Kohtalon uhmaaja

KOHTALON UHMAAJA

Kirj.

James Oliver Curwood

Englannin kielestä suomentanut A. M.

Alkuperäinen nimi: "A Gentleman of Courage"

Helsingissä, Minerva Oy, 1926.

Ensimmäinen luku.

Pierre Gourdonin sydämessä asusti rakkaus Jumalaan, miehen rakkaus miehen Jumalaan, ja seisoessaan siinä heinäkuunillan kultaisessa auringonlaskussa hänestä tuntui koko laaja Kanadan erämaa hiljaa kuiskivan hänen uskonsa todeksi. Pierre oli villien virtojen ja suurten metsäin samoilijan poika ja pojanpoika, seikkailuhalu ja romantiikka paloi hänellä veressään; vain korven hiljaisuudessa hän tunsi sielunsa sulautuvan luontoon. Luonto oli Pierren Jumala ja tulisi sinä pysymään niin kauan kuin hän hengittäisi. Moisia oppeja tosin eivät St Anne de Beauprén kelpo opettajat täysin hyväksyneet. Ja vaikka hän polvillaan oli ryöminyt ylös St Anne de Beauprén pyhiä askelmia ja koskettanut pyhän kastemaljan vihittyyn veteen, vaikka hän kunnioitusta tuntien oli katsellut niitten jättämiä vuorenkorkuisia keppi- ja kainalosauvakasoja, jotka olivat sinne tulleet kurjina ja epäillen ja lähteneet parantuneina ja uskoen, oli hän sittenkin varma, että hän tänä kullanhohtoisena kesäiltana oli lähempänä Jumalaansa kuin minään muuna ajankohtana koko elämässään.

Hänen vaimonsa Josette seisoi hentona ja väsyneenä, tumma pää paljaana himmenevässä auringonvalossa vaieten hänen vieressään rukoillen hiljaa itsekseen, että heidän pitkä vaelluksensa St Lawrencejokea ylös ja Yläjärven autiota rantaa pitkin vihdoinkin loppuisi, ja että he jäisivät tähän uuteen paratiisiin eivätkä enää ikinä matkustaisi minnekään.

Heidän takanaan metsästä tulevan puron partaalla oli vilkas poika nelinryömin sananjalan ja ruohon seassa tavoitellen metsämansikoita, suu punaisena marjoista, vaikka mansikka-aika alkoikin jo olla ohi.

Viitaten alas mies virkkoi: "Järvi on kuin elävä olento, joka ojentaa kättänsä."

"Niin, se ojentaa viittä sormeansa", myönsi Josette istahtaen väsyneenä suurelle kivelle.

Niin sai seutu nimensä, joka itsepintaisesti on pysynyt sillä meidän päiviimme saakka. [Five Fingers (Viisi sormea) nimiset järvet Kanadassa. Ranskalaiset uudisasukkaat, jotka ensimmäisinä asuttivat Kanadan erämaita, antoivat nimen. Suoment. muist.]

Poika tuli äidin luo ja tarjosi mansikoita. Kiiveten kallionlohkareen kuvetta ylös Pierre vei kätensä torveksi suulleen ja toitotti kunnes palsami- ja kuusimetsän syvyyksistä kuului vastaus. Hiukkasta myöhemmin Dominique Beauvais ilmestyi rinteen reunaan parrakkailla kasvoillaan loistaen odotus. Hänen pieni vaimonsa Marie ponnisteli läähättäen koettaen pysyä pitkäsäärisen miehensä rinnalla.

Kaikkien tultua koolle Pierre Gourdon ojensi kätensä koko maailmaa syleilevin elein.

"Tässä paikassa on hyvä asua", sanoi hän. "Tällaista juuri olemme etsineet."

Innostunut Dominique oli samaa mieltä. Naiset hymyilivät. He olivat jälleen onnellisia. Poika metsästi mansikoita. Aina tuon pojan vatsa oli tyhjä.

Pierre Gourdon suuteli vaimonsa pehmoista tukkaa heidän palatessaan leirilleen. Hän rupesi laulamaan hurjaa venelaulua, jonka oli oppinut isoisänsä polvilla keikkuessaan vallattomina päivinään, jolloin ei vielä tuntenut Josettea St Annesta. Dominique yhtyi viiksiensä läpi lauluun. Naisten silmistä oli uupumus poissa ja ilo loisti niistä. Vihdoinkin olivat heidän etsivät miehensä tyytyväisiä, ja heillä oli jälleen kodin toivoa.

Illastettuaan he istuivat kauan mustan erämaan keskellä loistavan viheriäkoivuisen leiritulensa ääressä suunnitellen tulevaisuutta. Vielä kauan senjälkeen kuin yhdeksänvuotias Joe oli kömpinyt huopainsa väliin nukkumaan, ja naisten silmät olivat käyneet unisiksi, istuivat Pierre ja Dominique valveilla poltellen piipullisen toisensa jälkeen ja rakennellen uudelleen ja uudelleen unelmainsa koteja.

Nuoria ja onnellisia he olivat, täynnä sukunsa uskaliasta innostusta. Huomispäivä paiskaisi heidät keskelle todellista elämää, jota he niin kauan olivat odottaneet. Vihdoin vaipui Josette uneen pää pojan pään vieressä ja tyytyväinen hymy siroilla, punaisilla huulillansa. Pierre ja Dominique valvoivat yhä. Kuu nousi suurena ja kultaisena metsän takaa toivottaen retkeilijät tervetulleiksi, vieno tuuli puhalsi viileämpänä järveltä ja äkkiä kuului kaukaa heikosti erämaan ääni, joka sai veren hyytymään heidän suonissaan – sutten ulvontaa.

Dominique; kuunteli ja tyhjensi hiljaa piippunsa tuhkan kouraansa.

"Missä liikkuu susia, siellä on riistaa, ja missä on riistaa, siellä kannattaa pyydystää", virkkoi hän.

Ja sitten kuului ääni, mikä sai molemmat miehet pidättämään henkeään, syvä, kumea kaiku; se kuului heikkona ja etäältä, mutta outona, elävänä säveleenä tunki se yön hiljaisuuteen.

"Laiva", kuiskasi Pierre.

"Niin, laiva", kertasi Dominique puoleksi kohottautuen kuullakseen äänen loppuun.

Sillä tämä tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin Yläjärven pohjoisrannalla sutten ulvonta oli tutumpi ääni kuin laivan vihellys järveltä.

Uudisasukkaat nukkuivat. Keltainen kuu kiipesi keskelle taivasta. Metsän pimennossa liikehti varjoja kuin eläviä olentoja. Sudet ulvoivat, kiertelivät, kaartelivat, lähenivät ja olivat ääneti saatuaan saaliinsa surmatuksi. Pehmeä pimeys väreili ja kuhisi elämää. Hiljaisin siivin lenteli eläviä kuin aaveita. Kirkkaat silmät vartioivat kodinetsijäin nukkuvaa leiriä. Siili käydä kääpelsi sen läpi valitellen hullunkuriseen tapaansa. Kauris tunsi sen hajun ja tömistytti etujaloillaan. Korkeitten tummien kuusten latvoissa kävi kuiske. Synkissä luolissa hiivittiin sametinpehmoisin askelin, ja päivisin vaikenevat pikkulinnut visertelivät hiljakseen kuunvalossa.

Yö kului, ja päivänkoitto herätti matkustajat punaisen oravalauman aamupurpatukseen koskemattomassa maailmankolkassa.

Tästä päivästä he laskivat uuden elämänsä alkavaksi. Syvään iskivät Pierren ja Dominiquen kirveet tuoksuvan seetripuun sydämeen kaataen uusien kotien seinähirsiä.

Heidän alueensa taustalla oli metsä, jossa korkeat harjanteet ja jylhät rotkot risteilivät, ja jonka kätköstä avautui kulkijan eteen paikoin niittyjä, paikoin soita, ihana erämainen ylämaa, joka ulottui mailien pituudelta Yläjärven rannalta Kanadan Valtamerirautatielinjan varrella olevaan, kapeaan uudisasutuskaistaleeseen saakka. Mustina, vihreinä ja sinertävinä loistivat sen palsamit, seetrit ja kuuset, hopealle ja kullalle hohtivat poppelit ja koivut, punertavina vuorisaarnit sen kummuilla ja notkoissa, ja salaperäiseksi ja synkäksi muutti sen myrsky. Pierre arvasi, kuinka virrat keväisin pauhaisivat vapautuessaan talvisen lumen ja jään kahleista ja hänen sydämensä löi riemusta, sillä hän rakasti virran kohinaa ja kalliota pieksävien aaltojen soittoa.

Tupansa he päättivät rakentaa pisimpään perukkaan niistä lahdista, jotka viitenä sormena pistäytyvät puolen mailin päässä olevasta järvestä. Hiljaisena valituksena he kuulivat kalliorantoihin lyövän aallokon kohinan silloinkin kuin ei kuulunut tuulen henkäystäkään. Mutta lahden kapea, koukeroinen sormi oli tyyni, vihertävä ja hopealle hohtava lammikko, jossa lokit lentelivät huudellen tervetulleiksi kodinetsijät. Sen valkoinen hiekka oli täynnä jalanjälkiä, lintujen ja metsäeläinten, jotka kisailivat ja peseytyivät vedessä tahi tulivat rantaan juomaan. Aukean, rauhallisen vakavan lahden ja metsän viileitten hiljaisten lymypaikkojen välillä oli vehmas niittymaa ahteineen ja tasankokaistaleineen, kapea suikale kaunista luonnonpuistoa, jonka yläreunaan Pierre ja Dominique metsän katveessa erottivat ja mittailivat maatilkkunsa tehden tilaa iltapäivällä kaatamilleen hirsille.

Päivät kuluivat. Joka aamu tervehti punainen oravalauma auringonnousua. Päivä päivältä lujittui rakkauden ja kodin luoma turvallisuuden ja vapauden tunto. Pierre lauloi kuten hänen isoisänsä oli laulanut vuosia sitten, ja Dominique karjui kuin haukkuva koira kuoropaikat. Naisten nauru helisi kilpaa lintujen laulun kanssa. Josette ja Marie olivat jälleen nuoria tyttöjä, ja poika opasti heidät uudelleen mansikkamaille kallioitten koloon, ruohikkoon ja sananjalikkoon.

Ihmisten tunkeutuminen oli erämaalle uutta. Pitkäksi aikaa se vetäytyi ulomma, kuunnellen peloissaan ja voitettuna. Mutta linnut ja punertavat oravat antoivat sille rohkeuden takaisin; se palasi hiljalleen, uteliaana, arkana ja ystävällisenä. Saksanhirvi tuli jälleen hämärissä juomaan, ja hirvi retuutti sarviaan harjanteella. Kanadan varikset alkoivat syödä leivänmuruja Josetten kädestä. Närhet tulivat lähemmä kirkuen uhmaavina kuin villit intiaanit puitten latvoista, ja rastaat ja kertut lauloivat kurkkunsa kuiville. Parikymmentä kertaa päivässä Pierren täytyi keskeyttää työnsä ja sanoa: "Tästä tulee ihana asuinpaikka, järvi ovemme edessä ja metsät takanamme."

Hän kutsui Yläjärveä "mereksi", ja kahdesti näkivät he ensi viikon kuluessa kaukana selällä utuisena häämöittävän valkean täplän; ne olivat purjelaivoja.

Hirsikerros kohosi toisensa päälle, ja pian oli ensimmäinen tupa katon alla. Josette ja Marie istuttivat metsäauringonruusuja ja punaisia ruusuja sen ympärille ja kaivoivat koivikon ja poppelimetsän mustasta, kylmästä mullasta orvokin juuria, ja varjoisista soista ja niityiltä hyasinttejä ja tulikukkia. Ja hämärtyessä, kun päivän työt oli päätetty ja illallinen syöty, he menivät käsikädessä miestensä kanssa tarkastamaan ja arvostelemaan viljavia maakaistaleita, joihin ensi vuonna kylvettäisiin perunaa, porkkanaa, naurista ja kaikkea muuta hyvää mitä heillä oli ollut kotona St Annessa.

Elokuussa molemmat tuvat olivat valmiit. Ne olivat pienet, mutta lämpöiset ja mukavat kuin kyyhkyslakat, ja Marien ja Josetten katse kävi vakavammaksi ja arvokkaammaksi. Olivathan he jälleen talonemäntiä, ja vaikka talo oli pieni, oli heillä loputon maailma toiveita ja päämääriä edessään. Hedelmät kypsyivät, punaiset ja mustat viinimarjat hohtivat täyteläisinä metsissä, ja harjujen rinteillä odottivat metsäluumut ja vuorisaarnin marjat ensimmäisiä kylmiä tullakseen kyllin makeiksi.

Sitten rupesi miesväki Dominiquen aloitteesta vuorotellen käymään lähimmällä kolmenkymmenen mailin päässä olevalla uudisasutuksella, josta palasivat kuudenkymmenen naulan kantamukset mukanaan; marjoja kuivattiin ja keitettiin säilöön niin paljon, että Pierre ja Dominique kyselivät jo lopuksi vaimoiltaan aikoivatko nämä muuttaa heidät marjansyönnillä karhuiksi, jotka talven nukkuisivat pesissään.

Ensimmäisten syyskylmien tullessa Pierre entistä useammin lausui: "Tämä on ihana asuinpaikka", ja Josette ja Marie heräsivät joka aamu uusi ilo ja uusi ihmettely silmissään. Sillä vaikka pakkanen jähmetytti järven vedet kylmän ja synkän näköiseksi, maalaili se samalla harjut, notkot ja koko metsän väriloistolla, jollaista he eivät olleet koskaan nähneet St Annessa.

Öisin tuntui talven henkäily. Yhä korkeammiksi ja korkeammiksi kasvoivat tupien seinämille kasatut polttopuupinot. Pian häipyivät metsästä värikkäät syyskarnevalin päivät, puut ojentelivat paljaita jäseniään hurjassa erämaan tuulessa, aallot pieksivät rantakallioita vasten, ja järven valitus kohosi aika ajoin synkäksi, kumeaksi pauhinaksi.

Pierreä ja hänen väkeänsä eivät muutokset luonnossa peloittaneet. Olihan talvi Kanadassa asujille tärkeintä aikaa, sehän toi tullessaan pitkien kuukausien värähdyttävät seikkailut, syvät kinokset ja purevan blizzard-tuulen turkisten pyyntiretkillä, punaisina hohtavat kamiinit ja viihtyisät illat kotona, jolloin päivän tapahtumia kerrottiin, ja ruokahalun, kiihkeän kuin pohjatuuli.

Talviajan he viimeksi olisivat halunneet muuksi muuttaa. Silloin sai sutten ulvonta uuden säveleen, ja ketut huusivat öisin nälissään aukean reunassa metsässä. Hirvien huuto kaikui aavemaisena hiljaisina pakkasiltoina, ja karhut oleilivat pesissään. Toinen toisensa jälkeen laululinnut jättivät seudun, vain varikset ja närhet jäivät jälelle samoinkuin korppilaumat. Tiheikköjen ja soitten suuret lumikenkäkaniinit muuttivat turkkia ruskeasta harmaaksi ja sitten harmaasta valkoiseksi. Kaikki pedot olivat liikkeellä sudesta, ketusta ja pienestä henkipattokärpästä huuhkajaan ja koiranaamaiseen kalastajakissaan saakka, ja marraskuussa Pierre ja Dominique kastoivat ansansa kuumaan karhuntaliin ja rukoilivat ensi lunta.

Se tuli yöllä, niin hiljaa ettei kukaan kuullut sen äänetöntä putoilemista. Kun pikku Joe päivänkoitteessa nousi vuoteestaan ja meni kokemaan kaniinipyydyksiään metsän reunaan, oli maa valkoisena. Heidän ensimmäinen talvensa Five Fingersissä oli tullut. Siitä koitui kylmä, kuiva talvi, eikä mennyt päivääkään, ettei saksanhirven tahi kauriin reisi riippunut tupien seinämällä. Turkiseläinten pyynti oli tuottoisaa, viikko viikolta kasvoivat vuotakasat. Yhdestä suusta ylistivät Pierre ja Dominique paratiisiaan Yläjärven pohjoisrannalla, jo joka päivä suunnittelivat he mitä ostaisivat keväällä Josettelle ja Marielle. Kinokset ylenivät ja järvi jäätyi kokonaan. Tammikuu toi mukanaan kolmenkymmenen asteen pakkaset.

Valkoisessa maailmassaan, kuten Josette tapasi sanoa, he välistä kisailivat kuin vallattomat lapset. Tuli joulu ja uusi vuosi ja Marien syntymäpäivä, istuttiin räiskyvän kamiinitulen ympärillä, ja iloiset jutut ja kaskut lyhensivät iltaa. Pierre ja Dominique tekivät tobogganit [Kanadassa käytännössä oleva intiaanireki], ja saman harjun laelta, jolta he ensi kerran katselivat Five Fingersiin, he laskea huristivat mäkeä, yli aukean ja puolitiehen järven jäälle. Ja kuitenkin, kun Dominique muuanna päivänä tuli ja aivan sivumennen sanoi kuulleensa pensaskertun sirkutusta suuren suon takana, huudahti Marie ilosta, ja Josetten silmät kirkastuivat.

Se tiesi kevättä! Pari päivää myöhemmin Pierre kertoi kaniinien turkin alkavan ruskettua, ja se oli varhaisen kevään merkki. Sitten tavattiin karhun jäljet; nälissään oli mesikämmen lähtenyt liikkeelle, mutta sai hupsu kiireenkynttä kömpiä pesäänsä takaisin nähdessään lumisen metsän. Aamuisin oli entistä enemmän aurinkoa ja yö yöltä menetti pakkanen kirpeyttänsä. Ennenkuin lumi oli alkanut vielä sulaa, Pierre toi kerran poppelinoksan näyttääkseen kuinka sen lehtiumput jo paisuivat melkein puhkeamaisillaan. "En ole eläessäni nähnyt poppelinumppuja paksumpina", sanoi hän. "Se ennustaa, että kevät on lähellä."

Ensimmäisen punarintarastaan ilmestyessä Josette selitti tuntevansa jo kukkain tuoksua. Rastas oli viluisen ja äreän näköinen, pettyneenä ja kummissaan kylmästä maailmasta; muutaman minuutin se istua kyyrötti katonharjalla ja lensi sitten tiehensä.

Ne olivat kevään enteitä. Lumi alkoi sulaa päivänpuoleisilta rinteiltä ja sitten kävi kesän tulo nopeaan. Tuli huhtikuu, ja metsissä virtasivat kohisevat purot. Niityt ja alavat paikat kävivät vetisiksi, pikku purot paisuivat äkkiä pauhaaviksi virroiksi, järvet ja lampareet tulvivat yli reunojensa, ja pieni virta, joka juoksi uudistalojen vieritse kesäaikaan rauhallisena ja sävyisenä, kävi äkkiä meluisaksi, toraiseksi vintiöksi rynnäten pauhaten ja ryskyen mielipuolenmenoaan alas rinnettä Middle Fingeriin. Puolen mailin päässä oli laajempi joki, josta tulvan kohina kuului kuin kaukaisen kosken humina. Se oli ihanaa musiikkia, ja se sai Pierren ja hänen väkensä veret liikkeelle kuin viini. Optimistinen, elämäniloinen Pierre ilmaisi tunteensa sanoen: "Tekee hyvää elää pitkä, kylmä talvi voidakseen täysin riemuita kevään tulosta."

Linnut näyttivät palanneen vuorokauden kuluessa, punarintasatakielet keikailevina ja iloisina päästessään jälleen uneliaasta etelästä, rastaat ja kissalinnut ja kymmenet muut pikkulinnut ruskeita kerttuja ja pensasvarpusia myöten, joitten äänet kaikuivat suloisimpina kaikista kevään laulajista. Itse maa alkoi elää, juuret paisuivat ja vihreätä ruohoa työntyi esiin; ensimmäiset kukat avasivat nuppunsa; poppelinumput halkesivat untuvaisiksi lehdiksi. Aamusta iltaan raatoivat Pierre ja Dominique raivaten maatilkkuja uusiksi kylvömaiksi ja kääntäen mustaa, hedelmällistä multaa.

Näihin aikoihin Pierre toi ilmoille ajatuksen, jota hän oli hautonut pitkän talven. He seisoivat Josetten kanssa viheriän harjun laella, mistä ensi kerran olivat katselleet alas Five Fingersiin.

"St Annessa ei ollut koskaan näin ihanaa, rakkaani", virkkoi hän.

"Ei, ei ennen metsien hakkaamistakaan", myönsi Josette.

Pierre tarttui hänen käteensä ja puristi sitä hellästi, ja Josette painoi poskensa hänen olkaansa vasten, niin että Pierre saattoi suudella hänen tukkaansa, siitä Pierre piti.

"Minulla on muuan unelma", virkkoi Pierre ääni hiukan jännittyneenä tärkeästä salaisuudesta ja vaikutuksesta, minkä hän arvasi sen hänen vaimoonsa tekevän, "en ole puhunut siitä sanakaan, mutta olen ajatellut sitä sen hartaammin. Eikö mielestäsi pieni kirkko näyttäisi hauskalta tuolla alhaalla, siinä missä alati viheriän metsän nenäke tapaa Middle Fingerin?"

"Kirkkoko!" kuiskasi Josette sydämen takoessa kiivaammin.

"Niin, kirkko", lausui Pierre hiljaa. "Ja tuolla toisella puolen, tuolla laajan niityn keskellä – eikös siinä olisi sopiva kodin paikka vanhalle Poleon Dufresnelle ja Sarahille ja koko lapsilaumalle! Ja tuonne sopisivat Clamartit ja Jean Croissetkin vaimoineen. Tämä on laaja maa, rikasriistainen ja viljava; olen ajatellut, ettei ole oikein pitää sitä kaikkea yksin hallussaan, ystäväiseni."

Vähän matkan päässä olevan tupansa ovella seisova Marie Beauvais ihmetteli mitähän tapahtui kun Josette niin äkkiä vei kätensä miehensä kaulaan ja suuteli häntä.

Eikä Pierre, sydän onnesta tulvillaan, aavistanut, että hänen unelmainsa toteutuminen toisi murhenäytelmän Five Fingersin erämaaonnelaan.

Toinen luku.

Viisi vuotta myöhemmin Simon Mc Quarrie ja Herman Vogelaar tulivat Five Fingersiin. He olivat omituinen, mutta hauska pari. Simon oli skotlantilainen, pitkä ja kapea, harvoin vetäytyivät hänen laihat kasvonsa hymyyn, ja koko olemus oli kuin piikivestä tehty. Hänen toverinsa oli hollantilainen, pieni ja pyöreä kuin kohokas; hänellä oli pehmeät, punertavat kasvot, vaaleat, siniset silmät, ja hänellä oli tapana puhista, jos hiukankin ponnisteli, tapa, jonka Simon sanoi johtuvan liiallisesta syönnistä. Yhdessä he olivat viettäneet lapsuutensa yli kolmekymmentä vuotta sitten muutamassa pienessä Ontarion kaupungissa, ja nyt he olivat yhtiötovereita, katsellen metsiä, tehden vaihtokauppaa ja pistäen hiukan rahaa syrjään vuosien mittaan. Herman oli leski, hänen ainoa tyttärensä Gertrude oli mennyt naimisiin Jeremie Poulinin kanssa Quebecissä; Jeremie oli Clamartien serkku ja asui nyt Five Fingersissä. Herman oli ensi käynnillään tyttärensä luona, jonka pienokaista hän oli tullut katsomaan ottaen Simonin mukaansa.

Siitä hetkestä saakka, kuin Simonin ovelat silmät saivat näkyviinsä ahteen ja uudisasutuksen viiden vesisormen vaiheilla, alkoi hänen päässään kiertää ajatuksia, joita hän aluksi ei ilmaissut Hermannillekaan.

Vuosien mukana oli tullut muutoksia Five Fingersiin. Poissa olivat Pierren ja Dominiquen rakentamat ensimmäiset yksihuoneiset mökit ja niitten sijalla olivat suuremmat, salvetuista hirsistä kauniisti veistetyt rakennukset kukkien ja pihamaitten keskellä, sileitten, valkeiksi maalattujen kivirivien ympäröiminä. Josette, joka nyt oli nelissäkymmenissä, oli yhä hoikka ja sievä, ja entistä enemmän rakasti Pierre häntä huolimatta suuresta pettymyksestä, minkä hän piiloitti sydämeensä. Hän rakasti intohimoisesti lapsia, ja toivoi niitä itselleen useampia, mutta roteva, nyt nelitoistavuotias Joe näytti jäävän ainoaksi. Sokeasti luottaen rukouksen voimaan, hän oli niitä hartaasti rukoillut ensi kesästään lähtien Five Fingersillä.

Jumala vastasi omituisella tavalla hänen pyyntöihinsä. Lapsia tuli – Dominiquelle ja Marielle. Ensin tulivat kaksoiset Louis ja Julie, sitten säännöllisin väliajoin kolme, Aime, Felipe ja Dominique; ja jokaisen lapsen jälkeen Marie kävi pyylevämmäksi ja hilpeämmäksi ja alkoi miettiä nimeä seuraavalle.

Pierre oli onnellinen, sillä nyt hänellä oli ainakin lapsia ympärillään vaikkakaan ei omia. Poleon ja Sarah Dufresne olivat tulleet kolmine lapsineen ja rakentaneet mökkinsä kivenheiton matkan päähän Pierren talolta. Jeremiellä ja Gertrudella oli pienokainen, ja vihannan niittymaan laidassa, jota hän viisi vuotta sitten oli osoittanut Josettelle, olivat Jean Croissetin ja Telesphore Clamartin kodit ja Aleck Clamart kosiskeli Anne Croissetia. Pierren kanssa hän salaa suunnitteli kotia ensi vuodeksi, pyydystettyään vielä yhden talven turkiseläimiä.

Alati viheriän metsän reunasta oikeaan oli Pierren valitsemalla paikalla pieni hirsikirkko, jonne he kokoontuivat joka sunnuntai ja jonne metsien vaeltava pappi, isä Albanel tuli kerran, pari kuukaudessa.

Väestön kasvaessa oli raivio laajennut. Runsaat kaksitoista acrea [acre 40,5 aaria] oli huolellisesti viljeltyä maata, tasangolla laidunti karja ja useita hevosia ja jokaisesta luonnonniitystä mailien laajuiselta alalta korjattiin heinä kesäisin. Kanoja, hanhia ja kalkkunalaumoja oli kylässä, ja joka aika vuodesta runsaasti munia, maitoa, kermaa ja makeaa voita, ja ensimmäisen kylmän talviviiman puhaltaessa olivat maakuopat kukkuroillaan ihania herkkuja. Pierre ja Aleck olivat veistäneet veneen, ja kuudella perheellä oli yhteiset verkot, joten Five Fingersillä ei ollut kalan puutetta kesällä eikä talvella.

Kaksi talvea takaperin oli nuori Joe vastoin tahtoaan lähetetty uuden Kanadan Valtamerirautatielinjan poikki kouluun St Anneen.

Kaiken tuon oli Simon Mc Quarrie huomannut ketun nokkeluudella ja terävyydellä. Ei kukaan olisi osannut ainakaan lyhyen tuttavuuden perusteella sanoa, mikä mies Simon Mc Quarrie pohjimmiltaan oli. Hän oli niin hyväsydäminen, että olisi ennen leikannut pikkusormensa poikki kuin hyötynyt hituistakaan kenenkään kustannuksella. Mutta, kuten Herman sanoi, aina silmäili hän mistä voisi murusenkin siepata. Herman oli hilpeä ja ehtymättömän hyväntuulinen muodostaen neljä viidesosaa yhtiön vatsasta, Simon taas haisti dollarit. Niinpä viimemainitun muuanna päivänä virkahtaessa: "enpä ole eläessäni tavannut parempaa sahan paikkaa kuin tämä", tiesi pikku Tobinan ylpeä isoisä että jotakin oli tekeillä.

Ovela Simon huomasi heti mikä etu seudun asukkaitten keskinäinen sopu oli. Sen nojaan voisi liikeyrityksen perustaa. Five-fingersiläiset olivat kuin saman perheen jäseniä, ja sahasta voisi tulla jonkinlainen perheyritys. Pari, kolme kertaa vuodessa tulisi Duluthista tahi Fort Williamista laiva hirsien kuljettamiseen. Vuosiksi riittäisivät seudun komeat koivu- ja seetripuumetsät, ja sahalaitos tuottaisi enemmän vaurautta kuin turkismetsästys, joka varmaankin kävisi kannattamattomaksi nyt kun uudisasutuksia nousi toinen toisensa viereen pitkin ratavartta.

Lopuksi Simon puhui asiasta Pierren kanssa, tämä jutteli Dominiquen kanssa, pidettiin kokous, joka oli yksimielinen siitä, että saha olisi Five Fingersille edullinen yritys. Simon lupasi sahan ensimmäiset hirret koulutaloksi, johon he siihen mennessä saisivat tiedustella opettajaa, sillä jos Five Fingersin perheet kulkisivat aloittamaansa polkua, olisi opettaja kohtapuoleen välttämätön.

Tämä tapahtui lauantaina. Sunnuntaina tuli isä Albanel, pieni, harmaatukkainen mies, joka rakasti elämää ja kaikkea elollista, ja jolla ei ollut missään vakituista kirkkoa, koska hän luonnossa näki suuremman Jumalan kuin mitä koskaan oli kyennyt löytämään ihmisten kirjoittamasta raamatusta, vapaa-ajattelu, jonka vanhojen polkujen kulkijat olivat leimanneet kerettiläisyydeksi. Mutta jokainen, joka tunsi isä Albanelin, rakasti häntä, niin miehet ja naiset kuin lapset. Ankarampien veljiensä messutessa ja rukoillessa holvatuissa katedraaleissaan ja pienissä lähetyskirkoissaan oli hänen kirkkonsa kymmenien tuhansien neliömailien mittainen sydänmaa. Ja tänä sunnuntaina isä Albanel rukoili, että Simon kykenisi täyttämään lupauksensa.

Niin syntyi saha. Eihän se niin eriskummainen ollut, mutta kun muuanna syyskuun iltapäivänä hinaajahöyry perässään jaala kömpi keskimmäistä lahtea pitkin, oli jokainen kynnelle kykenevä Five Fingersissä vastassa ja jokainen sydän sykki jännityksestä, olihan tapaus suurin Pierren ja hänen väkensä elämässä. Hinaajalla tuli Simon Mc Quarrie, ylpeänä kuin amiraali laivastonsa johdossa, ja hänen mukanaan norjalainen insinööri vaimoineen, kaksi saharenkiä ja kalpea, näivettyneen näköinen nuorukainen, joka tuli talveksi opettamaan Jeremie Poulinin lapsia ja Dominiquen kindergartenia viidentoista dollarin kuukausipalkkaa ja ylläpitoa vastaan.

Saha pantiin pystyyn, kattona ensi aluksi pelkkä tervavaate. Kirveet kalskuivat iloisesti metsässä, ja Five Fingersin kolme hevosta vedättivät hirsiä. Naisetkin olivat innoissaan, ja lapset odottivat jännittyneinä sitä päivää, jolloin savu alkaisi tupruta piipusta ja rattaat alkaisivat suristen jauhaa. Viidentenä päivänä se tapahtui, ja kun vihdoin höyry pani pitkän hihnan kääntymään ja ison, kiiltävän sahan pyörimään, nousi eläköön-huuto; pikku Tobinakin heilutteli nyrkkejään ja huusi minkä jaksoi. Sahan terävät hampaat tarttuivat ensimmäisen tukin päähän, ja niin alkoi kaunis, suriseva laulu – tuoretta puuta leikkaavan teräksen laulu, – joka vuosikaudet kuului Five Fingersillä, ja joka ajoittain kuulunee siellä tänäkin päivänä.

Ei kenenkään, ei edes Josetten ollut sallittu katsahtaa Pierren sydämen sisimpään. Hän näki rakkaan metsänsä hirren hirren jälkeen vedettävän sahalle, jossa surisevat, armottomat teräshampaat leikkasivat ne pieniksi palasiksi. Hän katseli kuinka puitten elämänneste kasaantui korkeiksi, tuoksuviksi, kultaisiksi sahajauhokasoiksi, joissa lapset mielellään leikkivät. Ja rannalla hän näki korpensa suunnattomina lautapinoina, odottamassa pieniä, mustia hinaajia. Pierre tiesi, että kaikki oli kuten olla piti, sillä saha toi vaurautta, mukavuutta ja onnea naisille ja lapsille ja hiukan lisää väkeä Five Fingersiin. Se oli kehityksen kulkua. Mutta hänen mieltänsä jäyti tuska, jota hän ei kenellekään ilmaissut ja joka ei koskaan häntä jättäisi. Sillä lähinnä lapsia hän rakasti metsiänsä, ja jokainen puu oli hänelle Jumalan sana.

Hän ei olisi kuitenkaan halunnut muuttaa oloja, sillä hän tiesi olevansa väärässä. Sen sanoi hänelle joka seikka. Tuntuivatpa metsän eläimetkin olevan mielissään ihmisseurasta, ei koskaan ollut Five Fingersillä ollut niin paljon lintuja eikä oravia kuin nyt. Ne lauloivat ja sirkuttivat kilpaa sahan äänen kanssa, juoksentelivat talojen katoilla ja tekivät pesiään räystään alle, tulivatpa talvella portaille saakka syömään niille heitettyjä muruja ja jyviä. Pierren sana oli kirjoittamattomana lakina Five Fingersillä. Yksi hänen lakejaan sanoi, että kylän lähistöllä ei ainoatakaan elollista olentoa, paitsi tuhoeläimiä, saanut vahingoittaa ja kumpujen ja notkojen ollessa paksun jään ja lumen peitossa, tulivat peurat arkoina syömään karjan sekaan.

Pierre ei enää käynyt pyyntiretkillä, saha nieli hänen aikansa. Josette sanoi nyt onnensa olevan täydellisen. Aina oli Pierren kintereillä lapsia, ja iltaisin, kun sahan sihinä oli loppunut, kävi sahajauhokasoissa leikki ja mellastus. Joka päivä kaikui Josetten ja Pierren koti lasten naurusta ja tepastelivat siellä pienet jalat, vaikkakaan heidän toivomansa oma pikkutyttö ei koskaan tullut. "Kyllä hän tulee", sanoi Pierre koettaen elvyttää heikkoa toivoaan. "Saatpas nähdä, Josette, jonakin kauniina päivänä saa Joe pienen siskon."

Joekin tuntui etääntyvän heistä. Aikaa myöten häntä ei tarvinnut enää ajaa kouluun St Anneen; kotona hän oli levoton ja ikävissään ja odotti kiihkeästi sitä päivää, jona sai jättää Five Fingersin. Hän oli kahdeksantoistavuotias Josetten päästessä hänen salaisuutensa perille. Äiti nauroi herttaisesti, suuteli häntä ja kehoitti Pierreä olemaan rauhallinen. Joen tyttö oli Marie Antoinette, heidän vanhan tuttavansa Jacques Thieboutin kaunis pieni tytär. Hän oli vuotta nuorempi Joea, jonka oli määrä odottaa häntä kunnes hän oli käynyt läpi St Anne de la Peraden koulun. Se oli tytön ja hänen isänsä kunnianhimoinen unelma. Sitten Marie Antoinette tulisi Joen kanssa Five Fingersiin.

Ilonkyyneleet tulvivat Pierren silmiin sinä iltana, jona Josette kertoi salaisuuden. Vaikkakaan heidän hartaasti toivomaansa tyttöstä ei vaan kuulunut, saisivat he kuitenkin pojanpoikia ja -tyttäriä.

"Tämä lienee vastaus rukouksiini", arveli Pierre, "sillä ovathan Joen lapset omaa lihaamme ja vertamme, ja Marie Antoinettea tulemme rakastamaan kuin omaa tytärtämme."

Vuodet vierivät, mutta Five Fingersillä ei sanottavia muutoksia sattunut. Saha kävi, ja syvemmälle ja syvemmälle painuivat kirveet metsään. Pari kolme kertaa vuodessa tuli laiva tuoden elintarpeita ja vieden puutavaraa.

Joka ainoa vuosi haikara uskollisesti pesi jonnekin sahanpurukasojen lomaan. Kahdesti se käväsi Aleck Clamartin luona, joka oli naimisissa Anne Croissetin kanssa; kaksi pientä hollantilaista se toi Gertrude Poulinille, ja yhdeksän paria pikku jalkoja tepasteli Dominiquen ja Marien talossa silloin kuin Joe Gourdon toi nuorikkonsa Five Fingersiin.

Sinä päivänä saha seisoi, sillä oli juhlapäivä koko kylässä, ja ylväänä kuin ruhtinas tuli Joe. Marie Antoinette oli pitkä ja hoikka suurine, tummine silmineen, iloisine hymyineen ja valmiina sulkemaan syliinsä uudet omaisensa; yhtä suloinen ja kaunis hän oli kuin äitinsä oli ollut nuorena. Pierre huomasi saaneensa hänessä kilpailijan, sillä ihastuneet lapset kieppuivat hänen ympärillään, ja vuoronperään Marie Antoinette syleili ja suuteli heistä jokaista, vieläpä Dominiquen vanhinta poikaakin ujoa Louisia. Ja kun hän sisällä tuvassa kietaisi kauniit käsivartensa Josetten kaulaan sanoen häntä äidiksi, räpytti Pierre silmiään ja meni ulko-ovelle puhaltelemaan savuja piipustaan, itku pyrki hänellä kurkkuun kuin pikkupojalla.

Jumala oli ollut hyvä hänelle ja siunannut Five Fingersin. Seistessään siinä auringonlaskussa hän katseli muuatta vihantaa rinnettä kohti, johon aura ei ollut kajonnut, eikä yksikään mökki noussut. Pieni pyhitetty maatilkku oli jätetty odottamaan sitä aikaa, jolloin kuolema kävisi heidän joukossaan. Kuolema ei ollut käynyt. Pierren sydän paisui kiitollisuudesta ja luottamuksesta, sillä kaikki se oli sen suuren ja hyvän Jumalan työtä, johon Pierre uskoi, hänen metsiensä, aukeittensa, auringon ja pilvien Jumalan. Ja hän tuli ajatelleeksi, että olisi oikeus ja kohtuus, että ensimmäinen hauta, joka kaivettaisiin vihertävälle ahteelle, olisi hänen hautansa, sillä Jumala oli täyttänyt hänen mittansa partaita myöten, ja hän oli kuulevinaan pieneltä kummulta orvokkien ja punaisten ruusujen hiljaisen kutsun.

Marie Antoinette tuli hänen luokseen niin äänettömästi, ettei hän huomannut, pisti pienen kätensä hänen kouraansa ja kuiskasi: "Täällä on kaunista, isä!"

Kolmas luku.

Kauan säilynee muistissa sisäjärvien suuri syysmyrsky v. 1900. Se mainitaan historiassa, ja satoja kertomuksia voisi kertoa noina päivinä hävinneistä laivoista ja hukkuneista ihmisistä, kun nuo viisi järveä pieksivät vesiään kuin jättiläiskirnuissa ja kiehuivat hävityksen kurimona.

Ei ollut kylmä. Aika-ajoin aurinko paistoi, ja Yläjärven takaisissa metsissä lauloivat linnut ja kukkivat vielä kukat. Pierrestä ja hänen väestään tapaus oli salaperäinen, paha enne, sillä he eivät olleet kokeneet montaa myrskyä Five Fingersillä eikä ikinä tämänkaltaista, jolloin raivostuneet aallot pauhasivat kallioseiniä vasten ja linnut sirkuttivat metsän ilta-auringossa.

Toisena päivänä Pierre vei Josetten ja Marien Second Fingerin ja Middle Fingerin väliselle metsäiselle niemelle katsomaan raivoavaa järveä. Moista he eivät olleet ennen nähneet. Tuuli salpasi väliin hengityksen, ja sai huutaa jos mieli saada sanansa kuuluviin. Myrsky hajoitti naisten hiukset, kuin läähättävät najaadit he painautuivat Pierren käsipuoleen, silmät loistaen ja sydämet takoen seikkailun jännitystä. Nauraen sanoi Pierre Josetten olevan kuin nuoren tytön, kiiltävä, pitkä tukka tuulen sotkemana ja posket yhtä punaisina kuin Marie Antoinettella. Mutta puolet hänen sanoistaan vei tuuli ja heidän allansa pauhaava järvi.

Heidän sivuuttaessaan suojaavan kuusikon viimeisen nenäkkeen ja katsellessaan kallion mustan, likomärän suojusmuurin yli, joka pidätti raivoavia aaltoja, tarrasi Josette äkkiä pelästyneenä Pierren käsivarresta kiinni, ja Marie Antoinette päästi huudon, joka viilsi kuin veitsi tuulta.

Pierre tunsi sydämensä pysähtyvän katsoessaan kasvot harmaina järvelle. Hänen huulensa vääntyivät tuskasta.

Rannasta pisti ulos karikko, jonka kalliot, lokkien viihtyisä olinpaikka, tyyninä, rauhallisina kesäpäivinä nostivat päitään suurten merihirviöitten lailla, omituisen rauhallisina ja kauniina veden loristessa niitten lomitse vihertävän hopeisina, leveinä ojina. Tuon väijyvän, vaarallisen salakarikon lävitse juoksi väylä, jota myöten hinaaja-alus kulki Middle Fingersiin ja takaisin. Mutta tänään siinä ei ollut väylää. Se oli hävinnyt pauhaavaan virtaan ja kallioitten keskellä puolen mailin matkan päässä paikalta, jossa Pierre naisineen seisoi, oli laiva pieksäytyen kappaleiksi.

Ensimmäisen kauhuntunteensa lamauttamana Pierre ajatteli heidän tulleen juuri paraiksi näkemään loppua. Laiva oli kuunari, arviolta kolmensadan tonnin kantoinen, ja oli tarttunut sivuttain pitkälle, matalalle karille, jonka Josette oli ristinyt Lohikäärmeeksi sen pykäläisten kalliohampaitten takia, jotka pistivät siitä kuin piikit suunnattomasta evästä. Laivan korkeat mastot olivat katkenneet, ja kannella ajelehti sikinsokin särkynyttä tavaraa. Pierreä ihmetytti, että hän hyrskyjen ylikin kuuli särkyvien puunosien paukkeen sen noustessa ja laskiessa karilla kuin valtavan moukarin iskuista. Kauhun lamauttamana hän katsoi näytelmää; laiva kohosi puoleksi vedestä; kun se paiskautui takaisin, meni sen perä murskaksi ja se vajosi vahtoaviin ryöppyihin. Ainoastaan keula pysyi veden päällä Lohikäärmeen piikkien varassa.

Marie Antoinette huudahti jälleen kasvot kalpeina kauhusta; he näkivät selvästi ihmisolennon liikkuvan laivan kokassa.

Pierre virkosi jähmetyksestään.

"Jos siellä on joku elävä olento, ajautuu se Middle Fingersin kuiluun", huusi hän. "Meidän on autettava heitä!" Sitten hän kääntyi Marie Antoinetten puoleen ja vei suunsa aivan, hänen korvanjuureensa. "Mene takaisin", huusi hän, "mene takaisin ja toimita apua niin pian kuin voit!"

Nopeana kuin lintu läksi Marie Antoinette pitkä tukka liehuen huntuna tuulessa. Pierre katsahti Josetteen. Tämä oli voittanut pelkonsa; kasvot olivat tyynet ja kalpeat ja silmät paloivat vakavina. Hän katseli kuolemaa, melkein kuuli kuoleman huudot. Hänen katseensa kohtasi Pierren silmät, ja huulet liikkuivat, mutta sanoja ei eroittanut. Sitten näkivät he, katsellessaan kuunarin jäännöksiin päin, jotakin häilyvän heitä kohti lähempien karien seassa. Se tuli nopeasti, välillä melkein upoten, sitten nousten hetkeksi pinnalle ja viskautui lopuksi kalliolle, jonka ympärillä vesi kohisi kuin myllynrännissä aivan tyynemmän aallokon liepeillä Middle Fingersin suulla.

"Se on lautta!" huusi Pierre, "ja sillä on joku."

Josetten huuto kaikui terävänä ja vihlovana.

"Se on nainen!"

He näkivät olennon paiskautuvan kalliolle ja tarrautuvan käsin sen liukkaaseen pintaan. Se oli nainen, Pierre näki sen. Aallokon vaahdon läpi näyttivät haaksirikkoisen kasvot aavemaisen valkoisilta, ja märkä tukka aaltoili laineitten viruttamalla kalliolla. Hän näytti huomaavan heidät niemen kärjessä, ja Pierre oli kuulevinaan hänen äänensä heikkona veden kohinan läpi hänen huutaessaan henkensä edestä.

Pierre käännähti ja juoksi kallioitten lomitse alas rantaan aivan Middle Fingersin päähän huutaen Josettea pysymään paikallaan. Mutta tämä oli jo hänen kintereillään, kasvot peloittavan valkoisina. Hän oli loukannut poskensa verille langetessaan terävää kallionkielekettä vasten. Mutta silmissä paloi outo, päättäväinen tuli, ja hän kyyristyi aukomaan Pierren toista kenkää tämän riisuessa vaatteitansa. Hän katsoi mieheensä. Sydän oli haleta tuskasta, mutta kasvoilla loisti lujuus. Hän tiesi, että hänen miehensä Pierre Gourdon oli menossa kuoleman kitaan; ja hän yritti hymyillä. Pierre suuteli nopeasti hänen huuliaan ja juoksi veteen..

Josette seisoi pystynä seuraten hänen ponnisteluansa rantahyrskyjen läpi kohti kiehuvaa kurimoa, missä nainen veryi kalliolla. Josette näki selvästi hukkuvan. Hän näki aaltojen ja valkoisen vaahdon kuohahtelevan naisen ympärillä, kurottautuvan häntä kohti, kohottaen hänet ylös ja vetäen hänet alas. Josette oli melkein rukoilemaisillaan, että meri ottaisi hänet kokonaan, jotta Pierre voisi kääntyä takaisin. Hetkiseksi rohkeus petti ja hän huusi hurjana Pierreä palaamaan. Ja sitten tuntui tuo henkensä edestä taisteleva nainen katsahtavan Josettea silmiin eroittavan välimatkan takaa – ja Josette levitti kätensä ja huusi hänelle rohkaisevia sanoja.

Pierre ei eroittanut muita ääniä kuin veden kohinan. Hän ui, ja sadat voimat riitelivät hänen ruumiistaan vetäen häntä yhtäälle, paiskaten sitten toisaalle, hänen kaikin voiminsa koettaessa pysytellä oikeassa suunnassa. Hän tiesi mitä merkitsi, jos virta veti kallion taakse tuohon surmanpaikkaan, jota hän nimitti Kuiluksi. Se olisi varma kuolema. Pohjavirrat vetäisivät hänet mukaansa ja heittäisivät sitten hänen ruumiinsa kallionjuurelle. Ajatus ei peloittanut häntä. Hän sai voimia tietäessään Josetten rannalta seuraavan hänen kamppailuaan kuoleman kanssa ja rukoilevan hänen puolestaan – ja kalliolla makaavan naisen puolesta.

Vain Josette ja tuo toinen nainen tiesivät mikä iäisyys häneltä meni ennenkuin hän voitti taistelun. Viime hetkessä näytti vahva käsi ottavan hänet kämmenelleen ja heilauttavan kalliolle. Hän huomasi tarrautuvansa siihen, ja näki naisen lähellään. Tämä oli kuolemankalpea. Silmät olivat tummat, ja niissä oli jotakin, joka oli kauheampaa nähdä kuin kuolemanpelko. Pierre oli lopussa. Hän hivuttautui ylemmä muutaman tuuman kerrallaan, koettaen hymyillä rohkaisevasti kun ei kyennyt puhumaan. Hänen silmänsä keksivät nyt mitä nainen piteli kainalossaan.

Se oli pikkutyttö, kuusi-, seitsenvuotias. Unohtaen ihastuksissaan raivoavan, uhkaavan järven Pierre tuumi itsekseen, ettei ollut ikinä nähnyt niin kaunista lasta. Hän ei ollut loukkaantunut. Silmät olivat auki, suuret, tummat samettisilmät täynnä kauhua, ja kasvot suloiset kuin enkelin, katsoivat häneen pikimustain, silkkisten, vettävaluvien suortuvain keskeltä. Oli kuin olisi vaahtoavasta merestä noussut näky kiusaamaan Pierreä, niitten kasvojen näky, jotka hän oli kuvitellut unelmissaan ja joita hän oli rukoillut ja toivonut monet pitkät vuodet. Pierre pyyhki märkiä silmiänsä nähdäkseen selvemmin. Sitten hän kurottautui kallioltaan alaspäin, veti lapsen luoksensa ja piteli sen hentoa, heikkoa pientä ruumista sylissään. Naisen kasvoilla näkyi muutos, niitten päättäväinen ilme laukesi, ja hän kävi äkkiä veltoksi, hervottomaksi. Nähdessään kuinka heikko hän oli, Pierre tarttui häneen kiinni, jottei ensimmäinen aalto huuhtoisi häntä mennessään kalliolta.

"Vien teidät maihin", huusi hän. "Ette saa menettää rohkeuttanne! Pysytelkää kalliolla!"

Hän kumartui lapsen puoleen.

"Ja sinä –"

Lapsi lepäsi hänen rinnallaan, katsellen häneen. Sanat tarttuivat Pierren kurkkuun. Nuo silmät olivat liian kauniit lapsensilmiksi. Tytön huulet olivat vielä punaiset. Mutta kasvot olivat kuin valkoinen kamee hiusten mustissa kehyksissä. Lapsi oli meren lähettämä enkeli, ajatteli Pierre.

Nainen koetti hinautua hänen viereensä. Hyökyaalto särkyi kallioon kietoen heidät vaahtoonsa. Sen keskeltä kuului naisen ääni.

"Olen Mona Guyon", huusi hän niin lähellä, että pää koski Pierren olkapäähän. "Tämä on lapseni. Hänen isänsä – hukkui – tuolla – tuon kallion viereen – muuan minuutti sitten. Viekää hänet maihin."

Pauhaava laine huuhteli heitä. Sen mentyä Pierre veti syvään henkeä.

"Pysytelkää kalliolla", huusi hän takaisin. "Palaan noutamaan teitä. Käy helposti – helposti – pääsemme kaikin maihin – jos vain pysyttelette kiinni kalliossa!"

Pauhinan hiljettyä hetkeksi, hän selitti lapselle mitä tämän tuli tehdä, nimittäin panna kätensä Pierren kaulaan ja ratsastaa maihin hänen selässään hengittäen syvään joka kerta kun kasvot kohosivat veden pinnalle. He uisivat hyvin nopeasti rantaan, ja sitten hän noutaisi äidin. Pierre vielä nauroi kertoessaan tytölle kuinka turvallisesti ja sukkelaan kaikki kävisi. Sitten hän suuteli lasta; kalliolla myrskyn keskellä Pierre Gourdon suuteli pientä, pehmoista suuta, jota hän niin monet vuodet oli rukoillut. Hetkeksi hän taivutti päänsä pyytäen apua. Sitten paneutui hän vatsalleen asettaen tytön oikeaan paikkaan selkäänsä, ja tytön tartuttua häntä kaulasta, hän sitoi hänen kätensä lujasti yhteen paidastaan repimällään kaistaleella. He pääsisivät yhdessä maihin, tavalla tai toisella.

Hiljalleen hän laskeutui kallion suojanpuoleista kylkeä alas ja hymyili Mona Guyonille. Hänen sydämensä löi uljaana, kahden naisen rukoukset vahvistivat häntä, hänen soluessansa järveen kalliine taakkoineen. Pohjavirrat ojentelivat kuin suuret merihirviöt tuntosarviaan, koettaen vetää hänet nieluunsa. Mutta Pierre Gourdon ei nyt kamppaillut yksinänsä elämänoikeudesta. Kalliolla oleva nainen taisteli hänen puolestaan, ja rannalla, vyötäisiä myöten aallokossa seisovalla naisella ei enää ollut sydäntä eikä sielua, ei voimaa eikä ruumista, kaikki se oli siirtynyt Pierrelle.

Niin hän ponnisteli aalloissa ja saavutti lopulta rannan, jossa Josette kurottautusi häntä vastaan auttaen hänet maihin. Uupuneena hän vaipui maahan lapsi sylissään. Hän oli pelastanut sen ja nyt kuvastui enkelin – siten Pierre kutsui lasta ajatuksissaan – ihmeellisissä, kauniissa silmissä ikäänkuin kunnioitusta, sanatonta ihailua. Äkkiä lapsi tarttui häntä lujasti kaulasta kiinni ja suuteli häntä hiljaa äännähtäen.

Sitten se siirtyi Josetten käsivarrelle, ja Pierre nousi pystyyn.

Kauhu lamasi hänet, kun hän silmäsi kalliolle. Aallot näyttivät hänestä äskeistä korkeammilta, ja nainen oli muuttanut asentoa. Hän makasi kasvot kalliota vasten, velttona, tummana, elottomana täplänä. Pierre näki jättiläiskuohun kohottavan häntä ja kuljettavan hiukan lähemmäs kuilun reunaa. Hän ei kestäisi kauan! Vain muutamia äskeisen korkuisia aaltoja, joku hurjempi hyöky, ja nainen olisi surman suussa.

Pierre käännähti Josetten puoleen. Tämä oli polvillaan kivikossa lapsi käsivarsillaan. Molemmat katsoivat häneen odottavina, tietäen, että hänellä sillä hetkellä oli ihmishenki käsissään, että moisessa jumalanilmassa kykeni vain Pierre Gourdon kamppailemaan. Ei koskaan Pierre ollut nähnyt sellaisia katsetta. Josetten silmissä loisti kuolemantuska hänen takiansa. Pikku Monan ihmeellisten, loistavain silmäin lapsellinen kauhun ilme sanoi enemmän kuin sanat.

"Menen takaisin", virkkoi Pierre. "Tällä kertaa käy se helposti!"

He kuulivat hänen äänensä surmankuilun pauhinan yli. Pierre huomasi oudon soinnun äänessään ja tunsi valehtelevansa. Hän katsoi raivoavaa järveä eikä ollut kuulevinaan Josetten huutoa, että apua tulisi varmasti hetken kuluttua ja että hänen tuli odottaa. Hetken kuluttua olisi liian myöhäistä. Hän näki, että jokainen hyökyaalto solutti naista hitusen lähemmä kuolemaa.

Tällä kertaa oli kamppailu kovempi. Hänen jäsenissään ei ollut enää äskeistä voimaa, ja voitonvarmuus tuntui väistyneen hänen mielestään. Jos hän vain pääsisi kalliolle saakka ja voisi kiivetä sille ja pidellä naista putoamasta, kunnes Marie Antoinette toisi apua. Enempää hän ei toivonut. Hänen mielikuvitukseensa mahtui vain kallio ja hukkuva nainen. Hän tunsi kuoleman kintereillään uidessaan aallokossa. Se pieksi häntä, oli tukahduttaa hänet, sokaisi hänen silmänsä kunnes hänestä lopulta tuntui, että hänen oli heitettävä taistelunsa ja lähdettävä ratsastamaan sen kanssa kuoleman kitaan. Se nauroi ja ilveili hänelle ja kohisi hänen korvaansa. Mutta kaiken läpi hän näki kallion, ja lopuksi kuohuva virta tempasi hänet matkaansa ja paiskasi kallionkielekkeelle.

Hän yritti kömpiä ylös kallion kuvetta ja solui alas. Yhä uudelleen ja uudelleen hän koetti tarrautua kiinni ja pääsi vihdoin tuuman kerrallaan. Hänen korvissaan soi kuin sahan surina. Hetkisen hän hengähti. Hän ei eroittanut kallion huippua, mutta rannalle hän näki. Siellä oli paljon väkeä, miehiä juoksi vedenrajaan, missä Josette seisoi vyötäisiään myöten järvessä.

Hän sai uutta rohkeutta. Sitten hän äkkiä huudahti mielipuolisen kauhun, turhan varoituksen huudon. Nainen oli valahtanut aivan kallion laidalle, kiehuvan kuilun reunalle. Hän riippui jo puoleksi ulkona kalliolta. Hän solui solumistaan.

Pierre ryömi naista kohti koettaen tarttua hänen tukkaansa. Hän sai käsiinsä suortuvan, mutta se luisti sormista. Uudelleen tavoitti hän ja sai kiinni jälleen märistä hiuksista. Samassa pyyhkäisi aalto naisen mennessään. Se veti hänet alas, ja Pierre, joka piteli häntä tukasta, seurasi mukana surmannieluun. Vielä kerran näkivät hänen silmänsä sinisen taivaan ja rakkaitten metsien latvat. Hänen sielustansa kohosi kuolemaa pelkäämättömän miehen äänetön kiitollisuuden huokaus. "Kuinka käyneekin, Jumala on pitkän aikaa ollut hyvä minulle, Pierre Gourdonille!"

Vielä kuoleman kastaessa häntä kuohuillaan muisti hän naisen. Täytyi varoa, ettei hän loukkaisi itseänsä kallioihin. Jollakin tavoin sai hän käsivartensa pujotetuksi naisen ympäri. Pierre ei yrittänytkään enää taistella, hän koetti vain pidellä hukkuvaa kiinni. Turhaa oli enää kamppailla. Hän oli kuin lastu kiehuvassa kattilassa. Kuohut heittelivät ja kääntelivät häntä, paiskasivat alas ja lennättivät ylös, mutta ei kertaakaan niin ylös, että hän olisi ehtinyt vetää ilmaa sieraimiinsa. Hän tunsi kolhiutuvansa kallioita vasten. Sitten hän alkoi painua. Hänestä tuntui, että hän putosi nopeasti rajattoman avaruuden halki. Hän ei enää ollut tietoinen naisen läsnäolosta, mutta piti häntä yhä vaistomaisesti kiinni.

Vain Joe Gourdonin ja Simon Mc Quarrien vankat käsivarret saivat pidätetyksi Josetten syöksemästä miehensä jälkeen kuolemaan. He veivät hänet kallion alaiselle kapealle rantakaistaleelle. Hänen silmänsä sattuivat Monaan. Tuuli oli leyhäyttänyt märän tukan lapsen kasvoilta, ja se tuijotti häntä noine silmineen, joitten takia Pierre oli antanut sille enkelin nimen. Hänen takiansa Pierre oli mennyt, tuon tähtisilmän ja sen äidin takia! Siellä hän nyt oli hengetönnä, kallioitten kolhimana.

"Äiti!"

Se tuli hennolla lapsenäänellä, jossa vielä väreili kauhua. Nyyhkien vaipui Josette polvilleen, ojensi kätensä ja puristi pienen muukalaisen kiihkeästi rinnalleen. Kotvaan hän ei tiennyt mitä hänen ympärillään tapahtui. Rannalla hänen lähettyvillään seisoi Dominique katsellen järvelle. Harvoin antoivat surmankuilun paholaiset saalistansa takaisin. Sinne jäi kaikki, mikä sinne kerran joutui, pölkyt, hirret ja elolliset olennot. Mutta tänään tapahtui ihme. Joe Gourdon, Jeremie Poulin ja Poleon Dufresne olivat juosseet vyötäisiänsä myöten hyrskyihin ja toivat nyt maihin Pierren ja naisen ruumiit.

Marie Antoinette polvistui ensimmäisenä niitten viereen ja – irroitti Pierren käsivarret naisen ympäriltä. Silloin näki Josette heidät. Hän nousi horjuen pystyyn ja juoksi Dominiquen luo. Ensimmäiseksi hän näki kuolleen äidin kasvot. Hellästi tarttui hän sitten miehensä päähän ja kumartui sitä kohti niin että molempien kasvot peittyivät hänen tukkaansa.

"Hän ei ole kuollut", kuiskasi hän. Ei kukaan sitä kuullut, hän sanoi sen vain itsekseen ja sitten Pierrelle. "Hän ei ole kuollut. Hän ei ole kuollut." Toiset vetäytyivät ulommas. Marie Antoinette painoi pikku Monan kasvot omiansa vastaan miesten kantaessa kuolleen naisen pois. Josette hoki yhä: "Hän ei ole kuollut. Hän ei ole kuollut." Hän suuteli Pierren huulia, painoi poskensa hänen kasvojaan vasten. Five Fingersin naiset ja miehet seisoivat odotellen taaempana. Ei kukaan hennonut häiritä Josettea ja hänen vainajaansa.

Vihdoin meni Marie Antoinette ja laski hiljaa kätensä Josetten hartioille. Josette katsahti häneen niin omituisina loistavin silmin, että Maria Antoinette säikähti. "Hän ei ole kuollut", kuiski Josette yhä kumartuen Pierren yli.

Niellen nyyhkytyksensä kosketti Marie Antoinette hänen kasvojansa. Ja säpsähti äkkiä. Hänen kätensä oli sattunut Pierren poskeen. Hän koetti toistamiseen ja hänen sydämensä alkoi lyödä hurjasti. Hän oivalsi, ettei Josetten hoenta ollut hulluutta. Pierre avasi hiljalleen silmänsä ja ensimmäiseksi näki hän herätessään unen pauhaavasta aallokosta oman vaimonsa kasvot.

Jännittyneenä odottavasta joukosta oli pikku Mona tullut Josetten luo hiljaa itkeskellen äitiänsä. Marie Antoinetten vetäytyessä ulomma Josette veti lapsen luoksensa Pierren viereen. Ja kun Pierre vaisuna ojensi kätensä heitä kohti, tuli taasen hänen mieleensä ajatus: "Jumala on ollut pitkän aikaa hyvä minulle, Pierre Gourdonille!"

Neljäs luku.

Sininärhi se lievensi Peter Mc Raen hurjasti pamppailevan sydämen kuolemanpelkoa. Aina hän oli ollut sininärhen ystävä ja hänen lempilintunsa istui korkealla kuusenlatvassa huutaen pilkkasanoja Peterin vihollisille ja kehoittaen häntä pysymään rohkealla mielellä.

Neljätoistavuotias Peter tunsi omituista, horjumatonta luottamusta Kanadan sininärhen sukuun. Se on juuri pojan mielen mukainen lintu jos mikään, aina pirteä, repäisevän rohkea, täynnä satoja kujeita ja rosvokepposia. Aina se on valmiina otteluun eikä livistä koskaan pakoon. Se noudattaa kauniisti ihmisten laatimaa lakia. "Käy toisten kimppuun ennenkuin ne ehtivät käydä sinun kimppuusi." Se on herrasmies ja urheilija, vaikkakin samalla rosvo ja aika hirtehinen, ja Peter piti siitä.

Tämänpäiväisen sininärhen hän eroitti selvästi puusta. Huudot ja pyssynpauke eivät olleet peloittaneet sitä pakosalle. Se hyppeli kuusten latvoissa rääkyen niin, että luuli siltä kurkun halkeavan.

Sitten noukki siinä pieni tikka matoja pitkän hirren päästä, jonka takana Peter ja hänen isänsä olivat piilossa. Kaksi vastanainutta punaista oravaa sirkutteli vähän etempänä hypellen kilpaa oksilla. Peterin käden ulottuvilla lepatteli verkalleen suuri, keltasiipinen perhonen.

Nuo seikat syrjäyttivät pojan mielestä lamauttavan pelontunteen. Hänen laihat kasvonsa olivat hyvin kalpeat. Siniset silmät tuijottivat verestävinä. Hän oli kaksinkerroin kumarruksissaan hirren takana. Sydän takoi kuin vasara, mutta rohkeus ei ollut jättänyt häntä. Silmissä ei näkynyt kyynelten jälkiä, ja toisessa kädessänsä hänellä oli vääntynyt keppi.

Sininärhestä ja perhosesta poika käänsi silmänsä isäänsä Donald Mc Raehin. Niin kauas taaksepäin kuin Peter jaksoi muistaa oli isä aina ollut hänelle, ei yksistään isänä, vaan äitinä, veljenä ja toverina.

"Muuan seikka sinun pitää muistaa aina, Peter. Ole toveri pojallesi, kun kerran maailmassa saat pojan. Jolleivat isä ja poika voi olla toveruksia, olisi parempi, etteivät he olisi syntyneetkään." Toveruksia he olivat olleet. Heidän välillään ei ollut ollut muita salaisuuksia kuin yksi, se, joka nyt oli johtanut tämänpäiväiseen murhenäytelmään, ja josta Peter ei vieläkään ollut perillä. Hän tiesi vain sen, että he jostakin salaperäisestä syystä taistelivat henkensä edestä ja nyt olivat piilossa hirren takana. Vähän matkan päässä heistä vaani miehiä valmiina ampumaan heidät.

Mies hymyili pojalleen ja nauraa kuhersi tutulla tavallaan, josta Peter piti. Mutta hymy ei voinut peittää silmissä kytevää tulta, jännittyneitten kasvojen kalpeutta eikä verijuovaa, joka itsepintaisesti valui poskea pitkin kaulukselle. Hän oli avopäin ja palavissaan. Vaalea tukka, samanlainen kuin Peterin, oli takkuisena. Kädessä hänellä oli pyssy, ja maaten vatsallaan maassa oli hän kaivanut kurkistusreiän lehtien ja mullan läpi hirren alle. Siitä hän tarkkaili vihollisiansa. Hän virnisti poikamaisesti Peterille.

"Kaikki hyvin?" kysyi hän. "Eihän peloita?"

Peter pudisti päätänsä.

"Eipä juuri."

"Onko nälkä?"

"Ei."

"Entä jano?"

"Hiukan – ei paljoa."

Mies naurahti. Hänen mielensä ei tehnyt nauraa, mutta hän nauroi kuitenkin koettaen saada naurunsa kuulumaan luonnolliselta.

"Olet kelpo mies, Peter. Totta tosiaan olet kelpo mies!"

Pyssy paukahti palsami- ja mäntymetsikössä puolentoistasadan jardin päässä heistä, ja kuula sivusi hirttä.

Mies pyyhki veren kasvoiltaan nenäliinaan. Se tuli märäksi.

"Koskeeko, isä?"

"Pieni naarmu vain."

Hän painoi kasvonsa maahan ja jatkoi tirkistelyään hirren alitse.

Peter oikaisi säärensä, muutti asentoa ja painautui lähelle maata. Sininärhi sai naurukohtauksen, ja kirkassilmäinen tikka katseli häntä kymmenkunnan askeleen päästä. Joen varrella saarnissa sirkutti punainen orava iltalauluansa.

Hirsi oli aivan joen rannalla. Virta teki mutkan ympäröiden heidät kolmelta puolen. Se heidät pelasti, niin oli isä sanonut. Ei mikään olento pääsisi siitä uimalla yli. Siten he olivat selkäpuolelta turvassa. Edessä oli kapea, aukea kannas, joka ulottui pyssynkantaman päässä alkavan suon tiheikköreunaan saakka. Aukean poikki ei vielä kukaan ollut uskaltanut tulla.

Kymmenkunta kertaa oli Peter viimeksi kuluneen tunnin aikana toivonut heitä vangitsevan virran olevan poissa. Sen toisella puolen oli melkein kivenheiton matkan päässä sakeaa, synkkää, soista tiheikköä, josta hän löytäisi vaikka tuhannen kätköpaikkaa isälleen ja itselleen. Ollapa siivet kuten närhillä ja lähellä visertävällä pensasvarpusella, mietti Peter katsellen joelle, jonka toisella rannalla taattu turvapaikka häämöitti.

Vain siivillä siitä pääsisi yli. Kesäisin virta kuivui kivikkoiseksi puroksi. Nyt kevättulvan aikana sen vesi nousi yli äyräitten. Syvänä ja mustana se kohisi tietänsä, repien mennessään puita juurineen irti maasta ja kiehuen raivoisana kapeammissa kohdin ja kallioita tavatessaan. Piilopaikastaan Peter näki muutaman tuollaisen koskipaikan neljännesmailia alempana. Vesi ei siinä kohdin ollut mustaa, vaan ryöppysi valkoisena kuohuen kuin jättiläishirviöitten kirnussa. Tavallisissa oloissa virta olisi houkutellut Peteriä. Se tuli laajasta, salaperäisestä Kanadan erämaasta ja hävisi yhtä avaroitten ja outojen metsien seikkailumaahan. Se kuljetti monenlaista matkassaan – suunnattomia kasoja ajopuuta, joka keikkui kuin saaret aallonharjalla; pitkiä tukkeja, jotka mennä vilistivät kuin merikäärmeet; viheriöitä, juurineen maasta kiskaistuja puita, latvat piesten vettä kuin ruoskat.

Peterin katsellessa tulvivaa virtaa laskeutui käsi hänen päänsä päälle. Donald Mc Rae tarkasti häntä hiljaisen, kiduttavan tuskan jäljet silmissänsä ja kasvoillaan. Enemmän kuin polkemaansa maata, enemmän kuin Jumalaansa rakasti hän tätä poikaa. Ikäisekseen älykäs ja rohkea, laihanaamainen, kujeileva Peter se oli tehnyt hänen elämänsä siedettäväksi ja tuonut siihen iloa. Kuten oli jumaloinut pojan äitiä, yhtä paljon rakasti hän poikaansa, ainoata, mikä hänellä oli jäljellä kalliista vainajastansa.

Hän selvitti kurkkuansa laskiessaan kätensä pojan päälaelle. Hän tapasi väliin puhutella Peteriä kuin vertaistaan miestä, ja miehekäs katse, jolla Peterin silmät kohtasivat hänen katseensa, rohkaisi häntä.

"Ne yrittävät aukean poikki vasta pimeän tullen", sanoi hän. "Ne pelkäävät meitä päivänvalossa, Peter. Mutta pimeässä ne tulevat. Emme voi jäädä odottamaan heitä. Meidän on lähdettävä."

Pojan kasvot kirkastuivat. Hän luotti sokeasti isäänsä. Kiihkeänä kuunteli hän isän puhetta hypistellen orvokkia laihoissa sormissaan.

"Peloittaako puro sinua, poika?"

"Onhan se vuolaanpuoleinen, mutta en sitä isosti pelkää."

"Etpä tietenkään. Et olisikaan isäsi poika, jos pelkäisit. Näetkö tuon hirren tuolla? Tuon suuren, kuivan, joka on puoleksi vedessä?"

Hän osoitti kädellänsä, ja Peter nyökkäsi.

"Kun alkaa hämärtyä, ryömimme sille ja ratsastamme sillä alas virtaa. Se käynee helposti."

Ensi kertaa värisi pojan ääni. "Isä, minkä vuoksi ne ajavat meitä takaa? Mitä olemme tehneet?"

Donald Mc Rae katsoi jälleen tirkistysaukostaan. Häntä halutti huutaa julki sairaan sydämensä tuska ja kutsua taivaan kostoa sen julman ja säälimättömän lain laatijoille, joka lopuksi oli ajanut hänet umpikujaan ja tuhonnut hänet pienessä kodissaan erämaanmökissä. Nyt oli mahdoton vastata Peterin kysymykseen "Mitä olemme tehneet?"

Hän nosti päätänsä ja katsoi poikaansa.

"Kello on viisi. Parasta on, että haukkaamme vähän. Kun lähdemme joelle, viruttaa vesi eväämme."

Vieressään olevan takin taskusta hän otti vähän keksiä ja lihaa. Peter teki voileivän ja natusteli sitä. Olisi tehnyt mieli ryypätä mustaa jokivettä palan paineeksi.

Lopetettuaan syöntinsä Donald Mc Rae otti takin povitaskusta pussin, kynän ja suljetun, puolillaan tulitikkuja olevan pullon. Pussista löytyi paperia. Hän kirjoitti kotvan aikaa, taittoi paperin huolellisesti, pisti sen pulloon tulitikkujen sekaan ja sulki pullon.

Sitten hän ojensi sen Peterille.

"Pistä se taskuusi ja pane mieleesi, mitä nyt sanon sinulle, Peter. Lähdemme Five Fingers-nimiselle paikalle. Siellä asuu mies nimeltä Simon Mc Quarrie. Älä unohda noita nimiä – Five Fingers ja Simon Mc Quarrie. Pullossa oleva kirje on hänelle. Jos minulle jotakin sattuisi –" Hän keskeytti ja naurahti iloisesti. "Tietystikään ei mitään tapahdu, Peter. Mutta jos sattuisi – niin lupaa viedä pullo hänelle."

"Lupaan viedä."

"Minne?"

"Five Fingersiin." "Kenelle?"

"Simon Mc Quarrielle."

"Oikein. Pidä nyt vahtia tästä aukosta sillä aikaa kuin leikkelen nahkahihnoja saappaistani. Tarvitsemme ne hirren valjaiksi, kun lähdemme joelle. Eivätköhän he hämmästy hieman, kun tulevat tänne ja näkevät meidän livistäneen!"

"Se on varma, se!" arveli Peter.

Levollisena alkoi hän pitää silmällä aukeaa isän hirren alle kaivamasta raosta. Eilen vielä oli yhtenä hänen unelmanaan ollut sotilaspuku ja suuri revolveri olan yli kulkevassa kannattimessa. Hän oli katsellut erämaapoliisia kuin tarusankaria. Tänään hän vihasi heitä. Vähän aikaa sitten hän oli vielä kotimökin ovella odotellut isää syömään. Isä oli tullut nelistäen hevosella, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

"Jouduin selkkauksiin poliisin kanssa, Peter", oli hän sanonut. "Meidän on painuttava täältä metsiin."

Ruokaan koskematta he läksivät heti matkaan. Ja sittenkin olivat poliisit vähällä saada heidät kiinni. Niitä oli neljä, Pyssynsä avulla isä oli pidättänyt ne loitommalla. Peter oli varma, että olisi ampunut paremmin. Isä ei osunut kertaakaan, vaikka kuulat hipoivat niin läheltä, että vihollisten täytyi väistyä puitten taa. Ja kuinka hän ennen olikaan ylpeillyt isän ampumataidosta!

Hänen kätensä koski kylmään pyssynpiippuun, ja hän värähti. Hän ei tähtäisi ohi, jos hän vain saisi koettaa. Usein oli hän ampunut kaniineja puolentoista sadan jardin päästä, ja ihminenhän on monta vertaa laajempi kuin kaniini. Tuuman tuumalta, hiljaa ja varovasti, ettei isä huomannut, työnsi hän pyssynpiipun aukosta. Hän olisi valmis. Pelko oli unohtunut. Hänen verensä kuumeni.

"Ymmärräthän, Peter", virkkoi isä leikaten ohuen hihnan saappaansa varresta, "etten voinut jättää sinua yksinäsi mökkiin. Vien sinut Five Fingersiin. Jollei Simon Mc Quarrie ole siellä, odota häntä. Äläkä näytä kenellekään muulle pullossa olevaa kirjettä."

Peter ei kuunnellut. Hänen sydämensä oli hypännyt kurkkuun ollen tukehduttaa hänet. Jokin liikkui vaivaispensaikon reunassa. Silloin kääntyi isä juuri parahiksi tarttuakseen hänen käteensä, pysähdyttääksensä liipasinta liikuttelevat sormet ja vetääksensä hänet pois aukolta. Ei ikinä hän unohtaisi isän kasvojen kauheata ilmettä. Peittääkseen sitä Donald Mc Rae kumartui poikansa puoleen ja sulki hänet syliinsä. Laki olisi sillä hetkellä voinut käydä heihin käsiksi ilman vastarintaa.

Alati vihreän metsän katveesta korpraali Crear katseli hirttä kohti. Hänen miehensä olivat maassa aivan hänen kintereillään.

"Kun on kyllin pimeää, menemme ja otamme hänet kiinni", sanoi hän. "Ampukaa vasta viime hädässä – mutta tähdätkää silloin tarkoin. Varokaa poikaa! En vain käsitä, miksi Mc Donaldilla on poika mukanansa tuolla puun takana."

Mc Donald ja Peter olisivat osanneet antaa selityksen mainittuun arvoitukseen, mutta Crear ei olisi sittenkään käsittänyt. Sen ymmärsivät vain Peter ja hänen isänsä. He makasivat hiljaa vieretysten, odotellen, että aurinko painuisi joen toisella puolen olevan korkean metsän taa. He katsahtivat tuontuostakin toisiinsa ja koskettivat toistensa käsiä.

Donald Mc Raen kiintymyksessä poikaansa oli jotakin liikuttavaa, koiramaista. Viedä Peter häneltä oli samaa kuin ottaa hänen sydämensä. Peter oli ainoa, mitä hänellä oli jäljellä kerrallisesta suuresta uskostansa ja suuresta rakkaudestansa, mikä ei koskaan kokonaan kuollut. Monet kerrat oli hän karahtanut kylmäksi ajatellessaan, että jotakin voisi sattua hänelle. Hän oli rukoillut, että jos jotakin tapahtuisi, se kohtaisi heitä molempia samalla kertaa. Ei hän nytkään olisi halunnut lähettää Peteriä kotimökin turviin. Siitä olisi seurannut perikato hänelle, vieraat ihmiset ja surullinen yksinäisyys Peterille.

Joen toisella rannalla oli toivoa ja turvapaikka Peterille Five Fingersissä Simon Mc Quarrien luona. Muuan nainen oli Donald Mc Raen sieluun istuttanut lähtemättömän uskon Jumalan oikeamielisyyteen. Tähtinä, joita ei mikään usva voinut himmentää, loisti hänen tiellänsä usko ja naisen muisto. Hänen silmissänsä oli lämmin loiste, kun hän näki kuinka rohkeana poika odotti illan tuloa.

Kun varjot joella alkoivat pidetä, kaikkosi Peterin sydämestä äskeinen pelko. Isän läheisyys ja hänen kätensä kosketus synnyttivät hänessä täydellisen turvallisuuden tunteen. Donald Mc Rae osoitti pojalleen muurahaispesää, jonka he vahingossa olivat särkeneet ja kertoi hänelle, kuinka hän kerran aikaisemmin oli samalla tavoin laskenut alas virtaa, ja kuinka hullunkurista se oli ollut.

Sitten tihenivät varjot nopeasti. Auringosta oli enää jäljellä vain kultainen loiste metsän yläpuolella. Sininärhi ja tikka olivat poistuneet. Metsän sydämestä kuului punaisten oravain sointuva hämäränlaulu. Varislauma lensi pään päällä matkalla yöpuullensa. Virran kohina kuului pehmeämmältä. Se ei kaikunut enää niin uhkaavana Peterin korvissa. Etäisten koskien pauhu kuului hiljemmin kevyen sumun läpi. Hetkistä myöhemmin he eivät enää eroittaneet selvästi virran mukana ajelehtivia puita.

"Nyt on meidän lähdettävä", sanoi Peterin isä. "Ryömi jäljessäni litteänä vatsallasi."

Samassa he olivat suuren, kuivan hirren luona. Täällä saattoivat he liikkua vapaammin rantaäyrään suojassa. Donald Mc Rae salasi pojaltaan jännityksensä. Hän asetti pyssynsä sellaiseen paikkaan, josta poliisi sen helposti löytäisi ja naureskeli sitoessaan nahkahihnan Peterin nilkkaan ja toisen omaansa. Sitten vyörytti hän hirren veteen koettaen saada sen tasapainoon ja sitoi sitten toiset nahkahihnat esiinpistävään oksaan.

"Se on mainio", ilmoitti hän iloisena. "Emme olisi mistään saaneet sopivammin rakennettua intiaaniruuhta, Peter. Oletko valmis?"

"Valmis!" vastasi Peter.

Hän oli vedessä polviansa myöten. Sitten nousi vesi vyötäisiin saakka. Se oli kylmää, kirpeän kylmää. Peterin hampaat kalisivat, mutta hän ei sanonut mitään. Hän pujotti kätensä oksan ympäri, toisesta nahkasilmukasta, ja hirren toiselta puolen isän toinen käsi tarttui lujasti hänen takkiinsa kiinni. Sitten he läksivät liikkeelle. Jalat eivät enää pohjanneet, ja kylmä vesi hulahti kainaloihin saakka vaikeuttaen hengitystä. Isä virnisteli iloisena Peterille, ja tämä koetti virnistellä takaisin. Hetkessä he olivat keskellä virtaa, ja rannat vilahtelivat ohi ihmeellistä vauhtia. Kulku ei Peteristä muutoin ollut vastenmielistä, jääkylmä jokivesi vain tuntui virtaavan hänen suoniinsa veren sijaan. Hirsi kuljetti heitä kevyesti eteenpäin, ja vähän ajan kuluttua hän uskalsi katsella ympärilleen.

Heidän veneensä oli liukunut keskivirtaan ja he sivuuttivat hitaammin kulkevia puita. Peteristä se oli kuin kilpajuoksua. Sitten hänen silmänsä keksivät jotakin, elävän olennon hylkytavaran seasta. Se oli kissan näköinen pitkäkarvainen eläin, jolla oli lyhyet, pystyt korvat ja ketun naama. Hän olisi melkein yltänyt koskettamaan sitä kädellään ohikulkiessansa.

"Kalastajakissa", sanoi isä. "Se saa kauniin kyydin koskissa."

Peter mietiskeli juuri kalastajakissan onnistumisen mahdollisuuksia, kun jokin ajautui häntä vasten. Se oli hukkunut siili, joka kellui selällään joessa. Siili näkyi sekin saaneen kauniin kyydin!

Peteriä värisytti. Kosken pauhu yltyi. Se ei kuulostanut enää hauskalta. Sointuisa, säännöllinen poljento, minkä etäisyys oli sille antanut, oli poissa, ja kumeana, ärisevänä, uhkaavan kiukkuisena se alkoi takoa hänen rumpukalvojansa. Hämärissä näytti siltä kuin olisivat he olleet ajautumaisillaan suoraan suunnattoman suuren kirnun suusta sisään, mistä maidonvalkoista vaahtoa suihkasi.

Sitten sattui kaksi seikkaa, mitkä Peteristä tuntuivat omituisilta. Kuollut siili tarrautui hirteen, kuin olisi siinä ollut jonkinlaista elonvoimaa, ja kalastajakissan vesiajolautta, jonka he olivat sivuuttaneet, meni heidän ohitsensa. Peteristä viimemainittu seikka oli käsittämätön, mutta Donald Mc Rae, joka oli selvillä joen virtojen oikuista ja päähänpistoista, ei nähnyt siinä mitään salaperäistä. Hetkisen näytti kalastajakissa aikovan hypätä heidän hirrellensä. Sitten kyyristyi se paikoilleen ja hävisi lauttoineen päivineen harmaan vaahtoseinän edellä olevaan kuohukkoon.

Mies tarttui lujemmalla otteella kiinni Peteristä.

"Painaudu lujasti kiinni hirteen, äläkä säikähdä", huusi hän. "Ponnahdamme kuohujen läpi kuin kumipallo."

Enempää Peter ei kuullut. Äkkiä isän kasvot hävisivät näkyvistä. Suunnaton kita avautui niellen heidät. Hän tunsi soluvansa sinne pauhaavaan pimentoon ja kuuli kuohujen hurjan pärskähtelyn kallioihin. Hetkisen, joka hänestä oli pitkä kuin ikuisuus, tunsi hän olevansa mennyttä miestä. Hän olisi tahtonut huutaa isälle. Mutta vesi esti. Se heitteli häntä, painoi pinnan alle ja lennätti jälleen ylös hengittämään. Hän takertui lujasti kiinni hirteen, kuten isä oli käskenyt, ja kolmen, neljän minuutin kuluttua, mitkä hänestä olivat tuntuneet yhtä monelta tunnilta, hän saattoi hengittää helpommin, ja pauhu tuntui hiljenevän.

He olivat silloin tulleet koskia puolen mailin verran. Viimeiset kalliot sähisivät kuin kiukkuiset koirat heidän kintereillänsä, ja äkkiä he kääntyivät lähellä rantaa kulkevaan syvään, tyveneen virtaan. Nyt vasta Peter tunsi tekevän kipeää käsivarressaan. Isä piteli häntä niin lujin ottein, että vasta kuolema olisi sen hellittänyt. Sitten Peter näki isänsä kasvot. Donald Mc Rae läähätti. Ei edes Peter voinut käsittää kuinka hän oli kamppaillut noitten parin minuutin ajan koskessa koettaessansa ohjata hirttä kivien keskitse.

Hiljalleen virta kantoi heidät rantaan. Se oli juuri sellainen ranta, jota he hakivat, satojen mailien mittaisine koskemattomine, ikivihreine metsineen, joihin voisi kätkeytyä löytymättömiin. Ranta oli kirjavanaan virran tuomaa rojua. Peter luuli varmasti tuntevansa muutaman ajopuun. Mutta kalastajakissaa ei sillä enää näkynyt.

Häntä paleli hirvittävästi, ja kun isä vihdoin veti hirren pään maihin ja auttoi Peterin kuivalle, lyyhistyi poika maahan kuin taikinaläjä. Häntä hävetti itseäänkin ja hän yritti nousta pystyyn.

Donald Mc Rae tarttui häntä käteen.

"Sinun täytyy kävellä, Peter. Juokse, jos voit. Tule!"

Hän melkein laahasi pojan metsän pimentoon, ja Peter alkoi käyttää jalkojaan. Tuli parempi olo. Mutta hampaat kalisivat, ja koko ruumis tärisi kuin vilutautisella. Parin, kolmen sadan jardin päässä rannasta he tapasivat kaatuneen kuusen, ja sen lähettyvillä oli koivu, jonka kyljestä riippui irtonaista tuohta.

Donald Mc Rae silpaisi sylyksellisen tuohta, ja Peterin toinen, sininen käsi onki taskusta kallisarvoisen tulitikkupullon. Kohta leiskuivat iloiset liekit nuotiosta, ja Peter tunsi lämmön palaavan ruumiiseensa. Hän auttoi isää puunkeruussa. Neljännestunnin kuluttua hänen kasvonsa hehkuivat pihkaisen seetripuunuotion loimossa. Metsä pimeni, mutta Peteriä ei peloittanut. Hän kuivaili vaatteitansa tulen ääressä. Isä hengähti puunhaun lomassa, puhdisti piippunsa ja kuivasi lionnutta tupakkaansa. Se tuntui hauskalta. Peteristä oli aina viihtyisämpää ja kodikkaampaa, kun isä poltteli piippua.

Myöhemmällä he taittelivat seetripuun ja palsamin oksia, kunnes heillä oli kahden jalan paksuinen, pehmeä vuode nuotion lämmössä. Kun viimeinen vaatesipale oli kuivana, kömpi Peter vuoteeseen. Ei hän ajatellutkaan nukkua, kaivoi vain oksien väliin mukavan pesän, jossa istui kirkkain silmin ja valppaana isän nojautuessa hirttä vasten ja poltellessa piippuansa.

Sadat kerrat he olivat eräretkillään yöpyneet nuotion ääreen kuten nyt. Monet monituiset yöt olivat he kala- ja pyydys- tahi marjaretkillään nukkuneet kuusivuoteella. Mutta tämänmoinen jännitys oli uutta. Tämänpäiväisten tapahtumain merkitys alkoi juuri selvitä Peterin aivoissa. Tämä yö erosi kaikista entisistä öistä. Pimeys, joka synkkänä lepäsi heidän yllänsä oli erilainen, nuotio ei näyttänyt yhtä ystävälliseltä kuin ennen, ja piippuansa poltteleva isä oli muuttunut. He olivat retkillänsä aina olleet jonkin haussa, kalan tai metsänriistan, marjain tai turkiseläinten. Nyt ajettiin heitä takaa. Juuri tuo henkinen ja ruumiillinen vaihdos metsästäjästä metsästetyksi ja sen käsittäminen hiipi hiljalleen Peterin sieluun.

Hän rakasti yötä, sen salaperäistä pimeyttä, kuuta ja tähtiä. Mutta nyt hän kuuli kuinka se kuiskaili ja punoi salajuonia ja valmisti vaaraa. Kun tuli räiskyi vähän äänekkäämmin tai liekit hyppelehtivät hieman korkeammalle, hän säpsähti pelosta, että se voisi antaa heidät ilmi. Hän ihmetteli, miksi isä yhä pysytteli valopiirissä, vaikka he olivat jo kuivat ja lämpimissään; heitä ympäröivässä pimeydessä olisi turvallisempia piilopaikkoja. Mutta hän ei puhunut mitään. Pelon mainitseminenkin tuntui vaaralliselta.

Hän tarkasteli isäänsä ja hänen silmiensä kirkkaus, katseen uusi ja outo ilme tapasi tätä kuin pisto. Sinä hetkenä Donald Mc Rae näki pojan sielussa tapahtuvan muutoksen. Peter sommitteli kokoon totuutta. Jotakin kauheaa oli täytynyt tapahtua – jossakin – muutoin ei poliisi ajaisi takaa hänen isäänsä. Hän oli uskonut poliisien olevan kaikkitietäviä, luullut heidän hätyyttävän vain pahoja ihmisiä. Hehän olivat olemassa vangitaksensa pahantekijöitä, hirttääksensä heitä tai ampuaksensa. Ja he ajoivat takaa hänen isäänsä!

Kaikki nuot ajatukset Donald Mc Rae luki poikansa silmistä ja laihoilta, kalpeilta kasvoilta. Ja äkkiä Peterin mielessä leimahti raivo ja inho. Jos poliisit sanoivat hänen isäänsä pahaksi, valehtelivat ne. Hän vihasi heitä. Jos hän vain saisi tilaisuuden, hän kävisi heidän kimppuunsa. Hän nuijisi heidät hengettömiksi. Hän tappaisi heidät – jolleivat he jättäisi isää rauhaan.

Hän ei puhunut mitään. Mutta hän läksi kuusenoksapesästään ja istuutui isänsä viereen hirttä vasten. Donald Mc Rae kiersi kätensä hänen ympärilleen ja puhalteli kiivaasti savuja piipustansa salatakseen Peteriltä silmiensä ilmeen. Vaikka maailma kääntyisikin häntä vastaan, pysyisi Peter hänelle uskollisena, hänen ystävänänsä ja toverinansa viimeiseen saakka. Hän tunsi sen ja kiitti Jumalaa.

Viides luku.

Peter ei tiennyt milloin hän nukahti. Hän oli uppoutuneena tuoksuviin seetri- ja palsamipuun lehviin isän herättäessä hänet. Hän nousi istumaan, hieroi silmiänsä ja sitten hän äkkiä muisti missä oli. Tuli oli sammunut, ja pimeä metsä alkoi valjeta. Hän kaipasi nuotiota, tulella kärisevää silavaa ja hiilloksessa höyryävää kahvipannua. Ne tervehtivät häntä tavallisesti ensimmäiseksi leirillä herätessä. Ja tänä aamuna hän oli nälissään.

He painuivat suoraan lännen ja etelän koskemattomia saloja kohti, ja tyhjin käsin ja kantamuksetta kulkeva Donald Mc Rae jutteli niin iloisesti kuin olisi heillä ollut viikon eväät mukanansa. Mutta hänen silmänsä etsivät lakkaamatta syötävää. Hän pahoitteli, ettei ollut sitonut pyssyä hirrelle. Peterille hän ei selittänyt minkävuoksi oli jättänyt sen paikkaan, josta poliisi sen helposti löysi.

Puolenpäivän tienoissa oli ravinnon saanti käynyt Peterille jännittäväksi seikkailuksi. Se sai hänen verensä liikkeelle enemmän kuin vihollisten ajattelu. Poliisit tuntuivat olevan jo rajattoman kaukana, mailien mittaisen erämaan takana. Taivaltaminen alkoi käydä kiintoisaksi. Heidän ympärillään lenteli lintuja ja kaniininjälkiä oli joka alanteessa ja suossa. Saksanhirvien, peurojen ja kariboupeurojen jälkiä oli paikoin niin tiheässä, että ne muodostivat melkein karjapolkuja.

Mutta he eivät saaneet kiinni mitään muuta kuin siilejä. Aamun kuluessa olisivat he voineet nuijia niitä kuoliaaksi puolen tusinaa, mutta ajatellessaan vain siilinlihaa päivälliseksi, irvisti Peter inhosta. Kahdesti he olivat koettaneet syödä sitä retkillänsä, ja molemmilla kerroilla oli Peteriä alkanut kuvottaa. Itsepintaisesti kärsi hän ennemmin nälkää kuin söi ihraista, pahanhajuista siilinlihaa. Ennemmin hän pureskelisi kuusenpihkaa. Sitä oli viljalti metsässä.

"Jos olet hyvin nälkäinen, paistamme hiukan liljanjuuria", sanoi Donald, "mutta jos jaksat iltaan saakka, on meillä tiedossa hyvät kemut."

Peter jaksoi. Aurinko oli vielä näkyvissä heidän tullessaan tiheästä metsästä pitkälle, kapealle niitylle, jonka toisesta laidasta alkoi suo. Sellaista paikkaa juuri Donald Mc Rae oli etsinytkin. Suon reunassa näkyi tuoreita kaniininjälkiä. Leiripaikakseen he valitsivat korkean metsän laidan. Peter kokosi nuotiopuuta, ja Donald laitteli sillä aikaa ansoja saappaanvarren kaistaleista. Ne hän asetti jäljille. Heti hämärissä juoksi ensimmäinen lumikenkä silmukkaan ja heilui pian näreen nokassa. Tuntia myöhemmin se oli paistettu ja tulen valossa isä ja poika jakoivat saaliin keskenään. Peter ei huomannut suolan, leivän eikä perunain puutetta. Ei koskaan ruoka ollut hänestä maistunut niin hyvältä kuin höystämätön kaniini.

Ruoka ja nuotion lämpö raukaisivat Peterin, ja heidän lopetettuaan illallisensa Donald kääri pojan lämpimään havuvuoteeseen ja peitteli hänet takillaan. Peter nukkui heti, ja hetkeksi mies jäi polvilleen hänen viereensä. Hellä hymy kuoli kasvoilta, joilla kuvastui kalvava tuska. Kun hän nousi, oli loiste hävinnyt, ja hartioille oli laskeutunut vuosien taakka. Hän nyyhki katsellessaan metsän pimentoon nuotiotulen ohi. Hänellä oli maailmassa enää vain Peter, ja tämä oli nyt viimeistä yötä hänen luonansa. Huomenna hän olisi yksin, henkipatto, vainottu mies, joka sai paeta pelastaakseen henkensä. Ja Peter...

Valitus tuli hänen huulilleen, puolitukahtunut toivottomuuden huuto. Hän katseli tuleen. Olisiko hänellä voimaa elää ilman Peteriä? Millaisia olisivat päivät ilman Peteriä – ja yöt – ja tulevat kuukaudet ja vuodet? Sillä Peter ei ollut vain Peter. Ottaessaan pois äidin Jumala oli antanut hänen sielunsa pojalle. Hän oli osa pojasta. Hän puhui pojan äänellä, katseli hänen silmistään, rakasti hänen rakkaudellaan, oli miehensä toverina pojan kautta kuten oli ollut eläessään. Ja nyt – huomenna hän kadottaisi heidät molemmat. Laki oli hänen jäljessään. Sen verikoirat ajaisivat häntä kolosta koloon kuin ketut jänistä, ja lopuksi he luultavasti saisivat hänet kiinni.

Hän sulki silmänsä kuin päästäkseen näkemästä tuskallisia näkyjä. Kun hän avasi ne, oli hän nuotion loimosta näkevinään kasvot. Ne loistivat lohdutusta ja iloa, ja olivat tulleet rohkaisemaan häntä. Joka ainoa päivä kautta vuosien oli hän nähnyt vaimonsa näyssä. Kaikkina noina vuosina hän oli kulkenut käsi kädessä Donald Mc Raen kanssa. Hän oli auttanut häntä kasvattamaan Peteriä, opettanut tämän rakastamaan Luojaa ja luonnon suuruutta. Hän oli iloinnut ja itkenyt heidän kanssansa päiväpaisteella ja pilvisäällä. Aina näki Donald Mc Rae hänen kasvonsa herttaisina ja rohkeina, ei koskaan peloissaan. Niin ne olivat tänäkin yönä.

"Tämä on sinun viimeinen, suuri ottelusi Peterimme puolesta", tuntuivat silmät sanovan hänelle. "Sinun on oltava vahva."

Sitten hän katosi. Hiljalleen valkea sammui. Hän ei lisännyt siihen puuta, vaan istui liikkumatta, äänetönnä kunnes siitä oli jäljellä vain punaisena hehkuva hiillos ja tuhkaa.

Hän ei nukkunut. Kuu nousi, ja sees taivas oli täynnä tähtiä. Niitten valossa hän kulki edestakaisin metsän reunassa, yksinäinen olento tuhansien äänettömien varjojen keskellä. Oli sellainen yö, jota hän rakasti, kevätyö, josta kesä huokui ja kuiski ja jossa lemusi palsamin, kuusen ja heräävän mullan tuoksu. Kaikki tuo oli osa hänen Jumalastaan ja Peterin Jumalasta. Samoinkuin nainen oli juurruttanut häneen uskonsa ja saanut hänen huomaamaan sen totuuden, kauneuden ja ylevyyden, samoin hän oli kylvänyt Peterin mieleen rajattoman luottamuksen tuohon Jumalaansa, luontoon. Nyt se antoi hänelle voimaa. Kuutamo, tähtien lempeä valo, tuulen kuiskeet, virtaavan veden solina ja elottoman ja äänettömän luonnon värinä ja sykkäily, kaikki se oli hänen uskontoansa.

"Rakasta metsän puuta ja rakastat Jumalaa", oli hän opettanut Peterille. Ja niin kauan kuin oli olemassa puita, kukkia, linnunlaulua ja silmiä ja korvia niitä huomaamaan, ei toivo koskaan voinut kuolla. Hänen aivonsa selkenivät, mieli keveni hänen kävellessään nopein askelin kuutamossa. Maailma oli ihana ja suuri, toisti hän itsekseen. Jossakin sen sopukassa olisi sijaa Peterille ja hänelle. Kun hän löytäisi sellaisen sopukan poissa lain ulottuvilta, tulisi Peter hänen luoksensa. Mutta huomenna hänen oli oltava kyllin vahva valehdellakseen ja kyllin vahva jättääkseen Peterin Five Fingersiin Simon Mc Quarrien huostaan.

Päivänkoitteessa hän teki nuotion ja keitti ansoista saamansa kaniinin. Se höyrysi valmiina Peterin kömpiessä palsamivuoteeltansa. Hän ei tiennyt isän valvoneen koko yön. Donald Mc Rae alkoi vihellellä nähdessään pojan olevan hereillään. Hän koetti saada vihellyksensä kaikumaan iloiselta, vaikka kurkussa tuntui pala.

Hän ilmoitti aikeensa Peterille ikäänkuin se olisi ollut vain äkkinäinen mielijohde ja tilapäisen pulman onnellinen ratkaisu. Hän kertoi hänelle Five Fingersistä ja vanhasta ystävästään Simon Mc Quarriesta. Peter muisti skottilaisen ja Simonin lihavan ystävän, alamaalaisen Herman Vogelaarin. Donald Mc Rae tuntui muistelevan heitä iloisena ja oli varma, että Peterillä olisi hauska heidän luonansa, varsinkin kun Five Fingersissä oli useita samanikäisiä leikkitovereita. Hän palaisi tietysti pian, ja ehkäpä he jäisivät asumaan sinne. Hän kehitteli valhettaan, mutta Peterin katseen pohjalla väikkyi epäilyä. Donald koetti olla näkemättä sitä. Saman katseen hän olisi tavannut vaimonsa silmissä, jos tämä olisi ollut Peterin sijassa.

He kulkivat puolille päivin ja aterioivat. Iltapäivää oli jo kappaleen matkaa kulunut, kun he kuulivat kirveen iskuja metsästä. Neljännestunnin kuljettuaan he kuulivat useampia kirveitä ja puun kaatuvan. Donald Mc Rae terästi sydämensä, ja pysähtyi. Hän hymyili yhäkin.

"Siinä on Five Fingers", sanoi hän. "Osaatko tästä yksinäsi, Peter?"

Peter nyökkäsi.

"Mutta en halua", vastasi hän. "Tahdon kulkea sinun kanssasi, isä."

"Sinun täytyy mennä Five Fingersiin. Palaan – pian. Lupaan sen. Palaan pian takaisin."

Pala nousi Peterin kurkkuun.

"En ole väsynyt. Jaksan kulkea vielä pitkälle, isä. Kulkisin mieluummin sinun mukanasi."

Isä veti hänet syliinsä.

"Tulen takaisin huomenna", valehteli hän, koettaen puhua rauhallisena. "Sinun on mitä pikimmin toimitettava paperi Simon Mc Quarrielle. Ethän ole peloissasi, Peter, kun joudut yksin kulkemaan?"

"Ei, ei minua peloita."

"Sitten sinun on mentävä." Hän puristi hänet hetkeksi rintaansa vasten painaen poskensa Peterin takkuiselle tukalle. "Ehkä palaan jo illalla", kuiskasi hän epätoivoissaan. "Hyvästi, pikku toveri. Joudu nyt ja – anna paperi Simonille – ja – hyvästi."

Hän painoi huulensa Peterin otsaan. Suudelma sai pojan hätkähtämään. Kun isä kääntyi mennäkseen ja katsoi sitten taaksensa, hymyillen ja heiluttaen kättään, tunsi Peter sydämessään tukahduttavan tunteen, kuin ei saisi kylliksi ilmaa. Hän koetti heiluttaa vastaukseksi, mutta käsi putosi velttona sivulle. Donald Mc Rae huomasi eleen ja huokasi. Hän hävisi metsään murron taa, pysähtyi ja katsoi taaksensa. Peter kääntyi hiljalleen Five Fingersiin päin. Pieni olento oli liikuttava yksinäisyydessään. Kahdesti se pysähtyi ja kääntyi, jatkoi sitten matkaansa ja peittyi lopuksi ikivihreämetsikköön.

"Jumala olkoon kanssasi ja suojelkoon sinua, Peter, ja antakoon minulle voimia kantaa ero", nyyhki Donald Mc Rae.

Kalpein, riutunein kasvoin hän läksi pohjoista kohti.

Kuudes luku.

Nuoren banksianamännikön takana Peter hidastutti askeleitaan. Hän laahasi jalkojaan ja kuunteli, salaa toivoen, että isä kutsuisi hänet takaisin. Puoleen tuntiin hän ei edennyt pitkälle ikivihreästä metsästä. Sitten hän ymmärsi isän menneen. Lupauksensa mukaan jatkoi hän matkaansa Five Fingersiä kohti. Illalla tai huomispäivänä isä palaisi. Hän toivoi, että ilta olisi jo käsissä. Pala nousi hänelle kurkkuun, ja mieltä ahdistivat epäilyt ja pelko, joita erittelemään hän oli liian nuori. Hän tiesi, ettei isä voisi valehdella. Hän palaisi. Peter mietiskeli mitähän isä kirjoitti Simon Mc Quarrielle. Varmaankin hän kertoi poliisien ilkeydestä, ja Simon auttaisi jollakin tapaa. Uusia kysymyksiä tulvi mieleen hänen jäätyänsä yksin. Miksi isä ei tullut hänen kanssaan Five Fingersiin?

Kirveitten kalske oli lakannut kuulumasta, mutta Peter tiesi kulkevansa oikeaan suuntaan. Hän tuli aukeille joilla oli kaadettujen puitten kantoja. Maata peittivät valkoiset kevätkukat ja orvokkiryppäät. Ei hän ollut ikinä nähnyt niin kauniita orvokkeja eikä niin paljon lintuja tähän vuodenaikaan. Siellä sirkutti punarintasatakieliä, rastaita ja kymmenittäin pieniä kerttuja ja pensasvarpusia. Näytti siltä kuin olisi puitten kaataminen tuonut siihen metsän kaikki tikat, palokärjet ja koreankirjavat sininärhet. Aurinko paistoi suloisen lämpimänä, vaikka se oli juuri laskemaisillaan puitten latvojen taa. Kaikki henki rauhaa. Peter asteli levollisesti ja varovaisesti; niin oli isä opettanut hänet liikkumaan metsässä. Kuulumattomin askelin ja oksain rapisematta hän tuli poppeli- ja koivutiheikön takana olevan pienen aukean laitaan. Hän seisahtui, ja sydän tuntui hypähtävän kurkkuun.

Parinkymmenen askeleen päässä hänen piilopaikastaan seisoi kirkkaassa auringonpaisteessa nuori tyttö. Hän oli melkein Peterin pituinen ja niin suloinen, että poika jäi tuijottamaan häntä ihastuneena. Peter arveli tytön nähneen hänet. Ensimmäiseksi näki hän tytöstä kauniit, tummat silmät, jotka nauraen katselivat vähän matkan päässä puunlatvassa sirkuttelevaa punaista oravaa. Sitten tyttö istuutui maahan ja kokoili kukkiansa. Kiiltävänmusta tukka valui kasvoille ulottuen melkein maahan saakka.

Aluksi Peter oli hämmästynyt, sitten arkuus ja pelko valtasivat hänet ja hän aikoi hiipiä tiehensä yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Hän peräytyi askeleen ja oli astumaisillaan toisen, kun odottamaton keskeytys naulasi hänet paikoilleen. Tytön takana olevasta viidakosta kuului hurjaa, ärhäkkää koiranhaukuntaa. Samassa oli tyttö seisoallaan, hoikka ruumis värähteli jännityksestä. Hän rupesi kutsumaan: "Nuppunen, Nuppunen, tule tänne!"

Nuppuseksi mainittu vastasi haukahdellen kuin tuskasta. Se syöksähti viidakosta ja lensi nuolena aukeaman poikki. Peteristä puolikasvuinen koiranpentu oli pelkkiä jalkoja, päätä ja häntää. Äännähdyksistä päättäen se oli pahasti loukkautunut. Vikisten ja ulisten käpertyi se tytön jalkoihin ja suuteli hänen kättänsä. Mutta tämä katsoi muualle. Hän oli pudottanut kukkansa maahan ja näytti odottavan jotakin julmistuneen näköisenä.

Peter huomasi pensaikon liikkuvan, ja sieltä tuli poika. Hän oli kahta vertaa Peteriä suurempi ja kädessään hänellä oli keppi. Puolijuoksua tuli hän koiran perässä. Peter vihasi häntä ensi näkemästä. "Ihmisen, joka lyö koiraa, ei olisi koskaan pitänyt syntyä", oli isä hänelle opettanut. Tuo punakkanaamainen pojanköntikäs oli piessyt koiranpentua. Hän huohotti voitonriemuisena juostessaan metsiköstä aukealle, ja pentu painautui lähemmä emäntänsä jalkoihin. Vainooja oli ainakin kaksi vuotta vanhempi Peteriä. Hänellä oli pulleat kädet, pää kuin pallo ja pienet silmät, joista loisti ilkeys.

Samassa Peter näki tytön silmät. Ne loimusivat tummina raivosta. Kuin pieni naarastiikeri tyttö hyökkäsi pojan kimppuun. Hän takoi nyrkeillään häntä kasvoihin, ja poika oli aluksi alakynnessä. Sitten hän heitti pois keppinsä ja kävi tyttöä tukkaan. Peter näki tytön iskujen käyvän yhä voimattomammiksi. Koira ärisi ja lensi pojan jalkoihin. Se sai potkun ja peräytyi ulvoen.

Näky raivostutti Peteriä. Ääntä päästämättä hän juoksi esiin piilopaikastaan ja tarttui hyökkääjää kurkusta kiinni. Vapautettuaan siten tytön hän alkoi lyödä. Muuan isän oppeja oli, että oli taisteltava silloin, kuin taistelutta ei selvinnyt ja aina naisten puolesta. Hänen nyrkkinsä lämähyttelivät navakoita, raivoisia iskuja, ja poika alkoi kirkua hädissään. Hän kompastui ja kaatui. Kuin kissa oli Peter hänen niskassansa. Hän ymmärsi, ettei nyt sopinut kursastella. Keränä he pyörivät maassa, ja suuremman pojan nenästä ja suusta vuoti verta. Kerran Peter näki vilahdukselta tytön. Tämä seisoi aivan vieressä huulet raollaan ja katseli loistavin silmin häntä. Vilahdus tytöstä lisäsi Peterin rohkeutta. Hän tappeli yhä hurjemmin, iski ja potki. Sitten nousivat molemmat jaloilleen.

Tappelun uudisti vieras poika. Vaikka verissään ja nuijittuna hän alkoi toipua yllättävästä hyökkäyksestä, ja hänen tukevassa ruumiissaan oli vielä voimaa jäljellä. Kaksi vuorokautta metsiä samoillut ja nälkiintynyt Peter tunsi uupuneensa. Hän vaipui maahan, ja samassa oli toinen hänen kimpussaan. Silloin Peter näki toisen kerran vilahduksen tytöstä. Hän oli tarttunut keppiin ja seisoi kumarruksissaan heidän vieressään. Peter kuuli iskuja satelevan satelemistaan. Poika vyörähti pois hänen päältään, ja tyttö ja hän kävivät yhdessä peittoamaan häntä, Peter nyrkeillään, tyttö keppi kourassa. Suurempi poika läksi käpälämäkeen syösten tiheikköön, josta oli tullut hituista aikaisemmin.

Peter pyyhki suunsa ja nenänsä hihaan läähättäen raskaasti. Tyttökin huohotti ja katseli Peteriin niin ihaillen ja iloisena, että tämä toivoi olevansa kaukana metsässä, sitten tuli tyttö Peterin luo ja pyyhki hänen kasvonsa pehmeällä nenäliinalla puhellen jotakin, jota poika ei muistanut jäljestäpäin. Nuppunen hyppi häntä vasten heiluttaen häntäänsä ja nuollen hänen käsiänsä.

Peter peräytyi ja koetti nauraa. Äsken hän vielä oli kovin ujostellut tuota herttaista metsänhengetärtä, joka nenäliinallaan oli kuivannut hänen kasvonsa. Nyt hänen entinen pirteytensä palasi. Hän oli iloinen, että ottelu oli ohi ja oli täysin tietoinen tytön osuudesta lopulliseen voittoon.

Hän sanoi: "En olisi pitänyt puoliani, jollet olisi tullut keppeinesi!"

Tyttö seisoi ja katseli häntä. Hän oli vuoden verran nuorempi Peteriä, mutta ensi tapaamisen hetkinä hän tuntui Peteristä suunnattoman paljon vanhemmalta. Poikaa melkein vaivasi katsoa häntä suoraan silmiin; ne olivat niin suuret ja tummat ja loistavat kuten sysimusta tukkakin, joka valui sotkuisena hartioille.

"Hän on kaksi kertaa niin suuri kuin sinä", vastasi tyttö. "Vihaan häntä. Hän tulee hinaajahöyryn mukana Fort Williamista, ja joka kerta tappelemme."

"Hän – lyö naista", sanoi Peter.

Tyttö vastasi arvokkaalla nyökkäyksellä kohteliaisuuteen. Sitten polki hän jalkaa ja heitti kepin siihen suuntaa, minne poika oli hävinnyt.

"Jos hän vielä kerran yrittää – niin minä – minä näytän –"

"Ei hän uskalla, kun minä olen lähettyvillä", rauhoitti Peter pullistuen hieman taisteluhaluisena ja ylpeänä. "Olin huonossa kunnossa, olen kulkenut pitkän matkaa, eikä meillä ollut kylliksi evästä. Löylyytän hänet, kun saan syödä ja levätä."

Tytöllä oli naisen nopea vaisto. Hän katseli Peteriä lempein silmin.

"Kuka olet?" hän kysyi ystävällisesti. "Minä olen Mona Guyon ja asun Josette ja Marie Antoinette Gourdonin luona Five Fingersissä."

"Nimeni on Peter", vastasi poika. "Peter Mc Rae."

"Mistä olet kotoisin?"

Peter nieleskeli. Isä ei ollut neuvonut hänelle mitä oli vastattava kyselyihin. Sitten hän viittasi kädellään.

"Tuolta kaukaa monien mailien takaa. Isäni toi minut metsään saakka, kunnes kuulimme kirveitten kalsketta. Siitä tulin yksinäni. Hän tulee illalla tai huomenna."

"Onko äitisi hänen mukanansa?"

"Hän on kuollut."

Hän katsoi poispäin, kun tyttö astui hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä. Peter ei ollut eläessään pidellyt sellaista pehmoista, lämmintä kätöstä kuin Monan.

"Minunkin äitini on kuollut, Peter", sanoi tyttö. "Ja isäni myöskin. He hukkuivat – tuonne. Pierre Gourdon pelasti minut kalliolta."

Hetki oli surullinen, ja sittenkin Peter tunsi iloa mielessään. Hänen nokiset, likaiset sormensa puristivat lujemmin Monan kättä, heidän katsellessaan raivioitten yli metsään päin, jonka takaa Superiorjärven etäinen pauhu kantautui.

"Olen iloinen, että tulit", virkkoi Mona. "Toivon sinun jäävän asumaan tänne. Etkös jääkin?"

"Ehkä", vastasi Peter.

"Olet rohkea, ja pidän sinusta. Jos olisit kuin tuo inhoittava, rupisammakon näköinen Aleck Curry –"

"En haluaisi olla hänenä", keskeytti Peter.

"Et, mutta jos olisit, ja tekisit samoin kuin hän tänään, antaisin sinulle keppiä."

Peter koetti turhaan ymmärtää.

"Huomenna jaksan löylyyttää hänet", uhkasi hän.

Naurahtaen veti tyttö hänet maahan pudonneitten kukkiensa luo. Peter auttoi häntä niitten poimimisessa ja sitoi ne suureksi kimpuksi. Monan suortuvat koskettivat hänen kättänsä, ja hän uskalsi jo katsoa häntä silmiin. Hänen sydämensä löi kiivaasti ja hän oli oudon onnellinen. Hän unohti turvottuneen silmänsä ja haljenneen huulensa, mutta isä ei mennyt mielestä. Hän pyytäisi varmasti isää asettumaan asumaan Five Fingersiin. Elämä olisi ihanaa, kun olisi sellainen kuin Mona, jonka puolesta saisi taistella.

Sitten hän muisti asiansa.

"Minulla on kirje Simon Mc Quarrielle", sanoi hän. "Isä käski minun viedä se nopeasti perille."

"Ja olet nälissäsi."

Tyttö tarttui jälleen hänen käteensä omistusoikeutta ilmaisevin, topakoin elein. Hänen liikkeessään oli jotakin niin äidillistä, niin herttaisen iloista ja ystävällistä, että Peter tunsi lämmintä toveriutta häntä kohtaan. Hän ei enää pelännyt eikä arkaillut. Illalla tai huomenna tulisi isä, ja sitten he eläisivät kaikin onnellisina.

He oikaisivat päivänpaisteisten raivioitten poikki ja tulivat viheriän rinteen harjalle, josta näki alas laajan erämaan kainalossa uinuvaan pieneen onnelaan vehmaine niittyineen, selkineen, jotka kimmelsivät auringossa hopeisina ja harvoine hirsitaloineen. Noitten hirsiasumusten omistajat Pierre Gourdon oli vuosia sitten johtanut metsien halki erämaan sydämeen.

"Siinä on Five Fingers", selitti Mona.

Hän laskeutui Peterin kanssa alas rinnettä pidellen tätä yhä kädestä.

Peter kulki äänetönnä. Seutu oli vehmasta minne vain katsoi, ja tuon vehmauden keskeltä kohosi siellä täällä mökkejä, joitten piipuista hienot savukierteet nousivat ilmaan. Peter tunsi miellyttävän savunhajun, se tuoksui banksiana-männyn pihkalle ja seetripuulle. Sahan liepeillä hän näki suuret, keltaiset sahapurukasat, ja seinättömästä sahasta, jossa oli vain katto, paistoi suunnaton terässaha. Se oli jo lopettanut päivän työnsä ja kiilteli kuin kuvastin auringossa. Niityiltä kuului karjan ammuntaa, ja hevosia näkyi laitumella. Äkkiä Peterin sydän hypähti. Heidän ja kylän välillä oli naaraspeura ja peuranvasikka. Hän puristi lujemmin Monan kättä ja pysähtyi huudahtaen ihastuksesta. Tyttö naurahti hiljaa ja irroitti hetkeksi kätensä pyyhkiäksensä kiiltävän tukkansa pois otsalta.

"Se on Minna", sanoi hän. "Ristimme sen Gertrude Poulinin nuorimman lapsen mukaan. Pierre Gourdon on rauhoittanut mailien mittaiset alueet kylän ympäriltä. Peura on kesy, ja talvella se syö heinää karjan kanssa. Mutta –"

Hänen herttaiset kasvonsa synkistyivät, ja Peter näki silmissä välähtävän pahaa mieltä. "Miehet tappavat siilejä, sillä ne jyrsivät tuolit, ovet ja akkunat. Mutta he hautaavat ne siilien hautuumaahan, ja minä istutan haudoille kukkia. Pidän siileistä."

"Niin minäkin", sanoi Peter.

Mona tarttui hänen käteensä, ja he jatkoivat matkaansa alas rinnettä.

"Pierre-setä antaa minun pitää kolme siiliä nimikkoeläiminäni", kertoi hän. "Minulla on paljon lempieläimiä, sadottain. Kaikki linnut ja peurat ja karhut ja metsäeläimet niin kauas kuin näet, kuuluvat minulle, eivätkä ne pelkää minua. Pierre-setä on antanut ne minulle, eikä kukaan vahingoita niitä. Ei kukaan muu paitsi Aleck Curry", lisäsi Mona äänessä raivoa. "Hän tappaisi ne kaikki, jos uskaltaisi. Vihaan häntä!"

"Löylyytän hänet, jollei hän jätä niitä rauhaan", tarjoutui Peter. "Pystyn siihen, kun vain saan ruokaa!"

Mona puristi hänen kättänsä.

"Tuolla on heidän laivansa – tuo suuri jaala. Se tulee Fort Williamista puolenkymmentä kertaa kevään ja kesän kuluessa noutamaan puutavaraa. Se on Aleckin isän, ja häntäkin vihaan. Hän nauraa Pierre-sedälle ja tahtoisi ruveta metsästämään täällä."

Peter vaikeni. Ihmenäky levittäytyi hänen silmiensä eteen. Heidän lähestyessään ensimmäistä tupaa, muisti hän jälleen isän asian.

"Missä Simon Mc Quarrie asuu?" kysyi hän.

Tyttö osoitti sahan lähellä olevaa mökkiä.

"Tuolla. Ja tuossa asun minä, ensimmäisessä noista kahdesta suuresta talosta, joitten ympärillä on valkoinen kiviaita. Pierre-setä ja Josette-täti asuvat siinä, ja Marie Antoinette ja Joe tuossa toisessa. Joe on Pierre-sedän poika ja Marie Antoinette hänen vaimonsa. Tulet pitämään heistä. Kaikki pitävät heistä – Aleck Curryä lukuunottamatta."

"Tunnen silavan käryä", virkkoi Peter.

Mona nuuski ilmaa.

"Se tulee Simon Mc Quarrien tuvasta", ilmoitti hän hieman pettyneenä. "Etkö tahdo tulla meille?"

"Minun on tavattava Simon", selitti Peter itsepintaisena. "Isäni käski minun etsiä hänet ensimmäiseksi."

Simon näki heidän tulevan. Hänen tuikeat skottilaiskasvonsa pehmenivät, kun hän näki Monan. Peteriä hän tuskin huomasikaan ennenkuin he olivat ovella. Silloin sanoi Mona hellittäen otteensa pojan kädestä:

"Tässä on Peter Mc Rae. Hänen isänsä on metsissä ja palaa illalla tai huomenna. Peterillä on asiaa teille ja hän on hyvin nälkäinen. Hän pieksi äskettäin Aleck Mc Curryä, senvuoksi hänellä on mustelma silmässä ja huuli ajetuksissa. Näkemiin, Peter!"

Monan olennossa oli jotakin niin tervettä ja turvallista, ja Peter tunsi olonsa yksinäiseksi tytön jättäessä hänet Simonin tupaan.

Sitten tapahtui sellaista, mikä olisi saanut hämmästymään kaikki kyläläiset, jos he vain olisivat nähneet sen. Tuikeakasvoinen, kunnon Simon Mc Quarrie ei ollut helläluontoisimpia. Mutta tuskin oli Mona kääntynyt mennäksensä, kun hän veti pojan syliinsä ja harmailla, laihoilla kasvoilla loisti outo valo hänen katsellessaan Peterin pään yli ovesta tulvivaan päivänvaloon.

"Peter – Peter Mc Rae", puheli hän itsekseen. "Helenin poika – ja Donaldin. Siitä on pitkä aika, kuin viimeksi näin sinut, Peter, pitkä aika. Ja –"

Hän työnsi hänet ulomma ja tarkasteli häntä niin, että Peter joutui hämilleen.

"Muistutat äitiäsi, poika, silloin kuin hän oli pikkutyttö. Tunsin hänet silloin."

Peter kaivoi taskuansa.

"Isäni lähetti tämän", virkkoi hän ojentaen pullon Simonille.

Skotlantilainen avasi sen. Peter tutki hänen kasvojansa hänen lukiessaan kirjettä. Hän näki juovain Simonin suupielissä käyvän terävämmiksi ja silmänurkkiin ilmestyi pieniä ryppyjä. Sitten tämä kääntyi, puristi paperin kouraansa ja lisäsi kamiinalla kärisevään paistinpannuun puolenkymmentä silavaviipaletta. Sitten luki hän kirjeen uudelleen tarkoin ja poltti sen. Hän leikkasi lisää leipää, nouti piirakan ja viimeistellessään ateriaa, mikä sai Peterin silmät loistamaan, puheli hän, mutta ei saamastaan kirjeestä. Itse söi hän vain vähän ja katseli poikaa koko ajan. Peter oli nälkiintynyt. Hänen lopetettuaan syöntinsä Simon nousi ja silitti suurella kädellään pojan vaaleaa tukkaa. Hänen sydäntänsä kirveli. Mutta hänelle oli annettu muuan tehtävä, eikä hän paennut sitä. Donald Mc Raen kirjeessään alleviivaamia sanoja toisti hän lakkaamatta mielessänsä.

"Kerro hänelle nyt, illalla, heti kun hän tulee luoksesi", oli Donald kirjoittanut. "Ennenkuin tähdet jälleen syttyvät pääni päälle tahdon tietää, että hän on selvillä totuudesta, ymmärtää ja antaa minulle anteeksi. Olen pelkuri, kun en itse sano sitä hänelle. Mutta en voi. Pelkään. Tahdon muistaa hänet aina sellaisena kuin hän on ollut. En voi jättää häntä sydän särkyneenä tai luottamus rikkoutuneena. Jumala sinua siunatkoon, Simon. Pyyntöni teen enemmän Peterin – ja Helenen – kuin itseni takia."

He istuutuivat penkille katsellen auringonlaskua. Simon laski kätensä pojan hartioille. Hän koetti aloittaa, mutta pala tuntui ahdistavan kurkkua, eikä hän voinut puhua. Hän yritti uudelleen:

"Vai Mona sinut tapasi, ja sitten annoit selkään Aleck Currylle?"

"Mona auttoi minua", tunnusti Peter. "Olin uuvuksissa. Nyt jaksan löylyyttää hänet, kun olen saanut ruokaa."

Simonin pitkät sormet koskettivat hellästi pojan poskea. "Pidätkö Monasta?"

"Pidän."

Simon vaikeni. Sitten hän virkkoi:

"Tahdotko kuulla kertomuksen, Peter, kertomuksen eräästä toisesta tytöstä, joka eli kauan sitten?"

Peter nyökkäsi, arvellen aikoikohan Simon kertoa hänelle siitä mitä isän kirje sisälsi.

Kertomus oli lyhyt, sillä Simon Mc Quarrie oli jäykkä ja useimpien mielestä levollinen mies. Mutta sydän takoi tuskallisesti hänen aloittaessaan kertomustansa.

"Kauan aikaa sitten eli tyttö, samanlainen kuin Mona ja yhtä suloinen. Hänellä oli naapureinaan kolme poikaa. Yksi pojista tosin oli toisia vanhempi, miltei täysi mies. Kun tytöstä tuli nuori nainen, olisi hän melkein sopinut hänen isäksensä. Kaikki kolme rakastivat he tyttöä. Yksi heistä muistutti tuota Aleck Curryä, jonka kanssa tappelit, eikä hänen sydämensä tuntenut puhdasta rakkautta. No niin, tyttökin rakasti yhtä heistä, parasta ja jalointa kaikista kolmesta. Tytön nimi oli Helen."

"Äitini nimi", lausui Peter nopeasti.

"Niin, ja kummallisinta jutussa on, että mies, jonka kanssa hän meni naimisiin, oli nimeltään Donald, kuten isäsi, Peter. Senvuoksi kerronkin sinulle tarinan. Se on omituinen."

Peter istui vaieten.

"Vanhin heistä kolmesta oli tavallaan iloinen", jatkoi Simon. "Ei kukaan aavistanut kuinka isku sattui häneen, mutta heidän onnensa ilahdutti häntä, ja hän oli heidän paras ystävänsä. Niin ainakin luulen. Mutta toisenlainen oli tuo mustasydäminen mies. Muuanna päivänä Donaldin ja vanhemman miehen poissaollessa hän tuli Helenen tuvalle ja loukkasi häntä, vaikka hänellä oli pieni poikansa sylissään. Silloin toiset tulivat kotia. Mitä sinä, Peter, olisit tehnyt?"

Peterin ruumis jäykistyi.

"Jos hän oli Aleck Curryn tapainen, olisin – olisin – ottanut hänet hengiltä."

Simon veti henkeään syvään.

"Niin juuri kävikin, Peter. Donald tappoi hänet. Hän ei aikonut tehdä siten. Se oli onnettomuus. Mutta se oli tapahtunut. Ja tuo konna oli sen ansainnut. Mutta Donaldista oli tullut murhamies, ja murhamiehet hirtetään. Vanhempi mies huolehti Helenistä ja pojasta kolmen vuoden ajan, Donaldin piileskellessä metsissä. Sitten – kuoli Helen. Donald palasi ja otti pojan mukaansa. Vuosikausiin laki ei saanut selvää hänen olinpaikastansa. He elivät yhdessä onnellisina ja olisivat aina pysyneet onnellisina, jollei lain koura olisi tavoittanut häntä."

Simonin ääni vapisi. Hän syleili Peteriä niin lujaa, että tämän teki kipeää. Sitten hän lopetti kertomuksensa melkein kuiskaten viimeiset sanat:

"Peter, tiedän sen kaiken olevan totta, sillä vanhemman miehen nimi oli Simon Mc Quarrie – ja minä olen Simon Mc Quarrie – ja – pojan nimi – oli Peter."

Tarina oli lopussa. Simon painoi vanhan poskensa pojan kasvoja vastaan koettaen hillitä nyyhkytystään. Hänestä Peter oli pitkän aikaa liikahtamatta ja puhumatta. Mutta hän tunsi pojan ruumiin vapisevan ja tiesi Peterin ymmärtäneen.

"Hän ei siis palaa", virkkoi hän koettaen saada ääneensä lohduttavan sävyn.

"Ei ainakaan pitkiin aikoihin. Hän toivoo, että jäät asumaan luokseni. Sen hän kirjoitti lapussa, jonka toit minulle."

Vieläkin vaikeni Peter. Hän tuijotti ulos ovesta, eikä Simon löytänyt enää sanoja.

"Pidämme sinusta hyvän huolen täällä, Peter."

Silloin puhui Peter.

"Isä ei siis palaa tänä iltana eikä huomenna?"

"Ei."

"Ei koskaan?"

"Ehkä hän tulee, mutta siihen kuluu aikaa."

"Ja ne ajavat häntä takaa niinkuin ne ajoivat metsässä. Aikovatko ne – hirttää hänet?"

"Eivät ne saa häntä kiinni. Senvuoksi hän jättikin sinut tänne. Hän pääsee etenemään nopeammin sinutta ja on jo paraikaa turvassa. Mutta tästä emme saa puhua kenellekään muulle. Sen täytyy jäädä meidän väliseksi salaisuudeksi."

Peter pujottautui hiljaa irti Simonin käsivarresta. Hänellä ei ollut enää mitään kyseltävää, eikä Simon koettanutkaan seurata häntä ulos auringonlaskuun. Verkalleen painui Peter sahan ja keltaisten sahajauhokasojen ohi metsänreunaa kohti, johon kirveet eivät vielä olleet koskeneet. Mutta hän ei välittänyt nyt ilta-auringon hehkusta, ei lintujen viserryksestä eikä Middle Fingerin sulan lyijyn lailla välkkyvästä pinnasta. Hän meni metsän hämärään ja nyyhkytys kuului hänen kuivilta huuliltaan. Sitten kutsui hän ääneensä isää. Ympäröivä äänettömyys vei viimeisen toivon sydämestä. Hän vaipui kasaan puun juurelle nyyhkyttäen hiljaa. Silloin Peter juuri kaipasi naisen lohtua. Hänen maailmansa oli pirstaleina. Hän halusi kuolla mieluummin kuin olla erossa isästään.

Pimeys tiheni. Sitten kosketti pieni, arka käsi hänen poskeansa.

"Peter!"

Se oli Mona.

Peter nosti päätänsä ja kauniit silmät katselivat häntä ystävällisesti hämärästä. Tyttö polvistui hänen viereensä. Peter koetti hillitä nyyhkytystään ja kätkeä surunsa ja kyyneleensä. Sitten kyyristyi pikku Nuppunen hänen kainaloonsa suudellen hänen poskeaan kylmällä kielellään. Mona pyyhki taasen hänen silmänsä pienellä nenäliinallaan puhellen äidillisen hellällä äänellä.

Silloin Peter unohti Simonin varoituksen ja purki sydämensä Monalle. Hän kertoi poliiseista, ottelusta, paosta ja isän menetyksestä.

"Minulla ei ole ketään muuta kun isäni", nyyhki hän lopuksi. "Menetin koiranikin. Minulla ei ole enää mitään. Haluaisin kuolla."

"Älä sano niin", virkkoi Mona pidellen pojan kättä molemmissa omissaan. "Ja sinulla on vielä jotakin, Peter. Sinulla on minut. Pidän huolta sinusta. Lupaan sen. Ja saat Nuppusen ja kaikki nimikkoeläimeni – kaiken mitä minulla on. Ja – isäsi palaa, kun vain jaksamme odottaa." Hänen silmänsä loistivat pimeässä. "Katsopas, sinun isäsihän on elossa ja voi tulla takaisin. Minun ei tule koskaan. Hän on kuollut. Ja äiti samoin."

Uusi, outo liikutus valtasi Peterin olemuksen. Se oli nousevan miehuuden välähdys, jonka Monan sanat herättivät henkiin. Pojan ja tytön sielu kohosivat hetkeksi vuosiensa yläpuolelle viittoen tien uudelle huomenelle.

Peterin sydän lämpeni. Hän nousi pystyyn Monan viereen. He seisoivat aivan lähekkäin.

"Olet varmaankin oikeassa", virkkoi Peter. "Isä ei viivy kauan. Ja olen suruissani – isäsi ja äitisi vuoksi, Mona. Ja jos Aleck Curry vielä kiusaa sinua tai potkii koiraa –"

He palasivat hämärän läpi Five Fingersiin, ja tällä kertaa piteli Peter Monaa lujasti kädestä.

Seitsemäs luku.

Peter Mc Rae tulisi aina muistamaan ensimmäisen Five Fingersissä viettämänsä yön. Aika ei sumentaisi eikä kuluttaisi sen muistoa, lientäisi vain sen kiduttavaa yksinäisyyttä ja tuskaa. Niinä hetkinä, joina hänestä kaikki tuntui menneen murskaksi, laskeutui hänen hartioilleen vuosien kokemusten paino, ja hetkessä katkera tuska teki hänet vanhaksi ja hän lakkasi olemasta nelitoistavuotias poika.

Simon oli jättänyt kynttilän palamaan ullakolle illalla. Sen valossa hän oli tehnyt Peterille vuoteen, syleillyt poikaa ja toivottanut hänelle hyvää yötä. Puolitiestä portailla hän oli pysähtynyt ja sanonut: "Älä ole suruissasi, Peter. Eivät ne saa isääsi kiinni. Ja nyt sinun on nukuttava, sillä Mona tulee luoksesi aikaisin aamulla."

Sitten hän oli mennyt.

Ja nyt, kahta tuntia myöhemmin, Peter yhä valvoi. Kynttilä oli palanut loppuun, mutta kuu nousi itäisten metsien takaa. Se oli loistava kevätkuu, suuri, pyöreä ja sädehtien kultaista tulta. Se heitti valojuovan ullakon avoimesta akkunasta lattialle.

Akkunassa istua kyyrötti Peter hiljaa. Hän tiesi Simonin nukkuvan alhaalla. Koko Five Fingers nukkui. Akkunasta hän eroitti kuusi tai seitsemän taloa, joita koko asutuksella oli alun toistakymmentä. Kaikki akkunat olivat pimeinä. Seutu ui keltaisessa kuutamossa. Hän eroitti tumman metsän ja hopealle välkkyvän Middle Fingerin. Sen takaa kantautui puolen mailin päästä Superior-järven rantahyrskyjen kumea kohina. Keväisin Five Fingersiin aina kuului suuren järven valitus yksin tyyninä öinäkin.

Tänä yönä oli niin hiljaista, että Peter kuuli sydämensä lyönnit. Väliin tuntui niin pahalta. Jos Simon olisi ollut hereilä, olisi hän kuullut pojan pari kertaa nyyhkyttävän.

Mutta se oli ohi nyt. Laihoille, kalpeille kasvoille, jotka katselivat kuuta, olivat suru ja ymmärtämys antaneet kiinteän, vakavan ilmeen. Jossakin tuon kuun alla oli hänen isänsä takaa-ajettuna. Häntä vainottiin, hänet ammuttaisiin tai hirtettäisiin, jos saataisiin kiinni. Peter ei enää ihmetellyt. Hän ymmärsi nyt, miksi isä toi hänet kylän laidalle, josta lähetti hänet yksin Simonin luo. Isä oli mennyt iäksi kuten äitikin.

Hän nielaisi nyyhkytyksen, ja sormet tarrautuivat karkeapuiseen akkunalautaan. Äidin muisti hän vain kauniista unista. Niissä hän oli väliin tullut hänen luokseen, ja Peter oli tuntenut unessa hänen kätensä lämmön ja hellät suudelmat. Aivoissaan hän säilytti kuvaa äidistä, mutta se oli vain hengetön kuva, kun taas isä oli todellinen. Hänen muistinsa alkuajoilta saakka oli isä muodostanut hänen maailmansa, isä, joka aina oli ollut hänelle toverina, äitinä, ja jota nyt jossakin tuolla kuutamoisessa erämaassa ahdistivat pyssymiehet aivan samoin kuin he olivat metsästäneet suuria, valkoisia kaniineja soilla.

Yhä uudelleen ja uudelleen kävi hän muistissaan läpi viimekuluneet kaksi tapausrikasta vuorokautta, äkkinäisen paon kotimökiltä, harhailun metsässä, nälän ja uupumuksen ja lopullisen eron Five Fingersin luona. Tähän kohtaan tullessaan Peter tunsi tuskan kuristavan kurkkuaan. Hänen teki mielensä huutaa äänettömään yöhön. Jospa isä olisi luottanut paremmin hänen voimiinsa ja vuosiinsa ja ottanut hänet mukaansa! Hän osasi juosta ja piilottautua ja olla ruuatta pitkät ajat. Hän osasi nukkua paljaalla maalla ja uida virtojen poikki, eikä hän pelännyt. Mutta isä oli lähettänyt hänet outoon seutuun, jossa hän oli tavannut Monan, Aleck Curryn ja Simon Mc Quarrien...

Muistaessaan Monan, pienen metsien jumalattaren, jota hän oli puolustanut puoli tuntia senjälkeen kuin oli eronnut isästä, tunsi Peter mielensä keventyvän. Ei ollut niinkään paha olla Monan lähettyvillä. Hän oli tullut odottamatta ja kauniina Peterin elämään ja oli auttanut häntä pieksämään poikaa, joka oli potkaissut koiranpentua. Hän tunsi yhä tytön lämpöisen käden kosketuksen, hänen opastaessaan Peteriä Five Fingersiin. Ja kun hän sittemmin oli mennyt metsään suruineen, oli Mona seurannut häntä, lohduttanut häntä, kunnes hän epätoivoissaan oli uskonut hänelle synkän tarinan, jota Simon oli kieltänyt kertomasta kenellekään. Ja Mona oli lausunut:

"Sinun isäsi on elossa ja voi tulla takaisin. Mutta minun ei voi palata, Peter. Hän on kuollut samoin kuin äitikin."

Peterin korvissa soivat yhä nuo sanat, jotka tyttö oli kuiskannut kuin oivaltaen sillä hetkellä Peterin luottamuksen pyhyyden. Ja hänhän oli oikeassa. Isä oli elossa ja saattoi tulla.

Järven hiljainen pauhu sai hänet värisemään. Sinne olivat Monan vanhemmat hukkuneet. Olikohan Mona valveilla kuunnellen tuota ääntä, joka väliin kaikui heikkona kuin ilman henkäily. Kuinka se mahtoikaan kiusata häntä, muistuttaen häntä alati tapahtumasta. Varmaankin hän itki öisin yksinään. Oli kauheata menettää isänsä ja äitinsä yhdellä kertaa. Peteriä värisytti.

Samalla häntä hieman hävetti. Isän istuttama miehekkyys alkoi kohota avuttomuuden ja surkeuden yli. Hän kurkottautui akkunasta nähdäkseen Monan kodin. Senkin akkunat olivat pimeänä. Mutta Mona varmaankin valvoi. Hän ainakin toivoi niin. Hän oli isän jälkeen suurinta, mitä Peterin elämässä oli ollut. Kun hän vain ajatteli häntä, hänen läheisyyttänsä ja sitä, että hän ehkä makasi valveilla muistellen häntä, Peteriä, sai hänen mielensä lämpimäksi aivan samoin kuin tytön pehmoinen käsi ja lempeät silmät olivat lohduttaneet häntä iltapäivällä metsässä.

Nyt, kun hänen mielialassaan oli tapahtunut käänne, muuttui yökin kokonaan toiseksi. Se oli juuri sellainen yö, jota isä ja hän rakastivat. Sen hiljaisuus, sen varjot ja keltainen kuujuova toivat hänelle uusia sanomia. Omaksi kuuksensa he olivat sitä aina kutsuneet.

"Synnyit muuanna yönä, jolloin kuu paistoi kuten nytkin", oli isä sanonut hänelle. "Se tuli akkunasta katsomaan sinua ja näytti hyvin tyytyväiseltä."

Kuu oli siis aina ollut tärkeä henkilö Peterin, samoin kuin isänkin elämässä. Tänä yönä näytti kuunukko olevan hyvällä päällä. Sen silmissä oli veitikka ja suupielessä outo virnistys; se näytti vilkuttavan Peterille silmää ja sanovan, että kaikki järjestyisi hyvin sekä isälle että hänelle. Peterin mieli keveni ja muistaessaan, ettei ollut lukenut rukoustaan, jota isä ei koskaan antanut laiminlyödä, painoi hän päänsä akkunalautaan ja kuiskasi rukouksen sanat.

Kun hän nosti päänsä, lensi suuri harmaa varjo hiljaa akkunan ohi. Se oli suuria huuhkajoita, jotka talvella muuttuvat valkoisiksi. Hän kuuli siipien hiljaisen kahinan sen kääntyessä ja hävitessä kuin haamu. Sitten kuului katolta pienten jalkain nopeaa tepastelua. Se oli yön väkeä, siipiorava. Muutaman jardin päässä oli suuri puu, jossa se piileksi päivän. Olivatkohan huuhkaja ja siipiorava Monan nimikkoeläimiä?

Hänen korvansa alkoivat tottua yön erilaisiin ääniin. Se ei ollutkaan niin autio. Putous kohisi kauempana, ja niityltä kuului silloin tällöin kavioitten kumahdusta ja lehmän ammuntaa. Koskelon väräjävä lemmenkutsu kuului kaukaa metsän takaa, ja pohjoisessa ulvoi susi. Silloin tällöin Simon kuorsasi unissaan. Peteristä se kuului siltä kuin hän olisi ollut veden alla ja noussut välillä pinnalle hengittämään.

Sitten kuului kummallista kuukerrusta, ja siili tulla lyllersi kuutamoisen pihan poikki taloa kohti. Peter näki sen selvästi. Se oli suuri ja lihava ja tyhmäniloinen pärpättäen kuin pikkulapsi lähestyessään Simonin halkopinoa. Peterin kasvoilta suli jäykkyys, silmät loistivat ja hän vihelsi hiljaa siilille. Hän tahtoi varoittaa sitä kaikkien Five Fingersin siilien päitä uhkaavasta tuomiosta. Mutta eläin oli kuuromykkä ja sokea. Se löysi Simonin kirveen ja myrisi mielihyvästä. Sitten se kiertyi kerälle, ja sen hampaat alkoivat työskennellä kuin pienet vasarat kirveen varressa, mikä Simonin hikisen käden jäljeltä oli suolainen. Peter vihelsi.

"Mene tiehesi, siili!" käski hän hiljaa.

Hän oli juuri lähtemäisillään pelastamaan Simonin kirvestä, kun toinen pärpättävä varjo tulla kääpelsi talon ja metsän välisestä kuutamoisesta aukeasta. Siellä tuli toinen siili, suuri, musta otus, joka kävellessään oli kiivaassa sananvaihdossa itsensä kanssa. Peteriä nauratti. Hänestä oli hauska kuunnella siilien yksinpuhelua. Mutta ikinään hän ei ollut kuullut tuon suuren mustan veroista. Äänestä päättäen olisi luullut olevan tulossa emäsian liuta pieniä röhkijöitä kintereillään. Peter mietti mahtoikohan Simon nukkua. Uusi tulokas paineli suoraa päätä halkopinoa kohti. Kirveen harmaa anastaja meni sitä vastaan. Kirves oli heidän välissään; siinä oli makupala siilin hampaille. Peter kuuli matalia kurkkuääniä. Niistä päättäen siilit olivat varmaankin veljeksiä tai rakastavaisia tai ainakin hyviä ystäviä.

Sitten heilahtivat hännät nopeasti kuin varstat. Seurasi kumeaa murinaa, kiljahduksia ja iskuja. Peter katseli jännittyneenä. Se oli komea ottelu alunpitäen ja jollakin tavoin toi musta siili hänelle mieleen Aleck Curryn. Innoissaan ojentautui hän ulos akkunasta. Tappelijat pyörivät aivan hänen akkunansa alle. Hän kuuli irtaantuneitten piikkien rapisevan seinään. Hännät iskivät kuin nuijat Aluksi ei voinut nähdä kumpi joutuisi alakynteen. Sitten musta, joka silloin muistutti Aleck Curryä erikoisen selvästi, sai sivalluksen toisen hännästä. Se valitti ja rupesi perääntymään.

Silloin vasta Peter kuuli liikettä alakerran huoneesta. Ovi avautui. Samassa ilmestyi Simon Mc Quarrie pihalle kädessään nuija. Yöpuvussaan hän oli kuin pitkä haamu. Nuija kohosi ja laskeutui, ja Peter kuuli kirpeän iskun. Kauhu valtasi hänet.

"Älkää tappako valkoista siiliä!" huusi hän. "Älkää tappako sitä!"

Simon, joka oli juuri käymässä toisen uhrinsa kimppuun, katsahti ihmeissään ylös. Peter näki harmaan siilin hoippuvan metsään päin röhkien ja ilmaisten vastalauseitaan. Simon ei yrittänytkään saada sitä kiinni.

"Niillä oli kipakka ottelu", selitti Peter. "Musta oli Aleck Curry ja toinen antoi sille selkään. Se oli pienempi."

Hetkisen skotlantilainen seisoi äänetönnä kuutamossa. Sitten hän kysäisi:

"Oletko nukkunut, Peter?"

Poika pudisti päätänsä. "En."

"Mitä olet tehnyt?"

"Katsellut kuuta."

Simon meni verkalleen ovelle katsahtaen epäilevästi ullakon akkunaan.

"Parasta on, että menet heti nukkumaan", neuvoi hän. "Jos haluat saat tulla nukkumaan alas kanssani."

Simonin kääntyessä nurkan ympäri heilui lyhyt yöpuku hänen pitkien, laihojen säärtensä ympärillä. Hän mutisi partaansa: "Donald oli väärässä käskiessään minun kertoa pojalle. Parempi olisi ollut valehdella ja antaa hänen pysyä tietämättömänä. Niinkuin nyt on –" Hänen kasvoilleen tuli ilme; minkä vain Donald Mc Rae olisi ymmärtänyt. Hän pysähtyi hetkiseksi ovelleen katsellen aukeaman poikki yön loistavassa valossa uinuvaan Pierre Gourdonin taloon päin. Hän näki sen huoneen ikkunaan, missä Mona nukkui. Tuimat juonteet hänen suupielistään pehmenivät. "Molemmat lapsiraukat", sanoi hän ja meni vuoteeseensa.

Peter kuuli oven sulkeutuvan. Hänestä tuntui nyt mukavammalta maata huovilla. Kuunvalo tulvehti hänen yllensä, Peter saattoi tuntea sen. Aina se lämmitti ja lohdutti häntä. Hän sulki silmänsä. Ajatukset tyyntyivät, ne eivät enää kiusanneet häntä. Oli kuin jokin näkymätön henki olisi auttanut hänet vaikeuksien yli. Se vakuutti hänelle isän olevan turvassa. Poliisi ei tavoittaisi häntä. Hän palaisi pian tahi hän kirjoittaisi Peterille, joka menisi sitten hänen luokseen.

Sitten muisti hän Monan. Hän oli sittenkin miellyttävintä ajateltavaa, mitä hänellä milloinkaan oli ollut, lukuunottamatta onnellista elämää isän kanssa. Hän kertasi mielessään tappelun ja kuumeni ajatellessaan aamua ja uutta ottelua. Hän puristi kätensä nyrkkiin muistaessaan ruman Aleck Curryn, mutta hellitti ne samassa ajatellessaan Monaa ja hänen väliintuloaan. Erämaassa eläen hän ei ollut tavannut monta tyttöä; tämä tyttö miellytti häntä. Mona oli juuri isän hänen mieleensä istuttamien ihanteitten mukainen. Isän kuvausten mukaan oli äiti varmaankin pikkutyttönä ollut juuri Monan kaltainen.

Sitten hän kävi levottomaksi ja häntä hävetti hieman. Hän vääntelehti huovillaan ajatellessaan, että Monan avutta Aleck Curry olisi pieksänyt hänet. Asia ei siitä parannut, että Aleck oli suurempi ja vankempi häntä, ja että hän, Peter, oli tapellut nälissään ja väsyksissä. Hän oli iloinen, ettei isä ollut nähnyt ottelua. Mutta Mona oli nähnyt. Hän oli nähnyt hänet maassa, Aleck valmiina mukiloimaan hänet nöyräksi, ja hän oli tullut avuksi.

Asiain näin ollen oli hänellä vain yksi tie. Sen ajattelu lohdutti häntä. Hän läksisi anivarhain aamulla, etsisi Aleck Curryn käsiinsä ja pieksäisi hänet. Syötyään vankan aamiaisen hän olisi varma voitostaan.

Hän nukahti. Suuri huuhkaja huuteli hiljaa kannon nokasta sahan luota, ja siipiorava oli hippasilla rouvansa kanssa. Kuu purjehti korkeammalle. Sen valossa kulkivat kuusipeura ja naarashirvi kivenheittämän päässä Peterin akkunasta. Silloin Peter jo oli unen mailla. Ensiksi hän oli pakenevinaan isän kanssa, ja viholliset ajoivat heitä takaa, ja jokaisella niistä oli Aleck Curryn naama. Sitten hän uneksi Monasta ja Aleckista ja tappeli unissaan niin hurjasti, että Simon kuuli hänen heittelehtivän ja vaikertavan ja kiipesi hiljaa ullakolle katsomaan poikaa.

Pitkän aikaa tuimannäköinen skottilainen tarkasteli Peteriä kuun vaalenevassa valossa. Hänen kasvonsa sulivat pehmeiksi kuin naisen. Sellaisina ei kukaan ollut vuosikausiin nähnyt Simon Mc Quarrien kasvoja.

"Tuntui kuin se olisi ollut eilen", kuiskasi hän katsellen pää käsivarrella nukkuvaa Peteriä. "Eilen, Helen."

Hän tunsi, että äiti oli huoneessa vartioiden poikaansa, kuten hän niin monet kerrat oli tehnyt noina suloisina, mutta kovina vuosina, jolloin hän, Simon Mc Quarrie, oli kuolettanut kaiken toivon sydämestään ja hoivannut ystävänsä Donald Mc Raen vaimoa ja pientä poikaa. Eilispäivä! Ja kuitenkin olivat monet kovat ja yksitoikkoiset vuodet vierineet niistä ajoista ja niitten läpi oli hän kulkenut kuin tulen karkaisema teräs. Tänä yönä tuli salaperäinen muutos. Hän meni alas portaita, sydän vavisten. Hän rakasti Peteriä. Rakasti häntä kuten oli rakastanut hänen äitiänsä.

Kahdeksas luku.

Peter heräsi päivän koitteessa. Hän näki Five Fingersinkin heräävän. Ilmassa oli kevään tuoksu. Punarintasatakielten aamuviserrys helisi häntä vastaan.

"Ei ole niin turmeltunutta ihmistä, ettei punarintasatakielen laulu herätä hänessä eloon jotakin hyvää", oli Donald Mc Rae sanonut pojalleen. "Sen laulun Jumala loi päivän alkajaisiksi ja vain synkkiin kaupunkeihin hautautuneet ihmiset ovat kuulematta ja ymmärtämättä sitä. Ajattele aina ystävällisesti kaupunkilaisia. He ovat lapsipuolen asemassa."

Sitä Peter muisteli katsellessaan akkunasta Five Fingersin harvoja hirsitupia. Hän ei ollut koskaan nähnyt oikeaa kaupunkia. Mutta täällä oli kauneutta, jonka hän tajusi auringon punatessa metsien takaisen idän taivaan. "Täällä", oli hän kuulevinaan isän äänen, "on Jumala."

Hopeisina kohosivat savukiemurat Five Fingersin kivi- ja savipiipuista. Hän kuuli lokkien kirkunan ja näki niitten vaikeitten siipien välähtelyn Middle Fingersiltä. Tuolla alhaalla oli Aleck Curryn isän ruma, musta jaala, joka tuli Fort Williamsista puolenkymmentä kertaa vuodessa noutamaan lankkuja. Se oli ainoa ruma esine koko ympäristössä, ja Peter oli iloinen, ettei se kuulunut kylään, etteikä Aleck Curry kuulunut sinne.

Hän näki miesten taluttavan hevosia alanteista. Kuului iloinen vihellys. Läheisessä sahajauhokasojen melkein peittämässä sahassa työnsi mies puita höyrypannun alle. Korkeasta piipusta nouseva savu oli kirkasta ja valkoista, ja Peter tunsi kuinka hyvälle se tuoksui. Sitten tuli hänen akkunansa alle Nuppunen irvistäen iloisesti hänet nähdessään. Se oli juuri sellainen pentu, josta Peter piti, pelkkiä suuria käpäliä ja pää kaksi kertaa liian suuri ruumiiseen verraten.

"Se kasvaa", ajatteli Peter kutsuen koiraa. "Siitä tulee kaunis koira."

Hiukkaa myöhemmin Poleon Dufresne kulki maitokannuineen Simonin tuvan ohi ja kuuli tämän iloisesti viheltävän. Se oli tavatonta, ja Poleon pysähtyi uteliaana hymyillen hyvää huomenta. Simon valmisti aamiaista poikamaisen innokkaana.

"Huomenta, Poleon", tervehti Simon. "Tämä on Peter, Peter Mc Rae; olen ottanut hänet kasvatikseni. Hän on erään vanhan ystäväni poika ja tuli eilen illalla odottamatta. Hän jää luokseni."

Poleon astui tupaan, laski ystävällisesti kätensä Peterin olalle ja sanoi fivefingersiläisten olevan iloisia saadessaan Peterin luoksensa. Poika piti Poleonin pyöreistä, punakoista kasvoista ja iloisista, sinisistä silmistä. Lähtiessään vieras kaatoi osan maidostaan saviruukkuun ja sanoi Peterille:

"Siinä on sinulle. Simon ei välitä maidosta, mutta sinun on juotava sitä lujasti. Ei mikään ole niin terveellistä ja lihoittavaa kuin maito."

Oli lauantai. Sen sai Peter tietää puolta tuntia myöhemmin auttaessaan Simonia aamiaisastioitten pesussa. Heidän takaansa kuului ääni, ja Mona seisoi kynnyksellä.

"On lauantai ja lupa koulusta. Tulin hakemaan sinua katselemaan Five Fingersiä, Peter", puheli tyttö.

Peterin sydän sykähti. Mona oli vielä herttaisempi kuin eilen. Hänen tummat silmänsä katselivat loistavina Peteriä, ja palmikko oli kuin musta samettiköysi. Simoninkin jäykille kasvoille lennähti hymy.

Kerran hän oli sanonut Pierre Gourdonille, ettei lapsen ollut hyvä olla niin kaunis kuin Mona. Mutta tänä aamuna juolahti hänen mieleensä uusi ajatus, outo ja kummallinen hänenlaisensa skottilaisen ajatukseksi, ja hän naurahti hiljaa käskiessään Peterin kuivata kätensä ja mennä Monan kanssa. Sitten meni hän tytön luo, nosti hänen siroa leukaansa ja silitti hänen silkinpehmeää tukkaansa kovilla työkäsillään. Mona oli hämmästynyt, sillä noin hän ei ollut koskaan ennen tehnyt. Häntä kummastutti myöskin hänen kasvojensa ja silmäinsä ilme. Tuollaista Simon Mc Quarrieta tyttö ei ollut ennen nähnyt.

"Vai autoit sinä Peteriä antamaan selkään Aleck Curryn vintiölle", sanoi Simon iloisin äänin.

Mona punastui hieman ja katsahti Peteriin.

"Peter oli jo antanut hänelle selkään tullessani", vastasi hän rehellisesti.

"Ei, enhän ollut", oikaisi Peter. "Hän oli juuri voittamaisillaan minut, kun tulit keppinesi. Mutta tänään kykenen mukiloimaan hänet."

Mona hymyili ylpeänä hänelle. Sitten hän katsoi vakavana Simoniin.

"Tapoitte siilini."

"Se oli pakko", selitti Simon. "Se söi kirvestäni. Peter vie sen siilien hautausmaahan."

Hän palasi työhönsä, ja lapset menivät siilin luo. Nuppunen nuuski ruumista. Nähdessään punaiset jäljet maassa Mona värisi.

"Hänen ei ollut pakko tappaa sitä", sanoi hän. "Kuulin sinun huutavan hänelle, että hän päästäisi valkoisen siilin menemään. Olisi hän voinut päästää tämänkin."

"Kuulitko huutoni?"

Mona nyökkäsi. "Näin kynttilän huoneessasi palavan loppuun. Sitten istuin kuunvalossa akkunassa. Minua ei nukuttanut."

"Ei minuakaan", sanoi Peter sydän takoen omituisesti. "Ajattelin – olisitkohan – olisitkohan valveilla. Kuulitko järven kohinaa?"

"Kuulen sen alituiseen."

Peter otti maasta kuolleen siilin ja tunsi sanoneensa sopimatonta. Yhdessä kantoivat he vainajan laitimmaisen mökin ohi vihreän kummun juurelle, pienelle ruohikolle. Siellä keksi Peter paljon pieniä, vihreitä kumpuja, toisia, joille ruoho ei ollut kasvanut ja joitakin aivan tuoreita. Kaikkialla kasvoi kukkia. Mona antoi lapion, ja hän kaivoi kuopan. Kun musta siili oli saatu viimeiseen leposijaansa, virkkoi Mona:

"Se oli kahdeskymmenesseitsemäs tänä keväänä. Miksikähän siilit pitävät ovista ja akkunalaudoista ja kirveistä ja pöydänjaloista, kun maailmassa on niin paljon muuta hyvää syötävää?"

"Ne hakevat suolaa", sanoi Peter. "Ne syövät mielellään sellaista, mitä joku on käsitellyt. Kerran poissa ollessamme ne söivät akkunapuitteemme niin, että ruudut putosivat."

"Kylvän suolaa metsään", sanoi Mona. "Hirvi pitää siitä myöskin ja kaniinit ja kauris ja melkein kaikki muut eläimet paitsi linnut. Pierre-setä tuottaa minulle hinaajalla tynnyrin suolaa joka kerta, kun se tulee. Viime kerralla tuo Aleck-peto varasti pippuria laivan keittiöstä ja kylvi sitä suolaan."

"Pieksän hänet tänään", vakuutti Peter.

Mona tarttui tuttavallisena pojan käteen paluumatkalla.

"En haluaisi sinun tappelevan hänen kanssaan, Peter, jos voit välttää. Hän ei ole sen arvoinen. Sinulla on koreat silmät, eivätkä ne näyttäisi kauniilta turvoksissa. Toivoisin, että minun silmäni olisivat siniset."

"Minäpä en toivoisi", selitti Peter kiivaana. "Ne ovat – ne ovat –"

"Mitä?" tiukkasi Mona.

"Ne ovat – hirveän kauniit. En ole koskaan nähnyt niin kauniita silmiä."

Peter ei uskaltanut katsoa tyttöön, ja tämä punastui.

"Toivoisin vaalean tukankin, sellaisen kuin sinulla on", lisäsi hän.

"En tahtoisi", väitti Peter miehekkäänä. "Tukkasi on – kauniimpi kuin silmäsi. Kun näin sinut ensi kerran päiväpaisteessa, ajattelin –"

"Mitä ajattelit?"

"En tiedä. En tiedä, mitä ajattelin."

Häntä ujostutti suunnattomasti, ja hän oli iloinen, kun sahan surina silloin juuri alkoi. Korven sydämessä sen ääni on viihtyisä ja ystävällinen. Mona ja Peter menivät sahalle. Puolenkymmentä miestä työskenteli siellä iloisina kuin olisi jokapäiväinen työ huvia. He olivat onnellisia. Sen huomasivat Peterin pojansilmät heti, ja hänen mielensä virittyi reippaan työn tahtiin.

Silloin juoksi Mona vikkelästi muutaman hirttä vääntävän miehen taa ja pani kätensä hänen silmilleen. Samassa mies käännähti ja nosti tytön kohoksi maasta. Tämä suuteli häntä, ja Peter tuumiskeli, ettei ollut koskaan nähnyt noin onnellisia kasvoja kuin Pierre Gourdonin. Viitaten Peteriin sanoi Mona:

"Tässä on Pierre-setä. Tule suutelemaan häntä, Peter."

Molemmat nuoret sylissään ja suuren teräsahan naurava ääni korvissaan suuteli Pierre Gourdon Peteriä. Hetkisen koskettivat pojan kasvot Monan pehmoista poskea, ja se oli niin lämmin ja hieno, että Peterin mieleen tuon hetken muisto jäi ainaiseksi.

Pierre Gourdon katseli Peteriä. "Vai sinä se kuritit Aleck Curryä Monan kiusaamisesta. Mitä, onhan Aleck kaksi kertaa kokoisesi?"

"En minä häntä yksin piessyt", keskeytti Peter. "Olin väsyksissä ja nälissäni. Hän se oli voitolla, Monan tullessa väliin. Hänestä oli kelpo apu."

Pierren silmät nauroivat, mutta sitten lankesi niihin varjo. Ystävällinen ilme vaihtui päättäväisyydeksi.

"Aleck ei ole hyvä poika", sanoi hän. "Hän ei saa kiusata Monaa. Jos hän vielä tekee niin, on sinun kerrottava minulle."

"Sitä hänen ei tarvitse tehdä", vastusti Peter vikkelästi. "Pidän huolta hänestä. Aion antaa hänelle selkään tänään."

Pierre Gourdon katsoi poikaa ja vakavuus suli hänen kasvoiltaan. "Peter, olet mies. Pidän sinunlaisistasi pojista." Hän silitti Monan päätä, kuten Simon Mc Quarrie oli tehnyt. "Minun ei enää tarvinne huolehtia sinusta, Ange. Luulen Peterin pitävän sanansa."

"En tahdo, että hän tappelee Aleckin kanssa", selitti Mona. "Jos hän tekee sen, menen mukaan."

Heidän lähtiessään sahalta Gourdonin talolle päin kysäisi Peter: "Mitä hän tarkoitti kutsuessaan sinua Ange?"

"Sen nimen hän antoi minulle pelastaessaan minut hukkumasta", selitti Mona hiljaa. "Se merkitsee paljon suloisempaa kuin olen."

"Sitä en usko", väitti Peter. "Mitä se merkitsee?"

"Enkeliä."

"Ah!" Peter vaikeni kotvan. Sitten hän sanoi:

"Pidän siitä. Sitä varmaan ajattelin eilen nähdessäni sinut ensi kerran päiväpaisteessa tukka hajallaan ja kukkia ympärilläsi. Ensin melkein peloitit minua."

"Näytin tietysti peloittavan rumalta", arveli Mona. "Mutta minusta on hauska pitää tukka hajallaan kuljeskellessani yksin metsässä."

"Minäkin pidän siitä", sanoi Peter. "Etkä suinkaan ollut ruma. Mikä rakennus on tuo tuolla alhaalla? Sehän muistuttaa kirkkoa."

"Se se onkin ja samalla koulumme. Joe-sedän vaimo Marie Antoinette opettaa meitä. Hän on kaunis, Peter. Pierre-setä sanoo, että hän on yhtä herttainen kuin Josette-täti oli nuorena. Josette-tätikin on kaunis. Olet varmaankin käynyt koulua jo pitkän aikaa?"

"Enpä juuri."

"Mutta puhut hyvin."

"Isäni opetti minua. Joka päivä luin, ja hän kuulusti minua pyyntiretkilläkin ollessamme. Isäni oli –"

Poika pysähtyi, kurkussa tuntui jälleen ilkeä pala.

"Pidän isästäsi", virkkoi Mona ystävällisesti. "Viime yönä rukoilin häntä palaamaan, ja hän palaa varmasti. Pierre-setä sanoo saaneensa minut rukoilemalla. Hän sanoo rukoukseen aina vastattavan, jos vain uskoo kyllin lujasti."

"Isäkin sanoo niin."

"Rukoilen tästäpuoleen joka ilta, Peter. Rukoilen, että isäsi palaisi. Ja hän palaa."

Mutta Peterin mielessä itänyt epäilyksen hiven kasvoi sittenkin. "Jos hän tulee takaisin, ottavat he hänet kiinni", sanoi hän. "Ja jos ne tekevät sen –" Mona näki varjon, häivähtävän hänen kasvoilleen. "He tappavat hänet", lopetti poika. "Niin Simon sanoo."

Hetken kuluttua Mona virkkoi:

"Toivoisinpa, että voisimme kertoa kaikki Pierre-sedälle. Hän saa asiat aina oikealle tolalleen. Ja oikealle tolalleen tämäkin asia tulee, Peter. Olen siitä varma."

Hän oli herttaisen lohduttava epäjohdonmukaisuudessaan. Hänen vakuutuksensa oli pelastusrengas, johon Peterin rohkeus itsepintaisesti tarrautui kiinni. Poika katseli häntä salaa, ja sydän löi kiivaasti. Epämääräisesti ja syitä erittelemättä hän ajatteli, ettei Jumala voisi jättää vastaamatta Monan rukouksiin. Jollei niihin tulisi vastausta, ei Jumalaa olisi. Ja hän oli varmasti olemassa – yhtä varmasti kuin puut ja kukat, linnut ja heidän yllänsä kaartuva sininen taivas. Donald Mc Rae oli juurruttanut tuon uskon syvään poikansa mieleen.

"Oletko usein saanut vastauksen rukouksiisi?" kysyi hän.

"Olen, kuu vain olen rukoillut tarpeeksi hartaasti", vastasi Mona. "Rukoilen jotakin Aleck Curryllekin. Ja sekin tapahtuu. Tiedän sen tapahtuvan."

"Minkä?"

"Jotakin vain. Toivon, että korpit nokkisivat häneltä hiukset päästä."

Äkkiä hän pysähtyi.

"Tuolla hän nyt on – alhaalla lahdella. Hän kivittää lokkejani."

"Sen hän pian heittää", sanoi Peter lähtövalmiina.

Mona tarttui häntä hihasta.

"Älä mene tappelemaan. Josette-täti ja Marie Antoinette odottavat meitä."

Hän otti hänet jälleen valtoihinsa, ja Peter myöntyi, vaikka hän kuulikin lahdelta Aleckin uhmaavan huudon. Samassa tuli muutamasta talosta pitkä, hoikka nainen kasvoillaan niin herttainen tervetuliaishymy, että Peter hymyili arkana vastaan, ennenkuin Mona ennätti sanoa: "Tässä on Josette-täti."

Sitten Peter tapasi paljon kyläläisiä. Ensin tuli Marie Antoinette, joka oli Josette-tätiä nuorempi, mutta vain hitusen verran kauniimpi, ajatteli Peter, ja joka lupasi ottaa hänet kouluunsa maanantaiaamusta lähtien. Tuvasta tuvalle Mona häntä kuljetti, kunnes hän oli tavannut Poulinit ja Dufresnet ja Croissetit ja Clamartit kaikkine lapsineen ja kapalovauvoineen, niin että heidän nimensä menivät sekaisin hänen päässään.

He tulivat kylän viimeiselle tuvalle. Se oli Peteristä kuin nukketalo. Ja sisällä oleva henkilö oli itse kuin nukke. Ensin arveli Peter häntä Monan leikkitoveriksi, sillä hän oli tätä vain hiukkasta pitempi, sinisilmäinen, punahuulinen ja kullanruskeat kiharat kietaistu nauhalla taakse. Mona esitti hänet ylpeänä.

"Tässä on Odette Clamart, Peter, – Jame Clamartin vaimo. Hän on suorittanut tutkinnon St Anne de la Peraden koulussa ennenkuin tuli Five Fingersiin. Ja pienokainen –"

Mona veti hänet kehdon viereen ja Peter näki kahdeksan kuukauden vanhan Telesphore Clamartin pyöreät, hilpeät kasvot. Telesphore silmäili vierasta hetkisen syvämietteisenä, sitten sulivat kasvot hymyyn ja pienet pyöreät käsivarret ojentuivat Peteriä kohti. Mona huudahti ilosta.

"Hän pitää sinusta, Peter! Kumarru! Hän tahtoo syleillä sinua!"

Kuumana kasvoiltaan ja punaisena Peter kumartui nuorta Telesphorea kohti. Lapsi iski kätensä hänen tukkaansa ja kirkui ihastuksissaan. Peter ei ollut koskaan ennen käsitellyt pikkulasta. Hän unohti molemmat tytöt ja oman ujoutensa tuntiessaan pehmoisen pikku suun koskettavan poskeaan. Hän naureskeli Telesphorelle, ja kun tämä irroitti kätensä hänen tukastaan ja hän ojentausi jälleen suoraksi, ajatteli hän, että Odetten kirkkaat, äidinrakkautta loistavat silmät olivat melkein yhtä kauniit kuin Monan. Hän kopeloi taskuistaan jotakin lapselle annettavaa ja tapasi kääntöveitsensä.

"Kas tässä", puheli hän Telesphorelle.

Kun he olivat lähdössä, pani Odette ystävällisesti kätensä Peterin olalle.

"Mona kertoi meille eilisestä tapauksesta. Teit oikein antaessasi selkään Aleck Currylle. Taistelit loistavasti Monan puolesta, Peter."

Ulkona sanoi Peter Monalle: "Se ei ole totta. En antanut selkään Aleck Currylle. Miksi puhut heille sellaista?"

"Se on totta", vastusti tyttö keikauttaen itsepintaisesti päätänsä.

"Olin joutumassa alakynteen kun tulit keppinesi."

"Etkä ollut. Hänhän haukkoi henkeään. En malttanut olla lyömättä häntä kepilläni. Siinä kaikki."

Sitten Mona lisäsi:

"Miksi et muka olisi piessyt häntä? Olen kertonut kaikille, että pieksit hänet!"

Uskoiko Mona todellakin hänen olleen voiton puolella tappelussa? Peter punastui muistaessaan tilannetta. Juuri Monan tullessa väliin oli hän ollut joutumaisillaan Aleckin armoille! Eihän Mona lie ollut sokea! Kai hänen oli täytynyt huomata Peterin olleen menehtymäisillään. Peter vilkaisi häneen koettaen päästä totuuden perille. Monan silmät katselivat viattomina. Jos hän valehteli, teki hän sen taitavasti.

Asiaa miettiessään kävi Peterille yhä selvemmäksi, että hänen oli perinpohjin löylyytettävä Aleck. Jos Mona kerran luuli hänen tehneen sen, oli hänen tehtävä se todellisuudessa pelastaakseen itsekunnioituksensa. Ja jos Mona kulki ja levitteli vääriä tietoja tappelusta, oli hänellä kaksin verroin painava syy osoittaa urheutensa pieksämällä laivurin kopea poika.

Salavihkaa Peter alkoi Monan huomaamatta tähyillä Aleck Curryä. Tyttö näytti hänelle lempieläimiänsä, ja sitten hän näki sellaista, mitä ei ollut ikinä ennen nähnyt, vaikka rakasti eläimiä ja liikkui metsissä. Monan hiljaa kutsuessa lensivät suurisilmäiset hirvilinnut noukkimaan muruja hänen kämmeneltään. Middle Fingersin valkoiselle rantahiekalle kokoontuivat lokit kuin valkoinen kanaparvi heidän ympärilleen pyydellen pehmein kurkkuäänin Monan tuomia herkkupaloja. Tyttö istui hiekalle ja linnut kiipesivät hänen syliinsä. Muuan suuri, valkoinen vekkuli nokki hänen kiiltävää palmikkoaan.

"Se on Bobo", selitti Mona. "Aina se pyrkii syömään tukkaani." Yksijalkainen lokki hypähti hänen polvelleen ja söi ahnaasti leivänmuruja hänen kämmeneltään.

"Tuo on Dominique. Kutsun sitä sillä nimellä Dominique Beauvais'n kiusalla, hän kun on niin paksu ja pyöreä. En tiedä kuinka siitä on tullut jalkapuoli, mutta luulen Aleck Curryn ampuneen sitä viime vuonna. Toivoisin, että Aleckin isä ei koskaan ottaisi häntä mukaansa tänne!"

Yhdeksäs luku.

Päivä alkoi olla puolessa lasten palatessa Simon Mc Quarrien mökille. Peterin pää oli sekaisin, ja mieli heilahteli ilon ja surun välillä. Lakkaamatta kiersivät ajatukset isää. Ei edes Monan herttaisessa seurassa isän kalpeat, kärsineet kasvot väistyneet kuin hetkittäin hänen mielestään. Syvällä sydämessä oli tyhjyys, jota ei Monakaan kyennyt täyttämään, kirvelevä tuska, jota tytön hellyys lievitti, muttei kokonaan karkoittanut.

Ja Mona koetti lohduttaa. Hänen pieni sydämensä, joka väliin oli kuin naisen sydän, tunsi Peterin surevan ja koettavan peittää suruaan. Hänen oman elämänsä murhenäytelmä ja Peterin tuskaa syvempi ja armottomampi suru sai hänet ymmärtämään ja tuntemaan herkästi toisen surua.

Selvästi kuin eilisen päivän muisti hän onnettomuuden. Hän oli leikkinyt ja naureskellut äidin kanssa suuren, valkoisen purjeen alla ja isä oli katsellut heitä. Sitten se kauhea tapahtui. Ei edes Pierre Gourdon tiennyt kuinka elävinä nuo hetket väliin palautuivat hänen muistiinsa. Korpi ja metsän eläimet tunsivat hänen salaisuutensa, eivät muut. Aivan levollisena hän oli aamulla osoittanut kahta hautaa Five Fingersin pienellä hautuumaalla ja lausunut: "Isäni ja äitini." Ei muuta.

Hänen äänensä sointu hillitsi Peterin kyselemästä enempää onnettomuustapauksesta. Mutta hän saattoi kuvitella sen. Hän tuntemalla tunsi nuo kauhunhetket. Eikä Pierre Gourdonkaan olisi kyennyt täysin selvittämään, mitä syttyi heidän sydämissään noina hetkinä, jolloin Peter katseli suurta kiveä, mihin oli hakattu sanat: "Paul ja Mona Guyon, kuolleet syyskuun 27 päivänä 1900", ja sitten sanoi vieressään seisovalle tytölle: "Olen pahoillani, Mona." Sillä Pierrestä he olivat lapsia.

Mutta Peterin sielussa ponnisteli jotakin uutta ilmoille lapsentunteitten alta hänen palatessaan Simonin luo. Kolme viime päivää ja varsinkin tämä päivä olivat antaneet hänen aavistaa poikaiän ja miehuuden välisen sillan. Hän oli menettänyt isänsä. Mutta hänen isänsä ei ollut kuollut eikä iäksi mennyt kuten Monan. Tuo tosiasia kertautui yhä uudelleen hänen mielessään temmeltävien ajatusten seasta. Sen mukana tuli yhä tuntuvampana halu tehdä jotakin Monan puolesta. Ja suurena häämöitti muuan teko – Aleck Curryn selkäsauna!

Sen ajattelu sai hänen verensä kiehumaan. Hän ei kysellyt itseltään miten Aleck oli herättänyt Monan vastenmielisyyden. Hänelle riitti tieto siitä, että tyttö rukoili Aleckille onnettomuutta.

Peterin oma riita Aleck Curryn kanssa se sai hänen ritarillisuutensa ja vihansa nousemaan. Ensi ottelullaan hän oli pelastanut Monan, muttei ollut kostanut lurjukselle. Nyt hän kostaisi.

Päivällisen jälkeen Simon tutustutti häntä kylän miesväkeen, joka juuri palaili metsänhakkuusta. Kello oli jo kolme Peterin jäädessä yksikseen. Hän ei mennyt Monan luo, vaan kierteli metsänlaitaa ja tuli ikivihreän metsän päähän, mikä sormen tavoin ulottui melkein rantaan saakka. Hänen sydämensä hypähti, kun hän näki Aleckin laivalla ampumassa lokkeja jousipyssyllä. Peter oli päättänyt tavata vihollisensa rauhallisena. Niin olisi isäkin tehnyt tällaisessa tapauksessa. Mutta äkkiä hänen suunnitelmansa muuttuivat. Hän sieppasi kiven ja heitti sen niin varmasti Aleckia kohti, että tämä juoksi kajuutan taa. Sitten hän hyppäsi maihin.

Peter odotteli häntä. Häntä ei peloittanut, mutta sydän takoi hurjasti. Aleck näytti huomattavasti kasvaneen sitten eilisen. Peter vetäytyi seetri- ja palsamimetsikköön.

Aleck alkoi juosta – ja Peter juoksi. Hän oli kevytjalkainen kuin kaniini. Hän hyppeli yli kivien ja kantojen ja kuuli Aleckin tulla rymistävän jäljessään kuin suuren eläimen. Kahdesti hän päästi vihollisensa melkein ulottuville ja pinkaisi sitten eteenpäin. Vihdoin pysähtyi Aleck pienen raivion laitaan. Hän puuskutti ja puhisi ja hiki valui kasvoilta.

"Jänishousu!" läähätti hän ilkkuen. "Jänishousu – jänishousu –"

Hän hämmästyi Peterin kääntyessä ja astellessa häntä kohti. "Hymyile aina kun edessäsi on tiukka paikka", oli isä opettanut ja Peter koetti urhoollisesti seurata neuvoa. Kivettynyt virnistys kasvoillaan ilmoitti hän iloisena Aleck Currylle: "Aion sivuta sinut. Et ole muuta kuin tyttöjen pieksäjä ja suunsoittaja ja nyt olet henkimenneissäsi. En juossut sinua karkuun. Paksulainen – juoksutin sinut tänne."

Aleck seisoi henkeään haukkoen. Olipa tuolla pojalla sisua, vaikka oli häntä melkein puolta pienempi. "Tappelet vain tyttöjen kanssa, senkin – tukistaja – iso ihratynnyri", selitti Peter hänelle, "ja ennenkuin olen ehtinyt puolitiehen, huudat apua!"

Sitten Peter hyökkäsi. Hän oli vikkelä. Hänen nyrkkinsä olivat pienet mutta lujat. Hän oli hyvässä vireessä. Ja hyökkäyksen äkillisyys sai Aleckin pois tolalta. Ensi iskun Peter suuntasi vatsaan, ja Aleck mörisi kauheasti. Hän heilutti paksuja käsivarsiaan huutaen toiselle kirousta ja kuolemaa. Kuin pienet, nopeat vasarat takoivat Peterin nyrkit vastustajaa, joka ei ollut ennen kokenut moisia läimäyksiä. Jos samaa vauhtia olisi riittänyt vielä viisi minuuttia, olisi Aleck ollut mennyttä miestä.

Hän puhkui ja huohotti. Nenä vuosi ja huuli oli halki. Hän ei otellut lihasten ja jänteitten, vaan hermojen kanssa. Joka-ainoa hermo Peterin ruumiissa oli äärimmilleen jännittynyt; hän oli kuin hullu. Hän iski tylsää lihaläjää, jossa oli vain vähän hermoja käskettävänä.

Sitten hänen iskunsa alkoivat heikentyä. Hän hengitti suu auki. Hän antoi Aleckille viimeisen läimäyksen, ja sitten tuntuivat hänen voimansa menneen. Vastustajan ote lujeni, Peter joutui alimmaiseksi. Ei ollut toivoa Monan avusta, eikä Nuppunen nyt ollut pureskelemassa Aleckin sääriä. Ainoana lohdutuksena oli vastustajan kasvojen näkeminen. Hyvin hän sittenkin oli tehnyt työnsä.

Tappelijat hengähtivät. Sitten alkoi Aleck takoa Peteriä vyöryen koko painollaan hänen päällensä.

"Siitä saat", läähätti hän, "siitä saat!"

Peter totesi vastarinnan turhuuden, ja koetti vain jäljelläolevin voiminsa suojella kasvojaan. Aleck oli kuin merisika, joka puolen minuutin päästä hänen piti heittää takomisensa ja vetää sisäänsä ilmaa. Välillä hän koko ajan puhui.

"Olenko ihratynnyri? Olenko suupaltti, olenko tyttöjen pieksäjä? Siitä saat ja siitä – ja siitä – Ala ulvoa tyttöäsi, Peter, ala ulvoa tyttöä avuksi!"

"Minä ulvon Monan tänne katsomaan missä kunnossa olet! Tuosta saat ja tuosta ja tuosta!"

Ja kun henki kulki, alkoi hän todella huutaa. Itse asiassa huuto oli käheää ja heikkoa, mutta Peteristä tuntui että koko maailma sen kuuli. "Kun hän tulee on sinun sanottava, että olet saanut selkääsi, muutoin puren pääsi poikki", sanoi Aleck. Sitten hän istui kahareisin Peterin hoikan ruumiin päälle ja huuteli Monaa. Peter tunsi päänsä kuumenevan. Tämäkö oli vastaus Monan rukoukseen?

Aleck huusi kasvot sinisinä. Peter katsahti häneen terveellä silmällään. Hän tunsi äkkiä voimansa palanneen. Painosta huolimatta hän hengitti kevyemmin. Jos hän vain pääsisi pystyyn –

Peterin pani liikkeelle jokin häntä itseään nopsempi seikka; itsesäilytysvaisto kokosi voimain rippeet, hän käännähti ja kiemurteli pystyyn niin äkkiä että Aleck menetti tasapainonsa Monan nimi puolitiessä ulkona suusta ja kaatui pitkäkseen. Peter oli kuin kissa hänen kimpussaan. Hän löi kuin raivonhenki Aleckin kasvot maalitauluna. Hän innostui palanneista voimistaan ja purasi kappaleen Aleckin korvasta. Kuului tuskanhuuto, ja toinen seurasi Peterin iskiessä vastustajaansa silmään.

Aleck oli pohjaltaan pelkuri ja alkoi itkeä armoa. Mutta Peter oli innoissaan ja teki työnsä kunnolleen. Sitten hän nousi pystyyn. Maailma häämöitti hämäränä yhdellä silmällä katsottuna. Ja tänä voitonriemun ja kuulleen rukouksen ihanana hetkenä tuntui sydän äkkiä pysähtyvän Peterin rinnassa. Kymmenen askeleen päässä seisoi Mona! Hän näki hänen, kasvojensa hehkuvan, ja suurissa mustissa silmissä kuvastui ihailu ja ilo. Pimeä maailma muuttui äkkiä paratiisiksi. Hän oli nähnyt!! Hän oli nähnyt hänen antavan selkään Aleck Currylle!

"Nouse ylös!" käski hän voitettua vihollistaan. "Nouse ylös, tai potkin kylkiluusi poikki!"

Aleck hinautui polvilleen ja hoippui sitten jaloilleen. Hän oli surkeannäköinen.

"No, oletko saanut selkääsi?" kysyi Peter.

"Luulenpa saaneeni tarpeeksi", myönsi Aleck.

 "Jollet olisi – tarkoitan jollet ole varma siitä, lopetan työni", 

ehdotti Peter.

"Olen saanut tarpeekseni."

"Korjaa sitten linkosi."

Aleck otti aseensa. Samassa hän hämärästi eroitti Monan. Hän nieleskeli.

"Lupaa nyt Monalle olla kiusaamatta häntä tästäpuoleen. Lupaa – muutoin sivuan sinut uudelleen."

"Lupaan."

"Etkä kivitä lokkeja?"

"En."

"Hyvä, Paksulainen. Mene nyt laivallesi. Ja pysy siellä!"

Hän seurasi silmillään metsään häviävää Aleckia. Sitten hän pyyhki silmiänsä. Mona tuli hänen luoksensa silmät loistaen.

"Oi, Peter!" kuiskasi tyttö.

Peter tunsi taasen hänen pehmoisen nenäliinansa kasvoillaan ja kuuli Monan sanovan: "Olet suurenmoinen, Peter!"

Ja sitten tapahtui sellaista, mikä tuntui saavan koko maanperustan Peterin jalkojen alla tärisemään. Mona nousi varpailleen ja suuteli hänen turvonneita huuliaan.

"Siinä. Sitä Aleck Curry on minulta tahtonut. Annan sen nyt sinulle. Sano kiitos, Peter!"

"Kiitos!" sanoi Peter.

Kymmenes luku.

Viimeisten kolmen vuorokauden kuluessa Peter oli elänyt paljon. Tuona lyhyenä ajanjaksona hän oli läpikäynyt koko inhimillisen tunneasteikon paitsi mahdollisesti naurunhalua. Hänen neljäntoista ja puolen vuoden ikänsä tuntui kuuluvan menneisyyteen. Tuo seikka ei liikuttanut Peteriä itseään, mutta se askarrutti huolestunutta Simon Mc Quarrieta tämän kertoessa Pierre Gourdonille miksi Donald Mc Rae oli vainottu mies, joka sai paeta henkensä edestä, ja kuinka Peter oli joutunut Five Fingersiin.

"Pidän pojan luonani", sanoi Simon, "rakastan häntä."

Simonin kertomus teki syvän vaikutuksen Pierre Gourdoniin. Hän muisti päivän seitsemän vuotta sitten, jolloin pieni orpotyttö Mona oli tullut hänen kotiinsa, Mona, joka nyt kukoisti kuin metsäkukka, ja joka oli kasvanut kiinni hänen sydämeensä. Simonin lopetettua hän nyökkäsi ajatuksissaan päätänsä ja sanoi:

"Mona toi tänään Peterin luokseni. Hän näyttää olevan kelpo miehenalku. Hän lupasi pieksää Aleck Curryn, jos tämä kiusaa Monaa." Pierre naurahti ja kohautti olkapäitään. "Aleck on melkein kahdenkokoinen, mutta Peter on rohkea", lisäsi hän. "Ehkä se onnistuu. Hän saa kodin luonamme, Simon."

"Ja jollei Curry voi pitää poikavintiötään kurissa, en myy hänelle enää jalkaakaan lankkuja", sanoi Simon.

Pierren silmissä viipyi yhä hymy. Hän oli metsien mies, jonka esi-isät monessa polvessa olivat samonneet erämaita, ja syvällä hänen sielussaan asusti rajaton luottamus ihanan maailman luojaan. Hän se oli murtanut polun korven halki ja rakentanut ensimmäisen hirsimökin Five Fingersiin. Simon arvasi hänen ajatuksensa nähdessään hänen katselevan vihreää läikkää kukkaisella rinteellä, missä Monan vanhempien haudat olivat.

Hymy hävisi hiljalleen Pierren kasvoilta ja sijaan tuli huolekas, melkein pelokas ilme.

"Vuodet ovat olleet meille hyviä", virkkoi hän puhellen pikemmin itsekseen kuin Simonille. "Pitkä aika on siitä, kun Dominique Beauvais'n kanssa toimme vaimomme tänne halki metsien, ja nyt meitä on yli viisikymmentä, kaikki tuttavia ja ystäviä keskenämme. Täällä on ollut pieni murhenäytelmä ja paljon onnea. Hautuumaassa ovat vain Monan vanhemmat. Väliin – minua peloittaa."

"Rauhaa ja tyyntä meillä on ollut", myönsi skottilainen. Heidän takanaan kohosivat keltaiset sahajauhokasat, ja kuului suuren terässähän ääni sen syödessä metsän puuta. Simon rakasti sahaa kuten Pierre ensimmäisiä mökkejä, joita oli ollut rakentamassa. Saha oli tuonut vaurautta erämaan väelle. Mutta se oli vetänyt sinne mustan, ruman hinaajalaivankin Fort Williamista. Simon katseli lahdella olevaa Curryn alusta ja juovat suupielissä kävivät terävämmiksi. "Toivoisinpa, että joku muu kuin Izaak Curry ostaisi puutavaramme", sanoi hän. "Ehkä sietäisin häntä, jollei tuota poikaa olisi. Koskekoonpahan vielä kerran Monaan tai Peteriin –" Hän kohautti olkapäitään ja murahti.

Pierre katseli metsänlaitaan, mikä kätki Superiorjärvsn näkyvistä. Hän oli lapsirakas, ja hetkisen hän vaikeni Simonin uhkauksen jälkeen. Hän näytti miettivältä.

"On omituista", virkkoi hän, "lapset ovat tuoneet paljon onnea Five Fingersiin ja kaiken onnettomuuden. Seitsemän vuotta sitten haaksirikkoutui vieras laiva ja Mona pelastui hukkumasta. Hän on nyt meikäläisiä, ja jos hän läksisi täältä, särkyisivät sydämemme. Nyt tulee Peter, jonka äiti on kuollut ja isä henkipatto. Muistuupa mieleeni muuan toinen poika, joka kauan sitten tuli St. Anne de Beaupréhen St. Lawrence-joen rannalle aivan kuten Peter tuli Five Fingersiin kolme päivää sitten. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kuolleet ruttoon korvessa, hän oli kurjassa kunnossa ja nälkiintynyt. Ensimmäinen ihminen, jonka hän tapasi, oli pieni tyttö, juuri niinkuin Peter kohtasi Monan. Sittemmin hän tappeli tytön puolesta ja meni täysikasvuisena hänen kanssaan naimisiin. Hän on vaimoni, Josette. Saa nähdä – –"

Hän ei lopettanut lausettansa. Mutta Simon nyökkäsi ymmärtäen.

"Sellaista sattuu", sanoi hän.

Peter läksi metsästä Monan kanssa. Toinen silmä oli aivan kiinni. Huulet olivat turvoksissa ja kasvot naarmuiset. Pää tuntui hiukan sekavalta. Korvat soivat, ja toisellakin silmällä näki vain hämärästi. Metsä näytti vihreältä läiskältä, auringonpaiste oli himmeänkeltaista. Monan iloa ja ylpeyttä hehkuvat kasvot näkyivät kuin moninkertaisten lukinverkkojen lävitse. Mutta surkeudesta huolimatta löi hänen sydämensä taajaan, ja hän oli riemuissaan. Hän oli täyttänyt Monalle, Simon Mc Quarrielle ja Pierre Gourdonille antamansa lupauksen ja löylyyttänyt Aleck Curryn. Laivurin poika oli rukoillut armoa. Mutta kaiken huippu oli se, että Mona oli nähnyt ottelun ja kerskaajan surkean tappion.

Peter ponnisteli saavuttaaksensa mielensä tasapainon ja arvokkuuden. Mona tarttui hänen käteensä. Kasvot hohtivat ja silmät loistivat tähtinä. Mutta liikuttavinta kaikesta oli Monan lämmin suutelo. Se oli uutta Peterille. Sitten äidin kuoleman hän ei ollut koskaan kokenut mitään sellaista ja äitiään muisti hän vain heikosti. Isä suuteli häntä tosin joka ilta nukkumaan mennessä, mutta Monan suutelo oli erilainen. Se sai hänet kiihdyksiin ja tuntui yhä huulilla.

"Tiesin, että voittaisit hänet", sanoi Mona mielihyvästä värähtävin äänin. "Tiesinhän sen, Peter! Koskeeko?"

"Ei sanottavasti."

"Voitko nähdä?"

"Vallan hyvin."

"Tulin juuri parhaiksi nähdäkseni kun purit Aleckia korvasta. Voi, kuinka hän ulisi!"

Peterin omatunto moitti häntä.

"En olisi – tarkoitan – ei ole kaunista purra toista korvaan", selitti hän, "mutta enhän voinut sille mitään, että hän työnsi sen suuhuni."

"Olisit purrut häneltä kappaleen nenästä", sanoi Mona. "Jos olisin poika ja olisin saanut hänen korvansa suuhuni, en olisi hellittänyt."

Jalomielisyydenpuuska valtasi Peterin.

"Pieksän hänet huomenna uudelleen, jos haluat", tarjoutui hän.

He kiipesivät rannalta ylös vihantaa rinnettä. Peter kuuli paremmin kuin näki. Hän kuuli lokkien huutelun, metsälintujen visertelyn ja sahan teräksisen soiton. Turvonnut silmä oli Monan puolella ja vaikka hän kuinka käänsi päätänsä, ei hän nähnyt toveriaan. Tuntui ilkeältä ajatella, että Mona ehkä tarkasteli hänen pahoinpideltyjä kasvojaan. Voitonriemuun sekaantui nöyryyttävä tietoisuus, että ne eivät olleet kovin kauniit katsella.

"Ne ovat huomenna paremmat", virkkoi hän.

"Mitkä ovat paremmat?" kysyi Mona.

"Kasvoni. Nyt kai ne näyttävät hyvin hullunkurisilta."

"Ei puoleksikaan niin hullunkurisilta kuin Aleck Curryn", lohdutti tyttö. "Ja jos joku uskaltaa nauraa sinulle tämän jälkeen –"

Peter näki hänen tummain silmäinsä leimahtavan. Väkisin veti Mona hänet Jame Clamartin avoimesta ovesta sisään. Nuori Odette oli kumartuneena pikku Telesphoren kehdon yli. Hänen suuret siniset silmänsä suurenivat, ja hän huudahti hiljaa nähdessään Peterin, jonka kättä Mona yhä piteli omassaan. Sitten Odette pojan kauhuksi rupesi tirskumaan.

Samassa oli Mona hänen vieressään.

"Odette Clamart, älä uskalla nauraa!" huusi hän. "Jos olisit nähnyt! Jos olisit nähnyt kuinka Peter pieksi Aleck Curryn –"

"Mutta hänen silmänsä!" selitti Odette purskuen. "Tarkoitan tuota silmää – tuota, joka on auki! Se on niin hullunkurisen näköinen!"

"Kauniimpi hän on tuollaisenakin kuin koskaan Jonne Clamart", sanoi Mona kaksitoista ja puolivuotiaan arvokkuudella. "Ei hänellä ainakaan ole pystynenä, ja se tulee pojallesi, kun hän vähän kasvaa."

"Mutta hänen silmänsä!" intti Odette tukahtumaisillaan tirskuntaansa. "Miksi se on niin pyöreä ja lasimainen? Sehän on juuri kuin uusi lasinen suola-astiani! Ha, ha, haa!"

"Odette Clamart!"

Sanatonna seisova Peter näki Monan vetävän Odetten keittiöön. Hän katsahti terveellä silmällään heidän jälkeensä. Vielä ovenraosta nauraa tirskautti Odette katsoessaan taaksensa. Oven takaa Peter kuuli naurun ja Monan kieltelyä. Hän mahtoi olla kauheannäköinen!

Pikku Telesphore katseli häntä kehdosta kädessään Peterin antama kääntöveitsi. Peter meni hänen luokseen ja koetti nauraa. Kasvoihin teki yritys kipeää, mutta Telesphore katseli häntä suu selällään ja tuntematta. Sitten se pudotti veitsen ja ojensi kätensä Peterin ainoaa silmää kohti.

Peter vetäytyi etemmäs. Odette nauroi yhä, eikä lapsi tuntenut häntä. Hän katsahti pieneen seinällä riippuvaan kuvastimeen ja kauhistui. Voitonriemun tunne kaikkosi. Ylpeys laski ja hän pujahti ulos ovesta niin nopeasti kuin pääsi ja painui sahajauhokasoja kohti toivoen pääsevänsä niitten suojaan Monan huomaamatta. Niitten suojassa hän puikki Simon Mc Quarrien tuvan taakse ja pompahti melkein kopiksi outoon, pieneen mieheen, jolla oli suuri pää, takkuinen, harmaa tukka, punakat posket ja silmät, jotka tarkastelivat Peteriä ensin ihmeissään, sitten hilpeinä. Vaistomaisesti Peter piti hänestä alusta alkaen. Hänen tavassaan hykerrellä käsiään ja naureskella oli jotakin, mikä heti sai syntymään toverillisuuden ja luottamuksen tunteen heidän välillään. Peter yritti hymyillä, vaikka se koski.

"Tulen tappelusta", selitti hän iloisena, sillä hänestä miehen olemus vaati jonkinlaista selitystä. "Tappelin Aleck Curryn kanssa."

"Ja sait selkääsi?" arveli pieni mies.

"En, herra. Löylytin hänet. Hän ulvoi ja lupasi olla kiusaamatta Monaa ja hänen eläimiään. Mona näki tappelun."

Pieni mies kosketti poikaa ystävällisesti olalle.

"Tule sisälle, että saan katsella minua, Peter. Sehän on nimesi, Peter Mc Rae?"

"Niin on."

He menivät tupaan. Vieras näytti olevan siellä kuin kotonaan. Hän löysi heti lääkekaapin, voiteli ja sitoi Peterin kasvot.

"Aleck on kiusallinen poika", sanoi hän. "Toivon, että rankaisit häntä kunnolleen. Mutta eikö sinua peloita miten ensi kerralla käy?"

Peter pudisti päätänsä.

"Tiedän nyt, kuinka on meneteltävä. Juoksutan häntä ensin henkimenneisiin ja sitten pieksän hänet. Löylytän hänet huomenna, jos Mona tahtoo."

"Hyvä!" hymyili pieni mies. "En sinuna sentään tekisi sitä sunnuntaina. Silloin on huono onni tapellessa. Jos odotat maanantaihin, otan sinut mukaani metsään ja opetan sinulle muutamia temppuja. Ja jos käy päinsä, tahtoisin nähdä ensi ottelusi Aleckin kanssa?"

"Pidättekö tappelusta?"

"Pidän, hyvän asian puolesta."

Peter painui miettiväksi miehen asettaessa sidettä kipeälle silmälle.

"Ei sunnuntai ole paha päivä", väitti hän. "Voisitte viekoitella Aleckin metsään ja siellä voisimme tapella. En pelkää sunnuntaita."

"Ajattelen nyt enemmän itseäni kuin sinua", naurahti pieni mies. "Minun täytyy tehdä työni ennen huvitusta sunnuntaisin. Minun näes on saarnattava huomenna."

"Mitä teidän on?"

"Saarnattava. Tuolla pienessä kirkossa. Olen isä Albanel."

Isä Albanel! Toisen kerran puolessa tunnissa tuntui maa luisuvan Peterin jalkojen alta. Mona oli kertonut ihmeellisestä erämaan papista, jolla ei ollut kirkkoa eikä määrättyä uskontoa, mutta joka vaelsi satojen mailien matkat korvessa saarnaten Jumalan sanaa minne tuli, ja joka aina muutaman viikon kuluttua tuli Five Fingersiin. "Koko metsäseudun väki rakastaa häntä, ja hän on niin hyvä, että varmaan Jumalakin rakastaa häntä enemmän kuin muita", oli Mona sanonut. "Hän hautasi isäni ja äitini." Ja tuossa nyt oli isä Albanel, tuo pieni mies, jolla oli veitikkamaiset kasvot ja säteilevät silmät, ja jonka Peter oli kutsunut katsomaan sunnuntain tappelua! Hän tunsi veren kohoavan niskaan ja sitten kasvoihin. Hän kostutti turvonneita huuliaan ja koetti puolustautua.

"En arvannut teitä papiksi", sanoi hän. "Eihän tietysti ole paikallaan tapella sunnuntaipäivänä."

Isä Albanel taputti ystävällisesti Peterin laihaa olkaa.

"Taistelu on paikallaan milloin vain, kun vain taistelee oikean asian puolesta, Peter. Jumala rakastaa rauhantekijää, mutta hän ei siedä pelkuria – eikä kukaan muu kuin pelkuri kieltäytyisi taistelusta Monan puolesta. Tahdotko tulla kuulemaan minua huomenna?"

"Tulen", lupasi Peter.

Isä Albanelin lähdettyä hän kiipesi ullakolle tuoksuvan seetripuisen katon alla olevalle vuoteelleen ja riisuutui. Aurinko painui länteen ja saha oli herennyt laulamasta. Punarintasatakielet visersivät iltalaulujaan. Oli illallisaika. Simon oli myöhästynyt. Vasta puolen tunnin kuluttua Peter kuuli hänen kotiutuvan. Hän kömpi suoraapäätä ullakolle ja kumartui hämärässä Peterin yli.

"Koskeeko sinua, Peter?"

"Ei."

"Kuulin ottelustasi", sanoi hän lempeisiin sanoihin tottumaton ääni hieman vavisten. "Mona kertoi siitä ja Odette, ja sitten menin selvittämään välini Izaac Curryn kanssa. Mutta kun näin Aleckin naaman, ei minulla ollut sydäntä olla kopea isälle. Olen ylpeä sinusta!"

Hän kumartui lähemmä Peteriä.

"Etkö halua mitään suuhunpantavaa, poika?"

"En voi syödä", selitti Peter käheänä. "Suuni on ajettunut kiinni."

Sitten koskettivat Simon Mc Quarrien kovat huulet Peterin poskea – ensi kerran vuosikausiin ne suutelivat.

"Hyvää yötä!" kuiskasi hän. "Olet sormenpäitäsi myöten Donald Mc Raen poika!" Peter kuunteli kuinka hänen raskaat askeleensa hiljalleen laskeutuivat alakertaan.

Yhdestoista luku.

Kuu ei noussut sinä yönä. Oli pimeää, ja hiljaisuuden särki vain silloin tällöin etäämpänä jyrähtelevä ukkonen. Peter meni akkunan luo ja katseli ulos pimeään. Ilma oli painostavan raskas ja ennusti sadetta. Metsän läpi kävi äkkiä tohahdus, ja tuvan katolle rapisivat ensimmäiset sadepisarat. Ukkonen läheni ja salamat leimahtelivat mustassa yössä kuin välähtelevät veitset. Myrsky tuntui vapisuttavan talon seiniä. Rankkasade lankesi suoraan alas, vettä ei tullut akkunasta sisään. Peter istui levollisena. Isä oli opettanut hänet pienestä pitäen olemaan pelkäämättä ukkosilmaa ja monet kerrat he olivat yhdessä katselleet myrskyn jylhää kauneutta.

Isää Peter kaipasi tänä yönä, hänen ääntänsä, hänen läheisyyttänsä ja rakkauttansa. Hän pinnisti silmiään nähdäkseen mustaan yöhön, jonka valkoiset salamat välähdyksittäin valaisivat. Niitten valossa hän erotti sahan selvänä kuin tulen valaiseman luurangon, puut, talot, kannon, jossa siipiorava asusti ja metsänlaidan. Hän ei välittänyt toisen silmänsä loukkaantumisesta. Hän oli unohtanut tappelun, vieläpä Monankin. Tällä hetkellä hänen kaikki ajatuksensa olivat isän luona, ja kaipaus ja ikävä toi järjettömän toivon hänen mieleensä, toivon nähdä isän tulevan salaman valaisemasta metsästä. Hän toivoi sitä menehtyäkseen. Huomaamattansa hän nyyhkytti hiljaa.

Sitten väistyi kuvittelu kauhean, tympeän todellisuuden tieltä. Peter läksi akkunan luota, ryömi vuoteelleen maata kyyröttäen siinä liikkumatta. Hän ei ollut koskaan vihannut ketään, ei edes Aleck Curryä. Mutta nyt hän tunsi vihaa. Hän vihasi isänsä vainoojia ja hänessä alkoi liikkua epämääräinen viha tuota voimaa kohtaan, jota isä ja Simon nimittivät laiksi. Jospa isä vain olisi ottanut hänet mukaansa! Hän olisi mielellään missä tahansa, piiloittelisi metsässä hirren takana tai kyyröttäisi kaatuneen juurakon suojassa – missä tahansa, kunhan he vain saisivat olla yhdessä isän kanssa!

Minkätähden isä oli valehdellut ja luvannut palata päivän tai parin perästä? Miksi lähetti hän hänet yksin Five Fingersiin? Peter nieli nyyhkeensä. Tiesihän hän. Senvuoksi, että isä rakasti häntä, koska hän tiesi, ettei voisi koskaan palata ja toivoi hänen saavan kodin Simon Mc Quarrien luota. Haudaten kasvonsa kainaloon heittäytyi Peter surunsa valtaan. Hänen surunsa purkautui hiljaiseen nyyhkytykseen, se kalvoi sydäntä, mutta ei tullut äänekkäänä ilmoille.

Ukkosilma meni ohi, sade nopposi katolla. Oli kuin sadat ystävälliset sormet olisivat naputelleet parin jalan päässä Peterin yläpuolella. Ajatus lohdutti häntä. Mona kuunteli samaa sadepisarain rapinaa seetripuisille kattotuoleille. Huomenna hän tapaisi hänet jälleen. Mona tuntui olevan pimeässä huoneessa, hän näki hänen loistavat silmänsä, tunsi hänen kätensä kosketuksen ja suudelman. Hän nukahti mielessään omituinen, lohdullinen tunne Monan läheisyydestä.

Mutta unessa hän kadotti hänet. Hän uneksi, että yritti karata Five Fingersistä isää etsimään, mutta joka kerran Simon Mc Quarrie sai hänet kiinni. Vihdoin hän onnistui. Oli yö ja hän hyppäsi ullakon akkunasta maahan ja painui metsiin päin. Ja sitten näki hän kummia. Siitä, minne isä oli hänet jättänyt, lähtivät jalanjäljet kulkemaan halki metsän. Ne olivat selvät ja kirkkaat ja loistivat kuin hopea. Häntä kummastutti, etteivät hänen jalkansa jättäneet mitään jälkiä.

Päivät ja yöt seurasi hän hopeisia jalanjälkiä. Lopulta hän tuli ihmeelliseen metsään, jossa puut tapailivat taivasta. Hän kulki kukkien keskellä. Sinipunaiset orvokkiryppäät murtuivat hänen jalkojensa alla tuoksuen suloisesti, metsägeraniumit nyökyttivät hänelle päätään, ja tulikukkien punaiset läiskät kattoivat maata.

Hän päätyi koskelle. Se ei kohissut tavallisen kosken lailla vaan solisi hiljalleen. Putouksen lähellä oli mökki. Hopeajäljet veivät suoraan sen ovelle. Peter meni sisälle. Siellä oli isä. Hän tervehti Peteriä hymyillen eikä näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä.

"Arvasin, että tulisit pian, Peter", sanoi hän. "Odotin sinua."

Peter heräsi. Sade oli lakannut. Yö oli kirkas ja lämmin ja taivas tähdessä. Peterin uni oli ollut ihmeellinen, todellinen. Hän makasi valveillaan aamunkoittoon saakka ja pukeutui hiljaa, jottei herättäisi Simonia. Katsoessaan alas akkunasta oli hän melkein näkevinään maassa jälkensä. Akkunasta saattoi todella hypätä, kuten hän unissa oli tehnyt. Hän ryömi takaperin ulos akkunasta ja pudottautui sateen liottamaan maahan.

Hän meni joelle, joka virtasi metsäisiltä harjuilta. Linnut visertelivät. Kirkassiipiset närhet lentelivät hänen päänsä päällä, satakielet ja varpuset sirkuttivat ja vesipisarat putoilivat puista. Suuri harmaa huuhkaja painui metsän pimentoon.

Metsän suuressa temppelissä tunsi Peter toivon ja ilon kohottavan mieltänsä. Isäkin kuunteli jossakin linnunlaulua ja odotteli auringonnousua. Äkkiä Peter muisti unensa. Jollei isä tulisi, menisi hän etsimään häntä.

Hän ui pienessä lammessa ja nousi siitä väristen. Auringon ensi säteet kultasivat puitten latvoja hänen tullessaan aukeamalle. Simon oli aamiaispuuhissa ja ihmetteli kovin nähdessään pojan tulevan ulkoa.

Simonin ovelat silmät huomasivat muutoksen pojassa. Tämä oli levoton ja kyseli lakkaamatta. Oliko isä maininnut kirjeessä mitään siitä minnepäin aikoi mennä? Skottilainen pudisti päätänsä. Metsät olivat laidattoman laajoja. Ne ulottuivat tuhannen mailin mittaisina pohjoiseen ja kaksi kertaa niin laajoina itään ja länteen päin. Niihin saattoi mies hävitä koko iäkseen.

Peter ei säikähtänyt.

"Luulen löytäväni isän. Jollei hän palaa, menen etsimään häntä."

Simon koetti johtaa hänen ajatuksensa muualle, mutta Peter hautoi mielessään isän etsimistä. Hän ei puhuisi siitä sen enempää Simonille, mutta pian hän läksisi, ensi yönä tai seuraavana.

Aurinko oli jo ylhäällä, kun Peter näki Monan tulevan ulos. Hän meni häntä vastaan. Mona oli puettu valkoisiin, eikä hänessä ollut jälkeäkään eilisestä tappelupukarista. Hän oli niin herttainen, ettei Peter saanut sanaa suustaan. Tyttö oli tietoinen somuudestaan ja punastuvin poskin selitti hän ujostelevalle Peterille:

"Tämä on pyhäpukuni. Pidätkö siitä?"

Peterin ajatukset kulkivat nopeina.

"Olet kuin mustatöyhtöinen lumisirkku", vastasi Peter. "Mitäs pidät minusta?"

Ja hän kääntyi näytellen Simonin korjaamia vanhoja vaatteitaan.

Hän ei nähnyt Monan silmissä kuvastuvaa sääliä eikä hellyyttä.

"Otin tämän puvun ylleni sinun takiasi. Sitä ajattelen sinusta", sanoi tyttö.

"Saan paremman puvun", selitti poika. "Meille tuli niin kiire lähtö, ettemme ehtineet ottaa mukaamme mitään."

"Pidän sinusta juuri sellaisena kuin olet. Pidätkö minusta, Peter?"

"Paljon."

"Kuinka paljon?"

Peter punnitsi mielessään. "Isän jälkeen eniten", sanoi hän.

"Miksi sitten juoksit tiehesi Clamartilta?" kysyi Mona.

Peter punastui. "En tiedä. Minulle naurettiin. Eikä lapsi tuntenut minua."

Kellojen soitto kaikui yli kylän. Peter suoristautui ja jäi tarkkaavaisena kuuntelemaan. "Ennen, kauan sitten, tapasin kuunnella kirkonkelloja. Muistan sen hyvin", virkkoi hän.

Mona kosketti häntä käsivarteen.

"Tulin noutamaan sinua kirkkoon. Isä Albanel sanoi sinun luvanneen tulla."

He läksivät hiljalleen alas rinnettä. Kirkonkellojen ääni avasi kaikki Five Fingersin ovet. Pierre Gourdon vaimoineen tuli ulos. Josettekin oli valkoisissa. Marie Antoinette odotteli heitä Joen ja kahden lapsensa kanssa. Gertrude Poulinkin, joka oli melkein yhtä leveä kuin pitkä, oli valkopukuinen kuin Middle Fingersin lokit. Miehet olivat pyhätamineissaan ja lapset ujostelivat tärkätyissä mekoissaan. Suloisin kaikista oli Peteristä Mona, sievempi kuin Odette Clamart, joka juoksi heidän luoksensa nauravin silmin, punahuulisena ja kiharat tanssien punaisten poskien ympärillä. Hän pyysi anteeksi eilistä nauruaan, ja Peterin kauhuksi otti hänen kasvonsa molempien kättensä väliin ja suuteli häntä silmälle, joka hänestä eilen oli ollut niin hullunkurisen näköinen.

Samassa hän lensi tiehensä kuin soma keltainen kanarialintu Jamen jälkeen, joka kantoi Telesphorea edellä.

Monan posket kuumenivat.

"En pidä siitä, että Odette Clamart tekee noin", virkkoi hän paheksuen. "Jos silmäsi tarvitsee suutelua –"

Peter pyyhki silmää kädenselällä.

"Se on oikein! Pyyhi se pois! Vihaan häntä!" sanoi Mona.

Peter ei sanonut mitään, mutta kirkossa hän näki Monan säkenöivin silmin katselevan Odettea. Tämä hymyili ilkikurisesti ja nyökkäili heille. Mona nosti sievän leukansa entistä ylemmäs ja katseli suoraan isä Albaneliin, joka juuri aloitti jumalanpalvelusta. Papin kasvot olivat eilistä iloisemmat ja punakammat. Peteristä hän näytti hymyilevän, nyökkäilevän ja hykertävän käsiään kuin olisi tämä hetki ollut onnellisin hänen elämässään.

Five Fingersin kirkossa ei ollut niin juhlallista ja jäykkää kuin kirkossa tavallisesti. Jokainen oli vapaa ja onnellinen. Simoninkin tuikeat kasvot näyttivät ystävällisemmiltä ja hän hymyili nähdessään Peterin. Kun Telesphore huusi ja ojensi kätensä kuin syleilläkseen kaikkia, kävi naurunhymähdys kirkon läpi. Sitten kuului kellon helähdys, ja äkkiä oli hiljaista.

Peteristä oli kaikki kuin kaunista unta. Hänen mieleensä tuntui nousevan jotakin uutta ja onnellista. Ja kuinka kaunista laulu oli! Monan ääni oli heleä ja puhdas kuin kertun laulu, josta hän niin piti. Kun Mona vilkaisi häneen kuiskaten: "Laula, Peter!" kasvoi hänen rohkeutensa, ja pian suli hänen kirkas tenorinsa Monan ääneen. Kun he istuutuivat, oli Mona niin lähellä häntä, että valkoinen puku rypistyi, ja kiiltävän musta suortuva kosketti Peterin kättä.

"Pidän laulustasi, Peter", kuiskasi tyttö.

Peterin sydän takoi kovaa ja käsi nyki hermostuneesti silkkisen kiharan hyväilystä. Vasta nyt, heidän istuessaan lähekkäin siinä kirkonpenkissä, Peter tunsi sydämessään itävän uuden tunteen. Hänen sormensa puristivat mustaa suortuvaa. Mona ei sitä huomannut, eikä sitä huomannut kukaan muukaan. Peter katseli suoraan eteensä sydämen lyödessä kiivaasti ja uuden salaisuuden kuumentaessa poskia.

Isä Albanel puhui. Kuin kuumeessa Peter kuunteli. Mikä häneen vaikutti ja pysyvimmin jäi mieleen oli tapa, millä pieni pappi puhui kaikesta elollisesta ikäänkuin olisi kukilla ja puilla ollut sielu ja sydän ja kuin olisi Jumala rakastanut metsää eläimineen yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Samaa oli Peterin isä puhunut vaikkakin eri sanoilla. Isä Albanelin puhe oli kuin sydämeen käypää soittoa, eikä kuulunut kuiskausta eikä liikettä hänen puhuessaan.

Hän näytti katsovan suoraan Peteriin puhuessaan uskosta ja sen merkityksestä ihmiselämässä. Saadakseen ajatuksensa selväksi Five Fingersin lapsille hän kertoi tarinan Nepisesta, kauniista intiaanitytöstä, jota kutsuttiin soihdunkantajaksi. Peteristä kuvaus sopi Monaan, sillä Nepise oli koko heimonsa kaunein tyttö, jonka silmät olivat kuin syvät lammikot ja tukka valui kiiltävän mustana vaippana hartioille. Peter näki hengessään intiaanit, joitten keskellä rutto raivosi. Nepise kuoli, mutta antoi kuollessaan kansalleen lupauksen – ihmeellisen lupauksen. Hän aikoi tulla takaisin elämän soihdunkantajana. Sitä hän kuljettaisi tepeeltä tepeelle [tepee, intiaanimaja], kylästä kylään. Kaikki, jotka uskoisivat häneen, paranisivat ja eläisivät onnellisina. Ja Nepise piti sanansa, ja vielä tänäkin päivänä tuntee erämaan kansa soihdunkantaja-Nepisen ja uskoo häneen.

Isä Albanelin lopetettua Peter katsahti Monaan. Tyttö istui avoimin huulin, silmät loistavina ja valkoisessa kaulassa näkyi valtimon tykytys. Heidän noustessaan ylös laulamaan loppuvirttä sormieli Peter yhä hiussuortuvaa, ja nyt Mona huomasi sen ja hymyili hänelle. Peteriä ei hänen salaisuutensa enää peloittanut.

Isä Albanelin luettua siunauksen vei Mona Peterin aika vauhtia kirkosta säilyttäen kuitenkin teennäisen arvokkuutensa niin kauan kuin oli Odette Clamartin näkyvissä.

"En puhuttele häntä koko päivänä", uskoi hän Peterille.

He kulkivat rantaa pitkin. Aleck Curry istui onkimassa laivallaan. Mona kertoi, etteivät Curryt koskaan käyneet kirkossa. Sitten he tulivat kapealle polulle, jota Peter ei tuntenut, ja kuljettuaan puolen tunnin verran saapuivat suuren järven rantaan. Niin kauniina ei Peter koskaan ollut nähnyt Superiorjärveä. Sen laaja ulappa näytti aikovan niellä maailman. Kaukaa selältä siinsi kolme valkoista täplää. Ne olivat purjeveneitä. Oli tyyni ja lämmin sää. Peteriä ihmetytti järveltä kuuluva kohina, kunnes Mona vei hänet alas kivikkoon ja näytti Surmankuilua, jossa hyrskyt vaahtosivat ja kiehuivat tyynelläkin.

Mona koetti kuvailla millaista oli myrskyllä. Aallot murskasivat silloin kaiken kallioihin ja jokainen elollinen olento, joka joutui surmannieluun, oli mennyttä. He löysivät sileän, valkoisen kiven, jolle istuivat. Peter ihmetteli Monan muuttunutta ilmettä.

"Muistatko äitiäsi, Peter?" kysyi tyttö hiljaa.

Peter vaikeni kotvan aikaa ja virkkoi sitten:

"Olen nähnyt hänet usein unessa."

"Näetkö yhä?"

"Näin kolmena yönä."

"Onko hän kaunis?"

"On."

"Niin on minunkin äitini."

Hän risti kätensä helmaansa ja lisäsi levollisena:

"Tuonne hukkuivat vanhempani. Pierre-setä köytti minut selkäänsä ja toi maihin."

Hän kertoi Peterille purjelaivan haaksirikosta. Isä Albanel ja Josette-täti ja Marie Antoinette ja koko kylän väki oli sanonut olleen ilmeisen ihmeen, että ainoakaan ihminen pelastui maihin. Ja hän, Mona, oli tuo ainoa.

"Väliin isä Albanel tulee kanssani tänne. Rakastan häntä. Hän kertoo minulle aina Nepisestä. Eikös se olekin sievä nimi, Peter? Se merkitsee pajunumppua. Mutta kun hän kuoltuaan palasi heimonsa luo, kutsuttiin häntä Suskuwaoksi, se on sama kuin soihdunkantaja. Pidän hänestä. Entä sinä?"

Peter nyökkäsi.

"Ajattelin sinua", sanoi hän. "Isä Albanel katsoi sinua puhuessaan intiaanitytöstä. Minulle oletkin ollut koko ajan soihdunkantajana, niinkuin Nepise. En tiedä miten olisin selvinnyt sinutta."

Nyt se oli sanottu, ja hetkisen tuntuivat sanat olevan tukehduttaa hänet, ja hänen oli vaikea hengittää. Mona ei katsonut häneen. Hänen loistavat silmänsä tähyilivät kauas ulapalle.

"Senkövuoksi koskit tukkaani, Peter?"

"Niin varmaan."

"Pidätkö minusta?"

Peter nyökäytti voimatta puhua. Mona katsoi häneen. Hänen kasvoillaan kuvastuva vakavuus teki hänet vanhemman näköiseksi. Silmät olivat naisensilmät, tyynet ja vakavat, katsoessaan häntä hetkisen.

"Minäkin pidän sinusta, Peter", virkkoi hän sitten. "Pidän sinusta niin paljon – että toivoisin sinun jäävän ainaiseksi Five Fingersiin."

"Enkä haluakaan lähteä täältä koskaan – jos isäni vain palaa!"

"Hän palaa!"

Monan ääni oli vakuuttava ja väreili lämpöä, mikä sai Peterin sydämen sykähtämään. Tyttö istui suorana ja tuuli heilutti mustaa tukkaa. Katsoessaan häntä Peter ajatteli isä Albanelia ja tarinaa Nepisestä, ja erämaanpapin saarnaama luja luottamus hiipi hänen mieleensä ja hän uskoi. Hän seisoi ääneti ja hievahtamatta. Mona näytti olevan kaukana hänestä tuijottaen järvelle sellaista, mitä hän ei voinut nähdä. Hiljaisuuden taian särki Jame Clamartin kallionhuipulta kuuluva huuto.

Mona nousi seisomaan kohottamatta katsettaan. Hän arvasi Odetten hymyilevän kalliolta heille. Tyynesti hän sanoi Peterille: "Siellä on tuo Odette Clamart. Lupaatko, ettet koskaan enää anna hänen suudella itseäsi?"

"Varmasti lupaan!" sanoi Peter.

"Et eläessäsi?"

"En eläessäni."

"Risti silmäsi, Peter!"

Nöyränä Peter vannoi valansa.

"Se on hauska", virkkoi Mona. "En siedä suutelemista – mutta jos se on välttämätöntä, niin minä teen sen." Hänen äänessään oli sellainen määräävä sävy, että Peter tunsi, joskin mielihyvin, olevansa hänen avuton orjansa.

Ensimmäistä sunnuntaita seuranneitten päivien ja viikkojen kuluessa tuo kahle oli voimakkaampi kuin isänkaipuu, mikä väliin ajoi häntä kohti laajoja, pohjoisia metsiä. Monan maailmasta tuli hänen maailmansa. Hän alkoi sulautua siihen ja sen toimiin. Hän meni kouluun. Toisin ajoin hän työskenteli sahalla, autteli kyntö- ja kylvötöissä.

Kesän kuluessa Mona ja Peter käyskentelivät paljon metsissä. Noilla retkillään he olivat eroittamattomat. Sunnuntaisin he kävivät usein puolentoista mailin päässä rannasta kallioharjanteitten ja kumpujen keskellä olevassa majavasiirtolassa. Se oli Monan omaisuutta, eikä kukaan saanut virittää sinne ansoja eikä ampua siellä. Viisi vuotta sitten oli neljä vanhaa majavaa muuttanut sinne mäkien takaa. Nyt niitä oli yli kolmenkymmenen. Monaa ne eivät peljänneet, muutamat olivat niin kesyjä, että niihin sai koskea. Mutta Peteriä ne säikähtivät; päiväkausiin ei yksikään pää pistäytynyt esille pesästään. Koko kesän lapset saivat kesytellä niitä, ennenkuin ne oppivat pitämään Peterin Monan seuraan kuuluvana ja herkesivät pelkäämästä häntä.

Kahdestoista luku.

Syyskuu tuntui huokuvan pahaenteistä synkkyyttä Five Fingersiä ympäröivistä erämaista.

Kultainen syksy intiaanikesineen ja väriloistoineen kuoli melkein ennen syntymistään. Koivunlehdet eivät kellastuneet keltaisiksi, vaan menivät ruosteenruskeiksi. Poppelinlehdet käpristyivät ja putoilivat jo ennen ensi kylmiä. Vuorisaarnin marjat eivät punertuneet, vaan jäivät haaleiksi. Paksu sumu riippui kuin märkä huopa harjujen välillä, ja soilla kuolivat kaniinit sadoin ja tuhansin salaperäiseen "seitsemän vuoden tautiin."

Huolestuneina tarkkailivat Five Fingersin miehet luontoa, varsinkin Pierre Gourdon ja Dominique Beauvais, jotka lukivat erämaata kuin kirjaa.

Tilhit lähtivät kuukautta ennen määräaikaansa, oravat kokoilivat suuret kasat käpyjä ja satakielet liikehtivät levottomina kokoontuen parviin, mikä tiesi äkillistä pakoa.

Muuanna iltana auringonlaskun aikaan lensi suuri parvi villihanhia etelää kohti. Ne olivat korkealla ja lensivät nopeasti.

Pierre Gourdon viittasi taivaalle. "Kun villihanhilla on tuollainen vauhti syyskuussa, tietää se pahaa talvea. Kahdesti olen kokenut sellaista, viimeksi kaksi vuotta ennen Five Fingersiin tuloamme. Rutto ja nälkä raivosivat sinä talvena. Toisella kertaa –" Pierreä puistatti. Tuo toinen talvi sattui hänen lapsena ollessaan. Isä ja äiti kuolivat erämaahan, ja hän hinautui nälkiintyneenä ja puolikuolleena St. Anne de Beaupréhen.

Tuli yökylmiä. Tuulet ulvoivat, ja harmaat pilvet pimittivät päivän, aurinko ei paljoa lämmittänyt ja yhä useammin ja useammin lensi villihanhiparvia etelää kohti. Peter kuuli niitten äänet öisin, kun ne lensivät pohjoisesta korkeita ilmateitänsä.

Sitten ulvonta kuului öisin rotkoista ja metsän pimennosta. Pierre Gourdon kuunteli niitten terävää, koleaa ääntä ja sanoi Dominiquelle:

"Sudet juoksevat laihoina tänä talvena, eikä silloin ole nälkä kaukana ihmisasunnoiltakaan."

Mutta ensimmäisenä heidät säikähdytti kaniinirutto. Kuolleita kaniineja veryi kaikkialla, löytyipä väliin tupien portailtakin. Joka seitsemäs tai yhdeksäs vuosi raivosi kaniinirutto erämaassa, mutta tällä kertaa se oli tavallista ankarampaa. Läheltä kuuluva sutten ulvonta ja sumuiset, painostavat yöt nostivat Pierre Gourdonin mieleen lapsuuden ajoilta peräisin olevan vanhan pelon.

Sitten muuanna yönä tuntui koko maailma olevan täynnä savua. Sinä yönä tulivat harmaat Kanadanhanhet pohjoisesta niin sankoin parvin, että pimittivät ilman ja tuhansittain niitä laskeutui levähtämään lahdelle ja aukeamalle. Ne huusivat niin, ettei voinut nukkua yöllä ja aamunkoitteessa olivat pellot ja Middle Fingers harmaina niitä. Peter ei ollut koskaan luullut maailmassa olevan sellaista villihanhien määrää. Häntä ihmetytti, ettei kukaan niitä tappanut.

"Villihanhella on vain yksi puoliso", selitti Pierre. "Jos hänen toverinsa kuolee, ei se ota uutta. Ne ovat uskollisempia ja parempimuistisia kuin ihmiset, ja olisi rikos tappaa niitä." Sitten lisäsi hän katsahtaen taivaalla liiteleviä kolmikulmioita: "Ja villihanhi elää sadan vuoden vanhaksi."

Lokakuussa muuttivat jäljelläolevat kaniinit karvaa. Tuuli pysyi pohjoisessa. Lumi tuli aikaisin. Koko marraskuun pieksivät myrskyt järveä, ja lokit olivat lähteneet Middle Fingersiltä. Peteristä tuntui talvi tulevan yhtenä ainoana yönä. Alusta alkaen se oli synkkä, pimeä talvi. Päiväkausiin ei näkynyt aurinkoa. Taivas oli paksussa pilviverhossa. Lumi oli kovaa ja kirpeää ja pisteli nahkaa kuin hienot haulit.

Joulukuussa tuli muutos. Tuulet tyyntyivät, taivas selkeni hiukan, ja yötä päivää satoi lunta. Erämaa oli tukehtua, ja puitten oksat olivat katkeamaisillaan sen painosta. Polut ja jäljet tukkeutuivat ja notkot täyttyivät. Muuanna päivänä tuli Poleon Dufresne lumikengillään radan varrella olevasta siirtolasta puolikuolleena uupumuksesta ja kertoi aukeilla olevan kahdenkymmenen jalan paksuisen lumen. Ja levollisena hän kertoi Pierre Gourdonille, Simon Mc Quarrielle ja Dominiquelle muitakin uutisia. Peljätty erämaan rutto – rokko – oli jo alkanut liikehtiä Kanadan saloilla.

Lumen mukana tulivat ankarat pakkaset. Elämä metsissä tuntui tyrehtyneen. Järven ja kylän välillä tuskin tapasi kavion jälkiä. Karibou-poro oli kaikonnut kauemmas pohjoiseen. Hirvi ponnisteli uljaasti kinoksissa etsien pensaikkoa henkensä pitimeksi. Nälänhätä raivosi metsässä. Teeret, metsot ja pyyt eivät saaneet mitään irti jäisistä puista. Pieniä eläimiä tukehtui tuhansittain paksuun lumeen, joka kovettui miehen kantavaksi iljanteeksi. Ketut ja kärpät jyrsivät nälissään puunkuorta. Kaniinien hävittyä kuolivat huuhkajat tautiin, joka hävittää niitä nälänhädän raivotessa metsässä. Tyhjä vatsa ajoi sudet lähemmä ihmisasuntoja.

Peter ei ollut koskaan kuullut sutten ulvovan niinkuin nyt. Välistä ne tuntuivat öisin itkevän nälissään, ja väliin ne ulvahtivat katkerina ja kostonhimoisina saadessaan potkun hirviaitauksesta.

Päivä päivältä Peter ymmärsi selvemmin erämaan murhenäytelmää. Elettiin jälleen "mustaa vuotta". Tammikuun alussa isä Albanel tuli kylään, laihana, kalvenneena, silmät syvällä päässä. Pienessä kirkossa hän kehoitti Five Fingersin asukkaita rukoilemaan tuhansien sairaiden ja kuolevien puolesta laajalla metsäalueella, joka ulottui Hudsoninlahdesta Athabascajärveen ja Suuresta järvestä tundroille saakka. Koko tuolla alueella raivosi rokko kulkien tepeeltä tepeelle, kylästä toiseen. Muutamin paikoin ei suuri Hudsonin-lahden kauppayhtiö enää jaksanut haudata kuolleitaan. Isännättömiä koiria juoksenteli villeinä metsissä.

Pierre Gourdon oli melkein yhtä laiha kasvoiltaan kuin isä Albanel. Mona huomautti sitä Peterille omituisen jännittynyt katse silmissään.

"Kuulin Josette-tädin ja Pierre-sedän viime yönä puhelevan. He sanoivat, etteivät pelkää omasta, vaan minun puolestani", sanoi hän. "Miksi he lienevät huolissaan? En sairastu helposti."

"Olet tyttö", virkkoi Peter.

"Mitä tekisit, jos sairastuisin? Uskaltaisitko tulla katsomaan?"

"Uskaltaisin."

"Vaikka sairastuisin rokkoon?"

"Sittenkin tulisin."

"Se on hyvä. Olisi ikävä, jos olisin sairaana, etkä tulisi katsomaan."

Ja sinä yönä, sutten ulvoessa Five Fingersin laiteilla, tuli punainen rutto kylään.

Gertrude Poulin sai sen ensiksi. Hänen miehensä naulasi punaisen vaatteen ovelle. Pahemmin kuin satujen peikot ja ihmissudet peloitti se lapset ulohtaalle. Sitten sairastui pikku Tobina ja kalpein, päättävin kasvoin ja pelottomin silmin meni Marie Antoinette hoitamaan heitä. Muuanna yönä jyskytti Jame Clamart Joe Gourdonin ovelle. Odette oli sairastunut. Keskiyöllä läksi Josette hänen luoksensa. Hänen mentyään nyyhkytti Pierre ja puristi Monan lujasti rinnalleen. Kylmänä, tuulisena sunnuntaiaamuna hoippui Jeremie Poulin ulos tuvastaan nostaen kätensä taivasta kohti. Gertrude oli kuollut.

Kahden kaivoivat Simon Mc Quarrie ja isä Albanel ensimmäisen haudan pienen hautuumaan jäiseen multaan. Pimeän tullen kantoivat he Jeremien kanssa vainajan hautaan ja polvistuivat hänen viereensä haudan partaalle. Sitten he asustivat muutamassa ladossa käyden vain sairasten ja kuolleitten luona. Aamusta iltaan Simon huuteli Peterille pannen kädet torveksi suulle. – Sitten sairastuivat Sarah Dufresne ja kaksi hänen kolmesta lapsestaan. Jean Croisset kuoli sitten äkkiä. Vasaran kalke kuului ladosta, ja aamulla kohosi hautuumaalla toinen kumpu. Seuraavana päivänä Dominique Beauvais naulasi ovelleen punaisen vaatteen.

Joka päivä Mona ja Peter olivat yhdessä. Pierre vartioi lapsia kuin haukka poikasiaan, öisin istuivat he kumpikin akkunassaan. Muuanna yönä kuului jälleen vasarointia. Päivänkoitteessa näki Peter, joka yhä valvoi, isä Albanelin ja Simonin tulevan Dominique Beauvais'n tuvasta kantaen jotakin välissään. Hautuumaalta he palasivat tuvalle takaisin ja tulivat hetken kuluttua ulos uusi kantamus hartioillaan. Peterin sydän pysähtyi. Hän nyyhkytti. Beauvais'n nuorimmat lapset oli kannettu vainajina tuvasta.

Nyyhkyttäen Peter juoksi Gourdonille. Ovella tuli Pierre vastaan. Poika pysähtyi. Ilme Pierren kasvoilla pelästytti häntä. Hänen korvissaan soi sanoja, kylmiä, julmia sanoja hyytäen veren hänen suonissaan. Mona oli sairastunut! Peterin oli palattava Simonin tuvalle ja pysyttävä siellä. Peter läheni ovea voimatta puhua, mutta Pierre työnsi hänet niin kiivaasti takaisin, että hän kaatui.

"Mene tiehesi!" huusi hän kohottaen kätensä kuin lyödäkseen.

Avoimesta ovesta Peter näki vilahdukselta Josetten kasvot. Ne olivat kalpeat ja riutuneet kuin vanhan naisen kasvot.

"Tahdon nähdä Monan", sanoi hän sitten Pierrelle. "Lupasin tulla hänen luokseen, jos hän sairastuu."

"Mene!" vastasi Pierre uudelleen. "Voit tulla puolitiehen tiedustelemaan Monan vointia, mutta jos tulet tännemmäs, lähetän sinut pois Five Fingersistä!"

Peter peräytyi verkalleen. Hän vaipui Simonin portaalle tuntematta purevaa kylmää. Hän katseli hautuumaalla liikkuvia harmaita olentoja. Mona oli sairastunut ja hän kuolisi.

Hän nyki tuskissaan vaatteitaan sormet kylmästä sinisinä. Pierre tuli ulos ja ripusti punaisen lipun ovelle. Isä Albanel ja Simon menivät Pierren kanssa tupaan. Muutaman minuutin kuluttua Simon palasi ja nähdessään Peterin värjöttävän portailla puheli hänelle kauempaa. Mona ei ollut kovin sairas ja paranisi kyllä. Mutta hänen kasvoillaan Peter näki saman ilmeen kuin Pierren kasvoilla ja arvasi hänen valehtelevan.

"Hän kuolee", huusi hänen sydämensä. Hän laahautui sisälle, ja Joe Gourdon tapasi hänet hetkistä myöhemmin itkemästä Simonin vuoteelta.

"Tobina Poulin on voittanut taudin. Marie Antoinette pääsee kotiin parin päivän kuluttua, ja sitten muutat meille", lohdutti Joe Peteriä. "Jään siksi aikaa luoksesi."

Joen hilpeys oli teeskenneltyä. Kuului pian, että Odette Clamart oli kuoleman kielissä. Isä Albanel ja Jame eivät poistuneet hänen luotaan.

Uupumus vaivutti Peterin sinä yönä uneen. Hän heräsi koputukseen. Jame Clamart kulki hulluna ilosta talo talolta ilmoittamassa, että Odette oli voittanut taudin.

Peter kuuli hänen juoksevan kovalla lumella seuraavaan taloon. Hän makasi valveillaan pimeässä ajatellen Monaa. Kuolema ei ollut koskaan peloittanut häntä kuten nyt. Häneen oli koskenut murhenäytelmä ja hän oli ymmärtänyt toisten tuskan. Mutta nyt hän tunsi suorastaan ruumiillista kipua. Tuntui kuin olisi sydän leikattu rinnasta, ja sen kohdalle jäi tyhjä paikka.

Sulkiessaan silmänsä hän näki Monan selvästi, siellä hän nyt makasi kasvot kuumeesta hehkuen ja ihmetellen, miksei Peter tullut katsomaan häntä. Hän kuolisi. Peterin aivoissa kiersi itsepintaisena Simonin, isä Albanelin ja Jeremie Poulinin kuva heidän kantaessaan Beauvais'n lasten ruumiita hautaan.

Joe tuli ullakolle, ja lopun yötä Peter nukkui hänen kainalossaan.

Seuraava päivä nousi selkeänä. Aurinko paistoi metsien yllä lämpimämpänä ja kirkkaampana kuin pitkiin aikoihin. Herman Vogelaar pistäysi Simonin tuvalla tuoden hyviä uutisia. Odette oli pelastunut vaarasta ja Dufresnellä voitiin paremmin. Isä Albanel oli valvonut koko aamuyön Monan luona. Mona oli huonompi kuin mitä Odette ja Gertrude olivat olleet samassa ajassa. Hän pelkäsi –

Joe töytäsi häntä, ja lause jäi kesken. Peter huomasi sen. Herman koetti puhua muusta pettääkseen hämminkiään. Peterin teki mieli kysellä häneltä enemmän, mutta sensijaan hän läksikin ulos toivoen jostakin tapaavansa isä Albanelin.

Tämä tulikin samassa Gourdonilta. Pappi pysähtyi puolensadan askeleen päähän Peteristä ja käski tämänkin seisahtua. Peter koetti pysytellä rohkeana kysyessään Monan vointia.

"Hän on hyvin sairas", vastasi isä Albanel. "Meidän on kaikkien rukoiltava hänen puolestaan."

"Lupasin tulla häntä katsomaan, jos hän sairastuisi", lausui Peter. "Pidän sanani. Minua ei peloita."

Isä Albanel pudisti päätänsä.

"Mahdotonta, Peter. Meitä on jo liian monta sairaina."

"En sairastu", väitti poika.

Isä Albanel sanoi jyrkästi:

"Pysy kotonasi ja ole rohkea. Jos Mona huononee, ilmoitan sinulle."

Viikon verran Monan tila oli ennallaan. Kahdeksantena päivänä hän oli huonompi. Kymmenentenä Josette, Pierre ja isä Albanel kamppailivat epätoivoisina hänen pelastamisekseen.

Tuli kymmenes yö. Oli jo ohi puolenyön, kun Peter kömpi vuoteestaan ja avasi akkunan. Niin hiljaa kuin voi ryömi hän ulos ja hyppäsi maahan. Hän juoksi Gourdonin talolle ja painautui siellä seinää vasten. Ylhäältä Monan akkunasta näkyi himmeä valo verhojen läpi. Kuului ääniä ja liikettä. Peter läheni akkunaa. Hän näki Josetten selvästi. Hän istui pää kätten varassa itkien, ja Pierre silitti hänen päätänsä. Isä Albanel oli heidän takanaan kasvot valkeina ja surun vääntäminä.

Kauhea pelko valtasi Peterin. Mona oli mennyt, muuta tuo ei voinut merkitä. Hän katsahti jälleen akkunaan, hiipi keittiön ovelle, avasi sen ja astui sisään. Tällä kertaa hän tekisi vastarintaa, jos hänet karkotettaisiin. Isä Albanelin ääni kuului rukoilevan.

Peter nousi portaita toiseen kerrokseen. Monan huoneen ovi oli auki. Pöydällä paloi himmeä lamppu.

Peter läheni vuodetta, itse tuskin tietäen etenevänsä. Hänen sydäntänsä kouristi tuska, maailma oli mennyttä. Mona oli kuollut. Nyt ei isäkään olisi kyennyt häntä auttamaan. Ei kukaan voisi auttaa. Hän vaipui polvilleen sairaan vuoteen viereen hypistellen kylmin sormin vuoteen reunalla riippuvaa hiussuortuvaa.

Laihoilta ja elottomilta näyttivät Monan pienet kasvot huoneen himmeässä valossa. Peterin huulille nousi epätoivoinen nyyhkytys. Häntä halutti silittää Monan kasvoja, mutta hän ei uskaltanut. Hiljaa, epäröiden vei hän viimein kätensä tytön poskelle ja säpsähti. Iho oli lämmin! Peterin sydän jyskytti niin, että hän luuli sen kuuluvan.

Mona avasi silmänsä! Hän katsoi Peteriin! Sitten –

Kaksi laihaa, valkoista käsivartta kiertyi Peterin kaulaan, ja hän kuuli kuiskattavan nimeänsä. Hän painoi kasvonsa Monan kasvoja vasten.

"Olisin tullut ennemmin", pyyteli hän anteeksi, "mutta minua ei päästetty."

Peterin huulet koskettivat Monan huulia, ja tytön henki palasi hiljaa kuoleman rajoilta takaisin elämään. Isä Albanel astui huoneeseen. Nähdessään mitä oli tapahtunut, ei hän lausunut sanaakaan, teki vain ristinmerkin ja taivutti harmaan päänsä hiljaiseen rukoukseen.

Kolmastoista luku.

Kului tuokio ennenkuin Peter katsahti ylös ja näki isä Albanelin seisovan vieressään. Pappi laski kätensä pojan päälaelle. Monan silmät olivat selkoselällään ja niissä kuvastui melkein ylimaailmallinen onni hänen katsoessaan Peteriin. Suuret loistavat silmät yksistään näyttivät hänessä elävän. Isä Albanel huomasi niistä kuumeen hävinneen.

Matalalla, värisevällä äänellä hän virkkoi:

"Nyt sinun täytyy tulla pois, Peter – vähäksi aikaa."

Mona laski heikosti vastustellen kätensä pojan olalle, ja poika painoi jälleen kasvonsa Monan poskea vastaan. Hellyys ja pelko taistelivat isä Albanelin kasvoilla. Hiljalleen, mutta lujasti veti hän Peterin vuoteen äärestä rukoillen hiljaa Neitsyt Mariaa ja Pyhää Annaa suojelemaan poikaa taudilta.

Ovella Peter käännähti. Mona katsoi häntä tummin, säteilevin silmin. "Tulen takaisin, Mona! Tulen varmasti, pian!"

He menivät Pierren ja Josetten luo. Pierre katsoi isä Albaneliin. Tämän kasvot hymyilivät kyynelten läpi. Sitten alkoi hän puhua. Hän kertoi Peterin varastautuneen taloon ja menneen Monan luo.

"Jumala lähetti hänet", sanoi pappi. "Hänen tulonsa vaikutti enemmän kuin koko maailman lääkärit ja lääkkeet. Mona jää henkiin!"

Peter kuuli vain nuo kolme sanaa. Hän hengitti puuskuttaen. Sitten tapasi hän itsensä itkemästä Josetten sylistä. Tämä syleili ja suuteli häntä, ja sitten he itkivät yhdessä. Hetkien kuluttua Josette meni isä Albanelin kanssa sairaan huoneeseen. Hän palasi sieltä harmaat silmät loistaen ja väri palautuen kasvoille.

"Se on totta – Jumala on taaskin ollut hyvä meille", virkkoi hän katsoen Pierren levottomina kysyviin silmiin. "Kuume on poissa. Hän – tahtoo – nähdä Peteriä!"

"Antakaa minun mennä", pyysi Peter. "Istun aivan hiljaa."

Isä Albanel tunsi palan kurkussaan.

"Ja – ehkäpä hän nukkuu – jos pyydän sitä häneltä", virkkoi Peter.

Pappi nyökäytti harmaata päätänsä.

"Niin, ehkä hän nukkuu, jos Peter on hänen luonansa. Poika on jo saanut tartunnan, jos on saadakseen. Antakaa hänen mennä."

Peter ilostui. Isä Albanel laski kätensä Peterin olalle.

"Sinun on koetettava saada hänet nukkumaan. Ja heti kun hän nukkuu, pitää sinun hiipiä hiljaa pois."

Peter kapusi hiljaa Monan huoneeseen. Vaikka hän pujahti ovesta ääneti kuin varjo, kuuli Mona hänen tulevan. Peteristä hän näytti pelkiltä silmiltä, niin suurina ne loistivat laihoissa kasvoissa. Poika polvistui hiljaa vuoteen viereen. Mona silitti hänen poskeaan, hän kumartui tytön puoleen ja tämä suuteli hänen huuliansa. Hän teki sen epäröimättä kuin olisi ikänsä suudellut häntä.

"Suutele minua, Peter", pyysi hän. Peter suuteli.

"Uneksin tästä yhtenään, mutta et tullut. No, nyt se on totta. Olen – niin – iloinen –"

"Et saa puhua", varoitti Peter muistaen tehtävänsä. "Sinun on nukuttava. Et saa sanoa enää ainoatakaan sanaa", puheli Peter rohkeana.

Tyttö yritti puhua, mutta pani sitten sormen huulilleen, pisti kätensä Peterin käteen, sulki silmänsä ja huokasi syvään. Hän puristi Peterin kättä, ja tämä puristi vastaan.

Kun Josette puolta tuntia myöhemmin varpaisillaan hiipi huoneeseen, nukkui Mona hengittäen pitkästä aikaa tasaisesti. Peterin pää oli vuoteen reunalla tytön paksulla palmikolla. Hänkin nukkui.

Josette poistui yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Herätessään Peter luuli uneksivansa. Sitten hän näki Monan kasvot päänalusella. Samassa hän muisti kaiken. Hän sujutteli puutuneita jalkojaan ja nousi pystyyn. Mona nukkui. Peter kumartui tarkkaamaan hänen hengitystään. Sitten katsahti hän seinähyllyllä tikuttavaa kelloa. Se oli neljä. Alkoi olla auringonnousun aika. Kuinka kauan hän olikaan nukkunut! Hiljaa peräysi hän ovelle sydän ilosta sykkien. Alakerrassa nuokkui isä Albanel kirja pudonneena syliin. Josette kuuli hänen liikkuvan ja tuli huoneestaan.

"Sh-h-h!" kuiskasi hän pannen sormen huulilleen. "Kaikki muut nukkuvat paitsi sinä ja minä."

Hän vei hänet Joen entiseen pieneen huoneeseen.

"Nyt jäät joksikin aikaa meille", sanoi hän hiljaisella, suloisella äänellään. "Haluatko?"

"Mielelläni! Lupasinhan tulla Monan luo, jos hän sairastuisi."

Josette painoi hänen päänsä rintaansa vasten.

"Olen Monan äiti. Tahtoisitko sinäkin minut äidiksesi?" kysyi hän lempeästi.

"Tahtoisin, tahtoisin. Mutta minun on jäätävä Simonin luo."

"Niin saatkin jäädä. En tahdo viedä sinua häneltä. Mutta voinhan silti olla äitinäsi. Tästä lähtien olet lapseni samoinkuin Mona. Mutta nyt sinun on riisuttava ja mentävä nukkumaan. Hyvää yötä, Peter."

Peter ei nukkunut paljon sinä yönä. Hänen tullessaan huoneestaan juuri kun talviauringon valjut säteet sattuivat aukeamalle, tervehtivät häntä iloiset kasvot. Mona voi paremmin. Josette lauleli, ja Mona istui patjojen välissä vuoteessaan. Hän oli jo aivan entisensä näköinen, laihempi vain, ja hymyili Peterille. Josetten läsnäollessa Peteriä hieman ujostutti. Mutta Mona otti hänet avosylin vastaan, veti hänet puoleensa ja suuteli häntä kuten oli tehnyt yöllä.

Siitä päivästä saakka kuuluivat Mona ja Peter toisilleen.

Isä Albanel oli niin varma Jumalan tarkoituksesta Peterin suhteen, ettei hän lainkaan pelännyt pojan sairastuvan.

"Ei hän sairastu", lohdutti hän toisia. "Hän on Jumalan lähettämä."

Ja kun aika kului, ja Gourdonin talosta kuului vain hyviä uutisia, uskoivat nekin, jotka alussa olivat epäilleet. Mona palasi kuoleman rajoilta, ja Peter säästyi taudilta, olihan se yhtä suuri ihme kuin se, mikä tapahtui Pyhän Annan pyhäkössä ja saattoi olla vain Jumalan aikaansaama.

Kahdessa viikossa Mona oli jalkeilla. Mutta Peter huomasi hänen muuttuneen. Hän ei enää syleillyt häntä eikä pyytänyt suudelmia. Mutta hänen silmänsä olivat onnelliset Peterin ollessa lähettyvillä.

Talvi meni ja tuli kevät. Toukokuu toi kukat niityille. Linnut palasivat, peltotyöt alkoivat, ja Five Fingers nousi uuteen elämään talven surkeudesta.

Kun Mona ja Peter muuanna lämminnä päivänä olivat majavalammella, sattui Peter sanomaan sellaista, mitä oli ajatellut, muttei aikonut sanoa:

"Et pyydä minua koskaan enää suutelemaan."

"Eivät tytöt pyydä pojilta suudelmia – jolleivat ole sairaina", vastasi Mona katsoen häneen niin kirkkain silmin, että Peterin kasvot kuumenivat.

"Silloin toivoisin sinun uudelleen sairastuvan", sanoa tokaisi Peter.

"Peter!"

"Niin, totta se on!" vakuutti poika.

Monan posket punehtuivat.

Äkkiä polkaisi hän jalkaa silmät säkenöiden.

"Et halua suudella minua, muutoin olisit pyytänyt!"

Sepäs oli uusi ajatus Peterille.

Puolta tuntia myöhemmin kotimatkalla teki hän päätöksensä.

"Teen sen nyt!" ilmoitti hän äkkiä.

"Minkä?" kysyi Mona, joka oli poiminut kukkia tavallista innokkaammin.

"Tiedät kyllä."

"En tiedä."

"Arvaat ainakin."

"En osaa arvata."

"Saat arvata kolmasti."

"En halua."

Peter oli epätoivoinen. "Sitten et tarkoittanut mitä sanoit?"

"Mitä sitten sanoin?"

"Sanoit, etten tahdo suudella sinua, koska en ole pyytänyt lupaa."

"No – ethän olekaan pyytänyt."

"Pyysin. Äsken."

Monan herttaiset silmät olivat selkoselällään.

"Pyysitkö? En kuullut. Pyydä uudelleen!"

Peter nieleskeli.

"Saanko?"

"Saatko mitä?'"

"Suudella sinua!"

Peteristä tuntui Mona seisovan ja katsovan häntä ainakin tunnin ajan.

"Jos saat, niin lupaatko, ettet ikinä suutele ketään muuta tyttöä?"

"Lupaan!"

"Etkä koskaan anna kenenkään suudella itseäsi? Et Odette Clamartinkaan?"

"Lupaan varmasti."

"Et ikinä eläessäsi?"

"En ikinä eläessäni!"

Riemua ja tyytyväisyyttä ilmaisevin elein Mona Guyon tarjosi suudeltavaksi kauneimman suun koko Five Fingersissä, ja Peter painoi sille suudelman.

Neljästoista luku.

Isä Albanel ei unohtanut Peterille antamaansa lupausta. Kevätpuoleen harjoittelivat he metsässä nyrkkeilyä. Peter sai oppia tappelemaan "herrasmiehen lailla, jos kerran oli tapeltava". Hän oppi temppuja, jotka olivat tärkeämmät kuin suuri voima. Vasta vuosien kuluttua hän sai kuulla opettajansa aikoinaan olleen taitavimman nyrkkeilijän Fort Williamin ja Hudsoninlahden välillä.

Ei edes Mona tiennyt salaisuutta, eikä hän saanut näyttääkään taitoaan. Sillä vasta kesäkuussa Curryt tulivat Five Fingersiin. Vaikutusvaltaisen veljensä avulla Izaac Curry oli saanut metsää useilta suunnilta Five Fingersin ympäriltä. Hän oli rakentanut tuvankin rannalle kuusikon taa. Sen hän vuokrasi toiselle veljelleen, ja siellä asui Aleck laivan kulkiessa Fort Williamin ja Five Fingersin väliä.

Aleck oli kasvanut yhä, ja Peterin yrityksistä huolimatta ei heidän välilleen syntynyt sopua. Hän vihasi Peteriä ja Monan kasvava kauneus ja tytön Peterille osoittama ilmeinen suosio sai Aleckin mustasukkaiseksi. Peterin syy oli, että häntä, rikkaan miehen poikaa ja poliisikomisarion veljenpoikaa ei Five Fingersissä pidetty minään. Peter oli saanut hänet huonoon valoon Monan silmissä ja Peter häneltä nyt vei Monan.

Heti Aleckin saavuttua kylään sattui Peterin ja hänen välilleen yhteenotto. Aleck oli valinnut syrjäisen paikan, sillä hän ei halunnut todistajia piestessään Peterin. Molemmat tulivat tappelusta nenät verissä, ei kumpikaan ollut voittanut.

Yhä innokkaammin harjoitteli Peter, ja lopuksi kärsi Aleck niin musertavan tappion, että palasi elokuussa Fort Williamiin kyläläisten naurun seuraamana.

Mona oli nyt Peterin koko maailma. Tyttö koetti ylläpitää hänessä uskoa isän paluuseen, mutta kun kevät meni, talvi tuli, ja uusi kevät saapui, eikä isästä näkynyt merkkiäkään, alkoi Peterin luja usko horjua.

Oli Peterin kolmas kesä Five Fingersissä. Aleck Curry saapui taaskin. Hän oli nyt yhdeksäntoistavuotias ja oli isänsä apuna tukkiasioissa. Hän oli muuttunut paljon vuodessa. Hän salasi tunteensa paremmin. Muutaman vuoden kuluttua hänen oli määrä mennä poliisin palvelukseen.

Sattui sitten tapaus, minkä varalta Peter oli karaissut sydäntään jo kuukausimääriä. Mona oli kuudentoista, ja syyskuun alussa hänet lähetettiin Quebecin kaupunkiin Ursula-sisarten luostarikouluun. Lähtöpäivänä oli Peterin maailma yhtä musta kuin sinä päivänä, jolloin isä hänet jätti.

Seuraava talvi oli Peteristä loputon. Kerran viikossa hän sai Monalta pitkän, rakkaan kirjeen. Kun Mona kesäkuussa palasi, oli Peter Josetten, Joen ja Marie Antoinetten kanssa rautatieasemalla vastassa.

Ensin hän arkaili Monaa. Tämä oli muuttunut, kasvanut ja kaunistunut. Peter seisoi liikkumatta tytön syleillessä kotiväkeään. Sitten hän kääntyi Peteriin päin kasvot hehkuen. Ja sitten – Peter ei muistanut, kuinka se kävi – he syleilivät toisiaan, ja Mona itki silmänsä sokeiksi – ja hän suuteli Monaa, ja tämä suuteli häntä ja juoksi sitten toisten luo.

Sinä kesänä päätettiin Monan ja Peterin kohtalo. Mona oli melkein seitsemäntoista. Vuodeksi hän vielä menisi kouluun, Josetten ja Marie Antoinetten toivo. Ja kun hän olisi yhdeksäntoista vuotias, menisivät he naimisiin Peterin kanssa.

Monan toisen koulutalven Peter työskenteli ja opiskeli uutterasti. Sinä vuonna Five Fingersissä sattui joitakin muutoksia. Curryt muuttivat sieltä kokonaan pois, ja Odette Clamart pisti tuleen heidän mökkinsä, jottei mikään muistuttaisi heistä.

Aleck Curry meni poliisin palvelukseen. Hänestä oli tullut suuri, tukeva mies, jolla oli jättiläisen voimat. Viha Peteriä kohtaan liekehti yhä hänen sydämessään. Kun Mona palasi kaupungista toisen vuoden päätyttyä entistään kauniimpana ja kukkeampana, leimahti Aleckin intohimo täyteen liekkiin.

Vuosi kului. Lokakuun kahdestoista, Monan syntymäpäivä, oli määrätty Monan ja Peterin hääpäiväksi. He jäisivät aluksi asumaan Monan kotiin, ja talvikelin tultua koko Five Fingersin väki tulisi talonrakennustalkoisiin.

Muuanna elokuun päivänä Mona läksi majavalammelle eväskoppa käsivarrellaan. Peter oli luvannut tulla noutamaan hänet auringonlaskun aikaan pieneltä "leikkitalolta", jonka hän oli toissa talvena rakentanut Monalle.

Samaan aikaan läheni muuan vieras Five Fingersiä.

Ensimmäisenä pisti hänessä silmään tavaton varovaisuus ja pälyily hänen noustessaan suolta aukealle männikölle. Syvin siemauksin veti hän raitista ilmaa keuhkoihinsa ja pyyhki helpoituksen elein kasvojaan karkealla risujen raappimalla kädellä. Hänen ulkoasunsa oli epäjärjestyksessä ja vaatteissa oli suosta tarttunutta liejua. Hän oli hatuttomin päin, harmaa tukka näytti hoitamattomalta. Paidan kaulus ja hiansuut olivat resuiset, housunlahkeet oli pistetty pitkävartisiin saappaisiin, joissa oli kuraa vartta myöten. Selässään hänellä oli kantamus, jonka hän ilmeisin helpoituksen tuntein heitti maahan, vaikka se ei näyttänyt painavalta.

Vieras nojasi mäntyyn katsellen suolle päin, josta tuli ja tarkaten jokaista illan hiljaisuudessa kuuluvaa ääntä. Parransängen peittämät kasvot olivat ilmeisestä ponnistelusta huolimatta kalpeat. Posket olivat kuopallaan kuin nälästä tai sairaudesta, ja huulet olivat ohuena viivana. Miehen koko jäljelläoleva voima näytti asustavan silmissä. Ne olivat valppaat ja vaanivat ja huomasivat jokaisen varjon häilähdyksenkin metsässä.

Täyskesän sulo, sen uneliaat kuiskeet ja metsän keskipäiväinen hiljaisuus väreili hänen ympärillään. Tuntikaudet hän oli ollut paahtavankuumalla suolla moskiittien kiusaamana. Täällä oli viileää. Mäntyjen latvoissa, puolentoistasataa jalkaa hänen päänsä päällä liikahteli hiljaa Superior-järveltä tuleva tuulenhenki. Se tuntui alhaallakin ja kosketti hänen kuumia poskiaan. Hän tunsi sen virkistävän viileyden, ja tiukat juonteet suupielistä pehmenivät ja äsken niin vaanivat ja pälyilevät kasvot kirkastuivat. Hän tarttui selkäreppuunsa ja läksi kävelemään poispäin suolta.

Hän ei katsellut enää taaksensa, vaan tarkkaili eteensä kuin joka hetki odottaen näkevänsä jotakin, jota kohti pyrki viimeisin voiminsa. Tultuaan vihdoin pienelle purolle hän pikemmin vajosi kuin polvistui sen reunalle ja joi kuin janoon kuoleva. Sitten hän pesi kasvonsa viileällä vedellä ja kasteli harmaan päänsä vettävaluvaksi.

Hän seurasi puroa. Tuontuostakin hän kompastui ja lankeili juurakkoihin; kerran tarttui hänen jalkansa puunjuureen ja hän putosi puroon. Kuljettuaan tunnin ajan oli hän edennyt mailin verran. Hän tuli metsäiselle kummulle, kulki sen poikki ja laskeutui alas rinnettä koivikon halki päätyen syvän, tyynen lampareen reunalle, jonka toinen laita loisti auringossa ja toinen ranta oli synkän kuusikon varjossa. Vaistomaisesti arvasi kulkija lammikon majavain tyyssijaksi, ja samassa hän huomasikin siellä liikettä. Varoittava häntä loiskutti vettä kuin airo, ja lammen poikki ui jokin tuskin kivenheiton matkaa rannasta.

Mies istahti maahan. Hänen silmiänsä hämärsi niin, että hän tuskin huomasi liikkuvaa otusta. Hän ojentautui pitkäkseen paksuun ruohikkoon. Hän makasi silmät kiinni, mutta korvat sitä valppaampina. Hän kuuli joka-ainoan äänen ympärillään. Sitten valtasi hänet sielun ja ruumiin uupumus, jota hän ei enää jaksanut vastustaa, se herpaisi hänet ja vaivutti unenkaltaiseen horrokseen.

Hän oli maannut siten noin neljännestunnin ajan, kun hänen korviinsa kantautui ääni, joka sai hänet avaamaan silmänsä ja nousemaan nopeasti puoleksi istuvaan asentoon.

Ääni kuului uudelleen, ja hätääntyneille kasvoille nousi ihmettelevä ilme. Hän kuuli naisäänen; se kaikui pehmeänä ja hillittynä metsän salamyhkäisessä hiljaisuudessa. Ääni nauroi, helisten kuin linnunlaulu. Mies tarttui repaleisen paitansa rintapieliin kuunnellessaan naurua. Sitten läksi hän verkalleen ryömimään ääntä kohti pitkin tiheää pajukkoa, varoen, ettei kuuluisi oksankaan risahdusta. Äkkiä avautui hänen eteensä odottamaton näky.

Hän oli päässyt pajukon toiseen reunaan ja edessä oli pieni niitty täynnä metsäkukkia. Melkein käden ulottuvilla oli vuorisaarni, jonka marjatertut riippuivat kypsinä, ja sen alla istui tyttö ruohikossa, aivan veden rajassa. Ensimmäiseksi vieras näki hänen kumartuneen, mustatukkaisen päänsä. Sitten tyttö katsahti ylös, ja mies näki kasvot. Posket punoittivat, tummat silmät loistivat, ja nauraen painoi hän kasvonsa polvellaan ryömivää karvaista otusta vasten. Mies näki, että hänellä oli sylissä kaksi majavanpoikasta. Hän katsahti lammelle. Vedenrajassa oli puoleksi ylhäällä vedestä iso majava. Ja tuo vanha alkuasukas tunsi ihmisen piilevän pajukossa!

Tyttö naureskeli ja puheli pentujen kanssa kutsuen niitä nimeltään. Yksi oli Telesphore ja muutaman nimi oli Peterkin. Sen kuullessaan mies hengähti syvään. Hän näki tytön ärsyttävän majavia keltaisilla porkkanoilla. Muuan pentu sotkeutui tytön tukkaan.

"Peterkin!" huusi tämä. "Peterkin! Senkin pikku hurjimus!"

Vanha majava vaani liikkumatonna pajukossa piilevää vaaraa. Toinen ui laiskasti ohi, haistoi vaaran ja sivalsi vettä hännällään sukeltaen lampeen.

Tyttö katsahti ylös ja puheli vanhalle majavalle:

"Mikä hätänä, Peter? Älä hulluttele! Tule ottamaan porkkanasi!"

Silloin hän kuuli äännähdyksen selkänsä takaa, käännähti ja näki miehen kasvot pajukossa.

Viidestoista luku.

Mona Guyon ei pelästynyt. Hän oli vain hämmästynyt ja vaistosi heti miehen yllättävässä ilmestyksessä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Hän ei kalvennut eikä huutanut, viskasi vain majavanpennut maahan ja nousi pystyyn pitkänä, solakkana ja ihastuttavan kauniina.

Hän katsoi miestä vakavana, ja hänen sydämensä alkoi lyödä nopeammin. Erämaan lapsena hän ymmärsi kirjoituksen pajukosta pilkistävillä, metsittyneillä kasvoilla. Ennenkuin hän löysi sanoja, oli hän selvillä niitten läpikäymistä kärsimyksistä. Tuo mies oli kokenut sairautta, nälkää ja oli siihen määrin heikko ja uupunut, että pääsi eteenpäin vain nelinkontin ryömien.

Tytön tarkastaessa häntä vaihtui ilme miehen kasvoilla, ja hän tunsi häpeäntunteen hiipivän mieleensä. Ritarillisuuden vaisto hänessä kapinoi hänen nykyistä surkeaa ja naurettavaa olemustansa vastaan. Mutta kurjuudestaan ja hämmästyksestään huolimatta hänellä oli jäljellä hituinen huumoria. Hän koetti hymyillä.

"Suokaa anteeksi", pyysi hän nousten hieman epävarmana seisomaan ja tullen esiin pajukosta. Hänen olennossaan ja kumarruksessaan ilmeni ylpeyttä, jota surkea ulkoasu ei voinut peittää.

"Tulin kuin susi kimppuunne ja tunnen olevanikin suden näköinen. Mutta vakuutan teille olevani vallan vaaraton lammas ja jos sallitte, otan muutamia porkkanoitanne –" Hän nyökäytti pientä keltaista porkkanakasaa kohti, jonka Mona oli tuonut majaville.

Miehellä oli miellyttävä ääni. Se muistutti isä Albanelin ääntä. Ja puhuessa hymyilivät silmät ja kalpeat huulet. Mona meni nopeasti hänen luoksensa ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. Sen nuori, luja kosketus tuntui antavan miehelle voimaa.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi tyttö. "Näytätte –"

"Sairaalta ja – löylynlyömältä", jatkoi mies Monan epäröidessä. "Mutta pahimpana vaivana on nälkä, ja jos saisin porkkanoita –"

"Minulla on parempaa kuin porkkanat", selitti Mona. "Istukaa niin noudan evääni."

Hän kiisi pienen niityn poikki toisessa laidassa kasvavaan tiheään männikköön. Mies käänsi päätänsä seuraten häntä silmillään. Muistoja virisi hänen mielessään. Kauan sitten oli hän tuntenut tuollaisen tytön. Niityn poikki juokseva hoikka olento palautti hänet kaksikymmentä vuotta taaksepäin ajassa. Hän oli melkein kuulevinaan suloisen äänen kuiskaavan nimeään. Paikkakin oli samantapainen, jylhä erämaa ympärillään ja aurinko paistaen puitten lomista. Käsi sattui kasvoja peittävään parransänkeen, ja hän säpsähti. Tyttö pelkäsi varmaankin häntä ja juoksi tiehensä. Monan hävitessä banksianamännikköön tarttui mies raakaan porkkanaan alkaen syödä sitä.

Mona palasi niin äänettömästi, että mies huomasi hänet vasta kun seisoi hänen vieressään. Hänellä oli kädessään koppa ja tuopissa raikasta lähdevettä. Hän levitti ruokaliinan miehen polville ja latoi sille kopan sisällön. Vieras tunsi tytön tarkastelevan häntä ja koetti syödä ahmimatta aloittaessaan leivästä ja lihasta.

"Pilasin huvimatkanne, lapsoseni", puheli hän Monalle kuin paljoa vanhempi. "Se oli ikävää."

"Ette pilaa sitä lainkaan", vastasi tyttö katsellen häntä hellästi. "Oi, olen ollut niin onnellinen tänään ja olen yhä onnellisempi ehtiessäni ajoissa auttamaan teitä."

"Onnellinen", mutisi mies kuin itsekseen. "Onni on ihmeellistä. Olen kokenut sen."

Mona koetti olla luonnollinen ja välitön hänen syödessään. Hän ei ollut ikinä nähnyt miestä noin nälkiintyneenä ja liikuttavan uupuneena.

"Eksyittekö?" kysyi hän.

Mies tarttui nopeasti tytön lausumaan ajatukseen.

"Eksyin – eksyin metsiin ja rämeisiin rautatien ja tämän paikan välille. Pyrin Five Fingersiin."

Mona huudahti.

"Olen Five Fingersistä! Sinne ei ole pitkälti. Pierre-setä sanoo matkaa olevan puolentoista mailia."

Monaa ihmetytti miehen äänettömyys ja se, että hän niin äkkiä näytti tulleen kylläiseksi.

"Olitte enkeli minua kohtaan", virkkoi vieras lopetettuaan syöntinsä. "Ja eläimetkin näkyvät rakastavan teitä. Metsän eläimetkin."

Hän katseli vedenrajassa kyyröttäviä majavanpoikasia. "Yhtä noista nimititte Peterkiniksi ja vanhaa majavaa Peteriksi. Miksi?"

"Sitten on vielä karhunpentu, jota kutsun Peteksi", lisäsi Mona. "Nimitän niitä niin, koska –"

"No niin –"

Tytön silmät loistivat.

"Koska menen naimisiin Peter-nimisen miehen kanssa."

Hänestä tuntui aivan luonnolliselta kertoa onnestaan tuolle miehelle, jota ei ollut koskaan ennen nähnyt. Vieraan silmissä oli jotakin, joka sai hänet avomieliseksi, ystävällistä osanottoa, joka näytti pyytävän hänen luottamustaan ja ystävyyttään. Monan mieltä värähdytti ilo hänen saadessaan kertoa jollekin rakastavansa Peteriä ja menevänsä hänen kanssaan naimisiin. Ja mies oli niin erilainen kuin kaikki muut, jotka tulivat ulkomaailmasta Five Fingersin erämaarauhaan. Hänen repaleissaan ja onnettomuudessaan, harmaissa hiuksissaan ja kalpeissa kasvoissaan oli jotakin, mikä herätti Monassa enemmänkin kuin pelkkää sääliä. Se oli enemmän kuin luottamusta. Mona ei osannut sillä hetkellä selittää mitä se oli. Hän ihmetteli vain, miksi mies vapisi Peteriä mainittaessa.

"Entä tuo Peter –" alkoi vieras kuumeisesti. Sanat tuntuivat tarttuvan kurkkuun, ja hän vei käden silmilleen kuin pyyhkiäkseen katsetta kaihtavaa usvaa. Sitten virkkoi hän: "Hän on onnenpoika. Onko hänen nimensä Peter Mc Rae?"

"On. Kuinka sen tiedätte?"

"Ja te –. rakastatte häntä?" Mona nyökäytti. "Olin vain kolmentoista vuotias, kun hän tuli Five Fingersiin, mutta ensi päivästä saakka olen rakastanut häntä. Hän tappeli puolestani Aleck Curryn kanssa. Aleck oli ilkeä ja veti minua tukasta."

Salaperäinen muukalainen kumartui niin, ettei Mona nähnyt kasvoja. "Siitä tuli kuusi vuotta viime toukokuussa. Entä Peter – eikö hän koskaan puhunut teille isästään?"

"Puhui toki. Jo tuloiltanaan. Olimme metsänreunassa, ja alkoi hämärtää. Hän toi isältään kirjeen Simon Mc Quarrielle, ja Simon sanoi hänelle totuuden. Hän kertoi, että hänen isänsä kerran kauan sitten oli – vahingossa – ampunut miehen, mutta poliisit ajoivat häntä takaa. Ja siitä lähtien –"

Kun mies nosti harmaan päänsä, oli Mona hänen vieressään tuijottaen häneen. Tyttö oli kalpea ja valkoisella kaulalla näkyi sydämen hurja sykintä.

"Siitä illasta lähtien – olemme yhdessä rukoilleet Peterin isää palaamaan. Ja te – te –"

Mies ei voinut väistää hänen tiukkaa kysyvää katsettaan, joka vaati vastausta.

"Ottaisitteko minut vastaan Peterin isänä?" kysyi hän epäröiden. "Tällaisena – henkipattona – repaleisena – likaisena – kerjäläisenä –"

Äänessä kajahti liikuttavaa toivoa.

"Ottaisin!" huusi Mona kiihkein äänin. "Sanokaa, oletteko Peterin isä? Olemme odottaneet teitä. Ja olen aina sanonut hänelle, että tulette. Oi, olen luvannut sen hänelle ja rukoillut joka ilta, että niin kävisi. Ja te –" Hän ojensi kätensä kulkijaa kohti.

"Olen Peterin isä."

Sanoissa ei ollut iloa eikä ylpeyden sävyä. Pää painui rinnalle kuin äkkinäisen uupumuksen valtaamana, ja äänessä kuului valittava vastalause. Mutta sitten kaikkosi katkeruus ja tuska Donald Mc Raen sydämestä. Hän näki Monan kasvot. Ne loistivat iloa. Ja samassa tyttö syleili häntä, painoi pehmoisen poskensa hänen karkeaa parransänkeään vasten, ja hän tunsi huulillaan hänen nopean suudelmansa. Donald ojensi kätensä ja silitti hänen tukkaansa.

"Lapsi", huudahti hän nyyhkyttäen. "Rakas lapsi –"

Tyttö hyppäsi pystyyn, nauraen ja itkien yhtäaikaa, ja juoksi saarnin alta niityn laitaan. Pannen kätensä torveksi suulle hoilasi hän: "Peter – Peter – Peter – Peter!"

Donald huudahti kiellellen ja nousi pystyyn. Hän oli kalpea, kasvoilla ja silmissä melkein pelästynyt ilme. "Älä huuda!" sanoi hän. "Älä Jumalan tähden huuda! Peter ei saa tietää tulostani!"

Monan kädet putosivat velttoina alas. "Minkätähden?" kysyi hän ihmeissään.

"Koska –" Mies pysähtyi jääden kuuntelemaan metsästä tulevaa heikkoa ääntä.

"Se on Peter", sanoi Mona. "Tulimme eväinemme tänne – lammelle."

"Peterkö – tulee?"

"Niin."

Donald Mc Rae koetti hengittää levollisesti, koetti puhua rauhallisesti tarttuessaan tyttöä kädestä ja silittäessään sitä hellästi.

"Mikä on nimesi?"

"Mona Guyon."

"Mona Guyon. Se on kaunis nimi. Ja itse olet suloinen ja hyvä ja kaunis. Peterin äiti oli sellainen kuin sinä. Ja – olen iloinen, että rakastat poikaani." Hän näytti saavan uutta voimaa. Ääni kuului jälleen metsästä, jo hiukan lähempää. Donald Mc Rae puristi lujemmin tytön kättä, ja hän vapisi hymyillessään hänelle samoinkuin tapasi hymyillä pojalleen ennen muinoin heidän onnellisen toveruutensa aikoina.

"Se on tuttu huuto", sanoi hän liikutettuna. "Peterin äiti ja minä huutelimme sitä metsissä kaksikymmentä vuotta takaperin, ja sitten opetin sen pojalle. Se kuuluu pitkien matkojen päähän."

Monasta ei Donald Mc Raessa ollut liikuttavinta hänen köyhyytensä eikä heikkoutensa. Suurempi tunne kuin sääli valtasi hänet hänen katsellessaan miehen tyyneyttä, silmien outoa valoa ja melkein yli-inhimillistä ponnistusta kohota kurjuudestaan tuona sydäntäviiltävän surullisena hetkenä. Donaldin sanat ja olemus saivat Monan sydämen sykkimään hurjasti. Häntä peloitti hieman ja halutti kiertää jälleen kädet hänen kaulaansa ja pidättää häntä kunnes Peter tulisi. Mitä hän mahtoi tarkoittaa?

"Miksei Peter saisi tietää, että olette tullut? Miksi?" kysyi hän.

Mies vei hänet takaisin pajukkoon. "Onko sinulla rohkeutta kuulla se? Ja rakastatko Peteriä kyllin auttaaksesi minua?" kysyi Donald.

"On, on. Autan teitä."

Pajupensaikosta näki niitylle, jonka poikki Peter tulisi. Epätoivo väänsi hetken Donaldin kasvoja.

"Hän ei saa nähdä minua", lausui hän melkein kuiskaten. "Lapsi, sinun täytyy ymmärtää jos kenenkään. Tiedäthän minkävuoksi jätin Peterin kuusi vuotta sitten Five Fingersiin? Toivoin hänen siten pääsevän eteenpäin elämässä. Minun matkassani ei hänellä olisi ollut tulevaisuutta. Minäkin olen rukoillut joka päivä pitkien vuosien kuluessa, rukoillut hänelle onnea ja toivonut, että isän kuvakin aikaa myöten haihtuisi hänen mielestään. Mutta itse en hetkeksikään ole voinut unohtaa poikaa. Joka hetki hän on ollut mukanani, kävellyt vieressäni, istunut iltaisin leiritulen ääressä, ja toisin ajoin oli halu nähdä häntä tehdä minut hulluksi. Koko ajan sain pakoilla; elin soilla ja korven kätköissä kadehtien ihmisiä, joilla oli asunnot, mutta kaikkialla oli Peter mukanani samanlaisena kuin viimeksi näin hänet tuona surullisena iltapäivänä Five Fingersin liepeillä, jolloin hän rukoili päästäkseen mukaani."

Hänen huulensa vapisivat ja häntä värisytti.

"Kaikkina noina vuosina Peter todellakin oli luonanne – Peter ja minä", virkkoi Mona. "Kesäiltoina kyselimme aina kuulta missä olitte ja kylmällä ja myrskyllä rukoilimme puolestanne. Ja jouluna – Peter aina teki teille lahjan."

Laihoilla kasvoilla häilähti ilo. "Ajattelitteko minua jouluna?"

"Ajattelimme, aina. Peter antoi lahjanne minulle talletettavaksi seetripuulippaassani, sillä olimme varmat, että palaisitte. Ja nyt –"

Peterin ääni kuului jo lähempää.

Tyttö suuteli Donald Mc Raetä nopeasti kyyneleet silmissään.

"Peter ihmettelee, miksi en vastaa. Tulkaa, tulkaa –"

Mies kätki kasvot käsiinsä. Vaivoin voitti hän kiusauksen.

"Kerron sinulle kaiken ja käsität minut", virkkoi hän toivottomana. "Poliisit ajavat minua taasen takaa, sen vuoksi piileksin suurella suolla pohjoisessa. Jos nyt palaan Peterin elämään, voin tulla vain muutamaksi tunniksi. Siitä tulee vain uutta tuskaa ja lisää surua hänelle, synkkä pilvi hänen onnensa taivaalle. Palasin nähdäkseni hänet, saadakseni hänestä uuden kuvan sydämeeni. Mutta hän ei saa tietää sitä. Jos rakastat Peteriä – jos välität hituistakaan hänen isänsä toiveista, niin annat minun katsella Peteriä. Kätkeyn tänne pensaikkoon, ja te olette siinä saarnin alla –"

"Se on väärin!" lausui Mona. "Oi, se on hirvittävän väärin!"

"Ei, se on kuten pitääkin", väitti Donald Mc Rae. "Olen niin onnellinen nähdessäni hänet näin läheltä, kuullessani hänen äänensä ja tietäessäni, että elämä ja Jumala ja sinä olette olleet hyviä hänelle. Jos tapaisin Peterin, lapsi, jos hän koskettaisi minuun, jos jälleen olisimme yhdessä, maksaisi se henkeni. Sillä sitten en voisi lähteä –"

Monan silmissä paloi tuli kuivaten kyyneleet.

"Jos tuon Peterin tänne, lupaatteko, ettette lähde ennenkuin olen tavannut teitä uudelleen?" kysyi hän.

"Lupaan."

"Vaikka teidän pitäisi odottaa huomiseen tai ylihuomiseen?"

"Lupaan odottaa."

Vaikea hänen oli valehdella noille kauniille, vakaville silmille. Mutta hän teki sen taitavasti. Niin hyvin, ettei Mona huomannut vilppiä hänen viimeisessä, kovassa kamppailussaan.

Tyttö läksi nopeasti niitylle päin.

"Tuon Peterin – tuonne", sanoi hän. Hän juoksi saarnin luo, sieppasi koppansa ja heitti ruuan tähteet lampeen. Sitten hän viiletti niityn poikki. Peter huuteli hänelle saaden tällä kertaa vastauksenkin. Niityn toisessa laidassa Mona pysähtyi painellen polttavia kasvojaan. Hänellä oli kova taistelu itsensä kanssa. Hän pettäisi Peterin ja loukkaisi samalla rukouksen pyhyyttä. Ja Peter ei saanut tietää!

Mutta Peter huomaisi hänen kiihtymyksensä. Hän naurahti hiljaa. Peter rakasti hänen tukkaansa ja näki sen mielellään hajallaan. Hän pysähtyi, ja sormet työskentelivät nopsina tukassa ja pian aaltoilivat suortuvat vapaina. Peter ei näkisi niin tarkoin hänen kasvojaan.

Mona kuuli Peterin tulevan varvikossa. Hän juoksi hädissään siitä, ettei ollut saanut vastausta huutoonsa.

Mona seisoi hiljaa. Peter hyppäsi kaatuneen puun yli parinkymmenen askeleen päässä hänestä näkemättä häntä. Hän seisahtui kiivaasti hengittäen, heitti päänsä taaksepäin ja kuunteli. Samassa Mona muisti sen päivän, jona hän tuli Five Fingersiin ja tapasi hänet tappelemassa Aleck Curryn kanssa.

Sama Peter hän oli vieläkin, joskin oli varttunut mieheksi. Tukka ei ollut tummunut, ja silmät olivat yhtä siniset. Sama herkkä, peloton Peter hän oli kuin se, joka oli tapellut hänen puolestaan kaksi kertaa kookkaamman pojan kanssa. Vuosien mukana hän oli muuttunut edukseen. Hoikka hän oli vieläkin, koko olennossa keveyttä ja joustavuutta. Mona pidätti hengitystään ja oli riemuissaan nähdessään hänen huolestuneet kasvonsa. Sitten Peter huuteli uudelleen. Tuli hiljaisuus. Mona taputti käsiään ja nauroi.

Peter kääntyi hämmästyneenä ja nähdessään hänet seisomassa siinä pitkän tukkansa peitossa, hengähti hän syvään ja veri hyökkäsi kasvoihin hänen astellessaan Monaa kohti. Äskeinen huolestunut ilme muuttui onneksi, joka heijastui takaisin tytön iloisista silmistä. Ojentaessaan kätensä tulijaa vastaan Mona unohti hetkeksi pensaikossa piilevän miehen. Peter puristi hänet rintaansa vasten niin lähelle, että hän tunsi tämän sydämen tykytyksen, ja vasta suudeltuaan tytön tukkaa ja suuta Peter kysyi miksei ollut saanut vastausta huutoihinsa.

"Rankaisin sinua, kun annoit minun odottaa niin kauan", vastasi Mona. Mutta hän vei pehmoisen suortuvan Peterin huulille – "viime hetkessä kaduin ja tein tämän hyvittääkseni sinua. Annatko anteeksi?"

Hän muisti jälleen Donald Mc Raen ja pujottaen kätensä Peterin käteen vei hänet lammelle. He lähenivät saarnia ja pajupensaikkoa. Mona tiesi isän näkevän poikansa kasvot. Hän näki pensasryhmän, minkä takana Donald oli, ja huomasi sen ylinten oksain heilahtavan kuin tuulessa tai eläinten liikkuessa.

Saarnin alle tultuaan heitti Mona tukkansa taaksepäin koettamatta enää teeskennellä. Peteriä hämmästytti hänen kasvojensa kiihtynyt ilme. Vaistomaisesti Monan katse kulki Peterin ohi tiheikköön, missä Donald Mc Rae oli niin lähellä, että kuuli joka sanan. Sitten hän hymyili Peterille ja nosti hänen kätensä huulilleen, hyväily, mikä aina karkoitti Peterin huolet. Samalla hän veti häntä askeleen verran pajukkoa kohti.

"Sattui jotakin ennen tuloasi", puheli tyttö niin kovaa, että joka sana kuului pensaikkoon. "Varmaankin näin – näin unen – ja se oli kauhea!" Hän värisi ja kuunteli oksan rapsahdusta tiheikössä. "Olen hassu kun säikähdän moista!"

Peter kiersi kätensä hänen ympärilleen ja silitteli hänen tukkaansa.

"Nukahdit, Ange, ja annoit minun huutaa kurkkuni käheäksi."

Mona ei vastannut, vaan jatkoi:

"Peter, ethän ole valehdellut minulle? Uskothan rukoukseen?"

Peter painoi huulensa hänen otsalleen. "Uskon, Ange, ja eniten sinun rukouksiisi."

"Olemme kauan aikaa rukoilleet isääsi palaavaksi."

Peter nyökäytti. "Olemme. Kauan aikaa."

Sitten Mona puhui verkalleen, ei Peterille vaan Donald Mc Raelle.

"Entä jollei isäsi tulekaan, jollet koskaan enää näe häntä, eikö luottamuksesi rukoukseen hieman horju, Peter?"

Hän vaikeni pidättäen henkeään.

"Hän tulee – kerran – Mona."

"Niinhän hän lupasi sinä päivänä, jolloin lähetti sinut Five Fingersiin. Ja olet aina sanonut luottavasi isääsi enemmän kuin keneenkään muuhun. Et ole koskaan ajatellut, että hän valehteli sinulle tuona päivänä metsän reunassa?"

Peter tuijotti häneen puhumatonna ja tällä kertaa Mona katseli pajukkoon voitonriemuisin silmin.

"Five Fingersin pienessä kirkossa on isä Albanel aina opettanut meitä karttamaan valhetta ja pitämään lupauksemme", virkkoi hän puhuen suoraan pajukkoon. "Peter, olisi kauheaa, jos isäsi rikkoisi lupauksensa tai jos minä rikkoisin omani. Niin kävi unessani – siksi olin niin peloissani."

Hän painoi kasvonsa Peterin olkaa vasten. "Olin olevinani tässä saarnin alla, kun isäsi tuli. Hän oli repaleinen, sairas ja uupunut ja niin nälkäinen, että söi majaville tuomiani porkkanoita. Hän oli tullut katsomaan sinua, muttei aikonut näyttäytyä sinulle. Se olisi tuottanut sinulle onnettomuutta. Hän otti minulta lupauksen olla kertomatta sinulle mitään. Lupasin pettää sinut kaikkien odotusvuosiemme jälkeen, joina olimme rukoilleet hänen paluutaan ja uskoneet häneen."

Monan kädet menivät Peterin olalle.

"Uskoisitko minua enää koskaan, jos tekisin siten?"

Mona kätki kasvonsa Peterin rinnalle koko ruumis vavisten ja sydän takoen. Hän oli nähnyt oksain liikkuvan jälleen ja pelkäsi Peterin huomaavan sen.

"Sehän oli vain uni", rauhoitti Peter. "Et kai pelänne unia, Mona?"

Silloin kuului ääni heidän takaansa.

"Suokoon taivas anteeksi heikkouteni!" huudahti se. "Peter – Peter –"

Donald Mc Rae tuli esiin pajukosta. Hän oli unohtanut ulkoasunsa; hän ei ollut enää pakolainen vainotun otuksen ilme kasvoillaan. Nykyisyys poistui hetkeksi, poistui köyhyys, uupumus ja uhkaava laki. Hän muisti vain päivän kuusi vuotta sitten, lämpimän päivänlaskun ja Five Fingersin laiteille jäävän Peterin. Mona näki Peterin seisovan kivettyneenä ja Donaldin tulevan kädet ojona häntä kohti. Kun Peter verkalleen kääntyi ja näki isänsä, sumensivat kyyneleet Monan silmät.

"Isä!"

Se oli oudoin huudahdus, minkä Mona koskaan oli kuullut Peterin huulilta. Hän kääntyi ja käveli lammen reunaa pitkin tuskin eroittaen polkua edessään. Tietämättään toisteli hän Peterin huudahdusta hiljaa itsekseen, ikäänkuin hän – monivuotisista rukouksistaan huolimatta – ei olisi täysin uskonut sen täyttyvän.

Kuudestoista luku.

Hetkiseksi Peter siirtyi entisyyteen. Hän oli jälleen poikanen kuten vuosia sitten, jolloin isä oli hänen koko maailmansa. Ja isän kätten kosketus oli sama kuin ennenkin. Entinen hellyys, joka aina oli lohduttanut ja rohkaissut, huokui hänestä.

Vasta vähitellen Peter huomasi muutoksen. Hän näki alastoman rinnan, ryysyt ja mudan, näki armottomien vuosien jäljet kasvoissa ja harmaassa päässä. Hän koetti voittaa kauhunsa ja nauraa, nauraa kyynelten läpi ja osoittaa valkoista koivua, jossa sininärhi kirkui.

"Sininärhi, isä!" huusi hän. "Muistatko sitä päivää – puun takana – sininärhi huuteli puunlatvassa ja tikka nokki kyynärpäitämme –"

"Ja virta – takanamme ja koskenlasku – ja kaniinit, jotka paistoimme nuotiolla – ja –"

Sitten tuntui kaikki pyörivän Donaldin silmissä. Hän koetti hymyillä ja tavoitti Peteriä. "Suolla oli tukalaa. Olen väsynyt – väsynyt –"

Peter tuki häntä. Suljetuin silmin ja kasvot kalpeina Donald Mc Rae yhä koetti hymyillä.

Mona juoksi paikalle kuullessaan Peterin pelästyneen äänen ja tapasi hänet polvillaan isänsä vieressä valellen tämän kasvoja. Donald tuskin hengitti. Peterin äsken onnesta loistavilla kasvoilla oli hätä ja tuska.

Mona polvistui Donaldin viereen tarttuen hänen käteensä. Mielenliikutus ja kova ponnistus olivat pitäneet Donald Mc Raen pystyssä, mutta jännityksen lauettua loppuivat vähät voimat. Kirvelevin sydämin tajusi Peter täydelleen isän elämän järkyttävän murhenäytelmän.

Mona koetti lohduttaa häntä: "Ei hän noin huono ole ollut pitkää aikaa. Suolla oli vaikeaa. Hän sanoi piileskelleensä siellä poliiseja. Kuumuus – kosteus –"

Turhaan koetti hän karkoittaa Peterin kauhua, uskotella ettei isän kurjuus ollut pitkien vuosien kovien kokemusten ja kärsimysten tulos, vaan että sairaus johtui parista päivästä suolla. Hän huomasi lohduttelunsa turhuuden ja pysähtyi keskelle lausetta. Peter riisui isän jalasta risaiset, saviset saappaat, ja äkkiä hän äännähti katkerana nähdessään puoleksi purrun porkkanan ruohikossa.

Niin valkoisina ei Mona ollut koskaan nähnyt Peterin kasvoja eikä sinisiä silmiä niin synkkinä kuin nyt.

"Hän hengittää kevyemmin", virkkoi Mona. "Mielenliikutus, järkytys –"

Peter nyökkäsi. Hän piteli isän kättä omissaan katsellen Monan sylissä lepääviä kasvoja, joille elämä vähitellen palasi. "Sitä on kestänyt kauan, isä", lausui Peter elottomin äänin. "Kuusi vuotta – kuusi pitkää vuotta. Samanlaista kuin nuo kolme päivää, jotka pakoilimme metsässä ja pyydystit minulle kaniineja. Mutta nyt se on lopussa."

"Hän ei enää saa lähteä luotamme, Peter", sanoi Mona. "Kätkemme hänet jonnekin. Simon – ja isä Albanel – auttavat meitä."

Monan lausetta ei katkaissut Donaldin huulilta kuuluva valitus. Peter tuijotti jotakin hänen päänsä yli. Isän käsi luisui hänen käsistään ja hänen ilmeensä sai Monan huudahtamaan ennenkuin hän tiesi, mistä oli kysymys. Hän käännähti. Ja samassa hän oli pystyssä kuten Peterkin.

"Aleck Curry!"

Mies, joka oli ääneti hiipinyt heidän taaksensa ja seisoi siinä poliisinpuvussa voitonriemuisin katsein, nyökäytti vaieten. Hetki oli liian suuri rikottavaksi sanoin. Se oli hänen kostonhetkensä, jolloin hän piteli Peterin onnea ja henkeä kädessään.

Ja hän maksaisi niin, että tuntuisi.

"Niin, se on nyt lopussa", toisti hän Peterin äskeiset sanat. "Se onkin hyvä. Suolla oli kuuma ja moskiitteja."

Kuului kalinaa kun hän kopeloi vyötänsä, Jäätävä kauhu valtasi Monan. Aleck Curry näytti käsirautoja.

"Isäsi ei kannata näytellä kuollutta", sanoi Aleck hänelle. "Arvaan –" Hän käännähti Monaan päin. "Arvaan, ettei nyt Simon eikä isä Albanelkaan enää kykene auttamaan. Kauniisti tehty sinulta, Mona, ajatella sitä! Oletkin aina ollut niin helläsydäminen – Peteriin nähden."

Peter ei kuullut käsirautojen kalinaa. Yksi ainoa ajatus takoi hänen päässänsä. Isä oli tullut hänen luokseen, hän oli kotona, ja heti hänen palattuaan tunkeutui tuo peto heidän elämäänsä murskaten kaiken toivon, jota he kuuden vuoden ajan olivat mielessään elättäneet. Aleck Curryssä hän näki olennoituneena säälimättömän lain, joka ajoi isää kuin rottaa kolosta koloon.

Peter meni verkalleen Aleckia kohti. Mona näki hänen aikeensa, ja Aleck Curry näki sen. Mona näki enemmän, vaarallisen välkkeen Aleckin silmissä ja pistoolia tapailevan käden. Mona huusi varoittaen, kauhun lamauttamana. Peter hyökkäsi, Aleck tähtäsi ja ampui.

Peter tunsi pistoolin kuuman henkäyksen kasvoillaan, ja paukahdus tuntui kuin lyönti kasvoille. Laukaus ei ollut ammuttu vain pelokkeeksi, kuolema oli hipaissut häntä. Aleck tähtäsi uudelleen, mutta Peter oli nopsempi. Hän hyökkäsi Aleckin kimppuun, ja molemmat kierivät keränä maahan.

Peterin valtasi musertava tietoisuus tilanteen vakavuudesta. Hän tappeli miehen kanssa, joka tahtoi tappaa hänet, jolla olisi oikeus tappaa hänet. Laki ei häntä siitä rankaisisi. Hän, Peter, oli lainsuojaton, joka vastusti tuota kaikkivoipaa lakia, jota maailma kutsui oikeudeksi. Nyt hänellä ei ollut valinnan varaa. Hänen oli joko tapettava tai kuoltava itse. Hänen oli taitettava Aleckin ranne ja saatava pyssy. Hän väänsi ja väänsi, mutta se oli luja kuin teräs. Paksut sormet pitelivät pyssyä, jonka mustan suun Peter näki hitusen kerrallaan siirtyvän lähemmä häntä.

Hänen nopeutensa, kestävyytensä ja taitonsa eivät merkinneet mitään tuon jättiläisen kynsissä. Hän oli mennyttä miestä. Hän tunsi Aleckin toisen käsivarren kuin rautaisen renkaan niskassaan, se väänsi hänen päänsä niin, että selkoseljällään olevat silmät kääntyivät pyssynsuusta.

Samassa hän näki Monan. Hän tuli heitä kohti kasvot valkoisina kädessään jokin esine. Peter kuuli hänen lyövän, lyövän, lyövän aivan korvansa juuressa. Aleck Curry huusi kauheasti, ote Peterin niskasta höltyi. Hän saattoi kääntää päätänsä ja näki Monan takovan kivellä Aleckin pyssyä pitelevää kättä. Hän näki aseen putoavan kädestä ja Monan tarttuvan siihen salamannopeana.

Peter ponnistautui vapaaksi ja huusi hurjana ilosta Monalle, joka juoksi lammelle päin ja Peterin kielloista huolimatta heitti aseen sinne.

Ottelu alkoi uudelleen. He joutuivat vedenrajaan. Jalat upposivat liejuun. Aleck Curry huusi riemuissaan. Vihdoinkin koitti hänen hetkensä.

Peterin aivot toimivat nopeasti. Hänen ainoa pelastuksensa oli syvävetinen lampi. Jollei hänen vihollisensa jäisi sinne, olisi hän mennyttä. Hän tarttui Aleckin tukkaan vetäen häntä alaspäin. He olivat Heterannalla, joka loppui äkkijyrkkänä kahdeksan jalan syvyiseen veteen. He putosivat molemmat lampeen.

Peter hengitti syvään ja tunsi samassa vihollisensa otteen heltiävän ja näki Aleckin huonona uimamiehenä hurjasti pärskyttävän. Peter tarttui häntä sääreen ja painoi mutaiseen pohjaan. Viisi kertaa Peter uudisti temppunsa päästäen hänet aina välillä hengittämään pinnalle. Viidennellä kertaa sai hän kuljettaa hänet henkihieverissä maihin, pani käsiraudat hänen käsiinsä ja sitoi vyön vankinsa nilkkojen ympäri.

Hän katsahti Monaan. Saman kysymyksen he lukivat toistensa silmistä. Peter katsoi isäänsä. Hän liikahti ruohikossa. Hän ei tiennyt ottelusta mitään.

"Hän ei tiedä mitä on tapahtunut", huohotti Peter. "Meidän on saatava hänet turvaan, Mona. Hänet tappaisi tietoisuus siitä, että hänen kintereillään ollaan – ja että – auttaessani häntä itsestäni on tullut henkipatto."

"Et ole yksin henkipatto", virkkoi Mona. "Minähän autoin sinua." Hän otti Peterin kasvot kättensä väliin samoin kuin oli tehnyt kerran ennen Peterin taisteltua suuren taistelunsa Aleckin kanssa. "Viemme isäsi leikkitupaan", kuiskasi hän. "Ja – rakastan sinua, Peter – rakastan sinua!" huudahti hän äkkiä loistavin silmin.

Aleck Curry oli saanut veden pois keuhkoistaan ja väänteli kahleissaan.

"Nopeasti, nopeasti!" kiirehti Mona. "Isä on saatava turvaan."

Peter nosti isän syliinsä. Hän oli kevyt kuin poikanen.

Mona kulki rinnalla katsellen hymyillen Peterin surullisiin silmiin. He kiiruhtivat niityn poikki. Sitten juoksi Mona edelle seuraten melkein huomaamatonta polkua tiheän metsän läpi, tuli sitten toiselle niitylle, ja siellä oli pienen metsikön suojassa Peterin rakentama, pieni hirsimaja, "leikkitupa", jossa hän tapasi pistäytyä majavalammelta käydessään. Sisällä oli havuvuode, jolle Mona levitti huopapeitteitä ja patjoja.

Donaldin silmät hymyilivät Peterille. "Et kai koskaan luullut näin saavasi kanniskella isääsi edestakaisin, Peter?" sanoi hän koettaen nauraa. Mutta pään painuessa patjoille sulkeutuivat silmät heti. Peter veti Monan pois. "Järven rannalla on vene", sanoi hän. "Vien Aleck Curryn pieneen kalliosaareen kahden mailin päähän mantereelta. Kukaan ei koskaan kulje siellä ja voin pitää hänet vankina, kunnes isä on terve, ja sitten –"

Lammelta kuului kiukkuinen huuto. "Jää isän luo, Mona. Sano hänelle minun menneen käymään Five Fingersissä. Palaan tätä tietä. Ehdin ennen pimeän tuloa. Hyvästi, Mona."

Hän suuteli Monaa. Tyttö piteli hänen kättänsä.

"Kun olet alhaalla suuren kannon luona, niin huuda, jos kaikki on kunnossa", pyyteli hän.

Mona seurasi häntä silmillään, kunnes hän hävisi. Sitten hän istuutui Donald Mc Raen viereen pidellen häntä kädestä. Tuntui kuluneen pitkä aika, kun Peterin merkkihuuto kajahti.

Hiljaisuus vallitsi metsässä. Ei se ollut koskaan tuntunut Monasta niin syvältä kuin tänään hänen istuessaan siinä Donald Mc Raen käsi omassaan. Miehen sormet kiertyivät hänen sormiensa lomiin kuin peläten, että hän jättäisi hänet. Hengitys oli tasaista ja hiljaista kuin lapsen. Äärimmäinen uupumus oli vaivuttanut kulkijan uneen.

Hämärä hiipi metsään, viimeinen punertava hohde vaaleni lännen taivaalta. Tuli se päivänhetki, josta Mona eniten piti, se jolloin pimeys kietoi samettivaippansa seudun ympäri. Hiljaisuus, metsän vienot kuiskeet ja illan rauha lisäsivät Monan rohkeutta ja luottamusta. Ja sitten hän kuuli majavalammelta Peterin äänen. Hän palasi.

Donald Mc Rae liikahti ja kuiskasi Peterin nimen, ikäänkuin olisi hänkin kuullut huudon.

Seitsemästoista luku.

Mona meni Peteriä vastaan.

"Hän nukkuu", sanoi hän Peterin käden kiertyessä hänen ympärilleen. "Jos hän vain saa nukkua yön, on hän aamulla terve." Ääni vapisi hänen koettaessaan lohduttaa Peteriä.

"Onko Aleck turvassa? Onko hän saarella?" kuiskasi hän.

"On, hän on säilössä ensi yön, ehkä pari päivää. Sitten –"

Mona silitti hänen poskeaan. "Kerromme Simonille, Pierre-sedälle ja isä Albanelille. He kyllä keksivät keinon."

"Olen ajatellut sitä", virkkoi Peter. "Mutta se ei käy päinsä. Lupaa minulle, Mona, olla puhumatta kenellekään mitään. Ei ainakaan ennen kuin huomenna tai ylihuomenna. Muistatko?"

"Oletko varma, että siten on paras?"

"Luulen olevan."

"Silloin en puhu."

He kuuntelivat oven takana. Donald Mc Rae nukkui.

"Sinun täytyy mennä kotiin."

Käsi kädessä kulkivat he metsän läpi. Puolen tunnin kuluttua saapuivat he Five Fingersiin vievälle kivikkopolulle. Siitä Mona palautti Peterin takaisin. Hiljaa hiipi hän kotona huoneeseensa ja istahti akkunaan.

Kuu nousi. Mona kuuli kotiväkensä palailevan kylältä. Five Fingersin valot sammuivat toinen toisensa jälkeen. Talot uinuivat harmaina varjoina yön hiljaisuudessa. Kuului vain kellon tikutus.

Sitä mukaa kuin tunnit kuluivat, valtasi Monan yhä kiihkeämpi halu pistäytyä Simon Mc Quarrien luona. Vain Peterin pyyntö pidätti häntä. Mutta Simoniin hän sittenkin pani viimeisen toivonsa. Ensi päivästä alkaen oli Simon ottanut Peterin hoiviinsa, rakastanut häntä kuin omaa poikaansa. Hiljalleen kypsyi Monassa epäilyistä huolimatta päätös mennä Simonin luo.

Hiljaa avasi hän oven, hiipi varpaillaan alakertaan ja pujahti ulos. Totutusta tavasta hän katsahti Peterin akkunaan ja koputti sitten ovelle.

Simon tuli avaamaan. Hän ojensi kätensä.

"Sinäkö, Mona? Mitä on tapahtunut?"

Mona puikahti sisään ja sulki oven.

"Sytyttäkää tuli. – On tapahtunut jotakin kauheaa." Mona painoi käsiään rintaansa vasten ja kasvot olivat hätääntyneet.

"Kerron teille", kuiskasi hän; "vaikka lupasin Peterille olla kertomatta. Peterin isä on tullut. Hän on leikkituvalla majavalammikon luona Peterin kanssa."

"Donald Mc Rae on tullut!" toisti Simon. Hänen tuikeat kasvonsa sulivat lempeiksi, ja ääni värisi iloa. "Kiitä Luojaa, Ange! Miksi se sinusta on niin kauheaa? Olemmehan odotelleet ja toivoneet kauan –"

Hän pysähtyi. Monan epätoivoinen ilme ajoi ilon hänen kasvoiltaan. "Onko tapahtunut jotakin?" kysyi hän. "Onko tapahtunut jotakin – Peterille tai Donaldille?"

Mona rupesi kertomaan puoliääneen. Simon seisoi kädet ojona ikäänkuin tarttuakseen johonkin.

"Mitä voi laki tehdä Peterille?" kysyi Mona lopetettuaan kertomuksensa.

Simon mittaili huoneen lattiaa. Hänen kasvoillaan oli kuin rautanaamio. Pitkät kädet riippuivat velttoina sivuilla.

"Jos Aleck pääsee saarelta ja pidättää Peterin tai ilmoittaa asiasta, saa Peter rangaistusta", puheli hän kuin itsekseen. "Ja sen hän tekee, jos suinkin voi. Hän vihaa Peteriä ja näkisi mielellään Donaldin hirressä ja Peterin vankilassa ja sinut –" Silmät kiiluivat kuin tiikerillä. "Miksei Peter tappanut häntä yksintein", huudahti hän menettäen hetkeksi malttinsa. "Ei – sittenkin on näin parempi", jatkoi hän tuokion kuluttua. "Parempi se on, vaikka käärmeelläkin on suurempi oikeus elää kuin Aleck Currylla."

Hän käveli edestakaisin. Äkkiä hän kysyi. "Mitä Peter aikoo nyt tehdä?"

Kysymys oli niin terävä, että Mona värähti. "En tiedä. Ei Peterkään tiedä muuta kuin että Aleck Curry täytyy pidättää luodolla kunnes Peterin isä on turvassa."

"Tarkoitatko paljasta kalliosaarta kahden mailin päässä majavalammelta?"

"Juuri sitä."

Simon väänteli sormiaan.

"Konstaapeli Carter tulla pöllähti tänne iltapäivällä", virkkoi hän lyhyeen. "Hän kertoi matkaavansa Georgian-lahden seuduille ja lepäilevänsä täällä muutaman päivän. Hän valehteli. Hän toimii yhdessä Aleckin kanssa. Jollei Aleck piakkoin ilmesty – tai jos hän sytyttää merkkitulia luodolle ja Carter näkee ne –"

"Aleckilla ei ole tulitikkuja", keskeytti Mona hänet. "Peter otti ne häneltä."

Simonin kasvot kirkastuivat.

"Se oli hyvä. Jospa Peter vain olisi ollut yhtä järkevä majavalammella."

Mona huudahti kauhuissaan.

"En tarkoittanut sitä, Ange!" lausui Simon koettaen naureskella. "Mutta pahassa pinteessä olemme. En näe, kuinka siitä selvitään. Peter oli oikeassa kieltäessään sinua puhumasta kenellekään. Pidän asian omana tietonani. Koetan toimittaa Carterin pian näiltä main. Älkääkö antako Carterin saada vihiä hommistanne. Ja – tärkeintä kaikesta – älä sano Peterille uskoneesi salaisuutta minulle. Ymmärrätkö, Mona?"

Simonin äänessä oli outo sävy, mikä peloitti tyttöä, mutta hän vastasi päätään nyökäten: "Ymmärrän. En sano Peterille mitään. Ja kerron teille kaiken mitä tapahtuu."

Tällä hetkellä Mona luotti Simon Mc Quarrieen enemmän kuin keneenkään muuhun. Hän ei huomannut Simonin kasvoille välähtänyttä synkkää, uhkaavaa ilmettä.

Ystävällisesti Simon saatteli tytön ovelle.

"Mene kotiin nyt, Ange, ja pane nukkumaan", virkkoi hän. "Äläkä näytä kenellekään huomenna, että olet huolissasi. Älä ainakaan Carterille." Mona pujahti kuutamoon. "Hyvää yötä, Ange", lausui Simon. "Hyvää yötä", kuiskasi Mona vastaan.

Hetkisen Mona viivähti epäröiden Simonin oven lähellä kasvavan suuren kuusen varjossa. Hän katsahti Simonin akkunaan. Tuntui hyvältä nyt kun se oli tehty. Yhden seikan hän oli pitänyt omana tietonaan. Ja se oli hänen oma pelkonsa Aleck Curryä kohtaan. Vihannut hän oli Aleckia jo nuoresta tytöstä, mutta vasta tänä iltana oli pelko saanut sijaa hänen mielessään. Hän tunsi Aleckin hetken nyt tulleen ja tiesi, että tämä kostaisi.

Monan kädet puristuivat nyrkkiin. Sama uhkaava tuli, jonka hän oli nähnyt Simonin katseessa, loisti nyt hänen omista silmistään.

Hän oli jo melkein Pierre Gourdonin talon varjossa, kun näki jonkun tulevan vastaansa. Se oli Peter.

Hän näytti hämmästyvän.

"Luulin sinun olevan nukkumassa", sanoi hän hiljaa. "Kuljin akkunasi ohi. Halusin olla lähettyvilläsi hetkisen."

Hän kiersi kätensä Monan ympärille, katsoi häntä huolestuneena silmiin ja suuteli sitten hänen tukkaansa.

"En voinut." Mona vapisi. "En saanut unta. Ajattelin, ajattelin – kunnes minusta tuntui, että minun täytyi huutaa, hypätä ulos akkunasta ja juosta luoksesi."

"Pelästyit majavalammen tapausta. Mutta kaikki selviää vielä. Aleck on tallessa. Hän ei voi vahingoittaa meitä."

Mona katsahti ylös ja näki Peterin silmissä saman katseen, minkä oli huomannut Simonin silmissä. Peter puristi häntä lujemmin.

"Peter, et saa salata mitään minulta", sanoi Mona. "Ajattelemme kumpikin samaa – pelkäämme samaa. Mitä tekee Aleck Curry päästyään saarelta? Siellä emme voi pitää häntä kauan. Miten sitten käy?"

Peter koetti nauraa.

"Eivät ne voi sen kummempaa tehdä kuin lähettää minut vankilaan. Ja jos niin käy – odotatko minua, Ange?"

Mona huomasi kuinka hän ponnisteli lyödäkseen kaiken leikiksi.

"Odottaisin sinua koko ikäni, Peter!"

Äkkiä Peter vetäisi hänet rakennuksen varjoon. Hän tuijotti pihamaan toiseen laitaan.

"Katso!" sanoi hän.

Mona katsoi ja näki varjon hiiviskelevän. Se läheni ja kääntyi Simonin tuvalle. Vaistomaisesti Mona arvasi kuka se oli, mutta odotti Peterin puhuvan.

"Tapasin hänet hiiviskelemästä täällä. Äsken hän nuuski teidän nurkkianne, katseli ylös akkunaasi ja painui sitten Simonin tuvalle päin. Sitten hän luikersi metsään. En tiedä, kuka hän on, mutta olin kymmenen askeleen päässä hänestä ja näin hänen olevan poliisinpuvussa. Hän vaanii isää ja ihmettelee Aleck Curryn häviämistä."

"Hänen nimensä on Carter", sanoi Mona. "Hän tuli iltapuoleen Five Fingersiin."

Kahdeksastoista luku.

Pitkän aikaa seisoivat he seinivieressä varjossa. Rauhallisena uinuva yö, josta vain sirkkain siritys ja mainingin loiske hiljaisina kuuluivat, tyynnytti Monan mielen. Peterin ollessa lähellä hän ei enää peljännyt. Peter kertoi isästä. Kahdesti oli Donald herännyt ja kysellyt Monaa. Peterin ääni oli iloinen hänen sitä kertoessaan. Hänestä oli hauskaa, että isä piti Monasta. Kaikki olisi vielä kerran hyvin, ja he olisivat kaikin onnellisia.

Jäätyään yksin Mona vasta huomasi, kuinka aika oli kulunut. Kello oli jo kolme. Hän istuutui akkunaansa katselemaan päivännousua. Nyt, kun Peter rohkeine, valoisine uskoineen oli poissa, alkoivat mustat ajatukset jälleen kiusata häntä. Simon oli kallio, johon Mona takertui avuttomuudessaan. Oli hyvä, että hän kertoi hänelle kaiken. Mutta mitä hänkään voisi tehdä?

Hän muisti synkän katseen, jonka oli nähnyt Simonin ja Peterin silmissä. Sydän jyskytti. Hän tarttui akkunalautaan. Tappaisiko toinen heistä – Peter tai Simon – Aleck Curryn?

Hän kätki kasvot käsiinsä. "Oi, ei, ei! Mitä tahansa, mutta ei sitä", kuiski hän epätoivoisena.

Kun ensimmäiset valkoiset savukierteet nousivat Five Fingersin piipuista, läksi Mona akkunan äärestä jäykin kasvoin. Aamuaurinko tulvi huoneeseen, ja sen valossa hän hajoitti tukkansa ja harjasi sitä. kunnes se liehui hänen ympärillään loistavana vaippana. Hänen kaunis tukkansa oli Peterin ylpeys. Hän koetti laulaa kiirehtiessään Josetten avuksi aamiaispuuhiin. Hän aloitti aina päivänsä laululla, mutta tänä aamuna tarttuivat säveleet kurkkuun.

Katsahtaessaan ulos akkunasta huomasi hän harmahtavan usvan peittävän auringon ja tunsi savunhajun.

Mennessään alakertaan hän tapasi ensimmäisenä Pierren ja sai häneltä tavanmukaisen aamusuudelmansa.

"Pohjoiset ja läntiset metsät ovat tulessa", sanoi Pierre huolestuneen näköisenä. "Five Fingers on turvassa, mutta sydäntäsärkevää on ajatella, että laajat alat muuttuvat mustiksi ja kuolleiksi jonkun ihmisen varomattomuuden takia."

Savua syytteli Mona kirvelevistä silmistään. Samainen savu auttoi häntä koko päivän. Sillä Monasta kasvava puu oli olento, jolla oli henki ja sielu ja metsäpalon riehunta oli hänestä melkein yhtä kaamea tapaus kuin rokko, joka kerran heitti varjonsa Five Fingersin ylle.

Heti aamiaisen jälkeen hän meni Simonin luo. Siellä istui Carter. Hän oli kotkannenäinen, teräväsilmäinen mies, joka katsoi Monaa niin tutkivasti, että tämä tunsi olonsa ilkeäksi. Lausuttuaan pari ylimalkaista huomautusta metsäpalosta läksi hän.

Simon Mc Quarrie näytti huolestuneelta.

"Carter on osastonsa terävin mies, eikä hän koskaan liiku turhanpäiväisissä asioissa. Hän jätti meidät näin pian, ettei herättäisi epäluuloja. Hän poikkesi kysymään minulta suorinta tietä luoteeseen päin ja sanoi lähtevänsä puolen tunnin kuluttua viemään ilmoitusta metsäpalosta. Se on toinen valhe. Hän ei poistu puolen mailin päähän kylästä. Hän etsii Peteriä – ja jos hän vielä osuu hänen jäljilleen –" Äkkiä hykerteli hän käsiään ja suupielissä oli julma hymy. "Jos Carter menee sammutustöihin, menen minäkin!" selitti hän. "Five Fingers on vaarassa, eikä hän voi käännyttää minua takaisin."

Mona kertoi Peterin käynnistä ja tarkaten Simonin ilmettä lausui puoliääneen pelkonsa Aleck Curryn suhteen.

Hän hämmästyi sanainsa vaikutusta. Simon seisoi mykkänä, tuijottaen häneen. Sitten laskeusi hänen luiseva kätensä Monan olalle. "Älä edes kuiskaa sellaista missään muualla kuin täällä", sanoi hän. "Ymmärrätkö? Ei Peter tapa häntä. Enkä minä liioin nyt välitä Aleck Currystä. Minulla on nyt Carter!"

Simon jätti hänet ja tavoitti ulkona Carterin.

Lopun aamua Mona odotteli Peteriä. Päivällistä syötäessä Pierre Gourdon ei puhunut muusta kuin metsäpalosta. Tuli oli jo varmasti tullut rautatien poikki kolmekymmentä mailia pohjoiseen, arveli hän, ja eteni tasaisesti itään päin. Jos tuuli yltyisi ja kääntyisi etelään, olisivat Five Fingersin metsät vaarassa. Itse kylä, jota kolmelta taholta ympäröivät metsälinjat ja pellot sekä neljänneltä Superior-järvi, olisi turvassa.

Iltapuoleen peitti ohuen sumun kaltainen savu pellot. Aurinkoa ei näkynyt. Eläimet tulivat ihmisasuntojen lähettyville ja ihmiset jättivät työnsä puhellen siitä, mitä lähitunnit toisivat mukanaan.

Monaa halutti puikahtaa majavalammelle katsomaan Donald Mc Raeta. Hän tiesi Peterin olevan siellä. Sumun tihentyessä arvasi hän hänen pistäytyvän Five Fingersissä.

Viime tunnin aikana ilma oli käynyt kuumaksi ja raskaaksi. Tuntui tuskin tuulenhenkeä. Mona meni Odette Clamartin kanssa uimaan lahdelle. He näkivät Peterin soutavan järveltä päin. Odette peitti silmänsä molemmin käsin Peterin suudellessa Monaa. "Tahtoisin puhua kanssasi. Menen teille", kuiskasi Peter. Hän näytti kalpealta savussa, ja hänessä oli jotakin outoa.

Hetken kuluttua Mona oli kotona.

"Isä voi paremmin", sanoi Peter. "Ensi yönä vien hänet jonnekin. Pelkään tulta. Jos tuuli kääntyy, on se täällä tunnissa, parissa. Nyt käyn viemässä Aleckille vähän muonaa. Järvellä tuntuu tuuli, ehdin tunnissa takaisin. Palatessa käyn katsomassa sinua ennenkuin menen isän luo. Oletko nähnyt Carteria?"

"Aamulla. Hän läksi silloin."

"Entä Simonia?"

"Hänkin on poissa."

Puolen tunnin kuluttua Mona oli hiekkarannalla suuren kallion kupeella odottelemassa Peteriä. Hän huomasi tuulen kääntyneen. Se heilutteli hänen suortuviaan järvelle päin. Se merkitsi, että tuli tulisi harjujen yli Five Fingersiin!

Vähän ajan kuluttua hän tuskin enää eroitti Middle Fingersin toista rantaa. Paksu, musta savu läheni pohjoista ja läntistä suuntaa. Sitten hän eroitti heikosti järvellä liikkuvan haamun. Hän arvasi sen olevan Peterin. Tulija läheni ärsyttävän hitaasti. Mutta Mona ei uskaltanut huutaa hänelle noin kauas. Peter souti, ja aironvetojen väliä oli varmaan puoli minuuttia. Miksi hän hidasteli noin? Olikohan saarella tapahtunut jotakin? Olisiko Simon käynyt siellä?

Monaa värisytti. Sitten hän huusi Peteriä. Ääni kaikui omituisen kirkkaana. Soutaja nosti aironsa kuunnellen hiljaa.

"Peter", huusi Mona uudelleen. "Peter, olen täällä – niemenkärjessä!"

Soutajan täytyi kuulla huuto. Oli omituista, ettei hän vastannut. Kuului jälleen airojen loisketta, ja Mona näki veneen kääntyvän häntä kohti. Olipa kummallista, ettei Peter laskenut suoraan niemekkeelle, vaan vei venheensä kivikkoon, puolensadan jaardin päähän, jonne hänen oli vaikea kavuta. Mona seisoi valkoisella hiekkarannalla odotellen Peteriä. Hän kuuli hänen askeleensa kalliolla ja näki hänen sitten lähestyvän sakean, pimeän savun läpi.

"Olen täällä, Peter", kutsui Mona.

Tulija näytti suurelta ja hidasliikkeiseltä Peteriksi. Se oli savun ja hämärän syy. Mona ojensi kätensä. Sitten seisahtui hänen sydämensä. Kymmenen askeleen päässä hänestä seisoi Aleck Curry.

Yhdeksästoista luku.

Sillä hetkellä Mona tunsi ensimmäisen kerran elämässään äkillisen iskun herpaisevan koko olentonsa. Käsivarret laskeutuivat veltosti, ja häntä huimasi niin että oli kaatua. Jos jotain olisi ollut hänen ulottuvissaan olisi hän tarttunut siihen kiinni. Hän ei tiennyt, että Aleck Curry ei huomannut hänen heikkouttaan – että hän seisoi kuin kivikuva, silmät vain liekehtivät ja huulet olivat raollaan. Mikä hänestä tuntui kokonaiselta ajanjaksolta käsitti vain muutaman sekunnin. Sitten hänen ajatuskykynsä palasi kiivaasti. Hän oli erehtynyt. Simon ei ollut ollut saarella. Hän ei ollut vahingoittanut Aleck Curry'a ja Aleck oli palannut Peterin veneessä. Mitä oli tapahtunut Peterille?

Hän ei lausunut tätä kysymystä. Se leimahti hänen silmistään Aleck'in lähestyessä, kunnes hän oli melkein Monan ulottuvissa. Hänellä oli yllään vain paita ja housut, ja hän oli paljain jaloin. Mona voi nähdä hänen paljaan kaulansa. Ja yllätys, ilo, tietoisuus voitostaan kuvastui hänen tummissa kasvoissaan. Hän hymyili Monalle, ja hän ojensi käsivartensa häntä kohti ikäänkuin hän olisi ollut Peter.

"Tein kaupat Peterin kanssa", hän sanoi, "ja hän vaihtoi paikkaa kanssani. Sain hänet käsittämään, mitä se merkitsi hänelle ja hänen isälleen ja sinulle. Antaisin hänen isänsä mennä ja unohtaisin kaikki – sen asian takia, jota haluan. Olipa onni, että tapasin sinut."

Se oli kömpelö valhe, ja sanat takertuivat hänen huulilleen. Hänen uhkauksensa täytti Monan kauhulla. Mutta hän ei antanut miehen nähdä sitä. Tämä astui askeleen lähemmäksi, ja Mona väistyi taaksepäin. Äkkiä hän sai mielijohteen, jonka heti puki sanoiksi. Hän katsahti kallionrinnettä ylös. "En tahdo, että Carter näkee sinut täällä", huudahti hän. "Hän kulki niemekkeen ympäri kanssani ja luulen hänen nyt olevan tuolla ylhäällä."

Sanat tekivät vaikutuksen Aleckiin. Hän astui lähemmäksi kalliota, niin että huipulla oleva henkilö ei voinut nähdä heitä. Mona seurasi häntä, taistellen pelkoaan vastaan.

"Miksi ei Carter saa nähdä meitä?" hän kysyi kuiskaten käheällä äänellä.

"Sillä – jos hän näkisi meidät – kaikki olisi hukassa. Et silloin uskaltaisi auttaa minua. Ja tahdothan, Aleck – auttaa minua, etkö tahdo?" Aleck hämmästyi nähdessään muutoksen hänessä. Hän oli pannut kätensä Aleckin käsivarrelle ja katsoi häntä loistavin silmin. "Mutta sinun täytyy kertoa minulle totuus. Ei ole mitään hyötyä valhettelemisesta. Mitä teit Peterille hänen tullessaan saarelle?" Hänen sormensa puristivat toisen käsivartta.

"Savu oli paksua", sanoi Aleck. "Kuulin hänen tulevan ja piilouduin veteen. Sitten iskin hänet tajuttomaksi nuijalla. Hän ei ole menehtynyt – ei pahoin loukkaantunut – mutta hän pysyy varmasti saarella!"

Mona tukehdutti hiljaisen vapautuksen huudahduksen, mikä pyrki hänen huulilleen. Hänen silmänsä loistivat Aleckia katsahtaessaan, ja äkkiä toinen tämän isoista käsistä tarttui Monan käteen. Tämä tunsi hänen hengityksensä lähellään. "Sanoin sinulle, että hetkeni on tuleva", hän huudahti käheällä, voitonriemuisella äänellä. "Minun hetkeni! Ja se on käsissä. Olen saanut molemmat varmaan talteen – toisen hirteen, toisen –"

"Sh-h-h!"

Mona pani sormen huulilleen. Se oli tekosyy irtaantua hänestä, saada kätensä vapaaksi – ja estää Aleck huomaamasta hänen sydämensä säikähtynyttä tykintää. Hän katsahti taas kalliolle päin.

"Kuulitko mitään?"

"En mitään. Ja jos joku kuulee meidän puhuvan, on se sinun syysi eikä minun!"

Oli mahdotonta erehtyä miehen kasvojen ja silmien ilmeestä. Mutta Mona ei väistänyt vaaraa. Se ei uhannut ainoastaan häntä, vaan myös Peteriä ja Donald Mc Raeta ja Simonia, jos tämä oli loukannut Carteria. Se oli äkisti ja odottamatta tullut hänen – Monan – taisteluksi – yksin hänen. Jos Aleck aavistaisi totuuden, aavistaisi Monan taistelevan petkuttaakseen hänet, ei mikään pelastaisi tätä. Hän hymyili Aleckille ja nauroi hyvin hiljaa, hermostuneesti väännellen käsiään. Hän katsoi häntä sametinpehmoisin silmin kätkien vihan ja epätoivon. Hän ei koskaan ollut näyttänyt puoleksikaan niin kauniilta eikä taipuvaiselta Aleck Curryn silmissä.

Monan sormet puristivat taas hänen käsivarttaan.

"Minun on saatava Carter pois", hän kuiskasi. "Minun täytyy tehdä se, Aleck! Hän ei saa tietää. Kiiruhdan. Ja sitten tulen takaisin. Lupaan sen!"

Kauhu valtasi hänet, kun Aleck veti hänet puoleensa. Mutta sittenkään hän ei vastustanut. Hiljaa huudahtaen tämä sulki hänet syliinsä. Hän oli avuton, hänen päänsä taipui taaksepäin ja toisen paksut huulet tukehduttivat hänet suuteloilla. Hänen voimansa katosivat, ja hän lepäsi veltosti Aleckin käsivarsilla. Se pelasti hänet. Aleckille se merkitsi antautumista. Hänen käsivartensa ote heikentyi ja Mona voi hengittää. Heikosti hän painautui Aleckia vastaan ja tämä päästi hänet väljemmälle. Mutta hän tunsi yhä tämän kuuman hengähdyksen ikäänkuin myrkyllisen höyryn kasvoillaan. Mies kumartui häneen päin ja suuteli häntä uudelleen suulle. Se sattui Monaan iskun tavalla.

"Minun täytyy – minun täytyy saada Carter pois!" hän läähätti. "Sitten tulen takaisin. Jollet anna minun tehdä sitä, niin huudan – ja Carter kuulee meidät. Mutta jos annat minun toimittaa hänet pois, niin hän – ei koskaan kykene kertomaan Peterille –".

Hänen täytyi lopettaa puheensa. Aleckin kasvot muuttuivat epähurskaan ilon vaikutuksesta. Hän katsoi Monaa läheltä silmiin, ja tämä katsoi häntä takaisin, pelkäämättä.

"Annan sinun mennä – toimittamaan Carter pois", hän sanoi. "Jollet tule takaisin, menen Five Fingersiin – ja tiedät mitä se merkitsee Peterille ja hänen isälleen." –

"Palaan", valehteli Mona.

Hän kiipesi kapeata polkua myöten vuoren huipulle ja voidessaan tyynesti hengittää hän huusi Carteria nimeltä – kyllin äänekkäästi, että Aleck kuulisi sen.

Sitten hän alkoi juosta. Hän tunsi itsensä vielä heikoksi, ja hänestä tuntui kuin Aleck Curryn syleilyjen ja suutelojen myrkky seuraisi häntä. Hän alkoi nyyhkiä. Hän ei voinut enää peräytyä tieltään. Hänen piti kertoa jollekin totuus – vaikka kenelle, ensimmäiselle ihmiselle, jonka tapaisi. Mutta Simonille ennen kaikkea. Pienellä saarella Peter voisi kuolla. Mahdollisesti oli Aleck tappanut hänet; sellainen teko oli hänen vallassaan ilman että laki voisi häntä rangaista. Hän alkoi valittaen huutaa hänen nimeään. Sitten hän tuli jyrkän kallion paljaalle huipulle. Hän pysähtyi kauhuissaan huohottaen melkein kaatumaisillaan nääntymyksestä.

Tuuli puhalsi hänen kasvoilleen. Pohjoisessa päin ei ollut enää mustaa savupilveä, vaan tulen vallassa oleva maailma. Liekit ulottuivat maasta taivaaseen. Punaisena tulimerenä ne lainehtivat vuorenselkien huipulta toiseen. Pierre Gourdonin pelko oli muuttunut todellisuudeksi. Tuli raivosi itse tuulen nopeudella Five Fingersissä.

Hän juoksi eteenpäin. Hän tuli vihdoin aukeamalle ja hoiperteli sen poikki. Näkyi tulta taloista. Simonin talo oli pimeänä. Mutta siitä huolimatta hän horjui sitä kohti, toivoen viimeiseen saakka – ja melkein ovella hän kohtasi Simonin. Hän oli vakava ja äänetön, harmain, kovin kasvoin. Sitten hän kuuli Monan läähätyksen, kuuli tämän yrittävän kertoa kauheat uutisensa ja ojensi käsivartensa ja sulki hänet syliinsä – ja Mona kertoi mitä Peterille oli tapahtunut.

Kymmenen minuuttia myöhemmin lähti Simon matkalle purjeveneessä.

"On niin pimeä, ettei Curry näe minua kulkiessani lahden suun halki", hän sanoi. "Ja saavun Peterin luo puolessa tunnissa."

Mona palasi Simon Mc Quarrien majaan, kiipesi Peterin huoneeseen ja sytytti lampun. Seetripuisesta kotelosta hän löysi Peterin 38-kaliiberin kiväärin ja latasi sen tottunein sormin. Sitten hän sammutti tulen, laskeutui portaita alas ja lähti siihen suuntaan, missä hänen piti tavata Aleck Curry. Oli vain yksi tie, ja hän oli tehnyt päätöksensä. Hänellä oli oikeus niemen päässä odottaa Simonia ja Peteriä. Ja jos Aleck uhkasi häntä – tai kävi häneen taas käsiksi – niin hän tappaisi hänet. Se olisi ainoa ratkaisu. Se pelastaisi Peterin, Peterin isän ja hänet itsensä.

Se ei olisi mikään hirmutyö, ainoastaan välttämätön ja oikeudenmukainen teko: – pyyhkäistä pois elävien kirjoista sellainen ihmishenki, joka uhkasi hävittää koko hänen maailmansa.

Hän oli sivuuttamaisillaan Clamartin tuvan, kun valkoinen olento syöksyi esille pimeästä, ja hän ehti juuri piiloittaa pistoolin pukuunsa, kun Odette Clamart tarttui kiihkeästi hänen käsivarteensa. Odetten suloiset kasvot olivat kalpeat ja hän oli hengästynyt juoksusta.

"Se on kauheata", hän huudahti. "Jame sanoo, että tuli on tunnissa majavapadollanne ja hän on juuri lähtenyt siihen suuntaan Jeremie Poulinin ja Carterin kanssa – estääkseen sen pääsyn viimeisen harjun yli."

"Carterinko?" läähätti Mona.

"Niin. Jame kertoi hänelle Peterin rakentamasta majasta, ja Carter sanoi, että on häpeä, jollei sitä ja majavia pelastettaisi. Jame sanoo, että se on mahdotonta – ettei sata miestä kykene estämään tulta – mutta Carter vaatimalla vaati, ja he läksivät."

Mona yritti lausua muutaman sanan ja oli iloinen, kun Odette kiiruhti eteenpäin, huutaen Monalle koettavansa saada kiinni Jamen, ennenkuin tämä poistui aukeamalta ja antaakseen tälle aamiaisen.

Carter oli palannut – ja oli matkalla majaan, jossa Peterin isä oli piilossa. Ja tämä maja, Jame sanoi, joutuisi keskelle tulta tunnin kuluttua. Mitä toivoa saattoi Donaldilla olla Peterin ollessa kuolleena tai haavoittuneena saarella, ja Simonin lähdettyä?

Mona huudahti. Pihkaisessa, aina vihertävässä metsässä majavapadon kohdalla tuli riehuisi hävittävällä voimalla, mitä ei mikään elävä olento voisi tukahduttaa, jos tuuli oli myötäinen. Ja Donald Mc Rae joutuisi sairaana ja avutonna sen ensimmäiseksi uhriksi.

Vaara, joka uhkasi Peterin isää kahdelta taholta, aikaansai nopean ja valtavan muutoksen Monassa. Hänen täytyi taistella Carteria vastaan – ja hänen täytyi taistella tulta vastaan! Ajatus Aleck Currystä muuttui toisarvoiseksi. Hän voi myöhemmin järjestää asian Aleckin kanssa. Nyt hänen täytyi ehtiä majalle. Hän ei saanut kadottaa minuuttia, ei sekunttiakaan, jos mieli tulla sinne ennen Jame'ia ja Carteria. Hän alkoi taas juosta, seuraten niityn poikki vievää polkua metsikköön kylän ja järvenrannan välillä. Hänen ja Peterin jalat olivat raivanneet tämän tien tasaiseksi, ja hän tiesi savun ja yön yhä yltyvässä pimeydessä kulkevansa nopeammin kuin Carter ja Jame Clamart, jotka kulkivat epätasaisempaa valtatietä. Kymmenessä minuutissa hän saavutti kallion, mikä seurasi rantaa länteenpäin.

Täällä hän oli korkealla, puut eivät sulkeneet häneltä näköalaa harjujen yli. Näky kauhistutti häntä. Pohjoisessa päin ei näkynyt enää mustaa muuria. Koko maailma oli punaisena, keltaisia salamoita liekehti rätisten. Lännessä taas, majavapadon takana, hän näki liekkien kiemurtelevan tiheään kuusi- ja seetripuumetsään, jossa kymmenentuhatta tynnyriä pihkaa muutti uinailevan metsän kiehuviksi hornankattiloiksi. Hän tunsi tämän pihkan hajun voimakkaasti sieramissaan, ja hän voi kuulla tulen vinkuvan, kaukaisen kohinan. Se muistutti isojen sulatusuunien kohinaa silloin kun polttoaineiden ovet ovat auki. Mutta tuuli hänelle kumminkin aiheutti kovimman tuskan. Oli alkanut tuulla ankarasti pohjoisesta ja lännestä, mikä toi mukanaan vallan tukehduttavan kuumuuden. Ja tämän kuumuuden ja tuulen mukana tuli myöskin yhä tihenevä tuhkapilvi, jonka hiukkaset pistelivät niin, että hän pysähtyi riisuakseen hameensa ja sitoakseen sen hiustensa ja kasvojensa yli.

Puolitiessä padolle, ja vielä toinen maili kuljettavanaan, hän näki liekkien hyppelevän viimeisen harjun yli. Hänen rohkeutensa väistyi äkisti ja tuska ja epätoivo valtasi hänen sydämensä. Hän tuli liian myöhään. Tuon harjun ja Peterin isän olinpaikan välillä oli vajaa maili kuusi-, seetri- ja palsamipuumetsää, joiden seassa oli tiheään pihkapitoisia nuoria kuusia. Ei mikään voima voisi pysähdyttää uhria vaativan tulen nopeutta. Takaapäin tulevan tuulen ajamina olisivat liekit majan kimpussa, ennenkuin hän ehtisi kulkea neljänneksenkään matkasta.

Hetkeksi hän vaipui maahan avuttomana, nyyhkyttäen murtuneena nähdessään, kuinka armoton punainen kuolema oli voittanut hänet ja – Carterin. Ja tällä hetkellä hänen tuskansa oli suurempi kuin Aleckin kertoessa Peteristä. Hän kuvitteli sairaan miehen ryömimässä nelinkontin tuossa tulimeressä huutaen Peteriä ja häntä ja kuollen heidän nimensä huulillaan.

Hän nousi horjuen jaloilleen ja jatkoi matkaansa, rukoillen hädässään, että Donald Mc Raella olisi voimaa laahautua järven rannalle. Jollei tämä voima jo ollut tullut hänelle, niin oli nyt jo myöhäistä, sillä Monan ponnistellessa korkean ja rosoisen rinteen yli tuuli puhalsi kuumana vasten hänen kasvojaan, ja siinä, missä majavapadon piti olla, oli punainen liekkihorna.

Polku laskeutui hänen kiiruhtaessa eteenpäin, – laskeutui ulkonevista kalliolohkareista tasaiseksi lahden hiekkamaaksi, ja äkkiä hän metsän syvyydestä kuuli liikuntaa ja elävien olentojen hurjaa ääntä. Leimuavin silmin ja läähättäen livahti iso hirvi niin läheltä häntä, että hän väistyi sen tieltä. Sitä seurasi kintereillä tummempi, pyöreämpi eläin, jonka hän tunsi karhuksi, pyrkien voimiensa takaa veden turvaan. Hän tuli aukealle hiekkarannalle, jossa polku kääntyi suoraan harjua kohti majavapatoa päin. Siinä hänen oli pysähdyttävä.

Valittaen Mona huusi – Peteriä, Simonia, Donald Mc Raeta ja sitten Jumalaa; ja lopulta hän laskeutui maahan peittäen kasvonsa hameeseensa, valmiina lausumaan itse kuolemankin tervetulleeksi tällä hetkellä, jolloin ei vain hänen maailmansa vaan kaikki, joita hän rakasti, olivat tuomitut hävitykseen.

Hän katsahti ylös kuullessaan äänen liekkien keskeltä. Palavan metsän punasta hohdetta vastaan hän havaitsi eriskummallisen varjon. Se ei ollut hirvi eikä metsäkauris eikä mikään hänen ennen näkemänsä eläin. Hän nousi ja näki, että se oli mies, joka oli kumarassa, suuren taakan alla, jota hän kantoi. Hän päästi huudon, ja tukahtunut ääni vastasi hänelle – kummallinen, kauhea, epäinhimillinen ääni, mutta sen äänen sointu sai hänen sydämensä melkein halkeamaan riemusta. Olennon laskiessa kantamuksensa valkoiselle hiekalle ja noustessa ylös hän näki, että se oli Peter. Mona kompuroi häntä vastaan. Peterin käsivarsi kääriytyi hänen ympärilleen, ja hän voi kuulla tämän huohottavan taistelunsa jännityksestä, ja sydämen lyövän niin kovasti, että jokainen lyönti värähdytti ruumista. Peterin heikkous herätti hänen oman voimansa eloon, ja silmänräpäyksessä hän lankesi polvilleen hiekalla makaavan miehen viereen.

Se oli Donald Mc Rae. Kirkas valo leimahti taivaalla heidän päittensä päällä, ja hän näki, että hänen kätensä ja kasvonsa olivat mustat, ja hänen silmänsä olivat sulkeutuneet, vaikka hän hengitti. Mona irroitti hameensa päänsä päältä ja juoksi kastamaan sen vedessä, mutta hänen palatessaan Peter polvistui isänsä vieressä ja työnsi pois märän vaatteen.

"Ei vettä", hän sanoi. "Meidän on saatava jotakin muuta. Hän on palanut."

Hän kiersi käsivartensa Peterin ympäri, ja tämä painoi päänsä hänen olkapäälleen. Silloin hän kertoi Monalle, että Aleck oli pettänyt hänet ja jättänyt hänet saarelle. Kuivan vesiajopuun avulla hänen oli onnistunut uida rannalle, mutta liian myöhään ehtiäkseen majaan ennen sen syttymistä. Hän löysi isänsä menossa järvelle, ponnistellen eteenpäin nelinryömin, tuli kintereillään. Hänen kätensä ja kasvonsa olivat pahasti palaneet. Hetkinen vain ja hän olisi tullut liian myöhään. Hänen äänensä tukehtui, ja Monan käsi silitti hellästi hänen kasvojaan ja hän suuteli hänen kuumaa otsaansa.

Sitten he kantoivat Donald Mc Raen kallion suojaan, jossa he pääsivät savusta ja kuumuudesta. Ja täällä Mona kertoi Peterille Aleckin tulosta niemekkeelle, vaieten kumminkin siitä mitä siellä tapahtui, ja että Simon Mc Quarrie oli mennyt saarelle purjeveneessä ja oli varmasti tuleva suoraan tänne havaittuaan Peterin lähteneeksi. Asettaessaan Donaldia mukavammin ja odottaessaan kallion suojassa tulimyrskyn loppua, hän kertoi Peterille myöskin Carterista.

Peter ymmärsi, mitä se tarkoitti kumartuessaan isänsä yli. Melkein kuiskaten hän puhui Monalle. Hänenkin piti lähteä. Hän ei menisi pitkäksi ajaksi – mahdollisesti viikoksi, kuukaudeksi. Ei hän sitä tehnyt itsensä takia. Ei hän peljännyt Aleckia eikä lakia. Hän oli tehnyt lammikolla juuri sen, minkä hän tekisi uudelleen, jos niin tarvittaisiin, koko maailman silmien edessä. Mutta hänen isänsä tarvitsi häntä. Eikä hän – Mona – koskaan myöskään katsoisi häneen samalla ylpeydellä ja rakkaudella, mikä teki hänet niin voimakkaaksi, jos hän jättäisi tekemättä, mikä oli oikein tällä hetkellä. Ilman häntä hänen isänsä oli hukassa. Hän toivoi Simonin tulevan venheineen, sillä sillä veneellä he voisivat paeta erämaahan kauemmaksi länteen.

Mona ei vastannut mitään. Hänen oli kyllin vaikeata hengittääkin tuntiessaan jotain paksua nousevan kurkkuunsa. Mutta hänen kätensä silitti Peterin kättä ja hänen poskensa painui tämän poskea vastaan, ja huolimatta rinnassaan tuntuvasta tuskasta oli hän ylpeä rakastetustaan. Hänen mieleensä johtui ajatus Sir Nigelista, ritarillisesta nuoresta miehestä, joka oli niin hänen Peterinsä kaltainen tunteellisine, poikamaisine kasvoineen, ja siitä, miten Mary niin urhollisesti lähetti hänet suuriin sotiin, joissa hän pitkien vuosien kuluessa kohosi kuolemattomaan maineeseen. Hän terästi mielensä kuten Sir Nigelin lemmitty varmaan oli tehnyt, ja sanoi Peterille, että se oli ainoa oikea tie. Samalla hänet valtasi omituinen, selittämätön aavistus, ja hänen sydämensä tuntui pysähtyvän hänen kuullessaan Simon Mc Quarrien veneen karahtavan rannan hiekkaan. Mutta hän hymyili ja suuteli Peteriä – ja sitten Simon seisoi heidän edessään. Seuraavassa hetkessä hän oli taas lähtenyt, tällä kertaa kylään noutamaan elintarpeita ja lääkkeitä, mitkä olivat tarpeen Peterin ja hänen isänsä matkaa varten.

Tunnin verran he olivat yksin, ja Donald Mc Rae koetti hillitä valitusta, mikä tahtoi tunkeutua hänen huulilleen. Mutta hän ei voinut avata silmiään ja Mona löyhytteli hiljalleen märän hameensa lievettä vilvoittaakseen häntä ja kertoi, että Simon oli paraikaa hakemassa lääkkeitä. Peter nauroikin ja puhui äkkinäisestä tulen levenemisestä ikäänkuin huvittavasta seikkailusta. Oli hyvä, ettei Donald pimeässä voinut nähdä heidän jännitettyjä ja surunvaltaamia kasvojaan.

Simon palasi.

"Carter on palannut kylään ja teki valmistuksia tullakseen tätä tietä veneellä, kun minä tulin salmesta", kuiskasi hän heti Monalle.

Peterin kanssa Mona meni veneen luo, jättäen Simonin yksin hetkeksi vanhan ystävänsä kanssa. Ja Simon se vähän ajan kuluttua tuli rantaan kantaen Peterin isää käsivarsillaan. Hellästi hän asetti hänet huopapeitteistä muodostetulle vuoteelle venheen pohjalle.

"Jumala olkoon kanssasi, Donald", hän kuiskasi särkyneellä äänellä. "Jumala olkoon kanssasi – aina."

Sairas mies kohotti palaneen kätensä toisen kasvoille.

"He ovat aina olleet minun kanssani, Simon", hän kuiskasi takaisin. "Jumala – ja Helen. Ja nyt, kun olet tehnyt niin kunnon miehen Peteristä, toivon voivani mennä heidän luokseen pian."

Pimeässä Mona irtaantui Peterin syleilystä.

"Peter, joudu. Sinun on mentävä."

"Palaan pian, Ange."

"Ja minä – P. Annen nimessä lupaan odottaa sinua, kunnes tulet – Peter – vaikka odottaisin, kunnes uusi metsä kasvaisi palaneitten sijaan. Hyvästi, rakkaani."

Ja niin hän oli luisunut pois Peterin luota, eikä tämä yrittänyt seurata häntä savuiseen pimeyteen, vaikka hänen korviinsa sattui nyyhkytys.

Hetken Simon seisoi Peterin vieressä. Heidän kätensä yhtyivät pimeässä, ja skotlantilaisen matalan äänen sävy oli jännittynyt hänen sanoessaan:

"Olen pannut voidetta isäsi kasvoille ja käsille, ja hänen on helpompi olla. En luule hänen vaarallisesti palaneen. Kaikki on venheessä – ruokatavarat, huopapeitteet, lääkkeet ja niin paljon rahaa kuin minulla oli käsillä." Hän epäröi, ja hänen sormiensa ote tiukkeni hänen lisätessään: "Keulassa on ampuma-aseesi ja ampumatarpeita pukkinahkalaukussa. Tarvitset sitä. Mutta älä taistele lakia vastaan, jollei sinun ole pakko, poikaseni. Muista se. Laki ei anna anteeksi. Näin omilla silmilläni, kun isäsi tappoi miehen, sinun vielä ollessasi äitisi käsivarrella. Hän teki sen äitisi takia, ja hän oli oikeassa, mutta siitä huolimatta ei laki lepää, ennenkuin se saavuttaa hänet. Nyt tulee sinun voittaa laki, mutta ilman aseen apua. Rakastan sinua, poika, mutta kiroaisin sinut pelkurina, jollet tekisi sitä, mitä nyt olet tekemäisilläsi. Vuosikausia sinä ja Mona olette rukoilleet, että Jumala lähettäisi isänne takaisin teille – ja nyt hän on tullut – ja sen takana on Jumalan tahto. Miehestä, joka kerran oli minua vahvempi, ei ole jäljellä muuta kuin rakkaus sinua ja äitisi muistoa kohtaan. Pidä huolta hänestä, Peter. Ja – Jumala siunatkoon teitä molempia!"

Ei koskaan kova skotlantilainen ollut puhunut näin paljon kaikkina niinä vuosina, jotka Peter oli ollut hänen luonaan, hänen poikanaan. Ja sanaa sanomatta Peter meni venheeseen, sillä hänen kurkkunsa oli kuiva, ja Simon työnsi aluksen mereen kulkien aina vyötäisiin saakka vedessä. Yksinkertaisesti hän sanoi hyvästi, ikäänkuin Peter olisi ollut menossa vain verkolle tai saarille eikä värähdyskään hänen kovassa, tyynessä äänessään ilmaissut kyyneleitä, jotka pimeyden peittäminä virtasivat pitkin poskia. Ja Peterin lähdettyä kahlasi Mc Quarrie rannalle, ja pari käsivartta ojentui häntä vastaan, ja nyyhkyttäen Mona itki surunsa ja epätoivonsa hänen olkapäätänsä vastaan.

Ennenkuin he kääntyivät kulkemaan kallioista polkua, mikä johti pitkin palamatonta järven rantaa Five Fingersiin, lähestyi nopeaan kepeä alus lahdelman hiekkarannikkoa.

Carter, joka istui perässä, oli kauan palvellut piirikunnan poliisiviranomaisena, vainukoira, jälkiä seuratessa, kettu oveluudessaan, kylmäverinen, tunteeton ja armoton – ja laivan kelan kosketettua hiekkarantaan, ja Aleck Curryn hypättyä maihin, hän jäi liikkumattomana paikoilleen ja odotti. Hetken kuluttua hän kuuli ääniä – skotlantilaisen hillityn, kylmän äänen ensiksi ja sitten Aleck Curryn kiivaasti vaativan ja Mona Guyon'n vastaavan. Hän nousi rannalle, hänen laihat, kovat kasvonsa hymyilivät pimeässä. Hän kuuli Simonin sanovan Aleckille, ettei lailla enää ollut mitään tekemistä Five Fingersissä, sillä Peter ja hänen isänsä olivat kuolleet palavaan metsään. Hän kuuli Monan nyyhkivän aivan Simonin olkaa vastaan. Sitten hän käänsi valonheittäjänsä, mutta ei heitä kohti. Valo lankesi rannan kostealle hiekalle. Ja sitten hän lausui kuin sivumennen, ikäänkuin hänen keksintönsä olisi ollut mitätön seikka:

"Valehtelet, Mc Quarrie! Olemme tulleet ainoastaan neljännestunnin liian myöhään. Peter Mc Rae ja hänen isänsä ovat lähteneet sinun veneessäsi, ja koska tämä tuuli tuskin kykenee täyttämään purjetta, niin luulen Aleckin innostuksen ja keveän aluksen tekevän meille mahdolliseksi saavuttaa heidät tunnin kuluessa!"

Hän nauraa hihitti ja käänsi valonheittäjänsä, ja tämä hihitys oli Monalle kuin käärmeen sihinä, hirveämpi kuin se viha ja intohimo, minkä hän oli havainnut Aleckin kasvoilla. Sillä Carter oli enemmän kuin lain edustaja. Hän oli olennoitunut laki, ja enemmän kuin Aleck Curryä – enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa – pelkäsi Mona häntä tällä hetkellä veneen kiitäessä samaan suuntaan, minne Peter ja hänen isänsä olivat kulkeneet.

Kahdeskymmenes luku.

Heidän lähdettyään rannasta ei Peter vähään aikaan uskaltanut puhua mitään. Kaikki oli harmaata, savuista. Tumma kallio ja punertava taivas näkyivät savusta. Ei eroittanut edes Simonin veden ja tuulten likaamaa purjetta, ja isästä, joka loikoi huopapeitteiden päällä Peterin jalkojen juuressa, näki hän vain varjon. Tulen sammuttua metsistä rannan ja harjun väliltä, kuumat tuulet tyyntyivät. Savu riippui kuin paksu sumu. Tuli harvinainen hiljaisuus, jossa joka ääni tuntui monikertaisena, kunnes hän kuuli selvästi koiran ulvonnan Five Fingersistä.

Sitten hänen korvaansa sattui aironloisketta, ja hän tarttui tiukemmin peräsimeen. Aleck Curry ja Carter tulivat siellä. Ja äkkiä hän tahtoi huutaa heille taisteluvaatimuksensa, kuten hän jo vuosia sitten oli tehnyt – kolme päivää ennen Five Fingersiin tuloaan – häntä oli haluttanut tappaa se mies, joka oli ajanut hänen isänsä metsiin. Hän muisti elävästi sen päivän, paksun rungon, jonka takana he olivat suojassa, ja asestettuja miehiä metsän tiheikössä, närhen huutaessa heille, janonsa ja nälkänsä, ja isänsä kalpeat, voimakkaat kasvot odottaen rohkeina pimeyden tuloa. Sitten hämärä, pako puurungolla virtaa myöten ja heidän ensimmäinen leirinsä isossa metsässä. Kuinka ihmeellinen hänen isänsä oli ollut noina vaaran hetkinä, joita hän kasvavana poikana tuskin ymmärsi! Ja nyt hän loikoi poikansa jalkain juuressa, surkuteltava, loppuunkulunut mies saman armottoman ja epäoikeudellisen lain takia, mikä silloin oli vainonnut häntä –.

Peter äännähti, hiljaa, ikäänkuin savu olisi pakoittanut hänet haukkaamaan ilmaan. Mutta käsi kohosi pimeydestä ja kosketti häntä.

"Peter!"

"Mitä, isä?"

"Kaikki on mennyt hullusti, poikaseni. Jollen olisi niin suuresti halunnut nähdä sinua – jollen koskaan olisi tullut takaisin –"

Peter kumartui häntä kohti, ja hänen kätensä lepäsi hellästi kasvoilla, jotka Simon oli voidellut.

"Jollet olisi tullut, olisin kadottanut uskoni Jumalaan, josta sinulla oli tapana puhua minulle", hän kuiskasi. "Olin joutumaisillani epätoivoon, mutta Mona piti rohkeutta yllä. Hän sanoi sinun varmasti palaavan. Eikä tämä päivä ole läheskään niin paha kuin silloin paetessamme. Muistan kuinka huolehdit minusta silloin – pidit minua veden yläpuolella mennessämme alas jokea, pyydystit kaniineja minulle syötäväksi ja käärit minut vuoteeseeni joka ilta lähellä leiritulta! Niin, nyt on minun vuoroni. Ja olen melkein iloinen, että olet sairas – juuri näin ollen voin osoittaa, kuinka paljon olen kasvanut siitä kuin lähetit minut yksin tuona iltapäivänä Five Fingersiin monta vuotta sitten. Valehtelit minulle silloin. Uskottelit palaavasi samana iltana tai seuraavana päivänä. Etkö koskaan ole hävennyt sitä?"

Pakoitettu sävy hänen äänestään oli kadonnut. Se oli hänen isänsä, jolle hän puhui, hänen toverinsa ja ystävänsä vanhoilta päiviltä, ja tämän toveruuden tunto pani veren lämpöisenä kiertämään.

"Tiesin Simonin antavan sinulle hyvän kodin", sanoi Donald. "Ja hän on tehnyt sinusta kelpo miehen. Mutta minua surettaa, Peter, surettaa, että tulin takaisin. Kaikkien noitten vuosien jälkeen kaipasin saada nähdä sinua. Tahdoin vain katsoa kasvoihisi ja sitten taas poistua ilmoittamatta sinulle mitään. En halunnut tunkeutua elämääsi, kuten nyt on tapahtunut –"

Hänen kätensä siveli Peterin kättä, ja hetkeksi Peter kumartui, kunnes hänen kasvonsa olivat lähellä isänsä kasvoja. Donald vaikeni, mutta hänen kätensä jatkoivat hyväilyään. Hetken kuluttua hän sanoi:

"Kuuluiko mitään, Peter?"

"Luulen, että se oli ukkonen. Nousee varmaan myrsky."

"Tarkoitan tuolta – aivan läheltä. Kuului niinkuin puun hankaus puuta vastaan."

Hän vaipui paikoilleen, ja Peter pani hänen päänsä mukavaan asentoon. "Tämä saa minut ajattelemaan viimeistä yötä metsissä, kun peitit minut seetrinoksista tehtyyn vuoteeseen ja käskit minun nukkua", hän kuiskasi lempeästi. "Ja nyt sanon sinulle samaa, isä. Sitä sinä juuri tarvitset, koeta nukkua."

Vielä puhuessaan hän kuuli kaukaisen äänen uudelleen ja tiesi sen olevan hankojen kolinaa. Hän tarttui peräsimeen ja ohjasi Simonin veneen aavaa merta kohti. Sitten hän ryömi eteenpäin ja palasi huopapeite mukanaan, josta hän pimeässä otti esille aseen, minkä Simon oli ladannut ja antanut hänen käytettäväkseen. Ja Simonin sanat palasivat yhä uudelleen hänen mieleensä, yhtä säännöllisesti kuin kellon tikintä: "Pidä huolta hänestä, Peter. Nyt on sinun tehtävänäsi voittaa laki."

Minuuttien kuluessa tuntui Peteristä, että ääni tuli eläväksi, hiipiväksi osaksi yöstä, hän kuuli ympärillään aavemaisia kuiskauksia, purjeen takaa, veneen keulasta, jalkojensa juuresta ja ylhäältä ilmasta. Peter kuuli ukkosen hiipivän heikkona tulen jäljessä. Mutta airojen kolinaa hän ei kuullut enää.

Hän ponnisti näköään tirkistellen pimeyteen, vaikka tiesi, että yritys oli turha ja järjetön. Punainen tulen viiva pieneni pienenemistään. Paikoittain se oli kokonaan hävinnyt. Pimeys ja hiljaisuus laskeutuivat painostavina hänen sydämelleen ja täyttivät sen tuskalla ja pahoilla enteillä.

Hiljaisuuden halki kuuli hän äänen liitelevän vienosti yli meren, suloisena ja kaukaisena. Hänen sormensa aukenivat hitaasti, ja hän painoi päänsä alas. Isä Albanel soitti kirkonkelloa. Nytkin tänä yönhetkenä, savun peittäessä maan, kutsui hän ihmiset kokoon, kiittämään taivasta siitä, että kodit ja rakkaat omaiset olivat pelastuneet maata hävittävältä kuolemalta. Se oli elävän äänen kaltainen, lempeän suloinen ja lohduttava. Oli olemassa Jumala! Jokainen jänne hänen ruumiissaan yhtyi tähän hänen sydämensä huutoon. Ilman Jumalaa hänen isänsä olisi kuollut, koko maailma olisi palanut: ei olisi Monaa, ei mitään toivoa, ei mitään siinä pimeässä vapaudessa, mikä oli hänen edessään. Hänen huulensa liikkuivat lausuen Monan rukousta, ja hän nousi ylös hiljalleen, jotta kuulisi viimeisen kellonlyönnin ennen sen vaikenemista. Ja harmaan hiljaisuuden taas kääriytyessä hänen ympärilleen, hänestä tuntui ikäänkuin suojeleva henki olisi tullut mukaan.

Lempeästi hän puhutteli isäänsä, mutta ei saanut vastausta. Uupumus ja avaran meren rauha olivat raukaisseet sairaan miehen, ja hän oli nukkunut.

Monasti Peter sytytti tulitikun ja katsoi kelloansa. Vihdoin se osoitti kolmea. Sitten tuli ankara tuulenpuuska ja hän näki rannikon. Hänen oma sydämensä riemastui nähdessään sen, sillä uhkaavan autiosta kalliosta lähtevän niemekkeen takana, mikä kohosi ison hirviömäisen pään lailla satoja jalkoja yläpuolelle kalliota, oli suikale vettä, johon hän kerran tyynellä oli suunnannut veneensä, ja joka johti maihin päin korkeitten kallioseinien ja paljaitten harjujen välitse noin puoli mailia aivan erämaan sydämeen, minkä hän juuri oli halunnut heille piilopaikaksi.

Samassa tuuli lakkasi ja kirkastui. Taivaanranta jäi taakse ikäänkuin verho olisi vedetty sen eteen, ja noin puoli mailia takanaan hän näki liikkuvan esineen, mikä oli pysähdyttää hänen sydämensä.

Hetkeksi hän jäi paikalleen seisomaan jäykkänä ja tuskin hengittäen nähdessään tuon nopeaan lähestyvän aluksen. Sitten hän katsahti isäänsä. Donald Mc Rae ei ollut herännyt. Lyijynharmaa arpi kulki hänen silmiensä poikki ikäänkuin tulikuuma rauta olisi polttanut hänen näkönsä. Hänen kätensä olivat rakoilla, huulensa turvonneet, ja hänen niskansa ja olkapäänsä olivat naarmuja täynnä ja Simonin voitelemat. Ja sittenkin – hänen isänsä nukkui. Kauhu tätä ajatellessa oli tukehduttaa Peterin, ja hänen sielunsa huusi kostoa niille, jotka olivat aikaansaaneet tämän. Hän kääntyi ja laski kätensä aseelle. Hän ei enää peljännyt lakia eikä Aleck Curryä tai Carteria, vainukoiraa. Ensiksi hänen halunsa oli tappaa heidät. Ihmeellisen kylmäverisenä hän odotti, pitäen silmällä lähestyvää alusta. Sen ollessa kahdensadan jaardin matkan päässä heistä hän otti aseensa käteensä.

Hän tähtäsi Aleckin selkään ja kohottaessaan kivääriään hän huomasi, Carterin ollessa peräpuolella ja Aleckin keskiosassa, veneen keulan olevan koholla vedestä. Tämä seikka se pelasti Aleckin, ja Peterin ensimmäinen laukaus rysähti läpi veneen pari tuumaa vedenpinnan alle. Hän ampui kaksi uutta laukausta. Seuraus oli melkein silmänräpäyksellinen. Aleck Curry käännähti pois airoista, ja venhe oli mennä kumoon. Seuraavassa silmäräpäyksessä vikkelä Carter oli kutsunut Aleckin peräpuolelle ja molemmat kyyristyivät sinne; heidän yhteinen painonsa kohotti ruhjoittunutta keulaa vedenpinnan yläpuolelle, sillä aikaa kun Carter riisui yltään paitansa.

Laukaukset herättivät Donaldin ja vaivalloisesti hän vetäytyi Peterin viereen.

"Mitä se on?" kysyi hän kääntyen Peteriin päin ja peitti sitten kasvonsa kädellään. "Hyvä Jumala, en näe mitään! Peter, en näe!" huusi hän.

Tuona elämänsä synkimpänä hetkenä Peter kiitti taivasta tuulesta, joka täytti Simonin purjeen, ja siitä, etteivät Aleck Curry ja Carter enää ampuneet. Hädissään valehteli hän isälle ampuneensa heinäsorsia. Hän puheli isälle arvellen, että menisi päiväkausia, ennenkuin hänen ajettuneet ja loukkaantuneet silmänsä voisivat nähdä. Donald ei nähnyt tuskaa Peterin kalpeilla kasvoilla. Hän hymyili iloisesti. Onnellinen ääni oli ristiriidassa liikuttavan avuttomuuden kanssa.

Peter koetti ylläpitää Donaldin hilpeyttä oma sydän tuskasta halkeamaisillaan, sillä hän arvasi isän tulleen sokeaksi.

Kului tuntikausia, ja vihdoin Simonin vene lipui maihin illan hämärässä. Korkeitten, metsäisten harjujen ja rouhikkojen suojaaman poukaman hiekkarannalle Peter veti veneen maihin ja sytytti mukana olleen lyhdyn. Hän valitsi leiripaikaksi kallionkolon, jonka pohjalla oli valkoista hiekkaa. Hän keräsi puuta ja sytytti tulen. Seetri- ja mäntynuotion keltaisessa loimossa hän huomasi omituisen muutoksen isässä. Donald Mc Rae ei näyttänyt sairaalta mieheltä. Hän seisoi ryhdikkäänä ja hengitti syvään. Huulet hymyilivät, ja tyynesti siirsi hän Peterin paneman kääreen silmiltänsä.

"Vihdoinkin olemme kotona", puheli hän. "Ja aivan vieressäsi näen äitisi." Sitten hän lisäsi: "Älä pelkää, Peter. Hän on luonani joka hetki. Ja nyt hän on lähempänä."

Hän silitti Peterin päätä kuin entiseen aikaan ja puheli kuin olisi Peter ollut pieni poika.

Harmain kasvoin istui Peter, silmissä kauhu. Donald Mc Rae oli palannut entisiin aikoihin, Peterin lapsuusvuosiin. Nykyisyys oli poissa. Vanhat tapaukset elettiin uudelleen. Ja Peterin täytyi seurata isää. Yhdessä he jälleen kulkivat eräretkillään ja rakentelivat ilmalinnoja iltaisin istuessaan yksissä. Kaikesta tuosta Peter oli vuosikaudet uneksinut Five Fingersissä, mutta nyt nuo kuvat kauhistuttivat isän loihtiessa ne esiin mielipuolisen iloisena.

Puolenyön aikaan isä nukkui. Peter käveli rannalle. Kaikkialla oli hiljaista, vesi oli tyyni, eikä kuiskaustakaan kuulunut metsästä. Hiekka vain narskui askelten alla.

Kaikki hänen elämässään oli muuttunut. Maailma oli mennyt murskaksi. Eilispäivä tuntui olevan suunnattoman kaukana. Five Fingers ei enää ollut koti, ja Mona oli tällä hetkellä matkojen takana. Hänen sielunsa totuttautui uuden elämän julmuuteen kapinoimatta, kyselemättä tietä, mitä oli astuttava.

Yksi ajatus oli järkkymätönnä hänen mielessään. Hän kuului nyt isälle. Hän kulkisi nyt hänen kanssaan, hoivaisi häntä, suojelisi häntä raa'alta ulkomaailmalta, vaikka se maksaisi hänen oman elämänsä. Ei rakkaus Monaankaan voinut poistaa tämän vanhemman rakkauden velvoitusta.

Tähdet vaalenivat. Peter palasi leiripaikalle ja tapasi isän kaivamasta hiekkaa. Hän sytytti nuotiota yöllisen tulen kekäleillä. Kuullessaan Peterin tulevan keskeytti hän työnsä, kohotti päänsä ja kysyi:

"Onko sinun nälkä, Peter?"

Polvistuessaan hänen viereensä tunsi Peter hänen puhuttelevan pikkupoikaa, ei miestä. Yhdessä he tekivät nuotion.

Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

Yhdeksän päivää Peter isineen vietti jyrkkärantaisen poukaman kätkössä. Donaldin palohaavat paranivat ja voimat palasivat. Silmät olivat kirkkaat, mutta hän näki niillä vain hämärästi. Peter toivoi hänen muistinsa palaavan voimien enentyessä, mutta se oli turha toivo. Päivä päivältä huomasi hän isän elelevän vain entisyydessä.

Yhdeksännen päivän illalla he läksivät vesille. Viidenkymmenen mailin päässä lännessä nousi Peter maihin valjussa aamuhämärässä ja poltti Simonin veneen.

Heidän pakonsa pohjoista kohti alkoi toden teolla. Donald tiesi vaaran heitä uhkaavan ja puolisokeana kävi hän Peteriäkin valppaammaksi, mutta ei nykyinen vaara, vaan entinen ajoi häntä eteenpäin.

Sitten huomasi Peter muutoksen isässä. Hän ei enää ollut niin varuillaan. Hän unohti kaiken muun paitsi poikaansa ja oli onnellinen. Tuo muutos tappoi Peterin mielestä viimeisen toivon hitusen Five Fingersiin paluusta.

He samosivat eteenpäin. Alati varuillaan, pyssy joka hetki käden ulottuvilla ohjasi Peter kulun luodetta kohti. Syksy tapasi heidät Dubawnt-joen tienoilta ja syystalvi Thelonista. Täällä Peter möi kellonsa ostaen sijaan mokkasiinit, ansoja, huopia, jauhoja, sokeria, suolaa ja teetä ja otti haltuunsa Hirvijärven lähistöllä olevan asumattoman tuvan. Koko talven hän piti ansoja metsässä.

Kevään ja alkukesän he olivat lakkaamatta liikkeessä, soluen koko ajan etelää kohti. Elokuussa he olivat kulkeneet kaksi kolmannesta suunnatonta ympyrää ja päätyivät Athabasca-järven eteläpuolelle leviäville kartoittamattomille alueille Cree-joen ja Mc Farlanen välillä. Täällä laajojen soitten, salojen ja selänteitten keskellä Peter vihdoin arveli heidän olevan turvassa.

Hän huokasi helpoituksesta ja alkoi rakentaa asuntoa tummavetisen pienen joen rannalle, laajat rämeet selän takana, rajattomat metsät edessä ja harjanteita molemmin puolin.

Sitä mukaa kuin hirsikerrokset tuvan seinissä ylenivät, kävi se Donaldille rakkaammaksi. Hän oli jälleen rakentavinaan vanhaa kotia, jossa hän eli Peterin ja vaimonsa kanssa. Valmistuttuaan oli asumus viihtyisä, tuntui kuin olisi näkymätön, hyvänsuopa, elävä henki asettunut sinne asumaan heidän kanssansa. Monan rukoukseen oli vastattu. Isä oli palannut ja heillä oli rauhaisa tyyssija rakkaassa erämaassansa. Mona vain puuttui pienestä tuvasta.

Uskaltaisiko hän noutaa Monan tänne? Koko hänen sielunsa huusi häntä, ja hän oli jo lähtemäisillään matkalle. Mutta varovaisuus tuli väliin. Hän odottaisi kevääseen saakka. Jos Carter oli heidän jäljillään, ilmestyisi hän siihen mennessä. Jos talvi kuluisi rauhallisesti, noutaisi hän Monan luoksensa. Hetkeäkään hän ei epäillyt, ettei tämä tulisi.

Helmikuun lopulla Peter läksi myymään turkiksia. Hänellä oli kaksi intiaanikoiraa ja toboggan [intiaanireki]. Donald jäi nykyisin usein päiväkausiksi yksikseen. Kauppapaikalta Peter toivoi palaavansa viiden, korkeintaan kuuden päivän kuluttua.

Oli pakkanen. Puut paukkuivat ja lumi narisi jalan alla. Vielä kauan senjälkeen kuin Peter oli hävinnyt näkyviltä Donald seisoi pienellä pihamaalla katsellen valjakon jälkiä.

Päivän mittaan Donald kävi levottomaksi. Vaikka taivas oli sees, ja päivä paistoi, tuntui hänestä tuvassa synkältä. Pimeän tullen hän ei sytyttänyt kynttilää, vaan istua kyyrötti nurkassa tuijottaen pimeään puolisokein silmin eikä nukkunut koko yönä.

Seuraava päivä oli pilvinen. Ilma tuntui vaikealta hengittää. Salaperäiset varjot hiipivät tuvassaolijan ympärillä, ja hän koetti tavoittaa niitä käsin. Sadat kerrat mutisi hän Peterin nimeä. Sitten alkoi myrsky. Se puhkesi iltapuoleen, ja yöllä ulvoi blizzard [lumimyrsky]. Tupa heilui, tuuli ulvoi ja pieksi lunta akkunaan.

Donaldille myrsky oli elävä olento. Siinä hyökkäsi hänen kimppuunsa kaikki se paha, jota hän oli vuosikaudet pakoillut.

Hän sytytti kamiiniin räiskyvän tulen ja kynttilöitä kunnes koko mökki loisti valoa. Sitten hän äkkiä säpsähti. Ääni kuului akkunan takaa, ulvoi katolla, valitti ja vaikerteli ja häipyi tuulen mukana. "Peter – Peter – Peter!" kuului vain Peterin nimi myrskystä.

Donald Mc Rae hyökkäsi ulos paljaspäin ja takitta.

"Peter!" huusi hän. "Peter! Peter!"

Peter oli hädässä. Hän oli myrskyn käsissä ja huusi isää. Hän oli palannut ja oli jossakin lähettyvillä pyrkien suojaan. Donald ei huomannut jäätävän kylmää tuulta. Puitten välistä hän löysi Peterin jäljet. Oksat pieksivät häntä kasvoihin, mutta hän ei huomannut sitä. Hän kahloi polvenkorkuisissa nietoksissa ja huuteli Peteriä.

Lopulta hän oli varmasti kuulevinaan vastauksen. Hän lankesi lumessa ja jäi makaamaan siihen pitkäksi aikaa. Sitten hän nousi, ja nyt hän oli selvillä äänen suunnasta. Hän tuli polun lähellä olevan rouhikkoisen kuilun partaalle. Sinne hän laskeutui, ja sieltä hän löysi etsittävänsä. Hän polvistui lumessa kyhjöttävän olennon viereen vaikerrellen Peterin nimeä.

Donald Mc Rae kantoi horjuvin askelin taakkansa tupaan. Hän avasi oven, ja he vaipuivat molemmat lattialle. Donald painoi miehen pään rintaansa vasten, puheli hänelle helliä sanoja ja pyyhki lumen hänen tukastaan ja kasvoiltaan. "Nyt sinun on saatava jotakin suuhusi!" virkkoi hän iloisena.

Hän laahautui kamiinin luo. Tuli valaisi hänen verettömät kasvonsa, ja sulava lumi tippui paljaalle kaulalle ja rinnalle. Tukka loisti valkoisena, hengitys oli raskasta kulkien kuin sihdin läpi. Käpertynyt, paleltunut, tuulentaittama raukka hän oli, mutta kun hän kääntyi kamiinin luota katsomaan lattialla makaavaa miestä, oli hänen kärsineillä kasvoillaan iloinen ja onnellinen hymy. Hän oli pelastanut poikansa!

Hän nousi seisoalleen, ojensi kätensä ja yritti puhua. Sitten hän vaipui lavitsalle.

Lattialla makaava mies kohottautui kyynärpäittensä varaan. Hän oli ollut kuoleman partaalla, ja sen varjo väikkyi yhä hänen silmissään.

Hän riisui kintaansa ja laahautui lattian poikki. Päästyään vuoteelle hän kiersi kätensä vanhuksen ympäri, joka oli pelastanut hänet.

"Sinäkö se olet, Peter?"

"Niin."

Donaldin sinertävät huulet hymyilivät.

"Eiväthän ne saaneet meitä kiinni, poika? Pääsimmehän pakoon –."

"Pääsimme, pääsimme."

"Eihän sinua enää palele?"

Miehen pää painui kunnioittavasti koskettaen melkein Donaldin rintaa. Se ei ollut Peterin pää. Eikä ääni ollut Peterin ääni, mutta vanhus oli tyytyväinen, kun hänen sormensa tapasivat oletetun Peterin käden. Hetkisen he vaikenivat molemmat. Tuli räiskyi iloisesti uunissa ja kynttilät rätisivät ja lepattivat kuin nauraen ulkona riehuvalle myrskylle.

Kolmeen päivään ei ainoakaan elävä olento voinut pitää puoliaan Athabascan seuduilla raivoavaa myrskyä vastaan, eikä ollut uskaltamista ulos sitä seuraavan pakkasen kynsiin.

Kaksitoista päivää tuvalta lähtönsä jälkeen Peter oli paluumatkalla Pipestonen luona.

Hän oli levoton nähdessään hirmumyrskyn jälkiä matkansa varrella. Viimeisen vuorokauden hän matkasi nukkumatta silmän täyttä. Puolenpäivän aikaan hän saapui korkealle harjulle. Sieltä näki laakson, jossa kotimökki oli mailin päässä.

Vasta nähdessään sinertävän savun nousevan tuvan savutorvesta rauhoittui hän.

Hän nauroi iloisena tullessaan lähellä olevalle lähteelle vievälle polulle. Siitä hän joisi sivumennessään ja kajahuttaisi sitten tutun joikunsa isälle.

Polun viimeisessä mutkassa hän pysähtyi. Joku oli lähteellä. Hän vei kätensä suulle ja oli huutamaisillaan. Mies nousi ja tuli häntä kohti. Hän oli pitkä ja laiha ja kulki kepin avulla hitaasti ja vaivalloisesti.

Peter huudahti hämmästyneenä ja tarttui pyssyynsä.

"Carter!" huohotti hän.

"Nimeni ei ole Carter", vastasi mies. "Kaksitoista päivää olen ollut Peter Mc Rae – Donald Mc Raen poika."

Carter oli pysähtynyt pyssynsuu rintaansa vasten. Hän ei koettanutkaan väistää sitä, katseli vain levollisena Peteriä silmiin.

"Ajoin teitä takaa ja loukkaannuin myrskyssä. Olisin menehtynyt ilman isäänne. Hän kantoi minut tupaan luullen minua teiksi. Nyt käsitän, Mc Rae. Tiedän mitä olen tehnyt ja toivon, että vedätte tuosta liipasimesta. Ansaitsen sen."

"Oletteko tehnyt pahaa hänelle?"

"Tehnyt pahaa hänelle!" Carterin katse oli synkkä,. "En. En – kahteentoista päivään. Mutta siihenastinen riittääkin. Antaisin henkeni, jos voisin korvata hänelle tekemäni pahan. Teidän sijassanne, Peter, ampuisin!"

Peter syöksi hänen ohitseen. Hän heitti kantamuksensa portaille ja astui sisään. Hän ei enää pelännyt Carteria. Toinen pelko valtasi hänet.

Carter tuli ontuen jäljessä. Ovella paljasti hän päänsä ja seurasi Peteriä tupaan.

Peter oli polvillaan lavitsan vieressä, jolla Donald lepäsi. Hän levitti kätensä ja kätki päänsä isän povelle.

Carter laski kätensä hänen olalleen.

"En ole ennen uskonut Jumalaan, mutta nyt uskon. Kaksitoista päivää isänne oli isänäni. Rakastin häntä. Ja jos hän olisi ymmärtänyt, olisi hän antanut minulle anteeksi. Jos te, Peter, voisitte sen tehdä, jos voisitte sallia hänen jäädä isäkseni ja olla – veljeni –"

Hän tarttui Peterin käteen puristaen sitä lujasti ja silittäen toisella kädellä Donald Mc Raen kylmiä, elottomia kasvoja. "Jumalan nimessä, sanokaa, että annatte anteeksi!"

Vastaukseksi Peter puristi Carterin kättä. Hetken kuluttua tämä sanoi: "Myrsky-yönä hän palellutti keuhkonsa. Eiliseen saakka olin levollinen. Sitten tuli käänne – äkkiä. Hän kuoli tänä aamuna, Peter, teidän käsiinne. Ja hänen viimeiset sanansa olivat teidän ja Monan nimet."

Huoneessa oli hiljaista molempien miesten polvistuessa kuolleen viereen.

Kahdeskymmenestoinen luku.

Peterin tuloa ja hänen isänsä kuolemaa seuranneitten pitkien päivien ja viikkojen kuluessa tapahtui Carterissa ihmeellinen muutos. Poissa oli entinen säälimätön vainukoira, joka ei virassaan ollut koskaan tuntenut sääliä. Sijalle oli tullut uusi Carter, joka hiljalleen jätti tähänastiset tiensä.

Peter tiesi hänen takavuosina olleen peljätyn kostonhengen. Monelle hän oli avannut epätoivon mustan kuilun ja monta sidettä katkonut. Ei ainoatakaan rikosta hän ollut antanut anteeksi, ja maailma oli ihaillut hänen toimiaan kuullessaan niistä.

Mutta viime aikoina Carter oli alkanut ajatella toisin. Hän huomasi olleensa virassaan liian innokas. Ja ajettuaan Peterin isän kuolemaan, vihasi hän itseään.

"Olen surmannut isänne", sanoi hän suoraan Peterille. "Vainosin häntä, kunnes hän sortui ruumiin ja sielun puolesta. Ja lopuksi hän hyväksyi minut pojakseen, ja rakastin häntä. Jospa vain olisin tiennyt! Jätän henkeni käsiinne suuren erehdykseni hintana."

Kun raskas talvi oli lopussa, huomasi Peter, ettei voinut vihata Carteria. Hänessä päinvastoin nousi hiljalleen veljeydentunne tuota miestä kohtaan, joka oli lopulta päätynyt heidän piilopirtilleen, ja joka hänen syvimmässä surussaan oli polvistunut hänen viereensä isän jäisen haudan ääreen. Hän tunsi, että edesvastuussa ei ollut Carter, vaan koko järjestelmä – laki ja sen oikeus vainota ja surmata.

Nyt, huhtikuun lopulla, he olivat kotimatkalla.

Kuudensadan mailin päässä heidän takanaan oli Pipestonen ja Mc Farlanen erämaa, minne ajojahti oli päätynyt, ja surullinen loppu seurannut.

Edessäpäin, neljänsadan mailin mittaisten yhä synkempien metsien takana oli Five Fingers.

Oli iltakylmä. He istuivat keltaisen koivuvalkean loimossa. Carter oli piirtänyt kartan tuhkaan.

"Viikko Jackson's Kneehen, toinen St. Joe-järvelle, siitä kaksi Maanselälle, ja sitten on Five Fingers silmäimme edessä. He ilostuvat tulostasi, Peter. Ja Mona. – Toden totta on se mies onnellinen, jota odottaa Monan kaltainen tyttö matkan päässä", puheli Carter.

"Olen ollut poissa kaksi vuotta", virkkoi Peter. Se ajatus takoi lakkaamatta hänen päässään. "Väliin minua peloittaa ajatella, mitä sinä aikana on tapahtunut."

Carter ei näyttänyt kuulleen. Hän tuijotti nuotion punaisiin kekäleisiin.

"Äitisi on ollut enkeli", virkkoi hän sitten niin tyynesti ja odottamatta, että Peter säpsähti. "Kun myrsky ja pakkanen sulki isäsi ja minut mökkiin, ja hän piti minua poikanaan, kertoi hän äidistäsi melkein kuin hän olisi vielä elänyt ja me olleet menossa hänen luoksensa."

"Hän on kuollut kaksikymmentä vuotta sitten", sanoi Peter.

"Tiedän sen. Kuollut ja kuitenkin elossa. Tuskin voin uskoa vainonneeni Donald Mc Raeta vuosikaudet. Jos olisin ollut hänen sijassaan, olisin tehnyt saman rikoksen kuin hän. Hänhän oli oikeassa. Omaa äitiäni en muista, mutta sinun äitisi kävi minulle todelliseksi ja läheiseksi noina päivinä, kun hän oli – ei voi sanoa hulluna – se oli –"

"Muistin menettämistä", lausui Peter.

Carter nyökkäsi. "Niin. Sitä se oli. Mutta muutamat seikat hän muisti elävästi, – entisyyden."

He vaikenivat.

"En saa tekemättömäksi, mitä olen tehnyt", jatkoi Carter. "Ainoa, millä voin korjata erehdystäni, on auttaa sinua ja Mona Guyonia. Ja teidän kahden välillä, hänen ja sinun onnesi välillä on kolmas, tunnoton konna, joka odottaa paluutasi."

"Tarkoitatko Aleck Curryä?"

"Tarkoitan."

Carter nousi ja suoristi pitkän, notkean vartalonsa nuotion loimossa. Ohuet huulet olivat yhteenpuristetut hänen tuijottaessaan pimeään metsään.

"Tunnoton! Tuo sana kuuluu oudolta suustani", sanoi hän katkerana. "Olin tunnoton, sydämetön lain puustavia totellessani. Mutta en ole koskaan ajatellun naista Aleck Curryn tavoin. Hän möisi sielunsa saadakseen Monan omakseen, vaikkapa vain lyhyeksi aikaa vapautesi hinnaksi. Olet menossa kotiin – lainsuojattomana."

"Tarkoitatko, että joutuisin Curryn armoille?"

"Tarkoitan."

"Ja että hän vaatisi vapaudestani maksun –"

Peter ei lopettanut, vaan nousi seisomaan ja katsoi Carteria suoraan silmiin.

"Niin, osaksi itseltäsi, osaksi Monalta. Senvuoksi juuri olen koettanut pidättää sinua palaamasta kotiin. Curryn setä on vaikutusvaltainen mies, ja Aleck on korpraali. Olen varma, että hän pitää asiasi ja sekaantumisesi isäsi juttuun omana tietonaan koettaen itse saada sinut kiinni. Olet vastustanut poliisia, ja laki on laki, varsinkin Kanadassa."

"Hänellä on kaksi intohimoa, rakkaus Monaan ja viha sinuun. Sinä yönä, jona olimme saada teidät kiinni paetessanne Five Fingersistä, tarjosi hän minulle tuhat dollaria ja setänsä suosion, jos olisin luovuttanut vangit hänelle."

Peter puhui rauhallisesti.

"Jos olen jotakin velkaa, maksan sen. Ei Monalla eikä minulla ole mitään myytävää, eikä Aleck Currylla ole mitään, mitä haluaisimme ostaa."

Carter hengähti syvään.

"Jos katsot asiaa siten –"

"Muutoin sitä ei voi katsoa."

"Curry ja minä olemme ainoat, jotka tiedämme asiastasi. Vähin, millä voin hyvittää isällesi tekemäni pahan, on pitää se omana tietonani. Ja sen teen. Jos vain voimme tukkia Curryn suun –"

"Sitä emme voi", keskeytti Peter. "Hän on vihannut minua siitä saakka, kun poikasina tappelimme Monasta. Hänen kostonhalustaan pääsen vain tappamalla hänet. Isäni takia olisin sen tehnyt. Olisin tappanut sinutkin, Carter, jollen olisi muutoin saanut häntä turvaan. Mutta itseni takia – ei!"

Carter tarttui Peterin käteen. "Sinussa on hyvä annos isääsi. Näen sen päivä päivältä selvemmin. Menen nukkumaan. Hyvää yötä!"

Tottuneena varovaisuuteen nukkui Carter syrjässä nuotiovalosta. Hän hävisi pimeään metsään.

Mutta hän ei ajatellutkaan unta. Päiväkausia muuan ajatus oli kiertänyt hänen aivoissaan, ja tänään hän oli sen jo osittain ilmaissut Peterille. Hän tarkasteli nyt Peteriä. Ja nähdessään nuotion valossa tuon miehen kalpeat, herkät kasvot ja riutuneen olennon, jonka onnen hävittämisessä hän oli ollut avullisena, tuntui hänen sydäntään kouristavan ja henkeä salpaavan. Hän ei ollut koskaan rakastanut naista, eikä omannut ystävää, mutta Peteriä kohtaan hän oli alkanut tuntea ystävyyttä. Se oli uusi tunne hänen kolkossa, ilottomassa elämässään, ja hän tunsi siitä jännitystä, kuten ennen rikollisten takaa-ajosta. Hän mietiskeli Peterin tilannetta, julma hymy ilmestyi suupieliin, ja hän mutisi itsekseen: "Ei sinun, Peter, tarvitsekaan olla huolissasi. Arvelenpa, ettei Aleck Curry eikä laki sinua tavoita, ei ainakaan mikäli minusta riippuu."

Asia oli päätetty, ja Carter saattoi rauhassa nukahtaa.

Pitkän aikaa Peter istui nuotiolla. Koivuhirret paloivat, ja nuotio hiiltyi. Pimeys peitti leirin, ja Peteristä tuntui yksinäiseltä. Hiilloksessa, johon hän tuijotti, leimahti näky toisensa jälkeen. Niin selvinä, että hän tunsi melkein ruumiillista tuskaa, kulkivat menneet vuodet hänen silmiensä ohi. Nuo vuodet olivat vieneet hänen lapsuutensa, hänen jumaloimansa isän, hänen unelmansa ja onnensa. Vain muistot jäivät jäljelle kuin tuhka tulesta. Mutta tyynenä ja rohkeana hän ottaisi vastaan, mitä oli tulossa. Taistelu, ruumiillinen taistelu, oli lopussa, ja hän oli menossa kotiin. Se oli hänen ajatustensa päätepiste, sitä ei edes itsesäilytysvaisto saanut häntä siirtämään. Mikä odotti häntä perillä, sen sai kohtalo päättää.

Tässä kohtaa hän tunsi Monan vastustelun. Maailma oli laaja. Jos hän kätkeytyisi johonkin nurkkaan, tulisi Mona hänen luoksensa. Niin puhui varoittava ääni, ja väliin tuo ääni tuntui olevan Monan.

Aamulla lausui Carter saman ajatuksen. "Olet nähnyt kuinka laajalti metsiä on. Mene pohjoiseen, Yukoniin tai Alaskaan. Saatan Monan luoksesi."

Peter pudisti päätänsä.

"Olen nähnyt senkin, mitä merkitsee paeta tiheiköstä tiheikköön ja suojella rakastettua olentoa. Se olisi Monan osa – vuodesta vuoteen, loppuun saakka. Ja loppu tulisi kerran. Maksan mieluummin velkani ja elän loppuvuodet rauhassa."

Enempää ei Carter koettanut taivutella häntä, ja he jatkoivat taivallustaan kotia kohti.

Toukokuun puolivälissä he olivat St. Joe-järven ja Maanselän välimailla, Five Fingers yhäkin sadankahdeksankymmenen mailin päässä.

"Kuljemme sen seitsemässä päivässä", laski Peter.

"Jolleivat joet tulvi", lisäsi Carter.

Kevät tuli sydänmaahan. Lehteen puhkeava palsamihaapa ja seetripuu tuoksuivat. Poppelinumput avautuivat. Muuttolinnut palasivat. Rinteiltä, joille päivä heloitti, oli lumi sulanut, ruoho nousi kirkkaanviheriänä, ja kukat, jotka olivat nupulla lumen maassa ollessa, avautuivat. Mahla juoksi katkenneista oksista. Ilma henki virkoavaa elämää, toivoa ja onnea.

Molemmat kulkijat tunsivat heräävän kevään sykkivän ympärillään, mutta kumpikaan ei tuntenut iloa. Tulvivat joet estivät heidän matkaansa; he laskivat viivytyksen tunneissa, sitten päivissä. Carter iloitsi, mutta peitti ilonsa. Hänen kasvonsa olivat viime viikkojen kuluessa käyneet levollisiksi. Aivan erilaisiksi kuin entisen Carterin. Niitten tuikea, terävä, vaaniva ilme oli poissa. Silmistä loisti ystävyys Peteriä kohtaan.

He kulkivat muutamain vedenjakajaselänteitten yli, ja kahta päivää myöhemmin, kesäkuun ensimmäisenä päivänä, tulivat he eteläisen rautatielinjan poikki ja leiriytyivät sen ja Superior-järven väliseen sydänmaahan.

Carter teki vuoteensa tavallista huolekkaammin.

"Viimeinen yömme", virkkoi hän. "Huomenna sivuutamme ylänkömaan ennen pimeää ja saavumme Five Fingersiin kuun noustessa. Etkö ole jännittynyt, Peter?"

Carter hymyili ajatuksissaan.

"Antaisin loput elämääni, jos minua odottaisi Mona Guyonin kaltainen tyttö", virkkoi Carter puoliääneen. "Kummallista, etten ole koskaan sitä tullut ajatelleeksi kaikkina näinä vuosina. Mutta tästä puoleen ajattelen. Olen pahoillani – monesta seikasta."

"Sanoit eroavasi toimestasi", sanoi Peter katsellen synkkään erämaahan, mikä eroitti hänet kodista. "Jos eroat, niin tule Five Fingersiin. Otamme kaikin sinut vastaan kuin kotiin. Ja Mona ja Josette ja Marie Antoinette pitävät sinusta, koska olit vilpitön ja autoit meitä. Ja – kuka tietää – ehkäpä Five Fingersistä löytyy tyttö, joka –"

Pimeästä Peterin takaa kuului yskimistä. "Kun sinä sanot minua vilpittömäksi, tuntuu niin – niin –." Pimeys peitti hänen kasvonsa. "Hyvää yötä, Peter."

"Hyvää yötä", vastasi Peter.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Kuten tavallista oli Carterin vuode varjossa. Hetken kuluttua hän jo nukkui siellä. Kuu nousi. Se valaisi nukkuvan Peterin Carterin noustessa katsomaan kelloa. Oli vähän yli puolenyön. Hän nukkui uudelleen ja heräsi toistamiseen. Kuu oli poissa, oli pimeää, mutta hän tiesi päivän pian koittavan. Hän nousi ja hiipi varovasti leiripaikalta. Pimeys nieli hänet. Neljännestunnissa hän oli jo kaukana. Sitten hän hengähti. Päivä kultasi jo ylimpiä latvoja, ja pian eroitti Carter polunkin. Hän sytytti tulitikun, katsoi kelloaan ja kompassiaan ja suuntasi kulkunsa suoraan etelään.

Ilman kantamusta hän kulki nopeasti. Tunnin tai parin kuluttua Peter saisi tietää hänen livistäneen. Kun hän vain ehtisi ajoissa. Five Fingersiin oli pitkä matka, ja Peter liikkui metsässä nopeasti ja varmasti.

Carterin kasvoille ilmestyivät entiset terävät, julmat juonteet. Hän oli jälleen otuksen ajossa. Joelle tultuaan hän ei hukannut aikaa etsiskelemällä ajopuita tai hirttä, vaan kahloi poikki vyötäröään myöten jäisessä vedessä. Iltapuoleen tunsi hän Superior-järven raittiin henkäyksen kasvoillaan. Aurinko painui alemma. Alkoi hämärtää. Metsätaival loppui, ja hän seisoi suuren järven kallioisella rannalla.

Hän tunsi riemua. Oli poikaa painella moista vauhtia erämaan poikki ja seisoa puolentoista mailin päässä Five Fingersistä! Siihen ei Peter kykenisi, vaikkakin liikkui tutuilla mailla.

Tihenevä pimeys haittasi lopputaivalta, ja Carter eteni hitaasti. Taivas oli sees ja tähtikirkas. Mutta tie oli kivikkoinen ja vaikea kulkea.

Kuun noustessa hän oli suuren, kaksisataa jalkaa korkean rantakallion luona, vajaan puolen mailin päässä Five Fingersistä.

Hän istahti ja katseli metsän takaa kohoavaa kuuta omituinen hymy huulillaan. Hän oli uuvuksissa, vaatteet rikki ja märkänä. Vasta nyt päästyään kylän liepeille tunsi hän, kuinka väsynyt hän oli ja millaista vauhtia oli tullut. Hän oli varmaankin useita maileja edellä Peteristä ja voi hyvällä syyllä hiukan levähtää.

Silmät painuivat kiinni. Hän olisi nukkunut viidessä minuutissa, mutta joka kerta torkahtaessaan tempautui hän valveilleen. Viimein päätti hän nukahtaa viisi minuuttia – ja nukkui puoli tuntia.

Kiven rapina herätti hänet. Hän kuuli raudoitetun kengän askeleet kalliolla. Hetkessä hän oli valveilla. Joku kulki kallion ohi Five Fingersistä. Hän näki kulkijan varjon. Se näytti suurelta ja rotevalta ja kulki raskaasti. Kuului yskäisy, ja pari askelta astuttuaan tulija oli Carterin kohdalla tasaisella kalliolla. Carter nousi pystyyn. Toinen pysähtyi. Kuu paistoi heitä kasvoihin. Carterin sydän hypähti. Hänen ei tarvinnutkaan mennä Five Fingersiin saakka. Tässä tuli hänen etsimänsä mies.

"Curry!" tervehti hän.

Toinen tuijotti häneen epäröiden. "Sinäkö se olet, Carter?" hengähti hän. Hän tuli lähemmä lävistäen Carterin katseellaan. "Taivaan nimessä, sinähän se olet!"

Carter näytti kuunvalossa kalpealta ja laihalta. Curry ojensi kätensä, mutta hän ei tarttunut siihen.

"Olen, minä se olen", virkkoi hän kylmällä äänellä. "Omituista, että satuit tulemaan tästä, Curry. Olin juuri tulossa tapaamaan sinua."

"Oletko onnistunut?" kysyi Aleck Curry kiihkeänä. Hän kumartui Carteria kohti, katsoi häntä, pienet silmät kiiluen ja suu raollaan kuin koettaen lukea vastauksen toisen kasvoista.

Carter ei pitänyt kiirettä. Silmissä ja huulilla karehti pilkallinen hymy.

"Olen, olen onnistunut", sanoi hän vihdoin. "Donald Mc Rae on kuollut, ja Peter on vankinani."

Puolta tuntia myöhemmin soi Five Fingersin pienen puukirkon kello ilmoittaen isä Albanelin palanneen matkaltaan ja pitävän jumalanpalveluksen huomenna, sunnuntaina. Yön hiljaisuudessa ääni kantautui halki metsien, hiipien joka notkoon ja sokkeloon.

Peter kuuli sen harjujen väliseen notkoon ja pysähtyi. Se oli hänen tervetuliaissoittonsa kotiin palatessa.

Ja kalliolla kuulivat sen molemmat miehet välittämättä siitä.

Carterin kasvot olivat kuin kiveen hakatut. Ja Aleck Curry oli kuin suuri hyökkäämäisillään oleva gorilla.

"Jos se on totta – tapan sinut", sanoi Aleck.

"Se on totta", sanoi Carter jyrkästi. "Voisin kertoa sinulle koko jutun, mutta et ymmärrä, etkä halua ymmärtää sitä. Olet lurjus ja lainpettäjä. Luulet Peterin kautta saavasi jonkunlaista valtaa Monaan nähden, mutta erehdyt. Ja sanon sinulle, että jos yritätkään ilmaista Peteriä tai käyttää hyväksesi tietoasi, menen ylimpään oikeuteen saakka ja saat korvillesi. Kerron, kuinka yritit lahjoa minut ja sitten uhkasit. Kerron, mitä teit Jacques Gautier'n kotona Jumalan-järvellä. Olet mennyttä miestä, kun tuon päivänvaloon hirveät jälkesi. Kerron nuoren intiaanitytön kuoleman Arrowheadilla. Kerron –"

Lause jäi kesken. Carter näki hurjan katseen Curryn kasvoilla ja samassa he molemmat paiskautuivat kalliolle. Hän arvasi Aleckin aikovaa heittää hänet alas. Peter kulkisi pian tätä tietä Five Fingersiin. Carter tavattaisiin kuolleena. Peter olisi murhaaja! Se oli Curryn aie.

Hetkeksi varjosti pelko Carterin mielen. Päivällä hän oli nähnyt pienen metsähiiren kärpän kynsissä; hän oli nyt metsähiiri. Sitten hän muisti Peterin ja Monan, ja kuinka he olivat lammella kaksi vuotta sitten löylyyttäneet Curryn. Pelko kaikkosi samassa. Kamppailu kuoleman kanssa oli hänestä aina ollut jännittävää, kiihoittavaa.

Hänen ylpeytensä palasi. Ei hän ollut metsähiiri, vaan kärppä. Ja Aleck Curry oli valtava peto, jolla oli arka paikkansa. Ja sen kärppä aina löysi otuksestaan. Carter tunsi taistelevansa muittenkin kuin vain itsensä puolesta. Hän kamppaili kuolleen miehen puolesta. Hän kamppaili Peter Mc Raen puolesta. Ja hän kamppaili naisen puolesta.

Rautaköysinä kiertyivät hänen laihat käsivartensa Aleckin ympärille. Ottelu jatkui hirvittävänä. Carterin ketteryys piti puolensa vastustajan jykevää voimaa vastaan. Miehet huohottivat, ja saappaan naulat iskivät tulta kalliosta. Kuului tuskanparahdus Carterin tunkiessa peukalonsa Curryn silmään ja kuolemankorinaa tämän vääntäessä Carterin pään taaksepäin, niin että niska melkein taittui. Ja tuuma tuumalta taistelijat kierivät kallion reunaa kohti.

Tuntui sitten kuin yö olisi värissyt kauhusta. Musta pilvi meni kuun eteen. Kun se vitkalleen poistui, oli kalliolla kahden sijasta yksi olento. Pitkän aikaa se maata kyyrötti siinä läähättäen, kömpi sitten pystyyn, laahautui vaivalloisesti kallion yli ja hävisi tiheikköön.

Saman kuun valossa Peter saapui tuntikausien perästä Five Fingersin rajamaille. Taivas oli sees, ja tähdet loistivat. Peter tunsi olevan puolenyön korvilla. Hän katseli alas laaksoon harjun laelta, missä ensi kerran oli kävellyt Monan kanssa poikasena. Alanteista huokuva leppoisa rauha tervehti häntä. Five Fingers nukkui. Ei näkynyt missään valoa, eikä hän aluksi kuullutkaan mitään. Sitten kilahti kaukaa vanha, tuttu karjankellojen hopeinen kilkatus ja kuului järven hiljainen hyminä sen loiskuessa kalliorantoihin.

Tuokion katseli hän laaksoon päin, mistä talojen synkät varjot eroittuivat kuun pehmeässä valossa, mikä näytti olevan kudottu hienonhienoista kulta- ja hopealangoista. Peterin sydän löi kiivaasti. Alhaalla laaksossa oli Mona – äänen kuuluvilla. Poikamainen riemu valtasi miehen. Hänen teki mielensä joikua vallattomasti kuin ennen poikasena, huutaa Monan nimeä, ajaa hänet unestaan, kiljua niin paljon kuin jaksoi, että hän oli tullut takaisin. Hullu riemu värisytti häntä, mutta kurkusta kuului vain nyyhkytys.

Hän laskeutui alas rinnettä, ja eroitti Pierre Gourdonin talon. Sieltä hän löytäisi Monan.

Hän säpsähti ajatuksiaan. Jospa jotakin oli sattunut, jotakin – sairaus – onnettomuus – jos Mona oli poissa! Kaksi vuotta on pitkä aika. Niitten vieriessä on voinut tulla muutoksia.

Hän oli kompastua ja pysähtyi äkkiä. Hän oli pienellä, vehmaalla niittytilkulla, jossa oli ollut Monan siilien hautuumaa. Uusia pieniä kumpuja kohoili siellä täällä. Muutaman tuoreen multaläjän vieressä oli lapio. Peter sieppasi sen kiihkeänä. Se oli heidän vanha, poikkiteräinen lapionsa, johon Simon oli tehnyt rautaisen kädensijan siilien jyrsimän puisen sijan. Mona oli Five Fingersissä! Hän oli elossa – nukkui pienessä huoneessaan!

Peter otti kantamuksen selästään ja laski sen tuoreen hautakummun viereen. Sitten kulki hän edelleen ja pysähtyi Monan akkunan alle.

Se oli raollaan. Hän kuuli tuulen hiljaa leyhyttävän verhoa. Pelokkaana mainitsi Peter Monan nimen.

"Mona!"

Verho lennähti häntä vasten. Se näytti nauravan hänelle, antavan hänelle merkin akkunasta.

Peter näki naulassa seinällä Pierren onkivapoja. Palatessaan myöhään salolta oli hän sadat kerrat koputellut niillä Monan akkunaan. Ja Mona oli heitellyt hänelle lentosuukkoja ja toivottanut hyvää yötä. Hän tarttui muutamaan vapaan ja naputti vanhan merkkinaputuksensa akkunaruutuun. Äkkiä heitti verho lepattamasta, ja Peter melkein kuuli sydämensä lyönnit sen takoessa kahden voimalla.

Hän naputti uudelleen – tap-tap-tappeti-tap ja vetäytyi varjoon.

Joku tuli akkunaan. Hän tunsi sen, mutta ei voinut nähdä suoraan päänsä päälle. Hän pysytteli syrjässä odotellen vastausta naputukseensa. Tuossa tuokiossa hän astuisi kuunvaloon ja sitten –

Verho lepatti jälleen. Monan huoneesta kuului liikettä, ja ovi avautui hiljaa. Kuului askeleita, kevyitä, nopeita, arkoja askeleita ja hoikka olento ilmestyi Pierre Gourdonin nurkan taitse seisten kuutamossa kasvot valkoisina ja vavisten.

Se oli Mona. Sama Mona, jonka luota hän oli lähtenyt eilen – kaksi vuotta sitten. Samanlainen hän oli, näytti vain pitemmältä ja entistä kauniimmalta.

Hän oli heittänyt pitkän vaipan hartioilleen, ja Peter näki sormien puristavan sitä kaulasta Monan koettaessa kuunvalossa etsiä naputtajaa. Hetkiseen ei Peter voinut liikahtaa. Sitten hän koetti puhua astuessaan esiin varjosta takkuisena, rikkinäisenä ja pitkän erämaataivalluksen intiaanin-ruskeaksi paahtamana. Mutta huulilta kuului vain epäselvä huudahdus. Mona näki hänet. Hetken hän huojui kuin pitkävartinen kukka Peterin tullessa häntä kohti. Sitten hän kirkaisi, niin että olisi luullut nukkuvienkin heräävän, ja tunsi Peterin käsivarret ympärillään.

Mona taivutti hänen päätänsä molemmin käsin taaksepäin. Silmät loistivat, ja huulet hehkuivat punaisina hurjista suudelmista. Mutta sitten synkistyivät hänen kasvonsa ja selittämätön hellyys äänessään kuiskasi hän Peterille.

"Peter, tiedän. Carter lähetti sanan – isästäsi – ja sinusta –"

Hän painoi Peterin pään povelleen ja suuteli hänen tukkaansa.

"Vain sinä – sinä ja taivas – tietää, kuinka pahoillani olen."

Oli samoinkuin vuosia sitten metsänlaidassa, jolloin Mona oli hämärässä hiipinyt lohduttelemaan häntä. Hänen palattuaan kotiin ajatteli Mona jälleen ensin hänen suruaan ja sitten vasta omaa onneaan. Painaen pehmoiset kämmenensä hänen karheille poskilleen kertoi Mona Carterin lähettäneen hänelle tietoja erämaasta. Ja hän oli odottanut yötä päivää Peteriä.

"Carter lupasi tuoda sinut luokseni", kuiskasi Mona, "koska hän lopuksi sanoi ruvenneensa rakastamaan isääsi ja sinua."

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Gourdonin talon varjoon oli laahautunut mies maaten siinä tummana, elottomana möhkäleenä. Peterin tultua akkunan taa hän tuskin oli uskaltanut hengittää ja muutti hiukan asentoaan rakastavaisten tullessa kuunvaloon. He olivat niin lähellä, että hän olisi yltänyt heihin Peterin onkivapaa lyhyemmällä kepillä ja kuuli heidän sanansa.

Sitten hän vetäytyi hiljalleen ulomma liikkuen varovasti kuin haluten pysytellä piilossa. Hän kiersi nurkitse talon toiselle puolen ja vasta siinä nousi seisoalleen. Hän oli kumarassa, paljain päin, hihat ja takinrinnus repaleina. Kädessä hänellä oli jykevä keppi, johon hän nojasi kulkiessaan.

Hän koetti kiiruhtaa, mutta pääsi vain vaivalloisesti eteenpäin. Seuraavan talon varjoon hän jälleen pysähtyi hengittäen raskaasti kuin olisi suorittanut rasittavan työn. Asumus asumukselta hän kulki halki kylän ja painui poikki viheriän ahteen kirkolle päin. Sinne päästyään hän levähti pitkän aikaa puitten katveessa.

Isä Albanelin kirkon ovet olivat avoinna yötä päivää. Mies astui kirkkoon sulkien oven jälkeensä salvalla. Hän hapuili eteenpäin kuun valaisemia penkkirivejä pitkin ja avasi akkunan. Sitten hän löysi kellon nuoran.

Ei ikinä Five Fingers ollut herännyt kellojen soittoon sellaiseen kuin tänä yönä. Se ei ollut tavallista juhlapäivänsoittoa. Se ei ollut isä Albanelin levollista soittoa, joka toivotti rauhaa ja ihmisille hyvää tahtoa, eikä se ollut alakuloista vainajien sielukellojen soittoa. Se kaikui hurjaa riemua, pauhaten hetkessä hereilleen joka sielun pienessä kylässä. Se kumahteli metsässä ja ponnahti takaisin harjuista ja kukkuloista monikertaisin kaiuin. Ihmiset heräsivät, syttyi valo sinne, toinen tänne, ja kello jatkoi kumahteluaan, kunnes Five Fingersissä ei näkynyt pimeää akkunaa.

Silloin kellonsoittaja meni ulos pienen kirkon akkunasta ja hävisi puitten varjoon. Hän eteni hitaasti kuin vanhus tai uupunut ja katosi metsän pimeyteen.

Pierre Gourdon tuli ensimmäisenä ulos paitahihasillaan ja paljain päin. Hän tapasi Monan vieraan miehen syleilyssä ja työnsi heidät kiivaasti erilleen. Silloin hän vasta tunsi Peterin.

Hiukkasta myöhemmin juoksi Jame Clamart ulos. Ja hän alkoi toitottaa uutista Peterin tulosta. Sellaista melua kuin äskeinen hullu kellonsoitto ja hänen huutonsa ei oltu Five Fingersissä ikinä kuultu puolenyön ja aamuyhden välillä.

"Peter Mc Rae on tullut!" huutaa kajautti hän. "Peter Mc Rae – on – tullut!"

Peter Mc Rae oli palannut kahden vuoden matkaltaan, ja isä Albanel otti hänet kellonsoitolla vastaan.

Sitten tulivat Josette, Marie Antoinette ja Odette Clamart, joka otti Peteriä kaulasta, suuteli häntä ja itki ilosta.

Sitten astui Simon Mc Quarrie kuutamoisen aukean poikki. Hän katsoi Peteriä sanomatta sanaakaan, ja tuikeat kasvot nykivät omituisesti. Mona pujahti hänen viereensä, ja Simon sulki heidät molemmat syliinsä. Samassa tuli isä Albanel ilon kyyneleet silmissään.

"Isä Albanel se soitti kelloja", kuiskivat naiset hiljaa.

Ja vielä tänä päivänä Five Fingersin väki uskoo niin.

Mutta Peterin tulo-yönä isä Albanel ei ollut kumara eikä kulkenut kepin avulla.

Kaikki oli Peteristä kuin kaunista unta ja sai hänet unohtamaan surunsa.

Vasta jäätyään Simonin kanssa kahden kertoi hän isän tarinan.

"Eikö sinulla ole aavistustakaan siitä, minne Carter joutui?" kysäisi Simon.

"Hän häviämällä hävisi. En ymmärrä miksi."

"Peter, kuka soitti kelloa?"

"Arvelen isä Albanelin nähneen Monan ja minut", virkkoi Peter punastuen. "Hänhän kävelee usein kuutamoöisin."

Simonin kasvoille ilmestyi hymy.

"Ei se ollut isä Albanel", sanoi hän.

"Eikö?" Peter katsoi häneen terävästi. "Sitten se olitte te, Simon. Näitte meidät."

"En ollut. Nukuin kuin tukki. Mutta arvaan kuka soitti. Carter!"

"Ei, se on mahdotonta. Ei hän olisi juossut luotani sentakia. Sitäpaitsi –"

"Lähden kirkolle! Tuletko mukaan?" kysyi Simon.

He hiipivät metsänreunaa. Kirkon ovi oli lukossa.

"Lukittu!" sanoi Simon. "Sepä omituista."

He menivät akkunasta sisään ja tarkastivat kirkon, siellä ei ollut ketään.

Simon sulki akkunan. "Jätämme kaikki juuri siihen kuntoon, jossa se oli hänen tullessaan."

He eivät puhuneet sanaakaan kotimatkalla. Kotona lausui Simon:

"Poika, mitä tapahtuneekin, älä muista, että Carter tuli pohjoisesta päin kanssasi ja juoksi sitten edellesi. Unhoita se. Valehtele, jos siitä puhe tulee."

Aamulla Peter meni Monan luo. Hän kulki mielestään äänettömästi, mutta Monan silmät kirkastuivat, ja posket punastuivat hänen seisoessaan aivan hiljaa hetken ovella, vaikka Mona oli selin touhuten keittiön pöydän ääressä.

Mona oli sittenkin muuttunut. Hän oli pitempi ja niin paljon suloisempi kuin kaksi vuotta sitten. Carter oli oikeassa. Hän oli tarvinnut nämä kaksi vuotta kehittyäkseen täysikasvuiseksi naiseksi. Nyt hän oli Marie Antoinettea kauniimpi. Peter seisoi yhä hiljaa luullen, ettei häntä huomattu ja katsellen kiiltävänmustasta päästä pienten jalkojen kantapäihin saakka.

Monan posket punehtuivat yhä enemmän. Sitten hän käännähti äkkiä nauru silmissään, ja Peter sieppasi hänet syliinsä ja suuteli niin hurjasti silmille, suulle ja tukkaan, että hän oli tukehtua.

"Rutistat minut", vastusteli Mona. "Sinusta on tullut niin väkevä. Sitten saat tukkani sekaisin ja olen laittanut sen niin suurella huolella, koska on sunnuntai."

"Molemmat elämäni onnellisimmat päivät ovat olleet sunnuntaita", sanoi Peter.

"Tämä on toinen, Peter."

"Niin on."

"Entäs toinen?" kysyi Mona ikäänkuin olisi unohtanut sen.

"Ensimmäinen sunnuntai, jolloin olin kanssasi kirkossa ja olit mielestäni valkoinen enkeli. Pitelin kiharaasi sormissani kun luulin ettet huomannut."

"Siitä päivästä lähtien olen rakastanut sinua, Peter."

"Suutele minua!"

"Sh-h!" Mona vei sormen huulilleen. "Josette-täti tulee. Minun pitää juosta takatietä ylös korjaamaan tukkani."

Josette tuli keittiöön, jossa Peter hämmenteli pannukaakkutaikinaa.

"Mona jätti tämän haltuuni. Hän palaa heti."

Josette hymyili hänelle ja poimi lattialta hiusneuloja.

"Olenpas ollut huolimaton", virkkoi hän silmissä veitikkamainen ilme pistäessään neulat tukkaansa.

Mona ja Peter kävelivät metsään päin. Kauniin niityn laidassa, jossa he ennen olivat leikkineet, oli valmistumaisillaan oleva talo. Mona tarttui Peterin käteen:

"Pidätkö tuosta?"

"Onhan se sievä, mutta –"

"Se on minun!"

"Sinun!"

"Niin, minun. Ehkä minun ei pitäisi kertoa sinulle salaisuutta, Peter, mutta aion mennä naimisiin!"

Omituista, että ihmissydän saattoi nousta niin korkealle kurkkuun kuin Peterin nyt.

"Niin, katsos, kun Simon kuuli tulostasi ja arvasi, että tietysti heti naisit minut, rupesi hän rakentamaan taloa ja antaa sen minulle häälahjaksi. Annan sinunkin asua siinä. Enkö ole kiltti?"

Peter pysähdytti sanatulvan.

Mona katsahti ylös pelästyneenä.

"Et saa, Peter, et saa, Josette-täti katselee ja koko Five Fingers näkee!"

Mutta mikään ei voinut estää Peteriä puristamasta häntä lujasti.

Muutamia päiviä Peterin tulon jälkeen löysivät Simon Mc Quarrie ja isä Albanel verkolla ollessaan suuren kallion alapuolelta Aleck Curryn ruumiin. Hän oli pahoin ruhjoutunut ja melkein tuntematon. Hän oli nähtävästi pudonnut kalliolta pimeässä.

Kolmen viikon kuluttua vihittiin Mona ja Peter. Sen päivän Five Fingers muistaisi aina. Kesäkuu oli hehkeimmillään ja satakielet ja kerttuset lauloivat kirkon ulkopuolella.

Muuanna elokuun iltana tuli Odette Clamart Quebecistä tulleen serkkunsa Adelen kanssa Monan luo, ja ilmoitti Simonin luona olleen vieraan miehen.

"Adele tapasi hänet tullessaan, sai häneltä kukkia ja rakastui heti häneen. Eikö olekin totta?"

"Hän näytti niin jäykältä ja säikähtäneeltä aina, kun katsoin häneen, että kävi säälikseni", vastasi Adele. "Mutta kiltti hän oli. Ja hänellä oli niin – vakavat – surulliset kasvot."

"Pyh! Hän oli nälissään, Adele", ilvehti Odette.

"Tuolla hän nyt tulee, kuka liekin", virkkoi Mona katsoen avoimesta ovesta.

Vieras tuli Simonin ja Peterin keskellä. Mona säpsähti. Mies oli Carter.

Hän juoksi häntä vastaan ja hänen ystävälliset silmänsä nähdessään vieras hengähti ilosta.

"Sahan uusi isännöitsijä", esitti Simon hieman mahtavasti Odettelle ja Adelelle. "Olen laiskistunut ja hän tulee sijaan. Yllätys kai se on, vaikka olemme suunnitelleet sitä pitkän aikaa!" nauroi Simon salaperäisenä.

Kuului kellonsoittoa. Ja tällä kertaa soittaja oli varmasti isä Albanel. Hän oli iloinen, ja yksinään kirkossa ollen hän nauroi kuin poika.

Simon naurahti. "Joku soitti kelloa Peterin tuloyönä. Nyt se soi teidät tervetulleeksi, Carter."

Monan silmät kyyneltyivät. Peter puristi hänen kättänsä hellästi.

Simon katsahti pohjoiseen, jossa valkoisia pilviä kokoontui vihertäväin harjujen ylle.

"Tulee sade", virkkoi hän. "Haistan sen ilmasta. Se tulee yöllä."

"Vilja kaipaa sitä", sanoi Peter.

"Ja eniten kukat", lisäsi Adele katsahtaen Carteriin.

"Niin – kukat ja metsät", nyökkäsi tämä.

Mona ja Peter läksivät kotia päin ja Mona iski silmää Odettelle. Tämä tarttui Simonia hihasta. "Tulkaa pois!" kuiskasi hän kääntäen selkänsä Carterille ja serkulleen.

Hetkisen seisoi Carter avutonna. Sitten seurasivat he Adelen kanssa Monaa ja Peteriä.

"Pidättekö kukista, Adele-neiti?"

"Rakastan niitä!"

Ovella tarttui Mona miestänsä kädestä.

"Sehän oli loistava ajatus! Luuletko ehtiväsi suudella minua hyvin vikkelästi ennenkuin he tulevat?"

"Varmasti", vastasi Peter ja suuteli häntä.