Margareeta

MARGAREETA

Historiallisia kertomuksia I

Kirj.

SANTERI INGMAN [Santeri Ivalo]

Porvoossa, Werner Söderström 1898.

SISÄLLYS:

Margareeta. Erämaan asutus. Kristillinen järjestys penkkisijoista. Käräjillä.

MARGAREETA.

I.

Pelottavan rajuksi oli kevättulva paisunut Tornionjoessa. Talvi oli ollut tavattoman luminen ja myöhäksi oli ehtinyt kevätaika, ennenkuin ilmat lämpenivät. Mutta silloin suvesikin yhtäkkiä, helteisesti paahteli päivä lumista luontoa ja sulatti parissa päivässä ohkasiksi syvät nietokset. Rymisten ja kohisten oli joesta lähtenyt jää, kapeat kosket eivät olleet ehtineet yhdellä kulauksella nielasta telien tungeskelevaa joukkoa, vaan olivat ne rannoille patoutuneet ja yhä kaventaneet ärjyvät uomat, ja joensuussa oli merenjää vielä hievahtamatta paikoillaan vankkana vastamuurina. Vaan vasta jäitten lähdettyä se oli jokivarren tuntureilta ja metsistä ja suomailta tulvahtanut vihasena virtana jokea kohden tuo sulaneiden nietoksien vahva vuo. Jokainen puro oli joeksi paisunut, jokainen oja puroksi, jossa tulvavesi kohisten kulki ja myötään reunoja laajenteli. Alavat suomaat muuttuivat järviksi, joissa metsät saarina töröttivät, nouseva vesi puhkasi kankaiden poikki uusia uomia jokilaaksoon päin ja itse jokilaakso, sen reunaiset lehtimetsät ja rantaniityt ja multaäyräät muuttuivat yhdeksi ärjyväksi, valkosena vaahtoavaksi seläksi, joka alaspäin tunki niin valtavalla voimalla, että vuorten puristamilla, ahtailla koskipaikoilla rannat edestä repeilivät ja kalliot käännähtelivät ja halkeilivat, ja yli peninkulmain alojen kuului veden pauhaava ryske.

Niin kulki tulva jokea pitkin, yhä kiihtyen kulussaan jokaisen puronsuun kohdalla. Se tempasi uurtamiltaan hiekkarannoilta mukaansa juurineen suuria puita, kaateli honkia ja katkoi näreitä, vyörrytti paksuja pinta-aloja maata ja kivikkoa matkaansa ja huuhteli likasen kellertävänä korkealta kallioisia rinteitä ja soljuja suopetäjiä, puski poikki kuivien kangasmaiden ja herätteli ahoilla nukkuvat kontiot pesistään. Niin nopeasti se nousi tuo tulva, että tuskin ehtivät metsän elävätkään sen alta pakoon. Se saapui lappalaiskylän kohdalle, kohosi joen äyräälle ja syöksähti kylään ja juosten saivat lappalaiset ylisillään, lapsineen, poroineen ja koirineen, karata harjanteille ja tunturien rinteille ja hitaimmat juoksijat ennätti sittenkin ärjyvä vuo. Lappalaiset näkivät asuntojensa ja kala-aittainsa kallistuvan ja heilahtelevan ja vähitellen nousevan jonkun vihasen aallon hartioille, huimaa vauhtia viedäkseen virrassa alaspäin. Muutamat koettivat venheisiin pelastaa tavaroitaan ja ruokavarojaan, viedäkseen niitä mukanaan turvallisemmille ylänkömaille, vaan ennenkuin he ehtivät lepikon läpi saapua kankaalle, oli virta jo repässyt heidän ruuhensa pyörteeseen, vienyt sen alaspäin ja viskannut sen murskaksi ensimmäiseen kosken kallioon. Ja huutoa ja valitusta kaikui siitä syystä lappalaisten kyläin kohdalla keskellä tulvan tohisevaa kohinaa.

– Veden valtijat ovat vimmoissaan, ne hukuttavat alleen koko maan! huusivat hätääntyneet pakolaiset.

Tulvasilla rannoilla heidän noitansa tekivät taikojaan ja pyörähtelivät haltioissaan vihasten kuohujen äyräällä, uhraten niille noitakalunsa ja kalleutensa, niiden vimmaa siten vaimentaakseen. Vaan heidänkin oli siitä väleen syrjäydyttävä, juostava yhä ylemmäs, pakoon luonnon leppymätöntä kiihkoa.

– Sitä ei lepytä enää mikään, se nielee meidät väkisin, kiljuivat he avuttomina, hereten tempuistaan.

Alaspäin ehätti vain hillitön, raivoava tulva, levittäen tuhoa askeleihinsa, alaspäin joen suuta kohden. Täällä se näytti hätää ja kiirettä jokiahteen vakinaiselle, suomalaiselle asutukselle, jonka korkeille rantatörmille rakennettuja taloja se jo uhkaili. Venehuoneet ja nuottakodat pyyhkäsi virta kuin lastut mukaansa ja tapaili yhä ahnaampana tupia ja töllejä. Alavammista taloista olivat asukkaat jo paenneet pois ja ylemmissäkin oltiin varuillaan joka hetki lähtemään. Mutta katsastettiin sentään vielä: jos merenjää jokisuulta lähtisi liikkeelle, aukaisisi ehkä tulvalle väljemmälti tilaa ja joki pääsisi laskeutumaan. Vaan paljo toivoa siitä ei enää ollut.

Suensaaren törmältä, jokisuulta, oli tulva aamuhämärissä Kauppilan vauraasta talosta ihmisten apuun ehtimättä kiskassut matkaansa vanhan saunan ja, mikä pahempi oli, suuren tavara-aitan, johon pirkkalaisten talviset veronahat olivat yhteen koottuina ja jossa ne odottivat meren aukenemista ja Tukholmalaista laivaa päästäkseen kauppatavarana siirtymään maailman markkinoille. Synkkäkatseisena seisoi nyt veden äyräällä Kauppilan tarkka isäntä, luoden vihasia silmäyksiä ärjyvään veteen. Hän oli juurikään poikineen saanut kiireen vilkkaa vetästyksi suuren silakkavenheensä, jota aallot jo olivat hyväilleet, ylemmäs törmälle, vaan huolestuneena hän katseli, että kauanko se kestää siinäkään, vesi kohoo myötään, siirrähtelee silminnähtävästi rantaa ylöspäin, eihän siitä enää ole kuin puolenkymmentä askelta itse pirtin seinämälle – ja väleen se sen hyppää!

Kauppilan isäntä puristeli nyrkkiään seisoessaan siinä venheensä kupeella ja muistellessaan, kuinka koko pitkän talven saalis oli siinä yhdessä ryskeessä mennyt kuohujen kuiluun. Ja hän kohotti nyrkkinsä yli uhkaavan aallokon temmellyksen lahden takana olevaa kunnasta kohti, jossa oli paikkakunnan ensimmäinen puukirkko ja pappila, joita niitäkin jo tulva mielitellen kierteli, ja hänen kasvoissaan vilahti vihan keskestä vahingoniloakin, kun hän puolittain itsekseen, puolittain pojalleen virkahti:

– Helisemässä se olet sinäkin suippoharja siinä, mutta syytä itseäsi, mitäpä tänne laittausitkaan meidän rannoillemme. Sinun vikaasi se onkin tämä vedenvaltojen viha, sinun vuoksesi meitä nyt ahtolaiset ahdistelevat.

Poika, alulla toistakymmentä oleva, mutta rotevakasvuinen ja miehevä, pyörähti kummissaan isänsä puoleen ja kysyi:

– Tuonko papin vuoksi, isä? Mutta onhan se hiljainen ja nöyrä mies.

– Miehestä vähät, vaan koko hänen kujeensa, koko kirkkonsa, ovat meille turmioksi. Siihen ovat jo ennen suuttuneet metsänhaltijat ja maahiset, – minkä verran tässä on viime vuosina saatu metsänriistaa entiseen nähden? – ja nyt äytyvät kaikki vedenkin valtijat. Ja vielähän tuo kirkkokin tuossa menisi, onhan se ollut siinä jo isänikin aikana ja onhan tuohon jo totuttu, mutta kun nyt sen vaikutuksesta kaikki elämäntavat ja toimetkin muuttuvat, ja miehiltä menee miehuus, niin – hyi hitto! – kummako se on, jos siihen luontokin suuttuu. Vaan vieköön vesi pellot ja myllyt, puhdistakoon kaikki, talot ja kirkot ja pappilat, kunhan edes siitä pirkkalaiset pääsisivät ymmärtämään, että tässä on jouduttu hullulle tolalle, ja oppisivat taas panemaan arvoa entisiin toimiinsa ja isäinsä kunniakkaaseen valtaan näillä pohjoisilla mailla.

Poika ei voinut oikein seurata isänsä ajatuksenjuoksua. Hetken kuluttua hän kysäsi:

– Kuinka kirkko ja pappi ovat pirkkalaisten valtaa vähentäneet?

– Kuinka! Katso noita peltoja ja niittyjä, jotka nyt puolittain veden vallassa kylpevät, mitä täällä pirkkalaiset nykyjään toimivat? Maata myyräilevät ja kuokkivat multaa ja karjalainen viepi meiltä sillävälin yhden lappalaiskylän veronalaisekseen toisensa perästä. Onko se miesten kuntoa? Ja onko täältä käyty ryöstöretkillä Ruijassakaan kymmeniin vuosiin? Se se on kaikki tuon papin vikaa. Rakastakaa rauhaa, huutelee hän joka pyhä ja viikonkin varrella, jättäkää retkeilyelämä ja sorto... Hyi häpeätä, kun menee miehiltä luonto! Ei, Osmo, elä sinä koskaan liiaksi rupea kuuntelemaan pappien puheita, elä tottele heidän houkutuksiaan, kuinka imeläsuisina he pakissevatkin. Anna papin olla siinä missä hän on, eihän häntä täältä kumminkaan mihinkään saa, vaan itse kulje sinä omia teitäsi eläkä päästä luontoasi pehmenemään, muuten et ole omakaan isäntäsi, vaan jäät riippumaan akoista ja luonnon valtojen oikuista.

Ukko vaikeni ja katseli taas hetkisen temmeltävää, kellertävää aallokkoa. Kääntyi sitten jo törmälle päin, vaan tarttui sentään vielä veneeseen kiinni.

– Kiskastaan vielä kappaleen ylemmäs, näet, vesi nousee yhä.

Osmokin kävi veneeseen kiinni. Vaan samassa hän pysähtyi ja osotti hämmästyneenä kädellään ylemmäs joelle. Ja hän tarttui isänsä käsivarteen huudahtaen:

– Katsokaa, isä, katsokaa, siellä riippuu ihminen hongan kyljessä!

Isäkin terästi katseensa Osmon viittaamaan suuntaan joelle, jossa virta kuljetti mukanaan suuria puita, kokonaisia lepikkorypäleitä, juurineen kiskottuja näreitä ja tasalatvoja petäjiä. Siinä joukossa lipui verkalleen suuri kelohonkakin, milloin sukelluttaen virran painosta päätään syvälle laineikkoon, milloin taas pulpahtaen veden ponnahuttamana korkealle ilmaan. Sen kyljessä, kahden oksan väliin puristautuneena, näkyi omituinen, nahkapeittoinen olento.

– Ihminen tosiaankin, matki jäyhä pirkkalaispäällikkö, katsellen puuta, joka oli tulossa alaspäin jotenkin läheltä rantaa. – Se on lappalaiskakara, liekö henkeäkään enää.

– Isä, työnnetään venhe vesille, pelastetaan tuo raukka!

– Venettäkö tuohon kuohukkoon..., kannattaisikohan...? tuumi isä, vaan oli samassa jo poikansa avuksi tarttunut kiinni venheen keulaan ja yhdessä he sen työnsivät alas väkevään virtaan. Ketteränä hyppäsi Osmo airoihin ja voimakkaasti huopaamalla ohjasi isä raskasta alusta pyörteiden keskelle. Huimasti painoi virta alaspäin, Osmo ponnisti voimainsa takaa, vaan hitaasti päästiin eteenpäin.

– Heretään pois, tuumi isä, – muuten ei päästä rantaan takaisin.

– Ei, nyt lähenee honka tuossa virran polvessa, kas noin...

Isä piteli venhettä kohallaan, sillaikaa kuin Osmo asettui keulaan, käydäkseen käsiksi oksain notkossa tirppavaan olentoon. Se oli lapsi, lappalaispeskiin puettu, eikä siinä enää elonmerkkejä näkynyt. Siihen Osmo iski kiinni, vaan niin lujalle oli se puristautunut hongan runkoon, että poika sitä pari kertaa turhaan koetti kiskasta irti. Vaan hän ponnisti uudelleen, riuhtasi vielä kerran ja jo sai hän viskatuksi venheeseensä poronnahkaisen käärön, – noin kymmenvuotiaan tytön, joka oli aivan tönkkä ja hengetön. Vaan kiire oli taas tarttua airoihin, hän heitti saaliinsa venheen pohjalle ja rupesi rivakasti soutamaan takasin rannalle päin, josta vene kelon mukana oli kauas loitonnut. Mutta sepä ei enää ollutkaan helppoa työtä, nuoret jäntereet saivat yli voimainsa riuhtoilla ja kaiken väkensä täytyi isänkin panna huoparimeen, ennenkuin maihin päästiin, eikä sittenkään päästy kuin paljo alapuolelle varsinaisen valkaman.

– Minkä elukan te sieltä saitte? kysyivät ihmeissään akat, jotka olivat rientäneet törmälle katsomaan isännän äkillistä veneretkeä ja vaikeaa paluuta.

– Tuossa on saalis, viekää tupaan, siellä koettakaa, vieläkö tuohon koteutuu henki, puhui Kauppilan isäntä hengästyneenä ja hiukan häpeissään, ruveten sauvomaan venettään ylös sen varsinaiseen valkamapaikkaan.

Vaahdoten kohisi vesi tulvaavassa joessa, kuljetellen alas latoja ja turpeita ja kelohonkia. Joki nousi vielä puolille päivin, nousi uhkaavana ja ärjyvänä, vaan silloin murtuikin vihdoin merijään sitkeä salpa joen suulta ja nuo vihaset, viljavat, keväiset kuohut pääsivät vähitellen soljumaan ja leventeleimään meren avaraan, tyynnyttävään helmaan. Ja vähinerin saivat taas rannatkin entiset muotonsa, järvet valuivat pois niittymailta ja leppyneinä laskeusivat veden vihaset vallat lepoon.

II.

Hieromalla ja lämmittämällä koetettiin tulvaveden kourista korjattua tyttöä kauan virvotella ja vihdoin palasikin henki ja verttyivät jähmettyneet jäsenet. Hän avasi verkalleen suuret silmänsä ja katseli kuin kummissaan ympärilleen ja se oli Osmosta niin hauskaa, että hän ilosta hypähteli vuoteen vieressä. Mutta kauan makasi siinä tulvalta temmattu saalis liikahtamatta ja äänetönnä, ikäänkuin itsekin vielä epävarmana, elikö hän vai oliko kuollut. Eikä hän sittenkään, kun siitä pian aivan terveeksi toipui, osannut tehdä oikein selkoa, kuka hän oli ja mistä hän oli ja miten hän oli joutunut tulvavirrassa vierivän hongan rungolle. Hän muisti vain, että hän kotimökissään, jossa hän oli maannut vanhempainsa ja siskojensa seurassa, oli yöllä äkkiä herännyt meluun ja hätähuutoihin ja kylmä vesi oli silloin jo tunkenut ovesta sisään lattialle. Huutoja ja kirkunaa oli kuulunut koko kylästä, ylisillään olivat ihmiset kahlanneet vedessä ja hän itse oli äitinsä jälestä juossut ulos ja seisonut siellä jääkylmässä vedessä, kunnes he pääsivät erääseen venheeseen, jolla kyläläiset olivat koettaneet pelastautua ylemmäs rannalle. Hän oli pelännyt ja vavissut, sillä miehet olivat huutaneet ja naiset itkeneet. Eivätkä he maihin päässeet, virta oli imassut heidät nieluunsa ja kauvan oli venhe kulkenut sen mukana alaspäin, notkuen ja vavahdellen kuohuissa. He olivat kulkeneet erään vaahtoavan koskenkin alle ja hengissä olivat siitä päässeet, vaikka venhe olikin puolillaan vettä. Mutta sitten se oli jysähtänyt virrassa poikkitelon lipuvaan honkaan, oli kallistunut, kaatunut...

Eikä hän muuta muistanut.

Lapin kielellä hän näitä kertoi ja Kauppilan väki arvasi hänen olevan jostakin niistä jokivarren kalalappalaisten kylästä, jotka tulva oli hävittänyt. Ja siksi koetettiin niistä tiedustella, mistä sellainen tyttö oli kateessa, vaan selvää ei saatu. Toisista kylistä oli tulva lakassut kaikki eläjät, toisista oli kokonaisia rantalappalaisten perheitä hukkunut, ei kukaan tullut tätä orpolasta omakseen perimään. Ja silloin päätti Kauppilan isäntä, että olkoon talossa kotiorjan arvossa, johan tuo tuosta pian kasvaa, jotta ruokansa ansaitsee.

Vaan Osmo, joka tytön pelastamisen luki omaksi ansiokseen ja siitä syystä häneen tarkemmin huomionsa kiinnitti, katseli häntä usein ja kauan, eikä voinut olla ihmettelemättä, ettei tyttö ollut niiden tavallisten lappalaislasten näköinen, joiden hän oli nähnyt typykkinä ja pyöreinä kierivän törmillä ja tanhuvilla lappalaiskylissä käydessään; tämä oli paljo valkosempi ja solakampi ja hipiä oli hieno ja silmässä oli outo, kirkas kiilto, joka häneen kuin tenhoten vaikutti. Ja hän kysyi usein tytöltä, kun tämä vähän heidän kieltään oli oppinut:

– Oletko sinä oikea lappalainen!

– Mitä lie sekulia, ilveilivät toiset, Osmon huomioita todistellen, kun tyttö itse oli ääneti. Mikä on nimesi?

– Leila.

– No ka, nyt olet siis Kauppilan Leila!

Niin jäi löytölapsi elämään pirkkalaispäällikön vauraaseen taloon Tornion jokisuussa. Ja hiljaisena hän siellä eli, oloonsa tyytyen. Sillä ei hän osannut ketään ikävöidä eikä kaivata, hän oli yhtäkkiä kuin siirtynyt toiseen maailmaan ja mielestään parempaan maailmaan. Sillä niin suurta ja muhkeata oli siellä kaikki, siellä oli hänestä enemmän valoa ja lämpöä. Olihan täälläkin poroja ja koiria ja jousia ja verkkoja ja niinkuin entisessä kodissaan saattoi hän täälläkin istua kuuntelemassa käen hilpeää kukuntaa ja kaakkurin kaukaista valitusta. Mutta tavat olivat toiset, ihmiset erilaiset. Hän ei täällä enää kuullut puhuttavan seitoista eikä noitarummuista eikä pyhistä karsikoista, vaan sen sijaan muista hänelle oudoista asioista. Ihmeellisintä hänestä kumminkin oli, kun hän toisinaan naisten pakinoista kuuli sanoja semmoisia kuin Neitsyt Maaria ja Vapahtaja ja kun hän tavantakaa näki ihmisten juhlapukuisina soutavan lahden taa, jossa menivät korkeaan huoneesen ja kumarsivat. Näistä ihmeistä hän väliin kummissaan kyseli Osmolta, joka hänelle oli tuttavallisimmaksi käynyt, vaan ei tämäkään osannut niitä selittää...

– En tiedä, enkä välitä, vastasi Osmo lyhyeen. – Eikä niistä pidä kenenkään paljo välittää, se on vain turmioksi, siitä maahiset ja veden vallat suuttuvat, niin on isä sanonut.

– Vaan Neitsyt Maaria, kuka on hän?

– Kuka hänet lie nähnyt, ei kukaan, tuon papin kujeita...

Kyseli Leila vanhemmiltakin ihmisiltä, vaan nekin vain vastasivat, että "tuo pappihan tuon tarkimmin tiennee, siltä kysy". Vaan kävellessään yksin aholla ja paimennellessaan Kauppilan karjaa mietti Leila itsekseen noita kummia kuulemiaan ja hän tunsi oudon aavistuksen sydämmessään. Ja niitä miettiessään unehtui hän usein niin kauaksi istumaan kivennykyrälle ahon laitaan, että lehmät pääsivät häneltä vesisuohon sorkkimaan ja toiset katosivat kuulumattomiin salolle. Vaan itsekseen hän päätteli, että hänen pitää kerran tuolta mustakauhtanaiselta mieheltä, jota ne papiksi sanovat, käydä kyselemässä tarkempia tietoja, muuten hänen mielensä ei saa rauhaa.

Vaan Leilan ei tarvinnut käydä lahden takana pappia puhuttelemassa, pappi tuli itse hänen luokseen Kauppilaan, tuli ja puhui hänelle kummallisia sanoja, joita hän ei ymmärtänyt, mutta jotka hänen sydäntään väräyttelivät. Tämän innokkaan kirkonmiehen oli näet tapa vuosittain keväisin kerätä ympärilleen lähiseudun kastamattomia suomalaisia ja lappalaisia lapsia, joille hän opetti kristinopin alkeita ja jotka hän sitten, kun nämä olivat tätä ruvenneet ymmärtämään, kastamalla kirkkoonsa vihki. Tähän joukkoon pääsi Leilakin, pari vuotta Kauppilassa oltuaan, mukaan. Hän kulki kesäkauden joka ilta lahden takana pappilassa kuulemassa tuota uutta oppia, joka hänen herkässä sydämmessään löysi niin hedelmällisen maan, ja syvälle papin sanat hänen mieleensä painuivat. Ja vähitellen tuli Neitsyt Maariasta ja Vapahtajasta ja kaikista kirkon korkeista pyhistä hänen yksityiset ystävänsä ja hänen hiljaisten mietteidensä tuttavalliset, ainaiset esineet.

Vaan kun hän lahden takaa palasi, mielessään muistellen niitä kauniita asioita, joita hän oli kuullut, sattui usein, että hänet Osmo kutsui avukseen rantaan hankavitsoja vääntämään taikka toverikseen kiikkumaan tanhualle pystyttämäänsä keinuun. Ja mielellään hän sinne juoksi ja hänen sydämmensä riemuitsi reippaan pojan kanssa riskatessaan ja kuunnellessaan hänen iloisia juttujaan, ja silloin unehtuivat hetkeksi pyhät neitseet ja rukousnauhat. Ja hilpeä oli hänen naurunsa ja mielensä kevyt. Vaan jos Osmo silloin sattui virkahtamaan, että mitä sinä tuolla lahden takana viitsit joka päivä juosta papin loruja kuulemassa, silloin häneltä nauru tyrehtyi ja sydän sykähti ja mieltä tuntui kouristavan. Ja hän pakeni ääneti pois ja piilousi yksinäisyyteen ja itki, vaikkei hän tiennytkään miksi.

Vaan eräänä syyskesän sunnuntaina toimitettiin sitten lahden takana, lepikkoisessa kirkkorannassa, pakanalasten juhlallinen kastaminen, ja Leilakin oli siinä mukana. Kuoripojat veisasivat ja kirkkaana kajahti papin harras messu, ja tarkkaavaisena seisoi kansa siinä ympärillä. Löytötyttökin, joka ei tiennyt suvustaan eikä vanhemmistaan, sai nyt holhoojakseen lempeän pyhän neitsyen, joka jo hänen ystävättärekseen oli muuttunut, sai ristin ja rukousnauhan ja vihityllä vedellä valeltiin hänen vaalakka päänsä. Ja hänen entinen nimensäkin muutettiin, hän ristittiin nyt kasteessa Margareetaksi, valtakunnan hallitsevan kuningattaren kaimaksi.

Mutta Osmo, joka isänsä rinnalla oli kasteen aikana seisonut ylempänä törmällä ja tyytymättömänä katsellut koko toimitusta, hän kutsui tyttöä edelleenkin Leilaksi, se nimi oli hänestä kauniimpi ja tuttavallisempi.

III.

Tämä kaikki tapahtui siihen aikaan, jolloin voimakas kuningatar Margareeta hallitsi kolmea pohjoista maata, Tanskaa, Norjaa ja Ruotsia, johon Suomikin ja Lappi kuului. Tämän kuningattaren yliherruuden tunnusti siis sekin Pohjanlahden perukka, jossa asusti liikkuvaa, osaksi kaupustelevaa, osaksi sotaisaa, retkeilyelämää viettävä Pirkkalaiskansa, vaan vielä näihin aikoihin olivat nämä kaukaiset seudut varsin höllillä siteillä liitetyt suureen unioonivaltakuntaan ja tämä tarmokas, vapaudestaan arka metsäläiskansa nautti jokisuissaan sangen laajaa itsenäisyyttä. Eipä ollut edes varmaa tietoa, mihin valtakuntaan nämä seudut kuuluivatkaan, rajoja ei ollut missään ja tehdyt sopimukset olivat epävarmat. Niinpä kiistelivät Pohjanlahden perukan ja Lapin omistamisesta toiselta puolelta Ruotsi ja Norja ja toiselta Nowgorodin valtakunta, joka näihin aikoihin ulonti alueensa Jäämerelle, ja sillävälin niitä ei hallinnut kumpanenkaan; pirkkalaiset pitivät omaa herruuttaan näillä mailla ja lukivat veronalaisikseen alamaisiksi kaikkien lappalaiskyläin asukkaat aina Jäämereen saakka. Senverran he kumminkin Ruotsin ylivaltaa tunnustivat, että vuosittain maksoivat tämän maan hallitsijalle pienen veron oikeudestaan saada verottaa ja alamaisinaan pitää lappalaisia. Tämä vero, sekä katoolinen kirkko ja papisto, joka vähitellen ja verkalleen näihin aikoihin yhä juurrutteli valtaansa näillä mailla, olikin ainoa side, mikä yhdisti pirkkalaiset unioonimaihin, Ruotsin hallinnollinen vaikutus ei sinne sen suoranaisemmin tuntunut. Pirkkalaiset viettivät vapaata, omintakeista yhteiskuntaelämää niiden jokien suistoissa, joiden varsilla heidän alamaiset elivät, ja isännöivät itsenäisinä alueitaan Iijoelta Uumajaan saakka. Heillä oli omat päällikkönsä, joiden johdolla he vuosittain tekivät laajat verotusretkensä lappalaiskyliin, usein kyllä ulontaen nuo hiihtomatkansa niinkin etäälle, että he joutuivat Vienanpuoleisten karjalaisten veroalueille ja alituisiin riitaisuuksiin ja verisiin kahakoihin näiden kanssa. Ja toisella taholla he taas, Jäämerellä liikkuessaan, törmäsivät yhteen norjanpuoleisten, Halogalannin, pikkuruhtinasten kanssa ja istuttivat näihin taikamaisen pelon Kainuun kansaa kohtaan. Noista ristiinkäyvistä verotusmatkoista, noista tiheistä erämaankahakoista oli seurauksena, että tuhkatiheään tehtiin tuhoavia kosto- ja ryöstöretkiä maanselän ylitse; vuoroin hyökkäsivät Pirkkalaiset hävittäen Vienan rannoille, vuoroin karjalaiset Pohjanlahden jokisuihin.

Näihin hävitysretkiin olivat Tornionkin pirkkalaiset, joiden päällikkö Kauppila oli, vanhastaan tottuneet, eivätkä he koskaan illalla maatapannessaan voineet olla varmoja, ettei vainolainen yön aikana hyökkää heidän kyliinsä kylvämään tulta ja verta. Heillä oli aina aseensa hiottuina vuoteen kupeella, vartiat heidän kylissään valvoivat kuin sotaisassa leirissä eikä heidän sopinut milloinkaan haikailla rientää nuotanvedosta suoraan tappeluun. Ja talvisille retkille lähtiessään kulkivat he aina niin suurissa miesjoukoissa, että he koska tahansa saattoivat vastustaa eteen sattuvaa vihollista ja pistäytyä noutamassa saalista Vienan kylistä, milloin niin miellytti. Siitä oli heidän elämänsä muuttunut hetken elämäksi, siitä oli heidän luonteensa repäsevää, huoletonta ja hilpeää, siksi heitä oli vaikea totuttaa vakinaiseen asutukseen ja säännölliseen viljelykseen.

Vaan nyt olivat kumminkin ajat moniaita vuosia olleet rauhallisemmat, torniolaiset olivat talvihiihdoillaan tyytyneet niihin saaliisiin, joita lappalaisilta perivät, eivätkä olleet venäläisetkään uskaltaneet tulla heidän vaurastuvia yhteiskuntiaan hätyyttämään. Se oli saattanut pirkkalaiset kiinnittämään huomionsa maanviljelykseen ja muihin rauhallisiin elinkeinoihin, joihin papisto heitä kehotti, vaikka kyllä vanhemmissa pirkkalaisukoissa ja muissakin kiihkeämmissä miehissä levoton retkeilijäveri ja seikkailijaluonne vaikeasti taipui tällaiseen veltostuttavaan tupaelämään. Ne ensi vuodet, jotka tulvaveden tuoma lappalaistyttö vietti Tornion pirkkalaisten päällikön talossa, olivat siten olleet rauhan vuosia eikä hän toisenlaisista ajoista tiennytkään mitään. Hän kuuli kyllä puhuttavan ryöstöretkistä ja kostoretkistä, vaan niiden merkitystä ei hän ymmärtänyt.

Hiljaisia olivat pirkkalaiskylässä varsinkin pitkät talviset päivät, jolloin kaikki miehiset miehet olivat syksystä kevääseen poissa talvihiihdoillaan ja jolloin vaimot vain pankoilla vääntelivät värttinöitään ja puhteita pitkään nukuttiin. Margareeta tottui silloin olemaan paljo yksin, istumaan omiin, hiljaisiin mietteihinsä vaipuneena jossakin syrjäisessä sopessa, josta hän kuin hämärän läpi vain näki toimivain riennot ja puuhat. Siellä hän vietti ikäänkuin omaa, erikoista elämäänsä seurustellen niiden uusien ystäviensä kanssa, joihin pappi hänet oli tutustuttanut ja joista hän unelmissaan ja mietteissään loi kuvat ja muodot ja joita hän puhutteli kuin omaisiaan. Sitenpä hän usein uneksi painavansa päänsä jumalanäidin pehmeään helmaan ja oli tuntevinaan, kuinka tämä hänen hiuksiaan hiveli. Mutta toisinaan hänet valtasi omituinen pakko kuulla muiltakin enemmän näistä ystävistään, ja silloin hän hiihti lahden yli pappilaan, jossa pappi hänen kysymyksiinsä vastasi ja häntä neuvoi ja opasti.

Tätä omaa erikoiselämäänsä jatkoi hän kesäisinkin, paimenessa kulkiessaan ja lempiahoilla levätessään. Ja vielä sittenkin, kun hänet paimenentoimesta siirrettiin muihin kotoisiin töihin koska hän toisinaan liiaksi unhotti sarvipäänsä – oli kuin joku olisi houkutellut häntä sinne yksinäiselle aholle ja sinne hän aina piiloon juoksi, kohta kuin töiltään jouti, ja usein hän siellä iltaan myöhäseen viipyi. Ihmiset hymähtivät näille hänen yksinäisille retkilleen, vaan antoivat hänen vapaasti lymyillä: tuolla orpotytöllä oli nyt kerran oma luontonsa ja omat haaveensa, liian ujo hän näytti olevan muitten ikäistensä kanssa pelihtimään, siksi olkoon yksin.

Harvoin häntä toisten lasten leikeissä nähtiinkin. Toisinaan hän kyllä kuin kadehtien pysähtyi nurkan taa katsomaan, kun nämä äänekkäinä ilkamoivat ja iloisina juoksivat tanhualla tai jokiahteella, ja mieli hänellä silloin teki mukaan, teki niin, että silmä sameni ja hentonen jalka vapisi. Vaan hän ei mennyt, tuntui kuin jokin olisi häntä pidättänyt ja huoahtaen hiipi hän yksinäisyyteensä. Väliin vain kun Osmo, hänen tuttavin kasvinkumppalinsa, juoksunsa lomasta tuli rajuna tempasemaan hänet leikkiin, antautui hän täydellä innolla siihen, oli hilpeä ja vallaton ja ketterin koko joukosta ja törmä helähti hänen iloista nauruaan, kun hän valtoinaan kentällä kisaili. Ja hänen silmässään oli säteilevä kiilto ja hänen poskillaan paloi puna ja hänen mielessään pulppusi riemu. Ja ihmetellen, melkein kateellisina, virkkoivat toiset tytöt:

– Kas lappalaiskakaraa, kun elpyy ja verttyy!

– Mihin unehtui nyt risti ja rukousnauha?

Siitä kävi Margareeta kohta araksi ja rupesi hiipimään pois. Vaan sattui silloin väliin, kun he venhevalkamassa karkeloivat, että Osmo viskasi hänet venheeseen ja työnsi venheen virtaan, itse perään istahtaen, ja viiletti koskea alas. Silloin vasta huimaava ilo oikein täytti tytön mielen, hän veden kuohuja katseli ja laskijan varmaa kättä, eikä hän ensinkään peljännyt, vaan turvalliselta tuntui ja autuaalta.

Vaan tytöt rannalla hokivat:

– Kas lappalaiskakaraa, kun liehakoi! – Jo unehtui pyhä neitsyt mielestä, kun Osmo vähän pääsi kierittelemään.

– Mihinkäpä se pääsee luonnostaan hänkään!

Mutta kun he taas maihin pääsivät, juoksi tuo pistopuheiden haavottama tyttö törmälle kuin vainoojaa pakoon, juoksi piennarta myöten metsän rintaan, juoksi metsäpolkua kauas salolle ja sydäntä ahdisti ja itkua teki kurkku. Ja hän heittäysi sammaleiselle mättäälle ja itki, kuin suurta ilkityötä katuen. Vaan vasta, kun hän oli vielä kauemmas juossut korpimaalle ja kankaalla kyyneleensä kuiviin itkenyt, palasi rauha hänen mieleensä ja hänestä rupesi tuntumaan kodikkaalta entisten ystäväinsä, mielensä hiljaisten mietteiden, seurassa.

Kuta vanhemmaksi hän eli, sitä enemmän hän yksinäisyyttä haki ja sitä paremmin hän suljetuissa tuumissaan viihtyi. Yhä harvemmin hän muitten kanssa seurusteli, Osmokin oli jo ruvennut miesten mukana talviretkillä kulkemaan. Ja hänestä tuntui, että hän pääsi yhä lähemmäs niitä henkiä, joista pappi oli hänelle niin kauniisti puhunut ja joista hän itselleen oli kuvat muodostanut. Hänelle oli tullut tavaksi istua iltakausia kivellä korven tiheimmän kuusikon liepeessä ja katsella latvain välistä siintävää taivasta ja kuunnella kuiskivaa huminaa, tuulen oksia heiluttaessa.

Tämä korpi oli hänelle jo tuttava koti ja noita latvain kuiskeita hän kuunteli kuin kotoisia tarinoita. Niistä soi ikäänkuin sanoja ja säveleitä, väliin kuin juhlallisia saarnoja ja messuja, väliin taas kuin tuttavallista supatusta. Ja vaikka hän ei noita kuiskeita osannutkaan selittää eikä tulkita, nautti hän niitä kuunnellessaan, sillä niissä oli hänestä ystävällisyyttä ja lempeyttä, kehotusta ja rohkaisua. Niillä tuntui noilla äänillä olevan joku erityinen tarkotus ja siksi koetti hän niitä yhä hartaammin ymmärtää; joka päivä hän niitä olikin yhä selvemmin ymmärtävinään, ne kävivät yhä vakuuttavammiksi, yhä tuttavallisemmiksi, yhä viettelevämmiksi. Se on pyhä neitsyt, joka hänelle noin kehtolaulun tapaan kuiskii, siitä oli hän varma...

– Mutta mitä, oi mitä, tahdot pyhä äiti mulle sanoa, – niin hän aina huolestuneena huokaili, – milloin opetat minut selvästi puheesi ja tahtosi oivaltamaan?

Ja suru mielessään hän yön lähetessä käveli yksinäisestä pyhätöstään, tuota kysymystään hän kotiin kulkiessaan aprikoi ja sitä hänen mielensä hautoi, kun hän aittaansa hiivittyään vuoteelleenkin nukahti.

Vaan hänen mielensä ei masentunut. Hän oli varma, että hän kerran vielä oli tuon huminapuheen ymmärtävä ja se hänen uskoaan vahvisti. Noista kuulemistaan ei hän voinut kenellekään kertoa, ei kukaan olisi häntä käsittänyt, kotiväki olisi vielä entistä enemmän pilkannut lappalaistyttöä, jolla oli omat, kummalliset kuulonsakin. Kirkkoherralle hän joskus oli ruvennut kertomaan noista retkistään, vaan tämä oli käskenyt hänen vain rukoilla ja tehdä työtä ja säännöllisesti paastota. Ja siksi hänen yksin täytyi haaveitaan hautoa, siksi hänen oli salattava toiveensa ja aavistuksensa ja poveensa kätkettävä mielensä laineiset huolet ja itsekseen hiljaa sydämmessään koetettava niitä selventää, ja odotettava ratkaisun hetkeä.

Ja vuosia kului. Tyttö kasvoi immeksi, kauniiksi, korkeakasvuiseksi immeksi, jota pirkkalaisnuorukaiset mielihyvällä katselivat, vaan joka ei heidän helliin silmäyksiinsä vastannut, paeten arkana imarteluja ja hyväilyjä. Ja pirkkalaispojat virkkoivat toisilleen:

– Hän on korea tyttö, vaan vähän löylyn lyömä! – Ja se on vahinko, siitä saisi muuten hyvän emännän.

Vaan Osmo nyökäytti veitikkamaisesti päätään, virkkoen:

– Malttakaahan pojat, vielä se siitä kesyttyy, kunhan hänen aikansa on tullut.'

Vaan tyttö ei kesyttynyt, yhä aremmaksi kävi. Eräänä suvisena sunnuntaina oli hän ollut kirkossa ja toisten sieltä jo lähdettyä yksin vielä jäänyt polvilleen makaamaan jumalanäidin kuvan eteen. Kun hän sieltä vihdoin yksin palasi, oli kylän väki tapansa mukaan keräytynyt jokiahteelle kisailemaan ja pojat koettivat viittoa häntäkin sinne mukaansa; tuokioksi hän jo pysähtyikin katselemaan, kuinka hilpeältä näytti juhlapukuinen joukko ja kuinka ylpeästi uusi vaskivyö kimalteli erään rotevan nuorukaisen uumeilla. Vaan samassa hän hytkähti, jatkoi kiireesti matkaansa ometan taitse ja kesannon poikki metsänrintaan, josta hän omaa polkuaan kiirehti tutulle aholleen. Hänen mielensä oli tavallistakin raskaampi tänään ja hervotonna hän mättäälle viskausi ja nukahti heti siihen päivänpaisteiselle sammalelle. Ja unissaan oli hän odottavinaan neitsyt Maarian soutavan luokseen lahden takaa; sieltä soutikin venhe, vaan pyhää neitsyttä siinä ei ollut, siinä oli nuorukainen, uumeillaan Osmon uusi vaskivyö ja tuohipääpuukko...

Hän heräsi, säikähti omia syntisiä mielikuviaan, jotka estivät häntä kyllin hartaasti kiinnittämästä mieltään sen suuren arvotuksen selvittämiseen, jossa hän tunsi elämänsä kaihotun salaisuuden kätkeytyvän. Vaan samassa hän tunsi lohdutustakin ja iloa. Hän kuuli näet taas korpikuusten tuttavallisesti humisevan ja nuo kuiskeet tuntuivat tänään niin omituisen selvä-äänisiltä, että hän melkein niistä saattoi erottaa äänteitä ja sanoja ja rohkasevia kehotuksia. Hän tunsi varmasti hyvien henkien liitelevän ympärillään, vaan niiden tarkotusta, niiden käskyjä, hän ei vieläkään voinut oivaltaa. Ja taas valtasi tuska hänen mielensä, hän koetti pinnistää kaikki aistinsa, jännittää koko henkensä herkkyyden, ymmärtääkseen noita outoja sanoja; hän väänteli ristityitä käsiään, hän lankesi polvilleen ja kätki päänsä sammaliin ja rukoili, hän kohotti kyyneleiset kasvonsa taivasta kohden ja rukoili, rukoili hartaasti:

– Pyhä neitsyt, kallis jumalanäiti, mitä, oi mitä tahdot mulle sanoa? Minä tunnen sinut luonani, oi, minä ymmärrän kyllä, että sulla on mulle annettava käsky, viesti tai nuhde, vaan minä en tahtoasi tajua. Pyhä neitsyt, auta minua, minä olen niin tyhmä, niin oppimaton, niin syntinen; vaan jos mulle luottamuksesi aijot antaa, avaa kuurot korvani... Kuiskaa selvemmin, kuiskaa kuultavasti...

Hän rukoili kauan, kyyneleet valuivat verestävistä silmistä ja poskilla paloi tuskan ja kiihkon puna. Hän rukoili niin hartaasti, että hänen voimansa herpausivat, polvensa väsyivät ja käsivartensa vaipuivat alas. Ja taas hän siimalleen laskeusi sammaleiselle kalliolle, maaten siinä kuin horroksissaan. Vaan korpikuuset tyyneesti humisivat.

Niin kului hetki.

Vaan latvat heilahtivat ja humina kiihtyi ja selvemmin soi korpikuusten ääni. Silmällään makaava tyttö luki siitä jo yhtäjaksoiset, tajuttavat, lempeät sanat:

– Kotiisi, Margareeta kotiisi! Siellä kuulet käskyni, tajuat tahtoni. Kotiisi, Margareeta, kotiisi!

Yöksi oli vaihtumassa kesäinen ilta, korkeimpia latvoja vain kultasi päivä ja painui pian niidenkin taa. Varjot kankaalla kävivät tummiksi, metsä musteni ja sekeinen taivas oli kelmeä. Silloin nousi neitonen sammaleiselta kalliolta, nousi kirkastetuin, kiitollisin kasvoin, mieli vahvistuneena ja varmana ja sydämmessä tyyneys ja onni. Ja kiirein askelin lähti hän kävelemään salolta kylää kohden. Tuttu oli polku, pimeässäkään ei hänen jalkansa horjahtanut ja juosten paransi hän vauhtiaan, kuta lähemmäs kylää hän joutui. Sillä olihan hän menossa aukasemaan elämänsä arvoitusta.

Jo kuumottivat vainiot aukenevasta metsästä ja etäämmältä siinsi joen kuultava pinta. Vaan tyttö pysähtyi, kääntyi, katsoi ympärilleen, katsoi, oliko hän kulkenut harhaan...

Sillä mikä oli tuo paikka? Hän ei nähnyt taloa jokiahteella, ei riihtä pellon kupeella, ei omettaa, ei saunaa törmän rinteellä. Mutta paksu savu tuprahti häntä vastaan ja kun sen tuuli viskasi syrjälle, näkyi sillä paikalla, missä talo oli ollut, laaja, hehkuva hiilos, josta tuuli aina toisinaan leimahutti liekin korkealle ilmaan hiiltyneiden hirsien lomitse. Arastellen astui tyttö lähemmäs. Mustana törötti kiuvas, talo oli palanut poroksi, porona olivat kaikki ulkohuoneetkin. Ja siltä näytti, kuin olisivat kaikki asukkaatkin samaan nuotioon palaneet, sillä elävän ääntä ei kuulunut mistään, kaikki oli autiota ja kuollutta.

Peljästyneenä, horjuvin askelin, lähti Margareeta kiertämään talon raunioita. Jokipuolella, hiiltyneiden kekäleiden välissä, näki hän talon ruotiukon kuolleena makaavan, kyljessä ammottava haava ja hiiltyneestä lihasta lähti katkera käry... Kauhistuneena pakeni Margareeta rantaan. Venheet olivat poissa teloilta, vesirajassa makasi hieho, jolla oli keihään haava lapaluiden välissä, ja latki raukeana vettä, katsellen rukoilevilla silmillä yksinäistä kulkijaa...

Missä muu karja, missä koirat, missä ihmiset kaikki? Tapetutko, poltetutko nekin, vai ovatko paenneet naapuritaloihin? Hän katseli pitkin ahdetta ylöspäin: talojen paikoilta näkyi yöpimeässä leimahtavan sammuvia rovioita ja punasilta hehkuvia hiiloksia ja säkeniä tupsahti aina toisinaan sakea rypäle syyskesän tummennutta yötaivasta kohden. Vaan luonnossa oli kaikki äänetöntä ja kuollutta; ainoastaan kaukaa kylänpäästä kuului väliin joku koira pitkään, surumielisesti ja haikeasti ulvahtelevan.

Hätä valtasi orpotytön mielen, sanomaton tuska ja hätä.

– Sitäkövarten, – niin kuiskasi hän autiolla törmällä, – sitäkövarten käskit, Jumalanäiti, minun kiirehtiä kotiini, että näkisin kaiken tämän hävityksen kauheuden, kuolon kamalan kuvan, että yksin jäisin yöksi seisomaan tähän raunioiden ja raatojen keskelle, yksin poltettuun ja autioon kylään. Sitäkövarten, että jo toisen kerran tuntisin itseni aivan orvoksi ja yksinäiseksi autiossa maailmassa.

Ja hän mietti, että kenties se ei ollutkaan Jumalanäiti, joka hänelle korpikuusesta oli kuiskannut, ehkä ne olivat samat pahat manalan vallat, jotka tämän hävityksen olivat toimeenpanneet ja ilkkuneet hänen herkkyydelleen. Margareeta vapisi, sillä hän epäili, hän pelkäsi. Ja hän kaipasi lohdutusta. Hän olisi tahtonut rukoilla, vaan hän ei voinut koota ajatuksiaan siinä savuavain raunioiden keskessä. Ja hän lähti juoksemaan, juoksemaan pakoon; ja juostessaan hänelle tuli mieleen, että hänen oli paettava kirkkoon ja siksi hän lähti yöpimeässä kiertämään lahden pohjan kautta vastaiselle rannalle. Pyhässä huoneessa tahtoi hän kysyä jumalanäidin neuvoa, tiedustella hänen tahtoaan, hurskaalle opetusisälleen tahtoi hän kertoa kaikki kuulonsa ja huolensa ja saada lohdutusta ja suojaa.

Läähättäen läheni hän vihdoin kirkonmäkeä, jonka rinteellä pappila sijaitsi. Vaan hän ei löytänyt pappilaa, se oli poissa, poltettu sekin. Ja kun hän nousi mäelle, ei kuumottanut enää kirkkokaan kelmeää taivasta vastaan, vaan savuavia, kylmeneviä raunioita hän senkin paikalta löysi. Kaikkea tuhoava hävitys oli poroksi polttanut pyhät huoneetkin ja äänetöntä oli niidenkin ympärystä. Eikä elävää näkynyt missään, ei asukkaita eikä hävittäjiä. Kuka hävittäjä oli ollut ja minne hän oli mennyt, sitä ei Margareeta tiennyt; oliko se ollut vanha verivihollinen karjalainen vai kiskomisista kiusautunut lappalainen, – jälkensä se oli jättänyt, itse poistunut autiosta kylästä.

Uupumus ja mielenahdistus raukasivat yksinäisen, hentosen immen ja hän vaipui taidotonna istumaan raunioiksi ja kekäleiksi suistuneen kirkon kiviselle portaalle, kätkien kasvonsa kämmeniinsä. Ei hän tiennyt minne hänen oli mentävä ja mitä tehtävä, Jumalanäidin tarkotusta hän ei vieläkään tajunnut ja turhaan hän rukoillakin koetti.

Vaan siinä maatessaan – valvovanako vai nukkuvana, sitä hän ei tiennyt – näytti hänestä äkkiä lepikon rinne rannasta valkenevan ja aukenevan ja sieltä astui valkopukuinen, lempeäkasvoinen nainen verkalleen ja kuulumattomin askelin hänen luokseen, pysähtyi hiilostavalle rauniolle ja sieltä hänelle siunaten kättään ojensi. Ja hän kuuli äänen, tuon saman, metsän huminasta tutun, lempeän äänen, joka hänelle puhui:

– Nouse, Margareeta, lähde kävelemään, taival on edessäsi pitkä. Nouse, Margareeta ja lähde!

Ja kiviportaalla makaava neitonen tajusi, että hänen oli taipaleelle lähdettävä. Vaan nöyrästi hän kysyi:

– Pyhä neitsyt, mihin tahdot minua käyttää?

– Sinut olen syntymästäsi valmistanut suureen tehtävään, jonka aikoinaan sulle ilmoitan, vastasi henki ja kohotti käsivartensa pystöön. – Vaan nyt sinun on lähdettävä tuohon kutsumukseesi valmistautumaan. Nouse, Margareeta, sulla ei ole täällä sukua, ei vanhempia, ei ketään, joka sinua maailmaan sitoo, kaikista sinut olen erottanut, sillä sinun on elämäsi yksinomaan minun palvelukseeni pyhitettävä. Mutta muista: yksinomaan minun, sinulla ei saa olla mitään maallisia siteitä, ajatuksiasi ja tunteitasi ei saa kiinnittää mikään muu kuin tehtäväsi, jos tahdot olla arvokas ase siihen korkeaan kutsumukseen, johon sinut olen valinnut. Sen kun muistat, minä suojanasi pysyn. Siis, nouse Margareeta ja lähde!

Margareeta notkisti nöyrästi päänsä. Vaan kun hän sen siitä nosti ja silmänsä avasi, ei hän nähnyt rannasta päin muuta kuin sarastavan päivän ensimmäisten, kelmeäin säteiden leikkivän lepikon latvoissa öisten usvain keskessä. Hän karahti pystöön, hän hieroi silmiään, vaan ei nähnyt muuta. Koillinen ruskoitti helakkaana ja jo ehtivät nousevan auringon ensi säteet hänen luokseen kiviportaalle, ja tuntuivat ikäänkuin viittovan häntä rannalle päin. Ja verkalleen lähti hän sinne kävelemään lepikon halki, josta hän äsken oli nähnyt valkosen naisen nousevan.

Joella oli vielä sumua, sen peitossa olivat vastapäiset rannat ja yökylmä puistatti neitosta. Vaan hän astui edelleen, polku vei rantaan ja polun päässä oli lehväin lomassa venhe, airot valmiina soudettaviksi. Ja hän rupesi rivakasti soutamaan keskelle sumua, tietämättä minne hän kääntyisi; vaan venhe kulki varmasti määrättyyn suuntaan, poikki läntisen jokihaaran. Kotvan soudettuaan oli ranta vastassa ja siitä johti taas polku ylös törmälle, ja sitä myöten lähti hän astumaan. Vaan törmälle päästyään loi hän vielä katseen sumuiselle joelle. Aamutuulen ensi hengähdys puhdisti juuri silloin usvan pois Suensaaren rannalta ja hän näki vielä kerran päiväpaisteisina nuo tutut lehdot ja valkamapaikat, ja tuokion tuntui siltä, kuin jokin kaipauksen välähdys olisi lennähtänyt läpi hänen rauhaa täytelään sydämmeensä...

Vaan se tunne karkasi samassa, ja hän lähti jatkamaan matkaansa, alkamaan pitkää taivaltaan. Yksin hän käveli, yksin ilman evästä, ilman matkalaukkua, käveli outoa päämäärää kohden, ainoana viittanaan Jumalanäidin selvä käsky, jota hän totella tahtoi.

IV.

Palaneessa pirkkalaiskylässä ei kadonnutta lappalaistyttöä kukaan muistanut kaivata. Kun vainolaisten käsistä pakoon päässeet asukkaat hävityksen jälkeen varoskellen palasivat piilopaikoistaan metsistä ja meren saarista poltettuun kylään, oli joka talossa niin monta vainajata tai vangiksi vietyä surtavana, ettei orpotytön katoamiseen keneltäkään riittänyt ajatustakaan, ja kun hänestä myöhemmin tuli puhe, päätettiin karjalaisten vieneen hänet saaliinaan. Pirkkalaisten oli ruvettava puuhaamaan uusia pirttejä vanhojen raunioille, uutta karjaa ja uusia kalastusneuvoja ja ennen kaikkea uutta kostoretkeä vainolaisten kyliin, Vienan rannoille.

Vaan Margareeta, totellen Jumalanäidin käskyä, joka hänen mieltänsä rohkasi, käveli yksin tuntematonta taivaltaan, tietämättä minne hänen polkunsa johti ja missä hän matkansa päämäärän löytäisi. Eikä hän aamulla taipaleelle lähtiessään koskaan tiennyt, mihin hän illalla yöpyisi eikä mistä hän päivällisensä saisi, vaan se ei häntä huolettanut, rohkeasti ja väsymättä käveli hän eteenpäin. Olihan pyhä neitsyt luvannut häntä suojella ja siihen hän turvallisesti luotti.

Outoja olivat maat. Synkkien metsien läpi oli hänen käveltävä, laajojen kankaiden, aavojen suomaiden; ja usein oli edessä leveitä jokia tai puroja tai virtoja. Mutta jylhimmässäkin metsässä johti varma polku häntä eteenpäin; kun pohjaton suo tuli vastaan, oli sen reunassa aina kuin häntä varten varattuna sukset ja pilkat viittasivat matkan suunnan. Ja jokien rannoilta löytyi venhe pajukon lomasta ja purojen yli oli portaaksi kaatunut honka. Kun sadekuuro nousi, oli polun partaalla aina joku leveäoksainen kuusi, jonka alla kuivana säilyi, ja kun helteessä janotti, löytyi laakson notkosta varmasti kirkassilmäinen lähde, ja lipin hän itse koivun kyljestä kiskoi.

Yöksi hän tavallisesti ehti asutuille seuduille, sai yösijaa, sai ruokaa ja evääksikin sai hän aamulla lähtiessään usein kyrsän tai kapanhauvin. Outoa oli tuo kansa, sen kieli muuttui vähitellen aivan vieraaksi eikä hän osannut ihmisille tarpeitaan ilmoittaa. Vaan siltä hänet ihmiset hyvästi ymmärsivät, olivat avuliaita ja anteliaita, hoitivat häntä kuin odotettua vierasta. Väliin hän kyläpaikoilla lepäsi päivän tai pari, vaan enempää ei hän malttanut, sillä hän ikävöitsi tuntemattomaan matkanpäähän. Usein yöpyi hän kumminkin taipaleellekin, mutta kuiva oli siinä kangas hänen maatakseen ja sammaleinen vuode oli pehmyt. Ja jos eväs loppui kesken autiolla aholla, oli hän varma löytävänsä ahon alta notkosta mehevän marjakon, josta hän levätessään sai kyllältään syödä. Ja hän oivalsi, että Jumala hänen matkaansa opasti ja auttoi.

Vaan toisinaan, kun viikkoja kului ja matkaa yhä jatkui, valtasi sittenkin epäilys hänen mielensä ja toivottomana hän silloin tiepuoleen istui ja taipaleensa autiutta aprikoi. Ja synkältä näytti silloin maailma ja peloittavalta syksyinen luonto. Niin istui hän kerrankin vesiperäisen ojan partaalla lepuutellen ajettuneita jalkojaan, joita suojaamasta hänen torniolaiset lapikkaansa jo aikoja sitten olivat kuluneet puhki, vaikka niitä nyt juuri olisi tarvittu, kun syksy kävi kolakaksi ja maa oli routanen ja kylmä. Hän katseli jalkojaan, jotka olivat haavoissa ja hänen ruumiinsa värisi vilusta, eikä hän tiennyt, miten hän siitä matkaansa jatkaisi. Vaan siinä istuessaan, näki hän jälistään astuvan harmajapartaisen vanhuksen, joka aivan kutsumatta hänen viereensä lepäämään asettui ja häntä ystävällisesti puhutteli sillä uudella kielellä, jota hän jo muutamia sanoja oli oppinut. Ukko häntä neuvoi pesemään jalkansa ojan raikkaassa vedessä ja antoi hänelle koivunmahlasta valmistamaansa voidetta, jolla voidella sierottumia ja haavoja. Ja siinä levättäessä paikkasi hän Margareetan lapikkaatkin, vaikkei tytöllä ollut hänelle mitään palkkioksi antaa, ystävällisesti vain hymyili, kun tyttö häntä nöyrästi kiitteli. – Sinulla on taival pitkä ja tehtävää paljo, virkkoi hän, – minulla on matka pian lopussa, siksi sinua kernaasti autan.

Ja kun tyttö selitti, ettei hän itsekään tiennyt, kuinka pitkä hänellä taival vielä oli, vastasi vain vanhus:

– Matkasi on pitkä ja tie kivinen ja routanen, mutta kun huolen pidät, ettet tieltä eksy, kyllä päämääräsi löydät.

Yhdessä he siitä sitten matkaa jatkoivat, kunnes saapuivat tiheään asutuille paikoille, missä talo oli talon vieressä ja ihmisiä kuhisi kuin muurahaiskeossa.

Se oli kaupunki, niin Margareetalle kerrottiin, jossa ihmiset yhdessä asuivat ahtaalla alalla saartavain muurien sisässä. Mutta noilla ihmisillä näytti kaikilla täällä olevan niin kiire ja niin kylminä ja katsettakaan matkamieheen luomatta hurisivat he ohi, jotta hänestä täällä tuntui paljo turvattomammalta ja yksinäisemmältä, kuin pitkillä taipaleillaan autioilla ahoilla. He olivat nuo kaupunkilaiset niin kalpeita kasvoiltaan ja hentosia ja verettömiä ja niin hienoissa vaatteissa he kulkivat, että Margareeta, häveten karkeaa, rikkinäistä mekkoaan lyyhistihe erääseen muurin onkaloon piiloon, suruissaan miettimään, että tännekö Jumalan äiti hänet olikin lähettänyt. Ja ilta hämärsi ja yö läheni, syksyinen, sateinen yö, eikä hän tiennyt, mistä lähteä majapaikkaa etsimään, vaikka talo oli talon vieressä. Ja hänen siinä lymyillessään, tuli hänen luokseen miehiä, joilla oli leveät vyöt ja miekat vöissä ja käsissään keihäät, häneltä kysymään, mikä hän oli ja mistä hän oli ja minne hän oli matkalla. Ja kun hän ei tätä voinut selittää, he hänelle uhaten sanoivat, että kaupungissa ei saa oleskella, jos ei ole jotakin tointa, jos ei kuulu johonkin luvalliseen ammattiin tai johonkin kaupungin porvarilliseen talokuntaan. Hätä tuli tytölle, kun he hänelle näitä ankarasti puhuivat ja vaativat häntä tekemään tiliä retkistään. Toinen vahtisotamiehistä yritti jo hänen käsivarteensa tarttumaan, hänet torniin viedäkseen.

Vaan silloin tuli vahtimiesten luo toisen vaimo tuoden miehille iltajuomaksi kipallisen kuumaa olutta ja sarkasen mekon sateen varalta, ja tämä nainen pysähtyi siihen miesten juodessa hetkeksi katsomaan hätääntynyttä, yksinäistä tyttöä, jota näin ankarasti tutkittiin, ja hänen kävi tyttöparkaa sääli.

– Mihin te tuota maalaistyllykkää olette viemässä? kysyi hän miehiltä.

– Mihin! Emmehän voi häntä tähän muurinsoppeen jättää yöksi, se ei ole kaupungin laissa sallittu, ja tällä naisella ei ole täällä ammattia eikä majapaikkaa...

– Eikä mitään varoja kaupungin kievariinkaan mennäkseen, lisäsi toinen.

Vaan nainen suutahti:

– Ja siksi te hänet torniin viette! Hän on taas yksi niitä maalaisraukkoja, jotka tänne kaupunkiin erehtyvät, tuntematta teidän lakejanne. – Ja Margareetan puoleen kääntyen kysyi hän: – Eikö sulla ole ketään tuttavata koko kaupungissa?

Margareeta puisti päätään, hän ei vielä niinpaljo kieltä osannut, että oikein olisi asemansa selittää tainnut. Mutta tuo ystävällinen eukko tarttui hänen käteensä:

– Tule sitten minun majaani, saat siellä yösijan ja saat hoitaa lapsiani ruoastasi...

Margareeta vietti sitten syksyn ja sydäntalven vahtisotamiehen matalassa majassa ansaiten työllään ruokansa ja ansaiten uudet kengät ja uuden sarkasen mekon, joka häntä talvikylmältä paremmin suojasi. Mutta alituinen levottomuus hänen mieltään vaivasi ja sisällinen ääni hänessä myötään hoki, että hänen oli taas matkalle lähdettävä. Sillä hän tunsi, että tänne Jumalanäiti ei ollut tahtonut häntä pysäyttää, tämä ei ollut vielä hänen kutsumuksensa paikka. Ja kun talvenselän katkettua päivä taas lämpösemmin rupesi paistamaan ja illat kävivät pitemmiksi, kasvoi hänessä tuo matkainto voittamattomaksi haluksi, ja hän ilmoitti emännälleen, että hänen taas oli lähdettävä taivaltaan jatkamaan. Eukko puisteli päätään, kun ei Margareeta tiennyt selittää, minne hän kulki ja miksi, mutta antoi hänen siltä mennä, sillä eihän häntä pidättää voinut. Hän saattoi tytön kaupungin portille ja siunausta hänen retkelleen toivotti.

Taas oli Margareeta taipaleella, taas jatkui vaellusta aikusesta aamusta myöhäseen iltaan, eikä hän mielestään sittenkään saanut kyllin pitkiä päivämatkoja tehdyksi. Mutta ilomielellä hän vaelsi. Kevät oli taas tullut, kiuru kuului jo laulavan korkealla selkeässä ilmassa, hilpeästi porisivat puroset polun varrella ja suloista oli lepäillä päiväpaisteessa pälvipaikoilla suvisilla rinteillä.

Niin hän eräänä iltana päivän punertavana laskiessa saapui suuren, umpinaisen kivirakennuksen luo, joka sijaitsi korkealla järven törmällä. Muuri kiersi rakennuksen, vankkatekoinen portti oli suljettu, elävän liikettä ei näkynyt missään. Margareeta aikoi kulkea ohi, kauempana järven rannalla oleviin talonpoikaistaloihin yöksi päästäkseen, mutta häntä raukasi nyt niin omituisesti, hänen täytyi pakostakin istahtaa portinviereiselle kivelle levähtämään. Ja päivä meni mailleen, eikä hän jaksanut nousta kylään kävelläkseen.

Siinä istuessaan kuuli hän silloin muurien sisäpuolelta ihmeellisen kaunista laulua, jonka säveleet kuin ennen korpikuusten humina hänen sydäntään väräyttelivät ja hänet valtasi vastustamaton halu päästä sisälle lähemmältä tuota laulua kuullakseen. Hän nousi, läheni porttia ja kosketteli arasti sen pielessä olevaa liipasinta. Ja kohta, kuin taikavoimalla, aukeni raudoitettu petäjä ja ystävällinen naisääni kuului kutsuvan hänet sisälle.

– Ole tervetullut, sinä pitkämatkainen vaeltaja, astu rohkeasti luostarimme rauhaisiin suojiin, sinua on odotettu täällä. Tule seuraamme, pyhän neitsyen valikoittu!

Paljo oli Margareeta matkoillaan saanut tuntea ja kokea korkeimman suurta suojelusta ja armoa, mutta nyt hän tunsi sen armon aivan ylenpalttisesti itseään ympäröivän. Häntä, köyhää, oppimatonta lappalaistyttöä, joka mielestään oli aivan arvoton ja ansioton jumalallista luottamusta nauttimaan, häntä oli suuressa luostarissa jo ennen hänen tuloaan odotettu ja häntä siellä tervehdittiin kuin ylhäistä lähettilästä, – sitä ei Margareeta voinut ymmärtää ja nöyränä ja lapsellisena lankesi hän polvilleen ja kiitti hartaasti Jumalanäitiä kaikesta hänen ohjauksestaan. Sillä nyt hän oivalsi, että tänne luostariin oli Jumalanäiti juuri tahtonut hänet kuljettaa, tänne hartaudentöitä harjoittamaan ja valmistautumaan siihen korkeaan tehtäväänsä, jota hän vielä ei tuntenut. Ei hän tiennyt, mikä se paikka oli, johon hän oli saapunut eikä mitä hänen siellä tuli tehdä, vaan hän ei udellut, ei tiedustellut, nöyränä vain astui taluttajansa rinnalla suureen huoneeseen, jossa valo hänen silmänsä häikäsi. Hän näki edessään tuon kauniin, hurskaannäköisen naisen, joka häntä oli tervehtinyt, väljään, valkoseen vaippaan puettuna ja päässä laaja huntu, joka hänen kasvonsa puoleksi peitti. Tämä häntä yhä kädestä talutti yli siloisen kivisillan ja asetti istumaan jakkaralle suuren pöydän kupeelle, jossa paloi vahakynttilöitä ja jonka yläpuolella seinällä oli kaunis ristiinnaulitun kuva. Ja hänen ympärilleen kokoontui, vielä suuri joukko samanlaisiin vaippoihin puettuja naisia, nuorempia ja vanhempia, jotka kaikki häntä tuttavallisesti tervehtivät ja hänen otsaansa suutelivat. Vaan tuo ensimmäinen heistä vielä virkkoi:

– Ole tervetullut piiriimme, tässä näet sisaresi ympärilläsi, tässä on kotosi oleva, pyhän Birgitan suojeluksessa. Mikä on nimesi, lapseni?

– Margareeta.

– Jumalanäiti on sinut perille ohjannut, Margareeta. Sisaret, antakaa hoitoa nuorimmallenne, ja johdattakaa hänet sitten messuun Jumalanäitiä kiittämään ja saapukaa sinne itsekin rukoilemaan uuden kasvattinne puolesta.

Margareetalta riisuttiin pois rääsyset, likaset matkamekkonsa ja hänen päälleen puettiin puhtaat, valkoset vaatteet ja väljä vaippa heitettiin hänen hartioilleen. Kirkossa, johon hän sitten vietiin, heijasti valo korkeista kynttilöistä kullattuihin pyhäinkuviin ja kirjaltuihin alttarikankaisiin ja vienona soi siellä tuo sama harras, sointuva sävel, joka hänet tänne luostariin oli opastanut. Ja Margareetasta tuntui, että hän jo oli joutunut niihin ihaniin taivaisiin maihin, joista hänelle pappi oli kertonut, eikä hän voinut muuta, siinä polvillaan alttarin edessä maatessaan, kuin yksinkertaisesti kiittää Jumalanäitiä, että tämä oli hänen retkensä ohjannut niin kauniiseen päähän ja hänelle niin suuren armon antanut.

Vielä soivat iltamessun säveleet Wadstenan nunnaluostarin kirkosta, kun uusi tulokas sieltä vietiin retkistään väsyneenä lepäämään pieneen puhtoseen huoneeseen ja lämpöselle, valkoselle vuoteelle. Siinä makasi köyhä orpotyttö, tuntien sopusointua ja rauhaa sydämmessään ja kuunnellen noita messun sulavia säveleitä, joista hänelle tuntui soivan samoja ystävällisiä kuiskeita, kuin ennen korpikuusten latvoista.

V.

Pyhän Birgitan perustaman Wadstenan luostarin kolmas abbedissa Ingegaard oli paaston aikana rukoillessaan ja pyhiä kirjoja tutkiessaan saanut sen varman tiedon, että hänellä oli luostariinsa odotettavissa köyhä, pitkämatkainen kerjäläistyttö, jonka jumalanäiti sinne lähetti omaan erityiseen palvelukseensa valmistautumaan ja jota sisarten luostarissa oli kasvatettava ja opetettava. Ja siksi Margareeta sinne vastaanotettiin kuin kaivattu sisar kotiinsa ja siksi häntä kohta ruvettiin luostarin elämään kasvattamaan ja harjoittamaan sen pyhään palvelukseen. Ja nöyrimpänä, hurskaimpana hurskasten joukossa, hän luostarin hiljaiseen hartauselämään antautui koko sielullaan, koko palavalla innollaan. Sehän oli hänelle kuin uneksittua onnen aikaa. Saihan hän käyttää kaiken aikansa, päivänsä ja yönsä, seurustellakseen Jumalanäidin ja kaikkien pyhien miesten ja naisten kanssa ja yksinomaan vaipua sisälliseen mietiskelyyn. Hän oppi lukemaan ja luki kaikki pyhäin tarut ja marttyyrien historiat, hän oppi ulkoa pyhät kirjat ja legendat ja rukoilemalla hän niitä ymmärtämään opetteli ja sieluunsa sulatteli.

Hurskas abbedissa häntä itse johti ja neuvoi ja pitkät puhteet hänen kanssaan valvoi hänen pienessä kopissaan ja puheli sielun ja autuuden asioista, vahvistaen hänen uskoaan ja luottamustaan kutsumukseensa. Ja pitkään Margareeta paastosi ja laupeudentöitä hän harjoitti, aina odotellen, mihin Jumalanäiti häntä tahtoi käyttää.

Sitä kesti monta vuotta. Margareeta oli jo luostarissa läpikäynyt kaikki koetukset ja arvoasteet palvelevasta sisaresta nunnaan saakka. Hän vihittiin juhlallisesti birgittiläisnunnaksi ja häntä pidettiin jo arvokkaimpana sisarten joukosta. Itse hän rupesi arvelemaan, että ehkä Jumalanäiti olikin tahtonut häntä tätä luostarin rauhaisaa palvelusta varten valmistaa ja muut sisaret jo kuiskailivat, että kenties joskus se ihme tapahtuisi, että halvasta lappalaistytöstä tulisi Wadstenan abbedissa, jossa toimessa muuten oli ollut vain ruhtinaallisia tai muuten valtakunnan ylhäisimpiä aatelisia rouvia ja neitosia.

Mutta hänessä itsessään vallitsi samalla levottomuus ja epävarmuuden tuska ja kuta enemmän aika kului, sitä pitempään rupesi Margareeta paastoamaan ja sitä kauemmin hän yksinäisissä rukouksissaan viipyi. Hän anoi Jumalanäidiltä selvyyttä, varmuutta kutsumuksestaan.

Näin rukoillen makasi hän eräänäkin kesäisenä yönä pyhän Birgitan kuvan edessä, luostarin perustajan, jonka paavi äsken oli pyhimykseksi julistanut. Sammuneen päivän himmeässä valossa katseli hän kauan, hartaasti ja rukoillen tämän jalon naisen kauniita piirteitä ja hän oli vähitellen noista kasvoista tuntevinaan ne samat, lempeät juovat ja rauhaisat silmäykset, jotka hän niin selvästi muisti tuosta kesäisestä yöstä, jolloin hän Tornion poltetun kirkon portailla oli rukoillut. Ja ne hänestä elpyivät nuo kasvot, silmiin tuli elävän kiilto ja taulun kalpea maali näytti muuttuvan lihaksi ja vereksi. Silloin hän rukoili yhä hartaammin, rukoili sydämmensä koko hehkuvalla lämmöllä pyhää Birgittaa suomaan hänen mieleensä selvyyttä ja rauhaa.

Ja katso: kuvan huulet liikahtivat ja kuin kaukaa kuului hiljainen ääni:

– Vaikeampaan työhön olet kutsuttu, Margareeta, kuin luostarissa Jumalaa palvelemaan. Muista sukuasi ja heimoasi. Minun maassani on vielä pakanoita, joille ei ole koskaan kirkon oppia saarnattu, ja sinä olet tämän kansan lapsi. Sinut, heikon naisen, on pyhä neitsyt valinnut aseekseen, sinun kauttasi käännyttääkseen lappalaiset pakanat suureen, yhteiseen kirkkoonsa, ja siihen toimeen hän sinua on lapsuudestasi valmistanut. Nouse, lähde laajentamaan hänen kunniaansa kansasi joukossa, palvelemaan häntä siellä. Mutta muista, häntä yksin, sydäntäsi et saa jakaa! Nouse, Margareeta, ja lähde!

Vielä samana yönä kolkutti Margareeta hiljaa abbedissan ovelle, jonka tämä auliisti hänelle avasi.

– Äiti, minun täytyy lähteä, Jumala kutsuu minua.

– Lapseni, neitsyt Maaria on sulle puhunut?

– Pyhän Birgitan kautta. Minun täytyy teidät jättää vielä tänä yönä.

– Ja minne hän sinut lähettää?

– Takasin kansani keskuuteen.

Ja Margareeta kertoi mitä luostarin suojeluspyhä oli hänelle käskenyt. Eikä abbedissa häntä ollenkaan vastustanut, sillä hän ymmärsi hänkin, että se oli Korkeimman tahto. Hän vain virkkoi:

– Oppiaikasi on kulunut, sinä olet tehtävääsi kypsi. Siunattu ole sinä, jolle Jumalanäiti niin suuren toimen on uskonut; hän sulle voimankin on antava. Mutta raskaan ehdon hän on sinun kestettäväksesi pannut. Tiedä, maailma on viettelystä täysi ja vihollinen vainoo joka askeleella, jopa itsessäsikin, – vaikea on ihmislapsen aina säilyttää sydämmensä jakamattomana ja kiinnittää harrastuksensa yhäti yhtäälle. Oletko punninnut sitä?

– Äiti, mulla ei ole maailmassa mitään, joka sydämmeni jakaisi, ei sukua, ei ystäviä, ei ketään, joka minua kiinnittäisi.

– Eikö ketään. Ehkä vain luulet niin. Punnitse tarkoin.

Hetkeksi vaipui Margareetan katse alas, vaan hän nosti sen sieltä taas puhtaana ja kirkkaana ja vastasi värähtämättömällä äänellä:

– Ei ketään, äiti.

– Uskosi on luja, siinä väkevyytesi on. Mene, lapseni, elä viivy, kun kutsumuksesi on selvä. Sinä olet oleva luostarimme kaunistus ja kunnia. Käy kirkkoon, vahvista sielusi, ja ole sitten matkalle valmis.

Kun Margareeta tuli kirkosta, antoi abbedissa hänelle muutamia suosituskirjeitä maalliselle esivallalle näytettäviksi ja erityisen suosituskirjeen Upsalan arkkipiispalle Henrikille, jota hän pyysi avustamaan tätä lappalaisten ensimmäistä lähetyssaarnaajaa hänen vaikeassa tehtävässään. Hän kertoi kirjeessään, kuinka pyhä neitsyt itse oli valinnut ja valmistanut Margareetan, heikon naisen, tähän lähetystoimeen ja hänelle usein ilmestyksissä puhunut, ja hän anoi piispalta tälle birgittiläissisarelle erityisen lupakirjan saarnata lappalaisille. Kaikki Wadstenan luostarin hurskaat sisaret saattoivat Margareetan luostarin portille ja sen kirkosta kaikuivat kauniilta kesäiseen yöhön messun hartaat säveleet, kun hän loittoni yksinäiselle vaellukselleen.

VI.

Kesälinnut laulelivat tiepuolen lehtipuissa ja ilosesti lorisivat purot polun partaalla, jota Margareeta rohkealla ja luottavalla mielellä yksin käveli. Hänen vaelluksensa ei ollut nyt enää, niinkuin luostariin tullessaan, vaistomaista eikä päämäärä tuntematonta eikä hänen elämisensäkään ollut sattuman varassa. Kaikki aateliset ja papit kilpailivat toimittaessaan majaa ja ravintoa hurskaalle birgittiläisnunnalle, talonpojat soutivat hänet järvien yli ja satuloitsivat hevosensa hänelle ratsuksi. Niin saapui hän Upsalan vanhaan kuningaskaupunkiin ja kävi puhuttelemaan piispaa ja kirkon muita korkeita hengenmiehiä, kanoniikkeja, dekaaneja ja priioreja. Heille hän kertoi aikeistaan ja kutsumuksestaan, kertoi Jumalanäidin merkillisestä ohjauksesta ja antoi heille luettaviksi abbedissa Ingegaardin suosituskirjeet, pyytäen lupaa saada saarnata Lapin pakanoille ja opettaa näitä heimolaisiaan.

Hengenmiehet kuuntelivat hänen kertomuksiaan, vaan he puistelivat päätään ja virkkoivat toisilleen:

– Nainenko käännyttäjäksi, saarnamieheksi, lappalaisten apostoliksi!

Ja he tutkivat hänen oppiaan ja tietojaan ja kyselivät hänen sukuaan ja elämätään. Ja Margareeta teki heille kaikesta selkoa, teki ujosti ja usein hämilleen joutuen, sillä hän oli vielä kaino ja arka. Vaan pyynnössään pysyi hän hartaasti ja koetti taivuttaa noita ylhäisiä hengellisiä herroja uskomaan näkyihinsä ja kutsumukseensa.

Vaan nämä puistelivat päätään ja keskustelivat epäillen keskenään:

– Hän on nähnyt harhanäkyjä ja sairaita unikuvia, ei Jumala valitse hentoa naista apostolikseen. Eikä heikko nainen voi semmoista ehtoa pitää, jonka hän sanoo Jumalanäidin määränneen. Me emme hänelle uskalla lupakirjaa antaa.

Kumminkin jättivät he Margareetan harmajain veljesten priorin tarkemmin tutkittavaksi. Ja tämä häntä tutki ja pani koetuksille ja tuli samaan päätökseen.

– Mene kotiisi, tyttöseni, palvele Jumalanäitiä hiljaisuudessa, hän sulle rauhan antaa.

Ja lupakirjaa saamatta, saamatta kirkolta oikeutta saarnata kansalleen, oli Margareetan poistuttava Upsalasta.

Mutta hänellä oli luja usko. Lehdossa Fyrisjoen varrella kaupungin ulkopuolella lankesi hän polvilleen, anoen lähettäjältään neuvoa, mitä hänen tuli tehdä. Ja siitä noustessaan lähti hän varmasti tietä pitkin astumaan. Hänellä oli selvä käsky lähteä opettamaan lappalaisia ja hänen täytyi saada esivallalta oikeus suorittaa tuon korkean käskyn. Siksi hän lähti matkalle esittämään asiataan valtakunnan hallitsijalle, mahtavalle kuningattarelle Margareetalle, jota hän oli kuullut mainittavan hurskaaksi ja jumalaapelkääväksi rouvaksi. Tämä asusti nyt Nyköpingissä ja pitkä sinne oli matka ja outo, mutta sitä ei hän ajatellut, sillä korkeamman tahto johti hänen vaellustaan.

Kuningatar Margareeta, tuo toimekas ja tarmokas rouva, joka miehen jäntevyydellä piteli lujasti käsissään niitä ohjaksia, joilla hän oli Kalmarin liiton kautta ruvennut johtamaan kolmea pohjoista valtakuntaa yksissä valjaissa, neuvotteli parastaikaa vanhan drotsetin Haakon Joninpojan kanssa suurten aikeittensa käytännöllisestä toteuttamisesta. Hänelle silloin ilmoitettiin, että eräs lappalaisnainen pyrki hänen puheilleen. Kuningattaren huomio kiintyi kohta tähän pyrkijään, ja hän kääntyi vanhan Haakonin puoleen virkahtaen:

– Todella, olemmepa melkein unhottaneet, että meidän valtakunnassamme on lappalaisiakin. Mielelläni tahdon kerran tavata yhden senkin kansan edustajan.

Vaan vanha drotseti nauroi:

– Siitä metsäläiskansasta emme taida paljo kostua, emmekä sen edustajastakaan.

Mutta kun Margareeta pääsi kuningattaren puheille ja hänelle nöyrästi mutta selvästi aikeensa esitti, kiintyi kuningattaren huomio yhä innokkaammin siihen ja hän puhui vilkkaalla äänellä:

– Niin, meidän valtakunnassa on vielä pakanoitakin, vieläpä sellaisia, joita tiedämme naapurimme Nowgorodilaisen kernaasti mielittelevän käsiinsä ja omaan uskoonsa. Vaan niitä tulee muistaa meidänkin.

Margareeta sai nyt vielä lähemmin kertoa asiansa. Vaan kun hän mainitsi, ett'ei Upsalan piispa ollut antanut hänelle lupakirjaa saarnata lappalaisille, tiuskasi kuningatar närkästyneenä:

– Millä syyllä hän sen epäsi?

– Kirkon ylhäiset herrat arvelivat, ettei Jumala valitse heikkoa naista aseekseen näin korkeita toimia suorittamaan.

Nunna punastui kainosti, vaan kuningatar oikasi vartalonsa suoraksi ja virkkoi kiivaanlaisesti:

– Jumala valitsee kenen sopivaksi näkee aseekseen, sukuun ja säätyyn katsomatta, kun kansoissa halunsa ilmaista tahtoo. Eikö hän ole katsonut naista arvokkaaksi kokoomaan yhteen Skandinaavian rikkirevityt maat? – Uskotko, nuori nunna, täydellisesti vaikeaan kutsumukseesi?

En ole hetkeäkään epäillyt, sittenkuin Jumalanäiti minut kutsui.

Siis olet hänen aseekseen arvokas. Meidän on oikeus ja velvollisuus pitää huolta alamaistemme saattamisesta kristinuskoon, vaikka vielä vastoin piispojenkin tahtoa. Mene, tee lappalaiskansan keskuudessa mitä voit, me sulle lupakirjan annamme ja suositukset kaikille virkamiehillemme. Palvele uskollisesti Jumalaasi ja kuningatartasi, ja me olemme varmat, että työsi on siunausta kantava.

Kohta kirjoitutti kuningatar lupa- ja suosituskirjeet "sille lappalaisnaiselle Margareetalle, joka on aikeessa lähteä saarnaamaan Kristuksen pyhän kirkon oppia lappalaisten maakunnissa ja jota kaikki voudit ja käskynhaltijat tässä hänen luvallisessa ja kiitettävässä yrityksessä avustakoot". Julistettiinpa samalla vielä erityinen, kuninkaallinen käsky, että "kaikkien lappalaisten kaikissa meidän valtakunnissamme, minkä nimellisiä ovatkaan, tulee kääntyä pois vanhasta jumalattomasta ja kristitylle maalle arvottomasta pakanuudestaan yhteen yhteiseen kristilliseen oppiin". Nämä latinalaiset pergamentit, joita se, joka ne sai, ymmärsi yhtä vähän kuin se kansa, jonka käännyttämistä ne tarkoittivat, toimitettiin linnassa odottavalle nunnalle, ja tämä pääsi siten vihdoinkin lähtemään kaihotulle retkelleen, kaukaiseen Lapinmaahan, suurta kutsumustaan täyttämään.

VII.

Epäillen ja oudoksuen katselivat lappalaiset sitä kummallista kulkijaa, joka syystalven ensi kelillä saapui heidän kyliinsä ja pyrki heidän kotasuojiinsa. Se ei ollut mikään veronkantaja, eikä lappalaisten siis tarvinnut häntä kiskojaksi peljätä, eikä tämä matkalainen myöskään, niinkuin muut retkeilijät, heiltä väkisin vaatinut kyytiä eikä evästä eikä yösijaa. Yksin hän saapui, milloin suksilla hiihtäen halki laajojen metsien, milloin porolla ajaen poikki autioiden tunturimaiden, saapui hiljaisena ja nöyränä heidän majoilleen, tyytyi makaamaan muiden joukossa havuvuoteella takan kupeella ja syömään padasta yhteistä poronlihakeittoa, ja kainosti hän heitä heidän omalla kielellään kiitti. Mutta he pelkäsivät häntä kumminkin aluksi. Mikä lie tuo yksin vaeltava nainen, niin he sopissa kuiskailivat -, joka tiesi mistä ja mitä varten heidän pariinsa pyrkii, mikä lie noitavaimo, ilkeän Stallon palvelija, joka heidän tuttavuuteensa hieraupi, hävittääkseen sitten heidän kalaonnensa ja eksyttääkseen heidän porolaumansa susien syömäsijoille, mikä lie.

Ja lehdoissa poroaidoillaan keräytyivät lappalaiset yhteen ja neuvottelivat salaperäisestä vieraastaan. Mikä lie... Noidan voimalla tuo kulkeneekin, koska eivät tunturien lumimyrskyt häneen pysty eikä hänen poronsa uuvu oudoille taipaleille eikä häntä eksytä metsän haltijakaan rajattomilla erämailla. Ja he päättivät pyytää omat velhonsa nostamaan häntä vastaan tulisimmat taikansa ja vieroittamaan hänet pois koko heidän asuinmailtaan.

Vaan hän ei lähtenyt; eikä hänen tähtensä tärveltynytkään kalaonni eikä raivonneet sudetkaan entistään tuhoavammin heidän porolaumoissaan ja noitain taijat kirposivat voimattomina takasin. Ja kun kuljeskeleva nainen oli jonkun aikaa heidän kylissään viipynyt ja heidän kanssaan seurustellut, eivät he häntä enää peljänneetkään eikä epäilleet. Hän puhutteli heitä lempeästi ja sävyisästi heidän omalla kielellään, puhutteli kauniisti ja sydämmeen käyvästi; hän kertoi heille ihanoita taruja oudoista maista, haasteli hyvyydestä, laupeudesta ja armosta, niin että heidän herkät mielensä sulivat ja heidän lapsensa varsinkin juoksivat vieraan jälissä ja tahtoivat kuulla lisää. Paljoa he tosin eivät ymmärtäneet siitä, mitä hän heille kertoi ja opetti, vaikka hän puhuikin niin heidän omalta kannaltaan, vaan se, minkä he ymmärsivät, heitä viehätti ja lohdutti. Heitä viehätti kuulla, ettei se elämä, jossa he raatelivat ja kärsivät ja kituivat, ollut heidän ainoa elämänsä, vaan että heille, jos he uutta oppia tarkoin kuunteleisivat ja sen käskyjä noudattaisivat, vielä valkeneisi onnellisemmat, lämpösemmät, rehevämmät porosammalikot ja läpi vuoden sulat kalarannat, joihin eivät pirkkalaiset eikä ruijalaiset eikä Wienan karjalaiset koskaan voisi saapua heitä hätyyttelemään, verottelemaan eikä ryöstelemään, jossa eivät ahmat vaanisi poroja kuusten lehväin lomissa eikä kevättulvat veisi heidän verkkojaan eikä katiskoitaan. Ja heidän sydämmensä lämpenivät kuullessaan, että heilläkin vielä olisi odotettavissa pysyvä, valoisa kesä, jota ei talvi koskaan katkaseisi, ja rauha ja sopu voimakkaan, oikeamielisen, hurskaan ruhtinaan suojassa, jota Kristukseksi mainittiin. Ja he tahtoivat sitä kernaasti uskoa.

Vaan vieras nainen tarinoi heille pitkinä talvisina iltoina kotatulen ympärillä vielä paljo muutakin, joka heidän mieleensä painui. Hän kertoi hyvistä miehistä ja naisista, jotka olivat niin hurskaasti eläneet, että Jumala oli heille antanut ihmeitätekevän voiman, niin että he saattoivat parantaa rampoja ja eheinä säilyä petojenkin luolissa, ja joita hän niin suosi, että hän heille lähetti kaarneen leipää kantamaan ja ruokki autiolla arolla kokonaisia kyläkuntia. Ja nämä uudet opit pyörivät miellyttävinä heidän päissään, he näkivät öisin unia, kuinka heitä vielä kerran palkittaisiin siitä mitä he nyt kärsivät, ja heidän lapsensa tahtoivat kuulla aina vain lisää siitä pyhästä sankarista, joka erityisesti lapsia rakasti.

Näin tuli tuosta oudosta naisesta, jota he ensiksi olivat peljänneet, heidän ystävänsä ja he antoivat kernaasti hänelle ruokaa ja suojaa, pehmeimpiä poronnahkojaan valitsivat hänelle peskiksi ja koipia kallokkaiksi ja, kun hän taas teki toiseen kylään lähtöä, antoivat he hänelle evääksi kuuta ja kapanhaukia ja saattoivat hänet kiitellen salolle. Sillä he ymmärsivät nyt, että hän kulki hyvän hengen palveluksessa ja että korkeampi voima häntä suojeli.

Ja hänen lähdettyäänkin he hänestä keskustelivat ja kertoivat kaskuja. Eihän erämaan nälkäinen susi uskaltanut hänen pulkkaansa lähestyä, vaikka se ympärillä hiipi, kun hän yksin syötti väsähtynyttä vetohärkäänsä kuusikon liepeellä, eikä pakkanen kangistanut häntä nietokseen, vaikka hän yöksi oli taivasalle nukkunut. Eipä edes pahat ihmisetkään voineet hänelle ilkeyttä tehdä. Kunnioituksella kerrottiin lappalaiskylissä, kuinka kerran eräällä taipaleella vallaton pirkkalaisjoukko oli tavannut tämän yksinäisen naisen ja käynyt häntä hätyyttelemään. Yksi pirkkalainen oli jo tyttöön kiinni tarttunut ja ruvennut häntä kelkkaansa rutistamaan. Vaan silloin oli pirkkalaisen oma poro, jonka hihna oli hänen käsivarteensa kääritty, nykässyt niin rutosti, että mies keikahti selälleen ja löi päänsä kantoon ja kuoli sille paikalle. Eikä olleet sen koommin pirkkalaisetkaan yritelleet hätyyttelemään tätä naista, joka ilmeisesti kulki korkeamman turvissa.

Sanoma tästä kiertelijästä naisesta levisi vähitellen kaikkien lappalaisten keskuuteen, ja aina uudessa kylässä, mihin hän tuli, kuuntelivat lappalaiset häntä kernaasti ja painoivat hänen opetuksiaan mieleensä. Hän ei käskenyt heidän lyödä rikki noitarumpujaan eikä särkemään seitojaan pyhistä kalmistoista, vaan häntä muutamina talvina kuunneltuaan unhottuivat heiltä itseltään rummut ja noidat, ja he tarttuivat luottamaan niihin rukouksiin, joita heille Margareeta opetti. Sillä se, mitä hän heille neuvoi, oli kaunista ja hyvää ja siksi he häneen luottivat.

– Vieras vaimo on viisas, ja hänellä on laupias ja hyvä Jumala, sanoivat he. Ja toiset toistivat:

– Vieras vaimo puhuu kauniisti ja lupaa meillekin autuutta, siksi häntä kuuntelemme! –

Niin alotti Margareeta lähetystoimensa heimolaistensa keskuudessa ja hiljaisesti ja nöyrästi hän sitä sitten jatkoi, vuoden vuotensa perästä. Kesät ja talvet hän lappalaisten luona viipyi, ensiksi eteläisimmissä Ruotsin Lapin kylissä ja sitten kaukaisemmissakin, edeten yhä pohjoisemmas ja idemmäs. Mutta Tornionjoen suupuolta hän retkillään vältti, hän ei tahtonut ensinkään esiintyä vanhoilla kotipaikoillaan, niitä hän ikäänkuin pelkäsi. Hän seurasi mieluummin kotalappalaisten mukana näiden muutellessa majojaan porolaidunten mukaan ja kalalappalaisten kanssa hän kesillä siirtyi järvien rannoille ja Jäämeren vuonoihin saakka kalastelemaan ja taas talveksi takasin tuntureille porolaumojen luo. Hän perehtyi täydellisesti lappalaisten elintapoihin ja töihin, jotka hänelle jo lapsuudestaan olivat tutut, hän souti heidän kalavenheitään ja lypsi heidän porojaan, siten työllään elantonsa ansaiten. Ja sillävälin hän heille puhui ja opetti, puhui poroaituuksissa nuotion äärellä levättäessä, puhui kalarannoilla apajaa odotettaessa; yksinkertaisesti ja tajuttavasti hän heille opetti kristinuskon yleisimpiä, kauniimpia totuuksia, ja monet lappalaisista antautuivat hänen varsinaisiksi opetuslapsikseen. Ja ilolla he häntä tervehtivät, kun hän, vuoden tai puolen poissa oltuaan toisissa kylissä, taas heidän luokseen palasi.

Margareetan omassa mielessä vallitsi rauha ja vahva luottamus ja ilolla hän väsymättä työtään teki. Hänen ajatuskehänsä ja mielensä oli keskittynyt yksinomaan hänen suureen kutsumukseensa. Ulkomaailmaa tai entisyyttään hän harvoin muistikaan. Joskus sieltä vain vilahti joku kelmeä kuva, joku muisto luostarin ajoilta taikka vielä vanhempi, lapsuuden aikainen unelma. Mutta se värähti väritönnä ja kylmänä, ikäänkuin häipyvä muisto jostakin vaarasta, joka häntä oli uhannut, mutta jonka hän onnellisesti ja ikipäiviksi oli väistänyt. Hän tunsi joka päivä toimivansa Jumalanäidin erityisessä suojeluksessa; hänen heikot kylvönsä kantoivat hedelmiä, hänen yrityksensä onnistuivat, häntä Jumala johti. Senvuoksi hän ei koskaan arastellut eikä peljännyt lähtiessään oudoille, pitkille taipaleille, joita muut vaarallisiksi kuvailivat eikä ajaessaan kaukaisiin erämaan kyliin, joissa sanottiin vihasten noitain vallitsevan ja tekevän tuhoavia taikojaan. Usein hän tiettömälle taipaleelle eksyi, tietämättä suuntiakaan minnepäin hänen oli kuljettava, asutuille seuduille päästäkseen, vaan epätoivoon ei hän joutunut silloinkaan. Ajoi vain edelleen pitkin aavoja, äärettömiä, lumipeittoisia tunturirinteitä, joissa ei enää naavakoivukaan pensikoinut, joissa silmä ei saanut lumiaavikolta kiinni mistään, kun hallava taivaskin suli yhteen valkosen tunturin kanssa. Kun poro väsyi, pysähtyi hän, kaatoi sille pari naavakuusta tai opasti sen jäkälikölle, söi itse kipeneen evästään ja kaivautui ahkion alle nietokseen nukkumaan. Ja siitä herättyään jatkoi hän siinä valkenemattomassa hämärässä matkaansa yli korkeiden vuorenharjain, joissa temmelsi jäinen viima, poikki jokien ja metsien ja puuttomain soiden. Ja päiviä meni, vaan lopuksi aina aukeni metsästä pälvi ja tuprahti savu lumipeittoisen kodan suiposta huipusta. Jumalanäiti oli hänet johdattanut perille.

Usein hänet lumimyrskykin yhytti, kietoi huimaan pyörteeseensä ja uhkasi hänet allensa haudata, vaan senkin nielusta hän aina pelastui johonkin lehtoon tai vuoren onkaloon. Kerran hänet kumminkin jo tuisku alleen hautasi ja hän luuli surmansa tulleen. Värisevänä lyyhähti poro hänen viereensä polvilleen siihen yhteiseen lumihautaan ja sen viluset silmät hänelle ikäänkuin jäähyväisiksi säteilivät, ja sitten pimeni kaikki; paksulta heidät peitti lumikerros lumikerroksen päällä. Lähes vuorokauden makasi silloin Margareeta kinoksessa kuin elävältä haudattuna, mutta ei silloinkaan vielä epätoivon tuska häntä kokonaan voittanut. Hän söi viimeisen poronlihaviipaleensa, pani kätensä ristiin ja rukoili hiljaa:

– Pyhä Jumalanäiti, jos käskysi on, että tähän hautaani autiolle tunturille kuolen, niin tapahtukoon sinun tahtosi. Siitä ymmärrän, että olet minut kelvottomana hyljännyt ja tahdot valita arvokkaamman aseen tätä kansaa käännyttämään, ja minä kuolen kiitollisena siitä armosta, jonka mulle olet osottanut. Vaan jos vielä tahdot, että minun edelleenkin tulee heikolla äänelläni sinun kunniaasi julistaa, niin anna siitä merkki, pyhä neitsyt, auta minut kuolemasta elämään, sillä sinä sen voit...

Ja katso! Poro, joka hänen jalkainsa juuressa oli jo nääntyneenä maannut, rupesi liikahtelemaan, ravisteli ruumistaan ja suuria sarviaan, ponnistausi pystöön ja puski lunta kuin raivostuneena, kaivaen käytävää nietokseen. Margareeta sitä kummissaan kuunteli, nähdä hän sitä ei voinut. Vaan kotvanen kului, ja jo pilkoitti valonsädekin hänen hautaansa; poro oli puhkassut lumihaudan syvät kattokerrokset ja tie vapaaseen maailmaan oli auki. Margareeta kahlasi poron aukomaa väylää ja veti pulkan perässään. Ja kun hän haudastaan hangelle astui, silloin juuri pilkisti kevättalven ensimmäinen arka auringonsäde ujona ja kelmeänä kaukaisen tunturin takaa ja valaisi ikäänkuin varoskellen Lapin kolmikuukautisen, yhtenäisen yön. Ja luminen luonto siitä ikäänkuin heräsi, päivä taikoi siihen uuden, elävän värityksen, uuden aamusen toivon. Ja yksinäinen vaeltaja lankesi polvilleen pehmeään kinokseen, kurotti kätensä kohti nousevaa päivää ja kuiskasi hiljaa:

Sulle kiitos, sulle yksin, äiti lempeä Jumalan, joka näin selvästi mulle taas tahtosi ilmaiset. Anna anteeksi, että tarkotustasi hetkeäkään epäilin, olen liian heikko, olen aseeksesi arvoton. Vaan johda minua edelleen sinä, tue minua, opasta askeleeni, tahtosi täyttää koetan.

Raskaasti veti väsynyt poro ahkiota poikki pehmeän lumen, pysähtyi lepäämään usein, vaan ei väsynyt kesken. Ja illan suussa, kun taas kuu kelmeänä valaisi rauhottuneen, hiljaisen, talvisen luonnon, toi se emäntänsä yksinäiseen Lapinkylään, jonka tuttavat asukkaat häntä ystävänä tervehtivät ja kiirehtivät hänelle hankkimaan ruokaa ja lämmintä.

VIII.

Niin kului vuosia.

Margareeta oli jo moneen kertaan matkustanut läpi kaikki Lapinkylät, jotka olivat Maanselän etelä- ja itäpuolella ja kaikkialla oli hän taivuttanut mieliä levittämänsä opin puolelle. Siten oli kristinusko, rauhallisesti ja vakuutuksen tietä, voittanut ensimmäiset voittonsa Lapin kansan keskuudessa. Mutta Margareeta huomasi surukseen, ettei hänen kylvönsä, kun hän yksin liikkui ja hänen alueensa oli niin laaja, jaksanut pysyväisiä hedelmiä kantaa. Kun hän jossakin kylässä oli saanut useita kotakuntia kumartamaan ristiä ja luottamaan niihin armon lupauksiin, joita hän kertoi uuden Jumalan heille tarjoavan, ja hänen sitten oli siirtyminen muihin kyliin, tapahtui melkein aina, että hän vuoden tai parin perästä palattuaan huomasi oppilaansa jo unhottaneen, mitä hän heille oli opettanut, ja päästäneen rukousnauhat ruostumaan. He olivat pulan sattuessa taas turvautuneet noitarumpuihin ja kalmistoseitoihin ja hävittäneet sen ristin, jonka hän heidän kotansa ovelle oli pystyttänyt. Hän oivalsi silloin, ettei työ jää pysyväksi, ellei hän saa apumiehiä hoitamaan ja viljelemään kerran oraalle noussutta kylvöään. Ja silloin hän päätti palata takasin kristittyyn maailmaan anomaan mahtavampain apua työlleen. Sanoessaan jäähyväiset lappalaisilleen, lupasi hän pian palata takasin, ja matkusti etelään päin. Mutta Tornion jokilaaksoa hän nytkin vältti, hän ei sanonut kenellekään miksi eikä tunnustanut sitä itselleenkään, vaan ajoi viimeisellä kevätkelillä suoraan erämaiden halki Kemiin, jonka suulta hän kesän tultua kauppalaivalla pääsi kulkemaan Turkuun.

Siellä meni hän, vielä lappalaispukimissaan, mahtavan piispa Maunu Tavastin puheille ja esitti hänelle asiansa. Tämän Suomen uuden, voimakkaan piispan korviin oli jo ehtinyt useita viestejä Margareetan suurista ansioista ja siunausrikkaasta työstä lappalaisten keskuudessa ja hän otti siis suurella kunnioituksella vastaan tämän pakanain käännyttämiseen uhrautuneen naisen. Ja hän lähetti hänet lämpimimmillä suosionosoituksilla varustettuna Ruotsiin, pyytäen Upsalan piispaa ja Ruotsin hallitusta toimittamaan hänelle riittävästi apulaisia lappalaisten käännyttämiseen.

Taas oli siis Margareeta Upsalassa, mutta toisin häntä nyt kirkon korkeat herrat kohtelivat kuin hänen edellisellä käynnillään. Tuomioherrat ja kaniikit ja dekaanit puhuivat ylistäen hänen ihmeellisestä työstään ja halvemmat papit hänen helmojaan suutelivat. Ja kun kansa kirkollisina juhlapäivinä seisoi katujen kahdella puolella katsomassa upeita juhlasaattueita, joissa papit ja munkit ja nunnat ja teinit ja kuorilaulajat soitolla ja liehuvilla lipuilla kulkivat kirkkojen ja luostarien väliä, viittoivat useimmat sormillaan sitä Wadstenan sisarkunnan vaippaan puettua yksinäistä naista, joka piispan rinnalla nöyränä ja kainona kulki, ja kuiskailivat toisilleen:

– Siinä menee Jumalanäidin valittu suosikki, joka yksin on käynyt käännyttämään Lapin noitia ja pakanoita.

– Kunnia, kunnia, Jumalan valitulle aseelle!

Ja he kumarsivat ja tekivät ristinmerkin.

Arkkipiispa ja tuomiokapitulit antoivat hänestä nyt mitä kauniimmat lausunnot ja harmajain veljesten priori, joka edellisellä kerralla epäili hänen näkyjään ja hänen kykyään uhrautua kokonaan kutsumukselleen, hänkin antoi nyt Margareetalle mitä juhlallisimmat siunaukset. Vaan Margareeta ei omistanut itselleen niitä ylistyksiä, joita hänelle papit ja maallikot lausuivat, hän sanoi tahtovansa olla ainoastaan Jumalanäidin halpa käskyläinen, ja ikävöivänsä takasin aukeille, lumisille tuntureilleen, hiljaiselle työalalleen. Mutta vaikka hän vaatimattomana pysyikin, ei hän voinut välttää, että hänen sydämmensä hiljakseen paisui ja hänen itseluottamuksensa kasvoi ja vahvistui. Ja hän rupesi täällä vähitellen tuntemaan itsensä todellakin kypseksi ja kykeneväksi siihen työhön, jonka suuruutta ja tärkeyttä kaikki kehuivat.

Riittävästi apulaisia hänelle luvattiin käännytystyöhönsä; teinejä ja nuoria pappeja laitettiin lapinkieltä oppimaan ja käännytystoimeen valmistautumaan ja muutamain vuosien perästä niiden oli määrä Margareetan johdolla ryhtyä työhönsä Lapissa. Riittävästi myöskin varoja Margareetan käytettäväksi määrättiin ja kuningas, joka hänet puheilleen kutsui – vanha kuningatar oli äsken kuollut ja hänen sisarentyttärenpoikansa hallitsi nyt kolmea pohjoista maata – luovutti kaikki pirkkalaisilta tulevat lapinverot tähän käännytystoimeen ja Margareetalle itselleen hän määräsi annettavaksi muutamia viljavia tiloja jyväisessä Uplannissa, jonne tämä, kun kerran tuntisi väsyvänsä raskaaseen toimeensa, voisi vetäytyä elämäntyötään rauhassa muistelemaan ja kunniakasta vanhuutta viettämään.

Siten Lapinmaan käännytystyön johtajaksi määrättynä erosi Margareeta piispankaupungin upeista pidoista lähteäkseen taas kaukaisille, rakkaille tuntureilleen. Ja luostarien kronikoihin kirjoitettiin kauniit kertomukset siitä suuresta ihmeestä, minkä Jumala taas oli antanut tapahtua, kun orvosta lappalaistytöstä oli tehnyt kansojen käännyttäjän ja valinnut hänet uskotukseen maan päällä. Ja Margareetan omassa rinnassa vallitsi varmuus ja rohkea mieli, hän oli mielestään jo töissään ja harrastuksissaan niin varmistunut ja kypsynyt, ettei luullutkaan enää voivansa uraltaan suistua. Eihän ollut enää mitään, joka kykenisi kiinnittämään hänen ajatuksiaan taikka hajottamaan hänen huomiotaan kutsumuksestaan, hän tunsi jo niin läheisesti pyhän neitsyen ohjauksen ja vaikutuksen askeleillaan.

Kesä oli vielä parhaallaan kun hän nyt pohjoiseen päin kulki ja tiettömät matkat Lappiin olivat vaikeat. Helpointa olisi ollut kulkea jokea myöten Torniosta ylöspäin, vaan hän sitä tietä vieläkin epäili; hän pelkäsi palata noille lapsuutensa kotiseuduille..., pelkäsi vieläkin, vaikka hänen mielessään jo vallitsi sellainen varmuus ja rauha. Mutta hän päätti voittaa tuon lapsellisen, tarpeettoman pelkonsa, hän tunsi jo itsensä niin varmaksi, että hän huoletta saattoi uskaltaa tässäkin kohden panna entisen heikkoutensa koetteelle. Olihan hän jo itsetietoinen, kypsä nainen, suuren, korkean tehtävän tarmokas johtaja, hän oli koskematonna suoriutunut kaikista maallisten rientojen viettelyksistä ja tunteista, – mikäpä saattaisi häntä enää järkyttää! Ja hän ohjasi kulkunsa kohti Tornion pirkkalaiskylää.

Oudolta tuntui rannikko ja maisema, kun hän taas läntisellä törmällä silmäili kirkon nientä ja Suensaaren rantaa; hän saattoi aivan kylmänä ja mielenliikutuksetta sitä katsella ja ilman vähintäkään epäilystä lähti hän soutamaan poikki joen. Kirkko ja pappila olivat uudet ja hänelle oudot, pappikin oli uusi, uudet ja toisenlaiset kuin ennen olivat myöskin pirkkalaisten rakennukset rannikolla. Kauppilan tupa törmällä oli entistään uhkeampi, vaan ehkäpä juuri siksi oli se hänestä sitä vieraampi; sauna oli rakennettu ylemmäs rinteelle ja entiset rantapellot näkyivät jääneen kesantoon. Ja hän kuuli saattajiltaan, että Kauppilassa ei ollut väkeä paljo ketään kotosalla, kaikki olivat lähteneet sisämaan järviin hauvinpyyntiin ja metsästämään, – nämä alkuperäisimmät elinkeinot näkyivät taas entistään ehommin rehottavan pirkkalaiskylässä, jossa ei enää paljo luotettu maan muokkaamiseen. Varsin varmana siitä, ettei häntä kukaan tuntisi, nousi hän Kauppilan rannalle. Hänet tunnettiin kyllä maineeltaan laajalti näilläkin mailla kuuluisaksi lappalaisten käänyttäjänunnaksi, mutta ei kukaan tiennyt aavistaa, että hän oli Kauppilan entinen orjatyttö, tulvaveden tuoma lappalaistyttö, Leila.

Sillävälin kuin hänelle hankittiin saattomiehiä sauvomaan häntä jokea ylöspäin, käveli Margareeta yksin vanhoja tuttuja ahteita pitkin ja istahteli tuttavilla pientarilla ja veräjänsuilla. Hän käveli salollekin asti hetkeksi polvistumaan vanhalla rukousmättäällään ja palasi sieltä taas pihamaille. Ja vasta vähitellen muistot virkosivat ja haihtuneet kuvat palasivat tajuntaan, ja hautaantuneet tunteet ja unelmat selkenivät ja kirkastuivat. Hän muisteli niitä kaikkia kaukaisen nuoruuden menneinä, kuolleina kuvina, joita hän muka kylmästi katseli ja taas asetti syrjään. Vaan ennenkuin hän arvasikaan, istui hän kumminkin täydellisesti näihin muistoihinsa vaipuneena ja niiden vallassa ja eli ne uudelleen miltei vilkkaammin ja värikkäämmin kuin ennen todellisuudessa, tunsi niistä iloa ja surua yhtä syvästi kuin silloin. Ja nuo tunnelmat keskittyivät varsinkin eräisiin pisteisiin ja paikkoihin ja tuokioihin, joilla ei – niin oli hän itselleen monesti vakuuttanut, ollut hänelle ennen ollut mitään arvoa.

Kuinka selvästi hän muistikaan tuon tanhuan, jossa se kiikku oli ollut, jossa Osmo häntä oli kiikuttanut – ja josta hän säikähtyneenä oli pois paennut papin opetuksia mietiskelemään. Hän oli lapsi silloin... Ja tuossa valkaman törmällä ne olivat toiset karkeloineet, kun hän nurkan takaa oli kadehtien katsellut – olihan hänkin nuori! – Ja tuosta rannalta se oli Osmo työntänyt venheen vesille ja ohjannut sen kosken kuohuja kohden... Ja tässä rinteellä se seisoi silloin, kun hän hänet viimeksi näki, pitkänä ja rotevana, ja vaskivyö kimalteli uumeilla...

Hämärät ja utuiset ja arat olivat hänen mietteensä silloin olleet, vaan siinä törmällä istuessaan muisti hän nyt varmasti monestikin uneksineensa elämänsä suloisimpana toiveena, että hän saisi tässä törmällä tätä isoa taloa emännöidä uljaan, urhean pirkkalaispäällikön rinnalla... Hän oli taistellut noita unelmiaan vastaan, karkottanut nuo toiveensa, voittanut ne yksinäisessä kätkössään korven sammalikolla, vaan ne olivat sittenkin olleet niin väkevät, niin kauniit, niin huikasevat... Elämä oli niissä kajastanut niin täyteläältä, niin sopusointuiselta... ja vaikea hänen oli ollut niistä luopua... kyyneleet olivat aina virtaavammin juosseet ja rukousten oli täytynyt olla yhä hartaampain... Ah, hänen nuoruutensa oli siihen taisteluun kulunut, ilman että yksikään sen unelmista oli toteutunut..., hän oli itse niitä paennut, hautautunut haaveiluihinsa... ja hänen kukoistuksensa oli mennyt, ilman että hän kertaakaan sen loistosta sai nauttia... Hän oli taistellut sitäkin vastaan epätoivon tuskalla... Vieläkö tekisi hän niin, jos saisi nuo kuluneet vuotensa takasin, jos itsetietoisena saisi kohtalonsa valita...? Vaan ne olivat menneet, ne vuodet, ilman nuoruutta, ilman rakkautta.

Näin hän mietti törmällä istuen ja virran pyörteitä katsellen ja hänen päänsä oli vähitellen vaipunut kämmenen varaan. Eikä hän huomannutkaan, että hänen silmästään pirahti kyynel ja toinen, eikä hän ajatellut, miksi hän itki...

Arastellen tuli silloin eräs talon naisista kysymään hartauteensa vaipuneelta, hurskaalta nunnalta, eikö hän tahtoisi nousta taloon.

– Huomenna palaavat kai jo miehet metsäjärviltä ja silloin saadaan saattajia kyllä, nyt niistä on kylällä puute.

Margareeta havahtui mietteistään ja karahti säikähtyneenä pystöön ja peitti kasvonsa hunnullaan. Missä oli hän ollut, millä teillä kulkenut, mihin olivat hänen aatteensa ja toiveensa eksyneet? Mitä oli hän unelmoinut ja mitä kaivannut ja itkenyt?

– Huomenna... palaavat... ei, ei, tänään, minun täytyy päästä matkalle tänään, heti...

– Mutta käykäähän toki taloon yöksi. – Ei, ei taloon, ei, matkalle, heti matkalle!

Kutsuja katsoi kummissaan Margareetan suurta levottomuutta ja maltittomuutta, kun hän melkein käsiään väännellen kiirehti rantaan ja tuskissaan vaati vaikka yhtä ainoata saattajaa sauvomaan itseään jokea ylöspäin.., hänen täytyi päästä heti matkalle. Ja ihmiset ajattelivat, että häntä pyhä intonsa noin ajaa työalalleen, ja hankkivat kiireesti hänelle saattajia. Vaan Margareeta seisoi koko ajan venheen vieressä ja hänen katseensa pälyivät arasti yltympäri ja valtavasti aaltoili povi.

Sillä hän oivalsi nyt, että hän sittenkin oli ollut liian heikko näitä lapsuutensa muistoja uudistamaan, ja että se entisyys unelmineen olikin paljo väkevämpi kuin hän koskaan oli luullut.., sehän oli tempassut hänet valtanaan mukaansa, riistänyt hänen ajatuksensa ja tunteensa kokonaan pois niiden varsinaiselta alalta luvattomille, rikollisille urille. Olihan hän langennut liitostaan Jumalanäidin kanssa, kaihonnut ja itkenyt kadonneita maallisia unelmiaan ja vieläkin, siinä seisoessaan, oli hänen niin vaikea niitä vastaan taistella, että hänen täytyi vääntää käsiään ja varoa silmiään sattumasta tuttuihin muistopaikkoihin. Pois, pois, hänen täytyi päästä, pakoon noita voimakkaita muistoja, pakoon omaa heikkouttaan ja niitä vietteleviä mietteitä, jotka uudelleen ja uudelleen salateitä hänen mieleensä kiertyivät!

Margareeta sauvoi itse miesten apuna, sitä välemmin ehtiäkseen etäälle Tornion suusta ja estääkseen muistojaan karkaamasta kielletyille aloille, mutta sitäkin tehdessään sai hän käydä alituisia käräjiä uppiniskaisten ajatustensa kanssa. Ja vasta kun venematka loppui ja hän taas yksin tunturin rinteitä myöten taivalsi vanhoja tuttuja lapinkyliään kohden, rauhoittui hänen mielensä ja asettuivat vähitellen kapinoitsevat tunteet. Mutta sittenkin hänen sielunsa tuntui ikäänkuin raukealta ja samealta, ei palannut siihen vanha, vahva luottamus eikä kirkas rauha, eikä hän tuntenut retkillään Jumalanäidin läheistä apua eikä ohjausta niin selvästi kuin ennen. Hän koetti rukoilla usein ja pitkään, ja sillä hän mielelleen rauhan hankki, vaan harvoin hän niin hartaasti ja syvästi saattoi rukoukseensa vaipua, että hän olisi, niinkuin ennen, tuntenut välittömästi ja tuttavallisesti keskustelevansa korkean suojelijansa kanssa.

Ja siksi hän nyt kaikkien voittojensa jälkeen raskaalla mielellä ja masentuneilla toiveilla alotti alusta vaikutuksensa lappalaisten joukossa.

IX.

Verestäessään ja vahvistaessaan ennen kylvämäänsä orasta lappalaisten keskuudessa eteni Margareeta tänä syksynä ja talvena aina Uudelle Joelle asti, – oli kuin jokin ahdistus ja pelko olisi levottomasti ajanut hänet niin kauas pohjoiseen kuin suinkin. Siellä ei hän ollut ennen kuin kerran käynyt ja hän tapasi siellä entisen kylvönsä kokonaan kuivuneena. Nämä köyhät kotalappalaiset olivat tuskallisessa taistelussaan elämisensä puolesta unhottaneet jokapäiväisiin ponnistuksiinsa hänen uudet oppinsa ja lupauksensa, he eivät enää luottaneet niihinkään. Eihän uusi Jumala voinut heitä heidän hädässänsä auttaa paremmin kuin vanhatkaan ja siksi oli Margareetan nyt niin vaikea saada uutta kylvöä idulle.

Hänen kylässä ollessaan sattui sen asukkaille nyt vielä aivan uusi, entisiä ankarampi ja masentavampi kolaus, joka heidän hätänsä ja tuskansa nosti kukkuramitalle. Heidän kyläänsä saapui näet eräänä talvipäivänä aivan uusi, outo verottaja, joka heidät aivan paljaiksi kiskoi. Wienan rannoilta oli retkeilevä karjalaisjoukko ulontanut hiihtonsa aina tänne asti, jossa sen yleensä ei ollut tapana liikkua. Vallattomina ja säälimättöminä olivat nämä oudot miehet kannattaneet lappalaisten kurjista majoista esiin kaikki, mitä näillä suinkin lie minkään arvoista ollut, ja kasanneet kuorma-ahkioihinsa eläintennahat ja puvut ja vyöt ja aseet, yksinpä keittokattilatkin ja kalanpyydykset. Vaan kaikkein pahinta ja huolettavinta oli kumminkin se, että he patsaiden huippuun mäelle rakennetusta aitasta ryöstivät nekin veronahat, joita lappalaiset yhteisesti olivat säästelleet ja koonneet varsinaisia vuotuisia verottajiaan, pirkkalaisia varten. Lappalaisraukat tiesivät, että Tornion pirkkalaisten veronkantajat olivat tuossa paikassa tulossa saataviaan perimään – ja mitä heille silloin annetaan? Eikä ne taas ilman lähde, ne kiskovat vaikka säärykset ruumiilta ja nahat viimeisten ajoporojen seljästä, sillä veronsa he vaativat, nuo ankarat miehet. Siitä oli lappalaisilla suurin tuska ja hätä, kun he nyt, karjalaisten vihdoin lähdettyä, avuttomina keskustelivat autioiksi ryöstetyissä kodissaan. He puistelivat neuvottomina pyöreitä päitään ja heiluttivat edestakasin lyhyviä, typykkäitä ruumiitaan, istuessaan jalat ristissä lieden ympärillä. He puristelivat voimattomia nyrkkejään, vaan itkua teki kurkku.

Mutta toiset heistä hoilasivat ja hihkuilivat kotain ulkopuolella, kompastellen kinoksissa kyläraiteella. He olivat verottajaryöstäjiltä saaneet vähän viinaa, kipeneen kukin, vaan siitä oli heidän heikko luontonsa kiihottunut ja himo oli heissä saanut vallan. Ja he olivat ryöstäjille kantaneet kinttaansa ja kallokkaansa ja puukkonsa ja suopunkinsa, vaihtaen ne viinatilkkaan; lakkinsa ja peskinsäkin olivat he panneet likoon ja karttaen seuranneet ryöstäjiään aina tunturille asti, tyydyttääkseen hillitöntä himoaan. Ja saatuaan päänsä täyteen hoippailivat he nyt kinoksissa ja hoilasivat, tuntematta huolta tai surua, ja kaatuivat vihdoin nietoksiin nukkumaan.

Vaan vielä toiset valittelivat ja uikuttivat kodissaan tai näiden ulkopuolella ääneensä huudellen. He olivat koettaneet kätkeä kinoksiin tavaroitaan ryöstäjiltä ja nämä olivat pieksämällä ja pihtipuristimilla pakottaneet heidät kaivamaan esiin kätkönsä, ja siksi heillä nyt kihelmöitsi sekä sielua että ruumista. Toiset olivat lappalaisille harvinaisella äkäpäisyydellä yritelleet ryöstäjiä suorastaan vastustelemaankin, ja nämä olivat siitä syystä heitä keihäillään ja kirveillään siksi komennelleet ja kutkutelleet, että verta vuoti aukinaisista haavoista hartioista ja käsivarsista, punaten karvaiset peskit ja pehmeäksi tallatun lumen. Näitä Margareeta hoiteli, pesi ja sitoi heidän haavojaan ja koetti lohdutella heidän toivottomiksi masentuneita mieliään, puhuen heille Jumalan armosta ja avusta. Vaan he eivät häntä tahtoneet kuulla eikä hänen sanansa nyt pystyneet tämän kurjuuden lannistamiin lappalaisiin. Miksei ollut uusi Jumala heitä auttanut, kun vainolainen heitä noin julmasti ahdisteli, mitäpä hänen puoleensa kannatti enää kääntyäkään, yhtähyvin heitä vanhat seitat suojelivat ja ehkä paremmin.

Vainolaiset olivat lähteneet säälineen, vaan heidän lähdettyään oli kuiva pakkanen sulanut kosteammaksi ja sekeiselle, vaaleanharmaalle taivaalle oli kohonnut paksuja pilviä, joita tuuli lennätteli. Yötä vasten oli tuuli yhä kiihtynyt, se oli ruvennut tohisemaan tuntureilla ja ennen pitkää kiersi vihanen lumimyrsky ryöstetyn lappalaiskylän pyörteihinsä. Kiihtyvän rajuilman keskestä kantoivat lappalaisakat kinoksiin juopuneet miehensä kotiinsa ja sulkivat havuilla ja vuotaintähteillä ovensa niin tarkoin kuin voivat. Ja raskaalla, epätoivoisella mielellä hankkiusivat he levolle. Margareeta piti suurimmassa kodassa, johon hän asumaan oli asettunut, iltarukousta, kehottaen lappalaisia turvaamaan Jumalaan, vaan kukaan ei hänen sanojaan kuunnellut.

Silloin kuului ulkoa, vonkuvan myrskyn keskestä, taas meteliä, outoja ääniä ja kiroilevia huutoja, ja lappalaiset heristivät levottomina korviaan. Porot pysähtelivät kotain kupeille, koirat haukkuivat ja raskaat askeleet tömisivät. Ennen pitkää riuhtaistiin kotain ovipeitteet auki ja sisään työntyi lumisia, turkkipäällisiä miehiä, jotka potkien nukkuvia syrjälle tunkeutuivat kodan keskessä palavan tulen ympärille ja siinä karistelivat lumisia turkkejaan. Lappalaiset vierittäytyivät peloissaan ääneti nurkkiin ja seinänvierustoille, ja kääriytyivät hätääntyneenä nahkoihinsa pieniksi sykkyröiksi, tuijotellen niistä tylsästi uusia vieraitaan.

Nämä olivat Tornion pirkkalaisia, jotka olivat saapuneet vuotuisia veronahkojaan perimään. He tulivat varmoina ja isännöivinä kuin omille tulilleen ja ryhmittyivät niiden ympärille riisumaan kallokkaitaan ja kuivamaan suuteitaan, välittämättä lappalaisista sen enempää, kuin jos näitä ei olisi ollutkaan. Tutut olivat heille kodat ja liedet. Vaan vähän jälemmin kuin muut astui tuohon suurimpaan kotaan pitkä, roteva, ruskeapartainen mies, joka keihäällään leväytti kodan oven seposeljälleen ja jolle toiset tekivät tulen ympärillä tilaa. Mies kohotti leikkisästi kotaan tullessaan pienen lappalaisnaisen lattialta ylös lakeen asti ja pyöritteli häntä siellä kuin kerää pari kertaa kämmentensä välissä ja laski hänet sitten kierimään lattialle, istahtaen itse tulen ääreen pölkyn päähän suorimaan lunta ja jäätä tuuheasta parrastaan. Noita jääpuikkoja viskeli hän ympäri kodan, seinämillä kekottavain lappalaisten kasvoille, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä säteilivät sillaikaa niin veitikkamaista, rattoisaa iloa, että lappalaisraukkainkin mieli kesken kaiken heidän surkeutensa suli leveään hymyyn.

– Niin, tuhat tulimmaista, – puhui hän sitten tovereilleen –, se oli aika ryty-ilma, ei nähnyt mitään eikä kuullut ja saivatpa taas kerran miehet vuorostaan vetää porojaan, kun kylään yöksi ehätettiin. Mutta sitä makeamminpa nyt tuli varpaita lämmittääkin.

– Pitkälleen se nyt pian vetää, – jatkoivat toiset, – mutta sitä ennen olisi iltanen syötävä.

– Niin, akat hoi, miks'ette jo ole juoksemassa, miks'ette pane poronmaitoa pataan kiehumaan, kuuma kulaus on nyt kuin rasvaa jähmettyneille jäsenille... so, vikkelämmin, akat!

Vaan surkealla äänellä uikuttivat lappalaiset vastaan:

– Ei ole nyt, väkevä mies, lappalaisten akoilla enää patoja, missä maitoa lämmittää, eikä maitoa, mitä padoissa lämmittää.

– Hä, eikö ole, pitääkö meidän opettaa löytymään. Leikki pois ja padat tulelle!

– Ei ole patoja, kaikki viety, padat viety, nahat viety, kaikki karjalainen korjasi.

Humina kuului silloin tulen ympäriltä.

– Mitä, karjalainenko? huudahti ruskeapartainen mies karahtaen pystöön. Ja toisetkin pirkkalaiset kohottausivat istuimiltaan ja kysyivät hämmästyneinä:

– Hä, karjalainenko korjasi? Onko karjalainen käynyt täällä?

– Vasta juuri kävi, ryösti kodat tyheiksi, ryösti aitat, peskit ryösti, porot tappoi...

Julmistuneena ja silmät säkenöivinä seisoi siinä ruskeapartainen mies, jonka pää lakea tapaili, ja puristeli keihäänsä vartta, kuunnellen lappalaisten haikeaa kuvausta vieraiden verottajain käynnistä heidän kylässään. Lappalaiset vetäytyivät yhä pienemmiksi, yhä syrjemmäs, noita vihasta liekkiviä silmiä katsellessaan, ja vastasivat sieltä arasti ja uikutellen hänen kysymyksiinsä. Heidän tiheään tungeskelevassa joukossaan lymyili myöskin Margareeta, paettuaan sinne raakoja tulokkaita, ja ääneti hän katseli ja kuunteli mitä kodassa tapahtui. Mutta hänen silmässään paloi outo hehku ja hänen rintansa aaltoili kuin meri ja hänen sydämmensä sykki niin, että hän pelkäsi muittenkin sen kuulevan. Ja hänen suonissaan virtasi veri kuumana ja hän peitti punehtivat kasvonsa poronnahkoihin. Mutta sittenkin hän näki edessään tuon rotevakasvuisen, ruskeapartaisen miehen, jonka silmässä oli sellainen uhka ja voima, ja hänen korvissaan soi aikoja sitten unhottunut ääni, kuiskaillen hänelle muistoja ja mietteitä, joita hän oli koettanut väkisin haudata. Risteilevät mielikuvat vatkasivat valtavasti hänen mieltään, ja tunteet, jotka olivat kuolleet eivätkä saaneet elää, kiskoivat hänet kuin lastusen pyörteisiinsä. Hän ei uskaltanut sormeakaan liikahuttaa, ettei joku olisi häntä huomannut, vaan samalla hänen teki raivokkaasti mieli hypähtää esiin ja ojentaa kätensä tuolle vihaselle miehelle. Hän koetti tyrehdyttää tunteittensa virran, kääntyi seinään päin rukoilemaan ja peitti päänsä nahkoihin, vaan hän kuuli siltä tuon miehevän äänen, joka niin soinnukkaasti suuttuman kiivaudella puhui ja riehui:

– Karjalaiset, nuo kurjat rihkamankaupustajat, tunkeutuvat tänne meidän veroalueillemme, ryöstävät lappalaisemme, vievät meidän omat veronahkamme, – mutta sitä ne eivät ole iltikseen tehneet, eivät kautta keihääni kärjen! Olisimmepa tänne vähän päivemmällä joutuneet, niin olisipa näytetty, mistä ne verot lähtevät..., vaan taisitte polttaa sormenne sittenkin, te salakulkijat... Te ette ole vielä saaliinenne kauas ehtineet, meidän sukset ovat kepeämmät ja liukkaammat...

Vaan toiset pirkkalaiset pureskelivat partojaan.

– Ethän aikone tuohon lumipyryyn lähteä tuntureilta karjalaisia hakemaan? – virkkoivat he epäillen. Vaan ruskeapartanen mies heilautti halveksuen keihästään.

– Minkä se myrsky miehiselle miehelle voipi, tuuli ja lumi, näitäkö säikyttäisiin! Sepä juuri karjalaiset onkin pysäyttänyt, väleen heidät tapaamme. Hei, miehet, pystöön nyt ja noutamaan veronahat talteen! Vai tekeekö kellä mieli tyhjin ahkioin kotiin palata, se raukka jääköön tänne nukkumaan, me muut käymme saaliinjaolle!

– Taitavat sinne jäädä saaliit jos saaliin noutajatkin tällaisella säällä. Vaan kun lähdettänee...

– Elä lähde, jos pelottaa. Uskaltajat vain mukaan! Vaikka haluttomina ja hitaina olivat pirkkalaiset kumminkin kaikki nousseet pystöön ja ruvenneet väsyneisiin jalkoihinsa vetämään märkiä kallokkaitaan. Heistä oli yritys hurja; oli toivotonta tällaisessa lumimyrskyssä ruveta autiolta tunturilta hakemaan näkymättömiin häipyneitä jälkiä. Ja jos vihollinen löytyisikin, oli päätöntä käydä tällaisella säällä tappeluun lumiaavikolla. Vaan vastarinta ei siinä tullut kysymykseenkään, kun päällikkö käski, ja pirkkalaiset vetivät siis vyönsä kireälle ja pistivät kirveet vyön alle. Mutta päällikkö seisoi jo ovella ja hioi keihäänsä kärkeä ja hänen silmänsä seurasivat maltittomasti vitkastelevain toverien liikkeitä. Silloin ryömi pimennosta lappalaisten takaa heidän pakonurkastaan nainen, joka pystyyn ojentautuen oli solakka ja pitkä ja jonka silmä omituisesti pälyi, kun hän ovensuuhun keihästä hiovan miehen luo hiipi. Ja hänen äänensä värähti, kun hän suomeksi hiljaa kuiskasi:

– Osmo, olethan sinä Osmo?

– Olen minä Osmo ja mikä sitten...? Vaan.., vaan kuka olet sinä suomalainen nainen täällä Lapin pimeillä perillä, äänesi olen ennenkin kuullut ja silmäsi nähnyt minä olen?

– Elä hio keihästä, Osmo, elä lähde öiselle hiiholle lumimyrskyyn, elä kiusaa Jumalaa!

– Mitä pakiset Jumalasta? Vaan näytäs, hä, tuon hipeän minä muistan, sinä olet Leila, Leila, jonka tulvasta pelastin, Leila, jonka vainolaiset ryöstivät. Mitä kuljet sinä täällä?

– Elä kysy, en ole enää Leila, eläkä minusta välitä. Vaan muista: neitsyt Maaria ei retkeäsi suojele, jos näin uhalla taisteluun käyt. Palaa kotiisi rauhassa!

– Enkä palaa, karjalaisilta veroni perin enkä neitsyttäsi säiky. Vaan sinäkö Leila se oletkin se lappalaisten naispappi,... heitä hiiteen sinäkin Maariat ja maan kiertämiset ja tule kotiin Kauppilaan... Elä säiky, maltahan kun aamulla karjalaisten kimpusta palataan, niin otankin sinun mukaani kotiini, sillä sinä olet meidän talon väkeä, olet tottaviekin.

Nyt Osmo, pirkkalaispäällikkö, kääntyi miestensä puoleen, jotka jo olivat vaatteissaan:

– No, noustaanpa suksille, miehet. Tuo vaimo tuossa on Kauppilan entisiä orjia, jonka samat karjalaiset senkin ryöstivät sinä suurena vainokesänä, sen otamme huomenna mukaamme Tornioon. Vaan nyt karjalaisten jälille!

Miesjoukko työntyi ulos ja häipyi sinne pimeään yöhön ulvovan myrskyn sekaan. Vaan nurkistaan esiinryömiväin lappalaisten keskelle jäi Margareeta kodan lattialle seisomaan ja ääneti oveen päin tuijottamaan. Hän ei tuntenut itseään, ei tiennyt tekojaan eikä sanojaan eikä hän pitkään aikaan päässyt siitä liikahtamaan mihinkään. Miksi oli hän noussut kätköstään tuota miestä puhuttelemaan, miksi oli hän ilmaissut itsensä...? Olihan hän antanut vallan sydämmensä rikollisille tunteille ja ne muillekin paljastanut, olihan hän säpäleiksi rikkonut pyhän lupauksensa, pettänyt Jumalanäidin suuren luottamuksen... Hänkö, kypsi, kokenut nainen, joka niin paljosta muusta oli voinut kieltäytyä, joka oli nöyrästi alistunut tunturimatkain vaivoihin, valmiina kuolemaan minä hetkenä tahansa, hänkö, hurskas birgittalaissisar, joka korkean kutsumuksensa vuoksi oli kuolettanut kaikki muut toiveet ja harrastukset, voidakseen pyhän neitsyen käskyt arvokkaasti täyttää.., hänkö oli niin syvälle langennut, että oli miehelle tunteensa ilmaissut ja siten tehnyt tyhjäksi liittonsa korkean suojelijansa kanssa..? Ei, se on mahdotonta, tämä on unta, pahaa unta, hetkellistä hairahdusta, josta hänen täytyy entiselleen tasaantua ja saada pyhältä neitsyeltä anteeksi. Hänen jalkoihinsa hän tahtoi hervotonna heittäytyä kaikkine synteineen ja huolineen, katuvaisena ja armoa anovana.

Ja Margareeta kätkeytyi taas makuulleen kodan pimeimpään nurkkaan, koettaen sydäntään myöten vaipua rukoilemaan, saadaksensa rikoksensa anteeksi ja saadaksensa vahvistusta ja tukea. Hän rukoili kiihkeästi, ajoi ajamalla ajatuksensa kokoon, koetti koota koko sielunsa siihen rukoukseensa ja pyysi Jumalanäidin apua siihen. Vaan hän ei enää voinut rukoukseensa hervotonna vaipua. Keskelle hänen palavinta pyyntöään saada mielensä taas vilpittömästi ja ehyeltään kiintymään yksinomaan suureen kutsumukseensa, välähti kuva tuon ruskeapartaisen, rohkeasilmäisen miehen ja hänen korviinsa soi alinomaa kuin kaukainen soitto tuo voimakas ääni, jossa kajahti niin paljo hänelle outoa rattoisuutta ja rajuutta ja elämäniloa. Pyhä neitsyt ei ilmeisesti enää tahtonut tukea häntä hänen taistelussaan, ei auttaa häntä tasapainoon, hän oli kai jo hyljännyt uskottoman aseensa...

Sanomaton tuska silloin valtasi Margareetan mielen, hän vääntelihe kuin mato poronnahkaisella vuoteellaan nukkuvain lappalaisten keskessä ja kuumeisena kohisi hänen verensä ja hänen ruumiinsa oli kuin poltteissa. Hän tahtoi voittaa itsensä, väkipakolla tahtoi hän kuolettaa nuo uppiniskaiset mielikuvat.., muutenhan oli kaikki lopussa. Hän tahtoi puhdistua tahrastaan ja vilpitönnä ja ehyenä taas astua uudistamaan liittonsa Jumalanäidin kanssa, silloin ei tämä häneltä kiellä sitä välitöntä suojelustaan, jonka hän nyt tunsi poistuneen. Hän ponnisti, hän kuritti itseään, niin että epätoivon hiki hänen otsaltaan pursusi, vaan seuraavassa tuokiossa tunsi hän jo ajattelevansa sitä, joka lumimyrskyyn oli lähtenyt öiselle hiihdolle. Ja hän tunsi yhä selvemmin, kuinka kaitseva käsi hänen luotaan loittoni.

– Miksi, korkea jumalanäiti ja te kaikki hurskaat pyhät, miksi tuon miehen näkeminen noin saattoi taittaa tahtoni ja murtaa valani ja tehdä minusta henkisen itsemurhaajan? Onko sittenkin tuo muisto lapsuuden hämäriltä ajoilta salaa sydämmessäni kytenyt ja elinvoimaisena piillyt, vaikka sen monasti olen perinpohjin sammuttanut? Sama tunneko se on, joka minut pienenä valtasi, kun kerran oudossa paikassa silmäni avasin ja edessäni näin reippaat, iloiset kasvot, jotka ikäänkuin luottamusta säteilivät,.. samako, joka nyt Tornion suussa oli rauhani mullistaa ja minut ajoi Lapin viimeisille perille...? Oi, niin, tämä on sitä yhtä taistelua, joka riehui jo silloin, kuin vaelsin yksinäiselle sammalikolleni korpeen kuulemaan eräkuusten huminaa, ja josta silloin voitolla suoriusin, mutta johon nyt kypsenä naisena suistun.., ehkä jo olenkin suistunut... Pyhät suojelijani, eikö armoa teiltä enää riitä, eikö hiukkaakaan lohdutusta..?

Hän odotti vielä apua, vaan hän tiesi, että hän odotti turhaan, sillä hänen korvissaan soivat yhtämittaa sanat: "aamulla otankin sinut mukaani". Eikä hän voinut olla tunnustamatta, että ne hänet toivolla täyttivät. Ja hän tunsi, että kun aamulla tuo mies saapuu ja sanoo: "istu ahkioon nyt ja aja", ei hän jaksa sitä käskyä vastustaa, hän on voimaton, toisen vallassa, – kaikki on lopussa. Vaan vielä ei ole aamu, – ei, hänen täytyy paeta tuota viettelystä, paeta omaa syntiään, paeta tuota miestä näkemättä kauas, kauas.., voidakseen siellä taistelemalla saavuttaa tasapainon ja sielun rauhan... Paeta, mutta minne? Myrsky ulvoo ulkona, rajuina soivat tunturituulten vihaset vihurit ja yhtenä lumipilvenä savuaa taivas ja maa... Sinnekö? Niin, sinne, parempi paeta sinne, kuin kukistua oman sydämmen ansoihin. Sinne, myrskyyn! Jos Jumalanäiti tahtoo, jos hänet vielä aseenaan pitää, voi hän pelastaa hänet tuon myrskynkin lävitse jonnekin, missä uusi elämä vielä voi alkaa...; jos taas hänet hukuttaa haluaa, hukuttakoon sinne tunturille, eikä omaan heikkouteen... Ulos, myrskyyn!

Horjuvana ja läähättäen hiipi Margareeta vuoteeltaan, pukeusi sääryksiin ja kallokkaisiin nukkuvassa kodassa, pujotti päälleen peskin ja punalakeisen, neliskulmaisen lappalaislakkinsa ja kiirehti ulos, paeten oman sydämmensä pahuutta. Myrsky vonkui vihasempana kuin koskaan, vaivoin hän pystössä kesti, kun kodan suojasta siirtyi, ja hänen jalkansa vaipuivat syvälle pehmeään kinokseen. Höyryävältä lumelta hän ei voinut nähdä läheisiä kotia eikä vieressä olevaa metsänrintaa, jonne hän poroaan hakemaan kahlasi. Silloin hän kääntyi, otti suksensa kodan kupeelta ja lähti hiihtämään yksin lumipyryn keskelle tuntureita kohden. Vaan tahkeasti ja raskaasti liukuivat nyt hänen suksensa, tuuli häntä heitteli ja retuutti ja jo ensimmäisen tunturin rinnettä noustessaan voitti hänet outo väsymys; voimattomina herpausivat jäsenet.

Silloin hän ymmärsi, ettei pyhä neitsyt nyt, niinkuin ennen, tahtonut häntä tukea, ei hänen pakoaankaan auttaa. Ja tuskan valtaamana lankesi hän polvilleen suksilleen, risti kätensä ja huusi ääneensä ärjyvään myrskyyn:

– Elä hylkää minua, Jumala, elä heitä toivottomuuteen rikkonutta lastasi. Anna vaikkua jäseniini, pyhä neitsyt, jos tahtosi on, että vielä sinua palvelen, anna mielelleni lohdutusta ja rauhaa, johdata tieni, tue taisteluni, yksin en mitään voi. Taikka, jos minut hyljännyt olet, anna mulle entinen uskallukseni nöyränä ja rauhallisna nietokseen kuolla.

Ja hän kohottausi taas pystöön, lähti hiihtämään, yhä huokaillen:

– Näytä mulle ihmeesi vielä kerran, niinkuin niin monasti ennen, ja minä koetan sinua totella.

Vaan hän ei uskonutkaan nyt saavansa Jumalanäidiltä viittausta, hän ei uskonut omaan rukoukseensa. Sillä hän muisti senkin aikana, että tässä samassa myrskyssä hiihti myöskin se rohkeasilmäinen mies, joka hänen rauhansa oli riistänyt, autioita tuntureita, mutta pelkäämättä mitään, huutelematta tuskissaan, luottaen yksinomaa kätensä jäntevyyteen ja mielensä reippaaseen voimaan. Ja koettaen turhaan karkotella tuota muistoa mielestään hiihti hän eteenpäin, kunnes taas uupui ja hädissään vaipui tehottomaan rukoukseensa. Leväten ja taas ponnistaen jatkoi hän siten yhä voimattomampana matkaansa läpi yön. Vaan kun aamunen hämärä kelmeänä sarasti läpi sakean lumipyryn, istui Margareeta jo erään aution tunturin rinteellä uuvahtaneena ja puoleksi kinokseen vaipuneena ja katseli tylsästi, kuinka myrsky hänen ympärilleen ja päälleen keräsi yhä paksummat lumikerrokset. Ja hän näki, kuinka siitä aamun tullen lumimyrsky vähitellen asettui ja taivas seestyi ja luonto asettui, vaan häntä se ei enää auttanut. Hänen voimansa olivat lopussa, hän oli taistelussaan joutunut tappiolle, hänen oli määrä siihen kuolla. Eikä hän kumminkaan voinut nöyränä ja kiitollisena odottaa kuolemaa, niinkuin usein ennen, hänen mielensä kapinoi ja soimasi kohtalon kovuutta...

Hänen silmiään rupesi yhä enemmän hämärtämään, jäsenet olivat kankeat ja ajatuskin tuntui jähmettyvän, vaan hänen korvissaan soi vielä kuin kaukaa tuo läpi yön niissä kaikunut miehevä ääni, vaikka yhä heiketen sekin ja loittoutuen. Ja sen mukana haihtui viimeinen usko ja viimeinen pelastuksen toivo.

Mutta vielä hän kerran avasi sammuvat silmänsä ja silloin rupesi hänen raukeaan katseeseensa ilmestymään outoja kuvioita, ikäänkuin näkyjä etäältä aavikolta, mustia, lumipeittoisia haamuja, jotka liikkuivat ja ikäänkuin lähenivät. Hän ei jaksanut enää erottaa, mitä ne olivat, ajatus oli jo seisahtunut, hän oli vaipunut yhä syvemmäs lumeen ja peittynyt siihen. Mutta hänestä tuntui, että tuossa mustain kuvioiden joukossa läheni häntä se rotevakasvuinen mies, jota hän oli pakoon lähtenyt, ja että sen vilkkaat silmät omituisesti kiintyivät häneen, ja virtaus riemua tuntui silloin lehahtavan läpi hänen jäätyneen mielensä. Taas oli kaikki tyhjää. Mutta sitten hänestä tuntui, kuin hän voimakkaiden käsivarsien nostamana olisi kohonnut lumesta ja kuin ääniä ja huutoja olisi hänen ympärillään kaikunut. Vaan hän ei voinut vastata mitään, ei liikuttaa jäsentään, ei avata silmäänsäkään enää.

– Leila, se olet sinä, puhui tuttu ääni, ikäänkuin hyvin kaukaa. – Miksi tänne tunturille myrskyyn olet paennut? Vastaa, elätkö sinä vielä?

Vaan hän ei voinut vastata ja toinen ääni kuulu; virkkovan:

– Näkyy paleltuneen, jätetään siihen.

– Ei, kaatakaa viinaa hänen suuhunsa... Niele, Leila, virkoa... Otan sinut ahkiooni ja vien lämpimään ja mukanani Tornioon sinut vien, omaksi eukokseni vien, sillä sinua olen aina kaivaten muistanut... Leila, eläthän vielä...

Himmeä oli tajunta kinokseen jähmettyneellä eikä silmäluomi enää noussut eikä liikahtanut huuli, vaan sydämmessä riehui taistelu vielä. Hän ei olisi tahtonut vastata tuolle kysyjälle, hän olisi tahtonut vaipua yhä syvemmäs horroksiinsa ja kuolla pois.., ehkä Jumalanäiti hänelle silloin vielä armon olisi suonut. Vaan hänen mielensä kapinoi, hän oli vaistomaisesti tuntevinaan, että Jumalanäiti, entisen suosionsa vuoksi, kumminkin vielä tahtoi jättää uskottoman suosikkinsa henkiin, vaikkakin vaille korkeaa luottamustaan. Ja koko se hänen taistelunsa tuntui sulavan siihen hiljaiseen huokaukseen, joka hänen rinnastaan lähti:

– Äiti Jumalan, näinkö olet tahtonut!

Vaan mies, joka häntä käsissään piteli, hieroi hänen niskaansa ja ohimoitaan ja kyseli sitä tehdessään hellästi:

– Leila, eläthän vielä!

Ja Margareeta tunsi lämmön leviävän ruumiiseensa ja kielensä jähmetyksistään sulavan ja silmänsä raolleen saaden hän kuiskasi:

– Elän, Osmo...

Taas tuntui elämä palaavan jäseniin ja sydän rupesi lämpenemään. Hänet peitettiin ahkioon pehmoisiin vuotiin ja siinä häntä lähdettiin vetämään yli lumisen aavikon. Ja Margareeta makasi siinä hiljaa eikä taistellut enää, sillä se sovinto ja rauha, jota hän Jumalanäidiltä oli rukoillut, tuntui hellästi kietasevan hänet vaippaansa. Ja hiljaa hän vain huokasi:

– Äiti Jumalan, näin olet tahtonut

Upsalan ja Vadstenan luostarin kronikoihin kirjoitettiin, että se hurskas birgittiläisnunna Margareeta, joka niin menestyksellä oli lappalaisten käännyttämisen alottanut, kaatui keskelle siunausrikasta vaikutustaan, paleltui eksyneenä autiolle tunturille. Ja niiltä papeilta ja teineiltä, jotka olivat määrätyt hänen apulaisikseen Lappiin, jäivät matkat sinne tekemättä ja koko käännytystoimi raukesi ja unhottui pois, kun ei ketään johtajaa ollut sitä vireillä pitämässä. Lappalaiskylistä ne touvot, jotka Margareeta oli kylvänyt, pian kuivuivat ja kuolivat ja hänen opetuksensa unhottuivat, kun ei niitä enää kukaan hoidellut. Muutamat Margareetan lähimmät lappalaisystävät häntä ensiksi kaipasivat, ihmetellen, ettei häntä enää ruvennut kuulumaan, vaan he tottuivat siihen hekin ja kääntyivät taas muiden mukana vanhojen noitiensa puoleen ja turvautuivat hädissään seitoihinsa ja pyhiin kalmistoihinsa. Ja näiden arvo säilyi vähentymättömänä Lapissa vielä useita vuosisatoja.

Vaan Kauppilassa Tornion jokisuulla eli pirkkalaisten reipas päällikkö kauan onnellisena toimekkaan ja ymmärtäväisen puolisonsa rinnalla, jonka hän eräältä talvihiihdolta oli tuonut mukanaan kaukaa tunturien takaa, ei kukaan tiennyt varmasti mistä. Täällä pirkkalaiskylässä hellämielistä Leila-emäntää kunnioitettiin ja rakastettiin, vaan arasteltiinkin samalla, sillä kuiske kävi kylällä, että hänellä oli tuttavuuksia muitakin, kuin mitä näkyvissä oli. Aina toisinaan hän näet vetäytyi yksin erikoiseen kammioonsa ja viipyi siellä kauvan, ja hänen kuultiin ääneensä puhuvan ja huokailevan. Ja kun hän sieltä tuli toisten seuraan, oli hänen silmänsä punanen ja poskensa kalpea, vaan ryhti oli suora ja varma ja käytös arvokas ja tyyni. Eikä senvuoksi kukaan rohjennut kysyä, miksi hän oli itkenyt...

ERÄMAAN ASUTUS

Iltahämärässä eräänä sydäntalven päivänä ajoi Paavo Heikinpoika, Paason Heikin kolmas poika, heinäkuormaa jokea myöten kotiinsa päin. Hän makasi ryntäillään häkin päällä heiniin melkein peittäytyneenä, hevonen käveli höllin ohjaksin niin verkalleen kuin halusi ja mies katseli välinpitämättömästi ympärilleen hämärään peittyvään talviseen luontoon. Hänestä häämöitti kauempana edessäpäin lumisella tantereella jokin epäselvä olento, vaikkei hän pimeän vuoksi voinut erottaa, oliko se tuulessa heiluva heinätukko vai avannon viitta vai rantaa myöten jokivarrelle päin painuva hiihtäjä... Ei, hiihtäjä se on, se kääntyy yhä lähemmäs rantaan päin.., jo lähteekin nousemaan törmälle... Se ei ole kukaan muu kuin Tapani, veli Tapani, joka hiihtelee Kelalaan, – se kuuluu poika siellä tuontuostaankin hiihtelevän Sannaa naurattelemassa, vaikkei kotona puhu mitään.

Paavo Heikinpoika hymähti ja painautui mukavammin mahalleen heiniin... Sanoo rihmoilla hiihtävänsä, niinhän sitä ennen aina sanottiin, kun noinikään poikettiin kuin ohimennen rihmat vyöllä puhuttelemassa tyttöjä navetan ovella taikka saunan lämmitessä. Tuttu juttu! Tapanihan alkaa olla jo niissä vuosissa hänkin. Mutta jatkaessaan sitä ajatustaan kävivät Paavon kasvot vakavammiksi ja synkemmiksi... Mihinkäpä se Tapanikin mukamas eukkonsa asettaisi, ei Kelalaan toista kotivävyä sovi ja meille taas... ei tule mitään. Siellä on jo kolme akkaa toraamassa... Ja kuka sen tietää toisakseen, kauanko meitä kolme poikaa säilyy kotosalla, – juuri tähän aikaan viime talvena vietiin Iikka-veli sotaväkeen...

Näihin raskaisiin mietteisiin vaipuneena ajeli Paavo Iijoen jäätä pitkin melkein kotitörmän kohdalle asti, mutta siellä kulkusten kilinä herätti hänet mietteistään. Hän kohotti päänsä ja näki hevosen, jolla oli saanireki perässään, hyvää vauhtia laskevan törmää alas ja kääntyvän, joelle saavuttuaan, valtatietä alaspäin. Kaksi miestä istui reen perällä; turkinkaulustat olivat pystössä, vaan Paavo arvasi kyllä ketä ne kulkijat olivat. Ne ajoivat taas tänä talvena vähäväliä talosta taloon ja veivät aina jotakin mennessään: milloin minkin veron nimellä viljasäkin tai lohileiviskän tai lehmän tai lampaan, milloin hevosen pitkille kyytimatkoille, milloin voita ja juustoa sotaväki-osastolle eväiksi, milloin miehen talosta sotaväkeen. Mitähän lienevät taaskin olleet vailla...

Paavon hevonen lähti jo kuumuutta huuruten raskaasti vetämään kuormaa törmälle ja silloin laskeusi Paavo kuorman päältä, autteli itse etupajusta ja antoi sitten, kun oli päästy törmän päälle pirtin päätyikkunan kohdalle, hevosensa hetkisen huokasta. Mutta lautaikkunan takaa pirtistä kuului äänekästä, toraista puhetta ja silloin hän suuttuneena nykäsi suitsia ja ajoi heinähäkin takapihalle tallin edustalle, jossa riisui hevosen, vei sen pilttuun ja teki sille appeen.

Tullessaan taas tallista ulos heinäkuormaa tyhjentämään, näki hän isänsä astuvan pirtistä häntä auttamaan. Ukko oli jo vanhanpuoleinen, varsi kumarassa, ja näytti muutenkin vähän masentuneelta. Kotvan aikaa työskentelivät isä ja poika ääneti yhdessä, vaan sitten virkkoi Paavo melkein kuin itsekseen:

– Kesken ne rehut tänä talvena loppuvat. Olisi pitänyt syksyllä vähentää karjaa.

– Olisi pitänyt, toisti ukkokin. Nyt niistä pitää joka päästä vielä vero maksaa ja sittenkin niitä on kevätpuoleen tapettava. Vaan eihän sitä osannut vähentää, perhe suuri, lapsia kasvaa, jollakinhan sen täytyy elää, ja millä se eläisi, jos ei olisi lehmän antiakaan.

– Niin, tässä talossa on liikaa väkeä.

– Ja joka hengen kohdalta menee vero. Kului hetkinen äänettömyydessä.

– Voutiko se oli vai kirjuri, joka täältä juuri ikään ajoi? kysyi Paavo matalalla äänellä.

– Kirjuri ja nimismies. Kirjoittivat taas kirjoihinsa kaikki mitä talossa on, joka lampaan ja vasikan, joka kirveen ja viikatteen. Kaikista vero! He arvelivat, että jo parin viikon perästä voi kanto meille joutua. Näin se kyllä karjakin väleen sulaa, sillä milläpä sen veron muuten maksaa? Ja se kuuluu menevän vielä ensi vuodeltakin.

– Sekö hopeavero?

– Se. Ja kesällä kuulutaan vielä erittäin otettavan uusi sotavero. – Ukko vaikeni hetkeksi, vaan jatkoi sitten selin kääntyneenä. – Ja niin se nimismies tiesi, että tänne tänä kevännä tulee vielä muitakin kirjoittajia.

– Meillekinkö? Sotaväkeen? Vaan Iikkahan vietiin viime talvena.

– Kuulutaan tarvittavan uusia miehiä Vironmaalle, siellä tappaa niitä tauti ja vihollinen kilvan. Eikö lie jo mennyttä Iikkakin, ei ole kuulunut hänestä mitään.

– Ja nyt toisia sijaan, – meitähän tässä talossa Tapanin kanssa tuleekin neljä miestä, niin, tottapa otetaan siis meiltäkin.

Paavo oli jo selvillä, ettei kysymys ollut mistään muusta, kuin että juuri hänen tuli suoriutua sotaväkeen. Huhuja uuden sotaväen otosta oli kulkenut usein ja aina ne olivat toteutuneet. Ja kun kerran sotamiehen kirjoihin joutuu, niin siinä ei auta rukous eikä kirous... Ja Paavo oli vasta vuosi aikaa sitten mennyt naimisiin.

Paavo keräsi kouriinsa viimeiset heinät reen pohjalta ja vei ne suoraan talliin hevosen eteen. Nosti sitten häkin pystöön seinää vastaan ja veti reen suojukseen. Ja sitä puuhatessaan kysyi hän tyynellä äänellä, ikäänkuin ohimennen, isältään:

– Toraa kuului äsken taas tuolta pirtistä, eukotko riidassa?

– Heh, tokko tuosta sovintoa tullee koskaan. Se on Matin akka siksi torainen ja kärty ja muka emännyydestään arka, eihän sille miehensäkään mitään mahda. Ja aina ne Iikan eukko ja sinun Liisasikin näykähtelevät. Ei tässä pirtissä sopua tule, niinkauan kuin ne kaikki siinä elävät yksillä tiloilla.

– Sitä se näkyy olevan. Ja Tapani puuhaa vielä neljättä!

Yhdessä astelivat isä ja poika takapihalta tupaa kohden. Vaan ovelle he pysähtyivät ja isä katseli ääneti, kuinka Paavo otti pirtin seinustalta esiin suksensa ja rupesi mäystimiä korjailemaan.

– Mihinkä sinä nyt vielä hiihdät?

– Käyn Kelalassa, Rannan Pietarin puheilla.

– Sitäkö tuumaat salolle lähtöä?

– Eihän tästä muuten mitään tule. Talo kituu ja mies toisensa jälkeen poimitaan pois. Pietarin asiat ovat sellaiset, että se jo pari kertaa on kehottanut minua mukaansa. Jos hän nyt yhtyy tuumaan, niin vielä tällä kelillä lähdemme akkoinemme painamaan takamaille ja painetaankin siksi etäälle, ettei eukkojen tora kuulu.

– Eikä sotaväen kirjuri tapaa. Olen tuota jo miettinyt minäkin. Talosta erotaksesi sinun ei tosin tarvitsisi niin kauas hävitä, onhan täällä autiotiloja, joille voit lähteä viljelijäksi. Se ei ole leikin yritys, Paavo, se salolle lähtö, – sitä elä unohda, kova on edessä sillä miehellä, joka aikoo asuntonsa autioon korpeen. Mutta kurjuutta on täälläkin – tee tahtosi.

Paavo ei vastannut, hän hioi hetken suksiaan kinokseen, potkasi sitten voimakkaasti ja laski törmältä alas joelle.

Paason vanha Heikki jäi törmälle seisomaan ja mietteissään arvostelemaan poikansa aikeita. Hänellä oli itsellään aikoinaan, olojen kotona ollessa tukalia ja kun takamailla hiihdettiin lappalaisia verottamassa, monasti tehnyt mieli jäädä sinne kauas rauhallisille salojärville elämään. Vaan se oli pelottanut se tuuma, siellä oli vastassa kylmä korpi ja halla ja pedot ja avuton yksinäisyys, jos tuli tauti tai kuolema. Sinne aikoi nyt poika, vaan koettakoon! Se arastelee sotaväkeen lähtöä, eipä kumma tosiaankaan, vaan kysytään sitä tälläkin retkellä rohkeutta ja kestävyyttä, tällä sitä juuri kysytäänkin.

Asutusolot Suomessa olivat tähän aikaan, 16:nen vuosisadan toisen puoliskon alulla, yleensäkin olleet vähän liikkuvalla kannalla. Sisäsuomen vesistöjen erämaita olivat hämäläiset ja savolaiset ruvenneet ottamaan haltuunsa ja siirtymään niihin yhä kauemmas perustamaan vakinaista asutusta. Tuota hallituksen suosimaa muuttointoa kannustivat monet vanhoilla kotipaikoilla vallitsevat olot, liian korkeat verot, raskas sotapalvelus ja sotaväen elättäminen ja aika-ajoin maahan tunkeutuva taikka sitä uhkaavan sodan vaara. Erämaat saivat asukkaita. Saman muuttoinnostuksen merkkejä oli ilmestynyt myöskin Pohjanmaalla, jonka pohjoisimmat jokivarret jo alkoivat olla väki korkealle asutuita. Niin asusti jo Juhana kuninkaan ensimmäisinä hallitusvuosina Iijoen varrella joitakuita uudisasukkaita aina Pudasjärven rannoille ja Kurjen salokylää myöten; he olivat takamaille muuttaneina täällä vuosikausia eläneet verottomina uudisasukkaina, vaan näihin aikoihin ruvettiin jo heidän uudiskyliään lukemaan vakinaiseksi asutukseksi ja verottajan pitkä käsivarsi rupesi jo niihinkin ulottumaan.

Paljo ylempänä saman joen latvoilla, Kitkan ja Maanselän kalaisilla järvillä, olivat iiläiset vanhastaan tottuneet kulkemaan lappalaisia verottelemassa ja kesäisin kalastelemassa ja olivat he näitäkin seutuja lukeneet takamaikseen, vaikkei niiden omistamisesta vielä ollut mitään tietoa, eipä edes siitä, mihin valtakuntaan ne kuuluivat. Sittemmin oli lapinkulku käynyt harvinaiseksi ja hallituksen käskystäkin vihdoin lakannut, eikä maanviljelykseltä kotoa enää niin kauas joutanut kalamatkoillekaan muuta kuin joskus hätätilassa.

Viime vuosina olivat kumminkin olot kotona rannikolla käyneet niin tukaliksi, että muistot noista kaukaisista, rauhallisista takamaista taas useammin olivat palanneet mieliin ja miesten keskusteluihin. Pohjan köyhää perukkaakaan eivät ensinkään säästäneet nuo vuosittain kasvavat verot, joita sota nieli, ja tila siellä toinen täällä oli jäänyt autioksi. Tanskalaisten valloittaman Elfsborgin lunnaiden maksamiseksi oli taas ruvettu kantamaan uutta, raskasta veroa, kymmenystä kaikesta irtaimistosta, ja uusi sotavero Viron sotaa varten määrättiin samaan aikaan maksettavaksi. Talonpojat olivat toivottomia. Raskaimmin heitä kumminkin kiusasi ja rasitti myötään läpimatkustava ja matkoillaan viivähtelevä sotaväki, joka suureksi osaksi oli ulkomaista, skotlantilaista, englantilaista ja saksalaista väkeä, ja joka eväikseen ja ravinnokseen maksutta otti talonpojilta mitä irti sai, pakkokin oli ottaa, kun ei ruunu maksanut palkkoja. Omia miehiä vietiin vuosittain uusi ryhmä taistelupaikalle. Sen lisäksi tuli vähäväliä rutto ja kato. Niin kiusautuneita olivat asukkaat muutamissa osissa maata, että he jättivät kokonaan kotimaansa ja siirtyivät muihin maihin.

Tällaisten olojen vallitessa oli Iijoenkin suussa taas ruvettu puhumaan muutosta takamaille, ne olot olivat vihdoin vaikuttimia Paason Paavonkin rohkeaan päätökseen, joka kevättalven kuluessa niin kypsyi, että eräänä päivänä huhtikuun loppupuoliskolla pieni retkikunta jo teki lähtöä Kelalan pihalta ylös jokivartta pitkin. Rannan Pietari Kelalasta oli näet päättänyt lähteä mukaan, hänkin kun oli huomannut mahdottomaksi jäädä kotikyläänsä, vaikka syyt olivat osaksi toiset kuin Paavolla. Hän oli näet syksyllä mennyt naimisiin, nainut serkkunsa, – pappi oli vihkinyt asiaa lähemmin tiedustelematta. Mutta sitten rupesi puheita kuulumaan, että se on laissa kiellettyä, siitä on edesvastuu ja rangaistus ankara. Aivan selvillä siitä ei oltu ja Pietari oli toivonut asian unohtuvan. Vaan sitten oli hän kuullut erään kateellisen vihamiehensä uhanneen ilmoittaa hänet ensi kesäkäräjiin, – ja silloin näki Pietari parhaaksi paeta. Nuoren vaimonsa kera yhtyi hän Paavon matkueeseen ja kasaili nyt juuri lähtöä tehden tavaroitaan poronkelkkoihin.

– No Tapani, nyt elä enää mieti, lähdetkö vai etkö, se on sinun nyt päätettävä, – puhui Paavo puoli leikillä kulkiessaan ohi nuorimman veljensä, joka siinä seisoi hieman levottoman ja epäröivän näköisenä. Oli ollut puhetta, että hänkin lähtisi veljensä mukana takamaille, mutta siitä ei ollut tullut mitään ja piloillaan se nyt Paavokin näinikään veljeään kehotteli. Mieli se Tapanilla kyllä olisi mukaan tehnyt, eikä hän ollut arkakaan luonnostaan, vaan hän oli muuten kiini, – kiini tässä juuri Kelalassa, jossa hän oli kulkenut "rihmoja virittämässä", vaan itse joutunutkin pauloihin. Mutta Sanna olikin hiukan itsepäinen tyttö, ei suostunut lähtemään salolle, sanoi vaan Tapanille, että mene yksin jos menet. Ja siksi oli Tapanin pakko veljelleen vastata:

– Ei tullut multa vielä lähtöä.

– Eikä tule sitten vastakaan, intti Paavo.

Vaan kun viimeiset jäähyväiset olivat sanotut ja pieni pororaito lähti solumaan alas joelle, katsahti Tapani nuhtelevasti vieressään seisovan tytön silmiin ja virkkoi:

– Ehompi elämä niillä siellä tulee kuin täällä, ja onnellisempi.

Voipi tulla, mutta minä vain en ijäkseni suostu lähtemään pois ihmisten ilmoilta, vastasi tyttö, heilautti kenoa päätään ja pyörähti pirttiin päin.

Nämä molemmat näkökannat ne risteilivät useimpain muidenkin mielissä, jotka Kelalan törmältä takamaille lähteväin kulkua katselivat.

Vaan pienen raidon matkue samoili eteenpäin Iijoen jäätä pitkin arvelematta ja arastelematta ja kuudennella vuorokaudella se jo oli poikennut kulkemaan suoraan koillista kohden Livojoen törmien lomitse. Se oli edellisenä päivänä lähtenyt tämän jokivarren ylimmästä asutuksesta, Kollajan uudiskylän taloista, jonne Paason ukko hevosella oli heitä saatellut, tuoden hiehon ja mullikan talteen sinne kesään asti, jolloin jonkun uudisasukkaista piti käydä sieltä venheellä hakemassa tämän karjansa alun. Kollajan taloissa he olivat eronneet ihmisistä ja samoilivat nyt eteenpäin, tietäen, etteivät pitkiin aikoihin, ehkäpä eivät koskaan, tulisi tapaamaan muita ihmisiä, kuin mahdollisesti sydänmailla kierteleviä lappalaisia. He muodostivat nyt keskenään pienen, suljetun yhteiskunnan ja rupesivat vähitellen totuttautumaan siihen ajatukseen, että muita ei enää ollut olemassakaan.

Kevät oli jo pitkälle kulunut, huhtikuu teki loppuaan; keskipäivällä suvesi ja keli oli pehmyt, joten täytyi kulkea enimmäkseen öiseen aikaan, jolloin hanki kantoi. Kun päivä nousi korkealle ja lämmitti maan, silloin haki tuo pieni retkikunta suvisella törmällä pälvipaikan tai taittoi havuja hangelle ja lepäsi siinä levitetyillä porontaljoilla, vetojuhtain nakertaessa kaadettuja naavapuita ja talventakaista jäkälikköä. Vaan kun ilta vilpastui ja nietokset kovenivat, lähti retkikunta jälleen liikkeelle painamaan koillista kohden pitkin joen tasaista tannerta.

Etumaisena hiihti Paason Paavo, olallaan hihna, josta hän talutti raidon päässä kulkevaa taattua härkäporoaan. Sen vetämässä ahkiossa istui hänen vaimonsa Liisa, sylissään puolenvuoden vanha poikansa, joka oli melkein umpeen pistetty poronnahkaiseen tuppeen. Raidon päässä hiihti Rannan Pietari, vakavana ja äänettömänä, silloin tällöin sukasten supattamaan keskellä raitoa olevan pulkan kohdalle, jossa istui hänen nuorikkonsa, kaunis Elina, jonka kanssa hänen ei ollut lupa yhdessä elää kotoisilla rannoilla. Toiset porot vetivät kuormakelkkoja, jossa matkueen muuttotavarat olivat. Sekä Paavo että Pietari olivat näet ottaneet perintönsä kotitaloistaan ja siinä heillä oli nyt omaisuutensa: työaseita, keittotarpeita, verkkoja, hamppuja, vaatteita, suoloja ja siemenjyviä, – pitihän jotakin olla, kun korpeen oli tehtävä koti. Pitkin raidon kuvetta laukkasi Halli hengästyneenä, poiketen vähäväliä törmälle haukkumaan vesakossa soittelevia metsoja.

Päivä laski, tuli iltahämärä ja pieni pororaito liikkui myötään eteenpäin, verkalleen ja vakavasti. Vaan kun pimeimmilleen ehti keväinen yö ja vetoporot pahasti läähättivät, silloin pysäytti Paavo taas raitonsa kuusisen rannan rinteelle, keräsi kuivia risuja, teki nuotion ja iski tulta, Pietarin kaataessa naavapuita väsyneiden porojen syötäväksi. Liisa kääri pojan turkkeihin ja rupesi rokkaa keittämään, vaan Elina, joka oli nuorin joukossa, nukahti usein lämpöseen pulkkaansa ja heräsi vasta, kun nuotio jo koreimmiilaan roimusi ja Pietari veti hänet aivan tulen äärelle.

Syötiin, istuttiin ja tarinoitiin, nukkumaan ei joudettu. Miehet laskivat päivämatkottain summia, kuinka pitkälti vielä oli taivalta Kitkan rannalle, johon he pyrkivät. Paavo oli siellä kerran kymmenen vuotta sitten ollut mukana kalamatkalla – sen jälkeen ei siellä Iistä oltu käytykään – ja hänellä oli siis vähän tietoa matkasta. Joskus, kun he sattuivat lepäämään jollakin kauniilla rinteellä Livojoen varrella ja matkustus jo kovin tympäsi, syntyi heissä tuuma, että jos he jäisivätkin siihen, etemmäs pyrkimättäkään. Vaan he hylkäsivät sen tuuman samassa: asutus oli liian lähellä, verottaja oli jo oppinut löytämään aina Kollajan taloihin asti, he olivat kerran lähteneet pakoon kaikkia noita rasituksia ja tahtoivat myöskin päästä niin etäälle, ettei sieltä kumukaan kuuluisi.

– Ei, painetaan eteenpäin, ensi viikolla ollaan perillä, vaati Paavo.

– Ensi viikolla, niin, pidä sinä huoli päivistä ja viikoista, niitä en minä muista. Mutta eteenpäin sitä on painettava!

Ja he nousivat ja samoilivat taas koillista kohden joen latvoille ja siitäkin vielä eteenpäin kankaiden poikki, halki aution luonnon, jossa ei elävän merkkiä näkynyt muuta, kuin joskus vesakon rintaa koikkelehtava jänes tai repo, joka säikähtyneenä viiletti aavikon poikki, tai öiseen aikaan susi, jonka silmä pimeässä hehkui ja joka, uskaltamatta käydä saaliin kimppuun, etäämpää haikeasti ulvahti.

Mutta eräänä päivänä levisi matkamiesten eteen aava ulappa ja loiva rannikko, Kitkan avara, luminen selkä, jonka keväinen aurinko huikaisevaksi kiilloitti. Ja selän takaa kuvastui katsojan silmään mahtava tunturimaa, joka rajoitti taivaanrannan ja jonka keskestä kohosi pilviä kohden tasalakeinen Pyhätunturi ja Rukatunturin särmäiset huiput. He olivat perillä, löysivät piakkoin iiläisten vanhan kalasaunankin lounaiselta rannalta ja asettuivat siihen aluksi.

Mutta kauaksi eivät. Vielä etemmäs, vielä syvemmäs tähtäsi uudisasukkaiden mieli, he eivät tahtoneet jäädä sinne meren puolelta ehkä saapuvain kalamatkueiden jalkoihin. Päivän levättyään hiihtivät miehet tutkimaan vastapäistä rantaa ja pysähtyivät vihdoin Yläkitkan koilliskulmalle, virran partaalle, jonka he nimittivät Virranniemeksi. Siellä rupesi kohta autioon luontoon kajahtelemaan kirveiden kalsketta ja kaatuvain honkain ryskettä ja pian lähtivät uuden pirtin seinät kehälle kohoamaan. Vaan kun he olivat saaneet tupansa vesikaton alle, kiirehtivät he käyttämään hyväkseen viimeistä keliä ja tuomaan Kitkan poikki perheensä ja kuormastonsa uuden kodin paikkeille.

Mutta Virransalmen toisella rannalla, tuuheiden kuusten lomassa, seisoi erämaan kesytön lapsi ja katseli piilopaikastaan tuota niemelle kohoavaa hirsimajaa ja sen outoja asukkaita. Hänen lyhyt, pullea vartalonsa vavahti toisinaan vihasta, jalka teki terävän liikkeen ja käsivarsi, joka jousta piteli, oikesihe uhkaavan suoraksi. Ja soikeassa silmässä paloi kiukkua ja kostoa. Hän seisoi siinä kauan vaanien ja tähystellen ja ihmetteli noiden tulokkaiden temppuja. Vaimot istuivat näet hartaina rantakivillä, miehet olivat ottaneet lakit päästään ja toinen heistä pani kätensä ristiin ja luki jotakin kovalla äänellä. Hän ei, tuo Lapin kesytön lapsi, tiennyt että uudisasukkaat siinä viettivät helluntaipäivän hartaushetkeä lukien ulkomuistolta isämeitänsä, – muuta eivät muistaneet. Hän tajusi vain, että hänelle oli ilmestynyt kilpailija tuohon rauhoitetun salonsa liepeelle ja hän tunsi vaistomaisesti, että se tulisi olemaan häntä voimakkaampi. Ja silloin häneltä vähitellen laukesi jännitys jäsenistä, jousi vaipui maata vasten, silmästä sammui hehku ja tuo pieni vartalo tuntui painuvan vieläkin matalammaksi ja köykäisemmäksi. Hän käänsi suksensa saloon päin ja lähti hiihtämään harjujen lomaan, ponnistaen yhä voimakkaammin, kuta etemmäs ehti laakson pohjukkaan.

Kolme vuotta oli kulunut, neljättä kesää elivät uudisasukkaat Virransalmen rannalla. Tämän virran niskaan, puolen virstaa pohjoiseen ensimmäisestä uudistalosta, oli jo syntynyt toinen, Pietari oli näet rakentanut siihen oman tupansa ja muuttanut Elinansa ja vuoden vanhan esikoisensa kanssa siihen asumaan. Kummankin mökin ympärillä oli ometta ja aitta, ja ometan takana naurismaa; Paavon rannassa rakenteli isäntä jo malkakattoa uuteen saunaansa, vanhimman pojan, joka oli ollut mukana matkalla Pohjanlahden rannalta, juostessa siinä vieressä hakemassa mukulakiviä vesirajasta. Hänellä oli tuvassa jo kaksi sisarta, joista toinen tassutteli äitinsä helmasta kiinni pidellen, toinen makasi katto-orresta riippuvassa pärevasussa.

Sakeaan metsään, joka peitti harjun suvisen rinteen, oli molempain mökkien kohdalle avautunut pieni sarka, jossa mustuneiden kantojen lomassa kasvoi vihanta ohranlaiho ja niiden keskivälillä suitsusi eilen uudesta vierretty kaski. Vaan harjun takana vesisuon reunassa kulkivat laitumella molemmat sarvipäät, jotka olivat retkeilleet Pohjanlahden rannalta ja joiden seurassa pelihtivät heidän toivorikkaat perillisensä, hieho ja vasikka, joista ensimmäinen jo mielitteli lemmenvehkeisiin isänsä kanssa. Ylempää rinteeltä kilisi lampaan tiuku. Siihen asti uskalsivat elukat laitumelle, vaan etemmäs eivät, sillä hongikosta niemen juurelta oli tuontuostaankin kuulunut kontion kumeaa murinaa, joka jo monasti oli pannut sarvipäät kiireen vilkkaa laukkomaan kotimökin tarhaan.

– Vieppä Liisa lapset Pietarin mökkiin ja aja samalla lehmät kotiin, niin päästään tästä nuotalle, huusi Paavo saunan harjalta eukolleen, kun näki Pietarin sieltä melovan myötävirtaa rantaa kohden.

– Oikeinko yökuntaan? Elinasta ei ole tällä haavaa mukaan lähtijäksi.

– Siksipä viekin lapset hänen hoitoonsa. Totta tässä täytyy kerätä talvimujeita, kun nyt kerran nuotta on. Vedetään kolmen.

Kalanpyynnistä ei uudisasukkailla tullut riitaa, vettä oli kyllin kummallekin. Verkoilla ja katiskoilla he pyytivät kumpanenkin omalla puolellaan salmea, vaan iso järvinuotta, jonka he talven pitkinä puhteina olivat yhdessä kutoneet, oli heillä yhteinen; yhdessä sitä vedettiin ja saalis jaettiin kahtia. Miehet lappoivat nuotan venheisiin ja, Liisan jouduttua kotitöistään, lähdettiin soutamaan kauvemmas kotisalmesta taatuille apajapaikoille. Sydänyön aikana keskeyttivät he työnsä ja soutivat saaren rannalle lepäämään ja aterioimaan. Vaan juuri rantaan saavuttaessa pysähtyivät airot yhtäkkiä ja kaikkien silmät tähystelivät yhteen suuntaan.

Salmen kautta loisti järven etelärannalta tulen liekki katsojia vastaan. Se oli kovin outo ilmiö asumattomilla erämaan rannoilla. Lappalaiskylää ei ollut noilla paikoin ja kaukaisempia kalastajia ei ollut moneen vuoteen täällä liikkunut. Uudisasukkaiden mielissä risteili monenlaisia aavistuksia ja mietteitä, pelottavia ja rohkaisevia, ja kauvan he sanaa vaihtamatta katselivat vilkkuvaa tulta. Vihdoin virkkoi Paavo:

– Eivät hän lie Ryssänpuoleisia Lapinverottajia, niitä kuuluu täällä takavuosina liikkuneen.

– Eikä ne tietysti meitäkään säästä, vaikeroitsi jo Liisa peljästyneenä.

– Elkäähän hätäilkö, ehkä ovat kotipuolen miehiä, jotka ovat taas kerran lähteneet hauvinpyyntiin, lohdutteli Pietari.

– Soudetaanpa lähemmäs, siitä on selvä saatava.

Isompaan venheeseen lappoivat kalamiehet nuotan, jättivät sen saaren rannalle ja soutivat pienemmällä tulta kohden. Etäämpää he jo näkivät, että lappalaisia siellä ei ollut. Vaan ketä sitten? Ystäviäkö vai vihamiehiä?

Niemen toiselle rannalle laskivat he ääneti venheensä ja lähtivät hiljaa lepikon läpi vakoilemaan. Vaan jo etäämmälle he tunsivat tulella olijain tutun murteen, kohta erottivat tuttuja ääniäkin, – ne olivat iiläisiä hauvinpyytäjiä. Rohkeasti he astuivat esille, tervehtivät tuttaviaan ja sukulaisiaan, jotka turhaan olivat hakeneet uudisasukkaita Kitkan rannalta, arvaamatta soutaa Virransalmelle saakka. Ilo oli yleinen molemmin puolin ja siitä tuli uneton tarinayö.

Iiläiset kertoivat kuulumisia vanhalta kotipuolelta, ja ne kuulumiset eivät olleet ilahduttavia. Siellä olivat olot käyneet yhä rasittavammiksi, edellisenä kesänä vei halla viljan, läpikulkeva sotaväki asettui kuukausmääriksi talonpoikain luo elämään, kiskoen heiltä väkisin ja maksutta mitä vähiä ruokavaroja heillä vielä oli; ja sitten kevättalvella tuli rutto. Se oli käynyt joka talossa jättäen niihin syvät merkkinsä. Paasosta oli vanha Heikki-isäntä kepertynyt ja Tapani, joka pelkäsi sotaväkeen joutumista, oli jo keväällä paennut Pudasjärville sekä nyt lähtenyt mukaan Kitkan retkelle, sinne jäädäkseenkin. Parilla muulla nuoremmalla perekunnalla oli myös vahva aikomus asettua takamaille, – siellä kotona olivat pellot jääneet kesantoon, suvivilja kylvämättä, heinät tekemättä ja verottaja juoksi rästejä kiristämässä. Nälkä oli ollut edessä ja siksi olivatkin kylän rotevimmat ja terveimmät lähteneet uudelleen koettamaan vanhaa elinkeinoa, järvikalastusta, että edes jotain syötävää saataisiin talveksi. Naisiakin oli muutamia retkeläisten joukossa, eihän lähtökelpoisia miehiä ollutkaan joka talossa. Niin oli Kelalasta, josta tauti oli vienyt molemmat vanhukset ja jossa talo nyt oli kotivävyn hoteilla, Sanna lähtenyt talonsa puolesta kalamiesten matkaan takamaille.

Väleen kului kotiuutisia kerrottaessa lyhyt kesäinen yö ja päivä nousi jo koko joukon itäisten vuorenharjujen yläpuolelle, kun uudisasukkaat kutsuivat kaukaisia vieraitaan siksi päiväksi salomökeilleen vierailemaan.

– Ja kellä lie uskallusta tänne jäädä, niin terve tuloa, ei täällä ahtaaksi käy, on rantoja tällä järvellä ja toisia järviä on lähellä samankokoisia, puhui Paavo, kun venheisiin laskeuduttiin ja lähdettiin koko joukolla soutamaan Virranniemelle.

Päivä vietettiin juhlapäivänä, uudismökkien emännät keittivät ja paistoivat parasta mitä lie ollut heidän vähissä varastoissaan ja sillävälin miehet vaihtoivat näädännahkakimpuilla rannikkolaisilta sen verran kuin näiltä riitti luovuttaa suoloja, hamppuja, kirveitä ja kangasta. Vaan kun sitten murkinan jälkeen maattiin päiväpaisteessa pihanurmella ja tarinoitiin tämän ja tuon puolen oloista, kysäsi Paavo äkkiä veljeltään:

– No, Tapani, jokohan nyt todella jäät tänne salolle, kolme vuotta sitten et uskaltanut etkä hennonut?

– Nyt jään.

– Ka, henkihän se on sinussakin, jää pois. Ja aluksi ainakin tulet ehkä toimeen tässä meidän pirtin ahtailla tiloilla. Vaan yksinkö aijot jäädä tänne, eukottomana poikamiehenä salolle...?

– Saaneehan lappalaiselta tyttäriä, kun tarve tullee, kiirehti Tapani vastaamaan. Hänellä oli tosin vielä vähän muitakin toiveita, mutta piti ne salassa. Isosti oli hänen mielensä riemastunut, kun hän Pudasjärvillä oli nähnyt Sannan olevan kalamiesten matkassa. Mutta tyttö oli ennen niin päättävästi vakuuttanut, että hän ei jäisi korpeen kuolemaan, – Tapani ei ollut nyt taas sitä rohjennut uudelleen ehdottaakaan.

Mutta nyt pisti eräs iiläisten vanhimmista koristelematta Sannalle äkin kysymyksen:

– Mitä se Sanna siitä sanoo, että Tapani aikoo naida lappalaistyttären?

Tyttö kävi hämilleen äkillisestä kysymyksestä, punastui ja jäi äänettömäksi. Ja Tapani itse oli melkein yhtä hämillään. Vaan Paavo kiirehti nuorille avuksi:

– Vai jäätkö tänne, Sanna, uuden mökin emännäksi?

Nuorten katseet osuivat vastakkain ja tytön silmäyksestä jo Tapani tajusi, että tämä jo oli voittanut kammonsa erämaata kohtaan. Se liitto olikin jo pian päätetty asia. Yksi vaikeus siinä vielä oli, pappia ei ollut siunaamaan liittoa eikä rannikolle lähdöstä sitä varten voinut tulla puhettakaan. Mutta kaikki läsnäolevat olivat sitä mieltä, että tuo papitonkin avioliitto oli hyväksyttävä.

– Me vihimme teidät tässä, ja se saa kestää, vihkiköön sitten vasta pappi, jos näille maille joutuu.

Mutta samassa syntyi miesten joukossa supatusta ja tuumailua ja tuota pikaa nousi toistakymmentä miestä jaloilleen, souti salmen yli ja kohta rupesi sieltä kuulumaan kirveiden kalkatusta ja rantatörmälle, suvisen rinteen kauniille kunnaalle, vedätettiin jo ennen pitkää tukevia seinähirsiä. Kirveet heiluivat, piiluttiin, sahailtiin ja salvettiin ja hirsikerros lähti kohoamaan hirsikerroksen päälle. Nuorelle pariskunnalle olivat iiläiset näin lepopäivänään talkoopelillä päättäneet rakentaa tuvan, että he talveksi jo saisivat muuttaa oman katon alle. Ja ennen illan tuloa seisoi törmällä valkoiseksi veistetty pirtin kehä, kattoa ja laattiaa vielä vailla, mutta muuten tilava ja komea.

Illasteltuaan uudistalossa ja jäähyväiset sanottuaan yksinjääville salolaisille, lähtivät sitten kalamatkalaiset soutamaan takaisin verkoilleen ja apajapaikoilleen; muutamain päiväin perästä oli heidän jo käännyttävä saaliineen paluumatkalle, hoitamaan kotipuolensa laiminlyötyjä maatöitä. Vaan Virransalmen toisella rannalla istui uuden tuvankehän alla nuori pariskunta kauan katsellen eteneviä venheitä. He katsoivat niitä kaipauksella ja kaiholla, ne tuntuivat ikäänkuin vievän mukanaan heidän viimeiset viestit elävien maille. Ja he olivat vielä niin nuoria ja rakastivat elämätä. Mutta kun venheet katosivat kaukaisen saaren taa, nostivat he silmänsä, katsoivat toisiaan ja riemastuivat. He tunsivat nyt yhtaikaa molemmat, että he eivät olleetkaan sanoneet jäähyväisiä elämälle, vaan että se oli heillä täällä juuri uutena ja nuorena edessään, joskin kätkettynä erämaan kaukaiseen kotiin.

KRISTILLINEN JÄRJESTYS PENKKISIJOISTA.

Oli aikuinen juhannuspäivän aamu vuonna 1661. Kesä tuoksui tuoreimmassa kukoistuksessaan, vehmas nurmi kylpi joen rannalla rehevänä raikkaassa aamukasteessa ja vähän ylempänä lehikossa kylän reunassa lirittivät laululinnut kimakoita aamusäveleitään, leikkien siellä iloisina lehvien lomassa. Vaan väki kylässä nukkui vielä sitkeätä juhlaunta. Myöhäseen oli juhannusaattoa vietetty nuorison kisapaikoilla kokkotulien ääressä ja valvoen odotettu nousevaa päivää, – siksi makuutti nyt pitempään. Joku vanhus vain oli liikkeessä pihamailla, varuillaan herättääkseen väet ajoissa juhannuskirkkoon.

Sitävastoin näkyi läheisessä Hämeenkylän herraskartanossa talonväki jo olevan jalkeilla; palvelijoita ja talon naisia juoksi edestakasin pihalla ja portaissa ja itse kartanon isäntä, jalosukuinen herra Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna, seisoi äänetönnä kuistilla, katsellen muka, kuinka talon vanhoja, raskaita perhevaunuja voideltiin kulkukuntoon, vaan todellisuudessa synkkänä ja kiihkomielisenä harkiten muuatta mieltään rasittavaa huolta. Hän oli keski-ikäinen mies, kankean ja juron näköinen, eivätkä hänen sileiksiajetut, lihavahkot kasvonsa tosin ilmaisseet paljo mitään mielenliikutusta, vaan kulmakarvain alituinen rypistyminen ja vihaiset vinkeet suunpielissä osottivat, että siellä sisällä kävi rajuna kuohu. Vaikka selin seisoikin rakennuksen pääoveen, tunsi hän kyllä, että sieltä joku ilmestyi hänen selkänsä taakse; vaan hän ei ollut sitä huomaavinaan, ennenkuin vanhanpuoleinen nainen astui aivan hänen viereensä ja virkkoi:

– No, Eerikkini, sinä seisot tässä vielä arkipuvussasi, me naiset olemme jo lähtövalmiit. On pian aika valjastuttaa hevoset, jos mieli meidän olla aikasin kirkossa ja saada oikeutetut paikkamme.

Eerik Henrikinpoika murahti ja vastasi päin kääntymättä ja koettaen tekeytyä tyyneeksi:

– Äiti hourii, aurinko on vasta noin matalalla. Te naiset hätäilette aina.

– Mutta pitäähän meidän joutua ajoissa penkkeihimme, ennenkuin Mälkilän väki taas ehtii asettua ensimmäisille sijoille.

Jäykkä aatelismies halveksi tuota vastaväitettä siihen määrään, ettei virkkanut mitään. Mutta samassa ilmestyi kuistille ja puuttui keskusteluun muita sisästä juosseita, juhlapukuihin jo pyntätyitä naisia, joista äänekkäin ja innokkain oli kartanon emäntä, Eerik Henrikinpojan puoliso. Oli koko aamun ikäänkuin jotakin ukkosta vallinnut pukuhuolissaan hyöriväin naisten joukossa, vaan nyt se näkyi löytäneen loven purkautuakseen esiin tässä alkaneessa keskustelussa.

– Sieltä taas saisivat Sassit ilkkuen katsella, kuinka meidän olisi asetuttava toiseen riviin, sillävälin kuin he istuvat meidän paikoilla, – ei, se ei saa enää tapahtua, sitä nautintoa en suo enää sisarelleni, varsinkaan sen jälkeen, mitä nyt viimeksi on tapahtunut. Niin vakuutteli Hämeenkylän emäntä kiivaana ja päättäväisenä ja hänen anoppinsa, jonka kanssa he nyt kerran olivat yhtä mieltä, jatkoi varsin vihasena, toruen poikaansa:

– Aina sinä peräyt ja juonittelet, mikä sinä olet mies! Jotakinhan täytyy tapahtua, tapahtua juuri tänään, jotakin selvyyttä täytyy tulla kristilliseen penkkijärjestykseen, muuten Sassit anastavat kansankin silmissä tässä pitäjässä ensimmäisen arvosijan, joka kaiken oikeuden mukaan kuuluu Sabelstjernoille. Isäsi sitä ei olisi koskaan sallinut, vaan sinä olet vetelys. Olihan asia sitäpaitse jo sovittu.

Sovittu, sovittu, te olette sen sopineet tuhmasti. – Nyt vasta kääntyi Eerik Henrikinpoika naistensa puoleen hehkuvin katsein ja puhuen melkein vapisevalla äänellä. – Kuinka voitte uskoakaan mahdolliseksi, että minä, Huhdin ja Hämeenkylän omistaja, Sabelstjernan suvun päämies, alentuisin ikäänkuin viekkaudella ja varkain asettumaan isäni sijalle Perniön kirkossa, jota sukumme vaakuna koristaa. Kuinka naurettavaa, kuinka häpeällistä olisikaan meidän kiirehtiä sinne ennen jumalanpalveluksen alkua saamaan oikeat paikkamme, ei, kymmenen kertaa ei, me emme saa saapua kirkkoon muuta kuin juuri sillä hetkellä, jolloin yhteen soitetaan, – arvokkaasti ja tyynesti, niinkuin Sabelstjernain tulee.

Tämä ankaruus ja päättäväisyys, joka oli aivan harvinaista Hämeenkylän isännässä, näytti kovin hämmästyttävän hänen äitiään ja puolisoaan; jälkimmäinen ratkesi itkemään, nyyhkien:

– Kaunis arvokkuus, joka sysää meidät oikeutetuilta sijoiltamme. Minä tunnen sisareni, hän kyllä pitää huolen, että hän muukalaisen miehensä kanssa pääsee ensi penkkiin ja minä toiseen..., sinä tahdot tahallaan nöyryyttää minut ja sukuni.

– Surkeata, poikani, että sinulta puuttuu rohkeutta säilyttää isäsi arvo, säesti vanha rouva.

Vaan uhkaavasti oikasi taas selin kääntynyt aatelismies vartensa ja virkkoi:

– Sukuni kunniasta ja arvosta vastaan minä, olen kykenevä sitä puolustamaan. Ei sanaakaan enää – hän kohotti ankaraksi äänensä, kun naiset taas rupesivat vastaan väkättämään, – minä tässä olen käskijä, kirkkoon lähdetään silloin kun minä määrään, ennen ei!

Hän käveli pari kierrosta portaita pitkin ja pysähtyi sitten taas tuijottamaan yhteen kohti yhä ankarammin rypistellen silmäkulmiaan. Ja naiset, älyten, että oli turha vastustella, hiipivät nyyhkien sisään, juhla-asussaan odottamaan lähdön hetkeä.

Jo kauan oli tämä kysymys huolestuttavana ja hermostuttavana painostanut Hämeenkylän hovia ja samoin koko pitäjätä, melkein siitä asti, kuin Ruotsista tullut översti Henrik Sass, mentyään naimisiin Mälkilän tilan entisen omistajan, Klaus Slangen nuoremman tyttären, Sabelstjernan rouvan sisaren, kanssa, oli lunastanut mainitun tilan ja jäänyt siihen asumaan Hämeenkyläläisten lähimmäksi naapuriksi. Aina niihin asti oli Sabelstjernan suku ollut ensimmäisessä sijassa Perniön pitäjässä. Ansioittensa vuoksi Venäjän sodassa oli Juhana III antanut Eerikin isoisälle, vanhalle Henrikille, aatelisarvon ja nimen sekä laajat tilukset tässä kotipitäjässään ja niinkauan kuin tämä jykevä soturi eli, ei paikkakunnan aatelisista yksikään häneltä arvosijaa riidellyt, kirkossakin oli hänen suvulleen kieltämättä ensi penkki tunnustettu. Mutta sitten tuli pitäjään tuo kirottu Sass, mokoma raaka, pöyhkeä sotakarhu, joka 30-vuotisessa ja Kaarlo Kustaan sodissa oli voittanut jonkunverran mainetta ja mahtavuutta ja nyt luuli tuon sotilasmaineensa varassa voivansa esiintyä kukkona linnan päällä missä tahansa. Varsinkin sen jälkeen, kuin nykysen Sabelstjernan isä muutamia vuosia sitten oli kuollut ja sukua edustamaan oli jäänyt Eerik Henrikinpoika, joka ikänsä oli kotona maalla elänyt, kävi tuo kilvoittelu Hämeenkylän isäntäväelle kiusalliseksi. He olivat Sassin kanssa langokset, sisarusten kanssa naimisissa, ja molempain rouvat koettivat varsinkin kiihottaa miehiään anastamaan etusijan, jonka ulkonainen merkki oli ensimmäinen penkki kirkossa. Vaan nuorempi sisar oli intohimoisempi, hän oli jo hyvällä alulla sysäämässä vanhemman sisarensa toiseen sijaan ja se varsinkin kasvatti Hämeenkylässä katkeruutta.

Tämän riidan johdosta olivat naapuri- ja sukulaisvälit tietysti jo aikoja sitten olleet pilassa ja kun Sabelstjernat eivät suinkaan tahtoneet vanhoista oikeuksistaan luopua, ei mitään selvyyttä ollut olemassa tuossa kristillisessä arvojärjestyksessä penkkisijoista. Oli asiaa tosin koetettu sovinnossakin ratkaista, juuri äsken, alkukesällä, olivat lähiseudun aateliset pitäneet varsinaisen kokouksen, jossa koettiin tutkia, mitä oikeuksia ja edellytyksiä kummallakin suvulla olisi etevämmyyteen toisen rinnalla, vaan selvää tulosta ei oltu saatu toimeen, – katkeroita pistoksia vain oli singahdellut molemmilta puolin. Vanhalta muistilta olivat tosin useimmat olleet taipuvaisia myöntämään Sabelstjernoille etusijan, vaan Sassin puolue ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, sotainen översti oli uhannut väkisinkin pitää sen, mikä hänelle oikeuden mukaan oli tuleva – ja niin oli erottu.

– Oikeuksistaan kehtaa hän vielä puhua, – tuo ajatus kaiveli Eerik Henrikinpojan mieltä, seistessään siinä portailla mustissa mietteissään, – hän, joka korppina tahtoo anastaa toisen oikeudet. Sassit ovat aikasemmin aateloittuja, väittää hän, mutta täällä he ovat muukalaisia, nousukkaita, mitä lienevät mustalaisrotua! Meidänhän kilpi kirkkoa koristaa, isäni lahjoittamat ovat sen alttarihopeat, meidän tilukset ovat suuremmat ja alustalaisjoukot lukuisammat. Ei, tästä täytyy tulla loppu, tulla tänään, tässä on kärsitty jo liian kauan. Mutta miten..., miten Herran nimessä!

Perheen alkuperäisen päätöksen kiiruhtaa ennakolta kirkkoon anastamaan ylimmät penkkisijat oli hän arvottomana hyljännyt, mutta muuta arvokkaampaa tapaa hän ei myöskään keksinyt. Ja nyt kuuluivat jo kirkosta aamukellot soivan – aika oli valmistautua lähtemään. Eerik Henrikinpoika astui verkalleen ja arvokkaana sisään rakennukseen, käveli vaatehuoneeseen ja puki siellä päälleen tekotukkansa, kankean kaulustan, laajavartiset ratsusaappaansa ja miekan kannattimineen. Tässä juhla-asussa ilmestyi hän taas pihalle ja huusi kovalla äänellä, että hevoset piti panna valjaisiin. Tätä käskyä oli kuski, samoin kuin koko talonväki, jo kauan odottanut ja tuota pikaa istui koko perhe juhlapukimissa ja virsikirjat kädessä noissa puisevissa, raskaissa vaunuissa, jotka verkkasta, melkein juhlallista vauhtia lähtivät vierimään kirkolle päin.

Mälkilästä oli aivan yhtä pitkä matka, noin neljännes, kirkolle kuin Hämeenkylästä, mutta aivan päinvastaiselta taholta. Kun siis Sabelstjernain vanhat vankkurit ajoivat männiköstä esiin sille aukealle, jonka keskessä Perniön kirkko joen rannalla sijaitsi, tähystelivät vaunuissaolijain silmät mitä suurimmalla jännityksellä, näkyisikö Mälkilän vaunuja jo kirkon edustalla. Ei näkynyt. Vauhtia hiljennettiin siitä syystä vieläkin ja käyden noustiin vastamaata ylöspäin väkijoukkojen keskitse, jotka jumalanpalveluksen alkua odotellen olivat ryhmittyneet tien varrelle ja kirkon kupeelle. Samassa soivat tapulista kellot yhteen ja väki rupesi lappamaan kirkkoon, nyt saattoi Sabelstjernan perhekin jo arvoaan alentamatta lähteä asettumaan sukunsa vanhoille paikoille. Vaan juuri silloin ajoivat vastapäiseltä rinteeltä ylös myöskin Mälkilän vaunut ja pysähtyivät kirkon veräjän edustalle melkein samalla hetkellä kuin Hämeenkylän vankkurit. Vaunuista nousi kookas, ryhdikäs soturi, Kaarlo Kustaan aikuiseen sotapäällikön pukuun puettuna, ja autteli naisiaan alas vaunuista.

Rahvas pysähtyi katsomaan vaunujen tuloa ja asettui kahden puolen tietä päästääkseen herrasperheitä edellä kirkkoon. Mutta niistä ei kumpanenkaan pitänyt kiirettä ja vasta veräjällä he yhtyivät vastakkain, kylmällä ja kankealla kumarruksella tervehtien toisiaan.

Kirkon ovelle tultaessa vasta astui översti Sass, joka rouvaansa käsipuolesta talutti, ikäänkuin arvonsa ja oikeutensa mukaisesti kursailematta ensimmäiseksi sisään, teki sen aivan luonnollisena asiana. Mutta tuosta syntyi heti liikettä ja supatusta Sabelstjernan naisten joukossa, jotka kohta perästä taivalsivat, ja vanha rouva tarttui päättäväisesti Eerik Henrikinpojan käsivarteen, kuiskaten:

– Näin sinä sittenkin annat heidän häväistä sukuamme ja riistää meiltä oikeutemme!

Ja hänen vaimonsa, joka riippui toisesta käsivarresta, virkkoi itku kurkussa:

– Näetkö, kuinka sisareni ilkkuu. Nyt he vastustamatta asettuvat ensi penkkiin...

– Eerik, tee velvollisuutesi, varotti vanha rouva vielä, kiirehtien askeleitaan Mälkilän herrasväen rinnalle.

Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna oli karahtanut punaseksi kasvoiltaan ja hänen kätensä oli vaistomaisesti tapaillut miekan kahvaa, hoksatessaan minkä uuden häväistyksen hänen lankomiehensä hänelle teki. Nyt hän ojensi vartalonsa uhkaavannäköisenä suoraksi, harpaten pitkään kirkon keskuskäytävää myöten. Molempain perheiden muut jäsenet seurasivat vähän toisiinsa sekaantuneina perästä.

Naisten penkit olivat pääkäytävän vasemmalla puolen, miesten oikealla, sukupuolierotus oli hyvin tarkka. Omat erityiset penkkinsä oli papin ja lukkarin perheillä ja aatelittomilla ruunun virkamiehillä, aina arvoasteensa mukaan. Vaan lähinnä alttaria olevat penkit, kaksi kummallakin puolella, olivat käytävän puolelta ovilla suljetut ja niiden edustaiset virsikirjareunukset olivat puetut punasella veralla, – ne olivat aatelisperheiden penkit, joihin rahvas ei koskaan olisi mennyt, vaikka kuinka ahdasta olisi ollut kirkossa. Juuri tuota ensimmäistä noista punareunaisista penkeistä olivat Sabelstjernat yli puolen vuosisataa hallinneet, kunnes nyt Sassin perhe väitti itsellään olevan siihen parhaan oikeuden, – kahta perhettä taas ei tietysti yhteen sopinut. Ja sitä kohden Henrik Sass nytkin varmoilla askelilla käveli ja ryhtyi avaamaan naisten puolen ovea vaimolleen.

Hetki oli jännittävä. Leskirouva Sabelstjerna, joka niin monasti oli miesvainajansa saattamana astunut tuohon penkkiin kuin kotiinsa, ei voinut suvaita, että tuollainen häväistys juuri hänen läsnäollessaan tapahtui: puolijuoksua kiirehti hän edelle ja asettui uhkaavan näköisänä, vihasta läähättäen, penkin oven eteen, ennenkuin översti ennätti sen avata. Samassa oli hänen poikansakin puolisoineen siinä hänen rinnallaan ja niin seistiin tuokion aika ääneti yhdessä ryhmässä. Tulisina säkenehtivät katseet vastakkain, kasvonpiirteet olivat kiukusta jännittyneinä ja asennot osottivat vihasinta uhkaa. Kuolon hiljaisuus vallitsi koko kirkossa, rahvaskin oli huomannut jotakin merkillistä olevan tekeillä ja pysähtynyt sitä katsomaan ja molempain perheiden nuoremmat jäsenet seisoivat sivummalla ja pidättivät peljästyneinä henkeään.

– Suvaitsetteko syrjäytyä, että pääsen penkkiini, virkkoi vihdoin aatelisrouva Sass, koettaen tyyneesti pyrkiä vanhan Sabelstjernan rouvan ohi penkin ovelle. Vaan tämä ei liikahtanut, sähisi vain vastaan:

– Penkki on meidän, on vanhastaan Sabelstjernan suvun. Olkaa hyvä, tuo toinen penkki on joutilas.

– Se on muita, halvempia varten, meidän sukumme on paikkakunnan aatelissuvuista vanhin.

– Ulkolainen nousukassuku, – tässä kirkossa olemme me ensimmäisiä.

– Vastaleivottu knaappisuku, se voi olla ensimmäinen siellä, missä ei ole arvokkaampia...

Näihin asti olivat rouvat vaihtaneet sanoja verrattain hiljaisella äänellä miesten vielä seistessä äänettöminä vastakkain. Vaan tuo keskustelu oli yhä tulistanut heidän kiihtyneet mielensä ja nyt kääntyi rouva Sass jyrkästi miehensä puoleen, lausuen kovalla äänellä:

– Henrik, avaa tuo ovi!

Ja översti Sass teki liikkeen lähemmäs.

– Ylemmän aatelisarvoni ja sitä seuraavain oikeuksieni nimessä saatan minä perheeni tähän penkkiin.

Mutta pohteestaan punakkana ja vaahdossa suin hyppäsi Eerik Henrikinpoika hänen eteensä.

– Minun ruumiini yli menet siihen penkkiin, muuten et.

Ääni oli jo käynyt kovemmaksi molemmilla puolin, yhtaikaa kirkuivat sekä miehet että naiset, kukin koettaen saada pistoksensa ylinnä kuulumaan. Översti Henrik Sassissa kiehui jo vanha sotilasveri, hän huusi kuin lipullistaan komentaen:

– Syrjään, maamoukka, taikka opetan sulle sotilastapoja. Minä en ole tottunut tottelemaan lanta-aatelisia, jotka eivät vielä koskaan ole miekkaansa paljastaneet.

Minä voin paljastaa miekkanikin, jos sukuni arvo sitä vaatii. – Sabelstjerna tapaili miekkaansa toisella kädellä, vaan toisella hän tempasi voimakkaalla liikkeellä penkin oven auki ja huusi: – Sisään, naiset, Sabelstjernain paikalle.

Hänen puolisonsa ja äitinsä rupesivatkin jo voitonvarmoina nousemaan avattuun penkkiin. Vaan siinä oli Sassin rouvakin ääressä ja epätoivon kiivaudessa tyrkkäsi tämä vaskireunaisella virsikirjallaan penkkiin astuvaa sisartaan kylkeen. Mutta hän sai samanlaisen sysäyksen takasin ja tuossa tuokiossa olivat rouvat ilmitappelussa virsikirjoilla ja nyrkeillä, itkien ja huutaen tapellessaan.

Aatelisherrat olivat sillä välin täyttäneet uhkauksensa, paljastaneet miekkansa, ja seisoivat nyt siinä säihkyvät säilät vastakkain yhä viskellen synkkiä herjaussanoja toisilleen. Rahvas, jonka uteliaisuus oli muuttunut säikähdykseksi, oli noussut penkkien päälle seisomaan, lukkarilta, jonka jo olisi pitänyt alottaa virren, tyrehtyi ääni kurkkuun ja kirkonvartija seisoi typertyneenä sauva kädessään, uskaltamatta mennä palauttamaan häiriytynyttä kirkkorauhaa. Silloin astui seurakunnan vanha, valkeapäinen kirkkoherra, Henricus Sylvanus, sisään sakastista.

Hän pysähtyi kauhulla alttarin luo nähdessään, kuinka hänen temppeliään häväistiin, nosti kätensä pystöön ja rupesi vapisevalla äänellä varottamaan:

– Asettukaa, asettukaa hurjistuneet ihmiset, tämä on pyhä paikka...

Vaan ei kukaan häntä kuullut. Aatelisherrat peräysivät miekkojaan mitellen yhä lähemmäs alttaria, pappia huomaamatta, ja tämä vaipui typertyneenä melkein heidän jalkoihinsa alttarin reunalle. Vaan herrat iskivät vihan vimmassa miekkoja vastakkain, säilät kimaltelivat ikkunasta heijastavassa päiväpaisteessa ja teräs kilahteli kimakasti... Vihdoin putosi ase romahdellen Sabelstjernan kädestä, Sassin harjautunut miekka oli sattunut hänen kömpelömpään käteensä ja verestävänä vetäytyi hän syrjään. Vaan Mälkilän isäntä pisti miekan tuppeensa, astui pää pystössä, selkä suorana, penkin ovelle, jossa rouvain kahakka jo oli päättynyt, survasi vaimonsa sinne sisälle ja istahti itse vastapäiseen penkkiin miesten puolelle, yhä huohottaen tuon kiivaan ottelun jälkeen.

Mälkilän suku oli voittanut, oli anastanut ensimmäisen sijan kristillisessä penkkijärjestyksessä. Masentuneena ja kalpeana istui Sabelstjerna erään talonpoikaispenkin kynnyksellä, jossa hänen nyyhkivät naisensa voivotellen panivat ensimmäistä sidettä verta vuotavalle haavalle. Haavaa kirveli, vaan vielä kipeämmin kirveli se, että Sabelstjernan suku sittenkin oli menettänyt kunniasijansa...

Mutta vanha kirkkoherra nousi vaivaloisesti alttarin kaidepuuhun nojaten pystöön ja hänen värisevät huulensa tapailivat kauan sanoja ennenkuin ääni lähti kulkemaan.

Kirkkomme on häväisty, tässä huoneessa ei voida enää jumalanpalvelusta pitää, puhui hän vapisevalla äänellä. – Ulos, ulos kaikki kansa, tämä on saastutettu paikka!

Ja ensimmäisenä hän itse käveli ulos tyrmistyneen kansan häntä seuratessa. Viimeisinä tulivat aatelisperheet kirkosta, astuivat juhlallisina ja vakavina vaunujensa luo ja lähtivät toisiinsa katsomattakaan ajamaan kukin omalle taholleen. Kirkko suljettiin rautasilla telkeillä ja suljettuna se sitten pysyikin kesäkauden, kunnes häväistyksen hälvettyä taas katsottiin voitavan siellä jumalanpalvelusta pitää. Ja aatelisherrat saivat ottelustaan maksaa pienet sakot kirkon rahastoon.

Vaan kun syksyllä taas kansa uudelleen kokoontui Perniön kirkkoon, silloin astui Mälkilän isäntä perheineen kenenkään kieltämättä ensimmäiseen punareunaiseen penkkiin ja Sabelstjernat tyytyivät kiltisti toiseen. Niin oli ratkaistu kristillinen arvojärjestys penkkisijoista.

KÄRÄJILLÄ.

Nuori lainlukija Olli Vilstadius ajoi talvisen aamun sarastaessa paksuihin turkkeihin kääriytyneenä pitkin Pohjanmaan aavaa lakeutta. Verkalleen hölkkäsi kyytikoni lumettunutta tietä pitkin, kyytimiehen torkkuessa ajolaudalla. Reen perällä istuja katseli melkein surumielisenä tuota ympärillään leviävää, yksitoikkoista, matalametsäistä tasankoa, jota ei pieninkään harju eikä mäennyppylä katkassut. Tämä oli kaikki niin avutonta ja toivotonta ja siksi kai nekin mietteet, jotka hänen mielessään kiertelivät, olivat ilottomat ja alakuloiset.

Nuori lainlukija oli nyt ensi kerran tuomarina liikkeellä, ensi retkellään Pohjanmaalle käräjiä pitämään, ja siinä merkkiseikassa ne nyt mietteetkin vakavina viipyivät. Hän ajatteli niitä juttuja, joita hänen tulisi ratkaista ja varsinkin erästä, jonka hän tiesi tuomittavakseen joutuvan. Se oli noitajuttu, – niitä samoja, joita nyt monen vuosikymmenen kuluessa varsinkin Pohjanmaalla melkein joka käräjillä oli käsitelty ja tuomittu. Melkein lukemattomia tällaisia juttuja oli Olli seurannut kotonaan Vaasassa, jossa hänen isänsä oli ollut pormestarina. Nehän olivat olleet aivan jokapäiväisiä, ja kumminkin...

Ollia hiukan puistatti, hän käännähti reessä ja herätti ajajan, tyrkkäämällä häntä niskaan.

– Nykäsehän suitsia, jo nukkuu konikin.

– Kyllä se määränsä tietää, vastasi ajaja, on se ennenkin ollut tuomareita kyydissä ja perille on tultu. Ja kumminkin olivat kinokset toisenlaiset tässä eräänäkin talvena, jolloin teidän isäänne kyyditsin..., se oli samana vuonna, jolloin Sauna-Kaisa poltettiin...

Niin, kansa luki aikalaskunsakin jo siitä, minä vuonna suuria noitia oli poltettu. Ja kumminkin... Olli muisti niin selvästi, mitä hänen isänsä oli hänelle, hänen puolikasvuisena poikasna ollessaan, sanonut, raastuvasta palatessaan juuri tuota samaa Sauna-Kaisaa tuomitsemasta: Ne valehtelevat kaikki, syyttäjät ja todistajat ja ennen kaikkea syytetyt, ja uskovat itse valheitaan. He valehtelevat silloinkin, kun itse tunnustavat olleensa noitia ja pirun palvelijoita..., vaan heidän tunnustuksensa mukaanhan heitä täytyy tuomita!

Syvälle olivat nuo sanat painuneet nuorukaisen mieleen ja hän oli niitä aina muistanut, kun näissä noitajutuissa usein oli selville saatu, että syytetty oli syyttömästi poltettu. Olihan se sama kokemus tehty juuri tässä Sauna-Kaisan jutussakin. Hänen oli väitetty taikoneen sammakkoja ihmisten vatsoihin ja hävittäneen naapuriensa karjoja ja kalaonnea ja turmelleen terveyden kotikylänsä isänniltä ja emänniltä. Ja hänen omat tyttärensä, kaksi alaikäistä, todistivat äitinsä olleen paholaisen kanssa liitossa ja tehneen öisiä retkiä helvettiin. Akka kielsi aluksi kivenkovaan, tunnusti kyllä loihtineensa, mutta ainoastaan tauteja parantaakseen, ei koskaan pahaa tehdäkseen. Mutta kun käsiraudat ruuvattiin yhä lujemmalle hänen ranteihinsa, tunnusti hän vihdoin velhon vehkeitä harjoittaneensa. Raudoista päästyään hän sen tosin peruutti, vaan hänet tuomittiin kumminkin, pääasiallisesti omain tytärtensä todistusten nojalla, kuolemaan...

Hui, – Olli Jaakonpoika näki vielä kuin edessään, kuinka rovio korkealle loimusi Korsholman vallien partaalla, kun Sauna-Kaisa sen keskessä nuorissaan vääntelihe ja kirosi koko maailman ja syytteli, hän vuorostaan, noituudesta naapureitaan, jotka sitten tuon syytöksen nojalla vedettiin oikeuden eteen... Hän näki, kuinka tuo kuihtunut ruumis vielä kiroustaan huudellen hiiltyi roviolla ja tunsi lihan käryn sieramissaan ja taas häntä puistatti...

Sekin oli viatonna kuollut. Hänen tyttärensä tunnustivat myöhemmin todistaneensa äitiään vastaan aivan perättömiä juttuja, kummitusjuttuja, joita eräs talven heidän mökissään majaillut merimies oli heille tarinoinut, ja myöhemmistä oikeudenkäynneistä oli käynyt ilmi, että lesken omatkin tunnustukset olivat olleet perättömät.

Olli Jaakonpoika herätti taas nukkuneen kyytimiehen.

– Vieläkö se Sauna-Kaisan mökki on paikoillaan kylänpäässä Mustasaaressa? kysäsi hän tältä.

– Vielä, vaikka lahona ja ränstyneenä, vastaili kyytimies verkkaseen heräillen. – Eihän siihen kukaan ole uskaltanut koskea, noidan pesään.

– Vaan hänhän oli viaton.

– Mikä lie ollut, noitana tuo poltettiin.

Tämä juttu se oli ensimmäisenä kylvänyt Ollin mieleen jo poikasna kytevän epäilyksen kaikkia noita noitajuttuja kohtaan, joiden perättömyyden hän aavisti, ja myöhemmin oli hän aivan täydestä vakuutuksesta ruvennut selittämään noita juttuja ihmisten herkkyyden ja pelon ja eksytetyn mielikuvituksen ilmiöiksi. Hänen opintoajallaan oli Turun yliopistossa, jossa kyllä yleensä oltiin täydellisesti noitatutkimusten kannalla, viime aikoina, 16-sataluvun loppuessa, kumminkin käyty vähän kriitillisemmiksi erottamaan toisistaan taikauskoa ja rikosta, olipa siellä tuntunut jo selviä ennakkoluulottomia virtauksiakin. Näitä oli tullut lännestä päin. Olli oli Ruotsissa oleskellessaan tutustunut tukholmalaiseen lääkäriin Urban Hjerneen, joka oli ottanut varsinaiseksi tehtäväkseen todistaa, kuinka nuo noituussyytökset säännöllisesti olivat kiihotetun mielikuvituksen tuotteita, peräsin turhasta pelosta, vaikka taikausko ne oli kasvattanut kamaloiksi rikoksiksi, joita itse syytetytkin toisinaan uskoivat tehneensä. Tämä kylvö oli toki muutamissa ottanut itääkseen ja se oli vaikuttanut, että yksin lainsäädäntöönkin, joka sääsi ehdottoman kuolemanrangaistuksen noituuden harjoittamisesta, oli jo ruvettu valmistamaan lieventäviä läpiä, joiden kautta syytetty puhdistusvalalla saattoi päästä kanteesta vapaaksi, vaan vielä tällä hetkellä rehotti lainsäädännössä vanha ankaruus täydessä kovuudessaan. Tuomarista riippui paljo, riippui koko tutkimuksen johtaminen. Ja Ollissa, joka oli vakuutettu, että koko tuo peljätty ja vainottu noituus oli pelkkä aikakauden tauti, sairaan mielikuvituksen harhausko, oli kypsynyt päätös, että hän puolestaan käytännössä oli koettava paljastaa tuon harhauskon ja tuomarina johtaa kansaa oikeammalle tolalle. Hän oli päättänyt tutkia noitajuttuja sellaisella tavalla, että sekä syyttäjäin ja todistajain että syytettyjenkin täytyisi huomata, kuinka he perättömiä pelkoja vastaan taistelevat ja valheen palveluksessa kulkevat. Hän tahtoi puolestaan vaikuttaa tuon taudin tappamiseksi, joka jo Suomessakin oli tuottanut niin paljo kauhua, kärsimystä, katkeruutta ja vuodattanut niin paljo viatonta verta.

Näitä nuori lainlukija mietti siinä ajellessaan Pohjanmaan aavoja pitkin, eikä hän voinut välttää, että hän päättäväisyytensä sekaan tunsi epäilystäkin ja arkuutta. Hänen täytyisi taistella koko kansan harhauskoa, vuosisataista ennakkoluuloa, vastaan, ja hän tiesi, että se varsinkin siinä jutussa, jota hän nyt oli lähdössä käsittelemään, tulisi olemaan vaikeaa. Hän koetti karkottaa nuo mietteet mielestään ja virkkoi kyytimiehelle:

– Tunnetko sinä tuon Sillanpään Mariinan, jota meidän tänään tulee tutkia ja tuomita Mustasaaren käräjillä?

Kyytimies kääntyi vähän epäluuloisena reessä ja vastasi verkalleen:

– En tunne, en ole eläissäni koskenut koko elukkaan, jumalankiitos. Vaan kuullut hänestä olen paljo, nähnytkin joskus. Papitkin sanovat, että hän on pahimpia noitia, joita täällä on liikkunut, monessa pitäjässä häntä peljätään. On onni, että hän nyt edes saadaan roviolle.

Nuori lainlukija huoahti. – Roviolle, – hänhän juuri tahtoi tehdä kaiken voitavansa, ettei edes tämä taikauskon uhri sinne joutuisi. Mutta helppoa se ei tule olemaan. Tämän naisen, Sillanpään Mariinan, oli eräs vuosi sitten syytteenalaisena ollut vaimo ilmoittanut myötäsyyllisekseen ja kun hän näin kerran oli julkisesti noidaksi mainittu, oli kaikilta tahoilta satanut syytöksiä häntä vastaan, – oli kuin jokin tenho ja pelko, joka näihin asti oli pidättänyt kansaa tätä naista ilmiantamasta, yhtäkkiä olisi lauennut ja koko tuo salattu viha ja kammo päässyt syöksähtämään esiin. Kaikista päättäen hän näytti olevan surman oma. Sillä pahinta kaikista oli se, että hän, kuten Olli oli kuullut, itse lienee vankina ollessaan tunnustanut yhtä ja toista, joka oli hänelle raskauttavaa.

Mutta sittenkin, hänkin on viaton, mielikuvituksensa uhri, – Olli oli siitä tässä tapauksessa erityisesti vakuutettu. Sillä hän tunsi itse tämän syytteenalaisen naisen, muisti hänet lapsuutensa ajoilta kodistaan Vaasasta, jossa hän usein oli kasvavana poikana ihaillen katsellut sitä mustasilmäistä, säkenöivää, harvinaisen vilkasta naista, jota Sillanpään Mariinaksi sanottiin. Tuo nainen saattoi olla kevytmielinen, saattoi olla tunteiltaan vaihtelevampi ja mielikuvitukseltaan herkempi kuin muut tytöt, mutta mikään noidanalku hän ei ollut, – eikähän siitä vielä ollut kulunut kahtakymmentäkään vuotta. Tuon ilosen immen siis nyt väitetään retkeilleen helvetissä ja noituneen sinne muitten lapsia ja itsensä synnyttäneen lapsia pirulle, – ei, tämä on jo liian surullista ilvettä.

Hän tunnustaa itse... Vaan hänelle täytyy juuri todistaa, että hän muistelee tositapauksiksi näkemiään unia, haavekuvia, kuulemiaan kaskuja, joilla hän ensiksi on tahtonut peljättää lapsia ja herkkäuskoisia ja hankkia itselleen kunnioitusta naapuriensa joukossa, ja joita hän sitten on ruvennut itsekin uskomaan. Hänelle täytyy juuri todistaa, että se mahti ja voima, jonka hän luulee omistavansa, on luuloteltua, valetta...

Niin, – täytyy, mutta miten? Se pian nähdään. Vielä kerran Olli kiirehti ajajaa ja nyt tämäkin todenteolla rupesi heräilemään ja parantamaan vauhtia, matkan pää kun jo oli lähellä. Tuokion kuluttua ajettiin jo hyvää kyytiä kylän läpi ja kirkon ohi kievaritaloon, jossa samalla oli käräjäpaikka ja jonka pihalla ja edustaisella maantiellä mustanaan seisoi rahvasta odottamassa käräjäin alkamista. Nuori tuomari tervehti lyhyeen lähinnä seisovia, nousi reestä ja astui arvokkaana ja vakavannäköisenä käräjätupaan. Siellä olivat kirkkoherra ja nimismies häntä vastassa, mutta melkosen matkan päässä toisistaan ja toisiaan syrinkarin katsellen. Heillä oli näet keskenäinen riitajuttu kalavesistä ja siksi he toisiinsa vihasia silmäyksiä heittivät. Heidän väliinsä istahti Olli Jaakonpoika, istui kotvasen ääneti ja miettiväisenä, kutsutti sitten lautakunnan paikoilleen ja julisti käräjät alotetuiksi.

Vasta toisena käräjäpäivänä oli Sillanpään Mariinan juttu esillä. Tätä juttua varten se olikin suurin osa rahvaasta käräjäpaikalle saapunut ja yleinen liike ja vilkkaus näkyi nyt väkijoukossa, kun hänen nimensä mainittiin. Lautakuntakin heräsi unteluudestaan ja nimismies ja kirkkoherra, jotka yhä vain olivat syrinkarin toisiaan katselleet, iskivät nyt silmää toisilleen, asettuen kumpanenkin lähemmäs tuomaripöytää. Kaikkien katseet kiintyivät nuoreen tuomariin, joka tavallista vakavampana, melkein kalpeana, istui paikoillaan ja ääneti tuijotti eteensä. Hän laski päänsä kätensä varaan, leväten niin tuokion etukumarassa. Sitten hän oikasihe suoraksi ja käski kovalla äänellä:

– Tuokaa syytetty sisään.

Kuja aukeni käräjärahvaan keskelle oveen saakka, jossa käsiraudat kilahtivat, ennenkuin itse vankia saattoi ovensuun pimennosta nähdäkään. Verkalleen astui vangittu lähemmäs, satojen katseiden seuraamana.

Hän oli keski-ikäinen nainen, puettu tavalliseen, karkeaan talonpoikaisvaimon mekkoon, vaan sankan, mustan tukkansa oli hän punasella nauhalla palmikoinut kerälle ja uumeilla oli hänellä punanen villavyö. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja otsan poimuuttivat syvät, mustat viivat, vaan noista lakastuneista piirteistä näkyy vielä kadonneen kauneuden jälkiä. Silmistä kuvastuu ääretöntä surumielisyyttä, väsymystä ja epätoivoa, vaan joskus tuo raukea katse ikäänkuin kirkastuu ja siitä singahtelee silloin intohimoisia, sapekkaita salamoita. Hän seisoo siinä hiljaisena, nöyränä, miltei ujona kuunnellen, kun nuori tuomari papereistaan lukee edellisessä oikeudenkäynnissä häntä vastaan tehdyistä syytöksistä, hän näyttää melkein suistuvan maahan noiden syytöskuormain ja häntä kohden tähdättyjen katseiden alle, eikä hän silmiään uskalla maasta nostaa. Vaan kun hänelle ensi kysymykset tehdään, niin hän vilkastuu, hän tuokioksi kuin hurjistuukin ja riehuu käsiään huitoen melkein kuin haltioissaan. Ja yleisö vetäytyy hänestä silloin etemmäs kuin saastaisesta olennosta ja vahingoniloa ja kostoa ja kammoa kertovat sen katseet.

Olli Jaakonpoika pysäyttää hetkeksi jo alotetun tutkimuksensa ja jää ääneti miettimään, katsellen tuota edessään seisovaa, raunioittunutta ihmisolentoa, joka ennen oli ilosin ja reippain kaikista, vaan johon nyt kaikkien viha ja vaino kohdistuu. Hänen elämässään mahtaa olla jokin erityinen katkeruuden syy, ajattelee hän, jokin katkennut kieli lie hänestä soinnun riistänyt; on varmaankin ollut joku tapaus, joka on viskannut kumoon hänen elämänsä ruuhen ja ajanut hänet yksin kaikkien viholliseksi, – vaan mikä on se tapaus ollut? Onko hänen sydämmensä särkynyt jossakin haaksirikossa, joka on jättänyt pelkkää katkeruutta jälelle?

Olli käänsi kysymyksensä syytetyn aikusempiin vaiheisiin.

– Mariina Tuomaantytär, sinä olet naimisissa, olet jo ollut toistakymmentä vuotta. Miksi erosit miehestäsi ja rupesit yksin elämään?

Mariina kävi nyt yhtäkkiä ikäänkuin hätääntyneeksi eikä osannut vastata mitään, vaikka tuomari uudisti kysymyksensä. Silloin astui väkijoukosta esiin laiha, kuihtunut mies, joka oli ollut hänen aviomiehensä ja joka vinkuvalla äänellä rupesi selittelemään:

– Meiltä kun tässä takavuosina kuoli lapsi hänen viereensä vuoteelle, – liekö maannut sen tukeuksiin, vai muutenko lie hengiltä päästänyt –, niin tämä Mariina heittäytyi vähän höpsäkäksi, eikä ole minua sen koommin viereensä laskenut. Enkä tuonne ole pyrkinytkään, paholaisen langoksi..., jos puheissa on perää. Siitä pitäin se muutti yksin elämään saunaan kylän laitaan ja siellä tuo on sitten rähjännyt. Siitä on ero alkusin.

Mutta miehen vielä puhuessa kohotti yhtäkkiä kirkkoherra äänensä ja rupesi tuomarin pyytämättä mahtipontisesti valaisemaan asiata:

– Yleisenä tarinana pitäjällä kerrotaan, että Mariina on myönyt paholaiselle kristillisestä avioliitosta syntyneen lapsensa, saavuttaakseen sen noitamahdin ja ne mustat taijat, joita hän sitten on käyttänyt naapuriensa ja lähimmäistensä vahingoksi ja häviöksi. Hän on myönyt lapsensa pirulle ja sielunsa pantiksi antanut, ja senjälkeen on hän yhtämittaista yhteiselämää pitänyt pahain henkien kanssa. Siellä yksinäisessä saunassaan on hän synnyttänyt sielunviholliselle sikiönkin, joka jo syntyessään oli musta ja mätä ja jonka hän itse tunnustaa polttaneensa...

Kärsimätönnä oli tuomari kuunnellut tätä kirkkoherran vapaaehtoista sanatulvaa ja katkasi nyt äkkiliikkeellä hänen puheensa, kääntyen syytetyn puoleen ja kysyen:

– Mariina, sinua syytetään, siitä, että olet kohdannut paholaisen näkyvässä muodossa ja hänen kanssaan seuraa pitänyt. Onko se totta? Vastaa suoraan: oletko hänet nähnyt?

Syytetty vavahti hieman, mutta vastasi varsin varmalla äänellä:

– Olen.

– Syytetty Mariina Tuomaantytär – jatkoi nyt tuomari melkein kiivastuen –, muista, että omista puheistasi ja tunnustuksistasi riippuu tuomiosi ja ajattele tarkoin, mitä olet unissasi kuvitellut, mitä olet muilta kuullut ja mikä on todella tapahtunut. Oletko nähnyt pirun?

– Minä olen hänet nähnyt.

– Missä ja milloin? Kerro kaikki, mutta kerro ainoastaan, mikä on totta.

Taas Mariinan katse vilkastui ja melkein kuin reipastuneena rupesi hän kertomaan vaiheitaan, säikkymättä enään ympäröivien katseitakaan. Hän terästi silmänsä tuomarin vakaviin katseisiin ja tämä antoi hänen puhua, joskus vain pienellä kysymyksellä johtaen hänet asiaan.

Samana yönä kuin hänen lapsensa kuoli, – niin kertoi Mariina –, oli hän nähnyt mustan koiran ryömivän suljetun oven läpi heidän tupaansa. Se oli hiipinyt seinää pitkin, nuolassut hänen lastaan ja nuolassut hänen käsivarttaan ja sen kieli oli ollut kuin sisilisko kylmä. Samana yönä hävisi heidän lammaskarsinastaan karitsa, joka oli ollut aivan yhtä vanha kuin lapsi... Sitten yöllä helatorstaita vastaan, kun lapsi oli edellisenä sunnuntaina haudattu, tuli sama koira taas seinän läpi heidän pirttiinsä ja hänen täytyi seurata sitä ulos. Yhtäkkiä tunsi hän silloin lentävänsä kuin rajuilman keskessä, korkealla ilmassa, pilvien tasalla, metsäin yläpuolella. Hän lensi kolmen kirkontornin ohi ja suuren meren poikki ja hän tunsi selvästi meren jäisen viiman, joka häntä kuljetti. Kun hän vihdoin pysähtyi, oli hän korkean vuoren kupeella ja siihen johtivat sisälle jyrkät kivirappuset. Ovet, joiden läpi hän meni, olivat paksua petäjää ja tupa oli laaja, mutta matala ja hämärä. Silloin hän ymmärsi olevansa helvetissä. Siellä hän tunsi muutamia oman puolenkin naisia, jotka muitten joukossa leipoivat ja hääräsivät. Paljo siellä oli väkeä. Sotaväenkirjuri Vaasasta istui pöydän päässä, papin vaimo kärventi lieden luona silavaa. Ja eräs naapurin vaimo hänelle kuiskasi: "Elä ole milläsikään, Mariina, täällähän olemme mekin." Pöydän päässä istuva musta mies antoi hänelle lihapalan syödä ja hän söi ja istui sen miehen vieressä. Ihmisiä tuli ja meni katon ja seinäin kautta ja tuokion kuluttua tuli taas sama musta koira, joka oli tuon mustan miehen näkönen, ja vei hänet katon kautta ulos ja lennätti hänet heidän naapuritalon navettaan. Talon koira rupesi silloin haukkumaan ja kun hän tuli navetasta ulos, oli ihmisiä liikkeessä pihalla, jotka hänet näkivät. Ja silloin hän meni saunaan ja on senjälkeen asunut siellä...

Väkijoukko oli tämän kertomuksen aikana sitä jännityksellä kuunnellut, jopa lopulta siihen äänekkäästi osaaottanut, huudellen ja todistellen, kuinka Mariina todella oli nähty tulevan ulos naapuritalon navetasta keskellä yötä. Vaan tuomari tähysti tarkkaan Mariinaa silmiin hänen näitä kertoessa ja hän luuli ainakin osaksi ymmärtävänsä, miten tuo onneton nainen saattoi, moisia juttuja täytenä totena kertoa. Hän oli lukevinaan Mariinan hätääntyneistä, melkein kuin itsetiedottomista kasvoista, että hän kertoi asioista, joita omantunnonvaivojen kiihottama mielikuvitus ja pelko ja kauhu olivat hänessä herättäneet, ja hän oivalsi, että tuo nainen saattoi uskoa kertomansa todeksi. Ne olivat kaikki vanhoja juttuja nämä, joita Mariina kertoi, sadat olivat ennen häntä niitä kertoneet, pienillä vivahduksentapaisilla toisinnoilla vain. Koko tuo pahojen valtojen henkimaailma oli kansan mielikuvituksessa saanut jotenkin varmat muodot ja kaavat, jotka liikkuivat sangen rajoitetulla alalla. Kansa tunsi jo nuo helvetinretket ja paholaisenpidot ja juuri siksi loistivat kaikkien läsnäolevain kasvot niin kirkasta tyytyväisyyttä, kun he taas kerran saivat uusilta huulilta ja uudessa toisinnossa kuulla nuo tuttavat tarinat, jotka heitä puistattivat ja aavemaisuudellaan kiihottivat. Kirkkoherra risti kätensä vatsansa ympärille ja nyökytti päätään joka taholle, ikäänkuin hokien: "mitäs minä sanoin!", ja nimismies vastasi kohteliaasti ja ymmärtävästi kumarrellen. Lautakunnan jäsenet supattivat vilkkaina ja virkkuina ja akat ovensuussa löivät käsiään yhteen ja siunasivat ja lapset seisoivat siinä kalpeina, suu auki ja silmät seljällään, heristellen korviaan ja pidättäen hengitystään.

Mutta nuori tuomari ei ollut vielä menettänyt toivoaan, että hän juuri tämän jutun, tämän ihmeellisen tunnustuksen, kautta saisi todistetuksi näille ihmisille, minkälaisessa erehdyksessä he vaelsivat. Hän tahtoi kietoa syytetyn naisen omiin sanoihinsa ja osottaa, että hän puhui perättömiä itseään vastaan.

– Etkö herännyt kertaakaan vuoteellasi, sillaikaa kuin olit tällä retkellä olevinasi? kysäsi hän äkkiä tuokion kuluttua. – Sillä vuoteellasihan sinä makasit, muistathan sinä sen?

Mariina ponnisti muistiaan, ikäänkuin taistellen, ja vastasi verkkaseen:

– Niin, vuoteellani minä olin aamuyöhön saakka, jolloin menin naapurin navettaan ja sitten vanhaan saunaan maata.

Olli Jaakonpoika silmäili voitonvarmana ympärilleen, tahtoen melkein huudahtaa, "että siinäpä nyt näette!" Vaan hän jatkoi:

– Mutta kuinka saatoit sinä lentää kolmen kirkon ohi ja aukinaisen meren yli, jos vuoteellasi makasit..? Niin, sitä et voi selittää, se oli unta. Mutta mitä teit sinä naapurin navetassa, teitkö pahaa karjalle?

– En, en mitään. Kaivoin vain sen kynnyksen luota maata, sillä se musta koira oli minulle ilmoittanut, että lapseni makasi siellä...

Taas kävi käräjärahvas äänekkääksi, eräs piika työnnettiin esiin todistamaan, että hän oli nähnyt Mariinan tulevan navetasta, ja senkin jälkeen oli hänet usein nähty öisillä retkillä.

– Sinä surit ehkä lastasi ja näit siitä pahoja unia. Vai oletko useamminkin ollut käyvinäsi helvetissä?

Oli, Mariina kertoi käyneensä siellä usein, – ja hän vilkastui taas näistä retkistään kertoessaan. Musta koira oli öisin tullut hänen saunaansa ja hänen oli täytynyt sitä seurata vuoreen, jossa hän aluksi oli ollut palvelijan asemassa. Hänellä oli teetetty siellä kovaa työtä, niin että hän usein aamusin herätessään oli perin väsynyt. Vaan sittemmin oli hän päässyt emännän arvoon ja synnyttänyt paholaiselle tuon lapsen, josta kirkkoherra jo oli puhunut. Se paikka, jossa hän kertoi käyneensä, oli kuin Kuivilan vuori Isossakyrössä, sen alla oli suuri onkolo ja sinne keräytyy naisia ja miehiä monesta pitäjästä öisin, vaan varsinkin pitkääperjantaita, pääsiäistä ja juhannusta vasten yöllä. Silloin siellä tanssitaan pitkällä sillalla ja syödään pitkiltä pöydiltä.

– Vaan etkö ole koskaan tuonut sieltä mitään mukanasi, joka todistaisi sinun siellä olleen?

Taas typertyi Mariina.

– Tuonut... en... miten olisin tuonut, olen herännyt vuoteellani...

– Jossa olet viettänyt yösi ja nähnyt pahaa unta. Mariina, ajattele tarkoin, sinä valehtelet korkealle oikeudelle.

Mutta kirkkoherra ja käräjärahvas rupesi jo napisemaan tuomarin tutkimistapaa vastaan. Hän on lovehen langennut, – niin huudettiin väkijoukosta –, elänyt velhona paholaisen parissa, senhän hän itse tunnustaa. Sielunsa hän on myönyt paholaiselle, sille lapsen tehnyt, ja uhkaa elkeillään meitä kaikkia.

Jo kävi tuomarikin hieman toivottomaksi ja vaatien rahvasta vaikenemaan kysyi hän vielä kerran juhlallisesti:

Mariina Tuomaantytär, vastaa mulle totuus: Oletko seurustellut pirun kanssa, oletko vahingoittanut lähimmäistäsi?

Henki Mariinalla läähätti, vaikeasti hän vastasi:

– Musta mies on luonani käynyt ja minua opettanut... vaan kellekään en ole pahaa tehnyt.

Tuomari hengähti hetkisen. Tuo onneton nainen on aivan sekasin. Kun hänelle saisi selvitetyksi, mikä on ollut unta, mikä totta, niin hänen tajuntansa, muistinsa, ehkä vielä kirkastuisi. Vaan tässä se on mahdotonta. Olli päätti sen vuoksi nyt ruveta kuulustelemaan vieraitamiehiä, jättääkseen seuraavaan päivään syytetyn itsensä lopullisen tutkimisen. Ja noita todistajia, jotka tiesivät kertoa Mariinan harjoittaneen velhoutta ja noituutta, olikin paljo.

Yksi emäntä kertoi Mariinan lähettäneen suden repimään hänen lampaitaan kostoksi siitä, ettei Mariina ollut häneltä edellisenä talvena saanut kehruita. Kolmena viikkona peräkkäin oli susi vienyt lampaan ja herennyt vasta, kun hän Mariinalle oli lähettänyt mytyn villoja. Toinen, vanha talonisäntä, väitti Mariinan halvauttaneen hänen käsivartensa siitä kiukustuneena, kun isäntä kerran oli hänet pirtistään viskannut ulos. Sen hän oli tehnyt taikomalla, lukemalla isämeitän väärinpäin. Vihdoin oli sentään Mariina taas hänen kätensä parantanut voiteilla ja lukemalla isämeitän oikeinpäin. Eräältä naapurilta oli palanut riihi kohta sen jälkeen, kuin Mariina oli nähty yöllä liikkeellä. Toisessa talossa oli eräänä päivänä syttynyt omain miesten kesken hurja tappelu ja syynä siihen oli ollut se, että he olivat syöneet kaalia, jota Mariina, kaalin vielä kasvaessa, oli kastellut verivedellä...

Tyyneesti, melkein ihmetellen, kuunteli Mariina kaikkia näitä syytöksiä, jotka olivat hänelle kuin outoja uutisia, ja tuomarin kysyessä kielsi hän myös jyrkästi olevansa syypää niihin. Hän tunnusti kyllä valmistaneensa voiteita kasveista ja lukeneensa lukuja, niillä vammoja parantaakseen, mutta ei myöntänyt koskaan vahingoittaneensa ketään. Vaan kun sitten tuotiin todistajaksi pieni poika, joka väitti Mariinan kuljettaneen hänet helvettiin ja siellä häntä tanssittaneen, silloin herahti syytetty ensi kerran itkemään. Eikä hän tuomarin kysymykseen, oliko siinä perää, vastannut mitään, ei selittänyt, miksi hän itki, itki vain ikäänkuin voipuneena... Ja kansa murisi ja huusi, että hän ei uskalla kieltää, paha omatunto häntä lyöpi, näkyyhän se selvästi. Ja kirkkoherra julisti juhlallisesti:

– Hän on syypää, hän on itse sen osottanut.

Kirkkoherran näin huudahtaessa kohautti Mariina silmänräpäykseksi kyyneleiset katseensa ylös ja suuntasi ne häntä kohden. Ja kyynelten läpi näytti tuosta katseesta leimahtavan niin paljo katkeruutta, vihaa ja uhkaa, että lähinnä seisovat melkein hytkähtäen vetäytyivät taaksepäin. Vaan seuraavassa tuokiossa nojasi Mariina taas päänsä käsivartensa varaan ja itki.

Vaan nuori tuomari katseli itkevää naista ja hänen kävi häntä vielä entistä enemmän sääli. Siinä se itki, koska tiesi olevansa syytön ja koska kumminkin oli niin oman mielikuvituksensa valheiden vallassa, ettei hän voinut niistä päästä irti eikä syyttömyyttään osottaa. Pitääkö siis tuossa taas kaatua uuden ihmisellisen harhaluulon uhrin, – eikö voi hänelle millään tavalla todistaa, että hän valehtelee itseään vastaan?

Äänekäs oli melu käräjätuvassa. Nuori tuomari nousi silloin rutosti pöydän päästä ja ilmoitti, että kuulustelu oli siltä päivältä lopussa, – aamulla sitä taas jatketaan.

– Syytetty vietäköön vankihuoneeseen ja rahvas saa hajaantua kylälle, nyt on ilta ja myöhä.

Vähän tyytymättömänä lähti rahvas, yhä äänekkäästi keskustellen, käräjäpaikalta, tyytymättömänä, kun sen mielestä tämä kansanhuvitus oli liian aikasin katkastu. Vaan Olli Jaakonpoika käveli hetkisen edestakasin tyhjenneen tuvan lattiaa pitkin ja istahti sitten taas pöydän päähän lakikirjansa ääreen miettimään.

Kauan oli hän jo niin istunut. Kievaritalossa olivat ihmiset jo laittautuneet levolle ja hänellekin oli vuode valmistettu päätyhuoneeseen.

Vaan hän ei mennyt maata. Epäilykset risteilivät hänen mielessään ja kuin laineet vaihtelivat tunteet ja mietteet. Oliko hän sittenkin erehtynyt, oliko hänen varma vakuutuksensa sittenkin väärä, eikö ollutkaan se kaikki harhaluuloa, jota hän siksi oli väittänyt? Oli, se oli luulottelua, se oli itsensäpettämistä. Vaan miten voi ihminen tuohon määrään itsensä pettää, miten voi pelkkä mielikuvitus kasvaa noin varmaksi uskoksi, noin tositapausten kaltaiseksi? Ei, tuo henkimaailma, johon tämä oppimaton kansa sokeasti uskoo, se on kenties sittenkin olemassa ja vaikuttaa meille tuntemattomalla tavalla... Mitä? Onko siis noituutta, taikavoimaa olemassa? Ja olemmeko me siis kaikki noiden salaperäisten taikamahtien vallassa siihen määrään, että emme voi erottaa toisistaan luulottelua ja totuutta, yötä ja päivää? Ei, siitä täytyy saada selko...

Olli Jaakonpoika hypähti pystöön ja lähti rutosti kävelemään ovelle päin. Vaan hän pysähtyi, palasi takasin. Mitä hän aikoikaan? Lähteäkö yksin yönselkään tuota höperöä naista vankilassa tutkimaan. Sehän olisi hulluutta ja sitäpaitse tuiki vaarallista. Ja mitävarten hän tuota arvoitusta noin aprikoi, eihän se ollut hänen velvollisuutensa. Hänen tuli vain tuomarina tutkia ja selvillekäyneen perustuksella tuomita, – muuta ei... Vaan tuomitako syyttömän, ihmisen, jonka hän tiesi olevan vääräin mielikuvain eksyttämänä...? Ja tällä uudella tuomiollako hänkin antautuisi yhä vain vahvistamaan tuon noitahulluuden rehottamista maassaan...? Ei!

Varmistuneena päätöksessään lähti nuori tuomari astumaan autiosta käräjätuvasta ulos. Hän käveli hetkisen pimeää, äänetöntä kylänraidetta edestakasin ja suuntasi sitten suoraan askeleensa vanhaa tuparakennusta kohti, jossa vankeja säilytettiin. Vartija torkkui ovella. Hän otti tältä avaimet, sytytti soihdun ja astui tupaan, edeten suoraan siihen huoneeseen, jossa tiesi Mariinan kahleissaan makaavan.

Ovelta valasi hän soihdullaan vuoteen ja katsoi vankia. Tämä kiertelihe ja kääntelihe siinä rahilla kuin tuskissaan, katsoi arasti ovelle, näytti odottavan, mutta samalla pelkäävän; palavat silmät tuijottivat verestävinä ja intohimoisina lähenevää liekkiä. Mutta kun tulija astui lähemmäs ja Mariina tunsi nuoren tuomarin vakavat piirteet, vetäytyi hän kuin säikähtyneenä peremmäs makuurahilleen ja siveli kasvojaan, ikäänkuin selventääkseen ajatuksiaan... tätä tulokasta hän ei näyttänyt ollenkaan odottaneen. Ja hän kohottausi pystöön ja kalisti kahleitaan, ikäänkuin vakuuttautuakseen, että hän valvoi eikä nukkunut.

Olli pisti soihdun seinänrakoon ja seisoi hetkisen neuvotonna, itsekin ihmetellen, mitä hän täällä oikeastaan teki keskellä yötä. Sitten astui hän päättävästi Mariinan eteen, katsoi tätä vakavasti silmiin ja virkkoi:

– Mariina, minä olen tuomarisi ja senvuoksi tahdon täyden selvyyden asiastasi, ennenkuin tuomiosi langetan. Minä tiedän, että sinä et ole mielivikainen etkä toimi muitten houkutuksesta. Mutta sinä olet kiusautunut, rääkkäytynyt, väsynyt elämään, tunnusta pois, sinä tahdot kuolla, kuolla roviolla! Vanki vapisi:

– Roviolla... kuolla... ei, minä pelkään kuolemaa, minä en tahdo palaa, en, en...

– Mutta omat kertomuksesi ja tunnustuksesi vievät sinut roviolle, ymmärräthän sen, – sinä pyrit sinne tahallasi! Ja kumminkin sinä tiedät, että se, mitä kerrot, on perätöntä, on kuvittelua, jolla tahdot pelotella ihmisiä. Sinä tiedät olevasi viaton, mutta luulottelet omistavasi pahain henkien mahtivallan... elä kiellä, minä tiedän sen. Minun täytyy langettaa tuomiosi ja minä teen sen, elä epäilekään sitä. Mutta minä tahdon tietää totuuden, tietää kerrankin varman totuuden. Senvuoksi: tunnusta minulle, minulle yksityisesti, että kaikki, mitä oikeuden edessä olet kertonut tuttavuudestasi paholaisen kanssa, on omaa keksintöäsi, kuvitteluasi...

Vanki huokaili, ei näyttänyt kysymystä täysin tajuavan.

– Herra tuomari, mitä te vaaditte?

– Totuutta. Tunnusta, että et ole koskaan paholaista nähnyt muuta kuin unissasi, etkä ole hänen asunnossaan käynyt.

– En voi, en uskalla, hän minua taas siitä kurittaisi. Hän oli äskenkin luonani... on ehkä nytkin... enhän tiedä, kuka tekään olette...

Mariina vapisi kuin lehti, hiki tursusi hänen takkuisen tukkansa alta ja verestävillä, palavilla silmillään tuijotti hän arasti tuomaria, vetäytyen yhä peremmäs makuurahillaan.

Vaan tuo ei nuorta tuomaria lamauttanut, se vain terästi häntä yhä innokkaammaksi yrityksessään paljastaa vangin perättömän luulottelun.

– Sinä pelkäät minua, luulet minua paholaiseksi, puhui hän. – Vaan katso minua tarkoin, minussa on lihaa ja verta, minä en ole mikään näköhäiriö, niinkuin musta tuttavasi. Koskettele kättäni, katso silmiäni... Onko paholainen sulle ennen ilmestynyt tällaisena, elävänä, näkyvänä, ääneensä puhuvana...?

Mariina katsoi silmät seljällään, näytti epäilevän omia epäilyksiään ja laski päänsä alas, ikäänkuin vapaammin ajatellakseen. Ja puoliääneen hän puhui:

– Hän on tullut luokseni mustan koiran muodossa ja nuollut hipiääni... Hän on seisonut mustassa kauhtanassa vuoteeni vieressä ja minua puhutellut,... ja hän on käteeni tarttunut ja taluttanut minut ulos pimeään yöhön. Olen lentänyt hänen kanssaan pakkasen läpi ja tuntenut järvien kohdalla jäiset viimat... ei, ei, se ei ole ollut luulottelua. Olen palvellut hänen talossaan, kantanut hänelle olutta ja maannut hänen vieressään... Ja siellä olen nähnyt voudin pyyhkivän hikeä otsaltaan ja lukkarin emännän olen nähnyt vääntävän raskasta käsikiveä... Mutta se on ollut toisenlaista kuin nyt, se on totta, kaikki hämärää, häilyvää...

– Siksi, että silloin olet nähnyt unta. Huomaa se itse, sinä olet silloin maannut saunassasi. Nyt valvot, nyt on todellisuus.

Mariina huokasi:

– Niin, minä olen maannut saunassani, vaan olen sittenkin ollut poissa. Se on varmaa, se on totta...

Nyt menetti nuori tuomari viimeisenkin toivonsa, hän väänsi käsiään ja repi tukkaansa ja huudahti:

– Onneton nainen, sinä olet sairas! Toivotko vai pelkäätkö tuota tuttavaasi?

– Pelkään, pelkään, hän koettaa minua pahuuteen vietellä ja minä en sitä tahtoisi. Nytkin hän minua ahdistaa ja minä en jaksa enää, en jaksa... Menkää, jättäkää minut, armahtakaa minua!

– Sinä hourit, luulet minua piruksi. Luepa nuo renkaat vitjastasi, montako niitä on... lue ääneen!

– Kolme, neljä... kahdeksan, yhdeksän... ei, minä en tahdo häntä surmata... Ei, herra tuomari, minä en voi valehdella, minä olen hänen vallassaan, enkä pääse siitä koskaan irti.., en koskaan...

– Siis täytyy tuomion langeta, oma se tahtosi on, sinä toivot roviota...

– Roviota, oi, minä tunnen sen polttavan luitani.., ei, minä olen viaton, en tahdo kuolla... Ja kumminkin.., hän kuolee.., sitä ei voi enää auttaa, sitä ei voi auttaa mikään...

Hetkisen huokaili Mariina syvään, rinta kohosi ja laskeusi valtavasti. Ja sitten hän kuin tuskalla kuiskasi:

– Se on tapahtunut, hän on kuollut, hän makaa liikahtamattomana, tönkkönä.., ja minun täytyy siitä kuolema kärsiä...

Hän lepäsi siinä kuin horroksissaan, silmät hehkuvina, eikä enää sanaakaan virkkanut. Sielu oli kuin poistunut, hän ei enää kuullut nuoren tuomarin kysymyksiä eikä niihin mitään vastannut.

Mutta Ollilta olivatkin jo viimeiset toiveet, saada luonnollinen selvitys tähän arvoitukseen, huvenneet. Hän oivalsi yrittäneensä liian myöhään, hän käsitti taistelevansa mahtia vastaan, jota hän ei tuntenut ja josta tuo onneton ei enää jaksanut vapautua. Hän huomasi, että hänen oli tyhjin toimin peräydyttävä ja raskaalla huokauksella hän sen teki. Hän otti soihdun seinänraosta ja valaisi sillä vielä viimeisen kerran rahilla makaavaa, kuihtunutta naista. Tämän silmät olivat auki, rinta läähätti valtavasti ja vaahto tursusi suusta, eikä hän näyttänyt huomaavan, kun nuori tuomari hänen luotaan loittani ja oven kautta poistui ulos.

Olli sulki ovet, sammutti soihdun, viskasi avaimet torkkuvan vartijan kouraan ja kiirehti nopein askelin kievaritaloon. Hän hiipi hiljaa huoneeseensa, ikäänkuin häveten tätä yöllistä vaellustaan, ja kylmän väreet puistattivat hänen ruumistaan, kun hän pimeän päässä riisui vaatteensa ja kaivautui vällyjen alle lepoon. Mutta kauan teki vielä hänen ajatuksensa työtä, epäilykset nousivat ja laskeusivat eikä hän arvotukselleen voinut selvitystä löytää.

– Syvällä ovat taikauskon juuret, huoahti hän. Mutta ehkä aamu vielä selvittää öiset aaveet, toivotaan aamua vielä...

Aamulla Olli Jaakonpoika vielä makasi, kun jo rahvasta alkoi keräytyä käräjäpirttiin. Hän heräsi vilkkaisiin väittelyihin ja huudahduksiin, joita hänen makuuhuoneeseensa kuului; humina kiihtyi ja talttui kuin etäisen myrskyn laineet ja sen keskestä hän kuuli irtonaisia sanoja ja lauseenkappaleita, jotka hänen huomiotaan kiinnittivät. Hän kohosi istualleen vuoteessaan paremmin kuullakseen.

Kuollut... yhtäkkiä... puolenyön aikaan. Noiduttu, taikavoimalla tapettu... Kuollessaan on hän syyttänyt Mariinaa surmajakseen...

Tällaisia huudahduksia kuului pirtistä nyyhkytysten keskitse ja nuori tuomari aavisti kohta, että ne olivat yhteydessä Mariinan jutun kanssa, että jotakin kamalaa oli tapahtunut, joka ratkaisevasti sen käsittelyyn vaikuttaisi.

– Kirkkoherra kuollut... Näittekö, minkälaisen myrkkykatseen häneen Mariina eilen heitti... Hän se pappimme taijoillaan tappoi...

Olli Jaakonpoika hypähti pystöön, hieroi silmiään ja tapaili päätään: Puolenyön aikaan... juuri silloin, jolloin Mariina taidottomuuteensa vaipui ja puhui sekavia sanoja... Sinä oikkuisa sattuma, oletko todellakin taas tässä vetänyt ristin yli järjen kaikkien laskujen...? Vai mitä? Mitä lopuksikin on tämä näkymättömäin vaikutinten leikki, mitä täytyy siitä uskoa, mitä saa enää harhauskoksi leimata...? Ajatukseni tylsyy.., onko hän sittenkin noita, paholaisen palvelija? Ei, sehän on mielettömyyttä! Vaan kumminkin, te salaset vallat, joita oppimaton kansa uskoo taivaan ja maan välillä liikkuvan ja joita me valistuksen harrastajat kiellämme... te näkymättömät henget, vaikutatteko sittenkin joukossamme ja teette pilkkaa vastarinnastamme...? Ei, ei, minähän hourin tässä minäkin taikauskon vallassa, ja miksi? Jonkun sattuman takia, jota en vielä tarkemmin tunnekaan, joka ehkä on alusta loppuun herkkäuskoisten ämmäin juorua.

Nopeasti pukeutui Olli Jaakonpoika, vaan hälinä ja meteli oven takana kävi joka hetki yhä äänekkäämmäksi. Hän ei voinut olla taaskin pysähtymättä ja kuuntelematta erinäisiä katkonaisia huudahduksia.

Puolenyön aikaan kuuluu hänen luonaan vankilassa taas käyneen musta mies, vieläpä tuomarin haamuun puettuna... Varjele meitä taivas, piruthan elämöivät keskuudessamme...! Hän on poltettava, poltettava pian, hän tuhoo muuten koko maakunnan... Avaimet se oli ottanut vartijalta, mutta siltä se oli mennyt sisään lukkoja avaamatta... Ja sisästä vankilasta oli yöllä tuli loistanut ja hornan henkiä oli siellä nähty liikkuvan... Ja juuri sillä hetkellä pappi kuoli! Ja toiset äänet voivottelivat vielä haikeammin:

– Ei ollut kirkkoherra ehtinyt saada sakramentteja esille... niin oli typerrytty.., jos se ne olisi ehtinyt saada, niin kilpistyneet olisivat hänestä saatanan nuolet...

Epätoivon hiki helmeili nuoren tuomarin otsalla. Hän oivalsi nyt, että hän tuolla öisellä retkellään oli yhä turmellut sitä asiaa, jonka hyväksi hän oli tahtonut toimia, ja oivalsi samalla, ettei hän sitä myöskään voinut ryhtyä selittämään, ei kukaan olisi häntä ymmärtänyt eikä uskonut. Eikä hän enää tahtonutkaan mitään selittää, hän ei voinut mitään selittää, hän epäili jo itse, epäili itseään, epäili kaikkea. "Olenko minä harhatiellä ja kaikki nämä noituuden uskojat oikeassa?", kysyi hän itseltään, eikä uskaltanut siihen vastata.

Kiireesti valmisti hän pukunsa, kiireesti ahmasi hän aamiaisensa, hän kiirehti, ikäänkuin jotakin pahaa pakoon joutuakseen. "Pois tästä noitien pesästä, muuten olen itsekin noiduttu", hoki hän itsekseen. Aamu oli vielä aikunen, kun hän, eilistään kalpeampana, astui käräjätupaan ja määräsi käräjiä jatkettaviksi, ilmoittaen, että hänen täytyi samana päivänä vielä ehtiä Ilmajoelle. Hevosen käski hän ajoissa valjastaa, aikoen lähteä heti toimituksen päätyttyä ajamaan.

Lautamiehet hänelle riensivät kertomaan yön kamalasta tapahtumasta. Kirkkoherra oli illalla, kuumasta käräjätuvasta tultuaan, ajanut pakkasessa kotiinsa ja sinne tultuaan tuntenut voivansa pahoin. Vaan yöllä tauti äkkiä kiihtyi, hän sai halvauksentapaisen puuskan, joka lyhyessä ajassa teki miehestä lopun. Luultiin Mariinan taijoillaan hänet tuhonneen, kirkkoherra oli itse häntä kuolinvuoteellaan siitä syyttänyt...

– Kirkkoherra lie kylmettynyt ja siitä saanut taudin, lausui Olli hiukan kärsimättömästi ja välinpitämättömästi, käskien tuoda vangin sisään. Mutta samalla hän lisäsi lautamiehille: – Kuunnelkaamme syytetyn omaa tunnustusta, hän ei näytä tahtovan tekojaan salata. Ja hän tulee kyllä saamaan tuomionsa, elkää peljätkö, te saatte taas nähdä rovion...

Tämän hän lausui puolipilkalla, ikäänkuin rauhoittaakseen lautakuntaa ja rahvasta, joka häntä melkein epäillen ja huolestuneesti tarkkasi. Mutta hänen äänensä värähti niin omituisesti tuota "rovio"-sanaa lausuessaan, ja hän oli kasvoiltaan niin kalpea, että kansa sitäkin miltei arkaillen katseli.

Vanki tuotiin sisään. Säikähtyneenä vetäysi rahvas kauas seinämille, luoden arkoja, kauhua kertovia katseita syytettyyn, – eihän sitä tiennyt, keneen se katala nyt kohdistaisi silmistään kalmansa vihat. Supatus vaikeni, henkeään pidätellen seisoi rahvas, joku lapsi vain uunin kupeella itkua teki, säikähtäen tätä outoa äänettömyyttä. Lautakunta istui juhlallisena ja virallisena pöydän ympärillä, varmuudella kantaen edesvastuun siitä tuomiosta, jonka se jo tiesi langetetuksi. Vaan nuori tuomari viiväytti epävarmana pitkään tuota kiusallista äänettömyyttä, tietämättä, olisiko hänen vielä tehtävä turha yritys paljastaa petos ja valhe, vai olisiko hänen itsensä rentonaan antauduttava sen kätyriksi.

Vanki seisoi siinä niin äänettömänä, niin rauhallisena, niin lakeana maahanluotuine katseineen, että rahvas melkein näytti ihmettelevän, että tuoko tuossa nyt oli juuri se vaarallinen, myrkyllinen otus, – seisoihan hän siinä aivan kuin koko tämä juttu ei olisi kuulunutkaan häneen. Silmät olivat puoliummessa, piirteet veltot ja väsyneet, hän ei näyttänyt tietävänkään, missä hän oli ja mitä tapahtui.

Tuomari näytti nyt äkkiä tekevän ruton päätöksen, kohotti äänensä ja virkkoi syytetylle:

– Pitäjän arvoisa kirkkoherra on viime yönä kuollut, syyttäen kuolinhetkenään sinun taikojasi taudistaan ja kuolemastaan. Onko syytetyllä ollut siihen mitään osaa...? Mariina, oletko tiennyt jotakin tästä kuolemantapauksesta?

Mariina nosti katseensa ylös, katsoi tuomaria, hytkähti, melkein hypähti, muistaen kai yöllisen kohtauksen, mutta lankesi siitä heti taas entiseen velttouteensa:

– Olen, vastasi hän. – Minä näin sen yöllä, – ja hän lisäsi hiljaa, – olin siellä läsnä.

Olli Jaakonpoika katsoi häneen ankarasti:

Sinä olit vankilassasi yöllä, sen tiedämme kaikki. Kuka on sulle tästä kuolemantapauksesta kertonut?

Mariina ei vastannut. Kansanjoukko kävi levottomaksi ja rupesi surisemaan. Tuomari korotti äänensä hälinän yli:

– Syytetty väittää nähneensä kirkkoherran kuolevan. Oletko siihen syypää, oletko noitunut häneen kuolemantaudin?

Mariina horjui, hätäysi, vastasi hyvin nopeasti:

– Minä, en, vaan se toinen... se musta mies. Pitkään venytettyjä, ihmetteleviä huudahduksia kuului kansan joukosta. Tuomari itsekin näytti olevan suurimmassa jännityksessä.

– Vaan sinä olit siinä läsnä, olit apuna, Mariina, kerro totuus, niinkö?

– Niin.

– Ja kumminkin makasit vankilassasi, etkö maannut?

– Makasin, vaan kirkkoherran kuolevan näin... Väkijoukon äänekkäitä huutoja ei voinut enää mikään hillitä, siitä kuului nyt aivan ulvovia huudahduksia ja kirouksia. Eikä tuomari enää koettanutkaan sitä asettaa, hän istui paikoillaan ja tuijotti melkein tylsästi vastapäätään seisovaan naiseen. Hän ei ymmärtänyt enää mitään, hän ei uskaltanut enää epäilläkään...

Vaan nimismies, joka lautakunnan vieressä istui, nousi nyt seisalleen ja huusi, kuin kaikkien tunteita tulkiten:

– Hän on tunnustanut, vieläkö muuta todistusta tarvitaan häntä langettamaan!

Ei, ei tarvita enää, tämä riittää, vastasi Olli Jaakonpoika verkkaseen ja tarttui vaistomaisesti lakikirjaan, ruveten sitä selailemaan. – Tuomiosta ei ole epäilystä, se luetaan tästä...

Ja hän luki puoliääneen kirjasta pitkälauseisen lakipykälän ja lisäsi sitten lyhyesti, selittävästi:

Tuomio on langettava, rangaistus on rovio.

Mutta tavattoman vaikeat näyttivät nämä sanat olevan hänelle lausua, ne tulivat tankkaamalla, hän melkein hengähti joka sanan välissä. Hän oli langettanut tuomion vastoin entistä, varmaa vakuutustaan ja hänestä tuntui, että hän samalla oli langettanut tuomion niistä pyrkimyksistään vapauteen ja valoon päin, joita hän tämänkin oikeudenkäynnin kautta juuri oli aikonut edistää ja palvella. Ja siksi nuo sanat olivat hänelle niin raskaat.

Vaan hän lisäsi vähän helpommin:

– Mutta niinkuin kuolemantuomiot ainakin alistetaan tämäkin hovioikeuden hyväksyttäväksi. Syytetty vietäköön vankilaan. Käräjät ovat lopussa.

Rahvaanjoukko nyökytti päätään hyväksyen ja näytti ikäänkuin helpotuksen tunteella taas käyvän tarinoimaan. Vaan roviolle tuomittu nainen ei kohottanut katsettaankaan tuomionsa kuullessaan, reuhtoilematta, valittamatta seurasi hän vartijaa ulos. Näytti melkein siltä, kuin hän jo etukäteen olisi kärsinyt kaikki tämän hetken tuskat ja kuin ne muiston tavalla vain nyt enää olisivat häneen koskeneet.

Tuomari oli jo sitä ennen noussut paikoiltaan ja kiirehtinyt huoneeseensa ja tuokion kuluttua hän jo sieltä astui turkeissa ja kallokkaissa ja käveli ketään hyvästelemättä käräjätuvan läpi ulos. Hänellä oli vain yksi ajatus: hänen täytyi päästä ulos, vapauteen, raittiiseen ilmaan, pois tästä noituuden ja taikauskon täyttämästä huoneesta, pois yksinäisyyteen, käymään nyt yksinäisiä, äänettömiä käräjiä ristiriitaisten tunteidensa ja horjuvan vakaumuksensa kanssa. Aamuhämärä ei ollut vielä kokonaan hälvennyt, kun hän jo reessä istui ja ajoi eilisiä jälkiään takasin Pohjanmaan aavoja pitkin. Vaan vielä useammin kuin eilen käännähteli hän nyt rauhatonna reessään ja kiirehti kärsimätönnä ajajaansa, joka ei nyt ollenkaan joutanut nukkumaan. Eikä kyytimies voinut ymmärtää, mikä nyt noin äkkiä oli tuomarin ärsyttänyt ja suututtanut, hän ei voinut käsittää, että siihen oli syynä kadotetun uskon ja hukatun vakaumuksen tuottama sielun tyhjyys ja tyytymättömyys.