Pohjolan harharetkeläisiä

POHJOLAN HARHARETKELÄISIÄ

Suuria seikkailuja pohjan perillä

Kirj.

JACK LONDON

Suomentanut

Tauno Kopra

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1924.

SISÄLLYS:

Elämän voima. Pohjolan Odysseus.

ELÄMÄN VOIMA.

    Ovat nähneet he ääret maan,
    ja he hehkuneet ovat elämän tulta.
    Se sentään on saaliinaan,
    vaikka tien oheen jäikin vallattu kulta.

He vaelsivat joen rantakivikkoa pitkin, ja toinen miehistä, edellä oleva, kompastui äkkiä teräväsärmäisiin kiviin. Kumpainenkin oli lopen uuvuksissa, ja pitkälliset koettelemukset ja kärsimykset olivat piirtäneet heidän kasvoilleen tuskaisen ilmeen. He olivat kuormitetut raskailla huopakääröillä, joita tuki otsan ympäri kulkeva hihna. Lisäksi heillä oli kannettavanaan kiväärinsä. Raskaat taakat ja väsymys olivat painaneet heidän ryhtinsä kumaraiseksi, ja he kulkivat hartiat eteenpäin ojossa, pää riipuksissa ja katse maahan tähdättynä.

"Ollappa meillä nyt hallussamme muutamia niistä patruunoista, mitkä jätimme sinne varastoomme", virkkoi toinen miehistä, siten keskeyttäen jonkin aikaa kestäneen äänettömyyden.

Hänen äänensä oli sortunut ja soinnuton, siinä ei ollut ainoatakaan innostuksen värettä.

Toinen mies, joka toverinsa kompastuessa oli päässyt edelle, ei vastannut; äänettömänä hän vain kahlaili sameassa vedessä, mikä ryöppysi kivikossa.

Mutta ei toinenkaan jäänyt varsin paljoa jälkeen, vaan koetti seurata kintereillä. Kumpainenkaan ei pysähtynyt vetämään kenkiä jalkaansa, vaikka vesi oli tavattoman kylmää – niin kylmää, että heidän niveliään särki ja että jalat kangistuivat. Muutamin paikoin vesi kuohui syvänä ulottuen aina polviin asti, jolloin molemmat horjahtelivat niljakkaalla kivipohjalla.

Perässä kulkeva mies kompastui uudelleen liukkaalla rantakalliolla ja oli vähällä kaatua suin päin veteen; ainoastaan kovalla ponnistuksella hän vihdoin saavutti tasapainon, ja samalla hänen huuliltaan kajahti vihlova tuskanhuuto. Hän näytti kauhean väsyneeltä ja raukealta ojentaessaan vapaan kätensä ylös, ikäänkuin ilmasta tukea tavoittaakseen. Aina kun hänen onnistui hetkiseksi päästä tasapainoon, hän horjahti jälleen yrittäessään harpata eteenpäin ja oli taas kaatua. Lopulta hän pysähtyi paikalleen ja suuntasi silmänsä edelläkulkevaan toveriin, joka ei kertaakaan ollut katsahtanut taakse.

Hetkisen ihan liikkumattomana seisottuaan, kuin aprikoiden, mitä nyt olisi tehtävä, hän huusi toverilleen:

"Kuulehan, Bill, minulta nyrjähti jalka."

Mutta Bill vain jatkoi kompurointiaan kuohuvassa vedessä vilkaisemattakaan taakseen. Se koski kipeästi toisen mieleen, ja vaikkakin miehen kasvot pysyivät jäykkinä, hänen silmissään välähti haavoittuneen peuran selittämättömän murheellinen ilme.

Bill kapusi sillä aikaa ylös joesta vastarannan töyräälle ja suuntasi matkansa suoraan sisämaahan, kääntymättä toverinsa tilaa tutkimaan. Joessa seisten toinen tuijotti poistuvaan. Hänen huulensa liikahtivat heikosti ankarasta mielenliikutuksesta, ja hänen karheat viiksensä värähtivät. Ne olivat niin karheat, että hän tuon tuostakin kielellänsä kostuttaen pehmensi niitä.

"Bill!" huusi hän toistamiseen. Se oli äärimmäisessä hädässä olevan voimakkaan miehen rukoileva huuto. Mutta Bill ei nytkään kääntynyt. Hän jatkoi yhä edelleen vaivalloista kulkuaan, kompuroi omituisesti horjuen loivaa pengertä ylös matalan ylängön harjannetta kohti. Jälkeen jäänyt seurasi häntä silmillään, kunnes hän painui harjanteen toiselle puolelle ja katosi näkyvistä. Sitten yksin jäänyt käänsi katseensa ja silmäili verkalleen ympärilleen, siihen maailmaan, joka nyt Billin mentyä oli jäänyt hänen osalleen.

Alhaalla taivaanrannalla kuulsi aurinko epämääräisesti, miltei kokonaan kietoutuneena muodottomiin sumupilviin, joiden outo kaameus vaikutti katsojaan tukahduttavasti.

Seisten terveellä jalallaan mies kaivoi taskustaan kellon. Se näytti neljää, ja kun nyt oli heinäkuun loppu tahi elokuun alku – hänellä ei näet enää pariin viikkoon ollut ollut tarkkaa tietoa päivämääristä – päätteli hän, että aurinko oli luoteessa. Saatuaan siitä varmuuden hän käänsi katseensa etelään; hän tiesi, että siellä jossakin, alastomien vuorten takana, sijaitsi Suuri Karhujärvi, ja hän tiesi myöskin, että samalla suunnalla päättyi napapiiri Kanadan erämaahan. Virta, jossa hän nyt seisoi, yhtyi Kuparikaivosjokeen, joka vuorostaan virtasi pohjoiseen laskien viimein Jäämereen, Kruunauslahteen. Hän ei tosin itse ollut siellä milloinkaan käynyt, mutta kerran hän oli saanut tuon kaiken selville Hudson-Bay-komppanian kartasta.

Hän ei voinut irroittaa katsettaan ympäristöstä. Jokin mahtava taikavoima pakotti hänet aina uudelleen luomaan silmänsä ympäröivään maailmaan. Siinä ei suinkaan ollut mitään silmää hivelevää. Kaikkialla alaston taivaanranta; ei missään näkynyt puita, ei pensaita eikä ruohoa – ei mitään muuta kuin ääretön ja hirmuinen tyhjyys, joka hetkiseksi herätti kauhun ilmeen hänen silmiinsä.

"Bill!" huudahti hän uudelleen, "Bill!"

Hän lyyhistyi polvilleen vaahtoavaan veteen, kuin olisi maailman tyhjyys painanut häntä raskaana painajaisena, musertanut hänet selittämättömän julmasti. Hän värisi kuin horkkatautinen, kunnes pyssy kirposi hänen vapisevista käsistään ja molskahti veteen. Se herätti hänet tajuihinsa. Taistellen kasvamistaan kasvavaa kauhuntunnetta vastaan hän haroi joesta asettaan. Keventääkseen loukkaantuneen jalkansa rasitusta hän siirsi kantamuksensa vasemmalle puolelle, minkä jälkeen hän jatkoi matkaansa kohti rantapengertä hitaasti ja varovasti kompuroiden, voihkien ja valittaen jalassa tuntuvasta kovasta kivusta.

Mutta hän ei pysähtynyt lepäämään. Mielipuolen itsepintaisuudella hän tuskista piittaamatta kiiruhti rantapengertä ylös harjanteelle, jonka taakse hänen toverinsa oli kadonnut. Hänen kulkunsa oli vieläkin vaivalloisempaa ja kummallisempaa kuin Billin. Harjanteelle saavuttuaan hän näki edessään alhaalla elottoman laakson. Silloin pelko yritti taas saada hänet valtoihinsa, ja taas hän taisteli sitä vastaan ja pääsi vihdoin voitolle. Hän siirsi kantamuksensa vieläkin enemmän vasemmalle ja laskeutui sitten laaksoon.

Laakso oli suomaata; sitä kattoi pesusienimäinen sammal. Vesi purskui esiin joka askeleella, ja aina kun hän nosti jalkansa, syntyi omituinen naukuva ääni. Hän yritti puikkelehtia mättäältä mättäälle seuraten toverinsa jälkiä kivisille särkille, jotka kohosivat hyllyvästä sammalmerestä kuin kumossa olevat korit.

Hän ei ollut huolissaan matkan suunnasta: sen hän tunsi toverittaankin. Kauempana sillä suunnalla hän pääsisi paikalle, missä männyt ja kuuset, tosin kääpiömäiset ja vähälukuiset, ympäröivät pientä järveä Titchinnichiliä, kuten indiaanit sitä nimittivät. Seutua sanottiin "Pensaikkomaaksi". Järveen virtasi pienoinen puro, jonka vesi juoksi hitaasti ja tyynesti. Purossa kasvoi kaislaa, sen hän muisti hyvin, mutta sen rannalla ei ollut metsää. Tuota puroa hän seuraisi aina sen lähteille asti, missä sen lorina lakkaisi. Sieltä hän menisi vedenjakajan ylitse toiselle puolelle, mistä toinen, länttä kohti virtaava puro sai alkunsa. Sitä hän seuraisi sitten, kunnes se yhtyisi isoon Dease-jokeen, jonka rannalla hän vihdoin löytäisi ruokavarastonsa pienestä laatikosta kumoon käännetyn, ja kivillä peitetyn ruuhen alta. Siinä laatikossa olisi myös ampumatarpeita, ongensiimoja ja pieni verkko, siis kaikki elintarpeiden hankintaan tarvittavat välineet. Ruokavarastossaan hänellä olisi jauhoja, tosin varsin vähän, mutta jauhoja kuitenkin, palanen silavaa ja jonkin verran papuja.

Ehkäpä Bill odottaisi häntä siellä; siinä tapauksessa he vaeltaisivat jälleen yhdessä Deasea pitkin etelään päin ja pääsisivät Suurelle Karhujärvelle. He soutaisivat sen yli ja matkaisivat aina vain etelään, kunnes saapuisivat Mackenzie-virralle. Mutta sielläkään he eivät viipyisi pitkää aikaa, vaan jatkaisivat kulkuaan yhä etelään, etelään, sillä välin kuin pohjolan hirveä talvi turhaan riehuisi heidän takanaan kattaen vedet vahvalla jäällä ja kietoen päivän hämärään ja pakkaseen. Sillä tavoin he kiiruhtaisivat etelää kohti, jollekin Hudson-Bay-komppanian lämpimälle asemalle, jota ympäröisivät suuret metsät ja jossa olisi ruokaa ihan loppumattomasti.

Näissä mietteissä hän uurasti eteenpäin. Hänen ruumiilliset ponnistuksensa olivat ankarat, mutta vielä ankarammin hän jännitti henkisiä voimiaan pysyäkseen siinä uskossa, ettei Bill sittenkään ollut häntä hylännyt, vaan odottaisi häntä varmasti ainakin siellä ruokavaraston luona. Hänen täytyi koettaa luottaa siihen, muutoinhan koko hänen ponnistelunsa olisi ollut ihan tarkoituksetonta ja hän olisi yhtä hyvin voinut heittäytyä pitkäkseen ja kuolla siihen paikkaan. Sentähden hän auringon himmenevän kehän painuessa verkalleen luoteeseen kertaili kertailemistaan mielessään hänen ja Billin pakomatkaa etelään uhkaavan, hirmuisen talven kynsistä. Ja aina hänen mielikuvituksensa palasi laatikossa oleviin ruokavaroihin ja Hudson-Bay-komppanian asemalle. Hän ei ollut syönyt mitään kahteen vuorokauteen, mutta vielä paljon pitempi aika oli kulunut siitä, kun hän viimeksi oli syönyt tarpeekseen. Vähän väliä hän pysähtyi poimimaan marjoja, joita hän sitten pureskeli ja nieli. Ne olivat eräänlaisia vesihelmiä, n.s. musketti-marjoja, joissa oli pieni kitkerä siemen. Kun marjan vesi suussa erosi siemenestä, maistui se vieläkin kitkerämmältä. Hän kyllä tiesi, ettei noissa marjoissa ollut ravintoa, mutta siitä huolimatta hän pureskeli niitä hartaasti ja kärsivällisesti.

Kello yhdeksän aikaan hän satutti varpaansa kiveen ja kaatui väsyneenä ja heikkona maahan. Hän makasi jonkin aikaa liikahtamatta kyljellään. Sitten hän irroitti taakkansa kannattimet ja kohosi vaivalloisesti istualleen. Vielä ei ollut pimeä; pehmeässä hämärässä hän ryömi keräämään kuivia korsia ja sammalia. Koottuaan niitä läjällisen hän sytytti tulen ja rupesi keittämään vettä pienessä tinapadassa.

Avattuaan käärönsä hän ensi töikseen laski tulitikkunsa. Niitä oli kuusikymmentäseitsemän. Hän laski ne varmuuden vuoksi kolmeen kertaan. Sitten hän jakoi tikut kolmeen osaan, kääri ne öljypaperiin ja sijoitti yhden tukun tyhjään tupakkamassiinsa, toisen repalaisen hattunsa vuorin sisään ja kolmannen povelleen paitansa alle. Sitten hän taas tuli kovin levottomaksi, otti tikut uudelleen esille ja laski ne vielä kerran. Niitä oli nytkin kuusikymmentäseitsemän.

Sitten hän kuivasi tulella märät jalkineensa. Mokkasiinit olivat aivan riekaleina. Vilttirievut olivat paikoittain kuluneet rei'ille, ja hänen jalkansa olivat arat ja täynnä haavoja. Nyrjähtänyt nilkkanivel oli turvonnut polven paksuiseksi. Hän repäisi toisesta viltistään pitkän kaistaleen ja sitoi nivelen lujasti. Hän repäisi toisen palasen, jolla kietoi jalkansa sukkien ja jalkineitten asemasta. Sitten hän joi padasta kuumaa vettä, veti kellonsa ja ryömi vilttien väliin.

Hän nukkui kuin kuollut. Keskiyön lyhytaikainen pimeys tuli ja meni. Aurinko nousi koillisesta – päivä ainakin valkeni siltä suunnalta; aurinko itse oli harmaitten pilvien peitossa.

Kuuden tienoissa hän heräsi ja jäi lepäämään hiljaa selällään. Hän tuijotti harmaaseen taivaaseen ja tunsi ankaraa nälkää. Kääntyessään kyljelleen hän kuuli kovan päristyksen, ja kun hän käänsi katseensa, hän huomasi urospeuran, joka tarkasteli häntä ilmeisen uteliaana. Eläin oli korkeintaan viidenkymmenen jalan päässä, ja miehen aivoissa välähti kuvitelma pelastavasta peurapaistista, joka sihisi suloisesti tulella. Koneellisesti hän tarttui tyhjään kivääriinsä, viritti hanan ja laukaisi. Peura päristi uudelleen ja syöksyi pakoon, ja sen kaviot tömisivät ja paukkuivat kivikossa.

Hän kirosi ja heitti tyhjän pyssyn luotaan. Noustessaan seisomaan hän valitti ääneen kivusta. Nouseminen oli aikaa viepä ja vaivalloinen urakka. Hänen jäsenensä olivat jäykät kuin ruostuneet saranat. Ne liikkuivat kankeasti; jokainen taivutus ja ojennus tapahtui ainoastaan äärimmäisen tahdonvoiman pakotuksesta. Kun hän vihdoin oli päässyt pystyyn, kului vielä pari minuuttia, ennenkuin hän saattoi ojentautua suoraksi ja seisoa vakavasti jaloillaan.

Vihdoin hän kykeni kompuroimaan pienelle töyräälle, jolta saattoi tarkastella ympäristöä. Missään ei näkynyt puita eikä pensaita, ei mitään muuta kuin harmaa sammalmeri, josta siellä täällä pilkotti harmaita kiviä, harmaita lammikkoja ja harmaita luotoja. Taivas oli harmaa. Ei näkynyt aurinkoa eikä edes sen kajastusta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä oli pohjoinen, ja hän oli unohtanut ilmansuunnan, jolta edellisenä iltana oli tullut tähän yöpymäpaikkaansa. Mutta hän ei ollut eksyksissä. Hän tiesi sen. Pian hän oli pääsevä pienten varpujen maahan. Hänen mielestään se oli jossakin vasemmalla, ei varsin kaukana – mahdollisesti jo seuraavan harjanteen takana.

Hän käveli takaisin pannakseen kantamuksensa matkakuntoon. Hän hankki varmuuden siitä, että kaikki kolme tulitikkukääröä olivat tallella, mutta ei kuitenkaan enää ryhtynyt tikkuja laskemaan. Sen sijaan hän pitkän aikaa aprikoi, mitä tekisi hirvennahkaiselle kultapussilleen. Se ei ollut iso. Hän saattoi helposti kätkeä sen kouriensa alle. Hän tiesi, että se painoi viisitoista naulaa – yhtä paljon kuin muu kantamus yhteensä – ja tuotti siis hänelle vaivaa. Lopulta hän asetti sen syrjään ja jatkoi tavaroittensa käärimistä. Sitten hän taas pysähtyi miettimään kultapussin kohtaloa. Vihdoin hän sieppasi sen ahneesti ja katsahti samalla uhmaavasti ympärilleen, ikäänkuin erämaa olisi uhannut ryöstää sen häneltä. Kun hän hetkistä myöhemmin kompuroi seisoalleen aloittaakseen päivän taivalluksen, oli pussi muiden tavaroiden joukossa.

Hän suuntasi kulkunsa vasemmalle, mutta pysähtyi aika ajoin noukkimaan musketti-marjoja. Hänen nilkkansa oli turvonnut ja jalkansa kipeät, mutta niiden tuottama tuska oli suhteellisen vähäinen vatsan polttoihin verraten. Nälkä kirveli ankarasti, eikä hän lopulta enää voinut keskittää ajatuksiaan suuntaan, johon hänen oli kuljettava päästäkseen pienten varpujen maahan. Musketti-marjat eivät auttaneet vähääkään, kitkerällä mehullaan ne vain tekivät hänen kielensä ja suunsa kipeiksi.

Kuljettuaan jonkin aikaa hän saapui laaksoon, missä kallioriekkoja tuon tuostakin pyrähteli lentoon särkiltä ja mättäiltä. "Ker-ker-ker", ne ääntelivät. Hän heitteli niitä kivillä, mutta ei osunut niihin. Hän laski kantamuksensa maahan ja ryömi nelinkontin niiden jäljessä kuin kissa varpusta vaaniessaan. Terävät kivet repivät hänen housunsa ja polvensa, niin että veriset jäljet jäivät osoittamaan hänen kulkuaan, mutta hän oli tunnoton kouristavasta nälästä. Hän ryömi märän sammalikon poikki ryvettäen kaikki vaatteensa ja kylmettäen ruumiinsa, mutta hän ei sitä huomannut – niin suuri oli hänen ruoanhimonsa. Ja yhä vain kohosi riekkoja maasta; ne räpyttelivät siipiään hänen edessään, ja lopulta niiden huutelu alkoi tuntua pilkalliselta. Silloin hän kirosi niitä ja karjui niille matkien niiden ääntä.

Kerran hän ryömi yhden päälle, joka nähtävästi oli makuulla. Hän ei huomannut sitä, ennenkuin se pyrähti päin silmiä eräästä kivenkolosta. Hän teki kädellään nopean hyökkäyksen, yhtä nopean kuin riekon pakoonlähtökin, mutta tuloksena oli ainoastaan kolme pyrstösulkaa. Kun hän katsoi linnun pakoa, syttyi hänessä sitä kohtaan kauhea viha, kuin olisi se tehnyt hänelle hirvittävää vääryyttä. Sitten hän palasi kantamukselleen ja asetti sen selkäänsä.

Päivän kuluessa hän tuli toisiin laaksoihin, joissa oli riistaa viljemmälti. Peuralauma, johon kuului parikymmentä isoa elukkaa, kulki hänen ohitsensa pyssynkantaman päässä. Hänet valtasi kiihkeä halu rientää niiden perästä, ja hän oli varma siitä, että saavuttaisi ne. Kettu juoksi häntä kohti kantaen hampaissaan riekkoa. Mies huusi. Se huuto oli peloittava, mutta kettu ei kuitenkaan hellittänyt riekkoa hampaistaan, vaikka syöksyikin pelästyneenä pakoon.

Myöhään iltapäivällä hän kulki pitkin pienen, kalkkivetisen puron rantaa. Purossa oli kaislikkoa. Hän nyhti muutamia kaisloja irti toivoen saavansa ravintoa niiden juurista, jotka olivat pienen naulan paksuisia. Hän upotti hampaansa niihin. Mutta ne olivat raakoja ja kovia. Ne sisälsivät kuitumaisia rihmoja ja vettä, kuten musketti-marjatkin; niissä ei ollut ravintoaineita. Hän laski taakkansa maahan ja ryömiskeli kaislikossa penkoen ja tonkien kuin villikarju.

Hän oli hyvin väsynyt, ja häntä halutti monesti heittäytyä pitkäkseen lepäämään, mutta hän rimpuili sentään edelleen – ei niin paljon halusta päästä pienten varpujen maahan kuin nälän vaikutuksesta. Hän tutki pienet lätäköt etsien sammakkoja ja kaiveli maata kynsillään toivoen löytävänsä matoja, vaikka tiesikin, ettei sen paremmin sammakkoja kuin matojakaan ollut näin pohjoisessa.

Hän tirkisteli tuloksettomasti jokaiseen lätäkköön, kunnes vihdoin hämärän tultua havaitsi eräässä niistä yksinäisen pienen kalan. Nopeasti hän työnsi kätensä olkapäätä myöten veteen, mutta kala luiskahti karkuun. Hän koetti molemmin käsin, mutta sai vain pohjassa olevan hienon mudan kohoamaan. Kiihkossaan hän itse putosi veteen ja kastui vyötäröisiä myöten läpimäräksi. Silloin oli vesi jo niin seonnut, ettei kalaa voinut nähdä, ja hänen oli pakko odottaa lätäkön selkiämistä.

Sitten hän haroi uudelleen, kunnes vesi taas sekaantui. Mutta nyt hän ei enää jaksanut odottaa. Hän irroitti tinapatansa ja rupesi tyhjentämään lätäkköä. Alussa hän ammensi vettä hurjalla nopeudella, räiskyttäen sitä päälleen ja heittäen sen niin lähelle, että se virtasi takaisin. Sentähden hän alkoi ammentaa varovaisemmin ja koetti pysyä levollisena, vaikka hänen sydämensä löi rajusti ja kätensä vapisivat. Kun hän oli työskennellyt puoli tuntia, oli lätäkkö kuivillaan. Ei kupillistakaan vettä ollut jäljellä. Mutta kalaa ei sittenkään näkynyt. Hän löysi kivien lomasta salaisen aukon, josta kala oli paennut viereiseen, isoon lammikkoon – niin isoon, että sen tyhjentäminen olisi vienyt ainakin kokonaisen vuorokauden. Kunpa hän vain olisi ennemmin tietänyt aukon olemassaolon, niin hän olisi heti alussa tukkinut sen kivellä; silloin olisi kala varmasti ollut hänen.

Niin hän ajatteli kömpiessään lätäköstä ja heittäytyessään pitkäkseen märkään maahan. Hän itki, aluksi hiljaa, mutta sitten kuuluvasti, ja hän kirosi säälimätöntä erämaata, joka häntä piiritti. Kauan aikaa hänen ruumiinsa nytkähteli itkusta.

Hän sytytti tulen ja joi lämpimikseen kiehuvaa vettä, sitten hän teki itselleen yösijan kivisärkälle, niinkuin edellisenäkin iltana. Viimetöikseen ennen maatapanoa hän veti kellonsa ja tarkasti, olivatko tulitikut säilyneet kuivina. Viltit olivat märät ja kylmät. Hänen nilkkaansa pakotti. Mutta kaikki tämä oli vähäpätöistä nälän tuottamaan tuskaan verraten. Hän nukkui levottomasti ja näki unta pidoista ja päivällisistä ja kaikilla mahdollisilla tavoilla valmistetuista ruoista.

Aamulla hän heräsi viluisena ja sairaana. Aurinkoa ei näkynyt. Maan ja taivaan harmaus oli tihentynyt ja koventunut. Kolea tuuli puhalteli, ja ensimmäiset lumihiutaleet loistivat vuorten huipuilla. Ilma kävi sakeaksi, ja lunta rupesi ryöppyämään, juuri kun hän teki tulen ja ryhtyi keittämään vettä. Satoi märkää lunta, jossa oli puoliksi vettä seassa, ja hiutaleet olivat isoja ja pehmeitä. Alussa ne sulivat heti maata koskettuaan. Mutta yhä uutta lunta satoi, ja se peitti vihdoin maan, sammutti valkean ja kasteli miehen polttosammaleen.

Se oli hänelle käskynä koota tavaransa ja kompuroida edelleen: mihin suuntaan, sitä hän ei tietänyt. Hän ei enää välittänyt pienten varpujen maasta eikä Billistä eikä alassuin käännetyn kanootin alla olevasta varastosta Dease-joen rannalla. Häntä hallitsi yksinomaan syömisen himo. Hän oli hulluna nälästä. Hän ei pannut merkille, minnepäin vaelsi, kunhan vain matkasi laaksoja pitkin. Hän kuljeskeli märässä lumessa musketti-marjamättäältä toiselle ja nyhti kaisloja juurineen. Mutta ne olivat mauttomia eivätkä sammuttaneet nälkää. Hän tapasi ruohoa, joka maistui happamelta, ja söi sitä niin paljon kuin löysi; lyhytvartisena se oli hautaantunut usean tuuman vahvuisen lumen alle.

Sinä iltana hänellä ei ollut tulta eikä kuumaa vettä. Hän ryömi viltteihinsä nukkumaan levotonta nälkäisen unta. Lumisade muuttui kylmäksi vesisateeksi. Hän heräsi monta kertaa siihen, että vesipisaroita putoili hänen otsalleen. Aamu valkeni – harmaa ja auririgoton aamu. Oli lakannut satamasta. Pahimmat nälän aiheuttamat tuskat olivat vaimentuneet. Ravinnon tarpeen tunto oli turtunut. Vatsassa oli kyllä raskas, omituinen kipu, mutta se ei häntä enää kovin ankarasti vaivannut. Hän oli rauhallisempi kuin ennen, ja hänessä oli nyt taas herännyt halu päästä pienten varpujen maahan ja Dease-joen varastolle.

Hän paloitteli loputkin toisesta viltistään ja sitoi sen kaistaleilla turvonneet jalkansa. Hän sitoi uudelleen myös nyrjähtäneen nilkkansa ja valmistautui sitten matkalle. Kootessaan tavaroitaan hän taas mietti tarkoin, mitä tekisi hirvennahkaiselle kultapussille. Mutta lopulta hän kuitenkin köytti sen muiden tavarain joukkoon.

Lumi oli vesisateessa sulanut ja ainoastaan vuorenharjanteet olivat valkoisina. Vihdoin pilkisti aurinkokin esille pilvien takaa, ja sen avulla miehen onnistui saada selko ilmansuunnista. Hän tiesi eksyneensä oikealta tolalta. Mahdollisesti hän edellisinä päivinä oli poikennut liian paljon vasemmalle. Nyt hän kääntyi oikealle päästäkseen siten takaisin oikealle taholle.

Vaikka nälän aiheuttamat tuskat eivät enää olleetkaan ankarat, tunsi hän itsensä kuitenkin heikoksi. Kumartuessaan poimimaan musketti-marjoja hänen useinkin oli pakko pysähtyä lepäämään. Hänen kielensä tuntui kuivalta ja karhealta, ikäänkuin se olisi ollut karvainen, ja se maistui suussa kitkerältä. Hänen sydämensä tuotti hänelle paljon hankaluutta. Kun hän oli kulkenut muutaman minuutin, rupesi se jyskyttämään, ja lopulta sen laajentuminen tärisytti koko hänen vartaloaan ja teki hänet niin heikoksi, että hänen päätään huimasi.

Keskipäivän aikana hän huomasi eräässä lammikossa kaksi kääpiökalaa. Lammikkoa oli mahdoton tyhjentää, mutta hän oli nyt levollisempi kuin edellisellä kerralla, ja hänen onnistui saada ne kiinni padallansa. Ne eivät olleet hänen pikkusormeaan pitempiä, mutta hänellä ei tuntunut olevan varsin kova nälkäkään. Hiljainen kipu vatsassa oli yhä vähentynyt ja heikentynyt. Tuntui ihan siltä, kuin hänen vatsansa olisi nukkunut. Hän söi kalat raakoina, pureskellen tuskallisen tarkasti, siliä syömään vaati häntä enää vain järki. Häntä ei lainkaan haluttanut syödä, mutta hän tiesi, että hänen oli syötävä, jos mieli pysyä elossa.

Illalla hän pyydysti vielä kolme kalaa; niistä hän söi kaksi ja säästi kolmannen seuraavaksi aamuksi aamiaiseksi. Aurinko oli kuivannut märät korret, joten hän taas saattoi kuumentaa lämmityksekseen vettä. Sinä päivänä hän oli kulkenut korkeintaan kymmenen mailia; ja vaikka hän seuraavana päivänä taivalsi niin paljon kuin sydän salli, lyheni matka ainoastaan viidellä maililla. Mutta vatsa ei häntä vähääkään vaivannut. Se oli rauhoittunut. Hän oli oudossa seudussa, ja peurat ja sudet kävivät yhä lukuisammiksi. Vähän väliä suden ulvonta leikkasi erämaan hiljaisuutta, ja kerran juoksi kolmisen sutta hänen polkunsa poikki.

Taas yö. Seuraavana aamuna hän oli entistä levollisempi, ja hän otti esille hirvennahkaisen kultapussinsa, aukaisi sen nahkaiset hihnat ja kaatoi keltaisen kultahiekan ja -jyvät maahan; siinä hän jakoi pussin sisällön summittaisesti kahteen osaan. Toisen hän kääri vaatepalaseen ja asetti isohkon kiven reunalle; toisen hän pani takaisin pussiin. Sitten hän rupesi repimään viimeistä vilttiään jalkojensa suojaksi. Pyssyään hän säilytti yhä edelleen, sillä olihan ampumavaroja varastossa Dease-joen varrella.

Päivä oli sumuinen, ja hänen nälkänsä heräsi uudelleen. Hän oli kovin heikko, ja häntä haittasi tuon tuostakin omituinen näön himmentyminen, joka väliin sokaisi hänet. Silloin oli kompastuminen ihan tavallista. Kerran hän sattui kaatumaan riekon pesälle. Pesässä oli neljä äsken kuoriutunutta poikasta, ehkä päivän vanhoja pikkuruisia eläviä, joista tuskin tuli suun täyttä; hän söi ne raa'altaan; pisteli ne elävinä suuhunsa ja jauhoi hienoksi hampaittensa välissä niinkuin munan kuoret. Riekkoemo hyppeli hädissään räkättäen hänen ympärillään. Hän yritti pyssyllään lyödä sen kuoliaaksi, mutta se väisti aina kauemmaksi. Sitten hän heitteli sitä kivillä ja taittoi siltä eräällä heitolla siiven. Mutta lintu juoksi pakoon katkenneen siiven laahatessa maata pitkin.

Riekonpojat olivat omiansa vain kiihoittamaan hänen ruokahaluaan. Hän kompuroi milloin kontaten milloin kävellen riekkoemon perässä, heitteli sitä kivillä ja ulvoi joskus kamalasti; väliin hän taas hiipi hiljaa eteenpäin, nousi kärsivällisesti ylös, milloin kaatui, ja hieroi silmiään käsillään, kun sokeus alkoi käydä ylivoimaiseksi.

Takaa-ajo vei hänet laakson pohjaan, missä maa oli suoperäistä, ja siellä hän havaitsi ihmisjalan jäljet märässä sammaleessa. Ne eivät olleet hänen jälkiään – sen hän huomasi. Niiden täytyi siis olla Billin. Mutta hän ei voinut pysähtyä ottamaan niistä lähempää selkoa, sillä riekkoemo jatkoi juoksuaan. Hän aikoi ensin pyydystää sen ja palata sitten vasta tutkimaan jälkiä.

Hän väsytti riekkoemon; mutta hän väsytti myös itsensä. Riekko makasi voimatonna kyljellään. Mutta hän itsekin kaatui noin kahdentoista jalan päähän siitä; hän ei kyennyt ryömimään sen luokse. Ja kun hän vihdoin voimistui, voimistui riekkokin ja karkasi pois samassa hetkessä kuin hänen kätensä ojentui ottamaan sitä kiinni. Takaa-ajo uudistui. Vihdoin tuli yö, ja riekko pääsi piiloon. Mies kaatui väsymyksestä suin päin maahan ja haavoitti poskensa. Hän ei liikahtanut paikaltaan pitkiin aikoihin; kantamus selässään hän lojui samassa asennossa, mihin oli kaatunut. Lopulta hän sai senverran voimia, että jaksoi kääntyä kyljelleen ja vetää kellonsa. Siinä hän sitten makasi aamuun asti.

Uusi sumuinen päivä. Puolet viimeisestä viltistä oli kulunut jalkineiksi. Eikä hän enää voinut löytää Billin jälkiä. Mutta se ei merkinnyt mitään. Nälkä ajoi häntä eteenpäin liiankin pakottavasti – hän aprikoi vain, oliko Billkin eksynyt. Puolipäivän aikaan kävi kantamus liian rasittavaksi. Taas hän jakoi kultansa; tällä kertaa hän yksinkertaisesti kaatoi toisen puolen maahan. Iltapuolella hän heitti loputkin menemään, joten kannettavaksi jäi vain viltinpuolikas, tinapata ja kivääri.

Oudot kuvitelmat alkoivat vaivata häntä. Hän kuvitteli, että yksi panos oli vielä jäljellä. Se oli muka pyssyn makasiinissa, mutta hän ei ollut sitä huomannut. Toiselta puolen hän taas tiesi, että pyssy oli tyhjä. Mutta sittenkään hän ei saanut kuvitelmaa katoamaan. Hän taisteli sitä vastaan tuloksetta tuntikausia. Vihdoin hän avasi makasiinin ja tuli vakuutetuksi siitä, että se oli tyhjä. Pettymys aiheutti suurta mielenkarvautta, ikäänkuin hän todellakin olisi odottanut löytävänsä siitä panoksen.

Kun hän oli kulkenut puoli tuntia, valtasi kuvitelma hänet uudelleen. Taas hän taisteli sitä vastaan, ja taas hänen oli avattava makasiini, ennenkuin se katosi. Joskus hänen järkensä aivan hämmentyi, ja silloin hän kompuroi mielijohteittensa vallassa paikasta toiseen kuin automaatti kaikenlaisten kummallisten päähänpistojen ja oikkujen kaivellessa matojen tavoin hänen aivojaan. Mutta nämä häiriöt olivat verraten lyhytaikaisia, sillä nälänkouristukset palauttivat hänet aina järkiinsä. Kerran hänet herätti todellisuuteen näky, joka oli vähällä saattaa hänet tainnoksiin. Hän horjui ja heilui kuin juopunut, joka yrittää pysytellä jaloillaan. Hänen edessään seisoi hevonen. Niin, hevonen. Hän ei voinut uskoa silmiään. Syvä hämärä himmensi hänen näköään, ja hämärästä pisti esiin kaksi häikäisevää valopilkkua. Kun hän hetken oli hieronut ankarasti silmiään, ei hän enää nähnyt hevosta, vaan ison ruskean karhun. Peto tarkasteli häntä ilmeisen uteliaasti.

Mies oli kohottanut pyssynsä puoliväliin olkapäätään, ennenkuin muisti, että ase oli tyhjä. Hän laski sen jälleen alas ja tempasi vyöstään metsästyspuukkonsa. Hänen edessään oli lihaa ja elämä. Hän koetteli peukalollaan veitsen terää. Se oli terävä. Kärki oli myöskin terävä. Hän aikoi heittäytyä karhun kimppuun ja tappaa sen. Mutta silloin hänen sydämensä alkoi taas epäilyttävästi tärähdellä. Sitten se laajeni kovasti ja ponnahti niin, että miehestä tuntui, kuin rautainen koura olisi puristanut hänen ohimoitaan ja sekoittanut hänen aivonsa.

Hänen uhkarohkeutensa vaihtui kauheaksi pelontunteeksi. Mitähän jos peto hyökkäisi hänen kimppuunsa nyt, kun hän oli näin heikkona? Hän ojentautui suoraksi mahdollisimman uljaaseen asentoon, puristi veistä kädessään ja tuijotti petoa silmiin. Karhu astui verkalleen muutaman askeleen lähemmäksi, nousi takakäpälilleen ja päästi kuuluville hirveän mörinän. Jos mies nyt olisi kääntynyt pakoon, olisi karhu juossut hänen jälkeensä, mutta mies ei juossut. Häntä hallitsi nyt pelon rohkeus. Hänkin mörisi eläimellisesti, ja siinä mörinässä värisi pohjimmainen pelko – tunne, joka on kietoutunut elämän syvimpiin juuriin.

Karhu kääntyi toisaalle vihaisesti möristen ja kummastellen salaperäistä olentoa, joka seisoi pelottomana paikoillaan. Mutta mies ei liikahtanutkaan. Hän seisoi kuin muistopatsas, kunnes vaara oli ohitse; sitten hän alkoi ankarasti väristä ja kaatui tajuttomana märälle sammalikolle.

Hetken kuluttua hän tuli jälleen tuntoihinsa ja lähti vaeltamaan edelleen. Nyt hänet oli vallannut uusi pelko. Hän ei enää pelännyt kuolevansa ruoan puutteeseen, vaan että hän saisi väkivaltaisen kuoleman, ennenkuin viimeinen elonliekki olisi hänessä sammunut. Susia oli paljon. Ristiin rastiin halki erämaan kaikuivat niitten ulvahdukset täyttäen ilmankin vaaroilla, niin että hän tunsi sen kouristavan itseään, kuten tuuli pullistaa purjetta.

Tuon tuostakin näkyi susia kaksi- ja kolmilukuisissa ryhmissä hänen lähettyvillään. Mutta ne väistivät häntä. Ne eivät olleet kyllin monipäisessä laumassa uskaltaakseen käydä ihmisen kimppuun, ja sitäpaitsi ne ajoivat takaa peuroja, jotka eivät taistelleet vastaan, niinkuin tuo outo olento, joka käveli pystyssä ja raapi ja puri.

Myöhään iltapäivällä hän tuli paikalle, missä sudet olivat surmanneet elukan. Noin tunti takaperin oli peuranvasikka vielä ollut elävä, ja se oli juoksennellut iloisena ja huolettomana, mutta nyt siitä oli vain luut jäljellä. Hän tarkasteli noita paljaita, järsittyjä, verisiä luita; niiden nuori elämä oli vastikään sammunut. Oliko mahdollista, että hänen pian kävisi samoin kuin peuravasikan? Sellainenko oli elämä? Nopeasti sammuva, heikko kapine. Ja ainoastaan elämä tuotti tuskia. Kuolemassa sitävastoin niitä ei ollut. Kuolema merkitsi unta; se merkitsi rauhaa ja lepoa. Mutta miksi hän ei sittenkään tahtonut alistua kuolemaan?

Mutta hän ei ongelmoinut pitkälti. Pian hän oli maassa iso luu suussaan; hän imi sen ytimestä veristä nestettä. Makea lihan maku, niukka ja nopeasti haihtuva kuin unelma, saattoi hänet ihan pois suunniltaan. Hän koetti musertaa luuta hampaillaan niinkuin koira. Joskus murtui luu ja joskus hammas. Hän luopui siitä yrityksestä ja alkoi ruhjoa luita kivellä murusiksi, jotka sitten nieli. Tässä kiireisessä touhussa hän hakkasi sormiansakin ja oli ihmeekseen huomaavinaan, ettei niihin paljoakaan koskenut.

Tuli sitten peloittavia päiviä, jolloin satoi lunta ja vettä. Hän ei tietänyt, milloin asettui yösijallensa, eikä, milloin sen jätti. Hän vaelsi sekä yöllä että päivällä, miten sattui. Hän lepäsi siinä, mihin kaatui, ja ryömi eteenpäin aina kun häilyvä elämänliekki paloi kirkkaimmin. Hänen pyrkimyksiään ei enää määrännyt ruumiillinen tahto. Heikosti tuikkiva elämän voima se häntä ajoi eteenpäin. Hänellä ei ollut kärsimyksiä. Hänen hermonsa olivat turtuneet ja mykistyneet, samalla kuin aivoissa vallitsivat kummalliset näyt ja suloiset unelmat.

Välillä hän imeskeli ja nieli peuravasikan luunsiruja, jotka hän oli ottanut mukaansa. Hän ei enää taivaltanut vuorien ja laaksojen poikki, vaan seurasi koneellisesti erästä isoa jokea, joka virtasi laajaa alankoa pitkin. Mutta hän ei nähnyt jokea eikä alankoa. Hän näki ainoastaan näkyjä. Tuntui siltä, kuin sielu ja ruumis olisivat kävelleet tahi ryömineet vieretysten, toisistaan erillään, ainoastaan hienon siteen yhdistäminä.

Kerran hän sitten heräsi täydessä tajussaan; hän oli maannut selällään kivisärkällä. Aurinko paistoi kirkkaasti ja lämpimästi. Jostakin lähettyviltä hän kuuli peuravasikkain yninää. Hän muisti hämärästi olleensa sateen, lumen, tuulen ja myrskyn ahdistamana; mutta kuinka kauan, päivän vai kaksi, vai kolme viikkoako se oli kestänyt, sitä hän ei tietänyt.

Jonkin aikaa hän makasi liikkumattomana lempeän auringonvalon lämmittäessä hänen raihnaista ruumistaan. Kaunis päivä, hän ajatteli. Mahdollisesti hänen onnistuisi saada selville, missä oli. Ankarasti ponnistaen hän pääsi kääntymään kyljelleen. Lähellä häntä virtasi leveä ja tyyni joki. Hän ei muistanut sitä ennen nähneensä, ja se kummastutti häntä. Hän antoi katseensa noudattaa sen kiemurtelua mataloitten ja alastomien vuorten lomassa – alastomimpain ja matalimpain, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Hiljaa, miettiväisenä, ilman kiihkoa tahi erityistä innostusta hän seurasi katseellaan joen uomaa aina taivaanrantaan, missä virta laski suureen ja loistavaan mereen. Sekään havainto ei sanottavasti kiinnittänyt hänen mieltään. Hyvin tavattomalta se hänestä kyllä tuntui, mutta olihan hän jo tottunut harhanäkyihin ja ihmeisiin – tämäkin oli siis harhakuva, hänen epäjärjestykseen joutuneiden aivojensa ilveilyä. Lisäksi hän oli vakuutettu siitä, että näki laivan ankkurissa loistavalla merenulapalla. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne sitten uudelleen. Kummallista, että näky pysyi yhä samanlaisena. Ja kuitenkaan se ei ollut kummallista. Hän tiesi, ettei keskellä erämaita voi sen paremmin olla merta ja laivaa kuin tyhjässä pyssyssä panosta.

Hän kuuli selkänsä takaa oudon korahduksen, jonkinlaisen hillityn yskähdyksen. Kun hän oli kovin heikko ja hänen jäsenensä olivat kangistuneet, saattoi hän vain ylen hitaasti kääntyä toiselle kyljelleen. Hän ei nähnyt lähellään mitään, mutta hän odotti kärsivällisesti. Taas kuului korahdus, ja nyt hän erotti muutaman jalan päässä itsestään, kahden kivilohkareen välissä, suden harmaan pään. Suipot korvat eivät olleet niin pystyssä kuin hän oli nähnyt niiden olevan muilla susilla; silmät olivat himmeät ja veriset, pää näytti retkottavan voimattomana. Elukka nytkähteli tuon tuostakin auringon paisteessa. Se näytti sairaalta. Juuri kun hän sitä tarkasteli, se korahti jälleen.

Tämä ainakin oli todellista, ajatteli hän ja kääntyi toiselle kyljelleen, katsoakseen nyt maailmaa, jonka häneltä äsken peitti näköhäiriö. Mutta nytkin läikkyi meri etäisyydessä, ja laiva oli selvästi näkyvissä. Oliko se sittenkin todellisuutta? Hän sulki silmänsä ja koetti muistella. Vihdoin arvoitus selveni hänelle. Hän olikin kulkenut väärään suuntaan, koilliseen, poispäin Dease-joesta, Kuparikaivoslaaksoon. Tuo leveä ja tyyni virta oli Kuparikaivosjoki. Tuo loistava meri oli Jäämeri. Tuo laiva oli valaanpyytäjäalus, joka oli kulkenut kauas Mackenzien suun itäpuolelle ja oli nyt ankkurissa Kruunauslahdessa. Hän palautti mieleensä kauan sitten näkemänsä Hudson-Bay-komppanian kartan, ja tuo kaikki tuntui hänestä nyt käsitettävältä ja selvältä.

Hän nousi istualleen ja keskitti huomionsa läheisempiin seikkoihin. Hänen jalkariepunsa olivat ihan repaleina ja hänen jalkansa veriset ja muodottomiksi ajettuneet. Hänen viimeinenkin vilttinsä oli mennyt. Pyssy oli niinikään kadoksissa. Hattunsakin hän oli jossain pudottanut ja sen mukana vuorin sisässä säilyttämänsä tulitikut. Mutta paidan alla ja tupakkapussissa olevat tikut olivat tallella ja kuivia. Hän katsoi kelloonsa. Se näytti yhtätoista ja kävi yhä. Nähtävästi hän oli vetänyt sen säännöllisesti.

Hän oli tyyni ja rauhallinen. Hän oli heikko, mutta hänellä ei ollut tuskia. Ei hän myöskään tuntenut nälkää. Pelkkä ruoan ajatuskin oli hänestä vastenmielinen. Ja kaikki mitä hän teki, tapahtui järjen vaatimuksesta. Hän repäisi housunlahkeensa polvia myöten poikki ja sitoi niillä jalkansa. Hänen oli jollakin tavoin onnistunut säilyttää tinapatansa. Hän tahtoi nauttia hiukan kuumaa vettä, ennenkuin aloittaisi laivalle-vaelluksensa, minkä hän jo ennakolta arvasi kauheaksi.

Hänen liikkeensä olivat hitaat. Hän värisi kuin vilutautinen. Kun hän yritti koota kuivia sammalia, hän huomasi, ettei jaksanutkaan liikuttaa jalkojansa. Hänen täytyi tyytyä kulkemaan nelinkontin. Kerran hän ryömi sairaan suden luokse. Elukka laahusti silloin häntä pakoon, nuollen kylkiään kielellään, joka oli niin voimaton, että tuskin jaksoi kääntyä. Mies huomasi, ettei kielellä ollut tavallista terveen-punaista väriä. Se oli keltaisenruskea, ja siinä näkyi kuivia, karkeita limarakkuloita.

Juotuaan jonkin verran kuumaa vettä mies kykeni jo seisomaan, jopa kävelemäänkin – kuolevan kävelyä: melkein joka minuutilla hänen täytyi levätä. Hänen askeleensa olivat horjuvat ja epävarmat, kuten sudenkin, joka seurasi häntä. Kun meri sinä iltana peittyi hämärään, hän tiesi välimatkan lyhentyneen ainoastaan neljällä maililla.

Läpi yön hän kuuli sairaan suden korahtelun; joskus sekaantui siihen myöskin peuravasikkojen ynähtelyä. Kaikkialla hänen ympärillään oli elämää, mutta voimakasta elämää, liian elinvoimaista ja hyvinvoipaa. Hän tiesi, että tuo sairas susi seurasi häntä siinä toivossa, että hän kuolisi ensin. Aamulla, avattuaan silmänsä, hän huomasi, että se tuijotti häneen nälkäisin ja hehkuvin silmin. Se seisoi kyyryisenä, häntä koipien välissä, kuin kurja juoksukoira. Se värisi aamutuulen viimassa ja irvisti himokkaasti, kun mies puhutteli sitä äänellä, joka oli tuskin kuiskausta kuuluvampi.

Aurinko nousi kirkkaana, ja koko aamun mies horjui, tuon tuostakin kompastellen ja kaatuen, loistavalla merellä kelluvaa laivaa kohti. Ilma oli mainio. Oli tullut lyhyt jälkikesä, joka perimmässä pohjolassa aina seuraa ensimmäisiä talvisia myrskysäitä. Se kestäisi ehkä viikon päivät. Huomenna tai ylihuomenna se kenties jo päättyisi.

Iltapäivällä hän keksi ihmisjäljet. Ne olivat toisen miehen – miehen, joka myöskään ei ollut kävellyt, vaan oli kulkenut nelinkontin. Hän ajatteli, että se oli ollut Bill, mutta ei kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota. Hän ei ollut utelias. Hänen tunne-elämänsä oli turtunut. Tuskatkin olivat kadonneet. Vatsa ja hermot olivat levossa, ja kuitenkin se elämä, joka hänessä vielä oli, ajoi häntä eteenpäin. Hän oli hyvin väsynyt, mutta hän ei tahtonut kuolla. Sentähden hän yhä söi muskotti-marjoja ja pieniä kääpiökaloja, joi kuumaa vettä ja piti silmällä sairasta sutta.

Hän seurasi toisen miehen jälkiä ja tuli pian niiden päätekohtaan – muutamia verisiä luita maassa ja ylt'ympäri susien jälkiä. Hän huomasi myös hirvennahkaisen kultapussin, samanlaisen kuin hänelläkin oli ollut; suden terävät hampaat olivat sen repineet. Hän nosti sen ylös, vaikka sen paino olikin liian raskas hänen heikoille käsilleen. Bill oli kantanut sitä viimeiseen asti. Hah-hah! Hän sai nauraa Billille. Hän siis kuitenkin eli Billiä kauemmin ja kuljettaisi kullan mukanaan loistavalla merellä olevaan laivaan. Hänen naurunsa oli raakaa ja kammottavaa, korpin kirkunan kaltaista, ja sairas susi yhtyi siihen hurjasti ulvoen. Mutta äkkiä hän lakkasi nauramasta. Kuinka saattoi hän riemuita Billin onnettomuudesta, jos kerran tuossa olivat Billin jäännökset, hänen puhtaiksi kalutut, veriset luunsa?

Hän kääntyi poispäin. Vaikka Bill olikin jättänyt hänet oman onnensa nojaan, ei hän sittenkään ottaisi hänen kultaansa eikä imisi hänen luitaan. Ehkä Bill olisi niin tehnyt, jos olisi käynyt toisin kuin kävi, mutisi hän itsekseen horjuessaan eteenpäin.

Hän tuli vesilammikon partaalle ja kumartui katselemaan kääpiökaloja, mutta yhtäkkiä hän kohotti päänsä kuin iskun saaneena. Hän oli nähnyt kauhean kuvansa vedessä. Se oli niin hirveän näköinen, että häntä ihan kammotti. Lammikossa, joka oli liian iso tyhjiin ammennettavaksi, oli kolme kalaa; koetettuaan muutaman kerran pyydystää niitä padallaan hän luopui yrityksestä. Hän pelkäsi, että hän voimattomuudessaan putoaisi lammikkoon ja hukkuisi. Samasta syystä hän ei myöskään rohjennut astua vedessä uiskenteleville hirsille, joita joen rantamilla oli yllin kyllin.

Sinä päivänä hän lyhensi matkaa kolmella maililla, seuraavana vain kahdella – sillä nyt hän jo kulki nelinkontin, niinkuin Billkin oli tehnyt. Viidennen päivän iltana laiva oli vielä noin seitsemän mailin päässä, eikä hän enää kyennyt taivaltamaan mailiakaan päivässä. Mutta jälkikesää kesti yhä, ja hän ryömi ryömimistään; hän pyörtyi ja virkosi ja yritti taas eteenpäin, kunnes jälleen meni tajuttomaksi. Sairas susi seurasi koko ajan hänen kintereillään. Hänen polvensa olivat kuluneet verille, kuten jalkansakin, ja vaikka hän koetti sitoa niitä paidastaan repimillään rievuilla, jäi sittenkin selvä punainen juova osoittamaan hänen kulkuaan. Kun hän kerran katsahti taakseen, hän näki suden nuolevan ahneesti hänen verisiä jälkiään. Hän tajusi selvästi, mikä hänen oma loppunsa oli oleva – ellei – ellei hän sitä ennen saisi nujerretuksi sutta hengiltä. Silloin alkoi olemassaolon käsittämättömän julma tragedia, julmempi kuin näyttämöillä milloinkaan on esitetty – sairas mies, joka konttasi, ja sairas susi, joka nilkutti perässä, nuo kaksi olentoa laahasivat kuolevia ruumiitaan erämaan halki toinen toisensa henkeä vaanien.

Jos susi olisi ollut terve, ei mies olisi niin paljon asiasta piitannut, mutta ajatus, että hän joutuisi kivulloisen, iljettävän, kuoleman partaalla olevan elukan ravinnoksi, oli hänestä inhoittava. Hänen elämänliekkinsä oli sammumaisillaan. Hänen ajatuksensa alkoivat uudelleen sekaantua, ja tavan takaa häntä vaivasivat omituiset kuvitelmat, kun taas järkevät hetket kävivät yhä lyhyemmiksi.

Kerran hän heräsi siihen, että joku hengitti hänen kasvoihinsa. Susi loikkasi vaivalloisesti pakoon; mutta silloin se kadotti tasapainonsa ja kaatui heikkona maahan. Se näytti hullunkuriselta, mutta häntä se ei huvittanut. Ei hän myöskään pelännyt. Hän oli kärsinyt liian paljon voidakseen tuntea riemastusta tahi pelkoa. Mutta hänen järkensä oli hetkisen selvä, ja hän jaksoi maatessaan ajatella. Laivalle ei ollut enää kuin korkeintaan neljä mailia. Hän näki sen selvästi hierottuaan ensin silmiään, ja hän näki myös pienen merta viiltävän veneen valkoiset purjeet. Mutta hän ei mitenkään jaksaisi kontata noita jäljellä olevia maileja. Vaikka hän oli siitä tietoinen, oli hän aivan rauhallinen. Hän oli varma siitä, ettei jaksaisi kontata enää puoltakaan mailia. Ja kuitenkin hän tahtoi elää. Tuntui järjettömältä kuolla nyt kaiken sen jälkeen, mitä hän jo oli kestänyt. Kohtalo vaati häneltä liian paljon. Kuollako? Hän kieltäytyi kuolemasta. Se oli ehkä sulaa hulluutta, mutta sittenkin hän joka hetki taisteli kuolemaa vastaan.

Hän sulki silmänsä ja kokosi voimia epämääräisestä sisäisestä pakosta. Hän jännittäytyi vastustamaan tukahduttavaa väsymystä, joka kohosi kuin nousuvesi hänen olemuksensa syvyyksistä. Kuolema teki tuloaan kuin meri, joka nousemistaan nousi ja hukutti vähitellen hänen tajuisuutensa. Joskus hän oli ihan veden alla ja ui siinä epätoivoisin, mutta voimattomin vedoin; joskus hän taas jonkin salaperäisen sielunvoiman avulla sai hivenen tarmoa ja kykeni suurempiin ponnistuksiin.

Hän makasi liikahtamatta selällään, ja hän kuuli, kuinka sairaan suden hengitys vähitellen lähenemistään läheni. Yhä... yhä... yhä... mutta hän ei hievahtanutkaan. Vihdoin se tuntui ihan hänen korvansa juuressa, ja santapaperin kaltainen karkea kieli kosketti hänen poskeansa. Silloin hänen kätensä tarrasivat petoon – tahi ainakin ne tahtoivat niin tehdä. Sormet kouristuivat pihtien tavoin, mutta ne tapasivat tyhjää ilmaa. Nopeus ja varmuus vaatii voimia, joita miehellä ei ollut.

Suden kärsivällisyys oli hirmuinen. Miehen kärsivällisyys oli yhtä hirmuinen. Puoli päivää hän makasi liikkumattomana taistellen tajuttomuutta vastaan ja odottaen elukkaa, joka ravitsisi itsensä hänellä tai jolla hän ravitsisi itsensä. Toisinaan hän joutui kuoleman-unien valtaan, ja hän uneksi pitkät ajat; mutta samalla hän joka hetki odotti sairaan pedon heikkoa hengitystä ja karkean kielen kosketusta.

Hän ei kuullut hengitystä, ja hän heräsi siihen, että tunsi kielen koskettavan kättään. Hän odotti. Suden leuat painoivat heikosti; puristus lujeni; susi pani liikkeelle viimeiset voimansa tunkeakseen hampaansa ravintoon, jota se niin kauan oli odottanut. Mutta mies oli myöskin odottanut kauan, ja hänen kouransa puristui väsyneeseen leukaan. Suden ponnistellessa heikosti päästäkseen irti ja kouran puristaessa heikosti, pitääkseen kiinni, toinenkin käsi ojentautui hitaasti sutta kohti. Viisi minuuttia myöhemmin oli koko miehen paino suden päällä. Käsissä ei ollut voimaa kuristamaan sutta hengiltä, mutta miehen pää oli painautunut suden kurkkuun, ja hänen suunsa oli täynnä karvoja. Hän yritti purra kurkkuun reikää. Puolen tunnin ponnistelun jälkeen mies tunsi lämpimän nesteen virtaavan suuhunsa. Se tuntui vastenmieliseltä. Oli kuin sulaa lyijyä olisi kaadettu hänen vatsaansa. Mutta hänen tahtonsa pakotti sen valumaan alas. Hetkistä myöhemmin hän lysähti tunnottomana selälleen ja nukahti.

Muutamia tiedemiehiä oli saapunut tutkimusmatkalle Bedford-nimisellä valaanpyyntialuksella. Laivan kannelta he olivat huomanneet rannalla kummallisen olennon. Se liikkui vettä kohti. He eivät voineet tarkoin määritellä, mikä tuo olento oli, ja sentähden he, tiedemiehiä kun olivat, hyppäsivät veneeseen ja soutivat maihin. Siellä he kohtasivat olion, joka eli, mutta jota tuskin saattoi nimittää ihmiseksi. Se oli sokea ja tunnoton. Se ryömi kivien välissä kuin iso mato. Sen ponnistukset olivat yleensä tuloksettomia, mutta ne olivat itsepintaisia ja veivät ehkä eteenpäin muutaman askeleen tunnissa.

Kolme viikkoa sen jälkeen sama mies makasi valaanpyyntialus Bedfordin kajuutassa ja kertoi kyynelten virratessa kuihtuneita poskia pitkin, kuka hän oli ja mitä hän oli saanut kokea. Usein hän myös puhui äidistään, aurinkoisesta Etelä-Kaliforniasta ja oranssipuiden ja kukkien ympäröimästä kodistaan.

Muutaman päivän kuluttua hän jo istui tiedemiesten ja laivan päällystön keralla ruokapöydässä. Hän ihmetteli ruoan paljoutta ja katseli jännityksellä sen katoamista toisten suihin. Jokaisen suupalan jälkeen hän huokasi huolestuneena ja surullisena. Hän oli täysin järjissään, mutta hän vihasi noita ihmisiä ruoka-aikoina. Häntä ahdisti pelko, että ruoka loppuisi kesken. Hän tiedusteli kokilta, tarjoilijoilta ja kapteenilta laivan ruokavarojen määrää. He vakuuttivat monta kertaa, että niitä kyllä oli riittävästi; mutta hän ei uskonut heitä, vaan urkki ja vaani omin silmin päästäkseen varmuuteen.

Huomattiin myös, että hän tuli omituisen pulleaksi. Joka päivä hän silminnähtävästi kävi paksummaksi. Tiedemiehet nyökäyttelivät ihmetellen päätään ja koettivat selittää oudon lihomisen syitä. He rajoittivat miehen ruoka-annoksia, mutta siitä huolimatta hänen vartalonsa turposi.

Merimiehet naureskelivat itsekseen. He kyllä tiesivät, miten asia oli. Ja kun tiedemiehet ryhtyivät pitämään silmällä miehen edesottamisia, pääsivät hekin salaisuuden perille. He näkivät hänen rientävän aterian jälkeen etukannelle ja anovan jotakin ojennetuin käsin eräältä laivamieheltä. Merimies nauroi ja antoi hänelle merikorpun. Sen hän sieppasi ahneesti, katseli sitä kuin saituri kultaa ja pisti sen sitten paitansa alle. Samanlaisia antimia hän sai toisiltakin laivamiehiltä.

Tiedemiehet pysyivät vaiti. He jättivät hänet rauhaan. Mutta salaa he tutkivat hänen makuusijansa. Sen alusta oli täytetty kovilla laivakorpuilla; jok'ainoa kolo ja piilopaikka oli täynnä laivakorppuja. Ja kuitenkin hän oli aivan järjissään. Hän oli vain varovainen ja varustautui toisen mahdollisen nälänhädän varalta – siinä kaikki. Hän paranisi siitä kyllä aikaa voittaen, sanoivat tiedemiehet toisilleen. Ja niin tapahtuikin, ennenkuin Bedford laski ankkurinsa San Franciscon lahdella.

POHJOLAN ODYSSEUS.

I.

Reet lauloivat iänikuista valitusvirttään, mikä yhtyi valjaitten narinaan ja johtajakoirien kulkusten kilinään; mutta miehet ja koirat olivat väsyneet eivätkä äännähtäneetkään. Vastasatanut lumi oli tehnyt kelin raskaaksi, he olivat olleet kauan matkalla, ja jalakset, joiden kannettavaksi oli sälytetty kivenkovuisia jäätyneitä hirvenlihamöhkäleitä, tarttuivat lujasti tien löysään pintaan, pureutuen siihen melkein inhimillisen itsepäisesti. Pimeä oli tulossa, mutta tänä iltana ei aiottu leiriytyä. Lunta sateli hiljalleen läpi tyvenen ilman, ei hiutaleina, vaan pieninä, somina kiteinä. Sää oli sangen leuto – vain kymmenisen astetta alle jäätymäpisteen, eikä sitä pidetty minään. Meyer ja Bettles olivat nostaneet korvalappunsa, ja Malemute Kid oli vetänyt rukkaset käsistään.

Koirat olivat uupuneet jo aikaisin iltapäivällä, mutta nyt ne alkoivat uudelleen reipastua. Älykkäimmissä näkyi vissiä rauhattomuutta – ne olivat kärsimättömiä, kun vetohihnat sotkeutuivat, niiden liikkeet olivat hermostuneen äkkipikaisia, ne nuuskivat ja heristelivät korviaan. Ne suuttuivat veltompiin veljiinsä ja ahdistelivat näiden takalistoja lukuisilla salapuraisuilla. Sellaiset nuhteet tartuttivat ahkeruutta viimeksimainittuihin, ja ne vuorostaan levittivät sitä edelleen. Vihdoin etumaisen reen johtajakoira päästi kimeän ilovingahduksen, sukelsi entistä syvemmälle lumeen ja heittäytyi kaikin voimin kaularemmiään vasten. Muut seurasivat esimerkkiä. Takaremmit häilähtivät, vetohihnat kiristyivät; reet nytkähtivät eteenpäin, ja miehet tarrautuivat ohjaustankoihin kiiruhtaen samalla nostamaan jalkojaan pelastaakseen ne reenjalasten alta. Päivän väsymys oli haihtunut, ja he huutelivat kehoituksia koirilleen. Eläimet vastasivat iloisella haukunnalla. Ne syöksyivät reipasta laukkaa läpi tihentyvän hämärän.

"Hei! Hei!" huutelivat miehet, kukin vuorollaan, kun heidän rekensä äkkiä keikahtivat valtatieltä vaappuen toisella jalaksellaan kuin purjeveneet tuulessa.

Nyt seurasi noin sadan jaardin ryntäys kohti valaistua pergamentti-ikkunaa, joka kertoi omaa tarinaansa kodista, kohisevasta Yukon-kamiinasta ja porisevista teekattiloista. Mutta koti oli anastettu. Kolme tusinaa käheitä kurkkuja ulvoi uhkaavasti tervehdykseksi, ja yhtä monta notkeata ruumista hyökkäsi ensimmäisen reen koirien kimppuun. Ovi lensi auki, ja Luoteispoliisin helakanpunaiseen takkiin puettu mies kahlasi raivoisan koiralauman keskellä polviaan myöten, jakaen kylmästi ja puolueettomasti rauhoittavaa oikeutta koiraruoskansa tyvellä. Sitten miehet vaihtoivat kädenlyönnin, ja sillä tavoin vieras mies toivotti Malemute Kidin – Pohjolan suurmiehen – tervetulleeksi tämän omaan kotiin.

Stanley Princellä, jonka olisi ollut otettava hänet vastaan ja joka oli vastuussa niin Yukon-kamiinasta kuin lämpimästä teestäkin, oli paljon puuhaa vieraittensa takia. Niitä oli kaikkiaan tusinan verta, omituisin joukkio, mikä milloinkaan on palvellut kuningatarta hänen lakiensa täytäntöönpanossa ja hänen määräyksiensä toteuttamisessa. Ne olivat monenrotuisia, mutta yhtäläinen elämä oli muodostanut ne aivan omalaatuiseksi tyypiksi – laihaksi ja sitkeäksi tyypiksi, jonka lihakset ovat joustavat ja kasvot auringonpaahtamat; huolettomia sieluja, jotka katselivat ujostelematta eteensä, kirkassilmäisiä ja vakaita. He ajoivat kuningattaren koiria, kylvivät kauhua hänen vihollistensa sydämiin, söivät hänen laihaa muonaansa ja olivat iloisia. He olivat nähneet elämää, suorittaneet sankaritekoja ja eläneet kokonaisia romaaneja; mutta itsellään heiliä ei ollut siitä aavistustakaan.

He olivat aivan kuin kotonaan. Pari oli pitkällään Malemute Kidin sängyssä lauleskellen lauluja, joita heidän ranskalaiset esi-isänsä olivat laulaneet saapuessaan Luoteismaahan ja mennessään naimisiin intiaaninaisten kanssa. Bettlesin sänky oli vallattu samalla tavoin, ja kolme, neljä iloista voyageuriä hoiteli varpaitaan huopapeitteitten seassa kuunnellen erään kertomusta seikkailuistaan, joita oli kokenut laivaprikaatissa Wolseleyn tunkeutuessa Khartumiin. Ja hänen väsyttyään muuan cowboy kertoi hoveista ja kuninkaista ja ylimyksistä ja ylhäisistä naisista, joita oli nähnyt kierrellessään Buffalo Billin mukana Euroopan pääkaupungeissa. Nurkassa istui kaksi puoliveristä, vanhoja toveruksia eräältä hävityltä sotaretkeltä, jotka paikkasivat valjaita ja keskustelivat ajoista, jolloin Luoteismaa oli ilmikapinassa ja Louis Riel kuninkaana.

Karkeahkot leikkipuheet seurasivat toinen toistaan, ja vaarallisia seikkailuja mailta ja meriltä kerrottiin kuin jokapäiväisiä tapahtumia, jotka johtuivat mieleen vain siksi, että niihin liittyi jokin hupainen tai naurettava sivuseikka. Prince – Klondykessa vain muutaman vuoden oleskellut nuori kaivosinsinööri – katseli ihmetellen näitä seppelöimättömiä sankareita, jotka olivat nähneet historiaa tehtävän ja jotka pitivät kaikkea suurenmoista ja romanttista elämän tavalliseen kiertokulkuun kuuluvana. Hän antoi auliisti kallisarvoisen tupakkamassinsa kiertää kädestä käteen; ruostuneet muistot heräsivät henkiin, ja unohtuneet odysseiat muistuivat mieliin hänen erikoiseksi ilokseen.

Kun keskustelu tyrehtyi ja miehet latasivat viimeisiä piipullisiaan alkaen samalla availla makuunahkakääröjänsä, kääntyi Prince asuinkumppaninsa puoleen tarkempia tietoja saadakseen.

"Sinä kyllä tiedät, kuka tuo cowboy on", vastasi Malemute Kid ryhtyen päästämään mokkasiiniensa pauloja, "eikä ole vaikea arvata, että hänen toverinsa suonissa virtaa englantilaista verta. Mitä muihin tulee, niin ne ovat kaiken maailman metsänkävijäin jälkeläisiä, joiden rotusekoituksista tuskin Jumalakaan on selvillä. Nuo molemmat oven luona makaajat ovat oikeita ensimmäisen luokan puoliverisiä. Tuosta poikasesta, jolla on villainen kaulaliina – pane merkille kulmakarvat ja leuan muoto – huomaa selvästi, että skotlantilainen on itkenyt rakkauttaan hänen äitinsä savuisessa teltassa. Ja tuo sirotekoinen tuolla, joka juuri sovittaa viittaa päänsä alle, on ranskalais-puoliverinen – kuulithan hänen puhuvan; hän ei pidä noista kahdesta intiaanista, jotka makaavat hänen vieressään. Näetkös, kun puoliveriset ryhtyivät kapinaan Rielin johdolla, niin täysiveriset pysyivät aloillaan, ja siitä pitäen molemmat ovat olleet toisilleen käärmeissään."

"Mutta entä tuo synkkäkatseinen mies tuolla kamiinan luona? Voisin vannoa, ettei hän puhu englantia. Hän ei ole avannut suutaan koko iltana."

"Erehdyt. Hän osaa englantia aivan tarpeeksi! Katselitko hänen silmiään, kun hän kuunteli? Minä katselin. Mutta hän ei ole tippaakaan näiden toisten sukua. Kun ne lörpöttelivät omaa siansaksaansa, oli helppo huomata, ettei hän niitä ymmärtänyt. Minäkin olen ihmetellyt, mikä hän oikeastaan on miehiään. Koetetaanpa ottaa selko."

"Heittäkää pari puuta kamiinaan!" komensi Malemute Kid ääntään koroittaen ja katsoen mainittuun mieheen.

Tämä totteli heti.

"Häneen on ajettu kuria jossakin", huomautti Prince hiljaa.

Malemute Kid nyökkäsi, riisui sukkansa ja käveli varovasti nukkuvien välitse kamiinan luokse. Hän ripusti sinne läpimärät sukkansa parin tusinan muun joukkoon.

"Milloin arvelette päästävän Dawsoniin?" kysyi hän kokeeksi.

Mies silmähti häneen tutkivasti, ennenkuin vastasi. "Sanotaan, että täältä on sinne seitsemänkymmentäviisi mailia. Onko niin? Ehkä kaksi päivää."

Hän murti hiukan, mutta hänen puheessaan ei ollut avutonta änkyttämistä tai sanojen tavoittelemista.

"Ollut täällä aikaisemmin?"

"Ei."

"Luoteis-territoriosta?"

"Niin."

"Syntynyt siellä?"

"Ei."

"No, mutta missä hemmetissä te sitten olette syntynyt? Te ette kuulu noihin." Malemute Kid viittasi kädellään koiranajajiin – hänen liikkeensä käsitti myös molemmat poliisimiehet Princen sängyssä. "Mistä te olette? Luulen joskus nähneeni teidän kasvonne, mutta en jaksa muistaa, missä."

"Minä tunnen teidät", vastasi mies välinpitämättömästi, siten kerta kaikkiaan johtaen Malemute Kidin kysymykset muille urille.

"Oletteko nähnyt minut joskus ennen?"

"En. Mutta teidän ystävänne, Pastilikin papin – kauan sitten. Hän kysyi minulta, olenko nähnyt teitä, Malemute Kidiä. Hän antoi minulle muonaa. En viipynyt kauan. Oletteko kuullut hänen puhuvan siitä?"

"Ahaa! Te olette siis mies, joka osti koiria saukonnahoilla!"

Toinen nyökkäsi, karisti porot piipustaan ja osoitti haluttomuuttaan keskusteluun kääriytymällä makuunahkoihinsa. Malemute Kid puhalsi rasvalampun sammuksiin ja ryömi peittojen alle Princen viereen.

"No, mikä hän on miehiään?"

"En tiedä – vältteli vastaamasta ja vaikeni lopulta mykäksi kuin simpukka. Mutta joka tapauksessa hän on uteliaisuutta herättävä mies. Olen kuullut hänestä puhuttavan. Koko rannikko ihmetteli häntä kahdeksan vuotta takaperin. Jonkinlainen arvoitus, näetkös. Hän saapui tänne pohjoisesta keskellä tammipakkasia Behringin meren rannikolta, monien tuhansien mailien päästä ja ajoi kuin piru itse olisi ollut kannoilla. Ei kukaan saanut selville, mistä hän tuli, mutta varmasti jostakin hyvin kaukaa hän tuli. Hän oli aivan kuitti saadessaan muonaa Golovin Bayn ruotsalaiselta lähetysasemalta ja kyseli tietä etelään. Me kuulimme siitä myöhemmin. Hän antoi palttua rannikkotielle ja painoi suoraan yli Nortonin salmen. Kamala ilma, lumimyrsky ja vastatuuli, mutta hän puski läpi, vaikka tuhat muuta miestä olisi siinä menehtynyt. St. Michaelin luona hän eksyi tieltä ja saapui maihin Pastilikissa. Hän oli menettänyt kaikki koiransa paitsi kahta ja oli itsekin melkein nälkään nääntyneenä.

"Hänellä oli kuitenkin niin kova into lähteä, että isä Roubeau varusti hänet muonalla; mutta koiria isä ei voinut hankkia, sillä hänen itsensäkin piti odotella minun paluutani päästäkseen omille matkoilleen. Herra Odysseus oli liian viisas painuakseen taipaleelle koiritta ja maleksi siksi siellä muutamia päiviä. Hänellä oli reessään nippu maailman kauneimpia saukonnahkoja, merisaukon näet, jotka vastaavat painoaan kullassa. Pastilikissa asui muuan vanha Shylock, venäläinen kauppias, jolla oli koiria vaikka tapettavaksikin. No niin, he eivät jaaritelleet pitkää aikaa, mutta kun tuo merkillinen otus lähti taas etelään päin, niin hänen rekensä edessä oli ripeä valjaikko. Saukonnahat olivat herra Shylockin omaisuutena. Minä näin ne, ja totisesti ne olivat komeita. Me arvioimme ne ja havaitsimme nylkyrin saaneen jokaisesta koirastaan vähintään viisisataa dollaria. Eikä tarvitse luulla, ettei tuo merkillinen mies olisi tietänyt merisaukon arvoa; hän oli jonkinlainen intiaani, mutta sekin vähä, mitä hän puhui, riitti osoittamaan, että hän oli oleskellut valkoisten miesten parissa.

"Kun jää oli lähtenyt, tuli Nunivak-saarelta tieto, että hän oli käynyt siellä muonaa hakemassa. Sitten hän katosi näkyvistä, enkä ole hänestä kahdeksaan vuoteen kuullut mitään ennenkuin nyt. Ja mistä hän nyt tuli? Mitä hän oli tehnyt siellä jossakin pohjoisessa? Miksi hän läksi pois sieltä? Hän on intiaani, on ollut vaikka missä ja on oppinut kuria, mikä ylipäätänsä ei ole ominaista intiaaneille. Tässä sinulle taas muuan Pohjolan arvoitus ratkaistavaksi, Prince."

"Kiitoksia paljon, mutta minulla on niitä aivan liiaksikin."

Malemute Kid hengitti jo raskaasti, mutta nuori kaivosinsinööri makasi vielä kauan valveilla tuijottaen pimeyteen ja odottaen vertaan kuohuttavan jännityksen lauhtumista. Ja kun hän vihdoin nukahti, niin hänen aivonsa työskentelivät edelleen, ja hänkin matkasi läpi valkoisen Tuntemattoman, ponnisteli koirineen loppumattomilla teillä ja näki miesten elävän, kärsivän ja kuolevan miesten lailla.

Seuraavana aamuna, tunteja ennen sarastusta, koiranajajat ja poliisit lähtivät Dawsonia kohti. Mutta ne vallat, jotka varjelevat hänen majesteettinsa kuningattaren etuja ja ohjaavat hänen alamaistensa kohtaloja, eivät myöntäneet hänen postimiehilleen hetkenkään lepoa. Viikon kuluttua he jälleen ilmestyivät Stuart Riveriin ja lähtivät sieltä Salt Riveriin reet kirjeitä täynnä. Koirat oli sentään vaihdettu uusiin; mutta nehän olivatkin koiria.

Miehet olivat luulleet saavansa odottaa ja levähtää välillä muutamia päiviä. Lisäksi Klondyke oli Pohjolan uusin piiri, ja he olisivat mielellään tutkistelleet Kultakaupunkia, jossa kultahieta valui virtoina ja jonka tanssisaleista kaikui loppumattomien juominkien meteli. Mutta he kuivasivat sukkiaan ja polttelivat iltapiippuaan melkein yhtä tyytyväisinä kuin edelliselläkin käynnillään, jos kohta, pari harhautunutta veijaria oli ruvennut miettimään karkaamista, harkiten parhaillaan mahdollisuuksia kulkea yli itäisten, tuntemattomien vuorien ja sitten Mackenzie-laakson läpi kotipaikoilleen Chippewyanmaahan. Pari, kolme päätti heti sitoumusajan päätyttyä palata samaa tietä kotiseuduilleen, ja he tekivät jo suunnitelmia ja puhuivat uhkarohkeasta aikeestaan aivan yhtä huolettomasti kuin kaupunkilainen puhuu sunnuntairetkestään metsään.

Saukonnahkamies näytti sangen rauhattomalta eikä ottanut osaa keskusteluihin; viimein hän veti Malemute Kidin syrjään ja puheli hetken hiljaa hänen kanssaan. Prince katseli heitä uteliaasti, mutta vielä salaperäisemmäksi asia kävi, kun he ottivat lakkinsa ja rukkasensa ja menivät ulos. Tupaan palattuaan Malemute Kid nosti vaakansa pöydälle ja punnitsi kuusikymmentä unssia kultaa merkillisen miehen pussiin. Sitten koiranajajain päällikkö liittyi neuvottelijoihin, ja he sopivat jostakin asiasta hänen kanssaan. Seuraavana päivänä joukkue jatkoi matkaansa virran latvoille, mutta saukonnahkamies otti erinäisiä nauloja muonaa ja lähti takaisin Dawsonia kohden.

"En oikein tietänyt, mitä tehdä", sanoi Malemute Kid vastaukseksi Princen kysymyksiin. "Se mies raukka tahtoi jostakin syystä ehdottomasti päästä vapaaksi – hänellä näytti olevan jokin tärkeä aihe siihen, vaikka ei millään ehdolla sanonut, mikä. Heidän laitansa on näet sama kuin sotilaiden. Hän on tehnyt kahden vuoden sitoumuksen, ja ainoa keino päästä siitä on ostaa itsensä vapaaksi. Hän ei olisi voinut pysytellä täällä, jos olisi karannut, ja hän oli aivan vimmattu jäämään tänne. Päätöksensä hän sanoi tehneensä Dawsonissa. Mutta kukaan ei tuntenut häntä, eikä hänellä ollut killinkiäkään, ja minä olin ainoa, jonka kanssa hän oli vaihtanut pari sanaa. Niinpä hän puhui asiasta varakuvernöörille olettaen saavansa minulta rahaa – lainaksi, näetkös, Hän sanoi maksavansa takaisin vuoden kuluessa, ja jos tahtoisin, hän antaisi vihiä jostakin tuottavasta. Ei ole milloinkaan nähnyt, mutta tietää, että se on tuottava.

"Ja ajattelehan, kun hän sai minut ulos, niin hän oli vähällä pillahtaa itkuun! Hän kerjäsi, rukoili ja laskeutui polvilleen eteeni lumeen, kunnes nostin hänet pystyyn. Lörpötteli kaikenlaista kuin kaistapäinen. Vannoi juuri tätä asiaa varten työskennelleensä monta vuotta ja vakuutti, ettei voisi kestää, jos se nyt liukuisi hänen käsistään. Kysyin tietenkin, mikä tuo tärkeä asia oli, mutta eipä vain ilmaissut. Sanoi, että hänet ehkä sijoitettaisiin postilinjan toiselle puolen eikä hän voisi palata Dawsoniin, ennenkuin parin vuoden perästä, ja silloin olisi liian myöhäistä. En ole milloinkaan nähnyt miestä niin poissa suunniltaan. Ja kun lupasin antaa hänelle rahat, sain taas kiskoa hänet lumesta. Sanoin, että hän voisi pitää rahoja suorituksena osuudestani yritykseen. Mutta luuletko, että hän suostui siihen? Eikö mitä! Hän vannoi antavansa minulle kaiken, mitä löytyisi, ja tekevänsä minut rikkaammaksi kuin kukaan saiturikaan on konsanaan uneksinut. Mies, joka uskaltaa henkensä ja työnsä yritykseen, johon toinen sijoittaa vain rahoja, katkeroituu tavallisesti, jos hänen täytyy antaa toiselle puoletkaan löydöstään. Jotakin tässä jutussa on, Prince, usko pois. Saamme kyllä kuulla hänestä, jos hän palatessaan käy täällä..."

"Mutta ellei?"

"Silloin hyvänahkaisuuteni on saanut pahan kolahduksen ja olen tullut kuuttakymmentä kultaunssia köyhemmäksi."

Kylmä aika oli tullut pitkine öineen, ja aurinko oli alkanut leikkiä iankaikkista piilosilla-oloaan eteläisellä taivaanrannalla, ennenkuin mitään kuului Malemute Kidin kaivososuudesta. Mutta sitten, eräänä kalpeana tammikuun alkupuolen aamuna jono raskaasti kuormitettuja koirarekiä ajoi hänen majansa eteen Stuart Riverin rannalle. Saukonnahkain myyjä siinä oli, ja hänen mukanaan käveli mies, jollaisten luomisen jumalat ovat aikoja sitten unohtaneet. Miehet eivät milloinkaan puhuneet onnenpotkauksista ja viidensadan dollarin huuhdinpannuista mainitsematta Axel Gundersonia nimeä; samaten hänestä puhuttiin ennen muita, kun leiritulen ääressä kerrottiin juttuja harvinaisesta voimasta ja rohkeudesta sekä nopeasta harkintakyvystä. Ja keskustelun tyrehtyessä tarvitsi vain mainita sen naisen nimi, joka jakoi hänen kohtalonsa, jotta kaikkien silmät kirkastuisivat ja puhe luistaisi entistä liukkaammin.

Kuten sanottu, luodessaan Axel Gundersonin jumalat olivat muistaneet muinaiset kättensä työt, ja he muovailivat hänet sellaiseksi mieheksi, jollaisia synnytettiin siihen aikaan, kun maailma vielä oli nuori. Yli seitsemän jalan vartalollaan hänellä oli värikkään komea puku, mikä todisti hänet erääksi Eldoradon mahtimiehiä. Hänen rintansa, niskansa ja jäsenensä olivat jättiläismäiset. Kantaakseen kolmeasataa lihas- ja luunaulaa hänen lumikenkänsä olivat jaardia pidemmät kuin muiden miesten. Jämeät piirteet, tuuheat kulmakarvat, jykevä leuka ja pelottomat, vaaleansiniset silmät todistivat hänen tuntevan vain yhden lain: käskemisen. Keltaisena silkkinä, kypsän viljan värisenä, ympäröivät huurteiset hiukset hänen kasvojaan ja kihartuivat karhunnahkaturkin kaulukselle. Hänessä oli jotakin, mikä johdatti mieleen meren, kun hän kiersi kapeata tietä majalle koiriensa edellä. Ja hän löi koiraruoskansa tyvellä Malemute Kidin ovelle niin kuin pohjoismainen viikinki lienee aikoinaan jymisyttänyt etelämaalaisen linnan porttia vaatien sen avaamista.

Prince paljasti naisellisen pyöreät käsivartensa ja ryhtyi alustamaan hapantaikinaa katsahtaen silloin tällöin salavihkaa kolmeen vieraaseen: ne olivatkin vieraita, jollaisia vain kerran elämässään saa nähdä yhdessä saman katon alla. Tuo merkillinen mies, jota Malemute Kid oli nimittänyt Odysseukseksi, kiehtoi yhä hänen mieltään. Mutta erikoisesti hänen huomiotaan kiinnittivät nyt Axel Gunderson ja tämän vaimo. Naiseen matka oli koskenut, sillä hän oli veltostunut elettyään mukavissa huoneissa siitä lähtien kuin miehensä oli tullut rikkaaksi. Hän nojautui viikingin leveään rintaan kuin hento kukkanen muuriin, vastasi leikillisesti Malemute Kidin hyväntahtoiseen pilaan, ja välähdys hänen syvistä, tummista silmistään sytytti Princen veren kuumaan hehkuun. Prince näet oli mies, terve ja reipas, eikä ollut moniin kuukausiin nähnytkään hienompaa sukupuolta. Nainen, intiaanitar, oli vanhempi häntä. Mutta hän oli aivan erilainen kuin ne alkuasukasnaiset, joita Prince oli ennen tavannut: hän oli matkustellut – keskustelusta kävi ilmi, että hän oli käynyt myös insinöörin kotimaassa; hän tiesi suurimman osan siitä, mitä hänen rotunsa naiset tietävät, mutta sitäpaitsi hän tiesi joukon sellaistakin, mitä heidän ei voi vaatia tietävän. Hän osasi valmistaa aterian kuivatusta kalasta ja laatia vuoteen lumeen. Hän kidutti isäntiään yksityiskohtaisilla kuvauksilla herkullisista päivällisistä ja kylvi äkillistä rauhattomuutta heidän mieliinsä mainitsemalla ruokalajeja, joita he joskus olivat tunteneet ja syöneetkin, mutta jotka nyt melkein täydelleen olivat heiltä unohtuneet. Hän tunsi hirven, karhun ja pienen siniketun tiet, vieläpä pohjoisten merienkin eläimistön tavat. Hän tiesi kaiken, mitä erä- ja kalamiehen tarvitsee tietää, ja kuin avointa kirjaa hän luki kaikkea, mitä ihmisten, lintujen tai eläinten jäljet voivat kirjoittaa hienoon lumeen. Ja kuitenkin Prince näki huvitetun ilmeen hänen silmissään hänen lukiessaan heidän "leirimääräyksiään". Nuo ohjeet oli parantumaton Bettles kerran hillittömällä tuulella ollessaan kirjoittanut, ja niiden parhaana puolena oli hienostuneen koruton huumori. Prince käänsi taulun tavallisesti naisten tupaan tullessa vasten seinää, mutta kuka saattoi aavistaa, että tämä intiaanitar... No niin – nyt oli jo liian myöhäistä...

Tämä siis oli Axel Gundersonin puoliso, jonka nimi ja maine kiisi yli koko Pohjolan yhtä suurena kuin hänen miehensä nimi ja maine. Malemute Kid laski pöydän ääressä pilaa hänen kanssaan vapaasti kuin vanha tuttava ainakin, ja Prince yhtyi tähän urheiluun voitettuaan hetkellisen hämilläolonsa. Nainen puolustautui tässä epätasaisessa taistelussa sangen menestyksellisesti, kun taas hänen miehensä, jonka järki juoksi hitaammin, tyytyi vain olemaan yleisönä ja osoittamaan suosiotaan. Viikinki oli silminnähtävästi hyvin ylpeä vaimostaan; kaikki hänen eleensä osoittivat, miten suuri osa hänen elämässään tuolla naisella oli. Saukonnahkamies söi ääneti toisten iloiseen keskusteluun syventyneiden unohtamana; ja ennenkuin toiset olivat lopettaneet ateriansa, hän nousi ja meni koirien luo. Silloin, aivan liian aikaiseen, toisetkin ottivat rukkasensa ja parkansa seuraten häntä.

Lunta ei ollut satanut moniin päiviin, ja siksi reet liukuivat kovalla Yukonin tiellä kevyesti kuin iljanteella. "Odysseus" ohjasi ensimmäistä valjaikkoa, Prince ja intiaanitar toista, Malemute Kid ja keltatukkainen jättiläinen viimeistä.

"Ehkä tämä on vain hullun yritys, Kid", sanoi Axel Gunderson, "mutta minä luulen sen kuitenkin menevän läpi. Hän ei ole milloinkaan ollut siellä, mutta hänen tarinansa on hyvä, ja sitäpaitsi hän näytti minulle kartan, josta kuulin vuosia sitten puhuttavan Kootenay-maassa. Olisin mielelläni ottanut sinut mukaan, mutta hän on omituinen otus ja vannoi heti paikalla jättävänsä koko homman, jos yksikään muu siihen sekaantuisi. Mutta kun tulen takaisin, niin sinä saat ensimmäisen vihjauksen; saat paikan lähinnä minua ja toisen puolen kaupunkitonteista.

"Ei, ei", huudahti viikinki, kun toinen aikoi keskeyttää hänet, "minä järjestän niin, ja tarvitaankin kaksi päätä, ennenkuin juttu on selvänä. Jos onnistaa, niin siitä tulee uusi Cripple Creek. Kuuletko? Uusi Cripple Creek! Maaperä on kvartsia, ei huuhtomisia, ja jos olemme viisaita, niin kaikki jää meille – miljoonia! Me rakennamme kaupungin – työmiehiä tuhansittain – hyvät vesitiet – höyrylaivalinjat – suuri liikennenopeus – nopeakulkuisia höyrylaivoja pääväylille – rautatieverkko kenties – sahalaitoksia – sähkövalaistus – omat pankit – kauppayhtiöt – syndikaatti – sillä tavoin! Mutta suu poikki, kunnes minä palaan."

Reet saapuivat pysähdyspaikalle, josta tie kulki poikki Stuart Riverin suun. Edessä loppumaton lumi- ja jäämeri, jonka mahtava pinta ulottui aina tuntemattomaan itään saakka. Lumikengät vedettiin esille rekien sidenuorien välistä. Axel Gunderson pudisti käsiä jäähyväisiksi ja asettui jonon etunenään. Hänen isot lumikenkänsä painuivat puoli jaardia syvälle pehmeään lumeen ja polkivat sen niin kovaksi, etteivät koirat voineet mitenkään kompastua. Hänen vaimonsa asettui viimeisen reen taakse, ja heti huomasi, että hän jo kauan sitten oli harjaantunut käyttämään hankalia jalkineitaan. Iloiset jäähyväishuudahdukset rikkoivat syvän hiljaisuuden, koirat vinkuivat, ja saukonnahkamies opetti ruoskallaan erästä niistä paremmille tavoille.

Tuntia myöhemmin jono näytti mustalta, valtavalle paperiarkille vedetyltä lyijykynäviivalta.

II.

Eräänä iltana monta viikkoa myöhemmin Malemute Kid ja Prince olivat syventyneet ratkaisemaan shakkitehtävää, jonka he olivat löytäneet vanhasta, risaisesta viikkolehdestä. Kid oli vast'ikään palannut bonanzalaisilta valtauksiltaan ja lepäili kootakseen voimia pitkää hirvenmetsästystä varten. Princekin oli ollut matkoilla melkein koko talven ja oli ruvennut kaipaamaan rauhallista viikkoa kamiinan ääressä.

"Siirrä musta ratsu väliin ja uhkaa shakkia. Ei, ei menettele. Näetkös, seuraava siirto..."

"Minkä tähden moukka kaksi askelta? Silloin tulee ohestasyönti, ja kun lähetti..."

"Odotappas! Nythän syntyy paljastus, ja..."

"Ei, se on suojatta. Paina eteenpäin! Se tepsii kyllä."

Tehtävä oli mielenkiintoinen. Joku koputti ovelle jo toista kertaa, ennenkuin Malemute Kid huusi: "Sisään!" Ovi avautui, ja joku astui horjahdellen tupaan. Prince katsahti tulijaan ja hypähti samassa pystyyn. Hänen kauhistunut ilmeensä sai Malemute Kidin kääntämään päätään, ja hänkin hätkähti, vaikka oli elämänsä varrella nähnyt yhtä ja toista. Tulija hoiperteli sokean tavoin heitä kohden. Prince peräytyi takaperin, kunnes ulottui naulaan, josta hänen Smith & Wesson-revolverinsa riippui.

"Hyvä jumala! Kuka se on?" kuiskasi hän Malemute Kidille.

"En tiedä. Pakkasta ja nälkää luultavasti", vastasi Kid, hiipien vastakkaiseen suuntaan. "Ole varuillasi! Voi olla hullu", varoitti hän suljettuaan oven ja tultuaan takaisin.

Olento lähestyi pöytää. Rasvalampun valo sattui hänen silmiinsä. Se huvitti miestä ja saattoi hänet mielihyvästä kaameasti hihittämään. Sitten hän äkkiä oikaisi vartaloaan, kohautti nahkahousujaan ja alkoi laulaa renkutusta, mikä usein yhtyy aaltojen kohinaan, kun merimiehet vääntävät vintturia:

    "Jenkki-laiva virtaa ki-iitää,
    o-hii, o-hei! Hei, o-hei!
    Arvaappa ken päällikkö on si-iinä!
    o-hii, o-hei! Hei o-hei!
    Carolinan mies Jonathan Jo-oones,
    o-hii, o..."

Mies vaikeni äkkiä ja hoiperteli muristen kuin susi ruokahyllyä kohti; ennenkuin he ehtivät estää, hän oli iskenyt hampaansa raakaan silavakappaleeseen. Ottelu vieraan ja Malemute Kidin välillä yltyi kiivaaksi, mutta miehen voimat katosivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, ja hän luovutti veltosti saaliinsa. He kuljettivat hänet keskellään tuolille, jolle hän vaipui istumaan puoli ruumista pöydällä. Pieni whisky-kulaus virkisti häntä sen verran, että hän saattoi pistää lusikan sokeriastiaan, jonka Malemute Kid asetti hänen eteensä. Kun hänen hurjin nälkänsä oli miten kuten vaimennut, Prince kammosta värähtäen ojensi hänelle kupillisen heikkoa lihalientä.

Olennon silmissä paloi mielipuolisuuden tuli, mikä välähti ja sammui joka kulauksella. Kasvot olivat melkein nahattomat. Ne olivat muutenkin niin kutistuneet ja näivettyneet, että niistä oli vaikea erottaa inhimillisiä piirteitä. Pitkällinen pakkanen oli purrut niitä syvään ja aina uudelleen pannut ruvelle puoleksiparantuneet haavat. Kasvojen kuiva, kova pinta oli tummansinervä, ristiin rastiin täynnä halkeamia, joiden välistä paistoi punainen, raaka liha. Nahkapuku oli likainen ja riippui repaleina; karvat sen toiselta puolen olivat korventuneet ja palaneet pois – näkyi selvästi, miten hän oli maannut nuotionsa ääressä.

Malemute Kid osoitti paikkaa, josta parkittua nahkaa oli leikattu pala palalta – hirvittävä todistus äärimmäisestä nälästä.

"Kuka – sinä – olet?" kysyi Malemute Kid hitaasti ja selvästi.

Mies ei näyttänyt kuulevankaan.

"Mistä sinä tulet?"

"Jenkki-Iaiva virtaa ki-iitää", oli vapiseva vastaus.

"Nähtävästi raukka on tullut virtaa pitkin", sanoi Malemute Kid ja puristi lujasti miehen käsivartta saadakseen hänet puhumaan enemmän.

Mutta mies kirkaisi kosketuksesta ja ilmeisen tuskan vallassa takoi kylkeään kädellään. Hän kohosi vaivalloisesti pystyyn puolittain nojautuen pöydänreunaan.

"Nainen nauroi minulle... nauroi... ja minä näin vihan... hänen silmissään. Hän... ei... tahtonut... lähteä."

Ääni sortui, ja mies oli kaatumaisillaan takaperin, kun Malemute Kid tarttui lujasti hänen ranteeseensa huutaen: "Kuka? Kuka ei tahtonut lähteä?"

"Nainen... Unga. Hän nauroi ja löi minua... Ja sitten..."

"No?"

"Ja sitten..."

"Entä sitten?"

"Hän makaa niin hiljaa lumessa... pitkän ajan jo. Hän makaa... yhä... lumessa."

Toverukset katsahtivat neuvottomina toisiinsa.

"Kuka makaa lumessa?"

"Hän, Unga. Hän katsoi minua... viha... ja sitten..."

"Entä sitten?"

"Sitten hän otti puukon... Ja sitten... kerran... kahdesti... hän oli heikko. Minä pääsin eteenpäin niin hitaasti. Ja siellä on paljon kultaa... paljon, paljon kultaa."

"Missä on Unga?" Malemute Kid tiesi vain, että joku nainen paraikaa teki kuolemaa kenties ainoastaan mailin päässä majasta. Hän ravisteli miestä hurjasti kerraten yhä uudelleen: "Missä on Unga? Kuka on Unga?"

"Hän... on... lumessa."

"Jatka!" Kid puristi kovasti miehen rannetta.

"Niin... minäkin... tahdoin... jäädä... lumeen... Mutta... minulla... maksettavana... velka... Oli... kovaa... että... minun... oli... maksettava... velka... maksettava... velka. Minun... oli..." Änkytys keskeytyi; hän kopeloi taskuaan ja veti esiin hirvennahkapussin.

"Velka... maksettava... viisi... kulta... puntaa. Mal... e... mute... Kidin... osuus... Minä..." Uupunut pää vaipui pöydälle, eikä Malemute Kid voinut saada miestä enää nousemaan.

"Hän on Odysseus", sanoi hän rauhallisesti ja heitti kultahietapussin pöydälle. "Luulen, että Axel Gunderson ja hänen vaimonsa ovat lopussa. Tulehan, niin panemme hänet sänkyyn. Hän on intiaani, hän kyllä tointuu ja kertoo koko jutun."

Kun he leikkasivat miehen tamineet halki ja vetivät ne pois hänen päältään, he huomasivat rinnan oikealla puolen kaksi tuoretta, teräväsyrjäistä puukonhaavaa.

III.

"Puhun tapahtuneista asioista omalla tavallani; mutta te ymmärrätte kyllä. Alan alusta ja kerron ensin itsestäni ja naisesta ja sen jälkeen miehestä."

Saukonnahkamies siirrähti lähemmäksi kamiinaa, aivan kuin ihmiset, jotka ovat kauan olleet tulta vailla ja pelkäävät tuon Prometheuksen lahjan katoavan millä hetkellä hyvänsä. Malemute Kid väänsi rasvalampun liekin suuremmalle ja sovitti sen niin, että valo lankesi kertojan kasvoille. Prince laskeutui sängystään ja istuutui toisten lähelle.

"Minä olen Naas, päällikkö ja päällikön poika, syntynyt auringon nousun ja laskun väliltä pimeällä merellä isäni umiakissa. Koko yön miehet raatoivat airojen ääressä, ja naiset äyskäröivät aaltoja, jotka löivät ylitsemme, ja me taistelimme myrskyn kanssa. Suolainen vaahto jäätyi äitini rinnoille, kunnes hänen hengityksensä hiljeni ja loppui vuoroveden mukana. Mutta minä – minä ulvoin kilpaa tuulen ja myrskyn kanssa ja jäin henkiin.

"Me asuimme Akatanilla..."

"Missä?" Malemute Kid kysyi.

"Akatanilla. Se kuuluu Aleutein saariin. Akatan on Chignikin takana, Kardalakin takana, Unimakin takana. Niinkuin sanoin, me asuimme Akatanilla, keskellä merta, maailman lopussa. Me pyydystimme kaloja, hylkeitä ja saukkoja, ja meidän majamme olivat kylki kyljessä kapeilla kallioilla; takana oli metsä ja edessä keltainen ranta, jolle vedimme kajakkimme. Meitä ei ollut monta, ja meidän maailmamme oli hyvin pieni. Idässä oli vieraita maita, saaria niinkuin Akatankin – ja me luulimme, että koko maailma oli saaria, emmekä välittäneet niistä.

"Minä olin erilainen kuin koko kansani. Rantahiekassa oli vääristyneitä kaaripuita ja vettyneitä lankkuja; minun kansani ei milloinkaan rakentanut sellaisia veneitä. Ja minä muistan, että eräällä paikalla, mistä näki kolmeen suuntaan merelle, oli korkea, suora, iloinen mänty, joita siellä ei milloinkaan kasva. Kerrottiin, että kaksi miestä tuli sille paikalle, monina päivinä tuijottelemaan ulapalle. Nämä kaksi miestä tulivat mereltä veneessä, joka nyt oli hylkynä rannalla. He olivat valkoisia niinkuin tekin ja heikkoja kuin lapset, kun hylkeiden aika on loppunut ja metsästäjät palaavat retkiltään tyhjin käsin. Vanhat ukot ja akat ovat tämän kertoneet minulle, ja he taas ovat kuulleet sen isiltään ja äideiltään. Valkoiset miehet eivät ensin pitäneet meidän tavoistamme, mutta he vahvistuivat saatuaan kalaa ja rasvaa ja kävivät raivoisiksi. He rakensivat kumpikin itselleen oman talon ja ottivat parhaat naisemme, ja ajan mukana tuli lapsia. Niin syntyi myöskin isoisäni isä.

"Niinkuin sanoin, minä olin erilainen kuin kansani, sillä minussa on mereltä saapuneen valkoisen miehen väkevää verta. Kerrotaan, että meillä on ollut toiset lait ennen näiden molempien saapumista; mutta he olivat julmia ja taistelunhaluisia, ja he tappelivat heimolaisiani vastaan, kunnes ei ollut hengissä ketään, joka olisi uskaltanut heitä vastaan nousta. He rupesivat päälliköiksi, poistivat vanhat lait ja antoivat meille uudet, joiden mukaan mies siitä lähtien oli isänsä poika eikä äitinsä niinkuin siihen asti. He määräsivät myöskin, että ensiksi syntynyt poika omistaa kaiken, mitä hänen isällään on ollut, ja että toisten veljien ja sisarten täytyy pitää huolta itsestään. Ja he antoivat meille muitakin lakeja. He opettivat meitä uudella tavalla pyydystämään kaloja ja tappamaan karhuja, joita metsät olivat täynnä; ja he neuvoivat meitä kokoamaan suuria varastoja nälänhädän aikoja varten. Kaikki nämä asiat olivat hyviä.

"Mutta sen jälkeen kuin he olivat ruvenneet päälliköiksi eikä heimolaisteni joukossa ollut ketään, joka olisi uskaltanut uhmailla heitä, nämä kummalliset valkoiset miehet alkoivat tapella keskenään. Ja se, jonka verta minussa on, pisti hyljekeihäänsä käden pituudelta toisen ruumiiseen. Heidän lapsensa jatkoivat taistelua heidän jälkeensä, ja sitten heidän lastensa lapset. Heidän välillään oli suuri viha, ja mustia tekoja tehtiin minun aikaani saakka; ei milloinkaan kummastakaan suvusta ollut elossa kuin yksi jatkamassa esi-isäinsä sukua. Minä olin ainoa omaa sukuani, ja toista oli vain tyttö, Unga, joka asui äitinsä luona. Meidän molempien isät eivät tulleet eräänä yönä kalastamasta; mutta sitten he ajautuivat rantaan nousuveden mukana ja olivat lujasti kietoutuneet toisiinsa.

"Kansa oli kummissaan sukujemme välisen vihan vuoksi, ja vanhat miehet pudistelivat päätään ja sanoivat, että taistelu jatkuisi, kun me kumpikin saisimme lapsia. Kaikkea tätä he puhuivat pienenä poikasena minulle, ja minä pidin Ungaa vihollisenani, niiden lasten äitinä, jotka tulisivat taistelemaan minun lapsiani vastaan. Minä ajattelin sitä aina, ja kun kasvoin nuorukaiseksi, kysyin, miksi niin oli. Ja he vastasivat: 'Me emme tiedä, mutta niin on ollut esi-isiesi ajoista saakka.' Ja minä ihmettelin, että tulevien piti jatkaa poismenneiden taistelua, enkä minä voinut nähdä siinä mitään oikeudenmukaisuutta. Mutta kansa sanoi, että niin täytyi olla ja että minä olin vain poikanen.

"Ja he kehoittivat minua ottamaan ajasta vaarin, jotta minun jälkeläiseni saattoivat tulla vanhemmiksi ja kasvaa voimassa Ungan lapsien edelle. Se oli helppo asia, sillä minähän olin päällikkö ja päällikön poika, ja kansa kunnioitti minua esi-isäini lakien ja urotekojen sekä rikkauteni takia. Kuka nuori tyttö tahansa olisi mielellään tullut minun luokseni, mutta minä en löytänyt mieleistäni. Ja vanhat miehet ja tyttöjen äidit kehoittivat minua kiirehtimään, sillä metsästäjät olivat jo alkaneet tarjota Ungan äidille korkeita tavarakasoja hänen tyttärestään; ja jos hänen lapsensa syntyisivät ennenkuin minun, niin minun lapseni varmasti tuhoutuisivat.

"En löytänyt mieleistäni tyttöä, ennenkuin eräänä iltana palatessani kalastamasta. Aurinko oli alhaalla ja paistoi suoraan silmiini, tuuli oli navakka, ja kajakit kiisivät valkoisilla aalloilla. Äkkiä Ungan kajakki ajoi ohitseni, ja hän katsahti minuun; hänen hiuksensa liehuivat kuin öinen pilvi, ja hänen poskensa olivat roiskeiden kastamat. Niinkuin sanoin, aurinko paistoi silmiini, ja minä olin vain nuorukainen; mutta jotenkin minulle äkkiä selveni, että tämä oli sukupuolen kutsu toiselle. Soutaessaan eteenpäin hän uudelleen katsahti minuun kahden aironvedon välillä – niinkuin vain Unga saattoi katsoa – ja taas minä tunsin, että tämä oli sukupuolten kutsu. Muut huusivat kovasti, kun ajoimme heidän kömpelöiden umiakiensa ohi ja jätimme heidät kauas taakse. Mutta Unga oli nopea meloja, ja minun sydämeni paisui kuin purje tuulessa, enkä minä saavuttanut häntä. Tuuli yltyi, meri kuohui valkoisena, ja hypellen kuin hylkeet tuulen alla meidän kajakkimme kohisivat eteenpäin pitkin auringon kultaista polkua."

Naas kumartui tuolistaan puoleksi eteenpäin, aivan kuin hän olisi pidellyt melaa käsissään ja soutanut kilpaa jälleen. Jossakin kamiinan toisella puolen hän näki Ungan istuvan, hiukset hulmuten, keinuvassa kajakissaan. Meri kohisi hänen korvissaan, ja hän tunsi suolaisen ilman sieraimissaan.

"Mutta Unga pääsi rantaan ennen minua ja juoksi nauraen hiekan yli äitinsä tupaan. Ja suuri ajatus syntyi minussa sinä yönä – ajatus, joka oli koko Akatanin kansan päällikön arvoinen. Kun kuu oli noussut, menin minä hänen äitinsä tuvalle ja katselin Yash-Nooshin tavaroita, jotka oli kasattu oven ulkopuolelle – Yash-Nooshin, suuren metsästäjän, joka tahtoi ruveta Ungan lasten isäksi. Muut nuoret miehet olivat aikaisemmin pinonneet sinne kaiken omaisuutensa ja ottaneet taas ne pois; ja jokainen laittoi suuremman pinon kuin edellinen.

"Ja minä nauroin kuulle ja tähdille ja menin omaan talooni, missä kaikki aarteeni olivat. Minä kuljin monta kertaa edestakaisin, kunnes tavarakasani oli yhtä monta kertaa Yash-Nooshin pinoa suurempi kuin yhdessä kädessä on sormia. Siinä oli kalaa, auringon kuivaamaa ja savustettua; neljäkymmentä lyhytkarvaisen hylkeen nahkaa ja puolta enemmän turkkihylkeitä, ja jokainen nahka oli suusta sidottu ja öljyllä täytetty; ja siinä oli kymmenen karhuntaljaa – karhut minä olin itse tappanut, kun ne keväällä tulivat pesistään. Ja siinä oli helmiä ja peitteitä ja helakanpunaista kangasta, jota minä olin vaihtanut idempänä asuvalta kansalta; he olivat saaneet sitä vaihtokaupassa vielä idempänä asuvalta kansalta. Minä katselin Yash-Nooshin pinoa ja nauroin; sillä minä olin Akatanin päällikkö ja minun rikkauteni oli suurempi kuin kaikkien nuorten miesteni yhteensä ja minun esi-isäni olivat tehneet suuria urotekoja ja säätäneet lakeja ja saattaneet nimensä kansan huulille ikuisiksi ajoiksi.

"Kun aamu valkeni, menin minä rantaan ja katsahdin salavihkaa Ungan äidin majalle. Minun pinoni oli vielä koskettamatta. Ja naiset hymyilivät ja sanoivat leikillisiä sanoja toisilleen. Minä ihmettelin, sillä milloinkaan ei oltu nähty suurempaa tarjousta; ja seuraavana yönä minä vein sinne vielä enemmän ja vedin sinne sitäpaitsi hyvästi parkitusta nahasta valmistetun umiakin, joka ei vielä ollut uinut aalloilla. Mutta seuraavana päivänä ne yhä olivat jäljellä kaikkien ihmisten naurettavina. Ungan äiti oli viekas, ja minä vihastuin, kun minun näin piti hävetä kansani edessä. Sinä yönä minä lisäsin niin, että kasa tuli hyvin korkeaksi, ja minä laahasin sinne umiakini, joka oli kahdenkymmenen kajakin arvoinen. Ja aamulla kaikki oli poissa.

"Silloin minä rupesin valmistelemaan häitä, ja idässä asuva kansa tuli hääruoan ja potlachin takia. Unga oli minua neljä auringonkierrosta vanhempi – se oli meidän tapamme laskea vuosia – ja minä olin vain nuorukainen. Mutta minä olin päällikkö ja päällikön poika, eikä silloin ikä merkinnyt mitään.

"Mutta kaukana meren ulapalla näkyi laiva, jota tuuli kasvatti yhä suuremmaksi. Laivan valumisaukoista virtasi kirkas vesi, ja miehet tekivät kovasti työtä pumppujen ääressä. Keulassa seisoi valtava mies ja jakoi käskyjä ukkosen äänellä. Hänen silmänsä olivat yhtä vaaleanharmaat kuin syvä vesi, ja hänen tukkansa muistutti merileijonan harjaa. Hänen hiuksensa olivat keltaiset kuin syksyinen vilja eteläisissä maissa tai kuin hamppunuora, jota merimiehet punovat.

"Näinä vuosina olimme usein nähneet laivoja kaukaa, mutta tämä oli ensimmäinen, joka laski Akatanin rannalle. Juhla keskeytyi, ja naiset ja lapset juoksivat majoihin, mutta me miehet jännitimme jousemme ja odotimme keihäät tanassa. Mutta kun laiva törmäsi maihin, eivät vieraat välittäneet vähääkään meistä, vaan ahersivat omassa työssään. Luoteen tultua he kallistivat kuunarinsa ja korjasivat sen pohjassa olleen ison reiän. Ja silloin naiset uskalsivat tulla esille, ja juhlaa jatkettiin.

"Kun meri nousi, niin miehet varppasivat laivansa syvään veteen ja tulivat sitten meidän luoksemme. He toivat mukanaan lahjoja ja olivat ystävällisiä, ja minä valmistin huoneen heille, ja sydämeni hyvyydestä minä annoin heille ystävyydenmerkkejä, jaoin niitä kaikille vierailleni; sillä silloin oli minun hääpäiväni ja minä olin Akatanin päällikkö. Ja hän, jonka tukka oli kuin merileijonan harja, oli myöskin siellä, ja hän oli niin suuri ja väkevä, että luuli maan vapisevan hänen jalkainsa alla. Hän katseli melkein alituisesti Ungaa ja piti käsiään ristissä rinnalla, näin, ja jäi meidän luoksemme, kunnes aurinko meni pois ja tähdet nousivat taivaalle. Silloin hän meni laivaansa takaisin. Minä tartuin Ungan käteen ja vein hänet majaani. Ja siellä laulettiin ja naurettiin, ja naiset sanoivat leikillisiä sanoja, niinkuin heidän on tapana sellaisissa tilaisuuksissa. Mutta me emme niistä piitanneet. Ja sitten ihmiset jättivät meidät kahden kesken ja menivät kotiinsa.

"Viimeinen hälinä oli tuskin häipynyt, kun merenkulkijain päällikkö tuli takaisin. Ja hänellä oli mukanaan paljon mustia pulloja, ja me joimme niistä ja tulimme iloisiksi. Minä, nähkääs, olin vain nuorukainen ja olin koko ikäni elänyt maailman lopussa. Minun vereni paloi tulena, ja sydämeni oli kevyt kuin vaahto, jota aalto lennättää kalliolle. Unga istui ääneti nurkassaan taljojen keskellä silmät ammollaan, sillä hän tuntui olevan peloissaan. Leijonanharjainen mies katseli häntä terävästi ja pitkään. Ja sitten hänen miehensä toivat suuria tavarakasoja, ja hän pinosi minun eteeni niin suuria rikkauksia, ettei Akatanilla oltu nähty sellaista ennen. Siinä oli isoja ja pieniä ampuma-aseita; siinä oli ruutia ja kuulia ja hylsyjä ja kiiltäviä kirveitä ja teräspuukkoja ja työaseita ja ihmeellisiä kapineita, jollaisia en ennen ollut nähnyt. Kun hän merkeillä osoitti, että kaikki se oli minun, pidin häntä suurena miehenä, joka saattoi olla niin antelias, mutta sitten hän viittoi myöskin, että Ungan oli lähdettävä hänen mukanaan laivaan. Ymmärrättekö? Unga lähtisi pois laivassa hänen kanssaan. Minun isieni veri kiehahti äkkiä kuumasti, ja minä aioin lävistää hänet keihäälläni. Mutta mustien pullojen sisällys oli varastanut voiman käsivarrestani, ja hän tarttui minua niskasta, näin, ja iski minun pääni seinää vasten. Minä kävin heikoksi kuin vastasyntynyt lapsi, ja jalkani pettivät. Unga huusi ja tarttui kiinni, mihin vain ennätti, kunnes he kaikki heittäytyivät meidän kimppuumme, ja päällikkö laahasi hänet ovelle. Siellä hän nosti Ungan vahvoille käsivarsilleen, ja kun tyttö repi hänen keltaista harjaansa, niin hän vain nauroi, ja hänen naurunsa jymisi kuin suuren uroshylkeen karjunta kiima-aikana.

"Minä horjahtelin rantaan ja kutsuin väkeäni, mutta pelko oli heidät lamauttanut. Vain Yash-Noosh oli mies, ja häntä ne löivät päähän airolla, kunnes hän makasi kasvot hiekassa eikä enää liikkunut. Sitten ne laulaen nostivat purjeensa, ja laiva katosi tuulen mukana.

"Ihmiset sanoivat, että näin oli hyvä, sillä nyt ei enää Akatanilla ollut verikostoa. Minä en sanonut mitään; mutta minä odotin seuraavaan täysikuuhun. Silloin minä lastasin kajakkiini kalaa ja öljyä ja lähdin itään päin. Näin monta saarta ja monia kansoja, ja minä, joka olin elänyt maailman lopussa, sain nyt nähdä, että maailma on hyvin suuri. Minä puhuin merkeillä; mutta kukaan ei ollut nähnyt kuunaria eikä miestä, jonka tukka oli kuin merileijonan harja, ja ne viittasivat aina itään päin. Minä nukuin kummallisissa paikoissa ja söin merkillisiä aineita ja näin ihmeellisiä kasvoja. Monet nauroivat ja luulivat minua heikkomieliseksi; mutta joskus vanhat miehet käänsivät minun kasvoni valoon ja siunasivat minua, ja nuorten naisten silmät kävivät lempeiksi, kun he kyselivät minulta vieraasta laivasta ja Ungasta ja merien miehistä.

"Ja sillä lailla minä tulin kovassa aallokossa myrskyjen läpi Unalaskaan. Siellä oli kaksi kuunaria, mutta kumpikaan ei ollut se, jota etsin. Ja siksi minä jatkoin matkaa itään päin, ja maailma kasvoi yhä suuremmaksi; eikä Unamokin saarella kukaan ollut kuullut siitä laivasta puhuttavan eikä myöskään Kadiakilla eikä Atognakilla. Ja sitten eräänä päivänä tulin vuorimaahan, jossa miehet tekivät isoja koloja kallioon. Siellä oli kuunari, mutta se ei ollut minun, ja miehet lastasivat siihen sitä, mitä he saivat kalliosta. Moista minä pidin lapsellisena, koska koko maailma on täynnä kallioita; mutta ne antoivat minulle ruokaa ja panivat minut työhön. Kun kuunari oli painunut syvälle veteen, niin kapteeni antoi minulle rahaa ja sanoi, että saisin lähteä; mutta minä kysyin, mitä tietä hän menisi, ja hän osoitti etelään. Minä näytin merkeillä, että halusin seurata häntä. Ensiksi hän nauroi, mutta väestä oli puute, ja senvuoksi hän otti minut mukaan laivamiesten avuksi. Siellä minä opin puhumaan heidän laillaan, hiivaamaan köysiä ja äkillisissä tuulenpuuskissa reivaamaan purjeita ja pitämään perää. Eikä oppiminen ollut vaikeata, sillä minun isäini veri oli samanlaista kuin merimiestenkin.

"Olin arvellut helpoksi löytää hänet, jos vain pääsisin hänen kansansa luokse; ja kun eräänä päivänä näimme maata ja laskimme satamaan kapean salmen läpi, odotin näkeväni ehkä yhtä monta kuunaria kuin minulla on sormia. Mutta siellä olikin laivoja maileittain, kylki kyljessä kuin pikkukalaa rannikoilla; ja kun minä menin niiden luo ja kysyin leijonanharjaista miestä, niin kaikki nauroivat minulle ja puhuivat monella kielellä. Ja minä ymmärsin, että he olivat tulleet maailman kaukaisimmista maista.

"Minä menin kaupungille katsomaan jokaisen miehen kasvoja. Mutta ne kaikki olivat kuin turska silloin, kun parvet liukuvat sakeina matalikkojen yli, enkä minä voinut laskea niitä. Ja kolina kaikui korvissani, kunnes en enää kuullut mitään, ja meteli huumasi pääni kokonaan. Minä kuljin yhä kauemmaksi läpi maiden, jotka lauloivat auringonpaisteessa; missä vilja kasvoi pelloilla runsaana, ja missä oli paljon suuria kaupunkeja, kaikissa kosolti miehiä, jotka elivät kuin naiset, suu täynnä petollisia sanoja ja sydän mustana kullanhimosta. Ja koko ajan minun kansani metsästeli ja kalasteli Akatanilla ja oli onnellinen uskoessaan, että maailma on pieni.

"Mutta se Ungan silmien katse, jonka hän loi minuun palatessaan kalastamasta, ei unohtunut minulta milloinkaan, ja minä tiesin löytäväni hänet, kun aika on täytetty. Hän kulki hiljaisia polkuja illan hämärässä, tai hän houkutteli minut halki rehevien, kasteisten maiden, ja hänen silmissään loisti lupaus, jollaisen vain Unga voi antaa.

"Minä kuljin ainakin tuhannen kaupungin läpi. Jotkut ihmisistä olivat ystävällisiä ja antoivat minulle ruokaa, toiset nauroivat, ja monet kiroilivat; mutta minä pidin kieleni hampaitten takana ja kuljin kummallisia teitä ja näin ihmeellisiä asioita. Usein minä, minä, joka olin päällikkö ja päällikön poika, tein työtä muille – miehille, jotka sanoivat karkeita sanoja ja olivat kovia kuin rauta ja pusersivat kultaa toisten ihmisten hiestä ja kärsimyksistä. Enkä minä kuitenkaan kuullut sanaakaan niistä, joita minä etsin, ennenkuin palasin takaisin merelle, niinkuin hylje kääntyy parituspaikoilleen pohjoiseen. Mutta minä tulin toiseen satamaan ja toiseen maahan, joka oli pohjoisessa. Ja siellä minä kuulin huhuja keltatukkaisesta merenkulkijasta ja sain tietää, että hän oli hylkeenpyytäjä ja juuri silloin kaukana valtamerellä.

"Silloin minä pestauduin hyljekuunariin, jossa oli suuri joukko kömpelöitä sivasheja; me seurasimme leijonanharjaisen jäljettömiä teitä pohjoiseen, missä parhaillaan oli metsästysaika. Me olimme poissa monta väsyttävää kuukautta ja keskustelimme monen kalastajalaivan kanssa ja saimme kuulla paljon hänen hurjista teoistaan. Mutta milloinkaan emme päässeet hänen lähelleen. Me menimme pohjoiseen, aina Pribylovin saarille, tapoimme rannikolta hylkeitä kasoittain ja veimme niiden lämpimät ruumiit kannelle, kunnes traani ja veri virtasi mereen valumisaukoista eikä kukaan voinut pysyä pystyssä kannella. Sitten meitä rupesi ajamaan takaa höyrylaiva, joka ampui isoilla kanuunoilla. Mutta me lisäsimme purjeita, niin että aallot huuhtelivat kantta ja huuhtelivat sen puhtaaksi, ja viimein pääsimme sumuun piiloon.

"Kerrottiin, että juuri samaan aikaan kuin me pakenimme höyrylaivaa pelko sydämessä se keltatukkainen merenkävijä tuli Pribylovin saarille ja meni suoraan tavaravarastolle; ja sillä aikaa kuin muutamat pitivät kauppahuoneen miehiä vangittuina, lastasivat hänen muut miehensä suolaushuoneesta laivaan kymmenentuhatta tuoretta nahkaa. Niin kerrottiin, ja minä uskon sen todeksi; sillä kun minä matkasin pitkin rannikkoa häntä tapaamatta, kuulin kaikkialla pohjoisilla merillä hirveitä juttuja hänen ylimielisyydestään ja rohkeudestaan, niin että kolme kansaa, joilla on maita siellä, etsi häntä laivoillaan. Ja minä kuulin myöskin puhuttavan Ungasta, sillä kaikki kapteenit veisasivat hänen kiitostaan, ja hän oli aina hänen mukanaan. Unga oli oppinut hänen kansansa tavat, he sanoivat, ja oli onnellinen. Mutta minä tiesin paremmin – minä tiesin, että hänen sydämensä kaipasi omaa kansaansa Akatanin keltaisilla rannoilla.

"Pitkän ajan jälkeen minä tulin takaisin satamaan, joka on kapeassa vuonossa, ja siellä sain tietää, että hän oli lähtenyt suuren valtameren yli metsästämään hylkeitä; hän oli mennyt sen lämpimän maan itäpuolelle, joka etelässä ulottuu lähelle Venäjän merta. Ja minä, joka jo olin merimies, pestauduin muutamien hänen omien maanmiestensä kanssa ja seurasin häntä hylkeenmetsästykselle. Eikä tässä uudessa maassa ollut monia laivoja; mutta me seurasimme hyljeparvea ja metsästimme niitä koko kevään. Ja kun naarashylkeet olivat raskaina poikasista ja menivät yli Venäjän merirajan, niin miehet pelästyivät ja rupesivat murisemaan; siellä oli näet sankka sumu ja joka päivä me kadotimme veneistä miehiä. Ja kun he eivät tahtoneet tehdä työtä, niin kapteeni käänsi laivan sille suunnalle, mistä olimme tulleet. Mutta minä tiesin, että keltatukkainen merenkävijä ei pelännyt mitään, ja minä olin varma, että hän seuraisi hyljelaumaa aina venäläisille saarille, minne ainoastaan muutamat uskalsivat mennä. Ja senvuoksi minä otin yöllä, maatessani tähystämässä kannella, veneen, ja sitten minä yksin soudin siihen lämpimään, pitkään maahan. Ja sitten minä matkasin etelään tapaamaan Yeddo-lahden miehiä, jotka ovat hurjia ja rohkeita. Ja Yoshiwaran tytöt olivat pieniä ja kiiltäviä kuin teräs ja kauniita, katsella; mutta minä en voinut pysähtyä, sillä minä tiesin, että Unga keinui aalloilla siellä pohjoisilla hylkeiden parituspaikoilla.

"Yeddo-lahden miehet olivat kokoontuneet maailman etäisimmistä kolkista, eikä heillä ollut jumalia eikä kotia; he purjehtivat japanilaisen lipun alla. Ja minä menin heidän kanssaan Kuparisaarten rikkaille rannoille, missä meidän nahkakasamme kasvoivat kasvamistaan. Näillä hiljaisilla vesillä emme tavanneet ketään, ennenkuin olimme valmiit lähtemään. Silloin eräänä päivänä kova tuuli nosti sumun, ja suoraan meitä vastaan tuli kuunari venäläisen sotalaivan tummat kanuunansuut aivan takanaan. Me lähdimme myötätuulessa pakoon, ja se kuunari vain läheni lähenemistään; se kulki kolme jalkaa meidän kahta vastaan. Ja komentosillalla seisoi hän, jonka tukka oli kuin merileijonan harja, ja hän nauroi ylimielisyydessään ja voimansa tunnossa ja antoi lisätä purjeita, niin että laivanparras oli veden alla. Ja Unga oli siellä – minä tunsin hänet heti – mutta mies lähetti hänet alas, heti kuin kanuunat alkoivat puhua. Niinkuin sanoin, he kulkivat kolme jalkaa meidän kahta vastaan, kunnes näimme kuunarin peräsimen nousevan viheriänä jokaisella sysäyksellä, minkä laiva otti – ja minä jätin ruorin käsistäni ja kirosin katkerasti itsekseni selin venäläisten luoteihin. Me näet tiesimme, että hän aikoi ajaa ohitsemme ja ennättää pakoon, sillä aikaa kuin meidät vangittaisiin. Ne ampuivat meidän mastomme poikki, ja me jäimme ajelehtimaan kuin haavoittunut merilintu. Mutta leijonanharjainen katosi taivaanrannan taa – hän ja Unga.

"Mitä saatoimme tehdä? Tuoreet nahat todistivat tarpeeksi. Sitten ne veivät meidät erääseen venäläiseen satamaan ja sitten autioon maahan, missä meidät pantiin kaivamaan vuorisuolaa. Ja monet meikäläisistä kuolivat, mutta – mutta muutamat eivät kuolleet."

Naas kiersi huovan hartioiltaan paljastaen arpisen ihonsa, jossa selvästi näki solmuruoskan jäljet. Prince peitti hänet äkkiä uudelleen, sillä se selkä ei ollut mikään kaunis katseltava.

"Meillä oli siellä raskas aika; ja joskus muutamia lähti etelään päin, mutta he tulivat aina takaisin. Eräänä yönä me, jotka olimme Yeddo-lahdelta, teimme kapinan, otimme vartioilta aseet ja lähdimme pohjoiseen. Maa oli hyvin suuri, ja siellä oli vetisiä tasankoja ja suuria metsiä. Pakkanen ja lumituisku yllättivät meidät, eikä kukaan tietänyt tietä. Monta raskasta kuukautta me vaelsimme loppumattoman metsän läpi – en nyt paljoa muista, sillä meiltä puuttui ruokaa ja usein me heittäydyimme maahan kuolemaan. Mutta viimein me tulimme kylmälle merelle, eikä meistä ollut kuin kolme hengissä sitä katsomassa. Eräs oli purjehtinut kapteenina Yeddosta ja tiesi, miten suuret maat sijaitsevat, ja hän oli selvillä paikoista, mistä pääsee jään yli maasta toiseen. Ja hän johdatti meitä – en tiedä, miten kauan, matka oli niin pitkä – kunnes meitä oli vain kaksi. Kun olimme tulleet sinne, minne pitikin, tapasimme viisi miestä siitä omituisesta kansasta, joka elää siellä, ja heillä oli koiria ja taljoja, ja me olimme ihan köyhiä. Me taistelimme lumessa, kunnes ne viisi olivat kuolleet ja kapteeni oli kuollut, ja siiloin koirat ja nahat olivat minun. Sitten minä menin yli jään, joka oli alkanut lähteä, ja kerran jouduin tuuliajolle enkä päässyt maihin, ennenkuin länsimyrsky heitti minut rannikolle. Sen jälkeen tuli Golovin-lahti, Pastilik ja pappi. Sitten etelään, etelään, lämpimiin auringonmaihin, sinne, missä minä aluksi vaeltelin.

"Mutta meri ei enää antanut mitään, ja niillä, jotka lähtivät hylkeenpyyntiin, oli suuri uhka, mutta pieni ansio. Kalastajalaivastot hajosivat; ei kapteeneilla eikä miehistöllä ollut mitään kerrottavaa niistä, joita minä etsin. Silloin minä läksin valtamereltä, joka ei lepää milloinkaan, ja menin sisämaahan, missä puut ja talot ja vuoret aina seisovat liikkumatta paikoillaan. Minä kuljin paljon ja opin monta asiaa, myöskin kirjoittamaan ja lukemaan kirjoja. Ja oli hyvä, että opin, sillä mieleeni juolahti, että Ungakin varmasti osasi molempia ja että jonakin päivänä, kun aika olisi täytetty, silloin me... te ymmärrätte, kun aika olisi täytetty.

"Sillä tavoin minä ajelehdin eteenpäin, aivan kuin ne pienet kalat, jotka nostavat purjeensa tuulessa, mutta eivät osaa pitää perää. Mutta minun silmäni ja korvani olivat aina auki, ja minä kuljeksin miesten joukossa, jotka olivat matkustelleet paljon, sillä minä tiesin heidän vain tarvinneen nähdä ne, joita etsin, muistaakseen heidät uudelleen. Vihdoin viimein eräs mies tuli vuorilta, ja hänellä oli kiviä, joissa oli herneen kokoisia palasia puhdasta kultaa, ja hän oli kuullut heistä puhuttavan, hän oli tavannut heidät, hän tunsi heidät. He olivat rikkaita, sanoi hän, ja he asuivat eräässä paikassa, josta he kaivoivat kultaa maasta.

"Se oli villi maa ja hyvin kaukana; mutta ajan mukana minä pääsin leiriin, vuoren väliin, missä miehet tekivät työtä yötä päivää näkemättä auringon valoa. Aika ei ollut vielä täytetty. Minä kuuntelin ihmisten puheita. Hän oli mennyt pois – he olivat menneet pois – Englantiin, sanottiin, saadakseen rikkaita ihmisiä yhtymään ja muodostamaan yhtiöitä. Minä näin talon, jossa he asuivat; se muistutti vanhojen maiden palatseja. Yöllä minä ryömin ikkunasta katsomaan, miten hän hoiti Ungaa. Minä kuljin huoneesta toiseen ja ajattelin, että tällaista oli varmaankin kuninkailla ja kuningattarilla, sillä kaikki oli niin komeata. Ja kaikki sanoivat, että hän piti häntä kuin kuningatarta, ja moni ihmetteli, mitä kansaa Unga oli; hänen suonissaanhan virtasi vierasta verta, ja hän oli erilainen kuin Akatanin naiset, eikä kukaan tietänyt, kuka hän oikeastaan oli. Ah, hän oli kuningatar; mutta minä olin päällikkö ja päällikön poika ja minä olin maksanut hänestä suunnattoman määrän nahkoja, veneitä ja helmiä.

"Mutta miksi niin paljon sanoja? Minä olin merimies ja tunsin laivain tiet merellä. Minä seurasin heitä Englantiin ja sitten muihin maihin. Joskus minä kuulin ihmisten puhuvan heistä, ja joskus luin heistä sanomalehdistä; mutta kertaakaan en heitä saavuttanut, sillä heillä oli paljon rahaa ja minä olin köyhä mies. Sitten onnettomuus kohtasi heitä, ja heidän rikkautensa haihtui kuin savuhattara. Sanomalehdet kertoivat siitä paljon niihin aikoihin; mutta sitten tuli hiljaista, ja minä tiesin heidän palanneen takaisin sinne, mistä he saattoivat kaivaa kultaa lisää.

"He olivat kadonneet maailman näkyvistä köyhiksi tultuaan, ja minä vaelsin leiritulelta toiselle, aina pohjoiseen Kootenay-maahan saakka, ja sieltä minä löysin heidän kylmenneet jälkensä. He olivat tulleet ja menneet, joku sanoi: sinne, toinen: tänne, ja lopuksi väitettiin heidän lähteneen Yukonin maahan. Ja minä kuljin sinne ja tänne, paikasta toiseen, vaelsin vaeltamistani, kunnes minua melkein alkoi väsyttää tämä maailma, joka on niin suuri. Kootenayssa minä tein pitkän ja vaivalloisen matkan erään Luoteismaan alkuasukkaan kanssa, joka heittäytyi maahan kuolemaan, kun jouduimme nälänhätään. Hän oli kulkenut Yukonin maahan tuntematonta tietä yli vuorten, ja kun hän huomasi loppunsa tulevan, hän antoi minulle kartan ja ilmaisi erään paikan, jossa hän kaikkien jumaliensa kautta vannoi olevan paljon kultaa.

"Vähän aikaa myöhemmin koko maailma alkoi parvittain tulvia pohjoiseen. Minä olin köyhä mies; pestauduin koirainajajaksi. Ja lopun te tiedätte. Minä tapasin heidät Dawsonissa. Unga ei tuntenut minua, sillä minä olin ollut nuorukainen, kun hän viimeksi oli nähnyt minut, ja hänen elämänsä oli ollut niin vaihtelevaa, ettei hänellä ollut ollut aikaa ajatella sitä, joka oli maksanut hänestä niin suunnattoman hinnan.

"Ja sittenkö? Te ostitte minut vapaaksi sitoumuksestani. Ja minä läksin järjestelemään asioita omaan tapaani; minä olin näet odottanut kauan, ja nyt kun hän oli lähelläni, minulla ei ollut kiirettä. Niinkuin sanoin, minä aioin järjestää asian omaan tapaani; luin elämääni taaksepäin ja näin kaiken, mitä olin kokenut ja kärsinyt, ja minä ajattelin pakkasta ja nälkää ja loppumattomia metsiä Venäjän meren luona. Te tiedätte, että minä vein hänet itään – hänet ja Ungan – sinne, minne moni on mennyt, mutta mistä harva palannut. Minä vein heidät paikalle, missä monen miehen luut ja kiroukset ovat sen kullan seassa, jota he eivät ole voineet saada.

"Matka oli pitkä ja tie raivaamaton. Meillä oli monta koiraa, ja ne söivät paljon; eivätkä meidän rekemme voineet kantaa niin suurta muonamäärää kuin olisi tarvittu kevään tuloon. Meidän täytyi olla palanneina ennen kuin joki oli luonut jäänsä. Me piilotimme muonavaroja sinne tänne tien varrelle, jotta reet keventyisivät eikä meidän tarvitsisi pelätä nälkää paluumatkalla. Mc Questionin luona tapasimme kolme miestä, ja heidän lähelleen rakensimme varaston, ja sellaisen me teimme myöskin Mayn luo, missä sijaitsi kahdentoista etelästä vuoren yli tulleen pellyintiaanin metsästysleiri. Sitten emme nähneet ketään matkallamme itään; vain nukkuva virta, liikkumaton metsä ja pohjolan valkea hiljaisuus. Niinkuin sanoin, tie oli pitkä ja polku raivaamaton. Joskus emme kokonaisena väsyttävänä päivänä edenneet kuin kahdeksan tai kymmenen mailia, ja yöllä me nukuimme kuin ruumiit. Eikä kertaakaan heidän mieleensä juolahtanut, että minä olin Naas, Akatanin päällikkö, vääryyksien kostaja.

"Me teimme nyt pienempiä varastosuojia, eikä minun ollut vaikeata palata tietä pitkin hävittämään varastoja ja tehdä se niin, että näyttäisi kuin ahmat olisivat olleet varkaissa. Ja joessa oli putouksia, joissa vesi syö jäätä altapäin. Eräässä sellaisessa paikassa se reki, jota minä ohjasin, meni koirineen jään alle; ja molemmat luulivat sitä tapaturmaksi. Siinä reessä oli eniten ruokatarpeita, ja sen koirat olivat kaikkein voimakkaimmat. Mutta mies vain nauroi, sillä hän oli täynnä elämää ja voimaa, ja jäljelle jääneille koirille hän antoi sitten hyvin vähän ruokaa, niin että meidän täytyi leikata ne toinen toisensa jälkeen irti valjaksista ja antaa ruoaksi tovereilleen. Paluu olisi helppoa, sanoi hän, sillä meidän tarvitsisi vain kulkea varastolta toiselle ja syödä – ilman rekiä ja koiria; siltä kyllä näyttikin, siliä meillä oli hyvin vähän muonaa ja viimeinen koira kuoli valjaisiinsa samana iltana, jona tulimme paikkaan, missä oli kultaa ja monen miehen luut ja kiroukset.

"Päästäksemme tähän paikkaan – ja kartta puhui totta – suurten vuorten keskelle, me hakkasimme kallioseinän jäähän portaat. Me etsimme laaksoa toiselta puolen, mutta siellä ei ollut laaksoa; lumi levisi kaikkialla tasaisena kuin suunnaton viljapelto, ja siellä täällä suuret vuoret kohottivat valkoisia huippujaan tähtiä kohden. Ja keskellä tätä kummallista lakeutta, jonka olisi pitänyt olla laakso, maa ja lumi syöksyivät maan sisuksiin. Ellemme olisi olleet merimiehiä, olisi se näky meitä pyörryttänyt, mutta me seisoimme siellä huimaavalla huipulla ja katselimme alaspääsytietä. Eräällä sivulla, mutta vain sillä, rinne oli loivempi; sen kaltevuus oli sama kuin laivan kannen myrskyssä. En tiedä, miksi niin piti olla, mutta niin vain oli. 'Tämä on helvetin portti', sanoi hän, 'menkäämme alas'. Ja niin me teimmekin.

"Pohjalla oli jonkun vaeltajan rakentama mökki, jonka tukit hän oli heittänyt sinne alas ylhäältä. Mökki oli sangen vanha, sillä ihmisiä oli siellä kuollut eri aikoina, ja siellä oli tuohenpalasia, joille he olivat kirjoittaneet viimeiset sanansa ja kirouksensa. Eräs oli kuollut keripukkiin, toiselta toveri oli varastanut muonan ja ruudin ja karannut; kolmannen oli harmaa karhu pahasti raadellut; neljäs oli ajanut riistaa ja kuollut nälkään, ja niin edespäin. He eivät olleet tahtoneet jättää kultaa – mieluummin he olivat kuolleet sen viereen mikä milläkin tavalla. Ja arvoton kulta, jonka he olivat koonneet, hohti majan lattialla kuin unelma.

"Mutta hänen sielunsa oli voimakas ja päänsä selvä, tämän miehen, jonka minä olin vienyt niin pitkälle. 'Meillä ei ole syötävää', sanoi hän, 'ja meidän on vain katseltava tätä kultaa ja otettava selville, mistä se tulee ja kuinka paljon sitä täällä on. Sitten meidän on kiireesti lähdettävä täältä, ennenkuin se ennättää häikäistä silmämme ja huikaista järkemme. Ja sitten me voimme tulla takaisin jälleen enemmän muonaa mukanamme ja ottaa kaiken haltuumme.' Ja me näimme suuren kultasuonen, joka leikkasi kaivoksen sivuseinää aivan kuin sen pitikin; ja me mittasimme ja tutkimme sen ylhäältä alas, löimme paalut ja merkitsimme sen omaksemme. Polvemme vapisivat nälästä, vatsaa kouristi, ja sydämenlyönnit tuntuivat aina kurkkuun asti, kun läksimme kiipeämään viimeistä kertaa ylös mahtavaa kallioseinää ja käänsimme kasvomme paluumatkalle.

"Viimeisen jakson me laahasimme Ungaa välissämme ja kaaduimme usein, mutta viimein me tulimme ensimmäiselle varastopaikallemme. Mutta kas, siellä ei ollutkaan ruokavaroja. Olin tehnyt tehtäväni hyvin, sillä hän luuli, että se oli ahmojen työtä, ja hän kirosi niitä ja jumaliaan samassa hengenvedossa. Mutta Unga oli urhea; hän hymyili ja laski kätensä hänen käteensä; minun piti kääntyä pois hillitäkseni itseäni. 'Meidän on levättävä tulen ääressä', sanoi hän, 'huomisaamuun ja saatava voimaa mokkasiineistamme'. Ja sitten me leikkasimme mokkasiiniemme yläosan kaistaleiksi, ja keitimme niitä puoli yötä voidaksemme pureksia ja niellä ne. Ja seuraavana aamuna me keskustelimme mahdollisuuksistamme. Meillä oli viisi päivämatkaa seuraavalle varastopaikalle, emmekä saattaneet kestää niin kauan. Täytyi etsiä riistaa.

"'Me jatkamme matkaa ja metsästämme samalla', sanoi mies.

"'Hyvä', sanoin minä. 'Me jatkamme matkaa ja metsästämme samalla.'

"Ja hän määräsi, että Ungan piti jäädä nuotion ääreen säästämään voimiaan. Me molemmat lähdimme matkalle, hän etsimään hirveä, minä muonavarastolle, jonka olin muuttanut ja piilottanut. Mutta minä söin vain vähän, jottei voimakkuuteni paljastaisi tekoani. Sinä yönä hän kaatui monta kertaa. Ja minäkin olin olevinani heikko; minä kompastelin lumikenkiini, kuin joka askeleeni olisi ollut viimeinen. Ja sitten me taas söimme mokkasiinejamme.

"Hän oli suuri mies. Sielu kannatti hänen ruumistaan loppuun saakka; hänen huuliltaan ei kuulunut valituksia muuta kuin Ungan takia. Koko päivän seurasin häntä, sillä tahdoin nähdä hänen loppunsa. Hän painautui usein lepäämään. Sinä yönä hän oli vähällä kuolla; mutta aamulla hän kiroili himmeällä äänellä ja lähti uudelleen matkaan. Hän oli kuin juopunut, ja minä luulin usein hänen heittävän henkensä. Mutta hänen voimansa oli väkevien voimaa ja hänen sielunsa oli jättiläisen, sillä hän jaksoi ponnistella koko päivän. Ja hän ampui kaksi riekkoa, mutta ei tahtonut syödä niitä. Hän ei tarvinnut tulta; ne merkitsivät hänelle elämää, mutta hän ajatteli vain Ungaa ja lähti takaisin leiriä kohden. Hän ei kävellyt enää, vaan nelinkontan ryömi lumen läpi. Minä menin hänen luokseen ja luin kuoleman hänen silmistään. Vielä silloinkaan ei olisi ollut myöhäistä syödä riekkoa. Hän heitti pois pyssynsä ja kantoi lintuja suussaan kuin koira. Minä kuljin hänen vierellään, pystyssä. Hän katsoi minuun levätessään ja ihmetteli minun väkevyyttäni. Näin sen, vaikka hän ei enää puhunut mitään; hänen huulensa liikkuivat, mutta sanoja ei kuulunut. Niinkuin sanoin, hän oli suuri mies, ja minun sydämeni puhui lempeyttä; mutta minä luin elämääni taaksepäin, muistin pakkasen ja nälän ja loppumattoman metsän Venäjän meren luona. Ja sitäpaitsi oli Unga minun; olin maksanut hänestä suunnattoman määrän nahkoja ja veneitä ja helmiä.

"Sillä tavoin me kuljimme valkoisen metsän läpi, ja hiljaisuus painosti meitä kuin raskas merisumu. Menneisyyden aaveet täyttivät ilman kaikkialla ympärillämme; minä näin Akatanin keltaisen rannan, näin kajakkien soutavan kilpaa kotimatkalla ja erotin majat metsänreunassa. Ja siellä olivat miehet, jotka olivat nousseet päälliköiksi ja lainsäätäjiksi, ne miehet, joiden verta minä olin ja joiden verta minä olin nainut, kun vietin häitä Ungan kanssa. Ah, ja Yash-Noosh käveli vierelläni, märkää hiekkaa hiuksissaan ja kädessään yhä keihäs, joka katkesi hänen kaatuessaan. Minä tiesin nyt, että aika oli täytetty, ja minä luin lupauksen Ungan silmistä.

"Niinkuin sanoin, sillä tavoin me kuljimme metsän läpi ja viimein tunsimme leirisavun sieraimissamme. Silloin minä kumarruin hänen puoleensa ja sieppasin riekot hänen suustaan. Hän kääntyi kyljelleen ja makasi hiljaa; hänen silmiinsä kohosi hämmästys, ja alempi käsi liukui hitaasti puukkoa kohti. Mutta minä otin sen pois ja nauroin hänelle vasten naamaa. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt. Silloin minä elin juovinani mustista pulloista ja laittavinani korkean pinon lumeen ja esitin hänelle merkeillä ja liikkeillä kaiken, mitä oli tapahtunut hääiltanani. En puhunut sanaakaan, mutta hän ymmärsi kyllä. Kuitenkaan hän ei pelästynyt. Hänen kasvoillaan näkyi vain pilkallinen hymy ja kylmä viha, ja hän voimistui uudelleen tietäessään kaiken. Tietä ei enää ollut pitkältä, mutta lumi oli syvää, ja hän laahautui hyvin hitaasti eteenpäin. Kerran hän makasi liikkumattomana niin kauan, että käännyin katsomaan hänen silmiään. Toisinaan näytti siltä, kuin hän vielä jaksaisi, toisinaan, kuin kuolema olisi jo tullut. Ja kun päästin hänet, hän laahautui eteenpäin. Sillä tavoin pääsimme nuotiolle. Unga oli heti hänen vierellään. Jättiläisen huulet liikkuivat, mutta ääntä ei päässyt niiltä. Silloin hän viittasi minuun, jotta Unga ymmärtäisi. Ja sitten hän makasi hiljaa lumessa, hyvin hiljaa, pitkän aikaa. Ja hän makaa yhä lumessa.

"En sanonut sanaakaan, ennenkuin olin keittänyt riekot. Silloin minä puhuin Ungalle hänen omalla kielellään, jota hän ei ollut kuullut moneen vuoteen. Hän oikaisi vartaloaan, näin, ja hänen silmänsä olivat hämmästyksestä ammollaan, ja hän kysyi, kuka minä olin ja missä minä olin oppinut sen kielen.

"'Minä olen Naas', minä sanoin.

"'Sinäkö?' sanoi hän. 'Sinäkö?' Ja hän ryömi lähemmäksi katsoakseen minua tarkemmin.

"'Kyllä", vastasin minä. 'Minä olen Naas, Akatanin päällikkö, viimeinen sukuani, niinkuin sinäkin olet omaasi.'

"Ja hän nauroi. Kaiken sen nimessä, mitä olen kokenut ja tehnyt, en milloinkaan enää tahdo kuulla sellaista naurua. Minun sieluani jääti, istuessani siellä valkean hiljaisuuden keskellä, yhdessä kuolleen ja tämän nauravan naisen kanssa.

"'Tule!' sanoin, sillä luulin hänen hourivan. 'Syö, ja lähtekäämme pois. Akatanille on pitkä matka.'

"Mutta hän kätki kasvonsa miehen keltaiseen harjaan ja nauroi niin, että taivaat tuntuivat luhistuvan päällemme. Olin luullut, että hän riemastuisi nähdessään minut ja olisi innolla muistellut entisiä aikoja; mutta hänen iloitsemistapansa näytti omituiselta.

"'Tule!' huusin minä ja tartuin hänen käteensä. 'Tie on pitkä ja pimeä. Kiiruhtakaamme!'

"'Minne?' hän kysyi kohottaen kasvojaan ja lakaten hirveästä naurustaan.

"'Akatanille', vastasin minä ja katselin tarkasti nähdäkseni valon loistavan hänen silmistään. Mutta hän oli kuin mieskin – kasvoilla oli vain pilkallinen hymy ja kylmä viha.

"'Kyllä', sanoi hän, 'me menemme käsi kädessä Akatanille, sinä ja minä. Me elämme likaisissa majoissa ja syömme kalaa ja rasvaa ja hankimme jälkeläisiä maailmaan – jälkeläisiä, joista voimme ylpeillä kaiken elämämme. Me unohdamme maailman ja olemme onnellisia, hyvin onnellisia. Se on ihanaa, se on suurenmoista. Tule! Kiirehtikäämme! Lähtekäämme Akatanille.'

"Hän silitteli kädellään miehen keltaisia hiuksia ja hymyili pahalla tavalla. Eikä hänen silmissään ollut pienintäkään lupausta.

"Minä istuin hiljaa ja ihmettelin naisten kummallisuutta. Minä ajattelin sitä iltaa, jolloin leijonanharjainen laahasi hänet minun luotani ja hän kirkui ja repi ryöstäjän hiuksia – noita samoja hiuksia, joita hän nyt hyväili ja joista hän ei tahtonut erota. Minä ajattelin sitä hintaa, minkä olin maksanut hänestä, ja kaikkien pitkien vuosien odotusta, ja minä tartuin häneen ja laahasin hänet mukaani, niinkuin toinenkin oli tehnyt. Hän teki vastarintaa, aivankuin silloinkin, ja taisteli kuin naaraskissa taistelee poikastensa puolesta. Kun tuli oli miehen ja meidän välissä, minä laskin hänet, ja hän istuutui kuuntelemaan. Ja minä kerroin hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut, kaiken mitä olin kokenut vierailla merillä ja vieraissa maissa; minä puhuin hänelle vaivalloisista etsiskelyistäni, nälkävuosista ja hänen lupauksestaan, joka ensiksi oli ollut minun. Ah, minä sanoin hänelle kaiken, senkin, mitä tänään oli tapahtunut miehen ja minun välillä ja mitä minä olin tehnyt näinä päivinä. Ja kun puhuin, näin taas lupauksen versovan hänen silmissään ja loistavan kuin päivänkoitto. Minä luin niistä lämmintä myötätuntoa, minä luin naisellista uskollisuutta ja rakkautta, minä luin Ungan sydämen ja sielun. Ja minä olin taas nuorukainen, sillä Ungan katse oli sama kuin hänen juostessaan hiekan yli äitinsä majaan. Synkkä rauhattomuus oli poissa, ja nälkä ja pitkä, raskas odotus – kaikki oli hävinnyt. Aika oli täytetty. Minä tunsin, että hänen sydämensä kutsui minua, että minun piti nojata pääni sitä vasten ja unohtaa kaikki muu. Hän avasi sylinsä minulle, ja minä lähestyin häntä. Mutta silloin viha äkkiä leimahti hänen silmissään, hänen kätensä etsi vyötäni. Ja kerran, kahdesti hän pisti minua puukolla.

"'Koira!' hän kirkaisi halveksivasti, ja työnsi minut lumeen. 'Sika!' Ja hän nauroi taas niin, että hiljaisuus repesi, ja meni takaisin ruumiin luo.

"Niinkuin sanoin, kerran ja kahdesti hän pisti puukon rintaani; mutta hän oli nälän heikontama, eikä minun kuolemaani oltu määrätty. Minun teki mieleni jäädä sinne ja sulkea silmäni viimeiseen uneen molempien luona, joiden elämä oli liittynyt minun elämääni ja johtanut jalkani tuntemattomille poluille. Mutta minulla oli velka, mikä ei antanut minulle rauhaa.

"Ja tie oli pitkä, pakkanen oli pureva, eikä ruokaa ollut. Pelly-metsästäjät eivät olleet löytäneet hirveä, ja he olivat ryöstäneet minun muonavarastoni. Ja niin olivat myöskin ne kolme valkoista tehneet; mutta he makasivat nääntyneinä ja kuolleina majassaan, kun kuljin ohi. Sitten en muista mitään, ennenkuin tulin tänne ja sain ruokaa ja tulta – paljon tulta."

Hän vaikeni ja ryömi himokkaasti lähemmäksi kamiinaa. Rasvalampun lepattavat varjot näyttelivät kauan murhenäytelmiä tummalla seinällä.

"Entä Unga?" huudahti Prince mieli yhä noissa tapahtumissa.

"Unga? Hän ei tahtonut syödä riekkoa. Hän makasi kädet kiedottuina miehen kaulaan ja pää painuneena hänen keltaisiin hiuksiinsa. Minä työnsin nuotiota lähemmäksi, jottei pakkanen häntä purisi; mutta silloin hän ryömi toiselle puolen. Ja minä laitoin tulen sinne; mutta se ei hyödyttänyt mitään, sillä hän ei tahtonut syödä. Ja sillä tavoin he yhä nukkuvat lumessa."

"Entä te?" kysyi Malemute Kid.

"En tiedä... Akatan on pieni saari, eikä minua haluta lähteä sinne maailmanloppuun elämään. Se ei ole juuri elämää. Minä voin mennä Constantinen poliisin luo, ja hän panee minut rautoihin, ja jonakin päivänä ne laittavat silmukan köydenpätkään, ja minä nukun hyvään uneen. Ja kuitenkaan – ei... en tiedä..."

"Mutta, Kid", kiivaili Prince, "se on murha!"

"Vaiti!" käski Malemute Kid. "On paljon asioita, jotka menevät yli meidän ymmärryksemme ja ovat oikeuden ulkopuolella. Me emme voi sanoa, mikä tässä on oikein, mikä väärin, eikä tuomitseminen kuulu meille."

Naas siirtyi vielä lähemmäksi tulta. Syvä hiljaisuus syntyi, ja monet kuvat vaihtelivat kolmen miehen mielessä.