisen c:n. Sallikaa hänen lievittää pakahtuvaa sydäntänsä\nmaalaamalla sävelkuvia niin sanoakseni. Saattepa nähdä, tuntikausia hän\nviettää sillä tavoin onnellisena. Ja jos hänessä ennestään on hiukankin\nsoittotaituria -- mitä kyllä tuo suuri piano, ihan ilman kaikennäköisiä\nkoruja todistaisi -- alkakoon vain heti siten soitella, ennen kuin\nhänet ikävystytetään Braillen tai muitten sokeainsoittojärjestelmillä.\nKoettakaa keksiä jokin helppo keino -- esimerkiksi pieni uurros puuhun\nkoskettimen päähän -- jonka avulla hän oitis empimättä ja tuskastumatta\nlöytää yksiviivaisen c:n. Muista koskettimista välittäkää viisi. Se on\nainoa, mikä hänen on tarvis _nähdä_, kun hän vain kerran pääsee pianon\nääreen. Ha, ha! Ei ole mies hullumpi ollakseen skottilainen, vai mitä,\nsisar Gray?\"\n\nJanea ei naurattanut, vaikkakin hän jostakin kaukaa oli hengessään\nkuulevinaan herttuattaren naurun ja kättentaputuksen. Janen mielestä\npila oli kaukana -- hänen sokea Garthinsa pianon ääressä, pää\nkumarruksissa koskettimien yli, sormin tunnustelemassa pientä,\nliikuttavaa uurrosta, joka hänen itsensä täytyi sinne tehdä\nyksiviivaisen c:n kohdalle. Hän inhosi tuota olentoa, joka rupesi\nkokkapuheisiin Garthin sokeudesta, ja hengessään hän näki Tommyn\nherttuattaren lähellä keikkuvan edestakaisin orrellaan ja kirkuvan:\n\"Lennätä ulos! Tuki suus'!\"\n\n\"Ja nyt\", sanoi tohtori Mackenzie äkkiä, \"lähin tehtävä on esittää\nteidät potilaalle.\"\n\nJane tunsi kalpenevansa ja kaiken veren tunkevan sydämeen. Mutta hän\nkesti sen ja odotti ääneti.\n\nTohtori Mackenzie soitti kelloa. Simpson tuli sisälle.\n\n\"Sherrypullo, viinilasi ja pari korppua\", käski tohtori Rob.\n\nSimpson poistui.\n\n\"Aika elävä!\" ajatteli Jane. \"Yhdentoista aikaan aamupäivällä!\"\n\nTohtori Rob seisoi ja odotti, salamielisenä pureskellen punertavia\nviiksiään ja tuijottaen ulos ikkunasta.\n\nSimpson ilmestyi jälleen huoneeseen, laski pöydälle pienen tarjottimen\nja poistui ääneti, painaen oven kiinni mentyänsä. Tohtori Rob kaatoi\nlasiin sherryä, veti tuolin pöydän viereen ja sanoi: \"Kas niin, sisar,\nistukaa ja juokaa tämä ja syökää vähän korppua.\"\n\nJane vastusteli. \"Mutta, herra tohtori, en minä milloinkaan --.\"\n\n\"En minä epäilekään, että te 'milloinkaan' niin teette\", sanoi tohtori\nRob, \"ette ainakaan yhdentoista aikaan aamupäivällä. Mutta tänään\nteidän täytyy, niin että älkää turhaan kuluttako aikaa väittelyyn. Te\nolette matkustanut koko yön ja kohta teidän on mentävä tuonne ylhäälle,\nmissä näky on niin surullinen, että se kyllä kysyy hermoja. Minun\nkanssani on teillä ollut väsyttävä keskustelu, joten kiitätte Luojaa,\nettä se nyt on päättynyt. Mutta hartaammin vielä kiitätte Luojaa,\njos nyt juotte tuon sherryn. Ja sitä paitsi te olette seisonutkin\nkaksikymmentäkolme ja puoli minuuttia. Minä seison itse aina, kun\npuhun, ja suon myös mielelläni, että nekin seisovat, jotka sanojani\nkuuntelevat. Minun on mahdotonta puhua ihmisille, jotka istuvat ja\nvetelehtivät lähelläni. Mutta nousette paljon vankemmin portaita,\nsisar Rosemary Gray, jos nyt istutte pöydän ääressä jonkin viitisen\nminuuttia.\"\n\nJane totteli nöyryytettynä ja liikutettuna. Vanhojen hylkeennahkaisten\nliivien alla taisi loppujen lopuksi sittenkin sykkiä hyvä,\nosaaottavainen sydän. Omituisen, jonkin verran arveluttavan kuoren\nalla oli ihmisten ja asioitten terävää ymmärtämystä. Sillä välin kuin\nJane joi viiniänsä ja söi korppujansa, hieroi tohtori silkkisellä\nnenäliinallaan ahkerasti ikkunaa toisella puolen huonetta ja surisi\nkoko ajan kuin ikkunaa vastaan töyttäilevä mehiläinen. Hän näytti\ntykkänään unohtaneen hoitajattaren, mutta juuri kun tämä laski tyhjää\nlasia kädestänsä, hän kääntyi ja meni suoraapäätä lattian poikki ja\nlaski kätensä hoitajattaren olalle.\n\n\"Kas niin\", sanoi hän, \"seuratkaa minua nyt yläkertaan ja puhukaa\naluksi siellä niin vähän kuin suinkin. Muistakaa, että jokainen\npimeyteen tunkeva uusi ääni tuottaa tuskaisaa levottomuutta sairaille.\nPuhukaa vähän ja hiljaa, ja suokoon Jumala kaikkivaltias teille taitoa\nja viisautta.\"\n\nArvokkuutta ja itsetietoista voimaa oli pienessä merkillisessä\nolennossa, joka Janen edellä nousi portaita. Seuratessaan häntä\nhuomasi Jane henkisesti nojaavansa häneen, saavansa häneltä tukea ja\nvahvistusta. Hänen viimeinen odottamaton lauseensa, niin vanhanaikainen\nsanonnaltaan, vaikutti melkein rukoukselta ja rohkaisi Janea. \"Suokoon\nJumala kaikkivaltias teille taitoa ja voimaa\", sanoi hän, vähääkään\naavistamatta, miten suuresti Jane tunsi niitä ominaisuuksia nyt\ntarvitsevansa. Ja sitten erottui toinen ääni, joka urkujen säestyksin\nlauloi: \"Sun ohjaukses turvan tuo.\" Ja varmoin, vaikka äänettömin\naskelin seurasi Jane tohtori Mackenzietä huoneeseen, jossa Garth makasi\navuttomana, sokeana ja muotopuolena.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\nPIMEYDESTÄ KUULUVA ÄÄNI.\n\n\nTumma pää tyynyllä. Muuta ei Jane aluksi nähnytkään, sen vain, ja\naurinko paistoi siihen.\n\nEi hän itsekään ymmärtänyt, miten aina oli kuvitellut tätä huonetta\npimeäksi, aivan unohtaen, että Garthille nyt oli sekä valo että\npimeys yhdentekevää ja ettei hyödyttänyt mitään estää auringonvalon\nparantavaa, puhdistavaa ja elähdyttävää vaikutusta pääsemästä sisälle\nhuoneeseen.\n\nSairas oli siirrättänyt vuoteensa vallan nurkkaan -- siihen nurkkaan,\njoka oli kauimpana ovesta, uunista ja ikkunoista -- vasen sivu\nseinäänpäin, niin että hän saattoi käsin tunnustella seinää ja kääntyä\nniin lähelle sitä, ettei kukaan voinut tarkastaa hänen kasvojaan. Siinä\nasennossa hän makasi nytkin eikä kääntynyt, kun he astuivat sisään.\n\nRakas tumma pää tyynyllä. Muuta ei Jane aluksi nähnytkään. Näki\nsitten, miten vuoteessa-olija, yhä vasemmalla kyljellään, yllä sininen\nsilkkinen makuunuttu, ojensi laihaa, valkeata oikeata kättänsä\ntaaksepäin, jättäen sen voimattomana ja avuttomana peitteelle virumaan.\n\nJane pani kätensä ristiin selkänsä taakse. Hän tunsi voimakasta halua\nsyöstä polvilleen vuoteen viereen, ottaa tuo voimaton käsi omiin\nvoimakkaitansa ja peittää se suudelmin. Oi, varmaankin, ihan varmaan\ntumma pää silloin kääntyisi häneen päin eikä enää etsisi piiloa kovan,\nkylmän seinän turvista, vaan sokeat kasvot kätkeytyisivät hänen sylinsä\nrajattoman hellään suojaan. Mutta varoittavana ja vakaana kaikui\nDeryckin ääni hänen korvissaan: \"Jos panette arvoa omalle ja hänen\nmahdolliselle onnellensa --.\" Sen vuoksi piti Jane yhä käsiään selkänsä\ntakana.\n\nTohtori Mackenzie meni vuoteen viereen ja laski kätensä Garthin\nolalle. Kun hän sitten hitaasti ja rauhallisesti puhui, muuttui\nhänen luonnostaan melko karkea äänensä uskomattoman pehmeäksi, joten\nJanen oli kutakuinkin vaikea uskoa häntä samaksi mieheksi, joka\nvast'ikään kokonaista puolituntia oli pommittanut ja ahdistanut häntä\nkaikenlaisilla kysymyksillä, huomautuksilla ja määräyksillä.\n\n\"Hyvää huomenta, herra Dalmain. Simpson kertoi yön olleen aivan\nerinomaisen, parhaan tähänastisista. No, sehän on vallan mainiota.\nOlette varmaankin hyvillänne, kun pääsitte Johnsonista, sillä vaikka\nhän oli sangen taitava, niin oman palvelijanne apu on teistä sittenkin\nmieluisampaa. Nuo erikoisesti toimeensa valmistuneet hoitajat eivät\nmilloinkaan tyydy tekemään ainoastaan sitä, mikä on tarpeellista. He\nhaluavat aina tehdä hiukan enemmän, ja tuo 'hiukan enemmän' väsyttää\nsairasta. -- Mutta tänään tuon kanssani teille erään, joka auliisti\ntekee kaikki, mitä tarvitsette, mutta ei, siitä olen varma, ikävystytä\nteitä yrittämällä tehdä enemmän kuin toivotte. Tohtori Deryck Brandin\ntoimesta sisar Rosemary Gray on nyt täällä, ja minun luullakseni saatte\nhänestä oivallisen seuralaisen, kirjurin, ääneenlukijan ja minkä\nvain haluatte. Saatte oikeastaan itsellenne, herra Dalmain, uuden\nsilmäparin, jonka takana on teräväjärkiset aivot, joita taas ohjaa\nja pitää kurissa hyvä ja lämmin naisen sydän. Sisar Gray saapui tänä\naamuna, herra Dalmain.\"\n\nVuoteesta ei kuulunut vastausta. Mutta Garthin käsi hapuili seinää,\nkosketti sitä ja hervahti jälleen alas vuoteelle.\n\nJane ei kyennyt oikein käsittämään, että _hän_ itse oli \"sisar Gray\".\nHän vain toivoi, ettei hänen poika parkaansa kiusattaisi tuon naisen\nläsnäololla! Sillä hetkellä hänestä sekä Garth että hän itse olivat\naivan syrjäisiä tässä asiassa.\n\nTohtori Mackenzie virkkoi jälleen: \"Sisar Rosemary Gray on täällä\nhuoneessa, herra Dalmain.\"\n\nSilloin Garthin luontainen kohteliaisuus virkosi. Hän ei kääntänyt\npäätään, mutta teki oikealla kädellänsä pienen ystävällisen\ntervehdyseleen ja sanoi hiljaa, mutta selvästi: \"Tervetuloa! Olitte\nkovin ystävällinen, kun tulitte näin kauaksi tänne. Toivon, että teidän\nmatkanne sujui hyvin.\" Janen huulet liikkuivat, mutta hän ei saanut\nsanaakaan lausutuksi.\n\nTohtori Rob vastasi kiireesti, katsomatta Janeen: \"Neiti Grayn matka\nsujui varsin hyvin, ja hän onkin niin reippaan näköinen, kuin olisi\nmaannut yönsä vuoteessa. Näkee kyllä, että hän on kylmää vettä\nrakastava nuori nainen.\"\n\n\"Toivon, että emännöitsijäni pitää huolta hänen mukavuudestansa\ntäällä. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle siitä\", puhui Garth väsyneesti\nja painautui entistä lähemmäksi seinää, ikään kuin lopettaakseen\nkeskustelun.\n\nTohtori Rob veteli viiksiänsä ja katseli hetkisen ääneti sinistä\nsilkkihihaa.\n\nSitten hän kääntyi ja virkkoi Janelle: \"Tulkaa tänne ikkunan luo, sisar\nGray. Tahtoisin näyttää teille tätä erikoistuolia, jonka hankimme herra\nDalmainille. Siinä hänen on varsin mukava olla, sitten kun hän haluaa\nnousta istumaan. Näettehän? Tässä on tällainen sovellutettava päännoja;\nja kaikki nämä asettimet, nojat ja pienet siirtopöydät voidaan\nkädenkäänteessä järjestää kuinka vain parhaiten sopii. Minusta se on\nvallan erinomainen, ja tohtori Deryck piti siitä myöskin. Oletteko\nnähnyt tämmöisiä ennen, sisar Gray?\"\n\n\"Meillä oli samanlainen sairashuoneella, mutta ei se ollut vallan noin\ntäydellinen\", vastasi Jane.\n\nAurinkoisen huoneen hiljaisuudessa kuului vuoteesta yht'äkkiä ääni,\njoka aivan säikähdytti heidät. Se oli pimeään kuiluun syöstyn\nonnettoman epätoivoista avunhuutoa.\n\n\"Kuka täällä huoneessa on?\" huusi Garth Dalmain.\n\nHänen kasvonsa olivat yhä seinään päin, mutta hän oli kohonnut vasemman\nkyynärpäänsä varaan; asennosta näki, että hän kuunteli jännittyneenä.\n\nTohtori Mackenzie vastasi: \"Ei täällä ketään muita ole kuin minä ja\nsisar Gray.\"\n\n\"On, täällä _on_ joku muukin!\" sanoi Garth kiivaasti. \"Kuinka te\nsaatatte valehdella minulle? Kuka puhui äsken?\"\n\nJane astui nopeasti vuoteen luo. Hänen kätensä vapisivat, mutta äänensä\nhän täydellisesti hillitsi:\n\n\"Herra Dalmain, minä äsken puhuin\", sanoi hän, \"sisar Rosemary Gray. Ja\nminä luulen tietävänikin, miksi minun ääneni oudostuttaa teitä. Tohtori\nBrand huomautti minulle, että niin voisi tapahtua. Hän sanoi, etten\nsaisi hämmästyä, jos minun ääneni teistä usein aivan merkillisesti\nmuistuttaisi erään teille molemmille tutun naisen ääntä. Hän sanoi\nhyvin usein kiinnittäneensä siihen huomiota.\"\n\nGarth ei liikahtanutkaan, kuunteli ja mietti vain. Vihdoin hän kysyi\nhitaasti: \"Sanoiko hän kenen ääntä?\"\n\n\"Sanoi, sillä minä kysyin. Hän sanoi sen muistuttavan neiti Championin\nääntä.\"\n\nGarthin pää vaipui takaisin tyynylle. Sitten, yhä kääntymättä, äänessä\nsävy, josta Jane tiesi rakkailla, häneltä piilotetuilla kasvoilla\nhymyn väreilevän, hän sanoi Janelle: \"Neiti Gray, teidän täytyy antaa\nanteeksi, että minä noin tyhmästi ja anteeksiantamattomasti kiivastuin.\nMutta ymmärrättehän, sokeus on minulle yhä vielä niin uutta, ja\njokainen tämän ikuisen yön tumman verhon läpi tunkeva uusi ääni\nmerkitsee minulle äärettömän paljon enemmän kuin puhuja aavistaakaan.\nTeidän äänenne ja tohtori Deryckin mainitseman neidin ääni ovat\nniin toistensa kaltaiset, että, vaikka tiedänkin hänen tällä haavaa\nolevan Egyptissä, olin melkein varma, että hän oli tässä huoneessa.\nJa todellakin, tuskin mikään maailmassa olisi niin vähän otaksuttavaa\nkuin se, että hän olisi tässä huoneessa. Siksi minä pyydän sekä teiltä\nettä tohtori Mackenzieltä sydämestäni anteeksi kiihtymistäni ja\nepäilemistäni.\" Hän ojensi oikean kätensä, kämmen ylöspäin, Janea kohti.\n\nJane pusersi vapisevia käsiään yhteen selkänsä takana.\n\n\"Olkaa hyvä ja tulkaa tänne, sisar Gray\", virkkoi kesken kaiken tohtori\nikkunan luota. \"Minulla on vielä yhtä ja toista lähemmin selitettävää\nteille täällä.\"\n\nHe keskustelivat kotvan aikaa potilaan keskeyttämättä, kunnes tohtori\nRob huomautti: \"Nyt minun on jo aika lähteä.\"\n\nSilloin Garth sanoi: \"Tahtoisin puhua kahden kesken teidän kanssanne\nmuutaman minuutin.\"\n\n\"Odotan teitä alhaalla, tohtori\", sanoi Jane ja aikoi poistua, mutta\ntohtori Robin käskevä kädenliike pysähdytti hänet, ja hän kääntyi\nja meni ääneti uunin luo. Ei hänestä ollut mitään syytä tällaiseen\nsalakähmäisyyteen eikä hän pitänyt siitä, ja siksi se vaivasi häntä.\nMutta ei ollut hyvä olla tottelematon nummimaiden pisamaiselle pikku\nNapoleonille. Tämä meni ovelle, avasi sen ja pani kiinni jälleen,\npalasi takaisin vuoteen viereen, veti tuolin siihen ja istuutui sille.\n\n\"No, herra Dalmain\", sanoi hän.\n\nGarth nousi istumaan ja kääntyi kiihkeästi häneen päin.\n\nSilloin Jane näki ensi kerran hänen kasvonsa.\n\n\"Tohtori\", sanoi hän, \"kertokaa minulle jotakin tästä hoitajattaresta.\nKuvatkaa minulle, kummoinen hän on.\"\n\nÄäni ja asento ilmaisivat ylenmääräistä jännitystä. Hänen kätensä\nolivat ristissä, oli kuin hän olisi rukoillut saada katsella tohtorin\nsilmillä. Hänen laihat, kalpeat, kärsimysten uurtamat kasvonsa olivat\nsokeudesta huolimatta ilmeikkäät.\n\n\"Kuvatkaa hänet minulle, tohtori\", sanoi hän, \"tuo sisar Rosemary Gray,\njoksi te häntä nimitätte.\"\n\n\"Mutta ettehän toki, hyvä herra, luule, että minä olen antanut hänelle\nmoisen hyväilynimen\", sanoi tohtori Rob rauhallisesti. \"Se on tämän\nneidin oikea nimi, ja sievä se onkin. Rosemary? Shakespearessa se\nesiintyy jossakin, eikö niin?\"\n\n\"Kuvatkaa hänet minulle\", pyysi Garth kolmannen kerran.\n\nTohtori Mackenzie vilkaisi Janeen. Mutta tämä oli kääntynyt selin\nsalatakseen poskille vierineet kyynelensä. Oi, Garth! Oi, kaunis,\nkirkassilmäinen Garth! Tohtori vetäisi Deryckin kirjeen taskustaan ja\ntutki sitä.\n\n\"No niin\", sanoi hän verkalleen, \"hän on pieni, sievä olento, juuri\nsellainen hieno nuori nainen, jommoisen te haluaisitte lähellenne, jos\nnäkisitte hänet.\"\n\n\"Tumma vai vaalea?\" kysyi Garth.\n\nTohtori vilkaisi Janen poskeen, jota ei tosin paljon nähnytkään, ja\nhänen ruskettuneihin käsiinsä, joilla hän oli tarttunut uuninreunukseen.\n\n\"Vaalea\", sanoi tohtori hetkeäkään tuumimatta.\n\nJane hätkähti ja vilkaisi sivulleen. Kuinka tuo pikku mies valehteli\nilman muuta?\n\n\"Entä tukka?\" kysyi tukahtunut ääni.\n\n\"Tukkako\", sanoi tohtori Rob muka miettien. \"Sitä ei paljon näykään\npienen, vaatimattoman päähineen alta; mutta taitaa se olla semmoinen\npehmeä, silkinhieno tukka, jommoinen sievää ja miellyttävää naista\nvasta somistaakin.\"\n\nGarth heittäytyi takaisin pitkälleen raskaasti huokaisten ja painoi\nkätensä pimenneille silmilleen.\n\n\"Tohtori\", sanoi hän, \"minä olen tuottanut teille niin paljon huolta,\nja tänään te kai pidätte minua vallan mielettömänä. Mutta ellette\ntahdo, että minusta tulee aivan täysihullu, lähettäkää pois tuo neiti.\nÄlkää antako hänen enää tulla tähän huoneeseen.\"\n\n\"No mutta, herra Dalmain, harkitaan vähän tätä asiaa\", sanoi tohtori\nMackenzie kärsivällisesti. \"Eihän teillä ole muuta tätä nuorta naista\nvastaan, kuin että hänen äänensä sattumalta muistuttaa erään tällä\nhetkellä varsin kaukana olevan tuttavanne ääntä. Eikö tuo tuttavanne\nollut miellyttävä?\"\n\nGarth naurahti, mutta katkerasti; siinä naurahduksessa oli nyyhkytystä.\n\"Oli kyllä\", virkkoi hän, \"hän oli hyvin miellyttävä nainen.\"\n\n\"No niin, ja miksi ei sisar Rosemary Gray saisi elvyttää miellyttäviä\nmuistoja? Minusta hänen äänensä sitä paitsi vaikuttaa ystävälliseltä,\nherttaiselta ja naiselliselta, ja nykypäivinä saamme siitä olla\nkiitolliset, sillä nykyään moni nainen puhuu niin, että sitä\nvariksetkin pelkäisivät; kalkattavat, kalkattavat ja kalkattavat kalin,\nkalin, kalin -- panevat kuin pienet kivet tinarasiassa.\"\n\n\"Mutta, hyvä tohtori, ettekö te sitten voi ymmärtää, että juuri tuota\näänten yhtäläisyyttä ja sen herättämiä muistoja en minä näin sokeana\nvoi kestää? Ei minulla hänen ääntänsä vastaan sinänsä mitään ole, sen\nJumala tietää! Mutta tietäkää, kun ensin sen kuulin, luulin että --\nettä -- hän --, se toinen -- oli tullut tänne -- luokseni -- ja --.\"\nGarthin ääni katkesi äkkiä.\n\n\"Se miellyttävä nainenko?\" sanoi tohtori Rob. \"Kyllä ymmärrän. No\nniin, herra Dalmain, tohtori Deryck sanoi, että kaikkein parasta tässä\nolisi, jos te rupeaisitte haluamaan vieraita. Kaikesta päättäen teillä\non paljon ystäviä, jotka mielellään tulisivat pitkiltäkin matkoilta\nteitä tervehtimään, jos se vain teitä lohduttaisi. Enkö saa lähettää\nsanaa sille miellyttävälle naiselle? Minä en epäilekään, etteikö hän\ntulisi? Kun hän sitten istuisi vieressänne ja puhelisi kanssanne, ei\nsairaanhoitajattaren ääni enää lainkaan kiusaisi teitä.\"\n\nGarth oli kohonnut istumaan, kasvot ilmaisivat vimmaista vastaanpanoa.\nJane kääntyi ja seurasi tarkoin häntä silmillään.\n\n\"Ei, tohtori\", sanoi Garth. \"Hyvä Jumala, ei, ei! Kaikista maailman\nihmisistä soisin hänen viimeiseksi astuvan tähän huoneeseen?\"\n\nTohtori kumartui tarkastaakseen erästä tuskin huomattavissa olevaa\nvikaa paperissa. \"No ja minkätähden?\" kysyi hän hillityn voittoisesti.\n\n\"Sen tähden\", sanoi Garth, \"että sillä miellyttävällä naisella --\nmainitsitte häntä sattuvalla nimellä --, on jalo sydän, joka olisi\npakahtumaisillaan säälistä minun sokeuteni tähden; ja hänen sääliänsä\nminä en kestä. Raskaan ristini painon lisänä se lyyhistäisi minut\nmaahan asti. Minä jaksan kantaa ristini. Ainakin toivon aikaa myöten\njaksavani miehuullisesti kantaa sen, kunnes Jumala sallii minun heittää\nsen harteiltani. Mutta viimeinen oljenkorren lisäys -- hänen saalinsa\n-- murtaisi minut kokonaan. Vaipuisin pimeyteen, mistä en ikinä\npelastuisi.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän\", sanoi tohtori Rob ystävällisesti. \"Poika parka! Ei se\nmiellyttävä nainen saa tulla.\"\n\nHän istui vaiti muutamia minuutteja, työnsi sitten tuolinsa taaksepäin\nja nousi.\n\n\"Joka tapauksessa minä toivon teidän olevan ystävällinen sisar Rosemary\nGraylle, herra Dalmain, niin ettei hänen tehtävänsä käy ylenmäärin\nvaikeaksi. En uskalla lähettää häntä noin vain takaisin. Hän on\ntohtori Brandin suosittama ja lähettämä. Sitä paitsi -- ajatelkaa,\nmiten loukkaavaa se olisi hänelle sairaanhoitajattarena. Ajatelkaa,\nhyvä mies! -- ilman muuta saada lähteä tiehensä, kun on ollut muutaman\nminuutin potilaan huoneessa, vain sen tähden, että, totta tosiaan,\nhänen äänensä muka vaivaisi tätä! Tyttö parka! Siitäpä tulisi mainio\nsuositus hänen papereihinsa! Ja kuvitelkaa, mimmoista hänen olisi mennä\nmoisine todistuksineen johtajattaren luo! Totta kai teissä on niin\npaljon jalomielisyyttä ja epäitsekkyyttä, että kestätte tuommoisen\nvähäpätöisen yhtäläisyyden tuottaman ärsytyksen?\"\n\nGarth empi. \"Tohtori Mackenzie\", virkkoi hän viimein, \"voitteko vannoa,\nettä kuvauksenne tuosta nuoresta naisesta oli kaikin puolin aivan\noikea?\"\n\n\"Ei sinun pidä vannoman\", saneli tohtori Rob tekohartaana. \"Minulla oli\nhurskas äiti, poikaseni. Sitä paitsi voin toisella tavoin tyydyttää\nteitä paljon paremmin. Kerron teille koko salaisuuden. Minä luin sen\ntohtori Deryckin kirjeestä. En ole itse mikään naisten tuntija ja olen\nikäni pitänytkin hevosia ja koiria hölläpaulaisempana ja hauskempana\nseurana. Siksi en luottanut omiin silmiini, vaan pidin tohtori Deryckin\nkuvausta varmempana. Täytyyhän teidän myöntää, että hän pystyy\narvostelemaan naisia. Olettehan kai nähnyt tohtorinrouva Brandin?\"\n\n\"Nähnytkö? Totta kai\", sanoi Garth innostuen, vienon punan kohotessa\nhänen poskilleen, \"minähän olen maalannut hänen kuvansa. Ah, sitä\nkuvaa! -- Hän seisoo pöydän vieressä, auringonpaiste sattuu hänen\ntukkaansa, ja hän järjestää kullankeltaisia narsisseja vanhaan\nvenetsialaiseen maljakkoon. Näittekö te taulua Uudessa Galleriassa pari\nvuotta sitten?\"\n\n\"En\", sanoi tohtori Rob. \"Ei minua gallerioissa nähdä, ei uusissa eikä\nvanhoissa. Mutta\" -- hän katsoi kysyvästi Janeen, ja tämä nyökkäsi\nmyöntävästi -- \"sisar Gray äsken juuri kertoi nähneensä sen.\"\n\n\"Niinkö?\" sanoi Garth kiinnostuneena. \"Yleensä ei tule ajatelleeksikaan\nsairaanhoitajattaria ja taulunäyttelyjä toistensa yhteydessä.\"\n\n\"En voi ymmärtää, miksikä ei\", sanoi tohtori Rob. \"Täytyyhän heidänkin\njonnekin mennä lomahetkinään. Eiväthän hekään voi aina vain, oli\nilma minkälainen tahansa, seisoa kauppojen ikkunoita tutkimassa.\nSaattavathan he toki pistäytyä teidän taulujannekin katsomaan? Sitä\npaitsi neiti Rosemary on lahjakas nuori nainen. Tohtori Deryck sanoo\nhänen olevan säätyläisperheestä, paljon lukeneen ja älykkään. -- No,\npoikaseni, kuinka käy?\" Garth mietti ääneti.\n\nJane kääntyi uuniin päin ja tarttui sen reunukseen. Seuraava tuokio\ntoisi ratkaisun.\n\nVihdoin Garth puhui hitaasti ja empien. \"Kunhan minä vain voisin\nmielessäni erottaa hänen äänensä -- tuosta toisesta henkilöstä. Kun\nminä saattaisin pitää varmana, ettei hän, vaikka ääni onkin niin\nomituisesti samanlainen, ettei hän itse ole --\", hän vaikeni ja Janen\nsydän lakkasi sykkimästä. Häntäkö Garth nyt alkaisi kuvata? -- \"ole\nlainkaan niiden kasvojen ja piirteiden ja sen muodon kaltainen, jotka\nminun muistissani kuuluvat tuohon ääneen.\"\n\n\"No\", sanoi tohtori Rob, \"siitähän me minun mielestäni helposti\nselviämme. Sairaanhoitajattaret tietävät kyllä, että potilaita on\npidettävä hyvällä tuulella. Käsketään hänet takaisin ja pyydetään häntä\npolvistumaan vuoteenne viereen -- Herra varjelkoon! mutta olenhan\nminä tässä kolmantena, niin ettei hän siitä mitään ajattele -- ja\nte sivelette käsin hänen kasvojansa ja tukkaansa ja hänen hoikkaa\nuumaansa. Siten itse koskettamalla saatte tuntea, miten hienostunut ja\nsoma olento hän on sinisessä puvussaan ja valkeassa esiliinassaan.\"\n\nGarth purskahti nauramaan, ja äänessä oli sävy, jota ei siinä\nollut ennen. \"Se vasta parasta kaikesta olisi!\" sanoi hän. \"Taivas\nvarjelkoon! Minä olen mahtanut käyttäytyä kuin aasi! Rupean jo\nuskomaan, että olen niiden yhdenkaltaisuutta liioitellut. Parin päivän\npäästä en sitä kukaties enää huomaakaan! Ja katsokaa, tohtori, tuolla\non, jos se kuva häntä todellakin huvittaa -- mihin te menette?\"\n\n\"Anteeksi\", sanoi tohtori Rob. \"Siirsin vain tuolin uunin luo ja join\nlasillisen vettä. Teidän kuulonne käy vallan luonnottoman tarkaksi. Nyt\nolen pelkkänä korvana. Mitä aioitte sanoa kuvasta?\"\n\n\"Niin, aioin vain sanoa, että jos häntä, sairaanhoitajatarta nimittäin,\nhuvittaa rouva Brandista maalaamani taulu, on tuolla ylhäällä\ntyöhuoneessani sen harjoitelmat, ehkä hän haluaa katsella niitä. Jos\nhän tuo ne tänne ja kuvaa niitä minulle, voisin selittää --. Mutta,\nhyvänen aika, eihän minun -- sovi pyytää sieviä nuoria naisia tänne,\nkun itse olen makuulla. Mutta jos minä nousisin ja koettaisin sitä\nteidän uutta tuolianne? Käskekää Simpsonia tuomaan minun ruskea\nkotitakkini ja oranssinvärinen kaulaliinani. Jumalan kiitos! On\nonni, että _muistan_ värit ja tiedän, miten ne sopivat. Ajatelkaa\nniitä raukkoja, jotka ovat _syntyneet_ sokeina. Ja olkaa niin hyvä\nja pyytäkää neiti Grayta menemään kävelemään joko männistöön tai\nkankaalle, tai ajelemaan autolla, tai lepäämään tai tekemään yleensä\nmitä vain miellyttää. Sanokaa, että hän koettaisi olla kuin kotonaan,\nmutta hän ei saa millään ehdolla tulla tänne, ennen kuin Simpson\nilmoittaa minun olevan kunnossa.\"\n\n\"Olkaa huoleti, sisar Gray on hyvin hienotunteinen\", sanoi tohtori Rob,\njonka ääni yhtäkkiä kävi sangen särähteleväksi. \"Mutta, poikaseni,\nolkaa varovainen noustessanne. Ei teidän voimanne vielä kaikkia\nsopivaisuuksia kestä. Mutta muuten katson teidän varsin hyvin voivan\nnousta, jos teitä vain haluttaa.\"\n\n\"Hyvästi siis, tohtori\", sanoi Garth ja hapuili tohtorin kättä. \"Minä\nolen kovin pahoillani, etten ikinä kykene maalaamaan rouva Mackenzietä.\"\n\n\"Silloin saisitte maalata hänelle villakarvaisen pään, neljä käpälää ja\nmaailman lempeimmät ruskeat silmät\", sanoi tohtori Rob hiukan heltyen,\n\"ja silmistä kuvastuisi kaikista luoduista uskollisin ja hellin\nkoiransydän. Kaikkina näinä vuosina, joina olemme yhteisesti taloutta\npitäneet, on hän aina ollut minua vastassa tervetulleeksi toivottaen;\nei ole kertaakaan minua vastustanut, ei milloinkaan tahtonut viimeistä\nsanaa eikä harmittanut minua millään, ei edes uuden hatun ostolla.\nKas, siinä se vasta vaimo on! -- No, niin, näkemiin, poikaseni, Jumala\nkaikkivaltias siunatkoon teitä. Olkaa varovainen. Älkää hämmästykö, jos\nvielä palatessani poikkean katsomaan, mitä pidätte tuosta tuolista.\"\n\nTohtori Mackenzie avasi oven. Jane hiipi ulos hänen editsensä. Hän\nviittasi Janea menemään edellänsä alas portaita.\n\nKirjastossa Jane kääntyi päin ja katsoi häntä suoraan silmiin. Tohtori\ntarjosi Janelle tuolin ja jäi seisomaan hänen eteensä. Tuuheiden\nkulmakarvain alla kirkkaat siniset silmät olivat kosteina.\n\n\"Hyvä sisar\", sanoi tohtori, \"tunnen olevani oikea vanha hölmö. Teidän\ntäytyy antaa minulle anteeksi. En ikinä ajatellut teille tällaista\ntulikoetta. Minä ymmärrän täydellisesti, että teistä tuntui koko\nuranne olevan vaarassa, kun hän epäili. Te olette itkenyt, näen\nminä, mutta älkää liiaksi antako käydä sydämellenne, että häntä niin\nvaivasi teidän äänenne, joka hänestä muistutti neiti Championin ääntä.\nPäivän, parin päästä hän unohtaa koko asian ja te olette hänelle\nenemmän arvoinen kuin tusina Championin neitejä. Ajatelkaahan, kuinka\nhyvää te jo olette tehnyt hänelle! Hän haluaa nyt nousta ja selittää\nteille taulujansa. Älkää suinkaan pelätkö. Pian te pääsette suosioon,\nja minä saan ilmoittaa tohtori Deryckille, kuinka erinomaisesti te\nmenestytte toimessanne. Nyt minun täytyy puhutella palvelijaa ja antaa\nhänelle tarkat ohjeet. Ja teitä minä neuvoisin tekemään pienen kävelyn\nnummelle ja niin hankkimaan itsellenne hyvän ruokahalun aamiaiseksi.\nMutta pankaa jotakin lämpimämpää yllenne. Ei teille tule mitään\nsairashuonetöitä, ja johan minä olen selvästi nähnyt, että teillä\nkaikki on pesunkestävää ja käyttökelpoista, niin että voitte varsin\nhyvin käyttää jotakin, joka paremmin suojelee ylämaan viimoilta. Onko\nteillä lämpimämpiä vaatteita mukananne?\"\n\n\"Meidän laitoksessamme on sääntönä käydä aina ammattipuvussa\", sanoi\nJane, \"mutta on minulla harmaa merinopuku.\"\n\n\"Jaha. No pankaa sitten se harmaa merinonne. Minä tulen takaisin parin\ntunnin kuluttua katsomaan, kuinka potilas voi tästä muutoksesta. Mutta\nälkää antako minun viivyttää teitä.\"\n\n\"Tohtori Mackenzie\", sanoi Jane tyynesti, \"sallikaa minun kysyä, miksi\nte kuvasitte minut vaaleaksi ja minun karkean, sileäksikammatun tukkani\npehmeäksi, silkinhienoksi?\"\n\nTohtori Rob oli juuri painamaisillaan sähkökelloa, mutta jätti Janen\nkysymyksen vuoksi sen tekemättä ja kääntyi Janeen päin. Tämän vakaa ja\nhänen oma älykäs sinivälkkeinen katseensa kohtasivat.\n\n\"Hyvänen aika, saattehan te kysyä, sisar Rosemary Gray\", sanoi hän,\n\"vaikka ihmettelenkin, että pidätte kysymystä tarpeellisena. Minusta\noli päivänselvää, että tohtori Deryck, ja siihen hänellä lienee omat\nsyynsä, tahtoi kuvata teidät potilaalle jonkin mielikuvan mukaan,\nnähtävästi niin paljon kuin suinkin jonkun hänen tietyn ihanteensa\nkaltaiseksi. Kun kuvaus oli niin perin eroava todellisuudesta, tein\nsen johtopäätöksen, että niiden kahden pikkupiirteen, joilla minun\nonnettomuudekseni oli pakko täydentää kuvaa, oli parasta olla yhtä\nerilaiset siitä, mitä edessäni näin, kuin oli erilaista muukin kuvaus.\nJa suonettehan nyt -- --\"\n\nTohtori soitti kiivaasti.\n\n\"Mutta kuinka te rohkenitte ehdottaa, että hän koskettamalla\ntunnustelisi minua?\"\n\n\"Koska tiesin, että hän on oikea herrasmies\", ärähti tohtori Rob\ntuimasti. -- \"Tulkaa sisään, Simpson -- tulkaa sisään, hyvä ystävä --\nja pankaa ovi kiinni! Ja kaikkivaltiaan Jumalan olkoon kiitos, että hän\nteki teistä ja minusta _miehiä_ eikä naisia!\"\n\nNeljännestä myöhemmin Jane näki hänen ajavan pois ja ajatteli:\n\"Deryck oli oikeassa. Mikä hauska sekoitus tarkkanäköisyyttä ja\nlyhytnäköisyyttä, mutta vallan ihmeellisesti se vain edisti meidän\nsuunnitelmaamme.\"\n\nMutta katsellessaan, kuinka gig-kärryt kiitivät hyvää vauhtia nummen\npoikki, olisi hän koko lailla hämmästynyt, jos olisi kuullut, mitä\nmietteitä tohtori Rob mutisi itsekseen kiristäessään ohjaksia ja\nhoputtaessaan oivaa hevostansa. Kulkiessaan näin sairaan luota toisen\nluo hänen oli tapana puoliääneen puhella itsekseen kokemuksistaan.\nHänen melko vastakohtaisen luonteensa molemmat puolet vaihtoivat\nnähtävästi mielipiteitä keskenään. Tällä kertaa alkoi keskustelu näin:\n\n\"Mikähän on saanut jalosukuisen Janen tänne ylämaahan?\" sanoi tohtori\nRob.\n\n\"Pannahinenko sen tiesi\", sanoi tohtori Mackenzie.\n\n\"Et saa kirota, poikaseni\", sanoi tohtori Rob, \"sinulla oli jumalinen\näiti.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\nJANEN SELONTEKO.\n\n\nJalosukuisen Jane Championin kirje tohtori Deryck Brandille.\n\n    Castle Gleneeshissä, Pohjois-Skotlannissa.\n\n    _Rakas Deryck!_ Sähkösanomistani ja postikorteistani ette ole\n    juuri muuta saanut tietää, kuin että olen onnellisesti perillä.\n    Kun nyt olen ollut täällä jo pari viikkoa, on mielestäni aika\n    antaa teille tietoja. Muistakaa vain, että minä olen huono\n    kynänkäyttäjä. Lapsuudesta saakka minun on aina ollut vaikeata\n    päästä tuota ainaista alkua pitemmälle: 'Toivon, että voit\n    hyvin', ja vallan ylettömästi on minun nyt ponnistettava\n    ryhtyäkseni kirjoittamaan oikein kirjallista selontekoa Teille.\n    Toivoisin todellakin voivani täksi kerraksi lainata kynän\n    joltakulta taitavalta kirjailijalta, sillä tunnen tosiaankin\n    kokeneeni sellaista, mitä ei usein satu naisen osalle.\n\n    Sisar Rosemary Gray menestyy yhä paremmin ja paremmin. Hän\n    käy vähitellen välttämättömäksi potilaalle, jonka täydellisen\n    luottamuksen hän on saavuttanut, niin että hänen sydämensä on\n    pakahtua ammattiylpeydestä.\n\n    Jane parka sitä vastoin ei ole päässyt sen pitemmälle, kuin\n    että kuuli potilaan omilta huulilta olevansa viimeinen koko\n    maailmassa, jonka tämä, ollessaan näin sokeana, soisi tulevan\n    luoksensa. Kun vihjaistiin Janen mahdollisesta käynnistä,\n    sanoi hän: 'Voi, hyvä Jumala, ei!' ja hänen kauhistuneet\n    kasvonsa ilmaisivat vastalausetta. Niin että kyllä Jane nyt\n    saa raippansa ja -- viisaan ja harkitsevan tuomarin määräyksen\n    mukaan jaetaan 'kissan' kolmekymmentä iskua kolmeen otteeseen,\n    kymmenen kerrallaan -- niin saa myös Jane rangaistuksensa pienten\n    väliaikojen päästä. Ei kerralla enempää kuin hän kestää, mutta\n    tarpeeksi, jotta sydän on aina verillä ja mieli alituisessa\n    ahdistuksessa. Ja Te, hyvä, viisas tohtori, osuitte aivan oikeaan\n    henkistä tutkimustanne tehdessänne. Hän sanoo, että Janen\n    sääli olisi viimeinen oljenkorsi hänen jo muutenkin raskaalle\n    ristilleen, ja lausetapa on kyllä sattuva, sillä Janen sääli\n    onkin oljenkorren veroista hänelle. Jane säälii vain itseänsä,\n    sillä hän on toivottomasti takertunut oman erehdyksensä verkkoon\n    eikä pääse sen silmuista irti. Mutta miten saada Garth Dalmain\n    tämä uskomaan, siinäpä vaikeus onkin.\n\n    Muistatteko, miten israelilaiset jäivät Migdolin ja meren\n    väliin? Tiesin kyllä, että Migdol merkitsee 'tornia', mutta\n    en ollut ymmärtänyt tätä kohtaa, ennen kuin itse seisoin\n    kapealla erämaankaistaleella, Punainenmeri edessäni ja\n    vasemmalla, oikealla Gebel Attikan vuoriharjanne pilviin\n    kohoavine huippuineen kuin mikäkin eriskummainen, valloittamaton\n    linnoitus. Ainoa kulkutie oli se tie, jota he juuri olivat\n    tulleet Egyptistä, mutta jolla nyt Faraon heitä takaa-ajavat\n    vaunut ja ratsumiehet tömistäen kulkivat. Samalla lailla, hyvä\n    poika, vaeltaa Jane erämaantietä, joka päivä päivältä käy\n    kaidemmaksi, niin että hän on menehtymäisillään epätoivoon.\n    Migdol on _Garthin_ vakaumus, että _Janen_ rakkaus voi olla\n    ainoastaan pelkkää sääliä. Punainenmeri on tunnustus, johon\n    hänen ehdottomasti on syöksyttävä, kun ei voi Migdolin yli\n    kiivetä; sen kylmään veteen hukkuu Garthin rakkaus, kun Jane\n    vetää hänet siihen mukanaan, sillä epäilyksen ja epäluulon aallot\n    vyöryvät hänen päänsä yli -- epäilyksen, jota karkottamaan\n    hänellä ei ole enää voimaa, epäluulon, jota hänet on niin\n    vaikea saada huomaamaan vääräksi ja erehdykseksi. Ja takana\n    tulevat Faraon joukot, sattumat, jotka työntävät liikkeelle\n    tapausten pyörän. Minä hetkenä tahansa jokin sattuma saattaa\n    pakottaa tunnustukseen, ja heti paikalla hän kapuaa Migdolin\n    vuorirotkoihin kädet haavoissa, jalat verissä. Ja hän -- Jane\n    parka -- syöksyy Punaisenmeren syvyyksiin. Mistä löytyisi\n    Mooses, taivainen lähetti, joka ojentaisi ymmärtävän rakkauden\n    sauvan ja ohjaisi turvaisesti aaltojen halki, niin että he\n    yhdessä pääsisivät Luvattuun maahan! Rakas, viisas poika, ettekö\n    uskaltaisi ruveta Moosekseksi?\n\n    Mutta nyt kirjoitan sivua Baedekeriin ja unohdan kertoa oikeita\n    asioitani.\n\n    Hyvin ymmärtänette, että Jane laihtuu ja käy huononnäköiseksi\n    Margeryn puurosta huolimatta -- joka 'pannaan päälle' joka päivä\n    jo heti aamiaisen jälkeen seuraavan päivän aamiaista varten;\n    ja kuka vain kulkee ohi, sekoittaa sitä vähän. Tiesittekö Te,\n    kuinka oikein puuroa keitetään, Deryck? Minä luulin aina, että\n    se on valmista viidessä minuutissa. Margery sanoo, että se\n    mahtaa olla jotakin englantilaista hökötystä, jota julkeasti\n    nimitetään sillä nimellä. (N. B.) Olkaa hyvä ja pankaa merkille,\n    kuinka itsetietoisesti ja halliten minä käytän skottilaisia\n    sanontatapoja, ryhtymättä mihinkään eriskummaiseen merkintätapaan\n    -- vaivaan, joka minusta on vallan tarpeeton. Sillä jos kerran\n    ennestään tiedätte, kuinka vanha Margery lausuu 'puuron', niin\n    kuulette sen myös lukiessanne. Ja ellette sitä ennestään tiedä,\n    ei mikään eriskummainen merkintätapa kykene antamaan muuta kuin\n    irvikuvan siitä somasta skottilaisesta korosta, jota Margery\n    käyttää sanoessansa: 'Sekoittakaa vähän puuroa, sisar Gray'!\n    Olen tosiaankin hyvilläni ja ihmeissäni, että niin helposti\n    ymmärrän syntyperäisiä paikkakuntalaisia ja että keskustelu\n    heidän kanssaan tuottaa minulle hauskuutta, sillä päästyäni\n    työläästi loppuun pari kolme nykyaikaista romaania, joiden aiheet\n    olivat täältä ylämaasta, otaksuin heidän puheensa olevan jotakin\n    tuiki tuntematonta kieltä. Mutta päinvastoin puhuvat vanha\n    Margery, sisäkkö Maggie, puutarhuri Macdonald, metsänvartija\n    Macalister, kaikki melkein puhtaampaa englantia kuin minä,\n    ääntävät huolellisemmin ja muodostavat r:änsä selvemmin. Murre on\n    omituisempaa kuin ääntäminen.\n\n    Mutta näitä kielitieteellisiä sivuhyppyjä! Voi, poika, haava\n    sydämessäni on niin syvä ja kipeä, että pelkään siihen\n    kajoamista, pelkään Teidänkin hellävaraista kajoamistanne.\n    Missä minä olinkaan? Niin, puurostahan jouduin kiertotielle.\n    No, kuten sanoin, Jane käy laihaksi ja huonoksi vanhan Margeryn\n    puurosta huolimatta, mutta sisar Rosemary Gray on kukoistava ja\n    yhä entinen pieni, sievä olento, jolla on pehmeä, silkinhieno\n    tukka -- tohtori Robin omavaltainen lisä ihastuttavaan kuvaan.\n    Sivumennen sanoen, tämä tohtori oli minulle täydellinen\n    yllätys. Opin paljon tohtori Mackenzieltä ja rakastan tohtori\n    Robia, paitsi toisinaan, kun tekee mieleni ottaa häntä ruskean\n    päällystakin kaulurista ja lennättää ulos ikkunasta.\n\n    Mitä taasen tulee sisar Rosemary Grayn ulkomuotoon, pidin\n    parhaana puhua siitä suoraan palvelijoille. Ette voi kuvitella,\n    kuinka hullunkurista usein oli; esimerkiksi kirjastossa,\n    kun Garth tuli ensi kerran alakertaan; hän käski Simpsonin\n    tuoda tikapuut neiti Graylle ja Simpson avasi jo huulensa\n    huomauttaakseen, että sisar Gray varsin helposti varpailtaan\n    muutenkin ulettuu ihan ylähyllylle asti, sen hän oli äsken juuri\n    nähnyt. Onneksi englantilaisten miespalvelijain erinomainen\n    koulutus pelasti minut tilanteesta, ja hän vastasi vain:\n    'Kyllä, herra, kyllä minä', ja katsoi minuun, joka seisoin\n    aivan vaiti, kuten ihmiseen, jota selvästi huvittaa vaivata\n    toista turhanpäiten. Jos siellä olisi ollut vanha hyvä Margery,\n    jonka skottilainen kieli rupeaa hitaasti käymään, mutta vauhti\n    lisääntyy käydessä niin, ettei sitä saa pysähtymään ennen kuin\n    koko hänen ajatustulvansa on päässyt purkautumaan, olisi minun\n    ollut pakko ottaa hänet hellään syliini ja viedä ulos.\n\n    Sen tähden käskin heti samana iltana Simpsonin ja Margeryn\n    ruokasaliin, kun isäntä taatusti oli niin loitolla, ettei voinut\n    mitään kuulla, ja sanoin heille, että syistä, joita en saattanut\n    täysin selostaa, potilaalle oli annettu vallan kiero kuvaus\n    minun ulkomuodostani. Hän luulee minua lyhyeksi ja hoikaksi,\n    vaaleaksi ja hyvin sieväksi, ja pitkien selitysten välttämiseksi\n    ja jotta ei turhaan häirittäisi hänen mielenrauhaansa, oli\n    välttämätöntä pitää häntä tässä harhaluulossa. Simpsonin\n    tavallinen huomaavainen ilme ei muuttunut, hän ainoastaan\n    vakuutti: 'Aivan niin, neiti. Aivan niin.' Mutta vanhan Margeryn\n    kasvoilla kuvastui monta epäilyksen varjoa minun puhuessani.\n    Onneksi ne sentään olivat minun lopettaessani vaihtuneet\n    hyväksyvään hymyyn. Hän kuitenkin lisäsi omat huomautuksensa:\n    'Parasta niin onkin, luullakseni. Sillä Garthie herra, poika\n    rukka, halusi nähdä vain kaunista ympärillänsä. Garthie herra,\n    oli minun tapana sanoa hänelle, kun hänelle oli vieraita tulossa,\n    ja kaikki hänen puheensa päivällisestä koskivat vain vanhan\n    hopean kiilloittamista ja Valentine-lasien ja Worstered-posliinin\n    käyttöönottamista, Garthie herra, sanoin, kun oli mielestäni\n    sopiva tilaisuus johtaa mieleen Sanaakin, te puhdistatte\n    juoma-astian ja ruoka-astian ulkonaisesti, mutta ette lainkaan\n    huolehdi siitä hyvästä, mitä ne sisältävät. Siksi on parasta\n    antaa hänen pysyä harhaluulossaan.' Ja kun Simpson huomaavaisesti\n    yski kätensä taakse ja vallan näkyvästi nyhkäisi häntä kylkeen\n    kyynärpäällään, lisäsi hän ystävällisen jälkimietteen: 'Sillä\n    vaikka tavalliset jokapäiväiset kasvot voivat näyttää tavallaan\n    kauniiltakin ystävällisen ilmeensä vuoksi, eihän sitä kumminkaan\n    voi ilmettä tehdä oikein selväksi sokealle.' Niin että tästä Te\n    näette, Deryck, tämä vanha viisas eukko, joka on tuntenut Garthin\n    pienestä pitäen, olisi täydellisesti hyväksynyt kolme vuotta\n    sitten tekemäni ratkaisun.\n\n    No niin, palaan varsinaisiin tiedonantoihini. Äänestä meillä oli\n    aluksi vastusta, kuten ennustittekin, ja koko suunnitelma oli\n    muutaman kauhean hetken ihan hiuskarvan varassa. Sillä vaikka hän\n    varsin helposti uskoi selityksen, minkä olimme suunnitelleet,\n    lähetti hän minut pois huoneesta ja sanoi tohtori Mackenzielle,\n    että minun ääneni tekisi hänet hulluksi. Mutta Rob tohtori\n    hallitsi tilannetta ja pääsi voitolle sillä kertaa, ja kun Garth\n    kerran oli mukautunut, ei hän enää lainkaan puuttunut siihen.\n    Toisinaan näen hänen sentään kuuntelevan ja muistelevan jotakin.\n\n    Mutta sisar Rosemary Gray viettää ihania hetkiä, kun levoton,\n    kaihoava Jane on unohduksissa. Sillä potilas kiintyy yhä enemmän\n    häneen, kääntyy hänen puoleensa, luottaa häneen ja keskustelee\n    hänen kanssaan, koettaa tunkea hänen sieluunsa, paljastaa\n    omansa ja on yleensä ihmeellinen ja ihana olento, jonka kanssa\n    nyt saan elää ja jota saan oppia tuntemaan. Kulkiessaan ulkona\n    viluissaan ja kuullessaan näiden puhelevan huomaa Jane, kuinka\n    vähän hän ymmärsi sen ihanan lahjan arvoa, joka laskettiin hänen\n    jalkainsa juureen, kuinka vähän hän oli selvillä sen miehen\n    luonteen sisimmästä, jonka \"nuorena poikana\" oli työntänyt\n    luotaan. Sisar Rosemary oppii kaiken tämän istuessaan tuntikausia\n    hänen seuranaan, ja epätoivon siroccotuulta kokien vaeltaa Jane\n    rauhattomana edestakaisin kapeata erämaanpolkua.\n\n    Ja nyt minä tulen kirjeen pääasiaan, ja vaikka olenkin nainen, en\n    pane sitä jälkikirjoitukseen.\n\n    Deryck, ettekö voi tulla tänne häntä katsomaan ja keskustelemaan\n    minun kanssani? Minä en luule jaksavani kauempaa, ellen saa\n    tukea joltakulta; ja hän iloitsisi niin saadessaan Teidät tänne\n    ja voidessaan näyttää Teille, kuinka hän on edistynyt ja mitä\n    kaikkea hän on jo oppinut. Voisitte myös samalla puhua hiukkasen\n    Janen puolesta tai ainakin tunnustella hänen mieltään tämän Janen\n    suhteen. Voi, hyvä poika, koettakaa uhrata neljäkymmentäkahdeksan\n    tuntia! Raikas nummi-ilma tekee Teille hyvää. Ja minulla on\n    sitä paitsi oma pieni suunnitelmani, jonka toimeenpano riippuu\n    suuressa määrin Teidän tulostanne. Voi, tulkaa, rakas poika!\n\n    Teitä tarvitseva\n\n                                                   _Jeanette_.\n\nTohtori Deryck Brandin kirje Sisar Rosemary Graylle Castle Gleneeshiin,\nPohjois-Skotlantiin.\n\n    Wimpole Streetillä.\n\n    _Rakas Jeanette!_ Tietysti minä tulen. Lähden Eustonin asemalta\n    perjantai-iltana. Voin olla koko lauantain ja suurimman osan\n    sunnuntaita Gleneeshissä, mutta maanantaina minun täytyy olla\n    ajoissa työssä.\n\n    Teen parhaani, mutta enhän minä ole mikään Mooses eikä minulla\n    ole hänen ihmeitätekevää sauvaansa. Sitä paitsi osoittavat\n    viimeiset tutkimukset, etteivät israelilaiset voineet kulkea\n    meren yli siltä kohtaa kuin Te mainitsette, vaan pohjoisempaa\n    Suolaisen meren luota; sangen vähäpätöinen sivuseikka muuten,\n    eikä lainkaan vähennä kuvanne sattuvaisuutta, pikemmin\n    päinvastoin, sillä pelkäänpä, että Teille, tyttö parka, on vielä\n    paljon suolaista varalla.\n\n    Sittenkin minä olen sangen toiveikas, niin, enemmänkin\n    kuin toiveikas -- luottavainen. Usein olen viime aikoina\n    ajatuksissani sovitellut Teihin lupausta, joka sanoo, että\n    kaikki vaikuttaa parhaaksemme. Kuka tahansa voi saada hyvät\n    asiat vaikuttamaan parhaaksemme, mutta taivaallinen Isä\n    ainoastaan voi kääntää pahankin hyväksi, ja kaikki erehdyksemme,\n    rikoksemme ja mielettömyytemme Hän kääntää parhaaksemme.\n    Mitä monimutkaisemmaksi ja vaikeammaksi tämä inhimillisen\n    elämän arvoitus käy, sitä tarpeellisempi on meille tämä selvä\n    elämänohje: 'Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi, äläkä nojaa\n    omaan ymmärrykseesi. Kaikilla teilläsi katso Häneen, ja hän on\n    tasoittava polkusi.' Vanha, kulunut ja yksinkertainen ohje, mutta\n    tosi ja siksi myös ikuinen.\n\n    Olen iloinen, että sisar Rosemary niin erinomaisesti menestyy\n    toimessaan, ja toivon, ettei meille tule uusia odottamattomia\n    vastuksia. Ajatelkaahan, miten kävisi Janen silloin, jos\n    potilaamme rakastuisi somaan pikku sisar Rosemaryhin? Pelkään,\n    että erämaa aukaisisi uumenensa ja nielaisisi hänet. Meidän\n    täytyy koettaa estää sellaista onnettomuutta. Eikö pikku\n    Rosemary mitenkään suostuisi tekemään hiukan virheitä puheessaan\n    ja ääntämisessään tai tunnustamaan olevansa hiukan niinkuin\n    ihastunut Simpsoniin?\n\n    Voi, tyttö kulta! En minä näin laskisi leikkiä, ellen aivan pian\n    saapuisi avuksenne.\n\n    Kuinka hullua tämä on! Ja itse te olette korvaamaton! Mutta\n    useimmat miehet ovat joko hulluja tai sokeita, yksi on sekä hullu\n    että sokea. Luottakaa siihen, että sen kyllä hänen mieleensä\n    taon -- sekä omaksi tyydytyksekseni että hänen onnekseen -- jos\n    suinkin vain saan tilaisuuden.\n\n    Teidän alati uskollinen ystävänne _Deryck Brand_.\n\nTohtori Deryck Brand tohtori Robert Mackenzielle.\n\n    _Hyvä tohtori Mackenzie!_ Pidättekö suotavana, että piakkoin käyn\n    katsomassa potilastamme Gleneeshissä ja annan lausuntoni hänen\n    nykyisestä tilastaan?\n\n    Voisin viikon lopulla päästä lähtemään sinne pohjoiseen.\n\n    Toivon, että olette tyytyväinen sairaanhoitajattareen, jonka\n    teille lähetin.\n\n    Kunnioittaen\n\n                                          _Deryck Brand_.\n\nTohtori Robert Mackenzie tohtori Deryck Brandille.\n\n    _Kunnioitettava tohtori Deryck!_ Kelpo neiti, jonka lähetitte\n    tänne sairaanhoitajattareksi, täyttää potilaan kaikki mahdolliset\n    vaatimukset. Ei minua enää tarvita. Eikä teitäkään -- potilaan\n    vuoksi. Mutta pidän ylen suotavana, että mitä pikimmin käytte\n    katsomassa hoitajatarta, joka käy hoikemmaksi ja ohuemmaksi kuin\n    oikeastaan on sopivaa hänen kokoisellensa neidille.\n\n    Jokin salainen huoli sen aivan ymmärrettävän huolen ohella, mitä\n    tuottaa edesvastuu hoidosta tällaisessa tapauksessa, hiuduttaa\n    hänet aivan loppuun. Ehkä hän luottaa Teihin. Hänen on vaikea\n    täydelleen luottaa.\n\n    Teidän nöyrään palvelijaanne\n\n                                           _Robert Mackenziehin_.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesensimmäinen luku.\n\nKIRJURI ON KOVILLA.\n\n\nSisar Rosemary istui potilaansa kanssa Gleneeshin päivänpaisteisessa\nkirjastossa. Pieni pöytä oli heidän välillänsä, sillä oli kasa\nkirjeitä, -- potilaan aamuposti -- joita hoitajattaren piti avata,\nlukea ääneen, ojentaa hänelle, jos niiden joukossa sattui olemaan\njokin, jota hän halusi kosketella tai jonka halusi pistää taskuunsa.\n\nHe istuivat lähellä ikkunaovea, joka aukeni pengermälle. Vieno\ntuulenhenki toi kevätkukkien tuoksua, ja aamuinen päivänpaiste tulvi\nsisään.\n\nGarth, yllään valkea flanellipuku, vihreä kaulanauha ja esikolta\nnapinreiässä, nojasi mukavasti taaksepäin tuolissaan ja nautti nopeasti\nelpyvin tunnoin kukkien tuoksusta ja auringonsäteiden hyväilystä.\n\nSisar Rosemary lopetti oman kirjeensä lukemisen, taittoi sen kokoon ja\npisti taskuunsa, tuntien kiitollista helpotusta. Deryck tuli. Hän ei\nollut turhaan luottanut häneen.\n\n\"Kirje joltakulta mieshenkilöltä, eikö niin, neiti Gray?\" sanoi Garth\naivan odottamatta.\n\n\"Aivan oikein\", vastasi sisar Rosemary. \"Kuinka sen tiesitte?\"\n\n\"Se oli kirjoitettu ainoastaan yhdelle arkille. Tärkeitä asioita\nsisältävään naisen kirjeeseen olisi mennyt ainakin kaksi ellei kolmea.\nJa tuossa kirjeessä oli tärkeitä asioita.\"\n\n\"Myöskin oikein\", sanoi sisar Rosemary hymyillen. \"Mutta kuinka senkin\ntiedätte?\"\n\n\"Koska huokasitte helpotuksesta luettuanne ensimmäisen rivin ja\ntoistamiseen, kun taitoitte sen ja panitte takaisin kuoreen.\"\n\nSisar Rosemary nauroi. \"Te edistytte niin nopeaan, herra Dalmain, että\nkohta ei voi pitää mitään salassa teiltä. Kirje oli --.\"\n\n\"Ei, älkää sanoko\", huudahti Garth hätäisesti ja teki torjuvan\nkädenliikkeen. \"En minä tosiaankaan halua näyttää uteliaalta teidän\nyksityiseen kirjeenvaihtoonne nähden, neiti Gray. On vain niin hauskaa\nnäyttää teille edistystänsä sellaisissa asioissa, joiden perille itse\npääsee, ilman toisen huomauttamista.\"\n\n\"Mutta minä aioinkin kertoa sen teille joka tapauksessa\", sanoi\nsisar Rosemary. \"Kirje on tohtori Deryckiltä, ja hän sanoo siinä mm.\ntulevansa katsomaan teitä ensi lauantaina.\"\n\n\"Ah, hyvä!\" sanoi Garth. \"Ja minkälaisen muutoksen hän saa nähdä!\nJa minä saan ilokseni kertoa sairaanhoitajattaresta, kirjurista,\nääneenlukijasta ja kuvaamattoman kärsivällisestä opettajasta ja\ntoverista, jonka hän minulle toimitti.\" Sitten hän äkkiä levottomana\nlisäsi: \"Eihän hän vain tule viemään teitä pois täältä?\"\n\n\"Ei\", sanoi sisar Rosemary, \"ei vielä. Mutta, herra Dalmain, tahtoisin\nkysyä teiltä, ettekö tule neljääkymmentäkahdeksaa tuntia toimeen\nilman minua, tohtori Brandin käynti tarjoaa niin sopivan tilaisuuden.\nMinun olisi helpompi jättää teidät, kun tietäisin hänen olevan teidän\nseurassanne. Jos saan lähteä loppuviikosta, perjantai-iltana, voisin\npalata aikaisin maanantaiaamuna, niin että ennättäisin kyllä hyvin\navaamaan aamupostin. Tohtori Brand kyllä lukee lauantain ja sunnuntain.\n-- Tottakin, minä unohdin, eihän sunnuntaina tule mitään postia. Ei\nminulta siis jäisi kuin yksi posti; ja muuten hän korvaa kyllä joka\nsuhteessa minun poissaoloni.\"\n\n\"No niin\", sanoi Garth koettaen estää tyytymättömyyttänsä näkymästä.\n\"Olisin suonut meidän kolmisin yhdessä puhelevan. Mutta eihän ole\nihmeellistä, että te haluatte vähän vapautta. Lähdettekö kauaksi?\"\n\n\"En, tänne lähelle tuttavien luo. Mutta nyt kai haluatte kuulla\nkirjeenne?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Garth ojentaen kättään. \"Odottakaahan hiukan. Siellä\non jokin sanomalehti joukossa. Tunnen painomusteen hajun. En minä sitä\nhuoli. Mutta olkaa hyvä ja antakaa kirjeet.\"\n\nSisar Rosemary otti sanomalehden erilleen. Sitten hän työnsi\nkirjekasaa, kunnes se sattui Garthin käteen.\n\nGarth otti sen. \"Paljonhan niitä on!\" virkkoi hän hymyillen hyvillään\njo ennakolta. \"Sen minä sanon, neiti Gray, että jos te otatte oppia,\nniinkuin teidän pitäisi, näin monien, kirjoitustavaltaan sekä\nmahdollisten että mahdottomien kirjeiden lukemisesta, niin pystytte\npiakkoin toimittamaan melko ymmärrettävän 'Täydellisen kirjeiden\nkirjoitusoppaan'. Muistatteko rouva Parker Bangsin osanottokirjettä?\nSilloin me taisimme ensi kerran oikein makeasti nauraa yhdessä.\nHyväntahtoinen olento! Mutta ei hänen olisi pitänyt mainita mitään\nsokeasta Bartimaeuksesta, joka sukelsi seitsemän kertaa Siloamin\nlammikkoon. On aina viisainta välttää lainauksia vanhoista kirjoista,\neritoten Raamatusta, ellei osaa niitä ihan viidellä sormellaan. Nyt\n--.\" Garth vaikeni.\n\nHän oli koetellut kirjeitä, toista toisensa jälkeen, tarkasti\nsormeillen jokaista, ennen kuin laski sen pöydälle viereensä. Hän\noli juuri ottanut erään, joka oli kirjoitettu ulkomaiselle paperille\nja sinetöity. Hän pysähtyi kesken lauseensa, piteli hetkisen ääneti\nkirjettä ja tunnusteli sitten sinettiä sormillaan.\n\nSisar Rosemary tarkasti häntä levottomana. Hän ei virkkanut sanaakaan,\nmutta kotvan päästä hän pani pois kirjeen ja otti seuraavan. Mutta kun\nhän työnsi kirjekasan takaisin sisarelle, pisti hän sinetöidyn kirjeen\nalimmaiseksi, niin että sisar joutui lukemaan sen viimeiseksi kaikista.\n\nSitten alkoi tavallinen meno. Garth sytytti savukkeen -- ensimmäisiä\nasioita, joita hän oli oppinut toimittamaan omin neuvoin -- ja poltteli\ntyytyväisenä, asetti tuhkakupin huolellisesti paikoilleen ja varisti,\nmelkein erehtymättä, tuhkan oikeaan aikaan ja paikkaan.\n\nSisar Rosemary otti ensimmäisen kirjeen, luki postileiman ja selitti,\nminkälaista käsialaa oli kuorella. Garth arvioi, keneltä kirje oli,\nja tuli kovin hyvilleen, jos oli arvannut oikein. Tänään niitä oli\nyhdeksän, 'hyvin erilaisia sisällöltään -- muutamia miesystäviltä, pari\nherttaisilta naisilta, jotka selittivät mielellään tulevansa häntä\ntervehtimään niin pian kuin hän vain halusi vieraita, yksi eräästä\nsokeainlaitoksesta, jolle pyydettiin kannatusta, lyhyt ilmoitus tohtori\nDeryckiltä hänen tulostansa ja kaulanauhalasku eräästä liikkeestä Bond\nStreetiltä.\n\nSisar Rosemary Grayn sormet vapisivat, kun hän pani kahdeksatta\nkirjettä takaisin koteloon. Kasan viimeinen oli pöydällä. Kun hän otti\nsen, heitti Garth yhtäkkiä nopeasti savukkeenpätkän ulos ikkunasta ja\nheittäysi takanojaan, varjostaen käsillä kasvojaan.\n\n\"Heitinkö oikeaan, sisar?\" kysyi hän.\n\nTämä kumartui katsomaan ja näki ohuen savuviirun nousevan\nsannoitukselta.\n\n\"Aivan oikeaan\", sanoi hän. \"Herra Dalmain, tässä kirjeessä on\negyptiläinen postimerkki ja se on leimattu Kairossa. Se on suljettu\npunaisella lakalla ja sinetissä on töyhtökypärä, silmikko suljettuna.\"\n\n\"Entä käsiala?\" kysyi Garth välinpitämättömästi ja perin levollisesti.\n\n\"Se on jokseenkin varmaa ja hyvin selvää, ilman minkäänlaisia\nkiemuroita ja koukeroita. Se on kirjoitettu paksulla terällä.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja avatkaa se, sisar, ja sanokaa minulle kirjoittajan nimi,\nennen kuin luette sen.\"\n\nSisar Rosemarylla oli vastusta kurkustansa, joka uhkasi tukahduttaa\nhänen äänensä. Hän avasi kirjeen, silmäsi viimeiselle sivulle ja löysi\nnimikirjoituksen.\n\n\"Alla on Jane Champion, herra Dalmain\", sanoi sisar Rosemary.\n\n\"Olkaa hyvä ja lukekaa se\", sanoi Garth tyynesti. Ja sisar Rosemary\naloitti:\n\n    \"_Hyvä Dal!_ Mitä minä _voin_ kirjoittaa? Jos olisin luonanne,\n    olisi minulla paljon puhumista Teille, mutta kirjoittaminen on\n    niin vaikeata, niin, aivan mahdotonta.\n\n    Tiedän, että sellainen sallimus on kovempaa Teille kuin\n    kenellekään meistä, mutta Te kestätte sen myös uljaammin kuin\n    ainoakaan meistä olisi kestänyt, ja siksi on elämä Teistä vielä\n    kerran tuntuva ihanaltakin, ja saattepa sen ihanuuden selviämään\n    vielä muillekin. En itsekään sitä ymmärtänyt, ennen kuin vasta\n    silloin kesällä Overdenessä ja Shenstonessa, kun Te opetitte\n    minut kauneutta tajuamaan. Sittemmin sekä auringon noustessa\n    että laskiessa, Atlantin sinivihreillä aalloilla, vuorten\n    purppurahohteessa, Niagaran pärskeissä, kirsikkakukkaisessa\n    Japanissa, Egyptin kultaisilla aavikoilla ajattelin Teitä, ja\n    niiden kauneus selvisi minulle paremmin juuri Teidän avullanne.\n    Voi, Dal, tahtoisin mielelläni tulla kertomaan teille niistä\n    kaikista ja saada Teidät näkemään ne kaikki minun silmäini\n    välityksellä, ja Te avartaisitte minun ahdasta ymmärtämystäni ja\n    näyttäisitte ne minulle uudestaan entistä ihanampina.\n\n    Kuulin, ettette ota vastaan vieraita, mutta ettekö voisi tehdä\n    yhtä ainoata poikkeusta ja sallia minun tulla?\n\n    Olin suuren pyramidin luona, kun sain tiedon. Istuin\n    pylväskatoksessa päivällisen jälkeen. Kuunvalo herätti muistoja.\n    Olin vastikään päättänyt luopua Niilinmatkasta, palata\n    suoraapäätä kotiin ja kirjoittaa Teille sekä pyytää Teitä käymään\n    luonani, kun kenraali Loraine ilmestyi pylväskatokseen tuoden\n    englantilaisia lehtiä ja kirjeen Myralta -- ja niin sain tietää.\n\n    Olisitteko tullut, Garth?\n\n    Ja nyt, ystäväni, kun Te ette voi tulla minun luokseni, enkö minä\n    saa tulla Teidän luoksenne? Jos Te vain sanotte: 'Tulkaa!', niin\n    minä tulen, missä maailman ääressä lienenkin, kun viesti minut\n    saavuttaa. Älkää välittäkö tämän egyptiläisestä leimasta. En ole\n    enää siellä, kun tämä Teille luetaan. Lähettäkää vastauksenne\n    tätini Lontoon-asuntoon. Kaikki kirjeeni menevät sinne ja\n    osoitetaan avaamatta minulle.\n\n    _Sallikaa minun tulla_. Ja voi, uskokaa, että minä tunnen, kuinka\n    raskasta Teidän on. Mutta Jumala voi 'kirkastaa'. Ja uskokaa,\n    että täydellisemmin kuin sanoin voin ilmaista, olen\n\n                                     Teidän _Jane Champion_.\"\n\nGarth otti käden kasvoiltansa.\n\n\"Ellette ole väsynyt, neiti Gray, kun olette lukenut jo niin monta\nkirjettä, sanelisin mielelläni heti vastauksen, niin kauan kuin se\non vereksenä mielessäni. Onko teillä paperia siinä? Kiitos! Voimmeko\naloittaa? -- Hyvä neiti Champion... Tulin syvästi liikuttuneeksi\nTeidän ystävällisestä, osaaottavasta kirjeestänne... Oli erityisen\nystävällistä, että kirjoititte minulle niin kaukaa, vaikka siellä\ntietysti on paljon kaikenlaista, mikä helposti voisi vieroittaa Teidät\nkotoisista ystävistänne.\"\n\nPitkä pysähdys. Sisar Rosemary odotti, kynä kädessä, ja toivoi, että\nhänen sydämensä tykintä kuului vain hänen omiin korviinsa eikä toiselle\npuolelle pientä pöytää.\n\n\"Olen iloinen, että Te ette luopunut Niilinmatkasta, mutta --.\"\n\nAikainen mehiläinen lensi hyasinttimaasta ja surisi ikkunaruudulla.\nMuuten oli huoneessa aivan hiljaista.\n\n\"-- mutta, jos Te olisitte kutsunut minua, olisin tietysti tullut.\"\n\nMehiläinen hyrräsi kiukkuisena ylös ja alas ikkunaa useita minuutteja,\nsitten se löysi avonaisen ruudun ja lentää surahti iloisena\npäivänpaisteeseen.\n\nHuoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kunnes Garth sen keskeytti\nruveten hiljaisella äänellä jatkamaan sanelua.\n\n\"Olette myös ylen ystävällinen, kun tahdotte tulla minua katsomaan,\nmutta --\"\n\nSisar Rosemaryn kynä putosi. \"Herra Dalmain\", sanoi hän, \"sallikaa\nhänen tulla.\"\n\nGarth käänsi häneen kasvonsa, jotka olivat täynnä hämmästystä.\n\n\"Minä en tahdo\", sanoi hän tinkimättömän ratkaisevasti.\n\n\"Mutta ajatelkaa, kuinka kovalta mahtaisi tuntua kenelle tahansa,\nkun haluaisi olla jonkun -- jonkun kärsivän ystävän luona, eikä tämä\nsallisi edes hänen tulla.\"\n\n\"Hänen harvinainen hyväsydämisyytensä kehoittaa häntä tulemaan, neiti\nGray. Me olemme kauan olleet hyviä ystäviä ja tovereita. Häneen koskisi\nliiaksi, kun hän näkisi minut tällaisena.\"\n\n\"Ei hän niin ajattele\", puolusti sisar Rosemary. \"Voi, ettekö te osaa\nlukea rivien välistä? Vai tarvitaanko naisen sydän ymmärtämään naisen\nkirjettä? Luinko sen huonosti? Luenko vielä kerran?\"\n\nGarthin kasvot kuvastivat todellista suuttumusta. Hän puhui hillityn\ntuimasti, ja suorat tummat kulmakarvat olivat rypyssä.\n\n\"Te luitte sen vallan hyvin\", sanoi hän, \"mutta ette tee oikein\nväittäessänne vastaan. Minun täytyy mieltäni myöten saada kirjurilleni\nsanella kirjeeni, tarvitsematta selitellä niitä.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, herra\", sanoi sisar Rosemary nöyrästi.\n\n\"Tein pahasti.\" Garth ojensi kätensä pöydän yli ja piti sitä siinä\nhetkisen, mutta toista kättä ei laskettu siihen.\n\n\"Älkää olko tietävinänne\", sanoi hän hymyillen voittavaa hymyänsä,\n\"te minun hyvä pikku holhoojani ja hoivaajani. Te voitte useimmissa\ntapauksissa ohjata minua, mutta ette tässä. Lopettakaamme nyt siis\nkirje. Mihin jäimmekään? -- Niin -- tulla minua katsomaan. Panitteko\nylen ystävällinen vai kovin ystävällinen?\"\n\n\"Ylen ystävällinen\", vastasi sisar Rosemary murtunein äänin.\n\n\"Hyvä on, sillä se on tottakin ylen ystävällistä. Ainoastaan hän\nja minä käsitämme, kuinka ylenmäärin ystävällistä. Mutta jatketaan\n-- --. Mutta en ota vastaan ketään vieraita enkä kaipaakaan niitä,\nennen kuin pääsen sen verran uusien olosuhteitteni herraksi, ettei\npainisillaoloni niiden kanssa tunnu kiusalliselta muista ihmisistä.\nTäällä Gleneeshissä, aivan eristettynä, opettelen kesän kuluessa\nvähä vähältä elämään tätä uutta elämääni. Olen varma, että ystäväni\npitävät arvossa tätä toivomustani. Minun luonani on nyt eräs, joka\nyli toiveiden kärsivällisesti auttaa minua -- odottakaa!\" huudahti\nGarth äkkiä. \"Ei niin. Hän voisi luulla -- voisi käsittää väärin. Joko\naloitte kirjoittaa sitä? Ette? Mikä oli viimeinen sana? 'Toivomustani'!\nJaha. Aivan niin. Piste 'toivomustani' sanan jälkeen. Odottakaa, kun\nvähän mietin.\"\n\nGarth painoi kasvot käsiinsä ja istut pitkän aikaa mietteisiinsä\nvaipuneena.\n\nSisar Rosemary odotti. Oikea käsi piteli kynää paperin kohdalla.\nVasemmalla hän painoi sydäntään. Hänen silmänsä tähystivät tummaa,\nkumartunutta päätä, katseessa sanoin selittämätöntä kaihoa ja kiihkeätä\nhellyyttä.\n\nVihdoin Garth kohotti kasvonsa. \"Vilpittömästi kunnioittaen Teidän\nGarth Dalmain\", sanoi hän. Ja ääneti sisar Rosemary kirjoitti niin.\n\n\n\n\nKahdeskymmenestoinen luku.\n\nTOHTORI ROBISTA ON APUA.\n\n\nAhdistavan hiljaisuuden, mikä vallitsi kirjeen sulkemisen ja osoitteen\nkirjoittamisen jälkeen, keskeytti tohtori Robin iloisa ääni.\n\n\"Kumpi on tänään potilaana? Neitikö vai herra? Ahaa, ei kumpikaan,\nnähdäkseni. Molemmat näyttävät itse terveydeltä ja saavat tohtorin\nymmälle. Ulkona kevät, sisällä kesä\", jatkoi tohtori iloista puheluaan\nihmetellen, miksi kummankin kasvot olivat kalpeat ja hämmennyksissä\nja miksi ilmassa oli kärsiväin sydänten tuntua. \"Flanellipuku tuo\nmieleen vene- ja muut huviretket, ja mitä näen, sisar Gray on luopunut\nmerinostansa ja ottanut sievän sinisen pesupukunsa. Onhan se paljon\npukevampi, ehdottomasti, mutta älkää kylmetyttäkö itseänne ja pitäkää\nkaikella muotoa huolta ruokahalustanne. Tässä ilmastossa ihmisen täytyy\nsyödä kovasti, mutta teidän painonne on ilmeisesti vähentynyt viime\naikoina. Emme me saa sentään pyrkiä _liiaksi_ keijukaiskevyeen kokoon!\"\n\n\"Miksi te aina ärsytätte neiti Grayta hänen pienuudellaan, tohtori\nRob?\" kysyi Garth melkein suuttuneesti. \"Ei suinkaan siinä mitään pahaa\nole, että on pienikasvuinen.\"\n\n\"Voinhan minä ärsytellä häntä hänen suuruudellaan, jos niin haluatte\",\nsanoi tohtori Rob pikkuviekkaasti vilkuttaen silmää hoitajattarelle,\njoka todella kookkaana seisoi ikkunan luona ja kylmänmoittivasti katsoi\ntakaisin häneen.\n\n\"Soisin, ettei minkäänmoisia vihjauksia tehtäisi hänen ulkomuodostaan\",\nvirkkoi Garth lyhyesti, ja lisäsi sitten ystävällisemmin: \"Näettehän,\nminulle hän on ääni -- ystävällinen, ohjaava ääni. Aluksi koetin\nmielessäni muodostaa kuvaa hänestä, hämärää tietysti, mutta nykyään\ntyydyn siihen, mitä _tiedän_ hänestä, ja annan olla kuvittelematta,\nmitä en tiedä. Ettekö ole huomannut -- että hän on ainoa --\nlukuunottamatta kamalaa Johnsonia, joka kuuluu siihen painajaisaikaan,\nmikä jo onneksi on minulta unohtumaisillaan -- niin, hän on ainoa, joka\nnyt on ollut luonani, mutta jota en ollut nähnyt ennen sokeuttani;\nainoa kuulemani ääni, jota en mielessäni ole voinut liittää mihinkään\nkasvoihin enkä vartaloon. Ajan kuluessa niiden luku tietysti kasvaa.\nMutta nyt hän on siinä suhteessa ainoa.\"\n\nTämän selityksen aikana tohtori Robin terävät silmät kiertelivät pitkin\nhuonetta etsien jotakin tarkemman tutkimisen arvoista. Yhtäkkiä ne\nkeksivät tuon ulkomaisen kirjeen aivan vierestä pöydältä.\n\n\"Kas!\" virkkoi hän. \"Pyramideja? Egyptiläinen postimerkki? Sepä\nmielenkiintoista. Onko teillä siellä tuttuja, herra Dalmain?\"\n\n\"Kirje on Kairosta\", vastasi Garth, \"mutta luulen, että neiti Champion\ntällä haavaa on jo lähtenyt Syyriaan.\"\n\nTohtori Rob hypisteli viiksiään ja tuijotti kirjeeseen miettiväisenä.\n\"Champion?\" kertasi hän. \"Champion? Se on harvinainen nimi. Ettehän\nvain, sattumoisin, ole kirjeenvaihdossa jalosukuisen neiti Janen\nkanssa?\"\n\n\"Miksen, kirje on juuri häneltä\", vastasi Garth hämmästyneenä.\n\"Tunnetteko hänet?\" Hänen äänensä värähteli tuntuvasti.\n\n\"Tunnen\", vastasi tohtori Rob hitaanmietteliäästi. \"Tunnen kasvot\nja tunnen äänen; tunnen hyvin muutenkin ulkomuodolta ja koko lailla\nluonnettakin. Olen tuntenut hänet täällä kotona ja olen tuntenut hänet\nvieraalla maalla. Olen nähnyt hänet verisen taistelun tuoksinassa,\nja siitä näystä kai harva hänen miestuttavansa voi kerskua. Mutta\ntuntematonta ihan kerrassaan oli minulle hänen käsialansa aina tähän\nhetkeen saakka. Saanko katsella tätä kuorta?\" Hän kääntyi ikkunaan päin\n-- niin, tuo pieni, piittaamaton skottilainen teki kysymyksensä sisar\nRosemarylle. Mutta hänen kysyvä katseensa kohtasi vain leveän sinisen\nselän. Sisar Rosemary tutki maisemaa. Tohtori kääntyi siis takaisin\nGarthiin päin, joka kaikesta päättäen oli jo antanut suostumusmerkin ja\njonka kasvoista selvästi luki, että hän toivoi saavansa kuulla lisää,\nmutta myös, että hänestä oli perin vastenmielistä pyytää sitä.\n\nTohtori Mackenzie otti kirjekuoren ja tarkasti sitä.\n\n\"Jaha\", virkkoi hän viimein, \"se muistuttaa häntä -- on selvää,\nvarmaa ja oikoista; tietää, mitä tahtoo sanoa, ja sanoo sen; ei\nturhia mutkistele. Voi, hyvä mies, hän on suurenmoinen nainen, ja jos\njalosukuinen Jane on ystävänne, vähänpä te muita tarvitsettekaan.\"\n\nHelakka puna kohosi Garthin painuneille poskille.\n\nHän oli pimeyteensä kovin kiihkeästi halunnut edes pienintä tietoa\nJanesta, siitä valoisasta maailmasta, missä hän liikkui. Hänestä\noli tuntunut niin toivottomalta, ettei hänellä ollut minkäänlaista\nmahdollisuutta kuulla hänestä mitään. Ja nyt, jos hän vain olisi sen\ntiennyt, olisi vanha Robbie kaiken aikaa voinut kertoa hänestä. Hänen\noli täytynyt kysellä Brandilta varovaisesti, jottei paljastaisi omaansa\nja Janen salaisuutta, mutta tohtori Robin ja sisar Grayn suhteen ei\nsellainen varovaisuus ollut tarpeen. Hän saattoi huoleti säilyttää\nsalaisuutensa ja kuitenkin kuunnella ja puhella.\n\n\"Missä -- milloinka?\" kysyi Garth.\n\n\"Minä kyllä kerron teille missä ja milloin\", vastasi tohtori Rob, \"jos\nteitä näin leppoisena kevätaamuna haluttaa kuulla sotatarinoita.\"\n\nGarth ihan paloi halusta. \"Onko teillä tuolia, tohtori?\" kysyi hän. \"Ja\nonko neiti Graylla tuolia?\"\n\n\"Ei, ei minulla ole tuolia\", virkkoi tohtori Rob, \"sillä minä aion\noikein perinpohjin nauttia omasta kaunopuheisuudestani, ja silloin\nminulla on tapana seisoa. Sisar Graylla ei ole tuolia, sillä hän seisoo\nikkunan edessä hartaana maisemaa ihailemassa. Hän on aivan ilmeisesti\nunohtanut sekä teidät että minut. Sangen harvoinhan te tapaatte\nnaisen, joka kiinnostuneena kuuntelee toisesta naisesta kerrottavan.\nMutta nojatkaa tuolinne selkämystään, poikaseni, ja sytyttäkää\nsavuke. On ihan ihmeellistä nähdä, kuinka se teiltä jo käy, ja onhan\nse paljon hauskempaakin kuin teidän seinänkourimisenne. Eikö vain?\nMistä kaikesta meidän onkaan kiittäminen erästä neitiä, joka nyt ei\nvälitä meistä vähääkään, tarkastelee mieluummin näköaloja! No, eihän\nminussa, herra paratkoon, paljon katsottavaa olekaan, ja teitä hän saa\nkatsella pitkin päivää. Mutta näitä kannattaa polttaa! Mitä nämä ovat?\n'Zenithiä'? Ahaa, ja 'Marcovitchiä'. Jaa, jaa, parempia ette juuri\nsaa, poltatte niitä sitten seurusteluhuoneessa tai puutarhassa. Haju\nei erotu kukkain tuoksusta. Nojatkaa taaksepäin ja nauttikaa, sillä\naikaa kuin minä haistelen ruudinsavua. Sillä tahdon kertoa, missä ensi\nkerran näin jalosukuisen Janen. Kaukana Etelä-Afrikassa, keskellä\nbuurisodan tuoksinaa. Minä olin vapaaehtoisena haavainhoitoa oppimassa.\nHän oli siellä sairaanhoitajattarena ja olikin vasta hoitaja, voitte\nuskoa. Eikä niitä semmoisia, jotka pitsinenäliinoja hajuvedessä\nviruttelivat, kauniita naamoja pesivät, kun käskyläiset ne ensin olivat\npuhdistaneet, keskustelivat viehkeästi miesten kanssa, jotka olivat jo\nparanemaisillaan, mutta pakenivat kauhuissaan kuolemaisillaan olevien\nluota. Ei, hän ei ollut sitä lajia, eikä hän semmoisia suvainnut\nosastollaankaan; sillä neiti Champion oli osastonhoitaja, ja minä\nvoin vakuuttaa, että hänen alaisensa olivat työssä kiinni. Hän teki\ntyötä kymmenen edestä ja tahtoi muita tekemään samoin. Sekä lääkärit\nettä käskyläiset jumaloivat häntä. Häntä nimitettiin yleisesti\n'jalosukuiseksi Janeksi'. Entä ne haavoittuneet sotilaat sitten!\nMonen moni nuorukainen siellä, kaukana kodista ja ystävistä, kuoli\nhymy huulilla, tuntien äidin ja kodin läheisyyttä, kun jalosukuisen\nJanen käsivarsi oli kiertyneenä hänen ympärilleen ja hänen kuoleva\npäänsä sai levätä tämän naisellista rintaa vasten. Ja hänen äänensä,\nkun hän puhui heille? En, -- sitä en ikinä unohda. Kuulla, kuinka\nhän pani kiirettä naisille ja jakeli käskyjä miehille ja kääntyi\nsamassa puhelemaan jollekulle sairaalle Tommylle, niinkuin tämän äiti\ntai morsian varmaan toivoi puhuttavan hänelle, kas se oli sellaista\nripeyden opetusta, että minulle on siitä hyötyä vielä tänä päivänä.\nJa kyllä hänen voimakas, rakastava sydämensä mahtoi sentään usein\nolla tuskasta pakahtumaisillaan; mutta aina hän oli uljas ja iloinen.\nKerran hän sentään murtui. Hän oli tehnyt kaikkensa pelastaakseen erään\nnuorukaisen -- lienee ollut nuorin kaikista. Hän oli pidellyt kiinni\nhäntä leikattaessa, sillä leikkaus oli ollut ainoa pelastuksen toive,\nja kun ei siitä ollut mitään apua ja sairas makasi tajuttomana nojaten\nhäneen, lannistui hän ja sanoi: 'Voi, tohtori, tohtori, hänhän on vasta\nnuori poika ja hänen täytyy kärsiä näin ja kuolla tällä tavalla!'\nja hän sulki hänet kiinteämmin syliinsä ja itki häntä, niinkuin\näitikin varmaan olisi itkenyt. Lääkäri itse kertoi minulle siitä. Hän\nsanoi, että kovettuneimmatkin mielet teltassa pehmenivät ja tulivat\nliikuttuneiksi. Mutta se olikin ainoa kerta, jolloin jalosukuinen Jane\nmasentui.\"\n\nGarth varjosti kasvojansa kädellään. Hänen puoliksipoltettu savukkeensa\nputosi hänen huomaamattaan lattialle. Käsi, jossa se oli ollut, tarrasi\ntiukasti polveen kiinni. Tohtori Rob noukkasi savukkeen lattialta\nja hankasi huolellisesti kärventynyttä maton kohtaa jalallaan. Hän\nkatsahti ikkunaan päin. Sisar Rosemary oli kääntynyt ja nojasi\nikkunapieleen. Hän ei katsonut tohtoriin, vaan piti tuskallisen\nhätäisenä silmällä Garthia.\n\n\"Satuin usein ja eri tilaisuuksissa hänen tielleen\", jatkoi\ntohtori Rob, \"mutta emme olleet samassa osastossa, niin että hän\nainoastaan kerran puhui minulle. Olin ratsastanut kaupunkiin hakemaan\npääsairaalasta lisää kloroformia sinne, missä väliaikaisesti annoimme\nensi apua suoraan taistelukentältä tuoduille pahimmin haavoittuneille.\nSillä aikaa kuin sitä haettiin, kiersin ympäri salia ja näin eräässä\nnurkassa neiti Championin polvillaan erään miehen vieressä, jonka\nviime hetki näytti olevan sangen lähellä, puhellen hänelle lempeästi\nja koettaen samalla lievittää hänen kärsimyksiänsä. Yhtäkkiä kuului\nrysähdys -- korviasärkevä rysähdys -- ja vielä toinen rysähdys, ja\nneiti Champion sekä hänen potilaansa joutuivat tomun ja pirstaleiden\npeittoon. Buurien kranaatti puhkaisi katon juuri heidän päänsä päältä.\nMies nousi istumaan huutaen henkensä takaa. Mies parka, eihän häntä\nsovi moittia, hän oli kuolemaisillaan ja morfiinista höperryksissä.\nMutta jalosukuinen Jane ei hievahtanutkaan. 'Pankaa maata, hyvä\nystävä', sanoi hän, 'ja pysykää aivan hiljaa.' 'Ei täällä', vaikeroi\nmies. 'Kuinka vain', sanoi jalosukuinen Jane, 'me muutamme teidät\nsitten heti.' Hän kääntyi ja näki minut. Minulla oli mitä kurjin khaki,\nsemmoinen lyhyt likaisenharmaa kersantinnuttu, jonka olin siepannut\nylleni teltasta lähtiessäni, ja surkeannäköisiksi olivat käyneet\nsodassa muutkin vaatteeni. Olin myös tullut aikalailla pölyiseksi\nratsastaessani. 'Kuulkaahan kersantti', sanoi hän, 'tulkaa kanssani\nnostamaan tätä miesrukkaa. En minä voi jättää häntä nyt tänne. Sen\nenempää ei Jane virkkanut, vaikka kranaatti oli vastikään lentänyt\nhänen päänsä päällitse vain muutaman jalan päästä. Ihmettelettekö\nsitten, että miehet häntä jumaloivat? Hän asetti kätensä hartioitten\nalle ja viittasi minua kietomaan käteni polvien alitse, ja yhdessä\nme kannoimme miehen salista pois pieneen käytävään, sitten tulimme\npieneen, rauhalliseen huoneeseen, jossa oli mukava vuode ja valokuvia\nja kirjoja eräällä pöydäntapaisella. Jane sanoi: 'Tänne, olkaa hyvä',\nja me panimme miehen vuoteelle. 'Kenen se on?' kysyin. Hän katsoi\nminuun pitkään, mutta kun huomasi, että olin outo, vastasi hän\nystävällisesti: 'Minun.' Ja huomattuaan, että mies kantaessamme oli\nmennyt tainnoksiin, lisäsi hän: 'Ei hän enää, poika rukka, vuodetta\nkaipaa, kun minä puolestani tarvitsen.' Ne vasta hermot olivat! -- Se\nolikin ainoa kerta, jolloin siellä puhuin jalosukuisen Janen kanssa.\nPian sen jälkeen sain kylikseni ja palasin kotiin!\"\n\nGarth kohotti päätään. \"Ettekö tavannut häntä milloinkaan kotimaassa?\"\nkysyi hän.\n\n\"Tapasin\", vastasi tohtori Rob. \"Mutta ei hän muistanut minua. Ei\nrahtustakaan. Enkä sitä voinut toivoakaan. Siellä minulla oli parta,\nei ollut aikaa ajella; ja nuttuni ilmoitti minut kersantiksi eikä\nmiksikään lääkäriksi. Ei ollut hänen syynsä, ettei hän otaksunut\ntapaavansa rintamatoveria keskellä -- Lontoon sydäntä\", lopetti\ntohtori Rob välinpitämättömästi lauseensa. \"Kas niin, minä olenkin\njo venyttänyt juttua niin pitkälle, että täytyy lähteä teidän\npuutarhurinne tuvalle katsomaan hänen kelpo vaimoansa, joka sai tässä,\nkuten hän liikuttavasti sanoo, 'vähän perheen lisää'. Minun mielestäni\n'vähennys' olisi sopinut paremmin sen talon oloihin. Mutta ensin minun\non mentävä puhuttelemaan Margery emäntää ruokasaliin. Hän on kovin\nhuolissaan, 'kun ei saa alas liikkiötä!' Hän sanoo, että se karkaa\nhartioitten väliin. Niin suuri harha liikkiön tavalliselta tieltä\nvaatii epäilemättä tarkkaa tutkimista. Teidän luvallanne soitan siis\ntuota kelpo rouvaa.\"\n\n\"Älkää ihan vielä, tohtori\", virkkoi rauhallinen ääni ikkunan luota.\n\"Haluaisin puhella kanssanne ruokasalissa ja tulen heti sinne. Ja sillä\naikaa kun te tutkitte Margeryä, juoksen hakemaan hattuni ja tulen\nkanssanne vähän matkaa metsän halki, jos herra Dalmain suostuu olemaan\ntunnin verran yksinään.\"\n\nKun Jane tuli ruokasaliin, seisoi tohtori Robert Mackenzie roihumatolla\nnapoleonimaisessa asennossaan, aivan samoin kuin silloin aamulla heidän\nsiellä ensi kertaa tavatessaankin. Hän katsahti epävarmana ylöspäin,\nkun jalosukuinen Jane astui sisään.\n\n\"No?\" virkkoi hän. \"Nyt kai saan kuulla kunniani?\" Jane meni suoraan\nhänen luokseen, molemmat kädet ojennettuina. \"Voi, kersantti!\" virkkoi\nhän. \"Te vanha, kultainen, uskollinen kersantti! Katsokaa, semmoista se\non, kun käy toisen miehen vaatteissa. Ja minä olen pulassa, kun käytän\ntoisen naisen nimeä. Te siis tiesitte koko ajan, kuka minä olin, heti\nensi hetkestä, kun astuin huoneeseen?\"\n\n\"Ensi hetkestä, kun astuitte huoneeseen\", myönsi tohtori Rob.\n\n\"Miksette sanonut sitä?\" kysyi Jane.\n\n\"No, sen tähden, että ajattelin teillä olevan omat syynne esiintyä\n'sisar Rosemary Grayna', eikä sitä paitsi kuulunut minun tehtäviini\nottaa selkoa, oliko teillä oikea nimi.\"\n\n\"Voi teitä, rakas tohtori!\" sanoi Jane. \"Onkohan ikinä ketään niin\nterävää, niin viisasta ja hämmästyttävän kaukonäköistä miestä seisonut\nkahdella jalalla roihumatolla kuin te olette! Ja kun minä muistan,\nkuinka te sanoitte: 'Jaha, te olette siis jo saapunut, sisar Gray?' ja\nte olisitte voinut sanoa: 'Hyvää päivää, neiti Champion. Mikä teidät\ntänne tuo ja vielä vierasta nimeä käyttäen?'\"\n\n\"Olisinhan minä voinut niin sanoa\", myönteli tohtori Rob miettiväisenä,\n\"mutta onneksi en niin tehnyt.\"\n\n\"Mutta sanokaa\", sanoi Jane, \"miksi nyt puhuitte?\"\n\nTohtori Rob laski kätensä hänen käsivarrelleen. \"Ystäväni, olen\nvanha mies ja ikäni kaiken olen koettanut päästä asioista tolkulle\nkenenkään niitä kertomatta minulle. Te olette elänyt jännityksessä,\npitkäaikaisessa jännityksessä, milloin kovemmassa, milloin lievemmässä,\nmutta ei se milloinkaan ole ollut lauenneena -- sellaista ei moni\nnainen olisi kestänyt. Teidänhän oli näyteltävä meille kaikille, ei\nainoastaan hänelle. Minä käsitän, että jos tätä jatkuisi, teidän täytyi\nsaada helpotusta uskomalla salaisuutenne jollekulle -- jollekulle,\njonka seurassa aina silloin tällöin saisitte olla oma itsenne. Ja kun\nsain selville, että olitte kirjoittanut hänelle täältä, lähettäen\nkirjeen Kairoon postiin pantavaksi (kuinka naisten tapaista: siivilöidä\nhyttysiä, vaikka on niellyt moisen kamelin) päivä päivältä odottaen\nsen paluuta, ja kun teidän sitten oli pakko itse lukea se hänelle,\nhänen sanelunsa mukaan kirjoittaa vastaus, jonka minä teidän kummankin\nilmeestä luin sisältäneen kiellon teidän pyyntöönne saada tulla\nkatsomaan häntä, niin minusta oli jo aika, jolloin teidät oli saatava\nhuomaamaan, että kyllä vallan hyvin voitte luottaa vanhaan jöröjukkaan,\njoka, samoin kuin kaikki muutkin miehet, jotka Etelä-Afrikassa oppivat\ntuntemaan teidät, ilomielin antaisi oikean kätensä jalosukuisen Janen\npuolesta.\"\n\nJane katsoi häneen silmät tulvillaan kiitollisuutta. Sinä hetkenä hän\nei kyennyt puhumaan.\n\n\"Mutta, ystäväni, sanokaa minulle\", virkkoi tohtori, \"sanokaa minulle,\njos voitte, miksi poika noin ehdottomasti työntää luotaan sellaisen\nhyvän, joka, jos hän sen saisi, merkitsisi hänelle jotakin niin suurta,\nihanaa ja lohdullista?\"\n\n\"Voi, tohtori\", sanoi Jane, \"syynä on surullinen tarina epäilystä ja\nerehdyksestä, ja epäilyyn ja erehdykseen olin minä, onneton, syypää.\nMutta sillä aikaa kun te tutkitte Margerya, laitan itseni kuntoon\nja sitten metsän läpi kulkiessamme koetan kertoa teille, mikä se\nsurullinen asia oli, joka tuli meidän välillemme ja erotti meidät niin\nkauaksi toisistamme. Teidän viisaat neuvonne ehkä auttavat minua,\nja tarkkana ihmisten ja ihmissydänten tuntijana löydätte kenties\njonkinlaisen pelastustien, sillä me olemme todellakin ahdistettuina\nMigdolin ja meren väliin.\"\n\nKun Jane meni hallin läpi ja oli juuri nousemaisillaan portaita,\nvilkaisi hän kirjaston suljettuun oveen. Hänet valtasi äkkiä pelko,\nettä tohtori Robin kertomuksen kuunteleminen oli ollut liikaa\nGarthille. Kukaan muu ei voinut tietää, mitä muistoja hänessä heräsi,\nkun niin elävästi kerrottiin kuolevista sotureista, joitten päät\nlepäsivät hänen povellansa, ja kun sanat niin oudosti sattuivat\nolemaan samat: \"Vasta nuori poika ja hänen täytyy kärsiä näin.\" Hän ei\nvoinut lähteä saamatta varmasti tietää, että Garth voi hyvin ja oli\nrauhallinen. Ja kuitenkin hän vaistomaisesti pelkäsi häiritsevänsä, jos\nmenisi sisälle nyt, kun Garth otaksui tunnin ajaksi jääneensä yksikseen.\n\nSilloin Jane ahdistuksissaan teki, mitä ei ollut ennen tehnyt. Hän\navasi hiljaa pääoven, kiersi rakennuksen ympäri pengermälle ja kun\ntuli lähelle avonaista kirjaston ikkunaa, astui nurmikolle ja niin\naivan kuulumattomasti ikkunan taakse. Hän ei ollut milloinkaan ennen\nyllättänyt Garthia, sillä hän tiesi, että jo pelkkä ajatuskin siitä,\nettä joku siten voisi tunkeutua hänen asioihinsa, suututti ja peloitti\nGarthia.\n\nMutta nyt -- vain tämän kerran.\n\nJane kurkisti sisään ikkunasta.\n\nGarth istui sivuittain tuolilla, kyynärpäät pöydällä ja kasvot käsiin\npainuneina. Hän voihki niinkuin Jane oli joskus kuullut sotilasten\ntekevän tuskallisten leikkausten jälkeen, jotka he äännähtämättä\nkestivät, kunnes pahin oli ohi. Garth valitti tuskissansa: _\"Oi, minun\nvaimoni -- vaimoni -- minun vaimoni!\"_\n\nJane hiipi tiehensä. Miten se tapahtui, ei hän ikinä itsekään tajunnut.\nJokin vaisto sanoi hänelle, että jos hän nyt, Garthin heikkona hetkenä,\nkun tohtori Robin kertomus oli järkyttänyt ja masentanut häntä,\nilmaisisi itsensä, olisi kaikki hukassa. \"Jos panette arvoa omalle\nja hänen mahdolliselle onnellensa\", soivat alati varoittavina hänen\nkorvissaan Deryckin sanat. Tyynten, vakavien ajatusten saadessa sijaa\ntämän myrskyn jälkeen oli Garthissa lopulta kaipuu pääsevä voitolle.\nKirje, jota ei vielä ollut pantu postiin, kirjoitettaisiin uudestansa.\nGarth sanoisi: 'Tulkaa! ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäisi hän\nGarthin sylissä.\n\nSiksi riensi Jane hiljaa pois.\n\nKun hän tunnin päästä palasi, oltuaan kävelyllä tohtori Robin kanssa,\nsydän täynnä iloista odotusta, seisoi Garth ikkunan edessä kuunnellen\nlukemattomia ääniä, joita opetteli erottamaan. Hän näytti niin\nsorjalta ja kookkaalta ja suoralta valkeassa puvussaan, molemmat kädet\npistettyinä syvälle takin taskuihin, että Janesta tuntui, kun Garth\nhänen lähelle tullessansa kääntyi, ikään kuin säteilevien silmäin olisi\n_täytynyt_ olla ennallaan.\n\n\"Oliko kaunista metsässä?\" kysyi Garth. \"Simpson saa viedä minut sinne\nsitten, kun olemme syöneet. Mutta onkohan meillä vielä sitä ennen aikaa\nlopettaa aamullinen työmme, ellette te ole väsynyt, neiti Gray?\"\n\nKirjoitettiin viisi kirjettä ja yksi pankkiosoitus. Sitten Jane\nhuomasi, että hänen kirjeensä Garthille oli hävinnyt muiden joukosta.\nMutta Garthin kirje hänelle oli pöydällä odottamassa postimerkkiä. Hän\nempi.\n\n\"Kuinka sen neiti Championille menevän kirjeen laita on?\" virkkoi hän.\n\"Haluatteko lähettää sen semmoisenaan, herra Dalmain?\"\n\n\"Kyllä, totta kai\", vastasi Garth. \"Emmekö jo lopettaneet sitä?\"\n\n\"Minä vain ajattelin\", sanoi Jane hermostuneesti ja katsoi toisaanne,\n\"minä vain ajattelin, että -- sen jälkeen, mitä tohtori kertoi --\nkenties -- halusitte --\"\n\n\"Tohtori Robin puhe ei voinut mitenkään vaikuttaa hänen tulemiseensa\ntai tulemattomuuteensa\", sanoi Garth kovin painokkaasti. Sitten hän\nlisäsi lauhkeammin: \"Se vain sai minut ajattelemaan --\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Jane painaen kätensä sydämelleen.\n\n\"Miten ihana nainen hän on\", sanoi Garth Dalmain ja puhalsi pitkän,\nsakean savutuprun kesäiseen ilmaan.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskolmas luku.\n\nAINOA KEINO.\n\n\nKun Deryck Brand astui junasta pohjoisen sivuradan pienellä asemalla,\ntähysteli hän pitkin hiekoitettua välisiltaa odottaen jokseenkin\nvarmasti näkevänsä siellä Janen. Oli tosin sangen varhaista, mutta\nJanen tapana oli sanoa: 'sitä parempi' aina, kun oli kysymyksessä jokin\nsuunnitelma, joka vaati nousemaan tavallista aikaisemmin. Mutta muuta\nhän ei erottanut kuin matkan päässä olevan matkalaukkunsa -- näytti\nsiltä kuin olisi se siihen yksinäiseen paikkaansa, mihin oli heitetty,\njuuttunut iäksi -- ja vitkallisen asemamiehen, jota tieto siitä, että\noli yksin vastaanottamassa ja lähettämässä junaa, näytti kovasti\npaisuttavan.\n\nMuita matkustajia ei ollut jäänytkään asemalle, eikä muuta matkatavaraa\nollut näkyvissä. Junailija hyppäsi vaunuunsa, kun juna lähti liikkeelle.\n\nVanha asemamies, varjostaen silmiään vielä sangen alhaalla olevan\nauringon säteiltä, katseli, kuinka juna vieri käänteestä ja hävisi\nnäkyvistä; kääntyi sitten vitkalleen ja katseli vastakkaiselle\nsuunnalle -- ikään kuin varmistuakseen, ettei toista junaa ollut\ntulossa -- huomasi matkalaukun ja tallusteli sitä kohden. Hän seisoi ja\nkatseli sitä miettiväisenä, käänteli sitä ja tutki nähtävästi niiden\nmannermaan eri hotellien nimiä ja tiedonantoja, joissa matkalaukku oli\nhiljattain ollut omistajansa mukana.\n\nTohtori Brand ei milloinkaan hoputtanut ihmisiä. Hän sanoi aina:\n\"Ajan pitkään on parasta antaa heidän ottaa oma aikansa. Hoputtamalla\nvoitettu minuutti ei lopulta itse asiassa koidu eduksi.\" Mutta tämä\nkoski pääasiallisesti potilaita vastaanottohuoneessa, levottomia nuoria\nlääkärikokelaita sairashuoneissa tai sairaanhoitajattaria, jotka aluksi\nolivat liian elävästi tietoisia siitä, että hän puhui heille, niin\netteivät täysin älynneet, mitä hän heille sanoi. Hänen tapansa vielä\nviime tingassa antaa ihmisille niin paljon aikaa kuin halusivat oli\nkerran maksanut hänelle päällystakin, toisen kerran hän oli vähällä\njäädä junasta, mutta oli hän sillä myös voittanut, mitä eniten oli\ntoivonut maailmassa. Mutta se kuuluu toiseen juttuun.\n\nJoka tapauksessa hän kaipasi aamiaista tänä raikkaana kevätaamuna. Ja\nhän kaipasi päästä tapaamaan Janea. Sen tähden, kun ei asemamies eikä\nmatkalaukku tulleet hänen luokseen, asteli tohtori niitä kohden.\n\n\"No, kuulkaa, hyvä mies!\" huusi hän.\n\n\"Mitä herra tahtoo?\" sanoi skottilainen asemamies.\n\n\"Minä tahtoisin matkalaukkuni.\"\n\n\"Olisikohan tämä teidän?\" kysyi asemamies epäillen.\n\n\"On se\", sanoi tohtori. \"Ja me lähtisimme yhdessä kiireimmän kaupalla\nCastle Gleneeshiin, jos te vain olisitte niin hyvä ja kantaisitte sen\ntuonne autoon, joka näkyy odottavan tuolla edustalla.\"\n\n\"Minä käyn vain hakemassa kärryt\", sanoi mies. Mutta kun hän palasi\nvarovaisesti vetäen kärryjä perässään, olivat sekä tohtori, matkalaukku\nettä auto jo tiessään.\n\nAsemamies varjosti silmiään ja tähysti tielle päin. \"Tottahan se nyt\nvain mahtoi olla hänen laukkunsa\", sanoi hän ja meni kotiin puurovadin\nääreen.\n\nTohtori kiiti sillä välin ylös mäkeä innokkaasti haluten mitä pikimmin\ntavata Janea ja kuulla, miten asiat olivat viime päivinä kehittyneet.\nHän oli kumman levoton, kun ei tätä näkynyt asemalla. Olisi ollut\nhyvin Janen tapaista olla siellä, jotta he olisivat saaneet puhella\nkahden ennen perille saapumista. Hän oli jo mielikuvituksessaan nähnyt\nJanen odottamassa välisillalla -- iloisena, vilkkaana, reippaana,\ntäynnä raikasta, tervettä voimaa, mikä todistaa hyvästä yölevosta,\nmiellyttävästä, aikaisesta heräämisestä aamulla ja vastikään otetun\nkylmän kylvyn tuottamasta nautinnosta -- ja tuntemansa pettymys, kun ei\nhäntä siellä nähnytkään, täytti hänet oudoin aavistuksin. Mitähän, jos\nhänen hermonsa eivät olleetkaan kestäneet jännitystä?\n\nHe kääntyivät eräässä tien mutkassa, ja Gleneeshin harmaat tornit\ntulivat näkyviin korkealta toiselta puolen laaksoa nummen ulottuessa\nkauaksi sen taakse ja yläpuolelle. Kun he laaksosta nousivat\nnummitielle, saattoi tohtori kirkkaassa aamuvalossa erottaa Gleneeshin\nlaajan nurmikon ja pengermän iloisine kukkaryhmineen, sen tasaiset\nhiekkakäytävät ja leveän kivikaiteen melkein äkkijyrkän syvyyden\npartaalla.\n\nSimpson oli häntä vastassa hallin ovella ja hädintuskin ennätti tohtori\najoissa suoria sanansa, sillä vähältä piti, ettei hän kysynyt neiti\nChampionia. Tästä onnettoman erehdyksen mahdollisuudesta hän huomasi,\nkuinka erinomaisen varovainen hänen täytyi olla sekä sanoissaan että\nteoissaan siinä talossa, missä Jane oli onnellisesti välttänyt kaikki\nsalakarit. Hän ei olisi ikinä antanut itsellensä anteeksi, jos nyt\nolisi tuottanut Janelle harmia.\n\n\"Herra Dalmain on kirjastossa, herra tohtori\", sanoi Simpson. Ja perin\nvalpas ja tarkka-ajatuksinen oli se tohtori, joka seurasi palvelijaa\nhallin läpi.\n\nGarth nousi tuoliltaan ja astui häntä vastaan käsi ojennettuna, hymy\nhuulilla, ja niin suoraan ja haparoimatta, että tohtorin täytyi oikein\ntarkastaa hänen sokeita kasvojansa ollakseen varma, että tämä vilkas\nolento, joka liikkui niin vapaasti ja luontevasti, todellakin oli sama\nsokea mies, jota hän oli tullut katsomaan. Samassa hän huomasi pitkän\nruskean silkkirihman kulkevan Garthin tuolin käsinojasta oveen. Garthin\nvasen käsi oli hänen kävellessään keveästi liukunut sitä myöten.\n\nTohtori tarttui ojennettuun käteen ja pusersi sitä sydämellisesti.\n\n\"Rakas ystävä! Mikä muutos!\"\n\n\"Eikö olekin?\" vastasi Garth tyytyväisenä. \"Ja kaiken tämän, ihan\nkaiken, on saanut aikaan se verraton pikku neiti, jonka lähetitte\ntänne. Minun täytyy kertoa teille, kuinka verraton hän on.\" Hän palasi\ntakaisin tuolilleen ja löysi ja veti tohtorille sen tuolin, jolla Jane\ntavallisesti istui. \"Tämä on hänen keksintöään.\" Hän irroitti rihman ja\nantoi sen pudota lattialle, hieno säie jäi yhdistämään rihmaa tuoliin,\nniin että hän voi nostaa sen, kun halusi. \"Tällä puolella on toinen,\npianon luo johtava ja tuossa kolmas ikkunan luo. Sanokaa, kuinka te ne\nerotatte?\"\n\n\"Ne ovat ruskea, punainen ja oranssinvärinen\", vastasi tohtori.\n\n\"Niin\", sanoi Garth. \"Te tunnette ne väristä, mutta minä erotan ne\nhienosta vahvuuden ja punonnan erosta, jota te ette näe, mutta jonka\nminä tunnen. Ja minä nautin myös värien kuvittelemisesta. Toisinaan\nminä käytän kaulaliinoja ynnä muita, jotka sopivat niihin. Katsokaa,\nminä tiedän ihan tarkalleen, minkä näköiset ne ovat. Tavallinen\nhoitajatar olisi pannut punaista, viheriäistä ja sinistä, ja minä\nolisin istunut ja kiusaantunut ajatellessani, kuinka huonosti ne\nsopivat persialaiseen mattooni. Mutta hän ymmärtää, miten suuri\nmerkitys väreillä on minulle, vaikka en voi nähdä niitä.\"\n\n\"Otaksun, että te 'hänellä' tarkoitatte sisar Rosemarya\", sanoi\ntohtori. \"Olen iloinen, että olette tyytyväinen häneen.\"\n\n\"Tyytyväinen!\" huudahti Garth. \"No, mutta hänhän auttoi minut jälleen\nelämään! Minua vallan hävettää, kun ajattelen, minkämoinen minä olin,\nkun te viimeksi olitte täällä, tohtori -- makasin vain ja kourin\nseinää, kuten vanha Robbie sanoo. Te mahdoitte pitää minua tuiki\nhulluna ja raukkamaisena.\"\n\n\"En kumpaakaan, hyvä ystävä. Teillä oli ankarampi taistelu kuin on\nollut kenenkään meidän muiden osalla. Jumalan kiitos, että olette\nvoittanut.\"\n\n\"Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa, tohtori Brand, mutta vielä\nsuuremmassa neiti Graylle. Olisin suonut hänen olevan täällä, jotta\nolisitte tavannut hänet. Mutta hän matkusti pois loppuviikoksi.\"\n\n\"Pois? J-juuri nyt?\" huudahti tohtori niin hämmästyksissään, että oli\ntoisen kerran puhua varomattomia.\n\n\"Niin, hän lähti eilen illalla. Hän viipyy loppuviikon jossakin täällä\nnaapuritalossa. Ei hän sanonut menevänsä kauaksi ja lupasi olla täällä\nvarhain maanantai-aamuna. Hän tuntui haluavan hiukan vaihtelua ja piti\nnyt tilaisuutta sopivana, kun te olette luonani suurimman osan aikaa.\nMinun täytyy sanoa, Brand, että te olette aivan liian hyvä, kun tulitte\ntänne näin kauaksi katsomaan minua. Teidän kaltaisenne miehen teoksi se\non melkein masentavaa minulle.\"\n\n\"Ei kannata masentua, poikaseni, ja vaikka minä oikeastaan tulin\nkatsomaan teitä, on minulla täällä lähellä hoidossani toinenkin vanha\nystävä, johon olen hyvin kiintynyt. Mainitsen tämän vain ollakseni\ntäysin rehellinen ja lievittääkseni teiltä sen ajatuksen painoa, että\nolisitte ainoa potilaani.\"\n\n\"No niin, kiitos!\" sanoi Garth. \"Se lievittää omaatuntoani, mutta\nei vähennä kiitollisuuttani. Ja nyt te varmaan haluatte sekä hiukan\npuhdistaa itseänne että myös aamiaista, ja minä sangen itsekkäästi\npidätän teitä molemmista. Ja hyvä Brand --\" Garth lehahti punaiseksi ja\nepäröi -- \"olen pahoillani, ettei teillä ole seuraa ateriain aikana,\nkun neiti Gray on poissa. Ei minusta ensinkään ole mieluista ajatella\nteidän istuvan yksinänne pöydässä, mutta minä -- minä syön aina yksin.\nSimpson ainoastaan on tarjoamassa.\"\n\nHän ei voinut nähdä tohtorin ymmärryksellistä silmäystä, mutta\nhänen myötätuntoinen äänensä, kun hän ilman muuta sanoi: \"Niin,\nniin tietysti\", sai Garthin lisäämään: \"En voi pitää edes neiti\nGrayta kanssani. Aterioimme aina erikseen. Te ette voi kuvitella,\nkuinka kauheata on hakea ruokaansa pitkin lautasta, eikä koskaan\ntiedä varmasti, eikö se loppujen lopuksi sittenkin ole pöydällä tai\nkaulaliinalla, kun sitä ajaa takaa kaikkialta muualta.\"\n\n\"En, en voi kuvitella\", sanoi tohtori. \"Eikä kykene kukaan, joka ei ole\nsitä koettanut. Mutta onko teistä helpompaa syödä Simpsonin kanssa kuin\nsisar Rosemaryn? Hänhän on, kuten ymmärrätte, tottunut semmoiseen.\"\n\nGarth punastui jälleen. \"Niin kyllä, mutta Simpson ajaa partani,\nauttaa vaatteet ylleni ja riisuu ne, ja vaikka kaikki tämä aina tulee\nolemaan kiusallista, totun minä siihen sentään vähitellen. Kuinka\nselittäisinkään: Simpson on ruumiini silminä, neiti Gray henkeni\nsilminä. Simpson on ainoa, joka koskettaa minuun sokeudessani.\nTiedättekö, neiti Gray ei ole milloinkaan koskettanut minuun -- ei edes\nantanut kättä. Olen kovin iloinen siitä. Saanko sanoa miksi. Sillä\ntavoin minä tunnen hänet _sieluksi_ ja _ääneksi_, en miksikään muuksi.\nMutta ihmeellisen ystävällinen ja avulias ääni se on. Minusta tuntuu,\netten voisi elää ilman häntä.\"\n\nGarth soitti ja Simpson tuli sisään.\n\n\"Viekää tohtori Deryck hänen huoneeseensa. Hän sanoo sitten, koska\ntahtoo aamiaista. Ja kun olette kaiken toimittanut, Simpson, niin\nminä tahtoisin mennä pienelle kävelylle. Minä tulen siksi takaisin,\nkun tekin joudatte, Brand. Mutta älkää minulle enää aikaanne uhratko\nnyt aamupäivällä, jos haluatte levätä tai mennä kävelemään nummelle,\nrauhaan sekä ihmisiltä että ajatuksilta.\"\n\nTohtori pesi ja pukeutui polvihousuihin ja norfolkilaisnuttuunsa.\nSitten hän meni ruokasaliin ja söi oivallisen aamiaisen. Hän pohti\nyhä Janen tilaa ja ihmetteli samalla toisessa aivo-osastossaan, millä\nkojeilla vanha Margery mahtoi keittää erinomaisen kahvinsa, kun tämä\nkelpo nainen hyvin salaperäisen näköisenä astui sisään, ja tohtori teki\nheti kysymyksensä.\n\n\"Ruukkupannussa\", vastasi vanha Margery. \"Mutta tahtoisitteko olla hyvä\nja tulla minun kanssani, herra tohtori -- hiljaa -- kun olette syönyt\naamiaisenne.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", sanoi Margery taas, kun he menivät hallin läpi\nja tohtori kookkaana seurasi aivan pyylevän olennon kintereillä.\nNoustuaan muutaman askelen portaita kääntyi Margery ja kuiskasi\ntärkeänä: \"Ei sillä niin ole väliä, _millä_ sen keittää, vaan _kuinka_\nsen keittää.\" Hän nousi taas muutaman askelen ja kääntyi sitten\nsanomaan: \"Ei mikään saa olla seisonutta. Juuri paahdettua -- juuri\njauhettua -- ja kiehauttaa nopeasti --\", sanoi vanha Margery, kun\nkoko lailla hengästyneenä pääsi portaiden päähän. Sitten hän kääntyi\npitkänpuoleiseen, pimeänlaiseen käytävään, jonka lattialla oli paksu\nmatto ja seinillä vanhoja aseita ja tauluja.\n\n\"Minne te minua viette, Margery emäntä?\" kysyi tohtori koettaen\nsovittaa astuntansa hänen mukaansa -- ottaen askelen, kun hän otti\nkaksi.\n\n\"Saatte nähdä, kun päästään perille, tohtori Deryck\", virkkoi\nMargery. \"Mutta ei saa koskaan sekoittaa metallilusikalla. Pankaa\nkahvi ruukkupannuun, kaatakaa kiehuvaa vettä päälle, sekoittakaa\nsitä puisella lusikalla ja antakaa hautua hellanreunalla kymmenisen\nminuuttia; poro laskeutuu pohjaan, vaikkette luulisi, ja sitten saa\nkaataa -- hyvältätulevaa, väkevää ja kirkasta kahvia. Koko salaisuus:\njuuri paahdettua, juuri jauhettua ja juuri kiehautettua -- eikähän\nsiinä tietysti saa kitsastella papujakaan.\"\n\nVanha Margery pysähtyi käytävän päähän erään oven taakse ja koputti\nhiljaa. Sitten hän katsoi tohtoriin, käsi ovenrivassa ja uskollisissa\nskottilaisissa silmissä vakavanvaroittava ilme.\n\n\"Älkää vain unohtako: puinen lusikka, herra tohtori.\"\n\nTohtori katsoi alaspäin vanhoihin ystävällisiin kasvoihin, jotka\nhämärässä olivat kääntyneinä häneen päin. \"En minä sitä unohda, Margery\nemäntä\", sanoi hän vakavana. Ja raoittaen ovea kuiskasi vanha Margery\nsalaperäisesti sisälle: \"Tohtori Deryck, neiti Gray\", ja johti tohtorin\npieneen, kodikkaaseen huoneeseen.\n\nIloinen valkea paloi pesässä. Sen edessä, korkeaselkäisessä\nnojatuolissa istui Jane, jalat ristikolla. Tohtori saattoi nähdä\nainoastaan hänen päälakensa ja harmaat polvensa, mutta tunsi hänet\nhyvin niistäkin.\n\n\"Voi Dicky!\" huudahti Jane, äänessä suurta kiitollisuutta, \"tekö siellä\nolette? Tulkaa sisään ja pankaa ovi kiinni. Olemmeko kahden? Kiertäkää\npian tuolta ja antakaa minulle kätenne, ettei minun tarvitse kopeloida\nteitä etsimään.\"\n\nTuokiossa oli tohtori roihumatolla, laskeutui toiselle polvelleen\nsuuren nojatuolin eteen ja tarttui häntä kohden ojennettuihin,\nhaparoiviin käsiin.\n\n\"Jeanette!\" virkkoi hän. \"Jeanette!\" Hämmästykseltä ja liikutukselta\nhän ei voinut muuta sanoa.\n\nJanen silmät olivat siteissä. Musta, nelinkertainen silkki oli tiukasti\nsidottuna pään ympäri solmuun pehmeälle nutturalle. Oli jotakin\nliikuttavan avutonta hänen kookkaassa, voimakkaassa olennossaan, kun\nhän pienessä, iloisessa huoneessa istui näin yksinään, tekemättä mitään.\n\n\"Jeanette!\" virkkoi tohtori kolmannen kerran. \"Tämäkö on teidän\nmatkustamistanne?\"\n\n\"Rakas ystävä\", sanoi Jane, \"minä lähdin sokeain maahan loppuviikoksi.\nVoi, Deryck, minun täytyi. Tämä oli ainoa keino oppiakseni auttamaan\nhäntä kaikissa tuskastuttavissa pikkuseikoissa. Ei minulla ole\nmilloinkaan ollut paljon mielikuvitusta, mutta sen vähänikin olen jo\ntyhjentänyt. Eikä hän koskaan valita eikä selitä, mikä on vaikeinta.\nSiksi ainoa keino on kokeilla itse pari päivää. Vanha Margery ja\nSimpson tietävät tästä ja ovat minulle vallan erinomaisena apuna.\nSimpson pitää vaaria, että tie on vapaa, kun menemme joko alakertaan\ntai ulos, sillä siitähän tulisi koko sekamelska, jos me kaksi sokeata\nmenisimme toisiamme päin. Margery auttaa minua kaikessa, missä olen\navuton, ja voi, Dicky, te ette voi ajatella, kuinka paljon semmoista\non! Ja tämä kauhea, kauhea pimeys -- se on kuin mustana verhona aina\nedessä, toisinaan tuntuen kovalta ja lujalta kuin hiilikaivoksen\nseinä, toisinaan muuttuen pehmeäksi, pohjattomaksi syvyydeksi --\npenikulmittain äänetöntä, kauhistuttavaa pimeyttä, kunnes tuntuu siltä\nkuin täytyisi tupertua siihen, upota ja hukkua. Ja tuosta pimeydestä\nkuuluu ääniä. Jos ne puhuvat kovaa, sattuvat ne korvaan kuin vasarain\nkalkatus, ja jos ne kaikuvat hiljaisena epäselvänä muminana, tekevät\nne hulluksi, kun ei voi _nähdä_, mikä ne synnyttää. Ei voi nähdä, että\npuhujilla on neuloja suussa ja he mumisevat sen vuoksi, tai että he\novat puoliksi vuoteen alla etsimässä jotakin sinne kierinyttä, ja ääni\ntuntuu sen tähden tulevan jostakin maan alta. Ja kun ei näkemällä saa\nselkoa asioista, kiusaavat nuo moninaiset äänet. -- Voi, ja herätä\naamulla samaan pimeyteen, jota koko yön oli kestänyt! Minä olen äsken\njuuri kokenut, miltä se tuntuu -- aloitin tämän pimeydessä-oloni eilen\nennen päivällistä -- ja vakuutan teille, Deryck, että ihan pelkään\nhuomisaamua. Ajatelkaa, mimmoista mahtanee olla, kun herää aina sillä\ntavoin, ilman vähintäkään toivoa päivän näkemisestä enää milloinkaan!\nJa sitten ruoka-ateriat -- --\"\n\n\"Mitä? Pidättekö te sidettä yhtä mittaa?\" Tohtorin ääni kuulosti\njännittyneeltä.\n\n\"Tietysti\", sanoi Jane. \"Ja te ette voi kuvitella, mitä nöyryytystä\nihminen tuntee, kun hakee ruokaansa pitkin lautasta ja löytää sen\nsitten pöytäliinalta, tai kun on ihan varma, että oli vielä jäljellä\npalanen jossakin, mutta lakkaa etsimästä siirtyäkseen toiseen\nruokalajiin, ja löytääkin mahdollisesti sen sitten helmastansa. En\nyhtään ihmettele, ettei poika parka sallinut minun syödä kanssansa.\nMutta tämän jälkeen toivon, että hän sallii, ja nyt minä vallan hyvin\ntiedän, miten minun on tehtävä, jotta hän varsin pian pääsee kaikesta\nhankaluudesta. Voi, Dicky, minun täytyi tehdä näin! Ei ollut muuta\nkeinoa!\"\n\n\"Niin kai\", sanoi tohtori tyynesti, \"teidän täytyi niin tehdä.\" Jane ei\npimeyteensä nähnyt, miten hänen kasvonsa värähtelivät, kun hän hiljaa\nlisäsi: \"Koska te olitte juuri _te_, rakas ystävä, niin ei ollutkaan\nmuuta keinoa.\"\n\n\"Kuinka minä olen iloinen, että te ymmärrätte tämän välttämättömyyden,\nDeryck! Minä niin pelkäsin, että te pitäisitte sitä tarpeettomana tai\nhullutuksena. Ja sen täytyi tapahtua nyt tai ei ensinkään, sillä minä\ntoivon -- jos hän nimittäin antaa anteeksi minulle -- että tämä on\nainoa loppuviikko, jona minun täytyy olla erossa hänestä. Hyvä poika,\nluuletteko, että hän antaa anteeksi minulle?\"\n\nOli onni, että Jane oli sokea. Tohtori nielaisi jonkin sanan ja virkkoi\nsitten: \"No, johan nyt vallan, rakas ystävä! Te saatte minut kaipaamaan\nherttuattaren papukaijaa! Ja minähän en voi olla miksikään hyödyksi,\njos Dalmainin varalta kärsivällisyyteni loppuu. Mutta sanokaapa nyt\nminulle: ettekö tosiaankaan ota välillä pois tuota sidettä?\"\n\n\"Silloin vain kun pesen kasvoni\", vastasi Jane hymyillen. \"Luotan niin\npaljon itseeni, että pari minuuttia voin olla raoittamatta silmiäni.\nJa viime yönä, kun pääni kävi niin kovin kuumaksi, etten voinut\nnukkua, otin pois sen pariksi tunniksi, mutta sidoin takaisin ennen\naamunkoittoa.\"\n\n\"Ja aiotte pitää sen aina huomisaamuun asti?\"\n\nJane hymyili hiukan kahdenvaiheilla. Hän ymmärsi, mitä kysymys sisälsi.\n\n\"Aina ylihuomen-iltaan asti, rakas poika\", vastasi hän hiljaa.\n\n\"Mutta Jeanette\", huudahti tohtori närkästyneesti. \"Tottahan minä\nsaan nähdä teidät, ennen kuin lähden! Rakas tyttö, etteköhän te\nkokeiluissanne mene tarpeettoman pitkälle?\"\n\n\"En, en\", sanoi Jane kumartuen tohtorin puoleen silmät niin\nliikuttavalla tavalla sokeiksi tehtyinä. \"Ettekö te ymmärrä, hyvä\nystävä, että teidän avullanne juuri saan aavistuksen eräästä hänen\nkovimmista koetuksistaan, sen, kun sitten myöhemmin hänen rakkaimmat\nystävänsä tulevat ja menevät ja hän kuulee heidän äänensä, tuntee\nheidän kosketuksensa, mutta ei näe heidän kasvojaan, muistaa ne vain\nhämärästi. Deryck, juuri siksi, että _on_ niin kovaa kuulla teidän\nääntänne saamatta nähdä teitä, minulle selviää, miten opettavaista tämä\non minulle voidakseni helpottaa hänen vaikeuksiansa. Hän ei saa sanoa:\n'Voi, mutta tehän näitte hänet, ennen kuin hän lähti!' Minä tahdon\nvoida sanoa: 'Hän tuli ja meni -- paras ystäväni -- enkä minä nähnyt\nhäntä ensinkään.'\"\n\nTohtori meni ikkunan luo ja seisoi siellä vihellellen hiljakseen.\nJane ymmärsi, että hän koetti tukahduttaa suuttumustaan. Jane odotti\nkärsivällisesti. Viheltely taukosi, ja Jane kuuli hänen naurahtavan.\nSitten hän tuli takaisin ja istui Janen viereen.\n\n\"Te olette sitten aina ollut itse ihastuttava läpikotaisuus!\" sanoi\nhän. \"Ei koskaan mitään puolinaista. Minä pelkään, että minun täytyy\ntaipua.\"\n\nJane kurottautui tarttumaan hänen käteensä. \"Kas niin, rakas poika\",\nsanoi hän, \"nyt te autatte minua. Mutta en minä ikinä aavistanut, että\nte voitte olla melkein itsekäs.\"\n\n\"Katsokaa, 'se toinen mies' on aina arveluttava pulma\", sanoi tohtori.\n\"Me miehet, kesyttömiä otuksia jo luonnostamme, tahdomme aina olla\nläheisten naistemme ylimpiä valtiaita, ei ainoastaan yhden, vaan\nkaikkien, joihin katsomme itsellämme olevan jonkinlaista oikeutta,\nusein perin häikäilemättömän omavaltaista vielä. Sen näette kaikkialla\n-- semmoisia ovat isät tyttärillensä, veljet sisarillensa, ystävät\nystävillensä. Kun 'toinen mies' tulee, saamme hänestä aina karvaan\npalan purtavaksi. Luontoa se on, luullakseni, mutta turmeltunutta\nluontoa, ja siksi siitä on päästävä. Mutta antakaa minun nyt mennä\nhakemaan teidän hattunne ja takkinne ja mennään kävelemään nummelle.\nEi? Miks'en? Minä etsin usein Flowerin tavaroita, niin että kyllä minä\nhakea osaan. No niin, kuten tahdotte! Kyllä minä lähetän Margeryn.\nMutta älkää viipykö. Ei teidän tarvitse pelätä, että Dalmain kuulee,\nsillä minä näin hänen äsken juuri reippaasti kävelevän edestakaisin\npengermällä, väliin vain kepillänsä koettaen kivikaidetta. Mitä kaikkea\nte olette jo aikaansaanut! Me saamme paremmassa rauhassa puhella\nnummella, ja kun minä talutan teitä, voimme kenties havaita yhtä ja\ntoista, mistä teille sittemmin on hyötyä, kun te vuorostanne talutatte\n'toista miestä'. Mutta olkaa varovainen, kun menette alas portaita\nvanhan Margeryn kanssa! Ajatelkaa, jos te kaatuisitte hänen päällensä,\nJane! Hän keittää niin erinomaista kahvia!\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenesneljäs luku.\n\nMIEHEN NÄKÖKANTA.\n\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi Gleneeshin kirjastossa. Garth ja Deryck\nistuivat ja polttelivat yhdessä, nauttien hyvänolontunteesta, mikä\naina seuraa oivallista ateriaa ja päiväkautista oleskelua raittiissa\nnummi-ilmassa.\n\nJane istui yläkerrassa, vapaaehtoisessa pimeydessä, tekemättä mitään,\nkuunteli vain ja oli erottavinaan alla olevasta huoneesta äänten\nhyminää, hiljaista keskustelua, toisinaan yhtäjaksoista, toisinaan\nkatkonaista.\n\nOli vahinko, ettei hän voinut nähdä heitä näin yhdessä istumassa,\nsillä kumpikin oli erinomaisesti edukseen -- -- Garth 'smokingissa',\nmikä sopi niin mainiosti hänen sorjalle vartalollensa, tohtori\nmoitteettomassa, uusimmankuosisessa iltapuvussa, jonka oli ottanut\nmukaansa tietäen Janen iltapukujen suhteen vaativan herratuttaviltansa\ntarkkaa huolehtimista. Hän ei ollut osannut kuvitellakaan, ettei Jane,\naivan sananmukaisesti, edes nähnyt häntä.\n\nJa tohtori oli sitä paitsi itse hyvin tarkka vaatteistaan, aina\nhuoliteltu ja ehdottomasti kuosikas, poikkeuksena ainoastaan hänen\nrakas norfolkilaisnuttunsa. Tämän hän pani yllensä aina, kun aikoi olla\n\"oikein hullu ja hyväntuulinen\", kuten itse sanoi, vaikkakin rouva\nBrand joka kerta uudestaan lempeästi koetti estellä.\n\nVanha norfolkilaisnuttu oli sinä aamuna päässyt kiertämään nummia Janen\nseurassa. Jane oli tuntenut sen, kun tohtori otti hänet käsikoukkuunsa,\nja he olivat nauraneet yhdessä kaikille sen herättämille muistoille.\nMutta nyt kääri Simpson sitä parhaillaan kokoon pannakseen sen\nmatkakorjuuseen, ja perin moitteettomasti pukeutunut tohtori istui\nnojatuolissa valkean edessä, pitkät jalat ristissä ja leveät hartiat\nsyvällä nojatuolissa.\n\nGarth istui niin, että valkea lämmitti häntä, ja tällaisena kirkasta\nkevätpäivää seuranneena kylmänä kevätiltana se tuntuikin suloiselta.\nHänen tuolinsa oli sivuittain, joten hän voi, jos tahtoi, kädellään\nvarjostaa kasvonsa, niin ettei hänen vieraansa nähnyt niitä.\n\n\"Niin\", puhui tohtori Brand miettiväisenä, \"kyllä minä hyvin\nymmärrän, että kaikki, mistä pimeydessänne saatte vaikutelmia, saa\ntodellisuudesta vallan eriävät mittasuhteet ja myös tuntuvasti\nliioitellun merkityksen. Mutta luulen, että ajan mittaan, kunhan\njoudutte tekemisiin useampien ihmisten kanssa, tarkistatte\nvaikutelmanne ja arvostelunne ettekä enää ole niin arka äänille\nja muitten ihmisten kosketuksille. Nyt teidän koko hermostonne on\nliikajännityksessä ja ottaa ylen herkästi vastaan kaikki ulkoapäin\ntulevat vaikutelmat. Kovin herkkä hermosto liioittelee tavallisesti.\nKun ei enää ole silmiä välittämässä yhteyttä ulkomaailmaan, ottavat\ntoiset välittäjäaistit, kuulo ja tunto, niiltä jääneen hermovoiman\nja käyvät tuskallisen herkiksi. Vähitellen asia kyllä itsestänsä\nkorjautuu, ja aistimet ovat ainoastaan tarpeellisen tarkat ja terävät.\nMitä teidän pitikään sanoa, ettei sisar Rosemary milloinkaan anna\nteille kättä?\"\n\n\"Niin\", sanoi Garth. \"Mutta ensiksi tahtoisin kysyä, onko joissakin\nhänen säännöissänsä tahi ohjeissansa tai siinä laitoksessa, mihin\nhän kuuluu, määrätty, etteivät sairaanhoitajattaret saa antaa kättä\npotilaillensa?\"\n\n\"Ei minun tietääkseni\", vastasi tohtori.\n\n\"No, sitten sen täytyy johtua siitä, että neiti Gray vaistomaisesti\ntuntee, mistä minä pidän, mistä en. Sillä siitä asti kuin hän tuli\ntänne, ei hän ole antanut minulle kättä eikä ole muutenkaan koskettanut\nminuun. En edes silloin, kun hän ojentaa minulle kirjeeni tai antaa\nmilloin yhden, milloin toisen esineen, kuten hän tekee lukemattomia\nkertoja päivässä, ole tuntenut hänen sormiensa koskettavan omiini.\"\n\n\"Ja te olette siitä hyvillänne?\" kysyi tohtori puhallellen savurenkaita\nilmaan ja tarkaten tutkivasti sokean kasvoja.\n\n\"Minä olen niin kiitollinen siitä\", sanoi Garth vakavana. \"Tiedättekö,\nBrand, kun te ehdotitte minulle naishoitajaa, joka samalla olisi\nyksityiskirjurini, tuntui minusta aivan mahdottomalta sietää naisen\nkosketusta.\"\n\n\"Niin te sanoitte\", myönsi tohtori rauhallisesti. \"Enhän! Sanoinko\nminä? Minähän karhuna te oikein mahdoitte pitää minua!\"\n\n\"En minään\", sanoi tohtori, \"mutta kyllä tavallista erikoisempana\npotilaana. Yleensä miehet --\"\n\n\"Voi, niin kyllä\", keskeytti Garth puolittain kärsimättömästi. \"Oli\naika, jolloin minäkin olisin suonut pienen, hellän käden olevan\nlähelläni. Ja minun täytyy sanoa, että minä kaiketi olisin ottanut\nsen omaani, pitänyt sitä siinä, vieläpä suudellutkin -- kuka tietää?\nNiin saatoin ennen tehdä, ajattelemattomasti kylläkin. Mutta, Brand,\nkun mies kerran on tuntenut sen yhden naisen kosketuksen, sen ainoan\noikean, ja tämä kosketus on jäänyt muistoksi vain, kun hän on sitten\njoutunut pimeyteen, ja tuo muisto on niitä harvoja asioita, jotka\nsäilyvät mielessä ja joiden säilyminen tuottaa selittämätöntä lohtua,\nvoitteko ihmetellä, että mies pelkää jokaista kosketusta, joka voisi\ntätä muistoa himmentää, sen karkoittaa tai viedä jotakin sen ihanasta\npyhyydestä?\"\n\n\"Minä ymmärrän\", sanoi tohtori hitaasti. \"Itse en ole kokenut\nsemmoista, mutta kyllä ymmärrän. Mutta -- hyvä ystävä, saanko puhua\nsuoraan? -- jos tuo 'ainoa oikea' -- todellakin on olemassa -- teihin\nnähden on epäily luvallista, sillä niitähän on niin monta -- olisi\nhänen paikkansa ehdottomasti oleva täällä eikä hänen kosketuksensa\nsaisi olla vain säilynyt muisto.\"\n\n\"Voi, sanokaa muuta\", vastasi Garth sytyttäen toisen savukkeen. \"Minun\non niin mieluista kuulla teidän siitä noin puhuvan, mutta itse asiassa\nvoisitte yhtä hyvin sanoa, että jos pengermältä on jonkinmoinen\nnäköala, minun pitäisi voida se nähdä. Aivan oikein, näköala on\nolemassa, mutta silmäini sokeus estää minut näkemästä sitä.\"\n\n\"Toisin sanoen\", virkkoi tohtori kumartuen matolta noukkaisemaan\ntulitikkua, jota Garth ei tällä kertaa heittänyt yhtä varmasti kuin\ntavallisesti, niin että se ei osunutkaan uuniin, \"toisin sanoen, vaikka\nhän oli 'ainoa oikea' nainen, te ette ollut 'ainoa oikea' mies.\"\n\n\"Niin\", sanoi Garth katkerasti, mutta melkein kuulumattomasti. \"Minä\nolin vain 'nuori poika'.\"\n\n\"Tai te luulottelitte, että te ette ollut\", jatkoi tohtori, ikään kuin\nei olisi kuullutkaan viimeistä huomautusta: \"On aivan selvää, että te\nolette 'ainoa oikea' mies tuolle 'ainoalle oikealle' naiselle, ellei\njoku toinen ole ennättänyt ennen teitä. Mutta tarvitaan aikaa ja\nkärsivällisyyttä osoittamaan hänelle, että niin on asian laita.\"\n\nGarth suoristautui ja käänsi ylen hämmästyneet kasvonsa tohtoriin päin.\n\n\"Sepä on omituinen käsitys! Tarkoitatteko todellakin, mitä puhutte?\"\n\n\"Ehdottomasti\", vastasi tohtori tyynen vakuuttavasti. \"Jos\nerotettaisiin kaikki sellaiset asiat kuin rahat, maaomaisuudet, arvot,\ntuttavuussuhteet, ulkonaiset viehätykset -- toisin sanoen toisensa\npelkkien ulkonaisten etujen ihailu, mikä lopulta oikeastaan onkin vain\nvertailevaa anatomiaa; jos voitaisiin asettaa mies ja nainen, vapaina\nkaikista näistä yhteiskunnallisista ja tavanmukaisista rajoituksista,\nhenkiseen Eedeniin näkemään toisensa kasvoista kasvoihin, ilman\nteennäisyyttä ja sovinnaisuutta, sielu sielua vastaan, alastomina ja\nvailla turhaa häpeämistä, ja jos nainen sellaisissakin olosuhteissa on\nmiehen mieleinen, niin että kaikki, mitä miehessä on jalointa, yhtyy\nhuutamaan: Hän on 'se ainoa oikea!' silloin, niin silloin, väitän minä,\non mies varmasti myös naisen 'ainoa oikea'; mutta miehellä täytyy olla\nitseluottamusta osoittaakseen sen naiselle. Miehen tämä tietoisuus\nvaltaa ilmestyksen tavoin, naiselle se valkenee vähitellen kuin\nsarastava päivä.\"\n\n\"Oi, Jumalani\", kuiskasi Garth murtuneesti, \"juuri niin se oli. Eedenin\nyrttitarha, sielu sielua vastassa, ilman ehtoja, ei mitään pelkoa, ei\nmitään salattavaa. Minä tunsin, että hän oli minun _vaimoni_, nimitin\nhäntä siksi. Ja seuraavana aamuna hän sanoi minua 'nuoreksi pojaksi',\njota hän ei voinut ajatellakaan ottavansa puolisokseen. Niin että mitä\nteidän hullu teorianne merkitsee, Brand?\"\n\n\"Pitää paikkansa\", vastasi tohtori tyynesti. \"Eeva säikähtyi onnensa\nsuuruutta, epäili itseänsä, peläten pettävänsä miehen ihanteen, pakeni\nAatamia ja piiloutui paratiisin puitten sekaan. Älkää puhuko hulluista\nteorioista, poikaseni. Aatami todella hullu oli, kun ei paikalla\nlähtenyt tavoittamaan häntä kiinni.\"\n\nGarth istui etukumarassa, lujasti puristaen käsillään tuolin sivunojia.\n\nTuo tyyni, tasainen ääni sai hänet epäilemään, mahtoiko hänen\nkäsityksensä asemasta ollakaan oikea. Tämä tapahtui ensi kerran\nhänen lähdettyänsä Shenstonen kirkosta kolme vuotta takaperin. Hänen\nkasvonsa olivat harmaankalpeat, ja kun valo sattui niihin, näki tohtori\nhikipisaroiden helmeilevän hänen otsallansa.\n\n\"Voi, Brand\", virkkoi hän, \"minä olen sokea. Olkaa armollinen! Kaikki\non niin vaikeata näin sokeana.\"\n\nTohtori mietti. Jos hänen sairaanhoitajattarensa ja oppilaansa olisivat\nsillä haavaa nähneet hänen kasvojensa ilmeen, olisivat he sanoneet,\nettä hän oli ryhtymäisillään kovin vaikeaan ja hengenvaaralliseen\nleikkaukseen, missä pienimmästäkin veitsen luiskahduksesta olisi\nkuolema seurauksena sairaalle. He olisivat olleetkin oikeassa, sillä\nkahden ihmisen koko tulevaisuus oli kysymyksessä. Se riippui tänä\nratkaisevana hetkenä tykkänään tohtorin käden lujuudesta ja myös\nhellävaraisuudesta. Noita kalpeita, äärimmäisen tuskan jännittämiä\nkasvoja, joita nyt tulennos valaisi, noita niin liikuttavasti vetoavia\nsanoja: 'Brand, minä olen sokea', ei tohtori ollut ottanut lukuun\nlaskelmissansa. Hän ei voinut heltymättä nähdä tätä 'toista miestä'.\nMutta ajatellessaan sitä kärsivällistä olentoa, joka silmät siteissä,\ntoivon ja epätoivon vaiheilla istui yläkerrassa, kurottaen rakkaita,\navuttomia käsiänsä häntä kohden, terästyivät hänen hermonsa. Hän siirsi\nkatseensa tulennokseen. \"Tosin te olette sokea, mutta en soisi teidän\nolevan hullun\", sanoi tohtori tyynesti.\n\n\"Olenko minä -- olinko minä -- hullu?\" kysyi Garth.\n\n\"Mitenkä minä voin sen päättää?\" vastasi tohtori. \"Kertokaa minulle\nkoko asia sellaisena kuin se teistä näyttää, minä sanon sitten oman\nmielipiteeni.\" Hänen puheensa oli niin perin pohjin levollista\nja suorasukaista, että se vaikutti tyynnyttävästi Garthiinkin ja\nherätti hänessä turvallisuutta. Tohtori olisi yhtä hyvin voinut puhua\ntulehtuneesta kurkusta tai mahdollisesta lonkkaviasta.\n\nGarth nojasi tuolinsa selkämystään, pisti kätensä povitaskuunsa\nja koetti erästä kirjettä, joka oli siellä. Uskaltaisikohan hän?\nVoisikohan hän kerran edes, lohtua saadakseen, puhua surustansa\nmiehelle, johon hän saattoi täysin luottaa, niin ettei tämä, joka tunsi\nnaisen niin läheisesti, mitenkään pääsisi selville, kenestä oli kysymys.\n\nGarth harkitsi tätä aivan kuin shakinpelaaja mahdollisia siirtojansa.\nVoisiko hän kertoa kyllin selvästi, jotta asia todella valkenisi, eikä\nkuitenkaan vähinkään viite johtaisi epäilemään Janea siksi 'ainoaksi\noikeaksi'.\n\nJos tohtori olisi sanallakaan kehoittanut tai udellut, olisi Garth\npäättänyt olla puhumatta. Mutta tohtori oli vaiti. Hän kumartui, otti\nhiilihangon ja kohensi erityisen huolellisesti ja säännönmukaisesti\ntulta. Hän pani pihkaisen halon loimuavaan valkeaan ja vihelteli\nhiljakseen 'Veni Creator Spirituksen' loppusäkeitä.\n\nGarth, taistellen omaa sisäistä taisteluaan, ei tarkannut ulkoapäin\ntulevia ääniä eikä käsittänyt, miksi nämä sanat näin ratkaisevana\nhetkenä juuri olivat niin itsepintaisesti tulleet hänen mieleensä:\n\n    \"Pois kateet poista, rauha suo.\n    Sun ohjaukses' turvan tuo.\"\n\nHän piti niitä enteenä. Ne ratkaisivat vaa'assa.\n\n\"Brand\", sanoi hän, \"jos minä nyt teidän ystävällisestä\nkehoituksestanne huojennan mieltäni uskomalla teille asiani,\nlupaatteko, että ette koetakaan arvata, kuka on tuo 'ainoa oikea'?\"\n\nTohtori hymyili; ja hymyä oli hänen äänessäänkin kun hän vastasi, ja se\nyhä lisäsi Garthin turvallisuuden tunnetta.\n\n\"Ystäväni\", sanoi hän, \"en koskaan koeta arvailla ihmisten\nsalaisuuksia. Se on jonkinlaista henkistä huvittelua, joka ei\nmiellytä minua eikä niin sanoakseni anna minulle mitään. Jos ne\ntunnen jo ennestään, ei minun tarvitse arvailla. Ellen tunne niitä\nja niiden omistajat haluavat kätkeä ne minulta, voisin yhtä hyvin\najatella varastavani heiltä heidän kukkaronsa kuin urkkivani heidän\nsalaisuuksiaan.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Garth. \"Itse puolestani en välitä, mitä tiedätte. Mutta\nvelvollisuuteni häntä kohtaan vaatii, ettei hänen nimeänsä mainita.\"\n\n\"Ehdottomasti\", sanoi tohtori. \"Paitsi jos hän itse tahtoo sen\nilmaista; muuten 'ainoan oikean' nimi pysyy ainiaan salaisuutena.\nJatkakaa, hyvä mies. Minä en keskeytä.\"\n\n\"Teen sen niin lyhyesti ja yksinkertaisesti kuin voin\", alkoi Garth.\n\"Ja ymmärrätte, että on yksityiskohtia, joita ei kukaan mainitsisi. --\nOlin tuntenut hänet monta vuotta, seurustelimme samoissa perheissä ja\ntapasimme usein kaikenlaisissa tilaisuuksissa, missä yleensä samoihin\npiireihin kuuluvat tapaavat toisensa. Olin aina pitänyt hänestä,\nviihdyin hänen seurassansa, annoin arvoa hänen mielipiteillensä ja\nniin edespäin. Hän oli oikein hyvä ystävä ja seuratoveri minulle -- ja\nmonelle muulle nuorelle miehelle myöskin. Mutta ei kenenkään päähänkään\nolisi pälkähtänyt ruveta liehittelemään häntä. Hän olisi nauranut\nkaikille niille typeryyksille, joita ladellaan tavallisille naisille.\nJos hänelle olisi lähettänyt kukkia povelle pistettäviksi, olisi hän\nasettanut ne maljakkoon ja ihmetellyt, kenelle ne oikeastaan mahtoivat\nolla aiotut. Hän tanssi hyvin ja ratsasti hyvin, mutta tanssittajan\ntäytyi olla taitava, muuten hän sai pian tuntea, että tanssitettava\nse ohjasikin häntä pyörivien parien vilinässä, ja miehen, joka halusi\nlähteä ratsastamaan hänen kanssansa, ei auttanut arkailla, tuli vastaan\nmikä aita tai este tahansa. Vaikka en tosin nähnyt häntä milloinkaan\nmetsästysretkiltä, sillä hän rakasti elämää ja kaikkea elävää niin,\nettei kaiketi voinut ottaa osaa niihin. Oli aina hauskaa tavata häntä\nvieraisilla tai kutsuissa, vaikkei itsekään tietänyt mistä syystä.\nHäntä on aivan mahdoton kuvata. Hän oli -- niin, hän oli --\"\n\nTohtori näki Garthin huulilla pyörivän: \"vain Jane\", ja tiesi myös\nhyvin, kuinka vaillinaisesti millään laatusanalla voi korvata tätä\nnimeä. Hän ei tahtonut, että Garthin vuolaana alkanut luottamus pääsisi\ntyrehtymään, niin että hän täydensi lauseen: \"Vain sitä oikeata lajia.\nNiin, minä ymmärrän. No?\"\n\n\"Minussa oli sokean hullun vikaa, usein ja paljonkin\", jatkoi innokas,\nnuortea ääni. \"Ajattelin ainoastaan naisten ulkomuotoa. Kaikki\nkauniit naiset -- olivat he minkäkaltaisia tahansa -- hurmasivat\nminut hetkeksi. En ajatellut naimisiinmenoa, halusin ainoastaan\nmaalata heidän kuvansa. Heidän äitinsä, tätinsä ja muut seurapiirin\nvanhat arvon naiset otaksuivat tavallisesti, että minä ajattelin\navioliittoa, mutta nuoret itse tiesivät paremmin. Enkä minä luule,\nettä tämän matoisen maan pinnalla vaeltaa ainoatakaan nuorta naista,\njoka voisi syyttää minua suoranaisesta kosiskelemisesta. Ihailin\nheidän kauneuttaan, ja sen he tiesivät ja tiesivät myös, että siihen\nminun ihailuni pysähtyikin. Ne olivat hauskoja kokemuksia aikoinaan ja\njohtivat usein myöhemmin oikein hyviin avioliittoihin. Pauline Listeria\npidettiin minun nimissäni kokonaista pari seurakautta, mutta hänkin\nmeni sitten myöhemmin naimisiin sen saman miehen kanssa, jonka kartanon\nvanhoilla portailla hän seisoi, kun hänet maalasin. Kuinka en minä\nitse joutunut kenenkään pauloihin? Heitä oli liian monta, luullakseni.\nSitä paitsi, viehätys oli niin pinnallista. Puhuakseni oikein suoraan:\nainoa, jonka kauneus tuotti todellakin minulle sydämenahdistusta, oli\nrouva Brand. Mutta kun olin saanut hänet maalatuksi ja koko maailma\noli nähnyt hänen ihanuutensa, olin tyytyväinen. En minä muuta naisilta\npyytänytkään kuin saada maalata heidät ja vaadin ainoastaan, että he\nolisivat soveliaita maalattavaksi. Enhän minä voinut tätä selittää\nkaikille aviomiehille, äideille ja muille kaitsijoille, mutta naiset\nitse sen kyllä älysivät aika hyvin. Ja kun nyt näin istun pimeydessäni,\nei herää ainoatakaan muistoa, mistä tässä suhteessa soimaisin itseäni.\"\n\n\"Kelpo poika\", virkkoi Deryck Brand nauraen. \"Kylläpä teitä sitten on\naika tavalla väärinymmärretty, mutta minä uskon teitä.\"\n\n\"Näettehän\", jatkoi Garth, \"kun kaikki tämä oli niin pinnallista, ei se\nkoskenut syvemmälle. Ainoat naiset, jotka oikein tunsin, olivat äitini,\njoka kuoli ollessani yhdeksäntoista, ja Margery Graem, jota aina sekä\nkotiin tullessani että kotoa lähtiessäni syleilin ja syleilen, kunnes\npainan viimeisen suudelman hänen vanhoille kasvoillensa, kun hän lepää\narkussansa, tai hän hoivaa minut levolle omaani. Nämä lapsuuden ja\nnuoruuden aikaiset siteet ovat elämän lujimpia ja pyhimpiä. Niin olivat\nasiat aina erääseen kesäkuun iltaan asti muutamia vuosia sitten. --\nHän -- 'ainoa oikea' -- ja minä olimme vieraisilla eräällä kauniilla\nvanhalla maatilalla. Eräänä iltana puhelimme hyvin tuttavallisesti ja\navomielisesti, mutta aivan sattumalta. Yhtä vähän ajattelin pyytää\nhäntä vaimokseni kuin kosia Margeryä. Silloin -- tapahtui jotakin --\nen voi kertoa sitä, sillä siitä pääsisitte selville, kuka hän on.\nMutta se, mitä tapahtui, paljasti parissa ihmeellisessä hetkessä\nhänessä olevan naisen minulle: vaimon, äidin, hänen voimansa, hänen\nhellyytensä, hänen rehellisen ja puhtaan sielunsa koko kallisarvoisen\nihanuuden. Nuo muutamat tuokiot saivat minut isoamaan häntä niin, ettei\nmikään voinut eikä voi isoamistani tyydyttää, ennen kuin seison hänen\nrinnallansa tuolla kultaisessa kaupungissa, missä ei enää isota, ei\njanota, missä ei enää ole pimeyttä, ei auringon, ei kuun, ei kynttiläin\ntarvista, Jumalan kirkkaus sitä valaisee; siellä ei enää ole surua, ei\ntuskia, sillä ne kaikki ovat jo menneitä.\"\n\nSokean kasvot loistivat takkatulen valossa. Kun Garth näin loi silmänsä\nmenneihin, ilmestyi myös näkyjä tulevaisuudesta.\n\nTohtori istui aivan hiljaa ja katseli näkyjen haihtumista Sitten hän\nsanoi: \"No, ja --?\"\n\n\"Niin\", jatkoi varjosta kuuluva nuori ääni sävyllänsä ilmaisten, että\noli joutunut takaisin tänne maan päälle ja havainnut sen murheiden\nasuinsijaksi. \"En hetkeäkään epäillyt, mikä minun oli. Tunsin\nrakastavani häntä; tunsin haluavani hänet omakseni; tunsin, että hänen\nläsnäolonsa merkitsi minulle päivää, hänen poissaolonsa koleata yötä,\nja jokainen päivä oli silloin kirkas, sillä hän oli siellä.\"\n\nGarth pysähtyi hengähtääkseen ja viivähtääkseen hetkisen menneiden\nhiljaisessa muistelemisessa.\n\nTohtori kysäisi yhtäkkiä selvään ja suorasti: \"Oliko hän sievä nainen?\nKaunis?\"\n\n\"Sievä nainen?\" matki Garth hämillään. \"Taivasten tekijä, ei! Kaunis?\nSiinä sitä ollaan, kautta kunniani, en osaa sanoa.\"\n\n\"Minä tarkoitan, olisitteko tahtonut maalata hänet?\"\n\n\"Minä _olen_ maalannut hänet\", sanoi Garth hiljaa, äänissä liikuttavan\nhellä väre, ja \"molemmat hänen kuvansa, vaikka maalasinkin ne\nlopen alakuloisena ja muistista vain, ovat parhaat kaikista\naikaansaannoksistani. Ei kenenkään muun silmät, paitsi omani ole\nnähneet niitä, eivätkä näe, paitsi hänen, jolle minun täytyy uskoa\nniiden hakeminen ja jota minun täytyy myös pyytää tuomaan ne minun\nhävitettävikseni.\"\n\n\"Ja kuka se on --?\" uteli tohtori.\n\n\"Sisar Rosemary Gray\", sanoi Garth.\n\nTohtori potkaisi halkoa, ja valkea leimahti iloisesti. \"Kyllä\nvalintanne hyvä on\", sanoi hän ja hänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa,\njotta ei kasvoilla ilakoiva hymy ilmennyt hänen äänessänsä. \"Sisar\nRosemary osaa kyllä pitää asioita takanansa. Hyvä on. Ja niin saamme\npitää siis tuota 'ainoata oikeata' kauniina?\"\n\nMutta Garth näytti hämilliseltä. \"En minä tiedä,\" vastasi hän\nverkalleen. \"En voi katsella häntä muiden silmin. Minä näin hänet tuona\nvaloisana hetkenä siinä järjestyksessä, jonka Sana mainitsee: hengen,\nsielun ja ruumiin. Hänen henkensä oli puhdas ja ihana, hänen sielunsa\nkaunis, ylevä ja naisellinen, niin että ruumis, joka oli niiden\nasuntona, pääsi niiden ihanuudesta osalliseksi ja kävi minulle sanoin\nselittämättömän rakkaaksi.\"\n\n\"Ymmärrän sen\", sanoi tohtori hiljaa. \"Niin, rakas ystäväni, minä\nymmärrän sen.\" (Jane, Jane! Olit silloin sokea, vaikkei ollut sidettä\nsilmilläsi!)\n\n\"Kului muutamia ihania päiviä\", jatkoi Garth. \"Huomaan nyt silloin\neläneeni siinä oman varmuuteni onnessa, että hän oli se 'ainoa oikea'.\nMinusta se oli niin selvää, suloista ja ihmeellistä, ettei mieleeni\njuolahtanutkaan, ettei se olisi ollut yhtä selvää hänestäkin. Me\nlauloimme ja soitimme yhdessä, omaksi ratoksemme, puhelimme ihmisistä,\nsen tähden että oli hauskaa puhella, me iloitsimme toistemme\nmielipiteistä ja katsantokannoista ja annoimme arvoa niille, mutta emme\npuhuneet itsestämme, sillä me _tunsimme_ -- ainakin minä tunsin ja,\nJumala tietää, luulin hänenkin tunteneen. Joka kerta kun näin hänet,\ntuntui hän minusta yhä jalommalta ja ihanammalta. Moni pikkuseikka,\njota en ollut ymmärtänyt siihen asti, valkeni minulle nyt. Me nuoret\nmiehet, jotka kaikki järjestään ihailimme häntä, laskimme silti aina\ntoisinaan pilaa siitä, että hän käytti kovia kauluksia, kaulussaappaita\nja lyhyitä hameita, että hän lyödä läimäytti sääreensä ratsupiiskalla\nja korjasi puuta uunissa kenkänsä kärjellä. Sen illan jälkeen minulle\nselvisi, että kaikki tämä oli vain verho, jonka taakse hän piilotti\nvaliohienon naisellisuutensa, sillä se oli syvällisempää laatua\nkuin ainoakaan mies, joka ei ollut nähnyt häntä pintaa syvemmältä,\nsaattoi ymmärtää tai edes aavistaa. Ja kun hän illalla hienossa,\nvartalonmyötäisessä mustassa puvussa tuli seurusteluhuoneeseen, povella\nrunsaasti pehmeitä vanhoja pitsejä, jotka kohoilivat hänen jalon,\nhellän sydämensä sykinnästä, voi, silloin minun sieluni riemuitsi ja\nminun silmäni täyttyivät ihastuksen kyllyydestä! Näin hänet sellaisena,\njommoisena koko päivän olin tiennyt hänen olevan -- ylvään ja suloisen\nnaisellisena.\"\n\n\"Eikö hän tosiaankaan itse huomaa, kuinka tämä hänen sanoin maalaamansa\nkuva on Janen näköinen; ei voisi erehtyä\", mietti tohtori.\n\n\"Pian sen jälkeen erosimme kolmeksi päiväksi\", jatkoi Garth, \"ja\ntapasimme jälleen eräällä toisella maatilalla, missä oli paljon\nmuitakin vieraita. Siellä oli myös eräs seurakauden kaunottarista,\nja yleisesti ja vallan kaihtamatta mainittiin meidän nimemme aina\nyhdessä, ja kun hänkin -- 'ainoa oikea' -- puhui jotakin sen suuntaista\nminulle ja kun noina kolmena loppumattoman pitkänä päivänä tuntemani\ntyhjyys oli ollut vallan kauheata, päätin viipymättä puhua hänelle.\nPyysin häntä tulemaan pengermälle samana iltana. Olimme kahden. Oli\nkuutamoinen ilta.\"\n\nPitkä vaitiolo. Tohtori ei keskeyttänyt sitä. Hän tiesi, että hänen\nystävänsä nyt hengessään uudelleen eli asioissa, joista ei mies puhu\ntoiselle miehelle.\n\nViimein sanoi Garth yksinkertaisesti: \"Minä puhuin hänelle.\"\n\nTohtori ei virkkanut mitään, hän muisti elävästi, miten Jane oli\nsanonut: \"Sitten -- se tapahtui\", kun _hän_ oli ennättänyt tähän\nkohtaan. Äänettömyyttä kesti vielä tuokion. Garth uneksui muistojen\nkuutamossa, tohtori paikkaili hätimiten Janen kuvausta. Sitten\nalakuloinen nuori ääni jatkoi:\n\n\"Luulin hänen täydellisesti ymmärtäneen minut. Sittemmin huomasin,\nettei hän ollut ymmärtänyt laisinkaan. Hänen menettelystänsä päätin,\nettä olin voittanut hänet, että hänen suuri rakkautensa omaksui minut,\nniinkuin minun rakkauteni ympäröi hänet kokonaan. Syy ei ollut hänen,\noi, ei, ei, hän vain ei käsittänyt, ei voinut käsittää, mitä hänen\nvähäisinkin kosketuksensa merkitsi minulle. Hänen elämäänsä ei ollut\ntoinenkaan mies päässyt tunkeutumaan, sen verran tiesin erehtymättömän\nvaistoni avulla ja myös hänen omista puheistaan. Olen toisinaan\najatellut, että hänellä lienee aivan nuorena tyttösenä ollut joku\nihanne, johon hän myöhemmin on verrannut kaikkia, ja kun nämä eivät\nkestä sitä vertailua, pitää hän heidät tarpeellisen välimatkan päässä.\nMutta, jos olen oikeassa, on mies ollut sokea hullu, joka ei ole\nälynnyt, mikä korvaamaton rakkaus olisi voinut tulla hänen osaksensa,\njos hän vain olisi koettanut voittaa sitä. Sillä minä olen varma,\nettä siihen iltaan asti miehen rakkaus ei ollut milloinkaan täyteen\nleimuunsa puhjenneena ympäröinyt häntä. Hän ei ollut milloinkaan\nnoin valtaansa kiehtovana saanut tuntea miehen tulista, sanatonta,\nselittämätöntä, rajatonta tarvetta saada omistaa hänet. Luoja tietää,\nminä luulin hänen ymmärtäneen ja suostuneen, eikä hän ymmärtänyt\nvähääkään, koetti vain olla osaaottavainen ja ystävällinen.\"\n\nTohtori muutti asentoa, heitti toisen jalkansa toiselle ja katsoi\ntutkivasti sokean kasvoihin. Ei hän ollut odottanut, että se, mitä\nhänelle nyt uskoi 'toinen mies' tekisi hänelle näin kipeätä.\n\n\"Oletteko varma siitä?\" kysyi hän hiukan äreästi.\n\n\"Aivan varma\", sanoi Garth. \"Kuulkaa. Kutsuin häntä siksi -- mikä hän\noli minulle silloin juuri, minkä toivoin hänen eteenkinpäin olevan,\nmikä hän yhä _on_, mitä minuun tulee, ja on myös oleva kuolemaani asti.\nSe sana -- ei, kaksi niitä oli -- ne sanat saivat hänet ymmärtämään.\nNyt se kyllä on minulle selvänä. Hän nousi äkkiä ja työnsi minut\nluotaan. Hän sanoi, että minun täytyi suoda hänelle kaksitoista tuntia\najatusaikaa ja lupasi tulla seuraavana aamuna kylän kirkkoon antamaan\nminulle vastauksensa. Brand, te voitte pitää minua hulluna, mutta\nette niin suurena hölmönä kuin minä itse nyt pidän itseäni. Olin niin\nehdottoman varma, että hän oli minun, niin varma, että kun hän tuli\nja me olimme kahden Herran huoneessa, en minä rakastuneen ihailijan\ntavoin, levottomana, kiireesti rientänyt häntä vastaan, vaan käskin\nhänen tulla minun luokseni alttarin luo, aivan kuin olisin ollut\nhänen miehensä ja minulla olisi ollut oikeus käskeä häntä. Hän tuli\nja ikään kuin täyttääkseni mieluisan muodollisuuden vain ennen kuin\npainoin hänet syliini, kysyin hänen vastaustansa. Se oli: 'En voi mennä\nnaimisiin nuoren pojan kanssa.'\"\n\nGarthin ääni tarttui kurkkuun viime sanoissa. Hänen päänsä oli vaipunut\nkäsiin. Hän oli ennättänyt siihen kohtaan, mihin useimmat asiat hänestä\npäättyivät, mistä asti kaikki lakkasi olemasta sellaista, kuin oli\nennen ollut.\n\nHuone tuntui oudon hiljaiselta. Intoutuneessa äänessä purkautui\nrakkautta, toivoa ja kaihoa; siinä ilmeni sielu, jonka todellinen\nkauneudenrakkaus teki ikuisesti nuoreksi, sydän, jonka korkeat ihanteet\nolivat pitäneet erillään kaikesta alhaisesta rakkauden leikittelystä,\nmutta joka tulivuoren voimaisena purkautui, kun oikea rakkaus lopulta\nsen tapasi.\n\nTohtoria värisytti, aivan kuin olisi tyhjän kirkon kylmä ruumiissa\nkierrellyt. Hän tiesi, kuinka paljon vaikeampaa kaikki oli ollut kuin\nmitä Garth kertoi. Hän oli jo kuullut kauhean, nöyryyttävän kysymyksen:\n\"Kuinka vanha te olette?\" Jane oli sen tunnustanut. Hän tiesi, kuinka\nihailevan rakkauden ulkonainen hehku oli sammunut, kun Garthin\najatukset niin äkkiä oli käännetty sisäiseen itsensätutkisteluun. Hän\noli tiennyt kaiken tämän. Nyt hänellä oli näkyvä todellisuus edessänsä.\nHän näki Janea rakastavan, murtuneen miehen, joka kumarruksissa ja\nsokeana eli niiden näkyjen ja äänien muistoissa, joita ei mikään\nlieventävän unhotuksen verho milloinkaan voinut peittää eikä\ntukahduttaa.\n\nOli tohtorissakin vikoja, mutta ei samoja kuin Pietarissa. Hän ei\nkoskaan puhunut sen vuoksi, ettei tiennyt, mitä hänen oikein piti sanoa.\n\nHän kumartui ja laski hyvin sydämellisesti kätensä Garthin olalle.\n\"Poika raukka\", virkkoi hän, \"voi, rakas poika raukka!\"\n\nJa sitten he istuivat pitkän aikaa aivan ääneti.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesviides luku.\n\nTOHTORI ANTAA LAUSUNTONSA.\n\n\n\"Niin, te ette siis lainkaan sanonut omaa mielipidettänne? Ette\nselittänyt mitään? Jätitte hänet siihen uskoon? Voi, Dicky! Ja te\nolisitte voinut sanoa niin paljon!\"\n\nPyhäaamun hiljaisuudessa olivat Jane ja tohtori polveilevaa jalkatietä\npengermän toisesta päästä nousseet kuusimetsässä olevalle aukeamalle.\nKaksi lähekkäin kaatunutta puuta tarjosi heille sopivat istuinsijat\nkeskellä auringonpaistetta ja vielä niin, että he saivat nauttia\nsuurenmoisesta näköalasta, mikä avautui syvälle rotkoon, yli laakson\nja kauaksi punertavien kukkuloiden taakse. Tohtori opasti Janen\npäivänpaisteisemmalle rungolle ja istui hänen viereensä. Sitten hän\ntyynesti ja täsmällisesti selosti eilisiltaisen keskustelun.\n\n\"En lausunut mitään mielipidettä. En selittänyt mitään. Annoin hänen\npitää omat luulonsa, sillä se on ainoa keino pysyttää teidät sillä\nkorkealla jalustalla, minne hän on teidät asettanut. Osoittakaa tai\notaksukaa käytökseenne jokin muu syy kuin teidän melkein lapsellinen\nihmisten ja asioitten tuntemisenpuutteenne, niin te sieltä putoatte,\nJane parkani, ja putoattekin pahasti. Minä en kädelläni teitä sieltä\nsuinpäin alas töyttää. Kuten sanoitte minä olisin voinut paljonkin\nsanoa, mutta ikäni olisin sitä kukaties myös saanut katua.\"\n\n\"Hänen syliinsä olisin pudonnut\", sanoi Jane välittömästi, \"ja siinä\nolisin mieluummin kuin millään jalustoilla.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, hyvä tyttö\", vastasi tohtori. \"Luultavinta on,\nettä olisitte rientänyt suoraapäätä ensimmäiseen etelään menevään\npikajunaan. Oikeastaan en ole vallan varma, olisitteko enää edes\npikajunaa odottanut. Melkein jo hengessäni näen jalosukuisen Janen\nlähtevän asemalta tyhjässä hiilivaunussa. No! Älkää nyt tuolla tavalla\nrynnätkö ja lähtekö haparoimaan havuneulasia\", jatkoi tohtori puhettaan\nja painoi Janen takaisin viereensä istumaan. \"Astutte vielä kävylle ja\nsyöksytte päistikkaa tuonne rotkoon. Ei kannata koetella putoamisen\nesimakua.\"\n\n\"Voi, Dicky\", huokasi Jane, pisti kätensä tohtorin käsikoukkuun ja\npainoi sidotut silmänsä karkeata kangasta vasten hänen olalleen, \"en\nymmärrä, mikä teidän on tänään. Te ette ole hyvä minulle. Olette\nraastanut sielu parkaani kertomalla kaiken, mitä Garth illalla sanoi,\nja tuon kauhistuttavan hyvän muistinne avulla saitte minut melkein\nkuulemaan hänen äänensä kaikki eri väreetkin. Ja sitten sen sijaan,\nettä lohduttaisitte minua, syytätte, että olen tehnyt väärin, ja\njätätte minut täydellisesti oman onneni nojaan.\"\n\n\"Niin -- väärin te teitte\", sanoi tohtori, \"mutta kuka on sanonut,\nettä jätän teidät oman onnenne nojaan. Minä en sanonut, etten tekisi\njotakin tänään. Sanoin ainoastaan, etten eilen voinut mitään tehdä.\nKun toivotimme toisillemme hyvää yötä, sanoin ajattelevani asiaa ja\nlausuvani siitä mielipiteeni tänään. Jos tahdotte, niin kerron teille,\nkuinka minun kävi. Sain silmätä mitä harvinaisimman ja ylevimmän\nluonteen salaisimpiin kätköihin ja näin, mitä hävityksen jälkiä nainen\nvoi jättää sen miehen elämään, joka häntä rakastaa. Voin vakuuttaa\nteille, ettei minulla eilisiltana ollut mitään hauskaa ajankulua. Olin\ntänä aamuna herätessäni kuin raippoja saanut, kuvaannollisesti puhuen.\"\n\n\"Ja mitä te luulette minun tunteneen?\" kysyi Jane liikuttavasti.\n\n\"Te tunnette yhä olevanne oikeassa -- osaksi ainakin\", vastasi Deryck.\n\"Ja niin kauan kuin luulette nimeksikään olevanne oikeassa ja pidätte\nsiitä kiinni, on kaikki toivotonta. Aivan yksinkertaisesti teidän on\nsanottava ilman muuta: 'Tunnustan olleeni väärässä. Voitteko antaa\nanteeksi?'\"\n\n\"Mutta menettelinhän parhaani mukaan\", sanoi Jane. \"Ajattelin häntä\nennen itseäni. Olisi ollut paljon helpompaa nauttia olevain hetkien\nonnesta ja heittää tulevaisuus sattuman varaan.\"\n\n\"Ei tuo nyt ole aivan rehellistä, Jeanette. Ajattelitte ensi sijassa\nitseänne. Te pelkäsitte sitä tuskaa, jota olisitte tuntenut, jos hänen\nrakkautensa olisi kylmentynyt tai hänen ihailunsa laimentunut. Kun\noikein ajattelee, niin kaikki inhimillinen rakkaus -- äidinrakkautta\nlukuunottamatta -- on pohjaltaan itsekästä. Onnellisinta Dalmainille\nolisi, jos hänen avuton sokeutensa elvyttäisi teissä äidinrakkauden.\nSilloin itsekkäisyys menisi menojaan.\"\n\n\"Voi minua!\" huoahti Jane. \"Minä en jaksa, olen ymmällä ja sekaisin\ntässä hämmentävässä pimeydessä. Ei mikään ole selvää, ei mikään ole\noikein. Kun edes näkisin teidän ystävälliset silmänne, rakas poika, ei\näänenne kovuus viiltäisi niin kipeästi.\"\n\n\"No mutta, ottakaa pois side ja katsokaa\", sanoi tohtori.\n\n\"Ei, en tahdo!\" huudahti Jane tuimasti. \"Olisinko kaiken tämän\nkestänyt, jotta viime tingassa väsähtäisin?\"\n\n\"Hyvä tyttö, tämä ehdontahtoinen sokeutenne käy hermoillenne. Pitäkää\nvaranne, ettei siitä tule enemmän harmia kuin hyvää. Väkevät lääkkeet\n--\"\n\n\"Hiljaa!\" kuiskasi Jane. \"Kuulen askeleita.\"\n\n\"Kuulette aina metsässä askeleita, jos niitä kuuntelemaan rupeatte\",\nsanoi tohtori; mutta puhui hiljaa ja istui ääneti, kuunnellen.\n\n\"Kuulen Garthin askelet\", kuiskasi Jane. \"Voi, Dicky, menkää katsomaan\ntuonne kallionkärjelle. Sieltä näette tielle.\"\n\nTohtori nousi levollisesti ja meni katsomaan tielle päin, jota he\nolivat nousseet. Sitten hän tuli takaisin Janen luo.\n\n\"Aivan oikein\", sanoi hän. \"Onni suosii meitä. Dalmain nousee tietä\nSimpsonin kanssa. Parissa minuutissa he ovat täällä.\"\n\n\"Onni suosii? Dicky rakas, eihän tämän onnettomammin voi käydä?\" Jane\noli sieppaamaisillaan pois siteen, mutta tohtori ennätti estää.\n\n\"Älkää toki\", virkkoi hän. \"Älkää viime tingassa pilatko asiaa. Kyllä\nminä voin pitää teidät molemmat sokeat erillänne. Luottakaa minuun,\npysykää sokeana -- tarkoitan, istukaa hiljaa. Ettekö te voi ymmärtää,\nmiksi sanoin onnen suosivan meitä? Dalmain tulee kuulemaan minun\nmielipiteeni asiasta. Saatte kuulla sen samalla. Minulta säästyy\naikaa, ja te saatte itse kuulla, miten se häneen vaikuttaa. Nyt, olkaa\nhiljaa. Minä lupaan, ettei hän istu syliinne. Mutta jos liikahdatte,\ntäytyy minun sanoa, että te olitte jänis tai orava, ja heittää käpyjä\nniskaanne.\"\n\nTohtori nousi ja asteli tietä kohden.\n\nJane jäi sokeana istumaan.\n\n\"Halloo, Dalmain\", kuuli hän tohtorin huutavan. \"Osasitte tulla tänne\nylhäälle? Ihanteellinen paikka. Simpson saa kaiketi mennä pois? Ottakaa\nminun kädestäni kiinni.\"\n\n\"Kuten näette\", vastasi Garth. \"Minulle sanottiin, että te olette\ntäällä ylhäällä, ja tulin jäljessänne.\"\n\nHe kiersivät yhdessä viimeisen polvekkeen ja astuivat aukeamalle.\n\n\"Oletteko yksin?\" kysyi Garth ja pysähtyi. \"Luulin kuulleeni puhetta.\"\n\n\"Niin kuulittekin\", vastasi tohtori. \"Puhuin erään nuoren naisen\nkanssa.\"\n\n\"Minkä nuoren naisen kanssa?\" kysyi Garth.\n\n\"Sangen mukavan ja hauskan nuoren naisen kanssa\", vastasi tohtori,\n\"mutta koko lailla itseensäottavaisen, luullakseni.\"\n\n\"Tiedättekö nimeä?\"\n\n\"Jane\", sanoi tohtori välinpitämättömästi.\n\n\"Ei Jane\", sanoi Garth nopeasti -- \"vaan Jean. Tiedän hänet --\npuutarhurin vanhin tytär. Tyttö raukka, häntä kaikenlaiset perhehuolet\npainavat.\"\n\n\"Hän näyttikin alakuloiselta. En tietänyt, että perhehuolet olivat\nsyynä. Istukaamme tälle puunrungolle. Vieläkö saatte mieleenne kuvaa\ntästä näköalasta?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Garth, \"tunnen sen niin hyvin. Mutta ihan minua\nkauhistaa, kun huomaan, miten kuvat mielestäni katoavat: kaikki, paitsi\nyksi.\"\n\n\"Ja mikä se on --?\" kysyi tohtori.\n\n\"'Ainoan oikean' kasvot\", sanoi sokea Garth. \"Niinkö, ystäväni\", sanoi\ntohtori. \"En ole unohtanut, että lupasin tänä aamuna sanoa mielipiteeni\nkertomanne johdosta. Olen ajatellut sitä sangen tarkkaan ja tehnyt\nuseita johtopäätöksiä. Istummeko tuolle kaatuneelle puulle? Haluatteko\npolttaa? Hyvä tupakantuoksu saattaa paremmalle puhetuulelle.\"\n\nGarth otti savukelaatikkonsa, valitsi savukkeen, sytytti sen\nhuolellisesti ja heitti palavan tikun suoraan Janen ristissä oleville\nkäsille.\n\nEnnen kuin tohtori ennätti apuun, oli Jane jo hymyillen heittänyt sen\nmenemään.\n\n\"Jopa on hermot!\" ajatteli Deryck ihastuneena.\n\"Yhdeksänkymmentäyhdeksän naista sadasta olisi kirkaissut ja niin\nilmaissut läsnäolonsa. Totisesti, hän ansaitsee voiton.\"\n\nÄkkiä Garth kavahti pystyyn. \"Luulen, että meidän on parempi tuolla\ntoisella rungolla\", sanoi hän odottamatta. \"Siellä on ainakin\npäivänpaisteisempaa\". Ja hän meni Janea kohden.\n\nYhdellä harppauksella tohtori ennätti väliin, tarttui lujasti Janeen ja\nveti hänet taaksensa, sitten hän ohjasi Garthin Janen paikalle.\n\n\"Kuinka tarkasti te jo arvostelette välimatkoja\", huomautti hän\nja kuljetti Janea toiselle puunrungolle. Sitten hän istui Garthin\nviereen auringonpaisteeseen. \"Palatkaamme puheeseemme\", sanoi tohtori\njotensakin hengästyneenä.\n\n\"Olemmeko me varmasti kahden?\" kysyi Garth. \"Minusta tuntuu kuin täällä\nolisi joku.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", sanoi tohtori, \"koska metsässä on yksin tai kahden?\nLukemattomat pikku oliot ympäröivät meitä. Pirteitä silmiä tirkistelee\noksien välistä, karvaisia häntiä puikkii edestakaisin koloihin,\nnäkymättömiä pienen pieniä olentoja liikkuu kuivuneilla lehdillä\njalkaimme alla. Jos yksinäisyyteen haluatte, karttakaa metsää.\"\n\n\"Niin kyllä\", vastasi Garth, \"kyllä minä sen tiedän ja mielelläni\nkuuntelen niitä. Minä tarkoitan, että joku ihminen on täällä. Brand,\nusein minua vaivaa tunne, että joku ihminen on lähelläni. Tässä eräänä\npäivänä, tiedättekö, olisin voinut vannoa, että hän -- 'ainoa oikea' --\nlähestyi hiljaa, katseli minua pimeydessä-olijaa, sääli minua, kuten\nhänen jalon, hellän sydämensä odottaisi tekevänkin, ja poistui myös\nääneti.\"\n\n\"Milloin se tapahtui?\" kysyi tohtori.\n\n\"Muutamia päiviä sitten. Tohtori Rob oli juuri kertonut meille, kuinka\nhän oli tavannut hänet -- ei, en saakaan sanoa, missä. Sitten hän ja\nneiti Gray jättivät minut yksin, ja yksinäni pimeydessäni tunsin hänen\nkatseensa.\"\n\n\"Hyvä mies\", sanoi tohtori, \"ette saa ruveta pelkäämään moisia\nnäkymättömiä vieraita. Muistakaa, että usein hengessämme tunnemme\nniiden läsnäoloa, jotka syvästi ja uskollisesti ovat meihin kiintyneet,\nvaikka he ovat hyvin kaukanakin, ja erittäinkin silloin, kun he\ntietävät meillä olevan vastuksia ja meidän tarvitsevan heitä. Älkää\nsiis ihmetelkö, jos useinkin tunnette 'ainoan oikean' läsnäoloa, sillä\nluulen -- ja tätä en sano harkitsematta, Dalmain -- luulen että hänen\nkoko sydämensä, rakkautensa ja elämänsä kuuluu teille.\"\n\n\"Hyvä Jumalani!\" huudahti Garth, nousi ja läksi umpimähkään kävelemään.\n\nTohtori tarttui hänen käsivarteensa. Seuraavassa tuokiossa hän olisikin\njo muuten langennut Janen jalkoihin.\n\n\"Pysykää paikallanne, mies\", sanoi tohtori, \"ja kuulkaa minua. Ette\nsillä mitään voita, että noin ryntäilette pimeydessä. Minä todistan\npuheeni. Mutta teidän täytyy kuunnella rauhallisena. Kuulkaa siis nyt.\nMeillä on tässä sielutieteellinen kysymys, jommoiseen ette varmaankaan\nkoskaan ole kiinnittänyt huomiotanne. Tahtoisin, että vähäksi aikaa\nloisitte mieleenne kuvan 'ainoasta oikeasta' naisesta, jonka kanssa\nkuvittelisitte seisovanne silmätysten Eedenin yrttitarhassa tai\nkuutamossa -- missä tahansa -- missä mieluimmin haluatte. Voitteko\nsilloin havaita asian olevan näin? Rakastunut mies unohtaa oman itsensä\nkokonaan. Toisaalta nainen, jota hän rakastaa ja haluaa omakseen\nja jossa itsessään on vastarakkautta ja vastakaihoa, käy entistä\nitsetietoisemmaksi. Mies, haluten vain voittaa ja omistaa, ajattelee\nyksinomaan naista. Nainen, jonka asia on antautua ja antaa, kääntää\nyht'äkkiä huomionsa omaan itseensä. Vastaako hän miehen toiveita? Onko\nhän kaikessa sellainen, miksi mies luulee? Voiko hän häntä täysin\ntyydyttää, ei ainoastaan nyt, vaan vastaisinakin pitkinä vuosina?\"\n\nTohtori vilkasi Janeen, joka istui puunrungolla neljän metrin päässä.\nTämä oli kohottanut ristissä olevat kätensä ja nyökkäsi tohtoriin päin,\nkasvot helpotusta ja kiitollisuutta loistaen.\n\nTohtori tunsi olevansa oikealla tolalla. Mutta sokean kasvot hänen\nvieressään vetäytyivät pilveen ja synkkenivät synkkenemistään tohtorin\njatkaessa puhettaan:\n\n\"Näettekö, rakas ystävä, itse te minulle sanoitte, ettei hänen\nkauneutensa ollut sitä lajia, jota teidän tiedettiin ihailevan. Eikö\nollut siis mahdollista, että hän pelkäsi, ettei hänen ulkomuotonsa\njonkin ajan kuluttua enää tyydyttäisi teidän vaatimuksianne?\"\n\n\"Ei\", vastasi Garth, äänessä ehdoton varmuus. \"Sellainen otaksuma on\nliiaksi alentavaa. Sitä paitsi, jos sellainen ajatus mahdollisesti\nolisi tullut hänen mieleensä, olisi hänen tarvinnut vain kysyä minulta.\nPäätökseni oli joka tapauksessa peruuttamaton ja vastaukseni olisi\nrauhoittanut hänet.\"\n\n\"Rakkaus on sokea\", huomautti tohtori tyynesti.\n\n\"Ne, jotka niin sanovat, valehtelevat\", huudahti Garth tuimasti.\n\"Rakkaus on niin tarkkanäköinen, että se näkee kuoren alle ja\nriemuitsee kauneudesta, jota eivät muiden silmät erota.\"\n\n\"Ette siis hyväksy minun teoriaani?\" kysyi tohtori.\n\n\"En selitykseksi omaan kohtaani\", vastasi Garth, \"sillä minä tiedän,\nettä hänen ylevä mielensä olisi auttanut hänet moisten arvelujen\nyläpuolelle. Mutta yhdyn siihen, että rakastunut mies unohtaa kokonaan\noman itsensä. Kuinka me muuten ikinä uskaltaisimmekaan pyytää naista\nvaimoksemme? Voi, Brand, kun kaikkea oikein ajattelee -- kuinka\ntunkeudumme hänen persoonalliseen elämäänsä, kuinka pyydämme oikeutta\nsaada mieltä myöten kajota häneen, vaikkapa vain käteen -- ei mies\nvoisi sitä tehdä, ellei juuri se, että mies rakastaa häntä ja ajattelee\nhäntä, saisi miestä niin tyyten unohtamaan oman itsensä. Katsellessani\nnyt taaksepäin sitä aikaa huomaan täydellisesti niin olleen minun\nlaitani. Ja kun hän kirkossa sanoi minulle: 'Kuinka vanha te olette?'\n-- niin, en kertonut sitä teille illalla -- vaikutti tämä äkkinäinen\najatusteni johtaminen omaan itseeni niin väkevästi, että koko onneni\ntuntui peräti kutistuvan ja kuolevan oman mitättömyyteni kauhistukseen.\"\n\nHiljaista metsässä. Tohtori tunsi olevansa pelissä häviön puolella. Hän\nei uskaltanut katsoa vastapäätä istuvaan, äänettömään olentoon. Viimein\nhän lausui:\n\n\"Dalmain, tässä ongelmassa on kaksi ratkaisua mahdollista. --\nLuuletteko, että tässä oli vain neitseellisen kainostelevana\nvastaanpaneva Eeva, joka uskoi Aatamin kyllä omansa etsivän?\"\n\n\"Ooh, ei\", sanoi Garth painokkaasti. \"Paljon pitemmälle olimme jo\npäässeet. Ettekä sellaiseen edes vihjaisisi, jos tuntisitte hänet. Hän\non liian rehellinen, perin pohjin suora ja vilpitön pettääkseen minut.\nJa lisäksi, jos asia niin olisi ollut, olisi hän näiden yksinäisten\nvuosien kuluessa, kun näki, etten antanut merkkiäkään itsestäni,\nlähettänyt jonkinlaisen tiedon siitä, mitä oli todella tarkoittanut.\"\n\n\"Olisitteko mennyt hänen luoksensa?\" kysyi tohtori,\n\n\"Olisin\", sanoi Garth verkkaisesti. \"Olisin mennyt ja olisin antanut\nanteeksi -- sillä hän on minun omani. Mutta samaa se ei enää olisi\nollut. Se olisi ollut ala-arvoista meille kummallekin.\"\n\n\"No niin\", jatkoi tohtori, \"toinen ratkaisu on vielä. Te myönsitte,\nettä tuo 'ainoa oikea' ei täyttänyt tavanmukaisen kauneuden mittoja.\nTeidän kauneudenihailunnehan yleensä tunnettiin. Ettekö luule tuona\npitkänä yönä -- muistakaa, mitenkä uutta tällainen ylenpalttinen,\nkaihoava rakkaus hänelle oli -- rohkeuden häneltä uupuneen? Häntä\npeloitti tietysti, että kauneusvaatimuksenne pian muuttuisivat niihin\nkasvoihin ja siihen olemukseen nähden, joka aina oli istuva teitä\nvastapäätä pöydässä, ja huolimatta omasta suuresta rakkaudestansa\nja teidän rakkaudestanne hän piti viisaampana välttää vastaisia\npettymyksiä luopuen nykyhetken onnesta. Juuri siksi, että hän teitä\ntodella rakasti, riitti hänellä voimaa sellaiseen ratkaisuun.\"\n\nVastapäätä oleva äänetön olento nyökkäsi ja istui kädet ristissä,\nodottaen. Deryck ajoi hänen asiaansa paremmin kuin hän itse olisi\nosannutkaan.\n\nHiljaista metsässä. Koko luonto tuntui ääneti odottavan vastausta.\n\nSe tuli. \"Ei\", sanoi Garthin nuorekas ääni empimättä. \"Siinä\ntapauksessa hän olisi puhunut minulle pelostansa ja minä olisin heti\nhänet rauhoittanut. Teidän otaksumanne on alentavaista rakastamalleni\nnaiselle.\"\n\nTuuli huoahti puissa. Pilvi peitti auringon. Kumpaakin sokeata, jotka\neivät mitään nähneet, värisytti, ja he olivat vaiti.\n\nTohtori puhui. \"Rakas poika\", virkkoi hän kovin sydämellisesti,\n\"minun täytyy sittenkin yhä pysyä horjumattomassa vakaumuksessani,\nettä tuolle 'ainoalle oikealle' naiselle te olette yhä 'ainoa oikea'\nmies. Pimeydessänne on hänen oikea paikkansa teidän vieressänne.\nKenties hän nytkin parhaillaan toivoo tänne luoksenne. Ettekö voi\nsanoa minulle hänen nimeänsä ja sallia minun mennä etsimään häntä ja\nkuulla hänen omasta suustansa hänen käsitystänsä asiasta, ja jos se on\nsellainen kuin arvelen, tuoda hänet tänne, niin että hän teille tässä\nankeudessanne saisi todistaa rakkautensa ja hellyytensä?\"\n\n\"Ei ikinä!\" sanoi Garth. \"Ei elämässäni! Ettekö käsitä, että kun en\nkerran silloin, kun minulla oli näköni, mainetta ja kaikkea kyllin, kun\nen silloin voinut saavuttaa hänen rakkauttaan, niin nyt hän saattaisi\ntuntea minua, avutonta sokeana kohtaan pelkästään sääliä! Ja hänen\nsääliinsä en tyydy. Jos olin 'vain nuori poika' kolme vuotta sitten,\nolen nyt 'vain sokea mies', hyväsydämisen säälin kohde. Jos taasen\nolette oikeassa ja hän silloin epäili rakkauttani ja uskollisuuttani,\nen nyt enää kykene osoittamaan hänen olleen väärässä enkä myös\ntodistamaan uskollisuuttani. Mutta en päästä tällaisia arveluja\nhimmentämään rakastettuni kuvaa. Hän tarvitsi täydennykseksensä niin\npaljon parempaa, kuin mitä minä saatoin tarjota. Hän hylkäsi minut,\nkoska en ollut hänen arvoisensa. Ajattelen sen asian mieluimmin niin.\nJätetään se nyt.\"\n\n\"Ja te jäätte yksinäisyyteenne\", sanoi tohtori surullisesti.\n\n\"Pidän yksinäisyyttä turhia toiveita parempana\", vastasi Garth. \"Kas\nniin! Kuuluu soitettavan aamiaiselle, Brand. Margery tulee pahalle\ntuulelle, jos annamme hänen pyhäruokansa odottaa.\"\n\nHän nousi ja käänsi sokeat kasvonsa näköalaa kohti.\n\n\"Voi, kuinka hyvin sen tunnen\", virkkoi hän. \"Kun neiti Grayn kanssa\nistumme täällä ylhäällä, kertoo hän minulle kaikki, mitä näkee, ja minä\nkerron, mitä hän ei näe, mutta minkä minä tiedän siellä sentään olevan.\nHän harrastaa taidetta ja häntä huvittaa samat asiat kuin minuakin.\nMinun täytyy pyytää teitä antamaan kätenne, Brand, vaikka tie on leveä\nja tavallaan hyväkin. Täytyy olla varovainen. Olen pari kertaa ollut\nmenemäisilläni nurin ja lupasin neiti Graylle -- -- -- Tie on leveä.\nNiin, me voimme kyllä kulkea kaksi rinnatusten, kolmekin, jos tarvis\nvaatisi. Oli hyvä, että tämä tie tuli tehdyksi. Tätä oli ennen vaikea\nkiivetä.\"\n\n\"Kolmekin rinnatusten\", sanoi tohtori. \"Niin voisikin -- jos tarve\nvaatisi.\" Hän astui muutaman askelen Janen luo, nosti hänet istumasta\nja pisti hänen kylmän kätensä vasempaan käsikoukkuunsa. \"No, ystäväni,\nvasen puoli on teille sopivampi, niin saa keppi olla oikeassa kädessä.\"\n\nJa niin he lähtivät kulkemaan metsästä tuona kevätkesäisenä, kauniina\npyhäaamuna; ja tohtori kulki ryhdikkäänä noiden kahden särkyneen\nsydämen välissä yhdistäen ne toisiinsa, mutta myös erottaen ne\ntoisistansa.\n\nYht'äkkiä Garth pysähtyi ja kuunteli. \"Olin kuulevinani muitakin\naskelia kuin teidän ja minun\", sanoi hän.\n\n\"Metsä on täynnä askelten ääniä\", sanoi tohtori, \"aivan samoin kuin\nsydän on täynnä kaikuja. Jos seisotte ja kuuntelette, kuulette mitä\nhaluatte niin toisaalta kuin toisaaltakin.\"\n\n\"Ei seisota sitten\", sanoi Garth, \"sillä kun entisaikaan vähän\nmyöhästyin aamiaiselta, sain Margeryltä aika kyytiä.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskuudes luku.\n\nPIMEYDEN MAASSA SYDÄMET KOHTAAVAT TOISENSA.\n\n\n\"En milloinkaan, neiti Gray, kykene ilmaisemaan, mitä ajattelen\nkaikesta siitä, mitä te olette minun hyväkseni tehnyt.\"\n\nGarth seisoi avonaisen ikkunan edessä kirjastossa. Aamuaurinkoa\ntulvehti sisään. Ilmassa tuntui kukkain tuoksu ja kajahteli lintujen\nlaulu. Kun hän noin soreana seisoi auringonpaisteessa, kuvastui\nhänen olentonsa joka piirteessä uutta voimaa ja toiveikkuutta. Hän\nojensi innokkaasti kätensä sisar Rosemaryä kohden, enemmän tosin\nosoittaakseen, kuinka suuressa arvossa hän piti häntä, kuin vähintäkään\nodottaen, että sisar Rosemary painaisi omansa niihin.\n\n\"Ja täällä minä kuljin ja kuvittelin teillä olevan hauskaa ystävienne\nluona, tuumien keitä ja missä he täällä lähistöllä saattoivat olla. Ja\nte istuittekin koko ajan silmät siteissä huoneessanne. Voi, sehän on\nvallan selittämätöntä hyvyyttä! Mutta ettekö sentään väliin tuntenut\nolevanne pieni petturi, neiti Gray?\"\n\nAinahan hänellä se tunne oli -- Jane paralla. Siksi hän heti\nvastasikin: \"Tunsin kyllä. Vaikka sanoinhan teille, etten mennyt\nkauaksi. Ja lähistöllä asuvat ystäväni olivat Simpson ja Margery, jotka\nauttoivat ja rohkaisivat minua. Ja tottahan puhuin myöskin, kun sanoin\nlähteväni pois, sillä meninhän pimeyteen, ja siellä on vallan toinen\nmaailma kuin päivänvalossa.\"\n\n\"Kuinka se on totta!\" huudahti Garth. \"Ja kuinka vaikeata on\nsaada ihmisiä käsittämään, miten yksinäistä siellä on, ja kuinka\ntuntuu siltä, kuin he itsekin aivan odottamatta tulisivat jostakin\ntoisesta maailmasta, laskeutuisivat luoksemme jostakin kaukaisesta\ntaivaankappaleesta, osaaottavasti puhellen, ystävällisesti käteen\ntarttuen, ja lähtisivät jälleen muuanne jättäen meidät äärettömään\nyksinäisyyteen pimeyden maahan.\"\n\n\"Niin\", myönsi sisar Rosemary, \"vieläpä melkein pelkäämme jonkun\ntulevan, sillä hänen mentyänsä tuntuu pimeys entistä pimeämmältä,\nyksinäisyys entistä yksinäisemmältä.\"\n\n\"Voi, tunsitteko tekin sen?\" sanoi Garth. \"Tiedättekö, nyt kun tekin\nolette käynyt pimeyden maassa, ei siellä minusta enää tunnu niin\nyksinäiseltä kuin ennen. Voin aina sanoa: 'Eräs rakas ja uskollinen\nystävä on myös ollut täällä.'\"\n\nHän nauroi niin poikamaisen iloisesti, että kaikki, mikä oli äidillistä\nJanen rakkaudessa, virkosi voimakkaana eloon ja vaati häneltä ääretöntä\nponnistusta. Hän katseli valkopukuista, sorjaa olentoa, joka niin\nmiehekkäänä, yhä niin kauniina nojasi ikkunapieleen, mutta joka\nkuitenkin oli niin avuton ja sen äärettömän hellyyden tarpeessa, jota\nhänellä oli antaa. Sitten, seisoessaan yhä katsellen häntä, Jane\nlevitti sylinsä, ikään kuin tämän näin lähelle valmistetun ihanan\nlepopaikan olisi täytynyt aivan magneetin tavoin vetää hänet hänen\nluokseen; ja näin seisoen auringonpaisteessa Jane puhui.\n\nOliko hän kaunis? Kannattiko hänet maalata? Saattaisiko mies\nmilloinkaan kyllästyä moiseen katseeseen, moisiin häntä kohden\nojennettuihin käsiin? Voi, liian myöhäistä! Siitä asiasta ei kukaan\nrakastava mies enää milloinkaan voisi arvosteluansa lausua. Se katse\noli vain yhtä miestä varten. Hän ainoastaan kykeni sen katseen\nloihtimaan noihin rakkautta säteileviin kasvoihin. Mutta hän ei voi\nonnesta väräjävin äänin kertoa sen kauneudesta. Hän ei voi arvostella.\nHän ei voi nähdä. Hän on sokea!\n\n\"Herra Dalmain, on paljon yhtä ja toista, mistä kyllä puhelemme sitten,\nmutta ensin tahtoisin kertoa teille, mikä mielestäni oli tärkein, mitä\nopin pimeyden maassa.\" Mutta huomaten mielenliikutuksen vaikuttavan\nhänen äänensä sävyyn, mikä mahdollisesti liian selvästi johti mieleen\n\"Rukousnauhan\" sävelet, pysähtyi hän ja jatkoi hiukan korkeammassa ja\nvienommassa äänilajissa, jommoista sisar Rosemary tavallisesti käytti.\n\n\"Herra Dalmain, opin mielestäni ymmärtämään, että se, mikä _yhdelle_\ntuntuu kuvaamattomalta yksinäisyydeltä, voi _kahdelle_ tuntua sangen\nihanalta paratiisilta. Minulle selvisi, että joissakin tapauksissa\npimeydestä voisi tulla sielujen ihana kohtauspaikka. Jos rakastaisin\nmiestä, joka on menettänyt näkönsä, iloitsisin omastani voidakseni\nolla hänen silminänsä, kun hän niitä tarvitsee, aivan samoin kuin\njos olisin rikas ja hän köyhä, pitäisin rahojani jonkin arvoisina\nainoastaan siksi, että hänellä olisi hyötyä niistä. Mutta tiedän kyllä,\nettä päivänvalo usein kiusaisi minua sen tähden, ettei hän sitä näe\nja siitä kerallani nauti, ja kun ilta lähestyy, tekisi mieleni sanoa:\n'Sammuttakaamme valkeat, älkäämme päästäkö kuunvaloa sisään, istukaamme\nyhdessä pehmeässä, tenhoavassa pimeydessä, joka kykenee paremmin\nliittämään yhteen kuin päivänvalo.'\"\n\nJanen puhuessa Garth kuunteli ja hänen kasvonsa kalpenivat ja\nniiden ilme kävi oudon jäykäksi. Sitten, ikään kuin jonkinlaisesta\nvastavaikutuksesta, hänen kasvonsa leimahtivat poikamaisen punaisiksi\naina hiusmartoa myöten. Hän haparoi oranssinväristä rihmaa, joka johti\nhänen tuolilleen.\n\n\"Sisar Rosemary\", sanoi hän, ja Janen kädet vaipuivat, kun hän kuuli\nhänen äänensä sävyn, \"on hyvin ystävällistä, että kerrotte minulle,\nmitä kauniita ajatuksia teissä heräsi pimeydessä. Mutta toivon, että\nsitä onnellista miestä, jolla on teidän sydämenne tai joka voittaa sen\nkerran omakseen, ei koskaan kohtaisi niin kova onnettomuus kuin on\nnäkönsä menettäminen. Hänen on parempi elää teidän kanssanne näkevänä\nkuin joutua käyttämään hyväkseen teidän jaloa uhrautuvaisuuttanne.\nMutta mitenkä kirjeiden avaamisen käy?\"\n\nHänen kätensä liukui pitkin oranssinväristä rihmaa, ja hän löysi\ntuolinsa.\n\nJa Jane huomasi selittämättömäksi kauhukseen, mitä oli tehnyt. Hän\noli kokonaan unohtanut sisar Rosemaryn ja käyttänyt häntä vain\nvälikappaleena saadakseen Garthin tajuamaan, mitä hänen rakkautensa\n-- Janen rakkaus -- voisi merkitä hänelle -- sokealle. Hän unohti,\nettä Garthin mielestä oli keskustelussa kysymyksessä ainoastaan\nsisar Rosemary, hän, joka äsken juuri oli osoittanut olevansa niin\nosaaottavainen ja uskollinen. Ja -- voi, rakas Garth parka! Ja\nsenkin rohkea, julkea sisar Rosemary! -- Garth tietysti teki sen\njohtopäätöksen, että sisar Rosemary koetti mielistellä häntä. Jane\ntunsi olevansa Skyllan ja Kharybdiksen välissä ja teki perin nopean ja\nhänelle luonteenomaisen keikauksen asiassa.\n\nHän meni toiselle puolelle pientä pöytää ja istuutui paikalleen. \"Minä\nluulin, että juuri siksi, että ajattelin häntä, tämä selvisi minulle\",\nsanoi hän, \"mutta juuri tällä haavaa poika ja minä emme ole vallan\nhyvissä väleissä. Ei hän edes tiedä, että minä olen täällä.\"\n\nGarth kohottautui ja taas poikamainen puna osoitti hänen häpeävän\näskeistä ajatustansa.\n\n\"Hyvä neiti Gray\", sanoi hän innokkaasti, \"älkää vaan pitäkö minua\ntungettelevana tai epähienona, mutta tiedättekö, olen usein tuuminut,\neiköhän vaan liene olemassa tuo onnellinen mies.\"\n\nSisar Rosemary nauroi. \"No niin, mutta ei häntä tällä haavaa juuri\nonnelliseksi voi sanoa\", virkkoi hän, \"ainakaan siihen katsoen, mitä\nhän minusta ajattelee. Minun sydämeni on niin kokonaan hänen, jos\nhänet vain saataisiin se uskomaan. Mutta väärinymmärrystä on tullut\nvälillemme -- kokonaan minun syyni -- eikä hän salli minun selittää\nsitä.\"\n\n\"Mutta hän on typerä hullu!\" huudahti Garth. \"Oletteko te ja hän\nkihloissa?\"\n\nSisar Rosemary empi. \"Emme me oikeastaan kihloissa ole\", sanoi hän,\n\"vaikka asia kyllä sittenkin samaa tarkoittaa. Ei kumpainenkaan\nmeistä tahtoisi ajatellakaan ketään muuta.\" Garth tiesi, että\njoissakin kansankerroksissa asianomaiset avioliiton ensi havitteluksi\n\"pitävät seuraa keskenään\", askelta korkeampi tapa kuin sisäkön, joka\nsanoo menevänsä \"vähän ulos kävelemään\", molemmat varsin kuvaavia\nlausetapoja, sillä jos kaunis Phyllis armaansa kanssa lähtee iltaisin\nsyrjäteille ja pensasaitojen suojaan tai kaduille ja puistoihin,\nniin nuo toiset pitävät seuraa keskenään tuttujen ja omaistensa\nvierashuoneissa tai lehtimajoissa. Joka tapauksessa Garth oli aina\najatellut sisar Rosemaryn kuuluvan samaan yhteiskuntaluokkaan kuin\nhän itsekin. Ehkä tuo tomppeli, jota hän nyt jo sydämestänsä inhosi,\nkuului alempiin kerroksiin, tai ehkäpä se sairaanhoitajataryhdistys,\nmihin sisar Rosemary kuului, ei sallinut julkista kihlausta, mutta\nei ollut tietävinään \"julkisesta salaisuudesta\". Oli miten tahansa,\nhyväsydämisellä, lahjakkaalla ja miellyttävällä pikku neidillä, joka\noli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen, oli oma \"poikansa\"; ja tämä\ntodettu tieto helpotti Garthin mieltä. Hän oli viime aikoina niin\npelännyt, ettei hän ehkä aina ollut täysin rehellinen sisar Rosemarylle\neikä itselleen. Sisar Rosemary oli käynyt hänelle välttämättömäksi,\naivan elinehdoksi, ja oli taidollansa ja uhrautuvaisuudellansa\nsaavuttanut hänen suuren kiitollisuutensa. Heidän suhteensa oli\nniin välitön, heidän seurustelunsa toverillista ja vaivatonta, ja\ntätä ihanteellista asiaintilaa oli tohtori Rob muutamana päivänä\ntullut sotkemaan tekemällä erään ehdotuksen. Garth oli kahden kesken\nselittänyt, miten hänen onnensa ja hauskuutensa oli neiti Gray n\nvarassa ja mitenkä hän pelkäsi, että laitoksen johtajatar kutsuisi\nhänet pois.\n\n\"Pelkään niin, etteivät he anna sisarten olla kauan yhtä mittaa samassa\npaikassa, mutta ehkä tohtori Deryck voi järjestää niin, että tässä\ntapauksessa tehtäisiin poikkeus\", sanoi Garth.\n\n\"Äh, mitä te johtajattarista ja tohtori Deryckistä välitätte\", virkkoi\ntohtori Rob suorasukaisesti. \"Jos tahdotte aina pitää hänet, niin\nvaratkaa hänet itsellenne. Naikaa hänet, poikani! Minä takaan, että hän\nkyllä huolii teidät!\"\n\nNiin astui tohtori Rob kömpelöillä, rautakorkoisilla saappaillaan\narkaluontoisen tilanteen varpaille.\n\nGarth koetti saada pois mielestään koko ehdotuksen, mutta ei\nonnistunut. Hän rupesi tarkkaamaan sisar Rosemaryn tuumia ja\naskareita hänen hyväksensä, ja ne menivät pitemmälle kuin mitä hänen\nammattivelvollisuutensa olisi vaatinut, niin että hänestä tuntui,\nettä erikoisen hellä osanotto vaikutti tämän alttiuteen. Hän työnsi\najatuksen pois mielestään yhä uudelleen, kutsuen tohtori Robia vanhaksi\nhöperöksi ja itseänsä itserakkaaksi aasiksi. Mutta yhä uudelleen\nhän tunsi sisar Rosemaryn lähestyessä joutuvansa vaalivan rakkauden\nherkkään ilmapiiriin.\n\nSitten hän eräänä yönä joutui suureen kiusaukseen ja voitti sen.\n\nMiksi hän ei oikeastaan tekisi, niinkuin tohtori Rob oli neuvonut?\nMiksei hän voisi mennä naimisiin tämän miellyttävän, lahjakkaan ja\nhellän sairaanhoitajattaren kanssa, ja niin hän saisi pitää hänet\nainiaan luonansa pimeydessänsä. _Hän_ ei pitäisi häntä \"vain nuorena\npoikana\"... Mitä hänellä oli tarjottavana hänelle? Kaunis koti, kaikki\nmukavuudet, runsas omaisuus, seuraa, joka tuntui häntä miellyttävän.\nMutta silloin kiusaaja iski harhaan kuiskatessaan: \"Ja ääni olisi aina\nJanen. Et ole milloinkaan nähnyt sairaanhoitajattaren kasvoja, etkä\nmilloinkaan näe. Voit kuvitella sen äänen kuuluvan niihin kasvoihin\nja siihen olentoon, jota ihailet. Voit mennä naimisiin pikku sisaren\nkanssa, mutta rakastaa yhä Janea...\" Mutta silloin Garth huudahti\nkauhistuneena: \"Mene tiehesi, kiusaaja!\" ja hän selviytyi voittajana\ntaistelusta.\n\nMutta hän oli sittenkin levoton, että oli jollakin tavoin häirinnyt\nsisar Rosemaryn sydämen rauhaa. Siksi puhe nuoresta miehestä jota\nsisar Rosemary rakasti, tuotti hänelle helpotusta herättäen samalla\nmieletöntä, hiipivää mustasukkaisuutta. Ja nyt hän kuuli, että tuo\nnuori mies oli syypää sisar Rosemaryn onnettomuuteen, kuten Jane oli\nsyypää hänen omaansa -- ei syypää, vaan sen aiheuttaja.\n\nHän päätti kerta kaikkiaan karkottaa ne ajatukset, jotka viime aikoina\nhänen omassa mielessään olivat tunkeutuneet heidän välillensä, ja\nlaskea heidän ystävyydellensä vielä lujemman ja kiinteämmän perustan\nolemalla hänelle ehdottoman suora tässä asiassa.\n\n\"Neiti Gray\", sanoi hän, kumartuen hänen puoleensa huulilla kaunis,\npoikamaisen avomielinen hymy, jota monet naiset olivat pitäneet\naivan vastustamattomana, \"on ollut kovin ystävällistä, että olette\nkertonut minulle itsestänne, ja vaikka myönnänkin tuntevani mieletöntä\nmustasukkaisuutta tuota onnen suosimaa nuorta miestä kohtaan, jolla on\nteidän koko sydämenne, olen kuitenkin iloinen, että hän on olemassa,\nsillä olemme kaikki jotakin vailla, ellemme ihmeellisestä kokemuksesta\ntunne tuota 'ainoata oikeata' naista tai 'ainoata oikeata' miestä. Ja\nminä kerron teille, rakas, uskollinen ystäväni, jotakin, mikä läheltä\nkoskee sekä teitä että minua; mutta ennenkuin sen teen, antakaa kätenne\nminulle, jotta tunnen olevani lähempänä teitä kuin ennen milloinkaan.\nTe, joka olette käynyt pimeyden maassa, ymmärrätte, mitä kädenpuristus\nsiellä merkitsee.\"\n\nGarth ojensi kätensä pöydän yli; koko hänen olentonsa ilmaisi\njännittynyttä odotusta.\n\n\"En voi antaa, herra Dalmain\", sanoi sisar Rosemary hiukan värähtelevin\näänin. \"Satuin polttamaan käteni. No, ei se vaarallista ole. Älkää\nnäyttäkö noin levottomalta. Tulitikulla vain. Niin, silloin kun olin\nsokeana. Kertokaa nyt minulle siitä, mikä koskee sekä teitä että minua.\"\n\nGarth veti kätensä takaisin ja liitti molemmat yhteen polvensa ympäri.\nHän heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja kohotti kasvonsa. Niillä\noli niin puhdas ilme, sellainen alhaisemman luontomme kiusausten\nyläpuolelle kohonnut hengen ylevyys, että Janen silmät kostuivat, kun\nhän niitä katseli. Hän näki, mitä rakkaus häneen ja kärsimysten kova\nkoulu olivat merkinneet hänen ystävällensä.\n\nGarth alkoi puhua hiljaisesti, kääntymättä Janeen päin.\n\n\"Sanokaa minulle\", virkkoi hän, \"sanokaa, onko hän -- kuinka rakas hän\non teille?\"\n\nJane ei voinut irroittaa silmiänsä noista rakkaista kasvoista tuosta\nrakkaasta olennosta. Janen liikutus värähdytteli sisar Rosemaryn ääntä.\n\n\"Hän on minun kaikkeni, kaikkeni\", vastasi hän.\n\n\"Rakastaako hän teitä niin suuresti kuin te ansaitsette?\"\n\nJane kumartui ja painoi huulensa siihen kohtaan pöytää, missä Garthin\nojennettu käsi oli ollut. Sitten sisar Rosemary vastasi: \"Hän rakasti\nminua paljon, paljon enemmän kuin ikinä ansaitsen.\"\n\n\"Miksi sanotte 'rakasti'? Eikö 'rakastaa' ole oikeampi muoto?\"\n\n\"Oi, ei!\" sanoi sisar Rosemary murtuneella äänellä. \"Pelkään, että olen\nkadottanut hänen rakkautensa oman epäilykseni ja erehdykseni vuoksi.\"\n\n\"Ette koskaan! Ei ikinä!\" sanoi Garth. \"'Rakkaus ei koskaan häviä!'\nRakkaus on kuolemaakin väkevämpi. Saattaapa jonkin aikaa näyttää siltä,\nkuin se olisi kuollut ja haudattu. Mutta sitten koittaa pääsiäisaamu,\nja katso! rakkaus elpyy uudelleen! Onneton rakkaus, epätoivoinen,\nkärsivä, on kuin lintu, jonka siivet ovat kastuneet. Se ei voi lentää;\nse ei voi kohota. Se hypähtelee maassa ja piipittää surkeasti. Mutta\njokainen siipienräpytys ravistaa pois vesipisaroita, jokainen hetki\nauringonpaisteessa kuivattaa hentoja sulkia, ja ennen pitkää se\nlennähtää puunlatvaan voimistuneena kylvystä, joka ensin näytti vieneen\nsiltä koko sen lentokyvyn.\"\n\n\"Voi, -- kunpa minun rakas ystäväni voisikin kuivata siipensä\", huokasi\nsisar Rosemary. \"Mutta pelkään niin, että tein vielä pahempaa. Minä\nleikkasin ne. Ei, vieläkin pahempaa -- minä katkaisin ne.\"\n\n\"Tietääkö hän, että te nyt itse tunnette tehneenne pahasti?\" kysyi\nGarth lämpimästi.\n\n\"Ei\", vastasi sisar Rosemary. \"Hän ei suo minulle tilaisuutta selittää\neikä sanoa, kuinka väärin hän tekee sekä itseänsä että minua kohtaan\najatellessaan minun menettelystäni siten kuin hän nyt ajattelee.\"\n\n\"Tyttö parka!\" sanoi Garth, äänessä ymmärtämystä ja osanottoa. \"Minun\nomat kokemukseni ovat olleet niin surullisia, että voin ymmärtää niitä,\njoiden uskollisen rakkauden tie ei kulje myötämaata, vaan on okainen\nja kiviä täynnä. Mutta seuratkaa neuvoani, neiti Gray. Kirjoittakaa\nhänelle ja tunnustakaa avoimesti kaikki. Älkää salatko mitään. Kertokaa\nkoko asia aivan niinkuin se oli. Kuka tahansa mies, joka todella\nrehellisesti rakastaa, uskoo teidän selityksenne ja on kiitollinen\nsiitä. Toivon vain, ettei hän ryntää heti tänne ja vie teitä minulta!\"\n\nJane hymyili kyynelsilmin.\n\n\"Jos hän minut tahtoo, on minun mentävä hänen luoksensa\", sanoi sisar\nRosemary.\n\n\"Kuinka minä pelkään sitä päivää\", jatkoi Garth, \"jolloin te tulette\nja sanotte minulle: 'Nyt, nyt minun on mentävä.' Ja tiedättekö, olen\ntoisinaan ajatellut -- olettehan tehnyt niin paljon minun hyväkseni\nja käynyt niin suuriarvoiseksi minulle -- olen toisinaan ajatellut --\nvoin sen nyt suoraan sanoa -- että usein eräs keino on tuntunut sangen\nläheiseltä saadakseni pitää teidät ainiaan. Te olette ylenmäärin kaiken\nsen arvoinen, mitä mies voi teille tarjota, kaiken sen hellyyden, mitä\nhän voi osoittaa. Ja koska en teidän veroisellenne milloinkaan voisi\ntarjota muuta kuin parhaani, tahdon ilmaista teille, että sydämeni\nsisimmässä aina säilytän erään rakastamani naisen kuvaa. Kaikki muut\nhimmenevät vähitellen. Sokeudessani tuskin enää selvästi muistan,\nminkä näköisiä olivat ne monet kauniit kasvot, jotka maalasin ja joita\nihailin. Kaikki ne ovat, mitkä enemmän mitkä vähemmän, epäselvinä ja\nhämärinä mielessäni. Mutta pimeyden synkentyessä tämä kuva, Jumalan\nkiitos, käy yhä kirkkaammaksi. Se säilyy elämäni loppuun asti, vielä\nkuolinhetkelläni näen _sen naisen kasvot, jota minä rakastan_. Te\nsanoitte 'rakasti' puhuessanne miehestä, jonka kuvaa sydämessänne\nsäilytätte, kun ette ole varma hänen nykyisistä tunteistaan. Minä en\nvoi sanoa 'rakastaa' enkä 'rakasti' hänestä, jolla sydämeni on. Hän\nei ole koskaan minua rakastanut. Mutta minä rakastan häntä niin, että\nminun on mahdoton antaa 'parhaintani' toiselle naiselle. Jos minä\narvottomista, itsekkäistä pyyteistä taipuisin pyytämään jotakuta toista\nvaimokseni, tekisin hänelle ääretöntä vääryyttä. Sillä hänen kasvonsa,\njoita en milloinkaan näkisi, olisivat tyhjän veroiset minulle. Aina\nvain nuo yhdet kasvot pysyisivät kirkkaina pimeydessäni. Hänen äänensä\nolisi vain sitä mukaa rakas, kuin se muistuttaisi sen naisen ääntä,\njota rakastan. Ystäväni, jos te joskus rukoilette puolestani, rukoilkaa\nsilloin, etten milloinkaan tulisi niin halpamaiseksi, että pyytäisin\njotakuta naista avioliittoon, sillä vain akanoitahan minä enää voisin\nhänelle tarjota.\"\n\n\"Mutta --\", sanoi sisar Rosemary, \"hän, jonka syy on, että muut voivat\nsaada ainoastaan akanoita, mitä hän itse, hän, joka olisi voinut saada\nkoko vehnänjyvän, sen hienon, täyteläisen sisuksen --?\"\n\n\"Hän\", sanoi Garth, \"ei huolinut siitä. Ei se ollut kelvollinen. Oi\nhyvä Jumalani, te pikku tyttö --! Kunpa tietäisitte, miltä tuntuu olla\nmitätön sen naisen silmissä, jota rakastaa!\" Voihkaisten peitti Garth\nkasvot käsiinsä. Täydellinen hiljaisuus vallitsi kirjastossa. Äkkiä\nGarth rupesi puhumaan, hiljaa ja nopeasti, kohottamatta päätään.\n\n\"Taas\", sanoi hän, \"minulla on ihan sama tuntemus, mistä kerroin\nBrandillekin, mutta nyt selvempänä kuin koskaan paitsi silloin kerran,\nkun olin yksinäni. Voi, neiti Gray! Älkää liikahtako! Älkää menkö\nmihinkään! Mutta katselkaa ympäri huonetta ja sanokaa, näettekö\nmitään. Katsokaa ikkunan luota. Katsokaa oven luota. Kumartukaa ja\nkatsokaa varjostimen taakse. Minä en usko, että olemme kahden. En\nvoi koskaan sitä uskoa. Minua petetään sokeudessani. Ja kuitenkin --\nminua _ei voi_ pettää. Minä tunnen, että nainen, jota rakastan, on\nlähelläni. Hänen silmänsä tarkastavat minua säälivinä, murheellisina\nja osaaottavina. Hänen surunsa, kun hän näkee minun onnettomuuteni,\non niin valtava, että se saartaa minut, niinkuin olin uneksinut hänen\nrakkautensa tekevän -- -- -- Oi, Jumalani! Hän on niin lähellä -- ja\nse on kauheata, sillä minä en tahdo häntä lähelleni. Soisin mieluummin\ntuhansia penikulmia välillemme -- ja olen varma, ettei ole kuin\nmuutama askel... Onko tämä mielikuvitusta? vai onko tämä totta? vai\nolenko tulemaisillani hulluksi?... Neiti Gray! _Te_ ette petä minua.\nTarkastakaa huone! Herran nimessä, katsokaa kaikkialta ja sanokaa,\nolemmeko kahden? Ja ellemme ole, kuka on huoneessa paitsi teitä ja\nminua?\"\n\nJane oli istunut kyynärpäitään pöytään nojaten, hellivät silmät\nkiinteästi luotuina Garthin painuneeseen päähän. Kun Garth toivoi\nhänen olevan tuhansien penikulmien päässä, painoi hän päänsä käsiinsä.\nHe olivat niin lähellä toisiaan, että jos Garth olisi uudelleen\nojentanut oikean kätensä, se olisi koskettanut Janen tuuheaa, pehmeää\ntukkaa. Mutta Garth ei ojentanut kättänsä, ja Jane istui kasvot käsiin\nkätkettyinä.\n\nGarthin hätääntyneen kysymyksen jälkeen vallitsi kirjastossa tuokion\nsyvä äänettömyys. Sitten Jane kohotti päätänsä.\n\n\"Ei huoneessa ole ketään muita, herra Dalmain\", sanoi sisar Rosemary,\n\"kuin _te_ ja -- _minä_.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenesseitsemäs luku.\n\nSILMÄT, JOITA GARTH USKOI.\n\n\n\"Te pidätte siis autolla ajamisesta, neiti Gray?\"\n\nHe olivat ensi kerran olleet ajelemassa autolla ja joivat nyt\nkirjastossa teetä yhdessä, myöskin ensi kertaa, ja ensi kertaa sisar\nRosemary kaatoi teetä potilaallensa. Oli vasta maanantai-iltapäivä,\nmutta Janen loppuviikolla saamat kokemukset olivat jo hankkineet\nhänelle monta uutta oikeutta.\n\n\"Kyllä, pidän siitä, herra Dalmain, erittäinkin kun on näin kaunis ilma\nkuin nyt.\"\n\n\"Oletteko ennen ollut sellaisessa paikassa, missä on auto?\"\n\nSisar Rosemary epäröi. \"Olen kyllä ollut perheissä, missä on auto, ja\nolen ajanut tohtori Brandin autolla. Hän oli kerran minua vastassa\nCharing Crossilla.\"\n\n\"Jaha, minä tiedän\", sanoi Garth. \"Hieno vehje. Olitteko silloin\nmenossa jonkun potilaan luo vai palasitteko hoitamasta jotakuta?\"\n\nSisar Rosemary hymyili ja puraisi huultaan. \"Menossa\", vastasi hän\naivan totisena. \"Käväisin vain tohtorin kotona saamassa lähempiä\ntietoja ja ohjeita.\"\n\n\"Mahtaa olla suurenmoista tehdä työtä semmoisen miehen johdolla\nkuin Brand\", sanoi Garth, \"ja minä olen kuitenkin varma siitä, että\nkaikki paras, mitä teette, on omaa keksimäänne. Eihän hän esimerkiksi\nneuvonut teille sitä loppuviikkoista vierailumatkaa? En usko. Ja\nmitä se jo on vaikuttanut! Mutta sanokaapa eräs asia! Kun me ajoimme\nautolla, ei koskaan yhtäkkiä vähennetty vauhtia päästäksemme jonkin\nohi eikä toitotettu äkkiä, jotta saataisiin jokin tieltä pois, vaan\nte ilmoititte aina ennakolta, minkä ohi ajoimme tai mikä oli tiellä\nvähän matkan päässä. Kuten: 'Ensi käännöksessä meidän täytyy ajaa\nheinäkuorman ohi, siinä on ahdas paikka, mutta täytyy hiljentää\nvauhtia'; tai: 'Kas, vanha ruskea lehmä on tuolla keskellä tietä.\nTottahan väistää, kun toitotamme.' Ja kun sitten tienmutkassa äkkiä\nvauhti hiljeni tai toitotettiin torvea, tiesin syyn jo ennakolta eikä\nmikään tullut yllättäen. Tiesittekö te, kuinka tuskallista on sokealle,\nettä kiidettäessä täyttä vauhtia sitten aivan äkkiä hiljennetään\nkulkua eikä hän aavista syytä siihen, tai että kaarretaan tuntuvasti\nsivulle eikä hän tiedä, mitä väistetään? Tänään ajelumme oli sulaa\nyhtämittaista nautintoa, te kun piditte huolta siitä, ettei mitään\nsemmoista tapahtunut. Tiesin jo etukäteen mitä tapahtuisi aivan yhtä\nhyvin, kuin jos minulla olisi ollut näköni.\"\n\nJane painoi käden povellensa. Oi, kuinka vähällä Garth pääsisi kaikista\nnoista sokean tarpeettomista kärsimyksistä, jos hän saisi aina olla\nhänen rinnallansa.\n\n\"Herra Dalmain\", sanoi sisar Rosemary, \"minä ajoin eilen tohtori\nDeryckin kanssa asemalle ja havaitsin kaiken sen, mitä juuri\nkuvasitte. En ole ennen koskaan ollut hermostunut autolla ajaessani,\nmutta eilen huomasin, miten suuressa määrin se riippuu juuri\nsiitä, että ihan tietämättämme koko ajan pidämme silmällä asioita,\nmittaamme välimatkoja, tarkkaamme nopeutta ja tiedämme, mitä jokainen\nohjauspyörän käänne tarkoittaa. Niin että kun vasta lähdemme ajelulle,\ntäytyy teidän sen vuoksi suostua ottamaan minut silmiksenne.\"\n\n\"Kuinka hyvä te olette!\" sanoi Garth kiitollisena. \"Näittekö te siis\ntohtori Deryckin lähtevän?\"\n\n\"En. Minä en _nähnyt_ tohtori Deryckiä ollenkaan. Mutta hän sanoi\nhyvästi, ja tunsin hänen ystävällisen, voimakkaan kädenpuristuksensa,\nkun hän nousi autosta. Ja minä istuin ja kuuntelin, kuinka hänen\njunansa lähti liikkeelle ja puhkuen etääntyi.\"\n\n\"Eikö tuntunut kovalta näin antaa hänen tulla ja mennä, saamatta nähdä\nhänen kasvojansa?\"\n\nJane hymyili. \"Tuntui kyllä\", sanoi sisar Rosemary, \"mutta halusin\nkokea, kuinka kovaa se oli.\"\n\n\"Tuntee niin kauheata tyhjyyttä, eikö niin?\" sanoi Garth.\n\n\"Niin. Melkein toivoo, ettei ystävä olisi tullutkaan.\"\n\n\"Voi --\". Garthin syvässä huokauksessa oli tyytyväistä ymmärtämystä,\nja tuo uljas sydän, joka viimeiseen asti oli jaksanut kantaa sidettä,\ntunsi saaneensa liiankin suuren palkan.\n\n\"Entä ruoka-ateriat\", sanoi sisar Rosemary nauraen. \"Ne vasta ilkeän\nkiusallisia ovat, eikö niin?\"\n\n\"Ovat, tietysti; olen unohtanut, että te sen nyt ymmärrätte. En\nvoinut selittää sitä, miksi söin yksikseni. Tiedättehän sen haun ja\nkopeloimisen?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi sisar Rosemary, \"ja tavallinen loppu on kuitenkin se,\nettä takaa-ajettu esine on tiessään, kunnes jälkeenpäin itsestään\nilmestyy! Mutta, herra Dalmain, olen keksinyt monta helpottavaa\napukeinoa. Jos suostutte aterioimaan minun kanssani pienessä pöydässä,\nsaatte nähdä, kuinka hyvin kaikki käy. Ja sitten myöhemmin, jos minä\nvielä olen täällä, kun teillä rupeaa käymään vieraita, teidän täytyy\nantaa minun istua vasemmalla puolellanne, ja kaikki pienet avunantoni\ntapahtuvat niin sivumennen, ettei niitä kukaan huomaakaan.\"\n\n\"Kiitos!\" sanoi Garth. \"Olen sanomattoman kiitollinen. Usein on tullut\nmieleeni eräs tuhma leikki, jota Overdenessa leikimme jälkiruokaa\nsyödessä, kun meitä oli oikein vallaton ja iloinen seura koolla.\nTunnetteko vanhan Meldrumin herttuattaren? Joka tapauksessa olette\nkai kuullut hänestä? Aivan oikein, tietysti, tohtori Deryckhän tuntee\nhänet. Herttuatar kutsui kerran hänet papukaijaansa katsomaan. Hän\nei maininnut linnusta mitään puhelimessa, ja tohtori Deryck, luullen\nherttuattaren häntä tarvitsevan, jäi pois eräästä hyvin tärkeästä\nkokouksesta ja lähti heti paikalle. Onneksi oli herttuatar silloin\nkaupunkiasunnossaan. Ei silti, samoin hän olisi tehnyt, vaikka olisi\nollut Overdenessakin. Soisin, että olisitte joskus ollut Overdenessa.\nHerttuatar pitää mainion hauskoja kutsuja, jolloin henkilöt, jotka\ntodella viihtyvät toistensa seurassa, tapaavat toisensa. Siellä heidät\nmajoitetaan, syötetään ja ruokitaan, pidetään hyvänä, ja kukin saa\ntehdä ihan mitä haluaa, herttuattaren vaellellessa ulos ja sisälle\neriskummaisine elukkoineen ja lintuineen, tuoden hauskuutta ja\nviihtymystä, minne vain tuleekin. Viime kerralla, kun olin siellä,\noli hänellä tapana aina iltaisin, päivällisen jälkeen, päästää\nvierashuoneeseen kuusi Egyptistä tuotua hyppyrottaa, hirveän hauskoja\npikkuelukoita, aivan kuin pienoiskokoisia kenguruja. Ne hyppelehtivät\npitkin huonetta takajaloillaan pelästyttäen muutama naisia\npuolikuoliaiksi piiloutumalla heidän pukunsa helmoihin, ja nuoria\npalvelijoita, niin että nämä pudottivat tarjottimensa kahvikuppeineen\npäivineen. Hänen viimeinen löytönsä on tukaani -- etelä-amerikkalainen\nlintu, jonka nokka on kuin banaani ja ääni kuin vanhan hengenhätäisen\nlampaan. Mutta Tommy, punainen papukaija, on ylimmäinen suosikki, ja\nminun täytyy myöntää, että se on viisaampi ja ymmärtäväisempi kuin\nluulisikaan.\n\n\"No niin, Overdenessa me usein leikimme ajattelematonta leikkiä\nmuskottirypäleillä. Me panimme jokainen viisi marjaa määrätyn\nvälimatkan päähän lautasemme ympärille, sitten suljimme silmämme\nja yritimme tavoitella niitä haarukkaamme. Kuka ensimmäiseksi sai\nne kiinni ja syödyksi, pääsi voittajaksi. Herttuatar ei ottanut\nmilloinkaan siihen osaa. Hän istui mieluummin sovintotuomarina ja\nhuusi varoittavasti, jos joku yritti salaa tirkistellä. Neiti Champion\nja minä -- hän on herttuattaren sisarentytär, kuten ehkä tiedätte\n-- leikimme aina rehellisesti, mutta melkein aina me sitten myöskin\nhävisimme surkeasti.\"\n\n\"Niinkö\", sanoi sisar Rosemary. \"Tunnen sen leikin ja muistelin sitä\nkerran, kun sidesilmäisenä aterioin.\"\n\n\"Voi, jos minä olisin aavistanut, en olisi sallinut teidän sitä tehdä!\"\nhuudahti Garth.\n\n\"Tiesin sen\", sanoi sisar Rosemary. \"Sen tähdenhän minä hankin\nloppuviikoksi vapautta.\"\n\nGarth ojensi kuppinsa uudelleen täytettäväksi ja kumartui\ntuttavallisesti lähemmäksi.\n\n\"Nyt\", virkkoi hän, \"rohkenen kertoa teille pikkukiusoistanikin.\nPelkään aina niin hirveästi, että ruoassa tai juomassa on _kärpänen_.\nPienestä pojasta saakka olen kauhuissani ajatellut, että erehdyksessä\nvoisin niellä kärpäsen. Ollessani noin kuuden vanha kuulin erään\näitini naisvieraan sanovan: 'Oh, kerran vuodessa ainakin _täytyy_\nmeidän itsekunkin niellä kärpänen! Minä nielin omani juuri äsken\ntänne tullessani!' Tämä jokavuotisen kärpäsen pelko jäi valtavaksi\nlapselliseen mieleeni. Olin melkein kiitollinen, kun satuin\nnielaisemaan kärpäsen ja niin siis pääsemään siitä. Muistan, kuinka\nsukkelaan kerran söin leipäpalasen, missä olin huomannut jalkain ja\nsiipien jäännöksiä, sillä tavoin kun helpoimmin mielestäni sain sen\nsyödyksi ja sain olla huoletta lopun vuotta; mutta kädet nyrkissä\njuoksin edestakaisin pengermällä sitä nieleskellessäni. Ja kun minulle\nselvisi, ettei vuosi ja kärpänen pitänytkään paikkaansa, rupesin yhtä\nonnettomasti pelkäämään satunnaista kärpäsen nielaisemista. Luulen,\netten koskaan ole syönyt ravintolassa paahtoleipää ja sardiineja\nkatsomatta, näkyikö leivän alla pöpöjäni, vaikka katsoessani tunsinkin\nolevani hyvin sen vanhan eukon kaltainen, joka aina vuoteensa alta\netsi murtovarkaita. Mutta kyllä vieläkin olen tuon pikku elukan vuoksi\nsaanut kiusaantua! En voi sanoa: 'Simpson, oletteko varma, ettei\ntässä liemessä ole kärpästä?' sillä Simpson vastaisi: 'Ei, herra, ei\nmitään kärpästä, herra', ja yskisi käteensä, enkä minä millään voisi\ntoistamiseen kysyä häneltä samaa asiaa.\"\n\nSisar Rosemary kumartui ja asetti teekupin niin, että Garth helposti\nsai sen. \"Aterioikaa aina minun kanssani\", sanoi hän niin täydellistä\nymmärtämystä ilmaisevalla äänellä, että se melkein hyväili, \"ja minä\nlupaan teille, ettei milloinkaan ole kärpästä missään. Ettekö voi tässä\nsuhteessa uskoa minun silmiäni?\"\n\nJa Garth vastasi onnellisena ja kiitollisena hymyillen: \"Voisin uskoa\nteidän silmiänne missä asiassa tahansa. Niin, ja tästä minä muistan:\nminun täytyy uskoa niiden huostaan eräs tehtävä, jota en antaisi\nkenellekään toiselle. Onko ja hämärä, neiti Gray, vai vieläkö on tunnin\nverran valoisaa?\"\n\nSisar Rosemary vilkaisi ulos ikkunasta ja katsoi kelloansa. \"Käskimme\nkovin aikaisin tuomaan teen\", sanoi hän, \"sillä meillähän oli niin kova\nnälkä ajelemasta palatessamme. Kello ei ole vielä viittäkään, ja tämä\niltapäivä on hurmaava. Aurinko laskee puoli kahdeksalta.\"\n\n\"Siis valo on hyvä\", sanoi Garth. \"Joko olette juonut teenne! Valo\ntulee nyt vasemmanpuoleisesta ikkunasta työhuoneeseeni. Tiedättehän\nminun työhuoneeni yläkerrassa? Toittehan te sieltä rouva Brandin kuvan\nharjoitelmat. Huomasitte kaiketi silloin, että siellä oli iso joukko\nkehyksiin pingoitettuja kankaita nurkissa. Toisille ei ole maalattu\nmitään, toisilla on luonnoksia ja harjoitelmia, jotkut ovat valmiita\ntauluja. Neiti Gray, näiden viimeksi mainittujen joukossa on kaksi,\njotka tahtoisin muista varmasti erottaa ja sitten hävittää. Annoin\nSimpsonin eräänä päivänä kuljettaa minut sinne. Koetin löytää ne\ntunnustelemalla, mutta en päässyt varmuuteen, ja lopulta menin vallan\nsekaisin päästäni hakiessani niitä semmoisesta määrästä. En tahtonut\npyytää Simpsonin apua, sillä aiheet ovat -- no niin, hiukan oudot, ja\njos hän huomaisi minun hävittäneen ne, syntyisi siitä kaikenlaista\npuhetta ja arvelua, enkä voi sietää palvelijain uteliaisuutta. En\nliioin voinut kääntyä tohtori Deryckin puoleen, sillä hän tuntee\nhenkilöt. Päähenkilö on hänen tuttujansa. Kun maalasin ne taulut, en\nvoinut aavistaakaan, että paitsi minua joku toinenkin saisi ne nähdä.\nSen tähden te, rakas ja luotettava kirjurini, olette ainoa, jonka\npuoleen voin kääntyä. Tahdotteko tehdä mitä minä pyydän? Ja tahdotteko\ntehdä sen nyt heti?\"\n\nSisar Rosemary työnsi tuolinsa taaksepäin. \"Kuinka en tekisi, herra\nDalmain. Minähän olen täällä juuri tehdäkseni mitä te tahdotte, ja teen\nsen tietysti myös, milloin te vain tahdotte.\"\n\nGarth otti liivintaskustaan avaimen ja laski sen pöydälle. \"Tässä\non työhuoneeni avain. Luulen, että ne taulut, joita tarkoitan, ovat\nnurkassa, ovea vastapäätä, keltaisen, japanilaisen verhon takana. Ne\novat suuret -- noin viisi jalkaa korkeat ja kolme ja puoli leveät.\nJos teidän on vaikea niitä kuljettaa, niin asettakaa ne vastatusten\nja soittakaa Simpsonia kantamaan. Mutta älkää jättäkö häntä yksikseen\nniiden pariin.\"\n\nSisar Rosemary otti avaimen, nousi ja meni pianon luo, jonka avasi.\nSitten hän veti kireälle punaisen rihman, jota myöten Garth osasi\nsoittokoneen luo.\n\n\"Istukaa ja soittakaa\", sanoi hän, \"sillä aikaa kun minä olen\ntoimittamassa asiaanne. Mutta sanokaa minulle eräs asia. Tehän\ntiedätte, kuinka suuresti teidän teoksenne kiinnostavat minua.\nToivotteko te minun vain vilkaisevan niihin sen verran, että löydän ne,\nvai saanko oikein katsella niitä työhuoneen kauniissa valaistuksessa?\nSaatte olla varma, että teen aivan kuten toivotte.\"\n\nTaiteilija Garth ei voinut vastustaa tätä pyyntöä, joka tarkoitti hänen\nteostensa katselemista ja ihailemista. \"Saattehan te tietysti katsella\nniitä, jos haluatte\", sanoi hän. \"Ne ovat ehdottomasti parhaat työni,\nvaikka maalasinkin ne ulkomuistista vain. Minulla on -- tarkoitan\ntietysti minulla oli ennen tapana usein niin tehdä. Eivätkä ne suinkaan\nole mitään mielikuvia. Maalasin tarkalleen mitä näin -- ainakin mitä\nnaisen kasvoihin ja koko olentoon tulee. Ja niissä koko taulun sisältö\nonkin. Muu on vain täytteenä.\"\n\nHän nousi ja meni pianon luo. Hänen sormensa harhailivat koskettimilla,\nloihtien hiljaa kuuluville \"Veni, Creator Spirituksen\" sointuja.\n\nSisar Rosemary meni ovea kohden. \"Mitenkä minä ne tunnen?\" kysyi hän ja\nodotti.\n\n\"Venin\" soinnut laantuivat hiljaiseksi hyminäksi. Garthin ääni kuului\nselvänä ja kirkkaana pianon luota, aivan kuin hän olisi lausunut\njotakin itse hiljaa säestäen.\n\n\"Nainen ja mies... kahden eräässä puistossa, mutta ympäristö on vain\nhahmoiteltu. Nainen on iltapuvussa, pehmeässä mustassa puvussa, jossa\non laahustin ja pitsejä povella. Sen nimi on: 'Vaimo.'\"\n\n\"Entä toinen?\"\n\n\"Sama nainen, sama ympäristö, mutta ei miestä nyt tällä erää. Ei\nsiihen tarvitse maalata miestä, sillä nyt hän on aina -- näkyvänä tai\nnäkymättömänä -- hänen luonaan. Sylissään nainen pitää\" -- pianon\nsävelet vaikenivat, huoneessa oli aivan hiljaista -- \"pientä lasta.\nTaulun nimi on 'Äiti.'\"\n\n\"Venin\" sävelet yltyivät pauhaavaksi rukoukseksi:\n\n    \"Pois kateet poista, rauha suo!\"\n\nja ovi painui kiinni sisar Rosemaryn mentyä.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskahdeksas luku.\n\nTAITEILIJAN TYÖHUONEESSA.\n\n\nJane nousi Garthin työhuoneeseen, avasi oven ja astuttuaan sisälle veti\nsen kiinni jäljestänsä.\n\nIlta-aurinko paistoi länsi-ikkunasta, hohdollaan kohottaen\nsilkkiverhojen ja -varjostimien upeutta, japanilaisen koruompeleen\nsinipunervan vistarian väriloistoa samoin kuin tummanpurppuraiselta\npohjalta erottuvan kultaisen, omaan loputtoman pitkään pyrstöönsä\nkietoutuneen Kiinan lohikäärmeenkin, jolla oli käyristyneitä kynsiä\nsekä mahdollisissa että mahdottomissa kohdin.\n\nJane oli käynyt jo monta kertaa Garthin työhuoneessa, mutta aina\nkiireesti hakemassa jotakin, Garthin innokkaasti odottaessa alhaalla,\nniin ettei hänen ollut sopinut viivähtää. Margeryllä oli toinen avain,\nsillä hän kävi joka päivä siellä itse avaamassa ikkunat, hellävaroen\ntomuttamassa kaikki arvokkaimmat taideteokset ja yleensä katsomassa,\nettä kaikki oli samanlaisessa kunnossa kuin silloinkin, kun isännän\nkerkeät silmät vielä voivat tarkastella ympärillensä. Mutta avain oli\naina Margeryn avainkimpussa, eikä Jane mielellänsä pyytänyt lupaa,\nolisi kenties vielä saanut kieltävän vastauksen. Nyt hänellä oli aikaa;\nja hän istui matalaan ja syvään, tyynyillä hyvin mukavaksi verhoiltuun\nkorituoliin. Se olikin kuin tehty häntä varten, käsille, polville ja\njaloille oli mukavaa nojaa, niin että hän arveli kaikkien muitten\ntuolien vastaisuudessa aivan varmaan tuntuvan epämukavilta tämän\nrinnalla. Juuri samoin tahtoi hänkin sopia rakastamallensa olennolle!\nOlla joka suhteessa niin sopiva hänelle, että hänen läheisyytensä olisi\nhänelle ainaisen voiman, levon ja lohdutuksen lähteenä.\n\nHän katseli ympärilleen. Kaikki oli niin Garthin mukaista; joka\npikkuseikka erinomaista; joka värivivahdus kohotti toista ja kohosi\nsiten itse. Valoa tuli sekä katosta että ikkunoista; telineitä\nkaikenlaatuisia ja -kokoisia, tyhjää, missä tilaa ja ehdotonta\ntomuttomuutta tarvittiin, upeata mukavuutta uunin ympärillä; sopissa\nja nurkissa; kaikki oli erinomaista. Ja yksinkertaiset, ruskeat\nseinäpaperit olivat kauniit, rauhalliset väriltään, ilman punaisen tai\nkeltaisen vivahdusta, puhtaasti pähkinänruskeat. Eräillä telineillä,\nlähellä kauimmaista ikkunaa, oli keskeneräinen maalaus; värilautanen\nja sivellin olivat vieressä, siinä mihin Garth oli ne jättänyt\nlähtiessänsä ulos eräänä aamuna kolme vuotta sitten, jolloin hän\nhyppäsi aidan yli pelastaakseen pienen eläinraukan tarpeettomista\nkärsimyksistä, mutta syöksyen itse mitä suurimpaan tuskaan ja\nonnettomuuteen.\n\nJane nousi ja tarkasteli kaikenmoisia merkillisiä pikkuesineitä, joita\noli uuninreunuksella. Erikoisesti kiintyi hänen huomionsa pieneen ja\nhyvinvoipaan pronssiseen karhuun, joka samalla sekä tanakasti että\nkeveästi ja luontevasti istui takakäpälillään, puristaen etukäpälillään\npronssista pylvästä, pää käännettynä sivullepäin, pienet, anovat\nsilmät tähdättyinä suoraan eteenpäin. Kahleista, joilla se oli sidottu\npylvääseen, näki, että se oli vanki ja mahdollisesti myös vihainen.\nJane arvasi heti, että sen päätä voi nostaa ja ruumista käyttää\ntulitikkusäiliönä, mutta oli myös varma, että jos hän sitä nostaisi,\nei sisältä mitään tikkuja löytäisi. Tämä pikku karhu oli varmaan\naikaisemmilta Victorian ajoilta, lapsuudenystävä, jota ei käytetty\njokapäiväisiin tarpeisiin. Hän nosti päätä. Ruumis oli tyhjä. Hän\nasetti pikku karhun takaisin paikoilleen uuninreunukselle ja tunsi\ntahallansa viivyttävänsä koetusta, mikä hänen oli kestettävä.\n\nDeryck oli hänelle kertonut Garthin maalaamista 'ainoan oikean'\nkuvista. Garth oli äsken itse kertonut lisää niistä. Turhaa oli siis\nenää viivytteleminen. Hän katsahti keltaiseen verhoon päin.\n\nSitten hän meni läntisen ikkunan luo ja avasi sen selko selälleen.\nAurinko painui hiljalleen punertavia kukkuloita kohti. Taivaan tumma\nsini vaaleni, ja heikko rusoitus kohosi sitä mukaa sille. Jane loi\nkatseensa taivaaseen ja painaen kätensä syvälle taskuihinsa puheli\nääneen: \"Jumala tietää\", sanoi hän, -- \"ellen enää toiste kykene sitä\najattelemaan tai sanomaan, tahdon sen nyt sanoa -- _uskon tehneeni\noikein_. Ajattelin Garthin vastaista onnea ja myös omaani. Tein\nratkaisuni meidän molempain tähden, ja sain uhrata nykyhetken onnen sen\nhirveäksi hinnaksi. Mutta, Jumala tietää, uskoin tekeväni oikein, ja --\n_niin uskon yhä_.\" Jane ei milloinkaan enää niin sanonut.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesyhdeksäs luku.\n\nJANE KATSELEE ITSEÄNSÄ RAKKAUDEN KUVASTIMESTA.\n\n\nKeltaisen varjostimen takana oli taulunteelmiä sikinsokin, ja Jane\nnäki, että sokean kädet olivat turhaan etsiä haparoineet ja sitten\nyrittäneet saada taas kaikkea järjestykseen ja paikoilleen. Hellävaroen\nJane otti joka taulun kaatuneesta kasasta, käänsi sen oikeaan asentoon\nja asetti kumolleen seinän nojalle. Kauniita töitä oli siellä; toiset\nvalmiita, toiset puolivalmiita. Parit tutut kasvot, maalattuina vielä\nentistäänkin kauniimmat, katselivat häneen. Mutta etsimiänsä tauluja\nhän ei löytänyt.\n\nHän nousi ja silmäili ympärilleen. Toisessa nurkassa, osittain\nkairolaisen varjostimen peitossa, oli myös kasa tauluja. Jane meni\nsinne.\n\nMelkein heti hän löysi ne, joita etsi. Ne olivat muita suuremmat, ja\nhän tunsi ne ensi silmäyksellä päähenkilön pehmeästä mustasta puvusta.\n\nTarkastamatta niitä sen enempää, vei hän ne läntisen ikkunan eteen ja\nasetti ne niin, että valo lankesi niihin edullisesti. Hän veti tuolin\nikkunan luo, otti pronssisen karhun vasempaan käteensä ikään kuin\ntaikakaluksi, jonka piti auttaa häntä kestämään, mitä nyt kestettävä\noli, käänsi toisen taulun takanurin, ja istuutui rauhassa katselemaan\ntoista.\n\nYlevä naisolento ylevästi kuvattuna oli ensimmäinen vaikutelma, mikä\nsiirtyi silmästä aivoihin. Niin, ylevyyttä ennen kaikkea oli komeassa\nryhdissä, uljaassa katsannossa, koko olemuksen arvokkuudessa. Sitten --\nkun katselija huomasi kookkaan vartalon, joka oli niin sopusuhtainen,\nettei vaikuttanut kömpelöltä, vaikka oli suuri, täyteläinen ja hyvin\nkehittynyt, jäsenien pituuden, jalan lujan asennon ja isot, pystyvät\nkädet -- tuli hänen kuvasta saamaksensa toiseksi vaikutelmaksi voima --\nvoima toimia, voima olla ja elää, voima eloa jatkuvasti ylläpitää.\n\nSitten katse siirtyi kasvoihin. Ne tuottivat yllätyksen. Taulun kolmas\nvaikutelma oli rakkaus -- korkein, pyhin, ihanteellinen rakkaus ja\nkuitenkin niin perin hellän inhimillinen -- ja noista kasvoista se\nkuvastui.\n\nKasvot olivat suuret, mutta hyvin vartalon mukaiset. Ei niitä\ntavallisen mitan mukaan voinut kauniiksi sanoa. Piirteet olivat\nmelko säännölliset, ei ainoatakaan suorastansa rumaa viivaa, mutta\nei yksikään niistä ollut täysin kauniskaan, ja yleisvaikutelma oli,\nettä ne eivät olleet minkään näköiset, mutta sittenkin miellyttävät,\neikä niissä näkynyt jälkeäkään minkäänmoisesta laittelusta, jota\nolisi tarvinnut kaihtaa. Mitä kauemmin niitä katseli, sitä enemmän ne\nmiellyttivät ja sitä enemmän täytyi vain ihailla niiden rehellisyyttä\nja puhtautta, niiden mielevyyttä ja jaloa yksinkertaisuutta, ja niiden\npuutteet jäivät huomaamatta. Nämä ulkonaiset piirteet havaittuansa\nkatselija loi katseensa muuanne miettiäksensä mitä oli nähnyt, siirsi\nsen taas takaisin kuvaan, ikään kuin varmistaaksensa mietteitänsä,\nja näki silloin ihmeitä. Kasvoille oli valahtanut kirkkaus, \"jota ei\nmailla eikä merillä nähty ole\". Se loisti rauhallisista harmaista\nsilmistä -- kun ne hänen eteensä polvistuneen miehen pään yli taulusta\nkatselivat -- ilmaisten naisen koko sielun ylevää antaumusta tunteen\nvaltaan, joka voimakkaana ja täydellisesti hallitsi häntä, mutta\nsamalla myös antoi hänelle voimaa olla entistäkin todellisemmin oma\nitsensä. Pelokasta iloa, vielä käsittämättömän salaisuuden ihmetystä,\nkiihkeätä hellyyttä, melkein jumalaista myötätuntoa miehen hillittömän\nvoimallista tunnetta kohtaan, mikä sai miehen polvistumaan hänen\neteensä ja hakemaan tyyntä hänen poveltansa, kaipausta saada lohduttaa,\nantaa ja onnellistaa, kaikkia näitä oli tuossa ylenpalttisen ihanassa\nkatseessa, ja vedet herahtivat katselijan silmiin.\n\nNainen istui marmorikaiteen leveällä jalustalla. Hän katsoi suoraan\neteensä. Hänen polvensa työntyivät koko lailla pitkälle eteen, ja\ntumman puvun laahustin täytti oikean etualan. Vasemmalla, hiukan\nsivulla oli polvistuneena mies, pitkä, sorja, juhlapukuinen mies, kädet\nkiedottuina naisen vyötäisille, kasvot painettuina pehmeihin pitseihin\nhänen povelleen, näkyvissä vain hänen sileä, tumma niskansa. Ja\nkuitenkin koko olemus ilmaisi kiihkeätä tunnetta. Nainen oli painanut\nhänet itseänsä vasten, kuten näytti, liikkein, joissa tuntui naisen\ntäydellistä antaumusta ja hellänä värähtelevää, äidillistä huolenpitoa,\nja nyt olivat kädet kierrettyinä kaulaan, yhä pitäen polvistunutta\nkiinteästi povea vasten. Ei sanaakaan oltu lausuttu. Kätketyt kasvot\nolivat tietysti sanattomat, ja naisen huulet olivat tumman pään yllä\nlujassa puserruksessa, ilmaisten tyyntä itsensähillitsemistä, vaikka\nniillä jo väikähteli ääretöntä onnea kajastava hymy.\n\nVasemmalta helakanpunainen riipparuusu kiersi hämärästi erottuvaa\npienausta, valuen ylänurkasta hehkuvana rykelmänä alaspäin ja ollen\ntaulun ainoana värikkyytenä.\n\nMutta näistä vähäpätöisistä sivuseikoista silmä pian palasi\nrauhallisiin, helliin kasvoihin, jotka hohtivat rakkautta,\nvoimakkaihin, pystyviin käsiin, jotka ensi kertaa oppivat saattamaan\ntuntuville naisen hellyyden suojelevaa lämpöä, ja sisäinen ääni\nkuiskasi, että ainoa mahdollinen nimi taululle oli \"Vaimo\".\n\nJane katseli sitä kauan aikaa. Ellei Garthin pikku karhu olisi ollut\nniin lujaa tekoa kuin oli, olisi se mennyt murskaksi Janen käden\npuserruksesta.\n\nHän ei voinut hetkeäkään epäillä, ettei katsellut omaa kuvaansa, mutta\nvoi taivas! kuinka toisenlainen tämä oli kuin se, jonka hän näki omasta\nkuvastimestaan! Pari kertaa hänen ajatuksensa pysähtyivät tykkänään,\nja hän katseli aivan tylsänä taulun mitättömiä sivuseikkoja. Mutta\nharmaitten silmien ilme veti puoleensa, elvyttäen voimakkaaksi jokaisen\ntunteen, jonka hän oli kokenut, kun tuo rakas pää niin odottamatta\noli löytänyt lepopaikkansa hänen poveltaan. \"Totta\", kuiskasi hän,\nja toisti vielä: \"Niin, totta se on. En voi sitä kieltää. Tuollaiset\nolivat tunteeni; tuon näköinen lienen siis ollut.\"\n\nJa sitten hän vaipui yhtäkkiä polvilleen kuvan eteen. \"Oi, Jumalani!\nTuon näköinenkö minä olin? Ja silloin tuo rakas poika kohotti\nsäteilevät silmänsä ja katsoi minuun kuutamovalossa. Tässäkö siis,\nmitä hän näki? Olinko _minä tuon_ näköinen? Ja nainenko, joka tuon\nnäköisenä painaa hänen päätään rintaansa vasten, kieltäytyy seuraavana\npäivänä rupeamasta hänen vaimokseen hänen nuoruutensa ja mitättömän\nikäeron vuoksi muka?... Oi, Garth, Garth!... Oi, Jumala, auta häntä\nymmärtämään!... auta häntä antamaan minulle anteeksi!\"\n\nJane otti toisen taulun ja asetti sen eteensä toisen päälle.\n\nSama nainen samassa paikassa istumassa, mutta miestä ei ollut.\nSylissänsä hän piteli lasta, jonka hento, tumma pää lepäsi hänen\ntäyteläisellä rinnallansa. Nainen ei katsonut pikku pään ylitse, vaan\nkatseli pää kumarruksissa lapsosen kasvoja.\n\nPunainen riippuruusu oli kasvanut niin, että muodosti hehkuvanpunaisen\nkaaren äidin ja lapsen yli taulun toisesta laidasta toiseen. Hellyyden\nmajesteetillisuus kuvastui äidin voimakkaasta olemuksesta. Piirteiltään\nkasvot olivat entiset, jokapäiväiset, mutta nyt niitä kirkasti\näidinrakkaus. Ymmärsi, että \"Vaimo\" oli ylenmäärin täyttänyt, mitä\nniin runsaasti oli luvannut. Siinä oli todella vaimo, äitiyden ihmeen\ntäydellistämänä. Kaikki salaisuudet olivat valjenneet, kaikki ilot\nkoettuina, ja hymy hänen rauhallisilla huulillansa ilmaisi sanomatonta\ntyytyväisyyttä.\n\nRuusu oli ruhjoutunut heidän kohdaltansa ja sen terälehtiä oli\nsiroittunut äidin ja lapsosen päälle. Pienokaisen hennot sormet\nhypistelivät pehmeitä pitsejä äidin povella. Lehti oli pudonnut sen\nhennolle ranteelle. Äiti oli kohottanut kätensä ottaakseen sen pois,\nmutta katse tapasi tummat, säteilevät silmät, ja hän viivytteli\nhetkisen ja hymyili.\n\nJane purskahti katkerasti itkemään. \"Nuori poika\" oli paremmin\nälynnyt hänessä piilevän äidillisyyden kuin hän itse. Välähdykseltä\nkerran nähtyänsä hänet \"Vaimona\" hänen mielikuvituksensa oli\nkiitänyt tuonnemmaksi ja nähnyt hänet \"Äitinä\". Ja hänen oli jälleen\nmyöntäminen: \"Totta -- niin, totta se on.\"\n\nJa sitten hän muisti tuon onnettoman puheen: \"Eivät ne olleet sellaiset\nkasvot, joiden olisi suonut aina olevan vastapäätä pöydässä.\" Olivatko\nnämä sellaiset kasvot -- nämä, jotka Garth oli tällaisiksi kuvitellut\nvuoden kestäneen avioliiton jälkeen? Voisiko kukaan mies kyllästyä\nniihin tai tahtoisiko kääntää katseensa pois niistä?\n\nJane katseli uudelleen ja kauan niitä. Pieni karhu heltisi hänen\nkädestänsä, ja hän peitti kasvot käsiinsä; hehkuva puna kohosi\nkasvoille aina hiusmartoon saakka ja kihisi aina sormenpäihin asti.\n\nHetkisen kuluttua Jane kuiskasi: \"Oi, rakkahin, anna minulle anteeksi.\nOlin kokonaan väärässä. Tahdon tunnustaa, ja Jumalan avulla kaikki\nselviää. Oi, rakkahin, annatko sinä minulle anteeksi?\"\n\nVielä kerran hän nosti päänsä ja katsoi taulua. Muutamia\nriippuruusunlehtiä oli maassa. Ne muistuttivat hänelle hänen poveltansa\nShenstonen pengermälle pudonneita, muserrettuja ruusuja, hänen sinä\nyönä särkemiensä iloisten toiveitten ja rakkauden onnen sattuvia\nkuvia. Mutta yläreunassa koristivat taulua kasvavan riippuruusun upeat\nkukkakiehkurat.\n\nJane meni läntisen ikkunan luo ja seisoi siellä kädet ristissä pään\npäällä katsellen auringonlaskun sädeloistoa. Taivaanranta hohti\nkultaisena ja purppuraisena, kalpeni hiukan ylempänä vehmaankeltaiseksi\nja sieltä täältä rusopilviseksi, mutta hänen päänsä yläpuolella oli\ntumma, ääretön sini.\n\nJane katseli punervien kukkuloiden kullanhohteisia huippuja ja lausui\npuoliääneen: \"Ja kaupunki oli puhdasta kultaa; -- eikä se tarvitse\nvaloksensa aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sitä.\nEikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta, eikä parkua, eikä kipua\nole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.\"\n\nVoi, kuinka paljon entistä oli mennyt sen jälkeen kuin hän tunti sitten\nseisoi saman ikkunan edessä. Koko elämä tuntui päässeen entisille\nraiteilleen. Sen muodot olivat muuttuneet ja näköalat vaihtuneet.\n\nJane loi silmänsä sineä kohti, ja selittämättömän aavistuksellinen\nhymy väikkyi hänen huulillansa: \"Elämä, jolla ei loppua ole!\" mutisi\nhän. Sitten hän kääntyi, otti pikku karhun lattialta ja asetti sen\nuuninreunukselle, työnsi tuolinkin paikoilleen, sulki läntisen ikkunan\nja otti molemmat taulut sekä lähti varovaisesti kuljettamaan niitä\nalhaalle.\n\n\n\n\nKolmaskymmenes luku.\n\nNAINEN, JOTA TAULUT KUVASIVAT.\n\n\n\"Kauanpa te viivyitte, neiti Gray. Olin jo vähällä lähettää Simpsonin\nkatsomaan, mitä oli tapahtunut.\"\n\n\"Oli hyvä, ettette lähettänyt, herra Dalmain. Simpson olisi tavannut\nminut itkemästä työhuoneen lattialta, ja minun olisi silloin ollut\nnöyryyttävämpää pyytää hänen apuansa kuin teidän kysyä, onko liemessä\nkärpäsiä!\"\n\nGarth kääntyi äkkiä tuolillaan. Taiteilijakorva oli erottanut äänessä\nsävyn, joka ilmaisi teoksien ymmärtämistä.\n\n\"Itkemästä!\" sanoi hän. \"Minkä tähden?\"\n\n\"Sen tähden, että ne ovat niin vaikuttavat\", vastasi sisar Rosemary.\n\"Nämä taulut ovat ihanat. Nehän järkyttävät sydäntä. Ja samalla ne\novat niin liikuttavat -- voi, niin liikuttavat, sillä te olette tehnyt\nrumasta naisesta kauniin.\"\n\nGarth hypähti seisoalleen ja käänsi kasvonsa sisareen päin. Ne olisivat\nleimunneet suuttumusta, elleivät silmät olisi olleet sokeat.\n\n\"Mitä sanoitte?\" huudahti hän.\n\n\"Rumasta naisesta kauniin\", vastasi sisar Rosemary tyynesti.\n\"Tiesittehän itse, ettei malli ollut kaunis. Ja siinäpä juuri taulun\nihmeellinen teho onkin. Vaimonaolo on hänen kaunistuksensa, äitiys\nhänen ihanuutensa, niin että mitä kauemmin häntä katselee, sitä enemmän\nunohtaa hänen rumuutensa. Rakastavana ja rakastettuna ja rakkauden\narvoisena hän on kaunis ja viehättävä. Taide viettää siinä voittojansa.\"\n\nGarth istui ja pani ojennetut kätensä ristiin.\n\n\"Totuus viettää voittojansa\", sanoi hän. \"Maalasin, mitä olin nähnyt.\"\n\n\"Maalasitte hänen sielunsa\", sanoi sisar Rosemary, \"ja se kirkasti\nhänen rumat kasvonsa.\"\n\n\"Minä näin hänen sielunsa\", sanoi Garth melkein kuiskaten, \"ja se näky\noli niin loistava, että se on valaissut pimeätä elämääni. Sen muisto\nluo vieläkin valoa pimeyteeni, nytkin vielä.\"\n\nHerkkä hiljaisuus vallitsi kirjastossa.\n\nHämärä yhä tummeni.\n\nSitten sisar Rosemary puhui hiljaa: \"Herra Dalmain, sallikaa minun\npyytää teiltä jotakin. Älkää hävittäkö noita tauluja.\"\n\nGarth kohotti päätänsä. \"Hyvä lapsi, minun täytyy ne hävittää\", sanoi\nhän. \"En voi antaa niiden olla, ne voisi kenties nähdä joku, joka\ntuntisi minun -- sen -- sen naisen, joka niihin on maalattu.\"\n\n\"Mutta joka tapauksessa täytyy erään henkilön nähdä ne, ennen kuin ne\nhävitetään.\"\n\n\"Ja kuka hän on?\" kysyi Garth.\n\n\"Tuo nainen itse\", sanoi sisar Rosemary rohkeasti.\n\n\"Kuinka te tiedätte, ettei hän ole jo nähnyt niitä?\"\n\n\"Onko hän?\" kummasteli sisar Rosemary.\n\n\"Ei\", vastasi Garth lyhyesti, \"eikä koskaan saakaan nähdä.\"\n\n\"Hänen täytyy!\"\n\nÄänessä oli jotakin salaisen itsepintaista, mikä herätti Garthin\nhuomion.\n\n\"Miksi?\" kysyi hän ja odotti innokkaasti vastausta.\n\n\"No sen tähden, että naiselle, joka tietää olevansa ruma, olisi\nsuuriarvoista nähdä itsensä noin kauniina.\"\n\nGarth istui muutaman hetken hyvin hiljaa.\n\n\"Nainen -- joka tietää -- olevansa -- ruma?\" toisti hän ihmetellen.\n\n\"Niin\", sanoi sisar Rosemary rohkaistuneena. \"Luuletteko, että tuo\nnainen on omasta kuvastimestaan milloinkaan nähnyt lähimainkaan teidän\ntauluanne muistuttavaa kuvaa? Kun me yleensä seisomme kuvastimen\nedessä, herra Dalmain, tarkastamassa hattujamme, ruusukkeitamme ja\nhiuslaitteitamme, niin olemme tavallisesti rumimmillamme, ja tuo nainen\nei rumimmillansa ilahdu itsensä nähdessään.\"\n\nGarth istui aivan ääneti.\n\n\"Ei hän milloinkaan näe siitä itseänsä 'Vaimona' eikä 'Äitinä'. Onko\nhän vaimo?\"\n\nGarth empi silmänräpäyksen. \"On\", sanoi hän hyvin tyynesti.\n\nJane painoi kädellä sydäntänsä, sen täytyi rauhoittua, Garth kuulisi\nmuuten sen sykinnän.\n\nSisar Rosemaryn ääni värähti vain hiukkasen, kun hän taas puhui.\n\n\"Onko hän äiti?\"\n\n\"Ei\", sanoi Garth. \"Kuvasin vain, minkälainen äiti hänestä olisi voinut\ntulla, jos --\"\n\n\"Jos --?\"\n\n\"Jos niikseen olisi käynyt\", vastasi Garth nopeasti.\n\nSisar Rosemary tunsi olevan parasta lopettaa. \"Hyvä herra Dalmain\",\nvirkkoi hän alistuvaisesti, \"huomaan, että olen tuntunut teistä\nvarmaankin kovin tungettelevalta kaikkine kysymyksineni ja\notaksumisineni. Mutta syyttäkää taulujenne minuun tekemää voimakasta\nvaikutusta. Ah, ne ovat ihanat -- ihanat!\"\n\n\"Niinkö\", sanoi Garth, ja taiteilijan herkkä ilo saadusta\ntunnustuksesta virkosi hänessä. \"Neiti Gray, olen osittain unohtanut\nne. Ovatko ne siinä? Hyvä on. Asettakaa ne eteenne ja kuvatkaa ne\nminulle. Sanokaa, mitenkä ne maalauksina miellyttävät teitä!\"\n\nJane nousi ja meni ikkunan luo. Hän avasi sen; ja hengittäessään\nraitista ilmaa hän palavasti rukoili, että hänen hermonsa, äänensä ja\nitsensähillitsemiskykynsä eivät tänä ratkaisevana hetkenä pettäisi.\nItse hän oli päässyt vakaumukseen näiden taulujen avulla. Nyt oli Garth\nsaatava vakuuttuneeksi niitä kuvaamalla. Hänet täytyi saada luottamaan\nsiihen rakkauteen, jota hän oli kuvannut.\n\nSitten sisar Rosemary istui, ja tasaisella, miellyttävällä äänellään\nhän tarkalleen kuvasi hartaana kuuntelevalle sokealle taiteilijalle,\nmitä Jane oli nähnyt ylhäällä työhuoneessa.\n\nKuvaus oli verratonta. Se oli säälimätöntä. Garthin koko epätoivoinen,\nkalvava Janen kaipuu pääsi valloilleen, hulluksitekevä tietoisuus\nsiitä, että hän oli hänen, eikä nyt kuitenkaan hänen, että jos hän\nsinä iltana olisi pakottanut hänet antamaan vastauksensa, se ei olisi\nvoinut olla hylkäävä, että myöhempää kylmää harkintaa ei ollut olemassa\nnoina unohduksen hetkinä. Ja kuitenkin, -- hän oli menettänyt hänet --\nmenettänyt hänet! Miksi? Voi, miksi! Olisiko mahdollisesti siihen\nvoinut olla toinenkin syy kuin se, minkä hän ilmoitti?\n\nSisar Rosemary jatkoi rauhallisin äänin kuvausta ottamatta lainkaan\nhuomioon hänen ahdistustansa. Mutta kuvaus oli loppumaisillaan. \"Ja\nkuinka kaunis tuo riipparuusu on, herra Dalmain\", puhui hän. \"Minua\nniin miellyttää ajatuksenne antaa sen olla pieni ja nupullaan toisessa,\nsamalla kuin se toisessa on täyteen loistoonsa puhjenneena.\" Garth\nriistäytyi irti ajatuksistaan ja hymyili. Tuo tyttö ei saanut nähdä\nhänen liikutustansa.\n\n\"Olen iloinen, että huomasitte sen\", sanoi hän. \"Ja kuulkaa, emme\nhävitä niitä heti. Kun ne nyt löytyivät, niin ei ole kiirettä. Minä\nvaivaan teitä nyt kovin paljon, mutta oletteko hyvä ja pyydätte\nruskeata pinkopaperia ja kääritte taulut siihen ja kirjoitatte\npäällykseen: 'Ei saa avata. Käskekää sitten Margeryn viedä ne takaisin\ntyöhuoneeseen. Kun minä sitten joskus haluan saada ne, löydän ne\nhelposti.\"\n\n\"Olen oikein iloinen\", sanoi sisar Rosemary. \"Ehkäpä se ruma nainenkin\nsitten --\"\n\n\"Minä en salli hänestä noin puhuttavan\", sanoi Garth leimahtaen. \"En\ntiedä, mitä hän ajatteli itsestään -- epäilen, mahtoiko hän koskaan\nomaa ulkomuotoansa ajatellakaan. Enkä edes tiedä, mitä te olisitte\npitänyt hänestä. Voin ainoastaan sanoa, että hänen kasvonsa olivat\nainoat, jotka pimeydessäni erotan. Kaikki kaunis, mitä olen maalannut,\nkaikki kaunottaret, joita olen ihaillut, haihtuvat muistostani kuin\nsumu, irtautuvat mielestäni kuin syksyiset lehdet. Vain hänen kasvonsa\nsäilyvät; rauhallisina, kirkastuneina, hellinä, kauniina näen ne aina\nedessäni. Ja minuun tekee kipeätä, kun joku, joka on nähnyt hänet\nainoastaan sellaisena, jommoiseksi _minun_ käteni on hänet kuvannut,\nvoi mainita häntä rumaksi.\"\n\n\"Antakaa anteeksi\", sanoi sisar Rosemary nöyrästi. \"Tarkoitukseni ei\nollut pahoittaa teitä, herra. Ja osoittaakseni, mitä kuvat minuun\nvaikuttivat, saanko kertoa, minkä päätöksen tein työhuoneessanne?\nEnhän voinut olla tuntematta, mitä ne kuvasivat -- elämän suloisimpia\niloja -- ja toivoisin itselleni voimaa tunnustaa olleeni väärässä,\nnujertaa ylpeyteni ja olla suora ja nöyrä. Kirjoitan pojalleni ja\ntunnustan avomielisesti, miten minä omasta puolestani olen syyllinen\nmeidän väliseemme väärinymmärrykseen. Luuletteko, että hän ymmärtää?\nLuuletteko, että hän antaa anteeksi?\"\n\nGarth hymyili. Hän koetti saada mieleensä kuvaa somista, levottomista\nkasvoista, joita vaalea, pehmyt ja tuuhea tukka kehysti. Kuva ja ääni\neivät tosin olleet sopusointuiset, mutta sellaisenahan hänet muut\nnäkivät.\n\n\"Sitten hän on vallan hirveä otus, ellei anna\", sanoi hän.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesensimmäinen luku.\n\nHIUKAN MYÖTÄISTÄ.\n\n\nPäivällisen syönti sinä iltana -- he söivät nyt ensi kertaa pikku\npöydässä -- onnistui erinomaisesti. Sisar Rosemaryn pienet keinot\nolivat suureksi hyödyksi. Garth oli ihastuksissaan kaikesta, sillä hän\nei enää tuntenut olevansa niin avuton.\n\nIltapäiväinen jännitys laukesi hauskuudeksi. Muutama sopiva kysymys\nviekoitteli Garthin kertomaan yhä uusia juttuja herttuattaresta ja\nhänen suosikeistaan, ja molempain mielihyväksi mainittiin neiti\nChampionin nimi tuontuostakin.\n\nJanesta oli omituista kuulla Garthin vilkkaasti ja elävästi kuvaavan\nhäntä. Tuohon onnettomaan iltaan saakka Shenstonessa hän oli\nvallan merkillisen vähän tarkannut itseänsä, eikä hänellä ollut\naavistustakaan, että hänen oli tapana katsoa ihmisiä suoraan silmiin,\nkun he puhuivat hänen kanssaan, ja että se juuri \"kuohutti\" moniaita\nyksinkertaisia naikkosia, jotka sanoivat pelkäävänsä häntä ja hänen\nhermostuttavan heitä! \"Näettekö, hän katsoo suoraan heidän tyhjiin,\nraukkamaisiin pikkusieluihinsa, jotka ovat täynnä liioiteltuja\najatuksia heistä itsestään ja pahansuopia, pikkumaisia ajatuksia\nhänestä. Onko sitten ihme, että he pelkäävät ja pakenevat ja puhuvat\nhirveästä neiti Championista! Minä en milloinkaan huomannut hänen\nolevan 'hirveän', mutta kyllä minun täytyy sanoa, että olin tosiaan\nkiitollinen, ettei minulla ollut mitään hävettävää, kun joskus sain\ntilaisuuden puhella oikein vakavasti hänen kanssansa. Ne kirkkaat\nsilmät koskettivat pohjaa, kuten ranskalaiset niin sattuvasti sanovat.\"\n\nEi Jane liioin tiennyt, että hän aina puhuessaan -- jos suinkin\nmahdollista -- piti hiilihankoa kädessänsä, kohennellen valkeata, kun\nselitti omaa mielipidettänsä, ankarasti koputellen hiiliä, kun tahtoi\nkumota vastustajansa, että hän kenkänsä kärjellä korjasi valkeata,\nmutta etteivät hänen varsin hienot jalkineensa näyttäneet siitä sen\npahemmiksi käyvän, tai että hän jotakin vaikeata asiaa ajatellessaan\npiti oikealla kädellä kiinni leuastansa, kunnes pääsi selvyyteen.\nKaikkia näitä pikkuseikkoja Garth kuvaili elävästi, ja Janen täytyi\nihmetellä, miten tarkasti hän kaiken oli mielessänsä säilyttänyt, ja\nhänelle selvisi Garthin suhde häneen kolme vuotta sitten aivan uudessa\nvalossa.\n\nGarthin rakkaus oli niin äkkiä ilmennyt hänelle, ja siihen oli ollut\njoko suostuen tai hyläten suhtauduttava, niin että kun hän teki\nratkaisevan päätöksensä, ei se ollut vielä ennättänyt voimakkaana\ntekijänä tunkeutua hänen elämäänsä. Hän oli nähnyt sen, tuntenut, mitä\nse olisi voinut antaa, ja hylännyt sen.\n\nMutta nyt hän käsitti, kuinka toisin oli ollut Garthin laita.\nEdellisellä viikolla ennen tunnustusta oli Garthille jo selvinnyt\nheidän yhä läheisemmän tuttavuutensa merkitys, ja sitä mukaa kuin hänen\nvarmuutensa kasvoi, liitti hän myös hänet omaan elämäänsä. Hänen kerkeä\nmielikuvituksensa oli heti ensi hetkestä pitänyt häntä rakastettunansa\nja omanansa, vaikka he olivat vain hyvät tuttavat, sukulaissielut,\nystävät.\n\nJanea liikutti sanomattomasti, että Garth näin muisteli häntä ja\nsydämessänsä säilytti hänet. Se antoi suloista, varmuutta lähentelevää\ntoivoa, ettei hänen olisi vaikeata saada siellä kotia, jäädä sinne\nainiaaksi asumaan, sitten kun kaikki esteet oli raivattu heidän\nväliltänsä.\n\nPäivällisen jälkeen Garth istui kauan pianon ääressä soitellen. Pari\nkolme kertaa hän aloitti \"Rukousnauhan\", ja levottomana kuunnellen Jane\nodotti jatkoa, mutta melkein heti Garth vaihtoi sen johonkin toiseen\nsävelmään. Se oli ikään kuin muita mieleen tuomassa vain eikä itse\npääaiheena.\n\nKun Garth sitten nousi ja punaisen rihmansa avulla löysi tuolinsa,\nsanoi sisar Rosemary: \"Herra Dalmain, voittekohan te suoda minulle pari\npäivää vapautta loppuviikosta?\"\n\n\"Mitä varten?\" sanoi Garth. \"Lähtisittekö te jonnekin? Ja kuinka\npitkäksi aikaa? Hm, tiedän kyllä, että minun pitäisi sanoa: 'Tietysti!\nMielelläni!' kaiken teidän hyvyytenne takia. Mutta en, suoraan sanoen,\nvoi! Ette te voi käsittää, minkälaista tämä elämä oli ilman teitä,\nsilloin kun te olitte poissa sen loppuviikon! Se aika tuntui vähintään\nkuukaudelta, vaikka Brandkin oli täällä. Oma syynne, ette olette tehnyt\nitsenne niin välttämättömäksi.\"\n\nSisar Rosemary hymyili. \"Minä lupaan, etten ole kauan poissa\", sanoi\nhän. \"Toisin sanoen palaan heti, kun te tahdotte. Mutta herra Dalmain,\naion tänä iltana kirjoittaa sen kirjeen, josta teille puhuin. Panen sen\npostiin huomenna. Itseni minun täytyy lähteä pian sen perästä. Minun\ntäytyy olla kirjeen saajan luona sen saapuessa tai heti sen jälkeen.\nLuulen -- ja toivon, että hän haluaa tavata minua heti. Tänään on\nmaanantai. Saanko lähteä torstaina?\"\n\nGarth näytti vallan hätääntyneeltä.\n\n\"Onko sairaanhoitajattarien yleensä tapana tällä tavoin jättää\npotilaansa ja juosta tiehensä ihailijainsa luo nähdäkseen, minkä\nvaikutuksen heidän kirjeensä tekevät?\" kysyi hän puolittain leikillä,\npuolittain ärtyneenä.\n\n\"Ei yleensä ainakaan, herra Dalmain\", vastasi sisar Rosemary teennäisen\nvakavana. \"Mutta tämä on poikkeustapaus.\"\n\n\"Minä sähkötän Brandille.\"\n\n\"Ja hän lähettää teille varmasti taitavamman ja luotettavamman\nhenkilön.\"\n\n\"Äh, te olette sitten vasta pikkuinen häijynilkinen olento!\" tohahti\nGarth. \"Olisipa neiti Champion täällä, kyllä hän teitä ravistelisi! Te\ntiedätte niin erinomaisen hyvin, ettei teitä kukaan voi korvata!\"\n\n\"Olette kovin ystävällinen, herra Dalmain, kun niin sanotte\", vastasi\nsisar Rosemary säyseästi. \"Onko neiti Champion sitten niin halukas\nravistelemaan ihmisiä, herra Dalmain?\"\n\n\"Älkää minua yhtä mittaa sanoko 'herraksi'. On hän; kun ihmiset ovat\noikein väsyttäviä, sanoo hän usein, että hänen tekisi mielensä ravistaa\nheitä; ja ihan mielessänsä näkee, kuinka heidän hampaansa silloin\nlöisivät loukkua. Meillä on eräs yhteinen tuttava, jota sanomme 'rouva\nKyllä-Eiksi'! Hän ei kuulu varsinaiseen seurustelupiiriimme, mutta käy\njoskus vieraisilla ja toisinaan hänet kutsutaan aamiaisille hauskuuden\nvuoksi. Jos kysytte, pitääkö hän jostakin asiasta, vastaa hän: 'Minä\nsekä pidän että en pidä!' Jos kysytte häneltä, aikooko hän suorittaa\nsen ja sen tietyn asian, sanoo hän: 'Kyllä, en minä aio.' Ja jos\nlähetätte hänelle kirjeen ja pyydätte selvää vastausta johonkin asiaan,\ntulee vastaukseksi: 'Kyllä _ja_ ei!' Neiti Championin oli tapana sanoa,\nettä hänen tekisi mielensä tarttua hänen untuvaiseen kaulapuuhkaansa ja\nravistaa häntä, aina välillä kysyen: 'Joko lopetan?, jotta kerran edes\nsaisi rouva Kyllä-Eiltä selvän vastauksen.\"\n\n\"Olisiko neiti Champion kyennyt täyttämään uhkauksensa? Onko hän niin\nkovin roteva?\"\n\n\"Kyllä, olisi kyllä, mutta hän ei koskaan tahtonut. Hän on niin\näärettömän hyväntahtoinen ja suvaitsevainen, vaikka väliin nauraakin\nihmisten pikku heikkouksille. Mutta ei hän ole roteva. Ei se sana\nhäneen sovi. Hän on kyllä nuori ja kauniskasvuinen. Tunnetteko Milon\nVenusta? Niin, juuri Louvressa. Hauskaa, että tunnette Pariisin. No\nniin, kuvitelkaa Milon Venusta, yllä yksinkertainen aistikas kävelypuku\n-- ja silloin saatte käsityksen neiti Championista.\"\n\nSisar Rosemary nauroi hermostuneesti. Naurun aiheutti joko Milon\nVenus tai neiti Champion tai se, että nämä molemmat pantiin toistensa\nyhteyteen.\n\n\"Pikku Dicky Brandin määrittely rouva Kyllä-Eistä ei ollut\nhullumpi\", jatkoi Garth. \"Tämä oli vieraisilla Brandeilla rouvan\nvastaanottopäivänä. Ja Dicky, mustassa samettipuvussaan ja valkoisissa\nliiveisään, ihan tohtori Deryckin pienoiskuva, puhui minun kanssani.\nHän osoitti rouva Kyllä-Eitä, joka istui eräällä sohvalla jonkin matkan\npäässä meistä, ja huomautti: 'Tuo rouva ei koskaan _tiedä_, hän aina\n_luulee_. Kysyin häneltä, saisiko hänen pikku tyttönsä tulla minun\nlastenkutsuihini, ja hän sanoi: 'Kyllä minä luulen.' Jos hän olisi\nkysynyt minulta, tulenko hänen kutsuihinsa, olisin sanonut: 'Kiitoksia,\ntulen.' On niin surkean ikävää, kun ihmiset ainoastaan luulevat, vaikka\non puhe tärkeistä asioista, kuten pikkutytöistä ja heidän kutsuistansa,\nsillä silloin asiat aina menevät myttyyn. Ei ole ollenkaan väliä, mitä\nhe ajattelevat muista asioista -- ilmasta esimerkiksi. Se on semmoinen\nkuin se on, ajattelevatpa he tai ovat ajattelematta. Äiti kysyi siltä\nrouvalta, satoiko hänen tänne tullessansa, ja hän sanoi: 'En luule.' En\nymmärrä, mitä varten äiti aina tahtoo vierailtansa tietää, mimmoinen\nheidän mielestänsä ilma on. Kuulin hänen tänään seitsemältä vieraalta\nkysyvän, satoiko ulkona. Jos isä tai minä tahdomme tietää, sataako,\nmenemme ikkunaan ja katsomme ulos, palaamme takaisin ja puhelemme\njostakin hauskemmasta. Mutta äiti kyselee aina, satoiko, sataako tai\nrupeaako satamaan, ja kun on saanut sen yhdeltä tietää, kiiruhtaa hän\ntaas toisilta kyselemään. Minä kysyin tuolta luulevalta rouvalta,\ntiesikö hän, keitä sen neidin isä ja äiti olivat, jonka kanssa Kain\nmeni naimisiin, ja hän sanoi: 'Kyllä, en minä tiedä.' Minä sanoin: 'Jos\ntiedätte, sanokaa. Jos ette tiedä, niin olkaa ystävällinen ja antakaa\nkätenne minulle, niin menemme yhdessä kysymään tuolta piispalta,\njolla on kultainen risti kaulassa ja joka puhelee äidin kanssa.' Mutta\nhän luuli, että hänen täytyi kiireesti lähteä. Minä näinkin hänen\nmenevän pois ja menin yksin kysymään piispalta. Piispat ovat kaikkein\nmukavimpia ihmisiä, sillä he ovat aivan varmoja kaikista asioista.\nIhmiset tekisivät viisaasti, jos pyytäisivät heitä kotiopettajiksi.\"\n\nSisar Rosemary nauroi. \"Tuo on niin Dickyn tapaista!\" sanoi hän.\n\"Saatoin ihan kuulla hänen vakavan, lapsellisen äänensä ja nähdä hänen\nnykivän pikkuliivejänsä!\"\n\n\"Tunnetteko te sen pikku miehen?\" kysyi Garth.\n\n\"Tunnen\", vastasi sisar Rosemary, \"olen ollut heidän luonaan. On\nperin opettavaista puhella Dickyn kanssa, ja pikku Blossom on oikein\nkultainen pikku viiriäinen. Tuossa tulee Simpson. Kuinka pian tämä ilta\non kulunut. Saanko siis lähteä torstaina?\"\n\n\"Minkä minä teille mahdan\", sanoi Garth. \"Enhän voi sanoa: 'Ette.'\nMutta ajatelkaa, ellette te enää tulekaan takaisin?\"\n\n\"Silloin voitte sähköttää tohtori Brandille.\"\n\n\"Minä luulen, ette te mielellänne tahtoisitte päästä minusta\", sanoi\nGarth moittivasti.\n\n\"Tahdon ja en tahdo!\" nauroi sisar Rosemary ja väisti häntä kohti\nojennettuja käsiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Jane aikaisemmin iltapäivällä oli lukinnut postilaukun ja antanut\nsen Simpsonille, oli hän samalla pistänyt sinne kaksi omaa kirjettänsä.\nToisen osoitteena oli:\n\n    _Georgina, Meldrumin herttuatar.\n                    Portland Place_.\n\ntoisen:\n\n    _Tohtori Deryck Brand.\n                   Wimpole Street_.\n\nMolempiin oli kirjoitettu: _Tärkeä. Jos vastaanottaja on matkoilla, on\nkirje viipymättä osoitettava hänen nykyiseen olinpaikkaansa_.\n\n\n\n\nKolmaskymmenestoinen luku.\n\nVÄLISOITTO.\n\n\nTiistai kului näennäisesti ilman mitään erikoista.\n\nGarthille ei vähinkään seikka ilmaissut, että hänen kirjurinsa oli\nvalvonut melkein koko yön, kirjoittaen kirjeitä, ja vaihteeksi aina\nvälillä katsellut pitkät ajat hänen taulujansa, jotka matkallaan\ntakaisin työhuoneeseen olivat poikenneet väliaikaiseen suojaan Janen\nhuoneen suureen kaappiin, jonka avain oli hänen hallussaan.\n\nVaikka sisar Rosemary, jota omatunto vähän soimasi, kenties huomasikin\nGarthin väsyneet kasvot, joista näkyi, että sisäinen levottomuus oli\nkarkottanut unen häneltä, ei hän virkkanut siitä mitään.\n\nNiin kului tiistai tapauksettomasti ja yksitoikkoisesti.\n\nAamulla sisar Gray oli saanut kaksi sähkösanomaa. Toinen tuli hänen\nlukiessaan Garthille Timesin pääkirjoitusta. Simpson toi sen sisälle\nsanoen: \"Sähkösanoma, neiti Gray.\"\n\nMyöhemmin Simpson aina kehui, että hän melkein heti ensi hetkestä oli\nvainunnut, ettei tätä hoitajatarta sopinut sanoa \"sisareksi\", vaan\n\"neidiksi\". Vieläpä hän vähitellen uskoi heti alunpitäen huomanneensa\nhänet \"jalosukuiseksikin\", mutta sitä ei Margery millään ehdolla voinut\nmyöntää. Hänellä itsellään kyllä oli ollut omat epäilynsä, joista hän\nei hiiskunut kenellekään, mutta Simpsonin kaikista arvosteluista oli\naivan yleisesti juteltu ja niistä aprikoitu emännöitsijän huoneessa,\neikä Simpson koskaan ollut sanaakaan maininnut jalosukuisista. Rouva\nGraem antoi hänelle sen tähden aika ripityksen siitä, että hän oli niin\ntaipuvainen \"erhetyksiin ja valhetta puhumaan\". Mutta sisäkkö oli aina\nollut varma, että Simpson tiesi enemmän kuin ilmaisi. \"Ilmaisi enemmän\nkuin tiesikään, tahdoit sanoa\", pisti vanha Margery väliin. \"En\",\nväitti tyttö, \"tiedän mitä sanoin, ja sanoin mitä tarkoitin.\" \"Olkoon\nvain, että sanoit, mitä tarkoitit, mutta et tarkoittanut mitä tiesit\",\nintti Margery, \"ja jos joku vielä sanoo sanankaan tästä asiasta, niin\nminä luen ruokarukouksen ja lähden pöydästä\", lisäsi vanha Margery\nja käytti valtaansa tavalla, jota sekä Simpson että sisäkkö, jotka\nmielellään olisivat vielä ottaneet juustoa, jälkeenpäin sanoivat\n\"typeräksi\".\n\nMutta tämä tapahtui pitkän aikaa tuon tapauksettoman tiistain jälkeen,\njolloin Simpson tuli sisälle ja sanoi, kun ei Jane häntä Timesin\nlukemiseltaan huomannut: \"Sähkösanoma, neiti Gray.\"\n\nSisar Rosemary otti sen, pyysi anteeksi keskeytystä ja avasi sen. Se\noli herttuattarelta ja kuului:\n\n_Perin sopimattomaan aikaan, kuten hyvin tiedät, mutta lähden\nEustonista illalla. Odotan lisää tietoja Aberdeenissa_.\n\nSisar Rosemary hymyili ja pisti sähkösanoman taskuunsa. \"Ei mitään\nvastausta; kiitoksia, Simpson.\"\n\n\"Toivon, ettei se tuonut ikäviä tietoja\", sanoi Garth.\n\n\"Ei\", vastasi sisar Rosemary, \"mutta se tekee torstaisen matkani aivan\nvälttämättömäksi. Se on eräältä vanhalta tädiltäni, joka aikoo lähteä\nystäväni kotiin. Minun täytyy ennättää sinne ennen häntä, tai syntyy\nvallan tavaton sekamelska.\"\n\n\"En minä usko, että hän sitten enää päästää teitä tänne, kun hän kerran\nsaa teidät takaisin\", huomautti Garth alakuloisesti.\n\n\"Niinkö luulette?\" sanoi sisar Rosemary hellästi hymähtäen ja otti\nsanomalehden jatkaakseen lukemista.\n\nToinen sähkösanoma tuli aamiaisen jälkeen. Garth istui pianon ääressä\nja soitti Beethovenin \"Surumarssia sankarin kuoleman johdosta\".\nHuoneessa kaikuivat mahtavat sävelet, ja Simpson ilmestyi sangen\nsopimattomaan aikaan ovelle. Sisar Rosemary nosti sormen huulilleen ja\nmeni varmoin, äänettömin askelin lattian poikki ottamaan sähkösanoman.\nHän palasi takaisin paikalleen ja odotti, kunnes sankarin hautaus oli\ntoimitettu ja rummun viime pärinä häipynyt kuulumattomiin. Sitten\nhän avasi sinipunervan kuoren. Ja hänen avatessansa tapahtui jotakin\nomituista. Garth alkoi soittaa \"Rukousnauhaa\". Helmeileviä säveliä\nloihtivat hänen sormensa, ja sisar Rosemary luki sähkösanomansa. Se oli\ntohtorilta ja siinä oli:\n\n_Erikoislupa helposti saatavissa. Flower ja minä tulemme koska\ntahdotte. Sähköttäkää uudelleen_.\n\n\"Rukousnauha\" läheni vienoa, alakuloista loppuansa.\n\n\"Mitä minä nyt soitan?\" kysyi Garth äkkiä.\n\n\"Soittakaa Veni, Creator Spiritus\", sanoi sisar Rosemary ja kumarsi\npäänsä aivan kuin rukoukseen.\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskolmas luku.\n\n\"TÄNÄÄN TAPAHTUU JOTAKIN.\"\n\n\nKeskiviikko valkeni, ihana vappu.\n\nGarth oli puutarhassa ennen aamiaista. Jane kuuli hänen laulavan\nikkunan ohi kulkiessaan:\n\n    \"En impein suloutta pysty laulamaan\n    ja sielua, mi loistaa katseestaan.\"\n\nJane kumartui katsomaan.\n\nGarth käveli siellä hohtavan valkoisessa flanellipuvussaan. Hänen\naskelensa olivat keveät ja joustavat, hänen joka liikkeensä notkea ja\nmiellyttävä. Ainoa, mikä viittasi hänen sokeuteensa, oli ruokokeppi,\njolla hän toisinaan koetteli ruohokentän reunaa tai rakennuksen seinää.\nJane näki ainoastaan hänen tumman päälakensa. Samoin kuin kolme vuotta\nsitten Shenstonen pengermällä, hänen teki niin kovin mielensä huutaa\nikkunasta: \"Rakkahin! Hyvää huomenta! Jumala siunatkoon sinua tänään!\"\n\nVoi, mitä mahtoikaan tämä päivä tuoda tullessaan -- tämä päivä, jolloin\nGarth saisi lukea hänen rehellisen tunnustuksensa ja selityksensä ja\nanteeksiantonsa? Hän oli monessa suhteessa oikein poikamainen, niin\nhilpeä, helläsydäminen, taiteellinen, runollinen ja lamaantumaton, aina\nnuorekas suuresta surustansa huolimatta. Mutta kun oli kysymyksessä\nhänen miehekkyytensä, rakkautensa, oikeutensa valita ja päättää,\njonkin hänen mielestään oikean mielipiteen puolustaminen tai toisten\nvääräperusteisen ajatuskannan syrjäyttäminen, tiesi hän hänen olevan\nluja ja järkähtämätön. Tuska oli karaissut häntä, tehnyt polttavan\nrakkauden pehmittämästä ihailijasta teräksisen miehen.\n\nKun Jane sinä aamuna oli polvillaan ikkunansa ääressä, ei hän\nvähintäkään aavistanut, oliko hän illalla Aberdeenissa astuakseen\netelään menevään yöjunaan, vaiko vastaisessa kodissansa, Garthin\nrakkauden hänelle avaamassa onnelassa.\n\nJa alhaalla Garth kulki hiljaa hyräillen:\n\n    \"Mut askeleissaan häntä seurajan,\n    viitteitään vaihein kaikin noudatan,\n    suitsutan alttarillaan rakkauttain,\n    etäältä kunnioittain palvon vain.\"\n\n\"Oi, rakas, rakas!\" kuiskasi Jane, \"ei 'etäältä'. Jos tahdot hänet, jos\nkutsut häntä, on hän lähintä lähempänä, lähemmäksi ei rakkaus liitä. Ei\nole mitään sinua ja minua erottamassa.\"\n\nJa sitten, niin ihmeellisellä tavalla, -- kuten usein muistamme\nraamatun sanoja aivan irrallansa siitä asiasta, jota ne alkuaan\ntarkoittivat, ja vallan toisessa merkityksessä, -- johtuivat hänen\nmieleensä sanat: \"Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki\nmolemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän -- -- -- sovittaakseen\nmolemmat Jumalan kanssa ristin kautta.\" \"Jos Sinun ristisi teki näin\njuutalaisille ja pakanoille, eikö silloin rakkaani niin uljaasti\nkantama raskas risti voi tehdä samoin hänelle ja minulle? Ja niin me\nlopulta sittenkin voisimme, 'myös ristiin huulemme kurkoittaa'.\"\n\nAamiaisrumpu kumahteli kautta koko talon. Simpson oli ihastunut sen\nkumahduksiin. Hänestä ne olivat niin ylhäisiä, eikä hän niitä säästänyt.\n\nSisar Rosemary meni alakertaan aamiaiselle.\n\nGarth astui sisään hyräillen jotakin laulua. Hän oli mitä iloisimmalla\nja yllättävimmällä tuulella. Hän oli taittanut kullankeltaisen\nruusunnupun kasvihuoneesta ja pistänyt sen napinreikäänsä. Kädessä\nhänellä oli keltainen ruusu.\n\n\"Hyvää huomenta, neiti Rosemary\", sanoi hän. \"Mimmoinen vappu! Simpson\nja minä nousimme leivosen keralla -- eikö niin, Simpson? Simpson\nparka taisi pian kuvitella olevansa jonkunlainen kevätkuningatar, kun\nsähkökelloni jo kello viideltä oikein soida päristi hänen huoneeseensa.\nMutta minä en voinut pysyä vuoteessa. Heräsin siihen tunteeseen,\nettä tänään tapahtuu jotakin. Jo ennen pikkupoikana, kun heräsin\nsillä tavoin, oli Margeryn tapana sanoa: 'No, nouskaa pian sitten,\nGarthie herra, niin se tapahtuu pikemmin.' Kysykää häneltä, eikö hän\nniin sanonut, Simpson. Neiti Gray, oletteko te koskaan osannut tuota\nlaulua: 'Valvotkos, herätä ajoissa minutkin, herätä minutkin, kulta\näitini?' Minä en voinut sietää sitä tyttöä! Hän olisi saanut itse, kun\nkerran oli niin innoissaan, nousta ennen äitiänsä, joka varmaan oli\nsaanut aivan yötä myöten näännyksiin asti puuhata tyttöheilakallensa\nkevätkuningatarpukua.\"\n\nSimpson oli ottanut ohjatakseen hänet paikoilleen pöytään. Sitten hän\nnosti ruoka-astioitten kannet ja lähti huoneesta.\n\nHeti kun hän oli mennyt, kumartui Garth ja pani varmasti kuin näkevä\npuolipuhjenneen ruusun sisar Rosemaryn lautaselle.\n\n\"Ruusuja Rosemarylle\", sanoi hän. \"Pankaa se rintaanne, jos luulette,\nettei se pahoita ystäväänne. Olen ajatellut häntä ja tätiänne.\nToivoisin, että pyytäisitte molemmat tänne sen sijaan, että lähdette\nheidän luokseen torstaina. Saisittepa nähdä, meillä olisi vasta\nhurjan hauskaa. Minä pelaisin tädin kanssa, sillä aikaa kuin te\nselvittelisitte asioita nuoren herran kanssa. Ja kyllä minä teidät\nvarjelisin tädin vaaninnalta, sillä minun kuuloni on tarkempi kuin\nikinä minkä tädin silmät hyvänsä, ja jos te vain hiljaa yskäisisitte,\nniin minä heti tarjoaisin käteni tädille ja pyytäisin häntä viemään\nminut aivan päinvastaiselle taholle. Ja minä veisin hänet autolla\najelemaan, te ja nuori herra saisitte ottaa kahdenistuttavat kärryt.\nJa kun kaikki taas olisi oikealla tolalla, antaisimme heidän mennä\nja jäisimme yksiksemme tänne. Voi, neiti Gray, kutsukaa heidät tänne\nälkääkä lähtekö torstaina.\"\n\n\"Herra Dalmain\", sanoi sisar Rosemary hiukan nuhtelevasti ja kosketti\nteelautasen reunalla hänen oikeaa kättänsä, \"luulen, että tämä\nvappuaamu on mennyt teidän päähänne. Parasta, että kutsun Margeryn. Hän\ntuntenee oireet jo vanhastaan.\"\n\n\"Ei siinä vikaa ole\", sanoi Garth. Hän kumartui ja puhui\nluottavaisesti. \"Tänään tapahtuu jotakin, pikku Rosemary. Kun minulla\nvain on sellainen tunne, tapahtuu jotakin. Ensi kerran tunsin\nsamanlaista kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ja kun silloin juoksin\nportaita alas halliin, oli siellä keinuhevonen! En ikinä unohda\nensimmäistä ratsastustani sen selässä! Voi, sitä hihkuttavaa iloa, kun\nse meni taaksepäin, sitä peloittavaa kukerrusta, kun se meni eteenpäin,\nja sen hetken ylpeyttä, jolloin minun ei enää tarvinnut pitää kiinni\nsatulasta! Vähältä piti, etten lyönyt kuoliaaksi serkkuani, joka\nkiskaisi irti sen hännän. Minä sivahduttelin häntä pitkin ja poikin\nsamalla hännällä, tyhmästi kyllä, sillä samalla kun tein pahaa\nserkulleni, tärvelin koko hännän. Seuraavalla kerralla -- mutta taidan\nväsyttää teitä.\"\n\n\"Ette lainkaan\", sanoi sisar Rosemary kohteliaasti, \"mutta teidän on\nruvettava syömään. Kirjeetkin tulevat tuossa tuokiossa.\"\n\nHän oli niin ruskettunut ja säteilevän näköinen, tämä nuori mies,\nkullanruskeine kaulaliinoineen ja keltaisine ruusuineen. Jane tunsi\nolevansa kalpea ja ahdistusta täynnä sanoessaan: \"Kirjeetkin tulevat\ntuossa tuokiossa.\"\n\n\"Vähät me kirjeistä!\" huudahti Garth. \"Annetaan niiden olla näin\nvappuna! Te rupeatte kevätkuningattareksi ja Margery vanhaksi äidiksi.\nMinä olen murtunutsydäminen Robin, joka nojaa siltaan pähkinäpuun alla,\nja Simpson voi sitten olla se urhea nuorukainen. Ja menemme kaikin\n'kukista ja ruohoista, yrteistä myös muista seppeltä sitomaan'.\"\n\n\"Herra Dalmain\", sanoi sisar Rosemary nauraen vasten tahtoaankin,\n\"ellette nyt ole järkevä, niin menen hakemaan Margeryn. En ole teitä\nkoskaan nähnyt noin villinä.\"\n\n\"Ette ole koskaan nähnyt minua sellaisena päivänä, jolloin jotakin\ntapahtuu\", sanoi Garth, eikä sisar Rosemary enää yrittänytkään hillitä\nhänen hyvää tuultansa.\n\nAamiaisen jälkeen hän meni pianon ääreen ja soitti \"two-stepiä\"\nja kaikenmaailman rimputuksia niin sykähdyttävästi, että Simpson\nväkisinkin otti tanssiaskeleita ruokia pöydältä korjatessaan, ja sisar\nRosemaryn oli vaikeata pitää jalkojansa paikoillaan istuessaan kalpeana\nja miettivänä kirjekasa edessään.\n\n\"Two-stepin\" tahdissa Simpson otti pöytäliinan ja meni ovesta, sulkien\nsen jäljestänsä. Sisar Rosemary ei ollut saanut vastausta postilaukkua\nja kirjeitä koskevaan huomautukseen. \"Kiiltomato loistossansa\" raikui\niloisena huoneessa, kun ovi aukeni ja vanha Margery astui sisään yllään\nmusta satiiniesiliina ja sininen karttuunipäähine. Hän meni suoraan\npianon luo ja tarttui keveästi Garthin käsivarteen.\n\n\"Garthie herra\", sanoi hän, \"ettekö tahtoisi näin kauniina vappuaamuna\ntulla vanhan Margeryn kanssa metsään kävelemään?\"\n\nGarth nosti heti sormensa koskettimilta. \"Tietysti minä tulen, Margie\",\nsanoi hän. \"Ja uskokaa minua, Margie, tänään tapahtuu jotakin.\"\n\n\"Uskonhan minä, poikaseni\", sanoi vanhus hellästi, ja hänen ilmeensä,\nkun hän katsoi sokean kasvoihin, sai vedet Janen silmiin. \"Minullakin\noli sellainen tunne herätessäni, Garthie herra, ja nyt me menemme\nmetsään ja kuuntelemme maata, puita ja kukkia, ja ne kertovat meille,\niloistako vai ikävääkö tapahtuu. Tulkaa nyt, poika kulta.\"\n\nGarth nousi kuin unissaan. Sokeanakin hän näytti niin nuorekkaalta\nja kauniilta, että Jane katsellessaan häntä tunsi sydämensä olevan\npakahtumaisillaan.\n\nIkkunan luona Garth pysähtyi. \"Mihinkähän se minun kirjuri-neitini\njoutui?\" kysyi hän ikään kuin sivumennen. \"Hän tuntui tahtovan pitää\nminut sisällä.\"\n\n\"Niin tuntui, niin tuntui\", sanoi vanha Margery anteeksipyytävästi\nniiaten Janelle. \"Näettekö, hän ei herätessään tuntenut, että 'tänään\ntapahtuu jotakin'.\"\n\n\"Voi, eikö tuntenut?\" ajatteli Jane, kun he menivät ovesta. \"Mutta\nGarthini kun on hiukan pyörällä päästään tänään ja lähti vielä\nkävelemään vanhan hoitajansa kanssa, niin ei mitään voi tapahtua juuri\nnyt.\" Ja Jane istui pianon ääreen ja soitteli hiljaa \"Rukousnauhan\"\nsäestystä. Sitten hän meni pengermälle, mutta nähdessään pitkän\nvalkopukuisen olennon pienen tumman rinnalla pääsevän jo melkein\nkukkulan laelle palasi laulamaan sitä vieläkin hiljemmin.\n\nVähän ajan päästä hän lähti kävelemään nummelle ja vahvisti hermojansa\nripeään liikkumalla ja syvään hengittämällä mainiota ilmaa. Pari\nkertaa hän otti taskustaan sähkösanoman, pysähtyi ja luki sen ja lähti\ntaas kulkemaan, mielessä ihmeelliset sanat: \"Erikoislupa helposti\nsaatavissa!\" Voi, erikoislupa voi olla helposti saatavissa, mutta\nmitenkä on hänen anteeksiantonsa laita? Se on uusin saatava. Jos hänen\nolisi sovitettava ainoastaan tuo rakastettava poika, jolla virtasi\nvappuhullaannusta suonissa, saisi erikoislupa tulla vaikka heti\npaikalla ja kaikki tapahtuisi ilman viivytyksiä. Mutta Garthissa tämä\non ainoastaan ohimenevää tuulta. Hänen on sovitettava kalpeakasvoinen\nmies, joka tyynesti sanoi: \"Otan ristini\" ja lähti kirkosta, jättäen\nhänet -- vuosiksi. Rakastaen niinkuin Garth on häntä rakastanut ja\nkuitenkin jättäen hänet sanaa tai merkkiä antamatta kolmeksi vuodeksi.\nHänelle oli tunnustettava ja hänen myös oli ratkaistava; ja kuinka\nolikaan, hän ei hämmästynyt, kun hiukan myöhään tullessansa näki\n_tämän_ Garthin jo pöydässä.\n\n\"Neiti Gray\", sanoi hän vakavana, kun kuuli Janen astuvan sisään,\n\"minun täytyy pyytää anteeksi aamullista käytöstäni. Olin, kuten\ntäällä sanotaan, 'poissa laidaltani'. Margery tietää, miltä tuntuu, ja\nyhdessä hänen kanssaan kuuntelemme maa-emon puhetta painaen kätemme sen\npehmeälle verholle, ja se kertoi meille salaisuuksiansa. Sitten panin\npitkälleni kuusten alle ja nukuin. Heräsin tyynenä ja tasaantuneena,\nvalmiina ottamaan vastaan, mitä tulleekin. Sillä tänään tapahtuu\njotakin. En erehdy. Tänään tapahtuu jotakin erikoista. Täytyy, sillä\nMargerykin tuntee sen.\"\n\n\"Kenties teidän kirjeissänne on joitakin tärkeitä uutisia\", huomautti\nsisar Rosemary koetteeksi.\n\n\"Tosiaan\", sanoi Garth, \"unohdin ne. Mehän emme avanneet aamullisiakaan\nkirjeitä. Otetaan ne heti syötyämme. Onko niitä paljon?\"\n\n\"Koko kasa\", sanoi sisar Rosemary.\n\n\"Vai niin. Käydään ne sitten vähitellen lävitse.\"\n\nPuolen tunnin kuluttua istui Garth tyynenä ja odottavana tuolissaan,\nkasvot kirjuriin päin. Hän oli käsin tunnustellut kirjeitä ja löysi\nniistä yhden sinetöidyn, ja sinetissä oli töyhtökypärä, jonka silmikko\noli suljettu. Sisar Rosemary näki hänen kalpenevan, kun hänen\nsormensa tunsivat sen. Hän ei virkkanut mitään, mutta pani sen, kuten\nedelliselläkin kerralla, alimmaiseksi kasaan, jotta se luettaisiin\nkaikkein viimeiseksi.\n\nKun toiset kirjeet oli luettu ja sisar Rosemary otti viimeisen, oli\nhuoneessa tuiki hiljaista. He olivat aivan kahden. Mehiläiset surisivat\npuutarhassa. Kukkain tuoksu tunki huoneeseen. Mutta mikään ei häirinnyt\nheidän yksinäisyyttään.\n\nSisar Rosemary repäisi kuoren auki.\n\n\"Herra Dalmain, tässä on kirje, joka on lakattu punaisella. Sinetissä\non kypärä ja --\"\n\n\"Tiedän\", sanoi Garth. \"Ei tarvitse selittää. Olkaa hyvä ja avatkaa.\"\n\nSisar Rosemary avasi sen. \"Tämä on kovin pitkä kirje, herra Dalmain.\"\n\n\"Niinkö? Olkaa hyvä ja lukekaa se.\"\n\nSeurasi hetkinen jännittävää hiljaisuutta. Sisar Rosemary piti kirjettä\nedessään, mutta ääni ei tahtonut totella. Garth odotti sen enempää\nvirkkamatta.\n\n\"Mutta, herra Dalmain, tämä tuntuu olevan niin kovin yksityistä laatua.\nMinun on vähän vaikea lukea sitä teille.\"\n\nGarth kuuli äänestä, että hän oli hädissään, ja sanoi ystävällisesti:\n\n\"Älkää siitä välittäkö, lapsi kulta. Eihän se teihin kuulu. Se on\nyksityinen kirje minulle, mutta saan siitä selon ainoastaan teidän\nsilmäinne ja huultenne avulla. Sitä paitsi ei sillä neidillä, jonka tuo\nkypäräsinetti on, pitäisi olla mitään erikoisen salaista kirjoittamista\nminulle.\"\n\n\"On, on hänellä\", sanoi sisar Rosemary värisevin äänin.\n\nGarth mietti.\n\n\"Kääntäkää sivua ja lukekaa nimi.\"\n\n\"Tässä on monta sivua\", sanoi sisar Rosemary.\n\n\"No, kääntäkää kaikki sitten\", sanoi Garth tuimasti. \"Älkää antako\nminun odottaa. Mikä nimi siinä on?\"\n\n\"Sinun vaimosi.\"\n\nÄänettömyydessä, mikä seurasi, oli jotakin kivettynyttä. Oli kuin olisi\ntuo Garthin pimeyteen kuiskattu sana muuttanut hänet kiveksi.\n\nVihdoin hän ojensi kätensä. \"Neiti Gray, olkaa hyvä ja antakaa\nkirje minulle. Kiitos! Tahdon olla yksinäni neljännestunnin. Olen\nkiitollinen, jos istutte sillä aikaa ruokasalissa ettekä päästä ketään\ntänne. Minua ei saa häiritä. Neljänneksen kuluttua tulkaa takaisin,\nolkaa niin ystävällinen.\"\n\nHän puhui niin tyynesti, että Janen sydän aivan jähmettyi. Olisi ollut\nrauhoittavampaa, jos hänessä olisi näkynyt mielenliikutusta. Tämä oli\nsama mies, joka alttarin luona kumarsi päänsä ja sanoi: \"Otan ristini.\"\nTämä oli sama mies, joka varmoin askelin lähti kirkosta pitkin\nkuorikäytävää ja jätti hänet. Tämä oli sama mies, jolla oli ollut\nvoimaa pitää heidän välistään kohtausta lopullisesti ratkaisevana,\nlausumatta ainoatakaan rukoilevaa sanaa, antamatta muistamisen\nmerkkiäkään, soimaamatta vähintäkään. Ja tälle miehelle hän oli\nkirjoittanut: \"Sinun vaimosi.\"\n\nJane ei ollut eläissään tuntenut pelkoa. Nyt hän tunsi.\n\nKun hän sanaa virkkaamatta nousi ja jätti hänet yksin, loi hän nopean\nsilmäyksen hänen kasvoihinsa. Garth istui aivan hiljaa, kirje kädessä.\nHän ei ollut kääntänyt päätänsä häneen päin, kun otti sen. Hänen\nkasvonsa olivat kuin valkoisesta norsunluusta veistetyt. Niissä ei\nollut värin hiventäkään.\n\nJane lähti aivan hiljaa huoneesta ja painoi oven kiinni jälkeensä.\n\nSitten seurasi pisin neljännestunti, minkä hän oli ikinä elänyt.\nHän ymmärsi, että tuolla huoneen hiljaisuudessa oli käymässä hirveä\nsisäinen taistelu. Garth oli tekevä ratkaisunsa kuulematta ainoatakaan\nhänen syytään. Oman onnettoman itsepäisyytensä vuoksi hän oli kuullut\nainoastaan kaksi sanaa tuosta kirjeestä, tosin merkityksellisimmät\n-- sanat, joihin koko kirje oli johdantona. Ne valaisivat hänelle\nheti koko kirjeen sisällyksen ja sen suhteen, missä sen kirjoittaja\nsydämessään tunsi olevansa häneen.\n\nEpätoivoisena kulki Jane edestakaisin huoneessa palauttaen mieleensä\nniitä aatosten hetkiä, jolloin olivat syntyneet lauseet, joiden piti\nvalmistaa Garthia siihen, mitä allekirjoitus ilmaisi.\n\nÄkkiä, kesken levottomuutensa, hän muisti erään sisar Rosemaryn ja\nGarthin keskustelun tauluista. Edellinen sanoi: \"Onko hän vaimo?\"\nJa Garth vastasi: \"On.\" Jane oli heti ymmärtänyt, mitä tuo vastaus\nsisälsi ja ilmaisi. Koska Garth noina muutamina ihmeellisinä hetkinä\nShenstonen pengermällä oli tuntenut hänet niin omaksensa, että voi\nkatsoa häneen ja sanoa: \"Minun vaimoni!\" -- ei kysyen, vaan selvää\ntosiasiaa vakuuttaen -- piti hän häntä yhä omanaan, yhtä ehdottomasti\nkuin jos pappi, käsikirja ja sormus olisi heidät yhteen liittänyt. Hän\nasetti sielujen yhtymyksen kaikkea muuta korkeammalle, ja milloin se\noli tapahtunut, kaikki, mikä sen jälkeen seurasi, oli vain tapahtuneen\ntosiasian ulkonaista vahvistusta. Hänen oman pelkonsa, epäilynsä ja\nvalheellisuutensa vuoksi ei mitään ollut seurannut. Heidän elämänsä\noli särkynyt, he kulkivat eri tahoilla. Garth otaksui, ettei hän\nollut Janelle juuri suuriarvoisempi kuin kuka muu tahansa hänen\nmiestuttavistansa. Näinä kuluneina vuosina hän oli uskonut, että Janen\nosa tuon illan sielujen yhdynnässä oli vain hänen mielikuvitustansa,\nettei sillä ollut häneen ollut minkäänlaista sitovaa vaikutusta.\nToisin oli hänen laitansa. Hänet se sitoi. Koska nuo sanat sisälsivät\ntotuuden, lausui hän ne, ja koska hän kerran oli ne lausunut, piti hän\nhäntä vaimonaan elämänsä loppuun saakka -- ja senkin päätyttyä. Tämän\nJane oli vaistomaisesti tuntenut, ja siksi hän oli myös rohjennut\nkirjeessä tätä nimitystä käyttää. Kuinka saattaisi Garth sovittaa\ntoisiinsa tämän allekirjoituksen ja sen käsityksen, mikä hänellä koko\najan oli ollut hänen käytöksestään, hän kun ei vähääkään ottanut\nlukuun, että siitä voi toisenlainenkin käsitys olla mahdollinen.\n\nSitten Jane lohduksensa muisti, kuinka vastustamattomasti _totuus_\nvaikutti tähän taiteilijasieluun: viivojen totuus, värien totuus,\nsisällyksen totuus. Ja sävelmaailmassa sävelten, sointujen, esityksen\nja käsitystavan totuus. Ja kun sisar Rosemary oli sanonut hänen\n\"Vaimo\"-taulustansa: \"Siinä viettää taide voittojansa\", oli Garth\nvastannut: \"Totuus siinä viettää voittojansa.\" Ja Janen oma arvostelu\nsiitä ilmeestä ja katseesta, minkä Garth oli nähnyt ja maalannut,\nkuului: \"Totta -- niin, se on totta!\" Eikö hän nyt ymmärtäisi tämän\nallekirjoituksen totuutta, ja jos hän sen ymmärtää, eikö hän silloin\nyksinäisyydessään olisi iloinen, jos hänen vaimonsa tulisi hänen\nluoksensa, elleivät kirjeen suorat tunnustukset ja paljastukset\npäinvastoin vaikuta, että hän työntää hänet arvottomana luotaan?\n\nSamassa Jane huomasi, mikä etu siitä oli, että Garth jo silloin tuntee\nallekirjoituksen, kun muu osa kirjettä hänelle luetaan. Hän näki\nKorkeimman johtoa tässä järjestyksessä ja ajatteli itsekseen, kun\nkatseli kellonosoittimen hidasta kiertoa: \"Hän on erottavan väliseinän\npurkanut\", ja rauhallinen luottamuksen tunne valtasi hänen sielunsa.\n\nNeljännestunti oli kulunut.\n\nÄänettömin, mutta varmoin askelin Jane kulki hallin läpi, pysähtyi\nhetkeksi kynnyksen eteen koettaen tykkänään unohtaa oman itsensä, avasi\noven, ja sisar Rosemary astui jälleen kirjastoon.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesneljäs luku.\n\n\"RAKKAUS EI KOSKAAN HÄVIÄ.\"\n\n\nGarth seisoi avonaisen ikkunan edessä, kun sisar Rosemary astui\nkirjastoon, eikä kääntynyt heti.\n\nJanen katse etsi levottomana kirjettä ja näki sen pannuksi pöydälle\nluettavaksi. Se näytti rypistyneeltä, aivan kuin se olisi rutistettu\npalloksi ja heitetty paperikoriin, mutta sitten kuitenkin otettu\ntalteen. Sitä oli sitten kyllä huolellisesti silitetty ja se oli nyt\npöydällä odottamassa lukijaa.\n\nKun Garth kääntyi ikkunan luota ja meni tuoliinsa istumaan, näkyi\nhänen kasvoissansa ankaran taistelun jälkiä. Hän näytti olennolta,\njoka sokeudestaan huolimatta oli aivan epätoivoisesti ponnistellut\nkyetäkseen näkemään. Norsunluumainen kalpeus oli tiessään. Hänen\nkasvonsa olivat kuumeiset, ja hänen paksu tukkansa, tavallisesti niin\nkauniisti laineissa ja huolellisesti harjattuna taaksepäin, oli nyt\nsekaisin ja pörröllään. Mutta ääntänsä hän hallitsi täydellisesti\nkääntyessään kirjurinsa puoleen.\n\n\"Hyvä neiti Gray\", sanoi hän, \"meillä on nyt vaikea tehtävä. Olen\nsaanut kirjeen, joka minun on tärkeä kuulla. Minun täytyy pyytää teitä\nlukemaan se minulle, sillä ei tosiaan ole ketään muutakaan, jota\nvoisin pyytää. Käsitän varsin hyvin, että tämä on teille vaikeata ja\ntuskallista, tunnette joutuvanne kahden haavoitetun ja toisistaan\nerotetun sydämen välittäjäksi. Ehkä teistä on helpompaa, kun vakuutan,\nettei koko maailmassa ole toista, jonka huulilta tuskattomammin\nkuuntelisin tämän kirjeen sisällystä, ja kun omilla silmilläni en näe,\nniin ei ole toisia, joiden vähemmän vastahakoisesti sallisin ottavan\nsiitä selkoa; ei ole toista ihmistä, jonka tiedän niin ymmärtävästi\narvostelevan sekä minua että kirjoittajaa ja rehellisesti unohtavan\nkaiken, mikä ei ole annettu kolmannen henkilön tietoon.\"\n\n\"Kiitos, herra Dalmain\", sanoi sisar Rosemary.\n\nGarth heittäysi takanojaan varjostaen käsillään kasvojansa.\n\n\"No, olkaa hyvä ja alkakaa\", sanoi hän. Ja sisar Rosemary alkoi\nselvästi ja tyynesti lukea.\n\n    \"_Rakas Garth!_ Kun ette salli minun tulla luoksenne sanoakseni\n    Teille suoraan kahden kesken, mitä sanottava on, minun on pakko\n    kirjoittaa. Teidän on syy, Dal, ja molemmin saamme kärsiä\n    rangaistuksen. Sillä kuinka voin avoimesti Teille kirjoittaa,\n    kun tiedän, että Teistä joka sanaa kuullessanne tuntuu siltä,\n    kuin minä sekoittaisin kolmannen henkilön sellaiseen, jonka\n    mitä pyhimpänä tulisi olla vain Teidän ja minun välistäni. Ja\n    kuitenkin minun täytyy kirjoittaa avoimesti, ja minun täytyy\n    saada Teidät ymmärtämään, sillä Teidän vastainen elämänne samoin\n    kuin omanikin on vastauksessanne tähän kirjeeseen. Minun täytyy\n    kirjoittaa tämä kirje, ikään kuin saatuanne pitäisitte itse tätä\n    kädessänne ja voisitte itse tämän lukea. Siis, ellette voi täysin\n    luottavasti kirjurillenne uskoa sydämiemme salaista tarinaa,\n    pyytäkää häntä antamaan kirje takaisin Teille kääntämättä ensi\n    sivua, ja sallikaa minun itse tulla sanomaan Teille kaikki muu.\"\n\n\"Nyt olen sivun lopussa\", sanoi sisar Rosemary ja odotti.\n\nGarth ei liikahduttanut kättänsä. \"Luotan teihin täydellisesti, eikä\nhän saa tulla\", sanoi hän.\n\nSisar Rosemary käänsi sivua ja jatkoi lukemista.\n\n    \"Pyydän Teitä muistamaan, että jokainen sana, minkä kirjoitan,\n    on sulaa koristelematonta totuutta. Jos muistelette minua\n    entisestään, myöntänette, etten ole luonnostani valheellinen enkä\n    yleensä helposti taivu kieräilyyn. Mutta, Garth, minä olen kerran\n    valehdellut Teille, ja tuo onneton valhe, ainoana poikkeuksena\n    säännöstä, vahvistaa todeksi, että täydellinen ja pettämätön\n    luottamus on aina vallinnut välillämme ja, suokoon Jumala, on\n    vallitseva vastakin. Tunnustukseni tässä kirjeessä koskee juuri\n    tuota valhetta, ja tuskin minun tarvinnee pyytää Teitä ottamaan\n    huomioon, kuinka nöyryyttävää minun on pakottaa tunnustustani\n    kuuntelemaan miestä, joka ei ystävänänsä ole suostunut minua\n    vastaanottamaan. Muistatte kai, etten luonnostani ole nöyrä, vaan\n    minussa on aimo annos ylpeyttä, ja kun huomaatte, miten ankaraa\n    ponnistusta tämän kirjoittaminen minulta vaatii, saatte kenties\n    myös aavistuksen minun rakkauteni suuruudesta. Jumala Teitä\n    siihen auttakoon -- ystäväni, rakkaani, oma onneton poikani!\"\n\nSisar Rosemary lopetti äkkiä, sillä Garth, kuullessaan noin yht'äkkiä\nrakkautta mainittavan sekä Janen odottamattomat, hellät sanat, nousi\nja otti pari askelta ikkunaan päin ikään kuin paetakseen jotakin liian\nsuurta ja voimakasta, mitä ei voinut kestää. Mutta heti seuraavassa\ntuokiossa hän pääsi entiselleen ja istui takaisin paikalleen peittäen\nkokonaan kasvonsa kädellään.\n\nSisar Rosemary jatkoi kirjeen lukemista.\n\n    \"Voi, kuinka väärin olen tehnyt sekä Sinulle että itselleni!\n    Rakkaani, muistathan illan Shenstonen pengermällä, jolloin\n    pyysit minua -- jolloin kutsuit minua -- jolloin _olin_ vaimosi?\n    Garth, jätän nämä lauseet sellaisiksi kuin ne tulivat paperille\n    koettaessani saada sanotuksi totuutta. En pyyhi niitä pois, jätän\n    ne sinun luettaviksesi, sillä näethän, Garth, pääsin lopulta\n    totuuteen.\n\n    Minä _olin_ sinun vaimosi. En sitä silloin ymmärtänyt. Olin\n    vallan ylettömästi hämmästynyt, uskomattoman kokematon\n    tunneasioissa ja sellaisen tunnetulvan pyörryttämä, että se vei\n    pohjan jalkaini alta ja oli vähällä niellä minut kokonaan. Mutta\n    silloinkin minun sieluni nousi ja kumarsi Sinua miehenäni ja\n    valtiaanani. Ja kun pidit minua syleilyysi suljettuna ja rakas\n    pääsi lepäsi sydämelläni, tunsin ensi kerran mitä tarkoittaa sana\n    hurmaus, enkä olisi taivaalta muuta ihanampaa lahjaa osannut\n    rukoilla kuin noiden silmänräpäysten pidentämistä tuntikausiksi.\"\n\nSisar Rosemaryn rauhallinen ääni katkesi äkkiä, ja lukeminen keskeytyi.\nGarth oli etunojallaan, kasvot käsien peitossa. Kyyneletön nyyhkytys\nvärisytti häntä juuri, kun sisar Rosemaryn ääni petti.\n\nGarth tointui ensin. Nostamatta päätään hän ojensi suojelevan\nosaaottavasti ja sydämellisesti kätensä pöydän yli.\n\n\"Tyttö parka\", sanoi hän. \"Olen kovin pahoillani. Tämä koskee liiaksi\nteihin. Kunpa kirje olisikin tullut Brandin ollessa vielä täällä.\nPelkään, että teidän sittenkin täytyy jatkaa, mutta koettakaa lukea\najattelematta sitä laisinkaan. Jättäkää ajatteleminen tykkänään minun\nosakseni.\"\n\nJa sisar Rosemary jatkoi:\n\n    \"Kun kuutamovalossa nostit pääsi ja katsoit minuun kauan ja\n    vakavasti -- oi noita rakkaita silmiäsi -- herätti katseesi\n    minussa yhtäkkiä itsetajunnan. Oman ilmeisen rumuuteni tietoisuus\n    valtasi minut, ja tunsin liiankin selvästi, kuinka vähän nuo\n    rakkaat silmät löysivät minusta sellaista, mikä saattoi aiheuttaa\n    niiden ihailevan ilmeen. Kainostuen ja häpeissäni painoin pääsi\n    takaisin povelleni, jotta sain silmäsi peittoon, ja nyt minulle\n    on kyllä selvänä, että Sinä tietysti selitit tämän liikkeen aivan\n    toisin. Garth, vakuutan Sinulle, että silloin, kun nostit pääsi\n    toisen kerran ja sanoit: 'Minun vaimoni', silloin vasta ensi\n    kerran johtui mieleeni, että se, mitä oli tapahtunut, tarkoitti\n    -- avioliittoa. Tiedän kyllä, että tämä kaikki saattoi tuntua\n    suorastaan uskomattomalta ja oli pikemmin kahdeksantoistavuotiaan\n    lapsen kuin kolmikymmenvuotiaan naisen mukaista. Mutta Sinun\n    täytyy muistaa, että siihen hetkeen asti seurusteluni miesten\n    kanssa oli supistunut kädenpuristukseen, sydämelliseen\n    toveruuteen ja silloin tällöin saamaani tai antamaani\n    olantaputukseen. Älä unohda, rakas, että aina edelliseen viikkoon\n    asti Sinä itse kuuluit niihin nuorukaisiin, jotka sanoivat\n    minua 'vanhaksi kelpo Janeksi', ja oikein tuttavallisesti kun\n    tarinoitiin, sanoit 'oma veikkoseni'. Älä unohda, että aina\n    olin pitänyt Sinua itseäni monta vuotta nuorempana, ja vaikka\n    ihmeellisen suloinen side oli yhdistänyt meitä Overdenen\n    konsertti-illasta asti, en ollut ymmärtänyt sitä rakkaudeksi.\n    No niin -- muistat, että pyysin kahtatoista tuntia saadakseni\n    miettiä vastaustani, ja Sinä suostuit siihen heti. Sinä olit koko\n    ajan niin hieno ja jalo, Garth, jätit minut, kun pyysin saada\n    olla yksin, jätit minut tavalla, jota en unohda milloinkaan.\n    Se valaisi minulle, miten Sinunlaisesi miehen rakkaus kohottaa\n    naista, jonka osaksi se tulee. Sen pukuni lieve on siitä pitäen\n    ollut pyhä minulle. Ja puku on aina mukanani, vaikk'en koskaan\n    käytä sitä. -- Toivon kerran saavani Sinulle tarkkaan kuvata\n    niitä tunteja, jotka sitten seurasivat. En voi kirjoittaa niistä.\n    Salli minun aivan lyhyesti ja koko typerään rumuuteensa tälle\n    paperille paljastaa se kurja tosiasia, mikä meidät erotti,\n    muuttaen kajastavan ilon pettymykseksi ja suruksi. Garth -- näin\n    asia oli. Minä en uskonut, että Sinun rakkautesi ajan mittaan\n    kestäisi minun rumuuttani. Tiesin, mikä kauneuden ihailija Sinä\n    olit, kuinka sen aina, muodossa tai toisessa, täytyi ympäröidä\n    Sinua. Otin päiväkirjani, johon aivan sanasta sanaan olin\n    kirjoittanut keskustelumme eräästä rumasta papista, jonka kasvot\n    sisäisen innostuksen hehku oli kirkastanut kauniiksi. Ja Sinä\n    lisäsit, ettet enää milloinkaan voisi pitää häntä rumana, mutta\n    rumana hän pysyi silti. Ja sanoit, etteivät ne olleet sellaisen\n    kasvot, joiden olisi suonut aina aterioilla olevan vastapäätä\n    pöydässä, mutta ettei Sinulle onneksi pantu moista koettelemusta,\n    mikä Sinulle olisikin ollut sulaa kärsimystä.\n\n    Tämä oli minusta hyvin mielenkiintoista silloin, ja minua huvitti\n    niin se välitön tapa, miten kerroit tästä kaikkein rumimmalle\n    naistuttavallesi, että kirjoitin sen hyvin seikkaperäisesti\n    päiväkirjaani. Kaikeksi onnettomuudeksi luin taas ne sanat tuona\n    ratkaisevana yönä, luin uudelleen ja uudelleen, kunnes ne ihan\n    syöpyivät aivoihini. Sitten -- sellaista on naisessa heräävä\n    itsensätarkkaaminen, kun hän tuntee olevansa rakastettu ja\n    kaivattu -- sytytin kaikki kuvastimeni ympärillä olevat valkeat\n    ja tutkin arvostellen ja tarkasti kasvoja, joita Sinun vuodesta\n    vuoteen joka päivä olisi katseltava vastapäätäsi aamiaispöydässä,\n    jos minä seuraavana aamuna antaisin myöntävän vastauksen.\n    Rakkahin, en katsellut itseäni Sinun silmilläsi silloin, kuten,\n    Jumalan kiitos, olen tehnyt sittemmin. Enkä luullut Sinun\n    rakkautesi kestävän koetusta. Luulottelin säästäväni meidät\n    molemmat vastaisilta pettymyksiltä ja onnettomuudelta rohkeasti\n    hylkäämällä olevaisen onnen. Rakkaani, tämä tuntuu Sinusta\n    kylmän laskelmalliselta ja pikkumaiselta, niin arvottomalta sen\n    suuren rakkauden rinnalla, jota minulle tuhlasit. Mutta muista,\n    vuosikausia oli Sinun erinomainen miellyttävyytesi ja kauneutesi\n    ollut minulle ilon lähteenä, ja olin kuvitellut Sinun menevän\n    naimisiin esimerkiksi kukoistavan ja viehkeän Pauline Listerin\n    kanssa. Sairaalloisesti itseäni tarkaten sanoin: 'Tämä nuori\n    Apolloko sidottuna minunkaltaiseeni, joka en ole minkäännäköinen;\n    hän käy vuosi vuodelta kauniimmaksi, minä vanhemmaksi ja\n    rumemmaksi?' Voi, rakkaani! Tämä tuntuu nyt niin arvottomalta,\n    kun tunnemme rakkautemme. Mutta sinä yönä se tuntui järkevältä\n    ja oikealta. Ja lopuksi, vaikka sydämeni vuoti verta ja käteni\n    vaipuivat raskaina ajatellessani iloa, mikä niiltä riistettiin,\n    päätin vastata hylkäävästi. Usko minua, en vähintäkään\n    aavistanut, miten se Sinuun koski. Luulin, että löytäisit heti\n    toisen ihastuksen ja siirtäisit rakkauteni toiseen, joka kaikin\n    tavoin paremmin vastaisi vaatimuksiasi. Rehellisesti, Garth,\n    luulin yksin jääväni lohduttomaksi. -- Sitten tuli kysymys: mitä\n    sanoa syyksi. Tiesin, että jos sanoin todellisen syyn, kumoaisit\n    sen mitättömänä ja selittäisit niin lämpimin sanoin minun olevan\n    väärässä, että minun olisi ollut väkisinkin antautuminen. Kun\n    siis aivan todenteolla tahdoin pelastaa sekä Sinut että itseni\n    joutumasta vaaraan, valehtelin Sinulle, rakkahin ystäväni.\n    Valehtelin Sinulle, jota koko olemukseni kunnioitti sydämeni\n    kuninkaana, tahtoni hallitsijana, joka olit kaikkeni rakkaudessa\n    ja elämässä -- Sinulle sanoin: 'En voi mennä naimisiin nuoren\n    pojan kanssa'! Rakkahin! En koeta silittää tekoani. En puolusta\n    sitä. Tunnustan vain sen Sinulle luottaen jalouteesi, niin että\n    myönnät, ettei mikään muu syy olisi Sinuun tehonnut. Voi Jane\n    parka, yksin ja epätoivoisena! Olisitpa nähnyt hänet, kun hän\n    pienessä kirkossa kutsui Sinua takaisin peruuttaen sanansa ja\n    antaen lupauksensa, kaipauksesta kuolemantuskaisena, kuunnellen,\n    etkö kääntyisi takaisin. Mutta minun Garthini ei kuulu niihin,\n    jotka seisovat ja odottavat naisen epäröimisen kynnysmatolla.\n\n    Seuraava yksinäinen vuosi vei hermoni niin piloille, että Deryck\n    Brand sanoi minun menevän vallan riekaleiksi ja määräsi lähtemään\n    ulkomaille. Matkustin kuten tiedät, ja uudet olot voimakkaine\n    vaikutelmineen muuttivat elämänkatsomukseni terveemmäksi.\n    Viime marraskuussa Egyptissä suuren pyramidin huipulla minä\n    lopullisesti tunsin, etten voinut kauemmin elää ilman Sinua. Ei\n    minulle ollut selvää, että olin tehnyt väärin, mutta kaipasin\n    Sinun rakkauttasi, kaipasin saada tuhlata omaani Sinulle,\n    rakkaani, niin että tunsin omaavani uskallusta mihin tahansa.\n    Päätin palata ensimmäisellä laivalla kotimaahan ja lähettää\n    sanan Sinulle. Silloin -- oi, oma rakkaani -- minä sain kuulla.\n    Kirjoitin Sinulle, mutta Sinä et sallinut minun tulla.\n\n    Tiedän varsin hyvin, että voit nyt sanoa: 'Hän ei luottanut\n    minuun, kun olin näkevä. Nyt, kun en näe, ei hän pelkää enää.'\n    Garth, voit niin sanoa, mutta se ei ole totta. Viime aikoina olen\n    saanut kyllin tuntea, että olen ollut väärässä ja että minun\n    ilman muuta olisi pitänyt luottaa Sinuun. Sanon Sinulle myöhemmin\n    mitä nyt tarkoitan. Nyt voin sanoa ainoastaan, että jos Sinun\n    rakkaat säteilevät silmäsi voisivat nähdä, näkisivät ne _nyt_\n    naisen, joka luottavana ja aivan epäilyksettä on kokonaan Sinun.\n    Jos häntä kasvonsa ja muu ulkomuotonsa epäilyttääkin, sanoo hän\n    vallan yksinkertaisesti: 'Mutta _hän_ piti niistä ja ne ovat\n    _hänen_. Ei minulla ole oikeutta arvostella niitä. Jos hän ne\n    haluaa, eivät ne olekaan enää minun, vaan hänen.' Rakkaani, en\n    voi nyt kertoa, miten tulin tähän varmuuteen. Mutta olen saanut\n    eittämättömiä todisteita Sinun uskollisuudestasi ja rakkaudestasi.\n\n    Nyt on siis aivan yksinkertaisesti kysymyksessä: Voitko antaa\n    minulle anteeksi? Jos voit antaa anteeksi minulle, voin tulla\n    heti luoksesi. Jos pidät menettelyäni anteeksiantamattomana,\n    pysyn loitolla. Mutta oma rakkaani -- povi, jolle kerran painoit\n    pääsi, odottaa Sinua täynnä yksinäisten vuosien haikeata\n    ikävöimistä. Jos sitä kaipaat, älä työnnä sitä luotasi.\n\n    Kirjoita minulle vain yksi sana, omin käsin: 'Anteeksiannettu.'\n    Muuta en pyydä. Kun sen saan, tulen heti luoksesi. Älä\n    kirjurillesi sanele kirjettä. En kestä sitä. Kirjoita ainoastaan\n    -- jos vilpittömästi voit sen tehdä -- 'anteeksiannettu' ja\n    lähetä se\n\n                                              _Vaimollesi_.\"\n\nHuoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, kun sisar Rosemary lopetti\nlukemisen pannen kirjeen pöydälle, ja odotti ääneti. Hän mietti\nsilmänräpäyksen, voisiko mennä ottamaan lasillisen vettä häiritsemättä\nGarthia, mutta päätti kuitenkin olla menemättä.\n\nGarth kohotti vihdoin päätänsä.\n\n\"Hän pyytää minulta mahdottomia\", sanoi hän, ja vieno hymy kirkasti\nhänen liikutettuja kasvojansa.\n\nJane painoi kätensä ristiin rinnalleen.\n\n\"Ettekö voi kirjoittaa 'anteeksiannettu'?\" kysyi sisar Rosemary\nkatkonaisesti.\n\n\"En\", sanoi Garth. \"En voi. Tyttöseni, antakaa minulle arkki paperia ja\nlyijykynä.\"\n\nSisar Rosemary asetti ne hänen kätensä viereen.\n\nGarth otti kynän, sai kiinni paperistakin, koetteli vasemmalla\nkädellään sen reunoja, mittasi sen sormillaan, niin että löysi\nkeskustan ja kirjoitti suurin, selvin kirjaimin yhden sanan.\n\n\"Voiko sen lukea?\" kysyi hän ja ojensi paperin pöydän yli sisar\nRosemarylle.\n\n\"Aivan hyvin\", sanoi tämä, sillä hän vastasi, ennen kuin kyyneleet\nennättivät tahrata sen.\n\n'Anteeksiannetun' sijasta oli kirjoitettu 'Rakastettu'.\n\n\"Voitteko toimittaa sen heti postiin?\" kysyi Garth hiljaa, mutta\ninnokkaasti. \"Ja hän tulee -- Jumalani, hän tulee! Jos tämä ennättää\niltajunaan, voi hän olla täällä ylihuomenna!\"\n\nSisar Rosemary otti kirjeen ja sai melkein yliluonnollisin ponnistuksin\nhallituksi äänensä.\n\n\"Herra Dalmain\", sanoi hän, \"kirjeessä on jälkikirjoitus. Siinä on\n'Kirjoita osoitteeksi: Palace Hotel, Aberdeen.'\"\n\nGarth hypähti seisomaan, hän oli aivan kiihdyksissä.\n\n\"Aberdeenissa?\" huudahti hän. \"Jane Aberdeenissa! Oi, Jumalani! Jos hän\nsaa tämän paperin huomenaamulla, voi hän olla täällä milloin tahansa jo\npäivällä. Jane! Jane! Rakas pikku Rosemary! Kuuletteko te? Jane tulee\nhuomenna. Enkö minä teille sanonut, että tänään tapahtuu jotakin? Te\nja Simpson olitte liiaksi brittiläisiä ymmärtääksenne, mutta Margery\nymmärsi, ja metsä kertoi, että ilo oli tulossa tuskan takaa. Voiko sen\nsaada heti postiin, neiti Gray?\"\n\nHän oli jälleen vapputuulella. Hänen kasvonsa loistivat. Hänen koko\nolennossaan oli sähköistä odotusta. Sisar Rosemary istui pöydän\nvieressä käsi poskella katsellen häntä. Hellä hymy leikki huulilla,\nmutta se ei ollut niiden kasvojen eikä sen vartalon mukainen, jollaiset\nGarth kuvitteli hänellä olevan; siitä uhkui täysin kypsän ja ylevän\nrakkauden kirkkaanhehkuisaa odotusta.\n\n\"Menen itse viemään sen postiin, herra Dalmain\", virkkoi hän. \"Kävely\ntekee hyvää ja ennätän takaisin teen ajaksi.\"\n\nMutta postiasemalle päästyään hän ei lähettänytkään Garthin\nkirjoittamaa sanaa. Hän oli kätkenyt sen poveensa. Mutta hän lähetti\nkaksi sähkösanomaa. Toinen kuului:\n\n            \"Meldrumin Herttuatar.\n               Palace Hotel, Aberdeen.\n    Tulkaa kaikella muotoa tänä iltana 5.50-junalla.\"\n\nToisessa:\n\n            \"Tohtori Deryck Brand.\n               Wimpole Street, London.\n    Kaikki hyvin.\"\n\n\n\n\nKolmaskymmenesviides luku.\n\nSISAR ROSEMARY SAA PALKKANSA.\n\n\n\"Herra Dalmain\", sanoi sisar Rosemary lempeästi, mutta päättävästi,\n\"minä tosiaankin toivon, että pysytte alallanne ja pidätte mielessänne,\nettä teidän nyt on juotava teenne. Ettehän te voi muistaa, missä mikin\non, jos tuolla tavoin nousette ja alinomaa siirtelette tuolianne.\nJa kun äsken koputitte pöytään kiinnittääkseni huomioni -- vaikka\nmuutenkin jo aivan levottomana seurasin liikkeitänne -- olitte vähällä\nkaataa teenne, ja minunkin kupistani läikkyi jo melkolailla lautaselle.\nEllette nyt heti ole kauniisti, pyydän Margeryltä leukatilkkua ja panen\nteidät korkeaan lastentuoliin.\"\n\nGarth suoristi jalkansa, nosti kätensä koholle päänsä yli ja heittäytyi\nmakeasti nauraen takakenoon.\n\n\"Ja silloin minä sanoisin: 'Hyvä, kulta sisar, päästäkää minut pois!'\nTeistä vasta äreä on tullut viime aikoina! Ja te kun olitte ennen\nvallan kiusoittavan huomaavainen! Te varmaankin vastaisitte: 'Kyllä,\nGarthie herra, jos vain luette kauniisti ruokarukouksenne!' Oletteko te\nkuullut tarinaa Tommystä, jonka piti lukea ruokarukouksensa?\"\n\n\"Te olette kertonut sen minulle jo kahdesti viimeisten\nneljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa\", sanoi sisar Rosemary\nsäyseästi.\n\n\"Voi, mikä vahinko! Olisin nyt juuri niin mielelläni kertonut sen\nteille. Jos te olisitte ollut sellainen lempeä ja osaaottavainen\nolento, millaiseksi tohtori Deryck teidät kuvasi, olisitte vastannut:\n'En, mutta olisi oikein hauskaa kuulla se.'\"\n\n\"En, mutta olisi oikein hauskaa kuulla se!\" sanoi sisar Rosemary.\n\n\"Vasta minun neuvostani! Jotta tuolla tuommoisella olisi jonkinlaista\narvoa, täytyy sen tulla ihan itsestään. Mutta lastentuoleista muistan\n-- kun te noin hulluttelette, on äänenne aivan kuin Janen ja koko\npuhetapanne aivan kuin Janen -- kas mun peruukkini! Tiedättekö, se\non herttuattaren ainoa omintakainen pikku kirous. Kaikki muu on\nlainatavaraa. Ja kun hän sanoo: 'Kas mun peruukkini!' koetamme kaikki\nolla katsomatta siihen. Se kun on tavallisesti hieman kallellaan.\nTukaani nykii sitä. Se on niin kovin hellä, tuo lintu kulta!\"\n\n\"No, tehkää hyvin ja antakaa minulle paahtoleipää\", sanoi sisar\nRosemary, \"älkääkä enää kertoko minulle kaikenmaailman juttuja\nherttuattaresta. Ei! Siinä on ohuita voileipiä. Sanoinhan minä, että\nte hukkaatte johtomerkkinne! Paahtoleipä on lämpimässä astiassa\noikealla puolallanne. Otaksutaan nyt, että minä olen neiti Champion, ja\nojentakaa se minulle aivan yhtä hienon kohteliaasti, kuin ojennatte sen\nhuomenna tähän aikaan hänelle.\"\n\n\"On helppoa luulotella teitä Janeksi, kun kuulee äänenne\" sanoi Garth,\n\"ja kuitenkin -- en minä oikein tiedä. En ole teitä koskaan oikeastaan\nvertaillut Janeen. Vanha Rob sanoi kerran lauseen, joka antoi minulle\nteistä vallan erilaisen kuvan. Hän sanoi, että teillä on vallaton ja\nvaalea, silkinhieno tukka. Eikä kukaan ihminen voi kuvitella Janella\nolevan vallattoman, silkinhienon tukan! Ja minä luulen, että ne sanat\npelastivatkin koko tilanteen. Sillä teidän äänenne olisi muuten tehnyt\nminut hulluksi noina ensi päivinä. Väliin ihmettelin itsekseni, oliko\nmahdollista, että milloinkaan voin tottua siihen. Nyt ymmärrätte\nmistä syystä, eikö niin? Ja taas toisaalta, ei se ole hänen äänensä\nkaltainen. Hänen on syvempi, ja toisinaan hän niin herttaisen hauskasti\nvenyttää puhettaan eikä suinkaan säästä höystäviä letkauksiakaan, ja\nte olette niin kovin siivo pikku olento, jolla on, kuten joku opettaja\nsanoisi, 'perin selvä ääntämistapa'. Olisi tosiaan hauskaa kuulla\nteidän ja Janen keskustelevan! Ja kuitenkin -- en minä oikein tiedä.\nMinä olisin kuin tulisilla hiilillä koko ajan.\"\n\n\"Minkä tähden?\"\n\n\"Pelkäisin niin kauheasti, että te ette pitäisi toisistanne.\nKatsokaahan, _te_ olette eräällä tavalla ollut minulle suurempiarvoinen\nkuin kukaan muu koko maailmassa, mutta, mutta _hän_ -- niin, hän\non minun koko maailmani\", sanoi Garth välittömästi. \"Ja minua niin\npeloittaisi, ettei hän täysin tuntisi teidän suurta arvoanne ettekä te\noikein ymmärtäisi häntä. Hänellä on erikoinen tapa silmäillä ihmistä\nihan kiireestä kantapäähän, eivätkä naiset voi sietää sitä, eivät\nerittäinkään sellaiset somat, pienet hepeneiset. He tuntevat, että hän\nnäkee kaiken, mikä lähtee helposti irti!\"\n\n\"Ei minulta mitään helposti lähde irti\", mutisi sisar Rosemary, \"paitsi\npotilaani, joka ei pysy paikoillaan tuolissaan.\"\n\n\"Kerran\", jatkoi Garth, äänessä rattoisuus, joka tiesi aina juttua,\nmissä Janellakin oli osansa, \"kun meitä oli iso joukko vieraita\nOverdenessa, oli siellä eräs pieni kauhean hupsu naikkonen. Emme\nvoineet keksiä muuta syytä siihen, miksi hänet oli kutsuttu\nherttuattaren 'hienojen vieraitten' seuraan, kuin sen, että herttuatar\nylen mielellään matki häntä ja kertoi juttuja hänestä. Emmekä me taas\nolisi mitenkään älynneet, kuinka verratonta matkinta oli, ellemme\nolisi nähneet itse ihmistä. Hän oli koko lailla hauskannäköinen,\nkäherretty, vahanukkemainen ja levoton hupsakka, joka ajatteli aina\nulkomuotoansa eikä sallinut juuri muidenkaan sitä unohtaa. Melkein\njokainen hänen lauseensa viittasi siihen. Me saimme siitä kylliksemme\nja pyysimme Janea jollakin keinoin pitämään huolta, että hän olisi\nvaiti. Mutta Jane sanoi: 'Ei se, pojat, teille pahaa tee, ja hänestä\nse on hauskaa. Antakaa te hänen olla!' Jane oli aina aivan erikoisen\nystävällinen henkilöille, joita hän otaksui herttuattaren kutsuneen\nsaadakseen jälkeenpäin aihetta pilantekoon. Jane inhosi sellaista.\nHän ei voinut niin kovin paljon sanoa tädilleen, mutta meidän ei\nollut hyvä yllyttää herttuatarta Janen kuullen. No niin -- eräänä\niltana, teen jälkeen, pieni joukko meitä odotti Janea alahallissa,\nvalkean ympärillä: oli vähän puhumista hänelle. Oli joulunaika.\nPuut räiskyivät iloisesti uunissa. Punaiset samettiuutimet olivat\nalaslaskettuina ja peittivät pengermälle vievän oven ja sen molemmin\npuolin olevat ikkunat. Tommy istui orrellaan keskellämme ja piti\ntarkasti silmällä savukkeiden päitä. Ulkona oli kaikki lumen peitossa;\nvallitsi omituinen hiljaisuus, niin että puhe ja nauru sisällä tuntui\njuuri vastakohdan vuoksi tavallista hilpeämmältä ja rattoisammalta --\ntiedättehän tuon _läpitunkevan_ hiljaisuuden, jolloin puita ja peltoja\nja polkuja peittää jalan vahvuinen, kimalteleva valkovaippa. Joka\nvuosi minä aina yhtä hartaasti odotan -- mutta minähän unohdin!...\nAjatelkaa, en koskaan enää näe lunta!... Mitä siitä. On jo jotakin\nsekin, että muistaa nähneensä sitä, ja nyt minä kuulen tuon ihmeellisen\nlumenhiljaisuuden selvemmin kuin ennen. Ennen kuin muut vetävät\nsälekaihtimet ikkunoista, voin minä jo kenties sanoa: 'Tänä yönä on\nsatanut lunta!' Mistä minä kerroinkaan. Jaa -- niin, jo muistankin.\nPikku rouva Hupsakasta. Niin, kaikki naiset olivat menneet pukeutumaan,\npaitsi Jane, joka ei milloinkaan tarvinnut siihen enempää kuin puoli\ntuntia, ja Hupsakka oli veikeän iloinen, teennäisesti nimittäin,\nluullen itseänsä siksi vetovoimaksi, joka meitä hallissa pidätteli.\nAsianlaita oli näet sellainen, että me odotimme Janea puhuaksemme\nhänelle eräästä uutisesta, jonka juuri olimme kuulleet. Se koski erästä\nnuorta kaartilaista, joka oli joutunut selkkauksiin, jotka vaativat\nankaranpuoleista rangaistusta. Hänen everstinsä oli Janen hyvä tuttava,\nja me arvelimme, että Jane kyllä puhuu hänen puolestaan ja parantaa\nhiukan Billy paran asioita. Niin että rouva Hupsakka oli oikeastaan\npahana haittana, vaikk'ei tiennyt sitä. Jane istui selin meihin, jalat\nuuninristikolla, liepeet käärittyinä polville. Niin, katsokaa, toinen\nhame oli alla, kaunis, silkkinen, missä oli monen monet poimurivit\n-- sitä olisikin luullut pidettävän päälläpäin. Mutta Janen paras ei\nkoskaan ollut päälläpäin, -- hän piti sen aina piilossa. En tarkoita\nnyt vaatteita, vaan häntä itseään. No niin, pikku Hupsakka rupatti\n-- ei hän koskaan puhunut -- itsestään ja omista valloituksistaan\naavistamatta lainkaan, kuinka me toivottelimme häntä niin pitkälle\nkuin pippuri kasvaa. Jane luki yhä iltalehtiä, mutta tunsi ilmassa\njotakin levotonta. Ja kesken kaiken -- mutta sitähän minä en saakaan\nkertoa. Jane vaati näet meiltä lupauksen, ettemme koskaan kertoisi\nsitä. Hän piti sitä sopimattomana tuota toista naista kohtaan.\nHätimmiten ennätimme tehdä hänelle selkoa asiasta, ja hän joudutti\nvielä iltapostiin kirjeen, joka pelasti Billyn rangaistuksesta, mutta\nhän tuli silti ajoissa päivälliselle ja oli paremmin pukeutunut kuin\nyksikään toinen. Meistä oli koko harmillista, että meidän oli täytynyt\nantaa lupauksemme, sillä jok'ikinen meistä oli toivonut pääsevänsä\nensimmäisenä kertomaan jutun herttuattarelle. Mutta nähkäähän, täytyy\naina tehdä niinkuin Jane sanoo.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"En minä tiedä. En osaa selittää. Jos tuntisitte hänet, ei teidän\ntavitsisi kysyä. Kaakkua, neiti Gray?\"\n\n\"Ei kiitos. Oikein tällä kertaa.\"\n\n\"Taas! Noin juuri olisi Janekin sanonut: 'Oikein tällä kertaa.' Ei\nolisi lainkaan outoa, jos nyt neljä viikkoa pidettyäni teidän ääntänne\nhänen äänensä kaltaisena huomenna ajattelisin, että hänen äänensä\nmuistuttaa teidän ääntänne.\"\n\n\"Voi, ette ensinkään\", sanoi sisar Rosemary. \"Kun hän on teidän\nkanssanne, ette muuta muistakaan.\"\n\n\"Muistan maarin\", huudahti Garth. \"Ja hyvä pikku Rosemary, kaipaan\nteitä kauheasti. Ei kukaan -- ei _hänkään_ -- voi täyttää teidän\nsijaanne. Ja tiedättekö\", hän nojasi eteenpäin, ja huolestunut ilme\nvarjosi hänen iloisia kasvojansa, \"minä alan käydä levottomaksi. Hän ei\nole nähnyt minua onnettomuuden jälkeen. Pelkään, että hän kauhistuu.\nLuuletteko minun hänen mielestään kovasti muuttuneen?\"\n\nJane katsoi sokeata, jonka kasvot niin huolestuneen näköisinä olivat\nhäneen päin. Hän muisti sen aamun samassa huoneessa, jolloin Garth,\nluullen olevansa kahden tohtori Robin kanssa, käänsi kasvonsa seinästä\npäin ja kohosi istualleen puhelemaan, ja jolloin hän ensi kerran näki\nhänen kasvonsa. Hän muisti kääntyneensä uuniin päin, jotta ei tohtori\nRob näkisi kyynelten vierivän pitkin hänen poskiansa. Hän katsoi\nuudelleen Garthiin -- ensi kerran todella tajuten, että tämän kasvot\nolivat tärviöllä; ja kaikki vain hänen tähtensä -- ylen valtava hellyys\ntäytti hänen sydämensä. Hän vilkaisi kelloon. Hän ei kestäisi tätä enää\nkauan.\n\n\"Ovatko ne perin kauhean näköiset?\" kysyi Garth ja ääni värisi.\n\n\"En voi mennä toisen puolesta takuuseen\", sanoi sisar Rosemary, \"mutta\nluulisin, että aivan tuollaisinaan teidän kasvonne ovat hänelle\nainaiseksi iloksi.\"\n\nGarth punastui. Hän tunsi iloa ja helpotusta, mutta samalla myös pientä\nhämmästystä. Sisar Rosemaryn äänessä oli sävy, jonka perille hän ei\noikein päässyt.\n\n\"Mutta sitten vielä, hän ei ole tottunut minun sokeantapoihini\", jatkoi\nhän. \"Pelkään, että näytän hänestä kovin avuttomalta ja kopelolta.\nHän ei ole käynyt pimeyden maassa niinkuin te ja minä. Hän ei tunne\nkaikkia meidän rihmojamme, loviamme ja muita laitteitamme. Hyvä pikku\nRosemary, luvatkaa, että te ette jätä minua huomenna. Minä kaipaan\nhäntä -- Jumala yksin tietää, kuinka häntä kaipaan -- mutta minua alkaa\npuolittain peloittaa. Kaikki on tietenkin oleva ihmeellisen ihanaa,\nmutta jokapäiväisen elämä pikkuasioissa tarvitsen sentään teitä vielä.\nEnsiksi tuntui varsin sopivalta, että olitte järjestänyt lähtönne juuri\nsiksi, kun hän tuli, mutta nyt, juuri sen tähden, että hän tulee, en\nvoi antaa teidän mennä. On oleva aivan sanoin selittämättömän ihanaa,\nettä hän on luonani, mutta se ei ole samaa kuin teidän läsnäolonne.\"\n\nSisar Rosemary sai näin palkkansa, ja se oli hänestä vallan ylellinen.\n\nHeti kun hän kykeni puhumaan, sanoi hän hiljaa: \"Älkää nyt liioitelko,\nherra Dalmain. Uskokaa minua, kun olette ollut hänen kanssansa viitisen\nminuuttia, tuntuu teistä siltä, kuin minäkin olisin ollut luonanne.\nJa mistä tiedätte, vaikka hänkin olisi käynyt pimeyden maassa?\nSairaanhoitajatar tekee sellaista ammattiharrastuksesta, sillä hän\ntahtoo onnistua hoidossaan. Nainen, joka rakastaa teitä, tekee sen\nrakkaudesta teihin.\"\n\n\"Se olisi kyllä hänen tapaistaan\", sanoi Garth nojaten taaksepäin,\nkasvoilla suuren tyytyväisyyden ilme. \"Voi Jane! Jane! Hän tulee! Hän\ntulee!\" Sisar Rosemary katsoi kelloa.\n\n\"Varmasti! Hän tulee\", virkkoi hän, ja vaikka ääni oli luja, kädet\nvapisivat. \"Ja koska tämä nyt on viimeinen ilta, jonka vietämme yhdessä\nvallan samanlaisissa olosuhteissa kuin näinä kuluneina viikkoina, niin\nsuostutteko erääseen ehdotukseen? Minun täytyy nyt mennä yläkertaan\npanemaan tavaroita matkalaukkuun ja järjestelemään yhtä ja toista.\nMutta ettekö voisi pukeutua jo aikaisin? Minäkin tekisin sitten niin,\nja jos voisitte tulla kirjastoon puoli seitsemän aikaan, niin voisimme\nhiukan soittaa ennen päivällistä.\"\n\n\"Miksen, vallan hyvin\", sanoi Garth. \"Minulle on yhdentekevää, milloin\npukeudun, ja kun on soitosta puhe, olen aina valmis. Mutta uskokaa nyt,\nminä en tahdo, että te panette tavaroita matkalaukkuun.\"\n\n\"No, minähän oikeastaan vain asettelen kaikenlaista tieltä pois\nkorjuun.\"\n\n\"Samaahan se on, lähtövalmistusta. Mutta te olette luvannut, ettette\nlähde, ennen kuin hän tulee.\"\n\n\"Enkä lähde -- ennen kuin hän tulee.\"\n\n\"Ja kerrotte hänelle kaikki, mitä hänen tarvitsee tietää?\"\n\n\"Kaikki, mitä minä tiedän ja mikä tuottaa teille mukavuutta.\"\n\n\"Ettekä jätä minua, ennen kuin olen todellakin -- kuinka sanoisin --\noikein raiteillani.\"\n\n\"En jätä teitä niin kauan kuin te tarvitsette minua\", sanoi sisar\nRosemary Gray. Ja jälleen Garth oli huomaavinaan omituisen sävyn hänen\näänessään. Hän nousi ja meni sinne päin, missä luuli sisaren seisovan.\n\n\"Tiedättekö, te olette sitten oikea aarteiden aarre\", sanoi hän\nliikutettuna ja ojensi molemmat kätensä neiti Grayta kohden. \"Antakaa\nkerran kätenne minulle, pikku Rosemary. Tahtoisin koettaa kiittää\nteitä.\"\n\nSisar Rosemary epäröi. Kaksi voimakasta, jäntevää kättä -- voimakkaat\nja jäntevät, vaikka parhaillaan vapisivatkin -- oli painumaisillaan\nGarthin käsiin, mutta peräytyivät viime tingassa. Ei ollut vielä Janen\naika. Oli sisar Rosemaryn menestyksen ja voiton hetki. Sitä ei saanut\nriistää häneltä.\n\n\"Tänä iltana\", sanoi hän lempeästi, \"kun olemme vähän aikaa soitelleet\n-- puristamme toistemme kättä. Mutta olkaa varovainen. Ette löydä\noikeaan. Odottakaa. Kas tässä on puutarharihma, heti vasemmalla. Menkää\nhiukan raittiiseen ilmaan pengermälle ja laulakaa se sama laulu, jota\nkuulin teidän aamulla laulavan ikkunani alla. Ja nyt, kun tiedätte mitä\n'tapahtuu', kuluu tämä kaunis vappuilta suloisen odotuksen vallassa.\nNäkemiin, herra Dalmain -- tunnin kuluttua.\"\n\n\"Mikä pikku Rosemaryn oikein on?\" kummeksi Garth kouriessaan keppiänsä\nikkunanpuoleisesta nurkasta. \"Tuskin me kauankaan aikaa olisimme\nvoineet jatkaa entiseen tapaan sen jälkeen, kun hän palasi postista.\"\n\nHän käveli synkkä, levoton ilme kasvoillaan. Yht'äkkiä se kirkastui,\nhän pysähtyi ja nauroi. \"Hölmö!\" sanoi hän. \"Olet sinä oikea hölmöjen\nhölmö! Hän ajattelee tietysti tuota nuorta miestänsä. Hän menee\nhuomenna hänen luokseen ja ajattelee nyt yksinomaan häntä, niinkuin\nminä ajattelen Janea. Hyvä, rakas, ymmärtäväinen Rosemary! Toivon, että\nmies on hänen arvoisensa. Ei, se on mahdotonta. Toivon miehen tietävän,\nettei hän ole hänen arvoisensa. Se on kohdallisempaa. Kunpa mies nyt\nvain ottaisi hänet vastaan niinkuin hän toivoo. Mutta joka tapauksessa\nminua harmittaa, että Rosemary menee hänen luokseen. 'Hirteen koko\nmies!' sanoisi Tommy.\"\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskuudes luku.\n\n\"RUKOUSNAUHA\" SELVITTÄÄ.\n\n\nSimpson kulki hallin läpi vähän ennen puolta seitsemää. Hän oli\njättänyt isäntänsä kirjastoon. Hän kuuli kahinaa kohdaltansa ylhäältä,\nja katsoessaan sinne hän näki kookkaan olennon tulevan alas leveitä\ntammiportaita.\n\nSimpson seisoi kuin puusta pudonneena. Ei häntä niinkään hämmästyttänyt\npehmeä musta iltapuku laahuksineen ja hienoine povipitseineen kuin\nrauhallisten kasvojen varma ja hallitseva ilme.\n\n\"Simpson\", sanoi Jane, \"minun tätini, Meldrumin herttuatar, ja hänen\nkamarineitsyensä ja palvelijansa sekä melkoinen määrä matkakapineita\nsaapuu Aberdeeniin noin puoli kahdeksalta. Rouva Graem tietää kyllä\nlaittaa huoneet kuntoon, ja James on saanut käskyn toimittaa asemalle\nvastaan sekä vaunut että tavarakärryt. Herttuatar ei pidä autoista. Kun\nhänen armonsa saapuu, voitte viedä hänet kirjastoon. Päivällisen syömme\nruokasalissa neljännestä yli kahdeksan. Sillä välin herra Dalmainilla\nja minulla on erikoisia asioita, eikä meitä saa millään ehdolla häiritä\nennen herttuattaren tuloa. Ymmärrättehän?\"\n\n\"Kyllä, neiti -- armollinen neiti\", änkytti Simpson. Hän oli\naikoinaan, uraansa aloittaessaan, ollut kengänkiilloittajana eräässä\nherttuallisessa perheessä ja piti herttuattaren sisarentyttäriä\nhenkilöinä, joille oli kumarrettava hyvin syvään.\n\nJane hymyili. \"Neiti riittää, Simpson\", sanoi hän ja meni kirjastoon.\n\nGarth kuuli hänen astuvan sisään ja vetävän oven kiinni, ja puvun\nkahina sattui heti hänen tarkkoihin korviinsa.\n\n\"Hoho, neiti Gray\", sanoi hän. \"Joko teidän ammattipukunne nyt on\nmatkalaukussa?\"\n\n\"Jo\", vastasi Jane. \"Sanoinhan, että menin laittamaan kuntoon\nmatkalaukkuja.\"\n\nHän kulki hitaasti huoneen poikki, pysähtyi roihumatolle ja katseli\nGarthia. Tämä oli iltapuvussa aivan samoin kuin tuona unohtumattomana\niltana Shenstonessakin, ja kun hän istui takakenossa syvässä\nnojatuolissaan, toinen polvi ristissä toisella, näki Jane hänen\nsilkkisukkiensa punaisen raidan.\n\nJane seisoi ja katseli häntä. Vihdoin oli hänen hetkensä koittanut.\nMutta nytkin hänen täytyi, Garthin vuoksi, olla varovainen ja\nkärsivällinen.\n\n\"En kuullutkaan teidän laulavan\", virkkoi hän.\n\n\"Ette\", vastasi Garth. \"Ensiksi minä unohdin. Ja kun muistin,\naskartelivat ajatukseni jo samassa toisaalla, ja muutenkin -- voi,\nneiti Gray! En voi laulaa tänä iltana. Minun sieluni on kaipauksesta\nmykkänä.\"\n\n\"Arvaan sen\", sanoi Jane lempeästi, \"mutta minä laulan teille.\"\n\nGarthin kasvot kuvastivat heikkoa hämmästystä. \"Laulatteko te?\" kysyi\nhän. \"Miksette sitten ole ennen laulanut?\"\n\n\"Kun tulin\", sanoi Jane, \"kysyi tohtori Rob, soitanko minä. Sanoin:\n'Vähäisen. Siitä hän päätti, että laulankin vähäisen, ja hän kielsi\nvarsin jyrkästi minua sekä soittamasta että laulamasta teille vähäisen.\nHän sanoi, ettei hän tahdo, että teistä tehdään hullu.\"\n\nGarth purskahti nauramaan.\n\n\"Niin vanhan Robbien tapaista\", sanoi hän. \"Ja hänen kiellostaan\nhuolimatta te aiotte nyt tänä iltana uskaltaa 'laulaa vähäisen'\nminulle?\"\n\n\"Ei, ei siihen mitään uskaltamista tarvita\", sanoi Jane. \"Laulan vain\nyhden laulun. Tässä on punainen rihma oikealla puolellanne. Ei ole\nmitään teidän ja pianon välillä, ja te istutte aivan päin sitä. Jos\ntahdotte, että lopetan -- voitte tulla.\"\n\nHän meni soittokoneen luo ja istui kiertotuolille.\n\nPianon yli hän voi nähdä Garthin; iloinen hymy leikki tämän\nhuulilla. Häntä näyttivät vieläkin huvittavan tohtori Robin\nvarovaisuustoimenpiteet.\n\n\"Rukousnauhassa\" on vain yksi alkusointu. Jane soitti sen tarkaten\nGarthia. Hän näki tämän heti paikalla suoristautuvan, ja kasvot\nilmaisivat hämmästystä, odotusta, aivan käsittämätöntä yllätystä.\n\nJane alkoi laulaa. Hänen syvä, laaja äänensä kaikui täyteläisenä ja\nvärehtivänä kuin sellon pehmein ääni huoneen herkässä hiljaisuudessa.\n\n    \"Nuo hetket, vietetyt kanssasi,\n    ne talletan helminauhanain,\n    ja helmi helmeltä tarkasti\n    niitä lasken rukousnauhassani.\n\n    Joka helmi on rukoushetkinen --\"\n\nJane keskeytti.\n\nGarth oli noussut. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta lähti umpimähkään\npianon luo. Jane kääntyi kiertotuolilla ja levitti kätensä häntä\nvastaanottamaan. Garth tavoitti jo soittokoneen. Käsi sattui\nbassokoskettimiin, Ja hän löysi Janen. Hän polvistui, kiersi kätensä\nhänen vyötäisilleen. Jane sulki hänet syliinsä -- ikävöiden, hellänä,\nkuluneiden kovien viikkojen tukahdutetun kaihon vallassa.\n\nGarth kohotti hetkeksi sokeat kasvonsa häntä kohti. \"Sinäkö?\" sanoi\nhän. _\"Sinäkö_ -- koko ajan?\"\n\nSitten hän kätki kasvonsa pehmeihin pitseihin Janen povelle.\n\n\"Oi, oma poikani, rakkaani!\" sanoi Jane hellästi ja painoi rakasta\npäätä tiukempaan povellensa. \"Niin, minä koko ajan, koko ajan hänen\nlähellänsä, hänen yksinäisyydessänsä ja tuskissansa. Kuinka olisin\nvoinut pysyä poissa? Mutta Garth! Saan vihdoinkin pitää sinut tässä,\nkoskettaa sinua, tuntea sinun olevan siinä! Minä _olen_ luonasi. Voi\nrakkaani, etkö ole oikein varma? Kuka muu sitten voisi näin pitää sinua\nsylissään?... Varo, rakkaani! Tule istumaan sohvalle, minun viereeni!\"\n\nGarth nousi ja nosti myös Janen tuolilta, ja he menivät mukavammalle\nistuinpaikalle. Mutta siellä Garth taas heittäysi polvilleen, kiersi\nkätensä Janen uumille ja kätki kasvonsa hänen povellensa.\n\n\"Oi, rakkaani, oma rakkaani\", sanoi Jane hiljaa ja otti suojelevan\nhellästi hänen päänsä käsiinsä, \"on ollut suloista odottaa omaa\npoikaani, auttaa häntä hänen pimeydessänsä ja varjella häntä\ntarpeettomilta kärsimyksiltä. Mutta en voinut tulla -- minä en itse\nvoinut tulla -- ennen kuin hän tiesi kaikki, ymmärsi ja antoi anteeksi\n-- ei, ei antanut anteeksi, ymmärsi ja sentään yhä rakasti. Sillä nyt\nhän ymmärtää? Ja antaahan hän anteeksi!... Oi, Garth!... Hiljaa, oma\nrakkaani!... Sinä pelästytät minut!... En, en jätä koskaan sinua, en\nkoskaan, koskaan!... Etkö voi sitä ymmärtää?... Silloin minun täytyy\nsanoa se sinulle selvemmin. Nyt, rakkaani, hiljaa ja kuuntele. Vielä\nmuutamia päiviä meidän täytyy olla -- niinkuin tähänkin asti, mutta\nnythän oma poikani tietää, että minä olen hänen lähellänsä. Gina\ntäti tulee tänä iltana. Hän on täällä puolen tunnin kuluttua. Sitten\nhankimme niin pian kuin suinkin erikoisluvan, menemme naimisiin, ja\nsitten --\" Jane pysähtyi, ja mies, joka oli polvillaan hänen edessään,\nkuunteli henkeään pidättäen. -- \"Ja sitten\", jatkoi Jane hiljaisella,\nhellällä äänellä, jossa värehti pyhien salaisuuksien tuntua, mutta joka\nei silti takerrellut -- \"sitten on minun suurin iloni saada aina olla\nmieheni luona, yötä ja päivää.\"\n\nPitkä, hyväilevä hiljaisuus. Tunnekuohu Janen sylissä oli viihdytetty\nrauhaan. Täydellisen rakkauden ikuinen ääni oli kuiskannut: \"Vaikene,\nole hiljaa!\" ja niin tuli aivan tyven.\n\nVihdoin kohotti Garth päänsä. \"Ainiaan, ainiaan yhdessä?\" sanoi hän.\n\"Voi, sehän on jo ikuista valoa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Simpson tehtävänsä tärkeydestä aivan kalpeana avasi kirjaston oven\nja ilmoitti: \"Hänen armonsa Meldrumin herttuatar\", istui Jane pianon\nääressä hiljaa soitellen haaveellisia säveleitä, ja sorea iltapukuinen\nnuori mies nousi ja kiiruhti tervehtimään vierastaan, lausuen hänet\nsydämellisesti tervetulleeksi.\n\nHerttuatar joko ei nähnyt tai ei ollut näkevinään opastavaa rihmaa. Hän\ntarttui Garthin ojennettuun käteen ja puristi sitä lämpimästi molemmin\nkäsin.\n\n\"Taivas varjelkoon, rakas Dal! Kuinka te minut ällistytätte! Luulin\nteidän olevan sokean! Ja täällä te vaeltelette ihan ilman muuta aivan\nkuin entinen kaunis Garth ainakin!\"\n\n\"Rakastettava herttuatar\", sanoi Garth ja kumartui suutelemaan vanhoja\nystävällisiä käsiä, jotka yhä pitelivät hänen kättänsä, \"surukseni\nminun täytyy sanoa, etten voi nähdä teitä. Mutta tänään en paljon\nhuomaa sokeuttani, sillä pimeyttäni valaisee nyt sanoin kuvaamaton ilo.\"\n\n\"Oho! Vai sieltä se tuuli nyt puhaltaa! No, kenen te sitten aiotte\nnaida? Sairaanhoitajattarenneko -- otaksun, että hän on sangen\nkunnioitettava nuori nainen ja omaa mitä parhaimmat suositukset,\ntietysti -- vai tuon Jane heilakanko, joka ilman vähintäkään\nomantunnonvaivaa komentaa täti parkansa valtakunnan toisesta päästä\ntoiseen vain sen tähden, että näin on hänelle itselleen mukavinta.\"\n\nJane tuli pianon luota ja pisti kätensä rakastettunsa käsikoukkuun.\n\n\"Rakas Gina täti\", sanoi hän, \"mielellännehän te tulitte, sen tiedätte\nitsekin, sillä te pidätte kaikesta, missä vain on jotakin salaperäistä,\nja olette iloinen, jos sopivana hetkenä voitte ruveta vanhaksi,\nherttaiseksi 'Deus-ex-machinaksi'. Ja Garth taas aikoo naida molemmat;\nsillä he rakastavat molemmat häntä aivan liian paljon voidakseen erota\nhänestä, ja hänenkin näyttää olevan vaikea luopua niin toisesta kuin\ntoisestakin.\"\n\nHerttuatar katseli molempia onnesta säteileviä kasvoja; toisen olivat\nsokeat, toisen iloiset, ylpeät silmät näkivät kahdenkin edestä, ja\nhänen omansa täyttyivät kyynelistä.\n\n\"Voi, sun vietävä!\" sanoi hän. \"No, kyllähän me aina ajattelimme, ettei\nDalille yksi tyttö riitä; hänen oli saatava usean avut yhtyneinä,\nja hän luulee nyt ne löytäneensä. Jumala teitä molempia siunatkoon,\nteitä mielettömän onnellisia, ja kyllä minäkin teille siunaukseni\nannan, mutta sitten vasta, kun olen saanut päivällistä. Soita nyt\nsitä hermostuttavaa olentoa, jolla oli poskiparta, ja sano, että\nhaluan saada neitsyeni ja huoneeni sekä myös tietää, minne minun\ntukaanini joutui. Niin, minun täytyi se tuoda, Jane. Se on niin hellä,\nlintu kulta! Tiedän kyllä, että se teistä on vain tiellä, mutta en\ntosiaankaan voinut jättää sitä.\"\n\n\n\n\nKolmaskymmenesseitsemäs luku.\n\n\"TÄMÄN KRISTILLISEN SEURAKUNNAN LÄSNÄOLLESSA.\"\n\n\nSanomalehtien perheuutisissa olisi kutsuttu varsin hiljaisiksi\nvihkiäisiksi sitä tilaisuutta, jolloin Garth ja Jane muutamaa päivää\nmyöhemmin julistettiin mieheksi ja vaimoksi pienessä episkopaalisessa\nkirkossa ylhäällä vuoristossa.\n\nLäsnäolijat muistelevat niitä pikemminkin ehkä erikoisina kuin\nhiljaisina vihkiäisinä.\n\nGarthista ja Janesta oli pääasia, että heidät niin nopeasti kuin\nmahdollista vihittiin ja jätettiin kahden. He eivät välittäneet\nyksityiskohdista, miten päämäärään päästiin. Jane jätti koko asian\ntohtorin huostaan sangen käytännöllisesti ja kuvaavasti virkkaen:\n\"Pitäkää huolta, että kaikki käy kunnolleen, Dicky, ja lähettäkää\nsitten lasku meille.\"\n\nHerttuatar, oikein uskollisena vanhan ajan ihmisenä, alkoi ajoissa\npuhua hunnuista, oranssinkukista ja valkoisesta silkistä, mutta\nJane sanoi: \"Täti kulta! Kuvitelkaapa minulle oranssinkukkia! Johan\nminä näyttäisin joltakin jouluilveilyn esittäjältä! Enkä minä myös\nmilloinkaan käytä huntuja enkä harsoja, en edes autolla ajaessani, ja\nminulla on aina ollut kyllin älyä karttaakseni pukeutumista valkoiseen\nsilkkiin.\"\n\n\"Missä puvussa sinä sitten oikein aiot mennä vihille, luonnoton tyttö?\"\nkysyi herttuatar.\n\n\"Mikä sattuu olemaan ylläni sinä aamuna\", vastasi Jane, punoen punaista\nrihmaa, ja vilkaisi ikkunasta sinnepäin, missä Garth istui polttamassa\npengermällä.\n\n\"Onko sinulla aikataulua?\" kysyi Meldrumin armo vaarallisen tyynesti.\n\"Ja voitko toimittaa minulle vaunut iltapäivällä asemalle?\"\n\n\"Kun vain annatte käskyn, saatte vaunut asemalle milloin tahansa\",\nsanoi Jane tarkastellen, miltä kultainen lanka näytti, jota hän oli\npunonut rihmaansa. \"Mutta minne te aiotte lähteä, rakas Gina täti?\nTiedättehän, että Deryck ja Flower tulevat tänne tänä iltana.\"\n\n\"Minä pesen käteni ja lähden eteläänpäin\", sanoi herttuatar suuttuneena.\n\n\"Älkää huoliko, täti\", sanoi Jane levollisena. \"Te olette jo monen\nmonta kertaa saanut pestä kätenne minun tähteni, ettekä te saa minua\nkuitenkaan lähtemään niistä.\"\n\nSitten hän korotti ääntänsä: \"Garth, jos tahdot lähteä kävelemään, niin\nhuuda vain minulle. Istun täällä Gina tädin kanssa keskustelemassa\nkapioistani.\"\n\n\"Mitä niistä?\" kysyi Garthin iloinen ääni.\n\n\"No, niiden täytyy olla valmiina, ennen kuin menee naimisiin\", sanoi\nJane.\n\n\"Valmista ne pian sitten\", huusi Garth innokkaasti. \"Täti rakas\",\nsanoi Jane, \"emmekö voisi tehdä tällaista sopimusta? Minulla on\ntuolla ylhäällä muutamia aika sieviä pukuja. Antakaa kamarineitsyenne\ntarkastaa ne, ja minkä ikinä te niistä valitsette ja hän tuo minulle\nhääaamuna, sen lupaan pukea ylleni.\"\n\nNäin oli Janella, kun hän astui kirkkoon, sininen verkapuku, kullalla\nkirjailtu ja pitkälaahuksinen, mikä mainiosti sopi hänen kookkaaseen\nvartaloonsa; liivissä oli syvä, kultakuteinen silkkiedusta ja hienoja\nvanhoja pitsejä kaulassa sekä hihansuissa.\n\nGarth huolehti yhtä paljon vihkipuvustaan kuin Jane oli välinpitämätön\nomastansa. Hän oli niin usein ollut pääkaupunkilaishäissä\nsulhaspoikana, ettei Simpsonin ollut ensinkään vaikeata saada häntä\naivan viimeisteltyyn vihkiasuun. Ja kaunis hän oli odottaessaan tai\noikeammin sanoen kuunnellessaan kuorin portaiden vieressä, koska\nmorsian saapuisi, ja kun tämä tuli Deryckin käsikoukussa, käänsi Garth\nhiukan päätään ja hymyili.\n\nHerttuatar -- loistavassa purppuranpunaisessa,\nkärpännahkareunusteisessa silkkipuvussa, hatussa valkoisia sulkia ja\nkaulassa jalokivikoristeisia vitjoja, jotka välkkyivät ja kilisivät,\nkun hän kirkon hiljaisuudessa vähänkin liikahti -- istui ensi penkillä\nvasemmalla, valmiina \"luovuttamaan\" sisarentyttärensä, hän kun oli\nmorsiamen lähin sukulainen.\n\nVastaavalla paikalla toisella puolella, niin lähellä sulhasta kuin\nsuinkin, istui Margery Graem mustassa silkkipuvussa, päässä pieni\nsilkkinen laskoshattu ja harteilla hieno valkoinen palttinaliina, jonka\npäät olivat ristissä povella, missä uskollinen sydän niin lämpimästi\noli sykkinyt Garthille aina tämän lapsuusvuosista asti. Hän käänsi\nlevottomana päätänsä joka kerta, kun herttuatar helisytteli, mutta\nseurasi muuten tarkasti vihkitoimitusta harvapainoisesta käsikirjasta,\njota piti helmassaan. Margery ei ollut tottunut episkopaalisiin\nkirkontoimituksiin ja hänellä oli omat epäilyksensä niistä. Ja kun\ntoimitus sitten alkoi, kasvoi vannan Margeryn levottomuus todella niin\ntuskaiseksi, että se puhkesi kuuluviin, ja painokkaasti kuiskaten hän\ntoisti morsiusparin perässä kaikki vastaukset.\n\nTohtori Rob, ainoa saatavissa oleva nuorimies, oli sulhaspoikana,\nvaikka Jane oli tosin pannut ehdoksi, ettei mitenkään annettaisi\nsormusta hänelle, sillä entisistä havainnoistaan hän sanoi päättävänsä,\nettä tohtori aivan tietämättään pistäisi sen luultavasti omaan\nsormeensa ja etsisi sitten sitä ensin kaikista omista taskuistaan,\nsitten Garthin, vieläpä tirkistelisi alttarimaton aitakin, ennen\nkuin hoksaisi vilkaista omaan sormeensa. Jane ei olisi virkkanut\nasiasta mitään sen lupaaman pienen hauskuuden vuoksi, mutta hän\nvastusti pienintäkin viivytystä. Niin kulki siis sormus kirkkoon\nGarthin liivintaskussa, missä oli ollutkin siitä asti kun Jane toi sen\nAberdeenista, ja ilman minkäänlaista kopeloimista tai empimistä Garth\nasetti sen rauhallisesti aukinaiselle kirjalle.\n\nTohtori Robin asiana oli lukkarin, suntion, soittajien ja yleensä\nkaikkien maksaminen, joilla oli jotakin tekemistä näissä kirkollisissa\nmenoissa. Onnessansa Garth oli antelias ja innokas tekemään kaiken\ntavalla, mikä oli sen suuren lahjan mukaista, jonka hän sinä päivänä\nitse sai täysin omaksensa. Senpä vuoksi olikin tohtori Robille varattu\nrunsaasti rahaa, ja niin pian kuin pappi rupesi puhumaan, alkoi hän\nkilistellä kolikoita taskussansa. Hän näet hartaana seurasi toimitusta,\nmutta ilmaisi mielenkiintonsa noin onnettoman hajamielisellä\ntavalla. Sillä tavoin hän ja herttuatar esittivät kaksinhelistystä,\nkumpikin kuuli toisen äänen, mutta ei omaansa. Niin herttuatar\nsinkautteli tuimia silmäyksiä tohtori Robiin, ja tohtori Rob rypisteli\nsilmäkulmiansa herttuattarelle; ja vanha Margery katsoi kyynelsilmin\nvuoroin kumpaankin.\n\nDeryck Brand, pisin mies kirkossa, yllä silkkikäänteinen pitkätakki,\njossa hänen kaunis vartalonsa esiintyi kovin edukseen, palasi istumaan\nvaimonsa viereen, aivan vanhan Margeryn taakse, heti kun oli saattanut\nJanen Garthin rinnalle. Vetäessään kätensä tohtorin käsikoukusta\nJane kääntyi ja hymyili hänelle, ja he vaihtoivat pitkän katseen.\nVuosikausien kaikki muistot, kaikki keskinäinen ymmärtämys, kaikki\nluottamus ja kiintymys näytti keskittyneen siihen katseeseen, ja\nrouva Brandin silmistä tipahti kyyneleitä hänen sirolle, valko- ja\nkultasiteiselle virsikirjalleen. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut\nmustasukkaisuutta; tohtori ei ollut milloinkaan antanut vähintäkään\naihetta moisiin kauheihin kokemuksiin. Mutta Flower ei ollut koskaan\noikein täysin ymmärtänyt miehensä ja Janen välistä syvällistä\nystävyyttä, joka perustui lapsuuden ja nuoruuden aikaisiin muistoihin\nja harrastuksiin sekä eräänlaiseen luonteiden samankaltaisuuteen, mikä\navioliitossa ei kukaties olisi ollut onneksi, mutta lujitti ystävyyttä,\njoka oli koitunut voimanlähteeksi heille kummallekin. Viime aikoina\nFlower oli vakavasti koettanut yhtyä heidän ystävyysliittoonsa, vaikka\nei ollutkaan kyennyt ymmärtämään sitä.\n\nEpäilemättä hän näytti vaaleankeltaisessa puvussaan, narsisseja\nvyötäisillä, päivänsäteitä kullan vaaleassa tukassa, kaikista\nkirkossa-olijoista enimmän morsiamelta. Kun tohtori palasi penkkiin\nhänen viereensä, katsahti hän noihin herttaisiin kasvoihin, jotka\nolivat hartaina kumarruksissa yli virsikirjan, ja ajatteli, ettei\nhän ollut milloinkaan nähnyt vaimoansa viehättävämpänä eikä\nrakastettavampana. Aivan itsetiedottomasti hän kohotti kätensä ja\nkosketti valkoista ruusunnuppua, jonka Flower oli pistänyt hänen\nnapinreikäänsä heidän aamulla yhdessä kävellessään kasvihuoneessa.\nFlower katsahti ylöspäin ja kohtasi hänen katseensa. Hänen mielestään\nei kirkossa sopinut hymyillä, mutta vieno puna sävähti hänen\nkasvoillensa ja hänen poskensa painui niin lähelle tohtorin olkapäätä\nkuin hattu vain salli. Flowerista tuntui varmalta, ettei tohtori\nmilloinkaan ollut luonut sellaista katsetta Janeen.\n\nVihkimätoimitus alkoi. Likinäköinen pappi, joka oli hyvin\nhermostunut ja melkein typerryksissään kaikista näistä merkillisistä\nyhteensattumuksista, asioista sellaisista kuin erikoinen vihkilupa,\nsokea sulhanen ja vielä huhu, joka tiesi oikean herttuattaren olevan\nläsnä, alkoi lukea kovin sukkelaan ja matalalla äänellä, niin ettei\nvanha Margery voinut lainkaan seurata, vaikka sormin kiireesti kuljetti\nrivejä. Mutta kun pappi huomasi vikansa, muutti hän esitystapansa ja\nluki ylen hitaasti ja painokkaasti, pitäen pitkiä, hermostuttavia\ntaukoja, joiden aikana herttuatar helisteli ja tohtori Robin\nhousuntaskuissa kilahti.\n\nSitten kysyttiin seurakunnalta, oliko kenelläkään julkituotavana\nsellaista syytä, joka mahdollisesti voisi estää näiden kahden\nlailliseen avioliittoon yhdistämistä -- ja tauko oli niin pitkä\nja valtava, että vanha Margery sanoi \"e-ei\" ja puhkesi samassa\nnyyhkytykseen. Sulhanen kääntyi ja hymyili sinnepäin, mistä äänen\nkuuli, ja tohtori kumartui ja laski kätensä värähtelevälle olkapäälle\nkuiskaten: \"Rauhoittukaa, hyvä ystävä. Kaikki on hyvin.\"\n\nMorsiusparille lausuttujen juhlallisten kehoitussanojen jälkeen hän\nei pysähtynyt ensinkään, niin että jos Garthilla ja Janella oli\nsalaisuuksia paljastettavana toisilleen, täytyi sen tapahtua joskus\ntoiste.\n\nSitten Jane tunsi Garthin lujasti tarttuvan hänen oikeaan käteensä,\neivätkä mitkään kirkon palvelijan erehdykset tai puutteellisuudet\nvoineet hälventää niiden kirkonsanain ylevää kauneutta, joilla\nkysyttiin, tahtoiko Garth ottaa Janen aviovaimoksensa.\n\nSiihen sekä Garth että vanha Margery sangen liikutettuina vastasivat\ntahtovansa.\n\nSitten tehtiin Janelle sama tärkeä kysymys. Kirkko tuntui suopeasti\ntahtovan muistuttaa hänelle, että hän otti sokean ja siis myös kaiken,\nmitä sokeus tuo myötänsä.\n\nJane sanoi: \"Tahdon\"; ja syvä, hellä ääni oli sama, joka oli laulanut\n\"Rukousnauhan\".\n\nKun Jane oli vastannut, nosti Garth käden, jota piteli, ja suuteli sitä\nkunnioittavasti.\n\nTämä ei käsikirjan mukaan kuulunut toimitukseen ja näytti kovin\nhämmennyttävän pappia. Hän kohotti äkkiä päätään ja kysyi: \"Kuka\nluovuttaa tämän naisen tämän miehen aviovaimoksi?\" Ja kun ei tullut\nvastausta, toisti hän kysymyksen tuiman kuuluvasti, katsoen tutkivasti\nympäri kirkon, aina perimmäistä nurkkaa myöten.\n\nSilloin selvisi herttuattarelle, joka jo oli pitkästynyt koko menoon,\nettä nyt oli tullut hänen vuoronsa, ja hän innostui. Mahdikkaana hän\nlähti penkistään ja asteli verkkaan kuorin portaiden luo.\n\n\"Hyvä mies\", sanoi hän, \"_minä_ luovutan sisarentyttäreni ja olen, niin\nhaitallista kuin se minulle olikin, ihan paki paraastaan tullut sitä\nvarten tänne teidän pohjoiseenne. No, nyt voitte jatkaa! Mikähän tästä\nsitten seuraa minun tehtäväkseni!\"\n\nTohtori Rob päästi naurunpurskahduksen. Herttuatar nosti lornjettinsa\nja silmäili häntä.\n\nMargery etsi turhaan herttuattaren vastausta kirjastaan. Sitä ei\nnäyttänyt olevan siinä.\n\nFlower katsoi hätääntyneenä tohtoriin. Mutta tohtori tutki kovin\nhartaana kuorin katossa olevaa reikäkuviota eikä niin muodoin näyttänyt\nhuomanneenkaan Flowerin sanatonta kysymystä.\n\nAinoat, jotka eivät lainkaan huomanneet mitään erikoista\nvihkitoimituksessa, näyttivät olevan sulhanen ja morsian. He ottivat\ntoisensa \"Jumalan ja tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa.\" He\najattelivat ainoastaan toinen toistansa seisoessaan rinnatusten Jumalan\nkasvojen edessä, eivätkä vähääkään tarkanneet, miten \"tämä kristillinen\nseurakunta\" käyttäytyi. \"Ihmiset käyttäytyivät aina vihkiäisissä\nniin kummallisesti\", oli Jane sanonut Garthille, \"eivätkä meidän\nvihkiäisemme suinkaan tee poikkeusta.\"\n\nToimitus jatkui. Papin, joka ei ollut tiennyt, miten estää heitä\npuristamasta toisiaan kädestä silloin, kun ei käsikirja niin määrännyt,\nei ollut nyt vaikea saada heitä ottamaan toisiaan kädestä.\n\nKun vihkitoimitus oli päättynyt, tarttui Jane Garthin käsikoukkuun ja\nnojaten häneen niin, että hän sen tunsi, ohjasi hänet sakastiin.\n\nVähän myöhemmin vaunuissa, noina muutamina kalliina hetkinä, jolloin\nmies ja vaimo saavat ensi kertaa olla kahden, kääntyi Garth Janen\npuoleen niin malttamattoman luonnollisena, että Janen sydän ailahti.\nGarth ei sanonut: \"Minun vaimoni.\" Se ainokainen hetki oli ollut heidän\njo kolme vuotta sitten.\n\n\"Rakkahin\", sanoi hän, \"lähtevätkö he kaikki piankin? Kuinka pian me\nsaamme jäädä aivan kahden? Mikseivät he voi ajaa suoraan kirkosta\nasemalle?\"\n\nJane katsoi kelloansa. \"Katsohan, rakas ystäväni, meidän täytyy\nensin tarjota aamiaista heille\", sanoi hän. \"Ajattele, kuinka hyviä\nhe kaikki ovat olleet. Emmehän toki voi aloittaa elämäämme olemalla\nvieraanvarattomia. Kello on nyt juuri yksi; määräsimme aterian puoli\nkahdeksi. Heidän junansa lähtee puoli viideltä. Kolmen tunnin kuluttua,\nGarth, me saamme olla aivan kahden.\"\n\n\"Osaankohan minä olla kolme tuntia siivolla?\" huudahti Garth\npoikamaisesti.\n\n\"Sinun täytyy\", sanoi Jane, \"muuten minä kutsun sisar Rosemaryn!\"\n\n\"Oh, vaiti!\" sanoi Garth. \"Kaikki on tänään niin kallista ja pyhää; et\nsaa siitäkään nyt leikkiä laskea.\"\n\n\"Jane\" -- hän kääntyi äkkiä ja laski kätensä Janen kädelle -- \"Jane!\nKäsitätkö sinä, että sinä nyt -- aivan todenteolla -- olet minun\nvaimoni?\"\n\nJane tarttui hänen käteensä ja vei sen sydämellensä, juuri siihen,\nmihin niin usein oli painanut omaansa, kun pelkäsi Garthin kuulevan sen\nankaran sykinnän.\n\n\"Oma rakkaani\", virkkoi hän, \"en käsitä sitä. Mutta minä tiedän -- ah,\nJumalan kiitos! -- minä tiedän, että se on totta.\"\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskahdeksas luku.\n\nIKUISTA VALOA.\n\n\nKuunvaloista pengermällä -- hopeanhohteista ja rauhallista.\n\nGarth ja Jane olivat tulleet ulos kirkkauteen, ja kun ilta oli lämmin\nja tyyni ja satakielen sulosointuinen ääni täytti metsät ja kukkulat,\nnostivat he lepotuolinsa uunin edestä aivan kivikaiteen viereen ja\nistuivat nyt siinä mukavassa levossa kuunnellen hiljaisen illan vienoja\nsäveliä.\n\nIhanaa rauhaa ja kahdenoloa ei mikään häirinnyt. Garth oli ottanut\ntuolinsa täytetyn irtoistuimen, asettanut sen hiekoitukselle ja istui\nvaimonsa jalkain juuressa nojaten hänen polviinsa. Jane silitteli\nhellästi hänen hiuksiansa ja otsaansa heidän puhellessaan, ja tuon\ntuostakin otti Garth vaimonsa käden ja vei sen huulilleen suudellen\nsormusta, jota ei ollut nähnyt.\n\nPitkät tuokiot hellää vaitioloa. Kun he nyt vihdoin olivat kahden,\nliikkui heidän mielessään niin syvät aatokset ja niin pyhä ilo, ettei\nniitä voinut sanoiksi purkaa; ja vaitiolo tuntui ilmaisevan enemmän\nkuin sanat. Garth ei sallinut Janen hetkeksikään poistua luotansa.\nMuiden sanoessa: \"En voi päästää häntä näkyvistäni\", sanoi hän: \"En voi\npäästää häntä käteni ulottuvilta.\" Ja Jane ymmärsi tämän täydelleen\nja oli todellakin aina niin lähellä. Se tuotti hänelle itselleen\nyhtä suurta onnea kuin Garthillekin, sillä toisinaan hänestä tuntui,\nettei hänen sydämensä kaipuuta voinut koskaan mikään tyydyttää,\ntuota nälkäistä kaipuuta, joka oli herännyt noina pitkinä odotuksen\nviikkoina, jolloin hänen sylinsä oli polttavana ikävöinyt häntä, eikä\nhän kuitenkaan ollut edes sormenpäällään tohtinut koskettaa häntä.\n\nSatakieli lauloi metsässä. Garth vihelteli, taitavasti matkien sitä.\n\n\"Rakkaani\", sanoi Jane, \"tästä muistan, tahtoisin, että laulaisit\nminulle erään laulun. En tiedä, mikä se on, mutta luulen, että sinä\nkyllä muistat sen. Silloin oli se maanantai-ilta, jolloin minä olin\nkatsellut tauluja ja sisar Rosemary oli kuvaillut niitä sinulle.\nMeidän kummankin sydäntä ahdisti, ja minä menin aikaisin yläkertaan\nkirjoittamaan tunnustustani; mutta sinä käskit Simpsonin vasta\nyhdeltätoista tulla hakemaan sinua. Kirjoittaessani kuulin sinun\nsoittavan kirjastossa. Soitit paljon yhtä ja toista, mitä tunsin --\nmehän ennen aikaan soittelimme usein yhdessä. Aloitit sitten sävelmän,\njota en ollut koskaan ennen kuullut, mutta korvani kiintyi heti\nsiihen, sillä aiheessa oli jotakin vallan uutta minulle, ja se oli\nmuutenkin ihmeellisen vaikuttava. Soitit sen useaan kertaan, aina\nhiukan erilailla, ikään kuin muistutellen sitä. Ilokseni rupesit\nsitten laulamaan sitä. Menin lattian poikki, avasin hiljaa ikkunan\nja kumarruin ulos. Saatoin kuulla muutamia sanoja, mutta en kaikkia.\nPari säettä erotin sentään selvästi, ne olivat niin läpitunkevan ja\nhellyttävän surulliset, että painoin pääni ikkunapieleen, sillä tuntui\nsiltä, kuin en olisi voinut enää kirjoittaa enkä kauemmin odottaa, vaan\nminun olisi ollut suoraan siitä paikasta riennettävä sinun luoksesi.\"\n\nGarth veti luokseen rakkaan käden, joka tuona iltana oli pitänyt kynää,\nkäänsi sen ja suuteli hiljaa kämmentä.\n\n\"Mitkä ne sanat olivat, Jane?\" sanoi hän.\n\n    'Oi, Herra, saata kotihin,\n    kaikk' kadonnut kun on.'\n\nOi rakkaani, säveltäjä, kuka lieneekin, on kärsinyt samoin kuin mekin.\nAihe muuttui sitten niin tarttuvaa toivoa ja iloa uhkuvaksi, että aivan\nrohkaistuneena nousin, otin kynäni ja jatkoin kirjeeni kirjoittamista.\nJälleen erotin pari säettä:\n\n    'Ja Jeesus kirkkaus iäinen,\n    jo kaiken Herra on.'\n\n\"Mikä se on, Garth? Ja kenen sävellys? Ja missä sinä olet sen kuullut?\nJa, oma rakkaani, laulathan sen nyt minulle. Tahtoisin, että laulaisit\nsen täällä ja nyt heti: minä en voi odottaa!\"\n\nGarth nousi ja naurahti -- naurahti onnellista naurua, missä värähteli\nliikutusta.\n\n\"Jane! Kuinka mieluista minun on kuulla sinun sanovan, ettet voi\nodottaa! Se ei ole sinun tapaistasi, sinähän olet niin voimakas ja\nkärsivällinen. Ja toisaalta on kuitenkin niin herttaisesti sinun\nkaltaistasi _sanoa_, mitä _tunnet_. Löysin sanat eräästä hengellisestä\nlaulukirjasta noin vuosi sitten ollessani kerran iltakirkossa\nWorcesterin tuomiokirkossa. Jäljensin ne muistikirjaani päivän tekstiä\nluettaessa -- häpeä sanoakseni tosin, mutta siinä puhuttiin vain\nsiitä, mitä Baalak sanoi Bileamille ja Bileam Baalakille -- toivon\nsiis saavani sen anteeksi! Sanat olivat minusta erinomaisen kauniit ja\njäivät onneksi mieleen. Tietysti, jos vain haluat, laulan ne sinulle\nnyt heti ja täällä. Mutta pelkään, että sävel ilman säestystä kuuluu\nsangen köyhältä. Samantekevä, en kuitenkaan millään ehdolla tahtoisi\nnyt tällä hetkellä siirtyä pois täältä.\"\n\nJa istuen selin Janeen, kasvot kohotettuina, kädet ristissä toisen\npolven ympärillä Garth lauloi. Paljosta harjoituksesta oli hänen jo\nluonnostaankin miellyttävä ja taipuisa äänensä vielä huomattavasti\nhioutunut, ja verrattoman hienosti hän tulkitsi nyt tämän kauniin\nsävelmän. Jane kuunteli sydän tulvillaan.\n\n    \"Nyt kirkas päivä mennyt on,\n    sen kultaloiste himmenee\n    ja sammuu illan ruskohon, --\n    yön varjot pitenee.\n\n    Elomme peittyy hämärin,\n    on poissa välke auringon.\n    Oi Herra, saata kotihin\n    kaikk' kadonnut kun on!\n\n    Luo pyhäin valkopukuisten,\n    miss' valkeus on varjoton\n    ja Jeesus kirkkaus iäinen\n    jo kaiken Herra on.\"\n\nViimeisten säkeiden palvova riemu kaikui illan hiljaisuudessa ja häipyi\nsiihen. Garth irroitti kätensä ja nojasi taaksepäin vaimonsa polviin\nhuoahtaen tyytyväisenä ja onnellisena.\n\n\"Se oli ihana!\" sanoi Jane. \"Ihana! Garthie -- liekö siksi, että sinä\nsen lauloit ja juuri tänä iltana -- mutta se on kauneinta, mitä olen\nkuullut. Ja kuinka sopiva meille juuri tänään ja ainakin!\"\n\n\"Oi, en tiedä\", sanoi Garth ojentaen jalkansa suoriksi ja heittäen\ntoisen toiselle. \"Kotiin olen päässyt ja minulla on nyt kaikki, kun\nsinä olet minun, Jane.\"\n\nJane kumartui ja painoi poskensa hänen poskellensa. \"Oma poikani\",\nsanoi hän, \"sinun on kaikki, mitä minulla on antaa, kaikki, kaikki.\nMutta rakkaani, noina kuluneina synkkinä päivinä aurinko näytti\npeittyneen meiltä molemmilta. Mutta Hän, kirkkaus iäinen, ohjasi\nmeidät pois pimeydestä ja auttoi, Garth, tähän, missä nyt olemme. On\nniin turvallista tietää, että hän on ilomme, rakkautemme, elämämme,\nkaiken Herra. Oma rakas mieheni, muuten emme voisi olla näin luottavan\nonnelliset.\"\n\nGarth etsi hänen vasemman kätensä ja painoi sen poskellensa. Pitkä,\nsuloinen vaitiolo. Sitten Jane virkkoi äkkiä: \"Mutta Garth, kenen\nsäveltämä se on? Se on ihana! Kenen se on? Ja missä sinä sen olet\nkuullut?\"\n\nGarth naurahti jälleen, nauru oli osittain kainoa mielihyvää.\n\n\"Olen iloinen, että pidät siitä, Jane\", sanoi hän, \"sillä minun\ntäytyy tunnustaa, että olen sen itse säveltänyt. Katsohan, kirjassa\noli vain sanat, enkä tuntenut säveltä. Tuona kauheana iltana, jolloin\npikku Rosemary niin säälimättä parin maalaamani kuvan mukaan rupesi\nkuvailemaan erästä naista ja hänen rakkauttansa, minkälaista se varmaan\noli ollut, oli ja olisi voinut olla, ja sai minut jälleen _näkemään_\n'Vaimon' ja -- sen toisen kuvan, tuona iltana minä tunsin olevani lopen\nmurtunut ja alakuloinen ja yksinäinen. Ja silloin nämä sanat tulivat\nmieleeni: 'Oi Herra, saata kotihin, kun loppu läsnä on.' Kaikki oli\nmennyttä mielestäni, ei näyttänyt olevan enää mitään kodin toivetta\ntässä maailmassa.\" Hän kohottautui ja nojasi jälleen taaksepäin, niin\nettä hänen päänsä lepäsi Janen polvella. \"Kotona\", sanoi hän ja istui\nhetkisen hiljaa ylen onnellisen näköisenä. Muistaen sitten, mitä oli\nalkanut kertoa, hän jatkoi innokkaasti:\n\n\"Niin, ne sanat tulivat siis uudelleen mieleeni ja irtautuakseni\nepätoivoisista ajatuksistani rupesin lausumaan niitä, hiljaa säestäen.\n\n    \"Nyt kirkas päivä mennyt on,\n    sen kultaloiste himmenee\n    ja sammuu illan ruskohon --\n\n\"Ja silloin -- yhtäkkiä, Jane -- minä _näin_ tuon kaiken, näin sen\nsävelin maalattuna! Aivan samoin kuin ennen _näin_ auringonlaskun,\nsen valot ja varjot, ja siirsin sen värien ja varjostuksen avulla\nkankaalle, aivan samoin minä nyt _kuulin_ auringonlaskun sävelet\nja tunsin sormieni kihelmöivän kuten ennenkin intoutuessani, kun\nvielä saatoin ottaa värilautaseni ja käyttää sivellintäni. Niin minä\nsoitin auringonlaskun. Ja sitten sain aiheen hämäriin peittyvästä\nelämästä, siitä, mitä ihminen tuntee, kun yhtäkkiä kirkkain päivä\nvaihtuu synkäksi pimeydeksi; ja sitten tuli rukous. Ja sitten _kuulin_\nnäyn taivaasta, missä ei varjoja lankea. Ja tämän jälkeen tuli\nloppu: varmuus, ylistys ja rauha. Näet siis, miten aihe vähitellen\nkehittyi kaikesta tästä. Tuntuu aivan siltä kuin olisin tehnyt\nluonnosta johonkin tauluun. Sen tähden kuulit minun yhä uudelleen ja\nuudelleen soittavan sitä. En muistutellut mitään. Koetin koota aiheet\nyhtenäiseen, lopulliseen muotoon. Olen niin sanomattoman iloinen, että\nsinä pidät siitä, Jane, sillä jos minä soitan sen ja selitän soinnut,\nehkä sinä voit kirjoittaa sen. Ja minulle merkitsisi paljon, jos sinä\npitäisit sitä laulamisen arvoisena. Minä voisin säestää. -- No, mutta?\nRupeaako nyt satamaan? Sain pisaran poskelleni ja toisen kädelleni.\"\n\nEi vastausta. Sitten hän tunsi, miten raskaasti Jane hengitti, ja\nymmärsi, että hän itki.\n\nSilmänräpäyksessä hän kääntyi polvilleen hänen eteensä.\n\n\"Jane! Rakkahin, mikä sinun on? Mitä kummaa? -- Sanoinko jotakin, mikä\nkoski sinuun? Jane, sano, mikä sinun on? Oi, Jumalani, miksi en saa\nnähdä häntä?\"\n\nJane tukahdutti liikutuksensa ja sai myös kovasti ponnistaen hallituksi\näänensä. Hän painoi Garthin takaisin istumaan.\n\n\"Vaiti, rakkaani, rauhoitu! Suurta iloahan tämä on -- ihmeellistä\nyllätystä. Nojaa jälleen minuun, niin koetan kertoa. Tiedätkö, että\nsävellyksesi on maailman kauneimpia sävelluomia? Tiedätkö, ettei\nainoastaan onnellinen vaimosi, joka on niin ylpeä sinusta, mielellään\nlaula sitä, vaan kaikki naiset, joilla on laulun lahja. Garthie,\nkäsitätkö sinä oikein, mitä se merkitsee? Luomisvoima on sinussa\nniin valtava, että kun se ei yhtäälle voinut purkautua, puhkaisi se\nitselleen tien toisaalle. Kun sinulla oli näkösi, loit käsin ja silmin,\nnyt luot käsin ja _korvin_. Voima on sama. Se siirtyi vain toiseen\nuomaan. Mutta voi, ajattele, mitä se merkitsee! Ajattele! Maailma on\ntaas avoinna sinulle!\"\n\nGarth hymyili ja nosti kätensä rakkaalle poskelle, joka oli vielä\nkostea kiitollisuuden kyynelistä.\n\n\"Voi, mitä minua maailma liikuttaa?\" sanoi hän. \"En välitä siitä.\nVälitän vain omasta vaimostani.\"\n\nJane kiersi kätensä hänen ympärilleen. Kuinka poikamainen hän oli\nmonessa suhteessa! Kuinka perin huolettoman ja hillittömän nuorekas\npohjaltaan! Juuri sinä hetkenä hän tunsi olevansa häntä paljon\nvanhempi, mutta nyt se ei merkinnyt mitään. Sitä paremmin voi hän\nsulkea hänet hellyytensä hoiviin, suojella häntä kaikilta soraääniltä\nja pettymyksiltä ja auttaa häntä käyttämään suuria lahjojansa niin\nhyvin kuin suinkin.\n\n\"Tiedän sen, rakkaani\", sanoi hän. \"Ja hän on sinun. Hän on niin\nkokonaan sinun. Mutta ajattelehan, mikä ihana tulevaisuus! Olen onneksi\nsen verran perehtynyt nuottioppiin, että osaan merkitä sävellyksesi\npaperille, ja Garth -- ajattelehan, käymme yhdessä ihanissa kirkoissa\nkuulemassa, kun sinun hymnejäsi lauletaan, ja konserteissa, joissa\nmaailman mainioimmat äänet parhaansa mukaan tulkitsevat sinun laulujasi\nniin hienosti ja täydellisesti kuin mahdollista! Ajattelehan, miten\nnyt kykenet herkyttämään sydämiä puhtain sulosoinnuin ja liikuttamaan\nihmismieliä sävelkuvin, samoin kuin ennen ihanilla tauluillasi herätit\nmeidät ymmärtämään kauneutta ja antamaan arvoa sille.\"\n\nGarth kohotti päätään. \"Onko se todellakin niin onnistunut, Jane?\"\nsanoi hän.\n\n\"Rakas ystäväni\", sanoi Jane vakavana, \"voin ainoastaan sanoa sinulle,\nettä kun lauloit sen ensi kerran enkä voinut edes aavistaa sen olevan\nsinun, ajattelin itsekseni: Se on kauneinta, mitä olen kuullut.\"\n\n\"Kuinka iloinen olen\", sanoi Garth yksinkertaisesti. \"Mutta puhutaan\nnyt jostakin muusta. Oi, Jane. Nykyisyyshän on niin ihana, etteivät\najatukset jouda tulevaisuuteen. Puhu nykyhetkistä.\"\n\nJane hymyili; hymy oli \"Vaimon\" hymyä -- salaperäistä, hellää, altista.\nHän kumartui miehensä puoleen ja painoi poskensa hänen päätänsä vasten.\n\n\"Voi, rakkaani, puhutaan vain. Tästä hetkestä, jos tahdot. Ala sinä.\"\n\n\"Katsohan rakennusta ja kuvaile, miltä se näyttää, kun sitä näin\nkatselet kuutamossa.\"\n\n\"Hyvin harmaalta, hyvin rauhalliselta ja hiljaiselta. Ja tekee\nkodikkaan vaikutuksen, Garthie.\"\n\n\"Näkyykö ikkunoista valoa?\"\n\n\"Näkyy. Kirjastossa on valoa kuten sieltä lähtiessämmekin. Ikkunaovi\non auki. Jalustalamppu punaisine silkkivarjostimineen näyttää täältä\nkatsellen kovin hauskalta ja luo lämpimän heijastuksen koko huoneeseen.\nRuokasalissa näkyy palavan kynttilä. Simpson kaiketi korjaa hopeita.\"\n\n\"Eikö muualla ole valoa, Jane?\"\n\n\"On, rakkaani. Parvekehuoneessa on valoa. Näen Margeryn hääräävän\nsiellä edestakaisin. Hän näyttää järjestelevän minun tavaroitani ja\nyleensä suorittavan viimeistelyjä. Viereisessä huoneessa on myös\nvaloa -- sinun huoneessasi. No, nyt Margery meni sinne. Hän seisoo ja\nkatselee ympärilleen tarkastaen vielä kerran, että kaikki on kunnossa.\nVanha, rakas, uskollinen sielu! Garth, kuinka onnellista on olla tänään\nkotona, missä meitä auttavat ja palvelevat ne, jotka todella ovat\nmeihin kiintyneet.\"\n\n\"Olen iloinen, että sinulla on se tunne. Pelkäsin puolittain, että\nkaipaisit kukaties tavallista häämatkaa. Ja kuitenkin! En oikeastaan\npelännyt sitä -- enkä muutakaan. Saada lopultakin olla yhdessä -- sehän\noli ainoa toivomme. Eikö niin, oma vaimoni?\"\n\n\"Ainoa.\"\n\nRakennuksessa jokin kello löi yhdeksän.\n\n\"Rakas vanha kello\", sanoi Garth hiljaa. \"Lapsena aina kuuntelin,\nkuinka se löi yhdeksää, kun lepäsin vuoteessani ja koetin pysyä\nhereillä, kunnes äiti hiipi ohitse ja meni omaan huoneeseensa. Hänen ja\nminun huoneeni välinen ovi oli tavallisesti raollaan, niin että pitkä\nvalojuova lankesi hänen kynttilästään minun huoneeni kattoon. Kun näin\ntuon valojuovan, nukuin heti paikalla. Tuntui niin turvalliselta, kun\ntiesin, että hän oli siellä eikä enää lähtenyt mihinkään. Jane, pidätkö\nsinä parvekehuoneesta?\"\n\n\"Pidän, rakkaani. Se on sievä huone, ja sillähän on erikoinen\npyhyytensä siksi, että se oli äitisi huone. Tiedätkö, Garth, Georgina\ntäti tahtoi välttämättä nähdä sen ja sanoi, että se oli paperoitava ja\nsen katto valkaistava. Mutta en ottanut sitä kuuleviin korviini, sillä\nkauniissa vanhassa katossahan on maalauksia samoin kuin seinilläkin,\nja olin varma, että sinä olit pikku poikana ollut ihastunut niihin ja\ntahdoit nyt mielelläsi muistella niitä.\"\n\n\"Aivan oikein\", sanoi Garth innokkaana. \"Eräs ranskalainen taiteilija\noli täällä ja maalasi ne. Vettä ja kaisloja ja mitä somimpia\nflamingoja: seinillä olevat seisovat vedessä, katossa olevat lentävät\nsiivet levällään pienten valkeiden pilvien lomitse vaaleanvihertävää\ntaivasta kohti. Jane, luulen, että osaisin kulkea siinä huoneessa\nsilmät peitossa -- ei -- tarkoitan tietysti sellaisena kuin nyt olen,\nja näyttää aivan tarkalleen, missä kohdalla mikin flamingo on.\"\n\n\"Sen uskon\", sanoi Jane hellästi.\n\nTällaiset erehdykset, kun Garth aina toisinaan puhuessaan unohti\nsokeutensa, koskivat kovasti Janeen. \"Vähitellen sinun täytyy kertoa\nkaikesta, mitä teit ja mihin olit erikoisesti kiintynyt pikkupoikana.\nNe ovat minulle rakkaita tietoja. Oliko sinulla aina tuo huone aivan\näitisi huoneen vieressä?\"\n\n\"Oli, niin kauan kuin minä muistan\", sanoi Garth. \"Ja ovi niiden\nvälillä oli aina auki. Äidin kuoleman jälkeen panin sen lukkoon.\nMutta syntymäpäiväni edellisenä päivänä tavallisesti avasin sen.\nJa kun heräsin aikaisin ja näin sen raollaan, nousin ja juoksin\nsinne, ja tuntui siltä, kuin hän olisi näkymättömänä ollut siellä\nminua tervehtimässä juuri sinä aamuna. Mutta minun oli noustava\nnopeasti ja heti herättyäni, aivan samoin kuin meidän täytyy olla\naikaisia, jos mielimme nähdä auringonnousun ruusunpunaisen hohteen\nkiitävillä pilvillä tai kanervia peittävät hämähäkinverkot kesäisen\naamukasteen niillä vielä jalohelminä kimmeltäessä. Mutta vanha\nMargery pääsi jollakin tavoin asian perille, ja kolmantena vuonna\noli mustalla nuppineulalla pistetty neulatyynyyn paperiarkki, johon\nMargeryn parhaalla käsialalla oli kirjoitettu: 'Monta onnellista\nsyntymäpäivää Garthie herralle!' Sehän on liikuttavaa, sillä iloksi ja\nhienotunteiseksi huomaavaisuudeksi se oli tarkoitettu. Mutta se hävitti\nkaikki kuvittelut! Siitä pitäen on ovi ollut kiinni.\"\n\nJälleen pitkä, ihana vaitiolo. Etäisissä puissa kaksi satakieltä\nvastaili toinen toiselleen, ja sulosointuisena sävelvuona kaikuivat\nniiden vuorottaiset liverrykset.\n\nGarth painoi huulensa Janen vihkimäsormukselle ja virkkoi:\n\n\"Sanoit, että Margery meni sinne. Onko väliovi auki tänä iltana?\"\n\nJane kiersi kätensä -- suuret, voimakkaat kätensä, vaikka ne nyt hiukan\nvapisivat -- hänen kaulaansa ja painoi hänen kasvonsa poveaan vasten,\nniinkuin oli tehnyt kolme vuotta sitten Shenstonen pengermällä.\n\n\"On, oma poikani, on se\", sanoi hän.\n\n\"Jane! Oi, Jane --.\" Garth tempautui irti hänen käsiensä puristuksesta,\nkohotti ihailua loistavat kasvonsa ja painoi ne hänen poskeansa vasten.\n\nSilloin Jane äkkiä raukesi. \"Rakkaani\", sanoi hän, \"vie minut pois\ntästä kauheasta, kirkkaasta kuutamosta! En kestä sitä. Se muistuttaa\nShenstonea. Se muistuttaa minulle sitä vääryyttä, mitä sinulle tein. Se\ntuntuu joltakin, mikä tunkeutuu erottavana meidän välillemme -- tämä\nkauhea kirkkaus, jota et voi nähdä.\"\n\nHänen kyynelensä vierivät Garthin kohotetuille kasvoille.\n\nGarth nousi. Miehekkyyden tunne, valtiuden tietoisuus, omistusoikeuden\nilo heräsi hänessä. Sokeanakin hän oli voimakkaampi. Vaikka hän olikin\nnäin avuton -- Janen täytyi pääasioissa kuitenkin turvata häneen. Hän\nnosti hänet hellästi, kiersi kätensä hänen vartalolleen ja seisoi siten\nsiinä suuren rakkautensa koko loistossa.\n\n\"Vaiti, rakas vaimoni\", sanoi hän. \"Ei valo eikä pimeys voi meitä\nerottaa. Tämä vieno kuutamovalo ei voi riistää sinua minulta. Mutta\nviihdyttävässä, tenhoisassa pimeässä tunnet vielä täydellisemmin\nolevasi minun, sillä siellä ei ole mitään, joka ei olisi meille\nyhteistä. Tule kanssani kirjastoon, sammutamme lamput ja vedämme\nuutimet kiinni, ja sinä istut sohvalle, lähelle pianoa, missä istuit\ntuona ihmeellisenä iltana, jolloin löysin sinut ja melkein säikähdytin\nuljaan Janeni. Mutta ei hän enää säikähdy, sillä hän on nyt kokonaan\nminun, ja minä saan sanoa mitä tahdon, tehdä mitä tahdon, eikä hän\nsaa uhata minua sisar Rosemarylla, sillä Janea minä rakastan, Janen\nminä tahdon omakseni, Janen -- juuri Janen! Tule sisälle, rakkaani; ja\nminä, joka näen yhtä hyvin pimeässä kuin valossakin, soitan sinulle\n'Rukousnauhan' ja sitten 'Veni, Creator Spirituksen'. Minä laulan\nsinulle sen säkeistön, joka näinä pitkinä raskaina vuosina on ollut\nminulle salaisena rauhan lähteenä ja tukenut ja vahvistanut koko minun\nhenkistä elämääni.\"\n\n\"Nyt, Garth\", kuiskasi Jane. \"Laula nyt mennessämme.\" Garth veti hänen\nkätensä käsikoukkuunsa ja lauloi hiljaa heidän kävellessään:\n\n    \"Sä anna ikivalkeus,\n    tee kirkkaaks' silmän sokeus,\n    tää muoto tomun tahrima,\n    ah, armollasi virvoita!\n    Pois kateet poista, rauha suo.\n    sun ohjaukses turvan tuo.\"\n\nJa niin kulki Jane, nojaten mieheensä samalla kun ohjasi häntä, uuden\nkotinsa eheään onneen.\n\n\n\n"]