[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fb4C9MpSxzsufclusikEh8SUM_--TbK9oYhajXScDAm0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1752,"Pingviinien saari","France, Anatole",1844,1924,"1752-france-anatole-pingviinien-saari","1752__France_Anatole__Pingviinien_saari",null,"romaani",[],[],"fi",1908,65845,457083,true,[],[],[],"Satiirinen romaani kertoo sokeasta lähetyssaarnaajasta, joka kastaa vahingossa joukon pingviinejä. Kun linnut muutetaan ihmisiksi, teos seuraa heidän sivilisaationsa vaiheita esihistoriasta kaukaiseen tulevaisuuteen ivaten samalla Ranskan historiaa, yhteiskunnallisia instituutioita ja ihmisluonnon heikkouksia.","Anatole Francen 'Pingviinien saari' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1752. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PINGVIINIEN SAARI\n\nKirj.\n\nAnatole France\n\n\nSuomentanut\n\nJoel Lehtonen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAnatole France.\nAlkulause.\n\nENSIMMÄINEN KIRJA\n\nALKUAJAT\n\n    I luku: Pyhän Maelin elämästä.\n   II luku. Pyhän Maelin lähetystyö.\n  III luku. Pyhän Maelin kiusaus.\n   IV luku. Pyhän Maelin matka Jäämerelle.\n    V luku. Pingviinien kastaminen.\n   VI luku. Kokous taivaassa.\n  VII luku. Kokous taivaassa (jatkoa ja loppu).\n VIII luku. Pingviinien muuttaminen ihmisiksi.\n\nTOINEN KIRJA\n\nVANHA-AIKA\n\n    I luku. Ensimmäiset hameet.\n   II luku. Ensimmäiset hameet (jatkoa ja loppu).\n  III luku. Maan pyykittäminen ja omistusoikeuden alku.\n   IV luku. Pingvinian ensimmäiset valtiopäivät.\n    V luku. Kraakin ja Orberose'in häät.\n   VI luku. Alkan lohikäärme.\n  VII luku. Alkan lohikäärme (jatkoa).\n VIII luku. Alkan lohikäärme (jatkoa).\n   IX luku. Alkan lohikäärme (jatkoa).\n    X luku. Alkan lohikäärme (jatkoa).\n   XI luku. Alkan lohikäärme (jatkoa).\n  XII luku. Alkan lohikäärme (jatkoa).\n XIII luku. Alkan lohikäärme (jatkoa ja loppu).\n\nKOLMAS KIRJA\n\nKESKIAIKA JA RENESSANSSI\n\n    I luku. Brian Hurskas ja kuningatar Glamorgana.\n   II luku. Drako Suuri. -- Pyhän Orberose'in maallisten jäännösten\n            muuttaminen toiseen paikkaan.\n  III luku. Kuningatar Crucho.\n   IV luku. Kirjallisuus. Johannes Talpa.\n    V luku. Taide. Primitiiviset pingviiniläiset mestarit.\n   VI luku. Marbod.\n  VII luku. Merkit kuussa.\n\nNELJÄS KIRJA\n\nUUSIAIKA\n\n    Trinco\n    I luku. Punapää Riikka.\n   II luku. Trinco.\n  III luku. Professori Obnubiluksen matka.\n\nVIIDES KIRJA\n\nNYKYAIKA\n\n    Chatillon\n    I luku. Arvoisat hengenmiehet Agarik ja Cornemuse.\n   II luku. Prinssi Crucho.\n  III luku. Salainen kokous.\n   IV luku. Varakreivitär Olive.\n    V luku. Prinssi Boscenos.\n   VI luku. Emiraalin kukistuminen.\n  VII luku. Seuraukset.\n\nKUUDES KIRJA\n\nNYKYAIKA\n\n    Oikeudenkäynti kahdeksastakymmenestätuhannesta heinäsäkistä\n    I luku. Kenraali Greatauk, Skullin herttua.\n   II luku. Pyrot.\n  III luku. Kreivi Maubec-Ilveksenhammas.\n   IV luku. Colomban.\n    V luku. Arvoisat hengenmiehet Agarik ja Cornemuse.\n   VI luku. Pyrottien lisääntyminen.\n  VII luku. Bidault-Coquille, Maniflore ja sosialistit.\n VIII luku. Colombanin juttu.\n   IX luku. Isä Douillard.\n    X luku. Oikeusneuvos Chaussepied.\n   XI luku. Seuraukset.\n\nSEITSEMÄS KIRJA\n\nNYKYAIKA\n\n    Rouva Cérès\n    I luku. Rouva Clarence'in salonki.\n   II luku. \"Pyhän Orberose'in yhdistys\".\n  III luku. Hippolytus Cérès.\n   IV luku. Valtiollisen miehen häät.\n    V luku. Visirin ministeristö.\n   VI luku. Kuninkaan rakastajattaren sohva.\n  VII luku. Ensimmäiset seuraukset.\n VIII luku. Uusia seurauksia.\n   IX luku. Viimeiset seuraukset.\n   Pingviiniläisen kulttuurin korkein ja loistavin kausi.\n\nKAHDEKSAS KIRJA\n\nTULEVAT AJAT\n\n    Historiaa, jolla ei ole loppua\n    1 §. \"Tahdottiin yhä ja yhä korkeampia rakennuksia\".\n    2 §. \"Kaupungin lounaisosassa\".\n    3 §. \"Siitä päivästä alkaen tapahtui anarkistitekoja\".\n    4 §. \"Maaseutukaupungitkin kärsivät paljon väkivallan töistä\".\n\n\n\n\nANATOLE FRANCE.\n\n\nAnatole France, äskettäin kuollut ranskalainen suurkirjailija, on\nniitä hengen mestareita, joista voidaan sanoa: \"Mahti ei mene maan\nrakohon, vaikka mahtajat menevät.\" Hänestä on kirjoitettu, että hän\non kuin mehiläinen, joka imee mettä kaikista kukkasista, ottaa niistä\nkaikkein hienoimmat ja mitä erilaisimmat ydinmehut sekä valmistaa\nsitten ihanan hunajansa, jossa kaikki sulotuoksut ovat sopusointuisesti\ntoisiinsa sulautuneina. Mutta hän on ollut myös oikeamielinen tuomari,\njoka milloin hienolla ivalla, milloin valtavalla voimalla on lausunut\ntuomionsa ennakkoluuloista ja vääryyksistä, noussut puolustamaan\nsorrettuja ja solvaistuja, olivatpa nämä yhteiskunnan yksilöitä tai\nkansanluokkia tahi kokonaisia kansakuntia: hän oli Zolan asetovereita\nDreyfus-jutussa, on ajanut työväen asiaa ja koroittanut kantavan\näänensä m.m. Suomen puolesta tsaarivallan meitä kuristaessa.\n\n_Kustannusosakeyhtiö Kansanvallan_ kustannuksella on paitsi\n_\"Pingviinien saarta\"_ -- perinpohjaisinta ja purevinta satiiria, mitä\nRanskassa on kirjoitettu -- ilmestynyt täksi jouluksi France'ilta\ntoht. _Juho Hollon_ etevänä suomennoksena kirja _\"Pikku Pietari\"_,\nmestarin hieno omaelämäkerrallinen lapsuusajankuvaus, jonka prof.\nV.A. Koskenniemi on jo aikaisemmin esitellyt sanomalehtiartikkelissa\nyleisöllemme ja jonka tekee nyt erikoisen mielenkiintoiseksi mestarin\nmuuttaminen varjojen maahan.\n\nIlahduttavana ennakkotietona yleisölle voimme ilmoittaa, että\nliikkeellämme on työn alaisina joukko muita, edustavimpia France'in\nteoksia, jotka ilmestyvät kevätkauden kuluessa. Huomattavimmat niistä\novat:\n\n\"Enkelien kapina\", josta Saksassa on lausuttu m.m. seuraavaa:\n\"Vallankumouksellista henkeä uhkuva teos on romaani 'Enkelien\nkapina'; myytti mikä on esitetty maallisen elämän ja nykyaikaisen\nrealismin kuvia käyttämällä. Se, mitä siinä kerrotaan, on tyypillistä\nhistoriaa kaikkien kapinain kehityksestä, kukoistuksesta ja\nkukistumisesta; sellaisena kuin se kumpuaa kirjailijan uljaslentoisesta\nmielikuvituksesta ja voimakkaasta näkemyksestä, rohkeine viimeisten\nloppupäätösten vetoineen, sellaisena se osoittaa, että France tässä\nkirjassa totuudenjulistajana, jollainen hän on, saavuttaa melkein\nprofeetallisuuden.\" -- Teoksen suomentaja on _Joel Lehtonen_.\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nVaikka saattaa näyttää siltä kuin minä olisin suuresti huvitettu\nkaikenmoisista asioista, niin on elämälläni ainoastaan yksi päämäärä.\nSen kaikki voimat keskittyvät erään laajan suunnitelman toteuttamiseen.\nMinä kirjoitan Pingvinian historiaa. Teen sitä työtä uupumatta,\npelkäämättä vaikeuksia, joita sattuu hyvin usein ja jotka usein\ntuntuvat voittamattomilta.\n\nOlen penkonut maata saadakseni sen helmasta esille tuota kansaa\nkoskevia todistuskappaleita. Kivet olivat ihmisten ensimmäiset kirjat.\nMinä olen tutkinut kiviä, joita voidaan pitää pingviinien varhaisimpina\naikakirjoina. Olen vääntänyt nurin meren rannalla vanhan hautakummun,\njohon kukaan ennen ei ollut koskenut; sen sisästä löysin, kuten on\ntavallista, kivikirveitä, pronssimiekkoja, roomalaisia rahoja ja yhden\nfrangin rahan, jossa oli Ludvig Filip I:n kuva.\n\nVarsinaisen historiallisen ajan tutkimuksissa on minua auttanut\nsuuresti Johannes Talpa, joka eli aikoinaan munkkina Beargardenin\nluostarissa. Hänen lähteistään olen ammentanut sitäkin ahkerammin,\nkoska pingviinien aikaisemman keskiajan historialla ei mitään muita\nlähteitä olekaan.\n\nKolmannestatoista vuosisadasta alkaen olemme rikkaampia; niin,\nrikkaampia, mutta emme onnellisempia. Historian kirjoittaminen on\nsangen vaikea tehtävä. Ei koskaan tiedä oikein varmaan, miten mikin\nasia on tapahtunut, ja kirjoittaja joutuu yhä enemmän kiipeliin sikäli\nkuin asiapaperit lisääntyvät. Kun jollakin tapahtumalla on vain yksi\nainoa todistaja, hyväksytään todistus arvelematta. Tukaluudet alkavat,\nkun kaksi tai useammat todistajat kertovat saman asian, sillä heidän\ntodistuksensa ovat aina ristiriitaisia ja sovittamattomia.\n\nTieteelliset syyt, joiden nojalla jotakin todistusta pidetään toista\nparempana, ovat joskus sangen painavia, mutta eivät milloinkaan niin\npainavia, että voittaisivat meidän oman persoonallisen suhtautumisemme\nasioihin, meidän omat intohimomme, ennakkoluulomme, hyötymme taikka\ntuon tunnetun kevytmielisyyden, joka on niin yleinen kaikissa vakavissa\nmiehissä. Sen tähden me esitämme tapahtumat aina puolueellisesti taikka\npintapuolisesti.\n\nValitin monille sekä koti- että ulkomaalaisille arkeologeille ja\npaleografeille, mihin vaikeuksiin olin joutunut yrittäessäni laatia\nPingvinian historiaa. He ivasivat silloin minua; hymyilivät minulle\nsäälivästi, ikäänkuin sanoakseen: \"Kirjoitammeko mekään historiaa?\nKoetammeko puristaa teksteistä, asiapapereista hiukkastakaan totuutta\ntai elämää? Emme toki; me vain julkaisemme tekstit sellaisinaan.\nPysymme kiinni kirjaimessa. Ainoastaan kirjaimellinen sanamuoto on\njotain varmaa ja arvokasta. Henki ei ole mitään; ajatukset ovat\nhaihattelua. Mies, joka aikoo laatia historian, on sangen turhamainen,\nsillä hän uskoo omiin mielikuviinsa.\"\n\nTuollaisen arvostelun huomasin etevimpien paleografiemme hymyssä,\nja keskustelu heidän kanssaan masensi kovin minua. Kerran, kun olin\njutellut asiastani eräälle huomattavalle sigillografille ja tunsin\nitseni tavallista alakuloisemmaksi, pälkähti kuitenkin yht'äkkiä\npäähäni ajatus:\n\n\"Mutta onhan vielä historiankin kirjoittajia maailmassa. Eivät ne\ntoki ole aivan sukupuuttoon kuolleet. On niitä Tiedeakademiassakin\nviisi kuusi kappaletta. He tekevät muutakin kuin julkaisevat pelkkiä\ntekstejä, he kirjoittavat oikeita historiateoksia. Ainakaan he eivät\nsano minua turhamaiseksi, kun olen ryhtynyt tuollaiseen työhön.\"\n\nSe ajatus rohkaisi minua jälleen.\n\nSeuraavana päivänä menin erään heikäläisen luokse; hän oli vanha ja\nsangen teräväpäinen mies.\n\n\"Minä tulin pyytämään teiltä, kokeneelta, neuvoja\", sanoin hänelle.\n\"Minä rehkin ja aherran saadakseni aikaan historian, mutta työstäni ei\ntahdo tulla mitään.\"\n\nHän vastasi olkapäitään nytkähdyttäen:\n\n\"Miksi te, hyvä mies, rupesitte sellaiseen urakkaan? Miksi itse\nkoetatte kirjoittaa historiaa? Pääsisitte helpommalla, jos kopioisitte\nentisiä tunnettuja historiateoksia, kuten on yleisenä tapana. Jos\nte katsotte asioita joltakin uudelta kannalta, jos teillä on jokin\nomintakeinen ajatus ja te esitätte ihmiset ja tapahtumat uudessa,\noudossa valossa, on se lukijalle yllätys. Eikä lukija koskaan pidä\nyllätyksistä. Hän ei etsi mistään historiasta mitään muuta kuin samoja\ntuhmuuksia, jotka hän jo entuudestaan tuntee. Menkääpäs opettamaan\nhäntä: se on hänelle nöyryytys, ja hän suuttuu. Älkää yrittäkö\nhäntä valistaa, muuten hän väittää, että te herjaatte hänen pyhiä\nvakaumuksiaan.\n\n\"Kaikki historioitsijat matkivat toisiaan. Sillä tavoin pääsevät\nhe vähemmällä vaivalla ja välttävät arvostelun, että he muka\nolisivat itsekylläisiä. Tehkää niinkuin he, älkää olko omintakeinen.\nOmintakeinen historioitsija saa osakseen pelkkää epäluuloa,\nhalveksumista ja kaikkien vihaa.\n\n\"Luuletteko, herra\", lisäsi hän, \"että minä olisin saavuttanut\ntällaiset arvot ja kunniat kuin minulla on, jos olisin historiallisissa\nteoksissani tyrkytellyt ihmisille mitään uutuuksia? Ja mitäpä muuta\nuutuudet ovatkaan kuin nenäkkyyttä?\"\n\nHän nousi paikaltaan. Minä kiitin häntä ystävällisyydestä, ja aloin\nmennä ovelle. Hän kutsui minut takaisin:\n\n\"Vielä pari sanaa! Jos toivotte kirjallenne hyvää vastaanottoa,\nniin muistakaa joka hetki ylistää siinä niitä inhimillisiä avuja,\njoiden perustalle yhteiskunta on rakennettu: rakkautta rikkauteen,\nuskonnollisia tunteita ja etenkin köyhän alistuvaisuutta, joka\non kaiken järjestyksen pohja. Ilmaiskaa jo alussa, rakas ystävä,\nettä kohtelette historiassanne omistusoikeuden, yläluokkien ja\njärjestysvallan syntyä kaikella sillä kunnioituksella, joka noille\njärjestelmille on tuleva. Julistakaa lukijalle, että hyväksytte\nyliluonnolliset asiat milloin ne totena ilmenevät. Jos nämä ehdot\ntäytätte, niin menestytte oikeissa piireissä.\"\n\nOlen tarkoin pohtinut näitä ymmärtäväisiä sanoja ja ottanut ne joka\nsuhteessa varteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTehtäväni ei ole tässä käsitellä pingviinejä ennen heidän muuttumistaan\nihmisiksi. Tutkimukseni alkaa vasta siitä hetkestä, jolloin he\nirtautuivat zoologiasta ja joutuivat historiaan ja teologiaan. Niin,\npingviinejähän ne linnut olivat, jotka Pyhä Mael muutti ihmisiksi;\nkuitenkin kaivataan tässä kohdin hiukan selitystä, sillä muuten\npingviini-sana voisi nyt aiheuttaa pientä sekaannusta.\n\nPingviiniksi kutsutaan nykyisin maapallon arktisilla alueilla elävää\nlintua, joka kuuluu Alcides-nimiseen sukuun. \"Etelänpingviini\" eli\naptenodytes on se spheniscides-laji, jota tavataan antarktisilla\neli etelänavan merillä. Niinpä lausuu esimerkiksi G. Lecointe\nkertomuksessaan Belgica-retkikunnan matkasta [G. Lecointe, _Au\npays des manchots_, Bryssel, 1904. Belgica-retkikunnan matka\netelänavalle tehtiin 1897. -- Suomentajan selitys.]: \"Kaikista\nniistä linnuista, joita kohtaamme Gerlachesalmessa, ovat aptenodytit\nvarmaankin mielenkiintoisimmat. Niitä sanotaan joskus, vaikka väärin,\netelänpingviineiksi.\" Tohtori J.B. Charcot väittää sitä vastoin, että\nainoita ja todellisia pingviinejä ovat ne antarktiset linnut, joita\nme nimitämme aptenodyteiksi, ja väitettään perustelee hän sillä, että\nhollantilaiset, jotka 1598 tulivat Kap Magalhäesiin, antoivat niille\nnimen _pinguinos_, epäilemättäkin siksi, että ne olivat niin ihraisia.\nMutta jos nyt aptenodytejä on kutsuttava pingviineiksi, niin miksi\nsitten tästä lähtien on sanottava pingviinejä? Tohtori J.B. Charcot\nei sitä meille ilmoita; hän ei tunnu välittävän koko asiasta tuon\ntaivaallista. [J.B. Charcot, _Journal de l'expédition antarctique\nfrançaise_ 1903, 1905, Paris.]\n\nNo niin, täytyy ilman muuta tyytyä siihen, että nuo aptenodytit nyt\njäävät pingviineiksi taikka muuttuvat ennalleen pingviineiksi. Hänellä,\njoka on tehnyt ne tunnetuiksi, on oikeus nimittääkin niitä miten\nhaluaa. Kun hän vain antaa pohjoisten pingviinien pysyä pingviineinä!\nSilloin meille tulee seuraavat lajit pingviinejä: etelänpingviinit\nja pohjanpingviinit, arktiset ja antarktiset pingviinit, alcidit eli\nentiset pingviinit sekä spheniscidit eli entiset aptenodytit. Tämä\ntuottaa ehkä vaikeuksia lintutieteen tutkijoille, joista on tärkeää\ntarkoin luokitella vesilintuja; varmaankin he ihmettelevät, sopiiko\nnyt sama nimi kahdelle suvulle, jotka kumpikin elävät omalla maapallon\nnavallaan ja eroavat toisistaan monissa suhteissa, varsinkin nokan,\nsiipien ja jalkojen puolesta. Mitä minuun tulee, viihdyn mainiosti\ntämän sekamelskan keskellä. Minun pingviinieni ja tohtori Charcot'n\npingviinien välillä voi kyllä olla muutamia eroavaisuuksia, mutta\nyhtäläisyyksiä tuntuu riittävän enemmän ja ne ovat isompia. Sekä minun\nettä hänen pingviineilleen on yhteistä niiden vakava ja leppoisa\nluonne, koomillinen arvokkuus, vilpitön tuttavallisuus, ovelanahkainen\nherttaisuus, kömpelön juhlallinen käytös. Molemmat ne ovat rauhallisia,\npuhelunhaluisia, uteliaita uutuuksille, suuresti yleisiä asioita\nharrastavia ja ehkä hiukkasen kateellisia niitä kohtaan, jotka ovat\nheitä ylempiä.\n\nJos toden tunnustan, on minun pingviineilläni, perimmäisen pohjolan\nlapsillani, untuva- eikä suomuspeitteiset siivet. Vaikkeivät lintuni\nole aivan niin paljon peräjalkaisia kuin etelänpingviinit, kävelevät\nne kuitenkin yhtä komeasti, selkä ja pää pystyssä ja ruumistaan\narvokkaasti keikutellen. Ja mitä tulee niiden ylhäiseen nokkaan (_os\nsublime_), ei se suinkaan ollut vähimpänä syynä siihen erehdykseen,\nettä aposteli Mael luuli niitä ihmisiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeokseni kuuluu laadultaan, se minun täytyy tunnustaa, vanhanaikaiseen\nhistoriankirjoitukseen, sellaiseen, joka esittää tapahtumia, joista\nmuisto vielä on säilynyt, ja koettaa selittää parhaansa mukaan\nniiden syitä ja seurauksia. Tuollainen menetelmä on paremminkin\ntaidetta kuin tiedettä. Sanotaan, ettei se enää nykyään tyydytä\naikamme oikeaa luotettavuutta vaativia tutkijoita ja että entistä\nhistorian jumalatarta Klioa pidetään jo jaarittelevana akkana. Ja\nehkäpä vastaisuudessa saammekin luotettavampia historioita, sellaisia\nelämänehtojen historioita, jotka pystyvät opettamaan meille, mitä kukin\nkansa taikka aikakausi kaikilla elämän aloilla tosiaan sai aikaan ja\nmitä se kulutti. Sellainen historia ei sitten enää ole taidetta, vaan\ntiedettä, ja siinä ilmenee pätevyys, jota vailla entinen on. Mutta\nsyntyäkseen se kaipaa hyviä tilastollisia tietoja, joita ei tähän\nsaakka millään kansalla ja etenkään pingviineillä ole liioin ollut\nolemassa. Mahdollisesti antavat nykyisin elävät kansat kerran aineksia\ntuollaiseen historiaan. Mitä nyt jo olleen ja menneen ihmiskunnan\nvaiheisiin tulee, niin pelkään, että meidän täytyy vastaisuudessakin\ntyytyä vain entisellä tavalla kirjoitettuun historiaan. Ja missä määrin\nmoinen historia on mielenkiintoinen, riippuu erikoisesti siitä, miten\nselvänäköinen ja asiastaan varma kertoja on ollut.\n\nKuten eräs Alkan suuri kirjailija on sanonut, ei minkään kansakunnan\nelämä ole muuta kuin jono rikoksia, onnettomuutta ja hassutuksia.\nPingviinien laita ei ole sen parempi kuin muidenkaan. Kuitenkin tarjoaa\nheidän historiansa eräitä ihailunkin arvoisia puolia, jotka nyt toivon\nesittäväni mahdollisimman edullisessa valossa.\n\nPingviinit olivat kauan sotaisaa rotua. Eräs heidän omista pojistaan,\nJaakoppi Filosofi, kuvaa heidän luonnettaan pienessä tapainkuvauksessa,\njonka, mielestäni sangen huvittavana, lainaan tähän:\n\n\"Viisas Gratianus kävi viimeisten Drako-suvun kuninkaiden hallitessa\nPingviniassa. Kun hän eräänä päivänä vaelsi viheriöivää laaksoa, jossa\nkarjankellot kuulaassa kesäilmassa kalkattelivat, istahti hän penkille\ntammen alle lähelle jotakin tölliä. Mökin kynnyksellä istui nainen\nimettämässä lastaan. Vähän kauempana nurmikolla leikki pikku poika ison\nkoiran kanssa. Sokea ukko kökötti päivänpaisteessa, suu hiukan auki\nauringonvaloa nauttien.\n\n\"Asumuksen isäntä, nuori ja voimakas mies, toi Gratianukselle leipää ja\nmaitoa.\n\n\"Kun filosofi, Merisikainmaan kansalainen, oli syönyt tuon\nmaalaisaterian, virkkoi hän:\n\n\"-- Kiitokset teille, tämän ystävällisen maan asukkaille. Miten täällä\nteillä näyttää rauhalliselta, sopuisalta ja iloiselta.\n\n\"Tuskin hän oli tämän lausunut, niin kulki siitä ohitse paimen, joka\nsoitti pillillään jotain marssia.\n\n\"-- Mikäs reipas laulu tuo on?\" kysyi Gratianus.\n\n\"-- Se on merisikoja vastaan sepitetty marssi, vastasi isäntä. Kaikki\ntäällä osaavat sen. Pikku lapset laulavat sitä jo ennen kuin oppivat\npuhumaan. Me kaikki olemme oikeita pingviinejä.\n\n\"-- Ette taida pitää merisioista?\n\n\"-- Me vihaamme heitä!\n\n\"-- Ja miksi te heitä vihaatte?\n\n\"-- Mikä kysymys! Ovathan merisiat pingviinien naapureita.\n\n\"-- Sitä he kyllä ovat.\n\n\"-- No niin, siksi pingviinit vihaavat heitä.\n\n\"-- Onpa sekin syy.\n\n\"-- Ja miksi ei? Naapuri ja vihamies on sama asia. Katsokaa tuota\npeltoa tuolla minun peltoni vieressä. Sen omistaa muudan mies, jota\nminä vihaan enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Sitten ovat\nminun pahimpia vihollisiani eräät kelvottomat, jotka asuvat kylässään\ntämän laakson tuolla rinteellä, tuon koivikon reunassa. Pienessä\nlaaksossamme mäkien keskellä ei ole muita kyliä kuin se ja tämä meidän,\nja ne ovat vihollisia keskenään. Aina, kun meidän ja sen kylän pojat\nsattuvat yhteen, haukkuvat he toisiaan ja tappelevatkin. Ja teidän\nmielestänne ei pingviinien pitäisi olla merisikojen vihollisia! Eikö\nteillä sitten ole minkäänlaista aavistusta, mitä isänmaallisuus\nmerkitsee? Minun rinnastani pursuaa aina huuto: Eläköön Pingvinia!\nKuolema merisioille!\"\n\nTuhatkolmesataa vuotta kävivät pingviinit lannistumattoman uljaasti\nja vaihtelevalla onnella sotaa kaikkia kansoja vastaan koko\nmaailmassa. Sitten kyllästyivät he muutamiksi vuosiksi siihen, mitä\nolivat niin kauan rakastaneet, ja kiintyivät sangen hartaasti rauhan\ntoimiin, ilmaisten rauhanrakkautensa arvokkaalla, mutta silti aivan\nvilpittömällä tavalla. Heidän kenraalinsa mukaantuivat tähän uuteen\njärjestykseen varsin hyvin; koko armeija, kaikki upseerit, aliupseerit\nja sotamiehet, asevelvolliset ja sotavanhukset viihtyivät näissä\noloissa kuin kotonaan. Ainoastaan musteentuhrijat, kirjastorotat ja\nruununraakit valittivat ja haikailivat toisten työntäytymistä heidän\nammatteihinsa.\n\nMainittu Jaakoppi Filosofi kirjoitti aikoinaan eräänlaisen opettavaisen\nkertomuksen, jossa hän hupaisella ja hiukan räikeällä tavalla esitti\nihmisten elämää ja tekoja, ja siihen kertomukseensa pujotti hän\nmuutamia pikku tapauksia oman maansa historiasta. Jotkut kysyivät\nhäneltä silloin, miksi hän oli kirjoittanut tuollaisen valehistorian,\nja mitä hyötyä hän luuli siitä isänmaalleen koituvan.\n\n\"Sangen paljon hyötyä\", vastasi filosofi. \"Kun pingviinit näkevät\ntekonsa tällaisina pilakuvina ja vailla kaikkea entistä kaunistelua,\nniin ne oppivat paremmin arvioimaan tekojaan ja tulevat ehkä\nviisaammiksi.\"\n\nAikomukseni ei ollut unohtaa historiastani mitään taiteilijoistakin\nmielenkiintoisia seikkoja. Siinä onkin luku Pingvinian keskiaikaisesta\nmaalaustaiteesta, ja jos se ei ole niin täydellinen kuin olin toivonut,\nei se ole suinkaan minun vikani, kuten hyvin huomaa siitä kauheasta\nkertomuksesta, jonka liitän tähän alkulauseeni loppuun.\n\nViime vuoden kesäkuussa johtui mieleeni lähteä saamaan kunnioitetulta\nFulgence Tapir-vainajalta, \"Maalaus-, kuvanveisto- ja rakennustaiteen\nyleisen vuosikirjan\" kuuluisalta tekijältä, tietoja pingviiniläisen\ntaiteen synnystä ja kehityksestä.\n\nKun minut opastettiin hänen työhuoneeseensa, tapasin siellä\npyöreän kirjoituspöydän ääressä ja valtavien paperipinkkojen alle\nhukkumaisillaan pienen, ihmeellisen lähinäköisen miehen, jonka\nsilmäluomet ripsuttelivat kultaisten silmälasien takaa.\n\nKorvatakseen näkökyvyn vaillinaisuutta tutki hänen pitkä, hyvin\nliikkuvainen ja herkkä nenänsä erinomaisen taitavasti aisteilla\nhavaittavaa maailmaa. Tuolla elimellään Fulgence Tapir pääsi täyteen\nkosketukseen taiteen ja kauneuden kanssa. Yleensä huomataan, että\nmusiikkiarvostelijat Ranskassa ovat usein kuuroja ja taidearvostelijat\nsokeita. Sellaiset ominaisuudet tekevät heidät kykeneviksi keskittymään\nesteettisiin ajatuksiin. Luuletteko, että Fulgence Tapir, jos hänellä\nolisi ollut silmät, jotka olisivat erottaneet kaikki muodot ja värit,\njoihin salaperäinen luonto pukeutuu, luuletteko, että hän olisi\nsaattanut yletä kirja- ja käsikirjoitusvuoren harjalle nousemallakaan\nsellaiseen dogmaattiseen spiritualismiin kuin hänelle on erikoista, ja\nettä hän olisi pystynyt luomaan nuo valtavat teoriansa, jotka johtavat\nkaikkien maiden ja aikojen taiteet niiden kauneimpaan päämaaliin,\nTaideakademiaan?\n\nTyöhuoneen seinät, lattia ja kattokin olivat täynnä pullottavia\npaperipinkkoja, suunnattomasti paisuneita salkkuja ja rasioita, jotka\nolivat kukkuroillaan muistiinpanolappuja. Ja kauhunsekaisella ihailulla\nminä katselin noita mahtavia tiedon- ja opinputouksia, joiden pelkäsin\nsiinä paikassa syöksyvän alas.\n\n\"Mestari\", virkoin liikutetulla äänellä, \"turvaudun teidän hyvyyteenne\nja oppiinne, jotka kumpikin ovat yhtä ehtymättömiä. Ettekö ryhtyisi\nystävällisesti opastamaan minua, kun yritän palavalla innolla löytää\npingviiniläisen taiteen alkulähteitä?\"\n\n\"Kyllä, herra\", vastasi minulle mestari, \"minulla on täällä koko\ntaide, ymmärrättekö, koko taide aakkosellisesti ja aineenmukaisesti\njärjestetyissä lapuissa. Mieluisa velvollisuuteni on antaa teidän\nkäytettäväksenne kaikki pingviinejä koskevat asiat. Nouskaahan noille\ntikapuille ja ottakaa alas tuo rasia, joka on tuolla ylhäällä. Siinä on\ntarkoin kaikki, mitä tarvitsette\".\n\nVapisten tottelin neuvoa. Mutta tuskin sain tuon onnettoman rasian\nauki, niin siitä luiskahti irti tukku sinisiä paperilappuja, ne\npääsivät käsistäni ja alkoivat liehua alas. Melkein samassa aukesivat\nviereisetkin pahvirasiat pelkästä suopeudesta ensinmainittua kohtaan,\nja niistä alkoi juosta puroina punertavia, vihreitä ja valkeita\nlappuja, ja sitten valoivat kaikki rasiat yksi toisensa jälkeen\neriväriset lappunsa ympäri huonetta, sohisten kuin huhtikuinen\npuro mäenrinteellä. Tuokiossa ne peittivät permannon paksulla\npaperikerroksella. Yhä mahtavammaksi paisui pauhu, kun paperit\npursuivat ehtymättömistä säiliöistään, ja pian syöksyivät ne tulvivana\nvirtana. Kahlaten polviin asti papereissa Fulgence Tapir huomioi\nherkällä nenällään tätä vedenpaisumusta; hän huomasi, mistä se\naiheutui, ja kalpeni kauhusta.\n\n\"Miten paljon taidetta!\" huudahti hän.\n\nKehoitin häntä tulemaan ylös ja kurkottelin hänelle auttavaa\nkättäni portailta, jotka nyt tutisivat paperiryöpyssä. Liian\nmyöhäistä! Sinne hän jäi voimattomana, epätoivoissaan, surkeana.\nHän oli hukannut samettimyssynsä ja kultaiset silmälasinsa;\nhän ponnisteli epätoivoisesti lyhyillä käsillään pelastuakseen\naalloista, jotka nousivat hänelle kainaloihin asti. Yht'äkkiä\nsyntyi muistiinpanolapuista kauhea pyörre, joka vetäisi hänet\njättiläisnieluunsa. Hetken vilahtivat oppineen miehen kalju päälaki\nja lihavat pikku kädet sen pohjasta; sitten nielu sulkeutui, ja\ntulva levisi kaikkialle tasaisena ja hiljaisena. Minä itsekin olin\ntikapuineni hukkua; minä putkahdin karkuun ikkunan ylimmäisestä\nruudusta.\n\nQuiberon, syysk. 1 p. 1907.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA\n\nALKUAJAT\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nPYHÄN MAELIN ELÄMÄSTÄ\n\n\nMael, joka oli kambrialaista [Roomalaiset nimittivät Cambriaksi\nerästä silloisen Englannin aluetta, joka nykyisin vastaa suunnilleen\nWalesia. -- Suom. selitys] kuningassukua, lähetettiin yhdeksännellä\nikävuodellaan Yvernin luostariin saamaan hengellistä ja maailmallista\noppia. Neljätoistavuotiaana luopui hän perinnöstään ja teki\nlupauksen palvella Herraa. Hän käytti aikansa, kuten luostarisääntö\nkäski, virrenveisuuseen, grammatikan lukuun ja ikuisten totuuksien\ntutkiskelemuksiin.\n\nTaivaallisen hyvä tuoksu ilmaisi piankin luostarissa tämän munkin\nsiveelliset avut. Ja kun Gal, Yvernin luostarin apotti, muutti\nautuaasti tästä maailmasta parempaan, niin pääsi nuori Mael hänen\npaikalleen luostarin johtajaksi. Hän perusti luostarin yhteyteen\nkoulun, sairashuoneen, vierasmajoja, takomon, kaikenmoisia työpajoja\nsekä laivatelakan, ja velvoitti munkit viljelemään maata lähiseuduilla.\nHän hoiteli omin käsin luostarin puutarhaa, valmisti metalliteoksia,\nopetti munkkialokkaita, ja hänen elämänsä päivät vierivät rauhallisesti\nkuin virta, joka taivasta kuvastaa ja hedelmöittää vainiot.\n\nIllan tullen oli tällä Jumalan palvelijalla tapana mennä istumaan\nsille rantakalliolle, jota vielä nykyäänkin kutsutaan Pyhän Maelin\ntuoliksi. Hänen jalkojensa juuressa uhmasivat kallionmöhkäleet, kuin\nmitkäkin tummat lohikäärmeet, joiden pinnan vihreä levä ja hallavan\npunertava meriruoho tekivät ylt'yleensä ikäänkuin karvaiseksi,\nhirviön rinnoillaan pauhaavia vaahtopäitä. Pyhä Mael näki auringon\nvaipuvan valtamereen ikäänkuin punainen hostia, ehtoolliskalkki\ntäynnä viiniä, joka purppuroi jumalallisella verellään taivaan pilvet\nja meren mainingit. Ja tämä oli pyhän miehen mielestä vertauskuva\nRistin mysteriosta, jossa Jumalan veri puettaa maan kuninkaallisella\npurppuralla. Kaukaa mereltä näkyi tummansininen juova; se oli\nGad-niminen saari, ja siellä johti Pyhä Pirkitta, jonka Pyhä Malo oli\nvihkinyt nunnaksi, naisluostaria.\n\nMutta Pyhä Pirkitta, tuntien kunnianarvoisen Maelin suuret avut,\nlähetti pyytämään häneltä jotakin kapinetta, jonka hän olisi\nvalmistanut itse omin käsin, säilyttääkseen sen kalliina lahjana.\nMael valoi hänelle silloin pienen vaskikellon, ja kun se oli\nvalmistunut, siunasi sen ja heitti alas mereen. Ja kello ui soittaen\nGadsaaren rantaa kohti, kussa Pyhä Pirkitta, kun kuuli aalloilta\nvasken helähdykset, hurskain mielin otti kellon haltuunsa ja vei\nsen, nunniensa seuraamana, juhlakulussa ja virrenveisuulla luostarin\nkirkkoon.\n\nNiinpä kasvoi ja vahvistui Pyhä Mael yhäti avuissa. Hän oli jo\nennättänyt jättää taakseen kaksi kolmatta osaa elämänsä tietä ja toivoi\npääsevänsä hengellisten veljiensä keskuudessa hiljaisesti maallisen\nmatkansa perille, kun muudan varma merkki ilmoitti hänelle, että\nJumala kaikkiviisaudessaan oli toisin päättänyt ja kutsui häntä uusiin\ntehtäviin, jotka, olematta näin rauhallisia, olivat kuitenkin arvoltaan\nyhtä suuria.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nPYHÄN MAELIN LÄHETYSTYÖ\n\n\nEräänä päivänä, kun hän jumalisia asioita tutkiskellen vaelsi erään\ntyynen lahdelman rantaa, jota kauas merelle ulottuvat kalliot\nluontaisena aallonmurtajana suojasivat, näki hän kivisen purtilon\nkelluvan veden päällä kuin haaksi.\n\nSe oli samanlainen ontoksi kaiverrettu allas kuin nekin, joilla\nPyhä Guirec, suuri ja pyhä Colomfoanus ja monet muut Skotlannin ja\nIrlannin munkit olivat kulkeneet Armoricaan [Armoricaksi nimittivät\nroomalaiset muinaisessa Galliassa Atlantin ja Englannin kanaalin\nrannalla olevaa aluetta, joka vastasi suunnilleen nykyistä Bretagne'ia.\n-- Suom. selitys.] saarnaamaan kristinoppia. Ei ollut pitkää aikaa\nsiitä kuin Pyhä Avoia oli Englannista tultuaan noussut Aurayn virtaa\npunaisessa graniittihuuhmaressa, johon sitten myöhemmin oli tapana\npistää hetkeksi lapsia, jotta niistä tulisi voimakkaita. Pyhä Vouga oli\npurjehtinut Hiberniasta Cornwalliin kallionkappaleella; Penmarchissa\nsäilytetään yhä eräitä siruja siitä, ja parantavat ne pyhiinvaeltajia\nhorkkataudista, kun he painavat päänsä niitä vasten. Pyhä Simson\nlaski maihin Saint-Michelin lahteen graniittikaukalolla, jota kerran\nvastaisuudessa varmaan kutsutaan Pyhän Simsonin soppakupiksi. Ja niinpä\nymmärsikin Pyhä Mael nyt, kun hän näki tuon kivipurtilon, että Herra\noli valinnut hänet apostolikseen pakanain sekaan, joita vielä oli\nkaikkialla Bretagne'in rannikoilla ja saarilla.\n\nHän jätti siis saarnipuisen sauvansa toiselle pyhälle miehelle,\nBudocille, luopuen siten luostarinjohtajan toimesta. Sen jälkeen astui\nhän, varustettuna leipäkyrsällä, lekkerillä, jossa oli suolatonta\nvettä, ja Pyhällä Uudella Testamentilla, kivialtaaseen, joka sitten\nsäyseästi kuljetti hänet Hoedic-saaren rantaan.\n\nSillä saarella käy ainainen tuulentuiverrus. Vähäinen, köyhä asujamisto\nharjoittaa siellä, karuissa kallionpoukamissa, kalastusta ja viljelee\nvaivalla kaaliksia puutarhojensa hiekassa ja kivikoissa, pulterikivistä\ntehtyjen tai tamariskipensaista kasvatettujen aitauksien keskellä.\nEräässä saaren notkossa kasvoi kaunis viikunapuu, ulotellen oksiaan\nvarsin leveälle. Sitä puuta saarelaiset palvelivat epäjumalanaan. Ja\npyhä Mael sanoi heille:\n\n\"Te palvelette tätä puuta, koska se on ihana. Te olette siis\nvastaanottavaisia ihanuudelle. Mutta minäpä näytän teille ihanuuden,\njoka on teiltä salattu.\"\n\nJa hän julisti heille evankeliumia. Ja opetettuaan heitä, kasti hän\nheidät suolalla ja vedellä.\n\nMorbihanin saaria oli siihen aikaan useampia kuin nykyään, sillä sen\njälkeen on monta niistä uponnut meren pohjaan. Pyhä Mael käänsi niistä\nkristinoppiin kuusikymmentä. Sen tehtyään vaelsi hän graniittialtaalla\nAuray-jokea ylävirtaan. Ja matkattuaan kolme tuntia hän astui maalle\nerään roomalaisen talon edustalla. Kattotorvesta suitsutteli hiljaa\nsavua. Pyhimys astui yli kynnyksen, jota koristi mosaiikikuva, esittävä\nvihaista ja hampaitaan irvistelevää koiraa. Iäkäs aviopari, Marcus\nCombabus ja Valeria Moerens, joka eli siellä peltojensa hedelmillä,\notti hänet vastaan. Sisäpihaa ympäröitsi pylväskäytävä, jonka pylväät\nolivat maalatut punaisiksi alapäästä keskikohdalle asti. Simpukoilla\nkaunistettu suihkukaivo oli rakennettu seinustalle, ja pylvästön katon\nalla oli uhrialttari ja siinä lokero, jossa talon isäntä piti pieniä,\npoltetusta savesta tehtyjä ja kalkkivedellä valkeiksi värjättyjä\nepäjumalankuvia. Toiset niistä olivat siivillä varustettujen lasten\nkaltaisia, toiset taas esittivät Apolloa tai Mercuriusta, ja monet\nolivat alastomia, tukkaansa raastavia naisia. Mutta kun Pyhä Mael niitä\nkatseli, huomasi hän kuvien joukossa nuoren äidin, joka piteli lasta\npolvellaan.\n\nKohta osoitti hän tätä kuvaa ja sanoi:\n\n\"Tämä on Neitsyt, Jumalan äiti. Runoilija Vergilius julisti hänen\ntuloaan ennen hänen syntymäänsä sibyllinisillä lauluilla, sellaisilla,\njoissa oli ennustus niinkuin sibyllainkin, ennustajanaisten, sanoissa;\nenkelin äänellä viritti hän virtensä: _Jam redit et virgo_. ['Myös\npalajaapi jo neitsyt' -- Suom. selitys.] Ja pakanuuden aikoina tehtiin\nNeitsyestä samanmuotoisia profeetallisia kuvia kuin tämä, jonka sinä,\noi Marcus, olet asettanut tälle alttarillesi. Ja varmasti juuri Hän\non varjellut sinun vaatimattomia kotihaltijoitasi. Sillä tavalla\nvalmistautuvat ne, jotka noudattavat elämässään tarkoin luonnollista\nlakia, tuntemaan ilmoitettua totuutta.\"\n\nMarcus Combabus ja Valeria Moerens painoivat nämät sanat mieleensä\nja kääntyivät kristinuskoon. He saivat kasteen nuoren vapautetun\norjattarensa, Caelia Avitellan keralla, joka oli heille rakas kuin\nheidän silmäteränsä. Koko heidän huoneensa luopui pakanuudesta ja\nkastettiin samana päivänä.\n\nMarcus Combabus, Valeria Moerens ja Caelia Avitella viettivät sitten\nelämää, joka oli täynnänsä hyviä töitä. He erosivat täältä Herrassa ja\notettiin pyhäin lukuun.\n\nVielä kolmekymmentä ja seitsemän vuotta saarnasi Pyhä Mael pakanoille\nsisäosissa maata. Hän rakensi kaksisataa ja kahdeksantoista kappelia ja\nseitsemänkymmentäseitsemän luostaria.\n\nMutta eräänä päivänä, kun hän julisti evankeliumia Vannes'in\nkaupungissa, saatettiin hänelle tieto, että Yvernin luostarin munkit\nolivat luopuneet hänen poissa ollessaan Pyhän Galin käskyistä. Silloin\nkiiruhti hän kohta, niinkuin kana, joka kokoaa hartaasti poikansa\nsiipeinsä alle, eksyneiden lastensa luokse. Hän oli siihen aikaan\ntäyttänyt yhdeksänkymmentäkuusi ikävuottansa; hänen selkänsä oli\nkumarainen, mutta käsivarret vieläkin vahvat, ja hänen sanansa lankesi\nrunsaana kuin lumi talvella laaksojen helmaan.\n\nApotti Budoc antoi nyt saarnisen sauvan Pyhälle Maelille takaisin ja\nkertoi, missä viheliäisyydessä luostari oli. Munkit olivat joutuneet\nkeskenään kiistaan, minä päivänä pääsiäistä oli vietettävä. Toiset\nvaativat roomalaisen allakan noudattamista, toiset kreikkalaisen, ja\najanlaskuriidan kauhut raatelivat veljeskuntaa.\n\nOli vielä toinenkin syy epäjärjestyksiin. Gad-saaren nunnat, jotka\nolivat murheellisesti luopuneet siveästä elämästään, tulivat vähän\nväliä venheellä Yvernin puolelle. Munkit ottivat heidät vastaan\nvierasmajassa, ja siitä johtui häpeää, joka saattoi kaikki hurskaat\nhuoleen ja ahdistukseen.\n\nKun apotti Budoc oli tehnyt tämän tarkan ilmoituksensa, lausui hän\nlopuksi:\n\n\"Nunnien tänne tultua on munkkiemme viattomuus ja rauha ollut mennyttä.\"\n\n\"Sen minä kyllä uskon\", vastasi Pyhä Mael. \"Sillä nainen on kavalasti\npunottu ansa: tuskin on sitä haistellutkaan, niin siihen lankeaa.\nJa kuitenkin vaikuttaa näiden olentojen suloinen vetovoima vielä\nvoimakkaammin etäältä kuin läheltä. Kuta vähemmän halumme saa heiltä\ntyydytystä, sitä enemmän se kiihtyy. Niinpä sanookin sananparsi:\n\n    \"Kun on lähellä, niin puskee, kun kaukana, niin ammuu.\"\n\n\"Siksi huomaammekin, poikani, että lihallisen rakkauden houkutukset\novat tehokkaammat yksinäisiin ja jumalisiin ihmisiin nähden kuin\nsellaisiin, jotka elävät muiden ihmisten keskuudessa. Lihanhimon\npaholainen on kiusannut minua koko elämäni aikana monella muotoa;\neivätkä tukalimmat kiusaukseni syntyneet siitä, että kohtasin naisen,\nolipa hän miten kaunis ja hyvänhajuinen tahansa, vaan ne tulivat\nloitolla olevan naisen kuvittelemisesta. Vielä nytkin, kun olen\njo vanhuuden iässä, yhdeksänkymmenen ja seitsemän ajast'aikainen,\nviettelee Vihollinen minut useasti tekemään syntiä siveyden käskyä\nvastaan, ainakin ajatuksissa. Kun minulla yöllä on vilu sängyssäni,\nja vanhat, jääkylmät luuni lyövät kalisten yhteen, kuulen ääniä,\njotka lukevat minulle ensimmäisen Kuningasten kirjan toista\nvärssyä: _Dixerunt ergo et servi sui: Quaeramus domino nostro regi\nadolescentulam virginem, et stet coram rege et foveat eum, dormiatque\nin sinu suo, et calefaciat dominum nostrum regem_. [I Kuningasten\nkirjan 2 värssy: 'Niin sanoivat hänen palvelijansa hänelle: anna\nmeidän etsiä minun herralleni kuninkaalleni piika, joka neitsyt\non, joka seisois kuninkaan edessä, ja korjaisi häntä, ja makaisi\nhänen sylissänsä, ja lämmittäisi kuninkaani minun herrani.' --\nSuom. selitys.] Ja pahahenki näyttää minulle neitokaisen, joka on\nkukoistuksensa keväisessä iässä ja joka sanoo minulle: -- Minä olen\nAbisag Sunemista, minä olen sinun piikaisesi! Oi herrani, anna minulle\npaikkaa vuoteessasi!\n\n\"Kuule minua\", lisäsi vanhus, \"munkki ei voi säilyä ilman Jumalan\nerikoisetta avutta sydämeltään ja munaskuiltaan siveänä\".\n\nPyhä Mael ryhtyi heti palauttamaan siveellisyyttä ja rauhaa\nluostariin. Hän laati kronologian ja astronomian laskelmien mukaan\nuuden kalenterin ja sai kaikki munkit sen hyväksymään. Pyhän Pirkitan\nlangenneet tyttäret lähetti hän takaisin heidän luostariinsa, mutta\nei suinkaan töykeästi karkoittaen, vaan antoi saattaa heidät alukseen\nvirrenveisuulla ja rukouksilla.\n\n\"Kunnioittakaamme heissä Pyhän Pirkitan tyttäriä ja taivaallisen Yljän\nmorsiamia\", sanoi hän. \"Älkäämme olko kuin fariseukset, jotka ovat\npikaisia halveksimaan syntisiä naisia. Meidän on nöyryytettävä näitä\nheidän syntinsä eikä heidän itsensä tähden, saatava heidät häpeämään\nsitä, mitä he ovat tehneet, eikä sitä, mitä he ovat: siliä he ovat\nJumalan kätten töitä.\"\n\nJa pyhä mies vaati munkkejaan tarkoin noudattamaan veljeskuntansa\nkäskyjä.\n\n\"Kun laiva ei tottele peräsintä\", sanoi hän, \"niin se ajaa karille\".\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nPYHÄN MAELIN KIUSAUS\n\n\nTuskin oli Pyhä Mael ennättänyt palauttaa Yvernin luostariin\njärjestyksen, niin hän kuuli, että Hoedic-saaren asukkaat, hänen\nensimmäiset kastettunsa ja hänen sydämelleen kaikkein rakkaimmat,\nolivat kääntyneet takaisin pakanuuteen ja ripustivat pyhän\nviikunapuunsa oksiin kukkaseppeleitä ja vaatesuikaleita.\n\nPursimies, joka nämä surulliset uutiset toi, sanoi pelkäävänpä, että\nnuo eksyneet ehkä hävittäisivät tulella ja raudalla kappelinkin, joka\noli heidän rannalleen rakennettu.\n\nPyhimys päätti viivyttelemättä lähteä uskottomien lastensa luokse,\nsaattaa heidät takaisin uskoon ja estää väkivallasta Jumalan templiä\nvastaan. Kun hän meni pieneen lähteensä, missä hänen kivipurtilonsa\noli luonnollisessa satamassaan ankkurissa, osui hänen katseensa\nlaivatelakoihin, jotka hän oli kolmekymmentä vuotta sitten rakentanut;\nne olivat aivan lahden perukassa, ja sieltä kuului nyt vasarain\npauketta ja sahojen särmää. Siinä samassa ilmestyi Piru, joka ei\nelkeissään koskaan väsy, telakasta, tuli pyhän miehen luokse erään\nSimson-nimisen munkin haahmossa ja kiusasi häntä seuraavasti:\n\n\"Isä, Hoedic-saaren asukkaat tekevät yhtä päätä syntiä. Jokainen\nsilmänräpäys vie heitä loitommaksi Jumalasta. Pian hävittävät he\ntulella ja miekalla kappelin, jonka sinä hurskailla käsilläsi heidän\nrannalleen rakensit. Aika on tärkki! Etkö mielestäsi pääsisi nopeammin\nheidän luokseen, jos kiviaitaasi olisi rikattu niinkuin pikku laiva\nainakin: jos siinä olisi ruoteli, masto ja purje? Silloinhan tuuli\nauttaisi sinua. Käsivartesi ovat kyllä vielä vahvat ja kelvolliset\nhoitamaan purjealusta. Sinun pitäisi pistää apostoliseen purtiloosi\nsitä paitsi myöskin keulavannas, että se halkaisisi helpommin aallot.\nKaipa sinä sitä olet jo ajatellutkin, olethan niin viisas mies.\"\n\n\"Niin, kiire kyllä on\", vastasi pyhimys. \"Mutta jos seuraisin, poikani\nSimson, neuvoasi, niin enkö olisi kuten ne vähäuskoiset, jotka eivät\nuskalla Herraan? Enkö halveksisi silloin Hänen lahjojaan, joka lähetti\nminulle tämän altaan rikkaamattomana?\"\n\nPiru, joka on suuri teologi, vastasi tuohon kysymykseen:\n\n\"Isä, onko ylistettävää, että ihminen odottaa kädet ristissä apua\nylhäältä ja pyytää kaikkea Kaikkivoivalta eikä auta itse itseään\njärjellä, joka on hänelle annettu?\"\n\n\"Ei tosiaan\", vastasi pyhä vanhus; \"jos ihminen laiminlyö tehdä\nniinkuin hänen järkensä neuvoo, kiusaa hän Jumalaa\".\n\n\"No\", tokaisi piru, \"eikö järki neuvo sinua taklaamaan allasta?\"\n\n\"Kyllä neuvoisi, ellen muulla tavalla pääsisi ajoissa perille.\"\n\n\"Jaha, sinun altaasi purjehtii siis hyvin nopeasti?\"\n\n\"Niin nopeasti kuin Jumala tahtoo.\"\n\n\"Niinkö arvelet? Sehän kuhnustaa kuin apotti Budocin aasi. Se on kuin\npuukenkä. Onko sinua kielletty tekemästä sitä nopeammaksi.\"\n\n\"Poikani, selkeys on sanojesi kaunistus, mutta muuten ovat ne ylen\nkopeita. Ajattelehan, että tämä allas on ihmetyö.\"\n\n\"Se on selvä, hyvä isä. Graniittikaukalo, joka kelluu veden pinnalla\nkuin korkki, on ihmeellinen kaukalo. Siitä ei epäilystäkään. Mutta\nminkä johtopäätöksen siitä teet?\"\n\n\"Minä olen tosiaan kahden vaiheilla. Sopiiko ihmisen luonnollisilla\nkeinoilla parannella yliluonnollista kapinetta?\"\n\n\"Kuulehan isä, jos sinulta menisi oikea jalka ja Jumala antaisi sinulle\nuuden jalan, eikö se uusi jalka olisi ihmejalka?\"\n\n\"Kyllähän se sitä olisi, poikani.\"\n\n\"No, pistäisitkö siihen uuteen jalkaan saappaan?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"No niin: jos sinusta ihmejalan saa varustaa luonnollisella saappaalla,\nniin totta kai ihmealuksenkin voi varustaa luonnollisella taklauksella.\nSe on selvä kuin päivä. Ohoi, miten kaikkein pyhimmilläkin miehillä\non välistä hetkiä, jolloin he ovat avuttomia ja päästä sekaisin! Sinä\nolet Bretagne'in kuuluisin apostoli ja voisit tehdä tekoja, joita\nylistettäisiin iankaikkisesti... Mutta älysi on hidas ja kätesi laiska!\nLähdenpä tästä siis pois, hyvä isä! Matkusta sitten niin hitaasti kuin\nhaluat, ja kun viimein joudut Hoedicin rantaan, saat nähdä omin käsin\nrakentamasi ja pyhittämäsi kirkon savuavina raunioina. Pakanat ovat\nsen ennättäneet polttaa, ja paistaa pikku diakooninkin, jonka määräsit\nsinne virkaan, kuin makkaran.\"\n\n\"Sieluni on hyvin levoton\", sanoi Herran palvelija pyyhkien hihallaan\notsaansa, joka oli hien vallassa. \"Ja kuulehan, poikani Simson, ei\nkai ole niinkään helppo rikata tällaista kivikaukaloa? Ja jos siihen\nryhdymme, niin ehkä vain hukkaamme aikaa voittamatta sillä mitään?\"\n\n\"Se on valmis tuossa tuokiossa, isä\", huudahti Piru. \"Onhan meillä\ntuolla telakassa ja makasiineissa, jotka sinä aikoinaan rakensit ja\nvarustit täyteen kaikkia tarpeita, yllin kyllin taklausvehkeitä. Minä\nasetan kaikki uudet osat paikoilleen. Minä palvelin merimiehenä ja\ntimperinä ennenkuin rupesin munkiksi; ja on minulla vielä muitakin\nvirkoja. Toimeen vaan!\"\n\nJa hän vetää pyhimyksen käsipuolesta vajaan, joka on aivan täynnä\nkaikenlaisia laivanvarustustarpeita.\n\n\"Ottakaa te nämä, isä!\"\n\nJa hän työntää Pyhän Maelin olalle purjeen, maston, kahvelin ja puomin.\n\nSitten ottaa hän itse keulapuun, peräsimen ja sen navan ja kammin,\nsieppaa kirvesmiehen työkalulaatikon ja juoksee rantaan kiskoen\nperästään liepeestä pyhimystä, joka raahustaa selkä koukussa, ähkien ja\nhikoillen raskaan taakkansa, purjeen ja mastonosien, alla.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nPYHÄN MAELIN MATKA JÄÄMERELLE\n\n\nPiru kääri helmansa aina kainaloihin asti, vetäisi purtilon hietikolle\nja rikkasi sen nopeasti: tuntiakaan ei siihen mennyt.\n\nHeti kun Pyhä Mael astui alukseensa, alkoi ontoksi kaperrettu kivi\nkiitää purje pullollaan merelle sellaista vauhtia, että ranta\ntakana pian oli näkymättömissä. Vanhus suuntasi matkan etelään päin\nkiertääkseen Land's End-niemen ympäri. Mutta vastustamaton merivirta\nveikin hänet lounaista kohti. Hän kulki pitkin Irlannin etelärantaa\nja käännähti sitten yhtäkkiä pohjoiseen. Illemmalla tuuli yltyi. Mael\nkoetti reivata purjettaan, mutta se ei onnistunut. Kivipurtilo kiiti\nhurjaa vauhtia outoja ulapoita kohti.\n\nKuutamossa ilmestyi Pohjolan lihavia, pellavatukkaisia sireenejä\nkohottaen merestä aluksen ympäriltä valkeita poviaan ja punertavia\ntakalistojaan; ne pieksivät vaahtoisia laineita smaragdinvihreillä\npyrstöillään ja lauloivat tahtiin:\n\n    \"Mael, minnekä aitaasi kiidättää?\n    Sun purjeesi pullottaahan\n    kuin ilmojen impien utareet,\n    kun lypsit he maitonsa maahan.\"\n\nHetken tulivat ne perästä tähtien tuikkivassa valossa, ja heidän\nnaurunsa raikui sulosointuisesti. Mutta kiviallas kiiti sata kertaa\nnopeammin kuin muinaisen viikingin punainen lohikäärmepursi. Ja\nmyrskypääskyt, jotka pyhimys sai vauhdissa kiinni, sekautuivat\nkynsistään hänen tukkaansa.\n\nPian nousi myrsky, vinkuva myrsky keskellä pimeyttä, ja tuulen\nvimmatusti lennättämä purtilo syöksyi eteenpäin kuin tiira läpi\nhyökyjen ja usvan.\n\nJälkeen yön, jota kesti kolme kertaa neljäkolmatta tuntia, valkeni\nviimein pimeys. Ja pyhimys näki kaukana ilmanrannalla manteren, joka\nsäteili kuin timantti. Ranta nousi merestä nopeasti, ja piankin\nhuomasi Mael matalalta tuikkivan auringon jäisessä ja heikossa valossa\nvalkean kaupungin ylenevän laineista; sen kadut olivat autiot ja\nhiljaiset, ja se oli laajempi kuin sataporttinen Tebe: niin kauas kuin\nsilmä kantoi, ulottui lumisten torien raunioita, kuurapalatseita,\nkristallipylväikköjä ja sateenkaarina hohtavia obeliskeja.\n\nValtameri kellui täynnä jäitä, ja niiden välissä uiskenteli merellisiä,\njotka katselivat tulijaan aroin ja lempein silmin. Ja itse Leviaattani\nui siitä ohitse syösten ilmaan taivaaseen ulottuvan vesipatsaan.\n\nMutta kiviaitaan perästä kulki jäämöhkäle, jolla istui valkea\nnaaraskarhu pidellen sylissään pientä pentuaan, ja Mael kuuli hänen\nkuiskaavan näitä Vergiliuksen säkeitä: _Incipe parve puer_...\n[\"Naurust' ensiks tuntemahan, opi äitisi, piltti.\" -- Suom. selitys.]\n\nVanhus alkoi surullisena ja päästä pyörällä itkeä.\n\nJuomavesi, jota hänellä oli mukanaan, oli jäätynyt ja rikkonut\nlekkerin. Maelin täytyi imeskellä janoonsa jääpuikkoja. Ja suolaveteen\nkastoi hän leipäänsä. Hänen partansa ja tukkansa katkeilivat hauraana\nkuin lasi. Mekkoa peitti jääkuori, joka viilsi hänen luihinsa asti\nmilloin hän vain liikahti. Jättiläislaineet pauhasivat, niiden\nvaahtoisat kidat ammottivat vanhuksen nielläkseen. Yhtä mittaa\nroiskahteli hänen purtensa vettä täyteen. Ja sen Uuden Testamentin,\njota apostoli oli varjellut huolellisesti purppuraisessa ja kultaisella\nristillä koristetussa kotelossa, ahmaisi meri kitaansa.\n\nMutta viimein, kolmantenakymmenentenä päivänä, tyyntyi meri. Ja silloin\nsyöksyy häikäisevän valkea vuori, kolmesataa jalkaa korkea, purtiloa\nkohti kauhealla taivaan ja vetten pauhulla. Mael koettaa kääntää\npurtensa sen tieltä pois: ruotelin varsi katkeaa hänen käsiinsä.\nHeikontaakseen yhteentörmäyksen vauhtia yrittää hän vielä reivata\npurjettaan. Mutta kun hän ryhtyy solmimaan reivinuoria, kiskoo tuuli ne\nhänen käsistään, ja viimeinen repii karatessaan melkein nahkan hänen\nkämmenistään. Ja silloin hän näkee, miten kolme pahaahenkeä, joilla\non mustat nahkasiivet ja siivissä kynnet, riippuu hänen mastossaan ja\npuhaltaa purjeeseen.\n\nSiitä näystä ymmärtää hän, että Vihollinen on tämän koko menon\njärjestänyt, ja hän turvautuu aseeseensa, ristinmerkkiin. Heti nousee\nhirveä tuulenpuuska, jonka vinkunassa kuuluu nyyhkinää, se paiskelee\nkiviaitasta, vie siitä maston ja purjeen, riistää peräsimen ja\nkeulapuun.\n\nSilloin alkoi allas hiljaa ajelehtia tyyntyvällä merellä. Pyhimys\nlankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli päästänyt hänet\npaholaisen pauloista. Ja samassa huomasi hän äskeisen emokarhun,\njoka oli puhunut hänelle myrskyn aikana, istumassa jäämöhkäleellä.\nSe puristi pienokaistaan hellästi rintaansa vasten ja piti toisessa\nkädessään purppuranpunaista kirjaa, jonka kannessa oli kultainen risti.\nSe tuli graniittipurtilon viereen ja tervehti pyhää miestä lausuen:\n\n\"_Pax tibi, Mael_.\" [\"Rauha olkoon sinun kanssasi, Mael.\" -- Suom.\nselitys.]\n\nJa ojensi vanhukselle kirjan.\n\nPyhimys tunsi oman Uuden Testamenttinsa, ja aivan ihmetyksissään\nveisasi hän nyt lauhkeaksi muuttuneeseen ilmaan ylistystä Luojan ja\nhänen tekojensa kunniaksi.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nPINGVIINIEN KASTAMINEN\n\n\nKun Pyhä Mael oli ajelehtinut tunnin ajan merellä, joutui hän\nkapealle rantakaistaleelle, jota terävähuippuiset vuoret rajoittivat\nmaan puolelta. Hän käveli koko päivän ja yön tuota rantaa, kiertäen\nylipääsemättömänä muurina kohoavien vuorten juurta. Ja hänelle selvisi,\nettä se maa oli pyöreä saari ja että keskellä saarta oli vuori, jonka\nkärki ulottui pilvien yläpuolelle. Ilolla hengitti hän kostean raikasta\nilmaa. Alkoi sataa vettä, ja se sade oli niin lauhkeaa, että pyhä mies\nsanoi Herralle:\n\n\"Herra, tämä on kyynelten saari, katkeran katumuksen saari.\"\n\nRannalla ei ollut eloa mitään. Nääntymäisillään väsymyksestä ja\nnälästä istahti hän kalliolle ja näki kallionkolossa keltaisia,\nmustapilkkuisia, joutsenen munan kokoisia munia. Mutta hän ei kajonnut\nmuniin, vaan sanoi:\n\n\"Linnut ovat eläviä ylistyksiä Jumalalle. Minun tähteni ei saa\nainoakaan niistä ylistyksistä vaieta.\"\n\nJa hän pureskeli jäkälää, raaviskellen sitä irti kivien pinnasta.\n\nPyhimys oli kulkenut melkein koko saaren ympäri tapaamatta siellä\nketään asukkaita, ja tuli nyt suurelle, pyöreälle aukeamalle, jonka\nympärillä oli kellertäviä ja punaisia vuoria. Vuorten huiput sinertivät\nkorkealla ilmassa, ja niiden kupeita pitkin syöksyi laaksoon kohisevia\npuroja.\n\nNapajäitten häikäisevä hohde oli sokaissut vanhuksen silmiä. Kuitenkin\nkuulsi vielä heikko valo hänen pöhöttyneiden silmäluomiensa välitse. Ja\nnyt erotti hän ryhmittäin eläviä olentoja istumassa vuorenpykämillä,\nikäänkuin ihmisjoukon amfiteatterin katsojapaikoilla. Ja samalla\nolivat hänen korvansa, jotka merenpauhu oli tehnyt melkein kuuroiksi,\nkuulevinaan epäselviä ääniä. Hän ajatteli, että siellä eli kansaa, joka\nnoudatti vasta ainoastaan luonnollista eli omantunnon lakia, ja että\nHerra oli nyt lähettänyt hänet opettamaan näille jumalallista lakia, ja\nsiksi alkoi hän saarnata heille ilosanomaa.\n\nHän kiipesi korkealle kivelle, joka oli keskellä tätä luonnon\ntemppeliä, ja sanoi:\n\n\"Kuulkaa, te tämän saaren kansa! Vaikka te olette varreltanne\nvähäiset, olette te minusta paremminkin ikäänkuin jonkin viisaan\ntasavallan senaatti kuin joukko kalastajia ja merimiehiä. Te istutte\ntäällä karuilla kallioillanne niin vakavina, hiljaisina ja tyynen\narvokkaina, että olette mielestäni kuin Rooman _patres conscripti_\n[muinaisen Rooman senaatin nimitys. -- Suom. selitys.], kun ne\nkokoontuivat voitonjumalattaren temppeliin neuvotteluun, taikka vieläpä\nenemmän kuin Atenan filosofeja keskustelemassa viisaustieteestä\nAreopagin kaartuvilla penkeillä. Tiettävästikään ei teillä ole heidän\ntietomääräänsä eikä heidän nerouttaan; mutta ehkäpä silti olette\nJumalan kasvojen edessä enemmän kuin he. Minulla on aavistus, että te\nolette yksinkertaisia ja hyväsydämisiä. Kulkiessani pitkin saarenne\nrantaa, en huomannut siellä ainoaakaan merkkiä murhista, ainoaakaan\ntodistusta verilöylyistä, en nähnyt siellä vihollisten pääkalloja enkä\npäänahkoja seipäitten nenässä tai naulattuina talojen portin päälle.\nNäyttää siltä, ettei teillä ole ollenkaan taiteita sekä ettei teillä\nole kykyä tehdä metallitöitä. Mutta te olette puhtaat sydämestä ja\nkätenne ovat tahrattomat. Ja niinpä pääseekin totuus helposti teidän\nsieluihinne.\"\n\nNe olennot, joita hän oli luullut pieniksi, mutta arvokkaiksi\nja vakaviksi ihmisiksi, olivatkin pingviinilintuja, jotka kevät\noli houkutellut yhteen paikkaan ja jotka nyt istuivat parittain\nrivissä luonnon luomilla kallioportailla, valkeat, leveät vatsat\nmajesteettisesti pystyssä. Joskus lekuttelivat ne lyhyitä siipiään\nniinkuin ihminen käsivarsiaan, ja kurauttelivat siinä hiljaisia,\nrauhallisia ääniä. Ne eivät pelänneet ihmisiä, sillä ne eivät ihmisiä\ntunteneet eivätkä olleet koskaan saaneet kärsiä heidän tähtensä mitään\npahaa. Sitä paitsi oli tämä hengenmies niin lempeä, että arimmatkin\neläimet olisivat pysyneet hänet nähdessään levollisina, ja sen vuoksi\noli ukko näistä pingviineistä erittäin mukava. Ystävällisen uteliaina\nkääntelivät ne nyt pyhimystä kohti pieniä, punaisia, pyöreitä silmiään;\nsilmien reunassa nokan puolella oli niillä valkea, soikea läiskä, joka\nteki silmät pitemmän näköisiksi kuin ne oikeastaan olivat, antaen\nniiden katseelle omituisen, ihmisen silmiä muistuttavan ilmeen.\n\nPyhimys tuli liikutetuksi niiden tarkkaavaisuudesta ja opetti nyt\nniille evankeliumia.\n\n\"Kuulkaa, tämän saaren kansa, se maallinen päivä, joka äsken nousi\nteidän kallioillenne paistamaan, on vertauskuva hengellisestä päivästä,\njoka kohta valkenee sieluissanne. Sillä minä tuon teille sisällisen\nvalkeuden, minä tuon teille hengellisen valkeuden ja lämmön. Niinkuin\naurinko sulattaa jäät vuoriltanne, niin on Jeesus Kristuskin sulattava\njään sydämistänne.\"\n\nNäin puhui vanhus. Koska luonnon helmassa kajahtava ääni herättää heti\ntoisia ääniä, koska kaikki elollinen, mikä riemuitsee päivän valosta,\nikäänkuin rakastaa vuorolaulantaa, niin vastasivat pingviinitkin\nkurkkujensa kurahduksilla kohta vanhuksen sanoihin. Ja niiden ääni\ntuntui nyt niin pehmoiselta ja suloiselta siksi, että niillä oli\nparhaillaan soidinaikansa.\n\nPyhä Mael uskoi varmasti, että ne olivat jotakin epäjumalia palvelevaa\npakanakansaa ja että ne täten vakuuttivat omalla kielellään haluavansa\nkääntyä kristinoppiin. Siksi kehoitti hän niitä tulemaan kastettaviksi.\n\n\"Luulen, että te yleensä käytätte ahkerasti kylpyjä\", sanoi hän,\n\"sillä kaikki kallionkuopat täällä ovat täynnä puhdasta vettä ja kun\ntulin kokoukseenne, näin monien teistä noissa luonnon kylpyammeissa\nsukeltelevankin. Mutta tietäkää, että ruumiillinen puhtaus on\nvertauskuva hengellisestä.\"\n\nJa hän selitti heille, mitä kaste on, miten se asetettiin, mitä se\nmerkitsee ja vaikuttaa.\n\n\"Kastamisen kautta\", sanoi hän \"meidät istutetaan Jumalan yhteyteen,\nsynnytetään uudesti ja me saamme Jumalan armolahjat\".\n\nJa hän selitti niille jokaisen näistä käsitteistä erikseen.\n\nSitten siunasi hän putouksina kallioilta virtaavan veden, luki\npahanhengen manaussanat ja kastoi nuo uudet oppilaansa kristinuskoon,\nvaluttaen tilkkasen puhdasta vettä kunkin linnun pään päälle ja lausuen\nkasteensakramentin sanat.\n\nJa hän kastoi heitä kolme päivää ja kolme yötä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nKOKOUS TAIVAASSA\n\n\nKun taivaassa kuultiin pingviinien kastamisesta, ei siitä siellä\niloittu eikä sitä surtu, vaan oltiin ylen ällistyneinä. Itse Herrakin\noli kovin neuvoton. Hän kutsui hengelliset oppineet ja tohtorit\nkokoukseen ja kysyi heiltä, oliko tällainen kaste pätevä.\n\n\"Ei ollenkaan\", sanoi Pyhä Patrik.\n\n\"Ja miksikä ei muka?\" kysyi Pyhä Gal, joka oli kääntänyt Cornwallin\nkristinoppiin ja opettanut Pyhän Maelin apostolintoimeen.\n\n\"Kasteen sakramentti\", vastasi Pyhä Patrick, \"on tehoton, kun se\nannetaan linnuille, samoin kuin avioliitonsakramentti on tehoton\nannettuna kuohilaalle.\"\n\nMutta Pyhä Gal väitti:\n\n\"Mitä tekemistä sinun mielestäsi on linnun kastamisella ja kuohilaan\nnaimisella keskenään? Ei kerrassaan mitään. Avioliitto on, jos niin\nuskaltaisin sanoa, satunnainen, ehdonalainen sakramentti. Pappi\nsiunaa etukäteen tuon inhimillisen toimituksen; on ilmeistä, että\njollei tekoa suoriteta, niin siunauksella ei ole vaikutusta. Senhän\nkäsittää jokainen. Minä tunsin maailmassa ollessani, Antrim-nimisessä\nkaupungissa rikkaan miehen nimeltä Sadok; hänellä oli jalkavaimo,\njonka hän teki yhdeksän lapsen äidiksi. Vanhoilla päivillään kallisti\nhän korvansa minun moitteilleni ja suostui naimaan tuon naisen, ja\nminä siunasin heidän liittonsa. Onnettomuudeksi esti vanhuus Sadokia\npanemasta avioliittoa täytäntöön. Piakkoin sen jälkeen hän menetti\nkaiken omaisuutensa, ja kun Germaine (se oli tuo nainen nimeltään)\ntunsi, ettei hän jaksaisi kestää köyhyyttä, anoi hän purettavaksi\navioliittoa, koska se ei todellisuudessa ollutkaan mitään avioliittoa.\nPaavi hyväksyi anomuksen, sillä siihen oli täysin perusteltu syy.\nTämä avioliitosta. Mutta kaste jälleen annetaan ilman minkäänlaisia\nrajoituksia tai määräehtoja. Ei siis epäilystäkään: pingviinit ovat\ntulleet osallisiksi sakramentista.\"\n\nPaavi Damasusta pyydettiin nyt lausumaan mielipiteensä, ja hän esitti\nseuraavaa:\n\n\"Ratkaistaksemme, onko kaste pätevä ja tekeekö se tarkoitetun\nvaikutuksensa, nimittäin vaikuttaa pyhityksen, täytyy ottaa huomioon,\nkuka sen antaa, eikä ajatella ollenkaan sitä, kuka sen saa. Tämän\nsakramentin pyhittävä voima johtuu ulkonaisista menoista, joita\nnoudattaen se jaetaan, kastetun itsensä vaikuttamatta millään\nteoillaan pyhitykseensä; ellei asia olisi näin, ei vastasyntyneitä\nlapsia kastettaisi. Kastajan ei tarvitse täyttää mitään erikoisia\nvaatimuksia; hänen ei tarvitse olla armotilassa; riittää, kun hän vain\naikoo tehdä sen, mitä kirkko tekee, riittää, kun hän ainoastaan lausuu\nkasteen asetussanat ja noudattaa säädettyjä muotoja. Meidän ei sovi\nepäilläkään, eikö kunnianarvoisa isä Mael olisi täyttänyt näitä ehtoja.\nNiinpä ovat siis pingviinit todellakin kastettuja.\"\n\n\"Oletteko varma siitä?\" kysyi Pyhä Guenoleus. \"Ja mikä teidän\nmielestänne kaste sitten on? Kaste on uudestasyntymisen peso,\njossa ihminen syntyy vedestä ja Hengestä, sillä upotettuna veteen\nkaikkien pahain himoinsa kanssa hän nousee siitä neophyyttinä, s.o.\nuutena ihmisenä, joka elää vanhurskaudessa Jumalan edessä kantaen\nvanhurskauden hedelmiä. Kaste on siemen iankaikkiseen elämään. Kaste on\npantti ylösnousemukseen. Kasteen kautta me olemme haudatut Kristuksen\nkanssa kuolemaan ja tulemme sen kautta herätetyksi kuolleista hänen\nkanssaan. Sellainen armolahja ei ole annettu lintujen nokittavaksi!\nAjatelkaahan asiaa, kunnioitettavat isät. Kaste pyyhkii pois\nperisynnin; mutta eiväthän pingviinit ole synnissä siitetyt. Kaste\nvaikuttaa syntein anteeksi saamisen; mutta pingviinithän eivät ole\ntehneet syntiä. Se antaa kaikki siveelliset armolahjat yhdistämällä\nkristityt Kristukseen niinkuin ruumiin jäsenet päähän; jokainen\nymmärtää, etteivät pingviinit voi tulla niin siveellisiksi kuin\nrippi-isät, neitsyet ja lesket, etteivät he voi saada armolahjoja\neivätkä yhdistyä...\"\n\nPyhä Damasus keskeytti hänet kiivaasti:\n\n\"Se todistaa ainoastaan, että se kaste oli tarpeeton, mutta ei sitä,\nettei sillä olisi ollut vaikuttavaa voimaa.\"\n\nPyhä Guenoleus vastasi:\n\n\"Mutta silloinhan voitaisiin kastaa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen,\njoko valelemalla tai upottamalla, ei pelkästään lintuja tai nisäkkäitä,\nvaan myöskin elottomia kapineita, kuten esimerkiksi kuvapatsaita,\npöytiä, tuoleja y.m. Ja tulisiko silloin noista elukoista, tuoleista,\njopa kuolleista epäjumalten kuvista kristityltä? Sehän on järjetöntä!\"\n\nPyhä Augustinus nousi puhumaan. Kaikki kuuntelivat hiiskumatta.\n\n\"Haluan eräällä esimerkillä osoittaa teille, minkälainen voima sanalla\nsellaisenaan on\", lausui Hippon tulinen piispa. \"Tosin puhutaan\nesimerkissäni eräästä paholaisen elkeestä; mutta jos kerran näyttäytyy\ntodeksi, että paholaisen neuvomilla sanakaavoilla on voima vaikuttaa\njärjettömiin elukoihin, jopa elottomiin esineisiinkin, niin voisimmeko\nepäilläkään, etteivätkö pyhän kasteensakramentin asetussanat pystyisi\nvaikuttamaan myöskin elukoihin ja elottomaan aineeseen? Tällainen\nsattui tapaus:\n\n\"Maan päällä ollessani eli Madaurassa, filosofi Apulejuksen\nsynnyinkaupungissa, noitavaimo, jolla oli sellainen taito, että\nkun hän vain poltti kolmijalallaan eräänlaisten yrttien seassa ja\njoitakin loitsuja lukien muutamia hiuksia, jotka oli leikattu jonkun\nmiehen päästä, niin hän veti tuon miehen kohta luokseen sänkyynsä.\nSattuipa nyt kerran, että hän koetti siten saada erään nuoren\npojan rakkautta; mutta piikansa pettämänä tulikin hän silloin tuon\nnuorukaisen hiusten asemasta polttaneeksi vähäisen karvoja, jotka\noli otettu pukinnahkaisesta viinileilistä eräästä kapakasta. Ja\nseuraavana yönä pyöriä kelletteli sitten se täysi viinileili katuja\npitkin taikurinaisen oven eteen. Tapaus on tosi. Sakramentissa niinkuin\nloitsuissakin vaikuttaa sanakaava. Ja Jumalan sana ei saata olla\nvoimansa ja vaikutuksensa puolesta heikompi kuin jokin Pirun sana.\"\n\nNäin puhuttuaan istuutui suuri Augustinus paikalleen myrskyisten\nsuosionosoitusten kaikuessa.\n\nSitten pyysi puheenvuoroa muudan keski-ikäinen ja alakuloisen näköinen\nautuas. Kukaan ei häntä tuntenut. Hän oli nimeltään Probus, eikä hän\nollut merkitty pyhimysluetteloon.\n\n\"Läsnäolijat suonevat anteeksi esiintymiseni\", virkkoi hän. \"Minulla\nei ole minkäänlaista pyhimyssäteikköä, enkä minä ole saanut\niankaikkista autuutta millään loistavilla töillä. Mutta suuren\nAugustinuksen kertoman tapauksen kuultuani luulen olevan paikallaan\nmainita teille erään katkeran kokemukseni sakramentin ulkonaisten\nmuotojen ehdottomasta voimasta. Hippon piispa on aivan oikeassa\nlausuessaan, että sakramentin vaikutus on sama kuin sen muoto. Sen\nansio on sen muodossa; sen heikkoudet ovat sen muodossa. Kuulkaa\nsurullinen tarinani, uskontodistajat ja piispat! Minä olin pappina\nRoomassa keisari Gordianuksen aikana. En voi tosin kiitellä itseäni\nmillään erikoisilla ansioilla, mutta papintehtäväni minä täytin\nhurskaasti. Neljäkymmentä vuotta minä palvelin Santa Modesta fuori\nle mura-nimisessä kirkossa. Olin elämäntavoiltani säntillinen. Joka\nlauantai menin erään Capenan-portilla asuvan kapakoitsijan luokse\nostaakseni hänen amforoistaan viinin, jonka sitten viikolla joka päivä\npyhitin alttarinsakramentin sanoilla. Kertaakaan koko näiden monien\nvuosien aikana en unohtanut aamuisin toimittaa pyhää messu-uhria.\nJa kuitenkaan minulla ei ollut sydämessäni iloa, ja ahdistuksessa\nkysyin minä itseltäni, kun seisoin alttarin portailla: -- Miksis\nsuret, sieluni, ja miksis olet murheellinen? -- Seurakuntalaisista,\njotka kehoituksestani tulivat Herran pyhälle ehtoolliselle, oli\nminulla se ainainen huoli, sillä kun heillä vielä, niin sanoakseni,\noli ehtoollinen kielellään, lankesivat he kohta takaisin syntiin,\nkuten sakramentilla ei olisi ollut heihin minkäänlaista voimaa eikä\nvaikutusta. Viimein saavutin sitten maallisten koettelemusteni määrän\nja nukahdettuani Herrassa heräsin valittujen asunnossa. Silloin kertoi\nminulle se enkeli, joka minut tänne toi, että tuo Capenan-portilla\nasuva kapakoitsija, tuo Barjas, oli myönyt minulle viininä eräänlaista\njuurista ja puunkuorista keitettyä rohdosta, jossa ei ollut pisaraakaan\nviinirypäleen mehua, sekä että minä en ollut voinut muuttaa sitä\nsurkeaa sotkotusta vereksi siitä syystä, ettei se ollut viiniä ja\nkoska ainoastaan viini muuttuu Jeesuksen Kristuksen vereksi; ja\nhän kertoi, että niin ollen olivat kaikki lukemani sakramentin\nsanat jääneet tehottomiksi ja että minä ja seurakuntalaiseni olimme\ntosiasiassa tietämättämme olleet neljäkymmentä vuotta osattomina\nalttarinsakramentista ja siten erotettuja kristillisen seurakunnan\nyhteydestä. Sen kuullessani minä ällistyin niin suuresti, etten ole\nsiitä vieläkään täällä autuuden asunnoissa aivan. Minä juoksentelen\ntäällä lakkaamatta haeskellen niitä kristityltä, joille eläessäni Pyhän\nModestan basilikassa jaoin Herran ehtoollista, mutta en löydä heistä\nainoaakaan täällä.\n\n\"Kun he jäivät vaille enkelten leipää, niin ei heillä ollut voimaa\nvastustaa syntiä, vaan he heittäytyivät mitä kamalimpiin paheisiin ja\novat nyt kaikki joutuneet helvettiin. Minusta on hauska tietää, että se\nBarjas-lurjuskin joutui iankaikkiseen kadotukseen: sellaisessa lopussa\non johdonmukaisuutta, joka on kunniaksi kaiken logiikan luojalle. Mutta\nkuitenkin näyttää kertomani onneton esimerkki, ettei siitä seikasta,\nettä sakramentin muoto on tärkeämpi kuin sen sisältö, ole aina pelkkää\nhauskuutta. Kysyn nyt nöyrimmästi, eikö iankaikkinen Viisaus voisi\nasiaa mitenkään auttaa?\"\n\n\"En voi\", vastasi Herra. \"Apukeino saisi paljon enemmän pahaa aikaan\nkuin vika, josta paha johtuu. Jos armonjärjestyksen sisältö olisi\nvaikuttavampi kuin muoto, niin seuraisi siitä koko pappeuden perikato.\"\n\n\"Oi hyvä Isä\", huokasi nöyrä Probus, \"usko minua, minulla on tästä\nasiasta surullinen kokemus: kun sinä supistat sakramenttisi pelkäksi\nmuodoksi, niin joutuu vanhurskautesi usein kovalle koetukselle.\"\n\n\"Sen tiedän paremmin kuin sinä\", vastasi Herra. \"Minä näen silmälläni\nniin nykyhetken pulmat, jotka ovat kylläkin vaikeita, kuin\ntulevaisetkin, jotka eivät ole sen helpompia. Niinpä saatankin sanoa\nteille, että kun aurinko on kiertänyt vielä kaksisataa ja neljäkymmentä\nkertaa maapallon ympäri...\"\n\n\"Ylevää kieltä!\" huusivat enkelit. \"Ja koko maailman Luojan arvoista\",\njatkoivat kirkkoisät.\n\n\"Sellainen on vain puhetapa, joka johtuu vanhasta maailmansyntyopistani\nja josta luopuminen kävisi muuttumattomuudelleni kalliiksi... No\nniin, kun siis aurinko on vielä kiertänyt kaksisataa ja neljäkymmentä\nkertaa maapallon ympäri, ei Roomassa enää ole ainoaakaan pappia, joka\nosaisi latinaa. Kun kirkoissa lauletaan litanioita, käännytään niissä\nsellaisten pyhimysten puoleen kuin Orichel, Roguel ja Totichel, jotka\novat pahojahenkiä, kuten tiedätte, eivätkä enkeleitä. Monet varkaat\nhaluaisivat mennä Herran ehtoolliselle, mutta kun pelkäävät, että\nheidän täytyisi anteeksiantamuksen ehtona luovuttaa varastamansa\ntavarat kirkolle, niin ripityttävät he itsensä kiertelevillä papeilla,\njotka eivät osaa italiaa eivätkä latinaa, vaan puhuvat omien\npaikkakuntiensa murretta ja kaupustelevat kaupungeissa ja kylissä\nsynteinanteeksiantamusta polkuhintaan, välistä viiniputelistakin.\nOn otaksuttavaa, ettei meidän tarvitse ottaa lukuun koko tuollaisia\nsynninpäästöjä, sillä ne eivät voi olla päteviä, koska niiden saajalta\non puuttunut synninsuru. Mutta eräät kastetoimitukset tuottavat\nmeille mahdollisesti vielä aikamoista huolta. Papit tulevat lopulta\nniin tietämättömiksi, että kastavat lapsia _in nomine patria et\nfilia et spirita sancta_ [virheellistä latinaa, n.k. keskiaikaista\n'munkkilatinaa'; lause, joka merkitsee: \"Isän, Pojan ja Pyhän Hengen\nnimeen\", kuuluu oikeastaan: In nomine patris et filii et spiritus\nsancti. -- Suom. selitys.], kuten Louis de Potter huvikseen teoksensa\n'Kristikunnan historia filosofiselta, poliittiselta ja kriitilliseltä\nkannalta katsattuna' kolmannessa niteessä on mainitseva. Visainen\nkysymys on ratkaista, ovatko sellaiset kastetoimitukset päteviä; sillä\nvaikkapa vielä tyytyisinkin siihen, että pyhä Kirjani on kreikankieltä,\njoka ei ole niin hienoa kuin Platon, ja latinaa, jota tuskin voi sanoa\nCiceron kirjoittamaksi, niin ainakaan liturgiseksi sanakaavaksi en\nsaata hyväksyä suorastaan siansaksaa. Ja minulle on kauhistus, että\nmiljoonia äskensyntyneitä lapsia käsitellään niin hulttiomaisesti.\nMutta palatkaamme jälleen tuohon pingviinien asiaan.\"\n\n\"Sinun jumalalliset sanasi, Luojani, ovat meidät jo siihen\npalauttaneet\", sanoi Pyhä Gal. \"Uskonnollisissa vertauskuvissa ja\narmonvälineissä on muoto ehdottomasti tärkeämpi kuin sisältö, ja\nsakramentin voima riippuu pelkästään sen muodosta. Koko keskustelun\ntäytyy nyt kohdistua siihen, onko pingviinien kaste toimitettu oikeita\nmuotoja noudattamalla. Ja vastaus tuohon kysymykseen on tietysti selvä.\"\n\nKirkkoisät ja oppineet olivat siitä yhtä mieltä, mutta silti ei heidän\nneuvottomuutensa vähentynyt.\n\n\"Kristilliseen säätyyn joutuminen saattaa pingviinit suuriin\nvaikeuksiin\", sanoi Pyhä Cornélius. \"Maailmaan tulisi lintuja, joiden\nvelvollisuus olisi pitää huolta sielunsa pelastamisesta. Kuinka se\nheiltä kävisi päinsä? Lintujen elämäntavat ovat monessa suhteessa\nkirkon käskyjen vastaisia. Eikä siinä ole mitään järkeä, että\npingviinit muuttaisivat tapojaan. Ei, tarkoitan, ettei heillä ole\njärkeä, ymmärrystä, ruveta paremmille tavoille.\"\n\n\"He eivät voi ruveta\", sanoi Herra. \"Minun lakini estävät sen.\"\n\n\"Mutta kaste on jo vaikuttanut, etteivät niiden teot enää ole\nsamantekeviä, mitä ne sitten ovatkaan\", jatkoi Pyhä Cornélius. \"Ne ovat\ntästä lähtien joko hyviä taikka pahoja, kiitosta ansaitsevia taikka\nrangaistavia.\"\n\n\"Se onkin pulman ydinkohta\", sanoi Herra.\n\n\"Meillä ei mielestäni ole muuta kuin yksi tapa ratkaista asia\", virkkoi\nPyhä Augustinus. \"Pingviinit joutukoot helvettiin.\"\n\n\"Mutta eihän heillä ole sielua\", huomautti Pyhä Ireneus.\n\n\"Se on vahinko!\" huokasi Tertullianus.\n\n\"Tietysti\", jatkoi Pyhä Gal. \"Ja minä myönnän, että oppilapseni Mael\nsokeassa innossaan on saattanut Pyhän Hengen suuriin teologisiin\nvaikeuksiin, jotka häiritsevät mysterioiden harmoniaa.\"\n\n\"Niin, se vanha pässinpää\", huudahti Elsassin Pyhä Adjutor ja rypisti\nhalveksivasti huuliaan.\n\nJumala katsoi moittivasti Adjutoriin:\n\n\"Suo anteeksi\", virkkoi hän, \"Pyhä Mael ei ole itse viisaus kuten\nsinä, kelpo autuaani. Hän ei näe minua. Hän on vanha ja raihnas ukko,\npuolikuuro ja kolme neljäsosaa sokea. Olet liian ankara häntä kohtaan.\nSilti tunnustan, että tilanne on hyvin vaikea.\"\n\n\"Se vaikeus on onneksi ohimenevää laatua\", sanoi Pyhä Ireneus.\n\"Pingviinit itse on kastettu, mutta heidän muniaan ei ole kastettu eikä\nkasteta, joten paha loppuu nyt elävän sukupolven kuollessa.\"\n\n\"Älä puhu niin, poikani Ireneus\", sanoi Herra. \"Niissä laeissa, joita\nmaailman luonnontieteilijät laativat, on poikkeuksia, sillä ne ovat\nepätäydellisiä eivätkä joka suhteessa tarkoin sopeudu luontoon. Mutta\nminun lakini ovat täydellisiä eikä niissä ole tilaa poikkeuksille.\nKastettujen pingviinien kohtalo täytyy ratkaista loukkaamatta\nainoaakaan jumalallista lakia ja tyystin minun kymmenen käskysanani ja\nkirkon määräysten mukaisesti.\"\n\n\"Herra\", sanoi Pyhä Gregorius Nazianzilainen, \"anna niille kuolematon\nsielu!\"\n\n\"Jumala varjelkoon, mitä ne sillä tekisivät?\" huudahti Pyhä Lactantius.\n\"Eihän niillä ole harmoonista ääntä laulaakseen Sinulle ylistystä.\nEivätkä ne ymmärrä Herran pyhää jumalanpalvelusta.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Pyhä Augustinus. \"He eivät noudattaisi ilmoitettua\nlakia.\"\n\n\"Sitä he eivät voi tehdä\", sanoi Herra.\n\n\"Eivät mitenkään\", jatkoi Pyhä Augustinus. \"Ja jos sinä, Herra,\nkaikkiviisaudessasi annat niille kuolemattoman sielun, joutuvat he\niankaikkiseen tuleen kuten pyhät lakisi määräävät. Ja siten saadaan\njumalallinen maailmanjärjestys, jota tuo vanha kambrialainen on\njärkyttänyt, jälleen paikoilleen.\"\n\n\"Oi Augustinus, rakkaan tyttäreni Monican poika\", sanoi Herra,\n\"ehdottamasi ratkaisu on oikea, sillä se soveltuu kyllä viisauteeni.\nMutta se ei tyydytä minun laupeuttani. Ja vaikka minä olen\nolemukseltani muuttumaton, niin olen alkanut, mitä kauemmin olen\nollut olemassa, tulla yhä enemmän taipuvaiseksi laupeuteen. Sen\nluonteenmuutokseni huomaa ilmeisesti kahdesta Testamentistani\".\n\nKun väittely venyi pitkäksi eikä saatu mitään selvyyttä, vaan autuaat\ntuntuivat alinomaa toistavan ainoastaan samoja asioita, niin päätettiin\nkysyä Katarina Aleksandrialaisen mieltä. Se oli aina tapana vaikeissa\nkysymyksissä. Pyhä Katarina oli eläessään pistänyt viisikymmentä hyvin\netevää teologia pussiin. Hän tunsi Platon filosofian yhtä perinpohjin\nkuin raamatunkin ja hallitsi retoriikkaakin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nKOKOUS TAIVAASSA (jatkoa ja loppu)\n\n\nPyhä Katarina lähti kokoukseen puettuna kultaisiin vaatteisiin ja\npäässä kruunu, joka oli tehty smaragdeista, safiireista ja helmistä.\nHän kantoi kupeellaan palavaa pyörää, sen teilauspyörän kuvaa, jonka\nsirpaleet olivat lentäneet vasten hänen vainoojiaan.\n\nHerran kehoitettua häntä puhumaan lausui hän seuraavaan tapaan:\n\n\"Herra, ryhtyessäni ratkaisemaan pulmaa, jonka armossasi minulle\nasetat, en nyt syvenny eläinten tapoihin yleensä enkä erityisesti\nlintujen. Huomautan tässä tänne kokoontuneille oppi-isille,\nuskontodistajille ja piispoille ainoastaan, että ihmisen ja eläimen\nkeskinäinen eroavaisuus ei ole aivan täydellinen, koskapa on olemassa\nepäsikiöitä, joissa sekä ihmisen että eläimen ominaisuudet ovat\nyhdistyneinä. Sellaisia ovat esimerkiksi khimairat, jotka ovat\npuoleksi tyttöjä, puoleksi käärmeitä, gorgonit ja pukinjalkaiset,\nedelleen skyllat ja sireenit, jotka meren ulapoilla laulavat ja\njoilla on naisen yläruumis ja kalan pyrstö. Näihin kuuluvat myöskin\nkentaurit, jotka ovat vyötäröltään myöten miehiä ja siitä alas ja\ntaaksepäin hevosia. He ovat ylhäistä epäsikiörotua. Yksi heistä,\nkuten tiedätte, on osannut pelkän järkensä valon opastuksella kulkea\nikuiseen autuuteen, ja te näette hänet joskus seisomassa kultapilvellä\nsankarillinen rinta pystyssä. Kentauri Kheiron ansaitsi pääsynsä\nautuaitten sekaan maallisilla suurteoillaan. Hän oli Akilleksen\nopettaja. Ja kun nuori sankari Akilles oli valmis lähtemään kentaurin\nkäsistä, eleli hän kaksi vuotta neitosen pukimissa kuningas Lykomedeen\ntyttärien seurassa. Hän leikki aina heidän kanssaan ja nukkui heidän\nvieressään, eivätkä he aavistaneet, etteikö hän ollut neitonen niinkuin\nhe itsekin. Kheiron se kasvatti hänet näin hyvätapaiseksi, ja keisari\nTrajanusta lukuunottamatta onkin hän ainoa vanhurskas, joka on päässyt\ntaivaan kunniaan kuuntelemalla pelkästään synnynnäistä omantunnon\nääntä. Ja kuitenkin oli hän ainoastaan puolittain ihminen.\n\n\"Tällä esimerkilläni uskon osoittaneeni, että iankaikkisen autuuden\nvoi saavuttaa sellainenkin olento, jolla on vain muutamia inhimillisen\nolemuksen osia, edellyttäen kuitenkin, että ne osat ovat jaloa\nlaatua. Eivätkö siis nyt myöskin pingviinit, jos ne muuttuisivat\ntästä lähtien puoleksi pingviineiksi ja puoleksi ihmisiksi, voisi\npäästä autuaiksi, koska kerran kentauri Kheironkin pääsi, vaikkei hän\nsyntynytkään uudesti kasteen peson kautta, kun taas pingviineillä on\nse etu puolellaan, että he ovat oikein kastettuja? Sentähden rukoilen\nsinua, Herra, antamaan Mael-vanhuksen pingviineille ihmisen päät\nja yläruumiit, jotta he voisivat ansiollisesti sinua ylistää, sekä\nlainaamaan heille kuolemattoman sielun, vaikkapa vain vähäisenkin.\"\n\nNäin puhui Katarina, ja kirkkoisien, opettajien, uskontodistajien ja\npiispojen joukosta kuului hyväksymisen muminaa.\n\nMutta Pyhä Antonius Erakko kavahti pystyyn ja kohotellen Kaikkivaltiaan\npuoleen punaisia ja muhkuisia käsiään hän huusi:\n\n\"Älä tee niin, Herra Jumalani! Pyhän Parakleettisi nimessä, älä tee\nniin!\"\n\nHän puhui sellaisella kiihkolla, että pitkä valkea parta keikkui hänen\nleuassaan kuin tyhjä kaurapussi nälkäisen hevosen turvassa.\n\n\"Herra, älä tee niin! Lintuja, joilla on ihmisen pää, on jo\nentuudestaan. Pyhän Katarinan keksintö ei ole mitään uutta.\"\n\n\"Mielikuvitus keksii eikä luo koskaan mitään uutta, vaan kokoaa ja\nvertailee\", vastasi Pyhä Katarina kuivasti.\n\nPyhä Antonius ei ollut kuulevinaankaan, vaan toisti: \"Niitä on jo\nentuudestaan! Niitä kutsutaan harpyijoiksi, ja ne ovat inhottavimpia\nelukoita, mitä maa päällänsä kantaa. Kerran, kun minä erämaassa kutsuin\nluokseni iltapalalle Pyhän Paavalin, apotin nimittäin, ja nostin\npöydän vanhan sykomoripuun alle majani ulkopuolelle, niin harpyijat\ntulivat ja keräytyivät puuhun. Ne kirkuivat meiltä korvat lukkoon ja\nsittasivat kaikki meidän ruokamme. Noiden epäsikiöiden hävyttömyys\nesti minua kuulemasta Pyhän Paavalin opetuksia, ja meidän täytyi syödä\nlinnunsittaa leivässämme ja salaatissamme. Kuka kuvittelisikaan, että\nharpyijat ylistäisivät ansiollisesti sinua, oi Herra?\n\n\"Tosin olen nähnyt silloin, kun minua kiusattiin, paljon\nsekaluontoisia olioita, esimerkiksi käärmenaisia ja kalanaisia, ja\nvieläkin epäyhtenäisemmin kokoonpantuja luomuksia, kuten esimerkiksi\nmiehiä, joilla alaruumiina oli pata, kirkonkello, seinäkello taikka\nruokahuoneen kaappi ruokineen ja astioineen, jopa kerran kokonainen\ntalo, jonka ovista ja ikkunoista voi huomata sisällä ihmisiä\ntavallisissa askareissaan. Iankaikkinen elämä ei riittäisi, jos minun\npitäisi kuvailla kaikki nuo hirviöt, jotka minua siellä yksinäisyydessä\nahdistivat, alkaen valaskaloista, jotka olivat taklatut purjelaivoiksi,\npieniin punaisiin elukoihin saakka, joita satoi taivaasta muuttaen\nlähteeni veden vereksi. Mutta mitkään näistä kummituksista eivät olleet\nniin säädyttömiä kuin harpyijat, jotka sitallaan polttivat kauniin\nsykomorini lehdettömäksi.\"\n\n\"Harpyijat\", huomautti Lactantius, \"ovat linnunruumiilla varustettuja\nnaarasepäsikiöitä. Niillä on naisen pää ja rinnat. Niiden\nlörpöttelynhalu, julkeus ja rivous johtuu niiden naisellisesta\nluonteesta, kuten runoilija Vergilius Aeneidissään todistaa. Niitä\npainaa Eevan kirous.\"\n\n\"Ei huolita enää puhua Eevan kirouksesta\", sanoi Herra. \"Toinen Eeva on\nsovittanut ensimmäisen synnin.\"\n\nPaulus Orosius, historioitsija, jonka maailmanhistoriaa Bossuet sitten\nmyöhemmin matki, nousi paikaltaan ja aneli:\n\n\"Herra, kuule minun ja Antoniuksen rukous. Älä luo enää sellaisia\nepäluomuksia kuin satuja keräävien kreikkalaisten ihailemat kentaurit,\nsireenit ja faunit. Niistä ei sinulle tule mitään oikeaa iloa.\nMoisilla kuvatuksilla on luonteessa pakanalliset taipumukset, eikä\nheidän kaksinainen olemuksensa tee heitä suinkaan alttiiksi siveille\ntavoille.\" Lauhkea Lactantius vastasi:\n\n\"Edellinen puhuja on kyllä ehdottomasti paras historioitsija taivaassa,\nkun nyt kerran Herodotos, Thukydides, Polybius, Titus Livius, Velleius,\nPaterculus, Cornelius Nepos, Suetonius, Diodorus Sisilialainen, Dion\nCassius ja Lampridius eivät saa nähdä Jumalan kasvoja ja Tacitus kärsii\nhelvetissä sitä vaivaa, joka on määrätty pilkkaajille. Mutta Paulus\nOrosius ei suinkaan tunne taivaita niin hyvin kuin maata. Hän ei näet\ntule ajatelleeksi, että ovathan enkelitkin itse siveyden esikuvia,\nvaikka ovatkin puoleksi lintuja, puoleksi ihmisiä.\"\n\n\"Me joudumme syrjään päiväjärjestyksestä\", huomautti Kaikkivaltias.\n\"Mitä kentaurit, harpyijat ja enkelit tähän kuuluvat? Kysymys on\npingviineistä.\"\n\n\"Sinäpä sen sanoit, Herra\", vahvisti vanhin niistä viidestäkymmenestä\noppineesta, jotka Aleksandrian neitsyt oli maallisessa elämässään\nnolannut, \"pingviineistä on kysymys, ja minä uskallan esittää\najatuksenani, että jos aiomme saada loppumaan tämän taivaita\nkuohuttavan skandaalin, niin täytyy meidän antaa, kuten Pyhä Katarina,\njoka aikoinaan solmi meidät sanoissa, ukko Maelin pingviineille\npuolikas ihmisen ruumista sekä sen verran kuolematonta sielua kuin tuon\npuolen ruumiin osalle suhteellisesti tulee.\"\n\nHänen sanoessaan näin alkoi kokouksessa aika hälinä; oppineet\nväittelivät keskenään, ja monet heistä puhuivat itsekseenkin.\nKreikkalaiset kirkkoisät kiivastelivat latinalaisten kanssa siitä,\nminkälainen se sielu, joka pingviineille voitaisiin antaa, olisi\nolemuksensa, luonteensa ja ulottuvaisuutensa puolesta.\n\n\"Uskontodistajat ja piispat\", huudahti Herra, \"älkää olko niinkuin\nkirkon- ja pappienkokoukset maan päällä! Älkää tuoko voitollisen kirkon\nhelmaan taistelevan kirkon hirveitä sisällisiä riitoja. Sillä liiankin\ntotta on, että kaikissa kokouksissa, joita Pyhän Henkeni johdolla\npidettiin Europassa, Aasiassa ja Afrikassa, piispat ja papit hyppivät\ntoistensa silmille ja repivät toisiaan parrasta. Mutta he olivat\nerehtymättömiä, sillä minä olin heidän kanssansa.\"\n\nKun oli jälleen rauhoituttu, nousi vanha Hermas paikaltaan ja puhui\nvitkalleen:\n\n\"Minä ylistän sinua, Herra, ettäs annoit äitini, Saphiran, syntyä\nkansasi keskuuteen niinä päivinä, jolloin taivaan kaste virvoitti\nVapahtajaansa synnyttäessään voihkivaa maata. Ja minä ylistän sinua,\nHerra, ettäs olet sallinut minun nähdä kuolevilla silmilläni sinun\njumalallisen poikasi apostolit. Ja minä korotan ääneni tässä korkeassa\nkokouksessa, koska sinä olet tahtonut, että totuus on kuultava\nvähäisten suusta, ja minä sanon: Muuta nämä pingviinit ihmisiksi! Se on\nainoa sinun vanhurskautesi ja laupeutesi mukainen ratkaisu.\"\n\nUseat teologit pyysivät nyt puheenvuoroa ja toiset ottivat sen itse.\nKukaan ei toisiaan kuunnellut, ja kaikki autuaat alkoivat kiihtyneinä\nheiluttaa palmunoksiaan ja kruunujaan.\n\nKohottaen oikean kätensä Herra hiljensi valittujensa metelin:\n\n\"Jättäkäämme keskustelu tästä asiasta\", sanoi hän. \"Meidän lempeän\nHermas-vanhuksemme ehdotus on ainoa ikuisiin aikakausien suunnitelmiini\nsoveltuva. Nuo linnut pitää muutettaman ihmisiksi. Näen tosin jo\nedeltä, että siitä seuraa paljon sekaannuksia. Ihmisinä lankeavat monet\nheistä hairahduksiin, joihin he eivät olisi pingviineinä langenneet.\nSuoraan sanoen, tämä muutos tekee heidän kohtalonsa sellaiseksi, että\nheitä voisi enemmän kadehtia, jos he olisivat jääneet kastamatta\neivätkä olisi tulleet liitetyiksi Adamin suureen sukuun. Mutta minun\nedeltänäkemykseni ei salli rajoittaa heidän vapaata tahtoaan. Ja etten\nkoskisi ihmisen vapauteen, käännän katseeni pois siitä, mitä nyt\nedeltä tiedän, ja teen ne hunnut, joiden läpi katseeni on jo nähnyt,\nsilmieni edessä sakeammiksi. Sokeassa kaikkinäkemyksessäni otan vastaan\nuutuutena ja yllätyksenä vastaiset tapahtumat, jotka jo tunnen.\"\n\nJa kutsuen luokseen arkkienkeli Rafaelin lausui hän:\n\n\"Mene pyhän mieheni Maelin luo, ilmoita hänelle hänen erehdyksensä ja\nkäske hänen muuttaa, minun Nimeni voimalla, pingviinit ihmisiksi.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nPINGVIINIEN MUUTTAMINEN IHMISIKSI\n\n\nKun arkkienkeli lensi alas pingviinisaarelle, näki hän pyhimyksen\nnukahtaneen kallionkoloon uusien opetuslapsiensa sekaan. Enkeli laski\nkätensä hänen olkapäälleen, herätti hänet ja sanoi lempeällä äänellä:\n\n\"Älä pelkää, Mael!\"\n\nJa pyhimys tunsi kirkkaasta valosta, joka hänet häikäisi, ja suloisesta\nhyvästä hajusta, että se oli Herran enkeli, ja heittäytyi kasvoilleen\nhänen eteensä.\n\nJa enkeli sanoi:\n\n\"Mael, opi tuntemaan vikasi: luullessasi kastaneesi Adamin lapsia,\nsinä kastoitkin lintuja, ja nyt ovat pingviinit sinun tähtesi tulleet\nJumalan seurakunnan jäseniksi.\"\n\nNämä sanat kuullessaan pyhimys kauhistui.\n\nJa enkeli virkkoi yhäti:\n\n\"Nouse, Mael, sonnusta itses Herran Kaikkivaltiaan Nimellä ja sano\nnäille linnuille: Tulkaa ihmisiksi!\"\n\nJa kun Pyhä Mael itkettyään ja rukoiltuaan oli sonnustanut itsensä\nHerran Kaikkivaltiaan nimellä, sanoi hän linnuille:\n\n\"Tulkaa ihmisiksi!\"\n\nJa pingviinit muuttuivat heti. Niiden otsa tuli leveämmäksi ja pää\npyöreäksi kuin Rooman kaupungissa olevan Santa Maria Rotonda-kirkon\nkupu. Niiden litteät silmät aukesivat katselemaan suurina ympärilleen.\nOikea lihanenä kasvoi niiden luisten sierainreikien päälle; nokka\nmuuttui suuksi, ja suusta lähti sanoja; niiden kaula lyheni ja paksuni;\nsiivet muodostuivat käsiksi ja räpylät ihmissääriksi. Ja rauhaton sielu\notti asunnokseen heidän rintansa.\n\nKuitenkin jäi pingviineihin niiden entisestäkin olemuksesta eräitä\nrippeitä. Ne olivat halukkaita aina vilkuilemaan sivuilleen, ne\nkävelivät liian lyhyillä koivillaan kömpelösti keikutellen, ja niiden\nihoa peitti yhä hieno untuva.\n\nJa Pyhä Mael ylisti Herraa, joka oli armossaan ottanut nämä pingviinit\nAdamin lasten joukkoon.\n\nMutta koska hän ajatteli, että hän pian lähtisi tältä saarelta pois\neikä tulisi sinne milloinkaan takaisin, joten pingviinien usko, hänen\npoissa ollessaan, ehkä lakastuisi kuten liian nuori ja arka taimi\nhoidon puutteessa, niin hän tuli sangen murheelliseksi. Ja silloin\nhänen päähänsä pälkähti kuljettaa tämä saari Armorican rannikolle.\n\n\"Tutkimattomat ovat ikuisen Viisauden aivoitukset\", sanoi hän\nitselleen. \"Mutta jos Jumala tahtoo, että saari on muutettava, niin\nkuka voi seisoa hänen tahtoaan vastaan?\"\n\nJa pyhä mies punoi hameestansa neljäkymmentä jalkaa pitkän ja hyvin\nkaitaisen köyden. Hän solmi toisen pään köydestä kallionkärjen\nympärille, joka kohosi rantahietikosta, ja astui kivipurtiloonsa pitäen\ntoisesta päästä köyttä.\n\nPurtilo solui veteen ja hinasi pingviinisaarta perässään. Yhdeksän\npäivän kuluttua se toi saaren onnellisesti Bretagne'in rannikolle.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA\n\nVANHA-AIKA\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nENSIMMÄISET HAMEET\n\n\nSinä päivänä meni Mael alas meren rannalle ja istuutui kivelle,\njoka oli hänen mielestänsä ylen kuuma. Hän luuli, että aurinko oli\nsen kuumaksi tehnyt, ja ylisti taivaan ja maan Herraa, sillä hän ei\ntietänyt, että Piru oli äsken kivellä levätäkseen istunut.\n\nApostoli odotti täten Yvernin luostarin munkkeja, joiden piti tuoda\npurrellinen kankaita ja nahkoja Aikasaaren asukkaiden vaatehtimiseksi.\n\nPian näki hän erään munkin nimeltä Magis nousevan aluksesta rannalle\nsuuri lipas selässä. Tuota munkkia pidettiin sangen hurskaana miehenä.\n\nPäästyään apostolin luo laski hän lippaansa maahan ja virkkoi\nhihansuulla otsaansa pyyhkien:\n\n\"Kunnioitettava isä, sinä aiot siis antaa näille pingviineille\nvaatteet?\"\n\n\"Se on aivan välttämätöntä, poikani\", vastasi vanhus. \"Silloin, kun\npingviinit liitettiin Adamin suureen sukuun, joutuivat he osallisiksi\nEevan kirouksesta ja tietävät nyt olevansa alasti, mitä he ennen eivät\ntietäneet. Ja viimeinen hetki onkin jo pistää vaatteet heidän päälleen,\nsillä ne untuvat, joita heille muodonmuutoksessa vielä jäi, alkavat jo\nkulua ja karista.\"\n\n\"Se on kyllä totta\", vastasi Magis ja katseli ympärilleen rannikolle,\njossa oli paljon pingviinejä mikä pyydystämässä rapuja, mikä\nkeräilemässä raakkuja, kun taas toiset vain lauleskelivat tai\nmakailivat. \"Se on totta, he ovat alasti. Mutta, isä, eikö mielestäsi\nolisi parempi antaa niiden olla edelleenkin alasti? Miksi me heidät\npuettaisimme? Kun he saavat vaatteet ja joutuvat siten siveyslain\nalaisiksi, niin he tulevat ylen pöyhkeiksi, joutavan teeskenteleviksi\nja tarpeettoman julmiksi.\"\n\n\"Onko mahdollista, poikani, että sinä niin huonosti ymmärrät siveyden,\nlakia, jonka hyvät vaikutukset yksinpä pakanatkin tunnustavat?\"\nihmetteli vanhus.\n\n\"Siveyslaki\", vastasi Magis, \"pakottaa ihmiset, jotka ovat eläimiä,\nelämään toisella tavalla kuin eläimet. Se on tietysti heistä\nvastenmielistä, mutta samalla se mairii heidän itserakkauttaankin ja\nantaa heille itsevarmuutta. Ja kun he ovat ylpeitä, raukkamaisia ja\nnautinnonhaluisia, niin he taipuvat tällaiseen pakkoon mielelläänkin,\nkoska saavat pöyhkeillä sillä ja koska se on heidän nykyisen rauhansa\nja tulevan autuutensa perustus. Siinä on kaiken moraalin pohja...\nMutta muustahan minun piti puhua. Seuralaiseni tuovat nyt tänne\nsaarelle lastin kankaita ja nahkoja. Harkitse asiaa vielä ennenkuin\non myöhäistä, isä! Pingviinien pukemisesta saattaa olla raskaat\nseuraukset. Kun nykyinen miespingviini alkaa haluta pingviinitärtä,\nniin hän tietää tarkoin, mitä hän haluaa, ja tarkka tieto halutun\nlaadusta vähentää suuresti hänen himoaan. Katsopas, tuolla rantamalla,\nauringonpaisteessa rakastelee juuri kolme, neljä pingviiniparia.\nKuinka yksinkertaista! Kukaan ei kiinnitä siihen huomiota, ja\nasianomaiset itsekään eivät näytä pitävän sitä juuri minään. Mutta\nkun pingviinitär sitten saa hameet, ei koiraspingviini enää ole yhtä\nselvillä, mikä pingviinittäressä on niin hemaisevaa. Silloin hänen\nepämääräiset halunsa muuttuvat kaikenlaisiksi hassuiksi unelmiksi ja\nharhakuvitelmiksi. Sanalla sanoen, isä, hän oppii, mitä on rakkaus\nja sen mielettömät tuskat. Ja naaraspingviinit puolestaan alkavat\nkatsella kainosti maahan, pistävät suunsa suppuun ja kävelevät niinkuin\nheillä olisi hameissaan hyviäkin aarteita!... Voi sitä surkeutta! Se\npaha pysyy kohtuuden rajoissa vielä niin kauan kuin tämä kansa on\nsivistymätöntä ja köyhää; mutta odotahan vain tuhantisen vuotta, isä,\nniin näet, millä peloittavilla aseilla olet Alkan tyttäret varustanut!\nJos sallit, näytän tässä sinulle pienen esimerkin, että aavistaisit,\nkuinka kerran käy. Minulla on lippaassani hiukkasen hepeneitä.\nOttakaamme joku, kuka käsiimme sattuu, näistä pingviinittäristä, joista\nmiespingviinit eivät nyt paljoakaan välitä, ja puettakaamme hänet\nparhaimman taitomme mukaan.\n\n\"Tuossapa tuleekin yksi tänne päin. Hän ei ole sen kauniimpi eikä\nrumempi kuin toisetkaan. Hän on nuori. Kukaan ei katsele häntä.\nTyttö kuljeksii rantajyrkänteellä, kaivelee nenäänsä ja raaviskelee\nselkäänsä pakaroita myöten. Huomaat hyvin, isä, että hänellä on kapeat\nhartiat, riippuvat rinnat, iso, keltainen maha ja lyhyet jalat. Hänen\nahavoituneet, punertavat polvitaipeensa menevät joka askelella rumiin\nkurttuihin, ja muualtakin hänen sääriltään virnistelee apinamainen\nrumuus. Tytön latteat ja paksusuoniset jalkaterät pitävät kumpikin\nkallionpykämistä kiinni neljällä pienemmällä varpaalla, jotka ovat\nkoukistuneet kuin kynnet, kun taas isot varpaat ovat pystyssä kuin\nkaksi kavalaa käärmeen päätä. Kun hän kävelee, tekee hän sitä oikein\ntyönään: ruumiin kaikki lihakset ovat hartaasti mukana pelkästään\nsiinä ponnistuksessa, ja siitä syystä, että näemme ne paljaina ja\nsellaisinaan, näyttää tyttö meistä paremminkin kävelykoneelta kuin\nrakkaudenkoneelta, vaikka hän ilmeisestikin on kumpaakin ja kätkee\nolemukseensa vielä muitakin mekanismeja. No niin, arvon apostoli, pian\nnäet millaiseksi hän muuttuu, kun vähän saan käsitellä häntä.\"\n\nParilla harppauksella juoksee Magis-munkki pingviinittären luo, ottaa\nhänet syliinsä, pistää kainaloonsa ja lennättää tuon pelästyneen\nraukan, jolta tukka riippuu hiekassa, pyhimyksen eteen ja heittää siinä\nmaahan.\n\nJa kun pingviinitär itkee ja rukoilee, ettei hänelle tehtäisi pahaa,\nottaa Magis lippaastaan parin sandaaleita ja käskee tytön panna ne\njalkaansa.\n\n\"Kun hänen jalkateränsä puristetaan nauhoilla kokoon, näyttävät ne\npienemmiltä\", sanoo hän vanhukselle. \"Sandaalien pari tuumaa korkeat\nkannat pitentävät sääriä ja tekevät ne elegantimmiksi samoin kuin koko\nhänen ruumiinsa komeammaksi.\"\n\nSitoessaan sandaaleja jalkaansa pingviinitär vilkuili uteliaana\navattuun lippaaseen, ja kun näki, että se oli täynnä hienouksia ja\nkoristuksia, alkoi hän vedet silmissä hymyillä.\n\nMunkki kietoi hänen tukkansa niskasta nyttyrälle ja pisti hänen\npäähänsä kukilla koristetun hatun. Hän pujotti tytön ranteisiin\nkultaiset renkaat, käski hänen nousta seisomaan ja sitoi hänen\nrintojensa alle ja vatsansa päälle leveän liinakääreen, tarkoituksella\ntehdä rinnan uhkeammaksi ja lantiot, siten hoikkenevan vyötärön\nkustannuksella, leveämmiksi.\n\nTuon kääreen pisteli munkki kiinni nuppineuloilla, joita hän veteli\nloppumatta suupielestään.\n\n\"Saat kiristää tiukemmalle\", sanoi pingviinitär.\n\nKun Magis oli nyt suurella huolella ja vaivalla vahvistellut vartalon\npehmeitä osia, peitti hän koko ruumiin ruusunpunaisella vaipalla, joka\ntaipui vartalon kaikkien muotojen mukaan.\n\n\"Istuuko se hyvästi?\" kysyi pingviinitär.\n\nJa kääntäen vartaloaan sivulle, katseli hän hartaasti, leuka olkaa\nvasten, miten hänen pukunsa istui.\n\nKun Magis kysyi häneltä, eikö tämä leninki ollut hiukan liian pitkä,\nvastasi hän varmasti että ei: hän voisi kohottaa sitä vähän kulkiessaan.\n\nVasemmalla kädellään tarttui tyttö kohta takaa hameeseensa ja veti\nsen tiukasti polviensa päälle, mutta katsoi, ettei takaa näkynyt\njuuri muuta kuin kantapäät. Sitten alkoi hän takalistoaan heilutellen\nsipsutella pois.\n\nHän ei kääntänyt päätänsä; mutta kun hän meni pienen lähteen ohi,\nkurkisti hän siihen ja katsoi kuvaistaan.\n\nEräs pingviinimies, joka sattui tulemaan häntä vastaan, pysähtyi\nhämmästyneenä, käännähti ja alkoi kulkea hänen perästään. Kun tyttö\nkäveli pitkin rantaa; niin kalalta tulevat pingviinit lähestyivät\nhäntä, katsoivat häneen hetken ja alkoivat tallustaa hänen\nkintereillään. Hietikossa loikovat nousivat ylös ja liittyivät jonoon.\n\nMihin ikinä hän tuli, yhtyi saattueeseen uusia pingviinejä; niitä\nlaskeutui kalliopoluilta, ilmestyi rotkoista, nousi vedestä\nsukeltamasta, ja kulkue paisui yhtä mittaa. Ja kaikki he, niin\ntäyskasvuiset, leveähartiaiset, karvarinnat miehet kuin soleat\nnuorukaisetkin ja vanhat ukot, joiden punaisessa naamassa lukemattomat\nrypyt tutisivat ja joiden pää oli kuin valkeaa silkkiä ja jalat\nlaihemmat ja kuivemmat kuin katajakepit, jotka heillä oli kolmantena\njalkana, kaikki he juosta töyhöttivät pingviinittären perästä, ja\nheidän laumastaan lähti äitelä haju ja kuului käheä läähätys. Mutta\ntyttö vain tepsutti tyynesti eikä ollut mitään näkevinäänkään.\n\n\"Arvoisa isä\", huudahti Magis, \"sinun täytyy ihailla noita, niin\ntaitavasti he kaikki suuntaavat nokkansa suunnilleen tuon nuoren neidon\nsfeerimäistä keskustaa kohti, jonka nyt oivallisesti huomaa, kun se\non verhottu ruusunpunaisella. Sfeeri antaa käsitteenäkin moninaisilla\nominaisuuksillaan geometrikoille paljon tutkimuksen aihetta. Mutta\nkun se ilmenee fyysillisessä ja elävässä luonnossa, hämmästyttää se\nyhä uusilla ominaisuuksilla, joita ei ennen ole tunnettu. Ja että\npingviinit huomaisivat ne ominaisuudet, tämän kuvion ihmeellisen\nrikassisältöisyyden, täytyi se kätkeä heidän silmiltään ja saattaa\nheidät pelkästään kuvittelemaan sitä. Minua itseänikin kiskoo tällä\nhetkellä vastustamattomasti tuon pingviinittären puoleen. En ymmärrä,\njohtuneeko se siitä, että hame tekee takaliston olennaisimmaksi\njäseneksi ja, yksinkertaistuttaen sitä mahtavasti, antaa sille yleisen\nja synteettisen luonteen sekä vie ajatuksen pelkkään aineettomaan\nideaan, jumalalliseen prinsiippiin. Mutta niin vain minusta tuntuu,\nettä jos minä häntä halaisin, niin sylissäni olisi kaiken inhimillisen\nonnen ja hekuman kokoomus. Aivan varmaan on häveliäisyys naisen suurin\nviehätys, joka meidät voittaa. Minä olen niin päästä sekaisin, että\nsitä olisi turha salata.\"\n\nNiin sanoen nostaa munkki mekkonsa helmat kamalan ylös, alkaa juosta\npingviinien perästä, tyrkkii heitä tieltään, paiskelee nurin, tallaa\nheitä jalkoihinsa, kiipeää heidän ylitseen, ruhjoo heitä, pääsee\nAlkan tyttären luo ja kaapaisee hänet kaksin käsin kiinni tuosta\nruusunpunaisesta pallosta, johon kokonainen kansakunta tähystää ja\nkohdistaa kaipuunsa; ja munkin sylissä pallo häviää yht'äkkiä meren\nrannalla olevaan luolaan.\n\nSilloin tuntui pingviineistä kuin aurinko taivaalla olisi pimennyt.\nJa Pyhä Mael käsitti, että Piru oli pukeutunut Magis-munkin haahmoon\nantaakseen Alkan tyttärelle hameet. Hänen sielunsa oli surullinen\nja hänen lihansa murheellinen. Mutta kun hän verkkaisin askelin\npalasi majaansa, näki hän, että pienet, kuusi-, seitsenvuotiset\npingviinittäret, joilla oli litiska rinta ja koikeloiset sääret, olivat\npunoneet itselleen vöitä meriruohoista ja levistä sekä kävelivät\nedestakaisin rannalla tähystellen, eivätkö miehet ajaisi heitä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nENSIMMÄISET HAMEET (jatko ja loppu)\n\n\nHurskas Mael oli syvässä ahdistuksessa, kun ensimmäiset hameet, joihin\nAlkan tytär oli puetettu, eivät olleetkaan tukeneet pingviinien\nsiveellisyyttä, vaan päinvastoin turmelivat sen. Mutta kuitenkin\npysyi hän päätöksessään antaa ihmesaarensa asukkaille vaatteet. Hän\nkutsui heidät rannalle kokoon ja jakoi heille siellä niitä pukimia,\njoita Yvernin luostarin munkit olivat tuoneet. Koiraspingviinit saivat\nlyhyet takit ja pitkät housut, pingviinittäret pitkät leningit.\nMutta nyt eivät leningit suinkaan tehneet samaa vaikutusta kuin se,\njoka oli ensimmäiselle annettu. Nämä eivät olleet niin kauniit,\nfasooni oli mauton ja kömpelö, eikä kukaan niitä enää huomannut, kun\nkaikilla naisilla oli samanlaiset. Ja koska pingviinittäret yleensä\nvalmistivat ruokaa ja tekivät työtä pelloilla, niin ei heillä piankaan\nollut enää jäljellä muuta kuin likaiset hameet ja rasvaiset liivit.\nKoiraspingviinit sälyttivät kaiken työn vaimo-raukkainsa hartioille ja\nvaimot olivat kuin vetojuhtia. Pingviineillä ei vielä ollut aavistusta\nsydämen tuskista eikä intohimojen myrskyistä. Tavat olivat viattomat.\nSukurutsaukset olivat tosin hyvin tavallisia, mutta ne pukeutuivat\nmaalaisen yksinkertaiseen muotoon, ja jos nuorukainen juovuspäissään\nteki väkivaltaa mummolleen, niin ei hän seuraavana päivänä enää\nmuistanut koko asiaa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nMAAN PYYKITTÄMINEN JA OMISTUSOIKEUDEN ALKU\n\n\nSaaren luonto ei ollut enää niin karu kuin silloin, kun se jökötti\nkelluvien jäälauttojen keskellä ja antoi pyöreän laaksonsa\nkalliorinteillä turvaa lintukansalle. Lumihuippu oli vajonnut\nalemmaksi; siitä ei näkynyt muuta kuin kohtalainen kukkula, jonka\nhuipulla seisoen erotti kaukaa Armorican ainaisessa sumussa häämöttävät\nrannat ja valtameren synkkine luotoineen, jotka kuumottivat kuin meren\nsyvyydestä päätään kohottelevat hirviöt.\n\nSaaren rantamaat olivat nyt hyvin laajat ja syvien poukamien rikkomat,\nja saari muistutti muodoltaan vaaraimen lehteä. Pian peitti sitä\nkarjalle mieluisa, suolapitoinen ruoho, pajukot, suuret viikunapuut\nja, majesteettiset tammet, kuten Beda Venerabilis ja monet muut\narvovaltaiset kynäilijät todistavat.\n\nPohjoisrannalla puski syvälle mantereeseen lahti, josta sittemmin\ntuli yksi maailman kuuluisimpia satamapaikkoja. Idässä, missä\nmeren vaahtoisat laineet murtuivat kallioihin, levittelihen autio,\nhyvätuoksuinen nummi. Sitä kutsuttiin Varjojen rannikoksi, ja saaren\nasukkaat eivät uskaltaneet milloinkaan mennä sinne, koska pelkäsivät\nlouhikoissa kuhisevia käärmeitä ja samoin vainajien henkiä, jotka\nsiellä kelmeinä liekkeinä harhailivat. Etelässä päin ympäröivät\nlämminvetistä Kaakkurilahtea metsät ja hedelmätarhat. Tämän onnellisen\nlahden rannalle rakensi vanha Mael kirkon ja puuluostarin. Lännessä\nkostutti kaksi virtaa, Clange ja Surelle, hedelmällisiä laaksoja, jotka\ntunnettiin nimillä Dalles ja Dombes.\n\nMutta kun Herran mies Mael eräänä syksyn päivänä käyskenteli Clange'in\nlaaksossa seuralaisensa, Bullokin kanssa, joka oli munkki Yvernin\nluostarista, huomasi hän teitä pitkin samoavan laumoittain hurjan\nnäköisiä miehiä, jotka kantoivat mukanaan isoja kiviä. Ja sitäpaitsi\nkuuli hän kaikkialta laaksosta selkeälle taivaalle kajahtelevan\nvalitushuutoja.\n\nJa hän sanoi Bullokille:\n\n\"Poikani, minä olen murheella huomannut, että tämän saaren asukkaat\neivät ole käytökseltään niin viisaita kuin ennen, kun heitä ei oltu\nihmisiksi tehty. Lintuina riitelivät he ainoastaan soidinaikana. Nyt he\novat yhtä mittaa toistensa niskassa ja kinastelevat kesin ja talvin.\nKuinka vähän he enää muistuttavatkaan sitä majesteettisen rauhallista\npingviinikansaa, joka minusta näytti ikäänkuin jonkin viisaan\ntasavallan senaatilta!\n\n\"Katsohan nytkin, poikani Bullok, tuonne Surellejoelle päin! Siellä\nolevassa vihannassa laaksossa nakuttelee par'aikaa kymmenisen\npingviinimiestä toisiaan kuoliaiksi kuokilla ja lapioilla, joilla\nolisi hyödyllisempää penkoa maata. Mutta naiset ovat vielä julmempia\nkuin miehet; kynsillään repivät he vihollisiltaan silmät päästä. Voi,\npoikani Bullok, miksikä he muokkaavat toisiaan noin?\"\n\n\"Siksi, että heillä on yhteishenkeä, isä\", vastasi Bullok. \"Siksi, että\nhe ovat eteensä katsovaa kansaa. Sillä ihmisen luonnollinen ominaisuus\non yhteiskunnallisuus ja huolenpito vastaisuudesta. On mahdotonta\nkuvitella häntä olentona, joka ei kaipaisi omistaa jotain. Oi mestari,\npingviinit tuolla hommaavat itselleen maata.\"\n\n\"Eivätkö he voisi hommata sitä lauhkeammalla tavalla?\" kysyi vanhus.\n\"Tapellessaan syytävät he toisilleen haukkumasanoja ja uhkauksia. En\nerota, mitä he puhuvat, mutta äänen sävystä päättäen he ovat äkäisiä.\"\n\n\"He sanovat toisiaan varkaiksi ja anastajiksi\", vastasi Bullok, \"siinä\nheidän sanojensa yleissisällys\".\n\nSamassa Pyhä Mael pani kätensä ristiin ja huudahti kauhistuneena:\n\n\"Näetkö, poikani, tuon hurjan miehen, joka on kaatanut vastustajansa ja\nrepii hampaillaan häneltä nenää? Entä tuon, joka paiskaa naisen päälle\nhirveän ison kiven ja murskaa siten hänen päänsä?\"\n\n\"Kyllä heidät näen\", vastasi Bullok. \"He perustavat oikeusjärjestystä;\nhe laskevat pohjaa omistusoikeudelle; he säätävät sivistyksen\nperusteita, asettavat yhteiskunnan ja valtion kulmakiviä.\"\n\n\"Kuinka ihmeellä?\" kysyi Mael-vanhus.\n\n\"He pyykittävät rajansa. Se on kaiken oikeusjärjestyksen perusta. Oi\nmestari, sinun pingviinisi täyttävät nyt tehtävistä kaikkein pyhintä.\nVuosisatoja tämän jälkeen vakuuttavat lainlaatijat sen työn pyhyyttä,\nja tuomarit ja esivalta suojelevat sitä niin että se ei perustaltaan\njärky.\"\n\nBullokin näin puhuessa laskeutui nyt laaksoon pitkä, valkonahkainen,\npunatukkainen pingviini iso puunrunko olalla. Hän meni pienen, auringon\npaahteessa ruskeaksi palaneen pingviinin luo, joka oli kaaliksiaan\nkastelemassa, ja huusi hänelle:\n\n\"Sinun kaalimaasi on minun!\"\n\nJa lausuttuaan nämä mahtavat sanat äimäsi hän nuijallaan pikku\npingviiniä päähän niin että hän kaatui kuolleena pellolle, jonka oli\nkättensä työllä muokannut.\n\nKun Pyhä Mael tämän näki, alkoi hänen koko ruumiinsa vapista ja hän\nvuodatti viljavia kyyneliä.\n\nJa äänellä, joka oli pelosta ja kauhusta käheä, hän lähetti taivaan\npuoleen tämän rukouksen:\n\n\"Oi Herra, Herra, sinä, joka katsoit leppyisästi nuoren Abelin ja\nhänen uhrinsa puoleen, sinä, joka kirosit Kainin, kosta sinä, Herra,\ntuon viattoman ja omalle pellolleen tapetun pingviinin kuolema ja anna\nmurhamiehen tuntea kätesi raskautta! Onko synkempää tekoa, kauheampaa\nloukkausta vanhurskauttasi kohtaan, oi Herra, kuin tämä murha ja\nvarkaus.\"\n\n\"Ymmärrä, mestari\", virkkoi Bullok lempeästi, \"että murhaksi ja\nvarkaudeksi kutsumasi tapaus on oikeammiten sotaa ja valloitusta,\nmahtavien valtioiden pyhiä perusteita ja kaiken inhimillisen kunnon\nja suuruuden luojia. Ajattele varsinkin, että karkaat tuota suurta\npingviiniä moittiessasi omistusoikeuden hengen ja olemuksen kimppuun.\nMinun on helppo se sinulle todistaa. On eri asia omistaa maa ja\nviljellä maata. Eikä niitä käsitteitä saa sekoittaa keskenään. Maan\nensimmäisen hoitajan oikeus maahan on vielä epävarma ja vakiintumaton.\nValloituksen oikeus sitä vastoin on jo horjumattomalla pohjalla.\nSe on ainoa kunnioitettava oikeus, koska se osaa hankkia itselleen\nkunnioitusta. Omistusoikeuden ainoana ja ylevänä perustana on voima.\nSe on syntynyt voiman avulla ja samoin se pysyy pystyssä. Siksi se\non pyhä eikä väisty muuta kuin suuremman voiman tieltä. Sen vuoksi\non paikallaan sanoa, että jokainen, joka omistaa, on aatelia. Ja tuo\npitkä, punatukkainen mies on nyt sillä teollaan, että löi kuoliaaksi\npeltomiehen ja otti itselleen hänen peltonsa, perustanut maailmaan\nhyvin hienon aatelissuvun. Täytyypä mennä tästä häntä onnittelemaan.\"\n\nNäin sanoen Bullok lähti suuren pingviinin luokse, joka seisoi\npahkurainen nuija kädessä verellä tahratun pellon pientarella.\n\nJa Bullok kumarsi itsensä maahan ja sanoi: \"Armollinen herra Greatauk,\npeljättävä ruhtinas, kiiruhdin ylistämään teitä laillisen oikeuden ja\nperinnöllisen rikkauden perustajana. Tuon surmaamanne kehnon pingviinin\npääkallo on, kun se peltonne helmassa mullittuu, oleva ikuiset ajat\nselvä todistus teidän jälkeentulevaistenne pyhästä omistusoikeudesta\ntähän teidän jaloksi tekemäänne maahan. Oi onnellisia poikianne ja\npoikienne poikia! Jokaista heitä pitää kutsuttaman kunnianimellä:\nGreatauk, Skullin herttua, ja he hallitsevat Alkan saarta.\"\n\nSitten kohotti hän äänensä ja kääntyen Mael-vanhuksen puoleen huusi:\n\n\"Isä, siunaa Greataukia, sillä esivalta on Jumalalta.\"\n\nMael seisoi paikallaan vaiti ja tähystellen taivaan puoleen: hän oli\nsangen epävarma, mitä ajatella Bullok-munkin opista. Ja kuitenkin se\noppi säilyi sittemmin voimassa pitkät ajat, kulttuurin loistoajat.\nTäydellä syyllä pidetään Bullokia Pingvinian siviilioikenden\nperustajana.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nPINGVINIAN ENSIMMÄISET VALTIOPÄIVÄT\n\n\n\"Poikani Bullok\", sanoi Mael-vanhus, \"meidän täytyy lukea pingviinien\nluku ja kirjoittaa jokaisen heidän nimensä kirjaan\".\n\n\"Se on aivan välttämätöntä\", vastasi Bullok; \"ilman sitä on mahdoton\nsaada aikaan hyvää järjestystä.\"\n\nJa apostoli alkoi kohta, apulaisinaan kaksitoista munkkia, toimittaa\nhenkikirjoitusta.\n\nJa sitten vanha Mael sanoi:\n\n\"Nyt, kun olemme saaneet kaikki asukkaat rekisteriin, täytyy heiltä,\npoikani Bullok, ottaa kultakin kohtuullinen vero peittääksemme\nyleisiä ja luostarin hoidosta johtuvia menoja. Jokaisen tulee maksaa\nveroa varainsa mukaan. Siksi on kutsuttava kokoon Alkan vanhimmat ja\npäätettävä heidän kanssaan veroista.\"\n\nVanhimmat kutsuttiin kokoon ja he, kaikkiaan kolmekymmentä, keräytyivät\npuuluostarin pihaan sen suuren sykomorin juurelle. Ne olivat Pingvinian\nensimmäiset valtiopäivät. Edustajista oli kolme neljäsosaa Surelle'in\nja Clange'in laakson manttaalimiehiä. Greatauk istuutui korkeimmalle\nkivelle, koska hän oli korkeinta aatelia.\n\nKunnianarvoisa Mael asettui paikalleen munkkiensa keskelle ja lausui:\n\n\"Lapsukaiset, taivaan Herra antaa, jos tahtoo, ihmisille rikkauksia ja\nottaa ne jälleen heiltä pois. Mutta nyt minä olen kutsunut teidät tänne\nmääräämään veroja kansan maksettaviksi, että voisimme pitää huolta\nyleisistä menoista ja munkkien elatuksesta. Olen sitä mieltä, että\nnoiden verojen tulee olla suhteellisesti kunkin omaisuuden mukaiset.\nSe, jolla on sata härkää, antaa siis niistä kymmenen; se jolla on\nkymmenen, antaa yhden.\"\n\nKun pyhimys oli puhunut, nousi Morio, joka oli maanviljelijä Clange'in\nkunnasta Anis'in kylästä ja kaikkein rikkaimpia Pingvinian miehiä,\nseisomaan ja sanoi:\n\n\"Niin, isä Mael, on oikeus ja kohtuus, että jokainen maksaa osuutensa\nyleisistä menoista ja kirkon ylläpidosta. Minä puolestani olen valmis\nluovuttamaan pingviiniveljieni yhteiseksi hyväksi kaiken, mitä minulla\non, ja jos vaadittaisiin, antaisin ilomielin vaikka paidan päältäni.\nKaikki kansan vanhimmat ovat halukkaita niinkuin minäkin uhraamaan\nomaisuuttansa; heidän alttiutensa maan ja uskonnon puolesta on rajaton.\nTäytyy siis vain ajatella yhteistä hyvää ja menetellä niinkuin se\nkäskee. Ja se käskee, se vaatii, oi kunnioitettava isä, ei pyytämään\npaljoa niiltä, jotka paljon omistavat, sillä silloin tulisivat rikkaat\nköyhemmiksi ja köyhät vielä köyhemmiksi. Köyhät elävät rikkaiden\nomaisuudesta, ja siksi on heidän omaisuutensa pyhä. Älä koske siihen:\nsellainen olisi aiheetonta kiusantekoa. Jos yrität ottaa rikkailta,\net siitä suuria hyödy, sillä rikkaita ei ole monta; päinvastoin\nhävittäisit vain kaikki tulolähteet ja saattaisit maan kurjuuteen.\nMutta jos pyydät kultakin maan asukkaalta, huomioon ottamatta hänen\nomaisuutensa suuruutta, pikku avustuksen, niin saat riittävästi\nyleisiin menoihin eikä sinun tarvitse tutkia, mitä kukin kansalainen\nomistaa, jota tutkimista pidettäisiin kiusallisena rettelöimishaluna.\nVerottamalla tasaisesti ja keveästi kaikkia, säästät köyhiä, koska\njätät heidän vaurastuttamisekseen rikkaiden omaisuuden rauhaan. Ja\nkuinka olisi suhteellinen omaisuusvero mahdollinenkaan toteuttaa? Eilen\nminulla oli kaksisataa härkää; tänään minulla niitä on kuusikymmentä,\nhuomenna ehkä sata. Niklas omistaa kolme lehmää, mutta ne ovat laihoja.\nNaklas ainoastaan kaksi, mutta lihavia lehmiä. Kumpi on rikkaampi,\nNiklas vai Naklas? Ulkonaiset vaurauden merkit ovat petollisia.\nMutta yksi merkki on varma: se, että kaikki syövät ja juovat. Pistä\njokaiselle vero syönnin ja juonnin määrän mukaan. Se on viisasta ja\noikeaa.\"\n\nTäten puhui Morio, ja vanhimmat olivat ihastuneet.\n\n\"Minä ehdotan\", huudahti Bullok-munkki, \"että tämä puhe kaiverretaan\nvaskisiin tauluihin. Nämä sanat säilyvät tuleville polville.\nTuhanteenviiteensataan vuoteen eivät Pingvinian parhaat miehet pidä\nparempaa puhetta.\"\n\nVanhinten hyväksymishuudot eivät vielä olleet vaienneet, kun Greatauk\nastui esille ja julisti käsi miekan kahvassa lyhyesti:\n\n\"Aatelisena minä en maksa mitään veroa, sillä se on alhaista: alhaiso\nmaksaa veroa.\"\n\nVanhimmat suostuivat vaiti esitykseen ja hajautuivat sitten.\n\nVeronkirjoituksesta, joka toimitettiin joka viides vuosi niinkuin\nRoomassa, huomattiin, että väestö lisääntyi nopeasti. Joskin\nlapsia kuoli ylen runsaasti ja nälänhädät ja rutot hävittivät\naina säntillisesti kokonaisia kyliä sukupuuttoon, niin syntyi\nuusia pingviinejä yhä enemmän ja he edistivät kukin yksityisellä\nkurjuudellaan yleistä hyvinvointia.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nKRAAKIN JA ORBEROSE'IN HÄÄT\n\n\nSiihen aikaan eli Alkan saarella pingviinimies, jolla oli vahvat\nkäsivarret ja nokkelat aivot. Hän oli nimeltään Kraakki ja asui\nVarjojen rannikolla, jonne saaren kansa ei milloinkaan uskaltanut\nmennä, koska pelkäsi käärmeitä, joita kuhisi siellä louhikoissa, ja\nkastetta saamatta kuolleiden pingviinien henkiä, jotka harhailivat\nsiellä autiota rantaa kelmeinä liekkeinä ja surkeasti ulisten.\nLuultiinhan yleensä, että monet Pyhän Maelin rukouksen voimasta\nihmisiksi muuttuneista eivät tulleetkaan kastetuiksi ja että he nyt\nkummittelivat ja myrskyssä itkivät, vaikkei siihen luuloon todistuksia\nollutkaan. Kraakki asui tuolla kauhealla rannalla luolassa, johon\nkukaan ei voinut päästä, sillä siihen ei ollut muita teitä kuin sata\njalkaa pitkä, luonnon muodostama maanalainen käytävä, ja oviaukkoakin\nkätki sakea metsä.\n\nEräänä iltana, kun Kraakki kulki poikki aution nummen, sattui häntä\nvastaan nuori, suloinen pingviinitär. Hän oli sama, jonka veli Magis\njoku aika sitten taitavilla käsillään vaatehti ja joka ensimmäisenä\nsaarella sai häveliäisyyden hameet. Ja sen päivän muistoksi, jolloin\nhämmästynyt pingviinilauma oli nähnyt hänen karkkoavan ja häviävän\nkunnian loistossa ja aamuruskon värisessä hameessa luolaan, oli tälle\nneitsyelle annettu nimeksi Orberose. [Latinalaisesta sanasta _orbis_,\njoka merkitsee piiriä, pyöröä, taivaankappaleista puhuttaessa palloa.]\n\nAnatole France'in vapaalla mielikuvituksella sepittämässä Orberose'in\npyhimystarussa vilahtelee eräitä piirteitä, jotka tuovat mieleen\nRanskan kansallispyhimyksen, Orleansin neitsyen. -- [Nimi _Orberose_\nmuistuttaa erään toisen ranskalaisen pyhänä pidetyn naisen, Lourdes'in\npyhiinvaelluspaikan \"perustajan\", Bernadette _Soubirousin_ nimeä. --\nSuom. selitys.]\n\nKun neitsyt huomasi Kraakin, kirkaisi hän kauhusta ja koetti juosta\npakoon. Mutta sankari sai hänet hienoista, heiluvista helmuksista\nkiinni ja lausui hänelle näin:\n\n\"Impi, sano minulle, mikä on nimesi, sukusi, synnyinmaasi!\"\n\nMutta Orberose katsoi Kraakkia kauhistuneena ja kysyi vavisten:\n\n\"Näenkö teidät itsenne, herra, vai teidän vihastuneen sielunneko?\"\n\nHän puhui tällä tavoin, koska Alkan asukkaat eivät olleet kuulleet\nmitään Kraakista siitä lähtien kuin hän oli muuttanut Varjojen\nrannikolle, vaan luulivat hänen kuolleen ja astuneen alas yön demoonien\njoukkoon.\n\n\"Älä pelkää, Alkan tytär\", vastasi Kraakki, \"sillä olento, joka sinulle\npuhuu, ei ole mikään harhaileva sielu, vaan mies, jolla on runsaasti\nvoimaa ja valtaa. Minä tulen pian hyvin rikkaaksi.\"\n\nJa nuori Orberose kysyi:\n\n\"Kuinka sinä tulet niin rikkaaksi, oi Kraakki, kun olet tavallisen\npingviinin poika?\"\n\n\"Älyni voimalla\", vastasi Kraakki.\n\n\"Tiedän kyllä\", virkkoi Orberose, \"että sinä siihen aikaan, jolloin\nasuit meidän joukossamme, olit kuuluisan taitava metsämies ja\nkalastaja. Kukaan ei osannut niin taitavasti kuin sinä pyydystää kaloja\nverkolla tai lävistää nuolella nopsalentoisia lintuja\".\n\n\"No, se oli vain joutavanpäiväistä ja työteliästä työtä, tyttöseni. Nyt\nminä olen keksinyt, miten saan paljon rikkautta ilman vaivaa. Mutta\nsanopas jo, ken olet.\"\n\n\"Nimeni on Orberose\", vastasi tyttö.\n\n\"Kuinka kuljet yksin näin kaukana ja yöllä?\"\n\n\"Kraakki, siksi että taivas niin tahtoi.\"\n\n\"Mitä tarkoitat tällä, Orberose?\"\n\n\"Sitä, että-taivas, oi Kraakki, toi minut polullesi, vaikka en tiedä,\nmitä varten.\"\n\nKraakki katseli häntä pitkän aikaa synkkänä ja vaiti.\n\nSitten sanoi hän hellästi:\n\n\"Orberose, tule minun kotiini. Siellä asuu pingviinien pojista\nneuvokkain ja uljain. Jos suostut minua seuraamaan, teen sinusta\nelämäntoverini.\"\n\nSilloin loi Orberose silmänsä alas ja kuiskasi:\n\n\"Minä suostun, herrani.\"\n\nSillä tavoin tuli kauniista Orberose'ista sankari Kraakin puoliso.\nHäitä ei juhlittu lauluilla eikä tulisoihduilla, sillä Kraakki ei\nhalunnut näyttäytyä Pingvinian kansalle; mutta luolansa kätkössä hautoi\nhän suuria suunnitelmia.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nALKAN LOHIKÄÄRME\n\n\n    \"Sitten siirryimme luonnonhistorialliseen museoon... Johtaja\n    näytti meille jonkinmoisen olkikäärön ja sanoi, että sen sisässä\n    oli lohikäärmeen luuranko; hän väitti tämän todistavan, ettei\n    lohikäärme ole mikään pelkkä satueläin.\"\n\n    (_Jacques Casanovan Muistelmat_, Paris, 1843, IV nide, 404 ja 405\n    s.)\n\nSillä välin olivat Alkan asukkaat ryhtyneet rauhan askareisiin. Ne,\njotka asuivat pohjoisrannalla, liikkuivat venheillä kalastamassa\nja pyytämässä simpukoita. Dombesln peltomiehet viljelivät kauraa,\nruista ja vehnää. Dalles-laakson rikkaat pingviinit hoitivat karjaa,\nKaakkurilahden seutulaiset viljelivät hedelmätarhojaan. Port Alkan\nkauppiaat veivät suolattua kalaa Armoricaan. Ja kahden Britannian kulta\nalkoi päästä saarelle ja helpotti tavaran vaihtoa.\n\nPingvinian kansa nautti työnsä hedelmiä täydellisessä rauhassa, kun\nyht'äkkiä kylästä kylään levisi kauhea huhu. Kaikkialla alettiin\nkertoa, että kamala lohikäärme oli raivonnut kahdessa talossa\nKaakkurilahden rannalla.\n\nPari päivää aikaisemmin oli neitsyt Orberose kadonnut. Ensin ei\noltu levottomia hänen tähtensä, sillä monesti ennenkin olivat\nhurjat ja rakkaudesta hehkuvat miehet ryöstäneet hänet, seikka,\njota ymmärtäväiset eivät ihmetelleetkään, koska tämä neitsyt oli\npingviinittäristä kaikkein kaunein. Joskus hän oli mennyt suoraan\nryöstäjiään vastaankin, sillä kukaan ei voi kohtaloaan välttää. Mutta\nkun hän ei tullutkaan tällä kertaa takaisin, niin alettiin pelätä, että\ntraakki oli hänet syönyt.\n\nDalles-laakson asukkaat saivat piankin kokea, ettei lohikäärme\nollut mitään tavallista lorua, jollaisia naiset kaivolla käydessään\ntoisilleen juttelevat. Eräänä yönä sieppasi hirviö Anis'in kylässä\nseitsemän kanaa, yhden lampaan ja yhden orpopojan nimeltä Elo.\nSeuraavana päivänä ei nähty jälkeäkään näistä eläimistä eikä lapsesta.\n\nKylän Vanhimmat kokoontuivat nopeasti kylän torille ja istuutuivat\nkivipenkille neuvottelemaan, mitä olisi paras tehdä näissä tukalissa\nolosuhteissa.\n\nHe kutsuttivat kuulusteluun kaikki ne pingviinit, jotka olivat nähneet\nlohikäärmeen tuona kolkkona yönä:\n\n\"Ettekö huomanneet, minkä muotoinen se oli ja miten se menetteli?\"\n\nJokainen vastasi vuoronsa tullen:\n\n\"Sillä on jalopeuran kynnet, kotkan siivet ja käärmeen pyrstö.\"\n\n\"Sillä on selässä piikkinen evä.\"\n\n\"Se on yltäänsä täynnä kellertäviä suomuja.\"\n\n\"Kun se katsoo, niin se lumoaa ja tekee aivan jäykäksi. Se syöksee\nsuustaan tulta.\"\n\n\"Se saastuttaa ilman henkensä haisulla.\"\n\n\"Sillä on traakin pää, jalopeuran kynnet, kalan pyrstö.\"\n\nJa muudan Anis'in nainen, jota pidettiin hyvin älykkäänä ja\narvostelukykyisenä ja jolta lohikäärme oli vienyt kolme kanaa, todisti\nseuraavasti:\n\n\"Se on ihan niinkuin mies; minä luulinkin sitä miehekseni ja sanoin\nsille: Tuletko siitä jo makaamaan, senkin lulli.\"\n\nToiset sanoivat:\n\n\"Se oli niinkuin pilvenlonka.\"\n\n\"Se oli niinkuin vuori.\"\n\nJa eräs pikku poika astui esille ja virkkoi:\n\n\"Minä näin, kun lohikäärme otti korsussa päänsä pois ja suuteli\nMimmi-siskoa.\"\n\nJa Vanhimmat kysyivät kyläläisiltä vieläkin:\n\n\"Mitenkä iso lohikäärme on?\"\n\nJa heille vastattiin:\n\n\"Niinkuin sonni.\"\n\n\"Niinkuin rahtilaiva.\"\n\n\"Noin miehen kokoinen.\"\n\n\"Isompi kuin tuo viikunapuu, jonka juurella te kaikki istutte.\"\n\n\"Se on koiran kokoinen.\"\n\nKun kysyttiin lopulta lohikäärmeen väriä, vastasivat kyläläiset:\n\n\"Punainen.\"\n\n\"Sininen.\"\n\n\"Viheriäinen.\"\n\n\"Keltainen.\"\n\n\"Pää on korean vihreä; siivet ovat paistavan punakeltaiset,\nhiukan ruusunpunaisen juovikkaat, niiden reunat hopean harmaat;\nlautaset ja pyrstö ruskean ja punaisen viirulliset, maha keltainen,\nmustapilkullinen.\"\n\n\"Minkä värinenkö? Ei sillä mitään väriä ole.\"\n\n\"Se on lohikäärmeen värinen.\"\n\nKuultuaan nämä todistukset olivat Vanhimmat yhtä neuvottomia kuin\nennenkin eivätkä tietäneet, mitä tehdä. Toiset ehdottivat, että\nolisi asetuttava väijyksiin odottamaan lohikäärmettä ja ammuttava se\nyht'äkkiä nuolia täyteen. Toiset taasen arvelivat turhaksi vastustaa\nsellaista hirviötä väkivallalla ja neuvoivat, että se olisi lepytettävä\nlahjoilla ja uhreilla.\n\n\"Ruvetaan maksamaan sille veroa\", sanoi eräs, jota pidettiin oikein\nviisaana. \"Se saattaa tulla meille suopeaksi, kun annamme sille\nlahjoja, joista se pitää, hedelmiä, viiniä, lampaanvuonia ja nuoren\ntytön.\"\n\nEräät olivat sitä mieltä, että olisi myrkytettävä vesi niistä\nkaivoista, joista se kävi juomassa, tai savustettava se luolaansa.\n\nMutta yksikään näistä esityksistä ei voittanut. Väiteltiin pitkän aikaa\npitkin ja poikin, ja sitten Vanhimmat hajaantuivat tekemättä mitään\npäätöstä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nALKAN LOHIKÄÄRME (jatkoa)\n\n\nKoko sen kuukauden, jonka roomalaiset pyhittivät epäjumalalleen\nMarsille eli Mavorsille, teki lohikäärme tuhojaan Dalles'in ja\nDombes'in maataloissa, sieppasi viisikymmentä lammasta, kaksitoista\nsikaa ja kolme poikalasta. Kaikissa perheissä oli suru, ja saari kaikui\nvalitushuutoja. Clamge'in ja Surelle'in rantain onnettomien kylien\nVanhimmat päättivät silloin lähteä tätä vitsausta torjuakseen kaikki\npyytämään apua Pyhältä Maelilta.\n\nViidentenä päivänä sitä kuuta, jonka nimi latinalaisilla merkitsee\navausta, koska se avaa kevätajan, vaelsivat he kirkollisena kulkueena\nsaaren etelärannalle puuluostariin. Kun heidät oli päästetty luostarin\npihalle, alkoivat he nyyhkiä ja vaikeroida. Näistä valituksista\nheltyneenä lähti Mael-vanhus suuresta salista, jossa hän tutki\ntähtitiedettä ja pyhiä kirjoituksia, paimensauvaansa nojaten alas\nheidän luokseen. Vanhimmat heittäytyivät maahan hänen eteensä ja\nojensivat hänen puoleensa vihreitä puunlehviä. Ja monet heistä\nsuitsuttivat hyvänhajuisia yrttejä.\n\nJa pyhimys asettui istumaan luostarin kaivolle vanhan viikunapuun alle\nja puhui ja sanoi:\n\n\"Kuulkaa, te minun poikani, pingviinien jälkeläiset, miksi te itkette\nja miksi te vaikeroitte? Miksi te ojennatte minua kohti noita anomuksen\nlehviä? Miksi lähetätte taivasta kohti näiden hyvänhajuisten yrttien\nsuitsutusta? Odotatteko minun karkoittavan onnettomuuden päänne päältä?\nMiksi te minua rukoilette? Minä olen valmis antamaan oman henkeni\nteidän puolestanne. Sanokaa ainoastaan, mitä te isältänne toivotte.\"\n\nNäihin kysymyksiin vastasi Vanhimmista ensimmäinen:\n\n\"Oi, Mael, Alkan lasten armelias isä, minä puhun kaikkien puolesta.\nSangen kauhea lohikäärme riehuu meidän vainioillamme, rosvoaa meidän\nläävistämme karjan ja ryöstää luolaansa meidän nuorisomme kauneimman\nkukkeuden. Se on syönyt nuorukaisen Elon ja seitsemän muuta poikaa;\nse on rusentanut nälkäisissä hampaissaan neitsyt Orberose'in,\npingviinittäristä ihanimman. Ei ole kylää, johon se ei olisi\npuuskuttanut myrkyllistä henkäystään ja tuottanut turmiotansa.\n\n\"Tämän vitsauksen ruoskan alla me tulemme nyt rukoilemaan sinua, oi\nMael, joka olet meistä viisain, että ajattelisit tämän saaren kansan\npelastusta, ettei pingviinien siemen hukkuisi peräti.\"\n\n\"Oi Alkan Vanhimpien päämies\", vastasi Mael, \"sanasi tekevät minut ylen\nmurheelliseksi, ja minun sieluni on ahdistuksessa, koska tämä saari\non hirmuisen ja raivoavan lohikäärmeen vitsauksen alla. Ei ole tämä\ntapaus ainoa laatuaan, vaan kirjoissa löytyy montakin kertomusta hyvin\nverenhimoisista lohikäärmeistä. Noita hirviöitä tavataan enimmäkseen\nluolissa rannikoilla, ja erittäinkin pakanakansojen keskuudessa.\nSaattaa olla niin, että useatkin teistä, vaikka ovat saaneet pyhän\nkasteen ja tulleet siten liitetyiksi Adamin lasten lukuun, ovat\nkuitenkin palvelleet epäjumalia, niinkuin entiset roomalaiset,\ntaikka ripustaneet kuvia, rukouslauselmia, villakankaan viipaleita\ntai kukkaisseppeleitä jonkin pyhän puun oksiin. Tahi mitämaks ovat\npingviinien tyttäret tanssineet taikakiven ympärillä tai juoneet vettä\nlähteistä, joissa lähteenhaltijat asuvat. Jos täten on laita, niin\nuskon Herran lähettäneen tämän lohikäärmeen teille rangaistakseen\nteitä kaikkia siitä, että muutamat teistä ovat pahaa tehneet, ja\nopastaakseen teidät, oi pingviinien pojat, hävittämään keskuudestanne\nkaiken epäuskon, taikauskoiset menot ja jumalanpilkan. Siksi annan minä\nteille, parannuksena suureen vaivaan, josta kärsitte, käskyn, että\nteidän on haeskeltava keskuudestanne, eikö kodeissanne missään palvella\nepäjumalia, ja jos palvellaan, epäjumalanpalveluksen poisjuurittamaan.\nSen ohella on rukoileminenkin ja katumuksenteko hyödyllistä.\"\n\nNäin puhui pyhä vanhus Mael. Ja pingviinikansan Vanhimmat suutelivat\nhänen jalkojaan ja palasivat hyvässä toivossa kotiinsa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nALKAN LOHIKÄÄRME (jatkoa)\n\n\nSeuraten Pyhän Maelin neuvoa ryhtyivät Alkan asukkaat hävittämään\ntaikauskoisia menoja, jotka olivat heidän seassaan alkaneet orastaa.\nHe pitivät nyt huolta, etteivät tytöt enää menneet tanssimaan\nhaltijattarien puun ympärillä ja laulamaan siellä loitsuja.\nHe kielsivät ankarasti, etteivät nuoret äidit saaneet hieroa\nrintalapsiaan, niitä vahvoiksi tehdäkseen, omituisia kiviä vasten,\njoita ennen muinoin oli pystytetty kummuille. Kun muudan Dombes'in ukko\nennusti tulevaisia ravistelemalla ohranjyviä seulassa, heitettiin hänet\nkaivoon.\n\nKuitenkin teki hirviö yhä joka yö tuhoa läävissä ja kanatarhoissa.\nTalonpojat sulkeutuivat kauhuissaan telkien taakse. Eräs kantavainen\nvaimo näki lohikäärmeen varjon kuutamossa sinertävällä tiellä ja\npelästyi niin, että synnytti heti keskoiset.\n\nNäinä koettelemuksen päivinä mietiskeli Pyhä Mael lakkaamatta\nlohikäärmeitten laatua ja tapaa taistella niitä vastaan. Tutkiskeltuaan\nja rukoiltuaan puoli vuotta ajatteli hän keksineensä mitä kaipasi.\nKävellessään eräänä iltana nuoren Samuel-nimisen munkin seurassa meren\nrannalla, ilmaisi hän tälle aikomuksensa sanoen:\n\n\"Minä olen kauan tutkinut lohikäärmeitten historiaa ja tapoja, en\nsuinkaan tyydyttääkseni turhamaista uteliaisuuttani, vaan löytääkseni\nesimerkkejä, joita voisin nykyisessä tilanteessa noudattaa. Ja nyt,\npoikani Samuel, saat kuulla, mitä opetuksia historia minulle on antanut.\n\n\"On täysin todettu asia, että lohikäärmeet ovat hyvin virkkuja. Ne\neivät nuku milloinkaan. Niinpä pannaankin niitä usein vartioimaan\naarteita. Kolkiksessa vartioi lohikäärme sitä kultaista oinaantaljaa,\njonka Jason sitten siltä ryösti. Lohikäärme vartioi Hesperidien\npuutarhassakin kultaomenoita. Sen tappoi Herkules, ja Juno muutti\nsen tähdeksi taivaalle. Se on kerrottuna kirjoissa; jos se on totta,\ntapahtui se noitakonsteilla, sillä pakanain jumalat ovat paholaisia.\nMuudan lohikäärme se kielsi aikoinaan sivistymättömiä ja tietämättömiä\njuomasta Kastalian lähteestä. Muistettava on sitä paitsi vielä\nAndromedan lohikäärme, jonka Perseus surmasi.\n\n\"Mutta siirtykäämme nyt loitommalle näistä pakanain tarinoista, joissa\ntotuus ja erehdykset ovat aina toisiinsa sekaantuneina. Me tapaamme\nlohikäärmeitä myöskin mahtavan arkkienkeli Mikaelin ja sitten Pyhän\nYrjänän, Filippuksen, Jaakob Vanhemman, Pyhän Patrikin sekä Pyhän\nMartan ja Margaretan elämäkerroissa. Ja juuri sellaisista luottamuksen\narvoisista lähteistä meidän täytyy ammentaa itsellemme apua ja\nvahvistusta.\n\n\"Etenkin tarina Silenen lohikäärmeestä tarjoaa meille kalliita\nesikuvia. Tiedä, poikani, että lähellä tuonnimistä kaupunkia asui\nsuuren järven rannalla hirveä lohikäärme, joka tuli välistä ihan\nkaupungin muurien luo ja tappoi myrkyllisellä hengellään kaikki\nkaupungin reunamilla asuvaiset. Ja Silenen asukkaat, jotka pelkäsivät,\nettä lohikäärme nielisi kaikki heidät, päättivät antaa hänelle joka\naamu yhden joukostaan. Siitä, kuka oli milloinkin uhriksi joutuva,\nheitettiin arpaa. Ja arpa lankesi lopulta, sadalle muulle ensin\nlangettuaan, kuninkaan tyttärelle.\n\n\"Mutta kun Pyhä Yrjänä, joka oli sotatribuuni, sattui matkaamaan\nSilenen kautta, sai hän kuulla, että kuninkaantytär oli äsken viety\njulmalle elukalle syötäväksi. Kohta hän nousi takaisin hevosensa\nselkään ja kiiruhti keihäällä varustettuna etsimään lohikäärmettä\nja kohtasikin sen parhaiksi, kun se oli kuninkaantyttären\nnielaisemaisillaan. Ja Pyhä Yrjänä suisti lohikäärmeen maahan, jonka\njälkeen kuninkaantytär solmitsi pedon kaulan ympärille vyönsä, ja peto\nlähti sitten hänen kanssaan tottelevasti kuin koira, jota ketjuista\ntalutetaan.\n\n\"Tästä esimerkistä näemme, minkälainen valta neitseillä on traakkien\nylitse. Pyhän Martan elämäkerta antaa meille siitä vielä varmemman\ntodistuksen. Tunnetko sen, poikani Samuel?\"\n\n\"Kyllä, isä\", vastasi Samuel.\n\nJa Pyhä Mael jatkoi tälleen:\n\n\"Suuressa metsässä Rhône-virran rantamalla, Arles- ja Avignon-nimisten\nkaupunkien välillä, eli lohikäärme, joka oli puoleksi nisäkäs ja\npuoleksi kala, sonnia isompi ja terävillä hampailla ja sarvilla sekä\nhartioista suurilla siivillä varustettu. Se puhkoi purret ja söi\nmatkustajat. Mutta kansan rukoukset kuullen meni Pyhä Martta tätä\nlohikäärmettä kohtaamaan ja tapasi sen juuri syömässä erästä miestä;\nhän sovitti nyt vyönsä sen kaulaan ja talutti sen vähällä vaivaa\nkaupunkiin.\n\n\"Nämä kaksi esimerkkiä saivat minut ajattelemaan, että meidän täytyy\ntämän Alkan saarella kauhua ja kuolemaa kylvävän lohikäärmeen\nvoittaaksemme turvautua jonkun neitsyen apuun.\n\n\"Sentähden, oi poikani Samuel, vyötä kupeesi ja sonnusta itsesi kahden\nkumppanin kanssa matkalle kaikkiin tämän saaren kyliin ja julista\nkaikkialla, että ainoastaan piikainen neitsyt voi vapauttaa saaren\nhirviöstä, joka hukuttaa sen kansan peräti.\n\n\"Sinun on laulettava virsi ja veisattava psalmi ja sanottava:\n\n\"-- Oi pingviinien pojat, jos teidän seassanne on piikainen neitsyt,\nnouskoon hän ja menköön, ristinmerkillä asestettuna, voittamaan\nlohikäärmeen.\"\n\nNäin puhui vanhus, ja nuorukainen Samuel lupasi kuulla. Huomeneltain\nhän vyötti kupeensa ja lähti kahden kumppaninsa kanssa julistamaan\nAlkan asukkaille, että ainoastaan puhdas neitsyt saattoi pingviinit\nlohikäärmeen hirmuisesta vallasta pelastaa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nALKAN LOHIKÄÄRME (jatkoa)\n\n\nOrberose rakasti puolisoaan, mutta rakasti muitakin. Sillä päivän\nhetkellä, jolloin Venus syttyi säteilemään kalpealle taivaalle ja\nKraakki lähti levittämään kyliin kauhua, pujahti Orberose erään\nnuoren paimenen kiertävään majaan, sillä se paimen, jonka vakinainen\nasuinpaikka oli Dalles ja nimi Marcel, oli muodoltaan sangen kaunis\nja voimaltaan väsymättömän väkevä. Ihana Orberose jakoi ilolla hänen\nkanssaan paikan hänen tuoksuvalla makuusijallaan. Mutta Orberose ei\nsuinkaan ilmoittanut nuorukaiselle, kuka hän oli, vaan sanoi olevansa\nvain Pirjetta, erään puutarhurin tytär Kaakkurilahdelta. Kun hän sitten\nmielipahakseen erkani hänen sylistään ja vaelsi kukkivien niittyjen\npoikki takaisin Varjojen rannikolle ja häntä vastaan sattui silloin\ntulemaan joku myöhään pelloillaan viipynyt talonpoika, niin hän kohotti\nkäsillään huivinsa korkealle, joten se näytti suurilta siiviltä, ja\nhuusi:\n\n\"Matkamies, laske silmälautasi, ettes sanoisi: Voi minua, sillä minä\nnäin Herran enkelin.\"\n\nTalonpoika alkoi vapista, heittäytyi polvilleen ja painoi otsansa maata\nvasten. Ja monet saarella asuvaiset sanoivat sitten, että yöllä kulki\ntietä myöten enkeleitä ja että sen, joka ne näki, piti kuolemalla\nkuoleman.\n\nKraakki ei tietänyt Orberose'in ja Marcelin rakkaudesta yhtään mitään,\nsillä hän oli sankari eivätkä sankarit tutki koskaan vaimojensa\nsalaisuuksia. Mutta tuosta rakkaudesta tietämättä Kraakki sai kuitenkin\nsiitä suurta hyötyä. Jokaisena uutena yönä näki hän puolisonsa yhä\nkauniimpana ja hymyilevämpänä, ja Orberose'in jokaisesta huokosesta\ntuoksui hekkuma täyttäen aviollisen vuoteen ikäänkuin heinän, kuminan\nja mintun hyvällä hajulla. Eikä hänen rakkautensa Kraakkia kohtaan\nollut tungettelevaa tai loppumattoman kaipaavaista, koska hän ei\nlaskenut sen koko painoa yksinomaan Kraakin kannettavaksi.\n\nJa pian pelasti Orberose'in onnellinen uskottomuus sankarin sangen\nsuuresta vaarasta ja perusti hänen menestyksensä ja kunniansa\nainaiseksi horjumattomalle pohjalle. Sillä nähdessään kerran hämärässä\nerään Belmontista kotoisin olevan härkärengin ajavan ohi härkiään,\nalkoi Orberose rakastaa häntä niin, ettei ollut sillä tavoin rakastanut\npaimenta Marcelia. Tämä mies oli kyttyräselkä, hänen olkapäänsä olivat\nkorvia korkeammalla, ruhonsa heilui eripitkien jalkojen päässä, ja\nkierot silmät pyörivät ja paloivat kiivaina pörröisen tukan kätkössä.\nHänen kurkustaan lähtivät äänet käheinä ja nauru kimeänä, ja hän haisi\ntallilta. Mutta Orberose'ista hän oli kaunis. \"Joku on rakastanut\",\nsanoo Gnathon, \"jotakin kasvia, toinen jokea, joku taasen elukkata\".\n\nEräänä päivänä, kun Orberose lepäsi uupuneena eräässä korsussa\nhärkärengin sylissä, kuulivat hänen korvansa yht'äkkiä torvien törinää,\nhuutoja ja askelten lähestymistä. Hän kurkisti ulos luukusta ja näki,\nettä kyläläiset olivat kerääntyneet torille munkin ympärille, joka\nseisoi kivellä ja julisti korkealla äänellä:\n\n\"Belmontin kansa! Apotti Mael, meidän kunnioitettava isämme, lausuu\nteille minun suuni kautta, ettei käsivartten voima eikä aseitten valta\nvoi mitään lohikäärmettä vastaan, vaan neitsyt on pedon vallitseva.\nJos siis teidän seassanne on sangen puhdas ja koskematon impi, niin\nhän nouskoon ja käyköön hirviötä vastaan; ja kun hän sen kohtaa, hän\npujottakoon sen kaulaan vyönsä, niin hän taluttaa sen mukaansa ilman\nvaivaa kuten se olisi koiranpentu.\"\n\nSitten nuori munkki peitti päänsä viittansa huppuun ja vaelsi toiseen\nkylään julistamaan Pyhän Maelin sanomaa.\n\nHän oli jo ehtinyt kauas, mutta yhä istui Orberose rakkauden pahnoilla\nkyynärpää polvea vasten ja leuka kädessä mietiskellen sanoja, jotka oli\nkuullut. Vaikka hän puolestaan arveli, ettei neitsyestä olisi Kraakille\nläheskään niin paljon vastusta kuin miesten aseista, oli hän silti\npyhän Maelin neuvosta huolissaan; hämärä, mutta erehtymätön vaisto,\njota hän aina teoissaan totteli, sanoi hänelle, ettei Kraakki tästä\nlähtien enää voisi olla lohikäärme yhtä rauhassa kuin ennen.\n\nOrberose kysyi härkärengiltä:\n\n\"Sydänkäpyseni, mitä sinä tuosta lohikäärmeestä arvelet?\"\n\nRengin-pölsö pudisti päätänsä:\n\n\"Ennen, vanhan kansan aikaan oli kyllä lohikäärmeitä, jotka tekivät\nmaailmassa tuhoa; niitä oli vuorenkin kokoisia. Mutta ei niitä nyt\nenää ole, ja minä uskon, että suomuiseksi hirviöksi luultu otus ei ole\nmuuta kuin joko merirosvoja tahi kauppiaita; ne ne ovat kai ryöstäneet\nja vieneet mukaansa merille ihanan Orberose'inkin ja kauneimmat Alkan\nlapsista. Ja jos joku niistä ryöväreistä yrittää varastaa minun\nhärkiäni, niin estän minä hänet joko voimalla tai oveluudella tekemästä\nsitä vahinkoa.\"\n\nKun Orberose kuuli nämät härkärengin sanat, oli hän yhä enemmän\nhuolissaan puolisostaan, jota hän rakasti.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nALKAN LOHIKÄÄRME (jatkoa)\n\n\nPäiviä kului, eikä yksikään saaren tyttö noussut hirviötä kukistamaan.\nJa puuluostarissa istui Mael-vanhus erään hyvin hurskaan munkin kanssa\nnimeltä Régimental penkillä vanhan viikunapuun juurella ja mietti\nhuolissaan, eikö Alkassa todellakaan ollut ainoaakaan neitsyttä, joka\nkykenisi pedon voittamaan.\n\nHän huokasi, ja veli Régimental huokasi myös. Siinä samassa tuli nuori\nSamuel puutarhaan; vanha Mael kutsui hänet luokseen ja lausui:\n\n\"Poikani, minä olen jälleen mietiskellyt jotain keinoa, millä tuo\nlohikäärme, joka hävittää nuorisomme kauneimman kukoistuksen, karjamme\nja vainiomme, saataisiin kukistetuksi. Siinä suhteessa tuntuu minusta\nkertomus Pyhän Riokin ja Pyhän Pol-de-Léonin lohikäärmeestä erittäin\nopettavaiselta. Pyhän Riokin lohikäärme oli kuutta syltää pitkä;\nsillä oli kukon ja basiliskin pää ja härän ja käärmeen ruumis. Se\nriehui Elornin rannoilla kuningas Bristocuksen hallitessa. Pyhä Riok,\njoka oli silloin kahden ajast'ajan ikäinen, talutti sen nuorassa\nhamaan meren rantaan asti, jossa hirviö hukuttautui mielellään.\nPyhän Polin lohikäärme taasen oli kuuttakymmentä jalkaa pitkä eikä\nhirvittävyydessä edellistä vähäisempi. Pyhä Léonin apostoli sitoi\nsen kaulaan päällysviittansa ja antoi erään nuoren ylimyksen, joka\noli sangen siveä, kuljettaa sen pois. Nämä esimerkit näyttävät, että\nJumalan kasvojen edessä on puhdas poikakin yhtä otollinen kuin neitsyt;\nJumalalle ei heissä ole erotusta. Sen tähden, poikani, jos tahdot\nsanojani uskoa, lähtekäämme kaksin Varjojen rannikolle; kun tulemme\nlohikäärmeen luolan suulle, niin huudamme häntä ulos korkealla äänellä,\nja kun se meitä lähestyy, niin minä sidon päällysviittani sen kaulaan\nja sinä talutat sen meren rantaan, se astuu veteen ja hukuttautuu.\"\n\nKun Samuel kuuli vanhuksen sanat, loi hän silmänsä maahan eikä\nvirkkanut mitään.\n\n\"Miksis epäröit, poikani?\" kysyi Mael.\n\nVeli Régimental alkoi silloin, vastoin tapaansa, puhua, vaikkei häneltä\noltu kysyttykään.\n\n\"Vähemmästäkin epäröisi\", virkkoi hän. \"Pyhä Riok oli lohikäärmeen\nvoittaessaan ainoastaan kaksi ajast'aikaa vanha. Kuka arvaa, olisiko\nhän voinut suorittaa saman työn yhdeksän tai kymmenen vuotta myöhemmin?\nHuomaa, kunnioitettava isä, että saartamme hävittävä lohikäärme on\nvienyt pikku Elonkin ja neljä viisi muuta poikaa. Veli Samuel ei\nole kyllin röyhkeä kuvitellakseen olevansa yhdeksäntoistavuotiaana\nviattomampi kuin he kahden- ja neljäntoista ikäisinä.\n\n\"Kuka meistä\", lisäsi hän vielä, \"saattaa kerskua siveydellään\ntässä maailmassa, jossa näemme kaikkialla rakkauden mallikuvia ja\nesimerkkejä, ja jossa koko luonto, sen eläimet, jopa kasvitkin\nesittävät meille himokkaita halailuita ja neuvovat meitä niihin?\nEläimet pyrkivät tulisesti yhteen kukin omaan tapaansa; mutta\nnelijalkaisten, lintujen, kalojen ja matelijain häät eivät vielä\nlaisinkaan pysty kilpailemaan puitten häiden hekkuman kanssa.\nKaikki sellaisetkin eriskummalliset siveettömyyden muodot, joita\npakanat keksivät ja joista he saduissaan kertovat, voittaa jokainen\nviattominkin kedon kukkanen, ja jos aavistaisit liljojen ja ruusujen\nhaureellisuuden, niin paiskaisit nuo epäsiveellisyyden kalkit, nuo\nriettauden vertauskuvat kirkkojen alttareilta.\"\n\n\"Älä puhu niin, veli Régimental\", vastasi Mael. \"Eläimet ja kasvit ovat\nluonnollisen lain alaisia ja siis aina viattomia. Niillä ei ole sielua,\njoka niiden tulisi pelastaa, kun taas ihminen...\"\n\n\"Sinä olet oikeassa\", virkkoi veli Régimental. \"Mutta siitä jälleen\nolisi paljon puhumista. Sen vain sanon, että älä lähetä Samuel-poikaa\nlohikäärmettä vastaan, muuten lohikäärme syö hänet. Viiteen vuoteen\nei näet Samuel ole ollut mahdollinen hämmästyttämään hirviöitä\nviattomuudellaan. Pyrstötähden vuonna lähetti paholainen eräänä\npäivänä, saadakseen Samuelin lankeamaan, hänen polulleen maitotytön,\njoka oli käärinyt helmansa ylös, kun aikoi kahlata lammikon yli. Samuel\nkiusattiin, mutta hän kesti kiusauksen. Silloin paholainen, joka ei\nkoskaan väsy, lähetti hänelle unessa tuon nuoren tytön kuvan, ja se\nharhanäky sai aikaan sen, mihin todellisuus ei kyennyt: Samuel-parka\nlankesi ja kasteli kyyneleillään herätessään synnilliseksi tulleen\nvuoteensa. Mutta, oi, eipä katumus enää antanut hänen viattomuuttaan\ntakaisin.\"\n\nKun Samuel tämän kuuli, ihmetteli hän suuresti, kuinka hänen\nsalaisuutensa oli tullut ilmi, sillä hän ei tietänyt, että paholainen\noli pukeutunut veli Régimentalin haahmoon tehdäkseen Alkan munkit\nlevottomiksi heidän sydämissään.\n\nJa Pyhä Mael aprikoitsi ja huusi sielussaan:\n\n\"Mikä päästää meitä julman traakin kidasta? Mikä pelastaa meidät sen\nhampaalta ja suun hengitykseltä? Mikä vapauttaa meidät sen silmien\ntulelta?\"\n\nMutta sillä välin olivat Alkan asukkaat tulleet rohkeammiksi. Dombes'in\npeltomiehet ja Belmontin häränajajat vannoskelivat, että kyllä heissä\nolisi enemmän verenhimoisen elukan vastusta kuin jossakin tytössä, ja\nhe koettelivat hauislihaksiaan ja huusivat: \"Antaa sen vaan tulla!\"\nMonet miehet ja naiset olivat lohikäärmeen nähneet; he olivat kyllä\neri mieltä sen muodosta, mutta kaikki he sanoivat, ettei se ollutkaan\nniin suuri kuin oltiin luultu ja ettei se ollut juuri isompi tavallista\nmiestä. Niinpä varustauduttiin puolustukseen. Päivänlaskussa lähti\nvartioita kyläteille, valmiina nostamaan hälyytyksen. Parvi miehiä\npiti kaiket yötä taikot ja viikatteet olalla silmällä karjapihoja,\njoihin elukat oli suljettu. Ja olivatpa eräät rohkeat talonpojat\npäässeet kerran lohikäärmeen kimppuunkin, kun se kapusi Morion aidan\nyli Anis'in kylässä. Varstat, viikatteet ja hangot kädessä panivat\nhe yht'äkkiä sen tiukalle. Yksi heistä, nopsa ja pelkäämätön mies,\noli jo pistämäisillään sitä taikolla, mutta kompastuikin rapakkoon ja\nlohikäärme pääsi pakoon. Toiset olisivat varmasti saaneet sen kiinni,\nelleivät olisi jääneet keräämään kaniineja ja kanoja, jotka se tiputti\ntielle pakoon juostessaan.\n\nNämä maamiehet sanoivat kylän Vanhimmille, että hirviö oli näyttänyt\nheistä suuresti ihmisen muotoiselta ja kokoiselta; ainoastaan pää ja\npyrstö olivat erilaiset ja tosiaan hyvin kamalan näköiset.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nALKAN LOHIKÄÄRME (jatkoa)\n\n\nSinä päivänä palasi Kraakki tavallista aikaisemmin luolaansa.\nHän tempasi päästään hylkeennahkaisen kypärinsä, jossa törrötti\nkaksi sonninsarvea ja jonka kasvoaukko oli varustettu hirmuisilla\ntorahampailla. Hän, heitti pöydälle kintaansa, joiden sormien päissä\noli kamalat, vesilintujen nokista tehdyt kynnet. Hän päästi vyönsä,\njosta roikkui pitkä, vihreä ja mutkissa poimutteleva pyrstö. Sitten\nkäski hän kannuspoikansa Elon vetämään hänen jalastaan saappaat, ja\nkun työ ei käynyt lapselta kyllin nopeasti, lennätti hän Elon potkulla\nluolan toiseen seinään.\n\nKraakki ei edes vilkaissut kauniiseen Orberose'iin, joka kehräsi\nvilloja; hän asettui lieden luo, jossa parhaillaan paistui lammas, ja\nmurisi:\n\n\"Kelvottomat pingviinit!... Ei ole surkeampaa alaa kuin tämä\nlohikäärmeen virka.\"\n\n\"Mitä herrani lausui?\" kysyi kaunis Orberose.\n\n\"Ne eivät minua enää pelkää\", jatkoi Kraakki. \"Ennen ne lähtivät minut\nnähdessään heti lipettiin. Minä pistelin kanaa ja kania pussiini;\nminä ajoin kotiin karjalaumaa, lampaita ja sikoja, lehmiä ja härkiä.\nNyt ovat talonpojan-tolvanat vahdissa. Anis'in kylässä jahtasivat\ntalonpojat äsken minua riihivarstoilla, viikatteilla ja terävillä\nhangoilla, minun täytyi jättää kanat ja kaniinit, siepata pyrstö\nkäsivarrelleni ja pötkiä pakoon minkä kerkisin. Kysynpä nyt, sopiiko\nkappadokialaisen lohikäärmeen arvolle juosta karkuun kuin varas,\npyrstö kainalossa? Sellainen haitta minulla oli harjastani, sarvista,\nkynsistä, torahampaista ja suomuksista, että tuskin pelastuin erään\nkollon käsistä, joka töyhäisi taikkonsa puolituumaa syvälle vasempaan\npakaraani.\"\n\nJa hän tunnusteli varovasti tuota kipeää paikkaansa.\n\nOltuaan tuokion synkissä mietteissä jatkoi hän:\n\n\"Voi miten tyhmiä nämä pingviinit ovat! Minä en viitsi enää puhaltaa\ntulta sellaisten hölmöjen nokkaan. Orberose, kuulitko sinä, mitä\nsanoin?...\"\n\nNiin sanoen sankari otti peloittavan irtopään kouriinsa ja katseli sitä\nhetkisen kolkosti vaiti. Sitten jatkoi hän levottomasti:\n\n\"Tämän kypärän olen tehnyt omin käsin merivasikan nahkasta, muovaillen\nsen kalanpään näköiseksi. Saadakseni sen peloittavammaksi, kiinnitin\nsiihen härän sarvet ja villisian leukapielet; ja sitten liitin siihen\npunaiseksi värjätyn hevosenhännän. Ainoakaan saarelainen ei kestänyt\nsellaista näkyä, kun pistin sen päähäni illan alakuloisessa hämärässä.\nSen lähestyessä juoksivat naiset, lapset, nuoret miehet ja vanhukset\nsuin päin pakoon, ja minä olin koko pingviinien heimon kauhu. Kuinka\nihmeellä on nyt hävytön kansa lakannut sitä pelkäämästä? Kuinka se\nuskaltaa katsella tätä kauhistavaa naamiota silmästä silmään ja ryhtyä\najamaan takaa tätä kamalaa punaista harjaa?\"\n\nHän heitti kypärinsä paasilattialle ja huudahti:\n\n\"Katoa, kehno naamio! Kautta kaikkien Armorin paholaisten, vannon,\netten sinua koskaan päähäni pistä.\"\n\nJa tehtyään sen valan hän tallasi jaloillaan kypäräänsä, kintaitaan,\nsaappaitaan ja kiemurtelevaa häntäänsä.\n\n\"Kraakki\", lausui kaunis Orberose, \"sallitko piikaisesi pelastaa\nviekkaudella kunniasi ja suuret omaisuutesi? Älä halveksi naisen apua.\nSinä tarvitset sitä, sillä miehet ovat kaikki suuria hölmöjä.\"\n\n\"Vaimo\", kysyi Kraakki, \"mitkä ovat aivoituksesi?\"\n\nJa kaunis Orberose kertoi silloin puolisolleen, että munkit kulkivat\nkaupungeissa ja maakylissä ja opettivat, miten olisi paras taistella\nlohikäärmettä vastaan, ja että heidän neuvonsa mukaan voisi neitsyt\nkukistaa pedon, ja jos neitsyt panisi vyönsä lohikäärmeen kaulaan,\nsaattaisi hän taluttaa sitä helposti kuin koiranpentua.\n\n\"Mistä tiedät, että munkit sellaista opettavat?\" kysyi Kraakki.\n\n\"Ystäväni\", vastasi Orberose, \"älä keskeytä minua joutavilla\nkysymyksillä, kun minä puhun vakavasta asiasta... Munkit lisäsivät: Jos\nAlkasta löytyy sangen puhdas neitsyt, niin hän nouskoon ja ryhtyköön\ntoimeen! No niin, Kraakki, minä olen nyt päättänyt kuulla heitä ja\nnousta. Minä lähden vanhan Pyhän Maelin luokse ja sanon hänelle: Minä\nolen neitsyt, jonka Jumala on valinnut voittamaan lohikäärmeen.\"\n\nNämä sanat kuullessaan Kraakki huudahti:\n\n\"Kuinka sinä olisit se sangen puhdas neitsyt? Ja sinäkö taistelisit\nminua vastaan, Orberose? Oletko päästä sekaisin? Tiedät hyvin, että\nminä en jää sinusta tappiolle.\"\n\n\"Eikö pitäisi hiukan koettaa ymmärtää asiaa ennenkuin suuttuu?\" huokasi\nkaunis Orberose lempeästi, mutta pilkallisesti.\n\nJa sitten esitti hän ovelan suunnitelmansa.\n\nSankari kuunteli ja mietti, ja kun Orberose lopetti, sanoi hän:\n\n\"Orberose, juonesi on hyvin harkittu. Ja jos suunnitelmasi onnistuu\nniinkuin aiot, on siitä minulle paljon hyötyä. Mutta kuinka sinusta\nvoisi tulla se Jumalan valitsema neitsyt?\"\n\n\"Älä ole huolissasi, Kraakki\", vastasi Orberose. \"Mennään nyt maata.\"\n\nSeuraavana päivänä punoi Kraakki rasvalta haisevassa luolassaan\npajunoksista suurta, merkillisen muotoista kehikkoa, jonka päälle hän\nveti hirveän karkeaharjaisia, suomuisia ja likaisia eläimennahkoja.\nTuon rungon toiseen päähän ompeli sitten kaunis Orberose kiinni\nsen peloittavan lohikäärmeen naamarin, joka Kraakilla oli ollut\nkasvojensa edessä hävitysretkillä, ja toiseen päähän jälleen liitti\nhän kiemurtelevan pyrstön, jonka sankari näillä matkoillaan antoi\nlaahata perästään pitkin maata. Ja kun laitos valmistui, neuvoivat he\npikku Elolle ja neljälle muulle pojalle, jotka heillä olivat täällä\npalvelijoina, miten heidän oli kömmittävä vehkeen sisään, miten pantava\nse liikkeelle, töryytettävä siellä torvea ja poltettava tappuroita,\nniin että savua ja liekkejä suitsuaisi lohikäärmeen kidasta.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nALKAN LOHIKÄÄRME (jatkoa)\n\n\nOrberose pukeutui sarkaiseen mekkoon, sitoi paksun köyden vyölleen,\nmeni luostarin portille ja pyysi saada tavata Pyhää Maelia. Ja kun\npääsy luostarin alueelle oli naisilta kielletty, niin tuli vanhus hänen\nluokseen muurien ulkopuolelle, oikeassa kädessä paimensauva ja nojaten\nvasemmalla veli Samuelin, munkeista nuorimman, olkapäähän.\n\nMael kysyi:\n\n\"Vaimo, kuka olet?\"\n\n\"Minä olen neitsyt Orberose.\"\n\nTämän kuullessaan Mael kohotti kätensä taivasta kohti.\n\n\"Puhutko totta? Onhan varmaa, että lohikäärme söi Orberose'in. Ja nyt\nnäen tässä Orberose'in ja kuulen hänen puhuvan! Eikö ole niin, että\nsinä hirviön vatsassa turvauduit ristinmerkkiin ja astuit vahingotta\nulos sen kidasta? Se on minusta uskottavinta.\"\n\n\"Isä, siinä et erehdy\", vastasi Orberose. \"Juuri niin minulle kävi.\nKun astuin ulos pedon vatsasta, menin sitä pakoon yksinäiseen luolaan,\njoka on Varjojen rannikolla. Elin siellä yksinäni rukouksessa ja\ntutkiskellen pyhiä asioita ja kiduttaen ankarasti ruumistani, kunnes\nsain jumalallisen ilmestyksen kautta kuulla, että ainoastaan viaton\nneitsyt voisi kukistaa lohikäärmeen ja että minä olin se neitsyt.\"\n\n\"Todista minulle jollakin merkillä, että sinä olet se valittu\", pyysi\nvanhus.\n\n\"Minä itse olen se merkki\", vastasi Orberose.\n\n\"Minä tiedän kyllä, että ne, jotka ovat sinetöineet lihansa, ovat\nvoimakkaita\", vastasi pingviinien apostoli. \"Mutta oletko todellakin\nsellainen kuin sanot?\"\n\n\"Sen saat nähdä teoistani\", vastasi Orberose.\n\nRégimental-munkki oli tullut heidän luokseen:\n\n\"Se onkin todistuksista parhain. Kuningas Salomo sanoo: Kolme minulle\novat ihmeelliset ja neljää en minä tiedä: kotkan tiet taivaan alla,\nkäärmeen retket kalliolla, haahden jäljet meren keskellä, ja miehen\njäljet piian tykö. -- Röyhkeitä ovat mielestäni ne taitomatamit,\njotka näissä asioissa luulevat olevansa viisaampia kuin kuninkaista\nviisain. Kuule minun neuvoani, isä, älä tiedustele hurskaan Orberose'in\nasiaa heiltä. Heidän tutkimuksistaan et tule hullua hurskaammaksi.\nImpeys on yhtä vaikea todistaa kuin säilyttääkin. Plinius opettaa\nmeille historiassaan, että sen merkit ovat imaginaarisia tai hyvin\nepävarmoja. [Tämän teoksen julkaisijat ovat turhaan etsineet tätä\nlausetta Pliniuksen _Luonnon historiasta_.] Monikin, jonka ruumiiseen\nkaikki neljätoista synninmerkkiä ovat leimattuina, on puhdas enkelien\nsilmissä, kun taas toinen matamien lehti lehdeltä käsin ja silmin\nsyynäämä ja täydelliseksi havaittu tietää saavansa kiittää turmeluksen\ntaidokkaita temppuja ihanasta loisteestaan. Minä pistän vaikka käteni\ntuleen sen puolesta, että tämä hurskas tyttö, joka tässä seisoo, on\npuhdas.\"\n\nHän puhui näin siitä syystä, että hän oli Piru. Mutta Mael-vanhus ei\nsitä tietänyt. Hän kysyi hurskaalta Orberose'ilta:\n\n\"Tyttäreni, miten menettelet voittaaksesi tuon verenhimoisen pedon,\njoka sinut söi?\"\n\nNeitsyt vastasi:\n\n\"Huomenna auringon noustessa, oi Mael, on sinun kutsuttava kansa\nkokoon ylävälle, autiolle nummelle, joka ulottuu aina Varjojen\nrannikkoon, ja sinun täytyy pitää huoli, ettei ainoakaan pingviini\ntule viittäsataa askelta lähemmäksi rantakallioita, sillä muuten\nhänet hirviön myrkyllinen hengitys tappaisi. Ja lohikäärme ilmestyy\nkallioiden keskeltä ja minä panen vyöni sen kaulaan ja talutan sitä\nkuin tottelevaista koiraa.\"\n\n\"Etkö ota mukaasi jotakin uljasta ja sangen hurskasta miestä\nkuolettamaan lohikäärmettä?\" kysyi Mael.\n\n\"Sinäpä sen sanot, oi vanhus: minä annan pedon Kraakille ja hän surmaa\nsen säihkyvällä miekallaan. Sillä tiedä, että jalo Kraakki, jonka\nluultiin kuolleen, palaa nyt takaisin pingviinien pariin ja surmaa\nlohikäärmeen. Ja lohikäärmeen vatsasta astuvat ulos ne lapset, jotka se\nsöi.\"\n\n\"Tapahtumat, joista puhut, oi neitsyt, ovat minusta ihmeelliset eivätkä\nihmisvoimin mahdolliset!\" huudahti apostoli.\n\n\"Sinäpä sen sanot\", vastasi neitsyt Orberose. \"Mutta tiedä vielä, oi\nMael, että minulla oli ilmestys, joka julisti, että Pingvinian kansan\ntulee maksaa ritari Kraakille palkintona pelastuksestaan vuotuista\nveroa kolmesataa kananpoikaa, kaksitoista lammasta, kaksi härkää, kolme\nsikaa, tuhat ja kahdeksansataa kappaa jyviä sekä kaaliksia kaalinkasvun\nmukaan; ynnä että ne poikaset, jotka lohikäärmeen vatsasta tulevat, on\nannettava tälle Kraakille palvelemaan häntä ja tottelemaan kaikessa\nhäntä.\n\n\"Ja jos pingviinien lapset tämän liittonsa rikkovat, nousee merestä\nsaarelle uusi, entistä kahta vertaa hirveämpi lohikäärme. Puhunut olen.\"\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nALKAN LOHIKÄÄRME (jatkoa ja loppu)\n\n\nUkko Mael kutsui kokoon pingviinien kansan, ja se vietti yönsä Varjojen\nrannikolla, alueella, jonka pyhimys oli sille määrännyt, jottei hirviö\nmyrkyllisellä hengityksellään surmaisi ketään heistä.\n\nYön varjot peittivät vielä maata, kun alkoi kuulua kumeaa mörinää,\nja sitten lohikäärme ilmestyi hämäränä ja kauheana haahmona\nrantakalliolle. Se mateli kuin käärme, ja sen kiemuroiva ruumis oli\nvarmaankin viisitoista jalkaa pitkä. Kun kansa tämän näki, niin se\npelkäsi ja väistyi kauemmaksi. Mutta pian huomasivat kaikkien silmät\nneitsyt Orberose'in, joka aamun ensi säteiden loisteessa tuli näkyville\nja asteli punertavaa kanervikkoa. Rohkein ja samalla häveliäin askelin\nkävi hän petoa kohti, joka avasi loimuavan kitansa ja karjui kamalasti.\nKauhun ja säälin huuto kajahti valtavana pingviinien suusta. Mutta\nneitsyt otti liinaisen vyönsä, sovitti sen lohikäärmeen kaulaan ja\ntalutti sitten hirviötä kansan riemuhuutojen kaikuessa kuin uskollista\nkoiraa.\n\nOrberose oli jo kulkenut sievoisen matkan nummea, niin Kraakki ilmestyi\nyht'äkkiä hänen luokseen säihkyvä miekka kädessä. Kansa oli luullut\nhänen kuolleen jo kauan sitten ja huusi nyt hämmästyksestä ja ilosta.\nSankari hyökkää pedon kimppuun, kaataa sen kellelleen ja avaa siltä\nmiekallaan vatsan, josta silloin pikku Elo ja nuo viisi muuta hirviön\nsyömää poikaa astuvat paitasillaan, kiharainen tukka hartioilla ja\nkätöset ristissä tanterelle.\n\nLapset heittäytyvät heti polvilleen neitsyt Orberose'in eteen, ja hän\nsulkee heidät syliinsä ja kuiskaa heille:\n\n\"Teidän täytyy nyt lähteä kylästä kylään ja sanoa: Me olemme ne\npienet lapsiraukat, jotka lohikäärme söi, ja me tulimme sen vatsasta\npaitasillamme. -- Ihmiset antavat silloin teille mitä vain tahdotte.\nMutta jos ette puhu näin, niin ette saa muuta kuin vitsaa ja\nluunappeja. Alkakaa mennä!\"\n\nKun pingviinit näkivät lohikäärmeen vatsa halkaistuna, yrittivät\nmonet heistä karata siihen käsiksi silpoakseen sen kappaleiksi,\ntoiset kostonhalusta ja vihan vimmasta, toiset taas sitä varten, että\nolisivat saaneet tuollaisen taikakiven eli drakontiitin, jollaisia\nkasvaa lohikäärmeen päässä; ja noiden kuolleista herätettyjen lasten\näidit tahtoivat juosta sulkemaan pienokaiset syliinsä. Mutta pyhä\nMael pidätti kansaa sanoen, ettei kukaan heistä ollut kyllin hurskas\nvoidakseen lähestyä lohikäärmettä, vaan kuolisi, jos sen tekisi.\n\nJa pian tulivat pikku Elo ja nuo viisi muuta lasta kansan luo ja\nsanoivat:\n\n\"Me olemme ne lapsiraukat, jotka lohikäärme söi, ja me tulimme sen\nvatsasta paitasillamme.\"\n\nJa kaikki, jotka heidän sanansa kuulivat, suutelivat heitä ja\nvastasivat:\n\n\"Te olette pyhät lapset, ja me annamme teille kaikkea, mitä ikinä\ntahdotte.\"\n\nJa sitten kansa lähti riemuiten ja kiitosvirsiä veisaten koteihinsa.\n\nSen päivän muistoksi, jona Kaitselmus vapautti kansan tästä suuresta\nvitsauksesta, alettiin sitten pitää kirkollisia juhlakulkueita, joissa\nkannettiin kahlehdittua lohikäärmeen kuvaa.\n\nKraakki kantoi veroa ja hänestä tuli rikkain ja mahtavin kaikista\npingviineistä. Voittonsa merkkinä ja pitääkseen ihmisiä tarvittavassa\npelossa asetti hän päähänsä lohikäärmeen harjan, ja hänellä oli tapana\nsanoa kansalle:\n\n\"Kun lohikäärme kuoli, niin minä olen lohikäärme!\"\n\nOrberose kietoi vielä kauan helliä käsiään jumaloimiensa härkärenkien\nja paimenten kaulaan. Ja sitten, kun hän ei enää ollut kaunis, pyhitti\nhän itsensä Herralle.\n\nHän kuoli kaikkien kunnioittamana ja julistettiin pyhimykseksi. Ja\nhänestä tuli piankin Pingvinian taivaallinen suojeluspyhimys.\n\nKraakilta jäi poika, joka piti kuten isäkin lohikäärmeen eli traakin\nharjaa päässään, joten häntä alettiin kutsua kunnianimellä Drako. Hän\noli pingvinien ensimmäinen kuningas.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA\n\nKESKIAIKA JA RENESSANSSI\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nBRIAN HURSKAS JA KUNINGATAR GLAMORGANA\n\n\nDrakosta, Kraakin pojasta, polveutuvat Alkan kuninkaat pitivät\npäässään lohikäärmeen hirvittävää harjaa, pyhää vertauskuvaa, jonka\npelkkä näkeminen sai kansan heitä kunnioittamaan, pelkäämään ja\nrakastamaan. Nämä kuninkaat kävivät yhtä mittaa sotaa joko vasallejaan\nja alamaisiaan tai läheisillä saarilla ja mantereilla hallitsevia\nruhtinaita vastaan.\n\nAikaisemmat Alkan kuninkaat tunnetaan ainoastaan nimeltä, emmekä\nme osaa niitä nimiäkään lausua emmekä kirjoittaa. Ensimmäinen\nDrako-sukuinen hallitsija, josta historia kertoo, on Brian\nHurskas, kiitetty viekkaudestaan ja urhoollisuudestaan sota- ja\nmetsästysretkillä.\n\nHän oli kristitty, rakasti kirjallisuutta ja taidetta ja suosi\nluostarielämään vihkiytyneitä ihmisiä. Linnansa valtasalissa, jonka\nnokeutuneisiin kattohirsiin oli ripustettu suurten metsänelukkain päitä\nja haaraisia sarvia, Piti hän usein juhlia, kutsuen niihin kaikki\nAlkan ja naapurisaarten harpunsoittajat, ja silloin hän itse lauloi\nrunoja sankarien kunniaksi. Oikeudenmukaisena ja ylväänä miehenä, mutta\ntulista kunnianhimoa hehkuen, ei hän voinut olla surmaamatta niitä,\njotka lauloivat paremmin kuin hän.\n\nKun pakanat, jotka hävittivät Bretagne'ia, karkoittivat munkit\nYvernistä pois, kutsui kuningas Brian heidät valtakuntaansa ja\nrakennutti heitä varten linnansa viereen puisen luostarin. Joka päivä\nkävi hän puolisonsa, kuningatar Glamorganan kanssa luostarin kappelissa\njumalanpalveluksessa ja veisasi messussa mukana.\n\nMutta näissä munkeissa oli muudan veli nimeltä Oddoul, joka, vaikka\noli vasta hento nuorukainen, oli kiitetty suuren oppineisuutensa ja\nsiveytensä tähden. Paholainen oli siitä hyvin harmissaan ja koetteli\nmonta kertaa johdattaa häntä kiusaukseen. Se muuttautui milloin\nmiksikin ja näytti hänelle milloin sotahevosen, milloin nuoren immen,\nmilloin taas pikarin, joka oli täynnä simaa; sitten se kalisteli\nOddoulin korvissa arpanoppia ja sanoi hänelle:\n\n\"Tuletko pelaamaan kanssani? Minä lupaan sinulle tämän maailman\nvaltakunnat ja sinä panet peliin yhden hiuskarvan päästäsi.\"\n\nMutta Herran mies torjui ristinmerkillä asestettuna Vihollisen. Kun\npiru nyt näki, ettei saattanut häntä vietellä, keksi se hänen tuhokseen\nvielä ovelamman keinon. Eräänä kesäyönä meni se vuoteen ääreen, jossa\nkuningatar nukkui, ja näytti hänelle lumouksella kaunistettuna kuvana\ntuon nuoren munkin, jota kuningatar joka päivä näki kappelissa. Heti\nkohta tunkeutui rakkaus kuin hieno ja väkevä myrkky Glamorganan\nvereen. Hänen silmänsä paloivat Oddoulin päälle, ja alinomaa keksi\nhän tekosyitä, joilla pääsi nuorukaisen läheisyyteen. Hän pyysi monta\nkertaa Oddoulia tulemaan ja opettamaan hänen lapsiaan lukemaan ja\nlaulamaan:\n\n\"Minä jätän ne luottavasti teidän haltuunne\", sanoi hän. \"Ja minä olen\nläsnä, kun annatte niille tunteja, jotta itsekin jotain oppisin. Siten\nopetatte äitiä samalla kertaa kuin lapsiakin.\"\n\nMutta nuori munkki teki verukkeita, sanoen milloin, ettei hän muka\nollut kyllin oppinut, milloin taasen, ettei hänen säätynsä sallinut\nhänen seurustella naisten kanssa. Ne kiellot kiihdyttivät Glamorganan\nhalua. Eräänä päivänä, kun hän riutui vuoteellaan vaivassa, jota hän\nei enää jaksanut sietää, lähetti hän käskemään Oddoulia kamariinsa.\nOddoul ei voinut olla kuningatarta tottelematta, mutta hän jäi ovelle\nja katseli alas maahan. Glamorgana oli kärsimätön ja surullinen, kun ei\nnuorukainen häneen katsonut.\n\n\"Katso\", lausui hän, \"minä en jaksa enää, maailma pimenee silmissäni.\nRuumistani vuoroin polttaa ja vuoroin se on kylmä kuin jää.\"\n\nJa koska Oddoul oli yhä vaiti eikä liikahtanut, rukoili ja kutsui\nGlamorgana häntä: \"Tule tänne luokseni, tule!\"\n\nJa käsivarsillaan, jotka kaipuu teki pitkiksi, koetti hän tavoittaa\nnuorukaista ja vetää hänet luoksensa.\n\nMutta Oddoul pakeni häntä haureelliseksi soimaten.\n\nSilloin Glamorgana raivostui, ja peläten, että Oddoul ilmaisisi, miten\nhäpeällinen hän oli ollut, päätti hän tuhota nuorukaisen, ettei olisi\nitse tuhoutunut.\n\nHän alkoi itkun sortamalla äänellä kirkua apua niin että koko linna\nkaikui, aivan kuin hän olisi ollut suuressa vaarassa. Kamarineidot\njuoksivat hätään, näkivät, miten munkki pakeni ja miten kuningatar\nkeräili ruumiinsa verhoksi vuoteensa lakanoita, ja alkoivat huutaa\nkilvan, että kuningatar oli aiottu murhata. Ja kun kuningas Brian\nkuuli hälinän ja tuli Glamorganan kamariin, näytti kuningatar hänelle\ntukkaansa, joka oli hajallaan, kyyneleitä valuvat silmänsä ja rintansa,\njota hän oli rakkautensa raivossa itse repinyt kynsillään:\n\n\"Herrani ja puolisoni\", sanoi hän, \"näin minua on solvattu. Häpeällisen\nhimon vallassa tuli Oddoul luokseni ja koetti maata minut.\"\n\nKuullessaan kuningattaren valituksen ja nähdessään hänet verissään,\nkuningas raivostui kauheasti ja käski henkivartijansa ottamaan\nnuoren munkin kiinni ja polttamaan hänet elävältä linnan edustalla\nkuningattaren nähden.\n\nYvernin luostarin apotti sai tapauksesta tietää, meni kuninkaan luo ja\nlausui:\n\n\"Kuningas Brian, opi tästä esimerkistä, miten erilaisia kristitty\nnainen ja pakanallinen nainen ovat. Rooman Lucretia oli pakanuuden ajan\nruhtinattarista siveellisin, mutta kuitenkaan ei hänellä ollut voimaa\npuolustautua, kun veltto roomalaisnuorukainen ahdisti häntä, ja sitten\noli hän heikkoudestaan niin kauhistunut, että lankesi epätoivoon.\nGlamorgana sen sijaan torjui aivan voitokkaasti tuon raivoisan\nrikollisen, jota eräs kaikkein vaarallisin pahoista hengistä riivasi.\"\n\nSill'aikaa istui Oddoul linnan vankilassa ja odotti hetkeä, jolloin\nhänet poltettaisiin elävältä. Mutta Jumala ei sallinut viattoman\nihmisen hukkua. Hän lähetti nuoren munkin luo enkelin erään\nGudrun-nimisen kamarineidon haahmossa, ja enkeli päästi hänet ulos\nvankilasta ja vei siihen huoneeseen, jossa juuri tuo neito, jonka\nhaahmon enkeli oli ottanut, asui.\n\nJa enkeli sanoi nuorelle Oddoulille:\n\n\"Sinä olet niin rohkea, minä rakastan sinua.\"\n\nJa nuori Oddoul, joka luuli, että itse Gudrun puhui hänelle, loi\nsilmänsä maahan ja vastasi:\n\n\"Jumala armossaan auttoi minua seisomaan kuningattaren kiivasta vimmaa\nvastaan ja uhmaamaan mahtavan naisen mieltä.\"\n\nJa enkeli kysyi:\n\n\"Mitä sanot? Etkö sinä tehnytkään sitä, mistä kuningatar sinua syyttää?\"\n\n\"Totisesti en minä sitä tehnyt\", vastasi Oddoul painaen kätensä\nsydämelleen.\n\n\"Etkö ihan totta tehnyt?\"\n\n\"En, en sitä tehnyt. Sellainen ajatuskin on minulle kauhistus.\"\n\n\"No mitä sinä siinä sitten toljotat, senkin tollo?\" huusi silloin\nenkeli. [Pingviiniläinen kronikoitsija, joka tämän tapauksen kertoo,\nkäyttää sanamuotoa: _Species inductilis_; se merkitsee suunnilleen:\nSellainen olento, jota ei voi ohjata, johon opastus ei pysty.]\n\nJa hän avasi oven jouduttaakseen nuoren munkin pakoa.\n\nOddoul tunsi salaperäisellä voimalla lentävänsä pihalle. Tuskin hän\noli päässyt kadulle, niin tuntematon käsi kaasi hänelle erään astian\nniskaan, ja hän ajatteli:\n\n-- Tutkimattomat ovat, Herra, sinun tiesi ja käsittämättömät sinun\naivoituksesi.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nDRAKO SUURI. -- PYHÄN ORBEROSE'IN MAALLISTEN JÄÄNNÖSTEN MUUTTAMINEN\nUUTEEN PAIKKAAN.\n\n\nSuoraan Brian Hurskaasta polveutuva kuningassuku sammui vuoden 900\nvaiheilla Kaarle Nysänenässä. Muudan tämän ruhtinaan serkku, Bosco\nJalomielinen, nousi hänen jälkeensä valtaistuimelle ja ollakseen\nkruunustaan varmempi murhasi huolellisesti kaikki sukulaisensa. Hänestä\npolveutui paljon mahtavia kuninkaita.\n\nEräs heistä, Drako Suuri, saavutti suuren maineen soturina. Hän sai\nselkäänsä useammin kuin muut. Juuri tappioiden runsaudesta tunnetaan\nsuuret sotapäälliköt. Kahdenkymmenen vuoden aikana poltti hän enemmän\nkuin satatuhatta kylää, kauppalaa, pikkukaupunkia, suurkaupunkia ja\nyliopistokaupunkia. Hän roihutteli tulisoihtuaan niin hyvin vihollisen\nkuin omillakin alueilla. Ja selittääkseen menettelyään oli hänellä\ntapana sanoa:\n\n\"Sota ilman tulipaloa on sama kuin rullasyltty ilman sinappia, ylen\ntympeää.\"\n\nLainkäyttäjänä hän oli ankara. Kun hänen vangitsemansa talonpojat\neivät voineet maksaa lunnaita, niin hän ripusti heidät puunoksaan,\nja kun jokin onneton vaimo tuli pyytämään häneltä maksukyvyttömälle\nmiehelleen armoa, antoi kuningas sitoa hänet hevosen häntään ja\nvedellä pitkin maata. Hänen elämäntapansa olivat sotilaan, velttoutta\nhän karttoi. Voimme iloksemme todeta, että hän oli tavoiltaan\npuhdas. Hän ei ainoastaan estänyt kuningaskuntaansa vaipumasta\nentisestä loistoasemasta, vaan hän puolusti Pingvinian kansan kunniaa\nmiehuullisesti tappioita kärsiessäänkin.\n\nDrako Suuri antoi muuttaa Pyhän Orberose'in jäännökset Alkaan.\n\nTuon pyhimyksen maallinen tomu oli haudattu erääseen luolaan\nVarjojen rannikolle, tuoksuvan kanervanummen laitaan; Ensimmäiset\ntoivioretkeläiset, jotka siellä kävivät, olivat lähikylien pojat ja\nnuoret tytöt. Mieluimmin lähtivät he sinne illalla ja paritusten,\nikäänkuin heidän hurskas kaipuunsa olisi luonnollisen vaiston neuvomana\netsinyt pimeyttä ja yksinäisyyttä. He palvelivat pyhimystä hartaasti\nja vaieten eivätkä näyttäneet olevan halukkaita ilmaisemaan hänen\nmysteerioitaan; he eivät tahtoneet puhua liikoja vaikutelmista ja\ntunteista, joihin he siellä joutuivat, mutta useinkin nähtiin heidän\nkuiskaavan toisilleen sanoja, jotka tulvivat rakkautta, riemua ja\nautuaallista onnea ja joihin kietoutui Orberose'in pyhä nimi. Toiset\nvakuuttivat huokaillen, että siellä unhottaa maailman; toiset sanoivat\ntuntevansa luolasta lähtiessään itsensä tyyntyneiksi ja raukean\nrauhallisiksi; ja tytöt muistuttelivat toisilleen, miten autuaat heidän\nsielunsa siellä olivat olleet.\n\nTällaisia ihmeitä teki Alkan Pyhä Neitsyt jumalallisen ikuisuutensa\naamunkoitossa; niissä teoissa oli aamuruskon ensimmäisten säteiden\nepämääräistä suloisuutta. Pian levisi maine luolan mysteeriosta\nkaikkialle ympäristöön niinkuin hieno ja voimakas sulotuoksu laajalle\nleviää; se oli puhtaille mielille riemuksi ja ylösrakennukseksi, ja\nturhaan koettivat turmeltuneet ihmiset valheilla ja panetteluilla estää\nuskovaisia menemästä armonlähteelle, joka pyhimyksen haudasta pulppusi.\nKirkko ryhtyi huolehtimaan, etteivät nämä armolahjat jääneet yksinomaan\nnuorten poikien ja tyttöjen osaksi, vaan tulivat koko Pingvinian\nkristikansan hyväksi. Munkit ottivat luolan haltuunsa, rakensivat\nrannalle luostarin, kirkon ja hospitsin, ja toivioretkeläisiä alkoi\nvirrata paikkakunnalle.\n\nPyhä Orberose teki sitten, ikäänkuin hän olisi saanut taivaassaolostaan\nlisää voimaa, yhä suurempia ihmetöitä kaikille, jotka tulivat tuomaan\nuhrilahjoja hänen haudalleen. Hän antoi toiveita hedelmättömille\naviovaimoille, lähetti vanhoille mustasukkaisille aviomiehille unia,\njotka rauhoittivat heitä, niin etteivät he epäilleet viattomasti nuoria\npuolisoitaan, varjeli seutua rutoilta, karjataudeilta, nälänhädältä,\nmyrskyiltä ja kappadokialaiselta lohikäärmeeltä.\n\nMutta Kaarle Nysänenän ja hänen seuraajiensa hallituskaudella\nraivoavissa melskeissä ryöstettiin sitten Pyhän Orberose'in haudasta\nkaikki sen aarteet, luostari poltettiin ja munkit hajoitettiin maan\nääriin. Polku, jota hurskaat toivioretkeläiset olivat niin kauan\ntallanneet, peittyi kanervikkoon, ohdakkeisiin ja takiaisiin. Sataan\nvuoteen sen jälkeen kävivät ihmeitä tekevällä haudalla ainoastaan\nkäärmeet, kärpät ja yölepakot. Mutta silloin ilmestyi pyhimys eräälle\nmaamiehelle, joka oli kotoisin Momordio-nimisestä kylästä.\n\n\"Minä olen neitsyt Orberose\", lausui hän miehelle; \"minä olen valinnut\nsinut nostamaan pyhäkköni jälleen arvoonsa. Ilmoita tämän seudun\nasukkaille, että jos he antavat muistoni unhottua ja hautani jäädä\nkunnioitusta vaille ja ilman aarteita, niin tulee uusi lohikäärme ja\nhävittää Pingviniaa.\"\n\nSangen oppineet hengenmiehet panivat toimeen tutkimuksen tuon\nilmestyksen johdosta ja huomasivat, että se oli tosi, taivaan lähettämä\neikä paholaisen tekemä. Ja sittemmin nähtiin, että Ranskanmaankin Pyhä\nFoy ja Pyhä Katarina olivat samanlaisissa olosuhteissa menetelleet\naivan samoin ja puhuneet samoilla lauseilla.\n\nLuostari rakennettiin uudestaan, ja toivioretkeläisiä alkoi jälleen\nvirtailla. Pyhä Orberose teki yhä vain suurempia ihmeitä. Hän paransi\nsangen pahalaatuisia tauteja, erittäinkin lattajalkaa, vesitautia,\nhalvausta ja tanssitautia. Munkit, jotka olivat pyhimyksen haudan\nvartijoina, elivätkin kadehdittavassa yltäkylläisyydessä, kunnes sitten\npyhimys ilmestyi kuningas Drako Suurelle ja käski, että hänet oli\njulistettava koko valtakunnan suojeluspyhimykseksi ja muutettava hänen\nkalliit jäännöksensä Alkan tuomiokirkkoon.\n\nNiinpä saatettiin nyt neitsyen taivaallista sulotuoksua levittävät\njäännökset juhlallisesti pääkaupungin suurimpaan kirkkoon ja asetettiin\nsiellä kuoriin lippaassa, joka oli jalokivillä koristettua kultaa ja\nnorsunluuta.\n\nTuomiokapituli piti kirjaa ihmetöistä, joita Pyhä Orberose Jumalan ja\nihmisten välimiehenä teki.\n\nDrako Suuri, joka oli koko elämänsä ajan kristillisen uskon hurskas\npalvelija ja puolustaja, erosi täältä murheen laaksosta autuaallisessa\ntilassa ja testamenteerasi kirkolle suuria rikkauksia.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nKUNINGATAR CRUCHA\n\n\nDrako Suuren kuoltua puhkesi valtakunnassa ankaroita epäjärjestyksiä.\nUsein on niistä syytetty tuon kuninkaan jälkeläisten heikkoutta. Ja\ntotta onkin, ettei ainoakaan heistä lähimainkaan kulkenut ylvään\nedeltäjänsä latuja.\n\nHänen poikansa Sem, joka oli nilkka, löi laimin Pingvinian alueellisen\nlaajentamisen. Bolon, Semin pojan, surmasi henkivartio yhdeksän vuoden\nikäisenä, juuri hänen noustuaan valtaistuimelle. Häntä seurasi hänen\nveljensä Ham, joka oli ainoastaan seitsenvuotias ja antoi äitinsä,\nkuningatar Cruchan, hallita itseään.\n\nCrucha oli kaunis, oppinut ja viisas, mutta ei jaksanut hillitä\nintohimojaan.\n\nKunnioitettava Talpa lausuu kronikassaan tästä kuuluisasta\nkuningattaresta seuraavaa:\n\n\"Kuningatar Crucha ei kasvojensa kauneuden ja vartalonsa muotojen\npuolesta ole vähempi Semiramista, Babylonin kuningatarta, ei\nPentesileaa, amatsonien kuningatarta, eikä Herodiaan tytärtä Salomea.\nMutta hänen olemuksessaan on eräitä erikoisuuksia, jotka saattavat\ntuntua ihanilta tai epäihanilta aina kunkin ihmisen ja yleisen\narvostelun laatujen mukaan, jotka useinkin ovat vastakkaisia. Hänellä\non otsassa kaksi pikku sarvea, jotka hän kätkee kultaisten, kahden\npuolen päätä sileästi kammattujen hiustensa alle; hänellä on toinen\nsilmä sininen, toinen musta, kaula rahtusen viistossa vasemmalle päin\nniinkuin Aleksanteri Suurella, kuusi sormea oikeassa kädessä ja pieni\napinanpää navan alla.\n\n\"Hänen ryhtinsä on majesteettinen ja käytöksensä ylevän suopea. Hän on\naulis kuluttamaan rahaa, mutta ei aina osaa asettaa pyyteitään älynsä\nikeeseen.\n\n\"Eräänä päivänä, kun hän huomasi kuninkaallisessa tallissa nuoren,\nsangen kauniin tallirengin, tunsi hän rakkauden nuorukaista kohtaan\nsyttyvän rintaansa ja jätti hänen hoitoonsa valtakunnan sotajoukkojen\nkorkeimman päällikön viran. Seikka, jota tässä suuressa kuningattaressa\ntäytyy rajoituksitta kiittää, on se, että hän antaa runsaasti\nlahjoja valtakunnan kaikille kirkoille, luostareille ja kappaleille,\neritotenkin Beargardenin veljeskunnalle, jonka keskuudessa minäkin\nHerran armosta kolmentoista vuoden ikäisenä tein luostarilupaukseni.\nHän on säätänyt sielunsa autuudeksi niin paljon messuja, että jokainen\nPingvinian kirkon pappi on niin sanoakseni ikäänkuin sytytetty\nkynttilä, joka tuikkii taivasta kohti vetääkseen Jumalan armoa\nkunniakkaan kuningatar Cruchan puoleen.\"\n\nNäistä ja eräistä muista Talpan kronikasta teokseeni lainaamistani\notteista saa aavistuksen, mikä valtava historiallinen ja kirjallinen\narvo _Gesta Pinguinorum_-kronikalla on. [\"Pingviinien sankarityöt.\"\n-- Suom. selitys.] Pahaksi onneksi loppuu kronikka aivan yht'äkkiä\nkesken, kuningas Drako Typerän hallituskauden kolmannella\nvuodella; Drako Typerä oli kuningas Ham Hölmön seuraaja. Päästyäni\nhistoriankirjoituksessani tähän aikakauteen, on minun nyt syvästi\nvalittaminen, että menetän niin miellyttävän ja luotettavan oppaan kuin\nTalpa.\n\nSeuraavien kahden vuosisadan aikana vallitsi Pingviniassa yhäti\nverinen anarkia. Kaikki taiteet hävisivät. Yleisen tietämättömyyden\nkeskellä antautuivat munkit luostariensa hämärissä kammioissa uutteriin\nopinnoihin ja kopioivat väsymättömän innokkaasti pyhiä kirjoituksia.\nKoska pergamenttia oli vaikea saada, niin raapivat he entisistä\nkäsikirjoituksista kirjoitukset pois ja piirsivät sitten niihin Jumalan\npyhää sanaa. Siksipä kukoistikin raamatun kopioiminen Pingviniassa\nniinkuin orjanruoskapensaat.\n\nMuudan Pyhän Benediktuksen veljeskunnan munkki, Ermold Pingviini,\nraapi yksinään puhtaaksi neljätuhatta kreikan- ja latinankielistä\nkäsikirjoitusta ja kirjoitti neljääntuhanteen kertaan Pyhän\nJohanneksen evankeliumin, Siten hävisi paljon antiikkisen runouden\nja kaunopuheisuuden mestariteoksia. Historioitsijat tunnustavat\nyksimielisesti, että Pingvinian luostarit olivat keskiaikana opin ja\nkirjallisuuden turva.\n\nTuon aikakauden viimeinen jakso on ainaisia sotia Pingvinian ja\nMerisikainmaan välillä. Käy varsin vaikeaksi päästä perille niiden\nsotien syistä, ei siksi, että vanhoja esityksiä niistä puuttuisi,\nvaan sen tähden, että niitä on useita. Merisikainmaan kronikoitsijat\npuhuvat kaikissa kohdin aivan päinvastaista kuin Pingvinian, ja\nsitä paitsi kertovat eri pingviinit asiat eri tavalla, samoin kuin\nmerisikalaisetkin keskenään. Olen löytänyt kaksi täysin yhtäpitävää\nkronikkaa, mutta toinen kronikoitsija onkin kopioinut toista.\nAinoastaan siitä voi olla varma, että verilöylyt, raiskaukset,\nmurhapoltot ja rosvoukset kuuluivat siihen aikaan päiväjärjestykseen.\n\nOnnettoman Bosco IX:n aikana oli valtakunta sortumaisillaan. Kun\npiispalle tuli tieto, että Merisikainmaan laivasto, kaikkiaan\nkuusisataa suurta laivaa, näkyi jo Alkan rannikolla, järjesti hän\nkirkollisen kulkueen. Tuomiokapituli, huomattavimmat hallituksen ja\nparlamentin edustajat ja yliopiston oppineet noutivat katedraalista\nOrberose'in pyhimyslippaan ja kantoivat sitä kaupungin ympäri, ja heitä\nseurasi koko kansa veisaten psalmeja. Pingvinian suojeluspyhimyksen\napuun ei turvauduttukaan suotta. Mutta Merisikainmaan joukot\npiirittivät kaupunkia yht'aikaa sekä maan että meren puolelta,\nvalloittivat sen väkirynnäköllä ja murhasivat, ryöstivät, raiskasivat\nja sytyttivät siellä tulipaloja kolme päivää ja kolme yötä taitavasti\nkuin tottuneet ainakin.\n\nEi saata olla ihmettelemättä, että usko säilyi näinä pitkinä väkivallan\naikoina eheänä pingviinien keskuudessa. Mutta sieluihin ei ollutkaan\nvielä siihen aikaan päässyt epäilyksen toukka, joten ne olivat alttiita\ntotuuden häikäisevälle valolle. Siinä selitys, miten usko saattoi\nolla niin yksi ja yhteinen. Epäilemättä tuki kyllä tätä uskovaisten\nonnellista keskinäistä sopusointuisuutta eräs kirkon vakiintunut\ntapakin: jokainen pingviini, joka ajatteli eri tavalla kuin _muut_,\npoltettiin nopeasti roviolla.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nKIRJALLISUUS. JOHANNES TALPA\n\n\nKuningas Hamin alaikäisyyden aikana kirjoitti muudan Beargardenin\nluostarin munkki nimeltä Johannes Talpa, joka oli tehnyt\nmunkkilupauksensa samassa luostarissa yhdentoista vuoden ikäisenä\neikä sitten kertaakaan koko elämässään käynyt luostarin muurien\nulkopuolella, sen kaksitoista nidettä laajan latinankielisen kronikan,\njoka tunnetaan nimellä _Gesta Pinguinorum_.\n\nBeargardenin korkeain muurien ympäröimä luostari on rakennettu\nluoksepääsemättömälle vuorenhuipulle. Sinne ei näy miltään taholta\nmuuta kuin sinertäviä vuorenhuippuja leijuvien pilvien keskeltä.\n\nJohannes Talpa oli jo vanha, kun hän ryhtyi laatimaan Gesta\nPinguinorum-teostaan. Hurskas munkki todistaa itse sen nimenomaan juuri\nsamaisessa teoksessaan. \"Pääni on kauan sitten kadottanut kultaisten\nkiharainsa kaunistuksen\", sanoo hän, \"ja kalloni on tullut noiden\nmykevien metallikuvastimien kaltaiseksi, joilta hienot pingviinittäret\nniin uutterasti tiedustelevat neuvoa. Varteni, luonnostaan vähäinen,\n_on_ vuosien varrella lyhentynyt ja käyristynyt koukkuun. Valkea\npartani lämmittää minun rintaani.\"\n\nLumoavan vilpittömästi kuvailee Talpa meille eräitä tapauksia\nelämästään ja muutamia luonteensa ominaisuuksia. \"Ollen ylhäistä sukua\nja lapsuudesta asti määrätty kirkolliseen säätyyn, opetettiin minulle\ngrammatikaa ja musiikkia. Opin lukemaan erään maisterin johdolla, jonka\nnimi oli Amicus, mutta jolle paremmin olisi sopinut nimeksi Inimicus.\n[Amicus: ystävä. Inimicus: vihollinen. -- Suom. selitys.] Kun en aivan\nnopeasti oppinut tuntemaan aakkosia, voiteli hän minua kiivaasti\nraipoilla, joten saatan sanoa, että hän painoi aakkoset kirvelevillä\nsivalluksilla minun pakaroihini.\"\n\nToisissa kohdin jälleen Talpa tunnustaa luonteensa hekumallisuuteen\nkallistuvaiseksi. Hän kertoo, aina ilmeikkäällä tavallaan, seuraavaa:\n\"Nuoruudessani oli aistillisuuteni niin tulinen, että oleskellessani\nmetsän siimeksessä minusta tuntui kuin minut olisi pantu kattilaan\nkiehumaan eikä raikas ilma olisi ympärilläni tuulahdellut. Minä kartoin\nnaisia, mutta turhaan, sillä jos missä näin aisakellonkin taikka\nputelin, niin kuvittelin mielessäni heitä.\"\n\nPingvinia kärsi silloin, kun Talpa kirjoitti kronikkaansa, yht'aikaa\nsekä ulkonaisen että sisällisen sodan peloittavista onnettomuuksista.\nKuningatar Cruchan sotilaat, jotka oli lähetetty puolustamaan\nBeargardenin luostaria Merisikainmaan raakalaisia vastaan,\njärjestäysivät luostariin vahvaan asemaan. Saadakseen luostarin\nvalloittamattomaan kuntoon puhkaisivat he muureihin ampuma-aukkoja sekä\nrepivät kirkon lyijyisen katon ja valoivat siitä kuulia linkoihinsa.\nÖisin sytyttivät he pihoille ja käytäviin suuria rovioita ja paistoivat\nniissä kokonaisia härkiä ottaen ja karsien vartaiksi kokonaisia kuusia\nympäristön vuoristosta; ja nuotioittensa ympärillä sakeassa, pihkalta\nja rasvalta käryävässä savussa istuen he tyhjentelivät luostarin\nviini- ja simatynnyreitä. Heidän laulunsa, jumalattomat puheensa ja\nrähinänsä kuuluivat luostarin aamukelloja kovemmin.\n\nViimein pääsivät merisiat läpi vuorensolasta ja alkoivat piirittää\nluostaria. He olivat pohjolan sankareita kupariasuissa ja -aseissa.\nHe pystyttivät kallionseinämiä vasten sataviisikymmentä syltää pitkiä\ntikapuita, jotka eräänä pimeänä myrsky-yönä katkesivat hyökkääjäin\nja heidän aseittensa painosta ja tiputtelivat terttuina miehiä alas\nrotkoihin ja syvyyksiin; pimeästä kuului pitkää tuskanulinaa, ja sitten\ntuli taas uusi hyökkäys. Pingviinit kaatoivat palavaa pikeä puroina\nhyökkääjien niskaan, ja viholliset hulmusivat tulessa kuin tulisoitot.\nKuusikymmentä kertaa uudistivat raivostuneet merisiat hyökkäyksensä;\nkuusikymmentä kertaa lyötiin heidät takaisin.\n\nKymmenen kuukautta pitivät he luostaria ankarasti saarrettuna, kunnes\nkerran, pyhänä Epiphanian päivänä, muudan laaksossa asuva paimen neuvoi\nheille salapolun, jota myöten he pääsivät kiipeämään vuoren huipulle,\ntunkeutuivat luostarin maakerrokseen ja sieltä itse luostariin, sen\nkeittiöihin, kirkkoon, istuntosaliin, kirjastoon, pesutupaan, munkkien\nkammioihin, ruokailuhuoneisiin ja makuusaleihin, sytyttäen rakennukset\ntuleen ja tappaen ja raiskaten ikään ja sukupuoleen katsomatta.\nPingviinit kavahtivat kesken uniaan pystyyn ja tarttuivat aseisiin;\npimeys ja pelko sekoittivat heidän silmänsä niin, että he iskivät\ntoinen toisiaan, kun taas merisiatkin puolestaan tappelivat keskenään\nkirveillä, ehtoolliskalkeilla, suitsutusastioilla, kynttilänjaloilla,\nmessukasukoilla, pyhäinjäännöslippailla ja jalokivin koristetuilla\nkultaristeillä.\n\nIlma oli paksuna kärvennetyn ihmislihan hajusta; tuskan ja kuoleman\nparkuna raikui liekkien keskeltä, ja pitkin sortuvien kattojen\nräystäitä juoksi munkkeja kuin muurahaisia, ja tuhansia heistä putosi\nalas rotkoon. Mutta Johannes Talpa istui ja kirjoitti teostaan.\nCruchan sotilaat olivat perääntyneet nopeasti luostarista ja tukkivat\nisoilla kivillä kaikki portit, aikoen sulkea merisiat palaviin\nrakennuksiin ja polttaa heidät sinne. Ja he ottivat metsästä kaikkein\nvanhimpia tammenrunkoja ja käyttivät niitä muurinmurtajina, joilla he\npökkivät muurit sisään ja murskasivat merisikoja irtaantuvien kivien\nja kokonaisten kaatuvain muurien alle. Kun kuusisataa miestä sysäsi\nja heilutti kutakin jättiläispuuta, sortuivat rakennusten palavat\npuuosat pitkäisen pauhulla ja kauniit kaariholvit luhistuivat kasaan.\nPian ei rikkaasta ja suuresta luostarista jäänyt mikään muuta kuin\nJohannes Talpan työhuone, joka ikäänkuin ihmeen kaupalla riippui yhä\nerään suitsevan talon särkyneessä päädyssä. Vanha tiedemies kirjoitti\nrauhassa edelleen.\n\nIhmeellinen mielenrauha, jonka kronikoitsija sanoo itsellään olleen,\nkun hän ikuisti näitä aikansa suuria tapahtumia, saattaa tuntua\nehkä hiukan liioitellulta. Eivätkä ulkonaiset seikat olleetkaan\nhäneen aivan vaikuttamatta, niin hartaasti työhönsä kiintynyt ja\nulkomaailmalle välinpitämätön kuin hän olikin. Olen tutkinut asiaa\nJohannes Talpan omakätisestä käsikirjoituksesta Kansalliskirjastossa,\nmissä sitä säilytetään; se on pingviiniläisessä osastossa;,\nK. L. 6, 12390 _quater_. Se pergamenttikäsikirjoitus käsittää\nkuusisataakaksikymmentäkahdeksan lehteä. Käsiala on erittäin epäselvää;\nkirjaimet eivät pysy ollenkaan samalla rivillä, vaan hyppivät joka\nsuunnalle, töykkivät toisiaan ja kompastuvat epäjärjestyksessä tahi\nparemminkin hirvittävässä sekasorrossa toistensa päälle. Ne ovat\nniin huonosti piirrettyjä, että niitä enimmäkseen on vaikea tuntea\ntaikka edes erottaa sinne tänne runsaasti räiskyneistä mustetahroista.\nNuo arvaamattoman kallisarvoiset lehdet osoittavat siis merkkejä\nlevottomista oloista, joiden vallitessa ne kirjoitettiin. Niistä on\nvaikea saada selvää. Beargardenin luostarin munkin tyyli sen sijaan ei\nilmaise minkäänlaista mielenliikutusta. _Gesta Pinguinorum_ ei koskaan\neksy harhapoluille sille ominaisesta yksinkertaisuudesta. Kerronta\njuoksee sulavasti ja välistä kuivakiskoisenkin täsmällisenä. Mietelmät\novat harvinaisia ja ylimalkaan terveestä arvostelukyvystä todistavia.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nTAIDE. PRIMITIIVISET PINGVTINILÄISET MESTARIT\n\n\nPingviiniläiset kriitikot vakuuttavat kilvan, että pingviiniläiselle\ntaiteelle erikoista on sen syntymästä asti ollut mahtava ja kiehtova\nomintakeisuus ja että muualta hakee turhaan sellaista siroutta\nja älyllisyyttä kuin näemme sen ensimmäisissä tuotteissa. Mutta\nMerisikainmaan arvostelijat väittivät, että heidän taiteilijansa\novat aina olleet pingviinien uranuurtajia ja opettajia. Asiaa on\nvaikea ratkaista, sillä pingviinit hävittivät kaikki primitiivisten\nmestariensa työt ennenkuin alkoivat ruveta niitä ihailemaan.\n\nEi voi kyllin valitella tällaista taiteen menetystä. Omasta puolestani\ntunnen syvästi vahingon suuruuden, koska minä kunnioitan pingviinien\naikaisinta taidetta ja rakastan ja ihailen primitiivisten mestarien\nteoksia.\n\nNe ovat mainioita. En tarkoita, että ne kaikki olisivat samanlaisia;\nse ei olisi totta; mutta niissä on yhteisiä, kaikissa koulukunnissa\ntavattavia piirteitä, nimittäin eräitä yleismuotoja, joita he kaikki\nnoudattavat, sekä aina jonkinmoinen viimeistelyn täydellisyys,\nsillä mitä he osaavat, sen he osaavat hyvin. Onneksi voidaan\nprimitiivisestä pingviiniläisestä maalaustaiteesta saada jonkinlainen\nkäsitys primitiivisten italialaisten, flaamilaisten ja saksalaisten,\ntaiteilijain sekä etenkin ranskalaisten avulla, jotka viimeksimainitut\nvoittavat heidät kaikki: he ovat loogillisempia, kuten Gruyer\nlausuu. Onhan loogillisuus ranskalaisten erikoinen ominaisuus. Jos\ntahtosimmekin sen kieltää, niin täytyisi Ranskalle tunnustaa ainakin\nse erikoisuus, että se on säilyttänyt primitiivisten maalarien tauluja\naikoihin, jolloin muilla kansakunnilla ei niitä enää ollut tallella.\nRanskalaisen primitiivisen taiteen näyttelyssä Marsanin paviljongissa\n1904 oli useita pieniä, viimeisten Valois-sukuisten kuninkaiden ja\nHenrik IV aikoina tehtyjä _panneau_-maalauksia.\n\nOlen tehnyt paljon matkoja saadakseni nähdä tauluja sellaisilta\nmiehiltä kuin Van Eyck-veljekset, Memling, Roger van der Weyden, tuo\n\"Maarian kuoleman\" maalaaja, Ambrogio Lorenzetti ja vanhat umbrialaiset\nmestarit. Mutta asiaan, jota tutkin, en perehtynyt täysin en Bryggessä,\nKölnissä, Sienassa enkä Perugiassa, vaan naiiviin maalaustaiteeseen\nopin minä syventymään pienessä Arezzon-kaupungissa. Siitä on nyt\nkymmenen vuotta tai vähän enemmänkin. Kaupunkien museot olivat vielä\nsilloin, joka oli köyhää ja yksinkertaista aikaa, kiinni tavalliselta\nyleisöltä kaiken päivää, mutta avattiin milloin hyvänsä _forestierejä_,\nulkomaalaisia, varten. Eräänä iltana näytti muudan vanha ämmä minulle\ntalikynttilän valossa puolen liiran maksusta Arezzon likaisen museon,\nja minä löysin sieltä yhden Margaritonen maalauksia; se esitti\n_Pyhää Fransiskusta_; pyhimys oli siinä niin hurskaan surumielisen\nnäköinen, että vuodatin kyyneleitä. Minä olin syvästi liikutettu, ja\nMargaritone Arezzolainen on sen jälkeen ollut minulle kaikkein rakkain\nprimitiivisistä mestareista.\n\nHänen teostensa avulla olen luonut kuvitelmani pingviinien\nprimitiivisestä taiteesta. Ei niin ollen katsottane\nasiaankuulumattomaksi, jos tarkastelen tässä häntä hiukan laajemminkin,\nellen juuri hänen teostensa yksityiskohtiin puuttuen, niin kuitenkin\nesittäen häntä hänen kaikkein yleisimmältä ja niin sanoakseni\nedustavimmalta puoleltaan nähtynä.\n\nMeillä on viisi, kuusi hänen omakätisellä nimellään merkittyä taulua.\nHänen huomattavin teoksensa, jota säilytetään Lontoossa _National\nGalleryssa_ esittää Neitsyt Maariaa istuvana valtaistuimella\nJeesuslapsi sylissä. Seikka, joka ensin tuota taulua katsellessa\npistää silmään, on kuvattavan ruumiin suhteet. Maarian ruumis kaulasta\njalkateriin asti on ainoastaan kaksi kertaa niin pitkä kuin pää;\nlisäksi vaikuttaa se erikoisen lyhyeltä ja jäntterältä. Kumminkin on\ntyö sekä maalauksena että piirustuksena varsin huomattava. Suurella\nMargaritonella oli käytettävänään ainoastaan muutamia harvoja värejä,\nja hän käytti niitä aivan puhtaina, sekoittamatta niitä milloinkaan\nkeskenään nyansseiksi. Siitä oli tuloksena, että hänen värityksensä on\nparemminkin vilkas kuin harmooninen. Madonnan ja lapsen posket ovat\nsivellyt kauniilla sinoberipunaisella, jonka iäkäs mestari, naiivisti\nrakastaen selviä ääriviivoja, on sovittanut heidän kummankin kasvoihin\nniin tarkkoina pyörylöinä, että punaläikät ovat kuin harpilla piirretyt.\n\nEräs 1700-luvun oppinut taidearvostelija, apotti Lauzi, on kohdellut\nteoksissaan Margaritonen töitä kovin ylimielisesti. \"Ne ovat\", sanoo\nhän, \"pelkkää joutavaa rapamaalausta. Noina surkeina aikoina ei osattu\nei piirustaa eikä maalata.\". Samaa mieltä kuin tämä viisastelija, joka\noli muka taiteenymmärtäjä, olivat yleensä muutkin hänen aikalaisensa.\nMutta suuri Margaritone ja hänen kautensa saivat piankin hyvityksen\nsellaisesta kauheasta halveksumisesta. Jumalaapelkäävässä Englannissa,\nraamattua rakastavissa kylissä ja reformeeratuissa mökeissä syntyi\nnäet 1800-luvulla joukko pikku Samueleita ja Johannes Kastajia,\nkiharaisia kuin karitsat, joista sitten vuosien 1840 ja 1850 vaiheilla\noli kasvanut silmälasipäisiä oppineita jotka alkoivat primitiivisien\nmestarien palveluksen.\n\nPrerafaelismin etevä teoreetikko, sir James Tuckett, tohtii asettaa\n_National Galleryn_ madonnan kristillisen taiteen kaikkein suurimpien\nmestariteosten joukkoon. \"Antamalla Neitsyt Maarian päälle pituuden,\njoka on kolmannes koko kuvion korkeudesta\", sanoo James Tuckett, \"on\nmuinainen mestari taitavasti suunnannut ja keskittänyt katselijan\nhuomion inhimillisen olemuksen kaikkein jaloimpiin osiin ja eritoten\nsilmiin, joita kutsutaan sielun kuvastimeksi. Maalauksessa kilpailevat\nväritys ja piirustus keskenään ihanteellisen ja mystillisen vaikutuksen\naikaansaamiseksi. Poskien punainen väri ei muistuta ihon luonnollista\nväriä; tuntuu paremminkin kuin olisi vanha mestari sovittanut Neitsyen\nja Jeesuslapsen kasvoihin taivaalliset ruusunkukat.\"\n\nTällaiseen arvosteluun _on_ sen ylistämä taideteos luonut, niin\nsanoakseni, heijastuksensa. Kuitenkin on Edinburghin seraafinen\nesteetikko Mac Silly tulkinnut vielä herkemmällä ja syvällisemmällä\ntavalla vaikutelmaa, jonka hänessä tämän primitiivisen maalauksen\nnäkeminen herätti. \"Margaritonen madonna\", lausuu kunnioitettava\nMac Silly, \"saavuttaa taiteen kaikkein korkeimman transcendenttisen\npäämäärän; se synnyttää katselijoissa viattomuuden ja puhtauden\ntunteen, se tekee heidät lapsen kaltaiseksi. Omasta kokemuksestani\ntiedän, että se ei ole liioiteltua. Kun minulla kuudenkymmenenkuuden\nvuoden ikäisenä oli onni saada katsella sitä kolme tuntia perätysten,\ntunsin yht'äkkiä itseni pieneksi kapalolapseksi. Ajaessani sitten\najurinrattailla _Trafalgar Square'in_ poikki, heiluttelin minä\nsilmälasikoteloani niinkuin lapsi kalistintaan ja nauroin ja\nlallattelin. Ja kun tarjoilijatar täysihoitolassa päivällispöydässä toi\nliemilautasen minulle, kaadoin minä, naiivina kuin pikku lapsi ainakin,\nsoppaa lusikalla korvaani enkä suuhuni.\n\n\"Sellainen on tositaiteen tunnusmerkki\", lisää Mac Silly.\n\nMargaritone kuoli, kertoo Vasari, 77 vuoden iässä \"surren, kun hänen\noli täytynyt elää niin kauan, että piti nähdä uutta taidetta ja sietää\nmaineenkin kruunaavan uusia taiteilijoita\". Nämä, tässä sanasta sanaan\ntulkitsemani rivit ovat innoittaneet sir James Tuckettin kirjoittamaan\nehkä kaikkein suloisimmat sivunsa. Ne ovat löydettävissä teoksesta\n_Esteetikkojen rukouskirja_, jonka kaikki prerafaeliitat osaavat\nulkomuistista. Sovitan ne nöyrästi vaatimattoman historiani parhaaksi\nkaunistukseksi. Nykyään tunnustetaan yleisesti, ettei mitään niitä\nhenkevämpää ja ylevämpää ole Israelin profeettojen ajoista alkaen\nkirjoitettu.\n\n\nMARGARITONEN NÄKY\n\nVanhana ja työn vaivojen painamana kävi Margaritone kerran erään\ntuonottain kaupunkiin muuttaneen nuoren maalarin, työpajassa. Hänen\nhuomiotaan kiinnitti siellä muudan vielä aivan äsken maalattu\nmadonnankuva, jossa, vaikka madonna yleensä olikin ankara ja jäykkä,\noli reliefiäkin ja jonkinmoista elävyyttä, mikä seikka johtui kuvatun\nolennon verrattain oikeista suhteista ja demonisen taitavasti\njakautuvista valoista ja varjoista. Sen nähdessään huomasi sielultaan\nylevän hieno ja naiivi Arezzon mestari kauhukseen, mikä tulevaisuus\nmaalaustaidetta odotti.\n\nHän laski otsansa käsiinsä ja kuiskasi:\n\n\"Minkälaisessa häpeällisessä tilassa näenkään vastaisuuden taiteen,\nkun katselen tuota kuvaa! Aavistan jo kristillisen taiteen lopun, tuon\nsielua maalaavan ja meissä ikuisuuden palavaa kaipuuta herättävän\ntaiteen. Tulevaisuuden maalarit eivät tyydy enää siihenkään kuin\ntämä, nimittäin pelkästään kainosti muistuttamaan freskoissaan tai\nkankaissaan siitä kirotusta materiasta, josta ruumiimme ovat tehdyt,\nvaan suorastaan ylistävätkin sitä materiaa ja nostavat sen kunniaan.\nHe verhoavat kuvaamansa henkilöt ilmeisellä vaarallisella lihalla,\njoten kuvat näyttävät luonnollisilta, eläviltä ihmisiltä. Katselijat\nhuomaavat, että niillä on ruumis; ruumiiden muodot näkyvät vaatteiden\nläpi. Pyhällä Magdalenalla on rinnat, Pyhällä Margaretalla maha,\nPyhällä Barbaralla reidet, Pyhällä Agneksella pakarat (_buttocks_);\nPyhä Sebastian paljastelee nuorukaissulojaan kaikkien nähden, ja\nPyhä Yrjänä ilmaisee, että hänellä on haarniskansa alla oikeat\nlihakset niinkuin vahvalla miehellä ainakin. Apostolit, kirkkoisät,\npiispat ja itse Jumalakin ovat kuin tavallisia kurjia ihmisiä\nlihoineen ja luineen. Enkeleille annetaan kaksimielinen, mystillinen,\nsielujamme rauhaa häiritsevä kauneus. Mitä ikuisuudenkaipuuta\nsellaiset maalaukset voivat herättää! Eivät mitään. Mutta ne neuvovat\nnauttimaani maallisesta elämästä sen kaikissa muodoissa. Missä onkaan\nraja tuollaiselle maalarien törkeälle aiheentarkastelulle? Sitä ei\nolekaan. Lopulta esittävät he miehet ja naiset aivan alasti niinkuin\nroomalaisten epäjumalat. Syntyy maailmallinen taide ja kirkollinen\ntaide, eikä kirkollinen taide ole vähemmän maailmallinen kuin tuo\ntoinenkaan.\n\n\"Menkää pois, pahathenget!\" huudahti vanha mestari yht'äkkiä.\n\nSillä hän näki nyt profeetallisena ilmestyksenä vanhurskaat ja\npyhimykset surkeiksi atleeteiksi alennettuina; näki Apollon soittavan\nviulua kukkakummulla, ympärillään muusat ohuissa vaipoissa; näki\nVenuksen lepäilemässä tummien myrttien varjossa, ja Danaen tarjoamassa\nsuloisen helmansa kultasateelle; näki Jeesuksen palatsin pylväistössä,\nylimysten, vaaleatukkaisten vallasnaisten, musikanttien, kannuspoikien,\nneekerien, koirien ja papukaijain parissa; näki väentungoksen täyttämiä\n\"Jeesuksen syntymiä\", ylellisiä \"Pyhiä perheitä\", mahtipontisia\n\"Ristiinnaulitsemisia\", joissa vilisi alastomia ihmisjäseniä, kuhisi\nlentäviä siipiä ja häilyi loistavia koru-uutimia; niin, hän näki Pyhän\nKatarinan, Pyhän Barbaran, Pyhän Agneksen nöyryyttävän pukujensa\nsametin, brokaadin ja helmien kalleudella ynnä poviensa häikäisevällä\nhipiällä ylimyksettäriä, näki Aurorain kylvävän ruusuja ympärilleen ja\nnäki laumoittain lähteitten reunalla lemmen väkivaltaiseen syleilyyn\nsiepattuja Dianoita ja siimeisen metsän impiä. Silloin suurelle\nMargaritonelle kävi niin, että hän renessanssin ja Bolognan koulukunnan\nkolkoissa aavistuksissa kuoli kauhusta.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nMARBOD\n\n\nMeille on säilynyt eräs arvokas muistomerkki 1400-luvun\npingviiniläisestä kirjallisuudesta. Se on kertomus, joka kuvaa\nmatkaa manalaan, ja sen tekijä on benediktiniläismunkki Marbod,\njoka ihaili palavasti runoilija Vergiliusta. Tuon melkoisen hyvällä\nlatinankielellä kirjoitetun kuvauksen on Du Clos des Lunes julkaissut.\nNyt ilmestyy se tässä ensi kertaa latinasta käännettynä. Uskon tekeväni\nkansalaisilleni hyvän palveluksen, kun annan heille tilaisuuden\ntutustua tähän tarinaan, joka epäilemättäkään ei ole ainoa laatuaan\nkeskiajan latinalaisessa kirjallisuudessa. Samaan runoudenlajiin\nkuuluvina saatamme esittää esimerkiksi sellaiset kuin _\"Pyhän Brendanin\nmatka\", \"Alberikin näky\" ja \"Pyhän Patrikin kiirastuli\"_, nuo\nmielikuvitukselliset kuvaukset vainajain oletetusta valtakunnasta, sekä\nitse Danten _\"Jumalaisen näytelmän\"_.\n\nTätä aihetta käsittelevistä teoksista on Marbodin kertomus kaikkein\nmyöhäisimpiä, mutta siitä huolimatta omintakeisimpia.\n\n\nMARBODIN MATKA TUONELAAN\n\nVuonna tuhat ja neljäsataa ja kolmekuudetta Jumalanpojan ihmiseksi\ntulemisen jälkeen, muutamia päiviä ennen kuin ristin viholliset\ntunkeutuivat Helenan ja suuren Konstantinin kaupunkiin, sallittiin\nminun, veli Marbodin, halpa-arvoisen munkin, nähdä ja kuulla sellaista,\nmitä kukaan milloinkaan ei ole nähnyt eikä kuullut. Olen kirjoittanut\nnäistä asioista tarkan kertomuksen, jottei niiden Muisto peräti\nkatoaisi minun mukanani, sillä ihmisen ikä on lyhyt.\n\nToukokuun ensimmäisenä päivänä mainittuna vuonna istuin minä.\niltasoiton aikaan Corriganin luostarissa kivipenkillä lähellä\nkaivoa, jota metsäruusut kaunistavat, lukien tapani mukaan erästä\nkaikkein enimmän rakastamani runoilijan, Vergiliuksen, peltotöitten,\nkarjanhoidon ja sotien laulajan, sepittämää runoa. Ilta verhosi\npurppuraharsollaan luostaripihan kaaret, ja minä kuiskailin heltyneellä\näänellä runosäkeitä, jotka kertovat, kuinka phoinikialainen Dido\nvielä kuolemanvaltakunnan myrttilehdoissakin vaeltaa avonainen haava\nrinnassa. Sillä hetkellä kulki veli Hilarius ohitseni, mukanaan veli\nHyacinthus, porttivahti.\n\nVeli Hilarius, syntynyt barbaarisina aikoina, ennen muusain\nylösnousemista, ei ole liioin tutustunut muinaisen ajan viisauteen.\nMutta kuitenkin on Mantuan pojan runous luonut joitakin säteitä\nhänenkin sieluunsa niinkuin kirkkaasti valaiseva soihtu.\n\n\"Veli Marbod\", kysyi hän minulta, \"ovatko nuo säkeet, joita noin\nkohoilevin rinnoin ja hohtavin silmin kuiskaat, osia tuosta suuresta\n_Aeneidista_, josta et saa silmiäsi käännetyksi aamuin etkä illan\ntullen?\"\n\nVastasin hänelle lukevani Vergiliuksesta sitä kohtaa, jossa kerrotaan,\nkuinka Ankiseen poika huomasi Didon loistavan kuin kuu lehvien välitse.\n\n[Mainittu kohta kuuluu:\n\n    \"... qualem primo qui surgere mense\n    Aut videt aut vidisse putat per nubila lunam.\"\n\n(Sananmukaisesti: \"Jollaisena hän alkukuulla joko näki tai luulee\nnähneensä kuun nousevan pilvien läpi.\" -- Suom. selitys.)\n\nVeli Marbod on siis tehnyt epähuomiossa pikku virheen, sillä runoilijan\nkäyttämän runokuvan sijaan on hän asettanut toisen.]\n\n\"Veli Marbod\", vastasi hän, \"uskon varmasti, että Vergiliuksella on\njoka tilaisuutta varten viisaita mietelmiä ja syviä ajatuksia. Mutta\nne laulut, jotka hän viritti syrakusalaisen huilunsa sävelten tahtiin,\novat kuitenkin kaikkein parhaat, ajatukseltaan niin kauniita ja\nkorkeasti oppineita, että niistä aivan häikäistymme.\"\n\n\"Kavahtakaa sanojanne, isä\", huudahti veli Hyacinthus järkytettynä.\n\"Vergilius oli taikuri ja teki ihmeitä pahojenhenkien avulla. Hän kulki\nNapolin seudulla suoraan erään vuoren läpi ja valoi pronssihevosen,\njolla oli voima parantaa kaikkia hevostauteja. Hän oli salatieteilijä,\nja eräässä kaupungissa Italiassa näytetään vielä kuvastinta, jolla\nhän loitsi siihen katsovan silmien eteen vainajia. Ja kuitenkin\npuijasi nainen tuon suuren noidan. Eräs napolilainen portto kehoitti\nhäntä tulemaan luokseen korissa ikkunan kautta, tuollaisessa korissa,\njollaisilla ruokatavaroita nostettiin kadulta ylös huoneisiin; ja hän\njätti Vergiliuksen koko yöksi roikkumaan koriin talon ulkoseinälle.\"\n\nVeli Hilarius ei ollut näitä sanoja kuulevinaan, vaan jatkoi:\n\n\"Vergilius on profeetta. Suurena profeettana jättää hän kauas jälkeensä\nsibyllat, nuo pyhien laulujen virittäjät, Priamos-kuninkaan tyttären ja\nPlato Atenalaisen, suuren tulevien asiain ennustajan. Neljännessä hänen\nsyrakusalaisista lauluistaan näemme Vapahtajamme syntymän ilmoitettuna\nkielellä, joka on paremminkin taivaan kuin maan asujamien.\n\n\"Kun opiskeluaikoinani ensi kerran luin: _Jam redit et virgo_, jouduin\näärettömän hurmion valtaan. Mutta samalla tunsin myöskin katkeraa\ntuskaa, koska ajattelin, että tämä runoilija, joka on sepittänyt tuon\nprofeetallisen laulun, kauneimman, mitä koskaan ihmishuulilta on\nvirrannut, oli ikuisesti estetty pääsemästä Jumalan läheisyyteen ja\nettä hänen täytyi riutua pakanain joukossa iankaikkisessa pimeydessä.\nSiitä kauheasta ajatuksesta en koskaan päässyt. Se ahdisti minua\nopintojeni hetkillä, rukoillessani, vaipuessani hartaaseen mietiskelyyn\nja kiduttaessani ruumistani. Milloin vain mieleeni lensi, että\nVergiliukselta oli kielletty Jumalan kasvojen näkeminen ja että hän\nkenties vaivattiin helvetissä aivan niinkuin muutkin kadotetut, ei\nminulla ollut mitään iloa eikä rauhaa, ja monesti päivässä minä\nhuudahdin kohotellen käsiäni taivasta kohti:\n\n\"-- Näytä minulle, Herra, minkä osan olet määrännyt hänelle, joka maan\npäällä lauloi niinkuin enkelit taivaassa laulavat!\n\n\"Tuskani loppui muutama vuosi myöhemmin, kun luin eräästä vanhasta\nkirjasta, että se suuri apostoli, joka opasti pakanat Kristuksen kirkon\nhelmaan, Pyhä Paavali, oli Napolissa käydessään pyhittänyt runoilijain\nkuninkaan haudan kyyneleillään.\"\n\n[Kolmesataa vuotta aikaisemmin kuin Marbod eli, laulettiin joulupäivänä\nkirkoissa:\n\n    \"Maro, vates gentilium,\n    Da Christo testimonium.\n\n    Ad Maronis mausoleum\n    Ductus, fudit super eum\n    Piae rorem lacrymae.\n\n    Quem te, inquit, reddidissem,\n    Si te vivum invenissem\n    Poetarum maxime!\"\n\n\"Maro, pakanallinen runoilija, todistaa Kristuksesta. -- Vietynä Maron\nmausoleumin luokse vuodatti hän sen yli hurskaan kyyneleiden kasteen.\n-- Miten korkealle sinut kohottaisinkaan, runoilijoista suurin, jos\nvielä eläisit!\" -- Suom. selitys.]\n\n\"Siitä sain aiheen uskoa, että Vergilius samoin kuin keisari\nTrajanuskin oli päässyt taivaaseen siitä syystä, että hänellä harhaan\neksyneittenkin aikana oli aavistus totuudesta. Eihän sitä ehdottomasti\ntarvitse uskoa, mutta minusta on suloista sitä itselleni vakuutella.\"\n\nKun Hilarius-vanhus oli nämä sanat puhunut, toivotti hän minulle pyhää\nyön rauhaa ja poistui luotani, ja veli Hyacinthus seurasi häntä.\n\nJäin jälleen iloista ihanimpaan, lukemaan runoilijaani. Ja sill'aikaa\nkuin minä siinä kirja kädessä vaivuin ajattelemaan, miten ne, jotka\nAmor saattaa julmaan tuskaan, harhailevat salaisilla myrttimetsän\npoluilla, sill'aikaa sekautui tähtien värisevä välke kaivon altaan\nvedessä lehdettömien metsäruusujen varjoihin. Mutta yht'äkkiä\npimeni tähtien valo, ja suloiset tuoksut ja tyynen taivaan kuva\nkatosivat. Tuli pimeys, ja kauhea pohjatuuli alkoi myllertää\nmyrskyten ympärilläni, karkasi kimppuuni ja tempasi minut ilmaan\nkuin heinänkorren, lennätti yli aukeain, kaupunkien, virtojen ja\nvuorten, puhki jylisevien pilvien yön pimeydessä, jota kesti monta\npäivää ja yötä. Ja kun hirmumyrsky, joka ei näyttänyt aikovan\nhetkeäkään hengähtää, lopulta asettui, niin huomasin olevani kaukana\nsynnyinmaastani, sypressien ympäröimässä laaksossa. Silloin lähestyi\nminua nainen, jonka kasvot olivat tuimat ja kauniit ja joka oli puettu\nmaata viistäviin harsoihin. Hän laski vasemman kätensä olkapäälleni,\nviittasi oikealla tuuhealehtiseen tammeen ja lausui:\n\n\"Katso.\"\n\nJa minä tunsin heti sibyllan, joka vartioi Avernon pyhää metsää, ja\nhuomasin silmilläni puussa, jota hän sormellaan osoitti, sakeassa\nlehvistössä Proserpinalle [Proserpina: roomalaisten tuonelan\nkuningatar. -- Suom. selitys.] mieluisan, kultaisen oksan.\n\nOlin noussut paikaltani:\n\n\"Oi näkijäneitsyt\", huudahdin minä, \"sinä huomasit kaipuuni ja sinä\nannat sille nyt tyydytyksen. Sinä näytät minulle puun, jonka säihkyvää\noksaa ilman ainoakaan elossa oleva ei pääse kuolleiden asuinpaikkaan.\nMinua kalvoi tosiaan kaipuu saada kohdata ja puhutella Vergiliuksen\nvarjoa.\"\n\nNiin sanottuani taitoin vanhasta tammesta kultaisen oksan ja kiiruhdin\npelkäämättä syöksymään siihen savuavaan kuiluun, jonka kautta tie\njohtaa Styksin liejuisille rannoille, missä varjot lentelevät ilmassa\nkuin lakastuneet lehdet. Nähdessään Proserpinalle pyhitetyn oksan, otti\nKharon minut purteensa, joka vaikeroitsi painoni alla, ja minä tulin\nvainajien rannalle, missä kolmipäisen Kerberoksen äänetön haukunta\nminua tervehti. Teeskentelin ikäänkuin olisin aikonut paiskata sitä\nkiven varjolla, ja silloin pakeni aineeton hirviö loukkoonsa. Siellä\nitkevät kaislikossa ne lapset, joiden silmät sulkeutuivat päivän\nsuloiselta valolta samalla hetkellä kuin ne aukesivatkin sille; ja\nsiellä tuomitsee Minos ihmisiä synkässä onkalossaan. Kuljin siihen\nmyrttimetsään, jossa lemmen iskemät uhrit, Phaidra, Prokris, Eriphyle,\nEvadne, Pasiphae, Laodamia ja Cenis sekä Dido Phoinikialainen\nviettävät ikäväistä aikaansa; sitten astelin kuuluisille sotureille\nvaratun tomuavan kentän poikki. Toisella puolella sitä näin kaksi\ntietä: vasen niistä vie Tartarukseen, jumalattomien olinpaikkaan.\nMinä lähdin käymään oikeaa, joka taasen johtaa Elysiumiin [Elysium,\nkreikaksi Elysion: autuaitten paikka roomalaisten ja kreikkalaisten\ntuonelassa] ja Disin [Dis: tuonelan ylijumala. -- Suom. selitys.]\nasunnoihin. Sovitettuani kultaisen oksan jumalattaren oven päälle\nsaavuin ihanalle, purppuravalossa hohtavalle kentälle. Filosofien ja\nrunoilijaan varjot keskustelivat siellä vakavasti toistensa kanssa.\nSulottaret ja muusat karkeloivat kevyisinä ruohikolla. Muinainen\nHomeros lauloi säestäen sakeitaan maalaiskanteleellaan. Hänen silmänsä\nolivat ummessa, mutta huulilta virtasi jumalaisesti kimaltelevia kuvia.\nNäin Solonin, Demokriteen ja Pythagoraan istumassa ruohikossa katsellen\nnuorten miesten kisaa, ja ikuisen laakeripuun lehvien välitse eroitin\nHesiodoksen, Orpheuksen, surumielisen Euripideen ja miehekkään Sapphon.\nKuljin heidän ohitseen ja tunsin Horatiuksen, Variuksen, Galluksen\nja Lycoriksen, jotka istuivat viileyttä henkivän puron reunalla.\nHieman syrjässä heistä seisoi Vergilius nojaten tumman rautatammen\nrunkoa vasten ja katsellen mietteissään eteensä metsiin. Hän oli\nkookas varreltaan ja hoikka vartaloltaan; kasvonsa olivat ahavoituneet\nniinkuin hänen maailmassa ollessaankin, ja hänellä oli vielä sama\ntalonpoikainen ryhti ja huolimaton puku kuin mihin hänen neroutensa\nhänen eläessäänkin oli kätkeytynyt. Minä lähestyin ja tervehdin häntä\nnöyrästi ja seisoin sitten pitkän aikaa vaiti.\n\nKun sanat viimein lähtivät kurkustani, jota liikutus ahdisti, huudahdin:\n\n\"Oi Vergilius, ausonialaisten [ausonit: eräs heimo muinaisessa\nItaliassa. -- Vergilius kutsuu runoissaan usein koko italiaa\nAusoniaksi. -- Suom. selitys.] runotarten lemmikki, latinalaisuuden\nkunnia, sinä olet avannut minulle kauneuden ovet! Sinä olet näyttänyt\nminulle jumalien pitopöydän ja jumalattarien vuoteen. Salli minun,\nihailijoistasi kaikkein halvimman, tuoda kunnioitukseni jalkaisi\njuureen.\"\n\n\"Nouse, muukalainen\", vastasi jumalainen runoilija. \"Näen varjosta,\njonka vartalosi luo tämän ikuisen illan nurmikolle, että olet\nelävä ihminen. Et ole heistä ensimmäinen, joka laskeutuu näihin\nolinpaikkoihin ennen kuolemaansa, vaikka kaikki seurustelu meidän ja\nelävien kesken onkin sangen vaikeaa. Mutta lakkaa kiittämästä: en\npidä ylistelyistä, suosionosoitusten hälinä on aina kaikunut ilkeältä\nkorvistani. Siksi minä pakenin Roomasta, jossa joutilaat ja uteliaat\nminua töllistelivät, ja painuin rakkaan Parthenopeni yksinäisyyteen\ntyöni pariin. Enkä sitä paitsi ole aivan varma, ymmärtävätkö sinun\naikasi ihmiset runojani, joten en voi olla kiitoksillesi oikein herkkä.\nKen olet?\"\n\n\"Olen Marbod, Alkan kuningaskunnan alamainen. Tein munkkilupaukseni\nCorriganin luostarissa. Luen runojasi kaiket päivät, luen niitä kaiket\nyöt. Sinua tapaamaan tulin tuonelaan: olin niin levoton kohtalostasi.\nMaan päällä kiistelevät oppineet ja tohtorit siitä alinomaa. Toiset\nheistä pitävät sangen mahdollisena, että sinä nyt palat sammumattomassa\ntulessa, koska elit demonien vallassa; toiset jälleen, viisaampina,\neivät asetu millekään, kannalle, arvellen, että kaikki, mitä vainajista\npuhutaan, on varsin epävarmaa ja valheellista; mutta useimmat, eivät\nsuoraan sanoen tosin kaikkein etevimmät, väittävät, että sinun, koska\nolet virittänyt sisilialaisten muusain sävelet korkeasti soimaan ja\nilmoittanut uuden jumalanpojan tulevan taivaasta, olisi suotu samoin\nkuin keisari Trajanuksen nauttia ikuista autuutta kristillisessä\nparatiisissa.\"\n\n\"Näet nyt, ettei asia ole ollenkaan niin\", vastasi henki hymyillen.\n\n\"Niin, Vergilius, tapaan sinut täällä sankarien ja viisaiden joukossa\nitse kuvailemillasi autuaitten kentillä. Eikö siis tosiaan luoksesi ole\ntullut, kuten useimmat maan päällä luulevat, ketään airutta Häneltä,\njoka tuolla ylhäällä hallitsee, kutsumaan sinua hänen luokseen?\"\n\nVergilius oli kauan vaiti ja vastasi sitten:\n\n\"En salaa sinulta mitään. Hän kutsui kyllä kerran minua. Muudan hänen\nlähettinsä, eräs hyvin vaatimaton mies, tuli tänne ja sanoi, että\nminua odotettiin sinne ylös ja että minulle, vaikka en ollutkaan\nvihitty heidän mysteerioihinsa, oli varattu paikka siellä noiden\nuusien lahkolaisten joukossa, koska olin muka laulanut profeetallisia\nlauluja. Mutta minä kieltäydyin kutsusta; minulla ei ollut mitään\nhalua muuttaa olinpaikkaa. En silti, että ihailisin Elysiumin kenttiä,\nniinkuin kreikkalaiset, ja nauttisin muka täällä noita iloja, joiden\ntähden Proserpinakin unohtaa äitinsä muiston. En ole koskaan liioin\nitse uskonut, mitä _Aeneidissäni_ puhuin. Filosofien ja fyysikkojen\nopeista olin saanut selvän todellisuusvaiston. Elämä tuonelassa on\nylen rajoitettua; täällä ei tunneta ei iloa eikä tuskaa; täällä ollaan\nniinkuin ei olemassa oltaisikaan. Vainajilla ei ole mitään muuta elämää\nkuin minkä elävät heille antavat. Kuitenkin aikailen mieluimmin täällä.\"\n\n\"Mutta, oi Vergilius, mitä esitit tuon omituisen kieltosi perusteluina?\"\n\n\"Minulla oli erinomaiset perustelut. Sanoin sen jumalan lähetille,\netten laisinkaan ansainnut minulle tarjottua kunniaa, koska runoissani\nei todellisuudessa ole ajatuksia, joita niissä kuvitellaan olevan.\nNeljännessä eklogissani en ole suinkaan luopunut isieni uskosta.\nAinoastaan sivistymättömät juutalaiset ovat saattaneet tulkita laulun,\njossa ylistän kulta-ajan paluuta, samaa, josta sibyllain oraakkelitkin\npuhuvat, ylistysrunoksi jollekin barbaarijumalalle. Niin ollen pyysin\nanteeksi, etten voinut ottaa vastaan paikkaa, joka minulle oli\nerehdyksestä varattu ja johon en tuntenut olevani oikeutettu. Sitä\npaitsi sanoin luonteeni ja mieltymysteni olevan sellaisia, etteivät ne\noikein sointuisi noiden uusien taivaiden tapoihin...\n\n\"En ole suinkaan auttamattoman jörö\", sanoin tuolle lähetille.\n\"Osoittauduin elämässäni varsin lauhkeaksi ja sopuisaksi mieheksi.\nVaikka minua, kun rakastin sangen yksinkertaisia elämäntapoja,\nepäiltiinkin saituriksi, niin en kerännyt mitään nimenomaan itseäni\nvarten: kirjastoni oli aina auki kaikille, ja ohjesääntönäni oli tuo\nEuripideen kaunis lause: Kaikki ystävien kesken olkoon yhteistä.\n-- Ylistykset, joita minuun itseeni kohdistuvina en suvainnut,\nolivat minusta paikallaan, kun Varius tai Macer saivat niitä. Mutta\npohjimmaltani olin arka maalaisihminen; viihdyin parhaiten eläinten\nparissa; minä seurailin niin tarkoin niiden elämää ja vaalin niitä niin\nhyvin, että minua pidettiin aikanani oikein hyvänä eläinlääkärinä,\neikä oltukaan siinä aivan väärässä. Olen kuullut, että sinun\nlahkolaisesi myöntävät kuolemattoman sielun itselleen, mutta kieltävät\nsen eläimiltä: se on epäjohdonmukaisuutta, joka saa minut epäilemään\nheidän älyparkaansa. Minä rakastan karjalaumoja, ja ehkä hiukan liiaksi\npaimentakin; sellaista menoa te ette katselisi suopein silmin. On eräs\nelämänohje, jonka mukaan koetin sovittaa kaikki tekoni: ei mitään\nliiallisesti. Heikko terveyteni ja vielä enemmän filosofiani neuvoivat\nminua pysymään joka suhteessa kohtuuden rajoissa. En ole juomari enkä\nsyömäri; vähän leipää, salaattia, oliiveja ja tilkka Falernon viiniä\nolivat koko ateriani. Sangen rajoitetussa määrin kävin vieraitten\nnaisten vuoteissa enkä viipynyt kovin myöhään tavernoissa katselemassa\nkrotalien tahtiin tanssivia nuoria syyriattaria. [Tästä lausunnosta,\njos Marbodin kertomus pitää täysin paikkansa, ilmenisi, että\n_Copa_-niminen runo olisi Vergiliuksen sepittämä.] Mutta kun hillitsin\nhimojani, tein sen omaksi ilokseni ja taipumuksesta itsekuriin;\nnautinnon pelkääminen ja hekuman pakeneminen olisi minusta ollut\nhalveksittavin loukkaus luontoa vastaan. Olen kuullut vakuutettavan,\nettä jotkut sinun jumalasi valituista kieltäytyvät koko elämänsä ajan\nravinnosta, karttavat pidättyväisyydenihailusta naisten seuraa ja\nheittäytyvät ehdoin tahdoin joutaviin kärsimyksiin. Minua peloittaisi\ntavatakin tuollaisia rikollisia; heidän vimmansa kauhistaa minua.\nRunoilijalta ei sitä paitsi, jo sen tähden, että hän on runoilija, voi\nvaatia, että hän aivan tarkalleen noudattaisi jotakin fyysillistä tai\nmoraalista periaatetta; ja lisäksi olen roomalainen, eikä roomalaisilla\nole taipumusta ruumiineen, sieluineen antautua rikkiviisaiden\nsaivarteluiden hallittaviksi; jos he hyväksyvät jonkin filosofian,\ntekevät he sen siitä jotain käytännöllistä hyötyä saadakseen.\nOpettajani Siron, joka meillä oli suuressa maineessa, vapautti minut\nEpikuroksen systeemiin perehdyttämällä kaikesta turhasta pelosta ja\nneuvoi minua karttamaan kauneuksia, joihin uskonto tietämättömiä\nihmisiä johtaa. Zenonilta opin kestämään tyynin mielin sellaiset\nonnettomuudet, joita ei voi välttää. Pythagoraalta omaksuin käsitykseni\nihmisten ja eläinten sieluista, jotka ovat molemmat jumalallista\njuurta: se seikka kehoittaa meitä katselemaan itseämme ylpeilemättä\nja samalla häpeilemättä. Aleksandrialaisilta sain tietää, miten maa,\njoka ensin oli pehmeä ja venyvä, tuli sikäli kiinteäksi, mikäli Nereus\nvetäytyi siitä takaisin ja kaivoi itselleen märät asuinsijansa; vielä,\nmiten kaikki syntyi vähitellen ja huomaamatta; miten keventyvistä\npilvistä putoavat sateet antoivat ravintoa hiljaisille metsille ja\nmiten lopultakin eläin siellä täällä alkoi nimettömillä vuorilla\nharhailla. En voisi tottua teidän luomishistoriaanne, joka on\nparemminkin Syyrian hiekka-aavikoiden kamelinajajien älyn mukainen kuin\nSamoksen Aristarchoksen oppilaana olleen ihmisen. Ja kuinka viihtyisin\nteidän autuutenne asunnoissa, kun en tapaisi siellä ystäviäni, isiäni,\nopettajiani enkä jumaliani, en näkisi siellä Rhean jumalallista poikaa,\nsulohymyistä Venusta, Aeneadien äitiä, en kohtaisi Pania ja nuoria\ndryadeja, en metsänjumalia enkä vanhaa Silenusta, jonka Aglaia töhri\nmulperien purppuramehulla.\n\n\"Tällaisilla perusteluilla pyysin tuon vaatimattoman miehen esittämään\nkieltäytymiseni Jupiterin nykyiselle seuraajalle.\"\n\n\"Etkö sitten, oi suuri varjo, ole enää saanut muita kutsuja?\"\n\n\"En kertaakaan.\"\n\n\"Taivaassamme on kyllä korvauksena siitä, että se menetti sinut,\noi Vergilius, kolme muuta runoilijaa, Commodianus, Prudentius ja\nFortunatus, kaikki syntyneitä noina pimeinä aikoina, jolloin ei enää\nosattu ei runo- eikä kielioppia. Mutta lausuhan, oi Mantuan poika, etkö\ntodellakaan sittemmin enää kertaakaan saanut mitään viestejä siltä\nJumalalta, jonka seurasta noin jyrkästi kieltäydyit?\"\n\n\"En, muistaakseni.\"\n\n\"Mutta sanoithan ensin, etten ollut ensimmäinen, joka elossa olleena on\nlaskeutunut näihin paikkoihin ja tullut puheillesi.\"\n\n\"Aivan niin, sinä oletkin oikeassa. Puolitoista vuosisataa sitten,\nellen muista aikaa väärin (meidän varjojen on vaikea pitää lukua\npäivistä ja vuosista) tuli tänne eräs hyvin omituinen matkalainen\nhäiritsemään syvää rauhaani. Harhaillessani kerran Styksin\nrantojen kalpealehtisten puiden varjossa, näin yht'äkkiä edessäni\nihmisenmuotoisen olennon, joka oli läpikuultavampi ja synkempi kuin\nniiden rantojen vakinaiset asukkaat. Ja kuitenkin hän oli todella\nelävä ihminen. Mies oli pitkä, laiha, hänellä oli koukkunenä, terävän\nsuippo leuka ja posket kovin kuopalla. Hänen mustat silmänsä säkenöivät\nkummallisesti. Päässä oli hänellä punainen lakki ja sen ympärillä,\nlopen lihattomilla ohimoilla, laakeriseppele. Laihat luut pönköttivät\nahtaan, ruskean viitan alta, joka ulottui hänelle aina kantapäihin. Hän\nkumarsi minulle kunnioittavasti; hänen jäykkä ja ylpeä ilmeensä teki\ntuon tervehdyksen sävyn ylen korkeaksi; ja sitten puhutteli hän minua\nkielellä, joka oli vieläkin virheellisempää ja vaikeammin ymmärrettävää\nkuin niiden gallialaisten, joilla jumalainen Julius aikoinaan täytti\nlegioonat ja kuurian. Lopulta sain hänestä sen verran selvää, että hän\noli muka kotoisin läheltä Faesulaen kaupunkia, eräästä etruskilaisesta\nkoloniasta, jonka Sulla oli perustanut Arnus-virran rantamille\nja joka oli päässyt suureen kukoistukseen; siellä oli hän ollut\nkorkeissa kunnallisviroissa, mutta kun verisiä riitoja oli syntynyt\nsenaatin, ritarien ja kansan välillä, oli hän koko sydämensä vimmalla\nheittäytynyt mukaan noihin taisteluihin ja oli sitten tullut voitetuksi\nja ajetuksi maanpakoon, joten hän nyt oli harhaillut kodittomana pitkin\nmaailman rantaa. Hän kuvaili minulle Italiaa, kertoen, että riidat ja\nsodat raatelivat sitä pahemmin kuin nuoruuteni aikoina, ja hän toivoi\nuuden Augustuksen tulot. Minä säälin hänen onnettomuuksiaan, muistaen,\nmitä itse aikoinani olin saanut kestää.\n\n\"Hänen väkevä sielunsa hehkui kyllä alinomaa ja hänen mielensä\nhautoi laajoja aatteita, mutta oi: raakana ja sivistymättömänä hän\noli kuitenkin näyte barbaarisuuden voitosta. Hän ei tuntenut Kreikan\nrunoutta eikä tiedettä, ei osannut edes kreikan kieltä, eikä hänellä\nollut aavistusta, mikä käsitys muinoin oli ollut maailman synnystä\nja jumalien olemuksesta. Hän lateli vakavissaan satuja, joille minun\naikanani Roomassa pikku lapset, joista ei tarvitse vielä maksaa\nmitään, kun ne viedään saunaan, olisivat makeasti nauraneet. Rahvas\nuskoo mielellään hirviöihin. Varsinkin etruskit ovat täyttäneet\nmanalan demoneilla, jotka muistuttavat kuumesairaan hourenäkyjä. Se\nseikka, etteivät he vieläkään, monien vuosisatojen kuluessa, ole\npäässeet lapsuudenaikansa houreista, todistaa vain, miten laajalle\nja syvälle tietämättömyys ja köyhyys kansan keskuudessa on levinnyt.\nMutta kun joku heidän neuvosherroistaan, jonka näkemyksen pitäisi\nolla enemmistön tason yläpuolella, kuvittelee samaa kuin rahvaskin\nja säikähtelee hirviöitä, joita seudun asukkaat Porsennan aikana\nmaalasivat hautakammioihinsa, se on jo viisaasta miehestä liian\nsurullista. Sitten tuo arvoisa etruskini luki minulle omia tekemiään\nrunoja; ne oli sepitetty eräänlaisella uudella murteella, jota hän\nkutsui kansan kieleksi ja josta minä en ymmärtänyt kerrassa mitään.\nHuomasin vain enemmän ihmeekseni kuin korvieni iloksi, että hän pisti\nrytmiä vahvistaakseen säkeihin aina tasaisten välimatkojen päähän kolme\ntai neljä samanlaiselta sointuvaa sanaa. Moinen keksintö ei minusta ole\nliioin maukas; mutta eihän kuolleitten asia ole arvostella eläviä.\n\n\"Mutta en moiti tätä Sullan siirtokunnan onnettomana aikana syntynyttä\nasukasta siitä, että hän kirjoitti sorasointuisia runoelmia ja\noli ehkä niinkin huono runoilija kuin Bavius tai Maevius. Minulla\non häntä vastaan vakavampaakin moittimista. Ajatelkaapas mokomaa,\nmelkein uskomatonta julkeutta: kun tuo mies palasi maan päälle,\nlevitteli hän siellä minusta hävyttömiä valheita! Vakuutteli useissa\nkohdin raakalaisrunojaan, että minä muka olisin kierrellyt hänen\nseuralaisenaan siinä uusmuotisessa Tartaruksessa, jonka hän itse oli\nsepittänyt ja jota minä en tunnekaan; kuulutteli häikäilemättä, että\nminä muka olisin pitänyt Rooman jumalia väärinä jumalina, sanonut heitä\nvalheiksi ja julistanut, että Jupiterin nykyinen seuraaja on totinen\njumala. Ystäväni, kun pääset takaisin auringon suloiseen valoon, kun\npalaat isänmaahasi, niin kumoa nuo kelvottomat lorut! Vakuuta ilmeisen\nselvästi kansallesi, että hurskaan Aeneaksen kuvailija ei ole koskaan\npalvellut juutalaisten jumalaa.\n\n\"Olen kuullut varmalta taholta, että sen jumalan mahti on nykyään\nvähentymässä ja että kaikista merkeistä päättäen hänen kukistumisensa\non lähellä. Se tieto olisi minulle sievoinen ilo, jos näissä paikoissa,\nmissä ei tunneta ei pelkoa eikä pyyteitä, voitaisiin iloita.\"\n\nNäin hän puhui, kohotti hyvästellen kättään ja lähti luotani. Katselin\nkuinka hänen varjonsa eteni pois liljojen ylitse notkistamatta niiden\nvarsia; näin sen muuttuvan, yhä ohuemmaksi ja hämärämmäksi sikäli\nkuin se joutui loitommaksi minusta, ja se haihtui kokonaan ennen kuin\nsaavutti ikivihreän laakerimetsikön. Silloin minä ymmärsin näiden\nsanojen merkityksen: \"Vainajilla ei ole mitään muuta elämää kuin minkä\nelävät heille antavat\", ja syvissä mietteissä kuljin minä kelmeän\nniityn poikki sarviportille.\n\nVakuutan, että kaikki, joka tähän on kirjoitettu, on totista totta.\n\n[Marfood-munkin kertomuksessa on eräs merkittävä kohta, nimittäin\nse, jossa hän kuvailee Dantea samanlaisena kuin me nykyään\nhäntä kuvailemme. Sen sijaan on eräässä sangen vanhassa Divina\nCommedia-käsikirjoituksessa, nimeltään _Codex venetianus_,\nminiatyyrejä, jotka esittävät runoilijan lyhyenä, paksuna miehenä, yllä\nlyhyt vaippa, jonka etuhelmus on kohonnut ylös hänen vatsalleen. --\nVergiliuksella jälleen on vielä 1500-luvun puupiirroksissa filosofinen\nparta.\n\nEmme olisi niin ikään uskoneet, että Marbod tai edes Vergilius olisi\ntuntenut Chiusin ja Corneton etruskilaishautoja, joiden seinät on\ntosiaan maalattu täyteen kamalia ja hullunkurisia paholaisia; ne\nmuistuttavat suuresti Orcagnan maalaamia. Kuitenkin on _Marbodin\nlaskeutuminen alas tuonelaan_ ehdottomasti autentinen teos: Du Clos des\nLunes on sen täysin todistanut; sen epäileminen olisi epäilystä koko\npaleografiaa kohtaan.]\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nMERKIT KUUSSA\n\n\nSiihen aikaan kuin Pingvinia vielä nukkui tietämättömyyden ja\nraakalaisuuden unta, ryhtyi fransiskaanimunkki Gilles Loisellier,\ntunnettu kirjailijanimellä Aegidius Aucupis, väsymättömällä innolla\ntutkimaan tieteitä ja taiteita. Hän uhrasi yönsä matematiikalle ja\nmusiikille, joita hän kutsui lempinimityksellä Luvun ja Mielikuvituksen\njumalaisiksi tyttäriksi. Hän oli perehtynyt lääketieteeseen ja\nastrologiaan. Hänen epäiltiin harjoittavan noituutta, ja totta\nlieneekin, että hän loitsi ilmi kätkettyjä esineitä ja sai aikaan\nmuodonvaihdoksia.\n\nKun luostarin toiset munkit löysivät kerran hänen kammiostaan\nkreikkalaisia kirjoja, joita he eivät osanneet lukea, luulivat he, että\nne olivat noitakirjoja ja ilmiantoivat korkeasti oppineen veljensä\nnoitana. Aegidius Aucupis pakeni silloin sieltä Irlannin saarelle,\njossa hän sitten eli tieteitä tutkien kolmekymmentä vuotta. Hän\nkulki luostarista luostariin etsien ja kopioiden kreikkalaisia ja\nlatinalaisia käsikirjoituksia, joita niissä säilytettiin. Hän harrasti\nmyöskin fysiikkaa ja alkemiaa. Hän hankki itselleen syvälliset kaikkia\naloja koskevat tiedot ja paljasti erityisesti monia eläinten, kasvien\nja kivien olemuksen salaisuuksia. Kerran tavattiin hänet suljettujen\novien takana ylen ihanan naisen parissa, joka lauloi lauluja säestäen\nniitä luutulla; sittemmin nähtiinkin, että se nainen oli oppineen omin\nkäsin sommittelema kone.\n\nHän matkusti usein Irlanninmeren poikki Walesiin tutkimaan luostarien\nkirjastoja. Kun hän kerran tuollaisella matkalla seisoi yöllä laivan\nkannella, näki hän vedessä kaksi sampea, jotka uivat rinnatusten.\nHänellä oli ylen tarkka kuulo ja hän osasi kalojen kieltä. Ja nyt kuuli\nhän toisen sammen virkkavan toiselle:\n\n\"Se ukko kuussa, joka oli siellä niin kauan aikaa risunippu selässä, on\nnyt pudonnut mereen.\"\n\nJa toinen sampi lisäsi puolestaan:\n\n\"Ja kuun hopeakiekossa alkaa tästä lähtien näkyä mies ja nainen, jotka\novat toisiinsa rakastuneet ja antavat toisilleen suuta.\"\n\nJonkun vuoden päästä palasi Aegidius Aucupis takaisin synnyinmaahansa,\nja silloin näki hän siellä muinaiset tieteet ja taiteet jälleen arvoon\nnostettuina ja kunniassa. Tavat olivat tulleet lempeämmiksi; miehet\neivät enää ahdistelleet töykeästi lähdeneitoja, metsien ja vuorien\nhaltiattaria; he pystyttivät puutarhoihinsa sievien runottarien ja\nsulottarien kuvapatsaita; he nostivat ambrosiahuuli-jumalattaren,\nihmisten ja jumalien auvon, sen entiselle kunniapaikalle. Ihmiset\nolivat tehneet sovinnon luonnon kanssa, polkeneet jalkoihinsa kaiken\nturhan pelon, ja kun he loivat silmänsä taivaalle, eivät he kuvitelleet\nnäkevänsä siellä niinkuin ennen kauheita vihan merkkejä eivätkä ikuisen\nkadotuksen uhkauksia.\n\nAjatellessaan tätä muutosta Aegidius Aucupis muisti, mitä nuo kaksi\nsampea olivat ilmaisseet hänelle Irlanninmerellä.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA\n\nUUSI-AIKA TRINCO\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nPUNAPÄÄ RIIKKA\n\n\nAegidius Aucupis, pingviinien Erasmus, ei ollut erehtynyt: hänen\naikansa oli vapaan tutkimuksen aikaa. Mutta tuo suuri mies luuli,\nettä humanistien hienostuminen olisi samaa kuin tapojen muuttaminen\nlempeiksi, eikä aavistanut, mitä älyllisyyden heräämisestä\nPingviniassa seuraisi. Se herääminen johti kirkolliseen reformatioon,\nuskonpuhdistukseen; katolilaiset tappoivat reformeerattuja,\nreformeeratut teurastivat katolilaisia. Siinä ajatuksenvapauden ensi\nhedelmät. Pingvinian katolilaiset pääsivät voitolle. Mutta arvosteleva\nhenki oli salaa syöpynyt heihinkin; he koettivat nyt sovitella järkeä\nja uskoa keskenään ja tahtoivat karsia uskonnosta pois sitä häpäisevät\ntaikauskoiset menot, niinkuin myöhemmin tuomiokirkkojen ympäriltä\npurettiin kaikenlaiset kojut, joita rajasuutarit, nurkkaräätälit\nja kaupustelijat olivat rakennelleet aivan niiden seiniin kiinni.\nLegenda-sana, joka ensin oli merkinnyt nimenomaan uskovaiselle sopivaa\nja määrättyä lukemista muuttui pian tarkoittamaan pelkkää lastensatua.\n\nTällaisesta ajanhengestä koitui pyhimyksille paljon haittaa.\nEtenkin muudan hyvin oppinut, ankara ja äkäinen kaniikki nimeltä\nPrinceteau eroitteli pyhimysluetteloista romuloukkoon heitettäväksi\nsellaisen lauman pyhimyksiä, että häntä alettiin nimittää pyhimysten\nviraltapanijaksi. Hän arveli, ettei Pyhän Margaretan rukous asetettuna\npuurohauteen mukana naisen vatsalle lievittänyt synnytystuskia.\n\nPingvinian kunnioitettava suojeluspyhimyskään ei pelastunut hänen\nankaralta arvostelultaan. Näin lausuu hän teoksessaan \"Alkan\naikaisemmat vaiheet\":\n\n\"Erikoisen epävarmaa on kaikki, mitä kerrotaan Pyhän Orberose'in\nelämästä; tuskin on häntä ollut olemassakaan. Eräs muinainen\nkronikoitsija, jonka nimeä ei tunneta, mutta joka oli munkki\nDombes'ista, kertoo, että piru olisi raiskannut Orberose-nimisen naisen\neräässä luolassa, jossa vielä hänen aikanaan kylän pikku pojat ja\ntytöt sitten kävivät leikkimässä pirua ja kaunista Orberose'ia. Hän\nlisää, että tuosta naisesta olisi tullut seudulla kamalasti raivoavan\nlohikäärmeen jalkavaimo. Tämä ei ole laisinkaan uskottavaa. Eivätkä\nnekään tarinat, joita Orberose'ista myöhemmin on sepitetty, tunnu juuri\nsitä vakuuttavammilta.\n\n\"Apotti Simplicissimuksen kirjoittama Pyhän Orberose'in elämäkerta on\nsyntynyt kolmesataa vuotta edellämainittujen kuviteltujen tapahtumien\njälkeen; mutta senkin tekijä osoittautuu ylenmäärin herkkäuskoiseksi ja\narvostelukyvyttömäksi.\"\n\nAlettiinpa epäillä ja ahdistella pingviinien yliluonnollista\nsyntymäkertomustakin. Historioitsija Ovidius Capito meni siinä jopa\nniin pitkälle, että kielsi kansakunnan muuttuneen linnuista ihmisiksi.\nTeoksensa \"Pingviinien aikakirjat\" alkaa hän seuraavilla sanoilla:\n\n\"Tuo kertomus peittyy aikojen hämäryyteen, eikä liene liioiteltua\nväittää, että se on punottu lapsellisista saduista ja kansantaruista.\nPingviinit uskovat polveutuvansa linnuista, jotka Pyhä Mael kastoi\nja jotka Jumala mainitun kunnioitettavan apostolin rukouksen kuullen\nmuutti ihmisiksi. He sanovat saarensa olleen ensin Jäämerellä ja\nkelluneen siellä niinkuin muinoin Delos, mutta purjehtineen sitten\nnäille taivaan suosimille merille, joiden kuningatar se nyt on, ja\nlaskeneen iäksi ankkuriin tänne. Ajatukseni on, että tämä vanha\njumalaistaru viittaa ainoastaan johonkin kansanvaellukseen, jonka\npingviinit joskus ammoisina aikoina olivat tehneet.\"\n\nSeuraavalla vuosisadalla, joka oli filosofien vuosisata, teroittui\nskeptisismi yhä leikkaavammaksi. Todistuksena siitä esitän seuraavan\notteen teoksesta \"Moraalisia esseitä\":\n\n\"Pingviinit, jotka tulivat maahansa tuntemattomilta tahoilta, --\nsillä niiden syntyperä on täysin hämärä --, ja jotka sitten neljä,\nviisi kansaa, hyökäten mikä etelästä tai lännestä, mikä idästä tai\npohjoisesta, kukisti ja jotka sekoittuivat, sotkeutuivat ja sulautuivat\ntoisiin risteyttämisillä, pingviinit kerskuvat erityisesti sillä,\nettä ovat muka puhdasta rotua, ja se onkin totta, sillä niistä on\nkyllä lopulta muodostunut erikoinen, oma rotunsa. Tuosta kaikkien\nkansanlaatujen sekoituksesta, jossa on punaisia, mustia, keltaisia ja\nvalkeita, pyöreä- ja pitkäkalloisia, on muodostunut satojen vuosien\nkuluessa melkoisen homogeeninen ihmislauma, jolle eräät yhteisestä\nelämästä ja yhteisistä tavoista aiheutuvat luonteenpiirteet ovat\nominaisia.\n\n\"Se pingviinien luulo, että he ovat maailman kauneinta rotua ja\nrotunsa kaunein kansa, tekee heidät ylhäisen ylpeiksi, antaa heille\nlannistumatonta rohkeutta sekä vihaa muuta ihmiskuntaa kohtaan.\n\n\"Kansakunnan elämä on pelkästään jono rikoksia, onnettomuutta ja\nhassutuksia. Tämä totuus koskee niin pingviinejä kuin kaikkia muitakin\nkansakuntia. Pingviinien historia on tällä rajoituksella ihailtavan\nkomea alusta loppuun asti.\"\n\nPingvinian historian kaksi klassillista vuosisataa ovat niin\nyleisesti tunnetut, etten kiinny erikoisesti niihin, mutta yhtä\nseikkaa ei aikaisemmin ole tarpeeksi huomattu, nimittäin sitä, että\nratsionalistiset teologit, kuten esimerkiksi kaniikki Princeteau,\nolivat seuraavan vuosisadan uskottomien edeltäjiä. Ensinmainitut\nkäyttivät järkeään välineenä, jolla tuhosivat uskonnosta kaiken, mikä\nheistä siinä ei näyttänyt oleelliselta; he jättivät rauhaan ainoastaan\nselvät uskonkappaleet, uskonmääräykset. Mutta heidän seuraajansa ja\nhengenheimolaisensa, jotka olivat juuri heiltä oppineet käyttämään\njärkeään ja tietojaan, käyttivät näitä molempia hävittääkseen\nuskonkappaleetkin. Ratsionalistinen teologia synnytti luonnonfilosofian.\n\nSiitä syystä, -- jos nyt kesken kaiken siirryn muinaisten aikain\npingviineistä katolilaisten kansojen kirkkoa nykyään hallitsevaan\nylimmäiseen pappiin, -- en saata kyllin ihailla paavi Pius X:n\nviisautta, kun hän tuomitsee eksegeettiset tutkimukset ilmoitetun\ntotuuden kanssa ristiriidassa olevina, puhtaan teologisen opin ja\nuskonnon hävittäjinä. Jos jotkut hengelliseen säätyyn kuuluvat\npuolustavat paavia vastaan tieteen oikeutta, ovat he turmiollisen\nharhaopin opettajia ja saastaisia viettelijöitä, ja jos kuka kristitty\nvielä seuraa heidän oppejaan, panen pääni pantiksi, että hän on\ntaulapää taikka kerettiläinen.\n\nFilosofien vuosisadan loppupuolella tuhottiin pingviinien vanha\nyhteiskuntajärjestys täydellisesti, kuningas tapettiin, aateliston\netuoikeudet poistettiin ja keskellä mellakoita ja hirveää sotaa\njulistettiin tasavalta. Kansalliskokous, joka silloin hallitsi\nPingviniaa, määräsi, että kaikki kirkoissa säilytetyt metalliesineet\noli sulatettava metalliksi. Isänmaanystävät häpäisivät kuninkaiden\nhautoja. Kerrotaan, että Drako Suuri, kun hänen kirstunsa avattiin, oli\nollut niin sysimusta ja majesteettinen, että häpäisijät kauhistuivat\nja lähtivät pakoon. Toisten lausuman mukaan raaka rahvas pisti hänen\nsuuhunsa piipun ja tarjosi hänelle pilkalla ryypyn viiniputelista.\n\nKukkakuun seitsemäntenätoista päivänä raahattiin Orberose'in\npyhäinjäännösarkku, jota kansa oli palvellut viisi vuosisataa Pyhän\nMaelin kirkossa, raatihuoneelle kunnallishallituksen valitsemien\nasiaintuntijain tutkittavaksi. Se oli kullattua kuparia, pienen kirkon\nmuotoinen, täyteen juotettu emaljikoristeita ja jalokiviä, jotka\nhuomattiin vääriksi: tuomiokapituli oli varovasti kyllä nyppinyt siitä\nrubiinit, safiirit, smaragdit ja vuorikristallit ja pannut sijaan\nlasinsiruja. Lippaassa ei ollut muuta kuin pieni kasa tomua ja hiukan\nliinariepuja. Ne poltettiin nyt suurella roviolla vanhalla, kuuluisalla\nTeloitustorilla kuten kaikki muutkin pyhäinjäännökset. Kansa tanssi,\nroihun ympärillä laulaen isänmaallisia lauluja.\n\nPunapää Ranssi ja hänen vaimonsa Riikka seisoivat raatihuoneen\nseinämälle rakennetun mörskänsä ovella katsellen noiden raivohullujen\npiiritanssia. Ranssin ammattina oli kuohia koiria ja kissoja; hän\noleskeli ahkerasti kapakoissa. Punapää Riikka paikkasi matrasseja ja\nhommasi parittain makaajia niille; hänen päänsä muuten ei ollut aivan\npaperista.\n\n\"Katsopas, Ranssi, miten he pilkkaavat Jumalaa\", sanoi Riikka\nmiehelleen. \"Kunhan eivät saisi sitä katua.\"\n\n\"Sinä et ymmärrä mitään\", vastasi Ranssi. \"He ovat nyt filosofeja, ja\nkun kerran on ollakseen filosofi, niin onpa sitä perinpohjin.\"\n\n\"Saathan nähdä, Ranssi, että tulee aika, jolloin he saavat näitä\ntekosiaan katua. He repivät ja töhrivät pyhimyksiä, kun ne eivät heitä\nmuka tarpeeksi auttaneet; mutta se ei tuo heille silti paistettuja\nvarpusia suuhun: yhtä köyhinä he pysyvät kuin ennenkin, ja kunhan\nkulkevat aikansa kieli pitkällä, niin kyllä jumalisuus kelpaa! Tulee\npian päivä, ja pikemmin kuin luullaankaan, niin Pingvinia antaa taas\nkunnian hyvälle suojeluspyhimykselleen. Kuules, Ranssi, sen päivän\nvaralle olisi pantava talteen kourallinen tuhkaa ja muutama luu ja\nriepu johonkin purkinrämään mörskämme nurkkaan. Sanomme sitten, että\nne ovat Pyhän Orberose'in jäännöksiä ja että me pelastimme ne roviosta\nhenkemme uhalla. Olenpa varma, että me saamme silloin siitä kunniaa\nja hyviä etuja. Ehkäpä kirkkoherra antaa meille palkinnoksi luvan\nmyödä kynttilöitä ja vuokrata tuoleja Pyhän Orberose'in kappelissa, ja\nsilloin on vanhuutemme turvattu.\"\n\nJo samana päivänä otti punapää Riikka hiukkasen tuhkaa hellastaan ja\npari koiran kaluamaa luuta, pisti ne vanhaan säilykepurkkiin ja asetti\npurkin kaappinsa päälle.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nTRINCO\n\n\n\"Kansa kaikkivaltias\" oli ottanut takaisin aatelilta ja papistolta\nmaan ja myönyt sen pilkkahintaan porvareille ja talonpojille.\nPorvarit ja talonpojat arvelivat, että vallankumous oli varsin\nhyvä maan hankkimiseksi, mutta huono, kun piti maata hallussaan\nsäilyttää. Niinpä laativatkin tasavallan lainsäätäjät ankaria lakeja\nomaisuuden puolustukseksi ja määräsivät kuolemantuomion niille, jotka\nhiiskahtaisivat sanankin omaisuuden jakamisesta. Mutta se ei suinkaan\ntasavaltaa auttanut. Kun pienistä talonpojista tuli tilanomistajia,\nhuomasivat he, että heidät kylläkin rikkaiksi tehnyt tasavalta oli\nsaattanut samalla omistamisen epävarmaksi, ja niinpä alkoivat he toivoa\nhallitusmuotoa, joka kunnioittaisi yksityisomaisuutta enemmän kuin\ntasavalta ja pystyisi vakauttamaan nykyiset uudistukset horjumattomalle\npohjalle.\n\nHeidän ei tarvinnut kauan odottaa toivonsa täyttymistä. Tasavalta\nkantoi murhamiestä kohdussaan niinkuin muinainen Agrippina. [Keisari\nNeron äiti. Nero näet surmasi äitinsä. -- Suom. selitys.]\n\nTasavalta joutui suuriin sotiin ja kokosi armeijoita, jotka pelastivat\nsen ja kukistivat sen. Lainsäätäjät luulivat voivansa pitää kenraaleja\nkurissa uhkailemalla heitä ankarilla laillisilla tuomioilla; mutta\njoskin he saattoivat silloin tällöin katkaista kaulan joltakin\npäälliköltä, jolla oli ollut sodassa huono onni, niin eivät he voineet\nkohdella samalla tavoin eteviä kenraaleja, joilla oli se valtti, että\nhe olivat pelastaneet tasavallan.\n\nSodassa saavuttamiensa voittojen innostuksessa heittäytyivät pingviinit\npaljon kauheamman lohikäärmeen valtaan kuin se, josta heidän satunsa\nkertoivat; se lohikäärme hotki heitä neljätoista vuotta pohjattomaan\nkitaansa niinkuin haikara sammakoita lätäköistä.\n\nViisikymmentä vuotta tuon uuden lohikäärmeen hallitusajan jälkeen\nteki muudan nuori malaijilainen _maharajah_ nimeltä Djambi matkan\nPingviniaan haluten, niinkuin aikoinaan skyyttalainen Anakarsis,\nhankkia itselleen matkustamalla oppia. Hän kirjoitti oleskelustaan\nPingviniassa mielenkiintoisen matkakuvauksen, josta esitämme tässä\nensimmäisen luvun.\n\n\nNUOREN DJAMBIN KÄYNTI PINGVINIASSA\n\nPurjehdittuani yhdeksänkymmentä päivää nousin maihin philomakisten\npingviinien suuressa ja tyhjässä satamassa ja kuljin viljelemättömiksi\njääneitten peltojen poikki raunioiksi hävitettyyn pääkaupunkiin.\nVallien ympäröimänä ja täynnä kasarmeja ja arsenaaleja oli se sangen\nsotilaallisen ja surkean näköinen. Kaduilla mahtailivat reumatismia ja\nriisitautia ontuvat miehet vanhoilla sotilaspuvuilla ja ruostuneilla\nsapeleilla.\n\n\"Mitä teillä on asiaa?\" kysyi minulta tuikeasti kohta kaupunginportilla\nupseeri, jonka viikset tököttivät syltä korkealla.\n\n\"Hyvä herra\", vastasin, \"tulen tänne opinhaluisena muukalaisena\nnäkemään tätä saarta\".\n\n\"Tämä ei ole saari\", vastasi soturi.\n\n\"Kuinka, eikö Pingvinian saari ole saari?\" huudahdin minä.\n\n\"Ei herrani, se on saarento. Ennen se oli saari, mutta nyt on sen nimi\nmääräyksen mukaan ollut jo sata vuotta saarento. Se on koko maailmani\nainoa saarento. Missä passinne?\"\n\n\"Tässähän se on.\"\n\n\"Menkää viseerauttamaan se ulkoministeriöön.\"\n\nOntuva mies lähti minua saattamaan; hän pysähtyi eräällä isolla torilla.\n\n\"Saarentomme on synnyttänyt, kuten ehkä tiedätte, maailman suurimman\nneron\", sanoi hän. \"Hän on Trinco, jonka muistopatsaan tuossa näette.\nObeliski tuolla oikealla on pystytetty Trincon syntymän muistoksi, ja\npylvään päässä, joka on vasemmalla, seisoo itse Trinco kunnianseppele\notsallaan. Näette tähän myöskin Trincon ja hänen perheensä kunniaksi\nrakennetun riemukaaren.\"\n\n\"Mitä erinomaista tämä Trinco onkaan tehnyt?\" kysyin minä.\n\n\"Sotinut.\"\n\n\"Se ei ole mitään erikoista. Me malaijit käymme yhtä mittaa sotaa.\"\n\n\"Hyvin mahdollista, mutta Trinco on kaikkien kansojen ja aikojen\nsuurin sotilas. Niin suurta valloittajaa kuin hän ei ole koskaan\nollut olemassa. Kun tulitte meidän satamaamme, näitte idässä päin\ntuliperäisen saaren, joka oli kartion muotoinen, ei varsin suuri, mutta\nkuulu hyvistä viineistään; se on Ampelophora; ja lännessä oli toinen,\nisompi saari, jonka vuoret kohoavat terävinä hampaina taivasta kohti:\nsitä kutsutaan Koirankidaksi. Siellä on paljon kuparikaivoksia. Meillä\noli ennen Trincon aikaa ne molemmat saaret, ne olivat valtakuntamme\nrajana. Trinco laajensi Pingvinian alueen Turkoosisaariin ja Vihreään\nmantereeseen asti, valloitti kolkon Merisikainmaan ja pystytti lippunsa\nnapajäitten keskelle ja Afrikan erämaitten polttavaan hiekkaan. Hän\notti joukkoihinsa väkeä kaikista valloittamistaan maista, ja kun hänen\narmeijansa marssi paraadissa, vieri filomakisten kenttäjääkäriemme ja\nsaaristolaiskrenatööriemme, husaariemme, rakuunaimme, tykkiväkemme ja\niskujoukkojemme perästä laumoittain muukalaissotilaita: keltanaamoja,\njotka sinisissä univormuissaan olivat kuin pyrstölleen pystyyn\nnousseita krapuja, punaihoisia, joilla oli päässä papukaijan sulkia\nja kasvoissa tatuoituja auringon ja siitinosien kuvia sekä selässä\nkontillinen myrkytettyjä nuolia, ilki alastomia mustanahkoja, joilla\noli aseina kynnet ja hampaat, kääpiöitä kurkien selässä, ja puunrunko\nkourassa kömpiviä gorilloja vanhan koirasgorillan johtamina, joka\nkantoi karvaisessa rinnassaan Kunnialegioonan ristiä. Ja kaikki nämä\njoukot, jotka mitä tulisin isänmaallinen innostus oli koonnut Trincon\nlippujen alle, riensivät voitosta voittoon. Kolmekymmentä vuotta sotaa\nkäytyään valloitti Trinco puolen nykyistä maailmaa.\"\n\n\"Ahaa, teillä on puoli maailmaa?\" kysyin minä.\n\n\"Trinco valloitti sen meille ja hävitti sen meiltä. Yhtä suurena\ntappioissaan kuin voitoissaankin antoi hän kaiken valloittamansa mennä.\nHän salli ottaa itseltään nuokin kaksi saarta, jotka olivat ennen häntä\nmeidän, nimittäin Ampelophoran ja Koirankidan. Hänen jälkeensä oli\nPingvinia köyhtynyt ja harvaanasuttu. Kansan kaunein nuoriso sortui\nhänen sodissaan. Kun hän kukistui, eli maassamme ainoastaan kyssäselkiä\nja jalkavaivaisia, ja niistä me nykyiset polveudumme. Mutta hän johti\nmeidät kunniaan!\"\n\n\"Kylläpä maksatti teillä kunnianne kalliisti!\"\n\n\"Mikään hinta ei ole kunniasta kyllin korkea\", vastasi oppaani.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nPROFESSORI OBNUBILUKSEN MATKA\n\n\nJälkeen monenmoisien mullistusten, jotka nyt ovat joutuneet unhoon joko\najanhampaan kaluamina tai historiankirjoittajain huonon tyylin vuoksi,\nasettivat pingviinit sellaisen hallituksen, että he itse hallitsivat\nitseään. He valitsivat valtiopäivät eli eduskunnan ja antoivat sille\nyksinoikeuden nimittää valtion päämies. Tuolla valitulla, joka otettiin\ntavallisten pingviinien joukosta, ei ollut otsallaan hirviön kamalaa\nharjaa eikä oikeutta määrätä kansan asioista itsevaltiaasti. Hän\nitsekin oli maan lakien alainen. Hänelle ei annettu kuninkaan arvonimeä\neikä asetettu hänen nimensä jälkeen järjestysnumeroa. Hän oli vain\njoku tavallinen Pätönen, Tyhjänen, Suurmaha, Suuruspää. Sellaiset\nvirkamiehet eivät käyneet sotia. He eivät nimittäin osanneet niitä\nkäydä.\n\nUutta valtiota kutsuttiin tasavallaksi. Sen kannattajia nimitettiin\ntasavaltalaisiksi. Lisäksi sanottiin heitä \"tasseiksi\",\nkuten sosialisteja \"sossoiksi\", ja välistä retkuiksi, mutta\nviimeksimainitulla nimityksellä oli halventava merkitys.\n\nKansanvaltainen Pingvinia ei suinkaan hallinnut itse itseään, vaan\ntotteli rahamiesten harvainvaltaa, joka johti yleistä mielipidettä ja\npiti ohjaksissa eduskunnan, ministerit ja presidentin sanomalehtien\nvälityksellä. Se määräsi yksinvaltaisesti tasavallan raha-asioista ja\nmaan ulkopolitiikastakin.\n\nKeisari- ja kuningaskunnat pitivät siihen aikaan yllä suunnattomia\nmaa-armeijoja ja laivastoja; kun Pingvinian täytyi turvallisuutensa\nvuoksi seurata niiden esimerkkiä, niin oli se nääntymäisillään\nsotavarustusten taakan alle. Kaikki valittivat tai olivat muka\nvalittavinaan sellaista välttämätöntä pahaa, mutta rikkaat, kauppiaat\nja liikemiehet, taipuivat siihen mielellään isänmaallisista syistä ja\nkoska ajattelivat, että maasotilaat ja matruusit suojelisivat heidän\nomaisuuttaan ja hankkisivat heille kauppamarkkinoita ja -alueita\nvieraista maista. Suuret tehtailijat hoputtivat tykkien valmistamista,\nsillä he olivat innokkaita isänmaan puolustajia ja uusien tilausten\nhankkijoita. Sivistyneestä, keskiluokasta alistuivat toiset\nvalittamatta tällaiseen, ajatellen, että niin oli maailmassa aina ollut\nja tulisi olemaan; toiset jälleen odottivat kärsimättömästi, että tämä\nloppuisi ja että suurvallat olisi saatava riisumaan aseensa kaikki\nyht'aikaa.\n\nTunnettu professori Obnubilus oli viimeksimainittuja.\n\n\"Sota on raakalaisuutta, jonka lisääntyvä sivistys hävittää\", sanoi\nhän. \"Suuret kansanvaltaiset valtiot ovat luonteeltaan rauhallisia,\nja niiden henki vaikuttaa pian ratkaisevasti myöskin yksinvaltaisiin\nhallitsijoihin.\"\n\nProfessori Obnubilus, joka oli viettänyt kuusikymmentä vuotta\nyksinäistä elämää laboratoriossaan, syrjässä maailman pauhusta, päätti\nlähteä tarkkaamaan kansojen mielialaa. Hän alkoi tämän tutkimusretkensä\nkansanvalloista suurimmasta ja matkusti laivalla Uuteen-Atlantikseen.\n\nMatka kesti kaksi viikkoa, ja sitten laski hänen laivansa eräänä\nyönä Titanportin tuhansia muita laivoja kuhisevaan satamaan. Tulia\nsäkenöivä rautasilta oli rakennettu kahden rannan väliin, jotka\nolivat niin kaukana toisistaan, että professori Obnubiluksesta\ntuntui kuin hän olisi ollut milläkin Saturnuksen merellä ja nähnyt\nedessään sen ihmeellisen renkaan, joka ympäröi Vanhuksen planeettia.\nJa tuota ääretöntä liiketietä kulki yht'aikaa neljännes koko\nmaailman rikkautta. Kun pingviiniprofessori pääsi rannalle, joutui\nhän ensin neljäkymmentäkahdeksan kerrosta korkeaan hotelliin, jossa\nautomaatit toivat hänelle mitä hän tilasi, ja sen jälkeen matkusti hän\njättiläisjunalla Gigantopolikseen, Uuden-Atlantiksen pääkaupunkiin.\nJunassa oli ravintoloita, peli- ja voimistelusaleja, lennätinkonttori\nliikemiehiä varten, evankelinen kappeli ja kirjapaino, jossa painettiin\nerästä suurta lehteä; sitä ei professori kuitenkaan osannut lukea,\nkun ei ymmärtänyt Uuden-Atlantiksen kieltä. Juna vilisti suurten\njokien rantoja pitkin ja ilmat masuuniensa savulla pimentävien\ntehdaskaupunkien läpi; ne kaupungit olivat päivällä mustia ja yöllä\npunaisia, yhtä häliseviä niin auringonpaisteessa kuin pimeässäkin.\n\n-- Kas tässä kansa, joka on niin innostunut kauppaan ja teollisuuteen,\nettei käy sotia, ajatteli professori. Näen jo, että Uusi-Atlantis\nnoudattaa varmaan rauhallista politiikkaa. Julistavathan kaikki\nkansantalouden tutkijat selviönä, että ulkonainen ja sisäinen rauha on\nkaupan ja teollisuuden kehittymisen välttämätön edellytys.\n\nKun hän kierteli Gigantopoliksessa, vahvistui tämä hänen käsityksensä.\nIhmisillä oli siellä sellainen kiire kaduilla juostessaan, että he\nkaasivat tieltään kaiken, mikä eteen sattui. Obnubilus heitettiin monta\nkertaa nurin ja oppi siten taitavammaksi: tunnin kuluttua juoksi hän jo\nitse nurin yhden atlantin.\n\nHän joutui suurelle torille ja näki edessään klassilliseen tyyliin\nrakennetun palatsin, jonka porraspylväistön korintolaiset,\nakanthuslehdillä koristetut kruunut olivat seitsemänkymmentä metriä\nkorkealla pylväiden kantakivistä lukien. Kun hän katseli siinä niska\nkekassa ja ihaili rakennusta, tuli hänen luokseen vaatimattoman\nnäköinen mies ja lausui pingviinskaksi:\n\n\"Huomaan teidän puvustanne, että olette pingviini. Minä osaan\nkieltänne; olen valantehnyt kielenkääntäjä. Tämä rakennus on\nparlamentin talo. Yhdysvaltioittemme edustajat ovat juuri\ntäysistunnossa. Tahdotteko lähteä sisään kuuntelemaan?\"\n\nHän opasti professorin lehterille, ja professori tähysteli alas\nlainsäätäjäin laumaan, jotka istuivat korituoleissa jalat pulpettiensa\npäällä.\n\nEduskunnan puhemies nousi seisomaan ja lausui, tai paremminkin supisi,\nseuraavan lauselman, jota edustajat tarkkaavasti kuuntelivat ja jonka\nkielenkääntäjä professorille heti tulkitsi:\n\n\"Mongolilaisten markkinain avaamiseksi aletun sodan tultua Valtioiden\ntyydytykseksi päätetyksi ehdotan selontekoa menoista lähetettäväksi\nrahaministeriöön...\n\n\"Hyväksytäänkö ehdotus?\"\n\n\"Hyväksytään.\"\n\n\"Markkinain avaamiseksi Kolmannella Zeelannilla aletun sodan tultua\nValtioiden tyydytykseksi päätetyksi ehdotan selontekoa menoista\nlähetettäväksi rahaministeriöön...\n\n\"Hyväksytäänkö ehdotus?\"\n\n\"Hyväksytään.\"\n\n\"Mitä kuulenkaan?\" kysyi professori Obnubilus. \"Oletteko te,\nteollisuuskansa, ryhtyneet tällaisiin sotiin!\"\n\n\"Kyllä, ne ovat teollisuussotia\", vastasi tulkki. \"Kansojen, joilla ei\nole teollisuutta eikä kauppaa, ei tarvitse käydä sotia, mutta kauppamaa\non pakotettu noudattamaan valloituspolitiikkaa. Meidän sotamme\nlisääntyvät yhä sikäli, mikäli tuotantokykymme lisääntyy. Kohta, kun\njoku teollisuusalamme ei enää saa myödyksi tuotteitaan entisillä\nkauppapaikoilla, tarvitaan sota uusien markkinain avaamiseksi. Sen\ntähden meillä oli jo tänä vuonna yksi hiilisota, yksi kuparisota ja\nyksi pumpulisota. Kolmannella Zeelannilla tapoimme väestöstä kaksi\nkolmasosaa velvoittaaksemme eloonjääneet ostamaan meiltä sateenvarjoja\nja housunkannattimia.\"\n\nSamassa nousi eräs pullea mies keskustan joukosta puhujapaikalle ja\nlausui:\n\n\"Minä anon sotaa Smaragdin tasavaltaa vastaan, jonka hallitus\nhäikäilemättä kieltää sikaimme kustannuksella meidän sylttyjemme ja\nmakkaraimme elinehdot maailman kaikilla markkinoilla.\"\n\n\"Mikä tuo edustaja on miehiään?\" kysyi professori Obnubilus.\n\n\"Sikakauppias.\"\n\n\"Onko kenelläkään mitään anomuksen suhteen huomauttamista?\" kysyi\npuhemies. \"Äänestäkäämme asiasta.\"\n\nÄänestys toimitettiin käsiä kohottamalla, ja Smaragdia vastaan\npäätettiin suurella äänten enemmistöllä julistaa sota.\n\n\"Mitä ihmettä, näinkö kiireesti ja ylimalkaisesti te julistatte sotia!\"\nhuudahti Obnubilus.\n\n\"Oh, se on vain pikku sota, maksaa tuskin kahdeksaamiljoonaa dollaria.\"\n\n\"Niin, mutta ihmiset...\"\n\n\"Ovat lasketut siihen kahdeksaan miljoonaan dollariin.\"\n\nSilloin alkoi professori Obnubilus pudistella päätänsä ajatellen\nkatkerasti:\n\n\"Koska rikkaus ja sivistys ovat yhtä paljon aiheena sotiin kuin köyhyys\nja raakalaisuus, koska ihmisten hulluus ja ilkeys on auttamaton,\nei viisaalle jää muuta kuin yksi ainoa keino tehdäkseen hyvää: hän\nkootkoon tarpeeksi dynamiittia ja räjähdyttäköön tämän kiertotähden\npieniksi kappaleiksi. Kun se sitten sirpaleina hajoaa avaruuksiin,\nniin on maailmankaikkeus astunut vähäisen askelen eteenpäin, tuskin\nhuomattavan askelen, ja kaikkeuden omatunto saa pienen helpotuksen,\nvaikkei sitä omaatuntoa olekaan.\"\n\n\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA\n\nNYKYAIKA\n\nCHATILLON\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nARVOISAT HENGENMIEHET AGARIK JA CORNEMUSE\n\n\nKaikki hallitusmuodot herättävät tyytymättömyyttä. Tasavalta, eli\ntasainen valta, herätti sitä ensinnäkin aatelistossa, jolta oli\notettu pois vanhat etuoikeudet ja joka nyt loi kaipaavia ja toivovia\nsilmäyksiä Drako-suvun viimeiseen jälkeläiseen, nuoruuden sulojen ja\nmaanpaon surullisuuden, kaunistamaan Crucho-prinssiin. Tyytymättömiä\noli pikkukauppiaidenkin joukossa: heille oli käynyt, monista\nsyvällisistä taloudellisista syistä, vaikeaksi elättää henkeään, ja he\nluulivat, että siihen oli syynä tuo samainen tasavalta, jota he itse\nolivat jumaloiden odottaneet ja josta he nyt yhä enemmän luopuivat.\n\nRahamiehistä, niin hyvin kristityistä kuin juutalaisista, paisui maan\nvitsaus; häikäilemättömän ahnaina nylkivät he maata ja saattaessaan\nsen alennustilaan saattoivat häpeään hallitusmuodonkin, jota he muuten\neivät halunneet enempää kukistaa kuin säilyttääkään, sillä he olivat\nvarmoja, että olipa hallitusmuoto mikä hyvänsä, niin saisivat he\nhäiritsemättä tehdä mitä tahtoivat. Kuitenkin olivat he suopeimpia\nsellaista valtiomahtia kohtaan, joka olisi kaikkein itsevaltaisin\nja parhaimmin asestettu sosialisteja, heidän halveksittuja, mutta\nvoimakkaita vihollisiaan vastaan. Ja aivan samoin kuin he apinoivat\naristokraattien tapoja, omaksuivat he heidän valtiolliset ja\nuskonnolliset katsomuksensakin. Etenkin rahamiesten turhamaiset ja\nhuikentelevat naiset olivat hurmautuneet prinssiin, sillä he unelmoivat\npääsevänsä hoviin.\n\nMutta tasavallalla oli myöskin omat puolustajansa ja oma puolueensa.\nVirkakuntiensa rehellisyyteen ei tasavalta tosin, voinut liioin\nluottaa, mutta ruumiillisen työn tekijät, joiden kurjuutta se ei\nollut helpottanut, vyöryivät siitä huolimatta hädän hetkellä sitä\npuolustamaan louhoksista ja kasarmeista, kelmeänä, mustana ja synkkänä\nkulkueena. He olivat valmiit kuolemaan tasavallan puolesta: sillä se\noli antanut heille toivoa.\n\nSattuipa nyt niin, että eräässä pienessä ja rauhallisessa Alkan\netukaupungissa oli Teodor Formosan, tasavallan ensimmäisen virkailijan,\nruhtinuuden aikana muudan munkki nimeltä Agarik, joka opetti lapsia ja\nsolmi avioliittoja. Koulussaan opetti hän jumalanpelkoa, miekkailua\nja ratsastusta vanhojen sukujen nuorille pojille, joilla oli kuuluisa\nnimi, mutta ei enää mitään omaisuutta eikä etuoikeuksia. Ja kun sitten\npojat varttuivat tarvittavaan ikään, naitti hän ne varakkaiden ja\nhalveksittujen rahamieskastien nuorille tyttärille.\n\nPitkänä, laihana ja mustana asteli isä Agarik lakkaamatta koulun\nkäytävissä ja kasvistarhassa, rukouskirja kainalossa, mietteissään,\nsynkät rypyt otsalla. Hän ei tyytynyt juurruttamaan oppilaisiinsa\nainoastaan mystillisiä opinkappaleita ja mekaanisia uskonohjeita\nja antamaan sitten laillisesti heille rikkaat vaimot. Hänellä oli\nvaltiollisiakin tuumia; hän hautoi päässään erästä jättiläismäistä\naatetta ja sen toteuttamista. Tuo aatteiden aate, kauniiden tekojen\nkruunu, oli kukistaa tasavalta. Siihen ei häntä innostanut mikään\nhenkilökohtainen hyöty. Hän piti kansanvaltaista yhteiskuntamuotoa\nkoko sen pyhän yhteisen seurakunnan vihollisena, jonka jäseneksi\nhän ruumiineen ja sieluineen tunsi itsensä. Ja kaikki munkit, hänen\nveljensä, olivat samaa mieltä. Tasavalta oli alinomaisessa sodassa\nmunkkien veljeskuntia, pyhäin ihmisten yhteyttä, vastaan. Tosin oli\nsangen vaikeaa ja vaarallistakin punoa salajuonia uuden järjestelmän\nkukistamiseksi. Mutta Agarikissa olikin miestä muodostamaan todellakin\npeloittava salaliitto. Kun hengenmiehet olivat siihen aikaan Pingvinian\nylempien kastien kasvattajia ja neuvonantajia, oli tuolla munkilla\nAlkan aristokratiaan suuri vaikutus.\n\nHänen koulussaan käynyt nuoriso odotti vain hetkeä, jolloin se\nsaisi hyökätä kansanvallan kimppuun. Vanhojen sukujen pojat eivät\nharrastaneet tieteitä, taiteita eivätkä kauppaa. He olivat melkein\nkaikki sotilasurilla ja palvelivat tasavaltaa. Palvelivat sitä, mutta\neivät sitä rakastaneet; lohikäärmeen harjaa he ikävöivät. Ja kauniit\njuutalaisnaiset kaipasivat samaa kuin hekin, koska halusivat, että\nheitä muka luultaisiin kristityiksi aatelisnaisiksi.\n\nEräänä heinäkuun päivänä kulki isä Agarik tomuisiin peltoihin päättyvää\netukaupungin katua; silloin kuuli hän valittavaa ääntä erään puolittain\numpeen menneen kaivon luota, jonka puutarhurit olivat hylänneet. Ja\nmiltei heti sai hän sitten kuulla eräältä rajasuutarilta, että muudan\nhuonoissa vaatteissa oleva mies oli huutanut: Eläköön tasavalta! --\nja että parvi ratsuväen upseereita, joka sattui kulkemaan, siitä ohi,\noli silloin paiskannut huutajan kaivoon. Siellä nyt mies rypi korviaan\nmyöten liejussa. Agarik oli valmis antamaan tälle pikku tapahtumalle\nsuuren yleismerkityksen. Siitä, että tuo retku oli paiskattu kaivoon,\npäätteli hän koko aatelisen kastin ja armeijan olevan kovasti\nkuohuksissaan ja että nyt oli tullut toiminnan hetki.\n\nJo seuraavana päivänä lähti hän kunnon ukko Cornemuse'in luokse, joka\nasui kaukana Repokorvessa. Hän tapasi munkin tislaamassa laboratorion\nnurkassa astiasta toiseen kullanväristä likööriä.\n\nIsä Cornemuse oli pieni ja paksu mies, naama paistavan punainen,\npäälaki paljas ja välkkyvän kirkas. Hänen silmäteränsä olivat\nrubiininpunaiset kuin merisian. Hän otti vieraan hyvin kohteliaasti\nvastaan ja tarjosi hänelle pikku lasin Pyhän Orberose'in likööriä, jota\nhän tehtaassaan valmisti ansaiten sillä mahdottomasti rahaa.\n\nAgarik teki kieltävän kädenliikkeen, ettei hän tahtonut likööriä.\nSitten seisoi hän siinä pitkäkoipisena ja puristaen synkkänä lakkiaan\nvatsaansa vasten eikä virkkanut sanaakaan.\n\n\"Istuhan nyt toki\", sanoi Cornemuse hänelle.\n\nAgarik istuutui ontuvalle jakkaralle ja oli yhä vaiti.\n\nRepokorven munkki virkkoi:\n\n\"Kerrohan nyt jotain oppilaistasi! Ovatko rakkaat lapsukaiset\nhyvätapaisia ja oikeinajattelevia?\"\n\n\"Olen heihin varsin tyytyväinen\", vastasi mestari. \"Onnistuminen\nriippuu siitä, että heitä kasvatetaan oikeissa periaatteissa. Ennen\nkuin ryhtyy ajattelemaan, täytyy ajatella oikein; muuten se on liian\nmyöhäistä... Minä näen ympärilläni kyllä paljon rohkaisevaa. Mutta\nvielä elämme surkeissa olosuhteissa.\"\n\n\"Niin, niin!\" huokaili Cornemuse.\n\n\"Meidän on kestettävä vaikea aika...\"\n\n\"Koettelemuksen päivät...\"\n\n\"Mutta yleinen mielipide ei ole aivan niin pilalla kuin miltä näyttää,\nCornemuse.\"\n\n\"Hyvin mahdollista.\"\n\n\"Kansakunta on kyllästynyt tähän hallitukseen, joka saattaa sen\nperikatoon eikä tee mitään sen hyväksi. Joka päivä paljastuu uusia\nskandaaleja. Tasavalta vaipuu yhä syvemmälle häpeäänsä. Sen loppu on\ntullut.\"\n\n\"Kunpa Jumala sen jo sallisi.\"\n\n\"Cornemuse, mitäs ajattelet prinssi Cruchosta?\"\n\n\"Hän on sangen herttainen nuorukainen ja niin sanoakseni jalon sukupuun\noikea vesa. Miten surkeaa, että hänen täytyy nuoruutensa herkässä iässä\nkestää maanpaon kärsimyksiä. Maanpakolaiselle ei kevät kuki, ei syksy\nkanna hedelmiä. Prinssi Crucho on oikeinajatteleva. Hän kunnioittaa\npapistoa; käy kirkossa; tilaa paljon pikku tehtaani tuotteita.\"\n\n\"Cornemuse, monien kotiliesien ääressä, niin rikkaiden kuin köyhienkin,\ntoivotaan prinssi Cruchon palaamista. Ja luottakaamme, hän palaa.\"\n\n\"Oi, etten kuolisi ennenkuin saan levittää mekkoni hänen jalkainsa\nalle\", huokasi Cornemuse.\n\nKun Agarik täten oli huomannut, minne päin Cornemuse'in mielipiteet\nkallistuivat, kuvaili hän yleistä tunnelmaa maassa sellaisena, miksi\nhän sitä kuvitteli. Hän kuvaili aateliston ja rikkaat nykyisen\nkansanvaltaisen hallituksen katkerina vihollisina; armeijan valmiina\nkieltäytymään huolimasta enää uusia loukkauksia, virkakunnat\nkypsinä pettämään, kansan tyytymättömänä; kuvaili kapinan jo olevan\npuhkeamaisillaan ja nykyisen hallituksen kätyrit, munkkien viholliset,\npaiskattuina Alkan kaivoihin. Hänen puheensa päättyi sanoilla, että nyt\noli tullut hetki antaa lopullinen isku.\n\n\"Me voimme pelastaa Pingvinian kansan!\" huudahti hän. \"Me voimme\nvapauttaa sen tyranneista, vapauttaa sen omasta itsestään, asettaa\nvaltaan lohikäärmeen harjan ja palauttaa, uskonnon kunniaksi ja kirkon\nylistykseksi, vanhan valtiomuodon, entisen hyvän yhteiskunnan. Sen me\nvoimme tehdä, jos vain tahdomme. Meillä on paljon rahaa ja salaista\nvaikutusvaltaa. Kristillisten, intoa leimuavien lehtiemme välityksellä\nolemme yhteydessä kaikkien kaupunkien ja koko maaseudun papiston\nkanssa ja lietsomme siihen saman innostuksen, joka meitä johtaa, saman\nuskon, joka meitä kalvaa. He vuorostaan sytyttävät seurakuntansa\nja kristilapsensa. Minulla on armeijan korkeimmat päälliköt\nohjissani. Minä olen löytänyt ymmärtämystä kansan keskuudessa: minä\njohdan sateenvarjonkauppiaita, kapakoitsijoita, kauppa-apulaisia,\nsanomalehdenmyöjiä, kevyitä naisia ja poliisikonstaapeleita\nheidän tietämättään. Väkeä meillä on enemmän kuin tarpeeksi. Mitä\nvitkastelemme? Täytyy toimia.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\" kysyi Cornemuse.\n\n\"Valtavan salaliiton, kukistaa tasavallan, nostaa Cruchon Drakojen\nsuvun valtaistuimelle.\"\n\nCornemuse lipaisi monta kertaa kielellään suupieliään. Sitten sanoi hän\nhurskaan maireasti:\n\n\"Tietystikin olisi toivottavaa, että Drakon suku saataisiin jälleen\nvaltaistuimelle; erittäin toivottavaa; ja minä tietysti pohjaltani\nsen täydellisesti hyväksyn. Teille on selvä, mitä minä tasavallasta\narvelen... Mutta eikö olisi parempi jättää tasavalta oman onnensa\nnojaan ja antaa sen kuolla synnynnäisiin vammoihinsa? Luonnollisestikin\non aikeesi, rakas Agarik, jalo ja ylevä. Olisi tosiaan ihanaa ryhtyä\npelastamaan tämä suuri ja onneton maa, kohottaa se jälleen entiseen\nloistoon, mutta muistakaa, että olemmehan ennen kaikkea kristityitä\nja sitten vasta pingviinejä. Meidän ei pitäisi sotkea uskontoa\npolitiikkaan.\"\n\nAgarik vastasi heti:\n\n\"Älä pelkää. Käsissämme ovat tosin kaikki salaliiton johtolangat, mutta\nitse me pysymme piilossa. Ei meitä kukaan näe.\"\n\n\"Enempää kuin kärpäsiä kermakulhosta\", mutisi Repokorven munkki.\n\nJa tähystellen virkaveljeensä ovelilla punasilmillään jatkoi hän:\n\n\"Ole varovainen, ystäväni. Tasavalta on ehkä lujempi kuin luuletkaan.\nSaattaa käydä niin, että kun herätämme sen siitä veltosta\ntoimettomuudesta, jossa se nyt lepäilee, lisäämme vain sen voimia.\nSe on hyvin ilkeä: jos me hyökkäämme sen kimppuun, niin se puolustaa\nitseään! Se säätää nykyään huonoja lakeja, mutta ne eivät paljon\nmeitä liikuta; mutta jos se alkaa meitä pelätä, säätää se vallan\nhirvittävät lait meitä vastaan. Älkäämme menkö syyhymättä saunaan!\nTeidän mielestänne on tilaisuus hyvä; sitä en usko, ja sanonpa teille\nsyyn. Nykyistä hallitusmuotoa eivät vielä läheskään kaikki tunne,\nniin, tuskinpa kukaan. Se vakuuttaa olevansa tasavalta, tasainen\nvalta kaikille. Kansa uskookin, että se on sitä, ja tahtoo sen tähden\nolla tasavaltalaista. Mutta odotetaanhan joku aika! Tuo samainen\nkansa ryhtyy pian vaatimaan, että tasavalta olisi todellakin tasaista\nvaltaa kaikille. Minun ei tarvitse sinulle selittääkään, että moiset\nvaatimukset ovat minusta hävyttömiä, aiheettomia ja raamatun sanoihin\nperustuvan politiikan vastaisia. Mutta kuitenkin kaikitenkin, kansa\nvaatii sellaista, ja vaatii kunnes nykyinen järjestelmä loppuu.\nSiihen ei voi mennä hyvin pitkää aikaa. Ja silloin vasta meidän\ntäytyy toimia pyhän veljeskuntamme hyväksi. Odotetaan siihen! Mikäpä\nkiire meillä on? Eihän meillä tässä ole mitään hätää. Elämämme ei\nole suinkaan sietämätöntä. Tasavalta ei tosin ota meitä asioitaan\nhoitaessaan, lukuun eikä ole meille alamainen; se ei anna papistolle\nasianmukaista kunniaa. Mutta antaahan se meidän kuitenkin elää. Ja\nmeidän, säätymme on, nyt siitä erikoinen, että kun se saa elää, niin se\nkukoistaakin. Tasavalta eli tasainen valta vihaa meitä, mutta naiset\npitävät meitä kunniassa. Presidentti Formosa ei koskaan ole läsnä,\nkun mysterioitamme vietetään, mutta hänen vaimonsa ja tyttärensä\novat olleet polvillaan jalkaini juuressa. He ostavat puteleitani\nsuurissa erissä. Ylimystönkään keskuudessa ei minulla ole sen parempia\nkundeja. Sanokaamme suoraan: koko maailmassa ei ole maata, missä\npapeilla ja munkeilla olisi paremmat päivät kuin Pingviniassa! Missä\nmuualla saisimme myödyksi tukkukaupassakin niin korkeihin hintoihin\nkynttilävahaamme, tuohuksiamme, virsikirjojamme, messukasukoitamme,\npyhiä vesiämme ja pyhän Orberose'in munkkilikööriä? Mikä muu kansa kuin\nPingvinian maksaisi sata kultarahaa pelkästä kädenojennuksestamme,\npelkästä pyhästä sanastamme, pelkästä suunavauksestamme? Mitä minuun\ntulee, minä ansaitsen tuhat kertaa enemmän sotkemalla tässä mukavassa,\nuskollisessa ja taipuisassa Pingvinian maassa pulloon ajuruohosta\npuserrettua mehua kuin ansaitsisin juoksemalla neljäkymmentä vuotta\nhenki kurkussa saarnaamassa syntien anteeksiantamusta jossakin Europan\ntai Amerikan väkirikkaimmassa valtakunnassa. Suoraan sanoen: tuleeko\nPingvinia siitä sen onnellisemmaksi, jos poliisikonstaapeli jonakin\nyönä retuuttaa minut kotoani Yönsaarille lähtevään höyrylaivaan?\"\n\nNäin sanoen Repokorven munkki nousi paikaltaan ja opasti vieraansa\nsuureen työsaliin, jossa oli satoja sinisiin kolttuihin puettuja\norpokotien lapsia käärimässä olkiin puteleita, naulaamassa kiinni\nlaatikoita, liimaamassa etikettejä. Korvia huumasi vasarain pauke ja\nraskaitten laatikoitten jyrinä, kun ne vierivät ulos kiskoja myöten.\n\n\"Tämä on ekspeditsioniosasto\", sanoi Cornemuse. \"Hallitus on\nsuostunut rakentamaan minulle erikoisen rautatien metsän halki\nja aivan portilleni aseman. Tuotteitani tulee joka päivä kolme\ntavaravaunullista. Siitä näet, ettei tasavalta ole hävittänyt maasta\nvielä kaikkea uskonnollisuutta.\"\n\nAgarik yritti viimeisen kerran saada tuota viisasta tislaajaa yhtymään\nhommiinsa. Hän esitti, miten onnellisesti, nopeasti, varmasti ja\nloistavasti kaikki kävisi.\n\n\"Etkö todellakaan tahdo osaltasi auttaa?\" lisäsi hän. \"Etkö tahdo\nvapauttaa kuningastamme maanpaosta?\"\n\n\"Maanpako ei ole vaikea niille, joilla on Jumala mielessään\", vastasi\nRepokorven munkki. \"Jos kallistat korvasi neuvolleni, rakas veli\nAgarik, niin jättäkää aikeenne toistaiseksi. Minä puolestani en\nkuvittele turhia. Tiedän kohtaloni. Olinpa puolellanne tahi en, niin\nmaksan kuitenkin pelin, jos te siinä joudutte tappiolle.\"\n\nIsä Agarik hyvästeli ystäväänsä ja palasi kouluunsa varsin\ntyytyväisellä mielellä, sillä hän ajatteli, että kun ei Cornemuse voi\nestää salaliittoa, niin toivoo hän sen menestyvän ja antaa siitä syystä\nyritykseen rahaa. Agarik ei ollutkaan väärässä. Papit ja munkit olivat\ntosiaan siinä määrin yhtä maata, että yhden ainoan teot sitoivat heitä\nkaikkia. Se olikin sekä heidän suurin avunsa että heikkoutensa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nPRINSSI CRUCHO\n\n\nAgarik päätti viipymättä lähteä prinssi Cruchon luokse, joka\nsuopeasti salli hänen olla tuttavansa. Illan hämärässä pujahti hän\nhärkäkauppiaaksi pukeutuneena ulos luostarin pienestä takaportista ja\nnousi Pyhä Mael-nimiseen laivaan.\n\nSeuraavana päivänä tuli hän perille, Merisikainmaahan. Juuri tässä\nvierasvaraisessa maassa, Chitterlingin kauniissa linnassa, prinssi\nCrucho söi maanpaon katkeraa leipää.\n\nAgarik näki hänen kiitävän autolla vastaansa hirmuista vauhtia kahden\nnuoren naikkosen kanssa. Munkki heilutteli punaista päivänvarjoaan ja\nprinssi pysähdytti koneensa.\n\n\"Kas tekö, Agarik? Nouskaa tänne! Meitä on täällä jo kolme, mutta\ntyönnytään tiukemmalle. Te saatte yhden näistä tytöistä syliinne.\"\n\nHurskas Agarik nousi autoon.\n\n\"No, mitä kuuluu, isä vanhukseni\", kysyi nuori prinssi.\n\n\"Suuria kuuluu\", vastasi Agarik. \"Saanko puhua?\"\n\n\"Puhukaa vain, minulla ei ole salaisuuksia, joita nämä tytöt eivät\nsaisi tietää.\"\n\n\"Teidän majesteettinne, Pingvinia pyytää teitä takaisin. Te ette voi\nolla kuuro sen rukouksille.\"\n\nAgarik kuvaili maansa yleistä mielialaa ja esitti valtavan\nsalaliittosuunnitelman.\n\n\"Heti kun annan merkin\", sanoi hän, \"nousevat kaikki puoluelaisenne\nyht'aikaa. Ristit kädessä ja helmat ylös kurottuina johtavat teidän\nkunnioitettavat hengenmiehenne asestettua kansaa presidentti Formosan\npalatsia kohti. Me kylvämme vihollistenne laumaan kauhua ja kuolemaa.\nPalkinnoksi vaivoistamme emme pyydä mitään muuta kuin että teidän\nkuninkaallinen korkeutenne ei jätä niitä hyödyttömiksi. Me rukoilemme\nteitä suvaitsemaan istua valtaistuimelle, jonka me varustamme aivan\nvalmiiksi.\" Prinssi vastasi koruttomasti: \"Minä ajan Aikaan vihreällä\nhevosella.\" Agarik painoi tämän miehekkään vastauksen tarkoin\nmieleensä. Vaikka hänellä, vastoin tapojaan, olikin tyttö polvellaan,\nvannotti hän mahtavan ylevähenkisesti nuorta prinssiä, ettei tämä vain\nunohtaisi kuninkaallisia velvollisuuksiaan.\n\n\"Teidän korkeutenne\", huudahti hän kyyneleitä vuodattaen, \"muistakaa,\nkun tulette valtakuntaanne, että teidät on palautettu maanpaosta,\nannettu takaisin kansallenne ja nostettu jälleen esi-isienne\nvaltaistuimelle hengenmiestenne kätten kautta ja kruunattu heidän\nkäsillään lohikäärmeen pyhällä harjalla. Kuningas Crucho, ollos\nkunniassa kantaisäsi Drako Suuren vertainen!\"\n\nNuori prinssi oli niin liikutettu, että heittäytyi heti arvonsa\npalauttajaa syleilemään; mutta hän ei voinut päästä Agarikiin\nkäsiksi, koska välissä oli paksulti naisia, niin ahtaasti noissa\nhistoriallisissa vaunuissa istuttiin.\n\n\"Kelpo ukko\", huudahti hän, \"minä toivoisin, että koko Pingvinia olisi\ntämän halauksen todistajana!\"\n\n\"Se olisi kaunis näky\", vastasi Agarik.\n\nSillä välin oli auto kiitänyt kuin tuulenpyörre läpi kylien ja\nkauppalain, murskaten nälkäisten kumipyöriensä alle kanoja, hanhia,\nkalkkunoita, ankkoja, kissoja, koiria, siikoja, porsaita, lapsia,\nmoukkia ja vanhoja ämmiä.\n\nJa hurskas Agarik hautoi päässään suuria aikeitaan. Hänen äänensä\nkimahti nyt naisen takaa, jota hän piti sylissään, ilmoittaen tämän\najatuksen:\n\n\"Siihen tarvitaan rahaa, paljon rahaa.\"\n\n\"Se jää teidän huoleksenne\", vastasi prinssi.\n\nMutta samassa avattiin jo peloittavalle autolle linnan puutarhan portti.\n\nPäivälliset olivat suurenmoiset. Juotiin maljoja lohikäärmeenharjan\nkunniaksi. Tiedetäänhän yleensä, että kannella suljettu sarkka on\nyksinvaltiuden merkki. Prinssi Crucho ja prinsessa Gudrun joivatkin\nmolemmat, sankoista, joiden kanneksi oli pistetty ehtoollislautanen.\nPrinssi antoi kerta toisensa jälkeen täyttää sarkkansa Pingvinian\npunaisilla ja valkeilla viineillä.\n\nCrucho oli saanut todella kuninkaallisen kasvatuksen: hän oli mainio\nautonohjaaja, mutta ei varsin tietämätön historiastakaan. Sanottiin\nhäntä sangen perehtyneeksi sukunsa huomattaviin kunniatapauksiin,\nja päivällisten viimeisiä herkkuja syötäessä hän näyttikin, mihin\ntiedoillaan pystyi. Satuttiin juttelemaan kuuluisien naisten\nerikoisista ominaisuuksista, ja silloin hän sanoi:\n\n\"Niin, on aivan totta, että kuningatar Cruchalla, jonka nimi minullakin\ntavallaan on, oli pieni apinanpää navan alla.\"\n\nAgarik ja prinssin kolme vanhaa neuvosherraa pitivät sitten illalla\nlopullisen, ratkaisevan kokouksen. Päätettiin pyytää rahaa Cruchon\napelta, joka mielellään olisi halunnut, että hänen vävynsä olisi\nkuningas, useilta juutalaisnaisilta, jotka paloivat kaipuusta\nolla aatelia, sekä Merisikainmaan hallitsevalta prinssiltä, joka\noli luvannut Drakon suvulle apuaan, koska toivoi heikontavansa\npingviinejä, oman kansansa verivihollisia, nostamalla Cruchon jälleen\nvaltaistuimelle.\n\nNuo kolme vanhaa neuvosherraa jakoivat keskenään uuden hovin parhaat\nvirat; yhdestä heistä tuli ylikamariherra, toisesta ylihovimestari ja\nkolmannesta ylihovimarsalkka; munkin valtuuttivat he antamaan muut\nvirat kenelle hän prinssin edun kannalta sopivimmaksi näki.\n\n\"Uskolliset ansaitsevat palkinnon\", virkkoivat neuvosherrat.\n\n\"Ja petturit myöskin\", jatkoi Agarik.\n\n\"Jullilleen niin\", yhtyi siihen eräs markiisi ja \"Seitsemän haavan\"\nritariston jäsen, jolla oli vallankumouskokemusta.\n\nJa sitten tanssittiin. Tanssiaisten loputtua repi prinsessa Gudrun\nvihreän hameensa ja teki repaleista tunnusmerkkejä salaliittolaisille;\nomin käsin ompeli hän kokardin munkin rintaan, ja Agarik itki\nliikutuksesta ja kiitollisuudesta.\n\nHerra Töyhtö, prinssin tallimestari, lähti jo samana iltana etsimään\nvihreätä hevosta.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nSALAINEN KOKOUS\n\n\nPalattuaan Pingviniaan ilmaisi kunnioitettava isä Agarik aikeensa\nprinssi Adelestan des Boscenokselle, jonka hän tiesi kannattavan\nDrakojen asiaa.\n\nPrinssi oli kaikkein ylhäisintä aatelia. Jääräpeus-Boscenos-suku\npolveutui Brian Hurskaasta, ja Drakojen aikana oli se hoitanut\nkuningaskunnan korkeimpia virkoja. Filip Jääräpeus, Pingvinian\nlaivaston suuramiraali, urhoollinen, uskollinen ja ylevä, mutta\nkostonhimoinen mies, luovutti v. 1179 Crique'in sataman ja koko\nPingvinian laivaston kuningaskunnan vihollisille, koska epäili, että\nhänen rakastajattarensa, kuningatar Crucha, petti häntä tallirenkinsä\nkanssa. Sama suuri kuningatar lahjoitti Jääräpeus-Boscenokselle sen\nhopeisen yöpöytäkaluston, jota he nyt kantavat vaakunassaan. Vaakunassa\noleva tunnuslause sitä vastoin ei ole sen vanhempi kuin 1500-luvulta.\nSen synnystä kerrotaan seuraava tarina. Eräänä kesäisenä yönä lähestyi\nherttua Juhana Boscenos, ollessaan kuninkaallisessa puutarhassa kuten\nmuutkin hovimiehet ja hovinaiset katselemassa ilotulitusta, herttuatar\nSkullia sekä pisti kätensä herttuattaren hameen alle tuon hienon naisen\nmitenkään sitä menettelyä valittamatta. Kuningas kulki siitä ohitse,\nsattui heidät huomaamaan ja suvaitsi virkkaa: \"Sielläpä tavataan.\" --\nNoista kahdesta sanasta tuli Jääräpeus-Boscenos-suvun tunnuslause.\n\nPrinssi Adelestan ei ollut suvustaan huonontunut. Hän oli Drakojen\nverelle horjumattoman uskollinen, eikä toivonut hartaammin mitään kuin\nprinssi Cruchon palauttamista valtaistuimelle; olihan se hänestä enne\nhänen huonojen raha-asiainsa parantumiseen päin. Niinpä kuuntelikin\nhän hartaasti kunnianarvoisan isä Agarikin sanoja. Hän suostui heti\nmunkin ehdotukseen, ja ryhtyi nyt kaikella kiireellä tekemään häntä\nluotettavimpien kuningasmielisten ystäväinsä tutuksi, kreivi Clenan ja\nherra De la Trumelle'in, varakreivi Olive'in ja herra Bigourdin. He\nkokoontuivat kaikki eräänä yönä herttua Ampoule'in huvilaan, kahdeksan\nkilometrin päässä Alkasta itään, pohtimaan, mihin toimenpiteisiin olisi\nryhdyttävä.\n\nHerra De la Trumelle puolsi laillista toimintaa:\n\n\"Meidän täytyy noudattaa lakia\", oli hänen esityksensä pontena. \"Me\nolemme lainkuuliaisia kansalaisia. Uupumaton propaganda on se ase, jota\nme käytämme toiveittemme toteuttamiseksi. Maan mieliala on saatava\nmuuttumaan. Meidän asiamme voittaa siksi, että se on oikea.\"\n\nPrinssi Jääräpeus-Boscenos sitä vastoin oli toista mieltä. Hän arveli,\nettä oikeus tarvitsee voimakeinoja yhtä paljon kuin vääryyskin, ehkäpä\nvielä enemmänkin.\n\n\"Nykyisessä tilanteessa\", lausui hän tyynesti, \"täytyy ryhtyä kolmeen\ntoimenpiteeseen: pestata palvelukseemme teurastajain rengit, lahjoa\nministerit ja ryöstää ja viedä jonnekin presidentti Formosa.\"\n\n\"Presidentti Formosan ryöstäminen olisi erehdys\", huomautti herra De la\nTrumelle. \"Presidentti itse tulee meidän puolellemme.\"\n\nOli varsin ymmärrettävää, että joku drakofiileistä ehdotti presidentti\nFormosan ryöstöä ja toinen piti häntä ystävänä: sellainen oli tuon\nvaltion ylimmäisen miehen kanta, ken hänet tunsi. Formosa näytti\nsuosivan kuningasmielisiä, ihaili ja matki heidän hienoja tapojaan.\nMutta kun hän hymyili lohikäärmeen harjasta puhuttaessa, niin hän\nhymyili siksi, että kuvitteli, millaista olisi, jos se harja olisi\nhänen omassa päässään. Hän kaipasi kovasti yksinvaltaa, ei sen\nvuoksi, että olisi tuntenut olevansa pystyvä sitä käyttämään, vaan\nloistonhalusta. Aivan kuin muudan pingviiniläinen kronikoitsija on\nsanonut hänestä, vahvaa vertausta käyttäen: \"Hän oli kalkkunakukko.\"\n\nPrinssi Jääräpeus-Boscenos pysyi yhä siinä käsityksessään, että olisi\nase kädessä marssittava Formosan palatsiin ja eduskuntaa vastaan.\n\nKreivi Clena esitti vieläkin tarmokkaampia toimenpiteitä:\n\n\"Katkaiskaamme ensin kaulat tasavaltalaisilta yleensä ja kaikilta\nhallituksessa olevilta tasseilta, halkaiskaamme heidän mahansa,\npankaamme heidän suolensa vyyhdelle ja naputtakaamme heidän aivonsa\nmaalle, niin sittenpähän nähdään.\"\n\nHerra De la Trumelle oli kohtuuden mies. Kohtuulliset vastustavat\naina kohtuullisessa määrin epäkohtuullista väkivaltaa. Hän myönsi,\nettä kreivi Clenan politiikka todisti kylläkin ylhäistä mieltä\nja oli ylevämielistä, mutta huomautti vaatimattomasti, ettei se\nehkä sopeutuisi heidän periaatteisiinsa ja että se kenties olisi\neräissä suhteissa vaarallistakin. Parilla sanalla: hän halusi, että\nneuvoteltaisiin vieläkin hiukan asiasta.\n\n\"Minä ehdotan\", lisäsi hän, \"että on laadittava julistus kansalle.\nMeidän tulee ilmaista sille, ketä olemme. Itse puolestani takaan, etten\npane kynttilääni vakan alle.\"\n\nHerra Bigourd pyysi nyt puheenvuoroa:\n\n\"Arvoisat herrat! Pingviinit ovat tyytymättömiä nykyiseen\nvaltiojärjestykseen, koska he elävät keskellä sitä ja koska on\nluonnollista, että ihminen aina valittaa olojaan. Mutta samalla\npelkäävät pingviinit hallitusmuodon muutosta, sillä uusi ja outo\npeloittaa aina. He eivät ole nähneet lohikäärmeen harjaa; ja joskin he\nvälistä sanovatkin sitä kaipaavansa, niin ei pidä heitä uskoa: piankin\nhuomattaisiin, että he puhuvat sellaista vain ajattelemattomuudesta\ntai pahalla tuulella ollessaan. Älkäämme kuvitelko heitä itsellemme\nkovinkaan suosiollisiksi. Eivät he meitä rakasta. He vihaavat\nylimystöä sekä siitä syystä, että ovat halpamaisen kateellisia,\ntaikka siksi, että rakastavat ihanteellisesti yhdenvertaisuutta. Ja\nnuo kaksi tunnetta, kun ne liittyvät yhteen, ovat rahvaassa sangen\nvoimakkaita. Yleinen mielipide ei ole meitä vastaan, sillä se ei tiedä\nmeistä mitään. Mutta kun se saa kuulla, mitä me kärkymme, niin ei se\nmeitä kannata. Jos ilmaisemme haluavamme hävittää kansanvaltaisen\nhallitusmuodon ja nostaa lohikäärmeen harjan entiselle paikalleen,\nniin ketä saamme puolellemme? Alkan teurastamoiden rengit ja\npienet kamakauppiaat. Ja onko varmaa, että voimme noihin pikku\nkauppiaisiinkaan loppuun asti luottaa? He ovat tyytymättömiä, mutta\nsydämeltään kuitenkin raukkamaisia tasseja. He tahtovat mieluummin\nmyyskennellä joutavaa kamaansa kuin nähdä jälleen Cruchon. Jos me\ntoimimme avoimesti, peloitamme monet luotamme.\n\n\"Saadaksemme kansan puolellemme ja itseämme seuraamaan, täytyy sen\nluulla, että me emme suinkaan tahdo kukistaa tasavaltaa, vaan haluamme\npäinvastoin sitä parantaa, puhdistaa, siistiä, kaunistaa, koristaa,\nsievistää, somistaa, dekoreerata, parfymeerata sitä, lyhyesti sanoen:\ntehdä sen kaikin puolin erittäin erinomaiseksi. Sen vuoksi ei meidän\npidä toimia yksinämme. Tiedetään hyvin, että me emme suosi nykyistä\njärjestystä. Meidän täytyy siis kääntyä jonkun oikean tasavallan\nystävän puoleen, niin, vielä enemmän, jonkun nykyisen järjestyksen\nkiihkeän kannattajan puoleen. Niitä on yllin kyllin; ei tarvitse muuta\nkuin valita heistä kaikkein suurimmassa kansansuosiossa oleva ja,\njos niin uskallan sanoa, kaikkein tasavaltalaisin. Me voitamme hänet\npuolellemme imarteluilla, lahjoilla ja ennen kaikkea lupauksilla.\nLupaukset ovat paljon halvempia kuin lahjat ja ajan mittaan paljon\nvaikuttavampia. Ihminen ei koskaan anna niin paljoa kuin antaessaan\nainoastaan kauniita toiveita. Valitun ei tarvitse olla kovinkaan\nälykäs. Mieluummin soisin, että hän olisi melkoisen älytönkin. Hölmöt\nsuorittavat konnantöitä erikoisen miellyttävästi. Noudattakaa neuvoani,\nhyvät herrat, antakaa tassien pää-tassin kukistaa tassivalta! Meidän\ntäytyy olla viisaita! Ei vara venettä kaada. Tarmo ja varovaisuus\nsopivat yhteen. Jos minua tarvitsette, olen aina valmis teitä\npalvelemaan.\"\n\nTämä puhe teki kuulijoihin valtavan vaikutuksen. Etenkin hurskas Agarik\nihastui siihen suuresti, mutta enimmäkseen ajatteli jokainen hankkia\nitselleen kunniapaikkoja ja hyviä tuloja. Asetettiin salainen hallitus;\nsen vakinaisiksi jäseniksi tulivat kaikki läsnäolijat valituiksi.\nHerttua Ampoule, puolueen suurin finanssikyky, valittiin raha-asiain\nministeriksi ja sai tehtäväkseen koota eri tahoilta propagandarahastoon\ntulevat varat.\n\nKokous oli loppumaisillaan, kun yht'äkkiä kajahti köräkkä ääni, joka\nlauloi vanhalla, tunnetulla nuotilla:\n\n    \"Jääräpää on sika suuri.\n    Jouluna se penkkiin lyödään,\n    läskiä ja munaskuuta,\n    maksamakkaraa ja muuta köyhän\n    mörskässäkin syödään.\"\n\nSitä laulua oli Alkassa laitakaupungilla laulettu kaksisataa vuotta.\nPrinssi Boscenos ei ollut siihen ihastunut. Hän lähti kohta alas\ntorille, ja kun hän huomasi, että laulaja oli työmies, joka korjasi\nkirkon tiilikattoa, pyysi hän miestä kohteliaasti lauleskelemaan jotain\nmuuta.\n\n\"Minä lauleskelen, mitä mieleni tekee\", vastasi mies.\n\n\"Niin, mutta... noin vähän niinkuin minun huvikseni...\"\n\n\"Minua ei huvita teitä huvittaa.\"\n\nPrinssi Boscenos oli yleensä lauhkea mies, mutta äkäpäinen, eikä kehno\nruumiinsa voimilta.\n\n\"Tassi, tule alas, taikka minä tulen ylös!\" huusi hän peloittavalla\näänellä.\n\nJa kun mies, joka istui kahtareisin kirkon harjalla, ei viitsinyt\nliikahtaakaan, niin juoksi prinssi ylös tornin portaita, meni katolle\nja rynkäsi laulajan kimppuun ja antoi häntä nyrkillään leukoihin\nniin että hän pyöri keränä alas räystäsränniin. Seitsemän, kahdeksan\nkirvesmiestä oli työssä ullakolla; he kuulivat toverinsa hätähuudot,\npistivät nokkansa ulos kattoluukuista, ja kun näkivät prinssin katolla,\nkiipesivät kattotikapuita myöten ahdistamaan häntä, saivat hänet\nkynsiinsä juuri kuin hän aikoi pujahtaa torniin, ja nakkasivat hänet\nalas pitkin tornin portaita, joissa oli satakolmekymmentäseitsemän\naskelmaa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nVARAKREIVITÄR OLIVE\n\n\nPingvinialla oli maailman paras armeija. Merisikainmaalla samoin. Ja\nyhtä hyvät armeijat oli muillakin Europan kansoilla. Eikä tässä olekaan\nmitään kummallista, jos asiaa tarkoin pohtii. Sillä kaikki armeijat\novat parhaita koko maailmassa. Jos olisi armeija, joka olisi lähinnä\nparas, olisi se ilmeisesti heikompi kuin paras ja saisi varmasti\nselkäänsä, kun tulisi tosi eteen, joten olisi viisainta ajoissa se\nhajoittaa. Ja siitä syystä ovat kaikki armeijat maailman ensimmäisiä.\nTämän asian ymmärsi kuuluisa ranskalainen eversti Marchand, kun\nsanomalehtimiehet haastattelivat häntä venäläisjapanilaisen sodan\njohdosta ennen Jalu-virran taistelua ja hän vastasi epäröimättä, että\nVenäjän armeija oli paras maailmassa niinkuin Japaninkin, Ja huomattava\non, ettei armeija koskaan alene maailman ensimmäisen armeijan arvosta,\nvaikka se kärsisi mitä kauheimpia tappioita. Sillä kansat lukevat\nkyllä voittonsa kenraaliensa viisauden ja sotamiestensä urhoollisuuden\nansioksi, mutta mitä heidän tappioihinsa tulee, sanovat he aina niiden\njohtuvan käsittämättömistä vastoinkäymisistä. Laivastot jälleen\nluokitetaan sen mukaan, miten monta laivaa kussakin on. On ensimmäisiä\nlaivastoja, toisia, kolmansia laivastoja j.n.e. Meritaistelujenkin\nonnistumisen tai epäonnistumisen syistä ollaan hyvin selvillä.\n\nPingvinian armeija oli paras maailmassa ja laivasto toinen\njärjestyksessä. Tuon laivaston ylipäällikkönä oli kuuluisa Chatillon,\njolla oli arvonimenä _emir-al-bahr_, lyhennetyssä muodossa emiraali.\nTämä valitettavasti alkukielestään pahoin vääristynyt sana tarkoittaa\nvielä nykyäänkin Europan kaikkien kansojen laivastoissa korkeinta\nmeriupseerin arvoa. Mutta pingviineillä oli ainoastaan yksi emiraali,\njoten tuolla arvonimellä oli heillä niin sanoakseni vielä erikoinen\narvo.\n\nEmiraali ei ollut ylimyssukua, vaan kansan lapsi, joten kansa rakasti\nhäntä. Kansasta tuntui näet imartelevalta, että joku sen omista\njäsenistä oli päässyt niin ylhäiseen virkaan. Chatillon oli kaunis ja\nonnellinen, eikä hän ajatellut kerrassaan mitään. Mitkään mietteet\neivät hänen kuulasta katsettaan samentaneet.\n\nKunnianarvoisa isä Agarik oli ymmärtänyt, mitä herra Bigourd tarkoitti,\nkun hän sanoi, ettei nykyistä yhteiskuntajärjestystä voitaisi\nkukistaa muuten kuin jonkun sen puolustajan avulla. Ja niin ollen\nisä Agarik iski silmänsä emiraali Chatilloniin. Hän meni ystävänsä,\nkunnianarvoisan isä Cornemuse'in luo ja anoi häneltä kelpo summaa\nrahaa, jonka Cornemuse hänelle raskaasti huokaillen antoikin, Näillä\nrahoilla pestasi Agarik kuusisataa lahtarinsälliä juoksemaan emiraalin\nhevosen perästä pitkin Alkan katuja huutaen: \"Eläköön emiraali!\"\n\nChatillon ei tästä lähtien päässyt liikahtamaankaan joutumatta\nhurrattavaksi.\n\nSitten pyysi varakreivitär Olive häneltä salaista vastaanottoa.\nEmiraali kutsui hänet amiraliteettiin [oikeampaa olisi sanoa:\n_emiraliteettiin_], erääseen paviljonkiin, joka oli koristeltu\nankkureilla, pommeilla ja granaateilla.\n\nKreivitär oli puettu harmaansiniseen leninkiin. Ruusuilla somistettu\nhattu lisäsi hänen vaaleakiharaisen päänsä kauneutta. Silmät hohtivat\nharson läpi niinkuin safiirit. Koko aatelistossa ei ollut elegantimpaa\nnaista kuin hän, erään rikkaan juutalaissuvun tytär. Hän oli pitkä\nja solakka, hänen vartalonsa oli sesongin muotia, joskin muut\nruumiinmuodot ainoastaan sen vuoden tyyliä.\n\n\"Herra emiraali\", virkkoi hän suloisella äänellä, \"en voi salata teiltä\nliikutustani... Onhan se niin ymmärrettävää... sellainen sankari...\"\n\n\"Olette liian kohtelias! Rouva varakreivitär, suvaitkaa ilmoittaa, mikä\ntuottaa minulle tämän kunnian, että sain teidät vieraakseni?\"\n\n\"Oi, olen niin kauan halunnut teitä nähdä ja puhutella... Ja siksi\notinkin mielelläni tehtäväkseni tulla puhumaan kanssanne eräästä\nasiasta.\"\n\n\"Olkaahan nyt hyvä ja istukaa.\"\n\n\"Oi kuinka täällä on rauhallista!\"\n\n\"Niin, täällä on kyllä hyvin rauhallista.\"\n\n\"Lintuset visertelevät.\"\n\n\"Suvaitkaa istua, rouva kreivitär.\"\n\nJa emiraali toi hänelle nojatuolin.\n\nMutta kreivitär istui toiseen tuoliin, joka oli hieman enemmän varjossa.\n\n\"Herra emiraali\", alkoi hän, \"tulin luoksenne siksi, että minulle on\nuskottu hyvin tärkeä tehtävä; tehtävä, jonka...\"\n\n\"Kertokaa vain!\"\n\n\"Emiraali, oletteko koskaan nähnyt prinssi Cruchoa?\"\n\n\"En, en ole nähnyt.\"\n\nVarakreivitär huokasi:\n\n\"Sepä on paha! Hän olisi niin onnellinen, jos saisi nähdä teidät!\nHän kunnioittaa teitä, pitää teitä hyvin suuressa arvossa. Hänellä\non teidän valokuvanne pöydällään, aivan äitinsä valokuvan vieressä.\nMikä vahinko, ettette häntä tunne! Hän on hurmaava prinssi! Ja niin\nkiitollinen, jos hänelle tehdään hyvää! Hänestä tulee suuri kuningas.\nSillä kuningas hänestä tulee: siitä ei epäilystäkään. Hän tulee tänne\ntakaisin pikemmin kuin aavistetaankaan... Asiani, se tehtävä, joka\nminulle on uskottu, koskee juuri...\"\n\nEmiraali nousi paikaltaan:\n\n\"Ei sanaakaan enää, rakas rouva. Tasavalta luottaa minuun, kunnioittaa\nminua. Minä en sitä petä. Ja miksipä minä sen pettäisin? Onhan minut\nkunnialla ja arvonimillä kukkuroita.\"\n\n\"Teidän kunnianne ja arvonnimenne ovat, suoraan puhuakseni, sangen\nvähäiset teidän ansioistanne, rakas emiraali. Jos teitä olisi\noikeudenmukaisesti palkittu, niin te olisitte _emiralissimus_ ja\n_generalissimus_, sekä maa- että merijoukkojen ylipäällikkö. Tasavalta\non kovin kiittämätön teitä kohtaan.\"\n\n\"Kaikki hallitusjärjestelmät ovat kiittämättömiä, mikä enemmän mikä\nvähemmän.\"\n\n\"Niin, mutta tasavaltalaiset, tassit ovat teille kateellisia! He\npelkäävät jokaista, joka on heitä etevämpi. He eivät voi sietää\nsotilashenkilöltä. He vihaavat kaikkea, mikä koskee laivastoa ja\narmeijaa. He pelkäävät teitä.\"\n\n\"Varsin mahdollista.\"\n\n\"He ovat kurjia raukkoja. Saattavat maan perikatoon. Tahdotteko\npelastaa Pingvinian?\"\n\n\"Millä tavoin pelastaa?\"\n\n\"Lakaiskaa nuo tassit, raukkamainen tassivalta, maasta pois!\"\n\n\"Mitäs puhuttekaan, hyvä rouva!\"\n\n\"Puhun vain asioista niinkuin kuitenkin kerran tapahtuu. Jos te ette\nsitä tee, niin tekee sen joku toinen. Pingvinian generalissimus,\nmainitakseni ainoastaan hänet, on jo valmis nakkelemaan kaikki\nministerit, koko eduskunnan ja valtioneuvoston mereen ja kutsumaan\ntakaisin prinssi Cruchon.\"\n\n\"Niinkö? Ah sitä roistoa!\" huudahti emiraali.\n\n\"Tehkää te hänelle sama temppu kuin hän aikoo tehdä teille. Prinssi\ntietää kyllä palkita palveluksenne: hän antaa teille ylipäällikön\nmiekan ja kelpo eläkkeen. Ja minä olen saanut tehtäväkseni\ntuoda jo ennakolta teille todistuksen hänen kuninkaallisesta\nystävällisyydestään.\"\n\nNäin sanoen veti varakreivitär povestaan vihreän kokardin.\n\n\"Mikäs tämä on?\" kysyi emiraali.\n\n\"Prinssi Crucho lähettää värinsä teille.\"\n\n\"Ettekö ota tätä kokardia takaisin?\"\n\n\"Sitäkö varten, että sitä tarjottaisiin nykyiselle generalissimukselle?\nHän kyllä ottaa sen vastaan!\"\n\n\"Ei, rakas emiraali, antakaa minun kiinnittää se kunniakkaaseen\nrintaanne.\"\n\nChatillon koetti lempeästi torjua nuorta naista luotaan. Mutta hän oli\njo muutamina viimeisinä minuutteina nähnyt, että varakreivitär oli\näärettömän kaunis, ja vaikutelma lisääntyi yhä, kun kaksi paljasta\nkäsivartta ja kaksi ruusunpunaisen käden kämmentä alkoivat koskea\nhäneen. Hän herkesi miltei heti vastustelemasta. Rouva Olive kiinnitti\nnauhaa hänen rintaansa varsin hitaasti. Sen tehtyään kumarsi hän\nChatillonille hyvin syvään ja lausui hänelle:\n\n\"Pingvinian armeijan ylipäällikkö!\"\n\n\"En tahdo kieltää, että olen kyllä ollut kunnianhimoinen niinkuin\nkaikki toverinikin\", vastasi merikarhu. \"Ja ehkäpä olen sitä vieläkin.\nMutta, kautta kunniani: kun näin teidät, en kaipaa elämässä enää mitään\nmuuta kuin pikku mökin ja uskollista sydäntä.\"\n\nOlive loi häneen safiireista, jotka olivat hänen silmäluomiensa alla,\nhäikäiseviä säteitä.\n\n\"Senkin voi saada... Mitäs te nyt teette, emiraali?\"\n\n\"Minä haen täältä sydäntä.\"\n\nVarakreivitär lähti amiraliteetin paviljongista päästyään viemään\ntietoja tämän kyläilynsä tuloksista isä Agarikille.\n\n\"Teidän täytyy käydä siellä nyt monta kertaa, rakas rouva\", sanoi\nvakava munkki.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nPRINSSI BOSCENOS\n\n\nAamusta iltaan veisasivat drakonistien eli Drako-suvun kannattajien\nostamat lehdet ylistystä Chatillonille ja häpäisivät kilvan tasavallan\nministereitä.\n\nChatillonin muotokuvia myötiin Alkan valtakaduilla. Kipsikuvia korissa\npäänsä päällä kantavat nuoret Remuksen jälkeläiset seisoivat silloilla\ntyrkytellen ihmisille Chatillonin rintakuvia.\n\nChatillonilla oli tapana ratsastaa joka päivä valkealla hevosellaan\nKuningattarenniityllä, jossa hieno maailma kävi kävelemässä.\nDrakonistit asettivat nyt kahden puolen emiraalin tietä laumoittain\nköyhiä pingviinejä kirkumaan täyttä kaulaa: \"Me tahdomme Chatillonin.\"\nSen vuoksi alkoi Alkan porvaristo syvästi ihailla emiraalia.\nLiikenaiset kuiskivat: \"Hän on niin kaunis mies.\" Hienoston naiset\nhiljensivät hänen kohdallaan autojensa vauhtia ja lähettivät hänelle\nlentosuukkosia kansan hurjasti hurratessa.\n\nKun hän kerran pistäysi tupakkakauppaan, oli siellä pari pingviiniä,\njotka olivat tulleet panemaan kirjeitä tuossa kaupassa olevaan\npostilaatikkoon; he tunsivat hänet ja alkoivat huutaa kohti kurkkua:\n\"Eläköön emiraali! Alas tassivalta!\" Kaikki kulkijat pysähtyivät\nsilloin kaupan eteen. Chatillon sytytti valtavan ihmislauman\nkatsellessa tyynesti sikarinsa, ja lauma heilutti hänelle haltioissaan\nhattujaan ja hurrasi. Ja se lauma kasvoi yhä. Koko kaupunki lähti\nmarssimaan sankarin perästä ja saattoi hänet isänmaallisia lauluja\nlaulaen amiraliteettiin asti.\n\nEmiraalilla oli muudan vanha, erikoisen ansioitunut aseveikko,\nvaraemiraali Volcanmoule. Hänen sydämensä oli kultaa, hänen tuntonsa\npuhdas, Hän oli ylpeä siitä, että oli puolueeton, ja rehellinen. Hän\nkävi usein sekä Cruchon kannattajien että tasavallan ministerien\npuheilla ja puhui heille suoria totuuksia. Herra Bigourd väitti\nilkeästi, että hän puhui toisen puolueen totuuksia toiselle, ja\nkyllähän Volcanmoule olikin monta kertaa hölynnyt kaikenmoisia salaisia\nasioita julki, mutta yleensä annettiin sellainen hänelle anteeksi ja\nkunnioitettiin häntä reiluna sotilaana, joka ei ymmärtänyt valtiollisia\njuonia. Hänellä oli tapana käydä joka aamu Chatillonin luona, jota hän\nkohteli kursailematta kuin ainakin sotilas ystäväänsä.\n\n\"Kas niin, vanha kuoma, nytkös sinusta pidetään\", sanoi hän\nChatillonille. \"Sinun kuonosi on kaikissa piipunpesissä ja naamasi\nkaikissa konjakkiputeleissa, ja kaikki Alkan humalaiset röhisevät\nnimeäsi rapakoissa... Chatillon, pingviinien sankari! Chatillon,\nisänmaan kunnian ja mahdin kohottaja!... Ohoh, kuka olisi näin\nsuurenmoista sinusta aavistanut?\"\n\nJa hän nauroi kirpeästi. Ja lisäsi, vakavaksi muuttuen:\n\n\"Leikki pois! Etkö ole itsekin asiasta vähän kummissasi?\"\n\n\"En laisinkaan\", vastasi Chatillon.\n\nReilu Volcanmoule meni matkaansa paiskaten oven mennessään kiinni niin\nettä paukahti.\n\nMutta Chatillon oli vuokrannut itselleen Johannes Talpan-kadun\nvarrella, numero 18:ssa, alakerroksessa, pihan puolella, pienen\nhuoneiston, jossa hän otti vastaan varakreivitärtään. He tapasivat\ntoisiaan joka päivä. Emiraali rakasti Olive'ia mielettömästi. Muinoin,\nMarsin ja Neptunuksen valtikkain alla eläessään, oli hänellä ollut\npaljonkin naisia; oli ollut punaisia, mustia, keltaisia ja valkeita,\njotkut hyvin kauniitakin; mutta ennen kuin hän oli tutustunut\nOlive'iin, ei hän muka ollut aavistanutkaan, mitä nainen on. Kun\nkreivitär Olive sanoi häntä kullakseen ja sydänkäpysekseen, tunsi hän\nolevansa taivaassa ja näki tähtien tarttuvan tukkaansa.\n\nRouva Olive tuli hänen luokseen tavallisesti hiukan myöhemmin kuin oli\nsovittu, asetti pikku laukkunsa sohvapöydälle ja sanoi jumaloivasti:\n\n\"Anna minun laskeutua jalkojesi juureen!\"\n\nJa sitten puhui hän Chatillonille niinkuin hurskas Agarik oli\nhäntä neuvonut, keskeyttäen silloin tällöin puhettaan suudelmin ja\nhuokauksin, Hän pyysi Chatillonia erottamaan sen tai sen upseerin,\nantamaan sen tai sen paikan jollekulle toiselle taikka lähettämään\nlaivueen sinne tai sinne.\n\nJa otollisilla hetkillä hän huudahti:\n\n\"Voi kuinka sinä olet nuori, pikku ystäväni.\"\n\nJa hän teki mitä vain tahtoi, sillä emiraali oli yksinkertainen,\nemiraali kaipasi generalissimuksen, sekä maa- että merijoukkojen\nylipäällikön, arvoa, hän kaipasi hyvää eläkettä, hänestä ei ollut\nyhtään ikävää hiukan juonitella, ja hän kuvitteli, että hän muka\npelastaisi Pingvinian, sekava kuvitelma kylläkin. Ja ennen kaikkea: hän\noli rakastunut.\n\nTuo viehkeä nainen houkutteli Chatillonin siirtämään pois varusväen\nLa Crique'in satamasta, jossa Cruchon oli määrä nousta maihin.\nSiten voitiin olla varmat, että prinssi pääsisi kenenkään estämättä\nPingviniaan.\n\nHurskas Agarik puolestaan järjesti julkisia kokouksia, ettei yleinen\nkiihkeäksi saatu mieliala olisi rauhoittunut. Drakonistit pitivät pari\nkolme tuollaista kokousta joka päivä Alkan kaikissa kaupunginosissa,\njoita oli yhteensä kolmekymmentäkuusi, ja mieluimmin niissä, joissa\nasui etupäässä työväkeä. Tahdottiin saavuttaa enemmistön, vähäisten,\nsuosio. Erityisen mainittava oli toukokuun neljäntenä päivänä\npidetty kokous; se oli järjestetty erääseen vanhaan elomakasiiniin,\njoka oli keskellä sakeasti asuttua korttelia, missä akat istuvat\nulkoportailla ja pennut leikkivät katuojissa. Siihen oli tullut\ntasavaltalaisten laskelmien mukaan kaksituhatta osanottajaa, joiden\nluvun drakonistit arvioivat kuudeksituhanneksi. Läsnäolijain joukossa\nloisti Pingvinian hienoston kerma: siellä olivat prinssi ja, prinsessa\nJääräpeus-Boscenos, kreivi Clena, herrat De la Trumelle ja Bigourd sekä\nmuutamia rikkaita israelittaria.\n\nKansallisen armeijan ylikenraali oli tullut tilaisuuteen\nparaadiuniformussa. Hänelle hurrattiin.\n\nKokouksen virkailijat saatiin pikku vaivalla valituiksi. Muudan\nkansanmies, työmies, mutta oikeinajatteleva työmies, toveri Rauchin,\nkeltaisen ammattiliiton sihteeri, valittiin puheenjohtajaksi.\nVarapuheenjohtajiksi tulivat kreivi Clena ja lahtarinsälli Michaud.\nMonissa kauniissa puheissa lausuttiin, että hallitusmuoto, jonka\npingviinit itse olivat vapaaehtoisesti itselleen antaneet, oli\nlikaviemäri ja roskatunkio. Presidentti Formosaa itseään ei mitenkään\ntahdottu ahdistaa. Prinssi Cruchosta ja papeista ei hiiskuttu yhtään\nsanaa.\n\nKokous oli oleva keskustelukokous. Eräs käsityöläinen, nykyaikaisen\nvaltion ja tasavallan kannattaja, aikoi esiintyä.\n\n\"Arvoisat läsnäolijat\", sanoi silloin puheenjohtaja Rauchin, \"olemme\nilmoittaneet, että täällä saa keskustella vapaasti asioista, ja me\npysymme sanassamme. Me emme ole sellaisia kuin vastustajamme, me olemme\nsuoraa, rehellistä väkeä. Vastapuolueella on nyt puheenvuoro. Taivas\ntietää, mitä siltä taholta lähtee! Hyvät herrat, minä pyydän teitä\nhillitsemään inhon, halveksumisen ja suuttumuksen tunteitanne niin\nkauan kuin mahdollista.\"\n\n\"Arvoisat läsnäolijat\", alkoi käsityöläinen.\n\nHeti survoi kansa hänet suuttuneena jalkoihinsa, ja hänen\ntuntemattomiksi mukiloidut jäännöksensä paiskattiin salista ulos.\n\nYleinen hälinä kävi vielä, kun kreivi Clena nousi puhujalavalle.\nVihellysten ja kirkunan jälkeen taputettiin nyt käsiä, ja kun riemu\nvaikeni, lausui puhuja seuraavaa:\n\n\"Toverit, hetki on tullut, jolloin nähdään, onko teillä rehellistä\npingviiniläistä sisua! Tasseilta täytyy leikata poikki kaulat, panna\nsuolet vyyhdelle ja nakutella aivot päästä.\"\n\nTämä puhe herätti sellaisen innostuksen myrskyn, että vanha\nelomakasiini huojui ja että sakea pölypilvi tuprusi jauhoisista\nseinistä ja madonsyömistä katto-orsista, pärskyttäen läsnäolijain neniä\nja kietoen heidät kaikki synkkään pilveensä.\n\nLaadittiin ponnet, jotka olivat hallitukselle musertavat ja ylistivät\nChatillonia taivaaseen asti. Ja sitten osanottajat marssivat ulos\nlaulaen vapaudenhymniä:\n\n\"Meillä on mies, se on Chatillon.\"\n\nVanhasta elomakasiinista ei ollut kadulle muuta tietä kuin pitkä,\nautotallien ja hiilivarastojen välitse mutkitteleva, kurainen kuja.\nKuu, yön aurinko, ei loistanut, ja vihmoi kylmää vettä. Poliiseja oli\nlähistöllä suuri joukko, he tukkivat kujan suun pakottaen drakonistit\nsolumaan valtakadulle aivan pienissä ryhmissä. Sellaisen käskyn olivat\nhe saaneet päälliköltään, joka tiesi, miten kiihtynyttä laumaa oli\nhillittävä.\n\nNe drakonistit, jotka eivät vielä päässeet kujasta, tömistivät\njaloillaan ja lauloivat: \"Meillä on mies, se on Chatillon.\" Sitten\nalkoivat he, kun eivät päässeet eteenpäin eivätkä tietäneet\npysähtymisen syytä, tulla kärsimättömiksi ja he rupesivat sysimään\nedessä seisovia. Se liike vieri ihmisjonon takapäästä etujoukkoon\nasti ja syöksi etumaiset suoraan poliiseja vastaan. Konstaapelit\neivät kovinkaan vihanneet drakonisteja. Ja Chatillonia he oikeastaan\nrakastivat. Mutta onhan luonnollista, että ihminen puolustautuu, kun\nhänen kimppuunsa rynnätään; ja vahvojen taipumus on käyttää hyväkseen\nruumiillista voimaansa. Siksipä poliisit ottivatkin nyt drakonistit\nvastaan vahvoilla rauta-anturaisten saappaittensa potkaisuilla. Siitä\noli seurauksena raju takapakki jonossa. Vapaudenlaulun pauhusta kuului\nuhkauksia:\n\n\"Tappavat! Murhaavat!... Me tahdomme Chatillonia! Alas murhamiehet!\"\n\nÄlykkäämmät sanoivat miltei pimeässä kujassa:\n\n\"Älkää nyt tuuppiko!\" Näiden joukossa seisoi prinssi\nJääräpeus-Boscenos, näkyen hämärässäkin muita selvemmin, pitempänä\nkoko kuohuvaa laumaa, törröttäen vankkumatta, hartiat leveinä ja\nrinta pystyssä katkottujen kylkiluiden ja niukahtaneiden nivelten\nkuhinassa, lauhkeana ja tyynenä kuin ainakin. Hän odotti levollisesti\nja harmittelematta. Ja kun sitten väkeä alkoi yksi kerrallaan solua\npoliisiketjun läpi ulos, niin eivät kansalaisten kyynärpäät prinssin\nympärillä enää niin rajusti iskeneet toisten rintoihin ja hengityskin\npääsi keuhkoista kulkemaan.\n\n\"Näette, että kyllä tästä lopulta selvitään kadulle\", sanoi\njättiläispitkä ja leppoisa prinssi hymyillen.\n\nHän otti sikarikotelostaan sikarin, pisti sen suuhunsa ja raapaisi\ntulta, Yht'äkkiä näki hän tikun leiskahtaessa prinsessa Annan,\nvaimonsa, lepäämässä hellästi kreivi Clenan sylissä. Sen huomatessaan\nryntäsi hän näiden kahden kimppuun ja huitoi kepillään minkä ennätti\nheitä ja kaikkia heidän ympärillään seisovia. Keppi saatiin, joskin\nvaivalla, hänen käsistään. Mutta vastustajastaan, kreivistä, ei hän\neronnut millään voimalla. Ja sillaikaa kuin pyörtynyttä prinsessaa\nkuljetettiin miehestä mieheen väentungoksen ylitse ja saatiin hänet\nlopulta uteliaan ja hätääntyneen lauman keskeltä vaunuihinsa,\ntappelivat nuo kaksi herraa kuin vimmatut. Prinssi Boscenos hukkasi\nsiinä hattunsa, lornjettinsa, sikarinsa, kravattinsa ja lompakkonsa,\njoka pullotti rakkauskirjeitä ja tärkeitä valtiollisia papereita; niin,\nhän hukkasi senkin ihmeitätekevän amuletin, jonka hän oli saanut kelpo\nisä Cornemuse'ilta. Mutta vastustajalleen antoi hän vatsaan sellaisen\npotkun, että kreivi-raiska puksahti läpi rautasäleisen aidan ja\nlasioven suinpäin erääseen hiilivajaan.\n\nTaistelun roiskeen ja ympärillä seisovien hälinän kuullessaan\nryntäsivät poliisit prinssin kimppuun. Hän teki raivoisaa vastarintaa.\nHän paiskasi kolme poliisia puolikuoliaina tantereeseen ja ajoi\nseitsemän muuta pakoon murskatuin leukaluin, huulet halki, nenät\nveressä, kallot auki, korvat pois revittyinä, solisluut katkottuina,\nrintakehät litistettyinä. Ja kuitenkin hän lopulta kaatui. Hänet\nkannettiin verta vuotavana, muodottomana möhkäleenä ja vaatteet\nriekaleina lähimpään poliisikamariin, jossa hän vietti sitten karjuen\nja hypellen yönsä putkassa.\n\nAamuun asti kiersivät mielenosoittajat pitkin kaupunkia; he lauloivat:\n\"Meillä on mies, se on Chatillon\", ja rikkoivat niiden talojen\nikkunoita, joissa tassivallan ministereitä asui.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nEMIRAALIN KUKISTUMINEN\n\n\nTämä yö oli drakonistisen liikkeen huippukohta. Monarkistit olivat nyt\nvarmoja voitostaan. Huomattavimmat heistä lähettivät prinssi Crucholle\nlangattomalla onnitteluja. Vallasnaiset kirjailivat hänelle olkavöitä\nja neuloivat tohveleita. Herra Töyhtö oli löytänyt sen vihreän hevosen.\n\nHurskas Agarik eli iloisissa toiveissa niinkuin muutkin. Mutta\nkuitenkin teki hän yhä työtä hankkiakseen kruununtavoittelijalle uusia\npuoluelaisia.\n\n\"Täytyy päästä pohjakerroksiin\", sanoi hän.\n\nSen vuoksi ryhtyi hän neuvottelemaan kolmen työläisammattiyhdistyksen\nkanssa.\n\nSiihen aikaan eivät käsityöläiset enää muodostaneet keskiaikaisia\nammattikuntia, kilttoja, joiden ulkopuolella ei saanut ammattiaan\nharjoittaa ja jotka määräsivät kaikista jäsentensä asioista. He\nolivat kyllä täysin itsenäisiä miehiä, mutta ilman varmaa leipää.\nYritettyään kauan ponnistella elatuksensa hankkimiseksi kukin yksinään,\nauttamatta ja tukematta toisiaan, olivat he viimein liittyneet\nammattiyhdistyksiksi. Näiden yhdistyksien kassat olivat tyhjät, sillä\njäsenillä ei ollut tapana maksaa jäsenmaksujaan. Oli yhdistyksiä,\njoiden jäsenluku nousi kolmeenkymmeneentuhanteen, oli toisia, joissa\noli ainoastaan tuhat, viisisataa tai kaksisataakin jäsentä, Monissa\nei ollut jäseniä kuin kaksi tai kolme, ehkä hiukan vähemmänkin. Mutta\neihän jäsenlistoja julkaistu, joten ei ollut helppoa tietää, mikä\nyhdistys oli suuri, mikä pieni.\n\nMonenmoisia pimeitä mutkateitä hommautui hurskas Agarik neuvottelemaan\neräässä yleisessä ja melkoisen roskaisessa tanssipaikassa,\nyksityishuoneessa toverien Dagobertin, Troncin ja Balafille'in kanssa,\njotka olivat kukin eri ammattiyhdistyksensä sihteereitä. Ensimmäisessä\nyhdistyksessä oli neljätoista jäsentä, toisessa kaksikymmentäneljä ja\nkolmannessa ainoastaan yksi. Agarik osoittautui tässä neuvottelussa\nylenmäärin taitavaksi ja ovelaksi.\n\n\"Kuulkaa, herrat\" sanoi hän, \"meillä ei monessakaan suhteessa ole\nsamat valtiolliset ja yhteiskunnalliset katsomukset, mutta on silti\nseikkoja, joissa saatamme hyvin ymmärtää toisiamme. Meillä on yhteinen\nvihollinen. Hallitus nylkee teitä ja pitää teitä narreinaan. Auttakaa\nmeitä kaatamaan hallitus. Me hankimme teille mahdollisimman paljon\nrahaa sitä varten. Ja saatte uskoa, että kiittämättömiä emme ole!\"\n\n\"Selvä on. Tänne fyrkit!\" sanoi Dagobert.\n\nKelpo hengenmies pani pöydälle ison pussin, jonka Repokorven\nliköorintislaaja oli hänelle kyynelet silmissä antanut.\n\n\"Kättä päälle!\" vahvistivat toverit.\n\nJa siten oli juhlallinen liitto solmittu. Munkki oli nyt ylen\nonnellisena siitä, että oli saanut kansan syvät kerrokset aatteensa\npuolelle. Mutta kohta kun hän poistui, vihelsivät Dagobert, Tronc\nja Balafille sisään hilsunsa Amalian, Ellun ja Tiltun, jotka olivat\nodottaneet tätä merkkiä piilossa kadulla, ja sitten he kaikki kuusi\nhyppivät pussin ympärillä piiritanssia ja lauloivat:\n\n    \"Nyt meillä on taskussa fyrkkiä,\n    nyt saa Chatillonia tyrkkiä!\n    Ja papeille nyrkkiä!\"\n\nJa he tilasivat kaksi kannua kuumaa viiniä.\n\nSeuraavina iltoina kulkivat he kaikki kuusi uutta viisuaan vetäen\nkapakasta toiseen. Se viisu veti, koskapa valtiollinen poliisi pian\nilmoitti, että etukaupungeissa työläiset lauloivat yhä yleisemmin:\n\n    \"Nyt meillä on taskussa fyrkkiä,\n    nyt saa Chatillonia tyrkkiä!\n    Ja papeille nyrkkiä!\"\n\nMonarkistinen liike ei ollut levinnyt maaseudulle. Hurskas Agarik\nmietiskeli, mistä se johtui, eikä keksinyt syytä. Mutta ukko Cornemuse\nselitti sen hänelle. Hän valitti:\n\n\"Olen saanut varmoista lähteistä kuulla, että drakonistien\nrahastonhoitaja herttua Ampoule on ostanut Merisikainmaassa\nkiinteistöjä niillä rahoilla, jotka hänelle annettiin meidän\npropagandaamme varten.\"\n\nPuolue kitui rahanpuutetta. Prinssi Jääräpeus-Boscenos oli hukannut\nlompakkonsa tappelussa ja hänen täytyi alistua rahaa saadakseen\nkaikenmoisiin hätäkeinoihin, jotka olivat sangen vastenmielisiä\nhänen rajulle luonteelleen. Varakreivitär Olive kävi liitolle hyvin\nkalliiksi. Cornemuse ehdotti, että tuon apulaisen kuukausipalkka\nalennettaisiin.\n\n\"Hän on meille hyvin hyödyllinen\", väitti hurskas Agarik.\n\n\"Epäilemättäkin\", vastasi Cornemuse, \"mutta vahingollinen, kun saattaa\nmeidät vararikkoon\".\n\nPuolue hajosi kahteen ryhmään. Kokoukset olivat epäsopuisia. Toiset\ntahtoivat noudattaa herra Bigourdin ja hurskaan Agarikin politiikkaa,\nnimittäin yrittää yhä edelleen parantaa tasavaltaa. Toiset jälleen\nolivat pitkään odotukseen väsyneet ja päättivät julistaa yht'äkkiä\nlohikäärmeenharjan vallan palautetuksi ja olivat varmoja, että he tässä\nmerkissä voittaisivat.\n\nNämä viimeksimainitut pitivät selvää peliä edullisempana, sillä vaikea\noli enää kauemmin teeskennelläkin. Yleisö alkoi näet jo huomata, minne\npyrittiin ja että emiraalin puolue aikoi tosissaan kukistaa tasavallan.\n\nHuhuttiin, että prinssi Crucho nousisi maihin La Crique'issa ja\nratsastaisi Alkaan vihreällä hevosella.\n\nSe huhu sai kiihkomieliset munkit hurmion valtaan köyhät aatelismiehet\nihastukseen, rikkaat juutalaisnaiset iloitsemaan ja pikkukauppiaat\nihania toivomaan. Mutta harvapa kenestäkään heistä oli valmis ostamaan\ntällaiset hyvät yhteiskunnallisen mullistuksen ja rahanarvon alenemisen\nhinnalla. Ja vielä vähemmän oli niitä, jotka olisivat uhranneet\nasian puolesta rahaansa, rauhaansa, henkilökohtaista vapauttaan tai\nedes tunnin huvitteluistaan. Sitävastoin olivat työläiset nytkin,\nkuten aina, valmiit antamaan tasavallan puolesta yhden työpäivän.\nEtukaupungeissa kuohui enteellisesti.\n\n\"Itse kansa on puolellamme\", väitti hurskas Agarik siitä kuullessaan.\n\nMutta miehet, naiset ja lapset lauloivat tehtaista tullessaan yhtä\nkurkkua:\n\n    \"Nyt saa Chatillonia tyrkkiä!\n    Ja papeille nyrkkiä!\"\n\nMitä hallitukseen tulee, se oli heikko, saamaton, veltto ja huolimaton\nkuin ainakin kaikki Pingvinian tasavallan ministeristöt: yksikään\nniistä ei ole ollut muuta muulloin kuin aivan viime tingassa,\nturvautuen silloin mieli- ja väkivaltaan. Sanalla sanoen: hallitus ei\ntietänyt mitään, ei tahtonut mitään, ei mahtanut mitään. Presidentti\nFormosa istui linnassaan takimmaisessa kamarissa sokeana, kuurona,\nmykkänä, juhlallisena, näkymättömänä, pöyhkeyden turkinkaulus korvilla.\n\nKreivi Olive ehdotti, että olisi ryhdyttävä vielä kerran\nrahankeräykseen ja yritettävä keikausta niin kauan kuin Alka vielä\nkuohui.\n\nToimeenpaneva komitea, joka oli valinnut itse itsensä, päätti hajoittaa\neduskunnan ja neuvotteli, miten se olisi tehtävä.\n\nValtiokeikaus oli määrätty heinäkuun 28 päiväksi. Sinä aamuna nousi\naurinko Alkan kaupungissa säteilevän kirkkaana. Eduskunnantalon\nohitse kulki perheenemäntiä korit kädessä, hedelmänmyyjät huusivat\npersikoitaan, päärynöitään ja rypäleitään, ja ajurien hevoset seisoa\nlorkottivat mainitulla torilla, jolla oli nimenä Vallankumoustori,\nkuono kaurapussissa ja rauhassa syödä rouskutellen. Kukaan ei odottanut\nmitään erikoista, ei silti, että tuuma olisi pysynyt salaisuutena,\nvaan siitä syystä, ettei kukaan sellaisia huhuja uskonut. Niin, kukaan\nei uskonut, että valtiokaappaus tulisi; ja tästä saattoi tehdä sen\njohtopäätöksen, ettei sitä kukaan toivonutkaan. Kello kahden aikaan\nalkoivat kansanedustajat pujahdella yksitellen ja huomaamatta sisään\neduskunnan talon pikku portista. Kello kaksi keräytyi torille sinne\ntänne miehiä, joilla oli kehnot vaatteet. Kello puoli neljä alkoi\nläheisiltä kaduilta pursua torille mustanaan väkeä. Pian peitti\nhuopahattujen valtameri tuon laajan aukion, ja mielenosoittajain mustat\nhyökyaallot, jotka olivat ehtineet sillan takaa torin puolelle ja joita\nuteliaiden virrat yhä vahvistivat, alkoivat pauhata eduskunnantalon\nseiniä vasten. Kirkkaaseen ilmaan kajahteli huutoja, äänten porinaa,\nlauluja. \"Me tahdomme Chatillonin! Alas eduskunta! Alas tasavalta! Alas\nraukkamaiset tassit!\" Drakonistien pyhä kaarti, jota prinssi Boscenos\njohti, viritti ylevän hymninsä:\n\n    \"Eläköön armias,\n    rakkahin Crucho,\n    viisas ja ylväs,\n    miehuuden pylväs\n    jo kehdossaan!\"\n\nEduskunnantalosta vastasi hiljaisuus. Tuo hiljaisuus ja se seikka,\nettei vartijoita ollut missään, rohkaisi laumaa, ja kuitenkin se\nsamalla peloitti sitä. Yht'äkkiä kajahti mahtava ääni:\n\n\"Väkirynnäkköön!\"\n\nJa jättiläismäinen prinssi Jääräpeus-Boscenos nähtiin nyt seisomassa\neduskunnantalon pihamuurilla, jonka reuna oli varustettu terävillä\nrautapiikeillä. Hänen seurueensa ryntäsi hänen perästään, ja kansa\nseurueen perästä. Toiset koettivat hakata muuriin aukkoja, toiset\nrepiä sen harjalta pois rautapiikkejä. Parista kohtaa irtautuivatkin\nnuo suojeluslaitteet. Muutamia valtaajia istui jo kahtareisin\npiikeistä puhdistetulla muurilla. Prinssi Boscenos huiskutti päänsä\npäällä suunnattoman isoa, vihreää lippua. Yhtäkkiä liikahti koko\nväkijoukko torilla takaisin päin ja kajahti kauhunhuuto. Poliisivartio\nja tasavallan karabinierit hyökkäsivät näet ulos yht'aikaa kaikista\npalatsin ovista ja asettuivat rintamaan muurin juurelle, josta\nkansanjoukko oli paennut. Odotettiin jännityksessä, sitten kuului\naseitten kalinaa ja poliisivartio teki hyökkäyksen kiinni ruuvatuin\npistimin. Tuokion päästä oli torilla kuolemanhiljaista. Se oli aivan\ntyhjä väestä ja sinne oli jäänyt peittonaan keppejä ja hattuja. Vielä\nkaksi kertaa koettivat drakonistit kokoutua ja rynnätä, ja kaksi\nkertaa ajettiin heidät takaisin. Kapina oli kukistettu. Mutta prinssi\nBoscenos seisoi yhäti vihollisen muurin harjalla lippu kädessä ja\ntorjui yksinään kokonaisen brigadin hyökkäyksen. Hän kaatoi kaikki,\njotka uskalsivat häntä lähestyä. Viimein alkoi hän kuitenkin horjua,\nhoippua, ja putosi ja jäi riippumaan rautapiikkiin, mutta piti yhä vain\ndrakonidien lippua kouraansa puristettuna.\n\nSeuraavana päivänä päättivät tasavallan ministerit ja eduskunta ryhtyä\ntarmokkaisiin toimenpiteisiin. Turhaan koetti presidentti Formosa tällä\nkertaa livistää kaikesta vastuusta. Hallitus pohti Chatillonin asiaa ja\npäätti panna hänet viralta, riistää häneltä kaikki hänen arvonimensä\nja haastaa hänet Korkeimpaan oikeuteen kapinallisena, yhteisen hyvän\nvihollisena, maankavaltajana j.n.e.\n\nKun emiraalin entiset asetoverit, jotka tuonoin olivat häntä\nimarrelleet, kuulivat tämän, hytkyivät he ilosta. Mutta Alkan\nporvariston, suosiota ei Chatillon vielä ollut menettänyt, ja yhä\nkajahteli bulevardeilla tuttu vapausmarssi: \"Meillä on mies, se on\nChatillon.\"\n\nMinisterit joutuivat pahaan pulaan: he aikoivat haastaa Chatillonin\noikeuteen, mutta eivät tietäneet hänen puuhistaan kerrassaan mitään;\nniin, he olivat umpitietämättömiä kuin ainakin ne ihmiset, jotka\nhallitsevat toisia ihmisiä. Heillä ei ollut Chatillonia vastaan\nminkäänmoisia painavia todistuksia. Urkkijoiden valheet oli koko\nheidän syytösvarastonsa. Chatillonin osuus salaliitossa ja hänen\nsuhteensa prinssi Cruchoon olivat noiden kolmenkymmenentuhannen\ndrakonistin salaisuus. Ministerit ja eduskunta epäilivät yhtä ja\ntoista, ja pääsivät joistakin seikoista varmuuteenkin, mutta asiallisia\ntodistuksia ei heillä ollut. Yleinen syyttäjä sanoi oikeusministerille:\n\"En yleensä tarvitse paljoa voidakseni nostaa valtiollisen oikeusjutun,\nmutta minulla ei ole nyt vähääkään, ja se ei riitä.\" Ei tullut koko\nhommasta mitään. Tasavallan viholliset riemuitsivat.\n\nSyyskuun 18 päivän aamuna levisi Alkassa huhu, että Chatillon oli\nlähtenyt pakoon. Ällistys ja mielenkuohu oli yleinen. Ei jaksettu, ei\nvoitu tällaista ymmärtää. Näin oli käynyt:\n\nKun kelpo varaemiraali Volcanmoule kerran sattui tulemaan sisäministeri\nBarbotanin luokse, virkkoi hän suorasukaiseen tapaansa:\n\n\"Herra Barbotan, teidän virkaveljenne tuntuvat minusta melko hölmöiltä.\nNäkee, etteivät he tunne merimiehiä ja heidän luonnettaan. He pelkäävät\ntuota Chatillon-kelmiä kuin pirua.\"\n\nMinisteri heilautti paperiveistään leikaten sillä ilmaa, ikäänkuin\ntahtoen sanoa, ettei se väite muka ollut totta.\n\n\"Älkää inttäkökään vastaan\", jatkoi Volcanmoule. \"Te ette todellakaan\ntiedä, miten selvitä Chatillonista. Te ette uskalla haastaa häntä\nKorkeimpaan oikeuteen, kun teillä ei ole riittäviä todistuksia. Bigourd\nrupeaa hänen puolustusasianajajakseen, ja hän on taitava juristi...\nOlette aivan oikeassa herra Barbotan, aivan oikeassa. Siitä voisi tulla\nteille vaarallinen juttu...\"\n\n\"Oho ystäväni, kun arvaisitte, miten rauhallisia me olemme\", vastasi\nministeri muka huolettomasti. \"Minä olen saanut prefekteiltäni mitä\nrauhoittavimpia tietoja, Pingviinien terve järki tuomitsee kapinaan\nryhtyneen sotilashenkilön rikosta niinkuin se ansaitsee. Saatatteko\nkuvitellakaan, että suuri kansa, älykäs, ahkera kansa, vapaaseen\nyhteiskuntamuotoonsa tottunut kansa...\"\n\nVolcanmoule keskeytti syvään huokaisten:\n\n\"Oi jos minulla vain olisi aikaa, niin minä päästäisin teidät pulasta.\nMinä saisin Chatillonin haihtumaan näppiä napsauttamalla. Antaisin\nhänelle sellaisen luunapin, että hän lentäisi heti Merisikainmaahan.\"\n\nMinisteri höristi korviaan:\n\n\"Se kävisi tuossa tuokiossa\", jatkoi merikarhu Volcanmoule.\n\"Kädenkäänteessä vapauttaisin teidät siitä raavaasta... Mutta tällä\nhetkellä minulla on muuta hoppua. Olen saanut pahasti pöksyilleni\nkorttipelissä. Täytyy hankkia rahaa isot määrät. Se on kunnianasia,\nymmärrättehän!\"\n\nMinisteri ja varaemiraali töllöttivät hetken vaiti toisiinsa. Sitten\nsanoi Barbotan päättävästi:\n\n\"Varaemiraali Volcanmoule, vapauttakaa meidät tuosta juonittelevasta\nsotilaasta. Teette siten suuren palveluksen koko Pingvinialle, ja\nraha-asiain ministeri toimittaa teille mahdollisuuden pelivelkanne\nmaksuun.\"\n\nJo samana iltana meni Volcanmoule Chatillonin luo ja katseli häneen\npitkän aikaa surullisen ja salaperäisen näköisenä.\n\n\"Mitäs sinä olet niin kallella päin?\" kysyi sitten emiraali levottomana.\n\nSilloin julisti Volcanmoule miehekkään alakuloisesti:\n\n\"Kelpo aseveikko, kaikki on tullut ilmi! Puolen tunnin kuluttua tietää\nhallitus koko asian.\"\n\nTämän kuullessaan Chatillon lyyhistyi aivan kasaan.\n\nVolcanmoule jatkoi:\n\n\"Sinut voidaan vangita koska tahansa! Sinun on parasta lähteä\nlipettiin.\"\n\nHän vilkaisi taskukelloaan:\n\n\"Ei ole minuuttiakaan aikaa hukata.\"\n\n\"Enköhän kuitenkin saisi pistäytyä vielä varakreivitär Olive'in luona?\"\n\n\"Et, se olisi sulaa hulluutta\", vastasi Volcanmoule, ojensi hänelle\npassin ja siniset silmälasit ja toivotti rohkeaa mieltä.\n\n\"Sitä minulla aina on\", sanoi Chatillon.\n\n\"Jää hyvästi, vanha veikko.\"\n\n\"Hyvästi, ja kiitokset sinulle! Sinä pelastit henkeni...\"\n\n\"Se oli minun velvollisuuteni.\"\n\nJa neljännestunnin kuluttua oli emiraali poistunut Alkasta.\n\nLa Crique'issa pujahti hän yöllä vanhaan kutteriin ja lähti sen mukana\nMerisikainmaata kohti. Mutta kahdeksan meripeninkulman päässä rannasta\nkaappasi eräs sammutetuin lyhdyin ja Mustiensaarten kuningattaren\nlipulla kulkeva pieni risteilijä hänet vangiksi. Tuo kuningatar oli\nnimittäin jo kauan tulisesti rakastanut Chatillonia.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nSEURAUKSET\n\n\n_Nunc est bibendum_. [\"Nyt ryypätään.\" -- Suom. selitys.] Hallitus,\njoka oli päässyt nelostaan ja oli onnellinen, kun oli välttänyt\nniin suuren vaaran, päätti pitää yleiset kansanjuhlat Pingvinian\nuudestisyntymisen ja tasavallan perustamisen muistoksi.\n\nPresidentti Formosa, ministeristö ja eduskunnan ja senaatin edustajat\nolivat läsnä juhlallisuuksissa.\n\nPingvinian armeijan ylipäällikkö tuli sinne paraadiunivormussa ja\nhänelle hurrattiin.\n\nMutta työväen lähetystöt marssivat koko komeuden ohitse synkkinä ja\nnyreinä, kantaen köyhyyden mustaa ja kapinan punaista lippua.\n\nPresidentti, ministerit, kansanedustajat, virkakuntien valitsemat\nmiehet ja armeijan päälliköt uudistivat nyt omassa ja vapaan\nkansakunnan nimessä vanhan valan: elää vapaina tai kuolla. Muita\nmahdollisuuksia ei ollut, ja päättävästi he tähän alistuivat. Mutta\nhauskinta oli sittenkin elää vapaina: juhlissa pidettiin puheita,\nlaulettiin ja hummattiin.\n\nKun hallituksen edustajat olivat poistuneet, hajosivat kansalaisetkin\nhitaasti ja rauhallisesti eri tahoilleen huutaen: \"Eläköön tasavalta!\nEläköön vapaus! Papeille nyrkkiä!\"\n\nSanomalehdet kertoivat tästä ihanasta päivästä vain yhden\nainoan valitettavan tapauksen. Prinssi Boscenos oli seisonut\nKuningattarenniityllä, kun hallituksen edustajain jono kulki ohitse,\nja poltellut tyynesti sikariaan. Sitten oli hän rynnännyt ministerien\nvaunujen luokse ja karjaissut: \"Kuolema tasseille!\" Poliisit ottivat\nheti hänet kiinni, vaikka hän piti vimmatusti puoliaan. Hän kaatoi\nheitä aika lauman jalkoihinsa, mutta ei mahtanut mitään ylivoimaa\nvastaan, vaan hänet rusikoitiin, revittiin, pieksettiin makkaroille,\nmuokattiin niin perinpohjin, ettei hänen oma vaimonsakaan häntä\ntuntenut, ja kuljetettiin juhlivia katuja pitkin vankilan pimeään\nkoppiin.\n\nViranomaiset ryhtyivät uutterasti tutkimaan Chatillonin asiaa.\nAmiraliteetin paviljongista löydettiin eräitä kirjeitä, joista ilmeni,\nettä isä Agarikin kynnet olivat olleet pelissä. Heti suuntautui yleisen\nmielipiteen suuttumus munkkeihin, ja eduskunta sääti tuossa tuokiossa\ntusinan lakeja, jotka supistivat, vähensivät, rajoittivat, niukensivat,\nlopettivat, typistivät ja lakkauttivat munkkien oikeuksia, etuuksia,\netuoikeuksia, monopooleja ja erioikeuksia ja kiristivät monenmoisella\ntavalla heidän toimimahdollisuutensa hyvin tiukalle.\n\nIsä Agarik kesti tyynin mielin sekä nuo häneen henkilökohtaisestikin\ntähtäävät, ampuvat ja sattuvat ankarat lait että emiraalin kauhean\nkukistumisen, johon hän oli suurimpana syynä. -- Hän ei suinkaan\nalistunut vastoinkäymiseen, vaan piti sitä ainoastaan kummallisena\nohimenevänä tapauksena. Hän alkoi hautoa uusia ja entistä rohkeampia\npoliittisia juonia.\n\nKun hänen suunnitelmansa olivat tarpeeksi kypsät, lähti hän eräänä\naamuna Repokorpeen. Rastas raksutti puussa, siilinpoika pujakehteli\narkana poikki kivisen polun. Agarik marssi pitkin askelin ja puheli\nsilloin tällöin itsekseen.\n\nSaapuessaan tehtaaseen, jossa hurskas isä Cornemuse oli niin monta\nonnellista vuotta tislaillut Pyhän Orberose'in kultaista likööriä,\nnäki hän, että siellä oli nyt aivan autiota ja portti kiinni. Hän\nkiersi toiselle puolelle rakennusta ja tapasikin arvoisan Cornemuse'in\npihalla, kapuamassa helmat käärittyinä tikapuita myöten seinälle.\n\n\"Ah, täälläkö olet, ystäväni?\" sanoi Agarik. \"Mitä sinä siellä teet?\"\n\n\"Sitä kuin näet: menen talooni\", vastasi Repokorven munkki\nalakuloisesti ja luoden Agarikiin surullisen katseen.\n\nHänen punaisissa silmäterissään ei ollut enää rubiinin säteilevää\nkimallusta; niissä oli himmeä ja sammunut kuulto. Onnellinen\ntäyteläisyys oli kaikonnut hänen kasvoistaan. Hänen päälakensa ei\nilahduttanut enää ketään kiitävyydellään: otsan hiki ja sinne tänne\nilmestyneet tulehtuneet läikät olivat aivan turmelleet tuon puleeratun\npinnan.\n\n\"Minä en oikein ymmärrä sinua\", virkkoi Agarik.\n\n\"Siinä ei ole paljon ymmärtämistä. Tässä nyt näet salaliittonne\nseuraukset. Kaikenmoisten lakien ansat olen osannut enimmäkseen\nkiertää, mutta muutamiin olen kuitenkin takertunut. Nuo kostonhimoiset\nviholliset sulkivat minun tehtaani ja varastoni, takavarikoivat minulta\nputelit, tislauskolvit ja retortit ja sinetöivät oveni. Minun täytyy\nnyt kulkea tehtaaseen ikkunan kautta. Niin ja näin saan silloin tällöin\nliotetuksi pisaran mehua kasveista, ja silloinkin koneilla, jotka eivät\nkelpaisi kurjimmallekaan sikunankeittäjälle.\"\n\n\"Niin, sinä olet uskonnollisen vainon marttyyri\", sanoi Agarik.\n\"Sitähän me kaikki olemme.\"\n\nRepokorven munkki siveli huolissaan otsaansa:\n\n\"Johan minä sen sinulle sanoin, veli Agarik, johan sanoin, että teidän\nhommanne on meille karhunpalvelus.\"\n\n\"Tappiomme on vain ohimenevää laatua\", vastasi Agarik innostuneesti.\n\"Se johtui pelkästään satunnaisista syistä, kovasta onnesta. Chatillon\noli tyhmä, hän hukkui omaan taitamattomuuteensa. Kuule nyt, veli\nCornemuse! Me emme saa hukata hetkeäkään! Meidän täytyy vapauttaa\nPingvinian kansa, vapauttaa se tyranneista, omasta itsestään, nostaa\njälleen valtaan lohikäärmeen harja, palauttaa vanha valtiojärjestys,\nentiset onnelliset olot, palauttaa ne uskonnon ja kirkon pyhyyden\nja kunnian nimessä. Chatillon oli huono työkalu, se meni käsissämme\nrikki. Mutta nyt olen löytänyt miehen, jonka käden kautta jumalaton\nkansanvalta hävitetään. Hän on siviilimies, nimeltään Gomoru.\nPingviinit ovat silmittömästi häneen ihastuneet. Hän on jo myönyt oman\npuolueensa hernerokkaan. Juuri sellaista miestä me tarvitsemme!\"\n\nJo puheen alussa oli Repokorven munkki pujahtanut ikkunasta sisään ja\nvetäissyt tikapuut mukanaan ylös.\n\n\"Aavistan jo, miten tässä lopulta käy\", sanoi hän pistäen nenänsä\nulos ikkunan puoliskojen raolta. \"Te ette asetu ennenkuin saatte\nkarkoitetuksi meidät viimeiseen mieheen tästä kauniista, ihanasta ja\nsuloisesta Pingvinian maasta. Hyvää yötä, Jumalan haltuun!\"\n\nAgarik kehoitti ikkunan alla seisoen ystäväänsä kuulemaan vielä yhden\nainoan sanan:\n\n\"Ymmärrä oma etusi, Cornemuse! Pingvinia on meidän. Mitä sen\nvalloittamiseen tarvitaan? Vielä pikkuinen ponnistus... pikkuinen\nrahallinen uhraus, niin...\"\n\nMutta Repokorven munkki ei enää kuunnellut, vaan vetäsi nenänsä\npirttiin ja sulki ikkunan.\n\n\n\n\n\n\nKUUDES KIRJA\n\nNYKYAIKA\n\nOIKEUDENKÄYNTI KAHDEKSASTAKYMMENESTÄTUHANNESTA HEINÄSÄKISTÄ\n\n\n    Zeus isä, auta jo pois pimeästä sa poiat Akhaijein,\n    seestytä taivaas, suo valo silmiin, kaatua salli\n    päivän kasvojen alla, kun surman meille jo sääsit.\n\n    (Iliadi, XVII laulu, säkeet 645-47.)\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nKENRAALI GREATAUK, SKULLIN HERTTUA\n\n\nEi pitkää aikaa siitä kuin emiraali oli paennut meni eräs\nköyhänpuoleinen juutalainen nimeltä Pyrot, joka halusi seurustella\nylimyspiireissä ja palvella maatansa, Pingvinian armeijaan.\nSotaministeri, silloin Greatauk, Skullin herttua, ei voinut häntä\nsietää: hänestä oli Pyrot moitittava siitä syystä, että hän oli\nmuka virkaintoinen ja itserakas, että hänellä oli koukkunenä, suuri\nopinhalu, lerppahuulet ja moitteeton käytös. Milloin vain oli\ntapahtunut jotain pahaa, sanoi Greatauk:\n\n\"Tietysti Pyrot.\"\n\nEräänä aamuna tuli kenraali Pantteri, yleisesikunnan\npäällikkö, Greataukin luokse ja ilmoitti hänelle ikävän jutun.\nKahdeksankymmentätuhatta säkkiä heiniä, jotka oli hankittu ratsuväkeä\nvarten, oli hävinnyt: niistä ei löytynyt korttakaan. Heti huudahti\nGreatauk:\n\n\"Tietysti Pyrot on ne varastanut!\"\n\nHän aprikoi hetkisen ja jatkoi:\n\n\"Kuta tarkemmin asiaa pohdin, sitä varmempaa on, että Pyrot on\nvarastanut ne kahdeksankymmentätuhatta säkkiä heiniä. Ellen pahoin\nerehdy, niin hän teki varkauden myödäkseen heinät polkuhintaan\nMerisikainmaalle, joka on meidän verivihollisemme. Kurja petturi!\"\n\n\"Se on varma\", vastasi Pantteri. \"Ei puutu muuta kuin todistuksia.\"\n\nKun prinssi Boscenos samana päivänä kulki erään ratsuväen kasarmin\nohitse, kuuli hän kyrassierien laulavan pihaa lakaistessaan:\n\n    \"Jääräpää on sika suuri.\n    Jouluna se penkkiin lyödään,\n    läskiä ja munaskuuta,\n    maksamakkaraa ja muuta\n    köyhän mörskässäkin syödään.\"\n\nSe, että sotamiehet nyt lauloivat tuota renkutusta, jota raa'at\ntyömiehet äskeisen kapinan päivinä olivat vetäneet ja joka loukkasi\nhäntä henkilökohtaisesti ja oli vallankumouslaulu, todisti hänen\nmielestään, että armeijassa oli huono kuri. Hän sääli armeijan\nsiveellistä rappeutumista, ja hymyili katkerasti, kun ajatteli, että\njuuri hänen oma toverinsa Greatauk, joka nyt oli sotaministerinä, oli\nsaattanut antaa epäisänmaallisen hallituksen lyödä armeijan laimin näin\nsuuressa määrin. Ja hän päätti palauttaa armeijaan järjestyksen.\n\n\"Greatauk-lurjus ei kauan keiku ministerinä\", uhkasi hän itsekseen.\n\nPrinssi Boscenos vihasi leppymättömästi nykyaikaista kansanvaltaa,\najatuksenvapautta ja pingviinien itsensä itselleen valitsemaa\nvaltiomuotoa, vihasi juutalaisia syvästi ja peittelemättä, ja\nhän puuhaili yötä päivää salaa Drakojen suvun palauttamiseksi\nvaltaistuimelle. Hänen kiihkeää kuningasmielisyyttään lisäsi vielä se\nseikka, että hänen yksityiset raha-asiansa huononivat yhtä mittaa;\nhän ajatteli, ettei hänen rahakiipelistään tulisi loppua ennenkuin\nDrako Suuren jälkeläinen marssisi Alkaan. Jouduttuaan hotelliinsa\notti prinssi kassakaapistaan tukun vanhoja kirjeitä, jotka hän oli\nsaanut eräältä petolliselta virkamieheltä ja jotka olivat hyvin\narkaluontoisia, joten hän oli säilyttänyt niitä kovin huolellisesti.\nNiistä kävi ilmi, että prinssin entinen ystävä, Skullin herttua\nGreatauk, oli keinotellut armeijan hankinnoilla ja ottanut eräältä\nMaloury-nimiseltä tehtailijalta välityspalkkion, jonka pienuus juuri\nteki ministerin menettelyn aivan anteeksiantamattomaksi.\n\nPrinssi luki nyt jälleen karvaalla kateudenilolla nuo kirjeet, sulki\nne tarkoin takaisin kassakaappiin ja juoksi sotaministeriöön. Hän\noli päättäväinen luonne. Kun vahtimestarit sanoivat hänelle, ettei\nministeri nyt ottanut vastaan, paiskasi hän heidät nurin, töykki\npäivystäjät tieltään, potki pois kaikki siviili- ja sotilasvirkailijat,\nsärki ovet ja astui ällistyneen Greataukin työhuoneeseen.\n\n\"Lyhyeltä laulu kaunis: sinä olet selvä roisto\", alkoi, hän. \"Mutta\nse ei vielä mitään. Minä pyysin sinua antamaan potkut kenraali\nMonchinille, tassien kätyrille, mutta sinä et antanut. Minä pyysin\nsinua antamaan jonkin arvopaikan kenraali Des Clapiers'lle, joka\nuurastaa Drakojen asian puolesta ja on tehnyt minulle palveluksia;\nsinä et antanut. Minä pyysin sinua erottamaan virasta Port Alkan\nkomendantin, kenraali Tandemin, joka varasti minulta korttipelissä\nviisikymmentä louisdoria ja joka panetti minut käsirautoihin silloin,\nkun minut vietiin Korkeimman oikeuden eteen kenraali Chatillonin\nrikostoverina; sinä et tahtonut sitä tehdä. Minä pyysin sinua tilaamaan\nminulta armeijalle kauroja ja leseitä; sinä et tahtonut sitä tehdä.\nMinä pyysin sinulta, että minut lähetettäisiin salaisessa tehtävässä\nMerisikainmaahan; sinä et sitäkään tahtonut. Eikä siinä, että olet\nvastannut minulle lukemattomat kerrat kieltävästi, vielä kaikki. Sinä\nolet hallitustovereillesi esittänyt minut vaarallisena henkilönä, jota\ntäytyy pitää silmällä. Ja sinä, senkin petturi, olet syynä siihen, että\npoliisi kulkee kintereilläni! Nyt en pyydä sinulta enää mitään! Minulla\nei ole sinulle enää mitään muuta sanomista kuin että: laputa hiiteen!\nSinusta on saatu tarpeeksi! Jos et sitä tee, niin kyllä pidetään huoli,\nettä mätä tassivaltasi saa sinun paikallesi jonkun meidän miehistämme.\nTiedät, että minun sanani pysyy! Ellet sinä kahdenkymmenenneljän tunnin\nsisällä ole jättänyt erohakemustasi, julkaisen minä Maloury-jutun\nsanomalehdissä.\"\n\nMutta Greatauk vastasi rauhallisesti ja sekaantumatta:\n\n\"Älähän touhua, senkin idiootti. Toimitan juuri erästä juutalaista\nkuritustyöhön. Jätän Pyrot'n oikeuden käsiin syyllisenä\nkahdeksankymmenentuhannen heinäsäkin varkauteen.\"\n\nPrinssi Boscenoksen viha haihtui kuin tuhka tuuleen ja hän hymyili:\n\n\"Oikeinko totta?...\"\n\n\"Sen saat nähdä.\"\n\n\"Onnittelen sinua, Greatauk! Mutta sinun suhteesi täytyy aina olla\nvaruillaan, joten minä nyt heti julkaisen tuon iloisen uutisesi. Tänä\niltana nähdään kaikista Alkan lehdistä, että Pyrot on vangittu...\"\n\nJa poistuessaan hän supisi:\n\n\"Se Pyrot! Johan arvasin, että hänelle kävisi hullusti.\"\n\nTuokion päästä tuli kenraali Pantteri Greataukin luokse ja sanoi:\n\n\"Herra ministeri, olen nyt antanut tutkia tuon heinäsäkkijutun.\nPyrot'ta vastaan ei löydy todistuksia.\"\n\n\"Ne pitää löytyä, oikeus vaatii sitä\", vastasi Greatauk. \"Vangitkaa\nheti Pyrot.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nPYROT\n\n\nKun Pyrot'n rikos tuli yleisön tietoon, niin koko Pingvinia suorastaan\nkauhistui sitä; mutta samalla oltiin jollakin tavoin tyytyväisiä,\nettä mies, joka oli tehnyt moisen, melkein valtiopetosta tai pyhyyden\nhäpäisyä muistuttavan kavalluksen, oli vain pikku juutalainen eikä\npomojuutalaisia. -- Ymmärtääksemme tällaista suhtautumista on\ntunnettava maan yleinen käsitys suurista ja pienistä juutalaisista.\nKuten meillä on jo ollut tilaisuus historiassamme mainita, olivat\nPingvinian kaikkivaltiaat rahamiehet osaksi kristittyjä, osaksi\njuutalaisia; yhteistä heille oli se, että heitä kaikkia yleisesti\nhalveksittiin. Ne juutalaiset, jotka kuuluivat kansan enimmän\nvihaamaan rahamieskastiin, olivat suuria juutalaisia. He olivat\nsuunnattoman rikkaita, ja väitettiin heidän omistavan viidennen\nosan koko Pingvinian kansallisomaisuudesta. Mutta paitsi näitä\npeloittavan mahtavia juutalaisia oli vielä pikku juutalaisiakin;\nhe eivät olleet rikkaita eivätkä köyhiä; heistä ei pidetty sen\nenempää kuin suuristakaan juutalaisista, mutta heitä pelättiin\nvähemmän. Jokaisessa hyvin järjestetyssä valtiossa on rikkaus pyhä.\nKansanvaltaisissa valtioissa se on ainoa pyhä mitä tunnetaan. Ja\nolihan Pingvinia kansanvaltainen valtio. Siellä oli kolmella, neljällä\nrahaliikkeellä laajempi ja etenkin tehokkaampi ja vakavampi valta kuin\nitse tasavallan ministereillä, noilla pikku herroilla, joita mainitut\nliikkeet ohjasivat salaa ja saivat heidät, joko peloittelemalla\ntaikka lahjuksilla, suosimaan valtion vahingoksi heitä, rahamiehiä.\nJos ministerit olivat niin kunniallisia, etteivät huolineet lahjuksia\neivätkä välittäneet uhkauksista, niin heidät kukistettiin heti\nkarkaamalla lehdissä kavalasti heidän kimppuunsa. Rahamaailma salasi\nkyllä tarkoin juonensa, mutta kuitenkin pääsi, niistä silloin tällöin\nilmi sen verran, että kansa vihastui heille. Mutta se vihastus ei\nollut vakavaa laatua, sillä Pingvinian porvarit olivat, niin suuret\nkuin pienetkin, rahankunnioituksessa siitetyt ja synnytetyt, ja kun\nheillä kaikilla oli omaisuutta, kenellä paljon, kenellä vähän, niin\ntunsivat he kuitenkin pohjaltaan suopeutta kapitaalia kohtaan ja\najattelivat, etteivät pienetkään rikkaudet säily muuten kuin suurien\nrikkauksien turvin. Ja sen tähden kunnioittivat he lopultakin melkein\nuskonnollisella hartaudella niin israelilaisia kuin kristittyjäkin\nmiljardeja; ja koska oman edun rakkaus oli heissä syvintäkin inhoa\nvoimakkaampi, niin kavahtivat he kajoamasta jonkun vihaamansa suuren\njuutalaisen hiuskarvaankaan; sellaista he pelkäsivät kuin kuolemaa.\nMutta toisin oli pikku juutalaisten laita; ei ollut mitään syytä\nkunnioittaa heitä, ja kun he näkivät jonkun heistä poljettuna, niin\npolkivat he poljettua vielä lisää. Siksipä riemuitsikin nyt koko\nkansakunta sydämensä pohjasta, kun kavaltaja oli juutalainen ja\nainoastaan pikku juutalainen. Hänelle voi kostaa koko Israelin synnit\ntarvitsematta peljätä, että maan etu siitä kärsisi.\n\nKukaan ei hetkeäkään epäillyt, etteikö Pyrot olisi varastanut noita\nkahdeksaakymmentätuhatta heinäsäkkiä. Ei, sillä asiasta ei tiedetty\nkerrassaan mitään, joten ei voitu epäillä: epäilykseenhän tarvitaan\nsyitä; uskoa voi ilman mitään perusteluita, mutta epäilys perustuu aina\nsyihin. Niin, asiaa ei epäilty senkään vuoksi, että siitä puhuttiin\nkaikkialla selvänä totena, ja yleisön mielestä on alinomainen asian\ntoistaminen sama kuin todistus'. Sitä ei epäilty, sillä tahdottiin,\nettä Pyrot olisi syyllinen. Ei epäilty, koska yleensä uskotaan mitä\ntoivotaan, ja koska epäilyksen jalo kyky on hyvin harvinainen:\nainoastaan muutamissa ihmisissä on sen alkeita, ja nekin idut jäävät\nusein kehittymättä hoidon puutteessa. Tuo kyky on kummallinen,\nmerkillinen, filosofinen, epämoraalinen, transcendenttinen, kamala,\nilkeämielinen, vahingollinen ihmisille ja heidän omaisuudelleen,\nyhteiskuntajärjestykselle ja kansojen menestykselle vaarallinen,\nkoko ihmiskunnalle kohtalokas, kaikelle jumalalliselle tuhoisa, --\nmaan ja taivaan kauhu. Suurimmalla osalla Pingvinian kansaa ei ollut\nepäilyksestä aavistustakaan: siksi se uskoi, että Pyrot oli rikollinen,\nja siitä uskosta paisui kohta uskonkappale, joka oli pingviinien\nkansallisen uskontunnustuksen tärkeimpiä, ja se muuttui totuudeksi,\njoka oli heidän isänmaallisista totuuksistaan vahvimpia.\n\nPyrot tutkittiin ja tuomittiin salaa kuritushuoneeseen.\n\nKenraali Pantteri kiiruhti heti ilmoittamaan sotaministerille, miten\noikeudessa oli käynyt.\n\n\"Onneksi olivat tuomarit aivan vakuutettuja hänen syyllisyydestään,\nsillä todistuksia ei ollut\", sanoi hän.\n\n\"Todistuksia? Mitä todistukset todistavat?\" mutisi Greatauk. \"Ei ole\nmuuta kuin yksi varma, jääväämätön todistus: syyllisen oma tunnustus.\nTunnustiko Pyrot?\"\n\n\"Ei, herra kenraali.\"\n\n\"Kyllä vielä tunnustaa: hänen täytyy tunnustaa. Pantteri, teidän\npitää saada hänet tunnustamaan. Sanokaa, että se on hänen oma etunsa.\nLuvatkaa hänelle, että jos hän tunnustaa, on se hänelle hyödyllistä,\nhän saa lievennystä, hänet armahdetaankin. Luvatkaa hänelle että\njos hän tunnustaa, niin me tunnustamme, että hän on viaton ja\nannamme hänelle hyvitystä, kunniamerkin. Vedotkaa hänen jalompiin\ntunteisiinsa. -- Tunnustakoon isänmaallisista syistä, lippunsa kunnian,\njärjestyksen tähden, kunnioituksesta esimiehiään ja sotilaskuria\nkohtaan, tunnustakoon sotaministerin erikoisesta määräyksestä... Ihanko\ntotta, Pantteri, ettei hän olekin jo tunnustanut? On sanatontakin\ntunnustamista; vaikeneminen on myöntämistä.\"\n\n\"Hän ei ole vaiti, herra kenraali. Hän huutaa kuin puukko kurkussa,\nettä hän on viaton.\"\n\n\"Pantteri, rikollisen syyllisyys ilmenee joskus siitä, että\nhän kieltämällä kieltää. Sellainen epätoivoinen inttäminen on\ntunnustamista. Pyrot on siis tunnustanut. Meidän täytyy saada\ntodistajia, jotka todistavat, että hän on tunnustanut, sitä vaatii lain\narvo.\"\n\nLänsi-Pingviniassa oli kolmeen pikku lahteen rakennettu merisatama\nnimeltä La Crique. Se oli muinoin kuhissut laivoja, nyt oli se\nmutaamaton ja autio; mataloituneille rannoille oli jäänyt hietasärkkien\nympäröimiä homehtuvia lamparoita, joista levisi inhottava haju ja\njoiden nukkuvalla pinnalla kuumetaudit sikisivät. Sataman suulla, aivan\nmeren rannalla näkyi korkea, neliskulmainen torni, joka muistutti\nVenetsian Marcus-torin entistä kellotornia. Tornin huipusta puski\nulos palkki, ja palkissa riippui rautaketjuista häkki, jossa Alkan\ninkvisiittorit olivat ennen aikaan, Drakojen hallitessa, pitäneet\nkerettiläisyydestä tuomittuja munkkeja. Tuohon kolmesataa vuotta\ntyhjänä olleeseeni häkkiin suljettiin nyt Pyrot, ja vartioiksi\npantiin kuusikymmentä santarmia, joille varustettiin asumukset itse\ntorniin: siten voivat he pitää Pyrot'ta silmällä joka hetki, yötä ja\npäivää. Jokainen heistä koetti kuunnella tarkoin, mitä hän itsekseen\ntunnustaisi, antaakseen sitten raportin sotaministerille, sillä\nGreatauk oli tunnollinen ja huolellinen mies ja halusi yhä vain\ntunnustuksia ja lisätunnustuksia. Greatauk, vaikka häntä yleensä\npidettiin tyhmänä, olikin oikeastaan hyvin viisas ja kaukonäköinen mies.\n\nMutta Pyrot, jota aurinko poltti, sääsket hakkasivat, sateet\nhuuhtelivat, rakeet ja pyryt piiskasivat, pakkaset kohmetuttivat,\nmyrskyt ravistelivat ja häkin tangoissa roikkuvat korpit kiusasivat\nkamalalla ronkkunallaan, Pyrot kirjoitteli paidastaan repäisemilleen\nrievuille hammastikulla, jonka oli kastanut vereensä, että hän oli\nviaton. Ne rievut upposivat mereen tai joutuivat santarmien käsiin.\nMuutamia niistä pelastui kuitenkin kansankin nähtäviksi, mutta Pyrot'n\nvastalauseet ja vakuuttelut olivat turhia, sillä olihan sanomalehdistä\nluettu, että hän oli tunnustanut olevansa syyllinen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nKREIVI MAUBEC-ILVEKSENHAMMAS\n\n\nPikku juutalaiset eivät olleet elämältään kovinkaan puhtaita; yleensä\neivät he karttaneet mitään kristittyjen rakastamia paheita. Mutta\npatriarkkain ajoista asti oli heissä säilynyt jonkinlainen sukurakkaus\nja huolenpito heimon eduista. Pyrot'n veljet ja veli puolet, sedät ja\nenot, serkut ja pikkuserkut, veljenpojat ja sisarenpojat, veljenpojan\nja sisarenpojan pojat, kaikkiaan seitsemänsataa sukulaista isän ja\näidin puolelta, masentuivat ensin tästä iskusta, joka oli kohdannut\nyhtä heistä, sulkeutuivat koteihinsa, riputtivat päähänsä tuhkaa,\nsiunasivat kättä, joka heitä kuritti, ja paastosivat neljäkymmentä\npäivää ja neljäkymmentä yötä mitään syömättä. Sitten menivät he\nsaunaan, ja päättivät, etteivät he lepäisi eivätkä pelkäisi mitään\nvaivoja tai vaaroja ennenkuin saisivat todistetuksi, että Pyrot oli\nviaton, kuten he uskoivat. Kuinkapa he olisivatkaan sitä epäilleet?\nPyrot'n viattomuus oli heille ilmoitettu aivan samoin kuin hänen\nsyyllisyytensä oli kristityille ilmoitettu: saihan moinen salassa\npidetty asia aivan mystillisen luonteen ja uskonnollisen totuuden\narvon. Nuo seitsemänsataa pyrottia olivat paitsi innokkaina myöskin\nviisaita, joten he tekivät ensin kaikessa hiljaisuudessa tarkkoja\ntutkimuksia. He työntäytyivät kaikkialle, eikä heitä nähty missään.\nTuntui kuin he olisivat osanneet kulkea maan alla niinkuin muinoin\nOdysseuksen luotsi. He tunkeutuivat sotaministeriöön, puhuttelivat\nvalepuvuissa tuomareita, notaareita ja todistajia. Ja silloin vasta\nnähtiin, miten viisas Greatauk oikeastaan oli ollut: todistajat\neivät näet tietäneet mitään, tuomarit ja notaarit eivät sen enempää.\nJuutalaisten lähettiläät osasivat päästä Pyrot'n itsensäkin puheille\nja kuulustelivat häntä jännityksessä hänen häkissään, jonka alla meren\nmainingit kohahtelivat ja ympärillä korpit ronkkuivat. Turha yritys:\ntuomittukaan ei tietänyt kerrassaan mitään. Nuo seitsemänsataa pyrottia\neivät voineet hävittää todistuskappaleita, kun eivät tietäneet,\nmitkä todistukset olivat; ja he eivät tietäneet sitä siitä syystä,\nettei niitä ollutkaan. Pyrot'n syyllisyys oli eittämätön juuri sen\ntähden, ettei sitäkään ollut. Ja niinpä lausuikin Greatauk eräänä\npäivänä kenraali Pantterille oikeutetulla taiteilijanylpeydellä:\n\"Tämä oikeusjuttu on mestariteos, sillä se on luotu tyhjästä.\"\nPyrottien seitsensatainen lauma alkoi olla jo toivoton, saisiko\nkoskaan tähän yhä hämärään asiaan valaistusta. Mutta sitten\näkkäsi se yht'äkkiä eräästä varastamastaan kirjeestä, ettei niitä\nkahdeksaakymmentätuhatta heinäsäkkiä ollutkaan koskaan ollut olemassa,\nsillä muudan kaikkein korkeimpaan aatelistoon kuuluva herra, kreivi\nde Mauibec, oli kyllä myönyt ne valtiolle ja saanut niistä maksun,\nmutta ei ollut hankintaansa suorittanutkaan. Vaikka mainittu kreivi\npolveutuikin Pingvinian kaikkein rikkaimmista maanomistajista ja oli\nMaubec-Ilveksenhammas-nimisen suvun viimeinen jälkeläinen, -- joka suku\noli muinoin omistanut neljä herttuakuntaa, kuusikymmentä kreivikuntaa\nja kuusisataakaksitoista markiisi- ja vapaaherrakuntaa ja rälssitilaa,\n-- ei hänellä ollut kämmenenleveyttä maata, joten hän ei olisi voinut\nsaada kourallistakaan heinää omilta tiluksiltaan. Ja hänen olisi ollut\nmahdotonta hankkia heiniä myöskään tilanomistajilta tai kauppiailta,\nsillä tiesihän koko maailma, paitsi eivät ministerit ja hallituksen\nvirkamiehet, että olisi ollut helpompi kiristää kivestä ruokaöljyä kuin\nkreivi Maubecista rahankolikkoakaan.\n\nPyrottien seitsensatainen lauma totesi huolellisessa tutkimuksessaan,\njohon se ryhtyi kreivi Maubecin raha-asioihin nähden, että tuon\nylimyksen huomattavimmat tulot pulppusivat eräästä liikehuoneesta,\nmissä ystävälliset naishenkilöt möivät kaksi kinkkua yhdestä\nmakkarasta. Ja he paljastivat nyt hänet julkisesti vikapääksi noiden\nkahdeksankymmenentuhannen heinäsäkin varkauteen, joka oli vienyt\nviattoman ihmisen häkkivankeuteen.\n\nMaubecin kuuluisa suku liittyi sukulaisuussiteillä itse Drakojen\nsukuun. Kansanvaltaiset kansat eivät kunnioita mitään niin suuresti\nkuin aatelista syntyperää. Maubec oli palvellut Pingvinian armeijassa,\nja pingviinit, jotka olivat nykyään kaikki sotamiehiä, suorastaan\njumaloivat armeijaansa. Maubec oli saanut taistelutanterella ristin,\nmikä on pingviineillä niin suuren kunnian merkki, että miespingviinit\nrakastavat sitä vieläpä enemmän kuin eukkonsa vuodetta. Koko Pingvinia\nnousi niin ollen Maubecia puolustamaan. Kansan ääni alkoi kaikua\nja vaatia noille seitsemällesadalle herjaavalle pyrotille ankaraa\nrangaistusta.\n\nMaubec oli ylimys. Hän haastoi siis ne seitsemänsataa pyrottia\nkaksintaisteluun miekalla, sapelilla, pistoolilla, kiväärillä tai\nkepillä.\n\n\"Saastaiset jutkut\", lausui hän eräässä kuuluisassa kirjeessään,\njonka lähetti heille; \"te olette ristiinnaulinneet minun Jumalani,\nja nyt te tahdotte vielä minun nahkani. Mutta tietäkääkin, etten\nminä ole sellainen lammas kuin hän, vaan leikkaan teiltä kaikki\ntuhatneljäsataa korvaanne. Ottakaa vastaan mitä sydämellisin potkaisuni\ntakakannikkaanne.\"\n\nPääministerinä oli silloin muudan maalaismies nimeltä Robin Mielleux,\nsangen lempeä rikkaita ja mahtavia, mutta armoton köyhiä kohtaan,\nsuurin pelkuri, ja harras ainoastaan hoitaessaan omia etujaan. Hän\njulkaisi nyt kirjelmän, jossa meni takuuseen Maubecin viattomuuden ja\nkunnian puolesta, ja haastatti nuo seitsemänsataa pyrottia oikeuteen.\nOikeus tuomitsi heidät herjauksesta kuritushuoneeseen, suunnattomiin\nsakkoihin ja korvaamaan syyttömälle uhrille kaikki vahingot.\n\nNäytti siltä kuin Pyrot olisi saanut istua koko ikänsä häkissä, jonka\ntangoissa korpit koikkuivat. Mutta sitten kävi näin. Pingviinit\ntahtoivat saada tietää aivan horjumattomana totena, jota vastaan\nkukaan ei uskaltaisi kurahtaakaan, että juuri tuo pikku juutalainen\noli syyllinen, ja siksi eivät kaikki tähän asti kootut todistukset\nolleet heidän mielestään vielä kyllin hyviä, ja eräät niistä olivat\nristiriitaisiakin. Yleisesikunnan upseerit menivät virkainnossaan\nliian pitkälle ja lavertelivat epäviisaasti asiasta liikaa. Greatauk\noli kyllä ihailtavan taitavasti vaiti, mutta kenraali Pantteri soitti\nväsymättä suutaan ja todisteli yhäti kaikissa aamulehdissä tuomitun\nrikollisuutta. Olisi ollut parempi, jos hän ei olisi puhunut mitään:\nolihan rikos päivänselvä, eikä selviöitä tarvitse todistella. Moinen\ntouhu teki mielet levottomiksi. Usko asiaan oli kyllä vahva, mutta\nei enää niin puhdas kuin ennen. Kuta enemmän yleisölle annettiin\ntodistuksia, sitä enemmän se niitä tahtoi.\n\nLiiallisesta todistelemisesta ei kuitenkaan olisi koitunut suurta\nvaaraa, ellei Pingviniassa, niinkuin vähin kaikissa muissakin maissa,\nolisi ollut eräitä vapaaseen ajatteluun tottuneita henkiä, sellaisia,\njotka pystyvät tutkimaan asioita puolueettomasti ja joilla on\nfilosofinen epäilyksen lahja. Monta ei näitä ollut, eivätkä he kaikki\nhalunneetkaan paljastaa ajatuksiaan. Kansa ei yleensä ollut suinkaan\nkypsä kuuntelemaan heitä, mutta kumminkaan ei heidän tarvinnut puhua\naivan yksinomaan kuuroille korville. Suurjuutalaiset, kaikki Alkan\nmiljardööri-israeliitat, sanoivat kyllä Pyrot'sta puhuttaessa: \"Emme\ntunne sitä miestä.\" Mutta salaa ajattelivat he pelastaa hänet. He\nolivat varovaisia rahanrakkaudesta, mutta toivoivat, että muut olisivat\nrohkeampia kuin he itse. Ja heidän toivonsa toteutuikin.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nCOLOMBAN\n\n\nMuutamia viikkoja sen jälkeen kuin nuo seitsemänsataa pyrottia oli\ntuomittu, astui kerran aamulla eräs likinäköinen, ryppyotsainen ja\nkarvainen mies asunnostaan kadulle muassaan liisteripurkki, tikapuut\nja tukku ilmoituksia; hän kulki kadulta toiselle liimaillen aitauksiin\nilmoituksia, joissa luki suurin kirjaimin: _Pyrot on syytön, Maubec\non syyllinen_. Hän ei ollut ammatiltaan, mikään ilmoitustenliimaaja.\nHän oli nimeltään Colomban, ja oli kirjailija. Colomban oli julkaissut\nsatakuusikymmentä pingviinien yhteiskuntaoloja käsittelevää teosta,\nja hänet luettiin Alkan kaikkein ahkerimpien ja arvokkaimpien\nkirjailijain joukkoon. Nyt oli hän tutkinut tarkoin Pyrot'n juttua\nja piti tuomittua viattomana. Ja ajatuksensa asiasta julisti hän\ntällä tavalla, arvellen, että se siten herättäisi suurinta huomiota.\nKohtaamatta minkäänmoisia esteitä liisteröi hän ilmoituksiaan\nvähäliikkeisille kaduille, mutta kun hän tuli sakeasti asuttuihin\nkortteleihin ja nousi siellä tikapuille, keräytyi hänen ympärilleen\npaljon uteliaita, jotka seisoivat hetken ällistyksestä ja kiukusta\nvaiti ja alkoivat sitten muljotella häneen uhkaavasti. Colomban kesti\nnuo muljottelut tyynesti niinkuin ainakin rohkea ja likinäköinen.\nTalonmiehet ja pikkukauppiaat repivät pois ilmoitukset sikäli kuin\nhän niitä liisteröi, mutta hän tallusteli vain edelleen kampeitaan\nkantaen, kintereillään liuta koulupoikia, jotka mielellään hiukan\nvetelehtivät matkallaan kouluun ja juoksivat hänen perästään eväskäärö\nkainalossa ja kirjalaukku selässä. Colomban liisteröi kaikessa rauhassa\nplakaattejaan. Katselijain mykkä suuttumus muuttui pian vastalauseiksi\nja nurinaksi. Colomban ei ollut mitään kuulevinaan eikä näkevinään.\nKun hän joutui Pyhän Orberose'in-kadun kulmaan ja liisteröi siihen\npaperia, johon oli painettu: \"Pyrot on syytön, Maubec on syyllinen\",\nilmaisi siihen kerääntynyt kansanjoukko jo kiivasta kiukkuaan. Hänelle\nhuudettiin: \"Petturi, varas, rakkari, lurjus.\" Jokin perheenemäntä\navasi ikkunansa ja kaatoi hänelle likaämpärin niskaan, eräs ajuri\nsivalsi piiskallaan häneltä hatun päästä niin että se lensi toiselle\npuolen katua, ja voitoniloinen kansa hurrasi silloin riemuissaan.\nMuudan teurastajansälli tyrkkäsi hänet tikapuineen nurin ja hän putosi\nliisteröineen ja suteineen korkealta alas katuojaan, ja niinpä ylpeät\npingviinit saivat jälleen tuntea, että heidän isänmaansa oli suuri!\nColomban nousi ojasta, hän oli yltäänsä moskassa, toinen jalka ja\ntoinen kyynärpää olivat niukahtaneet paikoiltaan, mutta hän oli yhtä\ntyyni ja luja kuin ennenkin.\n\n\"Surkeat hölmöt\", mutisi hän itsekseen välinpitämättömästi.\n\nSitten laskeusi hän kortilleen ja alkoi haeskella ojasta silmälasejaan,\nkun oli ne pudotessaan hukannut. Siinä ilmeni, että hänen takkinsa oli\nhalennut niskasta aina helmaan asti ja housut menneet perin surulliseen\nkuntoon. Ja joukon kiukku yhä vain kiihtyi häntä kohtaan.\n\nToisella puolella katua oli iso, Pyhä Orberose-niminen sekatavaraliike.\nPatriootit juoksivat sinne, tempasivat tiskiltä mitä käsiinsä saivat\nja alkoivat pommittaa Colombania appelsiineilla, sitruunoilla,\nhillopurkeilla, suklaakakuilla, likööripulloilla, sardiinilaatikoilla,\nhanhenmaksa-rasioilla, siankinkuilla, kanoilla, ruokaöljyputeleilla\nja hernesäkeillä, Ruoka-aineilla töhrittynä, kolhittuna ja revittynä,\nontuvana ja sokeana lähti Colomban viimein käpälämäkeen, kintereillään\npuotipoikia, leipurinsällejä, hamppareita, porvareita ja katurakkeja,\njoiden lauma kasvoi kasvamistaan ja jotka huusivat: \"Heittäkää se\npetturi virtaan! Tappakaa, hukuttakaa hänet.\" Tuo tolkuton lauma vyöryi\nvaltavana pitkin bulevardeja ja joutui nyt Pyhän Maelin-kadulle. Siellä\ntäytti poliisi velvollisuutensa: kaikilta viereisiltä kaduilta pursui\npoliiseja, jotka lähtivät käsi miekankahvassa ryntäämään takaa-ajajain\netunenässä. He kököttivät jo suuret kouransa Colombanin niskaan, kun\nhän yht'äkkiä luiskahti heidän kynsistään, sillä hän putosi kannetta\njätetyn likaviemärin aukkoon.\n\nSiellä kökötti hän kaiken yötä, pimeässä, likavirran partaalla, märkien\nja lihavien rottien parissa. Hän mietti suurta tehtäväänsä; hänen\nuljas sydämensä tulvehti sääliä. Kun kalpea aamu sarasti likaviemärin\nluukusta, nousi hän paikaltaan ja virkkoi itsekseen:\n\n\"Näen, että tästä tulee kova leikki.\"\n\nHän laati viivyttelemättä julkisen kirjelmän, jossa hän todisti\nselvästi, ettei Pyrot ollut saattanut varastaa sotaministeriöltä noita\nkahdeksaakymmentätuhatta heinäsäkkiä, koska niitä ei ollut sinne\nsaapunutkaan, sillä Maubec ei ollut niitä sinne lähettänyt, vaikka oli\nnostanut niistä maksun. Colomban levitytti tätä kirjelmäänsä kaikkialla\nAlkan kaduilla. Ihmiset kieltäytyivät sitä lukemasta ja repivät sen\nraivoissaan palasiksi missä sitä näkivät. Pikkukauppiaat puivat\njakajille nyrkkejään ja akat ajelivat heitä luudalla hutkien. Päät\nkuumenivat kaiken päivää ja mielet olivat kuohuksissa. Illalla marssi\nhirveitä ryysymekkoja pitkin katuja kiljuen: \"Kuolema Colombanille!\"\nIsänmaanystävät tempasivat jakajien käsistä koko kirjelmäpakat,\npolttivat ne julkisesti toreilla, ja noiden ilotulien ympärillä\nhyppivät ilotytöt helmat korvissa piiritanssia. Innokkaimmat menivät ja\nsärkivät ikkunat siitä talosta, jossa Colomban oli neljäkymmentä vuotta\nonnellisessa rauhassa ahkeroinut.\n\nEduskunta tuskastui näistä tapahtumista; se teki hallitukselle\nvälikysymyksen, mihin toimenpiteisiin aiottiin ryhtyä Colombania\nvastaan, joka oli loukannut sietämättömällä tavalla kansallisarmeijan\nkunniaa ja järkyttänyt Pingvinian yleisen elämän sopusointua. Robin\nMielleux merkitsi Colombanin jumalattomuuden poltinraudalla ja ilmoitti\neduskunnassa, että tämä herra joutuisi oikeudessa vastaamaan julkeasta\nherjauskirjelmästään.\n\nSotaministerikin oli kutsuttu antamaan eduskunnassa lausuntonsa; hän\nilmestyi sinne aivan uudessa haahmossa; ei hän ollut enää mikään\nPingvinian kapitoliumia puolustava pyhä hanhi, vaan hänellä oli\nhöyhenet pystyssä, kurkku sojossa ja nokka koukussa: kuin muinaisten\njumalaistarujen korppikotka oli hän valmis hakkaamaan isänmaan\nvihollisten maksaa.\n\nHän lausui koko eduskunnan tarkkaavasti kuunnellessa ainoastaan\nseuraavat sanat:\n\n\"Minä vannon, että Pyrot on syyllinen.\"\n\nNämä Greataukin sanat levisivät ympäri Pingvinian ja olivat helpoitus\nyleisen mielipiteen omalletunnolle.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nARVOISAT HENGENMIEHET AGARIK JA CORNEMUSE\n\n\nColomban oli yleisen mielipiteen tuomiosta ällistynyt, mutta kesti\nsen vihastumatta. Hän ei nykyään voinut mennä ulos kotoaan, muuten\nolisi häntä heti kivitetty. Eikä hän ulos tahtonutkaan: hän istui\ntyöhuoneessaan ihmeteltävän itsepäisenä ja kirjoitti yhä uusia\nartikkeleita viattoman vangin puolustukseksi. Mutta hänen vähissä\nlukijoissaan oli kuitenkin eräitä, ehkä tusinan verran, joihin hänen\ntodistelunsa alkoivat vaikuttaa ja joissa heräsi ajatus, oliko sitten\nPyrot todellakin syyllinen. He ilmaisivat ajatuksensa läheisille\nystävilleen, koettaen levittää muillekin valoa, joka oli syttynyt\nheidän päässään. Muudan näistä oli Robin Mielleux'n hyvä ystävä;\nmutta kun hän ilmaisi Mielleux'lle epäilyksensä, sanoi Mielleux\ntuttavuutensa irti. Eräs toinen vaati avonaisella kirjeellä selityksiä\nsotaministeriltä. Kolmas julkaisi kamalan häväistysartikkelin:\nhän oli Kerdanik, hyvin pelätty poleemikko. Yleisö pysyi yhä\nedelleenkin tyhmänä. Väitettiin, että nämä petturin puolustajat\nolivat suurjuutalaisten lahjomia, heitä haukuttiin pyroteiksi, ja\npatriootit vannoivat heille kuolemaa. Koko laajassa tasavallassa ei\nollut enempää kuin tuhatkaksisataa pyrottia, mutta nyt niitä oltiin\nnäkevinään kaikkialla: niitä kuihisi muka puistoissa, kokouksissa,\nseurojen illanvietoissa, hienoston salongeissa, kodin pöytien\nääressä, aviovuoteissa. Toinen puoli kansaa epäili katkerasti toista.\nEripuraisuuden soihtu tuikkasi tuleen koko Alkan.\n\nIsä Agarik, joka oli suuren aateliskoulun johtajana, seuraisi\ntapahtumien kehitystä tarkkaavasti ja kovassa jännityksessä.\nPingvinian kirkon vastoinkäymiset eivät olleet masentaneet häntä.\nHän oli yhä edelleen uskollinen prinssi Crucholle ja toivoi\nvielä saavansa nostetuksi tuon Drakojen perillisen Pingvinian,\nvaltaistuimelle. Hän arveli, että nykyään maassa sattuneet tai\nedelleen kehittyvät tapahtumat, niistä seuraava tai niiden synnyttämä\nyleinen tunnelma ja niistä lopulta syttyvät yleiset levottomuudet\nvoisivat järkyttää tasavallan perusteita, jos maan hengellinen sääty\njohtaisi niitä oikealla tavalla, kääntelisi ja vääntelisi niitä\nuskonnollisen viisauden vaatimusten mukaan; ja sikäli kuin tasavalta\nheikkenisi, tulisivat pingviinit taipuvaisiksi palauttamaan Cruchon\nvaltaistuimelle, Cruchon, jonka uskonnollismielisyyttä kristikansa\nihaili. Niinpä sovitti nyt Agarik päähänsä ison mustan hattunsa, jonka\nlierit olivat kuin Yön siivet, ja käyskenteli Repokorven metsään ja\nsille tehtaalle, missä hänen kunnianarvoisa ystävänsä, isä Cornemuse,\ntislaili Pyhän Orberose'in terveellistä likööriä. Emiraali Chatillonin\naikaan olivat tuon kelpo munkin teolliset yritykset saaneet ankaran\niskun, mutta nykyään olivat ne jo kohonneet jaloilleen. Kauas kuului\njunien ryminä, kun ne kuljettivat tuotteita metsän halki, ja tehtaan\nsalissa puuhaili satoja sinimekkoisia orpolapsia käärien pulloja olkiin\nja naulaten umpeen laatikoita.\n\nAgarik tapasi arvoisan isä Cornemuse'in hyörimässä kattilainsa ja\nkolviensa ääressä. Ukon sulavasti liikkuvien silmien terät loistivat\njälleen kuin rubiinit; kallon kiiltävä kalju oli yhtä moitteeton ja\nleppoisan näköinen kuin ennenkin.\n\nAgarik toivotti aluksi hurskaalle liköörinkeittäjälle onnea sen\njohdosta, että hänen polttimonsa ja työpajansa olivat taasen päässeet\ntoimintaan.\n\n\"Kaupat alkavat taas sujua, Jumalan kiitos\", vastasi Repokorven ukko.\n\"Ohoi, ne olivatkin jo hyvin hullulla tolalla, veli Agarik. Näit itse,\nmiten tyhjää täällä oli! Totta kuin totta.\"\n\nAgarik ei häneen katsellut.\n\n\"Pyhän Orberose'in likööri jatkaa voittokulkuaan\", lisäsi Cornemuse.\n\"Mutta vielä on kuitenkin tehtaani epävarmalla ja tilapäisellä\npohjalla. Noita lakeja, jotka tuhoisasti siihen iskivät, ei ole vielä\nkumottu: niiden toteuttaminen on ainoastaan lykätty tuonnemmaksi...\"\n\nJa Repokorven munkki loi rubiinisilmänsä haikeasti taivasta kohden.\n\nAgarik laski kätensä hänen olalleen:\n\n\"Veli Cornemuse, mikä surkuteltava näky onneton Pingvinia nykyään\non! Kaikkialla tottelemattomuutta, riippumattomuutta, vapautta! Joka\npaikassa nostavat pöyhkeämieliset, ylpeät ja kapinoitsijat päätänsä.\nPoljettuaan jalkoihinsa jumalalliset lait kimpoavat he nyt ihmistenkin\nlaatimia lakeja vastaan. Mutta totuushan on, että ollakseen kunnon\nkansalainen täytyy olla myöskin kunnon kristitty. Colomban tahtoo itse\nSaatanaksi. Monet seuraavat hänen turmiollista esimerkkiään, mielien\nvimmalla ja raivolla katkoa kaikki siveelliset siteet, päästä kaikkien\nmoraalisten ikeiden alta, vapautua kaikkein pyhimmistäkin pitimistä,\nkaikesta kansakunnan terveydelle hyödyllisestä pakkovallasta. He\nlyövät omaa isänmaata pakottaakseen sen tottelemaan itseään. Mutta\nhe kukistuvat, sillä paheksuen, halveksuen, vihastuen, raivostuen ja\nkauhistuen nousee yleinen mielipide heitä vastaan. Sellaiseen kuiluun\non heidät vienyt jumalattomuus, vapaa-ajattelu ja mahdoton vaatimus\ntutkia ja arvostella kaikki asiat omalla päällään, luoda itselleen oma\nmielipiteensä.\"\n\n\"Niin, niin\", myönsi isä Cornemuse päätänsä pudistaen. \"Mutta minun\ntäytyy sanoa, etten ole joutanut näiltä pieniltä tislaushommiltani\nseuraamaan politiikkaa. Olen kyllä kuullut usein mainittavan jostakin\nPyrot'sta. Toiset sanovat, että hän on syyllinen, toiset vakuuttavat,\nettä hän on viaton, enkä ymmärrä, mistä syystä he yleensä hääräilevät\nasiassa, joka ei heihin kuulu.\"\n\nHurskas Agarik kysyi kiivaasti:\n\n\"Et kai epäile, ettei Pyrot ole syyllinen?\"\n\n\"En voi epäillä, rakas Agarik\", vastasi Repokorven munkki. \"Sehän olisi\nisänmaani lakien vastustamista, lakien, joita täytyy kunnioittaa sikäli\nkuin ne eivät ole ristiriidassa Jumalan lakien kanssa. Koska Pyrot on\ntuomittu, niin hän on syyllinen. Jos muuta tähän lisäisin, joko hänen\npuolestaan tai häntä vastaan, niin pitäisinpä itseäni auktoriteetteja,\ntuomareita, parempana, ja sitä en tahdo tehdä. Ja koska Pyrot kerran\non jo tuomittu, olisi se tarpeetontakin. Ellei häntä ole tuomittu\nsiitä syystä, että hän oli syyllinen, niin on hän syyllinen siksi,\nettä hänet on tuomittu; ja sehän on sama asia. Minä uskon, kuten\njokaisen kunnon kansalaisen tulee uskoa, että hän on syyllinen; ja\nuskon sitä niin kauan kuin nykyisin vallassa olevat oikeuslaitokset\nkäskevät minun sitä uskomaan, sillä eihän yksityisen ihmisen asia ole\njulistaa, onko tuomittu viaton; se on tuomarin tehtävä. Maallista lakia\ntäytyy kunnioittaa siinä määrin, että kunnioittaa sen puutteellisesta\ninhimillisestä luonteesta johtuvia erehdyksiäkin. Nuo erehdykset ovat\naina autettavissa: elleivät tuomarit maan päällä niitä korjaa, niin\nkyllä Jumala taivaassa ne parantaa. Muuten luotan minä kovasti tuohon\nkenraali Greataukiin; vaikkei hän näytä viisaalta, niin luulen, että\nhän on älykkäämpi kuin kaikki hänen ahdistajansa.\"\n\n\"Rakas Cornemuse, kun Pyrot'n juttu joutuu sille asteelle, johon me\nJumalan avulla ja tarvittavilla rahavaroilla osaamme sen johdella,\nkääntyy se suureksi siunaukseksi!\" huudahti hurskas Agarik. \"Se\npaljastaa kaikki antikristillisen tasavallan viat ja saattaa\npingviinit taipuvaisiksi palauttamaan Drakot valtaistuimelle ja\nmyöntämään kirkolle etuoikeuksia. Mutta niinpä onkin kansalla oikeus\nnähdä leviittansa puolustajiensa eturivissä! Marssikaamme armeijan\nvihollisia, sankarien häpäisijöitä vastaan, niin kaikki meitä\nseuraavat.\"\n\n\"Kaikki? Siinä on hiukan tinkimisen varaa\", virkahti Repokorven munkki\npäätänsä pudistaen. \"Pingviineillä lienee kyllä halu rähistä keskenään.\nMutta jos me sekaudumme heidän rähinäänsä, niin he tekevät keskenään\nsovinnon, kääntyvät meitä vastaan ja maksattavat meillä sotakulut. Sen\nvuoksi, rakas Agarik, älkää te sotkeko kirkkoa tähän selkkaukseen,\nuskokaa minua.\"\n\n\"Tiedät, että minä olen tarmokas mies. Ja saat nähdä, että minä osaan\nolla varovainenkin. Minä en pilaa asiaa... Rakas Cornemuse, minä en\npyydä sinulta mitään muuta kuin välttämättömiä varoja päästäksemme\ntaisteluun.\"\n\nCornemuse pullikoi kauan vastaan. Hän ei olisi halunnut hellittää\nrahoja tuohon yritykseen, sillä se oli hänestä hyvin turmiollinen.\nAgarikin täytyi käyttää sekä mahtipontisen innostuttavia sanoja että\nuhkauksia. Lopulla tepsivät hartaat pyynnöt ja uhkaukset, ja Cornemuse\ntössötteli allapäin murjuunsa. Se oli niin ankaran yksinkertainen\nja köyhä kuin oikean, kristityn ainakin tulee olla, ja siellä,\nvihkivedellä siunatun puksipuun oksan alla, oli kassakaappi, joka oli\nruuvattu kiinni kalkkivedellä valkaistuun seinään. Cornemuse avasi\nhuokaillen kaappinsa, otti siitä pienen nipun arvopapereita ja ojensi\nne epäröivin ja vapisevin käsin hurskaalle Agarikille.\n\n\"Saat uskoa, että Jumala lähetti tämän Pyrot'n jutun meille Pingvinian\nkirkon kunniaksi, rakas Cornemuse\", sanoi Agarik työntäen papereita\npäällysviittansa taskuun.\n\n\"Kunpa tosiaan olisi niin!\" huokasi Repokorven munkki.\n\nJa jäätyään yksin polttimoonsa tirkisteli hän kauan hyvin merkillisillä\nsilmillään alakuloisesti kattiloihinsa ja kolveihinsa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nPYROTTIEN LISÄÄNTYMINEN\n\n\nNuo seitsemänsataa pyrottia olivat tulleet yleisöstä yhä\nvastenmielisemmiksi. Joka päivä tapettiin Alkan kaduilla pari kolme\nheitä; yhdelle annettiin julkisesti vitsaa, toinen heitettiin\nvirtaan, kolmas voideltiin tervalla, pyöriteltiin höyhenissä ja\nkuljetettiin sitten pitkin bulevardeja kansanjoukon riemuitessa;\nneljänneltä leikkasi eräs ratsuväen upseeri poikki nenän. Pyrotit\neivät uskaltaneet enää mennä klubeihinsa, eivät tenniskentille eivätkä\nratsastuskilpailuihin; pörssiinkin he puikkivat salaa ja kiertoteitä.\nTilanteen kehittyessä tällaiseksi tuntui prinssi Boscenoksesta\ntarpeen vaatimalta, että heidän hävyttömyytensä oli nyt lopullisesti\nnujerrettava ja heidän julkeudestaan tehtävä jyrkkä loppu. Hän\nlyöttäytyi niin olen yksiin tuumiin kreivi Clenan, herra De la\nTrumelle'in, varakreivi Olive'in ja herra Bigourdin kanssa, perustaen\nsuuren pyrottivastaisen seuran, johon kohta liittyi innokkaina\nasianharrastajina satojatuhansia kansalaisia, sotilaita kokonaiset\nkomppaniat, rykmentit, brigadit, divisioonat ja armeijakunnat, monta\nkaupunkia, lääniä ja maakuntaa. Suunnilleen samoihin aikoihin huomasi\nsotaministeri yleisesikuntapäällikkönsä luona käydessään;, että siinä\nisossa huoneessa, joissa kenraali Pantteri työskenteli ja joka ennen\noli ollut aivan tyhjä, oli nyt pitkin kaikkia seiniä, lattiasta\nkattoon asti, korkeita ja monilokeroisia paperikaappeja, jotka olivat\nkukkuroillaan kaikenmuotoisia ja -värisiä asiapapereita: kokonainen\narkisto, syntynyt ja paisunut muutamassa päivässä satoja vuosia vanhan\nkirjaston laajuiseksi.\n\n\"Mitä nuo ovat?\" kysyi sotaministeri kummastuneena.\n\n\"Todistuksia Pyrot'ta vastaan\", sanoi kenraali Pantteri isänmaallisen\nylpeänä kalleuksistaan. \"Meillä ei ollut todistuksia, kun tuomitsimme\nhänet, mutta nyt olemme ottaneet vahinkomme takaisin.\"\n\nOvi oli jäänyt auki. Greatauk näki portaissa jonon kantajia, ne tulivat\nsisään ja toivat raskaita paperikuormia; hissikin nosti vinkuen ja\nhitaasti raskaita asiapapereita.\n\n\"Mitäs nuo sitten ovat?\" kysyi Greatauk.\n\n\"Uusia todistuksia Pyrot'ta vastaan, juuri saapuneita\", sanoi Pantteri.\n\"Minä olen vaatinut niitä kaikista Pingvinian lääneistä, kaikista\nEuropan yleisesikunnista ja hoveista, käskenyt niitä lähettämään\nkaikista Amerikan ja Australian kaupungeista ja kaikista Afrikan\nsiirtokuntatoimistoista. Odotan juuri useita paaleja Bremenistä ja\nlaivalastia Melbourne'ista.\"\n\nPantteri loi sotaministeriin sankarin tyynen ja hohtavan katseen. Mutta\nGreatauk oli paremminkin levoton kuin tyytyväinen siinä monokkeli\nsilmässä tuota kauheaa paperien paljoutta tuijottaessaan.\n\n\"Onhan tarkoitus sangen hyvä\", virkkoi hän. \"Mutta pelkään, että\nPyrot'n juttu menettää tällä tavoin soman yksinkertaisuutensa. Se oli\nalussa niin selvä. Sen kirkkaus oli sen arvo ikäänkuin vuorikristallin;\nsuurennuslasillakaan ei siinä olisi huomannut ainoaakaan säröä, rakoa,\ntahraa taikka virhettä. Kun minä jätin sen käsistäni, oli se kirkas\nkuin päivä; niin, se oli ihana kuin itse aurinko. Minä annoin teille\nhelmen, mutta te teette siitä vuoren. Suoraan sanoen, luulen, että\nteette hyvää tarkoittaen pelkkää pahaa. Tahdotte todistuksia! Hm,\ntietysti on hyvä, jos on todistuksia, mutta ehkäpä on parempi, että ei\nniitä ole yhtään. Johan sanoin teille, Pantteri, että ainoastaan yksi\ntodistus on pätevä: syyllisen (tai syyttömän, samantekevä!) tunnustus.\nMinä järjestin Pyrot'n jutun sellaiseen kuntoon, ettei arvostellulla\nollut siinä mitään huomauttamista, ei ainoaakaan heikkoa kohtaa. Siihen\nei päässyt käsiksi ja sitä oli mahdoton haavoittaa, kun se oli kätkössä\nja näkymätön. Nyt tarjoaa se paljon aineksia julkiselle keskustelulle.\nNeuvon teitä, Pantteri, käytelkää todistuskappaleitanne varovasti!\nErittäin kiitollinen olisin teille, jos puhuisitte entistä vähemmän\njutusta sanomalehdille. Te olette kaunopuheinen, mutta liikapuheinen.\nKuulkas, Pantteri, onko näissä todistuksissa vääriä?\"\n\nPantteri hymyili:\n\n\"On muutamia hiukan sovellutettuja.\"\n\n\"Sitä minä tarkoitinkin. Sovellutettuja, se sopii! Ne juuri ovat hyviä.\nTodistuskappaleina ovat väärät todistukset yleensä parempia kuin\ntotuudenmukaiset, etupäässä siitä syystä, että ne ovat sovellutettuja\njuuri hetken tarvetta varten, tehtyjä tilauksesta ja mitan mukaan ja\nsen vuoksi asiaan sopivia ja oikeita. Sitä paitsi on niillä se etu,\nettä ne suuntaavat ihmismielet ihannemaailmoihin ja kääntävät ne pois\ntämän maailman todellisuudesta, joka valitettavasti on aina sekalaista\nlaatua... Mutta kumminkin olisi minusta melkein parempi, ettei meillä\nolisi todistuksia ollenkaan.\"\n\nUusi \"Pyrottivastainen Seura\" vaati ensimmäiseksi toimenpiteekseen\nhallitusta saattamaan nuo seitsemänsataa pyrottia ja heidän\nrikostoverinsa sotaoikeuteen, vastaamaan valtiopetoksesta. Seura\nvalitsi prinssi Boscenos-Jääräpeuksen esittämään tämän seuran\nvaatimuksen Valtioneuvostossa, ja hän lausui ministereille, jotka\nolivat kokoontuneet ottamaan häntä vastaan, toivomuksensa, että\nhallituksen valppaus ja lujuus osoittautuisivat tilanteen vakavuuden\nmukaisiksi. Hän puristi poistuessaan kaikkien ministerien kättä, mutta\nkun hän meni kenraali Greataukin ohitse, kuiskasi hän hänelle korvaan:\n\n\"Marssikin suoraan, senkin sika, taikka minä paljastan Malouryn asian!\"\n\nJoku päivä sen jälkeen, julisti eduskunta hallituksen esityksestä\nkaikilla äänillään \"Pyrottivastaisen Seuran\" järjestöksi, jolla oli\nhyödyllinen yhteiskunnallinen merkitys.\n\nSilloin toimitti seura heti lähetystön Merisikainmaahan Chitterlingin\nlinnaan, jossa Crucho söi maanpakolaisuuden katkeraa leipää,\nvakuuttamaan hänelle antipyrottien rakkautta.\n\nMutta pyrotit vain lisääntyivät! Niitä oli nyt kymmenentuhatta. Niillä\noli vakituiset kahvilansa bulevardeilla. Mutta isänmaanystävilläkin oli\nomat kahvilansa, ja suuremmat ja hienommat. Joka ilta paiskeltiin kadun\nyli kahvilasta toiseen olutsarkkoja, lasinalusia, tulitikkutelineitä,\nkarahveja, tuoleja ja pöytiä; kuvastimet lensivät säpäleiksi; tapeltiin\npimeässä, ja pimeys teki eri puolueiden voimat tasaväkisiksi, iskut\nsattuivat milloin omiin miehiin, milloin vihollisiin. Ja viimein tuli\npoliisi ja lopetti taistelun polkien molempien puolueiden sankareita\nrautanastaisilla anturoillaan.\n\nKun prinssi Boscenos kerran tuollaisena kunniakkaana yönä lähti\neräitten patrioottien seurassa ulos muotikahvilastaan, osoitti herra\nDe la Trumelle hänelle sormellaan erästä miestä, jotta ali silmälasit,\nkarvainen naama, ei hattua päässä ja takissa vain toinen hiha;\nmies kulkea kyhnysti vaivalloisesti katukäytävää, joka oli täynnä\nkaikenmoisia sirpaleita:\n\n\"Katso, tuossa menee Colomban!\"\n\nPrinssissä yhtyi valtavaan voimaan lempeä luonne; hän oli hyvin\nlauhkea, mutta kun hän näki Colombanin, kiehahti hänen verensä. Hän\nhyökkäsi silmälasipäisen pikku miehen kimppuun ja antoi hänelle\nnyrkillään kuonoon semmoisen tärskyn, että mies kellahti maahan.\n\nSitten huomasi herra De la Trumelle erehtyneensä: hän oli luullut\nColombaniksi erästä asianajaja Bazile'ia, \"Pyrettivastaisen Seuran\"\nsihteeriä ja innokasta ja jaloa patrioottia, joka oli asiattomasti\naivan Colombanin näköinen. Prinssi Boscenos jälleen oli noita\nvanhankansan yleviä luonteita, jotka eivät taipuneet koskaan, mutta\nsaattoi kuitenkin aina taipua tunnustamaan hairahduksensa. Hän siis\nsanoi hattuaan nostaen:\n\n\"Herra Bazile, te ymmärrätte minua ja annatte anteeksi, jos olen hieman\nsipaissut kasvojanne; te hyväksytte tarkoitukseni, onnittelette minua,\ngratuleeraatte, komplimenteeraatte minua, kun kuulette, mistä tämä\ntoimenpide aiheutuu. Minä luulin teitä Colombaniksi.\"\n\nHerra Bazile tukki nenäliinallaan verta tippuvaa nokkaansa, kohotti\njuhlallisesti hihatonta käsivarttaan ja vastasi kuivasti:\n\n\"Ei, hyvä herra, minä en onnittele teitä, en gratuleeraa enkä\nkomplimenteeraa teitä, enkä hyväksy tarkoitustanne, sillä se oli\nlievimmin sanoen liian kouraantuntuva. Se oli liiallinen, ylimääräinen,\nmäärää ylittävä. Minua on näet jo tänä iltana luultu kolme kertaa ennen\nColombaniksi ja kohdeltu hänen ansioittensa mukaan. Isänmaanystävät\novat katkoneet hänen lukuunsa minulta kylkiluita ja pieksäneet selkäni\nmakkaroille, joten se mielestäni alkaa jo hänelle riittää.\"\n\nTuskin hän oli nämä sanat virkkanut, niin hyökkäsi paikalle suuri\njoukko pyrotteja. Hekin luulivat asianajajaa Colombaniksi, ja luulivat\nettä patriootit aikoivat hänet tappaa. Lyijynuppiset kepit ja\nhäränsuoroiset pamput kädessä karkasivat he siis prinssi Boscenoksen\nja hänen toveriensa kimppuun, pieksivät heidät puolikuoliaiksi ja\njättivät siihen paikkaan, tempasivat asianajaja Bazile'in joukkoonsa\nja kantoivat häntä, vaikka hän kiukuissaan pullikoi vastaan, pitkin\nbulevardeja huutaen: \"Eläköön Colomban! Eläköön Pyrot!\" Viimein\nsaavutti heidät poliisi, joka oli rientänyt heitä takaa-ajamaan, voitti\nheidät ja kuljetti häpeällisesti putkaan, missä asianajaja Bazile'ia\npotkittiin sitten Colombanina innokkaasti paksupohjaisilla ja hyvin\nraudoitetuilla saappailla.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nBIDAULT-COQUILLE, MANIFLORE JA SOSIALISTIT\n\n\nSill'aikaa kuin vihan ja vimman myrsky raivosi Alkassa, kökötti\nEugen Bidault-Coquille, astronomeista köyhin ja onnellisin, vanhan,\nDrakojen-aikuisen vesitornin katolla ja tutki kehnolla kiikarilla\ntaivasta ja valokuvaili pilaantuneille levyille lentotähtien ratoja.\nHänen neronsa korvasi noiden työvälineiden vaillinaisuuden, hänen\nrakkautensa tieteeseen saavutti voittoja koneiden surkeudesta\nhuolimatta. Sammumattomalla innolla tarkasteli hän meteoreja,\nmeteoriitteja ja meteorikiviä, noita hehkuvia sirpaleita, palavia\ntomuhiukkasia, jotka kiitävät pyörryttävää vauhtia maan ilmakehän\nhalki. Ja ahkeruutensa palkaksi sai hän yleisöltä välinpitämättömyyttä,\nvaltiolta kiittämättömyyttä ja tieteellisiltä seuroilta ikuista\nvastustusta. Kun hän näin syvästi, koko sielunsa voimilla seurasi\navaruuden ilmiöitä, ei hän tietänyt, mitä täällä maan päällä oli\ntapahtunut; hän ei lukenut koskaan sanomalehtiä, ja kävellessään\nkaupungilla mietti hän siinä määrin marraskuun asteroideja, että hän\nputosi yht'äkkiä johonkin puiston lammikkoon tai jäi automobiilin\npyörien alle.\n\nSangen korkeana vartaloltaan ja ajatuksiltaan kunnioitti hän itseään ja\nmuita, ilmaisten tuon kunnioituksensa hillityllä kohteliaisuudella ja\npukeutumalla mustaan, sangen piukkaan sortuuttiin ja sylinterihattuun,\njotka pukimet tekivät hänet varsin laihtuneen ja henkevöityneen\nnäköiseksi. Hän kävi nauttimassa päivällistään eräässä pienessä\nravintolassa, jonka kaikki muut, vähemmän henkevät ruokavieraat kuin\nhän olivat jättäneet oman onnensa nojaan; siellä lepäsi nyt hänen\nruokaliinansa puksipuiseen renkaaseen pistettynä yksinään tyhjällä\nhyllyllä. Tuossa röhnälässä sattui eräänä iltana hänen käsiinsä\nkirjelmä, jonka Colomban oli kirjoittanut Pyrot'n puolustukseksi. Hän\nluki sen halkoessaan onttoja pähkinöitä, ja yht'äkkiä valtasi hänet\nsellainen hämmästys, ihailu, kauhu ja sääli, että hän unohti meteorit\nja tähtisateet eikä nähnyt enää mitään muuta kuin onnettoman vangin,\njota tuuli heilutti häkissä korppien ympärillä koikkuessa.\n\nSe ajatus ei jättänyt enää häntä rauhaan; viikkoon ei hän nyt\najatellut muuta kuin tuota syyttömästi tuomittua. Ja kun hän kerran\ntuli ruokaluolastaan kadulle, näki hän ihmisiä virtaavan tungoksenaan\nerääseen tanssihuoneistoon, jossa kuului olevan yleinen kokous. Hänkin\nmeni sinne. Se oli keskustelukokous: siellä karjuttiin, haukuttiin\ntoisiaan ja tapeltiin sakeassa tupakansavussa. Pyrotit ja antipyrotit\npuhuivat kilvan, ja sitten niille hurrattiin ja vihellettiin.\nHämärä innostus tulisti osanottajien mieltä. Rohkeana kuin kaino ja\nyksinäinen ihminen ainakin hyppäsi Bidault-Coquille korokkeelle ja\npuhui kolme neljännestuntia yhtä mittaa. Hän puhui hyvin nopeasti eikä\njärjestyksessä, mutta intohimoisesti ja matemaatikkomystikon syvällä\nvakaumuksella. Hän sai suosionosoituksia. Kun hän lähti korokkeelta,\nheittäytyi muudan kookas, pelkkiin punaisiin pukeutunut nainen, jonka\nvaltavassa hatussa heilui sankarillisia höyhentöyhtöjä, mutta jonka\nikää oli uskallettua arvata, hänen kaulaansa, suuteli häntä tulisesti\nja samalla juhlallisesti ja lausui:\n\n\"Kuinka kaunis te olette!\"\n\nYksinkertainen Bidault-Coquille ajatteli, että kai siinä oli perää.\n\nNainen selitti hänelle elävänsä nykyään ainoastaan saadakseen puolustaa\nPyrot'ta ja jumaloidakseen Colombania. Tähtientutkijasta hän oli ylevä\nluonne, ja hän luuli häntä kauniiksi. Tuo nainen oli Maniflore, vanha,\nköyhä, käyttökelvoton, unohdettu ja yht'äkkiä yhteiskuntaharrastuksiin\ninnostunut katunainen.\n\nSiitämöisin ei Maniflore tiedemiestä jättänyt. He elivät yhdessä\nunohtumattomia onnen hetkiä kuppiloissa ja matkustajakodeissa,\nsanomalehtien toimistoissa, yhdistysten kokoushuoneissa ja\nlukusaleissa. Koska Bidault-Coquille oli idealisti, niin luuli hän,\nettä Maniflore oli hurmaavan ihana, vaikka hän olisi lukemattomat\nkerrat saattanut todeta, ettei hänen armaallaan ollut enää viehätyksiä\nmissään paikkaa eikä millään tavalla. Kadonneesta kauneudestaan\noli Maniflore'illa säilynyt ainoastaan varma halu miellyttää ja\nitsetietoinen tapa vaatia ihailua. Mutta kuitenkin täytyy tunnustaa,\nettä monessa suhteessa ihmeellinen Pyrot'n juttu loi myöskin\nManiflore'iin jonkinmoista kansanvaltaista majesteettisuutta ja\nkaunisti julkisissa kokouksissa hänet ikäänkuin oikeuden ja totuuden\nvertauskuvaksi.\n\nBidault-Coquille ja Maniflore eivät olleet ainoastakaan antipyrotista,\nGreataukin puolustajasta eivätkä kenestäkään sapelinkalistajasta\nmitään naurettavia tai hymyiltäviä vihollisia: olivathan näet jumalat\nvihassaan evänneet noilta sankareilta hymyn kalliin lahjan. Niinpä\nväittivät he aivan vakavissaan, että porttoparka ja astronomi olivat\nkavaltajia ja isänmaanpettureita. Bidault-Coquille ja Maniflore\nkasvoivat ilmeisesti sikäli mikäli heitä haukuttiin, loukattiin ja\nhäväistiin.\n\nPingvinia oli jo kuukausia sitten jakautunut kahteen leiriin, mutta\nsosialistit eivät vielä olleet sekautuneet asiaan, kummalliselta\nnäyttävä seikka kylläkin. Heidän järjestöihinsä kuuluivat miltei\nkaikki ruumiillisen työn tekijät, hajanainen, sekava ja kurin ikeessä\npidetty, mutta kuitenkin peloittava lauma. Pyrot'n juttu oli saattanut\nsosialistien pääjohtajat omituiseen välikäteen: he eivät halunneet\nmennä kapitalistien eivätkä militaristienkaan puolelle. Heistä olivat\nsekä suuret että pikku juutalaiset heidän selviä vihollisiaan. Taistelu\nei koskenut heidän periaatteitaan, heidän etunsa eivät nyt olleet\nmitenkään pelissä. Ja kuitenkin useimmat heistä alkoivat tuntea, että\nheidänkin olisi ajan pitkään vaikea pysyä syrjässä otteluista, joissa\nkoko muu Pingvinia oli jo mukana.\n\nSosialistien pääjohtajat kokoutuivatkin siis yhdistyksensä talolle,\njoka oli \"Pirunhäntä-Pyhän-Maelin\"-kadun varrella, neuvottelemaan,\nmiten olisi suhtauduttava nykyiseen tilanteeseen ja asian vastaisiin\nkäänteisiin.\n\nToveri Fenix pyysi ensin puheenvuoroa:\n\n\"On tehty rikos\", lausui hän, \"mitä inhottavin ja kurjin rikos, on\ntehty oikeusrikos. Sotatuomarit ovat joko armeijan ylipäällystön\npakotuksesta tai heidän harhaan johtaminaan tuominneet viattoman\nihmisen julmaan ja häpeälliseen rangaistukseen. Emme pääse tästä sillä\nverukkeella, ettei sorron uhri ole meidän luokkaamme, että hän kuuluu\nsiihen luokkaan, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan meidän\nvihollisemme. Meidän puolueemme on yleistä yhteiskunnallista oikeutta\nkannattava puolue. Ei ole vääryyttä, joka ei meihin kuuluisi.\n\n\"Meille olisi suuri häpeä, jos antaisimme pelkästään radikaalien,\nkuten esimerkiksi Kerdanik, porvarien, kuten Colomban, ja eräiden\nmaltillisten tasavaltalaisten yksinään otella sapelivallan\nrikollisuutta vastaan. Vaikkei uhri olekaan meikäläisiä, niin hänen\npyövelinsä ovat kuitenkin meidän veljiemmekin pyöveleitä, ja ennen kuin\nGreatauk iski kyntensä tähän sotilashenkilöön, ammutti hän lakkoon\nryhtyneitä veljiämme.\n\n\"Toverit, te voitte pelastaa Pyrot'n tuomiosta, jos ponnistatte\ntahtonne niinkuin äly ja moraali vaativat ja aineelliset keinonne\nsallivat. Ettekä te poikkea tällä jalolla työllä laisinkaan siltä\nvapautuksen ja vallankumouksen polulta, joka on teidän kutsumuksenne,\nsillä Pyrot on nyt muuttunut kaikkien sorrettujen vertauskuvaksi,\nja kaikki yhteiskunnalliset vääryydet ovat läheisessä yhteydessä\ntoistensa kanssa: kun murskaa yhden niistä, niin järkyttää muidenkin\nperustuksia.\" Kun Fenix oli puhunut, alkoi toveri Sapor seuraavaan\ntapaan:\n\n\"Tässä on meitä kehoitettu jättämään oma tehtävämme ja sekautumaan\nasiaan, joka ei meitä koske. Miksi heittäytyisimme temmellykseen,\njossa tapaamme vihollisia minne päin vain käännymme, luonnollisia,\nleppymättömiä ja aina sellaisina pysyviä vihollisia. Emmekö vihaa\nrahavaltaa yhtä paljon kuin sotilasvaltaakin? Kumpaisenko rahapussiin\ntahtoisitte pelastaa, pankkiherrojenko vai sotahuhujen? Typerää ja\nrikollista jalomielisyyttä olisi ruveta auttamaan noita seitsemääsataa\npyrottia, sillä luokkataistelussa tulevat he aina olemaan meidän\nvastustajiamme.\n\n\"Tässä on kehoitettu meitä sekaantumaan poliiseina vihollistemme\ntappeluun ja palauttamaan heidän keskuuteensa sitä järjestystä, jota he\nrikoksellaan ovat häirinneet. Niin pitkälle menevää jalomielisyyttä ei\nkutsuta enää jalomielisyydeksi, vaan eräällä muulla nimellä.\n\n\"Toverit, kun vääryys kehittyy huippuunsa, niin siitä tulee koko\nyhteiskuntamuodolle kuolemanvaara. Nyt on Pingvinian porvaristo\nläkähtyä omiin vääryyksiinsä, ja meitä pyydetään pelastamaan sitä,\npuhdistamaan ilmaa, jota se hengittää. Sellainen pyyntö on pilkantekoa\nmeistä.\n\n\"Ei, älkäämme kuulko sitä pyyntöä, antakaamme porvariston läkähtyä\nja tukehtua, katselkaamme sen kuolinnytkähdyksiä ilolla ja inholla.\nValittakaamme ainoastaan sitä, että porvaristo on muka maata\nrakentaessaan pilannut sen siinä määrin, että kun me menemme sinne\nperustamaan uutta yhteiskuntaa, niin on edessämme pelkkä haiseva\nroskankaatopaikka.\"\n\nSapor lopetti, ja sitten virkkoi toveri Lapersonne lyhyesti:\n\n\"Fenix kehoittaa meitä auttamaan Pyrot'ta sen vuoksi, että Pyrot\non viaton. Se ei minun mielestäni ole mikään syy. Jos Pyrot onkin\nsyytön, on hän sotilashenkilönä aina käyttäytynyt hyvin ja täyttänyt\ntunnollisesti sotilastehtävänsä, mikä on etupäässä kansan ampumista.\nSe ei ole riittävä perustelu, joitta kansan pitäisi ryhtyä häntä\npuolustamaan kaikenmoisten vaarojen uhalla. Kun minulle on todistettu,\nettä Pyrot on syyllinen ja on varastanut armeijan heinät, silloin\nnousen häntä puolustamaan.\"\n\nToveri Larrivée pyysi tämän jälkeen puheenvuoroa:\n\n\"Minä en ole toveri Fenixin kanssa samaa mieltä, enkä voi kannattaa\nmyöskään toveri Saporia. Minun mielestäni ei puolue saata ryhtyä\npuolustamaan jotakin asiaa pelkästään siksi, että sanotaan,\nettä se on oikea asia. Oikea: pelkään pahoin, että se käsite on\nvaarallista sanojen väärinkäyttöä ja kevytmielistä sanaleikkiä. Sillä\nyhteiskunnallinen oikeus ei vielä ole vallankumouksellista oikeutta. Ne\nkäsitteet ovat keskenään aina ristiriitaisia ja vastakkaisia. Toista\nniistä, palvellessaan taistelee toista vastaan. Minä puolestani olen\nselvillä, mikä oikeus on oikea: minä taistelen vallankumouksellisen\noikeuden puolesta yhteiskunnallista oikeutta vastaan. Kuitenkaan ei\nminusta ole oikeaa pysyä tässä nykyisessä asiassa puolueettomina.\nOlisimme mielestämme pähkähulluja, ellemme käyttäisi hyväksemme\ntällaista meille edullista juttua. Pitäisikö meidän nyt, kun\nmeille tarjoutuu tilaisuus antaa hirvittävä, ehkä kuolettava isku\nmilitarismille, seisoa kädet ristissä? Minä en odota ilman meidän\nkättemme apua tapahtuvia ihmeitä, toverit: minä en nimittäin ole mikään\nfakiiri, minä en tule koskaan hyväksymään fakiireita. Jos täällä on\nfakiireita, niin älkööt toivokokaan minun liittyvän heidän seuraansa.\nIstua ja katsella napaansa kuin fakiirit on politiikkaa, josta ei ole\nmitään tuloksia, enkä minä moista politiikkaa rakasta.\n\n\"Sellaisen puolueen kuin meidän täytyy joka tilassa ilmaista, että\nsekin on olemassa. Sen täytyy lakkaamattomilla teoilla todistaa,\nettä se elää. Meidän pitää sekautua Pyrot'n juttuun; mutta me\nsekaudumme siihen vallankumouksellisella tavalla; me käytämme siinä\nväkivaltaisia keinoja... Teistä on kai väkivalta Vanhanaikaista,\njonkinmoinen, muodista mennyt keksintö, joka matka joutaa romukauppaan\nniinkuin aikanaan hevosten vetämät diligenssit, nyrkkikirjapaino ja\nviittatelegrafi. Erehdytte suuresti siinä luulossanne. Nykyään, enempää\nkuin ennenkään, ei mitään voiteta muuten kuin väkivallalla; se on\ntodella tehokas välikappale; täytyy vaan osata käsitellä sitä. Mikä on\nnyt meidän tehtävämme tässä jutussa? Sanon sen tässä teille: meidän\ntäytyy ärsytellä vallitsevia luokkia toisiaan vastaan, usuttaa armeija\nja kapitalistit keskenään tappeluun, hallitus virkakuntia vastaan,\nylimystö ja papisto juutalaisia vastaan, koettaa saada porvarit\nhävittämään kaikin voimin toisiaan. Meidän täytyy nyt harjoittaa\nagitatsionia, joka lamaa aina esivaltaa niinkuin kuume sairasta.\n\n\"Jos osaamme oikein käyttää Pyrot'n juttua hyväksemme, jouduttaa se\nkymmenellä vuodella sosialistisen puolueen kasvua ja proletariaatin\nvapautumista, jonka loppukohtana on maan riisuminen aseista, suurlakko\nja vallankumous.\"\n\nKun kaikki puolueen johtavat miehet nyt olivat ilmaisseet erikoisen\nmielipiteensä, keskusteltiin asiasta yleisesti melko vilkkaasti.\nPuhujat latelivat aina yhä uudestaan jo esittämiään syitä, kuten\ntällaisissa tilaisuuksissa on tavallista, ja latelivat niitä\nyhä sekavammin ja huonommassa järjestyksessä. Väiteltiin kauan,\neikä kukaan luopunut kannastaan. Mutta lopulta supistuivat eri\nmielipiteet kuitenkin kahteen pääsuuntaan, nimittäin Saporin ja\nLapersonne'in kantaan, että olisi pysyttävä syrjässä, ja Fenixin ja\nLarrivée'n kantaan, että juttuun olisi sekaannuttava. Ja nämäkin\nkaksi vastakkaista suuntaa olivat yhtä mieltä vihassaan armeijan\njohtohenkilöitä ja heidän oikeudenkäyttöään kohtaan ja uskossaan, että\nPyrot oli syytön. Porvarit eivät siis olleetkaan erehdyksessä, kun he\npitivät kaikkia sosialistijohtajia hyvin pahansisuisina pyrotteina.\n\nMitä jälleen tulee kansan syviin kerroksiin, joiden nimissä nuo\njohtajat puhuivat ja joita he edustivat, -- mikäli puheet voivat\nedustaa sellaista, mikä on sanoin ilmaisematonta, -- niin, mitä tulee\nproletaareihin, joiden ajatusta on vaikea tuntea, koska he itsekään\neivät sitä tunne, näytti siltä kuin ei Pyrot'n juttu olisi heitä\nliikuttanut laisinkaan. Se oli heille kai liian kirjallista, liian\nklassillisen makuista. Ja sitä paitsi haiskahti se porvarilliselta\nmaailmalta ja rahamaailmalta, ja se oli heistä ilkeä haju.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nCOLOMBANIN JUTTU\n\n\nKun oikeudenkäynti Colombania vastaan alkoi, ei pyrotteja ollut\nkuin vähän neljättäkymmentätuhatta; mutta heitä oli kaikkialla,\njopa papeissa ja sotilashenkilöissäkin. Pahimmin vahingoitti heitä\nsuurjuutalaisten suopeus. Vähälukuisuudesta sen sijaan oli heille\npaljon etua, ennen kaikkea se etu, että heidän joukkoonsa mahtui\nvähemmän pässinpäitä kuin vastapuolueeseen, jossa niitä oli liiatenkin.\nJa pienen pienenä vähemmistönä olivat pyrotit yksimielisiä, toimivat\nyhteistuumin eivätkä hajonneet ryhmiin, jotka olisivat tehneet\ntoisilleen: haittaa. Jokainen heistä näki, että hänen oli välttämätöntä\nhoitaa asiansa hyvin, ja kuta tärkeämmällä paikalla kukin oli, sitä\nparemmin hän käyttäytyi. Ja lisäksi saattoi täydellä syyllä odottaa,\nettä heihin liittyisi paljon uutta väkeä, kun taas vastustajien puolue,\njoka ensi rynnäkössä oli voittanut laumat puolelleen, luonnostaan\npienentyisi.\n\nKun Colomban vietiin oikeussaliin, huomasi hän kohta, etteivät\ntuomarit olleet ainakaan uteliaita. Tuskin avasi hän suunsa, niin\npresidentti käski hänen pitämään valtion etujen vuoksi suunsa kiinni.\nSamasta, kaikkein painavimmasta syystä ei vastaajan todistajia\nkuulusteltu. Kenraali Pantteri, yleisesikunnan päällikkö, astui saliin\njuhlaunivormussa ja kaikki kunniamerkit rinnassa. Hänen todistuksensa\nkuului seuraavasti:\n\n\"Hävytön Colomban väittää, ettei meillä ole todistuksia Pyrot'ta\nvastaan. Se on valhe. Meillä on todistuksia. Minun arkistossani on\ntodistuksia seitsemänsataakolmekymmentäkaksi neliömetriä, joista\nkarttuu, jos laskemme, että jokainen neliömetri vastaa viittäsataa\nkiloa, kaikkiaan kolmesataakuusikymmentäkuusituhatta kiloa todistuksia.\"\n\nTuo korkea upseeri antoi sitten näistä todistuksista sujuvasti ja\nkauniisti lyhyen yleiskatsauksen. Hänen lausuntonsa pääsisältö oli:\n\n\"Siellä on kaikenlaisia todistuksia hienoimpiin värivivahteisiin\nsaakka. Niitä on virallisella paperilla, lainapaperilla,\nLeijona-paperilla, Kyyhkys-arkeilla, Kotka-paperilla, penninpaperilla,\nkaikkien tehtaitten paperilla. Niitä on kooltaan kaikensuuruisia;\npienin ei ole täyttä neliömillimetriä, isoin on 70 metriä pitkä ja 0\nmetriä 70 senttiä leveä.\"\n\nKuunteli jäin selkäpiitä karmi tällainen todistusten paljous.\n\nSitten tuli Greatauk todistamaan. Hän oli yksinkertaisempi, ehkä\nsuurempi kuin kenraali Pantteri, joten hän oli pukeutunut vain\nikäkuluun harmaaseen takkiin ja seisoi kädet selän takana.\n\n\"Minä jätän\", virkkoi hän tyynellä ja varsin matalalla äänellä, \"minä\njätän herra Colombanille vastuun tapahtumista, jotka ovat saattaneet\nisänmaamme perikadon partaalle. Pyrot'n juttu on salainen ja sen\ntäytyy pysyä salaisena. Jos se tehtäisiin julkiseksi, niin Pingviniaa\nkohtaisivat kauheat vitsaukset, sodat, rosvoukset, ryöstöt, tulipalot,\nmiesmurhat ja ruttotaudit. Olisin maankavaltaja, jos hiiskuisin vielä\nsanankaan.\"\n\nEräät henkilöt, joilla tunnetusti oli suuri valtiollinen kokemus,\nkuten esimerkiksi herra Bigourd, pitivät sotaministerin todistusta\ntaitavampana ja merkittävämpänä kuin yleisesikunnan päällikön.\n\nEversti Boisjolin todistus teki valtavan vaikutuksen:\n\n\"Kun minä kerran olin iltakutsuissa sotaministeriössä, uskoi minulle\nerään naapurivallan sotilasattashea, että käydessään majesteettinsa\ntallissa oli hän siellä nähnyt ihailtavan laheaa ja hyvänhajuista\nja väriltään kauniin vihreää heinää, ihaninta, mitä hän missään oli\nmilloinkaan nähnyt! -- Mistä se heinä oli peräisin? kysyin minä. Hän\nei minulle vastannut, mutta minusta tuntui heinän alkuperä varsin\nselvältä. Sehän oli juuri Pyrot'n varastamaa heinää. Vihreys, laheus\nja hyvänhajuisuus ovat meidän kansallisen heinämme tunnusmerkkejä.\nNaapurivallan heinä on harmaata ja haperaa; se kahisee hangossa ja\nlöyhkää pölyltä. Jokaisen on helppo tehdä tästä johtopäätöksensä.\"\n\nEverstiluutnantti Hastaing astui oikeussaliin ja selitti, ettei hän\nluullut Pyrot'ta syylliseksi. Kaikki koettivat huutaa hänen äänensä\nkuulumattomiin, ja poliisit iskivät häneen kyntensä ja heittivät hänet\npimeään vankityrmään, jossa hänelle annettiin ruoaksi kyykäärmeitä,\nsammakoita ja siruiksi survottua lasia. Silloin hän muuttui sekä\nlupauksille että uhkauksille kuuroksi.\n\nVahtimestari kutsui nyt:\n\n\"Herra kreivi Pekka Mauibec-Ilveksenhammas.\"\n\nSalissa oli haudanhiljaista, kun sisään astui hieno ja rappeutunut\naatelismies, jonka viikset tököttivät taivasta kohti ja kellertävät\nsilmäterät säkenöivät.\n\nHän lähestyi Colombania ja sinkautti häneen kuvaamatonta halveksumista\nilmaisevan katseen:\n\n\"Minun todistukseni on lyhyt\", lausui hän. \"Se kuuluu: Sinä olet\np--ska!\"\n\nKoko sali alkoi hurjana ihastuksesta paukuttaa käsiään ja jyskyttää\njalkojaan. Hetki oli tuollainen suurien tunteiden hetki, jollaiset\ntempaavat välittömästi kaikkien sydämet valtaansa ja kiihoittavat\nsielut suurtekoihin. Sanaakaan lisää lausumatta poistui kreivi\nMaubec-Ilveksenhammas salista.\n\nKaikki läsnäolijat lähtivät hänen kanssaan oikeuspalatsista ja\nsaattoivat häntä juhlakulussa kaupungille. Prinsessa Boscenos lankesi\nhänen jalkoihinsa ja halaili intohimoisesti hänen koipiaan. Hän kulki\ntietään tuimana ja järkkymättömänä, nenäliinojen ja kukkien pilvessä.\nVarakreivitär Olive kietoutui hänen kaulaansa eikä irtautunut enää\nsiitä, joten tyynimielinen sankari kantoi häntä ryntäillään niinkuin\nmitäkin kevyistä kukkakimppua.\n\nOikeuden presidentin oli täytynyt lykätä istunto toistaiseksi, ja\nkun sitten jälleen alettiin, kutsui hän asiakirjain-erikoistuntijat\nkuulusteltaviksi.\n\nKuuluisa asiakirjain-erikoistuntija Vermillard esitti tutkimuksensa\ntulokset.\n\n\"Tutkittuani tarkoin\" sanoi hän, \"Pyrot'lta takavarikoidut paperit,\nennen kaikkea hänen säästökirjansa ja pyykkilistansa, olen huomannut,\nettä vaikka ne ovat näöiltään aivan tavallisia, ovatkin ne ylen\nmonimutkaista salakirjoitusta, johon olen löytänyt avaimen. Petturin\nroistomaisuus ilmenee niistä joka riviltä. Tuon salakirjoitussysteemin\nmukaan merkitsee esim. 'Kolme pukkia olutta ja kaksikymmentä frangia\nAdalle' oikeastaan: 'Olen luovuttanut kolmekymmentätuhatta säkkiä\nheiniä eräälle naapurivaltiolle.' Olenpa näistä todistuskappaleista\nsaanut selville senkin, mitä heinälajeja nuo mainitun upseerin\nkavaltamat heinät olivat, sillä sellaiset sanat kuin 'paita, liivit,\nalushousut, nenäliina, kova kaulus, naukku, tupakat, sikarit'\nmerkitsevät 'apilasta, timoteitä, puntarpäätä, lusernia, kauraa,\nvirnaa, ohdakkeita', j.n.e. Ja olivathan ne tuoksuvat heinät, jotka\nkreivi Maubec hankki Pingvinian ratsuväkeä varten, juuri näitä\naromaattisia kasveja. Tällä tavoin on Pyrot itse ilmaissut rikoksensa,\nilmaissut sen kielellä, jonka perille hän ei uskonut kenenkään\npääsevän. Kavaluutta moisessa viattomuuden haahmossa ei voi kylliksi\nällistellä.\"\n\nColomban julistettiin syylliseksi ilman mitään lieventäviä asianhaaroja\nja tuomittiin kaikkein ankarimpaan rangaistukseen. Valamiehet laativat\nheti anomukset, ettei rangaistusta lievennettäisi.\n\nOikeuspalatsin edustalla, lähellä jokea, jonka rannat olivat nähneet\nkahdentoista vuosisadan kunniakkaat vaiheet, kuhisi ja mekasti\nviisikymmentätuhatta ihmistä odottaen oikeuden päätöstä. Siellä\ntouhusivat \"Pyrottivastaisen Seuran\" johtohenkilöt, huomattavimpina\nheistä prinssi Boscenos, kreivi Clena, kreivi Olive ja herra\nDe Ja Truimelle; siellä tungeksivat isä Agarik ja Pyhän Maelin\nkoulun opettajat kaikkine oppilaineen; siellä seisoivat munkki\nDouillard ja ylikenraali Caraguel sylityksin, mikä oli liikuttavan\nylevä näky; ja Vanhaasiltaa myöten juoksi torille kauppahallin ja\npyykkilaiturien ämmiä paistinvartaat, kihvelit, tulipihdit, kartut ja\nkloorivesikattilat käsissä. Kerrassaan kaikki Pyrot'n puolustajat, mitä\nAlkassa suinkin oli, professorit, sanomalehtimiehet ja työläiset olivat\nryhmittyneet oikeuspalatsin pronssiporttien edustalle ja portaille,\nolivatpa sitten vanhoillisia, radikaaleja tai vallankumouksellisia.\nJa huolimattomasta puvusta ja tuimasta naamasta olivat toverit Fenix,\nLarrivée, Lapersonne, Dagobert ja Varambille helposti tunnettavissa.\n\nBidault-Coquille, joka oli piukkaan sortuuttiinsa pukeutuneena ja\njuhlallinen sylinteri päässä kuin hautajaisiin menossa, rukoili\nsielussaan Colombanin ja eversti Hastaingin avuksi haaveellisen\nmatematiikkansa hengettäriä. Portaitten ylimmällä askelmalla säteili\nsankarillinen ilonainen Maniflore kainosti hymyillen, uneksien,\nettä hän ansaitsisi kerran nykyisillä teoillaan itselleen historian\nylistyksen niinkuin Epicharis. [Epicharis: eräs muinaisroomalainen\nnainen, joka oli osallisena keisari Neroa vastaan tehdyssä salaliitossa\nja kiinnijouduttuaan surmasi itsensä, mutta ei kiduttamallakaan antanut\nilmi muita salaliittolaisia. -- Suom. selitys.]\n\nPyrottien seitsensataisen lauman muu joukko kierteli palatsia\nlimonaadinmyöjiksi, katukaupustelijoiksi, tupakanpätkien kerääjiksi ja\nantipyroteiksi pukeutuneena.\n\nKun Colomban ilmestyi ovelle, puhkesi sellainen kirkuna, että linnut\nputosivat ilmanpaineesta puista ja kalat nousivat veden puserruksesta\nvatsa ylöspäin joen pinnalle. Kaikkialta karjuttiin:\n\n\"Colomban jokeen! Hukuttakaa hänet!\"\n\nMuutama ääni kimahti:\n\n\"Oikeutta ja totuutta!\"\n\nJopa uskalsi yksi ääni huutaa:\n\n\"Alas armeija!\"\n\nSiitä huudosta syntyi kauhea mellakka. Tapeltiin raivoisasti, ja\ntuhansia kaatui jalkoihin, kasaantuen kokonaisiksi liikkuviksi ja\nuliseviksi pattereiksi, joille nousten jälleen uudet taistelijat\nhyökkäsivät toistensa kurkkuun. Naiset karkasivat miesten silmille\nkiihkosta palaen, kalpeina, hajalla hapsin ja terävin kynsin ja\nhampain, ja vimma loi nyt keskellä päivää ja yleisellä torilla heidän\nkasvoihinsa autuaallisen ilmeen, jota niillä ei ole muulloin kuin\nainoastaan vuoteen päänalusilla. He ovat jo saamaisillaan Colombanin\nkynsiinsä, aikovat purra häntä, kuristaa, repiä kappaleiksi hänet ja\ntapella keskenään riekaleista, mutta silloin astuu Maniflore noita\nraivottaria vastaan korkeana, puhtaan ylevänä, punaisessa vaipassaan,\ntyynenä ja pelottavana, ja muut naiset väistyvät kauhistuneina\ntakaisin. Colomban näyttää jo pelastuvan. Hänen puoluelaistenpa on\nonnistunut avata hänelle pääsy oikeuspalatsin torin poikki ja he\njouduttavat häntä nyt Vanhansillan kulmassa odottavan ajurin rattaille.\nJo otattelee hevonen täyttä laukkaa, mutta silloin ryntäävät prinssi\nBoscenos, kreivi Clena ja herra De la Trumelle karkulaisen perästä\nja repäisevät ajurin alas kuskipukilta. Sitten työntävät he hevosta\ntakaperin, saavat ajoneuvot isot pyörät edellä sillan kaiteen luokse ja\nkellistävät ja pudottavat hevosen, rattaat ja Colombanin alas jokeen,\nyleisön riemuissaan hurratessa. Vesi posahti korkealle ilmaan, sitten\nnäkyi ainoastaan pieni pyörre joen kiiltävällä pinnalla.\n\nTuskin oli tämä tapahtunut, niin paiskasivat toverit Dagobert ja\nVarambille seitsemänsadan valepukuisen pyrotin avustuksella prinssi\nBoscenoksen päistikkaa pyykkiakkojen pesuproomuun, jonka pohjalle hän\nsurkeasti rotkahti.\n\nTyyni yö joutui oikeuspalatsin torille. Sen rauhallinen pimeys peitti\ntaistelun kauheat merkit, joita tori oli täynnä. Mutta joen rannalla,\nkolme kilometriä kaupunkia alempana, kökötti Colomban erään sillan alla\nlikomärkänä vanhan ja pattijalkaisen ajurinkaakin vieressä ja ajatteli\nihmisten tietämättömyyttä ja väärämielisyyttä.\n\n\"Taisi tulla vielä kovempi leikki kuin luulin\", virkkoi hän itsekseen!.\n\"Arvaan kohtaavani uusia vaikeuksia.\"\n\nHän nousi jaloilleen ja kumartui eläin-paran puoleen:\n\n\"Mitä pahaa sinä olit heille tehnyt, ystävä-rukkani?\" sanoi hän. \"Minun\ntähteni olivat he sinullekin näin ilkeitä.\"\n\nHän kietoi kätensä poloisen eläimien kaulaan ja suikkasi suukon\nhevon valkeaan otsatähteen. Sitten otti hän sitä suitsista ja alkoi\ntaluttaa ontuvaa ystäväänsä halki nukkuvan kaupungin, itsekin ontua\nlyykähdellen. Ja siten saapui hän kotiinsa, jossa unohti pian unen\nhelmoissa pahat ihmiset.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nISÄ DOUILLARD\n\n\nÄärettömässä nöyryydessään päättivät kaikki Pingvinian piispat,\nkirkkoherrat, kappalaiset, apupapit, apotit ja priorit paavin,\nuskovaisten yhteisen isän, kehoituksesta pitää Alkan tuomiokirkossa\nsurujumalanpalveluksen rukoillakseen Jumalaa armossaan lopettamaan\nnämä sisälliset riidat, jotka tuhosivat yhtä kristikunnan jaloimmista\nmaista, ja antamaan katuvalle Pingvinialle anteeksi sen rikokset\nJumalaa ja hänen sanansa palvelijoita vastaan.\n\nSurujumalanpalvelus pidettiin kesäkuun viidentenätoista. Ylikenraali\nCaraguel koko esikuntineen istui kirkkoraadin penkissä. Seurakunta oli\nlukuisa ja loistava. Kuten herra Bigourd sanoi, oli se samalla sekä\nmaan valioita että syvää kansaa. Huomattavista henkilöistä mainittakoon\nensinnäkin herra De la Berthoseille, hänen Korkeutensa prinssi Cruchon\nkamariherra; sitten, saarnastuolin juurella, johon isä Douillard,\npyhän Fransiskuksen veljeskunnan munkki, oli nouseva saarnaamaan,\n\"Pyrottivastaisen Seuran\" arvohenkilöt: varakreivi Olive, herra De la\nTrumelle, kreivi Clena, herttua Ampoule ja prinssi Boscenos, seisoen\nkaikki kädet ristissä paksujen pahkasauvojen kahvassa. Isä Agarik\nistui alttarin puolella, kaikki Pyhän Maelin koulun opettajat ja\noppilaat ympärillään. Ristikäytävä ja oikeanpuolimmaisen lehterin\nalusta oli annettu kunniapaikkana upseereille ja paraadipukuisille\nsotamiehille, koska Vapahtajammekin ristillä kuollessaan kallisti\npäänsä oikealle puolelle. Hienoston naiset, heidän joukossaan kreivitär\nClena, varakreivitär Olive ja prinsessa Boscenos, istuivat lehtereillä.\nMuualla kirkossa, eteisessä ja ulkopuolellakin seisoi sakeana\ntungoksena kaksikymmentätuhatta munkkia kaikista veljeskunnista ja\nkolmekymmentätuhatta maallikkoa.\n\nSynnintunnustuksen jälkeen nousi isä Douillard saarnastuoliin. Ensin\noli saarnanpitäjäksi aiottu valita isä Agarik, mutta ansioistaan\nhuolimatta ei hän kuitenkaan ollut etevin jumalansanan tuntija eikä\nsen puolesta aivan tarpeeksi intoisa tähän erikoiseen tilaisuuteen;\nsiksi suotiinkin etusija kapusiinimunkki Douillardille, joka oli kuusi\nkuukautta patikoinut kasarmista toiseen puhumassa Jumalan ja esivallan\nvihollisia vastaan.\n\nIsä Douillard oli valinnut saarnatekstikseen sanat: _Deposuit potentes\nde sede_ [Hän kukisti maan mahtavat heidän istuimiltaan. -- Suom.\nselitys.], ja hän julisti, että kaikki ajallinen esivalta on Jumalalta\nja pyrkii Jumalaan sekä että se hävittää ja hukuttaa itsensä, jos se\npoikkeaa syrjään kaitselmuksen sille viitoittamalta tieltä ja salliman\nsille osoittamasta päämäärästä.\n\nSovelluttaen nämä pyhät totuudet Pingvinian yhteiskunnallisiin oloihin\nesitti hän kauhistavan kuvan kaikista onnettomuuksista, joita tämän\nmaan johdossa olevat miehet eivät olleet pystyneet näkemään eivätkä\ntorjumaan.\n\n\"Kuka on ensimmäisenä syynä näihin kaikkiin onnettomuuksiin ja näihin\nkaikkiin häpeällisyyksiin, sen te tiedätte, rakkaat sanankuulijat,\nitse liiankin hyvin\", saarnasi Douillard. \"Hän on se hirviö, jonka\nnimi jo ennustaa, mitä tuleva on, sillä se johtuu kreikkalaisesta\nsanasta _pyros_, joka merkitsee tulta. Jumalallinen viisaus harrastaa\njoskus filologiaa ja varoittaa tämän etymologian kautta meitä, että\njuutalainen se sytyttää tuleen tämän maan, joka on ottanut hänet\nlastensa joukkoon.\"\n\nHän kuvasi, miten isänmaan kirkko huokaa vihollistensa vainoamana, ja\nhuusi Pääkallonpaikaltaan:\n\n\"Eikös tämä ole tuska! Ja eikös tämä ole kunnia! _Ne_, jotka ovat\nristiinnaulinneet minun Jumalani, naulitsevat minut ristiin!\"\n\nJa liikutus varisti sanankuulijain selkää.\n\nKun suuri sananjulistaja puhui sitten pöyhkeästä Colombanista, joka\noli rikoksista veriruskeana heitetty virtaan, mutta jota virran kaikki\nvesi ei jaksaisi puhtaaksi pestä, kohosi seurakunnan oikeutettu\nsuuttumus yhä. Hän keräsi kokoon kaikki nöyryytykset ja vaarat, joihin\nPingvinia oli joutunut, ja sanoi, että tasavallan presidentti ja hänen\npääministerinsä olivat syylliset niihin.\n\n\"Tuo pelkuruuden valtaan alentunut ministeri, joka ei ole hukuttanut\nseitsemääsataa pyrottia, heidän liittolaisiaan ja puolustajiaan\nkuten Saul hukutti filistealaiset Gibean luona, on tehnyt itsensä\narvottomaksi pitämään hallussaan sitä valtaa, jonka Jumala hänen\nkäsiinsä antoi, ja jokaisen kelpo kansalaisen oikeus ja tehtävä on\ntästä lähtien halveksia hänen häpeällisiä käskyjään. Jumala katsoo\nleppyisästi hänen halveksijoittensa puoleen. _Deposuit potentes de\nsede!_ Jumala alentaa arkaluontoiset johtajat vallasta ja nostaa\nheidän paikalleen voimakkaita miehiä, joiden turva on Herra. Minä\nsanon teille, rakkaat sanankuulijat, teille, te upseerit, aliupseerit\nja sotamiehet, jotka olette täällä minun sanankuulijoitani, totisesti\nminä sanon sinulle, Pingvinian sotajoukkojen ylipäällikkö: hetki on\ntullut! Jos te ette tottele Jumalan käskyjä, jos te ette kukista hänen\nnimessään arvottomia vallanpitäjiä, jos te ette rakenna Pingviniaan\njumalaapelkääväistä ja vahvaa hallitusmahtia, niin kuitenkaan ei\nJumala hävitä maata, jonka se on tuominnut, kuitenkin hän pelastaa\noman kansansa. Hän pelastaa sen ilman teitä, hän pelastaa sen köyhän\nkäsityöläisen taikka yksinkertaisen korpraalin kautta. Etsikkoaika on\ntullut. Valvokaa ja kiiruhtakaa!\"\n\nNäiden voimakkaiden sanojen tulistamana nousivat kaikki\nkuusikymmentätuhatta sanankuulijaa ylös, vavistus kulki heidän\nlävitsensä, ja he huusivat: \"Aseisiin joka mies! Kuolema pyroteille!\nEläköön Crucho!\" Ja kaikki, munkit, naiset, sotamiehet, aateliset,\nporvarit, pikentit, alkoivat totuuden julistajan ylimaailmallisen käden\nsiunatessa heitä saarnastuolista laulaa ylhäistä hymniä: \"Pelastus\nPingvinialle!\" Ja sitä laulaen ryntäsivät he ulos tuomiokirkosta ja\nmarssivat pitkin joen rantaa eduskunnan talolle.\n\nViisas Cornemuse jäi yksinään tyhjään kirkkoon, kohotti epätoivoissaan\nkätensä kattoa kohti ja vaikersi murtuneella äänellä:\n\n\"Agnosco fortunam ecclesiae pinguicanae! -- Aavistan jo Pingvinian\nkirkon vastaisuuden.\"\n\nKristikansan hyökkäys eduskunnan taloa vastaan torjuttiin kohta.\nPoliisivartiot ja Alkan kaarti tekivät sitten vastahyökkäyksen ja\najoivat lauman täydessä epäjärjestyksessä pakoon; ja sivukaupungilta\npaikalle ehtineet työläiset, joita toverit Fenix, Dagobert, Lapersonne\nja Varamibille johtivat, antoivat vielä heidän paolleen vauhtia niin\nettä siitä tuli musertava tappio. Herra De la Trumelle ja Ampoule\nvietiin putkaan. Prinssi Boscenos tappeli miehuullisesti, mutta lopulta\nsuistui hän pää halkaistuna veriselle kadulle.\n\nVoiton hurmiossa marssivat työläiset, mukanaan tavaton joukko\nkatukaupustelijoita, kaiken yötä pitkin bulevardeja kantaen\nriemusaatossa Maniflore'ia, rikkoen kahvilain ikkunoita ja katulyhtyjä\nja kirkuen: \"Alas Crucho! Eläköön sosialismi!\" Antipyrotit samosivat\nniinikään kaupungilla ja paiskelivat nurin sanomalehtikioskeja ja\nilmoituspilareita.\n\nMoista mekastusta ei terve järki voinut hyväksyä, ja suurta huolta\nse kaikille hyvää järjestystä rakastaville viranomaisille tuottikin.\nMutta kaikkein surullisin ilmiö olivat kuitenkin nuo tekopyhät, jotka\nomaa nahkaansa peläten pysyivät syrjässä ottelusta, liittymättä\nkumpaisenkaan leiriin; he olivat pelkästään egoisteja ja raukkamaisia,\nmutta tahtoivat, että heitä ihailtaisiin ylevätunteisina miehinä ja\nsielunaatelina. He hienostelivat silmiään sipulilla, aukoivat kitaansa\nkuin maalle joutuneet ahvenet, päristelivät nokkaansa ja uikuttelivat\nmahansa pohjasta asti: \"Oi pingviinit, lopettakaa veljessota, älkää\nenää repikö äitinne povea!\" Aivan kuin ihmiset yhteiskunnassa\nkuunaan, voisivat elää kiistelemättä ja taistelematta keskenään ja\nikäänkuin epäsopu kansalaisten välillä ei olisi kansallisen elämän ja\nsiveellisen edistymisen välttämätön ehto! Nuo ulkokullatut pelkurit\nehdottivat, että oikeuden ja vääryyden olisi muka tehtävä tinkien\nsopimus keskenään, ja loukkasivat siten sekä oikeutta että ainoaa\nvääryyden ansiopuolta: sen rohkeutta. Muudan noista sankareista, rikas\nja mahtava Machimel, raukkamaisuuden ihanne, kohottausi oikeana murheen\njättiläismäisenä kunniapatsaana kaupungin yli; hänen kyyneleistään\nkarttui hänen jalkainsa juureen kalaisia järviä ja hänen huokauksensa\nkaatoivat kalaveneitä niillä järvillä.\n\nNäinä levottomina öinä kökötti Bidault-Coquille vanhan vesitorninsa\nkatolla, antoi kirkkaan taivaan lentotähtien merkitä ratojaan hänen\nvalokuvauslevyihinsä ja oli ylpeä koko sielustaan. Hän taisteli\nnäet oikeuden puolesta. Ja hän rakasti toista ihmistä, ja toinen\nrakasti puhtaasti häntä. Solvaukset ja panettelut tekivät hänet ylen\nautuaaksi. Olihan irvikuvia hänestä asetettu sanomalehtikioskeihin\nColombanin, Kerdanikin ja eversti Hastaingin kuvien rinnalle!\nAntipyrotit levittivät valhetta, että hän olisi muka saanut suurilta\nrahajuutalaisilta viisikymmentätuhatta frangia. Sotilaslehtien\nreportterit olivat kääntyneet virallisten professorien puoleen\ntiedusteluilla, oliko hänellä tiedemiehenä mitään arvoa, ja professorit\nolivat vastanneet, ettei hänellä ollut tähdistä aavistustakaan,\nkielsivät hänen perusteellisimpienkin huomioittensa pätevyyden, hänen\nvarmemmatkin keksintönsä ja väittivät, että hänen nerokkaimmat ja\ntuloksellisimmat hypoteesinsa olivat joutavaa lorua. Mutta hän vain\nriemuitsi vihan ja kateuden mairittelevista iskuista.\n\nNyt katseli hän alas pimeyteen, josta valtavan kaupungin tuhannet\ntulet tuikkivat; eikä hän ajatellut, miten paljon tuollaisessa\nsuurkaupungissa keskellä yön rauhaakin kärsitään, millaisia levottomia\nunia siellä nähdään, turhia, toteutumattomia unia, ja miten monenmoiset\nsurkeudet siellä aina turmelevat parhaimmatkin ilot, vaan hän virkkoi\nitsekseen:\n\n\"Tämä on paikka, missä oikeus ja vääryys taistelevat tärkeät\ntaistelunsa.\"\n\nHän unohti monimutkaisen ja alhaisen todellisuuden ja asetti sen\nsijaan yksinkertaisen ja ihanan runouden. Hän kuvitteli Pyrot'n juttua\njonkinlaisena hyvien ja pahojen enkelien taisteluna. Ja hän uskoi\nPäivän poikien lopulliseen voittoon ja iloitsi siitä, että itse oli\nValon lapsi ja antoi osaltaan tuhon iskuja Pimeyden valloille.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nOIKEUSNEUVOS CHAUSSEPIED\n\n\nTasavaltalaiset olivat tähän asti olleet pelon sokaisemia, tyhmiä ja\nvaromattomia, mutta kun he nyt näkivät kapusiinimunkki Douillardin\nja prinssi Cruchon joukkiot aivan julkisessa touhussa, aukenivat\nlopultakin heidän silmänsä ja he ymmärsivät, mihin Pyrot'n\njutulla oikein pyrittiin. Ne eduskunnan jäsenet, jotka olivat\nviimeisten kahden vuoden aikana kalvenneet milloin vain kuulivat\npatrioottilaumojen ulvonnan, eivät tosin tulleet nytkään rohkeammiksi:\nhe ainoastaan kehittyivät raukkamaisuudesta toiseen ja syyttivät\nnyt epäjärjestyksistä, joita he itse hyväntahtoisuudellaan olivat\nedistäneet ja jonka pääsyyllisiä he olivat vapisten onnitelleetkin,\nRobin Mielleux'n ministeristöä. He moittivat ministeristöä siitä,\nettä se heikkoudellaan oli saattanut tasavallan vaaraan, vaikka he\nitsekin olivat olleet heikkoja ja velttoudellaan neuvoneet hallitusta\nlöyhyyteen. Mutta kuitenkin kaikitenkin: eräät heistä alkoivat arvella,\neikö heidän oma etunsa jo vaatisi heitä uskomaan, että Pyrot oli syytön\neikä syyllinen. Ja silloin heille tuli kovat tunnontuskat: kauheaa oli\nnyt ajatella, että tuo onneton oli tuomittu viattomasti ja sai kärsiä\ntoisen rikoksen tähden ilmassa riippuvassa häkissään. \"Minä en saa enää\nunta silmääni\", uskoi ministeri Guillaumette, joka kärkkyi ylemmän\npäällikkönsä paikkaa, kerran eräille eduskunnan suurimman puolueen\njäsenille noin ystävien välisenä salaisuutena.\n\nJalot kansanedustajat kukistivat nyt ministeristön, ja tasavallan\npresidentti otti Robin Mielleux'n paikalle miehen nimeltä La Trinité,\ntasavaltalaisista kiivaimman, valkopartaisen vanhuksen, joka ei\nkylläkään ymmärtänyt koko Pyrot'n jutusta tuon taivaallista, kuten\nPingvinia yleensäkään ei sitä liioin ymmärtänyt, mutta joka arveli\nkuitenkin, että jotain siinä oli hullusti, koska siinä hääräsi niin\npaljon mustamekkoja mukana.\n\nEnnenkuin kenraali Greatauk jätti ministerisalkkunsa, antoi hän vielä\nyleisesikunnanpäällikkö Pantterille viimeisen neuvonsa.\n\n\"Minä poistun nyt, mutta te jäätte\", sanoi hän puristaen Pantterin\nkättä. \"Pyrot'n juttu on minun rakas tyttäreni. Minä uskallan sen\nteidän hoitoonne. Sitä kannattaa rakastaa ja vaalia. Se on kaunis.\nÄlkää vain unohtako, että sen kauneus kaipaa varjoa, sitä miellyttää\nsalaperäisyys ja se tahtoo esiintyä harso kasvoilla. Suojelkaa sen\nkauneutta. Liiankin monet julkeat silmät ovat jo häväisseet sen suloa.\nPantteri, te halusitte todistuksia; nyt olette niitä saanut: teillä\non niitä runsaasti, niin, teillä on niitä liikaa. Aavistan, että\npian aletaan tarpeettomasti sekaantua asiaan ja tullaan vaarallisen\nuteliaiksi. Jos minä olisin teidän asemassanne, lähettäisin kaikki\nnuo todistuskappaleet lumppupaperina paperitehtaaseen! Uskokaa minua:\nparas todistuksista on se, ettei ole ollenkaan todistuksia. Sellainen\ntodistus on aina pätevä ja vastaanväittämätön.\"\n\nValitettavasti ei kenraali Pantteri ymmärtänyt tuon neuvon viisautta.\nPian nähtiin, että Greatauk oli liiankin kaukokatseinen ja oikeassa.\nHeti kun La Trinité tuli pääministeriksi, pyysi hän saada Pyrot'n\njutun paperit. Sotaministeri Peniche kieltäytyi kansallisen\npuolustuslaitoksen nimessä niitä hänelle antamasta; ja siinä samalla\ntuli hän ilmaisseeksi pääministerille, että nuo kenraali Pantterin\ntallessa olevat paperit olivat nyt maailman suurin arkisto. La\nTrinité koetti silloin perehtyä juttuun omin neuvoin, ja vaikka hän\nei päässyt aivan sen perille, aavisti hän kuitenkin, että siinä oli\njotain nurinkurista, ja määräsi ministerivaltansa nojalla jutun\nuudestaan tutkittavaksi. Peniche, uusi sotaministeri, sätti häntä\nheti armeijan häpäisijäksi ja isänmaanpetturiksi ja heitti hänelle\nsalkkunsa vasten naamaa. Peniche'in paikalle otettiin uusi mies,\nja hänkin erosi ministeristöstä. Sitten tuli kolmas; hän noudatti\nedellisten esimerkkiä. Ja niin menettelivät kaikki seuraavatkin\nseitsemänkymmentä herraa, jotka vuorotellen pääsivät sotaministereiksi.\nKunnon La Trinité ähkyi sotaministerien salkuista kerääntyneen kasan\nalla. Seitsemäskymmenesensimmäinen sotaministeri, van Julep, jäi\nkumminkin paikalleen, ei siksi, että hän olisi ollut eri mieltä kuin\nnuo hänen jalot edeltäjänsä, mutta siitä syystä, että hänelle oli\nannettu tehtäväksi pettää hienolla tavalla pääministeriä, töhriä hänet\nyltäänsä häpeällä ja kääntää Pyrot'n juttu oikeudessa Greataukin\nkunniaksi, antipyrottien iloksi, papiston hyödyksi ja prinssi Cruchon\npalauttamiseksi valtaistuimelle.\n\nKenraali van Julep oli sotilaana suuresti ansioitunut mies, mutta\nei niin älykäs eikä taitava taktikko kuin Greatauk. Hänkin oli yhtä\ntyhmä kuin kenraali Pantteri ja arveli, että tarvittiin eittämättömiä\ntodistuksia Pyrot'ta vastaan ja ettei noita todistuksia voisi koskaan\nolla liikaa. Hän ilmaisi nyt käsityksensä yleisesikunnan päällikölle,\njoka luonnollisesti oli valmis sen hyväksymään.\n\n\"Pantteri\", sanoi kenraali van Julep, \"nyt lähestyy hetki, jolloin\nmeillä täytyy olla runsaasti ja yhä runsaammin todistuksia\".\n\n\"Niitä saatte, herra kenraali\", vastasi Pantteri, \"minä lisään vielä\nvarastoani\".\n\nPuoli vuotta myöhemmin oli todistuksia Pyrot'ta vastaan niin paljon,\nettä ne täyttivät kokonaista kaksi kerrosta sotaministeriön talosta.\nLattia luhistui asiapaperien painosta, ja todistukset surmasivat\nalakertaan pudotessaan kaksi toimistopäällikköä, neljätoista\nvirastopäällikköä ja kuusikymmentä amanuenssia, jotka siellä ahersivat\nkoettaen saada erään uudistuksen kenttäjääkärien säärystimiin.\nSotaministeriön ulkoseiniä täytyi tukea pönkillä. Kävelijät näkivät ohi\nkulkiessaan ihmeekseen, että oli asetettu valtavia parruja ja hirmuisia\nhirsiä viistoon sotaministeriön päätyä vasten, joka oli ennen ollut\nniin komea, mutta oli nyt halkeillut ja kallellaan; ja nuo tukilaitteet\ntukkivat nyt katua, pysähdyttivät sekä ajajien että jalankulkijain\nliikenteen ja muodostivat ruuhkan, johon autot ja niiden matkustajat\nlensivät murskaksi.\n\nNe tuomarit, jotka olivat tuominneet Pyrot'n häkkiin, eivät oikeastaan\nolleet tuomareita, vaan sotilashenkilöltä. Ne tuomarit jälleen,\njotka tuomitsivat Colombanin, olivat kyllä tuomareita, mutta pikku\ntuomareita, köyhiä tuomari-parkoja, nälkäisiä lakimiestuhruksia,\njoilla oli ikäkulut ja mustat mekot kuin kurjilla kirkon sakariston\nsiivoojilla. Mutta heitä käskemässä oli suuria tuomareita, joilla\npunaisen virkapuvun päällä oli kärpännahkaviitta. Nämä suuresta\nopistaan kuuluisat tuomarit muodostivat Korkeimman oikeuden, jonka\nkorkeaa arvoa ja mahtia jo sen nimi ilmaisi. Kuin majesteetin sana\nsaattoi se kumota muiden oikeusistuimien päätöksiä.\n\nMuudan Korkeimman oikeuden suurista punaisista tuomareista eli\nsiihen aikaan varsin vaatimatonta ja hiljaista elämää eräässä Alkan\netukaupungissa. Hänen nimensä oli Chaussepied; hänen sielunsa oli\npuhdas, sydämensä kunniallinen ja oikeudenmukainen. Aina, kun hän\noli tehnyt päivätyönsä, tutkinut oikeuden pöytäkirjoja, soitteli hän\nviulua ja viljeli hyasintteja. Sunnuntaisin kävi hän päivällisellä\nnaapuriensa, Helbivore-nimisten neitien luona, Hän oli hymyilevä ja\nterve vanhus, ja hänen ystävänsä pitivät paljon hänen lauhkeasta\nluonteestaan. Mutta nyt oli hän näyttänyt muutamia kuukausia ärtyiseltä\nja huolestuneelta, ja heti kun hän otti jonkin sanomalehden käteensä,\nmenivät hänen punertavat ja täyteläiset kasvonsa tuskallisiin ryppyihin\nja suuttumuksen purppura synkisti niitä. Pyrot oli tähän hänen\nmielentilaansa syypää. Oikeusneuvos Chaussepied ei jaksanut mitenkään\nymmärtää, kuinka upseeri oli saattanut tehdä noin mustan teon: kavaltaa\nkahdeksankymmentätuhatta säkkiä armeijan heiniä naapurivaltiolle,\njoka oli maan perivihollinen. Vielä vähemmin käsitti hän, kuinka\nmoinen konna oli saanut Pingviniassa julkisia puolustajia. Ajatus,\nettä hänen isänmaassaan oli sellaisia miehiä kuin Pyrot, eversti\nHastaing, Colomban, Kerdanik ja Fenix, turmeli häneltä hyasintit ja\nviulun, turmeli koko taivaan ja maan, jopa päivällisetkin Helbivore'in\nneitien luona. Kun oikeusministeri eli -kansleri määräsi Pyrot'n jutun\nKorkeimpaan oikeuteen, valitsi hän oikeusneuvos Chaussepied'n sitä\ntutkimaan ja etsimään siitä virheet, jos niitä nyt olikaan. Vaikka\nChaussepied oli niin rehellinen ja nuhteeton kuin tuomari suinkin\nsaattaa olla eikä ollut koskaan tehnyt vääryyttä sukulaisuuden,\nlankouden, ystävyyden, kateuden, vihan tai pelon tähden, niin odotti\nhän kuitenkin, löytävänsä haltuunsa vaatimistaan asiapapereista selvät\nja varmat todistukset, että Pyrot oli syyllinen ja ilmeinen roisto.\nTehtyään pitkän aikaa monenmoisia verukkeita luovutti kenraali van\nJulep viimeinkin asiapaperit oikeusneuvos Chaussepied'n käsiin. Ne\noli numeroitu ja rekisteröity ja niitä huomattiin olevan kaikkiaan\nneljätoistamiljoonaakuusisataakaksikymmentäkuusituhattakolmesataakaksitoista\nkappaletta. Kun oikeusneuvos ryhtyi niitä tutkimaan, niin ensin hän\nhämmästyi, sitten hän kummastui, sitten hän ällistyi, sitten äimistyi\nja lopulta oli hän niin sanoaksemme puusta pudonnut. Todistuksissa\noli näet tukuttain liikkeiden hintaluettelolta, sanomalehtiä,\nmuotilehtiä, paperipusseja, vanhoja räätälinkuitteja, koululasten\nkaunokirjoitusvihkoja, käärepaperia, hiekkapaperia, pelikortteja,\nrakennuspiirustuksia sekä kuusituhatta kappaletta Unikirjaa. Mutta\nniistä ei löytynyt ainoaakaan asiapaperia, jossa olisi puhuttu\nsanaakaan Pyrot'sta.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nSEURAUKSET\n\n\nTuomio purettiin ja Pyrot päästettiin pois häkistä. Mutta antipyrotit\neivät myöntäneet vielä joutuneensa, tappiolle. Pyrot haastettiin\nnyt sotaoikeuteen. Tässä uudessa jutussa osoittautui Greatauk\nmestarillisemmaksi omaa itseäänkin. Hänen toimestaan tuomittiin Pyrot\nuudestaan: hän sai hänet tuomituksi sellaisella tempulla, että julisti\nnuo Korkeimmalle oikeudelle luovutetut todistukset arvottomiksi, sillä\noikeita todistuksia ei muka oltukaan luovutettu, koska ne täytyi\nisänmaan edun vuoksi pitää salaisina. Kaikki asiantuntijat myönsivät,\nettei hän ollut milloinkaan ennen hoitanut asioita näin taitavasti.\nKun hän tuli ulos istunnosta ja asteli eteisen poikki, jossa tungeksi\nuteliaita, asteli rauhallisesti, kädet selän takana, niin karkasi\njokin punaisiin puettu nainen, jolla oli musta harso kasvoilla, pitkä\nlihaveitsi kädessä hänen kimppuunsa ja huusi:\n\n\"Kuole, kurjimus!\"\n\nSe oli Maniflore. Ennen kuin läsnäolijat aavistivatkaan mitä oli\ntekeillä, kävi kenraali kiinni naisen ranteeseen ja puristi sitä\nnäennäisesti tyynenä, mutta niin kovasti, että veitsi putosi naisen\nherpaantuneesta kädestä maahan.\n\nGreatauk nosti sen permannolta ja ojensi Maniflore'ille:\n\n\"Teiltä putosi eräs keittiökapine, hyvä rouva\", virkkoi hän\nkohteliaasti kumartaen.\n\nSitä ei hän voinut estää, että sankaritar vietiin putkaan; mutta hän\ntoimitti Maniflore'in heti vapaaksi, ja esti sitten vaikutusvallallaan,\nettei Maniflore joutunut oikeudessa vastaamaan teostaan.\n\nPyrot'n uusi tuomitseminen oli Greataukin viimeinen voitto.\n\nOikeusneuvos Chaussepied, joka oli ennen kovasti pitänyt\nsotilashenkilöistä ja uskonut heidän oikeudentuntoonsa, raivostui nyt\nsotatuomareille ja murskasi kaikki heidän päätöksensä yhden toisensa\njälkeen niinkuin apina puree rikki pähkinöitä. Hän vapautti Pyrot'n\nuudestaan, ja olisi vapauttanut hänet vaikka viisisataa kertaa, jos\nolisi tarvittu.\n\nTasavaltalaiset kiukustuivat nyt siitä, että olivat olleet raukkamaisia\nja antaneet puijata ja pilkata itseään, ja purkivat kiukkunsa pappeihin\nja munkkeihin: eduskunta sääti lakeja, joilla heidät ajettiin maasta,\nheidän omaisuutensa riistettiin valtiolle ja kirkko erotettiin\nvaltiosta. Kävi niinkuin kunnon isä Cornemuse oli ennustanut. Hänetkin\nkarkoitettiin Repokorvesta pois. Viskaali takavarikoi hänen kolvinsa ja\nretorttinsa, ja pesänselvittäjät jakoivat keskenään Pyhän Orberose'in\nlikööriä sisältävät putelit. Hurskas liköörinkeittäjä menetti siinä\nkauniit kolme ja puoli miljoonaa frangia, jotka hänen pikku tehtaansa\noli vuotuisesti hänelle tuottanut. Isä Agarik lähti maanpaon pitkälle\ntielle, jättäen koulunsa ja työnsä maallikko-opettajien haltuun ja\nlaiminlyötäviksi. Erotettuna Valtio-äidistä kuivui Pingvinian kirkko\nniinkuin rungostaan irti leikattu puun oksa.\n\nViattomasti tuomitun voitokkaat puolustajat alkoivat sitten repiä,\nhaukkua ja panetella toisiaan. Kiivas Kerdanik karkasi Fenixin\nkimppuun syödäkseen hänet luineen ja nahkoineen. Suurjuutalaiset\nja nuo seitsemänsataa pyrottia tekivät pesäeron halveksimistaan\nsosialistitovereista, joiden apua he vielä äsken olivat nöyrästi\nrukoilleet.\n\n\"Emme tunne teitä\", sanoivat he. \"Älkää aina jankuttako\nyhteiskunnallisia oikeuksianne! Yhteiskunnallinen oikeus, mitä se on?\nSe tarkoittaa sitä, että täytyy puolustaa rikkaita.\"\n\nToveri Larrivée oli valittu eduskuntaan, hänestä oli tullut uuden\nenemmistöpuolueen johtaja, ja viimein korotti eduskunta ja yleinen\nmielipide hänet pääministeriksi. Siinä virassa osoittautui hän\npuolustavansa tarmokkaasti tuota samaista sotaoikeutta, joka oli\ntuominnut Pyrot'n. Ja kun hänen entiset sosialistitoverinsa pyysivät\nhäneltä valtion virkamiehille ja ruumiillisen työn tekijöille vähäisen\nlisää oikeutta ja vapautta, torjui hän heidän ehdotuksensa seuraavalla\nkaunopuheisella esityksellä:\n\n\"Vapaus\", sanoi hän, \"ei ole mielivaltaa. Järjestykseen tai\nepäjärjestykseen nähden on valintani selvä. Vallankumous on maan\nheikkouden ilmaus. Edistyksen vaarallisin vihollinen on väkivalta.\nVäkivallalla ei voiteta mitään. Hyvät herrat, ne, jotka minun mukanani\ntoivovat uudistuksia, heidän täytyy ennen kaikkea koettaa poistaa tuota\nmieltenkuohuntaa, joka heikontaa hallitusta niinkuin kuume sairasta. On\njo aika hankkia kunnon kansalaisille rauhaa.\"\n\nTämä puhe otettiin vastaan valtavilla suosionilmauksilla. Tasavallan\nhallitus jäi yhä edelleen suurten rahayhtiöitten silmällä pidettäväksi,\narmeija pyhitettiin pelkästään pääoman puolustajaksi, sotalaivaston\nainoana tarkoituksena oli tuottaa metallitehtaille tilauksia. Rikkaat\nkieltäytyivät maksamasta osuuttaan veroista, kuten oikeus olisi\nvaatinut, ja köyhät maksoivat verot heidän puolestaan niinkuin ennenkin.\n\nMutta vanhan vesitorninsa katolla kökötti Bidault-Coquille yhäti ja\nkatseli alakuloisena kaupunkia, joka nukkui säteilevän tähtitaivaan\nalla. Maniflore oli lähtenyt hänen luotaan; kaivaten tilaisuutta\ninnostua uudestaan aatteisiin ja uhrautua niille oli hän matkustanut\nerään nuoren bulgarialaisen kanssa Sofiaan tehdäkseen siellä oikeutta\nja kostaakseen totuuden puolesta. Bidault-Coquille ei ikävöinyt häntä,\nsillä Pyrot'n jutun loputtua oli hän huomannut, ettei Maniflore\nollutkaan niin kaunis ruumiiltaan ja aatteiltaan kuin hän oli ensin\nluullut. Moniin muihinkin aatteisiin ja muotoihin nähden oli hän sillä\nvälin muuttunut. Ja, mikä julminta, hän ei ollut mielestään enää\nitsekään niin suuri eikä kaunis kuin hän oli kuvitellut.\n\nHän aprikoi itsekseen:\n\n\"Bidault-Coquille, sinä luulit olevasi jotain korkeaa ja ylevää,\nkun olitkin pelkästään rehellinen ja tarkoitit hyvää. Mistä sinä\noikeastaan pöyhkeilit? Siitäkö, että olit ensimmäisiä, jotka tiesivät\nPyrot'n viattomaksi ja Greatautkin roistoksi? Mutta tiesihän kolme\nneljännestä niistä, jotka puolustivat Greataukia noita seitsemääsataa\npyrottia vastaan, sen asian paremmin kuin sinä. Siitä tiedosta ei\nkannattanut ylpeillä. Mistä sitten? Siitäkö, että uskalsit lausua oman\najatuksesi? Se oli tavallista yhteiskuntaihmisen rohkeutta ja johtui\nvain varomattomuudesta niinkuin sotilaallinenkin rohkeus. Sinä olit\nvaromaton ja yksinkertainen. Se on kyllä hyvä, mutta sillä ei kannata\nliioin kehuskella. Olihan varomattomuutesi niin pientä: tiesit, ettei\nse olisi vienyt sinua suuriin vaaroihin, pääsi ei olisi sen vuoksi\nmennyt. Pingviineiltä on loppunut se julma ja verenhimoinen ylpeys,\njoka muinoin antoi heidän vallankumouksilleen traagillisen suuruuden\nloistetta: kohtalokas seuraus siitä, että uskon voima ja luonteet ovat\nheikontuneet. Luuletko olevasi muita korkeampi henki, kun jossakin\nerikoisessa tilanteessa olit hiukan selvänäköisempi kuin muu yleisö?\nPelkäänpä, Bidault-Coquille, että päinvastoin osoitit sangen huonosti\nkäsittäväsi kansojen älyllisen ja siveellisen kehityksen ehtoja. Sinä\nkuvittelit, että yhteiskunnalliset vääryydet olivat ikäänkuin rihmaan\npujotettuja helmiä, joista tarvitsi poistaa vain yksi viallinen, niin\nmuka koko helminauha olisi parannettu. Sellainen luulo on sangen\ntyperä. Mairittelit itseäsi sillä, että saatat muka yhdellä iskulla\noikeuden isänmaassasi ja koko maailmassa voimaan. Olit hyvä mies,\nrehellinen teoreetikko, mutta filosofian sovittamisesta käytäntöön ei\nsinulla ollut minkäänmoista käsitystä. Ja jos tutkit itseäsi, niin\nnäet, että rehellisessäkin hommassasi oli pikku viekkaus mukana.\nArvelithan näet tekeväsi hyvät moraalikaupat. Sanoit itsellesi: Nyt\nminä puolustan yhden ja hyvän kerran uljaasti oikeutta; siitä hyvästä\nsaan yleisen kunnioituksen ja kuoltuani historioitsijain kiitokset,\nja lopun ikäni voin levätä rauhassa laakereillani. -- Ja kun nyt olet\npettynyt haaveissasi, kun olet huomannut, miten vaikeaa on korjata\nvääryyksiä ja että työ täytyy alkaa yhtä mittaa alusta, niin jo pakenet\ntakaisin lentotähtiäsi tirkistelemään. Oikeassa oletkin, mutta teekin\nse nöyrin mielin, Bidault-Coquille.\"\n\n\n\n\n\n\nSEITSEMÄS KIRJA\n\nNYKYAIKA\n\nROUVA CÉRÈS\n\n\n    Ainoastaan äärimmäisyydet ovat siedettäviä.\n\n    Kreivi Robert de Montesquiou.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nROUVA CLARENCE'IN SALONKI\n\n\nRouva Clarence, erään korkean tasavallan virkamiehen leski, piti\nvieraista: hän kutsui joka torstai salonkiinsa joukon vaatimattomassa\nyhteiskunnallisessa asemassa olevia ystäviään, jotka mielellään\njuttelivat kaikenlaisista asioista. Hänen luonaan käyvät naiset\nolivat eri-ikäisiä, mikä minkinlaisissa oloissa, ja kaikki he olivat\nvarattomia ja paljon kärsineitä. Siellä tapasi herttuattaren, joka\nmuistutti kortistakatsojaa, ja povarin, joka näytti herttuattarelta.\nRouva Clarence itse oli vielä kyllin kaunis pitääkseen yllä entisiä\nrakkaussuhteitaan, mutta ei enää tarpeeksi kaunis voidakseen solmia\nuusia, joten hän nautti rauhassa yleistä arvonantoa. Hänellä oli sangen\nsievännäköinen tytär, mutta tyttärellä ei ollut myötäjäisiä, joten\nvieraat pelkäsivät häntä; sillä pingviinit pelkäävät köyhiä tyttöjä\nkuin myrkkyä. Evelina Clarence huomasi, että vieraat karttelivat häntä,\nymmärsi, mistä se johtui, ja siksi kohteli hän heitä, kun tarjoili\nheille teetä, hyvin halveksivasti. Yleensä ei hän näyttäytynytkään\npaljoa noissa kutsuissa, ja silloinkin puheli hän ainoastaan naisten\ntai kaikkein nuorimpien herrojen kanssa. Hän oli niin harvoin läsnä ja\npysyttelihen muiden seuraan tullessaan hyvin syrjässä, joten hän ei\nhäirinnyt ollenkaan vieraita; he näet ajattelivat, että hän oli vain\nnuori tyttö eikä ymmärtänyt mitään, taikka sitten, että hänen kuultensa\nvoi puhua mitä tahansa, koska hän oli jo viidenkolmatta vuoden vanha.\n\nEräänä torstaina juteltiin rouva Clarence'in salongissa jälleen\nrakkaudesta, naiset ylpeillen, arkatuntoisesti ja salaperäisesti,\nmiehet julkeanlaisesti ja itserakkaina. Jokaisesta oli keskustelu\nkiintoisa sikäli kuin kullakin oli osuutta siihen. Asiaan tuhlattiin\npaljon nokkelaa älykkyyttä; lennätettiin säkenöiviä sutkauksia ja\nniihin vastattiin nokkelasti. Mutta kun professori Haddock alkoi puhua,\nlöi hän kaikkien muiden mielipiteet muruksi.\n\n\"Käsityksemme rakkaudesta ovat samaa maata kuin kaikki muutkin\nkäsityksemme\", sanoi hän. \"Ne johtuvat ammoisista tottumuksista,\njoiden alkuperää emme enää tiedä. Mitä moraaliin tulee, ovat\nmonetkin määräykset, jotka ovat jo menettäneet kaiken oikeutuksensa,\nmonetkin mitä hyödyttömimmät velvollisuudet ja mitä julmimmat ja\nvahingollisimmat siveelliset pakot yhäti päteviä, kaikkein vähimmin\nkiistanalaisia, enimmin kunnioitettuja ja arvossa pidettyjä ainoastaan\nsiitä syystä, että ne ovat vanhoja ja ettei niiden alkuperää tunneta;\nne ovat yhäti niin eittämättömiä, että jos niitä rikomme, meitä\nsoimataan ankarasti. Eri sukupuolten keskinäisiä suhteita koskeva\nmoraali perustuu sellaiseen periaatteeseen, että nainen, jonka mies on\nkerran itselleen hankkinut, on muka miehen omaisuutta, aivan samoin\nkuin miehen hevonen ja aseetkin. Kun moinen ei elämässä enää ole totta,\nniin on johduttu sellaisiin luonnottomuuksiin kuin avioliitto eli\nkontrahti, jolla nainen myödään miehelle eräänlaisilla omistusoikeuden\nrajoituksilla, jotka ovat syntyneet vähitellen, omistajan oikeuksien\naikojen kuluessa pienentyessä.\n\n\"Velvollisuus, että tytön on tuotava puolisolleen piikuutensa,\non alkuisin niiltä ajoilta, jolloin tytöt naitettiin heti heidän\nnaimaikään tultuaan. Nykyään on naurettavaa, että viidenkolmatta-\ntai kolmikymmenvuotiaana naimisiin menevän tytön pitää täyttää se\nvelvollisuus. Tähän väitetään, että onhan se lahja, josta mies, jos\ntyttö lopulta löytää miehen, on hyvillään. Mutta se ei ole totta, sillä\nnäemmehän joka päivä miesten kärkkyvän naituja naisia ja olevan varsin\ntyytyväisiä saadessaan heidät sellaisinaan.\n\n\"Vielä nykyäänkin perustuvat tytöltä vaaditut velvollisuudet siihen\nvanhaan uskonnolliseen käsitykseen, että Jumala, sotaherroista\nmahtavin, on monivaimoinen, haluaa varata itselleen kaikki neitoset ja\nettei ihminen saa ottaa itselleen muuta kuin mitä hän tähteiksi jättää.\nTällainen uskomus, jonka jälkiä tavataan vielä monissa uskonnollisen\nsanaston sanoissa, on jo enimmäkseen hävinnyt kulttuurikansoista;\nmutta tyttöjen kasvatuksessa se on yhäkin säilynyt, eikä ainoastaan\nuskonnollisissa piireissä, vaan vapaa-ajattelijoidenkin, jotka\nviimeksimainitut eivät yleensä ajattele vapaasti, koska nimittäin eivät\najattele kerrassaan mitään.\n\n\"Sanotaan, että tyttö silloin, kun hän ei tiedä mitään, on siveä. Siis\non siveellisyys tietämättömyyttä. Tytön tietämättömyyttä vaalitaan\nerikoisella hartaudella. Mutta kaikesta hartaudesta huolimatta tietävät\nviisaimmat sittenkin jotain, sillä eihän heiltä voi salata heidän omaa\nolemustaan ja tilaansa eikä heidän omia huomioitaan ja tunteitaan.\nMutta tuollainen tieto on hyvin hataraa ja nurinkurista. Siinä koko\nhyvä, mitä sellaisella hartaalla vartioinnilla saavutetaan...\"\n\n\"Hyvä herra\", virkahti Josef Boutourlé, Alkan kaupunginkasööri,\nyht'äkkiä synkistyneen näköisenä, \"uskokaa minua, kyllä niitä on\nvielä viattomiakin tyttöjä, täydellisesti viattomia, ja se on suuri\nonnettomuus. Minä olen tuntenut niitä kolme. He menivät naimisiin:\nse vasta oli surkeutta. Yksi heistä hyppäsi sängystä, kun mies tuli\nhäntä lähelle, juoksi ikkunaan ja alkoi huutaa kauhuissaan: Tulkaa\nauttamaan! Mieheni on tullut hulluksi! -- Toinen tavattiin häitten\njälkeisenä aamuna istumassa paitasillaan kaapin päällä eikä hän\ntahtonut mitenkään tulla sieltä alas. Kolmas ällistyi samalla tavoin,\nmutta kärsi kaiken valittamatta. Kuitenkin supatti hän muutamia\nviikkoja naimisissa oltuaan äitinsä korvaan: Meidän kesken, mieheni\nja minun, tapahtuu hirmuisia asioita, sellaista, ettei ihminen sitä\nosaa kuvitellakaan, sellaista, jota en uskalla puhua sinullekaan. --\nPelastuakseen iankaikkisesta kadotuksesta meni viimeksimainittu nuori\nrouva ripille ja tunnusti koko asian papille ja sai sitten sievoiseksi\npettymyksekseen kuulla, etteivät ne asiat mitään merkillistä\nolleetkaan.\"\n\n\"Olen huomannut\", jatkoi professori Haddock, \"etteivät europalaiset,\netenkään pingviinit, harrastaneet ennen urheilun ja autojen aikaa\nmitään muuta niin paljon kuin rakkausasioita. Kannattipa tosiaan! Sillä\nasialla ei ole sellaista merkitystä kuin luullaan.\"\n\n\"Niinkö herra\", huudahti rouva Crémeur kuohuksissaan, \"eikö sillä, että\nnainen täydellisesti antaa itsensä, ole merkitystä?\"\n\n\"Kyllä rouva, sillä saattaa olla merkityksensäkin\", vastasi professori\nHaddock. \"Mutta ensin kannattaisi arvioida, onko hän silloin, kun\nhän antaa itsensä, todellakin ihastuttava puutarha vaiko vain\ntakkiaisia ja vesiheinää kasvava joutokolkka. Ja sitä paitsi: eikö\nusein väärinkäytetä noita sanoja: antaa itsensä? Rakkaudessa nainen\nparemminkin lainaa kuin antaa itsensä. Ajatelkaahan vain kaunista\nPensée-rouvaa...\"\n\n\"Hän on minun äitini\", huudahti muudan vaaleaverinen nuorukainen.\n\n\"Minä kunnioitan häntä mitä syvimmin\", vastasi professori Haddock.\n\"Älkää ajatelko, että aioin hiiskua hänestä pienintäkään loukkaavaa\nsanaa. Mutta suvaitkaa kuulla se totuus, että yleensä poikien\nmielipiteet heidän äideistään ovat varsin paikkansapitämättömiä: pojat\neivät tule ajatelleeksi, että äiti on äiti ainoastaan siksi, että hän\nkerran aikoinaan rakasti miestä, eivätkä muista, että hän voi vieläkin\nrakastua mieheen. Viimeksimainittu on kumminkin totta, ja ikävä olisi,\nellei se olisi totta. Sen sijaan olen huomannut, ettei tyttärillä ole\nharhakäsityksiä äitiensä rakastamiskyvystä eikä sen kyvyn käytöstä.\nHe ovat äitiensä kilpailijoita, joten he ymmärtävät asian oikeassa\nvalossa.\"\n\nTuo sietämätön professori puhui vielä pitkän aikaa julkeuksia,\nhävyttömyyksiä, raakuuksia ja siivottomuuksia, pilkaten kaikkea,\nmikä on kunnioitettavaa, ja antaen kunnian sellaiselle, mikä on\nhalveksittavaa. Mutta onneksi ei kukaan häntä kuunnellut.\n\nSillaikaa istui Evelina Clarence yksinkertaisessa huoneessaan, joka oli\nniin suloton ja surullinen siitä syystä, ettei sen asujaa rakastettu,\nja muistutti jonkinlaista tyhjää ja kylmää odotussalia kuten kaikkien\nnuorten tyttöjen huoneet. Siellä selaili Evelina kalentereita ja\nseurojen matrikkeleita toivoen oppivansa niiden avulla tuntemaan\nhienoja piirejä. Opittuaan ymmärtämään, ettei hänen äitinsä, jonka oli\npakko seurustella köyhien kirjamiesten kanssa, osaisi näyttää hänen\narvoaan eikä tehdä häntä tunnetuksi, päätti hän itse hakea itselleen\nmahdollisimman edullisen sijoituspaikan tässä maailmassa. Hän oli\nsamalla kertaa tyyni ja itsepäinen, hänellä ei ollut unelmia eikä\nkuvitelmia, joten hän käsitti avioliiton ainoastaan keinoksi päästä\nhyvään alkuun, ja samalla hän oli täysin tietoinen tällaisen yrityksen\nkaikista vaikeuksista, sattuman oikuista ja eräistä onnistumisen\nmahdollisuuksista. Hänellä oli hyvät puolensa miehiä miellyttääkseen,\nja sitä paitsi oli hän luonteeltaan niin kylmä, että hallitsi\nperinpohjin keinojaan. Yksi heikkous hänellä oli: milloin hän vain näki\njotain aristokraattista, häikäistyivät hänen silmänsä melkein sokeiksi.\n\nVieraitten lähdettyä sanoi hän kahden kesken äidilleen:\n\n\"Äiti, huomenna me mennään isä Douillardin yhdistykseen.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\"PYHÄN ORBEROSE'IN YHDISTYS\"\n\n\nIsä Douillardin yhdistys piti aristokraattisessa Pyhän Maelin kirkossa\njoka perjantai-iltana kello yhdeksän aikaan hartaushetken, johon Alkan\nylin hienosto kokoontui. Prinssi ja prinsessa Boscenos, varakreivi\nOlive puolisoineen, arvoisa rouva Bigourd ja herra De la Trumelle\nrouvineen eivät jääneet koskaan sinne tulematta. Siellä näki ylimystön\nkerman, ja juutalaisparonittaret loivat tilaisuuteen kauneutensa\nloistetta, sillä Alkan juutalaisparonittaret olivat kristittyjä.\n\nTuon yhdistyksen kuten kaikkien muidenkin uskonnollisten yhdistysten\ntarkoituksena oli valmistaa maailmanmielisille tilaisuutta antautua\nedes hetkeksi muistamaan sielunsa autuutta. Sitä paitsi oli sen\ntarkoituksena rukoilla Pyhältä Orberose'ilta, joka rakasti Pingvinian\nkansaa, näille monille kuuluisille aatelisille taivaallista suojelusta\nja siunausta. Totisella apostolin innolla koetti isä Douillard\ntoteuttaa yhdistyksen avulla myöskin suurinta suunnitelmaansa,\nnimittäin saattaa Pyhän Orberose'in jälleen etuoikeuksiinsa\nPingvinien suojeluspyhimyksenä ja rakentaa hänelle mahtavan kirkon\neräälle korkealle kukkulalle, joita oli kaupungissa useitakin.\nHänen puuhansa olikin suurenmoisesti menestynyt: tuon kansallisen\nyrityksen toteuttamista varten oli hän koonnut yhdistykseensä jo\ntoistasataatuhatta jäsentä ja kerännyt rahaa kolmattakymmentämiljoonaa\nfrangia.\n\nPyhän Orberose'in uusi pyhäinjäännöslipas loistaa Pyhän Maelin\nkirkon kuorissa, se välkkyy kultaa ja säkenöi jalokiviä palavien\nvahakynttiläin ja tuoksuvien kukkien keskellä.\n\nApotti Plantainin teoksessa _\"Alkan suojeluspyhimyksen ihmetöiden\nhistoria\"_ mainitaan seuraavaa:\n\n\"Vanha pyhäinjäännöslipas sulatettiin Hirmuvallan aikana metalliksi\nja Pyhän Orberose'in kallis tomu heitettiin rovioon, joka oli\nsytytetty Teloitustorille. Mutta muudan köyhä ja sangen hurskas nainen\nnimeltä Punapää Riikka meni eräänä yönä henkensä uhalla torille ja\nkeräsi rovion tuhkasta pyhimyksen palaneet luut ja tuhkan, jotka hän\nsitten pani tallelle hillopurkkiin, ja kun jumalanpalvelus viimein\npalautettiin entiselleen, niin vei hän ne Pyhän Maelin arvoisalle\nkirkkoherralle. Punapää Riikka päätti sitten hurskaan elämänsä päivät\nkynttilänmyöjänä ja tuolienvuokraajana Pyhän Orberose'in kappelissa.\"\n\nPyhän Orberose'in palvelus, joka oli joutunut kaniikki Princeteaun\nkylmän arvostelun ja kirkonopettajien välinpitämättömyyden vuoksi\nunohdukseen kolmeksisadaksi vuodeksi, oli yleisestä uskonnollisuuden\nlaimenemisesta huolimatta todellakin nyt vironnut uudelleen henkiin,\nja pyhimystä jumaloitiin nykyään tulisemmin ja hänet ympäröitiin\nsuuremmalla loistolla ja komeudella kuin koskaan ennen. Enää eivät\nteologit ottaneet ainoaakaan pilkkua tai piirtoa pois pyhimyksen\nlegendasta; he pitivät pienimpiäkin apotti Simplicissimuksen kertomia\nyksityisseikkoja selvinä tosiasioina ja julistivat, tuon munkin\nauktoriteettiin nojaten, sanankuulijoilleen sellaista erikoisen tärkeää\ntapausta pyhimyksen elämästä, että piru oli erään munkin haahmossa\nvienyt Orberose'in luolaan ja taistellut siellä hänen kanssaan,\nkunnes Orberose oli pirun voittanut. Nämä teologit eivät laisinkaan\nvälittäneet siitä, soveltuivatko legendan antamat tapahtuma-aikaa\nja -paikkaa koskevat tiedot todellisuuteen; he eivät harrastaneet\neksegetiikkaa, he varoivat antamasta tieteelle sellaisia myönnytyksiä\nkuin muinoin kaniikki Princeteau. He olivat jo oppineet, mitä\nseurauksia sellaisesta tulisi.\n\nKirkko säteili valoa ja kukkien paljoutta. Eräs suuren oopperan tenori\nlauloi kuuluisaa Pyhän Orberose'in hymniä:\n\n    \"Tule taivaasta seuraksemme,\n    oi impi, kun ilta tummentuu,\n    ja hohtele puolehemme\n    kuin kuu.\"\n\nNeiti Clarence asettui rukousjakkaralle. äitinsä viereen, varakreivi\nClenan eteen, jossa hän sitten pysyi hyvin kauan polvillaan, sillä\nrukousasento on kuin luotu siveille nuorille tytöille, koska se näyttää\nruumiin muodot sangen edullisessa valossa.\n\nArvoisa isä Douillard nousi saarnastuoliin. Hän oli mainio saarnamies:\nhän osasi liikuttaa, temmata mukaansa, hellyttää sydämiä. Naiset vain\nvalittivat hänen tulistuvan niin karkeasti ja peittelemättömästi\npaheellisuutta vastaan, että heidän täytyi punastua. Siitä huolimatta\nhe rakastivat häntä hyvästi.\n\nTässä iltasaarnassaan puhui isä Douillard Pyhän Orberose'in\nseitsemännestä kiusauksesta, siitä, miten lohikäärme, jonka hän sitten\nvoitti, vietteli häntä. -- Mutta hän ei langennut, vaan kukisti pedon.\n\nSaarnaaja todisti vähällä vaivaa, että mekin voitamme, jos rukoilemme\napua Pyhältä Orberose'ilta ja seuraamme hänen siveellistä esimerkkiään,\nne lohikäärmeet, jotka kulkevat ympärillämme etsien kenen he\nnielisivät, nimittäin epäilyksen, jumalattomuuden ja uskonnollisten\nvelvollisuuksiemme unohtaminen lohikäärmeet. Hän teki tästä sen\njohtopäätöksen, että Pyhän Orberose'in uskonnollisen yhdistyksen\ntoiminta oli enteenä yhteiskunnallisesta uudistumisesta, ja hän lopetti\npalavalla pyynnöllä, että uskovaiset, joilla oli syvä kaipuu päästä\nJumalan armon välikappaleiksi ja Pyhän Orberose'in työn elähdyttäjiksi\nja tukijoiksi, varustaisivat hänet varoilla, joita yhdistys tarvitsi\nsaadakseen uutta virikettä ja kantaakseen siunauksen hedelmiä.\n\nHartaushetken loputtua otti isä Douillard sakaristossa vastaan niitä\nseurakuntalaisia, jotka halusivat erikoisia tietoja yhdistyksestä ja\ntahtoivat antaa sille avustuksensa. Neiti Clarence'illa oli asiaa\nisä Douillardille, ja varakreivi Clenalla samoin. Siellä oli niin\npaljon väkeä, että jonotettiin. Onnellinen sattuma osutti varakreivi\nClenan ja neiti Clarence'in vieretysten ja ehkä hiukan tiukkaankin\ntoisiinsa kiinni. Evelina oli huomannut erikoisesti tämän hienoasuisen\nnuorukaisen; urheilumaailmassa oli nuori kreivi yhtä tunnettu kuin\nhänen isänsäkin. Clena puolestaan oli huomannut Evelinan, ja kun tyttö\nlähemmin tarkastaen näytti hänestä sievältä, niin hän tervehti ja\npyyteli anteeksi, kun ei muka ollut jo ennen tervehtinyt neitiä ja\nhänen äitiään: hän alkoi näet kuvitella tuntevansa heidät jo ennestään,\nvaikkei kuolemakseen tietänyt, missä olisi heihin tutustunut. Ja\nmyöskin Evelina ja hänen äitinsä olivat uskovinaan, että hän oli heidän\nentisiä tuttaviaan.\n\nSeuraavalla viikolla tuli varakreivi Clena kyläilylle rouva Clarence'in\nluo, jossa hän arveli olevan hieman parittajan vikaa, mikä seikka ei\nhänestä tuntunutkaan epämiellyttävältä; ja kun hän näki uudestaan\nEvelinan, totesi hän, ettei ollutkaan erehtynyt, vaan että Evelina oli\ntodellakin erinomaisen kaunis.\n\nVarakreivi Clenalla oli Europan mainioin auto. Kolme kuukautta ajelutti\nhän nyt sillä joka päivä rouva ja neiti Clarence'ia kaikkialla,\nyli vuorien ja tasankojen, halki metsien ja laaksojen, näkemään\nherraskartanolta ja linnoja. Hän sanoi Evelinalle kaikki mitä suinkin\nvoi sanoa ja koetteli edistyä parhaansa mukaan. Evelina ei salannut\nhäneltä, että hän rakasti häntä, rakastaisi aina häntä, eikä ketään\nmuuta kuin häntä. Väristen ja vakavana istui hän varakreivi Clenan\nvieressä. Välistä hän meni lamaan ikäänkuin vastustamattoman rakkauden\nherpaisemana, välistä hän jälleen, kun niin tarvittiin, asettui\nvaaroista tietoisen siveyden horjumattomaan puolustusasentoon. Kolme\nkuukautta ajelutti Clena häntä ylös ja alas, alas ja ylös mäkiä, sinne\nja tänne, näytellen lukemattomat kerrat surkeaa osaa, mutta ei tuntenut\nhäntä vielä enempää kuin autonsa ohjauspyörää. Hän järjesti yllätyksiä,\nseikkailuja, aavistamattomia pysähdyksiä metsiin ja yökapakkain\nkohdalle, mutta ei päässyt sen pitemmälle. Hän vakuutti itselleen,\nettä tämä oli hölmöä, mutta otti raivoissaan hänet jälleen autoonsa ja\nlasketteli sadankahdenkymmenen kilometrin vauhdilla tunnissa, toivoen\nsuistuvansa hänen kanssaan kuiluun tai lentävänsä mäsäksi puita vasten.\n\nKun hän sillä tavoin eräänä päivänä tuli noutamaan Evelinaa jollekin\nhuviretkelle, oli hän hänestä viehkeämpi ja ärsyttävämpi kuin\nmilloinkaan ennen; hän karkasi Evelinan kimppuun kuin myrsky lahden\nkaislikkoon. Tytön vartalo kallistui suloisen heikkona, ja parikymmentä\nkertaa oli hän jo heltiämäisillään, taittumaisillaan, murtumaisillaan\nrajutuulessa, mutta yhtä monta kertaa nousi hän notkeana ja solakkana\njälleen pystyyn, ja näytti melkein kuin ei tuulen henkäyskään\nolisi koskenut hänen ihanaan varteensa, vaikka hän oli niin monta\ntuiverrusta kestänyt. Evelina hymyili, aivan kuin valmiina rohkean\nkäden otettavaksi. Silloin hänen onneton ahdistajansa pakeni huoneesta\nkuohuksissaan, raivoissaan, miltei hulluna, pakeni, ettei olisi\ntappanut häntä; mutta hän juoksi erehdyksessä väärässä ovesta, joutui\nrouva Clarence'in sänkykamariin, jossa rouva par'aikaa asetti hattua\nkuvastinkaapin edessä päähänsä, sieppasi lesken syliinsä, nakkasi\nhänet sänkyyn ja teki tekonsa ennen kuin toinen aavistikaan, mitä oli\ntapahtunut.\n\nSamana päivänä kuuli Evelina, joka tutki tarkoin Clenan asioita, ettei\nvarakreivillä ollut mitään muuta kuin velkoja ja että hän eli erään\nkevythelmaisen vanhan naisen kustannuksella ja jonkin autotehtailijan\nuutuuksia reklamoimalla. Varakreivi Clena ja neiti Clarence erosivat\nsilloin toisistaan ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, ja Evelina\ntarjoili sitten jälleen ilkeänsisuisena kuin ennenkin teetä äitinsä\nvieraille.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nHIPPOLYTUS CÉRÈS\n\n\nRouva Clarence'in salongissa, siellä vain puhuttiin rakkaudesta; ja\nsiitä puhuttiin jos jotakin kaunista.\n\n\"Rakkaus on uhri\", huokasi rouva Crémeur.\n\n\"Minä uskon teitä\", vastasi herra Boutorlé vilkkaasti.\n\nMutta professori Haddock alkoi heti lasketella hävyttömyyksiään:\n\n\"Minun mielestäni\", sanoi hän, \"tulivat pingviinittäret heti, kun\nhe Pyhän Maelin viisaasta toimesta muuttuivat nisäkkäiksi, ylen\nitsetietoisiksi ja nokkaviksi. Sellaisesta muutoksesta ei nyt\nkuitenkaan kannata ylpeillä: synnyttäväthän lehmät ja siatkin eläviä\nsikiöitä, ja omena- ja appelsiinipuutkin muistuttavat siinä suhteessa\nheitä, sillä niidenkin siemenet itävät siemenkodassa.\"\n\nHerra Boutourlé selitti:\n\n\"Aivan sinä päivänä ei pingviinittärien koppavuus vielä syntynyt. Se\nsyntyi vasta silloin kun pyhä apostoli antoi heille hameet. Ja senkin\njälkeen pysyi se vielä kauan hillittynä ja puhkesi täyteen valtaansa\nvasta sitten kuin naisten puvut tulivat ylellisiksi, ja silloinkin\nainoastaan eräissä ja pienissä yhteiskuntapiireissä. Katsokaas, jos\nlähdette Alkasta vain hiukan maalle, esimerkiksi elonkorjuun aikaan,\nniin näette, tekeytyvätkö naiset siellä kovinkaan merkillisiksi.\"\n\nJuuri sinä päivänä ilmestyi Hippolytus Cérès seuraan. Hän oli\neduskunnan jäsen, valittu Alkan maakunnasta. Väitettiin, että hän oli\njoutavanpäiväisen kapakoitsijan poika, mutta nyt hän oli asianajaja,\npuhui hyvin, oli isoruumiinen, voimakas mies, näytti itsetietoiselta ja\ntunnustettiin eteväksi.\n\n\"Herra Cérès\", sanoi hänelle talon emäntä, \"te olette Alkan kaikkein\nkauneimman piirin edustaja\".\n\n\"Ja piirini tuntuu kaunistuvan päivä päivältä, rouva.\"\n\n\"Ikävä kyllä, siellä ei voi enää liikkua\", huudahti herra Boutourlé.\n\n\"Ja miksikä ei?\" kysyi herra Cérès.\n\n\"Autojen vuoksi!\"\n\n\"Älkää moittiko niitä\", vastasi kansanedustaja. \"Autot ovat huomattavin\nkansallinen teollisuustuotteemme.\"\n\n\"Sen tiedän, herra Cérès. Nykyajan pingviinit ovat minusta kuin\nmuinaiset egyptiläiset. Taine kertoo Clemens Aleksandrialaisen mukaan,\njonka sanat hän muuten ymmärtää väärin, että egyptiläiset palvelivat\nkrokodiilejä, jotka söivät heidät. Pingviinit palvelevat autoja, jotka\ntappavat heidät. Epäilemättäkin on tulevaisuus tuon metallihirviön.\nEi ruveta enää koskaan käyttämään ajurinrattaita, niinkuin ei ole\nruvettu käyttämään diligenssiäkään. Ja hevosen pitkä marttyyrihistoria\npäättyy. Auto, jonka konetehtailijain raivoisa ahneus keksi ja lennätti\nkuin Juggernaut-vaunut [Juggernaut (oikeammin: Jagannath)-vaunut:\nvaltavat vaunut, joilla Indiassa uskonnollisissa juhlissa kuljetetaan\nJagannatha-jumalan kuvaa ja joiden alle uskonkiihkoilijat ennen usein\nheittäytyivät saadakseen surmansa, luullen siten pääsevänsä autuaiksi.\n-- Suom. selitys.] kauhistuneiden kansojen kimppuun ja jolla keikarit\nja laiskottelijat leikkivät kuin tyhmät lapset vaarallisella lelulla,\nauto pääsee pian toteuttamaan oikeaa tarkoitustaan: se antaa voimansa\nkoko kansan palvelukseen ja muuttuu hyvin lempeäksi ja uutteraksi\nhirviöksi. Mutta saadaksemme sen hyödylliseksi ja vahingottomaksi,\ntäytyy sitä varten rakentaa teitä, jotka ovat sen luonteen mukaisia,\nteitä, joita se ei voi rikkoa hirveillä kumipyörillään ja joista se\nei saa irti tomua myrkyttääkseen ihmisten keuhkoja. Näillä uusilla\nteillä liikkuminen on kielletty kaikilta ajoneuvoilta, jotka kulkevat\npienemmällä vauhdilla kuin autot ja samoin kaikilta tavallisilta\neläimiltä; niiden varrelle rakennetaan autotalleja ja niiden poikki\nerikoisia käytäviä muille kulkijoille; sanalla sanoen: tielaitos\njärjestetään ajan vaatimaan kuntoon, se on jokaisen kansalaisen harras\ntoivomus.\"\n\nRouva Clarence johti keskustelun jälleen siihen vaalipiiriin, josta\nherra Cérès oli valittu edustajaksi, ja puhui sen kaunistamisesta.\nJa herra Cérès puolestaan osoittautui olevansa hurjan innostunut\nkaikenlaisiin raivaustöihin, purkamisiin, rakentamisiin ja\nkorjaamisiin, yleensä kaikkiin hyödyllisiin hommiin.\n\n\"Nykyään elämme suurenmoisen rakennustoiminnan aikaa\", sanoi hän.\n\"Kaikkialle avautuu uusia majesteettisia puistokujia. Onko missään\nmilloinkaan nähty mitään niin kaunista kuin meidän pylonisiltamme ja\nkupolikattoiset hotellimme?\"\n\n\"Jätätte mainitsematta tuon suuren palatsin, jossa on valtava pata\nkattona\", murisi herra Daniset, vanha taiteenharrastaja, salaisella\nraivolla. \"Ihmettelen, miten rumaksi nykyaikainen kaupunki lopulta\nkykenee muuttumaan. Aika amerikalaistuu. Joka paikasta hävitetään\nviimeisetkin jätteet kaikesta, mikä ennen oli vapaata, välkeää,\nyllättävää, hillittyä, inhimillisen korutonta ja entisiin tapoihin\npohjautuvaa. Joka paikasta tuhotaan esimerkiksi ihanat, vanhat\naitamuurit ja kaadetaan puut, jotka ojensivat niiden yli kadulle\noksiaan. Kaikkialla riistetään meiltä sekin vähäinen ilma, päivänvalo\nja luonto, mitä meille vielä äskettäin oli jäänyt, riistetään jokainen\nmeidän oman itsemme ja isiemme leima, ja sijaan rakennetaan kauheita,\nvaltavan isoja, inhottavia kivimuureja, joissa on naurettavat\nwieniläiset kupolit, mutta ei mitään muotoja eikä rauhallisia viivoja;\nniiden seinät ovat täynnä uuden rakennustaiteen keksimiä tuimia ja\nhassunkurisia pullistumia, ja joka paikassa nuo epäsikiöt nostavat\nhäpeämättä harjaansa niitä ympäröivien vanhojen kattojen ylitse.\nEräissä julkisivuissa kasvaa inhottavan taikinamaisia, sipulinmuotoisia\nkuhmuja; niitä kutsutaan uuden taiteen motiiveiksi. Olen nähnyt\ntuota uutta taidetta muissakin maissa, mutta siellä se ei ole näin\nrumaa; siellä saattaa siinä huomata mielikuvitusta ja jonkinmoista\nrattoisuutta. Ainoastaan meillä on surullinen etuoikeus kaikkein\nrumimpaan arkkitehtuuriin, kaikkein uusmuotisimmalla ja moninaisimmalla\ntavalla rumaan. Sitä etuoikeutta ei kannata kadehtia!\"\n\n\"Ettekö pelkää, että tuollainen katkera arvostelu on omiaan\nkarkoittamaan pääkaupungistamme ulkomaalaiset, joita tänne virtaa\nkaikkialta maailmasta jättääkseen tänne miljardeja rahaa?\" kysyi herra\nCérès ankarasti.\n\n\"Siitä ei vaaraa\", vastasi herra Daniset. \"Ulkomaalaiset eivät tule\ntänne suinkaan rakennuksiamme ihailemaan; he tulevat tänne näkemään\nlutkiamme, räätälejämme ja roskakapakoitamme.\"\n\n\"Meillä on pahana tapana aina moittia itseämme\", valitti herra Cérès.\n\nRouva Clarence oli moitteeton emäntä, joten hänen mielestään oli\naika jälleen puhua rakkaudesta, ja hän kysyi herra Jumelilta, mitä\nhän arveli Leo Blumin äsken ilmestyneestä kirjasta, jossa kirjailija\nvalittaa...\n\n\"... Että järjetön tapa estää nuoria tyttöjä antautumasta rakkauteen,\nvaikka he siihen mielellään antautuisivat, kun taas ostettavat tytöt\nharjoittavat rakkautta liiaksi ja mauttomasti\", jatkoi professori\nHaddock. \"Tämä on kyllä valitettavaa. Mutta kirjailija Blumilla ei ole\nsyytä olla kovinkaan huolissaan. Vaikkapa tuo paha olisikin meidän\nporvarillisissa piireissämme hyvin yleinen, niin saatan vakuuttaa\nhänelle, että kaikkialla muualla kohtaa häntä lohdullisempi näky.\nRahvaan keskuudessa, kaupunkien ja maaseudun vahakerroksissa, eivät\ntytöt suinkaan jättäydy rakastelua vaille.\"\n\n\"Sellainen on moraalin turmeltumista\", huomautti rouva Crémeux.\n\nJa hän väitti kainoin ja herttaisin sanoin, että nuoret tytöt kuitenkin\nkaikitenkin ovat yleensä viattomia. Sitä oli hurmaavaa kuulla!\n\nProfessori Haddockin huomiot samasta asiasta sitä vastoin olivat\ninhottavia:\n\n\"Paremman väen nuoret tytöt\", sanoi hän, \"ovat tarkasti silmällä\npidettyjä ja vartioituja. Sitä paitsi eivät miehet tahdokaan heitä:\nsiitä estää miehiä kunniallisuuden tunne, pelko, että edesvastuu\nkävisi heille liian ankaraksi, ja ajatus, ettei tuollaisen tytön\nviettelemisestä koituisikaan heille kunniaa. Ja mistäpä tiedetään, mitä\nkuitenkin saattaa salassa tapahtua? Eihän sellaista, mikä perheissä\nsalataan, näy. Salailu onkin muuten koko yhteiskunnan elinehto.\nYlempien luokkien nuoret tytöt olisivat varmasti valmiimpia rakasteluun\nkuin rouvat, jos heitä haluttaisiin niin paljon kuin rouvia. Ja siihen\non kaksi syytä: tytöillä on enemmän harhakuvia, heidän uteliaisuutensa\nei ole vielä tyydytetty. Mutta rouvilla jälleen on yleensä miehistään\njo niin huonot kokemukset, ettei heillä enää ole rohkeutta ryhtyä\nvehkeilemään uusien miesten kanssa. Minä itse olen monta kertaa\nviettely-yrityksissäni törmännyt juuri tällaisiin vaikeuksiin.\"\n\nJuuri kun professori Haddock lopetti kiusallisia väitteitään, tuli\nneiti Evelina Clarence saliin ja alkoi välinpitämättömänä tarjoilla\nvieraille teetä, kasvoillaan tuo ikävystynyt ilme, joka loi hänen\nkauneuteensa jonkinmoista itämaista suloa.\n\n\"Minä puolestani julistan olevani nuorten neitosten ritari\", lausui\nHippolytus Cérès katsellen Evelinaa.\n\n-- Hän on pässinpää, ajatteli Evelina.\n\nHippolytus Cérès, joka ei ollut koskaan liikkunut muualla kuin\npoliittisessa maailmassa, valitsijain ja eduskunnan jäsenten piireissä,\npiti rouva Clarence'in salonkia erittäin hienona paikkana, talon\nemäntää verrattomana ja hänen tytärtään ihmeen kauniina. Hänestä\ntuli nyt talon ahkera vieras, joka hakkaili heitä molempia. Rouva\nClarence heltyi nykyään yleensä kovasti siitä, että hänet huomattiin,\njoten Hippolytus Cérès oli hänestä miellyttävä mies. Evelina ei\nosoittanut Hippolytusta kohtaan pienintäkään suopeutta, vaan käyttäytyi\nhalveksivasti ja ylpeästi, mutta kansanedustaja piti sellaista käytöstä\naristokraattisiin hienoihin tapoihin kuuluvana ja ihaili Evelinaa\nsitäkin, enemmän.\n\nTuo jo kuuluisaksi tullut mies koetti joka suhteessa olla rouva\nClarence'in ja hänen tyttärensä mieliksi, ja välistä hän siinä\nonnistuikin. Hän hankki heille pääsylippuja huomattaviin kokouksiin\nja oopperan aitioihin. Hänen toimestaan sai neiti Clarence useasti\ntilaisuuden näyttäytyä erikoisesti edukseen, ja niistä tilaisuuksista\noli mainittavin eräs puutarhajuhla, joka tunnustettiin todella\nhienoston juhlaksi, vaikka sen olikin järjestänyt eräs tasavallan\nministeri; se oli tasavallan ensimmäinen voitto hienon väen keskuudessa.\n\nTässä juhlassa herätti Evelina suurta huomiota, ja erikoisesti iski\nhäneen silmänsä muudan nuori diplomaatti nimeltä Roger Lambilly. Roger\nluuli Evelinan kuuluvan kevytkenkäisiin piireihin, joten hän kutsui\nEvelinaa luokseen poikamiesasuntoonsa. Evelina piti häntä kauniina ja\nluuli, että hän oli rikas: niin ollen hän noudatti kutsua. Evelina\noli diplomaatin asunnossa niin liikutettu, melkein järkytyksissään,\nettä oli langeta uhkarohkean tekonsa ansaan eikä välttänyt tappiotaan\nmuuten kuin hurjasti puolustautumalla. Se oli suurin hullutus,\nmihin hän tyttövuosinaan hairahtui. Pian sai Evelina tutustua\nministereihin ja pääministeriinkin. Antiklerikaalisen ja demokraattisen\ntasavallan mahtimiehet pitivät hänestä hänen uskonnollisuutensa ja\naristokraattisten tunteittensa vuoksi kovasti. Kun Hippolytus Cérès\nnäki, että Evelinalla oli menestystä ja että hän tuotti hänelle\nkunniaa, ihastui hän Evelinaan entistä enemmän, niin, rakastui häneen\nsilmittömästi.\n\nSiitä lähtien tuli Hippolytus Cérès Evelinalle mielenkiintoiseksi.\nEvelina oli utelias näkemään, yltyisikö tuo rakastuminen yhä.\nHippolytus Cérès oli hänestä epähieno, kömpelö ja huonosti kasvatettu,\nmutta toimelias ja käytännöllinen, aina kekseliäs eikä suinkaan ikävä.\nEvelina piti häntä edelleen pilkkanaan, mutta ajatteli kumminkin häntä.\n\nKerran päätti hän koetella kansanedustajan rakkauden voimaa.\n\nOli kiirein vaaliaika. Hippolytus kosi parhaillaan edustajapaikkansa\nuudistamista, kuten sanantapa kuuluu. Hänellä oli eräs kilpailija,\njoka ei ollut ensin kovinkaan vaarallinen, koska hän ei ollut hyvä\npuhujakaan, mutta hän oli rikas, joten luultiin hänen alkavan saada\njoka päivä yhä enemmän ääniä. Hippolytus Cérès ravisti vaaran\nhuomatessaan itsensä täysin valveille untelosta levosta, karkoitti\nmielestään turhan pelon ja oli kahta vertaa valppaampi kuin ennen.\nHänen paras aseensa oli julkiset kokoukset, ja niissä hän nyt\nheikonsi kilpaehdokastaan hartiavoimalla. Hänen puolueensa järjesti\nlauantai-iltoina ja sunnuntaisin täsmälleen kello kolmelta päivällä\nkeskustelukokouksia. Kun Hippolytus Cérès eräänä sunnuntaina meni\nkäymään Clarence'ien luona, oli Evelina yksinään salissa. Hippolytus\npuheli hänen kanssaan parikymmentä minuuttia, katsoi sitten kelloaan\nja näki, että se oli jo neljännestä vaille kolme. Neiti Clarence\nheittäytyi rakastettavaksi, ärsyttäväksi, suloiseksi, hän sai miehen\nlevottomaksi, tuntui ikäänkuin antavan lupauksia. Cérès nousi\nliikutettuna tuoliltaan.\n\n\"Älkää menkö aivan vielä\", kuiskasi Evelina hänelle anelevasti ja\nhellästi, ja Cérès putosi kohta takaisin tuolilleen.\n\nEvelina oli intreseerattu ja utelias hänen asioistaan, tuntui\nheittäytyvän tunteittensa, heikkoutensa valtaan. Cérès vuoroin punastui\nja kalpeni, ja nousi taas paikaltaan.\n\nSilloin loi Evelina, joka tahtoi saada hänet yhä jäämään, häneen\nharmaat silmänsä, jotka olivat nyt sameat ja hämmentyneet; hän ei\npuhunut enää mitään, mutta hänen rintansa aaltoili. Cérès oli voitettu,\noli järjiltään, oli tuhottu; hän lankesi Evelinan jalkojen juureen.\nMutta sitten vilkaisi hän taas kelloaan ja hyppäsi kiroten pystyyn:\n\n\"Saakeli! Viisi minuuttia vaille neljä! Nyt saan juosta koko matkan.\"\n\nJa hän katosi portaisiin.\n\nSiitä alkaen rupesi Evelina häntä vähän kunnioittamaankin.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nVALTIOLLISEN MIEHEN HÄÄT\n\n\nEvelina ei rakastanut Hippolytusta, mutta halusi, että Hippolytuksen\noli kuitenkin rakastettava häntä. Hän oli muuten varsin pidättyväinen\nihailijaansa kohtaan, eikä se suinkaan johtunut pelkästään siitä, että\nhän piti tuosta miehestä niin vähän: rakkausasioissa tehdään monia\ntekoja myöskin välinpitämättömyydestä, hajamielisyydestä, naisellisesta\nvaistosta, tottumuksesta ja pelkästään tavan vuoksi, tai tehdään\nvain sitä varten, että nähtäisiin mikä voima ja vaikutus teolla on\ntoiseen ihmiseen. Evelina oli yleensä kovin varovainen, sillä hän\ntiesi Hippolytuksen mieheksi, joka käyttäisi jollakin tavoin hänen\nsatunnaisen tuttavallisuutensa hyödykseen ja soimaisi sitten töykeästi\nhäntä, ellei hän olisi aina samanlainen.\n\nKoska Hippolytus Cérès oli koko sielustaan antiklerikaali ja\nvapaa-ajattelija, niin arveli Evelina, että hän tekisi häneen\nhyvän vaikutuksen, jos teeskentelisi jumalista. Siksi piti Evelina\nhänen läsnäollessaan alinomaa lähellään rukouskirjoja, sellaisia\npunanahkaisiin kansiin sidottuja, isoja lunttoja kuin esimerkiksi\nkuningatar Maria Leczinskan ja prinsessa Maria Josephan rakastama\nteos \"Piinaviikon katselmuksia\". Sitä peitsi näytteli Evelina hänelle\nvähän väliä keräyslistoja, joilla hän oli koonnut rahaa kansallisen\nPyhän Orberose'in palveluksen hyväksi. Evelina ei tekeytynyt\njumaliseksi suinkaan ainoastaan kiusoitellakseen häntä, ei kujeillaan,\nriidanhalusta eikä myöskään keikaillakseen, vaikka hän olikin hiukan\nkeikailuun taipuvainen. Hän näytti vain täten, että hän oli oma\npersoonallisuutensa, ilmaisi täten oman luonteensa. Sillä keinolla\nsai hän itsensä näyttämään ikäänkuin suuremmalta. Niin, hän ympäröi\nitsensä uskonnolla tehdäkseen kansanedustajan rohkeammaksi, aivan kuin\nBrunhilde ympäröi itsensä liekeillä vetääkseen Siegfriediä puoleensa.\nHänen rohkea yrityksensä onnistui: Hippolytus Cérès piti häntä yhä\nkauniimpana. Klerikalismi oli tuosta kansanedustajasta jollakin tavoin\nhienoa.\n\nHippolytus Cérès valittiin uudestaan valtavalla äänten enemmistöllä.\nJa kun hän tuli eduskuntaan, näki hän, että se oli kallistunut yhä\nenemmän vasemmalle, oli yhä edistysmielisempi ja innokkaampi tekemään\nuudistuksia. Mutta samalla huomasi hän, että ulkonaisen edistysmielisen\ninnon alla piili kuitenkin pelko muutoksia kohtaan ja vilpitön halu\nolla mitään tekemättä, ja niinpä hän päätti noudattaa näiden kahden\nsalaisen pohjatunteen mukaista politiikkaa.\n\nJo istuntokauden alussa piti hän tarkoin punnitun ja taitavaan\nsanamuotoon puetun suuren puheen, jonka sisältö oli, että jokaista\nuudistusta täytyi aina kauan pohtia ennen kuin se toteutetaan. Hänen\npuheensa oli tulinen, pauhaavakin, sillä hänen periaatteenaan oli,\nettä puhujan täytyy äärimmäisen kiivaasti vaatia kohtuullisuutta.\nEduskunta otti puheen vastaan hyvähuudoilla. Ministerien aitiossa\nistuivat rouva ja neiti Clarence kuuntelemassa. Evelina hätkähti\nvastoin tahtoaankin, kun hän kuuli kaikuvat hyvähuudot. Samalla\npenkillä kuin hän värisi ja vavahteli kaunis rouva Pensée aina sankarin\nmiehekkään äänen vivahdusten mukaan. Kohta puhujanpaikalta päästyään\nkiiruhti Hippolytus Cérès niin sanoaksemme paitaansa muuttamatta\ntervehtimään rouva ja neiti Clarence'ia heidän aitioonsa. Edustajat\ntaputtelivat vielä parhaillaan käsiään ja toiset ehdottivat, että\nhänen puheensa olisi julkaistava koko eduskunnan enemmistön ohjelmana.\nMenestys oli tehnyt Hippolytuksen Evelinan silmissä kauniiksi, ja\nsill'aikaa kuin Hippolytus seisoi kumartuneena naisten puoleen ja otti\nvaatimattoman ja kuitenkin hiukkasen itserakkaan näköisenä vastaan\nheidän onnittelunsa ja pyyhki hikistä kaulaansa nenäliinallaan,\nsill'aikaa vilkaisi nuori Evelina rouva Pensée'hen ja näki, että rouva\nPensée ahmi hengityksellään sankarin hien hajua ja istui huohottavin\npovin, silmäluomet raskaina, pää taaksepäin rauenneena, melkein\npyörtymäisillään. Ja silloin Evelina hymyili heti hellästi herra\nkansanedustajalle.\n\nAlkan tärkeimmän piirin edustajan puheella oli suuri kantavuus.\nPoliittisissa piireissä pidettiin sitä sangen nerokkaana. \"Kerrankin\nsaimme kuulla kunniallisen sanan\", kirjoitti eräs maltillisten\nvaltalehti. \"Siinä esitetään koko uusi ohjelmamme!\" väitettiin\neduskunnassa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Hippolytus Cérès\noli erinomainen kyky.\n\nHippolytus Cérès yleni nyt radikaalien, sosialistien -- ja\nantiklerikaalien johtajaksi. He valitsivat hänet puolueryhmänsä,\neduskunnan tärkeimmän, puheenjohtajaksi. Ja hän huomasi, että häntä\nodotti ministerin salkku seuraavassa ministeristössä.\n\nPitkän aikaa epäröityään sopeutui Evelina Clarence ajatukseen,\nettä hän menisi Hippolytuksen kanssa naimisiin. Sankari oli kyllä\nEvelinasta hieman liian tavallinen, eikä vielä näkynyt merkkiäkään\nhänen pääsystään niin korkealle, että politiikka tuottaisi hänelle\npaljon rahaakin; mutta olihan Evelina jo kahdenkymmenenkuuden vuoden\nikäinen ja tunsi elämää sen verran, että tiesi, ettei saa olla liian\nvaativainen eikä nirsu.\n\nHippolytus Cérès oli kuuluisa. Hippolytus Cérès oli onnellinen.\nUlkonäöstä häntä tuskin tunsi enää entiseksi mieheksi: hänen pukunsa\nja hänen käytöksensä muuttuivat hirvittävää vauhtia yhä hienommiksi;\nhänellä oli valkeat hansikkaat kaikissa sopivissa ja sopimattomissa\ntilaisuuksissa. Niin, hän oli pian sellainen maailmanmies, että\nEvelina alkoi arvella, eikö olisi ollut parempi, jos hän olisi ollut\nhiukan vähemmän hieno. Rouva Clarence oli tyytyväinen, kun he menivät\nkihloihin, sillä nyt oli hän levollinen tyttärensä tulevaisuudesta ja\nsai joka torstai kukkia saliinsa.\n\nHäistä tuli kuitenkin pieniä vaikeuksia. Evelina oli uskonnollinen\nja tahtoi kirkon siunausta. Maltillinen vapaa-ajattelija Hippolytus\nCérès ei hyväksynyt muuta kuin siviiliavioliiton. Syntyi kiistaa, jopa\ntuskallisiakin kohtauksia. Viimeinen kohtaus sattui nuoren Evelinan\nkamarissa, kun kutsukortit piti lähettää postiin. Evelina julisti, että\nhän ei tuntisi olevansakaan naimisissa, jos hän ei saisi kirkollista\nvihkimistä. Hän puhui jo kihlauksen purkamisesta, aikoi matkustaa\nulkomaille äitinsä kanssa, jopa ruveta nunnaksi. Sitten heittäytyi hän\nhelläksi, heikoksi, nöyrän rukoilevaksi, ja hän itkeä vikisi. Koko\nhänen neitseellinen kamarinsa vikisi hänen kanssaan: vihkivesiastia\nja puksipuunoksa, joka oli seinällä valkean sängyn kohdalla,\nvikisivät, hartauskirjat pikku hyllyllä ja sinisen- ja valkeankirjava\nPyhän Orberose'in veistokuva uunin reunalla, tuo kappadokialaista\nlohikäärmettä taluttava pyhä neitsyt, vikisivät. Hippolytus Cérès tuli\nliikutetuksi, hänen sydämensä pehmeni, hänen vastarintansa alkoi murtua.\n\nYht'äkkiä heittäytyi Evelina, kauniina surussaan, silmät kimaltavissa\nkyynelissä, pitäen lasuurihelmistä rukousnauhaa ranteittensa ympärille\nkiedottuna ikäänkuin se olisi kahlinnut omistajattarensa hänen uskoonsa\nkiinni, niin, yht'äkkiä heittäytyi Evelina Hippolytuksen jalkoihin ja\nsuuteli nyyhkytyksiinsä nääntymäisillään hänen polviaan.\n\nSilloin Hippolytus jo melkein myöntyi. Hän änkytteli:\n\n\"Valitsijani saattavat kyllä vielä sulattaa kirkollisen avioliiton ja\nkirkolliset häät, mutta minun puolueryhmäni ei niitä niinkään niele...\nNo niin, minun täytyy selittää asia heille. Syyttää suvaitsevaisuutta,\nyhteiskunnan vanhoja tapoja... Lähettäväthän he kaikki itsekin\ntyttärensä rippikouluun... Mutta mitä tulee ministerinsalkkuun,\nrakkaani, se taisi nyt upota vihkiveteen, lempo vie!\"\n\nNämä sanat kuullessaan nousi Evelina jalomielisenä, alistuvaisena,\nvuorostaan voitettuna ylös maasta. Hän sanoi:\n\n\"Ystäväni, minä taivun.\"\n\n\"Ei siis kirkollisia häitä! Se on parempi, se on paljon parempi!\"\n\n\"Kyllä, se on parempi. Mutta jätä asia minun huolekseni. Minä järjestän\nsen niin, että sekä sinä että minä olemme tyytyväiset.\"\n\nEvelina meni arvoisan isä Douillardin luokse ja esitti hänelle koko\nasian, ja isä Douillard olikin paljon taipuvaisempi ja mukautuvampi\nkuin Evelina oli osannut toivoakaan:\n\n\"Teidän tuleva puolisonne on älykäs mies, järjen mies ja järjestyksen\nmies: hän tulee kyllä meidän joukkoomme\", sanoi isä. \"Te pyhitätte\nhänet; turhaan ei Jumala ole suonut hänelle kristillisen aviovaimon\nsiunausta. Kirkko ei vaadi aina loistavia juhlamenoja aviosiunausta\nantaessaan. Nyt, kun kirkko on vainottu, soveltuvat katakombien\nsokkelot ja pimeät kryptat hyvin sen juhliin. Kuulkaahan, neiti, kun\nolette päässeet siviilivihkimisen muodollisuuksista, niin tulkaa tänne\nminun yksityiseen kappeliini, kävelypuvussa vain, herra sulhonne\nkanssa. Minä vihin teidät täällä pitäen asian salaisuutena. Minä\nhankin arkkipiispalta tarvittavan erivapautuksen; minä pidän huolen\nripilläkäyntitodistuksista ja yleensä kaikesta muusta, mitä tarvitaan.\"\n\nHippolytuksesta oli tällainen järjestely kyllä hiukan vaarallinen,\nmutta hän myöntyi, ja pohjaltaan hän oli imarreltukin.\n\n\"Minä lähden sinne lyhyessä takissa\", virkkoi hän.\n\nMutta hän lähtikin sinne pitkässä takissa, valkeat hansikkaat kädessä,\nkiiltonahkakengät jalassa ja lankesi polvilleen.\n\n\"Kun nyt kerran ihmiset ovat niin ystävällisiä ja kohteliaita\", sanoi\nhän.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nVISIRIN MINISTERISTÖ\n\n\nNuori pari vuokrasi itselleen vaatimattomasti vain pienen, mutta\nsievän huoneiston eräässä uudessa talossa. Hippolytuksen rakkaus\npuolisoa kohtaan oli rehellistä ja tyyntä. Usein täytyi hänen olla\npoissa kotoa talousvaliokunnassa, ja kolme neljä yötä viikossa valvoi\nhän laatien postilaitoksen menoarviota, jolla hän toivoi perustavansa\nainaiseksi maineensa. Evelinasta hän oli koko tavalla \"pökömäinen\"\neikä siinä suhteessa laisinkaan epämiellyttävä. Yksi paha puoli heidän\nelämässään oli, nimittäin se, että heillä ei ollut paljon rahaa:\nheillä oli sitä hyvinkin vähän. Tasavallan palvelijat eivät rikastu\npaikoissaan niinkään paljon kuin yleensä luullaan. Kun nykyään ei ole\nhallitsijaa jakamassa suosionosoituksiaan, niin jokainen virkailija\nkahmii minkä kynsiinsä saa, ja koska kaikki kahmivat, rajoittuu kunkin\nsaama määrä sangen vaatimattomaksi. Tästä johtuvat kansanvaltaisen\nmaan johtomiesten huomattavan yksinkertaiset elämäntavat. He eivät voi\nrikastua muulloin kuin poikkeuksellisen hyvinä aikoina, ja silloinkin\nhuonommin onnistuneet virkaveljet kadehtivat heitä, Hippolytus Cérès\nnäki aavistuksella, että liike-elämä nousisi jälleen lähiaikoina\nkukoistukseen. Hän oli noiden aikojen parhaita valmistajia, ja niitä\nodottaessaan sieti hän maltillisesti köyhyyttä, eikä Evelinakaan\nkärsinyt tästä varattomuudesta niin paljon kuin olisi luullut.\nEvelina seurusteli yhä edelleen alinomaa isä Douillardin kanssa ja\nkävi ahkerasti Pyhän Orberose'in kappelissa, sillä siellä tapasi\nhän kunnioitettavaa seuraa ja henkilöitä, jotka pystyivät häntä\ntarpeen tullen tukemaan, Hän osasi valita tuttavansa, hän ei suonut\nluottamustaan muille kuin sellaisille, jotka sen ansaitsivat. Hän\noli kokenut jotain autoretkillään varakreivi Clenan kanssa, ja ennen\nkaikkea oli hän huomannut, mitä etuja naidulla naisella on.\n\nHippolytus Cérès oli ensin Evelinan uskonnollisista menoista levoton,\nsillä pienet demagogiset lehdet pitivät niitä hienosti pilkkanaan,\nmutta hän rauhoittui pian, kun näki kaikkien muidenkin demokratian\njohtomiesten pyrkivän mielellään aristokratian ja kirkon läheisyyteen.\n\nOli parhaillaan tuollainen aika (ja niitä on usein), jolloin huomataan,\nettä on menty liian pitkälle. Hippolytus Cérès myönsi sen osittain.\nHänen ihanteensa ei ollut vainoamista, vaan suvaitsevaisuutta.\nHän oli ilmaissut tämän suuntansa jo tuossa mainiossa uudistuksia\nkäsittelevässä puheessaan. Nykyistä hallitusta pidettiin liiaksi\nuudistusintoisena; se laati esityksiä, jotka olivat ilmeisesti vaaraksi\npääomalle, ja siitä syystä nousivat suuret rahayhtiöt sitä vastaan ja\ntietysti niiden mukana myöskin kaikenväriset lehdet. Kun hallitus näki\nvaaran yhä kasvavan, niin se hylkäsi ohjelmansa, mutta liian myöhään:\nuusi hallitus oli jo valmistettu. Eräs Paul Visirin eduskunnassa tekemä\nsalakavala kysymys, joka paisui välikysymykseksi, ja oivallinen puhe,\njonka Hippolytus Cérès piti, kukistivat hallituksen.\n\nTasavallan presidentti antoi uuden ministeristön muodostamisen tuon\nsamaisen Paul Visirin tehtäväksi. Vaikka Visir oli varsin nuori, oli\nhän ollut ministerinä jo kaksi kertaa ennen, oli hieno mies, perehtynyt\nteattereissa lämpiöiden ja kulissientakaiseen elämään, innostunut\ntaiteisiin, tuttu hienoston piireissä, sukkelasanainen, älykäs ja hyvin\ntarmokas. Kun Paul Visir muodosti ministeristönsä, jonka tehtävänä\noli oleva pysähdyttää yhteiskunnalliset uudistukset toistaiseksi\nja rauhoittaa maan yleistä mielipidettä, niin kutsui hän myöskin\nHippolytuksen ministeristönsä jäseneksi.\n\nUudet ministerit oli koottu kaikista enemmistöpuolueista, joten he\nedustivat mitä erilaisimpia ja vastakkaisimpia mielipiteitä, mutta\nkaikki olivat he maltillisia ja selvästi vanhoillisuuteen kallistuvia.\nEntisestä ministeristöstä säilytettiin ulkoministeri, mustaverinen\npikku mies nimeltä Crombile, joka teki suuruudenhulluudesta työtä\nneljätoista tuntia vuorokaudessa ja salasi mykkänä kuin muuri kaikki\naikeensa yksinpä omilta diplomaattisilta apureiltaankin ja tekeytyi\njulkisuudessa sellaiseksi kuin hänellä olisi ollut tiedossaan jotain,\nniistä täytyi olla kovin levoton; mutta kuitenkaan ei hän saanut\naikaan levottomuutta, sillä yleisö on kovin ajattelematonta ja\nhallitusmiehetkin samoin.\n\nSosiaaliministeriksi otettiin sosialisti, Fortuné Lapersonne. Siihen\naikaan oli vakavana, ankarana tapana ja suoraan sanoen julmana ja\nhirveänä juonena ottaa jokaiseen ministeristöön, jonka piti taistella\nsosialismia vastaan, ministeri sosialistisesta puolueesta: siten\nsaisivat omistusoikeuden ja rikkauden viholliset sen katkeran häpeän,\nettä heidän oma miehensä iski heidät maahan ja että he eivät voineet\nkokouksissaankaan olla vilkumatta ympärilleen ja mietiskelemättä, kuka\nheidän joukostaan seuraavana päivänä heitä kurittaisi. Ainoastaan\nihminen, joka ei ihmisluonnetta tunne, voi uskotella, että sosialistin\nsaaminen tuollaiseen kätyrinvirkaan olisi ollut vaikeaa. Toveri\nLapersonne liittyi Visirin ministeristöön omasta halustaan ja kenenkään\nhäntä pakottamatta, ja hänen entiset ystävänsäkin hyväksyivät\nhänen menettelynsä, siinä määrin kunnioitettiin pingviinien maassa\nvalta-asemassa olevaa miestä!\n\nKenraali Débonnaire sai sotaministerin salkun. Sanottiin, että hän\noli koko armeijan älykkäimpiä kenraaleja. Mutta hän antoi erään\nhöllähelmaisen naisen, vapaaherratar Bildermannin, johtaa itseään,\nja tuo vielä juonitteluiässäänkin kauniina säilynyt rakastajatar oli\nPingvinialle vihamielisen naapurimaan rahalla palkattuja vakoojia.\n\nUusi meriministeri, arvossapidetty amiraali Vivier des Murenes,\nmyönnettiin eteväksi meriasiain tuntijaksi, mutta oli niin ankarasti\nuskonnollinen, että moinen olisi antiklerikaalisessa ministeristössä\nnäyttänyt kohtuuttomuudelta, ellei maailmallismielinen tasavalta olisi\npitänyt uskontoa sotalaivaston asialle erittäin edullisena. Arvoisa\namiraali Vivier des Murènes pyhitti apotti Douillardin, rippi-isänsä,\nneuvosta merijoukkonsa Pyhän Orberose'in palvelukseen ja sepitytti\nAlkan neitsyen kunniaksi kristillisillä runoniekoilla hymnejä, joita\nesitettiin meriväen soittokunnissa kansallislaulun asemasta.\n\nVisirin ministeristö ilmaisi salailematta kirkonvastaisen kantansa,\nmutta kunnioitti eriäviäkin uskonnollisia vakaumuksia; se oli\nmaltillisesti uudistusmielinen ministeristö. Paul Visir ja hänen\ntyötoverinsa tahtoivat uudistuksia, ja juuri siksi, etteivät he\nhalunneet uudistusten kärsivän vahinkoa, eivät he esittäneet mitään\nuudistuksia: sillä he olivat todellisia valtiomiehiä, joten he\ntiesivät, että uudistusaatteet menevät pilalle heti kun ne esitetään,\nMinisteristö otettiin hyvin vastaan, se rauhoitti kaikkien kunnon\nihmisten mieliä ja korkokanta kohosi.\n\nHallitus ilmoitti, että tultaisiin rakennuttamaan neljä uutta\npanssarilaivaa, ryhdyttäisiin ankarasti ahdistamaan sosialisteja ja\nehkäistäisiin jyrkästi kaikki pakollisen tuloveron säätämisyritykset.\nTerrassonin valitseminen rahaministeriksi tyydytti erikoisesti\nvaltalehtiä. Terrasson oli näet ennen ministerinä ollessaan tullut\nkuuluisaksi pörssikeinotteluistaan, joten rahamiehet toivoivat\nhäneltä paljon ja uskoivat hyvien liikeaikojen nyt pian palaavan:\nkaikki nykyisten valtioiden kolme utaretta, ennakko-ostot, agiokaupat\nja ovelat keinottelut, tulisivat paisumaan pullolleen rikkauden\nmaidosta. Puhuttiin jo valtamertentakaisista yrityksistä, siirtokuntien\nasuttamisesta, ja rohkeimmat esittivät sanomalehdissä suunnitelman,\nettä Nigritiasta olisi tehtävä sotilaallisesti ja taloudellisesti\nPingvinian suojelusvaltio.\n\nVaikkei Hippolytus Cérès vielä ollutkaan täysin näyttänyt kykyään,\npidettiin häntä kuitenkin jo varsin käyttökelpoisena miehenä.\nLiikemaailma kunnioitti häntä suuresti. Häntä onniteltiin kaikkialla\nsiitä, että hän oli eronnut äärimmäisyyspuolueista, vaarallisista\naineksista, tietoisena hallituksen ankarista velvollisuuksista.\n\nNuori rouva Cérès oli ainoa tähti ministerien naisten joukossa.\nCrombile kuihtui naimattomuudessaan. Paul Visir oli mennyt\nrahanaimisiin, ottanut erään rikkaan liikemiehen tyttären, neiti\nBlampignonin, joka oli hienoa sukua ja arvossa pidetty, mutta\ntavoiltaan yksinkertainen ja aina sairas; hänen terveydentilansa\nvaati häntä oleskelemaan enimmäkseen äitinsä luona syrjäisellä\nmaaseudulla. Muut ministerien rouvat eivät olleet luotuja silmäniloksi,\nja ihmiset hymyilivät, kun lukivat lehdistä, että rouva Labillette\noli ilmestynyt presidentin tanssiaisiin paratiisilintu päässä.\nAmiraalitar Vivier des Murènes oli hyvää sukua, pituuttaan leveämpi,\npunanaamainen kuin teurastajan eukko, karheaääninen kuin katukauppias\nja kävi itse toriostoksilla. Kenraalitar Débonnaire oli pitkä, kuiva,\nnäppylänaamainen, kyllästymätön nuoriin upseereihin ja onnettomasti\nvajonnut mässäilyihin ja rikoksiin, joten häntä pelättiin ja\nkunnioitettiin vain hänen tavattoman rumuutensa ja julkeutensa vuoksi.\n\nRouva Cérès oli ministeristön rakkauden ja ylpeyden esine. Hän oli\nnuori, kaunis, moitteeton; ja hän osasi hankkia sekä hienoston että\nkansan suosion paitsi aistikkailla puvuillaan myöskin puhtaalla\nhymyllään.\n\nEvelinan salongissa alkoi kohta kuhista arvokasta juutalaista\nrahamaailmaa. Hänen puutarhajuhlansa olivat hienoimmat koko\ntasavallassa. Sanomalehdet kuvailivat hänen leninkejään ja suuret\npukimoliikkeet eivät sallineet hänen niitä maksaa. Hän kävi ahkerasti\nkirkossa, suojeli Pyhän Orberose'in kappelia kansan kiukkua vastaan\nja täytti aristokraattien sydämet kauniilla toivolla, että kirkko ja\nvaltio vielä tekisivät sovinnon keskenään.\n\nHänellä oli kullanhohtava tukka, harmaansiniset silmät ja notkea ja\nsiro vartalo; hän oli todellakin kaunis. Hänen maineensa oli niin hyvä\nja hänen käytöksensä niin älykäs, tyyni ja maltillinen, ettei hänestä\nolisi uskottu mitään pahaa, vaikka hänet olisi tavattu itse teossa.\n\nKevätpuoli päättyi hallituksen täydelliseen voittoon; se sai melkein\nyksimielisellä eduskunnan hyväksymisellä torjutuksi ehdotuksen, että\nmäärättäisiin pakollinen tulovero. Myöskin rouva Evelina Cérès saattoi\nriemuita eräästä uudesta voitostaan: hän oli näet pitänyt juhlat\nkolmelle matkustelevalle kuninkaalle.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nKUNINKAAN RAKASTAJATTAREN SOHVA\n\n\nPääministeri kutsui Cérès'in ja hänen rouvansa pariksi kesäviikoksi\nluokseen vuoristoon, pieneen linnaan, jonka hän oli loma-ajaksi\nitselleen vuokrannut ja jossa hän asui yksinään, sillä rouva Visirin\ntodellakin surkea kivulloisuus ei sallinut hänen olla miehensä kanssa,\nvaan oli hän nytkin jäänyt sukulaisiinsa maan pohjoisosaan.\n\nTuo linna oli aikoinaan ollut erään viimeisen Alkan kuninkaan\nrakastajattaren oma. Salissa oli vielä muinaiset huonekalut, ja\nniissä muun muassa rakastajattaren sohva. Seutu oli hurmaavan ihana.\nRunollinen, sininen joki, Aiselle, kiemurteli linnavuoren juurella.\nHippolytus Cérès oli ahkera onkimies. Usein keksi hän ongella\nistuessaan, yksinäisyyden syvässä rauhassa parhaat parlamentaariset\nsuunnitelmansa ja sai innoitettuihin puheisiinsa oivallisimmat\naiheet. Aiselle-joki kihisi lohenmulloja; hän istui aamusta iltaan\nonkimassa niitä venheessä, jonka pääministeri kohteliaasti oli hänen\nkäytettäväkseen hankkinut.\n\nSill'aikaa kävelivät Evelina ja Paul Visir joskus yhdessä puutarhassa\ntaikka pakisivat jotain keskenään salissa. Evelina oli kyllä huomannut,\nmikä lumovoima pääministerillä oli naisiin, mutta vielä ei hän ollut\nkiemaillut Paul Visirille muuta kuin ohimennen ja huolimattomasti,\nilman hartaampia aikeita tai harkittuja suunnitelmia. Paul Visir oli\nasiantuntija, joten hän ymmärsi, että Evelina oli kaunis. Eduskunta\nja ooppera olivat ennen vieneet häneltä kaiken hänen aikansa, mutta\ntäällä pikku linnassa huomasi hän Evelinan harmaiden silmien ja solean\nvartalon koko arvon.\n\nEräänä päivänä, kun Hippolytus Cérès oli tapansa mukaan ongella, pyysi\nPaul Visir Evelinaa istumaan viereensä kuninkaan rakastajattaren\nsohvalle. Päivän helteeltä ja auringon häikäisevältä valolta\nvarjelevien ikkunaverhojen raosta lenteli kultaisia säteitä Evelinaan,\nniinkuin itse Amor olisi jostakin salaa ampunut häneen nuoliaan.\nValkean musliinipuvun verhosta kuulsivat hänen kaikki nuoret ja\nsuloiset muotonsa, jotka olivat yht'aikaa sekä sirot että pyöreät.\nHänen ihonsa oli raikas ja pehmeä ja tuoksui äsken niitetylle heinälle.\nPaul Visir osoittautui osaavansa hallita tilanteen, eikä Evelina\nasettunut sattuman leikkiä vastaan. Hän luuli, ettei tämä olisi mitään,\ntai jos olisi, jotain aivan viatonta: se oli pieni erehdys!\n\n\"Kaupungin torilla, auringon puolella\", kertoo tunnettu saksalainen\nballadi, \"oli erään talon seinässä, jota pitkin soijaköynnös\nkiemurteli, pieni ja soma kirjelaatikko, sininen kuin ruiskukka,\nhymyilevä ja rauhallinen.\n\n\"Joka päivä asteli laatikon luo isoine saappaineen pikkukauppiaita,\nrikkaita tilallisia ja porvareita, sinne asteli veronkantajia\nja santarmeja, ja kaikki he pistivät siihen mikä asiakirjeitä\ntai laskuja, mikä veronmaksukehoituksia, haasteita oikeuteen\ntai asevelvollisuuskutsuja. Ja kirjelaatikko hymyili aina yhtä\nrauhallisesti.\n\n\"Iloissaan tai huolissaan tuli sen luokse päiväläisiä ja maatilojen\nrenkejä, palvelustyttöjä ja imettäjiä, kirjanpitäjiä, konttoristeja ja\näitejä sylilapsineen. He pistivät laatikkoon kirjeitä, joissa puhuttiin\nvastasyntyneistä, naimisiin menneistä ja kuolleista, pistivät sulhasen\nkirjeitä morsiamelle ja morsiamen sulhaselle, aviomiehen ja -vaimon\nkirjeitä, äitien kirjeitä pojilleen, poikien kirjeitä äideilleen:\nkirjelaatikko hymyili aina yhtä rauhallisesti.\n\n\"Illan hämärtyessä pujahtivat nuoret tytöt ja pojat salaa sen luokse\nja pistivät siihen rakkauskirjeitä, joista toisista kyyneleet olivat\nhuuhtoneet kirjoituksen tahraiseksi ja joista toisiin oli piirretty\npieni ympyrä merkiksi, mihin paikkaan oli suudeltava; ja nämä kirjeet\nolivat kaikki tavattoman pitkiä. Mutta kirjelaatikko hymyili yhä yhtä\nrauhallisesti.\n\n\"Suurimmat liikemiehet olivat niin varovaisia, että tulivat itse\npaikalle silloin kun laatikkoa tyhjennettiin ja työnsivät siihen\nvakuutettuja kirjeitä, jotka olivat varustetut viidellä punaisella\nlakkasinetillä ja pullottivat seteleitä taikka valtakunnan suurimpiin\npankkeihin meneviä maksuosoituksia. Ja kirjelaatikko hymyili aina yhtä\nrauhallisesti.\n\n\"Mutta eräänä päivänä tuli nuori Kasperi, jota laatikko ei ollut\nkoskaan nähnyt ja jonka elämästä se ei ennen ollut tietänyt tuon\ntaivaallista, ja antoi laatikolle kirjeen: siinä ei ollut kerrassaan\nmitään muuta erikoista kuin että se oli taitettu pikku hatun\nmuotoiseksi. Mutta kirjelaatikko tuli heti riemusta hulluksi. Siitä\nalkaen se ei ole enää pysynyt paikallaan; se juoksentelee pitkin\nkatuja, juoksentelee pitkin niittyjä ja metsiä somistellen itseään\nvihreillä lehdillä ja ruusunkukilla. Se samoaa edestakaisin mäkiä ja\nlaaksoja. Metsänvartija näki sen kerran ruispellossa Kasperin sylissä,\nja Kasperi suuteli kirjelaatikkoa suulle.\"\n\nPaul Visir oli jälleen tyyni niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\nEvelina lepäsi kuninkaan lemmikin sohvalla suloisen kummastuksen\nvallassa.\n\nArvoisa isä Douillard, etevä moraaliteologi, joka kirkon rappiokautena\nkoetti pitää huolta opin johtoajatusten säilymisestä, oli aivan\noikeassa, kun hän opetti kirkkoisien kanssa, että joskin nainen tekee\nsuuren synnin antautuessaan rahasta, niin tekee hän vielä suuremman\nantautuessaan ilmaiseksi. Ensinmainitussa tapauksessa on hän siihen\npakotettu henkensä elatuksen vuoksi, joten hän on vielä, vaikkei\nteko olekaan puolustettava, kelvollinen saamaan anteeksiantoa ja\njumalallista armoa, sillä kieltäähän Jumala ihmistä itsemurhasta eikä\ntahdo, että hänen luomansa olennot, hänen temppelinsä, hävittäisivät\nitse itsensä. Sitä paitsi säilyy nainen, joka antautuu miehelle\nhenkensä elatuksen vuoksi, nöyränä eikä tunne iloa, mikä seikka\nvähentää syntiä, kun taas nainen, joka antautuu ilmaiseksi, tekee\nsyntiä lihanhimosta ja riemuitsee synnistään. Ylpeys ja hekuma ovat\ntulleet hänen syntikuormaansa lisäpainoksi ja tekevät synnistä\nkuolemansynnin.\n\nHippolytuksen rouvan kohtalo olisi hyvä todistus näiden siveellisten\ntotuuksien pätevyydestä. Evelina huomasi yht'äkkiä, että hänellä\noli aistitkin. Ennen ei hän ollut sitä aavistanutkaan; nyt riitti\nlyhyen lyhyt tuokio ilmaisemaan sen hänelle, ja se seikka muutti\nkokonaan hänen sielunsa ja väänsi hänen elämänsä mullin mallin.\nAlussa hän oli ihastuksissaan, kun oli oppinut tuntemaan itsensä.\nMuinaisten filosofien _tunne itsesi: sielusi_ ei ole siveyssääntönä\nsitä laatua, että sen noudattaminen meitä ilahduttaisi; me emme ole\nlaisinkaan tyytyväisiä, jos tunnemme sielumme. Toista on ruumiin\nlaita: siitä tuntemuksesta voi meille aueta monenmoisten nautintojen\nlähteitä. Evelina palkitsi valistajansa, joka oli opettanut hänet\ntuntemaan itseään, heti saadun opin vertaisella kiitollisuudella, ja\nkuvitteli muuten, että moisen taivaallisen autuuden avaimet saattoivat\nolla ainoastaan sen onnellisen hallussa, joka oli taivaan hänelle\nantanutkin. Oliko se erehdys? Eikö hän olisi voinut löytää muitakin\nnoilla kulta-avaimilla varustettuja? Siitä on vaikea päästä perille.\nJa kun Paul Visirin ja Evelinan salaisuus sitten tuli tunnetuksi (ja\nse tuli hyvin pian, sen saamme kohta nähdä), niin kirjoitti professori\nHaddock siitä artikkelin erääseen tieteelliseen ammattilehteen,\nkäsitellen tapausta kokeisiin perustuvana ja lausuen tutkimuksensa\ntuloksena, että rouva C:n mahdollisuudet löytää herra V:n ekvivalentti\nja mahdottomuus ne löytää suhtautuivat toisiinsa niinkuin 3,05\nsuhtautuu 975,008:aan. Toisin sanoen, ettei rouva C sitä ekvivalenttia\nlöytäisikään. Epäilemättäkin Evelina aavisti tämän totuuden, sillä hän\nkiintyi herra pääministeriin kuin ainoaan aarteeseensa.\n\nOlen kertonut tämän asian näin tarkasti, koska arvelen sen\nyksityiskohtienkin ansaitsevan filosofien ja ajattelijain huomiota.\nKuninkaan rakastajattaren sohva on kyllin arvokas historian vakavan\nkäsittelyn esineeksi; tuolla sohvalla ratkaistiin suuren kansakunnan\nkohtaloita; niin, sillä täyttyi teko, jonka vaikutukset ulottuivat\nkoskemaan naapurikansakuntia, niin ystävä- kuin viholliskansoja, ynnä\nkoko ihmiskuntaa. Sangen usein jättävät pintapuoliset ja kevytmieliset\ntutkijat, kun ottavat vastuulleen raskaan tehtävän kirjoittaa\nhistoriallisen teoksen, muistamatta tällaiset seurauksiltaan äärettömän\ntärkeät tapaukset, joiden merkitystä he eivät tule ajatelleeksi. Siitä\nsyystä pysyvätkin maailman tapahtumien syvimmät vaikuttimet meiltä\nsalassa, ja keisarikuntien kukistumiset ja alueiden siirtymiset uusiin\nkäsiin kummastuttavat meitä ja ovat meille käsittämättömiä ainoastaan\nsen tähden, ettemme ole löytäneet sitä melkein huomaamatonta kohtaa,\nhipaisseet niitä kätkettyjä vipusimia, jotka ovat panneet koko mahtavan\nkoneiston pyörimään, täristäneet kaikkea ja mullistaneet kaiken\nnurin narin. Tämänkin laajan historiaa tekijä tuntee kyllä työnsä\nsuuret puutteellisuudet ja viat mutta hän saattaa julistaa hyvällä\nomallatunnolla koettaneensa valtioasioista puhuessaan aina olla\nniin huolellinen, ankara ja hillitty tutkimuksissaan kuin nuo asiat\nansaitsevat ynnä välttäneensä kaikkea poikkeamista siitä arvokkuudesta,\njoka inhimillisten tekojen kertojalle kuuluu.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nENSIMMÄISET SEURAUKSET\n\n\nKun Evelina kuiskasi Paul Visirille, ettei hän ollut koskaan ennen\nkokenut mitään tämän vertaista, ei pääministeri häntä uskonut. Hän\noli naismies, joten tiesi naisten mielellään puhuvan miehille tällä\ntavoin sitä varten, että saisivat heidät itseensä enemmän rakastumaan;\nja niinpä hänen entiset kokemuksensa veivät hänet totuudesta harhaan,\nkuten joskus sattuu. Paul Visir oli siis epäluuloinen, mutta\nkuitenkin maistui tuo tunnustus hänestä makealta. Ja piankin alkoi\nhän itse tuntea Evelinaa kohtaan rakkautta tai jotain muutakin.\nMoinen sieluntila näytti ensin vaikuttavan edullisesti hänen\nhenkisiin lahjoihinsa: hän piti vaalipiirinsä pääkaupungissa niin\nloistavan, hienon ja oivallisen puheen, että se tunnustettiin hänen\nmestariteoksekseen.\n\nEduskunnassa kävi häneltä kaikki sitten niinkuin rasvattu. Tuskin\nuskalsi joku harva kateellinen taikka kunnianhimon kiusaama nostaa\narasti päätänsä. Pelkkä pääministerin hymy riitti hälventämään\nsellaiset pikku varjot. Hän ja Evelina tapasivat toisiaan kahdesti\npäivässä, kirjoittaen sillä välin toisilleen kirjeitä. Paul Visir\noli tottunut arkoihin rakkaussuhteisiin, joten hän osasi olla\nvarovainen ja teeskennellä. Mutta Evelina oli mielettömän tyhmä:\nhän tuli pääministerin luo salongeissa, teattereissa, eduskunnassa\nja lähetystöissä; hän näytteli rakkauttaan kasvoillaan, ilmaisi\nsen koko olemuksessaan, silmiensä utuisessa välkkeessä, huultensa\nriutuvassa hymyssä, povensa aaltoilussa, lonkkiensa pehmeydessä, koko\nkauneudessaan, joka oli muuttunut eloisammaksi, ärsyttävämmäksi,\nhuumaavammaksi. Kohta tiesi koko maa, että he kaksi olivat\nsuhteissa keskenään. Siitä asiasta ilmoitettiin vieraiden valtojen\nhoveihin. Ainoastaan tasavallan presidentti ja Evelinan mies eivät\nsiitä vielä tietäneet mitään. Presidentti sai sen tietoonsa vasta\npoliisiraportista, joka jollakin ihmeellisellä tavalla oli eksynyt\nhänen matkalaukkuunsa.\n\nHippolytus Cérès ei tosin ollut kovin hienovaistoinen eikä\ntarkkanäköinen, mutta huomasi toki, että jotain kotona oli muuttunut.\nEvelina oli vielä tuonoin ollut intreseerattu hänen hommistaan ja oli\nkohdellut häntä, ellei juuri hellästi, ainakin vilpittömän ystävän\ntavalla; mutta nykyään Evelina oli hänelle täysin välinpitämätön taikka\ninhosikin häntä. Aina oli ollut aikoja, jolloin Evelina oli viipynyt\nkauan kotoa poissa, kaupungilla \"Pyhän Orberose'in Yhdistyksessä\". Nyt\noli hän poissa koko päivän, vaikka lähti asioille jo heti aamulla,\nja kun hän kello yhdeksän tuli illallispöytään, istui hän siinä kuin\nunissakulkija. Se oli hänen miehestään vain hullunkurista ja itse hän\ntuskin olisi koskaan huomannutkaan mitään. Hänellä oli niin vähän\nkokemusta naisista, hän oli niin tuhman itsetietoinen ja luotti\nniin lujasti arvokkaaseen yhteiskunnalliseen asemaansa, että totuus\nolisi kai pysynyt häneltä aina salassa, ellei rakastunut pari olisi\nsuorastaan pakottanut häntä näkemään koko jutun.\n\nAina kun Paul Visir tuli Evelinan luo ja tapasi hänet yksinään,\nsanoivat he toisilleen suukkosten lomassa: \"Ei täällä! Ei täällä!\"\nJa he tekeytyivät heti toisiaan kohtaan jyrkän hillityiksi. Se oli\nohjesääntö, jota ei saanut loukata. Mutta eräänä päivänä oli Hippolytus\nCérès kutsunut pääministerin, virkaveljensä, luokseen neuvottelemaan\neräistä tärkeistä asioista. Siellä otti Evelina pääministerin vastaan.\nHippolytus ei ollutkaan vielä päässyt tulemaan kotiin postikomiteasta.\n\n\"Ei täällä! Ei täällä!\" sanoivat rakastuneet heti toisilleen hymyillen.\n\nHe hokivat sitä toisilleen suu vasten suuta, likistellen toisiaan,\ntoisen ollessa polvillaan maassa, toisen kumartuessa häntä hyväilemään.\nHe hokivat sitä parhaillaan, kun Hippolytus Cérès yht'äkkiä astuikin\nsaliin.\n\nPaul Visir ei ollenkaan hämmentynyt, vaan selitti, ettei hän mitenkään\nsaanut pois tomuhiukkasta, joka oli lentänyt rouvan silmään. Tällä\ntempulla ei hän tosin pystynyt suinkaan rauhoittamaan miestä, mutta\nsaattoi itse kuitenkin peräytyä hyvässä järjestyksessä.\n\nHippolytus Cérès masentui suuresti. Evelinan käytös oli hänestä aivan\nuskomatonta. Hän tahtoi tietää, mistä se johtui. \"Miksi? Miksi?\"\nänkytti hän yhtä mittaa. \"Miksi?\"\n\nEvelina kielsi jyrkästi kaiken, ei suinkaan sen vuoksi, että olisi\nluullut voivansa saada hänet uskomaan, että hän oli viaton, sillä\nolihan Hippolytus nähnyt koko kohtauksen, vaan ainoastaan mukavuuden ja\nsiisteyden vuoksi ja päästäkseen kiusallisista selittelyistä.\n\nHipolytus Cérès kärsi kauheita mustasukkaisen tuskia. Hän tunnusti\ntuskan itselleen; hän sanoi: \"Minä olen kyllä voimakas, maailmaa\nvastaan haarniskoitu mies, mutta nyt on haava haarniskan sisäpuolella:\nse on sydämessä.\"\n\nJa kääntyen puhuttelemaan vaimoaan, joka loisti rikoksen koko\nhekumallista kauneutta, moitti hän tuskainen ilme silmissään:\n\n\"Sinun ei olisi pitänyt pettää minua tuon kanssa.\" Ja hän oli oikeassa:\nEvelinan ei olisi pitänyt valita itselleen rakastajaa ministeristön\nmiehistä.\n\nHippolytus Cérès kärsi sellaista tuskaa, että hän tarttui revolveriinsa\nja huusi: \"Minä ammun hänet!\" Mutta sitten johtui hänen mieleensä,\nettei posti- ja lennätinlaitoksen ministerin sovi ampua pääministeriä,\njoten hän työnsi revolverin takaisin yöpöydän laatikkoon.\n\nVieri viikkoja, eikä Hippolytus saanut lievitystä. Joka aamu\npuki hän voimakkaan miehen haarniskan haavansa päälle ja etsi\ntyössä ja kunniatehtävissä rauhaa, joka ei ollut hänelle suotu.\nJoka sunnuntai vihki hän tarkoituksiinsa muistopatsaita,\nkuvanveistoksia, suihkulähteitä, syvävesikaivoja, yleisiä sairaaloita,\nrautateitä, kanavia, kauppahalleja, likaviemäreitä, voittokaaria,\nteurastuslaitoksia ja eläinmarkkinatoreja ynnä piti korkealentoisia\npuheita. Hänen tulinen työskentelyhalunsa nieli kokonaisia\nasiapaperiarkistoja. Kahden viikon aikana muutatti hän neljätoista\nkertaa postimerkkien väriä. Ja kuitenkin tuli hänelle sellaisia tuskan\nja raivon tuokioita, että ne olivat tehdä hänet hulluksi. Monta\npäivää perätysten tunsi hän olevansa aivan tylsä. Jos hän olisi ollut\nyksityisen palveluksessa, olisi se kohta huomattu, mutta valtion\nasiain hoidossa on paljon vaikeampi erottaa hoitajan hulluutta tai\nraivopäisyyttä. Sattui niin, että valtion virkamiehet juuri niinä\naikoina perustivat keskinäisiä yhdistyksiä ja yhtymiä, ja eduskunta\nja yleinen mielipide olivat heidän kiihkeästä mielialastaan varsin\nlevottomia. Etenkin kirjeenkantajat olivat innokkaita ammattiliiton,\nkannattajia.\n\nHippolytus Cérès julkaisi kiertokirjeen, jossa hän, julisti\nkirjeenkantajien menettelyn täysin lailliseksi. Mutta seuraavana\npäivänä tekaisi hän uuden kiertokirjeen ja kielsi valtion virkamiehiä\nperustamasta mitään seuroja, koska ne muka nyt olivat laittomia.\nHän erotti virasta satakahdeksankymmentä kirjeenkantajaa, otti\nheidät takaisin virkaan, antoi heille varoituksen ja jakoi heille\nlahjapalkkioita. Valtioneuvostossa oli hänen vimmansa joka hetki\npuhkeamaisillaan skandaaliksi. Tuskin edes tasavallan päämiehen\nläsnäolokaan piti häntä sopivaisuuden rajoissa, ja kun hän ei\nuskaltanut karata kilpailijansa kimppuun, niin purki hän sydäntään\narmeijan kunnioitettua ylipäällikköä, kenraali Débonnaire'ia kohtaan,\nsyytäen hänelle hävyttömyyksiä, joita kenraali onneksi ei kuullut,\nsillä hän oli kuuro kirjoitellessaan juuri kaikella hartaudella runoja\nvapaaherratar Bildermannille. Mutta esittipä herra pääministeri\nmitä tahansa, niin Hippolytus Cérès asettui vastahankaan. Kaiken\nkaikkiaan, hän oli ilmeinen hullu. Ainoastaan yksi osasto hänen\nsekaantuneissa aivoissaan oli säilynyt järjestyksessä: siinä olivat\nparlamentaarinen tajunta, kunnioitus enemmistöjä kohtaan, kaikkien\npuolueiden perinpohjainen tuntemus ja varma vaisto yleisen mielipiteen\nheilahduksista.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nUUSIA SEURAUKSIA\n\n\nEduskunnan istuntokausi kului kaikessa rauhassa loppuun eikä\nministeristö huomannut enemmistössä minkäänmoisia onnettomuuden\nenteitä. Eräistä suurten maltillisten lehtien artikkeleista saattoi\nkumminkin päätellä, että sekä kristittyjen että juutalaisten\nrahamiesten vaatimukset kasvoivat päivä päivältä, että pankkiliikkeiden\nisänmaallisuus vaati ehdottomasti sivistysretkikunnan lähettämistä\nNigritiaan ja että terästrusti paloi halusta suojella rannikoitamme ja\nvarjella siirtomaitamme, joten se kirkui lisää panssarilaivoja ja yhä\nvain panssarilaivoja. Huhuttiin, että jouduttaisiin sotaan: sellaiset\nhuhut liikkuivat joka vuosi säännöllisesti kuin pasaadituulet. Järkevät\nihmiset eivät kallistaneet niille korvaansa, ja hallituksetkin\nsaattoivat yleensä antaa niiden haihtua itsestään, jos ne vain eivät\nkasvaneet kovin suuriksi eivätkä levinneet hyvin laajalle: silloin\nnäet maa tuli levottomaksi. Rahamiehet eivät tahtoneet muita sotia\nkuin siirtomaasotia. Kansa ei tahtonut sotia ollenkaan: se oli\nhyvillään, kun hallitus pysyi tyynenä, jopa uhmapäisen tyynenä; mutta\nolisipa europalainen aseellinen selkkaus tosiaan alkanut näyttää\nvähänkin mahdolliselta, niin olisivat kansan kuohuvat tunteet pian\nvallanneet eduskunnankin! Paul Visir ei ollut yhtään levoton. Hänen\nmielestään ei Europan valtioiden silloisissa suhteissa näkynyt mitään,\njota olisi ollut syytä pelätä. Pääministeriä vain harmitti se, että\nulkoministeri piti niin mielipuolisen itsepäisesti aina suunsa kiinni.\nTuo kummallinen tonttu tuli valtioneuvostoon raahaten salkkua, joka\noli suurempi kuin hän itse ja pullotti täynnä asiapapereita, mutta\nhän ei puhunut sanaakaan, kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin, yksinpä\ntasavallan kunnianarvoisan presidentinkin kysymyksiin, ja torkahti\nyhtämittaisesta työstä uupuneena tuon tuostakin nojatuolissaan,\njolloin hänestä ei näkynyt mitään muuta kuin pieni musta haiventöyhtö\nvihreäverkaisen neuvospöydän ylitse.\n\nSillä välin alkoi Hippolytus Cérès tointua jälleen voimakkaaksi\nmieheksi. Virkaveljensä Lapersonne'in kanssa kekkeröi hän aika\nlailla teatterinaisten parissa. Keskellä yötä nähtiin heidän tulevan\nyhdessä muotikapakkoihin mukanaan joukko naisia, joilla oli harsot\nkasvoilla. Molemmat nämä ministerit olivat pitkiä miehiä, ja sitä\npaitsi tunnettiin heidät helposti uusista silinterihatuistakin. Pian\npidettiin heitä kaikkein hauskimpina kadunjuoksijoina. He huvittelivat,\nmutta he kärsivät. Myöskin Fortuné Lapersonne'in haarniskan kätkössä\noli haava: hänen vaimonsa, nuori modisti, jonka hän oli ryöstänyt\neräältä markiisilta, oli karannut häneltä ja eli nyt yksissä erään\nautonkuljettajan kanssa. Hän rakasti vaimoaan vieläkin ja oli lohduton,\nkun oli hänet menettänyt. Ja monestikin sattui, että ministerit\njossakin yksityishuoneessa, keskellä tyttöjä, jotka nauraa räkättivät\nja ahmivat krapuja, katsahtivat toisiinsa tuskallisin silmin ja\npyyhkäisivät kyynelen poskeltaan. Mutta vaikka Hippolytus Cérès oli\nsaanut iskun suoraan sydämeensä, ei hän aikonut masentua. Hän oli\npäättänyt kostaa.\n\nRouva Visir, jonka täytyi horjuvan terveytensä vuoksi yhä edelleen\nolla vanhempiensa luona ikävällä maaseudulla, sai kerran nimettömän\nkirjeen, jossa kerrottiin, että herra Paul Visir, naimisiin mennessään\nköyhä kuin kirkonrotta, haaskasi nykyään erään naidun naisen kanssa\n(E. C, arvatkaa!) hänen, rouva Visirin, myötäjäisiä, lahjoitteli\ntuolle naiselle kolmenkymmenentuhannen frangin automobiileja ja\nkahdeksankymmenentuhannen frangin helminauhoja, antaen mennä täyttä\nvauhtia vararikkoa, häpeää ja rappiota kohti. Rouva Visir luki kirjeen,\nsai hermokohtauksen ja ojensi kirjeen isälleen.\n\n\"Minä lähden ja ravistan korvista miestäsi\", sanoi vanha herra\nBlampignon. \"Hän on vintiö, joka saattaa sinut kerjäläiseksi, ellemme\npidä varaamme. Olkoon vaikka kaksi pääministeriä, minä en häntä pelkää.\"\n\nHerra Blampignon ajoi pääkaupungin asemalta suoraan sisäministeriöön\nja hänet otettiin heti vastaan. Raivoissaan astui hän Paul Visirin\ntyöhuoneeseen.\n\n\"Minulla on teille pari sanaa, hyvä herra!\"\n\nJa hän ravisteli nimetöntä kirjettä.\n\nPaul Visir lausui hänelle hymyillen:\n\n\"Tervetuloa, rakas appi. Minun piti juuri sinulle kirjoittaa; aioin\nilmoittaa sinulle, että sinut on nimitetty Kunnialegioonan ritariksi.\nMinä allekirjoitin nimityksen tänä aamuna.\"\n\nAppi kiitti hartaasti vävyään ja heitti nimettömän kirjeen tuleen. Kun\nhän palasi maalle, tapasi hän siellä tyttärensä hyvin ärtyneessä ja\nepätoivoisessa mielialassa.\n\n\"No niin, minä kävin miehesi puheilla. Hän on hyvin kunnon mies. Sinä\net ymmärrä kohdella häntä oikein, siinä koko totuus.\"\n\nSitten sattui Hippolytus Cérès huomaamaan eräästä pienestä\nskandaalilehdestä (skandaalilehdistähän ministerit aina saavat tietonsa\nvaltioasioista), että pääministeri kävi joka ilta aterioimassa\nerään neiti Lysiane'in luona, joka oli Folies Dramatiques-teatterin\nnäyttelijättäriä ja jonka suloihin pääministeri näytti kovasti\nihastuneen. Siitä alkoi Hippolytukselle uusi ilo, joskin synkkä:\ntarkastella, miten hänen vaimonsa nyt menettelisi. Mutta Evelina tuli\nkotiin joka ilta hyvin myöhään, vasta illalliselle tai pukeutuakseen\njulkisiin kutsuihin, ja näytti onnellisen väsyneeltä ja tyyneltä kuin\nainakin saadun ilon jälkeen.\n\nHippolytus luuli, ettei Evelina tietänyt mistään mitään, ja lähetti\nsiis hänelle tarvittavan nimettömän ilmoituksen. Evelina luki sen hänen\nläsnäollessaan pöydässä, ja istui yhä yhtä hymyilevänä ja autuaallisen\nraukeana.\n\nSilloin arveli Hippolytus, ettei Evelina vielä näistä liian hämäristä\nviittauksista yskää ymmärtänyt ja että täytyi huomauttaa hänelle\nasiasta selvemmin, jos mieli tehdä hänet levottomaksi: saattaa\nhänet toteamaan itse, miten häntä petettiin. Hippolytuksella oli\nministeristössä hyvin taitavia valtiollisia asiamiehiä, joiden\ntehtävänä oli suorittaa kansallista puolustusta koskevia tutkimuksia;\nhe pitivät paraikaa silmällä eräitä vakoilijoita, jollaisia\nnaapurivaltakunta, maan perivihollinen, oli sijoittanut yksinpä\ntasavallan posti- ja lennätinlaitokseenkin. Nyt antoi herra Cérès\nheille määräyksen, että heidän oli jätettävä toistaiseksi vakoilijain\ntekojen nuuskiminen ja tutkittava sen sijaan, missä, mihin aikaan ja\nmiten pääministeri ja neiti Lysiane tapasivat toisiaan. Asiamiehet\nsuorittivat tunnollisesti heille määrätyn tehtävän ja ilmoittivat\nministerille, että he olivat montakin kertaa yllättäneet pääministerin\nerään naisen seurassa, mutta se nainen ei ollut suinkaan neiti Lysiane!\nHippolytus Cérès ei enää kysellyt enempää, ja siinä teki hän viisaasti:\nPaul Visirin ja neiti Lysiane'in suhde oli ainoastaan keksintöä,\nvalejuttua, jonka pääministeri oli laskenut kiertämään rauhoittaakseen\nEvelinaa, sillä yleisen huomion kunnia alkoi vaivata rouvaa liikaa,\nhänen rakkautensa tahtoi pysyä hiljaisuuden ja salaperäisyyden varjossa.\n\nRakastavaa paria koetettiinkin hyvästi suojella. Suojelijoina\neivät olleet ainoastaan posti- ja lennätinlaitoksen ministerin\nasiamiehet, vaan näiden kanssa kilpailivat itse poliisipäällikönkin\nja sisäministerin vakoilijat. Parin kintereillä hiipi lisäksi\nmyöskin useiden kuningas- ja keisarillismielisten ja klerikaalisten\nyhdistysten nuuskijoita, kymmenkunta rahankiristysliikkeiden\nkärkkyjää, muutamia amatöörisalapoliiseja ja lauma sanomalehtien\nreporttereja ja valokuvaajia, joten rakastavaiset kaikkialla,\nmihin he rakkaudenkaipuussaan pujahtelivat, isoissa hotelleissa,\npikku yömajoissa, kaupunkilaistaloissa ja maatiloilla, yksityisten\nhuoneistoissa, linnoissa, museoissa, palatseissa ja surkeissa\nhökkeleissä kohtasivat aina vain heidän kanssaan samoihin paikkoihin\nyht'aikaa ilmestyneitä merkillisiä vieraita; ne nuuskivat heitä\nkaduilla, tähystivät heitä ympärillä olevista taloista, puista ja\nmuureilta, pälyivät portaissa ja eteisissä, kurkistelivat katoilta,\nviereisistä huoneistoista ja savupiippujen kautta. Pääministeri ja\nhänen ystävättärensä näkivät kauhukseen, että heidän sänkykamariinsa\nkaiveltiin reikiä oviin ja ikkunaluukkuihin ja kuulivat siellä\naina kairojen kitisevän seinissä. Ja paremman puutteessa saivatkin\nvakoilijat kerran otetuksi valokuvan, jossa rouva Cérès paitasillaan\npisti kengännappejaan kiinni.\n\nPaul Visir alkoi hermostua ja ärtyä ja menetti jo välistä hyvän\ntuulensa ja kohteliaan käytöstapansa. Hän tuli joskus valtioneuvostoon\nhurjalla päällä ja purki, nyt hänkin, kiukkuaan kenraali Débonnaire'ia\nvastaan, joka tosin oli uljas sotilas, mutta salli kurittomuuden\nvallita armeijassa; ja hän pisteli ilkeästi myöskin kunnioitettavaa\namiraali Vivier des Murenesia, jonka laivat uppoilivat meren pohjaan\nyhtä mittaa ilman mitään näkyvää syytä.\n\nFortuné Lapersonne kuunteli hänen ärhentelemistään, katsoi häneen\nsilmät pyöreinä ja ivallisesti hymyillen ja mutisi hampaittensa välistä:\n\n\"Ei riitä miehelle vielä se, että on vienyt Hippolytukselta hänen\nvaimonsa, tahtoo ottaa häneltä hänen hermonytkähdyksensäkin.\"\n\nNämä pääministerin sättimiset pääsivät yleisön tietoon, sillä\nministerit eivät niitä jutuissaan salailleet ja varsinkin nuo kaksi\nvanhaa uhria valittivat, miten töykeästi pääministeri heitä kohteli,\nja uhkasivat heittää salkkunsa kiusanhengelleen päin kuonoa, mutta\neivät kuitenkaan: heittäneet. Pääministerin menettely ei suinkaan häntä\nvahingoittanut; päin vastoin, se teki mitä parhaimman vaikutuksen sekä\neduskuntaan että yleiseen mielipiteeseen: ajateltiin nimittäin, että\nPaul Visir tahtoi pitää erikoisen ankaraa huolta laivaston ja armeijan\nmenestyksestä. Pääministeriä ihailtiin entistä enemmän.\n\nKun huomattavat yksityiset henkilöt ja puolueryhmät onnittelivat häntä,\nvastasi hän arvokkaan yksinkertaisesti:\n\n\"Se on minun periaatteeni!\"\n\nJa hän pisti seitsemän, kahdeksan sosialistia vankilaan.\n\nEduskunnan hajaantuessa oli Paul Visir hyvin väsynyt ja lähti\nerääseen kylpylaitokseen. Hippolytus Cérès ei mitenkään tahtonut\njättää ministeriötään, jolle puhelinneitien ammattikunta tuotti\nmekastuksellaan paljon päänvaivaa. Hän murskasi neitien vastarinnan\nhirveän raivokkaasti, sillä hänestä oli nyt tullut naisvihaaja.\nSunnuntaisin matkusti hän virkaveljensä Lapersonne'in kanssa maalle\nonkimaan, aina silinterihattu päässä: siitä ei hän ollut hennonut\nluopua ministeriksi tulostaan asti. Molemmat herrat unohtivat usein\nonkimisen ja kalat ja purkivat toisilleen tuskaansa, jota saivat kärsiä\nnaisten huikentelevaisuuden tähden, ja vuodattelivat kyyneleitä yhdessä.\n\nHippolytus rakasti yhä Evelinaa ja kärsi yhä tuskaa. Mutta kuitenkin\nalkoi hänen rinnassaan kyteä nykyään jo toivokin. Evelina oli nyt\nerossa rakastajastaan, joten Hippolytus uskoi kenties voivansa saada\nhänet takaisin. Hän siis käytti kaiken kekseliäisyytensä ja koetti\nonnistua, oli hyvin avomielinen, palvelevainen, altis, uskollinen ja\nhienotuntoinenkin. Sydän se hänelle hienotunteisuutta opetti. Hän\nkertoi uskottomalle sydämensä salaisuuksia liikuttavan suoraan ja\nkauniisti ja tunnusti hänelle, saadakseen hänet heltymään, miten paljon\nhän oli kärsinyt.\n\nHippolytus kuroi housunkauluksensa vatsan päälle ristiin ja sanoi:\n\n\"Katsopas, kuinka minä olen laihtunut.\"\n\nHän lupasi Evelinalle kaikkea, mitä nainen ikinä saattoi haluta,\nhuviretkiä maaseudulle, hattuja, jalokiviä.\n\nVälistä luuli hän jo, että Evelinan sydän oli heltynyt. Evelina\nei näyttänyt hänelle enää niin julkean onnellista naamaa. Kun hän\noli erossa Paulista, oli hänen surumielisyydessään jonkinmoista\nlempeyttäkin; mutta jos Hippolytus teki liikkeenkin ottaakseen hänet\nitselleen takaisin, niin torjui Evelina hänet synkkänä ja arkana;\nEvelinan harha-askel oli Hippolytuksen vastuksena kuin mikäkin Venuksen\nkultavyö, jota hän ei saanut pois Evelinan uumilta.\n\nHippolytus ei väsynyt, hän oli nöyrä, tekeytyi anelevaksi,\nsurkuteltavaksi.\n\nKerran meni hän kyynelet silmissä Lapersonne'ilta pyytämään:\n\n\"Puhu sinä hänen kanssaan!\"\n\nLapersonne kiitti kohteliaasti kunniasta eikä uskonut, että hänen\navustaan olisi mitään hyötyä. Kuitenkin antoi hän ystävälleen neuvoja.\n\n\"Näytä muka halveksivasi häntä, rakastavasi jotakin toista, niin hän\ntulee sinulle takaisin.\"\n\nHippolytus koetti sitä keinoa; hän toimitti lehtiin uutisia, että\nhänet nähtiin alinomaa oopperalaulajatar Guinaud'n seurassa. Hän tuli\nillalla myöhään kotiin tai ei tullut ollenkaan, ja tekeytyi Evelinan\nläsnäollessa muka niin iloiseksi, ettei jaksanut itseään hillitä.\nPäivällispöydässä veti hän taskustaan tuoksuvan kirjeen, oli lukevinaan\nsitä haltioissaan ja teki naamansa sellaiseksi kuin olisi ollut\nhaaveissaan suutelevinaan näkymättömän olennon huulia. Mutta sekään ei\nauttanut. Evelina ei huomannutkaan noita temppuja. Hän oli tunteeton\nkaikelle, mikä häntä ympäröi, eikä vironnut tylsästä tilastaan muulloin\nkuin pyytäessään mieheltään hiukan rahaa; ja jos Hippolytus ei antanut\nrahaa, niin loi Evelina häneen kovin inhoksuvan katseen, aivan kuin\nsyyttäen häntä koko häpeästä, vaikka juuri Evelina itse häpäisi\nmiestään koko maailman silmissä. Evelina oli rakastuneena alkanut\ntuhlata paljon rahaa pukuihinsa. Hän tarvitsi rahaa, eikä hänellä ollut\nmuita kuin Hippolytus, jolta hän olisi hennonut sitä pyytää, niin kaino\nja vaatimaton oli hän rakastettuaan kohtaan.\n\nViimein loppui aviomiehen kärsivällisyys, hän raivostui ja uhkasi\nEvelinaa revolverillaan. Kerran sanoi hän Evelinan äidille vaimonsa\nkuullen:\n\n\"Minä onnittelen teitä, rouva Clarence: te olette kasvattanut\ntyttärestänne lutkan.\"\n\n\"Vie minut pois täältä, äiti\", huusi Evelina. \"Minä tahdon avioeroa!\"\n\nSilloin rakastui Hippolytus häneen hurjemmin kuin koskaan ennen.\n\nSilmittömässä mustasukkaisuudessaan epäili hän, eikä kenties\naiheettomasti, että Evelina kirjoitti rakastajalleen kirjeitä ja\nsai niitä häneltä. Hippolytus vannoskeli hankkivansa ne kirjeet\nkäsiinsä. Hän perusti mustan kabinetin, sotki yksityishenkilöiden\nkirjeenvaihtoa, myöhästytti pörssitietoja, esti rakkauskohtauksia,\nsai aikaan vararikkoja, ehkäisi monenmoisten intohimojen valloilleen\npääsyä, aiheutti itsemurhia. Hallituksesta riippumaton sanomalehdistö\nantoi silloin palstoillaan tilaa yleisön valituksille ja tuki yleisöä\nomalla suuttumuksellaan. Hallituspuolueiden lehdet alkoivat näitä\nmielivaltaisia toimenpiteitä puolustaakseen puhua peitellyin sanoin\njonkinlaisesta salaliitosta ja yhteiskuntavaarasta, uskotellen, että\nmonarkistit juonittelivat valtiokeikausta. Monet lehdet, jotka olivat\nvähemmän perillä asiasta, levittivät nyt tuosta salaliitosta tarkempia\ntietoja: ne kertoivat, että oli takavarikoitu viisikymmentätuhatta\nkivääriä ja että prinssi Crucho oli palannut maahan. Yleinen mieliala\nkiihtyi kovasti. Tasavaltalaiset lehdet vaativat, että eduskunta\noli heti kutsuttava koolle. Paul Visir palasi pääkaupunkiin,\nkokosi virkaveljensä, ministerit, tärkeään neuvotteluun ja antoi\nsähkösanomatoimistojen tiedottaa, että tosiaan oli hankittu salajuonia\neduskunnan kukistamiseksi, mutta että pääministeri oli noiden juonien\nperillä ja että tapahtumista pantaisiin toimeen laillinen tutkimus.\n\nHän käski kohta vangitsemaan kolmekymmentä sosialistia. Ja kun nyt\nkoko maa tervehti häntä pelastajanaan, käytti hän hyväkseen yleisön\nhajamielisyyttä ja veti taitavasti nenästä hänen rakkausasioittensa\nnuuskijoita. Niitä oli nykyään hänen kimpussaan kuusisataa. Kaikessa\nhiljaisuudessa sai hän viedyksi Evelinan erääseen pohjoista asemaa\nlähellä olevaan pikku hotelliin ja siellä he olivat sitten yhdessä\nyöhön asti. Kun he olivat lähteneet, huomasi siivoojatar lakanoita\nmuuttaessaan sängyn vieressä alkovin seinässä seitsemän hiusneulalla\npiirrettyä pikku ristiä.\n\nSiinä kaikki, mitä Hippolytus Cérès katkerilla vaivoillaan voitti.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nVIIMEISET SEURAUKSET\n\n\nKateus on kansanvaltojen avu: se suojelee niitä tyranneja vastaan.\nEduskunnan jäsenet alkoivat kadehtia pääministeriä tuon hänen\nkulta-avaimensa tähden. Jo vuoden oli koko maailma tietänyt, miten\nrouva Cérès oli hänen vallassaan. Maaseudullekin, jonne pääkaupungin\nuutiset ja muodit ehtivät vasta kun aurinko on tarkalleen kiertänyt\nmaapallon ympäri, levisi pian huhu ministerien laittomista\nrakkaussuhteista. Ja maaseutu on ankarasti siveellistä. Naiset ovat\nsiellä siveellisempiä kuin pääkaupungissa. Tähän seikkaan on mietitty\nja keksitty paljonkin selityksiä; on sanottu, että se on kasvatuksen,\nesimerkin voiman ja yksinkertaisten elämäntapojen ansiota. Sen sijaan\nväittää professori Haddock, että maaseudun naisten siveys johtuu\npelkästään heidän kenkiensä matalista koroista. \"Nainen\", lausuu\nhän eräässä tutkimuksessaan, joka on ilmestynyt \"Antropologisessa\naikakauskirjassa\", \"herättää sivistyneessä miehessä puhtaasti\neroottista tunnetta ainoastaan silloin kun hänen jalkoteränsä\nmuodostaa maata vasten vähintään kahdenkymmenenviiden asteen kulman.\nJos kulma kasvaa kolmenkymmenenviiden asteen suuruiseksi, niin tulee\neroottinen vaikutelma, joka kysymyksessä olevasta naishenkilöstä\nlähtee, vieläkin voimakkaammaksi. Siitä, missä asennossa jalkoterät\novat maassa, riippuu nimittäin ruumiin eri osien ja etenkin\nlantioiden asento henkilön seisoessa ja myöskin vuorovaikutus\nlantioiden ja niiden lihaskerrosten välillä, joilla reidet ovat\ntakaa ja yläosastaan varustetut. Ja kun nyt jokainen kulttuurimies\non sukuviettiensä puolesta turmelukseen kallistuvainen, joten hän\nliittää naisellisiin muotoihin (ainakin niiden seisovassa asennossa)\naistillisia kuvitelmiaan pelkästään silloin, kun ne ovat tilavuus- ja\ntasapainoehtojen vaatimassa järjestyksessä, ja kun tuo järjestys taasen\njohtuu jalkoterän asennosta, kuten äsken olemme lausuneet, niin siitä\nseuraa, että maalaisnaisia, joilla on matalat korot, halutaan vähän\n(ainakin seisovassa asennossa), joten heidän on erittäin helppo säilyä\nsiveellisinä.\" Näitä päätelmiä ei yleensä hyväksytty. Huomautettiin,\nettä ovathan matalat korot tulleet pääkaupunkiinkin englantilaisen ja\namerikalaisen muodin tuomina eikä niiden vaikutus ole ollut sellainen\nkuin mainittu tiedemies olettaa, sekä että väite pääkaupungin ja\nmaaseudun siveellisyyden suuresta eroavaisuudesta on kenties pelkkää\nkuvitelmaa: jos sellainen eroavaisuus olisikin totta, niin johtuu\nse siitä, että suurkaupungit tarjoavat rakastelulle kaikenlaisia\nsellaisia etuja ja mukavia tilaisuuksia, joita pikkukaupungeilla ei ole\nantaa. Olipa nyt miten oli, niin ainakin se on totta, että maaseutu\nalkoi pahasti nurista pääministeriä vastaan ja pauhasi, että hän eli\nhävytöntä elämää. Tämä ei vielä ollut hänelle vaarallista, mutta se\nsaattoi tulla vaaralliseksi.\n\nNiin, vielä ei näkynyt vaaraa missään, ja kumminkin se uhkasi\nkaikkialla. Eduskunnan enemmistö pysyi lujasti ennallaan, mutta\njohtajat alkoivat metkuilla ja esittää vaatimuksia. Hippolytus Cérès\nolisi tuskin uhrannut etujaan kostolleen. Mutta nyt hän arveli\nvoivansa tehdä kiusaa Paul Visirille, tehdä sitä salaa, omia etujaan\nvahingoittamatta, ja uskoi saavansa hallituksen mahtavimman miehen\ntuhotuksikin, jos olisi oikein taitava ja viisas. Hän ei ollut\nlahjojensa, tietojensa ja arvovaltansa puolesta läheskään kilpailijansa\nmittainen, mutta hän oli paljon etevämpi kuin hän niin sanotussa\n\"käytäväpolitiikassa\". Viisaimmat parlamentaarikot väittivät enemmistön\nviime kerralla alkaneen horjua sen vuoksi, ettei hän ollut istunnossa\nläsnä. Komiteoissa sattui hän muka olemaan vähän väliä, ovelasti omaan\ntarkoitukseensa pyrkien, niin hajamielinen, että kannatti sellaisten\nmenoerien myöntämistä, joita pääministeri varmastikaan ei voisi\nhyväksyä. Kerran johtui tuosta hänen harkitusta taitamattomuudestaan\nodottamaton kiivas ristiriita sisäministerin ja sen henkilön välillä,\njoka esitti arvion sisäministeristössä. Se oli jo liika näkyvää:\nHippolytus Cérès säikähti ja hillitsi jonkin aikaa vähän itseään.\nHänelle olisi ollut vaarallista, jos hän olisi kukistanut ministeristön\nliian pian. Hän oli vihassaan kekseliäs: hän mietti uuden tempun,\njonka avulla pääsisi tarkoitustensa perille mutkateitä. Paul Visirillä\noli muudan kevytkenkäinen serkkutyttö, jolla oli sama sukunimi\nkuin hänelläkin. Hippolytus Cérès muisti juuri parhaaseen hätäänsä\ntuon tytön. Hän teki Céline Visirin yleisesti tunnetuksi, hankki\nhänelle suhteita eräiden epäilyttävien herrojen ja naisten kanssa ja\ntoimitti hänet esiintymään milloin missäkin varieteeteatterissa. Pian\nesitti Céline Visir hänen alotteestaan kaupungin Eldoradoissa ylen\nseksuelleja pantomiimeja, joille yleisö vihelsi raivoissaan. Eräänä\nkesäyönä hyppi hän sitten jollakin lavalla Champs-Élysées'n varrella\nriettaita tansseja; roskajoukko hoilasi ympärillä ja kauheasti korvia\nsärkevä musiikki kuului aina siihen puutarhaan asti, jossa tasavallan\npresidentti parhaillaan piti juhlia parille ulkomaiselle kuninkaalle.\nPääministeri Visirin nimi liittyi Céline Visirin skandaaleihin, se oli\nluettavana kaikissa kadunkulmissa, se näkyi yhtä mittaa sanomalehdissä,\nse lenteli kahviloissa ja tanssipaikoissa ohjelmalehtisillä, jotka oli\nkoristettu siveettömillä kuvilla, se hulmusi tulikirjaimilla hurjimpien\nhuvittelupaikkojen ovilla.\n\nKukaan ei pitänyt pääministeriä vastuunalaisena sukulaisensa\nkelvottomasta käytöksestä, mutta hänen suvustaan saatiin huono käsitys\nja hänen valtiomiesarvonsakin kärsi siitä.\n\nSitten tuli pääministerille ensimmäinen ankara varoitus. Kirkollis- ja\nopetusministeri Labillette, jolla oli sappitauti, joten papiston\nainaiset vaatimukset ja juonet alkoivat häntä jo liiaksi harmittaa,\nlausui kerran eduskunnassa erääseen varsin yksinkertaiseen kysymykseen\nvastatessaan noin vain siinä ohella uhkauksen, että hän aikoi sulkea\nPyhän Orberose'in kappelin, sekä puhui mainitusta kansallispyhimyksestä\nhyvin epäkunnioittavalla tavalla. Koko oikeisto kimmahti suuttumuksen\nvallassa häntä vastaan, eikä vasemmistokaan näyttänyt varsin mielellään\nhaluavan kannattaa moista uskaliasta ministeriä. Enemmistön johtajat\neivät tahtoneet hyökätä kansan suosiman Orberose'in palveluksen\nkimppuun, sillä se tuotti maalle joka vuosi kolmekymmentämiljoonaa\nfrangia. Ja oikeiston maltillisin mies, herra Bigourd, paisutti asian\nvälikysymykseksi ja saattoi nykyisen ministeristön vaaraan. Onneksi\npelasti sosiaaliministeri Fortuné Lapersonne, arvonsa velvollisuudet\ntuntien, silloin taitamattomasti esiintyneen virkaveljensä,\nkirkollis- ja opetusministerin, vaikkei itse pääministeri ollutkaan\ntuota alavirkailijaansa ja hallitusta puolustamassa. Lapersonne\nnousi puhujalavalle ja vakuutteli hallituksen syvästi kunnioittavan\nisänmaan taivaallista suojelijatarta, lukemattomien sellaisten tuskien\nlieventäjää, joihin nähden tiedekin tunnustaa avuttomuutensa. Ja kun\nPaul Visir viimein sai tempautuneeksi irti Evelinan sylistä ja joutui\neduskuntaan, niin olikin sosialisti jo pelastanut ministeristön.\n\nMutta varmuuden vuoksi arveli pääministeri nyt viisaimmaksi antaa\nhuomattavia myönnytyksiä vanhoillisille. Hän esitti siis eduskunnalle,\nettä rakennettaisiin kuusi uutta panssarilaivaa; siten hankki hän\nitselleen terästehtailijain suosion. Hän vakuutti vielä toistamiseen,\nettei veroja tultaisi koroittamaan, ja käski vangita kahdeksantoista\nsosialistia.\n\nMutta pian tuli hänelle uusia ja paljon kauheampia vaikeuksia.\nNaapurikeisarikunnan valtiokansleri pisti erääseen\nvaltiopäiväpuheeseensa, jossa hän käsitteli hallitsijansa ja\nulkovaltojen keskinäisiä suhteita, nerokkaiden yleiskatsaustensa ja\nsyvien ajatustensa joukkoon ilkeän vihjauksen, että rakkausseikkailut\nvaikuttivat muka aina ja nykyäänkin suuren Pingvinian ulkopolitiikkaan.\nKeisarilliset valtiopäivät nauttivat tuosta letkauksesta iloisesti\nhymyillen, ja se hymy harmitti tietysti Pingvinian epäluuloista\ntasavaltaa. Pistos oli sattunut kansalliseen itsetuntoon: se oli nyt\nlopultakin valmis käymään rakastelevan ministerin kimppuun. Eräs\njoutava seikka antoi eduskunnalle verukkeen ilmaistakseen yleisenkin\ntyytymättömyytensä: jonkun alaprefektin rouva oli käynyt tanssimassa\nMoulin Rouge'issa, ja sen naurettavan erehdyksen vuoksi tahtoi\neduskunta pakottaa nyt pääministerin jättämään paikkansa. Ainoastaan\npari ääntä lisää vastustajien puolelle, niin hän olisi kukistunut.\nKaikki sanoivat, ettei Paul Visir ollut koskaan ollut niin heikko ja\npehmyt mies kuin tuossa surkeassa istunnossa.\n\nHän käsitti, ettei hän jaksaisi säilyttää asemaansa muuta kuin\njollakin erikoisella poliittisella taitotempulla, ja sen vuoksi\npäätti hän hyväksyä tuon retkikunnan Nigritiaan, jota rahamiehet\nja suurteollisuudenharjoittajat olivat jo kauan vaatineet, sillä\ntakasihan se suurille rahayhtiöille suunnattomia metsäkonsessioneja,\npankkilaitoksille kahdeksan miljardin lainan ja maa- ja meriupseereille\nylennyksiä ja kunniamerkkejä. Tekosyy sotaan löytyi helposti: oli\ntietysti kostettava jokin loukkaus, saatava takaisin jokin velka.\nKuusi panssarilaivaa, neljätoista risteilijää ja kahdeksantoista\nkuljetuslaivaa tunkeutui Hippopotamus-jokeen. Turhaan koettivat\nalkuasukkaat kuudellasadalla kanootillaan estää hyökkääjien\nmaihinnousua. Amiraali Vivier des Murenes teki kanuunoillaan\nhirvittävän vaikutuksen mustanahkoihin, jotka kyllä vastasivat\nammuntaan nuolituiskulla ja taistelivat fanaattisen urhoollisesti,\nmutta kaadettiin viimeiseen mieheen. Kansakunnan, jota rahamiesten\npalkkaamat sanomalehdet kiihoittivat, valtasi ihana kansallinen:\ninnostus. Ainoastaan harvat sosialistit panivat vastalauseensa moista\nraakalaismaista, epäilyttävää ja vaarallista hanketta vastaan, mutta\nheidät vangittiin heti.\n\nNyt tuntui kuin ei tuo rikkaiden suosima ja köyhistäkin mieleinen\nministeristö mitenkään voisi kukistua, sellainen ihastus sitä kohtaan\nvallitsi maassa. Ja ainoastaan Hippolytus Cérès näki vaaran, joka\nkuitenkin oli tulossa, niin oli viha hänen silmänsä kirkastanut. Hän\nkatseli kilpailijaansa synkästi riemuiten ja sihisi hampaittensa\nvälistä: \"Nyt olet mennyttä miestä, roisto!\"\n\nKun maa parhaillaan juhli kunnian ja keinottelun ihanassa humalassa,\nalkoi naapurivaltakunta julistella, kerran toisensa jälkeen ja\nyhä tiheämmin ja rajummin, ettei se sallinut minkään europalaisen\nsuurvallan anastaa Nigritiaa. Rakkaissa liikehommissa hääräilevät\ntasavallan lehdet vakuuttivat, ettei ollut mitään syytä levottomuuteen,\nmutta Hippolytus Cérès kuuli yhä kasvavan myrskyn kohinan, ja hän\nteki työtään kaikessa hiljaisuudessa aikoen käyttää kaikki keinonsa\nsaadakseen vihollisensa kukistetuksi, jopa, jos niikseen tuli, kaataa\noman ministeristönsäkin. Hän antoi luotettavien henkilöiden kirjoittaa\nuseihin hallituksen lehtiin artikkeleita, joissa vihjailtiin, muka Paul\nVisirin itsensä puolittaisella suostumuksella, että pääministerillä oli\nsotaisia aikeita.\n\nNuo artikkelit herättivät hirvittävän kaiun ulkomailla ja tekivät\ntasavallassa, jonka kansa rakasti sotamiehiä, mutta ei suinkaan\nrakastanut sotaa, mielialan ylen levottomaksi. Paul Visirille\nesitettiin eduskunnassa välikysymys, minkälaista ulkopolitiikkaa\nhallitus aikoi noudattaa, ja hän vastasi rauhoittavalla vakuutuksella,\nettä hän aikoi pitää yllä suuren kansan arvoon soveltuvaa rauhaa.\nUlkoministeri Crombile luki puolestaan oman julistuksensa; siitä oli\nmahdoton saada selvää, sillä se oli laadittu diplomaattisella kielellä.\nSiirryttiin suurella äänten enemmistöllä päiväjärjestykseen.\n\nSotahuhut eivät suinkaan haihtuneet, ja välttääkseen uutta\nvälikysymystä jakoi pääministeri nyt kansanedustajille\nkahdeksankymmentätuhatta hehtaaria Nigritian metsiä ja vangitutti\nneljätoista sosialistia. Hippolytus Cérès kuljeskeli eduskunnan\nkäytävissä hyvin synkkänä ja uskoi oman ryhmänsä edustajille, että\nhän koetti kaiken parhaansa mukaan saada hallituksen noudattamaan\nrauhanpolitiikkaa ja toivoi vielä siinä onnistuvansa.\n\nKauheat huhut kasvoivat päivä päivältä, ne levisivät alemmankin\nkansan keskuuteen ja tekivät mielet levottomiksi ja tuskallisiksi.\nItse Paul Visirkin alkoi pelätä. Pahimmin sekaannutti hänen mieltänsä\nulkoministerin vaiteliaisuus ja poissaolo kokouksista. Crombile ei\nnimittäin enää käynyt ministerineuvostossa. Hän nousi joka aamu ylös\nkello viideltä, teki työtä pöytänsä ääressä kahdeksantoista tuntia ja\nputosi lopulta upouupuneena paperikoriinsa, josta sitten vahtimestarit\nkaivoivat hänet esille, kun ottivat itselleen papereita myödäkseen ne\nnaapurivaltakunnan sotilaslähettiläille. Kenraali Débonnaire arveli,\nettä sota syttyisi aivan pian, ja valmistautui siihen. Hän ei suinkaan\nsitä pelännyt; päinvastoin, hän toivoi sitä hartaasti, ja uskoi kauniit\ntoiveensa vapaaherratar Bildermannille, joka tiedotti kohta niistä\nnaapurivaltakunnalle. Ottaen vapaaherrattaren varoitukset varteen\nryhtyi naapurivaltakunta kiireesti asettamaan joukkojaan liikekannalle.\n\nRahaministerikin joudutti tahtomattaan tapahtumien kehitystä. Hän\nkeinotteli juuri tasavallan rahan arvon alenemisella: saadakseen\naikaan paniikin, levitti hän pörssissä huhuja, että sotaa ei voitu\nenää välttää. Naapurimaan keisari erehtyi tämän tempun tarkoituksesta,\nja, estääkseen vihollista hyökkäämästä omalle alueelleen, mobilisoi\ntuossa paikassa armeijansa. Tasavallan eduskunta kauhistui silloin\nniin, että kukisti Visirin ministeristön valtavalla äänten enemmistöllä\n(814 ääntä 7 vastaan; 28 edustajaa ei äänestänyt). Mutta se oli jo\nliian myöhäistä. Samana päivänä, jolloin ministeristö kukistui, kutsui\nnaapurimaa lähettiläänsä pois ja paiskasi kahdeksanmiljoonaa miestä\nrouva Evelinan isänmaahan. Tuli maailmansota, koko maailma upposi\nverivirtoihin.\n\n\n\n\nPINGVIINILÄISEN KULTTUURIN KORKEIN JA LOISTAVIN KAUSI\n\n\nViisikymmentä vuotta tässä kerrottujen tapahtumien\njälkeen kuoli rouva Cérès kaikkien arvossa pitämänä\nseitsemännelläkymmenennelläyhdeksännellä ikävuodellaan; hän oli\nsilloin jo kauan ollut tuon valtiomiehen leskenä, jonka nimellä hän\nniin kunniallisesti oli elänyt. Hänen vaatimattomissa ja hartaissa\nhautajaisissaan olivat läsnä kaikki seurakunnan orpokotien lapset ja\nPyhän Pitkämielisyyden luostarin sisaret.\n\nVainaja testamenttasi koko omaisuutensa \"Pyhän Orberose'in\nYhdistykselle\".\n\n\"Toden totta olikin jo aika, että joku jalomielinen lahjoittaja muisti\nmeidän puutteenalaista tilaamme\", sanoi herra Monnoyer, Pyhän Maelin\nseurakunnan tuomiorovasti, ottaessaan tämän hurskaan lahjoituksen\nyhdistyksen puolesta vastaan. \"Sekä rikkaat että köyhät, niin\nsivistyneet kuin tietämätön kansakin irtaantuvat meistä. Ja vaikka\nme koetamme parhaamme mukaan opastaa eksyneitä lampaita takaisin\nlammashuoneeseen, ei ole enää apua uhkauksista eikä lupauksista,\nei maanitteluista eikä pakkokeinoista. Pingvinian papiston tila on\nnykyään lohduton. Maalaispappiemme täytyy ruveta henkensä pitimiksi\nmitä halvimmiksi käsityöläisiksi, he kulkevat lumpuissa ja syövät\nkehnoja ruoantähteitä. Kirkkomme ovat niin rappeutuneet, että taivaan\nsade lankeaa seurakunnan niskaan ja kivet putoilevat messutessa.\nTuomiokirkon torni on kallellaan ja kaatuu. Pingviinit ovat unohtaneet\nPyhän Orberose'in, lopettaneet hänen palvelemisensa ja jättäneet hänen\npyhättönsä tyhjäksi. Hämähäkit kutovat kaikessa rauhassa verkkojaan\nhänen pyhäinjäännöslippaansa ympärille, josta on riistetty kulta ja\njalokivet.\"\n\nKun Pierre Mille, joka oli vielä täysissä hengen- ja järjenvoimissaan,\nvaikka oli jo yhdeksänkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen, kuuli tämän\nvalituksen, kysyi hän, eikö tuomiorovasti arvellut Pyhän Orberose'in\nvielä kerran nousevan kunniaan tästä unhotuksen yöstä.\n\n\"Sitä ei kannata toivoa\", huokasi herra Monnoyer.\n\n\"Se olisi vahinko\", vastasi Pierre Mille. \"Orberose on hurmaava\nolento. Hänen legendansa on hyvin viehättävä. Aivan äskettäin löysin\nminä sattumalta kertomuksen eräästä hänen somimpia ihmetöitään; se on\nnimeltään Jean Violle'in ihme. Haluatteko kuulla, minkälainen se oli,\nherra Monnoyer?\"\n\n\"Oikein mielelläni, herra Mille.\"\n\n\"Näin kertoo tuo 1300-luvulla kirjoitettu pergamentti:\n\n\"Cecilia, Niklas Gaubertin, Rahanvaihettajain-sillan korvassa asuvan\nkultasepän vaimo, joka oli monet vuodet elänyt siveellisesti ja\nkunniallisesti ja oli jo vanhanpuoleinen, rakastui Jean Violle'iin,\nkreivitär Maubecin pieneen passaripoikaan. Mainittu kreivitär asui\ntalossaan Teloitustorin varrella. Poika ei ollut vielä kahdeksaatoista\nikävuottansa täyttänyt ja oli varreltaan sangen kaunis ja kasvoiltaan\nsievä. Jaksamatta voittaa rakkauttaan päätti siis Cecilia sen\ntyydyttää. Hän houkutteli passaripojan kotiinsa, hyväili häntä monella\nmuotoa, antoi hänelle kaikenmoisia makeita syödä ja teki viimein hänen\nkanssaan mitä halusi.\n\n\"Mutta eräänä päivänä, kun he kaksi lepäsivät yhdessä kultasepän\nsängyssä, tuli mestari Niklas kotiin aikaisemmin kuin häntä oli\nodotettu. Hän näki, että ovi oli pantu salpaan, ja kuuli sen takana\nvaimonsa kuiskuttelevan: 'Sydänkäpyseni! Enkelini! Rottani!' Epäillen\nsilloin, että hänen puolisonsa olisi sulkeutunut lukon taakse jonkun\nhempukkansa kanssa, jyskytti hän kovasti oveen ja alkoi ärjyä: 'Avaa,\nsenkin portto, hutsu, lutka, h--ra, niin revin sinulta korvat ja nenän\npäästä!' Tällaisessa suuressa vaarassa uskoi kultasepän vaimo itsensä\nPyhän Orberose'in huomaan ja lupasi hänelle kauniin kynttilän, jos\nhän pelastaisi hänet ja tuon pienen passaripojan, joka seisoi sängyn\nvieressä ilkoisen alasti ja kamalasti peläten.\n\n\"Pyhimys kuulikin hänen rukouksensa. Hän muutti viivyttelemättä Jean\nViolle'in tytöksi. Kun Cecilia tämän näki, niin hän rauhoittui ja\nalkoi miehelleen huutaa: 'Senkin raaka, mustasukkainen raavas! Puhupa\nsievemmin minulle, tai ei ovi aukea.' Ja sätkättäen yhä tällä tapaa\nhän riensi vaatekonttoriinsa, otti sieltä vanhan hatun, korsetit ja\npitkän, harmaan hameen ja hössäsi ne nopeasti tuon muotoansa muuttaneen\npojan ylle. Sen tehtyään lausui hän kuuluvalla äänellä: 'Pikku Katri,\npullukkani, kissanpoikani, menepäs nyt avaamaan enolle ovi. Ei hän\nole niin ilkeä, hän on vain hiukan tyhmä, ei hän sinulle mitään pahaa\ntee.' Tytöksi muuttunut poika noudatti hänen käskyään, ja kun mestari\nNiklas tuli huoneeseen, näki hän siellä sängyssä muorinsa ja nuoren\ntytön, jota hän ei ollenkaan tuntenut. 'Senkin pässinpää', sanoi rouva\nCecilia hänelle, 'mitä sinä siinä suu auki töllistelet! Minun alkoi\nvääntää vatsaani, ja juuri kun rupesin vuoteeseen, tuli tänne tämä\nKatri, siskoni Johanna Palaiseaun tytär, tiedäthän Johannan, jonka\nkanssa me on oltu riidoissa viisitoista vuotta. Annapas, ukkoseni,\nsisarentytölleni muisku, hän on niin kiltti ja kaunis'. Kultaseppä\nsyleili silloin Violle'ia, joka tuntui hänestä sangen pehmytihoiselta,\njoten kävi heti niin, ettei mestari Niklas toivonut mitään niin\nhartaasti kuin päästä hänen kanssaan kahden kesken saadakseen\nhalailla häntä oikein mielin määrin. Siitä syystä vei hän Violle'in\nviipymättä alas saliin, sanoen antavansa hänelle siellä vähän viiniä\nja manteleita, ja tuskin hän oli sinne joutunut, alkoi hän taputella\nhäntä hyvin hartaasti. Eikä tuo mies-parka olisi vielä tyytynyt\nsiihenkään, ellei hänen kunnon vaimonsa Pyhän Orberose'in innoittamana\nolisi yht'äkkiä kiiruhtanut alas saliin, Hän näki puolisonsa pitävän\ntuota väärää sisarentytärtä polvellaan, haukkui häntä pukiksi, veteli\nhäntä pitkin korvia ja pakotti hänet pyytämään anteeksi. Ja seuraavana\npäivänä muuttui Violle jälleen entiseen haahmoonsa.\"\n\nKunnianarvoisa tuomiorovasti Monnoyer kiitti Pierre Mille'ia tästä\npyhimystarusta, otti kynän ja alkoi kirjoittaa ennustuksia, mitkä\nnumerot seuraavissa ratsastuskilpailuissa voittaisivat, sillä\nhän hankki itselleen lisätuloja erään hevoskilpailuasioitsijan,\n\"bookmakerin\", sihteerinä.\n\nMutta Pingvinia se oli vain ylpeä rikkaudestaan! Niillä, jotka\ntuottivat kaiken, mitä ihmiset yhteiskunnassa tarvitsivat elääkseen,\nei ollut elintarpeita, mutta niillä, jotka eivät mitään tuottaneet, ei\nollut mistään puutetta. \"Sellaiset seikat ovat taloudellisen elämän\nvälttämätön paha\", sanoi muudan Pingvinian Tiedeakademian jäsen.\nSuurella Pingvinian kansalla ei enää ollut historiallisia muistoja,\nei henkistä kulttuuria, ei taiteita. Edistyvä sivistys ilmeni siellä\nkaiken tappavana teollisuutena, häikäilemättömänä keinotteluna,\ninhottavana ylellisyytenä. Maan pääkaupunki sai, kuten kaikki muutkin\nisot kaupungit siihen aikaan, kosmopoliittisen ja rahavaltaisen\nleiman: se muuttui suunnattoman säntilliseksi ja rumaksi. Pingvinia\nnautti häiriintymätöntä rauhan aikaa. Se eli kulttuurinsa korkeinta ja\nloistavinta kautta.\n\n\n\n\n\n\nKAHDEKSAS KIRJA\n\nTULEVAT AJAT\n\nHISTORIAA, JOLLA EI OLE LOPPUA\n\n\n    Köyhyys on aina ollut Hellaan kumppanina, mutta hyve on myöhemmin\n    saavutettu, ymmärryksellä ja lailla.\n\n    Herodotos, VII kirja, 102.\n\n    Ette siis nähneet, että ne olivat enkeleitä.\n\n    (Liber terribilis.)\n\n    Bqsfttfusitpvtusbshutbmbvupshufeftspjtfucftfnqfsfvstbqsftbxpjsqspdrubnifuspjtgpjttbmjofttuimbgsbodmtfutpvnjtibefmdpnqhauhaujobomjfsituvjejtptiueftsjdifttftevqbztfuqbstnifnpzfoevofqmftttbdifupfejsjhfoumpqjvouvou.\n\n    Vouvenpjoxfsjejrvesk.\n\n    Meidän aikanamme alkaa syntyä kemia, jonka tarkoituksena on\n    tutkia niitä muutoksia, joita tapahtuu materiassa saaden aikaan\n    niin suurien energiamäärien keskittymisen, ettei meillä koskaan\n    ennen ole ollut sellaisia käytettävissämme.\n\n                                           Sir William Ramsay.\n\n\nI §\n\nTahdottiin yhä ja yhä korkeampia rakennuksia. Tehtiin taloja, joissa\noli kolme-, neljäkymmentä kerrosta ja joihin oli ladottu konttoreita,\nkauppahuoneita, pankkiliikkeitä ja yhtiöiden huoneistoja toinen\ntoisensa päälle, ja kaivauduttiin yhä syvemmälle maan sisään ja\nkoverrettiin sinne kellareita ja tunneleita.\n\nViisitoistamiljoonaa ihmistä ahersi jättiläiskaupungissa lyhtyjen\nvalossa, jotka paloivat ja loimottivat yötä päivää. Tehtaiden\nsavu peitti koko kaupungin niin synkkään pilveen, ettei sen läpi\nnäkynyt ainoaakaan auringon sädettä; vain joskus kuulsi päivä samean\npunaisena kiekkona pikimustalta taivaalta. Taivasta vasten piirtyivät\nlukemattomien rautaisten siltojen haahmot. Noista silloista varisi\nyhtä mittaa rankkasateena nokea ja poroa. Se oli maailman suurin\nteollisuuskaupunki ja rikkain kaupunki. Sen yhteiskuntajärjestys oli\nkehitetty niin pitkälle ja mallikelpoiseksi kuin ajatella saattaa.\nEntisistä ylimyksellisistä ja kansanvaltaisista yhteiskuntamuodoista\nei ollut enää rahtuakaan. Koko elämä oli järjestetty trustien\netujen mukaiseksi. Tässä yhteiskunnassa syntyi se ihmistyyppi, jota\nantropologit kutsuvat miljardööriksi. Tuon tyypin ihmiset olivat\nsamalla kertaa sekä suunnattoman, tarmokkaita että heiveröisiä; heillä\noli valtava taito laatia laskelmia ja voima tehdä tunnit päästänsä\nankaraa konttorityötä, mutta heidän hermoelämäänsä häiritsivät\nperinnölliset viat, ja ne häiriöt tulivat yhä vaikeammiksi sikäli kuin\nhe vanhenivat.\n\nKuten kaikki todelliset aristokraatit, niinkuin muinaisen Rooman\ntasavallan patriisit ja vanhan Englannin loordit, olivat nämäkin maan\nmahtavimmat miehet muka hyvin kohtuullisia elämäntavoiltaan. Siellä\nnäki rikkauden askeetteja: trustikokouksissa vilisi parrattomia\nnaamoja, kuopalle painuneita poskia, onttoja silmiä, kovin ryppyisiä\notsia. Niin, miljardöörit olivat ruumiiltaan kuivemmat ja iholtaan\nkeltaisemmat kuin muinaisen Espanjan munkit, ja heidän silmänsä\nja ohuet huulensa hehkuivat monin verroin kiihkeämmin kuin noiden\nitsensäkiduttajien. He pyhittivät koko elämänsä pankkien ja\nteollisuuden kovaan palvelukseen eivätkä koskaan saaneet orjuudestaan\ntarpeeksi. Monet heistä kielsivät itseltään kaiken ilon, kaikki\nnautinnot eivätkä levänneet hetkeäkään; he viettivät surkeat päivänsä\nhuoneissa, joissa ei ollut valoa eikä ilmaa eikä muuta sisustusta\nkuin sähkökoneita; siellä he söivät illallisensakin, pari munaa ja\nmaitoa, ja siellä he nukkuivat telttasängyssä. Heidän työnään oli\nsähkönappuloita painamalla kerätä yhä vain itselleen omaisuutta, yhä\nsuurempia rikkauksia, joita he eivät saaneet edes vilahdukselta nähdä.\nJa rikkauksien kokoaminen oli noille merkillisille mystikoille heidän\nsielunkaipuittensa ainoa määrä, kaipuitten, joita he eivät saaneet\nsilti koskaan tyydytetyksi.\n\nRikkaudenpalvelus teki ihmisistä marttyyrejä. Eräs noista\nmiljardööreistä, kuuluisa Samuel Box, kuoli mieluummin kuin\nantoi toiselle ihmiselle pienen murun omaisuudestaan. Yksi hänen\ntyöläisistään joutui työssä ollessaan tapaturman uhriksi, sai\nruumiillisen vamman, ja vaati vahingonkorvausta, ja kun hänelle ei\nsitä annettu, veti asian oikeuteen; mutta kun oikeus voittamattomien\nmuodollisten esteiden vuoksi kielsi häneltä vahingonkorvauksen, joten\nhän joutui kuvaamattomaan puutteeseen, niin tunkeusi hän jollakin\novelalla ja uhkarohkealla tavalla epätoivoissaan isäntänsä huoneeseen\nrevolveri kädessä ja uhkasi ampua hänet, jos ei isäntä antaisi hänelle\nhiukan apua. Samuel Box ei suostunut ehdotukseen: hän salli periaatteen\nvuoksi tappaa itsensä.\n\nYläpiirien esimerkkiä noudatetaan aina halusta. Ne kansalaiset,\njoilla ei ollut paljon omaisuutta (ja niitä oli tietysti kaikkein\nenimmän) rupesivat matkimaan miljardöörien elämää ja omaksuivat\nheidän elämänkatsomuksensa, kun toivoivat, että heitä luultaisiin\nmiljardööreiksi. Kaikkia rikkauksien kasvulle ja säilymiselle\nvahingollisiksi arveltuja tunteita pidettiin siellä häpeällisinä.\nVetelyyttä, laiskuutta, tieteellisiin tutkimuksiin uhrautumista,\ntaiteenrakkautta ja etenkään tuhlaavaisuutta ei siellä annettu\nanteeksi. Sääli tuomittiin hyvin vaarallisena heikkoutena.\nHekumallisuutta moitittiin kyllä yleisesti, mutta väkivaltaista\nvoimaa, kun se ilmeni raa'asti tyydytetyn himon täyttämisessä,\npuolustettiin: väkivalta oli nimittäin vaarattomampi siveydelle\nkuin veltonhekumallinen luonne, sillä tuollaisessakin väkivallassa\noli samaa tarmoa kuin yleensä yhteiskunnassa tarvittiin. Valtio oli\nrakennettu kahden suuren kansalaishyveen vahvalle perustalle: toinen\nniistä oli kunnioitus rikasta ja toinen halveksiminen köyhää kohtaan.\nSellaisille heikoille sieluille, jotka kärsivät vielä ihmiskunnan\nyhteisistä onnettomuuksista, ei jäänyt muuta itsesäilytysmahdollisuutta\nkuin ulkokultaisuus, jota ei voitu moittia, koska se auttoi\nyhteiskuntajärjestystä pysymään ennallaan.\n\nNiin ollen olivat kaikki rikkaat yhteiskunnan hartaita palvelijoita,\ntai olivat sitä olevinaan. Kaikki näyttivät siinä suhteessa hyvää\nesimerkkiä, vaikk'eivät kaikki esimerkkiä noudattaneetkaan. Eräät\nheistä tunsivat kyllä kohtalonsa kovin katkeraksi, mutta he olivat\nniin ylpeitä taikka tahtoivat niin mallikelpoisesti täyttää\nvelvollisuutensa, etteivät valittaneet. Muutamat koettivat edes\nhetkeksi, salaa luiskahtaa pakon alta. Muudan heistä, Edvard Martin,\nrautatrustin puheenjohtaja, lähti välistä kerjäläiseksi pukeutuneena\nkaduille ja aneli siellä ohikulkijoilta leivänpalaa ja antoi heidän\nhaukkua itseään, Kun hän eräänä päivänä kerjäsi eräällä sillalla,\njoutui hän riitaan oikean, todellisen kerjäläisen kanssa. Hän tuli\nkerjäläiselle niin kateelliseksi, että kuristi hänet.\n\nPingviinit kuluttivat kaikki älylliset voimansa liike-elämään, joten\nhe eivät kaivanneet mitään henkisiä nautinnolta. Teatteri oli siellä\nmuinoin kukoistanut, mutta nyt se oli kuihtunut pelkiksi pantomiimeiksi\nja humoristisiksi tansseiksi. Sellaisistakaan näytelmistä, joissa\nnaiset esittivät pääosia, ei enää välitetty; kauniiden naisellisten\nmuotojen ja kalliiden leninkienkin ihailu oli kadonnut. Sen sijaan\npidettiin sirkustemppuilijoiden häränpyllyistä ja neekerimusiikista, ja\nkun näyttämöllä esitettiin kasoittain näyttelijäin kaulaan ripustettuja\ntimantteja tai siellä kannettiin riemusaatossa kultaharkkoja, niin\nnautittiin hurjasti.\n\nRahamaailman naisten samoin kuin miestenkin täytyi viettää\nkunniallista elämä. Kuten kaikkialla muuallakin sivistyskansojen\nkeskuudessa korotti yleinen katsomus Pingviniassa hienon naisen\njonkinmoiseen vertauskuvalliseen kunnia-asemaan: hänen tarkoituksensa\noli edustaa samalla sekä rikkauden loistoa että ankaraa ulkonaista\nsiveellisyyttä. Vanhoista rakastelutavoista oli kyllä päästy\neikä vallasnaisilla nykyään ollut enää sellaisia hienoja herroja\nrakastajinaan kuin ennen muinoin, mutta salakähmäisesti hankkivat\nhe niiden sijaan itselleen lujaruumiisia ammattihierojia taikka\nkamaripalvelijoita. Skandaalit olivat varsin harvinaisia; tarvitsi\nvain matkustaa ulkomaille, niin ei kukaan tietänyt mistään, ja siksipä\ntrustiprinsessoita ehdottomasti kunnioitettiinkin.\n\nRikkaita oli ainoastaan kourallinen, mutta heidän apulaisensa,\njoina koko kansa oli, tukivat heitä hartaasti ja tottelivat heitä\nkaikessa. Noita apulaisia oli kahta lajia: toiset olivat liikkeiden\nja pankkien konttoristeja ja toiset tehdastyöläisiä. Ensinmainitut\ntekivät suunnattomasti työtä ja saivat hyviä palkkoja. Muutamien heistä\nonnistui perustaa itselleen omakin liikkeensä: yleisen rikkauden\nyhtämittainen lisääntyminen ja yksityisvarallisuuden nopea siirtyminen\nkädestä toiseen hankki älykkäimmille ja rohkeimmille tilaisuutta\nkaikkien toiveittensa täyttämiseen. Tosin olisi tuosta valtavasta\nliikeapulaisten, kirjanpitäjien ja insinöörien laumasta löytynyt ehkä\njonkun verran niitäkin, jotka olivat tyytymättömiä ja ärtyneitä,\nmutta tyytymättömyys ei päässyt sen pitemmälle, sillä yhteiskunta oli\nkoulinnut pahimmatkin vastustajansa tottelemaan kuria. Anarkistitkin\nolivat siellä hyvin ahkeria ja säntillisiä.'\n\nTehtaissa kaupungin ympäristössä ahertavat työläiset jälleen olivat\nruumiillisesti ja henkisesti hyvin rappeutuneita. He olivat juuri se\nihmistyyppi, jota antropologit kutsuvat \"köyhäksi\", ihannemuodossa.\nPäältä katsoen olisi heitä luullut hyvin vahvoiksi, sillä heidän\ntyönsä oli kehittänyt eräät heidän lihaksensa erikoisen isoiksi, mutta\nsilti näki heissä kaikissa ilmeisiä sairaalloisen heikkouden merkkejä.\nHe olivat lyhytkokoisia, pää pieni ja rinta litteä, ja sitä paitsi\nerotti heidät varakkaista luokista helposti heidän monenmoisista\nepäsikiömäisistä ruumiillisista vioistaan ja varsinkin vartalon ja pään\nkeskinäisestä epäsuhteesta. Ja heidän täytyi pakostakin yhä edelleen ja\nasteittain vain rappeutua, kun elinvoimaisimmat heistä otettiin valtion\nsotamiehiksi, sillä sotilasnuorukaisten terveys ei kestänyt kauan\nkunnossa kasarmien ympärillä häärivien ilotyttöjen ja kapakoitsijoiden\naina heitä heikontaessa. Proletaarit tulivat lahjoiltaan yhä\nheikommiksi; tuo henkisten kykyjen kuihtuminen ei johtunut pelkästään\nheidän elämäntavoistaan, vaan oli siihen syynä myöskin valinta, jota\nisännät työhön väkeä ottaessaan järjestelmällisesti noudattivat: he\npelkäsivät näet liian selväjärkisiä työmiehiä, koska sellaiset voisivat\nesittää heille laillisia vaatimuksia paremman kuin tylsät, ja siksi\nkoettivat he seuloa älykkäät pois koko joukosta ja pestasivat itselleen\nmieluummin tietämättömiä ja tyhmiä työmiehiä: ne eivät kyenneet\npuolustamaan oikeuksiaan, mutta sen verran jätettiin heille älyä, että\nhe kelpasivat parhaiksi äärimmäisiin saakka kehitetyillä koneilla hyvin\nhelpoksi tehtyyn mekaaniseen työhön.\n\nNiinpä eivät proletaarit ymmärtäneetkään yrittää kohtalonsa\nparantamista. Tuskin osasivat he lakkojen avulla pysyttää palkkansa\nedes entisellään. Ja sekin keino alkoi pian pettää heidät.\nKapitalistivaltioissa on tuotanto epäsäännöllistä, milloin on sitä\nliian paljon, milloin liian vähän, ja tästä johtui, että monillakin\naloilla vallitsi vähän väliä työttömyys. Työttömät tunkeutuivat\nlakkolaisten paikoille työhön, kun tehdas tuskin oli saatu lakkotilaan.\nLopulta työläiset, yhteiskunnan kurjat tuottajat, vaipuivat niin\nsynkkään tylsyyden tilaan, etteivät he välittäneet enää mistään,\nenempää iloista kuin suruistakaan. He olivat mainioita välikappaleita\ntällaisen yhteiskunnan pystyssä pitämiseksi.\n\nKaiken kaikkiaan tuntui tuo yhteiskunta niin vakavalta kuin ihminen\nsuinkin saattaa järjestää, eikä hänen taitonsa siinä suhteessa ole\nkaikkein korkeinta, sillä esimerkiksi mehiläisten ja muurahaisten\nyhteiskunnat ovat paljon vakavampia kuin ihmisen. Ei näyttänyt olevan\nmitään aihetta pelätä, että tämä järjestelmä alkaisi horjua, koska se\noli rakennettu ihmisluonteen voimakkaimpien ominaisuuksien, ylpeyden ja\nahnauden, perustalle. Ja kuitenkin oli viisailla ajattelijoilla syitä\nolla huolissaan. Ilmeisimmät, joskin vähimmän näkyvät niistä olivat\ntaloudellista laatua ja johtuivat yhä kasvavasta liikatuotannosta:\nsellainen tuotanto tuotti pitkiä ja tuskallisia työttömyyden kausia\ntosin tehtailijain luulotelluksi eduksi, sillä he saattoivat murskata\ntyöväen, voiman syöksemällä työtöntä väkeä työläisiä vastaan. Mutta\nvieläkin tuntuvampi vaara koitui melkein koko väestön kurjasta\nfysiologisesta tilasta. \"Köyhien terveys on sellaista kuin se saattaa\nolla\", sanoivat terveysopin, tutkijat, \"mutta rikkaidenkin terveydessä\non paljon toivomisen varaa\". Käsitti helposti, mistä tämä johtui.\nKaupungissa ei ollut tarpeeksi happea, joka on elämälle välttämätöntä.\nSiellä hengitettiin keinotekoista ilmaa. Elintarvetrustit sommittelivat\nmitä uskaliaimpia kemiallisia yhdistelmiä ja valmistivat keinotekoisia\nviinejä, keinotekoista lihaa, maitoa, hedelmiä ja vihanneksia. Moisesta\nravinnosta tuli pahoja vatsa- ja hermohäiriöitä. Miljardöörit olivat\njo kahdeksantoistavuotiaina kaljupäitä. Eräissä ilmeni vaarallista\njärjenheikkoutta. Sairaita ja hermostuneita kun olivat, tuhlasivat\nhe suunnattomasti rahaa kaikenlaisille oppimattomille puoskareille,\nja useinkin nähtiin, miten joku joutavanpäiväinen terapeutiksi tai\nprofeetaksi ruvennut saunarenki saattoi siinä kaupungissa kohota\nerikoisen etevän lääketieteilijän tai teologin maineeseen. Mielipuolten\nluku kasvoi kasvamistaan. Itsemurhat lisääntyivät rikkaiden piireissä,\nja monien itsemurhien yhteydessä paljastui tapauksia, joiden\ninhottavuus ja julmuus ilmaisivat suunnatonta järjen ja tunne-elämän\nrappeutumista.\n\nVieläkin eräät onnettomuuden oireet tekivät mieliä levottomiksi.\nTapaturmat tulivat niin säntillisen tavanomaisiksi, että ne saivat\nvakinaisen ja yhä suurenevan paikan kaikissa laskelmissa ja\ntilastotauluissa. Joka päivä räjähti jossakin koneita, taloja lensi\nilmaan, kokonaisia tavarajunia putosi alas kaduille rikkoen isoja\nrakennuksia, tappaen satoja jalankulkijoita ja tunkeutuen maan sisään\nläpi onton kamaran ja tuhoten jopa pari kolme kerrostakin siellä\nolevia telakoita ja työpajoja, joissa saattoi parhaillaan askaroida\nlaumoittain työväkeä.\n\n\n2 §\n\nKaupungin lounaisosassa, eräällä kukkulalla, jota kutsuttiin\nvielä ikivanhan tavan mukaan Pyhän Mikaelin linnakkeeksi, oli\npuisto, jossa oli säilynyt muutamia vanhoja, väsyneillä oksillaan\nnurmikoita varjostavia puita. Pohjoiseen viettävälle rinteelle olivat\npuutarha-arkkitehdit sommitelleet joen, putouksen, luolia ja järven,\njossa oli saaria. Siltä puolelta kukkulaa näki edessään koko kaupungin,\nsen kadut, bulevardit ja torit, sen lukemattomat katot, monet tornit ja\nilmaradat ja ihmisetkin, jotka liikkuivat kaukaisuudessa äänettömästi\nniinkuin lumotut olennot. Puisto oli koko kaupungin terveellisin\npaikka. Savu ei siellä samentanut ilmaa. Ja siellä käytettiin\nlapsia leikkimässä. Kesäisin tuli sinne konttoristeja, joilla oli\nsielläpäin työpaikat trustien liikkeissä, saadakseen hiukan levähtää\naamiaistunnillaan; he istahtivat hiljaisina mikä minnekin eivätkä\nhäirinneet puiston suurta rauhaa.\n\nNiinpä tuli telegrafistineiti Caroline Meslier sinne kerran kesäkuussa\nnoin kahdentoista aikaan päivällä ja asettui penkille aivan\npohjoisterassin toiseen päähän. Nauttiakseen hetkisenkin vihreästä\nluonnosta istui hän selin kaupunkiin. Caroline oli tummaverinen, hänen\nsilmänsä olivat punertavan ruskeat, hän oli lujatekoinen ja lauhkean\nnäköinen, varmaankin siinä viidenkolmatta, enintään kahdeksankolmatta\nikäinen. Melkein kohta istahti sitten hänen viereensä nuorukainen\nnimeltä Georges Clair, eräs sähkötrustin kirjanpitäjä. Georges oli\nvaaleaverinen, hoikka ja solakka, hänen kasvonpiirteensä olivat hienot\nikäänkuin naisen. Hän ei ollut vanhempi kuin Carolinekaan, mutta\nnäytti paljon nuoremmalta kuin hän. He tapasivat toisiaan joka päivä\ntällä samalla paikalla, olivat mieltyneet toisiinsa ja juttelivat\naina ilokseen keskenään. Mutta heidän pakinansa eivät milloinkaan\nkoskeneet rakkausasioita, eivät niiden ympärillä kierrelleetkään.\nCaroline olisi ehkä ollut hieman halukas sellaiseen, vaikka olikin\njoskus ennen saanut katua liikaa luottamustaan miehiä kohtaan, mutta\nGeorges Clair näyttäytyi kovin varovaiseksi sekä puheissaan että koko\nkäyttäytymisessään; hän käänsi juttelun aina yksinomaan älylliseen\nsuuntaan ja aatteisiin, arvostellen muuten kaikkia asioita hyvin\nvapaasti ja kärkevästi.\n\nGeorges Clair puhui mielellään nykyisestä yhteiskunnasta ja työn\nasemasta maailmassa.\n\nRikkaus on keino, jonka avulla voi saada onnea, sanoi hän. \"Mutta\nihmiset ovat tehneet siitä elämän ainoan tarkoituksen.\"\n\nJa moinen tuntui heistä molemmista kauhealta.\n\nHe puhuivat joka kerta eräistä tieteellisistä asioista, joihin olivat\nperehtyneet.\n\nSinä päivänä keskustelivat he kemian kehityksestä.\n\n\"Kun nähtiin radiumin muuttuvan heliumiksi, ei enää väitetty, että\nalkuaineet olisivat muuttumattomia\", sanoi Georges Clair. \"Siten\nmenivät kaikki vanhat aineen katoamattomuuden ja painosuhteitten lait\nkumoon.\"\n\n\"Mutta kemialliset lait eivät horju\", sanoi Caroline.\n\nSillä hän oli nainen ja hänen piti saada uskoa.\n\nGeorges Clair jatkoi häikäilemättä:\n\n\"Nyt, kun voidaan hankkia radiumia tarvittavat määrät, on tieteellä\nverrattomat analysoimiskeinot. Jo nykyään huomataan noissa niin\nkutsutuissa alkuaineissa äärettömän paljon yhdistelmiä, ja materiasta\nlöydetään energioita, jotka tuntuvat olevan sitä suuremmat, kuta\npienemmässä koossa ne ovat.\"\n\nPakinoidessaan heittelivät he leivänmuruja pikkulinnuille. Lapsia\njuoksi ja leikki lähellä heitä. Georges Clair siirtyi uuteen\npuheenaiheeseen:\n\n\"Tämä ylänne oli tertiäärikauden jälkeisenä aikana villihevosten\nolinpaikkana. Kun täällä viime vuonna tehtiin vesijohtokaivannoita,\nlöydettiin paksu kerrostuma _hemionus-eläinten_ luita.\"\n\nCaroline kaipasi tietää, oliko ihminen tuolla varhaisella kaudella jo\nollut olemassa.\n\nGeorges Clair sanoi, että ihminen oli metsästänyt hemionus-eläintä\nennen sitä aikaa, jolloin ryhtyi sitä kesyttämään.\n\n\"Ihminen oli ensin metsästäjä, sitten paimen, sitten maanviljelijä\nja lopulta teollisuudenharjoittaja\", lisäsi hän. \"Ja nuo eri\nkulttuurimuodot kehittyivät toinen toisensa jälkeen niin hitaasti, että\nihmishengen on mahdoton käsittää sellaisia valtavan pitkiä kausia.\"\n\nSitten katsoi Georges Clair kelloaan.\n\nCaroline kysyi, oliko jo aika lähteä takaisin konttoriin.\n\n\"Ei\", vastasi Georges Clair, \"kello on vasta vähän yli puoli yksi\".\n\nMuudan pikku tyttö leipoi hiekkaleipiä heidän penkkinsä vieressä. Noin\nseitsemän, kahdeksan ikäinen poika juoksi siitä hypellen ohitse; äidin\nistuessa ja ommellessa tuolla toisella penkillä, leikki poika yksinään\npillastunutta hevosta. Lapsille ominaisella mielikuvituksen voimalla\nuskoi hän olevansa samalla kertaa hevonen, joukko ihmisiä, jotka\ntavoittelivat hevosta kiinni, ja joukko toisia ihmisiä, jotka pakenivat\nhevosen tieltä. Hän laukkasi ja huusi: \"Ottakaa kiinni! Hei, hei,\nottakaa kiinni! Se hevonen on vauhko. Se säikähti ja karkasi.\"\n\nCaroline kysyi:\n\n\"Luuletteko, että ihmiset ennen muinoin olivat onnellisia?\"\n\nHänen ystävänsä vastasi:\n\n\"He eivät kärsineet silloin niin kovasti kuin nyt, sillä he olivat\nnuorempia. He olivat sellaisia kuin tuo pikku poika tuossa: he\nleikkivät. Leikkivät taiteita, siveellisyyttä, paheita, sankaruutta,\nuskontoa, hekumaa. Heillä oli ajanrattona harhakuvitelmia. He\nmekastivat kovasti, heillä oli hauskaa. Mutta nykyään...\"\n\nHän keskeytti ja vilkaisi taas kelloaan.\n\nPoika kompastui juostessaan pikku tytön hiekkasankoon ja kaatui\nnenälleen käytävälle. Hetken makasi hän siinä liikkumatta, sitten\nkohottausi hän kämmentensä varaan. Hänen otsansa näytti paisuvan, suu\nlevisi, ja yht'äkkiä hän purskahti itkuun. Äiti juoksi hätään, mutta\nCaroline oli jo nostanut pojan maasta ja pyyhki hänen silmänsä ja\nsuunsa nenäliinallaan. Lapsi nyyhkytteli yhä. Georges Clair otti hänet\npolvelleen: \"Älähän itke enää, poju! Minäpä kerron sinulle sadun.\n\n\"Oli kerran kalastaja, joka laski verkkonsa mereen ja sai verkossa\numpinaisen kuparipurkin. Hän aukaisi purkin puukollaan. Silloin alkoi\npurkista tupruta savua, savu nousi pilviin asti, se sakeni ja sakeni,\nja siitä muodostui jättiläinen, joka aivasti niin, että koko maailma\nhajosi tomuksi...\"\n\nGeorges Clair lopetti, naurahti kuivasti ja jätti lapsen äidille.\nJälleen katsoi hän kelloaan. Hän asettui polvilleen penkille, nojasi\nkyynärpäänsä penkin selustaan ja katseli siinä asennossa kaupungille.\n\nJättiläiskokoisia rakennuksia silmänkantamiin. Etäisyydessä ja\npieninäkin vaikuttivat ne valtavan suurilta.\n\nCarolinekin katsoi samalle suunnalle kuin Georges Clair.\n\n\"Kuinka nyt on kaunis ilma!\" huudahti hän. \"Aurinko säteilee ja\nilmanrannan autereet kimaltelevat kultana. Nykyisen kulttuurin\ntuskallisin puute on se, ettei ihminen saa auringon valoa.\"\n\nGeorges Clair ei vastannut mitään. Hän tähysti yhtä mittaa samaan\npaikkaan.\n\nHe olivat hetken aivan vaiti, ja sitten näkyi noin kolmen kilometrin\npäästä, joen toiselta puolelta, kaupungin rikkaimmasta osasta\npahaenteistä huurua. Tuokio, ja kajahti räjähdys, joka täristi ilmaa\nheidän kohdalleen asti, ja kirkkaalle taivaalle pullahti valtava\nsavupatsas. Ja vähitellen alkoi kuulua etäistä, hämärää hurinaa\nniinkuin monituhantinen ihmislauma olisi yht'aikaa huutanut. Aivan\nheidän lähelläänkin puistossa huudettiin:\n\n\"Mikäs se nyt räjähti?\"\n\nOltiin kovin hämmästyneitä, sillä vaikka onnettomuudet olivatkin hyvin\ntavallisia, ei vielä oltu koskaan nähty näin rajua räjähdystä, ja\narveltiin, että jotain kauheaa oli tapahtunut. Koeteltiin arvailla,\nmissä tuho oli sattunut; mainittiin kaupunginosien nimiä, katujen,\nyleisten rakennusten, klubien, teatterien, kauppamakasiinien nimiä.\nPäästiin vähitellen selville paikasta ja sanottiin:\n\n\"Terästrusti on lentänyt ilmaan.\"\n\nClaire pisti kellonsa takaisin taskuun.\n\nCaroline katsoi häneen tarkkaavasti ja jännityksessä, ja lopulta\ntulivat hänen silmänsä pyöreiksi hämmästyksestä. Viimein kuiskasi hän\nystävänsä korvaan:\n\n\"Tiesittekö te tämän? Odotitteko tätä?... Tekö sen...\"\n\nGeorges Claire vastasi aivan tyynesti:\n\n\"Tämän kaupungin täytyy hukkua.\"\n\nCaroline jatkoi uneksivan hiljaisesti:\n\n\"Niin minäkin luulen.\"\n\nJa sitten he lähtivät kumpikin aivan rauhassa työhönsä.\n\n\n3 §.\n\nSiitä päivästä alkaen tapahtui anarkistitekoja yhtä mittaa koko\nviikon. Uhreja oli paljon ja melkein kaikki olivat ne köyhää\nkansaa. Tuollaiset rikokset kuohuttivat yleistä mielipidettä.\nKaikkein suuttuneimpia olivat palvelijat, hotellien ja ravintolain\nomistajat, kauppa-apulaiset ja ne harvat itsenäiset pikku liikkeiden\nharjoittajat, mitä tuona trustien aikana oli olemassa. Varattomien\nkaupunginkorttelien naiset vaativat ennen kuulumattomia rangaistuksia\ndynamiittisankareille. (Rikollisia mainittiin tuolla vanhalla,\nheihin sangen huonosti sopivalla nimellä: dynamiitti oli näille\nuusille kemisteille varsin viaton aine, josta ei ollut muuhun kuin\nmuurahaispesien hävittämiseen, ja sellainenkin kuin nitroglyseriinin\nräjähdyttäminen räjähdyselohopealla oli heille pelkkää lapsen leikkiä.)\nVähävaraiset, mutta kuitenkin jonkin verran varakkaat tunsivat iskun\nensiksi, kun liike-elämä yht'äkkiä seisahtui. He uhkasivat itse tehdä\nselvää anarkisteista. Sen sijaan vastusti aivan köyhä tehdastyöläisten\njoukko rikoksien lopettamista väkivaltaisilla keinoilla taikka oli\nvälinpitämätön koko hommalle. Liike-elämän pysähtymisestä uhkasi\nseurata yleinen työttömyys tai ainakin kaikki teollisuusalat käsittävä\ntyösulku. Siksi päätti työväen ammattijärjestöjen toimikunta kuulla\ntyöväen mielipidettä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, ja\nehdotti omasta puolestaan suurlakkoa keinona, jolla tehokkaimmin\nvaikutettaisiin työnantajiin ja autettaisiin vallankumouksellisia.\nYksikään ammattiyhdistys paitsi kultaajia ei kuitenkaan tahtonut lakata\ntyöstä.\n\nPoliisi suoritti lukuisia vangitsemisia. Sotaväki, jota oli koottu\nkaupunkiin valtakunnan kaikista osista, vartioi trustien taloja,\nmiljardöörien asunnoita, yleisiä laitoksia, pankkeja ja suuria\nkauppahuoneita. Pariin viikkoon ei tapahtunut ainoaakaan räjähdystä,\nja pääteltiin, että dynamiittisankarit, joita oli nähtävästikin vain\nkourallinen, olivat nyt kaikki surmatut, vangitut, pakosalla taikka\npysyivät piilossa. Rauhoituttiin jälleen, köyhimmät ennen muita.\nTyöläiskaupunginosiin oli sijoitettu kolmisensataatuhatta sotilasta,\njotka pitivät siellä yllä järjestystä, ja kansa huusi kilvan: \"Eläköön\narmeija.\"\n\nRikkaat, jotka eivät huolestuneetkaan ensiksi, rauhoittuivatkin\nhitaammin. Se tapahtui vasta sitten kun _hausse-puolue_ alkoi\nlevittää pörssissä optimistisia uutisia, ja sen onnistuikin suurilla\nponnistuksilla lopettaa _baisse_. Liike-elämä virkistyi jälleen.\nSuurlehdet auttoivat sen nousua. Ne vakuuttivat isänmaallisen\nkaunopuheisesti, että voittamaton kapitaali saattaa tyynesti nauraa\nmuutamien raukkamaisten rikollisten hyökkäyksille ja että yleinen\nhyvinvointi tekee tyhjistä uhkauksista huolimatta täydellisessä\nrauhassa edistysaskeleitaan, Lehdet puhuivat varsin vilpittömässä\nmielessä, ja saavuttivatkin, mitä tarkoittivat: attentaatit\nunohdettiin, niin, melkein kiellettiin, että niitä oli ollutkaan.\nSunnuntaina kilpa-ajoissa kuhisivat hienoston katselijalavat naisia,\njoiden vaatteissa oli kokonaiset kuormat helmiä ja timantteja.\nYleisellä ilolla todettiin, etteivät kapitalistit olleet kärsineet\npahojakaan tappioita. Vaakapaikalla huudettiin miljardööreille hurraata.\n\nSeuraavana päivänä räjähtivät eteläasema, paloöljytrustin rakennus\nja verrattoman ihana kirkko, jonka Thomas Morcellet oli omalla\nkustannuksellaan rakennuttanut; kolmekymmentä taloa paloi tuhkaksi;\ntuli pääsi irti laivatelakoissakin. Palokunnat tekivät oikeita\nuskollisuuden ja urhoollisuuden ihmetöitä. Ne pystyttivät automaattisen\nnopeasti ja täsmällisesti pitkät rautatikapuunsa ja nousivat aina\nkolmanteenkymmenenteenkin kerrokseen pelastamaan onnettomia ihmisiä\nliekeistä. Sotaväki piti erinomaista huolta järjestyksestä, saaden\nkaksinkertaisen kahviannoksen. Mutta kuitenkin aiheuttivat nämäkin\nuudet onnettomuudet paniikin. Väkeä pyrki miljoonittain kohta pois\nkaupungista. Pakolaiset tahtoivat viedä mukaansa kaikki rahansa,\nja heitä kuohui tungoksenaan suurissa luottolaitoksissa, jotka\nmaksoivatkin heille kolme päivää yhtä päätä, mutta sulkivat sitten\novensa raivostuneiden rahanvaatijain nenän edessä. Pakolaislaumat,\njotka raahasivat kanssaan kaikenlaista tavaraa, piirittivät\nrautatieasemia ja tunkeutuivat juniin väkivallalla. Monille kaupunkiin\njääneille, jotka aikoivat piiloutua kellareihin, tuli sellainen kiire\nkerätä sinne elintarpeita, että he hyökkäsivät ruokapuoteihin ja\nleikkeleliikkeisiin ryöstämään. Sotaväen täytyi pistimin suojella\nelintarveliikkeitä. Hallitus toimi sangen tarmokkaasti. Vangittiin\npaljon väkeä ja kirjoitettiin tuhansia uusia vangitsemismääräyksiä.\n\nKolmen seuraavan viikon kuluessa ei tapahtunut mitään onnettomuuksia.\nHuhuttiin kyllä, että pommeja oli löydetty oopperan katsomosta,\nraatihuoneen kellarista ja pörssitalolta erään pilarin juuresta, mutta\nsitten selvisikin, että ne pommit olivat ainoastaan säilykepurkkeja,\njoita jotkut kelvottomat olivat tyhmää pilaa laskien sinne asetelleet.\nEräs epäillyistä sanoi tutkinto-oikeudessa olevansa ensimmäinen\nnoiden entisten räjähdysten järjestäjistä ja väitti kaikkien\nkanssarikollistensa saaneen surmansa niissä räjähdyksissä. Lehdet\njulkaisivat tämän tunnustuksen, ja se rauhoitti yhä enemmän yleisöä.\nMutta tutkimuksen lopulla huomasivatkin viranomaiset, että tuo henkilö\nvain jostakin merkillisestä syystä valehteli itsensä rikolliseksi ja\nettei hänellä ollut mitään osuutta koko dynamiittisankarien hommissa.\n\nTiedemiehille, jotka oikeus oli valinnut räjähdysaineita ja -koneita\nymmärtäviksi asiantuntijoikseen, ei saatu hankituksi ainoaakaan\npomminsirpaletta, että he olisivat voineet päätellä, minkälaisia\nvehkeitä hävitystyössä oli käytetty. Heidän käsityksensä mukaan oli\nuusi räjähdysaine radiumista purkautuvaa kaasua, ja he olettivat\nettä nuo räjähdykset saatiin aikaan joillakin uudenlaatuisilla\noscillaattoreilla ilmaa myöten lähetetyillä sähköaalloilla. Mutta\nkerrassaan mitään varmaa eivät etevimmätkään kemistit osanneet lausua\nasiasta. Viimein löysi kaksi poliisia kulkiessaan eräänä päivänä\nhotelli Meyerin ohitse jalkakäytävältä hotellin kellarinluukun vierestä\npienen, valkometallisen munan, jonka toisessa päässä oli kapseli.\nHe ottivat sen siitä varovasti ja veivät kaupungin laboratorioon,\nniinkuin heitä oli käsketty. Tuskin asiantuntijat olivat saapuneet sitä\ntutkimaan, niin se räjähti, ja sali kupooleineen päivineen romahti\nraunioiksi. Kaikki helvetinkoneen tutkijat sekä tykistökenraali Collin\nja kuuluisa professori Tiger saivat surmansa.\n\nKapitalistiyhteiskunta ei antanut näiden uusien vastoinkäymisten\nsuinkaan masentaa itseään. Suuret luottolaitokset avasivat ovensa\nja ilmoittivat suorittavansa maksunsa osaksi kullassa, osaksi\nvaltiopapereina. Sekä raha- että tavarapörssi päättivät olla\nkeskeyttämättä kokouksiaan, vaikka kaupat olivat aivan lamassa.\n\nSillä välin oli ensimmäisten vankien tutkiminen saatu loppuun.\nToisenlaisena aikana olisivat todistukset kenties näyttäneet\nriittämättömiltä, mutta tuomarien kiihko ja yleinen suuttumus\nkorvasivat nyt todistusten vajanaisuuden. Sen päivän aattona, jolloin\ntuomio piti julistaa, räjähti oikeuspalatsi raunioiksi. Tapaturmassa\ntuhoutui kuusisataa henkeä, niissä paljon tuomareita ja asianajajia.\nKansa murtautui raivoissaan vankiloihin jo lynkkasi vangit. Kun\nlähetettiin sotaväkeä paikalle järjestystä palauttamaan, niin sitä\nkivitettiin ja ammuttiin revolvereilla, upseereja temmattiin alas\nhevosen selästä ja potkittiin kuoliaiksi. Sotaväki puolestaan ampui\nväkijoukkoon, ja surmansa saaneita ja haavoittuneita oli runsaasti.\nViimein onnistui järjestysvallan palauttaa rauha. Seuraavana päivänä\nlensi valtakunnanpankki ilmaan.\n\nJa sitten tuli aivan kauheita. Tehdastyöläiset, jotka tuonoin olivat\nkieltäytyneet ryhtymästä lakkoon, ryntäsivät isoina laumoina kaupunkiin\nja sytyttivät talot tuleen. Kokonaiset rykmentit upseereineen\nmenivät murhapolttajien puolelle, marssivat heidän kanssaan\nvallankumouslauluja laulaen halki kaupungin ja noutivat telakoista\npaloöljytynnöreitä, joiden sisällyksellä kiihdytettiin tulen voimaa.\nRäjähdyksiä tapahtui aivan yhtä mittaa. Eräänä aamuna nousi yht'äkkiä\nlennätinlaitoksenpalatsin torilta ilmaan ikäänkuin ihmeellinen\njättiläispuu, kolme kilometriä korkea aavepalmu, ja valtavankokoinen\npalatsi oli kadonnut.\n\nPuoli kaupunkia loimusi liekeissä, mutta toinen puoli eli yhä\ntavallista elämäänsä. Aamuisin kalisivat sinkkiset maitoastiat, kun\nmaitokuormat kulkivat pitkin katua. Autiolla puistokujalla istui\nkadunkorjaaja-ukko maassa seinää vasten, viinipullo jalkojensa välissä\nja mutustellen hiljalleen leipää ja lihanmurusta. Trustien johtajat\npysyivät melkein kaikki miehinä paikallaan. Toiset heistä täyttivät\nvelvollisuutensa sankarillisesti. Rafael Box, miljardöörimarttyyrin\npoika, sai surmansa juuri istuessaan johtamassa puhetta sokeritrustin\nyleiskokouksessa. Hänet haudattiin loistavilla juhlamenoilla.\nHautasaaton täytyi kymmenessä kohtaa kiivetä raunioiden yli ja kulkea\nluhistuneiden katujen poikki tilapäisiä lautasiltoja myöten.\n\nRikkaiden ainaiset apurit, kauppapalvelijat, virkailijat, välittäjät ja\ntoimitsijat, olivat isännilleen järkkymättömän uskollisia. Tuhoutuneen\npankin asiapojat kulkivat kuin ennenkin viemässä ilmoituksia vekselien\nlankeamisista; he menivät hävitettyjen katujen poikki savuna\nsuitsuaviin taloihin, ja monetkin heistä saivat rahanperimismatkoillaan\nsurmansa liekeissä.\n\nMutta kaikki ponnistukset tuntuivat olevan turhia: kaupunki oli\nnäkymättömän vihollisen armoilla. Räjähdysten humina kuului\nlakkaamatta. Se ei ollut kovaa: etäisiä räjähdyksiä tuskin huomasi;\nmutta sitä kovempi oli tuossa jännittävässä hiljaisuudessa vaaniva\nkauhu. Kun valaistuslaitokset olivat hävitetyt, jäi kaupunki öisin\npilkkoiseen pimeyteen. Yöllä tapahtui rikoksia, joiden hirvittävyyttä\non mahdoton kuvata. Ainoastaan työväen korttelit jaksoivat vielä\nyrittää vastarintaa, sillä tuho ei ollut niihin kohdistunut niin pahoin\nkuin muihin. Siellä oli järjestetty vapaaehtoisia joukkoja, jotka\nkulkivat vartioimassa katuja. Ne ampuivat kaikki varkaat, mitä kiinni\nsaivat, ja joka kadunkulmassa virui verilammikoissa ruumiita, polvet\nkoukussa, kädet selän taakse sidottuina, nenäliina kasvoilla ja vatsan\npäällä kaavake, johon oli merkitty teloituksen kulku.\n\nEi enää jaksettu raivata pois hävityksen jälkiä eikä haudata kuolleita.\nPian kävi ruumiiden kalmanhaju sietämättömäksi. Ruttotaudit alkoivat\nraivota, tappoivat suunnattomat määrät kansaa ja jättivät eloon\nsäästämänsä heikkoina ja tylsinä hoippumaan. Melkein koko kaupungin\nväestö, mitä sitä vielä oli elossa, kuoli sitten nälkään.\n\nSataneljäkymmentäyksi vuorokautta ensimmäisen räjähdyksen jälkeen\njoutui kaupunkiin kuusi kenttä- ja piirityskanuunoilla varustettua\narmeijakuntaa. Sinä samana yönä seisoivat Caroline ja Georges Clair\nkaupungin köyhimmässä korttelissa, ainoassa, joka oli vielä pystyssä,\nvaikka liekit ja savu piirittivät jo sitäkin joka puolelta, erään\nkorkean talon katolla. He seisoivat käsi kädessä ja katsoivat toisiaan.\nAlhaalta raikui remuten laulu, sillä kansa oli tullut hulluksi ja\ntanssi kadulla.\n\n\"Huomenna on loppu valmis\", sanoi Georges Clair. \"Ja niin on parasta.\"\n\nNuori nainen katseli hajalla hapsin ja tulipalojen loimusta hohtavin\nkasvoin, mutta hurskaan onnellisena tulipiiriä, joka puristui yhä\ntiukemmin heidän ympärilleen:\n\n\"Se on parasta\", toisti hänkin.\n\nJa hän heittäytyi kaikenhävittäjän syliin ja suuteli häntä\nintohimoisesti.\n\n\n4 §.\n\nMaaseutukaupungitkin kärsivät paljon väkivallantöistä ja\nlevottomuuksista. Sitten palautui rauha. Yhteiskuntajärjestelmää\nryhdyttiin uudistamaan. Elämäntavat muuttuivat hyvin toisenlaisiksi.\nMutta koskaan ei kansakunta enää jaksanut korvata täydellisesti\npääkaupunkinsa menetystä, eikä maa kohonnut milloinkaan enää entiseen\nkukoistukseen. Kauppa ja teollisuus riutuivat ja kuolivat. Kulttuuri\nkatosi tuon kaupungin paikalta, missä se oli niin kauan ja erikoisesti\nviihtynyt. Seutu muuttui hedelmättömäksi ja epäterveelliseksi. Alue,\njolla oli muinoin elänyt monia miljoonia ihmisiä, jäi erämaaksi. Pyhän\nMikaelin linnakekukkulan rinteillä kuljeksi villihevosia syöden rehevää\nruohoa.\n\nPäivät vierivät kuin virran vesi, ja kokonaiset vuosisadat\npirahtelivat pois kuin pisarat vuotokivien kärjestä. Metsämiehet\ntulivat karhunajoon kummuille, joiden alla mennyt kaupunki lepäsi,\npaimenet toivat sinne karjansa laitumelle, kyntäjät astelivat siellä\naurankurjessa, puutarhurit viljelivät siellä salaattia ja oksastivat\npikku puutarhoissaan omenapuita. Nuo ihmiset eivät olleet rikkaita;\nheillä ei ollut taidetta. Viininvesa ja köynnösruusut verhosivat heidän\nvaatimattomien tupiensa seiniä, vuohennahka oli heidän päivettyneen\nruumiinsa pukimena, ja naiset tekivät itselleen vaatteet omin käsin\nkehräämästään villasta. Vuohipaimenet muovailivat sormillaan savesta\npieniä, ihmisen- ja eläimenmuotoisia kuvia ja virittivät laulun\nneitosesta, joka seuraa lemmittynsä askeleita metsän siimeksessä, tai\nvuohista, jotka kulkevat laitumella honkien humistessa ja purojen\nsolistessa. Talon isäntä oli harmissaan turilaista, jotka söivät hänen\nviikunansa, hän mietti, miten saisi ketun, kanoja kärkkyvän punaturkin,\npaulaan, kaatoi viiniä naapurinsa pikariin ja sanoi:\n\n\"Ryyppää! Minun viinimailleni ei sirkoista ollut haittaa. Kun ne\ntulivat, oli viini jo kypsää.\"\n\nSittemmin, monien aikojen päästä, hyökkäsi maahan raakalaiskansa ja\nhävitti kaikki kylät, ryösti rikkaudet ja kultaisia satoja kantavat\npellot. Maa siirtyi monen monta kertaa omistajalta toiselle.\nValloittajat rakensivat kukkuloille linnoja; yhä laajemmat alat\ntulivat viljellyiksi; rakennettiin myllyjä, pajoja, nahkatehtaita,\nkutomoita; teitä avattiin halki metsien ja poikki soiden; virralla\nvilisi purjeita. Kylät kasvoivat kauppaloiksi, kauppalat sulautuivat\ntoisiinsa ja muodostivat suuren kaupungin, joka varjeli itseään syvillä\nvallihaudoilla ja korkeilla muureilla. Kun kaupungista sitten tuli\nlaajan valtion pääkaupunki, kävi sen olo liian ahtaaksi noiden jo\nhyödyttömien muurien sisällä ja ne muokattiin kauniiksi kävelypaikoiksi.\n\nKaupunki rikastui ja paisui ylenmäärin. Tahdottiin yhä ja yhä\nkorkeampia rakennuksia. Tehtiin taloja, joissa oli kolme-,\nneljäkymmentä kerrosta ja joihin oli ladottu konttoreita,\nkauppahuoneita, pankkiliikkeitä ja yhtiöiden huoneistoja toinen\ntoisensa päälle, ja kaivauduttiin yhä syvemmälle maan sisään ja\nkoverrettiin sinne kellareita ja tunneleita. Viisitoista miljoonaa\nihmistä ahersi jättiläiskaupungissa.\n\n\n\n"]