Novellikokoelma sisältää kertomuksia Klondyken kultakuumeen ajoilta. Tarinat sijoittuvat Yukonin jäisiin erämaihin ja kuvaavat kullankaivajien arkea, selviytymistaistelua sekä ihmiskohtaloita ankarissa luonnonoloissa.
Jack Londonin 'Kultamaan rakkautta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1751. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KULTAMAAN RAKKAUTTA
Kertomuksia Klondykesta
Kirj.
JAOK LONDON
Suomennos
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.
SISÄLLYS:
Tulisia hiiliä Suuri kysymys Myrsky leirillä Muudan taistelu naisten välillä Kultakuninkaan vaimo Revontulten tytär
TULISIA HIILIÄ
I
Pöytä oli tehty höyläämättömistä honkalaudoista, ja vistiä pelaavain miesten oli usein vaikea vetää kortteja itselleen sen epätasaiselta pinnalta. Vaikka he istuivat paitahihasillaan, heidän kasvoillaan helmeilivät hikikarpalot; mutta heidän villasukkien ja paksujen mokkasiinien verhoamissa jaloissaan kihisi kylmyys kuin muurahaisparvi – niin suuri lämpöero vallitsi pienessä tuvassa permantopinnan ja yhden metrin sen yläpuolella olevien ilmakerrosten välillä. Peltinen Yukon-kamiina humisi tulipunaisena, mutta kahdeksan jalan päässä siitä matalalla ovenpielessä olevalla ruokahyllyllä oli hirvenliha- ja kinkkukappaleita kovassa jäässä. Oven alinta kolmannesta kattoi paksu jää. Seinähirsien välitäytteessä makuulavitsain kohdalla kimalsi valkoista huurretta. Valo tunki tupaan öljypaperisen ikkunan läpi. Paperin alaosaa reunusti sisäpuolelta tuuman levyinen jääkehys – miesten jäätynyttä hengitystä.
He pelasivat tärkeätä vistirobbertia, sillä kahden tappiolle jäävän piti hakata kala-avanto seitsemän jalkaa paksuun jäähän, mikä peitti Yukonia.
"Tällainen pakkaspuuska on totisesti suuri ihme näin maaliskuussa", huomautti kortteja sekoittava mies. "Paljonko luulet sitä olevan, Bob?"
"Oh, viisikymmentäviisi tai kuusikymmentä alle nollan – vähintäänkin. Mitä arvelet sinä, tohtori?"
Tohtori käänsi päätään ja katseli arvioivasti oven alaosaa.
"Ei hiventäkään viidenkymmenen yli. Kenties hiukan alle – sanokaamme neljäkymmentäyhdeksän. Katsokaa oven jäätä. Se ylettyy nipin napin viidenkymmenen merkkiin, mutta sen ylälaita on epätasainen, näettehän. Silloin kun oli seitsemänkymmentä, jää nousi runsaasti neljä tuumaa korkeammalle." Hän otti pöydältä korttinsa, ja keskeyttämättä niiden järjestämistä hän huudahti: "Käykää sisälle!" – vastaukseksi ovelle-koputukseen.
Sisälle astuva mies oli kookaskasvuinen, leveäharteinen ruotsalainen, jonka kansallisuutta tosin ei voinut erottaa, ennenkuin hän oli ottanut päästään korvasuojuksilla varustetun lakkinsa ja sulatellut jään, mitä oli muodostunut hänen partaansa ja mikä naamion lailla peitti hänen kasvonsa. Hänen sitä tehdessään pöydän ääressä istuvat miehet jatkoivat peliänsä.
"Kuulemma tässä leirissä on tohtori", sanoi ruotsalainen kysyvällä äänellä ja katseli levottomasti vuoroin kutakin pelaajaa kasvoihin, omat kasvonsa kalpeina ja ankarien, pitkäaikaisten ponnistusten riuduttamina. "Tulen kaukaa. Whyo-joen pohjoiselta haaralta."
"Minä olen tohtori. Mikä on kyseessä?"
Vastaukseksi mies kohotti vasenta kättään, jonka keskisormi oli tavattomasti turvoksissa. Samalla hän aloitti monisanaisen ja hajanaisen kertomuksen siitä, miten oli vammansa saanut ja miten se oli kehittynyt.
"Näyttäkää sitä minulle", keskeytti tohtori kärsivällisyytensä kadottaen. "Asettakaa sormi pöydälle. Tähän."
Mies asetti varovaisesti, kuin sormessa olisi ollut iso paise.
"Hm", murahteli tohtori, "mennyt sijoiltaan. Ja olette matkannut sata mailia parannusta etsimään. Siitä selvitään vilahduksessa. Katsokaa nyt, jotta osaatte vast'edes tehdä tempun itse."
Varoittamatta ja voimakkaasti tohtori iski kovalla kämmensyrjällään turvoksissa ja koukussa olevaa sormea, suoraan ylhäältä alas. Mies huudahti hämmästyksestä ja kivusta. Hänen huudahduksensa muistutti villipedon ulvahdusta, ja hänen kasvonsa olivat kuin villipedon hänen aikoessaan karata tepposen tekijän kimppuun.
"Se on nyt ali right", rauhoitti tohtori terävästi ja karskisti. "Miltä tuntuu? Paremmalta, eikö tunnukin? Luonnollisesti. Ensi kerralla osaatte tehdä sen itse. – Jatkahan jakamista, Strothers. Te molemmat tulette joka tapauksessa tappaamaan."
Helpotus ja seikan selkeneminen sai ruotsalaisen kasvot vähitellen tylsästi lientymään. Kipu lakkasi, ja sormi tuntui paremmalta. Ei enää pakottanut. Hän katseli hämmästynein silmin uteliaasti sormea ja taivutteli ja ojenteli sitä. Hän työnsi käden taskuunsa ja veti sieltä kultapussin.
"Mitä tämä maksaa?"
Tohtori pudisti kärsimättömästi päätään. "Ei mitään. En harjoita lääkärinammattia. – Jatka peliä, Bob."
Ruotsalainen tömisteli jalkojaan, silmäili sormeaan ja loi sitten ihailevan katseen tohtoriin.
"Te olette hyvä ihminen. Mikä on nimenne?"
"Linday, tohtori Linday", vastasi Strothers, kuin haluten varjella vastapelaajaansa lisäharmilta.
"Päivä on puolessa", sanoi Linday ruotsalaiselle pelierän päätyttyä kortteja sekoittaessaan. "Parasta jäädä tänne yöksi. On liian kylmä lähteä taipalelle. Meillä on tyhjä makuusija."
Hän oli solakka, tummaverinen, voimakas mies, jolla oli laihat posket ja ohuet huulet. Sileiksi ajeltujen kasvojen iho oli kellahtavan kalpea, mutta terve väriltään. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeita ja täsmällisiä. Hän käsitteli kortteja sulavasti. Hänen silmänsä olivat mustat, rehelliset ja tarkat, ja ne tuntuivat tunkeutuvan ilmiöiden pintaa syvemmälle. Hänen solakat, sirot ja jäntevät kätensä olivat kuin luodut rohkeihin tekoihin, ja ohimennenkin katsoen ne vaikuttivat voimakkailta.
"Tällä erää on voitto täällä", sanoi hän vetäen itselleen viimeisen tikin. "Nyt ratkaistaan, kutka joutuvat ulos avantoa hakkaamaan."
Ovelle-koputus pani hänet äkkiä huudahtamaan.
"Näyttää siltä, kuin emme saisi lainkaan lopetetuksi tätä robbertia", murahteli hän oven avautuessa. "Mikä teitä vaivaa?" – Kysymys oli tarkoitettu vieraalle, joka parhaillaan astui sisälle.
Tulija koetti turhaan liikutella jään peittämiä leukojaan ja huuliaan. Oli selvää, että hän oli ollut taipalella useita vuorokausia. Nahka hänen poskipäissään oli mustana uudistuneista paleltumisista. Nenästä kaulaan hänellä oli kova jäälevy, jossa oli hengitysreikä. Samasta aukosta hän oli myös sylkenyt tupakkamehua, mikä alas valuessaan oli jäätynyt ambranväriseksi jääpuikoksi, ja tämä törrötti kuin Van Dyke-parta.
Hän pudisti kankeasti päätään, katse tiirottaen, ja meni kamiinan ääreen sulattamaan huuliaan kyetäkseen puhumaan. Hän auttoi sormillaan, irroitteli sulavia jäänokareita, jotka sitten räiskähtelivät ja sähisivät kamiinalla.
"Ei minua mikään vaivaa", sanoi hän vihdoin. "Mutta jos täällä on tohtori, niin kyllä me olemme suuressa sellaisen tarpeessa. Vuoristossa Little Pecon luona on mies, jolla on ollut yhteenotto pantterin kanssa, ja hän on niin pahaksi raadeltu, että aivan hirveätä."
"Miten kaukana?" kysyi tohtori Linday.
"Suunnilleen sata mailia."
"Miten kauan sitten?"
"Olen ollut kolme päivää taipalella."
"Tila on huono?"
"Olka poissa sijoiltaan. Joitakuita kylkiluita varmasti murtunut. Oikea käsivarsi poikki. Ja melkein luuhun saakka ylettyviä haavoja kaikkialla paitsi kasvoissa. Olemme ommelleet kiinni pari kolme pahinta paikkaa väliaikaisesti ja sitoneet suonet purjelangalla."
"Se vain puuttui", tuiskaisi Linday. "Mitkä suonet?"
"Vatsan..."
"Siinä tapauksessa hän totisesti mahtaa olla siistin näköinen nyt."
"Oi, varmasti ei. Pesimme lutikkatinktuuralla ennenkuin ompelimme. Vain väliaikaisesti. Ei ollut muuta kuin liinalankaa..."
"Mies on nyt tuonen tuvilla", kuului Lindayn tuomio, ja samalla hän taivutti kiukkuisesti kortteja.
"Eikö mitä. Se mies ei kuole. Hän tietää minun lähteneen noutamaan tohtoria, ja hän kyllä elää teidän sinne saapuessanne. Hän ei päästä kuolemaa yläkynteen. Minä tunnen hänet."
"'Christian Science' ja verenmyrkytys, mitä?" tuiskaisi Linday. "No, minä en harjoita lääkärinammattia. Enkä käsitä, mitä järkeä olisi matkata sata mailia viidenkymmenen asteen pakkasessa kuolleen miehen vuoksi."
"Mutta minä käsitän, sillä se mies on kaukana kuolemasta."
"Valitan, että olette joutunut tekemään matkanne aivan turhaan. Parasta yöpyä tänne."
"Ei. Me lähdemme kymmenen minuutin kuluttua."
"Mitenkä saatatte olla siitä niin tuiki varma?" kysyi Linday uhmaisesti.
Silloin Tom Daw piti elämänsä pisimmän puheen.
"Sen tähden, että hän aikoo elää siihen asti, kunnes saavutte, vaikka teiltä menisi viikko lähtöpäätöksen tekoon. Lisäksi hänen vaimonsa on hänen luonaan, eikä tämä itke yhtä ainoata kyyneltä, vaan auttaa häntä elämään teidän tuloonne saakka. He ovat tavattomasti rakastuneita toisiinsa, ja naisella on yhtä luja tahto kuin miehellä. Jos mies antaisi perään, siirtäisi nainen kuolemattoman sielunsa häneen saadakseen hänet pysymään elossa. Mutta hän ei anna perään, sen voitte uskoa kuin Jumalan sanan. Siitä saatan lyödä vetoa. Panen kolme unssia yhtä vastaan siitä, että hän elää teidän saapuessanne perille. Minulla on koiravaljakko vähän matkan päässä täältä, rantaäyräällä. Teidän pitää päästää meidät lähtemään kymmenen minuutin kuluttua, ja silloin olemme perillä vähemmässä kuin kolmessa päivässä, sillä nyt tie on polettuna. Nyt menen koiria katsomaan ja tulen sitten noutamaan teitä kymmenen minuutin kuluttua."
Tom Daw veti suojukset korvilleen, otti käsineensä ja meni ulos.
"Saatana mieheksi!" puuskahti Linday ja tuijotti kiukkuisesti oveen.
II
Samana iltana, kauan pimeän tulon jälkeen, Linday ja Tom leiriytyivät, tehtyään taivalta kaksikymmentäviisi mailia. Leiriytyminen tapahtui hyvin mutkattomasti ja käytännöllisesti: nuotio lumeen, sen vierelle yhteisvuode kuusenhavuista ja makuupeitteistä, vuoteen taakse pystyyn pitkänomainen purjekangasverho, minkä tehtävänä oli heijastaa lämpöä. Daw antoi koirille ruokaa ja hakkasi jäätä ja polttopuita. Pakkanen kuumotti Lindayn poskia tämän kyyröttäessä keittokattilan ääressä. He söivät perusteellisesti, polttivat piipullisen ja puhelivat mokkasiinejaan tulen paahteessa kuivatellessaan ja paneutuivat sitten levolle, nukkumaan väsymyksen ja terveyden sikeätä unta.
Aamulla oli edellisen päivän tavaton pakkanen lientynyt. Linday päätteli lämpötilan olevan viisitoista astetta nollan alla ja siitä nousemassa. Daw oli huolissaan. Tänään he saapuisivat jokilaaksoon, selitti hän, ja jos tulisi kevätsuoja, joki loisi jäänsä. Jokilaakson seinämät olivat satojen tai tuhansienkin jalkojen korkuisia. Niitä ylös kiipeäminen, vaikk'ei olisikaan mahdotonta, veisi aikaa.
Leiriydyttyään pimeään ja kolkkoon solaan illalla ja sytytettyään piippunsa he valittelivat lämpöä, ja kumpikin oli yhtä mieltä siitä, että elohopea oli varmasti noussut yli nollan – ensimmäisen kerran kuuteen kuukauteen.
"Ei ole milloinkaan kuultu puhuttavan pantterista, joka olisi tavattu niin kaukana pohjoisessa", sanoi Daw. "Rocky sanoi sitä kuguaariksi. Mutta minä olen ampunut useita sellaisia kotipuolessani, Curryssä Oregonissa, ja nimitimme niitä panttereiksi. Se oli joka tapauksessa suurin kissaeläin, minkä olen nähnyt. Jättiläisotus. Mutta millä kummalla se on saattanut eksyä niin kauas tavallisilta metsästysmailtaan, siinä totisesti pulmallinen kysymys."
Linday ei koettanut selitellä. Hän vain nyökkäsi. Hänen mokkasiininsa höyrysivät kahden kepin päähän asetettuina, hänen tarvitsematta niitä hoidella ja käännellä. Koirat olivat käpertyneet karvapalloiksi ja nukkuivat. Hiilen räiskähtely teki vallitsevan syvän hiljaisuuden vielä selvemmäksi. Hän säpsähti hereille ajatuksistaan ja katsahti Dawiin, joka vastasi hänen katseeseensa. Kumpikin kuunteli. Kaukaa kuului epäselvää ääntä, mikä kasvoi kumeaksi ja kolkoksi jylinäksi. Kun se läheni, paisumistaan paisuen, ja kulki yli vuorenhuippujen ja pitkin jokilaakson pohjaa, taivutti metsän puut ja solarinteiden halkeamiin juurtuneet kitupetäjät, he käsittivät, mikä se oli. Voimakas ja lämmin tuuli, balsaminen myrsky puhalsi heidän ylitseen ja synnytti ilotulituksen nuotion kypenistä. Koirat havahtuivat, istuutuivat takajaloilleen mustat kuonot korkeutta kohden kurkottaen ja päästivät pitkän sudenulvonnan.
"Se on chinook", sanoi Daw.
"Se merkinnee jäiden lähtöä joesta?"
"Merkitsee varmasti. Ja kymmenen mailin taival katkeaa joen jäällä pikemmin kuin yksi vuorta kavuttaessa." Daw katseli Lindayta pitkän, runsasajatuksisen minuutin. "Olemme matkanneet viisitoista tuntia", huusi hän kovasti saadakseen äänensä kuuluviin tuulessa ja odotti sitten jälleen. "Tohtori", sanoi hän vihdoin, "oletteko valmiina?"
Vastauksen asemesta Linday kopautti tuhat piipustaan ja alkoi vetää jalkoihinsa märkiä mokkasiinejaan. Muutamassa minuutissa heidän oli yhteisvoimin onnistunut valjastaa koirat, purkaa leiri ja lastata keittovehkeet ja käyttämättä jääneet makuupeitot rekeen. Sitten he painuivat yön pimeyteen ponnistellakseen eteenpäin samaa tietä, minkä Daw oli polkenut melkein viikkoa aikaisemmin. Ja koko yön vonkui chinook, ja he ajoivat väsyneitä koiriaan ja jännittivät omia herpaantuneita lihaksiaan. He jatkoivat sitä menoa kaksitoista tuntia ja pysähtyivät aamiaista syömään oltuaan kaksikymmentäseitsemän tuntia taipalella.
"Yksi tunti unta", sanoi Daw, kun he olivat ahmaisseet useita nauloja hirven- ja sianlihapaistia.
Kaksi tuntia hän antoi seuralaisensa nukkua, mutta ei tohtinut itse ummistaakaan silmiään. Hän askarteli tekemällä merkkejä pinnalta pehmeään lumeen. Se painui selvästi. Kahdessa tunnissa lumen pinta painui kolme tuumaa. Joka taholta kuului hiljaista veden lirinää. Kevätourujen vahvistamana Little Peco nousi kapinaan talven valtiutta vastaan ja murti jäitään niin että paukkui ja ryskyi.
Daw laski kätensä Lindayn olalle, teki sen toistamiseen, ravisti nukkuvaa, ravisti perinpohjaisesti.
"Tohtori", mutisi hän ihailevasti, "te olette tavattoman sitkeä mies."
Toisen väsyneet mustat silmät vastasivat raskaiden luomien alta kohteliaisuuteen.
"Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Rocky on haavoittunut niin pahasti, että ihan hirvittää. Kuten sanottu olin apuna kuromassa kokoon hänen sisuksiaan. Tohtori..." – hän pudisti miestä, jonka silmät olivat jälleen sulkeutuneet. "Kuulkaahan nyt, tohtori. Nyt on kysymys siitä, jaksatteko jatkaa vielä vähän matkaa taivallusta. – Kuuletteko? Kysyn, jaksatteko jatkaa vielä vähän?"
Uupuneet koirat härisivät ja vingahtelivat, kun ne herätettiin potkuilla. Kulku sujui hitaasti, vain kaksi mailia katkesi tunnissa, ja elukat käyttivät jok'ainoata mahdollista tilaisuutta viskautuakseen pitkälleen märkään lumeen.
"Kaksikymmentä mailia vielä, sitten olemme selviytyneet solatiestä", rohkaisi Daw. "Sitten jää saa mennä vaikka hornan tuuttiin, sillä me saatamme nousta rantaäyräälle, ja sitten on leirille vain kymmenen mailia. Ollaan jo melkein perillä, tohtori. Ja kunhan olette antanut Rockylle hoitoa, voitte palata kanootilla yhdessä päivässä."
Mutta heidän allaan oleva joen jää kävi hetki hetkeltä epävarmemmaksi, murtui irti rannasta ja kohosi kohoamistaan tuuma tuumalta. Niillä paikoilla, missä se vielä pysyi kiinni rannassa, nousi vesi, ja he saivat kahlata siinä. Little Peco murisi ja mumisi. Railoja halkeili kaikkialle heidän ponnistellessaan eteenpäin jäällä maili maililta, joista jokainen vastasi kymmentä laakson rajavuorilla kuljettua.
"Paneutukaa rekeen pitkäksenne, tohtori, ja nukahtakaa silmänräpäys", kehoitti Daw.
Toisen mustien silmien välähdys saattoi hänet varomaan ehdotuksensa uudistamista.
Jo kahdentoista ajoissa he saivat epäämättömän todistuksen siitä, että loppu oli tulossa. Jääkappaleet, joita voimakas virta oli kuljettanut mukanaan, alkoivat puskea heidän allaan olevaa jäätä. Koirat vingahtelivat kauhuissaan ja pyrkivät maihin.
"Tämä merkitsee sitä, että edessäpäin on avovettä", selitti Daw. "Pian jäät ruuhkaantuvat jossakin, ja silloin joki nousee sata jalkaa sadassa minuutissa. Meidän on noustava vuorille, kunhan vain löydämme sopivan paikan, mistä pääsee kapuamaan ylös. Kas niin, eteenpäin vain! Ajatelkaa, että Yukon tulee vielä pysymään levossa monet viikot!"
Jokilaakso oli tavattoman kapea sillä kohtaa, ja sen rantaseinämät olivat liian jyrkät ylös kiivettäviksi. Dawin ja Lindayn täytyi jatkaa kulkuaan, ja he jatkoivat, kunnes onnettomuus tapahtui. Valtavasti ryskyen jää murtui aivan koiravaljakon keskikohdalta. Rivin molemmat keskimmäiset koirat suistuivat syvyyteen, ja niiden ruumiihin tarttunut virta tempasi johtokoirankin takaperin veteen. Virta painoi niitä kolmea jään alla alaspäin, ja niiden kolme ruumista alkoi vetää kahta jäljellä olevaa ulvovaa koiraa railon reunaa kohden. Miehet pitelivät hurjasti kiinni reestä, mutta hekin laahautuivat hitaasti sen mukana. Kaikki tapahtui muutamassa sekunnissa. Daw leikkasi valjaskoiran vetohihnat poikki puukolla, ja eläin luisui jään reunan yli ja katosi. Jää, jolla he seisoivat, särkyi isoksi keinuvaksi teliksi, joka hankautui ja lohkeili rantajäätä ja -kallioita vasten. Yhteisvoimin he saivat reen laahatuksi maihin erääseen rotkelmaan, ja aivan samaan aikaan he näkivät jäätelinsä keikahtavan kumoon, vajoavan ja katoavan.
Ruokavarat ja makuuturkit pantiin kahteen myttyyn ja reki jätettiin oman onnensa nojaan. Linday yritti tehdä tenää, kun Daw otti raskaamman kantamuksen, mutta Daw ajoi tahtonsa läpi.
"Teillä on edessä työvuoro perille päästyämme. Mars!"
Kello oli yksi päivällä heidän aloittaessaan kapuamisensa. Kello kahdeksalta illalla he olivat vuoren harjalla ja makasivat puoli tuntia hievahtamatta sillä paikalla, mille olivat pitkäkseen heittäytyneet. Sitten nuotio, mukillinen kahvia ja mahtava annos hirvenlihaa. Mutta sitä ennen Linday koetteli molempien kantamusten painoa ja havaitsi, että hänen omansa oli puolta kevyempi.
"Te olette rautainen mies", sanoi hän ihaillen.
"Kuka? Minäkö? Mitäs turhia. Näkisittepä Rockyn. Hänet on rakennettu platinasta, panssarilevystä, puhtaasta kullasta ja kaikesta mahdollisesta vahvasta. Minä olen vuoristolainen, mutta kuitenkin hän lyö minut laudalta. Kotipuolessa Curryssä olin ottaa muut pojat hengiltä karhunajossa. Kun olin ensimmäistä kertaa Rockyn kanssa samanlaisella retkellä, pälkähti päähäni häpeällinen tuuma nolata häntä hiukan. Harpoin pisimmillä askelillani, niin että melkein juoksin kilpaa koirien kanssa, mutta Rocky pysyi kantapäilläni. Luulin, ettei hän kestäisi kauan sellaista menoa, ja juuri sen tähden aloin painaa eteenpäin vielä entistä pahemmin. Mutta tunnin kuluttua hän oli yhä kantapäilläni. Suutahdin hiukan. 'Ehkäpä tahdotte ruveta johtoon ja näyttää minulle, miten taivalta on tehtävä', sanoin. 'Hyvin mielelläni', sanoi hän. Ja totisesti hän teki sen. Pysyin kyllä hänen tasallaan, mutta olin aivan lopussa, kun karhu nousi puuhun.
"Sitä miestä ei mikään voi pidättää. Hän ei pelkää mitään. Tässä viime syksynä ennen talven tuloa olimme kerran iltahämärissä palaamassa leirille. Olin ampunut kaikki patruunani – olimme olleet riekkoja metsästämässä – ja hänellä oli vain yksi patruuna. Äkkiä koirat saivat karhun liikkeelle. Pienen naaraan. Se painoi tosin vain sadankolmenkymmenen kilon paikkeille, mutta tiedättehän, millaisia harmaakarhut ovat. 'Antakaa olla', sanoin, kun hän heitti pyssyn poskelleen. 'Teillä on vain yksi ainoa laukaus, ja on niin pimeä, että on mahdoton tähdätä.'
"'Kiivetkää puuhun', sanoi hän. Minä en kiivennyt puuhun, mutta kun karhu kierähti kallionkielekkeeltä melkein päällemme vain niskaan haavoittuneena, minä se meistä kahdesta karkasin puulle. Siitä nousi hurja meteli. Se näytti totisesti pahalta. Karhu kömpi mahtavan kaatuneen rungon kupeella olevaan syvennykseen. Puunrungon alapuolella oli niin jyrkkä vierre, etteivät koirat päässeet karhun kimppuun siltä taholta. Yläpuolella oli jyrkkä sorarinne, ja koirat luonnollisesti laskivat mäkeä karatessaan karhua ahdistamaan. Ne eivät voineet kiiruhtaa samaa tietä ylös, ja karhu läimäytteli niitä sitä mukaa kuin niitä tuli. Oli vain pikku metsää ympäristössä, pimeni pimenemistään, meillä ei ollut patruunoita, ei yhden yhtä.
"Mitä teki Rocky silloin? Hän asettautui rungon alapuolelle, kurkotti sen yli puukko kourassa ja iski iskemistään. Mutta hän saattoi yltää vain karhun takapuoleen, ja koirilla oli aivan surkeat paikat, totisesti. Rocky raivostui. Hän ei pidä koiriensa menettämisestä. Hän hypähtää rungolle, tarraa karhua hännäntynkään ja kiskoo otuksen rungon yli. Silloin meni koko selsu alas vierrettä, kaksikymmentä jalkaa, karhu, koirat ja Rocky, siinä kierittiin, kiroiltiin ja saatiin naarmuja, ja sitten kaikki loiskahtivat jokeen kymmenen jalan syvyiseen veteen. Jok'ainoa ui omalle taholleen. Niin, hän ei saanut sitä karhua. Mutta hän pelasti koirat. Sellainen on Rocky. Häntä ei voi mikään pidättää, kun hän on saanut jonkin seikan päähänsä."
Viimeistä edellisellä leiripaikalla Linday sai kuulla, kuinka Rocky oli haavoittunut.
"Olin kulkenut jokivartta ylöspäin noin peninkulman päähän hirsimajaltamme etsiskellen kirveenvarsi-puuksi sopivaa koivua. Paluumatkalla ollessani kuulin hirvittävää meteliä paikalta, minne olimme asettaneet karhunloukun. Se oli jäänyt joltakulta metsästäjältä erääseen vanhaan varastoaittaan, ja Rocky oli pannut sen kuntoon. Mutta se meteli... Siellä olivat Rocky ja hänen veljensä Harry. Ensin kuulin karjuntaa ja naurua ja sitten sellaista ääntä kuin siellä olisi leikitty. Entä millaiseksi luulisitte sitä mieletöntä leikkiä? Olen kyllä nähnyt yhtä ja toista hermoja raastavaa kotipuolessani Curryssä, mutta en milloinkaan moista. Heillä oli mahtavan iso pantteri loukussa, ja he löivät vuorotellen petoa kuonolle ohuella kepakolla. Mutta se ei ollut pahinta. Pääsin juuri näkösälle tiheiköstä, kun Harry näpsäytti sitä. Sitten hän katkaisi kuuden tuuman pituisen pätkän kepakosta ja ojensi sen Rockylle. Nähkääs, keppi lyheni lyhenemistään. Moinen leikki ei ole niin helppoa kuin saattaisi luulla. Pantteri perääntyi, painautui maahan, sähisi ja tahtoi raivokkaasti tarrata keppiin. Eikä tietänyt lainkaan, millä hetkellä se hyppäisi. Se oli tarttunut loukkuun toisesta takajalastaan, mikä myöskin oli merkillistä, eikä sillä ollut juuri liikkuma-alaa, käsitättehän.
"Veljekset kilpailivat tuhmanrohkeudessa, ja keppi lyheni lyhenemistään, ja pantterin raivo kiihtyi kiihtymistään. Vihdoin ei ollut lainkaan keppiä jäljellä, oli vain tikku, noin neljän tuuman pituinen, ja oli Rockyn vuoro. 'Lopeta nyt', sanoi Harry. – 'Minkä vuoksi?' sanoi Rocky. – 'No, sen, että jos sinä lyöt petoa vielä kerrankaan, ei minulle jää hiventäkään koko kepistä', vastasi Harry. – 'Silloin joudut pois pelistä ja minä voitan', sanoi Rocky ja nauroi, ja sitten hän aloitti jälleen.
"En tahdo milloinkaan enää nähdä sellaista. Kissa peräytyi ja kyyristyi niin, että sillä oli ainakin kuuden jalan hyppyala eteenpäin. Ja Rockyn palikka oli neljän tuuman pituinen. Kissa karkasi hänen kimppuunsa. Molemmat olivat yhtenä keränä. Aivan mahdotonta ampua. Harryn onnistui vihdoin työntää puukkonsa pantterin kurkkuun."
"Jos olisin tietänyt, miten mies vammansa sai, en totisesti olisi lähtenyt mukaanne", selitti Linday.
Daw nyökkäsi myöntävästi.
"Sitä nainen sanoikin minulle. Hän pyysi, etten puolella henkäyksellänikään vihjaisi, miten tapaturma sattui."
"Onko se mies hullu?" kysyi Linday suutuksissaan.
"Ne ovat hulluja kaikki. Hän ja hänen veljensä yllyttävät toisiaan kaikenlaisiin mielettömyyksiin. Olen nähnyt heidän uivan alas koskea syksyllä, koiran-ilmalla, keskellä ajojäitä – toinen toisensa uhalla. Ei ole mitään, mitä he eivät uskaltaisi yrittää. Ja nainen on melkein yhtä hurja. Hänkään ei pelkää mitään. Hän tekee mitä tahansa, kunhan vain Rocky ei sitä kiellä. Mutta mies pitää hänestä ylen tarkkaa huolta. Kohtelee häntä kuin kuningatarta. Leiriaskaret ja kaikki sen sellaiset ovat kiellettyjä häneltä. Sentähden minut ja eräs toinen mies on otettu palvelukseen hyvällä palkalla. Heillä on määrättömästi rahaa, ja he käyttävät sitä kuin tuohta. 'Tuntuu olevan mainiota riistaseutua', sanoi Rocky, kun saavuimme nykyiselle leiripaikallemme viime syksynä. 'Leiriydytään tähän sitten', sanoi Harry. Ja minä kun olin koko ajan ollut siinä uskossa, että he olivat kullanhuuhdontaretkellä. He eivät ole huuhtoneet yhtä ainoata koekauhallista koko talvena."
Lindayn suuttumus kiihtyi. "Minä en välitä vähääkään hulluista. Mieluimmin tekisin täyskäännöksen."
"Ei, sitä te ette tee", selitti Daw jyrkästi. "Teillä ei ole tarpeeksi muonaa paluumatkaa varten, ja olemme huomenna perillä. Viimeinen harjanne on enää edessämme, sitten olemme alhaalla leirissä. Ja on vielä eräs voimakkaampi syy. Olette liian kaukana kotoa, enkä minä luonnollisesti salli teidän kääntyä takaisin."
Niin väsynyt kuin Linday olikin, sanoi hänen mustista silmistään välähtävä salama Dawille, että tämä oli mennyt liian pitkälle. Daw ojensi kätensä.
"Suokaa anteeksi minulle, tohtori. Unohtakaa sanani. Olen varmasti tullut hiukan riitaisaksi siitä, että menetin koirani."
III
Ei seuraavana päivänä, vaan kolmea päivää myöhemmin molemmat miehet, oltuaan hukkua keväiseen lumimyrskyyn vuorenharjanteella, horjuivat majalle, mikä oli hedelmällisessä laaksonsyvänteessä, pauhaavan Little Pecon rantamalla. Kun he astuivat kirkkaasta auringon paisteesta hämärään majaan, Linday tuskin näki sen asukkaita. Hän erotti vain kaksi miestä ja naisen. Mutta näistä hän ei välittänyt. Hän meni suoraa päätä makuulavitsan luo, missä haavoittunut lepäsi. Mies makasi selällään silmät ummessa, ja Linday pani merkille sirot kulmakarvat ja kiharaiset, silkinpehmeät hiukset. Laihtuneina ja kalvenneina kasvot vaikuttivat liian pieniltä verrattuina lihaksikkaaseen kaulaan, mutta niiden hienoilla piirteillä oli kiinteä muoto, jos kohta niillä nyt oli hävityksen leima.
"Mitä olette käyttänyt siteissä?" kysyi Linday naiselta.
"Sublimaattia, tavallista liuosta", vastasi nainen.
Tohtori loi pikaisen katseen naiseen, vielä pikaisemman haavoittuneen miehen kasvoihin ja suoristautui. Nainen hengitti kiivaasti, mutta sai tahdonponnistuksella hillityksi läähätyksen, mikä häneltä oli päästä. Linday kääntyi miesten puoleen.
"Menkää matkoihinne – hakatkaa halkoja tai tehkää muuta samanlaista. Menkää ulos."
Muudan pani vastaan.
"Tässä on vakava tapaus kysymyksessä", jatkoi Linday. "Tahdon puhua hänen vaimonsa kanssa."
"Minä olen potilaan veli", sanoi toinen.
Nainen katseli häntä rukoilevasti. Mies nyökkäsi vastahakoisesti ja kulki ovelle.
"Minäkö myöskin?" kysyi Daw penkiltä, jolle oli heittäytynyt istumaan.
"Myöskin te."
Linday tutki potilasta pikaisesti huoneen tyhjetessä.
"Vai niin", sanoi hän sitten, "tämäkö siis on sinun Rex Strangisi?"
Nainen kohdisti silmänsä lavitsalla lepäävään mieheen, ikäänkuin vakuuttautuakseen siitä, että kysymyksessä oleva henkilö todella oli siinä, ja vastasi sitten äänettömästi Lindayn katseeseen.
"Miks'et virka mitään?"
Nainen kohautti olkapäitään. "Mitä se hyödyttäisi? Sinä tiedät, että hän on Rex Strang."
"Kiitos. Mutta pyydän huomauttaa sinulle, että näen hänet nyt ensimmäistä kertaa. Istuudu." Mies osoitti naiselle tuolia ja istuutui itse penkille. "Minä olen melkein lopussa. Yukonilta tänne ei tulla maantietä myöten."
Hän otti taskustaan kynäveitsen ja alkoi vetää orjantappuran-oasta peukalostaan.
"Mitä aiot tehdä?" kysyi nainen minuutin odotettuaan.
"Syödä ja levätä ennenkuin käännyn paluumatkalle."
"Mitä aiot tehdä..." Nainen taivutti päätään tajutonta miestä kohden.
"En mitään."
Nainen astui lavitsan ääreen ja asetti kätensä haavoittuneen pehmeäkiharaisille hiuksille.
"Sinä tarkoitat tahtovasi surmata hänet", sanoi hän hitaasti. "Surmata olemalla tekemättä mitään, sillä sinä voit pelastaa hänet, jos tahdot."
"Voithan ajatella niinkin." Mies mietti hetken ja lausui sitten julki ajatuksensa katkerasti naurahtaen. "Ammoisista ajoista alkaen tässä matoisessa maailmassa on ollut tapana kohdella vaimonvarkaita sillä tavalla."
"Et ole oikeudenmukainen, Grant", vastasi nainen lempeästi. "Sinä unohdat, että minä menin vapaaehtoisesti, halusin mennä. Toimin omasta vapaasta tahdostani. Rex ei varastanut minua. Sinä se kadotit minut. Minä seurasin häntä, alttiisti ja mielelläni, laulu huulillani. Voit yhtä hyvin syyttää minun varastaneen hänet. Me menimme yhdessä."
"Nokkela selitys", myönsi Linday. "Näemmä olet yhtä sanavalmis kuin aina ennenkin, Madge. Mitähän uusi miehesi siitä arvelee?"
"Selkeät aivot saattavat kyllä liittyä lämpöisesti rakastavaan sydämeen..."
"Eivätkä tee sellaisia tyhmyyksiä kuin rakastava sydän", keskeytti mies.
"Sinä siis tunnustat minun menetelleen viisaasti?"
Mies leväytti käsiään. "On hiton vaikeata puhella älykkäiden naisten kanssa. Mies unohtaa aina ja joutuu ansaan. Ei minua lainkaan ihmetyttäisi, vaikka olisit valloittanut hänet nerollisilla päätelmilläsi."
Naisen vastauksena oli hänen hymyilevien, rehellisten sinisten silmiensä välähdys, ja koko hänen olemuksestaan hohti naisellisuuden ylpeys.
"Oi, peruutan sanani, Madge. Vaikka olisit ollut pölkkypää, olisit kuitenkin valloittanut hänet tai kenet tahansa ulkomuodollasi, vartalollasi, ryhdilläsi. Minä jos kukaan tiedän sen. Minä olen kokenut tenhoasi, hitto vieköön, vieläkään en ole siitä aivan päässyt."
Mies puhui nopeasti ja hermostuneesti ja riitaisasti, kuten tavallista, ja vilpittömästi, sen nainen tiesi. Hän tarttui miehen viime sanoihin.
"Muistatko Genever-järven?"
"Luulisinpä muistavani. Olin typerän onnellinen."
Nainen nyökkäsi, ja hänen silmänsä säteilivät. "On olemassa niin sanottu vanhojen muistojen voima. Grant, etkö tahdo hiukan muistella menneisyyttä... oi, vain hiukan... muistella, mitä merkitsimme toisillemme... silloin?"
"Nyt pyydät liian paljoa", hymyili mies ja ryhtyi jälleen peukaloaan lääkäröimään. Hän veti okaan pois, tarkasteli sitä arvostelevasti ja sanoi sitten: "Kiitoksia vain. En näyttele laupiasta samarialaista."
"Mutta sinä teit sentään näin vaivalloisen matkan tuntemattoman miehen vuoksi", intti nainen.
Mies ilmaisi tuikeasti kärsimättömyytensä. "Luuletko, että olisin astunut askeltakaan, jos olisin tietänyt, että hän oli vaimoni rakastaja."
"Mutta sinä olet täällä... nyt. Ja hän makaa tuossa. Mitä aiot tehdä?"
"En mitään. Miksi minun pitäisi tehdä jotakin? Minulla ei ole mitään velvollisuuksia tuota miestä kohtaan. Hän on varastanut minulta."
Nainen aikoi vastata, mutta samassa koputettiin ovelle.
"Menkää tiehenne!" huudahti mies.
"Jos siellä tarvitaan apua..."
"Menkää. Noutakaa sangollinen vettä. Asettakaa se oven eteen."
"Aiotko sinä...", aloitti nainen vapisevalla äänellä.
"Korjaa luusi!"
Nainen hätkähti miehen raakuutta ja puristi huulensa yhteen.
"Kuulehan, Grant", sanoi hän tyynesti. "Minä puhun tästä hänen veljelleen. Minä tunnen Strangit. Jos sinä saatat unohtaa vanhat muistot, saatan minäkin sen tehdä. Ellet tee mitään, hän surmaa sinut. Niin, myös Tom Daw tekisi sen, jos pyytäisin sitä häneltä."
"Sinun pitäisi tuntea minut siksi hyvin, ettet uhkailisi", sanoi mies vakavan nuhtelevalla äänellä ja lisäsi sitten ilkkuen: "Lisäksi en kykene käsittämään, mitä Rex Strang hyötyy siitä, että otatte minut hengiltä."
Naiselta pääsi läähätys, hän puristi lujasti huuliaan yhteen ja näki, miten miehen nopsa katse oli havainnut, kuinka hänen koko ruumiinsa vapisi.
"Se ei ole hysteerisyyttä, Grant", puuskahti hän äkkiä kiihkeästi, hampaat kalisten. "Et ole kertaakaan nähnyt minua hysteerisenä. Sellaisena en ole koskaan ollut. En tiedä, mitä tämä on. Ehkä olen hiukan suunniltani. Olen suutuksissani – sinuun. En halua kadottaa häntä, sillä rakastan häntä. Hän on rakastajani, kuninkaani. Olen valvonut hänen vuoteensa ääressä niin monta kauheata vuorokautta. Oi, Grant, rukoilen sinua."
"Heikkohermoisuutta", selitti Linday kuivakiskoisesti. "Jos olisit mies, neuvoisin sinua tyynnyttämään hermojasi tupakalla."
Madge palasi tuolille, katseli Linday'ta ja koetti hillitä itseään. Uunin takaa kuului kotisirkan siritystä. Ulkona kaksi susikoiraa kinasteli. Potilaan rinta kohosi ja laski taljapeitteiden alla. Madge näki Linday'n huulilla hymynväreen, joka ei oikein miellyttänyt häntä.
"Kuinka suuresti rakastat häntä?" kysyi Linday.
Naisen rinta kohoili ja hänen silmiinsä tuli peittelemätön ja ylpeä valo. Mies nyökkäsi saaneensa vastauksen.
"Ehkä haluat kuulla minua hetken", alkoi Linday ja pysähtyi suunnittelemaan sanojaan. "Muistan lukeneeni erään kertomuksen – Herbert Shaw on kai kirjoittanut sen. Haluan kertoa sen sinulle. Oli kerran nainen, nuori ja kaunis, ja mies, kauneudenihailija ja matkustelija. En tiedä, missä määrin hän oli Rex Strang'in kaltainen, mutta kuvittelen heillä olevan joitakin yhtäläisyyksiä. No niin, hän oli maalari, boheemi, kulkija. Hän suuteli naista – monen monituista kertaa – ja ratsasti pois. Naiselle merkitsi hän samaa kuin minä luulin merkitseväni sinulle – Geneve-järvellä. Mies viipyi. Nainen suri häntä kymmenen vuotta ja itki kauneutensa pois. Tiedäthän, että toiset naiset käyvät aivan keltaisiksi, kun suru muuttaa heidän elämänvärinsä.
"Mies oli tullut sokeaksi ja palasi kymmenen vuoden kuluttua toisten taluttamana naisen luo. Kaikki oli mennyttä, sillä hän ei saattanut enää maalata. Mutta nainen oli onnellinen, ettei mies voinut nähdä hänen kasvojaan. Muista, että mies rakasti kauneutta. Hän syleili vaimoaan, jota hän uskoi edelleenkin kauniiksi, sillä muisto siitä oli säilynyt. Hän ei milloinkaan lakannut ylistämästä sitä ja valitti, ettei hän saattanut nähdä.
"Eräänä päivänä hän kertoi vaimolleen viidestä taulusta, jotka olisivat kaivanneet viimeistelyä. Jos hän saisi näkönsä edes vähäiseksikin ajaksi, hän saattaisi vetää viimeiset siveltimenvetonsa ja taulut olisivat valmiit. Ja sitten sai nainen jollakin tavalla eliksiiriä, joka palauttaisi näön täydellisesti hänen miehensä silmiin."
Linday kohautti olkapäitään.
"Käsität naisen kamppailun. Jos mies saisi näkönsä, tämä voisi maalata viisi tauluaan. Mutta mies myöskin kääntäisi hänelle selkänsä. Kauneus oli miehen uskontona. Miehen oli mahdotonta sietää hänen kuihtuneita kasvojaan. Viisi päivää nainen kamppaili itsensä kanssa. Sitten hän voiteli miehen silmät."
Linday vaikeni ja katseli naista tutkivasti, mustain silmäinsä koko läpitunkevaisuudella.
"Kysymys on nyt siitä, rakastatko sinä Rex Strangia niin suuresti?"
"Entä jos rakastan?" vastasi nainen.
"Rakastatko?"
"Rakastan."
"Ja kykenet uhrautumaan? Kykenet luopumaan hänestä?"
Naisen "kykenen" tuli vitkaan ja vastahakoisesti.
"Ja seuraat minua?"
"Seuraan." Tällä kertaa naisen ääni oli tukahtunut kuiskaukseksi.
"Sinä käsität. Genever-järven sadun on synnyttävä uudeksi. Sinusta tulee vaimoni."
Nainen näytti lyyhistyvän kokoon, mutta hän kohotti päätään.
"Hyvä on." Mies nousi nopeasti pystyyn, kävi käsiksi kantamukseensa ja ryhtyi sitä avaamaan. "Tarvitsen apua. Kutsu hänen veljensä sisälle. Lämpöistä vettä – sitä pitää olla viljalti. Siteitä olen tuonut mukanani, mutta näytähän mitä kaikkea senlaatuista sinulla on... Kas niin, Daw, kiehuttakaa vettä niin paljon kuin suinkin voitte. Ja te" – hän kääntyi toisen miehen puoleen – "siirtäkää tämä pöytä ikkunan ääreen. Puhdistakaa se, peskää se, huuhdelkaa se kuumalla vedellä. Peskää, hyvä ihminen, peskää lujemmin kuin milloinkaan olette pessyt. Teidän, Mrs Strang, on oltava apulaisenani. Ei ole lakanoita, otaksun? No, niinpä saamme selviytyä jotenkin muuten... Olette siis hänen veljensä, sir? Minä nukutan hänet ensin, mutta siitä puuhasta saatte te sitten pitää huolta. Kuulkaahan nyt, kun annan ohjeet. Ennen kaikkea... mutta tosiaankin, osaatteko mitata ruumiinlämmön?"
IV
Linday oli tunnettu rohkeaksi ja taitavaksi kirurgiksi, mutta hän voitti itsensä rohkeudessa ja taitavuudessa niinä päivinä ja viikkoina, mitkä nyt seurasivat. Milloinkaan ennen hän ei ollut nähnyt niin vaarallista tapausta kuin tämä hirvittävän raatelun ja lääkärinavun viipymisen seuraus. Mutta milloinkaan hänellä ei ollut ollut tervetekoisempaa ihmisrauniota käsiteltävänään. Hän olisi joka tapauksessa epäonnistunut, ellei potilas olisi ollut niin kissamaisen sitkeähenkinen ja ellei tämän ruumis ja henki olisi pitänyt kiinni elämästä melkein hirvittävällä voimalla.
Oli päiviä, joina Strang houraili kovan kuumeen kourissa, surullisia päiviä, joina potilaan valtimontykytystä tuskin tunsi, päiviä, joina hän oli tajuissaan, silmät väsyneinä ja sameina, kasvot tuskanhiessä kylpien. Linday oli uupumaton, säälimättömän toimekas ja rohkea, ja hänellä oli menestystä, hän uhmasi uhmaamistaan sattumia, ja hän voitti aina. Hän ei tyytynyt pelastamaan miehen henkeä. Hän otti ratkaistakseen vaikean ja vaarallisen tehtävän: luodakseen miehen terveeksi ja voimakkaaksi jälleen.
"Tuleeko hänestä vaivainen?" kysyi Madge.
"Hänestä ei tule pelkkä liikkuva ja puhuva entisen minänsä linkkaava irvikuva", sanoi Linday. "Hän kykenee vielä juoksemaan ja hyppimään, uimaan koskia alas, metsästämään karhuja, tappelemaan pantterien kanssa ja tekemään kaikkia mahdollisia hullutuksia, joita suinkin pälkähtää hänen päähänsä. Ja sanon sinulle etukäteen, että hän vielä kykenee lumoamaan naisia samoin kuin ennenkin. Onko se mieleesi? Oletko tyytyväinen? Muista, että et tule elämään yhdessä hänen kanssaan."
"Jatka, jatka", kuiskasi nainen. "Tee hänet terveeksi. Tee hänet samanlaiseksi kuin hän oli ennen."
Useammin kuin kerran, silloin kun Strangin toipuminen sen salli, Linday nukutti hänet ja suoritti hirveitä tehtäviä, leikkeli ja ompeli, siteli ja liitteli yhteen vahingoittunutta elimistöä. Vasemmassa käsivarressa ilmeni jäykkyyttä. Strang kykeni nostamaan sitä jonkin verran, mutta ei enempää. Linday kävi käsiksi probleemaan. Useita lihassäikeitä oli kuihtunut, sotkeutunut toisiinsa, joutunut epäjärjestykseen. Oli jälleen leikattava ja soviteltava niitä oikealle tolalleen. Ja Strangin pelasti vain hänen ääretön elinvoimansa ja hänen ruumiinsa tervetekoisuus.
"Te otatte hänet hengiltä", valitti hänen veljensä. "Antakaa hänen olla. Herran nimessä, antakaa hänen olla! Elävä raajarikko on parempi kuin ruumis, jolla on kaikki jäsenet kunnossa."
Lindayn suuttumus kuohahti. "Ulos! Ulos siksi, kunnes sisälle tullessanne osaatte sanoa, että minä olen palauttanut hänet elämään. Teidän on autettava minua, hyvä ihminen, ja millään muulla lailla ette kykene auttamaan. Veljenne henki riippuu hiuskarvan varassa. Käsitättekö? Ajatuskin saattaa sen hiuskarvan katkaista. Menkää ulos nyt, ja kun palaatte sisälle, palatkaa viisaana ja tyynenä ja ehdottoman varmana siitä, että hän jää eloon ja tulee aivan samanlaiseksi kuin ennen siihen aikaan, jolloin teitte yhdessä mielettömyyksiänne. Ulos, kuuletteko!"
Veljen kädet pusertuivat nyrkkiin, ja hänen silmiinsä syttyi uhka, mutta hän kysyi katseella Madgen neuvoa.
"Mene, mene, kaikin mokomin", pyysi nainen. "Hän on oikeassa. Tiedän, että hän on oikeassa."
Eräällä toisella kerralla, jolloin Strangin tila tuntui toiveikkaammalta, hänen veljensä sanoi:
"Te olette ihme, tohtori, enkä sentään koko aikana ole muistanut kysyä nimeänne."
"Se ei liikuta teitä. Älkää häiritkö minua. Menkää ulos!"
Ruhjoutunut oikea käsivarsi ei ottanut parantuakseen, siihen ilmaantui jälleen hirvittävä haava.
"Kuolio", sanoi Linday.
"Nyt on tullut hukka", voihki veli.
"Hiljaa!" tuiskaisi Linday. "Ulos! Ottakaa Daw mukaanne. Bill myöskin. Hankkikaa jäniksiä – eläviä – reippaita ja voimakkaita. Pyydystäkää niitä. Pankaa pauloja kaikkialle."
"Montako?" kysyi veli.
"Neljäkymmentä – neljätuhatta – neljäkymmentätuhatta – niin paljon kuin suinkin saatte. Teidän on oltava apunani, Mrs Strang. Minun on kaiveltava perin pohjin tätä käsivartta saadakseni selville, missä vika piilee. Ulos kohta, miehet! Ja tuokaa jäniksiä palatessanne."
Hän kaivoi kättä ripeästi, erehtymättömän varmasti, raaputti pois mädäntynyttä luuta, tutki, miten laajalle mätä oli levinnyt.
"Tätä ei olisi millään tapahtunut", sanoi hän Madgelle, "ellei hänen elinvoimaansa olisi kysytty niin paljoon muuhun. Hänkään ei kyennyt läpäisemään vaurioitta. Edellytin tätä, mutta minun piti odottaa ja olla varuillani. Tämä luu on poistettava. Hän tulisi toimeen ilmankin sitä, mutta jänikseltä otettu luu tekee hänet yhtä ehoksi kuin ennenkin."
Niistä sadoista jäniksistä, joita miehet hänelle hankkivat, hän valikoi, hylkäsi ja hyväksyi, teki niillä kokeita, valikoi uudelleen valikoimistaan ja kokeili kokeilemistaan, kunnes vihdoin teki lopullisen valintansa. Hän käytti viimeisenkin kloroforminsa ja ryhtyi luun-istutukseen – liitti elävän luun elävään luuhun, elävän ihmisen elävään jänikseen niin kiinteästi ja erottamattomasti, että molempien elämäntoiminta yhtyi luomaan tervettä käsivartta.
Tänä levottomana ajanjaksona Linday ja Madge keskustelivat usein, erikoisesti silloin, kun Strangin tila parani. Mies ei ollut ystävällinen, eikä nainen uhmaillut.
"Se on surkeata", sanoi mies naiselle, "mutta laki on täytettävä. Sinun on erottava, ennenkuin saatamme jälleen mennä naimisiin. Mitä sanot siitä? Menemmekö Genever-järvelle?"
"Kuten haluat", sanoi nainen.
Eräällä toisella kerralla mies sanoi: "Mitä hittoa sinä näit hänessä? Tiedän kyllä, että hänellä oli rahoja. Mutta mekin, sinä ja minä, tulimme toimeen sangen hyvin, jopa joltisen upeastikin. Lääkärintoimeni tuotti minulle suunnilleen neljäkymmentätuhatta vuodessa siihen aikaan – olen tehnyt laskelmia jäljestäpäin. Sinulta ei puuttunut muuta kuin palatsi ja höyrypursi."
"Olet sen kenties käsittänyt" vastasi nainen. "Olit kenties liian kiintynyt lääkärintoimeesi. Kenties unohdit minut."
"Hm", sanoi mies pilkallisesti, "eikö sitten Rexisi ole liian kiintynyt panttereihin ja lyhyihin kepakkoihin?"
Mies ahdisti ahdistamistaan naista saadakseen tämän selittämään sen, mitä hän nimitti naisen mielettömäksi kiintymykseksi toiseen.
"Siihen ei ole minkäänlaista selitystä", vastasi nainen. Ja lopuksi hän sanoi: "Kukaan ei kykene selittämään rakkautta, minä kykenen kaikkein vähiten. Minä vain tunnen rakkauden jumalallisena ja kiertämättömänä tosiasiana, siinä kaikki. Fort Vancouverissa tapahtui kerran, että muudan Hudson-Bay-yhtiön mahtimiehistä nuhteli sikäläistä englantilaista pastoria. Tämä oli lähettänyt kotiin Englantiin kirjeen, jossa valitti sitä, että yhtiön väki, johtajasta alimpaan mieheen asti, otti itselleen intiaaninaisia. 'Miks'ette esittänyt lieventäviä asianhaaroja?' kysyi pohatta. Pastori vastasi: 'Lehmän häntä kasvaa alaspäin. Enhän koeta selittää sitäkään, miksi lehmän häntä kasvaa alaspäin. Tyydyn pelkkään tosiasiaan.'"
"Piru periköön kaikki älykkäät naiset!" huudahti Linday silmät suuttumuksesta säkenöiden.
"Mistä johtui, että sinä matkasit nimen omaan Klondykeen?" kysyi nainen kerran.
"Minulla oli liian paljon rahaa. Eikä minulla ollut vaimoa niitä menettämässä. Tarvitsin lepoa. Olin kenties liikarasittunut. Yritin Coloradoon, mutta ihmiset lähettivät sähkösanomia perästäni, ja jotkut tulivat itsekin. Jatkoin matkaani Seattleen. Sama juttu. Ransom lähetti luokseni vaimonsa ylimääräisellä junalla. Oli mahdotonta päästä puuhasta eroon. Onnistunut leikkaus. Kaupungin sanomalehdet saivat siitä vihiä. Lopun arvaat. Minun oli piilouduttava, sen tähden minä tulin Klondykeen. Ja – niin, ja silloin Tom Daw tapasi minut, kun olin parhaillaan pelaamassa vistiä eräässä hirsimajassa Yukonin rantamalla."
Sitten tuli päivä, jona Strangin vuode nostettiin ulos auringonpaisteeseen.
"Anna minun sanoa se hänelle nyt", sanoi nainen Lindaylle.
"Ei, odota", vastasi mies.
Myöhemmin Strang kykeni istumaan vuoteenlaidalla ja astumaan ensimmäiset horjuvat askelensa, molemmilta puolin tuettuna.
"Anna minun sanoa se hänelle nyt", sanoi nainen.
"En. Tahdon suorittaa tehtäväni aivan loppuun asti. En halua minkäänlaisia jälkiseurauksia. Hänen vasemmassa käsivarressaan on vielä pieni vika. Se on pikku seikka, mutta tahdon saada hänet samanlaiseksi kuin hän oli Luojamme sormista päästessään. Huomisaamuna olen aikonut avata sen käsivarren ja poistaa lihassäikeiden sykertymät. Hänen on maattava vuoteessa pari päivää. Olen pahoillani, kun minulla ei ole enää kloroformia. Hänen on purtava naulaa hampaittensa välissä ja pidettävä siitä kiinni. Hän kykenee sen tekemään. Hänessä on sisua kahdentoista miehen edestä."
Kesä tuli. Lumi katosi kaikkialta, paitsi kaukana idässä kohoavilta Kalliovuorten huipuilta. Päivät pitenivät pitenemistään, kunnes vihdoin ei ollut pimeätä ollenkaan: aurinko painui nipin napin taivaanrannan taakse pohjoisessa. Linday ahersi herkeämättä Strangin kimpussa. Hän tutki tämän kävelyä, tämän ruumiinliikkeitä, pani tämän vähän päästä riisuuntumaan ja tuhannet kerrat taivuttamaan kaikkia lihaksiaan. Muiden miesten piti hieroa Strangia lakkaamatta, kunnes Linday selitti, että Tom Daw, Bill ja veli olivat täysin päteviä hierojiksi turkkilaiseen saunaan tai kirurgiseen sairaalaan. Mutta vieläkään Linday ei ollut tyytyväinen. Hän pani Strangin suorittamaan koko ruumiinharjoitusohjelmansa ja etsi samalla koko ajan hänestä salaisia vikoja. Hän pani miehen jälleen viikoksi vuoteeseen, leikkasi auki hänen jalkansa, teki pari kätevää temppua pikku suonille, raaputti erästä luunkohtaa, mikä ei ollut kahvipapua isompi, kunnes kaikki oli niin täysin tervettä, ettei tarvinnut muuta kuin neuloa haava umpeen.
"Anna minun sanoa se hänelle nyi", pyysi Madge.
"Ei vielä", kuului vastaus. "Et saa puhua siitä, ennenkuin olen lopettanut tehtäväni."
Heinäkuu meni, ja elokuu lähestyi loppuaan. Silloin Linday määräsi Strangin hirviä metsästämään. Hän seurasi miestä tämän kantapäillä, piti tätä silmällä, tutki tätä. Miehen liikkeet olivat joustavat kuin kissan, eikä Linday ollut milloinkaan nähnyt hänen kaltaistaan kulkijaa; hän kulki vaivattomasti, kulki koko ruumiillaan ja näytti kohottavan jalkojaan lihaksilla, jotka olivat kunnossa olkapäitä myöten. Hänen ainoakaan liikkeensä ei ollut raskas, vaan niin kevyt, että koko hänen olemuksestaan huokui omituista viehkeyttä; hän kulki niin kevyesti, että toisen oli tukala pysyä tahdissa. Juuri sitä verratonta vauhtia Tom Daw oli valittanut. Linday ponnisteli perästä, hikoili ja läähätti; tuon tuostakin, kun maasto salli, hän juoksi kappaleen matkaa saavuttaakseen potilaansa. Kymmenen mailia marssittua hän komensi pysähdyksen ja heittäytyi pitkäkseen sammalikkoon.
"Riittää!" huudahti hän. "Minä en kykene kulkemaan kilpaa kanssanne."
Hän kuivasi kuumottavia kasvojaan, ja Strang istahti kaatuneen hongan rungolle ja hymyili hänelle ja koko luonnolle panteistisen toverillisesti ja tuttavallisesti.
"Eihän pistä eikä koske mihinkään?" kysyi Linday.
Strang pudisti kiharatukkaista päätään ja ojenteli norjaa vartaloaan, jonka jok'ainoa säie eli ja nautti olemassaolosta.
"Nyt olette taas kunnossa, Strang. Parina talvena saatte odottaa pakkasen ja kosteuden tuntuvan vanhoissa haavoissanne. Mutta se menee ohi, ja ehkäpä pääsette siitä kokonaan."
"Herra Jumala, tohtori, te olette tehnyt minulle ihmeen. En tiedä, miten kyetä kiittämään teitä. En edes tiedä nimeänne."
"Se on samantekevä. Pääasia on, että olen saanut teidät terveeksi."
"Mutta se on varmasti nimi, minkä maailma tuntee", intti Strang. "Lyön vetoa siitä, että tunnen sen, jos saan sen kuulla."
"Kenties tunnette", vastasi Linday. "Mutta se ei kuulu tähän. Tahdon tehdä vielä loppukokeen, ja sitten minulla ei ole teille enää mitään tekemistä. Tuon vuorenharjanteen toisella puolella, tämän joen lähteitten takana, on Big Windyn lisäjoki. Daw kertoo teidän viime vuonna kulkeneen harjanteen yli mainitun lisäjoen suulle ja sieltä takaisin kolmessa päivässä. Hän sanoi myöskin, että olitte ottaa hänet hengiltä vauhdillanne. Teidän on leiriydyttävä tähän yöksi. Lähetän tänne Dawin leiritarpeet mukana. Sitten teidän on mentävä sille kohtaa, missä lisäjoki laskee Big Windyyn, ja palattava samassa ajassa kuin viime vuonna."
V
"Nyt", sanoi Linday Madgelle. "Sinulla on tunti aikaa lähtövalmistusten tekoon. Minä menen panemaan venettä kuntoon. Bill on hirviä metsästämässä eikä palaa ennenkuin pimeän tultua. Tänä iltana olemme hirsimajallani ja viikon kuluttua Dawsonissa."
"Toivoin..." Nainen keskeytti, ja hänen kasvoilleen tuli ylpeä ilme.
"Sitäkö, että minä luopuisin palkkiostani?"
"Oi, se mikä on sovittu pysyy sovittuna, mutta sinun ei tarvitsisi olla niin uhkaava ajaessasi tahtoasi läpi. Et ole menetellyt ritarillisesti. Olet lähettänyt hänet pois kolmeksi päiväksi ja estänyt minut sanomasta hänelle jäähyväisiä."
"Jätä hänelle kirje."
"Kerron hänelle kaiken."
"Tietenkin, vähemmän kuin kaiken kertominen olisi vääryyttä meitä kaikkia kolmea kohtaan", vastasi Linday.
Kun hän palasi veneeltä, oli nainen pakannut matkatavaransa ja kirjoittanut kirjeensä.
"Anna minun lukea se", sanoi mies. "Sinulla ei liene mitään sitä vastaan?"
Nainen epäröi hetken, mutta ojensi sitten kirjeen miehelle.
"Sangen asiallinen", sanoi mies luettuaan. "No, oletko nyt valmiina?"
Hän kantoi naisen tavarat rantatöyrästä alas, kyyristyi, piteli venettä toisella kädellä ja ojensi toisen naiselle auttaakseen tätä veneeseen. Hän katseli naista tarkasti, mutta vapisematta tämä ojensi kätensä ja valmistautui astumaan veneeseen.
"Odotahan", sanoi mies. "Silmänräpäys. Muistanet kertomukseni ihmelääkkeestä. En kertonut sinulle loppua. Kun nainen oli voidellut miehen silmät ja aikoi poistua, hän sattui peilistä havaitsemaan, että olikin saanut takaisin kauneutensa. Ja mies aukaisi silmänsä ja huudahti ilosta nähdessään hänen kauneutensa ja sulki hänet syliinsä."
Nainen odotti jännityksen vallassa, mutta itsensä hilliten, jatkoa, ja yllätyksen loiste syttyi hänen kasvoilleen ja silmiinsä.
"Sinä olet hyvin kaunis, Madge!" Mies vaikeni ja lisäsi sitten tyynesti: "Loppu on yksinkertainen. Luulen, ettei Rex Strangin syli tule olemaan kauan tyhjänä. Hyvästi!"
"Grant...", sanoi nainen melkein kuiskaamalla, ja hänen äänensä täytti se kaunopuheisuus, joka ei kaipaa sanoja tulkeikseen.
Mies hymähteli ärsyttävästi. "Tahdoin vain osoittaa sinulle, etten ollut niin kehno mies kuin luulit. Käsitätkö... tulisia hiiliä."
"Grant..."
Mies astui veneeseen ja ojensi kapean, jäntevän kätensä.
"Jää hyvästi", sanoi hän.
Nainen puristi molemmat kätensä sen ympärille.
"Rakas, voimakas käsi", kuiskasi hän, kumartui ja suuteli sitä.
Mies veti kätensä vapaaksi, sysäsi veneen rannasta, painoi melan vinhasti kiitävään virtaan ja ohjasi keskijoelle, missä vesi ensin vieri kuvastinkirkkaana vuona ja sitten kohosi valkoisille vaahtopäille.
SUURI KYSYMYS
I
Mrs Saytherin menestys Dawsonissa muistutti lievimmin sanoen tähdenlentoa. Hän saapui sinne keväällä koirareillä, ranskalais-kanadalaisen voyageur-saattueen keralla, loisti siellä lyhyen kuukauden ja jatkoi sitten matkaansa ylös jokea, kohta kun tämä vapautui jäistään. Naisista köyhä Dawson ei kyennyt käsittämään hänen lähtönsä kiireellisyyttä, ja paikkakunnan merkkimiehet tunsivat olonsa yksinäiseksi ja tukalaksi aina siihen asti, kunnes Nomen kultalöydöt tehtiin ja vanhat mielenliikutukset häipyivät uusien tieltä. Sillä Dawson oli ollut aivan hurmaantunut Mrs Saytheriin ja ottanut hänet avosylin vastaan. Hän oli kaunis, lumoava ja päälle päätteeksi leski. Kaiken sen johdosta hän sai kantapäilleen kokonaisen lauman Eldorado-porhoja, virkamiehiä ja seikkailunhaluisia nuoria säätyläispoikia, joiden korvat olivat kauan kaihonneet hameiden kahinaa.
Kaivosinsinöörit oli vallannut mitä suurin kunnioitus hänen miehensä, eversti Saytherin muistoa kohtaan, ja syndikaatin jäsenet ja kaupungin huomattavimmat edustajat puhuivat ihailevasti miehen toiminnasta ja elämästä, sillä kaukana Valloissa tämä oli tunnettu suureksi kaivosmieheksi ja Lontoossa kenties vielä suuremmaksi. Mutta miksi juuri hänen leskensä – miksi juuri tämä nainen – oli tullut Pohjolaan, se se oli suuri kysymys. Pohjolan miehet olivat kuitenkin käytännöllistä väkeä, he antoivat palttua kaikille teorioille ja pitivät kiinni vain tosiasioista. Ja hyvin huomattavalle osalle heitä Karen Sayther oli mitä tärkein tosiasia. Sen, ettei nainen katsonut asiaa samalta kannalta, osoitti parhaiten nopeus ja kätevyys, jolla hän jakeli rukkasia niinä neljänä viikkona, mitkä viipyi paikkakunnalla. Hänen mukanaan katosi tosiasia, mikä oli hurmannut Dawsonin miehiä, mutta se suuri kysymys jäi jäljelle.
Sattuma antoi erään avaimen arvoituksen ratkaisuun. Kun lesken viimeinen uhri, Jack Coughran, turhaan oli laskenut sydämensä ja viisisataa jalkaa pitkän Bonanza-valtauksensa hänen jalkainsa juureen, mies juhli tappiotaan kokonaisen yön humussa ja sumussa. Keskiyön ajoissa hän sattui törmäämään Pierre Fontaine'iin, joka ei ollut enempää eikä vähempää kuin Karen Saytherin voyageur. Kohtaamista seurasi toistensa tunteminen ja sitä yhteiset maljankallistelut, ja vihdoin kumpikin mies oli kelpo tuutterissa.
"Kuin... ka?" sammalsi Pierre Fontaine hetken kuluttua ääni sorruksissa. "Min... käkö vuoksi madame on tullut tähän maahan? Parasta on teidän kysyä häneltä itseltään. Minä en tiedä yhtään mitään – tiedän vain, että hän koko ajan on kysellyt erään nimistä miestä. 'Pierre', sanoi hän minulle, 'teidän pitää löytää se mies... niin annan teille paljon rahaa – saatte tuhat dollaria, jos löydätte sen miehen'. – 'Jaa-ha, senkö miehen? Ah oui.' – Ja sen miehen nimi oli David Payne. Oui, m'sieu, David Payne. Koko ajan hän puhui siitä nimestä. Ja koko ajan minä kiikaroin kaikkialle, ponnistelin helvetisti, mutta en saanut käsiini sitä kirottua miestä enkä myöskään niitä tuhatta dollaria. Lempo soikoon!
"Kuin... ka? Ah oui. Kerran tuli väkeä Circle Citystä, ja ne tunsivat sen miehen. Hän oli Birch Creekissä, sanoivat ne. Entä madame? Hän sanoi: 'Bon!' – ja näytti ylen onnelliselta. Ja hän sanoi minulle: 'Pierre' sanoi hän, 'valjastakaa koirat. Jos me löydämme hänet, annan teille tuhat dollaria lisää.' Ja minä vastasin: 'Oui – nyt hetikö? Allons, madame!'
"Ja silloin minä uskoin tietysti, että ne kaksituhatta dollaria varmasti oli minun. Mutta mitä piruja vielä! Tuli paljon muita Circle Citystä, ja ne sanoivat, että se David Payne oli mennyt Dawsoniin vähän aikaa sitten. Niin madame ja minä emme lähteneet ollenkaan Birch Creekiin.
"Oui, m'sieu. Sinä päivänä madame sanoi: 'Pierre', sanoi hän ja antoi minulle viisisataa dollaria, 'menkää ja ostakaa vene. Huomenna lähdemme jokea ylös.' Ah oui, huomenna, jokea ylös – ja se kirottu Sitka Charley antoi minun myös maksaa viisisataa dollaria veneestä. Lempo soikoon!"
Sillä lailla – sen jälkeen kuin Jack Coughran seuraavana päivänä oli kertonut saamistaan tiedoista – Dawson johtui pohtimaan, kuka kumma David Payne mahtoi olla ja minkälaista merkitystä hänen olemassaolollaan oli Karen Saytherille. Mutta samana päivänä, aivan kuten Pierre Fontaine oli kertonut, Mrs Saytherin barbaarinen voyageur-miehistö sauvoi vastavirtaan hänen venettään Klondyke Cityn itäistä rantamaa pitkin, souti joen poikki länsirannalle kiertääkseen kalliojyrkänteet, ja sitten vene katosi saarten sokkeloihin etelään.
II
"Oui, madame, juuri tässä se on. Ensimmäinen, toinen, kolmas saari Stuart Riveriä laskettaessa. Ja tämä saari on numero kolme."
Samalla kuin sanoi tämän Pierre Fontaine iski sauvoimensa rantatörmään ja käänsi veneen perän virtaan. Silloin keula painui niin lähelle maata, että muudan ketterä nuorukainen saattoi hypätä sinne jukkonuora kädessä ja sitoa veneen kiinni.
"Silmänräpäys, madame, minä käydä katsomassa."
Kova koiranhaukunta tervehti Pierreä hänen kadotessaan rantatöyrään taakse, ja hän palasi minuutin kuluttua.
"Oui, madame, siellä on maja. Kurkistin sisälle. Siellä ei ollut ketään kotona. Mutta hän ei voi olla kaukana, sillä muuten hän ei olisi jättänyt koiria tänne. Hän tulee pian, se on varma se."
"Auttakaa minut veneestä. Pierre. Olen niin hirveän uuvuksissa matkasta. Olisitte mielestäni saattanut laatia istumapaikkani hiukan mukavammaksi."
Karen Sayther kohosi keskellä venettä olevalta turkisaluseltaan koko pituuteensa, niin että hänen joustavuutensa ja kauneutensa ilmeni täydessä loistossaan. Mutta vaikka hän vaikutti liljamaisen hennolta keskellä seudun alkuvoimaista luontoa, osoitti hänen olemuksestaan päinvastaista se luja ote, millä hän tarttui Pierren käteen, hänen käsivarsilihaksiensa jännittyminen sillä hetkellä, kun hänen ruumiinsa paino oli niiden varassa, ja se tarmokas tapa, millä hän kiipesi rantatöyrästä ylös. Vaikka hänen luustoaan ympäröivä liha oli pehmeätä ja kaunista, hänen ruumiinsa uhkui voimaa.
Mutta jos kohta hän nousi vaivattoman kevyesti maihin, hänen poskillaan hehkui sentään lämpöisempi väri kuin tavallisesti ja hänen sydämensä tykytti kiihkeämmässä tahdissa. Ja hän vapisi uteliaisuudesta lähestyessään majaa, ja samalla hänen poskiensa puna kävi vielä tummemmaksi.
"Katsokaahan!" Pierre osoitti puupinon ympärillä olevia lastuja. "Ollut äskettäin täällä – pari, kolme päivää sitten, ei enempää."
Mrs Sayther nyökkäsi. Hän koetti katsella sisälle pienestä ikkunasta, mutta se oli tehty öljytystä pergamentista, mikä kyllä päästi valoa sisälle, mutta esti sinne näkemästä. Hän kiersi majan ympäri ovelle ja nosti jo puoleksi sen alkeellisen linkun avatakseen sen ja mennäkseen sisälle, mutta sitten hän muutti mieltään ja antoi linkun pudota kiinni. Äkkiä hän lankesi polvilleen ja suuteli karkeaveistoista kynnystä. Lieneekö Pierre Fontaine sen nähnyt, ainakaan hän ei ollut näkevinään, eikä hän vastaisina päivinään milloinkaan kertonut muille tästä muistostaan. Mutta muudan venemies, joka aivan tyynesti sytytteli piippuaan, sai samassa säpsähtää esimiehensä tavallista tuikeammasta huudahduksesta.
"Hei! Le Goire! Laatikaa madamen sija pehmoisemmaksi!" komensi Pierre. "Lisää karhuntaljoja! Lisää huopia! Kuuletteko, lempo soi!"
Mutta madamen venesija purettiin pian senjälkeen ja suurin osa taljoja ja huopia levitettiin rantatöyrään harjanteelle, mihin Mrs Sayther heittäytyi lepäämään, mukavasti odotellakseen. Hän loikoi kyljellään ja katseli laajaa Yukonia. Vastarannan vuorten yllä taivas oli himmeänä etäisien metsäpalojen savusta, ja iltapäiväaurinko hohti kelmeästi tämän verhon lävitse ja valoi epämääräistä valoa maisemille, joilla häälyi aavemaisia varjoja. Joka ilmansuunnalla näkyi taivaanrantaan saakka erämaita, joissa ihmisjalka ei ollut milloinkaan käynyt – hongikkosaaria, synkkiä vesiä ja jään uurtelemia vuorenharjanteita. Ei merkkiäkään inhimillisestä elämästä havainnut ympäristön yksinäisyydessä, mikään ei häirinnyt hiiskumatonta hiljaisuutta. Maa oli kuin Tuntemattoman epätodellisuuden kammitsoissa, sen täytti sama salaperäisyys, mikä väreilee suurten aavikkojen yllä.
Tämä ympäristön luonne ehkä hermostutti Mrs Saytheria. Sillä hän muutti alituisesti asentoaan, tähyili milloin vastavirtaan, milloin myötävirtaan joelle tahi antoi tutkivain katseittensa vaellella pitkin sen synkkiä rantamia etsiskellen puoleksi kätkössä olevia sivujokiuomia. Noin tunnin kuluttua miehistö lähetettiin maihin yöleiriä laatimaan, ja Pierre jäi Mrs Saytherin luo auttamaan tätä tähystelyssä.
"Katsokaa, tuolta hän tulee kuin tuleekin", kuiskasi mies pitkän äänettömyyden jälkeen, katse suunnattuna vastavirralle saaren pohjoiskärkeen.
Sieltä lähestyi kanootti, jonka molemmilla puolilla välähteli mela. Perässä näkyi olevan mieshenkilö, kokassa nainen, kumpikin meloi tarkassa tahdissa. Mrs Sayther ei välittänyt lainkaan naisesta, ennenkuin vene tuli niin lähelle, että katse pakosta kiintyi tämän kauneuteen. Mielikuvituksellisesti helmillä kirjailtu tiukasti-istuva hirvennahkapusero noudatti uskollisesti naisen ruumiin kauniskaarteisia muotoja, ja loistavanvärinen, maalauksellisesi poimutettu silkkiliina verhosi osaksi hänen sinimustain hiustensa runsautta. Mutta naisen kasvot ne – jotka näyttivät vaskeen valetuilta – vangitsivat Mrs Saytherin vilkaisevan katseen. Pari läpitunkevia suuria mustia silmiä, joissa oli perinnäinen vinouden vivahdus, katseli kaunismuotoisen otsan alta. Poskipäät tosin olivat korkeat ja ulkonevat, mutta ne eivät tuoneet mieleen pääkalloa, ja posket kapenivat sirosti ja yhtyivät suun luona, jonka ohuet huulet ilmaisivat yht'aikaa lempeyttä ja voimaa. Ne kasvot viittasivat kaukaisesti mongolivereen – vuosisatoja kestäneiden vaellusten takaiseen kantasukuun. Vaikutusta vahvensi hienokaarteinen nenä ohuine värisevine sieraimineen ja se kotkanhurjuuden yleissävy, mikä näytti ominaiselta sekä hänen kasvoilleen että koko olemukselleen. Hän oli totisesti tyyppinsä ihannemuovaelma, ja punaisen miehen suku saattaa ylistää itseään onnelliseksi, jos se kahdessakymmenessä polvessa saa luoduksi niin ainoalaatuisen olennon.
Pitkillä, voimakkailla melanvedoilla tyttö yhdessä miehen kanssa käänsi äkkiä pikku aluksen vastavirtaan ja ohjasi sen varovasti rantaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli rantaäyräällä, ja hän veti ote otteelta köydellä veneestä neljänneksen vastasurmatun hirven ruhoa. Sitten mies nousi rantaan, ja he nostalsivat kiivaalla yhteistempauksella kanootin maihin. Koirat ympäröivät heidät heti, ja tytön kumartuessa niitä hyväilemään mies suuntasi katseensa Mrs Saytheriin, joka oli noussut pystyyn. Hän katseli naista, hieraisi vaistomaisesti silmiään, ikäänkuin epäillen niiden pettäneen, ja katseli uudestaan.
"Oi, tehän se olette, Karen", sanoi hän tyynesti, samalla astuen vieraan luo ja ojentaen tälle kätensä, "luulinpa silmänräpäyksen, että edessäni oli näköhäiriö. Olin lumisokeana jonkin aikaa viime keväänä, ja senjälkeen silmäni ovat silloin tällöin tehneet minulle jos jonkinlaisia tepposia."
Mrs Saytherin punastus oli käynyt entistä tummemmaksi, ja hänen sydämensä löi tuskallisen kiihkeästi, hän oli odottanut melkein kaikkea muuta mahdollista paitsi ei sitä, että mies niin tyynesti ojentaisi hänelle kätensä. Mutta hän hillitsi itsensä tahdikkaasti ja puristi sitä sydämellisesti.
"Muistattehan, Dave, että useasti olen uhannut seurata jäljestänne. Ja sen olisinkin tehnyt, jos vain – jos vain..."
"Jos vain minä olisin kehoittanut teitä." David Payne nauroi ja katseli intiaanityttöä, joka meni sisälle majaan.
"Oi, minä käsitän, Dave... ja jos olisin ollut teidän sijassanne, olisin varmasti tehnyt samalla tavalla. Mutta minä olen joka tapauksessa tullut – nyt."
"Jatkakaa siis vielä hiukan matkaanne – tuonne majaan, jotta saatte hiukan syödäksenne", sanoi mies hilpeästi, välittämättä toisen äänen naisellisen rukoilevasta sävystä. "Ja olette varmasti uuvuksissakin. Mitä tietä tulette? Jokea ylöskö? Siinä tapauksessa olette viettänyt talven Dawsonissa tahi sitten matkannut viimeisellä jääkelillä. Onko tuossa leirinne?" Hän katseli voyageurejä, jotka olivat leiriytyneet metsään nuotion ympärille, samalla kuin piti ovea auki, jotta nainen voisi astua sisälle.
"Minä tulin tänne jäitä myöten Circle Citystä viime talvena", jatkoi hän, "ja asetuin tähän joksikin aikaa. Olen etsiskellyt kultaa Henderson Creekin rantamilta, ja jos täällä epäonnistun, olen aikonut koettaa onneani Stuart Riverin yläjuoksun varrella."
"Te ette ole paljoa muuttunut, vai oletteko?" kysyi nainen aivan äkkiä, koettaen kääntää keskustelun henkilökohtaisemmalle uralle.
"Vähän laihtunut kenties, mutta hiukan entistä lihaksikkaampi. Mitä arvelette?"
Mutta nainen kohautti olkapäitään, ja majan hämyisessä valossa hän katseli intiaanityttöä, joka oli virittänyt tulen lieteen ja parhaillaan paistoi isoja hirvenlihapaloja ohuiden silavaviilujen seassa.
"Viivyittekö kauankin Dawsonissa?" Mies kiinnitti innokkaasti koivuista kirvesvartta terään ja teki kysymyksensä päätään nostamatta.
"Oi, muutamia päiviä", vastasi nainen, silmät yhä suunnattuina tyttöön ja tuskin kuullen toisen sanoja. "Mitä kysyittekään, Dave? Dawsonissako? Niin, siellä olin kuukauden; sitten olin iloinen, kun pääsin sieltä. Arktisten seutujen miehet ovat hyvin lapsekkaita, kuten tiedätte, ja ilmaisevat tunteitaan hiukan liian voimakkaalla tavalla."
"Heidän on oltava sellaisia – he ovat niin läheisessä yhteydessä maankamaran kanssa. Jättäessään kotinsa ja niiden vieterisohvat he jättävät kaikki sovinnaisuudet selkänsä taakse. Mutta te olette valinnut matka-aikanne hyvin viisaasti. Teidän on oltava poissa maasta ennen moskiittikauden tuloa, ja silloin on osananne onni, jota kokemuksenpuutteessanne ette ymmärrä."
"Sitä en usko. Mutta kertokaahan minulle itsestänne, täkäläisestä elämästänne. Millaisia naapureita teillä on? Vai onko teillä ollenkaan sellaisia?"
Näitä kysymyksiään tehdessään nainen katseli intiaanityttöä, joka lieden kiveystä vasten rouhi jauhosäkin nurkkaukseen panemiaan kahvipapuja. Voimakkaasti ja taitavasti, mikä osoitti, että hänen hermonsa olivat yhtä alkeellista laatua kuin hänen menettelytapansa, hän murskasi papuja raskaalla kvartsikappaleella. David Payne pani merkille vieraansa katseen, ja hymyn häive vilahti hänen huulillaan.
"Minulla on ollut naapureita täällä", vastasi hän. "Missourin miehiä ja pari Cornwallista, mutta ne menivät Eldoradoon päiväpalkkalaisiksi eräälle valtaukselle."
Mrs Sayther loi tutkistelevan katseen tyttöön. "Mutta täällä luonnollisesti vilisee intiaaneja?"
"Jok'ainoa niistä on mennyt Dawsoniin aikoja sitten. Ei ole yhden yhtä alkuasukasta koko maassa, lukuunottamatta tätä Winapieta, ja hän on Koyokukista – tullut tuhat mailia tai niille main myötävirtaa."
Mrs Sayther tunsi äkkiä olevansa pyörtymäisillään. Mielenkiinnon hymy ei kadonnut hänen huuliltaan, mutta hänestä tuntui siltä, kuin David Paynen kasvot olisivat häipyneet äärettömän kauas ja kuin majan seinähirret olisivat huojahdelleet sortuakseen millä hetkellä tahansa. Mutta sitten häntä pyydettiin käymään pöytään, ja aterian kestäessä hänellä oli aikaa ja tilaisuutta tointua. Hän puhui vähän, ja hänen sanansa koskettelivat parhaastaan ympäristöä ja säätä, jotavastoin Payne kuvaili laajasti eroavaisuutta, mikä vallitsee kesällä alankoseuduissa tehtyjen matalain ja talvella ylänkömailla tehtyjen syvien kaivausten välillä.
"Te ette kysy, minkä tähden minä olen tullut tänne pohjoiseen", sanoi nainen. "Mutta sen te tiedätte aivan varmasti." He olivat nousseet pöydästä, ja David Payne oli jälleen ryhtynyt kirvestä varttamaan. "Oletteko saanut minun kirjeeni?"
"Viimeisennekö? En luule saaneeni. Se on kenties kiertämässä Birch Creek Countryä, tai se saattaa myös lojua jonkun kauppiaan luona Lower Riverin varrella. Ne pitävät postista aivan häpeämättömän huonoa huolta. Ei minkäänlaista järjestystä, säännönmukaisuutta, ei..."
"Älkää olko niin ikävystyttävä, Dave! Auttakaa minua!" Nainen puhui nyt terävästi, äänessään pontta, jolla oli juurensa heidän menneisyydessään. "Miksi et kysy minulta mitään minusta itsestäni? Ettekä niistä, jotka tunsimme entisaikoina? Ettekö tunne enää minkäänlaista mielenkiintoa ulkomaailmaa kohtaan? Tiedättekö, että mieheni on kuollut?"
"Onko hän? Surkuttelen. Kuinka kauan sitten..."
"David!" Nainen oli huudahtaa suuttumuksesta, mutta tyytyi äänensä nuhtelevaan sävyyn.
"Ettekö ole saanut kirjeitäni? Olette varmasti saanut joitakin niistä, vaikk'ette ole kertaakaan vastannut."
"Joka tapauksessa en ole saanut viimeistä, mikä ilmeisesti on sisältänyt tiedon miehenne kuolemasta – ja on hyvin luultavaa, että monet muutkin ovat joutuneet harhateille – olen saanut joitakuita. Olen – hm – lukenut ne ääneen Winapielle varoitukseksi – toisin sanoen antaakseni hänen saada voimakkaan vaikutuksen valkoisten sisartensa epäluotettavaisuudesta. Ja luulen – hm — luulen, että hänelle on ollut hyötyä niistä. Mitä te arvelette?"
Nainen ei ollut huomaavinaan saamaansa pistoa, vaan jatkoi: "Viime kirjeessäni, siinä, jota ette ole saanut, kerroin – aivan kuten edellytätte – eversti Saytherin kuolemasta. Kirjoitin sen vuosi sitten. Kirjoitin myöskin, että ellette te tulisi minun luokseni, minä matkustaisin teidän luoksenne. Ja minä tulin – kuten jo usein ennenkin olen luvannut."
"En tiedä mitään sellaisista lupauksista."
"Aikaisemmissa kirjeissäni..."
"Niin, te lupasitte, mutta kun minä en ole pyytänyt sitä enkä vastannut siihen lupaukseen, ei sillä ollut merkitystä. Ja sentähden en myöskään tiedä mitään sellaisesta lupauksesta. Mutta tiedän sitävastoin erään toisen lupauksen, minkä tekin muistanette. Se annettiin liian kauan sitten." Mies päästi kirvesvarren putoamaan lattialle ja kohotti päätään. "Se tapahtui liian kauan sitten, mutta muistan sen selvästi – päivän, tunnin, jok'ainoan yksityiskohdan. Me olimme puutarhassa, joka oli täynnä ruusuja, te ja minä – äitinne puutarhassa. Kaikki teki terää ja kukkaa, ja kevään viini hehkui meissäkin. Silloin vedin teidät puoleeni – se tapahtui ensimmäisen kerran – ja suutelin teitä keskelle suuta. Muistatteko?"
"Älkää vetäkö sitä esiin menneisyydestään, Dave – älkää tehkö sitä! Minä muistan kyllä kaiken, ja minua hävettää. Miten useasti olenkaan itkenyt sen tähden! Kunpa tietäisitte, kuinka olen kärsinyt..."
"Ja silloin lupasitte minulle – niin, ja senjälkeen tuhannet kerrat sinä suloisena aikana, mikä sitten seurasi. Jok'ainoa silmäinne katse, jok'ainoa kätenne kosketus, jok'ainoa tavu, minkä huulenne lausuivat, oli lupaus. Ja sitten – niin, mitenkä minun pitäisi se sanoa? – sitten tuli toinen mies. Hän oli vanha, tarpeeksi vanha voidakseen olla isänne – eikä hän ollut kaunis katsella, mutta kunniallinen hän oli maailman mielestä. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää, hän oli noudattanut lain kirjainta ja oli siis kunnioitettava. Lisäksi – ja sehän olikin pääasia – hänellä oli kokonainen joukko kurjia kaivoksia, parikymmentä luullakseni – ja hänellä oli suuria maa-alueita ja paljon tontteja – ja hän leikkasi kuponkeja. Hän..."
"Mutta siihen vaikutti muukin", keskeytti nainen. "Sanoin sen teille. Olosuhteet olivat pakottavat – rahahuolet – omaiseni olivat hädässä – heidän oli vaikea tulla toimeen. Näitte ja käsititte murheellisen tilanteen täydellisesti. En voinut mitään. Se ei tapahtunut minun tahdostani. Minut uhrattiin – eli minä uhrasin itseni, miltä kannalta asiaa katsonette. Ah, hyvä Jumala – niin, minä hylkäsin teidät, Dave! Mutta te olette tuominnut minua kohtuuttomasti. Ajatelkaa, mitä olen saanut kärsiä."
"Eikö se tapahtunut teidän tahdostanne? Pakottivatko olosuhteet? Eihän mikään koko maailmassa olisi voinut pakottaa teitä hänen tai kenenkään muun vuoteeseen."
"Mutta sydämeni kuului koko ajan teille", sanoi nainen rukoilevasti. "En ollut tottunut käsittämään teidän tavallanne rakkautta. Ja sellainen tapa on minulle vielä nytkin vieras. En ymmärrä sitä ollenkaan."
"Mutta nyt – nyt! Puhuimme miehestä, jonka katsoitte soveltuvan aviomieheksenne. Millainen mies hän oli? Millä hän teidät lumosi? Mitä suuria avuja hänellä oli? On totta, että hänellä oli kyky ansaita, tavaton kyky ansaita. Hän tunsi kaikki siinä kysymykseen tulevat mahdollisuudet. Hän osasi taidon ansaita sata prosenttia. Hän oli ovela, ja hänellä oli verraton vainu saada saaliikseen yksinkertaista väkeä, ja hän osasi tyhjentää taskut mies mieheltä. Eikä lailla ollut siihen mitään sanomista. Se ei tuominnut häntä, kristillinen siveysoppimme hyväksyi hänen menettelytapansa. Yhteiskunnallisen mitan mukaan hän ei ollut huono ihminen. Mutta teidän mittanne mukaan, Karen, ja minun mittani mukaan – sen mitan mukaan, jolla me mittasimme, me ruusutarhan lapset, mikä hän oli sen mitan mukaan?"
"Muistakaa, että hän on kuollut."
"Se ei muuta asiaa. Mikä hän oli? Iso, karkea, materialistinen olio, joka oli mykkä laululle, sokea kauneudelle, henkisesti kuollut. Hän oli lihonut laiskuudessa, hänellä oli pöhöiset riippuvat posket, ja hänen avara vatsansa todisti hänen ahneuttaan..."
"Mutta hän on kuollut, Dave! Me taas elämme vielä, nyt – nyt. Kuuletteko? Kuten sanotte olen ollut uskoton. Olen rikkonut. No hyvä! Eikö teilläkin ole syytä sanoa: Olen rikkonut? Minä olen rikkonut lupaukseni, mutta ettekö tekin ole tehnyt samoin? Rakkautenne, minkä tunnustitte minulle äitini ruusutarhassa, piti kestää ikuisesti, ainakin niin lupasitte. Mutta missä se on nyt?"
"Se on täällä! Nyt!" huudahti mies ja iski intohimoisesti rintaansa nyrkillään. "Ja se on aina ollut täällä."
"Ja rakkautenne oli suurta rakkautta – ei voinut olla suurempaa", jatkoi nainen, "ainakin sanoitte niin siellä ruusutarhassa. Eikä se kuitenkaan ole kyllin suuri ja ylevämielinen kyetäkseen antamaan anteeksi, kun minä nyt itken jalkojenne juuressa!"
David Payne epäröi. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta sanat kieltäytyivät lähtemästä hänen huuliltaan. Nainen oli pakottanut hänet paljastamaan sydämensä ja lausumaan totuuksia, jotka hän tähän asti oli pitänyt omana salaisuutenaan. Ja nainen oli ihana katsella seisoessaan hänen edessään intohimon sädekehän ympäröimänä ja puhaltaessaan liekkiä vanhoihin muistoihin. Hän käänsi päänsä toisaalle päästäkseen näkemästä naista, mutta tämä astui pari askelta ja katseli häntä jälleen silmiin.
"Katsele minua, Dave! Katsele minua! Minä olen sentään sama kuin ennenkin. Ja niin olet sinäkin, jos tunnustat toden. Me emme ole muuttuneet."
Naisen käsi lepäsi miehen olkapäällä, ja miehen käsivarsi ojentui äkkiä kietoutuakseen naisen vyötäisille, mutta tulitikun terävä rapsahdus palautti hänen malttinsa. Winapie, joka oli kaiken huoneessa tapahtuvan ulkopuolella, pani tulen lamppuun, minkä sydän hitaasti syttyi. Tytön hahmo piirtyi yömustaa taustaa vasten, ja valoliekin äkkiä leimahtaessa täyteen voimaansa hänen pronssinvärinen kauneutensa alkoi säteillä kuninkaallista, kultaista hohdetta.
"Näette, että se on mahdotonta", läähätti mies, työntäen samalla vaalean naisen varovasti luotaan. "Se on mahdotonta", toisti hän. "Mahdotonta!"
"En ole enää pikku tyttö, Dave, eikä minulla ole tyttöjen harhahaaveita", sanoi nainen lempeästi, mutta ei tohtinut palata miehen luo. "Olen kypsä nainen ja sentähden ymmärrän. Miehet ovat miehiä... Sellainenhan on tavallista tässä maassa, tämä – eikä se minua loukkaa. Arvasin sen alusta alkaen. Mutta – oi! Sehän lienee vain sellainen tavallinen tämän maan liitto – eikä todellinen avioliitto?"
"Moisia kysymyksiä emme tee täällä Alaskassa", vastusti mies hiljaisella äänellä.
"Tiedän sen, mutta..."
"No niin – avioliittomme on vain maan tavan mukainen, ei muuta."
"Eikä ole lapsia?"
"Ei."
"Eikä myöskään ole..."
"Ei, ei, ei lainkaan... Mutta se on sittenkin mahdotonta."
"Se ei ole mitään." Nainen seisoi jälleen miehen vierellä, ja hänen kätensä kosketti kevyesti ja hyväillen miehen auringonpaahtamaa niskaa. "Tunnen erittäin hyvin täkäläiset tavat. Sellaista tapahtuu joka päivä. Miehet eivät halua jäädä tänne iäksi, tänne maailman ulkopuolelle. He antavat P.C.C. yhtiölle maksumääräyksen vuoden ylläpidosta ja sen lisäksi käteisrahaa, ja silloin hylätty on tyytyväinen. Määräajan kuluttua mies saattaa..." Nainen kohautti olkapäitään. "Niin voi tehdä myös tälle tytölle. Annamme maksumääräyksen yhtiölle, emme vuodeksi, vaan koko hänen eliniäkseen. Mikä hän oli, kun hänet ensimmäisen kerran tapasitte, Dave? Raaka villi, joka eli kalalla kesäisin ja hirvenlihalla talvisin, mässäsi, kun tilaisuus salli, ja näki nälkää, kun oli puute. Ellet olisi tullut hänen tielleen, hän olisi jäänyt sellaiseksi. Sinun saapumisesi koitui hänen onnekseen, ja jos sinä jätät hänet suhteelliseen hyvinvointiin koko elämäniäkseen, hän tulee joka tapauksessa olemaan onnellisempi kuin olisi ollut, ellette olisi lainkaan tavanneet."
"Ei, ei", väitti mies, "se ei olisi oikein."
"Kuulehan, Dave, sinun pitää käsittää. Hän ei ole sinun vertasi. Teidän välillänne on rotuero. Hän on täkäläinen alkuasukas, on peräisin salomaasta, on sukua sille eikä kykene kohoamaan sen yläpuolelle. Hän on syntynyt villiksi ja tulee villinä kuolemaan. Mutta me – sinä ja minä – me kuulumme kehittyneeseen valtiasrotuun, joka on maan suola ja hallitsija. Me olemme luodut toisiamme varten. Samaan rotuun kuuluvien olentojen välillä vallitsee väkevin vetovoima, ja me kuulumme samaan rotuun. Sekä järki että tunne on sen vetovoiman takana. Itse vaisto sen säätää. Sitä et voi kieltää. Et saata päästä eroon niistä rotusi sukupolvista, jotka ovat eläneet sinua ennen. Sinä polveudut esi-isistä, jotka ovat jatkaneet sukuaan tuhannet – niin, sadattuhannet vuosisadat, eikä sinun sukusi saa sammua. Se ei voi tapahtua. Syntyperäsi ei salli sitä. Vaisto on tahtoa voimakkaampi. Rotusi on sinua voimakkaampi. Tule, lähtekäämme, Dave! Olemme nuoria vielä, ja elämä on ihana. Tule!"
Winapie meni ulos ruokkimaan koiria, miehen katse seurasi tyttöä, ja hän pudisti päätään ja uudisti hiljaisella äänellä vastaväitteensä. Mutta nainen kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi poskensa hänen poskeansa vasten. Ja koko nykyisen elämänsä autius nousi kuvina miehen silmäin eleen – turha kamppailu säälimättömiä luonnonvoimia vastaan, pitkät vuosikaudet, joina pakkanen ja nälänhätä olivat ainaisina kumppaleina, kiduttava tyhjyys, jota pelkkä eläimellinen olemassaolo ei voinut täyttää. Ja hänen vierellään oli nyt kiusaaja, joka kuiskaili aurinkoisemmista ja autuaammista maista, musiikista, valosta ja ilosta ja loihti hereille menneen ajan muistot. Hän näki ne itsetiedottomasti edessään. Vilahteli tuttuja kasvoja, unhoon vaipuneita tapahtumia, onnellisia hetkiä, hän oli kuulevinaan soittoa ja helisevää naurua...
"Tule, Dave, tule! Minulla on omaisuutta tarpeeksi meille molemmille. Tie on tasaisena edessämme." Nainen katseli ympärilleen, köyhää majaa. "Minulla on riittävästi meille molemmille. Maailma on jalkaimme juuressa, ja koko sen riemu on meidän. Tule, tule!"
Hän värisi miehen käsivarsissa, ja mies puristi häntä tiukasti itseään vasten. Ja mies nousi seisoalleen... Mutta nälkäisten koirain murina ja Winapien kimeät huudahtelut, kun tämä rakensi rauhaa tappelevain elukkain keskuuteen, tunkeutui hillittynä hänen korviinsa paksujen seinäin läpi. Ja hänen sielunsa kuvastimeen ilmestyi äkkiä toisenlainen näky. Taistelu metsässä – hirvittävä, lapaan haavoittunut harmaakarhu oli hurjan vimman vallassa, koirat murisivat raivoisasti, ja Winapie huudahteli kimeästi yllyttäessään niitä hyökkäämään; hän itse oli karhun käpälissä, ponnisteli henkeä haukkoen välttääkseen verisen kuoleman, hangella kiemurteli kuolintuskissaan ulvoen koiria, joilta selkä oli murskattu ja sisälmykset kiskaistu ulos; ihmisen ja villipedon veri värjäsi tulipunaiseksi korven vitivalkoista lunta; raivoava peto ruhtoi häntä vastustamattomasti syleilyssään, hän oli henkihieverissä – sitten Winapie ilmestyi hirvittävän kamppailun tuoksinaan, hiukset liehuen ja silmät salamoiden – raivottarena – iskemistään iskien pitkällä metsästyspuukolla... Hiki helmeili näkyjään näkevän miehen otsalla. Hän pudisti itsestään irti vaaleahiuksisen naisen ja hoiperteli takaisin seinävierelle. Ja nainen, joka tiesi, että nyt oli lyönyt ratkaiseva hetki, mutta joka ei saattanut aavistaa, mitä oli tapahtunut miehen sielussa, tunsi, että voitonsaavutukset liukumistaan liukuivat hänen käsistään.
"Dave! Dave!" huudahti hän. "Minä en tahdo erota sinusta! En tahdo erota sinusta! Ellet tahdo lähteä täältä, jäämme tänne. Minä jään sinun luoksesi. Maailma merkitsee minulle vähemmän kuin sinä. Minusta tulee sinun Pohjolan-vaimosi. Tahdon valmistaa sinun ateriasi, ruokkia sinun koirasi, polkea tietä sinulle, soutaa sinun kanssasi. Kykenen siihen. Usko minua: minä olen voimakas."
Mies ei epäillyt sitä katsellessaan naista ja pitäessään tätä loitolla itsestään. Mutta hänen kasvonsa olivat käyneet synkiksi ja värittömiksi, ja lämpö oli jäähtynyt hänen silmistään.
"Maksan Pierrelle ja venemiehille heidän palkkansa ja lähetän heidät pois täältä. Ja jään tänne sinun luoksesi papin siunaamana tai siunaamatta, vihittynä tai vihkimättä – tahdon seurata sinua nyt ja iankaikkisesti. Dave! Dave! Kuuntele minua! Sanoit minun tehneen sinulle vääryyttä muinoin – ja niin minä teinkin – mutta anna minun nyt hyvittää se, anna minun sovittaa se! Ellen osannut antaa rakkauttani oikealla tavalla ennen, salli minun osoittaa, että nyt osaan!"
Nainen vaipui permannolle ja kietoi itkien käsivartensa miehen polvien ympäri. "Ja sinä tunnet hellyyttä minua kohtaan. Sinä tunnet hellyyttä minua kohtaan. Ajattele niitä pitkiä vuosia, mitkä olen odottanut ja kärsinyt! Oi, sinun on mahdoton, mahdoton aavistaakaan tuskaini suuruutta!"
Mies kumartui ja kohotti naisen pystyyn.
"Kuunnelkaa mitä sanon", lausui hän käskevällä äänellä, aukaisi samalla oven ja siirsi naisen sen ulkopuolelle. "Se ei voi tapahtua. Emme saa ajatella vain itseämme. Teidän täytyy mennä. Toivon teille onnellista matkaa. Matka käy vaivalloisemmaksi Sixty Mileen saavuttuanne, mutta teillä on maailman parhaat venemiehet, niin että kyllä selviydytte."
Vaikka nainen jo oli päässyt itsensä herraksi, hän katseli miestä silmissään toivoton ilme. "Jos – jos – jos Winapie suostuisi...", läähätti hän ja vaikeni kesken lausettaan.
Mies käsitti hänen tarkoituksensa ja vastasi: "Niin." Mutta samassa mies tajusi moisen ajatuksen mahdottomuuden. "Sellainen ei ole ajateltavissa. Se ei ole lainkaan todennäköistä. Sellaisesta ajatuksesta meidän täytyy luopua."
"Suutele minua!" kuiskasi nainen kasvot kirkastuen. Ja sitten hän kääntyi menemään ja poistui.
"Lähdemme heti matkalle, Pierre", sanoi hän oppaalleen, ainoalle, joka valveilla odotti hänen paluutaan. "Meidän täytyy lähteä."
Miehen tarkat silmät havaitsivat nuotiotulen loisteessa naisen kasvojen tuskan, mutta hän suhtautui ihmeelliseen käskyyn aivan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. "Oui, madame", sanoi hän. "Minne? Dawsoniinko?"
"Ei", vastasi nainen itseään hilliten. "Ylöspäin – Dyeaan."
Silloin mies kävi nukkuvien voyageuriensä kimppuun, potki heidät murahdellen pois huopien sisästä ja ajoi heidät työhön karskein huudoin, joihin kaiku vastasi. Muutaman minuutin kuluttua Mrs Saytherin pikku teltta oli purettu, pannut ja kattilat koossa, huovat kääröllä, ja miehet horjahtelivat taakkojensa alla veneelle mennessään. Mrs Sayther odotti rannassa sillä aikaa kuin matkatavaroita sijoitettiin veneeseen ja hänen paikkaansa pantiin kuntoon.
"Hinaamme veneen saaren yläkärkeen", selitti Pierre kehitellen vyyhdeltä auki pitkää hinausköyttä. "Ja sitten kuljemme salmen läpi, missä virta ei ole niin väkevä kuin muualla, ja luulen kaiken käyvän hyvin silloin."
Äkkiä hänen tarkat korvansa kuulivat edellisvuotisen kuivan heinän kahisevan askelten alla, ja hän käänsi päätään. Intiaanityttö tuli heitä kohden, ympärillään joukko selkäkarvansa pörhistäneitä susikoiria. Mrs Sayther näki, että tytön kasvot, jotka olivat vaikuttaneet välinpitämättömiltä kaiken sen kestäessä, mitä oli tapahtunut majassa, hohtivat nyt hehkuvaa vihaa.
"Mitä te olla tehny häne?" kysyi tyttö ankarasti Mrs Saytherilta. "Hän maata häne vuoteesa ja näyttää huonolta koko aika. Ja minä sanoa: 'Mikä olla, Dave? Sinä olla sairas?' Mutta hän ei vastata yhtään mitän. Vähän päästä hän sanoa: 'Winapie, hyvä tyttö, mennä pois. Minä voida pian taas hyvin.' Mutta mitä te olla tehny häne? Sanoa. Te olla huono nainen."
Mrs Sayther katseli uteliaasti villinaista, joka jakoi Dave Paynen elämän, sillä aikaa kuin hän itse matkasi pois yön pimeydessä.
"Minä ajatella, että te olla huono nainen", toisti Winapie. "Minä ajatella, että olla parasta, että te mennä pois eikä enää koskaan tulla takaisin. No? Mitä te ajatella itse? Minu olla vain yksi mies. Minä olla intiaanityttö. Te amerikkalaine nainen. Te olla kaunis katsoa. Te saada niin monta miestä kuin te tahtoa. Teidän silmät olla siniset kuin taivas. Teidän iho olla niin valkea, niin pehmeä."
Tyttö ojensi aivan tyynesti ruskean etusormensa ja painoi sillä toisen pehmoista poskea. Ja on sanottava Karen Saytherin ikuiseksi kunniaksi, ettei hän perääntynyt. Pierre oli astahtaa askelen suojellakseen häntä, mutta hän teki torjuvan eleen, vaikka hänen sydämessään tulvahti voimakas kiitollisuuden tunne miestä kohtaan. "Ei hätää, Pierre", sanoi hän. "Olkaa hyvä ja vetäytykää loitomma."
Mies meni kunnioittavasti kuulomatkan ulkopuolelle, mutta sitten hän pysähtyi, murahteli itsekseen ja mittasi silmillään, montako hyppäystä hänen olisi tehtävä päästäkseen naisten luo.
"Niin valkea – niin pehmeä – kuin pieni lapsi." Winapie koetteli nyt toistakin poskea ja veti sitten kätensä takaisin. "Mutta moskiitit tulla pian. Silloin hieno iho tulla haavoille ja turvota – oi, turvota niin pahasti. Monta, monta moskiittia – monta, monta haavaa. Minä ajatella, että teidän paras matkustaa nyt kohta, ennenkuin moskiitit tulla. Tätä tietä" – tyttö viittasi myötävirran suuntaan – "te tulla St. Michaelsiin. Tätä tietä" – hän viittasi vastavirran taholle – "te tulla Dyeaan. Paras, että te mennä Dyeaan. Hyvästi."
Ja se, mitä Mrs Sayther silloin teki, herätti mitä suurinta hämmästystä Pierressä. Sillä hän kietoi rajusti käsivartensa intiaanitytön ympärille, suuteli tätä ja purskahti itkuun.
"Olkaa hyvä Davelle", nyyhkytti hän, "olkaa hyvä Davelle!"
Sitten hän liukui puolitiehen rantaäyrästä, huudahti: "Jää hyvästi!" – ja meni sitten veneeseen. Pierre seurasi häntä ja päästi jukkoköyden irti. Mies sovitti peräsinairon sijoilleen ja antoi lähtömerkin. Le Goire viritti vanhan ranskalaisen chansonin. Kuin rivi tähtien kalpeassa kajossa vaeltavia haamuja miehet kiskoivat hinausköydestä selät köyryssä, peräsinairo viilsi terävästi vettä, ja vene häipyi yöhön.
MYRSKY LEIRILLÄ
"Jos minä olisin mies..."
Naisen sanat sinänsä eivät olleet niin kärkeviä, mutta se musertava ylenkatse, mikä loisti hänen mustista silmistään, ei jäänyt huomaamatta kummaltakaan teltassa olevalta mieheltä.
Tommy, englantilainen merimies, kiemurteli, mutta ritarillinen vanha Dick Humphries, Cornwallin kalastaja ja entinen amerikkalainen lohikapitalisti, katseli naista yhtä päivänpaisteisen hyväntahtoisesti kuin konsanaan. Hän oli antanut naisille niin suuren sijan parkkiintuneessa sydämessään, ettei hän saattanut pahastua heihin, kun he olivat myrryksissä, sanoi hän, tai kun heidän näköalojensa ahtaus esti heitä katsomasta asioita joka taholta. Ja sentähden kumpikaan miehistä ei virkkanut mitään, kumpikaan miehistä, jotka kolme päivää aikaisemmin olivat ottaneet naisen puoleksi paleltuneena telttaansa, hoitaneet hänet lämpimäksi, antaneet hänelle ruokaa ja pelastaneet hänen tavaransa intiaanikantajain käsistä. Viimeksimainittu toimenpide oli pakottanut heidät maksamaan joukon dollareita, puhumattakaan siitä, että heidän piti turvautua väkivaltaan – Dick Humphriesin oli koko aika seistävä pyssy poskella Tommyn jakaessa kantajille palkkoja näiden työstä oman arviointinsa mukaan. Tapaushan oli sinänsä pikku seikka, mutta se merkitsi paljon nais-ihmiselle, joka epätoivoisen yksinäisenä oli ottamassa osaa yhtä epätoivoiseen Klondyken-hyökkäykseen Herran vuonna 1897. Miehillä yleensä oli omat pinteensä kestettävinä, ja heistä oli sopimatonta; että naiset omin päin olivat lähteneet uhmaamaan napaseudun talven vastuksia.
"Jos minä olisin mies, tietäisin totisesti mitä tehdä", toisti Molly, nainen, jonka silmät sinkauttelivat salamoita, ja ilmaisi siten karskiuden, minkä oli perinyt sukunsa viideltä amerikkalaissyntyiseltä polvelta.
Seuranneen hiljaisuuden vallitessa Tommy asetti korpuilla täytetyn uunipannun Yukon-lieteen ja lisäsi polttopuita. Hänen auringonpaahtamaan ihoonsa oli nyt tullut punainen vivahdus, ja hänen niskansa oli aivan tulipunaisena, kun se paljastui hänen kumartuessaan. Dick pisteli herkeämättä kolmikulmaista purjeneulaa rehjaantuneiden solkihihnain läpi eikä antanut hyväntahtoisuutensa vähääkään häiriintyä rajuilmasta, mikä uhkasi purkaantua heidän telttapahaisessaan.
"Noo – entä sitten, jos olisitte mies?" tiedusti hän ystävällisyyttä värähtelevällä äänellä. Kolmikulmainen neula puuttui kosteaan nahkaan, ja hän antoi työn levätä silmänräpäyksen.
"Silloin minä myös olisin mies. Minä latoisin kantamukset selkääni ja lähtisin taipalelle. Minä en lojuisi tässä leirissä, kun Yukon saattaa jäätyä minä päivänä tahansa ja kun tavaroita ei ole saatu kuljetetuiksi edes puolitiehen sitä matkaa, mikä niitä on kannettava. Ja te – te olette miehiä, ja te istutte tässä kädet ristissä peläten pienoista tuulta ja sadetta. Tahdon sanoa teille aivan suoraan sen, että meidän amerikkalaisemme ovat toista tekoa. He lähtisivät taivaltamaan Dawsoniin, vaikka sinne olisi pakko kulkea helvetin liekkien läpi. Mutta te, te... Oi, kunpa olisin mies!"
"Minä olen iloinen siitä, ettette ole mies, rakas lapsi." Dick Humphries kietoi rihmaa neulan ympärille ja veti sen sitten nahan läpi parilla taitavalla vääntäisyllä ja kerran nykäisemällä.
Ankara tuulenpuuska antoi ohimennen teltalle roiman korvapuustin, ja jääsiiteinen sade rummutti raivoisalla vimmalla ohutta telttakangasta. Savu, joka turhaan ponnisteli ylöspäin, tuprahteli sensijaan tulisijan luukusta ulos ja levitti telttaan tuoreen kuusipuun kitkerää tuoksua.
"Oi taivasten tekijä! Minkä tähden nainen ei kykene käsittämään järkisyitä?" Tommy kohotti päänsä savusta ja katseli tyttöä kirvelevin ja vuotavin silmin.
"Ja minkä tähden mies ei kykene osoittamaan miehuutta?"
Tommy kimposi pystyyn päästäen kirouksen, mikä olisi pannut arkaluontoisemman naisen säikähtämään. Hän tempasi irti teltanoven köysipidikkeet.
Kolmikko katseli ulos. Näky ei ollut mieltä rohkaiseva. Etualalla oli joitakuita läpimärkiä telttoja, ja niiden takana solassa alkoi vettä tulviva alamäki, missä kuohui vuoristokoski. Siellä täällä oli vaivaiskuusia, jotka olivat juurtuneet ohueen, liettyneeseen maakerrokseen ja osoittivat, että oikeata metsää oli lähistöllä. Taustalta, vastakkaiselta rinteeltä, häämöttivät sadekuurojen läpi aavemaisen valkoisen jäätikön epämääräiset piirteet. Kolmikon parhaillaan katsellessa syöksähti sen mahtavalta alareunalta vyöry alas laaksoon ja iski johonkin sellaiseen kohtaan, missä maa oli onttoa pintansa alta, niin että syntyi jylinä, mikä voitti myrskyn pauhun. Molly perääntyi tahdottomasti.
"Katsokaa tuonne, nainen! Katsokaa silmät selällään! Kolme mailia myrskyssä Crater Lakelle – kahden jäätikön yli – yli jääriitteessä olevien kallionharjanteiden – kahlaten polvia myöten kuohuvassa tulvavedessä. Katsokaa, kuuletteko, amerikkalaisnainen! Katsokaa! Tuolla ovat rakkaat maanmiehenne!" Tommy osoitti intohimoisesti vapisevalla kädellään heidän edessään huojuvia telttoja. "Ne ovat amerikkalaisia jok'ainoa. Entä ovatko he kenties taipalella? Onko siellä ainoatakaan naisesta syntynyttä, joka olisi latonut taakat selkäänsä? Ja te rupeatte meitä miehiä opettamaan, opettamaan meille mitä tehdä! Katsokaa, kuuletteko!"
Uusi hirvittävä vyöry syöksyi laaksoon jäätiköltä. Tuuli tunkeutui oviaukosta telttaan ja pani sen seinämät pullistumaan niin, että se huojui kuin iso maahankiinnitetty ilmapallo. Savu ympäröi heidät pilviinsä, ja jääsiide pieksi heidän kasvojaan ja käsiään. Tommy tempasi äkkiä ovisuojuksen kiinni ja ryhtyi kyyneliä pusertavaan työhönsä lieden ääressä. Dick Humphries heitti korjaamansa hihnat nurkkaan ja sytytti piippunsa. Molly oli silmänräpäykseksi mykistetty.
"Minun vaatteeni!" huudahti hän äkkiä melkein puoli-itkuisesti – naisellinen aines sai hänessä nyt vallan. "Ne ovat aivan päällimmäisinä varastoteltassa, ja nyt ne luonnollisesti menevät pilalle siellä. Aivan pilalle!"
"Noo, noo", sanoi Dick, kun viimeinen valittava sana oli päässyt tytön huulilta. "Älkää olko huolissanne siitä, pikku ystävä. Minä olen niin vanha, että voisin olla setänne, ja minulla on teitä vanhempi tytär, ja minä hankin teille purjeet ja parselit Dawsoniin päästyämme, vaikka siihen menisi viimeinen dollarini."
"Dawsoniin päästyämme!" Tytön ääni ilmaisi jälleen mitä suurinta halveksuntaa. "Oi, te lahoatte taipalelle, moiset miehet, hukutte lätäkköön – moiset – moiset – senkin englantilaiset!"
Näillä räjähdyksentapaisella kiivaudella lausumillaan sanoilla hän sinkautti miehille pahimman herjauksen minkä osasi. Ellei sekään tepsisi miehiin, niin mikä sitten tepsisi? Tommyn niska punastui jälleen, mutta hän puri hampaansa yhteen ja pysyi ääneti. Dickin silmät lientyivät entistä lempeämmiksi. Hänellä oli Tommyyn verrattuna se etu, että hänellä aikoinaan oli ollut valkoinen vaimo.
Viiden amerikkalaissyntyisen sukupolven veri voi määrätyissä olosuhteissa olla varsin kiusallinen perintö, ja mainittuihin olosuhteihin kuuluvaksi saattaa lukea sen, että on joutunut nauttimaan lähimmän sukulaiskansansa jäsenten kestiystävyyttä. Molemmat miehet olivat englantilaisia. Maalla ja merellä tytön esi-isät ja näiden pojat olivat voittaneet englantilaiset. Ja vastakin he tulisivat maalla ja merellä tekemään samoin. Hänessä heräsivät sukunsa ammoiset perintätavat. Hän oli tosin vain nykyajan nainen, mutta koko mahtava menneisyys velloi hänen vertaan. Yksistään Molly Travis ei vetänyt jalkoihinsa kumisaappaita, pukeutunut guttaperkka-takkiin ja vyöttäytynyt solkihihnoilla; myöskin tuhansien manalle menneiden olentojen varjokädet kiristivät kaikkia hänen solkiaan ja vahvistivat hänen yhteenpuristettujen huultensa ja hänen silmäinsä ilmeen päättäväisyyttä. Hän, Molly Travis, aikoi saattaa häpeään nämä englantilaiset, ja menneisyyden lukemattomat varjot tahtoivat auttaa häntä siinä.
Kumpikaan mies ei millään lailla estellyt tyttöä. Kerran Dick kehoitti tätä ottamaan ylleen hänen öljytakkinsa, sillä tytön sadetakki ei ollut juuri paperia kummempi moisessa myrskyssä. Mutta tyttö hymähti omapäisyytensä niin pontevasti julki, että mies käänsi kaiken huomionsa piippuunsa siksi, kunnes tyttö oli sitonut ovensuikaleet kiinni ulkopuolelta ja alkanut kahlata päämääräänsä kohden maata peittävässä tulvavedessä.
"Taitaapa hän selviytyä..." Dickin ilme puhui toista kieltä kuin hänen äänensä välinpitämättömyys.
"Vai selviytyä? Vaikka hän pysyisikin pystyssä myrskystä huolimatta ja pääsisi varastoteltalle, hän tulee pähkähulluksi pakkasesta ja kärsimyksistä. Vai selviytyä? Halpaantunut ja sekapäinen hänestä tulee. Sinä ymmärrät sen seikan, Dick, sillä olet purjehtinut myrskyssä Cap Hornin ympäri. Sinä tiedät, millaista on olla märssypurjeen raa'alla tällaisessa säässä ja kamppailla jääsiidettä ja lunta vastaan jäätyneen seilin kimpussa häärätessään... lopulta tekee mieli heittää kaikki hiiteen ja itkeä kuin kakara. Vai vaatteita noutamaan? Hän ei kykene erottamaan hametta huuhtelupannusta tai teekattilasta."
"Oli kenties väärin päästää hänet menemään?"
"Eikö mitä. Voi taivasten tekijä, Dick, hän olisi totisesti tehnyt tämän teltan pieneksi helvetiksi meille kummallekin koko loppumatkaksi, ellemme olisi päästäneet häntä menemään. Vika on siinä, että luoja on antanut hänelle liian kuuman annoksen pontevuutta. Mutta tämä retki kai jäähdyttää sitä hiukan."
"Niin, kyllä hän on liian karski", myönsi Dick. "Mutta kelpo tyttö hän on joka tapauksessa. Helvetin hullua hänen oli lähteä tällaiselle retkelle, mutta pidän kuitenkin paljon enemmän hänestä kuin senkaltaisista naisista, joiden koko olemus alituisesti näyttää sanovan: 'Ota minut syliisi ja kanna minua!' Hänessä on samaa ydintä kuin äideissämme, Tommy, niin että etköhän anna anteeksi hänen tuittupäisyyttään. Tarvitaan kelpo nainen kelpo miehen synnyttäjäksi. Ei poika ime miehuutta äitinsä rinnoista, jos äiti on melto nainen. Ei lehmä kykene tiikeriä synnyttämään."
"Ja kun hamekaarti käy kiukuttelemaan, niin älä muuta kuin siedä vain, niinkö?"
"Se olisi parasta. Terävä puukko puree syvemmälle kuin tylsä – mutta ei ole lainkaan syytä takoa sen terää tylsäksi."
"Puukko on puukko, mutta naisväkeen nähden minusta melkein tuntuu siltä, että vain kohtalainen terävyys olisi parasta."
"Mitähän sinäkin siitä tiedät?" kysyi Dick.
"Vähän sentään." Tommy kurkotti käteensä parin Mollyn märkiä sukkia ja levitti ne polvilleen kuivumaan.
Dick katseli häntä kärtyisesti ja ryhtyi sitten kaivelemaan Mollyn matkareppua, veti sieltä esille eräitä kosteita vaatekappaleita ja levitti ne kuivumaan liedestä uhoavaan lämpöön.
"Muistaakseni olet sanonut, ettet milloinkaan ole ollut naimisissa?" virkahti hän.
"Olenko sanonut? Noo, enhän olekaan – toisin sanoen – niin, olenpa totisesti ollut! Ja ollut naisen kanssa, jota verrattomampaa ei ole milloinkaan ollut miehen nuotiolla."
"No pettivätkö ankkuriköydet, ja myrsky vei...?" Dick teki eleen, minkä oli määrä kuvata meren ulappoja.
"Tavallaan... Lapsivuode", lisäsi Tommy parin silmänräpäyksen perästä.
Pavut kiehuivat niin kovasti lieden etureiällä, että hänen piti asettaa pannu tyvenemmille sijoille. Sitten hän tutki korppujaan, koetteli niitä puutikulla ja siirsi ne sivulle, sen jälkeen kuin oli peittänyt ne kostealla pyyheliinalla. Kaltaistensa miesten lailla Dick hillitsi heränneen mielenkiintonsa ja odotti ääneti.
"Aivan toisenlainen nainen se kuin Molly. Siwashi-heimoa, näetkös."
Dick nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi.
"Ei niin ylpeä eikä lujatahtoinen, mutta uskollinen myötä- ja vastoinkäymisessä. Hoiti airoa kuin kuka tahansa ja näki nälkää yhtä kärsivällisesti kuin Job. Meni keulaan, joka useammin oli veden alla kuin yläpuolella, ja reivasi purjeen yhtä ripeästi kuin mies. Oli mukanani kerran, kun tein kullanetsintäretken ylämaahan Teslinin taholle, sivu Surprise Laken ja Little Yellow-Headin. Muona loppui, ja söimme koiramme. Koiramme loppuivat, ja söimme valjaat, mokkasiinit ja turkikset. Mutt'ei milloinkaan valitusta, ei milloinkaan ilmettä, mikä olisi sanonut: 'Ota minut syliisi ja kanna minua!' Ennen lähtöämme hän oli kehoittanut minua hankkimaan runsaammin ruokaa mukaan, mutta sitten sitä ilman ollessamme hän ei kertaakaan muistuttanut: 'Mitäs minä sanoin ennen lähtöä?' – 'Ei se mitään, Tommy', sanoi hän päivä päivältä, vaikka oli niin heikkona, että tuskin kykeni lumikenkää liikauttamaan, ja vaikka hänen jalkansa olivat hiertyneet vihoviimeisen pahasti ponnistuksista. 'Ei se mitään, lainkaan mitään. Tahdon mieluummin nääntyä nälkään sinun omanasi kuin olla George-päällikön klooch, jolla on potlach joka päivä.' George oli chilcat-kansan päällikkö, näetkös, ja olisi tavattoman mielellään ottanut hänet vaimokseen.
"Suuria päiviä ne silloiset. Olin totisesti reima poika rannikolle saapuessani. Karkasin eräästä valaanpyyntilaivasta, Pole Starista, Unalaskassa, ja taivalsin Sitkaan erään saukonpyytäjän matkassa. Siellä liityin Onnen-Jackiin – tunnetko hänet?"
"Oli sadinteni vartijana Columbiassa", vastasi Dick. "Sangen hurjapäinen peijakas, eikös niin? Ja viskyyn ja naisiin menevä?"
"Se sama. Olin kauppamiehenä hänen kanssaan pari myyntikautta – hooch-pulloja ja huopia ja sen sellaista. Sitten hankin oman purren, ja jotten olisi hänen tiellään, matkasin Juneaun taholle. Siellä minä tapasin Killisnoon – lyhensin hänen nimensä Tillyksi. Kohtasin hänet eräässä intiaanien tanssitilaisuudessa rannalla. George-päällikkö oli siltä vuodelta päättänyt kauppa-asiansa solan takana asuvan sticks-kansan kanssa ja tullut Dyeasta puoli heimoa mukanaan. Tanssipaikka vilisi siwasheja, ja minä olin ainoa valkoinen. Kukaan ei tuntenut minua lukuunottamatta paria nuorta miestä, jotka olin tavannut kaukana Sitkan seuduilla, mutta Onnen-Jack oli puhellut minulle paljon heistä.
"Kaikki puhuivat chinook-kieltä, mutta kukaan ei aavistanut, että minä osasin paapattaa sitä paremmin kuin heistä useimmat – ainakin paremmin kuin pari tyttöä, jotka olivat tulleet Haines Missionsista Lynn Canalia pitkin. Pari sievää tyttöstä, kauniita katsella, ja mieleni teki käydä heitä hakkailemaan. Mutta he pyristelivät kuin vastasaadut turskat – käsitäthän. Koska olin uusi tulokas, he alkoivat tehdä minusta pilaa tietämättä, että ymmärsin jok'ainoan sanan, minkä he lausuivat.
"En ollut millänikään, vaan rupesin tanssimaan Tillyn kanssa, ja mitä kauemmin tanssimme, sitä kuumemmiksi sydämemme lämpenivät. 'Hän katselee varmasti itselleen tyttöä', sanoi toinen Missionsin tytöistä, ja toinen nakkasi niskojaan ja vastasi: 'Mikäs hänen on saadessa, kun tytöt rupeavat itse pojille työntäytymään.' Kaikki ympärillämme seisovat nuoret miehet ja naiset alkoivat nauraa ja hihittää ja toistella tytön sanoja. 'Hän on kaunis poika', sanoi edellinen tytöistä. En tahdo kieltää, että ihoni oli sileä silloin ja että näytin pojalta, mutta olin käynyt täydestä miehestä jo pitkät ajat, niin että se suututti minua. 'Tanssii päällikön tytön kanssa', hihitti toinen, 'luulen, että George antaa hänelle läimäyksen airon lavalla ja lähettää hänet sinne, missä on hänen paikkansa'. Päällikkö oli ennen näyttänyt koko ajan synkältä, mutta nyt hän nauroi polviaan pidellen. Hän oli raaka roikale ja saattoi kyllä käyttää airoa sillä tavalla.
"'Mitä tyttöjä nuo ovat?' kysyin Tillyltä tanssissa pyöriessämme. Ja kohta kun hän oli sanonut heidän nimensä, muistin kaiken, mitä olin kuullut heistä Onnen-Jackilta. Koko heidän elämäkertansa pienimpiä yksityiskohtia myöten – monia sellaisiakin seikkoja, joita edes heidän omaisensa eivät tietäneet. Mutta pysyin ääneti ja hakkailin vain hakkailemistani Tillyä, molempien Missionsin tyttöjen silloin tällöin aina lausuillessa kompiaan ja kaikkien muiden nauraessa. 'Odota vähän, Tommy', sanoin itselleni, 'odota vähän vielä'.
Ja minä odotin siksi, kunnes seura alkoi hajaantua ja näin, että George oli hankkinut airon käsille minua varten. Kaikki odottivat mellakkaa tanssin päätyttyä. Mutta minä menin keskelle joukkoa, yhtä huolettomasti kuin konsanaan. Missionsin tytöt sanoivat minusta sukkeluuden, ja niin kiukuissani kuin olinkin, minun piti purra huuliani ollakseni nauramatta. Sitten käännyin äkkiä tyttöjen puoleen.
"'Ettekö enää mitään keksi?' kysyin heidän kielellään. Sinun olisi sietänyt nähdä tyttöjen ilme, kun he kuulivat minun puhuvan chinookkieltä. Ja sitten minä päästin koko kaunopuheisuuteni valloilleen. Käsittelin kaiken, mitä tiesin heistä itsestään ja heidän suvustaan – heidän isistään ja äideistään, sisaristaan ja veljistään – kuvasin kaiken, mitä kummastakin tiesin. Heidän jok'ainoan kolttosensa, jok'ainoan pälkään, missä he olivat olleet, jok'ainoan häpeätahran, minkä he olivat saaneet. Löylytin heitä aivan armotta. Kaikki kerääntyivät ympärillemme. Milloinkaan he eivät olleet tavanneet valkoista miestä, joka olisi osannut niin mestarillisesti puhua heidän siansaksaansa kuin minä. Kaikki nauroivat paitsi molemmat Missionsin tytöt. George-päällikkö unohti aironsakin, tai ainakin hänessä oli herännyt niin suuri kunnioitus minua kohtaan, ettei hän ryhtynyt sitä käyttämään.
"Entä ne tytöt. 'Ole vaiti, Tommy!' huusivat he, ja kyynelet vierivät pitkin heidän poskiaan. 'Oi, ole kiltti ja ole vaiti. Me olemme oikein kilttejä. Se on ihan varma, Tommy, voit luottaa siihen.' Mutta minä tunsin heidät nyt enkä säälinyt heidän ainoatakaan heikkoa kohtaansa. Enkä hellittänyt ennenkuin he lankesivat polvilleen ja rukoilivat minua vaikenemaan. Katselin syrjäsilmällä George-päällikköä, mutta tämä ei näyttänyt tietävän, uskaltaako vaiko ei kimppuuni, niin että mies vain purki nauruun mielialansa.
"Niin siitä selviydyin. Ja kun sinä iltana erosin Tillystä, lupasin palata viikkokauden kuluttua ja sanoin, että tahdoin silloin tavata häntä. Hänen sukunsa ei ole pahan paksunahkaista, kun on kyseessä myötä- tai vastenmielisyyden osoittaminen, ja hän näytti ylen tyytyväiseltä, se rehellinen sielu. Niin, hän oli uhkea tyttö, enkä lainkaan ihmettele, että päällikkö oli häneen ihastunut.
"Minulla oli mainio menestys. Vein tuulen päällikön purjeista ensimmäisellä luovailulla. Tahdoin ottaa tytön mukaani ja purjehtia Wrangelin seuduille siksi ajaksi, kunnes pahin myrsky olisi asettunut ja George tyyntynyt, mutta en saanut häntä niin helpolla. Hän asui setänsä luona – holhoojansa – ja tämä poti keuhkotautia tai jotakin muuta pitkällistä tautia. Oli milloin parempi, milloin huonompi, eikä tyttö tahtonut jättää häntä ennen lopun tuloa. Kävin heidän asunnollaan aivan lähtiessäni nähdäkseni, miten kauan äijä vielä kestäisi hengissä. Mutta se vanha veijari oli luvannut tytön päällikölle, ja kun se näki minut, se kiukustui niin, että sai verensyöksykohtauksen.
"'Tule ottamaan minut, Tommy', sanoi tyttö, kun hyvästelimme rannalla. – 'Minä tulen kohta kun lähetät minulle sanan', vastasin. Ja suutelin häntä valkoisen miehen ja rakastajan lailla, kunnes hän värisi kuin haavanlehti ja itse olin niin poissa suunniltani, että mieleni melkein teki mennä auttamaan setä-äijä maailman rajan taakse.
"No, matkasin Wrangelin puoleen, St. Maryn ohi, aina Kuningatar Charlottan maahan asti, ja kävin kauppaa ja rahtasin viskyä ja käytin purttani jos johonkin puuhaan. Sitten tuli talvi, kova ja ankara, ja olin palannut Juneauhon, kun viesti tuli. 'Tulla', sanoi hänen lähettinsä, 'Killisnoo sanoa: Tulla nyt!' – 'Mikä on hätänä?' kysyin. – 'Päällikkö George', vastasi mies. 'Potlach. Hän tehdä Killisnoo häne klooch.'
"Niin, oli ankara talvi silloin. Pohjoismyrsky pauhasi, suolavesi jäätyi kohta kannelle loiskahdettuaan, ja sellaisessa säässä ponnistelin vanhalla purrellani sata mailia Dyeaan. Minulla oli muudan Douglasin saarelainen matruusina lähtiessäni, mutta puolimatkassa aallot pyyhkäisivät hänet mereen. Risteilin edestakaisin paikalla kolmeen kertaan, mutta en nähnyt vilahdustakaan miehestä."
"Jähmettyi kohta kylmästä", keskeytti Dick ripustellen Mollyn hameita kuivumaan, "ja silloin hän vajosi, selvä se, kuin lyijymöhkäle."
"Aivan niin. No, purjehdin sitten lopputaipalen yksikseni, mutta olin melkein puolikuollut päästessäni Dyeaan muudanna pimeänä iltana. Vuorovesi sattui suotuisaksi, ja ohjasin purren aivan joen suulle. Tuumaakaan pitemmälle en päässyt, sillä maavesi oli kovassa jäässä. Köydet ja taljat olivat niin jäässä, etten tohtinut laskea suurpurjetta enkä liivariakaan. Ensin kaivoin käsille nassakan ja sitten jätin kaiken kannalleen, matkavalmiiksi, kiedoin huovan ympärilleni ja vaelsin lakeuden poikki leirille. Ajattelehan, siellä oli suuret kestit. Koko Chilcat oli kerääntynyt sinne – mukana koirat, pikku lapset ja kanootit – puhumattakaan Little Salmonsin ja Missionsin väestä. Sinne oli kokoontunut runsaasti puolituhatta alkuasukasta viettämään Tillyn häitä, eikä ainoatakaan toista valkoista miestä ollut kahtakymmentä mailia lähempänä.
"Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota, sillä olin kietonut huovan pääni ympäri, niin että kasvoni olivat kätkössä, ja kahlasin polviini yltävän koira- ja lapsilauman läpi etualalle. Juhlapaikkana oli avara metsäaukio, siellä roihusi valtavia nuotioita, ja mokkasiinit olivat tallanneet lumen kovaksi kuin sementti. Lähinnä minua seisoi Tilly, helmillä koristeltuna, helakanpunainen puku yllä, ja vastapäätä häntä seisoi päällikkö mahtavimpine miehineen. Shamaanilla oli muiden heimojen suurrohtomiehet apuna, ja värisin ytimiäni myöten katsellessani heidän saatanallisia temppujaan. Päähäni pälkähti kesken kaiken hämmästyttävä ajatus: 'Mitähän liverpoolilaiset tutut sanoisivat, jos näkisivät minut tällä hetkellä?' Ja minä muistelin vaaleahiuksista Gossieta, jonka veljelle annoin selkäsaunan ensimmäiseltä matkaltani palattuani, koska poika ei pitänyt siitä, että pelkkä merimies hakkaili hänen sisartaan. Ja Gossie ajatuksissani katselin Tillyä. 'Maailman meno on kummallista', ajattelin, 'ei osaa äiti uneksiakaan, millaisille teille joutuu joskus poika, jota hän rinnoillaan imettää'.
"Niin, sellaista se oli. Ja kun melu oli hurjimmillaan, kun mursunnahkarummut kumisivat ja papit lauloivat, sanoin Tillylle: 'Oletko valmis?' Taivasten tekijä! Hänen ruumiinsa ei värähtänytkään, ei katsettakaan minun taholleni, ei pienintäkään liikahdusta. 'Minä tiesin, että sinä tulisit', vastasi hän hitaasti ja tyynesti, ja hänen hiljainen äänensä muistutti kevät-ourun solinaa. 'Missä?' – 'Korkean rantatörmän alla aivan jään rajassa', kuiskasin. 'Lähde täältä, kun sanon.'
"Olenko maininnut, että paikalla oli laumoittain susikoiria? Niitä oli todella lukemattomasti. Kaikkialla, joka puolella niitä näki – kesyjä susia, vain kesyjä susia. Kun suku harvenee liiaksi, ne parittuvat villien metsäsukulaistensa kanssa, ja ne ovat hurjia tappelupukareita. Aivan mokkasiinieni kärjillä lojui muudan sellainen iso peto, ja aivan kantapäitteni takana oli toinen samanlainen. Tempasin nopeasti edessäni olevan hännästä, niin että se naksahti, ja kun koiran leuat loksahtivat kiinni siinä, missä käteni piti olla, olin paiskannut toisen niskavilloista suoraan toverin kitaan. 'Nyt!' huudahdin Tillylle.
"Tiedät, millaisia tappelijoita sellaiset koirat ovat. Parissa silmänräpäyksessä oli ainakin satakunta suin päin karannut paikalle ja joutunut ilmitappeluun keskenään. Naiset ja lapset kaatuilivat, koko leiri joutui hurjan sekasorron valtaan. Tilly oli lähtenyt, ja minä seurasin häntä. Mutta päästyäni mylläkästä ja katsellessani taakseni minuun meni paha henki, ja heitin huovan ympäriltäni ja palasin leiriin.
"Siellä oli piesty koirat eroon toisistaan, ja ihmisvilinä oli asettumaisillaan. Kukaan ei ollut asianmukaisella paikallaan, ja sentähden ei kukaan havainnut Tillyn poissaoloa. 'Hei!' sanoin ja tartuin päällikön käteen. 'Kohotkoon potlachisi savu sankkana taivaalle, ja saaos tukuittain turkiksia keväällä sticks-metsästäjiltä!'
"Voi taivasten tekijä, Dick, miten tyytyväinen mies oli nähdessään minut juhlassa. Hänhän oli nyt yläkynnessä: vietti häitään Tillyn kanssa. Saattoi oikein pöyhistellä minulle. Kaikissa leireissä oli kerrottu, että minä innokkaasti halusin Tillyä itselleni, ja läsnäoloni teki miehen ylpeäksi. Kaikki tunsivat minut nyt huovattomana, ja kaikki alkoivat hihittää ja nauraa. Olihan tapaus hiivatin hauska, ja minä paransin sen hauskuutta olemalla olevinani tietämätön, mitä oli tekeillä.
"'Mitäs täällä tapahtuu?' tiedustin. 'Kuka täällä häitä viettää?'
"'George-päällikkö', vastasi shamaani ja kumarsi syvään päällikölle.
"'Luulin hänellä olevan ennestään kaksi kloochia.'
"'Mutta hän ottaa enemmän – kolme!' Uusi kumarrus päällikölle.
"'Vai niin!' Käännyin toisaalle, ikäänkuin asia ei olisi herättänyt lainkaan mielenkiintoani. Mutta se ei auttanut, sillä samassa kaikki alkoivat huutaa yhdestä suusta: 'Killisnoo! Killisnoo!'
"'Killisnoo – no, entä mitä hänestä?' kysyin.
"'Killisnoo päällikkö Georgen klooch', paapattivat intiaanit, 'Killisnoo klooch'.
"Olin säpsähtävinäni ja katselin George-päällikköä. Tämä nyökkäsi ja pöyhisteli.
"'Hänestä ei tule milloinkaan sinun kloochiasi', selitin juhlallisesti. 'Hänestä ei tule milloinkaan sinun kloochiasi', toistin, ja miehen muoto musteni, ja hän alkoi hapuilla metsästyspuukkoaan.
"'Katsokaa tänne!' kiljaisin ja asetuin vaikuttavaan asentoon. 'Suurta taikuutta! Katsokaa, katsokaa!' Riisuin kintaat käsistäni, käärin hihani ylös ja tein kaikenmoisia merkkejä ilmaan.
"'Killisnoo!' huusin. 'Killisnoo! Killisnoo!'
"Minä siis osasin taikoa. Intiaaneissa alkoi herätä pelko. Kaikkien silmät tähtäsivät minuun, kenelläkään ei ollut aikaa huomata, ettei Tilly ollut läsnä. Samoin huusin Killisnoon nimeä kolme kertaa jälleen, odotin hetken ja huusin sen sitten taas kolmesti. Kaiken tein vain siksi, että saisin seikan oikein salaperäiseksi ja intiaanit hermostumaan. George-päällikkö oli aivan ymmällä, ja hän tahtoi keskeyttää hullutukseni. Mutta shamaanit sanoivat, että oli parasta odottaa ja että he kyllä pitäisivät silmänsä auki ja minut kurissa, tai jotakin sentapaista. Ja lisäksi päällikkö oli taikauskoinen tolvana ja, luulen, pelkäsi hiukan valkoisen miehen taikavoimaa.
"Sitten huudahdin: 'Killisnoo!' – niin pitkäveteisesti ja laulavasti, että huutoni muistutti suden ulvontaa – ja kaikki naiset värisivät, ja kaikkien miesten ulkomuoto oli vakava.
"'Katsokaa!' Hypähdin eteenpäin ja viittasin eräälle squaw-ryhmälle – tiedäthän, että naisia on helpompi pettää kuin miehiä. 'Katsokaa!' Kohotin sormeani ja näytin ilmaan, aivan kuin olisin osoittanut lentävää lintua. Ylös – ylös – suoraan pääni yläpuolelta olin seuraavinani sitä silmilläni, kunnes se katosi korkeuteen. "'Killisnoo', sanoin ja katselin George-päällikköä, minkä jälkeen osoitin jälleen taivaalle. 'Killisnoo.'
"Ja Herran nimessä, Dick, eikös hölynpölyni tehnyt kuin tehnytkin tarkoittamaani vaikutusta. Vähintään puolet laumasta näki Tillyn katoavan korkeuteen. Intiaanit olivat juoneet viskyäni Juneaussa ja nähneet silloin merkillisempiäkin näkyjä, rohkenen väittää. Miks'en minä siis olisi kyennyt tekemään moista, minä, joka myin pulloihin salvattuja pahoja henkiä? Jotkut naisista kirkuivat. Kaikki kuiskailivat keskenään. Asetin käsivarteni ristiin rinnalleni ja pidin päätäni ylväästi kenossa, ja intiaanit vetäytyivät vetäytymistään loitommalle. Nyt oli lyönyt lähtöhetkeni. 'Ottakaa kiinni!' huusi George. Pari kolme miestä lähestyi minua, mutta käännähdin äkisti heitä kohden ja tein muutamia taikamerkkejä ja osoitin ylös, ikäänkuin olisin aikonut lähettää heidät samaa tietä kuin Tillyn. Koskeako minuun? Ei, sitä intiaanit eivät olisi tehneet millään. Päällikkö piti heille puheen, mutta ei saanut miehiään hievahtamaan. Silloin hän yritti itse käydä kimppuuni – mutta minä uudistin temppuni, ja hänet valtasi yhtä suuri pelko kuin muutkin.
"'Tehkööt shamaanisi yhtä suuren ihmeen kuin minä olen tehnyt tänä iltana', sanoin. 'Kutsukoot he Killisnoon takaisin pilvistä, minne olen hänet lähettänyt!' Mutta papit tiesivät kyllä voimainsa rajan. 'Synnyttäkööt kloochisi sinulle poikia yhtä runsaasti kuin joessa on lohia keväällä', lisäsin kääntyessäni poistumaan, 'ja seisokoot totempaalusi pystysuorassa, älköönkä leirisi savu milloinkaan lakatko kumpuamasta korkeutta kohden'.
"Mutta jos ne tomppelit olisivat nähneet, millaisia ilmahyppyjä tein purrelleni päin heti, kun olin päässyt heidän näköpiiristään, he olisivat uskoneet, että taikavoimani oli vaikuttanut minuun itseenikin. Tilly oli odotellessaan lämpimikseen hakannut jäätä pois purresta, ja lähdimme siekailematta matkalle. Se oli totisesti retki: myrsky puski takaapäin pauhaten purjeisiimme, ja jäätyviä tyrskyjä kuohahti yli laidan joka minuutti. Sellaisessa säässä ja senmukaisissa olosuhteissa olimme merellä puoli yötä – minä peräsimessä, ja Tilly hakkasi jäätä pois – kunnes laskin maihin Porcupine Islandissa ja kiinnitimme purren rantaan. Huopamme olivat läpimärkinä, ja Tilly kuivatti tulitikkuja rinnoillaan.
"Sillä lailla luulen oppineeni tuntemaan naisia, Dick. Seitsemän vuotta elimme miehenä ja vaimona, purjehdimme yhdessä sekä hyvät että pahat säät. Mutta sitten hän kuoli, keskitalvella, kuoli synnytykseen, Chilcat Stationissa. Hän piteli kädestäni viimeiseen asti, oven sisäpuolen ja ikkunain jäätymistään jäätyessä. Sudet ulvoivat ulkona muuten vallitsevassa hiiskumattomassa hiljaisuudessa; sisällä kuolema ja hiljaisuus. Sinä et ole kuollut sitä hiljaisuutta vielä, Dick, ja Jumala suokoon, ettei sinun tarvitsisi sitä kuunnella, kun istut kuolinvuoteen ääressä. Kuunnellako sitä? Niin, aivan niin – siksi kunnes tuntuu siltä, että oma hengitys ulvoo kuin sumutorvi ja sydän jyskyttää, jymisee ja pauhaa kuin hyökyaallokko rantaa vasten...
"Hän oli siwashi, Dick, mutta oi millainen nainen! Valkoinen, niin valkoinen, Dick, valkoinen ja läpikuultava. Kun loppu läheni, hän sanoi minulle: 'Säilytä höyhenpatjani, Tommy, säilytä se aina.' Minä lupasin tehdä niin. Ja silloin hän avasi silmänsä, jotka tuska täytti. 'Minä olen ollut sinulle hyvä vaimo, Tommy, ja sentähden tahdon, että lupaat – sinun pitää luvata...' – sanat tuskin jaksoivat nousta hänen huuliltaan – 'että kun menet naimisiin, otat vaimoksesi valkoisen naisen. Ei enää siwashia, Tommy. Minä tiedän. Juneaun seudut ovat täynnä valkoisia naisia. Oi, minä tiedän! Sinun kansasi nimittää sinua squawmieheksi, sinun heimosi naiset kääntävät päänsä toisaalle, kun he kohtaavat sinut kadulla, etkä sinä voi mennä heidän luoksensa kuten toiset miehet. Minkä tähden? Sinun vaimosi on siwashi. Eikö ole niin? Eikä se ole hyvä! Sentähden minä kuolen. Lupaa minulle! Suutele minua merkiksi siitä, että lupaat.'
"Suutelin häntä, ja hän uinahti, kuiskaten: 'Se on hyvä!' Aivan viimeisinä silmänräpäyksinä, pitäessäni korvaani hänen huulillaan, hän havahtui vielä kerran. 'Muista kaikki lupauksesi, Tommy, muista!' Ja niin hän kuoli lapsivuoteeseen kaukana Chilcat Stationissa."
Teltta kallistui ja painui melkein litteäksi myrskyn kourissa. Dick latasi piippunsa uudelleen, ja Tommy valmisti teen ja asetti sen lieden laidalle Mollyn paluuta odottamaan.
Entä nainen, jonka silmät salamoivat ja suonissa kuohahteli amerikkalaisveri? Hän teki paluuta teltalle, jääsateen ja myrskyn sokaisemana, horjuen, kaatuillen, ryömien käsiensä ja polviensa varassa, läkähtymäisillään tuulesta, mikä tunkeutui hänen kurkkuunsa. Myrsky raastoi kaikella raivollaan isoa kantamusta, mitä solkihihnat pitivät hänen hartioillaan. Hän sormeili heikosti oviverhojen siteitä, mutta Tommy ja Dick päästivät ne auki ja heittivät sivulle. Sitten hän teki viimeisen ponnistuksen, hoiperteli sisälle ja kaatui umpi uuvuksissa teltan lattialle.
Tommy avasi kantohihnain soljet ja otti taakan Mollyn hartioilta. Hänen sitä kohottaessaan kuului kattilain ja pannujen kalinaa. Dick, joka oli lämmittänyt viskyä mukissa, lopetti tehtävänsä ja vilkutti toverilleen. Tommy vilkutti vastaan. Hänen huulensa muodostivat sanan: "Vaatteet!" – mutta Dick pudisti nuhtelevasti päätään.
"Kas tässä, pikku ystävä", sanoi hän naisen juotua viskyn ja hiukan virkistyttyä. "Täällä on teille vähän kuivia tamineita. Kömpikää niihin. Me menemme ulos hiukan lujittamaan teltan kiinnityskohtia. Ja sitten voitte huutaa meille; silloin tulemme sisälle, ja sitten käydään päivälliselle. Laulakaa vain reimasti julki, kun olette valmiina."
"Taivasten tekijä, Dick, enkös toivo kuin toivokin, että tämä on vienyt hänestä liian terävyyden loppumatkan ajaksi", läähätti Tommy heidän kumartuessaan teltan suojapuolen taakse.
"Mutta se terävyys se on sentään parasta hänessä", vastasi Dick, koettaen suojella päätään jääsiidekuurolta, mikä tuprahti teltankulmauksen takaa. "Hänessä on sitä samaa ydintä, mitä on sinussa ja minussa – samaa ydintä, mitä oli meidän äideissämme."
MUUDAN TAISTELU NAISTEN VÄLILLÄ
I.
Kerran Freda ja Mrs Eppingwell joutuivat vastatusten. Freda oli kreikkalainen tanssijatartyttö. Ainakin hän piti itseänsä kreikkalaisena, mutta sitä epäilivät monet, koska hänen klassilliset piirteensä olivat liian tarmokkaat, ja demoninen hohde, mikä erikoisissa tilanteissa saattoi hehkua hänen silmissään, teki hänen kansallisuutensa vielä epävarmemmaksi. Harvat – ainoastaan miehet – olivat sen hehkun saaneet nähdä, ja se näky jäi iäksi heidän mieleensä. Hän ei puhunut milloinkaan itsestään, ja saattaa kernaasti myöntää, että ollessaan rauhallinen ja lempeä hän oli kreikatar. Hänen turkiksensa olivat kalleimmat koko maassa Chilcootin ja St. Michaelin välillä, ja hänen nimensä oli joka miehen huulilla. Mutta Mrs Eppingwell oli kapteenin vaimo, ja hän oli sitäpaitsi hienon maailman nainen, ensimmäisen luokan tähti, jota Dawsonin valituin seurapiiri ympäröi – piiri, jota sen ulkopuolella olevat nimittivät "viralliseksi nurkkakunnaksi." Sitka Charley oli kerran ollut retkellä hänen kanssaan, kun vallitsi ankara nälänhätä ja ihmisen henki oli jauhomittaa halvempi, ja miehen mielestä hän oli muita naisia merkillisempi. Sitka Charley oli intiaani, ja hänen arvostelukykynsä oli alkeellinen, mutta hänen sanansa oli "lukko", ja hänen arvostelunsa kävi tuomiosta napapiirin jok'ainoassa leirissä.
Molemmat nämä naiset olivat miesten valloittajia, kumpikin omalla tavallaan, sillä heidän tapansa olivat erilaiset. Mrs Eppingwell hallitsi kodissaan ja parakeissa, joihin nuoret ylelliset hienojen perheiden pojat olivat päätyneet, puhumattakaan järjestysvallan, sekä toimeenpanevan että lainopillisen, päälliköistä. Fredan valta-alueena sitävastoin oli kaupunki, ja hänen alamaisensa olivat yhteiskunnalliselta asemaltaan sellaisia, jotka toimivat parakeissa tai joille Mrs Eppingwell omakätisesti tarjoili teetä ja säilykkeitä kukkulan rinteellä sijaitsevassa hirsitalossaan. Toinen tiesi toisen olevan olemassa, mutta he elivät niin erossa kuin kaksi vastakkaista napaa, ja vaikka he varmasti olivat kuulleet kerrottavan monenmoista toisistaan ja luonnollisesti tunsivat uteliaisuutta toisiaan kohtaan, ei milloinkaan oltu kuultu kummankaan kysyvän mitään toisesta. Heidän välillään ei siis olisi syntynyt minkäänlaista yhteenottoa, ellei muudan seikkailijatar – entinen malli – olisi tullut maahan ensimmäisiä jäitä myöten uhkealla koiravaljakolla ajaen ja maailmanmaineella kruunattuna. Loraine Lisznayi – vilkasverinen unkaritar – se aiheutti taistelun. Hänen vuoksensa Mrs Eppingwell laskeutui korkeudestaan ja tunkeutui Fredan valta-alueelle, ja samasta syystä Freda lähti kaupungistaan kuvernöörin tanssiaisiin ja herätti siellä hämmennystä.
II.
Floyd Vanderlip oli mainio mies, sen näki hänestä. Ankara työ ja hampaita kysyvä ravinto ei säikyttänyt häntä, siitä oli todistuksena elämä, jota hän aikaisemmin oli viettänyt Pohjolassa. Vaaran hetkinä hän oli leijona, ja kun hän kerran – kuten tapahtui – piti kurissa puolituhatta nälkiintynyttä miestä, käsitettiin, että kenenkään toisen silmä ei ole katsellut kylmäverisemmin kuin hänen auringon paisteessa kimaltelevaa kiväärin jyvää. Hänellä oli vain yksi heikkous, ja sekin johtui hänen voimastaan. Hänen ominaisuutensa olivat voimakkaita, mutta niiltä puuttui tasapaino. Ja asian laita sattui sellaiseksi, että hänellä oli erikoinen taipumus rakkauselämään, vaikka se oli pysynyt levossa ja toimetonna ne vuodet, mitkä hän oli elänyt hirvenlihalla ja lohella ja etsinyt kultaa kylmissä vuoristoseuduissa. Mutta kun hän vihdoin pystytti paalunsa valtauksen ympärille, mikä oli Klondyken rikkaimpia, alkoivat hänen henkensä eri puolet heräillä jälleen, ja kun hän täyspainoisena Bonanza-pohattana astui omalle paikalleen seuraelämään, sai hänen eroottinen aineksensa hänessä taas ylivallan. Hän muisti aivan äkkiä erään nuoren tytön kaukaa Valloista, ja hänet valtasi voimakas tunto siitä, että tyttö todennäköisesti odotti häntä ja että vaimo olisi hyväksi miehelle, joka vietti päiviään joitakuita asteita 53:tta leveyspiiriä pohjoisempana. Sentähden hän kirjoitti tarkoitukseen sopivan kirjeen ja pani sen sisälle pankkiosoituksen, mikä riitti kaikkiin kustannuksiin, myynnit ja matkaseuran aiheuttamat menot niihin luettuina, ja lähetti kaiken eräälle Flossie-nimiselle neidille. Flossie? No niin, loput käsittää. Sitten hän rakennutti viihtyisän asunnon valtausalueensa liepeelle, osti samanlaisen Dawsonista ja kertoi ystävilleen aikovansa mennä naimisiin.
Mutta juuri tässä asiassa hänen tasapainonpuutteensa pisti sormensa peliin. Odottaminen oli ikävää, ja hänen eroottinen taipumuksensa, mitä niin kauan oli sorrettu, ei pitänyt viivytyksistä. Flossie tosin tulisi, mutta Loraine Lisznayi oli Dawsonissa. Eikä Loraine Lisznayi ainoastaan ollut siellä, vaan hänen alkoi myös käydä vaikeaksi pitää yllä maailmanmainettaan, eikä hän enää ollut niin nuori kuin silloin, kun hänellä oli tapana olla mallina taiteilijakuningatarten ateljeissa ja kun kardinaalit ja prinssit esittivät käyntikorttejaan hänen ovellaan. Sitäpaitsi hänen raha-asiansa olivat hunningolla. Hän oli aikaisemmassa elämässään kokenut kaiken mahdollisen, eikä hänelle suinkaan ollut vastenmielistä pyydystää itselleen Bonanza-porho, jonka omaisuus oli niin suuri, ettei se mahtunut minkäänlaiseen kuusinumeroiseen lukuun. Kuten viisas soturi monivuotisen palveluksen jälkeen etsii mukavaa majoituspaikkaa, samoin hän oli nyt saapunut Pohjolaan saadakseen miehen. Ja muudanna kauniina päivänä hän suuntasi säihkyvät silmänsä Floyd Vanderlipiin, tämän ollessa P.C. yhtiön kaupassa ostamassa pöytäliinakangasta Flossieta varten – ja sillä oli heidän suhteensa selvänä.
Kun mies on vapaa, saattaa hän rauhansa kärsimättä tehdä yhtä ja toista, mistä yhteiskunta on häntä valmis kohta tuomitsemaan, jos hän on ollut niin ajattelematon, että on ottanut avioliittovelvollisuudet taakakseen. Flossie oli tulossa, ja sentähden kuului hiljaista mutinaa, kun Loraine Lisznayi ajoi pääkatua pitkin Vanderlipin susikoirilla. Unkarittarella oli seuralaisena "Kansas City Starin" naispuolinen reportteri, ja Vanderlipin Bonanza-alueesta otettiin valokuvia, ja unkaritar piti huolen kuusi palstaa pitkän sanomalehtikirjoituksen syntymisestä. Samalla kertaa molemmat naiset kutsuttiin kuninkaallisille päivällisille Flossielle tarkoitettuun asuntoon ja Flossien pöytäliinojen ääreen. Ja niistä tuli kestien kestit – juhla sujui tosin säädyllisesti, mutta antoi aihetta miehille lausua teräviä sanoja ja herätti suuttumusta naisten keskuudessa. Mrs Eppingwell oli ainoa, joka ei kuunnellut mitä sanottiin. Hän tosin kuuli käynnissä olevien kielten etäistä sorinaa, mutta hän uskoi aina mielellään hyvää ihmisistä ja sulki silmänsä pahalta, eikä hän sentähden havainnut mitä oli tapahtumassa.
Mutta niin ei ollut Fredan laita. Hänellä ei ollut pienintäkään syytä tuntea myötämielisyyttä miehiä kohtaan, mutta hänen sydämensä oli niin kummallinen kapine, että se oli tulvillaan myötätuntoa naisia kohtaan – naisia, joita hänellä oli vielä vähemmän syytä rakastaa. Ja nyt hänen sydämensä täytti myötätunto Flossieta kohtaan – naista, joka oli lähtenyt pitkälle ja vaivalloiselle matkalle kolkon Pohjolan perukoille miehen vuoksi, miehen, joka luultavasti ei odottanutkaan häntä. Freda kuvitteli, että Flossie oli varmasti ujo ja tunteellinen tyttö, jolla oli pehmeä suu ja suloiset, lapsellisen ulkonevat huulet, liehuvat auringonkultaiset hiukset ja elämän yksinkertaisia ja lapsellisia riemuja säteilevät silmät. Mutta hän oli myös näkevinään saman Flossien kylmästä sinisenä, raskaissa matkatamineissa hoipertelemassa reen perästä... Ja sentähden hän eräänä iltana tanssiessaan hymyili kerrassaan lumoavasti Floyd Vanderlipille.
Harvat miehet ovat sitä maata, että kykenisivät suhtautumaan välinpitämättömästi Fredan hymyyn, eikä ainakaan Floyd Vanderlipia voinut lukea sellaisten miesten joukkoon. Menestys, mikä hänellä oli ollut entiseen malliin nähden, oli saattanut hänet yliarvioimaan itseään, ja kun hän näki olevansa myöskin kreikkalaisen tanssijattaren suosiossa, hänen miehinen itsetuntonsa paisui kaksinkertaiseksi. Oli selvää, että hänessä piili joitakin erikoisia ominaisuuksia ja arvoja, mitkä molemmat naiset olivat havainneet. Hänellä ei ollut varmaa selkoa, millaisia ne ominaisuudet ja aivot olivat laadultaan, mutta hänellä oli kuitenkin epämääräinen aistimus siitä, että ne olivat olemassa jossakin hänen minässään, ja se sai hänet tuntemaan tavatonta ylpeyttä persoonastaan. Mies, jota sellaiset naiset kuin Loraine Lisznayi ja Freda tuon tuostakin katselivat, oli varmasti hyvin merkillinen mies. Joskus, kunhan sattuisi aikaa, hän ottaisi oikein eritelläkseen, mikä hänen voimanaan oli – mutta nyt, nyt tällä hetkellä hän vain mutkattomasti pitäisi hyvänään kaiken, minkä jumalat hänelle soivat. Muudan pikku ajatus alkoi myös nyt hiljaa kyteä hänen aivoissaan: hän ihmetteli, mitä kumman viehätystä hän oli nähnyt Flossiessa, ja häntä harmitti kauheasti, että oli kirjoittanut tytölle. Freda ei luonnollisesti mitenkään saattanut tulla kysymykseen. Hän, Floyd Vanderlip, omisti useita Bonanza Creekin rikkaimmista valtauksista, ja hänellä oli määrättyjä yhteiskunnallisesta asemastaan aiheutuvia velvollisuuksia. Mutta Loraine Lisznayi – hän olisi oikea. Tällä oli runsas hienon maailman elämänkokemus; tämä kykenisi arvokkaalla tavalla tuottamaan les honneurs hänen kodilleen ja antamaan hänen dollariensa helinälle komean kaiun.
Mutta Freda hymyili, hymyili hymyilemistään, kunnes Floyd Vanderlip päätyi viettämään paljon aikaa hänen seurassaan. Kun nyt myöskin tanssijatar ajoi Vanderlipin koirilla katua pitkin, sai entinen malli ajattelemisen aihetta, ja tavatessaan pohatan seuraavan kerran hän sananmukaisesti häikäisi miehen prinsseillään ja kardinaaleillaan ja kokemusperäisillä kuningas- ja hovi-kaskuillaan. Hän näytti pieniä hienoja korttisiakin, joiden teksti alkoi sanoilla: "Kallis Loraineni" ja joissa oli allekirjoituksena: "Teidän...", mitä seurasi erään todellisen hallitsevan kuninkaan puolison nimi. Ja Floyd Vanderlip ihmetteli itsekseen, että tämä palvottu nainen uhrasi silmänräpäyksenkään hänelle. Mutta unkaritar hoiti mestarillisesti korttejaan ja vertaili imartelevasti Vanderlipia ylhäissyntyisiin haavekuviin, jotka hän useimmiten loi omasta mielikuvituksestaan, niin että mies senjälkeen taivalsi teitään itsetyytyväisyydestä pöhkönä ja huokaili kaipauksesta siihen maailmaan, mikä niin kauan oli ollut häneltä kiellettynä.
Freda oli ovelampi. Jos hän imarteli jotakuta, ei tällä ollut siitä aavistustakaan. Jos hän nöyryytti itseään, ei kukaan kyennyt sitä aavistamaan. Jos joku mies tunsi, että kaunis tanssijatar suhtautui häneen lämpimästi, hänet saatettiin siitä tietoiseksi niin hienolla tavalla, ettei hän kuolemakseenkaan olisi osannut selittää, mistä kummasta hän sen tiesi. Mutta Freda lujitti lujittamistaan Floyd Vanderlipiin tarttunutta otettaan ja ajeli joka päivä hänen koirillaan.
Ja juuri se aiheutti erehdyksen. Yleinen paheksuminen kävi yhä äänekkäämmäksi ja jyrkemmäksi, sen jälkeen kuin tanssijattaren nimeä ruvettiin mainitsemaan Floydin yhteydessä, ja silloin Mrs Eppingwellin korvat avautuivat. Hänkin näki mielikuvituksessaan, miten Flossie mokkasiinit jalassa ponnisteli eteenpäin tunti tunnilta, ja Floyd Vanderlip kutsuttiin teelle kukkulalla olevaan taloon, kutsuttiin hyvin usein. Tämmöinen huomaavaisuus oli suorastaan läkähdyttää Vanderlipin, ja hänen päänsä meni aivan pyörälle oman arvon tunnosta. Liekö miehinen mies milloinkaan ollut pahemmassa pulassa! Hänen sydämensä oli aarre, josta kolme naista taisteli, samaan aikaan kuin neljäs oli tulossa vaatimaan oikeuksiaan. Ja kolme sellaista naista!...
Mutta tässähän piti kertoa Mrs Eppingwellista ja erehdyksestä, minkä hän teki. Hän puhui koetteeksi asiasta Sitka Charleylle, joka oli myynyt koiria kreikkalaiselle tanssijattarelle. Mutta keskustelussa ei mainittu lainkaan nimiä. Selvimmät sanat, mitkä Mrs Eppingwell lausui, olivat: "Se – hm – se hirveä nainen..." – ja Sitka Charley, joka tarkoitti entistä mallia, toisti kuin kaiku: "Se – hm – se hirveä nainen..." Ja hän oli aivan yhtä mieltä Mrs Eppingwellin kanssa siitä, että nainen teki väärin tunkeutuessaan miehen ja sen naisen väliin, jonka kanssa miehen oli määrä mennä naimisiin. "Hänhän on vielä vain lapsi, Charley", sanoi Mrs Eppingwell, "siitä olen aivan varma. Meidän täytyy tehdä jotakin tässä asiassa." Sitka Charley lupasi avustaa rouvaa ja meni matkoihinsa mietiskellen, että olipa se Loraine Lisznayi totisesti syntinen nainen ja että olikohan olemassa jalomielisempiä olentoja kuin Mrs Eppingwell ja Freda, jotka niin sydämellisellä huolella ajattelivat heille uppo oudon Flossien parasta.
Mrs Eppingwell oli selkeä kuin päivä. Sitka Charleylle, joka kerran oli saattanut hänet Hills of Silencen yli, kuuluu kunnia hänen kirkkaiden läpitunkevien silmiensä, hänen heleäsointuisen äänensä ja hänen ehdottoman rehellisen avosydämisyytensä kuvaamisesta. Hänen huulillaan oli tapana tiukasti suipistua, kun hän lausui käskyn, ja hän kävi aina suoraan käsiksi asiaan. Tehtyään havaintonsa Floyd Vanderlipista hän ei tosin tohtinut menetellä niin tätä kohtaan, mutta sensijaan häntä ei peloittanut mennä kaupunkiin Fredan luo, ja sen hän tekikin; keskellä päivää hän suuntasi matkansa tanssijattaren asunnolle. Hän oli itse ilkeiden kielien juorupuheiden yläpuolella, ja niin oli myös hänen miehensä, kapteeni Eppingwell. Hän tahtoi tavata sen naisen ja puhua sen kanssa eikä saattanut nähdä minkäänlaista syytä olla niin tekemättä. Niin hän siis seisoi lumessa kreikkalaistytön oven edustalla kuudenkymmenen asteen pakkasessa ja neuvotteli tanssijattaren palvelijattaren kanssa runsaasti viisi minuuttia. Ja hänen osakseen tuli sellainen ilo, että hänet käännytettiin takaisin ovelta, ja hän sai palata kotikukkulalleen sydän kiehuen suuttumusta alentavan kohtelun johdosta, minkä esineeksi oli joutunut.
"Mikä kumma se nainen olikaan, kun se saattoi kieltäytyä ottamasta minua vastaan?" sanoi hän itselleen. Olisi saattanut luulla, että osat olivat olleet päinvastaiset kuin olivat ja että hän oli pelkkä tanssijatar, joka oli karkoitettu kapteeninrouvan ovelta. Hän tiesi, että jos Freda olisi saapunut hänen luokseen kukkulalle – samantekevää millaiselle asialle – hän olisi joka tapauksessa lausunut tanssijattaren tervetulleeksi ja pyytänyt tämän istumaan lietensä ääreen, ja he olisivat istuneet siinä kuin kaksi naista ainakin ja keskustelleet kuin kaksi naista ainakin... Hän oli uhmannut soveliaisuuden vaatimuksia ja nöyryyttänyt itseään, mutta hän olikin luullut kaupungin naisia aivan toisenlaisiksi. Ja nyt häntä hävetti, että oli antautunut alttiiksi moiselle häpeälle, ja hänen ajatuksensa Fredasta olivat kaikkea muuta kuin ystävällisiä.
Freda ei kuitenkaan sellaista ansainnut. Mrs Eppingwell oli alentunut tulemaan hänen luokseen, hänen, joka oli kaikkien säädyksi sanottujen ulkopuolella – eikä hän, hyvin muistaen entisen elämänsä perinnäistavat, ollut sallinut sen tapahtua. Hän saattoi katsella ylöspäin sellaiseen naiseen kuin Mrs Eppingwell, eikä hän osannut ajatella suurempaa iloa kuin saada tämä vieraakseen ja istua tämän seurassa – niin, juuri istua tämän seurassa tuntikausi. Mutta hänen kunnioituksensa Mrs Eppingwellia kohtaan ja itseään kohtaan, joka ei saattanut vaatia osakseen minkäänlaista kunnioitusta, oli pidättänyt hänet tekemästä niin kuin hän hartaimmin halusi. Hän ei lisäksi ollut vielä täysin toipunut siitä vierailusta, minkä hänen luokseen oli tehnyt Mrs Mc Fee, papin rouva, joka oli ollut kärventää hänet kadotuksen tulikivellä, ja hänen oli mahdotonta käsittää, mikä toi Mrs Eppingwellin hänen luokseen. Hän ei tietänyt tehneensä mitään erikoista pahaa, eikä hänen ovellaan odottavalla naisella totisesti ollut pienintäkään oikeutta ryhtyä hänen sielunhoitajakseen. Minkä tähden nainen oli tullut? Huolimatta voimakkaasta uteliaisuudesta, mitä vierailu hänessä herätti, hän pukeutui niiden ylpeydenhaarniskaan, joilla ei lainkaan ylpeyttä ole, ja hän värisi huoneessaan kuin neito, jota rakastaja ensimmäisen kerran hyväilee. Jos Mrs Eppingwellin olikin raskasta kavuta kukkulalleen, oli samaan aikaan raskaat hetket myös Fredalla, joka makasi suullaan vuoteessaan silmät kuivina, kaula kuivana ja huulet tiukasti yhteen puristettuina.
Mrs Eppingwellilla oli suuri ihmisluonteen tuntemus. Hänellä oli taipumusta yleistysten tekoon. Hänen oli myös helppoa jättää sivistyneen ihmisen näkökohdat ja katsella asioita villiolennon kannalta. Hän kykeni näkemään määrättyjä alkeellisia yhtäläisyyksiä nälkäisessä susikoirassa ja nälkiintyneessä ihmisessä, ja hän osasi sanoa, mitä kumpikin tekisi samoissa olosuhteissa. Hänelle nainen oli nainen, kahisipa tämä silkissä tai kulki ryysyt yllä. Freda oli nainen. Mrs Eppingwell ei olisi ollenkaan hämmästynyt, jos hänet olisi otettu tanssijattaren asuntoon kuin vertainen ja häntä kohdeltu siellä vertaisena – eikä siitäkään, että hänet olisi päästetty sisälle ja häntä kohdeltu moukkamaisella, itsetunnottomalla häikäilemättömyydellä. Mutta se, että häntä kohdeltiin niin kuin nyt oli tapahtunut, oli hänelle aivan odottamatonta ja tuotti hänelle suuren pettymyksen. Hän ei siis ollut kyennyt tajuamaan Fredan katsantokantaa. Ja se oikeastaan olikin hyvä. On olemassa katsantokantoja, joita ei saata omaksua työttä ja itsekidutuksetta, ja olisi kai maailmalle onneksi, jos kaikki Mrs Eppingwellit määrätyissä tapauksissa epäonnistuisivat yleistyksen-teoissaan. Kukaan ei kykene kunnolla käsittämään, mitä tahra merkitsee, ennenkuin on itse pannut kätensä pikeen, mikä on hyvin tahmaista – ja kuitenkin on laumoittain ihmisiä, jotka haluavat tehdä kokeen. Sillä seikalla on oikeastaan hyvin vähän merkitystä tässä kertomuksessa muuten kuin siinä suhteessa, että se antoi Mrs Eppingwellille tyytymättömyyden aihetta ja herätti häntä kohtaan entistä suurempaa kiintymystä kreikkalaistytön sydämessä.
III.
Ja tähän tapaan juttu jatkui kuukauden päivät: Mrs Eppingwell koetti pidättää Floyd Vanderlipia kreikkalaisen tanssijattaren taikapiirin ulkopuolella; Flossie lähestyi joka päivä peninkulma peninkulmalta vaivalloisella taipalellaan; Freda mittaili taisteluvoimiaan entisen mallin kanssa; entinen malli jännitti jok'ainoan hermonsa saavuttaakseen päämääränsä, ja mies lenteli kuin syöstävä puoleen ja toiseen, ylen ylpeänä itsestään ja lujasti vakuutettuna siitä, että hän oli uusi don Juan.
Ja mies itse oli syypää, ei kukaan muu, siihen, että Loraine Lisznayin lopulta onnistui pyydystää hänet. Nuoren miehen teitä neidon luo lienee kyllä vaikea selvittää, mutta naisen tie miehen luo käy yli kaiken ymmärryksen. Sentähden kaikki profeetat olisivat olleet uhkarohkeita, jos olisivat rohjenneet ennustella Floyd Vanderlipin edesottamisia vuorokaudenkaan etukäteen. Kenties piili entisen mallin vetovoima siinä, että hän oli silmääilahduttavan kaunis eläin; kenties hän myös oli hullaannuttanut miehen puheillaan Vanhan maailman palatseista ja prinsseistä. Varmaa on, että hän oli häikäissyt mies-poloisen, joka oli luonut elämänasemansa kaukana sivistysoloista, ja vihdoin mies naisen vaikutuksen alaisena pääsi päätökseen, että he tekisivät rekiretken jokea alas ja antaisivat vihkiä itsensä Forty Milessä. Siinä tarkoituksessa hän osti koiravaljakon Sitka Charleylta – tarvitaan enemmän kuin yksi valjakko silloin, kun Loraine Lisznayin kaltainen nainen lähtee matkalle – ja sitten hän ajoi jokea ylöspäin antamaan määräyksiä Bonanza-kaivostensa hoidosta poissaoloaikanaan.
Hän oli sanonut jotakin epämääräistä siihen suuntaan, että hän tarvitsi koiria kuljettaakseen sahalta puutarpeita patolaitteihinsa – ja nyt Sitka Charley otti ja osoitti, mihin hän kelpasi. Hän lupasi toimittaa koiravaljakon määräpäivänä, mutta Floyd Vanderlip oli tuskin kääntänyt selkänsä ja päässyt joen jäälle, kun hän kiiruhti huolestuneen näköisenä Loraine Lisznayin luo. Tiesikö tämä, minne Mr Vanderlip oli mennyt? Hän oli näet luvannut mainitulle herralle hankkia valjakon oivia koiria siksi ja siksi päiväksi, mutta nyt olikin se häpeämätön saksalainen kauppias Meyer ostanut paikkakunnan kaikki elukat ja pilannut markkinat. Hänen piti aivan välttämättä saada käsiinsä Mr Vanderlip, koska julkean saksalaisen konnanjuoni vaikutti sen, ettei hän kyennyt täyttämään lupaustaan ennen kuin viikkokautta myöhemmin. Tiesikö arvoisa neiti, minne Mr Vanderlip oli mennyt? Ylöskö jokea? Hyvä! Nyt hän lähtisi heti jäljestä ilmoittamaan, millainen onneton viivytys oli tullut väliin. Oliko hän käsittänyt oikein arvoisan neidin sanat: siis Mr Vanderlip välttämättä tarvitsi koirat perjantai-illaksi? Täytyikö hänen saada ne? Seikka oli hirveän surkea, mutta syy oli sen hävyttömän saksalaisen, joka oli nostanut hinnat niin ennenkuulumattoman korkealle. Koirat olivat kallistuneet viidelläkymmenellä dollarilla, ja jos hän ostaisi niitä sellaisella hinnalla, koko kaupasta koituisi hänelle suuri tappio. Tuskinpa Mr Vanderlip suostui maksamaan hinnankoroitusta? Vai niin, arvoisa neiti siis tiesi, että hän suostuisi? ja ehkäpä arvoisa neiti, koska oli Mr Vanderlipin hyvä ystävä, vielä suorittaisi summan hänen puolestaan etukäteen? Kunhan hän, Sitka Charley, ei siis vain puhuisi asiasta kenellekään? Hyvä! Koirat tulisivat kyllä ajoissa.
Tuntia myöhemmin Freda tiesi, että parin piti matkustaa perjantai-iltana sekä että Floyd Vanderlip oli ajanut jokea ylöspäin, ja nyt olivat tanssijattaren kädet sidottuina. Perjantai-aamuna saapui valjakollaan virallinen kuriiri Devereaux joen jäitse tuoden kuvernöörin kirjeitä. Hän toi myös tiedon Flossien tulosta. Sixty Milessä hän oli sivuuttanut neidin leirin, jossa kaikki, sekä ihmiset että eläimet, olivat hyvässä voinnissa, ja neiti saapuisi aivan varmasti seuraavana päivänä. Saadessaan sen kuulla Mrs Eppingwell tunsi suurta huojennusta. Floyd Vanderlip oli hyvässä turvassa yläjoella, ja morsian olisi perillä, ennenkuin kreikkalaistyttö pääsisi jälleen miehen kimppuun. Mutta samana iltapäivänä hänen iso bernhardilaiskoiransa joutui urhoollisesti talon pääportaita puolustettuaan tappiolle taistelussa nälkäistä susikoiralaumaa vastaan, joka tahtoi saada ruokaa. Koira makasi karvaiseen kaaokseen hautautuneena noin puoli minuuttia, ennenkuin pari lujakätistä kirveillä varustautunutta miestä pelasti sen pälkäästä. Jos se olisi joutunut olemaan siinä pari minuuttia, se kaiken todennäköisyyden mukaan olisi jakautunut vihollistensa kurniviin vatsoihin; mutta kun kamppailu nyt sai uuden käänteen, se pääsi siitä muutamilla vammoilla. Sitka Charley saapui niitä katsomaan, erikoisesti paria haavaa sen oikeassa etukäpälässä, mikä oli sattunut olemaan sekunnin murto-osan verran liian kauan jonkun vastustajan hampaissa. Kun Sitka Charley lähtöä tehdessään veti kintaita käsiinsä, sattui keskustelu kääntymään Flossieen ja siksi myös "siihen – hm – hirveään naiseen." Sitka Charley tuli silloin maininneeksi, että nainen aikoi samana iltana ajaa alas jokea Floyd Vanderlipin seurassa, ja hän lisäsi huomautuksen, että tähän vuoden aikaan tavallisesti tapahtui jos jonkinlaisia onnettomuuksia.
Siten Mrs Eppingwellin ajatukset Fredasta olivat entistä epäystävällisempiä. Hän kirjoitti kohta kirjelippusen kysymyksessä olevalle miehelle ja antoi sen lähetille, jonka käskettiin odottaa Bonanza Creekin suulla. Sinne saapui toinenkin asiamies, Fredan kirjeen tuoja, joka myöskin odotti uskollisesti mainitulla tärkeällä strategisella paikalla. Sillä lailla kävi, että Floyd Vanderlip iltahämärissä takaisin Dawsoniin ajaessaan sai kaksi kirjettä. Fredan lähettämän hän repi. Ei, hän ei tahtonut mennä tanssijattaren luo. Hänellä oli tärkeämpiä asioita samana iltana. Se nainen ei enää tullut ollenkaan kysymykseen. Mutta Mrs Eppingwell! Hän tahtoi täyttää tämän viimeisen toivomuksen – eli oikeammin sanoen kapteeninrouvan viimeisen toivomuksen, minkä hän enää saattoi täyttää. Hän menisi tapaamaan rouvaa kuvernöörin tanssiaisiin saadakseen kuulla, mikä tällä oli asiana. Kirjelipussa sanottiin asiaa tärkeäksi. Kukapa ties... Hän hymyili hellästi, mutta ei ajatellut ajatustaan loppuun. Hänellä oli joka tapauksessa hiivatinmoinen menestys naisasioissa! Hän repi tämän toisenkin kirjeen ja heitti palaset jäätävien vihurien vietäviksi, hoputti koiriaan ja ajoi asunnolleen. Kysymyksessä olivat naamiaistanssiaiset, ja hänen piti panna kuntoon puku, mikä hänellä oli ollut oopperanaamiaisissa pari kuukautta aikaisemmin. Ja lisäksi hänen oli ajeltava partansa. Siitä kaikesta johtui, että hän oli seikkaan sekaantuneista ainoa, joka ei tietänyt mitään Flossien pikaisesta tulosta.
"Pitäkää huoli siitä, että ne ovat huuhtomopaikan luona sairaalan takana täsmälleen kello kahdeltatoista. Ja pitäkää silmänne auki", sanoi hän Sitka Charleylle, joka pistäytyi hänen luokseen ilmoittamaan, että täyslukuisesta valjakosta puuttui enää yksi ainoa koira ja että se olisi hankittuna suunnilleen tunnin kuluttua. "Tässä on kukkaroni. Ja tuolla on vaaka. Punnitkaa kultahiekka itsellenne älkääkä häiritkö minua. Minun on tässä pukeuduttava tanssiaisiin."
Sitka Charley punnitsi saatavansa ja meni menojaan, otettuaan toimekseen viedä Loraine Lisznayille kirjeen, minkä hän aivan oikein arveli sisältävän kehoituksen, että naisen oli tultava tapaamaan kirjeen lähettäjä huuhtomopadon luona sairaalan takana täsmälleen kello kahdeltatoista yöllä.
IV.
Kahdesti Freda lähetti viestin parakeille, missä tanssi oli täydessä käynnissä, mutta molemmat hänen lähettiläänsä saivat palata vastauksetta. Silloin Freda teki teon, jollaiseen vain hän saattoi ryhtyä – hän pukeutui turkiksiinsa, asetti naamion kasvoilleen ja meni itse kuvernöörin tanssiaisiin. Mutta siellä sattui olemaan voimassa tapa – mikä muutoin ei suinkaan vallinnut vain siellä – mihin "virallinen nurkkakunta" oli aikoja sitten tottunut. Se oli lisäksi oikein viisas tapa, sillä se suojeli virkamiehistön naisten etuja ja teki seuran "nurkkakunnan" huveissa valituksi. Kun pantiin toimeen naamiaiset, valittiin komitea, jonka ainoana tehtävänä oli seisoa ovella ja kurkistaa, kenen kasvot olivat kunkin saapujan naamion kätkössä. Useimmilla ei ollut mitään tähän komiteaan joutumista vastaan, mutta juuri ne, jotka kaikkein vähiten kaipasivat kunniaa päästä valittujen joukkoon, olivat pätevimmät komiteaan. Pappi ei tuntenut tarpeeksi kaupunkilaisten ulkonäköä kyetäkseen tietämään, kenet piti päästää sisälle ja kenet käännyttää takaisin ovelta. Samoin oli asianlaita useimpiin sellaisiin sieluihin nähden, joiden ylimpänä pyrkimyksenä oli ovipalvelus. Tähän kunniakkaaseen toimeen päästäkseen Mrs Mc Fee olisi pannut alttiiksi kalliin autuutensa, ja hän tekikin sen eräänä iltana, jona sisälle pääsi muudan vissi kolmikko hänen valvontavuorollaan, kolmikko, joka sai aikaan yhtä ja toista, ennenkuin sen jäsenten laatu havaittiin. Tämän tapauksen jälkeen valittiin ainoastaan päteviä henkilöitä ovivahdeiksi, ja sellaisille tehtävä oli varsin vastenmielinen.
Tänä iltana insinööri Prince seisoi ovella. Hänet oli suorastaan pakotettu seisomaan siellä, eikä hän ollut vielä toipunut hämmästyksestään sen johdosta, että oli suostunut tehtävään, mistä saattoi koitua puolen ystävä-piirinsä menettäminen, vain sen vuoksi, että olisi mieliksi toiselle puolelle. Kolme, neljä miehistä, jotka hän oli käännyttänyt ovelta, olivat hänen persoonallisia tuttaviaan matkateiltä ja huuhtomopaikoilta – oivallisia tovereita, mutta eivät ihan soveliaita illan valittuun seuraan. Hän pohti parhaillaan virasta luopumisen mahdollisuuksia, kun muudan nainen sipsutti valopiiriin. Freda! Sen hän olisi saattanut vannoa jo pelkästään tulijan turkiksista, vaikkei olisikaan tuntenut tanssijattaren pään asentoa... Tätä vierasta hän olisi viimeksi odottanut! Hän oli todellakin pitänyt tyttöä niin järkevänä, ettei ollut luullut tämän antautuvan alttiiksi poiskarkoittamisen häpeälle – tahi naisten ylenkatseelle, jos pääsisi sisälle. Hän pudisti päätään ryhtymättä tarkempiin tutkimuksiin; hän tunsi tytön niin hyvin, ettei hän saattanut erehtyä. Mutta Freda lähestyi. Hän kohotti hiukan mustaa silkkinaamiotaan ja veti sen sitten nopeasti silmilleen takaisin. Yhden unohtumattoman välähdyksen kestämän mies katseli tyttöä silmiin. Perättömästi ei kautta maan kerrottu, että Freda leikki miehillä kuin lapsi saippuakuplasilla. Sanaakaan ei vaihdettu. Prince siirtyi sivulle, ja muutamaa hetkeä myöhemmin havaintojen tekijä olisi nähnyt hänen kiiruusti ja sopimattomasti jättävän vartiotehtävänsä, jota niin huonosti oli hoitanut.
Solakka, sorjavartaloinen nainen, jonka jok'ainoasta liikkeestä ilmeni sopusointuista suloa, pysähtyi milloin minkin ryhmän lähettyville levottomasti harhaillessaan tanssiaisvierasten joukossa. Miehet tunsivat hänen turkiksensa ja ihmettelivät – miehet; joiden paikka olisi ollut ovikomiteassa. Mutta heidän ei tehnyt mieli sanoa mitään. Toisin oli naisten laita. He panivat tarkemmin merkille vartalonmuodot ja ryhdin, ja he näkivät kohta, että moista vartaloa ei ollut kenelläkään heidän tuttavistaan eikä moisia turkiksia. Tullessaan ruokasalista, missä kaikki oli valmista, Mrs Mc Fee näki välähdyksen salamoivista silmistä, mitkä tähysivät turkispukuisen naisen silkkinaamiosta, ja hän säpsähti. Hän koetteli muistutella, missä oli nähnyt samat silmät aikaisemmin, ja hänen sielunsa kuvastimeen ilmestyi äkkiä ylpeä ja kapinahenkinen synnintekijätär, jonka luona hän kerran oli turhaan käynyt Herran asialla.
Niin tapahtui, että kunnon rouva jatkoi matkaansa vanhurskasta vihaa leimuten, ja hänen tiensä johti vihdoin Mrs Eppingwellin ja Floyd Vanderlipin luokse. Mrs Eppingwell oli ihan vast'ikään päässyt keskusteluun miehen kanssa. Nyt, kun Flossie oli niin lähellä, hän oli päättänyt puhua suunsa puhtaaksi, ja pieni naseva siveysopillinen esitelmä värisi hänen kielensä kärjellä juuri silloin, kun kolmas henkilö äkkiä liittäytyi heidän seuraansa. Mrs Eppingwell pani mielihyvin merkille vienon ulkomaalaisen sävyn turkispukuisen naisen sanoissa: "Pyydän anteeksi..." – kun nainen välittömästi kääntyi Floyd Vanderlipin puoleen, ja hän kumarsi kohteliaasti päätään merkiksi, että salli heidän siirtyä hiukan sivulle.
Samassa silmänräpäyksessä asiain kulkuun puuttui Mrs Mc Feen vanhurskas käsi, ja siihen jäi musta naamio, mikä kiskaistiin oudon, hämmästyneen naisen kasvoilta. Ihmeellisen kauniit kasvot ja ihanat tuliset silmät paljastuivat tapauksen uteliasten katselijain eteen, ja koko seura kääntyi niitä katselemaan. Floyd Vanderlip oli ihan pyörällä päästään. Tilanne vaati mielevän miehen silmänräpäyksellistä toimintaa, mutta hän tuskin tiesi, missä oli. Hän tuijotteli avuttomasti ympärilleen. Mrs Eppingwell oli hämillään. Hän ei käsittänyt koko selkkausta. Selitys oli kuitenkin välttämätön, ja Mrs Mc Fee kykeni sen antamaan.
"Mrs Eppingwell", sanoi hän kimeällä kelttiläisäänellään, "minulla on suuri ilo täten tutustuttaa teidät Freda Moloofiin – neiti Freda Moloofiin, tietääkseni."
Freda kääntyi vaistomaisesti poispäin. Kasvot paljastettuina hänestä tuntui siltä, kuin hänet olisi riisuttu alastomaksi unessa, koko naamioidun seuran tuijottaessa häntä kasvot verhottuina ja silmät loistaen. Hänestä tuntui siltä, kuin häntä olisi ympäröinyt nälkäinen susilauma, joka valmistautui karkaamaan hänen kimppuunsa. Saattoihan sentään olla joukossa joku sellainenkin, joka tunsi sääliä häntä kohtaan – ja se ajatus terästi hänen mielensä. Hän sieti paljon kernaammin niiden ylenkatsetta! Voimakas sielu hänellä oli, tällä naisella, ja nyt kun hän oli päässyt saaliiseensa käsiksi keskellä tätä joukkoa, hän ei luopuisi siitä, hyväksyipä Mrs Eppingwell sen tai oli hyväksymättä.
Mutta nyt Mrs Eppingwell teki kummia. Vai niin, tämäkö todellakin oli Freda Moloof, ajatteli hän, kreikkalainen tanssijatar ja miestenhurmaaja, nainen, jonka ovelta hänet oli käännytetty pois? Ja hän tunsi ylpeän olennon alastomuuden aivan kuin se olisi ollut hänen omansa. Kenties siihen vaikutti hänen anglosaksilainen vastenmielisyytensä taistella vihollista vastaan, jolla ei ole samanlaisia edellytyksiä kuin hänellä – kenties hän ajatteli niinkin, että se lisäisi hänen voimiaan taistelussa Floyd Vanderlipista – siinä saattoi olla hiven molempia syitä. Olipa seikan laita miten tahansa, joka tapauksessa hän teki kummia. Kun Mrs Mc Feen ohut, kimeä ääni kajahteli huoneessa, ilkeyttä värähdellen, ja Freda vaistomaisesti kääntyi toisaalle, kääntyi Mrs Eppingwell tanssijattaren puoleen, riisui naamionsa ja kumarsi esittelyn tunnustukseksi.
Nyt seurasi salamoiva, unohtumaton sekunti, jonka ajan molemmat naiset katselivat toisiansa. Toinen silmät tähdenlennon lailla liekehtien; ahdistettu otus, joka ryhtyy puolustautumaan; kärsien jo etukäteen ja poissa suunniltaan odottaessaan kaiken sen ylenkatseen ja pilkan puhkeamista, jolle hän oli antautunut alttiiksi: – kaunista, hehkuvaa, kiehuvaa laavaa naishahmossa. Ja toinen levollinen ja selkeä, otsalla ja silmissä tyven rauha; voimakas oman nuhteettomuutensa tunnossa, itseluottamuksessaan, aivan luonnollinen, hillitty ja tyyni: – kylmään marmoriin veistetty hahmo. Olipa heidän välillään millainen kuilu tahansa, hän ei tunnustanut sen olemassaoloa. Ei mukautumista, alentumista; hänen ryhtinsä oli samanlainen kuin jos hän olisi seisonut täysin vertaisensa olennon edessä. Hän seisoi siinä levollisena, perustanaan heidän yhteinen naisellisuutensa. Ja se saattoi Fredan aivan pois suunniltaan. Niin ei olisi käynyt, ellei Mrs Eppingwell olisi ollut se mikä hän oli; mutta tämähän ei kyennyt arvostelullaan luotaamaan pohjattomia syvyyksiä, jotavastoin Freda saattoi seurata hänen ajatuksiaan ja tunteitaan hänen sielunsa sisimpään saakka ja nähdä ne päivänselvästä. "Miks'ette vedä loitomma hameenne lievettä?" teki Fredan mieli huutaa rouvalle sinä salamoivana sekuntina. "Sylkekää päälleni, hukuttakaa minut herjauksiin – se olisi armeliaampaa kuin tämä!" Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja hänen sieraimensa laajenivat. Mutta hän teki väkivaltaa itselleen, vastasi toisen päänkumarrukseen ja kääntyi sitten Floyd Vanderlipin puoleen.
"Tulkaa mukaani, Floyd", lausui hän lyhyesti. "Tahdon puhua kanssanne."
"Mitä hitt...", alkoi mies kiivaasti, mutta vaikeni yhtä äkisti, ollen siksi tolkuissaan, ettei lopettanut aloittamaansa lausetta. Joka tapauksessa: minne hittoon olikaan hänen neuvokkuutensa kadonnut? Oliko mies milloinkaan ollut pahemmassa pälkäässä? Hän päästeli murahduksia sekä syvältä kurkustaan että suustaan, kohautteli leveitä hartioitaan, koetti päästä päättämättömyydestään ja tuijotti rukoilevasti molempia naisia.
"Pyydän anteeksi – mutta saisinko minä ensin puhua muutamia sanoja Mr Vanderlipin kanssa?" Mrs Eppingwellin ääni soi kuin huilun, matalasti, mutta sen jok'ainoa paine ilmaisi päättävää tahtoa.
Floyd Vanderlip näytti kiitolliselta. Kyllä hän tahtoi täyttää rouvan toivomuksen.
"Valitan suuresti, ettei aika anna siihen tilaisuutta", selitti Freda. "Mr Vanderlipin täytyy nyt heti lähteä." Sovinnaiset lauseparret soluivat kevyesti hänen huuliltaan, mutta hän ei voinut olla sisäisesti hymyilemättä niiden laimeudelle ja tyhjyydelle. Hän olisi paljon mieluummin huutanut.
"Mutta mikä te sitten olette, Miss Moloof, koska näin saatatte mestaroida Mr Vanderlipia ja hänen tekojaan?"
Floydin kasvot kirkastuivat, ja hänen silmänsä loistivat hyväksyvästi. Totisesti Mrs Eppingwell vielä lopuksi pelastaisi hänet pälkäästä! Tällä kertaa Freda oli kohdannut voittajansa!
"Minä – minä...", sammalsi Freda, mutta sitten hänen luontonsa terästyi. "Entä mikä te olette, koska voitte esittää moisen kysymyksen?"
"Minäkö? Minä olen Mrs Eppingwell, ja..."
"Kas niin!" keskeytti toinen terävästi. "Te olette erään kapteenin vaimo, ja teillä siis on mies. Minä olen vain tanssijatar. Mitä sanomista teillä on Floyd Vanderlipille?"
"Mitä ennenkuulumatonta häikäilemättömyyttä!" Mrs Mc Fee valmistautui puuttumaan asiaan koko sielu mullin mallin järkytyksestä, mutta Mrs Eppingwell vaiensi hänet katseellaan ja ryhtyi uuteen hyökkäykseen.
"Koska Miss Moloofilla tuntuu olevan vaatimuksia teihin nähden, Mr Vanderlip, ja hänellä on liian kiire voidakseen suoda minulle joitakuita sekunteja ajastanne, täytyy minun vedota suoraan teihin. Saanko puhua rauhassa kanssanne nyt heti?"
Mrs Mc Fee löi leukansa yhteen niin että loksahti. Tämä käänne toki tekisi lopun tukalasta tilanteesta.
"Oi – hm – kyllä, kyllä", sammalteli Floyd. "Luonnollisesti, luonnollisesti", lisäsi hän innokkaasti, kun pelastus rupesi kangastelemaan.
Miehet ovat pelkkiä laumoissa eläviä, kesyjä kehittyneitä selkärankais-eläimiä, ja on hyvin todennäköistä, että kreikkalainen tyttö aikoinaan oli ollut tekemisissä Floyd Vanderlipia villimpienkin miehenpuolisten ihmispetojen kanssa. Sillä hän kääntyi nyt tämän puoleen sellaista katsetta muistuttava demoninen hehku liekehtivissä silmissään, minkä eläintenkesyttäjätär suuntaa leijonaan, joka äkkiä on saanut päähänsä vaarallisen kuvitelman, että on vapaa olento. Ja Floyd Vanderlipin olemuksessa asuva eläin kyyristyi kokoon iskua peläten.
"Tarkoitan – hm – myöhemmin. Huomenna, Mrs Eppingwell – niin, huomenna. Sitä minä tarkoitin." Hän lohduttautui sillä ajatuksella, että hänen tanssiaisiin jäämisensä vain pahentaisi rettelöä. Ja hänellähän oli täytettävänä muudan sopimus – se kohtaus huuhtomopadon luona sairaalan takana – sitä hän ei saanut laiminlyödä. Tuhannen tulimmaista! Milloinkaan hän ei ollut osannut uskoa Fredaa näin rohkeaksi! Tyttöhän oli totisesti oikein mainio, totisesti!
"Olisin kiitollinen, jos saisin takaisin naamioni, Mrs Mc Fee."
Mainittu nainen, joka seisoi sanattomaksi mykistyneenä, antoi pyydetyn esineen.
"Hyvää yötä, Miss Moloof." Mrs Eppingwell oli kuninkaallinen tappiossaankin.
Freda vastasi hänen jäähyväisiinsä, mutta häntä ahdisti mieliteko, mikä tahtoi pakottaa hänet syleilemään toisen polvia ja kerjäämään tältä anteeksiantoa – ei, ei anteeksiantoa, vaan jotakin muuta, hän ei tietänyt mitä, mutta silti hän sitä kovasti kaipasi.
Floyd Vanderlip tarjosi käsivarttaan Fredalle. Mutta tämä oli saavuttanut voittonsa kaiken kansan nähden, ja sama tunne, minkä käskystä muinaisaikaiset kuninkaat antoivat voitettujen laahautua heidän vaunujensa takana, pani hänet kulkemaan yksin ovelle, kantapäillään Floyd Vanderlip, joka ponnisti kaikki voimansa saadakseen sielunsa tasapainoon.
V.
Oli pureva pakkanen. Tie mutkitteli, ja heillä oli neljännesmailin matka tanssijattaren asunnolle. Naisen hengitys peitti huurteena hänen kasvonsa, ja miehen tuuheat viikset muuttuivat jääkorpuiksi, mitkä tekivät puhumisen hänelle kidutukseksi. Revontulten vihertävässä valossa ilmeni, että ovenpielessä riippuvan lämpömittarin elohopea oli jäätynyt. Tuhannet koirat valittivat sydäntäraastavalla kuorolaulullaan vääryyksiä, joita olivat kärsineet, ja rukoilivat tunteettomilta tähdiltä sääliä. Ei käynyt hienoisintakaan tuulen hengähdystä. Ulvovilla eläimillä ei ollut minkäänlaista suojapaikkaa pakkasta vastaan, ei minkäänlaista mahdollisuutta ryömiä lämpöiseen soppeen. Pakkasta kaikkialla, ja ne lojuivat ulkona lumessa, alinomaa oikoen jäykistyneitä lihaksiaan ja lakkaamatta vetäen haikeata sudenvirttään.
Aluksi mies ja nainen eivät puhuneet sanaakaan. Palvelustytön auttaessa Fredan yltä päällysvaatteita Floyd Vanderlip lisäili uuniin puita, ja tytön mentyä sisähuoneeseen hän seisoi kyyryssä lieden ääressä ja sulatteli jäykistynyttä ylähuultaan. Sitten hän pyöritti savukkeen ja katseli tylsästi Fredaa tuoksuvan savupilven läpi. Freda katsahti salaa kelloa. Keskiyöhön oli jäljellä puoli tuntia. Millä keinolla pidättää mies luonaan? Oliko tämä vihoissaan hänelle siitä, mitä hän oli tehnyt? Millä tuulella tämä oli? Millä keinolla hän parhaiten saattaisi pitää tästä huolen? Hän ei epäillyt, ettei kykenisi sitä tekemään. Ei, ei! Kyllä hän osasi pitää miehen luonaan, totisesti – ellei muuten niin kohti tähdätyllä pistoolilla – siksi kunnes Sitka Charley oli toimittanut tehtävänsä ja Devereaux omansa.
Oli paljon keinoja, ja hänen tietoisuutensa siitä lisäsi ylenkatsetta, mitä hän tunsi Floyd Vanderlipia kohtaan. Kun hän istui siinä pöydän ääressä pää käden nojassa, hänen ajatuksensa lensivät omaan varhaiseen nuoruuteen, sen synkkiin, traagillisiin, intohimoisiin elämyksiin, ja silmänräpäyksen hän tunsi halua kertoa miehelle opiksi jotakin tarinastaan. Taivaan luoja! Totisesti olisi ihmishahmoista eläintä kurjempi se, jota ei voisi pidättää luonaan sellaisella kertomuksella, tarinalla, mikä esitettiin hänen taidollaan, mutta – pah! Se ei maksanut vaivaa – ei sitä tuskaa, minkä se hänelle tuottaisi... Valo oli aivan oikealla paikallaan, ja tytön ollessa näissä ajatuksissaan, mitkä herättivät hänessä pyhää häveliäisyyttä, mies kulutti aikaansa katselemalla hänen läpikuultavan ruusunhohteista pientä korvaansa. Nainen huomasi, että miehen silmät olivat häneen suunnattuina, piti sitä viittauksena ja käänsi päätään, niin että toinen näki hänen kasvonsa suoraan profiilissa. Eikä hänen profiilinsa ollut pienin ihme hänen kauneudessaan. Hän ei mahtanut mitään sille, että hänen muotoihinsa oli luotu pelkkää kauneutta, mutta hän oli aikoja sitten oppinut ymmärtämään, että niin oli asian laita, eikä hän saattanut olla pitämättä huolta siitä, että ne esiintyivät mahdollisimman paljon edukseen, vaikka sellainen olikin tarpeetonta: hän oli ilmankin häikäisevä. Valo alkoi lepattaa. Hän ei voinut tehdä mitään sen vaikuttamatta suloiselta, mutta se ei estänyt häntä hiukan vielä auttamasta luontoa, kun hän ojentautui eteenpäin ja viehättävästi niisti lampun punaista sydäntä keskeltä keltaista liekkiä. Sitten hän jälleen asetti päänsä käden varaan, ja nyt hän katseli edessään olevaa miestä silmissään miettivä ilme, jollainen ilahduttaa jokaista miestä kauniin naisen katsellessa.
Hän ei pitänyt kiirettä keskustelun aloittamisella. Jos miestä miellytti viivyttely, niin miellytti se häntäkin. Miehen oli hyvä olla tuolissaan; hän tyydytti keuhkojaan nikotiinilla ja silmiään naisen kauneudella. Ja huoneessa oli niin lämpöistä ja suloista, kun taas siellä huuhtomopadon luona alkaisi monta jäätävän kylmää tuntia kestävä matka. Hänellä oli tunne, että hänen pitäisi olla vihainen Fredalle tämän tanssiaisissa aikaansaamasta kohtauksesta, mutta hän ei kyennyt tuntemaan vihan tapaistakaan tanssijatarta kohtaan. Olihan sangen todennäköistä, ettei siellä olisi tapahtunut minkäänlaista selkkausta, ellei se senkin Mrs Mc Fee olisi ollut läsnä. Jos hän, Floyd Vanderlip, olisi kuvernöörinä, hän totisesti säätäisi sadan kultaunssin veron kaupunkikorttelia kohden sille naiselle ja sen kaltaisille ja kaikille muille sielunpelastajille ja taivaanluotseille samalla kertaa. Ja Freda oli todellakin käyttäytynyt kuin oikea lady – eikä ollut antanut perään edes Mrs Eppingwellille. Hän ei ollut osannut milloinkaan uskoa tyttöä niin mainioksi. Hän katseli kaunotarta kauan, ja hänen katseensa kääntyi vähän päästä tämän mietiskeleviin silmiin, joiden syvän vakavuuden alla piilevästä vielä syvemmästä ivasta hänellä ei ollut aavistustakaan. Hitto soikoon, miten ihanalta tyttö näytti! Olisipa varsin soma tietää, tahtoiko tämäkin mennä naimisiin hänen kanssaan!... Se oli mahdollista – Fredahan ei olisi ainoa. Ihanalta tyttö näytti, se oli totinen tosi. Ja nuorikin hän oli – nuorempi kuin Loraine Lisznayi. Hän ei mitenkään ollut kahtakymmentäkahta tai -kolmea vuotta vanhempi; kaikkein korkeintaan hän oli kaksikymmenviisivuotias. Eikä hän milloinkaan lihoisi liikaa. Sen näki hänestä heti ensimmäisellä silmäyksellä. Mutta sitä ei saattanut väittää Loraine Lisznayista, sillä tämä oli varmasti pyöristynyt siitä pitäen kuin oli jättänyt mallina olemisen. Uhh! Mutta siitä hän, Floyd Vanderlip, kyllä hempukan parantaisi, kunhan saisi tämän mukaansa rekiretkilleen – panisi lumikengät jalassa polkemaan tietä koirille. Se oli varma lääke siihen tautiin. Mutta sitten hänen ajatuksensa lensivät palatsiin, mikä heillä olisi Välimeren aurinkoisilla rantamilla – mitenkä kävisi Lorainen siellä? Ei pakkasta, tienpolkemista, ei nälänhätää silloin tällöin yksitoikkoisuutta höystämässä – mutta Loraine vanhenisi ja pyöristyisi päivä päivältä. Freda sitävastoin... Lloyd Vanderlipilta pääsi vaistomaisesti kaipauksen huokaus sen tähden, ettei ollut sattunut syntymään turkkilaisten puolikuun alla – ja sitten hän oli jälleen Alaskassa.
"No?" Kellon molemmat viisarit olivat tarkalleen kahdentoista kohdalla, ja hänen oli lähdettävä aivan kiireen vilkkaa.
"Oi!" Freda säpsähti, ja hän teki sen hyvin suloisesti, niin että se ihastutti miestä, kuten moiset naisen-eleet ovat aina ihastuttaneet hänen kaltaisiaan. Kun miehessä on herännyt usko, että kaunis nainen, joka katselee häntä mietiskelevin silmin, on vaipunut ajatuksiin hänen vuoksensa, pitää miehen olla ylen kylmäverinen yksilö kyetäkseen purjehtimaan selville vesille.
"Ihmettelen tässä vain, mitä asiaa teillä oli minulle", sanoi mies siirtäen samalla tuolinsa lähemmä naisen pöytää.
"Olen väsynyt kaikkeen, Floyd." Nainen katseli miestä kiinteästi silmiin. "Tahdon päästä pois täältä. En kestä täkäläistä elämää siihen saakka, kunnes joki avautuu. Jos koetan jäädä sitä odottamaan, kuolen. Olen siitä aivan varma. Tahdon päästä eroon kaikesta ja matkustaa pois, ja tahdon tehdä sen kohta."
Hän asetti rukoillen kätensä miehen kämmenselälle, jolloin miehen käsi heti kääntyi tarttuen siihen. Kas niin, tässä uusi hänen sylinsä suojan etsijä, ajatteli mies. Ja hän uskoi, ettei Lorainelle koituisi minkäänlaista pahaa siitä, vaikka saisikin jäähdytellä jalkojaan vielä pienen hetken huuhtomopadon luona.
"No?" Tällä kertaa kysymyksen teki Freda, mutta hiljaa ja levottomasti.
"En tiedä mitä sanoa", kiiruhti Floyd Vanderlip vastaamaan, ja hän lisäsi mielessään, että vastaus oli ollut kerkeämpi kuin hän itse oli osannut odottaa. "Sellainen täyttäisi suurimman toiveeni. Freda. Sen tiedätte hyvin." Hän puristi hellästi kaunottaren kättä.
Nainen nyökkäsi. Oliko ihme, että hän halveksi miessukua?
"Mutta, nähkääs, minä olen – olen... olen kihloissa. Sen olette luonnollisesti kuullut. Ja morsiameni on matkalla tänne mennäkseen naimisiin kanssani. En oikeastaan tiedä, mikä minuun meni silloin kun kosin häntä, mutta se tapahtui – se tapahtui hyvin kauan sitten, ja olin nuori ja ajattelematon silloin."
"Tahdon päästä täältä, pois koko maasta, minne tahansa muualle", jatkoi Freda kiinnittämättä lainkaan huomiota miehen mainitsemaan esteeseen. "Ja olen ajatuksissani arvioinut kaikki miestuttavani ja päätynyt lopulta siihen, että – että..."
"Että minä olin teille mieluisin mies koko roikasta?"
Kaunotar hymyili kiitollisena siitä, että toinen oli vapauttanut hänet hämmentävästä selityksestä. Vapaana olevalla kädellään mies veti naisen pään olkaansa vasten, ja naisen hiusten tuoksu tunkeutui hänen sieraimiinsa. Samassa hän havaitsi, että heidän valtimonsa löivät heidän käsissään samassa tahdissa. Tämä ilmiö on helposti käsitettävissä fysiologian kannalta, mutta kun mies tekee ensimmäisen kerran elämässään sellaisen havainnon, se tuntuu hänestä suurelta seikalta. Floyd Vanderlipin kädet olivat tehneet enemmän lapionvarren kuin naiskäsien tuttavuutta, minkä tähden tämä kokemus oli hänelle aivan uusi ja mieluisan yllättävä. Ja kun Freda vielä painoi päänsä pohatan olkaa vasten, niin että hänen hiuksensa hipoivat miehen poskea ja mies näki hänen silmänsä miltei mahdollisimman lähellä – säteilevän lempeinä, jopa melkein hellinä – niin kenen syy oli silloin, että mies ei enää kyennyt omaksi herrakseen? Hän oli ollut uskoton Flossieta kohtaan, miks'ei siis Loraineakin? Kun kerran naiset näin ankarasti kävivät hänen kimppuunsa, niin mitäpä syytä hänellä oli pikapäätöksien tekoon? Rahaa hänellä oli yllin kyllin, ja Freda osaisi niitä kyllä hauskasti käyttää. Fredasta tulisi totisesti vaimo, jota muut miehet kadehtisivat häneltä. Mutta elämässä on toimittava hätiköimättä. On oltava varovainen.
"Te ette välittäne paljoa palatseista, Freda?" kysyi hän.
Kaunotar pudisti päätään.
"Minä itse olen niitä jonkin verran kaivannut, mutta hetki sitten tulin ajatelleeksi, että muuttuu varmasti liian paksuksi ja lihavaksi ja veltoksi sellaisissa asuessaan", sanoi Floyd.
"Niin, kyllä se saattaa olla miellyttävää jonkin aikaa, mutta luulen, että pian väsyisitte sellaiseen elämään", selitti nainen joutuisasti, toista rohkaistakseen. "Ulkomaailma on kyllä hyvä, mutta siellä on vietettävä vaihtelevaa elämää. Ensin harhailtava hiukan kaikkialla ja sitten levättävä. Kaukoretki huvipurrella Etelämerelle, sitten piipahdus Parisiin – talvi Etelä-Amerikassa ja kesä Norjassa... Sitten joitakin kuukausia Englannissa..."
"Hienoissa piireissä?"
"Luonnollisesti – kaikkein parhaissa. Ja senjälkeen – heleijaa! – takaisin koirien ja rekien maahan Hudson Bayn rantamille! Vaihtelua, käsitättehän. Kaltaisenne voimakas ja toimintatarmoinen mies ei jaksaisi elää palatsissa edes yhtä vuotta. Sellainen saattaa sopia veltoille miehille, mutta te ette ole moiseen elämään luotu. Siihen olette liian miehekäs, aivan liian miehekäs."
"Luuletteko todella?"
"En ainoastaan luule, vaan tiedän sen. Oletteko joskus tullut panneeksi merkille, että teidän on helppo valloittaa naisten sydämiä?"
Floyd Vanderlip epäili seikkaa suurenmoisen viattomasti.
"Se on helppoa teille. Entä miksi? Siksi, että olette miehekäs. Saatte naissydämen syvimmät soinnut soimaan. Sillä teihin saattaa nojata, turvautua – olette niin iso, voimakas ja rohkea. Sanalla sanoen: siksi, että olette miehekäs."
Freda katsahti kelloon. Se oli puoli yksi. Hän oli toimittanut Sitka Charleylle kolmekymmentä ylimääräistä minuuttia, ja nyt oli samantekevää, milloin Devereaux saapuisi. Hän, Freda, oli täyttänyt tehtävänsä. Hän kohotti päätään, nauroi hillittömän hilpeästi, vetäsi kätensä miehen kädestä, nousi pystyyn ja huusi palvelijatartaan.
"Alice! Auta parka Mr Vanderlipin ylle. Hänen kintaansa ovat hyllyllä lieden luona."
Mies oli aivan ymmällä.
"Parahin kiitos ystävällisyydestänne, Floyd! Vierailullanne oli tavattoman suuri merkitys minulle, ja teitte oikein kauniisti seuratessanne minua kotiini. Jos käännytte oveltani vasemmalle, pääsette sukkelimmin huuhtomopadolle. Hyvää yötä! Nyt aion mennä levolle."
Floyd Vanderlip käytti voimakkaita sananparsia ilmaistessaan hämmästystään ja pettymystään. Alice ei huolinut kuunnella hänen kirouksiaan, ja sentähden tyttö pudotti hänen parkansa permannolle ja heitti kintaat niiden päälle. Floyd ryntäsi Fredaa kohden, ja tämän pako toiseen huoneeseen epäonnistui, sillä hän kompastui miehen turkkiin. Mies tarttui lujasti hänen ranteeseensa ja tempasi hänet pystyyn. Mutta hän vain nauroi. Hän ei pelännyt miehiä. Nämä olivat tehneet hänelle pahimpansa, ja sentään hän eli.
"Älkää olko raaka", sanoi hän vihdoin. "Tarkemmin ajateltuani" – hän katseli miehen kättä, mikä piteli häntä kiinni – "olen päättänyt, että viivyn vielä hetken ja menen vasta sitten levolle. Istuutukaa ja olkaa tyyni älkääkä naurettava. Tahdotteko tehdä joitakin kysymyksiä?"
"Totisesti tahdon, mylady – ja selvittää välini teihin muutenkin." Mies hellitti otteensa. "Mitä te tiedätte huuhtomopadosta? Ja mitä tarkoititte – ei, antaa olla toistaiseksi. Kysymys kerrallaan."
"Oi, en juuri mitään. Sitä vain, että Sitka Charleyn piti siellä tavata eräs henkilö, jonka kenties tunnette – ja koska hän ei oikein suonut teidän kaltaisenne naistenlumoojan ennättävän näytelmään kolmanneksi henkilöksi, hän pyysi minua olemaan hyvä ja auttamaan häntä hiukan. Siinä kaikki. Nyt he ovat menneet menojaan, lähteneet runsaasti puoli tuntia sitten."
"Mitä kummia? Jokea alas – ilman minua? Ja mies on – intiaani!"
"Makuasioista ei pidä milloinkaan väitellä, tiedättehän, varsinkaan, kun naiset ovat kysymyksessä."
"Mutta mikä osa minulla nyt on tässä näytelmässä? Minä olen menettänyt neljäntuhannen dollarin arvoiset koirat ja lisäksi kauniin naisen, eikä minulla ole mitään korvauksena. Lukuunottamatta teitä", lisäsi Floyd Vanderlip, aivan kuin seikka olisi juuri silloin pälkähtänyt hänen päähänsä, "ja te olette oikeastaan hyvä hinta moisesta moskasta."
Freda kohautti olkapäitään.
"On parasta, että laittaudutte kohta matkavalmiiksi. Käyn lainaamassa pari koiravaljakkoa, ja parin tunnin sisällä lähdemme taipalelle."
"Mieleni on tosiaankin paha, sillä aikomukseni on mennä vuoteeseen."
"Te pakkaatte tavaranne, jos vähänkään ymmärrätte omaa parastanne. Menkää vuoteeseen tai älkää, mutta kun saavun ovenne edustalle koirineni, niin Herra varjele, ellen saa teitä rekeen. Kenties olette laskenut kustannuksellani leikkiä, mutta minä otan asian todesta. Kuuletteko!"
Hän puristi toisen rannetta niin että koski, mutta kaunotar vain hymyili ja tuntui kuuntelevan joitakin ulkoa kuuluvia ääniä. Kulkuset helisivät siellä, ja miehenääni huusi: "Hei!" – kun reki käännähti tien mutkassa ja pysähtyi majan edustalle.
"Nyt luulen teidän laskevan minut levolle!"
Samalla kuin sanoi sen Freda sysäsi oven selki selälleen. Pakkanen hyökkäsi lämpöiseen huoneeseen, ja kynnyksellä seisoi epäröivänä nainen, yllä turkki, mikä oli matkalla pahasti kulunut, polvia myöten ulostulvivan lämmön höyrylaineissa, mutta muuten piirtyen loimottavien revontulten valaisemaa taustaa vasten. Hän irroitti kasvosuojuksensa ja räpytteli sitten valon häikäisemiä silmiään. Floyd Vanderlip hoiperteli ovelle...
"Floyd!" huudahti nainen mielenkevennyksestä ja ilosta ja teki väsyneen, heikon hyppäyksen miestä kohden.
Mitä saattoi mies tehdä muuta kuin suudella syliinsä pyrähtänyttä olentoa? Kauniit olivat pikku kasvot, jotka näkyivät tuuhean turkin sisästä ja painautuivat häntä vasten – niin väsyneinä, mutta onnellisina.
"Teit oikein kiltisti, kun lähetit Mr Devereaux'n minua noutamaan levänneillä koirilla", sanoi sylissäolija. "Muuten en olisi päässyt tänne ennenkuin huomenna."
Floyd Vanderlip tuijotti hölmistyneenä Fredaa, mutta sitten asia selkeni hänelle. "Eikö Mr Devereaux tehnytkin kiltisti lähtiessään noutajaksesi?"
"Sinä et jaksanut odottaa enää hetkeäkään, ethän, rakas?" Flossie painautui entistä lähemmä sulhastaan.
"E-een – olin käydä hiukan kärsimättömäksi jo", tunnusti mies välttelevästi, nosti samalla naisen niin korkealle, etteivät tämän jalat yltäneet maahan, ja kantoi hänet ulos...
VI.
Samana yönä tapahtui hiukan kummia pastori James Brownin majalla, lähetyssaarnaajan, joka eli monta mailia Dawsonia ylempänä Yukonin varrella alkuasukasten keskuudessa ja koetti pitää huolta siitä, että tiet, joita hänen seurakuntalaisensa polkivat, johtaisivat valkoisen miehen paratiisiin. Hänet herätti keskellä yötä vieras intiaani, joka jätti hänen haltuunsa naisen – ei ainoastaan tämän sielua, vaan ruumiinkin – ja sen tehtyään kiiruhti kohta matkoihinsa. Nainen oli hyvin nuori, hyvin kaunis ja vihainen, ja pahatuulisuudessaan hän vuodatti virtana rumia sanoja huuliltaan. Se kaikki saattoi arvon miehen kauhun valtaan; hän oli vielä nuori, ja naisen läsnäolo olisi herättänyt pahennusta hänen yksinkertaisen laumansa keskuudessa – mutta jo aivan aamunsarastuksen alussa nainen lähti taivaltamaan jalan takaisin Dawsoniin.
Varsinainen hämmästys nousi Dawsonissa paljon myöhemmin: kun kesä oli tullut ja väestö kunnioitti erästä Windsorissa asuvaa kuninkaallista naishenkilöä kerääntymällä Yukonin rannalle katselemaan, miten Sitka Charley käsitteli välähtelevää melaa ja kuljetti kanoottinsa ensimmäisenä maalilinjan poikki. Sinä kilpasoutupäivänä Mrs Eppingwell – jolle aikaa myöten oli selvitetty monta seikkaa – näki jälleen Fredan, ensimmäistä kertaa tapauksista rikkaan naamiais-illan jälkeen. "Ja ihan julkisesti, huomatkaa se", kuten Mrs Mc Fee sittemmin kertoi kohtauksesta, "vähääkään välittämättä soveliaisuudesta ja yhteiskunnan siveydestä, hän meni tanssijattaren luo ja ojensi tälle kätensä. Ensin – sen muistavat kaikki tapauksen näkijät – tyttö perääntyi, mutta sitten molemmat naiset vaihtoivat muutamia sanoja, ja senjälkeen Freda, urhea Freda purskahti itkuun, nojaten Mrs Eppingwellin olkaa vasten. Dawsonin ei suotu milloinkaan tietää, minkä tähden kapteeni Eppingwellin vaimo pyysi anteeksi kreikkalaiselta tanssijattarelta, mutta hän teki sen julkisesti, ja se oli hyvin sopimatonta."
Emme saa unohtaa Mrs Mc Feetä. Hän hankki itselleen hyttipaikan ensimäiseen Pohjolasta lähtevään höyrylaivaan. Ja hän vei mukanaan vakaumuksen, mihin hän oli tullut pitkinä, pimeinä öinä valvoessaan. Hän on näet vakuutettu siitä, että Pohjola ei kykene tekemään parannusta, sen tähden että se on liian kylmä. On mahdoton herättää pelkoa helvetin hellettä kohtaan jääkellarissa.
KULTAKUNINKAAN VAIMO
I.
Kun ennen, siihen aikaan, jolloin Pohjola oli hyvin nuori, etelästä saapuneet seikkailijat eivät enää tahtoneet valmistaa itse ruokaansa eivätkä istua yksinään lieden ääressä elämänsä autiutta hautomassa, he päättivät paremman puutteessa suorittaa vaaditun hinnan ja ottivat vaimonsa alkuasukasten naisista. Näille naisille se koitui taivaan autuuden esimauksi, sillä on tunnustettava, että valkoiset seikkailijat olivat huomattavasti hellempiä heitä kohtaan ja kohtelivat heitä äärettömän paljon paremmin kuin intiaanimiehet olisivat tehneet. Myös valkoiset miehet olivat luonnollisesti tyytyväisiä kauppaan, ja niin olivat intiaanimiehetkin. Sillä kun nämä olivat myyneet tyttärensä ja sisarensa pumpulipeitoista ja rihlapyssyrämistä sekä vaihtaneet lämpöiset turkiksensa huonoihin pumpulikankaihin ja kurjaan viskyyn, ei kestänyt kauan, ennenkuin he suruttomasti sortuivat lentävään keuhkotautiin tai johonkin muuhun nopsaan tautiin, jollaiset erottamattomasti kuuluvat sivistyksen siunauksiin.
Näihin arkadialaisen yksinkertaisiin aikoihin Cal Galbraith matkasi maan läpi ja sairastui Lower Riverissä. Tämä oli virkistävä tapahtuma hyväsydämisten Pyhän Ristin sisarten elämässä; heidän osakseen näet lankesi antaa hänelle suoja ja hoiva. Mutta heillä ei ollut vähäisintäkään aavistusta siitä, että he valoivat hänen suoniinsa tulista elämännestettä, kun he ystävällisesti puuhailivat hänen ympärillään ja koskettelivat häntä pehmoisilla käsillään. Cal Galbraithin mielen täyttivät kumman epämääräiset ajatukset, mutta sitten hänen silmänsä kiintyivät Madelineen, lähetysaseman palvelijasisareen. Hän ei kuitenkaan osoittanut tunteitaan, hän odotti kärsivällisesti aikaansa. Kun kevät koitti ja aurinko jälleen piirsi taivaalle korkean kaaren, kun elämän riemu täytti maan, varttuivat myös Cal Galbraithin voimat, ja vaikka hänen ruumiinsa vielä oli heikkona, hän teki matkavalmistuksensa ja lähti taas taipalelle.
Madeline oli isätön ja äiditön orpo. Hänen isänsä, valkoinen mies, oli ollut niin yltiöpäinen, ettei ollut väistynyt harmaakarhun tieltä, ja se maksoi miehen hengen. Senjälkeen oli hänen äitinsä, joka oli intiaaninainen ja jolla nyt ei ollut miestä talviruoan hankkijaksi, tehnyt rohkean yrityksen läpäistä lohiaikaan asti viidelläkymmenellä naulalla jauhoja ja kahdellakymmenelläviidellä naulalla sianlihaa. Äidin kuoltua lapsi, pikku Chook-ra, pääsi lähetyssisarten luo, ja siitä pitäen hän sai toisen nimen.
Mutta Madelinella oli sukulaisia. Lähin oli eno, juopporatti, joka tuhosi elinvoimaansa nauttimalla tavattomia määriä valkoisen miehen viskyä. Hän pani parastaan joka päivä päästäkseen autuaille metsästysmaille, ja hänen jalkansa etsiskelivät oikotietä hautaan. Hän kärsi kauheita tuskia silloin, kun hänen oli pakko olla raittiina. Hänen omatuntonsa oli täydelleen turtunut. Tämän vanhan tyhjäntoimittajan Cal Galbraith nyt etsi käsiinsä, ja heidän keskustelussaan tuhlattiin sekä sanoja että tupakkaa. Lupauksia annettiin molemmin puolin, ja lopulta vanha pakana otti muutamia nauloja kuivattua lohta koivuntuohiseen kanoottiinsa ja meloi Pyhän Ristin sisarten luo.
Maailma ei saa milloinkaan tietää, millaisia lupauksia ja valheita ukko lasketteli – pyhäin sisarten tapana ei ole juoruta. Mutta kun hän palasi kotiin, hänen mustaa rintaansa koristi messinkinen ristiinnaulitun-kuva ja hänellä oli kanootissaan sisarentyttärensä Madeline. Sinä iltana vietettiin hänen leirissään niin suurelliset häät ja sellainen potlach, ettei kylän miehistä ainoakaan kahteen päivään kyennyt kalalle. Mutta Madeline pudisti seuraavana aamuna Lower Riverin tomut mokkasiineistaan ja seurasi miestään ylös jokea tasapohjaisessa veneessä paikkaan, minkä nimi on Lower Country, asuakseen siellä miehensä kanssa. Ja niinä vuosina, mitkä sitten seurasivat, hän oli hyvä vaimo, valmisti ruoan miehelleen ja jakoi tämän vaivat. Ja hän kannusti miestään työhön, niin että mies oppi perusteelliseksi työntekijäksi ja säilyttämään kultahiekkansa. Vihdoin Cal Galbraith teki muutamia erikoisen rikkaita löytöjä ja rakensi itselleen talon Circle Cityyn. Hänen hyvinvointinsa oli niin erinomainen, että hänen kodissaan käyvät vieraat tunsivat levottomuutta ja kadehtivat häntä suuresti.
Mutta Pohjola alkoi kehittyä, siellä syntyi muiden muassa seuraelämä-kulttuurikin. Tähän asti etelä oli lähettänyt sinne poikiansa; nyt tapahtui uusi maahanvirtaus, ja tällä kertaa saapujat olivat etelän tyttäriä. Eivät ne olleet juuri vaimoja ja sisaria, mutta ne olivat kuitenkin naisia, jotka eivät jättäneet istuttamatta uusia mielipiteitä miesten päähän ja jotka loivat seuraelämän aivan uudeksi, heille ominaiseksi laadultaan. Valkoisten miesten intiaanivaimot eivät enää kerääntyneet tanssiaisiin; he eivät enää vaellelleet katuja vanhoja virginialaisia tanssilaulujaan hyräillen. He vetäytyivät syrjään kansansa synnynnäisellä stoalaisuudella, ja majoistaan käsin he valittamatta totesivat, että valta siirtyi heidän valkoisille sisarilleen.
Mutta sitten tapahtui uusi maahanvaellus hedelmällisestä etelästä vuorten takaa. Tällä kertaa saapui naisia, jotka todella tulivat maan valtiaiksi. Heidän sanansa tuli laiksi, ja tämä laki oli rautainen. He katselivat vihamielisesti intiaaninaisia. Oli heikkoja miehiä, jotka häpesivät sitä, että olivat yhtyneet maan tyttäriin, ja joille heidän tummaihoiset lapsensa muuttuivat vastenmielisiksi. Mutta oli myös toisenlaisia – todellisia – miehiä, jotka pysyivät vannomilleen valoille uskollisina ja olivat ylpeitä omaisistaan. Kun kävi tavaksi erota alkuasukasvaimostaan, Cal Galbraith osoittautui oikeaksi mieheksi. Mutta hän sai myös rangaistukseksi siitä kokea epäsuosiota niiden taholta, jotka olivat viimeksi saapuneet maahan ja tunsivat sitä vähimmin, mutta joilla nyt oli sen valta käsissään.
Muudanna päivänä tuli tieto, että oli löydetty kultaa Upper Countryssä, mikä sijaitsee pohjoispuolella Circle Cityä. Uutinen saapui koiravaljakoilla Salt Wateriin. Kultakuormaiset alukset kuljettivat kutsua Tyynen valtameren yli. Sähkölennätinlangat ja -kaapelit levittivät uutista, ja maailma kuuli ensimmäistä kertaa puhuttavan Klondyke-joesta ja Yukonin maasta.
Cal Galbraith oli elänyt hiljaisesti monet vuosikaudet. Hän oli ollut hyvä puoliso Madelinelle, ja tämä oli siunannut häntä. Mutta nyt hän alkoi tuntea jonkinlaista tyydytyksen tarvetta, epämääräistä kaipuuta oman rotunsa keskuuteen, elämään, mikä oli häneltä suljettua – kaipuuta, jollainen toisinaan voi vallata miehen: päästä vapaaksi, aloittamaan uudelleen elämäänsä. Hurjia huhuja ihmeellisestä Eldoradosta tunkeutui myös joen juoksua alas, hehkuvia kuvauksia sikäläisestä hirsimaja- ja telttakaupungista ja eriskummallisia tarinoita che-cha-qua-tulokkaista, joita virtasi maahan ja jotka täyttivät sen. Circle City oli kuollut kaupunki. Maailma oli kulkenut sen ohi, matkannut ylemmä jokea myöten ja luonut sinne uuden ja sitä paljon tärkeämmän yhteiskunnan.
Rauhattomuus valtasi Cal Galbraithin, kun hän istui ristissä käsin kaukana kaikesta siitä, ja hänessä heräsi halu päästä sitä omin silmin näkemään. Seuraavan huuhdonnan jälkeen hän antoi punnita parisataa naulaa kultahiekkaa yhtiön isolla vaa'alla ja otti määrää vastaavan vekselin Dawsoniin. Hän jätti Tom Dixonin toimeksi kaivostensa valvonnan, suuteli Madelinea jäähyväisiksi, lupasi palata ennenkuin ensimmäinen jäähyyhmä ilmaantui Yukoniin ja osti matkalipun jokea ylös menevään höyrylaivaan.
Ja Madeline odotti. Hän odotti kesän kolme valkeaa kuukautta. Hän ruokki koirat, omisti suuren osan ajastaan nuoren Calin vaalimiseen, näki lyhyen suven häipyvän ja auringon aloittavan pitkän matkansa etelän seuduille. Ja hän rukoili paljon Pyhän Ristin sisarten hänelle opettamalla tavalla. Syksy saapui, ja ensimmäinen jäähyyhmä ilmaantui Yukoniin. Monet Circle Cityn pohatoista palasivat talvityöhön kaivoksilleen, mutta Cal Galbraith ei palannut. Tom Dixon lienee sentään saanut kirjeen, sillä hänen väkensä ajoi talvipuut Madelinelle. Yhtiökin sai kirjeen, sillä sen koiravaljakkoreet täyttivät Madelinen varastohuoneen parhailla saatavissa olevilla ruokatarpeilla, ja lisäksi hänelle ilmoitettiin, että hänellä oli rajaton luotto.
Kaikkina aikoina miehet ovat aina joutuneet olemaan syypäinä naisten suruihin. Mutta tässä tapauksessa miehet pitivät omana salaisuutenaan tietonsa poissaolevasta toveristaan, vaikka he hiljaisuudessa kirosivat tätä. Naiset taas menettelivät päinvastoin. Ja heidän suosiollisella avullaan Madeline sai, tarvitsematta olla kauaa turhassa tietämättömyydessä, kuulla kummallisia tarinoita Cal Galbraithin käyttäytymisestä. Puhuttiin myös eräästä kreikkalaisesta tanssijattaresta, joka leikitteli miehillä aivan kuin lapsi leikkii saippuakuplassa. Madeline oli ensinnäkin intiaaninainen, ja toiseksi hänellä ei ollut yhtään ystävätärtä, jonka luo mennä pyytämään viisasta neuvoa. Ensihetken hän rukoili, sitten hän laati suunnitelmia, ja koska hänen tapojaan ei ollut vitkastella päätösten teossa ja niiden toteuttamisessa, hän valjasti eräänä iltana koiransa reen eteen, köytti siihen huolellisesti pienen poikansa ja lähti taipalelle kenenkään tietämättä.
Vielä oli Yukon avoinna, mutta rantajää kasvoi joka päivä ja kavensi kaventamistaan vesiväylää. Kukaan, joka ei ole sellaista omakohtaisesti kokenut, ei kykene käsittämään, mitä Madeline sai kestää satojen mailien pituisella matkallaan ajaessaan jäätä myöten rantaa pitkin tai millaisilla kärsimyksillä ja ponnistuksilla hänen piti raivata tiensä kolmatta sataa mailia ahtojäissä, mitkä täyttivät uoman joen lopullisesti jäädyttyä. Mutta Madeline oli intiaaninainen, ja hän teki sen, ja muudanna iltana joku koputti Malemute Kidin ovelle. Malemute Kid joutui vapauttamaan valjaista joukon nälkään nääntymässä olevia koiria, asettamaan pyylevän pikku pojan vuoteeseensa ja hoitamaan lopen uupunutta naista. Hän riisui kivikoviksi jäätyneet mokkasiinit naiselta tämän kertoessa hänelle matkastaan ja pisteli puukkonsa kärjellä naisen jalkoja nähdäkseen, mitenkä pahasti ne olivat paleltuneet.
Karskiudestaan huolimatta Malemute Kidissä oli eräänlaista naisellista vienoutta, mikä saattoi äksyimmänkin susikoiran luottamaan häneen ja houkutteli hyytyneimmänkin sydämen avautumaan hänelle. Ja se tapahtui hänen sellaiseen pyrkimättä. Sydämet aukenivat hänelle itsestään kuin kukat aukenevat auringolle. Itse papinkin – isä Roubeaun – väitettiin ripittäytyneen hänelle, ja Pohjolan miehiä ja naisia tuli alituisesti koputtamaan hänen ovelleen – ovelle, joka oli aina avoinna. Madelinen käsityksen mukaan hän ei voinut tehdä minkäänlaista väärää, ei minkäänlaista erehdystä. Madeline oli tuntenut Malemute Kidin aivan siitä pitäen, kun hän joutui isänsä maanmiesten pariin, ja hänen puolivillin mielensä täytti tunne, että vuosisadan viisaus oli keskittynyt tähän mieheen, että tämän silmien ja tulevaisuuden välillä ei ollut olemassa rajaverhoa.
Väärä ajatussuunta oli päässyt maassa vallalle.
Dawsonin yleinen mielipide arvosteli nyt monia asioita toisin kuin se oli arvostellut edellisinä ajanjaksoina. Pohjolan kerkeä kehitys oli tuonut mukanaan paljon sellaista, mikä ei ollut hyvää. Malemute Kid tiesi sen, ja hän tunsi Cal Galbraithin tämän sisintä myöten. Mutta hän tiesi myöskin, että hätiköity sana voi aiheuttaa paljon pahaa, ja hän halusi antaa velvollisuutensa unohtaneelle miehelle oikein perusteelliset muistiaiset ja saattaa tämän häpeämään. Seuraavana iltana nuori kaivosinsinööri Stanley Prince sai kutsun hänen luokseen, samoin Lucky Harrington viuluineen. Samana yönä Bettles, joka oli ollut kiitollisuudenvelassa Malemute Kidille ammoisista ajoista, valjasti koiransa, sitoi Cal Galbraith nuoremman rekeen ja lähti pimeässä ajamaan Stuart Riveriä kohden.
II.
"Silleen! Yks-kaks-kolme, yks-kaks-kohne! Nyt käännytään! Ei, ei sillä lailla! Aloita uudelleen, Jack! Kas niin – silleen sen pitää mennä." Prince astui askelet yhtä tottuneesti kuin vanha tanssinopettaja.
"Nyt! Yks-kaks-kolme, yks-kaks-kolme! Käännytään! Se meni paremmin nyt. Uudelleen! Kuulkaahan, älkää katselko jalkoihinne. Yks-kaks-kolme. Lyhyemmät askelet. Emme nyt nojaa ohjaustankoon. Uusi yritys! Kas niin – se meni hyvin! Yks-kaks-kolme! Yks-kaks-kolme!"
Hellittämättä, hellittämättä Prince ja Madeline pyörivät valssissa. Pöytä ja tuolit oli siirretty seinänvierustalle, jotta olisi enemmän tilaa. Malemute Kid istui vuoteensa laidalla leuka polvien nojassa ja katseli opetusta suurella harrastuksella, Jack Harrington istui hänen vierellään viuluaan vinguttaen ja silmät tanssijoihin suunnattuina.
Epätavallinen oli tilanne ja merkillinen yritys, johon nämä kolme miestä ja Madeline olivat antautuneet. Vaikuttavinta tilanteessa kenties oli se liikemiesmäinen vakavuus, jolla he työskentelivät. Atleetti ei harjoittele ankarammin edessäolevaa kilpailua varten, susikoira ei ponnistele kovemmin valjaissaan kuin Madeline tanssiessaan. Mutta työnalainen aines oli hyvää. Sillä päinvastoin kuin muiden rotunsa naisten Madelinen ei ollut lapsuudessaan tarvinnut kantaa raskaita taakkoja eikä kestää vaeltajaelämän rasituksia. Lisäksi hän oli kasvultaan sopusuhtainen ja norja ja hänessä oli paljon luontaista viehkeyttä, mikä tähän saakka ei ollut päässyt kirvoittumaan. Juuri tätä suloa miehet nyt koettivat herättää uinailustaan.
"Se tässä tekee tenää, että hän ennen on oppinut tanssimaan nurinkurisella tavalla", sanoi Prince vuoteella istujille päästettyään hengästyneen oppilaansa pöydän laidalle lepäämään. "Hänellä on nopea käsityskyky, mutta kaikki sujuisi paremmin, ellei hän olisi tanssinut askeltakaan ennen. Erästä seikkaa minä en lainkaan käsitä, Kid." Hän jäljitteli merkillisiä pään ja olkapäiden liikkeitä, jollaiset olivat ominaisia Madelinelle tämän kulkiessa.
"Onnekseen hän on saanut kasvaa lähetysasemalla", vastasi Malemute Kid. "Mainitsemasi heikkous johtuu luonnollisesti taakan kantamisesta – hihna olkapäillä, käsitäthän. Muilla intiaaninaisilla on kovat päivät, mutta hänen ei ole tarvinnut kantaa taakkoja ennen naimisiin joutumistaan, ja silloinkin ainoastaan alussa. Hän ja hänen miehensä saivat kokea kovaa. He olivat Forty Milessä silloin, kun siellä oli nälänhätä."
"Mutta saammekohan sen vian hänestä karsituksi?"
"Enpä tiedä. Kenties se menee, jos hän saa tehdä pitkiä kävelyretkiä opettajansa kanssa. Luulen, että hän kyllä saa sen pudistetuksi itsestään jollakin keinolla. Vai mitä, Madeline?"
Nainen nyökkäsi. Jos Malemute Kid, joka tiesi kaiken, sanoi, että se lähtisi, niin siinä tapauksessa luonnollisesti kävisikin niin. Seikka oli sillä selvä.
Hän astui miesten luo, haluten innolla aloittaa uudelleen. Harrington katseli häntä suunnilleen samalla lailla kuin katsotaan kilpajuoksijahevosta. Tarkastus lienee tuottanut sangen tyydyttävän tuloksen, sillä hän kysyi äkkiä heränneen mielenkiinnon vallassa: "Mitähän lieneekään eno-veijarinne teistä saanut?"
"Pyssyn, peiton, kaksikymmentä hooch-pulloa. Pyssy oli rikkonainen." Lopun nainen lausui ylenkatseellisesti, aivan kuin häntä olisi harmittanut, että hänen arvonsa oli laskettu niin vähäiseksi.
Hän puhui englantia oikein hyvin ja viljeli runsaasti miehensä erikoisia lauseparsia, mutta hän mursi vielä intiaanitapaan ja käytti perinnäisiä kurkkuääniä. Myös nämä ominaisuudet hänen opettajansa koettivat saada hänestä poistetuiksi, ja siinäkin suhteessa oli päästy sangen pitkälle.
Seuraavalla tanssiväliajalla Prince teki uuden havainnon.
"Kuulehan, Kid, olemmepa totisesti väärällä tolalla", sanoi hän. "Madelinen on mahdotonta oppia tanssimaan mokkasiinit jalassa. Hanki hänelle tanssikengät ja toimita hänet sitten vahatulle permannolle, niin saammepa nähdä."
Madeline kohotti toista jalkaansa ja katseli pahoilla mielin muodottomia mokkasiinejaan. Entisinä talvina hän oli tanssinut yökaudet moisissa jalkineissa, sekä Circle Cityssä että Forty Milessä, eikä kenelläkään ollut mitään muistuttamista. Mutta nyt sitävastoin... no, jos jokin oli hullusti, oli Malemute Kidin asiana tietää se eikä hänen.
Malemute Kid tiesi sen, ja hänen silmänsä oli tarkka mittasuhteita havaitsemaan. Hän veti kintaat käsiinsä, painoi lakin päähänsä ja käveli kukkulalle Mrs Eppingwellin luo. Tämän mies, Clove Eppingwell, esitti huomattavaa osaa yhteiskunnassa: oli kuvernöörin virkamiehiä. Kid oli pannut merkille rouvan jalkojen pienuuden eräänä iltana kuvernöörin tanssiaisissa. Ja koska hän tiesi, että rouva oli yhtä rakastettava kuin kaunis, tuntui hänestä helpolta pyytää tältä muuatta pikku palvelusta.
Malemute Kidin palattua Madeline meni hetkeksi sisähuoneeseen. Kun hän tuli takaisin miesten luo, Princen valtasi yllätys.
"Tuhat tulimmaista!" huudahti nuori insinööri. "Kuka olisi osannut uskoa moista? Moinen pikku noita! Totisesti – oma sisareni..."
"Sisaresi on englantilainen tyttö, jolla on pienet jalat", keskeytti Malemute Kid. "Ja Madeline kuuluu rotuun, jolla on pienet jalat. Mokkasiinit ovat tehneet ne voimakkaan leveiksi, mutta hän ei ole joutunut pilaamaan niitä juoksemalla koiravaljakon mukana lapsuudessaan."
Tämä selitys ei suinkaan sammuttanut Princen ihailua. Harringtonin kauppamiesvaistot virisivät jälleen, ja kun hän näki Madelinen kaunismuotoiset jalat ja nilkat, hänelle muistui mieleen niiden vaivainen hinta: "pyssy, peitto, kaksikymmentä hooch-pulloa."
Madeline oli pohatan vaimo, kultakuninkaan, joka aarteillaan milloin tahansa saattoi hankkia itselleen kymmenittäin korunukkeja, mutta silti hänen vaimollaan ei milloinkaan ennen ollut ollut muunlaisia jalkineita kuin punaisiksi parkitut mokkasiinit. Aluksi Madeline katseli melkein kauhulla ohuita, valkoisia silkkikenkiä; mutta hän oivalsi pian ihailun, mikä loisti miesten silmistä. Hän punastui ylpeydestä. Silmänräpäyksen kestämän hän oli humaltunut naisellisuutensa viehätysvoimasta, ja hän mutisi entistä suuremmalla ylenkatseella: "Pyssy oli rikkonainen."
Opetusta jatkettiin. Joka päivä Malemute Kid kulki pitkiä matkoja Madelinen kanssa koettaen parantaa hänen ryhtiään ja kävelytapaansa ja totuttaen hänet astumaan lyhyitä askelia. Ei ollut pienintäkään vaaraa siitä, että joku olisi saattanut tuntea Madelinen, sillä Cal Galbraith ja kaikki muut "vanhat" olivat häipyneet maahan laumoittain virranneiden uusien ihmisten joukkoon. Sitäpaitsi Pohjolan pakkasella on terävät hampaat, ja etelästä saapuneilla naisilla oli tapana käyttää palttinanaamioita suojana vaarallista pakkasta vastaan. Oravannahka-parka yllä ja naamio kasvoilla saattoivat äiti ja tyttäret kohdata toisensa tiellä toisiansa tuntematta.
Harjoittelu edistyi nopeasti. Aluksi oppiminen oli sujunut hitaasti, mutta äkkiä siihen tuli vauhtia, nimittäin siitä hetkestä alkaen, jona Madeline sai jalkaansa valkoiset silkkikengät ja oppi ymmärtämään oman arvonsa. Ylpeys siitä, että oli valkoisen isän lapsi, heräsi hänen sydämessään sinä hetkenä. Siihen saakka hän oli pitänyt itseänsä miehelleen vierasrotuisena, alempaan luokkaan kuuluvana naisena, jonka hänen herransa oli ostanut suuressa armossaan. Hänen miehensä oli tuntunut hänestä melkein jumalalta, ja tämä oli koroittanut hänet rinnalleen hänen sitä lainkaan ansaitsematta. Hän ei ollut milloinkaan unohtanut, ei pikku Calin syntyessäkään, että hän ei kuulunut miehensä kansaan. Ja kuten Cal oli jumala, olivat tämän kansan naiset jumalattaria. Hän oli kenties vertaillut itseänsä valkoisiin naisiin, mutta milloinkaan hän ei ollut pitänyt itseänsä yhtä hyvänä kuin nämä. On mahdollista, että läheinen tuttavuus olisi vähentänyt hänen ihailuaan. Olipa sen seikan laita miten tahansa, hän oli nyt alkanut ymmärtää harhailevia valkoisia miehiä ja arvostella näitä. Loogillinen itse-erittely tosin kävi yli hänen ymmärryksensä, mutta hänen naisellinen tarkkanäköisyytensä johti hänet oikealle tolalle. Sinä iltana, jona hän ensimmäisen kerran veti jalkaansa silkkikengät, hän oli nähnyt ilmeisen, salaamattoman ihailun kolmen mies-ystävänsä silmissä, ja silloin hän ensimmäisen kerran tunsi itsensä muiden naisten vertaiseksi. Kysymyksessä oli tosin vain jalka ja nilkka – mutta vertailun ei luonnollisesti tarvinnut pysähtyä siihen. Hän arvosteli itseänsä heidän mittayksikkönsä mukaan, ja silloin oli hänen valkoisten sisartensa jumalallinen ylemmyys lopussa. Kun kaikki kävi ympäri, eivät nekään olleet muuta kuin naisia – siis miks'ei hän saattaisi kohota niiden tasalle? Hän näki kyllä hyvin selvästi, mitä häneltä puuttui, mutta tästä oman heikkoutensa tunnosta aiheutui hänen voimansa. Hän teki työtä omassa itsessään sellaisella tarmolla, että hänen kolme avustajaansa usein istui myöhäiseen yöhön hänestä puhelemassa, ihmetellen naissuvun selittämätöntä salaisuutta.
Ja oltiin nyt pääsemässä kiitospäivään. Epäsäännöllisin väliajoin Bettles lähetti tietoja nuoren Calin voinnista Stuart Riverissä. Pian olisi käsissä aika, jolloin heitä saattoi odottaa palaaviksi.
Monet satunnaiset vieraat, jotka olivat ulos kuulleet tanssimusiikin soivan ja jalkojen tanhuavan tanssissa Malemute Kidin majassa, tapasivat sisälle astuessaan vain Harringtonin kaikin voimin viuluaan vinguttamassa ja molemmat muut miehet polkemassa tahtia soittajalle tai vilkkaasti keskustelemassa siitä tai tästä tanssista. Madelinea he eivät nähneet milloinkaan. Tämä piiloutui silmänräpäyksellisesti sisähuoneeseen.
Muudanna iltana Cal Galbraith saapui sinne. Oli vast'ikään tullut hyviä uutisia Stuart Riveristä, ja Madeline oli sinä iltana voittanut itsensä – ei ainoastaan liikkeittensä, ryhtinsä ja viehkeytensä puolesta, vaan myöskin naisellisessa leikillisyydessä. Heillä oli ollut pieni sanakahakka, ja hän oli pitänyt loistavasti puolensa. Hetken huuman hurmaamana ja oman voimansa tunnossa hän oli sitten kiusoitellut miehiä, mestaroinut näitä, lannistanut nämä ja leikitellyt näillä mitä hämmästyttävimmällä menestyksellä. Miehet olivat tahtomattaan ja vaistomaisesti alistuneet hänen edessään – eivät hänen kauneutensa, viisautensa eikä sukkeluutensa vuoksi, vaan sen naisen selittämättömän ominaisuuden tähden, minkä edessä mies aina alistuu, vaikk'eikään saata sanoa, mikä se ominaisuus on. Huoneen ilma tuntui värisevän iloa, kun hän ja Prince pyörivät viimeisessä tanssissa sinä iltana. Harringtonin viulu teki ihmeitä, ja Malemute Kid innostui niin suuresti, että sieppasi luudan ja alkoi tehdä huikeita hyppyjä se sylissään.
Juuri silloin koputettiin kuuluvasti ovelle, ja pikaisella katseella neljä ystävystä totesi, että linkkua kohotettiin. Mutta he olivat selviytyneet sellaisista tilanteista ennenkin. Harrington jatkoi soittoaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Madeline lennähti sisähuoneeseen. Luuta singahti kovalla vauhdilla sängyn alle, ja kun Cal Galbraith ja Louis Savoy työnsivät päänsä sisälle ovesta, Malemute Kid ja Prince tanssivat täydessä touhussa shottista toistensa kanssa.
Yleensä intiaaninaiset eivät vähästä pyörry, mutta tällä kertaa pyörtyminen oli Madelinella lähempänä kuin milloinkaan muulloin koko hänen elämässään. Kokonaisen tunnin hän kyyrötti oven vierellä ja kuunteli miesten kovaäänistä keskustelua, minkä voima nousi ja laski kuin etäinen ukkonen. Lapsuuden lempisävelten lailla hänen korviaan hyväili jok'ainoa Cal Galbraithin äänen sävy, sen jokainen pikku omituisuus ja pani hänen sydämensä hurjasti jyskyttämään sekä teki hänen polvensa niin heikoiksi, että hän vihdoin nojasi ovea vasten puolitajuttomana. Ja oli hyväksi, ettei hän nähnyt eikä kuullut miehensä poistumista.
"Milloin aiot palata kotiin Circle Cityyn?" kysyi Malemute Kid aivan tyynesti.
"Oh, sitä en ole vielä kovin tarkoin ajatellut", vastasi mies. "Enpä luule siitä tulevan mitään ennen jäiden lähtöä."
"Entä Madeline?"
Cal punastui tämän kysymyksen kuullessaan ja loi silmänsä alas. Malemute Kid olisi saattanut tuntea ylenkatsetta miestä kohtaan sen tähden, ellei hän olisi tuntenut tätä niin hyvin kuin tunsi. Nyt hänen vihansa kääntyi valkoisiin vaimoihin ja tyttäriin, jotka maahan tultuaan eivät olleet vain tyytyneet anastamaan alkuasukasnaisten paikkoja, vaan olivat myös herättäneet likaisia ajatuksia miesten mieliin ja tuottaneet näille häpeää.
"Luulen hänen voivan hyvin", vastasi Circle Cityn pohatta nopeasti, äänessään anteeksipyytävä sävy. "Tiedäthän Tom Dixonin hoitavan asioitani, ja hän pitää huolen siitä, ettei Madelinelta mitään puutu."
Malemute Kid pani kätensä hänen kainaloonsa ja seurasi häntä ulos. Heidän yläpuolellaan leimusivat revontulet mitä ihmeellisimmin värivivahtein. Heidän alapuolellaan lepäsi nukkuva kaupunki. Kaukaa kuului vain yksinäisen koiran ulvontaa. Kultakuningas aikoi aloittaa jälleen puheen, mutta Malemute Kid vaiensi hänet kädenpuristuksella. Yön ainoa ääni monistui. Koira koiran jälkeen rupesi ulvomaan, kunnes täysääninen kuorolaulu kajahteli pakkasessa. Kun ensimmäistä kertaa kuuntelee tätä tenhoavaa musiikkia, tuntuu siltä, kuin sen välityksellä saisi selville Pohjolan suurimmat salat. Sitä useammin kuulleen mielestä se on kuin juhlallista virttä tuhlattujen voimien haudalla. Sillä siihen kätkeytyy Pohjolan perintöosuuden salaisuus, siinä on kidutettujen sielujen valitusta, kaikua lukemattomien sukupolvien kärsimyksistä – se on maailman kilvoittelujen ja harhain varoittava sielumessu.
Cal Galbraith värähti, kun kuoroulvonta vaimeni puoleksi tukahdettuihin nyyhkytyksiin. Kid luki hänen ajatuksensa kuin avoimesta kirjasta ja seurasi niitä takaisin taudin ja hädän raskaihin päiviin. Aina oli Madeline hänen rinnallaan, kärsivällisesti jakaen vaarat ja vaivat hänen kanssaan, milloinkaan epäilemättä, milloinkaan valittamatta. Sielunsa silmin Cal Galbraith näki kymmeniä kuvia heidän yhdyselämänsä ajalta, ankaria ja syyttäviä, ja menneisyys laski raskaan kätensä hänen sydämelleen. Hetki oli tärkeä. Malemute Kid tunsi puoleksi houkutusta paljastaa viimeinen valttinsa voittaakseen pelin, mutta läksy ei vielä ollut tarpeeksi ankara, ja hän jätti sen tekemättä. Seuraavassa hetkessä he olivat puristaneet toistensa kättä, kultakuningas taivalsi mäkeä alas, ja lumi narahteli hänen helmilläkirjailtujen mokkasiiniensa alla.
Puolipyörryksissä oleva Madeline oli aivan toinen nainen kuin se kujeellinen pikku keimailijatar, joka oli tuntia aikaisemmin nauranut niin tartuttavasi ja jonka hehkuvat posket ja loistavat silmät olivat saattaneet hänen opettajansa unohtamaan kaiken muun. Uupuneena ja voimatonna hän lepäsi tuolilla, jolle Prince ja Harrington olivat hänet asettaneet. Malemute Kid rypisti silmäkulmiaan. Tällaisesta ei koituisi hyvää. Kun tulisi hetki, jona Madeline tapaisi miehensä, hänen olisi kyettävä esiintymään majesteetillisella ylemmyydellä. Oli ehdottoman välttämätöntä käyttäytyä kuin valkoinen nainen, muuten voitosta ei tulisi lainkaan voittoa. Sen Malemute Kid sanoi nyt Madelinelle ankarasti, sanojaan lainkaan lieventämättä, ja hän perehdytti naisen miespuolen heikkouksiin, kunnes toinen käsitti, millaisia yksinkertaisia narreja miehet oikeastaan ovat ja miksi eräiden naisten tahto on heidän lakinsa.
Muutamia päiviä ennen kiitospäiväjuhlaa Malemute Kid meni jälleen käymään Mrs Eppingwellin luona. Rouva tutki tuota pikaa oman vaatekomeronsa, teki sitten pitkän vierailun P.C. yhtiön vaatetusosastolle ja seurasi sieltä Kidiä tämän kotiin tutustumaan Madelineen. Nyt alkoi aika, minkä vertaista vanha maja ei ollut vielä milloinkaan nähnyt: siellä leikattiin, koeteltiin, neulottiin, ratkottiin ja tehtiin jos joitakin sellaisia kummia, joiden vuoksi salaliiton miehiset jäsenet joutuivat viettämään suurimman osan aikaansa ulkosalla. Sellaisina hetkinä Oopperatalo avasi heille vieraanvaraisesi ovensa, ja siellä he painoivat niin usein päänsä yhteen ja joivat niin paljon salaperäisiä maljoja, että muut vieraat alkoivat vainuta äärettömän rikkaita ennen tuntemattomia valtauksia, ja on totinen tosi, että joillakuilla che-cha-qua-uusikoilla ja yhdellä "vanhalla" oli kantamus valmiina tiskin takana: ei muuta kuin lähteä kolmikon kantapäille millä hetkellä tahansa!
Mrs Eppingwell oli lahjakas nainen, ja kun hän kiitospäivän iltana jätti Madelinen tämän suojelijain hoiviin, oli nuoressa intiaaninaisessa tapahtunut niin perinpohjainen muutos, että miehet melkein pelkäsivät häntä. Prince asetti hänen hartioilleen Hudson-Bay-huovan ja teki palveluksen ylenpalttisen suurella kohteliaisuudella, mikä oli vilpittömämpää kuin miltä näytti. Malemute Kidistä, jolle Madeline tarjosi käsivartensa, alkoi holhoojantoimi tuntua sangen tukalalta ja voimille käyvältä. Jack Harrington tarsi saattueen viimeisenä, yhä ostosluetteloa mielessään pohtien, eikä hän avannut kertaakaan suutaan koko matkalla alas kaupunkiin. Kun he saapuivat Oopperatalon takaovelle, he ottivat huovan Madelinen hartioilta ja levittivät sen lumelle. Hän riisui nyt jalastaan Princen mokkasiinit ja kulki sitten huopaa myöten uusissa silkkikengissään. Naamiaiset olivat parhaillaan käynnissä. Madeline epäröi, mutta miehet sysäsivät oven auki ja työnsivät hänet sisälle, minkä tehtyään he kiireesti kiersivät talon mennäkseen itse sisälle pääkäytävästä.
III.
"Missä on Freda?" kyselivät "vanhat", che-cha-quam, vastatulleiden, yhtä innokkaasti udellessa, kuka Freda oli. Koko tanssisali surisi sitä nimeä. Harmaantuneet "hapantaikinapojat", jotka palvelivat vain päiväpalkkalaisina kaivoksilla, mutta kuitenkin olivat ylpeitä maassaoloajastaan – "hapantaikinapoika" on ollut vähintään kaksi vuotta Alaskassa – esiintyivät suojelevasti uusia miehiä kohtaan ja valehtelivat erinomaisen kaunopuheisesti – "hapantaikinapojan" erikoisena elämäntarkoituksena tuntuu olevan paltun antaminen totuudelle – tai myös loivat heihin vihastuneita katseita moisen tietämättömyyden johdosta. Nelisenkymmentä Upper ja Lower Countryn pohattaa oli tanssiaisissa, ja jok'ainoa näistä uskoi olevansa oikeilla jäljillä ja pani arvelematta pussillisittain kultahiekkaa vetoon suosikkinsa puolesta. Vaakamiehen luo, joka oli saanut tehtäväkseen pussien punnitsemisen, lähetettiin asiamiehiä, ja jotkut vedonlyöjistä, jotka tunsivat pelionnen epäluotettavuuden, laativat houkuttelevia luetteloita kilpailijoista ja suosikeista.
Kuka oli Freda? Alituisesti luultiin, että nyt kreikkalainen tanssijatar oli keksitty, ja jok'ainoa uusi keksintö aiheutti hämmingin vedonlyöjäin keskuudessa ja johti mielettömään uusien vetojen lyöntiin. Malemute Kid liittyi leikkiin; hänen saapumiltaan läsnäolijat, jotka kaikki tunsivat hänet, tervehtivät äänekkäillä suosionhuudoilla. Kidin silmä oli tarkka havaitsemaan henkilöiden liikkeiden ominaisuuksia ja korva herkkä kuulemaan persoonalliset vivahdukset toisen äänessä – ja hän valitsi osalleen loistavan ilmestyksen, joka esiintyi "Revontulina." Mutta kreikkalainen tanssijatar oli hänenkin tarkkanäköisyydelleen liian ovela. Suurin osa kullankaivajista tuntui kohdistaneen epäilyksensä "Venäläiseen prinsessaan", joka ehdottomasti oli viehkein kaikista naisista eikä siis saattanut olla kukaan muu kuin Freda Moloof.
Erään kadrillin aikana kuului äkkiä suuri ja myrskyinen tyytyväisyydenhuuto. Nyt etsitty oli saatu selville! Edellisissä tanssiaisissa Freda oli aina viimeisten tahtien soidessa tehnyt muutamia verrattomia askeleita, muunnellut tanssia mitä merkillisimmällä tavalla. Ja nyt tämän vuoron lopussa "Venäläinen prinsessa" oli osoittanut vertaansa vailla olevaa tanssitaitoa. Myrskyinen kuorohuuto: "Enkös sitä sanonut!" – pani kattoparrut vapisemaan, mutta mitä kummaa – mitä kummaa! Silloin nähtiin "Revontulten" ja vielä kolmannenkin naamion, "Napapiirin hengen", suorittavan yhtä hyvin saman askelen – ja kun sitten vielä "Sateenkaaren" ja "Jääkuningattaren" kaltainen kaksoispari oli tehnyt saman, oli jälleen välttämättä lähetettävä asiamies vaakamiehen luo.
Bettles saapui kotiin matkaltaan kiihtymyksen ollessa korkeimmillaan, ja hän tuli joukkoon kuin lumimyrsky. Hänen huurteiset kulmakarvansa muuttuivat suorastaan vesiputouksiksi hänen pyörähdellessään tanssissa; hänen jäätyneet viiksensä näyttivät olevan täynnä timantteja, ja valo heijasteli niistä erivärisinä säteinä hänen ketterien jalkainsa livahdellessa jääpalasilla, joita rapisi hänen mokkasiineistaan ja saksalaisista sukistaan. Pohjolan tanssi on aivan epävirallinen juttu, sillä lahtien ja metsien miehet ovat menettäneet ehkä aiemmin omanneensa pikkutarkkuuden, ja vain korkeissa virallisissa piireissä noudatetaan enään muodollisuuksia. Täällä ei luokalla ollut merkitystä. Miljonäärit ja varattomat, koiranajajat ja ratsupoliisit löivät kättä "keskustan leidien kanssa" ja pyörähtelivät piirissä suorittaen mitä erikoisimpia liikkeitä. Alkukantaisina nautinnossaan, äänekkäinä ja raakoina heissä ei kuitenkaan ilmennyt epäkohteliaisuutta, vaan pikemminkin karkeaa ritarillisuutta, joka oli aidompaa kuin hienostuneinkaan huomaavaisuus.
Etsiessään 'kreikkalaista tanssijatarta' Cal Galbraith onnistui pääsemään samaan ryhmään kuin "Venäläisen prinsessa", johon yleisin epäilys oli kohdistunut.
Mutta johdatettuaan häntä yhden tanssin ajan Cal oli halukas ei ainoastaan lyömään vetoa miljoonistaan, ettei hän ollut Freda, vaan myöskin että hänen kätensä oli aikaisemmin ollut tämän vyötäröllä. Milloin tai missä, sitä hän ei osannut sanoa, mutta tuttuuden arvoituksellinen tunne sai aikaan sen, että hän käänsi koko huomionsa tämän henkilöllisyyden paljastamiseen. Malemute Kid olisi voinut auttaa häntä sen sijaan, että välistä pyörähteli muutaman kierroksen prinsessan kanssa ja jutteli vakavasti hänen kanssaan hiljaisella äänellä. Mutta Jack Harrington se liehitteli eniten "Venäläistä prinsessaa". Kerran hän veti Cal Galbraithin syrjään uskaltaen lausua villejä arvailuja siitä, kuka hän oli, ja selittäen, että oli voittamassa vedon. Tämä harmitti Circle Cityn kuningasta, sillä mies ei ole luonnostaan yksiavioinen, ja hän unohti sekä Madelinen että Fredan uudessa etsinnässään.
Pian levisi huhu, ettei "Venäläinen prinsessa" ollut Freda Maloof. Mielenkiinto syveni. Tässä oli uusi arvoitus. He tunsivat Fredan, vaikk'eivät voineetkaan löytää häntä; tässä oli taas joku, jonka he olivat löytäneet, mutta jota eivät tunteneet. Eivät edes naiset voineet sijoittaa häntä, ja hehän tunsivat kaikki hyvät tanssijat leirissä. Monet pitivät häntä kuuluvana viralliseen seurapiiriin suorittamassa villiä kujettaan. Useat arvelivat hänen katoavan ennen naamioiden poistamista. Toiset olivat taas yhtä varmoja siitä, että hän oli 'Kansas City Starin' naisreportteri, joka oli tullut tekemään heistä juttua 90 dollarin hinnasta palstalta. Ja vaakojen luona työskentelevillä miehillä riitti kiirettä.
Kello yhdeltä jokainen pari meni lattialle. Naamioiden poisto alkoi naurun ja ilon kiljahdusten kera muistuttaen vallattomien lasten riehuntaa. Jatkuva hämmästely seurasi naamioiden poistamisia. "Revontulet" muuttuivat muhkeaksi neekerittäreksi, joka ansaitsi noin viisisataa dollaria kuukaudessa vaatteiden pesulla. "Sateenkaari" ja "Jääkuningatar" osoittautuivat viiksiniekoiksi ja tunnettiin pariksi yhtiömieheksi, Eldoradon pohatoiksi. Eräässä huomattavimmista kadriljeista, jossa naamioiden poistamista viivyteltiin kauimmin, oli mukana Cal Galbraith, joka tanssitti "Napapiirin henkeä." Vastapäätä häntä tanssi Jack Harrington "Venäläisen prinsessan" kanssa. Kaikkien silmät tähtäsivät näitä kahta paria. Seurueen äänekkäästä kehoituksesta Cal Galbraith otti naamion naiseltaan, ja sen alta paljastuivat Fredan ihmeen ihanat kasvot ja loistavat silmät. Nousi kumiseva kättentaputusmyrsky, mutta se tyrehtyi äkkiä, kun kaikki jäivät odottamaan "Venäläisen prinsessan" jännittävän salaisuuden selviämistä. Naisen kasvot olivat yhä verhottuina, ja Jack Harrington ahdisti häntä. Katselijat kurkottivat varpailleen uteliaisuudesta. Vihdoin Harrington armotta tempasi häneltä naamion – ja kaikki purskahtivat nauruun. He olivat olleet naurettavia. Olivathan he tanssineet koko illan kirotun alkuasukkaan kanssa!
Mutta ne, jotka tunsivat naisen, ja sellaisia oli paljon, lakkasivat äkkiä nauramasta, ja huoneessa tuli hiljaista. Cal Galbraith kulki suuttuneena pitkin askelin permannon poikki ja puhutteli Madelinea chinook-kielellä. Mutta nainen säilytti malttinsa täydellisesti, ei ollut näennäisesti tietävinäänkään siitä, että oli kaikkien silmätikkuna, ja vastasi englanniksi. Hän ei osoittanut pelkoa eikä mielipahaa, ja Malemute Kid myhäili vaivihkaa, tyytyväisenä Madelinen ehdottomaan itsehillintään. Pohatta tunsi joutuneensa tappiolle. Hänen yksinkertainen siwashi-vaimonsa oli kasvanut häntä korkeammaksi.
"Tule!" sanoi hän vihdoin. "Lähdetään kotiin."
"Anteeksi!" vastasi nainen. "Olen luvannut aterioida Mr Harringtonin kanssa, ja lisäksi minut on pyydetty moniin tansseihin."
Harrington tarjosi hänelle käsivartensa ja vei hänet mukanaan. Harrington käänsi ihan muitta mutkitta kultakuninkaalle selkänsä, mutta Malemute Kid oli rientänyt lähemmä. Circle Cityn pohatta seisoi kuin kivettyneenä. Kahdesti hänen kätensä tapaili vyötä, ja kahdesti Malemute Kid oli hyppäämäisillään väliin. Mutta Harrington ja Madeline pääsivät kuitenkin turvallisesti ruokasaliin, missä säilystetyillä ostereilla höystetty illallinen oli odottamassa. Koko joukko päästi helpotuksen huokauksen ja seurasi pareittain jäljestä.
Freda tarttui harmistuneen näköisenä Cal Galbraithin käsivarteen. Tanssijattarella oli hyvä sydän ja terävä kieli, ja hän turmeli kokonaan pohatan osteri-illallisen. Mies vuoroin punastui ja kalpeni ja päästi monta hurjaa manausta mielessään.
Ruokasalissa kohisi oikea äänten myrsky, mutta siellä syntyi hiiskumaton hiljaisuus, kun Cal Galbraith asteli vaimonsa pöydän luo. Naamioitten poistamisen jälkeen oli lyöty tavattomasti vetoja siitä, miten aviopuolisoiden kohtaus päättyisi. Ja sentähden kaikki katselivat nyt jännityksestä henkeään pidätellen, mitä tapahtuisi. Harringtonin sinisissä silmissä oli rauhallinen ilme, mutta pöytäliinan alla hänen polvillaan viippui revolveri. Madeline kohotti katseensa ikäänkuin sattumalta, osoittamatta erikoista mielenkiintoa.
"Voinko – voinko saada tanssia seuraavan valssin kanssasi?" sammalsi pohatta.
Ja kultakuninkaan vaimo katseli ohjelmaansa ja taivutti myöntävästi päätään.
REVONTULTEN TYTÄR
"Te – laiskuri, minä luulla, että se sana kuulua niin – te laiskuri tahtoa minut vaimoksi. Ei hyvä. Ei koskaan, ei koskaan laiska mies tulla minun puolisoksi."
Sillä lailla Joy Molineau lausui ajatuksensa Jack Harringtonille, kuten hän oli myös lausunut – vaikka luistavammin, omalla kielellään, ranskaksi – Louis Savoylle edellisenä iltana.
"Kuulkaahan, Joy..."
"Ei, ei – miksi kuulla, mitä laiska mies sanoa? Olla hyvin paha, että te vain kulkea ja olla, käydä minun majassani eikä tehdä mitään muuta. Kuinka te voida hankkia ruokaa perheelle? Miksi teillä ei olla kultahiekkaa? Toisilla miehillä olla sitä yltä kyltä."
"Mutta minä teen lujasti työtä, Joy. Ei mene päivääkään olemattani retkillä tai tutkimuksia tekemässä. Olen vast'ikään palannut kotiin. Koirani ovat uuvuksissa. Muilla miehillä on onnea, ja he löytävät runsaasti kultaa; mutta minulla – ei ole onnea."
"Oi! Mutta kun mies, jolla olla intiaanivaimo – hänen nimensä olla Mc Cormak – kun hän löytää Klondyke, te ette mennä sinne. Muut miehet mennä; muut miehet olla nyt rikkaat."
"Tiedätte, että olin silloin retkillä, huuhdoin Tananan rannalla", väitti Harrington, "enkä tietänyt mitään Eldoradosta enkä Bonanzasta, ennenkuin oli liian myöhäistä."
"Se olla toinen asia. Mutta te olla kuitenkin – te olla – kuinka te sanoa – eksynyt."
"Mitä?"
"Eksynyt. Pime... niin – pimeässä. Ei koskaan olla liian myöhä. Olla oikein rikas kaivos siellä Eldoradossa. Mies ottaa valtauksen ja mennä sieltä sitten, eikä kukaan tietää, minne hän joutua. Mies, joka olla vallannut palstan, ei koskaan tulla takaisin. Kuusikymmentä päivää kulua, eikä yksikään mies antaa rekisteröidä valtausta itselleen. Silloin muut miehet – suuri joukko muita miehiä – niinkuin te sanoa 'heittäytyä valtauksen kimppuun', saman valtauksen kimppuun. He hyökätä kilpaa – oi, niin nopeasti, niin nopeasti kuin tuuli: se joka tulla ensimmäiseksi, saada se rekisteröidä hänen nimeensä. Ja hän tulla hyvin rikkaaksi. Hän voida hankkia ruokaa perheelle."
Harrington ei sanonut, mikä kuulemassaan seikassa eniten hänen mieltään kiinnitti.
"Milloin aika päättyy?" kysyi hän. "Mikä valtaus se on?"
"Niin minä olla sanonut Louis Savoylle eilen illalla", jatkoi tyttö häntä kuuntelematta. "Ja minä ajatella, että hän olla se, joka voittaa."
"Piru periköön Louis Savoyn!"
"Louis Savoy puhua minun kanssani eilen illalla. Ja hän sanoa: 'Minä olla voimakas mies, Joy. Minulla olla hyvät koirat. Minulla olla hyvä onni. Minä tulla se, joka voittaa. Ja te ehkä silloin haluta minut mieheksenne?' Ja minä vastata hänelle ja sanoa..."
"No, mitä te vastasitte?"
"Minä sanoa: 'Jos Louis Savoy voittaa, silloin hän saada minut vaimoksi.'"
"Mutta jos hän ei voita?"
"Silloin hän, Louis Savoy, ei tulla siksi, mitä te sanoa minun lasteni isäksi."
"Mutta jos minä voitan?"
"Tekö voittaa? Hahaha! Ei kos – kaan!"
Niin masentavaa kuin Joy Molineaun nauru olikin, se oli kuitenkin kaunista kuulla. Eikä Harrington suuttunut tytön pilanteosta. Hän oli niin tottunut siihen. Eikä hän lisäksi ollut ainoa uhri. Tytöllä oli tapana kiusata ihailijoitaan. Ja tyttö oli hurmaava istuessaan rekensä laidalla huulet puoliavoinna ja posket pakkasen pistävistä suudelmista tavallista voimakkaammin hehkuen, ja hänen silmistään hohti se houkutus, mikä on väkevin maailmassa ja mitä on ainoastaan naisen silmissä. Hänen ajokoiransa tunkeilivat hänen ympärillään pörröisenä laumana, ja niiden johtaja, Sudenleuka, painoi hyväilevästi pitkän kuononsa hänen polvelleen.
"Jos minä voitan?" toisti Harrington itsepintaisesti. Tyttö käänsi katseensa koirasta kosijaan ja sitten takaisin koiraan.
"Mitä sanoa sinä, Sudenleuka? Jos hän näyttää, että hän olla voimakas mies, ja saada valtaus rekisteröidyksi – tahdommeko silloin mennä hänelle vaimoksi? No? Mitä sanoa sinä?"
Sudenleuka höristi korviaan ja murisi Harringtonille.
"Olla hyvin kylmä!" lisäsi tyttö aitonaisellisen epäyhtenäisesti. Sitten hän nousi pystyyn ja otti ohjakset käteensä.
Tytön ihailija katseli tylsän näköisenä. Toinen oli pitänyt häntä epävarmuuden vallassa ensimmäisestä tapaamisesta asti, ja hän oli vähitellen saanut hankituksi kärsivällisyyden hyveidensä joukkoon.
"Hei! Sudenleuka!" huudahti tyttö ja hypähti rekeensä, kun se äkkiä lähti liikkeelle. "Hei! Eteenpäin!"
Harrington katseli tytön menoa, tämän kiitäessä alas Forty Mileen vievää tietä. Päästyään sille kohdalle, missä tie jakautui ja kulki joen poikki Fort Cudahyyn, tyttö pidätti koiria ja kääntyi taakseen.
"Oi, mister Laiskuri!" huusi hän ihailijalleen. "Sudenleuka sanoa: Kyllä – jos te voittaa!"
Mutta tavalla tai toisella, kuten yleensä käy sellaisissa seikoissa, asia tuli julkiseen tietoon, ja koko Forty Mile, joka jo ennestään oli pohtinut, millaisen valinnan Joy Molineau tekisi kahden uusimman tavoittelijansa välillä, alkoi nyt lyödä vetoja siitä, kuka voittaisi edessäolevissa kilpa-ajoissa. Paikkakunta jakaantui kahteen puolueeseen, ja kummallakin taholla tehtiin kaikki mahdollinen, jotta sen suosikki pääsisi voitolle. Syntyi hurja kilpailu: oli hankittava parhaat saatavissa olevat koirat – sillä ennen kaikkea piti olla hyvät koirat, jos mieli onnistua. Ja voitolla olisi suuri merkitys voittajalle. Paitsi onnea saada vaimo, jonka vertaista ei ollut olemassa, oli kyseessä kultalöytö, minkä arvo oli laskettava vähintään miljoonaksi.
Syksyllä, kun saapui tieto Mc Cormackin Bonanzan luona tekemästä löydöstä, oli koko Lower Country – siihen luettuna sekä Circle City että Forty Mile – kiiruhtanut Yukonin yläjuoksulle; ainakin kaikki ne, jotka eivät Jack Harringtonin ja Louis Savoyn tavoin olleet lännen puolella kultaa huuhtomassa. Hirvilaitumet ja jokialueet vallattiin toinen toisensa jälkeen, sattumalta myös muudan vähimmin lupaavista jokialueista, nimittäin Eldorado. Olaf Nelson teki viidensadan jalan pituisen valtauksen, lähetti asianmukaisesti ilmoituksen siitä ja katosi. Siihen aikaan oli lähimpänä rekisteröimistoimistona Fort Cudahyn poliisiasema, vastapäätä Forty Mileä joen toisella puolella; mutta kun levisi huhu, että Eldorado Creek oli oikea aarreaitta, havaittiin äkkiä, ettei Nelson ollut matkannut Yukonia alas eikä käynyt rekisteröittämässä omaisuuttaan. Alettiin luoda ahnaita katseita omistajaa vailla olevaan alueeseen, millä tiedettiin piilevän tuhansia tuhansia dollareita odottamassa lapiota ja huuhdeallasta. Mutta kukaan ei uskaltanut koskea siihen, sillä oli olemassa laki, mikä sääti, että kuusikymmentä päivää sai kulua valtauksenteon ja rekisteröinnin välillä, ja sen ajan alue oli rauhoitettuna. Koko seutu tiesi kuitenkin, että Olaf Nelson oli kadonnut, ja kymmenet miehet valmistautuivat ryntäämään sinne ja ottamaan osaa sitten seuraavaan kilpa-ajoon, minkä maalina oli Fort Cudahyn poliisiasema.
Mutta Forty Milessä osanottajain lukumäärä oli rajoitettu. Koska koko leiri käytti kaiken tarmonsa auttaakseen joko Jack Harringtonia tai Louis Savoyta, ei ollut ketään niin tolkutonta, joka olisi ryhtynyt omin päin yritykseen. Oli sata mailia matkattavana valtaukselta rekisteröimistoimistoon, ja käytiin sellaisiin toimenpiteisiin, että kumpikin kilpailija saisi kolme koiranvaihtoasemaa taipalelle. Viimeinen vaihto olisi luonnollisesti ratkaiseva, ja sen tapahduttua jäljellä olevalle kahdellekymmenelleviidelle mailille molemmat puolueet koettivat hankkia kaikkein voimakkaimmat koirat. Niin ankara oli taistelu näistä ja niin suuria summia tarjottiin kummaltakin taholta, että koirain hinnat nousivat korkeammiksi kuin milloinkaan ennen maan historiassa. Ja tämä koirista-kilvoittelu kiinnitti yleisen huomion entistä voimakkaammin Joy Molineauhon. Se ei aiheutunut vain siitä, että hän oli kaiken alkusyynä, vaan hänellä myös oli mainioimmat vetokoirat koko Chilkootin ja Beringin meren välisellä alueella. Valjakon johtajana Sudenleualla ei ollut vertaista. Ajaja, jolla se oli johtajakoirana viimeisellä taipalella, voitti välttämättömyyden pakosta kilpailun. Siitä ei voinut olla minkäänlaisia epäilyksiä. Mutta pienellä yhteiskunnalla oli synnynnäinen soveliaisuudentunto, eikä kukaan vaivannut Joyta pyynnöillä saada hänen koiransa käytettäväksi. Molemmilla tahoilla lohduttauduttiin sillä, että joskaan ei saatu käyttää Sudenleukaa puolueen hyväksi, ei toinenkaan puolue koirasta hyötynyt.
Koska mies kerta kaikkiaan – sekä yksilönä että yleensä – on luotu sellaiseksi, että hän vaeltaa elämän läpi siunatussa sokeudessaan näkemättä naissuvun oveluutta, olivat Forty Milen miehet aivan tietämättömiä siitä, mitä Joy Molineau sielunsa sopukoissa hautoi. Jälkeenpäin he tunnustivat, etteivät he ennen olleet osanneet antaa oikeata arvoa tälle mustasilmäiselle Pohjolan tyttärelle, jonka isä oli käynyt turkiskauppaa maassa ennenkuin he olivat ajatelleetkaan sinne-menoa ja joka itse oli ensimmäistä kertaa silmänsä avatessaan nähnyt revontulten säkenöivän leikin. Ei, hänen epätavallinen syntymäseutunsa ei ollut tehnyt häntä vähemmän naiselliseksi kuin hänen kanssasisarensa olivat, eikä se myöskään ollut vahingollisesti vaikuttanut hänen naiselle ominaiseen miesten-ymmärtämiseensä. Miehet tiesivät, että hän leikki heillä, mutta he eivät käsittäneet sitä viisautta, syvyyttä ja joustavuutta, mikä oli hänen leikissään. He eivät nähneet hänen korteistaan enempää kuin sen verran, minkä hän näytti heille, ja aina viimeiseen hetkeen asti koko Forty Mile oli suloisen sokeuden vallassa. Vasta silloin, kun hän löi esille viimeisen valttinsa, havaittiin, millä kannalla peli oli.
Jo viikon alussa leiri kiireisesti toimitti Jack Harringtonin ja Louis Savoyn taipalelle. Molemmat miehet olivat hyvin viisaasti varanneet runsaasti aikaa matkaa varten, sillä he aikoivat päästä Olaf Nelsonin valtaukselle joitakuita päiviä ennen säädetyn määräajan loppua, jotta saisivat levätä ja jotta heidän ei alussa tarvitsisi rasittaa koiriaan. Matkan varrella he havaitsivat, että Dawsonin miehet jo olivat sijoittaneet varavaljakkoja tien varteen, ja näki selvästi, ettei oltu surkeiltu kustannuksia – olihan kysymys miljoonista.
Pari päivää molempain kilpaveikkojen lähdön jälkeen Forty Mile alkoi lähettää taipalelle varakoiriaan – ensin seitsemänkymmenenviiden mailin asemalle, sitten viidenkymmenen mailin ja lopuksi kahdenkymmenenviiden mailin asemalle. Koirat, jotka oli valittu viimeiselle matkaerälle, olivat aivan suurenmoisia ja niin tasavertaisia, että leiri pohti viidenkymmenen asteen pakkasessa kokonaisen tunnin niiden eri avuja, ennenkuin ne pääsivät lähtemään. Viimeisessä silmänräpäyksessä Joy Molineau ajoi paikalle reellään hurjaa vauhtia. Hän vei syrjään Lon Mc Fanen miehen, jonka oli määrä pitää huoli Harringtonin valjakosta – ja ensimmäiset sanat olivat tuskin päässeet tytön huulilta, kun miehen alaleuka venähti niin äkillisesti ja merkitsevästi, että kysymyksessä oli varmasti merkillinen seikka. Sitten hän otti Sudenleuan Joy Molineaun reen edestä, asetti sen Harringtonin valjakon johtajaksi ja lähti ajamaan ylä-Yukonille.
"Louis Savoy poloinen!" sanoivat miehet toisilleen. Mutta silmät uhkamielisesti salamoiden Joy Molineau ajoi takaisin isänsä majalle.
Oli puoliyö Olaf Nelsonin valtauksella. Eräät sadat turkkipukuisia miehiä olivat pitäneet reipasta ajoa kuudenkymmenen asteen pakkasessa parempana kuin niitä nautintoja, joita suloiset makuusijat lämpöisissä majoissa saattoivat tarjota. Kymmenillä heistä oli merkkinsä pystyttämistä odottamassa ja koiransa käsillä, joukko kapteeni Constantinin ratsupoliiseja oli määrätty paikalle pitämään huolta siitä, että kaikki tapahtui rehellisesti. Oli kuulutettu, ettei kukaan saanut lyödä paalujaan maahan, ennenkuin vuorokauden viimeinen sekunti oli siirtynyt menneisyyteen. Pohjolassa sellaiset käskyt ovat yhtä mahtavia kuin Jehovan – poliisimiesten aseet puhuvat yhtä nopeasti ja voimallisesti kuin salama.
Oli kirkas ja kylmä. Revontulet valaisivat taivasta väreilevine, leiskuvine valoineen. Karhunnahkaturkkiin kääriytynyt poliisimies astui esiin pitäen kättään valmiina. Miehet tunkeilivat koiriensa joukossa, nostivat niitä, selvittelivät hihnoja ja korjailivat valjaita. Sitten lähestyivät he määrättyä paikkaa pitäen lujasti käsissään paaluja ja merkkejä. He olivat niin usein liikkuneet alueella, että saattoivat nyt tehdä kaikki vaikka sidotuin silmin. Poliisi kohotti kättään. Riisuen liiat turkit ja peitteet, jättäen vain kaikkein välttämättömimmän, osanottajat olivat valmiit.
"Valmiit!"
Kuusikymmentä paria käsiä heitti rukkaset, yhtämonta paria mokkasiineja tallasi lujasti lumeen.
"Eteenpäin!"
He hajaantuivat lavealle alalle kaikille neljälle suunnalle, asettaen merkkejä joka kulmaan sekä keskelle, johon oli pantava kaksi keskuspaalua. Senjälkeen heittäytyivät he rekiinsä ja kiisivät pitkin joen jäätynyttä pintaa. Nousi tavaton melu ja huuto. Reki törmäsi rekeen, koiravaljakko heittäytyi toisen päälle hampaiden välkkyessä ja karvojen noustessa pystyyn. Kapea joki täyttyi tunkeilevista miehistä. Piiskojen ja pamppujen lyönnit kajahtelivat milloin siellä, milloin täällä. Hetki oli tärkeä ja jokaisella kilpailijalla oli tovereita, jotka koettivat auttaa häntä. Vähitellen, yksi toisensa jälkeen, tavattomilla ponnistuksilla, reet selviytyivät ja katosivat näkyvistä pimeyteen.
Jack Harrington näki tungoksen ja odotti rekensä luona, kunnes tie hiukan selveni. Louis Savoy, tarkkaavasti katsellen kilpatoveriaan, joka omasi suuren taidon koirien ohjaamisessa, odotti myöskin. Melu heikkeni, kun he lähtivät liikkeelle, ja noin kymmenen mailia oli kuljettava, ennenkuin he saavuttivat edellämenijät.
Molemmin puolin tietä oli pehmeä kristallin tapaisista lumikiteistä muodostunut hanki. Jos joku olisi tahtonut sivuuttaa toisen, olisi hänen valjakkonsa vaipunut vatsaa myöten lumeen. Senvuoksi miehet loikoivat hyppivissä reissään ja odottivat.
Mitään muutosta tilanteessa ei tapahtunut koko viidentoista mailin matkalla Bonanzasta ja Klondykesta Dawsoniin, jossa oli mentävä Yukonin poikki. Siellä odotti ensimmäinen vaihto. Mutta Harrington ja Savoy olivat asettaneet valjakkonsa pari mailia kauemmaksi kuin muut. Sekamelskassa, joka seurasi vaihtoa, sivuuttivat he puolet kilpailijoista. Ehkäpä noin kolmekymmentä miestä oli edellä, kun he laskeutuivat Yukonin avaralle lakeudelle. Tilanne oli jännittävä.
Kun joki oli jäätynyt, oli jäänyt noin mailin verran avonaista vettä molempien suunnattomien jäälohkojen väliin. Vasta äskettäin tämä paikka oli peittynyt jääkuorella ja muodosti nyt tasaisen, liukkaan pinnan, ikäänkuin vahatun tanssisalin lattian. Heidän saapuessaan tälle liukkaalle jäälle nousi Harrington polvilleen pitäen toisella kädellään rekeä piiskan vimmatusti, räikeiden kirousten säestämänä, suhistessa koirien päiden yli. Valjakko saapui sileälle pinnalle ja kiisi eteenpäin kuin tuuli. Vain muutamat koko pohjolassa osasivat ohjata koiria sellaisella taituruudella kuin Jack Harrington.
Äkkiä alkoi hän kiiruhtaa vielä nopeammin. Louis Savoy, lisäten vauhtia, seurasi ja hänen etumaiset koiransa kulkivat heti kilpailijan reen takana. Harrington ei siekaillut. Kadottamatta hetkeäkään hyppäsi hän odottavaan valjakkoon ja uhkaavalla huudolla kiihoitti levänneet koirat laukkaan. Savoy teki samoin ja jätetyt valjakot törmäilivät jälestä tuleviin ja aiheuttivat sekasortoa. Harrington näytti tietä. Savoy seurasi.
Kun pakkanen koveni kuuteenkymmeneen asteeseen alle nollan, niin miehet eivät voineet jäädä kauaksi paikoilleen ilman tulta tahi voimakasta liikettä. Senvuoksi Harringtonin ja Savoy'n täytyi turvautua vanhaan keinoon, juosta ja ajaa. Hypäten reestä piiska kädessä he juoksivat kunnes veri lämpeni, asettuivat jälleen rekiin ja ajoivat kunnes tuli kylmä.
Sillä tavoin, reessä ja juosten, he sivuuttivat toisen ja kolmannen vaihtopaikan. Viisi mailia pitkä takana oleva jono koetteli heidät sivuuttaa, mutta turhaan, ainoastaan Louis Savoy ei jäänyt Harringtonista.
Kun he saapuivat kolmannelle vaihtopaikalle, seitsemänkymmenenviiden mailin päähän, ajoi Lon Mc Fane viereen; Harrington näki, että Sudenleuka oli etumaisena ja nyt hän tiesi voittavansa. Ei yksikään valjakko maailmassa voinut sivuuttaa häntä näillä viimeisillä kahdellakymmenelläviidellä maililla. Ja kun Savoy näki Sudenleuan kilpailijansa valjakon etupäässä, tiesi hän hävinneensä. Hän kirosi itseään, kirosi naistakin. Mutta lumen tuprutessa kiisi Harrington, ja Savoy päätti olla jäämättä hänestä sekä päätti koettaa onneaan loppuun asti. Idässä alkoi vaaleta ja he lensivät eteenpäin kummastellen Joy Molineau'n tekoa.
Koko Forty Mile oli aikaisin ryöminyt makuunahoistaan ja kokoontunut tien viereen. Täältä näkyi Yukonin yläjuoksu muutamia maileja, aina ensimmäiseen käänteeseen saakka. Joen toisella puolella Fort Cudahy'ssa virkamies odotti kärsimättömästi kilpailun loppua. Joy Molineau seisoi muutaman sylen päässä tieltä. Hänen ja tien välinen alue oli vapaa. Kokoonnuttiin sytytettyjen nuotioiden ympärille ja lyötiin kultahiekalla vetoa koirista. Enimmin asetettiin Sudenleualle.
"Tuolla he tulevat!" huusi intiaanipoika männyn latvasta.
Yukonilla näyttäytyi lumessa musta pilkku, heti sen takana toinen. Kun nämä pilkut suurenivat, näkyi vielä toisia mustia pilkkuja, mutta pitkän matkan päässä takana. Vähitellen alkoi näkyä koirat ja reet sekä miehet, jotka loikoivat niissä.
"Sudenleuka on etumaisena", kuiskasi poliisivirkamies kääntyen Joy'n puoleen. Tämä hymyili.
"Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista", sanoi Birch Creekin kuningas kovalla äänellä, ottaen esille pussinsa.
"Onko teillä mukana kultahiekkaa?" kysyi Joy poliisivirkamieheltä.
Tämä avasi pussinsa. Tyttö vilkaisi sen sisältöön.
"Ehkäpä pari sataa, mitä? Hyvä on. Minä suostun. Eroittakaa."
Joy hymyili arvoituksellisesti. Virkamies ymmärsi ja katsoi tielle.
Kaksi miestä seisoi reessä polvillaan raivokkaasti hoputtaen koiriaan.
Harrington oli etumaisena.
"Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista!" huusi Creekin kuningas ylvästelevästi heiluttaen kultapussiaan virkamiehen nenän edessä.
"Suostukaa, eroittakaa!" sanoi Joy.
Virkamies totteli kohauttaen olkapäitään merkiksi, että hän teki sen tytön vuoksi, vaikka se olikin hulluutta.
Joy nyökäytti päätään.
Melu hiljeni. Ihmiset lakkasivat lyömästä vetoja. Kallistellen, hyppien puolelta toiselle lensivät reet villisti heitä kohti. Vaikka Louis Savoy'n etumainen koira kulkikin heti Harringtonin reen takana, oli ranskalaisen kasvojen ilme toivoton.
Harringtonin suu oli tiukasti suljettu. Hän ei katsonut oikeaan eikä vasempaan. Hänen koiransa nelistivät säännöllisessä tahdissa pitkin tietä, ja Sudenleuka pää alaspäin painettuna ympärilleen katsomatta vei suurenmoisesti tovereitaan.
Forty Mile pidätti hengitystään.
Ei kuulunut pienintäkään ääntä paitsi jalasten kitinää ja piiskojen vinkumista. Äkkiä kajahti ilmassa Joy Molineau'n ääni!
"Hei! Hei! Sudenleuka! Sudenleuka!"
Sudenleuka kuuli. Se jätti yhtäkkiä tien ja lähti suoraan emäntänsä luo. Valjakko seurasi sitä, reki kaatui äkkiä ja Harrington lensi lumeen. Savoy kiisi ohi kuin salama. Harrington hyppäsi jaloilleen ja näki hänen lentävän poikki joen ilmoituskonttoriin.
"Niin, Louis Savoy ajaa todella hyvin", selitti Joy Molineau tällä välin virkamiehelle. "Hän voittaa."
Ja hän voitti.