[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUR1XOPCg3_Bp4E2BL5KIelZhrml6mtFNcw57MsyMZ_M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1751,"Kultamaan rakkautta","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1751-london-jack-kultamaan-rakkautta","1751__London_Jack__Kultamaan_rakkautta","Kertomuksia Klondykesta","novelli",[],[],"fi",1900,1925,29456,191861,true,null,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää kertomuksia Klondyken kultakuumeen ajoilta. Tarinat sijoittuvat Yukonin jäisiin erämaihin ja kuvaavat kullankaivajien arkea, selviytymistaistelua sekä ihmiskohtaloita ankarissa luonnonoloissa.","Jack Londonin 'Kultamaan rakkautta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1751. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KULTAMAAN RAKKAUTTA\n\nKertomuksia Klondykesta\n\n\nKirj.\n\nJAOK LONDON\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTulisia hiiliä\nSuuri kysymys\nMyrsky leirillä\nMuudan taistelu naisten välillä\nKultakuninkaan vaimo\nRevontulten tytär\n\n\n\n\nTULISIA HIILIÄ\n\n\nI\n\nPöytä oli tehty höyläämättömistä honkalaudoista, ja vistiä pelaavain\nmiesten oli usein vaikea vetää kortteja itselleen sen epätasaiselta\npinnalta. Vaikka he istuivat paitahihasillaan, heidän kasvoillaan\nhelmeilivät hikikarpalot; mutta heidän villasukkien ja paksujen\nmokkasiinien verhoamissa jaloissaan kihisi kylmyys kuin muurahaisparvi\n-- niin suuri lämpöero vallitsi pienessä tuvassa permantopinnan ja\nyhden metrin sen yläpuolella olevien ilmakerrosten välillä. Peltinen\nYukon-kamiina humisi tulipunaisena, mutta kahdeksan jalan päässä siitä\nmatalalla ovenpielessä olevalla ruokahyllyllä oli hirvenliha- ja\nkinkkukappaleita kovassa jäässä. Oven alinta kolmannesta kattoi paksu\njää. Seinähirsien välitäytteessä makuulavitsain kohdalla kimalsi\nvalkoista huurretta. Valo tunki tupaan öljypaperisen ikkunan läpi.\nPaperin alaosaa reunusti sisäpuolelta tuuman levyinen jääkehys --\nmiesten jäätynyttä hengitystä.\n\nHe pelasivat tärkeätä vistirobbertia, sillä kahden tappiolle jäävän\npiti hakata kala-avanto seitsemän jalkaa paksuun jäähän, mikä peitti\nYukonia.\n\n\"Tällainen pakkaspuuska on totisesti suuri ihme näin maaliskuussa\",\nhuomautti kortteja sekoittava mies. \"Paljonko luulet sitä olevan, Bob?\"\n\n\"Oh, viisikymmentäviisi tai kuusikymmentä alle nollan -- vähintäänkin.\nMitä arvelet sinä, tohtori?\"\n\nTohtori käänsi päätään ja katseli arvioivasti oven alaosaa.\n\n\"Ei hiventäkään viidenkymmenen yli. Kenties hiukan alle -- sanokaamme\nneljäkymmentäyhdeksän. Katsokaa oven jäätä. Se ylettyy nipin napin\nviidenkymmenen merkkiin, mutta sen ylälaita on epätasainen, näettehän.\nSilloin kun oli seitsemänkymmentä, jää nousi runsaasti neljä tuumaa\nkorkeammalle.\" Hän otti pöydältä korttinsa, ja keskeyttämättä niiden\njärjestämistä hän huudahti: \"Käykää sisälle!\" -- vastaukseksi\novelle-koputukseen.\n\nSisälle astuva mies oli kookaskasvuinen, leveäharteinen ruotsalainen,\njonka kansallisuutta tosin ei voinut erottaa, ennenkuin hän oli ottanut\npäästään korvasuojuksilla varustetun lakkinsa ja sulatellut jään, mitä\noli muodostunut hänen partaansa ja mikä naamion lailla peitti hänen\nkasvonsa. Hänen sitä tehdessään pöydän ääressä istuvat miehet jatkoivat\npeliänsä.\n\n\"Kuulemma tässä leirissä on tohtori\", sanoi ruotsalainen kysyvällä\näänellä ja katseli levottomasti vuoroin kutakin pelaajaa kasvoihin,\nomat kasvonsa kalpeina ja ankarien, pitkäaikaisten ponnistusten\nriuduttamina. \"Tulen kaukaa. Whyo-joen pohjoiselta haaralta.\"\n\n\"Minä olen tohtori. Mikä on kyseessä?\"\n\nVastaukseksi mies kohotti vasenta kättään, jonka keskisormi oli\ntavattomasti turvoksissa. Samalla hän aloitti monisanaisen ja\nhajanaisen kertomuksen siitä, miten oli vammansa saanut ja miten se oli\nkehittynyt.\n\n\"Näyttäkää sitä minulle\", keskeytti tohtori kärsivällisyytensä\nkadottaen. \"Asettakaa sormi pöydälle. Tähän.\"\n\nMies asetti varovaisesti, kuin sormessa olisi ollut iso paise.\n\n\"Hm\", murahteli tohtori, \"mennyt sijoiltaan. Ja olette matkannut sata\nmailia parannusta etsimään. Siitä selvitään vilahduksessa. Katsokaa\nnyt, jotta osaatte vast'edes tehdä tempun itse.\"\n\nVaroittamatta ja voimakkaasti tohtori iski kovalla kämmensyrjällään\nturvoksissa ja koukussa olevaa sormea, suoraan ylhäältä alas. Mies\nhuudahti hämmästyksestä ja kivusta. Hänen huudahduksensa muistutti\nvillipedon ulvahdusta, ja hänen kasvonsa olivat kuin villipedon hänen\naikoessaan karata tepposen tekijän kimppuun.\n\n\"Se on nyt ali right\", rauhoitti tohtori terävästi ja karskisti. \"Miltä\ntuntuu? Paremmalta, eikö tunnukin? Luonnollisesti. Ensi kerralla\nosaatte tehdä sen itse. -- Jatkahan jakamista, Strothers. Te molemmat\ntulette joka tapauksessa tappaamaan.\"\n\nHelpotus ja seikan selkeneminen sai ruotsalaisen kasvot vähitellen\ntylsästi lientymään. Kipu lakkasi, ja sormi tuntui paremmalta. Ei enää\npakottanut. Hän katseli hämmästynein silmin uteliaasti sormea ja\ntaivutteli ja ojenteli sitä. Hän työnsi käden taskuunsa ja veti sieltä\nkultapussin.\n\n\"Mitä tämä maksaa?\"\n\nTohtori pudisti kärsimättömästi päätään. \"Ei mitään. En harjoita\nlääkärinammattia. -- Jatka peliä, Bob.\"\n\nRuotsalainen tömisteli jalkojaan, silmäili sormeaan ja loi sitten\nihailevan katseen tohtoriin.\n\n\"Te olette hyvä ihminen. Mikä on nimenne?\"\n\n\"Linday, tohtori Linday\", vastasi Strothers, kuin haluten varjella\nvastapelaajaansa lisäharmilta.\n\n\"Päivä on puolessa\", sanoi Linday ruotsalaiselle pelierän päätyttyä\nkortteja sekoittaessaan. \"Parasta jäädä tänne yöksi. On liian kylmä\nlähteä taipalelle. Meillä on tyhjä makuusija.\"\n\nHän oli solakka, tummaverinen, voimakas mies, jolla oli laihat posket\nja ohuet huulet. Sileiksi ajeltujen kasvojen iho oli kellahtavan\nkalpea, mutta terve väriltään. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeita\nja täsmällisiä. Hän käsitteli kortteja sulavasti. Hänen silmänsä olivat\nmustat, rehelliset ja tarkat, ja ne tuntuivat tunkeutuvan ilmiöiden\npintaa syvemmälle. Hänen solakat, sirot ja jäntevät kätensä olivat kuin\nluodut rohkeihin tekoihin, ja ohimennenkin katsoen ne vaikuttivat\nvoimakkailta.\n\n\"Tällä erää on voitto täällä\", sanoi hän vetäen itselleen viimeisen\ntikin. \"Nyt ratkaistaan, kutka joutuvat ulos avantoa hakkaamaan.\"\n\nOvelle-koputus pani hänet äkkiä huudahtamaan.\n\n\"Näyttää siltä, kuin emme saisi lainkaan lopetetuksi tätä robbertia\",\nmurahteli hän oven avautuessa. \"Mikä teitä vaivaa?\" -- Kysymys oli\ntarkoitettu vieraalle, joka parhaillaan astui sisälle.\n\nTulija koetti turhaan liikutella jään peittämiä leukojaan ja huuliaan.\nOli selvää, että hän oli ollut taipalella useita vuorokausia. Nahka\nhänen poskipäissään oli mustana uudistuneista paleltumisista. Nenästä\nkaulaan hänellä oli kova jäälevy, jossa oli hengitysreikä. Samasta\naukosta hän oli myös sylkenyt tupakkamehua, mikä alas valuessaan oli\njäätynyt ambranväriseksi jääpuikoksi, ja tämä törrötti kuin\nVan Dyke-parta.\n\nHän pudisti kankeasti päätään, katse tiirottaen, ja meni kamiinan\nääreen sulattamaan huuliaan kyetäkseen puhumaan. Hän auttoi sormillaan,\nirroitteli sulavia jäänokareita, jotka sitten räiskähtelivät ja\nsähisivät kamiinalla.\n\n\"Ei minua mikään vaivaa\", sanoi hän vihdoin. \"Mutta jos täällä on\ntohtori, niin kyllä me olemme suuressa sellaisen tarpeessa. Vuoristossa\nLittle Pecon luona on mies, jolla on ollut yhteenotto pantterin kanssa,\nja hän on niin pahaksi raadeltu, että aivan hirveätä.\"\n\n\"Miten kaukana?\" kysyi tohtori Linday.\n\n\"Suunnilleen sata mailia.\"\n\n\"Miten kauan sitten?\"\n\n\"Olen ollut kolme päivää taipalella.\"\n\n\"Tila on huono?\"\n\n\"Olka poissa sijoiltaan. Joitakuita kylkiluita varmasti murtunut. Oikea\nkäsivarsi poikki. Ja melkein luuhun saakka ylettyviä haavoja kaikkialla\npaitsi kasvoissa. Olemme ommelleet kiinni pari kolme pahinta paikkaa\nväliaikaisesti ja sitoneet suonet purjelangalla.\"\n\n\"Se vain puuttui\", tuiskaisi Linday. \"Mitkä suonet?\"\n\n\"Vatsan...\"\n\n\"Siinä tapauksessa hän totisesti mahtaa olla siistin näköinen nyt.\"\n\n\"Oi, varmasti ei. Pesimme lutikkatinktuuralla ennenkuin ompelimme. Vain\nväliaikaisesti. Ei ollut muuta kuin liinalankaa...\"\n\n\"Mies on nyt tuonen tuvilla\", kuului Lindayn tuomio, ja samalla hän\ntaivutti kiukkuisesti kortteja.\n\n\"Eikö mitä. Se mies ei kuole. Hän tietää minun lähteneen noutamaan\ntohtoria, ja hän kyllä elää teidän sinne saapuessanne. Hän ei päästä\nkuolemaa yläkynteen. Minä tunnen hänet.\"\n\n\"'Christian Science' ja verenmyrkytys, mitä?\" tuiskaisi Linday. \"No,\nminä en harjoita lääkärinammattia. Enkä käsitä, mitä järkeä olisi\nmatkata sata mailia viidenkymmenen asteen pakkasessa kuolleen miehen\nvuoksi.\"\n\n\"Mutta minä käsitän, sillä se mies on kaukana kuolemasta.\"\n\n\"Valitan, että olette joutunut tekemään matkanne aivan turhaan. Parasta\nyöpyä tänne.\"\n\n\"Ei. Me lähdemme kymmenen minuutin kuluttua.\"\n\n\"Mitenkä saatatte olla siitä niin tuiki varma?\" kysyi Linday\nuhmaisesti.\n\nSilloin Tom Daw piti elämänsä pisimmän puheen.\n\n\"Sen tähden, että hän aikoo elää siihen asti, kunnes saavutte, vaikka\nteiltä menisi viikko lähtöpäätöksen tekoon. Lisäksi hänen vaimonsa on\nhänen luonaan, eikä tämä itke yhtä ainoata kyyneltä, vaan auttaa häntä\nelämään teidän tuloonne saakka. He ovat tavattomasti rakastuneita\ntoisiinsa, ja naisella on yhtä luja tahto kuin miehellä. Jos mies\nantaisi perään, siirtäisi nainen kuolemattoman sielunsa häneen\nsaadakseen hänet pysymään elossa. Mutta hän ei anna perään, sen voitte\nuskoa kuin Jumalan sanan. Siitä saatan lyödä vetoa. Panen kolme unssia\nyhtä vastaan siitä, että hän elää teidän saapuessanne perille. Minulla\non koiravaljakko vähän matkan päässä täältä, rantaäyräällä. Teidän\npitää päästää meidät lähtemään kymmenen minuutin kuluttua, ja silloin\nolemme perillä vähemmässä kuin kolmessa päivässä, sillä nyt tie on\npolettuna. Nyt menen koiria katsomaan ja tulen sitten noutamaan teitä\nkymmenen minuutin kuluttua.\"\n\nTom Daw veti suojukset korvilleen, otti käsineensä ja meni ulos.\n\n\"Saatana mieheksi!\" puuskahti Linday ja tuijotti kiukkuisesti oveen.\n\n\nII\n\nSamana iltana, kauan pimeän tulon jälkeen, Linday ja Tom leiriytyivät,\ntehtyään taivalta kaksikymmentäviisi mailia. Leiriytyminen tapahtui\nhyvin mutkattomasti ja käytännöllisesti: nuotio lumeen, sen vierelle\nyhteisvuode kuusenhavuista ja makuupeitteistä, vuoteen taakse pystyyn\npitkänomainen purjekangasverho, minkä tehtävänä oli heijastaa lämpöä.\nDaw antoi koirille ruokaa ja hakkasi jäätä ja polttopuita. Pakkanen\nkuumotti Lindayn poskia tämän kyyröttäessä keittokattilan ääressä. He\nsöivät perusteellisesti, polttivat piipullisen ja puhelivat\nmokkasiinejaan tulen paahteessa kuivatellessaan ja paneutuivat sitten\nlevolle, nukkumaan väsymyksen ja terveyden sikeätä unta.\n\nAamulla oli edellisen päivän tavaton pakkanen lientynyt. Linday\npäätteli lämpötilan olevan viisitoista astetta nollan alla ja siitä\nnousemassa. Daw oli huolissaan. Tänään he saapuisivat jokilaaksoon,\nselitti hän, ja jos tulisi kevätsuoja, joki loisi jäänsä. Jokilaakson\nseinämät olivat satojen tai tuhansienkin jalkojen korkuisia. Niitä ylös\nkiipeäminen, vaikk'ei olisikaan mahdotonta, veisi aikaa.\n\nLeiriydyttyään pimeään ja kolkkoon solaan illalla ja sytytettyään\npiippunsa he valittelivat lämpöä, ja kumpikin oli yhtä mieltä siitä,\nettä elohopea oli varmasti noussut yli nollan -- ensimmäisen kerran\nkuuteen kuukauteen.\n\n\"Ei ole milloinkaan kuultu puhuttavan pantterista, joka olisi tavattu\nniin kaukana pohjoisessa\", sanoi Daw. \"Rocky sanoi sitä kuguaariksi.\nMutta minä olen ampunut useita sellaisia kotipuolessani, Curryssä\nOregonissa, ja nimitimme niitä panttereiksi. Se oli joka tapauksessa\nsuurin kissaeläin, minkä olen nähnyt. Jättiläisotus. Mutta\nmillä kummalla se on saattanut eksyä niin kauas tavallisilta\nmetsästysmailtaan, siinä totisesti pulmallinen kysymys.\"\n\nLinday ei koettanut selitellä. Hän vain nyökkäsi. Hänen mokkasiininsa\nhöyrysivät kahden kepin päähän asetettuina, hänen tarvitsematta niitä\nhoidella ja käännellä. Koirat olivat käpertyneet karvapalloiksi ja\nnukkuivat. Hiilen räiskähtely teki vallitsevan syvän hiljaisuuden vielä\nselvemmäksi. Hän säpsähti hereille ajatuksistaan ja katsahti Dawiin,\njoka vastasi hänen katseeseensa. Kumpikin kuunteli. Kaukaa kuului\nepäselvää ääntä, mikä kasvoi kumeaksi ja kolkoksi jylinäksi. Kun se\nläheni, paisumistaan paisuen, ja kulki yli vuorenhuippujen ja pitkin\njokilaakson pohjaa, taivutti metsän puut ja solarinteiden halkeamiin\njuurtuneet kitupetäjät, he käsittivät, mikä se oli. Voimakas ja lämmin\ntuuli, balsaminen myrsky puhalsi heidän ylitseen ja synnytti\nilotulituksen nuotion kypenistä. Koirat havahtuivat, istuutuivat\ntakajaloilleen mustat kuonot korkeutta kohden kurkottaen ja päästivät\npitkän sudenulvonnan.\n\n\"Se on chinook\", sanoi Daw.\n\n\"Se merkinnee jäiden lähtöä joesta?\"\n\n\"Merkitsee varmasti. Ja kymmenen mailin taival katkeaa joen jäällä\npikemmin kuin yksi vuorta kavuttaessa.\" Daw katseli Lindayta pitkän,\nrunsasajatuksisen minuutin. \"Olemme matkanneet viisitoista tuntia\",\nhuusi hän kovasti saadakseen äänensä kuuluviin tuulessa ja odotti\nsitten jälleen. \"Tohtori\", sanoi hän vihdoin, \"oletteko valmiina?\"\n\nVastauksen asemesta Linday kopautti tuhat piipustaan ja alkoi vetää\njalkoihinsa märkiä mokkasiinejaan. Muutamassa minuutissa heidän oli\nyhteisvoimin onnistunut valjastaa koirat, purkaa leiri ja lastata\nkeittovehkeet ja käyttämättä jääneet makuupeitot rekeen. Sitten he\npainuivat yön pimeyteen ponnistellakseen eteenpäin samaa tietä, minkä\nDaw oli polkenut melkein viikkoa aikaisemmin. Ja koko yön vonkui\nchinook, ja he ajoivat väsyneitä koiriaan ja jännittivät omia\nherpaantuneita lihaksiaan. He jatkoivat sitä menoa kaksitoista tuntia\nja pysähtyivät aamiaista syömään oltuaan kaksikymmentäseitsemän tuntia\ntaipalella.\n\n\"Yksi tunti unta\", sanoi Daw, kun he olivat ahmaisseet useita nauloja\nhirven- ja sianlihapaistia.\n\nKaksi tuntia hän antoi seuralaisensa nukkua, mutta ei tohtinut itse\nummistaakaan silmiään. Hän askarteli tekemällä merkkejä pinnalta\npehmeään lumeen. Se painui selvästi. Kahdessa tunnissa lumen pinta\npainui kolme tuumaa. Joka taholta kuului hiljaista veden lirinää.\nKevätourujen vahvistamana Little Peco nousi kapinaan talven valtiutta\nvastaan ja murti jäitään niin että paukkui ja ryskyi.\n\nDaw laski kätensä Lindayn olalle, teki sen toistamiseen, ravisti\nnukkuvaa, ravisti perinpohjaisesti.\n\n\"Tohtori\", mutisi hän ihailevasti, \"te olette tavattoman sitkeä mies.\"\n\nToisen väsyneet mustat silmät vastasivat raskaiden luomien alta\nkohteliaisuuteen.\n\n\"Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Rocky on haavoittunut niin pahasti,\nettä ihan hirvittää. Kuten sanottu olin apuna kuromassa kokoon hänen\nsisuksiaan. Tohtori...\" -- hän pudisti miestä, jonka silmät olivat\njälleen sulkeutuneet. \"Kuulkaahan nyt, tohtori. Nyt on kysymys siitä,\njaksatteko jatkaa vielä vähän matkaa taivallusta. -- Kuuletteko? Kysyn,\njaksatteko jatkaa vielä vähän?\"\n\nUupuneet koirat härisivät ja vingahtelivat, kun ne herätettiin\npotkuilla. Kulku sujui hitaasti, vain kaksi mailia katkesi tunnissa, ja\nelukat käyttivät jok'ainoata mahdollista tilaisuutta viskautuakseen\npitkälleen märkään lumeen.\n\n\"Kaksikymmentä mailia vielä, sitten olemme selviytyneet solatiestä\",\nrohkaisi Daw. \"Sitten jää saa mennä vaikka hornan tuuttiin, sillä me\nsaatamme nousta rantaäyräälle, ja sitten on leirille vain kymmenen\nmailia. Ollaan jo melkein perillä, tohtori. Ja kunhan olette antanut\nRockylle hoitoa, voitte palata kanootilla yhdessä päivässä.\"\n\nMutta heidän allaan oleva joen jää kävi hetki hetkeltä epävarmemmaksi,\nmurtui irti rannasta ja kohosi kohoamistaan tuuma tuumalta. Niillä\npaikoilla, missä se vielä pysyi kiinni rannassa, nousi vesi, ja he\nsaivat kahlata siinä. Little Peco murisi ja mumisi. Railoja halkeili\nkaikkialle heidän ponnistellessaan eteenpäin jäällä maili maililta,\njoista jokainen vastasi kymmentä laakson rajavuorilla kuljettua.\n\n\"Paneutukaa rekeen pitkäksenne, tohtori, ja nukahtakaa silmänräpäys\",\nkehoitti Daw.\n\nToisen mustien silmien välähdys saattoi hänet varomaan ehdotuksensa\nuudistamista.\n\nJo kahdentoista ajoissa he saivat epäämättömän todistuksen siitä, että\nloppu oli tulossa. Jääkappaleet, joita voimakas virta oli kuljettanut\nmukanaan, alkoivat puskea heidän allaan olevaa jäätä. Koirat\nvingahtelivat kauhuissaan ja pyrkivät maihin.\n\n\"Tämä merkitsee sitä, että edessäpäin on avovettä\", selitti Daw. \"Pian\njäät ruuhkaantuvat jossakin, ja silloin joki nousee sata jalkaa sadassa\nminuutissa. Meidän on noustava vuorille, kunhan vain löydämme sopivan\npaikan, mistä pääsee kapuamaan ylös. Kas niin, eteenpäin vain!\nAjatelkaa, että Yukon tulee vielä pysymään levossa monet viikot!\"\n\nJokilaakso oli tavattoman kapea sillä kohtaa, ja sen rantaseinämät\nolivat liian jyrkät ylös kiivettäviksi. Dawin ja Lindayn täytyi jatkaa\nkulkuaan, ja he jatkoivat, kunnes onnettomuus tapahtui. Valtavasti\nryskyen jää murtui aivan koiravaljakon keskikohdalta. Rivin molemmat\nkeskimmäiset koirat suistuivat syvyyteen, ja niiden ruumiihin tarttunut\nvirta tempasi johtokoirankin takaperin veteen. Virta painoi niitä\nkolmea jään alla alaspäin, ja niiden kolme ruumista alkoi vetää kahta\njäljellä olevaa ulvovaa koiraa railon reunaa kohden. Miehet pitelivät\nhurjasti kiinni reestä, mutta hekin laahautuivat hitaasti sen mukana.\nKaikki tapahtui muutamassa sekunnissa. Daw leikkasi valjaskoiran\nvetohihnat poikki puukolla, ja eläin luisui jään reunan yli ja katosi.\nJää, jolla he seisoivat, särkyi isoksi keinuvaksi teliksi, joka\nhankautui ja lohkeili rantajäätä ja -kallioita vasten. Yhteisvoimin he\nsaivat reen laahatuksi maihin erääseen rotkelmaan, ja aivan samaan\naikaan he näkivät jäätelinsä keikahtavan kumoon, vajoavan ja katoavan.\n\nRuokavarat ja makuuturkit pantiin kahteen myttyyn ja reki jätettiin\noman onnensa nojaan. Linday yritti tehdä tenää, kun Daw otti raskaamman\nkantamuksen, mutta Daw ajoi tahtonsa läpi.\n\n\"Teillä on edessä työvuoro perille päästyämme. Mars!\"\n\nKello oli yksi päivällä heidän aloittaessaan kapuamisensa. Kello\nkahdeksalta illalla he olivat vuoren harjalla ja makasivat puoli tuntia\nhievahtamatta sillä paikalla, mille olivat pitkäkseen heittäytyneet.\nSitten nuotio, mukillinen kahvia ja mahtava annos hirvenlihaa. Mutta\nsitä ennen Linday koetteli molempien kantamusten painoa ja havaitsi,\nettä hänen omansa oli puolta kevyempi.\n\n\"Te olette rautainen mies\", sanoi hän ihaillen.\n\n\"Kuka? Minäkö? Mitäs turhia. Näkisittepä Rockyn. Hänet on rakennettu\nplatinasta, panssarilevystä, puhtaasta kullasta ja kaikesta\nmahdollisesta vahvasta. Minä olen vuoristolainen, mutta kuitenkin hän\nlyö minut laudalta. Kotipuolessa Curryssä olin ottaa muut pojat\nhengiltä karhunajossa. Kun olin ensimmäistä kertaa Rockyn kanssa\nsamanlaisella retkellä, pälkähti päähäni häpeällinen tuuma nolata häntä\nhiukan. Harpoin pisimmillä askelillani, niin että melkein juoksin\nkilpaa koirien kanssa, mutta Rocky pysyi kantapäilläni. Luulin, ettei\nhän kestäisi kauan sellaista menoa, ja juuri sen tähden aloin painaa\neteenpäin vielä entistä pahemmin. Mutta tunnin kuluttua hän oli yhä\nkantapäilläni. Suutahdin hiukan. 'Ehkäpä tahdotte ruveta johtoon ja\nnäyttää minulle, miten taivalta on tehtävä', sanoin. 'Hyvin\nmielelläni', sanoi hän. Ja totisesti hän teki sen. Pysyin kyllä hänen\ntasallaan, mutta olin aivan lopussa, kun karhu nousi puuhun.\n\n\"Sitä miestä ei mikään voi pidättää. Hän ei pelkää mitään. Tässä viime\nsyksynä ennen talven tuloa olimme kerran iltahämärissä palaamassa\nleirille. Olin ampunut kaikki patruunani -- olimme olleet riekkoja\nmetsästämässä -- ja hänellä oli vain yksi patruuna. Äkkiä koirat\nsaivat karhun liikkeelle. Pienen naaraan. Se painoi tosin vain\nsadankolmenkymmenen kilon paikkeille, mutta tiedättehän, millaisia\nharmaakarhut ovat. 'Antakaa olla', sanoin, kun hän heitti pyssyn\nposkelleen. 'Teillä on vain yksi ainoa laukaus, ja on niin pimeä, että\non mahdoton tähdätä.'\n\n\"'Kiivetkää puuhun', sanoi hän. Minä en kiivennyt puuhun, mutta kun\nkarhu kierähti kallionkielekkeeltä melkein päällemme vain niskaan\nhaavoittuneena, minä se meistä kahdesta karkasin puulle. Siitä nousi\nhurja meteli. Se näytti totisesti pahalta. Karhu kömpi mahtavan\nkaatuneen rungon kupeella olevaan syvennykseen. Puunrungon alapuolella\noli niin jyrkkä vierre, etteivät koirat päässeet karhun kimppuun siltä\ntaholta. Yläpuolella oli jyrkkä sorarinne, ja koirat luonnollisesti\nlaskivat mäkeä karatessaan karhua ahdistamaan. Ne eivät voineet\nkiiruhtaa samaa tietä ylös, ja karhu läimäytteli niitä sitä mukaa kuin\nniitä tuli. Oli vain pikku metsää ympäristössä, pimeni pimenemistään,\nmeillä ei ollut patruunoita, ei yhden yhtä.\n\n\"Mitä teki Rocky silloin? Hän asettautui rungon alapuolelle, kurkotti\nsen yli puukko kourassa ja iski iskemistään. Mutta hän saattoi yltää\nvain karhun takapuoleen, ja koirilla oli aivan surkeat paikat,\ntotisesti. Rocky raivostui. Hän ei pidä koiriensa menettämisestä. Hän\nhypähtää rungolle, tarraa karhua hännäntynkään ja kiskoo otuksen rungon\nyli. Silloin meni koko selsu alas vierrettä, kaksikymmentä jalkaa,\nkarhu, koirat ja Rocky, siinä kierittiin, kiroiltiin ja saatiin\nnaarmuja, ja sitten kaikki loiskahtivat jokeen kymmenen jalan syvyiseen\nveteen. Jok'ainoa ui omalle taholleen. Niin, hän ei saanut sitä karhua.\nMutta hän pelasti koirat. Sellainen on Rocky. Häntä ei voi mikään\npidättää, kun hän on saanut jonkin seikan päähänsä.\"\n\nViimeistä edellisellä leiripaikalla Linday sai kuulla, kuinka Rocky oli\nhaavoittunut.\n\n\"Olin kulkenut jokivartta ylöspäin noin peninkulman päähän\nhirsimajaltamme etsiskellen kirveenvarsi-puuksi sopivaa koivua.\nPaluumatkalla ollessani kuulin hirvittävää meteliä paikalta, minne\nolimme asettaneet karhunloukun. Se oli jäänyt joltakulta metsästäjältä\nerääseen vanhaan varastoaittaan, ja Rocky oli pannut sen kuntoon. Mutta\nse meteli... Siellä olivat Rocky ja hänen veljensä Harry. Ensin kuulin\nkarjuntaa ja naurua ja sitten sellaista ääntä kuin siellä olisi\nleikitty. Entä millaiseksi luulisitte sitä mieletöntä leikkiä? Olen\nkyllä nähnyt yhtä ja toista hermoja raastavaa kotipuolessani Curryssä,\nmutta en milloinkaan moista. Heillä oli mahtavan iso pantteri loukussa,\nja he löivät vuorotellen petoa kuonolle ohuella kepakolla. Mutta se ei\nollut pahinta. Pääsin juuri näkösälle tiheiköstä, kun Harry näpsäytti\nsitä. Sitten hän katkaisi kuuden tuuman pituisen pätkän kepakosta ja\nojensi sen Rockylle. Nähkääs, keppi lyheni lyhenemistään. Moinen leikki\nei ole niin helppoa kuin saattaisi luulla. Pantteri perääntyi,\npainautui maahan, sähisi ja tahtoi raivokkaasti tarrata keppiin. Eikä\ntietänyt lainkaan, millä hetkellä se hyppäisi. Se oli tarttunut\nloukkuun toisesta takajalastaan, mikä myöskin oli merkillistä, eikä\nsillä ollut juuri liikkuma-alaa, käsitättehän.\n\n\"Veljekset kilpailivat tuhmanrohkeudessa, ja keppi lyheni\nlyhenemistään, ja pantterin raivo kiihtyi kiihtymistään. Vihdoin ei\nollut lainkaan keppiä jäljellä, oli vain tikku, noin neljän tuuman\npituinen, ja oli Rockyn vuoro. 'Lopeta nyt', sanoi Harry. -- 'Minkä\nvuoksi?' sanoi Rocky. -- 'No, sen, että jos sinä lyöt petoa vielä\nkerrankaan, ei minulle jää hiventäkään koko kepistä', vastasi Harry. --\n'Silloin joudut pois pelistä ja minä voitan', sanoi Rocky ja nauroi, ja\nsitten hän aloitti jälleen.\n\n\"En tahdo milloinkaan enää nähdä sellaista. Kissa peräytyi ja kyyristyi\nniin, että sillä oli ainakin kuuden jalan hyppyala eteenpäin. Ja Rockyn\npalikka oli neljän tuuman pituinen. Kissa karkasi hänen kimppuunsa.\nMolemmat olivat yhtenä keränä. Aivan mahdotonta ampua. Harryn onnistui\nvihdoin työntää puukkonsa pantterin kurkkuun.\"\n\n\"Jos olisin tietänyt, miten mies vammansa sai, en totisesti olisi\nlähtenyt mukaanne\", selitti Linday.\n\nDaw nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Sitä nainen sanoikin minulle. Hän pyysi, etten puolella\nhenkäyksellänikään vihjaisi, miten tapaturma sattui.\"\n\n\"Onko se mies hullu?\" kysyi Linday suutuksissaan.\n\n\"Ne ovat hulluja kaikki. Hän ja hänen veljensä yllyttävät toisiaan\nkaikenlaisiin mielettömyyksiin. Olen nähnyt heidän uivan alas koskea\nsyksyllä, koiran-ilmalla, keskellä ajojäitä -- toinen toisensa uhalla.\nEi ole mitään, mitä he eivät uskaltaisi yrittää. Ja nainen on melkein\nyhtä hurja. Hänkään ei pelkää mitään. Hän tekee mitä tahansa, kunhan\nvain Rocky ei sitä kiellä. Mutta mies pitää hänestä ylen tarkkaa\nhuolta. Kohtelee häntä kuin kuningatarta. Leiriaskaret ja kaikki sen\nsellaiset ovat kiellettyjä häneltä. Sentähden minut ja eräs toinen mies\non otettu palvelukseen hyvällä palkalla. Heillä on määrättömästi\nrahaa, ja he käyttävät sitä kuin tuohta. 'Tuntuu olevan mainiota\nriistaseutua', sanoi Rocky, kun saavuimme nykyiselle leiripaikallemme\nviime syksynä. 'Leiriydytään tähän sitten', sanoi Harry. Ja\nminä kun olin koko ajan ollut siinä uskossa, että he olivat\nkullanhuuhdontaretkellä. He eivät ole huuhtoneet yhtä ainoata\nkoekauhallista koko talvena.\"\n\nLindayn suuttumus kiihtyi. \"Minä en välitä vähääkään hulluista.\nMieluimmin tekisin täyskäännöksen.\"\n\n\"Ei, sitä te ette tee\", selitti Daw jyrkästi. \"Teillä ei ole tarpeeksi\nmuonaa paluumatkaa varten, ja olemme huomenna perillä. Viimeinen\nharjanne on enää edessämme, sitten olemme alhaalla leirissä. Ja on\nvielä eräs voimakkaampi syy. Olette liian kaukana kotoa, enkä minä\nluonnollisesti salli teidän kääntyä takaisin.\"\n\nNiin väsynyt kuin Linday olikin, sanoi hänen mustista silmistään\nvälähtävä salama Dawille, että tämä oli mennyt liian pitkälle. Daw\nojensi kätensä.\n\n\"Suokaa anteeksi minulle, tohtori. Unohtakaa sanani. Olen varmasti\ntullut hiukan riitaisaksi siitä, että menetin koirani.\"\n\n\nIII\n\nEi seuraavana päivänä, vaan kolmea päivää myöhemmin molemmat miehet,\noltuaan hukkua keväiseen lumimyrskyyn vuorenharjanteella, horjuivat\nmajalle, mikä oli hedelmällisessä laaksonsyvänteessä, pauhaavan Little\nPecon rantamalla. Kun he astuivat kirkkaasta auringon paisteesta\nhämärään majaan, Linday tuskin näki sen asukkaita. Hän erotti vain\nkaksi miestä ja naisen. Mutta näistä hän ei välittänyt. Hän meni suoraa\npäätä makuulavitsan luo, missä haavoittunut lepäsi. Mies makasi\nselällään silmät ummessa, ja Linday pani merkille sirot kulmakarvat ja\nkiharaiset, silkinpehmeät hiukset. Laihtuneina ja kalvenneina kasvot\nvaikuttivat liian pieniltä verrattuina lihaksikkaaseen kaulaan, mutta\nniiden hienoilla piirteillä oli kiinteä muoto, jos kohta niillä nyt oli\nhävityksen leima.\n\n\"Mitä olette käyttänyt siteissä?\" kysyi Linday naiselta.\n\n\"Sublimaattia, tavallista liuosta\", vastasi nainen.\n\nTohtori loi pikaisen katseen naiseen, vielä pikaisemman haavoittuneen\nmiehen kasvoihin ja suoristautui. Nainen hengitti kiivaasti, mutta sai\ntahdonponnistuksella hillityksi läähätyksen, mikä häneltä oli päästä.\nLinday kääntyi miesten puoleen.\n\n\"Menkää matkoihinne -- hakatkaa halkoja tai tehkää muuta samanlaista.\nMenkää ulos.\"\n\nMuudan pani vastaan.\n\n\"Tässä on vakava tapaus kysymyksessä\", jatkoi Linday. \"Tahdon puhua\nhänen vaimonsa kanssa.\"\n\n\"Minä olen potilaan veli\", sanoi toinen.\n\nNainen katseli häntä rukoilevasti. Mies nyökkäsi vastahakoisesti ja\nkulki ovelle.\n\n\"Minäkö myöskin?\" kysyi Daw penkiltä, jolle oli heittäytynyt istumaan.\n\n\"Myöskin te.\"\n\nLinday tutki potilasta pikaisesti huoneen tyhjetessä.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän sitten, \"tämäkö siis on sinun Rex Strangisi?\"\n\nNainen kohdisti silmänsä lavitsalla lepäävään mieheen, ikäänkuin\nvakuuttautuakseen siitä, että kysymyksessä oleva henkilö todella oli\nsiinä, ja vastasi sitten äänettömästi Lindayn katseeseen.\n\n\"Miks'et virka mitään?\"\n\nNainen kohautti olkapäitään. \"Mitä se hyödyttäisi? Sinä tiedät, että\nhän on Rex Strang.\"\n\n\"Kiitos. Mutta pyydän huomauttaa sinulle, että näen hänet nyt\nensimmäistä kertaa. Istuudu.\" Mies osoitti naiselle tuolia ja istuutui\nitse penkille. \"Minä olen melkein lopussa. Yukonilta tänne ei tulla\nmaantietä myöten.\"\n\nHän otti taskustaan kynäveitsen ja alkoi vetää orjantappuran-oasta\npeukalostaan.\n\n\"Mitä aiot tehdä?\" kysyi nainen minuutin odotettuaan.\n\n\"Syödä ja levätä ennenkuin käännyn paluumatkalle.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä...\" Nainen taivutti päätään tajutonta miestä kohden.\n\n\"En mitään.\"\n\nNainen astui lavitsan ääreen ja asetti kätensä haavoittuneen\npehmeäkiharaisille hiuksille.\n\n\"Sinä tarkoitat tahtovasi surmata hänet\", sanoi hän hitaasti. \"Surmata\nolemalla tekemättä mitään, sillä sinä voit pelastaa hänet, jos tahdot.\"\n\n\"Voithan ajatella niinkin.\" Mies mietti hetken ja lausui sitten julki\najatuksensa katkerasti naurahtaen. \"Ammoisista ajoista alkaen tässä\nmatoisessa maailmassa on ollut tapana kohdella vaimonvarkaita sillä\ntavalla.\"\n\n\"Et ole oikeudenmukainen, Grant\", vastasi nainen lempeästi. \"Sinä\nunohdat, että minä menin vapaaehtoisesti, halusin mennä. Toimin omasta\nvapaasta tahdostani. Rex ei varastanut minua. Sinä se kadotit minut.\nMinä seurasin häntä, alttiisti ja mielelläni, laulu huulillani. Voit\nyhtä hyvin syyttää minun varastaneen hänet. Me menimme yhdessä.\"\n\n\"Nokkela selitys\", myönsi Linday. \"Näemmä olet yhtä sanavalmis kuin\naina ennenkin, Madge. Mitähän uusi miehesi siitä arvelee?\"\n\n\"Selkeät aivot saattavat kyllä liittyä lämpöisesti rakastavaan\nsydämeen...\"\n\n\"Eivätkä tee sellaisia tyhmyyksiä kuin rakastava sydän\", keskeytti\nmies.\n\n\"Sinä siis tunnustat minun menetelleen viisaasti?\"\n\nMies leväytti käsiään. \"On hiton vaikeata puhella älykkäiden naisten\nkanssa. Mies unohtaa aina ja joutuu ansaan. Ei minua lainkaan\nihmetyttäisi, vaikka olisit valloittanut hänet nerollisilla\npäätelmilläsi.\"\n\nNaisen vastauksena oli hänen hymyilevien, rehellisten sinisten\nsilmiensä välähdys, ja koko hänen olemuksestaan hohti naisellisuuden\nylpeys.\n\n\"Oi, peruutan sanani, Madge. Vaikka olisit ollut pölkkypää, olisit\nkuitenkin valloittanut hänet tai kenet tahansa ulkomuodollasi,\nvartalollasi, ryhdilläsi. Minä jos kukaan tiedän sen. Minä olen kokenut\ntenhoasi, hitto vieköön, vieläkään en ole siitä aivan päässyt.\"\n\nMies puhui nopeasti ja hermostuneesti ja riitaisasti, kuten tavallista,\nja vilpittömästi, sen nainen tiesi. Hän tarttui miehen viime sanoihin.\n\n\"Muistatko Genever-järven?\"\n\n\"Luulisinpä muistavani. Olin typerän onnellinen.\"\n\nNainen nyökkäsi, ja hänen silmänsä säteilivät. \"On olemassa niin\nsanottu vanhojen muistojen voima. Grant, etkö tahdo hiukan muistella\nmenneisyyttä... oi, vain hiukan... muistella, mitä merkitsimme\ntoisillemme... silloin?\"\n\n\"Nyt pyydät liian paljoa\", hymyili mies ja ryhtyi jälleen peukaloaan\nlääkäröimään. Hän veti okaan pois, tarkasteli sitä arvostelevasti ja\nsanoi sitten: \"Kiitoksia vain. En näyttele laupiasta samarialaista.\"\n\n\"Mutta sinä teit sentään näin vaivalloisen matkan tuntemattoman miehen\nvuoksi\", intti nainen.\n\nMies ilmaisi tuikeasti kärsimättömyytensä. \"Luuletko, että olisin\nastunut askeltakaan, jos olisin tietänyt, että hän oli vaimoni\nrakastaja.\"\n\n\"Mutta sinä olet täällä... nyt. Ja hän makaa tuossa. Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"En mitään. Miksi minun pitäisi tehdä jotakin? Minulla ei ole mitään\nvelvollisuuksia tuota miestä kohtaan. Hän on varastanut minulta.\"\n\nNainen aikoi vastata, mutta samassa koputettiin ovelle.\n\n\"Menkää tiehenne!\" huudahti mies.\n\n\"Jos siellä tarvitaan apua...\"\n\n\"Menkää. Noutakaa sangollinen vettä. Asettakaa se oven eteen.\"\n\n\"Aiotko sinä...\", aloitti nainen vapisevalla äänellä.\n\n\"Korjaa luusi!\"\n\nNainen hätkähti miehen raakuutta ja puristi huulensa yhteen.\n\n\"Kuulehan, Grant\", sanoi hän tyynesti. \"Minä puhun tästä hänen\nveljelleen. Minä tunnen Strangit. Jos sinä saatat unohtaa vanhat\nmuistot, saatan minäkin sen tehdä. Ellet tee mitään, hän surmaa sinut.\nNiin, myös Tom Daw tekisi sen, jos pyytäisin sitä häneltä.\"\n\n\"Sinun pitäisi tuntea minut siksi hyvin, ettet uhkailisi\", sanoi mies\nvakavan nuhtelevalla äänellä ja lisäsi sitten ilkkuen: \"Lisäksi en\nkykene käsittämään, mitä Rex Strang hyötyy siitä, että otatte minut\nhengiltä.\"\n\nNaiselta pääsi läähätys, hän puristi lujasti huuliaan yhteen ja näki,\nmiten miehen nopsa katse oli havainnut, kuinka hänen koko ruumiinsa\nvapisi.\n\n\"Se ei ole hysteerisyyttä, Grant\", puuskahti hän äkkiä kiihkeästi,\nhampaat kalisten. \"Et ole kertaakaan nähnyt minua hysteerisenä.\nSellaisena en ole koskaan ollut. En tiedä, mitä tämä on. Ehkä olen\nhiukan suunniltani. Olen suutuksissani -- sinuun. En halua kadottaa\nhäntä, sillä rakastan häntä. Hän on rakastajani, kuninkaani. Olen\nvalvonut hänen vuoteensa ääressä niin monta kauheata vuorokautta.\nOi, Grant, rukoilen sinua.\"\n\n\"Heikkohermoisuutta\", selitti Linday kuivakiskoisesti. \"Jos olisit\nmies, neuvoisin sinua tyynnyttämään hermojasi tupakalla.\"\n\nMadge palasi tuolille, katseli Linday'ta ja koetti hillitä itseään.\nUunin takaa kuului kotisirkan siritystä. Ulkona kaksi susikoiraa\nkinasteli. Potilaan rinta kohosi ja laski taljapeitteiden alla. Madge\nnäki Linday'n huulilla hymynväreen, joka ei oikein miellyttänyt häntä.\n\n\"Kuinka suuresti rakastat häntä?\" kysyi Linday.\n\nNaisen rinta kohoili ja hänen silmiinsä tuli peittelemätön ja ylpeä\nvalo. Mies nyökkäsi saaneensa vastauksen.\n\n\"Ehkä haluat kuulla minua hetken\", alkoi Linday ja pysähtyi\nsuunnittelemaan sanojaan. \"Muistan lukeneeni erään kertomuksen --\nHerbert Shaw on kai kirjoittanut sen. Haluan kertoa sen sinulle. Oli\nkerran nainen, nuori ja kaunis, ja mies, kauneudenihailija ja\nmatkustelija. En tiedä, missä määrin hän oli Rex Strang'in kaltainen,\nmutta kuvittelen heillä olevan joitakin yhtäläisyyksiä. No niin, hän\noli maalari, boheemi, kulkija. Hän suuteli naista -- monen monituista\nkertaa -- ja ratsasti pois. Naiselle merkitsi hän samaa kuin minä\nluulin merkitseväni sinulle -- Geneve-järvellä. Mies viipyi. Nainen\nsuri häntä kymmenen vuotta ja itki kauneutensa pois. Tiedäthän, että\ntoiset naiset käyvät aivan keltaisiksi, kun suru muuttaa heidän\nelämänvärinsä.\n\n\"Mies oli tullut sokeaksi ja palasi kymmenen vuoden kuluttua toisten\ntaluttamana naisen luo. Kaikki oli mennyttä, sillä hän ei saattanut\nenää maalata. Mutta nainen oli onnellinen, ettei mies voinut nähdä\nhänen kasvojaan. Muista, että mies rakasti kauneutta. Hän syleili\nvaimoaan, jota hän uskoi edelleenkin kauniiksi, sillä muisto siitä oli\nsäilynyt. Hän ei milloinkaan lakannut ylistämästä sitä ja valitti,\nettei hän saattanut nähdä.\n\n\"Eräänä päivänä hän kertoi vaimolleen viidestä taulusta, jotka olisivat\nkaivanneet viimeistelyä. Jos hän saisi näkönsä edes vähäiseksikin\najaksi, hän saattaisi vetää viimeiset siveltimenvetonsa ja taulut\nolisivat valmiit. Ja sitten sai nainen jollakin tavalla eliksiiriä,\njoka palauttaisi näön täydellisesti hänen miehensä silmiin.\"\n\nLinday kohautti olkapäitään.\n\n\"Käsität naisen kamppailun. Jos mies saisi näkönsä, tämä voisi maalata\nviisi tauluaan. Mutta mies myöskin kääntäisi hänelle selkänsä. Kauneus\noli miehen uskontona. Miehen oli mahdotonta sietää hänen kuihtuneita\nkasvojaan. Viisi päivää nainen kamppaili itsensä kanssa. Sitten hän\nvoiteli miehen silmät.\"\n\nLinday vaikeni ja katseli naista tutkivasti, mustain silmäinsä koko\nläpitunkevaisuudella.\n\n\"Kysymys on nyt siitä, rakastatko sinä Rex Strangia niin suuresti?\"\n\n\"Entä jos rakastan?\" vastasi nainen.\n\n\"Rakastatko?\"\n\n\"Rakastan.\"\n\n\"Ja kykenet uhrautumaan? Kykenet luopumaan hänestä?\"\n\nNaisen \"kykenen\" tuli vitkaan ja vastahakoisesti.\n\n\"Ja seuraat minua?\"\n\n\"Seuraan.\" Tällä kertaa naisen ääni oli tukahtunut kuiskaukseksi.\n\n\"Sinä käsität. Genever-järven sadun on synnyttävä uudeksi. Sinusta\ntulee vaimoni.\"\n\nNainen näytti lyyhistyvän kokoon, mutta hän kohotti päätään.\n\n\"Hyvä on.\" Mies nousi nopeasti pystyyn, kävi käsiksi kantamukseensa ja\nryhtyi sitä avaamaan. \"Tarvitsen apua. Kutsu hänen veljensä sisälle.\nLämpöistä vettä -- sitä pitää olla viljalti. Siteitä olen tuonut\nmukanani, mutta näytähän mitä kaikkea senlaatuista sinulla on... Kas\nniin, Daw, kiehuttakaa vettä niin paljon kuin suinkin voitte. Ja te\" --\nhän kääntyi toisen miehen puoleen -- \"siirtäkää tämä pöytä ikkunan\nääreen. Puhdistakaa se, peskää se, huuhdelkaa se kuumalla vedellä.\nPeskää, hyvä ihminen, peskää lujemmin kuin milloinkaan olette pessyt.\nTeidän, Mrs Strang, on oltava apulaisenani. Ei ole lakanoita, otaksun?\nNo, niinpä saamme selviytyä jotenkin muuten... Olette siis hänen\nveljensä, sir? Minä nukutan hänet ensin, mutta siitä puuhasta saatte te\nsitten pitää huolta. Kuulkaahan nyt, kun annan ohjeet. Ennen kaikkea...\nmutta tosiaankin, osaatteko mitata ruumiinlämmön?\"\n\n\nIV\n\nLinday oli tunnettu rohkeaksi ja taitavaksi kirurgiksi, mutta hän\nvoitti itsensä rohkeudessa ja taitavuudessa niinä päivinä ja viikkoina,\nmitkä nyt seurasivat. Milloinkaan ennen hän ei ollut nähnyt niin\nvaarallista tapausta kuin tämä hirvittävän raatelun ja lääkärinavun\nviipymisen seuraus. Mutta milloinkaan hänellä ei ollut ollut\ntervetekoisempaa ihmisrauniota käsiteltävänään. Hän olisi joka\ntapauksessa epäonnistunut, ellei potilas olisi ollut niin kissamaisen\nsitkeähenkinen ja ellei tämän ruumis ja henki olisi pitänyt kiinni\nelämästä melkein hirvittävällä voimalla.\n\nOli päiviä, joina Strang houraili kovan kuumeen kourissa, surullisia\npäiviä, joina potilaan valtimontykytystä tuskin tunsi, päiviä, joina\nhän oli tajuissaan, silmät väsyneinä ja sameina, kasvot tuskanhiessä\nkylpien. Linday oli uupumaton, säälimättömän toimekas ja rohkea, ja\nhänellä oli menestystä, hän uhmasi uhmaamistaan sattumia, ja hän voitti\naina. Hän ei tyytynyt pelastamaan miehen henkeä. Hän otti\nratkaistakseen vaikean ja vaarallisen tehtävän: luodakseen miehen\nterveeksi ja voimakkaaksi jälleen.\n\n\"Tuleeko hänestä vaivainen?\" kysyi Madge.\n\n\"Hänestä ei tule pelkkä liikkuva ja puhuva entisen minänsä linkkaava\nirvikuva\", sanoi Linday. \"Hän kykenee vielä juoksemaan ja hyppimään,\nuimaan koskia alas, metsästämään karhuja, tappelemaan pantterien kanssa\nja tekemään kaikkia mahdollisia hullutuksia, joita suinkin pälkähtää\nhänen päähänsä. Ja sanon sinulle etukäteen, että hän vielä kykenee\nlumoamaan naisia samoin kuin ennenkin. Onko se mieleesi? Oletko\ntyytyväinen? Muista, että et tule elämään yhdessä hänen kanssaan.\"\n\n\"Jatka, jatka\", kuiskasi nainen. \"Tee hänet terveeksi. Tee hänet\nsamanlaiseksi kuin hän oli ennen.\"\n\nUseammin kuin kerran, silloin kun Strangin toipuminen sen salli, Linday\nnukutti hänet ja suoritti hirveitä tehtäviä, leikkeli ja ompeli, siteli\nja liitteli yhteen vahingoittunutta elimistöä. Vasemmassa käsivarressa\nilmeni jäykkyyttä. Strang kykeni nostamaan sitä jonkin verran, mutta ei\nenempää. Linday kävi käsiksi probleemaan. Useita lihassäikeitä oli\nkuihtunut, sotkeutunut toisiinsa, joutunut epäjärjestykseen. Oli\njälleen leikattava ja soviteltava niitä oikealle tolalleen. Ja Strangin\npelasti vain hänen ääretön elinvoimansa ja hänen ruumiinsa\ntervetekoisuus.\n\n\"Te otatte hänet hengiltä\", valitti hänen veljensä. \"Antakaa hänen\nolla. Herran nimessä, antakaa hänen olla! Elävä raajarikko on parempi\nkuin ruumis, jolla on kaikki jäsenet kunnossa.\"\n\nLindayn suuttumus kuohahti. \"Ulos! Ulos siksi, kunnes sisälle\ntullessanne osaatte sanoa, että minä olen palauttanut hänet elämään.\nTeidän on autettava minua, hyvä ihminen, ja millään muulla lailla ette\nkykene auttamaan. Veljenne henki riippuu hiuskarvan varassa.\nKäsitättekö? Ajatuskin saattaa sen hiuskarvan katkaista. Menkää ulos\nnyt, ja kun palaatte sisälle, palatkaa viisaana ja tyynenä ja\nehdottoman varmana siitä, että hän jää eloon ja tulee aivan\nsamanlaiseksi kuin ennen siihen aikaan, jolloin teitte yhdessä\nmielettömyyksiänne. Ulos, kuuletteko!\"\n\nVeljen kädet pusertuivat nyrkkiin, ja hänen silmiinsä syttyi uhka,\nmutta hän kysyi katseella Madgen neuvoa.\n\n\"Mene, mene, kaikin mokomin\", pyysi nainen. \"Hän on oikeassa. Tiedän,\nettä hän on oikeassa.\"\n\nEräällä toisella kerralla, jolloin Strangin tila tuntui\ntoiveikkaammalta, hänen veljensä sanoi:\n\n\"Te olette ihme, tohtori, enkä sentään koko aikana ole muistanut kysyä\nnimeänne.\"\n\n\"Se ei liikuta teitä. Älkää häiritkö minua. Menkää ulos!\"\n\nRuhjoutunut oikea käsivarsi ei ottanut parantuakseen, siihen ilmaantui\njälleen hirvittävä haava.\n\n\"Kuolio\", sanoi Linday.\n\n\"Nyt on tullut hukka\", voihki veli.\n\n\"Hiljaa!\" tuiskaisi Linday. \"Ulos! Ottakaa Daw mukaanne. Bill myöskin.\nHankkikaa jäniksiä -- eläviä -- reippaita ja voimakkaita. Pyydystäkää\nniitä. Pankaa pauloja kaikkialle.\"\n\n\"Montako?\" kysyi veli.\n\n\"Neljäkymmentä -- neljätuhatta -- neljäkymmentätuhatta -- niin paljon\nkuin suinkin saatte. Teidän on oltava apunani, Mrs Strang. Minun on\nkaiveltava perin pohjin tätä käsivartta saadakseni selville, missä vika\npiilee. Ulos kohta, miehet! Ja tuokaa jäniksiä palatessanne.\"\n\nHän kaivoi kättä ripeästi, erehtymättömän varmasti, raaputti pois\nmädäntynyttä luuta, tutki, miten laajalle mätä oli levinnyt.\n\n\"Tätä ei olisi millään tapahtunut\", sanoi hän Madgelle, \"ellei hänen\nelinvoimaansa olisi kysytty niin paljoon muuhun. Hänkään ei kyennyt\nläpäisemään vaurioitta. Edellytin tätä, mutta minun piti odottaa ja\nolla varuillani. Tämä luu on poistettava. Hän tulisi toimeen ilmankin\nsitä, mutta jänikseltä otettu luu tekee hänet yhtä ehoksi kuin\nennenkin.\"\n\nNiistä sadoista jäniksistä, joita miehet hänelle hankkivat, hän\nvalikoi, hylkäsi ja hyväksyi, teki niillä kokeita, valikoi uudelleen\nvalikoimistaan ja kokeili kokeilemistaan, kunnes vihdoin teki\nlopullisen valintansa. Hän käytti viimeisenkin kloroforminsa ja ryhtyi\nluun-istutukseen -- liitti elävän luun elävään luuhun, elävän ihmisen\nelävään jänikseen niin kiinteästi ja erottamattomasti, että molempien\nelämäntoiminta yhtyi luomaan tervettä käsivartta.\n\nTänä levottomana ajanjaksona Linday ja Madge keskustelivat usein,\nerikoisesti silloin, kun Strangin tila parani. Mies ei ollut\nystävällinen, eikä nainen uhmaillut.\n\n\"Se on surkeata\", sanoi mies naiselle, \"mutta laki on täytettävä. Sinun\non erottava, ennenkuin saatamme jälleen mennä naimisiin. Mitä sanot\nsiitä? Menemmekö Genever-järvelle?\"\n\n\"Kuten haluat\", sanoi nainen.\n\nEräällä toisella kerralla mies sanoi: \"Mitä hittoa sinä näit hänessä?\nTiedän kyllä, että hänellä oli rahoja. Mutta mekin, sinä ja minä,\ntulimme toimeen sangen hyvin, jopa joltisen upeastikin. Lääkärintoimeni\ntuotti minulle suunnilleen neljäkymmentätuhatta vuodessa siihen aikaan\n-- olen tehnyt laskelmia jäljestäpäin. Sinulta ei puuttunut muuta kuin\npalatsi ja höyrypursi.\"\n\n\"Olet sen kenties käsittänyt\" vastasi nainen. \"Olit kenties liian\nkiintynyt lääkärintoimeesi. Kenties unohdit minut.\"\n\n\"Hm\", sanoi mies pilkallisesti, \"eikö sitten Rexisi ole liian kiintynyt\npanttereihin ja lyhyihin kepakkoihin?\"\n\nMies ahdisti ahdistamistaan naista saadakseen tämän selittämään sen,\nmitä hän nimitti naisen mielettömäksi kiintymykseksi toiseen.\n\n\"Siihen ei ole minkäänlaista selitystä\", vastasi nainen. Ja lopuksi hän\nsanoi: \"Kukaan ei kykene selittämään rakkautta, minä kykenen kaikkein\nvähiten. Minä vain tunnen rakkauden jumalallisena ja kiertämättömänä\ntosiasiana, siinä kaikki. Fort Vancouverissa tapahtui kerran, että\nmuudan Hudson-Bay-yhtiön mahtimiehistä nuhteli sikäläistä\nenglantilaista pastoria. Tämä oli lähettänyt kotiin Englantiin kirjeen,\njossa valitti sitä, että yhtiön väki, johtajasta alimpaan mieheen asti,\notti itselleen intiaaninaisia. 'Miks'ette esittänyt lieventäviä\nasianhaaroja?' kysyi pohatta. Pastori vastasi: 'Lehmän häntä kasvaa\nalaspäin. Enhän koeta selittää sitäkään, miksi lehmän häntä kasvaa\nalaspäin. Tyydyn pelkkään tosiasiaan.'\"\n\n\"Piru periköön kaikki älykkäät naiset!\" huudahti Linday silmät\nsuuttumuksesta säkenöiden.\n\n\"Mistä johtui, että sinä matkasit nimen omaan Klondykeen?\" kysyi nainen\nkerran.\n\n\"Minulla oli liian paljon rahaa. Eikä minulla ollut vaimoa niitä\nmenettämässä. Tarvitsin lepoa. Olin kenties liikarasittunut. Yritin\nColoradoon, mutta ihmiset lähettivät sähkösanomia perästäni, ja jotkut\ntulivat itsekin. Jatkoin matkaani Seattleen. Sama juttu. Ransom lähetti\nluokseni vaimonsa ylimääräisellä junalla. Oli mahdotonta päästä\npuuhasta eroon. Onnistunut leikkaus. Kaupungin sanomalehdet saivat\nsiitä vihiä. Lopun arvaat. Minun oli piilouduttava, sen tähden minä\ntulin Klondykeen. Ja -- niin, ja silloin Tom Daw tapasi minut, kun olin\nparhaillaan pelaamassa vistiä eräässä hirsimajassa Yukonin rantamalla.\"\n\nSitten tuli päivä, jona Strangin vuode nostettiin ulos\nauringonpaisteeseen.\n\n\"Anna minun sanoa se hänelle nyt\", sanoi nainen Lindaylle.\n\n\"Ei, odota\", vastasi mies.\n\nMyöhemmin Strang kykeni istumaan vuoteenlaidalla ja astumaan\nensimmäiset horjuvat askelensa, molemmilta puolin tuettuna.\n\n\"Anna minun sanoa se hänelle nyt\", sanoi nainen.\n\n\"En. Tahdon suorittaa tehtäväni aivan loppuun asti. En halua\nminkäänlaisia jälkiseurauksia. Hänen vasemmassa käsivarressaan on vielä\npieni vika. Se on pikku seikka, mutta tahdon saada hänet samanlaiseksi\nkuin hän oli Luojamme sormista päästessään. Huomisaamuna olen aikonut\navata sen käsivarren ja poistaa lihassäikeiden sykertymät. Hänen on\nmaattava vuoteessa pari päivää. Olen pahoillani, kun minulla ei ole\nenää kloroformia. Hänen on purtava naulaa hampaittensa välissä ja\npidettävä siitä kiinni. Hän kykenee sen tekemään. Hänessä on sisua\nkahdentoista miehen edestä.\"\n\nKesä tuli. Lumi katosi kaikkialta, paitsi kaukana idässä kohoavilta\nKalliovuorten huipuilta. Päivät pitenivät pitenemistään, kunnes vihdoin\nei ollut pimeätä ollenkaan: aurinko painui nipin napin taivaanrannan\ntaakse pohjoisessa. Linday ahersi herkeämättä Strangin kimpussa. Hän\ntutki tämän kävelyä, tämän ruumiinliikkeitä, pani tämän vähän päästä\nriisuuntumaan ja tuhannet kerrat taivuttamaan kaikkia lihaksiaan.\nMuiden miesten piti hieroa Strangia lakkaamatta, kunnes Linday selitti,\nettä Tom Daw, Bill ja veli olivat täysin päteviä hierojiksi\nturkkilaiseen saunaan tai kirurgiseen sairaalaan. Mutta vieläkään\nLinday ei ollut tyytyväinen. Hän pani Strangin suorittamaan koko\nruumiinharjoitusohjelmansa ja etsi samalla koko ajan hänestä salaisia\nvikoja. Hän pani miehen jälleen viikoksi vuoteeseen, leikkasi auki\nhänen jalkansa, teki pari kätevää temppua pikku suonille, raaputti\nerästä luunkohtaa, mikä ei ollut kahvipapua isompi, kunnes kaikki oli\nniin täysin tervettä, ettei tarvinnut muuta kuin neuloa haava umpeen.\n\n\"Anna minun sanoa se hänelle nyi\", pyysi Madge.\n\n\"Ei vielä\", kuului vastaus. \"Et saa puhua siitä, ennenkuin olen\nlopettanut tehtäväni.\"\n\nHeinäkuu meni, ja elokuu lähestyi loppuaan. Silloin Linday määräsi\nStrangin hirviä metsästämään. Hän seurasi miestä tämän kantapäillä,\npiti tätä silmällä, tutki tätä. Miehen liikkeet olivat joustavat kuin\nkissan, eikä Linday ollut milloinkaan nähnyt hänen kaltaistaan\nkulkijaa; hän kulki vaivattomasti, kulki koko ruumiillaan ja näytti\nkohottavan jalkojaan lihaksilla, jotka olivat kunnossa olkapäitä\nmyöten. Hänen ainoakaan liikkeensä ei ollut raskas, vaan niin kevyt,\nettä koko hänen olemuksestaan huokui omituista viehkeyttä; hän kulki\nniin kevyesti, että toisen oli tukala pysyä tahdissa. Juuri sitä\nverratonta vauhtia Tom Daw oli valittanut. Linday ponnisteli perästä,\nhikoili ja läähätti; tuon tuostakin, kun maasto salli, hän juoksi\nkappaleen matkaa saavuttaakseen potilaansa. Kymmenen mailia marssittua\nhän komensi pysähdyksen ja heittäytyi pitkäkseen sammalikkoon.\n\n\"Riittää!\" huudahti hän. \"Minä en kykene kulkemaan kilpaa kanssanne.\"\n\nHän kuivasi kuumottavia kasvojaan, ja Strang istahti kaatuneen hongan\nrungolle ja hymyili hänelle ja koko luonnolle panteistisen\ntoverillisesti ja tuttavallisesti.\n\n\"Eihän pistä eikä koske mihinkään?\" kysyi Linday.\n\nStrang pudisti kiharatukkaista päätään ja ojenteli norjaa vartaloaan,\njonka jok'ainoa säie eli ja nautti olemassaolosta.\n\n\"Nyt olette taas kunnossa, Strang. Parina talvena saatte odottaa\npakkasen ja kosteuden tuntuvan vanhoissa haavoissanne. Mutta se menee\nohi, ja ehkäpä pääsette siitä kokonaan.\"\n\n\"Herra Jumala, tohtori, te olette tehnyt minulle ihmeen. En tiedä,\nmiten kyetä kiittämään teitä. En edes tiedä nimeänne.\"\n\n\"Se on samantekevä. Pääasia on, että olen saanut teidät terveeksi.\"\n\n\"Mutta se on varmasti nimi, minkä maailma tuntee\", intti Strang. \"Lyön\nvetoa siitä, että tunnen sen, jos saan sen kuulla.\"\n\n\"Kenties tunnette\", vastasi Linday. \"Mutta se ei kuulu tähän. Tahdon\ntehdä vielä loppukokeen, ja sitten minulla ei ole teille enää mitään\ntekemistä. Tuon vuorenharjanteen toisella puolella, tämän joen\nlähteitten takana, on Big Windyn lisäjoki. Daw kertoo teidän viime\nvuonna kulkeneen harjanteen yli mainitun lisäjoen suulle ja sieltä\ntakaisin kolmessa päivässä. Hän sanoi myöskin, että olitte ottaa hänet\nhengiltä vauhdillanne. Teidän on leiriydyttävä tähän yöksi. Lähetän\ntänne Dawin leiritarpeet mukana. Sitten teidän on mentävä sille kohtaa,\nmissä lisäjoki laskee Big Windyyn, ja palattava samassa ajassa kuin\nviime vuonna.\"\n\n\nV\n\n\"Nyt\", sanoi Linday Madgelle. \"Sinulla on tunti aikaa lähtövalmistusten\ntekoon. Minä menen panemaan venettä kuntoon. Bill on hirviä\nmetsästämässä eikä palaa ennenkuin pimeän tultua. Tänä iltana olemme\nhirsimajallani ja viikon kuluttua Dawsonissa.\"\n\n\"Toivoin...\" Nainen keskeytti, ja hänen kasvoilleen tuli ylpeä ilme.\n\n\"Sitäkö, että minä luopuisin palkkiostani?\"\n\n\"Oi, se mikä on sovittu pysyy sovittuna, mutta sinun ei tarvitsisi olla\nniin uhkaava ajaessasi tahtoasi läpi. Et ole menetellyt ritarillisesti.\nOlet lähettänyt hänet pois kolmeksi päiväksi ja estänyt minut sanomasta\nhänelle jäähyväisiä.\"\n\n\"Jätä hänelle kirje.\"\n\n\"Kerron hänelle kaiken.\"\n\n\"Tietenkin, vähemmän kuin kaiken kertominen olisi vääryyttä meitä\nkaikkia kolmea kohtaan\", vastasi Linday.\n\nKun hän palasi veneeltä, oli nainen pakannut matkatavaransa ja\nkirjoittanut kirjeensä.\n\n\"Anna minun lukea se\", sanoi mies. \"Sinulla ei liene mitään sitä\nvastaan?\"\n\nNainen epäröi hetken, mutta ojensi sitten kirjeen miehelle.\n\n\"Sangen asiallinen\", sanoi mies luettuaan. \"No, oletko nyt valmiina?\"\n\nHän kantoi naisen tavarat rantatöyrästä alas, kyyristyi, piteli venettä\ntoisella kädellä ja ojensi toisen naiselle auttaakseen tätä veneeseen.\nHän katseli naista tarkasti, mutta vapisematta tämä ojensi kätensä ja\nvalmistautui astumaan veneeseen.\n\n\"Odotahan\", sanoi mies. \"Silmänräpäys. Muistanet kertomukseni\nihmelääkkeestä. En kertonut sinulle loppua. Kun nainen oli voidellut\nmiehen silmät ja aikoi poistua, hän sattui peilistä havaitsemaan, että\nolikin saanut takaisin kauneutensa. Ja mies aukaisi silmänsä ja\nhuudahti ilosta nähdessään hänen kauneutensa ja sulki hänet syliinsä.\"\n\nNainen odotti jännityksen vallassa, mutta itsensä hilliten, jatkoa, ja\nyllätyksen loiste syttyi hänen kasvoilleen ja silmiinsä.\n\n\"Sinä olet hyvin kaunis, Madge!\" Mies vaikeni ja lisäsi sitten\ntyynesti: \"Loppu on yksinkertainen. Luulen, ettei Rex Strangin syli\ntule olemaan kauan tyhjänä. Hyvästi!\"\n\n\"Grant...\", sanoi nainen melkein kuiskaamalla, ja hänen äänensä täytti\nse kaunopuheisuus, joka ei kaipaa sanoja tulkeikseen.\n\nMies hymähteli ärsyttävästi. \"Tahdoin vain osoittaa sinulle, etten\nollut niin kehno mies kuin luulit. Käsitätkö... tulisia hiiliä.\"\n\n\"Grant...\"\n\nMies astui veneeseen ja ojensi kapean, jäntevän kätensä.\n\n\"Jää hyvästi\", sanoi hän.\n\nNainen puristi molemmat kätensä sen ympärille.\n\n\"Rakas, voimakas käsi\", kuiskasi hän, kumartui ja suuteli sitä.\n\nMies veti kätensä vapaaksi, sysäsi veneen rannasta, painoi melan\nvinhasti kiitävään virtaan ja ohjasi keskijoelle, missä vesi ensin\nvieri kuvastinkirkkaana vuona ja sitten kohosi valkoisille\nvaahtopäille.\n\n\n\n\nSUURI KYSYMYS\n\n\nI\n\nMrs Saytherin menestys Dawsonissa muistutti lievimmin\nsanoen tähdenlentoa. Hän saapui sinne keväällä koirareillä,\nranskalais-kanadalaisen voyageur-saattueen keralla, loisti siellä\nlyhyen kuukauden ja jatkoi sitten matkaansa ylös jokea, kohta kun tämä\nvapautui jäistään. Naisista köyhä Dawson ei kyennyt käsittämään hänen\nlähtönsä kiireellisyyttä, ja paikkakunnan merkkimiehet tunsivat olonsa\nyksinäiseksi ja tukalaksi aina siihen asti, kunnes Nomen kultalöydöt\ntehtiin ja vanhat mielenliikutukset häipyivät uusien tieltä. Sillä\nDawson oli ollut aivan hurmaantunut Mrs Saytheriin ja ottanut hänet\navosylin vastaan. Hän oli kaunis, lumoava ja päälle päätteeksi leski.\nKaiken sen johdosta hän sai kantapäilleen kokonaisen lauman\nEldorado-porhoja, virkamiehiä ja seikkailunhaluisia nuoria\nsäätyläispoikia, joiden korvat olivat kauan kaihonneet hameiden\nkahinaa.\n\nKaivosinsinöörit oli vallannut mitä suurin kunnioitus hänen miehensä,\neversti Saytherin muistoa kohtaan, ja syndikaatin jäsenet ja kaupungin\nhuomattavimmat edustajat puhuivat ihailevasti miehen toiminnasta ja\nelämästä, sillä kaukana Valloissa tämä oli tunnettu suureksi\nkaivosmieheksi ja Lontoossa kenties vielä suuremmaksi. Mutta miksi\njuuri hänen leskensä -- miksi juuri tämä nainen -- oli tullut\nPohjolaan, se se oli suuri kysymys. Pohjolan miehet olivat kuitenkin\nkäytännöllistä väkeä, he antoivat palttua kaikille teorioille ja\npitivät kiinni vain tosiasioista. Ja hyvin huomattavalle osalle heitä\nKaren Sayther oli mitä tärkein tosiasia. Sen, ettei nainen katsonut\nasiaa samalta kannalta, osoitti parhaiten nopeus ja kätevyys, jolla hän\njakeli rukkasia niinä neljänä viikkona, mitkä viipyi paikkakunnalla.\nHänen mukanaan katosi tosiasia, mikä oli hurmannut Dawsonin miehiä,\nmutta se suuri kysymys jäi jäljelle.\n\nSattuma antoi erään avaimen arvoituksen ratkaisuun. Kun lesken\nviimeinen uhri, Jack Coughran, turhaan oli laskenut sydämensä ja\nviisisataa jalkaa pitkän Bonanza-valtauksensa hänen jalkainsa juureen,\nmies juhli tappiotaan kokonaisen yön humussa ja sumussa. Keskiyön\najoissa hän sattui törmäämään Pierre Fontaine'iin, joka ei ollut\nenempää eikä vähempää kuin Karen Saytherin voyageur. Kohtaamista\nseurasi toistensa tunteminen ja sitä yhteiset maljankallistelut, ja\nvihdoin kumpikin mies oli kelpo tuutterissa.\n\n\"Kuin... ka?\" sammalsi Pierre Fontaine hetken kuluttua ääni\nsorruksissa. \"Min... käkö vuoksi madame on tullut tähän maahan? Parasta\non teidän kysyä häneltä itseltään. Minä en tiedä yhtään mitään --\ntiedän vain, että hän koko ajan on kysellyt erään nimistä miestä.\n'Pierre', sanoi hän minulle, 'teidän pitää löytää se mies... niin annan\nteille paljon rahaa -- saatte tuhat dollaria, jos löydätte sen miehen'.\n-- 'Jaa-ha, senkö miehen? Ah oui.' -- Ja sen miehen nimi oli David\nPayne. Oui, m'sieu, David Payne. Koko ajan hän puhui siitä nimestä. Ja\nkoko ajan minä kiikaroin kaikkialle, ponnistelin helvetisti, mutta en\nsaanut käsiini sitä kirottua miestä enkä myöskään niitä tuhatta\ndollaria. Lempo soikoon!\n\n\"Kuin... ka? Ah oui. Kerran tuli väkeä Circle Citystä, ja ne tunsivat\nsen miehen. Hän oli Birch Creekissä, sanoivat ne. Entä madame? Hän\nsanoi: 'Bon!' -- ja näytti ylen onnelliselta. Ja hän sanoi minulle:\n'Pierre' sanoi hän, 'valjastakaa koirat. Jos me löydämme hänet, annan\nteille tuhat dollaria lisää.' Ja minä vastasin: 'Oui -- nyt hetikö?\nAllons, madame!'\n\n\"Ja silloin minä uskoin tietysti, että ne kaksituhatta dollaria\nvarmasti oli minun. Mutta mitä piruja vielä! Tuli paljon muita Circle\nCitystä, ja ne sanoivat, että se David Payne oli mennyt Dawsoniin vähän\naikaa sitten. Niin madame ja minä emme lähteneet ollenkaan Birch\nCreekiin.\n\n\"Oui, m'sieu. Sinä päivänä madame sanoi: 'Pierre', sanoi hän ja antoi\nminulle viisisataa dollaria, 'menkää ja ostakaa vene. Huomenna lähdemme\njokea ylös.' Ah oui, huomenna, jokea ylös -- ja se kirottu Sitka\nCharley antoi minun myös maksaa viisisataa dollaria veneestä. Lempo\nsoikoon!\"\n\nSillä lailla -- sen jälkeen kuin Jack Coughran seuraavana päivänä\noli kertonut saamistaan tiedoista -- Dawson johtui pohtimaan, kuka\nkumma David Payne mahtoi olla ja minkälaista merkitystä hänen\nolemassaolollaan oli Karen Saytherille. Mutta samana päivänä, aivan\nkuten Pierre Fontaine oli kertonut, Mrs Saytherin barbaarinen\nvoyageur-miehistö sauvoi vastavirtaan hänen venettään Klondyke Cityn\nitäistä rantamaa pitkin, souti joen poikki länsirannalle kiertääkseen\nkalliojyrkänteet, ja sitten vene katosi saarten sokkeloihin etelään.\n\n\nII\n\n\"Oui, madame, juuri tässä se on. Ensimmäinen, toinen, kolmas saari\nStuart Riveriä laskettaessa. Ja tämä saari on numero kolme.\"\n\nSamalla kuin sanoi tämän Pierre Fontaine iski sauvoimensa rantatörmään\nja käänsi veneen perän virtaan. Silloin keula painui niin lähelle\nmaata, että muudan ketterä nuorukainen saattoi hypätä sinne jukkonuora\nkädessä ja sitoa veneen kiinni.\n\n\"Silmänräpäys, madame, minä käydä katsomassa.\"\n\nKova koiranhaukunta tervehti Pierreä hänen kadotessaan rantatöyrään\ntaakse, ja hän palasi minuutin kuluttua.\n\n\"Oui, madame, siellä on maja. Kurkistin sisälle. Siellä ei ollut ketään\nkotona. Mutta hän ei voi olla kaukana, sillä muuten hän ei olisi\njättänyt koiria tänne. Hän tulee pian, se on varma se.\"\n\n\"Auttakaa minut veneestä. Pierre. Olen niin hirveän uuvuksissa\nmatkasta. Olisitte mielestäni saattanut laatia istumapaikkani hiukan\nmukavammaksi.\"\n\nKaren Sayther kohosi keskellä venettä olevalta turkisaluseltaan koko\npituuteensa, niin että hänen joustavuutensa ja kauneutensa ilmeni\ntäydessä loistossaan. Mutta vaikka hän vaikutti liljamaisen hennolta\nkeskellä seudun alkuvoimaista luontoa, osoitti hänen olemuksestaan\npäinvastaista se luja ote, millä hän tarttui Pierren käteen, hänen\nkäsivarsilihaksiensa jännittyminen sillä hetkellä, kun hänen ruumiinsa\npaino oli niiden varassa, ja se tarmokas tapa, millä hän kiipesi\nrantatöyrästä ylös. Vaikka hänen luustoaan ympäröivä liha oli pehmeätä\nja kaunista, hänen ruumiinsa uhkui voimaa.\n\nMutta jos kohta hän nousi vaivattoman kevyesti maihin, hänen poskillaan\nhehkui sentään lämpöisempi väri kuin tavallisesti ja hänen sydämensä\ntykytti kiihkeämmässä tahdissa. Ja hän vapisi uteliaisuudesta\nlähestyessään majaa, ja samalla hänen poskiensa puna kävi vielä\ntummemmaksi.\n\n\"Katsokaahan!\" Pierre osoitti puupinon ympärillä olevia lastuja. \"Ollut\näskettäin täällä -- pari, kolme päivää sitten, ei enempää.\"\n\nMrs Sayther nyökkäsi. Hän koetti katsella sisälle pienestä ikkunasta,\nmutta se oli tehty öljytystä pergamentista, mikä kyllä päästi valoa\nsisälle, mutta esti sinne näkemästä. Hän kiersi majan ympäri ovelle ja\nnosti jo puoleksi sen alkeellisen linkun avatakseen sen ja mennäkseen\nsisälle, mutta sitten hän muutti mieltään ja antoi linkun pudota\nkiinni. Äkkiä hän lankesi polvilleen ja suuteli karkeaveistoista\nkynnystä. Lieneekö Pierre Fontaine sen nähnyt, ainakaan hän ei ollut\nnäkevinään, eikä hän vastaisina päivinään milloinkaan kertonut muille\ntästä muistostaan. Mutta muudan venemies, joka aivan tyynesti sytytteli\npiippuaan, sai samassa säpsähtää esimiehensä tavallista tuikeammasta\nhuudahduksesta.\n\n\"Hei! Le Goire! Laatikaa madamen sija pehmoisemmaksi!\" komensi Pierre.\n\"Lisää karhuntaljoja! Lisää huopia! Kuuletteko, lempo soi!\"\n\nMutta madamen venesija purettiin pian senjälkeen ja suurin osa taljoja\nja huopia levitettiin rantatöyrään harjanteelle, mihin Mrs Sayther\nheittäytyi lepäämään, mukavasti odotellakseen. Hän loikoi kyljellään ja\nkatseli laajaa Yukonia. Vastarannan vuorten yllä taivas oli himmeänä\netäisien metsäpalojen savusta, ja iltapäiväaurinko hohti kelmeästi\ntämän verhon lävitse ja valoi epämääräistä valoa maisemille, joilla\nhäälyi aavemaisia varjoja. Joka ilmansuunnalla näkyi taivaanrantaan\nsaakka erämaita, joissa ihmisjalka ei ollut milloinkaan käynyt --\nhongikkosaaria, synkkiä vesiä ja jään uurtelemia vuorenharjanteita.\nEi merkkiäkään inhimillisestä elämästä havainnut ympäristön\nyksinäisyydessä, mikään ei häirinnyt hiiskumatonta hiljaisuutta. Maa\noli kuin Tuntemattoman epätodellisuuden kammitsoissa, sen täytti sama\nsalaperäisyys, mikä väreilee suurten aavikkojen yllä.\n\nTämä ympäristön luonne ehkä hermostutti Mrs Saytheria. Sillä hän muutti\nalituisesti asentoaan, tähyili milloin vastavirtaan, milloin\nmyötävirtaan joelle tahi antoi tutkivain katseittensa vaellella pitkin\nsen synkkiä rantamia etsiskellen puoleksi kätkössä olevia\nsivujokiuomia. Noin tunnin kuluttua miehistö lähetettiin maihin\nyöleiriä laatimaan, ja Pierre jäi Mrs Saytherin luo auttamaan tätä\ntähystelyssä.\n\n\"Katsokaa, tuolta hän tulee kuin tuleekin\", kuiskasi mies pitkän\näänettömyyden jälkeen, katse suunnattuna vastavirralle saaren\npohjoiskärkeen.\n\nSieltä lähestyi kanootti, jonka molemmilla puolilla välähteli mela.\nPerässä näkyi olevan mieshenkilö, kokassa nainen, kumpikin meloi\ntarkassa tahdissa. Mrs Sayther ei välittänyt lainkaan naisesta,\nennenkuin vene tuli niin lähelle, että katse pakosta kiintyi tämän\nkauneuteen. Mielikuvituksellisesti helmillä kirjailtu tiukasti-istuva\nhirvennahkapusero noudatti uskollisesti naisen ruumiin kauniskaarteisia\nmuotoja, ja loistavanvärinen, maalauksellisesi poimutettu silkkiliina\nverhosi osaksi hänen sinimustain hiustensa runsautta. Mutta naisen\nkasvot ne -- jotka näyttivät vaskeen valetuilta -- vangitsivat Mrs\nSaytherin vilkaisevan katseen. Pari läpitunkevia suuria mustia silmiä,\njoissa oli perinnäinen vinouden vivahdus, katseli kaunismuotoisen otsan\nalta. Poskipäät tosin olivat korkeat ja ulkonevat, mutta ne eivät\ntuoneet mieleen pääkalloa, ja posket kapenivat sirosti ja yhtyivät suun\nluona, jonka ohuet huulet ilmaisivat yht'aikaa lempeyttä ja voimaa. Ne\nkasvot viittasivat kaukaisesti mongolivereen -- vuosisatoja kestäneiden\nvaellusten takaiseen kantasukuun. Vaikutusta vahvensi hienokaarteinen\nnenä ohuine värisevine sieraimineen ja se kotkanhurjuuden yleissävy,\nmikä näytti ominaiselta sekä hänen kasvoilleen että koko olemukselleen.\nHän oli totisesti tyyppinsä ihannemuovaelma, ja punaisen miehen suku\nsaattaa ylistää itseään onnelliseksi, jos se kahdessakymmenessä\npolvessa saa luoduksi niin ainoalaatuisen olennon.\n\nPitkillä, voimakkailla melanvedoilla tyttö yhdessä miehen kanssa käänsi\näkkiä pikku aluksen vastavirtaan ja ohjasi sen varovasti rantaan.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän oli rantaäyräällä, ja hän veti ote\notteelta köydellä veneestä neljänneksen vastasurmatun hirven\nruhoa. Sitten mies nousi rantaan, ja he nostalsivat kiivaalla\nyhteistempauksella kanootin maihin. Koirat ympäröivät heidät heti, ja\ntytön kumartuessa niitä hyväilemään mies suuntasi katseensa Mrs\nSaytheriin, joka oli noussut pystyyn. Hän katseli naista, hieraisi\nvaistomaisesti silmiään, ikäänkuin epäillen niiden pettäneen, ja\nkatseli uudestaan.\n\n\"Oi, tehän se olette, Karen\", sanoi hän tyynesti, samalla astuen\nvieraan luo ja ojentaen tälle kätensä, \"luulinpa silmänräpäyksen, että\nedessäni oli näköhäiriö. Olin lumisokeana jonkin aikaa viime keväänä,\nja senjälkeen silmäni ovat silloin tällöin tehneet minulle jos\njonkinlaisia tepposia.\"\n\nMrs Saytherin punastus oli käynyt entistä tummemmaksi, ja hänen\nsydämensä löi tuskallisen kiihkeästi, hän oli odottanut melkein kaikkea\nmuuta mahdollista paitsi ei sitä, että mies niin tyynesti ojentaisi\nhänelle kätensä. Mutta hän hillitsi itsensä tahdikkaasti ja puristi\nsitä sydämellisesti.\n\n\"Muistattehan, Dave, että useasti olen uhannut seurata jäljestänne. Ja\nsen olisinkin tehnyt, jos vain -- jos vain...\"\n\n\"Jos vain minä olisin kehoittanut teitä.\" David Payne nauroi ja katseli\nintiaanityttöä, joka meni sisälle majaan.\n\n\"Oi, minä käsitän, Dave... ja jos olisin ollut teidän sijassanne,\nolisin varmasti tehnyt samalla tavalla. Mutta minä olen joka\ntapauksessa tullut -- nyt.\"\n\n\"Jatkakaa siis vielä hiukan matkaanne -- tuonne majaan, jotta saatte\nhiukan syödäksenne\", sanoi mies hilpeästi, välittämättä toisen äänen\nnaisellisen rukoilevasta sävystä. \"Ja olette varmasti uuvuksissakin.\nMitä tietä tulette? Jokea ylöskö? Siinä tapauksessa olette viettänyt\ntalven Dawsonissa tahi sitten matkannut viimeisellä jääkelillä. Onko\ntuossa leirinne?\" Hän katseli voyageurejä, jotka olivat leiriytyneet\nmetsään nuotion ympärille, samalla kuin piti ovea auki, jotta nainen\nvoisi astua sisälle.\n\n\"Minä tulin tänne jäitä myöten Circle Citystä viime talvena\", jatkoi\nhän, \"ja asetuin tähän joksikin aikaa. Olen etsiskellyt kultaa\nHenderson Creekin rantamilta, ja jos täällä epäonnistun, olen aikonut\nkoettaa onneani Stuart Riverin yläjuoksun varrella.\"\n\n\"Te ette ole paljoa muuttunut, vai oletteko?\" kysyi nainen aivan äkkiä,\nkoettaen kääntää keskustelun henkilökohtaisemmalle uralle.\n\n\"Vähän laihtunut kenties, mutta hiukan entistä lihaksikkaampi. Mitä\narvelette?\"\n\nMutta nainen kohautti olkapäitään, ja majan hämyisessä valossa hän\nkatseli intiaanityttöä, joka oli virittänyt tulen lieteen ja\nparhaillaan paistoi isoja hirvenlihapaloja ohuiden silavaviilujen\nseassa.\n\n\"Viivyittekö kauankin Dawsonissa?\" Mies kiinnitti innokkaasti koivuista\nkirvesvartta terään ja teki kysymyksensä päätään nostamatta.\n\n\"Oi, muutamia päiviä\", vastasi nainen, silmät yhä suunnattuina tyttöön\nja tuskin kuullen toisen sanoja. \"Mitä kysyittekään, Dave?\nDawsonissako? Niin, siellä olin kuukauden; sitten olin iloinen, kun\npääsin sieltä. Arktisten seutujen miehet ovat hyvin lapsekkaita, kuten\ntiedätte, ja ilmaisevat tunteitaan hiukan liian voimakkaalla tavalla.\"\n\n\"Heidän on oltava sellaisia -- he ovat niin läheisessä yhteydessä\nmaankamaran kanssa. Jättäessään kotinsa ja niiden vieterisohvat he\njättävät kaikki sovinnaisuudet selkänsä taakse. Mutta te olette\nvalinnut matka-aikanne hyvin viisaasti. Teidän on oltava poissa maasta\nennen moskiittikauden tuloa, ja silloin on osananne onni, jota\nkokemuksenpuutteessanne ette ymmärrä.\"\n\n\"Sitä en usko. Mutta kertokaahan minulle itsestänne, täkäläisestä\nelämästänne. Millaisia naapureita teillä on? Vai onko teillä ollenkaan\nsellaisia?\"\n\nNäitä kysymyksiään tehdessään nainen katseli intiaanityttöä, joka\nlieden kiveystä vasten rouhi jauhosäkin nurkkaukseen panemiaan\nkahvipapuja. Voimakkaasti ja taitavasti, mikä osoitti, että hänen\nhermonsa olivat yhtä alkeellista laatua kuin hänen menettelytapansa,\nhän murskasi papuja raskaalla kvartsikappaleella. David Payne pani\nmerkille vieraansa katseen, ja hymyn häive vilahti hänen huulillaan.\n\n\"Minulla on ollut naapureita täällä\", vastasi hän. \"Missourin miehiä ja\npari Cornwallista, mutta ne menivät Eldoradoon päiväpalkkalaisiksi\neräälle valtaukselle.\"\n\nMrs Sayther loi tutkistelevan katseen tyttöön. \"Mutta täällä\nluonnollisesti vilisee intiaaneja?\"\n\n\"Jok'ainoa niistä on mennyt Dawsoniin aikoja sitten. Ei ole yhden yhtä\nalkuasukasta koko maassa, lukuunottamatta tätä Winapieta, ja hän on\nKoyokukista -- tullut tuhat mailia tai niille main myötävirtaa.\"\n\nMrs Sayther tunsi äkkiä olevansa pyörtymäisillään. Mielenkiinnon hymy\nei kadonnut hänen huuliltaan, mutta hänestä tuntui siltä, kuin David\nPaynen kasvot olisivat häipyneet äärettömän kauas ja kuin majan\nseinähirret olisivat huojahdelleet sortuakseen millä hetkellä tahansa.\nMutta sitten häntä pyydettiin käymään pöytään, ja aterian kestäessä\nhänellä oli aikaa ja tilaisuutta tointua. Hän puhui vähän, ja hänen\nsanansa koskettelivat parhaastaan ympäristöä ja säätä, jotavastoin\nPayne kuvaili laajasti eroavaisuutta, mikä vallitsee kesällä\nalankoseuduissa tehtyjen matalain ja talvella ylänkömailla tehtyjen\nsyvien kaivausten välillä.\n\n\"Te ette kysy, minkä tähden minä olen tullut tänne pohjoiseen\", sanoi\nnainen. \"Mutta sen te tiedätte aivan varmasti.\" He olivat nousseet\npöydästä, ja David Payne oli jälleen ryhtynyt kirvestä varttamaan.\n\"Oletteko saanut minun kirjeeni?\"\n\n\"Viimeisennekö? En luule saaneeni. Se on kenties kiertämässä Birch\nCreek Countryä, tai se saattaa myös lojua jonkun kauppiaan luona Lower\nRiverin varrella. Ne pitävät postista aivan häpeämättömän huonoa\nhuolta. Ei minkäänlaista järjestystä, säännönmukaisuutta, ei...\"\n\n\"Älkää olko niin ikävystyttävä, Dave! Auttakaa minua!\" Nainen puhui\nnyt terävästi, äänessään pontta, jolla oli juurensa heidän\nmenneisyydessään. \"Miksi et kysy minulta mitään minusta itsestäni?\nEttekä niistä, jotka tunsimme entisaikoina? Ettekö tunne enää\nminkäänlaista mielenkiintoa ulkomaailmaa kohtaan? Tiedättekö, että\nmieheni on kuollut?\"\n\n\"Onko hän? Surkuttelen. Kuinka kauan sitten...\"\n\n\"David!\" Nainen oli huudahtaa suuttumuksesta, mutta tyytyi äänensä\nnuhtelevaan sävyyn.\n\n\"Ettekö ole saanut kirjeitäni? Olette varmasti saanut joitakin niistä,\nvaikk'ette ole kertaakaan vastannut.\"\n\n\"Joka tapauksessa en ole saanut viimeistä, mikä ilmeisesti on\nsisältänyt tiedon miehenne kuolemasta -- ja on hyvin luultavaa, että\nmonet muutkin ovat joutuneet harhateille -- olen saanut joitakuita.\nOlen -- hm -- lukenut ne ääneen Winapielle varoitukseksi -- toisin\nsanoen antaakseni hänen saada voimakkaan vaikutuksen valkoisten\nsisartensa epäluotettavaisuudesta. Ja luulen -- hm --- luulen, että\nhänelle on ollut hyötyä niistä. Mitä te arvelette?\"\n\nNainen ei ollut huomaavinaan saamaansa pistoa, vaan jatkoi: \"Viime\nkirjeessäni, siinä, jota ette ole saanut, kerroin -- aivan kuten\nedellytätte -- eversti Saytherin kuolemasta. Kirjoitin sen vuosi\nsitten. Kirjoitin myöskin, että ellette te tulisi minun luokseni, minä\nmatkustaisin teidän luoksenne. Ja minä tulin -- kuten jo usein ennenkin\nolen luvannut.\"\n\n\"En tiedä mitään sellaisista lupauksista.\"\n\n\"Aikaisemmissa kirjeissäni...\"\n\n\"Niin, te lupasitte, mutta kun minä en ole pyytänyt sitä enkä vastannut\nsiihen lupaukseen, ei sillä ollut merkitystä. Ja sentähden en myöskään\ntiedä mitään sellaisesta lupauksesta. Mutta tiedän sitävastoin erään\ntoisen lupauksen, minkä tekin muistanette. Se annettiin liian kauan\nsitten.\" Mies päästi kirvesvarren putoamaan lattialle ja kohotti\npäätään. \"Se tapahtui liian kauan sitten, mutta muistan sen selvästi --\npäivän, tunnin, jok'ainoan yksityiskohdan. Me olimme puutarhassa, joka\noli täynnä ruusuja, te ja minä -- äitinne puutarhassa. Kaikki teki\nterää ja kukkaa, ja kevään viini hehkui meissäkin. Silloin vedin teidät\npuoleeni -- se tapahtui ensimmäisen kerran -- ja suutelin teitä\nkeskelle suuta. Muistatteko?\"\n\n\"Älkää vetäkö sitä esiin menneisyydestään, Dave -- älkää tehkö sitä!\nMinä muistan kyllä kaiken, ja minua hävettää. Miten useasti olenkaan\nitkenyt sen tähden! Kunpa tietäisitte, kuinka olen kärsinyt...\"\n\n\"Ja silloin lupasitte minulle -- niin, ja senjälkeen tuhannet kerrat\nsinä suloisena aikana, mikä sitten seurasi. Jok'ainoa silmäinne katse,\njok'ainoa kätenne kosketus, jok'ainoa tavu, minkä huulenne lausuivat,\noli lupaus. Ja sitten -- niin, mitenkä minun pitäisi se sanoa? --\nsitten tuli toinen mies. Hän oli vanha, tarpeeksi vanha voidakseen olla\nisänne -- eikä hän ollut kaunis katsella, mutta kunniallinen hän oli\nmaailman mielestä. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää, hän oli\nnoudattanut lain kirjainta ja oli siis kunnioitettava. Lisäksi -- ja\nsehän olikin pääasia -- hänellä oli kokonainen joukko kurjia kaivoksia,\nparikymmentä luullakseni -- ja hänellä oli suuria maa-alueita ja paljon\ntontteja -- ja hän leikkasi kuponkeja. Hän...\"\n\n\"Mutta siihen vaikutti muukin\", keskeytti nainen. \"Sanoin sen teille.\nOlosuhteet olivat pakottavat -- rahahuolet -- omaiseni olivat hädässä\n-- heidän oli vaikea tulla toimeen. Näitte ja käsititte murheellisen\ntilanteen täydellisesti. En voinut mitään. Se ei tapahtunut minun\ntahdostani. Minut uhrattiin -- eli minä uhrasin itseni, miltä kannalta\nasiaa katsonette. Ah, hyvä Jumala -- niin, minä hylkäsin teidät, Dave!\nMutta te olette tuominnut minua kohtuuttomasti. Ajatelkaa, mitä olen\nsaanut kärsiä.\"\n\n\"Eikö se tapahtunut teidän tahdostanne? Pakottivatko olosuhteet? Eihän\nmikään koko maailmassa olisi voinut pakottaa teitä hänen tai kenenkään\nmuun vuoteeseen.\"\n\n\"Mutta sydämeni kuului koko ajan teille\", sanoi nainen rukoilevasti.\n\"En ollut tottunut käsittämään teidän tavallanne rakkautta. Ja\nsellainen tapa on minulle vielä nytkin vieras. En ymmärrä sitä\nollenkaan.\"\n\n\"Mutta nyt -- nyt! Puhuimme miehestä, jonka katsoitte soveltuvan\naviomieheksenne. Millainen mies hän oli? Millä hän teidät lumosi? Mitä\nsuuria avuja hänellä oli? On totta, että hänellä oli kyky ansaita,\ntavaton kyky ansaita. Hän tunsi kaikki siinä kysymykseen tulevat\nmahdollisuudet. Hän osasi taidon ansaita sata prosenttia. Hän oli\novela, ja hänellä oli verraton vainu saada saaliikseen yksinkertaista\nväkeä, ja hän osasi tyhjentää taskut mies mieheltä. Eikä lailla ollut\nsiihen mitään sanomista. Se ei tuominnut häntä, kristillinen\nsiveysoppimme hyväksyi hänen menettelytapansa. Yhteiskunnallisen mitan\nmukaan hän ei ollut huono ihminen. Mutta teidän mittanne mukaan, Karen,\nja minun mittani mukaan -- sen mitan mukaan, jolla me mittasimme, me\nruusutarhan lapset, mikä hän oli sen mitan mukaan?\"\n\n\"Muistakaa, että hän on kuollut.\"\n\n\"Se ei muuta asiaa. Mikä hän oli? Iso, karkea, materialistinen olio,\njoka oli mykkä laululle, sokea kauneudelle, henkisesti kuollut. Hän oli\nlihonut laiskuudessa, hänellä oli pöhöiset riippuvat posket, ja hänen\navara vatsansa todisti hänen ahneuttaan...\"\n\n\"Mutta hän on kuollut, Dave! Me taas elämme vielä, nyt -- nyt.\nKuuletteko? Kuten sanotte olen ollut uskoton. Olen rikkonut. No hyvä!\nEikö teilläkin ole syytä sanoa: Olen rikkonut? Minä olen rikkonut\nlupaukseni, mutta ettekö tekin ole tehnyt samoin? Rakkautenne, minkä\ntunnustitte minulle äitini ruusutarhassa, piti kestää ikuisesti,\nainakin niin lupasitte. Mutta missä se on nyt?\"\n\n\"Se on täällä! Nyt!\" huudahti mies ja iski intohimoisesti rintaansa\nnyrkillään. \"Ja se on aina ollut täällä.\"\n\n\"Ja rakkautenne oli suurta rakkautta -- ei voinut olla suurempaa\",\njatkoi nainen, \"ainakin sanoitte niin siellä ruusutarhassa. Eikä se\nkuitenkaan ole kyllin suuri ja ylevämielinen kyetäkseen antamaan\nanteeksi, kun minä nyt itken jalkojenne juuressa!\"\n\nDavid Payne epäröi. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta sanat\nkieltäytyivät lähtemästä hänen huuliltaan. Nainen oli pakottanut hänet\npaljastamaan sydämensä ja lausumaan totuuksia, jotka hän tähän asti oli\npitänyt omana salaisuutenaan. Ja nainen oli ihana katsella seisoessaan\nhänen edessään intohimon sädekehän ympäröimänä ja puhaltaessaan liekkiä\nvanhoihin muistoihin. Hän käänsi päänsä toisaalle päästäkseen näkemästä\nnaista, mutta tämä astui pari askelta ja katseli häntä jälleen silmiin.\n\n\"Katsele minua, Dave! Katsele minua! Minä olen sentään sama kuin\nennenkin. Ja niin olet sinäkin, jos tunnustat toden. Me emme ole\nmuuttuneet.\"\n\nNaisen käsi lepäsi miehen olkapäällä, ja miehen käsivarsi ojentui äkkiä\nkietoutuakseen naisen vyötäisille, mutta tulitikun terävä rapsahdus\npalautti hänen malttinsa. Winapie, joka oli kaiken huoneessa tapahtuvan\nulkopuolella, pani tulen lamppuun, minkä sydän hitaasti syttyi. Tytön\nhahmo piirtyi yömustaa taustaa vasten, ja valoliekin äkkiä leimahtaessa\ntäyteen voimaansa hänen pronssinvärinen kauneutensa alkoi säteillä\nkuninkaallista, kultaista hohdetta.\n\n\"Näette, että se on mahdotonta\", läähätti mies, työntäen samalla\nvaalean naisen varovasti luotaan. \"Se on mahdotonta\", toisti hän.\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"En ole enää pikku tyttö, Dave, eikä minulla ole tyttöjen\nharhahaaveita\", sanoi nainen lempeästi, mutta ei tohtinut palata miehen\nluo. \"Olen kypsä nainen ja sentähden ymmärrän. Miehet ovat miehiä...\nSellainenhan on tavallista tässä maassa, tämä -- eikä se minua loukkaa.\nArvasin sen alusta alkaen. Mutta -- oi! Sehän lienee vain sellainen\ntavallinen tämän maan liitto -- eikä todellinen avioliitto?\"\n\n\"Moisia kysymyksiä emme tee täällä Alaskassa\", vastusti mies\nhiljaisella äänellä.\n\n\"Tiedän sen, mutta...\"\n\n\"No niin -- avioliittomme on vain maan tavan mukainen, ei muuta.\"\n\n\"Eikä ole lapsia?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Eikä myöskään ole...\"\n\n\"Ei, ei, ei lainkaan... Mutta se on sittenkin mahdotonta.\"\n\n\"Se ei ole mitään.\" Nainen seisoi jälleen miehen vierellä, ja hänen\nkätensä kosketti kevyesti ja hyväillen miehen auringonpaahtamaa niskaa.\n\"Tunnen erittäin hyvin täkäläiset tavat. Sellaista tapahtuu joka päivä.\nMiehet eivät halua jäädä tänne iäksi, tänne maailman ulkopuolelle. He\nantavat P.C.C. yhtiölle maksumääräyksen vuoden ylläpidosta ja sen\nlisäksi käteisrahaa, ja silloin hylätty on tyytyväinen. Määräajan\nkuluttua mies saattaa...\" Nainen kohautti olkapäitään. \"Niin voi tehdä\nmyös tälle tytölle. Annamme maksumääräyksen yhtiölle, emme vuodeksi,\nvaan koko hänen eliniäkseen. Mikä hän oli, kun hänet ensimmäisen\nkerran tapasitte, Dave? Raaka villi, joka eli kalalla kesäisin ja\nhirvenlihalla talvisin, mässäsi, kun tilaisuus salli, ja näki nälkää,\nkun oli puute. Ellet olisi tullut hänen tielleen, hän olisi jäänyt\nsellaiseksi. Sinun saapumisesi koitui hänen onnekseen, ja jos sinä\njätät hänet suhteelliseen hyvinvointiin koko elämäniäkseen, hän tulee\njoka tapauksessa olemaan onnellisempi kuin olisi ollut, ellette olisi\nlainkaan tavanneet.\"\n\n\"Ei, ei\", väitti mies, \"se ei olisi oikein.\"\n\n\"Kuulehan, Dave, sinun pitää käsittää. Hän ei ole sinun vertasi. Teidän\nvälillänne on rotuero. Hän on täkäläinen alkuasukas, on peräisin\nsalomaasta, on sukua sille eikä kykene kohoamaan sen yläpuolelle. Hän\non syntynyt villiksi ja tulee villinä kuolemaan. Mutta me -- sinä ja\nminä -- me kuulumme kehittyneeseen valtiasrotuun, joka on maan suola ja\nhallitsija. Me olemme luodut toisiamme varten. Samaan rotuun kuuluvien\nolentojen välillä vallitsee väkevin vetovoima, ja me kuulumme samaan\nrotuun. Sekä järki että tunne on sen vetovoiman takana. Itse vaisto sen\nsäätää. Sitä et voi kieltää. Et saata päästä eroon niistä rotusi\nsukupolvista, jotka ovat eläneet sinua ennen. Sinä polveudut\nesi-isistä, jotka ovat jatkaneet sukuaan tuhannet -- niin,\nsadattuhannet vuosisadat, eikä sinun sukusi saa sammua. Se ei voi\ntapahtua. Syntyperäsi ei salli sitä. Vaisto on tahtoa voimakkaampi.\nRotusi on sinua voimakkaampi. Tule, lähtekäämme, Dave! Olemme nuoria\nvielä, ja elämä on ihana. Tule!\"\n\nWinapie meni ulos ruokkimaan koiria, miehen katse seurasi tyttöä, ja\nhän pudisti päätään ja uudisti hiljaisella äänellä vastaväitteensä.\nMutta nainen kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi poskensa hänen\nposkeansa vasten. Ja koko nykyisen elämänsä autius nousi kuvina miehen\nsilmäin eleen -- turha kamppailu säälimättömiä luonnonvoimia vastaan,\npitkät vuosikaudet, joina pakkanen ja nälänhätä olivat ainaisina\nkumppaleina, kiduttava tyhjyys, jota pelkkä eläimellinen olemassaolo ei\nvoinut täyttää. Ja hänen vierellään oli nyt kiusaaja, joka kuiskaili\naurinkoisemmista ja autuaammista maista, musiikista, valosta ja ilosta\nja loihti hereille menneen ajan muistot. Hän näki ne itsetiedottomasti\nedessään. Vilahteli tuttuja kasvoja, unhoon vaipuneita tapahtumia,\nonnellisia hetkiä, hän oli kuulevinaan soittoa ja helisevää naurua...\n\n\"Tule, Dave, tule! Minulla on omaisuutta tarpeeksi meille molemmille.\nTie on tasaisena edessämme.\" Nainen katseli ympärilleen, köyhää majaa.\n\"Minulla on riittävästi meille molemmille. Maailma on jalkaimme\njuuressa, ja koko sen riemu on meidän. Tule, tule!\"\n\nHän värisi miehen käsivarsissa, ja mies puristi häntä tiukasti itseään\nvasten. Ja mies nousi seisoalleen... Mutta nälkäisten koirain murina ja\nWinapien kimeät huudahtelut, kun tämä rakensi rauhaa tappelevain\nelukkain keskuuteen, tunkeutui hillittynä hänen korviinsa paksujen\nseinäin läpi. Ja hänen sielunsa kuvastimeen ilmestyi äkkiä toisenlainen\nnäky. Taistelu metsässä -- hirvittävä, lapaan haavoittunut harmaakarhu\noli hurjan vimman vallassa, koirat murisivat raivoisasti, ja Winapie\nhuudahteli kimeästi yllyttäessään niitä hyökkäämään; hän itse oli\nkarhun käpälissä, ponnisteli henkeä haukkoen välttääkseen verisen\nkuoleman, hangella kiemurteli kuolintuskissaan ulvoen koiria, joilta\nselkä oli murskattu ja sisälmykset kiskaistu ulos; ihmisen ja\nvillipedon veri värjäsi tulipunaiseksi korven vitivalkoista lunta;\nraivoava peto ruhtoi häntä vastustamattomasti syleilyssään, hän oli\nhenkihieverissä -- sitten Winapie ilmestyi hirvittävän kamppailun\ntuoksinaan, hiukset liehuen ja silmät salamoiden -- raivottarena --\niskemistään iskien pitkällä metsästyspuukolla... Hiki helmeili näkyjään\nnäkevän miehen otsalla. Hän pudisti itsestään irti vaaleahiuksisen\nnaisen ja hoiperteli takaisin seinävierelle. Ja nainen, joka tiesi,\nettä nyt oli lyönyt ratkaiseva hetki, mutta joka ei saattanut aavistaa,\nmitä oli tapahtunut miehen sielussa, tunsi, että voitonsaavutukset\nliukumistaan liukuivat hänen käsistään.\n\n\"Dave! Dave!\" huudahti hän. \"Minä en tahdo erota sinusta! En tahdo\nerota sinusta! Ellet tahdo lähteä täältä, jäämme tänne. Minä jään sinun\nluoksesi. Maailma merkitsee minulle vähemmän kuin sinä. Minusta tulee\nsinun Pohjolan-vaimosi. Tahdon valmistaa sinun ateriasi, ruokkia sinun\nkoirasi, polkea tietä sinulle, soutaa sinun kanssasi. Kykenen siihen.\nUsko minua: minä olen voimakas.\"\n\nMies ei epäillyt sitä katsellessaan naista ja pitäessään tätä loitolla\nitsestään. Mutta hänen kasvonsa olivat käyneet synkiksi ja\nvärittömiksi, ja lämpö oli jäähtynyt hänen silmistään.\n\n\"Maksan Pierrelle ja venemiehille heidän palkkansa ja lähetän heidät\npois täältä. Ja jään tänne sinun luoksesi papin siunaamana tai\nsiunaamatta, vihittynä tai vihkimättä -- tahdon seurata sinua nyt ja\niankaikkisesti. Dave! Dave! Kuuntele minua! Sanoit minun tehneen\nsinulle vääryyttä muinoin -- ja niin minä teinkin -- mutta anna minun\nnyt hyvittää se, anna minun sovittaa se! Ellen osannut antaa\nrakkauttani oikealla tavalla ennen, salli minun osoittaa, että nyt\nosaan!\"\n\nNainen vaipui permannolle ja kietoi itkien käsivartensa miehen polvien\nympäri. \"Ja sinä tunnet hellyyttä minua kohtaan. Sinä tunnet hellyyttä\nminua kohtaan. Ajattele niitä pitkiä vuosia, mitkä olen odottanut ja\nkärsinyt! Oi, sinun on mahdoton, mahdoton aavistaakaan tuskaini\nsuuruutta!\"\n\nMies kumartui ja kohotti naisen pystyyn.\n\n\"Kuunnelkaa mitä sanon\", lausui hän käskevällä äänellä, aukaisi samalla\noven ja siirsi naisen sen ulkopuolelle. \"Se ei voi tapahtua. Emme saa\najatella vain itseämme. Teidän täytyy mennä. Toivon teille onnellista\nmatkaa. Matka käy vaivalloisemmaksi Sixty Mileen saavuttuanne, mutta\nteillä on maailman parhaat venemiehet, niin että kyllä selviydytte.\"\n\nVaikka nainen jo oli päässyt itsensä herraksi, hän katseli miestä\nsilmissään toivoton ilme. \"Jos -- jos -- jos Winapie suostuisi...\",\nläähätti hän ja vaikeni kesken lausettaan.\n\nMies käsitti hänen tarkoituksensa ja vastasi: \"Niin.\" Mutta samassa\nmies tajusi moisen ajatuksen mahdottomuuden. \"Sellainen ei ole\najateltavissa. Se ei ole lainkaan todennäköistä. Sellaisesta\najatuksesta meidän täytyy luopua.\"\n\n\"Suutele minua!\" kuiskasi nainen kasvot kirkastuen. Ja sitten hän\nkääntyi menemään ja poistui.\n\n\"Lähdemme heti matkalle, Pierre\", sanoi hän oppaalleen, ainoalle, joka\nvalveilla odotti hänen paluutaan. \"Meidän täytyy lähteä.\"\n\nMiehen tarkat silmät havaitsivat nuotiotulen loisteessa naisen kasvojen\ntuskan, mutta hän suhtautui ihmeelliseen käskyyn aivan kuin se olisi\nollut maailman luonnollisin asia. \"Oui, madame\", sanoi hän. \"Minne?\nDawsoniinko?\"\n\n\"Ei\", vastasi nainen itseään hilliten. \"Ylöspäin -- Dyeaan.\"\n\nSilloin mies kävi nukkuvien voyageuriensä kimppuun, potki heidät\nmurahdellen pois huopien sisästä ja ajoi heidät työhön karskein\nhuudoin, joihin kaiku vastasi. Muutaman minuutin kuluttua Mrs Saytherin\npikku teltta oli purettu, pannut ja kattilat koossa, huovat kääröllä,\nja miehet horjahtelivat taakkojensa alla veneelle mennessään. Mrs\nSayther odotti rannassa sillä aikaa kuin matkatavaroita sijoitettiin\nveneeseen ja hänen paikkaansa pantiin kuntoon.\n\n\"Hinaamme veneen saaren yläkärkeen\", selitti Pierre kehitellen\nvyyhdeltä auki pitkää hinausköyttä. \"Ja sitten kuljemme salmen läpi,\nmissä virta ei ole niin väkevä kuin muualla, ja luulen kaiken käyvän\nhyvin silloin.\"\n\nÄkkiä hänen tarkat korvansa kuulivat edellisvuotisen kuivan heinän\nkahisevan askelten alla, ja hän käänsi päätään. Intiaanityttö tuli\nheitä kohden, ympärillään joukko selkäkarvansa pörhistäneitä\nsusikoiria. Mrs Sayther näki, että tytön kasvot, jotka olivat\nvaikuttaneet välinpitämättömiltä kaiken sen kestäessä, mitä oli\ntapahtunut majassa, hohtivat nyt hehkuvaa vihaa.\n\n\"Mitä te olla tehny häne?\" kysyi tyttö ankarasti Mrs Saytherilta. \"Hän\nmaata häne vuoteesa ja näyttää huonolta koko aika. Ja minä sanoa: 'Mikä\nolla, Dave? Sinä olla sairas?' Mutta hän ei vastata yhtään mitän. Vähän\npäästä hän sanoa: 'Winapie, hyvä tyttö, mennä pois. Minä voida pian\ntaas hyvin.' Mutta mitä te olla tehny häne? Sanoa. Te olla huono\nnainen.\"\n\nMrs Sayther katseli uteliaasti villinaista, joka jakoi Dave Paynen\nelämän, sillä aikaa kuin hän itse matkasi pois yön pimeydessä.\n\n\"Minä ajatella, että te olla huono nainen\", toisti Winapie. \"Minä\najatella, että olla parasta, että te mennä pois eikä enää koskaan tulla\ntakaisin. No? Mitä te ajatella itse? Minu olla vain yksi mies. Minä\nolla intiaanityttö. Te amerikkalaine nainen. Te olla kaunis katsoa. Te\nsaada niin monta miestä kuin te tahtoa. Teidän silmät olla siniset kuin\ntaivas. Teidän iho olla niin valkea, niin pehmeä.\"\n\nTyttö ojensi aivan tyynesti ruskean etusormensa ja painoi sillä toisen\npehmoista poskea. Ja on sanottava Karen Saytherin ikuiseksi kunniaksi,\nettei hän perääntynyt. Pierre oli astahtaa askelen suojellakseen häntä,\nmutta hän teki torjuvan eleen, vaikka hänen sydämessään tulvahti\nvoimakas kiitollisuuden tunne miestä kohtaan. \"Ei hätää, Pierre\", sanoi\nhän. \"Olkaa hyvä ja vetäytykää loitomma.\"\n\nMies meni kunnioittavasti kuulomatkan ulkopuolelle, mutta sitten hän\npysähtyi, murahteli itsekseen ja mittasi silmillään, montako hyppäystä\nhänen olisi tehtävä päästäkseen naisten luo.\n\n\"Niin valkea -- niin pehmeä -- kuin pieni lapsi.\" Winapie koetteli nyt\ntoistakin poskea ja veti sitten kätensä takaisin. \"Mutta moskiitit\ntulla pian. Silloin hieno iho tulla haavoille ja turvota -- oi, turvota\nniin pahasti. Monta, monta moskiittia -- monta, monta haavaa. Minä\najatella, että teidän paras matkustaa nyt kohta, ennenkuin moskiitit\ntulla. Tätä tietä\" -- tyttö viittasi myötävirran suuntaan -- \"te tulla\nSt. Michaelsiin. Tätä tietä\" -- hän viittasi vastavirran taholle -- \"te\ntulla Dyeaan. Paras, että te mennä Dyeaan. Hyvästi.\"\n\nJa se, mitä Mrs Sayther silloin teki, herätti mitä suurinta hämmästystä\nPierressä. Sillä hän kietoi rajusti käsivartensa intiaanitytön\nympärille, suuteli tätä ja purskahti itkuun.\n\n\"Olkaa hyvä Davelle\", nyyhkytti hän, \"olkaa hyvä Davelle!\"\n\nSitten hän liukui puolitiehen rantaäyrästä, huudahti: \"Jää hyvästi!\" --\nja meni sitten veneeseen. Pierre seurasi häntä ja päästi jukkoköyden\nirti. Mies sovitti peräsinairon sijoilleen ja antoi lähtömerkin. Le\nGoire viritti vanhan ranskalaisen chansonin. Kuin rivi tähtien\nkalpeassa kajossa vaeltavia haamuja miehet kiskoivat hinausköydestä\nselät köyryssä, peräsinairo viilsi terävästi vettä, ja vene häipyi\nyöhön.\n\n\n\n\nMYRSKY LEIRILLÄ\n\n\n\"Jos minä olisin mies...\"\n\nNaisen sanat sinänsä eivät olleet niin kärkeviä, mutta se musertava\nylenkatse, mikä loisti hänen mustista silmistään, ei jäänyt huomaamatta\nkummaltakaan teltassa olevalta mieheltä.\n\nTommy, englantilainen merimies, kiemurteli, mutta ritarillinen vanha\nDick Humphries, Cornwallin kalastaja ja entinen amerikkalainen\nlohikapitalisti, katseli naista yhtä päivänpaisteisen hyväntahtoisesti\nkuin konsanaan. Hän oli antanut naisille niin suuren sijan\nparkkiintuneessa sydämessään, ettei hän saattanut pahastua heihin, kun\nhe olivat myrryksissä, sanoi hän, tai kun heidän näköalojensa ahtaus\nesti heitä katsomasta asioita joka taholta. Ja sentähden kumpikaan\nmiehistä ei virkkanut mitään, kumpikaan miehistä, jotka kolme päivää\naikaisemmin olivat ottaneet naisen puoleksi paleltuneena telttaansa,\nhoitaneet hänet lämpimäksi, antaneet hänelle ruokaa ja pelastaneet\nhänen tavaransa intiaanikantajain käsistä. Viimeksimainittu toimenpide\noli pakottanut heidät maksamaan joukon dollareita, puhumattakaan\nsiitä, että heidän piti turvautua väkivaltaan -- Dick Humphriesin oli\nkoko aika seistävä pyssy poskella Tommyn jakaessa kantajille\npalkkoja näiden työstä oman arviointinsa mukaan. Tapaushan oli sinänsä\npikku seikka, mutta se merkitsi paljon nais-ihmiselle, joka\nepätoivoisen yksinäisenä oli ottamassa osaa yhtä epätoivoiseen\nKlondyken-hyökkäykseen Herran vuonna 1897. Miehillä yleensä oli omat\npinteensä kestettävinä, ja heistä oli sopimatonta; että naiset omin\npäin olivat lähteneet uhmaamaan napaseudun talven vastuksia.\n\n\"Jos minä olisin mies, tietäisin totisesti mitä tehdä\", toisti Molly,\nnainen, jonka silmät sinkauttelivat salamoita, ja ilmaisi siten\nkarskiuden, minkä oli perinyt sukunsa viideltä amerikkalaissyntyiseltä\npolvelta.\n\nSeuranneen hiljaisuuden vallitessa Tommy asetti korpuilla\ntäytetyn uunipannun Yukon-lieteen ja lisäsi polttopuita. Hänen\nauringonpaahtamaan ihoonsa oli nyt tullut punainen vivahdus, ja hänen\nniskansa oli aivan tulipunaisena, kun se paljastui hänen kumartuessaan.\nDick pisteli herkeämättä kolmikulmaista purjeneulaa rehjaantuneiden\nsolkihihnain läpi eikä antanut hyväntahtoisuutensa vähääkään häiriintyä\nrajuilmasta, mikä uhkasi purkaantua heidän telttapahaisessaan.\n\n\"Noo -- entä sitten, jos olisitte mies?\" tiedusti hän ystävällisyyttä\nvärähtelevällä äänellä. Kolmikulmainen neula puuttui kosteaan nahkaan,\nja hän antoi työn levätä silmänräpäyksen.\n\n\"Silloin minä myös olisin mies. Minä latoisin kantamukset selkääni ja\nlähtisin taipalelle. Minä en lojuisi tässä leirissä, kun Yukon saattaa\njäätyä minä päivänä tahansa ja kun tavaroita ei ole saatu kuljetetuiksi\nedes puolitiehen sitä matkaa, mikä niitä on kannettava. Ja te -- te\nolette miehiä, ja te istutte tässä kädet ristissä peläten pienoista\ntuulta ja sadetta. Tahdon sanoa teille aivan suoraan sen, että meidän\namerikkalaisemme ovat toista tekoa. He lähtisivät taivaltamaan\nDawsoniin, vaikka sinne olisi pakko kulkea helvetin liekkien läpi.\nMutta te, te... Oi, kunpa olisin mies!\"\n\n\"Minä olen iloinen siitä, ettette ole mies, rakas lapsi.\" Dick\nHumphries kietoi rihmaa neulan ympärille ja veti sen sitten nahan läpi\nparilla taitavalla vääntäisyllä ja kerran nykäisemällä.\n\nAnkara tuulenpuuska antoi ohimennen teltalle roiman korvapuustin, ja\njääsiiteinen sade rummutti raivoisalla vimmalla ohutta telttakangasta.\nSavu, joka turhaan ponnisteli ylöspäin, tuprahteli sensijaan tulisijan\nluukusta ulos ja levitti telttaan tuoreen kuusipuun kitkerää tuoksua.\n\n\"Oi taivasten tekijä! Minkä tähden nainen ei kykene käsittämään\njärkisyitä?\" Tommy kohotti päänsä savusta ja katseli tyttöä kirvelevin\nja vuotavin silmin.\n\n\"Ja minkä tähden mies ei kykene osoittamaan miehuutta?\"\n\nTommy kimposi pystyyn päästäen kirouksen, mikä olisi pannut\narkaluontoisemman naisen säikähtämään. Hän tempasi irti teltanoven\nköysipidikkeet.\n\nKolmikko katseli ulos. Näky ei ollut mieltä rohkaiseva. Etualalla oli\njoitakuita läpimärkiä telttoja, ja niiden takana solassa alkoi vettä\ntulviva alamäki, missä kuohui vuoristokoski. Siellä täällä oli\nvaivaiskuusia, jotka olivat juurtuneet ohueen, liettyneeseen\nmaakerrokseen ja osoittivat, että oikeata metsää oli lähistöllä.\nTaustalta, vastakkaiselta rinteeltä, häämöttivät sadekuurojen läpi\naavemaisen valkoisen jäätikön epämääräiset piirteet. Kolmikon\nparhaillaan katsellessa syöksähti sen mahtavalta alareunalta vyöry alas\nlaaksoon ja iski johonkin sellaiseen kohtaan, missä maa oli onttoa\npintansa alta, niin että syntyi jylinä, mikä voitti myrskyn pauhun.\nMolly perääntyi tahdottomasti.\n\n\"Katsokaa tuonne, nainen! Katsokaa silmät selällään! Kolme mailia\nmyrskyssä Crater Lakelle -- kahden jäätikön yli -- yli jääriitteessä\nolevien kallionharjanteiden -- kahlaten polvia myöten kuohuvassa\ntulvavedessä. Katsokaa, kuuletteko, amerikkalaisnainen! Katsokaa!\nTuolla ovat rakkaat maanmiehenne!\" Tommy osoitti intohimoisesti\nvapisevalla kädellään heidän edessään huojuvia telttoja. \"Ne ovat\namerikkalaisia jok'ainoa. Entä ovatko he kenties taipalella? Onko\nsiellä ainoatakaan naisesta syntynyttä, joka olisi latonut taakat\nselkäänsä? Ja te rupeatte meitä miehiä opettamaan, opettamaan meille\nmitä tehdä! Katsokaa, kuuletteko!\"\n\nUusi hirvittävä vyöry syöksyi laaksoon jäätiköltä. Tuuli tunkeutui\noviaukosta telttaan ja pani sen seinämät pullistumaan niin, että se\nhuojui kuin iso maahankiinnitetty ilmapallo. Savu ympäröi heidät\npilviinsä, ja jääsiide pieksi heidän kasvojaan ja käsiään. Tommy\ntempasi äkkiä ovisuojuksen kiinni ja ryhtyi kyyneliä pusertavaan\ntyöhönsä lieden ääressä. Dick Humphries heitti korjaamansa hihnat\nnurkkaan ja sytytti piippunsa. Molly oli silmänräpäykseksi mykistetty.\n\n\"Minun vaatteeni!\" huudahti hän äkkiä melkein puoli-itkuisesti --\nnaisellinen aines sai hänessä nyt vallan. \"Ne ovat aivan päällimmäisinä\nvarastoteltassa, ja nyt ne luonnollisesti menevät pilalle siellä. Aivan\npilalle!\"\n\n\"Noo, noo\", sanoi Dick, kun viimeinen valittava sana oli päässyt tytön\nhuulilta. \"Älkää olko huolissanne siitä, pikku ystävä. Minä olen niin\nvanha, että voisin olla setänne, ja minulla on teitä vanhempi tytär, ja\nminä hankin teille purjeet ja parselit Dawsoniin päästyämme, vaikka\nsiihen menisi viimeinen dollarini.\"\n\n\"Dawsoniin päästyämme!\" Tytön ääni ilmaisi jälleen mitä suurinta\nhalveksuntaa. \"Oi, te lahoatte taipalelle, moiset miehet, hukutte\nlätäkköön -- moiset -- moiset -- senkin englantilaiset!\"\n\nNäillä räjähdyksentapaisella kiivaudella lausumillaan sanoilla hän\nsinkautti miehille pahimman herjauksen minkä osasi. Ellei sekään\ntepsisi miehiin, niin mikä sitten tepsisi? Tommyn niska punastui\njälleen, mutta hän puri hampaansa yhteen ja pysyi ääneti. Dickin silmät\nlientyivät entistä lempeämmiksi. Hänellä oli Tommyyn verrattuna se etu,\nettä hänellä aikoinaan oli ollut valkoinen vaimo.\n\nViiden amerikkalaissyntyisen sukupolven veri voi määrätyissä\nolosuhteissa olla varsin kiusallinen perintö, ja mainittuihin\nolosuhteihin kuuluvaksi saattaa lukea sen, että on joutunut nauttimaan\nlähimmän sukulaiskansansa jäsenten kestiystävyyttä. Molemmat miehet\nolivat englantilaisia. Maalla ja merellä tytön esi-isät ja näiden pojat\nolivat voittaneet englantilaiset. Ja vastakin he tulisivat maalla ja\nmerellä tekemään samoin. Hänessä heräsivät sukunsa ammoiset\nperintätavat. Hän oli tosin vain nykyajan nainen, mutta koko mahtava\nmenneisyys velloi hänen vertaan. Yksistään Molly Travis ei vetänyt\njalkoihinsa kumisaappaita, pukeutunut guttaperkka-takkiin ja\nvyöttäytynyt solkihihnoilla; myöskin tuhansien manalle menneiden\nolentojen varjokädet kiristivät kaikkia hänen solkiaan ja vahvistivat\nhänen yhteenpuristettujen huultensa ja hänen silmäinsä ilmeen\npäättäväisyyttä. Hän, Molly Travis, aikoi saattaa häpeään nämä\nenglantilaiset, ja menneisyyden lukemattomat varjot tahtoivat auttaa\nhäntä siinä.\n\nKumpikaan mies ei millään lailla estellyt tyttöä. Kerran Dick kehoitti\ntätä ottamaan ylleen hänen öljytakkinsa, sillä tytön sadetakki ei ollut\njuuri paperia kummempi moisessa myrskyssä. Mutta tyttö hymähti\nomapäisyytensä niin pontevasti julki, että mies käänsi kaiken huomionsa\npiippuunsa siksi, kunnes tyttö oli sitonut ovensuikaleet kiinni\nulkopuolelta ja alkanut kahlata päämääräänsä kohden maata peittävässä\ntulvavedessä.\n\n\"Taitaapa hän selviytyä...\" Dickin ilme puhui toista kieltä kuin hänen\näänensä välinpitämättömyys.\n\n\"Vai selviytyä? Vaikka hän pysyisikin pystyssä myrskystä huolimatta ja\npääsisi varastoteltalle, hän tulee pähkähulluksi pakkasesta ja\nkärsimyksistä. Vai selviytyä? Halpaantunut ja sekapäinen hänestä tulee.\nSinä ymmärrät sen seikan, Dick, sillä olet purjehtinut myrskyssä Cap\nHornin ympäri. Sinä tiedät, millaista on olla märssypurjeen raa'alla\ntällaisessa säässä ja kamppailla jääsiidettä ja lunta vastaan jäätyneen\nseilin kimpussa häärätessään... lopulta tekee mieli heittää kaikki\nhiiteen ja itkeä kuin kakara. Vai vaatteita noutamaan? Hän ei kykene\nerottamaan hametta huuhtelupannusta tai teekattilasta.\"\n\n\"Oli kenties väärin päästää hänet menemään?\"\n\n\"Eikö mitä. Voi taivasten tekijä, Dick, hän olisi totisesti tehnyt\ntämän teltan pieneksi helvetiksi meille kummallekin koko loppumatkaksi,\nellemme olisi päästäneet häntä menemään. Vika on siinä, että luoja on\nantanut hänelle liian kuuman annoksen pontevuutta. Mutta tämä retki kai\njäähdyttää sitä hiukan.\"\n\n\"Niin, kyllä hän on liian karski\", myönsi Dick. \"Mutta kelpo tyttö hän\non joka tapauksessa. Helvetin hullua hänen oli lähteä tällaiselle\nretkelle, mutta pidän kuitenkin paljon enemmän hänestä kuin\nsenkaltaisista naisista, joiden koko olemus alituisesti näyttää\nsanovan: 'Ota minut syliisi ja kanna minua!' Hänessä on samaa ydintä\nkuin äideissämme, Tommy, niin että etköhän anna anteeksi hänen\ntuittupäisyyttään. Tarvitaan kelpo nainen kelpo miehen synnyttäjäksi.\nEi poika ime miehuutta äitinsä rinnoista, jos äiti on melto nainen. Ei\nlehmä kykene tiikeriä synnyttämään.\"\n\n\"Ja kun hamekaarti käy kiukuttelemaan, niin älä muuta kuin siedä vain,\nniinkö?\"\n\n\"Se olisi parasta. Terävä puukko puree syvemmälle kuin tylsä -- mutta\nei ole lainkaan syytä takoa sen terää tylsäksi.\"\n\n\"Puukko on puukko, mutta naisväkeen nähden minusta melkein tuntuu\nsiltä, että vain kohtalainen terävyys olisi parasta.\"\n\n\"Mitähän sinäkin siitä tiedät?\" kysyi Dick.\n\n\"Vähän sentään.\" Tommy kurkotti käteensä parin Mollyn märkiä sukkia ja\nlevitti ne polvilleen kuivumaan.\n\nDick katseli häntä kärtyisesti ja ryhtyi sitten kaivelemaan Mollyn\nmatkareppua, veti sieltä esille eräitä kosteita vaatekappaleita ja\nlevitti ne kuivumaan liedestä uhoavaan lämpöön.\n\n\"Muistaakseni olet sanonut, ettet milloinkaan ole ollut naimisissa?\"\nvirkahti hän.\n\n\"Olenko sanonut? Noo, enhän olekaan -- toisin sanoen -- niin, olenpa\ntotisesti ollut! Ja ollut naisen kanssa, jota verrattomampaa ei ole\nmilloinkaan ollut miehen nuotiolla.\"\n\n\"No pettivätkö ankkuriköydet, ja myrsky vei...?\" Dick teki eleen, minkä\noli määrä kuvata meren ulappoja.\n\n\"Tavallaan... Lapsivuode\", lisäsi Tommy parin silmänräpäyksen perästä.\n\nPavut kiehuivat niin kovasti lieden etureiällä, että hänen piti asettaa\npannu tyvenemmille sijoille. Sitten hän tutki korppujaan, koetteli\nniitä puutikulla ja siirsi ne sivulle, sen jälkeen kuin oli peittänyt\nne kostealla pyyheliinalla. Kaltaistensa miesten lailla Dick hillitsi\nheränneen mielenkiintonsa ja odotti ääneti.\n\n\"Aivan toisenlainen nainen se kuin Molly. Siwashi-heimoa, näetkös.\"\n\nDick nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi.\n\n\"Ei niin ylpeä eikä lujatahtoinen, mutta uskollinen myötä- ja\nvastoinkäymisessä. Hoiti airoa kuin kuka tahansa ja näki nälkää yhtä\nkärsivällisesti kuin Job. Meni keulaan, joka useammin oli veden alla\nkuin yläpuolella, ja reivasi purjeen yhtä ripeästi kuin mies. Oli\nmukanani kerran, kun tein kullanetsintäretken ylämaahan Teslinin\ntaholle, sivu Surprise Laken ja Little Yellow-Headin. Muona loppui, ja\nsöimme koiramme. Koiramme loppuivat, ja söimme valjaat, mokkasiinit ja\nturkikset. Mutt'ei milloinkaan valitusta, ei milloinkaan ilmettä, mikä\nolisi sanonut: 'Ota minut syliisi ja kanna minua!' Ennen lähtöämme hän\noli kehoittanut minua hankkimaan runsaammin ruokaa mukaan, mutta sitten\nsitä ilman ollessamme hän ei kertaakaan muistuttanut: 'Mitäs minä\nsanoin ennen lähtöä?' -- 'Ei se mitään, Tommy', sanoi hän päivä\npäivältä, vaikka oli niin heikkona, että tuskin kykeni lumikenkää\nliikauttamaan, ja vaikka hänen jalkansa olivat hiertyneet vihoviimeisen\npahasti ponnistuksista. 'Ei se mitään, lainkaan mitään. Tahdon\nmieluummin nääntyä nälkään sinun omanasi kuin olla George-päällikön\nklooch, jolla on potlach joka päivä.' George oli chilcat-kansan\npäällikkö, näetkös, ja olisi tavattoman mielellään ottanut hänet\nvaimokseen.\n\n\"Suuria päiviä ne silloiset. Olin totisesti reima poika rannikolle\nsaapuessani. Karkasin eräästä valaanpyyntilaivasta, Pole Starista,\nUnalaskassa, ja taivalsin Sitkaan erään saukonpyytäjän matkassa. Siellä\nliityin Onnen-Jackiin -- tunnetko hänet?\"\n\n\"Oli sadinteni vartijana Columbiassa\", vastasi Dick. \"Sangen\nhurjapäinen peijakas, eikös niin? Ja viskyyn ja naisiin menevä?\"\n\n\"Se sama. Olin kauppamiehenä hänen kanssaan pari myyntikautta --\nhooch-pulloja ja huopia ja sen sellaista. Sitten hankin oman purren, ja\njotten olisi hänen tiellään, matkasin Juneaun taholle. Siellä minä\ntapasin Killisnoon -- lyhensin hänen nimensä Tillyksi. Kohtasin hänet\neräässä intiaanien tanssitilaisuudessa rannalla. George-päällikkö oli\nsiltä vuodelta päättänyt kauppa-asiansa solan takana asuvan\nsticks-kansan kanssa ja tullut Dyeasta puoli heimoa mukanaan.\nTanssipaikka vilisi siwasheja, ja minä olin ainoa valkoinen. Kukaan ei\ntuntenut minua lukuunottamatta paria nuorta miestä, jotka olin tavannut\nkaukana Sitkan seuduilla, mutta Onnen-Jack oli puhellut minulle paljon\nheistä.\n\n\"Kaikki puhuivat chinook-kieltä, mutta kukaan ei aavistanut, että minä\nosasin paapattaa sitä paremmin kuin heistä useimmat -- ainakin paremmin\nkuin pari tyttöä, jotka olivat tulleet Haines Missionsista Lynn Canalia\npitkin. Pari sievää tyttöstä, kauniita katsella, ja mieleni teki käydä\nheitä hakkailemaan. Mutta he pyristelivät kuin vastasaadut turskat --\nkäsitäthän. Koska olin uusi tulokas, he alkoivat tehdä minusta pilaa\ntietämättä, että ymmärsin jok'ainoan sanan, minkä he lausuivat.\n\n\"En ollut millänikään, vaan rupesin tanssimaan Tillyn kanssa, ja mitä\nkauemmin tanssimme, sitä kuumemmiksi sydämemme lämpenivät. 'Hän\nkatselee varmasti itselleen tyttöä', sanoi toinen Missionsin tytöistä,\nja toinen nakkasi niskojaan ja vastasi: 'Mikäs hänen on saadessa, kun\ntytöt rupeavat itse pojille työntäytymään.' Kaikki ympärillämme\nseisovat nuoret miehet ja naiset alkoivat nauraa ja hihittää ja\ntoistella tytön sanoja. 'Hän on kaunis poika', sanoi edellinen\ntytöistä. En tahdo kieltää, että ihoni oli sileä silloin ja että näytin\npojalta, mutta olin käynyt täydestä miehestä jo pitkät ajat, niin että\nse suututti minua. 'Tanssii päällikön tytön kanssa', hihitti toinen,\n'luulen, että George antaa hänelle läimäyksen airon lavalla ja lähettää\nhänet sinne, missä on hänen paikkansa'. Päällikkö oli ennen näyttänyt\nkoko ajan synkältä, mutta nyt hän nauroi polviaan pidellen. Hän oli\nraaka roikale ja saattoi kyllä käyttää airoa sillä tavalla.\n\n\"'Mitä tyttöjä nuo ovat?' kysyin Tillyltä tanssissa pyöriessämme. Ja\nkohta kun hän oli sanonut heidän nimensä, muistin kaiken, mitä olin\nkuullut heistä Onnen-Jackilta. Koko heidän elämäkertansa pienimpiä\nyksityiskohtia myöten -- monia sellaisiakin seikkoja, joita edes heidän\nomaisensa eivät tietäneet. Mutta pysyin ääneti ja hakkailin vain\nhakkailemistani Tillyä, molempien Missionsin tyttöjen silloin tällöin\naina lausuillessa kompiaan ja kaikkien muiden nauraessa. 'Odota vähän,\nTommy', sanoin itselleni, 'odota vähän vielä'.\n\nJa minä odotin siksi, kunnes seura alkoi hajaantua ja näin, että George\noli hankkinut airon käsille minua varten. Kaikki odottivat mellakkaa\ntanssin päätyttyä. Mutta minä menin keskelle joukkoa, yhtä\nhuolettomasti kuin konsanaan. Missionsin tytöt sanoivat minusta\nsukkeluuden, ja niin kiukuissani kuin olinkin, minun piti purra\nhuuliani ollakseni nauramatta. Sitten käännyin äkkiä tyttöjen puoleen.\n\n\"'Ettekö enää mitään keksi?' kysyin heidän kielellään. Sinun olisi\nsietänyt nähdä tyttöjen ilme, kun he kuulivat minun puhuvan\nchinookkieltä. Ja sitten minä päästin koko kaunopuheisuuteni\nvalloilleen. Käsittelin kaiken, mitä tiesin heistä itsestään ja heidän\nsuvustaan -- heidän isistään ja äideistään, sisaristaan ja veljistään\n-- kuvasin kaiken, mitä kummastakin tiesin. Heidän jok'ainoan\nkolttosensa, jok'ainoan pälkään, missä he olivat olleet, jok'ainoan\nhäpeätahran, minkä he olivat saaneet. Löylytin heitä aivan armotta.\nKaikki kerääntyivät ympärillemme. Milloinkaan he eivät olleet tavanneet\nvalkoista miestä, joka olisi osannut niin mestarillisesti puhua heidän\nsiansaksaansa kuin minä. Kaikki nauroivat paitsi molemmat Missionsin\ntytöt. George-päällikkö unohti aironsakin, tai ainakin hänessä oli\nherännyt niin suuri kunnioitus minua kohtaan, ettei hän ryhtynyt sitä\nkäyttämään.\n\n\"Entä ne tytöt. 'Ole vaiti, Tommy!' huusivat he, ja kyynelet vierivät\npitkin heidän poskiaan. 'Oi, ole kiltti ja ole vaiti. Me olemme oikein\nkilttejä. Se on ihan varma, Tommy, voit luottaa siihen.' Mutta minä\ntunsin heidät nyt enkä säälinyt heidän ainoatakaan heikkoa kohtaansa.\nEnkä hellittänyt ennenkuin he lankesivat polvilleen ja rukoilivat minua\nvaikenemaan. Katselin syrjäsilmällä George-päällikköä, mutta tämä ei\nnäyttänyt tietävän, uskaltaako vaiko ei kimppuuni, niin että mies vain\npurki nauruun mielialansa.\n\n\"Niin siitä selviydyin. Ja kun sinä iltana erosin Tillystä, lupasin\npalata viikkokauden kuluttua ja sanoin, että tahdoin silloin tavata\nhäntä. Hänen sukunsa ei ole pahan paksunahkaista, kun on kyseessä\nmyötä- tai vastenmielisyyden osoittaminen, ja hän näytti ylen\ntyytyväiseltä, se rehellinen sielu. Niin, hän oli uhkea tyttö, enkä\nlainkaan ihmettele, että päällikkö oli häneen ihastunut.\n\n\"Minulla oli mainio menestys. Vein tuulen päällikön purjeista\nensimmäisellä luovailulla. Tahdoin ottaa tytön mukaani ja purjehtia\nWrangelin seuduille siksi ajaksi, kunnes pahin myrsky olisi asettunut\nja George tyyntynyt, mutta en saanut häntä niin helpolla. Hän asui\nsetänsä luona -- holhoojansa -- ja tämä poti keuhkotautia tai jotakin\nmuuta pitkällistä tautia. Oli milloin parempi, milloin huonompi, eikä\ntyttö tahtonut jättää häntä ennen lopun tuloa. Kävin heidän asunnollaan\naivan lähtiessäni nähdäkseni, miten kauan äijä vielä kestäisi hengissä.\nMutta se vanha veijari oli luvannut tytön päällikölle, ja kun se näki\nminut, se kiukustui niin, että sai verensyöksykohtauksen.\n\n\"'Tule ottamaan minut, Tommy', sanoi tyttö, kun hyvästelimme rannalla.\n-- 'Minä tulen kohta kun lähetät minulle sanan', vastasin. Ja suutelin\nhäntä valkoisen miehen ja rakastajan lailla, kunnes hän värisi kuin\nhaavanlehti ja itse olin niin poissa suunniltani, että mieleni melkein\nteki mennä auttamaan setä-äijä maailman rajan taakse.\n\n\"No, matkasin Wrangelin puoleen, St. Maryn ohi, aina Kuningatar\nCharlottan maahan asti, ja kävin kauppaa ja rahtasin viskyä ja käytin\npurttani jos johonkin puuhaan. Sitten tuli talvi, kova ja ankara, ja\nolin palannut Juneauhon, kun viesti tuli. 'Tulla', sanoi hänen\nlähettinsä, 'Killisnoo sanoa: Tulla nyt!' -- 'Mikä on hätänä?' kysyin.\n-- 'Päällikkö George', vastasi mies. 'Potlach. Hän tehdä Killisnoo häne\nklooch.'\n\n\"Niin, oli ankara talvi silloin. Pohjoismyrsky pauhasi, suolavesi\njäätyi kohta kannelle loiskahdettuaan, ja sellaisessa säässä\nponnistelin vanhalla purrellani sata mailia Dyeaan. Minulla oli muudan\nDouglasin saarelainen matruusina lähtiessäni, mutta puolimatkassa\naallot pyyhkäisivät hänet mereen. Risteilin edestakaisin paikalla\nkolmeen kertaan, mutta en nähnyt vilahdustakaan miehestä.\"\n\n\"Jähmettyi kohta kylmästä\", keskeytti Dick ripustellen Mollyn hameita\nkuivumaan, \"ja silloin hän vajosi, selvä se, kuin lyijymöhkäle.\"\n\n\"Aivan niin. No, purjehdin sitten lopputaipalen yksikseni, mutta olin\nmelkein puolikuollut päästessäni Dyeaan muudanna pimeänä iltana.\nVuorovesi sattui suotuisaksi, ja ohjasin purren aivan joen suulle.\nTuumaakaan pitemmälle en päässyt, sillä maavesi oli kovassa jäässä.\nKöydet ja taljat olivat niin jäässä, etten tohtinut laskea suurpurjetta\nenkä liivariakaan. Ensin kaivoin käsille nassakan ja sitten jätin\nkaiken kannalleen, matkavalmiiksi, kiedoin huovan ympärilleni ja\nvaelsin lakeuden poikki leirille. Ajattelehan, siellä oli suuret\nkestit. Koko Chilcat oli kerääntynyt sinne -- mukana koirat, pikku\nlapset ja kanootit -- puhumattakaan Little Salmonsin ja Missionsin\nväestä. Sinne oli kokoontunut runsaasti puolituhatta alkuasukasta\nviettämään Tillyn häitä, eikä ainoatakaan toista valkoista miestä ollut\nkahtakymmentä mailia lähempänä.\n\n\"Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota, sillä olin kietonut huovan\npääni ympäri, niin että kasvoni olivat kätkössä, ja kahlasin polviini\nyltävän koira- ja lapsilauman läpi etualalle. Juhlapaikkana oli avara\nmetsäaukio, siellä roihusi valtavia nuotioita, ja mokkasiinit olivat\ntallanneet lumen kovaksi kuin sementti. Lähinnä minua seisoi Tilly,\nhelmillä koristeltuna, helakanpunainen puku yllä, ja vastapäätä häntä\nseisoi päällikkö mahtavimpine miehineen. Shamaanilla oli muiden\nheimojen suurrohtomiehet apuna, ja värisin ytimiäni myöten\nkatsellessani heidän saatanallisia temppujaan. Päähäni pälkähti kesken\nkaiken hämmästyttävä ajatus: 'Mitähän liverpoolilaiset tutut\nsanoisivat, jos näkisivät minut tällä hetkellä?' Ja minä muistelin\nvaaleahiuksista Gossieta, jonka veljelle annoin selkäsaunan\nensimmäiseltä matkaltani palattuani, koska poika ei pitänyt siitä, että\npelkkä merimies hakkaili hänen sisartaan. Ja Gossie ajatuksissani\nkatselin Tillyä. 'Maailman meno on kummallista', ajattelin, 'ei osaa\näiti uneksiakaan, millaisille teille joutuu joskus poika, jota hän\nrinnoillaan imettää'.\n\n\"Niin, sellaista se oli. Ja kun melu oli hurjimmillaan, kun\nmursunnahkarummut kumisivat ja papit lauloivat, sanoin Tillylle:\n'Oletko valmis?' Taivasten tekijä! Hänen ruumiinsa ei värähtänytkään,\nei katsettakaan minun taholleni, ei pienintäkään liikahdusta. 'Minä\ntiesin, että sinä tulisit', vastasi hän hitaasti ja tyynesti, ja hänen\nhiljainen äänensä muistutti kevät-ourun solinaa. 'Missä?' -- 'Korkean\nrantatörmän alla aivan jään rajassa', kuiskasin. 'Lähde täältä, kun\nsanon.'\n\n\"Olenko maininnut, että paikalla oli laumoittain susikoiria? Niitä oli\ntodella lukemattomasti. Kaikkialla, joka puolella niitä näki -- kesyjä\nsusia, vain kesyjä susia. Kun suku harvenee liiaksi, ne parittuvat\nvillien metsäsukulaistensa kanssa, ja ne ovat hurjia tappelupukareita.\nAivan mokkasiinieni kärjillä lojui muudan sellainen iso peto, ja aivan\nkantapäitteni takana oli toinen samanlainen. Tempasin nopeasti edessäni\nolevan hännästä, niin että se naksahti, ja kun koiran leuat loksahtivat\nkiinni siinä, missä käteni piti olla, olin paiskannut toisen\nniskavilloista suoraan toverin kitaan. 'Nyt!' huudahdin Tillylle.\n\n\"Tiedät, millaisia tappelijoita sellaiset koirat ovat. Parissa\nsilmänräpäyksessä oli ainakin satakunta suin päin karannut paikalle ja\njoutunut ilmitappeluun keskenään. Naiset ja lapset kaatuilivat, koko\nleiri joutui hurjan sekasorron valtaan. Tilly oli lähtenyt, ja minä\nseurasin häntä. Mutta päästyäni mylläkästä ja katsellessani taakseni\nminuun meni paha henki, ja heitin huovan ympäriltäni ja palasin\nleiriin.\n\n\"Siellä oli piesty koirat eroon toisistaan, ja ihmisvilinä oli\nasettumaisillaan. Kukaan ei ollut asianmukaisella paikallaan,\nja sentähden ei kukaan havainnut Tillyn poissaoloa. 'Hei!'\nsanoin ja tartuin päällikön käteen. 'Kohotkoon potlachisi savu\nsankkana taivaalle, ja saaos tukuittain turkiksia keväällä\nsticks-metsästäjiltä!'\n\n\"Voi taivasten tekijä, Dick, miten tyytyväinen mies oli nähdessään\nminut juhlassa. Hänhän oli nyt yläkynnessä: vietti häitään Tillyn\nkanssa. Saattoi oikein pöyhistellä minulle. Kaikissa leireissä oli\nkerrottu, että minä innokkaasti halusin Tillyä itselleni, ja läsnäoloni\nteki miehen ylpeäksi. Kaikki tunsivat minut nyt huovattomana, ja kaikki\nalkoivat hihittää ja nauraa. Olihan tapaus hiivatin hauska, ja minä\nparansin sen hauskuutta olemalla olevinani tietämätön, mitä oli\ntekeillä.\n\n\"'Mitäs täällä tapahtuu?' tiedustin. 'Kuka täällä häitä viettää?'\n\n\"'George-päällikkö', vastasi shamaani ja kumarsi syvään päällikölle.\n\n\"'Luulin hänellä olevan ennestään kaksi kloochia.'\n\n\"'Mutta hän ottaa enemmän -- kolme!' Uusi kumarrus päällikölle.\n\n\"'Vai niin!' Käännyin toisaalle, ikäänkuin asia ei olisi herättänyt\nlainkaan mielenkiintoani. Mutta se ei auttanut, sillä samassa kaikki\nalkoivat huutaa yhdestä suusta: 'Killisnoo! Killisnoo!'\n\n\"'Killisnoo -- no, entä mitä hänestä?' kysyin.\n\n\"'Killisnoo päällikkö Georgen klooch', paapattivat intiaanit,\n'Killisnoo klooch'.\n\n\"Olin säpsähtävinäni ja katselin George-päällikköä. Tämä nyökkäsi ja\npöyhisteli.\n\n\"'Hänestä ei tule milloinkaan sinun kloochiasi', selitin juhlallisesti.\n'Hänestä ei tule milloinkaan sinun kloochiasi', toistin, ja miehen\nmuoto musteni, ja hän alkoi hapuilla metsästyspuukkoaan.\n\n\"'Katsokaa tänne!' kiljaisin ja asetuin vaikuttavaan asentoon. 'Suurta\ntaikuutta! Katsokaa, katsokaa!' Riisuin kintaat käsistäni, käärin\nhihani ylös ja tein kaikenmoisia merkkejä ilmaan.\n\n\"'Killisnoo!' huusin. 'Killisnoo! Killisnoo!'\n\n\"Minä siis osasin taikoa. Intiaaneissa alkoi herätä pelko. Kaikkien\nsilmät tähtäsivät minuun, kenelläkään ei ollut aikaa huomata, ettei\nTilly ollut läsnä. Samoin huusin Killisnoon nimeä kolme kertaa jälleen,\nodotin hetken ja huusin sen sitten taas kolmesti. Kaiken tein vain\nsiksi, että saisin seikan oikein salaperäiseksi ja intiaanit\nhermostumaan. George-päällikkö oli aivan ymmällä, ja hän tahtoi\nkeskeyttää hullutukseni. Mutta shamaanit sanoivat, että oli parasta\nodottaa ja että he kyllä pitäisivät silmänsä auki ja minut kurissa, tai\njotakin sentapaista. Ja lisäksi päällikkö oli taikauskoinen tolvana ja,\nluulen, pelkäsi hiukan valkoisen miehen taikavoimaa.\n\n\"Sitten huudahdin: 'Killisnoo!' -- niin pitkäveteisesti ja laulavasti,\nettä huutoni muistutti suden ulvontaa -- ja kaikki naiset värisivät, ja\nkaikkien miesten ulkomuoto oli vakava.\n\n\"'Katsokaa!' Hypähdin eteenpäin ja viittasin eräälle squaw-ryhmälle --\ntiedäthän, että naisia on helpompi pettää kuin miehiä. 'Katsokaa!'\nKohotin sormeani ja näytin ilmaan, aivan kuin olisin osoittanut\nlentävää lintua. Ylös -- ylös -- suoraan pääni yläpuolelta olin\nseuraavinani sitä silmilläni, kunnes se katosi korkeuteen.\n\"'Killisnoo', sanoin ja katselin George-päällikköä, minkä jälkeen\nosoitin jälleen taivaalle. 'Killisnoo.'\n\n\"Ja Herran nimessä, Dick, eikös hölynpölyni tehnyt kuin tehnytkin\ntarkoittamaani vaikutusta. Vähintään puolet laumasta näki Tillyn\nkatoavan korkeuteen. Intiaanit olivat juoneet viskyäni Juneaussa ja\nnähneet silloin merkillisempiäkin näkyjä, rohkenen väittää. Miks'en\nminä siis olisi kyennyt tekemään moista, minä, joka myin pulloihin\nsalvattuja pahoja henkiä? Jotkut naisista kirkuivat. Kaikki\nkuiskailivat keskenään. Asetin käsivarteni ristiin rinnalleni ja pidin\npäätäni ylväästi kenossa, ja intiaanit vetäytyivät vetäytymistään\nloitommalle. Nyt oli lyönyt lähtöhetkeni. 'Ottakaa kiinni!' huusi\nGeorge. Pari kolme miestä lähestyi minua, mutta käännähdin äkisti heitä\nkohden ja tein muutamia taikamerkkejä ja osoitin ylös, ikäänkuin olisin\naikonut lähettää heidät samaa tietä kuin Tillyn. Koskeako minuun? Ei,\nsitä intiaanit eivät olisi tehneet millään. Päällikkö piti heille\npuheen, mutta ei saanut miehiään hievahtamaan. Silloin hän yritti itse\nkäydä kimppuuni -- mutta minä uudistin temppuni, ja hänet valtasi yhtä\nsuuri pelko kuin muutkin.\n\n\"'Tehkööt shamaanisi yhtä suuren ihmeen kuin minä olen tehnyt tänä\niltana', sanoin. 'Kutsukoot he Killisnoon takaisin pilvistä, minne olen\nhänet lähettänyt!' Mutta papit tiesivät kyllä voimainsa rajan.\n'Synnyttäkööt kloochisi sinulle poikia yhtä runsaasti kuin joessa on\nlohia keväällä', lisäsin kääntyessäni poistumaan, 'ja seisokoot\ntotempaalusi pystysuorassa, älköönkä leirisi savu milloinkaan lakatko\nkumpuamasta korkeutta kohden'.\n\n\"Mutta jos ne tomppelit olisivat nähneet, millaisia ilmahyppyjä tein\npurrelleni päin heti, kun olin päässyt heidän näköpiiristään, he\nolisivat uskoneet, että taikavoimani oli vaikuttanut minuun itseenikin.\nTilly oli odotellessaan lämpimikseen hakannut jäätä pois purresta, ja\nlähdimme siekailematta matkalle. Se oli totisesti retki: myrsky puski\ntakaapäin pauhaten purjeisiimme, ja jäätyviä tyrskyjä kuohahti yli\nlaidan joka minuutti. Sellaisessa säässä ja senmukaisissa olosuhteissa\nolimme merellä puoli yötä -- minä peräsimessä, ja Tilly hakkasi jäätä\npois -- kunnes laskin maihin Porcupine Islandissa ja kiinnitimme purren\nrantaan. Huopamme olivat läpimärkinä, ja Tilly kuivatti tulitikkuja\nrinnoillaan.\n\n\"Sillä lailla luulen oppineeni tuntemaan naisia, Dick. Seitsemän vuotta\nelimme miehenä ja vaimona, purjehdimme yhdessä sekä hyvät että pahat\nsäät. Mutta sitten hän kuoli, keskitalvella, kuoli synnytykseen,\nChilcat Stationissa. Hän piteli kädestäni viimeiseen asti, oven\nsisäpuolen ja ikkunain jäätymistään jäätyessä. Sudet ulvoivat ulkona\nmuuten vallitsevassa hiiskumattomassa hiljaisuudessa; sisällä kuolema\nja hiljaisuus. Sinä et ole kuollut sitä hiljaisuutta vielä, Dick, ja\nJumala suokoon, ettei sinun tarvitsisi sitä kuunnella, kun istut\nkuolinvuoteen ääressä. Kuunnellako sitä? Niin, aivan niin -- siksi\nkunnes tuntuu siltä, että oma hengitys ulvoo kuin sumutorvi ja sydän\njyskyttää, jymisee ja pauhaa kuin hyökyaallokko rantaa vasten...\n\n\"Hän oli siwashi, Dick, mutta oi millainen nainen! Valkoinen, niin\nvalkoinen, Dick, valkoinen ja läpikuultava. Kun loppu läheni, hän sanoi\nminulle: 'Säilytä höyhenpatjani, Tommy, säilytä se aina.' Minä lupasin\ntehdä niin. Ja silloin hän avasi silmänsä, jotka tuska täytti. 'Minä\nolen ollut sinulle hyvä vaimo, Tommy, ja sentähden tahdon, että lupaat\n-- sinun pitää luvata...' -- sanat tuskin jaksoivat nousta hänen\nhuuliltaan -- 'että kun menet naimisiin, otat vaimoksesi valkoisen\nnaisen. Ei enää siwashia, Tommy. Minä tiedän. Juneaun seudut ovat\ntäynnä valkoisia naisia. Oi, minä tiedän! Sinun kansasi nimittää sinua\nsquawmieheksi, sinun heimosi naiset kääntävät päänsä toisaalle, kun he\nkohtaavat sinut kadulla, etkä sinä voi mennä heidän luoksensa kuten\ntoiset miehet. Minkä tähden? Sinun vaimosi on siwashi. Eikö ole niin?\nEikä se ole hyvä! Sentähden minä kuolen. Lupaa minulle! Suutele minua\nmerkiksi siitä, että lupaat.'\n\n\"Suutelin häntä, ja hän uinahti, kuiskaten: 'Se on hyvä!' Aivan\nviimeisinä silmänräpäyksinä, pitäessäni korvaani hänen huulillaan, hän\nhavahtui vielä kerran. 'Muista kaikki lupauksesi, Tommy, muista!' Ja\nniin hän kuoli lapsivuoteeseen kaukana Chilcat Stationissa.\"\n\nTeltta kallistui ja painui melkein litteäksi myrskyn kourissa. Dick\nlatasi piippunsa uudelleen, ja Tommy valmisti teen ja asetti sen lieden\nlaidalle Mollyn paluuta odottamaan.\n\nEntä nainen, jonka silmät salamoivat ja suonissa kuohahteli\namerikkalaisveri? Hän teki paluuta teltalle, jääsateen ja myrskyn\nsokaisemana, horjuen, kaatuillen, ryömien käsiensä ja polviensa\nvarassa, läkähtymäisillään tuulesta, mikä tunkeutui hänen kurkkuunsa.\nMyrsky raastoi kaikella raivollaan isoa kantamusta, mitä solkihihnat\npitivät hänen hartioillaan. Hän sormeili heikosti oviverhojen siteitä,\nmutta Tommy ja Dick päästivät ne auki ja heittivät sivulle. Sitten hän\nteki viimeisen ponnistuksen, hoiperteli sisälle ja kaatui umpi\nuuvuksissa teltan lattialle.\n\nTommy avasi kantohihnain soljet ja otti taakan Mollyn hartioilta. Hänen\nsitä kohottaessaan kuului kattilain ja pannujen kalinaa. Dick, joka oli\nlämmittänyt viskyä mukissa, lopetti tehtävänsä ja vilkutti toverilleen.\nTommy vilkutti vastaan. Hänen huulensa muodostivat sanan: \"Vaatteet!\"\n-- mutta Dick pudisti nuhtelevasti päätään.\n\n\"Kas tässä, pikku ystävä\", sanoi hän naisen juotua viskyn ja hiukan\nvirkistyttyä. \"Täällä on teille vähän kuivia tamineita. Kömpikää\nniihin. Me menemme ulos hiukan lujittamaan teltan kiinnityskohtia. Ja\nsitten voitte huutaa meille; silloin tulemme sisälle, ja sitten käydään\npäivälliselle. Laulakaa vain reimasti julki, kun olette valmiina.\"\n\n\"Taivasten tekijä, Dick, enkös toivo kuin toivokin, että tämä on vienyt\nhänestä liian terävyyden loppumatkan ajaksi\", läähätti Tommy heidän\nkumartuessaan teltan suojapuolen taakse.\n\n\"Mutta se terävyys se on sentään parasta hänessä\", vastasi Dick,\nkoettaen suojella päätään jääsiidekuurolta, mikä tuprahti\nteltankulmauksen takaa. \"Hänessä on sitä samaa ydintä, mitä on sinussa\nja minussa -- samaa ydintä, mitä oli meidän äideissämme.\"\n\n\n\n\nMUUDAN TAISTELU NAISTEN VÄLILLÄ\n\n\nI.\n\nKerran Freda ja Mrs Eppingwell joutuivat vastatusten. Freda oli\nkreikkalainen tanssijatartyttö. Ainakin hän piti itseänsä\nkreikkalaisena, mutta sitä epäilivät monet, koska hänen klassilliset\npiirteensä olivat liian tarmokkaat, ja demoninen hohde, mikä\nerikoisissa tilanteissa saattoi hehkua hänen silmissään, teki hänen\nkansallisuutensa vielä epävarmemmaksi. Harvat -- ainoastaan miehet --\nolivat sen hehkun saaneet nähdä, ja se näky jäi iäksi heidän mieleensä.\nHän ei puhunut milloinkaan itsestään, ja saattaa kernaasti myöntää,\nettä ollessaan rauhallinen ja lempeä hän oli kreikatar. Hänen\nturkiksensa olivat kalleimmat koko maassa Chilcootin ja St. Michaelin\nvälillä, ja hänen nimensä oli joka miehen huulilla. Mutta Mrs\nEppingwell oli kapteenin vaimo, ja hän oli sitäpaitsi hienon maailman\nnainen, ensimmäisen luokan tähti, jota Dawsonin valituin seurapiiri\nympäröi -- piiri, jota sen ulkopuolella olevat nimittivät \"viralliseksi\nnurkkakunnaksi.\" Sitka Charley oli kerran ollut retkellä hänen\nkanssaan, kun vallitsi ankara nälänhätä ja ihmisen henki oli\njauhomittaa halvempi, ja miehen mielestä hän oli muita naisia\nmerkillisempi. Sitka Charley oli intiaani, ja hänen arvostelukykynsä\noli alkeellinen, mutta hänen sanansa oli \"lukko\", ja hänen arvostelunsa\nkävi tuomiosta napapiirin jok'ainoassa leirissä.\n\nMolemmat nämä naiset olivat miesten valloittajia, kumpikin omalla\ntavallaan, sillä heidän tapansa olivat erilaiset. Mrs Eppingwell\nhallitsi kodissaan ja parakeissa, joihin nuoret ylelliset hienojen\nperheiden pojat olivat päätyneet, puhumattakaan järjestysvallan,\nsekä toimeenpanevan että lainopillisen, päälliköistä. Fredan\nvalta-alueena sitävastoin oli kaupunki, ja hänen alamaisensa olivat\nyhteiskunnalliselta asemaltaan sellaisia, jotka toimivat parakeissa tai\njoille Mrs Eppingwell omakätisesti tarjoili teetä ja säilykkeitä\nkukkulan rinteellä sijaitsevassa hirsitalossaan. Toinen tiesi toisen\nolevan olemassa, mutta he elivät niin erossa kuin kaksi vastakkaista\nnapaa, ja vaikka he varmasti olivat kuulleet kerrottavan monenmoista\ntoisistaan ja luonnollisesti tunsivat uteliaisuutta toisiaan kohtaan,\nei milloinkaan oltu kuultu kummankaan kysyvän mitään toisesta. Heidän\nvälillään ei siis olisi syntynyt minkäänlaista yhteenottoa, ellei\nmuudan seikkailijatar -- entinen malli -- olisi tullut maahan\nensimmäisiä jäitä myöten uhkealla koiravaljakolla ajaen ja\nmaailmanmaineella kruunattuna. Loraine Lisznayi -- vilkasverinen\nunkaritar -- se aiheutti taistelun. Hänen vuoksensa Mrs Eppingwell\nlaskeutui korkeudestaan ja tunkeutui Fredan valta-alueelle, ja samasta\nsyystä Freda lähti kaupungistaan kuvernöörin tanssiaisiin ja herätti\nsiellä hämmennystä.\n\n\nII.\n\nFloyd Vanderlip oli mainio mies, sen näki hänestä. Ankara työ ja\nhampaita kysyvä ravinto ei säikyttänyt häntä, siitä oli todistuksena\nelämä, jota hän aikaisemmin oli viettänyt Pohjolassa. Vaaran hetkinä\nhän oli leijona, ja kun hän kerran -- kuten tapahtui -- piti kurissa\npuolituhatta nälkiintynyttä miestä, käsitettiin, että kenenkään toisen\nsilmä ei ole katsellut kylmäverisemmin kuin hänen auringon paisteessa\nkimaltelevaa kiväärin jyvää. Hänellä oli vain yksi heikkous, ja sekin\njohtui hänen voimastaan. Hänen ominaisuutensa olivat voimakkaita, mutta\nniiltä puuttui tasapaino. Ja asian laita sattui sellaiseksi, että\nhänellä oli erikoinen taipumus rakkauselämään, vaikka se oli pysynyt\nlevossa ja toimetonna ne vuodet, mitkä hän oli elänyt hirvenlihalla ja\nlohella ja etsinyt kultaa kylmissä vuoristoseuduissa. Mutta kun hän\nvihdoin pystytti paalunsa valtauksen ympärille, mikä oli Klondyken\nrikkaimpia, alkoivat hänen henkensä eri puolet heräillä jälleen, ja kun\nhän täyspainoisena Bonanza-pohattana astui omalle paikalleen\nseuraelämään, sai hänen eroottinen aineksensa hänessä taas ylivallan.\nHän muisti aivan äkkiä erään nuoren tytön kaukaa Valloista, ja hänet\nvaltasi voimakas tunto siitä, että tyttö todennäköisesti odotti häntä\nja että vaimo olisi hyväksi miehelle, joka vietti päiviään joitakuita\nasteita 53:tta leveyspiiriä pohjoisempana. Sentähden hän kirjoitti\ntarkoitukseen sopivan kirjeen ja pani sen sisälle pankkiosoituksen,\nmikä riitti kaikkiin kustannuksiin, myynnit ja matkaseuran aiheuttamat\nmenot niihin luettuina, ja lähetti kaiken eräälle Flossie-nimiselle\nneidille. Flossie? No niin, loput käsittää. Sitten hän rakennutti\nviihtyisän asunnon valtausalueensa liepeelle, osti samanlaisen\nDawsonista ja kertoi ystävilleen aikovansa mennä naimisiin.\n\nMutta juuri tässä asiassa hänen tasapainonpuutteensa pisti sormensa\npeliin. Odottaminen oli ikävää, ja hänen eroottinen taipumuksensa, mitä\nniin kauan oli sorrettu, ei pitänyt viivytyksistä. Flossie tosin\ntulisi, mutta Loraine Lisznayi oli Dawsonissa. Eikä Loraine Lisznayi\nainoastaan ollut siellä, vaan hänen alkoi myös käydä vaikeaksi pitää\nyllä maailmanmainettaan, eikä hän enää ollut niin nuori kuin silloin,\nkun hänellä oli tapana olla mallina taiteilijakuningatarten ateljeissa\nja kun kardinaalit ja prinssit esittivät käyntikorttejaan hänen\novellaan. Sitäpaitsi hänen raha-asiansa olivat hunningolla. Hän oli\naikaisemmassa elämässään kokenut kaiken mahdollisen, eikä hänelle\nsuinkaan ollut vastenmielistä pyydystää itselleen Bonanza-porho, jonka\nomaisuus oli niin suuri, ettei se mahtunut minkäänlaiseen\nkuusinumeroiseen lukuun. Kuten viisas soturi monivuotisen palveluksen\njälkeen etsii mukavaa majoituspaikkaa, samoin hän oli nyt saapunut\nPohjolaan saadakseen miehen. Ja muudanna kauniina päivänä hän suuntasi\nsäihkyvät silmänsä Floyd Vanderlipiin, tämän ollessa P.C. yhtiön\nkaupassa ostamassa pöytäliinakangasta Flossieta varten -- ja sillä oli\nheidän suhteensa selvänä.\n\nKun mies on vapaa, saattaa hän rauhansa kärsimättä tehdä yhtä ja\ntoista, mistä yhteiskunta on häntä valmis kohta tuomitsemaan, jos hän\non ollut niin ajattelematon, että on ottanut avioliittovelvollisuudet\ntaakakseen. Flossie oli tulossa, ja sentähden kuului hiljaista mutinaa,\nkun Loraine Lisznayi ajoi pääkatua pitkin Vanderlipin susikoirilla.\nUnkarittarella oli seuralaisena \"Kansas City Starin\" naispuolinen\nreportteri, ja Vanderlipin Bonanza-alueesta otettiin valokuvia, ja\nunkaritar piti huolen kuusi palstaa pitkän sanomalehtikirjoituksen\nsyntymisestä. Samalla kertaa molemmat naiset kutsuttiin\nkuninkaallisille päivällisille Flossielle tarkoitettuun asuntoon ja\nFlossien pöytäliinojen ääreen. Ja niistä tuli kestien kestit -- juhla\nsujui tosin säädyllisesti, mutta antoi aihetta miehille lausua teräviä\nsanoja ja herätti suuttumusta naisten keskuudessa. Mrs Eppingwell oli\nainoa, joka ei kuunnellut mitä sanottiin. Hän tosin kuuli käynnissä\nolevien kielten etäistä sorinaa, mutta hän uskoi aina mielellään hyvää\nihmisistä ja sulki silmänsä pahalta, eikä hän sentähden havainnut mitä\noli tapahtumassa.\n\nMutta niin ei ollut Fredan laita. Hänellä ei ollut pienintäkään syytä\ntuntea myötämielisyyttä miehiä kohtaan, mutta hänen sydämensä oli niin\nkummallinen kapine, että se oli tulvillaan myötätuntoa naisia kohtaan\n-- naisia, joita hänellä oli vielä vähemmän syytä rakastaa. Ja nyt\nhänen sydämensä täytti myötätunto Flossieta kohtaan -- naista, joka oli\nlähtenyt pitkälle ja vaivalloiselle matkalle kolkon Pohjolan perukoille\nmiehen vuoksi, miehen, joka luultavasti ei odottanutkaan häntä. Freda\nkuvitteli, että Flossie oli varmasti ujo ja tunteellinen tyttö, jolla\noli pehmeä suu ja suloiset, lapsellisen ulkonevat huulet, liehuvat\nauringonkultaiset hiukset ja elämän yksinkertaisia ja lapsellisia\nriemuja säteilevät silmät. Mutta hän oli myös näkevinään saman Flossien\nkylmästä sinisenä, raskaissa matkatamineissa hoipertelemassa reen\nperästä... Ja sentähden hän eräänä iltana tanssiessaan hymyili\nkerrassaan lumoavasti Floyd Vanderlipille.\n\nHarvat miehet ovat sitä maata, että kykenisivät suhtautumaan\nvälinpitämättömästi Fredan hymyyn, eikä ainakaan Floyd Vanderlipia\nvoinut lukea sellaisten miesten joukkoon. Menestys, mikä hänellä oli\nollut entiseen malliin nähden, oli saattanut hänet yliarvioimaan\nitseään, ja kun hän näki olevansa myöskin kreikkalaisen tanssijattaren\nsuosiossa, hänen miehinen itsetuntonsa paisui kaksinkertaiseksi. Oli\nselvää, että hänessä piili joitakin erikoisia ominaisuuksia ja arvoja,\nmitkä molemmat naiset olivat havainneet. Hänellä ei ollut varmaa\nselkoa, millaisia ne ominaisuudet ja aivot olivat laadultaan, mutta\nhänellä oli kuitenkin epämääräinen aistimus siitä, että ne olivat\nolemassa jossakin hänen minässään, ja se sai hänet tuntemaan tavatonta\nylpeyttä persoonastaan. Mies, jota sellaiset naiset kuin Loraine\nLisznayi ja Freda tuon tuostakin katselivat, oli varmasti hyvin\nmerkillinen mies. Joskus, kunhan sattuisi aikaa, hän ottaisi oikein\neritelläkseen, mikä hänen voimanaan oli -- mutta nyt, nyt tällä\nhetkellä hän vain mutkattomasti pitäisi hyvänään kaiken, minkä jumalat\nhänelle soivat. Muudan pikku ajatus alkoi myös nyt hiljaa kyteä hänen\naivoissaan: hän ihmetteli, mitä kumman viehätystä hän oli nähnyt\nFlossiessa, ja häntä harmitti kauheasti, että oli kirjoittanut tytölle.\nFreda ei luonnollisesti mitenkään saattanut tulla kysymykseen. Hän,\nFloyd Vanderlip, omisti useita Bonanza Creekin rikkaimmista\nvaltauksista, ja hänellä oli määrättyjä yhteiskunnallisesta asemastaan\naiheutuvia velvollisuuksia. Mutta Loraine Lisznayi -- hän olisi oikea.\nTällä oli runsas hienon maailman elämänkokemus; tämä kykenisi\narvokkaalla tavalla tuottamaan les honneurs hänen kodilleen ja antamaan\nhänen dollariensa helinälle komean kaiun.\n\nMutta Freda hymyili, hymyili hymyilemistään, kunnes Floyd Vanderlip\npäätyi viettämään paljon aikaa hänen seurassaan. Kun nyt myöskin\ntanssijatar ajoi Vanderlipin koirilla katua pitkin, sai entinen malli\najattelemisen aihetta, ja tavatessaan pohatan seuraavan kerran hän\nsananmukaisesti häikäisi miehen prinsseillään ja kardinaaleillaan ja\nkokemusperäisillä kuningas- ja hovi-kaskuillaan. Hän näytti pieniä\nhienoja korttisiakin, joiden teksti alkoi sanoilla: \"Kallis Loraineni\"\nja joissa oli allekirjoituksena: \"Teidän...\", mitä seurasi\nerään todellisen hallitsevan kuninkaan puolison nimi. Ja Floyd\nVanderlip ihmetteli itsekseen, että tämä palvottu nainen uhrasi\nsilmänräpäyksenkään hänelle. Mutta unkaritar hoiti mestarillisesti\nkorttejaan ja vertaili imartelevasti Vanderlipia ylhäissyntyisiin\nhaavekuviin, jotka hän useimmiten loi omasta mielikuvituksestaan, niin\nettä mies senjälkeen taivalsi teitään itsetyytyväisyydestä pöhkönä ja\nhuokaili kaipauksesta siihen maailmaan, mikä niin kauan oli ollut\nhäneltä kiellettynä.\n\nFreda oli ovelampi. Jos hän imarteli jotakuta, ei tällä ollut siitä\naavistustakaan. Jos hän nöyryytti itseään, ei kukaan kyennyt sitä\naavistamaan. Jos joku mies tunsi, että kaunis tanssijatar suhtautui\nhäneen lämpimästi, hänet saatettiin siitä tietoiseksi niin hienolla\ntavalla, ettei hän kuolemakseenkaan olisi osannut selittää, mistä\nkummasta hän sen tiesi. Mutta Freda lujitti lujittamistaan Floyd\nVanderlipiin tarttunutta otettaan ja ajeli joka päivä hänen koirillaan.\n\nJa juuri se aiheutti erehdyksen. Yleinen paheksuminen kävi yhä\näänekkäämmäksi ja jyrkemmäksi, sen jälkeen kuin tanssijattaren nimeä\nruvettiin mainitsemaan Floydin yhteydessä, ja silloin Mrs Eppingwellin\nkorvat avautuivat. Hänkin näki mielikuvituksessaan, miten Flossie\nmokkasiinit jalassa ponnisteli eteenpäin tunti tunnilta, ja Floyd\nVanderlip kutsuttiin teelle kukkulalla olevaan taloon, kutsuttiin hyvin\nusein. Tämmöinen huomaavaisuus oli suorastaan läkähdyttää Vanderlipin,\nja hänen päänsä meni aivan pyörälle oman arvon tunnosta. Liekö miehinen\nmies milloinkaan ollut pahemmassa pulassa! Hänen sydämensä oli aarre,\njosta kolme naista taisteli, samaan aikaan kuin neljäs oli tulossa\nvaatimaan oikeuksiaan. Ja kolme sellaista naista!...\n\nMutta tässähän piti kertoa Mrs Eppingwellista ja erehdyksestä, minkä\nhän teki. Hän puhui koetteeksi asiasta Sitka Charleylle, joka oli\nmyynyt koiria kreikkalaiselle tanssijattarelle. Mutta keskustelussa ei\nmainittu lainkaan nimiä. Selvimmät sanat, mitkä Mrs Eppingwell lausui,\nolivat: \"Se -- hm -- se hirveä nainen...\" -- ja Sitka Charley, joka\ntarkoitti entistä mallia, toisti kuin kaiku: \"Se -- hm -- se hirveä\nnainen...\" Ja hän oli aivan yhtä mieltä Mrs Eppingwellin kanssa siitä,\nettä nainen teki väärin tunkeutuessaan miehen ja sen naisen väliin,\njonka kanssa miehen oli määrä mennä naimisiin. \"Hänhän on vielä vain\nlapsi, Charley\", sanoi Mrs Eppingwell, \"siitä olen aivan varma. Meidän\ntäytyy tehdä jotakin tässä asiassa.\" Sitka Charley lupasi avustaa\nrouvaa ja meni matkoihinsa mietiskellen, että olipa se Loraine Lisznayi\ntotisesti syntinen nainen ja että olikohan olemassa jalomielisempiä\nolentoja kuin Mrs Eppingwell ja Freda, jotka niin sydämellisellä\nhuolella ajattelivat heille uppo oudon Flossien parasta.\n\nMrs Eppingwell oli selkeä kuin päivä. Sitka Charleylle, joka kerran oli\nsaattanut hänet Hills of Silencen yli, kuuluu kunnia hänen kirkkaiden\nläpitunkevien silmiensä, hänen heleäsointuisen äänensä ja hänen\nehdottoman rehellisen avosydämisyytensä kuvaamisesta. Hänen huulillaan\noli tapana tiukasti suipistua, kun hän lausui käskyn, ja hän kävi aina\nsuoraan käsiksi asiaan. Tehtyään havaintonsa Floyd Vanderlipista hän ei\ntosin tohtinut menetellä niin tätä kohtaan, mutta sensijaan häntä ei\npeloittanut mennä kaupunkiin Fredan luo, ja sen hän tekikin; keskellä\npäivää hän suuntasi matkansa tanssijattaren asunnolle. Hän oli itse\nilkeiden kielien juorupuheiden yläpuolella, ja niin oli myös hänen\nmiehensä, kapteeni Eppingwell. Hän tahtoi tavata sen naisen ja puhua\nsen kanssa eikä saattanut nähdä minkäänlaista syytä olla niin\ntekemättä. Niin hän siis seisoi lumessa kreikkalaistytön oven edustalla\nkuudenkymmenen asteen pakkasessa ja neuvotteli tanssijattaren\npalvelijattaren kanssa runsaasti viisi minuuttia. Ja hänen osakseen\ntuli sellainen ilo, että hänet käännytettiin takaisin ovelta, ja hän\nsai palata kotikukkulalleen sydän kiehuen suuttumusta alentavan\nkohtelun johdosta, minkä esineeksi oli joutunut.\n\n\"Mikä kumma se nainen olikaan, kun se saattoi kieltäytyä ottamasta\nminua vastaan?\" sanoi hän itselleen. Olisi saattanut luulla, että osat\nolivat olleet päinvastaiset kuin olivat ja että hän oli pelkkä\ntanssijatar, joka oli karkoitettu kapteeninrouvan ovelta. Hän tiesi,\nettä jos Freda olisi saapunut hänen luokseen kukkulalle -- samantekevää\nmillaiselle asialle -- hän olisi joka tapauksessa lausunut\ntanssijattaren tervetulleeksi ja pyytänyt tämän istumaan lietensä\nääreen, ja he olisivat istuneet siinä kuin kaksi naista ainakin ja\nkeskustelleet kuin kaksi naista ainakin... Hän oli uhmannut\nsoveliaisuuden vaatimuksia ja nöyryyttänyt itseään, mutta hän olikin\nluullut kaupungin naisia aivan toisenlaisiksi. Ja nyt häntä hävetti,\nettä oli antautunut alttiiksi moiselle häpeälle, ja hänen ajatuksensa\nFredasta olivat kaikkea muuta kuin ystävällisiä.\n\nFreda ei kuitenkaan sellaista ansainnut. Mrs Eppingwell oli alentunut\ntulemaan hänen luokseen, hänen, joka oli kaikkien säädyksi sanottujen\nulkopuolella -- eikä hän, hyvin muistaen entisen elämänsä\nperinnäistavat, ollut sallinut sen tapahtua. Hän saattoi katsella\nylöspäin sellaiseen naiseen kuin Mrs Eppingwell, eikä hän osannut\najatella suurempaa iloa kuin saada tämä vieraakseen ja istua tämän\nseurassa -- niin, juuri istua tämän seurassa tuntikausi. Mutta hänen\nkunnioituksensa Mrs Eppingwellia kohtaan ja itseään kohtaan, joka ei\nsaattanut vaatia osakseen minkäänlaista kunnioitusta, oli pidättänyt\nhänet tekemästä niin kuin hän hartaimmin halusi. Hän ei lisäksi ollut\nvielä täysin toipunut siitä vierailusta, minkä hänen luokseen oli\ntehnyt Mrs Mc Fee, papin rouva, joka oli ollut kärventää hänet\nkadotuksen tulikivellä, ja hänen oli mahdotonta käsittää, mikä toi Mrs\nEppingwellin hänen luokseen. Hän ei tietänyt tehneensä mitään erikoista\npahaa, eikä hänen ovellaan odottavalla naisella totisesti ollut\npienintäkään oikeutta ryhtyä hänen sielunhoitajakseen. Minkä tähden\nnainen oli tullut? Huolimatta voimakkaasta uteliaisuudesta, mitä\nvierailu hänessä herätti, hän pukeutui niiden ylpeydenhaarniskaan,\njoilla ei lainkaan ylpeyttä ole, ja hän värisi huoneessaan kuin neito,\njota rakastaja ensimmäisen kerran hyväilee. Jos Mrs Eppingwellin olikin\nraskasta kavuta kukkulalleen, oli samaan aikaan raskaat hetket myös\nFredalla, joka makasi suullaan vuoteessaan silmät kuivina, kaula\nkuivana ja huulet tiukasti yhteen puristettuina.\n\nMrs Eppingwellilla oli suuri ihmisluonteen tuntemus. Hänellä oli\ntaipumusta yleistysten tekoon. Hänen oli myös helppoa jättää\nsivistyneen ihmisen näkökohdat ja katsella asioita villiolennon\nkannalta. Hän kykeni näkemään määrättyjä alkeellisia yhtäläisyyksiä\nnälkäisessä susikoirassa ja nälkiintyneessä ihmisessä, ja hän osasi\nsanoa, mitä kumpikin tekisi samoissa olosuhteissa. Hänelle nainen oli\nnainen, kahisipa tämä silkissä tai kulki ryysyt yllä. Freda oli nainen.\nMrs Eppingwell ei olisi ollenkaan hämmästynyt, jos hänet olisi otettu\ntanssijattaren asuntoon kuin vertainen ja häntä kohdeltu siellä\nvertaisena -- eikä siitäkään, että hänet olisi päästetty sisälle ja\nhäntä kohdeltu moukkamaisella, itsetunnottomalla häikäilemättömyydellä.\nMutta se, että häntä kohdeltiin niin kuin nyt oli tapahtunut, oli\nhänelle aivan odottamatonta ja tuotti hänelle suuren pettymyksen. Hän\nei siis ollut kyennyt tajuamaan Fredan katsantokantaa. Ja se oikeastaan\nolikin hyvä. On olemassa katsantokantoja, joita ei saata omaksua\ntyöttä ja itsekidutuksetta, ja olisi kai maailmalle onneksi, jos\nkaikki Mrs Eppingwellit määrätyissä tapauksissa epäonnistuisivat\nyleistyksen-teoissaan. Kukaan ei kykene kunnolla käsittämään, mitä\ntahra merkitsee, ennenkuin on itse pannut kätensä pikeen, mikä on hyvin\ntahmaista -- ja kuitenkin on laumoittain ihmisiä, jotka haluavat tehdä\nkokeen. Sillä seikalla on oikeastaan hyvin vähän merkitystä tässä\nkertomuksessa muuten kuin siinä suhteessa, että se antoi Mrs\nEppingwellille tyytymättömyyden aihetta ja herätti häntä kohtaan\nentistä suurempaa kiintymystä kreikkalaistytön sydämessä.\n\n\nIII.\n\nJa tähän tapaan juttu jatkui kuukauden päivät: Mrs Eppingwell koetti\npidättää Floyd Vanderlipia kreikkalaisen tanssijattaren taikapiirin\nulkopuolella; Flossie lähestyi joka päivä peninkulma peninkulmalta\nvaivalloisella taipalellaan; Freda mittaili taisteluvoimiaan entisen\nmallin kanssa; entinen malli jännitti jok'ainoan hermonsa\nsaavuttaakseen päämääränsä, ja mies lenteli kuin syöstävä puoleen ja\ntoiseen, ylen ylpeänä itsestään ja lujasti vakuutettuna siitä, että hän\noli uusi don Juan.\n\nJa mies itse oli syypää, ei kukaan muu, siihen, että Loraine Lisznayin\nlopulta onnistui pyydystää hänet. Nuoren miehen teitä neidon luo lienee\nkyllä vaikea selvittää, mutta naisen tie miehen luo käy yli kaiken\nymmärryksen. Sentähden kaikki profeetat olisivat olleet uhkarohkeita,\njos olisivat rohjenneet ennustella Floyd Vanderlipin edesottamisia\nvuorokaudenkaan etukäteen. Kenties piili entisen mallin vetovoima\nsiinä, että hän oli silmääilahduttavan kaunis eläin; kenties hän myös\noli hullaannuttanut miehen puheillaan Vanhan maailman palatseista ja\nprinsseistä. Varmaa on, että hän oli häikäissyt mies-poloisen, joka oli\nluonut elämänasemansa kaukana sivistysoloista, ja vihdoin mies naisen\nvaikutuksen alaisena pääsi päätökseen, että he tekisivät rekiretken\njokea alas ja antaisivat vihkiä itsensä Forty Milessä. Siinä\ntarkoituksessa hän osti koiravaljakon Sitka Charleylta -- tarvitaan\nenemmän kuin yksi valjakko silloin, kun Loraine Lisznayin kaltainen\nnainen lähtee matkalle -- ja sitten hän ajoi jokea ylöspäin antamaan\nmääräyksiä Bonanza-kaivostensa hoidosta poissaoloaikanaan.\n\nHän oli sanonut jotakin epämääräistä siihen suuntaan, että hän tarvitsi\nkoiria kuljettaakseen sahalta puutarpeita patolaitteihinsa -- ja nyt\nSitka Charley otti ja osoitti, mihin hän kelpasi. Hän lupasi toimittaa\nkoiravaljakon määräpäivänä, mutta Floyd Vanderlip oli tuskin kääntänyt\nselkänsä ja päässyt joen jäälle, kun hän kiiruhti huolestuneen\nnäköisenä Loraine Lisznayin luo. Tiesikö tämä, minne Mr Vanderlip oli\nmennyt? Hän oli näet luvannut mainitulle herralle hankkia valjakon\noivia koiria siksi ja siksi päiväksi, mutta nyt olikin se häpeämätön\nsaksalainen kauppias Meyer ostanut paikkakunnan kaikki elukat ja\npilannut markkinat. Hänen piti aivan välttämättä saada käsiinsä Mr\nVanderlip, koska julkean saksalaisen konnanjuoni vaikutti sen, ettei\nhän kyennyt täyttämään lupaustaan ennen kuin viikkokautta myöhemmin.\nTiesikö arvoisa neiti, minne Mr Vanderlip oli mennyt? Ylöskö jokea?\nHyvä! Nyt hän lähtisi heti jäljestä ilmoittamaan, millainen onneton\nviivytys oli tullut väliin. Oliko hän käsittänyt oikein arvoisan neidin\nsanat: siis Mr Vanderlip välttämättä tarvitsi koirat perjantai-illaksi?\nTäytyikö hänen saada ne? Seikka oli hirveän surkea, mutta syy\noli sen hävyttömän saksalaisen, joka oli nostanut hinnat niin\nennenkuulumattoman korkealle. Koirat olivat kallistuneet\nviidelläkymmenellä dollarilla, ja jos hän ostaisi niitä sellaisella\nhinnalla, koko kaupasta koituisi hänelle suuri tappio. Tuskinpa Mr\nVanderlip suostui maksamaan hinnankoroitusta? Vai niin, arvoisa neiti\nsiis tiesi, että hän suostuisi? ja ehkäpä arvoisa neiti, koska oli Mr\nVanderlipin hyvä ystävä, vielä suorittaisi summan hänen puolestaan\netukäteen? Kunhan hän, Sitka Charley, ei siis vain puhuisi asiasta\nkenellekään? Hyvä! Koirat tulisivat kyllä ajoissa.\n\nTuntia myöhemmin Freda tiesi, että parin piti matkustaa\nperjantai-iltana sekä että Floyd Vanderlip oli ajanut jokea ylöspäin,\nja nyt olivat tanssijattaren kädet sidottuina. Perjantai-aamuna saapui\nvaljakollaan virallinen kuriiri Devereaux joen jäitse tuoden\nkuvernöörin kirjeitä. Hän toi myös tiedon Flossien tulosta. Sixty\nMilessä hän oli sivuuttanut neidin leirin, jossa kaikki, sekä ihmiset\nettä eläimet, olivat hyvässä voinnissa, ja neiti saapuisi aivan\nvarmasti seuraavana päivänä. Saadessaan sen kuulla Mrs Eppingwell\ntunsi suurta huojennusta. Floyd Vanderlip oli hyvässä turvassa\nyläjoella, ja morsian olisi perillä, ennenkuin kreikkalaistyttö\npääsisi jälleen miehen kimppuun. Mutta samana iltapäivänä hänen iso\nbernhardilaiskoiransa joutui urhoollisesti talon pääportaita\npuolustettuaan tappiolle taistelussa nälkäistä susikoiralaumaa vastaan,\njoka tahtoi saada ruokaa. Koira makasi karvaiseen kaaokseen\nhautautuneena noin puoli minuuttia, ennenkuin pari lujakätistä\nkirveillä varustautunutta miestä pelasti sen pälkäästä. Jos se olisi\njoutunut olemaan siinä pari minuuttia, se kaiken todennäköisyyden\nmukaan olisi jakautunut vihollistensa kurniviin vatsoihin; mutta kun\nkamppailu nyt sai uuden käänteen, se pääsi siitä muutamilla vammoilla.\nSitka Charley saapui niitä katsomaan, erikoisesti paria haavaa sen\noikeassa etukäpälässä, mikä oli sattunut olemaan sekunnin murto-osan\nverran liian kauan jonkun vastustajan hampaissa. Kun Sitka Charley\nlähtöä tehdessään veti kintaita käsiinsä, sattui keskustelu kääntymään\nFlossieen ja siksi myös \"siihen -- hm -- hirveään naiseen.\" Sitka\nCharley tuli silloin maininneeksi, että nainen aikoi samana iltana ajaa\nalas jokea Floyd Vanderlipin seurassa, ja hän lisäsi huomautuksen,\nettä tähän vuoden aikaan tavallisesti tapahtui jos jonkinlaisia\nonnettomuuksia.\n\nSiten Mrs Eppingwellin ajatukset Fredasta olivat entistä\nepäystävällisempiä. Hän kirjoitti kohta kirjelippusen kysymyksessä\nolevalle miehelle ja antoi sen lähetille, jonka käskettiin odottaa\nBonanza Creekin suulla. Sinne saapui toinenkin asiamies, Fredan kirjeen\ntuoja, joka myöskin odotti uskollisesti mainitulla tärkeällä\nstrategisella paikalla. Sillä lailla kävi, että Floyd Vanderlip\niltahämärissä takaisin Dawsoniin ajaessaan sai kaksi kirjettä. Fredan\nlähettämän hän repi. Ei, hän ei tahtonut mennä tanssijattaren luo.\nHänellä oli tärkeämpiä asioita samana iltana. Se nainen ei enää tullut\nollenkaan kysymykseen. Mutta Mrs Eppingwell! Hän tahtoi täyttää tämän\nviimeisen toivomuksen -- eli oikeammin sanoen kapteeninrouvan viimeisen\ntoivomuksen, minkä hän enää saattoi täyttää. Hän menisi tapaamaan\nrouvaa kuvernöörin tanssiaisiin saadakseen kuulla, mikä tällä oli\nasiana. Kirjelipussa sanottiin asiaa tärkeäksi. Kukapa ties... Hän\nhymyili hellästi, mutta ei ajatellut ajatustaan loppuun. Hänellä oli\njoka tapauksessa hiivatinmoinen menestys naisasioissa! Hän repi tämän\ntoisenkin kirjeen ja heitti palaset jäätävien vihurien vietäviksi,\nhoputti koiriaan ja ajoi asunnolleen. Kysymyksessä olivat\nnaamiaistanssiaiset, ja hänen piti panna kuntoon puku, mikä hänellä oli\nollut oopperanaamiaisissa pari kuukautta aikaisemmin. Ja lisäksi hänen\noli ajeltava partansa. Siitä kaikesta johtui, että hän oli seikkaan\nsekaantuneista ainoa, joka ei tietänyt mitään Flossien pikaisesta\ntulosta.\n\n\"Pitäkää huoli siitä, että ne ovat huuhtomopaikan luona sairaalan\ntakana täsmälleen kello kahdeltatoista. Ja pitäkää silmänne auki\",\nsanoi hän Sitka Charleylle, joka pistäytyi hänen luokseen ilmoittamaan,\nettä täyslukuisesta valjakosta puuttui enää yksi ainoa koira ja että se\nolisi hankittuna suunnilleen tunnin kuluttua. \"Tässä on kukkaroni. Ja\ntuolla on vaaka. Punnitkaa kultahiekka itsellenne älkääkä häiritkö\nminua. Minun on tässä pukeuduttava tanssiaisiin.\"\n\nSitka Charley punnitsi saatavansa ja meni menojaan, otettuaan\ntoimekseen viedä Loraine Lisznayille kirjeen, minkä hän aivan oikein\narveli sisältävän kehoituksen, että naisen oli tultava tapaamaan\nkirjeen lähettäjä huuhtomopadon luona sairaalan takana täsmälleen kello\nkahdeltatoista yöllä.\n\n\nIV.\n\nKahdesti Freda lähetti viestin parakeille, missä tanssi oli täydessä\nkäynnissä, mutta molemmat hänen lähettiläänsä saivat palata\nvastauksetta. Silloin Freda teki teon, jollaiseen vain hän saattoi\nryhtyä -- hän pukeutui turkiksiinsa, asetti naamion kasvoilleen ja meni\nitse kuvernöörin tanssiaisiin. Mutta siellä sattui olemaan voimassa\ntapa -- mikä muutoin ei suinkaan vallinnut vain siellä -- mihin\n\"virallinen nurkkakunta\" oli aikoja sitten tottunut. Se oli lisäksi\noikein viisas tapa, sillä se suojeli virkamiehistön naisten etuja ja\nteki seuran \"nurkkakunnan\" huveissa valituksi. Kun pantiin toimeen\nnaamiaiset, valittiin komitea, jonka ainoana tehtävänä oli seisoa\novella ja kurkistaa, kenen kasvot olivat kunkin saapujan naamion\nkätkössä. Useimmilla ei ollut mitään tähän komiteaan joutumista\nvastaan, mutta juuri ne, jotka kaikkein vähiten kaipasivat kunniaa\npäästä valittujen joukkoon, olivat pätevimmät komiteaan. Pappi ei\ntuntenut tarpeeksi kaupunkilaisten ulkonäköä kyetäkseen tietämään,\nkenet piti päästää sisälle ja kenet käännyttää takaisin ovelta. Samoin\noli asianlaita useimpiin sellaisiin sieluihin nähden, joiden ylimpänä\npyrkimyksenä oli ovipalvelus. Tähän kunniakkaaseen toimeen päästäkseen\nMrs Mc Fee olisi pannut alttiiksi kalliin autuutensa, ja hän tekikin\nsen eräänä iltana, jona sisälle pääsi muudan vissi kolmikko hänen\nvalvontavuorollaan, kolmikko, joka sai aikaan yhtä ja toista, ennenkuin\nsen jäsenten laatu havaittiin. Tämän tapauksen jälkeen valittiin\nainoastaan päteviä henkilöitä ovivahdeiksi, ja sellaisille tehtävä oli\nvarsin vastenmielinen.\n\nTänä iltana insinööri Prince seisoi ovella. Hänet oli suorastaan\npakotettu seisomaan siellä, eikä hän ollut vielä toipunut\nhämmästyksestään sen johdosta, että oli suostunut tehtävään, mistä\nsaattoi koitua puolen ystävä-piirinsä menettäminen, vain sen vuoksi,\nettä olisi mieliksi toiselle puolelle. Kolme, neljä miehistä, jotka hän\noli käännyttänyt ovelta, olivat hänen persoonallisia tuttaviaan\nmatkateiltä ja huuhtomopaikoilta -- oivallisia tovereita, mutta eivät\nihan soveliaita illan valittuun seuraan. Hän pohti parhaillaan virasta\nluopumisen mahdollisuuksia, kun muudan nainen sipsutti valopiiriin.\nFreda! Sen hän olisi saattanut vannoa jo pelkästään tulijan\nturkiksista, vaikkei olisikaan tuntenut tanssijattaren pään asentoa...\nTätä vierasta hän olisi viimeksi odottanut! Hän oli todellakin pitänyt\ntyttöä niin järkevänä, ettei ollut luullut tämän antautuvan alttiiksi\npoiskarkoittamisen häpeälle -- tahi naisten ylenkatseelle, jos pääsisi\nsisälle. Hän pudisti päätään ryhtymättä tarkempiin tutkimuksiin; hän\ntunsi tytön niin hyvin, ettei hän saattanut erehtyä. Mutta Freda\nlähestyi. Hän kohotti hiukan mustaa silkkinaamiotaan ja veti sen sitten\nnopeasti silmilleen takaisin. Yhden unohtumattoman välähdyksen kestämän\nmies katseli tyttöä silmiin. Perättömästi ei kautta maan kerrottu, että\nFreda leikki miehillä kuin lapsi saippuakuplasilla. Sanaakaan ei\nvaihdettu. Prince siirtyi sivulle, ja muutamaa hetkeä myöhemmin\nhavaintojen tekijä olisi nähnyt hänen kiiruusti ja sopimattomasti\njättävän vartiotehtävänsä, jota niin huonosti oli hoitanut.\n\nSolakka, sorjavartaloinen nainen, jonka jok'ainoasta liikkeestä ilmeni\nsopusointuista suloa, pysähtyi milloin minkin ryhmän lähettyville\nlevottomasti harhaillessaan tanssiaisvierasten joukossa. Miehet\ntunsivat hänen turkiksensa ja ihmettelivät -- miehet; joiden paikka\nolisi ollut ovikomiteassa. Mutta heidän ei tehnyt mieli sanoa mitään.\nToisin oli naisten laita. He panivat tarkemmin merkille vartalonmuodot\nja ryhdin, ja he näkivät kohta, että moista vartaloa ei ollut\nkenelläkään heidän tuttavistaan eikä moisia turkiksia. Tullessaan\nruokasalista, missä kaikki oli valmista, Mrs Mc Fee näki välähdyksen\nsalamoivista silmistä, mitkä tähysivät turkispukuisen naisen\nsilkkinaamiosta, ja hän säpsähti. Hän koetteli muistutella, missä oli\nnähnyt samat silmät aikaisemmin, ja hänen sielunsa kuvastimeen ilmestyi\näkkiä ylpeä ja kapinahenkinen synnintekijätär, jonka luona hän kerran\noli turhaan käynyt Herran asialla.\n\nNiin tapahtui, että kunnon rouva jatkoi matkaansa vanhurskasta vihaa\nleimuten, ja hänen tiensä johti vihdoin Mrs Eppingwellin ja Floyd\nVanderlipin luokse. Mrs Eppingwell oli ihan vast'ikään päässyt\nkeskusteluun miehen kanssa. Nyt, kun Flossie oli niin lähellä, hän oli\npäättänyt puhua suunsa puhtaaksi, ja pieni naseva siveysopillinen\nesitelmä värisi hänen kielensä kärjellä juuri silloin, kun kolmas\nhenkilö äkkiä liittäytyi heidän seuraansa. Mrs Eppingwell pani\nmielihyvin merkille vienon ulkomaalaisen sävyn turkispukuisen naisen\nsanoissa: \"Pyydän anteeksi...\" -- kun nainen välittömästi kääntyi Floyd\nVanderlipin puoleen, ja hän kumarsi kohteliaasti päätään merkiksi, että\nsalli heidän siirtyä hiukan sivulle.\n\nSamassa silmänräpäyksessä asiain kulkuun puuttui Mrs Mc Feen vanhurskas\nkäsi, ja siihen jäi musta naamio, mikä kiskaistiin oudon, hämmästyneen\nnaisen kasvoilta. Ihmeellisen kauniit kasvot ja ihanat tuliset silmät\npaljastuivat tapauksen uteliasten katselijain eteen, ja koko seura\nkääntyi niitä katselemaan. Floyd Vanderlip oli ihan pyörällä päästään.\nTilanne vaati mielevän miehen silmänräpäyksellistä toimintaa, mutta hän\ntuskin tiesi, missä oli. Hän tuijotteli avuttomasti ympärilleen. Mrs\nEppingwell oli hämillään. Hän ei käsittänyt koko selkkausta. Selitys\noli kuitenkin välttämätön, ja Mrs Mc Fee kykeni sen antamaan.\n\n\"Mrs Eppingwell\", sanoi hän kimeällä kelttiläisäänellään, \"minulla on\nsuuri ilo täten tutustuttaa teidät Freda Moloofiin -- neiti Freda\nMoloofiin, tietääkseni.\"\n\nFreda kääntyi vaistomaisesti poispäin. Kasvot paljastettuina hänestä\ntuntui siltä, kuin hänet olisi riisuttu alastomaksi unessa, koko\nnaamioidun seuran tuijottaessa häntä kasvot verhottuina ja silmät\nloistaen. Hänestä tuntui siltä, kuin häntä olisi ympäröinyt nälkäinen\nsusilauma, joka valmistautui karkaamaan hänen kimppuunsa. Saattoihan\nsentään olla joukossa joku sellainenkin, joka tunsi sääliä häntä\nkohtaan -- ja se ajatus terästi hänen mielensä. Hän sieti paljon\nkernaammin niiden ylenkatsetta! Voimakas sielu hänellä oli, tällä\nnaisella, ja nyt kun hän oli päässyt saaliiseensa käsiksi keskellä tätä\njoukkoa, hän ei luopuisi siitä, hyväksyipä Mrs Eppingwell sen tai oli\nhyväksymättä.\n\nMutta nyt Mrs Eppingwell teki kummia. Vai niin, tämäkö todellakin\noli Freda Moloof, ajatteli hän, kreikkalainen tanssijatar ja\nmiestenhurmaaja, nainen, jonka ovelta hänet oli käännytetty pois? Ja\nhän tunsi ylpeän olennon alastomuuden aivan kuin se olisi ollut\nhänen omansa. Kenties siihen vaikutti hänen anglosaksilainen\nvastenmielisyytensä taistella vihollista vastaan, jolla ei ole\nsamanlaisia edellytyksiä kuin hänellä -- kenties hän ajatteli niinkin,\nettä se lisäisi hänen voimiaan taistelussa Floyd Vanderlipista -- siinä\nsaattoi olla hiven molempia syitä. Olipa seikan laita miten tahansa,\njoka tapauksessa hän teki kummia. Kun Mrs Mc Feen ohut, kimeä ääni\nkajahteli huoneessa, ilkeyttä värähdellen, ja Freda vaistomaisesti\nkääntyi toisaalle, kääntyi Mrs Eppingwell tanssijattaren puoleen,\nriisui naamionsa ja kumarsi esittelyn tunnustukseksi.\n\nNyt seurasi salamoiva, unohtumaton sekunti, jonka ajan molemmat naiset\nkatselivat toisiansa. Toinen silmät tähdenlennon lailla liekehtien;\nahdistettu otus, joka ryhtyy puolustautumaan; kärsien jo etukäteen ja\npoissa suunniltaan odottaessaan kaiken sen ylenkatseen ja pilkan\npuhkeamista, jolle hän oli antautunut alttiiksi: -- kaunista, hehkuvaa,\nkiehuvaa laavaa naishahmossa. Ja toinen levollinen ja selkeä, otsalla\nja silmissä tyven rauha; voimakas oman nuhteettomuutensa tunnossa,\nitseluottamuksessaan, aivan luonnollinen, hillitty ja tyyni: -- kylmään\nmarmoriin veistetty hahmo. Olipa heidän välillään millainen kuilu\ntahansa, hän ei tunnustanut sen olemassaoloa. Ei mukautumista,\nalentumista; hänen ryhtinsä oli samanlainen kuin jos hän olisi seisonut\ntäysin vertaisensa olennon edessä. Hän seisoi siinä levollisena,\nperustanaan heidän yhteinen naisellisuutensa. Ja se saattoi Fredan\naivan pois suunniltaan. Niin ei olisi käynyt, ellei Mrs Eppingwell\nolisi ollut se mikä hän oli; mutta tämähän ei kyennyt arvostelullaan\nluotaamaan pohjattomia syvyyksiä, jotavastoin Freda saattoi seurata\nhänen ajatuksiaan ja tunteitaan hänen sielunsa sisimpään saakka ja\nnähdä ne päivänselvästä. \"Miks'ette vedä loitomma hameenne lievettä?\"\nteki Fredan mieli huutaa rouvalle sinä salamoivana sekuntina. \"Sylkekää\npäälleni, hukuttakaa minut herjauksiin -- se olisi armeliaampaa kuin\ntämä!\" Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja hänen sieraimensa laajenivat.\nMutta hän teki väkivaltaa itselleen, vastasi toisen päänkumarrukseen ja\nkääntyi sitten Floyd Vanderlipin puoleen.\n\n\"Tulkaa mukaani, Floyd\", lausui hän lyhyesti. \"Tahdon puhua kanssanne.\"\n\n\"Mitä hitt...\", alkoi mies kiivaasti, mutta vaikeni yhtä äkisti, ollen\nsiksi tolkuissaan, ettei lopettanut aloittamaansa lausetta. Joka\ntapauksessa: minne hittoon olikaan hänen neuvokkuutensa kadonnut? Oliko\nmies milloinkaan ollut pahemmassa pälkäässä? Hän päästeli murahduksia\nsekä syvältä kurkustaan että suustaan, kohautteli leveitä hartioitaan,\nkoetti päästä päättämättömyydestään ja tuijotti rukoilevasti molempia\nnaisia.\n\n\"Pyydän anteeksi -- mutta saisinko minä ensin puhua muutamia sanoja Mr\nVanderlipin kanssa?\" Mrs Eppingwellin ääni soi kuin huilun, matalasti,\nmutta sen jok'ainoa paine ilmaisi päättävää tahtoa.\n\nFloyd Vanderlip näytti kiitolliselta. Kyllä hän tahtoi täyttää rouvan\ntoivomuksen.\n\n\"Valitan suuresti, ettei aika anna siihen tilaisuutta\", selitti Freda.\n\"Mr Vanderlipin täytyy nyt heti lähteä.\" Sovinnaiset lauseparret\nsoluivat kevyesti hänen huuliltaan, mutta hän ei voinut olla sisäisesti\nhymyilemättä niiden laimeudelle ja tyhjyydelle. Hän olisi paljon\nmieluummin huutanut.\n\n\"Mutta mikä te sitten olette, Miss Moloof, koska näin saatatte\nmestaroida Mr Vanderlipia ja hänen tekojaan?\"\n\nFloydin kasvot kirkastuivat, ja hänen silmänsä loistivat hyväksyvästi.\nTotisesti Mrs Eppingwell vielä lopuksi pelastaisi hänet pälkäästä!\nTällä kertaa Freda oli kohdannut voittajansa!\n\n\"Minä -- minä...\", sammalsi Freda, mutta sitten hänen luontonsa\nterästyi. \"Entä mikä te olette, koska voitte esittää moisen\nkysymyksen?\"\n\n\"Minäkö? Minä olen Mrs Eppingwell, ja...\"\n\n\"Kas niin!\" keskeytti toinen terävästi. \"Te olette erään kapteenin\nvaimo, ja teillä siis on mies. Minä olen vain tanssijatar. Mitä\nsanomista teillä on Floyd Vanderlipille?\"\n\n\"Mitä ennenkuulumatonta häikäilemättömyyttä!\" Mrs Mc Fee valmistautui\npuuttumaan asiaan koko sielu mullin mallin järkytyksestä, mutta Mrs\nEppingwell vaiensi hänet katseellaan ja ryhtyi uuteen hyökkäykseen.\n\n\"Koska Miss Moloofilla tuntuu olevan vaatimuksia teihin nähden, Mr\nVanderlip, ja hänellä on liian kiire voidakseen suoda minulle\njoitakuita sekunteja ajastanne, täytyy minun vedota suoraan teihin.\nSaanko puhua rauhassa kanssanne nyt heti?\"\n\nMrs Mc Fee löi leukansa yhteen niin että loksahti. Tämä käänne toki\ntekisi lopun tukalasta tilanteesta.\n\n\"Oi -- hm -- kyllä, kyllä\", sammalteli Floyd. \"Luonnollisesti,\nluonnollisesti\", lisäsi hän innokkaasti, kun pelastus rupesi\nkangastelemaan.\n\nMiehet ovat pelkkiä laumoissa eläviä, kesyjä kehittyneitä\nselkärankais-eläimiä, ja on hyvin todennäköistä, että kreikkalainen\ntyttö aikoinaan oli ollut tekemisissä Floyd Vanderlipia villimpienkin\nmiehenpuolisten ihmispetojen kanssa. Sillä hän kääntyi nyt tämän\npuoleen sellaista katsetta muistuttava demoninen hehku liekehtivissä\nsilmissään, minkä eläintenkesyttäjätär suuntaa leijonaan, joka äkkiä on\nsaanut päähänsä vaarallisen kuvitelman, että on vapaa olento. Ja Floyd\nVanderlipin olemuksessa asuva eläin kyyristyi kokoon iskua peläten.\n\n\"Tarkoitan -- hm -- myöhemmin. Huomenna, Mrs Eppingwell -- niin,\nhuomenna. Sitä minä tarkoitin.\" Hän lohduttautui sillä ajatuksella,\nettä hänen tanssiaisiin jäämisensä vain pahentaisi rettelöä. Ja\nhänellähän oli täytettävänä muudan sopimus -- se kohtaus huuhtomopadon\nluona sairaalan takana -- sitä hän ei saanut laiminlyödä. Tuhannen\ntulimmaista! Milloinkaan hän ei ollut osannut uskoa Fredaa näin\nrohkeaksi! Tyttöhän oli totisesti oikein mainio, totisesti!\n\n\"Olisin kiitollinen, jos saisin takaisin naamioni, Mrs Mc Fee.\"\n\nMainittu nainen, joka seisoi sanattomaksi mykistyneenä, antoi pyydetyn\nesineen.\n\n\"Hyvää yötä, Miss Moloof.\" Mrs Eppingwell oli kuninkaallinen\ntappiossaankin.\n\nFreda vastasi hänen jäähyväisiinsä, mutta häntä ahdisti mieliteko, mikä\ntahtoi pakottaa hänet syleilemään toisen polvia ja kerjäämään tältä\nanteeksiantoa -- ei, ei anteeksiantoa, vaan jotakin muuta, hän ei\ntietänyt mitä, mutta silti hän sitä kovasti kaipasi.\n\nFloyd Vanderlip tarjosi käsivarttaan Fredalle. Mutta tämä oli\nsaavuttanut voittonsa kaiken kansan nähden, ja sama tunne, minkä\nkäskystä muinaisaikaiset kuninkaat antoivat voitettujen laahautua\nheidän vaunujensa takana, pani hänet kulkemaan yksin ovelle,\nkantapäillään Floyd Vanderlip, joka ponnisti kaikki voimansa saadakseen\nsielunsa tasapainoon.\n\n\nV.\n\nOli pureva pakkanen. Tie mutkitteli, ja heillä oli neljännesmailin\nmatka tanssijattaren asunnolle. Naisen hengitys peitti huurteena hänen\nkasvonsa, ja miehen tuuheat viikset muuttuivat jääkorpuiksi, mitkä\ntekivät puhumisen hänelle kidutukseksi. Revontulten vihertävässä\nvalossa ilmeni, että ovenpielessä riippuvan lämpömittarin elohopea oli\njäätynyt. Tuhannet koirat valittivat sydäntäraastavalla kuorolaulullaan\nvääryyksiä, joita olivat kärsineet, ja rukoilivat tunteettomilta\ntähdiltä sääliä. Ei käynyt hienoisintakaan tuulen hengähdystä.\nUlvovilla eläimillä ei ollut minkäänlaista suojapaikkaa pakkasta\nvastaan, ei minkäänlaista mahdollisuutta ryömiä lämpöiseen soppeen.\nPakkasta kaikkialla, ja ne lojuivat ulkona lumessa, alinomaa oikoen\njäykistyneitä lihaksiaan ja lakkaamatta vetäen haikeata sudenvirttään.\n\nAluksi mies ja nainen eivät puhuneet sanaakaan. Palvelustytön auttaessa\nFredan yltä päällysvaatteita Floyd Vanderlip lisäili uuniin puita, ja\ntytön mentyä sisähuoneeseen hän seisoi kyyryssä lieden ääressä ja\nsulatteli jäykistynyttä ylähuultaan. Sitten hän pyöritti savukkeen ja\nkatseli tylsästi Fredaa tuoksuvan savupilven läpi. Freda katsahti salaa\nkelloa. Keskiyöhön oli jäljellä puoli tuntia. Millä keinolla pidättää\nmies luonaan? Oliko tämä vihoissaan hänelle siitä, mitä hän oli tehnyt?\nMillä tuulella tämä oli? Millä keinolla hän parhaiten saattaisi pitää\ntästä huolen? Hän ei epäillyt, ettei kykenisi sitä tekemään. Ei, ei!\nKyllä hän osasi pitää miehen luonaan, totisesti -- ellei muuten niin\nkohti tähdätyllä pistoolilla -- siksi kunnes Sitka Charley oli\ntoimittanut tehtävänsä ja Devereaux omansa.\n\nOli paljon keinoja, ja hänen tietoisuutensa siitä lisäsi ylenkatsetta,\nmitä hän tunsi Floyd Vanderlipia kohtaan. Kun hän istui siinä pöydän\nääressä pää käden nojassa, hänen ajatuksensa lensivät omaan varhaiseen\nnuoruuteen, sen synkkiin, traagillisiin, intohimoisiin elämyksiin, ja\nsilmänräpäyksen hän tunsi halua kertoa miehelle opiksi jotakin\ntarinastaan. Taivaan luoja! Totisesti olisi ihmishahmoista eläintä\nkurjempi se, jota ei voisi pidättää luonaan sellaisella kertomuksella,\ntarinalla, mikä esitettiin hänen taidollaan, mutta -- pah! Se ei\nmaksanut vaivaa -- ei sitä tuskaa, minkä se hänelle tuottaisi... Valo\noli aivan oikealla paikallaan, ja tytön ollessa näissä ajatuksissaan,\nmitkä herättivät hänessä pyhää häveliäisyyttä, mies kulutti aikaansa\nkatselemalla hänen läpikuultavan ruusunhohteista pientä korvaansa.\nNainen huomasi, että miehen silmät olivat häneen suunnattuina, piti\nsitä viittauksena ja käänsi päätään, niin että toinen näki hänen\nkasvonsa suoraan profiilissa. Eikä hänen profiilinsa ollut pienin ihme\nhänen kauneudessaan. Hän ei mahtanut mitään sille, että hänen\nmuotoihinsa oli luotu pelkkää kauneutta, mutta hän oli aikoja sitten\noppinut ymmärtämään, että niin oli asian laita, eikä hän saattanut olla\npitämättä huolta siitä, että ne esiintyivät mahdollisimman paljon\nedukseen, vaikka sellainen olikin tarpeetonta: hän oli ilmankin\nhäikäisevä. Valo alkoi lepattaa. Hän ei voinut tehdä mitään sen\nvaikuttamatta suloiselta, mutta se ei estänyt häntä hiukan vielä\nauttamasta luontoa, kun hän ojentautui eteenpäin ja viehättävästi\nniisti lampun punaista sydäntä keskeltä keltaista liekkiä. Sitten hän\njälleen asetti päänsä käden varaan, ja nyt hän katseli edessään olevaa\nmiestä silmissään miettivä ilme, jollainen ilahduttaa jokaista miestä\nkauniin naisen katsellessa.\n\nHän ei pitänyt kiirettä keskustelun aloittamisella. Jos miestä\nmiellytti viivyttely, niin miellytti se häntäkin. Miehen oli hyvä olla\ntuolissaan; hän tyydytti keuhkojaan nikotiinilla ja silmiään naisen\nkauneudella. Ja huoneessa oli niin lämpöistä ja suloista, kun taas\nsiellä huuhtomopadon luona alkaisi monta jäätävän kylmää tuntia kestävä\nmatka. Hänellä oli tunne, että hänen pitäisi olla vihainen Fredalle\ntämän tanssiaisissa aikaansaamasta kohtauksesta, mutta hän ei kyennyt\ntuntemaan vihan tapaistakaan tanssijatarta kohtaan. Olihan sangen\ntodennäköistä, ettei siellä olisi tapahtunut minkäänlaista selkkausta,\nellei se senkin Mrs Mc Fee olisi ollut läsnä. Jos hän, Floyd Vanderlip,\nolisi kuvernöörinä, hän totisesti säätäisi sadan kultaunssin veron\nkaupunkikorttelia kohden sille naiselle ja sen kaltaisille ja kaikille\nmuille sielunpelastajille ja taivaanluotseille samalla kertaa. Ja Freda\noli todellakin käyttäytynyt kuin oikea lady -- eikä ollut antanut\nperään edes Mrs Eppingwellille. Hän ei ollut osannut milloinkaan uskoa\ntyttöä niin mainioksi. Hän katseli kaunotarta kauan, ja hänen katseensa\nkääntyi vähän päästä tämän mietiskeleviin silmiin, joiden syvän\nvakavuuden alla piilevästä vielä syvemmästä ivasta hänellä ei ollut\naavistustakaan. Hitto soikoon, miten ihanalta tyttö näytti! Olisipa\nvarsin soma tietää, tahtoiko tämäkin mennä naimisiin hänen kanssaan!...\nSe oli mahdollista -- Fredahan ei olisi ainoa. Ihanalta tyttö näytti,\nse oli totinen tosi. Ja nuorikin hän oli -- nuorempi kuin Loraine\nLisznayi. Hän ei mitenkään ollut kahtakymmentäkahta tai -kolmea vuotta\nvanhempi; kaikkein korkeintaan hän oli kaksikymmenviisivuotias. Eikä\nhän milloinkaan lihoisi liikaa. Sen näki hänestä heti ensimmäisellä\nsilmäyksellä. Mutta sitä ei saattanut väittää Loraine Lisznayista,\nsillä tämä oli varmasti pyöristynyt siitä pitäen kuin oli jättänyt\nmallina olemisen. Uhh! Mutta siitä hän, Floyd Vanderlip, kyllä hempukan\nparantaisi, kunhan saisi tämän mukaansa rekiretkilleen -- panisi\nlumikengät jalassa polkemaan tietä koirille. Se oli varma lääke siihen\ntautiin. Mutta sitten hänen ajatuksensa lensivät palatsiin, mikä heillä\nolisi Välimeren aurinkoisilla rantamilla -- mitenkä kävisi Lorainen\nsiellä? Ei pakkasta, tienpolkemista, ei nälänhätää silloin tällöin\nyksitoikkoisuutta höystämässä -- mutta Loraine vanhenisi ja pyöristyisi\npäivä päivältä. Freda sitävastoin... Lloyd Vanderlipilta pääsi\nvaistomaisesti kaipauksen huokaus sen tähden, ettei ollut sattunut\nsyntymään turkkilaisten puolikuun alla -- ja sitten hän oli jälleen\nAlaskassa.\n\n\"No?\" Kellon molemmat viisarit olivat tarkalleen kahdentoista kohdalla,\nja hänen oli lähdettävä aivan kiireen vilkkaa.\n\n\"Oi!\" Freda säpsähti, ja hän teki sen hyvin suloisesti, niin että se\nihastutti miestä, kuten moiset naisen-eleet ovat aina ihastuttaneet\nhänen kaltaisiaan. Kun miehessä on herännyt usko, että kaunis nainen,\njoka katselee häntä mietiskelevin silmin, on vaipunut ajatuksiin hänen\nvuoksensa, pitää miehen olla ylen kylmäverinen yksilö kyetäkseen\npurjehtimaan selville vesille.\n\n\"Ihmettelen tässä vain, mitä asiaa teillä oli minulle\", sanoi mies\nsiirtäen samalla tuolinsa lähemmä naisen pöytää.\n\n\"Olen väsynyt kaikkeen, Floyd.\" Nainen katseli miestä kiinteästi\nsilmiin. \"Tahdon päästä pois täältä. En kestä täkäläistä elämää siihen\nsaakka, kunnes joki avautuu. Jos koetan jäädä sitä odottamaan, kuolen.\nOlen siitä aivan varma. Tahdon päästä eroon kaikesta ja matkustaa pois,\nja tahdon tehdä sen kohta.\"\n\nHän asetti rukoillen kätensä miehen kämmenselälle, jolloin miehen käsi\nheti kääntyi tarttuen siihen. Kas niin, tässä uusi hänen sylinsä suojan\netsijä, ajatteli mies. Ja hän uskoi, ettei Lorainelle koituisi\nminkäänlaista pahaa siitä, vaikka saisikin jäähdytellä jalkojaan vielä\npienen hetken huuhtomopadon luona.\n\n\"No?\" Tällä kertaa kysymyksen teki Freda, mutta hiljaa ja levottomasti.\n\n\"En tiedä mitä sanoa\", kiiruhti Floyd Vanderlip vastaamaan, ja hän\nlisäsi mielessään, että vastaus oli ollut kerkeämpi kuin hän itse oli\nosannut odottaa. \"Sellainen täyttäisi suurimman toiveeni. Freda. Sen\ntiedätte hyvin.\" Hän puristi hellästi kaunottaren kättä.\n\nNainen nyökkäsi. Oliko ihme, että hän halveksi miessukua?\n\n\"Mutta, nähkääs, minä olen -- olen... olen kihloissa. Sen olette\nluonnollisesti kuullut. Ja morsiameni on matkalla tänne mennäkseen\nnaimisiin kanssani. En oikeastaan tiedä, mikä minuun meni silloin kun\nkosin häntä, mutta se tapahtui -- se tapahtui hyvin kauan sitten, ja\nolin nuori ja ajattelematon silloin.\"\n\n\"Tahdon päästä täältä, pois koko maasta, minne tahansa muualle\", jatkoi\nFreda kiinnittämättä lainkaan huomiota miehen mainitsemaan esteeseen.\n\"Ja olen ajatuksissani arvioinut kaikki miestuttavani ja päätynyt\nlopulta siihen, että -- että...\"\n\n\"Että minä olin teille mieluisin mies koko roikasta?\"\n\nKaunotar hymyili kiitollisena siitä, että toinen oli vapauttanut hänet\nhämmentävästä selityksestä. Vapaana olevalla kädellään mies veti naisen\npään olkaansa vasten, ja naisen hiusten tuoksu tunkeutui hänen\nsieraimiinsa. Samassa hän havaitsi, että heidän valtimonsa löivät\nheidän käsissään samassa tahdissa. Tämä ilmiö on helposti\nkäsitettävissä fysiologian kannalta, mutta kun mies tekee ensimmäisen\nkerran elämässään sellaisen havainnon, se tuntuu hänestä suurelta\nseikalta. Floyd Vanderlipin kädet olivat tehneet enemmän lapionvarren\nkuin naiskäsien tuttavuutta, minkä tähden tämä kokemus oli hänelle\naivan uusi ja mieluisan yllättävä. Ja kun Freda vielä painoi päänsä\npohatan olkaa vasten, niin että hänen hiuksensa hipoivat miehen poskea\nja mies näki hänen silmänsä miltei mahdollisimman lähellä -- säteilevän\nlempeinä, jopa melkein hellinä -- niin kenen syy oli silloin, että mies\nei enää kyennyt omaksi herrakseen? Hän oli ollut uskoton Flossieta\nkohtaan, miks'ei siis Loraineakin? Kun kerran naiset näin ankarasti\nkävivät hänen kimppuunsa, niin mitäpä syytä hänellä oli pikapäätöksien\ntekoon? Rahaa hänellä oli yllin kyllin, ja Freda osaisi niitä kyllä\nhauskasti käyttää. Fredasta tulisi totisesti vaimo, jota muut miehet\nkadehtisivat häneltä. Mutta elämässä on toimittava hätiköimättä. On\noltava varovainen.\n\n\"Te ette välittäne paljoa palatseista, Freda?\" kysyi hän.\n\nKaunotar pudisti päätään.\n\n\"Minä itse olen niitä jonkin verran kaivannut, mutta hetki sitten tulin\najatelleeksi, että muuttuu varmasti liian paksuksi ja lihavaksi ja\nveltoksi sellaisissa asuessaan\", sanoi Floyd.\n\n\"Niin, kyllä se saattaa olla miellyttävää jonkin aikaa, mutta luulen,\nettä pian väsyisitte sellaiseen elämään\", selitti nainen joutuisasti,\ntoista rohkaistakseen. \"Ulkomaailma on kyllä hyvä, mutta siellä on\nvietettävä vaihtelevaa elämää. Ensin harhailtava hiukan kaikkialla ja\nsitten levättävä. Kaukoretki huvipurrella Etelämerelle, sitten\npiipahdus Parisiin -- talvi Etelä-Amerikassa ja kesä Norjassa... Sitten\njoitakin kuukausia Englannissa...\"\n\n\"Hienoissa piireissä?\"\n\n\"Luonnollisesti -- kaikkein parhaissa. Ja senjälkeen -- heleijaa! --\ntakaisin koirien ja rekien maahan Hudson Bayn rantamille! Vaihtelua,\nkäsitättehän. Kaltaisenne voimakas ja toimintatarmoinen mies ei\njaksaisi elää palatsissa edes yhtä vuotta. Sellainen saattaa sopia\nveltoille miehille, mutta te ette ole moiseen elämään luotu. Siihen\nolette liian miehekäs, aivan liian miehekäs.\"\n\n\"Luuletteko todella?\"\n\n\"En ainoastaan luule, vaan tiedän sen. Oletteko joskus tullut panneeksi\nmerkille, että teidän on helppo valloittaa naisten sydämiä?\"\n\nFloyd Vanderlip epäili seikkaa suurenmoisen viattomasti.\n\n\"Se on helppoa teille. Entä miksi? Siksi, että olette miehekäs. Saatte\nnaissydämen syvimmät soinnut soimaan. Sillä teihin saattaa nojata,\nturvautua -- olette niin iso, voimakas ja rohkea. Sanalla sanoen:\nsiksi, että olette miehekäs.\"\n\nFreda katsahti kelloon. Se oli puoli yksi. Hän oli toimittanut Sitka\nCharleylle kolmekymmentä ylimääräistä minuuttia, ja nyt oli\nsamantekevää, milloin Devereaux saapuisi. Hän, Freda, oli täyttänyt\ntehtävänsä. Hän kohotti päätään, nauroi hillittömän hilpeästi, vetäsi\nkätensä miehen kädestä, nousi pystyyn ja huusi palvelijatartaan.\n\n\"Alice! Auta _parka_ Mr Vanderlipin ylle. Hänen kintaansa ovat hyllyllä\nlieden luona.\"\n\nMies oli aivan ymmällä.\n\n\"Parahin kiitos ystävällisyydestänne, Floyd! Vierailullanne oli\ntavattoman suuri merkitys minulle, ja teitte oikein kauniisti\nseuratessanne minua kotiini. Jos käännytte oveltani vasemmalle,\npääsette sukkelimmin huuhtomopadolle. Hyvää yötä! Nyt aion mennä\nlevolle.\"\n\nFloyd Vanderlip käytti voimakkaita sananparsia ilmaistessaan\nhämmästystään ja pettymystään. Alice ei huolinut kuunnella hänen\nkirouksiaan, ja sentähden tyttö pudotti hänen _parkansa_ permannolle ja\nheitti kintaat niiden päälle. Floyd ryntäsi Fredaa kohden, ja tämän\npako toiseen huoneeseen epäonnistui, sillä hän kompastui miehen\nturkkiin. Mies tarttui lujasti hänen ranteeseensa ja tempasi hänet\npystyyn. Mutta hän vain nauroi. Hän ei pelännyt miehiä. Nämä olivat\ntehneet hänelle pahimpansa, ja sentään hän eli.\n\n\"Älkää olko raaka\", sanoi hän vihdoin. \"Tarkemmin ajateltuani\" -- hän\nkatseli miehen kättä, mikä piteli häntä kiinni -- \"olen päättänyt, että\nviivyn vielä hetken ja menen vasta sitten levolle. Istuutukaa ja olkaa\ntyyni älkääkä naurettava. Tahdotteko tehdä joitakin kysymyksiä?\"\n\n\"Totisesti tahdon, mylady -- ja selvittää välini teihin muutenkin.\"\nMies hellitti otteensa. \"Mitä te tiedätte huuhtomopadosta? Ja mitä\ntarkoititte -- ei, antaa olla toistaiseksi. Kysymys kerrallaan.\"\n\n\"Oi, en juuri mitään. Sitä vain, että Sitka Charleyn piti siellä tavata\neräs henkilö, jonka kenties tunnette -- ja koska hän ei oikein suonut\nteidän kaltaisenne naistenlumoojan ennättävän näytelmään kolmanneksi\nhenkilöksi, hän pyysi minua olemaan hyvä ja auttamaan häntä hiukan.\nSiinä kaikki. Nyt he ovat menneet menojaan, lähteneet runsaasti puoli\ntuntia sitten.\"\n\n\"Mitä kummia? Jokea alas -- ilman minua? Ja mies on -- intiaani!\"\n\n\"Makuasioista ei pidä milloinkaan väitellä, tiedättehän, varsinkaan,\nkun naiset ovat kysymyksessä.\"\n\n\"Mutta mikä osa minulla nyt on tässä näytelmässä? Minä olen menettänyt\nneljäntuhannen dollarin arvoiset koirat ja lisäksi kauniin naisen, eikä\nminulla ole mitään korvauksena. Lukuunottamatta teitä\", lisäsi Floyd\nVanderlip, aivan kuin seikka olisi juuri silloin pälkähtänyt hänen\npäähänsä, \"ja te olette oikeastaan hyvä hinta moisesta moskasta.\"\n\nFreda kohautti olkapäitään.\n\n\"On parasta, että laittaudutte kohta matkavalmiiksi. Käyn lainaamassa\npari koiravaljakkoa, ja parin tunnin sisällä lähdemme taipalelle.\"\n\n\"Mieleni on tosiaankin paha, sillä aikomukseni on mennä vuoteeseen.\"\n\n\"Te pakkaatte tavaranne, jos vähänkään ymmärrätte omaa parastanne.\nMenkää vuoteeseen tai älkää, mutta kun saavun ovenne edustalle\nkoirineni, niin Herra varjele, ellen saa teitä rekeen. Kenties olette\nlaskenut kustannuksellani leikkiä, mutta minä otan asian todesta.\nKuuletteko!\"\n\nHän puristi toisen rannetta niin että koski, mutta kaunotar vain\nhymyili ja tuntui kuuntelevan joitakin ulkoa kuuluvia ääniä. Kulkuset\nhelisivät siellä, ja miehenääni huusi: \"Hei!\" -- kun reki käännähti\ntien mutkassa ja pysähtyi majan edustalle.\n\n\"Nyt luulen teidän laskevan minut levolle!\"\n\nSamalla kuin sanoi sen Freda sysäsi oven selki selälleen. Pakkanen\nhyökkäsi lämpöiseen huoneeseen, ja kynnyksellä seisoi epäröivänä\nnainen, yllä turkki, mikä oli matkalla pahasti kulunut, polvia myöten\nulostulvivan lämmön höyrylaineissa, mutta muuten piirtyen loimottavien\nrevontulten valaisemaa taustaa vasten. Hän irroitti kasvosuojuksensa ja\nräpytteli sitten valon häikäisemiä silmiään. Floyd Vanderlip hoiperteli\novelle...\n\n\"Floyd!\" huudahti nainen mielenkevennyksestä ja ilosta ja teki\nväsyneen, heikon hyppäyksen miestä kohden.\n\nMitä saattoi mies tehdä muuta kuin suudella syliinsä pyrähtänyttä\nolentoa? Kauniit olivat pikku kasvot, jotka näkyivät tuuhean turkin\nsisästä ja painautuivat häntä vasten -- niin väsyneinä, mutta\nonnellisina.\n\n\"Teit oikein kiltisti, kun lähetit Mr Devereaux'n minua noutamaan\nlevänneillä koirilla\", sanoi sylissäolija. \"Muuten en olisi päässyt\ntänne ennenkuin huomenna.\"\n\nFloyd Vanderlip tuijotti hölmistyneenä Fredaa, mutta sitten asia\nselkeni hänelle. \"Eikö Mr Devereaux tehnytkin kiltisti lähtiessään\nnoutajaksesi?\"\n\n\"Sinä et jaksanut odottaa enää hetkeäkään, ethän, rakas?\" Flossie\npainautui entistä lähemmä sulhastaan.\n\n\"E-een -- olin käydä hiukan kärsimättömäksi jo\", tunnusti mies\nvälttelevästi, nosti samalla naisen niin korkealle, etteivät tämän\njalat yltäneet maahan, ja kantoi hänet ulos...\n\n\nVI.\n\nSamana yönä tapahtui hiukan kummia pastori James Brownin majalla,\nlähetyssaarnaajan, joka eli monta mailia Dawsonia ylempänä Yukonin\nvarrella alkuasukasten keskuudessa ja koetti pitää huolta siitä, että\ntiet, joita hänen seurakuntalaisensa polkivat, johtaisivat valkoisen\nmiehen paratiisiin. Hänet herätti keskellä yötä vieras intiaani, joka\njätti hänen haltuunsa naisen -- ei ainoastaan tämän sielua, vaan\nruumiinkin -- ja sen tehtyään kiiruhti kohta matkoihinsa. Nainen oli\nhyvin nuori, hyvin kaunis ja vihainen, ja pahatuulisuudessaan hän\nvuodatti virtana rumia sanoja huuliltaan. Se kaikki saattoi arvon\nmiehen kauhun valtaan; hän oli vielä nuori, ja naisen läsnäolo olisi\nherättänyt pahennusta hänen yksinkertaisen laumansa keskuudessa --\nmutta jo aivan aamunsarastuksen alussa nainen lähti taivaltamaan jalan\ntakaisin Dawsoniin.\n\nVarsinainen hämmästys nousi Dawsonissa paljon myöhemmin: kun kesä oli\ntullut ja väestö kunnioitti erästä Windsorissa asuvaa kuninkaallista\nnaishenkilöä kerääntymällä Yukonin rannalle katselemaan, miten Sitka\nCharley käsitteli välähtelevää melaa ja kuljetti kanoottinsa\nensimmäisenä maalilinjan poikki. Sinä kilpasoutupäivänä Mrs Eppingwell\n-- jolle aikaa myöten oli selvitetty monta seikkaa -- näki jälleen\nFredan, ensimmäistä kertaa tapauksista rikkaan naamiais-illan jälkeen.\n\"Ja ihan julkisesti, huomatkaa se\", kuten Mrs Mc Fee sittemmin kertoi\nkohtauksesta, \"vähääkään välittämättä soveliaisuudesta ja yhteiskunnan\nsiveydestä, hän meni tanssijattaren luo ja ojensi tälle kätensä. Ensin\n-- sen muistavat kaikki tapauksen näkijät -- tyttö perääntyi, mutta\nsitten molemmat naiset vaihtoivat muutamia sanoja, ja senjälkeen Freda,\nurhea Freda purskahti itkuun, nojaten Mrs Eppingwellin olkaa vasten.\nDawsonin ei suotu milloinkaan tietää, minkä tähden kapteeni\nEppingwellin vaimo pyysi anteeksi kreikkalaiselta tanssijattarelta,\nmutta hän teki sen julkisesti, ja se oli hyvin sopimatonta.\"\n\nEmme saa unohtaa Mrs Mc Feetä. Hän hankki itselleen hyttipaikan\nensimäiseen Pohjolasta lähtevään höyrylaivaan. Ja hän vei mukanaan\nvakaumuksen, mihin hän oli tullut pitkinä, pimeinä öinä valvoessaan.\nHän on näet vakuutettu siitä, että Pohjola ei kykene tekemään\nparannusta, sen tähden että se on liian kylmä. On mahdoton herättää\npelkoa helvetin hellettä kohtaan jääkellarissa.\n\n\n\n\nKULTAKUNINKAAN VAIMO\n\n\nI.\n\nKun ennen, siihen aikaan, jolloin Pohjola oli hyvin nuori, etelästä\nsaapuneet seikkailijat eivät enää tahtoneet valmistaa itse ruokaansa\neivätkä istua yksinään lieden ääressä elämänsä autiutta hautomassa, he\npäättivät paremman puutteessa suorittaa vaaditun hinnan ja ottivat\nvaimonsa alkuasukasten naisista. Näille naisille se koitui taivaan\nautuuden esimauksi, sillä on tunnustettava, että valkoiset seikkailijat\nolivat huomattavasti hellempiä heitä kohtaan ja kohtelivat heitä\näärettömän paljon paremmin kuin intiaanimiehet olisivat tehneet. Myös\nvalkoiset miehet olivat luonnollisesti tyytyväisiä kauppaan, ja niin\nolivat intiaanimiehetkin. Sillä kun nämä olivat myyneet tyttärensä ja\nsisarensa pumpulipeitoista ja rihlapyssyrämistä sekä vaihtaneet\nlämpöiset turkiksensa huonoihin pumpulikankaihin ja kurjaan viskyyn, ei\nkestänyt kauan, ennenkuin he suruttomasti sortuivat lentävään\nkeuhkotautiin tai johonkin muuhun nopsaan tautiin, jollaiset\nerottamattomasti kuuluvat sivistyksen siunauksiin.\n\nNäihin arkadialaisen yksinkertaisiin aikoihin Cal Galbraith matkasi\nmaan läpi ja sairastui Lower Riverissä. Tämä oli virkistävä tapahtuma\nhyväsydämisten Pyhän Ristin sisarten elämässä; heidän osakseen näet\nlankesi antaa hänelle suoja ja hoiva. Mutta heillä ei ollut\nvähäisintäkään aavistusta siitä, että he valoivat hänen suoniinsa\ntulista elämännestettä, kun he ystävällisesti puuhailivat hänen\nympärillään ja koskettelivat häntä pehmoisilla käsillään. Cal\nGalbraithin mielen täyttivät kumman epämääräiset ajatukset, mutta\nsitten hänen silmänsä kiintyivät Madelineen, lähetysaseman\npalvelijasisareen. Hän ei kuitenkaan osoittanut tunteitaan, hän odotti\nkärsivällisesti aikaansa. Kun kevät koitti ja aurinko jälleen piirsi\ntaivaalle korkean kaaren, kun elämän riemu täytti maan, varttuivat myös\nCal Galbraithin voimat, ja vaikka hänen ruumiinsa vielä oli heikkona,\nhän teki matkavalmistuksensa ja lähti taas taipalelle.\n\nMadeline oli isätön ja äiditön orpo. Hänen isänsä, valkoinen mies, oli\nollut niin yltiöpäinen, ettei ollut väistynyt harmaakarhun tieltä, ja\nse maksoi miehen hengen. Senjälkeen oli hänen äitinsä, joka oli\nintiaaninainen ja jolla nyt ei ollut miestä talviruoan hankkijaksi,\ntehnyt rohkean yrityksen läpäistä lohiaikaan asti viidelläkymmenellä\nnaulalla jauhoja ja kahdellakymmenelläviidellä naulalla sianlihaa.\nÄidin kuoltua lapsi, pikku Chook-ra, pääsi lähetyssisarten luo, ja\nsiitä pitäen hän sai toisen nimen.\n\nMutta Madelinella oli sukulaisia. Lähin oli eno, juopporatti, joka\ntuhosi elinvoimaansa nauttimalla tavattomia määriä valkoisen miehen\nviskyä. Hän pani parastaan joka päivä päästäkseen autuaille\nmetsästysmaille, ja hänen jalkansa etsiskelivät oikotietä hautaan. Hän\nkärsi kauheita tuskia silloin, kun hänen oli pakko olla raittiina.\nHänen omatuntonsa oli täydelleen turtunut. Tämän vanhan\ntyhjäntoimittajan Cal Galbraith nyt etsi käsiinsä, ja heidän\nkeskustelussaan tuhlattiin sekä sanoja että tupakkaa. Lupauksia\nannettiin molemmin puolin, ja lopulta vanha pakana otti muutamia\nnauloja kuivattua lohta koivuntuohiseen kanoottiinsa ja meloi Pyhän\nRistin sisarten luo.\n\nMaailma ei saa milloinkaan tietää, millaisia lupauksia ja valheita ukko\nlasketteli -- pyhäin sisarten tapana ei ole juoruta. Mutta kun hän\npalasi kotiin, hänen mustaa rintaansa koristi messinkinen\nristiinnaulitun-kuva ja hänellä oli kanootissaan sisarentyttärensä\nMadeline. Sinä iltana vietettiin hänen leirissään niin suurelliset häät\nja sellainen potlach, ettei kylän miehistä ainoakaan kahteen päivään\nkyennyt kalalle. Mutta Madeline pudisti seuraavana aamuna Lower Riverin\ntomut mokkasiineistaan ja seurasi miestään ylös jokea tasapohjaisessa\nveneessä paikkaan, minkä nimi on Lower Country, asuakseen siellä\nmiehensä kanssa. Ja niinä vuosina, mitkä sitten seurasivat, hän oli\nhyvä vaimo, valmisti ruoan miehelleen ja jakoi tämän vaivat. Ja hän\nkannusti miestään työhön, niin että mies oppi perusteelliseksi\ntyöntekijäksi ja säilyttämään kultahiekkansa. Vihdoin Cal Galbraith\nteki muutamia erikoisen rikkaita löytöjä ja rakensi itselleen talon\nCircle Cityyn. Hänen hyvinvointinsa oli niin erinomainen, että hänen\nkodissaan käyvät vieraat tunsivat levottomuutta ja kadehtivat häntä\nsuuresti.\n\nMutta Pohjola alkoi kehittyä, siellä syntyi muiden muassa\nseuraelämä-kulttuurikin. Tähän asti etelä oli lähettänyt sinne\npoikiansa; nyt tapahtui uusi maahanvirtaus, ja tällä kertaa saapujat\nolivat etelän tyttäriä. Eivät ne olleet juuri vaimoja ja sisaria, mutta\nne olivat kuitenkin naisia, jotka eivät jättäneet istuttamatta uusia\nmielipiteitä miesten päähän ja jotka loivat seuraelämän aivan uudeksi,\nheille ominaiseksi laadultaan. Valkoisten miesten intiaanivaimot eivät\nenää kerääntyneet tanssiaisiin; he eivät enää vaellelleet katuja\nvanhoja virginialaisia tanssilaulujaan hyräillen. He vetäytyivät\nsyrjään kansansa synnynnäisellä stoalaisuudella, ja majoistaan käsin he\nvalittamatta totesivat, että valta siirtyi heidän valkoisille\nsisarilleen.\n\nMutta sitten tapahtui uusi maahanvaellus hedelmällisestä etelästä\nvuorten takaa. Tällä kertaa saapui naisia, jotka todella tulivat maan\nvaltiaiksi. Heidän sanansa tuli laiksi, ja tämä laki oli rautainen. He\nkatselivat vihamielisesti intiaaninaisia. Oli heikkoja miehiä, jotka\nhäpesivät sitä, että olivat yhtyneet maan tyttäriin, ja joille heidän\ntummaihoiset lapsensa muuttuivat vastenmielisiksi. Mutta oli myös\ntoisenlaisia -- todellisia -- miehiä, jotka pysyivät vannomilleen\nvaloille uskollisina ja olivat ylpeitä omaisistaan. Kun kävi tavaksi\nerota alkuasukasvaimostaan, Cal Galbraith osoittautui oikeaksi\nmieheksi. Mutta hän sai myös rangaistukseksi siitä kokea epäsuosiota\nniiden taholta, jotka olivat viimeksi saapuneet maahan ja tunsivat sitä\nvähimmin, mutta joilla nyt oli sen valta käsissään.\n\nMuudanna päivänä tuli tieto, että oli löydetty kultaa Upper Countryssä,\nmikä sijaitsee pohjoispuolella Circle Cityä. Uutinen saapui\nkoiravaljakoilla Salt Wateriin. Kultakuormaiset alukset kuljettivat\nkutsua Tyynen valtameren yli. Sähkölennätinlangat ja -kaapelit\nlevittivät uutista, ja maailma kuuli ensimmäistä kertaa puhuttavan\nKlondyke-joesta ja Yukonin maasta.\n\nCal Galbraith oli elänyt hiljaisesti monet vuosikaudet. Hän oli ollut\nhyvä puoliso Madelinelle, ja tämä oli siunannut häntä. Mutta nyt hän\nalkoi tuntea jonkinlaista tyydytyksen tarvetta, epämääräistä kaipuuta\noman rotunsa keskuuteen, elämään, mikä oli häneltä suljettua --\nkaipuuta, jollainen toisinaan voi vallata miehen: päästä vapaaksi,\naloittamaan uudelleen elämäänsä. Hurjia huhuja ihmeellisestä\nEldoradosta tunkeutui myös joen juoksua alas, hehkuvia kuvauksia\nsikäläisestä hirsimaja- ja telttakaupungista ja eriskummallisia\ntarinoita che-cha-qua-tulokkaista, joita virtasi maahan ja jotka\ntäyttivät sen. Circle City oli kuollut kaupunki. Maailma oli kulkenut\nsen ohi, matkannut ylemmä jokea myöten ja luonut sinne uuden ja sitä\npaljon tärkeämmän yhteiskunnan.\n\nRauhattomuus valtasi Cal Galbraithin, kun hän istui ristissä käsin\nkaukana kaikesta siitä, ja hänessä heräsi halu päästä sitä omin silmin\nnäkemään. Seuraavan huuhdonnan jälkeen hän antoi punnita parisataa\nnaulaa kultahiekkaa yhtiön isolla vaa'alla ja otti määrää vastaavan\nvekselin Dawsoniin. Hän jätti Tom Dixonin toimeksi kaivostensa\nvalvonnan, suuteli Madelinea jäähyväisiksi, lupasi palata ennenkuin\nensimmäinen jäähyyhmä ilmaantui Yukoniin ja osti matkalipun jokea ylös\nmenevään höyrylaivaan.\n\nJa Madeline odotti. Hän odotti kesän kolme valkeaa kuukautta. Hän\nruokki koirat, omisti suuren osan ajastaan nuoren Calin vaalimiseen,\nnäki lyhyen suven häipyvän ja auringon aloittavan pitkän matkansa\netelän seuduille. Ja hän rukoili paljon Pyhän Ristin sisarten hänelle\nopettamalla tavalla. Syksy saapui, ja ensimmäinen jäähyyhmä ilmaantui\nYukoniin. Monet Circle Cityn pohatoista palasivat talvityöhön\nkaivoksilleen, mutta Cal Galbraith ei palannut. Tom Dixon lienee\nsentään saanut kirjeen, sillä hänen väkensä ajoi talvipuut Madelinelle.\nYhtiökin sai kirjeen, sillä sen koiravaljakkoreet täyttivät Madelinen\nvarastohuoneen parhailla saatavissa olevilla ruokatarpeilla, ja lisäksi\nhänelle ilmoitettiin, että hänellä oli rajaton luotto.\n\nKaikkina aikoina miehet ovat aina joutuneet olemaan syypäinä naisten\nsuruihin. Mutta tässä tapauksessa miehet pitivät omana salaisuutenaan\ntietonsa poissaolevasta toveristaan, vaikka he hiljaisuudessa kirosivat\ntätä. Naiset taas menettelivät päinvastoin. Ja heidän suosiollisella\navullaan Madeline sai, tarvitsematta olla kauaa turhassa\ntietämättömyydessä, kuulla kummallisia tarinoita Cal Galbraithin\nkäyttäytymisestä. Puhuttiin myös eräästä kreikkalaisesta\ntanssijattaresta, joka leikitteli miehillä aivan kuin lapsi leikkii\nsaippuakuplassa. Madeline oli ensinnäkin intiaaninainen, ja toiseksi\nhänellä ei ollut yhtään ystävätärtä, jonka luo mennä pyytämään viisasta\nneuvoa. Ensihetken hän rukoili, sitten hän laati suunnitelmia, ja koska\nhänen tapojaan ei ollut vitkastella päätösten teossa ja niiden\ntoteuttamisessa, hän valjasti eräänä iltana koiransa reen eteen, köytti\nsiihen huolellisesti pienen poikansa ja lähti taipalelle kenenkään\ntietämättä.\n\nVielä oli Yukon avoinna, mutta rantajää kasvoi joka päivä ja kavensi\nkaventamistaan vesiväylää. Kukaan, joka ei ole sellaista omakohtaisesti\nkokenut, ei kykene käsittämään, mitä Madeline sai kestää satojen\nmailien pituisella matkallaan ajaessaan jäätä myöten rantaa pitkin tai\nmillaisilla kärsimyksillä ja ponnistuksilla hänen piti raivata tiensä\nkolmatta sataa mailia ahtojäissä, mitkä täyttivät uoman joen\nlopullisesti jäädyttyä. Mutta Madeline oli intiaaninainen, ja hän teki\nsen, ja muudanna iltana joku koputti Malemute Kidin ovelle. Malemute\nKid joutui vapauttamaan valjaista joukon nälkään nääntymässä olevia\nkoiria, asettamaan pyylevän pikku pojan vuoteeseensa ja hoitamaan lopen\nuupunutta naista. Hän riisui kivikoviksi jäätyneet mokkasiinit naiselta\ntämän kertoessa hänelle matkastaan ja pisteli puukkonsa kärjellä naisen\njalkoja nähdäkseen, mitenkä pahasti ne olivat paleltuneet.\n\nKarskiudestaan huolimatta Malemute Kidissä oli eräänlaista naisellista\nvienoutta, mikä saattoi äksyimmänkin susikoiran luottamaan häneen ja\nhoukutteli hyytyneimmänkin sydämen avautumaan hänelle. Ja se tapahtui\nhänen sellaiseen pyrkimättä. Sydämet aukenivat hänelle itsestään kuin\nkukat aukenevat auringolle. Itse papinkin -- isä Roubeaun -- väitettiin\nripittäytyneen hänelle, ja Pohjolan miehiä ja naisia tuli alituisesti\nkoputtamaan hänen ovelleen -- ovelle, joka oli aina avoinna. Madelinen\nkäsityksen mukaan hän ei voinut tehdä minkäänlaista väärää, ei\nminkäänlaista erehdystä. Madeline oli tuntenut Malemute Kidin aivan\nsiitä pitäen, kun hän joutui isänsä maanmiesten pariin, ja hänen\npuolivillin mielensä täytti tunne, että vuosisadan viisaus oli\nkeskittynyt tähän mieheen, että tämän silmien ja tulevaisuuden välillä\nei ollut olemassa rajaverhoa.\n\nVäärä ajatussuunta oli päässyt maassa vallalle.\n\nDawsonin yleinen mielipide arvosteli nyt monia asioita toisin kuin se\noli arvostellut edellisinä ajanjaksoina. Pohjolan kerkeä kehitys oli\ntuonut mukanaan paljon sellaista, mikä ei ollut hyvää. Malemute Kid\ntiesi sen, ja hän tunsi Cal Galbraithin tämän sisintä myöten. Mutta hän\ntiesi myöskin, että hätiköity sana voi aiheuttaa paljon pahaa, ja hän\nhalusi antaa velvollisuutensa unohtaneelle miehelle oikein\nperusteelliset muistiaiset ja saattaa tämän häpeämään. Seuraavana\niltana nuori kaivosinsinööri Stanley Prince sai kutsun hänen luokseen,\nsamoin Lucky Harrington viuluineen. Samana yönä Bettles, joka oli ollut\nkiitollisuudenvelassa Malemute Kidille ammoisista ajoista, valjasti\nkoiransa, sitoi Cal Galbraith nuoremman rekeen ja lähti pimeässä\najamaan Stuart Riveriä kohden.\n\n\nII.\n\n\"Silleen! Yks-kaks-kolme, yks-kaks-kohne! Nyt käännytään! Ei, ei sillä\nlailla! Aloita uudelleen, Jack! Kas niin -- silleen sen pitää mennä.\"\nPrince astui askelet yhtä tottuneesti kuin vanha tanssinopettaja.\n\n\"Nyt! Yks-kaks-kolme, yks-kaks-kolme! Käännytään! Se meni paremmin nyt.\nUudelleen! Kuulkaahan, älkää katselko jalkoihinne. Yks-kaks-kolme.\nLyhyemmät askelet. Emme nyt nojaa ohjaustankoon. Uusi yritys! Kas niin\n-- se meni hyvin! Yks-kaks-kolme! Yks-kaks-kolme!\"\n\nHellittämättä, hellittämättä Prince ja Madeline pyörivät valssissa.\nPöytä ja tuolit oli siirretty seinänvierustalle, jotta olisi enemmän\ntilaa. Malemute Kid istui vuoteensa laidalla leuka polvien nojassa ja\nkatseli opetusta suurella harrastuksella, Jack Harrington istui hänen\nvierellään viuluaan vinguttaen ja silmät tanssijoihin suunnattuina.\n\nEpätavallinen oli tilanne ja merkillinen yritys, johon nämä kolme\nmiestä ja Madeline olivat antautuneet. Vaikuttavinta tilanteessa\nkenties oli se liikemiesmäinen vakavuus, jolla he työskentelivät.\nAtleetti ei harjoittele ankarammin edessäolevaa kilpailua varten,\nsusikoira ei ponnistele kovemmin valjaissaan kuin Madeline\ntanssiessaan. Mutta työnalainen aines oli hyvää. Sillä päinvastoin kuin\nmuiden rotunsa naisten Madelinen ei ollut lapsuudessaan tarvinnut\nkantaa raskaita taakkoja eikä kestää vaeltajaelämän rasituksia. Lisäksi\nhän oli kasvultaan sopusuhtainen ja norja ja hänessä oli paljon\nluontaista viehkeyttä, mikä tähän saakka ei ollut päässyt\nkirvoittumaan. Juuri tätä suloa miehet nyt koettivat herättää\nuinailustaan.\n\n\"Se tässä tekee tenää, että hän ennen on oppinut tanssimaan\nnurinkurisella tavalla\", sanoi Prince vuoteella istujille päästettyään\nhengästyneen oppilaansa pöydän laidalle lepäämään. \"Hänellä on nopea\nkäsityskyky, mutta kaikki sujuisi paremmin, ellei hän olisi tanssinut\naskeltakaan ennen. Erästä seikkaa minä en lainkaan käsitä, Kid.\" Hän\njäljitteli merkillisiä pään ja olkapäiden liikkeitä, jollaiset olivat\nominaisia Madelinelle tämän kulkiessa.\n\n\"Onnekseen hän on saanut kasvaa lähetysasemalla\", vastasi Malemute Kid.\n\"Mainitsemasi heikkous johtuu luonnollisesti taakan kantamisesta --\nhihna olkapäillä, käsitäthän. Muilla intiaaninaisilla on kovat päivät,\nmutta hänen ei ole tarvinnut kantaa taakkoja ennen naimisiin\njoutumistaan, ja silloinkin ainoastaan alussa. Hän ja hänen miehensä\nsaivat kokea kovaa. He olivat Forty Milessä silloin, kun siellä oli\nnälänhätä.\"\n\n\"Mutta saammekohan sen vian hänestä karsituksi?\"\n\n\"Enpä tiedä. Kenties se menee, jos hän saa tehdä pitkiä kävelyretkiä\nopettajansa kanssa. Luulen, että hän kyllä saa sen pudistetuksi\nitsestään jollakin keinolla. Vai mitä, Madeline?\"\n\nNainen nyökkäsi. Jos Malemute Kid, joka tiesi kaiken, sanoi, että se\nlähtisi, niin siinä tapauksessa luonnollisesti kävisikin niin. Seikka\noli sillä selvä.\n\nHän astui miesten luo, haluten innolla aloittaa uudelleen.\nHarrington katseli häntä suunnilleen samalla lailla kuin katsotaan\nkilpajuoksijahevosta. Tarkastus lienee tuottanut sangen tyydyttävän\ntuloksen, sillä hän kysyi äkkiä heränneen mielenkiinnon vallassa:\n\"Mitähän lieneekään eno-veijarinne teistä saanut?\"\n\n\"Pyssyn, peiton, kaksikymmentä hooch-pulloa. Pyssy oli rikkonainen.\"\nLopun nainen lausui ylenkatseellisesti, aivan kuin häntä olisi\nharmittanut, että hänen arvonsa oli laskettu niin vähäiseksi.\n\nHän puhui englantia oikein hyvin ja viljeli runsaasti miehensä\nerikoisia lauseparsia, mutta hän mursi vielä intiaanitapaan ja käytti\nperinnäisiä kurkkuääniä. Myös nämä ominaisuudet hänen opettajansa\nkoettivat saada hänestä poistetuiksi, ja siinäkin suhteessa oli päästy\nsangen pitkälle.\n\nSeuraavalla tanssiväliajalla Prince teki uuden havainnon.\n\n\"Kuulehan, Kid, olemmepa totisesti väärällä tolalla\", sanoi hän.\n\"Madelinen on mahdotonta oppia tanssimaan mokkasiinit jalassa. Hanki\nhänelle tanssikengät ja toimita hänet sitten vahatulle permannolle,\nniin saammepa nähdä.\"\n\nMadeline kohotti toista jalkaansa ja katseli pahoilla mielin\nmuodottomia mokkasiinejaan. Entisinä talvina hän oli tanssinut yökaudet\nmoisissa jalkineissa, sekä Circle Cityssä että Forty Milessä, eikä\nkenelläkään ollut mitään muistuttamista. Mutta nyt sitävastoin... no,\njos jokin oli hullusti, oli Malemute Kidin asiana tietää se eikä hänen.\n\nMalemute Kid tiesi sen, ja hänen silmänsä oli tarkka mittasuhteita\nhavaitsemaan. Hän veti kintaat käsiinsä, painoi lakin päähänsä ja\nkäveli kukkulalle Mrs Eppingwellin luo. Tämän mies, Clove Eppingwell,\nesitti huomattavaa osaa yhteiskunnassa: oli kuvernöörin virkamiehiä.\nKid oli pannut merkille rouvan jalkojen pienuuden eräänä iltana\nkuvernöörin tanssiaisissa. Ja koska hän tiesi, että rouva oli yhtä\nrakastettava kuin kaunis, tuntui hänestä helpolta pyytää tältä muuatta\npikku palvelusta.\n\nMalemute Kidin palattua Madeline meni hetkeksi sisähuoneeseen. Kun hän\ntuli takaisin miesten luo, Princen valtasi yllätys.\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti nuori insinööri. \"Kuka olisi osannut\nuskoa moista? Moinen pikku noita! Totisesti -- oma sisareni...\"\n\n\"Sisaresi on englantilainen tyttö, jolla on pienet jalat\", keskeytti\nMalemute Kid. \"Ja Madeline kuuluu rotuun, jolla on pienet jalat.\nMokkasiinit ovat tehneet ne voimakkaan leveiksi, mutta hän ei ole\njoutunut pilaamaan niitä juoksemalla koiravaljakon mukana\nlapsuudessaan.\"\n\nTämä selitys ei suinkaan sammuttanut Princen ihailua. Harringtonin\nkauppamiesvaistot virisivät jälleen, ja kun hän näki Madelinen\nkaunismuotoiset jalat ja nilkat, hänelle muistui mieleen niiden\nvaivainen hinta: \"pyssy, peitto, kaksikymmentä hooch-pulloa.\"\n\nMadeline oli pohatan vaimo, kultakuninkaan, joka aarteillaan milloin\ntahansa saattoi hankkia itselleen kymmenittäin korunukkeja, mutta silti\nhänen vaimollaan ei milloinkaan ennen ollut ollut muunlaisia jalkineita\nkuin punaisiksi parkitut mokkasiinit. Aluksi Madeline katseli melkein\nkauhulla ohuita, valkoisia silkkikenkiä; mutta hän oivalsi pian\nihailun, mikä loisti miesten silmistä. Hän punastui ylpeydestä.\nSilmänräpäyksen kestämän hän oli humaltunut naisellisuutensa\nviehätysvoimasta, ja hän mutisi entistä suuremmalla ylenkatseella:\n\"Pyssy oli rikkonainen.\"\n\nOpetusta jatkettiin. Joka päivä Malemute Kid kulki pitkiä matkoja\nMadelinen kanssa koettaen parantaa hänen ryhtiään ja kävelytapaansa ja\ntotuttaen hänet astumaan lyhyitä askelia. Ei ollut pienintäkään vaaraa\nsiitä, että joku olisi saattanut tuntea Madelinen, sillä Cal Galbraith\nja kaikki muut \"vanhat\" olivat häipyneet maahan laumoittain\nvirranneiden uusien ihmisten joukkoon. Sitäpaitsi Pohjolan pakkasella\non terävät hampaat, ja etelästä saapuneilla naisilla oli tapana\nkäyttää palttinanaamioita suojana vaarallista pakkasta vastaan.\nOravannahka-_parka_ yllä ja naamio kasvoilla saattoivat äiti ja\ntyttäret kohdata toisensa tiellä toisiansa tuntematta.\n\nHarjoittelu edistyi nopeasti. Aluksi oppiminen oli sujunut hitaasti,\nmutta äkkiä siihen tuli vauhtia, nimittäin siitä hetkestä alkaen, jona\nMadeline sai jalkaansa valkoiset silkkikengät ja oppi ymmärtämään oman\narvonsa. Ylpeys siitä, että oli valkoisen isän lapsi, heräsi hänen\nsydämessään sinä hetkenä. Siihen saakka hän oli pitänyt itseänsä\nmiehelleen vierasrotuisena, alempaan luokkaan kuuluvana naisena, jonka\nhänen herransa oli ostanut suuressa armossaan. Hänen miehensä oli\ntuntunut hänestä melkein jumalalta, ja tämä oli koroittanut hänet\nrinnalleen hänen sitä lainkaan ansaitsematta. Hän ei ollut milloinkaan\nunohtanut, ei pikku Calin syntyessäkään, että hän ei kuulunut miehensä\nkansaan. Ja kuten Cal oli jumala, olivat tämän kansan naiset\njumalattaria. Hän oli kenties vertaillut itseänsä valkoisiin naisiin,\nmutta milloinkaan hän ei ollut pitänyt itseänsä yhtä hyvänä kuin nämä.\nOn mahdollista, että läheinen tuttavuus olisi vähentänyt hänen\nihailuaan. Olipa sen seikan laita miten tahansa, hän oli nyt alkanut\nymmärtää harhailevia valkoisia miehiä ja arvostella näitä. Loogillinen\nitse-erittely tosin kävi yli hänen ymmärryksensä, mutta hänen\nnaisellinen tarkkanäköisyytensä johti hänet oikealle tolalle. Sinä\niltana, jona hän ensimmäisen kerran veti jalkaansa silkkikengät, hän\noli nähnyt ilmeisen, salaamattoman ihailun kolmen mies-ystävänsä\nsilmissä, ja silloin hän ensimmäisen kerran tunsi itsensä muiden\nnaisten vertaiseksi. Kysymyksessä oli tosin vain jalka ja nilkka --\nmutta vertailun ei luonnollisesti tarvinnut pysähtyä siihen. Hän\narvosteli itseänsä heidän mittayksikkönsä mukaan, ja silloin oli hänen\nvalkoisten sisartensa jumalallinen ylemmyys lopussa. Kun kaikki kävi\nympäri, eivät nekään olleet muuta kuin naisia -- siis miks'ei hän\nsaattaisi kohota niiden tasalle? Hän näki kyllä hyvin selvästi, mitä\nhäneltä puuttui, mutta tästä oman heikkoutensa tunnosta aiheutui hänen\nvoimansa. Hän teki työtä omassa itsessään sellaisella tarmolla, että\nhänen kolme avustajaansa usein istui myöhäiseen yöhön hänestä\npuhelemassa, ihmetellen naissuvun selittämätöntä salaisuutta.\n\nJa oltiin nyt pääsemässä kiitospäivään. Epäsäännöllisin väliajoin\nBettles lähetti tietoja nuoren Calin voinnista Stuart Riverissä. Pian\nolisi käsissä aika, jolloin heitä saattoi odottaa palaaviksi.\n\nMonet satunnaiset vieraat, jotka olivat ulos kuulleet tanssimusiikin\nsoivan ja jalkojen tanhuavan tanssissa Malemute Kidin majassa,\ntapasivat sisälle astuessaan vain Harringtonin kaikin voimin viuluaan\nvinguttamassa ja molemmat muut miehet polkemassa tahtia soittajalle tai\nvilkkaasti keskustelemassa siitä tai tästä tanssista. Madelinea he\neivät nähneet milloinkaan. Tämä piiloutui silmänräpäyksellisesti\nsisähuoneeseen.\n\nMuudanna iltana Cal Galbraith saapui sinne. Oli vast'ikään tullut hyviä\nuutisia Stuart Riveristä, ja Madeline oli sinä iltana voittanut itsensä\n-- ei ainoastaan liikkeittensä, ryhtinsä ja viehkeytensä puolesta, vaan\nmyöskin naisellisessa leikillisyydessä. Heillä oli ollut pieni\nsanakahakka, ja hän oli pitänyt loistavasti puolensa. Hetken huuman\nhurmaamana ja oman voimansa tunnossa hän oli sitten kiusoitellut\nmiehiä, mestaroinut näitä, lannistanut nämä ja leikitellyt näillä mitä\nhämmästyttävimmällä menestyksellä. Miehet olivat tahtomattaan ja\nvaistomaisesti alistuneet hänen edessään -- eivät hänen kauneutensa,\nviisautensa eikä sukkeluutensa vuoksi, vaan sen naisen selittämättömän\nominaisuuden tähden, minkä edessä mies aina alistuu, vaikk'eikään saata\nsanoa, mikä se ominaisuus on. Huoneen ilma tuntui värisevän iloa, kun\nhän ja Prince pyörivät viimeisessä tanssissa sinä iltana. Harringtonin\nviulu teki ihmeitä, ja Malemute Kid innostui niin suuresti, että\nsieppasi luudan ja alkoi tehdä huikeita hyppyjä se sylissään.\n\nJuuri silloin koputettiin kuuluvasti ovelle, ja pikaisella katseella\nneljä ystävystä totesi, että linkkua kohotettiin. Mutta he olivat\nselviytyneet sellaisista tilanteista ennenkin. Harrington jatkoi\nsoittoaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Madeline lennähti\nsisähuoneeseen. Luuta singahti kovalla vauhdilla sängyn alle, ja kun\nCal Galbraith ja Louis Savoy työnsivät päänsä sisälle ovesta, Malemute\nKid ja Prince tanssivat täydessä touhussa shottista toistensa kanssa.\n\nYleensä intiaaninaiset eivät vähästä pyörry, mutta tällä kertaa\npyörtyminen oli Madelinella lähempänä kuin milloinkaan muulloin koko\nhänen elämässään. Kokonaisen tunnin hän kyyrötti oven vierellä ja\nkuunteli miesten kovaäänistä keskustelua, minkä voima nousi ja laski\nkuin etäinen ukkonen. Lapsuuden lempisävelten lailla hänen korviaan\nhyväili jok'ainoa Cal Galbraithin äänen sävy, sen jokainen pikku\nomituisuus ja pani hänen sydämensä hurjasti jyskyttämään sekä teki\nhänen polvensa niin heikoiksi, että hän vihdoin nojasi ovea vasten\npuolitajuttomana. Ja oli hyväksi, ettei hän nähnyt eikä kuullut\nmiehensä poistumista.\n\n\"Milloin aiot palata kotiin Circle Cityyn?\" kysyi Malemute Kid aivan\ntyynesti.\n\n\"Oh, sitä en ole vielä kovin tarkoin ajatellut\", vastasi mies. \"Enpä\nluule siitä tulevan mitään ennen jäiden lähtöä.\"\n\n\"Entä Madeline?\"\n\nCal punastui tämän kysymyksen kuullessaan ja loi silmänsä alas.\nMalemute Kid olisi saattanut tuntea ylenkatsetta miestä kohtaan sen\ntähden, ellei hän olisi tuntenut tätä niin hyvin kuin tunsi. Nyt hänen\nvihansa kääntyi valkoisiin vaimoihin ja tyttäriin, jotka maahan\ntultuaan eivät olleet vain tyytyneet anastamaan alkuasukasnaisten\npaikkoja, vaan olivat myös herättäneet likaisia ajatuksia miesten\nmieliin ja tuottaneet näille häpeää.\n\n\"Luulen hänen voivan hyvin\", vastasi Circle Cityn pohatta nopeasti,\näänessään anteeksipyytävä sävy. \"Tiedäthän Tom Dixonin hoitavan\nasioitani, ja hän pitää huolen siitä, ettei Madelinelta mitään puutu.\"\n\nMalemute Kid pani kätensä hänen kainaloonsa ja seurasi häntä ulos.\nHeidän yläpuolellaan leimusivat revontulet mitä ihmeellisimmin\nvärivivahtein. Heidän alapuolellaan lepäsi nukkuva kaupunki. Kaukaa\nkuului vain yksinäisen koiran ulvontaa. Kultakuningas aikoi aloittaa\njälleen puheen, mutta Malemute Kid vaiensi hänet kädenpuristuksella.\nYön ainoa ääni monistui. Koira koiran jälkeen rupesi ulvomaan, kunnes\ntäysääninen kuorolaulu kajahteli pakkasessa. Kun ensimmäistä kertaa\nkuuntelee tätä tenhoavaa musiikkia, tuntuu siltä, kuin sen välityksellä\nsaisi selville Pohjolan suurimmat salat. Sitä useammin kuulleen\nmielestä se on kuin juhlallista virttä tuhlattujen voimien haudalla.\nSillä siihen kätkeytyy Pohjolan perintöosuuden salaisuus, siinä on\nkidutettujen sielujen valitusta, kaikua lukemattomien sukupolvien\nkärsimyksistä -- se on maailman kilvoittelujen ja harhain varoittava\nsielumessu.\n\nCal Galbraith värähti, kun kuoroulvonta vaimeni puoleksi tukahdettuihin\nnyyhkytyksiin. Kid luki hänen ajatuksensa kuin avoimesta kirjasta ja\nseurasi niitä takaisin taudin ja hädän raskaihin päiviin. Aina oli\nMadeline hänen rinnallaan, kärsivällisesti jakaen vaarat ja vaivat\nhänen kanssaan, milloinkaan epäilemättä, milloinkaan valittamatta.\nSielunsa silmin Cal Galbraith näki kymmeniä kuvia heidän yhdyselämänsä\najalta, ankaria ja syyttäviä, ja menneisyys laski raskaan kätensä hänen\nsydämelleen. Hetki oli tärkeä. Malemute Kid tunsi puoleksi houkutusta\npaljastaa viimeinen valttinsa voittaakseen pelin, mutta läksy ei vielä\nollut tarpeeksi ankara, ja hän jätti sen tekemättä. Seuraavassa\nhetkessä he olivat puristaneet toistensa kättä, kultakuningas taivalsi\nmäkeä alas, ja lumi narahteli hänen helmilläkirjailtujen mokkasiiniensa\nalla.\n\nPuolipyörryksissä oleva Madeline oli aivan toinen nainen kuin se\nkujeellinen pikku keimailijatar, joka oli tuntia aikaisemmin nauranut\nniin tartuttavasi ja jonka hehkuvat posket ja loistavat silmät olivat\nsaattaneet hänen opettajansa unohtamaan kaiken muun. Uupuneena ja\nvoimatonna hän lepäsi tuolilla, jolle Prince ja Harrington olivat hänet\nasettaneet. Malemute Kid rypisti silmäkulmiaan. Tällaisesta ei koituisi\nhyvää. Kun tulisi hetki, jona Madeline tapaisi miehensä, hänen olisi\nkyettävä esiintymään majesteetillisella ylemmyydellä. Oli ehdottoman\nvälttämätöntä käyttäytyä kuin valkoinen nainen, muuten voitosta ei\ntulisi lainkaan voittoa. Sen Malemute Kid sanoi nyt Madelinelle\nankarasti, sanojaan lainkaan lieventämättä, ja hän perehdytti naisen\nmiespuolen heikkouksiin, kunnes toinen käsitti, millaisia\nyksinkertaisia narreja miehet oikeastaan ovat ja miksi eräiden naisten\ntahto on heidän lakinsa.\n\nMuutamia päiviä ennen kiitospäiväjuhlaa Malemute Kid meni jälleen\nkäymään Mrs Eppingwellin luona. Rouva tutki tuota pikaa oman\nvaatekomeronsa, teki sitten pitkän vierailun P.C. yhtiön\nvaatetusosastolle ja seurasi sieltä Kidiä tämän kotiin tutustumaan\nMadelineen. Nyt alkoi aika, minkä vertaista vanha maja ei ollut vielä\nmilloinkaan nähnyt: siellä leikattiin, koeteltiin, neulottiin,\nratkottiin ja tehtiin jos joitakin sellaisia kummia, joiden vuoksi\nsalaliiton miehiset jäsenet joutuivat viettämään suurimman osan\naikaansa ulkosalla. Sellaisina hetkinä Oopperatalo avasi heille\nvieraanvaraisesi ovensa, ja siellä he painoivat niin usein päänsä\nyhteen ja joivat niin paljon salaperäisiä maljoja, että muut vieraat\nalkoivat vainuta äärettömän rikkaita ennen tuntemattomia valtauksia, ja\non totinen tosi, että joillakuilla che-cha-qua-uusikoilla ja yhdellä\n\"vanhalla\" oli kantamus valmiina tiskin takana: ei muuta kuin lähteä\nkolmikon kantapäille millä hetkellä tahansa!\n\n\nMrs Eppingwell oli lahjakas nainen, ja kun hän kiitospäivän\niltana jätti Madelinen tämän suojelijain hoiviin, oli nuoressa\nintiaaninaisessa tapahtunut niin perinpohjainen muutos, että miehet\nmelkein pelkäsivät häntä. Prince asetti hänen hartioilleen\nHudson-Bay-huovan ja teki palveluksen ylenpalttisen suurella\nkohteliaisuudella, mikä oli vilpittömämpää kuin miltä näytti. Malemute\nKidistä, jolle Madeline tarjosi käsivartensa, alkoi holhoojantoimi\ntuntua sangen tukalalta ja voimille käyvältä. Jack Harrington tarsi\nsaattueen viimeisenä, yhä ostosluetteloa mielessään pohtien, eikä hän\navannut kertaakaan suutaan koko matkalla alas kaupunkiin. Kun he\nsaapuivat Oopperatalon takaovelle, he ottivat huovan Madelinen\nhartioilta ja levittivät sen lumelle. Hän riisui nyt jalastaan Princen\nmokkasiinit ja kulki sitten huopaa myöten uusissa silkkikengissään.\nNaamiaiset olivat parhaillaan käynnissä. Madeline epäröi, mutta miehet\nsysäsivät oven auki ja työnsivät hänet sisälle, minkä tehtyään he\nkiireesti kiersivät talon mennäkseen itse sisälle pääkäytävästä.\n\n\nIII.\n\n\"Missä on Freda?\" kyselivät \"vanhat\", che-cha-quam, vastatulleiden,\nyhtä innokkaasti udellessa, kuka Freda oli. Koko tanssisali surisi sitä\nnimeä. Harmaantuneet \"hapantaikinapojat\", jotka palvelivat vain\npäiväpalkkalaisina kaivoksilla, mutta kuitenkin olivat ylpeitä\nmaassaoloajastaan -- \"hapantaikinapoika\" on ollut vähintään kaksi\nvuotta Alaskassa -- esiintyivät suojelevasti uusia miehiä kohtaan ja\nvalehtelivat erinomaisen kaunopuheisesti -- \"hapantaikinapojan\"\nerikoisena elämäntarkoituksena tuntuu olevan paltun antaminen\ntotuudelle -- tai myös loivat heihin vihastuneita katseita moisen\ntietämättömyyden johdosta. Nelisenkymmentä Upper ja Lower Countryn\npohattaa oli tanssiaisissa, ja jok'ainoa näistä uskoi olevansa oikeilla\njäljillä ja pani arvelematta pussillisittain kultahiekkaa vetoon\nsuosikkinsa puolesta. Vaakamiehen luo, joka oli saanut tehtäväkseen\npussien punnitsemisen, lähetettiin asiamiehiä, ja jotkut vedonlyöjistä,\njotka tunsivat pelionnen epäluotettavuuden, laativat houkuttelevia\nluetteloita kilpailijoista ja suosikeista.\n\nKuka oli Freda? Alituisesti luultiin, että nyt kreikkalainen\ntanssijatar oli keksitty, ja jok'ainoa uusi keksintö aiheutti hämmingin\nvedonlyöjäin keskuudessa ja johti mielettömään uusien vetojen lyöntiin.\nMalemute Kid liittyi leikkiin; hänen saapumiltaan läsnäolijat, jotka\nkaikki tunsivat hänet, tervehtivät äänekkäillä suosionhuudoilla. Kidin\nsilmä oli tarkka havaitsemaan henkilöiden liikkeiden ominaisuuksia ja\nkorva herkkä kuulemaan persoonalliset vivahdukset toisen äänessä -- ja\nhän valitsi osalleen loistavan ilmestyksen, joka esiintyi\n\"Revontulina.\" Mutta kreikkalainen tanssijatar oli hänenkin\ntarkkanäköisyydelleen liian ovela. Suurin osa kullankaivajista tuntui\nkohdistaneen epäilyksensä \"Venäläiseen prinsessaan\", joka ehdottomasti\noli viehkein kaikista naisista eikä siis saattanut olla kukaan muu kuin\nFreda Moloof.\n\nErään kadrillin aikana kuului äkkiä suuri ja myrskyinen\ntyytyväisyydenhuuto. Nyt etsitty oli saatu selville! Edellisissä\ntanssiaisissa Freda oli aina viimeisten tahtien soidessa\ntehnyt muutamia verrattomia askeleita, muunnellut tanssia mitä\nmerkillisimmällä tavalla. Ja nyt tämän vuoron lopussa \"Venäläinen\nprinsessa\" oli osoittanut vertaansa vailla olevaa tanssitaitoa.\nMyrskyinen kuorohuuto: \"Enkös sitä sanonut!\" -- pani kattoparrut\nvapisemaan, mutta mitä kummaa -- mitä kummaa! Silloin nähtiin\n\"Revontulten\" ja vielä kolmannenkin naamion, \"Napapiirin hengen\",\nsuorittavan yhtä hyvin saman askelen -- ja kun sitten vielä\n\"Sateenkaaren\" ja \"Jääkuningattaren\" kaltainen kaksoispari oli tehnyt\nsaman, oli jälleen välttämättä lähetettävä asiamies vaakamiehen luo.\n\nBettles saapui kotiin matkaltaan kiihtymyksen ollessa korkeimmillaan,\nja hän tuli joukkoon kuin lumimyrsky. Hänen huurteiset kulmakarvansa\nmuuttuivat suorastaan vesiputouksiksi hänen pyörähdellessään tanssissa;\nhänen jäätyneet viiksensä näyttivät olevan täynnä timantteja, ja valo\nheijasteli niistä erivärisinä säteinä hänen ketterien jalkainsa\nlivahdellessa jääpalasilla, joita rapisi hänen mokkasiineistaan ja\nsaksalaisista sukistaan. Pohjolan tanssi on aivan epävirallinen juttu,\nsillä lahtien ja metsien miehet ovat menettäneet ehkä aiemmin\nomanneensa pikkutarkkuuden, ja vain korkeissa virallisissa piireissä\nnoudatetaan enään muodollisuuksia. Täällä ei luokalla ollut merkitystä.\nMiljonäärit ja varattomat, koiranajajat ja ratsupoliisit löivät kättä\n\"keskustan leidien kanssa\" ja pyörähtelivät piirissä suorittaen mitä\nerikoisimpia liikkeitä. Alkukantaisina nautinnossaan, äänekkäinä ja\nraakoina heissä ei kuitenkaan ilmennyt epäkohteliaisuutta, vaan\npikemminkin karkeaa ritarillisuutta, joka oli aidompaa kuin\nhienostuneinkaan huomaavaisuus.\n\nEtsiessään 'kreikkalaista tanssijatarta' Cal Galbraith onnistui\npääsemään samaan ryhmään kuin \"Venäläisen prinsessa\", johon yleisin\nepäilys oli kohdistunut.\n\nMutta johdatettuaan häntä yhden tanssin ajan Cal oli halukas ei\nainoastaan lyömään vetoa miljoonistaan, ettei hän ollut Freda, vaan\nmyöskin että hänen kätensä oli aikaisemmin ollut tämän vyötäröllä.\nMilloin tai missä, sitä hän ei osannut sanoa, mutta tuttuuden\narvoituksellinen tunne sai aikaan sen, että hän käänsi koko huomionsa\ntämän henkilöllisyyden paljastamiseen. Malemute Kid olisi voinut auttaa\nhäntä sen sijaan, että välistä pyörähteli muutaman kierroksen\nprinsessan kanssa ja jutteli vakavasti hänen kanssaan hiljaisella\näänellä. Mutta Jack Harrington se liehitteli eniten \"Venäläistä\nprinsessaa\". Kerran hän veti Cal Galbraithin syrjään uskaltaen lausua\nvillejä arvailuja siitä, kuka hän oli, ja selittäen, että oli\nvoittamassa vedon. Tämä harmitti Circle Cityn kuningasta, sillä mies ei\nole luonnostaan yksiavioinen, ja hän unohti sekä Madelinen että Fredan\nuudessa etsinnässään.\n\nPian levisi huhu, ettei \"Venäläinen prinsessa\" ollut Freda Maloof.\nMielenkiinto syveni. Tässä oli uusi arvoitus. He tunsivat Fredan,\nvaikk'eivät voineetkaan löytää häntä; tässä oli taas joku, jonka he\nolivat löytäneet, mutta jota eivät tunteneet. Eivät edes naiset voineet\nsijoittaa häntä, ja hehän tunsivat kaikki hyvät tanssijat leirissä.\nMonet pitivät häntä kuuluvana viralliseen seurapiiriin suorittamassa\nvilliä kujettaan. Useat arvelivat hänen katoavan ennen naamioiden\npoistamista. Toiset olivat taas yhtä varmoja siitä, että hän oli\n'Kansas City Starin' naisreportteri, joka oli tullut tekemään heistä\njuttua 90 dollarin hinnasta palstalta. Ja vaakojen luona\ntyöskentelevillä miehillä riitti kiirettä.\n\nKello yhdeltä jokainen pari meni lattialle. Naamioiden poisto alkoi\nnaurun ja ilon kiljahdusten kera muistuttaen vallattomien lasten\nriehuntaa. Jatkuva hämmästely seurasi naamioiden poistamisia.\n\"Revontulet\" muuttuivat muhkeaksi neekerittäreksi, joka ansaitsi noin\nviisisataa dollaria kuukaudessa vaatteiden pesulla. \"Sateenkaari\" ja\n\"Jääkuningatar\" osoittautuivat viiksiniekoiksi ja tunnettiin pariksi\nyhtiömieheksi, Eldoradon pohatoiksi. Eräässä huomattavimmista\nkadriljeista, jossa naamioiden poistamista viivyteltiin kauimmin, oli\nmukana Cal Galbraith, joka tanssitti \"Napapiirin henkeä.\" Vastapäätä\nhäntä tanssi Jack Harrington \"Venäläisen prinsessan\" kanssa. Kaikkien\nsilmät tähtäsivät näitä kahta paria. Seurueen äänekkäästä kehoituksesta\nCal Galbraith otti naamion naiseltaan, ja sen alta paljastuivat\nFredan ihmeen ihanat kasvot ja loistavat silmät. Nousi kumiseva\nkättentaputusmyrsky, mutta se tyrehtyi äkkiä, kun kaikki jäivät\nodottamaan \"Venäläisen prinsessan\" jännittävän salaisuuden selviämistä.\nNaisen kasvot olivat yhä verhottuina, ja Jack Harrington ahdisti häntä.\nKatselijat kurkottivat varpailleen uteliaisuudesta. Vihdoin Harrington\narmotta tempasi häneltä naamion -- ja kaikki purskahtivat nauruun. He\nolivat olleet naurettavia. Olivathan he tanssineet koko illan kirotun\nalkuasukkaan kanssa!\n\nMutta ne, jotka tunsivat naisen, ja sellaisia oli paljon, lakkasivat\näkkiä nauramasta, ja huoneessa tuli hiljaista. Cal Galbraith kulki\nsuuttuneena pitkin askelin permannon poikki ja puhutteli Madelinea\nchinook-kielellä. Mutta nainen säilytti malttinsa täydellisesti, ei\nollut näennäisesti tietävinäänkään siitä, että oli kaikkien\nsilmätikkuna, ja vastasi englanniksi. Hän ei osoittanut pelkoa eikä\nmielipahaa, ja Malemute Kid myhäili vaivihkaa, tyytyväisenä Madelinen\nehdottomaan itsehillintään. Pohatta tunsi joutuneensa tappiolle. Hänen\nyksinkertainen siwashi-vaimonsa oli kasvanut häntä korkeammaksi.\n\n\"Tule!\" sanoi hän vihdoin. \"Lähdetään kotiin.\"\n\n\"Anteeksi!\" vastasi nainen. \"Olen luvannut aterioida Mr Harringtonin\nkanssa, ja lisäksi minut on pyydetty moniin tansseihin.\"\n\nHarrington tarjosi hänelle käsivartensa ja vei hänet mukanaan.\nHarrington käänsi ihan muitta mutkitta kultakuninkaalle selkänsä, mutta\nMalemute Kid oli rientänyt lähemmä. Circle Cityn pohatta seisoi kuin\nkivettyneenä. Kahdesti hänen kätensä tapaili vyötä, ja kahdesti\nMalemute Kid oli hyppäämäisillään väliin. Mutta Harrington ja Madeline\npääsivät kuitenkin turvallisesti ruokasaliin, missä säilystetyillä\nostereilla höystetty illallinen oli odottamassa. Koko joukko päästi\nhelpotuksen huokauksen ja seurasi pareittain jäljestä.\n\nFreda tarttui harmistuneen näköisenä Cal Galbraithin käsivarteen.\nTanssijattarella oli hyvä sydän ja terävä kieli, ja hän turmeli\nkokonaan pohatan osteri-illallisen. Mies vuoroin punastui ja kalpeni ja\npäästi monta hurjaa manausta mielessään.\n\nRuokasalissa kohisi oikea äänten myrsky, mutta siellä syntyi\nhiiskumaton hiljaisuus, kun Cal Galbraith asteli vaimonsa pöydän luo.\nNaamioitten poistamisen jälkeen oli lyöty tavattomasti vetoja siitä,\nmiten aviopuolisoiden kohtaus päättyisi. Ja sentähden kaikki katselivat\nnyt jännityksestä henkeään pidätellen, mitä tapahtuisi. Harringtonin\nsinisissä silmissä oli rauhallinen ilme, mutta pöytäliinan alla hänen\npolvillaan viippui revolveri. Madeline kohotti katseensa ikäänkuin\nsattumalta, osoittamatta erikoista mielenkiintoa.\n\n\"Voinko -- voinko saada tanssia seuraavan valssin kanssasi?\" sammalsi\npohatta.\n\nJa kultakuninkaan vaimo katseli ohjelmaansa ja taivutti myöntävästi\npäätään.\n\n\n\n\nREVONTULTEN TYTÄR\n\n\n\"Te -- laiskuri, minä luulla, että se sana kuulua niin -- te laiskuri\ntahtoa minut vaimoksi. Ei hyvä. Ei koskaan, ei koskaan laiska mies\ntulla minun puolisoksi.\"\n\nSillä lailla Joy Molineau lausui ajatuksensa Jack Harringtonille, kuten\nhän oli myös lausunut -- vaikka luistavammin, omalla kielellään,\nranskaksi -- Louis Savoylle edellisenä iltana.\n\n\"Kuulkaahan, Joy...\"\n\n\"Ei, ei -- miksi kuulla, mitä laiska mies sanoa? Olla hyvin paha, että\nte vain kulkea ja olla, käydä minun majassani eikä tehdä mitään muuta.\nKuinka te voida hankkia ruokaa perheelle? Miksi teillä ei olla\nkultahiekkaa? Toisilla miehillä olla sitä yltä kyltä.\"\n\n\"Mutta minä teen lujasti työtä, Joy. Ei mene päivääkään olemattani\nretkillä tai tutkimuksia tekemässä. Olen vast'ikään palannut kotiin.\nKoirani ovat uuvuksissa. Muilla miehillä on onnea, ja he löytävät\nrunsaasti kultaa; mutta minulla -- ei ole onnea.\"\n\n\"Oi! Mutta kun mies, jolla olla intiaanivaimo -- hänen nimensä olla Mc\nCormak -- kun hän löytää Klondyke, te ette mennä sinne. Muut miehet\nmennä; muut miehet olla nyt rikkaat.\"\n\n\"Tiedätte, että olin silloin retkillä, huuhdoin Tananan rannalla\",\nväitti Harrington, \"enkä tietänyt mitään Eldoradosta enkä Bonanzasta,\nennenkuin oli liian myöhäistä.\"\n\n\"Se olla toinen asia. Mutta te olla kuitenkin -- te olla -- kuinka te\nsanoa -- eksynyt.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Eksynyt. Pime... niin -- pimeässä. Ei koskaan olla liian myöhä. Olla\noikein rikas kaivos siellä Eldoradossa. Mies ottaa valtauksen ja mennä\nsieltä sitten, eikä kukaan tietää, minne hän joutua. Mies, joka olla\nvallannut palstan, ei koskaan tulla takaisin. Kuusikymmentä päivää\nkulua, eikä yksikään mies antaa rekisteröidä valtausta itselleen.\nSilloin muut miehet -- suuri joukko muita miehiä -- niinkuin te sanoa\n'heittäytyä valtauksen kimppuun', saman valtauksen kimppuun. He hyökätä\nkilpaa -- oi, niin nopeasti, niin nopeasti kuin tuuli: se joka tulla\nensimmäiseksi, saada se rekisteröidä hänen nimeensä. Ja hän tulla hyvin\nrikkaaksi. Hän voida hankkia ruokaa perheelle.\"\n\nHarrington ei sanonut, mikä kuulemassaan seikassa eniten hänen mieltään\nkiinnitti.\n\n\"Milloin aika päättyy?\" kysyi hän. \"Mikä valtaus se on?\"\n\n\"Niin minä olla sanonut Louis Savoylle eilen illalla\", jatkoi tyttö\nhäntä kuuntelematta. \"Ja minä ajatella, että hän olla se, joka\nvoittaa.\"\n\n\"Piru periköön Louis Savoyn!\"\n\n\"Louis Savoy puhua minun kanssani eilen illalla. Ja hän sanoa: 'Minä\nolla voimakas mies, Joy. Minulla olla hyvät koirat. Minulla olla hyvä\nonni. Minä tulla se, joka voittaa. Ja te ehkä silloin haluta minut\nmieheksenne?' Ja minä vastata hänelle ja sanoa...\"\n\n\"No, mitä te vastasitte?\"\n\n\"Minä sanoa: 'Jos Louis Savoy voittaa, silloin hän saada minut\nvaimoksi.'\"\n\n\"Mutta jos hän ei voita?\"\n\n\"Silloin hän, Louis Savoy, ei tulla siksi, mitä te sanoa minun lasteni\nisäksi.\"\n\n\"Mutta jos minä voitan?\"\n\n\"Tekö voittaa? Hahaha! Ei kos -- kaan!\"\n\nNiin masentavaa kuin Joy Molineaun nauru olikin, se oli kuitenkin\nkaunista kuulla. Eikä Harrington suuttunut tytön pilanteosta. Hän oli\nniin tottunut siihen. Eikä hän lisäksi ollut ainoa uhri. Tytöllä oli\ntapana kiusata ihailijoitaan. Ja tyttö oli hurmaava istuessaan rekensä\nlaidalla huulet puoliavoinna ja posket pakkasen pistävistä suudelmista\ntavallista voimakkaammin hehkuen, ja hänen silmistään hohti se\nhoukutus, mikä on väkevin maailmassa ja mitä on ainoastaan naisen\nsilmissä. Hänen ajokoiransa tunkeilivat hänen ympärillään pörröisenä\nlaumana, ja niiden johtaja, Sudenleuka, painoi hyväilevästi pitkän\nkuononsa hänen polvelleen.\n\n\"Jos minä voitan?\" toisti Harrington itsepintaisesti. Tyttö käänsi\nkatseensa koirasta kosijaan ja sitten takaisin koiraan.\n\n\"Mitä sanoa sinä, Sudenleuka? Jos hän näyttää, että hän olla voimakas\nmies, ja saada valtaus rekisteröidyksi -- tahdommeko silloin mennä\nhänelle vaimoksi? No? Mitä sanoa sinä?\"\n\nSudenleuka höristi korviaan ja murisi Harringtonille.\n\n\"Olla hyvin kylmä!\" lisäsi tyttö aitonaisellisen epäyhtenäisesti.\nSitten hän nousi pystyyn ja otti ohjakset käteensä.\n\nTytön ihailija katseli tylsän näköisenä. Toinen oli pitänyt häntä\nepävarmuuden vallassa ensimmäisestä tapaamisesta asti, ja hän oli\nvähitellen saanut hankituksi kärsivällisyyden hyveidensä joukkoon.\n\n\"Hei! Sudenleuka!\" huudahti tyttö ja hypähti rekeensä, kun se äkkiä\nlähti liikkeelle. \"Hei! Eteenpäin!\"\n\nHarrington katseli tytön menoa, tämän kiitäessä alas Forty Mileen\nvievää tietä. Päästyään sille kohdalle, missä tie jakautui ja kulki\njoen poikki Fort Cudahyyn, tyttö pidätti koiria ja kääntyi taakseen.\n\n\"Oi, mister Laiskuri!\" huusi hän ihailijalleen. \"Sudenleuka sanoa:\nKyllä -- jos te voittaa!\"\n\nMutta tavalla tai toisella, kuten yleensä käy sellaisissa seikoissa,\nasia tuli julkiseen tietoon, ja koko Forty Mile, joka jo ennestään oli\npohtinut, millaisen valinnan Joy Molineau tekisi kahden uusimman\ntavoittelijansa välillä, alkoi nyt lyödä vetoja siitä, kuka voittaisi\nedessäolevissa kilpa-ajoissa. Paikkakunta jakaantui kahteen\npuolueeseen, ja kummallakin taholla tehtiin kaikki mahdollinen, jotta\nsen suosikki pääsisi voitolle. Syntyi hurja kilpailu: oli hankittava\nparhaat saatavissa olevat koirat -- sillä ennen kaikkea piti olla hyvät\nkoirat, jos mieli onnistua. Ja voitolla olisi suuri merkitys\nvoittajalle. Paitsi onnea saada vaimo, jonka vertaista ei ollut\nolemassa, oli kyseessä kultalöytö, minkä arvo oli laskettava vähintään\nmiljoonaksi.\n\nSyksyllä, kun saapui tieto Mc Cormackin Bonanzan luona tekemästä\nlöydöstä, oli koko Lower Country -- siihen luettuna sekä Circle City\nettä Forty Mile -- kiiruhtanut Yukonin yläjuoksulle; ainakin kaikki ne,\njotka eivät Jack Harringtonin ja Louis Savoyn tavoin olleet lännen\npuolella kultaa huuhtomassa. Hirvilaitumet ja jokialueet vallattiin\ntoinen toisensa jälkeen, sattumalta myös muudan vähimmin lupaavista\njokialueista, nimittäin Eldorado. Olaf Nelson teki viidensadan jalan\npituisen valtauksen, lähetti asianmukaisesti ilmoituksen siitä ja\nkatosi. Siihen aikaan oli lähimpänä rekisteröimistoimistona Fort\nCudahyn poliisiasema, vastapäätä Forty Mileä joen toisella puolella;\nmutta kun levisi huhu, että Eldorado Creek oli oikea aarreaitta,\nhavaittiin äkkiä, ettei Nelson ollut matkannut Yukonia alas eikä käynyt\nrekisteröittämässä omaisuuttaan. Alettiin luoda ahnaita katseita\nomistajaa vailla olevaan alueeseen, millä tiedettiin piilevän tuhansia\ntuhansia dollareita odottamassa lapiota ja huuhdeallasta. Mutta kukaan\nei uskaltanut koskea siihen, sillä oli olemassa laki, mikä sääti, että\nkuusikymmentä päivää sai kulua valtauksenteon ja rekisteröinnin\nvälillä, ja sen ajan alue oli rauhoitettuna. Koko seutu tiesi\nkuitenkin, että Olaf Nelson oli kadonnut, ja kymmenet miehet\nvalmistautuivat ryntäämään sinne ja ottamaan osaa sitten seuraavaan\nkilpa-ajoon, minkä maalina oli Fort Cudahyn poliisiasema.\n\nMutta Forty Milessä osanottajain lukumäärä oli rajoitettu. Koska koko\nleiri käytti kaiken tarmonsa auttaakseen joko Jack Harringtonia tai\nLouis Savoyta, ei ollut ketään niin tolkutonta, joka olisi ryhtynyt\nomin päin yritykseen. Oli sata mailia matkattavana valtaukselta\nrekisteröimistoimistoon, ja käytiin sellaisiin toimenpiteisiin, että\nkumpikin kilpailija saisi kolme koiranvaihtoasemaa taipalelle.\nViimeinen vaihto olisi luonnollisesti ratkaiseva, ja sen tapahduttua\njäljellä olevalle kahdellekymmenelleviidelle mailille molemmat puolueet\nkoettivat hankkia kaikkein voimakkaimmat koirat. Niin ankara oli\ntaistelu näistä ja niin suuria summia tarjottiin kummaltakin taholta,\nettä koirain hinnat nousivat korkeammiksi kuin milloinkaan ennen maan\nhistoriassa. Ja tämä koirista-kilvoittelu kiinnitti yleisen huomion\nentistä voimakkaammin Joy Molineauhon. Se ei aiheutunut vain siitä,\nettä hän oli kaiken alkusyynä, vaan hänellä myös oli mainioimmat\nvetokoirat koko Chilkootin ja Beringin meren välisellä alueella.\nValjakon johtajana Sudenleualla ei ollut vertaista. Ajaja, jolla se oli\njohtajakoirana viimeisellä taipalella, voitti välttämättömyyden pakosta\nkilpailun. Siitä ei voinut olla minkäänlaisia epäilyksiä. Mutta\npienellä yhteiskunnalla oli synnynnäinen soveliaisuudentunto, eikä\nkukaan vaivannut Joyta pyynnöillä saada hänen koiransa käytettäväksi.\nMolemmilla tahoilla lohduttauduttiin sillä, että joskaan ei saatu\nkäyttää Sudenleukaa puolueen hyväksi, ei toinenkaan puolue koirasta\nhyötynyt.\n\nKoska mies kerta kaikkiaan -- sekä yksilönä että yleensä -- on luotu\nsellaiseksi, että hän vaeltaa elämän läpi siunatussa sokeudessaan\nnäkemättä naissuvun oveluutta, olivat Forty Milen miehet aivan\ntietämättömiä siitä, mitä Joy Molineau sielunsa sopukoissa hautoi.\nJälkeenpäin he tunnustivat, etteivät he ennen olleet osanneet antaa\noikeata arvoa tälle mustasilmäiselle Pohjolan tyttärelle, jonka isä oli\nkäynyt turkiskauppaa maassa ennenkuin he olivat ajatelleetkaan\nsinne-menoa ja joka itse oli ensimmäistä kertaa silmänsä avatessaan\nnähnyt revontulten säkenöivän leikin. Ei, hänen epätavallinen\nsyntymäseutunsa ei ollut tehnyt häntä vähemmän naiselliseksi kuin hänen\nkanssasisarensa olivat, eikä se myöskään ollut vahingollisesti\nvaikuttanut hänen naiselle ominaiseen miesten-ymmärtämiseensä. Miehet\ntiesivät, että hän leikki heillä, mutta he eivät käsittäneet sitä\nviisautta, syvyyttä ja joustavuutta, mikä oli hänen leikissään. He\neivät nähneet hänen korteistaan enempää kuin sen verran, minkä hän\nnäytti heille, ja aina viimeiseen hetkeen asti koko Forty Mile oli\nsuloisen sokeuden vallassa. Vasta silloin, kun hän löi esille viimeisen\nvalttinsa, havaittiin, millä kannalla peli oli.\n\nJo viikon alussa leiri kiireisesti toimitti Jack Harringtonin ja Louis\nSavoyn taipalelle. Molemmat miehet olivat hyvin viisaasti varanneet\nrunsaasti aikaa matkaa varten, sillä he aikoivat päästä Olaf Nelsonin\nvaltaukselle joitakuita päiviä ennen säädetyn määräajan loppua, jotta\nsaisivat levätä ja jotta heidän ei alussa tarvitsisi rasittaa koiriaan.\nMatkan varrella he havaitsivat, että Dawsonin miehet jo olivat\nsijoittaneet varavaljakkoja tien varteen, ja näki selvästi, ettei oltu\nsurkeiltu kustannuksia -- olihan kysymys miljoonista.\n\nPari päivää molempain kilpaveikkojen lähdön jälkeen Forty Mile alkoi\nlähettää taipalelle varakoiriaan -- ensin seitsemänkymmenenviiden\nmailin asemalle, sitten viidenkymmenen mailin ja lopuksi\nkahdenkymmenenviiden mailin asemalle. Koirat, jotka oli valittu\nviimeiselle matkaerälle, olivat aivan suurenmoisia ja niin\ntasavertaisia, että leiri pohti viidenkymmenen asteen pakkasessa\nkokonaisen tunnin niiden eri avuja, ennenkuin ne pääsivät lähtemään.\nViimeisessä silmänräpäyksessä Joy Molineau ajoi paikalle reellään\nhurjaa vauhtia. Hän vei syrjään Lon Mc Fanen miehen, jonka oli määrä\npitää huoli Harringtonin valjakosta -- ja ensimmäiset sanat olivat\ntuskin päässeet tytön huulilta, kun miehen alaleuka venähti niin\näkillisesti ja merkitsevästi, että kysymyksessä oli varmasti\nmerkillinen seikka. Sitten hän otti Sudenleuan Joy Molineaun reen\nedestä, asetti sen Harringtonin valjakon johtajaksi ja lähti ajamaan\nylä-Yukonille.\n\n\"Louis Savoy poloinen!\" sanoivat miehet toisilleen. Mutta silmät\nuhkamielisesti salamoiden Joy Molineau ajoi takaisin isänsä majalle.\n\nOli puoliyö Olaf Nelsonin valtauksella. Eräät sadat turkkipukuisia\nmiehiä olivat pitäneet reipasta ajoa kuudenkymmenen asteen pakkasessa\nparempana kuin niitä nautintoja, joita suloiset makuusijat lämpöisissä\nmajoissa saattoivat tarjota. Kymmenillä heistä oli merkkinsä\npystyttämistä odottamassa ja koiransa käsillä, joukko kapteeni\nConstantinin ratsupoliiseja oli määrätty paikalle pitämään huolta\nsiitä, että kaikki tapahtui rehellisesti. Oli kuulutettu, ettei kukaan\nsaanut lyödä paalujaan maahan, ennenkuin vuorokauden viimeinen sekunti\noli siirtynyt menneisyyteen. Pohjolassa sellaiset käskyt ovat yhtä\nmahtavia kuin Jehovan -- poliisimiesten aseet puhuvat yhtä nopeasti ja\nvoimallisesti kuin salama.\n\nOli kirkas ja kylmä. Revontulet valaisivat taivasta väreilevine,\nleiskuvine valoineen. Karhunnahkaturkkiin kääriytynyt poliisimies astui\nesiin pitäen kättään valmiina. Miehet tunkeilivat koiriensa joukossa,\nnostivat niitä, selvittelivät hihnoja ja korjailivat valjaita. Sitten\nlähestyivät he määrättyä paikkaa pitäen lujasti käsissään paaluja ja\nmerkkejä. He olivat niin usein liikkuneet alueella, että saattoivat nyt\ntehdä kaikki vaikka sidotuin silmin. Poliisi kohotti kättään. Riisuen\nliiat turkit ja peitteet, jättäen vain kaikkein välttämättömimmän,\nosanottajat olivat valmiit.\n\n\"Valmiit!\"\n\nKuusikymmentä paria käsiä heitti rukkaset, yhtämonta paria mokkasiineja\ntallasi lujasti lumeen.\n\n\"Eteenpäin!\"\n\nHe hajaantuivat lavealle alalle kaikille neljälle suunnalle, asettaen\nmerkkejä joka kulmaan sekä keskelle, johon oli pantava kaksi\nkeskuspaalua. Senjälkeen heittäytyivät he rekiinsä ja kiisivät pitkin\njoen jäätynyttä pintaa. Nousi tavaton melu ja huuto. Reki törmäsi\nrekeen, koiravaljakko heittäytyi toisen päälle hampaiden välkkyessä ja\nkarvojen noustessa pystyyn. Kapea joki täyttyi tunkeilevista miehistä.\nPiiskojen ja pamppujen lyönnit kajahtelivat milloin siellä, milloin\ntäällä. Hetki oli tärkeä ja jokaisella kilpailijalla oli tovereita,\njotka koettivat auttaa häntä. Vähitellen, yksi toisensa jälkeen,\ntavattomilla ponnistuksilla, reet selviytyivät ja katosivat näkyvistä\npimeyteen.\n\nJack Harrington näki tungoksen ja odotti rekensä luona, kunnes tie\nhiukan selveni. Louis Savoy, tarkkaavasti katsellen kilpatoveriaan,\njoka omasi suuren taidon koirien ohjaamisessa, odotti myöskin. Melu\nheikkeni, kun he lähtivät liikkeelle, ja noin kymmenen mailia oli\nkuljettava, ennenkuin he saavuttivat edellämenijät.\n\nMolemmin puolin tietä oli pehmeä kristallin tapaisista lumikiteistä\nmuodostunut hanki. Jos joku olisi tahtonut sivuuttaa toisen, olisi\nhänen valjakkonsa vaipunut vatsaa myöten lumeen. Senvuoksi miehet\nloikoivat hyppivissä reissään ja odottivat.\n\nMitään muutosta tilanteessa ei tapahtunut koko viidentoista mailin\nmatkalla Bonanzasta ja Klondykesta Dawsoniin, jossa oli mentävä Yukonin\npoikki. Siellä odotti ensimmäinen vaihto. Mutta Harrington ja Savoy\nolivat asettaneet valjakkonsa pari mailia kauemmaksi kuin muut.\nSekamelskassa, joka seurasi vaihtoa, sivuuttivat he puolet\nkilpailijoista. Ehkäpä noin kolmekymmentä miestä oli edellä, kun he\nlaskeutuivat Yukonin avaralle lakeudelle. Tilanne oli jännittävä.\n\nKun joki oli jäätynyt, oli jäänyt noin mailin verran avonaista vettä\nmolempien suunnattomien jäälohkojen väliin. Vasta äskettäin tämä paikka\noli peittynyt jääkuorella ja muodosti nyt tasaisen, liukkaan pinnan,\nikäänkuin vahatun tanssisalin lattian. Heidän saapuessaan tälle\nliukkaalle jäälle nousi Harrington polvilleen pitäen toisella kädellään\nrekeä piiskan vimmatusti, räikeiden kirousten säestämänä, suhistessa\nkoirien päiden yli. Valjakko saapui sileälle pinnalle ja kiisi\neteenpäin kuin tuuli. Vain muutamat koko pohjolassa osasivat ohjata\nkoiria sellaisella taituruudella kuin Jack Harrington.\n\nÄkkiä alkoi hän kiiruhtaa vielä nopeammin. Louis Savoy, lisäten\nvauhtia, seurasi ja hänen etumaiset koiransa kulkivat heti kilpailijan\nreen takana. Harrington ei siekaillut. Kadottamatta hetkeäkään hyppäsi\nhän odottavaan valjakkoon ja uhkaavalla huudolla kiihoitti levänneet\nkoirat laukkaan. Savoy teki samoin ja jätetyt valjakot törmäilivät\njälestä tuleviin ja aiheuttivat sekasortoa. Harrington näytti tietä.\nSavoy seurasi.\n\nKun pakkanen koveni kuuteenkymmeneen asteeseen alle nollan, niin miehet\neivät voineet jäädä kauaksi paikoilleen ilman tulta tahi voimakasta\nliikettä. Senvuoksi Harringtonin ja Savoy'n täytyi turvautua vanhaan\nkeinoon, juosta ja ajaa. Hypäten reestä piiska kädessä he juoksivat\nkunnes veri lämpeni, asettuivat jälleen rekiin ja ajoivat kunnes tuli\nkylmä.\n\nSillä tavoin, reessä ja juosten, he sivuuttivat toisen ja kolmannen\nvaihtopaikan. Viisi mailia pitkä takana oleva jono koetteli heidät\nsivuuttaa, mutta turhaan, ainoastaan Louis Savoy ei jäänyt\nHarringtonista.\n\nKun he saapuivat kolmannelle vaihtopaikalle, seitsemänkymmenenviiden\nmailin päähän, ajoi Lon Mc Fane viereen; Harrington näki, että\nSudenleuka oli etumaisena ja nyt hän tiesi voittavansa. Ei yksikään\nvaljakko maailmassa voinut sivuuttaa häntä näillä viimeisillä\nkahdellakymmenelläviidellä maililla. Ja kun Savoy näki Sudenleuan\nkilpailijansa valjakon etupäässä, tiesi hän hävinneensä. Hän kirosi\nitseään, kirosi naistakin. Mutta lumen tuprutessa kiisi Harrington, ja\nSavoy päätti olla jäämättä hänestä sekä päätti koettaa onneaan loppuun\nasti. Idässä alkoi vaaleta ja he lensivät eteenpäin kummastellen Joy\nMolineau'n tekoa.\n\nKoko Forty Mile oli aikaisin ryöminyt makuunahoistaan ja kokoontunut\ntien viereen. Täältä näkyi Yukonin yläjuoksu muutamia maileja, aina\nensimmäiseen käänteeseen saakka. Joen toisella puolella Fort Cudahy'ssa\nvirkamies odotti kärsimättömästi kilpailun loppua. Joy Molineau seisoi\nmuutaman sylen päässä tieltä. Hänen ja tien välinen alue oli vapaa.\nKokoonnuttiin sytytettyjen nuotioiden ympärille ja lyötiin\nkultahiekalla vetoa koirista. Enimmin asetettiin Sudenleualle.\n\n\"Tuolla he tulevat!\" huusi intiaanipoika männyn latvasta.\n\nYukonilla näyttäytyi lumessa musta pilkku, heti sen takana toinen. Kun\nnämä pilkut suurenivat, näkyi vielä toisia mustia pilkkuja, mutta\npitkän matkan päässä takana. Vähitellen alkoi näkyä koirat ja reet sekä\nmiehet, jotka loikoivat niissä.\n\n\"Sudenleuka on etumaisena\", kuiskasi poliisivirkamies kääntyen Joy'n\npuoleen. Tämä hymyili.\n\n\"Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista\", sanoi Birch Creekin kuningas\nkovalla äänellä, ottaen esille pussinsa.\n\n\"Onko teillä mukana kultahiekkaa?\" kysyi Joy poliisivirkamieheltä.\n\nTämä avasi pussinsa. Tyttö vilkaisi sen sisältöön.\n\n\"Ehkäpä pari sataa, mitä? Hyvä on. Minä suostun. Eroittakaa.\"\n\nJoy hymyili arvoituksellisesti. Virkamies ymmärsi ja katsoi tielle.\n\nKaksi miestä seisoi reessä polvillaan raivokkaasti hoputtaen koiriaan.\n\nHarrington oli etumaisena.\n\n\"Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista!\" huusi Creekin kuningas\nylvästelevästi heiluttaen kultapussiaan virkamiehen nenän edessä.\n\n\"Suostukaa, eroittakaa!\" sanoi Joy.\n\nVirkamies totteli kohauttaen olkapäitään merkiksi, että hän teki sen\ntytön vuoksi, vaikka se olikin hulluutta.\n\nJoy nyökäytti päätään.\n\nMelu hiljeni. Ihmiset lakkasivat lyömästä vetoja. Kallistellen, hyppien\npuolelta toiselle lensivät reet villisti heitä kohti. Vaikka Louis\nSavoy'n etumainen koira kulkikin heti Harringtonin reen takana, oli\nranskalaisen kasvojen ilme toivoton.\n\nHarringtonin suu oli tiukasti suljettu. Hän ei katsonut oikeaan eikä\nvasempaan. Hänen koiransa nelistivät säännöllisessä tahdissa pitkin\ntietä, ja Sudenleuka pää alaspäin painettuna ympärilleen katsomatta vei\nsuurenmoisesti tovereitaan.\n\nForty Mile pidätti hengitystään.\n\nEi kuulunut pienintäkään ääntä paitsi jalasten kitinää ja piiskojen\nvinkumista. Äkkiä kajahti ilmassa Joy Molineau'n ääni!\n\n\"Hei! Hei! Sudenleuka! Sudenleuka!\"\n\nSudenleuka kuuli. Se jätti yhtäkkiä tien ja lähti suoraan emäntänsä\nluo. Valjakko seurasi sitä, reki kaatui äkkiä ja Harrington lensi\nlumeen. Savoy kiisi ohi kuin salama. Harrington hyppäsi jaloilleen ja\nnäki hänen lentävän poikki joen ilmoituskonttoriin.\n\n\"Niin, Louis Savoy ajaa todella hyvin\", selitti Joy Molineau tällä\nvälin virkamiehelle. \"Hän voittaa.\"\n\nJa hän voitti.\n\n\n\n"]