Pingviinien saari
Anatole France (1844–1924)
Satiirinen romaani kertoo sokeasta lähetyssaarnaajasta, joka kastaa vahingossa joukon pingviinejä. Kun linnut muutetaan ihmisiksi, teos seuraa heidän sivilisaationsa vaiheita esihistoriasta kaukaiseen tulevaisuuteen ivaten samalla Ranskan historiaa, yhteiskunnallisia instituutioita ja ihmisluonnon heikkouksia.
Anatole Francen 'Pingviinien saari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1752. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
PINGVIINIEN SAARI
Kirj.
Anatole France
Suomentanut
Joel Lehtonen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1924.
SISÄLLYS:
Anatole France. Alkulause.
ENSIMMÄINEN KIRJA
ALKUAJAT
I luku: Pyhän Maelin elämästä.
II luku. Pyhän Maelin lähetystyö.
III luku. Pyhän Maelin kiusaus.
IV luku. Pyhän Maelin matka Jäämerelle.
V luku. Pingviinien kastaminen.
VI luku. Kokous taivaassa.
VII luku. Kokous taivaassa (jatkoa ja loppu).
VIII luku. Pingviinien muuttaminen ihmisiksi.TOINEN KIRJA
VANHA-AIKA
I luku. Ensimmäiset hameet.
II luku. Ensimmäiset hameet (jatkoa ja loppu).
III luku. Maan pyykittäminen ja omistusoikeuden alku.
IV luku. Pingvinian ensimmäiset valtiopäivät.
V luku. Kraakin ja Orberose'in häät.
VI luku. Alkan lohikäärme.
VII luku. Alkan lohikäärme (jatkoa).
VIII luku. Alkan lohikäärme (jatkoa).
IX luku. Alkan lohikäärme (jatkoa).
X luku. Alkan lohikäärme (jatkoa).
XI luku. Alkan lohikäärme (jatkoa).
XII luku. Alkan lohikäärme (jatkoa).
XIII luku. Alkan lohikäärme (jatkoa ja loppu).KOLMAS KIRJA
KESKIAIKA JA RENESSANSSI
I luku. Brian Hurskas ja kuningatar Glamorgana.
II luku. Drako Suuri. – Pyhän Orberose'in maallisten jäännösten
muuttaminen toiseen paikkaan.
III luku. Kuningatar Crucho.
IV luku. Kirjallisuus. Johannes Talpa.
V luku. Taide. Primitiiviset pingviiniläiset mestarit.
VI luku. Marbod.
VII luku. Merkit kuussa.NELJÄS KIRJA
UUSIAIKA
Trinco
I luku. Punapää Riikka.
II luku. Trinco.
III luku. Professori Obnubiluksen matka.VIIDES KIRJA
NYKYAIKA
Chatillon
I luku. Arvoisat hengenmiehet Agarik ja Cornemuse.
II luku. Prinssi Crucho.
III luku. Salainen kokous.
IV luku. Varakreivitär Olive.
V luku. Prinssi Boscenos.
VI luku. Emiraalin kukistuminen.
VII luku. Seuraukset.KUUDES KIRJA
NYKYAIKA
Oikeudenkäynti kahdeksastakymmenestätuhannesta heinäsäkistä
I luku. Kenraali Greatauk, Skullin herttua.
II luku. Pyrot.
III luku. Kreivi Maubec-Ilveksenhammas.
IV luku. Colomban.
V luku. Arvoisat hengenmiehet Agarik ja Cornemuse.
VI luku. Pyrottien lisääntyminen.
VII luku. Bidault-Coquille, Maniflore ja sosialistit.
VIII luku. Colombanin juttu.
IX luku. Isä Douillard.
X luku. Oikeusneuvos Chaussepied.
XI luku. Seuraukset.SEITSEMÄS KIRJA
NYKYAIKA
Rouva Cérès
I luku. Rouva Clarence'in salonki.
II luku. "Pyhän Orberose'in yhdistys".
III luku. Hippolytus Cérès.
IV luku. Valtiollisen miehen häät.
V luku. Visirin ministeristö.
VI luku. Kuninkaan rakastajattaren sohva.
VII luku. Ensimmäiset seuraukset.
VIII luku. Uusia seurauksia.
IX luku. Viimeiset seuraukset.
Pingviiniläisen kulttuurin korkein ja loistavin kausi.KAHDEKSAS KIRJA
TULEVAT AJAT
Historiaa, jolla ei ole loppua
1 §. "Tahdottiin yhä ja yhä korkeampia rakennuksia".
2 §. "Kaupungin lounaisosassa".
3 §. "Siitä päivästä alkaen tapahtui anarkistitekoja".
4 §. "Maaseutukaupungitkin kärsivät paljon väkivallan töistä".ANATOLE FRANCE.
Anatole France, äskettäin kuollut ranskalainen suurkirjailija, on niitä hengen mestareita, joista voidaan sanoa: "Mahti ei mene maan rakohon, vaikka mahtajat menevät." Hänestä on kirjoitettu, että hän on kuin mehiläinen, joka imee mettä kaikista kukkasista, ottaa niistä kaikkein hienoimmat ja mitä erilaisimmat ydinmehut sekä valmistaa sitten ihanan hunajansa, jossa kaikki sulotuoksut ovat sopusointuisesti toisiinsa sulautuneina. Mutta hän on ollut myös oikeamielinen tuomari, joka milloin hienolla ivalla, milloin valtavalla voimalla on lausunut tuomionsa ennakkoluuloista ja vääryyksistä, noussut puolustamaan sorrettuja ja solvaistuja, olivatpa nämä yhteiskunnan yksilöitä tai kansanluokkia tahi kokonaisia kansakuntia: hän oli Zolan asetovereita Dreyfus-jutussa, on ajanut työväen asiaa ja koroittanut kantavan äänensä m.m. Suomen puolesta tsaarivallan meitä kuristaessa.
Kustannusosakeyhtiö Kansanvallan kustannuksella on paitsi "Pingviinien saarta" – perinpohjaisinta ja purevinta satiiria, mitä Ranskassa on kirjoitettu – ilmestynyt täksi jouluksi France'ilta toht. Juho Hollon etevänä suomennoksena kirja "Pikku Pietari", mestarin hieno omaelämäkerrallinen lapsuusajankuvaus, jonka prof. V.A. Koskenniemi on jo aikaisemmin esitellyt sanomalehtiartikkelissa yleisöllemme ja jonka tekee nyt erikoisen mielenkiintoiseksi mestarin muuttaminen varjojen maahan.
Ilahduttavana ennakkotietona yleisölle voimme ilmoittaa, että liikkeellämme on työn alaisina joukko muita, edustavimpia France'in teoksia, jotka ilmestyvät kevätkauden kuluessa. Huomattavimmat niistä ovat:
"Enkelien kapina", josta Saksassa on lausuttu m.m. seuraavaa: "Vallankumouksellista henkeä uhkuva teos on romaani 'Enkelien kapina'; myytti mikä on esitetty maallisen elämän ja nykyaikaisen realismin kuvia käyttämällä. Se, mitä siinä kerrotaan, on tyypillistä historiaa kaikkien kapinain kehityksestä, kukoistuksesta ja kukistumisesta; sellaisena kuin se kumpuaa kirjailijan uljaslentoisesta mielikuvituksesta ja voimakkaasta näkemyksestä, rohkeine viimeisten loppupäätösten vetoineen, sellaisena se osoittaa, että France tässä kirjassa totuudenjulistajana, jollainen hän on, saavuttaa melkein profeetallisuuden." – Teoksen suomentaja on Joel Lehtonen.
ALKULAUSE
Vaikka saattaa näyttää siltä kuin minä olisin suuresti huvitettu kaikenmoisista asioista, niin on elämälläni ainoastaan yksi päämäärä. Sen kaikki voimat keskittyvät erään laajan suunnitelman toteuttamiseen. Minä kirjoitan Pingvinian historiaa. Teen sitä työtä uupumatta, pelkäämättä vaikeuksia, joita sattuu hyvin usein ja jotka usein tuntuvat voittamattomilta.
Olen penkonut maata saadakseni sen helmasta esille tuota kansaa koskevia todistuskappaleita. Kivet olivat ihmisten ensimmäiset kirjat. Minä olen tutkinut kiviä, joita voidaan pitää pingviinien varhaisimpina aikakirjoina. Olen vääntänyt nurin meren rannalla vanhan hautakummun, johon kukaan ennen ei ollut koskenut; sen sisästä löysin, kuten on tavallista, kivikirveitä, pronssimiekkoja, roomalaisia rahoja ja yhden frangin rahan, jossa oli Ludvig Filip I:n kuva.
Varsinaisen historiallisen ajan tutkimuksissa on minua auttanut suuresti Johannes Talpa, joka eli aikoinaan munkkina Beargardenin luostarissa. Hänen lähteistään olen ammentanut sitäkin ahkerammin, koska pingviinien aikaisemman keskiajan historialla ei mitään muita lähteitä olekaan.
Kolmannestatoista vuosisadasta alkaen olemme rikkaampia; niin, rikkaampia, mutta emme onnellisempia. Historian kirjoittaminen on sangen vaikea tehtävä. Ei koskaan tiedä oikein varmaan, miten mikin asia on tapahtunut, ja kirjoittaja joutuu yhä enemmän kiipeliin sikäli kuin asiapaperit lisääntyvät. Kun jollakin tapahtumalla on vain yksi ainoa todistaja, hyväksytään todistus arvelematta. Tukaluudet alkavat, kun kaksi tai useammat todistajat kertovat saman asian, sillä heidän todistuksensa ovat aina ristiriitaisia ja sovittamattomia.
Tieteelliset syyt, joiden nojalla jotakin todistusta pidetään toista parempana, ovat joskus sangen painavia, mutta eivät milloinkaan niin painavia, että voittaisivat meidän oman persoonallisen suhtautumisemme asioihin, meidän omat intohimomme, ennakkoluulomme, hyötymme taikka tuon tunnetun kevytmielisyyden, joka on niin yleinen kaikissa vakavissa miehissä. Sen tähden me esitämme tapahtumat aina puolueellisesti taikka pintapuolisesti.
Valitin monille sekä koti- että ulkomaalaisille arkeologeille ja paleografeille, mihin vaikeuksiin olin joutunut yrittäessäni laatia Pingvinian historiaa. He ivasivat silloin minua; hymyilivät minulle säälivästi, ikäänkuin sanoakseen: "Kirjoitammeko mekään historiaa? Koetammeko puristaa teksteistä, asiapapereista hiukkastakaan totuutta tai elämää? Emme toki; me vain julkaisemme tekstit sellaisinaan. Pysymme kiinni kirjaimessa. Ainoastaan kirjaimellinen sanamuoto on jotain varmaa ja arvokasta. Henki ei ole mitään; ajatukset ovat haihattelua. Mies, joka aikoo laatia historian, on sangen turhamainen, sillä hän uskoo omiin mielikuviinsa."
Tuollaisen arvostelun huomasin etevimpien paleografiemme hymyssä, ja keskustelu heidän kanssaan masensi kovin minua. Kerran, kun olin jutellut asiastani eräälle huomattavalle sigillografille ja tunsin itseni tavallista alakuloisemmaksi, pälkähti kuitenkin yht'äkkiä päähäni ajatus:
"Mutta onhan vielä historiankin kirjoittajia maailmassa. Eivät ne toki ole aivan sukupuuttoon kuolleet. On niitä Tiedeakademiassakin viisi kuusi kappaletta. He tekevät muutakin kuin julkaisevat pelkkiä tekstejä, he kirjoittavat oikeita historiateoksia. Ainakaan he eivät sano minua turhamaiseksi, kun olen ryhtynyt tuollaiseen työhön."
Se ajatus rohkaisi minua jälleen.
Seuraavana päivänä menin erään heikäläisen luokse; hän oli vanha ja sangen teräväpäinen mies.
"Minä tulin pyytämään teiltä, kokeneelta, neuvoja", sanoin hänelle. "Minä rehkin ja aherran saadakseni aikaan historian, mutta työstäni ei tahdo tulla mitään."
Hän vastasi olkapäitään nytkähdyttäen:
"Miksi te, hyvä mies, rupesitte sellaiseen urakkaan? Miksi itse koetatte kirjoittaa historiaa? Pääsisitte helpommalla, jos kopioisitte entisiä tunnettuja historiateoksia, kuten on yleisenä tapana. Jos te katsotte asioita joltakin uudelta kannalta, jos teillä on jokin omintakeinen ajatus ja te esitätte ihmiset ja tapahtumat uudessa, oudossa valossa, on se lukijalle yllätys. Eikä lukija koskaan pidä yllätyksistä. Hän ei etsi mistään historiasta mitään muuta kuin samoja tuhmuuksia, jotka hän jo entuudestaan tuntee. Menkääpäs opettamaan häntä: se on hänelle nöyryytys, ja hän suuttuu. Älkää yrittäkö häntä valistaa, muuten hän väittää, että te herjaatte hänen pyhiä vakaumuksiaan.
"Kaikki historioitsijat matkivat toisiaan. Sillä tavoin pääsevät he vähemmällä vaivalla ja välttävät arvostelun, että he muka olisivat itsekylläisiä. Tehkää niinkuin he, älkää olko omintakeinen. Omintakeinen historioitsija saa osakseen pelkkää epäluuloa, halveksumista ja kaikkien vihaa.
"Luuletteko, herra", lisäsi hän, "että minä olisin saavuttanut tällaiset arvot ja kunniat kuin minulla on, jos olisin historiallisissa teoksissani tyrkytellyt ihmisille mitään uutuuksia? Ja mitäpä muuta uutuudet ovatkaan kuin nenäkkyyttä?"
Hän nousi paikaltaan. Minä kiitin häntä ystävällisyydestä, ja aloin mennä ovelle. Hän kutsui minut takaisin:
"Vielä pari sanaa! Jos toivotte kirjallenne hyvää vastaanottoa, niin muistakaa joka hetki ylistää siinä niitä inhimillisiä avuja, joiden perustalle yhteiskunta on rakennettu: rakkautta rikkauteen, uskonnollisia tunteita ja etenkin köyhän alistuvaisuutta, joka on kaiken järjestyksen pohja. Ilmaiskaa jo alussa, rakas ystävä, että kohtelette historiassanne omistusoikeuden, yläluokkien ja järjestysvallan syntyä kaikella sillä kunnioituksella, joka noille järjestelmille on tuleva. Julistakaa lukijalle, että hyväksytte yliluonnolliset asiat milloin ne totena ilmenevät. Jos nämä ehdot täytätte, niin menestytte oikeissa piireissä."
Olen tarkoin pohtinut näitä ymmärtäväisiä sanoja ja ottanut ne joka suhteessa varteen.
Tehtäväni ei ole tässä käsitellä pingviinejä ennen heidän muuttumistaan ihmisiksi. Tutkimukseni alkaa vasta siitä hetkestä, jolloin he irtautuivat zoologiasta ja joutuivat historiaan ja teologiaan. Niin, pingviinejähän ne linnut olivat, jotka Pyhä Mael muutti ihmisiksi; kuitenkin kaivataan tässä kohdin hiukan selitystä, sillä muuten pingviini-sana voisi nyt aiheuttaa pientä sekaannusta.
Pingviiniksi kutsutaan nykyisin maapallon arktisilla alueilla elävää
lintua, joka kuuluu Alcides-nimiseen sukuun. "Etelänpingviini" eli
aptenodytes on se spheniscides-laji, jota tavataan antarktisilla
eli etelänavan merillä. Niinpä lausuu esimerkiksi G. Lecointe
kertomuksessaan Belgica-retkikunnan matkasta [G. Lecointe, Au
pays des manchots, Bryssel, 1904. Belgica-retkikunnan matka
etelänavalle tehtiin 1897. – Suomentajan selitys.]: "Kaikista
niistä linnuista, joita kohtaamme Gerlachesalmessa, ovat aptenodytit
varmaankin mielenkiintoisimmat. Niitä sanotaan joskus, vaikka väärin,
etelänpingviineiksi." Tohtori J.B. Charcot väittää sitä vastoin, että
ainoita ja todellisia pingviinejä ovat ne antarktiset linnut, joita
me nimitämme aptenodyteiksi, ja väitettään perustelee hän sillä, että
hollantilaiset, jotka 1598 tulivat Kap Magalhäesiin, antoivat niille
nimen pinguinos, epäilemättäkin siksi, että ne olivat niin ihraisia.
Mutta jos nyt aptenodytejä on kutsuttava pingviineiksi, niin miksi
sitten tästä lähtien on sanottava pingviinejä? Tohtori J.B. Charcot
ei sitä meille ilmoita; hän ei tunnu välittävän koko asiasta tuon
taivaallista. [J.B. Charcot, Journal de l'expédition antarctique
française 1903, 1905, Paris.]No niin, täytyy ilman muuta tyytyä siihen, että nuo aptenodytit nyt jäävät pingviineiksi taikka muuttuvat ennalleen pingviineiksi. Hänellä, joka on tehnyt ne tunnetuiksi, on oikeus nimittääkin niitä miten haluaa. Kun hän vain antaa pohjoisten pingviinien pysyä pingviineinä! Silloin meille tulee seuraavat lajit pingviinejä: etelänpingviinit ja pohjanpingviinit, arktiset ja antarktiset pingviinit, alcidit eli entiset pingviinit sekä spheniscidit eli entiset aptenodytit. Tämä tuottaa ehkä vaikeuksia lintutieteen tutkijoille, joista on tärkeää tarkoin luokitella vesilintuja; varmaankin he ihmettelevät, sopiiko nyt sama nimi kahdelle suvulle, jotka kumpikin elävät omalla maapallon navallaan ja eroavat toisistaan monissa suhteissa, varsinkin nokan, siipien ja jalkojen puolesta. Mitä minuun tulee, viihdyn mainiosti tämän sekamelskan keskellä. Minun pingviinieni ja tohtori Charcot'n pingviinien välillä voi kyllä olla muutamia eroavaisuuksia, mutta yhtäläisyyksiä tuntuu riittävän enemmän ja ne ovat isompia. Sekä minun että hänen pingviineilleen on yhteistä niiden vakava ja leppoisa luonne, koomillinen arvokkuus, vilpitön tuttavallisuus, ovelanahkainen herttaisuus, kömpelön juhlallinen käytös. Molemmat ne ovat rauhallisia, puhelunhaluisia, uteliaita uutuuksille, suuresti yleisiä asioita harrastavia ja ehkä hiukkasen kateellisia niitä kohtaan, jotka ovat heitä ylempiä.
Jos toden tunnustan, on minun pingviineilläni, perimmäisen pohjolan lapsillani, untuva- eikä suomuspeitteiset siivet. Vaikkeivät lintuni ole aivan niin paljon peräjalkaisia kuin etelänpingviinit, kävelevät ne kuitenkin yhtä komeasti, selkä ja pää pystyssä ja ruumistaan arvokkaasti keikutellen. Ja mitä tulee niiden ylhäiseen nokkaan (os sublime), ei se suinkaan ollut vähimpänä syynä siihen erehdykseen, että aposteli Mael luuli niitä ihmisiksi.
Teokseni kuuluu laadultaan, se minun täytyy tunnustaa, vanhanaikaiseen historiankirjoitukseen, sellaiseen, joka esittää tapahtumia, joista muisto vielä on säilynyt, ja koettaa selittää parhaansa mukaan niiden syitä ja seurauksia. Tuollainen menetelmä on paremminkin taidetta kuin tiedettä. Sanotaan, ettei se enää nykyään tyydytä aikamme oikeaa luotettavuutta vaativia tutkijoita ja että entistä historian jumalatarta Klioa pidetään jo jaarittelevana akkana. Ja ehkäpä vastaisuudessa saammekin luotettavampia historioita, sellaisia elämänehtojen historioita, jotka pystyvät opettamaan meille, mitä kukin kansa taikka aikakausi kaikilla elämän aloilla tosiaan sai aikaan ja mitä se kulutti. Sellainen historia ei sitten enää ole taidetta, vaan tiedettä, ja siinä ilmenee pätevyys, jota vailla entinen on. Mutta syntyäkseen se kaipaa hyviä tilastollisia tietoja, joita ei tähän saakka millään kansalla ja etenkään pingviineillä ole liioin ollut olemassa. Mahdollisesti antavat nykyisin elävät kansat kerran aineksia tuollaiseen historiaan. Mitä nyt jo olleen ja menneen ihmiskunnan vaiheisiin tulee, niin pelkään, että meidän täytyy vastaisuudessakin tyytyä vain entisellä tavalla kirjoitettuun historiaan. Ja missä määrin moinen historia on mielenkiintoinen, riippuu erikoisesti siitä, miten selvänäköinen ja asiastaan varma kertoja on ollut.
Kuten eräs Alkan suuri kirjailija on sanonut, ei minkään kansakunnan elämä ole muuta kuin jono rikoksia, onnettomuutta ja hassutuksia. Pingviinien laita ei ole sen parempi kuin muidenkaan. Kuitenkin tarjoaa heidän historiansa eräitä ihailunkin arvoisia puolia, jotka nyt toivon esittäväni mahdollisimman edullisessa valossa.
Pingviinit olivat kauan sotaisaa rotua. Eräs heidän omista pojistaan, Jaakoppi Filosofi, kuvaa heidän luonnettaan pienessä tapainkuvauksessa, jonka, mielestäni sangen huvittavana, lainaan tähän:
"Viisas Gratianus kävi viimeisten Drako-suvun kuninkaiden hallitessa Pingviniassa. Kun hän eräänä päivänä vaelsi viheriöivää laaksoa, jossa karjankellot kuulaassa kesäilmassa kalkattelivat, istahti hän penkille tammen alle lähelle jotakin tölliä. Mökin kynnyksellä istui nainen imettämässä lastaan. Vähän kauempana nurmikolla leikki pikku poika ison koiran kanssa. Sokea ukko kökötti päivänpaisteessa, suu hiukan auki auringonvaloa nauttien.
"Asumuksen isäntä, nuori ja voimakas mies, toi Gratianukselle leipää ja maitoa.
"Kun filosofi, Merisikainmaan kansalainen, oli syönyt tuon maalaisaterian, virkkoi hän:
"– Kiitokset teille, tämän ystävällisen maan asukkaille. Miten täällä teillä näyttää rauhalliselta, sopuisalta ja iloiselta.
"Tuskin hän oli tämän lausunut, niin kulki siitä ohitse paimen, joka soitti pillillään jotain marssia.
"– Mikäs reipas laulu tuo on?" kysyi Gratianus.
"– Se on merisikoja vastaan sepitetty marssi, vastasi isäntä. Kaikki täällä osaavat sen. Pikku lapset laulavat sitä jo ennen kuin oppivat puhumaan. Me kaikki olemme oikeita pingviinejä.
"– Ette taida pitää merisioista?
"– Me vihaamme heitä!
"– Ja miksi te heitä vihaatte?
"– Mikä kysymys! Ovathan merisiat pingviinien naapureita.
"– Sitä he kyllä ovat.
"– No niin, siksi pingviinit vihaavat heitä.
"– Onpa sekin syy.
"– Ja miksi ei? Naapuri ja vihamies on sama asia. Katsokaa tuota peltoa tuolla minun peltoni vieressä. Sen omistaa muudan mies, jota minä vihaan enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Sitten ovat minun pahimpia vihollisiani eräät kelvottomat, jotka asuvat kylässään tämän laakson tuolla rinteellä, tuon koivikon reunassa. Pienessä laaksossamme mäkien keskellä ei ole muita kyliä kuin se ja tämä meidän, ja ne ovat vihollisia keskenään. Aina, kun meidän ja sen kylän pojat sattuvat yhteen, haukkuvat he toisiaan ja tappelevatkin. Ja teidän mielestänne ei pingviinien pitäisi olla merisikojen vihollisia! Eikö teillä sitten ole minkäänlaista aavistusta, mitä isänmaallisuus merkitsee? Minun rinnastani pursuaa aina huuto: Eläköön Pingvinia! Kuolema merisioille!"
Tuhatkolmesataa vuotta kävivät pingviinit lannistumattoman uljaasti ja vaihtelevalla onnella sotaa kaikkia kansoja vastaan koko maailmassa. Sitten kyllästyivät he muutamiksi vuosiksi siihen, mitä olivat niin kauan rakastaneet, ja kiintyivät sangen hartaasti rauhan toimiin, ilmaisten rauhanrakkautensa arvokkaalla, mutta silti aivan vilpittömällä tavalla. Heidän kenraalinsa mukaantuivat tähän uuteen järjestykseen varsin hyvin; koko armeija, kaikki upseerit, aliupseerit ja sotamiehet, asevelvolliset ja sotavanhukset viihtyivät näissä oloissa kuin kotonaan. Ainoastaan musteentuhrijat, kirjastorotat ja ruununraakit valittivat ja haikailivat toisten työntäytymistä heidän ammatteihinsa.
Mainittu Jaakoppi Filosofi kirjoitti aikoinaan eräänlaisen opettavaisen kertomuksen, jossa hän hupaisella ja hiukan räikeällä tavalla esitti ihmisten elämää ja tekoja, ja siihen kertomukseensa pujotti hän muutamia pikku tapauksia oman maansa historiasta. Jotkut kysyivät häneltä silloin, miksi hän oli kirjoittanut tuollaisen valehistorian, ja mitä hyötyä hän luuli siitä isänmaalleen koituvan.
"Sangen paljon hyötyä", vastasi filosofi. "Kun pingviinit näkevät tekonsa tällaisina pilakuvina ja vailla kaikkea entistä kaunistelua, niin ne oppivat paremmin arvioimaan tekojaan ja tulevat ehkä viisaammiksi."
Aikomukseni ei ollut unohtaa historiastani mitään taiteilijoistakin mielenkiintoisia seikkoja. Siinä onkin luku Pingvinian keskiaikaisesta maalaustaiteesta, ja jos se ei ole niin täydellinen kuin olin toivonut, ei se ole suinkaan minun vikani, kuten hyvin huomaa siitä kauheasta kertomuksesta, jonka liitän tähän alkulauseeni loppuun.
Viime vuoden kesäkuussa johtui mieleeni lähteä saamaan kunnioitetulta Fulgence Tapir-vainajalta, "Maalaus-, kuvanveisto- ja rakennustaiteen yleisen vuosikirjan" kuuluisalta tekijältä, tietoja pingviiniläisen taiteen synnystä ja kehityksestä.
Kun minut opastettiin hänen työhuoneeseensa, tapasin siellä pyöreän kirjoituspöydän ääressä ja valtavien paperipinkkojen alle hukkumaisillaan pienen, ihmeellisen lähinäköisen miehen, jonka silmäluomet ripsuttelivat kultaisten silmälasien takaa.
Korvatakseen näkökyvyn vaillinaisuutta tutki hänen pitkä, hyvin liikkuvainen ja herkkä nenänsä erinomaisen taitavasti aisteilla havaittavaa maailmaa. Tuolla elimellään Fulgence Tapir pääsi täyteen kosketukseen taiteen ja kauneuden kanssa. Yleensä huomataan, että musiikkiarvostelijat Ranskassa ovat usein kuuroja ja taidearvostelijat sokeita. Sellaiset ominaisuudet tekevät heidät kykeneviksi keskittymään esteettisiin ajatuksiin. Luuletteko, että Fulgence Tapir, jos hänellä olisi ollut silmät, jotka olisivat erottaneet kaikki muodot ja värit, joihin salaperäinen luonto pukeutuu, luuletteko, että hän olisi saattanut yletä kirja- ja käsikirjoitusvuoren harjalle nousemallakaan sellaiseen dogmaattiseen spiritualismiin kuin hänelle on erikoista, ja että hän olisi pystynyt luomaan nuo valtavat teoriansa, jotka johtavat kaikkien maiden ja aikojen taiteet niiden kauneimpaan päämaaliin, Taideakademiaan?
Työhuoneen seinät, lattia ja kattokin olivat täynnä pullottavia paperipinkkoja, suunnattomasti paisuneita salkkuja ja rasioita, jotka olivat kukkuroillaan muistiinpanolappuja. Ja kauhunsekaisella ihailulla minä katselin noita mahtavia tiedon- ja opinputouksia, joiden pelkäsin siinä paikassa syöksyvän alas.
"Mestari", virkoin liikutetulla äänellä, "turvaudun teidän hyvyyteenne ja oppiinne, jotka kumpikin ovat yhtä ehtymättömiä. Ettekö ryhtyisi ystävällisesti opastamaan minua, kun yritän palavalla innolla löytää pingviiniläisen taiteen alkulähteitä?"
"Kyllä, herra", vastasi minulle mestari, "minulla on täällä koko taide, ymmärrättekö, koko taide aakkosellisesti ja aineenmukaisesti järjestetyissä lapuissa. Mieluisa velvollisuuteni on antaa teidän käytettäväksenne kaikki pingviinejä koskevat asiat. Nouskaahan noille tikapuille ja ottakaa alas tuo rasia, joka on tuolla ylhäällä. Siinä on tarkoin kaikki, mitä tarvitsette".
Vapisten tottelin neuvoa. Mutta tuskin sain tuon onnettoman rasian auki, niin siitä luiskahti irti tukku sinisiä paperilappuja, ne pääsivät käsistäni ja alkoivat liehua alas. Melkein samassa aukesivat viereisetkin pahvirasiat pelkästä suopeudesta ensinmainittua kohtaan, ja niistä alkoi juosta puroina punertavia, vihreitä ja valkeita lappuja, ja sitten valoivat kaikki rasiat yksi toisensa jälkeen eriväriset lappunsa ympäri huonetta, sohisten kuin huhtikuinen puro mäenrinteellä. Tuokiossa ne peittivät permannon paksulla paperikerroksella. Yhä mahtavammaksi paisui pauhu, kun paperit pursuivat ehtymättömistä säiliöistään, ja pian syöksyivät ne tulvivana virtana. Kahlaten polviin asti papereissa Fulgence Tapir huomioi herkällä nenällään tätä vedenpaisumusta; hän huomasi, mistä se aiheutui, ja kalpeni kauhusta.
"Miten paljon taidetta!" huudahti hän.
Kehoitin häntä tulemaan ylös ja kurkottelin hänelle auttavaa kättäni portailta, jotka nyt tutisivat paperiryöpyssä. Liian myöhäistä! Sinne hän jäi voimattomana, epätoivoissaan, surkeana. Hän oli hukannut samettimyssynsä ja kultaiset silmälasinsa; hän ponnisteli epätoivoisesti lyhyillä käsillään pelastuakseen aalloista, jotka nousivat hänelle kainaloihin asti. Yht'äkkiä syntyi muistiinpanolapuista kauhea pyörre, joka vetäisi hänet jättiläisnieluunsa. Hetken vilahtivat oppineen miehen kalju päälaki ja lihavat pikku kädet sen pohjasta; sitten nielu sulkeutui, ja tulva levisi kaikkialle tasaisena ja hiljaisena. Minä itsekin olin tikapuineni hukkua; minä putkahdin karkuun ikkunan ylimmäisestä ruudusta.
Quiberon, syysk. 1 p. 1907.
ENSIMMÄINEN KIRJA
ALKUAJAT
ENSIMMÄINEN LUKU
PYHÄN MAELIN ELÄMÄSTÄ
Mael, joka oli kambrialaista [Roomalaiset nimittivät Cambriaksi erästä silloisen Englannin aluetta, joka nykyisin vastaa suunnilleen Walesia. – Suom. selitys] kuningassukua, lähetettiin yhdeksännellä ikävuodellaan Yvernin luostariin saamaan hengellistä ja maailmallista oppia. Neljätoistavuotiaana luopui hän perinnöstään ja teki lupauksen palvella Herraa. Hän käytti aikansa, kuten luostarisääntö käski, virrenveisuuseen, grammatikan lukuun ja ikuisten totuuksien tutkiskelemuksiin.
Taivaallisen hyvä tuoksu ilmaisi piankin luostarissa tämän munkin siveelliset avut. Ja kun Gal, Yvernin luostarin apotti, muutti autuaasti tästä maailmasta parempaan, niin pääsi nuori Mael hänen paikalleen luostarin johtajaksi. Hän perusti luostarin yhteyteen koulun, sairashuoneen, vierasmajoja, takomon, kaikenmoisia työpajoja sekä laivatelakan, ja velvoitti munkit viljelemään maata lähiseuduilla. Hän hoiteli omin käsin luostarin puutarhaa, valmisti metalliteoksia, opetti munkkialokkaita, ja hänen elämänsä päivät vierivät rauhallisesti kuin virta, joka taivasta kuvastaa ja hedelmöittää vainiot.
Illan tullen oli tällä Jumalan palvelijalla tapana mennä istumaan sille rantakalliolle, jota vielä nykyäänkin kutsutaan Pyhän Maelin tuoliksi. Hänen jalkojensa juuressa uhmasivat kallionmöhkäleet, kuin mitkäkin tummat lohikäärmeet, joiden pinnan vihreä levä ja hallavan punertava meriruoho tekivät ylt'yleensä ikäänkuin karvaiseksi, hirviön rinnoillaan pauhaavia vaahtopäitä. Pyhä Mael näki auringon vaipuvan valtamereen ikäänkuin punainen hostia, ehtoolliskalkki täynnä viiniä, joka purppuroi jumalallisella verellään taivaan pilvet ja meren mainingit. Ja tämä oli pyhän miehen mielestä vertauskuva Ristin mysteriosta, jossa Jumalan veri puettaa maan kuninkaallisella purppuralla. Kaukaa mereltä näkyi tummansininen juova; se oli Gad-niminen saari, ja siellä johti Pyhä Pirkitta, jonka Pyhä Malo oli vihkinyt nunnaksi, naisluostaria.
Mutta Pyhä Pirkitta, tuntien kunnianarvoisen Maelin suuret avut, lähetti pyytämään häneltä jotakin kapinetta, jonka hän olisi valmistanut itse omin käsin, säilyttääkseen sen kalliina lahjana. Mael valoi hänelle silloin pienen vaskikellon, ja kun se oli valmistunut, siunasi sen ja heitti alas mereen. Ja kello ui soittaen Gadsaaren rantaa kohti, kussa Pyhä Pirkitta, kun kuuli aalloilta vasken helähdykset, hurskain mielin otti kellon haltuunsa ja vei sen, nunniensa seuraamana, juhlakulussa ja virrenveisuulla luostarin kirkkoon.
Niinpä kasvoi ja vahvistui Pyhä Mael yhäti avuissa. Hän oli jo ennättänyt jättää taakseen kaksi kolmatta osaa elämänsä tietä ja toivoi pääsevänsä hengellisten veljiensä keskuudessa hiljaisesti maallisen matkansa perille, kun muudan varma merkki ilmoitti hänelle, että Jumala kaikkiviisaudessaan oli toisin päättänyt ja kutsui häntä uusiin tehtäviin, jotka, olematta näin rauhallisia, olivat kuitenkin arvoltaan yhtä suuria.
TOINEN LUKU
PYHÄN MAELIN LÄHETYSTYÖ
Eräänä päivänä, kun hän jumalisia asioita tutkiskellen vaelsi erään tyynen lahdelman rantaa, jota kauas merelle ulottuvat kalliot luontaisena aallonmurtajana suojasivat, näki hän kivisen purtilon kelluvan veden päällä kuin haaksi.
Se oli samanlainen ontoksi kaiverrettu allas kuin nekin, joilla Pyhä Guirec, suuri ja pyhä Colomfoanus ja monet muut Skotlannin ja Irlannin munkit olivat kulkeneet Armoricaan [Armoricaksi nimittivät roomalaiset muinaisessa Galliassa Atlantin ja Englannin kanaalin rannalla olevaa aluetta, joka vastasi suunnilleen nykyistä Bretagne'ia. – Suom. selitys.] saarnaamaan kristinoppia. Ei ollut pitkää aikaa siitä kuin Pyhä Avoia oli Englannista tultuaan noussut Aurayn virtaa punaisessa graniittihuuhmaressa, johon sitten myöhemmin oli tapana pistää hetkeksi lapsia, jotta niistä tulisi voimakkaita. Pyhä Vouga oli purjehtinut Hiberniasta Cornwalliin kallionkappaleella; Penmarchissa säilytetään yhä eräitä siruja siitä, ja parantavat ne pyhiinvaeltajia horkkataudista, kun he painavat päänsä niitä vasten. Pyhä Simson laski maihin Saint-Michelin lahteen graniittikaukalolla, jota kerran vastaisuudessa varmaan kutsutaan Pyhän Simsonin soppakupiksi. Ja niinpä ymmärsikin Pyhä Mael nyt, kun hän näki tuon kivipurtilon, että Herra oli valinnut hänet apostolikseen pakanain sekaan, joita vielä oli kaikkialla Bretagne'in rannikoilla ja saarilla.
Hän jätti siis saarnipuisen sauvansa toiselle pyhälle miehelle, Budocille, luopuen siten luostarinjohtajan toimesta. Sen jälkeen astui hän, varustettuna leipäkyrsällä, lekkerillä, jossa oli suolatonta vettä, ja Pyhällä Uudella Testamentilla, kivialtaaseen, joka sitten säyseästi kuljetti hänet Hoedic-saaren rantaan.
Sillä saarella käy ainainen tuulentuiverrus. Vähäinen, köyhä asujamisto harjoittaa siellä, karuissa kallionpoukamissa, kalastusta ja viljelee vaivalla kaaliksia puutarhojensa hiekassa ja kivikoissa, pulterikivistä tehtyjen tai tamariskipensaista kasvatettujen aitauksien keskellä. Eräässä saaren notkossa kasvoi kaunis viikunapuu, ulotellen oksiaan varsin leveälle. Sitä puuta saarelaiset palvelivat epäjumalanaan. Ja pyhä Mael sanoi heille:
"Te palvelette tätä puuta, koska se on ihana. Te olette siis vastaanottavaisia ihanuudelle. Mutta minäpä näytän teille ihanuuden, joka on teiltä salattu."
Ja hän julisti heille evankeliumia. Ja opetettuaan heitä, kasti hän heidät suolalla ja vedellä.
Morbihanin saaria oli siihen aikaan useampia kuin nykyään, sillä sen jälkeen on monta niistä uponnut meren pohjaan. Pyhä Mael käänsi niistä kristinoppiin kuusikymmentä. Sen tehtyään vaelsi hän graniittialtaalla Auray-jokea ylävirtaan. Ja matkattuaan kolme tuntia hän astui maalle erään roomalaisen talon edustalla. Kattotorvesta suitsutteli hiljaa savua. Pyhimys astui yli kynnyksen, jota koristi mosaiikikuva, esittävä vihaista ja hampaitaan irvistelevää koiraa. Iäkäs aviopari, Marcus Combabus ja Valeria Moerens, joka eli siellä peltojensa hedelmillä, otti hänet vastaan. Sisäpihaa ympäröitsi pylväskäytävä, jonka pylväät olivat maalatut punaisiksi alapäästä keskikohdalle asti. Simpukoilla kaunistettu suihkukaivo oli rakennettu seinustalle, ja pylvästön katon alla oli uhrialttari ja siinä lokero, jossa talon isäntä piti pieniä, poltetusta savesta tehtyjä ja kalkkivedellä valkeiksi värjättyjä epäjumalankuvia. Toiset niistä olivat siivillä varustettujen lasten kaltaisia, toiset taas esittivät Apolloa tai Mercuriusta, ja monet olivat alastomia, tukkaansa raastavia naisia. Mutta kun Pyhä Mael niitä katseli, huomasi hän kuvien joukossa nuoren äidin, joka piteli lasta polvellaan.
Kohta osoitti hän tätä kuvaa ja sanoi:
"Tämä on Neitsyt, Jumalan äiti. Runoilija Vergilius julisti hänen
tuloaan ennen hänen syntymäänsä sibyllinisillä lauluilla, sellaisilla,
joissa oli ennustus niinkuin sibyllainkin, ennustajanaisten, sanoissa;
enkelin äänellä viritti hän virtensä: Jam redit et virgo. ['Myös
palajaapi jo neitsyt' – Suom. selitys.] Ja pakanuuden aikoina tehtiin
Neitsyestä samanmuotoisia profeetallisia kuvia kuin tämä, jonka sinä,
oi Marcus, olet asettanut tälle alttarillesi. Ja varmasti juuri Hän
on varjellut sinun vaatimattomia kotihaltijoitasi. Sillä tavalla
valmistautuvat ne, jotka noudattavat elämässään tarkoin luonnollista
lakia, tuntemaan ilmoitettua totuutta."Marcus Combabus ja Valeria Moerens painoivat nämät sanat mieleensä ja kääntyivät kristinuskoon. He saivat kasteen nuoren vapautetun orjattarensa, Caelia Avitellan keralla, joka oli heille rakas kuin heidän silmäteränsä. Koko heidän huoneensa luopui pakanuudesta ja kastettiin samana päivänä.
Marcus Combabus, Valeria Moerens ja Caelia Avitella viettivät sitten elämää, joka oli täynnänsä hyviä töitä. He erosivat täältä Herrassa ja otettiin pyhäin lukuun.
Vielä kolmekymmentä ja seitsemän vuotta saarnasi Pyhä Mael pakanoille sisäosissa maata. Hän rakensi kaksisataa ja kahdeksantoista kappelia ja seitsemänkymmentäseitsemän luostaria.
Mutta eräänä päivänä, kun hän julisti evankeliumia Vannes'in kaupungissa, saatettiin hänelle tieto, että Yvernin luostarin munkit olivat luopuneet hänen poissa ollessaan Pyhän Galin käskyistä. Silloin kiiruhti hän kohta, niinkuin kana, joka kokoaa hartaasti poikansa siipeinsä alle, eksyneiden lastensa luokse. Hän oli siihen aikaan täyttänyt yhdeksänkymmentäkuusi ikävuottansa; hänen selkänsä oli kumarainen, mutta käsivarret vieläkin vahvat, ja hänen sanansa lankesi runsaana kuin lumi talvella laaksojen helmaan.
Apotti Budoc antoi nyt saarnisen sauvan Pyhälle Maelille takaisin ja kertoi, missä viheliäisyydessä luostari oli. Munkit olivat joutuneet keskenään kiistaan, minä päivänä pääsiäistä oli vietettävä. Toiset vaativat roomalaisen allakan noudattamista, toiset kreikkalaisen, ja ajanlaskuriidan kauhut raatelivat veljeskuntaa.
Oli vielä toinenkin syy epäjärjestyksiin. Gad-saaren nunnat, jotka olivat murheellisesti luopuneet siveästä elämästään, tulivat vähän väliä venheellä Yvernin puolelle. Munkit ottivat heidät vastaan vierasmajassa, ja siitä johtui häpeää, joka saattoi kaikki hurskaat huoleen ja ahdistukseen.
Kun apotti Budoc oli tehnyt tämän tarkan ilmoituksensa, lausui hän lopuksi:
"Nunnien tänne tultua on munkkiemme viattomuus ja rauha ollut mennyttä."
"Sen minä kyllä uskon", vastasi Pyhä Mael. "Sillä nainen on kavalasti punottu ansa: tuskin on sitä haistellutkaan, niin siihen lankeaa. Ja kuitenkin vaikuttaa näiden olentojen suloinen vetovoima vielä voimakkaammin etäältä kuin läheltä. Kuta vähemmän halumme saa heiltä tyydytystä, sitä enemmän se kiihtyy. Niinpä sanookin sananparsi:
"Kun on lähellä, niin puskee, kun kaukana, niin ammuu."
"Siksi huomaammekin, poikani, että lihallisen rakkauden houkutukset ovat tehokkaammat yksinäisiin ja jumalisiin ihmisiin nähden kuin sellaisiin, jotka elävät muiden ihmisten keskuudessa. Lihanhimon paholainen on kiusannut minua koko elämäni aikana monella muotoa; eivätkä tukalimmat kiusaukseni syntyneet siitä, että kohtasin naisen, olipa hän miten kaunis ja hyvänhajuinen tahansa, vaan ne tulivat loitolla olevan naisen kuvittelemisesta. Vielä nytkin, kun olen jo vanhuuden iässä, yhdeksänkymmenen ja seitsemän ajast'aikainen, viettelee Vihollinen minut useasti tekemään syntiä siveyden käskyä vastaan, ainakin ajatuksissa. Kun minulla yöllä on vilu sängyssäni, ja vanhat, jääkylmät luuni lyövät kalisten yhteen, kuulen ääniä, jotka lukevat minulle ensimmäisen Kuningasten kirjan toista värssyä: Dixerunt ergo et servi sui: Quaeramus domino nostro regi adolescentulam virginem, et stet coram rege et foveat eum, dormiatque in sinu suo, et calefaciat dominum nostrum regem. [I Kuningasten kirjan 2 värssy: 'Niin sanoivat hänen palvelijansa hänelle: anna meidän etsiä minun herralleni kuninkaalleni piika, joka neitsyt on, joka seisois kuninkaan edessä, ja korjaisi häntä, ja makaisi hänen sylissänsä, ja lämmittäisi kuninkaani minun herrani.' – Suom. selitys.] Ja pahahenki näyttää minulle neitokaisen, joka on kukoistuksensa keväisessä iässä ja joka sanoo minulle: – Minä olen Abisag Sunemista, minä olen sinun piikaisesi! Oi herrani, anna minulle paikkaa vuoteessasi!
"Kuule minua", lisäsi vanhus, "munkki ei voi säilyä ilman Jumalan erikoisetta avutta sydämeltään ja munaskuiltaan siveänä".
Pyhä Mael ryhtyi heti palauttamaan siveellisyyttä ja rauhaa luostariin. Hän laati kronologian ja astronomian laskelmien mukaan uuden kalenterin ja sai kaikki munkit sen hyväksymään. Pyhän Pirkitan langenneet tyttäret lähetti hän takaisin heidän luostariinsa, mutta ei suinkaan töykeästi karkoittaen, vaan antoi saattaa heidät alukseen virrenveisuulla ja rukouksilla.
"Kunnioittakaamme heissä Pyhän Pirkitan tyttäriä ja taivaallisen Yljän morsiamia", sanoi hän. "Älkäämme olko kuin fariseukset, jotka ovat pikaisia halveksimaan syntisiä naisia. Meidän on nöyryytettävä näitä heidän syntinsä eikä heidän itsensä tähden, saatava heidät häpeämään sitä, mitä he ovat tehneet, eikä sitä, mitä he ovat: siliä he ovat Jumalan kätten töitä."
Ja pyhä mies vaati munkkejaan tarkoin noudattamaan veljeskuntansa käskyjä.
"Kun laiva ei tottele peräsintä", sanoi hän, "niin se ajaa karille".
KOLMAS LUKU
PYHÄN MAELIN KIUSAUS
Tuskin oli Pyhä Mael ennättänyt palauttaa Yvernin luostariin järjestyksen, niin hän kuuli, että Hoedic-saaren asukkaat, hänen ensimmäiset kastettunsa ja hänen sydämelleen kaikkein rakkaimmat, olivat kääntyneet takaisin pakanuuteen ja ripustivat pyhän viikunapuunsa oksiin kukkaseppeleitä ja vaatesuikaleita.
Pursimies, joka nämä surulliset uutiset toi, sanoi pelkäävänpä, että nuo eksyneet ehkä hävittäisivät tulella ja raudalla kappelinkin, joka oli heidän rannalleen rakennettu.
Pyhimys päätti viivyttelemättä lähteä uskottomien lastensa luokse, saattaa heidät takaisin uskoon ja estää väkivallasta Jumalan templiä vastaan. Kun hän meni pieneen lähteensä, missä hänen kivipurtilonsa oli luonnollisessa satamassaan ankkurissa, osui hänen katseensa laivatelakoihin, jotka hän oli kolmekymmentä vuotta sitten rakentanut; ne olivat aivan lahden perukassa, ja sieltä kuului nyt vasarain pauketta ja sahojen särmää. Siinä samassa ilmestyi Piru, joka ei elkeissään koskaan väsy, telakasta, tuli pyhän miehen luokse erään Simson-nimisen munkin haahmossa ja kiusasi häntä seuraavasti:
"Isä, Hoedic-saaren asukkaat tekevät yhtä päätä syntiä. Jokainen silmänräpäys vie heitä loitommaksi Jumalasta. Pian hävittävät he tulella ja miekalla kappelin, jonka sinä hurskailla käsilläsi heidän rannalleen rakensit. Aika on tärkki! Etkö mielestäsi pääsisi nopeammin heidän luokseen, jos kiviaitaasi olisi rikattu niinkuin pikku laiva ainakin: jos siinä olisi ruoteli, masto ja purje? Silloinhan tuuli auttaisi sinua. Käsivartesi ovat kyllä vielä vahvat ja kelvolliset hoitamaan purjealusta. Sinun pitäisi pistää apostoliseen purtiloosi sitä paitsi myöskin keulavannas, että se halkaisisi helpommin aallot. Kaipa sinä sitä olet jo ajatellutkin, olethan niin viisas mies."
"Niin, kiire kyllä on", vastasi pyhimys. "Mutta jos seuraisin, poikani Simson, neuvoasi, niin enkö olisi kuten ne vähäuskoiset, jotka eivät uskalla Herraan? Enkö halveksisi silloin Hänen lahjojaan, joka lähetti minulle tämän altaan rikkaamattomana?"
Piru, joka on suuri teologi, vastasi tuohon kysymykseen:
"Isä, onko ylistettävää, että ihminen odottaa kädet ristissä apua ylhäältä ja pyytää kaikkea Kaikkivoivalta eikä auta itse itseään järjellä, joka on hänelle annettu?"
"Ei tosiaan", vastasi pyhä vanhus; "jos ihminen laiminlyö tehdä niinkuin hänen järkensä neuvoo, kiusaa hän Jumalaa".
"No", tokaisi piru, "eikö järki neuvo sinua taklaamaan allasta?"
"Kyllä neuvoisi, ellen muulla tavalla pääsisi ajoissa perille."
"Jaha, sinun altaasi purjehtii siis hyvin nopeasti?"
"Niin nopeasti kuin Jumala tahtoo."
"Niinkö arvelet? Sehän kuhnustaa kuin apotti Budocin aasi. Se on kuin puukenkä. Onko sinua kielletty tekemästä sitä nopeammaksi."
"Poikani, selkeys on sanojesi kaunistus, mutta muuten ovat ne ylen kopeita. Ajattelehan, että tämä allas on ihmetyö."
"Se on selvä, hyvä isä. Graniittikaukalo, joka kelluu veden pinnalla kuin korkki, on ihmeellinen kaukalo. Siitä ei epäilystäkään. Mutta minkä johtopäätöksen siitä teet?"
"Minä olen tosiaan kahden vaiheilla. Sopiiko ihmisen luonnollisilla keinoilla parannella yliluonnollista kapinetta?"
"Kuulehan isä, jos sinulta menisi oikea jalka ja Jumala antaisi sinulle uuden jalan, eikö se uusi jalka olisi ihmejalka?"
"Kyllähän se sitä olisi, poikani."
"No, pistäisitkö siihen uuteen jalkaan saappaan?"
"Tietysti."
"No niin: jos sinusta ihmejalan saa varustaa luonnollisella saappaalla, niin totta kai ihmealuksenkin voi varustaa luonnollisella taklauksella. Se on selvä kuin päivä. Ohoi, miten kaikkein pyhimmilläkin miehillä on välistä hetkiä, jolloin he ovat avuttomia ja päästä sekaisin! Sinä olet Bretagne'in kuuluisin apostoli ja voisit tehdä tekoja, joita ylistettäisiin iankaikkisesti... Mutta älysi on hidas ja kätesi laiska! Lähdenpä tästä siis pois, hyvä isä! Matkusta sitten niin hitaasti kuin haluat, ja kun viimein joudut Hoedicin rantaan, saat nähdä omin käsin rakentamasi ja pyhittämäsi kirkon savuavina raunioina. Pakanat ovat sen ennättäneet polttaa, ja paistaa pikku diakooninkin, jonka määräsit sinne virkaan, kuin makkaran."
"Sieluni on hyvin levoton", sanoi Herran palvelija pyyhkien hihallaan otsaansa, joka oli hien vallassa. "Ja kuulehan, poikani Simson, ei kai ole niinkään helppo rikata tällaista kivikaukaloa? Ja jos siihen ryhdymme, niin ehkä vain hukkaamme aikaa voittamatta sillä mitään?"
"Se on valmis tuossa tuokiossa, isä", huudahti Piru. "Onhan meillä tuolla telakassa ja makasiineissa, jotka sinä aikoinaan rakensit ja varustit täyteen kaikkia tarpeita, yllin kyllin taklausvehkeitä. Minä asetan kaikki uudet osat paikoilleen. Minä palvelin merimiehenä ja timperinä ennenkuin rupesin munkiksi; ja on minulla vielä muitakin virkoja. Toimeen vaan!"
Ja hän vetää pyhimyksen käsipuolesta vajaan, joka on aivan täynnä kaikenlaisia laivanvarustustarpeita.
"Ottakaa te nämä, isä!"
Ja hän työntää Pyhän Maelin olalle purjeen, maston, kahvelin ja puomin.
Sitten ottaa hän itse keulapuun, peräsimen ja sen navan ja kammin, sieppaa kirvesmiehen työkalulaatikon ja juoksee rantaan kiskoen perästään liepeestä pyhimystä, joka raahustaa selkä koukussa, ähkien ja hikoillen raskaan taakkansa, purjeen ja mastonosien, alla.
NELJÄS LUKU
PYHÄN MAELIN MATKA JÄÄMERELLE
Piru kääri helmansa aina kainaloihin asti, vetäisi purtilon hietikolle ja rikkasi sen nopeasti: tuntiakaan ei siihen mennyt.
Heti kun Pyhä Mael astui alukseensa, alkoi ontoksi kaperrettu kivi kiitää purje pullollaan merelle sellaista vauhtia, että ranta takana pian oli näkymättömissä. Vanhus suuntasi matkan etelään päin kiertääkseen Land's End-niemen ympäri. Mutta vastustamaton merivirta veikin hänet lounaista kohti. Hän kulki pitkin Irlannin etelärantaa ja käännähti sitten yhtäkkiä pohjoiseen. Illemmalla tuuli yltyi. Mael koetti reivata purjettaan, mutta se ei onnistunut. Kivipurtilo kiiti hurjaa vauhtia outoja ulapoita kohti.
Kuutamossa ilmestyi Pohjolan lihavia, pellavatukkaisia sireenejä kohottaen merestä aluksen ympäriltä valkeita poviaan ja punertavia takalistojaan; ne pieksivät vaahtoisia laineita smaragdinvihreillä pyrstöillään ja lauloivat tahtiin:
"Mael, minnekä aitaasi kiidättää?
Sun purjeesi pullottaahan
kuin ilmojen impien utareet,
kun lypsit he maitonsa maahan."Hetken tulivat ne perästä tähtien tuikkivassa valossa, ja heidän naurunsa raikui sulosointuisesti. Mutta kiviallas kiiti sata kertaa nopeammin kuin muinaisen viikingin punainen lohikäärmepursi. Ja myrskypääskyt, jotka pyhimys sai vauhdissa kiinni, sekautuivat kynsistään hänen tukkaansa.
Pian nousi myrsky, vinkuva myrsky keskellä pimeyttä, ja tuulen vimmatusti lennättämä purtilo syöksyi eteenpäin kuin tiira läpi hyökyjen ja usvan.
Jälkeen yön, jota kesti kolme kertaa neljäkolmatta tuntia, valkeni viimein pimeys. Ja pyhimys näki kaukana ilmanrannalla manteren, joka säteili kuin timantti. Ranta nousi merestä nopeasti, ja piankin huomasi Mael matalalta tuikkivan auringon jäisessä ja heikossa valossa valkean kaupungin ylenevän laineista; sen kadut olivat autiot ja hiljaiset, ja se oli laajempi kuin sataporttinen Tebe: niin kauas kuin silmä kantoi, ulottui lumisten torien raunioita, kuurapalatseita, kristallipylväikköjä ja sateenkaarina hohtavia obeliskeja.
Valtameri kellui täynnä jäitä, ja niiden välissä uiskenteli merellisiä, jotka katselivat tulijaan aroin ja lempein silmin. Ja itse Leviaattani ui siitä ohitse syösten ilmaan taivaaseen ulottuvan vesipatsaan.
Mutta kiviaitaan perästä kulki jäämöhkäle, jolla istui valkea
naaraskarhu pidellen sylissään pientä pentuaan, ja Mael kuuli hänen
kuiskaavan näitä Vergiliuksen säkeitä: Incipe parve puer...
["Naurust' ensiks tuntemahan, opi äitisi, piltti." – Suom. selitys.]Vanhus alkoi surullisena ja päästä pyörällä itkeä.
Juomavesi, jota hänellä oli mukanaan, oli jäätynyt ja rikkonut lekkerin. Maelin täytyi imeskellä janoonsa jääpuikkoja. Ja suolaveteen kastoi hän leipäänsä. Hänen partansa ja tukkansa katkeilivat hauraana kuin lasi. Mekkoa peitti jääkuori, joka viilsi hänen luihinsa asti milloin hän vain liikahti. Jättiläislaineet pauhasivat, niiden vaahtoisat kidat ammottivat vanhuksen nielläkseen. Yhtä mittaa roiskahteli hänen purtensa vettä täyteen. Ja sen Uuden Testamentin, jota apostoli oli varjellut huolellisesti purppuraisessa ja kultaisella ristillä koristetussa kotelossa, ahmaisi meri kitaansa.
Mutta viimein, kolmantenakymmenentenä päivänä, tyyntyi meri. Ja silloin syöksyy häikäisevän valkea vuori, kolmesataa jalkaa korkea, purtiloa kohti kauhealla taivaan ja vetten pauhulla. Mael koettaa kääntää purtensa sen tieltä pois: ruotelin varsi katkeaa hänen käsiinsä. Heikontaakseen yhteentörmäyksen vauhtia yrittää hän vielä reivata purjettaan. Mutta kun hän ryhtyy solmimaan reivinuoria, kiskoo tuuli ne hänen käsistään, ja viimeinen repii karatessaan melkein nahkan hänen kämmenistään. Ja silloin hän näkee, miten kolme pahaahenkeä, joilla on mustat nahkasiivet ja siivissä kynnet, riippuu hänen mastossaan ja puhaltaa purjeeseen.
Siitä näystä ymmärtää hän, että Vihollinen on tämän koko menon järjestänyt, ja hän turvautuu aseeseensa, ristinmerkkiin. Heti nousee hirveä tuulenpuuska, jonka vinkunassa kuuluu nyyhkinää, se paiskelee kiviaitasta, vie siitä maston ja purjeen, riistää peräsimen ja keulapuun.
Silloin alkoi allas hiljaa ajelehtia tyyntyvällä merellä. Pyhimys lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli päästänyt hänet paholaisen pauloista. Ja samassa huomasi hän äskeisen emokarhun, joka oli puhunut hänelle myrskyn aikana, istumassa jäämöhkäleellä. Se puristi pienokaistaan hellästi rintaansa vasten ja piti toisessa kädessään purppuranpunaista kirjaa, jonka kannessa oli kultainen risti. Se tuli graniittipurtilon viereen ja tervehti pyhää miestä lausuen:
"Pax tibi, Mael." ["Rauha olkoon sinun kanssasi, Mael." – Suom.
selitys.]Ja ojensi vanhukselle kirjan.
Pyhimys tunsi oman Uuden Testamenttinsa, ja aivan ihmetyksissään veisasi hän nyt lauhkeaksi muuttuneeseen ilmaan ylistystä Luojan ja hänen tekojensa kunniaksi.
VIIDES LUKU
PINGVIINIEN KASTAMINEN
Kun Pyhä Mael oli ajelehtinut tunnin ajan merellä, joutui hän kapealle rantakaistaleelle, jota terävähuippuiset vuoret rajoittivat maan puolelta. Hän käveli koko päivän ja yön tuota rantaa, kiertäen ylipääsemättömänä muurina kohoavien vuorten juurta. Ja hänelle selvisi, että se maa oli pyöreä saari ja että keskellä saarta oli vuori, jonka kärki ulottui pilvien yläpuolelle. Ilolla hengitti hän kostean raikasta ilmaa. Alkoi sataa vettä, ja se sade oli niin lauhkeaa, että pyhä mies sanoi Herralle:
"Herra, tämä on kyynelten saari, katkeran katumuksen saari."
Rannalla ei ollut eloa mitään. Nääntymäisillään väsymyksestä ja nälästä istahti hän kalliolle ja näki kallionkolossa keltaisia, mustapilkkuisia, joutsenen munan kokoisia munia. Mutta hän ei kajonnut muniin, vaan sanoi:
"Linnut ovat eläviä ylistyksiä Jumalalle. Minun tähteni ei saa ainoakaan niistä ylistyksistä vaieta."
Ja hän pureskeli jäkälää, raaviskellen sitä irti kivien pinnasta.
Pyhimys oli kulkenut melkein koko saaren ympäri tapaamatta siellä ketään asukkaita, ja tuli nyt suurelle, pyöreälle aukeamalle, jonka ympärillä oli kellertäviä ja punaisia vuoria. Vuorten huiput sinertivät korkealla ilmassa, ja niiden kupeita pitkin syöksyi laaksoon kohisevia puroja.
Napajäitten häikäisevä hohde oli sokaissut vanhuksen silmiä. Kuitenkin kuulsi vielä heikko valo hänen pöhöttyneiden silmäluomiensa välitse. Ja nyt erotti hän ryhmittäin eläviä olentoja istumassa vuorenpykämillä, ikäänkuin ihmisjoukon amfiteatterin katsojapaikoilla. Ja samalla olivat hänen korvansa, jotka merenpauhu oli tehnyt melkein kuuroiksi, kuulevinaan epäselviä ääniä. Hän ajatteli, että siellä eli kansaa, joka noudatti vasta ainoastaan luonnollista eli omantunnon lakia, ja että Herra oli nyt lähettänyt hänet opettamaan näille jumalallista lakia, ja siksi alkoi hän saarnata heille ilosanomaa.
Hän kiipesi korkealle kivelle, joka oli keskellä tätä luonnon temppeliä, ja sanoi:
"Kuulkaa, te tämän saaren kansa! Vaikka te olette varreltanne
vähäiset, olette te minusta paremminkin ikäänkuin jonkin viisaan
tasavallan senaatti kuin joukko kalastajia ja merimiehiä. Te istutte
täällä karuilla kallioillanne niin vakavina, hiljaisina ja tyynen
arvokkaina, että olette mielestäni kuin Rooman patres conscripti
[muinaisen Rooman senaatin nimitys. – Suom. selitys.], kun ne
kokoontuivat voitonjumalattaren temppeliin neuvotteluun, taikka vieläpä
enemmän kuin Atenan filosofeja keskustelemassa viisaustieteestä
Areopagin kaartuvilla penkeillä. Tiettävästikään ei teillä ole heidän
tietomääräänsä eikä heidän nerouttaan; mutta ehkäpä silti olette
Jumalan kasvojen edessä enemmän kuin he. Minulla on aavistus, että te
olette yksinkertaisia ja hyväsydämisiä. Kulkiessani pitkin saarenne
rantaa, en huomannut siellä ainoaakaan merkkiä murhista, ainoaakaan
todistusta verilöylyistä, en nähnyt siellä vihollisten pääkalloja enkä
päänahkoja seipäitten nenässä tai naulattuina talojen portin päälle.
Näyttää siltä, ettei teillä ole ollenkaan taiteita sekä ettei teillä
ole kykyä tehdä metallitöitä. Mutta te olette puhtaat sydämestä ja
kätenne ovat tahrattomat. Ja niinpä pääseekin totuus helposti teidän
sieluihinne."Ne olennot, joita hän oli luullut pieniksi, mutta arvokkaiksi ja vakaviksi ihmisiksi, olivatkin pingviinilintuja, jotka kevät oli houkutellut yhteen paikkaan ja jotka nyt istuivat parittain rivissä luonnon luomilla kallioportailla, valkeat, leveät vatsat majesteettisesti pystyssä. Joskus lekuttelivat ne lyhyitä siipiään niinkuin ihminen käsivarsiaan, ja kurauttelivat siinä hiljaisia, rauhallisia ääniä. Ne eivät pelänneet ihmisiä, sillä ne eivät ihmisiä tunteneet eivätkä olleet koskaan saaneet kärsiä heidän tähtensä mitään pahaa. Sitä paitsi oli tämä hengenmies niin lempeä, että arimmatkin eläimet olisivat pysyneet hänet nähdessään levollisina, ja sen vuoksi oli ukko näistä pingviineistä erittäin mukava. Ystävällisen uteliaina kääntelivät ne nyt pyhimystä kohti pieniä, punaisia, pyöreitä silmiään; silmien reunassa nokan puolella oli niillä valkea, soikea läiskä, joka teki silmät pitemmän näköisiksi kuin ne oikeastaan olivat, antaen niiden katseelle omituisen, ihmisen silmiä muistuttavan ilmeen.
Pyhimys tuli liikutetuksi niiden tarkkaavaisuudesta ja opetti nyt niille evankeliumia.
"Kuulkaa, tämän saaren kansa, se maallinen päivä, joka äsken nousi teidän kallioillenne paistamaan, on vertauskuva hengellisestä päivästä, joka kohta valkenee sieluissanne. Sillä minä tuon teille sisällisen valkeuden, minä tuon teille hengellisen valkeuden ja lämmön. Niinkuin aurinko sulattaa jäät vuoriltanne, niin on Jeesus Kristuskin sulattava jään sydämistänne."
Näin puhui vanhus. Koska luonnon helmassa kajahtava ääni herättää heti toisia ääniä, koska kaikki elollinen, mikä riemuitsee päivän valosta, ikäänkuin rakastaa vuorolaulantaa, niin vastasivat pingviinitkin kurkkujensa kurahduksilla kohta vanhuksen sanoihin. Ja niiden ääni tuntui nyt niin pehmoiselta ja suloiselta siksi, että niillä oli parhaillaan soidinaikansa.
Pyhä Mael uskoi varmasti, että ne olivat jotakin epäjumalia palvelevaa pakanakansaa ja että ne täten vakuuttivat omalla kielellään haluavansa kääntyä kristinoppiin. Siksi kehoitti hän niitä tulemaan kastettaviksi.
"Luulen, että te yleensä käytätte ahkerasti kylpyjä", sanoi hän, "sillä kaikki kallionkuopat täällä ovat täynnä puhdasta vettä ja kun tulin kokoukseenne, näin monien teistä noissa luonnon kylpyammeissa sukeltelevankin. Mutta tietäkää, että ruumiillinen puhtaus on vertauskuva hengellisestä."
Ja hän selitti heille, mitä kaste on, miten se asetettiin, mitä se merkitsee ja vaikuttaa.
"Kastamisen kautta", sanoi hän "meidät istutetaan Jumalan yhteyteen, synnytetään uudesti ja me saamme Jumalan armolahjat".
Ja hän selitti niille jokaisen näistä käsitteistä erikseen.
Sitten siunasi hän putouksina kallioilta virtaavan veden, luki pahanhengen manaussanat ja kastoi nuo uudet oppilaansa kristinuskoon, valuttaen tilkkasen puhdasta vettä kunkin linnun pään päälle ja lausuen kasteensakramentin sanat.
Ja hän kastoi heitä kolme päivää ja kolme yötä.
KUUDES LUKU
KOKOUS TAIVAASSA
Kun taivaassa kuultiin pingviinien kastamisesta, ei siitä siellä iloittu eikä sitä surtu, vaan oltiin ylen ällistyneinä. Itse Herrakin oli kovin neuvoton. Hän kutsui hengelliset oppineet ja tohtorit kokoukseen ja kysyi heiltä, oliko tällainen kaste pätevä.
"Ei ollenkaan", sanoi Pyhä Patrik.
"Ja miksikä ei muka?" kysyi Pyhä Gal, joka oli kääntänyt Cornwallin kristinoppiin ja opettanut Pyhän Maelin apostolintoimeen.
"Kasteen sakramentti", vastasi Pyhä Patrick, "on tehoton, kun se annetaan linnuille, samoin kuin avioliitonsakramentti on tehoton annettuna kuohilaalle."
Mutta Pyhä Gal väitti:
"Mitä tekemistä sinun mielestäsi on linnun kastamisella ja kuohilaan naimisella keskenään? Ei kerrassaan mitään. Avioliitto on, jos niin uskaltaisin sanoa, satunnainen, ehdonalainen sakramentti. Pappi siunaa etukäteen tuon inhimillisen toimituksen; on ilmeistä, että jollei tekoa suoriteta, niin siunauksella ei ole vaikutusta. Senhän käsittää jokainen. Minä tunsin maailmassa ollessani, Antrim-nimisessä kaupungissa rikkaan miehen nimeltä Sadok; hänellä oli jalkavaimo, jonka hän teki yhdeksän lapsen äidiksi. Vanhoilla päivillään kallisti hän korvansa minun moitteilleni ja suostui naimaan tuon naisen, ja minä siunasin heidän liittonsa. Onnettomuudeksi esti vanhuus Sadokia panemasta avioliittoa täytäntöön. Piakkoin sen jälkeen hän menetti kaiken omaisuutensa, ja kun Germaine (se oli tuo nainen nimeltään) tunsi, ettei hän jaksaisi kestää köyhyyttä, anoi hän purettavaksi avioliittoa, koska se ei todellisuudessa ollutkaan mitään avioliittoa. Paavi hyväksyi anomuksen, sillä siihen oli täysin perusteltu syy. Tämä avioliitosta. Mutta kaste jälleen annetaan ilman minkäänlaisia rajoituksia tai määräehtoja. Ei siis epäilystäkään: pingviinit ovat tulleet osallisiksi sakramentista."
Paavi Damasusta pyydettiin nyt lausumaan mielipiteensä, ja hän esitti seuraavaa:
"Ratkaistaksemme, onko kaste pätevä ja tekeekö se tarkoitetun vaikutuksensa, nimittäin vaikuttaa pyhityksen, täytyy ottaa huomioon, kuka sen antaa, eikä ajatella ollenkaan sitä, kuka sen saa. Tämän sakramentin pyhittävä voima johtuu ulkonaisista menoista, joita noudattaen se jaetaan, kastetun itsensä vaikuttamatta millään teoillaan pyhitykseensä; ellei asia olisi näin, ei vastasyntyneitä lapsia kastettaisi. Kastajan ei tarvitse täyttää mitään erikoisia vaatimuksia; hänen ei tarvitse olla armotilassa; riittää, kun hän vain aikoo tehdä sen, mitä kirkko tekee, riittää, kun hän ainoastaan lausuu kasteen asetussanat ja noudattaa säädettyjä muotoja. Meidän ei sovi epäilläkään, eikö kunnianarvoisa isä Mael olisi täyttänyt näitä ehtoja. Niinpä ovat siis pingviinit todellakin kastettuja."
"Oletteko varma siitä?" kysyi Pyhä Guenoleus. "Ja mikä teidän mielestänne kaste sitten on? Kaste on uudestasyntymisen peso, jossa ihminen syntyy vedestä ja Hengestä, sillä upotettuna veteen kaikkien pahain himoinsa kanssa hän nousee siitä neophyyttinä, s.o. uutena ihmisenä, joka elää vanhurskaudessa Jumalan edessä kantaen vanhurskauden hedelmiä. Kaste on siemen iankaikkiseen elämään. Kaste on pantti ylösnousemukseen. Kasteen kautta me olemme haudatut Kristuksen kanssa kuolemaan ja tulemme sen kautta herätetyksi kuolleista hänen kanssaan. Sellainen armolahja ei ole annettu lintujen nokittavaksi! Ajatelkaahan asiaa, kunnioitettavat isät. Kaste pyyhkii pois perisynnin; mutta eiväthän pingviinit ole synnissä siitetyt. Kaste vaikuttaa syntein anteeksi saamisen; mutta pingviinithän eivät ole tehneet syntiä. Se antaa kaikki siveelliset armolahjat yhdistämällä kristityt Kristukseen niinkuin ruumiin jäsenet päähän; jokainen ymmärtää, etteivät pingviinit voi tulla niin siveellisiksi kuin rippi-isät, neitsyet ja lesket, etteivät he voi saada armolahjoja eivätkä yhdistyä..."
Pyhä Damasus keskeytti hänet kiivaasti:
"Se todistaa ainoastaan, että se kaste oli tarpeeton, mutta ei sitä, ettei sillä olisi ollut vaikuttavaa voimaa."
Pyhä Guenoleus vastasi:
"Mutta silloinhan voitaisiin kastaa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, joko valelemalla tai upottamalla, ei pelkästään lintuja tai nisäkkäitä, vaan myöskin elottomia kapineita, kuten esimerkiksi kuvapatsaita, pöytiä, tuoleja y.m. Ja tulisiko silloin noista elukoista, tuoleista, jopa kuolleista epäjumalten kuvista kristityltä? Sehän on järjetöntä!"
Pyhä Augustinus nousi puhumaan. Kaikki kuuntelivat hiiskumatta.
"Haluan eräällä esimerkillä osoittaa teille, minkälainen voima sanalla sellaisenaan on", lausui Hippon tulinen piispa. "Tosin puhutaan esimerkissäni eräästä paholaisen elkeestä; mutta jos kerran näyttäytyy todeksi, että paholaisen neuvomilla sanakaavoilla on voima vaikuttaa järjettömiin elukoihin, jopa elottomiin esineisiinkin, niin voisimmeko epäilläkään, etteivätkö pyhän kasteensakramentin asetussanat pystyisi vaikuttamaan myöskin elukoihin ja elottomaan aineeseen? Tällainen sattui tapaus:
"Maan päällä ollessani eli Madaurassa, filosofi Apulejuksen synnyinkaupungissa, noitavaimo, jolla oli sellainen taito, että kun hän vain poltti kolmijalallaan eräänlaisten yrttien seassa ja joitakin loitsuja lukien muutamia hiuksia, jotka oli leikattu jonkun miehen päästä, niin hän veti tuon miehen kohta luokseen sänkyynsä. Sattuipa nyt kerran, että hän koetti siten saada erään nuoren pojan rakkautta; mutta piikansa pettämänä tulikin hän silloin tuon nuorukaisen hiusten asemasta polttaneeksi vähäisen karvoja, jotka oli otettu pukinnahkaisesta viinileilistä eräästä kapakasta. Ja seuraavana yönä pyöriä kelletteli sitten se täysi viinileili katuja pitkin taikurinaisen oven eteen. Tapaus on tosi. Sakramentissa niinkuin loitsuissakin vaikuttaa sanakaava. Ja Jumalan sana ei saata olla voimansa ja vaikutuksensa puolesta heikompi kuin jokin Pirun sana."
Näin puhuttuaan istuutui suuri Augustinus paikalleen myrskyisten suosionosoitusten kaikuessa.
Sitten pyysi puheenvuoroa muudan keski-ikäinen ja alakuloisen näköinen autuas. Kukaan ei häntä tuntenut. Hän oli nimeltään Probus, eikä hän ollut merkitty pyhimysluetteloon.
"Läsnäolijat suonevat anteeksi esiintymiseni", virkkoi hän. "Minulla ei ole minkäänlaista pyhimyssäteikköä, enkä minä ole saanut iankaikkista autuutta millään loistavilla töillä. Mutta suuren Augustinuksen kertoman tapauksen kuultuani luulen olevan paikallaan mainita teille erään katkeran kokemukseni sakramentin ulkonaisten muotojen ehdottomasta voimasta. Hippon piispa on aivan oikeassa lausuessaan, että sakramentin vaikutus on sama kuin sen muoto. Sen ansio on sen muodossa; sen heikkoudet ovat sen muodossa. Kuulkaa surullinen tarinani, uskontodistajat ja piispat! Minä olin pappina Roomassa keisari Gordianuksen aikana. En voi tosin kiitellä itseäni millään erikoisilla ansioilla, mutta papintehtäväni minä täytin hurskaasti. Neljäkymmentä vuotta minä palvelin Santa Modesta fuori le mura-nimisessä kirkossa. Olin elämäntavoiltani säntillinen. Joka lauantai menin erään Capenan-portilla asuvan kapakoitsijan luokse ostaakseni hänen amforoistaan viinin, jonka sitten viikolla joka päivä pyhitin alttarinsakramentin sanoilla. Kertaakaan koko näiden monien vuosien aikana en unohtanut aamuisin toimittaa pyhää messu-uhria. Ja kuitenkaan minulla ei ollut sydämessäni iloa, ja ahdistuksessa kysyin minä itseltäni, kun seisoin alttarin portailla: – Miksis suret, sieluni, ja miksis olet murheellinen? – Seurakuntalaisista, jotka kehoituksestani tulivat Herran pyhälle ehtoolliselle, oli minulla se ainainen huoli, sillä kun heillä vielä, niin sanoakseni, oli ehtoollinen kielellään, lankesivat he kohta takaisin syntiin, kuten sakramentilla ei olisi ollut heihin minkäänlaista voimaa eikä vaikutusta. Viimein saavutin sitten maallisten koettelemusteni määrän ja nukahdettuani Herrassa heräsin valittujen asunnossa. Silloin kertoi minulle se enkeli, joka minut tänne toi, että tuo Capenan-portilla asuva kapakoitsija, tuo Barjas, oli myönyt minulle viininä eräänlaista juurista ja puunkuorista keitettyä rohdosta, jossa ei ollut pisaraakaan viinirypäleen mehua, sekä että minä en ollut voinut muuttaa sitä surkeaa sotkotusta vereksi siitä syystä, ettei se ollut viiniä ja koska ainoastaan viini muuttuu Jeesuksen Kristuksen vereksi; ja hän kertoi, että niin ollen olivat kaikki lukemani sakramentin sanat jääneet tehottomiksi ja että minä ja seurakuntalaiseni olimme tosiasiassa tietämättämme olleet neljäkymmentä vuotta osattomina alttarinsakramentista ja siten erotettuja kristillisen seurakunnan yhteydestä. Sen kuullessani minä ällistyin niin suuresti, etten ole siitä vieläkään täällä autuuden asunnoissa aivan. Minä juoksentelen täällä lakkaamatta haeskellen niitä kristityltä, joille eläessäni Pyhän Modestan basilikassa jaoin Herran ehtoollista, mutta en löydä heistä ainoaakaan täällä.
"Kun he jäivät vaille enkelten leipää, niin ei heillä ollut voimaa vastustaa syntiä, vaan he heittäytyivät mitä kamalimpiin paheisiin ja ovat nyt kaikki joutuneet helvettiin. Minusta on hauska tietää, että se Barjas-lurjuskin joutui iankaikkiseen kadotukseen: sellaisessa lopussa on johdonmukaisuutta, joka on kunniaksi kaiken logiikan luojalle. Mutta kuitenkin näyttää kertomani onneton esimerkki, ettei siitä seikasta, että sakramentin muoto on tärkeämpi kuin sen sisältö, ole aina pelkkää hauskuutta. Kysyn nyt nöyrimmästi, eikö iankaikkinen Viisaus voisi asiaa mitenkään auttaa?"
"En voi", vastasi Herra. "Apukeino saisi paljon enemmän pahaa aikaan kuin vika, josta paha johtuu. Jos armonjärjestyksen sisältö olisi vaikuttavampi kuin muoto, niin seuraisi siitä koko pappeuden perikato."
"Oi hyvä Isä", huokasi nöyrä Probus, "usko minua, minulla on tästä asiasta surullinen kokemus: kun sinä supistat sakramenttisi pelkäksi muodoksi, niin joutuu vanhurskautesi usein kovalle koetukselle."
"Sen tiedän paremmin kuin sinä", vastasi Herra. "Minä näen silmälläni niin nykyhetken pulmat, jotka ovat kylläkin vaikeita, kuin tulevaisetkin, jotka eivät ole sen helpompia. Niinpä saatankin sanoa teille, että kun aurinko on kiertänyt vielä kaksisataa ja neljäkymmentä kertaa maapallon ympäri..."
"Ylevää kieltä!" huusivat enkelit. "Ja koko maailman Luojan arvoista", jatkoivat kirkkoisät.
"Sellainen on vain puhetapa, joka johtuu vanhasta maailmansyntyopistani ja josta luopuminen kävisi muuttumattomuudelleni kalliiksi... No niin, kun siis aurinko on vielä kiertänyt kaksisataa ja neljäkymmentä kertaa maapallon ympäri, ei Roomassa enää ole ainoaakaan pappia, joka osaisi latinaa. Kun kirkoissa lauletaan litanioita, käännytään niissä sellaisten pyhimysten puoleen kuin Orichel, Roguel ja Totichel, jotka ovat pahojahenkiä, kuten tiedätte, eivätkä enkeleitä. Monet varkaat haluaisivat mennä Herran ehtoolliselle, mutta kun pelkäävät, että heidän täytyisi anteeksiantamuksen ehtona luovuttaa varastamansa tavarat kirkolle, niin ripityttävät he itsensä kiertelevillä papeilla, jotka eivät osaa italiaa eivätkä latinaa, vaan puhuvat omien paikkakuntiensa murretta ja kaupustelevat kaupungeissa ja kylissä synteinanteeksiantamusta polkuhintaan, välistä viiniputelistakin. On otaksuttavaa, ettei meidän tarvitse ottaa lukuun koko tuollaisia synninpäästöjä, sillä ne eivät voi olla päteviä, koska niiden saajalta on puuttunut synninsuru. Mutta eräät kastetoimitukset tuottavat meille mahdollisesti vielä aikamoista huolta. Papit tulevat lopulta niin tietämättömiksi, että kastavat lapsia in nomine patria et filia et spirita sancta [virheellistä latinaa, n.k. keskiaikaista 'munkkilatinaa'; lause, joka merkitsee: "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", kuuluu oikeastaan: In nomine patris et filii et spiritus sancti. – Suom. selitys.], kuten Louis de Potter huvikseen teoksensa 'Kristikunnan historia filosofiselta, poliittiselta ja kriitilliseltä kannalta katsattuna' kolmannessa niteessä on mainitseva. Visainen kysymys on ratkaista, ovatko sellaiset kastetoimitukset päteviä; sillä vaikkapa vielä tyytyisinkin siihen, että pyhä Kirjani on kreikankieltä, joka ei ole niin hienoa kuin Platon, ja latinaa, jota tuskin voi sanoa Ciceron kirjoittamaksi, niin ainakaan liturgiseksi sanakaavaksi en saata hyväksyä suorastaan siansaksaa. Ja minulle on kauhistus, että miljoonia äskensyntyneitä lapsia käsitellään niin hulttiomaisesti. Mutta palatkaamme jälleen tuohon pingviinien asiaan."
"Sinun jumalalliset sanasi, Luojani, ovat meidät jo siihen palauttaneet", sanoi Pyhä Gal. "Uskonnollisissa vertauskuvissa ja armonvälineissä on muoto ehdottomasti tärkeämpi kuin sisältö, ja sakramentin voima riippuu pelkästään sen muodosta. Koko keskustelun täytyy nyt kohdistua siihen, onko pingviinien kaste toimitettu oikeita muotoja noudattamalla. Ja vastaus tuohon kysymykseen on tietysti selvä."
Kirkkoisät ja oppineet olivat siitä yhtä mieltä, mutta silti ei heidän neuvottomuutensa vähentynyt.
"Kristilliseen säätyyn joutuminen saattaa pingviinit suuriin vaikeuksiin", sanoi Pyhä Cornélius. "Maailmaan tulisi lintuja, joiden velvollisuus olisi pitää huolta sielunsa pelastamisesta. Kuinka se heiltä kävisi päinsä? Lintujen elämäntavat ovat monessa suhteessa kirkon käskyjen vastaisia. Eikä siinä ole mitään järkeä, että pingviinit muuttaisivat tapojaan. Ei, tarkoitan, ettei heillä ole järkeä, ymmärrystä, ruveta paremmille tavoille."
"He eivät voi ruveta", sanoi Herra. "Minun lakini estävät sen."
"Mutta kaste on jo vaikuttanut, etteivät niiden teot enää ole samantekeviä, mitä ne sitten ovatkaan", jatkoi Pyhä Cornélius. "Ne ovat tästä lähtien joko hyviä taikka pahoja, kiitosta ansaitsevia taikka rangaistavia."
"Se onkin pulman ydinkohta", sanoi Herra.
"Meillä ei mielestäni ole muuta kuin yksi tapa ratkaista asia", virkkoi Pyhä Augustinus. "Pingviinit joutukoot helvettiin."
"Mutta eihän heillä ole sielua", huomautti Pyhä Ireneus.
"Se on vahinko!" huokasi Tertullianus.
"Tietysti", jatkoi Pyhä Gal. "Ja minä myönnän, että oppilapseni Mael sokeassa innossaan on saattanut Pyhän Hengen suuriin teologisiin vaikeuksiin, jotka häiritsevät mysterioiden harmoniaa."
"Niin, se vanha pässinpää", huudahti Elsassin Pyhä Adjutor ja rypisti halveksivasti huuliaan.
Jumala katsoi moittivasti Adjutoriin:
"Suo anteeksi", virkkoi hän, "Pyhä Mael ei ole itse viisaus kuten sinä, kelpo autuaani. Hän ei näe minua. Hän on vanha ja raihnas ukko, puolikuuro ja kolme neljäsosaa sokea. Olet liian ankara häntä kohtaan. Silti tunnustan, että tilanne on hyvin vaikea."
"Se vaikeus on onneksi ohimenevää laatua", sanoi Pyhä Ireneus. "Pingviinit itse on kastettu, mutta heidän muniaan ei ole kastettu eikä kasteta, joten paha loppuu nyt elävän sukupolven kuollessa."
"Älä puhu niin, poikani Ireneus", sanoi Herra. "Niissä laeissa, joita maailman luonnontieteilijät laativat, on poikkeuksia, sillä ne ovat epätäydellisiä eivätkä joka suhteessa tarkoin sopeudu luontoon. Mutta minun lakini ovat täydellisiä eikä niissä ole tilaa poikkeuksille. Kastettujen pingviinien kohtalo täytyy ratkaista loukkaamatta ainoaakaan jumalallista lakia ja tyystin minun kymmenen käskysanani ja kirkon määräysten mukaisesti."
"Herra", sanoi Pyhä Gregorius Nazianzilainen, "anna niille kuolematon sielu!"
"Jumala varjelkoon, mitä ne sillä tekisivät?" huudahti Pyhä Lactantius. "Eihän niillä ole harmoonista ääntä laulaakseen Sinulle ylistystä. Eivätkä ne ymmärrä Herran pyhää jumalanpalvelusta."
"Se on totta", sanoi Pyhä Augustinus. "He eivät noudattaisi ilmoitettua lakia."
"Sitä he eivät voi tehdä", sanoi Herra.
"Eivät mitenkään", jatkoi Pyhä Augustinus. "Ja jos sinä, Herra, kaikkiviisaudessasi annat niille kuolemattoman sielun, joutuvat he iankaikkiseen tuleen kuten pyhät lakisi määräävät. Ja siten saadaan jumalallinen maailmanjärjestys, jota tuo vanha kambrialainen on järkyttänyt, jälleen paikoilleen."
"Oi Augustinus, rakkaan tyttäreni Monican poika", sanoi Herra, "ehdottamasi ratkaisu on oikea, sillä se soveltuu kyllä viisauteeni. Mutta se ei tyydytä minun laupeuttani. Ja vaikka minä olen olemukseltani muuttumaton, niin olen alkanut, mitä kauemmin olen ollut olemassa, tulla yhä enemmän taipuvaiseksi laupeuteen. Sen luonteenmuutokseni huomaa ilmeisesti kahdesta Testamentistani".
Kun väittely venyi pitkäksi eikä saatu mitään selvyyttä, vaan autuaat tuntuivat alinomaa toistavan ainoastaan samoja asioita, niin päätettiin kysyä Katarina Aleksandrialaisen mieltä. Se oli aina tapana vaikeissa kysymyksissä. Pyhä Katarina oli eläessään pistänyt viisikymmentä hyvin etevää teologia pussiin. Hän tunsi Platon filosofian yhtä perinpohjin kuin raamatunkin ja hallitsi retoriikkaakin.
SEITSEMÄS LUKU
KOKOUS TAIVAASSA (jatkoa ja loppu)
Pyhä Katarina lähti kokoukseen puettuna kultaisiin vaatteisiin ja päässä kruunu, joka oli tehty smaragdeista, safiireista ja helmistä. Hän kantoi kupeellaan palavaa pyörää, sen teilauspyörän kuvaa, jonka sirpaleet olivat lentäneet vasten hänen vainoojiaan.
Herran kehoitettua häntä puhumaan lausui hän seuraavaan tapaan:
"Herra, ryhtyessäni ratkaisemaan pulmaa, jonka armossasi minulle asetat, en nyt syvenny eläinten tapoihin yleensä enkä erityisesti lintujen. Huomautan tässä tänne kokoontuneille oppi-isille, uskontodistajille ja piispoille ainoastaan, että ihmisen ja eläimen keskinäinen eroavaisuus ei ole aivan täydellinen, koskapa on olemassa epäsikiöitä, joissa sekä ihmisen että eläimen ominaisuudet ovat yhdistyneinä. Sellaisia ovat esimerkiksi khimairat, jotka ovat puoleksi tyttöjä, puoleksi käärmeitä, gorgonit ja pukinjalkaiset, edelleen skyllat ja sireenit, jotka meren ulapoilla laulavat ja joilla on naisen yläruumis ja kalan pyrstö. Näihin kuuluvat myöskin kentaurit, jotka ovat vyötäröltään myöten miehiä ja siitä alas ja taaksepäin hevosia. He ovat ylhäistä epäsikiörotua. Yksi heistä, kuten tiedätte, on osannut pelkän järkensä valon opastuksella kulkea ikuiseen autuuteen, ja te näette hänet joskus seisomassa kultapilvellä sankarillinen rinta pystyssä. Kentauri Kheiron ansaitsi pääsynsä autuaitten sekaan maallisilla suurteoillaan. Hän oli Akilleksen opettaja. Ja kun nuori sankari Akilles oli valmis lähtemään kentaurin käsistä, eleli hän kaksi vuotta neitosen pukimissa kuningas Lykomedeen tyttärien seurassa. Hän leikki aina heidän kanssaan ja nukkui heidän vieressään, eivätkä he aavistaneet, etteikö hän ollut neitonen niinkuin he itsekin. Kheiron se kasvatti hänet näin hyvätapaiseksi, ja keisari Trajanusta lukuunottamatta onkin hän ainoa vanhurskas, joka on päässyt taivaan kunniaan kuuntelemalla pelkästään synnynnäistä omantunnon ääntä. Ja kuitenkin oli hän ainoastaan puolittain ihminen.
"Tällä esimerkilläni uskon osoittaneeni, että iankaikkisen autuuden voi saavuttaa sellainenkin olento, jolla on vain muutamia inhimillisen olemuksen osia, edellyttäen kuitenkin, että ne osat ovat jaloa laatua. Eivätkö siis nyt myöskin pingviinit, jos ne muuttuisivat tästä lähtien puoleksi pingviineiksi ja puoleksi ihmisiksi, voisi päästä autuaiksi, koska kerran kentauri Kheironkin pääsi, vaikkei hän syntynytkään uudesti kasteen peson kautta, kun taas pingviineillä on se etu puolellaan, että he ovat oikein kastettuja? Sentähden rukoilen sinua, Herra, antamaan Mael-vanhuksen pingviineille ihmisen päät ja yläruumiit, jotta he voisivat ansiollisesti sinua ylistää, sekä lainaamaan heille kuolemattoman sielun, vaikkapa vain vähäisenkin."
Näin puhui Katarina, ja kirkkoisien, opettajien, uskontodistajien ja piispojen joukosta kuului hyväksymisen muminaa.
Mutta Pyhä Antonius Erakko kavahti pystyyn ja kohotellen Kaikkivaltiaan puoleen punaisia ja muhkuisia käsiään hän huusi:
"Älä tee niin, Herra Jumalani! Pyhän Parakleettisi nimessä, älä tee niin!"
Hän puhui sellaisella kiihkolla, että pitkä valkea parta keikkui hänen leuassaan kuin tyhjä kaurapussi nälkäisen hevosen turvassa.
"Herra, älä tee niin! Lintuja, joilla on ihmisen pää, on jo entuudestaan. Pyhän Katarinan keksintö ei ole mitään uutta."
"Mielikuvitus keksii eikä luo koskaan mitään uutta, vaan kokoaa ja vertailee", vastasi Pyhä Katarina kuivasti.
Pyhä Antonius ei ollut kuulevinaankaan, vaan toisti: "Niitä on jo entuudestaan! Niitä kutsutaan harpyijoiksi, ja ne ovat inhottavimpia elukoita, mitä maa päällänsä kantaa. Kerran, kun minä erämaassa kutsuin luokseni iltapalalle Pyhän Paavalin, apotin nimittäin, ja nostin pöydän vanhan sykomoripuun alle majani ulkopuolelle, niin harpyijat tulivat ja keräytyivät puuhun. Ne kirkuivat meiltä korvat lukkoon ja sittasivat kaikki meidän ruokamme. Noiden epäsikiöiden hävyttömyys esti minua kuulemasta Pyhän Paavalin opetuksia, ja meidän täytyi syödä linnunsittaa leivässämme ja salaatissamme. Kuka kuvittelisikaan, että harpyijat ylistäisivät ansiollisesti sinua, oi Herra?
"Tosin olen nähnyt silloin, kun minua kiusattiin, paljon sekaluontoisia olioita, esimerkiksi käärmenaisia ja kalanaisia, ja vieläkin epäyhtenäisemmin kokoonpantuja luomuksia, kuten esimerkiksi miehiä, joilla alaruumiina oli pata, kirkonkello, seinäkello taikka ruokahuoneen kaappi ruokineen ja astioineen, jopa kerran kokonainen talo, jonka ovista ja ikkunoista voi huomata sisällä ihmisiä tavallisissa askareissaan. Iankaikkinen elämä ei riittäisi, jos minun pitäisi kuvailla kaikki nuo hirviöt, jotka minua siellä yksinäisyydessä ahdistivat, alkaen valaskaloista, jotka olivat taklatut purjelaivoiksi, pieniin punaisiin elukoihin saakka, joita satoi taivaasta muuttaen lähteeni veden vereksi. Mutta mitkään näistä kummituksista eivät olleet niin säädyttömiä kuin harpyijat, jotka sitallaan polttivat kauniin sykomorini lehdettömäksi."
"Harpyijat", huomautti Lactantius, "ovat linnunruumiilla varustettuja naarasepäsikiöitä. Niillä on naisen pää ja rinnat. Niiden lörpöttelynhalu, julkeus ja rivous johtuu niiden naisellisesta luonteesta, kuten runoilija Vergilius Aeneidissään todistaa. Niitä painaa Eevan kirous."
"Ei huolita enää puhua Eevan kirouksesta", sanoi Herra. "Toinen Eeva on sovittanut ensimmäisen synnin."
Paulus Orosius, historioitsija, jonka maailmanhistoriaa Bossuet sitten myöhemmin matki, nousi paikaltaan ja aneli:
"Herra, kuule minun ja Antoniuksen rukous. Älä luo enää sellaisia epäluomuksia kuin satuja keräävien kreikkalaisten ihailemat kentaurit, sireenit ja faunit. Niistä ei sinulle tule mitään oikeaa iloa. Moisilla kuvatuksilla on luonteessa pakanalliset taipumukset, eikä heidän kaksinainen olemuksensa tee heitä suinkaan alttiiksi siveille tavoille." Lauhkea Lactantius vastasi:
"Edellinen puhuja on kyllä ehdottomasti paras historioitsija taivaassa, kun nyt kerran Herodotos, Thukydides, Polybius, Titus Livius, Velleius, Paterculus, Cornelius Nepos, Suetonius, Diodorus Sisilialainen, Dion Cassius ja Lampridius eivät saa nähdä Jumalan kasvoja ja Tacitus kärsii helvetissä sitä vaivaa, joka on määrätty pilkkaajille. Mutta Paulus Orosius ei suinkaan tunne taivaita niin hyvin kuin maata. Hän ei näet tule ajatelleeksi, että ovathan enkelitkin itse siveyden esikuvia, vaikka ovatkin puoleksi lintuja, puoleksi ihmisiä."
"Me joudumme syrjään päiväjärjestyksestä", huomautti Kaikkivaltias. "Mitä kentaurit, harpyijat ja enkelit tähän kuuluvat? Kysymys on pingviineistä."
"Sinäpä sen sanoit, Herra", vahvisti vanhin niistä viidestäkymmenestä oppineesta, jotka Aleksandrian neitsyt oli maallisessa elämässään nolannut, "pingviineistä on kysymys, ja minä uskallan esittää ajatuksenani, että jos aiomme saada loppumaan tämän taivaita kuohuttavan skandaalin, niin täytyy meidän antaa, kuten Pyhä Katarina, joka aikoinaan solmi meidät sanoissa, ukko Maelin pingviineille puolikas ihmisen ruumista sekä sen verran kuolematonta sielua kuin tuon puolen ruumiin osalle suhteellisesti tulee."
Hänen sanoessaan näin alkoi kokouksessa aika hälinä; oppineet väittelivät keskenään, ja monet heistä puhuivat itsekseenkin. Kreikkalaiset kirkkoisät kiivastelivat latinalaisten kanssa siitä, minkälainen se sielu, joka pingviineille voitaisiin antaa, olisi olemuksensa, luonteensa ja ulottuvaisuutensa puolesta.
"Uskontodistajat ja piispat", huudahti Herra, "älkää olko niinkuin kirkon- ja pappienkokoukset maan päällä! Älkää tuoko voitollisen kirkon helmaan taistelevan kirkon hirveitä sisällisiä riitoja. Sillä liiankin totta on, että kaikissa kokouksissa, joita Pyhän Henkeni johdolla pidettiin Europassa, Aasiassa ja Afrikassa, piispat ja papit hyppivät toistensa silmille ja repivät toisiaan parrasta. Mutta he olivat erehtymättömiä, sillä minä olin heidän kanssansa."
Kun oli jälleen rauhoituttu, nousi vanha Hermas paikaltaan ja puhui vitkalleen:
"Minä ylistän sinua, Herra, ettäs annoit äitini, Saphiran, syntyä kansasi keskuuteen niinä päivinä, jolloin taivaan kaste virvoitti Vapahtajaansa synnyttäessään voihkivaa maata. Ja minä ylistän sinua, Herra, ettäs olet sallinut minun nähdä kuolevilla silmilläni sinun jumalallisen poikasi apostolit. Ja minä korotan ääneni tässä korkeassa kokouksessa, koska sinä olet tahtonut, että totuus on kuultava vähäisten suusta, ja minä sanon: Muuta nämä pingviinit ihmisiksi! Se on ainoa sinun vanhurskautesi ja laupeutesi mukainen ratkaisu."
Useat teologit pyysivät nyt puheenvuoroa ja toiset ottivat sen itse. Kukaan ei toisiaan kuunnellut, ja kaikki autuaat alkoivat kiihtyneinä heiluttaa palmunoksiaan ja kruunujaan.
Kohottaen oikean kätensä Herra hiljensi valittujensa metelin:
"Jättäkäämme keskustelu tästä asiasta", sanoi hän. "Meidän lempeän Hermas-vanhuksemme ehdotus on ainoa ikuisiin aikakausien suunnitelmiini soveltuva. Nuo linnut pitää muutettaman ihmisiksi. Näen tosin jo edeltä, että siitä seuraa paljon sekaannuksia. Ihmisinä lankeavat monet heistä hairahduksiin, joihin he eivät olisi pingviineinä langenneet. Suoraan sanoen, tämä muutos tekee heidän kohtalonsa sellaiseksi, että heitä voisi enemmän kadehtia, jos he olisivat jääneet kastamatta eivätkä olisi tulleet liitetyiksi Adamin suureen sukuun. Mutta minun edeltänäkemykseni ei salli rajoittaa heidän vapaata tahtoaan. Ja etten koskisi ihmisen vapauteen, käännän katseeni pois siitä, mitä nyt edeltä tiedän, ja teen ne hunnut, joiden läpi katseeni on jo nähnyt, silmieni edessä sakeammiksi. Sokeassa kaikkinäkemyksessäni otan vastaan uutuutena ja yllätyksenä vastaiset tapahtumat, jotka jo tunnen."
Ja kutsuen luokseen arkkienkeli Rafaelin lausui hän:
"Mene pyhän mieheni Maelin luo, ilmoita hänelle hänen erehdyksensä ja käske hänen muuttaa, minun Nimeni voimalla, pingviinit ihmisiksi."
KAHDEKSAS LUKU
PINGVIINIEN MUUTTAMINEN IHMISIKSI
Kun arkkienkeli lensi alas pingviinisaarelle, näki hän pyhimyksen nukahtaneen kallionkoloon uusien opetuslapsiensa sekaan. Enkeli laski kätensä hänen olkapäälleen, herätti hänet ja sanoi lempeällä äänellä:
"Älä pelkää, Mael!"
Ja pyhimys tunsi kirkkaasta valosta, joka hänet häikäisi, ja suloisesta hyvästä hajusta, että se oli Herran enkeli, ja heittäytyi kasvoilleen hänen eteensä.
Ja enkeli sanoi:
"Mael, opi tuntemaan vikasi: luullessasi kastaneesi Adamin lapsia, sinä kastoitkin lintuja, ja nyt ovat pingviinit sinun tähtesi tulleet Jumalan seurakunnan jäseniksi."
Nämä sanat kuullessaan pyhimys kauhistui.
Ja enkeli virkkoi yhäti:
"Nouse, Mael, sonnusta itses Herran Kaikkivaltiaan Nimellä ja sano näille linnuille: Tulkaa ihmisiksi!"
Ja kun Pyhä Mael itkettyään ja rukoiltuaan oli sonnustanut itsensä Herran Kaikkivaltiaan nimellä, sanoi hän linnuille:
"Tulkaa ihmisiksi!"
Ja pingviinit muuttuivat heti. Niiden otsa tuli leveämmäksi ja pää pyöreäksi kuin Rooman kaupungissa olevan Santa Maria Rotonda-kirkon kupu. Niiden litteät silmät aukesivat katselemaan suurina ympärilleen. Oikea lihanenä kasvoi niiden luisten sierainreikien päälle; nokka muuttui suuksi, ja suusta lähti sanoja; niiden kaula lyheni ja paksuni; siivet muodostuivat käsiksi ja räpylät ihmissääriksi. Ja rauhaton sielu otti asunnokseen heidän rintansa.
Kuitenkin jäi pingviineihin niiden entisestäkin olemuksesta eräitä rippeitä. Ne olivat halukkaita aina vilkuilemaan sivuilleen, ne kävelivät liian lyhyillä koivillaan kömpelösti keikutellen, ja niiden ihoa peitti yhä hieno untuva.
Ja Pyhä Mael ylisti Herraa, joka oli armossaan ottanut nämä pingviinit Adamin lasten joukkoon.
Mutta koska hän ajatteli, että hän pian lähtisi tältä saarelta pois eikä tulisi sinne milloinkaan takaisin, joten pingviinien usko, hänen poissa ollessaan, ehkä lakastuisi kuten liian nuori ja arka taimi hoidon puutteessa, niin hän tuli sangen murheelliseksi. Ja silloin hänen päähänsä pälkähti kuljettaa tämä saari Armorican rannikolle.
"Tutkimattomat ovat ikuisen Viisauden aivoitukset", sanoi hän itselleen. "Mutta jos Jumala tahtoo, että saari on muutettava, niin kuka voi seisoa hänen tahtoaan vastaan?"
Ja pyhä mies punoi hameestansa neljäkymmentä jalkaa pitkän ja hyvin kaitaisen köyden. Hän solmi toisen pään köydestä kallionkärjen ympärille, joka kohosi rantahietikosta, ja astui kivipurtiloonsa pitäen toisesta päästä köyttä.
Purtilo solui veteen ja hinasi pingviinisaarta perässään. Yhdeksän päivän kuluttua se toi saaren onnellisesti Bretagne'in rannikolle.
TOINEN KIRJA
VANHA-AIKA
ENSIMMÄINEN LUKU
ENSIMMÄISET HAMEET
Sinä päivänä meni Mael alas meren rannalle ja istuutui kivelle, joka oli hänen mielestänsä ylen kuuma. Hän luuli, että aurinko oli sen kuumaksi tehnyt, ja ylisti taivaan ja maan Herraa, sillä hän ei tietänyt, että Piru oli äsken kivellä levätäkseen istunut.
Apostoli odotti täten Yvernin luostarin munkkeja, joiden piti tuoda purrellinen kankaita ja nahkoja Aikasaaren asukkaiden vaatehtimiseksi.
Pian näki hän erään munkin nimeltä Magis nousevan aluksesta rannalle suuri lipas selässä. Tuota munkkia pidettiin sangen hurskaana miehenä.
Päästyään apostolin luo laski hän lippaansa maahan ja virkkoi hihansuulla otsaansa pyyhkien:
"Kunnioitettava isä, sinä aiot siis antaa näille pingviineille vaatteet?"
"Se on aivan välttämätöntä, poikani", vastasi vanhus. "Silloin, kun pingviinit liitettiin Adamin suureen sukuun, joutuivat he osallisiksi Eevan kirouksesta ja tietävät nyt olevansa alasti, mitä he ennen eivät tietäneet. Ja viimeinen hetki onkin jo pistää vaatteet heidän päälleen, sillä ne untuvat, joita heille muodonmuutoksessa vielä jäi, alkavat jo kulua ja karista."
"Se on kyllä totta", vastasi Magis ja katseli ympärilleen rannikolle, jossa oli paljon pingviinejä mikä pyydystämässä rapuja, mikä keräilemässä raakkuja, kun taas toiset vain lauleskelivat tai makailivat. "Se on totta, he ovat alasti. Mutta, isä, eikö mielestäsi olisi parempi antaa niiden olla edelleenkin alasti? Miksi me heidät puettaisimme? Kun he saavat vaatteet ja joutuvat siten siveyslain alaisiksi, niin he tulevat ylen pöyhkeiksi, joutavan teeskenteleviksi ja tarpeettoman julmiksi."
"Onko mahdollista, poikani, että sinä niin huonosti ymmärrät siveyden, lakia, jonka hyvät vaikutukset yksinpä pakanatkin tunnustavat?" ihmetteli vanhus.
"Siveyslaki", vastasi Magis, "pakottaa ihmiset, jotka ovat eläimiä, elämään toisella tavalla kuin eläimet. Se on tietysti heistä vastenmielistä, mutta samalla se mairii heidän itserakkauttaankin ja antaa heille itsevarmuutta. Ja kun he ovat ylpeitä, raukkamaisia ja nautinnonhaluisia, niin he taipuvat tällaiseen pakkoon mielelläänkin, koska saavat pöyhkeillä sillä ja koska se on heidän nykyisen rauhansa ja tulevan autuutensa perustus. Siinä on kaiken moraalin pohja... Mutta muustahan minun piti puhua. Seuralaiseni tuovat nyt tänne saarelle lastin kankaita ja nahkoja. Harkitse asiaa vielä ennenkuin on myöhäistä, isä! Pingviinien pukemisesta saattaa olla raskaat seuraukset. Kun nykyinen miespingviini alkaa haluta pingviinitärtä, niin hän tietää tarkoin, mitä hän haluaa, ja tarkka tieto halutun laadusta vähentää suuresti hänen himoaan. Katsopas, tuolla rantamalla, auringonpaisteessa rakastelee juuri kolme, neljä pingviiniparia. Kuinka yksinkertaista! Kukaan ei kiinnitä siihen huomiota, ja asianomaiset itsekään eivät näytä pitävän sitä juuri minään. Mutta kun pingviinitär sitten saa hameet, ei koiraspingviini enää ole yhtä selvillä, mikä pingviinittäressä on niin hemaisevaa. Silloin hänen epämääräiset halunsa muuttuvat kaikenlaisiksi hassuiksi unelmiksi ja harhakuvitelmiksi. Sanalla sanoen, isä, hän oppii, mitä on rakkaus ja sen mielettömät tuskat. Ja naaraspingviinit puolestaan alkavat katsella kainosti maahan, pistävät suunsa suppuun ja kävelevät niinkuin heillä olisi hameissaan hyviäkin aarteita!... Voi sitä surkeutta! Se paha pysyy kohtuuden rajoissa vielä niin kauan kuin tämä kansa on sivistymätöntä ja köyhää; mutta odotahan vain tuhantisen vuotta, isä, niin näet, millä peloittavilla aseilla olet Alkan tyttäret varustanut! Jos sallit, näytän tässä sinulle pienen esimerkin, että aavistaisit, kuinka kerran käy. Minulla on lippaassani hiukkasen hepeneitä. Ottakaamme joku, kuka käsiimme sattuu, näistä pingviinittäristä, joista miespingviinit eivät nyt paljoakaan välitä, ja puettakaamme hänet parhaimman taitomme mukaan.
"Tuossapa tuleekin yksi tänne päin. Hän ei ole sen kauniimpi eikä rumempi kuin toisetkaan. Hän on nuori. Kukaan ei katsele häntä. Tyttö kuljeksii rantajyrkänteellä, kaivelee nenäänsä ja raaviskelee selkäänsä pakaroita myöten. Huomaat hyvin, isä, että hänellä on kapeat hartiat, riippuvat rinnat, iso, keltainen maha ja lyhyet jalat. Hänen ahavoituneet, punertavat polvitaipeensa menevät joka askelella rumiin kurttuihin, ja muualtakin hänen sääriltään virnistelee apinamainen rumuus. Tytön latteat ja paksusuoniset jalkaterät pitävät kumpikin kallionpykämistä kiinni neljällä pienemmällä varpaalla, jotka ovat koukistuneet kuin kynnet, kun taas isot varpaat ovat pystyssä kuin kaksi kavalaa käärmeen päätä. Kun hän kävelee, tekee hän sitä oikein työnään: ruumiin kaikki lihakset ovat hartaasti mukana pelkästään siinä ponnistuksessa, ja siitä syystä, että näemme ne paljaina ja sellaisinaan, näyttää tyttö meistä paremminkin kävelykoneelta kuin rakkaudenkoneelta, vaikka hän ilmeisestikin on kumpaakin ja kätkee olemukseensa vielä muitakin mekanismeja. No niin, arvon apostoli, pian näet millaiseksi hän muuttuu, kun vähän saan käsitellä häntä."
Parilla harppauksella juoksee Magis-munkki pingviinittären luo, ottaa hänet syliinsä, pistää kainaloonsa ja lennättää tuon pelästyneen raukan, jolta tukka riippuu hiekassa, pyhimyksen eteen ja heittää siinä maahan.
Ja kun pingviinitär itkee ja rukoilee, ettei hänelle tehtäisi pahaa, ottaa Magis lippaastaan parin sandaaleita ja käskee tytön panna ne jalkaansa.
"Kun hänen jalkateränsä puristetaan nauhoilla kokoon, näyttävät ne pienemmiltä", sanoo hän vanhukselle. "Sandaalien pari tuumaa korkeat kannat pitentävät sääriä ja tekevät ne elegantimmiksi samoin kuin koko hänen ruumiinsa komeammaksi."
Sitoessaan sandaaleja jalkaansa pingviinitär vilkuili uteliaana avattuun lippaaseen, ja kun näki, että se oli täynnä hienouksia ja koristuksia, alkoi hän vedet silmissä hymyillä.
Munkki kietoi hänen tukkansa niskasta nyttyrälle ja pisti hänen päähänsä kukilla koristetun hatun. Hän pujotti tytön ranteisiin kultaiset renkaat, käski hänen nousta seisomaan ja sitoi hänen rintojensa alle ja vatsansa päälle leveän liinakääreen, tarkoituksella tehdä rinnan uhkeammaksi ja lantiot, siten hoikkenevan vyötärön kustannuksella, leveämmiksi.
Tuon kääreen pisteli munkki kiinni nuppineuloilla, joita hän veteli loppumatta suupielestään.
"Saat kiristää tiukemmalle", sanoi pingviinitär.
Kun Magis oli nyt suurella huolella ja vaivalla vahvistellut vartalon pehmeitä osia, peitti hän koko ruumiin ruusunpunaisella vaipalla, joka taipui vartalon kaikkien muotojen mukaan.
"Istuuko se hyvästi?" kysyi pingviinitär.
Ja kääntäen vartaloaan sivulle, katseli hän hartaasti, leuka olkaa vasten, miten hänen pukunsa istui.
Kun Magis kysyi häneltä, eikö tämä leninki ollut hiukan liian pitkä, vastasi hän varmasti että ei: hän voisi kohottaa sitä vähän kulkiessaan.
Vasemmalla kädellään tarttui tyttö kohta takaa hameeseensa ja veti sen tiukasti polviensa päälle, mutta katsoi, ettei takaa näkynyt juuri muuta kuin kantapäät. Sitten alkoi hän takalistoaan heilutellen sipsutella pois.
Hän ei kääntänyt päätänsä; mutta kun hän meni pienen lähteen ohi, kurkisti hän siihen ja katsoi kuvaistaan.
Eräs pingviinimies, joka sattui tulemaan häntä vastaan, pysähtyi hämmästyneenä, käännähti ja alkoi kulkea hänen perästään. Kun tyttö käveli pitkin rantaa; niin kalalta tulevat pingviinit lähestyivät häntä, katsoivat häneen hetken ja alkoivat tallustaa hänen kintereillään. Hietikossa loikovat nousivat ylös ja liittyivät jonoon.
Mihin ikinä hän tuli, yhtyi saattueeseen uusia pingviinejä; niitä laskeutui kalliopoluilta, ilmestyi rotkoista, nousi vedestä sukeltamasta, ja kulkue paisui yhtä mittaa. Ja kaikki he, niin täyskasvuiset, leveähartiaiset, karvarinnat miehet kuin soleat nuorukaisetkin ja vanhat ukot, joiden punaisessa naamassa lukemattomat rypyt tutisivat ja joiden pää oli kuin valkeaa silkkiä ja jalat laihemmat ja kuivemmat kuin katajakepit, jotka heillä oli kolmantena jalkana, kaikki he juosta töyhöttivät pingviinittären perästä, ja heidän laumastaan lähti äitelä haju ja kuului käheä läähätys. Mutta tyttö vain tepsutti tyynesti eikä ollut mitään näkevinäänkään.
"Arvoisa isä", huudahti Magis, "sinun täytyy ihailla noita, niin taitavasti he kaikki suuntaavat nokkansa suunnilleen tuon nuoren neidon sfeerimäistä keskustaa kohti, jonka nyt oivallisesti huomaa, kun se on verhottu ruusunpunaisella. Sfeeri antaa käsitteenäkin moninaisilla ominaisuuksillaan geometrikoille paljon tutkimuksen aihetta. Mutta kun se ilmenee fyysillisessä ja elävässä luonnossa, hämmästyttää se yhä uusilla ominaisuuksilla, joita ei ennen ole tunnettu. Ja että pingviinit huomaisivat ne ominaisuudet, tämän kuvion ihmeellisen rikassisältöisyyden, täytyi se kätkeä heidän silmiltään ja saattaa heidät pelkästään kuvittelemaan sitä. Minua itseänikin kiskoo tällä hetkellä vastustamattomasti tuon pingviinittären puoleen. En ymmärrä, johtuneeko se siitä, että hame tekee takaliston olennaisimmaksi jäseneksi ja, yksinkertaistuttaen sitä mahtavasti, antaa sille yleisen ja synteettisen luonteen sekä vie ajatuksen pelkkään aineettomaan ideaan, jumalalliseen prinsiippiin. Mutta niin vain minusta tuntuu, että jos minä häntä halaisin, niin sylissäni olisi kaiken inhimillisen onnen ja hekuman kokoomus. Aivan varmaan on häveliäisyys naisen suurin viehätys, joka meidät voittaa. Minä olen niin päästä sekaisin, että sitä olisi turha salata."
Niin sanoen nostaa munkki mekkonsa helmat kamalan ylös, alkaa juosta pingviinien perästä, tyrkkii heitä tieltään, paiskelee nurin, tallaa heitä jalkoihinsa, kiipeää heidän ylitseen, ruhjoo heitä, pääsee Alkan tyttären luo ja kaapaisee hänet kaksin käsin kiinni tuosta ruusunpunaisesta pallosta, johon kokonainen kansakunta tähystää ja kohdistaa kaipuunsa; ja munkin sylissä pallo häviää yht'äkkiä meren rannalla olevaan luolaan.
Silloin tuntui pingviineistä kuin aurinko taivaalla olisi pimennyt. Ja Pyhä Mael käsitti, että Piru oli pukeutunut Magis-munkin haahmoon antaakseen Alkan tyttärelle hameet. Hänen sielunsa oli surullinen ja hänen lihansa murheellinen. Mutta kun hän verkkaisin askelin palasi majaansa, näki hän, että pienet, kuusi-, seitsenvuotiset pingviinittäret, joilla oli litiska rinta ja koikeloiset sääret, olivat punoneet itselleen vöitä meriruohoista ja levistä sekä kävelivät edestakaisin rannalla tähystellen, eivätkö miehet ajaisi heitä.
TOINEN LUKU
ENSIMMÄISET HAMEET (jatko ja loppu)
Hurskas Mael oli syvässä ahdistuksessa, kun ensimmäiset hameet, joihin Alkan tytär oli puetettu, eivät olleetkaan tukeneet pingviinien siveellisyyttä, vaan päinvastoin turmelivat sen. Mutta kuitenkin pysyi hän päätöksessään antaa ihmesaarensa asukkaille vaatteet. Hän kutsui heidät rannalle kokoon ja jakoi heille siellä niitä pukimia, joita Yvernin luostarin munkit olivat tuoneet. Koiraspingviinit saivat lyhyet takit ja pitkät housut, pingviinittäret pitkät leningit. Mutta nyt eivät leningit suinkaan tehneet samaa vaikutusta kuin se, joka oli ensimmäiselle annettu. Nämä eivät olleet niin kauniit, fasooni oli mauton ja kömpelö, eikä kukaan niitä enää huomannut, kun kaikilla naisilla oli samanlaiset. Ja koska pingviinittäret yleensä valmistivat ruokaa ja tekivät työtä pelloilla, niin ei heillä piankaan ollut enää jäljellä muuta kuin likaiset hameet ja rasvaiset liivit. Koiraspingviinit sälyttivät kaiken työn vaimo-raukkainsa hartioille ja vaimot olivat kuin vetojuhtia. Pingviineillä ei vielä ollut aavistusta sydämen tuskista eikä intohimojen myrskyistä. Tavat olivat viattomat. Sukurutsaukset olivat tosin hyvin tavallisia, mutta ne pukeutuivat maalaisen yksinkertaiseen muotoon, ja jos nuorukainen juovuspäissään teki väkivaltaa mummolleen, niin ei hän seuraavana päivänä enää muistanut koko asiaa.
KOLMAS LUKU
MAAN PYYKITTÄMINEN JA OMISTUSOIKEUDEN ALKU
Saaren luonto ei ollut enää niin karu kuin silloin, kun se jökötti kelluvien jäälauttojen keskellä ja antoi pyöreän laaksonsa kalliorinteillä turvaa lintukansalle. Lumihuippu oli vajonnut alemmaksi; siitä ei näkynyt muuta kuin kohtalainen kukkula, jonka huipulla seisoen erotti kaukaa Armorican ainaisessa sumussa häämöttävät rannat ja valtameren synkkine luotoineen, jotka kuumottivat kuin meren syvyydestä päätään kohottelevat hirviöt.
Saaren rantamaat olivat nyt hyvin laajat ja syvien poukamien rikkomat, ja saari muistutti muodoltaan vaaraimen lehteä. Pian peitti sitä karjalle mieluisa, suolapitoinen ruoho, pajukot, suuret viikunapuut ja, majesteettiset tammet, kuten Beda Venerabilis ja monet muut arvovaltaiset kynäilijät todistavat.
Pohjoisrannalla puski syvälle mantereeseen lahti, josta sittemmin tuli yksi maailman kuuluisimpia satamapaikkoja. Idässä, missä meren vaahtoisat laineet murtuivat kallioihin, levittelihen autio, hyvätuoksuinen nummi. Sitä kutsuttiin Varjojen rannikoksi, ja saaren asukkaat eivät uskaltaneet milloinkaan mennä sinne, koska pelkäsivät louhikoissa kuhisevia käärmeitä ja samoin vainajien henkiä, jotka siellä kelmeinä liekkeinä harhailivat. Etelässä päin ympäröivät lämminvetistä Kaakkurilahtea metsät ja hedelmätarhat. Tämän onnellisen lahden rannalle rakensi vanha Mael kirkon ja puuluostarin. Lännessä kostutti kaksi virtaa, Clange ja Surelle, hedelmällisiä laaksoja, jotka tunnettiin nimillä Dalles ja Dombes.
Mutta kun Herran mies Mael eräänä syksyn päivänä käyskenteli Clange'in laaksossa seuralaisensa, Bullokin kanssa, joka oli munkki Yvernin luostarista, huomasi hän teitä pitkin samoavan laumoittain hurjan näköisiä miehiä, jotka kantoivat mukanaan isoja kiviä. Ja sitäpaitsi kuuli hän kaikkialta laaksosta selkeälle taivaalle kajahtelevan valitushuutoja.
Ja hän sanoi Bullokille:
"Poikani, minä olen murheella huomannut, että tämän saaren asukkaat eivät ole käytökseltään niin viisaita kuin ennen, kun heitä ei oltu ihmisiksi tehty. Lintuina riitelivät he ainoastaan soidinaikana. Nyt he ovat yhtä mittaa toistensa niskassa ja kinastelevat kesin ja talvin. Kuinka vähän he enää muistuttavatkaan sitä majesteettisen rauhallista pingviinikansaa, joka minusta näytti ikäänkuin jonkin viisaan tasavallan senaatilta!
"Katsohan nytkin, poikani Bullok, tuonne Surellejoelle päin! Siellä olevassa vihannassa laaksossa nakuttelee par'aikaa kymmenisen pingviinimiestä toisiaan kuoliaiksi kuokilla ja lapioilla, joilla olisi hyödyllisempää penkoa maata. Mutta naiset ovat vielä julmempia kuin miehet; kynsillään repivät he vihollisiltaan silmät päästä. Voi, poikani Bullok, miksikä he muokkaavat toisiaan noin?"
"Siksi, että heillä on yhteishenkeä, isä", vastasi Bullok. "Siksi, että he ovat eteensä katsovaa kansaa. Sillä ihmisen luonnollinen ominaisuus on yhteiskunnallisuus ja huolenpito vastaisuudesta. On mahdotonta kuvitella häntä olentona, joka ei kaipaisi omistaa jotain. Oi mestari, pingviinit tuolla hommaavat itselleen maata."
"Eivätkö he voisi hommata sitä lauhkeammalla tavalla?" kysyi vanhus. "Tapellessaan syytävät he toisilleen haukkumasanoja ja uhkauksia. En erota, mitä he puhuvat, mutta äänen sävystä päättäen he ovat äkäisiä."
"He sanovat toisiaan varkaiksi ja anastajiksi", vastasi Bullok, "siinä heidän sanojensa yleissisällys".
Samassa Pyhä Mael pani kätensä ristiin ja huudahti kauhistuneena:
"Näetkö, poikani, tuon hurjan miehen, joka on kaatanut vastustajansa ja repii hampaillaan häneltä nenää? Entä tuon, joka paiskaa naisen päälle hirveän ison kiven ja murskaa siten hänen päänsä?"
"Kyllä heidät näen", vastasi Bullok. "He perustavat oikeusjärjestystä; he laskevat pohjaa omistusoikeudelle; he säätävät sivistyksen perusteita, asettavat yhteiskunnan ja valtion kulmakiviä."
"Kuinka ihmeellä?" kysyi Mael-vanhus.
"He pyykittävät rajansa. Se on kaiken oikeusjärjestyksen perusta. Oi mestari, sinun pingviinisi täyttävät nyt tehtävistä kaikkein pyhintä. Vuosisatoja tämän jälkeen vakuuttavat lainlaatijat sen työn pyhyyttä, ja tuomarit ja esivalta suojelevat sitä niin että se ei perustaltaan järky."
Bullokin näin puhuessa laskeutui nyt laaksoon pitkä, valkonahkainen, punatukkainen pingviini iso puunrunko olalla. Hän meni pienen, auringon paahteessa ruskeaksi palaneen pingviinin luo, joka oli kaaliksiaan kastelemassa, ja huusi hänelle:
"Sinun kaalimaasi on minun!"
Ja lausuttuaan nämä mahtavat sanat äimäsi hän nuijallaan pikku pingviiniä päähän niin että hän kaatui kuolleena pellolle, jonka oli kättensä työllä muokannut.
Kun Pyhä Mael tämän näki, alkoi hänen koko ruumiinsa vapista ja hän vuodatti viljavia kyyneliä.
Ja äänellä, joka oli pelosta ja kauhusta käheä, hän lähetti taivaan puoleen tämän rukouksen:
"Oi Herra, Herra, sinä, joka katsoit leppyisästi nuoren Abelin ja hänen uhrinsa puoleen, sinä, joka kirosit Kainin, kosta sinä, Herra, tuon viattoman ja omalle pellolleen tapetun pingviinin kuolema ja anna murhamiehen tuntea kätesi raskautta! Onko synkempää tekoa, kauheampaa loukkausta vanhurskauttasi kohtaan, oi Herra, kuin tämä murha ja varkaus."
"Ymmärrä, mestari", virkkoi Bullok lempeästi, "että murhaksi ja varkaudeksi kutsumasi tapaus on oikeammiten sotaa ja valloitusta, mahtavien valtioiden pyhiä perusteita ja kaiken inhimillisen kunnon ja suuruuden luojia. Ajattele varsinkin, että karkaat tuota suurta pingviiniä moittiessasi omistusoikeuden hengen ja olemuksen kimppuun. Minun on helppo se sinulle todistaa. On eri asia omistaa maa ja viljellä maata. Eikä niitä käsitteitä saa sekoittaa keskenään. Maan ensimmäisen hoitajan oikeus maahan on vielä epävarma ja vakiintumaton. Valloituksen oikeus sitä vastoin on jo horjumattomalla pohjalla. Se on ainoa kunnioitettava oikeus, koska se osaa hankkia itselleen kunnioitusta. Omistusoikeuden ainoana ja ylevänä perustana on voima. Se on syntynyt voiman avulla ja samoin se pysyy pystyssä. Siksi se on pyhä eikä väisty muuta kuin suuremman voiman tieltä. Sen vuoksi on paikallaan sanoa, että jokainen, joka omistaa, on aatelia. Ja tuo pitkä, punatukkainen mies on nyt sillä teollaan, että löi kuoliaaksi peltomiehen ja otti itselleen hänen peltonsa, perustanut maailmaan hyvin hienon aatelissuvun. Täytyypä mennä tästä häntä onnittelemaan."
Näin sanoen Bullok lähti suuren pingviinin luokse, joka seisoi pahkurainen nuija kädessä verellä tahratun pellon pientarella.
Ja Bullok kumarsi itsensä maahan ja sanoi: "Armollinen herra Greatauk, peljättävä ruhtinas, kiiruhdin ylistämään teitä laillisen oikeuden ja perinnöllisen rikkauden perustajana. Tuon surmaamanne kehnon pingviinin pääkallo on, kun se peltonne helmassa mullittuu, oleva ikuiset ajat selvä todistus teidän jälkeentulevaistenne pyhästä omistusoikeudesta tähän teidän jaloksi tekemäänne maahan. Oi onnellisia poikianne ja poikienne poikia! Jokaista heitä pitää kutsuttaman kunnianimellä: Greatauk, Skullin herttua, ja he hallitsevat Alkan saarta."
Sitten kohotti hän äänensä ja kääntyen Mael-vanhuksen puoleen huusi:
"Isä, siunaa Greataukia, sillä esivalta on Jumalalta."
Mael seisoi paikallaan vaiti ja tähystellen taivaan puoleen: hän oli sangen epävarma, mitä ajatella Bullok-munkin opista. Ja kuitenkin se oppi säilyi sittemmin voimassa pitkät ajat, kulttuurin loistoajat. Täydellä syyllä pidetään Bullokia Pingvinian siviilioikenden perustajana.
NELJÄS LUKU
PINGVINIAN ENSIMMÄISET VALTIOPÄIVÄT
"Poikani Bullok", sanoi Mael-vanhus, "meidän täytyy lukea pingviinien luku ja kirjoittaa jokaisen heidän nimensä kirjaan".
"Se on aivan välttämätöntä", vastasi Bullok; "ilman sitä on mahdoton saada aikaan hyvää järjestystä."
Ja apostoli alkoi kohta, apulaisinaan kaksitoista munkkia, toimittaa henkikirjoitusta.
Ja sitten vanha Mael sanoi:
"Nyt, kun olemme saaneet kaikki asukkaat rekisteriin, täytyy heiltä, poikani Bullok, ottaa kultakin kohtuullinen vero peittääksemme yleisiä ja luostarin hoidosta johtuvia menoja. Jokaisen tulee maksaa veroa varainsa mukaan. Siksi on kutsuttava kokoon Alkan vanhimmat ja päätettävä heidän kanssaan veroista."
Vanhimmat kutsuttiin kokoon ja he, kaikkiaan kolmekymmentä, keräytyivät puuluostarin pihaan sen suuren sykomorin juurelle. Ne olivat Pingvinian ensimmäiset valtiopäivät. Edustajista oli kolme neljäsosaa Surelle'in ja Clange'in laakson manttaalimiehiä. Greatauk istuutui korkeimmalle kivelle, koska hän oli korkeinta aatelia.
Kunnianarvoisa Mael asettui paikalleen munkkiensa keskelle ja lausui:
"Lapsukaiset, taivaan Herra antaa, jos tahtoo, ihmisille rikkauksia ja ottaa ne jälleen heiltä pois. Mutta nyt minä olen kutsunut teidät tänne määräämään veroja kansan maksettaviksi, että voisimme pitää huolta yleisistä menoista ja munkkien elatuksesta. Olen sitä mieltä, että noiden verojen tulee olla suhteellisesti kunkin omaisuuden mukaiset. Se, jolla on sata härkää, antaa siis niistä kymmenen; se jolla on kymmenen, antaa yhden."
Kun pyhimys oli puhunut, nousi Morio, joka oli maanviljelijä Clange'in kunnasta Anis'in kylästä ja kaikkein rikkaimpia Pingvinian miehiä, seisomaan ja sanoi:
"Niin, isä Mael, on oikeus ja kohtuus, että jokainen maksaa osuutensa yleisistä menoista ja kirkon ylläpidosta. Minä puolestani olen valmis luovuttamaan pingviiniveljieni yhteiseksi hyväksi kaiken, mitä minulla on, ja jos vaadittaisiin, antaisin ilomielin vaikka paidan päältäni. Kaikki kansan vanhimmat ovat halukkaita niinkuin minäkin uhraamaan omaisuuttansa; heidän alttiutensa maan ja uskonnon puolesta on rajaton. Täytyy siis vain ajatella yhteistä hyvää ja menetellä niinkuin se käskee. Ja se käskee, se vaatii, oi kunnioitettava isä, ei pyytämään paljoa niiltä, jotka paljon omistavat, sillä silloin tulisivat rikkaat köyhemmiksi ja köyhät vielä köyhemmiksi. Köyhät elävät rikkaiden omaisuudesta, ja siksi on heidän omaisuutensa pyhä. Älä koske siihen: sellainen olisi aiheetonta kiusantekoa. Jos yrität ottaa rikkailta, et siitä suuria hyödy, sillä rikkaita ei ole monta; päinvastoin hävittäisit vain kaikki tulolähteet ja saattaisit maan kurjuuteen. Mutta jos pyydät kultakin maan asukkaalta, huomioon ottamatta hänen omaisuutensa suuruutta, pikku avustuksen, niin saat riittävästi yleisiin menoihin eikä sinun tarvitse tutkia, mitä kukin kansalainen omistaa, jota tutkimista pidettäisiin kiusallisena rettelöimishaluna. Verottamalla tasaisesti ja keveästi kaikkia, säästät köyhiä, koska jätät heidän vaurastuttamisekseen rikkaiden omaisuuden rauhaan. Ja kuinka olisi suhteellinen omaisuusvero mahdollinenkaan toteuttaa? Eilen minulla oli kaksisataa härkää; tänään minulla niitä on kuusikymmentä, huomenna ehkä sata. Niklas omistaa kolme lehmää, mutta ne ovat laihoja. Naklas ainoastaan kaksi, mutta lihavia lehmiä. Kumpi on rikkaampi, Niklas vai Naklas? Ulkonaiset vaurauden merkit ovat petollisia. Mutta yksi merkki on varma: se, että kaikki syövät ja juovat. Pistä jokaiselle vero syönnin ja juonnin määrän mukaan. Se on viisasta ja oikeaa."
Täten puhui Morio, ja vanhimmat olivat ihastuneet.
"Minä ehdotan", huudahti Bullok-munkki, "että tämä puhe kaiverretaan vaskisiin tauluihin. Nämä sanat säilyvät tuleville polville. Tuhanteenviiteensataan vuoteen eivät Pingvinian parhaat miehet pidä parempaa puhetta."
Vanhinten hyväksymishuudot eivät vielä olleet vaienneet, kun Greatauk astui esille ja julisti käsi miekan kahvassa lyhyesti:
"Aatelisena minä en maksa mitään veroa, sillä se on alhaista: alhaiso maksaa veroa."
Vanhimmat suostuivat vaiti esitykseen ja hajautuivat sitten.
Veronkirjoituksesta, joka toimitettiin joka viides vuosi niinkuin Roomassa, huomattiin, että väestö lisääntyi nopeasti. Joskin lapsia kuoli ylen runsaasti ja nälänhädät ja rutot hävittivät aina säntillisesti kokonaisia kyliä sukupuuttoon, niin syntyi uusia pingviinejä yhä enemmän ja he edistivät kukin yksityisellä kurjuudellaan yleistä hyvinvointia.
VIIDES LUKU
KRAAKIN JA ORBEROSE'IN HÄÄT
Siihen aikaan eli Alkan saarella pingviinimies, jolla oli vahvat käsivarret ja nokkelat aivot. Hän oli nimeltään Kraakki ja asui Varjojen rannikolla, jonne saaren kansa ei milloinkaan uskaltanut mennä, koska pelkäsi käärmeitä, joita kuhisi siellä louhikoissa, ja kastetta saamatta kuolleiden pingviinien henkiä, jotka harhailivat siellä autiota rantaa kelmeinä liekkeinä ja surkeasti ulisten. Luultiinhan yleensä, että monet Pyhän Maelin rukouksen voimasta ihmisiksi muuttuneista eivät tulleetkaan kastetuiksi ja että he nyt kummittelivat ja myrskyssä itkivät, vaikkei siihen luuloon todistuksia ollutkaan. Kraakki asui tuolla kauhealla rannalla luolassa, johon kukaan ei voinut päästä, sillä siihen ei ollut muita teitä kuin sata jalkaa pitkä, luonnon muodostama maanalainen käytävä, ja oviaukkoakin kätki sakea metsä.
Eräänä iltana, kun Kraakki kulki poikki aution nummen, sattui häntä
vastaan nuori, suloinen pingviinitär. Hän oli sama, jonka veli Magis
joku aika sitten taitavilla käsillään vaatehti ja joka ensimmäisenä
saarella sai häveliäisyyden hameet. Ja sen päivän muistoksi, jolloin
hämmästynyt pingviinilauma oli nähnyt hänen karkkoavan ja häviävän
kunnian loistossa ja aamuruskon värisessä hameessa luolaan, oli tälle
neitsyelle annettu nimeksi Orberose. [Latinalaisesta sanasta orbis,
joka merkitsee piiriä, pyöröä, taivaankappaleista puhuttaessa palloa.]Anatole France'in vapaalla mielikuvituksella sepittämässä Orberose'in pyhimystarussa vilahtelee eräitä piirteitä, jotka tuovat mieleen Ranskan kansallispyhimyksen, Orleansin neitsyen. – [Nimi Orberose muistuttaa erään toisen ranskalaisen pyhänä pidetyn naisen, Lourdes'in pyhiinvaelluspaikan "perustajan", Bernadette Soubirousin nimeä. – Suom. selitys.]
Kun neitsyt huomasi Kraakin, kirkaisi hän kauhusta ja koetti juosta pakoon. Mutta sankari sai hänet hienoista, heiluvista helmuksista kiinni ja lausui hänelle näin:
"Impi, sano minulle, mikä on nimesi, sukusi, synnyinmaasi!"
Mutta Orberose katsoi Kraakkia kauhistuneena ja kysyi vavisten:
"Näenkö teidät itsenne, herra, vai teidän vihastuneen sielunneko?"
Hän puhui tällä tavoin, koska Alkan asukkaat eivät olleet kuulleet mitään Kraakista siitä lähtien kuin hän oli muuttanut Varjojen rannikolle, vaan luulivat hänen kuolleen ja astuneen alas yön demoonien joukkoon.
"Älä pelkää, Alkan tytär", vastasi Kraakki, "sillä olento, joka sinulle puhuu, ei ole mikään harhaileva sielu, vaan mies, jolla on runsaasti voimaa ja valtaa. Minä tulen pian hyvin rikkaaksi."
Ja nuori Orberose kysyi:
"Kuinka sinä tulet niin rikkaaksi, oi Kraakki, kun olet tavallisen pingviinin poika?"
"Älyni voimalla", vastasi Kraakki.
"Tiedän kyllä", virkkoi Orberose, "että sinä siihen aikaan, jolloin asuit meidän joukossamme, olit kuuluisan taitava metsämies ja kalastaja. Kukaan ei osannut niin taitavasti kuin sinä pyydystää kaloja verkolla tai lävistää nuolella nopsalentoisia lintuja".
"No, se oli vain joutavanpäiväistä ja työteliästä työtä, tyttöseni. Nyt minä olen keksinyt, miten saan paljon rikkautta ilman vaivaa. Mutta sanopas jo, ken olet."
"Nimeni on Orberose", vastasi tyttö.
"Kuinka kuljet yksin näin kaukana ja yöllä?"
"Kraakki, siksi että taivas niin tahtoi."
"Mitä tarkoitat tällä, Orberose?"
"Sitä, että-taivas, oi Kraakki, toi minut polullesi, vaikka en tiedä, mitä varten."
Kraakki katseli häntä pitkän aikaa synkkänä ja vaiti.
Sitten sanoi hän hellästi:
"Orberose, tule minun kotiini. Siellä asuu pingviinien pojista neuvokkain ja uljain. Jos suostut minua seuraamaan, teen sinusta elämäntoverini."
Silloin loi Orberose silmänsä alas ja kuiskasi:
"Minä suostun, herrani."
Sillä tavoin tuli kauniista Orberose'ista sankari Kraakin puoliso. Häitä ei juhlittu lauluilla eikä tulisoihduilla, sillä Kraakki ei halunnut näyttäytyä Pingvinian kansalle; mutta luolansa kätkössä hautoi hän suuria suunnitelmia.
KUUDES LUKU
ALKAN LOHIKÄÄRME
"Sitten siirryimme luonnonhistorialliseen museoon... Johtaja
näytti meille jonkinmoisen olkikäärön ja sanoi, että sen sisässä
oli lohikäärmeen luuranko; hän väitti tämän todistavan, ettei
lohikäärme ole mikään pelkkä satueläin."
(Jacques Casanovan Muistelmat, Paris, 1843, IV nide, 404 ja 405
s.)Sillä välin olivat Alkan asukkaat ryhtyneet rauhan askareisiin. Ne, jotka asuivat pohjoisrannalla, liikkuivat venheillä kalastamassa ja pyytämässä simpukoita. Dombesln peltomiehet viljelivät kauraa, ruista ja vehnää. Dalles-laakson rikkaat pingviinit hoitivat karjaa, Kaakkurilahden seutulaiset viljelivät hedelmätarhojaan. Port Alkan kauppiaat veivät suolattua kalaa Armoricaan. Ja kahden Britannian kulta alkoi päästä saarelle ja helpotti tavaran vaihtoa.
Pingvinian kansa nautti työnsä hedelmiä täydellisessä rauhassa, kun yht'äkkiä kylästä kylään levisi kauhea huhu. Kaikkialla alettiin kertoa, että kamala lohikäärme oli raivonnut kahdessa talossa Kaakkurilahden rannalla.
Pari päivää aikaisemmin oli neitsyt Orberose kadonnut. Ensin ei oltu levottomia hänen tähtensä, sillä monesti ennenkin olivat hurjat ja rakkaudesta hehkuvat miehet ryöstäneet hänet, seikka, jota ymmärtäväiset eivät ihmetelleetkään, koska tämä neitsyt oli pingviinittäristä kaikkein kaunein. Joskus hän oli mennyt suoraan ryöstäjiään vastaankin, sillä kukaan ei voi kohtaloaan välttää. Mutta kun hän ei tullutkaan tällä kertaa takaisin, niin alettiin pelätä, että traakki oli hänet syönyt.
Dalles-laakson asukkaat saivat piankin kokea, ettei lohikäärme ollut mitään tavallista lorua, jollaisia naiset kaivolla käydessään toisilleen juttelevat. Eräänä yönä sieppasi hirviö Anis'in kylässä seitsemän kanaa, yhden lampaan ja yhden orpopojan nimeltä Elo. Seuraavana päivänä ei nähty jälkeäkään näistä eläimistä eikä lapsesta.
Kylän Vanhimmat kokoontuivat nopeasti kylän torille ja istuutuivat kivipenkille neuvottelemaan, mitä olisi paras tehdä näissä tukalissa olosuhteissa.
He kutsuttivat kuulusteluun kaikki ne pingviinit, jotka olivat nähneet lohikäärmeen tuona kolkkona yönä:
"Ettekö huomanneet, minkä muotoinen se oli ja miten se menetteli?"
Jokainen vastasi vuoronsa tullen:
"Sillä on jalopeuran kynnet, kotkan siivet ja käärmeen pyrstö."
"Sillä on selässä piikkinen evä."
"Se on yltäänsä täynnä kellertäviä suomuja."
"Kun se katsoo, niin se lumoaa ja tekee aivan jäykäksi. Se syöksee suustaan tulta."
"Se saastuttaa ilman henkensä haisulla."
"Sillä on traakin pää, jalopeuran kynnet, kalan pyrstö."
Ja muudan Anis'in nainen, jota pidettiin hyvin älykkäänä ja arvostelukykyisenä ja jolta lohikäärme oli vienyt kolme kanaa, todisti seuraavasti:
"Se on ihan niinkuin mies; minä luulinkin sitä miehekseni ja sanoin sille: Tuletko siitä jo makaamaan, senkin lulli."
Toiset sanoivat:
"Se oli niinkuin pilvenlonka."
"Se oli niinkuin vuori."
Ja eräs pikku poika astui esille ja virkkoi:
"Minä näin, kun lohikäärme otti korsussa päänsä pois ja suuteli Mimmi-siskoa."
Ja Vanhimmat kysyivät kyläläisiltä vieläkin:
"Mitenkä iso lohikäärme on?"
Ja heille vastattiin:
"Niinkuin sonni."
"Niinkuin rahtilaiva."
"Noin miehen kokoinen."
"Isompi kuin tuo viikunapuu, jonka juurella te kaikki istutte."
"Se on koiran kokoinen."
Kun kysyttiin lopulta lohikäärmeen väriä, vastasivat kyläläiset:
"Punainen."
"Sininen."
"Viheriäinen."
"Keltainen."
"Pää on korean vihreä; siivet ovat paistavan punakeltaiset, hiukan ruusunpunaisen juovikkaat, niiden reunat hopean harmaat; lautaset ja pyrstö ruskean ja punaisen viirulliset, maha keltainen, mustapilkullinen."
"Minkä värinenkö? Ei sillä mitään väriä ole."
"Se on lohikäärmeen värinen."
Kuultuaan nämä todistukset olivat Vanhimmat yhtä neuvottomia kuin ennenkin eivätkä tietäneet, mitä tehdä. Toiset ehdottivat, että olisi asetuttava väijyksiin odottamaan lohikäärmettä ja ammuttava se yht'äkkiä nuolia täyteen. Toiset taasen arvelivat turhaksi vastustaa sellaista hirviötä väkivallalla ja neuvoivat, että se olisi lepytettävä lahjoilla ja uhreilla.
"Ruvetaan maksamaan sille veroa", sanoi eräs, jota pidettiin oikein viisaana. "Se saattaa tulla meille suopeaksi, kun annamme sille lahjoja, joista se pitää, hedelmiä, viiniä, lampaanvuonia ja nuoren tytön."
Eräät olivat sitä mieltä, että olisi myrkytettävä vesi niistä kaivoista, joista se kävi juomassa, tai savustettava se luolaansa.
Mutta yksikään näistä esityksistä ei voittanut. Väiteltiin pitkän aikaa pitkin ja poikin, ja sitten Vanhimmat hajaantuivat tekemättä mitään päätöstä.
SEITSEMÄS LUKU
ALKAN LOHIKÄÄRME (jatkoa)
Koko sen kuukauden, jonka roomalaiset pyhittivät epäjumalalleen Marsille eli Mavorsille, teki lohikäärme tuhojaan Dalles'in ja Dombes'in maataloissa, sieppasi viisikymmentä lammasta, kaksitoista sikaa ja kolme poikalasta. Kaikissa perheissä oli suru, ja saari kaikui valitushuutoja. Clamge'in ja Surelle'in rantain onnettomien kylien Vanhimmat päättivät silloin lähteä tätä vitsausta torjuakseen kaikki pyytämään apua Pyhältä Maelilta.
Viidentenä päivänä sitä kuuta, jonka nimi latinalaisilla merkitsee avausta, koska se avaa kevätajan, vaelsivat he kirkollisena kulkueena saaren etelärannalle puuluostariin. Kun heidät oli päästetty luostarin pihalle, alkoivat he nyyhkiä ja vaikeroida. Näistä valituksista heltyneenä lähti Mael-vanhus suuresta salista, jossa hän tutki tähtitiedettä ja pyhiä kirjoituksia, paimensauvaansa nojaten alas heidän luokseen. Vanhimmat heittäytyivät maahan hänen eteensä ja ojensivat hänen puoleensa vihreitä puunlehviä. Ja monet heistä suitsuttivat hyvänhajuisia yrttejä.
Ja pyhimys asettui istumaan luostarin kaivolle vanhan viikunapuun alle ja puhui ja sanoi:
"Kuulkaa, te minun poikani, pingviinien jälkeläiset, miksi te itkette ja miksi te vaikeroitte? Miksi te ojennatte minua kohti noita anomuksen lehviä? Miksi lähetätte taivasta kohti näiden hyvänhajuisten yrttien suitsutusta? Odotatteko minun karkoittavan onnettomuuden päänne päältä? Miksi te minua rukoilette? Minä olen valmis antamaan oman henkeni teidän puolestanne. Sanokaa ainoastaan, mitä te isältänne toivotte."
Näihin kysymyksiin vastasi Vanhimmista ensimmäinen:
"Oi, Mael, Alkan lasten armelias isä, minä puhun kaikkien puolesta. Sangen kauhea lohikäärme riehuu meidän vainioillamme, rosvoaa meidän läävistämme karjan ja ryöstää luolaansa meidän nuorisomme kauneimman kukkeuden. Se on syönyt nuorukaisen Elon ja seitsemän muuta poikaa; se on rusentanut nälkäisissä hampaissaan neitsyt Orberose'in, pingviinittäristä ihanimman. Ei ole kylää, johon se ei olisi puuskuttanut myrkyllistä henkäystään ja tuottanut turmiotansa.
"Tämän vitsauksen ruoskan alla me tulemme nyt rukoilemaan sinua, oi Mael, joka olet meistä viisain, että ajattelisit tämän saaren kansan pelastusta, ettei pingviinien siemen hukkuisi peräti."
"Oi Alkan Vanhimpien päämies", vastasi Mael, "sanasi tekevät minut ylen murheelliseksi, ja minun sieluni on ahdistuksessa, koska tämä saari on hirmuisen ja raivoavan lohikäärmeen vitsauksen alla. Ei ole tämä tapaus ainoa laatuaan, vaan kirjoissa löytyy montakin kertomusta hyvin verenhimoisista lohikäärmeistä. Noita hirviöitä tavataan enimmäkseen luolissa rannikoilla, ja erittäinkin pakanakansojen keskuudessa. Saattaa olla niin, että useatkin teistä, vaikka ovat saaneet pyhän kasteen ja tulleet siten liitetyiksi Adamin lasten lukuun, ovat kuitenkin palvelleet epäjumalia, niinkuin entiset roomalaiset, taikka ripustaneet kuvia, rukouslauselmia, villakankaan viipaleita tai kukkaisseppeleitä jonkin pyhän puun oksiin. Tahi mitämaks ovat pingviinien tyttäret tanssineet taikakiven ympärillä tai juoneet vettä lähteistä, joissa lähteenhaltijat asuvat. Jos täten on laita, niin uskon Herran lähettäneen tämän lohikäärmeen teille rangaistakseen teitä kaikkia siitä, että muutamat teistä ovat pahaa tehneet, ja opastaakseen teidät, oi pingviinien pojat, hävittämään keskuudestanne kaiken epäuskon, taikauskoiset menot ja jumalanpilkan. Siksi annan minä teille, parannuksena suureen vaivaan, josta kärsitte, käskyn, että teidän on haeskeltava keskuudestanne, eikö kodeissanne missään palvella epäjumalia, ja jos palvellaan, epäjumalanpalveluksen poisjuurittamaan. Sen ohella on rukoileminenkin ja katumuksenteko hyödyllistä."
Näin puhui pyhä vanhus Mael. Ja pingviinikansan Vanhimmat suutelivat hänen jalkojaan ja palasivat hyvässä toivossa kotiinsa.
KAHDEKSAS LUKU
ALKAN LOHIKÄÄRME (jatkoa)
Seuraten Pyhän Maelin neuvoa ryhtyivät Alkan asukkaat hävittämään taikauskoisia menoja, jotka olivat heidän seassaan alkaneet orastaa. He pitivät nyt huolta, etteivät tytöt enää menneet tanssimaan haltijattarien puun ympärillä ja laulamaan siellä loitsuja. He kielsivät ankarasti, etteivät nuoret äidit saaneet hieroa rintalapsiaan, niitä vahvoiksi tehdäkseen, omituisia kiviä vasten, joita ennen muinoin oli pystytetty kummuille. Kun muudan Dombes'in ukko ennusti tulevaisia ravistelemalla ohranjyviä seulassa, heitettiin hänet kaivoon.
Kuitenkin teki hirviö yhä joka yö tuhoa läävissä ja kanatarhoissa. Talonpojat sulkeutuivat kauhuissaan telkien taakse. Eräs kantavainen vaimo näki lohikäärmeen varjon kuutamossa sinertävällä tiellä ja pelästyi niin, että synnytti heti keskoiset.
Näinä koettelemuksen päivinä mietiskeli Pyhä Mael lakkaamatta lohikäärmeitten laatua ja tapaa taistella niitä vastaan. Tutkiskeltuaan ja rukoiltuaan puoli vuotta ajatteli hän keksineensä mitä kaipasi. Kävellessään eräänä iltana nuoren Samuel-nimisen munkin seurassa meren rannalla, ilmaisi hän tälle aikomuksensa sanoen:
"Minä olen kauan tutkinut lohikäärmeitten historiaa ja tapoja, en suinkaan tyydyttääkseni turhamaista uteliaisuuttani, vaan löytääkseni esimerkkejä, joita voisin nykyisessä tilanteessa noudattaa. Ja nyt, poikani Samuel, saat kuulla, mitä opetuksia historia minulle on antanut.
"On täysin todettu asia, että lohikäärmeet ovat hyvin virkkuja. Ne eivät nuku milloinkaan. Niinpä pannaankin niitä usein vartioimaan aarteita. Kolkiksessa vartioi lohikäärme sitä kultaista oinaantaljaa, jonka Jason sitten siltä ryösti. Lohikäärme vartioi Hesperidien puutarhassakin kultaomenoita. Sen tappoi Herkules, ja Juno muutti sen tähdeksi taivaalle. Se on kerrottuna kirjoissa; jos se on totta, tapahtui se noitakonsteilla, sillä pakanain jumalat ovat paholaisia. Muudan lohikäärme se kielsi aikoinaan sivistymättömiä ja tietämättömiä juomasta Kastalian lähteestä. Muistettava on sitä paitsi vielä Andromedan lohikäärme, jonka Perseus surmasi.
"Mutta siirtykäämme nyt loitommalle näistä pakanain tarinoista, joissa totuus ja erehdykset ovat aina toisiinsa sekaantuneina. Me tapaamme lohikäärmeitä myöskin mahtavan arkkienkeli Mikaelin ja sitten Pyhän Yrjänän, Filippuksen, Jaakob Vanhemman, Pyhän Patrikin sekä Pyhän Martan ja Margaretan elämäkerroissa. Ja juuri sellaisista luottamuksen arvoisista lähteistä meidän täytyy ammentaa itsellemme apua ja vahvistusta.
"Etenkin tarina Silenen lohikäärmeestä tarjoaa meille kalliita esikuvia. Tiedä, poikani, että lähellä tuonnimistä kaupunkia asui suuren järven rannalla hirveä lohikäärme, joka tuli välistä ihan kaupungin muurien luo ja tappoi myrkyllisellä hengellään kaikki kaupungin reunamilla asuvaiset. Ja Silenen asukkaat, jotka pelkäsivät, että lohikäärme nielisi kaikki heidät, päättivät antaa hänelle joka aamu yhden joukostaan. Siitä, kuka oli milloinkin uhriksi joutuva, heitettiin arpaa. Ja arpa lankesi lopulta, sadalle muulle ensin langettuaan, kuninkaan tyttärelle.
"Mutta kun Pyhä Yrjänä, joka oli sotatribuuni, sattui matkaamaan Silenen kautta, sai hän kuulla, että kuninkaantytär oli äsken viety julmalle elukalle syötäväksi. Kohta hän nousi takaisin hevosensa selkään ja kiiruhti keihäällä varustettuna etsimään lohikäärmettä ja kohtasikin sen parhaiksi, kun se oli kuninkaantyttären nielaisemaisillaan. Ja Pyhä Yrjänä suisti lohikäärmeen maahan, jonka jälkeen kuninkaantytär solmitsi pedon kaulan ympärille vyönsä, ja peto lähti sitten hänen kanssaan tottelevasti kuin koira, jota ketjuista talutetaan.
"Tästä esimerkistä näemme, minkälainen valta neitseillä on traakkien ylitse. Pyhän Martan elämäkerta antaa meille siitä vielä varmemman todistuksen. Tunnetko sen, poikani Samuel?"
"Kyllä, isä", vastasi Samuel.
Ja Pyhä Mael jatkoi tälleen:
"Suuressa metsässä Rhône-virran rantamalla, Arles- ja Avignon-nimisten kaupunkien välillä, eli lohikäärme, joka oli puoleksi nisäkäs ja puoleksi kala, sonnia isompi ja terävillä hampailla ja sarvilla sekä hartioista suurilla siivillä varustettu. Se puhkoi purret ja söi matkustajat. Mutta kansan rukoukset kuullen meni Pyhä Martta tätä lohikäärmettä kohtaamaan ja tapasi sen juuri syömässä erästä miestä; hän sovitti nyt vyönsä sen kaulaan ja talutti sen vähällä vaivaa kaupunkiin.
"Nämä kaksi esimerkkiä saivat minut ajattelemaan, että meidän täytyy tämän Alkan saarella kauhua ja kuolemaa kylvävän lohikäärmeen voittaaksemme turvautua jonkun neitsyen apuun.
"Sentähden, oi poikani Samuel, vyötä kupeesi ja sonnusta itsesi kahden kumppanin kanssa matkalle kaikkiin tämän saaren kyliin ja julista kaikkialla, että ainoastaan piikainen neitsyt voi vapauttaa saaren hirviöstä, joka hukuttaa sen kansan peräti.
"Sinun on laulettava virsi ja veisattava psalmi ja sanottava:
"– Oi pingviinien pojat, jos teidän seassanne on piikainen neitsyt, nouskoon hän ja menköön, ristinmerkillä asestettuna, voittamaan lohikäärmeen."
Näin puhui vanhus, ja nuorukainen Samuel lupasi kuulla. Huomeneltain hän vyötti kupeensa ja lähti kahden kumppaninsa kanssa julistamaan Alkan asukkaille, että ainoastaan puhdas neitsyt saattoi pingviinit lohikäärmeen hirmuisesta vallasta pelastaa.
YHDEKSÄS LUKU
ALKAN LOHIKÄÄRME (jatkoa)
Orberose rakasti puolisoaan, mutta rakasti muitakin. Sillä päivän hetkellä, jolloin Venus syttyi säteilemään kalpealle taivaalle ja Kraakki lähti levittämään kyliin kauhua, pujahti Orberose erään nuoren paimenen kiertävään majaan, sillä se paimen, jonka vakinainen asuinpaikka oli Dalles ja nimi Marcel, oli muodoltaan sangen kaunis ja voimaltaan väsymättömän väkevä. Ihana Orberose jakoi ilolla hänen kanssaan paikan hänen tuoksuvalla makuusijallaan. Mutta Orberose ei suinkaan ilmoittanut nuorukaiselle, kuka hän oli, vaan sanoi olevansa vain Pirjetta, erään puutarhurin tytär Kaakkurilahdelta. Kun hän sitten mielipahakseen erkani hänen sylistään ja vaelsi kukkivien niittyjen poikki takaisin Varjojen rannikolle ja häntä vastaan sattui silloin tulemaan joku myöhään pelloillaan viipynyt talonpoika, niin hän kohotti käsillään huivinsa korkealle, joten se näytti suurilta siiviltä, ja huusi:
"Matkamies, laske silmälautasi, ettes sanoisi: Voi minua, sillä minä näin Herran enkelin."
Talonpoika alkoi vapista, heittäytyi polvilleen ja painoi otsansa maata vasten. Ja monet saarella asuvaiset sanoivat sitten, että yöllä kulki tietä myöten enkeleitä ja että sen, joka ne näki, piti kuolemalla kuoleman.
Kraakki ei tietänyt Orberose'in ja Marcelin rakkaudesta yhtään mitään, sillä hän oli sankari eivätkä sankarit tutki koskaan vaimojensa salaisuuksia. Mutta tuosta rakkaudesta tietämättä Kraakki sai kuitenkin siitä suurta hyötyä. Jokaisena uutena yönä näki hän puolisonsa yhä kauniimpana ja hymyilevämpänä, ja Orberose'in jokaisesta huokosesta tuoksui hekkuma täyttäen aviollisen vuoteen ikäänkuin heinän, kuminan ja mintun hyvällä hajulla. Eikä hänen rakkautensa Kraakkia kohtaan ollut tungettelevaa tai loppumattoman kaipaavaista, koska hän ei laskenut sen koko painoa yksinomaan Kraakin kannettavaksi.
Ja pian pelasti Orberose'in onnellinen uskottomuus sankarin sangen suuresta vaarasta ja perusti hänen menestyksensä ja kunniansa ainaiseksi horjumattomalle pohjalle. Sillä nähdessään kerran hämärässä erään Belmontista kotoisin olevan härkärengin ajavan ohi härkiään, alkoi Orberose rakastaa häntä niin, ettei ollut sillä tavoin rakastanut paimenta Marcelia. Tämä mies oli kyttyräselkä, hänen olkapäänsä olivat korvia korkeammalla, ruhonsa heilui eripitkien jalkojen päässä, ja kierot silmät pyörivät ja paloivat kiivaina pörröisen tukan kätkössä. Hänen kurkustaan lähtivät äänet käheinä ja nauru kimeänä, ja hän haisi tallilta. Mutta Orberose'ista hän oli kaunis. "Joku on rakastanut", sanoo Gnathon, "jotakin kasvia, toinen jokea, joku taasen elukkata".
Eräänä päivänä, kun Orberose lepäsi uupuneena eräässä korsussa härkärengin sylissä, kuulivat hänen korvansa yht'äkkiä torvien törinää, huutoja ja askelten lähestymistä. Hän kurkisti ulos luukusta ja näki, että kyläläiset olivat kerääntyneet torille munkin ympärille, joka seisoi kivellä ja julisti korkealla äänellä:
"Belmontin kansa! Apotti Mael, meidän kunnioitettava isämme, lausuu teille minun suuni kautta, ettei käsivartten voima eikä aseitten valta voi mitään lohikäärmettä vastaan, vaan neitsyt on pedon vallitseva. Jos siis teidän seassanne on sangen puhdas ja koskematon impi, niin hän nouskoon ja käyköön hirviötä vastaan; ja kun hän sen kohtaa, hän pujottakoon sen kaulaan vyönsä, niin hän taluttaa sen mukaansa ilman vaivaa kuten se olisi koiranpentu."
Sitten nuori munkki peitti päänsä viittansa huppuun ja vaelsi toiseen kylään julistamaan Pyhän Maelin sanomaa.
Hän oli jo ehtinyt kauas, mutta yhä istui Orberose rakkauden pahnoilla kyynärpää polvea vasten ja leuka kädessä mietiskellen sanoja, jotka oli kuullut. Vaikka hän puolestaan arveli, ettei neitsyestä olisi Kraakille läheskään niin paljon vastusta kuin miesten aseista, oli hän silti pyhän Maelin neuvosta huolissaan; hämärä, mutta erehtymätön vaisto, jota hän aina teoissaan totteli, sanoi hänelle, ettei Kraakki tästä lähtien enää voisi olla lohikäärme yhtä rauhassa kuin ennen.
Orberose kysyi härkärengiltä:
"Sydänkäpyseni, mitä sinä tuosta lohikäärmeestä arvelet?"
Rengin-pölsö pudisti päätänsä:
"Ennen, vanhan kansan aikaan oli kyllä lohikäärmeitä, jotka tekivät maailmassa tuhoa; niitä oli vuorenkin kokoisia. Mutta ei niitä nyt enää ole, ja minä uskon, että suomuiseksi hirviöksi luultu otus ei ole muuta kuin joko merirosvoja tahi kauppiaita; ne ne ovat kai ryöstäneet ja vieneet mukaansa merille ihanan Orberose'inkin ja kauneimmat Alkan lapsista. Ja jos joku niistä ryöväreistä yrittää varastaa minun härkiäni, niin estän minä hänet joko voimalla tai oveluudella tekemästä sitä vahinkoa."
Kun Orberose kuuli nämät härkärengin sanat, oli hän yhä enemmän huolissaan puolisostaan, jota hän rakasti.
KYMMENES LUKU
ALKAN LOHIKÄÄRME (jatkoa)
Päiviä kului, eikä yksikään saaren tyttö noussut hirviötä kukistamaan. Ja puuluostarissa istui Mael-vanhus erään hyvin hurskaan munkin kanssa nimeltä Régimental penkillä vanhan viikunapuun juurella ja mietti huolissaan, eikö Alkassa todellakaan ollut ainoaakaan neitsyttä, joka kykenisi pedon voittamaan.
Hän huokasi, ja veli Régimental huokasi myös. Siinä samassa tuli nuori Samuel puutarhaan; vanha Mael kutsui hänet luokseen ja lausui:
"Poikani, minä olen jälleen mietiskellyt jotain keinoa, millä tuo lohikäärme, joka hävittää nuorisomme kauneimman kukoistuksen, karjamme ja vainiomme, saataisiin kukistetuksi. Siinä suhteessa tuntuu minusta kertomus Pyhän Riokin ja Pyhän Pol-de-Léonin lohikäärmeestä erittäin opettavaiselta. Pyhän Riokin lohikäärme oli kuutta syltää pitkä; sillä oli kukon ja basiliskin pää ja härän ja käärmeen ruumis. Se riehui Elornin rannoilla kuningas Bristocuksen hallitessa. Pyhä Riok, joka oli silloin kahden ajast'ajan ikäinen, talutti sen nuorassa hamaan meren rantaan asti, jossa hirviö hukuttautui mielellään. Pyhän Polin lohikäärme taasen oli kuuttakymmentä jalkaa pitkä eikä hirvittävyydessä edellistä vähäisempi. Pyhä Léonin apostoli sitoi sen kaulaan päällysviittansa ja antoi erään nuoren ylimyksen, joka oli sangen siveä, kuljettaa sen pois. Nämä esimerkit näyttävät, että Jumalan kasvojen edessä on puhdas poikakin yhtä otollinen kuin neitsyt; Jumalalle ei heissä ole erotusta. Sen tähden, poikani, jos tahdot sanojani uskoa, lähtekäämme kaksin Varjojen rannikolle; kun tulemme lohikäärmeen luolan suulle, niin huudamme häntä ulos korkealla äänellä, ja kun se meitä lähestyy, niin minä sidon päällysviittani sen kaulaan ja sinä talutat sen meren rantaan, se astuu veteen ja hukuttautuu."
Kun Samuel kuuli vanhuksen sanat, loi hän silmänsä maahan eikä virkkanut mitään.
"Miksis epäröit, poikani?" kysyi Mael.
Veli Régimental alkoi silloin, vastoin tapaansa, puhua, vaikkei häneltä oltu kysyttykään.
"Vähemmästäkin epäröisi", virkkoi hän. "Pyhä Riok oli lohikäärmeen voittaessaan ainoastaan kaksi ajast'aikaa vanha. Kuka arvaa, olisiko hän voinut suorittaa saman työn yhdeksän tai kymmenen vuotta myöhemmin? Huomaa, kunnioitettava isä, että saartamme hävittävä lohikäärme on vienyt pikku Elonkin ja neljä viisi muuta poikaa. Veli Samuel ei ole kyllin röyhkeä kuvitellakseen olevansa yhdeksäntoistavuotiaana viattomampi kuin he kahden- ja neljäntoista ikäisinä.
"Kuka meistä", lisäsi hän vielä, "saattaa kerskua siveydellään tässä maailmassa, jossa näemme kaikkialla rakkauden mallikuvia ja esimerkkejä, ja jossa koko luonto, sen eläimet, jopa kasvitkin esittävät meille himokkaita halailuita ja neuvovat meitä niihin? Eläimet pyrkivät tulisesti yhteen kukin omaan tapaansa; mutta nelijalkaisten, lintujen, kalojen ja matelijain häät eivät vielä laisinkaan pysty kilpailemaan puitten häiden hekkuman kanssa. Kaikki sellaisetkin eriskummalliset siveettömyyden muodot, joita pakanat keksivät ja joista he saduissaan kertovat, voittaa jokainen viattominkin kedon kukkanen, ja jos aavistaisit liljojen ja ruusujen haureellisuuden, niin paiskaisit nuo epäsiveellisyyden kalkit, nuo riettauden vertauskuvat kirkkojen alttareilta."
"Älä puhu niin, veli Régimental", vastasi Mael. "Eläimet ja kasvit ovat luonnollisen lain alaisia ja siis aina viattomia. Niillä ei ole sielua, joka niiden tulisi pelastaa, kun taas ihminen..."
"Sinä olet oikeassa", virkkoi veli Régimental. "Mutta siitä jälleen olisi paljon puhumista. Sen vain sanon, että älä lähetä Samuel-poikaa lohikäärmettä vastaan, muuten lohikäärme syö hänet. Viiteen vuoteen ei näet Samuel ole ollut mahdollinen hämmästyttämään hirviöitä viattomuudellaan. Pyrstötähden vuonna lähetti paholainen eräänä päivänä, saadakseen Samuelin lankeamaan, hänen polulleen maitotytön, joka oli käärinyt helmansa ylös, kun aikoi kahlata lammikon yli. Samuel kiusattiin, mutta hän kesti kiusauksen. Silloin paholainen, joka ei koskaan väsy, lähetti hänelle unessa tuon nuoren tytön kuvan, ja se harhanäky sai aikaan sen, mihin todellisuus ei kyennyt: Samuel-parka lankesi ja kasteli kyyneleillään herätessään synnilliseksi tulleen vuoteensa. Mutta, oi, eipä katumus enää antanut hänen viattomuuttaan takaisin."
Kun Samuel tämän kuuli, ihmetteli hän suuresti, kuinka hänen salaisuutensa oli tullut ilmi, sillä hän ei tietänyt, että paholainen oli pukeutunut veli Régimentalin haahmoon tehdäkseen Alkan munkit levottomiksi heidän sydämissään.
Ja Pyhä Mael aprikoitsi ja huusi sielussaan:
"Mikä päästää meitä julman traakin kidasta? Mikä pelastaa meidät sen hampaalta ja suun hengitykseltä? Mikä vapauttaa meidät sen silmien tulelta?"
Mutta sillä välin olivat Alkan asukkaat tulleet rohkeammiksi. Dombes'in peltomiehet ja Belmontin häränajajat vannoskelivat, että kyllä heissä olisi enemmän verenhimoisen elukan vastusta kuin jossakin tytössä, ja he koettelivat hauislihaksiaan ja huusivat: "Antaa sen vaan tulla!" Monet miehet ja naiset olivat lohikäärmeen nähneet; he olivat kyllä eri mieltä sen muodosta, mutta kaikki he sanoivat, ettei se ollutkaan niin suuri kuin oltiin luultu ja ettei se ollut juuri isompi tavallista miestä. Niinpä varustauduttiin puolustukseen. Päivänlaskussa lähti vartioita kyläteille, valmiina nostamaan hälyytyksen. Parvi miehiä piti kaiket yötä taikot ja viikatteet olalla silmällä karjapihoja, joihin elukat oli suljettu. Ja olivatpa eräät rohkeat talonpojat päässeet kerran lohikäärmeen kimppuunkin, kun se kapusi Morion aidan yli Anis'in kylässä. Varstat, viikatteet ja hangot kädessä panivat he yht'äkkiä sen tiukalle. Yksi heistä, nopsa ja pelkäämätön mies, oli jo pistämäisillään sitä taikolla, mutta kompastuikin rapakkoon ja lohikäärme pääsi pakoon. Toiset olisivat varmasti saaneet sen kiinni, elleivät olisi jääneet keräämään kaniineja ja kanoja, jotka se tiputti tielle pakoon juostessaan.
Nämä maamiehet sanoivat kylän Vanhimmille, että hirviö oli näyttänyt heistä suuresti ihmisen muotoiselta ja kokoiselta; ainoastaan pää ja pyrstö olivat erilaiset ja tosiaan hyvin kamalan näköiset.
YHDESTOISTA LUKU
ALKAN LOHIKÄÄRME (jatkoa)
Sinä päivänä palasi Kraakki tavallista aikaisemmin luolaansa. Hän tempasi päästään hylkeennahkaisen kypärinsä, jossa törrötti kaksi sonninsarvea ja jonka kasvoaukko oli varustettu hirmuisilla torahampailla. Hän, heitti pöydälle kintaansa, joiden sormien päissä oli kamalat, vesilintujen nokista tehdyt kynnet. Hän päästi vyönsä, josta roikkui pitkä, vihreä ja mutkissa poimutteleva pyrstö. Sitten käski hän kannuspoikansa Elon vetämään hänen jalastaan saappaat, ja kun työ ei käynyt lapselta kyllin nopeasti, lennätti hän Elon potkulla luolan toiseen seinään.
Kraakki ei edes vilkaissut kauniiseen Orberose'iin, joka kehräsi villoja; hän asettui lieden luo, jossa parhaillaan paistui lammas, ja murisi:
"Kelvottomat pingviinit!... Ei ole surkeampaa alaa kuin tämä lohikäärmeen virka."
"Mitä herrani lausui?" kysyi kaunis Orberose.
"Ne eivät minua enää pelkää", jatkoi Kraakki. "Ennen ne lähtivät minut nähdessään heti lipettiin. Minä pistelin kanaa ja kania pussiini; minä ajoin kotiin karjalaumaa, lampaita ja sikoja, lehmiä ja härkiä. Nyt ovat talonpojan-tolvanat vahdissa. Anis'in kylässä jahtasivat talonpojat äsken minua riihivarstoilla, viikatteilla ja terävillä hangoilla, minun täytyi jättää kanat ja kaniinit, siepata pyrstö käsivarrelleni ja pötkiä pakoon minkä kerkisin. Kysynpä nyt, sopiiko kappadokialaisen lohikäärmeen arvolle juosta karkuun kuin varas, pyrstö kainalossa? Sellainen haitta minulla oli harjastani, sarvista, kynsistä, torahampaista ja suomuksista, että tuskin pelastuin erään kollon käsistä, joka töyhäisi taikkonsa puolituumaa syvälle vasempaan pakaraani."
Ja hän tunnusteli varovasti tuota kipeää paikkaansa.
Oltuaan tuokion synkissä mietteissä jatkoi hän:
"Voi miten tyhmiä nämä pingviinit ovat! Minä en viitsi enää puhaltaa tulta sellaisten hölmöjen nokkaan. Orberose, kuulitko sinä, mitä sanoin?..."
Niin sanoen sankari otti peloittavan irtopään kouriinsa ja katseli sitä hetkisen kolkosti vaiti. Sitten jatkoi hän levottomasti:
"Tämän kypärän olen tehnyt omin käsin merivasikan nahkasta, muovaillen sen kalanpään näköiseksi. Saadakseni sen peloittavammaksi, kiinnitin siihen härän sarvet ja villisian leukapielet; ja sitten liitin siihen punaiseksi värjätyn hevosenhännän. Ainoakaan saarelainen ei kestänyt sellaista näkyä, kun pistin sen päähäni illan alakuloisessa hämärässä. Sen lähestyessä juoksivat naiset, lapset, nuoret miehet ja vanhukset suin päin pakoon, ja minä olin koko pingviinien heimon kauhu. Kuinka ihmeellä on nyt hävytön kansa lakannut sitä pelkäämästä? Kuinka se uskaltaa katsella tätä kauhistavaa naamiota silmästä silmään ja ryhtyä ajamaan takaa tätä kamalaa punaista harjaa?"
Hän heitti kypärinsä paasilattialle ja huudahti:
"Katoa, kehno naamio! Kautta kaikkien Armorin paholaisten, vannon, etten sinua koskaan päähäni pistä."
Ja tehtyään sen valan hän tallasi jaloillaan kypäräänsä, kintaitaan, saappaitaan ja kiemurtelevaa häntäänsä.
"Kraakki", lausui kaunis Orberose, "sallitko piikaisesi pelastaa viekkaudella kunniasi ja suuret omaisuutesi? Älä halveksi naisen apua. Sinä tarvitset sitä, sillä miehet ovat kaikki suuria hölmöjä."
"Vaimo", kysyi Kraakki, "mitkä ovat aivoituksesi?"
Ja kaunis Orberose kertoi silloin puolisolleen, että munkit kulkivat kaupungeissa ja maakylissä ja opettivat, miten olisi paras taistella lohikäärmettä vastaan, ja että heidän neuvonsa mukaan voisi neitsyt kukistaa pedon, ja jos neitsyt panisi vyönsä lohikäärmeen kaulaan, saattaisi hän taluttaa sitä helposti kuin koiranpentua.
"Mistä tiedät, että munkit sellaista opettavat?" kysyi Kraakki.
"Ystäväni", vastasi Orberose, "älä keskeytä minua joutavilla kysymyksillä, kun minä puhun vakavasta asiasta... Munkit lisäsivät: Jos Alkasta löytyy sangen puhdas neitsyt, niin hän nouskoon ja ryhtyköön toimeen! No niin, Kraakki, minä olen nyt päättänyt kuulla heitä ja nousta. Minä lähden vanhan Pyhän Maelin luokse ja sanon hänelle: Minä olen neitsyt, jonka Jumala on valinnut voittamaan lohikäärmeen."
Nämä sanat kuullessaan Kraakki huudahti:
"Kuinka sinä olisit se sangen puhdas neitsyt? Ja sinäkö taistelisit minua vastaan, Orberose? Oletko päästä sekaisin? Tiedät hyvin, että minä en jää sinusta tappiolle."
"Eikö pitäisi hiukan koettaa ymmärtää asiaa ennenkuin suuttuu?" huokasi kaunis Orberose lempeästi, mutta pilkallisesti.
Ja sitten esitti hän ovelan suunnitelmansa.
Sankari kuunteli ja mietti, ja kun Orberose lopetti, sanoi hän:
"Orberose, juonesi on hyvin harkittu. Ja jos suunnitelmasi onnistuu niinkuin aiot, on siitä minulle paljon hyötyä. Mutta kuinka sinusta voisi tulla se Jumalan valitsema neitsyt?"
"Älä ole huolissasi, Kraakki", vastasi Orberose. "Mennään nyt maata."
Seuraavana päivänä punoi Kraakki rasvalta haisevassa luolassaan pajunoksista suurta, merkillisen muotoista kehikkoa, jonka päälle hän veti hirveän karkeaharjaisia, suomuisia ja likaisia eläimennahkoja. Tuon rungon toiseen päähän ompeli sitten kaunis Orberose kiinni sen peloittavan lohikäärmeen naamarin, joka Kraakilla oli ollut kasvojensa edessä hävitysretkillä, ja toiseen päähän jälleen liitti hän kiemurtelevan pyrstön, jonka sankari näillä matkoillaan antoi laahata perästään pitkin maata. Ja kun laitos valmistui, neuvoivat he pikku Elolle ja neljälle muulle pojalle, jotka heillä olivat täällä palvelijoina, miten heidän oli kömmittävä vehkeen sisään, miten pantava se liikkeelle, töryytettävä siellä torvea ja poltettava tappuroita, niin että savua ja liekkejä suitsuaisi lohikäärmeen kidasta.
KAHDESTOISTA LUKU
ALKAN LOHIKÄÄRME (jatkoa)
Orberose pukeutui sarkaiseen mekkoon, sitoi paksun köyden vyölleen, meni luostarin portille ja pyysi saada tavata Pyhää Maelia. Ja kun pääsy luostarin alueelle oli naisilta kielletty, niin tuli vanhus hänen luokseen muurien ulkopuolelle, oikeassa kädessä paimensauva ja nojaten vasemmalla veli Samuelin, munkeista nuorimman, olkapäähän.
Mael kysyi:
"Vaimo, kuka olet?"
"Minä olen neitsyt Orberose."
Tämän kuullessaan Mael kohotti kätensä taivasta kohti.
"Puhutko totta? Onhan varmaa, että lohikäärme söi Orberose'in. Ja nyt näen tässä Orberose'in ja kuulen hänen puhuvan! Eikö ole niin, että sinä hirviön vatsassa turvauduit ristinmerkkiin ja astuit vahingotta ulos sen kidasta? Se on minusta uskottavinta."
"Isä, siinä et erehdy", vastasi Orberose. "Juuri niin minulle kävi. Kun astuin ulos pedon vatsasta, menin sitä pakoon yksinäiseen luolaan, joka on Varjojen rannikolla. Elin siellä yksinäni rukouksessa ja tutkiskellen pyhiä asioita ja kiduttaen ankarasti ruumistani, kunnes sain jumalallisen ilmestyksen kautta kuulla, että ainoastaan viaton neitsyt voisi kukistaa lohikäärmeen ja että minä olin se neitsyt."
"Todista minulle jollakin merkillä, että sinä olet se valittu", pyysi vanhus.
"Minä itse olen se merkki", vastasi Orberose.
"Minä tiedän kyllä, että ne, jotka ovat sinetöineet lihansa, ovat voimakkaita", vastasi pingviinien apostoli. "Mutta oletko todellakin sellainen kuin sanot?"
"Sen saat nähdä teoistani", vastasi Orberose.
Régimental-munkki oli tullut heidän luokseen:
"Se onkin todistuksista parhain. Kuningas Salomo sanoo: Kolme minulle
ovat ihmeelliset ja neljää en minä tiedä: kotkan tiet taivaan alla,
käärmeen retket kalliolla, haahden jäljet meren keskellä, ja miehen
jäljet piian tykö. – Röyhkeitä ovat mielestäni ne taitomatamit,
jotka näissä asioissa luulevat olevansa viisaampia kuin kuninkaista
viisain. Kuule minun neuvoani, isä, älä tiedustele hurskaan Orberose'in
asiaa heiltä. Heidän tutkimuksistaan et tule hullua hurskaammaksi.
Impeys on yhtä vaikea todistaa kuin säilyttääkin. Plinius opettaa
meille historiassaan, että sen merkit ovat imaginaarisia tai hyvin
epävarmoja. [Tämän teoksen julkaisijat ovat turhaan etsineet tätä
lausetta Pliniuksen Luonnon historiasta.] Monikin, jonka ruumiiseen
kaikki neljätoista synninmerkkiä ovat leimattuina, on puhdas enkelien
silmissä, kun taas toinen matamien lehti lehdeltä käsin ja silmin
syynäämä ja täydelliseksi havaittu tietää saavansa kiittää turmeluksen
taidokkaita temppuja ihanasta loisteestaan. Minä pistän vaikka käteni
tuleen sen puolesta, että tämä hurskas tyttö, joka tässä seisoo, on
puhdas."Hän puhui näin siitä syystä, että hän oli Piru. Mutta Mael-vanhus ei sitä tietänyt. Hän kysyi hurskaalta Orberose'ilta:
"Tyttäreni, miten menettelet voittaaksesi tuon verenhimoisen pedon, joka sinut söi?"
Neitsyt vastasi:
"Huomenna auringon noustessa, oi Mael, on sinun kutsuttava kansa kokoon ylävälle, autiolle nummelle, joka ulottuu aina Varjojen rannikkoon, ja sinun täytyy pitää huoli, ettei ainoakaan pingviini tule viittäsataa askelta lähemmäksi rantakallioita, sillä muuten hänet hirviön myrkyllinen hengitys tappaisi. Ja lohikäärme ilmestyy kallioiden keskeltä ja minä panen vyöni sen kaulaan ja talutan sitä kuin tottelevaista koiraa."
"Etkö ota mukaasi jotakin uljasta ja sangen hurskasta miestä kuolettamaan lohikäärmettä?" kysyi Mael.
"Sinäpä sen sanot, oi vanhus: minä annan pedon Kraakille ja hän surmaa sen säihkyvällä miekallaan. Sillä tiedä, että jalo Kraakki, jonka luultiin kuolleen, palaa nyt takaisin pingviinien pariin ja surmaa lohikäärmeen. Ja lohikäärmeen vatsasta astuvat ulos ne lapset, jotka se söi."
"Tapahtumat, joista puhut, oi neitsyt, ovat minusta ihmeelliset eivätkä ihmisvoimin mahdolliset!" huudahti apostoli.
"Sinäpä sen sanot", vastasi neitsyt Orberose. "Mutta tiedä vielä, oi Mael, että minulla oli ilmestys, joka julisti, että Pingvinian kansan tulee maksaa ritari Kraakille palkintona pelastuksestaan vuotuista veroa kolmesataa kananpoikaa, kaksitoista lammasta, kaksi härkää, kolme sikaa, tuhat ja kahdeksansataa kappaa jyviä sekä kaaliksia kaalinkasvun mukaan; ynnä että ne poikaset, jotka lohikäärmeen vatsasta tulevat, on annettava tälle Kraakille palvelemaan häntä ja tottelemaan kaikessa häntä.
"Ja jos pingviinien lapset tämän liittonsa rikkovat, nousee merestä saarelle uusi, entistä kahta vertaa hirveämpi lohikäärme. Puhunut olen."
KOLMASTOISTA LUKU
ALKAN LOHIKÄÄRME (jatkoa ja loppu)
Ukko Mael kutsui kokoon pingviinien kansan, ja se vietti yönsä Varjojen rannikolla, alueella, jonka pyhimys oli sille määrännyt, jottei hirviö myrkyllisellä hengityksellään surmaisi ketään heistä.
Yön varjot peittivät vielä maata, kun alkoi kuulua kumeaa mörinää, ja sitten lohikäärme ilmestyi hämäränä ja kauheana haahmona rantakalliolle. Se mateli kuin käärme, ja sen kiemuroiva ruumis oli varmaankin viisitoista jalkaa pitkä. Kun kansa tämän näki, niin se pelkäsi ja väistyi kauemmaksi. Mutta pian huomasivat kaikkien silmät neitsyt Orberose'in, joka aamun ensi säteiden loisteessa tuli näkyville ja asteli punertavaa kanervikkoa. Rohkein ja samalla häveliäin askelin kävi hän petoa kohti, joka avasi loimuavan kitansa ja karjui kamalasti. Kauhun ja säälin huuto kajahti valtavana pingviinien suusta. Mutta neitsyt otti liinaisen vyönsä, sovitti sen lohikäärmeen kaulaan ja talutti sitten hirviötä kansan riemuhuutojen kaikuessa kuin uskollista koiraa.
Orberose oli jo kulkenut sievoisen matkan nummea, niin Kraakki ilmestyi yht'äkkiä hänen luokseen säihkyvä miekka kädessä. Kansa oli luullut hänen kuolleen jo kauan sitten ja huusi nyt hämmästyksestä ja ilosta. Sankari hyökkää pedon kimppuun, kaataa sen kellelleen ja avaa siltä miekallaan vatsan, josta silloin pikku Elo ja nuo viisi muuta hirviön syömää poikaa astuvat paitasillaan, kiharainen tukka hartioilla ja kätöset ristissä tanterelle.
Lapset heittäytyvät heti polvilleen neitsyt Orberose'in eteen, ja hän sulkee heidät syliinsä ja kuiskaa heille:
"Teidän täytyy nyt lähteä kylästä kylään ja sanoa: Me olemme ne pienet lapsiraukat, jotka lohikäärme söi, ja me tulimme sen vatsasta paitasillamme. – Ihmiset antavat silloin teille mitä vain tahdotte. Mutta jos ette puhu näin, niin ette saa muuta kuin vitsaa ja luunappeja. Alkakaa mennä!"
Kun pingviinit näkivät lohikäärmeen vatsa halkaistuna, yrittivät monet heistä karata siihen käsiksi silpoakseen sen kappaleiksi, toiset kostonhalusta ja vihan vimmasta, toiset taas sitä varten, että olisivat saaneet tuollaisen taikakiven eli drakontiitin, jollaisia kasvaa lohikäärmeen päässä; ja noiden kuolleista herätettyjen lasten äidit tahtoivat juosta sulkemaan pienokaiset syliinsä. Mutta pyhä Mael pidätti kansaa sanoen, ettei kukaan heistä ollut kyllin hurskas voidakseen lähestyä lohikäärmettä, vaan kuolisi, jos sen tekisi.
Ja pian tulivat pikku Elo ja nuo viisi muuta lasta kansan luo ja sanoivat:
"Me olemme ne lapsiraukat, jotka lohikäärme söi, ja me tulimme sen vatsasta paitasillamme."
Ja kaikki, jotka heidän sanansa kuulivat, suutelivat heitä ja vastasivat:
"Te olette pyhät lapset, ja me annamme teille kaikkea, mitä ikinä tahdotte."
Ja sitten kansa lähti riemuiten ja kiitosvirsiä veisaten koteihinsa.
Sen päivän muistoksi, jona Kaitselmus vapautti kansan tästä suuresta vitsauksesta, alettiin sitten pitää kirkollisia juhlakulkueita, joissa kannettiin kahlehdittua lohikäärmeen kuvaa.
Kraakki kantoi veroa ja hänestä tuli rikkain ja mahtavin kaikista pingviineistä. Voittonsa merkkinä ja pitääkseen ihmisiä tarvittavassa pelossa asetti hän päähänsä lohikäärmeen harjan, ja hänellä oli tapana sanoa kansalle:
"Kun lohikäärme kuoli, niin minä olen lohikäärme!"
Orberose kietoi vielä kauan helliä käsiään jumaloimiensa härkärenkien ja paimenten kaulaan. Ja sitten, kun hän ei enää ollut kaunis, pyhitti hän itsensä Herralle.
Hän kuoli kaikkien kunnioittamana ja julistettiin pyhimykseksi. Ja hänestä tuli piankin Pingvinian taivaallinen suojeluspyhimys.
Kraakilta jäi poika, joka piti kuten isäkin lohikäärmeen eli traakin harjaa päässään, joten häntä alettiin kutsua kunnianimellä Drako. Hän oli pingvinien ensimmäinen kuningas.
KOLMAS KIRJA
KESKIAIKA JA RENESSANSSI
ENSIMMÄINEN LUKU
BRIAN HURSKAS JA KUNINGATAR GLAMORGANA
Drakosta, Kraakin pojasta, polveutuvat Alkan kuninkaat pitivät päässään lohikäärmeen hirvittävää harjaa, pyhää vertauskuvaa, jonka pelkkä näkeminen sai kansan heitä kunnioittamaan, pelkäämään ja rakastamaan. Nämä kuninkaat kävivät yhtä mittaa sotaa joko vasallejaan ja alamaisiaan tai läheisillä saarilla ja mantereilla hallitsevia ruhtinaita vastaan.
Aikaisemmat Alkan kuninkaat tunnetaan ainoastaan nimeltä, emmekä me osaa niitä nimiäkään lausua emmekä kirjoittaa. Ensimmäinen Drako-sukuinen hallitsija, josta historia kertoo, on Brian Hurskas, kiitetty viekkaudestaan ja urhoollisuudestaan sota- ja metsästysretkillä.
Hän oli kristitty, rakasti kirjallisuutta ja taidetta ja suosi luostarielämään vihkiytyneitä ihmisiä. Linnansa valtasalissa, jonka nokeutuneisiin kattohirsiin oli ripustettu suurten metsänelukkain päitä ja haaraisia sarvia, Piti hän usein juhlia, kutsuen niihin kaikki Alkan ja naapurisaarten harpunsoittajat, ja silloin hän itse lauloi runoja sankarien kunniaksi. Oikeudenmukaisena ja ylväänä miehenä, mutta tulista kunnianhimoa hehkuen, ei hän voinut olla surmaamatta niitä, jotka lauloivat paremmin kuin hän.
Kun pakanat, jotka hävittivät Bretagne'ia, karkoittivat munkit Yvernistä pois, kutsui kuningas Brian heidät valtakuntaansa ja rakennutti heitä varten linnansa viereen puisen luostarin. Joka päivä kävi hän puolisonsa, kuningatar Glamorganan kanssa luostarin kappelissa jumalanpalveluksessa ja veisasi messussa mukana.
Mutta näissä munkeissa oli muudan veli nimeltä Oddoul, joka, vaikka oli vasta hento nuorukainen, oli kiitetty suuren oppineisuutensa ja siveytensä tähden. Paholainen oli siitä hyvin harmissaan ja koetteli monta kertaa johdattaa häntä kiusaukseen. Se muuttautui milloin miksikin ja näytti hänelle milloin sotahevosen, milloin nuoren immen, milloin taas pikarin, joka oli täynnä simaa; sitten se kalisteli Oddoulin korvissa arpanoppia ja sanoi hänelle:
"Tuletko pelaamaan kanssani? Minä lupaan sinulle tämän maailman valtakunnat ja sinä panet peliin yhden hiuskarvan päästäsi."
Mutta Herran mies torjui ristinmerkillä asestettuna Vihollisen. Kun piru nyt näki, ettei saattanut häntä vietellä, keksi se hänen tuhokseen vielä ovelamman keinon. Eräänä kesäyönä meni se vuoteen ääreen, jossa kuningatar nukkui, ja näytti hänelle lumouksella kaunistettuna kuvana tuon nuoren munkin, jota kuningatar joka päivä näki kappelissa. Heti kohta tunkeutui rakkaus kuin hieno ja väkevä myrkky Glamorganan vereen. Hänen silmänsä paloivat Oddoulin päälle, ja alinomaa keksi hän tekosyitä, joilla pääsi nuorukaisen läheisyyteen. Hän pyysi monta kertaa Oddoulia tulemaan ja opettamaan hänen lapsiaan lukemaan ja laulamaan:
"Minä jätän ne luottavasti teidän haltuunne", sanoi hän. "Ja minä olen läsnä, kun annatte niille tunteja, jotta itsekin jotain oppisin. Siten opetatte äitiä samalla kertaa kuin lapsiakin."
Mutta nuori munkki teki verukkeita, sanoen milloin, ettei hän muka ollut kyllin oppinut, milloin taasen, ettei hänen säätynsä sallinut hänen seurustella naisten kanssa. Ne kiellot kiihdyttivät Glamorganan halua. Eräänä päivänä, kun hän riutui vuoteellaan vaivassa, jota hän ei enää jaksanut sietää, lähetti hän käskemään Oddoulia kamariinsa. Oddoul ei voinut olla kuningatarta tottelematta, mutta hän jäi ovelle ja katseli alas maahan. Glamorgana oli kärsimätön ja surullinen, kun ei nuorukainen häneen katsonut.
"Katso", lausui hän, "minä en jaksa enää, maailma pimenee silmissäni. Ruumistani vuoroin polttaa ja vuoroin se on kylmä kuin jää."
Ja koska Oddoul oli yhä vaiti eikä liikahtanut, rukoili ja kutsui Glamorgana häntä: "Tule tänne luokseni, tule!"
Ja käsivarsillaan, jotka kaipuu teki pitkiksi, koetti hän tavoittaa nuorukaista ja vetää hänet luoksensa.
Mutta Oddoul pakeni häntä haureelliseksi soimaten.
Silloin Glamorgana raivostui, ja peläten, että Oddoul ilmaisisi, miten häpeällinen hän oli ollut, päätti hän tuhota nuorukaisen, ettei olisi itse tuhoutunut.
Hän alkoi itkun sortamalla äänellä kirkua apua niin että koko linna kaikui, aivan kuin hän olisi ollut suuressa vaarassa. Kamarineidot juoksivat hätään, näkivät, miten munkki pakeni ja miten kuningatar keräili ruumiinsa verhoksi vuoteensa lakanoita, ja alkoivat huutaa kilvan, että kuningatar oli aiottu murhata. Ja kun kuningas Brian kuuli hälinän ja tuli Glamorganan kamariin, näytti kuningatar hänelle tukkaansa, joka oli hajallaan, kyyneleitä valuvat silmänsä ja rintansa, jota hän oli rakkautensa raivossa itse repinyt kynsillään:
"Herrani ja puolisoni", sanoi hän, "näin minua on solvattu. Häpeällisen himon vallassa tuli Oddoul luokseni ja koetti maata minut."
Kuullessaan kuningattaren valituksen ja nähdessään hänet verissään, kuningas raivostui kauheasti ja käski henkivartijansa ottamaan nuoren munkin kiinni ja polttamaan hänet elävältä linnan edustalla kuningattaren nähden.
Yvernin luostarin apotti sai tapauksesta tietää, meni kuninkaan luo ja lausui:
"Kuningas Brian, opi tästä esimerkistä, miten erilaisia kristitty nainen ja pakanallinen nainen ovat. Rooman Lucretia oli pakanuuden ajan ruhtinattarista siveellisin, mutta kuitenkaan ei hänellä ollut voimaa puolustautua, kun veltto roomalaisnuorukainen ahdisti häntä, ja sitten oli hän heikkoudestaan niin kauhistunut, että lankesi epätoivoon. Glamorgana sen sijaan torjui aivan voitokkaasti tuon raivoisan rikollisen, jota eräs kaikkein vaarallisin pahoista hengistä riivasi."
Sill'aikaa istui Oddoul linnan vankilassa ja odotti hetkeä, jolloin hänet poltettaisiin elävältä. Mutta Jumala ei sallinut viattoman ihmisen hukkua. Hän lähetti nuoren munkin luo enkelin erään Gudrun-nimisen kamarineidon haahmossa, ja enkeli päästi hänet ulos vankilasta ja vei siihen huoneeseen, jossa juuri tuo neito, jonka haahmon enkeli oli ottanut, asui.
Ja enkeli sanoi nuorelle Oddoulille:
"Sinä olet niin rohkea, minä rakastan sinua."
Ja nuori Oddoul, joka luuli, että itse Gudrun puhui hänelle, loi silmänsä maahan ja vastasi:
"Jumala armossaan auttoi minua seisomaan kuningattaren kiivasta vimmaa vastaan ja uhmaamaan mahtavan naisen mieltä."
Ja enkeli kysyi:
"Mitä sanot? Etkö sinä tehnytkään sitä, mistä kuningatar sinua syyttää?"
"Totisesti en minä sitä tehnyt", vastasi Oddoul painaen kätensä sydämelleen.
"Etkö ihan totta tehnyt?"
"En, en sitä tehnyt. Sellainen ajatuskin on minulle kauhistus."
"No mitä sinä siinä sitten toljotat, senkin tollo?" huusi silloin enkeli. [Pingviiniläinen kronikoitsija, joka tämän tapauksen kertoo, käyttää sanamuotoa: Species inductilis; se merkitsee suunnilleen: Sellainen olento, jota ei voi ohjata, johon opastus ei pysty.]
Ja hän avasi oven jouduttaakseen nuoren munkin pakoa.
Oddoul tunsi salaperäisellä voimalla lentävänsä pihalle. Tuskin hän oli päässyt kadulle, niin tuntematon käsi kaasi hänelle erään astian niskaan, ja hän ajatteli:
– Tutkimattomat ovat, Herra, sinun tiesi ja käsittämättömät sinun aivoituksesi.
TOINEN LUKU
DRAKO SUURI. -- PYHÄN ORBEROSE'IN MAALLISTEN JÄÄNNÖSTEN MUUTTAMINEN
UUTEEN PAIKKAAN.
Suoraan Brian Hurskaasta polveutuva kuningassuku sammui vuoden 900 vaiheilla Kaarle Nysänenässä. Muudan tämän ruhtinaan serkku, Bosco Jalomielinen, nousi hänen jälkeensä valtaistuimelle ja ollakseen kruunustaan varmempi murhasi huolellisesti kaikki sukulaisensa. Hänestä polveutui paljon mahtavia kuninkaita.
Eräs heistä, Drako Suuri, saavutti suuren maineen soturina. Hän sai selkäänsä useammin kuin muut. Juuri tappioiden runsaudesta tunnetaan suuret sotapäälliköt. Kahdenkymmenen vuoden aikana poltti hän enemmän kuin satatuhatta kylää, kauppalaa, pikkukaupunkia, suurkaupunkia ja yliopistokaupunkia. Hän roihutteli tulisoihtuaan niin hyvin vihollisen kuin omillakin alueilla. Ja selittääkseen menettelyään oli hänellä tapana sanoa:
"Sota ilman tulipaloa on sama kuin rullasyltty ilman sinappia, ylen tympeää."
Lainkäyttäjänä hän oli ankara. Kun hänen vangitsemansa talonpojat eivät voineet maksaa lunnaita, niin hän ripusti heidät puunoksaan, ja kun jokin onneton vaimo tuli pyytämään häneltä maksukyvyttömälle miehelleen armoa, antoi kuningas sitoa hänet hevosen häntään ja vedellä pitkin maata. Hänen elämäntapansa olivat sotilaan, velttoutta hän karttoi. Voimme iloksemme todeta, että hän oli tavoiltaan puhdas. Hän ei ainoastaan estänyt kuningaskuntaansa vaipumasta entisestä loistoasemasta, vaan hän puolusti Pingvinian kansan kunniaa miehuullisesti tappioita kärsiessäänkin.
Drako Suuri antoi muuttaa Pyhän Orberose'in jäännökset Alkaan.
Tuon pyhimyksen maallinen tomu oli haudattu erääseen luolaan Varjojen rannikolle, tuoksuvan kanervanummen laitaan; Ensimmäiset toivioretkeläiset, jotka siellä kävivät, olivat lähikylien pojat ja nuoret tytöt. Mieluimmin lähtivät he sinne illalla ja paritusten, ikäänkuin heidän hurskas kaipuunsa olisi luonnollisen vaiston neuvomana etsinyt pimeyttä ja yksinäisyyttä. He palvelivat pyhimystä hartaasti ja vaieten eivätkä näyttäneet olevan halukkaita ilmaisemaan hänen mysteerioitaan; he eivät tahtoneet puhua liikoja vaikutelmista ja tunteista, joihin he siellä joutuivat, mutta useinkin nähtiin heidän kuiskaavan toisilleen sanoja, jotka tulvivat rakkautta, riemua ja autuaallista onnea ja joihin kietoutui Orberose'in pyhä nimi. Toiset vakuuttivat huokaillen, että siellä unhottaa maailman; toiset sanoivat tuntevansa luolasta lähtiessään itsensä tyyntyneiksi ja raukean rauhallisiksi; ja tytöt muistuttelivat toisilleen, miten autuaat heidän sielunsa siellä olivat olleet.
Tällaisia ihmeitä teki Alkan Pyhä Neitsyt jumalallisen ikuisuutensa aamunkoitossa; niissä teoissa oli aamuruskon ensimmäisten säteiden epämääräistä suloisuutta. Pian levisi maine luolan mysteeriosta kaikkialle ympäristöön niinkuin hieno ja voimakas sulotuoksu laajalle leviää; se oli puhtaille mielille riemuksi ja ylösrakennukseksi, ja turhaan koettivat turmeltuneet ihmiset valheilla ja panetteluilla estää uskovaisia menemästä armonlähteelle, joka pyhimyksen haudasta pulppusi. Kirkko ryhtyi huolehtimaan, etteivät nämä armolahjat jääneet yksinomaan nuorten poikien ja tyttöjen osaksi, vaan tulivat koko Pingvinian kristikansan hyväksi. Munkit ottivat luolan haltuunsa, rakensivat rannalle luostarin, kirkon ja hospitsin, ja toivioretkeläisiä alkoi virrata paikkakunnalle.
Pyhä Orberose teki sitten, ikäänkuin hän olisi saanut taivaassaolostaan lisää voimaa, yhä suurempia ihmetöitä kaikille, jotka tulivat tuomaan uhrilahjoja hänen haudalleen. Hän antoi toiveita hedelmättömille aviovaimoille, lähetti vanhoille mustasukkaisille aviomiehille unia, jotka rauhoittivat heitä, niin etteivät he epäilleet viattomasti nuoria puolisoitaan, varjeli seutua rutoilta, karjataudeilta, nälänhädältä, myrskyiltä ja kappadokialaiselta lohikäärmeeltä.
Mutta Kaarle Nysänenän ja hänen seuraajiensa hallituskaudella raivoavissa melskeissä ryöstettiin sitten Pyhän Orberose'in haudasta kaikki sen aarteet, luostari poltettiin ja munkit hajoitettiin maan ääriin. Polku, jota hurskaat toivioretkeläiset olivat niin kauan tallanneet, peittyi kanervikkoon, ohdakkeisiin ja takiaisiin. Sataan vuoteen sen jälkeen kävivät ihmeitä tekevällä haudalla ainoastaan käärmeet, kärpät ja yölepakot. Mutta silloin ilmestyi pyhimys eräälle maamiehelle, joka oli kotoisin Momordio-nimisestä kylästä.
"Minä olen neitsyt Orberose", lausui hän miehelle; "minä olen valinnut sinut nostamaan pyhäkköni jälleen arvoonsa. Ilmoita tämän seudun asukkaille, että jos he antavat muistoni unhottua ja hautani jäädä kunnioitusta vaille ja ilman aarteita, niin tulee uusi lohikäärme ja hävittää Pingviniaa."
Sangen oppineet hengenmiehet panivat toimeen tutkimuksen tuon ilmestyksen johdosta ja huomasivat, että se oli tosi, taivaan lähettämä eikä paholaisen tekemä. Ja sittemmin nähtiin, että Ranskanmaankin Pyhä Foy ja Pyhä Katarina olivat samanlaisissa olosuhteissa menetelleet aivan samoin ja puhuneet samoilla lauseilla.
Luostari rakennettiin uudestaan, ja toivioretkeläisiä alkoi jälleen virtailla. Pyhä Orberose teki yhä vain suurempia ihmeitä. Hän paransi sangen pahalaatuisia tauteja, erittäinkin lattajalkaa, vesitautia, halvausta ja tanssitautia. Munkit, jotka olivat pyhimyksen haudan vartijoina, elivätkin kadehdittavassa yltäkylläisyydessä, kunnes sitten pyhimys ilmestyi kuningas Drako Suurelle ja käski, että hänet oli julistettava koko valtakunnan suojeluspyhimykseksi ja muutettava hänen kalliit jäännöksensä Alkan tuomiokirkkoon.
Niinpä saatettiin nyt neitsyen taivaallista sulotuoksua levittävät jäännökset juhlallisesti pääkaupungin suurimpaan kirkkoon ja asetettiin siellä kuoriin lippaassa, joka oli jalokivillä koristettua kultaa ja norsunluuta.
Tuomiokapituli piti kirjaa ihmetöistä, joita Pyhä Orberose Jumalan ja ihmisten välimiehenä teki.
Drako Suuri, joka oli koko elämänsä ajan kristillisen uskon hurskas palvelija ja puolustaja, erosi täältä murheen laaksosta autuaallisessa tilassa ja testamenteerasi kirkolle suuria rikkauksia.
KOLMAS LUKU
KUNINGATAR CRUCHA
Drako Suuren kuoltua puhkesi valtakunnassa ankaroita epäjärjestyksiä. Usein on niistä syytetty tuon kuninkaan jälkeläisten heikkoutta. Ja totta onkin, ettei ainoakaan heistä lähimainkaan kulkenut ylvään edeltäjänsä latuja.
Hänen poikansa Sem, joka oli nilkka, löi laimin Pingvinian alueellisen laajentamisen. Bolon, Semin pojan, surmasi henkivartio yhdeksän vuoden ikäisenä, juuri hänen noustuaan valtaistuimelle. Häntä seurasi hänen veljensä Ham, joka oli ainoastaan seitsenvuotias ja antoi äitinsä, kuningatar Cruchan, hallita itseään.
Crucha oli kaunis, oppinut ja viisas, mutta ei jaksanut hillitä intohimojaan.
Kunnioitettava Talpa lausuu kronikassaan tästä kuuluisasta kuningattaresta seuraavaa:
"Kuningatar Crucha ei kasvojensa kauneuden ja vartalonsa muotojen puolesta ole vähempi Semiramista, Babylonin kuningatarta, ei Pentesileaa, amatsonien kuningatarta, eikä Herodiaan tytärtä Salomea. Mutta hänen olemuksessaan on eräitä erikoisuuksia, jotka saattavat tuntua ihanilta tai epäihanilta aina kunkin ihmisen ja yleisen arvostelun laatujen mukaan, jotka useinkin ovat vastakkaisia. Hänellä on otsassa kaksi pikku sarvea, jotka hän kätkee kultaisten, kahden puolen päätä sileästi kammattujen hiustensa alle; hänellä on toinen silmä sininen, toinen musta, kaula rahtusen viistossa vasemmalle päin niinkuin Aleksanteri Suurella, kuusi sormea oikeassa kädessä ja pieni apinanpää navan alla.
"Hänen ryhtinsä on majesteettinen ja käytöksensä ylevän suopea. Hän on aulis kuluttamaan rahaa, mutta ei aina osaa asettaa pyyteitään älynsä ikeeseen.
"Eräänä päivänä, kun hän huomasi kuninkaallisessa tallissa nuoren, sangen kauniin tallirengin, tunsi hän rakkauden nuorukaista kohtaan syttyvän rintaansa ja jätti hänen hoitoonsa valtakunnan sotajoukkojen korkeimman päällikön viran. Seikka, jota tässä suuressa kuningattaressa täytyy rajoituksitta kiittää, on se, että hän antaa runsaasti lahjoja valtakunnan kaikille kirkoille, luostareille ja kappaleille, eritotenkin Beargardenin veljeskunnalle, jonka keskuudessa minäkin Herran armosta kolmentoista vuoden ikäisenä tein luostarilupaukseni. Hän on säätänyt sielunsa autuudeksi niin paljon messuja, että jokainen Pingvinian kirkon pappi on niin sanoakseni ikäänkuin sytytetty kynttilä, joka tuikkii taivasta kohti vetääkseen Jumalan armoa kunniakkaan kuningatar Cruchan puoleen."
Näistä ja eräistä muista Talpan kronikasta teokseeni lainaamistani
otteista saa aavistuksen, mikä valtava historiallinen ja kirjallinen
arvo Gesta Pinguinorum-kronikalla on. ["Pingviinien sankarityöt."
– Suom. selitys.] Pahaksi onneksi loppuu kronikka aivan yht'äkkiä
kesken, kuningas Drako Typerän hallituskauden kolmannella
vuodella; Drako Typerä oli kuningas Ham Hölmön seuraaja. Päästyäni
historiankirjoituksessani tähän aikakauteen, on minun nyt syvästi
valittaminen, että menetän niin miellyttävän ja luotettavan oppaan kuin
Talpa.Seuraavien kahden vuosisadan aikana vallitsi Pingviniassa yhäti verinen anarkia. Kaikki taiteet hävisivät. Yleisen tietämättömyyden keskellä antautuivat munkit luostariensa hämärissä kammioissa uutteriin opinnoihin ja kopioivat väsymättömän innokkaasti pyhiä kirjoituksia. Koska pergamenttia oli vaikea saada, niin raapivat he entisistä käsikirjoituksista kirjoitukset pois ja piirsivät sitten niihin Jumalan pyhää sanaa. Siksipä kukoistikin raamatun kopioiminen Pingviniassa niinkuin orjanruoskapensaat.
Muudan Pyhän Benediktuksen veljeskunnan munkki, Ermold Pingviini, raapi yksinään puhtaaksi neljätuhatta kreikan- ja latinankielistä käsikirjoitusta ja kirjoitti neljääntuhanteen kertaan Pyhän Johanneksen evankeliumin, Siten hävisi paljon antiikkisen runouden ja kaunopuheisuuden mestariteoksia. Historioitsijat tunnustavat yksimielisesti, että Pingvinian luostarit olivat keskiaikana opin ja kirjallisuuden turva.
Tuon aikakauden viimeinen jakso on ainaisia sotia Pingvinian ja Merisikainmaan välillä. Käy varsin vaikeaksi päästä perille niiden sotien syistä, ei siksi, että vanhoja esityksiä niistä puuttuisi, vaan sen tähden, että niitä on useita. Merisikainmaan kronikoitsijat puhuvat kaikissa kohdin aivan päinvastaista kuin Pingvinian, ja sitä paitsi kertovat eri pingviinit asiat eri tavalla, samoin kuin merisikalaisetkin keskenään. Olen löytänyt kaksi täysin yhtäpitävää kronikkaa, mutta toinen kronikoitsija onkin kopioinut toista. Ainoastaan siitä voi olla varma, että verilöylyt, raiskaukset, murhapoltot ja rosvoukset kuuluivat siihen aikaan päiväjärjestykseen.
Onnettoman Bosco IX:n aikana oli valtakunta sortumaisillaan. Kun piispalle tuli tieto, että Merisikainmaan laivasto, kaikkiaan kuusisataa suurta laivaa, näkyi jo Alkan rannikolla, järjesti hän kirkollisen kulkueen. Tuomiokapituli, huomattavimmat hallituksen ja parlamentin edustajat ja yliopiston oppineet noutivat katedraalista Orberose'in pyhimyslippaan ja kantoivat sitä kaupungin ympäri, ja heitä seurasi koko kansa veisaten psalmeja. Pingvinian suojeluspyhimyksen apuun ei turvauduttukaan suotta. Mutta Merisikainmaan joukot piirittivät kaupunkia yht'aikaa sekä maan että meren puolelta, valloittivat sen väkirynnäköllä ja murhasivat, ryöstivät, raiskasivat ja sytyttivät siellä tulipaloja kolme päivää ja kolme yötä taitavasti kuin tottuneet ainakin.
Ei saata olla ihmettelemättä, että usko säilyi näinä pitkinä väkivallan aikoina eheänä pingviinien keskuudessa. Mutta sieluihin ei ollutkaan vielä siihen aikaan päässyt epäilyksen toukka, joten ne olivat alttiita totuuden häikäisevälle valolle. Siinä selitys, miten usko saattoi olla niin yksi ja yhteinen. Epäilemättä tuki kyllä tätä uskovaisten onnellista keskinäistä sopusointuisuutta eräs kirkon vakiintunut tapakin: jokainen pingviini, joka ajatteli eri tavalla kuin muut, poltettiin nopeasti roviolla.
NELJÄS LUKU
KIRJALLISUUS. JOHANNES TALPA
Kuningas Hamin alaikäisyyden aikana kirjoitti muudan Beargardenin luostarin munkki nimeltä Johannes Talpa, joka oli tehnyt munkkilupauksensa samassa luostarissa yhdentoista vuoden ikäisenä eikä sitten kertaakaan koko elämässään käynyt luostarin muurien ulkopuolella, sen kaksitoista nidettä laajan latinankielisen kronikan, joka tunnetaan nimellä Gesta Pinguinorum.
Beargardenin korkeain muurien ympäröimä luostari on rakennettu luoksepääsemättömälle vuorenhuipulle. Sinne ei näy miltään taholta muuta kuin sinertäviä vuorenhuippuja leijuvien pilvien keskeltä.
Johannes Talpa oli jo vanha, kun hän ryhtyi laatimaan Gesta Pinguinorum-teostaan. Hurskas munkki todistaa itse sen nimenomaan juuri samaisessa teoksessaan. "Pääni on kauan sitten kadottanut kultaisten kiharainsa kaunistuksen", sanoo hän, "ja kalloni on tullut noiden mykevien metallikuvastimien kaltaiseksi, joilta hienot pingviinittäret niin uutterasti tiedustelevat neuvoa. Varteni, luonnostaan vähäinen, on vuosien varrella lyhentynyt ja käyristynyt koukkuun. Valkea partani lämmittää minun rintaani."
Lumoavan vilpittömästi kuvailee Talpa meille eräitä tapauksia
elämästään ja muutamia luonteensa ominaisuuksia. "Ollen ylhäistä sukua
ja lapsuudesta asti määrätty kirkolliseen säätyyn, opetettiin minulle
grammatikaa ja musiikkia. Opin lukemaan erään maisterin johdolla, jonka
nimi oli Amicus, mutta jolle paremmin olisi sopinut nimeksi Inimicus.
[Amicus: ystävä. Inimicus: vihollinen. – Suom. selitys.] Kun en aivan
nopeasti oppinut tuntemaan aakkosia, voiteli hän minua kiivaasti
raipoilla, joten saatan sanoa, että hän painoi aakkoset kirvelevillä
sivalluksilla minun pakaroihini."Toisissa kohdin jälleen Talpa tunnustaa luonteensa hekumallisuuteen kallistuvaiseksi. Hän kertoo, aina ilmeikkäällä tavallaan, seuraavaa: "Nuoruudessani oli aistillisuuteni niin tulinen, että oleskellessani metsän siimeksessä minusta tuntui kuin minut olisi pantu kattilaan kiehumaan eikä raikas ilma olisi ympärilläni tuulahdellut. Minä kartoin naisia, mutta turhaan, sillä jos missä näin aisakellonkin taikka putelin, niin kuvittelin mielessäni heitä."
Pingvinia kärsi silloin, kun Talpa kirjoitti kronikkaansa, yht'aikaa sekä ulkonaisen että sisällisen sodan peloittavista onnettomuuksista. Kuningatar Cruchan sotilaat, jotka oli lähetetty puolustamaan Beargardenin luostaria Merisikainmaan raakalaisia vastaan, järjestäysivät luostariin vahvaan asemaan. Saadakseen luostarin valloittamattomaan kuntoon puhkaisivat he muureihin ampuma-aukkoja sekä repivät kirkon lyijyisen katon ja valoivat siitä kuulia linkoihinsa. Öisin sytyttivät he pihoille ja käytäviin suuria rovioita ja paistoivat niissä kokonaisia härkiä ottaen ja karsien vartaiksi kokonaisia kuusia ympäristön vuoristosta; ja nuotioittensa ympärillä sakeassa, pihkalta ja rasvalta käryävässä savussa istuen he tyhjentelivät luostarin viini- ja simatynnyreitä. Heidän laulunsa, jumalattomat puheensa ja rähinänsä kuuluivat luostarin aamukelloja kovemmin.
Viimein pääsivät merisiat läpi vuorensolasta ja alkoivat piirittää luostaria. He olivat pohjolan sankareita kupariasuissa ja -aseissa. He pystyttivät kallionseinämiä vasten sataviisikymmentä syltää pitkiä tikapuita, jotka eräänä pimeänä myrsky-yönä katkesivat hyökkääjäin ja heidän aseittensa painosta ja tiputtelivat terttuina miehiä alas rotkoihin ja syvyyksiin; pimeästä kuului pitkää tuskanulinaa, ja sitten tuli taas uusi hyökkäys. Pingviinit kaatoivat palavaa pikeä puroina hyökkääjien niskaan, ja viholliset hulmusivat tulessa kuin tulisoitot. Kuusikymmentä kertaa uudistivat raivostuneet merisiat hyökkäyksensä; kuusikymmentä kertaa lyötiin heidät takaisin.
Kymmenen kuukautta pitivät he luostaria ankarasti saarrettuna, kunnes kerran, pyhänä Epiphanian päivänä, muudan laaksossa asuva paimen neuvoi heille salapolun, jota myöten he pääsivät kiipeämään vuoren huipulle, tunkeutuivat luostarin maakerrokseen ja sieltä itse luostariin, sen keittiöihin, kirkkoon, istuntosaliin, kirjastoon, pesutupaan, munkkien kammioihin, ruokailuhuoneisiin ja makuusaleihin, sytyttäen rakennukset tuleen ja tappaen ja raiskaten ikään ja sukupuoleen katsomatta. Pingviinit kavahtivat kesken uniaan pystyyn ja tarttuivat aseisiin; pimeys ja pelko sekoittivat heidän silmänsä niin, että he iskivät toinen toisiaan, kun taas merisiatkin puolestaan tappelivat keskenään kirveillä, ehtoolliskalkeilla, suitsutusastioilla, kynttilänjaloilla, messukasukoilla, pyhäinjäännöslippailla ja jalokivin koristetuilla kultaristeillä.
Ilma oli paksuna kärvennetyn ihmislihan hajusta; tuskan ja kuoleman parkuna raikui liekkien keskeltä, ja pitkin sortuvien kattojen räystäitä juoksi munkkeja kuin muurahaisia, ja tuhansia heistä putosi alas rotkoon. Mutta Johannes Talpa istui ja kirjoitti teostaan. Cruchan sotilaat olivat perääntyneet nopeasti luostarista ja tukkivat isoilla kivillä kaikki portit, aikoen sulkea merisiat palaviin rakennuksiin ja polttaa heidät sinne. Ja he ottivat metsästä kaikkein vanhimpia tammenrunkoja ja käyttivät niitä muurinmurtajina, joilla he pökkivät muurit sisään ja murskasivat merisikoja irtaantuvien kivien ja kokonaisten kaatuvain muurien alle. Kun kuusisataa miestä sysäsi ja heilutti kutakin jättiläispuuta, sortuivat rakennusten palavat puuosat pitkäisen pauhulla ja kauniit kaariholvit luhistuivat kasaan. Pian ei rikkaasta ja suuresta luostarista jäänyt mikään muuta kuin Johannes Talpan työhuone, joka ikäänkuin ihmeen kaupalla riippui yhä erään suitsevan talon särkyneessä päädyssä. Vanha tiedemies kirjoitti rauhassa edelleen.
Ihmeellinen mielenrauha, jonka kronikoitsija sanoo itsellään olleen, kun hän ikuisti näitä aikansa suuria tapahtumia, saattaa tuntua ehkä hiukan liioitellulta. Eivätkä ulkonaiset seikat olleetkaan häneen aivan vaikuttamatta, niin hartaasti työhönsä kiintynyt ja ulkomaailmalle välinpitämätön kuin hän olikin. Olen tutkinut asiaa Johannes Talpan omakätisestä käsikirjoituksesta Kansalliskirjastossa, missä sitä säilytetään; se on pingviiniläisessä osastossa;, K. L. 6, 12390 quater. Se pergamenttikäsikirjoitus käsittää kuusisataakaksikymmentäkahdeksan lehteä. Käsiala on erittäin epäselvää; kirjaimet eivät pysy ollenkaan samalla rivillä, vaan hyppivät joka suunnalle, töykkivät toisiaan ja kompastuvat epäjärjestyksessä tahi paremminkin hirvittävässä sekasorrossa toistensa päälle. Ne ovat niin huonosti piirrettyjä, että niitä enimmäkseen on vaikea tuntea taikka edes erottaa sinne tänne runsaasti räiskyneistä mustetahroista. Nuo arvaamattoman kallisarvoiset lehdet osoittavat siis merkkejä levottomista oloista, joiden vallitessa ne kirjoitettiin. Niistä on vaikea saada selvää. Beargardenin luostarin munkin tyyli sen sijaan ei ilmaise minkäänlaista mielenliikutusta. Gesta Pinguinorum ei koskaan eksy harhapoluille sille ominaisesta yksinkertaisuudesta. Kerronta juoksee sulavasti ja välistä kuivakiskoisenkin täsmällisenä. Mietelmät ovat harvinaisia ja ylimalkaan terveestä arvostelukyvystä todistavia.
VIIDES LUKU
TAIDE. PRIMITIIVISET PINGVTINILÄISET MESTARIT
Pingviiniläiset kriitikot vakuuttavat kilvan, että pingviiniläiselle taiteelle erikoista on sen syntymästä asti ollut mahtava ja kiehtova omintakeisuus ja että muualta hakee turhaan sellaista siroutta ja älyllisyyttä kuin näemme sen ensimmäisissä tuotteissa. Mutta Merisikainmaan arvostelijat väittivät, että heidän taiteilijansa ovat aina olleet pingviinien uranuurtajia ja opettajia. Asiaa on vaikea ratkaista, sillä pingviinit hävittivät kaikki primitiivisten mestariensa työt ennenkuin alkoivat ruveta niitä ihailemaan.
Ei voi kyllin valitella tällaista taiteen menetystä. Omasta puolestani tunnen syvästi vahingon suuruuden, koska minä kunnioitan pingviinien aikaisinta taidetta ja rakastan ja ihailen primitiivisten mestarien teoksia.
Ne ovat mainioita. En tarkoita, että ne kaikki olisivat samanlaisia; se ei olisi totta; mutta niissä on yhteisiä, kaikissa koulukunnissa tavattavia piirteitä, nimittäin eräitä yleismuotoja, joita he kaikki noudattavat, sekä aina jonkinmoinen viimeistelyn täydellisyys, sillä mitä he osaavat, sen he osaavat hyvin. Onneksi voidaan primitiivisestä pingviiniläisestä maalaustaiteesta saada jonkinlainen käsitys primitiivisten italialaisten, flaamilaisten ja saksalaisten, taiteilijain sekä etenkin ranskalaisten avulla, jotka viimeksimainitut voittavat heidät kaikki: he ovat loogillisempia, kuten Gruyer lausuu. Onhan loogillisuus ranskalaisten erikoinen ominaisuus. Jos tahtosimmekin sen kieltää, niin täytyisi Ranskalle tunnustaa ainakin se erikoisuus, että se on säilyttänyt primitiivisten maalarien tauluja aikoihin, jolloin muilla kansakunnilla ei niitä enää ollut tallella. Ranskalaisen primitiivisen taiteen näyttelyssä Marsanin paviljongissa 1904 oli useita pieniä, viimeisten Valois-sukuisten kuninkaiden ja Henrik IV aikoina tehtyjä panneau-maalauksia.
Olen tehnyt paljon matkoja saadakseni nähdä tauluja sellaisilta miehiltä kuin Van Eyck-veljekset, Memling, Roger van der Weyden, tuo "Maarian kuoleman" maalaaja, Ambrogio Lorenzetti ja vanhat umbrialaiset mestarit. Mutta asiaan, jota tutkin, en perehtynyt täysin en Bryggessä, Kölnissä, Sienassa enkä Perugiassa, vaan naiiviin maalaustaiteeseen opin minä syventymään pienessä Arezzon-kaupungissa. Siitä on nyt kymmenen vuotta tai vähän enemmänkin. Kaupunkien museot olivat vielä silloin, joka oli köyhää ja yksinkertaista aikaa, kiinni tavalliselta yleisöltä kaiken päivää, mutta avattiin milloin hyvänsä forestierejä, ulkomaalaisia, varten. Eräänä iltana näytti muudan vanha ämmä minulle talikynttilän valossa puolen liiran maksusta Arezzon likaisen museon, ja minä löysin sieltä yhden Margaritonen maalauksia; se esitti Pyhää Fransiskusta; pyhimys oli siinä niin hurskaan surumielisen näköinen, että vuodatin kyyneleitä. Minä olin syvästi liikutettu, ja Margaritone Arezzolainen on sen jälkeen ollut minulle kaikkein rakkain primitiivisistä mestareista.
Hänen teostensa avulla olen luonut kuvitelmani pingviinien primitiivisestä taiteesta. Ei niin ollen katsottane asiaankuulumattomaksi, jos tarkastelen tässä häntä hiukan laajemminkin, ellen juuri hänen teostensa yksityiskohtiin puuttuen, niin kuitenkin esittäen häntä hänen kaikkein yleisimmältä ja niin sanoakseni edustavimmalta puoleltaan nähtynä.
Meillä on viisi, kuusi hänen omakätisellä nimellään merkittyä taulua. Hänen huomattavin teoksensa, jota säilytetään Lontoossa National Galleryssa esittää Neitsyt Maariaa istuvana valtaistuimella Jeesuslapsi sylissä. Seikka, joka ensin tuota taulua katsellessa pistää silmään, on kuvattavan ruumiin suhteet. Maarian ruumis kaulasta jalkateriin asti on ainoastaan kaksi kertaa niin pitkä kuin pää; lisäksi vaikuttaa se erikoisen lyhyeltä ja jäntterältä. Kumminkin on työ sekä maalauksena että piirustuksena varsin huomattava. Suurella Margaritonella oli käytettävänään ainoastaan muutamia harvoja värejä, ja hän käytti niitä aivan puhtaina, sekoittamatta niitä milloinkaan keskenään nyansseiksi. Siitä oli tuloksena, että hänen värityksensä on paremminkin vilkas kuin harmooninen. Madonnan ja lapsen posket ovat sivellyt kauniilla sinoberipunaisella, jonka iäkäs mestari, naiivisti rakastaen selviä ääriviivoja, on sovittanut heidän kummankin kasvoihin niin tarkkoina pyörylöinä, että punaläikät ovat kuin harpilla piirretyt.
Eräs 1700-luvun oppinut taidearvostelija, apotti Lauzi, on kohdellut teoksissaan Margaritonen töitä kovin ylimielisesti. "Ne ovat", sanoo hän, "pelkkää joutavaa rapamaalausta. Noina surkeina aikoina ei osattu ei piirustaa eikä maalata.". Samaa mieltä kuin tämä viisastelija, joka oli muka taiteenymmärtäjä, olivat yleensä muutkin hänen aikalaisensa. Mutta suuri Margaritone ja hänen kautensa saivat piankin hyvityksen sellaisesta kauheasta halveksumisesta. Jumalaapelkäävässä Englannissa, raamattua rakastavissa kylissä ja reformeeratuissa mökeissä syntyi näet 1800-luvulla joukko pikku Samueleita ja Johannes Kastajia, kiharaisia kuin karitsat, joista sitten vuosien 1840 ja 1850 vaiheilla oli kasvanut silmälasipäisiä oppineita jotka alkoivat primitiivisien mestarien palveluksen.
Prerafaelismin etevä teoreetikko, sir James Tuckett, tohtii asettaa National Galleryn madonnan kristillisen taiteen kaikkein suurimpien mestariteosten joukkoon. "Antamalla Neitsyt Maarian päälle pituuden, joka on kolmannes koko kuvion korkeudesta", sanoo James Tuckett, "on muinainen mestari taitavasti suunnannut ja keskittänyt katselijan huomion inhimillisen olemuksen kaikkein jaloimpiin osiin ja eritoten silmiin, joita kutsutaan sielun kuvastimeksi. Maalauksessa kilpailevat väritys ja piirustus keskenään ihanteellisen ja mystillisen vaikutuksen aikaansaamiseksi. Poskien punainen väri ei muistuta ihon luonnollista väriä; tuntuu paremminkin kuin olisi vanha mestari sovittanut Neitsyen ja Jeesuslapsen kasvoihin taivaalliset ruusunkukat."
Tällaiseen arvosteluun on sen ylistämä taideteos luonut, niin sanoakseni, heijastuksensa. Kuitenkin on Edinburghin seraafinen esteetikko Mac Silly tulkinnut vielä herkemmällä ja syvällisemmällä tavalla vaikutelmaa, jonka hänessä tämän primitiivisen maalauksen näkeminen herätti. "Margaritonen madonna", lausuu kunnioitettava Mac Silly, "saavuttaa taiteen kaikkein korkeimman transcendenttisen päämäärän; se synnyttää katselijoissa viattomuuden ja puhtauden tunteen, se tekee heidät lapsen kaltaiseksi. Omasta kokemuksestani tiedän, että se ei ole liioiteltua. Kun minulla kuudenkymmenenkuuden vuoden ikäisenä oli onni saada katsella sitä kolme tuntia perätysten, tunsin yht'äkkiä itseni pieneksi kapalolapseksi. Ajaessani sitten ajurinrattailla Trafalgar Square'in poikki, heiluttelin minä silmälasikoteloani niinkuin lapsi kalistintaan ja nauroin ja lallattelin. Ja kun tarjoilijatar täysihoitolassa päivällispöydässä toi liemilautasen minulle, kaadoin minä, naiivina kuin pikku lapsi ainakin, soppaa lusikalla korvaani enkä suuhuni.
"Sellainen on tositaiteen tunnusmerkki", lisää Mac Silly.
Margaritone kuoli, kertoo Vasari, 77 vuoden iässä "surren, kun hänen oli täytynyt elää niin kauan, että piti nähdä uutta taidetta ja sietää maineenkin kruunaavan uusia taiteilijoita". Nämä, tässä sanasta sanaan tulkitsemani rivit ovat innoittaneet sir James Tuckettin kirjoittamaan ehkä kaikkein suloisimmat sivunsa. Ne ovat löydettävissä teoksesta Esteetikkojen rukouskirja, jonka kaikki prerafaeliitat osaavat ulkomuistista. Sovitan ne nöyrästi vaatimattoman historiani parhaaksi kaunistukseksi. Nykyään tunnustetaan yleisesti, ettei mitään niitä henkevämpää ja ylevämpää ole Israelin profeettojen ajoista alkaen kirjoitettu.
MARGARITONEN NÄKY
Vanhana ja työn vaivojen painamana kävi Margaritone kerran erään tuonottain kaupunkiin muuttaneen nuoren maalarin, työpajassa. Hänen huomiotaan kiinnitti siellä muudan vielä aivan äsken maalattu madonnankuva, jossa, vaikka madonna yleensä olikin ankara ja jäykkä, oli reliefiäkin ja jonkinmoista elävyyttä, mikä seikka johtui kuvatun olennon verrattain oikeista suhteista ja demonisen taitavasti jakautuvista valoista ja varjoista. Sen nähdessään huomasi sielultaan ylevän hieno ja naiivi Arezzon mestari kauhukseen, mikä tulevaisuus maalaustaidetta odotti.
Hän laski otsansa käsiinsä ja kuiskasi:
"Minkälaisessa häpeällisessä tilassa näenkään vastaisuuden taiteen, kun katselen tuota kuvaa! Aavistan jo kristillisen taiteen lopun, tuon sielua maalaavan ja meissä ikuisuuden palavaa kaipuuta herättävän taiteen. Tulevaisuuden maalarit eivät tyydy enää siihenkään kuin tämä, nimittäin pelkästään kainosti muistuttamaan freskoissaan tai kankaissaan siitä kirotusta materiasta, josta ruumiimme ovat tehdyt, vaan suorastaan ylistävätkin sitä materiaa ja nostavat sen kunniaan. He verhoavat kuvaamansa henkilöt ilmeisellä vaarallisella lihalla, joten kuvat näyttävät luonnollisilta, eläviltä ihmisiltä. Katselijat huomaavat, että niillä on ruumis; ruumiiden muodot näkyvät vaatteiden läpi. Pyhällä Magdalenalla on rinnat, Pyhällä Margaretalla maha, Pyhällä Barbaralla reidet, Pyhällä Agneksella pakarat (buttocks); Pyhä Sebastian paljastelee nuorukaissulojaan kaikkien nähden, ja Pyhä Yrjänä ilmaisee, että hänellä on haarniskansa alla oikeat lihakset niinkuin vahvalla miehellä ainakin. Apostolit, kirkkoisät, piispat ja itse Jumalakin ovat kuin tavallisia kurjia ihmisiä lihoineen ja luineen. Enkeleille annetaan kaksimielinen, mystillinen, sielujamme rauhaa häiritsevä kauneus. Mitä ikuisuudenkaipuuta sellaiset maalaukset voivat herättää! Eivät mitään. Mutta ne neuvovat nauttimaani maallisesta elämästä sen kaikissa muodoissa. Missä onkaan raja tuollaiselle maalarien törkeälle aiheentarkastelulle? Sitä ei olekaan. Lopulta esittävät he miehet ja naiset aivan alasti niinkuin roomalaisten epäjumalat. Syntyy maailmallinen taide ja kirkollinen taide, eikä kirkollinen taide ole vähemmän maailmallinen kuin tuo toinenkaan.
"Menkää pois, pahathenget!" huudahti vanha mestari yht'äkkiä.
Sillä hän näki nyt profeetallisena ilmestyksenä vanhurskaat ja pyhimykset surkeiksi atleeteiksi alennettuina; näki Apollon soittavan viulua kukkakummulla, ympärillään muusat ohuissa vaipoissa; näki Venuksen lepäilemässä tummien myrttien varjossa, ja Danaen tarjoamassa suloisen helmansa kultasateelle; näki Jeesuksen palatsin pylväistössä, ylimysten, vaaleatukkaisten vallasnaisten, musikanttien, kannuspoikien, neekerien, koirien ja papukaijain parissa; näki väentungoksen täyttämiä "Jeesuksen syntymiä", ylellisiä "Pyhiä perheitä", mahtipontisia "Ristiinnaulitsemisia", joissa vilisi alastomia ihmisjäseniä, kuhisi lentäviä siipiä ja häilyi loistavia koru-uutimia; niin, hän näki Pyhän Katarinan, Pyhän Barbaran, Pyhän Agneksen nöyryyttävän pukujensa sametin, brokaadin ja helmien kalleudella ynnä poviensa häikäisevällä hipiällä ylimyksettäriä, näki Aurorain kylvävän ruusuja ympärilleen ja näki laumoittain lähteitten reunalla lemmen väkivaltaiseen syleilyyn siepattuja Dianoita ja siimeisen metsän impiä. Silloin suurelle Margaritonelle kävi niin, että hän renessanssin ja Bolognan koulukunnan kolkoissa aavistuksissa kuoli kauhusta.
KUUDES LUKU
MARBOD
Meille on säilynyt eräs arvokas muistomerkki 1400-luvun pingviiniläisestä kirjallisuudesta. Se on kertomus, joka kuvaa matkaa manalaan, ja sen tekijä on benediktiniläismunkki Marbod, joka ihaili palavasti runoilija Vergiliusta. Tuon melkoisen hyvällä latinankielellä kirjoitetun kuvauksen on Du Clos des Lunes julkaissut. Nyt ilmestyy se tässä ensi kertaa latinasta käännettynä. Uskon tekeväni kansalaisilleni hyvän palveluksen, kun annan heille tilaisuuden tutustua tähän tarinaan, joka epäilemättäkään ei ole ainoa laatuaan keskiajan latinalaisessa kirjallisuudessa. Samaan runoudenlajiin kuuluvina saatamme esittää esimerkiksi sellaiset kuin "Pyhän Brendanin matka", "Alberikin näky" ja "Pyhän Patrikin kiirastuli", nuo mielikuvitukselliset kuvaukset vainajain oletetusta valtakunnasta, sekä itse Danten "Jumalaisen näytelmän".
Tätä aihetta käsittelevistä teoksista on Marbodin kertomus kaikkein myöhäisimpiä, mutta siitä huolimatta omintakeisimpia.
MARBODIN MATKA TUONELAAN
Vuonna tuhat ja neljäsataa ja kolmekuudetta Jumalanpojan ihmiseksi tulemisen jälkeen, muutamia päiviä ennen kuin ristin viholliset tunkeutuivat Helenan ja suuren Konstantinin kaupunkiin, sallittiin minun, veli Marbodin, halpa-arvoisen munkin, nähdä ja kuulla sellaista, mitä kukaan milloinkaan ei ole nähnyt eikä kuullut. Olen kirjoittanut näistä asioista tarkan kertomuksen, jottei niiden Muisto peräti katoaisi minun mukanani, sillä ihmisen ikä on lyhyt.
Toukokuun ensimmäisenä päivänä mainittuna vuonna istuin minä. iltasoiton aikaan Corriganin luostarissa kivipenkillä lähellä kaivoa, jota metsäruusut kaunistavat, lukien tapani mukaan erästä kaikkein enimmän rakastamani runoilijan, Vergiliuksen, peltotöitten, karjanhoidon ja sotien laulajan, sepittämää runoa. Ilta verhosi purppuraharsollaan luostaripihan kaaret, ja minä kuiskailin heltyneellä äänellä runosäkeitä, jotka kertovat, kuinka phoinikialainen Dido vielä kuolemanvaltakunnan myrttilehdoissakin vaeltaa avonainen haava rinnassa. Sillä hetkellä kulki veli Hilarius ohitseni, mukanaan veli Hyacinthus, porttivahti.
Veli Hilarius, syntynyt barbaarisina aikoina, ennen muusain ylösnousemista, ei ole liioin tutustunut muinaisen ajan viisauteen. Mutta kuitenkin on Mantuan pojan runous luonut joitakin säteitä hänenkin sieluunsa niinkuin kirkkaasti valaiseva soihtu.
"Veli Marbod", kysyi hän minulta, "ovatko nuo säkeet, joita noin kohoilevin rinnoin ja hohtavin silmin kuiskaat, osia tuosta suuresta Aeneidista, josta et saa silmiäsi käännetyksi aamuin etkä illan tullen?"
Vastasin hänelle lukevani Vergiliuksesta sitä kohtaa, jossa kerrotaan, kuinka Ankiseen poika huomasi Didon loistavan kuin kuu lehvien välitse.
[Mainittu kohta kuuluu:
"... qualem primo qui surgere mense
Aut videt aut vidisse putat per nubila lunam."(Sananmukaisesti: "Jollaisena hän alkukuulla joko näki tai luulee nähneensä kuun nousevan pilvien läpi." – Suom. selitys.)
Veli Marbod on siis tehnyt epähuomiossa pikku virheen, sillä runoilijan käyttämän runokuvan sijaan on hän asettanut toisen.]
"Veli Marbod", vastasi hän, "uskon varmasti, että Vergiliuksella on joka tilaisuutta varten viisaita mietelmiä ja syviä ajatuksia. Mutta ne laulut, jotka hän viritti syrakusalaisen huilunsa sävelten tahtiin, ovat kuitenkin kaikkein parhaat, ajatukseltaan niin kauniita ja korkeasti oppineita, että niistä aivan häikäistymme."
"Kavahtakaa sanojanne, isä", huudahti veli Hyacinthus järkytettynä. "Vergilius oli taikuri ja teki ihmeitä pahojenhenkien avulla. Hän kulki Napolin seudulla suoraan erään vuoren läpi ja valoi pronssihevosen, jolla oli voima parantaa kaikkia hevostauteja. Hän oli salatieteilijä, ja eräässä kaupungissa Italiassa näytetään vielä kuvastinta, jolla hän loitsi siihen katsovan silmien eteen vainajia. Ja kuitenkin puijasi nainen tuon suuren noidan. Eräs napolilainen portto kehoitti häntä tulemaan luokseen korissa ikkunan kautta, tuollaisessa korissa, jollaisilla ruokatavaroita nostettiin kadulta ylös huoneisiin; ja hän jätti Vergiliuksen koko yöksi roikkumaan koriin talon ulkoseinälle."
Veli Hilarius ei ollut näitä sanoja kuulevinaan, vaan jatkoi:
"Vergilius on profeetta. Suurena profeettana jättää hän kauas jälkeensä sibyllat, nuo pyhien laulujen virittäjät, Priamos-kuninkaan tyttären ja Plato Atenalaisen, suuren tulevien asiain ennustajan. Neljännessä hänen syrakusalaisista lauluistaan näemme Vapahtajamme syntymän ilmoitettuna kielellä, joka on paremminkin taivaan kuin maan asujamien.
"Kun opiskeluaikoinani ensi kerran luin: Jam redit et virgo, jouduin äärettömän hurmion valtaan. Mutta samalla tunsin myöskin katkeraa tuskaa, koska ajattelin, että tämä runoilija, joka on sepittänyt tuon profeetallisen laulun, kauneimman, mitä koskaan ihmishuulilta on virrannut, oli ikuisesti estetty pääsemästä Jumalan läheisyyteen ja että hänen täytyi riutua pakanain joukossa iankaikkisessa pimeydessä. Siitä kauheasta ajatuksesta en koskaan päässyt. Se ahdisti minua opintojeni hetkillä, rukoillessani, vaipuessani hartaaseen mietiskelyyn ja kiduttaessani ruumistani. Milloin vain mieleeni lensi, että Vergiliukselta oli kielletty Jumalan kasvojen näkeminen ja että hän kenties vaivattiin helvetissä aivan niinkuin muutkin kadotetut, ei minulla ollut mitään iloa eikä rauhaa, ja monesti päivässä minä huudahdin kohotellen käsiäni taivasta kohti:
"– Näytä minulle, Herra, minkä osan olet määrännyt hänelle, joka maan päällä lauloi niinkuin enkelit taivaassa laulavat!
"Tuskani loppui muutama vuosi myöhemmin, kun luin eräästä vanhasta kirjasta, että se suuri apostoli, joka opasti pakanat Kristuksen kirkon helmaan, Pyhä Paavali, oli Napolissa käydessään pyhittänyt runoilijain kuninkaan haudan kyyneleillään."
[Kolmesataa vuotta aikaisemmin kuin Marbod eli, laulettiin joulupäivänä kirkoissa:
"Maro, vates gentilium,
Da Christo testimonium.
Ad Maronis mausoleum
Ductus, fudit super eum
Piae rorem lacrymae.
Quem te, inquit, reddidissem,
Si te vivum invenissem
Poetarum maxime!""Maro, pakanallinen runoilija, todistaa Kristuksesta. – Vietynä Maron mausoleumin luokse vuodatti hän sen yli hurskaan kyyneleiden kasteen. – Miten korkealle sinut kohottaisinkaan, runoilijoista suurin, jos vielä eläisit!" – Suom. selitys.]
"Siitä sain aiheen uskoa, että Vergilius samoin kuin keisari Trajanuskin oli päässyt taivaaseen siitä syystä, että hänellä harhaan eksyneittenkin aikana oli aavistus totuudesta. Eihän sitä ehdottomasti tarvitse uskoa, mutta minusta on suloista sitä itselleni vakuutella."
Kun Hilarius-vanhus oli nämä sanat puhunut, toivotti hän minulle pyhää yön rauhaa ja poistui luotani, ja veli Hyacinthus seurasi häntä.
Jäin jälleen iloista ihanimpaan, lukemaan runoilijaani. Ja sill'aikaa kuin minä siinä kirja kädessä vaivuin ajattelemaan, miten ne, jotka Amor saattaa julmaan tuskaan, harhailevat salaisilla myrttimetsän poluilla, sill'aikaa sekautui tähtien värisevä välke kaivon altaan vedessä lehdettömien metsäruusujen varjoihin. Mutta yht'äkkiä pimeni tähtien valo, ja suloiset tuoksut ja tyynen taivaan kuva katosivat. Tuli pimeys, ja kauhea pohjatuuli alkoi myllertää myrskyten ympärilläni, karkasi kimppuuni ja tempasi minut ilmaan kuin heinänkorren, lennätti yli aukeain, kaupunkien, virtojen ja vuorten, puhki jylisevien pilvien yön pimeydessä, jota kesti monta päivää ja yötä. Ja kun hirmumyrsky, joka ei näyttänyt aikovan hetkeäkään hengähtää, lopulta asettui, niin huomasin olevani kaukana synnyinmaastani, sypressien ympäröimässä laaksossa. Silloin lähestyi minua nainen, jonka kasvot olivat tuimat ja kauniit ja joka oli puettu maata viistäviin harsoihin. Hän laski vasemman kätensä olkapäälleni, viittasi oikealla tuuhealehtiseen tammeen ja lausui:
"Katso."
Ja minä tunsin heti sibyllan, joka vartioi Avernon pyhää metsää, ja
huomasin silmilläni puussa, jota hän sormellaan osoitti, sakeassa
lehvistössä Proserpinalle [Proserpina: roomalaisten tuonelan
kuningatar. – Suom. selitys.] mieluisan, kultaisen oksan.Olin noussut paikaltani:
"Oi näkijäneitsyt", huudahdin minä, "sinä huomasit kaipuuni ja sinä annat sille nyt tyydytyksen. Sinä näytät minulle puun, jonka säihkyvää oksaa ilman ainoakaan elossa oleva ei pääse kuolleiden asuinpaikkaan. Minua kalvoi tosiaan kaipuu saada kohdata ja puhutella Vergiliuksen varjoa."
Niin sanottuani taitoin vanhasta tammesta kultaisen oksan ja kiiruhdin pelkäämättä syöksymään siihen savuavaan kuiluun, jonka kautta tie johtaa Styksin liejuisille rannoille, missä varjot lentelevät ilmassa kuin lakastuneet lehdet. Nähdessään Proserpinalle pyhitetyn oksan, otti Kharon minut purteensa, joka vaikeroitsi painoni alla, ja minä tulin vainajien rannalle, missä kolmipäisen Kerberoksen äänetön haukunta minua tervehti. Teeskentelin ikäänkuin olisin aikonut paiskata sitä kiven varjolla, ja silloin pakeni aineeton hirviö loukkoonsa. Siellä itkevät kaislikossa ne lapset, joiden silmät sulkeutuivat päivän suloiselta valolta samalla hetkellä kuin ne aukesivatkin sille; ja siellä tuomitsee Minos ihmisiä synkässä onkalossaan. Kuljin siihen myrttimetsään, jossa lemmen iskemät uhrit, Phaidra, Prokris, Eriphyle, Evadne, Pasiphae, Laodamia ja Cenis sekä Dido Phoinikialainen viettävät ikäväistä aikaansa; sitten astelin kuuluisille sotureille varatun tomuavan kentän poikki. Toisella puolella sitä näin kaksi tietä: vasen niistä vie Tartarukseen, jumalattomien olinpaikkaan. Minä lähdin käymään oikeaa, joka taasen johtaa Elysiumiin [Elysium, kreikaksi Elysion: autuaitten paikka roomalaisten ja kreikkalaisten tuonelassa] ja Disin [Dis: tuonelan ylijumala. – Suom. selitys.] asunnoihin. Sovitettuani kultaisen oksan jumalattaren oven päälle saavuin ihanalle, purppuravalossa hohtavalle kentälle. Filosofien ja runoilijaan varjot keskustelivat siellä vakavasti toistensa kanssa. Sulottaret ja muusat karkeloivat kevyisinä ruohikolla. Muinainen Homeros lauloi säestäen sakeitaan maalaiskanteleellaan. Hänen silmänsä olivat ummessa, mutta huulilta virtasi jumalaisesti kimaltelevia kuvia. Näin Solonin, Demokriteen ja Pythagoraan istumassa ruohikossa katsellen nuorten miesten kisaa, ja ikuisen laakeripuun lehvien välitse eroitin Hesiodoksen, Orpheuksen, surumielisen Euripideen ja miehekkään Sapphon. Kuljin heidän ohitseen ja tunsin Horatiuksen, Variuksen, Galluksen ja Lycoriksen, jotka istuivat viileyttä henkivän puron reunalla. Hieman syrjässä heistä seisoi Vergilius nojaten tumman rautatammen runkoa vasten ja katsellen mietteissään eteensä metsiin. Hän oli kookas varreltaan ja hoikka vartaloltaan; kasvonsa olivat ahavoituneet niinkuin hänen maailmassa ollessaankin, ja hänellä oli vielä sama talonpoikainen ryhti ja huolimaton puku kuin mihin hänen neroutensa hänen eläessäänkin oli kätkeytynyt. Minä lähestyin ja tervehdin häntä nöyrästi ja seisoin sitten pitkän aikaa vaiti.
Kun sanat viimein lähtivät kurkustani, jota liikutus ahdisti, huudahdin:
"Oi Vergilius, ausonialaisten [ausonit: eräs heimo muinaisessa
Italiassa. – Vergilius kutsuu runoissaan usein koko italiaa
Ausoniaksi. – Suom. selitys.] runotarten lemmikki, latinalaisuuden
kunnia, sinä olet avannut minulle kauneuden ovet! Sinä olet näyttänyt
minulle jumalien pitopöydän ja jumalattarien vuoteen. Salli minun,
ihailijoistasi kaikkein halvimman, tuoda kunnioitukseni jalkaisi
juureen.""Nouse, muukalainen", vastasi jumalainen runoilija. "Näen varjosta, jonka vartalosi luo tämän ikuisen illan nurmikolle, että olet elävä ihminen. Et ole heistä ensimmäinen, joka laskeutuu näihin olinpaikkoihin ennen kuolemaansa, vaikka kaikki seurustelu meidän ja elävien kesken onkin sangen vaikeaa. Mutta lakkaa kiittämästä: en pidä ylistelyistä, suosionosoitusten hälinä on aina kaikunut ilkeältä korvistani. Siksi minä pakenin Roomasta, jossa joutilaat ja uteliaat minua töllistelivät, ja painuin rakkaan Parthenopeni yksinäisyyteen työni pariin. Enkä sitä paitsi ole aivan varma, ymmärtävätkö sinun aikasi ihmiset runojani, joten en voi olla kiitoksillesi oikein herkkä. Ken olet?"
"Olen Marbod, Alkan kuningaskunnan alamainen. Tein munkkilupaukseni Corriganin luostarissa. Luen runojasi kaiket päivät, luen niitä kaiket yöt. Sinua tapaamaan tulin tuonelaan: olin niin levoton kohtalostasi. Maan päällä kiistelevät oppineet ja tohtorit siitä alinomaa. Toiset heistä pitävät sangen mahdollisena, että sinä nyt palat sammumattomassa tulessa, koska elit demonien vallassa; toiset jälleen, viisaampina, eivät asetu millekään, kannalle, arvellen, että kaikki, mitä vainajista puhutaan, on varsin epävarmaa ja valheellista; mutta useimmat, eivät suoraan sanoen tosin kaikkein etevimmät, väittävät, että sinun, koska olet virittänyt sisilialaisten muusain sävelet korkeasti soimaan ja ilmoittanut uuden jumalanpojan tulevan taivaasta, olisi suotu samoin kuin keisari Trajanuksen nauttia ikuista autuutta kristillisessä paratiisissa."
"Näet nyt, ettei asia ole ollenkaan niin", vastasi henki hymyillen.
"Niin, Vergilius, tapaan sinut täällä sankarien ja viisaiden joukossa itse kuvailemillasi autuaitten kentillä. Eikö siis tosiaan luoksesi ole tullut, kuten useimmat maan päällä luulevat, ketään airutta Häneltä, joka tuolla ylhäällä hallitsee, kutsumaan sinua hänen luokseen?"
Vergilius oli kauan vaiti ja vastasi sitten:
"En salaa sinulta mitään. Hän kutsui kyllä kerran minua. Muudan hänen lähettinsä, eräs hyvin vaatimaton mies, tuli tänne ja sanoi, että minua odotettiin sinne ylös ja että minulle, vaikka en ollutkaan vihitty heidän mysteerioihinsa, oli varattu paikka siellä noiden uusien lahkolaisten joukossa, koska olin muka laulanut profeetallisia lauluja. Mutta minä kieltäydyin kutsusta; minulla ei ollut mitään halua muuttaa olinpaikkaa. En silti, että ihailisin Elysiumin kenttiä, niinkuin kreikkalaiset, ja nauttisin muka täällä noita iloja, joiden tähden Proserpinakin unohtaa äitinsä muiston. En ole koskaan liioin itse uskonut, mitä Aeneidissäni puhuin. Filosofien ja fyysikkojen opeista olin saanut selvän todellisuusvaiston. Elämä tuonelassa on ylen rajoitettua; täällä ei tunneta ei iloa eikä tuskaa; täällä ollaan niinkuin ei olemassa oltaisikaan. Vainajilla ei ole mitään muuta elämää kuin minkä elävät heille antavat. Kuitenkin aikailen mieluimmin täällä."
"Mutta, oi Vergilius, mitä esitit tuon omituisen kieltosi perusteluina?"
"Minulla oli erinomaiset perustelut. Sanoin sen jumalan lähetille, etten laisinkaan ansainnut minulle tarjottua kunniaa, koska runoissani ei todellisuudessa ole ajatuksia, joita niissä kuvitellaan olevan. Neljännessä eklogissani en ole suinkaan luopunut isieni uskosta. Ainoastaan sivistymättömät juutalaiset ovat saattaneet tulkita laulun, jossa ylistän kulta-ajan paluuta, samaa, josta sibyllain oraakkelitkin puhuvat, ylistysrunoksi jollekin barbaarijumalalle. Niin ollen pyysin anteeksi, etten voinut ottaa vastaan paikkaa, joka minulle oli erehdyksestä varattu ja johon en tuntenut olevani oikeutettu. Sitä paitsi sanoin luonteeni ja mieltymysteni olevan sellaisia, etteivät ne oikein sointuisi noiden uusien taivaiden tapoihin...
"En ole suinkaan auttamattoman jörö", sanoin tuolle lähetille. "Osoittauduin elämässäni varsin lauhkeaksi ja sopuisaksi mieheksi. Vaikka minua, kun rakastin sangen yksinkertaisia elämäntapoja, epäiltiinkin saituriksi, niin en kerännyt mitään nimenomaan itseäni varten: kirjastoni oli aina auki kaikille, ja ohjesääntönäni oli tuo Euripideen kaunis lause: Kaikki ystävien kesken olkoon yhteistä. – Ylistykset, joita minuun itseeni kohdistuvina en suvainnut, olivat minusta paikallaan, kun Varius tai Macer saivat niitä. Mutta pohjimmaltani olin arka maalaisihminen; viihdyin parhaiten eläinten parissa; minä seurailin niin tarkoin niiden elämää ja vaalin niitä niin hyvin, että minua pidettiin aikanani oikein hyvänä eläinlääkärinä, eikä oltukaan siinä aivan väärässä. Olen kuullut, että sinun lahkolaisesi myöntävät kuolemattoman sielun itselleen, mutta kieltävät sen eläimiltä: se on epäjohdonmukaisuutta, joka saa minut epäilemään heidän älyparkaansa. Minä rakastan karjalaumoja, ja ehkä hiukan liiaksi paimentakin; sellaista menoa te ette katselisi suopein silmin. On eräs elämänohje, jonka mukaan koetin sovittaa kaikki tekoni: ei mitään liiallisesti. Heikko terveyteni ja vielä enemmän filosofiani neuvoivat minua pysymään joka suhteessa kohtuuden rajoissa. En ole juomari enkä syömäri; vähän leipää, salaattia, oliiveja ja tilkka Falernon viiniä olivat koko ateriani. Sangen rajoitetussa määrin kävin vieraitten naisten vuoteissa enkä viipynyt kovin myöhään tavernoissa katselemassa krotalien tahtiin tanssivia nuoria syyriattaria. [Tästä lausunnosta, jos Marbodin kertomus pitää täysin paikkansa, ilmenisi, että Copa-niminen runo olisi Vergiliuksen sepittämä.] Mutta kun hillitsin himojani, tein sen omaksi ilokseni ja taipumuksesta itsekuriin; nautinnon pelkääminen ja hekuman pakeneminen olisi minusta ollut halveksittavin loukkaus luontoa vastaan. Olen kuullut vakuutettavan, että jotkut sinun jumalasi valituista kieltäytyvät koko elämänsä ajan ravinnosta, karttavat pidättyväisyydenihailusta naisten seuraa ja heittäytyvät ehdoin tahdoin joutaviin kärsimyksiin. Minua peloittaisi tavatakin tuollaisia rikollisia; heidän vimmansa kauhistaa minua. Runoilijalta ei sitä paitsi, jo sen tähden, että hän on runoilija, voi vaatia, että hän aivan tarkalleen noudattaisi jotakin fyysillistä tai moraalista periaatetta; ja lisäksi olen roomalainen, eikä roomalaisilla ole taipumusta ruumiineen, sieluineen antautua rikkiviisaiden saivarteluiden hallittaviksi; jos he hyväksyvät jonkin filosofian, tekevät he sen siitä jotain käytännöllistä hyötyä saadakseen. Opettajani Siron, joka meillä oli suuressa maineessa, vapautti minut Epikuroksen systeemiin perehdyttämällä kaikesta turhasta pelosta ja neuvoi minua karttamaan kauneuksia, joihin uskonto tietämättömiä ihmisiä johtaa. Zenonilta opin kestämään tyynin mielin sellaiset onnettomuudet, joita ei voi välttää. Pythagoraalta omaksuin käsitykseni ihmisten ja eläinten sieluista, jotka ovat molemmat jumalallista juurta: se seikka kehoittaa meitä katselemaan itseämme ylpeilemättä ja samalla häpeilemättä. Aleksandrialaisilta sain tietää, miten maa, joka ensin oli pehmeä ja venyvä, tuli sikäli kiinteäksi, mikäli Nereus vetäytyi siitä takaisin ja kaivoi itselleen märät asuinsijansa; vielä, miten kaikki syntyi vähitellen ja huomaamatta; miten keventyvistä pilvistä putoavat sateet antoivat ravintoa hiljaisille metsille ja miten lopultakin eläin siellä täällä alkoi nimettömillä vuorilla harhailla. En voisi tottua teidän luomishistoriaanne, joka on paremminkin Syyrian hiekka-aavikoiden kamelinajajien älyn mukainen kuin Samoksen Aristarchoksen oppilaana olleen ihmisen. Ja kuinka viihtyisin teidän autuutenne asunnoissa, kun en tapaisi siellä ystäviäni, isiäni, opettajiani enkä jumaliani, en näkisi siellä Rhean jumalallista poikaa, sulohymyistä Venusta, Aeneadien äitiä, en kohtaisi Pania ja nuoria dryadeja, en metsänjumalia enkä vanhaa Silenusta, jonka Aglaia töhri mulperien purppuramehulla.
"Tällaisilla perusteluilla pyysin tuon vaatimattoman miehen esittämään kieltäytymiseni Jupiterin nykyiselle seuraajalle."
"Etkö sitten, oi suuri varjo, ole enää saanut muita kutsuja?"
"En kertaakaan."
"Taivaassamme on kyllä korvauksena siitä, että se menetti sinut, oi Vergilius, kolme muuta runoilijaa, Commodianus, Prudentius ja Fortunatus, kaikki syntyneitä noina pimeinä aikoina, jolloin ei enää osattu ei runo- eikä kielioppia. Mutta lausuhan, oi Mantuan poika, etkö todellakaan sittemmin enää kertaakaan saanut mitään viestejä siltä Jumalalta, jonka seurasta noin jyrkästi kieltäydyit?"
"En, muistaakseni."
"Mutta sanoithan ensin, etten ollut ensimmäinen, joka elossa olleena on laskeutunut näihin paikkoihin ja tullut puheillesi."
"Aivan niin, sinä oletkin oikeassa. Puolitoista vuosisataa sitten, ellen muista aikaa väärin (meidän varjojen on vaikea pitää lukua päivistä ja vuosista) tuli tänne eräs hyvin omituinen matkalainen häiritsemään syvää rauhaani. Harhaillessani kerran Styksin rantojen kalpealehtisten puiden varjossa, näin yht'äkkiä edessäni ihmisenmuotoisen olennon, joka oli läpikuultavampi ja synkempi kuin niiden rantojen vakinaiset asukkaat. Ja kuitenkin hän oli todella elävä ihminen. Mies oli pitkä, laiha, hänellä oli koukkunenä, terävän suippo leuka ja posket kovin kuopalla. Hänen mustat silmänsä säkenöivät kummallisesti. Päässä oli hänellä punainen lakki ja sen ympärillä, lopen lihattomilla ohimoilla, laakeriseppele. Laihat luut pönköttivät ahtaan, ruskean viitan alta, joka ulottui hänelle aina kantapäihin. Hän kumarsi minulle kunnioittavasti; hänen jäykkä ja ylpeä ilmeensä teki tuon tervehdyksen sävyn ylen korkeaksi; ja sitten puhutteli hän minua kielellä, joka oli vieläkin virheellisempää ja vaikeammin ymmärrettävää kuin niiden gallialaisten, joilla jumalainen Julius aikoinaan täytti legioonat ja kuurian. Lopulta sain hänestä sen verran selvää, että hän oli muka kotoisin läheltä Faesulaen kaupunkia, eräästä etruskilaisesta koloniasta, jonka Sulla oli perustanut Arnus-virran rantamille ja joka oli päässyt suureen kukoistukseen; siellä oli hän ollut korkeissa kunnallisviroissa, mutta kun verisiä riitoja oli syntynyt senaatin, ritarien ja kansan välillä, oli hän koko sydämensä vimmalla heittäytynyt mukaan noihin taisteluihin ja oli sitten tullut voitetuksi ja ajetuksi maanpakoon, joten hän nyt oli harhaillut kodittomana pitkin maailman rantaa. Hän kuvaili minulle Italiaa, kertoen, että riidat ja sodat raatelivat sitä pahemmin kuin nuoruuteni aikoina, ja hän toivoi uuden Augustuksen tulot. Minä säälin hänen onnettomuuksiaan, muistaen, mitä itse aikoinani olin saanut kestää.
"Hänen väkevä sielunsa hehkui kyllä alinomaa ja hänen mielensä hautoi laajoja aatteita, mutta oi: raakana ja sivistymättömänä hän oli kuitenkin näyte barbaarisuuden voitosta. Hän ei tuntenut Kreikan runoutta eikä tiedettä, ei osannut edes kreikan kieltä, eikä hänellä ollut aavistusta, mikä käsitys muinoin oli ollut maailman synnystä ja jumalien olemuksesta. Hän lateli vakavissaan satuja, joille minun aikanani Roomassa pikku lapset, joista ei tarvitse vielä maksaa mitään, kun ne viedään saunaan, olisivat makeasti nauraneet. Rahvas uskoo mielellään hirviöihin. Varsinkin etruskit ovat täyttäneet manalan demoneilla, jotka muistuttavat kuumesairaan hourenäkyjä. Se seikka, etteivät he vieläkään, monien vuosisatojen kuluessa, ole päässeet lapsuudenaikansa houreista, todistaa vain, miten laajalle ja syvälle tietämättömyys ja köyhyys kansan keskuudessa on levinnyt. Mutta kun joku heidän neuvosherroistaan, jonka näkemyksen pitäisi olla enemmistön tason yläpuolella, kuvittelee samaa kuin rahvaskin ja säikähtelee hirviöitä, joita seudun asukkaat Porsennan aikana maalasivat hautakammioihinsa, se on jo viisaasta miehestä liian surullista. Sitten tuo arvoisa etruskini luki minulle omia tekemiään runoja; ne oli sepitetty eräänlaisella uudella murteella, jota hän kutsui kansan kieleksi ja josta minä en ymmärtänyt kerrassa mitään. Huomasin vain enemmän ihmeekseni kuin korvieni iloksi, että hän pisti rytmiä vahvistaakseen säkeihin aina tasaisten välimatkojen päähän kolme tai neljä samanlaiselta sointuvaa sanaa. Moinen keksintö ei minusta ole liioin maukas; mutta eihän kuolleitten asia ole arvostella eläviä.
"Mutta en moiti tätä Sullan siirtokunnan onnettomana aikana syntynyttä asukasta siitä, että hän kirjoitti sorasointuisia runoelmia ja oli ehkä niinkin huono runoilija kuin Bavius tai Maevius. Minulla on häntä vastaan vakavampaakin moittimista. Ajatelkaapas mokomaa, melkein uskomatonta julkeutta: kun tuo mies palasi maan päälle, levitteli hän siellä minusta hävyttömiä valheita! Vakuutteli useissa kohdin raakalaisrunojaan, että minä muka olisin kierrellyt hänen seuralaisenaan siinä uusmuotisessa Tartaruksessa, jonka hän itse oli sepittänyt ja jota minä en tunnekaan; kuulutteli häikäilemättä, että minä muka olisin pitänyt Rooman jumalia väärinä jumalina, sanonut heitä valheiksi ja julistanut, että Jupiterin nykyinen seuraaja on totinen jumala. Ystäväni, kun pääset takaisin auringon suloiseen valoon, kun palaat isänmaahasi, niin kumoa nuo kelvottomat lorut! Vakuuta ilmeisen selvästi kansallesi, että hurskaan Aeneaksen kuvailija ei ole koskaan palvellut juutalaisten jumalaa.
"Olen kuullut varmalta taholta, että sen jumalan mahti on nykyään vähentymässä ja että kaikista merkeistä päättäen hänen kukistumisensa on lähellä. Se tieto olisi minulle sievoinen ilo, jos näissä paikoissa, missä ei tunneta ei pelkoa eikä pyyteitä, voitaisiin iloita."
Näin hän puhui, kohotti hyvästellen kättään ja lähti luotani. Katselin kuinka hänen varjonsa eteni pois liljojen ylitse notkistamatta niiden varsia; näin sen muuttuvan, yhä ohuemmaksi ja hämärämmäksi sikäli kuin se joutui loitommaksi minusta, ja se haihtui kokonaan ennen kuin saavutti ikivihreän laakerimetsikön. Silloin minä ymmärsin näiden sanojen merkityksen: "Vainajilla ei ole mitään muuta elämää kuin minkä elävät heille antavat", ja syvissä mietteissä kuljin minä kelmeän niityn poikki sarviportille.
Vakuutan, että kaikki, joka tähän on kirjoitettu, on totista totta.
[Marfood-munkin kertomuksessa on eräs merkittävä kohta, nimittäin se, jossa hän kuvailee Dantea samanlaisena kuin me nykyään häntä kuvailemme. Sen sijaan on eräässä sangen vanhassa Divina Commedia-käsikirjoituksessa, nimeltään Codex venetianus, miniatyyrejä, jotka esittävät runoilijan lyhyenä, paksuna miehenä, yllä lyhyt vaippa, jonka etuhelmus on kohonnut ylös hänen vatsalleen. – Vergiliuksella jälleen on vielä 1500-luvun puupiirroksissa filosofinen parta.
Emme olisi niin ikään uskoneet, että Marbod tai edes Vergilius olisi tuntenut Chiusin ja Corneton etruskilaishautoja, joiden seinät on tosiaan maalattu täyteen kamalia ja hullunkurisia paholaisia; ne muistuttavat suuresti Orcagnan maalaamia. Kuitenkin on Marbodin laskeutuminen alas tuonelaan ehdottomasti autentinen teos: Du Clos des Lunes on sen täysin todistanut; sen epäileminen olisi epäilystä koko paleografiaa kohtaan.]
SEITSEMÄS LUKU
MERKIT KUUSSA
Siihen aikaan kuin Pingvinia vielä nukkui tietämättömyyden ja raakalaisuuden unta, ryhtyi fransiskaanimunkki Gilles Loisellier, tunnettu kirjailijanimellä Aegidius Aucupis, väsymättömällä innolla tutkimaan tieteitä ja taiteita. Hän uhrasi yönsä matematiikalle ja musiikille, joita hän kutsui lempinimityksellä Luvun ja Mielikuvituksen jumalaisiksi tyttäriksi. Hän oli perehtynyt lääketieteeseen ja astrologiaan. Hänen epäiltiin harjoittavan noituutta, ja totta lieneekin, että hän loitsi ilmi kätkettyjä esineitä ja sai aikaan muodonvaihdoksia.
Kun luostarin toiset munkit löysivät kerran hänen kammiostaan kreikkalaisia kirjoja, joita he eivät osanneet lukea, luulivat he, että ne olivat noitakirjoja ja ilmiantoivat korkeasti oppineen veljensä noitana. Aegidius Aucupis pakeni silloin sieltä Irlannin saarelle, jossa hän sitten eli tieteitä tutkien kolmekymmentä vuotta. Hän kulki luostarista luostariin etsien ja kopioiden kreikkalaisia ja latinalaisia käsikirjoituksia, joita niissä säilytettiin. Hän harrasti myöskin fysiikkaa ja alkemiaa. Hän hankki itselleen syvälliset kaikkia aloja koskevat tiedot ja paljasti erityisesti monia eläinten, kasvien ja kivien olemuksen salaisuuksia. Kerran tavattiin hänet suljettujen ovien takana ylen ihanan naisen parissa, joka lauloi lauluja säestäen niitä luutulla; sittemmin nähtiinkin, että se nainen oli oppineen omin käsin sommittelema kone.
Hän matkusti usein Irlanninmeren poikki Walesiin tutkimaan luostarien kirjastoja. Kun hän kerran tuollaisella matkalla seisoi yöllä laivan kannella, näki hän vedessä kaksi sampea, jotka uivat rinnatusten. Hänellä oli ylen tarkka kuulo ja hän osasi kalojen kieltä. Ja nyt kuuli hän toisen sammen virkkavan toiselle:
"Se ukko kuussa, joka oli siellä niin kauan aikaa risunippu selässä, on nyt pudonnut mereen."
Ja toinen sampi lisäsi puolestaan:
"Ja kuun hopeakiekossa alkaa tästä lähtien näkyä mies ja nainen, jotka ovat toisiinsa rakastuneet ja antavat toisilleen suuta."
Jonkun vuoden päästä palasi Aegidius Aucupis takaisin synnyinmaahansa, ja silloin näki hän siellä muinaiset tieteet ja taiteet jälleen arvoon nostettuina ja kunniassa. Tavat olivat tulleet lempeämmiksi; miehet eivät enää ahdistelleet töykeästi lähdeneitoja, metsien ja vuorien haltiattaria; he pystyttivät puutarhoihinsa sievien runottarien ja sulottarien kuvapatsaita; he nostivat ambrosiahuuli-jumalattaren, ihmisten ja jumalien auvon, sen entiselle kunniapaikalle. Ihmiset olivat tehneet sovinnon luonnon kanssa, polkeneet jalkoihinsa kaiken turhan pelon, ja kun he loivat silmänsä taivaalle, eivät he kuvitelleet näkevänsä siellä niinkuin ennen kauheita vihan merkkejä eivätkä ikuisen kadotuksen uhkauksia.
Ajatellessaan tätä muutosta Aegidius Aucupis muisti, mitä nuo kaksi sampea olivat ilmaisseet hänelle Irlanninmerellä.
NELJÄS KIRJA
UUSI-AIKA TRINCO
ENSIMMÄINEN LUKU
PUNAPÄÄ RIIKKA
Aegidius Aucupis, pingviinien Erasmus, ei ollut erehtynyt: hänen aikansa oli vapaan tutkimuksen aikaa. Mutta tuo suuri mies luuli, että humanistien hienostuminen olisi samaa kuin tapojen muuttaminen lempeiksi, eikä aavistanut, mitä älyllisyyden heräämisestä Pingviniassa seuraisi. Se herääminen johti kirkolliseen reformatioon, uskonpuhdistukseen; katolilaiset tappoivat reformeerattuja, reformeeratut teurastivat katolilaisia. Siinä ajatuksenvapauden ensi hedelmät. Pingvinian katolilaiset pääsivät voitolle. Mutta arvosteleva henki oli salaa syöpynyt heihinkin; he koettivat nyt sovitella järkeä ja uskoa keskenään ja tahtoivat karsia uskonnosta pois sitä häpäisevät taikauskoiset menot, niinkuin myöhemmin tuomiokirkkojen ympäriltä purettiin kaikenlaiset kojut, joita rajasuutarit, nurkkaräätälit ja kaupustelijat olivat rakennelleet aivan niiden seiniin kiinni. Legenda-sana, joka ensin oli merkinnyt nimenomaan uskovaiselle sopivaa ja määrättyä lukemista muuttui pian tarkoittamaan pelkkää lastensatua.
Tällaisesta ajanhengestä koitui pyhimyksille paljon haittaa. Etenkin muudan hyvin oppinut, ankara ja äkäinen kaniikki nimeltä Princeteau eroitteli pyhimysluetteloista romuloukkoon heitettäväksi sellaisen lauman pyhimyksiä, että häntä alettiin nimittää pyhimysten viraltapanijaksi. Hän arveli, ettei Pyhän Margaretan rukous asetettuna puurohauteen mukana naisen vatsalle lievittänyt synnytystuskia.
Pingvinian kunnioitettava suojeluspyhimyskään ei pelastunut hänen ankaralta arvostelultaan. Näin lausuu hän teoksessaan "Alkan aikaisemmat vaiheet":
"Erikoisen epävarmaa on kaikki, mitä kerrotaan Pyhän Orberose'in elämästä; tuskin on häntä ollut olemassakaan. Eräs muinainen kronikoitsija, jonka nimeä ei tunneta, mutta joka oli munkki Dombes'ista, kertoo, että piru olisi raiskannut Orberose-nimisen naisen eräässä luolassa, jossa vielä hänen aikanaan kylän pikku pojat ja tytöt sitten kävivät leikkimässä pirua ja kaunista Orberose'ia. Hän lisää, että tuosta naisesta olisi tullut seudulla kamalasti raivoavan lohikäärmeen jalkavaimo. Tämä ei ole laisinkaan uskottavaa. Eivätkä nekään tarinat, joita Orberose'ista myöhemmin on sepitetty, tunnu juuri sitä vakuuttavammilta.
"Apotti Simplicissimuksen kirjoittama Pyhän Orberose'in elämäkerta on syntynyt kolmesataa vuotta edellämainittujen kuviteltujen tapahtumien jälkeen; mutta senkin tekijä osoittautuu ylenmäärin herkkäuskoiseksi ja arvostelukyvyttömäksi."
Alettiinpa epäillä ja ahdistella pingviinien yliluonnollista syntymäkertomustakin. Historioitsija Ovidius Capito meni siinä jopa niin pitkälle, että kielsi kansakunnan muuttuneen linnuista ihmisiksi. Teoksensa "Pingviinien aikakirjat" alkaa hän seuraavilla sanoilla:
"Tuo kertomus peittyy aikojen hämäryyteen, eikä liene liioiteltua väittää, että se on punottu lapsellisista saduista ja kansantaruista. Pingviinit uskovat polveutuvansa linnuista, jotka Pyhä Mael kastoi ja jotka Jumala mainitun kunnioitettavan apostolin rukouksen kuullen muutti ihmisiksi. He sanovat saarensa olleen ensin Jäämerellä ja kelluneen siellä niinkuin muinoin Delos, mutta purjehtineen sitten näille taivaan suosimille merille, joiden kuningatar se nyt on, ja laskeneen iäksi ankkuriin tänne. Ajatukseni on, että tämä vanha jumalaistaru viittaa ainoastaan johonkin kansanvaellukseen, jonka pingviinit joskus ammoisina aikoina olivat tehneet."
Seuraavalla vuosisadalla, joka oli filosofien vuosisata, teroittui skeptisismi yhä leikkaavammaksi. Todistuksena siitä esitän seuraavan otteen teoksesta "Moraalisia esseitä":
"Pingviinit, jotka tulivat maahansa tuntemattomilta tahoilta, – sillä niiden syntyperä on täysin hämärä –, ja jotka sitten neljä, viisi kansaa, hyökäten mikä etelästä tai lännestä, mikä idästä tai pohjoisesta, kukisti ja jotka sekoittuivat, sotkeutuivat ja sulautuivat toisiin risteyttämisillä, pingviinit kerskuvat erityisesti sillä, että ovat muka puhdasta rotua, ja se onkin totta, sillä niistä on kyllä lopulta muodostunut erikoinen, oma rotunsa. Tuosta kaikkien kansanlaatujen sekoituksesta, jossa on punaisia, mustia, keltaisia ja valkeita, pyöreä- ja pitkäkalloisia, on muodostunut satojen vuosien kuluessa melkoisen homogeeninen ihmislauma, jolle eräät yhteisestä elämästä ja yhteisistä tavoista aiheutuvat luonteenpiirteet ovat ominaisia.
"Se pingviinien luulo, että he ovat maailman kauneinta rotua ja rotunsa kaunein kansa, tekee heidät ylhäisen ylpeiksi, antaa heille lannistumatonta rohkeutta sekä vihaa muuta ihmiskuntaa kohtaan.
"Kansakunnan elämä on pelkästään jono rikoksia, onnettomuutta ja hassutuksia. Tämä totuus koskee niin pingviinejä kuin kaikkia muitakin kansakuntia. Pingviinien historia on tällä rajoituksella ihailtavan komea alusta loppuun asti."
Pingvinian historian kaksi klassillista vuosisataa ovat niin yleisesti tunnetut, etten kiinny erikoisesti niihin, mutta yhtä seikkaa ei aikaisemmin ole tarpeeksi huomattu, nimittäin sitä, että ratsionalistiset teologit, kuten esimerkiksi kaniikki Princeteau, olivat seuraavan vuosisadan uskottomien edeltäjiä. Ensinmainitut käyttivät järkeään välineenä, jolla tuhosivat uskonnosta kaiken, mikä heistä siinä ei näyttänyt oleelliselta; he jättivät rauhaan ainoastaan selvät uskonkappaleet, uskonmääräykset. Mutta heidän seuraajansa ja hengenheimolaisensa, jotka olivat juuri heiltä oppineet käyttämään järkeään ja tietojaan, käyttivät näitä molempia hävittääkseen uskonkappaleetkin. Ratsionalistinen teologia synnytti luonnonfilosofian.
Siitä syystä, – jos nyt kesken kaiken siirryn muinaisten aikain pingviineistä katolilaisten kansojen kirkkoa nykyään hallitsevaan ylimmäiseen pappiin, – en saata kyllin ihailla paavi Pius X:n viisautta, kun hän tuomitsee eksegeettiset tutkimukset ilmoitetun totuuden kanssa ristiriidassa olevina, puhtaan teologisen opin ja uskonnon hävittäjinä. Jos jotkut hengelliseen säätyyn kuuluvat puolustavat paavia vastaan tieteen oikeutta, ovat he turmiollisen harhaopin opettajia ja saastaisia viettelijöitä, ja jos kuka kristitty vielä seuraa heidän oppejaan, panen pääni pantiksi, että hän on taulapää taikka kerettiläinen.
Filosofien vuosisadan loppupuolella tuhottiin pingviinien vanha yhteiskuntajärjestys täydellisesti, kuningas tapettiin, aateliston etuoikeudet poistettiin ja keskellä mellakoita ja hirveää sotaa julistettiin tasavalta. Kansalliskokous, joka silloin hallitsi Pingviniaa, määräsi, että kaikki kirkoissa säilytetyt metalliesineet oli sulatettava metalliksi. Isänmaanystävät häpäisivät kuninkaiden hautoja. Kerrotaan, että Drako Suuri, kun hänen kirstunsa avattiin, oli ollut niin sysimusta ja majesteettinen, että häpäisijät kauhistuivat ja lähtivät pakoon. Toisten lausuman mukaan raaka rahvas pisti hänen suuhunsa piipun ja tarjosi hänelle pilkalla ryypyn viiniputelista.
Kukkakuun seitsemäntenätoista päivänä raahattiin Orberose'in pyhäinjäännösarkku, jota kansa oli palvellut viisi vuosisataa Pyhän Maelin kirkossa, raatihuoneelle kunnallishallituksen valitsemien asiaintuntijain tutkittavaksi. Se oli kullattua kuparia, pienen kirkon muotoinen, täyteen juotettu emaljikoristeita ja jalokiviä, jotka huomattiin vääriksi: tuomiokapituli oli varovasti kyllä nyppinyt siitä rubiinit, safiirit, smaragdit ja vuorikristallit ja pannut sijaan lasinsiruja. Lippaassa ei ollut muuta kuin pieni kasa tomua ja hiukan liinariepuja. Ne poltettiin nyt suurella roviolla vanhalla, kuuluisalla Teloitustorilla kuten kaikki muutkin pyhäinjäännökset. Kansa tanssi, roihun ympärillä laulaen isänmaallisia lauluja.
Punapää Ranssi ja hänen vaimonsa Riikka seisoivat raatihuoneen seinämälle rakennetun mörskänsä ovella katsellen noiden raivohullujen piiritanssia. Ranssin ammattina oli kuohia koiria ja kissoja; hän oleskeli ahkerasti kapakoissa. Punapää Riikka paikkasi matrasseja ja hommasi parittain makaajia niille; hänen päänsä muuten ei ollut aivan paperista.
"Katsopas, Ranssi, miten he pilkkaavat Jumalaa", sanoi Riikka miehelleen. "Kunhan eivät saisi sitä katua."
"Sinä et ymmärrä mitään", vastasi Ranssi. "He ovat nyt filosofeja, ja kun kerran on ollakseen filosofi, niin onpa sitä perinpohjin."
"Saathan nähdä, Ranssi, että tulee aika, jolloin he saavat näitä tekosiaan katua. He repivät ja töhrivät pyhimyksiä, kun ne eivät heitä muka tarpeeksi auttaneet; mutta se ei tuo heille silti paistettuja varpusia suuhun: yhtä köyhinä he pysyvät kuin ennenkin, ja kunhan kulkevat aikansa kieli pitkällä, niin kyllä jumalisuus kelpaa! Tulee pian päivä, ja pikemmin kuin luullaankaan, niin Pingvinia antaa taas kunnian hyvälle suojeluspyhimykselleen. Kuules, Ranssi, sen päivän varalle olisi pantava talteen kourallinen tuhkaa ja muutama luu ja riepu johonkin purkinrämään mörskämme nurkkaan. Sanomme sitten, että ne ovat Pyhän Orberose'in jäännöksiä ja että me pelastimme ne roviosta henkemme uhalla. Olenpa varma, että me saamme silloin siitä kunniaa ja hyviä etuja. Ehkäpä kirkkoherra antaa meille palkinnoksi luvan myödä kynttilöitä ja vuokrata tuoleja Pyhän Orberose'in kappelissa, ja silloin on vanhuutemme turvattu."
Jo samana päivänä otti punapää Riikka hiukkasen tuhkaa hellastaan ja pari koiran kaluamaa luuta, pisti ne vanhaan säilykepurkkiin ja asetti purkin kaappinsa päälle.
TOINEN LUKU
TRINCO
"Kansa kaikkivaltias" oli ottanut takaisin aatelilta ja papistolta maan ja myönyt sen pilkkahintaan porvareille ja talonpojille. Porvarit ja talonpojat arvelivat, että vallankumous oli varsin hyvä maan hankkimiseksi, mutta huono, kun piti maata hallussaan säilyttää. Niinpä laativatkin tasavallan lainsäätäjät ankaria lakeja omaisuuden puolustukseksi ja määräsivät kuolemantuomion niille, jotka hiiskahtaisivat sanankin omaisuuden jakamisesta. Mutta se ei suinkaan tasavaltaa auttanut. Kun pienistä talonpojista tuli tilanomistajia, huomasivat he, että heidät kylläkin rikkaiksi tehnyt tasavalta oli saattanut samalla omistamisen epävarmaksi, ja niinpä alkoivat he toivoa hallitusmuotoa, joka kunnioittaisi yksityisomaisuutta enemmän kuin tasavalta ja pystyisi vakauttamaan nykyiset uudistukset horjumattomalle pohjalle.
Heidän ei tarvinnut kauan odottaa toivonsa täyttymistä. Tasavalta
kantoi murhamiestä kohdussaan niinkuin muinainen Agrippina. [Keisari
Neron äiti. Nero näet surmasi äitinsä. – Suom. selitys.]Tasavalta joutui suuriin sotiin ja kokosi armeijoita, jotka pelastivat sen ja kukistivat sen. Lainsäätäjät luulivat voivansa pitää kenraaleja kurissa uhkailemalla heitä ankarilla laillisilla tuomioilla; mutta joskin he saattoivat silloin tällöin katkaista kaulan joltakin päälliköltä, jolla oli ollut sodassa huono onni, niin eivät he voineet kohdella samalla tavoin eteviä kenraaleja, joilla oli se valtti, että he olivat pelastaneet tasavallan.
Sodassa saavuttamiensa voittojen innostuksessa heittäytyivät pingviinit paljon kauheamman lohikäärmeen valtaan kuin se, josta heidän satunsa kertoivat; se lohikäärme hotki heitä neljätoista vuotta pohjattomaan kitaansa niinkuin haikara sammakoita lätäköistä.
Viisikymmentä vuotta tuon uuden lohikäärmeen hallitusajan jälkeen teki muudan nuori malaijilainen maharajah nimeltä Djambi matkan Pingviniaan haluten, niinkuin aikoinaan skyyttalainen Anakarsis, hankkia itselleen matkustamalla oppia. Hän kirjoitti oleskelustaan Pingviniassa mielenkiintoisen matkakuvauksen, josta esitämme tässä ensimmäisen luvun.
NUOREN DJAMBIN KÄYNTI PINGVINIASSA
Purjehdittuani yhdeksänkymmentä päivää nousin maihin philomakisten pingviinien suuressa ja tyhjässä satamassa ja kuljin viljelemättömiksi jääneitten peltojen poikki raunioiksi hävitettyyn pääkaupunkiin. Vallien ympäröimänä ja täynnä kasarmeja ja arsenaaleja oli se sangen sotilaallisen ja surkean näköinen. Kaduilla mahtailivat reumatismia ja riisitautia ontuvat miehet vanhoilla sotilaspuvuilla ja ruostuneilla sapeleilla.
"Mitä teillä on asiaa?" kysyi minulta tuikeasti kohta kaupunginportilla upseeri, jonka viikset tököttivät syltä korkealla.
"Hyvä herra", vastasin, "tulen tänne opinhaluisena muukalaisena näkemään tätä saarta".
"Tämä ei ole saari", vastasi soturi.
"Kuinka, eikö Pingvinian saari ole saari?" huudahdin minä.
"Ei herrani, se on saarento. Ennen se oli saari, mutta nyt on sen nimi määräyksen mukaan ollut jo sata vuotta saarento. Se on koko maailmani ainoa saarento. Missä passinne?"
"Tässähän se on."
"Menkää viseerauttamaan se ulkoministeriöön."
Ontuva mies lähti minua saattamaan; hän pysähtyi eräällä isolla torilla.
"Saarentomme on synnyttänyt, kuten ehkä tiedätte, maailman suurimman neron", sanoi hän. "Hän on Trinco, jonka muistopatsaan tuossa näette. Obeliski tuolla oikealla on pystytetty Trincon syntymän muistoksi, ja pylvään päässä, joka on vasemmalla, seisoo itse Trinco kunnianseppele otsallaan. Näette tähän myöskin Trincon ja hänen perheensä kunniaksi rakennetun riemukaaren."
"Mitä erinomaista tämä Trinco onkaan tehnyt?" kysyin minä.
"Sotinut."
"Se ei ole mitään erikoista. Me malaijit käymme yhtä mittaa sotaa."
"Hyvin mahdollista, mutta Trinco on kaikkien kansojen ja aikojen suurin sotilas. Niin suurta valloittajaa kuin hän ei ole koskaan ollut olemassa. Kun tulitte meidän satamaamme, näitte idässä päin tuliperäisen saaren, joka oli kartion muotoinen, ei varsin suuri, mutta kuulu hyvistä viineistään; se on Ampelophora; ja lännessä oli toinen, isompi saari, jonka vuoret kohoavat terävinä hampaina taivasta kohti: sitä kutsutaan Koirankidaksi. Siellä on paljon kuparikaivoksia. Meillä oli ennen Trincon aikaa ne molemmat saaret, ne olivat valtakuntamme rajana. Trinco laajensi Pingvinian alueen Turkoosisaariin ja Vihreään mantereeseen asti, valloitti kolkon Merisikainmaan ja pystytti lippunsa napajäitten keskelle ja Afrikan erämaitten polttavaan hiekkaan. Hän otti joukkoihinsa väkeä kaikista valloittamistaan maista, ja kun hänen armeijansa marssi paraadissa, vieri filomakisten kenttäjääkäriemme ja saaristolaiskrenatööriemme, husaariemme, rakuunaimme, tykkiväkemme ja iskujoukkojemme perästä laumoittain muukalaissotilaita: keltanaamoja, jotka sinisissä univormuissaan olivat kuin pyrstölleen pystyyn nousseita krapuja, punaihoisia, joilla oli päässä papukaijan sulkia ja kasvoissa tatuoituja auringon ja siitinosien kuvia sekä selässä kontillinen myrkytettyjä nuolia, ilki alastomia mustanahkoja, joilla oli aseina kynnet ja hampaat, kääpiöitä kurkien selässä, ja puunrunko kourassa kömpiviä gorilloja vanhan koirasgorillan johtamina, joka kantoi karvaisessa rinnassaan Kunnialegioonan ristiä. Ja kaikki nämä joukot, jotka mitä tulisin isänmaallinen innostus oli koonnut Trincon lippujen alle, riensivät voitosta voittoon. Kolmekymmentä vuotta sotaa käytyään valloitti Trinco puolen nykyistä maailmaa."
"Ahaa, teillä on puoli maailmaa?" kysyin minä.
"Trinco valloitti sen meille ja hävitti sen meiltä. Yhtä suurena tappioissaan kuin voitoissaankin antoi hän kaiken valloittamansa mennä. Hän salli ottaa itseltään nuokin kaksi saarta, jotka olivat ennen häntä meidän, nimittäin Ampelophoran ja Koirankidan. Hänen jälkeensä oli Pingvinia köyhtynyt ja harvaanasuttu. Kansan kaunein nuoriso sortui hänen sodissaan. Kun hän kukistui, eli maassamme ainoastaan kyssäselkiä ja jalkavaivaisia, ja niistä me nykyiset polveudumme. Mutta hän johti meidät kunniaan!"
"Kylläpä maksatti teillä kunnianne kalliisti!"
"Mikään hinta ei ole kunniasta kyllin korkea", vastasi oppaani.
KOLMAS LUKU
PROFESSORI OBNUBILUKSEN MATKA
Jälkeen monenmoisien mullistusten, jotka nyt ovat joutuneet unhoon joko ajanhampaan kaluamina tai historiankirjoittajain huonon tyylin vuoksi, asettivat pingviinit sellaisen hallituksen, että he itse hallitsivat itseään. He valitsivat valtiopäivät eli eduskunnan ja antoivat sille yksinoikeuden nimittää valtion päämies. Tuolla valitulla, joka otettiin tavallisten pingviinien joukosta, ei ollut otsallaan hirviön kamalaa harjaa eikä oikeutta määrätä kansan asioista itsevaltiaasti. Hän itsekin oli maan lakien alainen. Hänelle ei annettu kuninkaan arvonimeä eikä asetettu hänen nimensä jälkeen järjestysnumeroa. Hän oli vain joku tavallinen Pätönen, Tyhjänen, Suurmaha, Suuruspää. Sellaiset virkamiehet eivät käyneet sotia. He eivät nimittäin osanneet niitä käydä.
Uutta valtiota kutsuttiin tasavallaksi. Sen kannattajia nimitettiin tasavaltalaisiksi. Lisäksi sanottiin heitä "tasseiksi", kuten sosialisteja "sossoiksi", ja välistä retkuiksi, mutta viimeksimainitulla nimityksellä oli halventava merkitys.
Kansanvaltainen Pingvinia ei suinkaan hallinnut itse itseään, vaan totteli rahamiesten harvainvaltaa, joka johti yleistä mielipidettä ja piti ohjaksissa eduskunnan, ministerit ja presidentin sanomalehtien välityksellä. Se määräsi yksinvaltaisesti tasavallan raha-asioista ja maan ulkopolitiikastakin.
Keisari- ja kuningaskunnat pitivät siihen aikaan yllä suunnattomia maa-armeijoja ja laivastoja; kun Pingvinian täytyi turvallisuutensa vuoksi seurata niiden esimerkkiä, niin oli se nääntymäisillään sotavarustusten taakan alle. Kaikki valittivat tai olivat muka valittavinaan sellaista välttämätöntä pahaa, mutta rikkaat, kauppiaat ja liikemiehet, taipuivat siihen mielellään isänmaallisista syistä ja koska ajattelivat, että maasotilaat ja matruusit suojelisivat heidän omaisuuttaan ja hankkisivat heille kauppamarkkinoita ja -alueita vieraista maista. Suuret tehtailijat hoputtivat tykkien valmistamista, sillä he olivat innokkaita isänmaan puolustajia ja uusien tilausten hankkijoita. Sivistyneestä, keskiluokasta alistuivat toiset valittamatta tällaiseen, ajatellen, että niin oli maailmassa aina ollut ja tulisi olemaan; toiset jälleen odottivat kärsimättömästi, että tämä loppuisi ja että suurvallat olisi saatava riisumaan aseensa kaikki yht'aikaa.
Tunnettu professori Obnubilus oli viimeksimainittuja.
"Sota on raakalaisuutta, jonka lisääntyvä sivistys hävittää", sanoi hän. "Suuret kansanvaltaiset valtiot ovat luonteeltaan rauhallisia, ja niiden henki vaikuttaa pian ratkaisevasti myöskin yksinvaltaisiin hallitsijoihin."
Professori Obnubilus, joka oli viettänyt kuusikymmentä vuotta yksinäistä elämää laboratoriossaan, syrjässä maailman pauhusta, päätti lähteä tarkkaamaan kansojen mielialaa. Hän alkoi tämän tutkimusretkensä kansanvalloista suurimmasta ja matkusti laivalla Uuteen-Atlantikseen.
Matka kesti kaksi viikkoa, ja sitten laski hänen laivansa eräänä yönä Titanportin tuhansia muita laivoja kuhisevaan satamaan. Tulia säkenöivä rautasilta oli rakennettu kahden rannan väliin, jotka olivat niin kaukana toisistaan, että professori Obnubiluksesta tuntui kuin hän olisi ollut milläkin Saturnuksen merellä ja nähnyt edessään sen ihmeellisen renkaan, joka ympäröi Vanhuksen planeettia. Ja tuota ääretöntä liiketietä kulki yht'aikaa neljännes koko maailman rikkautta. Kun pingviiniprofessori pääsi rannalle, joutui hän ensin neljäkymmentäkahdeksan kerrosta korkeaan hotelliin, jossa automaatit toivat hänelle mitä hän tilasi, ja sen jälkeen matkusti hän jättiläisjunalla Gigantopolikseen, Uuden-Atlantiksen pääkaupunkiin. Junassa oli ravintoloita, peli- ja voimistelusaleja, lennätinkonttori liikemiehiä varten, evankelinen kappeli ja kirjapaino, jossa painettiin erästä suurta lehteä; sitä ei professori kuitenkaan osannut lukea, kun ei ymmärtänyt Uuden-Atlantiksen kieltä. Juna vilisti suurten jokien rantoja pitkin ja ilmat masuuniensa savulla pimentävien tehdaskaupunkien läpi; ne kaupungit olivat päivällä mustia ja yöllä punaisia, yhtä häliseviä niin auringonpaisteessa kuin pimeässäkin.
– Kas tässä kansa, joka on niin innostunut kauppaan ja teollisuuteen, ettei käy sotia, ajatteli professori. Näen jo, että Uusi-Atlantis noudattaa varmaan rauhallista politiikkaa. Julistavathan kaikki kansantalouden tutkijat selviönä, että ulkonainen ja sisäinen rauha on kaupan ja teollisuuden kehittymisen välttämätön edellytys.
Kun hän kierteli Gigantopoliksessa, vahvistui tämä hänen käsityksensä. Ihmisillä oli siellä sellainen kiire kaduilla juostessaan, että he kaasivat tieltään kaiken, mikä eteen sattui. Obnubilus heitettiin monta kertaa nurin ja oppi siten taitavammaksi: tunnin kuluttua juoksi hän jo itse nurin yhden atlantin.
Hän joutui suurelle torille ja näki edessään klassilliseen tyyliin rakennetun palatsin, jonka porraspylväistön korintolaiset, akanthuslehdillä koristetut kruunut olivat seitsemänkymmentä metriä korkealla pylväiden kantakivistä lukien. Kun hän katseli siinä niska kekassa ja ihaili rakennusta, tuli hänen luokseen vaatimattoman näköinen mies ja lausui pingviinskaksi:
"Huomaan teidän puvustanne, että olette pingviini. Minä osaan kieltänne; olen valantehnyt kielenkääntäjä. Tämä rakennus on parlamentin talo. Yhdysvaltioittemme edustajat ovat juuri täysistunnossa. Tahdotteko lähteä sisään kuuntelemaan?"
Hän opasti professorin lehterille, ja professori tähysteli alas lainsäätäjäin laumaan, jotka istuivat korituoleissa jalat pulpettiensa päällä.
Eduskunnan puhemies nousi seisomaan ja lausui, tai paremminkin supisi, seuraavan lauselman, jota edustajat tarkkaavasti kuuntelivat ja jonka kielenkääntäjä professorille heti tulkitsi:
"Mongolilaisten markkinain avaamiseksi aletun sodan tultua Valtioiden tyydytykseksi päätetyksi ehdotan selontekoa menoista lähetettäväksi rahaministeriöön...
"Hyväksytäänkö ehdotus?"
"Hyväksytään."
"Markkinain avaamiseksi Kolmannella Zeelannilla aletun sodan tultua Valtioiden tyydytykseksi päätetyksi ehdotan selontekoa menoista lähetettäväksi rahaministeriöön...
"Hyväksytäänkö ehdotus?"
"Hyväksytään."
"Mitä kuulenkaan?" kysyi professori Obnubilus. "Oletteko te, teollisuuskansa, ryhtyneet tällaisiin sotiin!"
"Kyllä, ne ovat teollisuussotia", vastasi tulkki. "Kansojen, joilla ei ole teollisuutta eikä kauppaa, ei tarvitse käydä sotia, mutta kauppamaa on pakotettu noudattamaan valloituspolitiikkaa. Meidän sotamme lisääntyvät yhä sikäli, mikäli tuotantokykymme lisääntyy. Kohta, kun joku teollisuusalamme ei enää saa myödyksi tuotteitaan entisillä kauppapaikoilla, tarvitaan sota uusien markkinain avaamiseksi. Sen tähden meillä oli jo tänä vuonna yksi hiilisota, yksi kuparisota ja yksi pumpulisota. Kolmannella Zeelannilla tapoimme väestöstä kaksi kolmasosaa velvoittaaksemme eloonjääneet ostamaan meiltä sateenvarjoja ja housunkannattimia."
Samassa nousi eräs pullea mies keskustan joukosta puhujapaikalle ja lausui:
"Minä anon sotaa Smaragdin tasavaltaa vastaan, jonka hallitus häikäilemättä kieltää sikaimme kustannuksella meidän sylttyjemme ja makkaraimme elinehdot maailman kaikilla markkinoilla."
"Mikä tuo edustaja on miehiään?" kysyi professori Obnubilus.
"Sikakauppias."
"Onko kenelläkään mitään anomuksen suhteen huomauttamista?" kysyi puhemies. "Äänestäkäämme asiasta."
Äänestys toimitettiin käsiä kohottamalla, ja Smaragdia vastaan päätettiin suurella äänten enemmistöllä julistaa sota.
"Mitä ihmettä, näinkö kiireesti ja ylimalkaisesti te julistatte sotia!" huudahti Obnubilus.
"Oh, se on vain pikku sota, maksaa tuskin kahdeksaamiljoonaa dollaria."
"Niin, mutta ihmiset..."
"Ovat lasketut siihen kahdeksaan miljoonaan dollariin."
Silloin alkoi professori Obnubilus pudistella päätänsä ajatellen katkerasti:
"Koska rikkaus ja sivistys ovat yhtä paljon aiheena sotiin kuin köyhyys ja raakalaisuus, koska ihmisten hulluus ja ilkeys on auttamaton, ei viisaalle jää muuta kuin yksi ainoa keino tehdäkseen hyvää: hän kootkoon tarpeeksi dynamiittia ja räjähdyttäköön tämän kiertotähden pieniksi kappaleiksi. Kun se sitten sirpaleina hajoaa avaruuksiin, niin on maailmankaikkeus astunut vähäisen askelen eteenpäin, tuskin huomattavan askelen, ja kaikkeuden omatunto saa pienen helpotuksen, vaikkei sitä omaatuntoa olekaan."
VIIDES KIRJA
NYKYAIKA
CHATILLON
ENSIMMÄINEN LUKU
ARVOISAT HENGENMIEHET AGARIK JA CORNEMUSE
Kaikki hallitusmuodot herättävät tyytymättömyyttä. Tasavalta, eli tasainen valta, herätti sitä ensinnäkin aatelistossa, jolta oli otettu pois vanhat etuoikeudet ja joka nyt loi kaipaavia ja toivovia silmäyksiä Drako-suvun viimeiseen jälkeläiseen, nuoruuden sulojen ja maanpaon surullisuuden, kaunistamaan Crucho-prinssiin. Tyytymättömiä oli pikkukauppiaidenkin joukossa: heille oli käynyt, monista syvällisistä taloudellisista syistä, vaikeaksi elättää henkeään, ja he luulivat, että siihen oli syynä tuo samainen tasavalta, jota he itse olivat jumaloiden odottaneet ja josta he nyt yhä enemmän luopuivat.
Rahamiehistä, niin hyvin kristityistä kuin juutalaisista, paisui maan vitsaus; häikäilemättömän ahnaina nylkivät he maata ja saattaessaan sen alennustilaan saattoivat häpeään hallitusmuodonkin, jota he muuten eivät halunneet enempää kukistaa kuin säilyttääkään, sillä he olivat varmoja, että olipa hallitusmuoto mikä hyvänsä, niin saisivat he häiritsemättä tehdä mitä tahtoivat. Kuitenkin olivat he suopeimpia sellaista valtiomahtia kohtaan, joka olisi kaikkein itsevaltaisin ja parhaimmin asestettu sosialisteja, heidän halveksittuja, mutta voimakkaita vihollisiaan vastaan. Ja aivan samoin kuin he apinoivat aristokraattien tapoja, omaksuivat he heidän valtiolliset ja uskonnolliset katsomuksensakin. Etenkin rahamiesten turhamaiset ja huikentelevat naiset olivat hurmautuneet prinssiin, sillä he unelmoivat pääsevänsä hoviin.
Mutta tasavallalla oli myöskin omat puolustajansa ja oma puolueensa. Virkakuntiensa rehellisyyteen ei tasavalta tosin, voinut liioin luottaa, mutta ruumiillisen työn tekijät, joiden kurjuutta se ei ollut helpottanut, vyöryivät siitä huolimatta hädän hetkellä sitä puolustamaan louhoksista ja kasarmeista, kelmeänä, mustana ja synkkänä kulkueena. He olivat valmiit kuolemaan tasavallan puolesta: sillä se oli antanut heille toivoa.
Sattuipa nyt niin, että eräässä pienessä ja rauhallisessa Alkan etukaupungissa oli Teodor Formosan, tasavallan ensimmäisen virkailijan, ruhtinuuden aikana muudan munkki nimeltä Agarik, joka opetti lapsia ja solmi avioliittoja. Koulussaan opetti hän jumalanpelkoa, miekkailua ja ratsastusta vanhojen sukujen nuorille pojille, joilla oli kuuluisa nimi, mutta ei enää mitään omaisuutta eikä etuoikeuksia. Ja kun sitten pojat varttuivat tarvittavaan ikään, naitti hän ne varakkaiden ja halveksittujen rahamieskastien nuorille tyttärille.
Pitkänä, laihana ja mustana asteli isä Agarik lakkaamatta koulun käytävissä ja kasvistarhassa, rukouskirja kainalossa, mietteissään, synkät rypyt otsalla. Hän ei tyytynyt juurruttamaan oppilaisiinsa ainoastaan mystillisiä opinkappaleita ja mekaanisia uskonohjeita ja antamaan sitten laillisesti heille rikkaat vaimot. Hänellä oli valtiollisiakin tuumia; hän hautoi päässään erästä jättiläismäistä aatetta ja sen toteuttamista. Tuo aatteiden aate, kauniiden tekojen kruunu, oli kukistaa tasavalta. Siihen ei häntä innostanut mikään henkilökohtainen hyöty. Hän piti kansanvaltaista yhteiskuntamuotoa koko sen pyhän yhteisen seurakunnan vihollisena, jonka jäseneksi hän ruumiineen ja sieluineen tunsi itsensä. Ja kaikki munkit, hänen veljensä, olivat samaa mieltä. Tasavalta oli alinomaisessa sodassa munkkien veljeskuntia, pyhäin ihmisten yhteyttä, vastaan. Tosin oli sangen vaikeaa ja vaarallistakin punoa salajuonia uuden järjestelmän kukistamiseksi. Mutta Agarikissa olikin miestä muodostamaan todellakin peloittava salaliitto. Kun hengenmiehet olivat siihen aikaan Pingvinian ylempien kastien kasvattajia ja neuvonantajia, oli tuolla munkilla Alkan aristokratiaan suuri vaikutus.
Hänen koulussaan käynyt nuoriso odotti vain hetkeä, jolloin se saisi hyökätä kansanvallan kimppuun. Vanhojen sukujen pojat eivät harrastaneet tieteitä, taiteita eivätkä kauppaa. He olivat melkein kaikki sotilasurilla ja palvelivat tasavaltaa. Palvelivat sitä, mutta eivät sitä rakastaneet; lohikäärmeen harjaa he ikävöivät. Ja kauniit juutalaisnaiset kaipasivat samaa kuin hekin, koska halusivat, että heitä muka luultaisiin kristityiksi aatelisnaisiksi.
Eräänä heinäkuun päivänä kulki isä Agarik tomuisiin peltoihin päättyvää etukaupungin katua; silloin kuuli hän valittavaa ääntä erään puolittain umpeen menneen kaivon luota, jonka puutarhurit olivat hylänneet. Ja miltei heti sai hän sitten kuulla eräältä rajasuutarilta, että muudan huonoissa vaatteissa oleva mies oli huutanut: Eläköön tasavalta! – ja että parvi ratsuväen upseereita, joka sattui kulkemaan, siitä ohi, oli silloin paiskannut huutajan kaivoon. Siellä nyt mies rypi korviaan myöten liejussa. Agarik oli valmis antamaan tälle pikku tapahtumalle suuren yleismerkityksen. Siitä, että tuo retku oli paiskattu kaivoon, päätteli hän koko aatelisen kastin ja armeijan olevan kovasti kuohuksissaan ja että nyt oli tullut toiminnan hetki.
Jo seuraavana päivänä lähti hän kunnon ukko Cornemuse'in luokse, joka asui kaukana Repokorvessa. Hän tapasi munkin tislaamassa laboratorion nurkassa astiasta toiseen kullanväristä likööriä.
Isä Cornemuse oli pieni ja paksu mies, naama paistavan punainen, päälaki paljas ja välkkyvän kirkas. Hänen silmäteränsä olivat rubiininpunaiset kuin merisian. Hän otti vieraan hyvin kohteliaasti vastaan ja tarjosi hänelle pikku lasin Pyhän Orberose'in likööriä, jota hän tehtaassaan valmisti ansaiten sillä mahdottomasti rahaa.
Agarik teki kieltävän kädenliikkeen, ettei hän tahtonut likööriä. Sitten seisoi hän siinä pitkäkoipisena ja puristaen synkkänä lakkiaan vatsaansa vasten eikä virkkanut sanaakaan.
"Istuhan nyt toki", sanoi Cornemuse hänelle.
Agarik istuutui ontuvalle jakkaralle ja oli yhä vaiti.
Repokorven munkki virkkoi:
"Kerrohan nyt jotain oppilaistasi! Ovatko rakkaat lapsukaiset hyvätapaisia ja oikeinajattelevia?"
"Olen heihin varsin tyytyväinen", vastasi mestari. "Onnistuminen riippuu siitä, että heitä kasvatetaan oikeissa periaatteissa. Ennen kuin ryhtyy ajattelemaan, täytyy ajatella oikein; muuten se on liian myöhäistä... Minä näen ympärilläni kyllä paljon rohkaisevaa. Mutta vielä elämme surkeissa olosuhteissa."
"Niin, niin!" huokaili Cornemuse.
"Meidän on kestettävä vaikea aika..."
"Koettelemuksen päivät..."
"Mutta yleinen mielipide ei ole aivan niin pilalla kuin miltä näyttää, Cornemuse."
"Hyvin mahdollista."
"Kansakunta on kyllästynyt tähän hallitukseen, joka saattaa sen perikatoon eikä tee mitään sen hyväksi. Joka päivä paljastuu uusia skandaaleja. Tasavalta vaipuu yhä syvemmälle häpeäänsä. Sen loppu on tullut."
"Kunpa Jumala sen jo sallisi."
"Cornemuse, mitäs ajattelet prinssi Cruchosta?"
"Hän on sangen herttainen nuorukainen ja niin sanoakseni jalon sukupuun oikea vesa. Miten surkeaa, että hänen täytyy nuoruutensa herkässä iässä kestää maanpaon kärsimyksiä. Maanpakolaiselle ei kevät kuki, ei syksy kanna hedelmiä. Prinssi Crucho on oikeinajatteleva. Hän kunnioittaa papistoa; käy kirkossa; tilaa paljon pikku tehtaani tuotteita."
"Cornemuse, monien kotiliesien ääressä, niin rikkaiden kuin köyhienkin, toivotaan prinssi Cruchon palaamista. Ja luottakaamme, hän palaa."
"Oi, etten kuolisi ennenkuin saan levittää mekkoni hänen jalkainsa alle", huokasi Cornemuse.
Kun Agarik täten oli huomannut, minne päin Cornemuse'in mielipiteet kallistuivat, kuvaili hän yleistä tunnelmaa maassa sellaisena, miksi hän sitä kuvitteli. Hän kuvaili aateliston ja rikkaat nykyisen kansanvaltaisen hallituksen katkerina vihollisina; armeijan valmiina kieltäytymään huolimasta enää uusia loukkauksia, virkakunnat kypsinä pettämään, kansan tyytymättömänä; kuvaili kapinan jo olevan puhkeamaisillaan ja nykyisen hallituksen kätyrit, munkkien viholliset, paiskattuina Alkan kaivoihin. Hänen puheensa päättyi sanoilla, että nyt oli tullut hetki antaa lopullinen isku.
"Me voimme pelastaa Pingvinian kansan!" huudahti hän. "Me voimme vapauttaa sen tyranneista, vapauttaa sen omasta itsestään, asettaa valtaan lohikäärmeen harjan ja palauttaa, uskonnon kunniaksi ja kirkon ylistykseksi, vanhan valtiomuodon, entisen hyvän yhteiskunnan. Sen me voimme tehdä, jos vain tahdomme. Meillä on paljon rahaa ja salaista vaikutusvaltaa. Kristillisten, intoa leimuavien lehtiemme välityksellä olemme yhteydessä kaikkien kaupunkien ja koko maaseudun papiston kanssa ja lietsomme siihen saman innostuksen, joka meitä johtaa, saman uskon, joka meitä kalvaa. He vuorostaan sytyttävät seurakuntansa ja kristilapsensa. Minulla on armeijan korkeimmat päälliköt ohjissani. Minä olen löytänyt ymmärtämystä kansan keskuudessa: minä johdan sateenvarjonkauppiaita, kapakoitsijoita, kauppa-apulaisia, sanomalehdenmyöjiä, kevyitä naisia ja poliisikonstaapeleita heidän tietämättään. Väkeä meillä on enemmän kuin tarpeeksi. Mitä vitkastelemme? Täytyy toimia."
"Mitä aiot tehdä?" kysyi Cornemuse.
"Valtavan salaliiton, kukistaa tasavallan, nostaa Cruchon Drakojen suvun valtaistuimelle."
Cornemuse lipaisi monta kertaa kielellään suupieliään. Sitten sanoi hän hurskaan maireasti:
"Tietystikin olisi toivottavaa, että Drakon suku saataisiin jälleen valtaistuimelle; erittäin toivottavaa; ja minä tietysti pohjaltani sen täydellisesti hyväksyn. Teille on selvä, mitä minä tasavallasta arvelen... Mutta eikö olisi parempi jättää tasavalta oman onnensa nojaan ja antaa sen kuolla synnynnäisiin vammoihinsa? Luonnollisestikin on aikeesi, rakas Agarik, jalo ja ylevä. Olisi tosiaan ihanaa ryhtyä pelastamaan tämä suuri ja onneton maa, kohottaa se jälleen entiseen loistoon, mutta muistakaa, että olemmehan ennen kaikkea kristityitä ja sitten vasta pingviinejä. Meidän ei pitäisi sotkea uskontoa politiikkaan."
Agarik vastasi heti:
"Älä pelkää. Käsissämme ovat tosin kaikki salaliiton johtolangat, mutta itse me pysymme piilossa. Ei meitä kukaan näe."
"Enempää kuin kärpäsiä kermakulhosta", mutisi Repokorven munkki.
Ja tähystellen virkaveljeensä ovelilla punasilmillään jatkoi hän:
"Ole varovainen, ystäväni. Tasavalta on ehkä lujempi kuin luuletkaan. Saattaa käydä niin, että kun herätämme sen siitä veltosta toimettomuudesta, jossa se nyt lepäilee, lisäämme vain sen voimia. Se on hyvin ilkeä: jos me hyökkäämme sen kimppuun, niin se puolustaa itseään! Se säätää nykyään huonoja lakeja, mutta ne eivät paljon meitä liikuta; mutta jos se alkaa meitä pelätä, säätää se vallan hirvittävät lait meitä vastaan. Älkäämme menkö syyhymättä saunaan! Teidän mielestänne on tilaisuus hyvä; sitä en usko, ja sanonpa teille syyn. Nykyistä hallitusmuotoa eivät vielä läheskään kaikki tunne, niin, tuskinpa kukaan. Se vakuuttaa olevansa tasavalta, tasainen valta kaikille. Kansa uskookin, että se on sitä, ja tahtoo sen tähden olla tasavaltalaista. Mutta odotetaanhan joku aika! Tuo samainen kansa ryhtyy pian vaatimaan, että tasavalta olisi todellakin tasaista valtaa kaikille. Minun ei tarvitse sinulle selittääkään, että moiset vaatimukset ovat minusta hävyttömiä, aiheettomia ja raamatun sanoihin perustuvan politiikan vastaisia. Mutta kuitenkin kaikitenkin, kansa vaatii sellaista, ja vaatii kunnes nykyinen järjestelmä loppuu. Siihen ei voi mennä hyvin pitkää aikaa. Ja silloin vasta meidän täytyy toimia pyhän veljeskuntamme hyväksi. Odotetaan siihen! Mikäpä kiire meillä on? Eihän meillä tässä ole mitään hätää. Elämämme ei ole suinkaan sietämätöntä. Tasavalta ei tosin ota meitä asioitaan hoitaessaan, lukuun eikä ole meille alamainen; se ei anna papistolle asianmukaista kunniaa. Mutta antaahan se meidän kuitenkin elää. Ja meidän, säätymme on, nyt siitä erikoinen, että kun se saa elää, niin se kukoistaakin. Tasavalta eli tasainen valta vihaa meitä, mutta naiset pitävät meitä kunniassa. Presidentti Formosa ei koskaan ole läsnä, kun mysterioitamme vietetään, mutta hänen vaimonsa ja tyttärensä ovat olleet polvillaan jalkaini juuressa. He ostavat puteleitani suurissa erissä. Ylimystönkään keskuudessa ei minulla ole sen parempia kundeja. Sanokaamme suoraan: koko maailmassa ei ole maata, missä papeilla ja munkeilla olisi paremmat päivät kuin Pingviniassa! Missä muualla saisimme myödyksi tukkukaupassakin niin korkeihin hintoihin kynttilävahaamme, tuohuksiamme, virsikirjojamme, messukasukoitamme, pyhiä vesiämme ja pyhän Orberose'in munkkilikööriä? Mikä muu kansa kuin Pingvinian maksaisi sata kultarahaa pelkästä kädenojennuksestamme, pelkästä pyhästä sanastamme, pelkästä suunavauksestamme? Mitä minuun tulee, minä ansaitsen tuhat kertaa enemmän sotkemalla tässä mukavassa, uskollisessa ja taipuisassa Pingvinian maassa pulloon ajuruohosta puserrettua mehua kuin ansaitsisin juoksemalla neljäkymmentä vuotta henki kurkussa saarnaamassa syntien anteeksiantamusta jossakin Europan tai Amerikan väkirikkaimmassa valtakunnassa. Suoraan sanoen: tuleeko Pingvinia siitä sen onnellisemmaksi, jos poliisikonstaapeli jonakin yönä retuuttaa minut kotoani Yönsaarille lähtevään höyrylaivaan?"
Näin sanoen Repokorven munkki nousi paikaltaan ja opasti vieraansa suureen työsaliin, jossa oli satoja sinisiin kolttuihin puettuja orpokotien lapsia käärimässä olkiin puteleita, naulaamassa kiinni laatikoita, liimaamassa etikettejä. Korvia huumasi vasarain pauke ja raskaitten laatikoitten jyrinä, kun ne vierivät ulos kiskoja myöten.
"Tämä on ekspeditsioniosasto", sanoi Cornemuse. "Hallitus on suostunut rakentamaan minulle erikoisen rautatien metsän halki ja aivan portilleni aseman. Tuotteitani tulee joka päivä kolme tavaravaunullista. Siitä näet, ettei tasavalta ole hävittänyt maasta vielä kaikkea uskonnollisuutta."
Agarik yritti viimeisen kerran saada tuota viisasta tislaajaa yhtymään hommiinsa. Hän esitti, miten onnellisesti, nopeasti, varmasti ja loistavasti kaikki kävisi.
"Etkö todellakaan tahdo osaltasi auttaa?" lisäsi hän. "Etkö tahdo vapauttaa kuningastamme maanpaosta?"
"Maanpako ei ole vaikea niille, joilla on Jumala mielessään", vastasi Repokorven munkki. "Jos kallistat korvasi neuvolleni, rakas veli Agarik, niin jättäkää aikeenne toistaiseksi. Minä puolestani en kuvittele turhia. Tiedän kohtaloni. Olinpa puolellanne tahi en, niin maksan kuitenkin pelin, jos te siinä joudutte tappiolle."
Isä Agarik hyvästeli ystäväänsä ja palasi kouluunsa varsin tyytyväisellä mielellä, sillä hän ajatteli, että kun ei Cornemuse voi estää salaliittoa, niin toivoo hän sen menestyvän ja antaa siitä syystä yritykseen rahaa. Agarik ei ollutkaan väärässä. Papit ja munkit olivat tosiaan siinä määrin yhtä maata, että yhden ainoan teot sitoivat heitä kaikkia. Se olikin sekä heidän suurin avunsa että heikkoutensa.
TOINEN LUKU
PRINSSI CRUCHO
Agarik päätti viipymättä lähteä prinssi Cruchon luokse, joka suopeasti salli hänen olla tuttavansa. Illan hämärässä pujahti hän härkäkauppiaaksi pukeutuneena ulos luostarin pienestä takaportista ja nousi Pyhä Mael-nimiseen laivaan.
Seuraavana päivänä tuli hän perille, Merisikainmaahan. Juuri tässä vierasvaraisessa maassa, Chitterlingin kauniissa linnassa, prinssi Crucho söi maanpaon katkeraa leipää.
Agarik näki hänen kiitävän autolla vastaansa hirmuista vauhtia kahden nuoren naikkosen kanssa. Munkki heilutteli punaista päivänvarjoaan ja prinssi pysähdytti koneensa.
"Kas tekö, Agarik? Nouskaa tänne! Meitä on täällä jo kolme, mutta työnnytään tiukemmalle. Te saatte yhden näistä tytöistä syliinne."
Hurskas Agarik nousi autoon.
"No, mitä kuuluu, isä vanhukseni", kysyi nuori prinssi.
"Suuria kuuluu", vastasi Agarik. "Saanko puhua?"
"Puhukaa vain, minulla ei ole salaisuuksia, joita nämä tytöt eivät saisi tietää."
"Teidän majesteettinne, Pingvinia pyytää teitä takaisin. Te ette voi olla kuuro sen rukouksille."
Agarik kuvaili maansa yleistä mielialaa ja esitti valtavan salaliittosuunnitelman.
"Heti kun annan merkin", sanoi hän, "nousevat kaikki puoluelaisenne yht'aikaa. Ristit kädessä ja helmat ylös kurottuina johtavat teidän kunnioitettavat hengenmiehenne asestettua kansaa presidentti Formosan palatsia kohti. Me kylvämme vihollistenne laumaan kauhua ja kuolemaa. Palkinnoksi vaivoistamme emme pyydä mitään muuta kuin että teidän kuninkaallinen korkeutenne ei jätä niitä hyödyttömiksi. Me rukoilemme teitä suvaitsemaan istua valtaistuimelle, jonka me varustamme aivan valmiiksi." Prinssi vastasi koruttomasti: "Minä ajan Aikaan vihreällä hevosella." Agarik painoi tämän miehekkään vastauksen tarkoin mieleensä. Vaikka hänellä, vastoin tapojaan, olikin tyttö polvellaan, vannotti hän mahtavan ylevähenkisesti nuorta prinssiä, ettei tämä vain unohtaisi kuninkaallisia velvollisuuksiaan.
"Teidän korkeutenne", huudahti hän kyyneleitä vuodattaen, "muistakaa, kun tulette valtakuntaanne, että teidät on palautettu maanpaosta, annettu takaisin kansallenne ja nostettu jälleen esi-isienne valtaistuimelle hengenmiestenne kätten kautta ja kruunattu heidän käsillään lohikäärmeen pyhällä harjalla. Kuningas Crucho, ollos kunniassa kantaisäsi Drako Suuren vertainen!"
Nuori prinssi oli niin liikutettu, että heittäytyi heti arvonsa palauttajaa syleilemään; mutta hän ei voinut päästä Agarikiin käsiksi, koska välissä oli paksulti naisia, niin ahtaasti noissa historiallisissa vaunuissa istuttiin.
"Kelpo ukko", huudahti hän, "minä toivoisin, että koko Pingvinia olisi tämän halauksen todistajana!"
"Se olisi kaunis näky", vastasi Agarik.
Sillä välin oli auto kiitänyt kuin tuulenpyörre läpi kylien ja kauppalain, murskaten nälkäisten kumipyöriensä alle kanoja, hanhia, kalkkunoita, ankkoja, kissoja, koiria, siikoja, porsaita, lapsia, moukkia ja vanhoja ämmiä.
Ja hurskas Agarik hautoi päässään suuria aikeitaan. Hänen äänensä kimahti nyt naisen takaa, jota hän piti sylissään, ilmoittaen tämän ajatuksen:
"Siihen tarvitaan rahaa, paljon rahaa."
"Se jää teidän huoleksenne", vastasi prinssi.
Mutta samassa avattiin jo peloittavalle autolle linnan puutarhan portti.
Päivälliset olivat suurenmoiset. Juotiin maljoja lohikäärmeenharjan kunniaksi. Tiedetäänhän yleensä, että kannella suljettu sarkka on yksinvaltiuden merkki. Prinssi Crucho ja prinsessa Gudrun joivatkin molemmat, sankoista, joiden kanneksi oli pistetty ehtoollislautanen. Prinssi antoi kerta toisensa jälkeen täyttää sarkkansa Pingvinian punaisilla ja valkeilla viineillä.
Crucho oli saanut todella kuninkaallisen kasvatuksen: hän oli mainio autonohjaaja, mutta ei varsin tietämätön historiastakaan. Sanottiin häntä sangen perehtyneeksi sukunsa huomattaviin kunniatapauksiin, ja päivällisten viimeisiä herkkuja syötäessä hän näyttikin, mihin tiedoillaan pystyi. Satuttiin juttelemaan kuuluisien naisten erikoisista ominaisuuksista, ja silloin hän sanoi:
"Niin, on aivan totta, että kuningatar Cruchalla, jonka nimi minullakin tavallaan on, oli pieni apinanpää navan alla."
Agarik ja prinssin kolme vanhaa neuvosherraa pitivät sitten illalla lopullisen, ratkaisevan kokouksen. Päätettiin pyytää rahaa Cruchon apelta, joka mielellään olisi halunnut, että hänen vävynsä olisi kuningas, useilta juutalaisnaisilta, jotka paloivat kaipuusta olla aatelia, sekä Merisikainmaan hallitsevalta prinssiltä, joka oli luvannut Drakon suvulle apuaan, koska toivoi heikontavansa pingviinejä, oman kansansa verivihollisia, nostamalla Cruchon jälleen valtaistuimelle.
Nuo kolme vanhaa neuvosherraa jakoivat keskenään uuden hovin parhaat virat; yhdestä heistä tuli ylikamariherra, toisesta ylihovimestari ja kolmannesta ylihovimarsalkka; munkin valtuuttivat he antamaan muut virat kenelle hän prinssin edun kannalta sopivimmaksi näki.
"Uskolliset ansaitsevat palkinnon", virkkoivat neuvosherrat.
"Ja petturit myöskin", jatkoi Agarik.
"Jullilleen niin", yhtyi siihen eräs markiisi ja "Seitsemän haavan" ritariston jäsen, jolla oli vallankumouskokemusta.
Ja sitten tanssittiin. Tanssiaisten loputtua repi prinsessa Gudrun vihreän hameensa ja teki repaleista tunnusmerkkejä salaliittolaisille; omin käsin ompeli hän kokardin munkin rintaan, ja Agarik itki liikutuksesta ja kiitollisuudesta.
Herra Töyhtö, prinssin tallimestari, lähti jo samana iltana etsimään vihreätä hevosta.
KOLMAS LUKU
SALAINEN KOKOUS
Palattuaan Pingviniaan ilmaisi kunnioitettava isä Agarik aikeensa prinssi Adelestan des Boscenokselle, jonka hän tiesi kannattavan Drakojen asiaa.
Prinssi oli kaikkein ylhäisintä aatelia. Jääräpeus-Boscenos-suku polveutui Brian Hurskaasta, ja Drakojen aikana oli se hoitanut kuningaskunnan korkeimpia virkoja. Filip Jääräpeus, Pingvinian laivaston suuramiraali, urhoollinen, uskollinen ja ylevä, mutta kostonhimoinen mies, luovutti v. 1179 Crique'in sataman ja koko Pingvinian laivaston kuningaskunnan vihollisille, koska epäili, että hänen rakastajattarensa, kuningatar Crucha, petti häntä tallirenkinsä kanssa. Sama suuri kuningatar lahjoitti Jääräpeus-Boscenokselle sen hopeisen yöpöytäkaluston, jota he nyt kantavat vaakunassaan. Vaakunassa oleva tunnuslause sitä vastoin ei ole sen vanhempi kuin 1500-luvulta. Sen synnystä kerrotaan seuraava tarina. Eräänä kesäisenä yönä lähestyi herttua Juhana Boscenos, ollessaan kuninkaallisessa puutarhassa kuten muutkin hovimiehet ja hovinaiset katselemassa ilotulitusta, herttuatar Skullia sekä pisti kätensä herttuattaren hameen alle tuon hienon naisen mitenkään sitä menettelyä valittamatta. Kuningas kulki siitä ohitse, sattui heidät huomaamaan ja suvaitsi virkkaa: "Sielläpä tavataan." – Noista kahdesta sanasta tuli Jääräpeus-Boscenos-suvun tunnuslause.
Prinssi Adelestan ei ollut suvustaan huonontunut. Hän oli Drakojen verelle horjumattoman uskollinen, eikä toivonut hartaammin mitään kuin prinssi Cruchon palauttamista valtaistuimelle; olihan se hänestä enne hänen huonojen raha-asiainsa parantumiseen päin. Niinpä kuuntelikin hän hartaasti kunnianarvoisan isä Agarikin sanoja. Hän suostui heti munkin ehdotukseen, ja ryhtyi nyt kaikella kiireellä tekemään häntä luotettavimpien kuningasmielisten ystäväinsä tutuksi, kreivi Clenan ja herra De la Trumelle'in, varakreivi Olive'in ja herra Bigourdin. He kokoontuivat kaikki eräänä yönä herttua Ampoule'in huvilaan, kahdeksan kilometrin päässä Alkasta itään, pohtimaan, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä.
Herra De la Trumelle puolsi laillista toimintaa:
"Meidän täytyy noudattaa lakia", oli hänen esityksensä pontena. "Me olemme lainkuuliaisia kansalaisia. Uupumaton propaganda on se ase, jota me käytämme toiveittemme toteuttamiseksi. Maan mieliala on saatava muuttumaan. Meidän asiamme voittaa siksi, että se on oikea."
Prinssi Jääräpeus-Boscenos sitä vastoin oli toista mieltä. Hän arveli, että oikeus tarvitsee voimakeinoja yhtä paljon kuin vääryyskin, ehkäpä vielä enemmänkin.
"Nykyisessä tilanteessa", lausui hän tyynesti, "täytyy ryhtyä kolmeen toimenpiteeseen: pestata palvelukseemme teurastajain rengit, lahjoa ministerit ja ryöstää ja viedä jonnekin presidentti Formosa."
"Presidentti Formosan ryöstäminen olisi erehdys", huomautti herra De la Trumelle. "Presidentti itse tulee meidän puolellemme."
Oli varsin ymmärrettävää, että joku drakofiileistä ehdotti presidentti Formosan ryöstöä ja toinen piti häntä ystävänä: sellainen oli tuon valtion ylimmäisen miehen kanta, ken hänet tunsi. Formosa näytti suosivan kuningasmielisiä, ihaili ja matki heidän hienoja tapojaan. Mutta kun hän hymyili lohikäärmeen harjasta puhuttaessa, niin hän hymyili siksi, että kuvitteli, millaista olisi, jos se harja olisi hänen omassa päässään. Hän kaipasi kovasti yksinvaltaa, ei sen vuoksi, että olisi tuntenut olevansa pystyvä sitä käyttämään, vaan loistonhalusta. Aivan kuin muudan pingviiniläinen kronikoitsija on sanonut hänestä, vahvaa vertausta käyttäen: "Hän oli kalkkunakukko."
Prinssi Jääräpeus-Boscenos pysyi yhä siinä käsityksessään, että olisi ase kädessä marssittava Formosan palatsiin ja eduskuntaa vastaan.
Kreivi Clena esitti vieläkin tarmokkaampia toimenpiteitä:
"Katkaiskaamme ensin kaulat tasavaltalaisilta yleensä ja kaikilta hallituksessa olevilta tasseilta, halkaiskaamme heidän mahansa, pankaamme heidän suolensa vyyhdelle ja naputtakaamme heidän aivonsa maalle, niin sittenpähän nähdään."
Herra De la Trumelle oli kohtuuden mies. Kohtuulliset vastustavat aina kohtuullisessa määrin epäkohtuullista väkivaltaa. Hän myönsi, että kreivi Clenan politiikka todisti kylläkin ylhäistä mieltä ja oli ylevämielistä, mutta huomautti vaatimattomasti, ettei se ehkä sopeutuisi heidän periaatteisiinsa ja että se kenties olisi eräissä suhteissa vaarallistakin. Parilla sanalla: hän halusi, että neuvoteltaisiin vieläkin hiukan asiasta.
"Minä ehdotan", lisäsi hän, "että on laadittava julistus kansalle. Meidän tulee ilmaista sille, ketä olemme. Itse puolestani takaan, etten pane kynttilääni vakan alle."
Herra Bigourd pyysi nyt puheenvuoroa:
"Arvoisat herrat! Pingviinit ovat tyytymättömiä nykyiseen valtiojärjestykseen, koska he elävät keskellä sitä ja koska on luonnollista, että ihminen aina valittaa olojaan. Mutta samalla pelkäävät pingviinit hallitusmuodon muutosta, sillä uusi ja outo peloittaa aina. He eivät ole nähneet lohikäärmeen harjaa; ja joskin he välistä sanovatkin sitä kaipaavansa, niin ei pidä heitä uskoa: piankin huomattaisiin, että he puhuvat sellaista vain ajattelemattomuudesta tai pahalla tuulella ollessaan. Älkäämme kuvitelko heitä itsellemme kovinkaan suosiollisiksi. Eivät he meitä rakasta. He vihaavat ylimystöä sekä siitä syystä, että ovat halpamaisen kateellisia, taikka siksi, että rakastavat ihanteellisesti yhdenvertaisuutta. Ja nuo kaksi tunnetta, kun ne liittyvät yhteen, ovat rahvaassa sangen voimakkaita. Yleinen mielipide ei ole meitä vastaan, sillä se ei tiedä meistä mitään. Mutta kun se saa kuulla, mitä me kärkymme, niin ei se meitä kannata. Jos ilmaisemme haluavamme hävittää kansanvaltaisen hallitusmuodon ja nostaa lohikäärmeen harjan entiselle paikalleen, niin ketä saamme puolellemme? Alkan teurastamoiden rengit ja pienet kamakauppiaat. Ja onko varmaa, että voimme noihin pikku kauppiaisiinkaan loppuun asti luottaa? He ovat tyytymättömiä, mutta sydämeltään kuitenkin raukkamaisia tasseja. He tahtovat mieluummin myyskennellä joutavaa kamaansa kuin nähdä jälleen Cruchon. Jos me toimimme avoimesti, peloitamme monet luotamme.
"Saadaksemme kansan puolellemme ja itseämme seuraamaan, täytyy sen luulla, että me emme suinkaan tahdo kukistaa tasavaltaa, vaan haluamme päinvastoin sitä parantaa, puhdistaa, siistiä, kaunistaa, koristaa, sievistää, somistaa, dekoreerata, parfymeerata sitä, lyhyesti sanoen: tehdä sen kaikin puolin erittäin erinomaiseksi. Sen vuoksi ei meidän pidä toimia yksinämme. Tiedetään hyvin, että me emme suosi nykyistä järjestystä. Meidän täytyy siis kääntyä jonkun oikean tasavallan ystävän puoleen, niin, vielä enemmän, jonkun nykyisen järjestyksen kiihkeän kannattajan puoleen. Niitä on yllin kyllin; ei tarvitse muuta kuin valita heistä kaikkein suurimmassa kansansuosiossa oleva ja, jos niin uskallan sanoa, kaikkein tasavaltalaisin. Me voitamme hänet puolellemme imarteluilla, lahjoilla ja ennen kaikkea lupauksilla. Lupaukset ovat paljon halvempia kuin lahjat ja ajan mittaan paljon vaikuttavampia. Ihminen ei koskaan anna niin paljoa kuin antaessaan ainoastaan kauniita toiveita. Valitun ei tarvitse olla kovinkaan älykäs. Mieluummin soisin, että hän olisi melkoisen älytönkin. Hölmöt suorittavat konnantöitä erikoisen miellyttävästi. Noudattakaa neuvoani, hyvät herrat, antakaa tassien pää-tassin kukistaa tassivalta! Meidän täytyy olla viisaita! Ei vara venettä kaada. Tarmo ja varovaisuus sopivat yhteen. Jos minua tarvitsette, olen aina valmis teitä palvelemaan."
Tämä puhe teki kuulijoihin valtavan vaikutuksen. Etenkin hurskas Agarik ihastui siihen suuresti, mutta enimmäkseen ajatteli jokainen hankkia itselleen kunniapaikkoja ja hyviä tuloja. Asetettiin salainen hallitus; sen vakinaisiksi jäseniksi tulivat kaikki läsnäolijat valituiksi. Herttua Ampoule, puolueen suurin finanssikyky, valittiin raha-asiain ministeriksi ja sai tehtäväkseen koota eri tahoilta propagandarahastoon tulevat varat.
Kokous oli loppumaisillaan, kun yht'äkkiä kajahti köräkkä ääni, joka lauloi vanhalla, tunnetulla nuotilla:
"Jääräpää on sika suuri.
Jouluna se penkkiin lyödään,
läskiä ja munaskuuta,
maksamakkaraa ja muuta köyhän
mörskässäkin syödään."Sitä laulua oli Alkassa laitakaupungilla laulettu kaksisataa vuotta. Prinssi Boscenos ei ollut siihen ihastunut. Hän lähti kohta alas torille, ja kun hän huomasi, että laulaja oli työmies, joka korjasi kirkon tiilikattoa, pyysi hän miestä kohteliaasti lauleskelemaan jotain muuta.
"Minä lauleskelen, mitä mieleni tekee", vastasi mies.
"Niin, mutta... noin vähän niinkuin minun huvikseni..."
"Minua ei huvita teitä huvittaa."
Prinssi Boscenos oli yleensä lauhkea mies, mutta äkäpäinen, eikä kehno ruumiinsa voimilta.
"Tassi, tule alas, taikka minä tulen ylös!" huusi hän peloittavalla äänellä.
Ja kun mies, joka istui kahtareisin kirkon harjalla, ei viitsinyt liikahtaakaan, niin juoksi prinssi ylös tornin portaita, meni katolle ja rynkäsi laulajan kimppuun ja antoi häntä nyrkillään leukoihin niin että hän pyöri keränä alas räystäsränniin. Seitsemän, kahdeksan kirvesmiestä oli työssä ullakolla; he kuulivat toverinsa hätähuudot, pistivät nokkansa ulos kattoluukuista, ja kun näkivät prinssin katolla, kiipesivät kattotikapuita myöten ahdistamaan häntä, saivat hänet kynsiinsä juuri kuin hän aikoi pujahtaa torniin, ja nakkasivat hänet alas pitkin tornin portaita, joissa oli satakolmekymmentäseitsemän askelmaa.
NELJÄS LUKU
VARAKREIVITÄR OLIVE
Pingvinialla oli maailman paras armeija. Merisikainmaalla samoin. Ja yhtä hyvät armeijat oli muillakin Europan kansoilla. Eikä tässä olekaan mitään kummallista, jos asiaa tarkoin pohtii. Sillä kaikki armeijat ovat parhaita koko maailmassa. Jos olisi armeija, joka olisi lähinnä paras, olisi se ilmeisesti heikompi kuin paras ja saisi varmasti selkäänsä, kun tulisi tosi eteen, joten olisi viisainta ajoissa se hajoittaa. Ja siitä syystä ovat kaikki armeijat maailman ensimmäisiä. Tämän asian ymmärsi kuuluisa ranskalainen eversti Marchand, kun sanomalehtimiehet haastattelivat häntä venäläisjapanilaisen sodan johdosta ennen Jalu-virran taistelua ja hän vastasi epäröimättä, että Venäjän armeija oli paras maailmassa niinkuin Japaninkin, Ja huomattava on, ettei armeija koskaan alene maailman ensimmäisen armeijan arvosta, vaikka se kärsisi mitä kauheimpia tappioita. Sillä kansat lukevat kyllä voittonsa kenraaliensa viisauden ja sotamiestensä urhoollisuuden ansioksi, mutta mitä heidän tappioihinsa tulee, sanovat he aina niiden johtuvan käsittämättömistä vastoinkäymisistä. Laivastot jälleen luokitetaan sen mukaan, miten monta laivaa kussakin on. On ensimmäisiä laivastoja, toisia, kolmansia laivastoja j.n.e. Meritaistelujenkin onnistumisen tai epäonnistumisen syistä ollaan hyvin selvillä.
Pingvinian armeija oli paras maailmassa ja laivasto toinen järjestyksessä. Tuon laivaston ylipäällikkönä oli kuuluisa Chatillon, jolla oli arvonimenä emir-al-bahr, lyhennetyssä muodossa emiraali. Tämä valitettavasti alkukielestään pahoin vääristynyt sana tarkoittaa vielä nykyäänkin Europan kaikkien kansojen laivastoissa korkeinta meriupseerin arvoa. Mutta pingviineillä oli ainoastaan yksi emiraali, joten tuolla arvonimellä oli heillä niin sanoakseni vielä erikoinen arvo.
Emiraali ei ollut ylimyssukua, vaan kansan lapsi, joten kansa rakasti häntä. Kansasta tuntui näet imartelevalta, että joku sen omista jäsenistä oli päässyt niin ylhäiseen virkaan. Chatillon oli kaunis ja onnellinen, eikä hän ajatellut kerrassaan mitään. Mitkään mietteet eivät hänen kuulasta katsettaan samentaneet.
Kunnianarvoisa isä Agarik oli ymmärtänyt, mitä herra Bigourd tarkoitti, kun hän sanoi, ettei nykyistä yhteiskuntajärjestystä voitaisi kukistaa muuten kuin jonkun sen puolustajan avulla. Ja niin ollen isä Agarik iski silmänsä emiraali Chatilloniin. Hän meni ystävänsä, kunnianarvoisan isä Cornemuse'in luo ja anoi häneltä kelpo summaa rahaa, jonka Cornemuse hänelle raskaasti huokaillen antoikin, Näillä rahoilla pestasi Agarik kuusisataa lahtarinsälliä juoksemaan emiraalin hevosen perästä pitkin Alkan katuja huutaen: "Eläköön emiraali!"
Chatillon ei tästä lähtien päässyt liikahtamaankaan joutumatta hurrattavaksi.
Sitten pyysi varakreivitär Olive häneltä salaista vastaanottoa.
Emiraali kutsui hänet amiraliteettiin [oikeampaa olisi sanoa:
emiraliteettiin], erääseen paviljonkiin, joka oli koristeltu
ankkureilla, pommeilla ja granaateilla.Kreivitär oli puettu harmaansiniseen leninkiin. Ruusuilla somistettu hattu lisäsi hänen vaaleakiharaisen päänsä kauneutta. Silmät hohtivat harson läpi niinkuin safiirit. Koko aatelistossa ei ollut elegantimpaa naista kuin hän, erään rikkaan juutalaissuvun tytär. Hän oli pitkä ja solakka, hänen vartalonsa oli sesongin muotia, joskin muut ruumiinmuodot ainoastaan sen vuoden tyyliä.
"Herra emiraali", virkkoi hän suloisella äänellä, "en voi salata teiltä liikutustani... Onhan se niin ymmärrettävää... sellainen sankari..."
"Olette liian kohtelias! Rouva varakreivitär, suvaitkaa ilmoittaa, mikä tuottaa minulle tämän kunnian, että sain teidät vieraakseni?"
"Oi, olen niin kauan halunnut teitä nähdä ja puhutella... Ja siksi otinkin mielelläni tehtäväkseni tulla puhumaan kanssanne eräästä asiasta."
"Olkaahan nyt hyvä ja istukaa."
"Oi kuinka täällä on rauhallista!"
"Niin, täällä on kyllä hyvin rauhallista."
"Lintuset visertelevät."
"Suvaitkaa istua, rouva kreivitär."
Ja emiraali toi hänelle nojatuolin.
Mutta kreivitär istui toiseen tuoliin, joka oli hieman enemmän varjossa.
"Herra emiraali", alkoi hän, "tulin luoksenne siksi, että minulle on uskottu hyvin tärkeä tehtävä; tehtävä, jonka..."
"Kertokaa vain!"
"Emiraali, oletteko koskaan nähnyt prinssi Cruchoa?"
"En, en ole nähnyt."
Varakreivitär huokasi:
"Sepä on paha! Hän olisi niin onnellinen, jos saisi nähdä teidät! Hän kunnioittaa teitä, pitää teitä hyvin suuressa arvossa. Hänellä on teidän valokuvanne pöydällään, aivan äitinsä valokuvan vieressä. Mikä vahinko, ettette häntä tunne! Hän on hurmaava prinssi! Ja niin kiitollinen, jos hänelle tehdään hyvää! Hänestä tulee suuri kuningas. Sillä kuningas hänestä tulee: siitä ei epäilystäkään. Hän tulee tänne takaisin pikemmin kuin aavistetaankaan... Asiani, se tehtävä, joka minulle on uskottu, koskee juuri..."
Emiraali nousi paikaltaan:
"Ei sanaakaan enää, rakas rouva. Tasavalta luottaa minuun, kunnioittaa minua. Minä en sitä petä. Ja miksipä minä sen pettäisin? Onhan minut kunnialla ja arvonimillä kukkuroita."
"Teidän kunnianne ja arvonnimenne ovat, suoraan puhuakseni, sangen vähäiset teidän ansioistanne, rakas emiraali. Jos teitä olisi oikeudenmukaisesti palkittu, niin te olisitte emiralissimus ja generalissimus, sekä maa- että merijoukkojen ylipäällikkö. Tasavalta on kovin kiittämätön teitä kohtaan."
"Kaikki hallitusjärjestelmät ovat kiittämättömiä, mikä enemmän mikä vähemmän."
"Niin, mutta tasavaltalaiset, tassit ovat teille kateellisia! He pelkäävät jokaista, joka on heitä etevämpi. He eivät voi sietää sotilashenkilöltä. He vihaavat kaikkea, mikä koskee laivastoa ja armeijaa. He pelkäävät teitä."
"Varsin mahdollista."
"He ovat kurjia raukkoja. Saattavat maan perikatoon. Tahdotteko pelastaa Pingvinian?"
"Millä tavoin pelastaa?"
"Lakaiskaa nuo tassit, raukkamainen tassivalta, maasta pois!"
"Mitäs puhuttekaan, hyvä rouva!"
"Puhun vain asioista niinkuin kuitenkin kerran tapahtuu. Jos te ette sitä tee, niin tekee sen joku toinen. Pingvinian generalissimus, mainitakseni ainoastaan hänet, on jo valmis nakkelemaan kaikki ministerit, koko eduskunnan ja valtioneuvoston mereen ja kutsumaan takaisin prinssi Cruchon."
"Niinkö? Ah sitä roistoa!" huudahti emiraali.
"Tehkää te hänelle sama temppu kuin hän aikoo tehdä teille. Prinssi tietää kyllä palkita palveluksenne: hän antaa teille ylipäällikön miekan ja kelpo eläkkeen. Ja minä olen saanut tehtäväkseni tuoda jo ennakolta teille todistuksen hänen kuninkaallisesta ystävällisyydestään."
Näin sanoen veti varakreivitär povestaan vihreän kokardin.
"Mikäs tämä on?" kysyi emiraali.
"Prinssi Crucho lähettää värinsä teille."
"Ettekö ota tätä kokardia takaisin?"
"Sitäkö varten, että sitä tarjottaisiin nykyiselle generalissimukselle? Hän kyllä ottaa sen vastaan!"
"Ei, rakas emiraali, antakaa minun kiinnittää se kunniakkaaseen rintaanne."
Chatillon koetti lempeästi torjua nuorta naista luotaan. Mutta hän oli jo muutamina viimeisinä minuutteina nähnyt, että varakreivitär oli äärettömän kaunis, ja vaikutelma lisääntyi yhä, kun kaksi paljasta käsivartta ja kaksi ruusunpunaisen käden kämmentä alkoivat koskea häneen. Hän herkesi miltei heti vastustelemasta. Rouva Olive kiinnitti nauhaa hänen rintaansa varsin hitaasti. Sen tehtyään kumarsi hän Chatillonille hyvin syvään ja lausui hänelle:
"Pingvinian armeijan ylipäällikkö!"
"En tahdo kieltää, että olen kyllä ollut kunnianhimoinen niinkuin kaikki toverinikin", vastasi merikarhu. "Ja ehkäpä olen sitä vieläkin. Mutta, kautta kunniani: kun näin teidät, en kaipaa elämässä enää mitään muuta kuin pikku mökin ja uskollista sydäntä."
Olive loi häneen safiireista, jotka olivat hänen silmäluomiensa alla, häikäiseviä säteitä.
"Senkin voi saada... Mitäs te nyt teette, emiraali?"
"Minä haen täältä sydäntä."
Varakreivitär lähti amiraliteetin paviljongista päästyään viemään tietoja tämän kyläilynsä tuloksista isä Agarikille.
"Teidän täytyy käydä siellä nyt monta kertaa, rakas rouva", sanoi vakava munkki.
VIIDES LUKU
PRINSSI BOSCENOS
Aamusta iltaan veisasivat drakonistien eli Drako-suvun kannattajien ostamat lehdet ylistystä Chatillonille ja häpäisivät kilvan tasavallan ministereitä.
Chatillonin muotokuvia myötiin Alkan valtakaduilla. Kipsikuvia korissa päänsä päällä kantavat nuoret Remuksen jälkeläiset seisoivat silloilla tyrkytellen ihmisille Chatillonin rintakuvia.
Chatillonilla oli tapana ratsastaa joka päivä valkealla hevosellaan Kuningattarenniityllä, jossa hieno maailma kävi kävelemässä. Drakonistit asettivat nyt kahden puolen emiraalin tietä laumoittain köyhiä pingviinejä kirkumaan täyttä kaulaa: "Me tahdomme Chatillonin." Sen vuoksi alkoi Alkan porvaristo syvästi ihailla emiraalia. Liikenaiset kuiskivat: "Hän on niin kaunis mies." Hienoston naiset hiljensivät hänen kohdallaan autojensa vauhtia ja lähettivät hänelle lentosuukkosia kansan hurjasti hurratessa.
Kun hän kerran pistäysi tupakkakauppaan, oli siellä pari pingviiniä, jotka olivat tulleet panemaan kirjeitä tuossa kaupassa olevaan postilaatikkoon; he tunsivat hänet ja alkoivat huutaa kohti kurkkua: "Eläköön emiraali! Alas tassivalta!" Kaikki kulkijat pysähtyivät silloin kaupan eteen. Chatillon sytytti valtavan ihmislauman katsellessa tyynesti sikarinsa, ja lauma heilutti hänelle haltioissaan hattujaan ja hurrasi. Ja se lauma kasvoi yhä. Koko kaupunki lähti marssimaan sankarin perästä ja saattoi hänet isänmaallisia lauluja laulaen amiraliteettiin asti.
Emiraalilla oli muudan vanha, erikoisen ansioitunut aseveikko, varaemiraali Volcanmoule. Hänen sydämensä oli kultaa, hänen tuntonsa puhdas, Hän oli ylpeä siitä, että oli puolueeton, ja rehellinen. Hän kävi usein sekä Cruchon kannattajien että tasavallan ministerien puheilla ja puhui heille suoria totuuksia. Herra Bigourd väitti ilkeästi, että hän puhui toisen puolueen totuuksia toiselle, ja kyllähän Volcanmoule olikin monta kertaa hölynnyt kaikenmoisia salaisia asioita julki, mutta yleensä annettiin sellainen hänelle anteeksi ja kunnioitettiin häntä reiluna sotilaana, joka ei ymmärtänyt valtiollisia juonia. Hänellä oli tapana käydä joka aamu Chatillonin luona, jota hän kohteli kursailematta kuin ainakin sotilas ystäväänsä.
"Kas niin, vanha kuoma, nytkös sinusta pidetään", sanoi hän Chatillonille. "Sinun kuonosi on kaikissa piipunpesissä ja naamasi kaikissa konjakkiputeleissa, ja kaikki Alkan humalaiset röhisevät nimeäsi rapakoissa... Chatillon, pingviinien sankari! Chatillon, isänmaan kunnian ja mahdin kohottaja!... Ohoh, kuka olisi näin suurenmoista sinusta aavistanut?"
Ja hän nauroi kirpeästi. Ja lisäsi, vakavaksi muuttuen:
"Leikki pois! Etkö ole itsekin asiasta vähän kummissasi?"
"En laisinkaan", vastasi Chatillon.
Reilu Volcanmoule meni matkaansa paiskaten oven mennessään kiinni niin että paukahti.
Mutta Chatillon oli vuokrannut itselleen Johannes Talpan-kadun varrella, numero 18:ssa, alakerroksessa, pihan puolella, pienen huoneiston, jossa hän otti vastaan varakreivitärtään. He tapasivat toisiaan joka päivä. Emiraali rakasti Olive'ia mielettömästi. Muinoin, Marsin ja Neptunuksen valtikkain alla eläessään, oli hänellä ollut paljonkin naisia; oli ollut punaisia, mustia, keltaisia ja valkeita, jotkut hyvin kauniitakin; mutta ennen kuin hän oli tutustunut Olive'iin, ei hän muka ollut aavistanutkaan, mitä nainen on. Kun kreivitär Olive sanoi häntä kullakseen ja sydänkäpysekseen, tunsi hän olevansa taivaassa ja näki tähtien tarttuvan tukkaansa.
Rouva Olive tuli hänen luokseen tavallisesti hiukan myöhemmin kuin oli sovittu, asetti pikku laukkunsa sohvapöydälle ja sanoi jumaloivasti:
"Anna minun laskeutua jalkojesi juureen!"
Ja sitten puhui hän Chatillonille niinkuin hurskas Agarik oli häntä neuvonut, keskeyttäen silloin tällöin puhettaan suudelmin ja huokauksin, Hän pyysi Chatillonia erottamaan sen tai sen upseerin, antamaan sen tai sen paikan jollekulle toiselle taikka lähettämään laivueen sinne tai sinne.
Ja otollisilla hetkillä hän huudahti:
"Voi kuinka sinä olet nuori, pikku ystäväni."
Ja hän teki mitä vain tahtoi, sillä emiraali oli yksinkertainen, emiraali kaipasi generalissimuksen, sekä maa- että merijoukkojen ylipäällikön, arvoa, hän kaipasi hyvää eläkettä, hänestä ei ollut yhtään ikävää hiukan juonitella, ja hän kuvitteli, että hän muka pelastaisi Pingvinian, sekava kuvitelma kylläkin. Ja ennen kaikkea: hän oli rakastunut.
Tuo viehkeä nainen houkutteli Chatillonin siirtämään pois varusväen La Crique'in satamasta, jossa Cruchon oli määrä nousta maihin. Siten voitiin olla varmat, että prinssi pääsisi kenenkään estämättä Pingviniaan.
Hurskas Agarik puolestaan järjesti julkisia kokouksia, ettei yleinen kiihkeäksi saatu mieliala olisi rauhoittunut. Drakonistit pitivät pari kolme tuollaista kokousta joka päivä Alkan kaikissa kaupunginosissa, joita oli yhteensä kolmekymmentäkuusi, ja mieluimmin niissä, joissa asui etupäässä työväkeä. Tahdottiin saavuttaa enemmistön, vähäisten, suosio. Erityisen mainittava oli toukokuun neljäntenä päivänä pidetty kokous; se oli järjestetty erääseen vanhaan elomakasiiniin, joka oli keskellä sakeasti asuttua korttelia, missä akat istuvat ulkoportailla ja pennut leikkivät katuojissa. Siihen oli tullut tasavaltalaisten laskelmien mukaan kaksituhatta osanottajaa, joiden luvun drakonistit arvioivat kuudeksituhanneksi. Läsnäolijain joukossa loisti Pingvinian hienoston kerma: siellä olivat prinssi ja, prinsessa Jääräpeus-Boscenos, kreivi Clena, herrat De la Trumelle ja Bigourd sekä muutamia rikkaita israelittaria.
Kansallisen armeijan ylikenraali oli tullut tilaisuuteen paraadiuniformussa. Hänelle hurrattiin.
Kokouksen virkailijat saatiin pikku vaivalla valituiksi. Muudan kansanmies, työmies, mutta oikeinajatteleva työmies, toveri Rauchin, keltaisen ammattiliiton sihteeri, valittiin puheenjohtajaksi. Varapuheenjohtajiksi tulivat kreivi Clena ja lahtarinsälli Michaud. Monissa kauniissa puheissa lausuttiin, että hallitusmuoto, jonka pingviinit itse olivat vapaaehtoisesti itselleen antaneet, oli likaviemäri ja roskatunkio. Presidentti Formosaa itseään ei mitenkään tahdottu ahdistaa. Prinssi Cruchosta ja papeista ei hiiskuttu yhtään sanaa.
Kokous oli oleva keskustelukokous. Eräs käsityöläinen, nykyaikaisen valtion ja tasavallan kannattaja, aikoi esiintyä.
"Arvoisat läsnäolijat", sanoi silloin puheenjohtaja Rauchin, "olemme ilmoittaneet, että täällä saa keskustella vapaasti asioista, ja me pysymme sanassamme. Me emme ole sellaisia kuin vastustajamme, me olemme suoraa, rehellistä väkeä. Vastapuolueella on nyt puheenvuoro. Taivas tietää, mitä siltä taholta lähtee! Hyvät herrat, minä pyydän teitä hillitsemään inhon, halveksumisen ja suuttumuksen tunteitanne niin kauan kuin mahdollista."
"Arvoisat läsnäolijat", alkoi käsityöläinen.
Heti survoi kansa hänet suuttuneena jalkoihinsa, ja hänen tuntemattomiksi mukiloidut jäännöksensä paiskattiin salista ulos.
Yleinen hälinä kävi vielä, kun kreivi Clena nousi puhujalavalle. Vihellysten ja kirkunan jälkeen taputettiin nyt käsiä, ja kun riemu vaikeni, lausui puhuja seuraavaa:
"Toverit, hetki on tullut, jolloin nähdään, onko teillä rehellistä pingviiniläistä sisua! Tasseilta täytyy leikata poikki kaulat, panna suolet vyyhdelle ja nakutella aivot päästä."
Tämä puhe herätti sellaisen innostuksen myrskyn, että vanha elomakasiini huojui ja että sakea pölypilvi tuprusi jauhoisista seinistä ja madonsyömistä katto-orsista, pärskyttäen läsnäolijain neniä ja kietoen heidät kaikki synkkään pilveensä.
Laadittiin ponnet, jotka olivat hallitukselle musertavat ja ylistivät Chatillonia taivaaseen asti. Ja sitten osanottajat marssivat ulos laulaen vapaudenhymniä:
"Meillä on mies, se on Chatillon."
Vanhasta elomakasiinista ei ollut kadulle muuta tietä kuin pitkä, autotallien ja hiilivarastojen välitse mutkitteleva, kurainen kuja. Kuu, yön aurinko, ei loistanut, ja vihmoi kylmää vettä. Poliiseja oli lähistöllä suuri joukko, he tukkivat kujan suun pakottaen drakonistit solumaan valtakadulle aivan pienissä ryhmissä. Sellaisen käskyn olivat he saaneet päälliköltään, joka tiesi, miten kiihtynyttä laumaa oli hillittävä.
Ne drakonistit, jotka eivät vielä päässeet kujasta, tömistivät jaloillaan ja lauloivat: "Meillä on mies, se on Chatillon." Sitten alkoivat he, kun eivät päässeet eteenpäin eivätkä tietäneet pysähtymisen syytä, tulla kärsimättömiksi ja he rupesivat sysimään edessä seisovia. Se liike vieri ihmisjonon takapäästä etujoukkoon asti ja syöksi etumaiset suoraan poliiseja vastaan. Konstaapelit eivät kovinkaan vihanneet drakonisteja. Ja Chatillonia he oikeastaan rakastivat. Mutta onhan luonnollista, että ihminen puolustautuu, kun hänen kimppuunsa rynnätään; ja vahvojen taipumus on käyttää hyväkseen ruumiillista voimaansa. Siksipä poliisit ottivatkin nyt drakonistit vastaan vahvoilla rauta-anturaisten saappaittensa potkaisuilla. Siitä oli seurauksena raju takapakki jonossa. Vapaudenlaulun pauhusta kuului uhkauksia:
"Tappavat! Murhaavat!... Me tahdomme Chatillonia! Alas murhamiehet!"
Älykkäämmät sanoivat miltei pimeässä kujassa:
"Älkää nyt tuuppiko!" Näiden joukossa seisoi prinssi Jääräpeus-Boscenos, näkyen hämärässäkin muita selvemmin, pitempänä koko kuohuvaa laumaa, törröttäen vankkumatta, hartiat leveinä ja rinta pystyssä katkottujen kylkiluiden ja niukahtaneiden nivelten kuhinassa, lauhkeana ja tyynenä kuin ainakin. Hän odotti levollisesti ja harmittelematta. Ja kun sitten väkeä alkoi yksi kerrallaan solua poliisiketjun läpi ulos, niin eivät kansalaisten kyynärpäät prinssin ympärillä enää niin rajusti iskeneet toisten rintoihin ja hengityskin pääsi keuhkoista kulkemaan.
"Näette, että kyllä tästä lopulta selvitään kadulle", sanoi jättiläispitkä ja leppoisa prinssi hymyillen.
Hän otti sikarikotelostaan sikarin, pisti sen suuhunsa ja raapaisi tulta, Yht'äkkiä näki hän tikun leiskahtaessa prinsessa Annan, vaimonsa, lepäämässä hellästi kreivi Clenan sylissä. Sen huomatessaan ryntäsi hän näiden kahden kimppuun ja huitoi kepillään minkä ennätti heitä ja kaikkia heidän ympärillään seisovia. Keppi saatiin, joskin vaivalla, hänen käsistään. Mutta vastustajastaan, kreivistä, ei hän eronnut millään voimalla. Ja sillaikaa kuin pyörtynyttä prinsessaa kuljetettiin miehestä mieheen väentungoksen ylitse ja saatiin hänet lopulta uteliaan ja hätääntyneen lauman keskeltä vaunuihinsa, tappelivat nuo kaksi herraa kuin vimmatut. Prinssi Boscenos hukkasi siinä hattunsa, lornjettinsa, sikarinsa, kravattinsa ja lompakkonsa, joka pullotti rakkauskirjeitä ja tärkeitä valtiollisia papereita; niin, hän hukkasi senkin ihmeitätekevän amuletin, jonka hän oli saanut kelpo isä Cornemuse'ilta. Mutta vastustajalleen antoi hän vatsaan sellaisen potkun, että kreivi-raiska puksahti läpi rautasäleisen aidan ja lasioven suinpäin erääseen hiilivajaan.
Taistelun roiskeen ja ympärillä seisovien hälinän kuullessaan ryntäsivät poliisit prinssin kimppuun. Hän teki raivoisaa vastarintaa. Hän paiskasi kolme poliisia puolikuoliaina tantereeseen ja ajoi seitsemän muuta pakoon murskatuin leukaluin, huulet halki, nenät veressä, kallot auki, korvat pois revittyinä, solisluut katkottuina, rintakehät litistettyinä. Ja kuitenkin hän lopulta kaatui. Hänet kannettiin verta vuotavana, muodottomana möhkäleenä ja vaatteet riekaleina lähimpään poliisikamariin, jossa hän vietti sitten karjuen ja hypellen yönsä putkassa.
Aamuun asti kiersivät mielenosoittajat pitkin kaupunkia; he lauloivat: "Meillä on mies, se on Chatillon", ja rikkoivat niiden talojen ikkunoita, joissa tassivallan ministereitä asui.
KUUDES LUKU
EMIRAALIN KUKISTUMINEN
Tämä yö oli drakonistisen liikkeen huippukohta. Monarkistit olivat nyt varmoja voitostaan. Huomattavimmat heistä lähettivät prinssi Crucholle langattomalla onnitteluja. Vallasnaiset kirjailivat hänelle olkavöitä ja neuloivat tohveleita. Herra Töyhtö oli löytänyt sen vihreän hevosen.
Hurskas Agarik eli iloisissa toiveissa niinkuin muutkin. Mutta kuitenkin teki hän yhä työtä hankkiakseen kruununtavoittelijalle uusia puoluelaisia.
"Täytyy päästä pohjakerroksiin", sanoi hän.
Sen vuoksi ryhtyi hän neuvottelemaan kolmen työläisammattiyhdistyksen kanssa.
Siihen aikaan eivät käsityöläiset enää muodostaneet keskiaikaisia ammattikuntia, kilttoja, joiden ulkopuolella ei saanut ammattiaan harjoittaa ja jotka määräsivät kaikista jäsentensä asioista. He olivat kyllä täysin itsenäisiä miehiä, mutta ilman varmaa leipää. Yritettyään kauan ponnistella elatuksensa hankkimiseksi kukin yksinään, auttamatta ja tukematta toisiaan, olivat he viimein liittyneet ammattiyhdistyksiksi. Näiden yhdistyksien kassat olivat tyhjät, sillä jäsenillä ei ollut tapana maksaa jäsenmaksujaan. Oli yhdistyksiä, joiden jäsenluku nousi kolmeenkymmeneentuhanteen, oli toisia, joissa oli ainoastaan tuhat, viisisataa tai kaksisataakin jäsentä, Monissa ei ollut jäseniä kuin kaksi tai kolme, ehkä hiukan vähemmänkin. Mutta eihän jäsenlistoja julkaistu, joten ei ollut helppoa tietää, mikä yhdistys oli suuri, mikä pieni.
Monenmoisia pimeitä mutkateitä hommautui hurskas Agarik neuvottelemaan eräässä yleisessä ja melkoisen roskaisessa tanssipaikassa, yksityishuoneessa toverien Dagobertin, Troncin ja Balafille'in kanssa, jotka olivat kukin eri ammattiyhdistyksensä sihteereitä. Ensimmäisessä yhdistyksessä oli neljätoista jäsentä, toisessa kaksikymmentäneljä ja kolmannessa ainoastaan yksi. Agarik osoittautui tässä neuvottelussa ylenmäärin taitavaksi ja ovelaksi.
"Kuulkaa, herrat" sanoi hän, "meillä ei monessakaan suhteessa ole samat valtiolliset ja yhteiskunnalliset katsomukset, mutta on silti seikkoja, joissa saatamme hyvin ymmärtää toisiamme. Meillä on yhteinen vihollinen. Hallitus nylkee teitä ja pitää teitä narreinaan. Auttakaa meitä kaatamaan hallitus. Me hankimme teille mahdollisimman paljon rahaa sitä varten. Ja saatte uskoa, että kiittämättömiä emme ole!"
"Selvä on. Tänne fyrkit!" sanoi Dagobert.
Kelpo hengenmies pani pöydälle ison pussin, jonka Repokorven liköorintislaaja oli hänelle kyynelet silmissä antanut.
"Kättä päälle!" vahvistivat toverit.
Ja siten oli juhlallinen liitto solmittu. Munkki oli nyt ylen onnellisena siitä, että oli saanut kansan syvät kerrokset aatteensa puolelle. Mutta kohta kun hän poistui, vihelsivät Dagobert, Tronc ja Balafille sisään hilsunsa Amalian, Ellun ja Tiltun, jotka olivat odottaneet tätä merkkiä piilossa kadulla, ja sitten he kaikki kuusi hyppivät pussin ympärillä piiritanssia ja lauloivat:
"Nyt meillä on taskussa fyrkkiä,
nyt saa Chatillonia tyrkkiä!
Ja papeille nyrkkiä!"Ja he tilasivat kaksi kannua kuumaa viiniä.
Seuraavina iltoina kulkivat he kaikki kuusi uutta viisuaan vetäen kapakasta toiseen. Se viisu veti, koskapa valtiollinen poliisi pian ilmoitti, että etukaupungeissa työläiset lauloivat yhä yleisemmin:
"Nyt meillä on taskussa fyrkkiä,
nyt saa Chatillonia tyrkkiä!
Ja papeille nyrkkiä!"Monarkistinen liike ei ollut levinnyt maaseudulle. Hurskas Agarik mietiskeli, mistä se johtui, eikä keksinyt syytä. Mutta ukko Cornemuse selitti sen hänelle. Hän valitti:
"Olen saanut varmoista lähteistä kuulla, että drakonistien rahastonhoitaja herttua Ampoule on ostanut Merisikainmaassa kiinteistöjä niillä rahoilla, jotka hänelle annettiin meidän propagandaamme varten."
Puolue kitui rahanpuutetta. Prinssi Jääräpeus-Boscenos oli hukannut lompakkonsa tappelussa ja hänen täytyi alistua rahaa saadakseen kaikenmoisiin hätäkeinoihin, jotka olivat sangen vastenmielisiä hänen rajulle luonteelleen. Varakreivitär Olive kävi liitolle hyvin kalliiksi. Cornemuse ehdotti, että tuon apulaisen kuukausipalkka alennettaisiin.
"Hän on meille hyvin hyödyllinen", väitti hurskas Agarik.
"Epäilemättäkin", vastasi Cornemuse, "mutta vahingollinen, kun saattaa meidät vararikkoon".
Puolue hajosi kahteen ryhmään. Kokoukset olivat epäsopuisia. Toiset tahtoivat noudattaa herra Bigourdin ja hurskaan Agarikin politiikkaa, nimittäin yrittää yhä edelleen parantaa tasavaltaa. Toiset jälleen olivat pitkään odotukseen väsyneet ja päättivät julistaa yht'äkkiä lohikäärmeenharjan vallan palautetuksi ja olivat varmoja, että he tässä merkissä voittaisivat.
Nämä viimeksimainitut pitivät selvää peliä edullisempana, sillä vaikea oli enää kauemmin teeskennelläkin. Yleisö alkoi näet jo huomata, minne pyrittiin ja että emiraalin puolue aikoi tosissaan kukistaa tasavallan.
Huhuttiin, että prinssi Crucho nousisi maihin La Crique'issa ja ratsastaisi Alkaan vihreällä hevosella.
Se huhu sai kiihkomieliset munkit hurmion valtaan köyhät aatelismiehet ihastukseen, rikkaat juutalaisnaiset iloitsemaan ja pikkukauppiaat ihania toivomaan. Mutta harvapa kenestäkään heistä oli valmis ostamaan tällaiset hyvät yhteiskunnallisen mullistuksen ja rahanarvon alenemisen hinnalla. Ja vielä vähemmän oli niitä, jotka olisivat uhranneet asian puolesta rahaansa, rauhaansa, henkilökohtaista vapauttaan tai edes tunnin huvitteluistaan. Sitävastoin olivat työläiset nytkin, kuten aina, valmiit antamaan tasavallan puolesta yhden työpäivän. Etukaupungeissa kuohui enteellisesti.
"Itse kansa on puolellamme", väitti hurskas Agarik siitä kuullessaan.
Mutta miehet, naiset ja lapset lauloivat tehtaista tullessaan yhtä kurkkua:
"Nyt saa Chatillonia tyrkkiä!
Ja papeille nyrkkiä!"Mitä hallitukseen tulee, se oli heikko, saamaton, veltto ja huolimaton kuin ainakin kaikki Pingvinian tasavallan ministeristöt: yksikään niistä ei ole ollut muuta muulloin kuin aivan viime tingassa, turvautuen silloin mieli- ja väkivaltaan. Sanalla sanoen: hallitus ei tietänyt mitään, ei tahtonut mitään, ei mahtanut mitään. Presidentti Formosa istui linnassaan takimmaisessa kamarissa sokeana, kuurona, mykkänä, juhlallisena, näkymättömänä, pöyhkeyden turkinkaulus korvilla.
Kreivi Olive ehdotti, että olisi ryhdyttävä vielä kerran rahankeräykseen ja yritettävä keikausta niin kauan kuin Alka vielä kuohui.
Toimeenpaneva komitea, joka oli valinnut itse itsensä, päätti hajoittaa eduskunnan ja neuvotteli, miten se olisi tehtävä.
Valtiokeikaus oli määrätty heinäkuun 28 päiväksi. Sinä aamuna nousi aurinko Alkan kaupungissa säteilevän kirkkaana. Eduskunnantalon ohitse kulki perheenemäntiä korit kädessä, hedelmänmyyjät huusivat persikoitaan, päärynöitään ja rypäleitään, ja ajurien hevoset seisoa lorkottivat mainitulla torilla, jolla oli nimenä Vallankumoustori, kuono kaurapussissa ja rauhassa syödä rouskutellen. Kukaan ei odottanut mitään erikoista, ei silti, että tuuma olisi pysynyt salaisuutena, vaan siitä syystä, ettei kukaan sellaisia huhuja uskonut. Niin, kukaan ei uskonut, että valtiokaappaus tulisi; ja tästä saattoi tehdä sen johtopäätöksen, ettei sitä kukaan toivonutkaan. Kello kahden aikaan alkoivat kansanedustajat pujahdella yksitellen ja huomaamatta sisään eduskunnan talon pikku portista. Kello kaksi keräytyi torille sinne tänne miehiä, joilla oli kehnot vaatteet. Kello puoli neljä alkoi läheisiltä kaduilta pursua torille mustanaan väkeä. Pian peitti huopahattujen valtameri tuon laajan aukion, ja mielenosoittajain mustat hyökyaallot, jotka olivat ehtineet sillan takaa torin puolelle ja joita uteliaiden virrat yhä vahvistivat, alkoivat pauhata eduskunnantalon seiniä vasten. Kirkkaaseen ilmaan kajahteli huutoja, äänten porinaa, lauluja. "Me tahdomme Chatillonin! Alas eduskunta! Alas tasavalta! Alas raukkamaiset tassit!" Drakonistien pyhä kaarti, jota prinssi Boscenos johti, viritti ylevän hymninsä:
"Eläköön armias,
rakkahin Crucho,
viisas ja ylväs,
miehuuden pylväs
jo kehdossaan!"Eduskunnantalosta vastasi hiljaisuus. Tuo hiljaisuus ja se seikka, ettei vartijoita ollut missään, rohkaisi laumaa, ja kuitenkin se samalla peloitti sitä. Yht'äkkiä kajahti mahtava ääni:
"Väkirynnäkköön!"
Ja jättiläismäinen prinssi Jääräpeus-Boscenos nähtiin nyt seisomassa eduskunnantalon pihamuurilla, jonka reuna oli varustettu terävillä rautapiikeillä. Hänen seurueensa ryntäsi hänen perästään, ja kansa seurueen perästä. Toiset koettivat hakata muuriin aukkoja, toiset repiä sen harjalta pois rautapiikkejä. Parista kohtaa irtautuivatkin nuo suojeluslaitteet. Muutamia valtaajia istui jo kahtareisin piikeistä puhdistetulla muurilla. Prinssi Boscenos huiskutti päänsä päällä suunnattoman isoa, vihreää lippua. Yhtäkkiä liikahti koko väkijoukko torilla takaisin päin ja kajahti kauhunhuuto. Poliisivartio ja tasavallan karabinierit hyökkäsivät näet ulos yht'aikaa kaikista palatsin ovista ja asettuivat rintamaan muurin juurelle, josta kansanjoukko oli paennut. Odotettiin jännityksessä, sitten kuului aseitten kalinaa ja poliisivartio teki hyökkäyksen kiinni ruuvatuin pistimin. Tuokion päästä oli torilla kuolemanhiljaista. Se oli aivan tyhjä väestä ja sinne oli jäänyt peittonaan keppejä ja hattuja. Vielä kaksi kertaa koettivat drakonistit kokoutua ja rynnätä, ja kaksi kertaa ajettiin heidät takaisin. Kapina oli kukistettu. Mutta prinssi Boscenos seisoi yhäti vihollisen muurin harjalla lippu kädessä ja torjui yksinään kokonaisen brigadin hyökkäyksen. Hän kaatoi kaikki, jotka uskalsivat häntä lähestyä. Viimein alkoi hän kuitenkin horjua, hoippua, ja putosi ja jäi riippumaan rautapiikkiin, mutta piti yhä vain drakonidien lippua kouraansa puristettuna.
Seuraavana päivänä päättivät tasavallan ministerit ja eduskunta ryhtyä tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Turhaan koetti presidentti Formosa tällä kertaa livistää kaikesta vastuusta. Hallitus pohti Chatillonin asiaa ja päätti panna hänet viralta, riistää häneltä kaikki hänen arvonimensä ja haastaa hänet Korkeimpaan oikeuteen kapinallisena, yhteisen hyvän vihollisena, maankavaltajana j.n.e.
Kun emiraalin entiset asetoverit, jotka tuonoin olivat häntä imarrelleet, kuulivat tämän, hytkyivät he ilosta. Mutta Alkan porvariston, suosiota ei Chatillon vielä ollut menettänyt, ja yhä kajahteli bulevardeilla tuttu vapausmarssi: "Meillä on mies, se on Chatillon."
Ministerit joutuivat pahaan pulaan: he aikoivat haastaa Chatillonin oikeuteen, mutta eivät tietäneet hänen puuhistaan kerrassaan mitään; niin, he olivat umpitietämättömiä kuin ainakin ne ihmiset, jotka hallitsevat toisia ihmisiä. Heillä ei ollut Chatillonia vastaan minkäänmoisia painavia todistuksia. Urkkijoiden valheet oli koko heidän syytösvarastonsa. Chatillonin osuus salaliitossa ja hänen suhteensa prinssi Cruchoon olivat noiden kolmenkymmenentuhannen drakonistin salaisuus. Ministerit ja eduskunta epäilivät yhtä ja toista, ja pääsivät joistakin seikoista varmuuteenkin, mutta asiallisia todistuksia ei heillä ollut. Yleinen syyttäjä sanoi oikeusministerille: "En yleensä tarvitse paljoa voidakseni nostaa valtiollisen oikeusjutun, mutta minulla ei ole nyt vähääkään, ja se ei riitä." Ei tullut koko hommasta mitään. Tasavallan viholliset riemuitsivat.
Syyskuun 18 päivän aamuna levisi Alkassa huhu, että Chatillon oli lähtenyt pakoon. Ällistys ja mielenkuohu oli yleinen. Ei jaksettu, ei voitu tällaista ymmärtää. Näin oli käynyt:
Kun kelpo varaemiraali Volcanmoule kerran sattui tulemaan sisäministeri Barbotanin luokse, virkkoi hän suorasukaiseen tapaansa:
"Herra Barbotan, teidän virkaveljenne tuntuvat minusta melko hölmöiltä. Näkee, etteivät he tunne merimiehiä ja heidän luonnettaan. He pelkäävät tuota Chatillon-kelmiä kuin pirua."
Ministeri heilautti paperiveistään leikaten sillä ilmaa, ikäänkuin tahtoen sanoa, ettei se väite muka ollut totta.
"Älkää inttäkökään vastaan", jatkoi Volcanmoule. "Te ette todellakaan tiedä, miten selvitä Chatillonista. Te ette uskalla haastaa häntä Korkeimpaan oikeuteen, kun teillä ei ole riittäviä todistuksia. Bigourd rupeaa hänen puolustusasianajajakseen, ja hän on taitava juristi... Olette aivan oikeassa herra Barbotan, aivan oikeassa. Siitä voisi tulla teille vaarallinen juttu..."
"Oho ystäväni, kun arvaisitte, miten rauhallisia me olemme", vastasi ministeri muka huolettomasti. "Minä olen saanut prefekteiltäni mitä rauhoittavimpia tietoja, Pingviinien terve järki tuomitsee kapinaan ryhtyneen sotilashenkilön rikosta niinkuin se ansaitsee. Saatatteko kuvitellakaan, että suuri kansa, älykäs, ahkera kansa, vapaaseen yhteiskuntamuotoonsa tottunut kansa..."
Volcanmoule keskeytti syvään huokaisten:
"Oi jos minulla vain olisi aikaa, niin minä päästäisin teidät pulasta. Minä saisin Chatillonin haihtumaan näppiä napsauttamalla. Antaisin hänelle sellaisen luunapin, että hän lentäisi heti Merisikainmaahan."
Ministeri höristi korviaan:
"Se kävisi tuossa tuokiossa", jatkoi merikarhu Volcanmoule. "Kädenkäänteessä vapauttaisin teidät siitä raavaasta... Mutta tällä hetkellä minulla on muuta hoppua. Olen saanut pahasti pöksyilleni korttipelissä. Täytyy hankkia rahaa isot määrät. Se on kunnianasia, ymmärrättehän!"
Ministeri ja varaemiraali töllöttivät hetken vaiti toisiinsa. Sitten sanoi Barbotan päättävästi:
"Varaemiraali Volcanmoule, vapauttakaa meidät tuosta juonittelevasta sotilaasta. Teette siten suuren palveluksen koko Pingvinialle, ja raha-asiain ministeri toimittaa teille mahdollisuuden pelivelkanne maksuun."
Jo samana iltana meni Volcanmoule Chatillonin luo ja katseli häneen pitkän aikaa surullisen ja salaperäisen näköisenä.
"Mitäs sinä olet niin kallella päin?" kysyi sitten emiraali levottomana.
Silloin julisti Volcanmoule miehekkään alakuloisesti:
"Kelpo aseveikko, kaikki on tullut ilmi! Puolen tunnin kuluttua tietää hallitus koko asian."
Tämän kuullessaan Chatillon lyyhistyi aivan kasaan.
Volcanmoule jatkoi:
"Sinut voidaan vangita koska tahansa! Sinun on parasta lähteä lipettiin."
Hän vilkaisi taskukelloaan:
"Ei ole minuuttiakaan aikaa hukata."
"Enköhän kuitenkin saisi pistäytyä vielä varakreivitär Olive'in luona?"
"Et, se olisi sulaa hulluutta", vastasi Volcanmoule, ojensi hänelle passin ja siniset silmälasit ja toivotti rohkeaa mieltä.
"Sitä minulla aina on", sanoi Chatillon.
"Jää hyvästi, vanha veikko."
"Hyvästi, ja kiitokset sinulle! Sinä pelastit henkeni..."
"Se oli minun velvollisuuteni."
Ja neljännestunnin kuluttua oli emiraali poistunut Alkasta.
La Crique'issa pujahti hän yöllä vanhaan kutteriin ja lähti sen mukana Merisikainmaata kohti. Mutta kahdeksan meripeninkulman päässä rannasta kaappasi eräs sammutetuin lyhdyin ja Mustiensaarten kuningattaren lipulla kulkeva pieni risteilijä hänet vangiksi. Tuo kuningatar oli nimittäin jo kauan tulisesti rakastanut Chatillonia.
SEITSEMÄS LUKU
SEURAUKSET
Nunc est bibendum. ["Nyt ryypätään." – Suom. selitys.] Hallitus,
joka oli päässyt nelostaan ja oli onnellinen, kun oli välttänyt
niin suuren vaaran, päätti pitää yleiset kansanjuhlat Pingvinian
uudestisyntymisen ja tasavallan perustamisen muistoksi.Presidentti Formosa, ministeristö ja eduskunnan ja senaatin edustajat olivat läsnä juhlallisuuksissa.
Pingvinian armeijan ylipäällikkö tuli sinne paraadiunivormussa ja hänelle hurrattiin.
Mutta työväen lähetystöt marssivat koko komeuden ohitse synkkinä ja nyreinä, kantaen köyhyyden mustaa ja kapinan punaista lippua.
Presidentti, ministerit, kansanedustajat, virkakuntien valitsemat miehet ja armeijan päälliköt uudistivat nyt omassa ja vapaan kansakunnan nimessä vanhan valan: elää vapaina tai kuolla. Muita mahdollisuuksia ei ollut, ja päättävästi he tähän alistuivat. Mutta hauskinta oli sittenkin elää vapaina: juhlissa pidettiin puheita, laulettiin ja hummattiin.
Kun hallituksen edustajat olivat poistuneet, hajosivat kansalaisetkin hitaasti ja rauhallisesti eri tahoilleen huutaen: "Eläköön tasavalta! Eläköön vapaus! Papeille nyrkkiä!"
Sanomalehdet kertoivat tästä ihanasta päivästä vain yhden ainoan valitettavan tapauksen. Prinssi Boscenos oli seisonut Kuningattarenniityllä, kun hallituksen edustajain jono kulki ohitse, ja poltellut tyynesti sikariaan. Sitten oli hän rynnännyt ministerien vaunujen luokse ja karjaissut: "Kuolema tasseille!" Poliisit ottivat heti hänet kiinni, vaikka hän piti vimmatusti puoliaan. Hän kaatoi heitä aika lauman jalkoihinsa, mutta ei mahtanut mitään ylivoimaa vastaan, vaan hänet rusikoitiin, revittiin, pieksettiin makkaroille, muokattiin niin perinpohjin, ettei hänen oma vaimonsakaan häntä tuntenut, ja kuljetettiin juhlivia katuja pitkin vankilan pimeään koppiin.
Viranomaiset ryhtyivät uutterasti tutkimaan Chatillonin asiaa. Amiraliteetin paviljongista löydettiin eräitä kirjeitä, joista ilmeni, että isä Agarikin kynnet olivat olleet pelissä. Heti suuntautui yleisen mielipiteen suuttumus munkkeihin, ja eduskunta sääti tuossa tuokiossa tusinan lakeja, jotka supistivat, vähensivät, rajoittivat, niukensivat, lopettivat, typistivät ja lakkauttivat munkkien oikeuksia, etuuksia, etuoikeuksia, monopooleja ja erioikeuksia ja kiristivät monenmoisella tavalla heidän toimimahdollisuutensa hyvin tiukalle.
Isä Agarik kesti tyynin mielin sekä nuo häneen henkilökohtaisestikin tähtäävät, ampuvat ja sattuvat ankarat lait että emiraalin kauhean kukistumisen, johon hän oli suurimpana syynä. – Hän ei suinkaan alistunut vastoinkäymiseen, vaan piti sitä ainoastaan kummallisena ohimenevänä tapauksena. Hän alkoi hautoa uusia ja entistä rohkeampia poliittisia juonia.
Kun hänen suunnitelmansa olivat tarpeeksi kypsät, lähti hän eräänä aamuna Repokorpeen. Rastas raksutti puussa, siilinpoika pujakehteli arkana poikki kivisen polun. Agarik marssi pitkin askelin ja puheli silloin tällöin itsekseen.
Saapuessaan tehtaaseen, jossa hurskas isä Cornemuse oli niin monta onnellista vuotta tislaillut Pyhän Orberose'in kultaista likööriä, näki hän, että siellä oli nyt aivan autiota ja portti kiinni. Hän kiersi toiselle puolelle rakennusta ja tapasikin arvoisan Cornemuse'in pihalla, kapuamassa helmat käärittyinä tikapuita myöten seinälle.
"Ah, täälläkö olet, ystäväni?" sanoi Agarik. "Mitä sinä siellä teet?"
"Sitä kuin näet: menen talooni", vastasi Repokorven munkki alakuloisesti ja luoden Agarikiin surullisen katseen.
Hänen punaisissa silmäterissään ei ollut enää rubiinin säteilevää kimallusta; niissä oli himmeä ja sammunut kuulto. Onnellinen täyteläisyys oli kaikonnut hänen kasvoistaan. Hänen päälakensa ei ilahduttanut enää ketään kiitävyydellään: otsan hiki ja sinne tänne ilmestyneet tulehtuneet läikät olivat aivan turmelleet tuon puleeratun pinnan.
"Minä en oikein ymmärrä sinua", virkkoi Agarik.
"Siinä ei ole paljon ymmärtämistä. Tässä nyt näet salaliittonne seuraukset. Kaikenmoisten lakien ansat olen osannut enimmäkseen kiertää, mutta muutamiin olen kuitenkin takertunut. Nuo kostonhimoiset viholliset sulkivat minun tehtaani ja varastoni, takavarikoivat minulta putelit, tislauskolvit ja retortit ja sinetöivät oveni. Minun täytyy nyt kulkea tehtaaseen ikkunan kautta. Niin ja näin saan silloin tällöin liotetuksi pisaran mehua kasveista, ja silloinkin koneilla, jotka eivät kelpaisi kurjimmallekaan sikunankeittäjälle."
"Niin, sinä olet uskonnollisen vainon marttyyri", sanoi Agarik. "Sitähän me kaikki olemme."
Repokorven munkki siveli huolissaan otsaansa:
"Johan minä sen sinulle sanoin, veli Agarik, johan sanoin, että teidän hommanne on meille karhunpalvelus."
"Tappiomme on vain ohimenevää laatua", vastasi Agarik innostuneesti. "Se johtui pelkästään satunnaisista syistä, kovasta onnesta. Chatillon oli tyhmä, hän hukkui omaan taitamattomuuteensa. Kuule nyt, veli Cornemuse! Me emme saa hukata hetkeäkään! Meidän täytyy vapauttaa Pingvinian kansa, vapauttaa se tyranneista, omasta itsestään, nostaa jälleen valtaan lohikäärmeen harja, palauttaa vanha valtiojärjestys, entiset onnelliset olot, palauttaa ne uskonnon ja kirkon pyhyyden ja kunnian nimessä. Chatillon oli huono työkalu, se meni käsissämme rikki. Mutta nyt olen löytänyt miehen, jonka käden kautta jumalaton kansanvalta hävitetään. Hän on siviilimies, nimeltään Gomoru. Pingviinit ovat silmittömästi häneen ihastuneet. Hän on jo myönyt oman puolueensa hernerokkaan. Juuri sellaista miestä me tarvitsemme!"
Jo puheen alussa oli Repokorven munkki pujahtanut ikkunasta sisään ja vetäissyt tikapuut mukanaan ylös.
"Aavistan jo, miten tässä lopulta käy", sanoi hän pistäen nenänsä ulos ikkunan puoliskojen raolta. "Te ette asetu ennenkuin saatte karkoitetuksi meidät viimeiseen mieheen tästä kauniista, ihanasta ja suloisesta Pingvinian maasta. Hyvää yötä, Jumalan haltuun!"
Agarik kehoitti ikkunan alla seisoen ystäväänsä kuulemaan vielä yhden ainoan sanan:
"Ymmärrä oma etusi, Cornemuse! Pingvinia on meidän. Mitä sen valloittamiseen tarvitaan? Vielä pikkuinen ponnistus... pikkuinen rahallinen uhraus, niin..."
Mutta Repokorven munkki ei enää kuunnellut, vaan vetäsi nenänsä pirttiin ja sulki ikkunan.
KUUDES KIRJA
NYKYAIKA
OIKEUDENKÄYNTI KAHDEKSASTAKYMMENESTÄTUHANNESTA HEINÄSÄKISTÄ
Zeus isä, auta jo pois pimeästä sa poiat Akhaijein,
seestytä taivaas, suo valo silmiin, kaatua salli
päivän kasvojen alla, kun surman meille jo sääsit.
(Iliadi, XVII laulu, säkeet 645-47.)ENSIMMÄINEN LUKU
KENRAALI GREATAUK, SKULLIN HERTTUA
Ei pitkää aikaa siitä kuin emiraali oli paennut meni eräs köyhänpuoleinen juutalainen nimeltä Pyrot, joka halusi seurustella ylimyspiireissä ja palvella maatansa, Pingvinian armeijaan. Sotaministeri, silloin Greatauk, Skullin herttua, ei voinut häntä sietää: hänestä oli Pyrot moitittava siitä syystä, että hän oli muka virkaintoinen ja itserakas, että hänellä oli koukkunenä, suuri opinhalu, lerppahuulet ja moitteeton käytös. Milloin vain oli tapahtunut jotain pahaa, sanoi Greatauk:
"Tietysti Pyrot."
Eräänä aamuna tuli kenraali Pantteri, yleisesikunnan päällikkö, Greataukin luokse ja ilmoitti hänelle ikävän jutun. Kahdeksankymmentätuhatta säkkiä heiniä, jotka oli hankittu ratsuväkeä varten, oli hävinnyt: niistä ei löytynyt korttakaan. Heti huudahti Greatauk:
"Tietysti Pyrot on ne varastanut!"
Hän aprikoi hetkisen ja jatkoi:
"Kuta tarkemmin asiaa pohdin, sitä varmempaa on, että Pyrot on varastanut ne kahdeksankymmentätuhatta säkkiä heiniä. Ellen pahoin erehdy, niin hän teki varkauden myödäkseen heinät polkuhintaan Merisikainmaalle, joka on meidän verivihollisemme. Kurja petturi!"
"Se on varma", vastasi Pantteri. "Ei puutu muuta kuin todistuksia."
Kun prinssi Boscenos samana päivänä kulki erään ratsuväen kasarmin ohitse, kuuli hän kyrassierien laulavan pihaa lakaistessaan:
"Jääräpää on sika suuri.
Jouluna se penkkiin lyödään,
läskiä ja munaskuuta,
maksamakkaraa ja muuta
köyhän mörskässäkin syödään."Se, että sotamiehet nyt lauloivat tuota renkutusta, jota raa'at työmiehet äskeisen kapinan päivinä olivat vetäneet ja joka loukkasi häntä henkilökohtaisesti ja oli vallankumouslaulu, todisti hänen mielestään, että armeijassa oli huono kuri. Hän sääli armeijan siveellistä rappeutumista, ja hymyili katkerasti, kun ajatteli, että juuri hänen oma toverinsa Greatauk, joka nyt oli sotaministerinä, oli saattanut antaa epäisänmaallisen hallituksen lyödä armeijan laimin näin suuressa määrin. Ja hän päätti palauttaa armeijaan järjestyksen.
"Greatauk-lurjus ei kauan keiku ministerinä", uhkasi hän itsekseen.
Prinssi Boscenos vihasi leppymättömästi nykyaikaista kansanvaltaa, ajatuksenvapautta ja pingviinien itsensä itselleen valitsemaa valtiomuotoa, vihasi juutalaisia syvästi ja peittelemättä, ja hän puuhaili yötä päivää salaa Drakojen suvun palauttamiseksi valtaistuimelle. Hänen kiihkeää kuningasmielisyyttään lisäsi vielä se seikka, että hänen yksityiset raha-asiansa huononivat yhtä mittaa; hän ajatteli, ettei hänen rahakiipelistään tulisi loppua ennenkuin Drako Suuren jälkeläinen marssisi Alkaan. Jouduttuaan hotelliinsa otti prinssi kassakaapistaan tukun vanhoja kirjeitä, jotka hän oli saanut eräältä petolliselta virkamieheltä ja jotka olivat hyvin arkaluontoisia, joten hän oli säilyttänyt niitä kovin huolellisesti. Niistä kävi ilmi, että prinssin entinen ystävä, Skullin herttua Greatauk, oli keinotellut armeijan hankinnoilla ja ottanut eräältä Maloury-nimiseltä tehtailijalta välityspalkkion, jonka pienuus juuri teki ministerin menettelyn aivan anteeksiantamattomaksi.
Prinssi luki nyt jälleen karvaalla kateudenilolla nuo kirjeet, sulki ne tarkoin takaisin kassakaappiin ja juoksi sotaministeriöön. Hän oli päättäväinen luonne. Kun vahtimestarit sanoivat hänelle, ettei ministeri nyt ottanut vastaan, paiskasi hän heidät nurin, töykki päivystäjät tieltään, potki pois kaikki siviili- ja sotilasvirkailijat, särki ovet ja astui ällistyneen Greataukin työhuoneeseen.
"Lyhyeltä laulu kaunis: sinä olet selvä roisto", alkoi, hän. "Mutta se ei vielä mitään. Minä pyysin sinua antamaan potkut kenraali Monchinille, tassien kätyrille, mutta sinä et antanut. Minä pyysin sinua antamaan jonkin arvopaikan kenraali Des Clapiers'lle, joka uurastaa Drakojen asian puolesta ja on tehnyt minulle palveluksia; sinä et antanut. Minä pyysin sinua erottamaan virasta Port Alkan komendantin, kenraali Tandemin, joka varasti minulta korttipelissä viisikymmentä louisdoria ja joka panetti minut käsirautoihin silloin, kun minut vietiin Korkeimman oikeuden eteen kenraali Chatillonin rikostoverina; sinä et tahtonut sitä tehdä. Minä pyysin sinua tilaamaan minulta armeijalle kauroja ja leseitä; sinä et tahtonut sitä tehdä. Minä pyysin sinulta, että minut lähetettäisiin salaisessa tehtävässä Merisikainmaahan; sinä et sitäkään tahtonut. Eikä siinä, että olet vastannut minulle lukemattomat kerrat kieltävästi, vielä kaikki. Sinä olet hallitustovereillesi esittänyt minut vaarallisena henkilönä, jota täytyy pitää silmällä. Ja sinä, senkin petturi, olet syynä siihen, että poliisi kulkee kintereilläni! Nyt en pyydä sinulta enää mitään! Minulla ei ole sinulle enää mitään muuta sanomista kuin että: laputa hiiteen! Sinusta on saatu tarpeeksi! Jos et sitä tee, niin kyllä pidetään huoli, että mätä tassivaltasi saa sinun paikallesi jonkun meidän miehistämme. Tiedät, että minun sanani pysyy! Ellet sinä kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä ole jättänyt erohakemustasi, julkaisen minä Maloury-jutun sanomalehdissä."
Mutta Greatauk vastasi rauhallisesti ja sekaantumatta:
"Älähän touhua, senkin idiootti. Toimitan juuri erästä juutalaista kuritustyöhön. Jätän Pyrot'n oikeuden käsiin syyllisenä kahdeksankymmenentuhannen heinäsäkin varkauteen."
Prinssi Boscenoksen viha haihtui kuin tuhka tuuleen ja hän hymyili:
"Oikeinko totta?..."
"Sen saat nähdä."
"Onnittelen sinua, Greatauk! Mutta sinun suhteesi täytyy aina olla varuillaan, joten minä nyt heti julkaisen tuon iloisen uutisesi. Tänä iltana nähdään kaikista Alkan lehdistä, että Pyrot on vangittu..."
Ja poistuessaan hän supisi:
"Se Pyrot! Johan arvasin, että hänelle kävisi hullusti."
Tuokion päästä tuli kenraali Pantteri Greataukin luokse ja sanoi:
"Herra ministeri, olen nyt antanut tutkia tuon heinäsäkkijutun. Pyrot'ta vastaan ei löydy todistuksia."
"Ne pitää löytyä, oikeus vaatii sitä", vastasi Greatauk. "Vangitkaa heti Pyrot."
TOINEN LUKU
PYROT
Kun Pyrot'n rikos tuli yleisön tietoon, niin koko Pingvinia suorastaan kauhistui sitä; mutta samalla oltiin jollakin tavoin tyytyväisiä, että mies, joka oli tehnyt moisen, melkein valtiopetosta tai pyhyyden häpäisyä muistuttavan kavalluksen, oli vain pikku juutalainen eikä pomojuutalaisia. – Ymmärtääksemme tällaista suhtautumista on tunnettava maan yleinen käsitys suurista ja pienistä juutalaisista. Kuten meillä on jo ollut tilaisuus historiassamme mainita, olivat Pingvinian kaikkivaltiaat rahamiehet osaksi kristittyjä, osaksi juutalaisia; yhteistä heille oli se, että heitä kaikkia yleisesti halveksittiin. Ne juutalaiset, jotka kuuluivat kansan enimmän vihaamaan rahamieskastiin, olivat suuria juutalaisia. He olivat suunnattoman rikkaita, ja väitettiin heidän omistavan viidennen osan koko Pingvinian kansallisomaisuudesta. Mutta paitsi näitä peloittavan mahtavia juutalaisia oli vielä pikku juutalaisiakin; he eivät olleet rikkaita eivätkä köyhiä; heistä ei pidetty sen enempää kuin suuristakaan juutalaisista, mutta heitä pelättiin vähemmän. Jokaisessa hyvin järjestetyssä valtiossa on rikkaus pyhä. Kansanvaltaisissa valtioissa se on ainoa pyhä mitä tunnetaan. Ja olihan Pingvinia kansanvaltainen valtio. Siellä oli kolmella, neljällä rahaliikkeellä laajempi ja etenkin tehokkaampi ja vakavampi valta kuin itse tasavallan ministereillä, noilla pikku herroilla, joita mainitut liikkeet ohjasivat salaa ja saivat heidät, joko peloittelemalla taikka lahjuksilla, suosimaan valtion vahingoksi heitä, rahamiehiä. Jos ministerit olivat niin kunniallisia, etteivät huolineet lahjuksia eivätkä välittäneet uhkauksista, niin heidät kukistettiin heti karkaamalla lehdissä kavalasti heidän kimppuunsa. Rahamaailma salasi kyllä tarkoin juonensa, mutta kuitenkin pääsi, niistä silloin tällöin ilmi sen verran, että kansa vihastui heille. Mutta se vihastus ei ollut vakavaa laatua, sillä Pingvinian porvarit olivat, niin suuret kuin pienetkin, rahankunnioituksessa siitetyt ja synnytetyt, ja kun heillä kaikilla oli omaisuutta, kenellä paljon, kenellä vähän, niin tunsivat he kuitenkin pohjaltaan suopeutta kapitaalia kohtaan ja ajattelivat, etteivät pienetkään rikkaudet säily muuten kuin suurien rikkauksien turvin. Ja sen tähden kunnioittivat he lopultakin melkein uskonnollisella hartaudella niin israelilaisia kuin kristittyjäkin miljardeja; ja koska oman edun rakkaus oli heissä syvintäkin inhoa voimakkaampi, niin kavahtivat he kajoamasta jonkun vihaamansa suuren juutalaisen hiuskarvaankaan; sellaista he pelkäsivät kuin kuolemaa. Mutta toisin oli pikku juutalaisten laita; ei ollut mitään syytä kunnioittaa heitä, ja kun he näkivät jonkun heistä poljettuna, niin polkivat he poljettua vielä lisää. Siksipä riemuitsikin nyt koko kansakunta sydämensä pohjasta, kun kavaltaja oli juutalainen ja ainoastaan pikku juutalainen. Hänelle voi kostaa koko Israelin synnit tarvitsematta peljätä, että maan etu siitä kärsisi.
Kukaan ei hetkeäkään epäillyt, etteikö Pyrot olisi varastanut noita kahdeksaakymmentätuhatta heinäsäkkiä. Ei, sillä asiasta ei tiedetty kerrassaan mitään, joten ei voitu epäillä: epäilykseenhän tarvitaan syitä; uskoa voi ilman mitään perusteluita, mutta epäilys perustuu aina syihin. Niin, asiaa ei epäilty senkään vuoksi, että siitä puhuttiin kaikkialla selvänä totena, ja yleisön mielestä on alinomainen asian toistaminen sama kuin todistus'. Sitä ei epäilty, sillä tahdottiin, että Pyrot olisi syyllinen. Ei epäilty, koska yleensä uskotaan mitä toivotaan, ja koska epäilyksen jalo kyky on hyvin harvinainen: ainoastaan muutamissa ihmisissä on sen alkeita, ja nekin idut jäävät usein kehittymättä hoidon puutteessa. Tuo kyky on kummallinen, merkillinen, filosofinen, epämoraalinen, transcendenttinen, kamala, ilkeämielinen, vahingollinen ihmisille ja heidän omaisuudelleen, yhteiskuntajärjestykselle ja kansojen menestykselle vaarallinen, koko ihmiskunnalle kohtalokas, kaikelle jumalalliselle tuhoisa, – maan ja taivaan kauhu. Suurimmalla osalla Pingvinian kansaa ei ollut epäilyksestä aavistustakaan: siksi se uskoi, että Pyrot oli rikollinen, ja siitä uskosta paisui kohta uskonkappale, joka oli pingviinien kansallisen uskontunnustuksen tärkeimpiä, ja se muuttui totuudeksi, joka oli heidän isänmaallisista totuuksistaan vahvimpia.
Pyrot tutkittiin ja tuomittiin salaa kuritushuoneeseen.
Kenraali Pantteri kiiruhti heti ilmoittamaan sotaministerille, miten oikeudessa oli käynyt.
"Onneksi olivat tuomarit aivan vakuutettuja hänen syyllisyydestään, sillä todistuksia ei ollut", sanoi hän.
"Todistuksia? Mitä todistukset todistavat?" mutisi Greatauk. "Ei ole muuta kuin yksi varma, jääväämätön todistus: syyllisen oma tunnustus. Tunnustiko Pyrot?"
"Ei, herra kenraali."
"Kyllä vielä tunnustaa: hänen täytyy tunnustaa. Pantteri, teidän pitää saada hänet tunnustamaan. Sanokaa, että se on hänen oma etunsa. Luvatkaa hänelle, että jos hän tunnustaa, on se hänelle hyödyllistä, hän saa lievennystä, hänet armahdetaankin. Luvatkaa hänelle että jos hän tunnustaa, niin me tunnustamme, että hän on viaton ja annamme hänelle hyvitystä, kunniamerkin. Vedotkaa hänen jalompiin tunteisiinsa. – Tunnustakoon isänmaallisista syistä, lippunsa kunnian, järjestyksen tähden, kunnioituksesta esimiehiään ja sotilaskuria kohtaan, tunnustakoon sotaministerin erikoisesta määräyksestä... Ihanko totta, Pantteri, ettei hän olekin jo tunnustanut? On sanatontakin tunnustamista; vaikeneminen on myöntämistä."
"Hän ei ole vaiti, herra kenraali. Hän huutaa kuin puukko kurkussa, että hän on viaton."
"Pantteri, rikollisen syyllisyys ilmenee joskus siitä, että hän kieltämällä kieltää. Sellainen epätoivoinen inttäminen on tunnustamista. Pyrot on siis tunnustanut. Meidän täytyy saada todistajia, jotka todistavat, että hän on tunnustanut, sitä vaatii lain arvo."
Länsi-Pingviniassa oli kolmeen pikku lahteen rakennettu merisatama nimeltä La Crique. Se oli muinoin kuhissut laivoja, nyt oli se mutaamaton ja autio; mataloituneille rannoille oli jäänyt hietasärkkien ympäröimiä homehtuvia lamparoita, joista levisi inhottava haju ja joiden nukkuvalla pinnalla kuumetaudit sikisivät. Sataman suulla, aivan meren rannalla näkyi korkea, neliskulmainen torni, joka muistutti Venetsian Marcus-torin entistä kellotornia. Tornin huipusta puski ulos palkki, ja palkissa riippui rautaketjuista häkki, jossa Alkan inkvisiittorit olivat ennen aikaan, Drakojen hallitessa, pitäneet kerettiläisyydestä tuomittuja munkkeja. Tuohon kolmesataa vuotta tyhjänä olleeseeni häkkiin suljettiin nyt Pyrot, ja vartioiksi pantiin kuusikymmentä santarmia, joille varustettiin asumukset itse torniin: siten voivat he pitää Pyrot'ta silmällä joka hetki, yötä ja päivää. Jokainen heistä koetti kuunnella tarkoin, mitä hän itsekseen tunnustaisi, antaakseen sitten raportin sotaministerille, sillä Greatauk oli tunnollinen ja huolellinen mies ja halusi yhä vain tunnustuksia ja lisätunnustuksia. Greatauk, vaikka häntä yleensä pidettiin tyhmänä, olikin oikeastaan hyvin viisas ja kaukonäköinen mies.
Mutta Pyrot, jota aurinko poltti, sääsket hakkasivat, sateet huuhtelivat, rakeet ja pyryt piiskasivat, pakkaset kohmetuttivat, myrskyt ravistelivat ja häkin tangoissa roikkuvat korpit kiusasivat kamalalla ronkkunallaan, Pyrot kirjoitteli paidastaan repäisemilleen rievuille hammastikulla, jonka oli kastanut vereensä, että hän oli viaton. Ne rievut upposivat mereen tai joutuivat santarmien käsiin. Muutamia niistä pelastui kuitenkin kansankin nähtäviksi, mutta Pyrot'n vastalauseet ja vakuuttelut olivat turhia, sillä olihan sanomalehdistä luettu, että hän oli tunnustanut olevansa syyllinen.
KOLMAS LUKU
KREIVI MAUBEC-ILVEKSENHAMMAS
Pikku juutalaiset eivät olleet elämältään kovinkaan puhtaita; yleensä eivät he karttaneet mitään kristittyjen rakastamia paheita. Mutta patriarkkain ajoista asti oli heissä säilynyt jonkinlainen sukurakkaus ja huolenpito heimon eduista. Pyrot'n veljet ja veli puolet, sedät ja enot, serkut ja pikkuserkut, veljenpojat ja sisarenpojat, veljenpojan ja sisarenpojan pojat, kaikkiaan seitsemänsataa sukulaista isän ja äidin puolelta, masentuivat ensin tästä iskusta, joka oli kohdannut yhtä heistä, sulkeutuivat koteihinsa, riputtivat päähänsä tuhkaa, siunasivat kättä, joka heitä kuritti, ja paastosivat neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä mitään syömättä. Sitten menivät he saunaan, ja päättivät, etteivät he lepäisi eivätkä pelkäisi mitään vaivoja tai vaaroja ennenkuin saisivat todistetuksi, että Pyrot oli viaton, kuten he uskoivat. Kuinkapa he olisivatkaan sitä epäilleet? Pyrot'n viattomuus oli heille ilmoitettu aivan samoin kuin hänen syyllisyytensä oli kristityille ilmoitettu: saihan moinen salassa pidetty asia aivan mystillisen luonteen ja uskonnollisen totuuden arvon. Nuo seitsemänsataa pyrottia olivat paitsi innokkaina myöskin viisaita, joten he tekivät ensin kaikessa hiljaisuudessa tarkkoja tutkimuksia. He työntäytyivät kaikkialle, eikä heitä nähty missään. Tuntui kuin he olisivat osanneet kulkea maan alla niinkuin muinoin Odysseuksen luotsi. He tunkeutuivat sotaministeriöön, puhuttelivat valepuvuissa tuomareita, notaareita ja todistajia. Ja silloin vasta nähtiin, miten viisas Greatauk oikeastaan oli ollut: todistajat eivät näet tietäneet mitään, tuomarit ja notaarit eivät sen enempää. Juutalaisten lähettiläät osasivat päästä Pyrot'n itsensäkin puheille ja kuulustelivat häntä jännityksessä hänen häkissään, jonka alla meren mainingit kohahtelivat ja ympärillä korpit ronkkuivat. Turha yritys: tuomittukaan ei tietänyt kerrassaan mitään. Nuo seitsemänsataa pyrottia eivät voineet hävittää todistuskappaleita, kun eivät tietäneet, mitkä todistukset olivat; ja he eivät tietäneet sitä siitä syystä, ettei niitä ollutkaan. Pyrot'n syyllisyys oli eittämätön juuri sen tähden, ettei sitäkään ollut. Ja niinpä lausuikin Greatauk eräänä päivänä kenraali Pantterille oikeutetulla taiteilijanylpeydellä: "Tämä oikeusjuttu on mestariteos, sillä se on luotu tyhjästä." Pyrottien seitsensatainen lauma alkoi olla jo toivoton, saisiko koskaan tähän yhä hämärään asiaan valaistusta. Mutta sitten äkkäsi se yht'äkkiä eräästä varastamastaan kirjeestä, ettei niitä kahdeksaakymmentätuhatta heinäsäkkiä ollutkaan koskaan ollut olemassa, sillä muudan kaikkein korkeimpaan aatelistoon kuuluva herra, kreivi de Mauibec, oli kyllä myönyt ne valtiolle ja saanut niistä maksun, mutta ei ollut hankintaansa suorittanutkaan. Vaikka mainittu kreivi polveutuikin Pingvinian kaikkein rikkaimmista maanomistajista ja oli Maubec-Ilveksenhammas-nimisen suvun viimeinen jälkeläinen, – joka suku oli muinoin omistanut neljä herttuakuntaa, kuusikymmentä kreivikuntaa ja kuusisataakaksitoista markiisi- ja vapaaherrakuntaa ja rälssitilaa, – ei hänellä ollut kämmenenleveyttä maata, joten hän ei olisi voinut saada kourallistakaan heinää omilta tiluksiltaan. Ja hänen olisi ollut mahdotonta hankkia heiniä myöskään tilanomistajilta tai kauppiailta, sillä tiesihän koko maailma, paitsi eivät ministerit ja hallituksen virkamiehet, että olisi ollut helpompi kiristää kivestä ruokaöljyä kuin kreivi Maubecista rahankolikkoakaan.
Pyrottien seitsensatainen lauma totesi huolellisessa tutkimuksessaan, johon se ryhtyi kreivi Maubecin raha-asioihin nähden, että tuon ylimyksen huomattavimmat tulot pulppusivat eräästä liikehuoneesta, missä ystävälliset naishenkilöt möivät kaksi kinkkua yhdestä makkarasta. Ja he paljastivat nyt hänet julkisesti vikapääksi noiden kahdeksankymmenentuhannen heinäsäkin varkauteen, joka oli vienyt viattoman ihmisen häkkivankeuteen.
Maubecin kuuluisa suku liittyi sukulaisuussiteillä itse Drakojen sukuun. Kansanvaltaiset kansat eivät kunnioita mitään niin suuresti kuin aatelista syntyperää. Maubec oli palvellut Pingvinian armeijassa, ja pingviinit, jotka olivat nykyään kaikki sotamiehiä, suorastaan jumaloivat armeijaansa. Maubec oli saanut taistelutanterella ristin, mikä on pingviineillä niin suuren kunnian merkki, että miespingviinit rakastavat sitä vieläpä enemmän kuin eukkonsa vuodetta. Koko Pingvinia nousi niin ollen Maubecia puolustamaan. Kansan ääni alkoi kaikua ja vaatia noille seitsemällesadalle herjaavalle pyrotille ankaraa rangaistusta.
Maubec oli ylimys. Hän haastoi siis ne seitsemänsataa pyrottia kaksintaisteluun miekalla, sapelilla, pistoolilla, kiväärillä tai kepillä.
"Saastaiset jutkut", lausui hän eräässä kuuluisassa kirjeessään, jonka lähetti heille; "te olette ristiinnaulinneet minun Jumalani, ja nyt te tahdotte vielä minun nahkani. Mutta tietäkääkin, etten minä ole sellainen lammas kuin hän, vaan leikkaan teiltä kaikki tuhatneljäsataa korvaanne. Ottakaa vastaan mitä sydämellisin potkaisuni takakannikkaanne."
Pääministerinä oli silloin muudan maalaismies nimeltä Robin Mielleux, sangen lempeä rikkaita ja mahtavia, mutta armoton köyhiä kohtaan, suurin pelkuri, ja harras ainoastaan hoitaessaan omia etujaan. Hän julkaisi nyt kirjelmän, jossa meni takuuseen Maubecin viattomuuden ja kunnian puolesta, ja haastatti nuo seitsemänsataa pyrottia oikeuteen. Oikeus tuomitsi heidät herjauksesta kuritushuoneeseen, suunnattomiin sakkoihin ja korvaamaan syyttömälle uhrille kaikki vahingot.
Näytti siltä kuin Pyrot olisi saanut istua koko ikänsä häkissä, jonka tangoissa korpit koikkuivat. Mutta sitten kävi näin. Pingviinit tahtoivat saada tietää aivan horjumattomana totena, jota vastaan kukaan ei uskaltaisi kurahtaakaan, että juuri tuo pikku juutalainen oli syyllinen, ja siksi eivät kaikki tähän asti kootut todistukset olleet heidän mielestään vielä kyllin hyviä, ja eräät niistä olivat ristiriitaisiakin. Yleisesikunnan upseerit menivät virkainnossaan liian pitkälle ja lavertelivat epäviisaasti asiasta liikaa. Greatauk oli kyllä ihailtavan taitavasti vaiti, mutta kenraali Pantteri soitti väsymättä suutaan ja todisteli yhäti kaikissa aamulehdissä tuomitun rikollisuutta. Olisi ollut parempi, jos hän ei olisi puhunut mitään: olihan rikos päivänselvä, eikä selviöitä tarvitse todistella. Moinen touhu teki mielet levottomiksi. Usko asiaan oli kyllä vahva, mutta ei enää niin puhdas kuin ennen. Kuta enemmän yleisölle annettiin todistuksia, sitä enemmän se niitä tahtoi.
Liiallisesta todistelemisesta ei kuitenkaan olisi koitunut suurta vaaraa, ellei Pingviniassa, niinkuin vähin kaikissa muissakin maissa, olisi ollut eräitä vapaaseen ajatteluun tottuneita henkiä, sellaisia, jotka pystyvät tutkimaan asioita puolueettomasti ja joilla on filosofinen epäilyksen lahja. Monta ei näitä ollut, eivätkä he kaikki halunneetkaan paljastaa ajatuksiaan. Kansa ei yleensä ollut suinkaan kypsä kuuntelemaan heitä, mutta kumminkaan ei heidän tarvinnut puhua aivan yksinomaan kuuroille korville. Suurjuutalaiset, kaikki Alkan miljardööri-israeliitat, sanoivat kyllä Pyrot'sta puhuttaessa: "Emme tunne sitä miestä." Mutta salaa ajattelivat he pelastaa hänet. He olivat varovaisia rahanrakkaudesta, mutta toivoivat, että muut olisivat rohkeampia kuin he itse. Ja heidän toivonsa toteutuikin.
NELJÄS LUKU
COLOMBAN
Muutamia viikkoja sen jälkeen kuin nuo seitsemänsataa pyrottia oli tuomittu, astui kerran aamulla eräs likinäköinen, ryppyotsainen ja karvainen mies asunnostaan kadulle muassaan liisteripurkki, tikapuut ja tukku ilmoituksia; hän kulki kadulta toiselle liimaillen aitauksiin ilmoituksia, joissa luki suurin kirjaimin: Pyrot on syytön, Maubec on syyllinen. Hän ei ollut ammatiltaan, mikään ilmoitustenliimaaja. Hän oli nimeltään Colomban, ja oli kirjailija. Colomban oli julkaissut satakuusikymmentä pingviinien yhteiskuntaoloja käsittelevää teosta, ja hänet luettiin Alkan kaikkein ahkerimpien ja arvokkaimpien kirjailijain joukkoon. Nyt oli hän tutkinut tarkoin Pyrot'n juttua ja piti tuomittua viattomana. Ja ajatuksensa asiasta julisti hän tällä tavalla, arvellen, että se siten herättäisi suurinta huomiota. Kohtaamatta minkäänmoisia esteitä liisteröi hän ilmoituksiaan vähäliikkeisille kaduille, mutta kun hän tuli sakeasti asuttuihin kortteleihin ja nousi siellä tikapuille, keräytyi hänen ympärilleen paljon uteliaita, jotka seisoivat hetken ällistyksestä ja kiukusta vaiti ja alkoivat sitten muljotella häneen uhkaavasti. Colomban kesti nuo muljottelut tyynesti niinkuin ainakin rohkea ja likinäköinen. Talonmiehet ja pikkukauppiaat repivät pois ilmoitukset sikäli kuin hän niitä liisteröi, mutta hän tallusteli vain edelleen kampeitaan kantaen, kintereillään liuta koulupoikia, jotka mielellään hiukan vetelehtivät matkallaan kouluun ja juoksivat hänen perästään eväskäärö kainalossa ja kirjalaukku selässä. Colomban liisteröi kaikessa rauhassa plakaattejaan. Katselijain mykkä suuttumus muuttui pian vastalauseiksi ja nurinaksi. Colomban ei ollut mitään kuulevinaan eikä näkevinään. Kun hän joutui Pyhän Orberose'in-kadun kulmaan ja liisteröi siihen paperia, johon oli painettu: "Pyrot on syytön, Maubec on syyllinen", ilmaisi siihen kerääntynyt kansanjoukko jo kiivasta kiukkuaan. Hänelle huudettiin: "Petturi, varas, rakkari, lurjus." Jokin perheenemäntä avasi ikkunansa ja kaatoi hänelle likaämpärin niskaan, eräs ajuri sivalsi piiskallaan häneltä hatun päästä niin että se lensi toiselle puolen katua, ja voitoniloinen kansa hurrasi silloin riemuissaan. Muudan teurastajansälli tyrkkäsi hänet tikapuineen nurin ja hän putosi liisteröineen ja suteineen korkealta alas katuojaan, ja niinpä ylpeät pingviinit saivat jälleen tuntea, että heidän isänmaansa oli suuri! Colomban nousi ojasta, hän oli yltäänsä moskassa, toinen jalka ja toinen kyynärpää olivat niukahtaneet paikoiltaan, mutta hän oli yhtä tyyni ja luja kuin ennenkin.
"Surkeat hölmöt", mutisi hän itsekseen välinpitämättömästi.
Sitten laskeusi hän kortilleen ja alkoi haeskella ojasta silmälasejaan, kun oli ne pudotessaan hukannut. Siinä ilmeni, että hänen takkinsa oli halennut niskasta aina helmaan asti ja housut menneet perin surulliseen kuntoon. Ja joukon kiukku yhä vain kiihtyi häntä kohtaan.
Toisella puolella katua oli iso, Pyhä Orberose-niminen sekatavaraliike. Patriootit juoksivat sinne, tempasivat tiskiltä mitä käsiinsä saivat ja alkoivat pommittaa Colombania appelsiineilla, sitruunoilla, hillopurkeilla, suklaakakuilla, likööripulloilla, sardiinilaatikoilla, hanhenmaksa-rasioilla, siankinkuilla, kanoilla, ruokaöljyputeleilla ja hernesäkeillä, Ruoka-aineilla töhrittynä, kolhittuna ja revittynä, ontuvana ja sokeana lähti Colomban viimein käpälämäkeen, kintereillään puotipoikia, leipurinsällejä, hamppareita, porvareita ja katurakkeja, joiden lauma kasvoi kasvamistaan ja jotka huusivat: "Heittäkää se petturi virtaan! Tappakaa, hukuttakaa hänet." Tuo tolkuton lauma vyöryi valtavana pitkin bulevardeja ja joutui nyt Pyhän Maelin-kadulle. Siellä täytti poliisi velvollisuutensa: kaikilta viereisiltä kaduilta pursui poliiseja, jotka lähtivät käsi miekankahvassa ryntäämään takaa-ajajain etunenässä. He kököttivät jo suuret kouransa Colombanin niskaan, kun hän yht'äkkiä luiskahti heidän kynsistään, sillä hän putosi kannetta jätetyn likaviemärin aukkoon.
Siellä kökötti hän kaiken yötä, pimeässä, likavirran partaalla, märkien ja lihavien rottien parissa. Hän mietti suurta tehtäväänsä; hänen uljas sydämensä tulvehti sääliä. Kun kalpea aamu sarasti likaviemärin luukusta, nousi hän paikaltaan ja virkkoi itsekseen:
"Näen, että tästä tulee kova leikki."
Hän laati viivyttelemättä julkisen kirjelmän, jossa hän todisti selvästi, ettei Pyrot ollut saattanut varastaa sotaministeriöltä noita kahdeksaakymmentätuhatta heinäsäkkiä, koska niitä ei ollut sinne saapunutkaan, sillä Maubec ei ollut niitä sinne lähettänyt, vaikka oli nostanut niistä maksun. Colomban levitytti tätä kirjelmäänsä kaikkialla Alkan kaduilla. Ihmiset kieltäytyivät sitä lukemasta ja repivät sen raivoissaan palasiksi missä sitä näkivät. Pikkukauppiaat puivat jakajille nyrkkejään ja akat ajelivat heitä luudalla hutkien. Päät kuumenivat kaiken päivää ja mielet olivat kuohuksissa. Illalla marssi hirveitä ryysymekkoja pitkin katuja kiljuen: "Kuolema Colombanille!" Isänmaanystävät tempasivat jakajien käsistä koko kirjelmäpakat, polttivat ne julkisesti toreilla, ja noiden ilotulien ympärillä hyppivät ilotytöt helmat korvissa piiritanssia. Innokkaimmat menivät ja särkivät ikkunat siitä talosta, jossa Colomban oli neljäkymmentä vuotta onnellisessa rauhassa ahkeroinut.
Eduskunta tuskastui näistä tapahtumista; se teki hallitukselle välikysymyksen, mihin toimenpiteisiin aiottiin ryhtyä Colombania vastaan, joka oli loukannut sietämättömällä tavalla kansallisarmeijan kunniaa ja järkyttänyt Pingvinian yleisen elämän sopusointua. Robin Mielleux merkitsi Colombanin jumalattomuuden poltinraudalla ja ilmoitti eduskunnassa, että tämä herra joutuisi oikeudessa vastaamaan julkeasta herjauskirjelmästään.
Sotaministerikin oli kutsuttu antamaan eduskunnassa lausuntonsa; hän ilmestyi sinne aivan uudessa haahmossa; ei hän ollut enää mikään Pingvinian kapitoliumia puolustava pyhä hanhi, vaan hänellä oli höyhenet pystyssä, kurkku sojossa ja nokka koukussa: kuin muinaisten jumalaistarujen korppikotka oli hän valmis hakkaamaan isänmaan vihollisten maksaa.
Hän lausui koko eduskunnan tarkkaavasti kuunnellessa ainoastaan seuraavat sanat:
"Minä vannon, että Pyrot on syyllinen."
Nämä Greataukin sanat levisivät ympäri Pingvinian ja olivat helpoitus yleisen mielipiteen omalletunnolle.
VIIDES LUKU
ARVOISAT HENGENMIEHET AGARIK JA CORNEMUSE
Colomban oli yleisen mielipiteen tuomiosta ällistynyt, mutta kesti sen vihastumatta. Hän ei nykyään voinut mennä ulos kotoaan, muuten olisi häntä heti kivitetty. Eikä hän ulos tahtonutkaan: hän istui työhuoneessaan ihmeteltävän itsepäisenä ja kirjoitti yhä uusia artikkeleita viattoman vangin puolustukseksi. Mutta hänen vähissä lukijoissaan oli kuitenkin eräitä, ehkä tusinan verran, joihin hänen todistelunsa alkoivat vaikuttaa ja joissa heräsi ajatus, oliko sitten Pyrot todellakin syyllinen. He ilmaisivat ajatuksensa läheisille ystävilleen, koettaen levittää muillekin valoa, joka oli syttynyt heidän päässään. Muudan näistä oli Robin Mielleux'n hyvä ystävä; mutta kun hän ilmaisi Mielleux'lle epäilyksensä, sanoi Mielleux tuttavuutensa irti. Eräs toinen vaati avonaisella kirjeellä selityksiä sotaministeriltä. Kolmas julkaisi kamalan häväistysartikkelin: hän oli Kerdanik, hyvin pelätty poleemikko. Yleisö pysyi yhä edelleenkin tyhmänä. Väitettiin, että nämä petturin puolustajat olivat suurjuutalaisten lahjomia, heitä haukuttiin pyroteiksi, ja patriootit vannoivat heille kuolemaa. Koko laajassa tasavallassa ei ollut enempää kuin tuhatkaksisataa pyrottia, mutta nyt niitä oltiin näkevinään kaikkialla: niitä kuihisi muka puistoissa, kokouksissa, seurojen illanvietoissa, hienoston salongeissa, kodin pöytien ääressä, aviovuoteissa. Toinen puoli kansaa epäili katkerasti toista. Eripuraisuuden soihtu tuikkasi tuleen koko Alkan.
Isä Agarik, joka oli suuren aateliskoulun johtajana, seuraisi tapahtumien kehitystä tarkkaavasti ja kovassa jännityksessä. Pingvinian kirkon vastoinkäymiset eivät olleet masentaneet häntä. Hän oli yhä edelleen uskollinen prinssi Crucholle ja toivoi vielä saavansa nostetuksi tuon Drakojen perillisen Pingvinian, valtaistuimelle. Hän arveli, että nykyään maassa sattuneet tai edelleen kehittyvät tapahtumat, niistä seuraava tai niiden synnyttämä yleinen tunnelma ja niistä lopulta syttyvät yleiset levottomuudet voisivat järkyttää tasavallan perusteita, jos maan hengellinen sääty johtaisi niitä oikealla tavalla, kääntelisi ja vääntelisi niitä uskonnollisen viisauden vaatimusten mukaan; ja sikäli kuin tasavalta heikkenisi, tulisivat pingviinit taipuvaisiksi palauttamaan Cruchon valtaistuimelle, Cruchon, jonka uskonnollismielisyyttä kristikansa ihaili. Niinpä sovitti nyt Agarik päähänsä ison mustan hattunsa, jonka lierit olivat kuin Yön siivet, ja käyskenteli Repokorven metsään ja sille tehtaalle, missä hänen kunnianarvoisa ystävänsä, isä Cornemuse, tislaili Pyhän Orberose'in terveellistä likööriä. Emiraali Chatillonin aikaan olivat tuon kelpo munkin teolliset yritykset saaneet ankaran iskun, mutta nykyään olivat ne jo kohonneet jaloilleen. Kauas kuului junien ryminä, kun ne kuljettivat tuotteita metsän halki, ja tehtaan salissa puuhaili satoja sinimekkoisia orpolapsia käärien pulloja olkiin ja naulaten umpeen laatikoita.
Agarik tapasi arvoisan isä Cornemuse'in hyörimässä kattilainsa ja kolviensa ääressä. Ukon sulavasti liikkuvien silmien terät loistivat jälleen kuin rubiinit; kallon kiiltävä kalju oli yhtä moitteeton ja leppoisan näköinen kuin ennenkin.
Agarik toivotti aluksi hurskaalle liköörinkeittäjälle onnea sen johdosta, että hänen polttimonsa ja työpajansa olivat taasen päässeet toimintaan.
"Kaupat alkavat taas sujua, Jumalan kiitos", vastasi Repokorven ukko. "Ohoi, ne olivatkin jo hyvin hullulla tolalla, veli Agarik. Näit itse, miten tyhjää täällä oli! Totta kuin totta."
Agarik ei häneen katsellut.
"Pyhän Orberose'in likööri jatkaa voittokulkuaan", lisäsi Cornemuse. "Mutta vielä on kuitenkin tehtaani epävarmalla ja tilapäisellä pohjalla. Noita lakeja, jotka tuhoisasti siihen iskivät, ei ole vielä kumottu: niiden toteuttaminen on ainoastaan lykätty tuonnemmaksi..."
Ja Repokorven munkki loi rubiinisilmänsä haikeasti taivasta kohden.
Agarik laski kätensä hänen olalleen:
"Veli Cornemuse, mikä surkuteltava näky onneton Pingvinia nykyään on! Kaikkialla tottelemattomuutta, riippumattomuutta, vapautta! Joka paikassa nostavat pöyhkeämieliset, ylpeät ja kapinoitsijat päätänsä. Poljettuaan jalkoihinsa jumalalliset lait kimpoavat he nyt ihmistenkin laatimia lakeja vastaan. Mutta totuushan on, että ollakseen kunnon kansalainen täytyy olla myöskin kunnon kristitty. Colomban tahtoo itse Saatanaksi. Monet seuraavat hänen turmiollista esimerkkiään, mielien vimmalla ja raivolla katkoa kaikki siveelliset siteet, päästä kaikkien moraalisten ikeiden alta, vapautua kaikkein pyhimmistäkin pitimistä, kaikesta kansakunnan terveydelle hyödyllisestä pakkovallasta. He lyövät omaa isänmaata pakottaakseen sen tottelemaan itseään. Mutta he kukistuvat, sillä paheksuen, halveksuen, vihastuen, raivostuen ja kauhistuen nousee yleinen mielipide heitä vastaan. Sellaiseen kuiluun on heidät vienyt jumalattomuus, vapaa-ajattelu ja mahdoton vaatimus tutkia ja arvostella kaikki asiat omalla päällään, luoda itselleen oma mielipiteensä."
"Niin, niin", myönsi isä Cornemuse päätänsä pudistaen. "Mutta minun täytyy sanoa, etten ole joutanut näiltä pieniltä tislaushommiltani seuraamaan politiikkaa. Olen kyllä kuullut usein mainittavan jostakin Pyrot'sta. Toiset sanovat, että hän on syyllinen, toiset vakuuttavat, että hän on viaton, enkä ymmärrä, mistä syystä he yleensä hääräilevät asiassa, joka ei heihin kuulu."
Hurskas Agarik kysyi kiivaasti:
"Et kai epäile, ettei Pyrot ole syyllinen?"
"En voi epäillä, rakas Agarik", vastasi Repokorven munkki. "Sehän olisi isänmaani lakien vastustamista, lakien, joita täytyy kunnioittaa sikäli kuin ne eivät ole ristiriidassa Jumalan lakien kanssa. Koska Pyrot on tuomittu, niin hän on syyllinen. Jos muuta tähän lisäisin, joko hänen puolestaan tai häntä vastaan, niin pitäisinpä itseäni auktoriteetteja, tuomareita, parempana, ja sitä en tahdo tehdä. Ja koska Pyrot kerran on jo tuomittu, olisi se tarpeetontakin. Ellei häntä ole tuomittu siitä syystä, että hän oli syyllinen, niin on hän syyllinen siksi, että hänet on tuomittu; ja sehän on sama asia. Minä uskon, kuten jokaisen kunnon kansalaisen tulee uskoa, että hän on syyllinen; ja uskon sitä niin kauan kuin nykyisin vallassa olevat oikeuslaitokset käskevät minun sitä uskomaan, sillä eihän yksityisen ihmisen asia ole julistaa, onko tuomittu viaton; se on tuomarin tehtävä. Maallista lakia täytyy kunnioittaa siinä määrin, että kunnioittaa sen puutteellisesta inhimillisestä luonteesta johtuvia erehdyksiäkin. Nuo erehdykset ovat aina autettavissa: elleivät tuomarit maan päällä niitä korjaa, niin kyllä Jumala taivaassa ne parantaa. Muuten luotan minä kovasti tuohon kenraali Greataukiin; vaikkei hän näytä viisaalta, niin luulen, että hän on älykkäämpi kuin kaikki hänen ahdistajansa."
"Rakas Cornemuse, kun Pyrot'n juttu joutuu sille asteelle, johon me Jumalan avulla ja tarvittavilla rahavaroilla osaamme sen johdella, kääntyy se suureksi siunaukseksi!" huudahti hurskas Agarik. "Se paljastaa kaikki antikristillisen tasavallan viat ja saattaa pingviinit taipuvaisiksi palauttamaan Drakot valtaistuimelle ja myöntämään kirkolle etuoikeuksia. Mutta niinpä onkin kansalla oikeus nähdä leviittansa puolustajiensa eturivissä! Marssikaamme armeijan vihollisia, sankarien häpäisijöitä vastaan, niin kaikki meitä seuraavat."
"Kaikki? Siinä on hiukan tinkimisen varaa", virkahti Repokorven munkki päätänsä pudistaen. "Pingviineillä lienee kyllä halu rähistä keskenään. Mutta jos me sekaudumme heidän rähinäänsä, niin he tekevät keskenään sovinnon, kääntyvät meitä vastaan ja maksattavat meillä sotakulut. Sen vuoksi, rakas Agarik, älkää te sotkeko kirkkoa tähän selkkaukseen, uskokaa minua."
"Tiedät, että minä olen tarmokas mies. Ja saat nähdä, että minä osaan olla varovainenkin. Minä en pilaa asiaa... Rakas Cornemuse, minä en pyydä sinulta mitään muuta kuin välttämättömiä varoja päästäksemme taisteluun."
Cornemuse pullikoi kauan vastaan. Hän ei olisi halunnut hellittää rahoja tuohon yritykseen, sillä se oli hänestä hyvin turmiollinen. Agarikin täytyi käyttää sekä mahtipontisen innostuttavia sanoja että uhkauksia. Lopulla tepsivät hartaat pyynnöt ja uhkaukset, ja Cornemuse tössötteli allapäin murjuunsa. Se oli niin ankaran yksinkertainen ja köyhä kuin oikean, kristityn ainakin tulee olla, ja siellä, vihkivedellä siunatun puksipuun oksan alla, oli kassakaappi, joka oli ruuvattu kiinni kalkkivedellä valkaistuun seinään. Cornemuse avasi huokaillen kaappinsa, otti siitä pienen nipun arvopapereita ja ojensi ne epäröivin ja vapisevin käsin hurskaalle Agarikille.
"Saat uskoa, että Jumala lähetti tämän Pyrot'n jutun meille Pingvinian kirkon kunniaksi, rakas Cornemuse", sanoi Agarik työntäen papereita päällysviittansa taskuun.
"Kunpa tosiaan olisi niin!" huokasi Repokorven munkki.
Ja jäätyään yksin polttimoonsa tirkisteli hän kauan hyvin merkillisillä silmillään alakuloisesti kattiloihinsa ja kolveihinsa.
KUUDES LUKU
PYROTTIEN LISÄÄNTYMINEN
Nuo seitsemänsataa pyrottia olivat tulleet yleisöstä yhä vastenmielisemmiksi. Joka päivä tapettiin Alkan kaduilla pari kolme heitä; yhdelle annettiin julkisesti vitsaa, toinen heitettiin virtaan, kolmas voideltiin tervalla, pyöriteltiin höyhenissä ja kuljetettiin sitten pitkin bulevardeja kansanjoukon riemuitessa; neljänneltä leikkasi eräs ratsuväen upseeri poikki nenän. Pyrotit eivät uskaltaneet enää mennä klubeihinsa, eivät tenniskentille eivätkä ratsastuskilpailuihin; pörssiinkin he puikkivat salaa ja kiertoteitä. Tilanteen kehittyessä tällaiseksi tuntui prinssi Boscenoksesta tarpeen vaatimalta, että heidän hävyttömyytensä oli nyt lopullisesti nujerrettava ja heidän julkeudestaan tehtävä jyrkkä loppu. Hän lyöttäytyi niin olen yksiin tuumiin kreivi Clenan, herra De la Trumelle'in, varakreivi Olive'in ja herra Bigourdin kanssa, perustaen suuren pyrottivastaisen seuran, johon kohta liittyi innokkaina asianharrastajina satojatuhansia kansalaisia, sotilaita kokonaiset komppaniat, rykmentit, brigadit, divisioonat ja armeijakunnat, monta kaupunkia, lääniä ja maakuntaa. Suunnilleen samoihin aikoihin huomasi sotaministeri yleisesikuntapäällikkönsä luona käydessään;, että siinä isossa huoneessa, joissa kenraali Pantteri työskenteli ja joka ennen oli ollut aivan tyhjä, oli nyt pitkin kaikkia seiniä, lattiasta kattoon asti, korkeita ja monilokeroisia paperikaappeja, jotka olivat kukkuroillaan kaikenmuotoisia ja -värisiä asiapapereita: kokonainen arkisto, syntynyt ja paisunut muutamassa päivässä satoja vuosia vanhan kirjaston laajuiseksi.
"Mitä nuo ovat?" kysyi sotaministeri kummastuneena.
"Todistuksia Pyrot'ta vastaan", sanoi kenraali Pantteri isänmaallisen ylpeänä kalleuksistaan. "Meillä ei ollut todistuksia, kun tuomitsimme hänet, mutta nyt olemme ottaneet vahinkomme takaisin."
Ovi oli jäänyt auki. Greatauk näki portaissa jonon kantajia, ne tulivat sisään ja toivat raskaita paperikuormia; hissikin nosti vinkuen ja hitaasti raskaita asiapapereita.
"Mitäs nuo sitten ovat?" kysyi Greatauk.
"Uusia todistuksia Pyrot'ta vastaan, juuri saapuneita", sanoi Pantteri. "Minä olen vaatinut niitä kaikista Pingvinian lääneistä, kaikista Europan yleisesikunnista ja hoveista, käskenyt niitä lähettämään kaikista Amerikan ja Australian kaupungeista ja kaikista Afrikan siirtokuntatoimistoista. Odotan juuri useita paaleja Bremenistä ja laivalastia Melbourne'ista."
Pantteri loi sotaministeriin sankarin tyynen ja hohtavan katseen. Mutta Greatauk oli paremminkin levoton kuin tyytyväinen siinä monokkeli silmässä tuota kauheaa paperien paljoutta tuijottaessaan.
"Onhan tarkoitus sangen hyvä", virkkoi hän. "Mutta pelkään, että Pyrot'n juttu menettää tällä tavoin soman yksinkertaisuutensa. Se oli alussa niin selvä. Sen kirkkaus oli sen arvo ikäänkuin vuorikristallin; suurennuslasillakaan ei siinä olisi huomannut ainoaakaan säröä, rakoa, tahraa taikka virhettä. Kun minä jätin sen käsistäni, oli se kirkas kuin päivä; niin, se oli ihana kuin itse aurinko. Minä annoin teille helmen, mutta te teette siitä vuoren. Suoraan sanoen, luulen, että teette hyvää tarkoittaen pelkkää pahaa. Tahdotte todistuksia! Hm, tietysti on hyvä, jos on todistuksia, mutta ehkäpä on parempi, että ei niitä ole yhtään. Johan sanoin teille, Pantteri, että ainoastaan yksi todistus on pätevä: syyllisen (tai syyttömän, samantekevä!) tunnustus. Minä järjestin Pyrot'n jutun sellaiseen kuntoon, ettei arvostellulla ollut siinä mitään huomauttamista, ei ainoaakaan heikkoa kohtaa. Siihen ei päässyt käsiksi ja sitä oli mahdoton haavoittaa, kun se oli kätkössä ja näkymätön. Nyt tarjoaa se paljon aineksia julkiselle keskustelulle. Neuvon teitä, Pantteri, käytelkää todistuskappaleitanne varovasti! Erittäin kiitollinen olisin teille, jos puhuisitte entistä vähemmän jutusta sanomalehdille. Te olette kaunopuheinen, mutta liikapuheinen. Kuulkas, Pantteri, onko näissä todistuksissa vääriä?"
Pantteri hymyili:
"On muutamia hiukan sovellutettuja."
"Sitä minä tarkoitinkin. Sovellutettuja, se sopii! Ne juuri ovat hyviä. Todistuskappaleina ovat väärät todistukset yleensä parempia kuin totuudenmukaiset, etupäässä siitä syystä, että ne ovat sovellutettuja juuri hetken tarvetta varten, tehtyjä tilauksesta ja mitan mukaan ja sen vuoksi asiaan sopivia ja oikeita. Sitä paitsi on niillä se etu, että ne suuntaavat ihmismielet ihannemaailmoihin ja kääntävät ne pois tämän maailman todellisuudesta, joka valitettavasti on aina sekalaista laatua... Mutta kumminkin olisi minusta melkein parempi, ettei meillä olisi todistuksia ollenkaan."
Uusi "Pyrottivastainen Seura" vaati ensimmäiseksi toimenpiteekseen hallitusta saattamaan nuo seitsemänsataa pyrottia ja heidän rikostoverinsa sotaoikeuteen, vastaamaan valtiopetoksesta. Seura valitsi prinssi Boscenos-Jääräpeuksen esittämään tämän seuran vaatimuksen Valtioneuvostossa, ja hän lausui ministereille, jotka olivat kokoontuneet ottamaan häntä vastaan, toivomuksensa, että hallituksen valppaus ja lujuus osoittautuisivat tilanteen vakavuuden mukaisiksi. Hän puristi poistuessaan kaikkien ministerien kättä, mutta kun hän meni kenraali Greataukin ohitse, kuiskasi hän hänelle korvaan:
"Marssikin suoraan, senkin sika, taikka minä paljastan Malouryn asian!"
Joku päivä sen jälkeen, julisti eduskunta hallituksen esityksestä kaikilla äänillään "Pyrottivastaisen Seuran" järjestöksi, jolla oli hyödyllinen yhteiskunnallinen merkitys.
Silloin toimitti seura heti lähetystön Merisikainmaahan Chitterlingin linnaan, jossa Crucho söi maanpakolaisuuden katkeraa leipää, vakuuttamaan hänelle antipyrottien rakkautta.
Mutta pyrotit vain lisääntyivät! Niitä oli nyt kymmenentuhatta. Niillä oli vakituiset kahvilansa bulevardeilla. Mutta isänmaanystävilläkin oli omat kahvilansa, ja suuremmat ja hienommat. Joka ilta paiskeltiin kadun yli kahvilasta toiseen olutsarkkoja, lasinalusia, tulitikkutelineitä, karahveja, tuoleja ja pöytiä; kuvastimet lensivät säpäleiksi; tapeltiin pimeässä, ja pimeys teki eri puolueiden voimat tasaväkisiksi, iskut sattuivat milloin omiin miehiin, milloin vihollisiin. Ja viimein tuli poliisi ja lopetti taistelun polkien molempien puolueiden sankareita rautanastaisilla anturoillaan.
Kun prinssi Boscenos kerran tuollaisena kunniakkaana yönä lähti eräitten patrioottien seurassa ulos muotikahvilastaan, osoitti herra De la Trumelle hänelle sormellaan erästä miestä, jotta ali silmälasit, karvainen naama, ei hattua päässä ja takissa vain toinen hiha; mies kulkea kyhnysti vaivalloisesti katukäytävää, joka oli täynnä kaikenmoisia sirpaleita:
"Katso, tuossa menee Colomban!"
Prinssissä yhtyi valtavaan voimaan lempeä luonne; hän oli hyvin lauhkea, mutta kun hän näki Colombanin, kiehahti hänen verensä. Hän hyökkäsi silmälasipäisen pikku miehen kimppuun ja antoi hänelle nyrkillään kuonoon semmoisen tärskyn, että mies kellahti maahan.
Sitten huomasi herra De la Trumelle erehtyneensä: hän oli luullut Colombaniksi erästä asianajaja Bazile'ia, "Pyrettivastaisen Seuran" sihteeriä ja innokasta ja jaloa patrioottia, joka oli asiattomasti aivan Colombanin näköinen. Prinssi Boscenos jälleen oli noita vanhankansan yleviä luonteita, jotka eivät taipuneet koskaan, mutta saattoi kuitenkin aina taipua tunnustamaan hairahduksensa. Hän siis sanoi hattuaan nostaen:
"Herra Bazile, te ymmärrätte minua ja annatte anteeksi, jos olen hieman sipaissut kasvojanne; te hyväksytte tarkoitukseni, onnittelette minua, gratuleeraatte, komplimenteeraatte minua, kun kuulette, mistä tämä toimenpide aiheutuu. Minä luulin teitä Colombaniksi."
Herra Bazile tukki nenäliinallaan verta tippuvaa nokkaansa, kohotti juhlallisesti hihatonta käsivarttaan ja vastasi kuivasti:
"Ei, hyvä herra, minä en onnittele teitä, en gratuleeraa enkä komplimenteeraa teitä, enkä hyväksy tarkoitustanne, sillä se oli lievimmin sanoen liian kouraantuntuva. Se oli liiallinen, ylimääräinen, määrää ylittävä. Minua on näet jo tänä iltana luultu kolme kertaa ennen Colombaniksi ja kohdeltu hänen ansioittensa mukaan. Isänmaanystävät ovat katkoneet hänen lukuunsa minulta kylkiluita ja pieksäneet selkäni makkaroille, joten se mielestäni alkaa jo hänelle riittää."
Tuskin hän oli nämä sanat virkkanut, niin hyökkäsi paikalle suuri joukko pyrotteja. Hekin luulivat asianajajaa Colombaniksi, ja luulivat että patriootit aikoivat hänet tappaa. Lyijynuppiset kepit ja häränsuoroiset pamput kädessä karkasivat he siis prinssi Boscenoksen ja hänen toveriensa kimppuun, pieksivät heidät puolikuoliaiksi ja jättivät siihen paikkaan, tempasivat asianajaja Bazile'in joukkoonsa ja kantoivat häntä, vaikka hän kiukuissaan pullikoi vastaan, pitkin bulevardeja huutaen: "Eläköön Colomban! Eläköön Pyrot!" Viimein saavutti heidät poliisi, joka oli rientänyt heitä takaa-ajamaan, voitti heidät ja kuljetti häpeällisesti putkaan, missä asianajaja Bazile'ia potkittiin sitten Colombanina innokkaasti paksupohjaisilla ja hyvin raudoitetuilla saappailla.
SEITSEMÄS LUKU
BIDAULT-COQUILLE, MANIFLORE JA SOSIALISTIT
Sill'aikaa kuin vihan ja vimman myrsky raivosi Alkassa, kökötti Eugen Bidault-Coquille, astronomeista köyhin ja onnellisin, vanhan, Drakojen-aikuisen vesitornin katolla ja tutki kehnolla kiikarilla taivasta ja valokuvaili pilaantuneille levyille lentotähtien ratoja. Hänen neronsa korvasi noiden työvälineiden vaillinaisuuden, hänen rakkautensa tieteeseen saavutti voittoja koneiden surkeudesta huolimatta. Sammumattomalla innolla tarkasteli hän meteoreja, meteoriitteja ja meteorikiviä, noita hehkuvia sirpaleita, palavia tomuhiukkasia, jotka kiitävät pyörryttävää vauhtia maan ilmakehän halki. Ja ahkeruutensa palkaksi sai hän yleisöltä välinpitämättömyyttä, valtiolta kiittämättömyyttä ja tieteellisiltä seuroilta ikuista vastustusta. Kun hän näin syvästi, koko sielunsa voimilla seurasi avaruuden ilmiöitä, ei hän tietänyt, mitä täällä maan päällä oli tapahtunut; hän ei lukenut koskaan sanomalehtiä, ja kävellessään kaupungilla mietti hän siinä määrin marraskuun asteroideja, että hän putosi yht'äkkiä johonkin puiston lammikkoon tai jäi automobiilin pyörien alle.
Sangen korkeana vartaloltaan ja ajatuksiltaan kunnioitti hän itseään ja muita, ilmaisten tuon kunnioituksensa hillityllä kohteliaisuudella ja pukeutumalla mustaan, sangen piukkaan sortuuttiin ja sylinterihattuun, jotka pukimet tekivät hänet varsin laihtuneen ja henkevöityneen näköiseksi. Hän kävi nauttimassa päivällistään eräässä pienessä ravintolassa, jonka kaikki muut, vähemmän henkevät ruokavieraat kuin hän olivat jättäneet oman onnensa nojaan; siellä lepäsi nyt hänen ruokaliinansa puksipuiseen renkaaseen pistettynä yksinään tyhjällä hyllyllä. Tuossa röhnälässä sattui eräänä iltana hänen käsiinsä kirjelmä, jonka Colomban oli kirjoittanut Pyrot'n puolustukseksi. Hän luki sen halkoessaan onttoja pähkinöitä, ja yht'äkkiä valtasi hänet sellainen hämmästys, ihailu, kauhu ja sääli, että hän unohti meteorit ja tähtisateet eikä nähnyt enää mitään muuta kuin onnettoman vangin, jota tuuli heilutti häkissä korppien ympärillä koikkuessa.
Se ajatus ei jättänyt enää häntä rauhaan; viikkoon ei hän nyt ajatellut muuta kuin tuota syyttömästi tuomittua. Ja kun hän kerran tuli ruokaluolastaan kadulle, näki hän ihmisiä virtaavan tungoksenaan erääseen tanssihuoneistoon, jossa kuului olevan yleinen kokous. Hänkin meni sinne. Se oli keskustelukokous: siellä karjuttiin, haukuttiin toisiaan ja tapeltiin sakeassa tupakansavussa. Pyrotit ja antipyrotit puhuivat kilvan, ja sitten niille hurrattiin ja vihellettiin. Hämärä innostus tulisti osanottajien mieltä. Rohkeana kuin kaino ja yksinäinen ihminen ainakin hyppäsi Bidault-Coquille korokkeelle ja puhui kolme neljännestuntia yhtä mittaa. Hän puhui hyvin nopeasti eikä järjestyksessä, mutta intohimoisesti ja matemaatikkomystikon syvällä vakaumuksella. Hän sai suosionosoituksia. Kun hän lähti korokkeelta, heittäytyi muudan kookas, pelkkiin punaisiin pukeutunut nainen, jonka valtavassa hatussa heilui sankarillisia höyhentöyhtöjä, mutta jonka ikää oli uskallettua arvata, hänen kaulaansa, suuteli häntä tulisesti ja samalla juhlallisesti ja lausui:
"Kuinka kaunis te olette!"
Yksinkertainen Bidault-Coquille ajatteli, että kai siinä oli perää.
Nainen selitti hänelle elävänsä nykyään ainoastaan saadakseen puolustaa Pyrot'ta ja jumaloidakseen Colombania. Tähtientutkijasta hän oli ylevä luonne, ja hän luuli häntä kauniiksi. Tuo nainen oli Maniflore, vanha, köyhä, käyttökelvoton, unohdettu ja yht'äkkiä yhteiskuntaharrastuksiin innostunut katunainen.
Siitämöisin ei Maniflore tiedemiestä jättänyt. He elivät yhdessä unohtumattomia onnen hetkiä kuppiloissa ja matkustajakodeissa, sanomalehtien toimistoissa, yhdistysten kokoushuoneissa ja lukusaleissa. Koska Bidault-Coquille oli idealisti, niin luuli hän, että Maniflore oli hurmaavan ihana, vaikka hän olisi lukemattomat kerrat saattanut todeta, ettei hänen armaallaan ollut enää viehätyksiä missään paikkaa eikä millään tavalla. Kadonneesta kauneudestaan oli Maniflore'illa säilynyt ainoastaan varma halu miellyttää ja itsetietoinen tapa vaatia ihailua. Mutta kuitenkin täytyy tunnustaa, että monessa suhteessa ihmeellinen Pyrot'n juttu loi myöskin Maniflore'iin jonkinmoista kansanvaltaista majesteettisuutta ja kaunisti julkisissa kokouksissa hänet ikäänkuin oikeuden ja totuuden vertauskuvaksi.
Bidault-Coquille ja Maniflore eivät olleet ainoastakaan antipyrotista, Greataukin puolustajasta eivätkä kenestäkään sapelinkalistajasta mitään naurettavia tai hymyiltäviä vihollisia: olivathan näet jumalat vihassaan evänneet noilta sankareilta hymyn kalliin lahjan. Niinpä väittivät he aivan vakavissaan, että porttoparka ja astronomi olivat kavaltajia ja isänmaanpettureita. Bidault-Coquille ja Maniflore kasvoivat ilmeisesti sikäli mikäli heitä haukuttiin, loukattiin ja häväistiin.
Pingvinia oli jo kuukausia sitten jakautunut kahteen leiriin, mutta sosialistit eivät vielä olleet sekautuneet asiaan, kummalliselta näyttävä seikka kylläkin. Heidän järjestöihinsä kuuluivat miltei kaikki ruumiillisen työn tekijät, hajanainen, sekava ja kurin ikeessä pidetty, mutta kuitenkin peloittava lauma. Pyrot'n juttu oli saattanut sosialistien pääjohtajat omituiseen välikäteen: he eivät halunneet mennä kapitalistien eivätkä militaristienkaan puolelle. Heistä olivat sekä suuret että pikku juutalaiset heidän selviä vihollisiaan. Taistelu ei koskenut heidän periaatteitaan, heidän etunsa eivät nyt olleet mitenkään pelissä. Ja kuitenkin useimmat heistä alkoivat tuntea, että heidänkin olisi ajan pitkään vaikea pysyä syrjässä otteluista, joissa koko muu Pingvinia oli jo mukana.
Sosialistien pääjohtajat kokoutuivatkin siis yhdistyksensä talolle, joka oli "Pirunhäntä-Pyhän-Maelin"-kadun varrella, neuvottelemaan, miten olisi suhtauduttava nykyiseen tilanteeseen ja asian vastaisiin käänteisiin.
Toveri Fenix pyysi ensin puheenvuoroa:
"On tehty rikos", lausui hän, "mitä inhottavin ja kurjin rikos, on tehty oikeusrikos. Sotatuomarit ovat joko armeijan ylipäällystön pakotuksesta tai heidän harhaan johtaminaan tuominneet viattoman ihmisen julmaan ja häpeälliseen rangaistukseen. Emme pääse tästä sillä verukkeella, ettei sorron uhri ole meidän luokkaamme, että hän kuuluu siihen luokkaan, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan meidän vihollisemme. Meidän puolueemme on yleistä yhteiskunnallista oikeutta kannattava puolue. Ei ole vääryyttä, joka ei meihin kuuluisi.
"Meille olisi suuri häpeä, jos antaisimme pelkästään radikaalien, kuten esimerkiksi Kerdanik, porvarien, kuten Colomban, ja eräiden maltillisten tasavaltalaisten yksinään otella sapelivallan rikollisuutta vastaan. Vaikkei uhri olekaan meikäläisiä, niin hänen pyövelinsä ovat kuitenkin meidän veljiemmekin pyöveleitä, ja ennen kuin Greatauk iski kyntensä tähän sotilashenkilöön, ammutti hän lakkoon ryhtyneitä veljiämme.
"Toverit, te voitte pelastaa Pyrot'n tuomiosta, jos ponnistatte tahtonne niinkuin äly ja moraali vaativat ja aineelliset keinonne sallivat. Ettekä te poikkea tällä jalolla työllä laisinkaan siltä vapautuksen ja vallankumouksen polulta, joka on teidän kutsumuksenne, sillä Pyrot on nyt muuttunut kaikkien sorrettujen vertauskuvaksi, ja kaikki yhteiskunnalliset vääryydet ovat läheisessä yhteydessä toistensa kanssa: kun murskaa yhden niistä, niin järkyttää muidenkin perustuksia." Kun Fenix oli puhunut, alkoi toveri Sapor seuraavaan tapaan:
"Tässä on meitä kehoitettu jättämään oma tehtävämme ja sekautumaan asiaan, joka ei meitä koske. Miksi heittäytyisimme temmellykseen, jossa tapaamme vihollisia minne päin vain käännymme, luonnollisia, leppymättömiä ja aina sellaisina pysyviä vihollisia. Emmekö vihaa rahavaltaa yhtä paljon kuin sotilasvaltaakin? Kumpaisenko rahapussiin tahtoisitte pelastaa, pankkiherrojenko vai sotahuhujen? Typerää ja rikollista jalomielisyyttä olisi ruveta auttamaan noita seitsemääsataa pyrottia, sillä luokkataistelussa tulevat he aina olemaan meidän vastustajiamme.
"Tässä on kehoitettu meitä sekaantumaan poliiseina vihollistemme tappeluun ja palauttamaan heidän keskuuteensa sitä järjestystä, jota he rikoksellaan ovat häirinneet. Niin pitkälle menevää jalomielisyyttä ei kutsuta enää jalomielisyydeksi, vaan eräällä muulla nimellä.
"Toverit, kun vääryys kehittyy huippuunsa, niin siitä tulee koko yhteiskuntamuodolle kuolemanvaara. Nyt on Pingvinian porvaristo läkähtyä omiin vääryyksiinsä, ja meitä pyydetään pelastamaan sitä, puhdistamaan ilmaa, jota se hengittää. Sellainen pyyntö on pilkantekoa meistä.
"Ei, älkäämme kuulko sitä pyyntöä, antakaamme porvariston läkähtyä ja tukehtua, katselkaamme sen kuolinnytkähdyksiä ilolla ja inholla. Valittakaamme ainoastaan sitä, että porvaristo on muka maata rakentaessaan pilannut sen siinä määrin, että kun me menemme sinne perustamaan uutta yhteiskuntaa, niin on edessämme pelkkä haiseva roskankaatopaikka."
Sapor lopetti, ja sitten virkkoi toveri Lapersonne lyhyesti:
"Fenix kehoittaa meitä auttamaan Pyrot'ta sen vuoksi, että Pyrot on viaton. Se ei minun mielestäni ole mikään syy. Jos Pyrot onkin syytön, on hän sotilashenkilönä aina käyttäytynyt hyvin ja täyttänyt tunnollisesti sotilastehtävänsä, mikä on etupäässä kansan ampumista. Se ei ole riittävä perustelu, joitta kansan pitäisi ryhtyä häntä puolustamaan kaikenmoisten vaarojen uhalla. Kun minulle on todistettu, että Pyrot on syyllinen ja on varastanut armeijan heinät, silloin nousen häntä puolustamaan."
Toveri Larrivée pyysi tämän jälkeen puheenvuoroa:
"Minä en ole toveri Fenixin kanssa samaa mieltä, enkä voi kannattaa myöskään toveri Saporia. Minun mielestäni ei puolue saata ryhtyä puolustamaan jotakin asiaa pelkästään siksi, että sanotaan, että se on oikea asia. Oikea: pelkään pahoin, että se käsite on vaarallista sanojen väärinkäyttöä ja kevytmielistä sanaleikkiä. Sillä yhteiskunnallinen oikeus ei vielä ole vallankumouksellista oikeutta. Ne käsitteet ovat keskenään aina ristiriitaisia ja vastakkaisia. Toista niistä, palvellessaan taistelee toista vastaan. Minä puolestani olen selvillä, mikä oikeus on oikea: minä taistelen vallankumouksellisen oikeuden puolesta yhteiskunnallista oikeutta vastaan. Kuitenkaan ei minusta ole oikeaa pysyä tässä nykyisessä asiassa puolueettomina. Olisimme mielestämme pähkähulluja, ellemme käyttäisi hyväksemme tällaista meille edullista juttua. Pitäisikö meidän nyt, kun meille tarjoutuu tilaisuus antaa hirvittävä, ehkä kuolettava isku militarismille, seisoa kädet ristissä? Minä en odota ilman meidän kättemme apua tapahtuvia ihmeitä, toverit: minä en nimittäin ole mikään fakiiri, minä en tule koskaan hyväksymään fakiireita. Jos täällä on fakiireita, niin älkööt toivokokaan minun liittyvän heidän seuraansa. Istua ja katsella napaansa kuin fakiirit on politiikkaa, josta ei ole mitään tuloksia, enkä minä moista politiikkaa rakasta.
"Sellaisen puolueen kuin meidän täytyy joka tilassa ilmaista, että sekin on olemassa. Sen täytyy lakkaamattomilla teoilla todistaa, että se elää. Meidän pitää sekautua Pyrot'n juttuun; mutta me sekaudumme siihen vallankumouksellisella tavalla; me käytämme siinä väkivaltaisia keinoja... Teistä on kai väkivalta Vanhanaikaista, jonkinmoinen, muodista mennyt keksintö, joka matka joutaa romukauppaan niinkuin aikanaan hevosten vetämät diligenssit, nyrkkikirjapaino ja viittatelegrafi. Erehdytte suuresti siinä luulossanne. Nykyään, enempää kuin ennenkään, ei mitään voiteta muuten kuin väkivallalla; se on todella tehokas välikappale; täytyy vaan osata käsitellä sitä. Mikä on nyt meidän tehtävämme tässä jutussa? Sanon sen tässä teille: meidän täytyy ärsytellä vallitsevia luokkia toisiaan vastaan, usuttaa armeija ja kapitalistit keskenään tappeluun, hallitus virkakuntia vastaan, ylimystö ja papisto juutalaisia vastaan, koettaa saada porvarit hävittämään kaikin voimin toisiaan. Meidän täytyy nyt harjoittaa agitatsionia, joka lamaa aina esivaltaa niinkuin kuume sairasta.
"Jos osaamme oikein käyttää Pyrot'n juttua hyväksemme, jouduttaa se kymmenellä vuodella sosialistisen puolueen kasvua ja proletariaatin vapautumista, jonka loppukohtana on maan riisuminen aseista, suurlakko ja vallankumous."
Kun kaikki puolueen johtavat miehet nyt olivat ilmaisseet erikoisen mielipiteensä, keskusteltiin asiasta yleisesti melko vilkkaasti. Puhujat latelivat aina yhä uudestaan jo esittämiään syitä, kuten tällaisissa tilaisuuksissa on tavallista, ja latelivat niitä yhä sekavammin ja huonommassa järjestyksessä. Väiteltiin kauan, eikä kukaan luopunut kannastaan. Mutta lopulta supistuivat eri mielipiteet kuitenkin kahteen pääsuuntaan, nimittäin Saporin ja Lapersonne'in kantaan, että olisi pysyttävä syrjässä, ja Fenixin ja Larrivée'n kantaan, että juttuun olisi sekaannuttava. Ja nämäkin kaksi vastakkaista suuntaa olivat yhtä mieltä vihassaan armeijan johtohenkilöitä ja heidän oikeudenkäyttöään kohtaan ja uskossaan, että Pyrot oli syytön. Porvarit eivät siis olleetkaan erehdyksessä, kun he pitivät kaikkia sosialistijohtajia hyvin pahansisuisina pyrotteina.
Mitä jälleen tulee kansan syviin kerroksiin, joiden nimissä nuo johtajat puhuivat ja joita he edustivat, – mikäli puheet voivat edustaa sellaista, mikä on sanoin ilmaisematonta, – niin, mitä tulee proletaareihin, joiden ajatusta on vaikea tuntea, koska he itsekään eivät sitä tunne, näytti siltä kuin ei Pyrot'n juttu olisi heitä liikuttanut laisinkaan. Se oli heille kai liian kirjallista, liian klassillisen makuista. Ja sitä paitsi haiskahti se porvarilliselta maailmalta ja rahamaailmalta, ja se oli heistä ilkeä haju.
KAHDEKSAS LUKU
COLOMBANIN JUTTU
Kun oikeudenkäynti Colombania vastaan alkoi, ei pyrotteja ollut kuin vähän neljättäkymmentätuhatta; mutta heitä oli kaikkialla, jopa papeissa ja sotilashenkilöissäkin. Pahimmin vahingoitti heitä suurjuutalaisten suopeus. Vähälukuisuudesta sen sijaan oli heille paljon etua, ennen kaikkea se etu, että heidän joukkoonsa mahtui vähemmän pässinpäitä kuin vastapuolueeseen, jossa niitä oli liiatenkin. Ja pienen pienenä vähemmistönä olivat pyrotit yksimielisiä, toimivat yhteistuumin eivätkä hajonneet ryhmiin, jotka olisivat tehneet toisilleen: haittaa. Jokainen heistä näki, että hänen oli välttämätöntä hoitaa asiansa hyvin, ja kuta tärkeämmällä paikalla kukin oli, sitä paremmin hän käyttäytyi. Ja lisäksi saattoi täydellä syyllä odottaa, että heihin liittyisi paljon uutta väkeä, kun taas vastustajien puolue, joka ensi rynnäkössä oli voittanut laumat puolelleen, luonnostaan pienentyisi.
Kun Colomban vietiin oikeussaliin, huomasi hän kohta, etteivät tuomarit olleet ainakaan uteliaita. Tuskin avasi hän suunsa, niin presidentti käski hänen pitämään valtion etujen vuoksi suunsa kiinni. Samasta, kaikkein painavimmasta syystä ei vastaajan todistajia kuulusteltu. Kenraali Pantteri, yleisesikunnan päällikkö, astui saliin juhlaunivormussa ja kaikki kunniamerkit rinnassa. Hänen todistuksensa kuului seuraavasti:
"Hävytön Colomban väittää, ettei meillä ole todistuksia Pyrot'ta vastaan. Se on valhe. Meillä on todistuksia. Minun arkistossani on todistuksia seitsemänsataakolmekymmentäkaksi neliömetriä, joista karttuu, jos laskemme, että jokainen neliömetri vastaa viittäsataa kiloa, kaikkiaan kolmesataakuusikymmentäkuusituhatta kiloa todistuksia."
Tuo korkea upseeri antoi sitten näistä todistuksista sujuvasti ja kauniisti lyhyen yleiskatsauksen. Hänen lausuntonsa pääsisältö oli:
"Siellä on kaikenlaisia todistuksia hienoimpiin värivivahteisiin saakka. Niitä on virallisella paperilla, lainapaperilla, Leijona-paperilla, Kyyhkys-arkeilla, Kotka-paperilla, penninpaperilla, kaikkien tehtaitten paperilla. Niitä on kooltaan kaikensuuruisia; pienin ei ole täyttä neliömillimetriä, isoin on 70 metriä pitkä ja 0 metriä 70 senttiä leveä."
Kuunteli jäin selkäpiitä karmi tällainen todistusten paljous.
Sitten tuli Greatauk todistamaan. Hän oli yksinkertaisempi, ehkä suurempi kuin kenraali Pantteri, joten hän oli pukeutunut vain ikäkuluun harmaaseen takkiin ja seisoi kädet selän takana.
"Minä jätän", virkkoi hän tyynellä ja varsin matalalla äänellä, "minä jätän herra Colombanille vastuun tapahtumista, jotka ovat saattaneet isänmaamme perikadon partaalle. Pyrot'n juttu on salainen ja sen täytyy pysyä salaisena. Jos se tehtäisiin julkiseksi, niin Pingviniaa kohtaisivat kauheat vitsaukset, sodat, rosvoukset, ryöstöt, tulipalot, miesmurhat ja ruttotaudit. Olisin maankavaltaja, jos hiiskuisin vielä sanankaan."
Eräät henkilöt, joilla tunnetusti oli suuri valtiollinen kokemus, kuten esimerkiksi herra Bigourd, pitivät sotaministerin todistusta taitavampana ja merkittävämpänä kuin yleisesikunnan päällikön.
Eversti Boisjolin todistus teki valtavan vaikutuksen:
"Kun minä kerran olin iltakutsuissa sotaministeriössä, uskoi minulle erään naapurivallan sotilasattashea, että käydessään majesteettinsa tallissa oli hän siellä nähnyt ihailtavan laheaa ja hyvänhajuista ja väriltään kauniin vihreää heinää, ihaninta, mitä hän missään oli milloinkaan nähnyt! – Mistä se heinä oli peräisin? kysyin minä. Hän ei minulle vastannut, mutta minusta tuntui heinän alkuperä varsin selvältä. Sehän oli juuri Pyrot'n varastamaa heinää. Vihreys, laheus ja hyvänhajuisuus ovat meidän kansallisen heinämme tunnusmerkkejä. Naapurivallan heinä on harmaata ja haperaa; se kahisee hangossa ja löyhkää pölyltä. Jokaisen on helppo tehdä tästä johtopäätöksensä."
Everstiluutnantti Hastaing astui oikeussaliin ja selitti, ettei hän luullut Pyrot'ta syylliseksi. Kaikki koettivat huutaa hänen äänensä kuulumattomiin, ja poliisit iskivät häneen kyntensä ja heittivät hänet pimeään vankityrmään, jossa hänelle annettiin ruoaksi kyykäärmeitä, sammakoita ja siruiksi survottua lasia. Silloin hän muuttui sekä lupauksille että uhkauksille kuuroksi.
Vahtimestari kutsui nyt:
"Herra kreivi Pekka Mauibec-Ilveksenhammas."
Salissa oli haudanhiljaista, kun sisään astui hieno ja rappeutunut aatelismies, jonka viikset tököttivät taivasta kohti ja kellertävät silmäterät säkenöivät.
Hän lähestyi Colombania ja sinkautti häneen kuvaamatonta halveksumista ilmaisevan katseen:
"Minun todistukseni on lyhyt", lausui hän. "Se kuuluu: Sinä olet p–ska!"
Koko sali alkoi hurjana ihastuksesta paukuttaa käsiään ja jyskyttää jalkojaan. Hetki oli tuollainen suurien tunteiden hetki, jollaiset tempaavat välittömästi kaikkien sydämet valtaansa ja kiihoittavat sielut suurtekoihin. Sanaakaan lisää lausumatta poistui kreivi Maubec-Ilveksenhammas salista.
Kaikki läsnäolijat lähtivät hänen kanssaan oikeuspalatsista ja saattoivat häntä juhlakulussa kaupungille. Prinsessa Boscenos lankesi hänen jalkoihinsa ja halaili intohimoisesti hänen koipiaan. Hän kulki tietään tuimana ja järkkymättömänä, nenäliinojen ja kukkien pilvessä. Varakreivitär Olive kietoutui hänen kaulaansa eikä irtautunut enää siitä, joten tyynimielinen sankari kantoi häntä ryntäillään niinkuin mitäkin kevyistä kukkakimppua.
Oikeuden presidentin oli täytynyt lykätä istunto toistaiseksi, ja kun sitten jälleen alettiin, kutsui hän asiakirjain-erikoistuntijat kuulusteltaviksi.
Kuuluisa asiakirjain-erikoistuntija Vermillard esitti tutkimuksensa tulokset.
"Tutkittuani tarkoin" sanoi hän, "Pyrot'lta takavarikoidut paperit, ennen kaikkea hänen säästökirjansa ja pyykkilistansa, olen huomannut, että vaikka ne ovat näöiltään aivan tavallisia, ovatkin ne ylen monimutkaista salakirjoitusta, johon olen löytänyt avaimen. Petturin roistomaisuus ilmenee niistä joka riviltä. Tuon salakirjoitussysteemin mukaan merkitsee esim. 'Kolme pukkia olutta ja kaksikymmentä frangia Adalle' oikeastaan: 'Olen luovuttanut kolmekymmentätuhatta säkkiä heiniä eräälle naapurivaltiolle.' Olenpa näistä todistuskappaleista saanut selville senkin, mitä heinälajeja nuo mainitun upseerin kavaltamat heinät olivat, sillä sellaiset sanat kuin 'paita, liivit, alushousut, nenäliina, kova kaulus, naukku, tupakat, sikarit' merkitsevät 'apilasta, timoteitä, puntarpäätä, lusernia, kauraa, virnaa, ohdakkeita', j.n.e. Ja olivathan ne tuoksuvat heinät, jotka kreivi Maubec hankki Pingvinian ratsuväkeä varten, juuri näitä aromaattisia kasveja. Tällä tavoin on Pyrot itse ilmaissut rikoksensa, ilmaissut sen kielellä, jonka perille hän ei uskonut kenenkään pääsevän. Kavaluutta moisessa viattomuuden haahmossa ei voi kylliksi ällistellä."
Colomban julistettiin syylliseksi ilman mitään lieventäviä asianhaaroja ja tuomittiin kaikkein ankarimpaan rangaistukseen. Valamiehet laativat heti anomukset, ettei rangaistusta lievennettäisi.
Oikeuspalatsin edustalla, lähellä jokea, jonka rannat olivat nähneet kahdentoista vuosisadan kunniakkaat vaiheet, kuhisi ja mekasti viisikymmentätuhatta ihmistä odottaen oikeuden päätöstä. Siellä touhusivat "Pyrottivastaisen Seuran" johtohenkilöt, huomattavimpina heistä prinssi Boscenos, kreivi Clena, kreivi Olive ja herra De Ja Truimelle; siellä tungeksivat isä Agarik ja Pyhän Maelin koulun opettajat kaikkine oppilaineen; siellä seisoivat munkki Douillard ja ylikenraali Caraguel sylityksin, mikä oli liikuttavan ylevä näky; ja Vanhaasiltaa myöten juoksi torille kauppahallin ja pyykkilaiturien ämmiä paistinvartaat, kihvelit, tulipihdit, kartut ja kloorivesikattilat käsissä. Kerrassaan kaikki Pyrot'n puolustajat, mitä Alkassa suinkin oli, professorit, sanomalehtimiehet ja työläiset olivat ryhmittyneet oikeuspalatsin pronssiporttien edustalle ja portaille, olivatpa sitten vanhoillisia, radikaaleja tai vallankumouksellisia. Ja huolimattomasta puvusta ja tuimasta naamasta olivat toverit Fenix, Larrivée, Lapersonne, Dagobert ja Varambille helposti tunnettavissa.
Bidault-Coquille, joka oli piukkaan sortuuttiinsa pukeutuneena ja juhlallinen sylinteri päässä kuin hautajaisiin menossa, rukoili sielussaan Colombanin ja eversti Hastaingin avuksi haaveellisen matematiikkansa hengettäriä. Portaitten ylimmällä askelmalla säteili sankarillinen ilonainen Maniflore kainosti hymyillen, uneksien, että hän ansaitsisi kerran nykyisillä teoillaan itselleen historian ylistyksen niinkuin Epicharis. [Epicharis: eräs muinaisroomalainen nainen, joka oli osallisena keisari Neroa vastaan tehdyssä salaliitossa ja kiinnijouduttuaan surmasi itsensä, mutta ei kiduttamallakaan antanut ilmi muita salaliittolaisia. – Suom. selitys.]
Pyrottien seitsensataisen lauman muu joukko kierteli palatsia limonaadinmyöjiksi, katukaupustelijoiksi, tupakanpätkien kerääjiksi ja antipyroteiksi pukeutuneena.
Kun Colomban ilmestyi ovelle, puhkesi sellainen kirkuna, että linnut putosivat ilmanpaineesta puista ja kalat nousivat veden puserruksesta vatsa ylöspäin joen pinnalle. Kaikkialta karjuttiin:
"Colomban jokeen! Hukuttakaa hänet!"
Muutama ääni kimahti:
"Oikeutta ja totuutta!"
Jopa uskalsi yksi ääni huutaa:
"Alas armeija!"
Siitä huudosta syntyi kauhea mellakka. Tapeltiin raivoisasti, ja tuhansia kaatui jalkoihin, kasaantuen kokonaisiksi liikkuviksi ja uliseviksi pattereiksi, joille nousten jälleen uudet taistelijat hyökkäsivät toistensa kurkkuun. Naiset karkasivat miesten silmille kiihkosta palaen, kalpeina, hajalla hapsin ja terävin kynsin ja hampain, ja vimma loi nyt keskellä päivää ja yleisellä torilla heidän kasvoihinsa autuaallisen ilmeen, jota niillä ei ole muulloin kuin ainoastaan vuoteen päänalusilla. He ovat jo saamaisillaan Colombanin kynsiinsä, aikovat purra häntä, kuristaa, repiä kappaleiksi hänet ja tapella keskenään riekaleista, mutta silloin astuu Maniflore noita raivottaria vastaan korkeana, puhtaan ylevänä, punaisessa vaipassaan, tyynenä ja pelottavana, ja muut naiset väistyvät kauhistuneina takaisin. Colomban näyttää jo pelastuvan. Hänen puoluelaistenpa on onnistunut avata hänelle pääsy oikeuspalatsin torin poikki ja he jouduttavat häntä nyt Vanhansillan kulmassa odottavan ajurin rattaille. Jo otattelee hevonen täyttä laukkaa, mutta silloin ryntäävät prinssi Boscenos, kreivi Clena ja herra De la Trumelle karkulaisen perästä ja repäisevät ajurin alas kuskipukilta. Sitten työntävät he hevosta takaperin, saavat ajoneuvot isot pyörät edellä sillan kaiteen luokse ja kellistävät ja pudottavat hevosen, rattaat ja Colombanin alas jokeen, yleisön riemuissaan hurratessa. Vesi posahti korkealle ilmaan, sitten näkyi ainoastaan pieni pyörre joen kiiltävällä pinnalla.
Tuskin oli tämä tapahtunut, niin paiskasivat toverit Dagobert ja Varambille seitsemänsadan valepukuisen pyrotin avustuksella prinssi Boscenoksen päistikkaa pyykkiakkojen pesuproomuun, jonka pohjalle hän surkeasti rotkahti.
Tyyni yö joutui oikeuspalatsin torille. Sen rauhallinen pimeys peitti taistelun kauheat merkit, joita tori oli täynnä. Mutta joen rannalla, kolme kilometriä kaupunkia alempana, kökötti Colomban erään sillan alla likomärkänä vanhan ja pattijalkaisen ajurinkaakin vieressä ja ajatteli ihmisten tietämättömyyttä ja väärämielisyyttä.
"Taisi tulla vielä kovempi leikki kuin luulin", virkkoi hän itsekseen!. "Arvaan kohtaavani uusia vaikeuksia."
Hän nousi jaloilleen ja kumartui eläin-paran puoleen:
"Mitä pahaa sinä olit heille tehnyt, ystävä-rukkani?" sanoi hän. "Minun tähteni olivat he sinullekin näin ilkeitä."
Hän kietoi kätensä poloisen eläimien kaulaan ja suikkasi suukon hevon valkeaan otsatähteen. Sitten otti hän sitä suitsista ja alkoi taluttaa ontuvaa ystäväänsä halki nukkuvan kaupungin, itsekin ontua lyykähdellen. Ja siten saapui hän kotiinsa, jossa unohti pian unen helmoissa pahat ihmiset.
YHDEKSÄS LUKU
ISÄ DOUILLARD
Äärettömässä nöyryydessään päättivät kaikki Pingvinian piispat, kirkkoherrat, kappalaiset, apupapit, apotit ja priorit paavin, uskovaisten yhteisen isän, kehoituksesta pitää Alkan tuomiokirkossa surujumalanpalveluksen rukoillakseen Jumalaa armossaan lopettamaan nämä sisälliset riidat, jotka tuhosivat yhtä kristikunnan jaloimmista maista, ja antamaan katuvalle Pingvinialle anteeksi sen rikokset Jumalaa ja hänen sanansa palvelijoita vastaan.
Surujumalanpalvelus pidettiin kesäkuun viidentenätoista. Ylikenraali Caraguel koko esikuntineen istui kirkkoraadin penkissä. Seurakunta oli lukuisa ja loistava. Kuten herra Bigourd sanoi, oli se samalla sekä maan valioita että syvää kansaa. Huomattavista henkilöistä mainittakoon ensinnäkin herra De la Berthoseille, hänen Korkeutensa prinssi Cruchon kamariherra; sitten, saarnastuolin juurella, johon isä Douillard, pyhän Fransiskuksen veljeskunnan munkki, oli nouseva saarnaamaan, "Pyrottivastaisen Seuran" arvohenkilöt: varakreivi Olive, herra De la Trumelle, kreivi Clena, herttua Ampoule ja prinssi Boscenos, seisoen kaikki kädet ristissä paksujen pahkasauvojen kahvassa. Isä Agarik istui alttarin puolella, kaikki Pyhän Maelin koulun opettajat ja oppilaat ympärillään. Ristikäytävä ja oikeanpuolimmaisen lehterin alusta oli annettu kunniapaikkana upseereille ja paraadipukuisille sotamiehille, koska Vapahtajammekin ristillä kuollessaan kallisti päänsä oikealle puolelle. Hienoston naiset, heidän joukossaan kreivitär Clena, varakreivitär Olive ja prinsessa Boscenos, istuivat lehtereillä. Muualla kirkossa, eteisessä ja ulkopuolellakin seisoi sakeana tungoksena kaksikymmentätuhatta munkkia kaikista veljeskunnista ja kolmekymmentätuhatta maallikkoa.
Synnintunnustuksen jälkeen nousi isä Douillard saarnastuoliin. Ensin oli saarnanpitäjäksi aiottu valita isä Agarik, mutta ansioistaan huolimatta ei hän kuitenkaan ollut etevin jumalansanan tuntija eikä sen puolesta aivan tarpeeksi intoisa tähän erikoiseen tilaisuuteen; siksi suotiinkin etusija kapusiinimunkki Douillardille, joka oli kuusi kuukautta patikoinut kasarmista toiseen puhumassa Jumalan ja esivallan vihollisia vastaan.
Isä Douillard oli valinnut saarnatekstikseen sanat: Deposuit potentes
de sede [Hän kukisti maan mahtavat heidän istuimiltaan. – Suom.
selitys.], ja hän julisti, että kaikki ajallinen esivalta on Jumalalta
ja pyrkii Jumalaan sekä että se hävittää ja hukuttaa itsensä, jos se
poikkeaa syrjään kaitselmuksen sille viitoittamalta tieltä ja salliman
sille osoittamasta päämäärästä.Sovelluttaen nämä pyhät totuudet Pingvinian yhteiskunnallisiin oloihin esitti hän kauhistavan kuvan kaikista onnettomuuksista, joita tämän maan johdossa olevat miehet eivät olleet pystyneet näkemään eivätkä torjumaan.
"Kuka on ensimmäisenä syynä näihin kaikkiin onnettomuuksiin ja näihin kaikkiin häpeällisyyksiin, sen te tiedätte, rakkaat sanankuulijat, itse liiankin hyvin", saarnasi Douillard. "Hän on se hirviö, jonka nimi jo ennustaa, mitä tuleva on, sillä se johtuu kreikkalaisesta sanasta pyros, joka merkitsee tulta. Jumalallinen viisaus harrastaa joskus filologiaa ja varoittaa tämän etymologian kautta meitä, että juutalainen se sytyttää tuleen tämän maan, joka on ottanut hänet lastensa joukkoon."
Hän kuvasi, miten isänmaan kirkko huokaa vihollistensa vainoamana, ja huusi Pääkallonpaikaltaan:
"Eikös tämä ole tuska! Ja eikös tämä ole kunnia! Ne, jotka ovat ristiinnaulinneet minun Jumalani, naulitsevat minut ristiin!"
Ja liikutus varisti sanankuulijain selkää.
Kun suuri sananjulistaja puhui sitten pöyhkeästä Colombanista, joka oli rikoksista veriruskeana heitetty virtaan, mutta jota virran kaikki vesi ei jaksaisi puhtaaksi pestä, kohosi seurakunnan oikeutettu suuttumus yhä. Hän keräsi kokoon kaikki nöyryytykset ja vaarat, joihin Pingvinia oli joutunut, ja sanoi, että tasavallan presidentti ja hänen pääministerinsä olivat syylliset niihin.
"Tuo pelkuruuden valtaan alentunut ministeri, joka ei ole hukuttanut seitsemääsataa pyrottia, heidän liittolaisiaan ja puolustajiaan kuten Saul hukutti filistealaiset Gibean luona, on tehnyt itsensä arvottomaksi pitämään hallussaan sitä valtaa, jonka Jumala hänen käsiinsä antoi, ja jokaisen kelpo kansalaisen oikeus ja tehtävä on tästä lähtien halveksia hänen häpeällisiä käskyjään. Jumala katsoo leppyisästi hänen halveksijoittensa puoleen. Deposuit potentes de sede! Jumala alentaa arkaluontoiset johtajat vallasta ja nostaa heidän paikalleen voimakkaita miehiä, joiden turva on Herra. Minä sanon teille, rakkaat sanankuulijat, teille, te upseerit, aliupseerit ja sotamiehet, jotka olette täällä minun sanankuulijoitani, totisesti minä sanon sinulle, Pingvinian sotajoukkojen ylipäällikkö: hetki on tullut! Jos te ette tottele Jumalan käskyjä, jos te ette kukista hänen nimessään arvottomia vallanpitäjiä, jos te ette rakenna Pingviniaan jumalaapelkääväistä ja vahvaa hallitusmahtia, niin kuitenkaan ei Jumala hävitä maata, jonka se on tuominnut, kuitenkin hän pelastaa oman kansansa. Hän pelastaa sen ilman teitä, hän pelastaa sen köyhän käsityöläisen taikka yksinkertaisen korpraalin kautta. Etsikkoaika on tullut. Valvokaa ja kiiruhtakaa!"
Näiden voimakkaiden sanojen tulistamana nousivat kaikki kuusikymmentätuhatta sanankuulijaa ylös, vavistus kulki heidän lävitsensä, ja he huusivat: "Aseisiin joka mies! Kuolema pyroteille! Eläköön Crucho!" Ja kaikki, munkit, naiset, sotamiehet, aateliset, porvarit, pikentit, alkoivat totuuden julistajan ylimaailmallisen käden siunatessa heitä saarnastuolista laulaa ylhäistä hymniä: "Pelastus Pingvinialle!" Ja sitä laulaen ryntäsivät he ulos tuomiokirkosta ja marssivat pitkin joen rantaa eduskunnan talolle.
Viisas Cornemuse jäi yksinään tyhjään kirkkoon, kohotti epätoivoissaan kätensä kattoa kohti ja vaikersi murtuneella äänellä:
"Agnosco fortunam ecclesiae pinguicanae! – Aavistan jo Pingvinian kirkon vastaisuuden."
Kristikansan hyökkäys eduskunnan taloa vastaan torjuttiin kohta. Poliisivartiot ja Alkan kaarti tekivät sitten vastahyökkäyksen ja ajoivat lauman täydessä epäjärjestyksessä pakoon; ja sivukaupungilta paikalle ehtineet työläiset, joita toverit Fenix, Dagobert, Lapersonne ja Varamibille johtivat, antoivat vielä heidän paolleen vauhtia niin että siitä tuli musertava tappio. Herra De la Trumelle ja Ampoule vietiin putkaan. Prinssi Boscenos tappeli miehuullisesti, mutta lopulta suistui hän pää halkaistuna veriselle kadulle.
Voiton hurmiossa marssivat työläiset, mukanaan tavaton joukko katukaupustelijoita, kaiken yötä pitkin bulevardeja kantaen riemusaatossa Maniflore'ia, rikkoen kahvilain ikkunoita ja katulyhtyjä ja kirkuen: "Alas Crucho! Eläköön sosialismi!" Antipyrotit samosivat niinikään kaupungilla ja paiskelivat nurin sanomalehtikioskeja ja ilmoituspilareita.
Moista mekastusta ei terve järki voinut hyväksyä, ja suurta huolta se kaikille hyvää järjestystä rakastaville viranomaisille tuottikin. Mutta kaikkein surullisin ilmiö olivat kuitenkin nuo tekopyhät, jotka omaa nahkaansa peläten pysyivät syrjässä ottelusta, liittymättä kumpaisenkaan leiriin; he olivat pelkästään egoisteja ja raukkamaisia, mutta tahtoivat, että heitä ihailtaisiin ylevätunteisina miehinä ja sielunaatelina. He hienostelivat silmiään sipulilla, aukoivat kitaansa kuin maalle joutuneet ahvenet, päristelivät nokkaansa ja uikuttelivat mahansa pohjasta asti: "Oi pingviinit, lopettakaa veljessota, älkää enää repikö äitinne povea!" Aivan kuin ihmiset yhteiskunnassa kuunaan, voisivat elää kiistelemättä ja taistelematta keskenään ja ikäänkuin epäsopu kansalaisten välillä ei olisi kansallisen elämän ja siveellisen edistymisen välttämätön ehto! Nuo ulkokullatut pelkurit ehdottivat, että oikeuden ja vääryyden olisi muka tehtävä tinkien sopimus keskenään, ja loukkasivat siten sekä oikeutta että ainoaa vääryyden ansiopuolta: sen rohkeutta. Muudan noista sankareista, rikas ja mahtava Machimel, raukkamaisuuden ihanne, kohottausi oikeana murheen jättiläismäisenä kunniapatsaana kaupungin yli; hänen kyyneleistään karttui hänen jalkainsa juureen kalaisia järviä ja hänen huokauksensa kaatoivat kalaveneitä niillä järvillä.
Näinä levottomina öinä kökötti Bidault-Coquille vanhan vesitorninsa katolla, antoi kirkkaan taivaan lentotähtien merkitä ratojaan hänen valokuvauslevyihinsä ja oli ylpeä koko sielustaan. Hän taisteli näet oikeuden puolesta. Ja hän rakasti toista ihmistä, ja toinen rakasti puhtaasti häntä. Solvaukset ja panettelut tekivät hänet ylen autuaaksi. Olihan irvikuvia hänestä asetettu sanomalehtikioskeihin Colombanin, Kerdanikin ja eversti Hastaingin kuvien rinnalle! Antipyrotit levittivät valhetta, että hän olisi muka saanut suurilta rahajuutalaisilta viisikymmentätuhatta frangia. Sotilaslehtien reportterit olivat kääntyneet virallisten professorien puoleen tiedusteluilla, oliko hänellä tiedemiehenä mitään arvoa, ja professorit olivat vastanneet, ettei hänellä ollut tähdistä aavistustakaan, kielsivät hänen perusteellisimpienkin huomioittensa pätevyyden, hänen varmemmatkin keksintönsä ja väittivät, että hänen nerokkaimmat ja tuloksellisimmat hypoteesinsa olivat joutavaa lorua. Mutta hän vain riemuitsi vihan ja kateuden mairittelevista iskuista.
Nyt katseli hän alas pimeyteen, josta valtavan kaupungin tuhannet tulet tuikkivat; eikä hän ajatellut, miten paljon tuollaisessa suurkaupungissa keskellä yön rauhaakin kärsitään, millaisia levottomia unia siellä nähdään, turhia, toteutumattomia unia, ja miten monenmoiset surkeudet siellä aina turmelevat parhaimmatkin ilot, vaan hän virkkoi itsekseen:
"Tämä on paikka, missä oikeus ja vääryys taistelevat tärkeät taistelunsa."
Hän unohti monimutkaisen ja alhaisen todellisuuden ja asetti sen sijaan yksinkertaisen ja ihanan runouden. Hän kuvitteli Pyrot'n juttua jonkinlaisena hyvien ja pahojen enkelien taisteluna. Ja hän uskoi Päivän poikien lopulliseen voittoon ja iloitsi siitä, että itse oli Valon lapsi ja antoi osaltaan tuhon iskuja Pimeyden valloille.
KYMMENES LUKU
OIKEUSNEUVOS CHAUSSEPIED
Tasavaltalaiset olivat tähän asti olleet pelon sokaisemia, tyhmiä ja varomattomia, mutta kun he nyt näkivät kapusiinimunkki Douillardin ja prinssi Cruchon joukkiot aivan julkisessa touhussa, aukenivat lopultakin heidän silmänsä ja he ymmärsivät, mihin Pyrot'n jutulla oikein pyrittiin. Ne eduskunnan jäsenet, jotka olivat viimeisten kahden vuoden aikana kalvenneet milloin vain kuulivat patrioottilaumojen ulvonnan, eivät tosin tulleet nytkään rohkeammiksi: he ainoastaan kehittyivät raukkamaisuudesta toiseen ja syyttivät nyt epäjärjestyksistä, joita he itse hyväntahtoisuudellaan olivat edistäneet ja jonka pääsyyllisiä he olivat vapisten onnitelleetkin, Robin Mielleux'n ministeristöä. He moittivat ministeristöä siitä, että se heikkoudellaan oli saattanut tasavallan vaaraan, vaikka he itsekin olivat olleet heikkoja ja velttoudellaan neuvoneet hallitusta löyhyyteen. Mutta kuitenkin kaikitenkin: eräät heistä alkoivat arvella, eikö heidän oma etunsa jo vaatisi heitä uskomaan, että Pyrot oli syytön eikä syyllinen. Ja silloin heille tuli kovat tunnontuskat: kauheaa oli nyt ajatella, että tuo onneton oli tuomittu viattomasti ja sai kärsiä toisen rikoksen tähden ilmassa riippuvassa häkissään. "Minä en saa enää unta silmääni", uskoi ministeri Guillaumette, joka kärkkyi ylemmän päällikkönsä paikkaa, kerran eräille eduskunnan suurimman puolueen jäsenille noin ystävien välisenä salaisuutena.
Jalot kansanedustajat kukistivat nyt ministeristön, ja tasavallan presidentti otti Robin Mielleux'n paikalle miehen nimeltä La Trinité, tasavaltalaisista kiivaimman, valkopartaisen vanhuksen, joka ei kylläkään ymmärtänyt koko Pyrot'n jutusta tuon taivaallista, kuten Pingvinia yleensäkään ei sitä liioin ymmärtänyt, mutta joka arveli kuitenkin, että jotain siinä oli hullusti, koska siinä hääräsi niin paljon mustamekkoja mukana.
Ennenkuin kenraali Greatauk jätti ministerisalkkunsa, antoi hän vielä yleisesikunnanpäällikkö Pantterille viimeisen neuvonsa.
"Minä poistun nyt, mutta te jäätte", sanoi hän puristaen Pantterin kättä. "Pyrot'n juttu on minun rakas tyttäreni. Minä uskallan sen teidän hoitoonne. Sitä kannattaa rakastaa ja vaalia. Se on kaunis. Älkää vain unohtako, että sen kauneus kaipaa varjoa, sitä miellyttää salaperäisyys ja se tahtoo esiintyä harso kasvoilla. Suojelkaa sen kauneutta. Liiankin monet julkeat silmät ovat jo häväisseet sen suloa. Pantteri, te halusitte todistuksia; nyt olette niitä saanut: teillä on niitä runsaasti, niin, teillä on niitä liikaa. Aavistan, että pian aletaan tarpeettomasti sekaantua asiaan ja tullaan vaarallisen uteliaiksi. Jos minä olisin teidän asemassanne, lähettäisin kaikki nuo todistuskappaleet lumppupaperina paperitehtaaseen! Uskokaa minua: paras todistuksista on se, ettei ole ollenkaan todistuksia. Sellainen todistus on aina pätevä ja vastaanväittämätön."
Valitettavasti ei kenraali Pantteri ymmärtänyt tuon neuvon viisautta. Pian nähtiin, että Greatauk oli liiankin kaukokatseinen ja oikeassa. Heti kun La Trinité tuli pääministeriksi, pyysi hän saada Pyrot'n jutun paperit. Sotaministeri Peniche kieltäytyi kansallisen puolustuslaitoksen nimessä niitä hänelle antamasta; ja siinä samalla tuli hän ilmaisseeksi pääministerille, että nuo kenraali Pantterin tallessa olevat paperit olivat nyt maailman suurin arkisto. La Trinité koetti silloin perehtyä juttuun omin neuvoin, ja vaikka hän ei päässyt aivan sen perille, aavisti hän kuitenkin, että siinä oli jotain nurinkurista, ja määräsi ministerivaltansa nojalla jutun uudestaan tutkittavaksi. Peniche, uusi sotaministeri, sätti häntä heti armeijan häpäisijäksi ja isänmaanpetturiksi ja heitti hänelle salkkunsa vasten naamaa. Peniche'in paikalle otettiin uusi mies, ja hänkin erosi ministeristöstä. Sitten tuli kolmas; hän noudatti edellisten esimerkkiä. Ja niin menettelivät kaikki seuraavatkin seitsemänkymmentä herraa, jotka vuorotellen pääsivät sotaministereiksi. Kunnon La Trinité ähkyi sotaministerien salkuista kerääntyneen kasan alla. Seitsemäskymmenesensimmäinen sotaministeri, van Julep, jäi kumminkin paikalleen, ei siksi, että hän olisi ollut eri mieltä kuin nuo hänen jalot edeltäjänsä, mutta siitä syystä, että hänelle oli annettu tehtäväksi pettää hienolla tavalla pääministeriä, töhriä hänet yltäänsä häpeällä ja kääntää Pyrot'n juttu oikeudessa Greataukin kunniaksi, antipyrottien iloksi, papiston hyödyksi ja prinssi Cruchon palauttamiseksi valtaistuimelle.
Kenraali van Julep oli sotilaana suuresti ansioitunut mies, mutta ei niin älykäs eikä taitava taktikko kuin Greatauk. Hänkin oli yhtä tyhmä kuin kenraali Pantteri ja arveli, että tarvittiin eittämättömiä todistuksia Pyrot'ta vastaan ja ettei noita todistuksia voisi koskaan olla liikaa. Hän ilmaisi nyt käsityksensä yleisesikunnan päällikölle, joka luonnollisesti oli valmis sen hyväksymään.
"Pantteri", sanoi kenraali van Julep, "nyt lähestyy hetki, jolloin meillä täytyy olla runsaasti ja yhä runsaammin todistuksia".
"Niitä saatte, herra kenraali", vastasi Pantteri, "minä lisään vielä varastoani".
Puoli vuotta myöhemmin oli todistuksia Pyrot'ta vastaan niin paljon, että ne täyttivät kokonaista kaksi kerrosta sotaministeriön talosta. Lattia luhistui asiapaperien painosta, ja todistukset surmasivat alakertaan pudotessaan kaksi toimistopäällikköä, neljätoista virastopäällikköä ja kuusikymmentä amanuenssia, jotka siellä ahersivat koettaen saada erään uudistuksen kenttäjääkärien säärystimiin. Sotaministeriön ulkoseiniä täytyi tukea pönkillä. Kävelijät näkivät ohi kulkiessaan ihmeekseen, että oli asetettu valtavia parruja ja hirmuisia hirsiä viistoon sotaministeriön päätyä vasten, joka oli ennen ollut niin komea, mutta oli nyt halkeillut ja kallellaan; ja nuo tukilaitteet tukkivat nyt katua, pysähdyttivät sekä ajajien että jalankulkijain liikenteen ja muodostivat ruuhkan, johon autot ja niiden matkustajat lensivät murskaksi.
Ne tuomarit, jotka olivat tuominneet Pyrot'n häkkiin, eivät oikeastaan olleet tuomareita, vaan sotilashenkilöltä. Ne tuomarit jälleen, jotka tuomitsivat Colombanin, olivat kyllä tuomareita, mutta pikku tuomareita, köyhiä tuomari-parkoja, nälkäisiä lakimiestuhruksia, joilla oli ikäkulut ja mustat mekot kuin kurjilla kirkon sakariston siivoojilla. Mutta heitä käskemässä oli suuria tuomareita, joilla punaisen virkapuvun päällä oli kärpännahkaviitta. Nämä suuresta opistaan kuuluisat tuomarit muodostivat Korkeimman oikeuden, jonka korkeaa arvoa ja mahtia jo sen nimi ilmaisi. Kuin majesteetin sana saattoi se kumota muiden oikeusistuimien päätöksiä.
Muudan Korkeimman oikeuden suurista punaisista tuomareista eli siihen aikaan varsin vaatimatonta ja hiljaista elämää eräässä Alkan etukaupungissa. Hänen nimensä oli Chaussepied; hänen sielunsa oli puhdas, sydämensä kunniallinen ja oikeudenmukainen. Aina, kun hän oli tehnyt päivätyönsä, tutkinut oikeuden pöytäkirjoja, soitteli hän viulua ja viljeli hyasintteja. Sunnuntaisin kävi hän päivällisellä naapuriensa, Helbivore-nimisten neitien luona, Hän oli hymyilevä ja terve vanhus, ja hänen ystävänsä pitivät paljon hänen lauhkeasta luonteestaan. Mutta nyt oli hän näyttänyt muutamia kuukausia ärtyiseltä ja huolestuneelta, ja heti kun hän otti jonkin sanomalehden käteensä, menivät hänen punertavat ja täyteläiset kasvonsa tuskallisiin ryppyihin ja suuttumuksen purppura synkisti niitä. Pyrot oli tähän hänen mielentilaansa syypää. Oikeusneuvos Chaussepied ei jaksanut mitenkään ymmärtää, kuinka upseeri oli saattanut tehdä noin mustan teon: kavaltaa kahdeksankymmentätuhatta säkkiä armeijan heiniä naapurivaltiolle, joka oli maan perivihollinen. Vielä vähemmin käsitti hän, kuinka moinen konna oli saanut Pingviniassa julkisia puolustajia. Ajatus, että hänen isänmaassaan oli sellaisia miehiä kuin Pyrot, eversti Hastaing, Colomban, Kerdanik ja Fenix, turmeli häneltä hyasintit ja viulun, turmeli koko taivaan ja maan, jopa päivällisetkin Helbivore'in neitien luona. Kun oikeusministeri eli -kansleri määräsi Pyrot'n jutun Korkeimpaan oikeuteen, valitsi hän oikeusneuvos Chaussepied'n sitä tutkimaan ja etsimään siitä virheet, jos niitä nyt olikaan. Vaikka Chaussepied oli niin rehellinen ja nuhteeton kuin tuomari suinkin saattaa olla eikä ollut koskaan tehnyt vääryyttä sukulaisuuden, lankouden, ystävyyden, kateuden, vihan tai pelon tähden, niin odotti hän kuitenkin, löytävänsä haltuunsa vaatimistaan asiapapereista selvät ja varmat todistukset, että Pyrot oli syyllinen ja ilmeinen roisto. Tehtyään pitkän aikaa monenmoisia verukkeita luovutti kenraali van Julep viimeinkin asiapaperit oikeusneuvos Chaussepied'n käsiin. Ne oli numeroitu ja rekisteröity ja niitä huomattiin olevan kaikkiaan neljätoistamiljoonaakuusisataakaksikymmentäkuusituhattakolmesataakaksitoista kappaletta. Kun oikeusneuvos ryhtyi niitä tutkimaan, niin ensin hän hämmästyi, sitten hän kummastui, sitten hän ällistyi, sitten äimistyi ja lopulta oli hän niin sanoaksemme puusta pudonnut. Todistuksissa oli näet tukuttain liikkeiden hintaluettelolta, sanomalehtiä, muotilehtiä, paperipusseja, vanhoja räätälinkuitteja, koululasten kaunokirjoitusvihkoja, käärepaperia, hiekkapaperia, pelikortteja, rakennuspiirustuksia sekä kuusituhatta kappaletta Unikirjaa. Mutta niistä ei löytynyt ainoaakaan asiapaperia, jossa olisi puhuttu sanaakaan Pyrot'sta.
YHDESTOISTA LUKU
SEURAUKSET
Tuomio purettiin ja Pyrot päästettiin pois häkistä. Mutta antipyrotit eivät myöntäneet vielä joutuneensa, tappiolle. Pyrot haastettiin nyt sotaoikeuteen. Tässä uudessa jutussa osoittautui Greatauk mestarillisemmaksi omaa itseäänkin. Hänen toimestaan tuomittiin Pyrot uudestaan: hän sai hänet tuomituksi sellaisella tempulla, että julisti nuo Korkeimmalle oikeudelle luovutetut todistukset arvottomiksi, sillä oikeita todistuksia ei muka oltukaan luovutettu, koska ne täytyi isänmaan edun vuoksi pitää salaisina. Kaikki asiantuntijat myönsivät, ettei hän ollut milloinkaan ennen hoitanut asioita näin taitavasti. Kun hän tuli ulos istunnosta ja asteli eteisen poikki, jossa tungeksi uteliaita, asteli rauhallisesti, kädet selän takana, niin karkasi jokin punaisiin puettu nainen, jolla oli musta harso kasvoilla, pitkä lihaveitsi kädessä hänen kimppuunsa ja huusi:
"Kuole, kurjimus!"
Se oli Maniflore. Ennen kuin läsnäolijat aavistivatkaan mitä oli tekeillä, kävi kenraali kiinni naisen ranteeseen ja puristi sitä näennäisesti tyynenä, mutta niin kovasti, että veitsi putosi naisen herpaantuneesta kädestä maahan.
Greatauk nosti sen permannolta ja ojensi Maniflore'ille:
"Teiltä putosi eräs keittiökapine, hyvä rouva", virkkoi hän kohteliaasti kumartaen.
Sitä ei hän voinut estää, että sankaritar vietiin putkaan; mutta hän toimitti Maniflore'in heti vapaaksi, ja esti sitten vaikutusvallallaan, ettei Maniflore joutunut oikeudessa vastaamaan teostaan.
Pyrot'n uusi tuomitseminen oli Greataukin viimeinen voitto.
Oikeusneuvos Chaussepied, joka oli ennen kovasti pitänyt sotilashenkilöistä ja uskonut heidän oikeudentuntoonsa, raivostui nyt sotatuomareille ja murskasi kaikki heidän päätöksensä yhden toisensa jälkeen niinkuin apina puree rikki pähkinöitä. Hän vapautti Pyrot'n uudestaan, ja olisi vapauttanut hänet vaikka viisisataa kertaa, jos olisi tarvittu.
Tasavaltalaiset kiukustuivat nyt siitä, että olivat olleet raukkamaisia ja antaneet puijata ja pilkata itseään, ja purkivat kiukkunsa pappeihin ja munkkeihin: eduskunta sääti lakeja, joilla heidät ajettiin maasta, heidän omaisuutensa riistettiin valtiolle ja kirkko erotettiin valtiosta. Kävi niinkuin kunnon isä Cornemuse oli ennustanut. Hänetkin karkoitettiin Repokorvesta pois. Viskaali takavarikoi hänen kolvinsa ja retorttinsa, ja pesänselvittäjät jakoivat keskenään Pyhän Orberose'in likööriä sisältävät putelit. Hurskas liköörinkeittäjä menetti siinä kauniit kolme ja puoli miljoonaa frangia, jotka hänen pikku tehtaansa oli vuotuisesti hänelle tuottanut. Isä Agarik lähti maanpaon pitkälle tielle, jättäen koulunsa ja työnsä maallikko-opettajien haltuun ja laiminlyötäviksi. Erotettuna Valtio-äidistä kuivui Pingvinian kirkko niinkuin rungostaan irti leikattu puun oksa.
Viattomasti tuomitun voitokkaat puolustajat alkoivat sitten repiä, haukkua ja panetella toisiaan. Kiivas Kerdanik karkasi Fenixin kimppuun syödäkseen hänet luineen ja nahkoineen. Suurjuutalaiset ja nuo seitsemänsataa pyrottia tekivät pesäeron halveksimistaan sosialistitovereista, joiden apua he vielä äsken olivat nöyrästi rukoilleet.
"Emme tunne teitä", sanoivat he. "Älkää aina jankuttako yhteiskunnallisia oikeuksianne! Yhteiskunnallinen oikeus, mitä se on? Se tarkoittaa sitä, että täytyy puolustaa rikkaita."
Toveri Larrivée oli valittu eduskuntaan, hänestä oli tullut uuden enemmistöpuolueen johtaja, ja viimein korotti eduskunta ja yleinen mielipide hänet pääministeriksi. Siinä virassa osoittautui hän puolustavansa tarmokkaasti tuota samaista sotaoikeutta, joka oli tuominnut Pyrot'n. Ja kun hänen entiset sosialistitoverinsa pyysivät häneltä valtion virkamiehille ja ruumiillisen työn tekijöille vähäisen lisää oikeutta ja vapautta, torjui hän heidän ehdotuksensa seuraavalla kaunopuheisella esityksellä:
"Vapaus", sanoi hän, "ei ole mielivaltaa. Järjestykseen tai epäjärjestykseen nähden on valintani selvä. Vallankumous on maan heikkouden ilmaus. Edistyksen vaarallisin vihollinen on väkivalta. Väkivallalla ei voiteta mitään. Hyvät herrat, ne, jotka minun mukanani toivovat uudistuksia, heidän täytyy ennen kaikkea koettaa poistaa tuota mieltenkuohuntaa, joka heikontaa hallitusta niinkuin kuume sairasta. On jo aika hankkia kunnon kansalaisille rauhaa."
Tämä puhe otettiin vastaan valtavilla suosionilmauksilla. Tasavallan hallitus jäi yhä edelleen suurten rahayhtiöitten silmällä pidettäväksi, armeija pyhitettiin pelkästään pääoman puolustajaksi, sotalaivaston ainoana tarkoituksena oli tuottaa metallitehtaille tilauksia. Rikkaat kieltäytyivät maksamasta osuuttaan veroista, kuten oikeus olisi vaatinut, ja köyhät maksoivat verot heidän puolestaan niinkuin ennenkin.
Mutta vanhan vesitorninsa katolla kökötti Bidault-Coquille yhäti ja katseli alakuloisena kaupunkia, joka nukkui säteilevän tähtitaivaan alla. Maniflore oli lähtenyt hänen luotaan; kaivaten tilaisuutta innostua uudestaan aatteisiin ja uhrautua niille oli hän matkustanut erään nuoren bulgarialaisen kanssa Sofiaan tehdäkseen siellä oikeutta ja kostaakseen totuuden puolesta. Bidault-Coquille ei ikävöinyt häntä, sillä Pyrot'n jutun loputtua oli hän huomannut, ettei Maniflore ollutkaan niin kaunis ruumiiltaan ja aatteiltaan kuin hän oli ensin luullut. Moniin muihinkin aatteisiin ja muotoihin nähden oli hän sillä välin muuttunut. Ja, mikä julminta, hän ei ollut mielestään enää itsekään niin suuri eikä kaunis kuin hän oli kuvitellut.
Hän aprikoi itsekseen:
"Bidault-Coquille, sinä luulit olevasi jotain korkeaa ja ylevää, kun olitkin pelkästään rehellinen ja tarkoitit hyvää. Mistä sinä oikeastaan pöyhkeilit? Siitäkö, että olit ensimmäisiä, jotka tiesivät Pyrot'n viattomaksi ja Greatautkin roistoksi? Mutta tiesihän kolme neljännestä niistä, jotka puolustivat Greataukia noita seitsemääsataa pyrottia vastaan, sen asian paremmin kuin sinä. Siitä tiedosta ei kannattanut ylpeillä. Mistä sitten? Siitäkö, että uskalsit lausua oman ajatuksesi? Se oli tavallista yhteiskuntaihmisen rohkeutta ja johtui vain varomattomuudesta niinkuin sotilaallinenkin rohkeus. Sinä olit varomaton ja yksinkertainen. Se on kyllä hyvä, mutta sillä ei kannata liioin kehuskella. Olihan varomattomuutesi niin pientä: tiesit, ettei se olisi vienyt sinua suuriin vaaroihin, pääsi ei olisi sen vuoksi mennyt. Pingviineiltä on loppunut se julma ja verenhimoinen ylpeys, joka muinoin antoi heidän vallankumouksilleen traagillisen suuruuden loistetta: kohtalokas seuraus siitä, että uskon voima ja luonteet ovat heikontuneet. Luuletko olevasi muita korkeampi henki, kun jossakin erikoisessa tilanteessa olit hiukan selvänäköisempi kuin muu yleisö? Pelkäänpä, Bidault-Coquille, että päinvastoin osoitit sangen huonosti käsittäväsi kansojen älyllisen ja siveellisen kehityksen ehtoja. Sinä kuvittelit, että yhteiskunnalliset vääryydet olivat ikäänkuin rihmaan pujotettuja helmiä, joista tarvitsi poistaa vain yksi viallinen, niin muka koko helminauha olisi parannettu. Sellainen luulo on sangen typerä. Mairittelit itseäsi sillä, että saatat muka yhdellä iskulla oikeuden isänmaassasi ja koko maailmassa voimaan. Olit hyvä mies, rehellinen teoreetikko, mutta filosofian sovittamisesta käytäntöön ei sinulla ollut minkäänmoista käsitystä. Ja jos tutkit itseäsi, niin näet, että rehellisessäkin hommassasi oli pikku viekkaus mukana. Arvelithan näet tekeväsi hyvät moraalikaupat. Sanoit itsellesi: Nyt minä puolustan yhden ja hyvän kerran uljaasti oikeutta; siitä hyvästä saan yleisen kunnioituksen ja kuoltuani historioitsijain kiitokset, ja lopun ikäni voin levätä rauhassa laakereillani. – Ja kun nyt olet pettynyt haaveissasi, kun olet huomannut, miten vaikeaa on korjata vääryyksiä ja että työ täytyy alkaa yhtä mittaa alusta, niin jo pakenet takaisin lentotähtiäsi tirkistelemään. Oikeassa oletkin, mutta teekin se nöyrin mielin, Bidault-Coquille."
SEITSEMÄS KIRJA
NYKYAIKA
ROUVA CÉRÈS
Ainoastaan äärimmäisyydet ovat siedettäviä.
Kreivi Robert de Montesquiou.ENSIMMÄINEN LUKU
ROUVA CLARENCE'IN SALONKI
Rouva Clarence, erään korkean tasavallan virkamiehen leski, piti vieraista: hän kutsui joka torstai salonkiinsa joukon vaatimattomassa yhteiskunnallisessa asemassa olevia ystäviään, jotka mielellään juttelivat kaikenlaisista asioista. Hänen luonaan käyvät naiset olivat eri-ikäisiä, mikä minkinlaisissa oloissa, ja kaikki he olivat varattomia ja paljon kärsineitä. Siellä tapasi herttuattaren, joka muistutti kortistakatsojaa, ja povarin, joka näytti herttuattarelta. Rouva Clarence itse oli vielä kyllin kaunis pitääkseen yllä entisiä rakkaussuhteitaan, mutta ei enää tarpeeksi kaunis voidakseen solmia uusia, joten hän nautti rauhassa yleistä arvonantoa. Hänellä oli sangen sievännäköinen tytär, mutta tyttärellä ei ollut myötäjäisiä, joten vieraat pelkäsivät häntä; sillä pingviinit pelkäävät köyhiä tyttöjä kuin myrkkyä. Evelina Clarence huomasi, että vieraat karttelivat häntä, ymmärsi, mistä se johtui, ja siksi kohteli hän heitä, kun tarjoili heille teetä, hyvin halveksivasti. Yleensä ei hän näyttäytynytkään paljoa noissa kutsuissa, ja silloinkin puheli hän ainoastaan naisten tai kaikkein nuorimpien herrojen kanssa. Hän oli niin harvoin läsnä ja pysyttelihen muiden seuraan tullessaan hyvin syrjässä, joten hän ei häirinnyt ollenkaan vieraita; he näet ajattelivat, että hän oli vain nuori tyttö eikä ymmärtänyt mitään, taikka sitten, että hänen kuultensa voi puhua mitä tahansa, koska hän oli jo viidenkolmatta vuoden vanha.
Eräänä torstaina juteltiin rouva Clarence'in salongissa jälleen rakkaudesta, naiset ylpeillen, arkatuntoisesti ja salaperäisesti, miehet julkeanlaisesti ja itserakkaina. Jokaisesta oli keskustelu kiintoisa sikäli kuin kullakin oli osuutta siihen. Asiaan tuhlattiin paljon nokkelaa älykkyyttä; lennätettiin säkenöiviä sutkauksia ja niihin vastattiin nokkelasti. Mutta kun professori Haddock alkoi puhua, löi hän kaikkien muiden mielipiteet muruksi.
"Käsityksemme rakkaudesta ovat samaa maata kuin kaikki muutkin käsityksemme", sanoi hän. "Ne johtuvat ammoisista tottumuksista, joiden alkuperää emme enää tiedä. Mitä moraaliin tulee, ovat monetkin määräykset, jotka ovat jo menettäneet kaiken oikeutuksensa, monetkin mitä hyödyttömimmät velvollisuudet ja mitä julmimmat ja vahingollisimmat siveelliset pakot yhäti päteviä, kaikkein vähimmin kiistanalaisia, enimmin kunnioitettuja ja arvossa pidettyjä ainoastaan siitä syystä, että ne ovat vanhoja ja ettei niiden alkuperää tunneta; ne ovat yhäti niin eittämättömiä, että jos niitä rikomme, meitä soimataan ankarasti. Eri sukupuolten keskinäisiä suhteita koskeva moraali perustuu sellaiseen periaatteeseen, että nainen, jonka mies on kerran itselleen hankkinut, on muka miehen omaisuutta, aivan samoin kuin miehen hevonen ja aseetkin. Kun moinen ei elämässä enää ole totta, niin on johduttu sellaisiin luonnottomuuksiin kuin avioliitto eli kontrahti, jolla nainen myödään miehelle eräänlaisilla omistusoikeuden rajoituksilla, jotka ovat syntyneet vähitellen, omistajan oikeuksien aikojen kuluessa pienentyessä.
"Velvollisuus, että tytön on tuotava puolisolleen piikuutensa, on alkuisin niiltä ajoilta, jolloin tytöt naitettiin heti heidän naimaikään tultuaan. Nykyään on naurettavaa, että viidenkolmatta- tai kolmikymmenvuotiaana naimisiin menevän tytön pitää täyttää se velvollisuus. Tähän väitetään, että onhan se lahja, josta mies, jos tyttö lopulta löytää miehen, on hyvillään. Mutta se ei ole totta, sillä näemmehän joka päivä miesten kärkkyvän naituja naisia ja olevan varsin tyytyväisiä saadessaan heidät sellaisinaan.
"Vielä nykyäänkin perustuvat tytöltä vaaditut velvollisuudet siihen vanhaan uskonnolliseen käsitykseen, että Jumala, sotaherroista mahtavin, on monivaimoinen, haluaa varata itselleen kaikki neitoset ja ettei ihminen saa ottaa itselleen muuta kuin mitä hän tähteiksi jättää. Tällainen uskomus, jonka jälkiä tavataan vielä monissa uskonnollisen sanaston sanoissa, on jo enimmäkseen hävinnyt kulttuurikansoista; mutta tyttöjen kasvatuksessa se on yhäkin säilynyt, eikä ainoastaan uskonnollisissa piireissä, vaan vapaa-ajattelijoidenkin, jotka viimeksimainitut eivät yleensä ajattele vapaasti, koska nimittäin eivät ajattele kerrassaan mitään.
"Sanotaan, että tyttö silloin, kun hän ei tiedä mitään, on siveä. Siis on siveellisyys tietämättömyyttä. Tytön tietämättömyyttä vaalitaan erikoisella hartaudella. Mutta kaikesta hartaudesta huolimatta tietävät viisaimmat sittenkin jotain, sillä eihän heiltä voi salata heidän omaa olemustaan ja tilaansa eikä heidän omia huomioitaan ja tunteitaan. Mutta tuollainen tieto on hyvin hataraa ja nurinkurista. Siinä koko hyvä, mitä sellaisella hartaalla vartioinnilla saavutetaan..."
"Hyvä herra", virkahti Josef Boutourlé, Alkan kaupunginkasööri, yht'äkkiä synkistyneen näköisenä, "uskokaa minua, kyllä niitä on vielä viattomiakin tyttöjä, täydellisesti viattomia, ja se on suuri onnettomuus. Minä olen tuntenut niitä kolme. He menivät naimisiin: se vasta oli surkeutta. Yksi heistä hyppäsi sängystä, kun mies tuli häntä lähelle, juoksi ikkunaan ja alkoi huutaa kauhuissaan: Tulkaa auttamaan! Mieheni on tullut hulluksi! – Toinen tavattiin häitten jälkeisenä aamuna istumassa paitasillaan kaapin päällä eikä hän tahtonut mitenkään tulla sieltä alas. Kolmas ällistyi samalla tavoin, mutta kärsi kaiken valittamatta. Kuitenkin supatti hän muutamia viikkoja naimisissa oltuaan äitinsä korvaan: Meidän kesken, mieheni ja minun, tapahtuu hirmuisia asioita, sellaista, ettei ihminen sitä osaa kuvitellakaan, sellaista, jota en uskalla puhua sinullekaan. – Pelastuakseen iankaikkisesta kadotuksesta meni viimeksimainittu nuori rouva ripille ja tunnusti koko asian papille ja sai sitten sievoiseksi pettymyksekseen kuulla, etteivät ne asiat mitään merkillistä olleetkaan."
"Olen huomannut", jatkoi professori Haddock, "etteivät europalaiset, etenkään pingviinit, harrastaneet ennen urheilun ja autojen aikaa mitään muuta niin paljon kuin rakkausasioita. Kannattipa tosiaan! Sillä asialla ei ole sellaista merkitystä kuin luullaan."
"Niinkö herra", huudahti rouva Crémeur kuohuksissaan, "eikö sillä, että nainen täydellisesti antaa itsensä, ole merkitystä?"
"Kyllä rouva, sillä saattaa olla merkityksensäkin", vastasi professori Haddock. "Mutta ensin kannattaisi arvioida, onko hän silloin, kun hän antaa itsensä, todellakin ihastuttava puutarha vaiko vain takkiaisia ja vesiheinää kasvava joutokolkka. Ja sitä paitsi: eikö usein väärinkäytetä noita sanoja: antaa itsensä? Rakkaudessa nainen paremminkin lainaa kuin antaa itsensä. Ajatelkaahan vain kaunista Pensée-rouvaa..."
"Hän on minun äitini", huudahti muudan vaaleaverinen nuorukainen.
"Minä kunnioitan häntä mitä syvimmin", vastasi professori Haddock. "Älkää ajatelko, että aioin hiiskua hänestä pienintäkään loukkaavaa sanaa. Mutta suvaitkaa kuulla se totuus, että yleensä poikien mielipiteet heidän äideistään ovat varsin paikkansapitämättömiä: pojat eivät tule ajatelleeksi, että äiti on äiti ainoastaan siksi, että hän kerran aikoinaan rakasti miestä, eivätkä muista, että hän voi vieläkin rakastua mieheen. Viimeksimainittu on kumminkin totta, ja ikävä olisi, ellei se olisi totta. Sen sijaan olen huomannut, ettei tyttärillä ole harhakäsityksiä äitiensä rakastamiskyvystä eikä sen kyvyn käytöstä. He ovat äitiensä kilpailijoita, joten he ymmärtävät asian oikeassa valossa."
Tuo sietämätön professori puhui vielä pitkän aikaa julkeuksia, hävyttömyyksiä, raakuuksia ja siivottomuuksia, pilkaten kaikkea, mikä on kunnioitettavaa, ja antaen kunnian sellaiselle, mikä on halveksittavaa. Mutta onneksi ei kukaan häntä kuunnellut.
Sillaikaa istui Evelina Clarence yksinkertaisessa huoneessaan, joka oli niin suloton ja surullinen siitä syystä, ettei sen asujaa rakastettu, ja muistutti jonkinlaista tyhjää ja kylmää odotussalia kuten kaikkien nuorten tyttöjen huoneet. Siellä selaili Evelina kalentereita ja seurojen matrikkeleita toivoen oppivansa niiden avulla tuntemaan hienoja piirejä. Opittuaan ymmärtämään, ettei hänen äitinsä, jonka oli pakko seurustella köyhien kirjamiesten kanssa, osaisi näyttää hänen arvoaan eikä tehdä häntä tunnetuksi, päätti hän itse hakea itselleen mahdollisimman edullisen sijoituspaikan tässä maailmassa. Hän oli samalla kertaa tyyni ja itsepäinen, hänellä ei ollut unelmia eikä kuvitelmia, joten hän käsitti avioliiton ainoastaan keinoksi päästä hyvään alkuun, ja samalla hän oli täysin tietoinen tällaisen yrityksen kaikista vaikeuksista, sattuman oikuista ja eräistä onnistumisen mahdollisuuksista. Hänellä oli hyvät puolensa miehiä miellyttääkseen, ja sitä paitsi oli hän luonteeltaan niin kylmä, että hallitsi perinpohjin keinojaan. Yksi heikkous hänellä oli: milloin hän vain näki jotain aristokraattista, häikäistyivät hänen silmänsä melkein sokeiksi.
Vieraitten lähdettyä sanoi hän kahden kesken äidilleen:
"Äiti, huomenna me mennään isä Douillardin yhdistykseen."
TOINEN LUKU
"PYHÄN ORBEROSE'IN YHDISTYS"
Isä Douillardin yhdistys piti aristokraattisessa Pyhän Maelin kirkossa joka perjantai-iltana kello yhdeksän aikaan hartaushetken, johon Alkan ylin hienosto kokoontui. Prinssi ja prinsessa Boscenos, varakreivi Olive puolisoineen, arvoisa rouva Bigourd ja herra De la Trumelle rouvineen eivät jääneet koskaan sinne tulematta. Siellä näki ylimystön kerman, ja juutalaisparonittaret loivat tilaisuuteen kauneutensa loistetta, sillä Alkan juutalaisparonittaret olivat kristittyjä.
Tuon yhdistyksen kuten kaikkien muidenkin uskonnollisten yhdistysten tarkoituksena oli valmistaa maailmanmielisille tilaisuutta antautua edes hetkeksi muistamaan sielunsa autuutta. Sitä paitsi oli sen tarkoituksena rukoilla Pyhältä Orberose'ilta, joka rakasti Pingvinian kansaa, näille monille kuuluisille aatelisille taivaallista suojelusta ja siunausta. Totisella apostolin innolla koetti isä Douillard toteuttaa yhdistyksen avulla myöskin suurinta suunnitelmaansa, nimittäin saattaa Pyhän Orberose'in jälleen etuoikeuksiinsa Pingvinien suojeluspyhimyksenä ja rakentaa hänelle mahtavan kirkon eräälle korkealle kukkulalle, joita oli kaupungissa useitakin. Hänen puuhansa olikin suurenmoisesti menestynyt: tuon kansallisen yrityksen toteuttamista varten oli hän koonnut yhdistykseensä jo toistasataatuhatta jäsentä ja kerännyt rahaa kolmattakymmentämiljoonaa frangia.
Pyhän Orberose'in uusi pyhäinjäännöslipas loistaa Pyhän Maelin kirkon kuorissa, se välkkyy kultaa ja säkenöi jalokiviä palavien vahakynttiläin ja tuoksuvien kukkien keskellä.
Apotti Plantainin teoksessa "Alkan suojeluspyhimyksen ihmetöiden historia" mainitaan seuraavaa:
"Vanha pyhäinjäännöslipas sulatettiin Hirmuvallan aikana metalliksi ja Pyhän Orberose'in kallis tomu heitettiin rovioon, joka oli sytytetty Teloitustorille. Mutta muudan köyhä ja sangen hurskas nainen nimeltä Punapää Riikka meni eräänä yönä henkensä uhalla torille ja keräsi rovion tuhkasta pyhimyksen palaneet luut ja tuhkan, jotka hän sitten pani tallelle hillopurkkiin, ja kun jumalanpalvelus viimein palautettiin entiselleen, niin vei hän ne Pyhän Maelin arvoisalle kirkkoherralle. Punapää Riikka päätti sitten hurskaan elämänsä päivät kynttilänmyöjänä ja tuolienvuokraajana Pyhän Orberose'in kappelissa."
Pyhän Orberose'in palvelus, joka oli joutunut kaniikki Princeteaun kylmän arvostelun ja kirkonopettajien välinpitämättömyyden vuoksi unohdukseen kolmeksisadaksi vuodeksi, oli yleisestä uskonnollisuuden laimenemisesta huolimatta todellakin nyt vironnut uudelleen henkiin, ja pyhimystä jumaloitiin nykyään tulisemmin ja hänet ympäröitiin suuremmalla loistolla ja komeudella kuin koskaan ennen. Enää eivät teologit ottaneet ainoaakaan pilkkua tai piirtoa pois pyhimyksen legendasta; he pitivät pienimpiäkin apotti Simplicissimuksen kertomia yksityisseikkoja selvinä tosiasioina ja julistivat, tuon munkin auktoriteettiin nojaten, sanankuulijoilleen sellaista erikoisen tärkeää tapausta pyhimyksen elämästä, että piru oli erään munkin haahmossa vienyt Orberose'in luolaan ja taistellut siellä hänen kanssaan, kunnes Orberose oli pirun voittanut. Nämä teologit eivät laisinkaan välittäneet siitä, soveltuivatko legendan antamat tapahtuma-aikaa ja -paikkaa koskevat tiedot todellisuuteen; he eivät harrastaneet eksegetiikkaa, he varoivat antamasta tieteelle sellaisia myönnytyksiä kuin muinoin kaniikki Princeteau. He olivat jo oppineet, mitä seurauksia sellaisesta tulisi.
Kirkko säteili valoa ja kukkien paljoutta. Eräs suuren oopperan tenori lauloi kuuluisaa Pyhän Orberose'in hymniä:
"Tule taivaasta seuraksemme,
oi impi, kun ilta tummentuu,
ja hohtele puolehemme
kuin kuu."Neiti Clarence asettui rukousjakkaralle. äitinsä viereen, varakreivi Clenan eteen, jossa hän sitten pysyi hyvin kauan polvillaan, sillä rukousasento on kuin luotu siveille nuorille tytöille, koska se näyttää ruumiin muodot sangen edullisessa valossa.
Arvoisa isä Douillard nousi saarnastuoliin. Hän oli mainio saarnamies: hän osasi liikuttaa, temmata mukaansa, hellyttää sydämiä. Naiset vain valittivat hänen tulistuvan niin karkeasti ja peittelemättömästi paheellisuutta vastaan, että heidän täytyi punastua. Siitä huolimatta he rakastivat häntä hyvästi.
Tässä iltasaarnassaan puhui isä Douillard Pyhän Orberose'in seitsemännestä kiusauksesta, siitä, miten lohikäärme, jonka hän sitten voitti, vietteli häntä. – Mutta hän ei langennut, vaan kukisti pedon.
Saarnaaja todisti vähällä vaivaa, että mekin voitamme, jos rukoilemme apua Pyhältä Orberose'ilta ja seuraamme hänen siveellistä esimerkkiään, ne lohikäärmeet, jotka kulkevat ympärillämme etsien kenen he nielisivät, nimittäin epäilyksen, jumalattomuuden ja uskonnollisten velvollisuuksiemme unohtaminen lohikäärmeet. Hän teki tästä sen johtopäätöksen, että Pyhän Orberose'in uskonnollisen yhdistyksen toiminta oli enteenä yhteiskunnallisesta uudistumisesta, ja hän lopetti palavalla pyynnöllä, että uskovaiset, joilla oli syvä kaipuu päästä Jumalan armon välikappaleiksi ja Pyhän Orberose'in työn elähdyttäjiksi ja tukijoiksi, varustaisivat hänet varoilla, joita yhdistys tarvitsi saadakseen uutta virikettä ja kantaakseen siunauksen hedelmiä.
Hartaushetken loputtua otti isä Douillard sakaristossa vastaan niitä seurakuntalaisia, jotka halusivat erikoisia tietoja yhdistyksestä ja tahtoivat antaa sille avustuksensa. Neiti Clarence'illa oli asiaa isä Douillardille, ja varakreivi Clenalla samoin. Siellä oli niin paljon väkeä, että jonotettiin. Onnellinen sattuma osutti varakreivi Clenan ja neiti Clarence'in vieretysten ja ehkä hiukan tiukkaankin toisiinsa kiinni. Evelina oli huomannut erikoisesti tämän hienoasuisen nuorukaisen; urheilumaailmassa oli nuori kreivi yhtä tunnettu kuin hänen isänsäkin. Clena puolestaan oli huomannut Evelinan, ja kun tyttö lähemmin tarkastaen näytti hänestä sievältä, niin hän tervehti ja pyyteli anteeksi, kun ei muka ollut jo ennen tervehtinyt neitiä ja hänen äitiään: hän alkoi näet kuvitella tuntevansa heidät jo ennestään, vaikkei kuolemakseen tietänyt, missä olisi heihin tutustunut. Ja myöskin Evelina ja hänen äitinsä olivat uskovinaan, että hän oli heidän entisiä tuttaviaan.
Seuraavalla viikolla tuli varakreivi Clena kyläilylle rouva Clarence'in luo, jossa hän arveli olevan hieman parittajan vikaa, mikä seikka ei hänestä tuntunutkaan epämiellyttävältä; ja kun hän näki uudestaan Evelinan, totesi hän, ettei ollutkaan erehtynyt, vaan että Evelina oli todellakin erinomaisen kaunis.
Varakreivi Clenalla oli Europan mainioin auto. Kolme kuukautta ajelutti hän nyt sillä joka päivä rouva ja neiti Clarence'ia kaikkialla, yli vuorien ja tasankojen, halki metsien ja laaksojen, näkemään herraskartanolta ja linnoja. Hän sanoi Evelinalle kaikki mitä suinkin voi sanoa ja koetteli edistyä parhaansa mukaan. Evelina ei salannut häneltä, että hän rakasti häntä, rakastaisi aina häntä, eikä ketään muuta kuin häntä. Väristen ja vakavana istui hän varakreivi Clenan vieressä. Välistä hän meni lamaan ikäänkuin vastustamattoman rakkauden herpaisemana, välistä hän jälleen, kun niin tarvittiin, asettui vaaroista tietoisen siveyden horjumattomaan puolustusasentoon. Kolme kuukautta ajelutti Clena häntä ylös ja alas, alas ja ylös mäkiä, sinne ja tänne, näytellen lukemattomat kerrat surkeaa osaa, mutta ei tuntenut häntä vielä enempää kuin autonsa ohjauspyörää. Hän järjesti yllätyksiä, seikkailuja, aavistamattomia pysähdyksiä metsiin ja yökapakkain kohdalle, mutta ei päässyt sen pitemmälle. Hän vakuutti itselleen, että tämä oli hölmöä, mutta otti raivoissaan hänet jälleen autoonsa ja lasketteli sadankahdenkymmenen kilometrin vauhdilla tunnissa, toivoen suistuvansa hänen kanssaan kuiluun tai lentävänsä mäsäksi puita vasten.
Kun hän sillä tavoin eräänä päivänä tuli noutamaan Evelinaa jollekin huviretkelle, oli hän hänestä viehkeämpi ja ärsyttävämpi kuin milloinkaan ennen; hän karkasi Evelinan kimppuun kuin myrsky lahden kaislikkoon. Tytön vartalo kallistui suloisen heikkona, ja parikymmentä kertaa oli hän jo heltiämäisillään, taittumaisillaan, murtumaisillaan rajutuulessa, mutta yhtä monta kertaa nousi hän notkeana ja solakkana jälleen pystyyn, ja näytti melkein kuin ei tuulen henkäyskään olisi koskenut hänen ihanaan varteensa, vaikka hän oli niin monta tuiverrusta kestänyt. Evelina hymyili, aivan kuin valmiina rohkean käden otettavaksi. Silloin hänen onneton ahdistajansa pakeni huoneesta kuohuksissaan, raivoissaan, miltei hulluna, pakeni, ettei olisi tappanut häntä; mutta hän juoksi erehdyksessä väärässä ovesta, joutui rouva Clarence'in sänkykamariin, jossa rouva par'aikaa asetti hattua kuvastinkaapin edessä päähänsä, sieppasi lesken syliinsä, nakkasi hänet sänkyyn ja teki tekonsa ennen kuin toinen aavistikaan, mitä oli tapahtunut.
Samana päivänä kuuli Evelina, joka tutki tarkoin Clenan asioita, ettei varakreivillä ollut mitään muuta kuin velkoja ja että hän eli erään kevythelmaisen vanhan naisen kustannuksella ja jonkin autotehtailijan uutuuksia reklamoimalla. Varakreivi Clena ja neiti Clarence erosivat silloin toisistaan ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, ja Evelina tarjoili sitten jälleen ilkeänsisuisena kuin ennenkin teetä äitinsä vieraille.
KOLMAS LUKU
HIPPOLYTUS CÉRÈS
Rouva Clarence'in salongissa, siellä vain puhuttiin rakkaudesta; ja siitä puhuttiin jos jotakin kaunista.
"Rakkaus on uhri", huokasi rouva Crémeur.
"Minä uskon teitä", vastasi herra Boutorlé vilkkaasti.
Mutta professori Haddock alkoi heti lasketella hävyttömyyksiään:
"Minun mielestäni", sanoi hän, "tulivat pingviinittäret heti, kun he Pyhän Maelin viisaasta toimesta muuttuivat nisäkkäiksi, ylen itsetietoisiksi ja nokkaviksi. Sellaisesta muutoksesta ei nyt kuitenkaan kannata ylpeillä: synnyttäväthän lehmät ja siatkin eläviä sikiöitä, ja omena- ja appelsiinipuutkin muistuttavat siinä suhteessa heitä, sillä niidenkin siemenet itävät siemenkodassa."
Herra Boutourlé selitti:
"Aivan sinä päivänä ei pingviinittärien koppavuus vielä syntynyt. Se syntyi vasta silloin kun pyhä apostoli antoi heille hameet. Ja senkin jälkeen pysyi se vielä kauan hillittynä ja puhkesi täyteen valtaansa vasta sitten kuin naisten puvut tulivat ylellisiksi, ja silloinkin ainoastaan eräissä ja pienissä yhteiskuntapiireissä. Katsokaas, jos lähdette Alkasta vain hiukan maalle, esimerkiksi elonkorjuun aikaan, niin näette, tekeytyvätkö naiset siellä kovinkaan merkillisiksi."
Juuri sinä päivänä ilmestyi Hippolytus Cérès seuraan. Hän oli eduskunnan jäsen, valittu Alkan maakunnasta. Väitettiin, että hän oli joutavanpäiväisen kapakoitsijan poika, mutta nyt hän oli asianajaja, puhui hyvin, oli isoruumiinen, voimakas mies, näytti itsetietoiselta ja tunnustettiin eteväksi.
"Herra Cérès", sanoi hänelle talon emäntä, "te olette Alkan kaikkein kauneimman piirin edustaja".
"Ja piirini tuntuu kaunistuvan päivä päivältä, rouva."
"Ikävä kyllä, siellä ei voi enää liikkua", huudahti herra Boutourlé.
"Ja miksikä ei?" kysyi herra Cérès.
"Autojen vuoksi!"
"Älkää moittiko niitä", vastasi kansanedustaja. "Autot ovat huomattavin kansallinen teollisuustuotteemme."
"Sen tiedän, herra Cérès. Nykyajan pingviinit ovat minusta kuin muinaiset egyptiläiset. Taine kertoo Clemens Aleksandrialaisen mukaan, jonka sanat hän muuten ymmärtää väärin, että egyptiläiset palvelivat krokodiilejä, jotka söivät heidät. Pingviinit palvelevat autoja, jotka tappavat heidät. Epäilemättäkin on tulevaisuus tuon metallihirviön. Ei ruveta enää koskaan käyttämään ajurinrattaita, niinkuin ei ole ruvettu käyttämään diligenssiäkään. Ja hevosen pitkä marttyyrihistoria päättyy. Auto, jonka konetehtailijain raivoisa ahneus keksi ja lennätti kuin Juggernaut-vaunut [Juggernaut (oikeammin: Jagannath)-vaunut: valtavat vaunut, joilla Indiassa uskonnollisissa juhlissa kuljetetaan Jagannatha-jumalan kuvaa ja joiden alle uskonkiihkoilijat ennen usein heittäytyivät saadakseen surmansa, luullen siten pääsevänsä autuaiksi. – Suom. selitys.] kauhistuneiden kansojen kimppuun ja jolla keikarit ja laiskottelijat leikkivät kuin tyhmät lapset vaarallisella lelulla, auto pääsee pian toteuttamaan oikeaa tarkoitustaan: se antaa voimansa koko kansan palvelukseen ja muuttuu hyvin lempeäksi ja uutteraksi hirviöksi. Mutta saadaksemme sen hyödylliseksi ja vahingottomaksi, täytyy sitä varten rakentaa teitä, jotka ovat sen luonteen mukaisia, teitä, joita se ei voi rikkoa hirveillä kumipyörillään ja joista se ei saa irti tomua myrkyttääkseen ihmisten keuhkoja. Näillä uusilla teillä liikkuminen on kielletty kaikilta ajoneuvoilta, jotka kulkevat pienemmällä vauhdilla kuin autot ja samoin kaikilta tavallisilta eläimiltä; niiden varrelle rakennetaan autotalleja ja niiden poikki erikoisia käytäviä muille kulkijoille; sanalla sanoen: tielaitos järjestetään ajan vaatimaan kuntoon, se on jokaisen kansalaisen harras toivomus."
Rouva Clarence johti keskustelun jälleen siihen vaalipiiriin, josta herra Cérès oli valittu edustajaksi, ja puhui sen kaunistamisesta. Ja herra Cérès puolestaan osoittautui olevansa hurjan innostunut kaikenlaisiin raivaustöihin, purkamisiin, rakentamisiin ja korjaamisiin, yleensä kaikkiin hyödyllisiin hommiin.
"Nykyään elämme suurenmoisen rakennustoiminnan aikaa", sanoi hän. "Kaikkialle avautuu uusia majesteettisia puistokujia. Onko missään milloinkaan nähty mitään niin kaunista kuin meidän pylonisiltamme ja kupolikattoiset hotellimme?"
"Jätätte mainitsematta tuon suuren palatsin, jossa on valtava pata kattona", murisi herra Daniset, vanha taiteenharrastaja, salaisella raivolla. "Ihmettelen, miten rumaksi nykyaikainen kaupunki lopulta kykenee muuttumaan. Aika amerikalaistuu. Joka paikasta hävitetään viimeisetkin jätteet kaikesta, mikä ennen oli vapaata, välkeää, yllättävää, hillittyä, inhimillisen korutonta ja entisiin tapoihin pohjautuvaa. Joka paikasta tuhotaan esimerkiksi ihanat, vanhat aitamuurit ja kaadetaan puut, jotka ojensivat niiden yli kadulle oksiaan. Kaikkialla riistetään meiltä sekin vähäinen ilma, päivänvalo ja luonto, mitä meille vielä äskettäin oli jäänyt, riistetään jokainen meidän oman itsemme ja isiemme leima, ja sijaan rakennetaan kauheita, valtavan isoja, inhottavia kivimuureja, joissa on naurettavat wieniläiset kupolit, mutta ei mitään muotoja eikä rauhallisia viivoja; niiden seinät ovat täynnä uuden rakennustaiteen keksimiä tuimia ja hassunkurisia pullistumia, ja joka paikassa nuo epäsikiöt nostavat häpeämättä harjaansa niitä ympäröivien vanhojen kattojen ylitse. Eräissä julkisivuissa kasvaa inhottavan taikinamaisia, sipulinmuotoisia kuhmuja; niitä kutsutaan uuden taiteen motiiveiksi. Olen nähnyt tuota uutta taidetta muissakin maissa, mutta siellä se ei ole näin rumaa; siellä saattaa siinä huomata mielikuvitusta ja jonkinmoista rattoisuutta. Ainoastaan meillä on surullinen etuoikeus kaikkein rumimpaan arkkitehtuuriin, kaikkein uusmuotisimmalla ja moninaisimmalla tavalla rumaan. Sitä etuoikeutta ei kannata kadehtia!"
"Ettekö pelkää, että tuollainen katkera arvostelu on omiaan karkoittamaan pääkaupungistamme ulkomaalaiset, joita tänne virtaa kaikkialta maailmasta jättääkseen tänne miljardeja rahaa?" kysyi herra Cérès ankarasti.
"Siitä ei vaaraa", vastasi herra Daniset. "Ulkomaalaiset eivät tule tänne suinkaan rakennuksiamme ihailemaan; he tulevat tänne näkemään lutkiamme, räätälejämme ja roskakapakoitamme."
"Meillä on pahana tapana aina moittia itseämme", valitti herra Cérès.
Rouva Clarence oli moitteeton emäntä, joten hänen mielestään oli aika jälleen puhua rakkaudesta, ja hän kysyi herra Jumelilta, mitä hän arveli Leo Blumin äsken ilmestyneestä kirjasta, jossa kirjailija valittaa...
"... Että järjetön tapa estää nuoria tyttöjä antautumasta rakkauteen, vaikka he siihen mielellään antautuisivat, kun taas ostettavat tytöt harjoittavat rakkautta liiaksi ja mauttomasti", jatkoi professori Haddock. "Tämä on kyllä valitettavaa. Mutta kirjailija Blumilla ei ole syytä olla kovinkaan huolissaan. Vaikkapa tuo paha olisikin meidän porvarillisissa piireissämme hyvin yleinen, niin saatan vakuuttaa hänelle, että kaikkialla muualla kohtaa häntä lohdullisempi näky. Rahvaan keskuudessa, kaupunkien ja maaseudun vahakerroksissa, eivät tytöt suinkaan jättäydy rakastelua vaille."
"Sellainen on moraalin turmeltumista", huomautti rouva Crémeux.
Ja hän väitti kainoin ja herttaisin sanoin, että nuoret tytöt kuitenkin kaikitenkin ovat yleensä viattomia. Sitä oli hurmaavaa kuulla!
Professori Haddockin huomiot samasta asiasta sitä vastoin olivat inhottavia:
"Paremman väen nuoret tytöt", sanoi hän, "ovat tarkasti silmällä pidettyjä ja vartioituja. Sitä paitsi eivät miehet tahdokaan heitä: siitä estää miehiä kunniallisuuden tunne, pelko, että edesvastuu kävisi heille liian ankaraksi, ja ajatus, ettei tuollaisen tytön viettelemisestä koituisikaan heille kunniaa. Ja mistäpä tiedetään, mitä kuitenkin saattaa salassa tapahtua? Eihän sellaista, mikä perheissä salataan, näy. Salailu onkin muuten koko yhteiskunnan elinehto. Ylempien luokkien nuoret tytöt olisivat varmasti valmiimpia rakasteluun kuin rouvat, jos heitä haluttaisiin niin paljon kuin rouvia. Ja siihen on kaksi syytä: tytöillä on enemmän harhakuvia, heidän uteliaisuutensa ei ole vielä tyydytetty. Mutta rouvilla jälleen on yleensä miehistään jo niin huonot kokemukset, ettei heillä enää ole rohkeutta ryhtyä vehkeilemään uusien miesten kanssa. Minä itse olen monta kertaa viettely-yrityksissäni törmännyt juuri tällaisiin vaikeuksiin."
Juuri kun professori Haddock lopetti kiusallisia väitteitään, tuli neiti Evelina Clarence saliin ja alkoi välinpitämättömänä tarjoilla vieraille teetä, kasvoillaan tuo ikävystynyt ilme, joka loi hänen kauneuteensa jonkinmoista itämaista suloa.
"Minä puolestani julistan olevani nuorten neitosten ritari", lausui Hippolytus Cérès katsellen Evelinaa.
– Hän on pässinpää, ajatteli Evelina.
Hippolytus Cérès, joka ei ollut koskaan liikkunut muualla kuin poliittisessa maailmassa, valitsijain ja eduskunnan jäsenten piireissä, piti rouva Clarence'in salonkia erittäin hienona paikkana, talon emäntää verrattomana ja hänen tytärtään ihmeen kauniina. Hänestä tuli nyt talon ahkera vieras, joka hakkaili heitä molempia. Rouva Clarence heltyi nykyään yleensä kovasti siitä, että hänet huomattiin, joten Hippolytus Cérès oli hänestä miellyttävä mies. Evelina ei osoittanut Hippolytusta kohtaan pienintäkään suopeutta, vaan käyttäytyi halveksivasti ja ylpeästi, mutta kansanedustaja piti sellaista käytöstä aristokraattisiin hienoihin tapoihin kuuluvana ja ihaili Evelinaa sitäkin, enemmän.
Tuo jo kuuluisaksi tullut mies koetti joka suhteessa olla rouva Clarence'in ja hänen tyttärensä mieliksi, ja välistä hän siinä onnistuikin. Hän hankki heille pääsylippuja huomattaviin kokouksiin ja oopperan aitioihin. Hänen toimestaan sai neiti Clarence useasti tilaisuuden näyttäytyä erikoisesti edukseen, ja niistä tilaisuuksista oli mainittavin eräs puutarhajuhla, joka tunnustettiin todella hienoston juhlaksi, vaikka sen olikin järjestänyt eräs tasavallan ministeri; se oli tasavallan ensimmäinen voitto hienon väen keskuudessa.
Tässä juhlassa herätti Evelina suurta huomiota, ja erikoisesti iski häneen silmänsä muudan nuori diplomaatti nimeltä Roger Lambilly. Roger luuli Evelinan kuuluvan kevytkenkäisiin piireihin, joten hän kutsui Evelinaa luokseen poikamiesasuntoonsa. Evelina piti häntä kauniina ja luuli, että hän oli rikas: niin ollen hän noudatti kutsua. Evelina oli diplomaatin asunnossa niin liikutettu, melkein järkytyksissään, että oli langeta uhkarohkean tekonsa ansaan eikä välttänyt tappiotaan muuten kuin hurjasti puolustautumalla. Se oli suurin hullutus, mihin hän tyttövuosinaan hairahtui. Pian sai Evelina tutustua ministereihin ja pääministeriinkin. Antiklerikaalisen ja demokraattisen tasavallan mahtimiehet pitivät hänestä hänen uskonnollisuutensa ja aristokraattisten tunteittensa vuoksi kovasti. Kun Hippolytus Cérès näki, että Evelinalla oli menestystä ja että hän tuotti hänelle kunniaa, ihastui hän Evelinaan entistä enemmän, niin, rakastui häneen silmittömästi.
Siitä lähtien tuli Hippolytus Cérès Evelinalle mielenkiintoiseksi. Evelina oli utelias näkemään, yltyisikö tuo rakastuminen yhä. Hippolytus Cérès oli hänestä epähieno, kömpelö ja huonosti kasvatettu, mutta toimelias ja käytännöllinen, aina kekseliäs eikä suinkaan ikävä. Evelina piti häntä edelleen pilkkanaan, mutta ajatteli kumminkin häntä.
Kerran päätti hän koetella kansanedustajan rakkauden voimaa.
Oli kiirein vaaliaika. Hippolytus kosi parhaillaan edustajapaikkansa uudistamista, kuten sanantapa kuuluu. Hänellä oli eräs kilpailija, joka ei ollut ensin kovinkaan vaarallinen, koska hän ei ollut hyvä puhujakaan, mutta hän oli rikas, joten luultiin hänen alkavan saada joka päivä yhä enemmän ääniä. Hippolytus Cérès ravisti vaaran huomatessaan itsensä täysin valveille untelosta levosta, karkoitti mielestään turhan pelon ja oli kahta vertaa valppaampi kuin ennen. Hänen paras aseensa oli julkiset kokoukset, ja niissä hän nyt heikonsi kilpaehdokastaan hartiavoimalla. Hänen puolueensa järjesti lauantai-iltoina ja sunnuntaisin täsmälleen kello kolmelta päivällä keskustelukokouksia. Kun Hippolytus Cérès eräänä sunnuntaina meni käymään Clarence'ien luona, oli Evelina yksinään salissa. Hippolytus puheli hänen kanssaan parikymmentä minuuttia, katsoi sitten kelloaan ja näki, että se oli jo neljännestä vaille kolme. Neiti Clarence heittäytyi rakastettavaksi, ärsyttäväksi, suloiseksi, hän sai miehen levottomaksi, tuntui ikäänkuin antavan lupauksia. Cérès nousi liikutettuna tuoliltaan.
"Älkää menkö aivan vielä", kuiskasi Evelina hänelle anelevasti ja hellästi, ja Cérès putosi kohta takaisin tuolilleen.
Evelina oli intreseerattu ja utelias hänen asioistaan, tuntui heittäytyvän tunteittensa, heikkoutensa valtaan. Cérès vuoroin punastui ja kalpeni, ja nousi taas paikaltaan.
Silloin loi Evelina, joka tahtoi saada hänet yhä jäämään, häneen harmaat silmänsä, jotka olivat nyt sameat ja hämmentyneet; hän ei puhunut enää mitään, mutta hänen rintansa aaltoili. Cérès oli voitettu, oli järjiltään, oli tuhottu; hän lankesi Evelinan jalkojen juureen. Mutta sitten vilkaisi hän taas kelloaan ja hyppäsi kiroten pystyyn:
"Saakeli! Viisi minuuttia vaille neljä! Nyt saan juosta koko matkan."
Ja hän katosi portaisiin.
Siitä alkaen rupesi Evelina häntä vähän kunnioittamaankin.
NELJÄS LUKU
VALTIOLLISEN MIEHEN HÄÄT
Evelina ei rakastanut Hippolytusta, mutta halusi, että Hippolytuksen oli kuitenkin rakastettava häntä. Hän oli muuten varsin pidättyväinen ihailijaansa kohtaan, eikä se suinkaan johtunut pelkästään siitä, että hän piti tuosta miehestä niin vähän: rakkausasioissa tehdään monia tekoja myöskin välinpitämättömyydestä, hajamielisyydestä, naisellisesta vaistosta, tottumuksesta ja pelkästään tavan vuoksi, tai tehdään vain sitä varten, että nähtäisiin mikä voima ja vaikutus teolla on toiseen ihmiseen. Evelina oli yleensä kovin varovainen, sillä hän tiesi Hippolytuksen mieheksi, joka käyttäisi jollakin tavoin hänen satunnaisen tuttavallisuutensa hyödykseen ja soimaisi sitten töykeästi häntä, ellei hän olisi aina samanlainen.
Koska Hippolytus Cérès oli koko sielustaan antiklerikaali ja vapaa-ajattelija, niin arveli Evelina, että hän tekisi häneen hyvän vaikutuksen, jos teeskentelisi jumalista. Siksi piti Evelina hänen läsnäollessaan alinomaa lähellään rukouskirjoja, sellaisia punanahkaisiin kansiin sidottuja, isoja lunttoja kuin esimerkiksi kuningatar Maria Leczinskan ja prinsessa Maria Josephan rakastama teos "Piinaviikon katselmuksia". Sitä peitsi näytteli Evelina hänelle vähän väliä keräyslistoja, joilla hän oli koonnut rahaa kansallisen Pyhän Orberose'in palveluksen hyväksi. Evelina ei tekeytynyt jumaliseksi suinkaan ainoastaan kiusoitellakseen häntä, ei kujeillaan, riidanhalusta eikä myöskään keikaillakseen, vaikka hän olikin hiukan keikailuun taipuvainen. Hän näytti vain täten, että hän oli oma persoonallisuutensa, ilmaisi täten oman luonteensa. Sillä keinolla sai hän itsensä näyttämään ikäänkuin suuremmalta. Niin, hän ympäröi itsensä uskonnolla tehdäkseen kansanedustajan rohkeammaksi, aivan kuin Brunhilde ympäröi itsensä liekeillä vetääkseen Siegfriediä puoleensa. Hänen rohkea yrityksensä onnistui: Hippolytus Cérès piti häntä yhä kauniimpana. Klerikalismi oli tuosta kansanedustajasta jollakin tavoin hienoa.
Hippolytus Cérès valittiin uudestaan valtavalla äänten enemmistöllä. Ja kun hän tuli eduskuntaan, näki hän, että se oli kallistunut yhä enemmän vasemmalle, oli yhä edistysmielisempi ja innokkaampi tekemään uudistuksia. Mutta samalla huomasi hän, että ulkonaisen edistysmielisen innon alla piili kuitenkin pelko muutoksia kohtaan ja vilpitön halu olla mitään tekemättä, ja niinpä hän päätti noudattaa näiden kahden salaisen pohjatunteen mukaista politiikkaa.
Jo istuntokauden alussa piti hän tarkoin punnitun ja taitavaan sanamuotoon puetun suuren puheen, jonka sisältö oli, että jokaista uudistusta täytyi aina kauan pohtia ennen kuin se toteutetaan. Hänen puheensa oli tulinen, pauhaavakin, sillä hänen periaatteenaan oli, että puhujan täytyy äärimmäisen kiivaasti vaatia kohtuullisuutta. Eduskunta otti puheen vastaan hyvähuudoilla. Ministerien aitiossa istuivat rouva ja neiti Clarence kuuntelemassa. Evelina hätkähti vastoin tahtoaankin, kun hän kuuli kaikuvat hyvähuudot. Samalla penkillä kuin hän värisi ja vavahteli kaunis rouva Pensée aina sankarin miehekkään äänen vivahdusten mukaan. Kohta puhujanpaikalta päästyään kiiruhti Hippolytus Cérès niin sanoaksemme paitaansa muuttamatta tervehtimään rouva ja neiti Clarence'ia heidän aitioonsa. Edustajat taputtelivat vielä parhaillaan käsiään ja toiset ehdottivat, että hänen puheensa olisi julkaistava koko eduskunnan enemmistön ohjelmana. Menestys oli tehnyt Hippolytuksen Evelinan silmissä kauniiksi, ja sill'aikaa kuin Hippolytus seisoi kumartuneena naisten puoleen ja otti vaatimattoman ja kuitenkin hiukkasen itserakkaan näköisenä vastaan heidän onnittelunsa ja pyyhki hikistä kaulaansa nenäliinallaan, sill'aikaa vilkaisi nuori Evelina rouva Pensée'hen ja näki, että rouva Pensée ahmi hengityksellään sankarin hien hajua ja istui huohottavin povin, silmäluomet raskaina, pää taaksepäin rauenneena, melkein pyörtymäisillään. Ja silloin Evelina hymyili heti hellästi herra kansanedustajalle.
Alkan tärkeimmän piirin edustajan puheella oli suuri kantavuus. Poliittisissa piireissä pidettiin sitä sangen nerokkaana. "Kerrankin saimme kuulla kunniallisen sanan", kirjoitti eräs maltillisten valtalehti. "Siinä esitetään koko uusi ohjelmamme!" väitettiin eduskunnassa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Hippolytus Cérès oli erinomainen kyky.
Hippolytus Cérès yleni nyt radikaalien, sosialistien – ja antiklerikaalien johtajaksi. He valitsivat hänet puolueryhmänsä, eduskunnan tärkeimmän, puheenjohtajaksi. Ja hän huomasi, että häntä odotti ministerin salkku seuraavassa ministeristössä.
Pitkän aikaa epäröityään sopeutui Evelina Clarence ajatukseen, että hän menisi Hippolytuksen kanssa naimisiin. Sankari oli kyllä Evelinasta hieman liian tavallinen, eikä vielä näkynyt merkkiäkään hänen pääsystään niin korkealle, että politiikka tuottaisi hänelle paljon rahaakin; mutta olihan Evelina jo kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäinen ja tunsi elämää sen verran, että tiesi, ettei saa olla liian vaativainen eikä nirsu.
Hippolytus Cérès oli kuuluisa. Hippolytus Cérès oli onnellinen. Ulkonäöstä häntä tuskin tunsi enää entiseksi mieheksi: hänen pukunsa ja hänen käytöksensä muuttuivat hirvittävää vauhtia yhä hienommiksi; hänellä oli valkeat hansikkaat kaikissa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa. Niin, hän oli pian sellainen maailmanmies, että Evelina alkoi arvella, eikö olisi ollut parempi, jos hän olisi ollut hiukan vähemmän hieno. Rouva Clarence oli tyytyväinen, kun he menivät kihloihin, sillä nyt oli hän levollinen tyttärensä tulevaisuudesta ja sai joka torstai kukkia saliinsa.
Häistä tuli kuitenkin pieniä vaikeuksia. Evelina oli uskonnollinen ja tahtoi kirkon siunausta. Maltillinen vapaa-ajattelija Hippolytus Cérès ei hyväksynyt muuta kuin siviiliavioliiton. Syntyi kiistaa, jopa tuskallisiakin kohtauksia. Viimeinen kohtaus sattui nuoren Evelinan kamarissa, kun kutsukortit piti lähettää postiin. Evelina julisti, että hän ei tuntisi olevansakaan naimisissa, jos hän ei saisi kirkollista vihkimistä. Hän puhui jo kihlauksen purkamisesta, aikoi matkustaa ulkomaille äitinsä kanssa, jopa ruveta nunnaksi. Sitten heittäytyi hän helläksi, heikoksi, nöyrän rukoilevaksi, ja hän itkeä vikisi. Koko hänen neitseellinen kamarinsa vikisi hänen kanssaan: vihkivesiastia ja puksipuunoksa, joka oli seinällä valkean sängyn kohdalla, vikisivät, hartauskirjat pikku hyllyllä ja sinisen- ja valkeankirjava Pyhän Orberose'in veistokuva uunin reunalla, tuo kappadokialaista lohikäärmettä taluttava pyhä neitsyt, vikisivät. Hippolytus Cérès tuli liikutetuksi, hänen sydämensä pehmeni, hänen vastarintansa alkoi murtua.
Yht'äkkiä heittäytyi Evelina, kauniina surussaan, silmät kimaltavissa kyynelissä, pitäen lasuurihelmistä rukousnauhaa ranteittensa ympärille kiedottuna ikäänkuin se olisi kahlinnut omistajattarensa hänen uskoonsa kiinni, niin, yht'äkkiä heittäytyi Evelina Hippolytuksen jalkoihin ja suuteli nyyhkytyksiinsä nääntymäisillään hänen polviaan.
Silloin Hippolytus jo melkein myöntyi. Hän änkytteli:
"Valitsijani saattavat kyllä vielä sulattaa kirkollisen avioliiton ja kirkolliset häät, mutta minun puolueryhmäni ei niitä niinkään niele... No niin, minun täytyy selittää asia heille. Syyttää suvaitsevaisuutta, yhteiskunnan vanhoja tapoja... Lähettäväthän he kaikki itsekin tyttärensä rippikouluun... Mutta mitä tulee ministerinsalkkuun, rakkaani, se taisi nyt upota vihkiveteen, lempo vie!"
Nämä sanat kuullessaan nousi Evelina jalomielisenä, alistuvaisena, vuorostaan voitettuna ylös maasta. Hän sanoi:
"Ystäväni, minä taivun."
"Ei siis kirkollisia häitä! Se on parempi, se on paljon parempi!"
"Kyllä, se on parempi. Mutta jätä asia minun huolekseni. Minä järjestän sen niin, että sekä sinä että minä olemme tyytyväiset."
Evelina meni arvoisan isä Douillardin luokse ja esitti hänelle koko asian, ja isä Douillard olikin paljon taipuvaisempi ja mukautuvampi kuin Evelina oli osannut toivoakaan:
"Teidän tuleva puolisonne on älykäs mies, järjen mies ja järjestyksen mies: hän tulee kyllä meidän joukkoomme", sanoi isä. "Te pyhitätte hänet; turhaan ei Jumala ole suonut hänelle kristillisen aviovaimon siunausta. Kirkko ei vaadi aina loistavia juhlamenoja aviosiunausta antaessaan. Nyt, kun kirkko on vainottu, soveltuvat katakombien sokkelot ja pimeät kryptat hyvin sen juhliin. Kuulkaahan, neiti, kun olette päässeet siviilivihkimisen muodollisuuksista, niin tulkaa tänne minun yksityiseen kappeliini, kävelypuvussa vain, herra sulhonne kanssa. Minä vihin teidät täällä pitäen asian salaisuutena. Minä hankin arkkipiispalta tarvittavan erivapautuksen; minä pidän huolen ripilläkäyntitodistuksista ja yleensä kaikesta muusta, mitä tarvitaan."
Hippolytuksesta oli tällainen järjestely kyllä hiukan vaarallinen, mutta hän myöntyi, ja pohjaltaan hän oli imarreltukin.
"Minä lähden sinne lyhyessä takissa", virkkoi hän.
Mutta hän lähtikin sinne pitkässä takissa, valkeat hansikkaat kädessä, kiiltonahkakengät jalassa ja lankesi polvilleen.
"Kun nyt kerran ihmiset ovat niin ystävällisiä ja kohteliaita", sanoi hän.
VIIDES LUKU
VISIRIN MINISTERISTÖ
Nuori pari vuokrasi itselleen vaatimattomasti vain pienen, mutta sievän huoneiston eräässä uudessa talossa. Hippolytuksen rakkaus puolisoa kohtaan oli rehellistä ja tyyntä. Usein täytyi hänen olla poissa kotoa talousvaliokunnassa, ja kolme neljä yötä viikossa valvoi hän laatien postilaitoksen menoarviota, jolla hän toivoi perustavansa ainaiseksi maineensa. Evelinasta hän oli koko tavalla "pökömäinen" eikä siinä suhteessa laisinkaan epämiellyttävä. Yksi paha puoli heidän elämässään oli, nimittäin se, että heillä ei ollut paljon rahaa: heillä oli sitä hyvinkin vähän. Tasavallan palvelijat eivät rikastu paikoissaan niinkään paljon kuin yleensä luullaan. Kun nykyään ei ole hallitsijaa jakamassa suosionosoituksiaan, niin jokainen virkailija kahmii minkä kynsiinsä saa, ja koska kaikki kahmivat, rajoittuu kunkin saama määrä sangen vaatimattomaksi. Tästä johtuvat kansanvaltaisen maan johtomiesten huomattavan yksinkertaiset elämäntavat. He eivät voi rikastua muulloin kuin poikkeuksellisen hyvinä aikoina, ja silloinkin huonommin onnistuneet virkaveljet kadehtivat heitä, Hippolytus Cérès näki aavistuksella, että liike-elämä nousisi jälleen lähiaikoina kukoistukseen. Hän oli noiden aikojen parhaita valmistajia, ja niitä odottaessaan sieti hän maltillisesti köyhyyttä, eikä Evelinakaan kärsinyt tästä varattomuudesta niin paljon kuin olisi luullut. Evelina seurusteli yhä edelleen alinomaa isä Douillardin kanssa ja kävi ahkerasti Pyhän Orberose'in kappelissa, sillä siellä tapasi hän kunnioitettavaa seuraa ja henkilöitä, jotka pystyivät häntä tarpeen tullen tukemaan, Hän osasi valita tuttavansa, hän ei suonut luottamustaan muille kuin sellaisille, jotka sen ansaitsivat. Hän oli kokenut jotain autoretkillään varakreivi Clenan kanssa, ja ennen kaikkea oli hän huomannut, mitä etuja naidulla naisella on.
Hippolytus Cérès oli ensin Evelinan uskonnollisista menoista levoton, sillä pienet demagogiset lehdet pitivät niitä hienosti pilkkanaan, mutta hän rauhoittui pian, kun näki kaikkien muidenkin demokratian johtomiesten pyrkivän mielellään aristokratian ja kirkon läheisyyteen.
Oli parhaillaan tuollainen aika (ja niitä on usein), jolloin huomataan, että on menty liian pitkälle. Hippolytus Cérès myönsi sen osittain. Hänen ihanteensa ei ollut vainoamista, vaan suvaitsevaisuutta. Hän oli ilmaissut tämän suuntansa jo tuossa mainiossa uudistuksia käsittelevässä puheessaan. Nykyistä hallitusta pidettiin liiaksi uudistusintoisena; se laati esityksiä, jotka olivat ilmeisesti vaaraksi pääomalle, ja siitä syystä nousivat suuret rahayhtiöt sitä vastaan ja tietysti niiden mukana myöskin kaikenväriset lehdet. Kun hallitus näki vaaran yhä kasvavan, niin se hylkäsi ohjelmansa, mutta liian myöhään: uusi hallitus oli jo valmistettu. Eräs Paul Visirin eduskunnassa tekemä salakavala kysymys, joka paisui välikysymykseksi, ja oivallinen puhe, jonka Hippolytus Cérès piti, kukistivat hallituksen.
Tasavallan presidentti antoi uuden ministeristön muodostamisen tuon samaisen Paul Visirin tehtäväksi. Vaikka Visir oli varsin nuori, oli hän ollut ministerinä jo kaksi kertaa ennen, oli hieno mies, perehtynyt teattereissa lämpiöiden ja kulissientakaiseen elämään, innostunut taiteisiin, tuttu hienoston piireissä, sukkelasanainen, älykäs ja hyvin tarmokas. Kun Paul Visir muodosti ministeristönsä, jonka tehtävänä oli oleva pysähdyttää yhteiskunnalliset uudistukset toistaiseksi ja rauhoittaa maan yleistä mielipidettä, niin kutsui hän myöskin Hippolytuksen ministeristönsä jäseneksi.
Uudet ministerit oli koottu kaikista enemmistöpuolueista, joten he edustivat mitä erilaisimpia ja vastakkaisimpia mielipiteitä, mutta kaikki olivat he maltillisia ja selvästi vanhoillisuuteen kallistuvia. Entisestä ministeristöstä säilytettiin ulkoministeri, mustaverinen pikku mies nimeltä Crombile, joka teki suuruudenhulluudesta työtä neljätoista tuntia vuorokaudessa ja salasi mykkänä kuin muuri kaikki aikeensa yksinpä omilta diplomaattisilta apureiltaankin ja tekeytyi julkisuudessa sellaiseksi kuin hänellä olisi ollut tiedossaan jotain, niistä täytyi olla kovin levoton; mutta kuitenkaan ei hän saanut aikaan levottomuutta, sillä yleisö on kovin ajattelematonta ja hallitusmiehetkin samoin.
Sosiaaliministeriksi otettiin sosialisti, Fortuné Lapersonne. Siihen aikaan oli vakavana, ankarana tapana ja suoraan sanoen julmana ja hirveänä juonena ottaa jokaiseen ministeristöön, jonka piti taistella sosialismia vastaan, ministeri sosialistisesta puolueesta: siten saisivat omistusoikeuden ja rikkauden viholliset sen katkeran häpeän, että heidän oma miehensä iski heidät maahan ja että he eivät voineet kokouksissaankaan olla vilkumatta ympärilleen ja mietiskelemättä, kuka heidän joukostaan seuraavana päivänä heitä kurittaisi. Ainoastaan ihminen, joka ei ihmisluonnetta tunne, voi uskotella, että sosialistin saaminen tuollaiseen kätyrinvirkaan olisi ollut vaikeaa. Toveri Lapersonne liittyi Visirin ministeristöön omasta halustaan ja kenenkään häntä pakottamatta, ja hänen entiset ystävänsäkin hyväksyivät hänen menettelynsä, siinä määrin kunnioitettiin pingviinien maassa valta-asemassa olevaa miestä!
Kenraali Débonnaire sai sotaministerin salkun. Sanottiin, että hän oli koko armeijan älykkäimpiä kenraaleja. Mutta hän antoi erään höllähelmaisen naisen, vapaaherratar Bildermannin, johtaa itseään, ja tuo vielä juonitteluiässäänkin kauniina säilynyt rakastajatar oli Pingvinialle vihamielisen naapurimaan rahalla palkattuja vakoojia.
Uusi meriministeri, arvossapidetty amiraali Vivier des Murenes, myönnettiin eteväksi meriasiain tuntijaksi, mutta oli niin ankarasti uskonnollinen, että moinen olisi antiklerikaalisessa ministeristössä näyttänyt kohtuuttomuudelta, ellei maailmallismielinen tasavalta olisi pitänyt uskontoa sotalaivaston asialle erittäin edullisena. Arvoisa amiraali Vivier des Murènes pyhitti apotti Douillardin, rippi-isänsä, neuvosta merijoukkonsa Pyhän Orberose'in palvelukseen ja sepitytti Alkan neitsyen kunniaksi kristillisillä runoniekoilla hymnejä, joita esitettiin meriväen soittokunnissa kansallislaulun asemasta.
Visirin ministeristö ilmaisi salailematta kirkonvastaisen kantansa, mutta kunnioitti eriäviäkin uskonnollisia vakaumuksia; se oli maltillisesti uudistusmielinen ministeristö. Paul Visir ja hänen työtoverinsa tahtoivat uudistuksia, ja juuri siksi, etteivät he halunneet uudistusten kärsivän vahinkoa, eivät he esittäneet mitään uudistuksia: sillä he olivat todellisia valtiomiehiä, joten he tiesivät, että uudistusaatteet menevät pilalle heti kun ne esitetään, Ministeristö otettiin hyvin vastaan, se rauhoitti kaikkien kunnon ihmisten mieliä ja korkokanta kohosi.
Hallitus ilmoitti, että tultaisiin rakennuttamaan neljä uutta panssarilaivaa, ryhdyttäisiin ankarasti ahdistamaan sosialisteja ja ehkäistäisiin jyrkästi kaikki pakollisen tuloveron säätämisyritykset. Terrassonin valitseminen rahaministeriksi tyydytti erikoisesti valtalehtiä. Terrasson oli näet ennen ministerinä ollessaan tullut kuuluisaksi pörssikeinotteluistaan, joten rahamiehet toivoivat häneltä paljon ja uskoivat hyvien liikeaikojen nyt pian palaavan: kaikki nykyisten valtioiden kolme utaretta, ennakko-ostot, agiokaupat ja ovelat keinottelut, tulisivat paisumaan pullolleen rikkauden maidosta. Puhuttiin jo valtamertentakaisista yrityksistä, siirtokuntien asuttamisesta, ja rohkeimmat esittivät sanomalehdissä suunnitelman, että Nigritiasta olisi tehtävä sotilaallisesti ja taloudellisesti Pingvinian suojelusvaltio.
Vaikkei Hippolytus Cérès vielä ollutkaan täysin näyttänyt kykyään, pidettiin häntä kuitenkin jo varsin käyttökelpoisena miehenä. Liikemaailma kunnioitti häntä suuresti. Häntä onniteltiin kaikkialla siitä, että hän oli eronnut äärimmäisyyspuolueista, vaarallisista aineksista, tietoisena hallituksen ankarista velvollisuuksista.
Nuori rouva Cérès oli ainoa tähti ministerien naisten joukossa. Crombile kuihtui naimattomuudessaan. Paul Visir oli mennyt rahanaimisiin, ottanut erään rikkaan liikemiehen tyttären, neiti Blampignonin, joka oli hienoa sukua ja arvossa pidetty, mutta tavoiltaan yksinkertainen ja aina sairas; hänen terveydentilansa vaati häntä oleskelemaan enimmäkseen äitinsä luona syrjäisellä maaseudulla. Muut ministerien rouvat eivät olleet luotuja silmäniloksi, ja ihmiset hymyilivät, kun lukivat lehdistä, että rouva Labillette oli ilmestynyt presidentin tanssiaisiin paratiisilintu päässä. Amiraalitar Vivier des Murènes oli hyvää sukua, pituuttaan leveämpi, punanaamainen kuin teurastajan eukko, karheaääninen kuin katukauppias ja kävi itse toriostoksilla. Kenraalitar Débonnaire oli pitkä, kuiva, näppylänaamainen, kyllästymätön nuoriin upseereihin ja onnettomasti vajonnut mässäilyihin ja rikoksiin, joten häntä pelättiin ja kunnioitettiin vain hänen tavattoman rumuutensa ja julkeutensa vuoksi.
Rouva Cérès oli ministeristön rakkauden ja ylpeyden esine. Hän oli nuori, kaunis, moitteeton; ja hän osasi hankkia sekä hienoston että kansan suosion paitsi aistikkailla puvuillaan myöskin puhtaalla hymyllään.
Evelinan salongissa alkoi kohta kuhista arvokasta juutalaista rahamaailmaa. Hänen puutarhajuhlansa olivat hienoimmat koko tasavallassa. Sanomalehdet kuvailivat hänen leninkejään ja suuret pukimoliikkeet eivät sallineet hänen niitä maksaa. Hän kävi ahkerasti kirkossa, suojeli Pyhän Orberose'in kappelia kansan kiukkua vastaan ja täytti aristokraattien sydämet kauniilla toivolla, että kirkko ja valtio vielä tekisivät sovinnon keskenään.
Hänellä oli kullanhohtava tukka, harmaansiniset silmät ja notkea ja siro vartalo; hän oli todellakin kaunis. Hänen maineensa oli niin hyvä ja hänen käytöksensä niin älykäs, tyyni ja maltillinen, ettei hänestä olisi uskottu mitään pahaa, vaikka hänet olisi tavattu itse teossa.
Kevätpuoli päättyi hallituksen täydelliseen voittoon; se sai melkein yksimielisellä eduskunnan hyväksymisellä torjutuksi ehdotuksen, että määrättäisiin pakollinen tulovero. Myöskin rouva Evelina Cérès saattoi riemuita eräästä uudesta voitostaan: hän oli näet pitänyt juhlat kolmelle matkustelevalle kuninkaalle.
KUUDES LUKU
KUNINKAAN RAKASTAJATTAREN SOHVA
Pääministeri kutsui Cérès'in ja hänen rouvansa pariksi kesäviikoksi luokseen vuoristoon, pieneen linnaan, jonka hän oli loma-ajaksi itselleen vuokrannut ja jossa hän asui yksinään, sillä rouva Visirin todellakin surkea kivulloisuus ei sallinut hänen olla miehensä kanssa, vaan oli hän nytkin jäänyt sukulaisiinsa maan pohjoisosaan.
Tuo linna oli aikoinaan ollut erään viimeisen Alkan kuninkaan rakastajattaren oma. Salissa oli vielä muinaiset huonekalut, ja niissä muun muassa rakastajattaren sohva. Seutu oli hurmaavan ihana. Runollinen, sininen joki, Aiselle, kiemurteli linnavuoren juurella. Hippolytus Cérès oli ahkera onkimies. Usein keksi hän ongella istuessaan, yksinäisyyden syvässä rauhassa parhaat parlamentaariset suunnitelmansa ja sai innoitettuihin puheisiinsa oivallisimmat aiheet. Aiselle-joki kihisi lohenmulloja; hän istui aamusta iltaan onkimassa niitä venheessä, jonka pääministeri kohteliaasti oli hänen käytettäväkseen hankkinut.
Sill'aikaa kävelivät Evelina ja Paul Visir joskus yhdessä puutarhassa taikka pakisivat jotain keskenään salissa. Evelina oli kyllä huomannut, mikä lumovoima pääministerillä oli naisiin, mutta vielä ei hän ollut kiemaillut Paul Visirille muuta kuin ohimennen ja huolimattomasti, ilman hartaampia aikeita tai harkittuja suunnitelmia. Paul Visir oli asiantuntija, joten hän ymmärsi, että Evelina oli kaunis. Eduskunta ja ooppera olivat ennen vieneet häneltä kaiken hänen aikansa, mutta täällä pikku linnassa huomasi hän Evelinan harmaiden silmien ja solean vartalon koko arvon.
Eräänä päivänä, kun Hippolytus Cérès oli tapansa mukaan ongella, pyysi Paul Visir Evelinaa istumaan viereensä kuninkaan rakastajattaren sohvalle. Päivän helteeltä ja auringon häikäisevältä valolta varjelevien ikkunaverhojen raosta lenteli kultaisia säteitä Evelinaan, niinkuin itse Amor olisi jostakin salaa ampunut häneen nuoliaan. Valkean musliinipuvun verhosta kuulsivat hänen kaikki nuoret ja suloiset muotonsa, jotka olivat yht'aikaa sekä sirot että pyöreät. Hänen ihonsa oli raikas ja pehmeä ja tuoksui äsken niitetylle heinälle. Paul Visir osoittautui osaavansa hallita tilanteen, eikä Evelina asettunut sattuman leikkiä vastaan. Hän luuli, ettei tämä olisi mitään, tai jos olisi, jotain aivan viatonta: se oli pieni erehdys!
"Kaupungin torilla, auringon puolella", kertoo tunnettu saksalainen balladi, "oli erään talon seinässä, jota pitkin soijaköynnös kiemurteli, pieni ja soma kirjelaatikko, sininen kuin ruiskukka, hymyilevä ja rauhallinen.
"Joka päivä asteli laatikon luo isoine saappaineen pikkukauppiaita, rikkaita tilallisia ja porvareita, sinne asteli veronkantajia ja santarmeja, ja kaikki he pistivät siihen mikä asiakirjeitä tai laskuja, mikä veronmaksukehoituksia, haasteita oikeuteen tai asevelvollisuuskutsuja. Ja kirjelaatikko hymyili aina yhtä rauhallisesti.
"Iloissaan tai huolissaan tuli sen luokse päiväläisiä ja maatilojen renkejä, palvelustyttöjä ja imettäjiä, kirjanpitäjiä, konttoristeja ja äitejä sylilapsineen. He pistivät laatikkoon kirjeitä, joissa puhuttiin vastasyntyneistä, naimisiin menneistä ja kuolleista, pistivät sulhasen kirjeitä morsiamelle ja morsiamen sulhaselle, aviomiehen ja -vaimon kirjeitä, äitien kirjeitä pojilleen, poikien kirjeitä äideilleen: kirjelaatikko hymyili aina yhtä rauhallisesti.
"Illan hämärtyessä pujahtivat nuoret tytöt ja pojat salaa sen luokse ja pistivät siihen rakkauskirjeitä, joista toisista kyyneleet olivat huuhtoneet kirjoituksen tahraiseksi ja joista toisiin oli piirretty pieni ympyrä merkiksi, mihin paikkaan oli suudeltava; ja nämä kirjeet olivat kaikki tavattoman pitkiä. Mutta kirjelaatikko hymyili yhä yhtä rauhallisesti.
"Suurimmat liikemiehet olivat niin varovaisia, että tulivat itse paikalle silloin kun laatikkoa tyhjennettiin ja työnsivät siihen vakuutettuja kirjeitä, jotka olivat varustetut viidellä punaisella lakkasinetillä ja pullottivat seteleitä taikka valtakunnan suurimpiin pankkeihin meneviä maksuosoituksia. Ja kirjelaatikko hymyili aina yhtä rauhallisesti.
"Mutta eräänä päivänä tuli nuori Kasperi, jota laatikko ei ollut koskaan nähnyt ja jonka elämästä se ei ennen ollut tietänyt tuon taivaallista, ja antoi laatikolle kirjeen: siinä ei ollut kerrassaan mitään muuta erikoista kuin että se oli taitettu pikku hatun muotoiseksi. Mutta kirjelaatikko tuli heti riemusta hulluksi. Siitä alkaen se ei ole enää pysynyt paikallaan; se juoksentelee pitkin katuja, juoksentelee pitkin niittyjä ja metsiä somistellen itseään vihreillä lehdillä ja ruusunkukilla. Se samoaa edestakaisin mäkiä ja laaksoja. Metsänvartija näki sen kerran ruispellossa Kasperin sylissä, ja Kasperi suuteli kirjelaatikkoa suulle."
Paul Visir oli jälleen tyyni niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Evelina lepäsi kuninkaan lemmikin sohvalla suloisen kummastuksen vallassa.
Arvoisa isä Douillard, etevä moraaliteologi, joka kirkon rappiokautena koetti pitää huolta opin johtoajatusten säilymisestä, oli aivan oikeassa, kun hän opetti kirkkoisien kanssa, että joskin nainen tekee suuren synnin antautuessaan rahasta, niin tekee hän vielä suuremman antautuessaan ilmaiseksi. Ensinmainitussa tapauksessa on hän siihen pakotettu henkensä elatuksen vuoksi, joten hän on vielä, vaikkei teko olekaan puolustettava, kelvollinen saamaan anteeksiantoa ja jumalallista armoa, sillä kieltäähän Jumala ihmistä itsemurhasta eikä tahdo, että hänen luomansa olennot, hänen temppelinsä, hävittäisivät itse itsensä. Sitä paitsi säilyy nainen, joka antautuu miehelle henkensä elatuksen vuoksi, nöyränä eikä tunne iloa, mikä seikka vähentää syntiä, kun taas nainen, joka antautuu ilmaiseksi, tekee syntiä lihanhimosta ja riemuitsee synnistään. Ylpeys ja hekuma ovat tulleet hänen syntikuormaansa lisäpainoksi ja tekevät synnistä kuolemansynnin.
Hippolytuksen rouvan kohtalo olisi hyvä todistus näiden siveellisten totuuksien pätevyydestä. Evelina huomasi yht'äkkiä, että hänellä oli aistitkin. Ennen ei hän ollut sitä aavistanutkaan; nyt riitti lyhyen lyhyt tuokio ilmaisemaan sen hänelle, ja se seikka muutti kokonaan hänen sielunsa ja väänsi hänen elämänsä mullin mallin. Alussa hän oli ihastuksissaan, kun oli oppinut tuntemaan itsensä. Muinaisten filosofien tunne itsesi: sielusi ei ole siveyssääntönä sitä laatua, että sen noudattaminen meitä ilahduttaisi; me emme ole laisinkaan tyytyväisiä, jos tunnemme sielumme. Toista on ruumiin laita: siitä tuntemuksesta voi meille aueta monenmoisten nautintojen lähteitä. Evelina palkitsi valistajansa, joka oli opettanut hänet tuntemaan itseään, heti saadun opin vertaisella kiitollisuudella, ja kuvitteli muuten, että moisen taivaallisen autuuden avaimet saattoivat olla ainoastaan sen onnellisen hallussa, joka oli taivaan hänelle antanutkin. Oliko se erehdys? Eikö hän olisi voinut löytää muitakin noilla kulta-avaimilla varustettuja? Siitä on vaikea päästä perille. Ja kun Paul Visirin ja Evelinan salaisuus sitten tuli tunnetuksi (ja se tuli hyvin pian, sen saamme kohta nähdä), niin kirjoitti professori Haddock siitä artikkelin erääseen tieteelliseen ammattilehteen, käsitellen tapausta kokeisiin perustuvana ja lausuen tutkimuksensa tuloksena, että rouva C:n mahdollisuudet löytää herra V:n ekvivalentti ja mahdottomuus ne löytää suhtautuivat toisiinsa niinkuin 3,05 suhtautuu 975,008:aan. Toisin sanoen, ettei rouva C sitä ekvivalenttia löytäisikään. Epäilemättäkin Evelina aavisti tämän totuuden, sillä hän kiintyi herra pääministeriin kuin ainoaan aarteeseensa.
Olen kertonut tämän asian näin tarkasti, koska arvelen sen yksityiskohtienkin ansaitsevan filosofien ja ajattelijain huomiota. Kuninkaan rakastajattaren sohva on kyllin arvokas historian vakavan käsittelyn esineeksi; tuolla sohvalla ratkaistiin suuren kansakunnan kohtaloita; niin, sillä täyttyi teko, jonka vaikutukset ulottuivat koskemaan naapurikansakuntia, niin ystävä- kuin viholliskansoja, ynnä koko ihmiskuntaa. Sangen usein jättävät pintapuoliset ja kevytmieliset tutkijat, kun ottavat vastuulleen raskaan tehtävän kirjoittaa historiallisen teoksen, muistamatta tällaiset seurauksiltaan äärettömän tärkeät tapaukset, joiden merkitystä he eivät tule ajatelleeksi. Siitä syystä pysyvätkin maailman tapahtumien syvimmät vaikuttimet meiltä salassa, ja keisarikuntien kukistumiset ja alueiden siirtymiset uusiin käsiin kummastuttavat meitä ja ovat meille käsittämättömiä ainoastaan sen tähden, ettemme ole löytäneet sitä melkein huomaamatonta kohtaa, hipaisseet niitä kätkettyjä vipusimia, jotka ovat panneet koko mahtavan koneiston pyörimään, täristäneet kaikkea ja mullistaneet kaiken nurin narin. Tämänkin laajan historiaa tekijä tuntee kyllä työnsä suuret puutteellisuudet ja viat mutta hän saattaa julistaa hyvällä omallatunnolla koettaneensa valtioasioista puhuessaan aina olla niin huolellinen, ankara ja hillitty tutkimuksissaan kuin nuo asiat ansaitsevat ynnä välttäneensä kaikkea poikkeamista siitä arvokkuudesta, joka inhimillisten tekojen kertojalle kuuluu.
SEITSEMÄS LUKU
ENSIMMÄISET SEURAUKSET
Kun Evelina kuiskasi Paul Visirille, ettei hän ollut koskaan ennen kokenut mitään tämän vertaista, ei pääministeri häntä uskonut. Hän oli naismies, joten tiesi naisten mielellään puhuvan miehille tällä tavoin sitä varten, että saisivat heidät itseensä enemmän rakastumaan; ja niinpä hänen entiset kokemuksensa veivät hänet totuudesta harhaan, kuten joskus sattuu. Paul Visir oli siis epäluuloinen, mutta kuitenkin maistui tuo tunnustus hänestä makealta. Ja piankin alkoi hän itse tuntea Evelinaa kohtaan rakkautta tai jotain muutakin. Moinen sieluntila näytti ensin vaikuttavan edullisesti hänen henkisiin lahjoihinsa: hän piti vaalipiirinsä pääkaupungissa niin loistavan, hienon ja oivallisen puheen, että se tunnustettiin hänen mestariteoksekseen.
Eduskunnassa kävi häneltä kaikki sitten niinkuin rasvattu. Tuskin uskalsi joku harva kateellinen taikka kunnianhimon kiusaama nostaa arasti päätänsä. Pelkkä pääministerin hymy riitti hälventämään sellaiset pikku varjot. Hän ja Evelina tapasivat toisiaan kahdesti päivässä, kirjoittaen sillä välin toisilleen kirjeitä. Paul Visir oli tottunut arkoihin rakkaussuhteisiin, joten hän osasi olla varovainen ja teeskennellä. Mutta Evelina oli mielettömän tyhmä: hän tuli pääministerin luo salongeissa, teattereissa, eduskunnassa ja lähetystöissä; hän näytteli rakkauttaan kasvoillaan, ilmaisi sen koko olemuksessaan, silmiensä utuisessa välkkeessä, huultensa riutuvassa hymyssä, povensa aaltoilussa, lonkkiensa pehmeydessä, koko kauneudessaan, joka oli muuttunut eloisammaksi, ärsyttävämmäksi, huumaavammaksi. Kohta tiesi koko maa, että he kaksi olivat suhteissa keskenään. Siitä asiasta ilmoitettiin vieraiden valtojen hoveihin. Ainoastaan tasavallan presidentti ja Evelinan mies eivät siitä vielä tietäneet mitään. Presidentti sai sen tietoonsa vasta poliisiraportista, joka jollakin ihmeellisellä tavalla oli eksynyt hänen matkalaukkuunsa.
Hippolytus Cérès ei tosin ollut kovin hienovaistoinen eikä tarkkanäköinen, mutta huomasi toki, että jotain kotona oli muuttunut. Evelina oli vielä tuonoin ollut intreseerattu hänen hommistaan ja oli kohdellut häntä, ellei juuri hellästi, ainakin vilpittömän ystävän tavalla; mutta nykyään Evelina oli hänelle täysin välinpitämätön taikka inhosikin häntä. Aina oli ollut aikoja, jolloin Evelina oli viipynyt kauan kotoa poissa, kaupungilla "Pyhän Orberose'in Yhdistyksessä". Nyt oli hän poissa koko päivän, vaikka lähti asioille jo heti aamulla, ja kun hän kello yhdeksän tuli illallispöytään, istui hän siinä kuin unissakulkija. Se oli hänen miehestään vain hullunkurista ja itse hän tuskin olisi koskaan huomannutkaan mitään. Hänellä oli niin vähän kokemusta naisista, hän oli niin tuhman itsetietoinen ja luotti niin lujasti arvokkaaseen yhteiskunnalliseen asemaansa, että totuus olisi kai pysynyt häneltä aina salassa, ellei rakastunut pari olisi suorastaan pakottanut häntä näkemään koko jutun.
Aina kun Paul Visir tuli Evelinan luo ja tapasi hänet yksinään, sanoivat he toisilleen suukkosten lomassa: "Ei täällä! Ei täällä!" Ja he tekeytyivät heti toisiaan kohtaan jyrkän hillityiksi. Se oli ohjesääntö, jota ei saanut loukata. Mutta eräänä päivänä oli Hippolytus Cérès kutsunut pääministerin, virkaveljensä, luokseen neuvottelemaan eräistä tärkeistä asioista. Siellä otti Evelina pääministerin vastaan. Hippolytus ei ollutkaan vielä päässyt tulemaan kotiin postikomiteasta.
"Ei täällä! Ei täällä!" sanoivat rakastuneet heti toisilleen hymyillen.
He hokivat sitä toisilleen suu vasten suuta, likistellen toisiaan, toisen ollessa polvillaan maassa, toisen kumartuessa häntä hyväilemään. He hokivat sitä parhaillaan, kun Hippolytus Cérès yht'äkkiä astuikin saliin.
Paul Visir ei ollenkaan hämmentynyt, vaan selitti, ettei hän mitenkään saanut pois tomuhiukkasta, joka oli lentänyt rouvan silmään. Tällä tempulla ei hän tosin pystynyt suinkaan rauhoittamaan miestä, mutta saattoi itse kuitenkin peräytyä hyvässä järjestyksessä.
Hippolytus Cérès masentui suuresti. Evelinan käytös oli hänestä aivan uskomatonta. Hän tahtoi tietää, mistä se johtui. "Miksi? Miksi?" änkytti hän yhtä mittaa. "Miksi?"
Evelina kielsi jyrkästi kaiken, ei suinkaan sen vuoksi, että olisi luullut voivansa saada hänet uskomaan, että hän oli viaton, sillä olihan Hippolytus nähnyt koko kohtauksen, vaan ainoastaan mukavuuden ja siisteyden vuoksi ja päästäkseen kiusallisista selittelyistä.
Hipolytus Cérès kärsi kauheita mustasukkaisen tuskia. Hän tunnusti tuskan itselleen; hän sanoi: "Minä olen kyllä voimakas, maailmaa vastaan haarniskoitu mies, mutta nyt on haava haarniskan sisäpuolella: se on sydämessä."
Ja kääntyen puhuttelemaan vaimoaan, joka loisti rikoksen koko hekumallista kauneutta, moitti hän tuskainen ilme silmissään:
"Sinun ei olisi pitänyt pettää minua tuon kanssa." Ja hän oli oikeassa: Evelinan ei olisi pitänyt valita itselleen rakastajaa ministeristön miehistä.
Hippolytus Cérès kärsi sellaista tuskaa, että hän tarttui revolveriinsa ja huusi: "Minä ammun hänet!" Mutta sitten johtui hänen mieleensä, ettei posti- ja lennätinlaitoksen ministerin sovi ampua pääministeriä, joten hän työnsi revolverin takaisin yöpöydän laatikkoon.
Vieri viikkoja, eikä Hippolytus saanut lievitystä. Joka aamu puki hän voimakkaan miehen haarniskan haavansa päälle ja etsi työssä ja kunniatehtävissä rauhaa, joka ei ollut hänelle suotu. Joka sunnuntai vihki hän tarkoituksiinsa muistopatsaita, kuvanveistoksia, suihkulähteitä, syvävesikaivoja, yleisiä sairaaloita, rautateitä, kanavia, kauppahalleja, likaviemäreitä, voittokaaria, teurastuslaitoksia ja eläinmarkkinatoreja ynnä piti korkealentoisia puheita. Hänen tulinen työskentelyhalunsa nieli kokonaisia asiapaperiarkistoja. Kahden viikon aikana muutatti hän neljätoista kertaa postimerkkien väriä. Ja kuitenkin tuli hänelle sellaisia tuskan ja raivon tuokioita, että ne olivat tehdä hänet hulluksi. Monta päivää perätysten tunsi hän olevansa aivan tylsä. Jos hän olisi ollut yksityisen palveluksessa, olisi se kohta huomattu, mutta valtion asiain hoidossa on paljon vaikeampi erottaa hoitajan hulluutta tai raivopäisyyttä. Sattui niin, että valtion virkamiehet juuri niinä aikoina perustivat keskinäisiä yhdistyksiä ja yhtymiä, ja eduskunta ja yleinen mielipide olivat heidän kiihkeästä mielialastaan varsin levottomia. Etenkin kirjeenkantajat olivat innokkaita ammattiliiton, kannattajia.
Hippolytus Cérès julkaisi kiertokirjeen, jossa hän, julisti kirjeenkantajien menettelyn täysin lailliseksi. Mutta seuraavana päivänä tekaisi hän uuden kiertokirjeen ja kielsi valtion virkamiehiä perustamasta mitään seuroja, koska ne muka nyt olivat laittomia. Hän erotti virasta satakahdeksankymmentä kirjeenkantajaa, otti heidät takaisin virkaan, antoi heille varoituksen ja jakoi heille lahjapalkkioita. Valtioneuvostossa oli hänen vimmansa joka hetki puhkeamaisillaan skandaaliksi. Tuskin edes tasavallan päämiehen läsnäolokaan piti häntä sopivaisuuden rajoissa, ja kun hän ei uskaltanut karata kilpailijansa kimppuun, niin purki hän sydäntään armeijan kunnioitettua ylipäällikköä, kenraali Débonnaire'ia kohtaan, syytäen hänelle hävyttömyyksiä, joita kenraali onneksi ei kuullut, sillä hän oli kuuro kirjoitellessaan juuri kaikella hartaudella runoja vapaaherratar Bildermannille. Mutta esittipä herra pääministeri mitä tahansa, niin Hippolytus Cérès asettui vastahankaan. Kaiken kaikkiaan, hän oli ilmeinen hullu. Ainoastaan yksi osasto hänen sekaantuneissa aivoissaan oli säilynyt järjestyksessä: siinä olivat parlamentaarinen tajunta, kunnioitus enemmistöjä kohtaan, kaikkien puolueiden perinpohjainen tuntemus ja varma vaisto yleisen mielipiteen heilahduksista.
KAHDEKSAS LUKU
UUSIA SEURAUKSIA
Eduskunnan istuntokausi kului kaikessa rauhassa loppuun eikä ministeristö huomannut enemmistössä minkäänmoisia onnettomuuden enteitä. Eräistä suurten maltillisten lehtien artikkeleista saattoi kumminkin päätellä, että sekä kristittyjen että juutalaisten rahamiesten vaatimukset kasvoivat päivä päivältä, että pankkiliikkeiden isänmaallisuus vaati ehdottomasti sivistysretkikunnan lähettämistä Nigritiaan ja että terästrusti paloi halusta suojella rannikoitamme ja varjella siirtomaitamme, joten se kirkui lisää panssarilaivoja ja yhä vain panssarilaivoja. Huhuttiin, että jouduttaisiin sotaan: sellaiset huhut liikkuivat joka vuosi säännöllisesti kuin pasaadituulet. Järkevät ihmiset eivät kallistaneet niille korvaansa, ja hallituksetkin saattoivat yleensä antaa niiden haihtua itsestään, jos ne vain eivät kasvaneet kovin suuriksi eivätkä levinneet hyvin laajalle: silloin näet maa tuli levottomaksi. Rahamiehet eivät tahtoneet muita sotia kuin siirtomaasotia. Kansa ei tahtonut sotia ollenkaan: se oli hyvillään, kun hallitus pysyi tyynenä, jopa uhmapäisen tyynenä; mutta olisipa europalainen aseellinen selkkaus tosiaan alkanut näyttää vähänkin mahdolliselta, niin olisivat kansan kuohuvat tunteet pian vallanneet eduskunnankin! Paul Visir ei ollut yhtään levoton. Hänen mielestään ei Europan valtioiden silloisissa suhteissa näkynyt mitään, jota olisi ollut syytä pelätä. Pääministeriä vain harmitti se, että ulkoministeri piti niin mielipuolisen itsepäisesti aina suunsa kiinni. Tuo kummallinen tonttu tuli valtioneuvostoon raahaten salkkua, joka oli suurempi kuin hän itse ja pullotti täynnä asiapapereita, mutta hän ei puhunut sanaakaan, kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin, yksinpä tasavallan kunnianarvoisan presidentinkin kysymyksiin, ja torkahti yhtämittaisesta työstä uupuneena tuon tuostakin nojatuolissaan, jolloin hänestä ei näkynyt mitään muuta kuin pieni musta haiventöyhtö vihreäverkaisen neuvospöydän ylitse.
Sillä välin alkoi Hippolytus Cérès tointua jälleen voimakkaaksi mieheksi. Virkaveljensä Lapersonne'in kanssa kekkeröi hän aika lailla teatterinaisten parissa. Keskellä yötä nähtiin heidän tulevan yhdessä muotikapakkoihin mukanaan joukko naisia, joilla oli harsot kasvoilla. Molemmat nämä ministerit olivat pitkiä miehiä, ja sitä paitsi tunnettiin heidät helposti uusista silinterihatuistakin. Pian pidettiin heitä kaikkein hauskimpina kadunjuoksijoina. He huvittelivat, mutta he kärsivät. Myöskin Fortuné Lapersonne'in haarniskan kätkössä oli haava: hänen vaimonsa, nuori modisti, jonka hän oli ryöstänyt eräältä markiisilta, oli karannut häneltä ja eli nyt yksissä erään autonkuljettajan kanssa. Hän rakasti vaimoaan vieläkin ja oli lohduton, kun oli hänet menettänyt. Ja monestikin sattui, että ministerit jossakin yksityishuoneessa, keskellä tyttöjä, jotka nauraa räkättivät ja ahmivat krapuja, katsahtivat toisiinsa tuskallisin silmin ja pyyhkäisivät kyynelen poskeltaan. Mutta vaikka Hippolytus Cérès oli saanut iskun suoraan sydämeensä, ei hän aikonut masentua. Hän oli päättänyt kostaa.
Rouva Visir, jonka täytyi horjuvan terveytensä vuoksi yhä edelleen olla vanhempiensa luona ikävällä maaseudulla, sai kerran nimettömän kirjeen, jossa kerrottiin, että herra Paul Visir, naimisiin mennessään köyhä kuin kirkonrotta, haaskasi nykyään erään naidun naisen kanssa (E. C, arvatkaa!) hänen, rouva Visirin, myötäjäisiä, lahjoitteli tuolle naiselle kolmenkymmenentuhannen frangin automobiileja ja kahdeksankymmenentuhannen frangin helminauhoja, antaen mennä täyttä vauhtia vararikkoa, häpeää ja rappiota kohti. Rouva Visir luki kirjeen, sai hermokohtauksen ja ojensi kirjeen isälleen.
"Minä lähden ja ravistan korvista miestäsi", sanoi vanha herra Blampignon. "Hän on vintiö, joka saattaa sinut kerjäläiseksi, ellemme pidä varaamme. Olkoon vaikka kaksi pääministeriä, minä en häntä pelkää."
Herra Blampignon ajoi pääkaupungin asemalta suoraan sisäministeriöön ja hänet otettiin heti vastaan. Raivoissaan astui hän Paul Visirin työhuoneeseen.
"Minulla on teille pari sanaa, hyvä herra!"
Ja hän ravisteli nimetöntä kirjettä.
Paul Visir lausui hänelle hymyillen:
"Tervetuloa, rakas appi. Minun piti juuri sinulle kirjoittaa; aioin ilmoittaa sinulle, että sinut on nimitetty Kunnialegioonan ritariksi. Minä allekirjoitin nimityksen tänä aamuna."
Appi kiitti hartaasti vävyään ja heitti nimettömän kirjeen tuleen. Kun hän palasi maalle, tapasi hän siellä tyttärensä hyvin ärtyneessä ja epätoivoisessa mielialassa.
"No niin, minä kävin miehesi puheilla. Hän on hyvin kunnon mies. Sinä et ymmärrä kohdella häntä oikein, siinä koko totuus."
Sitten sattui Hippolytus Cérès huomaamaan eräästä pienestä skandaalilehdestä (skandaalilehdistähän ministerit aina saavat tietonsa valtioasioista), että pääministeri kävi joka ilta aterioimassa erään neiti Lysiane'in luona, joka oli Folies Dramatiques-teatterin näyttelijättäriä ja jonka suloihin pääministeri näytti kovasti ihastuneen. Siitä alkoi Hippolytukselle uusi ilo, joskin synkkä: tarkastella, miten hänen vaimonsa nyt menettelisi. Mutta Evelina tuli kotiin joka ilta hyvin myöhään, vasta illalliselle tai pukeutuakseen julkisiin kutsuihin, ja näytti onnellisen väsyneeltä ja tyyneltä kuin ainakin saadun ilon jälkeen.
Hippolytus luuli, ettei Evelina tietänyt mistään mitään, ja lähetti siis hänelle tarvittavan nimettömän ilmoituksen. Evelina luki sen hänen läsnäollessaan pöydässä, ja istui yhä yhtä hymyilevänä ja autuaallisen raukeana.
Silloin arveli Hippolytus, ettei Evelina vielä näistä liian hämäristä viittauksista yskää ymmärtänyt ja että täytyi huomauttaa hänelle asiasta selvemmin, jos mieli tehdä hänet levottomaksi: saattaa hänet toteamaan itse, miten häntä petettiin. Hippolytuksella oli ministeristössä hyvin taitavia valtiollisia asiamiehiä, joiden tehtävänä oli suorittaa kansallista puolustusta koskevia tutkimuksia; he pitivät paraikaa silmällä eräitä vakoilijoita, jollaisia naapurivaltakunta, maan perivihollinen, oli sijoittanut yksinpä tasavallan posti- ja lennätinlaitokseenkin. Nyt antoi herra Cérès heille määräyksen, että heidän oli jätettävä toistaiseksi vakoilijain tekojen nuuskiminen ja tutkittava sen sijaan, missä, mihin aikaan ja miten pääministeri ja neiti Lysiane tapasivat toisiaan. Asiamiehet suorittivat tunnollisesti heille määrätyn tehtävän ja ilmoittivat ministerille, että he olivat montakin kertaa yllättäneet pääministerin erään naisen seurassa, mutta se nainen ei ollut suinkaan neiti Lysiane! Hippolytus Cérès ei enää kysellyt enempää, ja siinä teki hän viisaasti: Paul Visirin ja neiti Lysiane'in suhde oli ainoastaan keksintöä, valejuttua, jonka pääministeri oli laskenut kiertämään rauhoittaakseen Evelinaa, sillä yleisen huomion kunnia alkoi vaivata rouvaa liikaa, hänen rakkautensa tahtoi pysyä hiljaisuuden ja salaperäisyyden varjossa.
Rakastavaa paria koetettiinkin hyvästi suojella. Suojelijoina eivät olleet ainoastaan posti- ja lennätinlaitoksen ministerin asiamiehet, vaan näiden kanssa kilpailivat itse poliisipäällikönkin ja sisäministerin vakoilijat. Parin kintereillä hiipi lisäksi myöskin useiden kuningas- ja keisarillismielisten ja klerikaalisten yhdistysten nuuskijoita, kymmenkunta rahankiristysliikkeiden kärkkyjää, muutamia amatöörisalapoliiseja ja lauma sanomalehtien reporttereja ja valokuvaajia, joten rakastavaiset kaikkialla, mihin he rakkaudenkaipuussaan pujahtelivat, isoissa hotelleissa, pikku yömajoissa, kaupunkilaistaloissa ja maatiloilla, yksityisten huoneistoissa, linnoissa, museoissa, palatseissa ja surkeissa hökkeleissä kohtasivat aina vain heidän kanssaan samoihin paikkoihin yht'aikaa ilmestyneitä merkillisiä vieraita; ne nuuskivat heitä kaduilla, tähystivät heitä ympärillä olevista taloista, puista ja muureilta, pälyivät portaissa ja eteisissä, kurkistelivat katoilta, viereisistä huoneistoista ja savupiippujen kautta. Pääministeri ja hänen ystävättärensä näkivät kauhukseen, että heidän sänkykamariinsa kaiveltiin reikiä oviin ja ikkunaluukkuihin ja kuulivat siellä aina kairojen kitisevän seinissä. Ja paremman puutteessa saivatkin vakoilijat kerran otetuksi valokuvan, jossa rouva Cérès paitasillaan pisti kengännappejaan kiinni.
Paul Visir alkoi hermostua ja ärtyä ja menetti jo välistä hyvän tuulensa ja kohteliaan käytöstapansa. Hän tuli joskus valtioneuvostoon hurjalla päällä ja purki, nyt hänkin, kiukkuaan kenraali Débonnaire'ia vastaan, joka tosin oli uljas sotilas, mutta salli kurittomuuden vallita armeijassa; ja hän pisteli ilkeästi myöskin kunnioitettavaa amiraali Vivier des Murenesia, jonka laivat uppoilivat meren pohjaan yhtä mittaa ilman mitään näkyvää syytä.
Fortuné Lapersonne kuunteli hänen ärhentelemistään, katsoi häneen silmät pyöreinä ja ivallisesti hymyillen ja mutisi hampaittensa välistä:
"Ei riitä miehelle vielä se, että on vienyt Hippolytukselta hänen vaimonsa, tahtoo ottaa häneltä hänen hermonytkähdyksensäkin."
Nämä pääministerin sättimiset pääsivät yleisön tietoon, sillä ministerit eivät niitä jutuissaan salailleet ja varsinkin nuo kaksi vanhaa uhria valittivat, miten töykeästi pääministeri heitä kohteli, ja uhkasivat heittää salkkunsa kiusanhengelleen päin kuonoa, mutta eivät kuitenkaan: heittäneet. Pääministerin menettely ei suinkaan häntä vahingoittanut; päin vastoin, se teki mitä parhaimman vaikutuksen sekä eduskuntaan että yleiseen mielipiteeseen: ajateltiin nimittäin, että Paul Visir tahtoi pitää erikoisen ankaraa huolta laivaston ja armeijan menestyksestä. Pääministeriä ihailtiin entistä enemmän.
Kun huomattavat yksityiset henkilöt ja puolueryhmät onnittelivat häntä, vastasi hän arvokkaan yksinkertaisesti:
"Se on minun periaatteeni!"
Ja hän pisti seitsemän, kahdeksan sosialistia vankilaan.
Eduskunnan hajaantuessa oli Paul Visir hyvin väsynyt ja lähti erääseen kylpylaitokseen. Hippolytus Cérès ei mitenkään tahtonut jättää ministeriötään, jolle puhelinneitien ammattikunta tuotti mekastuksellaan paljon päänvaivaa. Hän murskasi neitien vastarinnan hirveän raivokkaasti, sillä hänestä oli nyt tullut naisvihaaja. Sunnuntaisin matkusti hän virkaveljensä Lapersonne'in kanssa maalle onkimaan, aina silinterihattu päässä: siitä ei hän ollut hennonut luopua ministeriksi tulostaan asti. Molemmat herrat unohtivat usein onkimisen ja kalat ja purkivat toisilleen tuskaansa, jota saivat kärsiä naisten huikentelevaisuuden tähden, ja vuodattelivat kyyneleitä yhdessä.
Hippolytus rakasti yhä Evelinaa ja kärsi yhä tuskaa. Mutta kuitenkin alkoi hänen rinnassaan kyteä nykyään jo toivokin. Evelina oli nyt erossa rakastajastaan, joten Hippolytus uskoi kenties voivansa saada hänet takaisin. Hän siis käytti kaiken kekseliäisyytensä ja koetti onnistua, oli hyvin avomielinen, palvelevainen, altis, uskollinen ja hienotuntoinenkin. Sydän se hänelle hienotunteisuutta opetti. Hän kertoi uskottomalle sydämensä salaisuuksia liikuttavan suoraan ja kauniisti ja tunnusti hänelle, saadakseen hänet heltymään, miten paljon hän oli kärsinyt.
Hippolytus kuroi housunkauluksensa vatsan päälle ristiin ja sanoi:
"Katsopas, kuinka minä olen laihtunut."
Hän lupasi Evelinalle kaikkea, mitä nainen ikinä saattoi haluta, huviretkiä maaseudulle, hattuja, jalokiviä.
Välistä luuli hän jo, että Evelinan sydän oli heltynyt. Evelina ei näyttänyt hänelle enää niin julkean onnellista naamaa. Kun hän oli erossa Paulista, oli hänen surumielisyydessään jonkinmoista lempeyttäkin; mutta jos Hippolytus teki liikkeenkin ottaakseen hänet itselleen takaisin, niin torjui Evelina hänet synkkänä ja arkana; Evelinan harha-askel oli Hippolytuksen vastuksena kuin mikäkin Venuksen kultavyö, jota hän ei saanut pois Evelinan uumilta.
Hippolytus ei väsynyt, hän oli nöyrä, tekeytyi anelevaksi, surkuteltavaksi.
Kerran meni hän kyynelet silmissä Lapersonne'ilta pyytämään:
"Puhu sinä hänen kanssaan!"
Lapersonne kiitti kohteliaasti kunniasta eikä uskonut, että hänen avustaan olisi mitään hyötyä. Kuitenkin antoi hän ystävälleen neuvoja.
"Näytä muka halveksivasi häntä, rakastavasi jotakin toista, niin hän tulee sinulle takaisin."
Hippolytus koetti sitä keinoa; hän toimitti lehtiin uutisia, että hänet nähtiin alinomaa oopperalaulajatar Guinaud'n seurassa. Hän tuli illalla myöhään kotiin tai ei tullut ollenkaan, ja tekeytyi Evelinan läsnäollessa muka niin iloiseksi, ettei jaksanut itseään hillitä. Päivällispöydässä veti hän taskustaan tuoksuvan kirjeen, oli lukevinaan sitä haltioissaan ja teki naamansa sellaiseksi kuin olisi ollut haaveissaan suutelevinaan näkymättömän olennon huulia. Mutta sekään ei auttanut. Evelina ei huomannutkaan noita temppuja. Hän oli tunteeton kaikelle, mikä häntä ympäröi, eikä vironnut tylsästä tilastaan muulloin kuin pyytäessään mieheltään hiukan rahaa; ja jos Hippolytus ei antanut rahaa, niin loi Evelina häneen kovin inhoksuvan katseen, aivan kuin syyttäen häntä koko häpeästä, vaikka juuri Evelina itse häpäisi miestään koko maailman silmissä. Evelina oli rakastuneena alkanut tuhlata paljon rahaa pukuihinsa. Hän tarvitsi rahaa, eikä hänellä ollut muita kuin Hippolytus, jolta hän olisi hennonut sitä pyytää, niin kaino ja vaatimaton oli hän rakastettuaan kohtaan.
Viimein loppui aviomiehen kärsivällisyys, hän raivostui ja uhkasi Evelinaa revolverillaan. Kerran sanoi hän Evelinan äidille vaimonsa kuullen:
"Minä onnittelen teitä, rouva Clarence: te olette kasvattanut tyttärestänne lutkan."
"Vie minut pois täältä, äiti", huusi Evelina. "Minä tahdon avioeroa!"
Silloin rakastui Hippolytus häneen hurjemmin kuin koskaan ennen.
Silmittömässä mustasukkaisuudessaan epäili hän, eikä kenties aiheettomasti, että Evelina kirjoitti rakastajalleen kirjeitä ja sai niitä häneltä. Hippolytus vannoskeli hankkivansa ne kirjeet käsiinsä. Hän perusti mustan kabinetin, sotki yksityishenkilöiden kirjeenvaihtoa, myöhästytti pörssitietoja, esti rakkauskohtauksia, sai aikaan vararikkoja, ehkäisi monenmoisten intohimojen valloilleen pääsyä, aiheutti itsemurhia. Hallituksesta riippumaton sanomalehdistö antoi silloin palstoillaan tilaa yleisön valituksille ja tuki yleisöä omalla suuttumuksellaan. Hallituspuolueiden lehdet alkoivat näitä mielivaltaisia toimenpiteitä puolustaakseen puhua peitellyin sanoin jonkinlaisesta salaliitosta ja yhteiskuntavaarasta, uskotellen, että monarkistit juonittelivat valtiokeikausta. Monet lehdet, jotka olivat vähemmän perillä asiasta, levittivät nyt tuosta salaliitosta tarkempia tietoja: ne kertoivat, että oli takavarikoitu viisikymmentätuhatta kivääriä ja että prinssi Crucho oli palannut maahan. Yleinen mieliala kiihtyi kovasti. Tasavaltalaiset lehdet vaativat, että eduskunta oli heti kutsuttava koolle. Paul Visir palasi pääkaupunkiin, kokosi virkaveljensä, ministerit, tärkeään neuvotteluun ja antoi sähkösanomatoimistojen tiedottaa, että tosiaan oli hankittu salajuonia eduskunnan kukistamiseksi, mutta että pääministeri oli noiden juonien perillä ja että tapahtumista pantaisiin toimeen laillinen tutkimus.
Hän käski kohta vangitsemaan kolmekymmentä sosialistia. Ja kun nyt koko maa tervehti häntä pelastajanaan, käytti hän hyväkseen yleisön hajamielisyyttä ja veti taitavasti nenästä hänen rakkausasioittensa nuuskijoita. Niitä oli nykyään hänen kimpussaan kuusisataa. Kaikessa hiljaisuudessa sai hän viedyksi Evelinan erääseen pohjoista asemaa lähellä olevaan pikku hotelliin ja siellä he olivat sitten yhdessä yöhön asti. Kun he olivat lähteneet, huomasi siivoojatar lakanoita muuttaessaan sängyn vieressä alkovin seinässä seitsemän hiusneulalla piirrettyä pikku ristiä.
Siinä kaikki, mitä Hippolytus Cérès katkerilla vaivoillaan voitti.
YHDEKSÄS LUKU
VIIMEISET SEURAUKSET
Kateus on kansanvaltojen avu: se suojelee niitä tyranneja vastaan. Eduskunnan jäsenet alkoivat kadehtia pääministeriä tuon hänen kulta-avaimensa tähden. Jo vuoden oli koko maailma tietänyt, miten rouva Cérès oli hänen vallassaan. Maaseudullekin, jonne pääkaupungin uutiset ja muodit ehtivät vasta kun aurinko on tarkalleen kiertänyt maapallon ympäri, levisi pian huhu ministerien laittomista rakkaussuhteista. Ja maaseutu on ankarasti siveellistä. Naiset ovat siellä siveellisempiä kuin pääkaupungissa. Tähän seikkaan on mietitty ja keksitty paljonkin selityksiä; on sanottu, että se on kasvatuksen, esimerkin voiman ja yksinkertaisten elämäntapojen ansiota. Sen sijaan väittää professori Haddock, että maaseudun naisten siveys johtuu pelkästään heidän kenkiensä matalista koroista. "Nainen", lausuu hän eräässä tutkimuksessaan, joka on ilmestynyt "Antropologisessa aikakauskirjassa", "herättää sivistyneessä miehessä puhtaasti eroottista tunnetta ainoastaan silloin kun hänen jalkoteränsä muodostaa maata vasten vähintään kahdenkymmenenviiden asteen kulman. Jos kulma kasvaa kolmenkymmenenviiden asteen suuruiseksi, niin tulee eroottinen vaikutelma, joka kysymyksessä olevasta naishenkilöstä lähtee, vieläkin voimakkaammaksi. Siitä, missä asennossa jalkoterät ovat maassa, riippuu nimittäin ruumiin eri osien ja etenkin lantioiden asento henkilön seisoessa ja myöskin vuorovaikutus lantioiden ja niiden lihaskerrosten välillä, joilla reidet ovat takaa ja yläosastaan varustetut. Ja kun nyt jokainen kulttuurimies on sukuviettiensä puolesta turmelukseen kallistuvainen, joten hän liittää naisellisiin muotoihin (ainakin niiden seisovassa asennossa) aistillisia kuvitelmiaan pelkästään silloin, kun ne ovat tilavuus- ja tasapainoehtojen vaatimassa järjestyksessä, ja kun tuo järjestys taasen johtuu jalkoterän asennosta, kuten äsken olemme lausuneet, niin siitä seuraa, että maalaisnaisia, joilla on matalat korot, halutaan vähän (ainakin seisovassa asennossa), joten heidän on erittäin helppo säilyä siveellisinä." Näitä päätelmiä ei yleensä hyväksytty. Huomautettiin, että ovathan matalat korot tulleet pääkaupunkiinkin englantilaisen ja amerikalaisen muodin tuomina eikä niiden vaikutus ole ollut sellainen kuin mainittu tiedemies olettaa, sekä että väite pääkaupungin ja maaseudun siveellisyyden suuresta eroavaisuudesta on kenties pelkkää kuvitelmaa: jos sellainen eroavaisuus olisikin totta, niin johtuu se siitä, että suurkaupungit tarjoavat rakastelulle kaikenlaisia sellaisia etuja ja mukavia tilaisuuksia, joita pikkukaupungeilla ei ole antaa. Olipa nyt miten oli, niin ainakin se on totta, että maaseutu alkoi pahasti nurista pääministeriä vastaan ja pauhasi, että hän eli hävytöntä elämää. Tämä ei vielä ollut hänelle vaarallista, mutta se saattoi tulla vaaralliseksi.
Niin, vielä ei näkynyt vaaraa missään, ja kumminkin se uhkasi kaikkialla. Eduskunnan enemmistö pysyi lujasti ennallaan, mutta johtajat alkoivat metkuilla ja esittää vaatimuksia. Hippolytus Cérès olisi tuskin uhrannut etujaan kostolleen. Mutta nyt hän arveli voivansa tehdä kiusaa Paul Visirille, tehdä sitä salaa, omia etujaan vahingoittamatta, ja uskoi saavansa hallituksen mahtavimman miehen tuhotuksikin, jos olisi oikein taitava ja viisas. Hän ei ollut lahjojensa, tietojensa ja arvovaltansa puolesta läheskään kilpailijansa mittainen, mutta hän oli paljon etevämpi kuin hän niin sanotussa "käytäväpolitiikassa". Viisaimmat parlamentaarikot väittivät enemmistön viime kerralla alkaneen horjua sen vuoksi, ettei hän ollut istunnossa läsnä. Komiteoissa sattui hän muka olemaan vähän väliä, ovelasti omaan tarkoitukseensa pyrkien, niin hajamielinen, että kannatti sellaisten menoerien myöntämistä, joita pääministeri varmastikaan ei voisi hyväksyä. Kerran johtui tuosta hänen harkitusta taitamattomuudestaan odottamaton kiivas ristiriita sisäministerin ja sen henkilön välillä, joka esitti arvion sisäministeristössä. Se oli jo liika näkyvää: Hippolytus Cérès säikähti ja hillitsi jonkin aikaa vähän itseään. Hänelle olisi ollut vaarallista, jos hän olisi kukistanut ministeristön liian pian. Hän oli vihassaan kekseliäs: hän mietti uuden tempun, jonka avulla pääsisi tarkoitustensa perille mutkateitä. Paul Visirillä oli muudan kevytkenkäinen serkkutyttö, jolla oli sama sukunimi kuin hänelläkin. Hippolytus Cérès muisti juuri parhaaseen hätäänsä tuon tytön. Hän teki Céline Visirin yleisesti tunnetuksi, hankki hänelle suhteita eräiden epäilyttävien herrojen ja naisten kanssa ja toimitti hänet esiintymään milloin missäkin varieteeteatterissa. Pian esitti Céline Visir hänen alotteestaan kaupungin Eldoradoissa ylen seksuelleja pantomiimeja, joille yleisö vihelsi raivoissaan. Eräänä kesäyönä hyppi hän sitten jollakin lavalla Champs-Élysées'n varrella riettaita tansseja; roskajoukko hoilasi ympärillä ja kauheasti korvia särkevä musiikki kuului aina siihen puutarhaan asti, jossa tasavallan presidentti parhaillaan piti juhlia parille ulkomaiselle kuninkaalle. Pääministeri Visirin nimi liittyi Céline Visirin skandaaleihin, se oli luettavana kaikissa kadunkulmissa, se näkyi yhtä mittaa sanomalehdissä, se lenteli kahviloissa ja tanssipaikoissa ohjelmalehtisillä, jotka oli koristettu siveettömillä kuvilla, se hulmusi tulikirjaimilla hurjimpien huvittelupaikkojen ovilla.
Kukaan ei pitänyt pääministeriä vastuunalaisena sukulaisensa kelvottomasta käytöksestä, mutta hänen suvustaan saatiin huono käsitys ja hänen valtiomiesarvonsakin kärsi siitä.
Sitten tuli pääministerille ensimmäinen ankara varoitus. Kirkollis- ja opetusministeri Labillette, jolla oli sappitauti, joten papiston ainaiset vaatimukset ja juonet alkoivat häntä jo liiaksi harmittaa, lausui kerran eduskunnassa erääseen varsin yksinkertaiseen kysymykseen vastatessaan noin vain siinä ohella uhkauksen, että hän aikoi sulkea Pyhän Orberose'in kappelin, sekä puhui mainitusta kansallispyhimyksestä hyvin epäkunnioittavalla tavalla. Koko oikeisto kimmahti suuttumuksen vallassa häntä vastaan, eikä vasemmistokaan näyttänyt varsin mielellään haluavan kannattaa moista uskaliasta ministeriä. Enemmistön johtajat eivät tahtoneet hyökätä kansan suosiman Orberose'in palveluksen kimppuun, sillä se tuotti maalle joka vuosi kolmekymmentämiljoonaa frangia. Ja oikeiston maltillisin mies, herra Bigourd, paisutti asian välikysymykseksi ja saattoi nykyisen ministeristön vaaraan. Onneksi pelasti sosiaaliministeri Fortuné Lapersonne, arvonsa velvollisuudet tuntien, silloin taitamattomasti esiintyneen virkaveljensä, kirkollis- ja opetusministerin, vaikkei itse pääministeri ollutkaan tuota alavirkailijaansa ja hallitusta puolustamassa. Lapersonne nousi puhujalavalle ja vakuutteli hallituksen syvästi kunnioittavan isänmaan taivaallista suojelijatarta, lukemattomien sellaisten tuskien lieventäjää, joihin nähden tiedekin tunnustaa avuttomuutensa. Ja kun Paul Visir viimein sai tempautuneeksi irti Evelinan sylistä ja joutui eduskuntaan, niin olikin sosialisti jo pelastanut ministeristön.
Mutta varmuuden vuoksi arveli pääministeri nyt viisaimmaksi antaa huomattavia myönnytyksiä vanhoillisille. Hän esitti siis eduskunnalle, että rakennettaisiin kuusi uutta panssarilaivaa; siten hankki hän itselleen terästehtailijain suosion. Hän vakuutti vielä toistamiseen, ettei veroja tultaisi koroittamaan, ja käski vangita kahdeksantoista sosialistia.
Mutta pian tuli hänelle uusia ja paljon kauheampia vaikeuksia. Naapurikeisarikunnan valtiokansleri pisti erääseen valtiopäiväpuheeseensa, jossa hän käsitteli hallitsijansa ja ulkovaltojen keskinäisiä suhteita, nerokkaiden yleiskatsaustensa ja syvien ajatustensa joukkoon ilkeän vihjauksen, että rakkausseikkailut vaikuttivat muka aina ja nykyäänkin suuren Pingvinian ulkopolitiikkaan. Keisarilliset valtiopäivät nauttivat tuosta letkauksesta iloisesti hymyillen, ja se hymy harmitti tietysti Pingvinian epäluuloista tasavaltaa. Pistos oli sattunut kansalliseen itsetuntoon: se oli nyt lopultakin valmis käymään rakastelevan ministerin kimppuun. Eräs joutava seikka antoi eduskunnalle verukkeen ilmaistakseen yleisenkin tyytymättömyytensä: jonkun alaprefektin rouva oli käynyt tanssimassa Moulin Rouge'issa, ja sen naurettavan erehdyksen vuoksi tahtoi eduskunta pakottaa nyt pääministerin jättämään paikkansa. Ainoastaan pari ääntä lisää vastustajien puolelle, niin hän olisi kukistunut. Kaikki sanoivat, ettei Paul Visir ollut koskaan ollut niin heikko ja pehmyt mies kuin tuossa surkeassa istunnossa.
Hän käsitti, ettei hän jaksaisi säilyttää asemaansa muuta kuin jollakin erikoisella poliittisella taitotempulla, ja sen vuoksi päätti hän hyväksyä tuon retkikunnan Nigritiaan, jota rahamiehet ja suurteollisuudenharjoittajat olivat jo kauan vaatineet, sillä takasihan se suurille rahayhtiöille suunnattomia metsäkonsessioneja, pankkilaitoksille kahdeksan miljardin lainan ja maa- ja meriupseereille ylennyksiä ja kunniamerkkejä. Tekosyy sotaan löytyi helposti: oli tietysti kostettava jokin loukkaus, saatava takaisin jokin velka. Kuusi panssarilaivaa, neljätoista risteilijää ja kahdeksantoista kuljetuslaivaa tunkeutui Hippopotamus-jokeen. Turhaan koettivat alkuasukkaat kuudellasadalla kanootillaan estää hyökkääjien maihinnousua. Amiraali Vivier des Murenes teki kanuunoillaan hirvittävän vaikutuksen mustanahkoihin, jotka kyllä vastasivat ammuntaan nuolituiskulla ja taistelivat fanaattisen urhoollisesti, mutta kaadettiin viimeiseen mieheen. Kansakunnan, jota rahamiesten palkkaamat sanomalehdet kiihoittivat, valtasi ihana kansallinen: innostus. Ainoastaan harvat sosialistit panivat vastalauseensa moista raakalaismaista, epäilyttävää ja vaarallista hanketta vastaan, mutta heidät vangittiin heti.
Nyt tuntui kuin ei tuo rikkaiden suosima ja köyhistäkin mieleinen ministeristö mitenkään voisi kukistua, sellainen ihastus sitä kohtaan vallitsi maassa. Ja ainoastaan Hippolytus Cérès näki vaaran, joka kuitenkin oli tulossa, niin oli viha hänen silmänsä kirkastanut. Hän katseli kilpailijaansa synkästi riemuiten ja sihisi hampaittensa välistä: "Nyt olet mennyttä miestä, roisto!"
Kun maa parhaillaan juhli kunnian ja keinottelun ihanassa humalassa, alkoi naapurivaltakunta julistella, kerran toisensa jälkeen ja yhä tiheämmin ja rajummin, ettei se sallinut minkään europalaisen suurvallan anastaa Nigritiaa. Rakkaissa liikehommissa hääräilevät tasavallan lehdet vakuuttivat, ettei ollut mitään syytä levottomuuteen, mutta Hippolytus Cérès kuuli yhä kasvavan myrskyn kohinan, ja hän teki työtään kaikessa hiljaisuudessa aikoen käyttää kaikki keinonsa saadakseen vihollisensa kukistetuksi, jopa, jos niikseen tuli, kaataa oman ministeristönsäkin. Hän antoi luotettavien henkilöiden kirjoittaa useihin hallituksen lehtiin artikkeleita, joissa vihjailtiin, muka Paul Visirin itsensä puolittaisella suostumuksella, että pääministerillä oli sotaisia aikeita.
Nuo artikkelit herättivät hirvittävän kaiun ulkomailla ja tekivät tasavallassa, jonka kansa rakasti sotamiehiä, mutta ei suinkaan rakastanut sotaa, mielialan ylen levottomaksi. Paul Visirille esitettiin eduskunnassa välikysymys, minkälaista ulkopolitiikkaa hallitus aikoi noudattaa, ja hän vastasi rauhoittavalla vakuutuksella, että hän aikoi pitää yllä suuren kansan arvoon soveltuvaa rauhaa. Ulkoministeri Crombile luki puolestaan oman julistuksensa; siitä oli mahdoton saada selvää, sillä se oli laadittu diplomaattisella kielellä. Siirryttiin suurella äänten enemmistöllä päiväjärjestykseen.
Sotahuhut eivät suinkaan haihtuneet, ja välttääkseen uutta välikysymystä jakoi pääministeri nyt kansanedustajille kahdeksankymmentätuhatta hehtaaria Nigritian metsiä ja vangitutti neljätoista sosialistia. Hippolytus Cérès kuljeskeli eduskunnan käytävissä hyvin synkkänä ja uskoi oman ryhmänsä edustajille, että hän koetti kaiken parhaansa mukaan saada hallituksen noudattamaan rauhanpolitiikkaa ja toivoi vielä siinä onnistuvansa.
Kauheat huhut kasvoivat päivä päivältä, ne levisivät alemmankin kansan keskuuteen ja tekivät mielet levottomiksi ja tuskallisiksi. Itse Paul Visirkin alkoi pelätä. Pahimmin sekaannutti hänen mieltänsä ulkoministerin vaiteliaisuus ja poissaolo kokouksista. Crombile ei nimittäin enää käynyt ministerineuvostossa. Hän nousi joka aamu ylös kello viideltä, teki työtä pöytänsä ääressä kahdeksantoista tuntia ja putosi lopulta upouupuneena paperikoriinsa, josta sitten vahtimestarit kaivoivat hänet esille, kun ottivat itselleen papereita myödäkseen ne naapurivaltakunnan sotilaslähettiläille. Kenraali Débonnaire arveli, että sota syttyisi aivan pian, ja valmistautui siihen. Hän ei suinkaan sitä pelännyt; päinvastoin, hän toivoi sitä hartaasti, ja uskoi kauniit toiveensa vapaaherratar Bildermannille, joka tiedotti kohta niistä naapurivaltakunnalle. Ottaen vapaaherrattaren varoitukset varteen ryhtyi naapurivaltakunta kiireesti asettamaan joukkojaan liikekannalle.
Rahaministerikin joudutti tahtomattaan tapahtumien kehitystä. Hän keinotteli juuri tasavallan rahan arvon alenemisella: saadakseen aikaan paniikin, levitti hän pörssissä huhuja, että sotaa ei voitu enää välttää. Naapurimaan keisari erehtyi tämän tempun tarkoituksesta, ja, estääkseen vihollista hyökkäämästä omalle alueelleen, mobilisoi tuossa paikassa armeijansa. Tasavallan eduskunta kauhistui silloin niin, että kukisti Visirin ministeristön valtavalla äänten enemmistöllä (814 ääntä 7 vastaan; 28 edustajaa ei äänestänyt). Mutta se oli jo liian myöhäistä. Samana päivänä, jolloin ministeristö kukistui, kutsui naapurimaa lähettiläänsä pois ja paiskasi kahdeksanmiljoonaa miestä rouva Evelinan isänmaahan. Tuli maailmansota, koko maailma upposi verivirtoihin.
PINGVIINILÄISEN KULTTUURIN KORKEIN JA LOISTAVIN KAUSI
Viisikymmentä vuotta tässä kerrottujen tapahtumien jälkeen kuoli rouva Cérès kaikkien arvossa pitämänä seitsemännelläkymmenennelläyhdeksännellä ikävuodellaan; hän oli silloin jo kauan ollut tuon valtiomiehen leskenä, jonka nimellä hän niin kunniallisesti oli elänyt. Hänen vaatimattomissa ja hartaissa hautajaisissaan olivat läsnä kaikki seurakunnan orpokotien lapset ja Pyhän Pitkämielisyyden luostarin sisaret.
Vainaja testamenttasi koko omaisuutensa "Pyhän Orberose'in Yhdistykselle".
"Toden totta olikin jo aika, että joku jalomielinen lahjoittaja muisti meidän puutteenalaista tilaamme", sanoi herra Monnoyer, Pyhän Maelin seurakunnan tuomiorovasti, ottaessaan tämän hurskaan lahjoituksen yhdistyksen puolesta vastaan. "Sekä rikkaat että köyhät, niin sivistyneet kuin tietämätön kansakin irtaantuvat meistä. Ja vaikka me koetamme parhaamme mukaan opastaa eksyneitä lampaita takaisin lammashuoneeseen, ei ole enää apua uhkauksista eikä lupauksista, ei maanitteluista eikä pakkokeinoista. Pingvinian papiston tila on nykyään lohduton. Maalaispappiemme täytyy ruveta henkensä pitimiksi mitä halvimmiksi käsityöläisiksi, he kulkevat lumpuissa ja syövät kehnoja ruoantähteitä. Kirkkomme ovat niin rappeutuneet, että taivaan sade lankeaa seurakunnan niskaan ja kivet putoilevat messutessa. Tuomiokirkon torni on kallellaan ja kaatuu. Pingviinit ovat unohtaneet Pyhän Orberose'in, lopettaneet hänen palvelemisensa ja jättäneet hänen pyhättönsä tyhjäksi. Hämähäkit kutovat kaikessa rauhassa verkkojaan hänen pyhäinjäännöslippaansa ympärille, josta on riistetty kulta ja jalokivet."
Kun Pierre Mille, joka oli vielä täysissä hengen- ja järjenvoimissaan, vaikka oli jo yhdeksänkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen, kuuli tämän valituksen, kysyi hän, eikö tuomiorovasti arvellut Pyhän Orberose'in vielä kerran nousevan kunniaan tästä unhotuksen yöstä.
"Sitä ei kannata toivoa", huokasi herra Monnoyer.
"Se olisi vahinko", vastasi Pierre Mille. "Orberose on hurmaava olento. Hänen legendansa on hyvin viehättävä. Aivan äskettäin löysin minä sattumalta kertomuksen eräästä hänen somimpia ihmetöitään; se on nimeltään Jean Violle'in ihme. Haluatteko kuulla, minkälainen se oli, herra Monnoyer?"
"Oikein mielelläni, herra Mille."
"Näin kertoo tuo 1300-luvulla kirjoitettu pergamentti:
"Cecilia, Niklas Gaubertin, Rahanvaihettajain-sillan korvassa asuvan kultasepän vaimo, joka oli monet vuodet elänyt siveellisesti ja kunniallisesti ja oli jo vanhanpuoleinen, rakastui Jean Violle'iin, kreivitär Maubecin pieneen passaripoikaan. Mainittu kreivitär asui talossaan Teloitustorin varrella. Poika ei ollut vielä kahdeksaatoista ikävuottansa täyttänyt ja oli varreltaan sangen kaunis ja kasvoiltaan sievä. Jaksamatta voittaa rakkauttaan päätti siis Cecilia sen tyydyttää. Hän houkutteli passaripojan kotiinsa, hyväili häntä monella muotoa, antoi hänelle kaikenmoisia makeita syödä ja teki viimein hänen kanssaan mitä halusi.
"Mutta eräänä päivänä, kun he kaksi lepäsivät yhdessä kultasepän sängyssä, tuli mestari Niklas kotiin aikaisemmin kuin häntä oli odotettu. Hän näki, että ovi oli pantu salpaan, ja kuuli sen takana vaimonsa kuiskuttelevan: 'Sydänkäpyseni! Enkelini! Rottani!' Epäillen silloin, että hänen puolisonsa olisi sulkeutunut lukon taakse jonkun hempukkansa kanssa, jyskytti hän kovasti oveen ja alkoi ärjyä: 'Avaa, senkin portto, hutsu, lutka, h–ra, niin revin sinulta korvat ja nenän päästä!' Tällaisessa suuressa vaarassa uskoi kultasepän vaimo itsensä Pyhän Orberose'in huomaan ja lupasi hänelle kauniin kynttilän, jos hän pelastaisi hänet ja tuon pienen passaripojan, joka seisoi sängyn vieressä ilkoisen alasti ja kamalasti peläten.
"Pyhimys kuulikin hänen rukouksensa. Hän muutti viivyttelemättä Jean Violle'in tytöksi. Kun Cecilia tämän näki, niin hän rauhoittui ja alkoi miehelleen huutaa: 'Senkin raaka, mustasukkainen raavas! Puhupa sievemmin minulle, tai ei ovi aukea.' Ja sätkättäen yhä tällä tapaa hän riensi vaatekonttoriinsa, otti sieltä vanhan hatun, korsetit ja pitkän, harmaan hameen ja hössäsi ne nopeasti tuon muotoansa muuttaneen pojan ylle. Sen tehtyään lausui hän kuuluvalla äänellä: 'Pikku Katri, pullukkani, kissanpoikani, menepäs nyt avaamaan enolle ovi. Ei hän ole niin ilkeä, hän on vain hiukan tyhmä, ei hän sinulle mitään pahaa tee.' Tytöksi muuttunut poika noudatti hänen käskyään, ja kun mestari Niklas tuli huoneeseen, näki hän siellä sängyssä muorinsa ja nuoren tytön, jota hän ei ollenkaan tuntenut. 'Senkin pässinpää', sanoi rouva Cecilia hänelle, 'mitä sinä siinä suu auki töllistelet! Minun alkoi vääntää vatsaani, ja juuri kun rupesin vuoteeseen, tuli tänne tämä Katri, siskoni Johanna Palaiseaun tytär, tiedäthän Johannan, jonka kanssa me on oltu riidoissa viisitoista vuotta. Annapas, ukkoseni, sisarentytölleni muisku, hän on niin kiltti ja kaunis'. Kultaseppä syleili silloin Violle'ia, joka tuntui hänestä sangen pehmytihoiselta, joten kävi heti niin, ettei mestari Niklas toivonut mitään niin hartaasti kuin päästä hänen kanssaan kahden kesken saadakseen halailla häntä oikein mielin määrin. Siitä syystä vei hän Violle'in viipymättä alas saliin, sanoen antavansa hänelle siellä vähän viiniä ja manteleita, ja tuskin hän oli sinne joutunut, alkoi hän taputella häntä hyvin hartaasti. Eikä tuo mies-parka olisi vielä tyytynyt siihenkään, ellei hänen kunnon vaimonsa Pyhän Orberose'in innoittamana olisi yht'äkkiä kiiruhtanut alas saliin, Hän näki puolisonsa pitävän tuota väärää sisarentytärtä polvellaan, haukkui häntä pukiksi, veteli häntä pitkin korvia ja pakotti hänet pyytämään anteeksi. Ja seuraavana päivänä muuttui Violle jälleen entiseen haahmoonsa."
Kunnianarvoisa tuomiorovasti Monnoyer kiitti Pierre Mille'ia tästä pyhimystarusta, otti kynän ja alkoi kirjoittaa ennustuksia, mitkä numerot seuraavissa ratsastuskilpailuissa voittaisivat, sillä hän hankki itselleen lisätuloja erään hevoskilpailuasioitsijan, "bookmakerin", sihteerinä.
Mutta Pingvinia se oli vain ylpeä rikkaudestaan! Niillä, jotka tuottivat kaiken, mitä ihmiset yhteiskunnassa tarvitsivat elääkseen, ei ollut elintarpeita, mutta niillä, jotka eivät mitään tuottaneet, ei ollut mistään puutetta. "Sellaiset seikat ovat taloudellisen elämän välttämätön paha", sanoi muudan Pingvinian Tiedeakademian jäsen. Suurella Pingvinian kansalla ei enää ollut historiallisia muistoja, ei henkistä kulttuuria, ei taiteita. Edistyvä sivistys ilmeni siellä kaiken tappavana teollisuutena, häikäilemättömänä keinotteluna, inhottavana ylellisyytenä. Maan pääkaupunki sai, kuten kaikki muutkin isot kaupungit siihen aikaan, kosmopoliittisen ja rahavaltaisen leiman: se muuttui suunnattoman säntilliseksi ja rumaksi. Pingvinia nautti häiriintymätöntä rauhan aikaa. Se eli kulttuurinsa korkeinta ja loistavinta kautta.
KAHDEKSAS KIRJA
TULEVAT AJAT
HISTORIAA, JOLLA EI OLE LOPPUA
Köyhyys on aina ollut Hellaan kumppanina, mutta hyve on myöhemmin
saavutettu, ymmärryksellä ja lailla.
Herodotos, VII kirja, 102.
Ette siis nähneet, että ne olivat enkeleitä.
(Liber terribilis.)
Bqsfttfusitpvtusbshutbmbvupshufeftspjtfucftfnqfsfvstbqsftbxpjsqspdrubnifuspjtgpjttbmjofttuimbgsbodmtfutpvnjtibefmdpnqhauhaujobomjfsituvjejtptiueftsjdifttftevqbztfuqbstnifnpzfoevofqmftttbdifupfejsjhfoumpqjvouvou.
Vouvenpjoxfsjejrvesk.
Meidän aikanamme alkaa syntyä kemia, jonka tarkoituksena on
tutkia niitä muutoksia, joita tapahtuu materiassa saaden aikaan
niin suurien energiamäärien keskittymisen, ettei meillä koskaan
ennen ole ollut sellaisia käytettävissämme.
Sir William Ramsay.I §
Tahdottiin yhä ja yhä korkeampia rakennuksia. Tehtiin taloja, joissa oli kolme-, neljäkymmentä kerrosta ja joihin oli ladottu konttoreita, kauppahuoneita, pankkiliikkeitä ja yhtiöiden huoneistoja toinen toisensa päälle, ja kaivauduttiin yhä syvemmälle maan sisään ja koverrettiin sinne kellareita ja tunneleita.
Viisitoistamiljoonaa ihmistä ahersi jättiläiskaupungissa lyhtyjen valossa, jotka paloivat ja loimottivat yötä päivää. Tehtaiden savu peitti koko kaupungin niin synkkään pilveen, ettei sen läpi näkynyt ainoaakaan auringon sädettä; vain joskus kuulsi päivä samean punaisena kiekkona pikimustalta taivaalta. Taivasta vasten piirtyivät lukemattomien rautaisten siltojen haahmot. Noista silloista varisi yhtä mittaa rankkasateena nokea ja poroa. Se oli maailman suurin teollisuuskaupunki ja rikkain kaupunki. Sen yhteiskuntajärjestys oli kehitetty niin pitkälle ja mallikelpoiseksi kuin ajatella saattaa. Entisistä ylimyksellisistä ja kansanvaltaisista yhteiskuntamuodoista ei ollut enää rahtuakaan. Koko elämä oli järjestetty trustien etujen mukaiseksi. Tässä yhteiskunnassa syntyi se ihmistyyppi, jota antropologit kutsuvat miljardööriksi. Tuon tyypin ihmiset olivat samalla kertaa sekä suunnattoman, tarmokkaita että heiveröisiä; heillä oli valtava taito laatia laskelmia ja voima tehdä tunnit päästänsä ankaraa konttorityötä, mutta heidän hermoelämäänsä häiritsivät perinnölliset viat, ja ne häiriöt tulivat yhä vaikeammiksi sikäli kuin he vanhenivat.
Kuten kaikki todelliset aristokraatit, niinkuin muinaisen Rooman tasavallan patriisit ja vanhan Englannin loordit, olivat nämäkin maan mahtavimmat miehet muka hyvin kohtuullisia elämäntavoiltaan. Siellä näki rikkauden askeetteja: trustikokouksissa vilisi parrattomia naamoja, kuopalle painuneita poskia, onttoja silmiä, kovin ryppyisiä otsia. Niin, miljardöörit olivat ruumiiltaan kuivemmat ja iholtaan keltaisemmat kuin muinaisen Espanjan munkit, ja heidän silmänsä ja ohuet huulensa hehkuivat monin verroin kiihkeämmin kuin noiden itsensäkiduttajien. He pyhittivät koko elämänsä pankkien ja teollisuuden kovaan palvelukseen eivätkä koskaan saaneet orjuudestaan tarpeeksi. Monet heistä kielsivät itseltään kaiken ilon, kaikki nautinnot eivätkä levänneet hetkeäkään; he viettivät surkeat päivänsä huoneissa, joissa ei ollut valoa eikä ilmaa eikä muuta sisustusta kuin sähkökoneita; siellä he söivät illallisensakin, pari munaa ja maitoa, ja siellä he nukkuivat telttasängyssä. Heidän työnään oli sähkönappuloita painamalla kerätä yhä vain itselleen omaisuutta, yhä suurempia rikkauksia, joita he eivät saaneet edes vilahdukselta nähdä. Ja rikkauksien kokoaminen oli noille merkillisille mystikoille heidän sielunkaipuittensa ainoa määrä, kaipuitten, joita he eivät saaneet silti koskaan tyydytetyksi.
Rikkaudenpalvelus teki ihmisistä marttyyrejä. Eräs noista miljardööreistä, kuuluisa Samuel Box, kuoli mieluummin kuin antoi toiselle ihmiselle pienen murun omaisuudestaan. Yksi hänen työläisistään joutui työssä ollessaan tapaturman uhriksi, sai ruumiillisen vamman, ja vaati vahingonkorvausta, ja kun hänelle ei sitä annettu, veti asian oikeuteen; mutta kun oikeus voittamattomien muodollisten esteiden vuoksi kielsi häneltä vahingonkorvauksen, joten hän joutui kuvaamattomaan puutteeseen, niin tunkeusi hän jollakin ovelalla ja uhkarohkealla tavalla epätoivoissaan isäntänsä huoneeseen revolveri kädessä ja uhkasi ampua hänet, jos ei isäntä antaisi hänelle hiukan apua. Samuel Box ei suostunut ehdotukseen: hän salli periaatteen vuoksi tappaa itsensä.
Yläpiirien esimerkkiä noudatetaan aina halusta. Ne kansalaiset, joilla ei ollut paljon omaisuutta (ja niitä oli tietysti kaikkein enimmän) rupesivat matkimaan miljardöörien elämää ja omaksuivat heidän elämänkatsomuksensa, kun toivoivat, että heitä luultaisiin miljardööreiksi. Kaikkia rikkauksien kasvulle ja säilymiselle vahingollisiksi arveltuja tunteita pidettiin siellä häpeällisinä. Vetelyyttä, laiskuutta, tieteellisiin tutkimuksiin uhrautumista, taiteenrakkautta ja etenkään tuhlaavaisuutta ei siellä annettu anteeksi. Sääli tuomittiin hyvin vaarallisena heikkoutena. Hekumallisuutta moitittiin kyllä yleisesti, mutta väkivaltaista voimaa, kun se ilmeni raa'asti tyydytetyn himon täyttämisessä, puolustettiin: väkivalta oli nimittäin vaarattomampi siveydelle kuin veltonhekumallinen luonne, sillä tuollaisessakin väkivallassa oli samaa tarmoa kuin yleensä yhteiskunnassa tarvittiin. Valtio oli rakennettu kahden suuren kansalaishyveen vahvalle perustalle: toinen niistä oli kunnioitus rikasta ja toinen halveksiminen köyhää kohtaan. Sellaisille heikoille sieluille, jotka kärsivät vielä ihmiskunnan yhteisistä onnettomuuksista, ei jäänyt muuta itsesäilytysmahdollisuutta kuin ulkokultaisuus, jota ei voitu moittia, koska se auttoi yhteiskuntajärjestystä pysymään ennallaan.
Niin ollen olivat kaikki rikkaat yhteiskunnan hartaita palvelijoita, tai olivat sitä olevinaan. Kaikki näyttivät siinä suhteessa hyvää esimerkkiä, vaikk'eivät kaikki esimerkkiä noudattaneetkaan. Eräät heistä tunsivat kyllä kohtalonsa kovin katkeraksi, mutta he olivat niin ylpeitä taikka tahtoivat niin mallikelpoisesti täyttää velvollisuutensa, etteivät valittaneet. Muutamat koettivat edes hetkeksi, salaa luiskahtaa pakon alta. Muudan heistä, Edvard Martin, rautatrustin puheenjohtaja, lähti välistä kerjäläiseksi pukeutuneena kaduille ja aneli siellä ohikulkijoilta leivänpalaa ja antoi heidän haukkua itseään, Kun hän eräänä päivänä kerjäsi eräällä sillalla, joutui hän riitaan oikean, todellisen kerjäläisen kanssa. Hän tuli kerjäläiselle niin kateelliseksi, että kuristi hänet.
Pingviinit kuluttivat kaikki älylliset voimansa liike-elämään, joten he eivät kaivanneet mitään henkisiä nautinnolta. Teatteri oli siellä muinoin kukoistanut, mutta nyt se oli kuihtunut pelkiksi pantomiimeiksi ja humoristisiksi tansseiksi. Sellaisistakaan näytelmistä, joissa naiset esittivät pääosia, ei enää välitetty; kauniiden naisellisten muotojen ja kalliiden leninkienkin ihailu oli kadonnut. Sen sijaan pidettiin sirkustemppuilijoiden häränpyllyistä ja neekerimusiikista, ja kun näyttämöllä esitettiin kasoittain näyttelijäin kaulaan ripustettuja timantteja tai siellä kannettiin riemusaatossa kultaharkkoja, niin nautittiin hurjasti.
Rahamaailman naisten samoin kuin miestenkin täytyi viettää kunniallista elämä. Kuten kaikkialla muuallakin sivistyskansojen keskuudessa korotti yleinen katsomus Pingviniassa hienon naisen jonkinmoiseen vertauskuvalliseen kunnia-asemaan: hänen tarkoituksensa oli edustaa samalla sekä rikkauden loistoa että ankaraa ulkonaista siveellisyyttä. Vanhoista rakastelutavoista oli kyllä päästy eikä vallasnaisilla nykyään ollut enää sellaisia hienoja herroja rakastajinaan kuin ennen muinoin, mutta salakähmäisesti hankkivat he niiden sijaan itselleen lujaruumiisia ammattihierojia taikka kamaripalvelijoita. Skandaalit olivat varsin harvinaisia; tarvitsi vain matkustaa ulkomaille, niin ei kukaan tietänyt mistään, ja siksipä trustiprinsessoita ehdottomasti kunnioitettiinkin.
Rikkaita oli ainoastaan kourallinen, mutta heidän apulaisensa, joina koko kansa oli, tukivat heitä hartaasti ja tottelivat heitä kaikessa. Noita apulaisia oli kahta lajia: toiset olivat liikkeiden ja pankkien konttoristeja ja toiset tehdastyöläisiä. Ensinmainitut tekivät suunnattomasti työtä ja saivat hyviä palkkoja. Muutamien heistä onnistui perustaa itselleen omakin liikkeensä: yleisen rikkauden yhtämittainen lisääntyminen ja yksityisvarallisuuden nopea siirtyminen kädestä toiseen hankki älykkäimmille ja rohkeimmille tilaisuutta kaikkien toiveittensa täyttämiseen. Tosin olisi tuosta valtavasta liikeapulaisten, kirjanpitäjien ja insinöörien laumasta löytynyt ehkä jonkun verran niitäkin, jotka olivat tyytymättömiä ja ärtyneitä, mutta tyytymättömyys ei päässyt sen pitemmälle, sillä yhteiskunta oli koulinnut pahimmatkin vastustajansa tottelemaan kuria. Anarkistitkin olivat siellä hyvin ahkeria ja säntillisiä.'
Tehtaissa kaupungin ympäristössä ahertavat työläiset jälleen olivat ruumiillisesti ja henkisesti hyvin rappeutuneita. He olivat juuri se ihmistyyppi, jota antropologit kutsuvat "köyhäksi", ihannemuodossa. Päältä katsoen olisi heitä luullut hyvin vahvoiksi, sillä heidän työnsä oli kehittänyt eräät heidän lihaksensa erikoisen isoiksi, mutta silti näki heissä kaikissa ilmeisiä sairaalloisen heikkouden merkkejä. He olivat lyhytkokoisia, pää pieni ja rinta litteä, ja sitä paitsi erotti heidät varakkaista luokista helposti heidän monenmoisista epäsikiömäisistä ruumiillisista vioistaan ja varsinkin vartalon ja pään keskinäisestä epäsuhteesta. Ja heidän täytyi pakostakin yhä edelleen ja asteittain vain rappeutua, kun elinvoimaisimmat heistä otettiin valtion sotamiehiksi, sillä sotilasnuorukaisten terveys ei kestänyt kauan kunnossa kasarmien ympärillä häärivien ilotyttöjen ja kapakoitsijoiden aina heitä heikontaessa. Proletaarit tulivat lahjoiltaan yhä heikommiksi; tuo henkisten kykyjen kuihtuminen ei johtunut pelkästään heidän elämäntavoistaan, vaan oli siihen syynä myöskin valinta, jota isännät työhön väkeä ottaessaan järjestelmällisesti noudattivat: he pelkäsivät näet liian selväjärkisiä työmiehiä, koska sellaiset voisivat esittää heille laillisia vaatimuksia paremman kuin tylsät, ja siksi koettivat he seuloa älykkäät pois koko joukosta ja pestasivat itselleen mieluummin tietämättömiä ja tyhmiä työmiehiä: ne eivät kyenneet puolustamaan oikeuksiaan, mutta sen verran jätettiin heille älyä, että he kelpasivat parhaiksi äärimmäisiin saakka kehitetyillä koneilla hyvin helpoksi tehtyyn mekaaniseen työhön.
Niinpä eivät proletaarit ymmärtäneetkään yrittää kohtalonsa parantamista. Tuskin osasivat he lakkojen avulla pysyttää palkkansa edes entisellään. Ja sekin keino alkoi pian pettää heidät. Kapitalistivaltioissa on tuotanto epäsäännöllistä, milloin on sitä liian paljon, milloin liian vähän, ja tästä johtui, että monillakin aloilla vallitsi vähän väliä työttömyys. Työttömät tunkeutuivat lakkolaisten paikoille työhön, kun tehdas tuskin oli saatu lakkotilaan. Lopulta työläiset, yhteiskunnan kurjat tuottajat, vaipuivat niin synkkään tylsyyden tilaan, etteivät he välittäneet enää mistään, enempää iloista kuin suruistakaan. He olivat mainioita välikappaleita tällaisen yhteiskunnan pystyssä pitämiseksi.
Kaiken kaikkiaan tuntui tuo yhteiskunta niin vakavalta kuin ihminen suinkin saattaa järjestää, eikä hänen taitonsa siinä suhteessa ole kaikkein korkeinta, sillä esimerkiksi mehiläisten ja muurahaisten yhteiskunnat ovat paljon vakavampia kuin ihmisen. Ei näyttänyt olevan mitään aihetta pelätä, että tämä järjestelmä alkaisi horjua, koska se oli rakennettu ihmisluonteen voimakkaimpien ominaisuuksien, ylpeyden ja ahnauden, perustalle. Ja kuitenkin oli viisailla ajattelijoilla syitä olla huolissaan. Ilmeisimmät, joskin vähimmän näkyvät niistä olivat taloudellista laatua ja johtuivat yhä kasvavasta liikatuotannosta: sellainen tuotanto tuotti pitkiä ja tuskallisia työttömyyden kausia tosin tehtailijain luulotelluksi eduksi, sillä he saattoivat murskata työväen, voiman syöksemällä työtöntä väkeä työläisiä vastaan. Mutta vieläkin tuntuvampi vaara koitui melkein koko väestön kurjasta fysiologisesta tilasta. "Köyhien terveys on sellaista kuin se saattaa olla", sanoivat terveysopin, tutkijat, "mutta rikkaidenkin terveydessä on paljon toivomisen varaa". Käsitti helposti, mistä tämä johtui. Kaupungissa ei ollut tarpeeksi happea, joka on elämälle välttämätöntä. Siellä hengitettiin keinotekoista ilmaa. Elintarvetrustit sommittelivat mitä uskaliaimpia kemiallisia yhdistelmiä ja valmistivat keinotekoisia viinejä, keinotekoista lihaa, maitoa, hedelmiä ja vihanneksia. Moisesta ravinnosta tuli pahoja vatsa- ja hermohäiriöitä. Miljardöörit olivat jo kahdeksantoistavuotiaina kaljupäitä. Eräissä ilmeni vaarallista järjenheikkoutta. Sairaita ja hermostuneita kun olivat, tuhlasivat he suunnattomasti rahaa kaikenlaisille oppimattomille puoskareille, ja useinkin nähtiin, miten joku joutavanpäiväinen terapeutiksi tai profeetaksi ruvennut saunarenki saattoi siinä kaupungissa kohota erikoisen etevän lääketieteilijän tai teologin maineeseen. Mielipuolten luku kasvoi kasvamistaan. Itsemurhat lisääntyivät rikkaiden piireissä, ja monien itsemurhien yhteydessä paljastui tapauksia, joiden inhottavuus ja julmuus ilmaisivat suunnatonta järjen ja tunne-elämän rappeutumista.
Vieläkin eräät onnettomuuden oireet tekivät mieliä levottomiksi. Tapaturmat tulivat niin säntillisen tavanomaisiksi, että ne saivat vakinaisen ja yhä suurenevan paikan kaikissa laskelmissa ja tilastotauluissa. Joka päivä räjähti jossakin koneita, taloja lensi ilmaan, kokonaisia tavarajunia putosi alas kaduille rikkoen isoja rakennuksia, tappaen satoja jalankulkijoita ja tunkeutuen maan sisään läpi onton kamaran ja tuhoten jopa pari kolme kerrostakin siellä olevia telakoita ja työpajoja, joissa saattoi parhaillaan askaroida laumoittain työväkeä.
2 §
Kaupungin lounaisosassa, eräällä kukkulalla, jota kutsuttiin vielä ikivanhan tavan mukaan Pyhän Mikaelin linnakkeeksi, oli puisto, jossa oli säilynyt muutamia vanhoja, väsyneillä oksillaan nurmikoita varjostavia puita. Pohjoiseen viettävälle rinteelle olivat puutarha-arkkitehdit sommitelleet joen, putouksen, luolia ja järven, jossa oli saaria. Siltä puolelta kukkulaa näki edessään koko kaupungin, sen kadut, bulevardit ja torit, sen lukemattomat katot, monet tornit ja ilmaradat ja ihmisetkin, jotka liikkuivat kaukaisuudessa äänettömästi niinkuin lumotut olennot. Puisto oli koko kaupungin terveellisin paikka. Savu ei siellä samentanut ilmaa. Ja siellä käytettiin lapsia leikkimässä. Kesäisin tuli sinne konttoristeja, joilla oli sielläpäin työpaikat trustien liikkeissä, saadakseen hiukan levähtää aamiaistunnillaan; he istahtivat hiljaisina mikä minnekin eivätkä häirinneet puiston suurta rauhaa.
Niinpä tuli telegrafistineiti Caroline Meslier sinne kerran kesäkuussa noin kahdentoista aikaan päivällä ja asettui penkille aivan pohjoisterassin toiseen päähän. Nauttiakseen hetkisenkin vihreästä luonnosta istui hän selin kaupunkiin. Caroline oli tummaverinen, hänen silmänsä olivat punertavan ruskeat, hän oli lujatekoinen ja lauhkean näköinen, varmaankin siinä viidenkolmatta, enintään kahdeksankolmatta ikäinen. Melkein kohta istahti sitten hänen viereensä nuorukainen nimeltä Georges Clair, eräs sähkötrustin kirjanpitäjä. Georges oli vaaleaverinen, hoikka ja solakka, hänen kasvonpiirteensä olivat hienot ikäänkuin naisen. Hän ei ollut vanhempi kuin Carolinekaan, mutta näytti paljon nuoremmalta kuin hän. He tapasivat toisiaan joka päivä tällä samalla paikalla, olivat mieltyneet toisiinsa ja juttelivat aina ilokseen keskenään. Mutta heidän pakinansa eivät milloinkaan koskeneet rakkausasioita, eivät niiden ympärillä kierrelleetkään. Caroline olisi ehkä ollut hieman halukas sellaiseen, vaikka olikin joskus ennen saanut katua liikaa luottamustaan miehiä kohtaan, mutta Georges Clair näyttäytyi kovin varovaiseksi sekä puheissaan että koko käyttäytymisessään; hän käänsi juttelun aina yksinomaan älylliseen suuntaan ja aatteisiin, arvostellen muuten kaikkia asioita hyvin vapaasti ja kärkevästi.
Georges Clair puhui mielellään nykyisestä yhteiskunnasta ja työn asemasta maailmassa.
Rikkaus on keino, jonka avulla voi saada onnea, sanoi hän. "Mutta ihmiset ovat tehneet siitä elämän ainoan tarkoituksen."
Ja moinen tuntui heistä molemmista kauhealta.
He puhuivat joka kerta eräistä tieteellisistä asioista, joihin olivat perehtyneet.
Sinä päivänä keskustelivat he kemian kehityksestä.
"Kun nähtiin radiumin muuttuvan heliumiksi, ei enää väitetty, että alkuaineet olisivat muuttumattomia", sanoi Georges Clair. "Siten menivät kaikki vanhat aineen katoamattomuuden ja painosuhteitten lait kumoon."
"Mutta kemialliset lait eivät horju", sanoi Caroline.
Sillä hän oli nainen ja hänen piti saada uskoa.
Georges Clair jatkoi häikäilemättä:
"Nyt, kun voidaan hankkia radiumia tarvittavat määrät, on tieteellä verrattomat analysoimiskeinot. Jo nykyään huomataan noissa niin kutsutuissa alkuaineissa äärettömän paljon yhdistelmiä, ja materiasta löydetään energioita, jotka tuntuvat olevan sitä suuremmat, kuta pienemmässä koossa ne ovat."
Pakinoidessaan heittelivät he leivänmuruja pikkulinnuille. Lapsia juoksi ja leikki lähellä heitä. Georges Clair siirtyi uuteen puheenaiheeseen:
"Tämä ylänne oli tertiäärikauden jälkeisenä aikana villihevosten olinpaikkana. Kun täällä viime vuonna tehtiin vesijohtokaivannoita, löydettiin paksu kerrostuma hemionus-eläinten luita."
Caroline kaipasi tietää, oliko ihminen tuolla varhaisella kaudella jo ollut olemassa.
Georges Clair sanoi, että ihminen oli metsästänyt hemionus-eläintä ennen sitä aikaa, jolloin ryhtyi sitä kesyttämään.
"Ihminen oli ensin metsästäjä, sitten paimen, sitten maanviljelijä ja lopulta teollisuudenharjoittaja", lisäsi hän. "Ja nuo eri kulttuurimuodot kehittyivät toinen toisensa jälkeen niin hitaasti, että ihmishengen on mahdoton käsittää sellaisia valtavan pitkiä kausia."
Sitten katsoi Georges Clair kelloaan.
Caroline kysyi, oliko jo aika lähteä takaisin konttoriin.
"Ei", vastasi Georges Clair, "kello on vasta vähän yli puoli yksi".
Muudan pikku tyttö leipoi hiekkaleipiä heidän penkkinsä vieressä. Noin seitsemän, kahdeksan ikäinen poika juoksi siitä hypellen ohitse; äidin istuessa ja ommellessa tuolla toisella penkillä, leikki poika yksinään pillastunutta hevosta. Lapsille ominaisella mielikuvituksen voimalla uskoi hän olevansa samalla kertaa hevonen, joukko ihmisiä, jotka tavoittelivat hevosta kiinni, ja joukko toisia ihmisiä, jotka pakenivat hevosen tieltä. Hän laukkasi ja huusi: "Ottakaa kiinni! Hei, hei, ottakaa kiinni! Se hevonen on vauhko. Se säikähti ja karkasi."
Caroline kysyi:
"Luuletteko, että ihmiset ennen muinoin olivat onnellisia?"
Hänen ystävänsä vastasi:
"He eivät kärsineet silloin niin kovasti kuin nyt, sillä he olivat nuorempia. He olivat sellaisia kuin tuo pikku poika tuossa: he leikkivät. Leikkivät taiteita, siveellisyyttä, paheita, sankaruutta, uskontoa, hekumaa. Heillä oli ajanrattona harhakuvitelmia. He mekastivat kovasti, heillä oli hauskaa. Mutta nykyään..."
Hän keskeytti ja vilkaisi taas kelloaan.
Poika kompastui juostessaan pikku tytön hiekkasankoon ja kaatui nenälleen käytävälle. Hetken makasi hän siinä liikkumatta, sitten kohottausi hän kämmentensä varaan. Hänen otsansa näytti paisuvan, suu levisi, ja yht'äkkiä hän purskahti itkuun. Äiti juoksi hätään, mutta Caroline oli jo nostanut pojan maasta ja pyyhki hänen silmänsä ja suunsa nenäliinallaan. Lapsi nyyhkytteli yhä. Georges Clair otti hänet polvelleen: "Älähän itke enää, poju! Minäpä kerron sinulle sadun.
"Oli kerran kalastaja, joka laski verkkonsa mereen ja sai verkossa umpinaisen kuparipurkin. Hän aukaisi purkin puukollaan. Silloin alkoi purkista tupruta savua, savu nousi pilviin asti, se sakeni ja sakeni, ja siitä muodostui jättiläinen, joka aivasti niin, että koko maailma hajosi tomuksi..."
Georges Clair lopetti, naurahti kuivasti ja jätti lapsen äidille. Jälleen katsoi hän kelloaan. Hän asettui polvilleen penkille, nojasi kyynärpäänsä penkin selustaan ja katseli siinä asennossa kaupungille.
Jättiläiskokoisia rakennuksia silmänkantamiin. Etäisyydessä ja pieninäkin vaikuttivat ne valtavan suurilta.
Carolinekin katsoi samalle suunnalle kuin Georges Clair.
"Kuinka nyt on kaunis ilma!" huudahti hän. "Aurinko säteilee ja ilmanrannan autereet kimaltelevat kultana. Nykyisen kulttuurin tuskallisin puute on se, ettei ihminen saa auringon valoa."
Georges Clair ei vastannut mitään. Hän tähysti yhtä mittaa samaan paikkaan.
He olivat hetken aivan vaiti, ja sitten näkyi noin kolmen kilometrin päästä, joen toiselta puolelta, kaupungin rikkaimmasta osasta pahaenteistä huurua. Tuokio, ja kajahti räjähdys, joka täristi ilmaa heidän kohdalleen asti, ja kirkkaalle taivaalle pullahti valtava savupatsas. Ja vähitellen alkoi kuulua etäistä, hämärää hurinaa niinkuin monituhantinen ihmislauma olisi yht'aikaa huutanut. Aivan heidän lähelläänkin puistossa huudettiin:
"Mikäs se nyt räjähti?"
Oltiin kovin hämmästyneitä, sillä vaikka onnettomuudet olivatkin hyvin tavallisia, ei vielä oltu koskaan nähty näin rajua räjähdystä, ja arveltiin, että jotain kauheaa oli tapahtunut. Koeteltiin arvailla, missä tuho oli sattunut; mainittiin kaupunginosien nimiä, katujen, yleisten rakennusten, klubien, teatterien, kauppamakasiinien nimiä. Päästiin vähitellen selville paikasta ja sanottiin:
"Terästrusti on lentänyt ilmaan."
Claire pisti kellonsa takaisin taskuun.
Caroline katsoi häneen tarkkaavasti ja jännityksessä, ja lopulta tulivat hänen silmänsä pyöreiksi hämmästyksestä. Viimein kuiskasi hän ystävänsä korvaan:
"Tiesittekö te tämän? Odotitteko tätä?... Tekö sen..."
Georges Claire vastasi aivan tyynesti:
"Tämän kaupungin täytyy hukkua."
Caroline jatkoi uneksivan hiljaisesti:
"Niin minäkin luulen."
Ja sitten he lähtivät kumpikin aivan rauhassa työhönsä.
3 §.
Siitä päivästä alkaen tapahtui anarkistitekoja yhtä mittaa koko viikon. Uhreja oli paljon ja melkein kaikki olivat ne köyhää kansaa. Tuollaiset rikokset kuohuttivat yleistä mielipidettä. Kaikkein suuttuneimpia olivat palvelijat, hotellien ja ravintolain omistajat, kauppa-apulaiset ja ne harvat itsenäiset pikku liikkeiden harjoittajat, mitä tuona trustien aikana oli olemassa. Varattomien kaupunginkorttelien naiset vaativat ennen kuulumattomia rangaistuksia dynamiittisankareille. (Rikollisia mainittiin tuolla vanhalla, heihin sangen huonosti sopivalla nimellä: dynamiitti oli näille uusille kemisteille varsin viaton aine, josta ei ollut muuhun kuin muurahaispesien hävittämiseen, ja sellainenkin kuin nitroglyseriinin räjähdyttäminen räjähdyselohopealla oli heille pelkkää lapsen leikkiä.) Vähävaraiset, mutta kuitenkin jonkin verran varakkaat tunsivat iskun ensiksi, kun liike-elämä yht'äkkiä seisahtui. He uhkasivat itse tehdä selvää anarkisteista. Sen sijaan vastusti aivan köyhä tehdastyöläisten joukko rikoksien lopettamista väkivaltaisilla keinoilla taikka oli välinpitämätön koko hommalle. Liike-elämän pysähtymisestä uhkasi seurata yleinen työttömyys tai ainakin kaikki teollisuusalat käsittävä työsulku. Siksi päätti työväen ammattijärjestöjen toimikunta kuulla työväen mielipidettä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, ja ehdotti omasta puolestaan suurlakkoa keinona, jolla tehokkaimmin vaikutettaisiin työnantajiin ja autettaisiin vallankumouksellisia. Yksikään ammattiyhdistys paitsi kultaajia ei kuitenkaan tahtonut lakata työstä.
Poliisi suoritti lukuisia vangitsemisia. Sotaväki, jota oli koottu kaupunkiin valtakunnan kaikista osista, vartioi trustien taloja, miljardöörien asunnoita, yleisiä laitoksia, pankkeja ja suuria kauppahuoneita. Pariin viikkoon ei tapahtunut ainoaakaan räjähdystä, ja pääteltiin, että dynamiittisankarit, joita oli nähtävästikin vain kourallinen, olivat nyt kaikki surmatut, vangitut, pakosalla taikka pysyivät piilossa. Rauhoituttiin jälleen, köyhimmät ennen muita. Työläiskaupunginosiin oli sijoitettu kolmisensataatuhatta sotilasta, jotka pitivät siellä yllä järjestystä, ja kansa huusi kilvan: "Eläköön armeija."
Rikkaat, jotka eivät huolestuneetkaan ensiksi, rauhoittuivatkin hitaammin. Se tapahtui vasta sitten kun hausse-puolue alkoi levittää pörssissä optimistisia uutisia, ja sen onnistuikin suurilla ponnistuksilla lopettaa baisse. Liike-elämä virkistyi jälleen. Suurlehdet auttoivat sen nousua. Ne vakuuttivat isänmaallisen kaunopuheisesti, että voittamaton kapitaali saattaa tyynesti nauraa muutamien raukkamaisten rikollisten hyökkäyksille ja että yleinen hyvinvointi tekee tyhjistä uhkauksista huolimatta täydellisessä rauhassa edistysaskeleitaan, Lehdet puhuivat varsin vilpittömässä mielessä, ja saavuttivatkin, mitä tarkoittivat: attentaatit unohdettiin, niin, melkein kiellettiin, että niitä oli ollutkaan. Sunnuntaina kilpa-ajoissa kuhisivat hienoston katselijalavat naisia, joiden vaatteissa oli kokonaiset kuormat helmiä ja timantteja. Yleisellä ilolla todettiin, etteivät kapitalistit olleet kärsineet pahojakaan tappioita. Vaakapaikalla huudettiin miljardööreille hurraata.
Seuraavana päivänä räjähtivät eteläasema, paloöljytrustin rakennus ja verrattoman ihana kirkko, jonka Thomas Morcellet oli omalla kustannuksellaan rakennuttanut; kolmekymmentä taloa paloi tuhkaksi; tuli pääsi irti laivatelakoissakin. Palokunnat tekivät oikeita uskollisuuden ja urhoollisuuden ihmetöitä. Ne pystyttivät automaattisen nopeasti ja täsmällisesti pitkät rautatikapuunsa ja nousivat aina kolmanteenkymmenenteenkin kerrokseen pelastamaan onnettomia ihmisiä liekeistä. Sotaväki piti erinomaista huolta järjestyksestä, saaden kaksinkertaisen kahviannoksen. Mutta kuitenkin aiheuttivat nämäkin uudet onnettomuudet paniikin. Väkeä pyrki miljoonittain kohta pois kaupungista. Pakolaiset tahtoivat viedä mukaansa kaikki rahansa, ja heitä kuohui tungoksenaan suurissa luottolaitoksissa, jotka maksoivatkin heille kolme päivää yhtä päätä, mutta sulkivat sitten ovensa raivostuneiden rahanvaatijain nenän edessä. Pakolaislaumat, jotka raahasivat kanssaan kaikenlaista tavaraa, piirittivät rautatieasemia ja tunkeutuivat juniin väkivallalla. Monille kaupunkiin jääneille, jotka aikoivat piiloutua kellareihin, tuli sellainen kiire kerätä sinne elintarpeita, että he hyökkäsivät ruokapuoteihin ja leikkeleliikkeisiin ryöstämään. Sotaväen täytyi pistimin suojella elintarveliikkeitä. Hallitus toimi sangen tarmokkaasti. Vangittiin paljon väkeä ja kirjoitettiin tuhansia uusia vangitsemismääräyksiä.
Kolmen seuraavan viikon kuluessa ei tapahtunut mitään onnettomuuksia. Huhuttiin kyllä, että pommeja oli löydetty oopperan katsomosta, raatihuoneen kellarista ja pörssitalolta erään pilarin juuresta, mutta sitten selvisikin, että ne pommit olivat ainoastaan säilykepurkkeja, joita jotkut kelvottomat olivat tyhmää pilaa laskien sinne asetelleet. Eräs epäillyistä sanoi tutkinto-oikeudessa olevansa ensimmäinen noiden entisten räjähdysten järjestäjistä ja väitti kaikkien kanssarikollistensa saaneen surmansa niissä räjähdyksissä. Lehdet julkaisivat tämän tunnustuksen, ja se rauhoitti yhä enemmän yleisöä. Mutta tutkimuksen lopulla huomasivatkin viranomaiset, että tuo henkilö vain jostakin merkillisestä syystä valehteli itsensä rikolliseksi ja ettei hänellä ollut mitään osuutta koko dynamiittisankarien hommissa.
Tiedemiehille, jotka oikeus oli valinnut räjähdysaineita ja -koneita ymmärtäviksi asiantuntijoikseen, ei saatu hankituksi ainoaakaan pomminsirpaletta, että he olisivat voineet päätellä, minkälaisia vehkeitä hävitystyössä oli käytetty. Heidän käsityksensä mukaan oli uusi räjähdysaine radiumista purkautuvaa kaasua, ja he olettivat että nuo räjähdykset saatiin aikaan joillakin uudenlaatuisilla oscillaattoreilla ilmaa myöten lähetetyillä sähköaalloilla. Mutta kerrassaan mitään varmaa eivät etevimmätkään kemistit osanneet lausua asiasta. Viimein löysi kaksi poliisia kulkiessaan eräänä päivänä hotelli Meyerin ohitse jalkakäytävältä hotellin kellarinluukun vierestä pienen, valkometallisen munan, jonka toisessa päässä oli kapseli. He ottivat sen siitä varovasti ja veivät kaupungin laboratorioon, niinkuin heitä oli käsketty. Tuskin asiantuntijat olivat saapuneet sitä tutkimaan, niin se räjähti, ja sali kupooleineen päivineen romahti raunioiksi. Kaikki helvetinkoneen tutkijat sekä tykistökenraali Collin ja kuuluisa professori Tiger saivat surmansa.
Kapitalistiyhteiskunta ei antanut näiden uusien vastoinkäymisten suinkaan masentaa itseään. Suuret luottolaitokset avasivat ovensa ja ilmoittivat suorittavansa maksunsa osaksi kullassa, osaksi valtiopapereina. Sekä raha- että tavarapörssi päättivät olla keskeyttämättä kokouksiaan, vaikka kaupat olivat aivan lamassa.
Sillä välin oli ensimmäisten vankien tutkiminen saatu loppuun. Toisenlaisena aikana olisivat todistukset kenties näyttäneet riittämättömiltä, mutta tuomarien kiihko ja yleinen suuttumus korvasivat nyt todistusten vajanaisuuden. Sen päivän aattona, jolloin tuomio piti julistaa, räjähti oikeuspalatsi raunioiksi. Tapaturmassa tuhoutui kuusisataa henkeä, niissä paljon tuomareita ja asianajajia. Kansa murtautui raivoissaan vankiloihin jo lynkkasi vangit. Kun lähetettiin sotaväkeä paikalle järjestystä palauttamaan, niin sitä kivitettiin ja ammuttiin revolvereilla, upseereja temmattiin alas hevosen selästä ja potkittiin kuoliaiksi. Sotaväki puolestaan ampui väkijoukkoon, ja surmansa saaneita ja haavoittuneita oli runsaasti. Viimein onnistui järjestysvallan palauttaa rauha. Seuraavana päivänä lensi valtakunnanpankki ilmaan.
Ja sitten tuli aivan kauheita. Tehdastyöläiset, jotka tuonoin olivat kieltäytyneet ryhtymästä lakkoon, ryntäsivät isoina laumoina kaupunkiin ja sytyttivät talot tuleen. Kokonaiset rykmentit upseereineen menivät murhapolttajien puolelle, marssivat heidän kanssaan vallankumouslauluja laulaen halki kaupungin ja noutivat telakoista paloöljytynnöreitä, joiden sisällyksellä kiihdytettiin tulen voimaa. Räjähdyksiä tapahtui aivan yhtä mittaa. Eräänä aamuna nousi yht'äkkiä lennätinlaitoksenpalatsin torilta ilmaan ikäänkuin ihmeellinen jättiläispuu, kolme kilometriä korkea aavepalmu, ja valtavankokoinen palatsi oli kadonnut.
Puoli kaupunkia loimusi liekeissä, mutta toinen puoli eli yhä tavallista elämäänsä. Aamuisin kalisivat sinkkiset maitoastiat, kun maitokuormat kulkivat pitkin katua. Autiolla puistokujalla istui kadunkorjaaja-ukko maassa seinää vasten, viinipullo jalkojensa välissä ja mutustellen hiljalleen leipää ja lihanmurusta. Trustien johtajat pysyivät melkein kaikki miehinä paikallaan. Toiset heistä täyttivät velvollisuutensa sankarillisesti. Rafael Box, miljardöörimarttyyrin poika, sai surmansa juuri istuessaan johtamassa puhetta sokeritrustin yleiskokouksessa. Hänet haudattiin loistavilla juhlamenoilla. Hautasaaton täytyi kymmenessä kohtaa kiivetä raunioiden yli ja kulkea luhistuneiden katujen poikki tilapäisiä lautasiltoja myöten.
Rikkaiden ainaiset apurit, kauppapalvelijat, virkailijat, välittäjät ja toimitsijat, olivat isännilleen järkkymättömän uskollisia. Tuhoutuneen pankin asiapojat kulkivat kuin ennenkin viemässä ilmoituksia vekselien lankeamisista; he menivät hävitettyjen katujen poikki savuna suitsuaviin taloihin, ja monetkin heistä saivat rahanperimismatkoillaan surmansa liekeissä.
Mutta kaikki ponnistukset tuntuivat olevan turhia: kaupunki oli näkymättömän vihollisen armoilla. Räjähdysten humina kuului lakkaamatta. Se ei ollut kovaa: etäisiä räjähdyksiä tuskin huomasi; mutta sitä kovempi oli tuossa jännittävässä hiljaisuudessa vaaniva kauhu. Kun valaistuslaitokset olivat hävitetyt, jäi kaupunki öisin pilkkoiseen pimeyteen. Yöllä tapahtui rikoksia, joiden hirvittävyyttä on mahdoton kuvata. Ainoastaan työväen korttelit jaksoivat vielä yrittää vastarintaa, sillä tuho ei ollut niihin kohdistunut niin pahoin kuin muihin. Siellä oli järjestetty vapaaehtoisia joukkoja, jotka kulkivat vartioimassa katuja. Ne ampuivat kaikki varkaat, mitä kiinni saivat, ja joka kadunkulmassa virui verilammikoissa ruumiita, polvet koukussa, kädet selän taakse sidottuina, nenäliina kasvoilla ja vatsan päällä kaavake, johon oli merkitty teloituksen kulku.
Ei enää jaksettu raivata pois hävityksen jälkiä eikä haudata kuolleita. Pian kävi ruumiiden kalmanhaju sietämättömäksi. Ruttotaudit alkoivat raivota, tappoivat suunnattomat määrät kansaa ja jättivät eloon säästämänsä heikkoina ja tylsinä hoippumaan. Melkein koko kaupungin väestö, mitä sitä vielä oli elossa, kuoli sitten nälkään.
Sataneljäkymmentäyksi vuorokautta ensimmäisen räjähdyksen jälkeen joutui kaupunkiin kuusi kenttä- ja piirityskanuunoilla varustettua armeijakuntaa. Sinä samana yönä seisoivat Caroline ja Georges Clair kaupungin köyhimmässä korttelissa, ainoassa, joka oli vielä pystyssä, vaikka liekit ja savu piirittivät jo sitäkin joka puolelta, erään korkean talon katolla. He seisoivat käsi kädessä ja katsoivat toisiaan. Alhaalta raikui remuten laulu, sillä kansa oli tullut hulluksi ja tanssi kadulla.
"Huomenna on loppu valmis", sanoi Georges Clair. "Ja niin on parasta."
Nuori nainen katseli hajalla hapsin ja tulipalojen loimusta hohtavin kasvoin, mutta hurskaan onnellisena tulipiiriä, joka puristui yhä tiukemmin heidän ympärilleen:
"Se on parasta", toisti hänkin.
Ja hän heittäytyi kaikenhävittäjän syliin ja suuteli häntä intohimoisesti.
4 §.
Maaseutukaupungitkin kärsivät paljon väkivallantöistä ja levottomuuksista. Sitten palautui rauha. Yhteiskuntajärjestelmää ryhdyttiin uudistamaan. Elämäntavat muuttuivat hyvin toisenlaisiksi. Mutta koskaan ei kansakunta enää jaksanut korvata täydellisesti pääkaupunkinsa menetystä, eikä maa kohonnut milloinkaan enää entiseen kukoistukseen. Kauppa ja teollisuus riutuivat ja kuolivat. Kulttuuri katosi tuon kaupungin paikalta, missä se oli niin kauan ja erikoisesti viihtynyt. Seutu muuttui hedelmättömäksi ja epäterveelliseksi. Alue, jolla oli muinoin elänyt monia miljoonia ihmisiä, jäi erämaaksi. Pyhän Mikaelin linnakekukkulan rinteillä kuljeksi villihevosia syöden rehevää ruohoa.
Päivät vierivät kuin virran vesi, ja kokonaiset vuosisadat pirahtelivat pois kuin pisarat vuotokivien kärjestä. Metsämiehet tulivat karhunajoon kummuille, joiden alla mennyt kaupunki lepäsi, paimenet toivat sinne karjansa laitumelle, kyntäjät astelivat siellä aurankurjessa, puutarhurit viljelivät siellä salaattia ja oksastivat pikku puutarhoissaan omenapuita. Nuo ihmiset eivät olleet rikkaita; heillä ei ollut taidetta. Viininvesa ja köynnösruusut verhosivat heidän vaatimattomien tupiensa seiniä, vuohennahka oli heidän päivettyneen ruumiinsa pukimena, ja naiset tekivät itselleen vaatteet omin käsin kehräämästään villasta. Vuohipaimenet muovailivat sormillaan savesta pieniä, ihmisen- ja eläimenmuotoisia kuvia ja virittivät laulun neitosesta, joka seuraa lemmittynsä askeleita metsän siimeksessä, tai vuohista, jotka kulkevat laitumella honkien humistessa ja purojen solistessa. Talon isäntä oli harmissaan turilaista, jotka söivät hänen viikunansa, hän mietti, miten saisi ketun, kanoja kärkkyvän punaturkin, paulaan, kaatoi viiniä naapurinsa pikariin ja sanoi:
"Ryyppää! Minun viinimailleni ei sirkoista ollut haittaa. Kun ne tulivat, oli viini jo kypsää."
Sittemmin, monien aikojen päästä, hyökkäsi maahan raakalaiskansa ja hävitti kaikki kylät, ryösti rikkaudet ja kultaisia satoja kantavat pellot. Maa siirtyi monen monta kertaa omistajalta toiselle. Valloittajat rakensivat kukkuloille linnoja; yhä laajemmat alat tulivat viljellyiksi; rakennettiin myllyjä, pajoja, nahkatehtaita, kutomoita; teitä avattiin halki metsien ja poikki soiden; virralla vilisi purjeita. Kylät kasvoivat kauppaloiksi, kauppalat sulautuivat toisiinsa ja muodostivat suuren kaupungin, joka varjeli itseään syvillä vallihaudoilla ja korkeilla muureilla. Kun kaupungista sitten tuli laajan valtion pääkaupunki, kävi sen olo liian ahtaaksi noiden jo hyödyttömien muurien sisällä ja ne muokattiin kauniiksi kävelypaikoiksi.
Kaupunki rikastui ja paisui ylenmäärin. Tahdottiin yhä ja yhä korkeampia rakennuksia. Tehtiin taloja, joissa oli kolme-, neljäkymmentä kerrosta ja joihin oli ladottu konttoreita, kauppahuoneita, pankkiliikkeitä ja yhtiöiden huoneistoja toinen toisensa päälle, ja kaivauduttiin yhä syvemmälle maan sisään ja koverrettiin sinne kellareita ja tunneleita. Viisitoista miljoonaa ihmistä ahersi jättiläiskaupungissa.