[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fyIjJSPf9DL-gJzjI0W4J8vmm4gaMtNbfLv53RMkXw4M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1745,"Kohtalon uhmaaja","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1745-curwood-james-oliver-kohtalon-uhmaaja","1745__Curwood_James_Oliver__Kohtalon_uhmaaja",null,"romaani",[],[],"fi",1924,1926,42668,264332,true,[],[],[],"Seikkailuromaani sijoittuu 1890-luvun Kanadan erämaahan Yläjärven rannalle. Pierre Gourdon perheineen etsii uutta alkua ja asettuu ranskalaisten uudisasukkaiden perustamaan Viiden sormen kylään.","James Oliver Curwoodin 'Kohtalon uhmaaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1745. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOHTALON UHMAAJA\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curwood\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut A. M.\n\n\nAlkuperäinen nimi: \"A Gentleman of Courage\"\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nMinerva Oy,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nPierre Gourdonin sydämessä asusti rakkaus Jumalaan, miehen rakkaus \nmiehen Jumalaan, ja seisoessaan siinä heinäkuunillan kultaisessa \nauringonlaskussa hänestä tuntui koko laaja Kanadan erämaa hiljaa \nkuiskivan hänen uskonsa todeksi. Pierre oli villien virtojen ja suurten \nmetsäin samoilijan poika ja pojanpoika, seikkailuhalu ja romantiikka \npaloi hänellä veressään; vain korven hiljaisuudessa hän tunsi sielunsa \nsulautuvan luontoon. Luonto oli Pierren Jumala ja tulisi sinä pysymään \nniin kauan kuin hän hengittäisi. Moisia oppeja tosin eivät St Anne de \nBeauprén kelpo opettajat täysin hyväksyneet. Ja vaikka hän polvillaan \noli ryöminyt ylös St Anne de Beauprén pyhiä askelmia ja koskettanut \npyhän kastemaljan vihittyyn veteen, vaikka hän kunnioitusta\ntuntien oli katsellut niitten jättämiä vuorenkorkuisia keppi- ja \nkainalosauvakasoja, jotka olivat sinne tulleet kurjina ja epäillen ja \nlähteneet parantuneina ja uskoen, oli hän sittenkin varma, että hän \ntänä kullanhohtoisena kesäiltana oli lähempänä Jumalaansa kuin minään \nmuuna ajankohtana koko elämässään.\n\nHänen vaimonsa Josette seisoi hentona ja väsyneenä, tumma pää paljaana \nhimmenevässä auringonvalossa vaieten hänen vieressään rukoillen hiljaa \nitsekseen, että heidän pitkä vaelluksensa St Lawrencejokea ylös ja \nYläjärven autiota rantaa pitkin vihdoinkin loppuisi, ja että he \njäisivät tähän uuteen paratiisiin eivätkä enää ikinä matkustaisi \nminnekään.\n\nHeidän takanaan metsästä tulevan puron partaalla oli vilkas poika \nnelinryömin sananjalan ja ruohon seassa tavoitellen metsämansikoita, \nsuu punaisena marjoista, vaikka mansikka-aika alkoikin jo olla ohi.\n\nViitaten alas mies virkkoi: \"Järvi on kuin elävä olento, joka ojentaa \nkättänsä.\"\n\n\"Niin, se ojentaa viittä sormeansa\", myönsi Josette istahtaen väsyneenä \nsuurelle kivelle.\n\nNiin sai seutu nimensä, joka itsepintaisesti on pysynyt sillä meidän \npäiviimme saakka. [Five Fingers (Viisi sormea) nimiset järvet \nKanadassa. Ranskalaiset uudisasukkaat, jotka ensimmäisinä asuttivat \nKanadan erämaita, antoivat nimen. Suoment. muist.]\n\nPoika tuli äidin luo ja tarjosi mansikoita. Kiiveten kallionlohkareen \nkuvetta ylös Pierre vei kätensä torveksi suulleen ja toitotti kunnes \npalsami- ja kuusimetsän syvyyksistä kuului vastaus. Hiukkasta myöhemmin \nDominique Beauvais ilmestyi rinteen reunaan parrakkailla kasvoillaan \nloistaen odotus. Hänen pieni vaimonsa Marie ponnisteli läähättäen \nkoettaen pysyä pitkäsäärisen miehensä rinnalla.\n\nKaikkien tultua koolle Pierre Gourdon ojensi kätensä koko maailmaa \nsyleilevin elein.\n\n\"Tässä paikassa on hyvä asua\", sanoi hän. \"Tällaista juuri olemme \netsineet.\"\n\nInnostunut Dominique oli samaa mieltä. Naiset hymyilivät. He olivat \njälleen onnellisia. Poika metsästi mansikoita. Aina tuon pojan vatsa \noli tyhjä.\n\nPierre Gourdon suuteli vaimonsa pehmoista tukkaa heidän palatessaan \nleirilleen. Hän rupesi laulamaan hurjaa venelaulua, jonka oli oppinut \nisoisänsä polvilla keikkuessaan vallattomina päivinään, jolloin ei \nvielä tuntenut Josettea St Annesta. Dominique yhtyi viiksiensä läpi \nlauluun. Naisten silmistä oli uupumus poissa ja ilo loisti niistä. \nVihdoinkin olivat heidän etsivät miehensä tyytyväisiä, ja heillä oli \njälleen kodin toivoa.\n\nIllastettuaan he istuivat kauan mustan erämaan keskellä loistavan \nviheriäkoivuisen leiritulensa ääressä suunnitellen tulevaisuutta. Vielä \nkauan senjälkeen kuin yhdeksänvuotias Joe oli kömpinyt huopainsa väliin \nnukkumaan, ja naisten silmät olivat käyneet unisiksi, istuivat Pierre \nja Dominique valveilla poltellen piipullisen toisensa jälkeen ja \nrakennellen uudelleen ja uudelleen unelmainsa koteja.\n\nNuoria ja onnellisia he olivat, täynnä sukunsa uskaliasta innostusta. \nHuomispäivä paiskaisi heidät keskelle todellista elämää, jota he niin \nkauan olivat odottaneet. Vihdoin vaipui Josette uneen pää pojan pään \nvieressä ja tyytyväinen hymy siroilla, punaisilla huulillansa. Pierre \nja Dominique valvoivat yhä. Kuu nousi suurena ja kultaisena metsän \ntakaa toivottaen retkeilijät tervetulleiksi, vieno tuuli puhalsi \nviileämpänä järveltä ja äkkiä kuului kaukaa heikosti erämaan ääni, joka \nsai veren hyytymään heidän suonissaan -- sutten ulvontaa.\n\nDominique; kuunteli ja tyhjensi hiljaa piippunsa tuhkan kouraansa.\n\n\"Missä liikkuu susia, siellä on riistaa, ja missä on riistaa, siellä \nkannattaa pyydystää\", virkkoi hän.\n\nJa sitten kuului ääni, mikä sai molemmat miehet pidättämään henkeään, \nsyvä, kumea kaiku; se kuului heikkona ja etäältä, mutta outona, elävänä \nsäveleenä tunki se yön hiljaisuuteen.\n\n\"Laiva\", kuiskasi Pierre.\n\n\"Niin, laiva\", kertasi Dominique puoleksi kohottautuen kuullakseen \näänen loppuun.\n\nSillä tämä tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin Yläjärven \npohjoisrannalla sutten ulvonta oli tutumpi ääni kuin laivan vihellys \njärveltä.\n\nUudisasukkaat nukkuivat. Keltainen kuu kiipesi keskelle taivasta. \nMetsän pimennossa liikehti varjoja kuin eläviä olentoja. Sudet \nulvoivat, kiertelivät, kaartelivat, lähenivät ja olivat ääneti saatuaan \nsaaliinsa surmatuksi. Pehmeä pimeys väreili ja kuhisi elämää. Hiljaisin \nsiivin lenteli eläviä kuin aaveita. Kirkkaat silmät vartioivat \nkodinetsijäin nukkuvaa leiriä. Siili käydä kääpelsi sen läpi valitellen \nhullunkuriseen tapaansa. Kauris tunsi sen hajun ja tömistytti \netujaloillaan. Korkeitten tummien kuusten latvoissa kävi kuiske. \nSynkissä luolissa hiivittiin sametinpehmoisin askelin, ja päivisin \nvaikenevat pikkulinnut visertelivät hiljakseen kuunvalossa.\n\nYö kului, ja päivänkoitto herätti matkustajat punaisen oravalauman \naamupurpatukseen koskemattomassa maailmankolkassa.\n\nTästä päivästä he laskivat uuden elämänsä alkavaksi. Syvään iskivät \nPierren ja Dominiquen kirveet tuoksuvan seetripuun sydämeen kaataen \nuusien kotien seinähirsiä.\n\nHeidän alueensa taustalla oli metsä, jossa korkeat harjanteet ja jylhät \nrotkot risteilivät, ja jonka kätköstä avautui kulkijan eteen paikoin \nniittyjä, paikoin soita, ihana erämainen ylämaa, joka ulottui mailien \npituudelta Yläjärven rannalta Kanadan Valtamerirautatielinjan varrella \nolevaan, kapeaan uudisasutuskaistaleeseen saakka. Mustina, vihreinä ja \nsinertävinä loistivat sen palsamit, seetrit ja kuuset, hopealle ja \nkullalle hohtivat poppelit ja koivut, punertavina vuorisaarnit sen \nkummuilla ja notkoissa, ja salaperäiseksi ja synkäksi muutti sen \nmyrsky. Pierre arvasi, kuinka virrat keväisin pauhaisivat vapautuessaan \ntalvisen lumen ja jään kahleista ja hänen sydämensä löi riemusta, sillä \nhän rakasti virran kohinaa ja kalliota pieksävien aaltojen soittoa.\n\nTupansa he päättivät rakentaa pisimpään perukkaan niistä lahdista, \njotka viitenä sormena pistäytyvät puolen mailin päässä olevasta \njärvestä. Hiljaisena valituksena he kuulivat kalliorantoihin lyövän \naallokon kohinan silloinkin kuin ei kuulunut tuulen henkäystäkään. \nMutta lahden kapea, koukeroinen sormi oli tyyni, vihertävä ja hopealle \nhohtava lammikko, jossa lokit lentelivät huudellen tervetulleiksi \nkodinetsijät. Sen valkoinen hiekka oli täynnä jalanjälkiä, lintujen ja \nmetsäeläinten, jotka kisailivat ja peseytyivät vedessä tahi tulivat \nrantaan juomaan. Aukean, rauhallisen vakavan lahden ja metsän \nviileitten hiljaisten lymypaikkojen välillä oli vehmas niittymaa \nahteineen ja tasankokaistaleineen, kapea suikale kaunista \nluonnonpuistoa, jonka yläreunaan Pierre ja Dominique metsän katveessa \nerottivat ja mittailivat maatilkkunsa tehden tilaa iltapäivällä \nkaatamilleen hirsille.\n\nPäivät kuluivat. Joka aamu tervehti punainen oravalauma auringonnousua. \nPäivä päivältä lujittui rakkauden ja kodin luoma turvallisuuden ja \nvapauden tunto. Pierre lauloi kuten hänen isoisänsä oli laulanut vuosia \nsitten, ja Dominique karjui kuin haukkuva koira kuoropaikat. Naisten \nnauru helisi kilpaa lintujen laulun kanssa. Josette ja Marie olivat \njälleen nuoria tyttöjä, ja poika opasti heidät uudelleen mansikkamaille \nkallioitten koloon, ruohikkoon ja sananjalikkoon.\n\nIhmisten tunkeutuminen oli erämaalle uutta. Pitkäksi aikaa se vetäytyi \nulomma, kuunnellen peloissaan ja voitettuna. Mutta linnut ja punertavat \noravat antoivat sille rohkeuden takaisin; se palasi hiljalleen, \nuteliaana, arkana ja ystävällisenä. Saksanhirvi tuli jälleen hämärissä \njuomaan, ja hirvi retuutti sarviaan harjanteella. Kanadan varikset \nalkoivat syödä leivänmuruja Josetten kädestä. Närhet tulivat lähemmä \nkirkuen uhmaavina kuin villit intiaanit puitten latvoista, ja rastaat \nja kertut lauloivat kurkkunsa kuiville. Parikymmentä kertaa päivässä \nPierren täytyi keskeyttää työnsä ja sanoa: \"Tästä tulee ihana \nasuinpaikka, järvi ovemme edessä ja metsät takanamme.\"\n\nHän kutsui Yläjärveä \"mereksi\", ja kahdesti näkivät he ensi viikon \nkuluessa kaukana selällä utuisena häämöittävän valkean täplän; ne \nolivat purjelaivoja.\n\nHirsikerros kohosi toisensa päälle, ja pian oli ensimmäinen tupa katon \nalla. Josette ja Marie istuttivat metsäauringonruusuja ja punaisia \nruusuja sen ympärille ja kaivoivat koivikon ja poppelimetsän mustasta, \nkylmästä mullasta orvokin juuria, ja varjoisista soista ja niityiltä \nhyasinttejä ja tulikukkia. Ja hämärtyessä, kun päivän työt oli päätetty \nja illallinen syöty, he menivät käsikädessä miestensä kanssa \ntarkastamaan ja arvostelemaan viljavia maakaistaleita, joihin ensi \nvuonna kylvettäisiin perunaa, porkkanaa, naurista ja kaikkea muuta \nhyvää mitä heillä oli ollut kotona St Annessa.\n\nElokuussa molemmat tuvat olivat valmiit. Ne olivat pienet, mutta \nlämpöiset ja mukavat kuin kyyhkyslakat, ja Marien ja Josetten katse \nkävi vakavammaksi ja arvokkaammaksi. Olivathan he jälleen talonemäntiä, \nja vaikka talo oli pieni, oli heillä loputon maailma toiveita ja \npäämääriä edessään. Hedelmät kypsyivät, punaiset ja mustat viinimarjat \nhohtivat täyteläisinä metsissä, ja harjujen rinteillä odottivat \nmetsäluumut ja vuorisaarnin marjat ensimmäisiä kylmiä tullakseen kyllin \nmakeiksi.\n\nSitten rupesi miesväki Dominiquen aloitteesta vuorotellen käymään \nlähimmällä kolmenkymmenen mailin päässä olevalla uudisasutuksella, \njosta palasivat kuudenkymmenen naulan kantamukset mukanaan; marjoja \nkuivattiin ja keitettiin säilöön niin paljon, että Pierre ja Dominique \nkyselivät jo lopuksi vaimoiltaan aikoivatko nämä muuttaa heidät \nmarjansyönnillä karhuiksi, jotka talven nukkuisivat pesissään.\n\nEnsimmäisten syyskylmien tullessa Pierre entistä useammin lausui: \"Tämä \non ihana asuinpaikka\", ja Josette ja Marie heräsivät joka aamu uusi ilo \nja uusi ihmettely silmissään. Sillä vaikka pakkanen jähmetytti järven \nvedet kylmän ja synkän näköiseksi, maalaili se samalla harjut, notkot \nja koko metsän väriloistolla, jollaista he eivät olleet koskaan nähneet \nSt Annessa.\n\nÖisin tuntui talven henkäily. Yhä korkeammiksi ja korkeammiksi \nkasvoivat tupien seinämille kasatut polttopuupinot. Pian häipyivät \nmetsästä värikkäät syyskarnevalin päivät, puut ojentelivat paljaita \njäseniään hurjassa erämaan tuulessa, aallot pieksivät rantakallioita \nvasten, ja järven valitus kohosi aika ajoin synkäksi, kumeaksi \npauhinaksi.\n\nPierreä ja hänen väkeänsä eivät muutokset luonnossa peloittaneet. \nOlihan talvi Kanadassa asujille tärkeintä aikaa, sehän toi tullessaan \npitkien kuukausien värähdyttävät seikkailut, syvät kinokset ja purevan \nblizzard-tuulen turkisten pyyntiretkillä, punaisina hohtavat kamiinit \nja viihtyisät illat kotona, jolloin päivän tapahtumia kerrottiin, ja \nruokahalun, kiihkeän kuin pohjatuuli.\n\nTalviajan he viimeksi olisivat halunneet muuksi muuttaa. Silloin sai \nsutten ulvonta uuden säveleen, ja ketut huusivat öisin nälissään aukean \nreunassa metsässä. Hirvien huuto kaikui aavemaisena hiljaisina \npakkasiltoina, ja karhut oleilivat pesissään. Toinen toisensa jälkeen \nlaululinnut jättivät seudun, vain varikset ja närhet jäivät\njälelle samoinkuin korppilaumat. Tiheikköjen ja soitten suuret \nlumikenkäkaniinit muuttivat turkkia ruskeasta harmaaksi ja sitten \nharmaasta valkoiseksi. Kaikki pedot olivat liikkeellä sudesta, ketusta \nja pienestä henkipattokärpästä huuhkajaan ja koiranaamaiseen \nkalastajakissaan saakka, ja marraskuussa Pierre ja Dominique kastoivat \nansansa kuumaan karhuntaliin ja rukoilivat ensi lunta.\n\nSe tuli yöllä, niin hiljaa ettei kukaan kuullut sen äänetöntä \nputoilemista. Kun pikku Joe päivänkoitteessa nousi vuoteestaan ja meni \nkokemaan kaniinipyydyksiään metsän reunaan, oli maa valkoisena. Heidän \nensimmäinen talvensa Five Fingersissä oli tullut. Siitä koitui kylmä, \nkuiva talvi, eikä mennyt päivääkään, ettei saksanhirven tahi kauriin \nreisi riippunut tupien seinämällä. Turkiseläinten pyynti oli \ntuottoisaa, viikko viikolta kasvoivat vuotakasat. Yhdestä suusta \nylistivät Pierre ja Dominique paratiisiaan Yläjärven pohjoisrannalla, \njo joka päivä suunnittelivat he mitä ostaisivat keväällä Josettelle ja \nMarielle. Kinokset ylenivät ja järvi jäätyi kokonaan. Tammikuu toi \nmukanaan kolmenkymmenen asteen pakkaset.\n\nValkoisessa maailmassaan, kuten Josette tapasi sanoa, he välistä \nkisailivat kuin vallattomat lapset. Tuli joulu ja uusi vuosi ja Marien \nsyntymäpäivä, istuttiin räiskyvän kamiinitulen ympärillä, ja iloiset \njutut ja kaskut lyhensivät iltaa. Pierre ja Dominique tekivät \ntobogganit [Kanadassa käytännössä oleva intiaanireki], ja saman harjun \nlaelta, jolta he ensi kerran katselivat Five Fingersiin, he laskea \nhuristivat mäkeä, yli aukean ja puolitiehen järven jäälle. Ja \nkuitenkin, kun Dominique muuanna päivänä tuli ja aivan sivumennen sanoi \nkuulleensa pensaskertun sirkutusta suuren suon takana, huudahti Marie \nilosta, ja Josetten silmät kirkastuivat.\n\nSe tiesi kevättä! Pari päivää myöhemmin Pierre kertoi kaniinien turkin \nalkavan ruskettua, ja se oli varhaisen kevään merkki. Sitten tavattiin \nkarhun jäljet; nälissään oli mesikämmen lähtenyt liikkeelle, mutta sai \nhupsu kiireenkynttä kömpiä pesäänsä takaisin nähdessään lumisen metsän. \nAamuisin oli entistä enemmän aurinkoa ja yö yöltä menetti pakkanen \nkirpeyttänsä. Ennenkuin lumi oli alkanut vielä sulaa, Pierre toi kerran \npoppelinoksan näyttääkseen kuinka sen lehtiumput jo paisuivat melkein \npuhkeamaisillaan. \"En ole eläessäni nähnyt poppelinumppuja paksumpina\", \nsanoi hän. \"Se ennustaa, että kevät on lähellä.\"\n\nEnsimmäisen punarintarastaan ilmestyessä Josette selitti tuntevansa jo \nkukkain tuoksua. Rastas oli viluisen ja äreän näköinen, pettyneenä ja \nkummissaan kylmästä maailmasta; muutaman minuutin se istua kyyrötti \nkatonharjalla ja lensi sitten tiehensä.\n\nNe olivat kevään enteitä. Lumi alkoi sulaa päivänpuoleisilta rinteiltä \nja sitten kävi kesän tulo nopeaan. Tuli huhtikuu, ja metsissä \nvirtasivat kohisevat purot. Niityt ja alavat paikat kävivät vetisiksi, \npikku purot paisuivat äkkiä pauhaaviksi virroiksi, järvet ja lampareet \ntulvivat yli reunojensa, ja pieni virta, joka juoksi uudistalojen \nvieritse kesäaikaan rauhallisena ja sävyisenä, kävi äkkiä meluisaksi, \ntoraiseksi vintiöksi rynnäten pauhaten ja ryskyen mielipuolenmenoaan \nalas rinnettä Middle Fingeriin. Puolen mailin päässä oli laajempi joki, \njosta tulvan kohina kuului kuin kaukaisen kosken humina. Se oli ihanaa \nmusiikkia, ja se sai Pierren ja hänen väkensä veret liikkeelle kuin \nviini. Optimistinen, elämäniloinen Pierre ilmaisi tunteensa sanoen: \n\"Tekee hyvää elää pitkä, kylmä talvi voidakseen täysin riemuita kevään \ntulosta.\"\n\nLinnut näyttivät palanneen vuorokauden kuluessa, punarintasatakielet \nkeikailevina ja iloisina päästessään jälleen uneliaasta etelästä, \nrastaat ja kissalinnut ja kymmenet muut pikkulinnut ruskeita kerttuja \nja pensasvarpusia myöten, joitten äänet kaikuivat suloisimpina\nkaikista kevään laulajista. Itse maa alkoi elää, juuret paisuivat ja \nvihreätä ruohoa työntyi esiin; ensimmäiset kukat avasivat nuppunsa; \npoppelinumput halkesivat untuvaisiksi lehdiksi. Aamusta iltaan \nraatoivat Pierre ja Dominique raivaten maatilkkuja uusiksi kylvömaiksi \nja kääntäen mustaa, hedelmällistä multaa.\n\nNäihin aikoihin Pierre toi ilmoille ajatuksen, jota hän oli hautonut \npitkän talven. He seisoivat Josetten kanssa viheriän harjun laella, \nmistä ensi kerran olivat katselleet alas Five Fingersiin.\n\n\"St Annessa ei ollut koskaan näin ihanaa, rakkaani\", virkkoi hän.\n\n\"Ei, ei ennen metsien hakkaamistakaan\", myönsi Josette.\n\nPierre tarttui hänen käteensä ja puristi sitä hellästi, ja Josette \npainoi poskensa hänen olkaansa vasten, niin että Pierre saattoi \nsuudella hänen tukkaansa, siitä Pierre piti.\n\n\"Minulla on muuan unelma\", virkkoi Pierre ääni hiukan jännittyneenä \ntärkeästä salaisuudesta ja vaikutuksesta, minkä hän arvasi sen hänen \nvaimoonsa tekevän, \"en ole puhunut siitä sanakaan, mutta olen ajatellut \nsitä sen hartaammin. Eikö mielestäsi pieni kirkko näyttäisi hauskalta \ntuolla alhaalla, siinä missä alati viheriän metsän nenäke tapaa Middle \nFingerin?\"\n\n\"Kirkkoko!\" kuiskasi Josette sydämen takoessa kiivaammin.\n\n\"Niin, kirkko\", lausui Pierre hiljaa. \"Ja tuolla toisella puolen, \ntuolla laajan niityn keskellä -- eikös siinä olisi sopiva kodin paikka \nvanhalle Poleon Dufresnelle ja Sarahille ja koko lapsilaumalle! Ja \ntuonne sopisivat Clamartit ja Jean Croissetkin vaimoineen. Tämä on \nlaaja maa, rikasriistainen ja viljava; olen ajatellut, ettei ole oikein \npitää sitä kaikkea yksin hallussaan, ystäväiseni.\"\n\nVähän matkan päässä olevan tupansa ovella seisova Marie Beauvais \nihmetteli mitähän tapahtui kun Josette niin äkkiä vei kätensä miehensä \nkaulaan ja suuteli häntä.\n\nEikä Pierre, sydän onnesta tulvillaan, aavistanut, että hänen \nunelmainsa toteutuminen toisi murhenäytelmän Five Fingersin \nerämaaonnelaan.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nViisi vuotta myöhemmin Simon Mc Quarrie ja Herman Vogelaar tulivat Five \nFingersiin. He olivat omituinen, mutta hauska pari. Simon oli \nskotlantilainen, pitkä ja kapea, harvoin vetäytyivät hänen laihat \nkasvonsa hymyyn, ja koko olemus oli kuin piikivestä tehty. Hänen \ntoverinsa oli hollantilainen, pieni ja pyöreä kuin kohokas; hänellä oli \npehmeät, punertavat kasvot, vaaleat, siniset silmät, ja hänellä oli \ntapana puhista, jos hiukankin ponnisteli, tapa, jonka Simon sanoi \njohtuvan liiallisesta syönnistä. Yhdessä he olivat viettäneet \nlapsuutensa yli kolmekymmentä vuotta sitten muutamassa pienessä \nOntarion kaupungissa, ja nyt he olivat yhtiötovereita, katsellen \nmetsiä, tehden vaihtokauppaa ja pistäen hiukan rahaa syrjään vuosien \nmittaan. Herman oli leski, hänen ainoa tyttärensä Gertrude oli mennyt \nnaimisiin Jeremie Poulinin kanssa Quebecissä; Jeremie oli Clamartien \nserkku ja asui nyt Five Fingersissä. Herman oli ensi käynnillään \ntyttärensä luona, jonka pienokaista hän oli tullut katsomaan ottaen \nSimonin mukaansa.\n\nSiitä hetkestä saakka, kuin Simonin ovelat silmät saivat näkyviinsä \nahteen ja uudisasutuksen viiden vesisormen vaiheilla, alkoi hänen \npäässään kiertää ajatuksia, joita hän aluksi ei ilmaissut \nHermannillekaan.\n\nVuosien mukana oli tullut muutoksia Five Fingersiin. Poissa olivat \nPierren ja Dominiquen rakentamat ensimmäiset yksihuoneiset mökit ja \nniitten sijalla olivat suuremmat, salvetuista hirsistä kauniisti \nveistetyt rakennukset kukkien ja pihamaitten keskellä, sileitten, \nvalkeiksi maalattujen kivirivien ympäröiminä. Josette, joka nyt oli \nnelissäkymmenissä, oli yhä hoikka ja sievä, ja entistä enemmän rakasti \nPierre häntä huolimatta suuresta pettymyksestä, minkä hän piiloitti \nsydämeensä. Hän rakasti intohimoisesti lapsia, ja toivoi niitä \nitselleen useampia, mutta roteva, nyt nelitoistavuotias Joe näytti \njäävän ainoaksi. Sokeasti luottaen rukouksen voimaan, hän oli niitä \nhartaasti rukoillut ensi kesästään lähtien Five Fingersillä.\n\nJumala vastasi omituisella tavalla hänen pyyntöihinsä. Lapsia tuli -- \nDominiquelle ja Marielle. Ensin tulivat kaksoiset Louis ja Julie, \nsitten säännöllisin väliajoin kolme, Aime, Felipe ja Dominique; ja \njokaisen lapsen jälkeen Marie kävi pyylevämmäksi ja hilpeämmäksi ja \nalkoi miettiä nimeä seuraavalle.\n\nPierre oli onnellinen, sillä nyt hänellä oli ainakin lapsia ympärillään \nvaikkakaan ei omia. Poleon ja Sarah Dufresne olivat tulleet kolmine \nlapsineen ja rakentaneet mökkinsä kivenheiton matkan päähän Pierren \ntalolta. Jeremiellä ja Gertrudella oli pienokainen, ja vihannan \nniittymaan laidassa, jota hän viisi vuotta sitten oli osoittanut \nJosettelle, olivat Jean Croissetin ja Telesphore Clamartin kodit ja \nAleck Clamart kosiskeli Anne Croissetia. Pierren kanssa hän salaa \nsuunnitteli kotia ensi vuodeksi, pyydystettyään vielä yhden talven \nturkiseläimiä.\n\nAlati viheriän metsän reunasta oikeaan oli Pierren valitsemalla \npaikalla pieni hirsikirkko, jonne he kokoontuivat joka sunnuntai ja \njonne metsien vaeltava pappi, isä Albanel tuli kerran, pari \nkuukaudessa.\n\nVäestön kasvaessa oli raivio laajennut. Runsaat kaksitoista acrea [acre \n40,5 aaria] oli huolellisesti viljeltyä maata, tasangolla laidunti \nkarja ja useita hevosia ja jokaisesta luonnonniitystä mailien \nlaajuiselta alalta korjattiin heinä kesäisin. Kanoja, hanhia ja \nkalkkunalaumoja oli kylässä, ja joka aika vuodesta runsaasti munia, \nmaitoa, kermaa ja makeaa voita, ja ensimmäisen kylmän talviviiman \npuhaltaessa olivat maakuopat kukkuroillaan ihania herkkuja. Pierre ja \nAleck olivat veistäneet veneen, ja kuudella perheellä oli yhteiset \nverkot, joten Five Fingersillä ei ollut kalan puutetta kesällä eikä \ntalvella.\n\nKaksi talvea takaperin oli nuori Joe vastoin tahtoaan lähetetty uuden \nKanadan Valtamerirautatielinjan poikki kouluun St Anneen.\n\nKaiken tuon oli Simon Mc Quarrie huomannut ketun nokkeluudella ja \nterävyydellä. Ei kukaan olisi osannut ainakaan lyhyen tuttavuuden \nperusteella sanoa, mikä mies Simon Mc Quarrie pohjimmiltaan oli. Hän \noli niin hyväsydäminen, että olisi ennen leikannut pikkusormensa poikki \nkuin hyötynyt hituistakaan kenenkään kustannuksella. Mutta, kuten \nHerman sanoi, aina silmäili hän mistä voisi murusenkin siepata. Herman \noli hilpeä ja ehtymättömän hyväntuulinen muodostaen neljä viidesosaa \nyhtiön vatsasta, Simon taas haisti dollarit. Niinpä viimemainitun \nmuuanna päivänä virkahtaessa: \"enpä ole eläessäni tavannut parempaa \nsahan paikkaa kuin tämä\", tiesi pikku Tobinan ylpeä isoisä että jotakin \noli tekeillä.\n\nOvela Simon huomasi heti mikä etu seudun asukkaitten keskinäinen sopu \noli. Sen nojaan voisi liikeyrityksen perustaa. Five-fingersiläiset \nolivat kuin saman perheen jäseniä, ja sahasta voisi tulla jonkinlainen \nperheyritys. Pari, kolme kertaa vuodessa tulisi Duluthista tahi Fort \nWilliamista laiva hirsien kuljettamiseen. Vuosiksi riittäisivät\nseudun komeat koivu- ja seetripuumetsät, ja sahalaitos tuottaisi \nenemmän vaurautta kuin turkismetsästys, joka varmaankin kävisi \nkannattamattomaksi nyt kun uudisasutuksia nousi toinen toisensa viereen \npitkin ratavartta.\n\nLopuksi Simon puhui asiasta Pierren kanssa, tämä jutteli Dominiquen \nkanssa, pidettiin kokous, joka oli yksimielinen siitä, että saha olisi \nFive Fingersille edullinen yritys. Simon lupasi sahan ensimmäiset \nhirret koulutaloksi, johon he siihen mennessä saisivat tiedustella \nopettajaa, sillä jos Five Fingersin perheet kulkisivat aloittamaansa \npolkua, olisi opettaja kohtapuoleen välttämätön.\n\nTämä tapahtui lauantaina. Sunnuntaina tuli isä Albanel, pieni, \nharmaatukkainen mies, joka rakasti elämää ja kaikkea elollista, ja \njolla ei ollut missään vakituista kirkkoa, koska hän luonnossa näki \nsuuremman Jumalan kuin mitä koskaan oli kyennyt löytämään ihmisten \nkirjoittamasta raamatusta, vapaa-ajattelu, jonka vanhojen polkujen \nkulkijat olivat leimanneet kerettiläisyydeksi. Mutta jokainen, joka \ntunsi isä Albanelin, rakasti häntä, niin miehet ja naiset kuin lapset. \nAnkarampien veljiensä messutessa ja rukoillessa holvatuissa \nkatedraaleissaan ja pienissä lähetyskirkoissaan oli hänen kirkkonsa \nkymmenien tuhansien neliömailien mittainen sydänmaa. Ja tänä \nsunnuntaina isä Albanel rukoili, että Simon kykenisi täyttämään \nlupauksensa.\n\nNiin syntyi saha. Eihän se niin eriskummainen ollut, mutta kun muuanna \nsyyskuun iltapäivänä hinaajahöyry perässään jaala kömpi keskimmäistä \nlahtea pitkin, oli jokainen kynnelle kykenevä Five Fingersissä vastassa \nja jokainen sydän sykki jännityksestä, olihan tapaus suurin Pierren ja \nhänen väkensä elämässä. Hinaajalla tuli Simon Mc Quarrie, ylpeänä kuin \namiraali laivastonsa johdossa, ja hänen mukanaan norjalainen insinööri \nvaimoineen, kaksi saharenkiä ja kalpea, näivettyneen näköinen \nnuorukainen, joka tuli talveksi opettamaan Jeremie Poulinin lapsia ja \nDominiquen kindergartenia viidentoista dollarin kuukausipalkkaa ja \nylläpitoa vastaan.\n\nSaha pantiin pystyyn, kattona ensi aluksi pelkkä tervavaate. Kirveet \nkalskuivat iloisesti metsässä, ja Five Fingersin kolme hevosta \nvedättivät hirsiä. Naisetkin olivat innoissaan, ja lapset odottivat \njännittyneinä sitä päivää, jolloin savu alkaisi tupruta piipusta ja \nrattaat alkaisivat suristen jauhaa. Viidentenä päivänä se tapahtui, ja \nkun vihdoin höyry pani pitkän hihnan kääntymään ja ison, kiiltävän \nsahan pyörimään, nousi eläköön-huuto; pikku Tobinakin heilutteli \nnyrkkejään ja huusi minkä jaksoi. Sahan terävät hampaat tarttuivat \nensimmäisen tukin päähän, ja niin alkoi kaunis, suriseva laulu -- \ntuoretta puuta leikkaavan teräksen laulu, -- joka vuosikaudet kuului \nFive Fingersillä, ja joka ajoittain kuulunee siellä tänäkin päivänä.\n\nEi kenenkään, ei edes Josetten ollut sallittu katsahtaa Pierren sydämen \nsisimpään. Hän näki rakkaan metsänsä hirren hirren jälkeen vedettävän \nsahalle, jossa surisevat, armottomat teräshampaat leikkasivat ne \npieniksi palasiksi. Hän katseli kuinka puitten elämänneste kasaantui \nkorkeiksi, tuoksuviksi, kultaisiksi sahajauhokasoiksi, joissa lapset \nmielellään leikkivät. Ja rannalla hän näki korpensa suunnattomina \nlautapinoina, odottamassa pieniä, mustia hinaajia. Pierre tiesi, että \nkaikki oli kuten olla piti, sillä saha toi vaurautta, mukavuutta ja \nonnea naisille ja lapsille ja hiukan lisää väkeä Five Fingersiin. Se \noli kehityksen kulkua. Mutta hänen mieltänsä jäyti tuska, jota hän ei \nkenellekään ilmaissut ja joka ei koskaan häntä jättäisi. Sillä lähinnä \nlapsia hän rakasti metsiänsä, ja jokainen puu oli hänelle Jumalan sana.\n\nHän ei olisi kuitenkaan halunnut muuttaa oloja, sillä hän tiesi \nolevansa väärässä. Sen sanoi hänelle joka seikka. Tuntuivatpa metsän \neläimetkin olevan mielissään ihmisseurasta, ei koskaan ollut Five \nFingersillä ollut niin paljon lintuja eikä oravia kuin nyt. Ne \nlauloivat ja sirkuttivat kilpaa sahan äänen kanssa, juoksentelivat \ntalojen katoilla ja tekivät pesiään räystään alle, tulivatpa talvella \nportaille saakka syömään niille heitettyjä muruja ja jyviä. Pierren \nsana oli kirjoittamattomana lakina Five Fingersillä. Yksi hänen \nlakejaan sanoi, että kylän lähistöllä ei ainoatakaan elollista olentoa, \npaitsi tuhoeläimiä, saanut vahingoittaa ja kumpujen ja notkojen ollessa \npaksun jään ja lumen peitossa, tulivat peurat arkoina syömään karjan \nsekaan.\n\nPierre ei enää käynyt pyyntiretkillä, saha nieli hänen aikansa.\nJosette sanoi nyt onnensa olevan täydellisen. Aina oli Pierren \nkintereillä lapsia, ja iltaisin, kun sahan sihinä oli loppunut, kävi \nsahajauhokasoissa leikki ja mellastus. Joka päivä kaikui Josetten ja \nPierren koti lasten naurusta ja tepastelivat siellä pienet jalat, \nvaikkakaan heidän toivomansa oma pikkutyttö ei koskaan tullut. \"Kyllä \nhän tulee\", sanoi Pierre koettaen elvyttää heikkoa toivoaan. \"Saatpas \nnähdä, Josette, jonakin kauniina päivänä saa Joe pienen siskon.\"\n\nJoekin tuntui etääntyvän heistä. Aikaa myöten häntä ei tarvinnut enää \najaa kouluun St Anneen; kotona hän oli levoton ja ikävissään ja odotti \nkiihkeästi sitä päivää, jona sai jättää Five Fingersin. Hän oli \nkahdeksantoistavuotias Josetten päästessä hänen salaisuutensa perille. \nÄiti nauroi herttaisesti, suuteli häntä ja kehoitti Pierreä olemaan \nrauhallinen. Joen tyttö oli Marie Antoinette, heidän vanhan tuttavansa \nJacques Thieboutin kaunis pieni tytär. Hän oli vuotta nuorempi Joea, \njonka oli määrä odottaa häntä kunnes hän oli käynyt läpi St Anne de la \nPeraden koulun. Se oli tytön ja hänen isänsä kunnianhimoinen unelma. \nSitten Marie Antoinette tulisi Joen kanssa Five Fingersiin.\n\nIlonkyyneleet tulvivat Pierren silmiin sinä iltana, jona Josette kertoi \nsalaisuuden. Vaikkakaan heidän hartaasti toivomaansa tyttöstä ei vaan \nkuulunut, saisivat he kuitenkin pojanpoikia ja -tyttäriä.\n\n\"Tämä lienee vastaus rukouksiini\", arveli Pierre, \"sillä ovathan Joen \nlapset omaa lihaamme ja vertamme, ja Marie Antoinettea tulemme \nrakastamaan kuin omaa tytärtämme.\"\n\nVuodet vierivät, mutta Five Fingersillä ei sanottavia muutoksia \nsattunut. Saha kävi, ja syvemmälle ja syvemmälle painuivat kirveet \nmetsään. Pari kolme kertaa vuodessa tuli laiva tuoden elintarpeita ja \nvieden puutavaraa.\n\nJoka ainoa vuosi haikara uskollisesti pesi jonnekin sahanpurukasojen \nlomaan. Kahdesti se käväsi Aleck Clamartin luona, joka oli naimisissa \nAnne Croissetin kanssa; kaksi pientä hollantilaista se toi Gertrude \nPoulinille, ja yhdeksän paria pikku jalkoja tepasteli Dominiquen ja \nMarien talossa silloin kuin Joe Gourdon toi nuorikkonsa Five \nFingersiin.\n\nSinä päivänä saha seisoi, sillä oli juhlapäivä koko kylässä, ja ylväänä \nkuin ruhtinas tuli Joe. Marie Antoinette oli pitkä ja hoikka suurine, \ntummine silmineen, iloisine hymyineen ja valmiina sulkemaan syliinsä \nuudet omaisensa; yhtä suloinen ja kaunis hän oli kuin äitinsä oli ollut \nnuorena. Pierre huomasi saaneensa hänessä kilpailijan, sillä ihastuneet \nlapset kieppuivat hänen ympärillään, ja vuoronperään Marie Antoinette \nsyleili ja suuteli heistä jokaista, vieläpä Dominiquen vanhinta \npoikaakin ujoa Louisia. Ja kun hän sisällä tuvassa kietaisi kauniit \nkäsivartensa Josetten kaulaan sanoen häntä äidiksi, räpytti Pierre \nsilmiään ja meni ulko-ovelle puhaltelemaan savuja piipustaan, itku \npyrki hänellä kurkkuun kuin pikkupojalla.\n\nJumala oli ollut hyvä hänelle ja siunannut Five Fingersin. Seistessään \nsiinä auringonlaskussa hän katseli muuatta vihantaa rinnettä kohti, \njohon aura ei ollut kajonnut, eikä yksikään mökki noussut. Pieni \npyhitetty maatilkku oli jätetty odottamaan sitä aikaa, jolloin kuolema \nkävisi heidän joukossaan. Kuolema ei ollut käynyt. Pierren sydän paisui \nkiitollisuudesta ja luottamuksesta, sillä kaikki se oli sen suuren ja \nhyvän Jumalan työtä, johon Pierre uskoi, hänen metsiensä, aukeittensa, \nauringon ja pilvien Jumalan. Ja hän tuli ajatelleeksi, että olisi \noikeus ja kohtuus, että ensimmäinen hauta, joka kaivettaisiin \nvihertävälle ahteelle, olisi hänen hautansa, sillä Jumala oli täyttänyt \nhänen mittansa partaita myöten, ja hän oli kuulevinaan pieneltä \nkummulta orvokkien ja punaisten ruusujen hiljaisen kutsun.\n\nMarie Antoinette tuli hänen luokseen niin äänettömästi, ettei hän \nhuomannut, pisti pienen kätensä hänen kouraansa ja kuiskasi: \"Täällä on \nkaunista, isä!\"\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nKauan säilynee muistissa sisäjärvien suuri syysmyrsky v. 1900. Se \nmainitaan historiassa, ja satoja kertomuksia voisi kertoa noina päivinä \nhävinneistä laivoista ja hukkuneista ihmisistä, kun nuo viisi järveä \npieksivät vesiään kuin jättiläiskirnuissa ja kiehuivat hävityksen \nkurimona.\n\nEi ollut kylmä. Aika-ajoin aurinko paistoi, ja Yläjärven takaisissa \nmetsissä lauloivat linnut ja kukkivat vielä kukat. Pierrestä ja hänen \nväestään tapaus oli salaperäinen, paha enne, sillä he eivät olleet \nkokeneet montaa myrskyä Five Fingersillä eikä ikinä tämänkaltaista, \njolloin raivostuneet aallot pauhasivat kallioseiniä vasten ja linnut \nsirkuttivat metsän ilta-auringossa.\n\nToisena päivänä Pierre vei Josetten ja Marien Second Fingerin ja Middle \nFingerin väliselle metsäiselle niemelle katsomaan raivoavaa järveä. \nMoista he eivät olleet ennen nähneet. Tuuli salpasi väliin hengityksen, \nja sai huutaa jos mieli saada sanansa kuuluviin. Myrsky hajoitti \nnaisten hiukset, kuin läähättävät najaadit he painautuivat Pierren \nkäsipuoleen, silmät loistaen ja sydämet takoen seikkailun jännitystä. \nNauraen sanoi Pierre Josetten olevan kuin nuoren tytön, kiiltävä, pitkä \ntukka tuulen sotkemana ja posket yhtä punaisina kuin Marie \nAntoinettella. Mutta puolet hänen sanoistaan vei tuuli ja heidän \nallansa pauhaava järvi.\n\nHeidän sivuuttaessaan suojaavan kuusikon viimeisen nenäkkeen ja \nkatsellessaan kallion mustan, likomärän suojusmuurin yli, joka pidätti \nraivoavia aaltoja, tarrasi Josette äkkiä pelästyneenä Pierren \nkäsivarresta kiinni, ja Marie Antoinette päästi huudon, joka viilsi \nkuin veitsi tuulta.\n\nPierre tunsi sydämensä pysähtyvän katsoessaan kasvot harmaina järvelle. \nHänen huulensa vääntyivät tuskasta.\n\nRannasta pisti ulos karikko, jonka kalliot, lokkien viihtyisä \nolinpaikka, tyyninä, rauhallisina kesäpäivinä nostivat päitään suurten \nmerihirviöitten lailla, omituisen rauhallisina ja kauniina veden \nloristessa niitten lomitse vihertävän hopeisina, leveinä ojina. Tuon \nväijyvän, vaarallisen salakarikon lävitse juoksi väylä, jota myöten \nhinaaja-alus kulki Middle Fingersiin ja takaisin. Mutta tänään siinä ei \nollut väylää. Se oli hävinnyt pauhaavaan virtaan ja kallioitten \nkeskellä puolen mailin matkan päässä paikalta, jossa Pierre naisineen \nseisoi, oli laiva pieksäytyen kappaleiksi.\n\nEnsimmäisen kauhuntunteensa lamauttamana Pierre ajatteli heidän tulleen \njuuri paraiksi näkemään loppua. Laiva oli kuunari, arviolta kolmensadan \ntonnin kantoinen, ja oli tarttunut sivuttain pitkälle, matalalle \nkarille, jonka Josette oli ristinyt Lohikäärmeeksi sen pykäläisten \nkalliohampaitten takia, jotka pistivät siitä kuin piikit suunnattomasta \nevästä. Laivan korkeat mastot olivat katkenneet, ja kannella ajelehti \nsikinsokin särkynyttä tavaraa. Pierreä ihmetytti, että hän hyrskyjen \nylikin kuuli särkyvien puunosien paukkeen sen noustessa ja laskiessa \nkarilla kuin valtavan moukarin iskuista. Kauhun lamauttamana hän katsoi \nnäytelmää; laiva kohosi puoleksi vedestä; kun se paiskautui takaisin, \nmeni sen perä murskaksi ja se vajosi vahtoaviin ryöppyihin. Ainoastaan \nkeula pysyi veden päällä Lohikäärmeen piikkien varassa.\n\nMarie Antoinette huudahti jälleen kasvot kalpeina kauhusta; he näkivät \nselvästi ihmisolennon liikkuvan laivan kokassa.\n\nPierre virkosi jähmetyksestään.\n\n\"Jos siellä on joku elävä olento, ajautuu se Middle Fingersin kuiluun\", \nhuusi hän. \"Meidän on autettava heitä!\" Sitten hän kääntyi Marie \nAntoinetten puoleen ja vei suunsa aivan, hänen korvanjuureensa. \"Mene \ntakaisin\", huusi hän, \"mene takaisin ja toimita apua niin pian kuin \nvoit!\"\n\nNopeana kuin lintu läksi Marie Antoinette pitkä tukka liehuen huntuna \ntuulessa. Pierre katsahti Josetteen. Tämä oli voittanut pelkonsa; \nkasvot olivat tyynet ja kalpeat ja silmät paloivat vakavina. Hän \nkatseli kuolemaa, melkein kuuli kuoleman huudot. Hänen katseensa \nkohtasi Pierren silmät, ja huulet liikkuivat, mutta sanoja ei \neroittanut. Sitten näkivät he, katsellessaan kuunarin jäännöksiin päin, \njotakin häilyvän heitä kohti lähempien karien seassa. Se tuli nopeasti, \nvälillä melkein upoten, sitten nousten hetkeksi pinnalle ja viskautui \nlopuksi kalliolle, jonka ympärillä vesi kohisi kuin myllynrännissä \naivan tyynemmän aallokon liepeillä Middle Fingersin suulla.\n\n\"Se on lautta!\" huusi Pierre, \"ja sillä on joku.\"\n\nJosetten huuto kaikui terävänä ja vihlovana.\n\n\"_Se on nainen_!\"\n\nHe näkivät olennon paiskautuvan kalliolle ja tarrautuvan käsin sen \nliukkaaseen pintaan. Se oli nainen, Pierre näki sen. Aallokon vaahdon \nläpi näyttivät haaksirikkoisen kasvot aavemaisen valkoisilta, ja märkä \ntukka aaltoili laineitten viruttamalla kalliolla. Hän näytti huomaavan \nheidät niemen kärjessä, ja Pierre oli kuulevinaan hänen äänensä \nheikkona veden kohinan läpi hänen huutaessaan henkensä edestä.\n\nPierre käännähti ja juoksi kallioitten lomitse alas rantaan aivan \nMiddle Fingersin päähän huutaen Josettea pysymään paikallaan. Mutta \ntämä oli jo hänen kintereillään, kasvot peloittavan valkoisina. Hän oli \nloukannut poskensa verille langetessaan terävää kallionkielekettä \nvasten. Mutta silmissä paloi outo, päättäväinen tuli, ja hän kyyristyi \naukomaan Pierren toista kenkää tämän riisuessa vaatteitansa. Hän katsoi \nmieheensä. Sydän oli haleta tuskasta, mutta kasvoilla loisti lujuus. \nHän tiesi, että hänen miehensä Pierre Gourdon oli menossa kuoleman \nkitaan; ja hän yritti hymyillä. Pierre suuteli nopeasti hänen huuliaan \nja juoksi veteen..\n\nJosette seisoi pystynä seuraten hänen ponnisteluansa rantahyrskyjen \nläpi kohti kiehuvaa kurimoa, missä nainen veryi kalliolla. Josette näki \nselvästi hukkuvan. Hän näki aaltojen ja valkoisen vaahdon kuohahtelevan \nnaisen ympärillä, kurottautuvan häntä kohti, kohottaen hänet ylös ja \nvetäen hänet alas. Josette oli melkein rukoilemaisillaan, että meri \nottaisi hänet kokonaan, jotta Pierre voisi kääntyä takaisin. Hetkiseksi \nrohkeus petti ja hän huusi hurjana Pierreä palaamaan. Ja sitten tuntui \ntuo henkensä edestä taisteleva nainen katsahtavan Josettea silmiin \neroittavan välimatkan takaa -- ja Josette levitti kätensä ja huusi \nhänelle rohkaisevia sanoja.\n\nPierre ei eroittanut muita ääniä kuin veden kohinan. Hän ui, ja sadat \nvoimat riitelivät hänen ruumiistaan vetäen häntä yhtäälle, paiskaten \nsitten toisaalle, hänen kaikin voiminsa koettaessa pysytellä oikeassa \nsuunnassa. Hän tiesi mitä merkitsi, jos virta veti kallion taakse \ntuohon surmanpaikkaan, jota hän nimitti Kuiluksi. Se olisi varma \nkuolema. Pohjavirrat vetäisivät hänet mukaansa ja heittäisivät sitten \nhänen ruumiinsa kallionjuurelle. Ajatus ei peloittanut häntä. Hän sai \nvoimia tietäessään Josetten rannalta seuraavan hänen kamppailuaan \nkuoleman kanssa ja rukoilevan hänen puolestaan -- ja kalliolla makaavan \nnaisen puolesta.\n\nVain Josette ja tuo toinen nainen tiesivät mikä iäisyys häneltä meni \nennenkuin hän voitti taistelun. Viime hetkessä näytti vahva käsi \nottavan hänet kämmenelleen ja heilauttavan kalliolle. Hän huomasi \ntarrautuvansa siihen, ja näki naisen lähellään. Tämä oli \nkuolemankalpea. Silmät olivat tummat, ja niissä oli jotakin, joka oli \nkauheampaa nähdä kuin kuolemanpelko. Pierre oli lopussa. Hän \nhivuttautui ylemmä muutaman tuuman kerrallaan, koettaen hymyillä \nrohkaisevasti kun ei kyennyt puhumaan. Hänen silmänsä keksivät nyt mitä \nnainen piteli kainalossaan.\n\nSe oli pikkutyttö, kuusi-, seitsenvuotias. Unohtaen ihastuksissaan \nraivoavan, uhkaavan järven Pierre tuumi itsekseen, ettei ollut ikinä \nnähnyt niin kaunista lasta. Hän ei ollut loukkaantunut. Silmät olivat \nauki, suuret, tummat samettisilmät täynnä kauhua, ja kasvot suloiset \nkuin enkelin, katsoivat häneen pikimustain, silkkisten, vettävaluvien \nsuortuvain keskeltä. Oli kuin olisi vaahtoavasta merestä noussut näky \nkiusaamaan Pierreä, niitten kasvojen näky, jotka hän oli kuvitellut \nunelmissaan ja joita hän oli rukoillut ja toivonut monet pitkät vuodet. \nPierre pyyhki märkiä silmiänsä nähdäkseen selvemmin. Sitten hän \nkurottautui kallioltaan alaspäin, veti lapsen luoksensa ja piteli sen \nhentoa, heikkoa pientä ruumista sylissään. Naisen kasvoilla näkyi \nmuutos, niitten päättäväinen ilme laukesi, ja hän kävi äkkiä veltoksi, \nhervottomaksi. Nähdessään kuinka heikko hän oli, Pierre tarttui häneen \nkiinni, jottei ensimmäinen aalto huuhtoisi häntä mennessään kalliolta.\n\n\"Vien teidät maihin\", huusi hän. \"Ette saa menettää rohkeuttanne! \nPysytelkää kalliolla!\"\n\nHän kumartui lapsen puoleen.\n\n\"Ja sinä --\"\n\nLapsi lepäsi hänen rinnallaan, katsellen häneen. Sanat tarttuivat \nPierren kurkkuun. Nuo silmät olivat liian kauniit lapsensilmiksi. Tytön \nhuulet olivat vielä punaiset. Mutta kasvot olivat kuin valkoinen kamee \nhiusten mustissa kehyksissä. Lapsi oli meren lähettämä enkeli, ajatteli \nPierre.\n\nNainen koetti hinautua hänen viereensä. Hyökyaalto särkyi kallioon \nkietoen heidät vaahtoonsa. Sen keskeltä kuului naisen ääni.\n\n\"Olen Mona Guyon\", huusi hän niin lähellä, että pää koski Pierren \nolkapäähän. \"Tämä on lapseni. Hänen isänsä -- hukkui -- tuolla -- tuon \nkallion viereen -- muuan minuutti sitten. Viekää hänet maihin.\"\n\nPauhaava laine huuhteli heitä. Sen mentyä Pierre veti syvään henkeä.\n\n\"Pysytelkää kalliolla\", huusi hän takaisin. \"Palaan noutamaan teitä. \nKäy helposti -- helposti -- pääsemme kaikin maihin -- jos vain \npysyttelette kiinni kalliossa!\"\n\nPauhinan hiljettyä hetkeksi, hän selitti lapselle mitä tämän tuli \ntehdä, nimittäin panna kätensä Pierren kaulaan ja ratsastaa maihin \nhänen selässään hengittäen syvään joka kerta kun kasvot kohosivat veden \npinnalle. He uisivat hyvin nopeasti rantaan, ja sitten hän noutaisi \näidin. Pierre vielä nauroi kertoessaan tytölle kuinka turvallisesti ja \nsukkelaan kaikki kävisi. Sitten hän suuteli lasta; kalliolla myrskyn \nkeskellä Pierre Gourdon suuteli pientä, pehmoista suuta, jota hän niin \nmonet vuodet oli rukoillut. Hetkeksi hän taivutti päänsä pyytäen apua. \nSitten paneutui hän vatsalleen asettaen tytön oikeaan paikkaan \nselkäänsä, ja tytön tartuttua häntä kaulasta, hän sitoi hänen kätensä \nlujasti yhteen paidastaan repimällään kaistaleella. He pääsisivät \nyhdessä maihin, tavalla tai toisella.\n\nHiljalleen hän laskeutui kallion suojanpuoleista kylkeä alas ja hymyili \nMona Guyonille. Hänen sydämensä löi uljaana, kahden naisen rukoukset \nvahvistivat häntä, hänen soluessansa järveen kalliine taakkoineen. \nPohjavirrat ojentelivat kuin suuret merihirviöt tuntosarviaan, koettaen \nvetää hänet nieluunsa. Mutta Pierre Gourdon ei nyt kamppaillut \nyksinänsä elämänoikeudesta. Kalliolla oleva nainen taisteli hänen \npuolestaan, ja rannalla, vyötäisiä myöten aallokossa seisovalla \nnaisella ei enää ollut sydäntä eikä sielua, ei voimaa eikä ruumista, \nkaikki se oli siirtynyt Pierrelle.\n\nNiin hän ponnisteli aalloissa ja saavutti lopulta rannan, jossa Josette \nkurottautusi häntä vastaan auttaen hänet maihin. Uupuneena hän vaipui \nmaahan lapsi sylissään. Hän oli pelastanut sen ja nyt kuvastui enkelin \n-- siten Pierre kutsui lasta ajatuksissaan -- ihmeellisissä, kauniissa \nsilmissä ikäänkuin kunnioitusta, sanatonta ihailua. Äkkiä lapsi tarttui \nhäntä lujasti kaulasta kiinni ja suuteli häntä hiljaa äännähtäen.\n\nSitten se siirtyi Josetten käsivarrelle, ja Pierre nousi pystyyn.\n\nKauhu lamasi hänet, kun hän silmäsi kalliolle. Aallot näyttivät hänestä \näskeistä korkeammilta, ja nainen oli muuttanut asentoa. Hän makasi \nkasvot kalliota vasten, velttona, tummana, elottomana täplänä. Pierre \nnäki jättiläiskuohun kohottavan häntä ja kuljettavan hiukan lähemmäs \nkuilun reunaa. Hän ei kestäisi kauan! Vain muutamia äskeisen korkuisia \naaltoja, joku hurjempi hyöky, ja nainen olisi surman suussa.\n\nPierre käännähti Josetten puoleen. Tämä oli polvillaan kivikossa lapsi \nkäsivarsillaan. Molemmat katsoivat häneen odottavina, tietäen, että \nhänellä sillä hetkellä oli ihmishenki käsissään, että moisessa \njumalanilmassa kykeni vain Pierre Gourdon kamppailemaan. Ei koskaan \nPierre ollut nähnyt sellaisia katsetta. Josetten silmissä loisti \nkuolemantuska hänen takiansa. Pikku Monan ihmeellisten, loistavain \nsilmäin lapsellinen kauhun ilme sanoi enemmän kuin sanat.\n\n\"Menen takaisin\", virkkoi Pierre. \"Tällä kertaa käy se helposti!\"\n\nHe kuulivat hänen äänensä surmankuilun pauhinan yli. Pierre huomasi \noudon soinnun äänessään ja tunsi valehtelevansa. Hän katsoi raivoavaa \njärveä eikä ollut kuulevinaan Josetten huutoa, että apua tulisi \nvarmasti hetken kuluttua ja että hänen tuli odottaa. Hetken kuluttua \nolisi liian myöhäistä. Hän näki, että jokainen hyökyaalto solutti \nnaista hitusen lähemmä kuolemaa.\n\nTällä kertaa oli kamppailu kovempi. Hänen jäsenissään ei ollut enää \näskeistä voimaa, ja voitonvarmuus tuntui väistyneen hänen mielestään. \nJos hän vain pääsisi kalliolle saakka ja voisi kiivetä sille ja pidellä \nnaista putoamasta, kunnes Marie Antoinette toisi apua. Enempää hän ei \ntoivonut. Hänen mielikuvitukseensa mahtui vain kallio ja hukkuva \nnainen. Hän tunsi kuoleman kintereillään uidessaan aallokossa. Se \npieksi häntä, oli tukahduttaa hänet, sokaisi hänen silmänsä kunnes \nhänestä lopulta tuntui, että hänen oli heitettävä taistelunsa ja \nlähdettävä ratsastamaan sen kanssa kuoleman kitaan. Se nauroi ja \nilveili hänelle ja kohisi hänen korvaansa. Mutta kaiken läpi hän näki \nkallion, ja lopuksi kuohuva virta tempasi hänet matkaansa ja paiskasi \nkallionkielekkeelle.\n\nHän yritti kömpiä ylös kallion kuvetta ja solui alas. Yhä uudelleen ja \nuudelleen hän koetti tarrautua kiinni ja pääsi vihdoin tuuman \nkerrallaan. Hänen korvissaan soi kuin sahan surina. Hetkisen hän \nhengähti. Hän ei eroittanut kallion huippua, mutta rannalle hän näki. \nSiellä oli paljon väkeä, miehiä juoksi vedenrajaan, missä Josette \nseisoi vyötäisiään myöten järvessä.\n\nHän sai uutta rohkeutta. Sitten hän äkkiä huudahti mielipuolisen \nkauhun, turhan varoituksen huudon. Nainen oli valahtanut aivan kallion \nlaidalle, kiehuvan kuilun reunalle. Hän riippui jo puoleksi ulkona \nkalliolta. Hän solui solumistaan.\n\nPierre ryömi naista kohti koettaen tarttua hänen tukkaansa. Hän sai \nkäsiinsä suortuvan, mutta se luisti sormista. Uudelleen tavoitti hän ja \nsai kiinni jälleen märistä hiuksista. Samassa pyyhkäisi aalto naisen \nmennessään. Se veti hänet alas, ja Pierre, joka piteli häntä tukasta, \nseurasi mukana surmannieluun. Vielä kerran näkivät hänen silmänsä \nsinisen taivaan ja rakkaitten metsien latvat. Hänen sielustansa kohosi \nkuolemaa pelkäämättömän miehen äänetön kiitollisuuden huokaus. \"Kuinka \nkäyneekin, Jumala on pitkän aikaa ollut hyvä minulle, Pierre \nGourdonille!\"\n\nVielä kuoleman kastaessa häntä kuohuillaan muisti hän naisen. Täytyi \nvaroa, ettei hän loukkaisi itseänsä kallioihin. Jollakin tavoin sai hän \nkäsivartensa pujotetuksi naisen ympäri. Pierre ei yrittänytkään enää \ntaistella, hän koetti vain pidellä hukkuvaa kiinni. Turhaa oli enää \nkamppailla. Hän oli kuin lastu kiehuvassa kattilassa. Kuohut \nheittelivät ja kääntelivät häntä, paiskasivat alas ja lennättivät ylös, \nmutta ei kertaakaan niin ylös, että hän olisi ehtinyt vetää ilmaa \nsieraimiinsa. Hän tunsi kolhiutuvansa kallioita vasten. Sitten hän \nalkoi painua. Hänestä tuntui, että hän putosi nopeasti rajattoman \navaruuden halki. Hän ei enää ollut tietoinen naisen läsnäolosta, mutta \npiti häntä yhä vaistomaisesti kiinni.\n\nVain Joe Gourdonin ja Simon Mc Quarrien vankat käsivarret saivat \npidätetyksi Josetten syöksemästä miehensä jälkeen kuolemaan. He veivät \nhänet kallion alaiselle kapealle rantakaistaleelle. Hänen silmänsä \nsattuivat Monaan. Tuuli oli leyhäyttänyt märän tukan lapsen kasvoilta, \nja se tuijotti häntä noine silmineen, joitten takia Pierre oli antanut \nsille enkelin nimen. Hänen takiansa Pierre oli mennyt, tuon tähtisilmän \nja sen äidin takia! Siellä hän nyt oli hengetönnä, kallioitten \nkolhimana.\n\n\"Äiti!\"\n\nSe tuli hennolla lapsenäänellä, jossa vielä väreili kauhua. Nyyhkien \nvaipui Josette polvilleen, ojensi kätensä ja puristi pienen muukalaisen \nkiihkeästi rinnalleen. Kotvaan hän ei tiennyt mitä hänen ympärillään \ntapahtui. Rannalla hänen lähettyvillään seisoi Dominique katsellen \njärvelle. Harvoin antoivat surmankuilun paholaiset saalistansa \ntakaisin. Sinne jäi kaikki, mikä sinne kerran joutui, pölkyt, hirret ja \nelolliset olennot. Mutta tänään tapahtui ihme. Joe Gourdon, Jeremie \nPoulin ja Poleon Dufresne olivat juosseet vyötäisiänsä myöten \nhyrskyihin ja toivat nyt maihin Pierren ja naisen ruumiit.\n\nMarie Antoinette polvistui ensimmäisenä niitten viereen ja -- irroitti \nPierren käsivarret naisen ympäriltä. Silloin näki Josette heidät. Hän \nnousi horjuen pystyyn ja juoksi Dominiquen luo. Ensimmäiseksi hän näki \nkuolleen äidin kasvot. Hellästi tarttui hän sitten miehensä päähän ja \nkumartui sitä kohti niin että molempien kasvot peittyivät hänen \ntukkaansa.\n\n\"Hän ei ole kuollut\", kuiskasi hän. Ei kukaan sitä kuullut, hän sanoi \nsen vain itsekseen ja sitten Pierrelle. \"Hän ei ole kuollut. Hän ei ole \nkuollut.\" Toiset vetäytyivät ulommas. Marie Antoinette painoi pikku \nMonan kasvot omiansa vastaan miesten kantaessa kuolleen naisen pois. \nJosette hoki yhä: \"Hän ei ole kuollut. Hän ei ole kuollut.\" Hän suuteli \nPierren huulia, painoi poskensa hänen kasvojaan vasten. Five Fingersin \nnaiset ja miehet seisoivat odotellen taaempana. Ei kukaan hennonut \nhäiritä Josettea ja hänen vainajaansa.\n\nVihdoin meni Marie Antoinette ja laski hiljaa kätensä Josetten \nhartioille. Josette katsahti häneen niin omituisina loistavin silmin, \nettä Maria Antoinette säikähti. \"Hän ei ole kuollut\", kuiski Josette \nyhä kumartuen Pierren yli.\n\nNiellen nyyhkytyksensä kosketti Marie Antoinette hänen kasvojansa. Ja \nsäpsähti äkkiä. Hänen kätensä oli sattunut Pierren poskeen. Hän koetti \ntoistamiseen ja hänen sydämensä alkoi lyödä hurjasti. Hän oivalsi, \nettei Josetten hoenta ollut hulluutta. Pierre avasi hiljalleen silmänsä \nja ensimmäiseksi näki hän herätessään unen pauhaavasta aallokosta oman \nvaimonsa kasvot.\n\nJännittyneenä odottavasta joukosta oli pikku Mona tullut Josetten luo \nhiljaa itkeskellen äitiänsä. Marie Antoinetten vetäytyessä ulomma \nJosette veti lapsen luoksensa Pierren viereen. Ja kun Pierre vaisuna \nojensi kätensä heitä kohti, tuli taasen hänen mieleensä ajatus: \"Jumala \non ollut pitkän aikaa hyvä minulle, Pierre Gourdonille!\"\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nSininärhi se lievensi Peter Mc Raen hurjasti pamppailevan sydämen \nkuolemanpelkoa. Aina hän oli ollut sininärhen ystävä ja hänen \nlempilintunsa istui korkealla kuusenlatvassa huutaen pilkkasanoja \nPeterin vihollisille ja kehoittaen häntä pysymään rohkealla mielellä.\n\nNeljätoistavuotias Peter tunsi omituista, horjumatonta luottamusta \nKanadan sininärhen sukuun. Se on juuri pojan mielen mukainen lintu jos \nmikään, aina pirteä, repäisevän rohkea, täynnä satoja kujeita ja \nrosvokepposia. Aina se on valmiina otteluun eikä livistä koskaan \npakoon. Se noudattaa kauniisti ihmisten laatimaa lakia. \"Käy toisten \nkimppuun ennenkuin ne ehtivät käydä sinun kimppuusi.\" Se on herrasmies \nja urheilija, vaikkakin samalla rosvo ja aika hirtehinen, ja Peter piti \nsiitä.\n\nTämänpäiväisen sininärhen hän eroitti selvästi puusta. Huudot ja \npyssynpauke eivät olleet peloittaneet sitä pakosalle. Se hyppeli \nkuusten latvoissa rääkyen niin, että luuli siltä kurkun halkeavan.\n\nSitten noukki siinä pieni tikka matoja pitkän hirren päästä, jonka \ntakana Peter ja hänen isänsä olivat piilossa. Kaksi vastanainutta \npunaista oravaa sirkutteli vähän etempänä hypellen kilpaa oksilla. \nPeterin käden ulottuvilla lepatteli verkalleen suuri, keltasiipinen \nperhonen.\n\nNuo seikat syrjäyttivät pojan mielestä lamauttavan pelontunteen. Hänen \nlaihat kasvonsa olivat hyvin kalpeat. Siniset silmät tuijottivat \nverestävinä. Hän oli kaksinkerroin kumarruksissaan hirren takana. Sydän \ntakoi kuin vasara, mutta rohkeus ei ollut jättänyt häntä. Silmissä ei \nnäkynyt kyynelten jälkiä, ja toisessa kädessänsä hänellä oli vääntynyt \nkeppi.\n\nSininärhestä ja perhosesta poika käänsi silmänsä isäänsä Donald Mc \nRaehin. Niin kauas taaksepäin kuin Peter jaksoi muistaa oli isä aina \nollut hänelle, ei yksistään isänä, vaan äitinä, veljenä ja toverina.\n\n\"Muuan seikka sinun pitää muistaa aina, Peter. Ole toveri pojallesi, \nkun kerran maailmassa saat pojan. Jolleivat isä ja poika voi olla \ntoveruksia, olisi parempi, etteivät he olisi syntyneetkään.\" Toveruksia \nhe olivat olleet. Heidän välillään ei ollut ollut muita salaisuuksia \nkuin yksi, se, joka nyt oli johtanut tämänpäiväiseen murhenäytelmään, \nja josta Peter ei vieläkään ollut perillä. Hän tiesi vain sen, että he \njostakin salaperäisestä syystä taistelivat henkensä edestä ja nyt \nolivat piilossa hirren takana. Vähän matkan päässä heistä vaani miehiä \nvalmiina ampumaan heidät.\n\nMies hymyili pojalleen ja nauraa kuhersi tutulla tavallaan,\njosta Peter piti. Mutta hymy ei voinut peittää silmissä kytevää\ntulta, jännittyneitten kasvojen kalpeutta eikä verijuovaa, joka \nitsepintaisesti valui poskea pitkin kaulukselle. Hän oli avopäin ja \npalavissaan. Vaalea tukka, samanlainen kuin Peterin, oli takkuisena. \nKädessä hänellä oli pyssy, ja maaten vatsallaan maassa oli hän kaivanut \nkurkistusreiän lehtien ja mullan läpi hirren alle. Siitä hän tarkkaili \nvihollisiansa. Hän virnisti poikamaisesti Peterille.\n\n\"Kaikki hyvin?\" kysyi hän. \"Eihän peloita?\"\n\nPeter pudisti päätänsä.\n\n\"Eipä juuri.\"\n\n\"Onko nälkä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Entä jano?\"\n\n\"Hiukan -- ei paljoa.\"\n\nMies naurahti. Hänen mielensä ei tehnyt nauraa, mutta hän nauroi \nkuitenkin koettaen saada naurunsa kuulumaan luonnolliselta.\n\n\"Olet kelpo mies, Peter. Totta tosiaan olet kelpo mies!\"\n\nPyssy paukahti palsami- ja mäntymetsikössä puolentoistasadan jardin \npäässä heistä, ja kuula sivusi hirttä.\n\nMies pyyhki veren kasvoiltaan nenäliinaan. Se tuli märäksi.\n\n\"Koskeeko, isä?\"\n\n\"Pieni naarmu vain.\"\n\nHän painoi kasvonsa maahan ja jatkoi tirkistelyään hirren alitse.\n\nPeter oikaisi säärensä, muutti asentoa ja painautui lähelle maata. \nSininärhi sai naurukohtauksen, ja kirkassilmäinen tikka katseli häntä \nkymmenkunnan askeleen päästä. Joen varrella saarnissa sirkutti punainen \norava iltalauluansa.\n\nHirsi oli aivan joen rannalla. Virta teki mutkan ympäröiden heidät \nkolmelta puolen. Se heidät pelasti, niin oli isä sanonut. Ei mikään \nolento pääsisi siitä uimalla yli. Siten he olivat selkäpuolelta \nturvassa. Edessä oli kapea, aukea kannas, joka ulottui pyssynkantaman \npäässä alkavan suon tiheikköreunaan saakka. Aukean poikki ei vielä \nkukaan ollut uskaltanut tulla.\n\nKymmenkunta kertaa oli Peter viimeksi kuluneen tunnin aikana toivonut \nheitä vangitsevan virran olevan poissa. Sen toisella puolen oli melkein \nkivenheiton matkan päässä sakeaa, synkkää, soista tiheikköä, josta hän \nlöytäisi vaikka tuhannen kätköpaikkaa isälleen ja itselleen. Ollapa \nsiivet kuten närhillä ja lähellä visertävällä pensasvarpusella, mietti \nPeter katsellen joelle, jonka toisella rannalla taattu turvapaikka \nhäämöitti.\n\nVain siivillä siitä pääsisi yli. Kesäisin virta kuivui kivikkoiseksi \npuroksi. Nyt kevättulvan aikana sen vesi nousi yli äyräitten. Syvänä ja \nmustana se kohisi tietänsä, repien mennessään puita juurineen irti \nmaasta ja kiehuen raivoisana kapeammissa kohdin ja kallioita \ntavatessaan. Piilopaikastaan Peter näki muutaman tuollaisen koskipaikan \nneljännesmailia alempana. Vesi ei siinä kohdin ollut mustaa, vaan \nryöppysi valkoisena kuohuen kuin jättiläishirviöitten kirnussa. \nTavallisissa oloissa virta olisi houkutellut Peteriä. Se tuli laajasta, \nsalaperäisestä Kanadan erämaasta ja hävisi yhtä avaroitten ja outojen \nmetsien seikkailumaahan. Se kuljetti monenlaista matkassaan -- \nsuunnattomia kasoja ajopuuta, joka keikkui kuin saaret aallonharjalla; \npitkiä tukkeja, jotka mennä vilistivät kuin merikäärmeet; viheriöitä, \njuurineen maasta kiskaistuja puita, latvat piesten vettä kuin ruoskat.\n\nPeterin katsellessa tulvivaa virtaa laskeutui käsi hänen päänsä päälle. \nDonald Mc Rae tarkasti häntä hiljaisen, kiduttavan tuskan jäljet \nsilmissänsä ja kasvoillaan. Enemmän kuin polkemaansa maata, enemmän \nkuin Jumalaansa rakasti hän tätä poikaa. Ikäisekseen älykäs ja rohkea, \nlaihanaamainen, kujeileva Peter se oli tehnyt hänen elämänsä \nsiedettäväksi ja tuonut siihen iloa. Kuten oli jumaloinut pojan äitiä, \nyhtä paljon rakasti hän poikaansa, ainoata, mikä hänellä oli jäljellä \nkalliista vainajastansa.\n\nHän selvitti kurkkuansa laskiessaan kätensä pojan päälaelle. Hän tapasi \nväliin puhutella Peteriä kuin vertaistaan miestä, ja miehekäs katse, \njolla Peterin silmät kohtasivat hänen katseensa, rohkaisi häntä.\n\n\"Ne yrittävät aukean poikki vasta pimeän tullen\", sanoi hän. \"Ne \npelkäävät meitä päivänvalossa, Peter. Mutta pimeässä ne tulevat. Emme \nvoi jäädä odottamaan heitä. Meidän on lähdettävä.\"\n\nPojan kasvot kirkastuivat. Hän luotti sokeasti isäänsä. Kiihkeänä \nkuunteli hän isän puhetta hypistellen orvokkia laihoissa sormissaan.\n\n\"Peloittaako puro sinua, poika?\"\n\n\"Onhan se vuolaanpuoleinen, mutta en sitä isosti pelkää.\"\n\n\"Etpä tietenkään. Et olisikaan isäsi poika, jos pelkäisit. Näetkö tuon \nhirren tuolla? Tuon suuren, kuivan, joka on puoleksi vedessä?\"\n\nHän osoitti kädellänsä, ja Peter nyökkäsi.\n\n\"Kun alkaa hämärtyä, ryömimme sille ja ratsastamme sillä alas virtaa. \nSe käynee helposti.\"\n\nEnsi kertaa värisi pojan ääni. \"Isä, minkä vuoksi ne ajavat meitä \ntakaa? Mitä olemme tehneet?\"\n\nDonald Mc Rae katsoi jälleen tirkistysaukostaan. Häntä halutti huutaa \njulki sairaan sydämensä tuska ja kutsua taivaan kostoa sen julman ja \nsäälimättömän lain laatijoille, joka lopuksi oli ajanut hänet \numpikujaan ja tuhonnut hänet pienessä kodissaan erämaanmökissä. Nyt oli \nmahdoton vastata Peterin kysymykseen \"_Mitä olemme tehneet_?\"\n\nHän nosti päätänsä ja katsoi poikaansa.\n\n\"Kello on viisi. Parasta on, että haukkaamme vähän. Kun lähdemme \njoelle, viruttaa vesi eväämme.\"\n\nVieressään olevan takin taskusta hän otti vähän keksiä ja lihaa. Peter \nteki voileivän ja natusteli sitä. Olisi tehnyt mieli ryypätä mustaa \njokivettä palan paineeksi.\n\nLopetettuaan syöntinsä Donald Mc Rae otti takin povitaskusta pussin, \nkynän ja suljetun, puolillaan tulitikkuja olevan pullon. Pussista \nlöytyi paperia. Hän kirjoitti kotvan aikaa, taittoi paperin \nhuolellisesti, pisti sen pulloon tulitikkujen sekaan ja sulki pullon.\n\nSitten hän ojensi sen Peterille.\n\n\"Pistä se taskuusi ja pane mieleesi, mitä nyt sanon sinulle, Peter. \nLähdemme Five Fingers-nimiselle paikalle. Siellä asuu mies nimeltä \nSimon Mc Quarrie. Älä unohda noita nimiä -- Five Fingers ja Simon Mc \nQuarrie. Pullossa oleva kirje on hänelle. Jos minulle jotakin sattuisi \n--\" Hän keskeytti ja naurahti iloisesti. \"Tietystikään ei mitään \ntapahdu, Peter. Mutta jos sattuisi -- niin lupaa viedä pullo hänelle.\"\n\n\"Lupaan viedä.\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Five Fingersiin.\"\n\"Kenelle?\"\n\n\"Simon Mc Quarrielle.\"\n\n\"Oikein. Pidä nyt vahtia tästä aukosta sillä aikaa kuin leikkelen \nnahkahihnoja saappaistani. Tarvitsemme ne hirren valjaiksi, kun \nlähdemme joelle. Eivätköhän he hämmästy hieman, kun tulevat tänne ja \nnäkevät meidän livistäneen!\"\n\n\"Se on varma, se!\" arveli Peter.\n\nLevollisena alkoi hän pitää silmällä aukeaa isän hirren alle kaivamasta \nraosta. Eilen vielä oli yhtenä hänen unelmanaan ollut sotilaspuku ja \nsuuri revolveri olan yli kulkevassa kannattimessa. Hän oli katsellut \nerämaapoliisia kuin tarusankaria. Tänään hän vihasi heitä. Vähän aikaa \nsitten hän oli vielä kotimökin ovella odotellut isää syömään. Isä oli \ntullut nelistäen hevosella, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.\n\n\"Jouduin selkkauksiin poliisin kanssa, Peter\", oli hän sanonut. \"Meidän \non painuttava täältä metsiin.\"\n\nRuokaan koskematta he läksivät heti matkaan. Ja sittenkin olivat \npoliisit vähällä saada heidät kiinni. Niitä oli neljä, Pyssynsä avulla \nisä oli pidättänyt ne loitommalla. Peter oli varma, että olisi ampunut \nparemmin. Isä ei osunut kertaakaan, vaikka kuulat hipoivat niin \nläheltä, että vihollisten täytyi väistyä puitten taa. Ja kuinka hän \nennen olikaan ylpeillyt isän ampumataidosta!\n\nHänen kätensä koski kylmään pyssynpiippuun, ja hän värähti. _Hän_ ei \ntähtäisi ohi, jos hän vain saisi koettaa. Usein oli hän ampunut \nkaniineja puolentoista sadan jardin päästä, ja ihminenhän on monta \nvertaa laajempi kuin kaniini. Tuuman tuumalta, hiljaa ja varovasti, \nettei isä huomannut, työnsi hän pyssynpiipun aukosta. Hän olisi valmis. \nPelko oli unohtunut. Hänen verensä kuumeni.\n\n\"Ymmärräthän, Peter\", virkkoi isä leikaten ohuen hihnan saappaansa \nvarresta, \"etten voinut jättää sinua yksinäsi mökkiin. Vien sinut Five \nFingersiin. Jollei Simon Mc Quarrie ole siellä, odota häntä. Äläkä \nnäytä kenellekään muulle pullossa olevaa kirjettä.\"\n\nPeter ei kuunnellut. Hänen sydämensä oli hypännyt kurkkuun ollen \ntukehduttaa hänet. Jokin liikkui vaivaispensaikon reunassa. Silloin \nkääntyi isä juuri parahiksi tarttuakseen hänen käteensä, \npysähdyttääksensä liipasinta liikuttelevat sormet ja vetääksensä hänet \npois aukolta. Ei ikinä hän unohtaisi isän kasvojen kauheata ilmettä. \nPeittääkseen sitä Donald Mc Rae kumartui poikansa puoleen ja sulki \nhänet syliinsä. Laki olisi sillä hetkellä voinut käydä heihin käsiksi \nilman vastarintaa.\n\nAlati vihreän metsän katveesta korpraali Crear katseli hirttä kohti. \nHänen miehensä olivat maassa aivan hänen kintereillään.\n\n\"Kun on kyllin pimeää, menemme ja otamme hänet kiinni\", sanoi hän. \n\"Ampukaa vasta viime hädässä -- mutta tähdätkää silloin tarkoin. \nVarokaa poikaa! En vain käsitä, miksi Mc Donaldilla on poika mukanansa \ntuolla puun takana.\"\n\nMc Donald ja Peter olisivat osanneet antaa selityksen mainittuun \narvoitukseen, mutta Crear ei olisi sittenkään käsittänyt. Sen \nymmärsivät vain Peter ja hänen isänsä. He makasivat hiljaa vieretysten, \nodotellen, että aurinko painuisi joen toisella puolen olevan korkean \nmetsän taa. He katsahtivat tuontuostakin toisiinsa ja koskettivat \ntoistensa käsiä.\n\nDonald Mc Raen kiintymyksessä poikaansa oli jotakin liikuttavaa, \nkoiramaista. Viedä Peter häneltä oli samaa kuin ottaa hänen sydämensä. \nPeter oli ainoa, mitä hänellä oli jäljellä kerrallisesta suuresta \nuskostansa ja suuresta rakkaudestansa, mikä ei koskaan kokonaan \nkuollut. Monet kerrat oli hän karahtanut kylmäksi ajatellessaan, että \njotakin voisi sattua hänelle. Hän oli rukoillut, että jos jotakin \ntapahtuisi, se kohtaisi heitä molempia samalla kertaa. Ei hän nytkään \nolisi halunnut lähettää Peteriä kotimökin turviin. Siitä olisi \nseurannut perikato hänelle, vieraat ihmiset ja surullinen yksinäisyys \nPeterille.\n\nJoen toisella rannalla oli toivoa ja turvapaikka Peterille Five \nFingersissä Simon Mc Quarrien luona. Muuan nainen oli Donald Mc Raen \nsieluun istuttanut lähtemättömän uskon Jumalan oikeamielisyyteen. \nTähtinä, joita ei mikään usva voinut himmentää, loisti hänen tiellänsä \nusko ja naisen muisto. Hänen silmissänsä oli lämmin loiste, kun hän \nnäki kuinka rohkeana poika odotti illan tuloa.\n\nKun varjot joella alkoivat pidetä, kaikkosi Peterin sydämestä äskeinen \npelko. Isän läheisyys ja hänen kätensä kosketus synnyttivät hänessä \ntäydellisen turvallisuuden tunteen. Donald Mc Rae osoitti pojalleen \nmuurahaispesää, jonka he vahingossa olivat särkeneet ja kertoi hänelle, \nkuinka hän kerran aikaisemmin oli samalla tavoin laskenut alas virtaa, \nja kuinka hullunkurista se oli ollut.\n\nSitten tihenivät varjot nopeasti. Auringosta oli enää jäljellä vain \nkultainen loiste metsän yläpuolella. Sininärhi ja tikka olivat \npoistuneet. Metsän sydämestä kuului punaisten oravain sointuva \nhämäränlaulu. Varislauma lensi pään päällä matkalla yöpuullensa. Virran \nkohina kuului pehmeämmältä. Se ei kaikunut enää niin uhkaavana Peterin \nkorvissa. Etäisten koskien pauhu kuului hiljemmin kevyen sumun läpi. \nHetkistä myöhemmin he eivät enää eroittaneet selvästi virran mukana \najelehtivia puita.\n\n\"Nyt on meidän lähdettävä\", sanoi Peterin isä. \"Ryömi jäljessäni \nlitteänä vatsallasi.\"\n\nSamassa he olivat suuren, kuivan hirren luona. Täällä saattoivat he \nliikkua vapaammin rantaäyrään suojassa. Donald Mc Rae salasi pojaltaan \njännityksensä. Hän asetti pyssynsä sellaiseen paikkaan, josta poliisi \nsen helposti löytäisi ja naureskeli sitoessaan nahkahihnan Peterin \nnilkkaan ja toisen omaansa. Sitten vyörytti hän hirren veteen koettaen \nsaada sen tasapainoon ja sitoi sitten toiset nahkahihnat esiinpistävään \noksaan.\n\n\"Se on mainio\", ilmoitti hän iloisena. \"Emme olisi mistään saaneet \nsopivammin rakennettua intiaaniruuhta, Peter. Oletko valmis?\"\n\n\"Valmis!\" vastasi Peter.\n\nHän oli vedessä polviansa myöten. Sitten nousi vesi vyötäisiin saakka. \nSe oli kylmää, kirpeän kylmää. Peterin hampaat kalisivat, mutta hän ei \nsanonut mitään. Hän pujotti kätensä oksan ympäri, toisesta \nnahkasilmukasta, ja hirren toiselta puolen isän toinen käsi tarttui \nlujasti hänen takkiinsa kiinni. Sitten he läksivät liikkeelle. Jalat \neivät enää pohjanneet, ja kylmä vesi hulahti kainaloihin saakka \nvaikeuttaen hengitystä. Isä virnisteli iloisena Peterille, ja tämä \nkoetti virnistellä takaisin. Hetkessä he olivat keskellä virtaa, ja \nrannat vilahtelivat ohi ihmeellistä vauhtia. Kulku ei Peteristä muutoin \nollut vastenmielistä, jääkylmä jokivesi vain tuntui virtaavan hänen \nsuoniinsa veren sijaan. Hirsi kuljetti heitä kevyesti eteenpäin, ja \nvähän ajan kuluttua hän uskalsi katsella ympärilleen.\n\nHeidän veneensä oli liukunut keskivirtaan ja he sivuuttivat hitaammin \nkulkevia puita. Peteristä se oli kuin kilpajuoksua. Sitten hänen \nsilmänsä keksivät jotakin, elävän olennon hylkytavaran seasta. Se oli \nkissan näköinen pitkäkarvainen eläin, jolla oli lyhyet, pystyt korvat \nja ketun naama. Hän olisi melkein yltänyt koskettamaan sitä kädellään \nohikulkiessansa.\n\n\"Kalastajakissa\", sanoi isä. \"Se saa kauniin kyydin koskissa.\"\n\nPeter mietiskeli juuri kalastajakissan onnistumisen mahdollisuuksia, \nkun jokin ajautui häntä vasten. Se oli hukkunut siili, joka kellui \nselällään joessa. Siili näkyi sekin saaneen kauniin kyydin!\n\nPeteriä värisytti. Kosken pauhu yltyi. Se ei kuulostanut enää \nhauskalta. Sointuisa, säännöllinen poljento, minkä etäisyys oli sille \nantanut, oli poissa, ja kumeana, ärisevänä, uhkaavan kiukkuisena se \nalkoi takoa hänen rumpukalvojansa. Hämärissä näytti siltä kuin olisivat \nhe olleet ajautumaisillaan suoraan suunnattoman suuren kirnun suusta \nsisään, mistä maidonvalkoista vaahtoa suihkasi.\n\nSitten sattui kaksi seikkaa, mitkä Peteristä tuntuivat omituisilta. \nKuollut siili tarrautui hirteen, kuin olisi siinä ollut jonkinlaista \nelonvoimaa, ja kalastajakissan vesiajolautta, jonka he olivat \nsivuuttaneet, _meni heidän ohitsensa_. Peteristä viimemainittu seikka \noli käsittämätön, mutta Donald Mc Rae, joka oli selvillä joen virtojen \noikuista ja päähänpistoista, ei nähnyt siinä mitään salaperäistä. \nHetkisen näytti kalastajakissa aikovan hypätä heidän hirrellensä. \nSitten kyyristyi se paikoilleen ja hävisi lauttoineen päivineen harmaan \nvaahtoseinän edellä olevaan kuohukkoon.\n\nMies tarttui lujemmalla otteella kiinni Peteristä.\n\n\"Painaudu lujasti kiinni hirteen, äläkä säikähdä\", huusi hän. \n\"Ponnahdamme kuohujen läpi kuin kumipallo.\"\n\nEnempää Peter ei kuullut. Äkkiä isän kasvot hävisivät näkyvistä. \nSuunnaton kita avautui niellen heidät. Hän tunsi soluvansa sinne \npauhaavaan pimentoon ja kuuli kuohujen hurjan pärskähtelyn kallioihin. \nHetkisen, joka hänestä oli pitkä kuin ikuisuus, tunsi hän olevansa \nmennyttä miestä. Hän olisi tahtonut huutaa isälle. Mutta vesi esti. Se \nheitteli häntä, painoi pinnan alle ja lennätti jälleen ylös \nhengittämään. Hän takertui lujasti kiinni hirteen, kuten isä oli \nkäskenyt, ja kolmen, neljän minuutin kuluttua, mitkä hänestä olivat \ntuntuneet yhtä monelta tunnilta, hän saattoi hengittää helpommin, ja \npauhu tuntui hiljenevän.\n\nHe olivat silloin tulleet koskia puolen mailin verran. Viimeiset \nkalliot sähisivät kuin kiukkuiset koirat heidän kintereillänsä, ja \näkkiä he kääntyivät lähellä rantaa kulkevaan syvään, tyveneen virtaan. \nNyt vasta Peter tunsi tekevän kipeää käsivarressaan. Isä piteli häntä \nniin lujin ottein, että vasta kuolema olisi sen hellittänyt. Sitten \nPeter näki isänsä kasvot. Donald Mc Rae läähätti. Ei edes Peter voinut \nkäsittää kuinka hän oli kamppaillut noitten parin minuutin ajan \nkoskessa koettaessansa ohjata hirttä kivien keskitse.\n\nHiljalleen virta kantoi heidät rantaan. Se oli juuri sellainen ranta, \njota he hakivat, satojen mailien mittaisine koskemattomine, ikivihreine \nmetsineen, joihin voisi kätkeytyä löytymättömiin. Ranta oli kirjavanaan \nvirran tuomaa rojua. Peter luuli varmasti tuntevansa muutaman ajopuun. \nMutta kalastajakissaa ei sillä enää näkynyt.\n\nHäntä paleli hirvittävästi, ja kun isä vihdoin veti hirren pään maihin \nja auttoi Peterin kuivalle, lyyhistyi poika maahan kuin taikinaläjä. \nHäntä hävetti itseäänkin ja hän yritti nousta pystyyn.\n\nDonald Mc Rae tarttui häntä käteen.\n\n\"Sinun täytyy kävellä, Peter. Juokse, jos voit. Tule!\"\n\nHän melkein laahasi pojan metsän pimentoon, ja Peter alkoi käyttää \njalkojaan. Tuli parempi olo. Mutta hampaat kalisivat, ja koko ruumis \ntärisi kuin vilutautisella. Parin, kolmen sadan jardin päässä rannasta \nhe tapasivat kaatuneen kuusen, ja sen lähettyvillä oli koivu, jonka \nkyljestä riippui irtonaista tuohta.\n\nDonald Mc Rae silpaisi sylyksellisen tuohta, ja Peterin toinen, sininen \nkäsi onki taskusta kallisarvoisen tulitikkupullon. Kohta leiskuivat \niloiset liekit nuotiosta, ja Peter tunsi lämmön palaavan ruumiiseensa. \nHän auttoi isää puunkeruussa. Neljännestunnin kuluttua hänen kasvonsa \nhehkuivat pihkaisen seetripuunuotion loimossa. Metsä pimeni, mutta \nPeteriä ei peloittanut. Hän kuivaili vaatteitansa tulen ääressä. Isä \nhengähti puunhaun lomassa, puhdisti piippunsa ja kuivasi lionnutta \ntupakkaansa. Se tuntui hauskalta. Peteristä oli aina viihtyisämpää ja \nkodikkaampaa, kun isä poltteli piippua.\n\nMyöhemmällä he taittelivat seetripuun ja palsamin oksia, kunnes heillä \noli kahden jalan paksuinen, pehmeä vuode nuotion lämmössä. Kun \nviimeinen vaatesipale oli kuivana, kömpi Peter vuoteeseen. Ei hän \najatellutkaan nukkua, kaivoi vain oksien väliin mukavan pesän, jossa \nistui kirkkain silmin ja valppaana isän nojautuessa hirttä vasten ja \npoltellessa piippuansa.\n\nSadat kerrat he olivat eräretkillään yöpyneet nuotion ääreen kuten nyt. \nMonet monituiset yöt olivat he kala- ja pyydys- tahi marjaretkillään \nnukkuneet kuusivuoteella. Mutta tämänmoinen jännitys oli uutta. \nTämänpäiväisten tapahtumain merkitys alkoi juuri selvitä Peterin \naivoissa. Tämä yö erosi kaikista entisistä öistä. Pimeys, joka synkkänä \nlepäsi heidän yllänsä oli erilainen, nuotio ei näyttänyt yhtä \nystävälliseltä kuin ennen, ja piippuansa poltteleva isä oli muuttunut. \nHe olivat retkillänsä aina olleet jonkin haussa, kalan tai \nmetsänriistan, marjain tai turkiseläinten. Nyt ajettiin heitä takaa. \nJuuri tuo henkinen ja ruumiillinen vaihdos metsästäjästä metsästetyksi \nja sen käsittäminen hiipi hiljalleen Peterin sieluun.\n\nHän rakasti yötä, sen salaperäistä pimeyttä, kuuta ja tähtiä. Mutta nyt \nhän kuuli kuinka se kuiskaili ja punoi salajuonia ja valmisti vaaraa. \nKun tuli räiskyi vähän äänekkäämmin tai liekit hyppelehtivät hieman \nkorkeammalle, hän säpsähti pelosta, että se voisi antaa heidät ilmi. \nHän ihmetteli, miksi isä yhä pysytteli valopiirissä, vaikka he olivat \njo kuivat ja lämpimissään; heitä ympäröivässä pimeydessä olisi \nturvallisempia piilopaikkoja. Mutta hän ei puhunut mitään. Pelon \nmainitseminenkin tuntui vaaralliselta.\n\nHän tarkasteli isäänsä ja hänen silmiensä kirkkaus, katseen uusi ja \nouto ilme tapasi tätä kuin pisto. Sinä hetkenä Donald Mc Rae näki pojan \nsielussa tapahtuvan muutoksen. Peter sommitteli kokoon totuutta. \nJotakin kauheaa oli täytynyt tapahtua -- jossakin -- muutoin ei poliisi \najaisi takaa hänen isäänsä. Hän oli uskonut poliisien olevan \nkaikkitietäviä, luullut heidän hätyyttävän vain pahoja ihmisiä. Hehän \nolivat olemassa vangitaksensa pahantekijöitä, hirttääksensä heitä tai \nampuaksensa. _Ja he ajoivat takaa hänen isäänsä!_\n\nKaikki nuot ajatukset Donald Mc Rae luki poikansa silmistä ja \nlaihoilta, kalpeilta kasvoilta. Ja äkkiä Peterin mielessä leimahti \nraivo ja inho. Jos poliisit sanoivat hänen isäänsä pahaksi, \nvalehtelivat ne. Hän vihasi heitä. Jos hän vain saisi tilaisuuden, hän \nkävisi heidän kimppuunsa. Hän nuijisi heidät hengettömiksi. Hän \ntappaisi heidät -- jolleivat he jättäisi isää rauhaan.\n\nHän ei puhunut mitään. Mutta hän läksi kuusenoksapesästään ja istuutui \nisänsä viereen hirttä vasten. Donald Mc Rae kiersi kätensä hänen \nympärilleen ja puhalteli kiivaasti savuja piipustansa salatakseen \nPeteriltä silmiensä ilmeen. Vaikka maailma kääntyisikin häntä vastaan, \npysyisi Peter hänelle uskollisena, hänen ystävänänsä ja toverinansa \nviimeiseen saakka. Hän tunsi sen ja kiitti Jumalaa.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nPeter ei tiennyt milloin hän nukahti. Hän oli uppoutuneena tuoksuviin \nseetri- ja palsamipuun lehviin isän herättäessä hänet. Hän nousi \nistumaan, hieroi silmiänsä ja sitten hän äkkiä muisti missä oli. Tuli \noli sammunut, ja pimeä metsä alkoi valjeta. Hän kaipasi nuotiota, \ntulella kärisevää silavaa ja hiilloksessa höyryävää kahvipannua. Ne \ntervehtivät häntä tavallisesti ensimmäiseksi leirillä herätessä. Ja \ntänä aamuna hän oli nälissään.\n\nHe painuivat suoraan lännen ja etelän koskemattomia saloja kohti, ja \ntyhjin käsin ja kantamuksetta kulkeva Donald Mc Rae jutteli niin \niloisesti kuin olisi heillä ollut viikon eväät mukanansa. Mutta hänen \nsilmänsä etsivät lakkaamatta syötävää. Hän pahoitteli, ettei ollut \nsitonut pyssyä hirrelle. Peterille hän ei selittänyt minkävuoksi oli \njättänyt sen paikkaan, josta poliisi sen helposti löysi.\n\nPuolenpäivän tienoissa oli ravinnon saanti käynyt Peterille \njännittäväksi seikkailuksi. Se sai hänen verensä liikkeelle enemmän \nkuin vihollisten ajattelu. Poliisit tuntuivat olevan jo rajattoman \nkaukana, mailien mittaisen erämaan takana. Taivaltaminen alkoi käydä \nkiintoisaksi. Heidän ympärillään lenteli lintuja ja kaniininjälkiä oli \njoka alanteessa ja suossa. Saksanhirvien, peurojen ja kariboupeurojen \njälkiä oli paikoin niin tiheässä, että ne muodostivat melkein \nkarjapolkuja.\n\nMutta he eivät saaneet kiinni mitään muuta kuin siilejä. Aamun kuluessa \nolisivat he voineet nuijia niitä kuoliaaksi puolen tusinaa, mutta \najatellessaan vain siilinlihaa päivälliseksi, irvisti Peter inhosta. \nKahdesti he olivat koettaneet syödä sitä retkillänsä, ja molemmilla \nkerroilla oli Peteriä alkanut kuvottaa. Itsepintaisesti kärsi hän \nennemmin nälkää kuin söi ihraista, pahanhajuista siilinlihaa. Ennemmin \nhän pureskelisi kuusenpihkaa. Sitä oli viljalti metsässä.\n\n\"Jos olet hyvin nälkäinen, paistamme hiukan liljanjuuria\", sanoi \nDonald, \"mutta jos jaksat iltaan saakka, on meillä tiedossa hyvät \nkemut.\"\n\nPeter jaksoi. Aurinko oli vielä näkyvissä heidän tullessaan tiheästä \nmetsästä pitkälle, kapealle niitylle, jonka toisesta laidasta alkoi \nsuo. Sellaista paikkaa juuri Donald Mc Rae oli etsinytkin. Suon \nreunassa näkyi tuoreita kaniininjälkiä. Leiripaikakseen he valitsivat \nkorkean metsän laidan. Peter kokosi nuotiopuuta, ja Donald laitteli \nsillä aikaa ansoja saappaanvarren kaistaleista. Ne hän asetti jäljille. \nHeti hämärissä juoksi ensimmäinen lumikenkä silmukkaan ja heilui pian \nnäreen nokassa. Tuntia myöhemmin se oli paistettu ja tulen valossa isä \nja poika jakoivat saaliin keskenään. Peter ei huomannut suolan, leivän \neikä perunain puutetta. Ei koskaan ruoka ollut hänestä maistunut niin \nhyvältä kuin höystämätön kaniini.\n\nRuoka ja nuotion lämpö raukaisivat Peterin, ja heidän lopetettuaan \nillallisensa Donald kääri pojan lämpimään havuvuoteeseen ja peitteli \nhänet takillaan. Peter nukkui heti, ja hetkeksi mies jäi polvilleen \nhänen viereensä. Hellä hymy kuoli kasvoilta, joilla kuvastui kalvava \ntuska. Kun hän nousi, oli loiste hävinnyt, ja hartioille oli \nlaskeutunut vuosien taakka. Hän nyyhki katsellessaan metsän pimentoon \nnuotiotulen ohi. Hänellä oli maailmassa enää vain Peter, ja tämä oli \nnyt viimeistä yötä hänen luonansa. Huomenna hän olisi yksin, \nhenkipatto, vainottu mies, joka sai paeta pelastaakseen henkensä. Ja \nPeter...\n\nValitus tuli hänen huulilleen, puolitukahtunut toivottomuuden huuto. \nHän katseli tuleen. Olisiko hänellä voimaa elää ilman Peteriä? \nMillaisia olisivat päivät ilman Peteriä -- ja yöt -- ja tulevat \nkuukaudet ja vuodet? Sillä Peter ei ollut vain Peter. Ottaessaan pois \näidin Jumala oli antanut hänen sielunsa pojalle. Hän oli osa pojasta. \nHän puhui pojan äänellä, katseli hänen silmistään, rakasti hänen \nrakkaudellaan, oli miehensä toverina pojan kautta kuten oli ollut \neläessään. Ja nyt -- huomenna hän kadottaisi heidät molemmat. Laki oli \nhänen jäljessään. Sen verikoirat ajaisivat häntä kolosta koloon kuin \nketut jänistä, ja lopuksi he luultavasti saisivat hänet kiinni.\n\nHän sulki silmänsä kuin päästäkseen näkemästä tuskallisia näkyjä. Kun \nhän avasi ne, oli hän nuotion loimosta näkevinään kasvot. Ne loistivat \nlohdutusta ja iloa, ja olivat tulleet rohkaisemaan häntä. Joka ainoa \npäivä kautta vuosien oli hän nähnyt vaimonsa näyssä. Kaikkina noina \nvuosina hän oli kulkenut käsi kädessä Donald Mc Raen kanssa. Hän oli \nauttanut häntä kasvattamaan Peteriä, opettanut tämän rakastamaan Luojaa \nja luonnon suuruutta. Hän oli iloinnut ja itkenyt heidän kanssansa \npäiväpaisteella ja pilvisäällä. Aina näki Donald Mc Rae hänen kasvonsa \nherttaisina ja rohkeina, ei koskaan peloissaan. Niin ne olivat tänäkin \nyönä.\n\n\"Tämä on sinun viimeinen, suuri ottelusi Peterimme puolesta\", tuntuivat \nsilmät sanovan hänelle. \"Sinun on oltava vahva.\"\n\nSitten hän katosi. Hiljalleen valkea sammui. Hän ei lisännyt siihen \npuuta, vaan istui liikkumatta, äänetönnä kunnes siitä oli jäljellä vain \npunaisena hehkuva hiillos ja tuhkaa.\n\nHän ei nukkunut. Kuu nousi, ja sees taivas oli täynnä tähtiä. Niitten \nvalossa hän kulki edestakaisin metsän reunassa, yksinäinen olento \ntuhansien äänettömien varjojen keskellä. Oli sellainen yö, jota hän \nrakasti, kevätyö, josta kesä huokui ja kuiski ja jossa lemusi palsamin, \nkuusen ja heräävän mullan tuoksu. Kaikki tuo oli osa hänen Jumalastaan \nja Peterin Jumalasta. Samoinkuin nainen oli juurruttanut häneen uskonsa \nja saanut hänen huomaamaan sen totuuden, kauneuden ja ylevyyden, samoin \nhän oli kylvänyt Peterin mieleen rajattoman luottamuksen tuohon \nJumalaansa, luontoon. Nyt se antoi hänelle voimaa. Kuutamo, tähtien \nlempeä valo, tuulen kuiskeet, virtaavan veden solina ja elottoman ja \näänettömän luonnon värinä ja sykkäily, kaikki se oli hänen uskontoansa.\n\n\"Rakasta metsän puuta ja rakastat Jumalaa\", oli hän opettanut \nPeterille. Ja niin kauan kuin oli olemassa puita, kukkia, linnunlaulua \nja silmiä ja korvia niitä huomaamaan, ei toivo koskaan voinut kuolla. \nHänen aivonsa selkenivät, mieli keveni hänen kävellessään nopein \naskelin kuutamossa. Maailma oli ihana ja suuri, toisti hän itsekseen. \nJossakin sen sopukassa olisi sijaa Peterille ja hänelle. Kun hän \nlöytäisi sellaisen sopukan poissa lain ulottuvilta, tulisi Peter hänen \nluoksensa. Mutta huomenna hänen oli oltava kyllin vahva valehdellakseen \nja kyllin vahva jättääkseen Peterin Five Fingersiin Simon Mc Quarrien \nhuostaan.\n\nPäivänkoitteessa hän teki nuotion ja keitti ansoista saamansa kaniinin. \nSe höyrysi valmiina Peterin kömpiessä palsamivuoteeltansa. Hän ei \ntiennyt isän valvoneen koko yön. Donald Mc Rae alkoi vihellellä \nnähdessään pojan olevan hereillään. Hän koetti saada vihellyksensä \nkaikumaan iloiselta, vaikka kurkussa tuntui pala.\n\nHän ilmoitti aikeensa Peterille ikäänkuin se olisi ollut vain \näkkinäinen mielijohde ja tilapäisen pulman onnellinen ratkaisu. Hän \nkertoi hänelle Five Fingersistä ja vanhasta ystävästään Simon Mc \nQuarriesta. Peter muisti skottilaisen ja Simonin lihavan ystävän, \nalamaalaisen Herman Vogelaarin. Donald Mc Rae tuntui muistelevan heitä \niloisena ja oli varma, että Peterillä olisi hauska heidän luonansa, \nvarsinkin kun Five Fingersissä oli useita samanikäisiä leikkitovereita. \nHän palaisi tietysti pian, ja ehkäpä he jäisivät asumaan sinne. Hän \nkehitteli valhettaan, mutta Peterin katseen pohjalla väikkyi epäilyä. \nDonald koetti olla näkemättä sitä. Saman katseen hän olisi tavannut \nvaimonsa silmissä, jos tämä olisi ollut Peterin sijassa.\n\nHe kulkivat puolille päivin ja aterioivat. Iltapäivää oli jo\nkappaleen matkaa kulunut, kun he kuulivat kirveen iskuja metsästä. \nNeljännestunnin kuljettuaan he kuulivat useampia kirveitä ja puun \nkaatuvan. Donald Mc Rae terästi sydämensä, ja pysähtyi. Hän hymyili \nyhäkin.\n\n\"Siinä on Five Fingers\", sanoi hän. \"Osaatko tästä yksinäsi, Peter?\"\n\nPeter nyökkäsi.\n\n\"Mutta en halua\", vastasi hän. \"Tahdon kulkea sinun kanssasi, isä.\"\n\n\"Sinun täytyy mennä Five Fingersiin. Palaan -- pian. Lupaan sen. Palaan \npian takaisin.\"\n\nPala nousi Peterin kurkkuun.\n\n\"En ole väsynyt. Jaksan kulkea vielä pitkälle, isä. Kulkisin mieluummin \nsinun mukanasi.\"\n\nIsä veti hänet syliinsä.\n\n\"Tulen takaisin huomenna\", valehteli hän, koettaen puhua rauhallisena. \n\"Sinun on mitä pikimmin toimitettava paperi Simon Mc Quarrielle. Ethän \nole peloissasi, Peter, kun joudut yksin kulkemaan?\"\n\n\"Ei, ei minua peloita.\"\n\n\"Sitten sinun on mentävä.\" Hän puristi hänet hetkeksi rintaansa vasten \npainaen poskensa Peterin takkuiselle tukalle. \"Ehkä palaan jo illalla\", \nkuiskasi hän epätoivoissaan. \"Hyvästi, pikku toveri. Joudu nyt ja -- \nanna paperi Simonille -- ja -- hyvästi.\"\n\nHän painoi huulensa Peterin otsaan. Suudelma sai pojan hätkähtämään. \nKun isä kääntyi mennäkseen ja katsoi sitten taaksensa, hymyillen ja \nheiluttaen kättään, tunsi Peter sydämessään tukahduttavan tunteen, kuin \nei saisi kylliksi ilmaa. Hän koetti heiluttaa vastaukseksi, mutta käsi \nputosi velttona sivulle. Donald Mc Rae huomasi eleen ja huokasi. Hän \nhävisi metsään murron taa, pysähtyi ja katsoi taaksensa. Peter kääntyi \nhiljalleen Five Fingersiin päin. Pieni olento oli liikuttava \nyksinäisyydessään. Kahdesti se pysähtyi ja kääntyi, jatkoi sitten \nmatkaansa ja peittyi lopuksi ikivihreämetsikköön.\n\n\"Jumala olkoon kanssasi ja suojelkoon sinua, Peter, ja antakoon minulle \nvoimia kantaa ero\", nyyhki Donald Mc Rae.\n\nKalpein, riutunein kasvoin hän läksi pohjoista kohti.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nNuoren banksianamännikön takana Peter hidastutti askeleitaan. Hän \nlaahasi jalkojaan ja kuunteli, salaa toivoen, että isä kutsuisi hänet \ntakaisin. Puoleen tuntiin hän ei edennyt pitkälle ikivihreästä \nmetsästä. Sitten hän ymmärsi isän menneen. Lupauksensa mukaan jatkoi \nhän matkaansa Five Fingersiä kohti. Illalla tai huomispäivänä isä \npalaisi. Hän toivoi, että ilta olisi jo käsissä. Pala nousi hänelle \nkurkkuun, ja mieltä ahdistivat epäilyt ja pelko, joita erittelemään hän \noli liian nuori. Hän tiesi, ettei isä voisi valehdella. Hän palaisi. \nPeter mietiskeli mitähän isä kirjoitti Simon Mc Quarrielle. Varmaankin \nhän kertoi poliisien ilkeydestä, ja Simon auttaisi jollakin tapaa. \nUusia kysymyksiä tulvi mieleen hänen jäätyänsä yksin. Miksi isä ei \ntullut hänen kanssaan Five Fingersiin?\n\nKirveitten kalske oli lakannut kuulumasta, mutta Peter tiesi kulkevansa \noikeaan suuntaan. Hän tuli aukeille joilla oli kaadettujen puitten \nkantoja. Maata peittivät valkoiset kevätkukat ja orvokkiryppäät. Ei hän \nollut ikinä nähnyt niin kauniita orvokkeja eikä niin paljon lintuja \ntähän vuodenaikaan. Siellä sirkutti punarintasatakieliä, rastaita ja \nkymmenittäin pieniä kerttuja ja pensasvarpusia. Näytti siltä kuin olisi \npuitten kaataminen tuonut siihen metsän kaikki tikat, palokärjet ja \nkoreankirjavat sininärhet. Aurinko paistoi suloisen lämpimänä, vaikka \nse oli juuri laskemaisillaan puitten latvojen taa. Kaikki henki rauhaa. \nPeter asteli levollisesti ja varovaisesti; niin oli isä opettanut hänet \nliikkumaan metsässä. Kuulumattomin askelin ja oksain rapisematta hän \ntuli poppeli- ja koivutiheikön takana olevan pienen aukean laitaan. Hän \nseisahtui, ja sydän tuntui hypähtävän kurkkuun.\n\nParinkymmenen askeleen päässä hänen piilopaikastaan seisoi kirkkaassa \nauringonpaisteessa nuori tyttö. Hän oli melkein Peterin pituinen ja \nniin suloinen, että poika jäi tuijottamaan häntä ihastuneena. Peter \narveli tytön nähneen hänet. Ensimmäiseksi näki hän tytöstä kauniit, \ntummat silmät, jotka nauraen katselivat vähän matkan päässä \npuunlatvassa sirkuttelevaa punaista oravaa. Sitten tyttö istuutui \nmaahan ja kokoili kukkiansa. Kiiltävänmusta tukka valui kasvoille \nulottuen melkein maahan saakka.\n\nAluksi Peter oli hämmästynyt, sitten arkuus ja pelko valtasivat hänet \nja hän aikoi hiipiä tiehensä yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Hän \nperäytyi askeleen ja oli astumaisillaan toisen, kun odottamaton \nkeskeytys naulasi hänet paikoilleen. Tytön takana olevasta viidakosta \nkuului hurjaa, ärhäkkää koiranhaukuntaa. Samassa oli tyttö seisoallaan, \nhoikka ruumis värähteli jännityksestä. Hän rupesi kutsumaan: \"Nuppunen, \nNuppunen, tule tänne!\"\n\nNuppuseksi mainittu vastasi haukahdellen kuin tuskasta. Se syöksähti \nviidakosta ja lensi nuolena aukeaman poikki. Peteristä puolikasvuinen \nkoiranpentu oli pelkkiä jalkoja, päätä ja häntää. Äännähdyksistä \npäättäen se oli pahasti loukkautunut. Vikisten ja ulisten käpertyi se \ntytön jalkoihin ja suuteli hänen kättänsä. Mutta tämä katsoi muualle. \nHän oli pudottanut kukkansa maahan ja näytti odottavan jotakin \njulmistuneen näköisenä.\n\nPeter huomasi pensaikon liikkuvan, ja sieltä tuli poika. Hän oli kahta \nvertaa Peteriä suurempi ja kädessään hänellä oli keppi. Puolijuoksua \ntuli hän koiran perässä. Peter vihasi häntä ensi näkemästä. \"Ihmisen, \njoka lyö koiraa, ei olisi koskaan pitänyt syntyä\", oli isä hänelle \nopettanut. Tuo punakkanaamainen pojanköntikäs oli piessyt koiranpentua. \nHän huohotti voitonriemuisena juostessaan metsiköstä aukealle, ja pentu \npainautui lähemmä emäntänsä jalkoihin. Vainooja oli ainakin kaksi \nvuotta vanhempi Peteriä. Hänellä oli pulleat kädet, pää kuin pallo ja \npienet silmät, joista loisti ilkeys.\n\nSamassa Peter näki tytön silmät. Ne loimusivat tummina raivosta. Kuin \npieni naarastiikeri tyttö hyökkäsi pojan kimppuun. Hän takoi \nnyrkeillään häntä kasvoihin, ja poika oli aluksi alakynnessä. Sitten \nhän heitti pois keppinsä ja kävi tyttöä tukkaan. Peter näki tytön \niskujen käyvän yhä voimattomammiksi. Koira ärisi ja lensi pojan \njalkoihin. Se sai potkun ja peräytyi ulvoen.\n\nNäky raivostutti Peteriä. Ääntä päästämättä hän juoksi esiin \npiilopaikastaan ja tarttui hyökkääjää kurkusta kiinni. Vapautettuaan \nsiten tytön hän alkoi lyödä. Muuan isän oppeja oli, että oli \ntaisteltava silloin, kuin taistelutta ei selvinnyt ja aina naisten \npuolesta. Hänen nyrkkinsä lämähyttelivät navakoita, raivoisia iskuja, \nja poika alkoi kirkua hädissään. Hän kompastui ja kaatui. Kuin kissa \noli Peter hänen niskassansa. Hän ymmärsi, ettei nyt sopinut \nkursastella. Keränä he pyörivät maassa, ja suuremman pojan nenästä ja \nsuusta vuoti verta. Kerran Peter näki vilahdukselta tytön. Tämä seisoi \naivan vieressä huulet raollaan ja katseli loistavin silmin häntä. \nVilahdus tytöstä lisäsi Peterin rohkeutta. Hän tappeli yhä hurjemmin, \niski ja potki. Sitten nousivat molemmat jaloilleen.\n\nTappelun uudisti vieras poika. Vaikka verissään ja nuijittuna hän alkoi \ntoipua yllättävästä hyökkäyksestä, ja hänen tukevassa ruumiissaan oli \nvielä voimaa jäljellä. Kaksi vuorokautta metsiä samoillut ja \nnälkiintynyt Peter tunsi uupuneensa. Hän vaipui maahan, ja samassa oli \ntoinen hänen kimpussaan. Silloin Peter näki toisen kerran vilahduksen \ntytöstä. Hän oli tarttunut keppiin ja seisoi kumarruksissaan heidän \nvieressään. Peter kuuli iskuja satelevan satelemistaan. Poika vyörähti \npois hänen päältään, ja tyttö ja hän kävivät yhdessä peittoamaan häntä, \nPeter nyrkeillään, tyttö keppi kourassa. Suurempi poika läksi \nkäpälämäkeen syösten tiheikköön, josta oli tullut hituista aikaisemmin.\n\nPeter pyyhki suunsa ja nenänsä hihaan läähättäen raskaasti. Tyttökin \nhuohotti ja katseli Peteriin niin ihaillen ja iloisena, että tämä \ntoivoi olevansa kaukana metsässä, sitten tuli tyttö Peterin luo ja \npyyhki hänen kasvonsa pehmeällä nenäliinalla puhellen jotakin, jota \npoika ei muistanut jäljestäpäin. Nuppunen hyppi häntä vasten heiluttaen \nhäntäänsä ja nuollen hänen käsiänsä.\n\nPeter peräytyi ja koetti nauraa. Äsken hän vielä oli kovin ujostellut \ntuota herttaista metsänhengetärtä, joka nenäliinallaan oli kuivannut \nhänen kasvonsa. Nyt hänen entinen pirteytensä palasi. Hän oli iloinen, \nettä ottelu oli ohi ja oli täysin tietoinen tytön osuudesta lopulliseen \nvoittoon.\n\nHän sanoi: \"En olisi pitänyt puoliani, jollet olisi tullut keppeinesi!\"\n\nTyttö seisoi ja katseli häntä. Hän oli vuoden verran nuorempi Peteriä, \nmutta ensi tapaamisen hetkinä hän tuntui Peteristä suunnattoman paljon \nvanhemmalta. Poikaa melkein vaivasi katsoa häntä suoraan silmiin; ne \nolivat niin suuret ja tummat ja loistavat kuten sysimusta tukkakin, \njoka valui sotkuisena hartioille.\n\n\"Hän on kaksi kertaa niin suuri kuin sinä\", vastasi tyttö. \"Vihaan \nhäntä. Hän tulee hinaajahöyryn mukana Fort Williamista, ja joka kerta \ntappelemme.\"\n\n\"Hän -- lyö naista\", sanoi Peter.\n\nTyttö vastasi arvokkaalla nyökkäyksellä kohteliaisuuteen. Sitten polki \nhän jalkaa ja heitti kepin siihen suuntaa, minne poika oli hävinnyt.\n\n\"Jos hän vielä kerran yrittää -- niin minä -- minä näytän --\"\n\n\"Ei hän uskalla, kun minä olen lähettyvillä\", rauhoitti Peter \npullistuen hieman taisteluhaluisena ja ylpeänä. \"Olin huonossa \nkunnossa, olen kulkenut pitkän matkaa, eikä meillä ollut kylliksi \nevästä. Löylyytän hänet, kun saan syödä ja levätä.\"\n\nTytöllä oli naisen nopea vaisto. Hän katseli Peteriä lempein silmin.\n\n\"Kuka olet?\" hän kysyi ystävällisesti. \"Minä olen Mona Guyon ja asun \nJosette ja Marie Antoinette Gourdonin luona Five Fingersissä.\"\n\n\"Nimeni on Peter\", vastasi poika. \"Peter Mc Rae.\"\n\n\"Mistä olet kotoisin?\"\n\nPeter nieleskeli. Isä ei ollut neuvonut hänelle mitä oli vastattava \nkyselyihin. Sitten hän viittasi kädellään.\n\n\"Tuolta kaukaa monien mailien takaa. Isäni toi minut metsään saakka, \nkunnes kuulimme kirveitten kalsketta. Siitä tulin yksinäni. Hän tulee \nillalla tai huomenna.\"\n\n\"Onko äitisi hänen mukanansa?\"\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\nHän katsoi poispäin, kun tyttö astui hänen luoksensa ja tarttui hänen \nkäteensä. Peter ei ollut eläessään pidellyt sellaista pehmoista, \nlämmintä kätöstä kuin Monan.\n\n\"Minunkin äitini on kuollut, Peter\", sanoi tyttö. \"Ja isäni myöskin. He \nhukkuivat -- tuonne. Pierre Gourdon pelasti minut kalliolta.\"\n\nHetki oli surullinen, ja sittenkin Peter tunsi iloa mielessään. Hänen \nnokiset, likaiset sormensa puristivat lujemmin Monan kättä, heidän \nkatsellessaan raivioitten yli metsään päin, jonka takaa Superiorjärven \netäinen pauhu kantautui.\n\n\"Olen iloinen, että tulit\", virkkoi Mona. \"Toivon sinun jäävän asumaan \ntänne. Etkös jääkin?\"\n\n\"Ehkä\", vastasi Peter.\n\n\"Olet rohkea, ja pidän sinusta. Jos olisit kuin tuo inhoittava, \nrupisammakon näköinen Aleck Curry --\"\n\n\"En haluaisi olla hänenä\", keskeytti Peter.\n\n\"Et, mutta _jos_ olisit, ja tekisit samoin kuin hän tänään, antaisin \nsinulle keppiä.\"\n\nPeter koetti turhaan ymmärtää.\n\n\"Huomenna jaksan löylyyttää hänet\", uhkasi hän.\n\nNaurahtaen veti tyttö hänet maahan pudonneitten kukkiensa luo. Peter \nauttoi häntä niitten poimimisessa ja sitoi ne suureksi kimpuksi. Monan \nsuortuvat koskettivat hänen kättänsä, ja hän uskalsi jo katsoa häntä \nsilmiin. Hänen sydämensä löi kiivaasti ja hän oli oudon onnellinen. Hän \nunohti turvottuneen silmänsä ja haljenneen huulensa, mutta isä ei \nmennyt mielestä. Hän pyytäisi varmasti isää asettumaan asumaan Five \nFingersiin. Elämä olisi ihanaa, kun olisi sellainen kuin Mona, jonka \npuolesta saisi taistella.\n\nSitten hän muisti asiansa.\n\n\"Minulla on kirje Simon Mc Quarrielle\", sanoi hän. \"Isä käski minun \nviedä se nopeasti perille.\"\n\n\"Ja olet nälissäsi.\"\n\nTyttö tarttui jälleen hänen käteensä omistusoikeutta ilmaisevin, \ntopakoin elein. Hänen liikkeessään oli jotakin niin äidillistä, niin \nherttaisen iloista ja ystävällistä, että Peter tunsi lämmintä \ntoveriutta häntä kohtaan. Hän ei enää pelännyt eikä arkaillut. Illalla \ntai huomenna tulisi isä, ja sitten he eläisivät kaikin onnellisina.\n\nHe oikaisivat päivänpaisteisten raivioitten poikki ja tulivat viheriän \nrinteen harjalle, josta näki alas laajan erämaan kainalossa uinuvaan \npieneen onnelaan vehmaine niittyineen, selkineen, jotka kimmelsivät \nauringossa hopeisina ja harvoine hirsitaloineen. Noitten hirsiasumusten \nomistajat Pierre Gourdon oli vuosia sitten johtanut metsien halki \nerämaan sydämeen.\n\n\"Siinä on Five Fingers\", selitti Mona.\n\nHän laskeutui Peterin kanssa alas rinnettä pidellen tätä yhä kädestä.\n\nPeter kulki äänetönnä. Seutu oli vehmasta minne vain katsoi, ja tuon \nvehmauden keskeltä kohosi siellä täällä mökkejä, joitten piipuista \nhienot savukierteet nousivat ilmaan. Peter tunsi miellyttävän \nsavunhajun, se tuoksui banksiana-männyn pihkalle ja seetripuulle. Sahan \nliepeillä hän näki suuret, keltaiset sahapurukasat, ja seinättömästä \nsahasta, jossa oli vain katto, paistoi suunnaton terässaha. Se oli jo \nlopettanut päivän työnsä ja kiilteli kuin kuvastin auringossa. \nNiityiltä kuului karjan ammuntaa, ja hevosia näkyi laitumella. Äkkiä \nPeterin sydän hypähti. Heidän ja kylän välillä oli naaraspeura ja \npeuranvasikka. Hän puristi lujemmin Monan kättä ja pysähtyi huudahtaen \nihastuksesta. Tyttö naurahti hiljaa ja irroitti hetkeksi kätensä \npyyhkiäksensä kiiltävän tukkansa pois otsalta.\n\n\"Se on Minna\", sanoi hän. \"Ristimme sen Gertrude Poulinin nuorimman \nlapsen mukaan. Pierre Gourdon on rauhoittanut mailien mittaiset alueet \nkylän ympäriltä. Peura on kesy, ja talvella se syö heinää karjan \nkanssa. Mutta --\"\n\nHänen herttaiset kasvonsa synkistyivät, ja Peter näki silmissä \nvälähtävän pahaa mieltä. \"Miehet tappavat siilejä, sillä ne jyrsivät \ntuolit, ovet ja akkunat. Mutta he hautaavat ne siilien hautuumaahan, ja \nminä istutan haudoille kukkia. Pidän siileistä.\"\n\n\"Niin minäkin\", sanoi Peter.\n\nMona tarttui hänen käteensä, ja he jatkoivat matkaansa alas rinnettä.\n\n\"Pierre-setä antaa minun pitää kolme siiliä nimikkoeläiminäni\", kertoi \nhän. \"Minulla on paljon lempieläimiä, sadottain. Kaikki linnut ja \npeurat ja karhut ja metsäeläimet niin kauas kuin näet, kuuluvat \nminulle, eivätkä ne pelkää minua. Pierre-setä on antanut ne minulle, \neikä kukaan vahingoita niitä. Ei kukaan muu paitsi Aleck Curry\", lisäsi \nMona äänessä raivoa. \"Hän tappaisi ne kaikki, jos uskaltaisi. Vihaan \nhäntä!\"\n\n\"Löylyytän hänet, jollei hän jätä niitä rauhaan\", tarjoutui Peter. \n\"Pystyn siihen, kun vain saan ruokaa!\"\n\nMona puristi hänen kättänsä.\n\n\"Tuolla on heidän laivansa -- tuo suuri jaala. Se tulee Fort \nWilliamista puolenkymmentä kertaa kevään ja kesän kuluessa noutamaan \npuutavaraa. Se on Aleckin isän, ja häntäkin vihaan. Hän nauraa\nPierre-sedälle ja tahtoisi ruveta metsästämään täällä.\"\n\nPeter vaikeni. Ihmenäky levittäytyi hänen silmiensä eteen. Heidän \nlähestyessään ensimmäistä tupaa, muisti hän jälleen isän asian.\n\n\"Missä Simon Mc Quarrie asuu?\" kysyi hän.\n\nTyttö osoitti sahan lähellä olevaa mökkiä.\n\n\"Tuolla. Ja tuossa asun minä, ensimmäisessä noista kahdesta suuresta \ntalosta, joitten ympärillä on valkoinen kiviaita. Pierre-setä ja \nJosette-täti asuvat siinä, ja Marie Antoinette ja Joe tuossa toisessa. \nJoe on Pierre-sedän poika ja Marie Antoinette hänen vaimonsa.\nTulet  pitämään heistä. Kaikki pitävät heistä -- Aleck Curryä \nlukuunottamatta.\"\n\n\"Tunnen silavan käryä\", virkkoi Peter.\n\nMona nuuski ilmaa.\n\n\"Se tulee Simon Mc Quarrien tuvasta\", ilmoitti hän hieman pettyneenä. \n\"Etkö tahdo tulla meille?\"\n\n\"Minun on tavattava Simon\", selitti Peter itsepintaisena. \"Isäni käski \nminun etsiä hänet ensimmäiseksi.\"\n\nSimon näki heidän tulevan. Hänen tuikeat skottilaiskasvonsa pehmenivät, \nkun hän näki Monan. Peteriä hän tuskin huomasikaan ennenkuin he olivat \novella. Silloin sanoi Mona hellittäen otteensa pojan kädestä:\n\n\"Tässä on Peter Mc Rae. Hänen isänsä on metsissä ja palaa illalla tai \nhuomenna. Peterillä on asiaa teille ja hän on hyvin nälkäinen. Hän \npieksi äskettäin Aleck Mc Curryä, senvuoksi hänellä on mustelma \nsilmässä ja huuli ajetuksissa. Näkemiin, Peter!\"\n\nMonan olennossa oli jotakin niin tervettä ja turvallista, ja Peter \ntunsi olonsa yksinäiseksi tytön jättäessä hänet Simonin tupaan.\n\nSitten tapahtui sellaista, mikä olisi saanut hämmästymään kaikki \nkyläläiset, jos he vain olisivat nähneet sen. Tuikeakasvoinen, kunnon \nSimon Mc Quarrie ei ollut helläluontoisimpia. Mutta tuskin oli Mona \nkääntynyt mennäksensä, kun hän veti pojan syliinsä ja harmailla, \nlaihoilla kasvoilla loisti outo valo hänen katsellessaan Peterin pään \nyli ovesta tulvivaan päivänvaloon.\n\n\"Peter -- Peter Mc Rae\", puheli hän itsekseen. \"Helenin poika -- ja \nDonaldin. Siitä on pitkä aika, kuin viimeksi näin sinut, Peter, pitkä \naika. Ja --\"\n\nHän työnsi hänet ulomma ja tarkasteli häntä niin, että Peter joutui \nhämilleen.\n\n\"Muistutat äitiäsi, poika, silloin kuin hän oli pikkutyttö. Tunsin \nhänet silloin.\"\n\nPeter kaivoi taskuansa.\n\n\"Isäni lähetti tämän\", virkkoi hän ojentaen pullon Simonille.\n\nSkotlantilainen avasi sen. Peter tutki hänen kasvojansa hänen \nlukiessaan kirjettä. Hän näki juovain Simonin suupielissä käyvän \nterävämmiksi ja silmänurkkiin ilmestyi pieniä ryppyjä. Sitten tämä \nkääntyi, puristi paperin kouraansa ja lisäsi kamiinalla kärisevään \npaistinpannuun puolenkymmentä silavaviipaletta. Sitten luki hän kirjeen \nuudelleen tarkoin ja poltti sen. Hän leikkasi lisää leipää, nouti \npiirakan ja viimeistellessään ateriaa, mikä sai Peterin silmät \nloistamaan, puheli hän, mutta ei saamastaan kirjeestä. Itse söi hän \nvain vähän ja katseli poikaa koko ajan. Peter oli nälkiintynyt. Hänen \nlopetettuaan syöntinsä Simon nousi ja silitti suurella kädellään pojan \nvaaleaa tukkaa. Hänen sydäntänsä kirveli. Mutta hänelle oli annettu \nmuuan tehtävä, eikä hän paennut sitä. Donald Mc Raen kirjeessään \nalleviivaamia sanoja toisti hän lakkaamatta mielessänsä.\n\n\"Kerro hänelle nyt, illalla, heti kun hän tulee luoksesi\", oli Donald \nkirjoittanut. \"Ennenkuin tähdet jälleen syttyvät pääni päälle tahdon \ntietää, että hän on selvillä totuudesta, ymmärtää ja antaa minulle \nanteeksi. Olen pelkuri, kun en itse sano sitä hänelle. Mutta en voi. \nPelkään. Tahdon muistaa hänet aina sellaisena kuin hän on ollut. En \nvoi jättää häntä sydän särkyneenä tai luottamus rikkoutuneena. Jumala \nsinua siunatkoon, Simon. Pyyntöni teen enemmän Peterin -- ja Helenen -- \nkuin itseni takia.\"\n\nHe istuutuivat penkille katsellen auringonlaskua. Simon laski kätensä \npojan hartioille. Hän koetti aloittaa, mutta pala tuntui ahdistavan \nkurkkua, eikä hän voinut puhua. Hän yritti uudelleen:\n\n\"Vai Mona sinut tapasi, ja sitten annoit selkään Aleck Currylle?\"\n\n\"Mona auttoi minua\", tunnusti Peter. \"Olin uuvuksissa. Nyt jaksan \nlöylyyttää hänet, kun olen saanut ruokaa.\"\n\nSimonin pitkät sormet koskettivat hellästi pojan poskea. \"Pidätkö \nMonasta?\"\n\n\"Pidän.\"\n\nSimon vaikeni. Sitten hän virkkoi:\n\n\"Tahdotko kuulla kertomuksen, Peter, kertomuksen eräästä toisesta \ntytöstä, joka eli kauan sitten?\"\n\nPeter nyökkäsi, arvellen aikoikohan Simon kertoa hänelle siitä mitä \nisän kirje sisälsi.\n\nKertomus oli lyhyt, sillä Simon Mc Quarrie oli jäykkä ja useimpien \nmielestä levollinen mies. Mutta sydän takoi tuskallisesti hänen \naloittaessaan kertomustansa.\n\n\"Kauan aikaa sitten eli tyttö, samanlainen kuin Mona ja yhtä suloinen. \nHänellä oli naapureinaan kolme poikaa. Yksi pojista tosin oli toisia \nvanhempi, miltei täysi mies. Kun tytöstä tuli nuori nainen, olisi hän \nmelkein sopinut hänen isäksensä. Kaikki kolme rakastivat he tyttöä. \nYksi heistä muistutti tuota Aleck Curryä, jonka kanssa tappelit, eikä \nhänen sydämensä tuntenut puhdasta rakkautta. No niin, tyttökin rakasti \nyhtä heistä, parasta ja jalointa kaikista kolmesta. Tytön nimi oli \nHelen.\"\n\n\"Äitini nimi\", lausui Peter nopeasti.\n\n\"Niin, ja kummallisinta jutussa on, että mies, jonka kanssa hän meni \nnaimisiin, oli nimeltään Donald, kuten isäsi, Peter. Senvuoksi \nkerronkin sinulle tarinan. Se on omituinen.\"\n\nPeter istui vaieten.\n\n\"Vanhin heistä kolmesta oli tavallaan iloinen\", jatkoi Simon. \"Ei \nkukaan aavistanut kuinka isku sattui häneen, mutta heidän onnensa \nilahdutti häntä, ja hän oli heidän paras ystävänsä. Niin ainakin \nluulen. Mutta toisenlainen oli tuo mustasydäminen mies. Muuanna päivänä \nDonaldin ja vanhemman miehen poissaollessa hän tuli Helenen tuvalle ja \nloukkasi häntä, vaikka hänellä oli pieni poikansa sylissään. Silloin \ntoiset tulivat kotia. Mitä sinä, Peter, olisit tehnyt?\"\n\nPeterin ruumis jäykistyi.\n\n\"Jos hän oli Aleck Curryn tapainen, olisin -- olisin -- ottanut hänet \nhengiltä.\"\n\nSimon veti henkeään syvään.\n\n\"Niin juuri kävikin, Peter. Donald tappoi hänet. Hän ei aikonut tehdä \nsiten. Se oli onnettomuus. Mutta se oli tapahtunut. Ja tuo konna oli \nsen ansainnut. Mutta Donaldista oli tullut murhamies, ja murhamiehet \nhirtetään. Vanhempi mies huolehti Helenistä ja pojasta kolmen vuoden \najan, Donaldin piileskellessä metsissä. Sitten -- kuoli Helen. Donald \npalasi ja otti pojan mukaansa. Vuosikausiin laki ei saanut selvää hänen \nolinpaikastansa. He elivät yhdessä onnellisina ja olisivat aina \npysyneet onnellisina, jollei lain koura olisi tavoittanut häntä.\"\n\nSimonin ääni vapisi. Hän syleili Peteriä niin lujaa, että tämän teki \nkipeää. Sitten hän lopetti kertomuksensa melkein kuiskaten viimeiset \nsanat:\n\n\"Peter, tiedän sen kaiken olevan totta, sillä vanhemman miehen nimi oli \nSimon Mc Quarrie -- ja minä olen Simon Mc Quarrie -- ja -- pojan nimi\n-- _oli Peter_.\"\n\nTarina oli lopussa. Simon painoi vanhan poskensa pojan kasvoja vastaan \nkoettaen hillitä nyyhkytystään. Hänestä Peter oli pitkän aikaa \nliikahtamatta ja puhumatta. Mutta hän tunsi pojan ruumiin vapisevan ja \ntiesi Peterin ymmärtäneen.\n\n\"Hän ei siis palaa\", virkkoi hän koettaen saada ääneensä lohduttavan \nsävyn.\n\n\"Ei ainakaan pitkiin aikoihin. Hän toivoo, että jäät asumaan luokseni. \nSen hän kirjoitti lapussa, jonka toit minulle.\"\n\nVieläkin vaikeni Peter. Hän tuijotti ulos ovesta, eikä Simon löytänyt \nenää sanoja.\n\n\"Pidämme sinusta hyvän huolen täällä, Peter.\"\n\nSilloin puhui Peter.\n\n\"Isä ei siis palaa tänä iltana eikä huomenna?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ei koskaan?\"\n\n\"Ehkä hän tulee, mutta siihen kuluu aikaa.\"\n\n\"Ja ne ajavat häntä takaa niinkuin ne ajoivat metsässä. Aikovatko ne -- \nhirttää hänet?\"\n\n\"Eivät ne saa häntä kiinni. Senvuoksi hän jättikin sinut tänne. Hän \npääsee etenemään nopeammin sinutta ja on jo paraikaa turvassa. Mutta \ntästä emme saa puhua kenellekään muulle. Sen täytyy jäädä meidän \nväliseksi salaisuudeksi.\"\n\nPeter pujottautui hiljaa irti Simonin käsivarresta. Hänellä ei ollut \nenää mitään kyseltävää, eikä Simon koettanutkaan seurata häntä ulos \nauringonlaskuun. Verkalleen painui Peter sahan ja keltaisten \nsahajauhokasojen ohi metsänreunaa kohti, johon kirveet eivät vielä \nolleet koskeneet. Mutta hän ei välittänyt nyt ilta-auringon hehkusta, \nei lintujen viserryksestä eikä Middle Fingerin sulan lyijyn lailla \nvälkkyvästä pinnasta. Hän meni metsän hämärään ja nyyhkytys kuului \nhänen kuivilta huuliltaan. Sitten kutsui hän ääneensä isää. Ympäröivä \näänettömyys vei viimeisen toivon sydämestä. Hän vaipui kasaan puun \njuurelle nyyhkyttäen hiljaa. Silloin Peter juuri kaipasi naisen lohtua. \nHänen maailmansa oli pirstaleina. Hän halusi kuolla mieluummin kuin \nolla erossa isästään.\n\nPimeys tiheni. Sitten kosketti pieni, arka käsi hänen poskeansa.\n\n\"Peter!\"\n\nSe oli Mona.\n\nPeter nosti päätänsä ja kauniit silmät katselivat häntä ystävällisesti \nhämärästä. Tyttö polvistui hänen viereensä. Peter koetti hillitä \nnyyhkytystään ja kätkeä surunsa ja kyyneleensä. Sitten kyyristyi pikku \nNuppunen hänen kainaloonsa suudellen hänen poskeaan kylmällä \nkielellään. Mona pyyhki taasen hänen silmänsä pienellä nenäliinallaan \npuhellen äidillisen hellällä äänellä.\n\nSilloin Peter unohti Simonin varoituksen ja purki sydämensä Monalle. \nHän kertoi poliiseista, ottelusta, paosta ja isän menetyksestä.\n\n\"Minulla ei ole ketään muuta kun isäni\", nyyhki hän lopuksi. \"Menetin \nkoiranikin. Minulla ei ole enää mitään. Haluaisin kuolla.\"\n\n\"Älä sano niin\", virkkoi Mona pidellen pojan kättä molemmissa omissaan. \n\"Ja sinulla _on_ vielä jotakin, Peter. Sinulla on minut. Pidän huolta \nsinusta. Lupaan sen. Ja saat Nuppusen ja kaikki nimikkoeläimeni -- \nkaiken mitä minulla on. Ja -- isäsi palaa, kun vain jaksamme odottaa.\" \nHänen silmänsä loistivat pimeässä. \"Katsopas, sinun isäsihän on elossa \nja _voi_ tulla takaisin. Minun ei tule koskaan. Hän on kuollut. Ja äiti \nsamoin.\"\n\nUusi, outo liikutus valtasi Peterin olemuksen. Se oli nousevan \nmiehuuden välähdys, jonka Monan sanat herättivät henkiin. Pojan ja \ntytön sielu kohosivat hetkeksi vuosiensa yläpuolelle viittoen tien \nuudelle huomenelle.\n\nPeterin sydän lämpeni. Hän nousi pystyyn Monan viereen. He seisoivat \naivan lähekkäin.\n\n\"Olet varmaankin oikeassa\", virkkoi Peter. \"Isä ei viivy kauan. Ja olen \nsuruissani -- isäsi ja äitisi vuoksi, Mona. Ja jos Aleck Curry vielä \nkiusaa sinua tai potkii koiraa --\"\n\nHe palasivat hämärän läpi Five Fingersiin, ja tällä kertaa piteli Peter \nMonaa lujasti kädestä.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nPeter Mc Rae tulisi aina muistamaan ensimmäisen Five Fingersissä \nviettämänsä yön. Aika ei sumentaisi eikä kuluttaisi sen muistoa, \nlientäisi vain sen kiduttavaa yksinäisyyttä ja tuskaa. Niinä hetkinä, \njoina hänestä kaikki tuntui menneen murskaksi, laskeutui hänen \nhartioilleen vuosien kokemusten paino, ja hetkessä katkera tuska teki \nhänet vanhaksi ja hän lakkasi olemasta nelitoistavuotias poika.\n\nSimon oli jättänyt kynttilän palamaan ullakolle illalla. Sen valossa \nhän oli tehnyt Peterille vuoteen, syleillyt poikaa ja toivottanut \nhänelle hyvää yötä. Puolitiestä portailla hän oli pysähtynyt ja \nsanonut: \"Älä ole suruissasi, Peter. Eivät ne saa isääsi kiinni. Ja nyt \nsinun on nukuttava, sillä Mona tulee luoksesi aikaisin aamulla.\"\n\nSitten hän oli mennyt.\n\nJa nyt, kahta tuntia myöhemmin, Peter yhä valvoi. Kynttilä oli palanut \nloppuun, mutta kuu nousi itäisten metsien takaa. Se oli loistava \nkevätkuu, suuri, pyöreä ja sädehtien kultaista tulta. Se heitti \nvalojuovan ullakon avoimesta akkunasta lattialle.\n\nAkkunassa istua kyyrötti Peter hiljaa. Hän tiesi Simonin nukkuvan \nalhaalla. Koko Five Fingers nukkui. Akkunasta hän eroitti kuusi tai \nseitsemän taloa, joita koko asutuksella oli alun toistakymmentä. Kaikki \nakkunat olivat pimeinä. Seutu ui keltaisessa kuutamossa. Hän eroitti \ntumman metsän ja hopealle välkkyvän Middle Fingerin. Sen takaa \nkantautui puolen mailin päästä Superior-järven rantahyrskyjen kumea \nkohina. Keväisin Five Fingersiin aina kuului suuren järven valitus \nyksin tyyninä öinäkin.\n\nTänä yönä oli niin hiljaista, että Peter kuuli sydämensä lyönnit. \nVäliin tuntui niin pahalta. Jos Simon olisi ollut hereilä, olisi hän \nkuullut pojan pari kertaa nyyhkyttävän.\n\nMutta se oli ohi nyt. Laihoille, kalpeille kasvoille, jotka katselivat \nkuuta, olivat suru ja ymmärtämys antaneet kiinteän, vakavan ilmeen. \nJossakin tuon kuun alla oli hänen isänsä takaa-ajettuna. Häntä \nvainottiin, hänet ammuttaisiin tai hirtettäisiin, jos saataisiin \nkiinni. Peter ei enää ihmetellyt. Hän ymmärsi nyt, miksi isä toi hänet \nkylän laidalle, josta lähetti hänet yksin Simonin luo. Isä oli mennyt \niäksi kuten äitikin.\n\nHän nielaisi nyyhkytyksen, ja sormet tarrautuivat karkeapuiseen \nakkunalautaan. Äidin muisti hän vain kauniista unista. Niissä hän oli \nväliin tullut hänen luokseen, ja Peter oli tuntenut unessa hänen \nkätensä lämmön ja hellät suudelmat. Aivoissaan hän säilytti kuvaa \näidistä, mutta se oli vain hengetön kuva, kun taas isä oli todellinen. \nHänen muistinsa alkuajoilta saakka oli isä muodostanut hänen \nmaailmansa, isä, joka aina oli ollut hänelle toverina, äitinä, ja jota \nnyt jossakin tuolla kuutamoisessa erämaassa ahdistivat pyssymiehet \naivan samoin kuin he olivat metsästäneet suuria, valkoisia kaniineja \nsoilla.\n\nYhä uudelleen ja uudelleen kävi hän muistissaan läpi viimekuluneet \nkaksi tapausrikasta vuorokautta, äkkinäisen paon kotimökiltä, harhailun \nmetsässä, nälän ja uupumuksen ja lopullisen eron Five Fingersin luona. \nTähän kohtaan tullessaan Peter tunsi tuskan kuristavan kurkkuaan. Hänen \nteki mielensä huutaa äänettömään yöhön. Jospa isä olisi luottanut \nparemmin hänen voimiinsa ja vuosiinsa ja ottanut hänet mukaansa! Hän \nosasi juosta ja piilottautua ja olla ruuatta pitkät ajat. Hän osasi \nnukkua paljaalla maalla ja uida virtojen poikki, eikä hän pelännyt. \nMutta isä oli lähettänyt hänet outoon seutuun, jossa hän oli tavannut \nMonan, Aleck Curryn ja Simon Mc Quarrien...\n\nMuistaessaan Monan, pienen metsien jumalattaren, jota hän oli \npuolustanut puoli tuntia senjälkeen kuin oli eronnut isästä, tunsi \nPeter mielensä keventyvän. Ei ollut niinkään paha olla Monan \nlähettyvillä. Hän oli tullut odottamatta ja kauniina Peterin elämään ja \noli auttanut häntä pieksämään poikaa, joka oli potkaissut koiranpentua. \nHän tunsi yhä tytön lämpöisen käden kosketuksen, hänen opastaessaan \nPeteriä Five Fingersiin. Ja kun hän sittemmin oli mennyt metsään \nsuruineen, oli Mona seurannut häntä, lohduttanut häntä, kunnes hän \nepätoivoissaan oli uskonut hänelle synkän tarinan, jota Simon oli \nkieltänyt kertomasta kenellekään. Ja Mona oli lausunut:\n\n\"Sinun isäsi on elossa ja _voi_ tulla takaisin. Mutta minun ei voi \npalata, Peter. Hän on kuollut samoin kuin äitikin.\"\n\nPeterin korvissa soivat yhä nuo sanat, jotka tyttö oli kuiskannut kuin \noivaltaen sillä hetkellä Peterin luottamuksen pyhyyden. Ja hänhän oli \noikeassa. Isä oli elossa ja saattoi tulla.\n\nJärven hiljainen pauhu sai hänet värisemään. Sinne olivat Monan \nvanhemmat hukkuneet. Olikohan Mona valveilla kuunnellen tuota ääntä, \njoka väliin kaikui heikkona kuin ilman henkäily. Kuinka se mahtoikaan \nkiusata häntä, muistuttaen häntä alati tapahtumasta. Varmaankin hän \nitki öisin yksinään. Oli kauheata menettää isänsä ja äitinsä yhdellä \nkertaa. Peteriä värisytti.\n\nSamalla häntä hieman hävetti. Isän istuttama miehekkyys alkoi kohota \navuttomuuden ja surkeuden yli. Hän kurkottautui akkunasta nähdäkseen \nMonan kodin. Senkin akkunat olivat pimeänä. Mutta Mona varmaankin \nvalvoi. Hän ainakin toivoi niin. Hän oli isän jälkeen suurinta, mitä \nPeterin elämässä oli ollut. Kun hän vain ajatteli häntä, hänen \nläheisyyttänsä ja sitä, että hän ehkä makasi valveilla muistellen \nhäntä, Peteriä, sai hänen mielensä lämpimäksi aivan samoin kuin tytön \npehmoinen käsi ja lempeät silmät olivat lohduttaneet häntä iltapäivällä \nmetsässä.\n\nNyt, kun hänen mielialassaan oli tapahtunut käänne, muuttui yökin \nkokonaan toiseksi. Se oli juuri sellainen yö, jota isä ja hän \nrakastivat. Sen hiljaisuus, sen varjot ja keltainen kuujuova toivat \nhänelle uusia sanomia. Omaksi kuuksensa he olivat sitä aina kutsuneet.\n\n\"Synnyit muuanna yönä, jolloin kuu paistoi kuten nytkin\", oli isä \nsanonut hänelle. \"Se tuli akkunasta katsomaan sinua ja näytti hyvin \ntyytyväiseltä.\"\n\nKuu oli siis aina ollut tärkeä henkilö Peterin, samoin kuin isänkin \nelämässä. Tänä yönä näytti kuunukko olevan hyvällä päällä. Sen silmissä \noli veitikka ja suupielessä outo virnistys; se näytti vilkuttavan \nPeterille silmää ja sanovan, että kaikki järjestyisi hyvin sekä isälle \nettä hänelle. Peterin mieli keveni ja muistaessaan, ettei ollut lukenut \nrukoustaan, jota isä ei koskaan antanut laiminlyödä, painoi hän päänsä \nakkunalautaan ja kuiskasi rukouksen sanat.\n\nKun hän nosti päänsä, lensi suuri harmaa varjo hiljaa akkunan ohi. Se \noli suuria huuhkajoita, jotka talvella muuttuvat valkoisiksi. Hän kuuli \nsiipien hiljaisen kahinan sen kääntyessä ja hävitessä kuin haamu. \nSitten kuului katolta pienten jalkain nopeaa tepastelua. Se oli yön \nväkeä, siipiorava. Muutaman jardin päässä oli suuri puu, jossa se \npiileksi päivän. Olivatkohan huuhkaja ja siipiorava Monan \nnimikkoeläimiä?\n\nHänen korvansa alkoivat tottua yön erilaisiin ääniin. Se ei ollutkaan \nniin autio. Putous kohisi kauempana, ja niityltä kuului silloin tällöin \nkavioitten kumahdusta ja lehmän ammuntaa. Koskelon väräjävä lemmenkutsu \nkuului kaukaa metsän takaa, ja pohjoisessa ulvoi susi. Silloin tällöin \nSimon kuorsasi unissaan. Peteristä se kuului siltä kuin hän olisi ollut \nveden alla ja noussut välillä pinnalle hengittämään.\n\nSitten kuului kummallista kuukerrusta, ja siili tulla lyllersi \nkuutamoisen pihan poikki taloa kohti. Peter näki sen selvästi. Se oli \nsuuri ja lihava ja tyhmäniloinen pärpättäen kuin pikkulapsi \nlähestyessään Simonin halkopinoa. Peterin kasvoilta suli jäykkyys, \nsilmät loistivat ja hän vihelsi hiljaa siilille. Hän tahtoi varoittaa \nsitä kaikkien Five Fingersin siilien päitä uhkaavasta tuomiosta. Mutta \neläin oli kuuromykkä ja sokea. Se löysi Simonin kirveen ja myrisi \nmielihyvästä. Sitten se kiertyi kerälle, ja sen hampaat alkoivat \ntyöskennellä kuin pienet vasarat kirveen varressa, mikä Simonin hikisen \nkäden jäljeltä oli suolainen. Peter vihelsi.\n\n\"Mene tiehesi, siili!\" käski hän hiljaa.\n\nHän oli juuri lähtemäisillään pelastamaan Simonin kirvestä, kun toinen \npärpättävä varjo tulla kääpelsi talon ja metsän välisestä kuutamoisesta \naukeasta. Siellä tuli toinen siili, suuri, musta otus, joka \nkävellessään oli kiivaassa sananvaihdossa itsensä kanssa. Peteriä \nnauratti. Hänestä oli hauska kuunnella siilien yksinpuhelua. Mutta \nikinään hän ei ollut kuullut tuon suuren mustan veroista. Äänestä \npäättäen olisi luullut olevan tulossa emäsian liuta pieniä röhkijöitä \nkintereillään. Peter mietti mahtoikohan Simon nukkua. Uusi tulokas \npaineli suoraa päätä halkopinoa kohti. Kirveen harmaa anastaja meni \nsitä vastaan. Kirves oli heidän välissään; siinä oli makupala siilin \nhampaille. Peter kuuli matalia kurkkuääniä. Niistä päättäen siilit \nolivat varmaankin veljeksiä tai rakastavaisia tai ainakin hyviä \nystäviä.\n\nSitten heilahtivat hännät nopeasti kuin varstat. Seurasi kumeaa \nmurinaa, kiljahduksia ja iskuja. Peter katseli jännittyneenä. Se oli \nkomea ottelu alunpitäen ja jollakin tavoin toi musta siili hänelle \nmieleen Aleck Curryn. Innoissaan ojentautui hän ulos akkunasta. \nTappelijat pyörivät aivan hänen akkunansa alle. Hän kuuli \nirtaantuneitten piikkien rapisevan seinään. Hännät iskivät kuin nuijat \nAluksi ei voinut nähdä kumpi joutuisi alakynteen. Sitten musta, joka \nsilloin muistutti Aleck Curryä erikoisen selvästi, sai sivalluksen \ntoisen hännästä. Se valitti ja rupesi perääntymään.\n\nSilloin vasta Peter kuuli liikettä alakerran huoneesta. Ovi avautui. \nSamassa ilmestyi Simon Mc Quarrie pihalle kädessään nuija. Yöpuvussaan \nhän oli kuin pitkä haamu. Nuija kohosi ja laskeutui, ja Peter kuuli \nkirpeän iskun. Kauhu valtasi hänet.\n\n\"Älkää tappako valkoista siiliä!\" huusi hän. \"Älkää tappako sitä!\"\n\nSimon, joka oli juuri käymässä toisen uhrinsa kimppuun, katsahti \nihmeissään ylös. Peter näki harmaan siilin hoippuvan metsään päin \nröhkien ja ilmaisten vastalauseitaan. Simon ei yrittänytkään saada sitä \nkiinni.\n\n\"Niillä oli kipakka ottelu\", selitti Peter. \"Musta oli Aleck Curry ja \ntoinen antoi sille selkään. Se oli pienempi.\"\n\nHetkisen skotlantilainen seisoi äänetönnä kuutamossa. Sitten hän \nkysäisi:\n\n\"Oletko nukkunut, Peter?\"\n\nPoika pudisti päätänsä. \"En.\"\n\n\"Mitä olet tehnyt?\"\n\n\"Katsellut kuuta.\"\n\nSimon meni verkalleen ovelle katsahtaen epäilevästi ullakon akkunaan.\n\n\"Parasta on, että menet heti nukkumaan\", neuvoi hän. \"Jos haluat saat \ntulla nukkumaan alas kanssani.\"\n\nSimonin kääntyessä nurkan ympäri heilui lyhyt yöpuku hänen pitkien, \nlaihojen säärtensä ympärillä. Hän mutisi partaansa: \"Donald oli \nväärässä käskiessään minun kertoa pojalle. Parempi olisi ollut \nvalehdella ja antaa hänen pysyä tietämättömänä. Niinkuin nyt on --\" \nHänen kasvoilleen tuli ilme; minkä vain Donald Mc Rae olisi ymmärtänyt. \nHän pysähtyi hetkiseksi ovelleen katsellen aukeaman poikki yön \nloistavassa valossa uinuvaan Pierre Gourdonin taloon päin. Hän näki sen \nhuoneen ikkunaan, missä Mona nukkui. Tuimat juonteet hänen \nsuupielistään pehmenivät. \"Molemmat lapsiraukat\", sanoi hän ja meni \nvuoteeseensa.\n\nPeter kuuli oven sulkeutuvan. Hänestä tuntui nyt mukavammalta maata \nhuovilla. Kuunvalo tulvehti hänen yllensä, Peter saattoi tuntea sen. \nAina se lämmitti ja lohdutti häntä. Hän sulki silmänsä. Ajatukset \ntyyntyivät, ne eivät enää kiusanneet häntä. Oli kuin jokin näkymätön \nhenki olisi auttanut hänet vaikeuksien yli. Se vakuutti hänelle isän \nolevan turvassa. Poliisi ei tavoittaisi häntä. Hän palaisi pian tahi \nhän kirjoittaisi Peterille, joka menisi sitten hänen luokseen.\n\nSitten muisti hän Monan. Hän oli sittenkin miellyttävintä ajateltavaa, \nmitä hänellä milloinkaan oli ollut, lukuunottamatta onnellista elämää \nisän kanssa. Hän kertasi mielessään tappelun ja kuumeni ajatellessaan \naamua ja uutta ottelua. Hän puristi kätensä nyrkkiin muistaessaan ruman \nAleck Curryn, mutta hellitti ne samassa ajatellessaan Monaa ja hänen \nväliintuloaan. Erämaassa eläen hän ei ollut tavannut monta tyttöä; tämä \ntyttö miellytti häntä. Mona oli juuri isän hänen mieleensä istuttamien \nihanteitten mukainen. Isän kuvausten mukaan oli äiti varmaankin \npikkutyttönä ollut juuri Monan kaltainen.\n\nSitten hän kävi levottomaksi ja häntä hävetti hieman. Hän vääntelehti \nhuovillaan ajatellessaan, että Monan avutta Aleck Curry olisi pieksänyt \nhänet. Asia ei siitä parannut, että Aleck oli suurempi ja vankempi \nhäntä, ja että hän, Peter, oli tapellut nälissään ja väsyksissä. Hän \noli iloinen, ettei isä ollut nähnyt ottelua. Mutta Mona oli nähnyt. Hän \noli nähnyt hänet maassa, Aleck valmiina mukiloimaan hänet nöyräksi, ja \nhän oli tullut avuksi.\n\nAsiain näin ollen oli hänellä vain yksi tie. Sen ajattelu lohdutti \nhäntä. Hän läksisi anivarhain aamulla, etsisi Aleck Curryn käsiinsä ja \npieksäisi hänet. Syötyään vankan aamiaisen hän olisi varma voitostaan.\n\nHän nukahti. Suuri huuhkaja huuteli hiljaa kannon nokasta sahan luota, \nja siipiorava oli hippasilla rouvansa kanssa. Kuu purjehti \nkorkeammalle. Sen valossa kulkivat kuusipeura ja naarashirvi \nkivenheittämän päässä Peterin akkunasta. Silloin Peter jo oli unen \nmailla. Ensiksi hän oli pakenevinaan isän kanssa, ja viholliset ajoivat \nheitä takaa, ja jokaisella niistä oli Aleck Curryn naama. Sitten hän \nuneksi Monasta ja Aleckista ja tappeli unissaan niin hurjasti, että \nSimon kuuli hänen heittelehtivän ja vaikertavan ja kiipesi hiljaa \nullakolle katsomaan poikaa.\n\nPitkän aikaa tuimannäköinen skottilainen tarkasteli Peteriä kuun \nvaalenevassa valossa. Hänen kasvonsa sulivat pehmeiksi kuin naisen. \nSellaisina ei kukaan ollut vuosikausiin nähnyt Simon Mc Quarrien \nkasvoja.\n\n\"Tuntui kuin se olisi ollut eilen\", kuiskasi hän katsellen pää \nkäsivarrella nukkuvaa Peteriä. \"Eilen, Helen.\"\n\nHän tunsi, että äiti oli huoneessa vartioiden poikaansa, kuten hän niin \nmonet kerrat oli tehnyt noina suloisina, mutta kovina vuosina, jolloin \nhän, Simon Mc Quarrie, oli kuolettanut kaiken toivon sydämestään ja \nhoivannut ystävänsä Donald Mc Raen vaimoa ja pientä poikaa. Eilispäivä! \nJa kuitenkin olivat monet kovat ja yksitoikkoiset vuodet vierineet \nniistä ajoista ja niitten läpi oli hän kulkenut kuin tulen karkaisema \nteräs. Tänä yönä tuli salaperäinen muutos. Hän meni alas portaita, \nsydän vavisten. Hän rakasti Peteriä. Rakasti häntä kuten oli rakastanut \nhänen äitiänsä.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nPeter heräsi päivän koitteessa. Hän näki Five Fingersinkin heräävän. \nIlmassa oli kevään tuoksu. Punarintasatakielten aamuviserrys helisi \nhäntä vastaan.\n\n\"Ei ole niin turmeltunutta ihmistä, ettei punarintasatakielen laulu \nherätä hänessä eloon jotakin hyvää\", oli Donald Mc Rae sanonut \npojalleen. \"Sen laulun Jumala loi päivän alkajaisiksi ja vain synkkiin \nkaupunkeihin hautautuneet ihmiset ovat kuulematta ja ymmärtämättä sitä. \nAjattele aina ystävällisesti kaupunkilaisia. He ovat lapsipuolen \nasemassa.\"\n\nSitä Peter muisteli katsellessaan akkunasta Five Fingersin harvoja \nhirsitupia. Hän ei ollut koskaan nähnyt oikeaa kaupunkia. Mutta täällä \noli kauneutta, jonka hän tajusi auringon punatessa metsien takaisen \nidän taivaan. \"Täällä\", oli hän kuulevinaan isän äänen, \"on Jumala.\"\n\nHopeisina kohosivat savukiemurat Five Fingersin kivi- ja savipiipuista. \nHän kuuli lokkien kirkunan ja näki niitten vaikeitten siipien \nvälähtelyn Middle Fingersiltä. Tuolla alhaalla oli Aleck Curryn isän \nruma, musta jaala, joka tuli Fort Williamsista puolenkymmentä kertaa \nvuodessa noutamaan lankkuja. Se oli ainoa ruma esine koko ympäristössä, \nja Peter oli iloinen, ettei se kuulunut kylään, etteikä Aleck Curry \nkuulunut sinne.\n\nHän näki miesten taluttavan hevosia alanteista. Kuului iloinen \nvihellys. Läheisessä sahajauhokasojen melkein peittämässä sahassa \ntyönsi mies puita höyrypannun alle. Korkeasta piipusta nouseva savu oli \nkirkasta ja valkoista, ja Peter tunsi kuinka hyvälle se tuoksui. Sitten \ntuli hänen akkunansa alle Nuppunen irvistäen iloisesti hänet \nnähdessään. Se oli juuri sellainen pentu, josta Peter piti, pelkkiä \nsuuria käpäliä ja pää kaksi kertaa liian suuri ruumiiseen verraten.\n\n\"Se kasvaa\", ajatteli Peter kutsuen koiraa. \"Siitä tulee kaunis koira.\"\n\nHiukkaa myöhemmin Poleon Dufresne kulki maitokannuineen Simonin tuvan \nohi ja kuuli tämän iloisesti viheltävän. Se oli tavatonta, ja Poleon \npysähtyi uteliaana hymyillen hyvää huomenta. Simon valmisti aamiaista \npoikamaisen innokkaana.\n\n\"Huomenta, Poleon\", tervehti Simon. \"Tämä on Peter, Peter Mc Rae; olen \nottanut hänet kasvatikseni. Hän on erään vanhan ystäväni poika ja tuli \neilen illalla odottamatta. Hän jää luokseni.\"\n\nPoleon astui tupaan, laski ystävällisesti kätensä Peterin olalle ja \nsanoi fivefingersiläisten olevan iloisia saadessaan Peterin luoksensa. \nPoika piti Poleonin pyöreistä, punakoista kasvoista ja iloisista, \nsinisistä silmistä. Lähtiessään vieras kaatoi osan maidostaan \nsaviruukkuun ja sanoi Peterille:\n\n\"Siinä on sinulle. Simon ei välitä maidosta, mutta sinun on juotava \nsitä lujasti. Ei mikään ole niin terveellistä ja lihoittavaa kuin \nmaito.\"\n\nOli lauantai. Sen sai Peter tietää puolta tuntia myöhemmin auttaessaan \nSimonia aamiaisastioitten pesussa. Heidän takaansa kuului ääni, ja Mona \nseisoi kynnyksellä.\n\n\"On lauantai ja lupa koulusta. Tulin hakemaan sinua katselemaan Five \nFingersiä, Peter\", puheli tyttö.\n\nPeterin sydän sykähti. Mona oli vielä herttaisempi kuin eilen. Hänen \ntummat silmänsä katselivat loistavina Peteriä, ja palmikko oli kuin \nmusta samettiköysi. Simoninkin jäykille kasvoille lennähti hymy.\n\nKerran hän oli sanonut Pierre Gourdonille, ettei lapsen ollut hyvä olla \nniin kaunis kuin Mona. Mutta tänä aamuna juolahti hänen mieleensä uusi \najatus, outo ja kummallinen hänenlaisensa skottilaisen ajatukseksi, ja \nhän naurahti hiljaa käskiessään Peterin kuivata kätensä ja mennä Monan \nkanssa. Sitten meni hän tytön luo, nosti hänen siroa leukaansa ja \nsilitti hänen silkinpehmeää tukkaansa kovilla työkäsillään. Mona oli \nhämmästynyt, sillä noin hän ei ollut koskaan ennen tehnyt. Häntä \nkummastutti myöskin hänen kasvojensa ja silmäinsä ilme. Tuollaista \nSimon Mc Quarrieta tyttö ei ollut ennen nähnyt.\n\n\"Vai autoit sinä Peteriä antamaan selkään Aleck Curryn vintiölle\", \nsanoi Simon iloisin äänin.\n\nMona punastui hieman ja katsahti Peteriin.\n\n\"Peter oli jo antanut hänelle selkään tullessani\", vastasi hän \nrehellisesti.\n\n\"Ei, enhän ollut\", oikaisi Peter. \"Hän oli juuri voittamaisillaan \nminut, kun tulit keppinesi. Mutta tänään kykenen mukiloimaan hänet.\"\n\nMona hymyili ylpeänä hänelle. Sitten hän katsoi vakavana Simoniin.\n\n\"Tapoitte siilini.\"\n\n\"Se oli pakko\", selitti Simon. \"Se söi kirvestäni. Peter vie sen \nsiilien hautausmaahan.\"\n\nHän palasi työhönsä, ja lapset menivät siilin luo. Nuppunen nuuski \nruumista. Nähdessään punaiset jäljet maassa Mona värisi.\n\n\"Hänen ei ollut pakko tappaa sitä\", sanoi hän. \"Kuulin sinun huutavan \nhänelle, että hän päästäisi valkoisen siilin menemään. Olisi hän voinut \npäästää tämänkin.\"\n\n\"Kuulitko huutoni?\"\n\nMona nyökkäsi. \"Näin kynttilän huoneessasi palavan loppuun. Sitten \nistuin kuunvalossa akkunassa. Minua ei nukuttanut.\"\n\n\"Ei minuakaan\", sanoi Peter sydän takoen omituisesti. \"Ajattelin -- \nolisitkohan -- olisitkohan valveilla. Kuulitko järven kohinaa?\"\n\n\"Kuulen sen alituiseen.\"\n\nPeter otti maasta kuolleen siilin ja tunsi sanoneensa sopimatonta. \nYhdessä kantoivat he vainajan laitimmaisen mökin ohi vihreän kummun \njuurelle, pienelle ruohikolle. Siellä keksi Peter paljon pieniä, \nvihreitä kumpuja, toisia, joille ruoho ei ollut kasvanut ja joitakin \naivan tuoreita. Kaikkialla kasvoi kukkia. Mona antoi lapion, ja hän \nkaivoi kuopan. Kun musta siili oli saatu viimeiseen leposijaansa, \nvirkkoi Mona:\n\n\"Se oli kahdeskymmenesseitsemäs tänä keväänä. Miksikähän siilit pitävät \novista ja akkunalaudoista ja kirveistä ja pöydänjaloista, kun \nmaailmassa on niin paljon muuta hyvää syötävää?\"\n\n\"Ne hakevat suolaa\", sanoi Peter. \"Ne syövät mielellään sellaista, mitä \njoku on käsitellyt. Kerran poissa ollessamme ne söivät akkunapuitteemme \nniin, että ruudut putosivat.\"\n\n\"Kylvän suolaa metsään\", sanoi Mona. \"Hirvi pitää siitä myöskin ja \nkaniinit ja kauris ja melkein kaikki muut eläimet paitsi linnut. \nPierre-setä tuottaa minulle hinaajalla tynnyrin suolaa joka kerta, kun \nse tulee. Viime kerralla tuo Aleck-peto varasti pippuria laivan \nkeittiöstä ja kylvi sitä suolaan.\"\n\n\"Pieksän hänet tänään\", vakuutti Peter.\n\nMona tarttui tuttavallisena pojan käteen paluumatkalla.\n\n\"En haluaisi sinun tappelevan hänen kanssaan, Peter, jos voit välttää. \nHän ei ole sen arvoinen. Sinulla on koreat silmät, eivätkä ne näyttäisi \nkauniilta turvoksissa. Toivoisin, että minun silmäni olisivat siniset.\"\n\n\"Minäpä en toivoisi\", selitti Peter kiivaana. \"Ne ovat -- ne ovat --\"\n\n\"Mitä?\" tiukkasi Mona.\n\n\"Ne ovat -- hirveän kauniit. En ole koskaan nähnyt niin kauniita \nsilmiä.\"\n\nPeter ei uskaltanut katsoa tyttöön, ja tämä punastui.\n\n\"Toivoisin vaalean tukankin, sellaisen kuin sinulla on\", lisäsi hän.\n\n\"En tahtoisi\", väitti Peter miehekkäänä. \"Tukkasi on -- kauniimpi kuin \nsilmäsi. Kun näin sinut ensi kerran päiväpaisteessa, ajattelin --\"\n\n\"Mitä ajattelit?\"\n\n\"En tiedä. En tiedä, mitä ajattelin.\"\n\nHäntä ujostutti suunnattomasti, ja hän oli iloinen, kun sahan surina \nsilloin juuri alkoi. Korven sydämessä sen ääni on viihtyisä ja \nystävällinen. Mona ja Peter menivät sahalle. Puolenkymmentä miestä \ntyöskenteli siellä iloisina kuin olisi jokapäiväinen työ huvia. He \nolivat onnellisia. Sen huomasivat Peterin pojansilmät heti, ja hänen \nmielensä virittyi reippaan työn tahtiin.\n\nSilloin juoksi Mona vikkelästi muutaman hirttä vääntävän miehen taa ja \npani kätensä hänen silmilleen. Samassa mies käännähti ja nosti tytön \nkohoksi maasta. Tämä suuteli häntä, ja Peter tuumiskeli, ettei ollut \nkoskaan nähnyt noin onnellisia kasvoja kuin Pierre Gourdonin. Viitaten \nPeteriin sanoi Mona:\n\n\"Tässä on Pierre-setä. Tule suutelemaan häntä, Peter.\"\n\nMolemmat nuoret sylissään ja suuren teräsahan naurava ääni korvissaan \nsuuteli Pierre Gourdon Peteriä. Hetkisen koskettivat pojan kasvot Monan \npehmoista poskea, ja se oli niin lämmin ja hieno, että Peterin mieleen \ntuon hetken muisto jäi ainaiseksi.\n\nPierre Gourdon katseli Peteriä. \"Vai sinä se kuritit Aleck Curryä Monan \nkiusaamisesta. Mitä, onhan Aleck kaksi kertaa kokoisesi?\"\n\n\"En minä häntä yksin piessyt\", keskeytti Peter. \"Olin väsyksissä ja \nnälissäni. Hän se oli voitolla, Monan tullessa väliin. Hänestä oli \nkelpo apu.\"\n\nPierren silmät nauroivat, mutta sitten lankesi niihin varjo. \nYstävällinen ilme vaihtui päättäväisyydeksi.\n\n\"Aleck ei ole hyvä poika\", sanoi hän. \"Hän ei saa kiusata Monaa. Jos \nhän vielä tekee niin, on sinun kerrottava minulle.\"\n\n\"Sitä hänen ei tarvitse tehdä\", vastusti Peter vikkelästi. \"Pidän \nhuolta hänestä. Aion antaa hänelle selkään tänään.\"\n\nPierre Gourdon katsoi poikaa ja vakavuus suli hänen kasvoiltaan. \n\"Peter, olet mies. Pidän sinunlaisistasi pojista.\" Hän silitti Monan \npäätä, kuten Simon Mc Quarrie oli tehnyt. \"Minun ei enää tarvinne \nhuolehtia sinusta, _Ange_. Luulen Peterin pitävän sanansa.\"\n\n\"En tahdo, että hän tappelee Aleckin kanssa\", selitti Mona. \"Jos hän \ntekee sen, menen mukaan.\"\n\nHeidän lähtiessään sahalta Gourdonin talolle päin kysäisi Peter: \"Mitä \nhän tarkoitti kutsuessaan sinua _Ange_?\"\n\n\"Sen nimen hän antoi minulle pelastaessaan minut hukkumasta\", selitti \nMona hiljaa. \"Se merkitsee paljon suloisempaa kuin olen.\"\n\n\"Sitä en usko\", väitti Peter. \"Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Enkeliä.\"\n\n\"Ah!\" Peter vaikeni kotvan. Sitten hän sanoi:\n\n\"Pidän siitä. Sitä varmaan ajattelin eilen nähdessäni sinut ensi kerran \npäiväpaisteessa tukka hajallaan ja kukkia ympärilläsi. Ensin melkein \npeloitit minua.\"\n\n\"Näytin tietysti peloittavan rumalta\", arveli Mona. \"Mutta minusta on \nhauska pitää tukka hajallaan kuljeskellessani yksin metsässä.\"\n\n\"Minäkin pidän siitä\", sanoi Peter. \"Etkä suinkaan ollut ruma. Mikä \nrakennus on tuo tuolla alhaalla? Sehän muistuttaa kirkkoa.\"\n\n\"Se se onkin ja samalla koulumme. Joe-sedän vaimo Marie Antoinette \nopettaa meitä. Hän on kaunis, Peter. Pierre-setä sanoo, että hän on \nyhtä herttainen kuin Josette-täti oli nuorena. Josette-tätikin on \nkaunis. Olet varmaankin käynyt koulua jo pitkän aikaa?\"\n\n\"Enpä juuri.\"\n\n\"Mutta puhut hyvin.\"\n\n\"Isäni opetti minua. Joka päivä luin, ja hän kuulusti minua \npyyntiretkilläkin ollessamme. Isäni oli --\"\n\nPoika pysähtyi, kurkussa tuntui jälleen ilkeä pala.\n\n\"Pidän isästäsi\", virkkoi Mona ystävällisesti. \"Viime yönä rukoilin \nhäntä palaamaan, ja hän palaa varmasti. Pierre-setä sanoo saaneensa \nminut rukoilemalla. Hän sanoo rukoukseen aina vastattavan, jos vain \nuskoo kyllin lujasti.\"\n\n\"Isäkin sanoo niin.\"\n\n\"Rukoilen tästäpuoleen joka ilta, Peter. Rukoilen, että isäsi palaisi. \n_Ja hän palaa_.\"\n\nMutta Peterin mielessä itänyt epäilyksen hiven kasvoi sittenkin. \"Jos \nhän tulee takaisin, ottavat he hänet kiinni\", sanoi hän. \"Ja jos ne \ntekevät sen --\" Mona näki varjon, häivähtävän hänen kasvoilleen. \"He \ntappavat hänet\", lopetti poika. \"Niin Simon sanoo.\"\n\nHetken kuluttua Mona virkkoi:\n\n\"Toivoisinpa, että voisimme kertoa kaikki Pierre-sedälle. Hän saa asiat \naina oikealle tolalleen. Ja oikealle tolalleen tämäkin asia tulee, \nPeter. Olen siitä varma.\"\n\nHän oli herttaisen lohduttava epäjohdonmukaisuudessaan. Hänen \nvakuutuksensa oli pelastusrengas, johon Peterin rohkeus itsepintaisesti \ntarrautui kiinni. Poika katseli häntä salaa, ja sydän löi kiivaasti. \nEpämääräisesti ja syitä erittelemättä hän ajatteli, ettei Jumala voisi \njättää vastaamatta Monan rukouksiin. Jollei niihin tulisi vastausta, ei \nJumalaa olisi. Ja hän oli varmasti olemassa -- yhtä varmasti kuin puut \nja kukat, linnut ja heidän yllänsä kaartuva sininen taivas. Donald Mc \nRae oli juurruttanut tuon uskon syvään poikansa mieleen.\n\n\"Oletko usein saanut vastauksen rukouksiisi?\" kysyi hän.\n\n\"Olen, kuu vain olen rukoillut tarpeeksi _hartaasti_\", vastasi Mona. \n\"Rukoilen jotakin Aleck Curryllekin. Ja sekin tapahtuu. Tiedän sen \ntapahtuvan.\"\n\n\"Minkä?\"\n\n\"Jotakin vain. Toivon, että korpit nokkisivat häneltä hiukset päästä.\"\n\nÄkkiä hän pysähtyi.\n\n\"Tuolla hän nyt on -- alhaalla lahdella. Hän kivittää lokkejani.\"\n\n\"Sen hän pian heittää\", sanoi Peter lähtövalmiina.\n\nMona tarttui häntä hihasta.\n\n\"Älä mene tappelemaan. Josette-täti ja Marie Antoinette odottavat \nmeitä.\"\n\nHän otti hänet jälleen valtoihinsa, ja Peter myöntyi, vaikka hän \nkuulikin lahdelta Aleckin uhmaavan huudon. Samassa tuli muutamasta \ntalosta pitkä, hoikka nainen kasvoillaan niin herttainen \ntervetuliaishymy, että Peter hymyili arkana vastaan, ennenkuin Mona \nennätti sanoa: \"Tässä on Josette-täti.\"\n\nSitten Peter tapasi paljon kyläläisiä. Ensin tuli Marie Antoinette, \njoka oli Josette-tätiä nuorempi, mutta vain hitusen verran kauniimpi, \najatteli Peter, ja joka lupasi ottaa hänet kouluunsa maanantaiaamusta \nlähtien. Tuvasta tuvalle Mona häntä kuljetti, kunnes hän oli tavannut \nPoulinit ja Dufresnet ja Croissetit ja Clamartit kaikkine lapsineen ja \nkapalovauvoineen, niin että heidän nimensä menivät sekaisin hänen \npäässään.\n\nHe tulivat kylän viimeiselle tuvalle. Se oli Peteristä kuin nukketalo. \nJa sisällä oleva henkilö oli itse kuin nukke. Ensin arveli Peter häntä \nMonan leikkitoveriksi, sillä hän oli tätä vain hiukkasta pitempi, \nsinisilmäinen, punahuulinen ja kullanruskeat kiharat kietaistu nauhalla \ntaakse. Mona esitti hänet ylpeänä.\n\n\"Tässä on Odette Clamart, Peter, -- Jame Clamartin vaimo. Hän on \nsuorittanut tutkinnon St Anne de la Peraden koulussa ennenkuin tuli \nFive Fingersiin. Ja pienokainen --\"\n\nMona veti hänet kehdon viereen ja Peter näki kahdeksan kuukauden vanhan \nTelesphore Clamartin pyöreät, hilpeät kasvot. Telesphore silmäili \nvierasta hetkisen syvämietteisenä, sitten sulivat kasvot hymyyn ja \npienet pyöreät käsivarret ojentuivat Peteriä kohti. Mona huudahti \nilosta.\n\n\"Hän pitää sinusta, Peter! Kumarru! Hän tahtoo syleillä sinua!\"\n\nKuumana kasvoiltaan ja punaisena Peter kumartui nuorta Telesphorea \nkohti. Lapsi iski kätensä hänen tukkaansa ja kirkui ihastuksissaan. \nPeter ei ollut koskaan ennen käsitellyt pikkulasta. Hän unohti molemmat \ntytöt ja oman ujoutensa tuntiessaan pehmoisen pikku suun koskettavan \nposkeaan. Hän naureskeli Telesphorelle, ja kun tämä irroitti kätensä \nhänen tukastaan ja hän ojentausi jälleen suoraksi, ajatteli hän, että \nOdetten kirkkaat, äidinrakkautta loistavat silmät olivat melkein yhtä \nkauniit kuin Monan. Hän kopeloi taskuistaan jotakin lapselle annettavaa \nja tapasi kääntöveitsensä.\n\n\"Kas tässä\", puheli hän Telesphorelle.\n\nKun he olivat lähdössä, pani Odette ystävällisesti kätensä Peterin \nolalle.\n\n\"Mona kertoi meille eilisestä tapauksesta. Teit oikein antaessasi \nselkään Aleck Currylle. Taistelit loistavasti Monan puolesta, Peter.\"\n\nUlkona sanoi Peter Monalle: \"Se ei ole totta. En antanut selkään Aleck \nCurrylle. Miksi puhut heille sellaista?\"\n\n\"Se on totta\", vastusti tyttö keikauttaen itsepintaisesti päätänsä.\n\n\"Olin joutumassa alakynteen kun tulit keppinesi.\"\n\n\"Etkä ollut. Hänhän haukkoi henkeään. En malttanut olla lyömättä häntä \nkepilläni. Siinä kaikki.\"\n\nSitten Mona lisäsi:\n\n\"Miksi et muka olisi _piessyt_ häntä? Olen kertonut kaikille, että \npieksit hänet!\"\n\nUskoiko Mona todellakin hänen olleen voiton puolella tappelussa? Peter \npunastui muistaessaan tilannetta. Juuri Monan tullessa väliin oli hän \nollut joutumaisillaan Aleckin armoille! Eihän Mona lie ollut sokea! Kai \nhänen oli täytynyt huomata Peterin olleen menehtymäisillään. Peter \nvilkaisi häneen koettaen päästä totuuden perille. Monan silmät \nkatselivat viattomina. Jos hän valehteli, teki hän sen taitavasti.\n\nAsiaa miettiessään kävi Peterille yhä selvemmäksi, että hänen oli \nperinpohjin löylyytettävä Aleck. Jos Mona kerran _luuli_ hänen\ntehneen sen, oli hänen tehtävä se todellisuudessa pelastaakseen \nitsekunnioituksensa. Ja jos Mona kulki ja levitteli vääriä tietoja \ntappelusta, oli hänellä kaksin verroin painava syy osoittaa urheutensa \npieksämällä laivurin kopea poika.\n\nSalavihkaa Peter alkoi Monan huomaamatta tähyillä Aleck Curryä. Tyttö \nnäytti hänelle lempieläimiänsä, ja sitten hän näki sellaista, mitä ei \nollut ikinä ennen nähnyt, vaikka rakasti eläimiä ja liikkui metsissä. \nMonan hiljaa kutsuessa lensivät suurisilmäiset hirvilinnut noukkimaan \nmuruja hänen kämmeneltään. Middle Fingersin valkoiselle rantahiekalle \nkokoontuivat lokit kuin valkoinen kanaparvi heidän ympärilleen \npyydellen pehmein kurkkuäänin Monan tuomia herkkupaloja. Tyttö istui \nhiekalle ja linnut kiipesivät hänen syliinsä. Muuan suuri, valkoinen \nvekkuli nokki hänen kiiltävää palmikkoaan.\n\n\"Se on Bobo\", selitti Mona. \"Aina se pyrkii syömään tukkaani.\" \nYksijalkainen lokki hypähti hänen polvelleen ja söi ahnaasti \nleivänmuruja hänen kämmeneltään.\n\n\"Tuo on Dominique. Kutsun sitä sillä nimellä Dominique Beauvais'n \nkiusalla, hän kun on niin paksu ja pyöreä. En tiedä kuinka siitä on \ntullut jalkapuoli, mutta luulen Aleck Curryn ampuneen sitä viime \nvuonna. Toivoisin, että Aleckin isä ei koskaan ottaisi häntä mukaansa \ntänne!\"\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nPäivä alkoi olla puolessa lasten palatessa Simon Mc Quarrien mökille. \nPeterin pää oli sekaisin, ja mieli heilahteli ilon ja surun välillä. \nLakkaamatta kiersivät ajatukset isää. Ei edes Monan herttaisessa \nseurassa isän kalpeat, kärsineet kasvot väistyneet kuin hetkittäin \nhänen mielestään. Syvällä sydämessä oli tyhjyys, jota ei Monakaan \nkyennyt täyttämään, kirvelevä tuska, jota tytön hellyys lievitti, \nmuttei kokonaan karkoittanut.\n\nJa Mona koetti lohduttaa. Hänen pieni sydämensä, joka väliin oli kuin \nnaisen sydän, tunsi Peterin surevan ja koettavan peittää suruaan. Hänen \noman elämänsä murhenäytelmä ja Peterin tuskaa syvempi ja armottomampi \nsuru sai hänet ymmärtämään ja tuntemaan herkästi toisen surua.\n\nSelvästi kuin eilisen päivän muisti hän onnettomuuden. Hän oli \nleikkinyt ja naureskellut äidin kanssa suuren, valkoisen purjeen alla \nja isä oli katsellut heitä. Sitten se kauhea tapahtui. Ei edes Pierre \nGourdon tiennyt kuinka elävinä nuo hetket väliin palautuivat hänen \nmuistiinsa. Korpi ja metsän eläimet tunsivat hänen salaisuutensa, eivät \nmuut. Aivan levollisena hän oli aamulla osoittanut kahta hautaa Five \nFingersin pienellä hautuumaalla ja lausunut: \"Isäni ja äitini.\" Ei \nmuuta.\n\nHänen äänensä sointu hillitsi Peterin kyselemästä enempää \nonnettomuustapauksesta. Mutta hän saattoi kuvitella sen. Hän tuntemalla \ntunsi nuo kauhunhetket. Eikä Pierre Gourdonkaan olisi kyennyt täysin \nselvittämään, mitä syttyi heidän sydämissään noina hetkinä, jolloin \nPeter katseli suurta kiveä, mihin oli hakattu sanat: \"Paul ja Mona \nGuyon, kuolleet syyskuun 27 päivänä 1900\", ja sitten sanoi vieressään \nseisovalle tytölle: \"Olen pahoillani, Mona.\" Sillä Pierrestä he olivat \nlapsia.\n\nMutta Peterin sielussa ponnisteli jotakin uutta ilmoille \nlapsentunteitten alta hänen palatessaan Simonin luo. Kolme viime päivää \nja varsinkin tämä päivä olivat antaneet hänen aavistaa poikaiän ja \nmiehuuden välisen sillan. Hän oli menettänyt isänsä. Mutta hänen isänsä \nei ollut kuollut eikä iäksi mennyt kuten Monan. Tuo tosiasia kertautui \nyhä uudelleen hänen mielessään temmeltävien ajatusten seasta. Sen \nmukana tuli yhä tuntuvampana halu tehdä jotakin Monan puolesta. Ja \nsuurena häämöitti muuan teko -- Aleck Curryn selkäsauna!\n\nSen ajattelu sai hänen verensä kiehumaan. Hän ei kysellyt itseltään \nmiten Aleck oli herättänyt Monan vastenmielisyyden. Hänelle riitti \ntieto siitä, että tyttö rukoili Aleckille onnettomuutta.\n\nPeterin oma riita Aleck Curryn kanssa se sai hänen ritarillisuutensa ja \nvihansa nousemaan. Ensi ottelullaan hän oli pelastanut Monan, muttei \nollut kostanut lurjukselle. Nyt hän kostaisi.\n\nPäivällisen jälkeen Simon tutustutti häntä kylän miesväkeen, joka juuri \npalaili metsänhakkuusta. Kello oli jo kolme Peterin jäädessä yksikseen. \nHän ei mennyt Monan luo, vaan kierteli metsänlaitaa ja tuli ikivihreän \nmetsän päähän, mikä sormen tavoin ulottui melkein rantaan saakka. Hänen \nsydämensä hypähti, kun hän näki Aleckin laivalla ampumassa lokkeja \njousipyssyllä. Peter oli päättänyt tavata vihollisensa rauhallisena. \nNiin olisi isäkin tehnyt tällaisessa tapauksessa. Mutta äkkiä hänen \nsuunnitelmansa muuttuivat. Hän sieppasi kiven ja heitti sen niin \nvarmasti Aleckia kohti, että tämä juoksi kajuutan taa. Sitten hän \nhyppäsi maihin.\n\nPeter odotteli häntä. Häntä ei peloittanut, mutta sydän takoi hurjasti. \nAleck näytti huomattavasti kasvaneen sitten eilisen. Peter vetäytyi \nseetri- ja palsamimetsikköön.\n\nAleck alkoi juosta -- ja Peter juoksi. Hän oli kevytjalkainen kuin \nkaniini. Hän hyppeli yli kivien ja kantojen ja kuuli Aleckin tulla \nrymistävän jäljessään kuin suuren eläimen. Kahdesti hän päästi \nvihollisensa melkein ulottuville ja pinkaisi sitten eteenpäin. Vihdoin \npysähtyi Aleck pienen raivion laitaan. Hän puuskutti ja puhisi ja hiki \nvalui kasvoilta.\n\n\"Jänishousu!\" läähätti hän ilkkuen. \"Jänishousu -- jänishousu --\"\n\nHän hämmästyi Peterin kääntyessä ja astellessa häntä kohti. \"Hymyile \naina kun edessäsi on tiukka paikka\", oli isä opettanut ja Peter koetti \nurhoollisesti seurata neuvoa. Kivettynyt virnistys kasvoillaan ilmoitti \nhän iloisena Aleck Currylle: \"Aion sivuta sinut. Et ole muuta kuin \ntyttöjen pieksäjä ja suunsoittaja ja nyt olet henkimenneissäsi. En \njuossut sinua karkuun. Paksulainen -- juoksutin sinut tänne.\"\n\nAleck seisoi henkeään haukkoen. Olipa tuolla pojalla sisua, vaikka oli \nhäntä melkein puolta pienempi. \"Tappelet vain tyttöjen kanssa, senkin\n-- tukistaja -- iso ihratynnyri\", selitti Peter hänelle, \"ja ennenkuin \nolen ehtinyt puolitiehen, huudat apua!\"\n\nSitten Peter hyökkäsi. Hän oli vikkelä. Hänen nyrkkinsä olivat pienet \nmutta lujat. Hän oli hyvässä vireessä. Ja hyökkäyksen äkillisyys sai \nAleckin pois tolalta. Ensi iskun Peter suuntasi vatsaan, ja Aleck \nmörisi kauheasti. Hän heilutti paksuja käsivarsiaan huutaen toiselle \nkirousta ja kuolemaa. Kuin pienet, nopeat vasarat takoivat Peterin \nnyrkit vastustajaa, joka ei ollut ennen kokenut moisia läimäyksiä. Jos \nsamaa vauhtia olisi riittänyt vielä viisi minuuttia, olisi Aleck ollut \nmennyttä miestä.\n\nHän puhkui ja huohotti. Nenä vuosi ja huuli oli halki. Hän ei otellut \nlihasten ja jänteitten, vaan hermojen kanssa. Joka-ainoa hermo Peterin \nruumiissa oli äärimmilleen jännittynyt; hän oli kuin hullu. Hän iski \ntylsää lihaläjää, jossa oli vain vähän hermoja käskettävänä.\n\nSitten hänen iskunsa alkoivat heikentyä. Hän hengitti suu auki. Hän \nantoi Aleckille viimeisen läimäyksen, ja sitten tuntuivat hänen \nvoimansa menneen. Vastustajan ote lujeni, Peter joutui alimmaiseksi. Ei \nollut toivoa Monan avusta, eikä Nuppunen nyt ollut pureskelemassa \nAleckin sääriä. Ainoana lohdutuksena oli vastustajan kasvojen \nnäkeminen. Hyvin hän sittenkin oli tehnyt työnsä.\n\nTappelijat hengähtivät. Sitten alkoi Aleck takoa Peteriä vyöryen koko \npainollaan hänen päällensä.\n\n\"Siitä saat\", läähätti hän, \"siitä saat!\"\n\nPeter totesi vastarinnan turhuuden, ja koetti vain jäljelläolevin \nvoiminsa suojella kasvojaan. Aleck oli kuin merisika, joka puolen \nminuutin päästä hänen piti heittää takomisensa ja vetää sisäänsä ilmaa. \nVälillä hän koko ajan puhui.\n\n\"Olenko ihratynnyri? Olenko suupaltti, olenko tyttöjen pieksäjä? Siitä \nsaat ja siitä -- ja siitä -- Ala ulvoa tyttöäsi, Peter, ala ulvoa \ntyttöä avuksi!\"\n\n\"Minä ulvon Monan tänne katsomaan missä kunnossa olet! Tuosta saat ja \ntuosta ja tuosta!\"\n\nJa kun henki kulki, alkoi hän todella huutaa. Itse asiassa huuto oli \nkäheää ja heikkoa, mutta Peteristä tuntui että koko maailma sen kuuli. \n\"Kun hän tulee on sinun sanottava, että olet saanut selkääsi, muutoin \npuren pääsi poikki\", sanoi Aleck. Sitten hän istui kahareisin Peterin \nhoikan ruumiin päälle ja huuteli Monaa. Peter tunsi päänsä kuumenevan. \nTämäkö oli vastaus Monan rukoukseen?\n\nAleck huusi kasvot sinisinä. Peter katsahti häneen terveellä \nsilmällään. Hän tunsi äkkiä voimansa palanneen. Painosta huolimatta hän \nhengitti kevyemmin. Jos hän vain pääsisi pystyyn --\n\nPeterin pani liikkeelle jokin häntä itseään nopsempi seikka; \nitsesäilytysvaisto kokosi voimain rippeet, hän käännähti ja kiemurteli \npystyyn niin äkkiä että Aleck menetti tasapainonsa Monan nimi \npuolitiessä ulkona suusta ja kaatui pitkäkseen. Peter oli kuin kissa \nhänen kimpussaan. Hän löi kuin raivonhenki Aleckin kasvot maalitauluna. \nHän innostui palanneista voimistaan ja purasi kappaleen Aleckin \nkorvasta. Kuului tuskanhuuto, ja toinen seurasi Peterin iskiessä \nvastustajaansa silmään.\n\nAleck oli pohjaltaan pelkuri ja alkoi itkeä armoa. Mutta Peter oli \ninnoissaan ja teki työnsä kunnolleen. Sitten hän nousi pystyyn. Maailma \nhäämöitti hämäränä yhdellä silmällä katsottuna. Ja tänä voitonriemun ja \nkuulleen rukouksen ihanana hetkenä tuntui sydän äkkiä pysähtyvän \nPeterin rinnassa. Kymmenen askeleen päässä seisoi Mona! Hän näki hänen, \nkasvojensa hehkuvan, ja suurissa mustissa silmissä kuvastui ihailu ja \nilo. Pimeä maailma muuttui äkkiä paratiisiksi. _Hän oli nähnyt!! Hän \noli nähnyt hänen antavan selkään Aleck Currylle!_\n\n\"Nouse ylös!\" käski hän voitettua vihollistaan. \"Nouse ylös, tai potkin \nkylkiluusi poikki!\"\n\nAleck hinautui polvilleen ja hoippui sitten jaloilleen. Hän oli \nsurkeannäköinen.\n\n\"No, oletko saanut selkääsi?\" kysyi Peter.\n\n\"Luulenpa saaneeni tarpeeksi\", myönsi Aleck.\n\n \"Jollet olisi -- tarkoitan jollet _ole_ varma siitä, lopetan työni\", \nehdotti Peter.\n\n\"Olen saanut tarpeekseni.\"\n\n\"Korjaa sitten linkosi.\"\n\nAleck otti aseensa. Samassa hän hämärästi eroitti Monan. Hän \nnieleskeli.\n\n\"Lupaa nyt Monalle olla kiusaamatta häntä tästäpuoleen. Lupaa -- \nmuutoin sivuan sinut uudelleen.\"\n\n\"Lupaan.\"\n\n\"Etkä kivitä lokkeja?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Hyvä, Paksulainen. Mene nyt laivallesi. _Ja pysy siellä_!\"\n\nHän seurasi silmillään metsään häviävää Aleckia. Sitten hän pyyhki \nsilmiänsä. Mona tuli hänen luoksensa silmät loistaen.\n\n\"Oi, Peter!\" kuiskasi tyttö.\n\nPeter tunsi taasen hänen pehmoisen nenäliinansa kasvoillaan ja kuuli \nMonan sanovan: \"Olet suurenmoinen, Peter!\"\n\nJa sitten tapahtui sellaista, mikä tuntui saavan koko maanperustan \nPeterin jalkojen alla tärisemään. Mona nousi varpailleen ja suuteli \nhänen turvonneita huuliaan.\n\n\"Siinä. Sitä Aleck Curry on minulta tahtonut. _Annan_ sen nyt sinulle. \nSano kiitos, Peter!\"\n\n\"Kiitos!\" sanoi Peter.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nViimeisten kolmen vuorokauden kuluessa Peter oli elänyt paljon. Tuona \nlyhyenä ajanjaksona hän oli läpikäynyt koko inhimillisen tunneasteikon \npaitsi mahdollisesti naurunhalua. Hänen neljäntoista ja puolen vuoden \nikänsä tuntui kuuluvan menneisyyteen. Tuo seikka ei liikuttanut Peteriä \nitseään, mutta se askarrutti huolestunutta Simon Mc Quarrieta tämän \nkertoessa Pierre Gourdonille miksi Donald Mc Rae oli vainottu mies, \njoka sai paeta henkensä edestä, ja kuinka Peter oli joutunut Five \nFingersiin.\n\n\"Pidän pojan luonani\", sanoi Simon, \"rakastan häntä.\"\n\nSimonin kertomus teki syvän vaikutuksen Pierre Gourdoniin. Hän muisti \npäivän seitsemän vuotta sitten, jolloin pieni orpotyttö Mona oli tullut \nhänen kotiinsa, Mona, joka nyt kukoisti kuin metsäkukka, ja joka oli \nkasvanut kiinni hänen sydämeensä. Simonin lopetettua hän nyökkäsi \najatuksissaan päätänsä ja sanoi:\n\n\"Mona toi tänään Peterin luokseni. Hän näyttää olevan kelpo miehenalku. \nHän lupasi pieksää Aleck Curryn, jos tämä kiusaa Monaa.\" Pierre \nnaurahti ja kohautti olkapäitään. \"Aleck on melkein kahdenkokoinen, \nmutta Peter on rohkea\", lisäsi hän. \"Ehkä se onnistuu. Hän saa kodin \nluonamme, Simon.\"\n\n\"Ja jollei Curry voi pitää poikavintiötään kurissa, en myy hänelle enää \njalkaakaan lankkuja\", sanoi Simon.\n\nPierren silmissä viipyi yhä hymy. Hän oli metsien mies, jonka esi-isät \nmonessa polvessa olivat samonneet erämaita, ja syvällä hänen sielussaan \nasusti rajaton luottamus ihanan maailman luojaan. Hän se oli murtanut \npolun korven halki ja rakentanut ensimmäisen hirsimökin Five \nFingersiin. Simon arvasi hänen ajatuksensa nähdessään hänen katselevan \nvihreää läikkää kukkaisella rinteellä, missä Monan vanhempien haudat \nolivat.\n\nHymy hävisi hiljalleen Pierren kasvoilta ja sijaan tuli huolekas, \nmelkein pelokas ilme.\n\n\"Vuodet ovat olleet meille hyviä\", virkkoi hän puhellen pikemmin \nitsekseen kuin Simonille. \"Pitkä aika on siitä, kun Dominique \nBeauvais'n kanssa toimme vaimomme tänne halki metsien, ja nyt meitä on \nyli viisikymmentä, kaikki tuttavia ja ystäviä keskenämme. Täällä on \nollut pieni murhenäytelmä ja paljon onnea. Hautuumaassa ovat vain Monan \nvanhemmat. Väliin -- minua peloittaa.\"\n\n\"Rauhaa ja tyyntä meillä on ollut\", myönsi skottilainen. Heidän \ntakanaan kohosivat keltaiset sahajauhokasat, ja kuului suuren \nterässähän ääni sen syödessä metsän puuta. Simon rakasti sahaa kuten \nPierre ensimmäisiä mökkejä, joita oli ollut rakentamassa. Saha oli \ntuonut vaurautta erämaan väelle. Mutta se oli vetänyt sinne mustan, \nruman hinaajalaivankin Fort Williamista. Simon katseli lahdella olevaa \nCurryn alusta ja juovat suupielissä kävivät terävämmiksi. \"Toivoisinpa, \nettä joku muu kuin Izaak Curry ostaisi puutavaramme\", sanoi hän. \"Ehkä \nsietäisin häntä, jollei tuota poikaa olisi. Koskekoonpahan vielä kerran \nMonaan tai Peteriin --\" Hän kohautti olkapäitään ja murahti.\n\nPierre katseli metsänlaitaan, mikä kätki Superiorjärvsn näkyvistä. Hän \noli lapsirakas, ja hetkisen hän vaikeni Simonin uhkauksen jälkeen. Hän \nnäytti miettivältä.\n\n\"On omituista\", virkkoi hän, \"lapset ovat tuoneet paljon onnea Five \nFingersiin ja kaiken onnettomuuden. Seitsemän vuotta sitten \nhaaksirikkoutui vieras laiva ja Mona pelastui hukkumasta. Hän on nyt \nmeikäläisiä, ja jos hän läksisi täältä, särkyisivät sydämemme. Nyt \ntulee Peter, jonka äiti on kuollut ja isä henkipatto. Muistuupa \nmieleeni muuan toinen poika, joka kauan sitten tuli St. Anne de \nBeaupréhen St. Lawrence-joen rannalle aivan kuten Peter tuli Five \nFingersiin kolme päivää sitten. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kuolleet \nruttoon korvessa, hän oli kurjassa kunnossa ja nälkiintynyt. \nEnsimmäinen ihminen, jonka hän tapasi, oli pieni tyttö, juuri niinkuin \nPeter kohtasi Monan. Sittemmin hän tappeli tytön puolesta ja meni \ntäysikasvuisena hänen kanssaan naimisiin. Hän on vaimoni, Josette. Saa \nnähdä -- --\"\n\nHän ei lopettanut lausettansa. Mutta Simon nyökkäsi ymmärtäen.\n\n\"Sellaista sattuu\", sanoi hän.\n\nPeter läksi metsästä Monan kanssa. Toinen silmä oli aivan kiinni. \nHuulet olivat turvoksissa ja kasvot naarmuiset. Pää tuntui hiukan \nsekavalta. Korvat soivat, ja toisellakin silmällä näki vain hämärästi. \nMetsä näytti vihreältä läiskältä, auringonpaiste oli himmeänkeltaista. \nMonan iloa ja ylpeyttä hehkuvat kasvot näkyivät kuin moninkertaisten \nlukinverkkojen lävitse. Mutta surkeudesta huolimatta löi hänen \nsydämensä taajaan, ja hän oli riemuissaan. Hän oli täyttänyt Monalle, \nSimon Mc Quarrielle ja Pierre Gourdonille antamansa lupauksen ja \nlöylyyttänyt Aleck Curryn. Laivurin poika oli rukoillut armoa. Mutta \nkaiken huippu oli se, että Mona oli nähnyt ottelun ja kerskaajan \nsurkean tappion.\n\nPeter ponnisteli saavuttaaksensa mielensä tasapainon ja arvokkuuden. \nMona tarttui hänen käteensä. Kasvot hohtivat ja silmät loistivat \ntähtinä. Mutta liikuttavinta kaikesta oli Monan lämmin suutelo. Se oli \nuutta Peterille. Sitten äidin kuoleman hän ei ollut koskaan kokenut \nmitään sellaista ja äitiään muisti hän vain heikosti. Isä suuteli häntä \ntosin joka ilta nukkumaan mennessä, mutta Monan suutelo oli erilainen. \nSe sai hänet kiihdyksiin ja tuntui yhä huulilla.\n\n\"Tiesin, että voittaisit hänet\", sanoi Mona mielihyvästä värähtävin \näänin. \"Tiesinhän sen, Peter! Koskeeko?\"\n\n\"Ei sanottavasti.\"\n\n\"Voitko nähdä?\"\n\n\"Vallan hyvin.\"\n\n\"Tulin juuri parhaiksi nähdäkseni kun purit Aleckia korvasta. Voi, \nkuinka hän ulisi!\"\n\nPeterin omatunto moitti häntä.\n\n\"En olisi -- tarkoitan -- ei ole kaunista purra toista korvaan\", \nselitti hän, \"mutta enhän voinut sille mitään, että hän työnsi sen \nsuuhuni.\"\n\n\"Olisit purrut häneltä kappaleen nenästä\", sanoi Mona. \"Jos olisin \npoika ja olisin saanut hänen korvansa suuhuni, en olisi hellittänyt.\"\n\nJalomielisyydenpuuska valtasi Peterin.\n\n\"Pieksän hänet huomenna uudelleen, jos haluat\", tarjoutui hän.\n\nHe kiipesivät rannalta ylös vihantaa rinnettä. Peter kuuli paremmin \nkuin näki. Hän kuuli lokkien huutelun, metsälintujen visertelyn ja \nsahan teräksisen soiton. Turvonnut silmä oli Monan puolella ja vaikka \nhän kuinka käänsi päätänsä, ei hän nähnyt toveriaan. Tuntui ilkeältä \najatella, että Mona ehkä tarkasteli hänen pahoinpideltyjä kasvojaan. \nVoitonriemuun sekaantui nöyryyttävä tietoisuus, että ne eivät olleet \nkovin kauniit katsella.\n\n\"Ne ovat huomenna paremmat\", virkkoi hän.\n\n\"Mitkä ovat paremmat?\" kysyi Mona.\n\n\"Kasvoni. Nyt kai ne näyttävät hyvin hullunkurisilta.\"\n\n\"Ei puoleksikaan niin hullunkurisilta kuin Aleck Curryn\", lohdutti \ntyttö. \"Ja jos joku uskaltaa nauraa sinulle tämän jälkeen --\"\n\nPeter näki hänen tummain silmäinsä leimahtavan. Väkisin veti Mona hänet \nJame Clamartin avoimesta ovesta sisään. Nuori Odette oli kumartuneena \npikku Telesphoren kehdon yli. Hänen suuret siniset silmänsä suurenivat, \nja hän huudahti hiljaa nähdessään Peterin, jonka kättä Mona yhä piteli \nomassaan. Sitten Odette pojan kauhuksi rupesi tirskumaan.\n\nSamassa oli Mona hänen vieressään.\n\n\"Odette Clamart, älä uskalla nauraa!\" huusi hän. \"Jos olisit nähnyt! \nJos olisit nähnyt kuinka Peter pieksi Aleck Curryn --\"\n\n\"Mutta hänen silmänsä!\" selitti Odette purskuen. \"Tarkoitan _tuota_ \nsilmää -- tuota, joka on auki! Se on niin hullunkurisen näköinen!\"\n\n\"Kauniimpi hän on tuollaisenakin kuin koskaan Jonne Clamart\", sanoi \nMona kaksitoista ja puolivuotiaan arvokkuudella. \"Ei hänellä ainakaan \nole pystynenä, ja se tulee pojallesi, kun hän vähän kasvaa.\"\n\n\"Mutta hänen _silmänsä_!\" intti Odette tukahtumaisillaan tirskuntaansa. \n\"Miksi se on niin pyöreä ja lasimainen? Sehän on juuri kuin uusi \nlasinen suola-astiani! Ha, ha, haa!\"\n\n\"_Odette Clamart_!\"\n\nSanatonna seisova Peter näki Monan vetävän Odetten keittiöön. Hän \nkatsahti terveellä silmällään heidän jälkeensä. Vielä ovenraosta nauraa \ntirskautti Odette katsoessaan taaksensa. Oven takaa Peter kuuli naurun \nja Monan kieltelyä. Hän mahtoi olla kauheannäköinen!\n\nPikku Telesphore katseli häntä kehdosta kädessään Peterin antama \nkääntöveitsi. Peter meni hänen luokseen ja koetti nauraa. Kasvoihin \nteki yritys kipeää, mutta Telesphore katseli häntä suu selällään ja \ntuntematta. Sitten se pudotti veitsen ja ojensi kätensä Peterin ainoaa \nsilmää kohti.\n\nPeter vetäytyi etemmäs. Odette nauroi yhä, eikä lapsi tuntenut häntä. \nHän katsahti pieneen seinällä riippuvaan kuvastimeen ja kauhistui. \nVoitonriemun tunne kaikkosi. Ylpeys laski ja hän pujahti ulos ovesta \nniin nopeasti kuin pääsi ja painui sahajauhokasoja kohti toivoen \npääsevänsä niitten suojaan Monan huomaamatta. Niitten suojassa hän \npuikki Simon Mc Quarrien tuvan taakse ja pompahti melkein kopiksi \noutoon, pieneen mieheen, jolla oli suuri pää, takkuinen, harmaa tukka, \npunakat posket ja silmät, jotka tarkastelivat Peteriä ensin ihmeissään, \nsitten hilpeinä. Vaistomaisesti Peter piti hänestä alusta alkaen. Hänen \ntavassaan hykerrellä käsiään ja naureskella oli jotakin, mikä heti sai \nsyntymään toverillisuuden ja luottamuksen tunteen heidän välillään. \nPeter yritti hymyillä, vaikka se koski.\n\n\"Tulen tappelusta\", selitti hän iloisena, sillä hänestä miehen olemus \nvaati jonkinlaista selitystä. \"Tappelin Aleck Curryn kanssa.\"\n\n\"Ja sait selkääsi?\" arveli pieni mies.\n\n\"En, herra. Löylytin hänet. Hän ulvoi ja lupasi olla kiusaamatta Monaa \nja hänen eläimiään. Mona näki tappelun.\"\n\nPieni mies kosketti poikaa ystävällisesti olalle.\n\n\"Tule sisälle, että saan katsella minua, Peter. Sehän on nimesi, Peter \nMc Rae?\"\n\n\"Niin on.\"\n\nHe menivät tupaan. Vieras näytti olevan siellä kuin kotonaan. Hän löysi \nheti lääkekaapin, voiteli ja sitoi Peterin kasvot.\n\n\"Aleck on kiusallinen poika\", sanoi hän. \"Toivon, että rankaisit häntä \nkunnolleen. Mutta eikö sinua peloita miten ensi kerralla käy?\"\n\nPeter pudisti päätänsä.\n\n\"Tiedän nyt, kuinka on meneteltävä. Juoksutan häntä ensin \nhenkimenneisiin ja sitten pieksän hänet. Löylytän hänet huomenna, jos \nMona tahtoo.\"\n\n\"Hyvä!\" hymyili pieni mies. \"En sinuna sentään tekisi sitä sunnuntaina. \nSilloin on huono onni tapellessa. Jos odotat maanantaihin, otan sinut \nmukaani metsään ja opetan sinulle muutamia temppuja. Ja jos käy päinsä, \ntahtoisin nähdä ensi ottelusi Aleckin kanssa?\"\n\n\"Pidättekö tappelusta?\"\n\n\"Pidän, hyvän asian puolesta.\"\n\nPeter painui miettiväksi miehen asettaessa sidettä kipeälle silmälle.\n\n\"Ei sunnuntai ole paha päivä\", väitti hän. \"Voisitte viekoitella \nAleckin metsään ja siellä voisimme tapella. En pelkää sunnuntaita.\"\n\n\"Ajattelen nyt enemmän itseäni kuin sinua\", naurahti pieni mies. \"Minun \ntäytyy tehdä työni ennen huvitusta sunnuntaisin. Minun näes on \nsaarnattava huomenna.\"\n\n\"_Mitä_ teidän on?\"\n\n\"Saarnattava. Tuolla pienessä kirkossa. Olen isä Albanel.\"\n\n_Isä Albanel!_ Toisen kerran puolessa tunnissa tuntui maa luisuvan \nPeterin jalkojen alta. Mona oli kertonut ihmeellisestä erämaan papista, \njolla ei ollut kirkkoa eikä määrättyä uskontoa, mutta joka vaelsi \nsatojen mailien matkat korvessa saarnaten Jumalan sanaa minne tuli, ja \njoka aina muutaman viikon kuluttua tuli Five Fingersiin. \"Koko \nmetsäseudun väki rakastaa häntä, ja hän on niin hyvä, että varmaan \nJumalakin rakastaa häntä enemmän kuin muita\", oli Mona sanonut. \"Hän \nhautasi isäni ja äitini.\" Ja tuossa nyt oli isä Albanel, tuo pieni \nmies, jolla oli veitikkamaiset kasvot ja säteilevät silmät, ja jonka \nPeter oli kutsunut katsomaan sunnuntain tappelua! Hän tunsi veren \nkohoavan niskaan ja sitten kasvoihin. Hän kostutti turvonneita huuliaan \nja koetti puolustautua.\n\n\"En arvannut teitä papiksi\", sanoi hän. \"Eihän tietysti ole paikallaan \ntapella sunnuntaipäivänä.\"\n\nIsä Albanel taputti ystävällisesti Peterin laihaa olkaa.\n\n\"Taistelu on paikallaan milloin vain, kun vain taistelee oikean asian \npuolesta, Peter. Jumala rakastaa rauhantekijää, mutta hän ei siedä \npelkuria -- eikä kukaan muu kuin pelkuri kieltäytyisi taistelusta Monan \npuolesta. Tahdotko tulla kuulemaan minua huomenna?\"\n\n\"Tulen\", lupasi Peter.\n\nIsä Albanelin lähdettyä hän kiipesi ullakolle tuoksuvan seetripuisen \nkaton alla olevalle vuoteelleen ja riisuutui. Aurinko painui länteen ja \nsaha oli herennyt laulamasta. Punarintasatakielet visersivät \niltalaulujaan. Oli illallisaika. Simon oli myöhästynyt. Vasta puolen \ntunnin kuluttua Peter kuuli hänen kotiutuvan. Hän kömpi suoraapäätä \nullakolle ja kumartui hämärässä Peterin yli.\n\n\"Koskeeko sinua, Peter?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kuulin ottelustasi\", sanoi hän lempeisiin sanoihin tottumaton ääni \nhieman vavisten. \"Mona kertoi siitä ja Odette, ja sitten menin \nselvittämään välini Izaac Curryn kanssa. Mutta kun näin Aleckin naaman, \nei minulla ollut sydäntä olla kopea isälle. Olen ylpeä sinusta!\"\n\nHän kumartui lähemmä Peteriä.\n\n\"Etkö halua mitään suuhunpantavaa, poika?\"\n\n\"En voi syödä\", selitti Peter käheänä. \"Suuni on ajettunut kiinni.\"\n\nSitten koskettivat Simon Mc Quarrien kovat huulet Peterin poskea -- \nensi kerran vuosikausiin ne suutelivat.\n\n\"Hyvää yötä!\" kuiskasi hän. \"Olet sormenpäitäsi myöten Donald Mc Raen \npoika!\" Peter kuunteli kuinka hänen raskaat askeleensa hiljalleen \nlaskeutuivat alakertaan.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nKuu ei noussut sinä yönä. Oli pimeää, ja hiljaisuuden särki vain \nsilloin tällöin etäämpänä jyrähtelevä ukkonen. Peter meni akkunan luo \nja katseli ulos pimeään. Ilma oli painostavan raskas ja ennusti \nsadetta. Metsän läpi kävi äkkiä tohahdus, ja tuvan katolle rapisivat \nensimmäiset sadepisarat. Ukkonen läheni ja salamat leimahtelivat \nmustassa yössä kuin välähtelevät veitset. Myrsky tuntui vapisuttavan \ntalon seiniä. Rankkasade lankesi suoraan alas, vettä ei tullut \nakkunasta sisään. Peter istui levollisena. Isä oli opettanut hänet \npienestä pitäen olemaan pelkäämättä ukkosilmaa ja monet kerrat he \nolivat yhdessä katselleet myrskyn jylhää kauneutta.\n\nIsää Peter kaipasi tänä yönä, hänen ääntänsä, hänen läheisyyttänsä ja \nrakkauttansa. Hän pinnisti silmiään nähdäkseen mustaan yöhön, jonka \nvalkoiset salamat välähdyksittäin valaisivat. Niitten valossa hän \nerotti sahan selvänä kuin tulen valaiseman luurangon, puut, talot, \nkannon, jossa siipiorava asusti ja metsänlaidan. Hän ei välittänyt \ntoisen silmänsä loukkaantumisesta. Hän oli unohtanut tappelun, vieläpä \nMonankin. Tällä hetkellä hänen kaikki ajatuksensa olivat isän luona, ja \nkaipaus ja ikävä toi järjettömän toivon hänen mieleensä, toivon nähdä \nisän tulevan salaman valaisemasta metsästä. Hän toivoi sitä \nmenehtyäkseen. Huomaamattansa hän nyyhkytti hiljaa.\n\nSitten väistyi kuvittelu kauhean, tympeän todellisuuden tieltä. Peter \nläksi akkunan luota, ryömi vuoteelleen maata kyyröttäen siinä \nliikkumatta. Hän ei ollut koskaan vihannut ketään, ei edes Aleck \nCurryä. Mutta nyt hän tunsi vihaa. Hän vihasi isänsä vainoojia ja \nhänessä alkoi liikkua epämääräinen viha tuota voimaa kohtaan, jota isä \nja Simon nimittivät laiksi. Jospa isä vain olisi ottanut hänet \nmukaansa! Hän olisi mielellään missä tahansa, piiloittelisi metsässä \nhirren takana tai kyyröttäisi kaatuneen juurakon suojassa -- missä \ntahansa, kunhan he vain saisivat olla yhdessä isän kanssa!\n\nMinkätähden isä oli valehdellut ja luvannut palata päivän tai parin \nperästä? Miksi lähetti hän hänet yksin Five Fingersiin? Peter nieli \nnyyhkeensä. _Tiesihän hän_. Senvuoksi, että isä rakasti häntä, koska \nhän tiesi, ettei voisi koskaan palata ja toivoi hänen saavan kodin \nSimon Mc Quarrien luota. Haudaten kasvonsa kainaloon heittäytyi Peter \nsurunsa valtaan. Hänen surunsa purkautui hiljaiseen nyyhkytykseen, se \nkalvoi sydäntä, mutta ei tullut äänekkäänä ilmoille.\n\nUkkosilma meni ohi, sade nopposi katolla. Oli kuin sadat ystävälliset \nsormet olisivat naputelleet parin jalan päässä Peterin yläpuolella. \nAjatus lohdutti häntä. Mona kuunteli samaa sadepisarain rapinaa \nseetripuisille kattotuoleille. Huomenna hän tapaisi hänet jälleen. Mona \ntuntui olevan pimeässä huoneessa, hän näki hänen loistavat silmänsä, \ntunsi hänen kätensä kosketuksen ja suudelman. Hän nukahti mielessään \nomituinen, lohdullinen tunne Monan läheisyydestä.\n\nMutta unessa hän kadotti hänet. Hän uneksi, että yritti karata Five \nFingersistä isää etsimään, mutta joka kerran Simon Mc Quarrie sai hänet \nkiinni. Vihdoin hän onnistui. Oli yö ja hän hyppäsi ullakon akkunasta \nmaahan ja painui metsiin päin. Ja sitten näki hän kummia. Siitä, minne \nisä oli hänet jättänyt, lähtivät jalanjäljet kulkemaan halki metsän. Ne \nolivat selvät ja kirkkaat ja loistivat kuin hopea. Häntä kummastutti, \netteivät hänen jalkansa jättäneet mitään jälkiä.\n\nPäivät ja yöt seurasi hän hopeisia jalanjälkiä. Lopulta hän tuli \nihmeelliseen metsään, jossa puut tapailivat taivasta. Hän kulki kukkien \nkeskellä. Sinipunaiset orvokkiryppäät murtuivat hänen jalkojensa alla \ntuoksuen suloisesti, metsägeraniumit nyökyttivät hänelle päätään, ja \ntulikukkien punaiset läiskät kattoivat maata.\n\nHän päätyi koskelle. Se ei kohissut tavallisen kosken lailla vaan \nsolisi hiljalleen. Putouksen lähellä oli mökki. Hopeajäljet veivät \nsuoraan sen ovelle. Peter meni sisälle. Siellä oli isä. Hän tervehti \nPeteriä hymyillen eikä näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä.\n\n_\"Arvasin, että tulisit pian, Peter\", sanoi hän. \"Odotin sinua.\"_\n\nPeter heräsi. Sade oli lakannut. Yö oli kirkas ja lämmin ja taivas \ntähdessä. Peterin uni oli ollut ihmeellinen, todellinen. Hän makasi \nvalveillaan aamunkoittoon saakka ja pukeutui hiljaa, jottei herättäisi \nSimonia. Katsoessaan alas akkunasta oli hän melkein näkevinään maassa \njälkensä. Akkunasta saattoi todella hypätä, kuten hän unissa oli \ntehnyt. Hän ryömi takaperin ulos akkunasta ja pudottautui sateen \nliottamaan maahan.\n\nHän meni joelle, joka virtasi metsäisiltä harjuilta. Linnut \nvisertelivät. Kirkassiipiset närhet lentelivät hänen päänsä päällä, \nsatakielet ja varpuset sirkuttivat ja vesipisarat putoilivat puista. \nSuuri harmaa huuhkaja painui metsän pimentoon.\n\nMetsän suuressa temppelissä tunsi Peter toivon ja ilon kohottavan \nmieltänsä. Isäkin kuunteli jossakin linnunlaulua ja odotteli \nauringonnousua. Äkkiä Peter muisti unensa. Jollei isä tulisi, menisi \nhän etsimään häntä.\n\nHän ui pienessä lammessa ja nousi siitä väristen. Auringon ensi säteet \nkultasivat puitten latvoja hänen tullessaan aukeamalle. Simon oli \naamiaispuuhissa ja ihmetteli kovin nähdessään pojan tulevan ulkoa.\n\nSimonin ovelat silmät huomasivat muutoksen pojassa. Tämä oli levoton ja \nkyseli lakkaamatta. Oliko isä maininnut kirjeessä mitään siitä \nminnepäin aikoi mennä? Skottilainen pudisti päätänsä. Metsät olivat \nlaidattoman laajoja. Ne ulottuivat tuhannen mailin mittaisina \npohjoiseen ja kaksi kertaa niin laajoina itään ja länteen päin. Niihin \nsaattoi mies hävitä koko iäkseen.\n\nPeter ei säikähtänyt.\n\n\"Luulen löytäväni isän. Jollei hän palaa, menen etsimään häntä.\"\n\nSimon koetti johtaa hänen ajatuksensa muualle, mutta Peter hautoi \nmielessään isän etsimistä. Hän ei puhuisi siitä sen enempää Simonille, \nmutta pian hän läksisi, ensi yönä tai seuraavana.\n\nAurinko oli jo ylhäällä, kun Peter näki Monan tulevan ulos. Hän meni \nhäntä vastaan. Mona oli puettu valkoisiin, eikä hänessä ollut \njälkeäkään eilisestä tappelupukarista. Hän oli niin herttainen, ettei \nPeter saanut sanaa suustaan. Tyttö oli tietoinen somuudestaan ja \npunastuvin poskin selitti hän ujostelevalle Peterille:\n\n\"Tämä on pyhäpukuni. Pidätkö siitä?\"\n\nPeterin ajatukset kulkivat nopeina.\n\n\"Olet kuin mustatöyhtöinen lumisirkku\", vastasi Peter. \"Mitäs pidät \n_minusta_?\"\n\nJa hän kääntyi näytellen Simonin korjaamia vanhoja vaatteitaan.\n\nHän ei nähnyt Monan silmissä kuvastuvaa sääliä eikä hellyyttä.\n\n\"Otin tämän puvun ylleni sinun takiasi. Sitä ajattelen sinusta\", sanoi \ntyttö.\n\n\"Saan paremman puvun\", selitti poika. \"Meille tuli niin kiire lähtö, \nettemme ehtineet ottaa mukaamme mitään.\"\n\n\"Pidän sinusta juuri sellaisena kuin olet. Pidätkö minusta, Peter?\"\n\n\"Paljon.\"\n\n\"Kuinka paljon?\"\n\nPeter punnitsi mielessään. \"Isän jälkeen eniten\", sanoi hän.\n\n\"Miksi sitten juoksit tiehesi Clamartilta?\" kysyi Mona.\n\nPeter punastui. \"En tiedä. Minulle naurettiin. Eikä lapsi tuntenut \nminua.\"\n\nKellojen soitto kaikui yli kylän. Peter suoristautui ja jäi \ntarkkaavaisena kuuntelemaan. \"Ennen, kauan sitten, tapasin kuunnella \nkirkonkelloja. Muistan sen hyvin\", virkkoi hän.\n\nMona kosketti häntä käsivarteen.\n\n\"Tulin noutamaan sinua kirkkoon. Isä Albanel sanoi sinun luvanneen \ntulla.\"\n\nHe läksivät hiljalleen alas rinnettä. Kirkonkellojen ääni avasi kaikki \nFive Fingersin ovet. Pierre Gourdon vaimoineen tuli ulos. Josettekin \noli valkoisissa. Marie Antoinette odotteli heitä Joen ja kahden \nlapsensa kanssa. Gertrude Poulinkin, joka oli melkein yhtä leveä kuin \npitkä, oli valkopukuinen kuin Middle Fingersin lokit. Miehet olivat \npyhätamineissaan ja lapset ujostelivat tärkätyissä mekoissaan. Suloisin \nkaikista oli Peteristä Mona, sievempi kuin Odette Clamart, joka juoksi \nheidän luoksensa nauravin silmin, punahuulisena ja kiharat tanssien \npunaisten poskien ympärillä. Hän pyysi anteeksi eilistä nauruaan, ja \nPeterin kauhuksi otti hänen kasvonsa molempien kättensä väliin ja \nsuuteli häntä silmälle, joka hänestä eilen oli ollut niin hullunkurisen \nnäköinen.\n\nSamassa hän lensi tiehensä kuin soma keltainen kanarialintu Jamen \njälkeen, joka kantoi Telesphorea edellä.\n\nMonan posket kuumenivat.\n\n\"En pidä siitä, että Odette Clamart tekee noin\", virkkoi hän paheksuen. \n\"Jos silmäsi tarvitsee suutelua --\"\n\nPeter pyyhki silmää kädenselällä.\n\n\"Se on oikein! Pyyhi se pois! Vihaan häntä!\" sanoi Mona.\n\nPeter ei sanonut mitään, mutta kirkossa hän näki Monan säkenöivin \nsilmin katselevan Odettea. Tämä hymyili ilkikurisesti ja nyökkäili \nheille. Mona nosti sievän leukansa entistä ylemmäs ja katseli suoraan \nisä Albaneliin, joka juuri aloitti jumalanpalvelusta. Papin kasvot \nolivat eilistä iloisemmat ja punakammat. Peteristä hän näytti \nhymyilevän, nyökkäilevän ja hykertävän käsiään kuin olisi tämä hetki \nollut onnellisin hänen elämässään.\n\nFive Fingersin kirkossa ei ollut niin juhlallista ja jäykkää kuin \nkirkossa tavallisesti. Jokainen oli vapaa ja onnellinen. Simoninkin \ntuikeat kasvot näyttivät ystävällisemmiltä ja hän hymyili nähdessään \nPeterin. Kun Telesphore huusi ja ojensi kätensä kuin syleilläkseen \nkaikkia, kävi naurunhymähdys kirkon läpi. Sitten kuului kellon \nhelähdys, ja äkkiä oli hiljaista.\n\nPeteristä oli kaikki kuin kaunista unta. Hänen mieleensä tuntui \nnousevan jotakin uutta ja onnellista. Ja kuinka kaunista laulu oli! \nMonan ääni oli heleä ja puhdas kuin kertun laulu, josta hän niin piti. \nKun Mona vilkaisi häneen kuiskaten: \"Laula, Peter!\" kasvoi hänen \nrohkeutensa, ja pian suli hänen kirkas tenorinsa Monan ääneen. Kun he \nistuutuivat, oli Mona niin lähellä häntä, että valkoinen puku rypistyi, \nja kiiltävän musta suortuva kosketti Peterin kättä.\n\n\"Pidän laulustasi, Peter\", kuiskasi tyttö.\n\nPeterin sydän takoi kovaa ja käsi nyki hermostuneesti silkkisen\nkiharan hyväilystä. Vasta nyt, heidän istuessaan lähekkäin siinä \nkirkonpenkissä, Peter tunsi sydämessään itävän uuden tunteen. Hänen \nsormensa puristivat mustaa suortuvaa. Mona ei sitä huomannut, eikä sitä \nhuomannut kukaan muukaan. Peter katseli suoraan eteensä sydämen \nlyödessä kiivaasti ja uuden salaisuuden kuumentaessa poskia.\n\nIsä Albanel puhui. Kuin kuumeessa Peter kuunteli. Mikä häneen vaikutti \nja pysyvimmin jäi mieleen oli tapa, millä pieni pappi puhui kaikesta \nelollisesta ikäänkuin olisi kukilla ja puilla ollut sielu ja sydän ja \nkuin olisi Jumala rakastanut metsää eläimineen yhtä paljon kuin \nihmisiäkin. Samaa oli Peterin isä puhunut vaikkakin eri sanoilla. Isä \nAlbanelin puhe oli kuin sydämeen käypää soittoa, eikä kuulunut \nkuiskausta eikä liikettä hänen puhuessaan.\n\nHän näytti katsovan suoraan Peteriin puhuessaan uskosta ja sen \nmerkityksestä ihmiselämässä. Saadakseen ajatuksensa selväksi Five \nFingersin lapsille hän kertoi tarinan Nepisesta, kauniista \nintiaanitytöstä, jota kutsuttiin soihdunkantajaksi. Peteristä kuvaus \nsopi Monaan, sillä Nepise oli koko heimonsa kaunein tyttö, jonka silmät \nolivat kuin syvät lammikot ja tukka valui kiiltävän mustana vaippana \nhartioille. Peter näki hengessään intiaanit, joitten keskellä\nrutto raivosi. Nepise kuoli, mutta antoi kuollessaan kansalleen \nlupauksen -- ihmeellisen lupauksen. Hän aikoi tulla takaisin elämän \nsoihdunkantajana. Sitä hän kuljettaisi tepeeltä tepeelle [tepee, \nintiaanimaja], kylästä kylään. Kaikki, jotka uskoisivat häneen, \nparanisivat ja eläisivät onnellisina. Ja Nepise piti sanansa, ja vielä \ntänäkin päivänä tuntee erämaan kansa soihdunkantaja-Nepisen ja uskoo \nhäneen.\n\nIsä Albanelin lopetettua Peter katsahti Monaan. Tyttö istui avoimin \nhuulin, silmät loistavina ja valkoisessa kaulassa näkyi valtimon \ntykytys. Heidän noustessaan ylös laulamaan loppuvirttä sormieli Peter \nyhä hiussuortuvaa, ja nyt Mona huomasi sen ja hymyili hänelle. Peteriä \nei hänen salaisuutensa enää peloittanut.\n\nIsä Albanelin luettua siunauksen vei Mona Peterin aika vauhtia kirkosta \nsäilyttäen kuitenkin teennäisen arvokkuutensa niin kauan kuin oli \nOdette Clamartin näkyvissä.\n\n\"En puhuttele häntä koko päivänä\", uskoi hän Peterille.\n\nHe kulkivat rantaa pitkin. Aleck Curry istui onkimassa laivallaan. Mona \nkertoi, etteivät Curryt koskaan käyneet kirkossa. Sitten he tulivat \nkapealle polulle, jota Peter ei tuntenut, ja kuljettuaan puolen tunnin \nverran saapuivat suuren järven rantaan. Niin kauniina ei Peter koskaan \nollut nähnyt Superiorjärveä. Sen laaja ulappa näytti aikovan niellä \nmaailman. Kaukaa selältä siinsi kolme valkoista täplää. Ne olivat \npurjeveneitä. Oli tyyni ja lämmin sää. Peteriä ihmetytti järveltä \nkuuluva kohina, kunnes Mona vei hänet alas kivikkoon ja näytti \nSurmankuilua, jossa hyrskyt vaahtosivat ja kiehuivat tyynelläkin.\n\nMona koetti kuvailla millaista oli myrskyllä. Aallot murskasivat \nsilloin kaiken kallioihin ja jokainen elollinen olento, joka joutui \nsurmannieluun, oli mennyttä. He löysivät sileän, valkoisen kiven, jolle \nistuivat. Peter ihmetteli Monan muuttunutta ilmettä.\n\n\"Muistatko äitiäsi, Peter?\" kysyi tyttö hiljaa.\n\nPeter vaikeni kotvan aikaa ja virkkoi sitten:\n\n\"Olen nähnyt hänet usein unessa.\"\n\n\"Näetkö yhä?\"\n\n\"Näin kolmena yönä.\"\n\n\"Onko hän kaunis?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Niin on minunkin äitini.\"\n\nHän risti kätensä helmaansa ja lisäsi levollisena:\n\n\"Tuonne hukkuivat vanhempani. Pierre-setä köytti minut selkäänsä ja toi \nmaihin.\"\n\nHän kertoi Peterille purjelaivan haaksirikosta. Isä Albanel ja\nJosette-täti ja Marie Antoinette ja koko kylän väki oli sanonut olleen \nilmeisen ihmeen, että ainoakaan ihminen pelastui maihin. Ja hän, Mona, \noli tuo ainoa.\n\n\"Väliin isä Albanel tulee kanssani tänne. Rakastan häntä. Hän kertoo \nminulle aina Nepisestä. Eikös se olekin sievä nimi, Peter? Se merkitsee \npajunumppua. Mutta kun hän kuoltuaan palasi heimonsa luo, kutsuttiin \nhäntä Suskuwaoksi, se on sama kuin soihdunkantaja. Pidän hänestä. Entä \nsinä?\"\n\nPeter nyökkäsi.\n\n\"Ajattelin sinua\", sanoi hän. \"Isä Albanel katsoi sinua puhuessaan \nintiaanitytöstä. Minulle oletkin ollut koko ajan soihdunkantajana, \nniinkuin Nepise. En tiedä miten olisin selvinnyt sinutta.\"\n\nNyt se oli sanottu, ja hetkisen tuntuivat sanat olevan tukehduttaa \nhänet, ja hänen oli vaikea hengittää. Mona ei katsonut häneen. Hänen \nloistavat silmänsä tähyilivät kauas ulapalle.\n\n\"Senkövuoksi koskit tukkaani, Peter?\"\n\n\"Niin varmaan.\"\n\n\"Pidätkö minusta?\"\n\nPeter nyökäytti voimatta puhua. Mona katsoi häneen. Hänen kasvoillaan \nkuvastuva vakavuus teki hänet vanhemman näköiseksi. Silmät olivat \nnaisensilmät, tyynet ja vakavat, katsoessaan häntä hetkisen.\n\n\"Minäkin pidän sinusta, Peter\", virkkoi hän sitten. \"Pidän sinusta niin \npaljon -- että toivoisin sinun jäävän ainaiseksi Five Fingersiin.\"\n\n\"Enkä haluakaan lähteä täältä koskaan -- jos isäni vain palaa!\"\n\n\"Hän palaa!\"\n\nMonan ääni oli vakuuttava ja väreili lämpöä, mikä sai Peterin sydämen \nsykähtämään. Tyttö istui suorana ja tuuli heilutti mustaa tukkaa. \nKatsoessaan häntä Peter ajatteli isä Albanelia ja tarinaa Nepisestä, ja \nerämaanpapin saarnaama luja luottamus hiipi hänen mieleensä ja hän \nuskoi. Hän seisoi ääneti ja hievahtamatta. Mona näytti olevan kaukana \nhänestä tuijottaen järvelle sellaista, mitä hän ei voinut nähdä. \nHiljaisuuden taian särki Jame Clamartin kallionhuipulta kuuluva huuto.\n\nMona nousi seisomaan kohottamatta katsettaan. Hän arvasi Odetten \nhymyilevän kalliolta heille. Tyynesti hän sanoi Peterille:  \"Siellä on \ntuo Odette Clamart. Lupaatko, ettet koskaan enää anna hänen suudella \nitseäsi?\"\n\n\"Varmasti lupaan!\" sanoi Peter.\n\n\"Et eläessäsi?\"\n\n\"En eläessäni.\"\n\n\"Risti silmäsi, Peter!\"\n\nNöyränä Peter vannoi valansa.\n\n\"Se on hauska\", virkkoi Mona. \"En siedä suutelemista -- mutta jos se on \nvälttämätöntä, niin minä teen sen.\" Hänen äänessään oli sellainen \nmääräävä sävy, että Peter tunsi, joskin mielihyvin, olevansa hänen \navuton orjansa.\n\nEnsimmäistä sunnuntaita seuranneitten päivien ja viikkojen kuluessa tuo \nkahle oli voimakkaampi kuin isänkaipuu, mikä väliin ajoi häntä kohti \nlaajoja, pohjoisia metsiä. Monan maailmasta tuli hänen maailmansa. Hän \nalkoi sulautua siihen ja sen toimiin. Hän meni kouluun. Toisin ajoin \nhän työskenteli sahalla, autteli kyntö- ja kylvötöissä.\n\nKesän kuluessa Mona ja Peter käyskentelivät paljon metsissä. Noilla \nretkillään he olivat eroittamattomat. Sunnuntaisin he kävivät usein \npuolentoista mailin päässä rannasta kallioharjanteitten ja kumpujen \nkeskellä olevassa majavasiirtolassa. Se oli Monan omaisuutta, eikä \nkukaan saanut virittää sinne ansoja eikä ampua siellä. Viisi vuotta \nsitten oli neljä vanhaa majavaa muuttanut sinne mäkien takaa. Nyt niitä \noli yli kolmenkymmenen. Monaa ne eivät peljänneet, muutamat olivat niin \nkesyjä, että niihin sai koskea. Mutta Peteriä ne säikähtivät; \npäiväkausiin ei yksikään pää pistäytynyt esille pesästään. Koko kesän \nlapset saivat kesytellä niitä, ennenkuin ne oppivat pitämään Peterin \nMonan seuraan kuuluvana ja herkesivät pelkäämästä häntä.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nSyyskuu tuntui huokuvan pahaenteistä synkkyyttä Five Fingersiä \nympäröivistä erämaista.\n\nKultainen syksy intiaanikesineen ja väriloistoineen kuoli melkein ennen \nsyntymistään. Koivunlehdet eivät kellastuneet keltaisiksi, vaan menivät \nruosteenruskeiksi. Poppelinlehdet käpristyivät ja putoilivat jo ennen \nensi kylmiä. Vuorisaarnin marjat eivät punertuneet, vaan jäivät \nhaaleiksi. Paksu sumu riippui kuin märkä huopa harjujen välillä, ja \nsoilla kuolivat kaniinit sadoin ja tuhansin salaperäiseen \"seitsemän \nvuoden tautiin.\"\n\nHuolestuneina tarkkailivat Five Fingersin miehet luontoa, varsinkin \nPierre Gourdon ja Dominique Beauvais, jotka lukivat erämaata kuin \nkirjaa.\n\nTilhit lähtivät kuukautta ennen määräaikaansa, oravat kokoilivat suuret \nkasat käpyjä ja satakielet liikehtivät levottomina kokoontuen parviin, \nmikä tiesi äkillistä pakoa.\n\nMuuanna iltana auringonlaskun aikaan lensi suuri parvi villihanhia \netelää kohti. Ne olivat korkealla ja lensivät nopeasti.\n\nPierre Gourdon viittasi taivaalle. \"Kun villihanhilla on tuollainen \nvauhti syyskuussa, tietää se pahaa talvea. Kahdesti olen kokenut \nsellaista, viimeksi kaksi vuotta ennen Five Fingersiin tuloamme. Rutto \nja nälkä raivosivat sinä talvena. Toisella kertaa --\" Pierreä \npuistatti. Tuo toinen talvi sattui hänen lapsena ollessaan. Isä ja äiti \nkuolivat erämaahan, ja hän hinautui nälkiintyneenä ja puolikuolleena \nSt. Anne de Beaupréhen.\n\nTuli yökylmiä. Tuulet ulvoivat, ja harmaat pilvet pimittivät päivän, \naurinko ei paljoa lämmittänyt ja yhä useammin ja useammin lensi \nvillihanhiparvia etelää kohti. Peter kuuli niitten äänet öisin, kun ne \nlensivät pohjoisesta korkeita ilmateitänsä.\n\nSitten ulvonta kuului öisin rotkoista ja metsän pimennosta. Pierre \nGourdon kuunteli niitten terävää, koleaa ääntä ja sanoi Dominiquelle:\n\n\"Sudet juoksevat laihoina tänä talvena, eikä silloin ole nälkä kaukana \nihmisasunnoiltakaan.\"\n\nMutta ensimmäisenä heidät säikähdytti kaniinirutto. Kuolleita kaniineja \nveryi kaikkialla, löytyipä väliin tupien portailtakin. Joka seitsemäs \ntai yhdeksäs vuosi raivosi kaniinirutto erämaassa, mutta tällä kertaa \nse oli tavallista ankarampaa. Läheltä kuuluva sutten ulvonta ja \nsumuiset, painostavat yöt nostivat Pierre Gourdonin mieleen lapsuuden \najoilta peräisin olevan vanhan pelon.\n\nSitten muuanna yönä tuntui koko maailma olevan täynnä savua. Sinä yönä \ntulivat harmaat Kanadanhanhet pohjoisesta niin sankoin parvin, että \npimittivät ilman ja tuhansittain niitä laskeutui levähtämään lahdelle \nja aukeamalle. Ne huusivat niin, ettei voinut nukkua yöllä ja \naamunkoitteessa olivat pellot ja Middle Fingers harmaina niitä. Peter \nei ollut koskaan luullut maailmassa olevan sellaista villihanhien \nmäärää. Häntä ihmetytti, ettei kukaan niitä tappanut.\n\n\"Villihanhella on vain yksi puoliso\", selitti Pierre. \"Jos hänen \ntoverinsa kuolee, ei se ota uutta. Ne ovat uskollisempia ja \nparempimuistisia kuin ihmiset, ja olisi rikos tappaa niitä.\" Sitten \nlisäsi hän katsahtaen taivaalla liiteleviä kolmikulmioita: \"Ja \nvillihanhi elää sadan vuoden vanhaksi.\"\n\nLokakuussa muuttivat jäljelläolevat kaniinit karvaa. Tuuli pysyi \npohjoisessa. Lumi tuli aikaisin. Koko marraskuun pieksivät myrskyt \njärveä, ja lokit olivat lähteneet Middle Fingersiltä. Peteristä tuntui \ntalvi tulevan yhtenä ainoana yönä. Alusta alkaen se oli synkkä, pimeä \ntalvi. Päiväkausiin ei näkynyt aurinkoa. Taivas oli paksussa \npilviverhossa. Lumi oli kovaa ja kirpeää ja pisteli nahkaa kuin hienot \nhaulit.\n\nJoulukuussa tuli muutos. Tuulet tyyntyivät, taivas selkeni hiukan, ja \nyötä päivää satoi lunta. Erämaa oli tukehtua, ja puitten oksat olivat \nkatkeamaisillaan sen painosta. Polut ja jäljet tukkeutuivat ja notkot \ntäyttyivät. Muuanna päivänä tuli Poleon Dufresne lumikengillään radan \nvarrella olevasta siirtolasta puolikuolleena uupumuksesta ja kertoi \naukeilla olevan kahdenkymmenen jalan paksuisen lumen. Ja levollisena \nhän kertoi Pierre Gourdonille, Simon Mc Quarrielle ja Dominiquelle \nmuitakin uutisia. Peljätty erämaan rutto -- rokko -- oli jo alkanut \nliikehtiä Kanadan saloilla.\n\nLumen mukana tulivat ankarat pakkaset. Elämä metsissä tuntui \ntyrehtyneen. Järven ja kylän välillä tuskin tapasi kavion jälkiä. \nKaribou-poro oli kaikonnut kauemmas pohjoiseen. Hirvi ponnisteli \nuljaasti kinoksissa etsien pensaikkoa henkensä pitimeksi. Nälänhätä \nraivosi metsässä. Teeret, metsot ja pyyt eivät saaneet mitään irti \njäisistä puista. Pieniä eläimiä tukehtui tuhansittain paksuun lumeen, \njoka kovettui miehen kantavaksi iljanteeksi. Ketut ja kärpät jyrsivät \nnälissään puunkuorta. Kaniinien hävittyä kuolivat huuhkajat tautiin, \njoka hävittää niitä nälänhädän raivotessa metsässä. Tyhjä vatsa ajoi \nsudet lähemmä ihmisasuntoja.\n\nPeter ei ollut koskaan kuullut sutten ulvovan niinkuin nyt. Välistä ne \ntuntuivat öisin itkevän nälissään, ja väliin ne ulvahtivat katkerina ja \nkostonhimoisina saadessaan potkun hirviaitauksesta.\n\nPäivä päivältä Peter ymmärsi selvemmin erämaan murhenäytelmää. Elettiin \njälleen \"mustaa vuotta\". Tammikuun alussa isä Albanel tuli kylään, \nlaihana, kalvenneena, silmät syvällä päässä. Pienessä kirkossa hän \nkehoitti Five Fingersin asukkaita rukoilemaan tuhansien sairaiden ja \nkuolevien puolesta laajalla metsäalueella, joka ulottui \nHudsoninlahdesta Athabascajärveen ja Suuresta järvestä tundroille \nsaakka. Koko tuolla alueella raivosi rokko kulkien tepeeltä tepeelle, \nkylästä toiseen. Muutamin paikoin ei suuri Hudsonin-lahden kauppayhtiö \nenää jaksanut haudata kuolleitaan. Isännättömiä koiria juoksenteli \nvilleinä metsissä.\n\nPierre Gourdon oli melkein yhtä laiha kasvoiltaan kuin isä Albanel. \nMona huomautti sitä Peterille omituisen jännittynyt katse silmissään.\n\n\"Kuulin Josette-tädin ja Pierre-sedän viime yönä puhelevan. He \nsanoivat, etteivät pelkää omasta, vaan minun puolestani\", sanoi hän. \n\"Miksi he lienevät huolissaan? En sairastu helposti.\"\n\n\"Olet tyttö\", virkkoi Peter.\n\n\"Mitä tekisit, jos sairastuisin? Uskaltaisitko tulla katsomaan?\"\n\n\"Uskaltaisin.\"\n\n\"Vaikka sairastuisin rokkoon?\"\n\n\"Sittenkin tulisin.\"\n\n\"Se on hyvä. Olisi ikävä, jos olisin sairaana, etkä tulisi katsomaan.\"\n\nJa sinä yönä, sutten ulvoessa Five Fingersin laiteilla, tuli punainen \nrutto kylään.\n\nGertrude Poulin sai sen ensiksi. Hänen miehensä naulasi punaisen \nvaatteen ovelle. Pahemmin kuin satujen peikot ja ihmissudet peloitti se \nlapset ulohtaalle. Sitten sairastui pikku Tobina ja kalpein, päättävin \nkasvoin ja pelottomin silmin meni Marie Antoinette hoitamaan heitä. \nMuuanna yönä jyskytti Jame Clamart Joe Gourdonin ovelle. Odette oli \nsairastunut. Keskiyöllä läksi Josette hänen luoksensa. Hänen mentyään \nnyyhkytti Pierre ja puristi Monan lujasti rinnalleen. Kylmänä, \ntuulisena sunnuntaiaamuna hoippui Jeremie Poulin ulos tuvastaan nostaen \nkätensä taivasta kohti. Gertrude oli kuollut.\n\nKahden kaivoivat Simon Mc Quarrie ja isä Albanel ensimmäisen haudan \npienen hautuumaan jäiseen multaan. Pimeän tullen kantoivat he Jeremien \nkanssa vainajan hautaan ja polvistuivat hänen viereensä haudan \npartaalle. Sitten he asustivat muutamassa ladossa käyden vain sairasten \nja kuolleitten luona. Aamusta iltaan Simon huuteli Peterille pannen \nkädet torveksi suulle. -- Sitten sairastuivat Sarah Dufresne ja kaksi \nhänen kolmesta lapsestaan. Jean Croisset kuoli sitten äkkiä. Vasaran \nkalke kuului ladosta, ja aamulla kohosi hautuumaalla toinen kumpu. \nSeuraavana päivänä Dominique Beauvais naulasi ovelleen punaisen \nvaatteen.\n\nJoka päivä Mona ja Peter olivat yhdessä. Pierre vartioi lapsia kuin \nhaukka poikasiaan, öisin istuivat he kumpikin akkunassaan. Muuanna yönä \nkuului jälleen vasarointia. Päivänkoitteessa näki Peter, joka yhä \nvalvoi, isä Albanelin ja Simonin tulevan Dominique Beauvais'n tuvasta \nkantaen jotakin välissään. Hautuumaalta he palasivat tuvalle takaisin \nja tulivat hetken kuluttua ulos uusi kantamus hartioillaan. Peterin \nsydän pysähtyi. Hän nyyhkytti. Beauvais'n nuorimmat lapset oli kannettu \nvainajina tuvasta.\n\nNyyhkyttäen Peter juoksi Gourdonille. Ovella tuli Pierre vastaan. Poika \npysähtyi. Ilme Pierren kasvoilla pelästytti häntä. Hänen korvissaan soi \nsanoja, kylmiä, julmia sanoja hyytäen veren hänen suonissaan. Mona oli \nsairastunut! Peterin oli palattava Simonin tuvalle ja pysyttävä siellä. \nPeter läheni ovea voimatta puhua, mutta Pierre työnsi hänet niin \nkiivaasti takaisin, että hän kaatui.\n\n\"Mene tiehesi!\" huusi hän kohottaen kätensä kuin lyödäkseen.\n\nAvoimesta ovesta Peter näki vilahdukselta Josetten kasvot. Ne olivat \nkalpeat ja riutuneet kuin vanhan naisen kasvot.\n\n\"Tahdon nähdä Monan\", sanoi hän sitten Pierrelle. \"Lupasin tulla hänen \nluokseen, jos hän sairastuu.\"\n\n\"Mene!\" vastasi Pierre uudelleen. \"Voit tulla puolitiehen \ntiedustelemaan Monan vointia, mutta jos tulet tännemmäs, lähetän sinut \npois Five Fingersistä!\"\n\nPeter peräytyi verkalleen. Hän vaipui Simonin portaalle tuntematta \npurevaa kylmää. Hän katseli hautuumaalla liikkuvia harmaita olentoja. \nMona oli sairastunut ja hän kuolisi.\n\nHän nyki tuskissaan vaatteitaan sormet kylmästä sinisinä. Pierre tuli \nulos ja ripusti punaisen lipun ovelle. Isä Albanel ja Simon menivät \nPierren kanssa tupaan. Muutaman minuutin kuluttua Simon palasi ja \nnähdessään Peterin värjöttävän portailla puheli hänelle kauempaa. Mona \nei ollut kovin sairas ja paranisi kyllä. Mutta hänen kasvoillaan Peter \nnäki saman ilmeen kuin Pierren kasvoilla ja arvasi hänen valehtelevan.\n\n\"Hän kuolee\", huusi hänen sydämensä. Hän laahautui sisälle, ja Joe \nGourdon tapasi hänet hetkistä myöhemmin itkemästä Simonin vuoteelta.\n\n\"Tobina Poulin on voittanut taudin. Marie Antoinette pääsee kotiin \nparin päivän kuluttua, ja sitten muutat meille\", lohdutti Joe Peteriä. \n\"Jään siksi aikaa luoksesi.\"\n\nJoen hilpeys oli teeskenneltyä. Kuului pian, että Odette Clamart oli \nkuoleman kielissä. Isä Albanel ja Jame eivät poistuneet hänen luotaan.\n\nUupumus vaivutti Peterin sinä yönä uneen. Hän heräsi koputukseen. Jame \nClamart kulki hulluna ilosta talo talolta ilmoittamassa, että Odette \noli voittanut taudin.\n\nPeter kuuli hänen juoksevan kovalla lumella seuraavaan taloon. Hän \nmakasi valveillaan pimeässä ajatellen Monaa. Kuolema ei ollut koskaan \npeloittanut häntä kuten nyt. Häneen oli koskenut murhenäytelmä ja hän \noli ymmärtänyt toisten tuskan. Mutta nyt hän tunsi suorastaan \nruumiillista kipua. Tuntui kuin olisi sydän leikattu rinnasta, ja sen \nkohdalle jäi tyhjä paikka.\n\nSulkiessaan silmänsä hän näki Monan selvästi, siellä hän nyt makasi \nkasvot kuumeesta hehkuen ja ihmetellen, miksei Peter tullut katsomaan \nhäntä. Hän kuolisi. Peterin aivoissa kiersi itsepintaisena Simonin, isä \nAlbanelin ja Jeremie Poulinin kuva heidän kantaessaan Beauvais'n lasten \nruumiita hautaan.\n\nJoe tuli ullakolle, ja lopun yötä Peter nukkui hänen kainalossaan.\n\nSeuraava päivä nousi selkeänä. Aurinko paistoi metsien yllä \nlämpimämpänä ja kirkkaampana kuin pitkiin aikoihin. Herman Vogelaar \npistäysi Simonin tuvalla tuoden hyviä uutisia. Odette oli pelastunut \nvaarasta ja Dufresnellä voitiin paremmin. Isä Albanel oli valvonut koko \naamuyön Monan luona. Mona oli huonompi kuin mitä Odette ja Gertrude \nolivat olleet samassa ajassa. Hän pelkäsi --\n\nJoe töytäsi häntä, ja lause jäi kesken. Peter huomasi sen. Herman \nkoetti puhua muusta pettääkseen hämminkiään. Peterin teki mieli kysellä \nhäneltä enemmän, mutta sensijaan hän läksikin ulos toivoen jostakin \ntapaavansa isä Albanelin.\n\nTämä tulikin samassa Gourdonilta. Pappi pysähtyi puolensadan askeleen \npäähän Peteristä ja käski tämänkin seisahtua. Peter koetti pysytellä \nrohkeana kysyessään Monan vointia.\n\n\"Hän on hyvin sairas\", vastasi isä Albanel. \"Meidän on kaikkien \nrukoiltava hänen puolestaan.\"\n\n\"Lupasin tulla häntä katsomaan, jos hän sairastuisi\", lausui Peter. \n\"Pidän sanani. Minua ei peloita.\"\n\nIsä Albanel pudisti päätänsä.\n\n\"Mahdotonta, Peter. Meitä on jo liian monta sairaina.\"\n\n\"En sairastu\", väitti poika.\n\nIsä Albanel sanoi jyrkästi:\n\n\"Pysy kotonasi ja ole rohkea. Jos Mona huononee, ilmoitan sinulle.\"\n\nViikon verran Monan tila oli ennallaan. Kahdeksantena päivänä hän oli \nhuonompi. Kymmenentenä Josette, Pierre ja isä Albanel kamppailivat \nepätoivoisina hänen pelastamisekseen.\n\nTuli kymmenes yö. Oli jo ohi puolenyön, kun Peter kömpi vuoteestaan ja \navasi akkunan. Niin hiljaa kuin voi ryömi hän ulos ja hyppäsi maahan. \nHän juoksi Gourdonin talolle ja painautui siellä seinää vasten. \nYlhäältä Monan akkunasta näkyi himmeä valo verhojen läpi. Kuului ääniä \nja liikettä. Peter läheni akkunaa. Hän näki Josetten selvästi. Hän \nistui pää kätten varassa itkien, ja Pierre silitti hänen päätänsä. Isä \nAlbanel oli heidän takanaan kasvot valkeina ja surun vääntäminä.\n\nKauhea pelko valtasi Peterin. Mona oli mennyt, muuta tuo ei voinut \nmerkitä. Hän katsahti jälleen akkunaan, hiipi keittiön ovelle, avasi \nsen ja astui sisään. Tällä kertaa hän tekisi vastarintaa, jos hänet \nkarkotettaisiin. Isä Albanelin ääni kuului rukoilevan.\n\nPeter nousi portaita toiseen kerrokseen. Monan huoneen ovi oli auki. \nPöydällä paloi himmeä lamppu.\n\nPeter läheni vuodetta, itse tuskin tietäen etenevänsä. Hänen sydäntänsä \nkouristi tuska, maailma oli mennyttä. Mona oli kuollut. Nyt ei isäkään \nolisi kyennyt häntä auttamaan. Ei kukaan voisi auttaa. Hän vaipui \npolvilleen sairaan vuoteen viereen hypistellen kylmin sormin vuoteen \nreunalla riippuvaa hiussuortuvaa.\n\nLaihoilta ja elottomilta näyttivät Monan pienet kasvot huoneen \nhimmeässä valossa. Peterin huulille nousi epätoivoinen nyyhkytys. Häntä \nhalutti silittää Monan kasvoja, mutta hän ei uskaltanut. Hiljaa, \nepäröiden vei hän viimein kätensä tytön poskelle ja säpsähti. Iho oli \nlämmin! Peterin sydän jyskytti niin, että hän luuli sen kuuluvan.\n\nMona avasi silmänsä! Hän katsoi Peteriin! Sitten --\n\nKaksi laihaa, valkoista käsivartta kiertyi Peterin kaulaan, ja hän \nkuuli kuiskattavan nimeänsä. Hän painoi kasvonsa Monan kasvoja vasten.\n\n\"Olisin tullut ennemmin\", pyyteli hän anteeksi, \"mutta minua ei \npäästetty.\"\n\nPeterin huulet koskettivat Monan huulia, ja tytön henki palasi hiljaa \nkuoleman rajoilta takaisin elämään. Isä Albanel astui huoneeseen. \nNähdessään mitä oli tapahtunut, ei hän lausunut sanaakaan, teki vain \nristinmerkin ja taivutti harmaan päänsä hiljaiseen rukoukseen.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\nKului tuokio ennenkuin Peter katsahti ylös ja näki isä Albanelin \nseisovan vieressään. Pappi laski kätensä pojan päälaelle. Monan silmät \nolivat selkoselällään ja niissä kuvastui melkein ylimaailmallinen onni \nhänen katsoessaan Peteriin. Suuret loistavat silmät yksistään näyttivät \nhänessä elävän. Isä Albanel huomasi niistä kuumeen hävinneen.\n\nMatalalla, värisevällä äänellä hän virkkoi:\n\n\"Nyt sinun täytyy tulla pois, Peter -- vähäksi aikaa.\"\n\nMona laski heikosti vastustellen kätensä pojan olalle, ja poika painoi \njälleen kasvonsa Monan poskea vastaan. Hellyys ja pelko taistelivat isä \nAlbanelin kasvoilla. Hiljalleen, mutta lujasti veti hän Peterin vuoteen \näärestä rukoillen hiljaa Neitsyt Mariaa ja Pyhää Annaa suojelemaan \npoikaa taudilta.\n\nOvella Peter käännähti. Mona katsoi häntä tummin, säteilevin silmin. \n\"Tulen takaisin, Mona! Tulen varmasti, pian!\"\n\nHe menivät Pierren ja Josetten luo. Pierre katsoi isä Albaneliin. Tämän \nkasvot hymyilivät kyynelten läpi. Sitten alkoi hän puhua. Hän kertoi \nPeterin varastautuneen taloon ja menneen Monan luo.\n\n\"Jumala lähetti hänet\", sanoi pappi. \"Hänen tulonsa vaikutti enemmän \nkuin koko maailman lääkärit ja lääkkeet. _Mona jää henkiin_!\"\n\nPeter kuuli vain nuo kolme sanaa. Hän hengitti puuskuttaen. Sitten \ntapasi hän itsensä itkemästä Josetten sylistä. Tämä syleili ja suuteli \nhäntä, ja sitten he itkivät yhdessä. Hetkien kuluttua Josette meni isä \nAlbanelin kanssa sairaan huoneeseen. Hän palasi sieltä harmaat silmät \nloistaen ja väri palautuen kasvoille.\n\n\"Se on totta -- Jumala on taaskin ollut hyvä meille\", virkkoi hän \nkatsoen Pierren levottomina kysyviin silmiin. \"Kuume on poissa. Hän -- \ntahtoo -- nähdä Peteriä!\"\n\n\"Antakaa minun mennä\", pyysi Peter. \"Istun aivan hiljaa.\"\n\nIsä Albanel tunsi palan kurkussaan.\n\n\"Ja -- ehkäpä hän nukkuu -- jos pyydän sitä häneltä\", virkkoi Peter.\n\nPappi nyökäytti harmaata päätänsä.\n\n\"Niin, ehkä hän nukkuu, jos Peter on hänen luonansa. Poika on jo saanut \ntartunnan, jos on saadakseen. Antakaa hänen mennä.\"\n\nPeter ilostui. Isä Albanel laski kätensä Peterin olalle.\n\n\"Sinun on koetettava saada hänet nukkumaan. Ja heti kun hän nukkuu, \npitää sinun hiipiä hiljaa pois.\"\n\nPeter kapusi hiljaa Monan huoneeseen. Vaikka hän pujahti ovesta ääneti \nkuin varjo, kuuli Mona hänen tulevan. Peteristä hän näytti pelkiltä \nsilmiltä, niin suurina ne loistivat laihoissa kasvoissa. Poika \npolvistui hiljaa vuoteen viereen. Mona silitti hänen poskeaan, hän \nkumartui tytön puoleen ja tämä suuteli hänen huuliansa. Hän teki sen \nepäröimättä kuin olisi ikänsä suudellut häntä.\n\n\"Suutele minua, Peter\", pyysi hän. Peter suuteli.\n\n\"Uneksin tästä yhtenään, mutta et tullut. No, nyt se on totta. Olen -- \nniin -- iloinen --\"\n\n\"Et saa puhua\", varoitti Peter muistaen tehtävänsä. \"Sinun on \nnukuttava. Et saa sanoa enää ainoatakaan sanaa\", puheli Peter rohkeana.\n\nTyttö yritti puhua, mutta pani sitten sormen huulilleen, pisti kätensä \nPeterin käteen, sulki silmänsä ja huokasi syvään. Hän puristi Peterin \nkättä, ja tämä puristi vastaan.\n\nKun Josette puolta tuntia myöhemmin varpaisillaan hiipi huoneeseen, \nnukkui Mona hengittäen pitkästä aikaa tasaisesti. Peterin pää oli \nvuoteen reunalla tytön paksulla palmikolla. Hänkin nukkui.\n\nJosette poistui yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.\n\nHerätessään Peter luuli uneksivansa. Sitten hän näki Monan kasvot \npäänalusella. Samassa hän muisti kaiken. Hän sujutteli puutuneita \njalkojaan ja nousi pystyyn. Mona nukkui. Peter kumartui tarkkaamaan \nhänen hengitystään. Sitten katsahti hän seinähyllyllä tikuttavaa \nkelloa. Se oli neljä. Alkoi olla auringonnousun aika. Kuinka kauan hän \nolikaan nukkunut! Hiljaa peräysi hän ovelle sydän ilosta sykkien. \nAlakerrassa nuokkui isä Albanel kirja pudonneena syliin. Josette kuuli \nhänen liikkuvan ja tuli huoneestaan.\n\n\"Sh-h-h!\" kuiskasi hän pannen sormen huulilleen. \"Kaikki muut nukkuvat \npaitsi sinä ja minä.\"\n\nHän vei hänet Joen entiseen pieneen huoneeseen.\n\n\"Nyt jäät joksikin aikaa meille\", sanoi hän hiljaisella, suloisella \näänellään. \"Haluatko?\"\n\n\"Mielelläni! Lupasinhan tulla Monan luo, jos hän sairastuisi.\"\n\nJosette painoi hänen päänsä rintaansa vasten.\n\n\"Olen Monan äiti. Tahtoisitko sinäkin minut äidiksesi?\" kysyi hän \nlempeästi.\n\n\"Tahtoisin, tahtoisin. Mutta minun on jäätävä Simonin luo.\"\n\n\"Niin saatkin jäädä. En tahdo viedä sinua häneltä. Mutta voinhan silti \nolla äitinäsi. Tästä lähtien olet lapseni samoinkuin Mona. Mutta nyt \nsinun on riisuttava ja mentävä nukkumaan. Hyvää yötä, Peter.\"\n\nPeter ei nukkunut paljon sinä yönä. Hänen tullessaan huoneestaan juuri \nkun talviauringon valjut säteet sattuivat aukeamalle, tervehtivät häntä \niloiset kasvot. Mona voi paremmin. Josette lauleli, ja Mona istui \npatjojen välissä vuoteessaan. Hän oli jo aivan entisensä näköinen, \nlaihempi vain, ja hymyili Peterille. Josetten läsnäollessa Peteriä \nhieman ujostutti. Mutta Mona otti hänet avosylin vastaan, veti hänet \npuoleensa ja suuteli häntä kuten oli tehnyt yöllä.\n\nSiitä päivästä saakka kuuluivat Mona ja Peter toisilleen.\n\nIsä Albanel oli niin varma Jumalan tarkoituksesta Peterin suhteen, \nettei hän lainkaan pelännyt pojan sairastuvan.\n\n\"Ei hän sairastu\", lohdutti hän toisia. \"Hän on Jumalan lähettämä.\"\n\nJa kun aika kului, ja Gourdonin talosta kuului vain hyviä uutisia, \nuskoivat nekin, jotka alussa olivat epäilleet. Mona palasi kuoleman \nrajoilta, ja Peter säästyi taudilta, olihan se yhtä suuri ihme kuin se, \nmikä tapahtui Pyhän Annan pyhäkössä ja saattoi olla vain Jumalan \naikaansaama.\n\nKahdessa viikossa Mona oli jalkeilla. Mutta Peter huomasi hänen \nmuuttuneen. Hän ei enää syleillyt häntä eikä pyytänyt suudelmia. Mutta \nhänen silmänsä olivat onnelliset Peterin ollessa lähettyvillä.\n\nTalvi meni ja tuli kevät. Toukokuu toi kukat niityille. Linnut \npalasivat, peltotyöt alkoivat, ja Five Fingers nousi uuteen elämään \ntalven surkeudesta.\n\nKun Mona ja Peter muuanna lämminnä päivänä olivat majavalammella, \nsattui Peter sanomaan sellaista, mitä oli ajatellut, muttei aikonut \nsanoa:\n\n\"Et pyydä minua koskaan enää suutelemaan.\"\n\n\"Eivät tytöt pyydä pojilta suudelmia -- jolleivat ole sairaina\", \nvastasi Mona katsoen häneen niin kirkkain silmin, että Peterin kasvot \nkuumenivat.\n\n\"Silloin toivoisin sinun uudelleen sairastuvan\", sanoa tokaisi Peter.\n\n\"Peter!\"\n\n\"Niin, totta se on!\" vakuutti poika.\n\nMonan posket punehtuivat.\n\nÄkkiä polkaisi hän jalkaa silmät säkenöiden.\n\n\"Et halua suudella minua, muutoin olisit pyytänyt!\"\n\nSepäs oli uusi ajatus Peterille.\n\nPuolta tuntia myöhemmin kotimatkalla teki hän päätöksensä.\n\n\"Teen sen nyt!\" ilmoitti hän äkkiä.\n\n\"Minkä?\" kysyi Mona, joka oli poiminut kukkia tavallista innokkaammin.\n\n\"Tiedät kyllä.\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Arvaat ainakin.\"\n\n\"En osaa arvata.\"\n\n\"Saat arvata kolmasti.\"\n\n\"En halua.\"\n\nPeter oli epätoivoinen. \"Sitten et tarkoittanut mitä sanoit?\"\n\n\"Mitä sitten sanoin?\"\n\n\"Sanoit, etten tahdo suudella sinua, koska en ole pyytänyt lupaa.\"\n\n\"No -- ethän olekaan pyytänyt.\"\n\n\"Pyysin. Äsken.\"\n\nMonan herttaiset silmät olivat selkoselällään.\n\n\"Pyysitkö? En kuullut. Pyydä uudelleen!\"\n\nPeter nieleskeli.\n\n\"Saanko?\"\n\n\"Saatko _mitä_?'\"\n\n\"Suudella sinua!\"\n\nPeteristä tuntui Mona seisovan ja katsovan häntä ainakin tunnin ajan.\n\n\"Jos saat, niin lupaatko, ettet ikinä suutele ketään muuta tyttöä?\"\n\n\"Lupaan!\"\n\n\"Etkä koskaan anna kenenkään suudella itseäsi? Et Odette \nClamartinkaan?\"\n\n\"Lupaan varmasti.\"\n\n\"Et ikinä eläessäsi?\"\n\n\"En ikinä eläessäni!\"\n\nRiemua ja tyytyväisyyttä ilmaisevin elein Mona Guyon tarjosi \nsuudeltavaksi kauneimman suun koko Five Fingersissä, ja Peter painoi \nsille suudelman.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nIsä Albanel ei unohtanut Peterille antamaansa lupausta. Kevätpuoleen \nharjoittelivat he metsässä nyrkkeilyä. Peter sai oppia tappelemaan \n\"herrasmiehen lailla, jos kerran oli tapeltava\". Hän oppi temppuja, \njotka olivat tärkeämmät kuin suuri voima. Vasta vuosien kuluttua hän \nsai kuulla opettajansa aikoinaan olleen taitavimman nyrkkeilijän Fort \nWilliamin ja Hudsoninlahden välillä.\n\nEi edes Mona tiennyt salaisuutta, eikä hän saanut näyttääkään\ntaitoaan. Sillä vasta kesäkuussa Curryt tulivat Five Fingersiin. \nVaikutusvaltaisen veljensä avulla Izaac Curry oli saanut metsää useilta \nsuunnilta Five Fingersin ympäriltä. Hän oli rakentanut tuvankin \nrannalle kuusikon taa. Sen hän vuokrasi toiselle veljelleen, ja siellä \nasui Aleck laivan kulkiessa Fort Williamin ja Five Fingersin väliä.\n\nAleck oli kasvanut yhä, ja Peterin yrityksistä huolimatta ei heidän \nvälilleen syntynyt sopua. Hän vihasi Peteriä ja Monan kasvava\nkauneus ja tytön Peterille osoittama ilmeinen suosio sai Aleckin \nmustasukkaiseksi. Peterin syy oli, että häntä, rikkaan miehen poikaa ja \npoliisikomisarion veljenpoikaa ei Five Fingersissä pidetty minään. \nPeter oli saanut hänet huonoon valoon Monan silmissä ja Peter häneltä \nnyt vei Monan.\n\nHeti Aleckin saavuttua kylään sattui Peterin ja hänen välilleen \nyhteenotto. Aleck oli valinnut syrjäisen paikan, sillä hän ei halunnut \ntodistajia piestessään Peterin. Molemmat tulivat tappelusta nenät \nverissä, ei kumpikaan ollut voittanut.\n\nYhä innokkaammin harjoitteli Peter, ja lopuksi kärsi Aleck niin \nmusertavan tappion, että palasi elokuussa Fort Williamiin kyläläisten \nnaurun seuraamana.\n\nMona oli nyt Peterin koko maailma. Tyttö koetti ylläpitää hänessä uskoa \nisän paluuseen, mutta kun kevät meni, talvi tuli, ja uusi kevät saapui, \neikä isästä näkynyt merkkiäkään, alkoi Peterin luja usko horjua.\n\nOli Peterin kolmas kesä Five Fingersissä. Aleck Curry saapui taaskin. \nHän oli nyt yhdeksäntoistavuotias ja oli isänsä apuna tukkiasioissa. \nHän oli muuttunut paljon vuodessa. Hän salasi tunteensa paremmin. \nMuutaman vuoden kuluttua hänen oli määrä mennä poliisin palvelukseen.\n\nSattui sitten tapaus, minkä varalta Peter oli karaissut sydäntään jo \nkuukausimääriä. Mona oli kuudentoista, ja syyskuun alussa hänet \nlähetettiin Quebecin kaupunkiin Ursula-sisarten luostarikouluun. \nLähtöpäivänä oli Peterin maailma yhtä musta kuin sinä päivänä, jolloin \nisä hänet jätti.\n\nSeuraava talvi oli Peteristä loputon. Kerran viikossa hän sai Monalta \npitkän, rakkaan kirjeen. Kun Mona kesäkuussa palasi, oli Peter \nJosetten, Joen ja Marie Antoinetten kanssa rautatieasemalla vastassa.\n\nEnsin hän arkaili Monaa. Tämä oli muuttunut, kasvanut ja kaunistunut. \nPeter seisoi liikkumatta tytön syleillessä kotiväkeään. Sitten hän \nkääntyi Peteriin päin kasvot hehkuen. Ja sitten -- Peter ei muistanut, \nkuinka se kävi -- he syleilivät toisiaan, ja Mona itki silmänsä \nsokeiksi -- ja hän suuteli Monaa, ja tämä suuteli häntä ja juoksi \nsitten toisten luo.\n\nSinä kesänä päätettiin Monan ja Peterin kohtalo. Mona oli melkein \nseitsemäntoista. Vuodeksi hän vielä menisi kouluun, Josetten ja Marie \nAntoinetten toivo. Ja kun hän olisi yhdeksäntoista vuotias, menisivät \nhe naimisiin Peterin kanssa.\n\nMonan toisen koulutalven Peter työskenteli ja opiskeli uutterasti. Sinä \nvuonna Five Fingersissä sattui joitakin muutoksia. Curryt muuttivat \nsieltä kokonaan pois, ja Odette Clamart pisti tuleen heidän mökkinsä, \njottei mikään muistuttaisi heistä.\n\nAleck Curry meni poliisin palvelukseen. Hänestä oli tullut suuri, \ntukeva mies, jolla oli jättiläisen voimat. Viha Peteriä kohtaan \nliekehti yhä hänen sydämessään. Kun Mona palasi kaupungista toisen \nvuoden päätyttyä entistään kauniimpana ja kukkeampana, leimahti Aleckin \nintohimo täyteen liekkiin.\n\nVuosi kului. Lokakuun kahdestoista, Monan syntymäpäivä, oli määrätty \nMonan ja Peterin hääpäiväksi. He jäisivät aluksi asumaan Monan\nkotiin, ja talvikelin tultua koko Five Fingersin väki tulisi \ntalonrakennustalkoisiin.\n\nMuuanna elokuun päivänä Mona läksi majavalammelle eväskoppa \nkäsivarrellaan. Peter oli luvannut tulla noutamaan hänet auringonlaskun \naikaan pieneltä \"leikkitalolta\", jonka hän oli toissa talvena \nrakentanut Monalle.\n\nSamaan aikaan läheni muuan vieras Five Fingersiä.\n\nEnsimmäisenä pisti hänessä silmään tavaton varovaisuus ja pälyily hänen \nnoustessaan suolta aukealle männikölle. Syvin siemauksin veti hän \nraitista ilmaa keuhkoihinsa ja pyyhki helpoituksen elein kasvojaan \nkarkealla risujen raappimalla kädellä. Hänen ulkoasunsa oli \nepäjärjestyksessä ja vaatteissa oli suosta tarttunutta liejua. Hän oli \nhatuttomin päin, harmaa tukka näytti hoitamattomalta. Paidan kaulus ja \nhiansuut olivat resuiset, housunlahkeet oli pistetty pitkävartisiin \nsaappaisiin, joissa oli kuraa vartta myöten. Selässään hänellä oli \nkantamus, jonka hän ilmeisin helpoituksen tuntein heitti maahan, vaikka \nse ei näyttänyt painavalta.\n\nVieras nojasi mäntyyn katsellen suolle päin, josta tuli ja tarkaten \njokaista illan hiljaisuudessa kuuluvaa ääntä. Parransängen peittämät \nkasvot olivat ilmeisestä ponnistelusta huolimatta kalpeat. Posket \nolivat kuopallaan kuin nälästä tai sairaudesta, ja huulet olivat ohuena \nviivana. Miehen koko jäljelläoleva voima näytti asustavan silmissä. Ne \nolivat valppaat ja vaanivat ja huomasivat jokaisen varjon \nhäilähdyksenkin metsässä.\n\nTäyskesän sulo, sen uneliaat kuiskeet ja metsän keskipäiväinen \nhiljaisuus väreili hänen ympärillään. Tuntikaudet hän oli ollut \npaahtavankuumalla suolla moskiittien kiusaamana. Täällä oli viileää. \nMäntyjen latvoissa, puolentoistasataa jalkaa hänen päänsä päällä \nliikahteli hiljaa Superior-järveltä tuleva tuulenhenki. Se tuntui \nalhaallakin ja kosketti hänen kuumia poskiaan. Hän tunsi sen \nvirkistävän viileyden, ja tiukat juonteet suupielistä pehmenivät ja \näsken niin vaanivat ja pälyilevät kasvot kirkastuivat. Hän tarttui \nselkäreppuunsa ja läksi kävelemään poispäin suolta.\n\nHän ei katsellut enää taaksensa, vaan tarkkaili eteensä kuin joka hetki \nodottaen näkevänsä jotakin, jota kohti pyrki viimeisin voiminsa. \nTultuaan vihdoin pienelle purolle hän pikemmin vajosi kuin polvistui \nsen reunalle ja joi kuin janoon kuoleva. Sitten hän pesi kasvonsa \nviileällä vedellä ja kasteli harmaan päänsä vettävaluvaksi.\n\nHän seurasi puroa. Tuontuostakin hän kompastui ja lankeili \njuurakkoihin; kerran tarttui hänen jalkansa puunjuureen ja hän putosi \npuroon. Kuljettuaan tunnin ajan oli hän edennyt mailin verran. Hän tuli \nmetsäiselle kummulle, kulki sen poikki ja laskeutui alas rinnettä \nkoivikon halki päätyen syvän, tyynen lampareen reunalle, jonka toinen \nlaita loisti auringossa ja toinen ranta oli synkän kuusikon varjossa. \nVaistomaisesti arvasi kulkija lammikon majavain tyyssijaksi, ja samassa \nhän huomasikin siellä liikettä. Varoittava häntä loiskutti vettä kuin \nairo, ja lammen poikki ui jokin tuskin kivenheiton matkaa rannasta.\n\nMies istahti maahan. Hänen silmiänsä hämärsi niin, että hän tuskin \nhuomasi liikkuvaa otusta. Hän ojentautui pitkäkseen paksuun ruohikkoon. \nHän makasi silmät kiinni, mutta korvat sitä valppaampina. Hän kuuli \njoka-ainoan äänen ympärillään. Sitten valtasi hänet sielun ja ruumiin \nuupumus, jota hän ei enää jaksanut vastustaa, se herpaisi hänet ja \nvaivutti unenkaltaiseen horrokseen.\n\nHän oli maannut siten noin neljännestunnin ajan, kun hänen korviinsa \nkantautui ääni, joka sai hänet avaamaan silmänsä ja nousemaan nopeasti \npuoleksi istuvaan asentoon.\n\nÄäni kuului uudelleen, ja hätääntyneille kasvoille nousi ihmettelevä \nilme. Hän kuuli naisäänen; se kaikui pehmeänä ja hillittynä metsän \nsalamyhkäisessä hiljaisuudessa. Ääni nauroi, helisten kuin linnunlaulu. \nMies tarttui repaleisen paitansa rintapieliin kuunnellessaan naurua. \nSitten läksi hän verkalleen ryömimään ääntä kohti pitkin tiheää \npajukkoa, varoen, ettei kuuluisi oksankaan risahdusta. Äkkiä avautui \nhänen eteensä odottamaton näky.\n\nHän oli päässyt pajukon toiseen reunaan ja edessä oli pieni niitty \ntäynnä metsäkukkia. Melkein käden ulottuvilla oli vuorisaarni, jonka \nmarjatertut riippuivat kypsinä, ja sen alla istui tyttö ruohikossa, \naivan veden rajassa. Ensimmäiseksi vieras näki hänen kumartuneen, \nmustatukkaisen päänsä. Sitten tyttö katsahti ylös, ja mies näki kasvot. \nPosket punoittivat, tummat silmät loistivat, ja nauraen painoi hän \nkasvonsa polvellaan ryömivää karvaista otusta vasten. Mies näki, että \nhänellä oli sylissä kaksi majavanpoikasta. Hän katsahti lammelle. \nVedenrajassa oli puoleksi ylhäällä vedestä iso majava. Ja tuo vanha \nalkuasukas tunsi ihmisen piilevän pajukossa!\n\nTyttö naureskeli ja puheli pentujen kanssa kutsuen niitä nimeltään. \nYksi oli Telesphore ja muutaman nimi oli Peterkin. Sen kuullessaan mies \nhengähti syvään. Hän näki tytön ärsyttävän majavia keltaisilla \nporkkanoilla. Muuan pentu sotkeutui tytön tukkaan.\n\n\"Peterkin!\" huusi tämä. \"Peterkin! Senkin pikku hurjimus!\"\n\nVanha majava vaani liikkumatonna pajukossa piilevää vaaraa. Toinen ui \nlaiskasti ohi, haistoi vaaran ja sivalsi vettä hännällään sukeltaen \nlampeen.\n\nTyttö katsahti ylös ja puheli vanhalle majavalle:\n\n\"Mikä hätänä, Peter? Älä hulluttele! Tule ottamaan porkkanasi!\"\n\nSilloin hän kuuli äännähdyksen selkänsä takaa, käännähti ja näki miehen \nkasvot pajukossa.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nMona Guyon ei pelästynyt. Hän oli vain hämmästynyt ja vaistosi heti \nmiehen yllättävässä ilmestyksessä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. \nHän ei kalvennut eikä huutanut, viskasi vain majavanpennut maahan ja \nnousi pystyyn pitkänä, solakkana ja ihastuttavan kauniina.\n\nHän katsoi miestä vakavana, ja hänen sydämensä alkoi lyödä nopeammin. \nErämaan lapsena hän ymmärsi kirjoituksen pajukosta pilkistävillä, \nmetsittyneillä kasvoilla. Ennenkuin hän löysi sanoja, oli hän selvillä \nniitten läpikäymistä kärsimyksistä. Tuo mies oli kokenut sairautta, \nnälkää ja oli siihen määrin heikko ja uupunut, että pääsi eteenpäin \nvain nelinkontin ryömien.\n\nTytön tarkastaessa häntä vaihtui ilme miehen kasvoilla, ja hän tunsi \nhäpeäntunteen hiipivän mieleensä. Ritarillisuuden vaisto hänessä \nkapinoi hänen nykyistä surkeaa ja naurettavaa olemustansa vastaan. \nMutta kurjuudestaan ja hämmästyksestään huolimatta hänellä oli jäljellä \nhituinen huumoria. Hän koetti hymyillä.\n\n\"Suokaa anteeksi\", pyysi hän nousten hieman epävarmana seisomaan ja \ntullen esiin pajukosta. Hänen olennossaan ja kumarruksessaan ilmeni \nylpeyttä, jota surkea ulkoasu ei voinut peittää.\n\n\"Tulin kuin susi kimppuunne ja tunnen olevanikin suden näköinen. Mutta \nvakuutan teille olevani vallan vaaraton lammas ja jos sallitte, otan \nmuutamia porkkanoitanne --\" Hän nyökäytti pientä keltaista \nporkkanakasaa kohti, jonka Mona oli tuonut majaville.\n\nMiehellä oli miellyttävä ääni. Se muistutti isä Albanelin ääntä. Ja \npuhuessa hymyilivät silmät ja kalpeat huulet. Mona meni nopeasti hänen \nluoksensa ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. Sen nuori, luja \nkosketus tuntui antavan miehelle voimaa.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi tyttö. \"Näytätte --\"\n\n\"Sairaalta ja -- löylynlyömältä\", jatkoi mies Monan epäröidessä. \"Mutta \npahimpana vaivana on nälkä, ja jos saisin porkkanoita --\"\n\n\"Minulla on parempaa kuin porkkanat\", selitti Mona. \"Istukaa niin \nnoudan evääni.\"\n\nHän kiisi pienen niityn poikki toisessa laidassa kasvavaan tiheään \nmännikköön. Mies käänsi päätänsä seuraten häntä silmillään. Muistoja \nvirisi hänen mielessään. Kauan sitten oli hän tuntenut tuollaisen \ntytön. Niityn poikki juokseva hoikka olento palautti hänet \nkaksikymmentä vuotta taaksepäin ajassa. Hän oli melkein kuulevinaan \nsuloisen äänen kuiskaavan nimeään. Paikkakin oli samantapainen, jylhä \nerämaa ympärillään ja aurinko paistaen puitten lomista. Käsi sattui \nkasvoja peittävään parransänkeen, ja hän säpsähti. Tyttö\npelkäsi varmaankin häntä ja juoksi tiehensä. Monan hävitessä \nbanksianamännikköön tarttui mies raakaan porkkanaan alkaen syödä sitä.\n\nMona palasi niin äänettömästi, että mies huomasi hänet vasta kun seisoi \nhänen vieressään. Hänellä oli kädessään koppa ja tuopissa raikasta \nlähdevettä. Hän levitti ruokaliinan miehen polville ja latoi sille \nkopan sisällön. Vieras tunsi tytön tarkastelevan häntä ja koetti syödä \nahmimatta aloittaessaan leivästä ja lihasta.\n\n\"Pilasin huvimatkanne, lapsoseni\", puheli hän Monalle kuin paljoa \nvanhempi. \"Se oli ikävää.\"\n\n\"Ette pilaa sitä lainkaan\", vastasi tyttö katsellen häntä hellästi. \n\"Oi, olen ollut niin onnellinen tänään ja olen yhä onnellisempi \nehtiessäni ajoissa auttamaan teitä.\"\n\n\"Onnellinen\", mutisi mies kuin itsekseen. \"Onni on ihmeellistä. Olen \nkokenut sen.\"\n\nMona koetti olla luonnollinen ja välitön hänen syödessään. Hän ei ollut \nikinä nähnyt miestä noin nälkiintyneenä ja liikuttavan uupuneena.\n\n\"Eksyittekö?\" kysyi hän.\n\nMies tarttui nopeasti tytön lausumaan ajatukseen.\n\n\"Eksyin -- eksyin metsiin ja rämeisiin rautatien ja tämän paikan \nvälille. Pyrin Five Fingersiin.\"\n\nMona huudahti.\n\n\"Olen Five Fingersistä! Sinne ei ole pitkälti. Pierre-setä sanoo matkaa \nolevan puolentoista mailia.\"\n\nMonaa ihmetytti miehen äänettömyys ja se, että hän niin äkkiä näytti \ntulleen kylläiseksi.\n\n\"Olitte enkeli minua kohtaan\", virkkoi vieras lopetettuaan syöntinsä. \n\"Ja eläimetkin näkyvät rakastavan teitä. Metsän eläimetkin.\"\n\nHän katseli vedenrajassa kyyröttäviä majavanpoikasia. \"Yhtä noista \nnimititte Peterkiniksi ja vanhaa majavaa Peteriksi. Miksi?\"\n\n\"Sitten on vielä karhunpentu, jota kutsun Peteksi\", lisäsi Mona. \n\"Nimitän niitä niin, koska --\"\n\n\"No niin --\"\n\nTytön silmät loistivat.\n\n\"Koska menen naimisiin Peter-nimisen miehen kanssa.\"\n\nHänestä tuntui aivan luonnolliselta kertoa onnestaan tuolle miehelle, \njota ei ollut koskaan ennen nähnyt. Vieraan silmissä oli jotakin, joka \nsai hänet avomieliseksi, ystävällistä osanottoa, joka näytti pyytävän \nhänen luottamustaan ja ystävyyttään. Monan mieltä värähdytti ilo hänen \nsaadessaan kertoa jollekin rakastavansa Peteriä ja menevänsä hänen \nkanssaan naimisiin. Ja mies oli niin erilainen kuin kaikki muut, jotka \ntulivat ulkomaailmasta Five Fingersin erämaarauhaan. Hänen repaleissaan \nja onnettomuudessaan, harmaissa hiuksissaan ja kalpeissa kasvoissaan \noli jotakin, mikä herätti Monassa enemmänkin kuin pelkkää sääliä. Se \noli enemmän kuin luottamusta. Mona ei osannut sillä hetkellä selittää \nmitä se oli. Hän ihmetteli vain, miksi mies vapisi Peteriä \nmainittaessa.\n\n\"Entä tuo Peter --\" alkoi vieras kuumeisesti. Sanat tuntuivat tarttuvan \nkurkkuun, ja hän vei käden silmilleen kuin pyyhkiäkseen katsetta \nkaihtavaa usvaa. Sitten virkkoi hän: \"Hän on onnenpoika. Onko hänen \nnimensä Peter Mc Rae?\"\n\n\"On. Kuinka sen tiedätte?\"\n\n\"Ja te --. rakastatte häntä?\" Mona nyökäytti. \"Olin vain kolmentoista \nvuotias, kun hän tuli Five Fingersiin, mutta ensi päivästä saakka olen \nrakastanut häntä. Hän tappeli puolestani Aleck Curryn kanssa. Aleck oli \nilkeä ja veti minua tukasta.\"\n\nSalaperäinen muukalainen kumartui niin, ettei Mona nähnyt kasvoja. \n\"Siitä tuli kuusi vuotta viime toukokuussa. Entä Peter -- eikö hän \nkoskaan puhunut teille isästään?\"\n\n\"Puhui toki. Jo tuloiltanaan. Olimme metsänreunassa, ja alkoi hämärtää. \nHän toi isältään kirjeen Simon Mc Quarrielle, ja Simon sanoi hänelle \ntotuuden. Hän kertoi, että hänen isänsä kerran kauan sitten oli -- \nvahingossa -- ampunut miehen, mutta poliisit ajoivat häntä takaa. Ja \nsiitä lähtien --\"\n\nKun mies nosti harmaan päänsä, oli Mona hänen vieressään tuijottaen \nhäneen. Tyttö oli kalpea ja valkoisella kaulalla näkyi sydämen hurja \nsykintä.\n\n\"Siitä illasta lähtien -- olemme yhdessä rukoilleet Peterin isää \npalaamaan. Ja te -- te --\"\n\nMies ei voinut väistää hänen tiukkaa kysyvää katsettaan, joka vaati \nvastausta.\n\n\"Ottaisitteko _minut_ vastaan Peterin isänä?\" kysyi hän epäröiden. \n\"Tällaisena -- henkipattona -- repaleisena -- likaisena --\nkerjäläisenä --\"\n\nÄänessä kajahti liikuttavaa toivoa.\n\n\"Ottaisin!\" huusi Mona kiihkein äänin. \"Sanokaa, oletteko Peterin isä? \nOlemme odottaneet teitä. Ja olen aina sanonut hänelle, että tulette. \nOi, olen _luvannut_ sen hänelle ja rukoillut joka ilta, että niin \nkävisi. Ja te --\" Hän ojensi kätensä kulkijaa kohti.\n\n\"Olen Peterin isä.\"\n\nSanoissa ei ollut iloa eikä ylpeyden sävyä. Pää painui rinnalle kuin \näkkinäisen uupumuksen valtaamana, ja äänessä kuului valittava \nvastalause. Mutta sitten kaikkosi katkeruus ja tuska Donald Mc Raen \nsydämestä. Hän näki Monan kasvot. Ne loistivat iloa. Ja samassa tyttö \nsyleili häntä, painoi pehmoisen poskensa hänen karkeaa parransänkeään \nvasten, ja hän tunsi huulillaan hänen nopean suudelmansa. Donald ojensi \nkätensä ja silitti hänen tukkaansa.\n\n\"Lapsi\", huudahti hän nyyhkyttäen. \"Rakas lapsi --\"\n\nTyttö hyppäsi pystyyn, nauraen ja itkien yhtäaikaa, ja juoksi saarnin \nalta niityn laitaan. Pannen kätensä torveksi suulle hoilasi hän: \"Peter \n-- Peter -- Peter -- _Peter_!\"\n\nDonald huudahti kiellellen ja nousi pystyyn. Hän oli kalpea, kasvoilla \nja silmissä melkein pelästynyt ilme. \"Älä huuda!\" sanoi hän. \"Älä \nJumalan tähden huuda! Peter ei saa tietää tulostani!\"\n\nMonan kädet putosivat velttoina alas. \"Minkätähden?\" kysyi hän \nihmeissään.\n\n\"Koska --\" Mies pysähtyi jääden kuuntelemaan metsästä tulevaa heikkoa \nääntä.\n\n\"Se on Peter\", sanoi Mona. \"Tulimme eväinemme tänne -- lammelle.\"\n\n\"Peterkö -- _tulee_?\"\n\n\"Niin.\"\n\nDonald Mc Rae koetti hengittää levollisesti, koetti puhua rauhallisesti \ntarttuessaan tyttöä kädestä ja silittäessään sitä hellästi.\n\n\"Mikä on nimesi?\"\n\n\"Mona Guyon.\"\n\n\"Mona Guyon. Se on kaunis nimi. Ja itse olet suloinen ja hyvä ja \nkaunis. Peterin äiti oli sellainen kuin sinä. Ja -- olen iloinen, että \nrakastat poikaani.\" Hän näytti saavan uutta voimaa. Ääni kuului jälleen \nmetsästä, jo hiukan lähempää. Donald Mc Rae puristi lujemmin tytön \nkättä, ja hän vapisi hymyillessään hänelle samoinkuin tapasi hymyillä \npojalleen ennen muinoin heidän onnellisen toveruutensa aikoina.\n\n\"Se on tuttu huuto\", sanoi hän liikutettuna. \"Peterin äiti ja minä \nhuutelimme sitä metsissä kaksikymmentä vuotta takaperin, ja sitten \nopetin sen pojalle. Se kuuluu pitkien matkojen päähän.\"\n\nMonasta ei Donald Mc Raessa ollut liikuttavinta hänen köyhyytensä eikä \nheikkoutensa. Suurempi tunne kuin sääli valtasi hänet hänen \nkatsellessaan miehen tyyneyttä, silmien outoa valoa ja melkein\nyli-inhimillistä ponnistusta kohota kurjuudestaan tuona \nsydäntäviiltävän surullisena hetkenä. Donaldin sanat ja olemus saivat \nMonan sydämen sykkimään hurjasti. Häntä peloitti hieman ja halutti \nkiertää jälleen kädet hänen kaulaansa ja pidättää häntä kunnes Peter \ntulisi. Mitä hän mahtoi tarkoittaa?\n\n\"Miksei Peter saisi tietää, että olette tullut? _Miksi_?\" kysyi hän.\n\nMies vei hänet takaisin pajukkoon. \"Onko sinulla rohkeutta kuulla se? \nJa rakastatko Peteriä kyllin auttaaksesi minua?\" kysyi Donald.\n\n\"On, on. Autan teitä.\"\n\nPajupensaikosta näki niitylle, jonka poikki Peter tulisi. Epätoivo \nväänsi hetken Donaldin kasvoja.\n\n\"Hän ei saa nähdä minua\", lausui hän melkein kuiskaten. \"Lapsi, sinun \ntäytyy ymmärtää jos kenenkään. Tiedäthän minkävuoksi jätin Peterin \nkuusi vuotta sitten Five Fingersiin? Toivoin hänen siten pääsevän \neteenpäin elämässä. Minun matkassani ei hänellä olisi ollut \ntulevaisuutta. Minäkin olen rukoillut joka päivä pitkien vuosien \nkuluessa, rukoillut hänelle onnea ja toivonut, että isän kuvakin aikaa \nmyöten haihtuisi hänen mielestään. Mutta itse en hetkeksikään ole \nvoinut unohtaa poikaa. Joka hetki hän on ollut mukanani, kävellyt \nvieressäni, istunut iltaisin leiritulen ääressä, ja toisin ajoin oli \nhalu nähdä häntä tehdä minut hulluksi. Koko ajan sain pakoilla; elin \nsoilla ja korven kätköissä kadehtien ihmisiä, joilla oli asunnot, mutta \nkaikkialla oli Peter mukanani samanlaisena kuin viimeksi näin hänet \ntuona surullisena iltapäivänä Five Fingersin liepeillä, jolloin hän \nrukoili päästäkseen mukaani.\"\n\nHänen huulensa vapisivat ja häntä värisytti.\n\n\"Kaikkina noina vuosina Peter todellakin oli luonanne -- Peter ja \nminä\", virkkoi Mona. \"Kesäiltoina kyselimme aina kuulta missä olitte ja \nkylmällä ja myrskyllä rukoilimme puolestanne. Ja jouluna -- Peter aina \nteki teille lahjan.\"\n\nLaihoilla kasvoilla häilähti ilo. \"Ajattelitteko minua jouluna?\"\n\n\"Ajattelimme, aina. Peter antoi lahjanne minulle talletettavaksi \nseetripuulippaassani, sillä olimme varmat, että palaisitte. Ja nyt --\"\n\nPeterin ääni kuului jo lähempää.\n\nTyttö suuteli Donald Mc Raetä nopeasti kyyneleet silmissään.\n\n\"Peter ihmettelee, miksi en vastaa. Tulkaa, tulkaa --\"\n\nMies kätki kasvot käsiinsä. Vaivoin voitti hän kiusauksen.\n\n\"Kerron sinulle kaiken ja käsität minut\", virkkoi hän toivottomana. \n\"Poliisit ajavat minua taasen takaa, sen vuoksi piileksin suurella \nsuolla pohjoisessa. Jos nyt palaan Peterin elämään, voin tulla vain \nmuutamaksi tunniksi. Siitä tulee vain uutta tuskaa ja lisää surua \nhänelle, synkkä pilvi hänen onnensa taivaalle. Palasin nähdäkseni \nhänet, saadakseni hänestä uuden kuvan sydämeeni. Mutta hän ei saa \ntietää sitä. Jos rakastat Peteriä -- jos välität hituistakaan hänen \nisänsä toiveista, niin annat minun katsella Peteriä. Kätkeyn tänne \npensaikkoon, ja te olette siinä saarnin alla --\"\n\n\"Se on väärin!\" lausui Mona. \"Oi, se on hirvittävän väärin!\"\n\n\"Ei, se on kuten pitääkin\", väitti Donald Mc Rae. \"Olen niin onnellinen \nnähdessäni hänet näin läheltä, kuullessani hänen äänensä ja \ntietäessäni, että elämä ja Jumala ja sinä olette olleet hyviä hänelle. \nJos tapaisin Peterin, lapsi, jos hän koskettaisi minuun, jos jälleen \nolisimme yhdessä, maksaisi se henkeni. Sillä sitten en voisi lähteä --\"\n\nMonan silmissä paloi tuli kuivaten kyyneleet.\n\n\"Jos tuon Peterin tänne, lupaatteko, ettette lähde ennenkuin olen \ntavannut teitä uudelleen?\" kysyi hän.\n\n\"Lupaan.\"\n\n\"Vaikka teidän pitäisi odottaa huomiseen tai ylihuomiseen?\"\n\n\"Lupaan odottaa.\"\n\nVaikea hänen oli valehdella noille kauniille, vakaville silmille. Mutta \nhän teki sen taitavasti. Niin hyvin, ettei Mona huomannut vilppiä hänen \nviimeisessä, kovassa kamppailussaan.\n\nTyttö läksi nopeasti niitylle päin.\n\n\"Tuon Peterin -- tuonne\", sanoi hän. Hän juoksi saarnin luo, sieppasi \nkoppansa ja heitti ruuan tähteet lampeen. Sitten hän viiletti niityn \npoikki. Peter huuteli hänelle saaden tällä kertaa vastauksenkin. Niityn \ntoisessa laidassa Mona pysähtyi painellen polttavia kasvojaan. Hänellä \noli kova taistelu itsensä kanssa. Hän pettäisi Peterin ja loukkaisi \nsamalla rukouksen pyhyyttä. Ja Peter ei saanut tietää!\n\nMutta Peter huomaisi hänen kiihtymyksensä. Hän naurahti hiljaa. Peter \nrakasti hänen tukkaansa ja näki sen mielellään hajallaan. Hän pysähtyi, \nja sormet työskentelivät nopsina tukassa ja pian aaltoilivat suortuvat \nvapaina. Peter ei näkisi niin tarkoin hänen kasvojaan.\n\nMona kuuli Peterin tulevan varvikossa. Hän juoksi hädissään siitä, \nettei ollut saanut vastausta huutoonsa.\n\nMona seisoi hiljaa. Peter hyppäsi kaatuneen puun yli parinkymmenen \naskeleen päässä hänestä näkemättä häntä. Hän seisahtui kiivaasti \nhengittäen, heitti päänsä taaksepäin ja kuunteli. Samassa Mona muisti \nsen päivän, jona hän tuli Five Fingersiin ja tapasi hänet tappelemassa \nAleck Curryn kanssa.\n\nSama Peter hän oli vieläkin, joskin oli varttunut mieheksi. Tukka ei \nollut tummunut, ja silmät olivat yhtä siniset. Sama herkkä, peloton \nPeter hän oli kuin se, joka oli tapellut hänen puolestaan kaksi kertaa \nkookkaamman pojan kanssa. Vuosien mukana hän oli muuttunut edukseen. \nHoikka hän oli vieläkin, koko olennossa keveyttä ja joustavuutta. Mona \npidätti hengitystään ja oli riemuissaan nähdessään hänen huolestuneet \nkasvonsa. Sitten Peter huuteli uudelleen. Tuli hiljaisuus. Mona taputti \nkäsiään ja nauroi.\n\nPeter kääntyi hämmästyneenä ja nähdessään hänet seisomassa siinä pitkän \ntukkansa peitossa, hengähti hän syvään ja veri hyökkäsi kasvoihin hänen \nastellessaan Monaa kohti. Äskeinen huolestunut ilme muuttui onneksi, \njoka heijastui takaisin tytön iloisista silmistä. Ojentaessaan kätensä \ntulijaa vastaan Mona unohti hetkeksi pensaikossa piilevän miehen. Peter \npuristi hänet rintaansa vasten niin lähelle, että hän tunsi tämän \nsydämen tykytyksen, ja vasta suudeltuaan tytön tukkaa ja suuta Peter \nkysyi miksei ollut saanut vastausta huutoihinsa.\n\n\"Rankaisin sinua, kun annoit minun odottaa niin kauan\", vastasi Mona. \nMutta hän vei pehmoisen suortuvan Peterin huulille -- \"viime hetkessä \nkaduin ja tein tämän hyvittääkseni sinua. Annatko anteeksi?\"\n\nHän muisti jälleen Donald Mc Raen ja pujottaen kätensä Peterin käteen \nvei hänet lammelle. He lähenivät saarnia ja pajupensaikkoa. Mona tiesi \nisän näkevän poikansa kasvot. Hän näki pensasryhmän, minkä takana \nDonald oli, ja huomasi sen ylinten oksain heilahtavan kuin tuulessa tai \neläinten liikkuessa.\n\nSaarnin alle tultuaan heitti Mona tukkansa taaksepäin koettamatta enää \nteeskennellä. Peteriä hämmästytti hänen kasvojensa kiihtynyt ilme. \nVaistomaisesti Monan katse kulki Peterin ohi tiheikköön, missä Donald \nMc Rae oli niin lähellä, että kuuli joka sanan. Sitten hän hymyili \nPeterille ja nosti hänen kätensä huulilleen, hyväily, mikä aina \nkarkoitti Peterin huolet. Samalla hän veti häntä askeleen verran \npajukkoa kohti.\n\n\"Sattui jotakin ennen tuloasi\", puheli tyttö niin kovaa, että joka sana \nkuului pensaikkoon. \"Varmaankin näin -- näin unen -- ja se oli kauhea!\" \nHän värisi ja kuunteli oksan rapsahdusta tiheikössä. \"Olen hassu kun \nsäikähdän moista!\"\n\nPeter kiersi kätensä hänen ympärilleen ja silitteli hänen tukkaansa.\n\n\"Nukahdit, _Ange_, ja annoit minun huutaa kurkkuni käheäksi.\"\n\nMona ei vastannut, vaan jatkoi:\n\n\"Peter, ethän ole valehdellut minulle? Uskothan rukoukseen?\"\n\nPeter painoi huulensa hänen otsalleen. \"Uskon, _Ange_, ja eniten sinun \nrukouksiisi.\"\n\n\"Olemme kauan aikaa rukoilleet isääsi palaavaksi.\"\n\nPeter nyökäytti. \"Olemme. Kauan aikaa.\"\n\nSitten Mona puhui verkalleen, ei Peterille vaan Donald Mc Raelle.\n\n\"Entä jollei isäsi tulekaan, jollet koskaan enää näe häntä, eikö \nluottamuksesi rukoukseen hieman horju, Peter?\"\n\nHän vaikeni pidättäen henkeään.\n\n\"Hän tulee -- kerran -- Mona.\"\n\n\"Niinhän hän lupasi sinä päivänä, jolloin lähetti sinut Five \nFingersiin. Ja olet aina sanonut luottavasi isääsi enemmän kuin \nkeneenkään muuhun. Et ole koskaan ajatellut, että hän valehteli sinulle \ntuona päivänä metsän reunassa?\"\n\nPeter tuijotti häneen puhumatonna ja tällä kertaa Mona katseli \npajukkoon voitonriemuisin silmin.\n\n\"Five Fingersin pienessä kirkossa on isä Albanel aina opettanut meitä \nkarttamaan valhetta ja pitämään lupauksemme\", virkkoi hän puhuen \nsuoraan pajukkoon. \"Peter, olisi kauheaa, jos isäsi rikkoisi \nlupauksensa tai jos minä rikkoisin omani. Niin kävi unessani -- siksi \nolin niin peloissani.\"\n\nHän painoi kasvonsa Peterin olkaa vasten. \"Olin olevinani tässä saarnin \nalla, kun isäsi tuli. Hän oli repaleinen, sairas ja uupunut ja niin \nnälkäinen, että söi majaville tuomiani porkkanoita. Hän oli tullut \nkatsomaan sinua, muttei aikonut näyttäytyä sinulle. Se olisi tuottanut \nsinulle onnettomuutta. Hän otti minulta lupauksen olla kertomatta \nsinulle mitään. Lupasin pettää sinut kaikkien odotusvuosiemme jälkeen, \njoina olimme rukoilleet hänen paluutaan ja _uskoneet_ häneen.\"\n\nMonan kädet menivät Peterin olalle.\n\n\"Uskoisitko minua enää koskaan, jos tekisin siten?\"\n\nMona kätki kasvonsa Peterin rinnalle koko ruumis vavisten ja sydän \ntakoen. Hän oli nähnyt oksain liikkuvan jälleen ja pelkäsi Peterin \nhuomaavan sen.\n\n\"Sehän oli vain uni\", rauhoitti Peter. \"Et kai pelänne unia, Mona?\"\n\nSilloin kuului ääni heidän takaansa.\n\n\"_Suokoon taivas anteeksi heikkouteni_!\" huudahti se. \"_Peter --\nPeter_ --\"\n\nDonald Mc Rae tuli esiin pajukosta. Hän oli unohtanut ulkoasunsa; hän \nei ollut enää pakolainen vainotun otuksen ilme kasvoillaan. Nykyisyys \npoistui hetkeksi, poistui köyhyys, uupumus ja uhkaava laki. Hän muisti \nvain päivän kuusi vuotta sitten, lämpimän päivänlaskun ja Five \nFingersin laiteille jäävän Peterin. Mona näki Peterin seisovan \nkivettyneenä ja Donaldin tulevan kädet ojona häntä kohti. Kun Peter \nverkalleen kääntyi ja näki isänsä, sumensivat kyyneleet Monan silmät.\n\n\"_Isä_!\"\n\nSe oli oudoin huudahdus, minkä Mona koskaan oli kuullut Peterin \nhuulilta. Hän kääntyi ja käveli lammen reunaa pitkin tuskin eroittaen \npolkua edessään. Tietämättään toisteli hän Peterin huudahdusta hiljaa \nitsekseen, ikäänkuin hän -- monivuotisista rukouksistaan huolimatta -- \nei olisi täysin uskonut sen täyttyvän.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\n\nHetkiseksi Peter siirtyi entisyyteen. Hän oli jälleen poikanen kuten \nvuosia sitten, jolloin isä oli hänen koko maailmansa. Ja isän kätten \nkosketus oli sama kuin ennenkin. Entinen hellyys, joka aina oli \nlohduttanut ja rohkaissut, huokui hänestä.\n\nVasta vähitellen Peter huomasi muutoksen. Hän näki alastoman rinnan, \nryysyt ja mudan, näki armottomien vuosien jäljet kasvoissa ja harmaassa \npäässä. Hän koetti voittaa kauhunsa ja nauraa, nauraa kyynelten läpi ja \nosoittaa valkoista koivua, jossa sininärhi kirkui.\n\n\"Sininärhi, isä!\" huusi hän. \"Muistatko sitä päivää -- puun takana -- \nsininärhi huuteli puunlatvassa ja tikka nokki kyynärpäitämme --\"\n\n\"Ja virta -- takanamme ja koskenlasku -- ja kaniinit, jotka paistoimme \nnuotiolla -- ja --\"\n\nSitten tuntui kaikki pyörivän Donaldin silmissä. Hän koetti hymyillä ja \ntavoitti Peteriä. \"Suolla oli tukalaa. Olen väsynyt -- väsynyt --\"\n\nPeter tuki häntä. Suljetuin silmin ja kasvot kalpeina Donald Mc Rae yhä \nkoetti hymyillä.\n\nMona juoksi paikalle kuullessaan Peterin pelästyneen äänen ja tapasi \nhänet polvillaan isänsä vieressä valellen tämän kasvoja. Donald tuskin \nhengitti. Peterin äsken onnesta loistavilla kasvoilla oli hätä ja \ntuska.\n\nMona polvistui Donaldin viereen tarttuen hänen käteensä. Mielenliikutus \nja kova ponnistus olivat pitäneet Donald Mc Raen pystyssä, mutta \njännityksen lauettua loppuivat vähät voimat. Kirvelevin sydämin tajusi \nPeter täydelleen isän elämän järkyttävän murhenäytelmän.\n\nMona koetti lohduttaa häntä: \"Ei hän noin huono ole ollut pitkää aikaa. \nSuolla oli vaikeaa. Hän sanoi piileskelleensä siellä poliiseja. Kuumuus \n-- kosteus --\"\n\nTurhaan koetti hän karkoittaa Peterin kauhua, uskotella ettei isän \nkurjuus ollut pitkien vuosien kovien kokemusten ja kärsimysten tulos, \nvaan että sairaus johtui parista päivästä suolla. Hän huomasi \nlohduttelunsa turhuuden ja pysähtyi keskelle lausetta. Peter riisui \nisän jalasta risaiset, saviset saappaat, ja äkkiä hän äännähti \nkatkerana nähdessään puoleksi purrun porkkanan ruohikossa.\n\nNiin valkoisina ei Mona ollut koskaan nähnyt Peterin kasvoja eikä \nsinisiä silmiä niin synkkinä kuin nyt.\n\n\"Hän hengittää kevyemmin\", virkkoi Mona. \"Mielenliikutus, järkytys --\"\n\nPeter nyökkäsi. Hän piteli isän kättä omissaan katsellen Monan sylissä \nlepääviä kasvoja, joille elämä vähitellen palasi. \"Sitä on kestänyt \nkauan, isä\", lausui Peter elottomin äänin. \"Kuusi vuotta -- kuusi \npitkää vuotta. Samanlaista kuin nuo kolme päivää, jotka pakoilimme \nmetsässä ja pyydystit minulle kaniineja. Mutta nyt se on lopussa.\"\n\n\"Hän ei enää saa lähteä luotamme, Peter\", sanoi Mona. \"Kätkemme hänet \njonnekin. Simon -- ja isä Albanel -- auttavat meitä.\"\n\nMonan lausetta ei katkaissut Donaldin huulilta kuuluva valitus. Peter \ntuijotti jotakin hänen päänsä yli. Isän käsi luisui hänen käsistään ja \nhänen ilmeensä sai Monan huudahtamaan ennenkuin hän tiesi, mistä oli \nkysymys. Hän käännähti. Ja samassa hän oli pystyssä kuten Peterkin.\n\n\"_Aleck Curry_!\"\n\nMies, joka oli ääneti hiipinyt heidän taaksensa ja seisoi siinä \npoliisinpuvussa voitonriemuisin katsein, nyökäytti vaieten. Hetki oli \nliian suuri rikottavaksi sanoin. Se oli hänen kostonhetkensä, jolloin \nhän piteli Peterin onnea ja henkeä kädessään.\n\nJa hän maksaisi niin, että tuntuisi.\n\n\"_Niin, se on nyt lopussa_\", toisti hän Peterin äskeiset sanat. \"Se \nonkin hyvä. Suolla oli kuuma ja moskiitteja.\"\n\nKuului kalinaa kun hän kopeloi vyötänsä, Jäätävä kauhu valtasi Monan. \nAleck Curry näytti käsirautoja.\n\n\"Isäsi ei kannata näytellä kuollutta\", sanoi Aleck hänelle. \"Arvaan --\" \nHän käännähti Monaan päin. \"Arvaan, ettei nyt Simon eikä isä \nAlbanelkaan enää kykene auttamaan. Kauniisti tehty sinulta, Mona, \najatella sitä! Oletkin aina ollut niin helläsydäminen -- Peteriin \nnähden.\"\n\nPeter ei kuullut käsirautojen kalinaa. Yksi ainoa ajatus takoi hänen \npäässänsä. Isä oli tullut hänen luokseen, hän oli _kotona_, ja heti \nhänen palattuaan tunkeutui tuo peto heidän elämäänsä murskaten kaiken \ntoivon, jota he kuuden vuoden ajan olivat mielessään elättäneet. Aleck \nCurryssä hän näki olennoituneena säälimättömän lain, joka ajoi isää \nkuin rottaa kolosta koloon.\n\nPeter meni verkalleen Aleckia kohti. Mona näki hänen aikeensa, ja Aleck \nCurry näki sen. Mona näki enemmän, vaarallisen välkkeen Aleckin \nsilmissä ja pistoolia tapailevan käden. Mona huusi varoittaen, kauhun \nlamauttamana. Peter hyökkäsi, Aleck tähtäsi ja ampui.\n\nPeter tunsi pistoolin kuuman henkäyksen kasvoillaan, ja paukahdus tuntui \nkuin lyönti kasvoille. Laukaus ei ollut ammuttu vain pelokkeeksi, \nkuolema oli hipaissut häntä. Aleck tähtäsi uudelleen, mutta Peter oli \nnopsempi. Hän hyökkäsi Aleckin kimppuun, ja molemmat kierivät keränä \nmaahan.\n\nPeterin valtasi musertava tietoisuus tilanteen vakavuudesta. Hän \ntappeli miehen kanssa, joka tahtoi tappaa hänet, jolla olisi oikeus \ntappaa hänet. Laki ei häntä siitä rankaisisi. Hän, Peter, oli \nlainsuojaton, joka vastusti tuota kaikkivoipaa lakia, jota maailma \nkutsui oikeudeksi. Nyt hänellä ei ollut valinnan varaa. Hänen oli joko \ntapettava tai kuoltava itse. Hänen oli taitettava Aleckin ranne ja \nsaatava pyssy. Hän väänsi ja väänsi, mutta se oli luja kuin teräs. \nPaksut sormet pitelivät pyssyä, jonka mustan suun Peter näki hitusen \nkerrallaan siirtyvän lähemmä häntä.\n\nHänen nopeutensa, kestävyytensä ja taitonsa eivät merkinneet mitään \ntuon jättiläisen kynsissä. Hän oli mennyttä miestä. Hän tunsi Aleckin \ntoisen käsivarren kuin rautaisen renkaan niskassaan, se väänsi hänen \npäänsä niin, että selkoseljällään olevat silmät kääntyivät \npyssynsuusta.\n\nSamassa hän näki Monan. Hän tuli heitä kohti kasvot valkoisina \nkädessään jokin esine. Peter kuuli hänen _lyövän, lyövän, lyövän_ aivan \nkorvansa juuressa. Aleck Curry huusi kauheasti, ote Peterin niskasta \nhöltyi. Hän saattoi kääntää päätänsä ja näki Monan takovan kivellä \nAleckin pyssyä pitelevää kättä. Hän näki aseen putoavan kädestä ja \nMonan tarttuvan siihen salamannopeana.\n\nPeter ponnistautui vapaaksi ja huusi hurjana ilosta Monalle, joka \njuoksi lammelle päin ja Peterin kielloista huolimatta heitti aseen \nsinne.\n\nOttelu alkoi uudelleen. He joutuivat vedenrajaan. Jalat upposivat \nliejuun. Aleck Curry huusi riemuissaan. Vihdoinkin koitti hänen \nhetkensä.\n\nPeterin aivot toimivat nopeasti. Hänen ainoa pelastuksensa oli \nsyvävetinen lampi. Jollei hänen vihollisensa jäisi sinne, olisi hän \nmennyttä. Hän tarttui Aleckin tukkaan vetäen häntä alaspäin. He olivat \nHeterannalla, joka loppui äkkijyrkkänä kahdeksan jalan syvyiseen \nveteen. He putosivat molemmat lampeen.\n\nPeter hengitti syvään ja tunsi samassa vihollisensa otteen heltiävän ja \nnäki Aleckin huonona uimamiehenä hurjasti pärskyttävän. Peter tarttui \nhäntä sääreen ja painoi mutaiseen pohjaan. Viisi kertaa Peter uudisti \ntemppunsa päästäen hänet aina välillä hengittämään pinnalle. \nViidennellä kertaa sai hän kuljettaa hänet henkihieverissä maihin, pani \nkäsiraudat hänen käsiinsä ja sitoi vyön vankinsa nilkkojen ympäri.\n\nHän katsahti Monaan. Saman kysymyksen he lukivat toistensa silmistä. \nPeter katsoi isäänsä. Hän liikahti ruohikossa. Hän ei tiennyt ottelusta \nmitään.\n\n\"Hän ei tiedä mitä on tapahtunut\", huohotti Peter. \"Meidän on saatava \nhänet turvaan, Mona. Hänet tappaisi tietoisuus siitä, että hänen \nkintereillään ollaan -- ja että -- auttaessani häntä itsestäni on \ntullut henkipatto.\"\n\n\"Et ole yksin henkipatto\", virkkoi Mona. \"Minähän autoin sinua.\" Hän \notti Peterin kasvot kättensä väliin samoin kuin oli tehnyt kerran ennen \nPeterin taisteltua suuren taistelunsa Aleckin kanssa. \"Viemme isäsi \nleikkitupaan\", kuiskasi hän. \"Ja -- rakastan sinua, Peter -- rakastan \nsinua!\" huudahti hän äkkiä loistavin silmin.\n\nAleck Curry oli saanut veden pois keuhkoistaan ja väänteli kahleissaan.\n\n\"Nopeasti, nopeasti!\" kiirehti Mona. \"Isä on saatava turvaan.\"\n\nPeter nosti isän syliinsä. Hän oli kevyt kuin poikanen.\n\nMona kulki rinnalla katsellen hymyillen Peterin surullisiin silmiin. He \nkiiruhtivat niityn poikki. Sitten juoksi Mona edelle seuraten melkein \nhuomaamatonta polkua tiheän metsän läpi, tuli sitten toiselle niitylle, \nja siellä oli pienen metsikön suojassa Peterin rakentama, pieni \nhirsimaja, \"leikkitupa\", jossa hän tapasi pistäytyä majavalammelta \nkäydessään. Sisällä oli havuvuode, jolle Mona levitti huopapeitteitä ja \npatjoja.\n\nDonaldin silmät hymyilivät Peterille. \"Et kai koskaan luullut näin \nsaavasi kanniskella isääsi edestakaisin, Peter?\" sanoi hän koettaen \nnauraa. Mutta pään painuessa patjoille sulkeutuivat silmät heti. Peter \nveti Monan pois. \"Järven rannalla on vene\", sanoi hän. \"Vien Aleck \nCurryn pieneen kalliosaareen kahden mailin päähän mantereelta. Kukaan \nei koskaan kulje siellä ja voin pitää hänet vankina, kunnes isä on \nterve, ja sitten --\"\n\nLammelta kuului kiukkuinen huuto. \"Jää isän luo, Mona. Sano hänelle \nminun menneen käymään Five Fingersissä. Palaan tätä tietä. Ehdin ennen \npimeän tuloa. Hyvästi, Mona.\"\n\nHän suuteli Monaa. Tyttö piteli hänen kättänsä.\n\n\"Kun olet alhaalla suuren kannon luona, niin huuda, jos kaikki on \nkunnossa\", pyyteli hän.\n\nMona seurasi häntä silmillään, kunnes hän hävisi. Sitten hän istuutui \nDonald Mc Raen viereen pidellen häntä kädestä. Tuntui kuluneen pitkä \naika, kun Peterin merkkihuuto kajahti.\n\nHiljaisuus vallitsi metsässä. Ei se ollut koskaan tuntunut Monasta niin \nsyvältä kuin tänään hänen istuessaan siinä Donald Mc Raen käsi \nomassaan. Miehen sormet kiertyivät hänen sormiensa lomiin kuin peläten, \nettä hän jättäisi hänet. Hengitys oli tasaista ja hiljaista kuin \nlapsen. Äärimmäinen uupumus oli vaivuttanut kulkijan uneen.\n\nHämärä hiipi metsään, viimeinen punertava hohde vaaleni lännen \ntaivaalta. Tuli se päivänhetki, josta Mona eniten piti, se jolloin \npimeys kietoi samettivaippansa seudun ympäri. Hiljaisuus, metsän vienot \nkuiskeet ja illan rauha lisäsivät Monan rohkeutta ja luottamusta. Ja \nsitten hän kuuli majavalammelta Peterin äänen. Hän palasi.\n\nDonald Mc Rae liikahti ja kuiskasi Peterin nimen, ikäänkuin olisi \nhänkin kuullut huudon.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\n\nMona meni Peteriä vastaan.\n\n\"Hän nukkuu\", sanoi hän Peterin käden kiertyessä hänen ympärilleen. \n\"Jos hän vain saa nukkua yön, on hän aamulla terve.\" Ääni vapisi hänen \nkoettaessaan lohduttaa Peteriä.\n\n\"Onko Aleck turvassa? Onko hän saarella?\" kuiskasi hän.\n\n\"On, hän on säilössä ensi yön, ehkä pari päivää. Sitten --\"\n\nMona silitti hänen poskeaan. \"Kerromme Simonille, Pierre-sedälle ja isä \nAlbanelille. He kyllä keksivät keinon.\"\n\n\"Olen ajatellut sitä\", virkkoi Peter. \"Mutta se ei käy päinsä. Lupaa \nminulle, Mona, olla puhumatta kenellekään mitään. Ei ainakaan ennen \nkuin huomenna tai ylihuomenna. Muistatko?\"\n\n\"Oletko varma, että siten on paras?\"\n\n\"Luulen olevan.\"\n\n\"Silloin en puhu.\"\n\nHe kuuntelivat oven takana. Donald Mc Rae nukkui.\n\n\"Sinun täytyy mennä kotiin.\"\n\nKäsi kädessä kulkivat he metsän läpi. Puolen tunnin kuluttua saapuivat \nhe Five Fingersiin vievälle kivikkopolulle. Siitä Mona palautti Peterin \ntakaisin. Hiljaa hiipi hän kotona huoneeseensa ja istahti akkunaan.\n\nKuu nousi. Mona kuuli kotiväkensä palailevan kylältä. Five Fingersin \nvalot sammuivat toinen toisensa jälkeen. Talot uinuivat harmaina \nvarjoina yön hiljaisuudessa. Kuului vain kellon tikutus.\n\nSitä mukaa kuin tunnit kuluivat, valtasi Monan yhä kiihkeämpi halu \npistäytyä Simon Mc Quarrien luona. Vain Peterin pyyntö pidätti häntä. \nMutta Simoniin hän sittenkin pani viimeisen toivonsa. Ensi päivästä \nalkaen oli Simon ottanut Peterin hoiviinsa, rakastanut häntä kuin omaa \npoikaansa. Hiljalleen kypsyi Monassa epäilyistä huolimatta päätös mennä \nSimonin luo.\n\nHiljaa avasi hän oven, hiipi varpaillaan alakertaan ja pujahti ulos. \nTotutusta tavasta hän katsahti Peterin akkunaan ja koputti sitten \novelle.\n\nSimon tuli avaamaan. Hän ojensi kätensä.\n\n\"Sinäkö, Mona? Mitä on tapahtunut?\"\n\nMona puikahti sisään ja sulki oven.\n\n\"Sytyttäkää tuli. -- On tapahtunut jotakin kauheaa.\" Mona painoi \nkäsiään rintaansa vasten ja kasvot olivat hätääntyneet.\n\n\"Kerron teille\", kuiskasi hän; \"vaikka lupasin Peterille olla \nkertomatta. Peterin isä on tullut. Hän on leikkituvalla majavalammikon \nluona Peterin kanssa.\"\n\n\"Donald Mc Rae on tullut!\" toisti Simon. Hänen tuikeat kasvonsa sulivat \nlempeiksi, ja ääni värisi iloa. \"Kiitä Luojaa, _Ange_! Miksi se sinusta \non niin kauheaa? Olemmehan odotelleet ja toivoneet kauan --\"\n\nHän pysähtyi. Monan epätoivoinen ilme ajoi ilon hänen kasvoiltaan. \n\"Onko tapahtunut jotakin?\" kysyi hän. \"Onko tapahtunut jotakin -- \nPeterille tai Donaldille?\"\n\nMona rupesi kertomaan puoliääneen. Simon seisoi kädet ojona ikäänkuin \ntarttuakseen johonkin.\n\n\"Mitä voi laki tehdä Peterille?\" kysyi Mona lopetettuaan kertomuksensa.\n\nSimon mittaili huoneen lattiaa. Hänen kasvoillaan oli kuin rautanaamio. \nPitkät kädet riippuivat velttoina sivuilla.\n\n\"Jos Aleck pääsee saarelta ja pidättää Peterin tai ilmoittaa asiasta, \nsaa Peter rangaistusta\", puheli hän kuin itsekseen. \"Ja sen hän tekee, \njos suinkin voi. Hän vihaa Peteriä ja näkisi mielellään Donaldin \nhirressä ja Peterin vankilassa ja _sinut_ --\" Silmät kiiluivat kuin \ntiikerillä. \"Miksei Peter tappanut häntä yksintein\", huudahti hän \nmenettäen hetkeksi malttinsa. \"Ei -- sittenkin on näin parempi\", jatkoi \nhän tuokion kuluttua. \"Parempi se on, vaikka käärmeelläkin on suurempi \noikeus elää kuin Aleck Currylla.\"\n\nHän käveli edestakaisin. Äkkiä hän kysyi. \"Mitä Peter aikoo nyt tehdä?\"\n\nKysymys oli niin terävä, että Mona värähti. \"En tiedä. Ei Peterkään \ntiedä muuta kuin että Aleck Curry täytyy pidättää luodolla kunnes \nPeterin isä on turvassa.\"\n\n\"Tarkoitatko paljasta kalliosaarta kahden mailin päässä \nmajavalammelta?\"\n\n\"Juuri sitä.\"\n\nSimon väänteli sormiaan.\n\n\"Konstaapeli Carter tulla pöllähti tänne iltapäivällä\", virkkoi hän \nlyhyeen. \"Hän kertoi matkaavansa Georgian-lahden seuduille ja \nlepäilevänsä täällä muutaman päivän. Hän valehteli. Hän toimii yhdessä \nAleckin kanssa. Jollei Aleck piakkoin ilmesty -- tai jos hän sytyttää \nmerkkitulia luodolle ja Carter näkee ne --\"\n\n\"Aleckilla ei ole tulitikkuja\", keskeytti Mona hänet. \"Peter otti ne \nhäneltä.\"\n\nSimonin kasvot kirkastuivat.\n\n\"Se oli hyvä. Jospa Peter vain olisi ollut yhtä järkevä \nmajavalammella.\"\n\nMona huudahti kauhuissaan.\n\n\"En tarkoittanut sitä, _Ange_!\" lausui Simon koettaen naureskella. \n\"Mutta pahassa pinteessä olemme. En näe, kuinka siitä selvitään. Peter \noli oikeassa kieltäessään sinua puhumasta kenellekään. Pidän asian \nomana tietonani. Koetan toimittaa Carterin pian näiltä main. Älkääkö \nantako Carterin saada vihiä hommistanne. Ja -- _tärkeintä kaikesta_ -- \nälä sano Peterille uskoneesi salaisuutta minulle. Ymmärrätkö, Mona?\"\n\nSimonin äänessä oli outo sävy, mikä peloitti tyttöä, mutta hän vastasi \npäätään nyökäten: \"Ymmärrän. En sano Peterille mitään. Ja kerron teille \nkaiken mitä tapahtuu.\"\n\nTällä hetkellä Mona luotti Simon Mc Quarrieen enemmän kuin keneenkään \nmuuhun. Hän ei huomannut Simonin kasvoille välähtänyttä synkkää, \nuhkaavaa ilmettä.\n\nYstävällisesti Simon saatteli tytön ovelle.\n\n\"Mene kotiin nyt, _Ange_, ja pane nukkumaan\", virkkoi hän. \"Äläkä näytä \nkenellekään huomenna, että olet huolissasi. Älä ainakaan Carterille.\" \nMona pujahti kuutamoon. \"Hyvää yötä, _Ange_\", lausui Simon. \"Hyvää \nyötä\", kuiskasi Mona vastaan.\n\nHetkisen Mona viivähti epäröiden Simonin oven lähellä kasvavan suuren \nkuusen varjossa. Hän katsahti Simonin akkunaan. Tuntui hyvältä nyt kun \nse oli tehty. Yhden seikan hän oli pitänyt omana tietonaan. Ja se oli \nhänen oma pelkonsa Aleck Curryä kohtaan. Vihannut hän oli Aleckia jo \nnuoresta tytöstä, mutta vasta tänä iltana oli pelko saanut sijaa hänen \nmielessään. Hän tunsi Aleckin hetken nyt tulleen ja tiesi, että tämä \nkostaisi.\n\nMonan kädet puristuivat nyrkkiin. Sama uhkaava tuli, jonka hän oli \nnähnyt Simonin katseessa, loisti nyt hänen omista silmistään.\n\nHän oli jo melkein Pierre Gourdonin talon varjossa, kun näki jonkun \ntulevan vastaansa. Se oli Peter.\n\nHän näytti hämmästyvän.\n\n\"Luulin sinun olevan nukkumassa\", sanoi hän hiljaa. \"Kuljin akkunasi \nohi. Halusin olla lähettyvilläsi hetkisen.\"\n\nHän kiersi kätensä Monan ympärille, katsoi häntä huolestuneena silmiin \nja suuteli sitten hänen tukkaansa.\n\n\"En voinut.\" Mona vapisi. \"En saanut unta. Ajattelin, ajattelin -- \nkunnes minusta tuntui, että minun täytyi huutaa, hypätä ulos akkunasta \nja juosta luoksesi.\"\n\n\"Pelästyit majavalammen tapausta. Mutta kaikki selviää vielä. Aleck on \ntallessa. Hän ei voi vahingoittaa meitä.\"\n\nMona katsahti ylös ja näki Peterin silmissä saman katseen, minkä oli \nhuomannut Simonin silmissä. Peter puristi häntä lujemmin.\n\n\"Peter, et saa salata mitään minulta\", sanoi Mona. \"Ajattelemme \nkumpikin samaa -- pelkäämme samaa. Mitä tekee Aleck Curry päästyään \nsaarelta? Siellä emme voi pitää häntä kauan. Miten sitten käy?\"\n\nPeter koetti nauraa.\n\n\"Eivät ne voi sen kummempaa tehdä kuin lähettää minut vankilaan. Ja jos \nniin käy -- odotatko minua, _Ange_?\"\n\nMona huomasi kuinka hän ponnisteli lyödäkseen kaiken leikiksi.\n\n\"Odottaisin sinua koko ikäni, Peter!\"\n\nÄkkiä Peter vetäisi hänet rakennuksen varjoon. Hän tuijotti pihamaan \ntoiseen laitaan.\n\n\"Katso!\" sanoi hän.\n\nMona katsoi ja näki varjon hiiviskelevän. Se läheni ja kääntyi Simonin \ntuvalle. Vaistomaisesti Mona arvasi kuka se oli, mutta odotti Peterin \npuhuvan.\n\n\"Tapasin hänet hiiviskelemästä täällä. Äsken hän nuuski teidän \nnurkkianne, katseli ylös akkunaasi ja painui sitten Simonin tuvalle \npäin. Sitten hän luikersi metsään. En tiedä, kuka hän on, mutta olin \nkymmenen askeleen päässä hänestä ja näin hänen olevan poliisinpuvussa. \nHän vaanii isää ja ihmettelee Aleck Curryn häviämistä.\"\n\n\"Hänen nimensä on Carter\", sanoi Mona. \"Hän tuli iltapuoleen Five \nFingersiin.\"\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\n\nPitkän aikaa seisoivat he seinivieressä varjossa. Rauhallisena uinuva \nyö, josta vain sirkkain siritys ja mainingin loiske hiljaisina \nkuuluivat, tyynnytti Monan mielen. Peterin ollessa lähellä hän ei enää \npeljännyt. Peter kertoi isästä. Kahdesti oli Donald herännyt ja \nkysellyt Monaa. Peterin ääni oli iloinen hänen sitä kertoessaan. \nHänestä oli hauskaa, että isä piti Monasta. Kaikki olisi vielä kerran \nhyvin, ja he olisivat kaikin onnellisia.\n\nJäätyään yksin Mona vasta huomasi, kuinka aika oli kulunut. Kello oli \njo kolme. Hän istuutui akkunaansa katselemaan päivännousua. Nyt, kun \nPeter rohkeine, valoisine uskoineen oli poissa, alkoivat mustat \najatukset jälleen kiusata häntä. Simon oli kallio, johon Mona takertui \navuttomuudessaan. Oli hyvä, että hän kertoi hänelle kaiken. Mutta mitä \nhänkään voisi tehdä?\n\nHän muisti synkän katseen, jonka oli nähnyt Simonin ja Peterin \nsilmissä. Sydän jyskytti. Hän tarttui akkunalautaan. Tappaisiko toinen \nheistä -- Peter tai Simon -- Aleck Curryn?\n\nHän kätki kasvot käsiinsä. \"Oi, ei, ei! Mitä tahansa, mutta ei sitä\", \nkuiski hän epätoivoisena.\n\nKun ensimmäiset valkoiset savukierteet nousivat Five Fingersin \npiipuista, läksi Mona akkunan äärestä jäykin kasvoin. Aamuaurinko tulvi \nhuoneeseen, ja sen valossa hän hajoitti tukkansa ja harjasi sitä. \nkunnes se liehui hänen ympärillään loistavana vaippana. Hänen kaunis \ntukkansa oli Peterin ylpeys. Hän koetti laulaa kiirehtiessään Josetten \navuksi aamiaispuuhiin. Hän aloitti aina päivänsä laululla, mutta tänä \naamuna tarttuivat säveleet kurkkuun.\n\nKatsahtaessaan ulos akkunasta huomasi hän harmahtavan usvan peittävän \nauringon ja tunsi savunhajun.\n\nMennessään alakertaan hän tapasi ensimmäisenä Pierren ja sai häneltä \ntavanmukaisen aamusuudelmansa.\n\n\"Pohjoiset ja läntiset metsät ovat tulessa\", sanoi Pierre huolestuneen \nnäköisenä. \"Five Fingers on turvassa, mutta sydäntäsärkevää on \najatella, että laajat alat muuttuvat mustiksi ja kuolleiksi jonkun \nihmisen varomattomuuden takia.\"\n\nSavua syytteli Mona kirvelevistä silmistään. Samainen savu auttoi häntä \nkoko päivän. Sillä Monasta kasvava puu oli olento, jolla oli henki ja \nsielu ja metsäpalon riehunta oli hänestä melkein yhtä kaamea tapaus \nkuin rokko, joka kerran heitti varjonsa Five Fingersin ylle.\n\nHeti aamiaisen jälkeen hän meni Simonin luo. Siellä istui Carter. Hän \noli kotkannenäinen, teräväsilmäinen mies, joka katsoi Monaa niin \ntutkivasti, että tämä tunsi olonsa ilkeäksi. Lausuttuaan pari \nylimalkaista huomautusta metsäpalosta läksi hän.\n\nSimon Mc Quarrie näytti huolestuneelta.\n\n\"Carter on osastonsa terävin mies, eikä hän koskaan liiku \nturhanpäiväisissä asioissa. Hän jätti meidät näin pian, ettei \nherättäisi epäluuloja. Hän poikkesi kysymään minulta suorinta tietä \nluoteeseen päin ja sanoi lähtevänsä puolen tunnin kuluttua viemään \nilmoitusta metsäpalosta. Se on toinen valhe. Hän ei poistu puolen \nmailin päähän kylästä. Hän etsii Peteriä -- ja jos hän vielä osuu hänen \njäljilleen --\" Äkkiä hykerteli hän käsiään ja suupielissä oli julma \nhymy. \"Jos Carter menee sammutustöihin, menen minäkin!\" selitti hän. \n\"Five Fingers on vaarassa, eikä hän voi käännyttää minua takaisin.\"\n\nMona kertoi Peterin käynnistä ja tarkaten Simonin ilmettä lausui \npuoliääneen pelkonsa Aleck Curryn suhteen.\n\nHän hämmästyi sanainsa vaikutusta. Simon seisoi mykkänä, tuijottaen \nhäneen. Sitten laskeusi hänen luiseva kätensä Monan olalle. \"Älä edes \nkuiskaa sellaista missään muualla kuin täällä\", sanoi hän. \"Ymmärrätkö? \nEi Peter tapa häntä. Enkä minä liioin nyt välitä Aleck Currystä. \nMinulla on nyt Carter!\"\n\nSimon jätti hänet ja tavoitti ulkona Carterin.\n\nLopun aamua Mona odotteli Peteriä. Päivällistä syötäessä Pierre Gourdon \nei puhunut muusta kuin metsäpalosta. Tuli oli jo varmasti tullut \nrautatien poikki kolmekymmentä mailia pohjoiseen, arveli hän, ja eteni \ntasaisesti itään päin. Jos tuuli yltyisi ja kääntyisi etelään, olisivat \nFive Fingersin metsät vaarassa. Itse kylä, jota kolmelta taholta \nympäröivät metsälinjat ja pellot sekä neljänneltä Superior-järvi, olisi \nturvassa.\n\nIltapuoleen peitti ohuen sumun kaltainen savu pellot. Aurinkoa ei \nnäkynyt. Eläimet tulivat ihmisasuntojen lähettyville ja ihmiset \njättivät työnsä puhellen siitä, mitä lähitunnit toisivat mukanaan.\n\nMonaa halutti puikahtaa majavalammelle katsomaan Donald Mc Raeta. Hän \ntiesi Peterin olevan siellä. Sumun tihentyessä arvasi hän hänen \npistäytyvän Five Fingersissä.\n\nViime tunnin aikana ilma oli käynyt kuumaksi ja raskaaksi. Tuntui \ntuskin tuulenhenkeä. Mona meni Odette Clamartin kanssa uimaan lahdelle. \nHe näkivät Peterin soutavan järveltä päin. Odette peitti silmänsä \nmolemmin käsin Peterin suudellessa Monaa. \"Tahtoisin puhua kanssasi. \nMenen teille\", kuiskasi Peter. Hän näytti kalpealta savussa, ja hänessä \noli jotakin outoa.\n\nHetken kuluttua Mona oli kotona.\n\n\"Isä voi paremmin\", sanoi Peter. \"Ensi yönä vien hänet jonnekin. \nPelkään tulta. Jos tuuli kääntyy, on se täällä tunnissa, parissa. Nyt \nkäyn viemässä Aleckille vähän muonaa. Järvellä tuntuu tuuli, ehdin \ntunnissa takaisin. Palatessa käyn katsomassa sinua ennenkuin menen isän \nluo. Oletko nähnyt Carteria?\"\n\n\"Aamulla. Hän läksi silloin.\"\n\n\"Entä Simonia?\"\n\n\"Hänkin on poissa.\"\n\nPuolen tunnin kuluttua Mona oli hiekkarannalla suuren kallion kupeella \nodottelemassa Peteriä. Hän huomasi tuulen kääntyneen. Se heilutteli \nhänen suortuviaan järvelle päin. Se merkitsi, että tuli tulisi harjujen \nyli Five Fingersiin!\n\nVähän ajan kuluttua hän tuskin enää eroitti Middle Fingersin toista \nrantaa. Paksu, musta savu läheni pohjoista ja läntistä suuntaa. Sitten \nhän eroitti heikosti järvellä liikkuvan haamun. Hän arvasi sen olevan \nPeterin. Tulija läheni ärsyttävän hitaasti. Mutta Mona ei uskaltanut \nhuutaa hänelle noin kauas. Peter souti, ja aironvetojen väliä oli \nvarmaan puoli minuuttia. Miksi hän hidasteli noin? Olikohan saarella \ntapahtunut jotakin? Olisiko Simon käynyt siellä?\n\nMonaa värisytti. Sitten hän huusi Peteriä. Ääni kaikui omituisen \nkirkkaana. Soutaja nosti aironsa kuunnellen hiljaa.\n\n\"Peter\", huusi Mona uudelleen. \"Peter, olen täällä -- niemenkärjessä!\"\n\nSoutajan täytyi kuulla huuto. Oli omituista, ettei hän vastannut. \nKuului jälleen airojen loisketta, ja Mona näki veneen kääntyvän häntä \nkohti. Olipa kummallista, ettei Peter laskenut suoraan niemekkeelle, \nvaan vei venheensä kivikkoon, puolensadan jaardin päähän, jonne hänen \noli vaikea kavuta. Mona seisoi valkoisella hiekkarannalla odotellen \nPeteriä. Hän kuuli hänen askeleensa kalliolla ja näki hänen sitten \nlähestyvän sakean, pimeän savun läpi.\n\n\"Olen täällä, Peter\", kutsui Mona.\n\nTulija näytti suurelta ja hidasliikkeiseltä Peteriksi. Se oli savun ja \nhämärän syy. Mona ojensi kätensä. Sitten seisahtui hänen sydämensä. \nKymmenen askeleen päässä hänestä seisoi _Aleck Curry_.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\n\nSillä hetkellä Mona tunsi ensimmäisen kerran elämässään äkillisen iskun \nherpaisevan koko olentonsa. Käsivarret laskeutuivat veltosti, ja häntä \nhuimasi niin että oli kaatua. Jos jotain olisi ollut hänen \nulottuvissaan olisi hän tarttunut siihen kiinni. Hän ei tiennyt, että \nAleck Curry ei huomannut hänen heikkouttaan -- että hän seisoi kuin \nkivikuva, silmät vain liekehtivät ja huulet olivat raollaan. Mikä \nhänestä tuntui kokonaiselta ajanjaksolta käsitti vain muutaman \nsekunnin. Sitten hänen ajatuskykynsä palasi kiivaasti. Hän oli \nerehtynyt. Simon ei ollut ollut saarella. Hän ei ollut vahingoittanut \nAleck Curry'a ja Aleck oli palannut Peterin veneessä. Mitä oli \ntapahtunut Peterille?\n\nHän ei lausunut tätä kysymystä. Se leimahti hänen silmistään Aleck'in \nlähestyessä, kunnes hän oli melkein Monan ulottuvissa. Hänellä oli \nyllään vain paita ja housut, ja hän oli paljain jaloin. Mona voi nähdä \nhänen paljaan kaulansa. Ja yllätys, ilo, tietoisuus voitostaan kuvastui \nhänen tummissa kasvoissaan. Hän hymyili Monalle, ja hän ojensi \nkäsivartensa häntä kohti ikäänkuin hän olisi ollut Peter.\n\n\"Tein kaupat Peterin kanssa\", hän sanoi, \"ja hän vaihtoi paikkaa \nkanssani. Sain hänet käsittämään, mitä se merkitsi hänelle ja hänen \nisälleen ja sinulle. Antaisin hänen isänsä mennä ja unohtaisin kaikki\n-- sen asian takia, jota haluan. Olipa onni, että tapasin sinut.\"\n\nSe oli kömpelö valhe, ja sanat takertuivat hänen huulilleen. Hänen \nuhkauksensa täytti Monan kauhulla. Mutta hän ei antanut miehen nähdä \nsitä. Tämä astui askeleen lähemmäksi, ja Mona väistyi taaksepäin. Äkkiä \nhän sai mielijohteen, jonka heti puki sanoiksi. Hän katsahti \nkallionrinnettä ylös. \"En tahdo, että Carter näkee sinut täällä\", \nhuudahti hän. \"Hän kulki niemekkeen ympäri kanssani ja luulen hänen nyt \nolevan tuolla ylhäällä.\"\n\nSanat tekivät vaikutuksen Aleckiin. Hän astui lähemmäksi kalliota, niin \nettä huipulla oleva henkilö ei voinut nähdä heitä. Mona seurasi häntä, \ntaistellen pelkoaan vastaan.\n\n\"Miksi ei Carter saa nähdä meitä?\" hän kysyi kuiskaten käheällä \näänellä.\n\n\"Sillä -- jos hän näkisi meidät -- kaikki olisi hukassa. Et silloin \nuskaltaisi auttaa minua. Ja tahdothan, Aleck -- auttaa minua, etkö \ntahdo?\" Aleck hämmästyi nähdessään muutoksen hänessä. Hän oli pannut \nkätensä Aleckin käsivarrelle ja katsoi häntä loistavin silmin.\n\"Mutta sinun täytyy kertoa minulle totuus. Ei ole mitään hyötyä \nvalhettelemisesta. Mitä teit Peterille hänen tullessaan saarelle?\" \nHänen sormensa puristivat toisen käsivartta.\n\n\"Savu oli paksua\", sanoi Aleck. \"Kuulin hänen tulevan ja piilouduin \nveteen. Sitten iskin hänet tajuttomaksi nuijalla. Hän ei ole menehtynyt \n-- ei pahoin loukkaantunut -- mutta hän pysyy varmasti saarella!\"\n\nMona tukehdutti hiljaisen vapautuksen huudahduksen, mikä pyrki hänen \nhuulilleen. Hänen silmänsä loistivat Aleckia katsahtaessaan, ja äkkiä \ntoinen tämän isoista käsistä tarttui Monan käteen. Tämä tunsi hänen \nhengityksensä lähellään. \"Sanoin sinulle, että hetkeni on tuleva\", hän \nhuudahti käheällä, voitonriemuisella äänellä. \"_Minun hetkeni!_ Ja se \non käsissä. Olen saanut molemmat varmaan talteen -- toisen hirteen, \ntoisen --\"\n\n\"Sh-h-h!\"\n\nMona pani sormen huulilleen. Se oli tekosyy irtaantua hänestä, saada \nkätensä vapaaksi -- ja estää Aleck huomaamasta hänen sydämensä \nsäikähtynyttä tykintää. Hän katsahti taas kalliolle päin.\n\n\"Kuulitko mitään?\"\n\n\"En mitään. Ja jos joku kuulee meidän puhuvan, on se sinun syysi eikä \nminun!\"\n\nOli mahdotonta erehtyä miehen kasvojen ja silmien ilmeestä. Mutta Mona \nei väistänyt vaaraa. Se ei uhannut ainoastaan häntä, vaan myös Peteriä \nja Donald Mc Raeta ja Simonia, jos tämä oli loukannut Carteria. Se oli \näkisti ja odottamatta tullut hänen -- Monan -- taisteluksi -- yksin \nhänen. Jos Aleck aavistaisi totuuden, aavistaisi Monan taistelevan \npetkuttaakseen hänet, ei mikään pelastaisi tätä. Hän hymyili Aleckille \nja nauroi hyvin hiljaa, hermostuneesti väännellen käsiään. Hän katsoi \nhäntä sametinpehmoisin silmin kätkien vihan ja epätoivon. Hän ei \nkoskaan ollut näyttänyt puoleksikaan niin kauniilta eikä taipuvaiselta \nAleck Curryn silmissä.\n\nMonan sormet puristivat taas hänen käsivarttaan.\n\n\"Minun on saatava Carter pois\", hän kuiskasi. \"Minun täytyy tehdä se, \nAleck! Hän ei saa tietää. Kiiruhdan. Ja sitten tulen takaisin. Lupaan \nsen!\"\n\nKauhu valtasi hänet, kun Aleck veti hänet puoleensa. Mutta sittenkään \nhän ei vastustanut. Hiljaa huudahtaen tämä sulki hänet syliinsä. Hän \noli avuton, hänen päänsä taipui taaksepäin ja toisen paksut huulet \ntukehduttivat hänet suuteloilla. Hänen voimansa katosivat, ja hän \nlepäsi veltosti Aleckin käsivarsilla. Se pelasti hänet. Aleckille se \nmerkitsi antautumista. Hänen käsivartensa ote heikentyi ja Mona voi \nhengittää. Heikosti hän painautui Aleckia vastaan ja tämä päästi hänet \nväljemmälle. Mutta hän tunsi yhä tämän kuuman hengähdyksen ikäänkuin \nmyrkyllisen höyryn kasvoillaan. Mies kumartui häneen päin ja suuteli \nhäntä uudelleen suulle. Se sattui Monaan iskun tavalla.\n\n\"Minun täytyy -- minun täytyy saada Carter pois!\" hän läähätti. \"Sitten \ntulen takaisin. Jollet anna minun tehdä sitä, niin huudan -- ja Carter \nkuulee meidät. Mutta jos annat minun toimittaa hänet pois, niin hän -- \nei koskaan kykene kertomaan Peterille --\".\n\nHänen täytyi lopettaa puheensa. Aleckin kasvot muuttuivat epähurskaan \nilon vaikutuksesta. Hän katsoi Monaa läheltä silmiin, ja tämä katsoi \nhäntä takaisin, pelkäämättä.\n\n\"Annan sinun mennä -- toimittamaan Carter pois\", hän sanoi. \"Jollet \ntule takaisin, menen Five Fingersiin -- ja tiedät mitä se merkitsee \nPeterille ja hänen isälleen.\" --\n\n\"Palaan\", valehteli Mona.\n\nHän kiipesi kapeata polkua myöten vuoren huipulle ja voidessaan \ntyynesti hengittää hän huusi Carteria nimeltä -- kyllin äänekkäästi, \nettä Aleck kuulisi sen.\n\nSitten hän alkoi juosta. Hän tunsi itsensä vielä heikoksi, ja hänestä \ntuntui kuin Aleck Curryn syleilyjen ja suutelojen myrkky seuraisi \nhäntä. Hän alkoi nyyhkiä. Hän ei voinut enää peräytyä tieltään. Hänen \npiti kertoa jollekin totuus -- vaikka kenelle, ensimmäiselle ihmiselle, \njonka tapaisi. Mutta Simonille ennen kaikkea. Pienellä saarella Peter \nvoisi kuolla. Mahdollisesti oli Aleck tappanut hänet; sellainen teko \noli hänen vallassaan ilman että laki voisi häntä rangaista. Hän alkoi \nvalittaen huutaa hänen nimeään. Sitten hän tuli jyrkän kallion \npaljaalle huipulle. Hän pysähtyi kauhuissaan huohottaen melkein \nkaatumaisillaan nääntymyksestä.\n\nTuuli puhalsi hänen kasvoilleen. Pohjoisessa päin ei ollut enää mustaa \nsavupilveä, vaan tulen vallassa oleva maailma. Liekit ulottuivat maasta \ntaivaaseen. Punaisena tulimerenä ne lainehtivat vuorenselkien huipulta \ntoiseen. Pierre Gourdonin pelko oli muuttunut todellisuudeksi. Tuli \nraivosi itse tuulen nopeudella Five Fingersissä.\n\nHän juoksi eteenpäin. Hän tuli vihdoin aukeamalle ja hoiperteli sen \npoikki. Näkyi tulta taloista. Simonin talo oli pimeänä. Mutta siitä \nhuolimatta hän horjui sitä kohti, toivoen viimeiseen saakka -- ja \nmelkein ovella hän kohtasi Simonin. Hän oli vakava ja äänetön, harmain, \nkovin kasvoin. Sitten hän kuuli Monan läähätyksen, kuuli tämän \nyrittävän kertoa kauheat uutisensa ja ojensi käsivartensa ja sulki \nhänet syliinsä -- ja Mona kertoi mitä Peterille oli tapahtunut.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin lähti Simon matkalle purjeveneessä.\n\n\"On niin pimeä, ettei Curry näe minua kulkiessani lahden suun halki\", \nhän sanoi. \"Ja saavun Peterin luo puolessa tunnissa.\"\n\nMona palasi Simon Mc Quarrien majaan, kiipesi Peterin huoneeseen ja \nsytytti lampun. Seetripuisesta kotelosta hän löysi Peterin\n38-kaliiberin kiväärin ja latasi sen tottunein sormin. Sitten hän \nsammutti tulen, laskeutui portaita alas ja lähti siihen suuntaan, missä \nhänen piti tavata Aleck Curry. Oli vain yksi tie, ja hän oli tehnyt \npäätöksensä. Hänellä oli oikeus niemen päässä odottaa Simonia ja \nPeteriä. Ja jos Aleck uhkasi häntä -- tai kävi häneen taas käsiksi -- \nniin hän tappaisi hänet. Se olisi ainoa ratkaisu. Se pelastaisi \nPeterin, Peterin isän ja hänet itsensä.\n\nSe ei olisi mikään hirmutyö, ainoastaan välttämätön ja oikeudenmukainen \nteko: -- pyyhkäistä pois elävien kirjoista sellainen ihmishenki, joka \nuhkasi hävittää koko hänen maailmansa.\n\nHän oli sivuuttamaisillaan Clamartin tuvan, kun valkoinen olento \nsyöksyi esille pimeästä, ja hän ehti juuri piiloittaa pistoolin \npukuunsa, kun Odette Clamart tarttui kiihkeästi hänen käsivarteensa. \nOdetten suloiset kasvot olivat kalpeat ja hän oli hengästynyt \njuoksusta.\n\n\"Se on kauheata\", hän huudahti. \"Jame sanoo, että tuli on tunnissa \nmajavapadollanne ja hän on juuri lähtenyt siihen suuntaan Jeremie \nPoulinin ja Carterin kanssa -- estääkseen sen pääsyn viimeisen harjun \nyli.\"\n\n\"Carterinko?\" läähätti Mona.\n\n\"Niin. Jame kertoi hänelle Peterin rakentamasta majasta, ja Carter \nsanoi, että on häpeä, jollei sitä ja majavia pelastettaisi. Jame sanoo, \nettä se on mahdotonta -- ettei sata miestä kykene estämään tulta -- \nmutta Carter vaatimalla vaati, ja he läksivät.\"\n\nMona yritti lausua muutaman sanan ja oli iloinen, kun Odette kiiruhti \neteenpäin, huutaen Monalle koettavansa saada kiinni Jamen, ennenkuin \ntämä poistui aukeamalta ja antaakseen tälle aamiaisen.\n\nCarter oli palannut -- ja oli matkalla majaan, jossa Peterin isä oli \npiilossa. Ja tämä maja, Jame sanoi, joutuisi keskelle tulta tunnin \nkuluttua. Mitä toivoa saattoi Donaldilla olla Peterin ollessa kuolleena \ntai haavoittuneena saarella, ja Simonin lähdettyä?\n\nMona huudahti. Pihkaisessa, aina vihertävässä metsässä majavapadon \nkohdalla tuli riehuisi hävittävällä voimalla, mitä ei mikään elävä \nolento voisi tukahduttaa, jos tuuli oli myötäinen. Ja Donald Mc Rae \njoutuisi sairaana ja avutonna sen ensimmäiseksi uhriksi.\n\nVaara, joka uhkasi Peterin isää kahdelta taholta, aikaansai nopean ja \nvaltavan muutoksen Monassa. Hänen täytyi taistella Carteria vastaan -- \nja hänen täytyi taistella tulta vastaan! Ajatus Aleck Currystä muuttui \ntoisarvoiseksi. Hän voi myöhemmin järjestää asian Aleckin kanssa. Nyt \nhänen täytyi ehtiä majalle. Hän ei saanut kadottaa minuuttia, ei \nsekunttiakaan, jos mieli tulla sinne ennen Jame'ia ja Carteria. Hän \nalkoi taas juosta, seuraten niityn poikki vievää polkua metsikköön \nkylän ja järvenrannan välillä. Hänen ja Peterin jalat olivat raivanneet \ntämän tien tasaiseksi, ja hän tiesi savun ja yön yhä yltyvässä \npimeydessä kulkevansa nopeammin kuin Carter ja Jame Clamart, jotka \nkulkivat epätasaisempaa valtatietä. Kymmenessä minuutissa hän saavutti \nkallion, mikä seurasi rantaa länteenpäin.\n\nTäällä hän oli korkealla, puut eivät sulkeneet häneltä näköalaa \nharjujen yli. Näky kauhistutti häntä. Pohjoisessa päin ei näkynyt enää \nmustaa muuria. Koko maailma oli punaisena, keltaisia salamoita liekehti \nrätisten. Lännessä taas, majavapadon takana, hän näki liekkien \nkiemurtelevan tiheään kuusi- ja seetripuumetsään, jossa kymmenentuhatta \ntynnyriä pihkaa muutti uinailevan metsän kiehuviksi hornankattiloiksi. \nHän tunsi tämän pihkan hajun voimakkaasti sieramissaan, ja hän voi \nkuulla tulen vinkuvan, kaukaisen kohinan. Se muistutti isojen \nsulatusuunien kohinaa silloin kun polttoaineiden ovet ovat auki. Mutta \ntuuli hänelle kumminkin aiheutti kovimman tuskan. Oli alkanut tuulla \nankarasti pohjoisesta ja lännestä, mikä toi mukanaan vallan \ntukehduttavan kuumuuden. Ja tämän kuumuuden ja tuulen mukana tuli \nmyöskin yhä tihenevä tuhkapilvi, jonka hiukkaset pistelivät niin, että \nhän pysähtyi riisuakseen hameensa ja sitoakseen sen hiustensa ja \nkasvojensa yli.\n\nPuolitiessä padolle, ja vielä toinen maili kuljettavanaan, hän näki \nliekkien hyppelevän viimeisen harjun yli. Hänen rohkeutensa väistyi \näkisti ja tuska ja epätoivo valtasi hänen sydämensä. Hän tuli liian \nmyöhään. Tuon harjun ja Peterin isän olinpaikan välillä oli vajaa maili \nkuusi-, seetri- ja palsamipuumetsää, joiden seassa oli tiheään \npihkapitoisia nuoria kuusia. Ei mikään voima voisi pysähdyttää uhria \nvaativan tulen nopeutta. Takaapäin tulevan tuulen ajamina olisivat \nliekit majan kimpussa, ennenkuin hän ehtisi kulkea neljänneksenkään \nmatkasta.\n\nHetkeksi hän vaipui maahan avuttomana, nyyhkyttäen murtuneena \nnähdessään, kuinka armoton punainen kuolema oli voittanut hänet ja -- \nCarterin. Ja tällä hetkellä hänen tuskansa oli suurempi kuin Aleckin \nkertoessa Peteristä. Hän kuvitteli sairaan miehen ryömimässä \nnelinkontin tuossa tulimeressä huutaen Peteriä ja häntä ja kuollen \nheidän nimensä huulillaan.\n\nHän nousi horjuen jaloilleen ja jatkoi matkaansa, rukoillen hädässään, \nettä Donald Mc Raella olisi voimaa laahautua järven rannalle. Jollei \ntämä voima jo ollut tullut hänelle, niin oli nyt jo myöhäistä, sillä \nMonan ponnistellessa korkean ja rosoisen rinteen yli tuuli puhalsi \nkuumana vasten hänen kasvojaan, ja siinä, missä majavapadon piti olla, \noli punainen liekkihorna.\n\nPolku laskeutui hänen kiiruhtaessa eteenpäin, -- laskeutui ulkonevista \nkalliolohkareista tasaiseksi lahden hiekkamaaksi, ja äkkiä hän metsän \nsyvyydestä kuuli liikuntaa ja elävien olentojen hurjaa ääntä. Leimuavin \nsilmin ja läähättäen livahti iso hirvi niin läheltä häntä, että hän \nväistyi sen tieltä. Sitä seurasi kintereillä tummempi, pyöreämpi eläin, \njonka hän tunsi karhuksi, pyrkien voimiensa takaa veden turvaan. Hän \ntuli aukealle hiekkarannalle, jossa polku kääntyi suoraan harjua kohti \nmajavapatoa päin. Siinä hänen oli pysähdyttävä.\n\nValittaen Mona huusi -- Peteriä, Simonia, Donald Mc Raeta ja sitten \nJumalaa; ja lopulta hän laskeutui maahan peittäen kasvonsa hameeseensa, \nvalmiina lausumaan itse kuolemankin tervetulleeksi tällä hetkellä, \njolloin ei vain hänen maailmansa vaan kaikki, joita hän rakasti, olivat \ntuomitut hävitykseen.\n\nHän katsahti ylös kuullessaan äänen liekkien keskeltä. Palavan metsän \npunasta hohdetta vastaan hän havaitsi eriskummallisen varjon. Se ei \nollut hirvi eikä metsäkauris eikä mikään hänen ennen näkemänsä eläin. \nHän nousi ja näki, että se oli mies, joka oli kumarassa, suuren taakan \nalla, jota hän kantoi. Hän päästi huudon, ja tukahtunut ääni vastasi \nhänelle -- kummallinen, kauhea, epäinhimillinen ääni, mutta sen äänen \nsointu sai hänen sydämensä melkein halkeamaan riemusta. Olennon \nlaskiessa kantamuksensa valkoiselle hiekalle ja noustessa ylös hän \nnäki, että se oli Peter. Mona kompuroi häntä vastaan. Peterin käsivarsi \nkääriytyi hänen ympärilleen, ja hän voi kuulla tämän huohottavan \ntaistelunsa jännityksestä, ja sydämen lyövän niin kovasti, että \njokainen lyönti värähdytti ruumista. Peterin heikkous herätti hänen \noman voimansa eloon, ja silmänräpäyksessä hän lankesi polvilleen \nhiekalla makaavan miehen viereen.\n\nSe oli Donald Mc Rae. Kirkas valo leimahti taivaalla heidän päittensä \npäällä, ja hän näki, että hänen kätensä ja kasvonsa olivat mustat, ja \nhänen silmänsä olivat sulkeutuneet, vaikka hän hengitti. Mona irroitti \nhameensa päänsä päältä ja juoksi kastamaan sen vedessä, mutta hänen \npalatessaan Peter polvistui isänsä vieressä ja työnsi pois märän \nvaatteen.\n\n\"Ei vettä\", hän sanoi. \"Meidän on saatava jotakin muuta. Hän on \npalanut.\"\n\nHän kiersi käsivartensa Peterin ympäri, ja tämä painoi päänsä hänen \nolkapäälleen. Silloin hän kertoi Monalle, että Aleck oli pettänyt hänet \nja jättänyt hänet saarelle. Kuivan vesiajopuun avulla hänen oli \nonnistunut uida rannalle, mutta liian myöhään ehtiäkseen majaan ennen \nsen syttymistä. Hän löysi isänsä menossa järvelle, ponnistellen \neteenpäin nelinryömin, tuli kintereillään. Hänen kätensä ja kasvonsa \nolivat pahasti palaneet. Hetkinen vain ja hän olisi tullut liian \nmyöhään. Hänen äänensä tukehtui, ja Monan käsi silitti hellästi hänen \nkasvojaan ja hän suuteli hänen kuumaa otsaansa.\n\nSitten he kantoivat Donald Mc Raen kallion suojaan, jossa he pääsivät \nsavusta ja kuumuudesta. Ja täällä Mona kertoi Peterille Aleckin tulosta \nniemekkeelle, vaieten kumminkin siitä mitä siellä tapahtui, ja että \nSimon Mc Quarrie oli mennyt saarelle purjeveneessä ja oli varmasti \ntuleva suoraan tänne havaittuaan Peterin lähteneeksi. Asettaessaan \nDonaldia mukavammin ja odottaessaan kallion suojassa tulimyrskyn \nloppua, hän kertoi Peterille myöskin Carterista.\n\nPeter ymmärsi, mitä se tarkoitti kumartuessaan isänsä yli. Melkein \nkuiskaten hän puhui Monalle. Hänenkin piti lähteä. Hän ei menisi \npitkäksi ajaksi -- mahdollisesti viikoksi, kuukaudeksi. Ei hän sitä \ntehnyt itsensä takia. Ei hän peljännyt Aleckia eikä lakia. Hän oli \ntehnyt lammikolla juuri sen, minkä hän tekisi uudelleen, jos niin \ntarvittaisiin, koko maailman silmien edessä. Mutta hänen isänsä \ntarvitsi häntä. Eikä hän -- Mona -- koskaan myöskään katsoisi häneen \nsamalla ylpeydellä ja rakkaudella, mikä teki hänet niin voimakkaaksi, \njos hän jättäisi tekemättä, mikä oli oikein tällä hetkellä. Ilman häntä \nhänen isänsä oli hukassa. Hän toivoi Simonin tulevan venheineen, sillä \nsillä veneellä he voisivat paeta erämaahan kauemmaksi länteen.\n\nMona ei vastannut mitään. Hänen oli kyllin vaikeata hengittääkin \ntuntiessaan jotain paksua nousevan kurkkuunsa. Mutta hänen kätensä \nsilitti Peterin kättä ja hänen poskensa painui tämän poskea vastaan, ja \nhuolimatta rinnassaan tuntuvasta tuskasta oli hän ylpeä rakastetustaan. \nHänen mieleensä johtui ajatus Sir Nigelista, ritarillisesta nuoresta \nmiehestä, joka oli niin hänen Peterinsä kaltainen tunteellisine, \npoikamaisine kasvoineen, ja siitä, miten Mary niin urhollisesti lähetti \nhänet suuriin sotiin, joissa hän pitkien vuosien kuluessa kohosi \nkuolemattomaan maineeseen. Hän terästi mielensä kuten Sir Nigelin \nlemmitty varmaan oli tehnyt, ja sanoi Peterille, että se oli ainoa \noikea tie. Samalla hänet valtasi omituinen, selittämätön aavistus, ja \nhänen sydämensä tuntui pysähtyvän hänen kuullessaan Simon Mc Quarrien \nveneen karahtavan rannan hiekkaan. Mutta hän hymyili ja suuteli Peteriä \n-- ja sitten Simon seisoi heidän edessään. Seuraavassa hetkessä hän oli \ntaas lähtenyt, tällä kertaa kylään noutamaan elintarpeita ja lääkkeitä, \nmitkä olivat tarpeen Peterin ja hänen isänsä matkaa varten.\n\nTunnin verran he olivat yksin, ja Donald Mc Rae koetti hillitä \nvalitusta, mikä tahtoi tunkeutua hänen huulilleen. Mutta hän ei voinut \navata silmiään ja Mona löyhytteli hiljalleen märän hameensa lievettä \nvilvoittaakseen häntä ja kertoi, että Simon oli paraikaa hakemassa \nlääkkeitä. Peter nauroikin ja puhui äkkinäisestä tulen levenemisestä \nikäänkuin huvittavasta seikkailusta. Oli hyvä, ettei Donald pimeässä \nvoinut nähdä heidän jännitettyjä ja surunvaltaamia kasvojaan.\n\nSimon palasi.\n\n\"Carter on palannut kylään ja teki valmistuksia tullakseen tätä tietä \nveneellä, kun minä tulin salmesta\", kuiskasi hän heti Monalle.\n\nPeterin kanssa Mona meni veneen luo, jättäen Simonin yksin hetkeksi \nvanhan ystävänsä kanssa. Ja Simon se vähän ajan kuluttua tuli rantaan \nkantaen Peterin isää käsivarsillaan. Hellästi hän asetti hänet \nhuopapeitteistä muodostetulle vuoteelle venheen pohjalle.\n\n\"Jumala olkoon kanssasi, Donald\", hän kuiskasi särkyneellä äänellä. \n\"Jumala olkoon kanssasi -- aina.\"\n\nSairas mies kohotti palaneen kätensä toisen kasvoille.\n\n\"He ovat aina olleet minun kanssani, Simon\", hän kuiskasi takaisin. \n\"Jumala -- ja Helen. Ja nyt, kun olet tehnyt niin kunnon miehen \nPeteristä, toivon voivani mennä heidän luokseen pian.\"\n\nPimeässä Mona irtaantui Peterin syleilystä.\n\n\"Peter, joudu. Sinun on mentävä.\"\n\n\"Palaan pian, _Ange_.\"\n\n\"Ja minä -- P. Annen nimessä lupaan odottaa sinua, kunnes tulet -- \nPeter -- vaikka odottaisin, kunnes uusi metsä kasvaisi palaneitten \nsijaan. Hyvästi, rakkaani.\"\n\nJa niin hän oli luisunut pois Peterin luota, eikä tämä yrittänyt \nseurata häntä savuiseen pimeyteen, vaikka hänen korviinsa sattui \nnyyhkytys.\n\nHetken Simon seisoi Peterin vieressä. Heidän kätensä yhtyivät pimeässä, \nja skotlantilaisen matalan äänen sävy oli jännittynyt hänen sanoessaan:\n\n\"Olen pannut voidetta isäsi kasvoille ja käsille, ja hänen on helpompi \nolla. En luule hänen vaarallisesti palaneen. Kaikki on venheessä -- \nruokatavarat, huopapeitteet, lääkkeet ja niin paljon rahaa kuin minulla \noli käsillä.\" Hän epäröi, ja hänen sormiensa ote tiukkeni hänen \nlisätessään: \"Keulassa on ampuma-aseesi ja ampumatarpeita \npukkinahkalaukussa. Tarvitset sitä. Mutta älä taistele lakia vastaan, \njollei sinun ole pakko, poikaseni. Muista se. Laki ei anna anteeksi. \nNäin omilla silmilläni, kun isäsi tappoi miehen, sinun vielä ollessasi \näitisi käsivarrella. Hän teki sen äitisi takia, ja hän oli oikeassa, \nmutta siitä huolimatta ei laki lepää, ennenkuin se saavuttaa hänet. Nyt \ntulee sinun voittaa laki, mutta ilman aseen apua. Rakastan sinua, \npoika, mutta kiroaisin sinut pelkurina, jollet tekisi sitä, mitä nyt \nolet tekemäisilläsi. Vuosikausia sinä ja Mona olette rukoilleet, että \nJumala lähettäisi isänne takaisin teille -- ja nyt hän on tullut -- ja \nsen takana on Jumalan tahto. Miehestä, joka kerran oli minua vahvempi, \nei ole jäljellä muuta kuin rakkaus sinua ja äitisi muistoa kohtaan. \nPidä huolta hänestä, Peter. Ja -- Jumala siunatkoon teitä molempia!\"\n\nEi koskaan kova skotlantilainen ollut puhunut näin paljon kaikkina \nniinä vuosina, jotka Peter oli ollut hänen luonaan, hänen poikanaan. Ja \nsanaa sanomatta Peter meni venheeseen, sillä hänen kurkkunsa oli kuiva, \nja Simon työnsi aluksen mereen kulkien aina vyötäisiin saakka vedessä. \nYksinkertaisesti hän sanoi hyvästi, ikäänkuin Peter olisi ollut menossa \nvain verkolle tai saarille eikä värähdyskään hänen kovassa, tyynessä \näänessään ilmaissut kyyneleitä, jotka pimeyden peittäminä virtasivat \npitkin poskia. Ja Peterin lähdettyä kahlasi Mc Quarrie rannalle, ja \npari käsivartta ojentui häntä vastaan, ja nyyhkyttäen Mona itki surunsa \nja epätoivonsa hänen olkapäätänsä vastaan.\n\nEnnenkuin he kääntyivät kulkemaan kallioista polkua, mikä johti pitkin \npalamatonta järven rantaa Five Fingersiin, lähestyi nopeaan kepeä alus \nlahdelman hiekkarannikkoa.\n\nCarter, joka istui perässä, oli kauan palvellut piirikunnan \npoliisiviranomaisena, vainukoira, jälkiä seuratessa, kettu \noveluudessaan, kylmäverinen, tunteeton ja armoton -- ja laivan kelan \nkosketettua hiekkarantaan, ja Aleck Curryn hypättyä maihin, hän jäi \nliikkumattomana paikoilleen ja odotti. Hetken kuluttua hän kuuli ääniä \n-- skotlantilaisen hillityn, kylmän äänen ensiksi ja sitten Aleck \nCurryn kiivaasti vaativan ja Mona Guyon'n vastaavan. Hän nousi \nrannalle, hänen laihat, kovat kasvonsa hymyilivät pimeässä. Hän kuuli \nSimonin sanovan Aleckille, ettei lailla enää ollut mitään tekemistä \nFive Fingersissä, sillä Peter ja hänen isänsä olivat kuolleet palavaan \nmetsään. Hän kuuli Monan nyyhkivän aivan Simonin olkaa vastaan. Sitten \nhän käänsi valonheittäjänsä, mutta ei heitä kohti. Valo lankesi rannan \nkostealle hiekalle. Ja sitten hän lausui kuin sivumennen, ikäänkuin \nhänen keksintönsä olisi ollut mitätön seikka:\n\n\"Valehtelet, Mc Quarrie! Olemme tulleet ainoastaan neljännestunnin \nliian myöhään. Peter Mc Rae ja hänen isänsä ovat lähteneet sinun \nveneessäsi, ja koska tämä tuuli tuskin kykenee täyttämään purjetta, \nniin luulen Aleckin innostuksen ja keveän aluksen tekevän meille \nmahdolliseksi saavuttaa heidät tunnin kuluessa!\"\n\nHän nauraa hihitti ja käänsi valonheittäjänsä, ja tämä hihitys oli \nMonalle kuin käärmeen sihinä, hirveämpi kuin se viha ja intohimo, minkä \nhän oli havainnut Aleckin kasvoilla. Sillä Carter oli enemmän kuin lain \nedustaja. Hän oli olennoitunut laki, ja enemmän kuin Aleck Curryä -- \nenemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa -- pelkäsi Mona häntä \ntällä hetkellä veneen kiitäessä samaan suuntaan, minne Peter ja hänen \nisänsä olivat kulkeneet.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\n\nHeidän lähdettyään rannasta ei Peter vähään aikaan uskaltanut puhua \nmitään. Kaikki oli harmaata, savuista. Tumma kallio ja punertava taivas \nnäkyivät savusta. Ei eroittanut edes Simonin veden ja tuulten likaamaa \npurjetta, ja isästä, joka loikoi huopapeitteiden päällä Peterin \njalkojen juuressa, näki hän vain varjon. Tulen sammuttua metsistä \nrannan ja harjun väliltä, kuumat tuulet tyyntyivät. Savu riippui kuin \npaksu sumu. Tuli harvinainen hiljaisuus, jossa joka ääni tuntui \nmonikertaisena, kunnes hän kuuli selvästi koiran ulvonnan Five \nFingersistä.\n\nSitten hänen korvaansa sattui aironloisketta, ja hän tarttui tiukemmin \nperäsimeen. Aleck Curry ja Carter tulivat siellä. Ja äkkiä hän tahtoi \nhuutaa heille taisteluvaatimuksensa, kuten hän jo vuosia sitten oli \ntehnyt -- kolme päivää ennen Five Fingersiin tuloaan -- häntä oli \nhaluttanut tappaa se mies, joka oli ajanut hänen isänsä metsiin. Hän \nmuisti elävästi sen päivän, paksun rungon, jonka takana he olivat \nsuojassa, ja asestettuja miehiä metsän tiheikössä, närhen huutaessa \nheille, janonsa ja nälkänsä, ja isänsä kalpeat, voimakkaat kasvot \nodottaen rohkeina pimeyden tuloa. Sitten hämärä, pako puurungolla \nvirtaa myöten ja heidän ensimmäinen leirinsä isossa metsässä. Kuinka \nihmeellinen hänen isänsä oli ollut noina vaaran hetkinä, joita hän \nkasvavana poikana tuskin ymmärsi! Ja nyt hän loikoi poikansa jalkain \njuuressa, surkuteltava, loppuunkulunut mies saman armottoman ja \nepäoikeudellisen lain takia, mikä silloin oli vainonnut häntä --.\n\nPeter äännähti, hiljaa, ikäänkuin savu olisi pakoittanut hänet \nhaukkaamaan ilmaan. Mutta käsi kohosi pimeydestä ja kosketti häntä.\n\n\"Peter!\"\n\n\"Mitä, isä?\"\n\n\"Kaikki on mennyt hullusti, poikaseni. Jollen olisi niin suuresti \nhalunnut nähdä sinua -- jollen koskaan olisi tullut takaisin --\"\n\nPeter kumartui häntä kohti, ja hänen kätensä lepäsi hellästi kasvoilla, \njotka Simon oli voidellut.\n\n\"Jollet olisi tullut, olisin kadottanut uskoni Jumalaan, josta sinulla \noli tapana puhua minulle\", hän kuiskasi. \"Olin joutumaisillani \nepätoivoon, mutta Mona piti rohkeutta yllä. Hän sanoi sinun varmasti \npalaavan. Eikä tämä päivä ole läheskään niin paha kuin silloin \npaetessamme. Muistan kuinka huolehdit minusta silloin -- pidit minua \nveden yläpuolella mennessämme alas jokea, pyydystit kaniineja minulle \nsyötäväksi ja käärit minut vuoteeseeni joka ilta lähellä leiritulta! \nNiin, nyt on minun vuoroni. Ja olen melkein iloinen, että olet sairas\n-- juuri näin ollen voin osoittaa, kuinka paljon olen kasvanut siitä \nkuin lähetit minut yksin tuona iltapäivänä Five Fingersiin monta vuotta \nsitten. Valehtelit minulle silloin. Uskottelit palaavasi samana iltana \ntai seuraavana päivänä. Etkö koskaan ole hävennyt sitä?\"\n\nPakoitettu sävy hänen äänestään oli kadonnut. Se oli hänen isänsä, \njolle hän puhui, hänen toverinsa ja ystävänsä vanhoilta päiviltä, ja \ntämän toveruuden tunto pani veren lämpöisenä kiertämään.\n\n\"Tiesin Simonin antavan sinulle hyvän kodin\", sanoi Donald. \"Ja hän on \ntehnyt sinusta kelpo miehen. Mutta minua surettaa, Peter, surettaa, \nettä tulin takaisin. Kaikkien noitten vuosien jälkeen kaipasin saada \nnähdä sinua. Tahdoin vain katsoa kasvoihisi ja sitten taas poistua \nilmoittamatta sinulle mitään. En halunnut tunkeutua elämääsi, kuten nyt \non tapahtunut --\"\n\nHänen kätensä siveli Peterin kättä, ja hetkeksi Peter kumartui, kunnes \nhänen kasvonsa olivat lähellä isänsä kasvoja. Donald vaikeni, mutta \nhänen kätensä jatkoivat hyväilyään. Hetken kuluttua hän sanoi:\n\n\"Kuuluiko mitään, Peter?\"\n\n\"Luulen, että se oli ukkonen. Nousee varmaan myrsky.\"\n\n\"Tarkoitan tuolta -- aivan läheltä. Kuului niinkuin puun hankaus puuta \nvastaan.\"\n\nHän vaipui paikoilleen, ja Peter pani hänen päänsä mukavaan asentoon. \n\"Tämä saa minut ajattelemaan viimeistä yötä metsissä, kun peitit minut \nseetrinoksista tehtyyn vuoteeseen ja käskit minun nukkua\", hän kuiskasi \nlempeästi. \"Ja nyt sanon sinulle samaa, isä. Sitä sinä juuri tarvitset, \nkoeta nukkua.\"\n\nVielä puhuessaan hän kuuli kaukaisen äänen uudelleen ja tiesi sen \nolevan hankojen kolinaa. Hän tarttui peräsimeen ja ohjasi Simonin \nveneen aavaa merta kohti. Sitten hän ryömi eteenpäin ja palasi \nhuopapeite mukanaan, josta hän pimeässä otti esille aseen, minkä Simon \noli ladannut ja antanut hänen käytettäväkseen. Ja Simonin sanat \npalasivat yhä uudelleen hänen mieleensä, yhtä säännöllisesti kuin \nkellon tikintä: \"Pidä huolta hänestä, Peter. Nyt on sinun tehtävänäsi \nvoittaa laki.\"\n\nMinuuttien kuluessa tuntui Peteristä, että ääni tuli eläväksi, \nhiipiväksi osaksi yöstä, hän kuuli ympärillään aavemaisia kuiskauksia, \npurjeen takaa, veneen keulasta, jalkojensa juuresta ja ylhäältä \nilmasta. Peter kuuli ukkosen hiipivän heikkona tulen jäljessä. Mutta \nairojen kolinaa hän ei kuullut enää.\n\nHän ponnisti näköään tirkistellen pimeyteen, vaikka tiesi, että yritys \noli turha ja järjetön. Punainen tulen viiva pieneni pienenemistään. \nPaikoittain se oli kokonaan hävinnyt. Pimeys ja hiljaisuus laskeutuivat \npainostavina hänen sydämelleen ja täyttivät sen tuskalla ja pahoilla \nenteillä.\n\nHiljaisuuden halki kuuli hän äänen liitelevän vienosti yli meren, \nsuloisena ja kaukaisena. Hänen sormensa aukenivat hitaasti, ja hän \npainoi päänsä alas. Isä Albanel soitti kirkonkelloa. Nytkin tänä \nyönhetkenä, savun peittäessä maan, kutsui hän ihmiset kokoon, \nkiittämään taivasta siitä, että kodit ja rakkaat omaiset olivat \npelastuneet maata hävittävältä kuolemalta. Se oli elävän äänen \nkaltainen, lempeän suloinen ja lohduttava. _Oli olemassa Jumala!_ \nJokainen jänne hänen ruumiissaan yhtyi tähän hänen sydämensä huutoon. \nIlman Jumalaa hänen isänsä olisi kuollut, koko maailma olisi palanut: \nei olisi Monaa, ei mitään toivoa, ei mitään siinä pimeässä vapaudessa, \nmikä oli hänen edessään. Hänen huulensa liikkuivat lausuen Monan \nrukousta, ja hän nousi ylös hiljalleen, jotta kuulisi viimeisen \nkellonlyönnin ennen sen vaikenemista. Ja harmaan hiljaisuuden taas \nkääriytyessä hänen ympärilleen, hänestä tuntui ikäänkuin suojeleva \nhenki olisi tullut mukaan.\n\nLempeästi hän puhutteli isäänsä, mutta ei saanut vastausta. Uupumus ja \navaran meren rauha olivat raukaisseet sairaan miehen, ja hän oli \nnukkunut.\n\nMonasti Peter sytytti tulitikun ja katsoi kelloansa. Vihdoin se osoitti \nkolmea. Sitten tuli ankara tuulenpuuska ja hän näki rannikon. Hänen oma \nsydämensä riemastui nähdessään sen, sillä uhkaavan autiosta kalliosta \nlähtevän niemekkeen takana, mikä kohosi ison hirviömäisen pään lailla \nsatoja jalkoja yläpuolelle kalliota, oli suikale vettä, johon hän \nkerran tyynellä oli suunnannut veneensä, ja joka johti maihin päin \nkorkeitten kallioseinien ja paljaitten harjujen välitse noin puoli \nmailia aivan erämaan sydämeen, minkä hän juuri oli halunnut heille \npiilopaikaksi.\n\nSamassa tuuli lakkasi ja kirkastui. Taivaanranta jäi taakse ikäänkuin \nverho olisi vedetty sen eteen, ja noin puoli mailia takanaan hän näki \nliikkuvan esineen, mikä oli pysähdyttää hänen sydämensä.\n\nHetkeksi hän jäi paikalleen seisomaan jäykkänä ja tuskin hengittäen \nnähdessään tuon nopeaan lähestyvän aluksen. Sitten hän katsahti \nisäänsä. Donald Mc Rae ei ollut herännyt. Lyijynharmaa arpi kulki hänen \nsilmiensä poikki ikäänkuin tulikuuma rauta olisi polttanut hänen \nnäkönsä. Hänen kätensä olivat rakoilla, huulensa turvonneet, ja hänen \nniskansa ja olkapäänsä olivat naarmuja täynnä ja Simonin voitelemat. Ja \nsittenkin -- _hänen isänsä nukkui_. Kauhu tätä ajatellessa oli \ntukehduttaa Peterin, ja hänen sielunsa huusi kostoa niille, jotka \nolivat aikaansaaneet tämän. Hän kääntyi ja laski kätensä aseelle. Hän \nei enää peljännyt lakia eikä Aleck Curryä tai Carteria, vainukoiraa. \nEnsiksi hänen halunsa oli tappaa heidät. Ihmeellisen kylmäverisenä hän \nodotti, pitäen silmällä lähestyvää alusta. Sen ollessa kahdensadan \njaardin matkan päässä heistä hän otti aseensa käteensä.\n\nHän tähtäsi Aleckin selkään ja kohottaessaan kivääriään hän huomasi, \nCarterin ollessa peräpuolella ja Aleckin keskiosassa, veneen keulan \nolevan koholla vedestä. Tämä seikka se pelasti Aleckin, ja Peterin \nensimmäinen laukaus rysähti läpi veneen pari tuumaa vedenpinnan\nalle.  Hän ampui kaksi uutta laukausta. Seuraus oli melkein \nsilmänräpäyksellinen. Aleck Curry käännähti pois airoista, ja venhe oli \nmennä kumoon. Seuraavassa silmäräpäyksessä vikkelä Carter oli kutsunut \nAleckin peräpuolelle ja molemmat kyyristyivät sinne; heidän yhteinen \npainonsa kohotti ruhjoittunutta keulaa vedenpinnan yläpuolelle, sillä \naikaa kun Carter riisui yltään paitansa.\n\nLaukaukset herättivät Donaldin ja vaivalloisesti hän vetäytyi Peterin \nviereen.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi hän kääntyen Peteriin päin ja peitti sitten \nkasvonsa kädellään. \"Hyvä Jumala, en näe mitään! Peter, en näe!\" huusi \nhän.\n\nTuona elämänsä synkimpänä hetkenä Peter kiitti taivasta tuulesta, joka \ntäytti Simonin purjeen, ja siitä, etteivät Aleck Curry ja Carter enää \nampuneet. Hädissään valehteli hän isälle ampuneensa heinäsorsia. Hän \npuheli isälle arvellen, että menisi päiväkausia, ennenkuin hänen \najettuneet ja loukkaantuneet silmänsä voisivat nähdä. Donald ei nähnyt \ntuskaa Peterin kalpeilla kasvoilla. Hän hymyili iloisesti. Onnellinen \nääni oli ristiriidassa liikuttavan avuttomuuden kanssa.\n\nPeter koetti ylläpitää Donaldin hilpeyttä oma sydän tuskasta \nhalkeamaisillaan, sillä hän arvasi isän tulleen sokeaksi.\n\nKului tuntikausia, ja vihdoin Simonin vene lipui maihin illan \nhämärässä. Korkeitten, metsäisten harjujen ja rouhikkojen suojaaman \npoukaman hiekkarannalle Peter veti veneen maihin ja sytytti mukana \nolleen lyhdyn. Hän valitsi leiripaikaksi kallionkolon, jonka pohjalla \noli valkoista hiekkaa. Hän keräsi puuta ja sytytti tulen. Seetri- ja \nmäntynuotion keltaisessa loimossa hän huomasi omituisen muutoksen \nisässä. Donald Mc Rae ei näyttänyt sairaalta mieheltä. Hän seisoi \nryhdikkäänä ja hengitti syvään. Huulet hymyilivät, ja tyynesti siirsi \nhän Peterin paneman kääreen silmiltänsä.\n\n\"Vihdoinkin olemme kotona\", puheli hän. \"Ja aivan vieressäsi näen \näitisi.\" Sitten hän lisäsi: \"Älä pelkää, Peter. Hän on luonani joka \nhetki. Ja nyt hän on lähempänä.\"\n\nHän silitti Peterin päätä kuin entiseen aikaan ja puheli kuin olisi \nPeter ollut pieni poika.\n\nHarmain kasvoin istui Peter, silmissä kauhu. Donald Mc Rae oli palannut \nentisiin aikoihin, Peterin lapsuusvuosiin. Nykyisyys oli poissa. Vanhat \ntapaukset elettiin uudelleen. Ja Peterin täytyi seurata isää. Yhdessä \nhe jälleen kulkivat eräretkillään ja rakentelivat ilmalinnoja iltaisin \nistuessaan yksissä. Kaikesta tuosta Peter oli vuosikaudet uneksinut \nFive Fingersissä, mutta nyt nuo kuvat kauhistuttivat isän loihtiessa ne \nesiin mielipuolisen iloisena.\n\nPuolenyön aikaan isä nukkui. Peter käveli rannalle. Kaikkialla oli \nhiljaista, vesi oli tyyni, eikä kuiskaustakaan kuulunut metsästä. \nHiekka vain narskui askelten alla.\n\nKaikki hänen elämässään oli muuttunut. Maailma oli mennyt murskaksi. \nEilispäivä tuntui olevan suunnattoman kaukana. Five Fingers ei enää \nollut koti, ja Mona oli tällä hetkellä matkojen takana. Hänen sielunsa \ntotuttautui uuden elämän julmuuteen kapinoimatta, kyselemättä tietä, \nmitä oli astuttava.\n\nYksi ajatus oli järkkymätönnä hänen mielessään. Hän kuului nyt isälle. \nHän kulkisi nyt hänen kanssaan, hoivaisi häntä, suojelisi häntä \nraa'alta ulkomaailmalta, vaikka se maksaisi hänen oman elämänsä. Ei \nrakkaus Monaankaan voinut poistaa tämän vanhemman rakkauden \nvelvoitusta.\n\nTähdet vaalenivat. Peter palasi leiripaikalle ja tapasi isän kaivamasta \nhiekkaa. Hän sytytti nuotiota yöllisen tulen kekäleillä. Kuullessaan \nPeterin tulevan keskeytti hän työnsä, kohotti päänsä ja kysyi:\n\n\"Onko sinun nälkä, Peter?\"\n\nPolvistuessaan hänen viereensä tunsi Peter hänen puhuttelevan \npikkupoikaa, ei miestä. Yhdessä he tekivät nuotion.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesensimmäinen luku.\n\n\nYhdeksän päivää Peter isineen vietti jyrkkärantaisen poukaman kätkössä. \nDonaldin palohaavat paranivat ja voimat palasivat. Silmät olivat \nkirkkaat, mutta hän näki niillä vain hämärästi. Peter toivoi hänen \nmuistinsa palaavan voimien enentyessä, mutta se oli turha toivo. Päivä \npäivältä huomasi hän isän elelevän vain entisyydessä.\n\nYhdeksännen päivän illalla he läksivät vesille. Viidenkymmenen mailin \npäässä lännessä nousi Peter maihin valjussa aamuhämärässä ja poltti \nSimonin veneen.\n\nHeidän pakonsa pohjoista kohti alkoi toden teolla. Donald tiesi vaaran \nheitä uhkaavan ja puolisokeana kävi hän Peteriäkin valppaammaksi, mutta \nei nykyinen vaara, vaan entinen ajoi häntä eteenpäin.\n\nSitten huomasi Peter muutoksen isässä. Hän ei enää ollut niin \nvaruillaan. Hän unohti kaiken muun paitsi poikaansa ja oli onnellinen. \nTuo muutos tappoi Peterin mielestä viimeisen toivon hitusen Five \nFingersiin paluusta.\n\nHe samosivat eteenpäin. Alati varuillaan, pyssy joka hetki käden \nulottuvilla ohjasi Peter kulun luodetta kohti. Syksy tapasi heidät \nDubawnt-joen tienoilta ja syystalvi Thelonista. Täällä Peter möi \nkellonsa ostaen sijaan mokkasiinit, ansoja, huopia, jauhoja, sokeria, \nsuolaa ja teetä ja otti haltuunsa Hirvijärven lähistöllä olevan \nasumattoman tuvan. Koko talven hän piti ansoja metsässä.\n\nKevään ja alkukesän he olivat lakkaamatta liikkeessä, soluen koko ajan \netelää kohti. Elokuussa he olivat kulkeneet kaksi kolmannesta \nsuunnatonta ympyrää ja päätyivät Athabasca-järven eteläpuolelle \nleviäville kartoittamattomille alueille Cree-joen ja Mc Farlanen \nvälillä. Täällä laajojen soitten, salojen ja selänteitten keskellä \nPeter vihdoin arveli heidän olevan turvassa.\n\nHän huokasi helpoituksesta ja alkoi rakentaa asuntoa tummavetisen \npienen joen rannalle, laajat rämeet selän takana, rajattomat metsät \nedessä ja harjanteita molemmin puolin.\n\nSitä mukaa kuin hirsikerrokset tuvan seinissä ylenivät, kävi se \nDonaldille rakkaammaksi. Hän oli jälleen rakentavinaan vanhaa kotia, \njossa hän eli Peterin ja vaimonsa kanssa. Valmistuttuaan oli asumus \nviihtyisä, tuntui kuin olisi näkymätön, hyvänsuopa, elävä henki \nasettunut sinne asumaan heidän kanssansa. Monan rukoukseen oli \nvastattu. Isä oli palannut ja heillä oli rauhaisa tyyssija rakkaassa \nerämaassansa. Mona vain puuttui pienestä tuvasta.\n\nUskaltaisiko hän noutaa Monan tänne? Koko hänen sielunsa huusi häntä, \nja hän oli jo lähtemäisillään matkalle. Mutta varovaisuus tuli väliin. \nHän odottaisi kevääseen saakka. Jos Carter oli heidän jäljillään, \nilmestyisi hän siihen mennessä. Jos talvi kuluisi rauhallisesti, \nnoutaisi hän Monan luoksensa. Hetkeäkään hän ei epäillyt, ettei tämä \ntulisi.\n\nHelmikuun lopulla Peter läksi myymään turkiksia. Hänellä oli kaksi \nintiaanikoiraa ja toboggan [intiaanireki]. Donald jäi nykyisin usein \npäiväkausiksi yksikseen. Kauppapaikalta Peter toivoi palaavansa viiden, \nkorkeintaan kuuden päivän kuluttua.\n\nOli pakkanen. Puut paukkuivat ja lumi narisi jalan alla. Vielä kauan \nsenjälkeen kuin Peter oli hävinnyt näkyviltä Donald seisoi pienellä \npihamaalla katsellen valjakon jälkiä.\n\nPäivän mittaan Donald kävi levottomaksi. Vaikka taivas oli sees, ja \npäivä paistoi, tuntui hänestä tuvassa synkältä. Pimeän tullen hän ei \nsytyttänyt kynttilää, vaan istua kyyrötti nurkassa tuijottaen pimeään \npuolisokein silmin eikä nukkunut koko yönä.\n\nSeuraava päivä oli pilvinen. Ilma tuntui vaikealta hengittää. \nSalaperäiset varjot hiipivät tuvassaolijan ympärillä, ja hän koetti \ntavoittaa niitä käsin. Sadat kerrat mutisi hän Peterin nimeä. Sitten \nalkoi myrsky. Se puhkesi iltapuoleen, ja yöllä ulvoi blizzard \n[lumimyrsky]. Tupa heilui, tuuli ulvoi ja pieksi lunta akkunaan.\n\nDonaldille myrsky oli elävä olento. Siinä hyökkäsi hänen kimppuunsa \nkaikki se paha, jota hän oli vuosikaudet pakoillut.\n\nHän sytytti kamiiniin räiskyvän tulen ja kynttilöitä kunnes koko mökki \nloisti valoa. Sitten hän äkkiä säpsähti. Ääni kuului akkunan takaa, \nulvoi katolla, valitti ja vaikerteli ja häipyi tuulen mukana. \"_Peter\n-- Peter -- Peter_!\" kuului vain Peterin nimi myrskystä.\n\nDonald Mc Rae hyökkäsi ulos paljaspäin ja takitta.\n\n\"_Peter_!\" huusi hän. \"_Peter! Peter_!\"\n\nPeter oli hädässä. Hän oli myrskyn käsissä ja huusi isää. Hän oli \npalannut ja oli jossakin lähettyvillä pyrkien suojaan. Donald ei \nhuomannut jäätävän kylmää tuulta. Puitten välistä hän löysi Peterin \njäljet. Oksat pieksivät häntä kasvoihin, mutta hän ei huomannut sitä. \nHän kahloi polvenkorkuisissa nietoksissa ja huuteli Peteriä.\n\nLopulta hän oli varmasti kuulevinaan vastauksen. Hän lankesi lumessa ja \njäi makaamaan siihen pitkäksi aikaa. Sitten hän nousi, ja nyt hän oli \nselvillä äänen suunnasta. Hän tuli polun lähellä olevan rouhikkoisen \nkuilun partaalle. Sinne hän laskeutui, ja sieltä hän löysi \netsittävänsä. Hän polvistui lumessa kyhjöttävän olennon viereen \nvaikerrellen Peterin nimeä.\n\nDonald Mc Rae kantoi horjuvin askelin taakkansa tupaan. Hän avasi oven, \nja he vaipuivat molemmat lattialle. Donald painoi miehen pään rintaansa \nvasten, puheli hänelle helliä sanoja ja pyyhki lumen hänen tukastaan ja \nkasvoiltaan. \"Nyt sinun on saatava jotakin suuhusi!\" virkkoi hän \niloisena.\n\nHän laahautui kamiinin luo. Tuli valaisi hänen verettömät kasvonsa, ja \nsulava lumi tippui paljaalle kaulalle ja rinnalle. Tukka loisti \nvalkoisena, hengitys oli raskasta kulkien kuin sihdin läpi. Käpertynyt, \npaleltunut, tuulentaittama raukka hän oli, mutta kun hän kääntyi \nkamiinin luota katsomaan lattialla makaavaa miestä, oli hänen \nkärsineillä kasvoillaan iloinen ja onnellinen hymy. Hän oli pelastanut \npoikansa!\n\nHän nousi seisoalleen, ojensi kätensä ja yritti puhua. Sitten hän \nvaipui lavitsalle.\n\nLattialla makaava mies kohottautui kyynärpäittensä varaan. Hän oli \nollut kuoleman partaalla, ja sen varjo väikkyi yhä hänen silmissään.\n\nHän riisui kintaansa ja laahautui lattian poikki. Päästyään vuoteelle \nhän kiersi kätensä vanhuksen ympäri, joka oli pelastanut hänet.\n\n\"Sinäkö se olet, Peter?\"\n\n\"Niin.\"\n\nDonaldin sinertävät huulet hymyilivät.\n\n\"Eiväthän ne saaneet meitä kiinni, poika? Pääsimmehän pakoon --.\"\n\n\"Pääsimme, pääsimme.\"\n\n\"Eihän sinua enää palele?\"\n\nMiehen pää painui kunnioittavasti koskettaen melkein Donaldin rintaa. \nSe ei ollut Peterin pää. Eikä ääni ollut Peterin ääni, mutta vanhus oli \ntyytyväinen, kun hänen sormensa tapasivat oletetun Peterin käden. \nHetkisen he vaikenivat molemmat. Tuli räiskyi iloisesti uunissa ja \nkynttilät rätisivät ja lepattivat kuin nauraen ulkona riehuvalle \nmyrskylle.\n\nKolmeen päivään ei ainoakaan elävä olento voinut pitää puoliaan \nAthabascan seuduilla raivoavaa myrskyä vastaan, eikä ollut uskaltamista \nulos sitä seuraavan pakkasen kynsiin.\n\nKaksitoista päivää tuvalta lähtönsä jälkeen Peter oli paluumatkalla \nPipestonen luona.\n\nHän oli levoton nähdessään hirmumyrskyn jälkiä matkansa varrella. \nViimeisen vuorokauden hän matkasi nukkumatta silmän täyttä. \nPuolenpäivän aikaan hän saapui korkealle harjulle. Sieltä näki laakson, \njossa kotimökki oli mailin päässä.\n\nVasta nähdessään sinertävän savun nousevan tuvan savutorvesta \nrauhoittui hän.\n\nHän nauroi iloisena tullessaan lähellä olevalle lähteelle vievälle \npolulle. Siitä hän joisi sivumennessään ja kajahuttaisi sitten tutun \njoikunsa isälle.\n\nPolun viimeisessä mutkassa hän pysähtyi. Joku oli lähteellä. Hän vei \nkätensä suulle ja oli huutamaisillaan. Mies nousi ja tuli häntä kohti. \nHän oli pitkä ja laiha ja kulki kepin avulla hitaasti ja \nvaivalloisesti.\n\nPeter huudahti hämmästyneenä ja tarttui pyssyynsä.\n\n\"_Carter_!\" huohotti hän.\n\n\"Nimeni ei ole Carter\", vastasi mies. \"Kaksitoista päivää olen ollut \nPeter Mc Rae -- Donald Mc Raen poika.\"\n\nCarter oli pysähtynyt pyssynsuu rintaansa vasten. Hän ei koettanutkaan \nväistää sitä, katseli vain levollisena Peteriä silmiin.\n\n\"Ajoin teitä takaa ja loukkaannuin myrskyssä. Olisin menehtynyt ilman \nisäänne. Hän kantoi minut tupaan luullen minua teiksi. Nyt käsitän, Mc \nRae. Tiedän mitä olen tehnyt ja toivon, että vedätte tuosta \nliipasimesta. Ansaitsen sen.\"\n\n\"_Oletteko tehnyt pahaa hänelle_?\"\n\n\"Tehnyt pahaa hänelle!\" Carterin katse oli synkkä,. \"En. En -- \nkahteentoista päivään. Mutta siihenastinen riittääkin. Antaisin \nhenkeni, jos voisin korvata hänelle tekemäni pahan. Teidän sijassanne, \nPeter, _ampuisin_!\"\n\nPeter syöksi hänen ohitseen. Hän heitti kantamuksensa portaille ja \nastui sisään. Hän ei enää pelännyt Carteria. Toinen pelko valtasi \nhänet.\n\nCarter tuli ontuen jäljessä. Ovella paljasti hän päänsä ja seurasi \nPeteriä tupaan.\n\nPeter oli polvillaan lavitsan vieressä, jolla Donald lepäsi. Hän \nlevitti kätensä ja kätki päänsä isän povelle.\n\nCarter laski kätensä hänen olalleen.\n\n\"En ole ennen uskonut Jumalaan, mutta nyt uskon. Kaksitoista päivää \nisänne oli isänäni. Rakastin häntä. Ja jos hän olisi ymmärtänyt, olisi \nhän antanut minulle anteeksi. Jos te, Peter, voisitte sen tehdä, jos \nvoisitte sallia hänen jäädä isäkseni ja olla -- veljeni --\"\n\nHän tarttui Peterin käteen puristaen sitä lujasti ja silittäen toisella \nkädellä Donald Mc Raen kylmiä, elottomia kasvoja. \"Jumalan nimessä, \nsanokaa, että annatte anteeksi!\"\n\nVastaukseksi Peter puristi Carterin kättä. Hetken kuluttua tämä sanoi: \n\"Myrsky-yönä hän palellutti keuhkonsa. Eiliseen saakka olin levollinen. \nSitten tuli käänne -- äkkiä. Hän kuoli tänä aamuna, Peter, teidän \nkäsiinne. Ja hänen viimeiset sanansa olivat teidän ja Monan nimet.\"\n\nHuoneessa oli hiljaista molempien miesten polvistuessa kuolleen \nviereen.\n\n\n\n\nKahdeskymmenestoinen luku.\n\n\nPeterin tuloa ja hänen isänsä kuolemaa seuranneitten pitkien päivien ja \nviikkojen kuluessa tapahtui Carterissa ihmeellinen muutos. Poissa oli \nentinen säälimätön vainukoira, joka ei virassaan ollut koskaan tuntenut \nsääliä. Sijalle oli tullut uusi Carter, joka hiljalleen jätti \ntähänastiset tiensä.\n\nPeter tiesi hänen takavuosina olleen peljätyn kostonhengen. Monelle hän \noli avannut epätoivon mustan kuilun ja monta sidettä katkonut. Ei \nainoatakaan rikosta hän ollut antanut anteeksi, ja maailma oli ihaillut \nhänen toimiaan kuullessaan niistä.\n\nMutta viime aikoina Carter oli alkanut ajatella toisin. Hän huomasi \nolleensa virassaan liian innokas. Ja ajettuaan Peterin isän kuolemaan, \nvihasi hän itseään.\n\n\"Olen surmannut isänne\", sanoi hän suoraan Peterille. \"Vainosin häntä, \nkunnes hän sortui ruumiin ja sielun puolesta. Ja lopuksi hän hyväksyi \nminut pojakseen, ja rakastin häntä. Jospa vain olisin tiennyt! Jätän \nhenkeni käsiinne suuren erehdykseni hintana.\"\n\nKun raskas talvi oli lopussa, huomasi Peter, ettei voinut vihata \nCarteria. Hänessä päinvastoin nousi hiljalleen veljeydentunne tuota \nmiestä kohtaan, joka oli lopulta päätynyt heidän piilopirtilleen, ja \njoka hänen syvimmässä surussaan oli polvistunut hänen viereensä isän \njäisen haudan ääreen. Hän tunsi, että edesvastuussa ei ollut Carter, \nvaan koko järjestelmä -- laki ja sen oikeus vainota ja surmata.\n\nNyt, huhtikuun lopulla, he olivat kotimatkalla.\n\nKuudensadan mailin päässä heidän takanaan oli Pipestonen ja Mc Farlanen \nerämaa, minne ajojahti oli päätynyt, ja surullinen loppu seurannut.\n\nEdessäpäin, neljänsadan mailin mittaisten yhä synkempien metsien takana \noli Five Fingers.\n\nOli iltakylmä. He istuivat keltaisen koivuvalkean loimossa. Carter oli \npiirtänyt kartan tuhkaan.\n\n\"Viikko Jackson's Kneehen, toinen St. Joe-järvelle, siitä kaksi \nMaanselälle, ja sitten on Five Fingers silmäimme edessä. He ilostuvat \ntulostasi, Peter. Ja Mona. -- Toden totta on se mies onnellinen, jota \nodottaa Monan kaltainen tyttö matkan päässä\", puheli Carter.\n\n\"Olen ollut poissa kaksi vuotta\", virkkoi Peter. Se ajatus takoi \nlakkaamatta hänen päässään. \"Väliin minua peloittaa ajatella, mitä sinä \naikana on tapahtunut.\"\n\nCarter ei näyttänyt kuulleen. Hän tuijotti nuotion punaisiin \nkekäleisiin.\n\n\"Äitisi on ollut enkeli\", virkkoi hän sitten niin tyynesti ja \nodottamatta, että Peter säpsähti. \"Kun myrsky ja pakkanen sulki isäsi \nja minut mökkiin, ja hän piti minua poikanaan, kertoi hän äidistäsi \nmelkein kuin hän olisi vielä elänyt ja me olleet menossa hänen \nluoksensa.\"\n\n\"Hän on kuollut kaksikymmentä vuotta sitten\", sanoi Peter.\n\n\"Tiedän sen. Kuollut ja kuitenkin elossa. Tuskin voin uskoa vainonneeni \nDonald Mc Raeta vuosikaudet. Jos olisin ollut hänen sijassaan, olisin \ntehnyt saman rikoksen kuin hän. Hänhän oli oikeassa. Omaa äitiäni en \nmuista, mutta sinun äitisi kävi minulle todelliseksi ja läheiseksi \nnoina päivinä, kun hän oli -- ei voi sanoa hulluna -- se oli --\"\n\n\"Muistin menettämistä\", lausui Peter.\n\nCarter nyökkäsi. \"Niin. Sitä se oli. Mutta muutamat seikat hän muisti \nelävästi, -- entisyyden.\"\n\nHe vaikenivat.\n\n\"En saa tekemättömäksi, mitä olen tehnyt\", jatkoi Carter. \"Ainoa, millä \nvoin korjata erehdystäni, on auttaa sinua ja Mona Guyonia. Ja teidän \nkahden välillä, hänen ja sinun onnesi välillä on kolmas, tunnoton \nkonna, joka odottaa paluutasi.\"\n\n\"Tarkoitatko Aleck Curryä?\"\n\n\"Tarkoitan.\"\n\nCarter nousi ja suoristi pitkän, notkean vartalonsa nuotion loimossa. \nOhuet huulet olivat yhteenpuristetut hänen tuijottaessaan pimeään \nmetsään.\n\n\"Tunnoton! Tuo sana kuuluu oudolta suustani\", sanoi hän katkerana. \n\"Olin tunnoton, sydämetön lain puustavia totellessani. Mutta en ole \nkoskaan ajatellun naista Aleck Curryn tavoin. Hän möisi sielunsa \nsaadakseen Monan omakseen, vaikkapa vain lyhyeksi aikaa vapautesi \nhinnaksi. Olet menossa kotiin -- _lainsuojattomana_.\"\n\n\"Tarkoitatko, että joutuisin Curryn armoille?\"\n\n\"Tarkoitan.\"\n\n\"Ja että hän vaatisi vapaudestani maksun --\"\n\nPeter ei lopettanut, vaan nousi seisomaan ja katsoi Carteria suoraan \nsilmiin.\n\n\"Niin, osaksi itseltäsi, osaksi Monalta. Senvuoksi juuri olen koettanut \npidättää sinua palaamasta kotiin. Curryn setä on vaikutusvaltainen \nmies, ja Aleck on korpraali. Olen varma, että hän pitää asiasi ja \nsekaantumisesi isäsi juttuun omana tietonaan koettaen itse saada sinut \nkiinni. Olet vastustanut poliisia, ja laki on laki, varsinkin \nKanadassa.\"\n\n\"Hänellä on kaksi intohimoa, rakkaus Monaan ja viha sinuun. Sinä yönä, \njona olimme saada teidät kiinni paetessanne Five Fingersistä, tarjosi \nhän minulle tuhat dollaria ja setänsä suosion, jos olisin luovuttanut \nvangit hänelle.\"\n\nPeter puhui rauhallisesti.\n\n\"Jos olen jotakin velkaa, maksan sen. Ei Monalla eikä minulla ole \nmitään myytävää, eikä Aleck Currylla ole mitään, mitä haluaisimme \nostaa.\"\n\nCarter hengähti syvään.\n\n\"Jos katsot asiaa siten --\"\n\n\"Muutoin sitä ei voi katsoa.\"\n\n\"Curry ja minä olemme ainoat, jotka tiedämme asiastasi. Vähin, millä \nvoin hyvittää isällesi tekemäni pahan, on pitää se omana tietonani. Ja \nsen teen. Jos vain voimme tukkia Curryn suun --\"\n\n\"Sitä emme voi\", keskeytti Peter. \"Hän on vihannut minua siitä saakka, \nkun poikasina tappelimme Monasta. Hänen kostonhalustaan pääsen vain \ntappamalla hänet. Isäni takia olisin sen tehnyt. Olisin tappanut \nsinutkin, Carter, jollen olisi muutoin saanut häntä turvaan. Mutta \nitseni takia -- ei!\"\n\nCarter tarttui Peterin käteen. \"Sinussa on hyvä annos isääsi. Näen sen \npäivä päivältä selvemmin. Menen nukkumaan. Hyvää yötä!\"\n\nTottuneena varovaisuuteen nukkui Carter syrjässä nuotiovalosta. Hän \nhävisi pimeään metsään.\n\nMutta hän ei ajatellutkaan unta. Päiväkausia muuan ajatus oli kiertänyt \nhänen aivoissaan, ja tänään hän oli sen jo osittain ilmaissut \nPeterille. Hän tarkasteli nyt Peteriä. Ja nähdessään nuotion valossa \ntuon miehen kalpeat, herkät kasvot ja riutuneen olennon, jonka onnen \nhävittämisessä hän oli ollut avullisena, tuntui hänen sydäntään \nkouristavan ja henkeä salpaavan. Hän ei ollut koskaan rakastanut \nnaista, eikä omannut ystävää, mutta Peteriä kohtaan hän oli alkanut \ntuntea ystävyyttä. Se oli uusi tunne hänen kolkossa, ilottomassa \nelämässään, ja hän tunsi siitä jännitystä, kuten ennen rikollisten \ntakaa-ajosta. Hän mietiskeli Peterin tilannetta, julma hymy ilmestyi \nsuupieliin, ja hän mutisi itsekseen: \"Ei sinun, Peter, tarvitsekaan \nolla huolissasi. Arvelenpa, ettei Aleck Curry eikä laki sinua tavoita, \nei ainakaan mikäli minusta riippuu.\"\n\nAsia oli päätetty, ja Carter saattoi rauhassa nukahtaa.\n\nPitkän aikaa Peter istui nuotiolla. Koivuhirret paloivat, ja nuotio \nhiiltyi. Pimeys peitti leirin, ja Peteristä tuntui yksinäiseltä. \nHiilloksessa, johon hän tuijotti, leimahti näky toisensa jälkeen. Niin \nselvinä, että hän tunsi melkein ruumiillista tuskaa, kulkivat menneet \nvuodet hänen silmiensä ohi. Nuo vuodet olivat vieneet hänen \nlapsuutensa, hänen jumaloimansa isän, hänen unelmansa ja onnensa. Vain \nmuistot jäivät jäljelle kuin tuhka tulesta. Mutta tyynenä ja rohkeana \nhän ottaisi vastaan, mitä oli tulossa. Taistelu, ruumiillinen taistelu, \noli lopussa, ja hän oli menossa kotiin. Se oli hänen ajatustensa \npäätepiste, sitä ei edes itsesäilytysvaisto saanut häntä siirtämään. \nMikä odotti häntä perillä, sen sai kohtalo päättää.\n\nTässä kohtaa hän tunsi Monan vastustelun. Maailma oli laaja. Jos hän \nkätkeytyisi johonkin nurkkaan, tulisi Mona hänen luoksensa. Niin puhui \nvaroittava ääni, ja väliin tuo ääni tuntui olevan Monan.\n\nAamulla lausui Carter saman ajatuksen. \"Olet nähnyt kuinka laajalti \nmetsiä on. Mene pohjoiseen, Yukoniin tai Alaskaan. Saatan Monan \nluoksesi.\"\n\nPeter pudisti päätänsä.\n\n\"Olen nähnyt senkin, mitä merkitsee paeta tiheiköstä tiheikköön ja \nsuojella rakastettua olentoa. Se olisi Monan osa -- vuodesta vuoteen, \nloppuun saakka. Ja loppu tulisi kerran. Maksan mieluummin velkani ja \nelän loppuvuodet rauhassa.\"\n\nEnempää ei Carter koettanut taivutella häntä, ja he jatkoivat \ntaivallustaan kotia kohti.\n\nToukokuun puolivälissä he olivat St. Joe-järven ja Maanselän \nvälimailla, Five Fingers yhäkin sadankahdeksankymmenen mailin päässä.\n\n\"Kuljemme sen seitsemässä päivässä\", laski Peter.\n\n\"Jolleivat joet tulvi\", lisäsi Carter.\n\nKevät tuli sydänmaahan. Lehteen puhkeava palsamihaapa ja seetripuu \ntuoksuivat. Poppelinumput avautuivat. Muuttolinnut palasivat. \nRinteiltä, joille päivä heloitti, oli lumi sulanut, ruoho nousi \nkirkkaanviheriänä, ja kukat, jotka olivat nupulla lumen maassa ollessa, \navautuivat. Mahla juoksi katkenneista oksista. Ilma henki virkoavaa \nelämää, toivoa ja onnea.\n\nMolemmat kulkijat tunsivat heräävän kevään sykkivän ympärillään, mutta \nkumpikaan ei tuntenut iloa. Tulvivat joet estivät heidän matkaansa; he \nlaskivat viivytyksen tunneissa, sitten päivissä. Carter iloitsi, mutta \npeitti ilonsa. Hänen kasvonsa olivat viime viikkojen kuluessa käyneet \nlevollisiksi. Aivan erilaisiksi kuin entisen Carterin. Niitten tuikea, \nterävä, vaaniva ilme oli poissa. Silmistä loisti ystävyys Peteriä \nkohtaan.\n\nHe kulkivat muutamain vedenjakajaselänteitten yli, ja kahta päivää \nmyöhemmin, kesäkuun ensimmäisenä päivänä, tulivat he eteläisen \nrautatielinjan poikki ja leiriytyivät sen ja Superior-järven väliseen \nsydänmaahan.\n\nCarter teki vuoteensa tavallista huolekkaammin.\n\n\"Viimeinen yömme\", virkkoi hän. \"Huomenna sivuutamme ylänkömaan ennen \npimeää ja saavumme Five Fingersiin kuun noustessa. Etkö ole \njännittynyt, Peter?\"\n\nCarter hymyili ajatuksissaan.\n\n\"Antaisin loput elämääni, jos minua odottaisi Mona Guyonin kaltainen \ntyttö\", virkkoi Carter puoliääneen. \"Kummallista, etten ole koskaan \nsitä tullut ajatelleeksi kaikkina näinä vuosina. Mutta tästä puoleen \najattelen. Olen pahoillani -- monesta seikasta.\"\n\n\"Sanoit eroavasi toimestasi\", sanoi Peter katsellen synkkään erämaahan, \nmikä eroitti hänet kodista. \"Jos eroat, niin tule Five Fingersiin. \nOtamme kaikin sinut vastaan kuin kotiin. Ja Mona ja Josette ja Marie \nAntoinette pitävät sinusta, koska olit vilpitön ja autoit _meitä_.\nJa -- kuka tietää -- ehkäpä Five Fingersistä löytyy tyttö, joka --\"\n\nPimeästä Peterin takaa kuului yskimistä. \"Kun sinä sanot minua \nvilpittömäksi, tuntuu niin -- niin --.\" Pimeys peitti hänen kasvonsa. \n\"Hyvää yötä, Peter.\"\n\n\"Hyvää yötä\", vastasi Peter.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskolmas luku.\n\n\nKuten tavallista oli Carterin vuode varjossa. Hetken kuluttua hän jo \nnukkui siellä. Kuu nousi. Se valaisi nukkuvan Peterin Carterin \nnoustessa katsomaan kelloa. Oli vähän yli puolenyön. Hän nukkui \nuudelleen ja heräsi toistamiseen. Kuu oli poissa, oli pimeää, mutta hän \ntiesi päivän pian koittavan. Hän nousi ja hiipi varovasti \nleiripaikalta. Pimeys nieli hänet. Neljännestunnissa hän oli jo \nkaukana. Sitten hän hengähti. Päivä kultasi jo ylimpiä latvoja, ja pian \neroitti Carter polunkin. Hän sytytti tulitikun, katsoi kelloaan ja \nkompassiaan ja suuntasi kulkunsa suoraan etelään.\n\nIlman kantamusta hän kulki nopeasti. Tunnin tai parin kuluttua Peter \nsaisi tietää hänen livistäneen. Kun hän vain ehtisi ajoissa. Five \nFingersiin oli pitkä matka, ja Peter liikkui metsässä nopeasti ja \nvarmasti.\n\nCarterin kasvoille ilmestyivät entiset terävät, julmat juonteet. Hän \noli jälleen otuksen ajossa. Joelle tultuaan hän ei hukannut aikaa \netsiskelemällä ajopuita tai hirttä, vaan kahloi poikki vyötäröään \nmyöten jäisessä vedessä. Iltapuoleen tunsi hän Superior-järven raittiin \nhenkäyksen kasvoillaan. Aurinko painui alemma. Alkoi hämärtää. \nMetsätaival loppui, ja hän seisoi suuren järven kallioisella rannalla.\n\nHän tunsi riemua. Oli poikaa painella moista vauhtia erämaan poikki ja \nseisoa puolentoista mailin päässä Five Fingersistä! Siihen ei Peter \nkykenisi, vaikkakin liikkui tutuilla mailla.\n\nTihenevä pimeys haittasi lopputaivalta, ja Carter eteni hitaasti. \nTaivas oli sees ja tähtikirkas. Mutta tie oli kivikkoinen ja vaikea \nkulkea.\n\nKuun noustessa hän oli suuren, kaksisataa jalkaa korkean rantakallion \nluona, vajaan puolen mailin päässä Five Fingersistä.\n\nHän istahti ja katseli metsän takaa kohoavaa kuuta omituinen hymy \nhuulillaan. Hän oli uuvuksissa, vaatteet rikki ja märkänä. Vasta nyt \npäästyään kylän liepeille tunsi hän, kuinka väsynyt hän oli ja \nmillaista vauhtia oli tullut. Hän oli varmaankin useita maileja edellä \nPeteristä ja voi hyvällä syyllä hiukan levähtää.\n\nSilmät painuivat kiinni. Hän olisi nukkunut viidessä minuutissa, mutta \njoka kerta torkahtaessaan tempautui hän valveilleen. Viimein päätti hän \nnukahtaa viisi minuuttia -- ja nukkui puoli tuntia.\n\nKiven rapina herätti hänet. Hän kuuli raudoitetun kengän askeleet \nkalliolla. Hetkessä hän oli valveilla. Joku kulki kallion ohi Five \nFingersistä. Hän näki kulkijan varjon. Se näytti suurelta ja rotevalta \nja kulki raskaasti. Kuului yskäisy, ja pari askelta astuttuaan tulija \noli Carterin kohdalla tasaisella kalliolla. Carter nousi pystyyn. \nToinen pysähtyi. Kuu paistoi heitä kasvoihin. Carterin sydän hypähti. \nHänen ei tarvinnutkaan mennä Five Fingersiin saakka. Tässä tuli hänen \netsimänsä mies.\n\n\"Curry!\" tervehti hän.\n\nToinen tuijotti häneen epäröiden. \"Sinäkö se olet, Carter?\" hengähti \nhän. Hän tuli lähemmä lävistäen Carterin katseellaan. \"Taivaan nimessä, \nsinähän se olet!\"\n\nCarter näytti kuunvalossa kalpealta ja laihalta. Curry ojensi kätensä, \nmutta hän ei tarttunut siihen.\n\n\"Olen, minä se olen\", virkkoi hän kylmällä äänellä. \"Omituista, että \nsatuit tulemaan tästä, Curry. Olin juuri tulossa tapaamaan sinua.\"\n\n\"Oletko onnistunut?\" kysyi Aleck Curry kiihkeänä. Hän kumartui Carteria \nkohti, katsoi häntä, pienet silmät kiiluen ja suu raollaan kuin \nkoettaen lukea vastauksen toisen kasvoista.\n\nCarter ei pitänyt kiirettä. Silmissä ja huulilla karehti pilkallinen \nhymy.\n\n\"Olen, olen onnistunut\", sanoi hän vihdoin. \"Donald Mc Rae on kuollut, \nja Peter on vankinani.\"\n\nPuolta tuntia myöhemmin soi Five Fingersin pienen puukirkon kello \nilmoittaen isä Albanelin palanneen matkaltaan ja pitävän \njumalanpalveluksen huomenna, sunnuntaina. Yön hiljaisuudessa ääni \nkantautui halki metsien, hiipien joka notkoon ja sokkeloon.\n\nPeter kuuli sen harjujen väliseen notkoon ja pysähtyi. Se oli hänen \ntervetuliaissoittonsa kotiin palatessa.\n\nJa kalliolla kuulivat sen molemmat miehet välittämättä siitä.\n\nCarterin kasvot olivat kuin kiveen hakatut. Ja Aleck Curry oli kuin \nsuuri hyökkäämäisillään oleva gorilla.\n\n\"Jos se on totta -- tapan sinut\", sanoi Aleck.\n\n\"Se on totta\", sanoi Carter jyrkästi. \"Voisin kertoa sinulle koko \njutun, mutta et ymmärrä, etkä halua ymmärtää sitä. Olet lurjus ja \nlainpettäjä. Luulet Peterin kautta saavasi jonkunlaista valtaa Monaan \nnähden, mutta erehdyt. Ja sanon sinulle, että jos yritätkään ilmaista \nPeteriä tai käyttää hyväksesi tietoasi, menen ylimpään oikeuteen saakka \nja saat korvillesi. Kerron, kuinka yritit lahjoa minut ja sitten \nuhkasit. Kerron, mitä teit Jacques Gautier'n kotona Jumalan-järvellä. \nOlet mennyttä miestä, kun tuon päivänvaloon hirveät jälkesi. Kerron \nnuoren intiaanitytön kuoleman Arrowheadilla. Kerron --\"\n\nLause jäi kesken. Carter näki hurjan katseen Curryn kasvoilla ja \nsamassa he molemmat paiskautuivat kalliolle. Hän arvasi Aleckin aikovaa \nheittää hänet alas. Peter kulkisi pian tätä tietä Five Fingersiin. \nCarter tavattaisiin kuolleena. Peter olisi murhaaja! Se oli Curryn aie.\n\nHetkeksi varjosti pelko Carterin mielen. Päivällä hän oli nähnyt pienen \nmetsähiiren kärpän kynsissä; hän oli nyt metsähiiri. Sitten hän muisti \nPeterin ja Monan, ja kuinka he olivat lammella kaksi vuotta sitten \nlöylyyttäneet Curryn. Pelko kaikkosi samassa. Kamppailu kuoleman kanssa \noli hänestä aina ollut jännittävää, kiihoittavaa.\n\nHänen ylpeytensä palasi. Ei hän ollut metsähiiri, vaan kärppä. Ja Aleck \nCurry oli valtava peto, jolla oli arka paikkansa. Ja sen kärppä aina \nlöysi otuksestaan. Carter tunsi taistelevansa muittenkin kuin vain \nitsensä puolesta. Hän kamppaili kuolleen miehen puolesta. Hän kamppaili \nPeter Mc Raen puolesta. Ja hän kamppaili naisen puolesta.\n\nRautaköysinä kiertyivät hänen laihat käsivartensa Aleckin ympärille. \nOttelu jatkui hirvittävänä. Carterin ketteryys piti puolensa \nvastustajan jykevää voimaa vastaan. Miehet huohottivat, ja saappaan \nnaulat iskivät tulta kalliosta. Kuului tuskanparahdus Carterin \ntunkiessa peukalonsa Curryn silmään ja kuolemankorinaa tämän vääntäessä \nCarterin pään taaksepäin, niin että niska melkein taittui. Ja tuuma \ntuumalta taistelijat kierivät kallion reunaa kohti.\n\nTuntui sitten kuin yö olisi värissyt kauhusta. Musta pilvi meni kuun \neteen. Kun se vitkalleen poistui, oli kalliolla kahden sijasta yksi \nolento. Pitkän aikaa se maata kyyrötti siinä läähättäen, kömpi sitten \npystyyn, laahautui vaivalloisesti kallion yli ja hävisi tiheikköön.\n\nSaman kuun valossa Peter saapui tuntikausien perästä Five Fingersin \nrajamaille. Taivas oli sees, ja tähdet loistivat. Peter tunsi olevan \npuolenyön korvilla. Hän katseli alas laaksoon harjun laelta, missä ensi \nkerran oli kävellyt Monan kanssa poikasena. Alanteista huokuva leppoisa \nrauha tervehti häntä. Five Fingers nukkui. Ei näkynyt missään valoa, \neikä hän aluksi kuullutkaan mitään. Sitten kilahti kaukaa vanha, tuttu \nkarjankellojen hopeinen kilkatus ja kuului järven hiljainen hyminä sen \nloiskuessa kalliorantoihin.\n\nTuokion katseli hän laaksoon päin, mistä talojen synkät varjot \neroittuivat kuun pehmeässä valossa, mikä näytti olevan kudottu \nhienonhienoista kulta- ja hopealangoista. Peterin sydän löi kiivaasti. \nAlhaalla laaksossa oli Mona -- äänen kuuluvilla. Poikamainen riemu \nvaltasi miehen. Hänen teki mielensä joikua vallattomasti kuin ennen \npoikasena, huutaa Monan nimeä, ajaa hänet unestaan, kiljua niin paljon \nkuin jaksoi, että hän oli tullut takaisin. Hullu riemu värisytti häntä, \nmutta kurkusta kuului vain nyyhkytys.\n\nHän laskeutui alas rinnettä, ja eroitti Pierre Gourdonin talon. Sieltä \nhän löytäisi Monan.\n\nHän säpsähti ajatuksiaan. Jospa jotakin oli sattunut, _jotakin_ -- \nsairaus -- onnettomuus -- jos Mona oli poissa! Kaksi vuotta on pitkä \naika. Niitten vieriessä on voinut tulla muutoksia.\n\nHän oli kompastua ja pysähtyi äkkiä. Hän oli pienellä, vehmaalla \nniittytilkulla, jossa oli ollut Monan siilien hautuumaa. Uusia pieniä \nkumpuja kohoili siellä täällä. Muutaman tuoreen multaläjän vieressä oli \nlapio. Peter sieppasi sen kiihkeänä. Se oli _heidän_ vanha, \npoikkiteräinen lapionsa, johon Simon oli tehnyt rautaisen kädensijan \nsiilien jyrsimän puisen sijan. Mona oli Five Fingersissä! Hän oli \nelossa -- nukkui pienessä huoneessaan!\n\nPeter otti kantamuksen selästään ja laski sen tuoreen hautakummun \nviereen. Sitten kulki hän edelleen ja pysähtyi Monan akkunan alle.\n\nSe oli raollaan. Hän kuuli tuulen hiljaa leyhyttävän verhoa. Pelokkaana \nmainitsi Peter Monan nimen.\n\n\"_Mona_!\"\n\nVerho lennähti häntä vasten. Se näytti nauravan hänelle, antavan \nhänelle merkin akkunasta.\n\nPeter näki naulassa seinällä Pierren onkivapoja. Palatessaan myöhään \nsalolta oli hän sadat kerrat koputellut niillä Monan akkunaan. Ja Mona \noli heitellyt hänelle lentosuukkoja ja toivottanut hyvää yötä. Hän \ntarttui muutamaan vapaan ja naputti vanhan merkkinaputuksensa \nakkunaruutuun. Äkkiä heitti verho lepattamasta, ja Peter melkein kuuli \nsydämensä lyönnit sen takoessa kahden voimalla.\n\nHän naputti uudelleen -- tap-tap-tappeti-tap ja vetäytyi varjoon.\n\nJoku tuli akkunaan. Hän tunsi sen, mutta ei voinut nähdä suoraan päänsä \npäälle. Hän pysytteli syrjässä odotellen vastausta naputukseensa. \nTuossa tuokiossa hän astuisi kuunvaloon ja sitten --\n\nVerho lepatti jälleen. Monan huoneesta kuului liikettä, ja ovi avautui \nhiljaa. Kuului askeleita, kevyitä, nopeita, arkoja askeleita ja hoikka \nolento ilmestyi Pierre Gourdonin nurkan taitse seisten kuutamossa \nkasvot valkoisina ja vavisten.\n\nSe oli Mona. Sama Mona, jonka luota hän oli lähtenyt eilen -- kaksi \nvuotta sitten. Samanlainen hän oli, näytti vain pitemmältä ja entistä \nkauniimmalta.\n\nHän oli heittänyt pitkän vaipan hartioilleen, ja Peter näki sormien \npuristavan sitä kaulasta Monan koettaessa kuunvalossa etsiä naputtajaa. \nHetkiseen ei Peter voinut liikahtaa. Sitten hän koetti puhua astuessaan \nesiin varjosta takkuisena, rikkinäisenä ja pitkän erämaataivalluksen \nintiaanin-ruskeaksi paahtamana. Mutta huulilta kuului vain epäselvä \nhuudahdus. Mona näki hänet. Hetken hän huojui kuin pitkävartinen kukka \nPeterin tullessa häntä kohti. Sitten hän kirkaisi, niin että olisi \nluullut nukkuvienkin heräävän, ja tunsi Peterin käsivarret ympärillään.\n\nMona taivutti hänen päätänsä molemmin käsin taaksepäin. Silmät \nloistivat, ja huulet hehkuivat punaisina hurjista suudelmista. Mutta \nsitten synkistyivät hänen kasvonsa ja selittämätön hellyys äänessään \nkuiskasi hän Peterille.\n\n\"Peter, _tiedän_. Carter lähetti sanan -- isästäsi -- ja sinusta --\"\n\nHän painoi Peterin pään povelleen ja suuteli hänen tukkaansa.\n\n\"Vain sinä -- sinä ja taivas -- tietää, kuinka pahoillani olen.\"\n\nOli samoinkuin vuosia sitten metsänlaidassa, jolloin Mona oli hämärässä \nhiipinyt lohduttelemaan häntä. Hänen palattuaan kotiin ajatteli Mona \njälleen ensin hänen suruaan ja sitten vasta omaa onneaan. Painaen \npehmoiset kämmenensä hänen karheille poskilleen kertoi Mona Carterin \nlähettäneen hänelle tietoja erämaasta. Ja hän oli odottanut yötä päivää \nPeteriä.\n\n\"Carter lupasi tuoda sinut luokseni\", kuiskasi Mona, \"koska hän lopuksi \nsanoi ruvenneensa rakastamaan isääsi ja sinua.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenesneljäs luku.\n\n\nGourdonin talon varjoon oli laahautunut mies maaten siinä tummana, \nelottomana möhkäleenä. Peterin tultua akkunan taa hän tuskin oli \nuskaltanut hengittää ja muutti hiukan asentoaan rakastavaisten tullessa \nkuunvaloon. He olivat niin lähellä, että hän olisi yltänyt heihin \nPeterin onkivapaa lyhyemmällä kepillä ja kuuli heidän sanansa.\n\nSitten hän vetäytyi hiljalleen ulomma liikkuen varovasti kuin haluten \npysytellä piilossa. Hän kiersi nurkitse talon toiselle puolen ja vasta \nsiinä nousi seisoalleen. Hän oli kumarassa, paljain päin, hihat ja \ntakinrinnus repaleina. Kädessä hänellä oli jykevä keppi, johon hän \nnojasi kulkiessaan.\n\nHän koetti kiiruhtaa, mutta pääsi vain vaivalloisesti eteenpäin. \nSeuraavan talon varjoon hän jälleen pysähtyi hengittäen raskaasti kuin \nolisi suorittanut rasittavan työn. Asumus asumukselta hän kulki halki \nkylän ja painui poikki viheriän ahteen kirkolle päin. Sinne päästyään \nhän levähti pitkän aikaa puitten katveessa.\n\nIsä Albanelin kirkon ovet olivat avoinna yötä päivää. Mies astui \nkirkkoon sulkien oven jälkeensä salvalla. Hän hapuili eteenpäin kuun \nvalaisemia penkkirivejä pitkin ja avasi akkunan. Sitten hän löysi \nkellon nuoran.\n\nEi ikinä Five Fingers ollut herännyt kellojen soittoon sellaiseen kuin \ntänä yönä. Se ei ollut tavallista juhlapäivänsoittoa. Se ei ollut isä \nAlbanelin levollista soittoa, joka toivotti rauhaa ja ihmisille hyvää \ntahtoa, eikä se ollut alakuloista vainajien sielukellojen soittoa. Se \nkaikui hurjaa riemua, pauhaten hetkessä hereilleen joka sielun pienessä \nkylässä. Se kumahteli metsässä ja ponnahti takaisin harjuista ja \nkukkuloista monikertaisin kaiuin. Ihmiset heräsivät, syttyi valo sinne, \ntoinen tänne, ja kello jatkoi kumahteluaan, kunnes Five Fingersissä ei \nnäkynyt pimeää akkunaa.\n\nSilloin kellonsoittaja meni ulos pienen kirkon akkunasta ja hävisi \npuitten varjoon. Hän eteni hitaasti kuin vanhus tai uupunut ja katosi \nmetsän pimeyteen.\n\nPierre Gourdon tuli ensimmäisenä ulos paitahihasillaan ja paljain päin. \nHän tapasi Monan vieraan miehen syleilyssä ja työnsi heidät kiivaasti \nerilleen. Silloin hän vasta tunsi Peterin.\n\nHiukkasta myöhemmin juoksi Jame Clamart ulos. Ja hän alkoi toitottaa \nuutista Peterin tulosta. Sellaista melua kuin äskeinen hullu \nkellonsoitto ja hänen huutonsa ei oltu Five Fingersissä ikinä kuultu \npuolenyön ja aamuyhden välillä.\n\n\"Peter Mc Rae on tullut!\" huutaa kajautti hän. \"_Peter Mc Rae -- on -- \ntullut_!\"\n\nPeter Mc Rae oli palannut kahden vuoden matkaltaan, ja isä Albanel otti \nhänet kellonsoitolla vastaan.\n\nSitten tulivat Josette, Marie Antoinette ja Odette Clamart, joka otti \nPeteriä kaulasta, suuteli häntä ja itki ilosta.\n\nSitten astui Simon Mc Quarrie kuutamoisen aukean poikki. Hän katsoi \nPeteriä sanomatta sanaakaan, ja tuikeat kasvot nykivät omituisesti. \nMona pujahti hänen viereensä, ja Simon sulki heidät molemmat syliinsä. \nSamassa tuli isä Albanel ilon kyyneleet silmissään.\n\n\"Isä Albanel se soitti kelloja\", kuiskivat naiset hiljaa.\n\nJa vielä tänä päivänä Five Fingersin väki uskoo niin.\n\nMutta Peterin tulo-yönä isä Albanel ei ollut kumara eikä kulkenut kepin \navulla.\n\nKaikki oli Peteristä kuin kaunista unta ja sai hänet unohtamaan \nsurunsa.\n\nVasta jäätyään Simonin kanssa kahden kertoi hän isän tarinan.\n\n\"Eikö sinulla ole aavistustakaan siitä, minne Carter joutui?\" kysäisi \nSimon.\n\n\"Hän häviämällä hävisi. En ymmärrä miksi.\"\n\n\"Peter, kuka soitti kelloa?\"\n\n\"Arvelen isä Albanelin nähneen Monan ja minut\", virkkoi Peter \npunastuen. \"Hänhän kävelee usein kuutamoöisin.\"\n\nSimonin kasvoille ilmestyi hymy.\n\n\"Ei se ollut isä Albanel\", sanoi hän.\n\n\"Eikö?\" Peter katsoi häneen terävästi. \"Sitten se olitte te, Simon. \nNäitte meidät.\"\n\n\"En ollut. Nukuin kuin tukki. Mutta arvaan kuka soitti. Carter!\"\n\n\"Ei, se on mahdotonta. Ei hän olisi juossut luotani sentakia. \nSitäpaitsi --\"\n\n\"Lähden kirkolle! Tuletko mukaan?\" kysyi Simon.\n\nHe hiipivät metsänreunaa. Kirkon ovi oli lukossa.\n\n\"Lukittu!\" sanoi Simon. \"Sepä omituista.\"\n\nHe menivät akkunasta sisään ja tarkastivat kirkon, siellä ei ollut \nketään.\n\nSimon sulki akkunan. \"Jätämme kaikki juuri siihen kuntoon, jossa se oli \nhänen tullessaan.\"\n\nHe eivät puhuneet sanaakaan kotimatkalla. Kotona lausui Simon:\n\n\"Poika, mitä tapahtuneekin, älä muista, että Carter tuli pohjoisesta \npäin kanssasi ja juoksi sitten edellesi. _Unhoita se_. Valehtele, jos \nsiitä puhe tulee.\"\n\nAamulla Peter meni Monan luo. Hän kulki mielestään äänettömästi, mutta \nMonan silmät kirkastuivat, ja posket punastuivat hänen seisoessaan \naivan hiljaa hetken ovella, vaikka Mona oli selin touhuten keittiön \npöydän ääressä.\n\nMona oli sittenkin muuttunut. Hän oli pitempi ja niin paljon suloisempi \nkuin kaksi vuotta sitten. Carter oli oikeassa. Hän oli tarvinnut nämä \nkaksi vuotta kehittyäkseen täysikasvuiseksi naiseksi. Nyt hän oli Marie \nAntoinettea kauniimpi. Peter seisoi yhä hiljaa luullen, ettei häntä \nhuomattu ja katsellen kiiltävänmustasta päästä pienten jalkojen \nkantapäihin saakka.\n\nMonan posket punehtuivat yhä enemmän. Sitten hän käännähti äkkiä nauru \nsilmissään, ja Peter sieppasi hänet syliinsä ja suuteli niin hurjasti \nsilmille, suulle ja tukkaan, että hän oli tukehtua.\n\n\"Rutistat minut\", vastusteli Mona. \"Sinusta on tullut niin väkevä. \nSitten saat tukkani sekaisin ja olen laittanut sen niin suurella \nhuolella, koska on sunnuntai.\"\n\n\"Molemmat elämäni onnellisimmat päivät ovat olleet sunnuntaita\", sanoi \nPeter.\n\n\"Tämä on toinen, Peter.\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Entäs toinen?\" kysyi Mona ikäänkuin olisi unohtanut sen.\n\n\"Ensimmäinen sunnuntai, jolloin olin kanssasi kirkossa ja olit \nmielestäni valkoinen enkeli. Pitelin kiharaasi sormissani kun luulin \nettet huomannut.\"\n\n\"Siitä päivästä lähtien olen rakastanut sinua, Peter.\"\n\n\"Suutele minua!\"\n\n\"Sh-h!\" Mona vei sormen huulilleen. \"Josette-täti tulee. Minun pitää \njuosta takatietä ylös korjaamaan tukkani.\"\n\nJosette tuli keittiöön, jossa Peter hämmenteli pannukaakkutaikinaa.\n\n\"Mona jätti tämän haltuuni. Hän palaa heti.\"\n\nJosette hymyili hänelle ja poimi lattialta hiusneuloja.\n\n\"Olenpas ollut huolimaton\", virkkoi hän silmissä veitikkamainen ilme \npistäessään neulat tukkaansa.\n\nMona ja Peter kävelivät metsään päin. Kauniin niityn laidassa, jossa he \nennen olivat leikkineet, oli valmistumaisillaan oleva talo. Mona \ntarttui Peterin käteen:\n\n\"Pidätkö tuosta?\"\n\n\"Onhan se sievä, mutta --\"\n\n\"Se on minun!\"\n\n\"_Sinun_!\"\n\n\"Niin, minun. Ehkä minun ei pitäisi kertoa sinulle salaisuutta, Peter, \nmutta aion mennä naimisiin!\"\n\nOmituista, että ihmissydän saattoi nousta niin korkealle kurkkuun kuin \nPeterin nyt.\n\n\"Niin, katsos, kun Simon kuuli tulostasi ja arvasi, että tietysti heti \nnaisit minut, rupesi hän rakentamaan taloa ja antaa sen minulle \nhäälahjaksi. Annan sinunkin asua siinä. Enkö ole kiltti?\"\n\nPeter pysähdytti sanatulvan.\n\nMona katsahti ylös pelästyneenä.\n\n\"Et saa, Peter, et saa, Josette-täti katselee ja koko Five Fingers \nnäkee!\"\n\nMutta mikään ei voinut estää Peteriä puristamasta häntä lujasti.\n\nMuutamia päiviä Peterin tulon jälkeen löysivät Simon Mc Quarrie ja isä \nAlbanel verkolla ollessaan suuren kallion alapuolelta Aleck Curryn \nruumiin. Hän oli pahoin ruhjoutunut ja melkein tuntematon. Hän oli \nnähtävästi pudonnut kalliolta pimeässä.\n\nKolmen viikon kuluttua vihittiin Mona ja Peter. Sen päivän Five Fingers \nmuistaisi aina. Kesäkuu oli hehkeimmillään ja satakielet ja kerttuset \nlauloivat kirkon ulkopuolella.\n\nMuuanna elokuun iltana tuli Odette Clamart Quebecistä tulleen serkkunsa \nAdelen kanssa Monan luo, ja ilmoitti Simonin luona olleen vieraan \nmiehen.\n\n\"Adele tapasi hänet tullessaan, sai häneltä kukkia ja rakastui heti \nhäneen. Eikö olekin totta?\"\n\n\"Hän näytti niin jäykältä ja säikähtäneeltä aina, kun katsoin häneen, \nettä kävi säälikseni\", vastasi Adele. \"Mutta kiltti hän oli. Ja hänellä \noli niin -- vakavat -- surulliset kasvot.\"\n\n\"Pyh! Hän oli nälissään, Adele\", ilvehti Odette.\n\n\"Tuolla hän nyt tulee, kuka liekin\", virkkoi Mona katsoen avoimesta \novesta.\n\nVieras tuli Simonin ja Peterin keskellä. Mona säpsähti. Mies oli \nCarter.\n\nHän juoksi häntä vastaan ja hänen ystävälliset silmänsä nähdessään \nvieras hengähti ilosta.\n\n\"Sahan uusi isännöitsijä\", esitti Simon hieman mahtavasti Odettelle ja \nAdelelle. \"Olen laiskistunut ja hän tulee sijaan. Yllätys kai se on, \nvaikka olemme suunnitelleet sitä pitkän aikaa!\" nauroi Simon \nsalaperäisenä.\n\nKuului kellonsoittoa. Ja tällä kertaa soittaja oli varmasti isä \nAlbanel. Hän oli iloinen, ja yksinään kirkossa ollen hän nauroi kuin \npoika.\n\nSimon naurahti. \"Joku soitti kelloa Peterin tuloyönä. _Nyt_ se soi \n_teidät_ tervetulleeksi, Carter.\"\n\nMonan silmät kyyneltyivät. Peter puristi hänen kättänsä hellästi.\n\nSimon katsahti pohjoiseen, jossa valkoisia pilviä kokoontui vihertäväin \nharjujen ylle.\n\n\"Tulee sade\", virkkoi hän. \"Haistan sen ilmasta. Se tulee yöllä.\"\n\n\"Vilja kaipaa sitä\", sanoi Peter.\n\n\"Ja eniten kukat\", lisäsi Adele katsahtaen Carteriin.\n\n\"Niin -- kukat ja metsät\", nyökkäsi tämä.\n\nMona ja Peter läksivät kotia päin ja Mona iski silmää Odettelle. Tämä \ntarttui Simonia hihasta. \"Tulkaa pois!\" kuiskasi hän kääntäen selkänsä \nCarterille ja serkulleen.\n\nHetkisen seisoi Carter avutonna. Sitten seurasivat he Adelen kanssa \nMonaa ja Peteriä.\n\n\"Pidättekö kukista, Adele-neiti?\"\n\n\"Rakastan niitä!\"\n\nOvella tarttui Mona miestänsä kädestä.\n\n\"Sehän oli loistava ajatus! Luuletko ehtiväsi suudella minua hyvin \nvikkelästi ennenkuin he tulevat?\"\n\n\"Varmasti\", vastasi Peter ja suuteli häntä.\n\n\n\n"]