[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffZ-TTiDMX37hnHKyHF5I9lbk3nvufF50y3EYWjqgChU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1753,"Pohjolan harharetkeläisiä","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1753-london-jack-pohjolan-harharetkelaisia","1753__London_Jack__Pohjolan_harharetkeläisiä","Suuria seikkailuja pohjan perillä","novelli",[],[],"fi",1900,1924,16108,100485,true,null,[],[],[],"Kokoelma sisältää kaksi Jack Londonin erämaakertomusta, ”Elämän voima” ja ”Pohjolan Odysseus”. Tarinat kuvaavat ihmisen selviytymiskamppailua, uupumusta ja elämänhalua Alaskan ankarissa luonnonoloissa kullanhuuhdonnan aikakaudella.","Jack Londonin 'Pohjolan harharetkeläisiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1753. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","POHJOLAN HARHARETKELÄISIÄ\n\nSuuria seikkailuja pohjan perillä\n\n\nKirj.\n\nJACK LONDON\n\n\nSuomentanut\n\nTauno Kopra\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nElämän voima.\nPohjolan Odysseus.\n\n\n\n\nELÄMÄN VOIMA.\n\n\n    Ovat nähneet he ääret maan,\n    ja he hehkuneet ovat elämän tulta.\n    Se sentään on saaliinaan,\n    vaikka tien oheen jäikin vallattu kulta.\n\nHe vaelsivat joen rantakivikkoa pitkin, ja toinen miehistä, edellä\noleva, kompastui äkkiä teräväsärmäisiin kiviin. Kumpainenkin oli lopen\nuuvuksissa, ja pitkälliset koettelemukset ja kärsimykset olivat\npiirtäneet heidän kasvoilleen tuskaisen ilmeen. He olivat kuormitetut\nraskailla huopakääröillä, joita tuki otsan ympäri kulkeva hihna.\nLisäksi heillä oli kannettavanaan kiväärinsä. Raskaat taakat ja väsymys\nolivat painaneet heidän ryhtinsä kumaraiseksi, ja he kulkivat hartiat\neteenpäin ojossa, pää riipuksissa ja katse maahan tähdättynä.\n\n\"Ollappa meillä nyt hallussamme muutamia niistä patruunoista, mitkä\njätimme sinne varastoomme\", virkkoi toinen miehistä, siten keskeyttäen\njonkin aikaa kestäneen äänettömyyden.\n\nHänen äänensä oli sortunut ja soinnuton, siinä ei ollut ainoatakaan\ninnostuksen värettä.\n\nToinen mies, joka toverinsa kompastuessa oli päässyt edelle, ei\nvastannut; äänettömänä hän vain kahlaili sameassa vedessä, mikä\nryöppysi kivikossa.\n\nMutta ei toinenkaan jäänyt varsin paljoa jälkeen, vaan koetti seurata\nkintereillä. Kumpainenkaan ei pysähtynyt vetämään kenkiä jalkaansa,\nvaikka vesi oli tavattoman kylmää -- niin kylmää, että heidän niveliään\nsärki ja että jalat kangistuivat. Muutamin paikoin vesi kuohui syvänä\nulottuen aina polviin asti, jolloin molemmat horjahtelivat niljakkaalla\nkivipohjalla.\n\nPerässä kulkeva mies kompastui uudelleen liukkaalla rantakalliolla ja\noli vähällä kaatua suin päin veteen; ainoastaan kovalla ponnistuksella\nhän vihdoin saavutti tasapainon, ja samalla hänen huuliltaan kajahti\nvihlova tuskanhuuto. Hän näytti kauhean väsyneeltä ja raukealta\nojentaessaan vapaan kätensä ylös, ikäänkuin ilmasta tukea\ntavoittaakseen. Aina kun hänen onnistui hetkiseksi päästä tasapainoon,\nhän horjahti jälleen yrittäessään harpata eteenpäin ja oli taas kaatua.\nLopulta hän pysähtyi paikalleen ja suuntasi silmänsä edelläkulkevaan\ntoveriin, joka ei kertaakaan ollut katsahtanut taakse.\n\nHetkisen ihan liikkumattomana seisottuaan, kuin aprikoiden, mitä nyt\nolisi tehtävä, hän huusi toverilleen:\n\n\"Kuulehan, Bill, minulta nyrjähti jalka.\"\n\nMutta Bill vain jatkoi kompurointiaan kuohuvassa vedessä\nvilkaisemattakaan taakseen. Se koski kipeästi toisen mieleen, ja\nvaikkakin miehen kasvot pysyivät jäykkinä, hänen silmissään välähti\nhaavoittuneen peuran selittämättömän murheellinen ilme.\n\nBill kapusi sillä aikaa ylös joesta vastarannan töyräälle ja suuntasi\nmatkansa suoraan sisämaahan, kääntymättä toverinsa tilaa tutkimaan.\nJoessa seisten toinen tuijotti poistuvaan. Hänen huulensa liikahtivat\nheikosti ankarasta mielenliikutuksesta, ja hänen karheat viiksensä\nvärähtivät. Ne olivat niin karheat, että hän tuon tuostakin kielellänsä\nkostuttaen pehmensi niitä.\n\n\"Bill!\" huusi hän toistamiseen. Se oli äärimmäisessä hädässä olevan\nvoimakkaan miehen rukoileva huuto. Mutta Bill ei nytkään kääntynyt. Hän\njatkoi yhä edelleen vaivalloista kulkuaan, kompuroi omituisesti horjuen\nloivaa pengertä ylös matalan ylängön harjannetta kohti. Jälkeen jäänyt\nseurasi häntä silmillään, kunnes hän painui harjanteen toiselle\npuolelle ja katosi näkyvistä. Sitten yksin jäänyt käänsi katseensa ja\nsilmäili verkalleen ympärilleen, siihen maailmaan, joka nyt Billin\nmentyä oli jäänyt hänen osalleen.\n\nAlhaalla taivaanrannalla kuulsi aurinko epämääräisesti, miltei kokonaan\nkietoutuneena muodottomiin sumupilviin, joiden outo kaameus vaikutti\nkatsojaan tukahduttavasti.\n\nSeisten terveellä jalallaan mies kaivoi taskustaan kellon. Se näytti\nneljää, ja kun nyt oli heinäkuun loppu tahi elokuun alku -- hänellä ei\nnäet enää pariin viikkoon ollut ollut tarkkaa tietoa päivämääristä --\npäätteli hän, että aurinko oli luoteessa. Saatuaan siitä varmuuden hän\nkäänsi katseensa etelään; hän tiesi, että siellä jossakin, alastomien\nvuorten takana, sijaitsi Suuri Karhujärvi, ja hän tiesi myöskin, että\nsamalla suunnalla päättyi napapiiri Kanadan erämaahan. Virta, jossa hän\nnyt seisoi, yhtyi Kuparikaivosjokeen, joka vuorostaan virtasi\npohjoiseen laskien viimein Jäämereen, Kruunauslahteen. Hän ei tosin\nitse ollut siellä milloinkaan käynyt, mutta kerran hän oli saanut tuon\nkaiken selville Hudson-Bay-komppanian kartasta.\n\nHän ei voinut irroittaa katsettaan ympäristöstä. Jokin mahtava\ntaikavoima pakotti hänet aina uudelleen luomaan silmänsä ympäröivään\nmaailmaan. Siinä ei suinkaan ollut mitään silmää hivelevää. Kaikkialla\nalaston taivaanranta; ei missään näkynyt puita, ei pensaita eikä ruohoa\n-- ei mitään muuta kuin ääretön ja hirmuinen tyhjyys, joka hetkiseksi\nherätti kauhun ilmeen hänen silmiinsä.\n\n\"Bill!\" huudahti hän uudelleen, \"Bill!\"\n\nHän lyyhistyi polvilleen vaahtoavaan veteen, kuin olisi maailman\ntyhjyys painanut häntä raskaana painajaisena, musertanut hänet\nselittämättömän julmasti. Hän värisi kuin horkkatautinen, kunnes pyssy\nkirposi hänen vapisevista käsistään ja molskahti veteen. Se herätti\nhänet tajuihinsa. Taistellen kasvamistaan kasvavaa kauhuntunnetta\nvastaan hän haroi joesta asettaan. Keventääkseen loukkaantuneen\njalkansa rasitusta hän siirsi kantamuksensa vasemmalle puolelle, minkä\njälkeen hän jatkoi matkaansa kohti rantapengertä hitaasti ja varovasti\nkompuroiden, voihkien ja valittaen jalassa tuntuvasta kovasta kivusta.\n\nMutta hän ei pysähtynyt lepäämään. Mielipuolen itsepintaisuudella hän\ntuskista piittaamatta kiiruhti rantapengertä ylös harjanteelle, jonka\ntaakse hänen toverinsa oli kadonnut. Hänen kulkunsa oli vieläkin\nvaivalloisempaa ja kummallisempaa kuin Billin. Harjanteelle saavuttuaan\nhän näki edessään alhaalla elottoman laakson. Silloin pelko yritti taas\nsaada hänet valtoihinsa, ja taas hän taisteli sitä vastaan ja pääsi\nvihdoin voitolle. Hän siirsi kantamuksensa vieläkin enemmän vasemmalle\nja laskeutui sitten laaksoon.\n\nLaakso oli suomaata; sitä kattoi pesusienimäinen sammal. Vesi purskui\nesiin joka askeleella, ja aina kun hän nosti jalkansa, syntyi omituinen\nnaukuva ääni. Hän yritti puikkelehtia mättäältä mättäälle seuraten\ntoverinsa jälkiä kivisille särkille, jotka kohosivat hyllyvästä\nsammalmerestä kuin kumossa olevat korit.\n\nHän ei ollut huolissaan matkan suunnasta: sen hän tunsi toverittaankin.\nKauempana sillä suunnalla hän pääsisi paikalle, missä männyt ja kuuset,\ntosin kääpiömäiset ja vähälukuiset, ympäröivät pientä järveä\nTitchinnichiliä, kuten indiaanit sitä nimittivät. Seutua sanottiin\n\"Pensaikkomaaksi\". Järveen virtasi pienoinen puro, jonka vesi juoksi\nhitaasti ja tyynesti. Purossa kasvoi kaislaa, sen hän muisti hyvin,\nmutta sen rannalla ei ollut metsää. Tuota puroa hän seuraisi aina sen\nlähteille asti, missä sen lorina lakkaisi. Sieltä hän menisi\nvedenjakajan ylitse toiselle puolelle, mistä toinen, länttä kohti\nvirtaava puro sai alkunsa. Sitä hän seuraisi sitten, kunnes se yhtyisi\nisoon Dease-jokeen, jonka rannalla hän vihdoin löytäisi ruokavarastonsa\npienestä laatikosta kumoon käännetyn, ja kivillä peitetyn ruuhen alta.\nSiinä laatikossa olisi myös ampumatarpeita, ongensiimoja ja pieni\nverkko, siis kaikki elintarpeiden hankintaan tarvittavat välineet.\nRuokavarastossaan hänellä olisi jauhoja, tosin varsin vähän, mutta\njauhoja kuitenkin, palanen silavaa ja jonkin verran papuja.\n\nEhkäpä Bill odottaisi häntä siellä; siinä tapauksessa he vaeltaisivat\njälleen yhdessä Deasea pitkin etelään päin ja pääsisivät Suurelle\nKarhujärvelle. He soutaisivat sen yli ja matkaisivat aina vain etelään,\nkunnes saapuisivat Mackenzie-virralle. Mutta sielläkään he eivät\nviipyisi pitkää aikaa, vaan jatkaisivat kulkuaan yhä etelään, etelään,\nsillä välin kuin pohjolan hirveä talvi turhaan riehuisi heidän\ntakanaan kattaen vedet vahvalla jäällä ja kietoen päivän hämärään ja\npakkaseen. Sillä tavoin he kiiruhtaisivat etelää kohti, jollekin\nHudson-Bay-komppanian lämpimälle asemalle, jota ympäröisivät suuret\nmetsät ja jossa olisi ruokaa ihan loppumattomasti.\n\nNäissä mietteissä hän uurasti eteenpäin. Hänen ruumiilliset\nponnistuksensa olivat ankarat, mutta vielä ankarammin hän jännitti\nhenkisiä voimiaan pysyäkseen siinä uskossa, ettei Bill sittenkään ollut\nhäntä hylännyt, vaan odottaisi häntä varmasti ainakin siellä\nruokavaraston luona. Hänen täytyi koettaa luottaa siihen, muutoinhan\nkoko hänen ponnistelunsa olisi ollut ihan tarkoituksetonta ja hän olisi\nyhtä hyvin voinut heittäytyä pitkäkseen ja kuolla siihen paikkaan.\nSentähden hän auringon himmenevän kehän painuessa verkalleen luoteeseen\nkertaili kertailemistaan mielessään hänen ja Billin pakomatkaa etelään\nuhkaavan, hirmuisen talven kynsistä. Ja aina hänen mielikuvituksensa\npalasi laatikossa oleviin ruokavaroihin ja Hudson-Bay-komppanian\nasemalle. Hän ei ollut syönyt mitään kahteen vuorokauteen, mutta vielä\npaljon pitempi aika oli kulunut siitä, kun hän viimeksi oli syönyt\ntarpeekseen. Vähän väliä hän pysähtyi poimimaan marjoja, joita hän\nsitten pureskeli ja nieli. Ne olivat eräänlaisia vesihelmiä, n.s.\nmusketti-marjoja, joissa oli pieni kitkerä siemen. Kun marjan vesi\nsuussa erosi siemenestä, maistui se vieläkin kitkerämmältä. Hän kyllä\ntiesi, ettei noissa marjoissa ollut ravintoa, mutta siitä huolimatta\nhän pureskeli niitä hartaasti ja kärsivällisesti.\n\nKello yhdeksän aikaan hän satutti varpaansa kiveen ja kaatui väsyneenä\nja heikkona maahan. Hän makasi jonkin aikaa liikahtamatta kyljellään.\nSitten hän irroitti taakkansa kannattimet ja kohosi vaivalloisesti\nistualleen. Vielä ei ollut pimeä; pehmeässä hämärässä hän ryömi\nkeräämään kuivia korsia ja sammalia. Koottuaan niitä läjällisen hän\nsytytti tulen ja rupesi keittämään vettä pienessä tinapadassa.\n\nAvattuaan käärönsä hän ensi töikseen laski tulitikkunsa. Niitä oli\nkuusikymmentäseitsemän. Hän laski ne varmuuden vuoksi kolmeen kertaan.\nSitten hän jakoi tikut kolmeen osaan, kääri ne öljypaperiin ja sijoitti\nyhden tukun tyhjään tupakkamassiinsa, toisen repalaisen hattunsa vuorin\nsisään ja kolmannen povelleen paitansa alle. Sitten hän taas tuli kovin\nlevottomaksi, otti tikut uudelleen esille ja laski ne vielä kerran.\nNiitä oli nytkin kuusikymmentäseitsemän.\n\nSitten hän kuivasi tulella märät jalkineensa. Mokkasiinit olivat aivan\nriekaleina. Vilttirievut olivat paikoittain kuluneet rei'ille, ja hänen\njalkansa olivat arat ja täynnä haavoja. Nyrjähtänyt nilkkanivel oli\nturvonnut polven paksuiseksi. Hän repäisi toisesta viltistään pitkän\nkaistaleen ja sitoi nivelen lujasti. Hän repäisi toisen palasen, jolla\nkietoi jalkansa sukkien ja jalkineitten asemasta. Sitten hän joi\npadasta kuumaa vettä, veti kellonsa ja ryömi vilttien väliin.\n\nHän nukkui kuin kuollut. Keskiyön lyhytaikainen pimeys tuli ja meni.\nAurinko nousi koillisesta -- päivä ainakin valkeni siltä suunnalta;\naurinko itse oli harmaitten pilvien peitossa.\n\nKuuden tienoissa hän heräsi ja jäi lepäämään hiljaa selällään. Hän\ntuijotti harmaaseen taivaaseen ja tunsi ankaraa nälkää. Kääntyessään\nkyljelleen hän kuuli kovan päristyksen, ja kun hän käänsi katseensa,\nhän huomasi urospeuran, joka tarkasteli häntä ilmeisen uteliaana. Eläin\noli korkeintaan viidenkymmenen jalan päässä, ja miehen aivoissa välähti\nkuvitelma pelastavasta peurapaistista, joka sihisi suloisesti tulella.\nKoneellisesti hän tarttui tyhjään kivääriinsä, viritti hanan ja\nlaukaisi. Peura päristi uudelleen ja syöksyi pakoon, ja sen kaviot\ntömisivät ja paukkuivat kivikossa.\n\nHän kirosi ja heitti tyhjän pyssyn luotaan. Noustessaan seisomaan hän\nvalitti ääneen kivusta. Nouseminen oli aikaa viepä ja vaivalloinen\nurakka. Hänen jäsenensä olivat jäykät kuin ruostuneet saranat. Ne\nliikkuivat kankeasti; jokainen taivutus ja ojennus tapahtui ainoastaan\näärimmäisen tahdonvoiman pakotuksesta. Kun hän vihdoin oli päässyt\npystyyn, kului vielä pari minuuttia, ennenkuin hän saattoi ojentautua\nsuoraksi ja seisoa vakavasti jaloillaan.\n\nVihdoin hän kykeni kompuroimaan pienelle töyräälle, jolta saattoi\ntarkastella ympäristöä. Missään ei näkynyt puita eikä pensaita, ei\nmitään muuta kuin harmaa sammalmeri, josta siellä täällä pilkotti\nharmaita kiviä, harmaita lammikkoja ja harmaita luotoja. Taivas oli\nharmaa. Ei näkynyt aurinkoa eikä edes sen kajastusta. Hänellä ei ollut\naavistustakaan, missä oli pohjoinen, ja hän oli unohtanut ilmansuunnan,\njolta edellisenä iltana oli tullut tähän yöpymäpaikkaansa. Mutta hän ei\nollut eksyksissä. Hän tiesi sen. Pian hän oli pääsevä pienten varpujen\nmaahan. Hänen mielestään se oli jossakin vasemmalla, ei varsin kaukana\n-- mahdollisesti jo seuraavan harjanteen takana.\n\nHän käveli takaisin pannakseen kantamuksensa matkakuntoon. Hän hankki\nvarmuuden siitä, että kaikki kolme tulitikkukääröä olivat tallella,\nmutta ei kuitenkaan enää ryhtynyt tikkuja laskemaan. Sen sijaan hän\npitkän aikaa aprikoi, mitä tekisi hirvennahkaiselle kultapussilleen. Se\nei ollut iso. Hän saattoi helposti kätkeä sen kouriensa alle. Hän\ntiesi, että se painoi viisitoista naulaa -- yhtä paljon kuin muu\nkantamus yhteensä -- ja tuotti siis hänelle vaivaa. Lopulta hän asetti\nsen syrjään ja jatkoi tavaroittensa käärimistä. Sitten hän taas\npysähtyi miettimään kultapussin kohtaloa. Vihdoin hän sieppasi sen\nahneesti ja katsahti samalla uhmaavasti ympärilleen, ikäänkuin erämaa\nolisi uhannut ryöstää sen häneltä. Kun hän hetkistä myöhemmin kompuroi\nseisoalleen aloittaakseen päivän taivalluksen, oli pussi muiden\ntavaroiden joukossa.\n\nHän suuntasi kulkunsa vasemmalle, mutta pysähtyi aika ajoin noukkimaan\nmusketti-marjoja. Hänen nilkkansa oli turvonnut ja jalkansa kipeät,\nmutta niiden tuottama tuska oli suhteellisen vähäinen vatsan polttoihin\nverraten. Nälkä kirveli ankarasti, eikä hän lopulta enää voinut\nkeskittää ajatuksiaan suuntaan, johon hänen oli kuljettava päästäkseen\npienten varpujen maahan. Musketti-marjat eivät auttaneet vähääkään,\nkitkerällä mehullaan ne vain tekivät hänen kielensä ja suunsa kipeiksi.\n\nKuljettuaan jonkin aikaa hän saapui laaksoon, missä kallioriekkoja tuon\ntuostakin pyrähteli lentoon särkiltä ja mättäiltä. \"Ker-ker-ker\", ne\nääntelivät. Hän heitteli niitä kivillä, mutta ei osunut niihin. Hän\nlaski kantamuksensa maahan ja ryömi nelinkontin niiden jäljessä kuin\nkissa varpusta vaaniessaan. Terävät kivet repivät hänen housunsa ja\npolvensa, niin että veriset jäljet jäivät osoittamaan hänen kulkuaan,\nmutta hän oli tunnoton kouristavasta nälästä. Hän ryömi märän\nsammalikon poikki ryvettäen kaikki vaatteensa ja kylmettäen ruumiinsa,\nmutta hän ei sitä huomannut -- niin suuri oli hänen ruoanhimonsa. Ja\nyhä vain kohosi riekkoja maasta; ne räpyttelivät siipiään hänen\nedessään, ja lopulta niiden huutelu alkoi tuntua pilkalliselta. Silloin\nhän kirosi niitä ja karjui niille matkien niiden ääntä.\n\nKerran hän ryömi yhden päälle, joka nähtävästi oli makuulla. Hän ei\nhuomannut sitä, ennenkuin se pyrähti päin silmiä eräästä kivenkolosta.\nHän teki kädellään nopean hyökkäyksen, yhtä nopean kuin riekon\npakoonlähtökin, mutta tuloksena oli ainoastaan kolme pyrstösulkaa. Kun\nhän katsoi linnun pakoa, syttyi hänessä sitä kohtaan kauhea viha, kuin\nolisi se tehnyt hänelle hirvittävää vääryyttä. Sitten hän palasi\nkantamukselleen ja asetti sen selkäänsä.\n\nPäivän kuluessa hän tuli toisiin laaksoihin, joissa oli riistaa\nviljemmälti. Peuralauma, johon kuului parikymmentä isoa elukkaa, kulki\nhänen ohitsensa pyssynkantaman päässä. Hänet valtasi kiihkeä halu\nrientää niiden perästä, ja hän oli varma siitä, että saavuttaisi ne.\nKettu juoksi häntä kohti kantaen hampaissaan riekkoa. Mies huusi. Se\nhuuto oli peloittava, mutta kettu ei kuitenkaan hellittänyt riekkoa\nhampaistaan, vaikka syöksyikin pelästyneenä pakoon.\n\nMyöhään iltapäivällä hän kulki pitkin pienen, kalkkivetisen puron\nrantaa. Purossa oli kaislikkoa. Hän nyhti muutamia kaisloja irti\ntoivoen saavansa ravintoa niiden juurista, jotka olivat pienen naulan\npaksuisia. Hän upotti hampaansa niihin. Mutta ne olivat raakoja\nja kovia. Ne sisälsivät kuitumaisia rihmoja ja vettä, kuten\nmusketti-marjatkin; niissä ei ollut ravintoaineita. Hän laski taakkansa\nmaahan ja ryömiskeli kaislikossa penkoen ja tonkien kuin villikarju.\n\nHän oli hyvin väsynyt, ja häntä halutti monesti heittäytyä pitkäkseen\nlepäämään, mutta hän rimpuili sentään edelleen -- ei niin paljon\nhalusta päästä pienten varpujen maahan kuin nälän vaikutuksesta. Hän\ntutki pienet lätäköt etsien sammakkoja ja kaiveli maata kynsillään\ntoivoen löytävänsä matoja, vaikka tiesikin, ettei sen paremmin\nsammakkoja kuin matojakaan ollut näin pohjoisessa.\n\nHän tirkisteli tuloksettomasti jokaiseen lätäkköön, kunnes vihdoin\nhämärän tultua havaitsi eräässä niistä yksinäisen pienen kalan.\nNopeasti hän työnsi kätensä olkapäätä myöten veteen, mutta kala\nluiskahti karkuun. Hän koetti molemmin käsin, mutta sai vain pohjassa\nolevan hienon mudan kohoamaan. Kiihkossaan hän itse putosi veteen ja\nkastui vyötäröisiä myöten läpimäräksi. Silloin oli vesi jo niin\nseonnut, ettei kalaa voinut nähdä, ja hänen oli pakko odottaa lätäkön\nselkiämistä.\n\nSitten hän haroi uudelleen, kunnes vesi taas sekaantui. Mutta nyt hän\nei enää jaksanut odottaa. Hän irroitti tinapatansa ja rupesi\ntyhjentämään lätäkköä. Alussa hän ammensi vettä hurjalla nopeudella,\nräiskyttäen sitä päälleen ja heittäen sen niin lähelle, että se virtasi\ntakaisin. Sentähden hän alkoi ammentaa varovaisemmin ja koetti pysyä\nlevollisena, vaikka hänen sydämensä löi rajusti ja kätensä vapisivat.\nKun hän oli työskennellyt puoli tuntia, oli lätäkkö kuivillaan. Ei\nkupillistakaan vettä ollut jäljellä. Mutta kalaa ei sittenkään näkynyt.\nHän löysi kivien lomasta salaisen aukon, josta kala oli paennut\nviereiseen, isoon lammikkoon -- niin isoon, että sen tyhjentäminen\nolisi vienyt ainakin kokonaisen vuorokauden. Kunpa hän vain olisi\nennemmin tietänyt aukon olemassaolon, niin hän olisi heti alussa\ntukkinut sen kivellä; silloin olisi kala varmasti ollut hänen.\n\nNiin hän ajatteli kömpiessään lätäköstä ja heittäytyessään pitkäkseen\nmärkään maahan. Hän itki, aluksi hiljaa, mutta sitten kuuluvasti, ja\nhän kirosi säälimätöntä erämaata, joka häntä piiritti. Kauan aikaa\nhänen ruumiinsa nytkähteli itkusta.\n\nHän sytytti tulen ja joi lämpimikseen kiehuvaa vettä, sitten hän teki\nitselleen yösijan kivisärkälle, niinkuin edellisenäkin iltana.\nViimetöikseen ennen maatapanoa hän veti kellonsa ja tarkasti, olivatko\ntulitikut säilyneet kuivina. Viltit olivat märät ja kylmät. Hänen\nnilkkaansa pakotti. Mutta kaikki tämä oli vähäpätöistä nälän tuottamaan\ntuskaan verraten. Hän nukkui levottomasti ja näki unta pidoista ja\npäivällisistä ja kaikilla mahdollisilla tavoilla valmistetuista\nruoista.\n\nAamulla hän heräsi viluisena ja sairaana. Aurinkoa ei näkynyt. Maan ja\ntaivaan harmaus oli tihentynyt ja koventunut. Kolea tuuli puhalteli, ja\nensimmäiset lumihiutaleet loistivat vuorten huipuilla. Ilma kävi\nsakeaksi, ja lunta rupesi ryöppyämään, juuri kun hän teki tulen ja\nryhtyi keittämään vettä. Satoi märkää lunta, jossa oli puoliksi vettä\nseassa, ja hiutaleet olivat isoja ja pehmeitä. Alussa ne sulivat heti\nmaata koskettuaan. Mutta yhä uutta lunta satoi, ja se peitti vihdoin\nmaan, sammutti valkean ja kasteli miehen polttosammaleen.\n\nSe oli hänelle käskynä koota tavaransa ja kompuroida edelleen: mihin\nsuuntaan, sitä hän ei tietänyt. Hän ei enää välittänyt pienten varpujen\nmaasta eikä Billistä eikä alassuin käännetyn kanootin alla olevasta\nvarastosta Dease-joen rannalla. Häntä hallitsi yksinomaan syömisen\nhimo. Hän oli hulluna nälästä. Hän ei pannut merkille, minnepäin\nvaelsi, kunhan vain matkasi laaksoja pitkin. Hän kuljeskeli märässä\nlumessa musketti-marjamättäältä toiselle ja nyhti kaisloja juurineen.\nMutta ne olivat mauttomia eivätkä sammuttaneet nälkää. Hän tapasi\nruohoa, joka maistui happamelta, ja söi sitä niin paljon kuin löysi;\nlyhytvartisena se oli hautaantunut usean tuuman vahvuisen lumen alle.\n\nSinä iltana hänellä ei ollut tulta eikä kuumaa vettä. Hän ryömi\nviltteihinsä nukkumaan levotonta nälkäisen unta. Lumisade muuttui\nkylmäksi vesisateeksi. Hän heräsi monta kertaa siihen, että\nvesipisaroita putoili hänen otsalleen. Aamu valkeni -- harmaa ja\nauririgoton aamu. Oli lakannut satamasta. Pahimmat nälän aiheuttamat\ntuskat olivat vaimentuneet. Ravinnon tarpeen tunto oli turtunut.\nVatsassa oli kyllä raskas, omituinen kipu, mutta se ei häntä enää kovin\nankarasti vaivannut. Hän oli rauhallisempi kuin ennen, ja hänessä oli\nnyt taas herännyt halu päästä pienten varpujen maahan ja Dease-joen\nvarastolle.\n\nHän paloitteli loputkin toisesta viltistään ja sitoi sen kaistaleilla\nturvonneet jalkansa. Hän sitoi uudelleen myös nyrjähtäneen nilkkansa ja\nvalmistautui sitten matkalle. Kootessaan tavaroitaan hän taas mietti\ntarkoin, mitä tekisi hirvennahkaiselle kultapussille. Mutta lopulta hän\nkuitenkin köytti sen muiden tavarain joukkoon.\n\nLumi oli vesisateessa sulanut ja ainoastaan vuorenharjanteet olivat\nvalkoisina. Vihdoin pilkisti aurinkokin esille pilvien takaa, ja sen\navulla miehen onnistui saada selko ilmansuunnista. Hän tiesi eksyneensä\noikealta tolalta. Mahdollisesti hän edellisinä päivinä oli poikennut\nliian paljon vasemmalle. Nyt hän kääntyi oikealle päästäkseen siten\ntakaisin oikealle taholle.\n\nVaikka nälän aiheuttamat tuskat eivät enää olleetkaan ankarat,\ntunsi hän itsensä kuitenkin heikoksi. Kumartuessaan poimimaan\nmusketti-marjoja hänen useinkin oli pakko pysähtyä lepäämään. Hänen\nkielensä tuntui kuivalta ja karhealta, ikäänkuin se olisi ollut\nkarvainen, ja se maistui suussa kitkerältä. Hänen sydämensä tuotti\nhänelle paljon hankaluutta. Kun hän oli kulkenut muutaman minuutin,\nrupesi se jyskyttämään, ja lopulta sen laajentuminen tärisytti koko\nhänen vartaloaan ja teki hänet niin heikoksi, että hänen päätään\nhuimasi.\n\nKeskipäivän aikana hän huomasi eräässä lammikossa kaksi kääpiökalaa.\nLammikkoa oli mahdoton tyhjentää, mutta hän oli nyt levollisempi kuin\nedellisellä kerralla, ja hänen onnistui saada ne kiinni padallansa. Ne\neivät olleet hänen pikkusormeaan pitempiä, mutta hänellä ei tuntunut\nolevan varsin kova nälkäkään. Hiljainen kipu vatsassa oli yhä\nvähentynyt ja heikentynyt. Tuntui ihan siltä, kuin hänen vatsansa olisi\nnukkunut. Hän söi kalat raakoina, pureskellen tuskallisen tarkasti,\nsiliä syömään vaati häntä enää vain järki. Häntä ei lainkaan haluttanut\nsyödä, mutta hän tiesi, että hänen oli syötävä, jos mieli pysyä elossa.\n\nIllalla hän pyydysti vielä kolme kalaa; niistä hän söi kaksi ja säästi\nkolmannen seuraavaksi aamuksi aamiaiseksi. Aurinko oli kuivannut märät\nkorret, joten hän taas saattoi kuumentaa lämmityksekseen vettä. Sinä\npäivänä hän oli kulkenut korkeintaan kymmenen mailia; ja vaikka hän\nseuraavana päivänä taivalsi niin paljon kuin sydän salli, lyheni matka\nainoastaan viidellä maililla. Mutta vatsa ei häntä vähääkään vaivannut.\nSe oli rauhoittunut. Hän oli oudossa seudussa, ja peurat ja sudet\nkävivät yhä lukuisammiksi. Vähän väliä suden ulvonta leikkasi erämaan\nhiljaisuutta, ja kerran juoksi kolmisen sutta hänen polkunsa poikki.\n\nTaas yö. Seuraavana aamuna hän oli entistä levollisempi, ja hän otti\nesille hirvennahkaisen kultapussinsa, aukaisi sen nahkaiset hihnat ja\nkaatoi keltaisen kultahiekan ja -jyvät maahan; siinä hän jakoi pussin\nsisällön summittaisesti kahteen osaan. Toisen hän kääri vaatepalaseen\nja asetti isohkon kiven reunalle; toisen hän pani takaisin pussiin.\nSitten hän rupesi repimään viimeistä vilttiään jalkojensa suojaksi.\nPyssyään hän säilytti yhä edelleen, sillä olihan ampumavaroja\nvarastossa Dease-joen varrella.\n\nPäivä oli sumuinen, ja hänen nälkänsä heräsi uudelleen. Hän oli kovin\nheikko, ja häntä haittasi tuon tuostakin omituinen näön himmentyminen,\njoka väliin sokaisi hänet. Silloin oli kompastuminen ihan tavallista.\nKerran hän sattui kaatumaan riekon pesälle. Pesässä oli neljä äsken\nkuoriutunutta poikasta, ehkä päivän vanhoja pikkuruisia eläviä, joista\ntuskin tuli suun täyttä; hän söi ne raa'altaan; pisteli ne elävinä\nsuuhunsa ja jauhoi hienoksi hampaittensa välissä niinkuin munan kuoret.\nRiekkoemo hyppeli hädissään räkättäen hänen ympärillään. Hän yritti\npyssyllään lyödä sen kuoliaaksi, mutta se väisti aina kauemmaksi.\nSitten hän heitteli sitä kivillä ja taittoi siltä eräällä heitolla\nsiiven. Mutta lintu juoksi pakoon katkenneen siiven laahatessa maata\npitkin.\n\nRiekonpojat olivat omiansa vain kiihoittamaan hänen ruokahaluaan. Hän\nkompuroi milloin kontaten milloin kävellen riekkoemon perässä, heitteli\nsitä kivillä ja ulvoi joskus kamalasti; väliin hän taas hiipi hiljaa\neteenpäin, nousi kärsivällisesti ylös, milloin kaatui, ja hieroi\nsilmiään käsillään, kun sokeus alkoi käydä ylivoimaiseksi.\n\nTakaa-ajo vei hänet laakson pohjaan, missä maa oli suoperäistä, ja\nsiellä hän havaitsi ihmisjalan jäljet märässä sammaleessa. Ne eivät\nolleet hänen jälkiään -- sen hän huomasi. Niiden täytyi siis olla\nBillin. Mutta hän ei voinut pysähtyä ottamaan niistä lähempää selkoa,\nsillä riekkoemo jatkoi juoksuaan. Hän aikoi ensin pyydystää sen ja\npalata sitten vasta tutkimaan jälkiä.\n\nHän väsytti riekkoemon; mutta hän väsytti myös itsensä. Riekko makasi\nvoimatonna kyljellään. Mutta hän itsekin kaatui noin kahdentoista jalan\npäähän siitä; hän ei kyennyt ryömimään sen luokse. Ja kun hän vihdoin\nvoimistui, voimistui riekkokin ja karkasi pois samassa hetkessä kuin\nhänen kätensä ojentui ottamaan sitä kiinni. Takaa-ajo uudistui. Vihdoin\ntuli yö, ja riekko pääsi piiloon. Mies kaatui väsymyksestä suin päin\nmaahan ja haavoitti poskensa. Hän ei liikahtanut paikaltaan pitkiin\naikoihin; kantamus selässään hän lojui samassa asennossa, mihin oli\nkaatunut. Lopulta hän sai senverran voimia, että jaksoi kääntyä\nkyljelleen ja vetää kellonsa. Siinä hän sitten makasi aamuun asti.\n\nUusi sumuinen päivä. Puolet viimeisestä viltistä oli kulunut\njalkineiksi. Eikä hän enää voinut löytää Billin jälkiä. Mutta se ei\nmerkinnyt mitään. Nälkä ajoi häntä eteenpäin liiankin pakottavasti --\nhän aprikoi vain, oliko Billkin eksynyt. Puolipäivän aikaan kävi\nkantamus liian rasittavaksi. Taas hän jakoi kultansa; tällä kertaa hän\nyksinkertaisesti kaatoi toisen puolen maahan. Iltapuolella hän heitti\nloputkin menemään, joten kannettavaksi jäi vain viltinpuolikas,\ntinapata ja kivääri.\n\nOudot kuvitelmat alkoivat vaivata häntä. Hän kuvitteli, että yksi panos\noli vielä jäljellä. Se oli muka pyssyn makasiinissa, mutta hän ei ollut\nsitä huomannut. Toiselta puolen hän taas tiesi, että pyssy oli tyhjä.\nMutta sittenkään hän ei saanut kuvitelmaa katoamaan. Hän taisteli sitä\nvastaan tuloksetta tuntikausia. Vihdoin hän avasi makasiinin ja tuli\nvakuutetuksi siitä, että se oli tyhjä. Pettymys aiheutti suurta\nmielenkarvautta, ikäänkuin hän todellakin olisi odottanut löytävänsä\nsiitä panoksen.\n\nKun hän oli kulkenut puoli tuntia, valtasi kuvitelma hänet uudelleen.\nTaas hän taisteli sitä vastaan, ja taas hänen oli avattava makasiini,\nennenkuin se katosi. Joskus hänen järkensä aivan hämmentyi, ja silloin\nhän kompuroi mielijohteittensa vallassa paikasta toiseen kuin\nautomaatti kaikenlaisten kummallisten päähänpistojen ja oikkujen\nkaivellessa matojen tavoin hänen aivojaan. Mutta nämä häiriöt olivat\nverraten lyhytaikaisia, sillä nälänkouristukset palauttivat hänet aina\njärkiinsä. Kerran hänet herätti todellisuuteen näky, joka oli vähällä\nsaattaa hänet tainnoksiin. Hän horjui ja heilui kuin juopunut, joka\nyrittää pysytellä jaloillaan. Hänen edessään seisoi hevonen. Niin,\nhevonen. Hän ei voinut uskoa silmiään. Syvä hämärä himmensi hänen\nnäköään, ja hämärästä pisti esiin kaksi häikäisevää valopilkkua. Kun\nhän hetken oli hieronut ankarasti silmiään, ei hän enää nähnyt hevosta,\nvaan ison ruskean karhun. Peto tarkasteli häntä ilmeisen uteliaasti.\n\nMies oli kohottanut pyssynsä puoliväliin olkapäätään, ennenkuin muisti,\nettä ase oli tyhjä. Hän laski sen jälleen alas ja tempasi vyöstään\nmetsästyspuukkonsa. Hänen edessään oli lihaa ja elämä. Hän koetteli\npeukalollaan veitsen terää. Se oli terävä. Kärki oli myöskin terävä.\nHän aikoi heittäytyä karhun kimppuun ja tappaa sen. Mutta silloin hänen\nsydämensä alkoi taas epäilyttävästi tärähdellä. Sitten se laajeni\nkovasti ja ponnahti niin, että miehestä tuntui, kuin rautainen koura\nolisi puristanut hänen ohimoitaan ja sekoittanut hänen aivonsa.\n\nHänen uhkarohkeutensa vaihtui kauheaksi pelontunteeksi. Mitähän jos\npeto hyökkäisi hänen kimppuunsa nyt, kun hän oli näin heikkona? Hän\nojentautui suoraksi mahdollisimman uljaaseen asentoon, puristi veistä\nkädessään ja tuijotti petoa silmiin. Karhu astui verkalleen muutaman\naskeleen lähemmäksi, nousi takakäpälilleen ja päästi kuuluville hirveän\nmörinän. Jos mies nyt olisi kääntynyt pakoon, olisi karhu juossut hänen\njälkeensä, mutta mies ei juossut. Häntä hallitsi nyt pelon rohkeus.\nHänkin mörisi eläimellisesti, ja siinä mörinässä värisi pohjimmainen\npelko -- tunne, joka on kietoutunut elämän syvimpiin juuriin.\n\nKarhu kääntyi toisaalle vihaisesti möristen ja kummastellen\nsalaperäistä olentoa, joka seisoi pelottomana paikoillaan. Mutta mies\nei liikahtanutkaan. Hän seisoi kuin muistopatsas, kunnes vaara oli\nohitse; sitten hän alkoi ankarasti väristä ja kaatui tajuttomana\nmärälle sammalikolle.\n\nHetken kuluttua hän tuli jälleen tuntoihinsa ja lähti vaeltamaan\nedelleen. Nyt hänet oli vallannut uusi pelko. Hän ei enää pelännyt\nkuolevansa ruoan puutteeseen, vaan että hän saisi väkivaltaisen\nkuoleman, ennenkuin viimeinen elonliekki olisi hänessä sammunut. Susia\noli paljon. Ristiin rastiin halki erämaan kaikuivat niitten ulvahdukset\ntäyttäen ilmankin vaaroilla, niin että hän tunsi sen kouristavan\nitseään, kuten tuuli pullistaa purjetta.\n\nTuon tuostakin näkyi susia kaksi- ja kolmilukuisissa ryhmissä hänen\nlähettyvillään. Mutta ne väistivät häntä. Ne eivät olleet kyllin\nmonipäisessä laumassa uskaltaakseen käydä ihmisen kimppuun, ja\nsitäpaitsi ne ajoivat takaa peuroja, jotka eivät taistelleet vastaan,\nniinkuin tuo outo olento, joka käveli pystyssä ja raapi ja puri.\n\nMyöhään iltapäivällä hän tuli paikalle, missä sudet olivat surmanneet\nelukan. Noin tunti takaperin oli peuranvasikka vielä ollut elävä, ja se\noli juoksennellut iloisena ja huolettomana, mutta nyt siitä oli vain\nluut jäljellä. Hän tarkasteli noita paljaita, järsittyjä, verisiä\nluita; niiden nuori elämä oli vastikään sammunut. Oliko mahdollista,\nettä hänen pian kävisi samoin kuin peuravasikan? Sellainenko oli elämä?\nNopeasti sammuva, heikko kapine. Ja ainoastaan elämä tuotti tuskia.\nKuolemassa sitävastoin niitä ei ollut. Kuolema merkitsi unta; se\nmerkitsi rauhaa ja lepoa. Mutta miksi hän ei sittenkään tahtonut\nalistua kuolemaan?\n\nMutta hän ei ongelmoinut pitkälti. Pian hän oli maassa iso luu\nsuussaan; hän imi sen ytimestä veristä nestettä. Makea lihan maku,\nniukka ja nopeasti haihtuva kuin unelma, saattoi hänet ihan pois\nsuunniltaan. Hän koetti musertaa luuta hampaillaan niinkuin koira.\nJoskus murtui luu ja joskus hammas. Hän luopui siitä yrityksestä ja\nalkoi ruhjoa luita kivellä murusiksi, jotka sitten nieli. Tässä\nkiireisessä touhussa hän hakkasi sormiansakin ja oli ihmeekseen\nhuomaavinaan, ettei niihin paljoakaan koskenut.\n\nTuli sitten peloittavia päiviä, jolloin satoi lunta ja vettä. Hän ei\ntietänyt, milloin asettui yösijallensa, eikä, milloin sen jätti. Hän\nvaelsi sekä yöllä että päivällä, miten sattui. Hän lepäsi siinä, mihin\nkaatui, ja ryömi eteenpäin aina kun häilyvä elämänliekki paloi\nkirkkaimmin. Hänen pyrkimyksiään ei enää määrännyt ruumiillinen tahto.\nHeikosti tuikkiva elämän voima se häntä ajoi eteenpäin. Hänellä ei\nollut kärsimyksiä. Hänen hermonsa olivat turtuneet ja mykistyneet,\nsamalla kuin aivoissa vallitsivat kummalliset näyt ja suloiset unelmat.\n\nVälillä hän imeskeli ja nieli peuravasikan luunsiruja, jotka hän oli\nottanut mukaansa. Hän ei enää taivaltanut vuorien ja laaksojen poikki,\nvaan seurasi koneellisesti erästä isoa jokea, joka virtasi laajaa\nalankoa pitkin. Mutta hän ei nähnyt jokea eikä alankoa. Hän näki\nainoastaan näkyjä. Tuntui siltä, kuin sielu ja ruumis olisivat\nkävelleet tahi ryömineet vieretysten, toisistaan erillään, ainoastaan\nhienon siteen yhdistäminä.\n\nKerran hän sitten heräsi täydessä tajussaan; hän oli maannut selällään\nkivisärkällä. Aurinko paistoi kirkkaasti ja lämpimästi. Jostakin\nlähettyviltä hän kuuli peuravasikkain yninää. Hän muisti hämärästi\nolleensa sateen, lumen, tuulen ja myrskyn ahdistamana; mutta kuinka\nkauan, päivän vai kaksi, vai kolme viikkoako se oli kestänyt, sitä hän\nei tietänyt.\n\nJonkin aikaa hän makasi liikkumattomana lempeän auringonvalon\nlämmittäessä hänen raihnaista ruumistaan. Kaunis päivä, hän ajatteli.\nMahdollisesti hänen onnistuisi saada selville, missä oli. Ankarasti\nponnistaen hän pääsi kääntymään kyljelleen. Lähellä häntä virtasi leveä\nja tyyni joki. Hän ei muistanut sitä ennen nähneensä, ja se kummastutti\nhäntä. Hän antoi katseensa noudattaa sen kiemurtelua mataloitten ja\nalastomien vuorten lomassa -- alastomimpain ja matalimpain, mitä hän\nmilloinkaan oli nähnyt. Hiljaa, miettiväisenä, ilman kiihkoa tahi\nerityistä innostusta hän seurasi katseellaan joen uomaa aina\ntaivaanrantaan, missä virta laski suureen ja loistavaan mereen. Sekään\nhavainto ei sanottavasti kiinnittänyt hänen mieltään. Hyvin\ntavattomalta se hänestä kyllä tuntui, mutta olihan hän jo tottunut\nharhanäkyihin ja ihmeisiin -- tämäkin oli siis harhakuva, hänen\nepäjärjestykseen joutuneiden aivojensa ilveilyä. Lisäksi hän oli\nvakuutettu siitä, että näki laivan ankkurissa loistavalla\nmerenulapalla. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne sitten\nuudelleen. Kummallista, että näky pysyi yhä samanlaisena. Ja kuitenkaan\nse ei ollut kummallista. Hän tiesi, ettei keskellä erämaita voi sen\nparemmin olla merta ja laivaa kuin tyhjässä pyssyssä panosta.\n\nHän kuuli selkänsä takaa oudon korahduksen, jonkinlaisen hillityn\nyskähdyksen. Kun hän oli kovin heikko ja hänen jäsenensä olivat\nkangistuneet, saattoi hän vain ylen hitaasti kääntyä toiselle\nkyljelleen. Hän ei nähnyt lähellään mitään, mutta hän odotti\nkärsivällisesti. Taas kuului korahdus, ja nyt hän erotti muutaman jalan\npäässä itsestään, kahden kivilohkareen välissä, suden harmaan pään.\nSuipot korvat eivät olleet niin pystyssä kuin hän oli nähnyt niiden\nolevan muilla susilla; silmät olivat himmeät ja veriset, pää näytti\nretkottavan voimattomana. Elukka nytkähteli tuon tuostakin auringon\npaisteessa. Se näytti sairaalta. Juuri kun hän sitä tarkasteli, se\nkorahti jälleen.\n\nTämä ainakin oli todellista, ajatteli hän ja kääntyi toiselle\nkyljelleen, katsoakseen nyt maailmaa, jonka häneltä äsken peitti\nnäköhäiriö. Mutta nytkin läikkyi meri etäisyydessä, ja laiva oli\nselvästi näkyvissä. Oliko se sittenkin todellisuutta? Hän sulki\nsilmänsä ja koetti muistella. Vihdoin arvoitus selveni hänelle. Hän\nolikin kulkenut väärään suuntaan, koilliseen, poispäin Dease-joesta,\nKuparikaivoslaaksoon. Tuo leveä ja tyyni virta oli Kuparikaivosjoki.\nTuo loistava meri oli Jäämeri. Tuo laiva oli valaanpyytäjäalus, joka\noli kulkenut kauas Mackenzien suun itäpuolelle ja oli nyt ankkurissa\nKruunauslahdessa. Hän palautti mieleensä kauan sitten näkemänsä\nHudson-Bay-komppanian kartan, ja tuo kaikki tuntui hänestä nyt\nkäsitettävältä ja selvältä.\n\nHän nousi istualleen ja keskitti huomionsa läheisempiin seikkoihin.\nHänen jalkariepunsa olivat ihan repaleina ja hänen jalkansa veriset ja\nmuodottomiksi ajettuneet. Hänen viimeinenkin vilttinsä oli mennyt.\nPyssy oli niinikään kadoksissa. Hattunsakin hän oli jossain pudottanut\nja sen mukana vuorin sisässä säilyttämänsä tulitikut. Mutta paidan alla\nja tupakkapussissa olevat tikut olivat tallella ja kuivia. Hän katsoi\nkelloonsa. Se näytti yhtätoista ja kävi yhä. Nähtävästi hän oli vetänyt\nsen säännöllisesti.\n\nHän oli tyyni ja rauhallinen. Hän oli heikko, mutta hänellä ei ollut\ntuskia. Ei hän myöskään tuntenut nälkää. Pelkkä ruoan ajatuskin oli\nhänestä vastenmielinen. Ja kaikki mitä hän teki, tapahtui järjen\nvaatimuksesta. Hän repäisi housunlahkeensa polvia myöten poikki ja\nsitoi niillä jalkansa. Hänen oli jollakin tavoin onnistunut säilyttää\ntinapatansa. Hän tahtoi nauttia hiukan kuumaa vettä, ennenkuin\naloittaisi laivalle-vaelluksensa, minkä hän jo ennakolta arvasi\nkauheaksi.\n\nHänen liikkeensä olivat hitaat. Hän värisi kuin vilutautinen. Kun hän\nyritti koota kuivia sammalia, hän huomasi, ettei jaksanutkaan liikuttaa\njalkojansa. Hänen täytyi tyytyä kulkemaan nelinkontin. Kerran hän ryömi\nsairaan suden luokse. Elukka laahusti silloin häntä pakoon, nuollen\nkylkiään kielellään, joka oli niin voimaton, että tuskin jaksoi\nkääntyä. Mies huomasi, ettei kielellä ollut tavallista terveen-punaista\nväriä. Se oli keltaisenruskea, ja siinä näkyi kuivia, karkeita\nlimarakkuloita.\n\nJuotuaan jonkin verran kuumaa vettä mies kykeni jo seisomaan, jopa\nkävelemäänkin -- kuolevan kävelyä: melkein joka minuutilla hänen täytyi\nlevätä. Hänen askeleensa olivat horjuvat ja epävarmat, kuten sudenkin,\njoka seurasi häntä. Kun meri sinä iltana peittyi hämärään, hän tiesi\nvälimatkan lyhentyneen ainoastaan neljällä maililla.\n\nLäpi yön hän kuuli sairaan suden korahtelun; joskus sekaantui siihen\nmyöskin peuravasikkojen ynähtelyä. Kaikkialla hänen ympärillään oli\nelämää, mutta voimakasta elämää, liian elinvoimaista ja hyvinvoipaa.\nHän tiesi, että tuo sairas susi seurasi häntä siinä toivossa, että hän\nkuolisi ensin. Aamulla, avattuaan silmänsä, hän huomasi, että se\ntuijotti häneen nälkäisin ja hehkuvin silmin. Se seisoi kyyryisenä,\nhäntä koipien välissä, kuin kurja juoksukoira. Se värisi aamutuulen\nviimassa ja irvisti himokkaasti, kun mies puhutteli sitä äänellä, joka\noli tuskin kuiskausta kuuluvampi.\n\nAurinko nousi kirkkaana, ja koko aamun mies horjui, tuon tuostakin\nkompastellen ja kaatuen, loistavalla merellä kelluvaa laivaa kohti.\nIlma oli mainio. Oli tullut lyhyt jälkikesä, joka perimmässä pohjolassa\naina seuraa ensimmäisiä talvisia myrskysäitä. Se kestäisi ehkä viikon\npäivät. Huomenna tai ylihuomenna se kenties jo päättyisi.\n\nIltapäivällä hän keksi ihmisjäljet. Ne olivat toisen miehen -- miehen,\njoka myöskään ei ollut kävellyt, vaan oli kulkenut nelinkontin. Hän\najatteli, että se oli ollut Bill, mutta ei kiinnittänyt asiaan sen\nsuurempaa huomiota. Hän ei ollut utelias. Hänen tunne-elämänsä oli\nturtunut. Tuskatkin olivat kadonneet. Vatsa ja hermot olivat levossa,\nja kuitenkin se elämä, joka hänessä vielä oli, ajoi häntä eteenpäin.\nHän oli hyvin väsynyt, mutta hän ei tahtonut kuolla. Sentähden hän yhä\nsöi muskotti-marjoja ja pieniä kääpiökaloja, joi kuumaa vettä ja piti\nsilmällä sairasta sutta.\n\nHän seurasi toisen miehen jälkiä ja tuli pian niiden päätekohtaan --\nmuutamia verisiä luita maassa ja ylt'ympäri susien jälkiä. Hän huomasi\nmyös hirvennahkaisen kultapussin, samanlaisen kuin hänelläkin oli\nollut; suden terävät hampaat olivat sen repineet. Hän nosti sen ylös,\nvaikka sen paino olikin liian raskas hänen heikoille käsilleen. Bill\noli kantanut sitä viimeiseen asti. Hah-hah! Hän sai nauraa Billille.\nHän siis kuitenkin eli Billiä kauemmin ja kuljettaisi kullan mukanaan\nloistavalla merellä olevaan laivaan. Hänen naurunsa oli raakaa ja\nkammottavaa, korpin kirkunan kaltaista, ja sairas susi yhtyi siihen\nhurjasti ulvoen. Mutta äkkiä hän lakkasi nauramasta. Kuinka saattoi hän\nriemuita Billin onnettomuudesta, jos kerran tuossa olivat Billin\njäännökset, hänen puhtaiksi kalutut, veriset luunsa?\n\nHän kääntyi poispäin. Vaikka Bill olikin jättänyt hänet oman onnensa\nnojaan, ei hän sittenkään ottaisi hänen kultaansa eikä imisi hänen\nluitaan. Ehkä Bill olisi niin tehnyt, jos olisi käynyt toisin kuin\nkävi, mutisi hän itsekseen horjuessaan eteenpäin.\n\nHän tuli vesilammikon partaalle ja kumartui katselemaan kääpiökaloja,\nmutta yhtäkkiä hän kohotti päänsä kuin iskun saaneena. Hän oli nähnyt\nkauhean kuvansa vedessä. Se oli niin hirveän näköinen, että häntä ihan\nkammotti. Lammikossa, joka oli liian iso tyhjiin ammennettavaksi, oli\nkolme kalaa; koetettuaan muutaman kerran pyydystää niitä padallaan hän\nluopui yrityksestä. Hän pelkäsi, että hän voimattomuudessaan putoaisi\nlammikkoon ja hukkuisi. Samasta syystä hän ei myöskään rohjennut astua\nvedessä uiskenteleville hirsille, joita joen rantamilla oli yllin\nkyllin.\n\nSinä päivänä hän lyhensi matkaa kolmella maililla, seuraavana vain\nkahdella -- sillä nyt hän jo kulki nelinkontin, niinkuin Billkin oli\ntehnyt. Viidennen päivän iltana laiva oli vielä noin seitsemän mailin\npäässä, eikä hän enää kyennyt taivaltamaan mailiakaan päivässä. Mutta\njälkikesää kesti yhä, ja hän ryömi ryömimistään; hän pyörtyi ja virkosi\nja yritti taas eteenpäin, kunnes jälleen meni tajuttomaksi. Sairas susi\nseurasi koko ajan hänen kintereillään. Hänen polvensa olivat kuluneet\nverille, kuten jalkansakin, ja vaikka hän koetti sitoa niitä paidastaan\nrepimillään rievuilla, jäi sittenkin selvä punainen juova osoittamaan\nhänen kulkuaan. Kun hän kerran katsahti taakseen, hän näki suden\nnuolevan ahneesti hänen verisiä jälkiään. Hän tajusi selvästi, mikä\nhänen oma loppunsa oli oleva -- ellei -- ellei hän sitä ennen saisi\nnujerretuksi sutta hengiltä. Silloin alkoi olemassaolon käsittämättömän\njulma tragedia, julmempi kuin näyttämöillä milloinkaan on esitetty --\nsairas mies, joka konttasi, ja sairas susi, joka nilkutti perässä, nuo\nkaksi olentoa laahasivat kuolevia ruumiitaan erämaan halki toinen\ntoisensa henkeä vaanien.\n\nJos susi olisi ollut terve, ei mies olisi niin paljon asiasta\npiitannut, mutta ajatus, että hän joutuisi kivulloisen, iljettävän,\nkuoleman partaalla olevan elukan ravinnoksi, oli hänestä inhoittava.\nHänen elämänliekkinsä oli sammumaisillaan. Hänen ajatuksensa alkoivat\nuudelleen sekaantua, ja tavan takaa häntä vaivasivat omituiset\nkuvitelmat, kun taas järkevät hetket kävivät yhä lyhyemmiksi.\n\nKerran hän heräsi siihen, että joku hengitti hänen kasvoihinsa. Susi\nloikkasi vaivalloisesti pakoon; mutta silloin se kadotti tasapainonsa\nja kaatui heikkona maahan. Se näytti hullunkuriselta, mutta häntä se ei\nhuvittanut. Ei hän myöskään pelännyt. Hän oli kärsinyt liian paljon\nvoidakseen tuntea riemastusta tahi pelkoa. Mutta hänen järkensä oli\nhetkisen selvä, ja hän jaksoi maatessaan ajatella. Laivalle ei ollut\nenää kuin korkeintaan neljä mailia. Hän näki sen selvästi hierottuaan\nensin silmiään, ja hän näki myös pienen merta viiltävän veneen\nvalkoiset purjeet. Mutta hän ei mitenkään jaksaisi kontata noita\njäljellä olevia maileja. Vaikka hän oli siitä tietoinen, oli hän aivan\nrauhallinen. Hän oli varma siitä, ettei jaksaisi kontata enää\npuoltakaan mailia. Ja kuitenkin hän tahtoi elää. Tuntui järjettömältä\nkuolla nyt kaiken sen jälkeen, mitä hän jo oli kestänyt. Kohtalo vaati\nhäneltä liian paljon. Kuollako? Hän kieltäytyi kuolemasta. Se oli ehkä\nsulaa hulluutta, mutta sittenkin hän joka hetki taisteli kuolemaa\nvastaan.\n\nHän sulki silmänsä ja kokosi voimia epämääräisestä sisäisestä pakosta.\nHän jännittäytyi vastustamaan tukahduttavaa väsymystä, joka kohosi kuin\nnousuvesi hänen olemuksensa syvyyksistä. Kuolema teki tuloaan kuin\nmeri, joka nousemistaan nousi ja hukutti vähitellen hänen\ntajuisuutensa. Joskus hän oli ihan veden alla ja ui siinä epätoivoisin,\nmutta voimattomin vedoin; joskus hän taas jonkin salaperäisen\nsielunvoiman avulla sai hivenen tarmoa ja kykeni suurempiin\nponnistuksiin.\n\nHän makasi liikahtamatta selällään, ja hän kuuli, kuinka sairaan suden\nhengitys vähitellen lähenemistään läheni. Yhä... yhä... yhä... mutta\nhän ei hievahtanutkaan. Vihdoin se tuntui ihan hänen korvansa juuressa,\nja santapaperin kaltainen karkea kieli kosketti hänen poskeansa.\nSilloin hänen kätensä tarrasivat petoon -- tahi ainakin ne tahtoivat\nniin tehdä. Sormet kouristuivat pihtien tavoin, mutta ne tapasivat\ntyhjää ilmaa. Nopeus ja varmuus vaatii voimia, joita miehellä ei ollut.\n\nSuden kärsivällisyys oli hirmuinen. Miehen kärsivällisyys oli yhtä\nhirmuinen. Puoli päivää hän makasi liikkumattomana taistellen\ntajuttomuutta vastaan ja odottaen elukkaa, joka ravitsisi itsensä\nhänellä tai jolla hän ravitsisi itsensä. Toisinaan hän joutui\nkuoleman-unien valtaan, ja hän uneksi pitkät ajat; mutta samalla hän\njoka hetki odotti sairaan pedon heikkoa hengitystä ja karkean kielen\nkosketusta.\n\nHän ei kuullut hengitystä, ja hän heräsi siihen, että tunsi kielen\nkoskettavan kättään. Hän odotti. Suden leuat painoivat heikosti;\npuristus lujeni; susi pani liikkeelle viimeiset voimansa tunkeakseen\nhampaansa ravintoon, jota se niin kauan oli odottanut. Mutta mies oli\nmyöskin odottanut kauan, ja hänen kouransa puristui väsyneeseen\nleukaan. Suden ponnistellessa heikosti päästäkseen irti ja kouran\npuristaessa heikosti, pitääkseen kiinni, toinenkin käsi ojentautui\nhitaasti sutta kohti. Viisi minuuttia myöhemmin oli koko miehen paino\nsuden päällä. Käsissä ei ollut voimaa kuristamaan sutta hengiltä, mutta\nmiehen pää oli painautunut suden kurkkuun, ja hänen suunsa oli täynnä\nkarvoja. Hän yritti purra kurkkuun reikää. Puolen tunnin ponnistelun\njälkeen mies tunsi lämpimän nesteen virtaavan suuhunsa. Se tuntui\nvastenmieliseltä. Oli kuin sulaa lyijyä olisi kaadettu hänen vatsaansa.\nMutta hänen tahtonsa pakotti sen valumaan alas. Hetkistä myöhemmin hän\nlysähti tunnottomana selälleen ja nukahti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia tiedemiehiä oli saapunut tutkimusmatkalle _Bedford_-nimisellä\nvalaanpyyntialuksella. Laivan kannelta he olivat huomanneet rannalla\nkummallisen olennon. Se liikkui vettä kohti. He eivät voineet tarkoin\nmääritellä, mikä tuo olento oli, ja sentähden he, tiedemiehiä kun\nolivat, hyppäsivät veneeseen ja soutivat maihin. Siellä he kohtasivat\nolion, joka eli, mutta jota tuskin saattoi nimittää ihmiseksi. Se oli\nsokea ja tunnoton. Se ryömi kivien välissä kuin iso mato. Sen\nponnistukset olivat yleensä tuloksettomia, mutta ne olivat\nitsepintaisia ja veivät ehkä eteenpäin muutaman askeleen tunnissa.\n\nKolme viikkoa sen jälkeen sama mies makasi valaanpyyntialus _Bedfordin_\nkajuutassa ja kertoi kyynelten virratessa kuihtuneita poskia pitkin,\nkuka hän oli ja mitä hän oli saanut kokea. Usein hän myös puhui\näidistään, aurinkoisesta Etelä-Kaliforniasta ja oranssipuiden ja\nkukkien ympäröimästä kodistaan.\n\nMuutaman päivän kuluttua hän jo istui tiedemiesten ja laivan päällystön\nkeralla ruokapöydässä. Hän ihmetteli ruoan paljoutta ja katseli\njännityksellä sen katoamista toisten suihin. Jokaisen suupalan jälkeen\nhän huokasi huolestuneena ja surullisena. Hän oli täysin järjissään,\nmutta hän vihasi noita ihmisiä ruoka-aikoina. Häntä ahdisti pelko, että\nruoka loppuisi kesken. Hän tiedusteli kokilta, tarjoilijoilta ja\nkapteenilta laivan ruokavarojen määrää. He vakuuttivat monta kertaa,\nettä niitä kyllä oli riittävästi; mutta hän ei uskonut heitä, vaan\nurkki ja vaani omin silmin päästäkseen varmuuteen.\n\nHuomattiin myös, että hän tuli omituisen pulleaksi. Joka päivä hän\nsilminnähtävästi kävi paksummaksi. Tiedemiehet nyökäyttelivät\nihmetellen päätään ja koettivat selittää oudon lihomisen syitä. He\nrajoittivat miehen ruoka-annoksia, mutta siitä huolimatta hänen\nvartalonsa turposi.\n\nMerimiehet naureskelivat itsekseen. He kyllä tiesivät, miten asia oli.\nJa kun tiedemiehet ryhtyivät pitämään silmällä miehen edesottamisia,\npääsivät hekin salaisuuden perille. He näkivät hänen rientävän aterian\njälkeen etukannelle ja anovan jotakin ojennetuin käsin eräältä\nlaivamieheltä. Merimies nauroi ja antoi hänelle merikorpun. Sen hän\nsieppasi ahneesti, katseli sitä kuin saituri kultaa ja pisti sen sitten\npaitansa alle. Samanlaisia antimia hän sai toisiltakin laivamiehiltä.\n\nTiedemiehet pysyivät vaiti. He jättivät hänet rauhaan. Mutta salaa he\ntutkivat hänen makuusijansa. Sen alusta oli täytetty kovilla\nlaivakorpuilla; jok'ainoa kolo ja piilopaikka oli täynnä laivakorppuja.\nJa kuitenkin hän oli aivan järjissään. Hän oli vain varovainen ja\nvarustautui toisen mahdollisen nälänhädän varalta -- siinä kaikki. Hän\nparanisi siitä kyllä aikaa voittaen, sanoivat tiedemiehet toisilleen.\nJa niin tapahtuikin, ennenkuin _Bedford_ laski ankkurinsa San\nFranciscon lahdella.\n\n\n\n\nPOHJOLAN ODYSSEUS.\n\n\nI.\n\nReet lauloivat iänikuista valitusvirttään, mikä yhtyi valjaitten\nnarinaan ja johtajakoirien kulkusten kilinään; mutta miehet ja koirat\nolivat väsyneet eivätkä äännähtäneetkään. Vastasatanut lumi oli tehnyt\nkelin raskaaksi, he olivat olleet kauan matkalla, ja jalakset,\njoiden kannettavaksi oli sälytetty kivenkovuisia jäätyneitä\nhirvenlihamöhkäleitä, tarttuivat lujasti tien löysään pintaan,\npureutuen siihen melkein inhimillisen itsepäisesti. Pimeä oli tulossa,\nmutta tänä iltana ei aiottu leiriytyä. Lunta sateli hiljalleen läpi\ntyvenen ilman, ei hiutaleina, vaan pieninä, somina kiteinä. Sää oli\nsangen leuto -- vain kymmenisen astetta alle jäätymäpisteen, eikä sitä\npidetty minään. Meyer ja Bettles olivat nostaneet korvalappunsa, ja\nMalemute Kid oli vetänyt rukkaset käsistään.\n\nKoirat olivat uupuneet jo aikaisin iltapäivällä, mutta nyt ne alkoivat\nuudelleen reipastua. Älykkäimmissä näkyi vissiä rauhattomuutta -- ne\nolivat kärsimättömiä, kun vetohihnat sotkeutuivat, niiden liikkeet\nolivat hermostuneen äkkipikaisia, ne nuuskivat ja heristelivät\nkorviaan. Ne suuttuivat veltompiin veljiinsä ja ahdistelivat näiden\ntakalistoja lukuisilla salapuraisuilla. Sellaiset nuhteet tartuttivat\nahkeruutta viimeksimainittuihin, ja ne vuorostaan levittivät sitä\nedelleen. Vihdoin etumaisen reen johtajakoira päästi kimeän\nilovingahduksen, sukelsi entistä syvemmälle lumeen ja heittäytyi kaikin\nvoimin kaularemmiään vasten. Muut seurasivat esimerkkiä. Takaremmit\nhäilähtivät, vetohihnat kiristyivät; reet nytkähtivät eteenpäin, ja\nmiehet tarrautuivat ohjaustankoihin kiiruhtaen samalla nostamaan\njalkojaan pelastaakseen ne reenjalasten alta. Päivän väsymys oli\nhaihtunut, ja he huutelivat kehoituksia koirilleen. Eläimet vastasivat\niloisella haukunnalla. Ne syöksyivät reipasta laukkaa läpi tihentyvän\nhämärän.\n\n\"Hei! Hei!\" huutelivat miehet, kukin vuorollaan, kun heidän rekensä\näkkiä keikahtivat valtatieltä vaappuen toisella jalaksellaan kuin\npurjeveneet tuulessa.\n\nNyt seurasi noin sadan jaardin ryntäys kohti valaistua\npergamentti-ikkunaa, joka kertoi omaa tarinaansa kodista, kohisevasta\nYukon-kamiinasta ja porisevista teekattiloista. Mutta koti oli\nanastettu. Kolme tusinaa käheitä kurkkuja ulvoi uhkaavasti\ntervehdykseksi, ja yhtä monta notkeata ruumista hyökkäsi ensimmäisen\nreen koirien kimppuun. Ovi lensi auki, ja Luoteispoliisin\nhelakanpunaiseen takkiin puettu mies kahlasi raivoisan koiralauman\nkeskellä polviaan myöten, jakaen kylmästi ja puolueettomasti\nrauhoittavaa oikeutta koiraruoskansa tyvellä. Sitten miehet vaihtoivat\nkädenlyönnin, ja sillä tavoin vieras mies toivotti Malemute Kidin --\nPohjolan suurmiehen -- tervetulleeksi tämän omaan kotiin.\n\nStanley Princellä, jonka olisi ollut otettava hänet vastaan ja joka oli\nvastuussa niin Yukon-kamiinasta kuin lämpimästä teestäkin, oli paljon\npuuhaa vieraittensa takia. Niitä oli kaikkiaan tusinan verta, omituisin\njoukkio, mikä milloinkaan on palvellut kuningatarta hänen lakiensa\ntäytäntöönpanossa ja hänen määräyksiensä toteuttamisessa. Ne olivat\nmonenrotuisia, mutta yhtäläinen elämä oli muodostanut ne aivan\nomalaatuiseksi tyypiksi -- laihaksi ja sitkeäksi tyypiksi, jonka\nlihakset ovat joustavat ja kasvot auringonpaahtamat; huolettomia\nsieluja, jotka katselivat ujostelematta eteensä, kirkassilmäisiä\nja vakaita. He ajoivat kuningattaren koiria, kylvivät kauhua hänen\nvihollistensa sydämiin, söivät hänen laihaa muonaansa ja olivat\niloisia. He olivat nähneet elämää, suorittaneet sankaritekoja ja\neläneet kokonaisia romaaneja; mutta itsellään heiliä ei ollut siitä\naavistustakaan.\n\nHe olivat aivan kuin kotonaan. Pari oli pitkällään Malemute Kidin\nsängyssä lauleskellen lauluja, joita heidän ranskalaiset esi-isänsä\nolivat laulaneet saapuessaan Luoteismaahan ja mennessään naimisiin\nintiaaninaisten kanssa. Bettlesin sänky oli vallattu samalla tavoin, ja\nkolme, neljä iloista voyageuriä hoiteli varpaitaan huopapeitteitten\nseassa kuunnellen erään kertomusta seikkailuistaan, joita oli kokenut\nlaivaprikaatissa Wolseleyn tunkeutuessa Khartumiin. Ja hänen väsyttyään\nmuuan cowboy kertoi hoveista ja kuninkaista ja ylimyksistä ja\nylhäisistä naisista, joita oli nähnyt kierrellessään Buffalo Billin\nmukana Euroopan pääkaupungeissa. Nurkassa istui kaksi puoliveristä,\nvanhoja toveruksia eräältä hävityltä sotaretkeltä, jotka paikkasivat\nvaljaita ja keskustelivat ajoista, jolloin Luoteismaa oli ilmikapinassa\nja Louis Riel kuninkaana.\n\nKarkeahkot leikkipuheet seurasivat toinen toistaan, ja vaarallisia\nseikkailuja mailta ja meriltä kerrottiin kuin jokapäiväisiä tapahtumia,\njotka johtuivat mieleen vain siksi, että niihin liittyi jokin hupainen\ntai naurettava sivuseikka. Prince -- Klondykessa vain muutaman vuoden\noleskellut nuori kaivosinsinööri -- katseli ihmetellen näitä\nseppelöimättömiä sankareita, jotka olivat nähneet historiaa tehtävän ja\njotka pitivät kaikkea suurenmoista ja romanttista elämän tavalliseen\nkiertokulkuun kuuluvana. Hän antoi auliisti kallisarvoisen\ntupakkamassinsa kiertää kädestä käteen; ruostuneet muistot heräsivät\nhenkiin, ja unohtuneet odysseiat muistuivat mieliin hänen erikoiseksi\nilokseen.\n\nKun keskustelu tyrehtyi ja miehet latasivat viimeisiä piipullisiaan\nalkaen samalla availla makuunahkakääröjänsä, kääntyi Prince\nasuinkumppaninsa puoleen tarkempia tietoja saadakseen.\n\n\"Sinä kyllä tiedät, kuka tuo cowboy on\", vastasi Malemute Kid ryhtyen\npäästämään mokkasiiniensa pauloja, \"eikä ole vaikea arvata, että hänen\ntoverinsa suonissa virtaa englantilaista verta. Mitä muihin tulee, niin\nne ovat kaiken maailman metsänkävijäin jälkeläisiä, joiden\nrotusekoituksista tuskin Jumalakaan on selvillä. Nuo molemmat oven\nluona makaajat ovat oikeita ensimmäisen luokan puoliverisiä. Tuosta\npoikasesta, jolla on villainen kaulaliina -- pane merkille kulmakarvat\nja leuan muoto -- huomaa selvästi, että skotlantilainen on\nitkenyt rakkauttaan hänen äitinsä savuisessa teltassa. Ja tuo\nsirotekoinen tuolla, joka juuri sovittaa viittaa päänsä alle, on\nranskalais-puoliverinen -- kuulithan hänen puhuvan; hän ei pidä noista\nkahdesta intiaanista, jotka makaavat hänen vieressään. Näetkös, kun\npuoliveriset ryhtyivät kapinaan Rielin johdolla, niin täysiveriset\npysyivät aloillaan, ja siitä pitäen molemmat ovat olleet toisilleen\nkäärmeissään.\"\n\n\"Mutta entä tuo synkkäkatseinen mies tuolla kamiinan luona? Voisin\nvannoa, ettei hän puhu englantia. Hän ei ole avannut suutaan koko\niltana.\"\n\n\"Erehdyt. Hän osaa englantia aivan tarpeeksi! Katselitko hänen\nsilmiään, kun hän kuunteli? Minä katselin. Mutta hän ei ole tippaakaan\nnäiden toisten sukua. Kun ne lörpöttelivät omaa siansaksaansa, oli\nhelppo huomata, ettei hän niitä ymmärtänyt. Minäkin olen ihmetellyt,\nmikä hän oikeastaan on miehiään. Koetetaanpa ottaa selko.\"\n\n\"Heittäkää pari puuta kamiinaan!\" komensi Malemute Kid ääntään\nkoroittaen ja katsoen mainittuun mieheen.\n\nTämä totteli heti.\n\n\"Häneen on ajettu kuria jossakin\", huomautti Prince hiljaa.\n\nMalemute Kid nyökkäsi, riisui sukkansa ja käveli varovasti nukkuvien\nvälitse kamiinan luokse. Hän ripusti sinne läpimärät sukkansa parin\ntusinan muun joukkoon.\n\n\"Milloin arvelette päästävän Dawsoniin?\" kysyi hän kokeeksi.\n\nMies silmähti häneen tutkivasti, ennenkuin vastasi. \"Sanotaan, että\ntäältä on sinne seitsemänkymmentäviisi mailia. Onko niin? Ehkä kaksi\npäivää.\"\n\nHän murti hiukan, mutta hänen puheessaan ei ollut avutonta änkyttämistä\ntai sanojen tavoittelemista.\n\n\"Ollut täällä aikaisemmin?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Luoteis-territoriosta?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Syntynyt siellä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"No, mutta missä hemmetissä te sitten olette syntynyt? Te ette kuulu\nnoihin.\" Malemute Kid viittasi kädellään koiranajajiin -- hänen\nliikkeensä käsitti myös molemmat poliisimiehet Princen sängyssä. \"Mistä\nte olette? Luulen joskus nähneeni teidän kasvonne, mutta en jaksa\nmuistaa, missä.\"\n\n\"Minä tunnen teidät\", vastasi mies välinpitämättömästi, siten kerta\nkaikkiaan johtaen Malemute Kidin kysymykset muille urille.\n\n\"Oletteko nähnyt minut joskus ennen?\"\n\n\"En. Mutta teidän ystävänne, Pastilikin papin -- kauan sitten. Hän\nkysyi minulta, olenko nähnyt teitä, Malemute Kidiä. Hän antoi minulle\nmuonaa. En viipynyt kauan. Oletteko kuullut hänen puhuvan siitä?\"\n\n\"Ahaa! Te olette siis mies, joka osti koiria saukonnahoilla!\"\n\nToinen nyökkäsi, karisti porot piipustaan ja osoitti haluttomuuttaan\nkeskusteluun kääriytymällä makuunahkoihinsa. Malemute Kid puhalsi\nrasvalampun sammuksiin ja ryömi peittojen alle Princen viereen.\n\n\"No, mikä hän on miehiään?\"\n\n\"En tiedä -- vältteli vastaamasta ja vaikeni lopulta mykäksi kuin\nsimpukka. Mutta joka tapauksessa hän on uteliaisuutta herättävä mies.\nOlen kuullut hänestä puhuttavan. Koko rannikko ihmetteli häntä\nkahdeksan vuotta takaperin. Jonkinlainen arvoitus, näetkös. Hän saapui\ntänne pohjoisesta keskellä tammipakkasia Behringin meren rannikolta,\nmonien tuhansien mailien päästä ja ajoi kuin piru itse olisi ollut\nkannoilla. Ei kukaan saanut selville, mistä hän tuli, mutta varmasti\njostakin hyvin kaukaa hän tuli. Hän oli aivan kuitti saadessaan muonaa\nGolovin Bayn ruotsalaiselta lähetysasemalta ja kyseli tietä etelään. Me\nkuulimme siitä myöhemmin. Hän antoi palttua rannikkotielle ja painoi\nsuoraan yli Nortonin salmen. Kamala ilma, lumimyrsky ja vastatuuli,\nmutta hän puski läpi, vaikka tuhat muuta miestä olisi siinä menehtynyt.\nSt. Michaelin luona hän eksyi tieltä ja saapui maihin Pastilikissa. Hän\noli menettänyt kaikki koiransa paitsi kahta ja oli itsekin melkein\nnälkään nääntyneenä.\n\n\"Hänellä oli kuitenkin niin kova into lähteä, että isä Roubeau varusti\nhänet muonalla; mutta koiria isä ei voinut hankkia, sillä hänen\nitsensäkin piti odotella minun paluutani päästäkseen omille\nmatkoilleen. Herra Odysseus oli liian viisas painuakseen taipaleelle\nkoiritta ja maleksi siksi siellä muutamia päiviä. Hänellä oli reessään\nnippu maailman kauneimpia saukonnahkoja, merisaukon näet, jotka\nvastaavat painoaan kullassa. Pastilikissa asui muuan vanha Shylock,\nvenäläinen kauppias, jolla oli koiria vaikka tapettavaksikin. No niin,\nhe eivät jaaritelleet pitkää aikaa, mutta kun tuo merkillinen otus\nlähti taas etelään päin, niin hänen rekensä edessä oli ripeä valjaikko.\nSaukonnahat olivat herra Shylockin omaisuutena. Minä näin ne, ja\ntotisesti ne olivat komeita. Me arvioimme ne ja havaitsimme nylkyrin\nsaaneen jokaisesta koirastaan vähintään viisisataa dollaria. Eikä\ntarvitse luulla, ettei tuo merkillinen mies olisi tietänyt merisaukon\narvoa; hän oli jonkinlainen intiaani, mutta sekin vähä, mitä hän puhui,\nriitti osoittamaan, että hän oli oleskellut valkoisten miesten parissa.\n\n\"Kun jää oli lähtenyt, tuli Nunivak-saarelta tieto, että hän oli käynyt\nsiellä muonaa hakemassa. Sitten hän katosi näkyvistä, enkä ole hänestä\nkahdeksaan vuoteen kuullut mitään ennenkuin nyt. Ja mistä hän nyt tuli?\nMitä hän oli tehnyt siellä jossakin pohjoisessa? Miksi hän läksi pois\nsieltä? Hän on intiaani, on ollut vaikka missä ja on oppinut kuria,\nmikä ylipäätänsä ei ole ominaista intiaaneille. Tässä sinulle taas\nmuuan Pohjolan arvoitus ratkaistavaksi, Prince.\"\n\n\"Kiitoksia paljon, mutta minulla on niitä aivan liiaksikin.\"\n\nMalemute Kid hengitti jo raskaasti, mutta nuori kaivosinsinööri makasi\nvielä kauan valveilla tuijottaen pimeyteen ja odottaen vertaan\nkuohuttavan jännityksen lauhtumista. Ja kun hän vihdoin nukahti, niin\nhänen aivonsa työskentelivät edelleen, ja hänkin matkasi läpi valkoisen\nTuntemattoman, ponnisteli koirineen loppumattomilla teillä ja näki\nmiesten elävän, kärsivän ja kuolevan miesten lailla.\n\nSeuraavana aamuna, tunteja ennen sarastusta, koiranajajat ja poliisit\nlähtivät Dawsonia kohti. Mutta ne vallat, jotka varjelevat hänen\nmajesteettinsa kuningattaren etuja ja ohjaavat hänen alamaistensa\nkohtaloja, eivät myöntäneet hänen postimiehilleen hetkenkään lepoa.\nViikon kuluttua he jälleen ilmestyivät Stuart Riveriin ja lähtivät\nsieltä Salt Riveriin reet kirjeitä täynnä. Koirat oli sentään vaihdettu\nuusiin; mutta nehän olivatkin koiria.\n\nMiehet olivat luulleet saavansa odottaa ja levähtää välillä muutamia\npäiviä. Lisäksi Klondyke oli Pohjolan uusin piiri, ja he olisivat\nmielellään tutkistelleet Kultakaupunkia, jossa kultahieta valui\nvirtoina ja jonka tanssisaleista kaikui loppumattomien juominkien\nmeteli. Mutta he kuivasivat sukkiaan ja polttelivat iltapiippuaan\nmelkein yhtä tyytyväisinä kuin edelliselläkin käynnillään, jos kohta,\npari harhautunutta veijaria oli ruvennut miettimään karkaamista,\nharkiten parhaillaan mahdollisuuksia kulkea yli itäisten,\ntuntemattomien vuorien ja sitten Mackenzie-laakson läpi kotipaikoilleen\nChippewyanmaahan. Pari, kolme päätti heti sitoumusajan päätyttyä palata\nsamaa tietä kotiseuduilleen, ja he tekivät jo suunnitelmia ja puhuivat\nuhkarohkeasta aikeestaan aivan yhtä huolettomasti kuin kaupunkilainen\npuhuu sunnuntairetkestään metsään.\n\nSaukonnahkamies näytti sangen rauhattomalta eikä ottanut osaa\nkeskusteluihin; viimein hän veti Malemute Kidin syrjään ja puheli\nhetken hiljaa hänen kanssaan. Prince katseli heitä uteliaasti, mutta\nvielä salaperäisemmäksi asia kävi, kun he ottivat lakkinsa ja\nrukkasensa ja menivät ulos. Tupaan palattuaan Malemute Kid nosti\nvaakansa pöydälle ja punnitsi kuusikymmentä unssia kultaa\nmerkillisen miehen pussiin. Sitten koiranajajain päällikkö liittyi\nneuvottelijoihin, ja he sopivat jostakin asiasta hänen kanssaan.\nSeuraavana päivänä joukkue jatkoi matkaansa virran latvoille, mutta\nsaukonnahkamies otti erinäisiä nauloja muonaa ja lähti takaisin\nDawsonia kohden.\n\n\"En oikein tietänyt, mitä tehdä\", sanoi Malemute Kid vastaukseksi\nPrincen kysymyksiin. \"Se mies raukka tahtoi jostakin syystä\nehdottomasti päästä vapaaksi -- hänellä näytti olevan jokin tärkeä aihe\nsiihen, vaikka ei millään ehdolla sanonut, mikä. Heidän laitansa on\nnäet sama kuin sotilaiden. Hän on tehnyt kahden vuoden sitoumuksen, ja\nainoa keino päästä siitä on ostaa itsensä vapaaksi. Hän ei olisi voinut\npysytellä täällä, jos olisi karannut, ja hän oli aivan vimmattu jäämään\ntänne. Päätöksensä hän sanoi tehneensä Dawsonissa. Mutta kukaan ei\ntuntenut häntä, eikä hänellä ollut killinkiäkään, ja minä olin ainoa,\njonka kanssa hän oli vaihtanut pari sanaa. Niinpä hän puhui asiasta\nvarakuvernöörille olettaen saavansa minulta rahaa -- lainaksi, näetkös,\nHän sanoi maksavansa takaisin vuoden kuluessa, ja jos tahtoisin, hän\nantaisi vihiä jostakin tuottavasta. Ei ole milloinkaan nähnyt, mutta\ntietää, että se on tuottava.\n\n\"Ja ajattelehan, kun hän sai minut ulos, niin hän oli vähällä pillahtaa\nitkuun! Hän kerjäsi, rukoili ja laskeutui polvilleen eteeni lumeen,\nkunnes nostin hänet pystyyn. Lörpötteli kaikenlaista kuin kaistapäinen.\nVannoi juuri tätä asiaa varten työskennelleensä monta vuotta ja\nvakuutti, ettei voisi kestää, jos se nyt liukuisi hänen käsistään.\nKysyin tietenkin, mikä tuo tärkeä asia oli, mutta eipä vain ilmaissut.\nSanoi, että hänet ehkä sijoitettaisiin postilinjan toiselle puolen eikä\nhän voisi palata Dawsoniin, ennenkuin parin vuoden perästä, ja silloin\nolisi liian myöhäistä. En ole milloinkaan nähnyt miestä niin poissa\nsuunniltaan. Ja kun lupasin antaa hänelle rahat, sain taas kiskoa hänet\nlumesta. Sanoin, että hän voisi pitää rahoja suorituksena osuudestani\nyritykseen. Mutta luuletko, että hän suostui siihen? Eikö mitä! Hän\nvannoi antavansa minulle kaiken, mitä löytyisi, ja tekevänsä minut\nrikkaammaksi kuin kukaan saiturikaan on konsanaan uneksinut. Mies, joka\nuskaltaa henkensä ja työnsä yritykseen, johon toinen sijoittaa vain\nrahoja, katkeroituu tavallisesti, jos hänen täytyy antaa toiselle\npuoletkaan löydöstään. Jotakin tässä jutussa on, Prince, usko pois.\nSaamme kyllä kuulla hänestä, jos hän palatessaan käy täällä...\"\n\n\"Mutta ellei?\"\n\n\"Silloin hyvänahkaisuuteni on saanut pahan kolahduksen ja olen tullut\nkuuttakymmentä kultaunssia köyhemmäksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylmä aika oli tullut pitkine öineen, ja aurinko oli alkanut leikkiä\niankaikkista piilosilla-oloaan eteläisellä taivaanrannalla, ennenkuin\nmitään kuului Malemute Kidin kaivososuudesta. Mutta sitten, eräänä\nkalpeana tammikuun alkupuolen aamuna jono raskaasti kuormitettuja\nkoirarekiä ajoi hänen majansa eteen Stuart Riverin rannalle.\nSaukonnahkain myyjä siinä oli, ja hänen mukanaan käveli mies,\njollaisten luomisen jumalat ovat aikoja sitten unohtaneet. Miehet eivät\nmilloinkaan puhuneet onnenpotkauksista ja viidensadan dollarin\nhuuhdinpannuista mainitsematta Axel Gundersonia nimeä; samaten hänestä\npuhuttiin ennen muita, kun leiritulen ääressä kerrottiin juttuja\nharvinaisesta voimasta ja rohkeudesta sekä nopeasta harkintakyvystä. Ja\nkeskustelun tyrehtyessä tarvitsi vain mainita sen naisen nimi, joka\njakoi hänen kohtalonsa, jotta kaikkien silmät kirkastuisivat ja puhe\nluistaisi entistä liukkaammin.\n\nKuten sanottu, luodessaan Axel Gundersonin jumalat olivat muistaneet\nmuinaiset kättensä työt, ja he muovailivat hänet sellaiseksi mieheksi,\njollaisia synnytettiin siihen aikaan, kun maailma vielä oli nuori. Yli\nseitsemän jalan vartalollaan hänellä oli värikkään komea puku, mikä\ntodisti hänet erääksi Eldoradon mahtimiehiä. Hänen rintansa, niskansa\nja jäsenensä olivat jättiläismäiset. Kantaakseen kolmeasataa lihas- ja\nluunaulaa hänen lumikenkänsä olivat jaardia pidemmät kuin muiden\nmiesten. Jämeät piirteet, tuuheat kulmakarvat, jykevä leuka ja\npelottomat, vaaleansiniset silmät todistivat hänen tuntevan vain yhden\nlain: käskemisen. Keltaisena silkkinä, kypsän viljan värisenä,\nympäröivät huurteiset hiukset hänen kasvojaan ja kihartuivat\nkarhunnahkaturkin kaulukselle. Hänessä oli jotakin, mikä johdatti\nmieleen meren, kun hän kiersi kapeata tietä majalle koiriensa edellä.\nJa hän löi koiraruoskansa tyvellä Malemute Kidin ovelle niin kuin\npohjoismainen viikinki lienee aikoinaan jymisyttänyt etelämaalaisen\nlinnan porttia vaatien sen avaamista.\n\nPrince paljasti naisellisen pyöreät käsivartensa ja ryhtyi alustamaan\nhapantaikinaa katsahtaen silloin tällöin salavihkaa kolmeen vieraaseen:\nne olivatkin vieraita, jollaisia vain kerran elämässään saa nähdä\nyhdessä saman katon alla. Tuo merkillinen mies, jota Malemute Kid oli\nnimittänyt Odysseukseksi, kiehtoi yhä hänen mieltään. Mutta erikoisesti\nhänen huomiotaan kiinnittivät nyt Axel Gunderson ja tämän vaimo.\nNaiseen matka oli koskenut, sillä hän oli veltostunut elettyään\nmukavissa huoneissa siitä lähtien kuin miehensä oli tullut rikkaaksi.\nHän nojautui viikingin leveään rintaan kuin hento kukkanen muuriin,\nvastasi leikillisesti Malemute Kidin hyväntahtoiseen pilaan, ja\nvälähdys hänen syvistä, tummista silmistään sytytti Princen veren\nkuumaan hehkuun. Prince näet oli mies, terve ja reipas, eikä ollut\nmoniin kuukausiin nähnytkään hienompaa sukupuolta. Nainen, intiaanitar,\noli vanhempi häntä. Mutta hän oli aivan erilainen kuin ne\nalkuasukasnaiset, joita Prince oli ennen tavannut: hän oli matkustellut\n-- keskustelusta kävi ilmi, että hän oli käynyt myös insinöörin\nkotimaassa; hän tiesi suurimman osan siitä, mitä hänen rotunsa naiset\ntietävät, mutta sitäpaitsi hän tiesi joukon sellaistakin, mitä heidän\nei voi vaatia tietävän. Hän osasi valmistaa aterian kuivatusta kalasta\nja laatia vuoteen lumeen. Hän kidutti isäntiään yksityiskohtaisilla\nkuvauksilla herkullisista päivällisistä ja kylvi äkillistä\nrauhattomuutta heidän mieliinsä mainitsemalla ruokalajeja, joita he\njoskus olivat tunteneet ja syöneetkin, mutta jotka nyt melkein\ntäydelleen olivat heiltä unohtuneet. Hän tunsi hirven, karhun ja pienen\nsiniketun tiet, vieläpä pohjoisten merienkin eläimistön tavat. Hän\ntiesi kaiken, mitä erä- ja kalamiehen tarvitsee tietää, ja kuin avointa\nkirjaa hän luki kaikkea, mitä ihmisten, lintujen tai eläinten jäljet\nvoivat kirjoittaa hienoon lumeen. Ja kuitenkin Prince näki huvitetun\nilmeen hänen silmissään hänen lukiessaan heidän \"leirimääräyksiään\".\nNuo ohjeet oli parantumaton Bettles kerran hillittömällä tuulella\nollessaan kirjoittanut, ja niiden parhaana puolena oli hienostuneen\nkoruton huumori. Prince käänsi taulun tavallisesti naisten tupaan\ntullessa vasten seinää, mutta kuka saattoi aavistaa, että tämä\nintiaanitar... No niin -- nyt oli jo liian myöhäistä...\n\nTämä siis oli Axel Gundersonin puoliso, jonka nimi ja maine kiisi yli\nkoko Pohjolan yhtä suurena kuin hänen miehensä nimi ja maine. Malemute\nKid laski pöydän ääressä pilaa hänen kanssaan vapaasti kuin vanha\ntuttava ainakin, ja Prince yhtyi tähän urheiluun voitettuaan\nhetkellisen hämilläolonsa. Nainen puolustautui tässä epätasaisessa\ntaistelussa sangen menestyksellisesti, kun taas hänen miehensä, jonka\njärki juoksi hitaammin, tyytyi vain olemaan yleisönä ja osoittamaan\nsuosiotaan. Viikinki oli silminnähtävästi hyvin ylpeä vaimostaan;\nkaikki hänen eleensä osoittivat, miten suuri osa hänen elämässään\ntuolla naisella oli. Saukonnahkamies söi ääneti toisten iloiseen\nkeskusteluun syventyneiden unohtamana; ja ennenkuin toiset olivat\nlopettaneet ateriansa, hän nousi ja meni koirien luo. Silloin, aivan\nliian aikaiseen, toisetkin ottivat rukkasensa ja parkansa seuraten\nhäntä.\n\nLunta ei ollut satanut moniin päiviin, ja siksi reet liukuivat kovalla\nYukonin tiellä kevyesti kuin iljanteella. \"Odysseus\" ohjasi ensimmäistä\nvaljaikkoa, Prince ja intiaanitar toista, Malemute Kid ja\nkeltatukkainen jättiläinen viimeistä.\n\n\"Ehkä tämä on vain hullun yritys, Kid\", sanoi Axel Gunderson, \"mutta\nminä luulen sen kuitenkin menevän läpi. Hän ei ole milloinkaan ollut\nsiellä, mutta hänen tarinansa on hyvä, ja sitäpaitsi hän näytti minulle\nkartan, josta kuulin vuosia sitten puhuttavan Kootenay-maassa. Olisin\nmielelläni ottanut sinut mukaan, mutta hän on omituinen otus ja vannoi\nheti paikalla jättävänsä koko homman, jos yksikään muu siihen\nsekaantuisi. Mutta kun tulen takaisin, niin sinä saat ensimmäisen\nvihjauksen; saat paikan lähinnä minua ja toisen puolen\nkaupunkitonteista.\n\n\"Ei, ei\", huudahti viikinki, kun toinen aikoi keskeyttää hänet, \"minä\njärjestän niin, ja tarvitaankin kaksi päätä, ennenkuin juttu on\nselvänä. Jos onnistaa, niin siitä tulee uusi Cripple Creek. Kuuletko?\nUusi Cripple Creek! Maaperä on kvartsia, ei huuhtomisia, ja jos olemme\nviisaita, niin kaikki jää meille -- miljoonia! Me rakennamme kaupungin\n-- työmiehiä tuhansittain -- hyvät vesitiet -- höyrylaivalinjat --\nsuuri liikennenopeus -- nopeakulkuisia höyrylaivoja pääväylille --\nrautatieverkko kenties -- sahalaitoksia -- sähkövalaistus -- omat\npankit -- kauppayhtiöt -- syndikaatti -- sillä tavoin! Mutta suu\npoikki, kunnes minä palaan.\"\n\nReet saapuivat pysähdyspaikalle, josta tie kulki poikki Stuart Riverin\nsuun. Edessä loppumaton lumi- ja jäämeri, jonka mahtava pinta ulottui\naina tuntemattomaan itään saakka. Lumikengät vedettiin esille rekien\nsidenuorien välistä. Axel Gunderson pudisti käsiä jäähyväisiksi ja\nasettui jonon etunenään. Hänen isot lumikenkänsä painuivat puoli\njaardia syvälle pehmeään lumeen ja polkivat sen niin kovaksi, etteivät\nkoirat voineet mitenkään kompastua. Hänen vaimonsa asettui viimeisen\nreen taakse, ja heti huomasi, että hän jo kauan sitten oli harjaantunut\nkäyttämään hankalia jalkineitaan. Iloiset jäähyväishuudahdukset\nrikkoivat syvän hiljaisuuden, koirat vinkuivat, ja saukonnahkamies\nopetti ruoskallaan erästä niistä paremmille tavoille.\n\nTuntia myöhemmin jono näytti mustalta, valtavalle paperiarkille\nvedetyltä lyijykynäviivalta.\n\n\nII.\n\nEräänä iltana monta viikkoa myöhemmin Malemute Kid ja Prince olivat\nsyventyneet ratkaisemaan shakkitehtävää, jonka he olivat löytäneet\nvanhasta, risaisesta viikkolehdestä. Kid oli vast'ikään palannut\nbonanzalaisilta valtauksiltaan ja lepäili kootakseen voimia pitkää\nhirvenmetsästystä varten. Princekin oli ollut matkoilla melkein koko\ntalven ja oli ruvennut kaipaamaan rauhallista viikkoa kamiinan ääressä.\n\n\"Siirrä musta ratsu väliin ja uhkaa shakkia. Ei, ei menettele. Näetkös,\nseuraava siirto...\"\n\n\"Minkä tähden moukka kaksi askelta? Silloin tulee ohestasyönti, ja kun\nlähetti...\"\n\n\"Odotappas! Nythän syntyy paljastus, ja...\"\n\n\"Ei, se on suojatta. Paina eteenpäin! Se tepsii kyllä.\"\n\nTehtävä oli mielenkiintoinen. Joku koputti ovelle jo toista kertaa,\nennenkuin Malemute Kid huusi: \"Sisään!\" Ovi avautui, ja joku astui\nhorjahdellen tupaan. Prince katsahti tulijaan ja hypähti samassa\npystyyn. Hänen kauhistunut ilmeensä sai Malemute Kidin kääntämään\npäätään, ja hänkin hätkähti, vaikka oli elämänsä varrella nähnyt yhtä\nja toista. Tulija hoiperteli sokean tavoin heitä kohden. Prince\nperäytyi takaperin, kunnes ulottui naulaan, josta hänen Smith &\nWesson-revolverinsa riippui.\n\n\"Hyvä jumala! Kuka se on?\" kuiskasi hän Malemute Kidille.\n\n\"En tiedä. Pakkasta ja nälkää luultavasti\", vastasi Kid, hiipien\nvastakkaiseen suuntaan. \"Ole varuillasi! Voi olla hullu\", varoitti hän\nsuljettuaan oven ja tultuaan takaisin.\n\nOlento lähestyi pöytää. Rasvalampun valo sattui hänen silmiinsä. Se\nhuvitti miestä ja saattoi hänet mielihyvästä kaameasti hihittämään.\nSitten hän äkkiä oikaisi vartaloaan, kohautti nahkahousujaan ja alkoi\nlaulaa renkutusta, mikä usein yhtyy aaltojen kohinaan, kun merimiehet\nvääntävät vintturia:\n\n    \"Jenkki-laiva virtaa ki-iitää,\n    o-hii, o-hei! Hei, o-hei!\n    Arvaappa ken päällikkö on si-iinä!\n    o-hii, o-hei! Hei o-hei!\n    Carolinan mies Jonathan Jo-oones,\n    o-hii, o...\"\n\nMies vaikeni äkkiä ja hoiperteli muristen kuin susi ruokahyllyä kohti;\nennenkuin he ehtivät estää, hän oli iskenyt hampaansa raakaan\nsilavakappaleeseen. Ottelu vieraan ja Malemute Kidin välillä yltyi\nkiivaaksi, mutta miehen voimat katosivat yhtä nopeasti kuin olivat\ntulleetkin, ja hän luovutti veltosti saaliinsa. He kuljettivat hänet\nkeskellään tuolille, jolle hän vaipui istumaan puoli ruumista pöydällä.\nPieni whisky-kulaus virkisti häntä sen verran, että hän saattoi pistää\nlusikan sokeriastiaan, jonka Malemute Kid asetti hänen eteensä. Kun\nhänen hurjin nälkänsä oli miten kuten vaimennut, Prince kammosta\nvärähtäen ojensi hänelle kupillisen heikkoa lihalientä.\n\nOlennon silmissä paloi mielipuolisuuden tuli, mikä välähti ja sammui\njoka kulauksella. Kasvot olivat melkein nahattomat. Ne olivat muutenkin\nniin kutistuneet ja näivettyneet, että niistä oli vaikea erottaa\ninhimillisiä piirteitä. Pitkällinen pakkanen oli purrut niitä syvään ja\naina uudelleen pannut ruvelle puoleksiparantuneet haavat. Kasvojen\nkuiva, kova pinta oli tummansinervä, ristiin rastiin täynnä halkeamia,\njoiden välistä paistoi punainen, raaka liha. Nahkapuku oli likainen ja\nriippui repaleina; karvat sen toiselta puolen olivat korventuneet ja\npalaneet pois -- näkyi selvästi, miten hän oli maannut nuotionsa\nääressä.\n\nMalemute Kid osoitti paikkaa, josta parkittua nahkaa oli leikattu pala\npalalta -- hirvittävä todistus äärimmäisestä nälästä.\n\n\"Kuka -- sinä -- olet?\" kysyi Malemute Kid hitaasti ja selvästi.\n\nMies ei näyttänyt kuulevankaan.\n\n\"Mistä sinä tulet?\"\n\n\"Jenkki-Iaiva virtaa ki-iitää\", oli vapiseva vastaus.\n\n\"Nähtävästi raukka on tullut virtaa pitkin\", sanoi Malemute Kid ja\npuristi lujasti miehen käsivartta saadakseen hänet puhumaan enemmän.\n\nMutta mies kirkaisi kosketuksesta ja ilmeisen tuskan vallassa takoi\nkylkeään kädellään. Hän kohosi vaivalloisesti pystyyn puolittain\nnojautuen pöydänreunaan.\n\n\"Nainen nauroi minulle... nauroi... ja minä näin vihan... hänen\nsilmissään. Hän... ei... tahtonut... lähteä.\"\n\nÄäni sortui, ja mies oli kaatumaisillaan takaperin, kun Malemute Kid\ntarttui lujasti hänen ranteeseensa huutaen: \"Kuka? Kuka ei tahtonut\nlähteä?\"\n\n\"Nainen... Unga. Hän nauroi ja löi minua... Ja sitten...\"\n\n\"No?\"\n\n\"Ja sitten...\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Hän makaa niin hiljaa lumessa... pitkän ajan jo. Hän makaa... yhä...\nlumessa.\"\n\nToverukset katsahtivat neuvottomina toisiinsa.\n\n\"Kuka makaa lumessa?\"\n\n\"Hän, Unga. Hän katsoi minua... viha... ja sitten...\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Sitten hän otti puukon... Ja sitten... kerran... kahdesti... hän oli\nheikko. Minä pääsin eteenpäin niin hitaasti. Ja siellä on paljon\nkultaa... paljon, paljon kultaa.\"\n\n\"Missä on Unga?\" Malemute Kid tiesi vain, että joku nainen paraikaa\nteki kuolemaa kenties ainoastaan mailin päässä majasta. Hän ravisteli\nmiestä hurjasti kerraten yhä uudelleen: \"Missä on Unga? Kuka on Unga?\"\n\n\"Hän... on... lumessa.\"\n\n\"Jatka!\" Kid puristi kovasti miehen rannetta.\n\n\"Niin... minäkin... tahdoin... jäädä... lumeen... Mutta... minulla...\nmaksettavana... velka... Oli... kovaa... että... minun... oli...\nmaksettava... velka... maksettava... velka. Minun... oli...\" Änkytys\nkeskeytyi; hän kopeloi taskuaan ja veti esiin hirvennahkapussin.\n\n\"Velka... maksettava... viisi... kulta... puntaa. Mal... e... mute...\nKidin... osuus... Minä...\" Uupunut pää vaipui pöydälle, eikä Malemute\nKid voinut saada miestä enää nousemaan.\n\n\"Hän on Odysseus\", sanoi hän rauhallisesti ja heitti kultahietapussin\npöydälle. \"Luulen, että Axel Gunderson ja hänen vaimonsa ovat lopussa.\nTulehan, niin panemme hänet sänkyyn. Hän on intiaani, hän kyllä tointuu\nja kertoo koko jutun.\"\n\nKun he leikkasivat miehen tamineet halki ja vetivät ne pois hänen\npäältään, he huomasivat rinnan oikealla puolen kaksi tuoretta,\nteräväsyrjäistä puukonhaavaa.\n\n\nIII.\n\n\"Puhun tapahtuneista asioista omalla tavallani; mutta te ymmärrätte\nkyllä. Alan alusta ja kerron ensin itsestäni ja naisesta ja sen jälkeen\nmiehestä.\"\n\nSaukonnahkamies siirrähti lähemmäksi kamiinaa, aivan kuin ihmiset,\njotka ovat kauan olleet tulta vailla ja pelkäävät tuon Prometheuksen\nlahjan katoavan millä hetkellä hyvänsä. Malemute Kid väänsi rasvalampun\nliekin suuremmalle ja sovitti sen niin, että valo lankesi kertojan\nkasvoille. Prince laskeutui sängystään ja istuutui toisten lähelle.\n\n\"Minä olen Naas, päällikkö ja päällikön poika, syntynyt auringon nousun\nja laskun väliltä pimeällä merellä isäni umiakissa. Koko yön miehet\nraatoivat airojen ääressä, ja naiset äyskäröivät aaltoja, jotka löivät\nylitsemme, ja me taistelimme myrskyn kanssa. Suolainen vaahto jäätyi\näitini rinnoille, kunnes hänen hengityksensä hiljeni ja loppui\nvuoroveden mukana. Mutta minä -- minä ulvoin kilpaa tuulen ja myrskyn\nkanssa ja jäin henkiin.\n\n\"Me asuimme Akatanilla...\"\n\n\"Missä?\" Malemute Kid kysyi.\n\n\"Akatanilla. Se kuuluu Aleutein saariin. Akatan on Chignikin takana,\nKardalakin takana, Unimakin takana. Niinkuin sanoin, me asuimme\nAkatanilla, keskellä merta, maailman lopussa. Me pyydystimme kaloja,\nhylkeitä ja saukkoja, ja meidän majamme olivat kylki kyljessä kapeilla\nkallioilla; takana oli metsä ja edessä keltainen ranta, jolle vedimme\nkajakkimme. Meitä ei ollut monta, ja meidän maailmamme oli hyvin pieni.\nIdässä oli vieraita maita, saaria niinkuin Akatankin -- ja me luulimme,\nettä koko maailma oli saaria, emmekä välittäneet niistä.\n\n\"Minä olin erilainen kuin koko kansani. Rantahiekassa oli vääristyneitä\nkaaripuita ja vettyneitä lankkuja; minun kansani ei milloinkaan\nrakentanut sellaisia veneitä. Ja minä muistan, että eräällä paikalla,\nmistä näki kolmeen suuntaan merelle, oli korkea, suora, iloinen mänty,\njoita siellä ei milloinkaan kasva. Kerrottiin, että kaksi miestä tuli\nsille paikalle, monina päivinä tuijottelemaan ulapalle. Nämä kaksi\nmiestä tulivat mereltä veneessä, joka nyt oli hylkynä rannalla. He\nolivat valkoisia niinkuin tekin ja heikkoja kuin lapset, kun hylkeiden\naika on loppunut ja metsästäjät palaavat retkiltään tyhjin käsin.\nVanhat ukot ja akat ovat tämän kertoneet minulle, ja he taas ovat\nkuulleet sen isiltään ja äideiltään. Valkoiset miehet eivät ensin\npitäneet meidän tavoistamme, mutta he vahvistuivat saatuaan kalaa ja\nrasvaa ja kävivät raivoisiksi. He rakensivat kumpikin itselleen oman\ntalon ja ottivat parhaat naisemme, ja ajan mukana tuli lapsia. Niin\nsyntyi myöskin isoisäni isä.\n\n\"Niinkuin sanoin, minä olin erilainen kuin kansani, sillä minussa on\nmereltä saapuneen valkoisen miehen väkevää verta. Kerrotaan, että\nmeillä on ollut toiset lait ennen näiden molempien saapumista; mutta he\nolivat julmia ja taistelunhaluisia, ja he tappelivat heimolaisiani\nvastaan, kunnes ei ollut hengissä ketään, joka olisi uskaltanut heitä\nvastaan nousta. He rupesivat päälliköiksi, poistivat vanhat lait ja\nantoivat meille uudet, joiden mukaan mies siitä lähtien oli isänsä\npoika eikä äitinsä niinkuin siihen asti. He määräsivät myöskin, että\nensiksi syntynyt poika omistaa kaiken, mitä hänen isällään on ollut, ja\nettä toisten veljien ja sisarten täytyy pitää huolta itsestään. Ja he\nantoivat meille muitakin lakeja. He opettivat meitä uudella tavalla\npyydystämään kaloja ja tappamaan karhuja, joita metsät olivat täynnä;\nja he neuvoivat meitä kokoamaan suuria varastoja nälänhädän aikoja\nvarten. Kaikki nämä asiat olivat hyviä.\n\n\"Mutta sen jälkeen kuin he olivat ruvenneet päälliköiksi eikä\nheimolaisteni joukossa ollut ketään, joka olisi uskaltanut uhmailla\nheitä, nämä kummalliset valkoiset miehet alkoivat tapella keskenään. Ja\nse, jonka verta minussa on, pisti hyljekeihäänsä käden pituudelta\ntoisen ruumiiseen. Heidän lapsensa jatkoivat taistelua heidän\njälkeensä, ja sitten heidän lastensa lapset. Heidän välillään oli suuri\nviha, ja mustia tekoja tehtiin minun aikaani saakka; ei milloinkaan\nkummastakaan suvusta ollut elossa kuin yksi jatkamassa esi-isäinsä\nsukua. Minä olin ainoa omaa sukuani, ja toista oli vain tyttö, Unga,\njoka asui äitinsä luona. Meidän molempien isät eivät tulleet eräänä\nyönä kalastamasta; mutta sitten he ajautuivat rantaan nousuveden mukana\nja olivat lujasti kietoutuneet toisiinsa.\n\n\"Kansa oli kummissaan sukujemme välisen vihan vuoksi, ja vanhat miehet\npudistelivat päätään ja sanoivat, että taistelu jatkuisi, kun me\nkumpikin saisimme lapsia. Kaikkea tätä he puhuivat pienenä poikasena\nminulle, ja minä pidin Ungaa vihollisenani, niiden lasten äitinä, jotka\ntulisivat taistelemaan minun lapsiani vastaan. Minä ajattelin sitä\naina, ja kun kasvoin nuorukaiseksi, kysyin, miksi niin oli. Ja he\nvastasivat: 'Me emme tiedä, mutta niin on ollut esi-isiesi ajoista\nsaakka.' Ja minä ihmettelin, että tulevien piti jatkaa poismenneiden\ntaistelua, enkä minä voinut nähdä siinä mitään oikeudenmukaisuutta.\nMutta kansa sanoi, että niin täytyi olla ja että minä olin vain\npoikanen.\n\n\"Ja he kehoittivat minua ottamaan ajasta vaarin, jotta minun\njälkeläiseni saattoivat tulla vanhemmiksi ja kasvaa voimassa Ungan\nlapsien edelle. Se oli helppo asia, sillä minähän olin päällikkö ja\npäällikön poika, ja kansa kunnioitti minua esi-isäini lakien ja\nurotekojen sekä rikkauteni takia. Kuka nuori tyttö tahansa olisi\nmielellään tullut minun luokseni, mutta minä en löytänyt mieleistäni.\nJa vanhat miehet ja tyttöjen äidit kehoittivat minua kiirehtimään,\nsillä metsästäjät olivat jo alkaneet tarjota Ungan äidille korkeita\ntavarakasoja hänen tyttärestään; ja jos hänen lapsensa syntyisivät\nennenkuin minun, niin minun lapseni varmasti tuhoutuisivat.\n\n\"En löytänyt mieleistäni tyttöä, ennenkuin eräänä iltana palatessani\nkalastamasta. Aurinko oli alhaalla ja paistoi suoraan silmiini, tuuli\noli navakka, ja kajakit kiisivät valkoisilla aalloilla. Äkkiä Ungan\nkajakki ajoi ohitseni, ja hän katsahti minuun; hänen hiuksensa\nliehuivat kuin öinen pilvi, ja hänen poskensa olivat roiskeiden\nkastamat. Niinkuin sanoin, aurinko paistoi silmiini, ja minä olin vain\nnuorukainen; mutta jotenkin minulle äkkiä selveni, että tämä oli\nsukupuolen kutsu toiselle. Soutaessaan eteenpäin hän uudelleen katsahti\nminuun kahden aironvedon välillä -- niinkuin vain Unga saattoi katsoa\n-- ja taas minä tunsin, että tämä oli sukupuolten kutsu. Muut huusivat\nkovasti, kun ajoimme heidän kömpelöiden umiakiensa ohi ja jätimme\nheidät kauas taakse. Mutta Unga oli nopea meloja, ja minun sydämeni\npaisui kuin purje tuulessa, enkä minä saavuttanut häntä. Tuuli yltyi,\nmeri kuohui valkoisena, ja hypellen kuin hylkeet tuulen alla meidän\nkajakkimme kohisivat eteenpäin pitkin auringon kultaista polkua.\"\n\nNaas kumartui tuolistaan puoleksi eteenpäin, aivan kuin hän olisi\npidellyt melaa käsissään ja soutanut kilpaa jälleen. Jossakin kamiinan\ntoisella puolen hän näki Ungan istuvan, hiukset hulmuten, keinuvassa\nkajakissaan. Meri kohisi hänen korvissaan, ja hän tunsi suolaisen ilman\nsieraimissaan.\n\n\"Mutta Unga pääsi rantaan ennen minua ja juoksi nauraen hiekan yli\näitinsä tupaan. Ja suuri ajatus syntyi minussa sinä yönä -- ajatus,\njoka oli koko Akatanin kansan päällikön arvoinen. Kun kuu oli noussut,\nmenin minä hänen äitinsä tuvalle ja katselin Yash-Nooshin tavaroita,\njotka oli kasattu oven ulkopuolelle -- Yash-Nooshin, suuren\nmetsästäjän, joka tahtoi ruveta Ungan lasten isäksi. Muut nuoret miehet\nolivat aikaisemmin pinonneet sinne kaiken omaisuutensa ja ottaneet taas\nne pois; ja jokainen laittoi suuremman pinon kuin edellinen.\n\n\"Ja minä nauroin kuulle ja tähdille ja menin omaan talooni, missä\nkaikki aarteeni olivat. Minä kuljin monta kertaa edestakaisin, kunnes\ntavarakasani oli yhtä monta kertaa Yash-Nooshin pinoa suurempi kuin\nyhdessä kädessä on sormia. Siinä oli kalaa, auringon kuivaamaa ja\nsavustettua; neljäkymmentä lyhytkarvaisen hylkeen nahkaa ja puolta\nenemmän turkkihylkeitä, ja jokainen nahka oli suusta sidottu ja öljyllä\ntäytetty; ja siinä oli kymmenen karhuntaljaa -- karhut minä olin itse\ntappanut, kun ne keväällä tulivat pesistään. Ja siinä oli helmiä ja\npeitteitä ja helakanpunaista kangasta, jota minä olin vaihtanut\nidempänä asuvalta kansalta; he olivat saaneet sitä vaihtokaupassa vielä\nidempänä asuvalta kansalta. Minä katselin Yash-Nooshin pinoa ja\nnauroin; sillä minä olin Akatanin päällikkö ja minun rikkauteni oli\nsuurempi kuin kaikkien nuorten miesteni yhteensä ja minun esi-isäni\nolivat tehneet suuria urotekoja ja säätäneet lakeja ja saattaneet\nnimensä kansan huulille ikuisiksi ajoiksi.\n\n\"Kun aamu valkeni, menin minä rantaan ja katsahdin salavihkaa Ungan\näidin majalle. Minun pinoni oli vielä koskettamatta. Ja naiset\nhymyilivät ja sanoivat leikillisiä sanoja toisilleen. Minä ihmettelin,\nsillä milloinkaan ei oltu nähty suurempaa tarjousta; ja seuraavana yönä\nminä vein sinne vielä enemmän ja vedin sinne sitäpaitsi hyvästi\nparkitusta nahasta valmistetun umiakin, joka ei vielä ollut uinut\naalloilla. Mutta seuraavana päivänä ne yhä olivat jäljellä kaikkien\nihmisten naurettavina. Ungan äiti oli viekas, ja minä vihastuin, kun\nminun näin piti hävetä kansani edessä. Sinä yönä minä lisäsin niin,\nettä kasa tuli hyvin korkeaksi, ja minä laahasin sinne umiakini, joka\noli kahdenkymmenen kajakin arvoinen. Ja aamulla kaikki oli poissa.\n\n\"Silloin minä rupesin valmistelemaan häitä, ja idässä asuva kansa tuli\nhääruoan ja potlachin takia. Unga oli minua neljä auringonkierrosta\nvanhempi -- se oli meidän tapamme laskea vuosia -- ja minä olin vain\nnuorukainen. Mutta minä olin päällikkö ja päällikön poika, eikä silloin\nikä merkinnyt mitään.\n\n\"Mutta kaukana meren ulapalla näkyi laiva, jota tuuli kasvatti yhä\nsuuremmaksi. Laivan valumisaukoista virtasi kirkas vesi, ja miehet\ntekivät kovasti työtä pumppujen ääressä. Keulassa seisoi valtava mies\nja jakoi käskyjä ukkosen äänellä. Hänen silmänsä olivat yhtä\nvaaleanharmaat kuin syvä vesi, ja hänen tukkansa muistutti merileijonan\nharjaa. Hänen hiuksensa olivat keltaiset kuin syksyinen vilja\neteläisissä maissa tai kuin hamppunuora, jota merimiehet punovat.\n\n\"Näinä vuosina olimme usein nähneet laivoja kaukaa, mutta tämä oli\nensimmäinen, joka laski Akatanin rannalle. Juhla keskeytyi, ja naiset\nja lapset juoksivat majoihin, mutta me miehet jännitimme jousemme ja\nodotimme keihäät tanassa. Mutta kun laiva törmäsi maihin, eivät vieraat\nvälittäneet vähääkään meistä, vaan ahersivat omassa työssään. Luoteen\ntultua he kallistivat kuunarinsa ja korjasivat sen pohjassa olleen ison\nreiän. Ja silloin naiset uskalsivat tulla esille, ja juhlaa jatkettiin.\n\n\"Kun meri nousi, niin miehet varppasivat laivansa syvään veteen ja\ntulivat sitten meidän luoksemme. He toivat mukanaan lahjoja ja olivat\nystävällisiä, ja minä valmistin huoneen heille, ja sydämeni hyvyydestä\nminä annoin heille ystävyydenmerkkejä, jaoin niitä kaikille\nvierailleni; sillä silloin oli minun hääpäiväni ja minä olin Akatanin\npäällikkö. Ja hän, jonka tukka oli kuin merileijonan harja, oli myöskin\nsiellä, ja hän oli niin suuri ja väkevä, että luuli maan vapisevan\nhänen jalkainsa alla. Hän katseli melkein alituisesti Ungaa ja piti\nkäsiään ristissä rinnalla, näin, ja jäi meidän luoksemme, kunnes\naurinko meni pois ja tähdet nousivat taivaalle. Silloin hän meni\nlaivaansa takaisin. Minä tartuin Ungan käteen ja vein hänet majaani. Ja\nsiellä laulettiin ja naurettiin, ja naiset sanoivat leikillisiä sanoja,\nniinkuin heidän on tapana sellaisissa tilaisuuksissa. Mutta me emme\nniistä piitanneet. Ja sitten ihmiset jättivät meidät kahden kesken ja\nmenivät kotiinsa.\n\n\"Viimeinen hälinä oli tuskin häipynyt, kun merenkulkijain päällikkö\ntuli takaisin. Ja hänellä oli mukanaan paljon mustia pulloja, ja me\njoimme niistä ja tulimme iloisiksi. Minä, nähkääs, olin vain\nnuorukainen ja olin koko ikäni elänyt maailman lopussa. Minun vereni\npaloi tulena, ja sydämeni oli kevyt kuin vaahto, jota aalto lennättää\nkalliolle. Unga istui ääneti nurkassaan taljojen keskellä silmät\nammollaan, sillä hän tuntui olevan peloissaan. Leijonanharjainen mies\nkatseli häntä terävästi ja pitkään. Ja sitten hänen miehensä toivat\nsuuria tavarakasoja, ja hän pinosi minun eteeni niin suuria rikkauksia,\nettei Akatanilla oltu nähty sellaista ennen. Siinä oli isoja ja pieniä\nampuma-aseita; siinä oli ruutia ja kuulia ja hylsyjä ja kiiltäviä\nkirveitä ja teräspuukkoja ja työaseita ja ihmeellisiä kapineita,\njollaisia en ennen ollut nähnyt. Kun hän merkeillä osoitti, että kaikki\nse oli minun, pidin häntä suurena miehenä, joka saattoi olla niin\nantelias, mutta sitten hän viittoi myöskin, että Ungan oli lähdettävä\nhänen mukanaan laivaan. Ymmärrättekö? Unga lähtisi pois laivassa hänen\nkanssaan. Minun isieni veri kiehahti äkkiä kuumasti, ja minä aioin\nlävistää hänet keihäälläni. Mutta mustien pullojen sisällys oli\nvarastanut voiman käsivarrestani, ja hän tarttui minua niskasta, näin,\nja iski minun pääni seinää vasten. Minä kävin heikoksi kuin\nvastasyntynyt lapsi, ja jalkani pettivät. Unga huusi ja tarttui kiinni,\nmihin vain ennätti, kunnes he kaikki heittäytyivät meidän kimppuumme,\nja päällikkö laahasi hänet ovelle. Siellä hän nosti Ungan vahvoille\nkäsivarsilleen, ja kun tyttö repi hänen keltaista harjaansa, niin hän\nvain nauroi, ja hänen naurunsa jymisi kuin suuren uroshylkeen karjunta\nkiima-aikana.\n\n\"Minä horjahtelin rantaan ja kutsuin väkeäni, mutta pelko oli heidät\nlamauttanut. Vain Yash-Noosh oli mies, ja häntä ne löivät päähän\nairolla, kunnes hän makasi kasvot hiekassa eikä enää liikkunut. Sitten\nne laulaen nostivat purjeensa, ja laiva katosi tuulen mukana.\n\n\"Ihmiset sanoivat, että näin oli hyvä, sillä nyt ei enää Akatanilla\nollut verikostoa. Minä en sanonut mitään; mutta minä odotin seuraavaan\ntäysikuuhun. Silloin minä lastasin kajakkiini kalaa ja öljyä ja lähdin\nitään päin. Näin monta saarta ja monia kansoja, ja minä, joka olin\nelänyt maailman lopussa, sain nyt nähdä, että maailma on hyvin suuri.\nMinä puhuin merkeillä; mutta kukaan ei ollut nähnyt kuunaria eikä\nmiestä, jonka tukka oli kuin merileijonan harja, ja ne viittasivat aina\nitään päin. Minä nukuin kummallisissa paikoissa ja söin merkillisiä\naineita ja näin ihmeellisiä kasvoja. Monet nauroivat ja luulivat minua\nheikkomieliseksi; mutta joskus vanhat miehet käänsivät minun kasvoni\nvaloon ja siunasivat minua, ja nuorten naisten silmät kävivät\nlempeiksi, kun he kyselivät minulta vieraasta laivasta ja Ungasta ja\nmerien miehistä.\n\n\"Ja sillä lailla minä tulin kovassa aallokossa myrskyjen läpi\nUnalaskaan. Siellä oli kaksi kuunaria, mutta kumpikaan ei ollut se,\njota etsin. Ja siksi minä jatkoin matkaa itään päin, ja maailma kasvoi\nyhä suuremmaksi; eikä Unamokin saarella kukaan ollut kuullut siitä\nlaivasta puhuttavan eikä myöskään Kadiakilla eikä Atognakilla. Ja\nsitten eräänä päivänä tulin vuorimaahan, jossa miehet tekivät isoja\nkoloja kallioon. Siellä oli kuunari, mutta se ei ollut minun, ja miehet\nlastasivat siihen sitä, mitä he saivat kalliosta. Moista minä pidin\nlapsellisena, koska koko maailma on täynnä kallioita; mutta ne antoivat\nminulle ruokaa ja panivat minut työhön. Kun kuunari oli painunut\nsyvälle veteen, niin kapteeni antoi minulle rahaa ja sanoi, että saisin\nlähteä; mutta minä kysyin, mitä tietä hän menisi, ja hän osoitti\netelään. Minä näytin merkeillä, että halusin seurata häntä. Ensiksi hän\nnauroi, mutta väestä oli puute, ja senvuoksi hän otti minut mukaan\nlaivamiesten avuksi. Siellä minä opin puhumaan heidän laillaan,\nhiivaamaan köysiä ja äkillisissä tuulenpuuskissa reivaamaan purjeita ja\npitämään perää. Eikä oppiminen ollut vaikeata, sillä minun isäini veri\noli samanlaista kuin merimiestenkin.\n\n\"Olin arvellut helpoksi löytää hänet, jos vain pääsisin hänen kansansa\nluokse; ja kun eräänä päivänä näimme maata ja laskimme satamaan kapean\nsalmen läpi, odotin näkeväni ehkä yhtä monta kuunaria kuin minulla on\nsormia. Mutta siellä olikin laivoja maileittain, kylki kyljessä kuin\npikkukalaa rannikoilla; ja kun minä menin niiden luo ja kysyin\nleijonanharjaista miestä, niin kaikki nauroivat minulle ja puhuivat\nmonella kielellä. Ja minä ymmärsin, että he olivat tulleet maailman\nkaukaisimmista maista.\n\n\"Minä menin kaupungille katsomaan jokaisen miehen kasvoja. Mutta ne\nkaikki olivat kuin turska silloin, kun parvet liukuvat sakeina\nmatalikkojen yli, enkä minä voinut laskea niitä. Ja kolina kaikui\nkorvissani, kunnes en enää kuullut mitään, ja meteli huumasi pääni\nkokonaan. Minä kuljin yhä kauemmaksi läpi maiden, jotka lauloivat\nauringonpaisteessa; missä vilja kasvoi pelloilla runsaana, ja missä oli\npaljon suuria kaupunkeja, kaikissa kosolti miehiä, jotka elivät kuin\nnaiset, suu täynnä petollisia sanoja ja sydän mustana kullanhimosta. Ja\nkoko ajan minun kansani metsästeli ja kalasteli Akatanilla ja oli\nonnellinen uskoessaan, että maailma on pieni.\n\n\"Mutta se Ungan silmien katse, jonka hän loi minuun palatessaan\nkalastamasta, ei unohtunut minulta milloinkaan, ja minä tiesin\nlöytäväni hänet, kun aika on täytetty. Hän kulki hiljaisia polkuja\nillan hämärässä, tai hän houkutteli minut halki rehevien, kasteisten\nmaiden, ja hänen silmissään loisti lupaus, jollaisen vain Unga voi\nantaa.\n\n\"Minä kuljin ainakin tuhannen kaupungin läpi. Jotkut ihmisistä olivat\nystävällisiä ja antoivat minulle ruokaa, toiset nauroivat, ja monet\nkiroilivat; mutta minä pidin kieleni hampaitten takana ja kuljin\nkummallisia teitä ja näin ihmeellisiä asioita. Usein minä, minä, joka\nolin päällikkö ja päällikön poika, tein työtä muille -- miehille, jotka\nsanoivat karkeita sanoja ja olivat kovia kuin rauta ja pusersivat\nkultaa toisten ihmisten hiestä ja kärsimyksistä. Enkä minä kuitenkaan\nkuullut sanaakaan niistä, joita minä etsin, ennenkuin palasin takaisin\nmerelle, niinkuin hylje kääntyy parituspaikoilleen pohjoiseen. Mutta\nminä tulin toiseen satamaan ja toiseen maahan, joka oli pohjoisessa. Ja\nsiellä minä kuulin huhuja keltatukkaisesta merenkulkijasta ja sain\ntietää, että hän oli hylkeenpyytäjä ja juuri silloin kaukana\nvaltamerellä.\n\n\"Silloin minä pestauduin hyljekuunariin, jossa oli suuri joukko\nkömpelöitä sivasheja; me seurasimme leijonanharjaisen jäljettömiä teitä\npohjoiseen, missä parhaillaan oli metsästysaika. Me olimme poissa monta\nväsyttävää kuukautta ja keskustelimme monen kalastajalaivan kanssa ja\nsaimme kuulla paljon hänen hurjista teoistaan. Mutta milloinkaan emme\npäässeet hänen lähelleen. Me menimme pohjoiseen, aina Pribylovin\nsaarille, tapoimme rannikolta hylkeitä kasoittain ja veimme niiden\nlämpimät ruumiit kannelle, kunnes traani ja veri virtasi mereen\nvalumisaukoista eikä kukaan voinut pysyä pystyssä kannella. Sitten\nmeitä rupesi ajamaan takaa höyrylaiva, joka ampui isoilla kanuunoilla.\nMutta me lisäsimme purjeita, niin että aallot huuhtelivat kantta ja\nhuuhtelivat sen puhtaaksi, ja viimein pääsimme sumuun piiloon.\n\n\"Kerrottiin, että juuri samaan aikaan kuin me pakenimme höyrylaivaa\npelko sydämessä se keltatukkainen merenkävijä tuli Pribylovin saarille\nja meni suoraan tavaravarastolle; ja sillä aikaa kuin muutamat pitivät\nkauppahuoneen miehiä vangittuina, lastasivat hänen muut miehensä\nsuolaushuoneesta laivaan kymmenentuhatta tuoretta nahkaa. Niin\nkerrottiin, ja minä uskon sen todeksi; sillä kun minä matkasin pitkin\nrannikkoa häntä tapaamatta, kuulin kaikkialla pohjoisilla merillä\nhirveitä juttuja hänen ylimielisyydestään ja rohkeudestaan, niin että\nkolme kansaa, joilla on maita siellä, etsi häntä laivoillaan. Ja minä\nkuulin myöskin puhuttavan Ungasta, sillä kaikki kapteenit veisasivat\nhänen kiitostaan, ja hän oli aina hänen mukanaan. Unga oli oppinut\nhänen kansansa tavat, he sanoivat, ja oli onnellinen. Mutta minä tiesin\nparemmin -- minä tiesin, että hänen sydämensä kaipasi omaa kansaansa\nAkatanin keltaisilla rannoilla.\n\n\"Pitkän ajan jälkeen minä tulin takaisin satamaan, joka on kapeassa\nvuonossa, ja siellä sain tietää, että hän oli lähtenyt suuren\nvaltameren yli metsästämään hylkeitä; hän oli mennyt sen lämpimän maan\nitäpuolelle, joka etelässä ulottuu lähelle Venäjän merta. Ja minä, joka\njo olin merimies, pestauduin muutamien hänen omien maanmiestensä kanssa\nja seurasin häntä hylkeenmetsästykselle. Eikä tässä uudessa maassa\nollut monia laivoja; mutta me seurasimme hyljeparvea ja metsästimme\nniitä koko kevään. Ja kun naarashylkeet olivat raskaina poikasista ja\nmenivät yli Venäjän merirajan, niin miehet pelästyivät ja rupesivat\nmurisemaan; siellä oli näet sankka sumu ja joka päivä me kadotimme\nveneistä miehiä. Ja kun he eivät tahtoneet tehdä työtä, niin kapteeni\nkäänsi laivan sille suunnalle, mistä olimme tulleet. Mutta minä tiesin,\nettä keltatukkainen merenkävijä ei pelännyt mitään, ja minä olin varma,\nettä hän seuraisi hyljelaumaa aina venäläisille saarille, minne\nainoastaan muutamat uskalsivat mennä. Ja senvuoksi minä otin yöllä,\nmaatessani tähystämässä kannella, veneen, ja sitten minä yksin soudin\nsiihen lämpimään, pitkään maahan. Ja sitten minä matkasin etelään\ntapaamaan Yeddo-lahden miehiä, jotka ovat hurjia ja rohkeita. Ja\nYoshiwaran tytöt olivat pieniä ja kiiltäviä kuin teräs ja kauniita,\nkatsella; mutta minä en voinut pysähtyä, sillä minä tiesin, että Unga\nkeinui aalloilla siellä pohjoisilla hylkeiden parituspaikoilla.\n\n\"Yeddo-lahden miehet olivat kokoontuneet maailman etäisimmistä\nkolkista, eikä heillä ollut jumalia eikä kotia; he purjehtivat\njapanilaisen lipun alla. Ja minä menin heidän kanssaan Kuparisaarten\nrikkaille rannoille, missä meidän nahkakasamme kasvoivat kasvamistaan.\nNäillä hiljaisilla vesillä emme tavanneet ketään, ennenkuin olimme\nvalmiit lähtemään. Silloin eräänä päivänä kova tuuli nosti sumun, ja\nsuoraan meitä vastaan tuli kuunari venäläisen sotalaivan tummat\nkanuunansuut aivan takanaan. Me lähdimme myötätuulessa pakoon, ja se\nkuunari vain läheni lähenemistään; se kulki kolme jalkaa meidän kahta\nvastaan. Ja komentosillalla seisoi hän, jonka tukka oli kuin\nmerileijonan harja, ja hän nauroi ylimielisyydessään ja voimansa\ntunnossa ja antoi lisätä purjeita, niin että laivanparras oli veden\nalla. Ja Unga oli siellä -- minä tunsin hänet heti -- mutta mies\nlähetti hänet alas, heti kuin kanuunat alkoivat puhua. Niinkuin sanoin,\nhe kulkivat kolme jalkaa meidän kahta vastaan, kunnes näimme kuunarin\nperäsimen nousevan viheriänä jokaisella sysäyksellä, minkä laiva otti\n-- ja minä jätin ruorin käsistäni ja kirosin katkerasti itsekseni selin\nvenäläisten luoteihin. Me näet tiesimme, että hän aikoi ajaa ohitsemme\nja ennättää pakoon, sillä aikaa kuin meidät vangittaisiin. Ne ampuivat\nmeidän mastomme poikki, ja me jäimme ajelehtimaan kuin haavoittunut\nmerilintu. Mutta leijonanharjainen katosi taivaanrannan taa -- hän ja\nUnga.\n\n\"Mitä saatoimme tehdä? Tuoreet nahat todistivat tarpeeksi. Sitten ne\nveivät meidät erääseen venäläiseen satamaan ja sitten autioon maahan,\nmissä meidät pantiin kaivamaan vuorisuolaa. Ja monet meikäläisistä\nkuolivat, mutta -- mutta muutamat eivät kuolleet.\"\n\nNaas kiersi huovan hartioiltaan paljastaen arpisen ihonsa, jossa\nselvästi näki solmuruoskan jäljet. Prince peitti hänet äkkiä uudelleen,\nsillä se selkä ei ollut mikään kaunis katseltava.\n\n\"Meillä oli siellä raskas aika; ja joskus muutamia lähti etelään\npäin, mutta he tulivat aina takaisin. Eräänä yönä me, jotka olimme\nYeddo-lahdelta, teimme kapinan, otimme vartioilta aseet ja lähdimme\npohjoiseen. Maa oli hyvin suuri, ja siellä oli vetisiä tasankoja ja\nsuuria metsiä. Pakkanen ja lumituisku yllättivät meidät, eikä kukaan\ntietänyt tietä. Monta raskasta kuukautta me vaelsimme loppumattoman\nmetsän läpi -- en nyt paljoa muista, sillä meiltä puuttui ruokaa ja\nusein me heittäydyimme maahan kuolemaan. Mutta viimein me tulimme\nkylmälle merelle, eikä meistä ollut kuin kolme hengissä sitä\nkatsomassa. Eräs oli purjehtinut kapteenina Yeddosta ja tiesi, miten\nsuuret maat sijaitsevat, ja hän oli selvillä paikoista, mistä pääsee\njään yli maasta toiseen. Ja hän johdatti meitä -- en tiedä, miten\nkauan, matka oli niin pitkä -- kunnes meitä oli vain kaksi. Kun olimme\ntulleet sinne, minne pitikin, tapasimme viisi miestä siitä omituisesta\nkansasta, joka elää siellä, ja heillä oli koiria ja taljoja, ja me\nolimme ihan köyhiä. Me taistelimme lumessa, kunnes ne viisi olivat\nkuolleet ja kapteeni oli kuollut, ja siiloin koirat ja nahat olivat\nminun. Sitten minä menin yli jään, joka oli alkanut lähteä, ja kerran\njouduin tuuliajolle enkä päässyt maihin, ennenkuin länsimyrsky heitti\nminut rannikolle. Sen jälkeen tuli Golovin-lahti, Pastilik ja pappi.\nSitten etelään, etelään, lämpimiin auringonmaihin, sinne, missä minä\naluksi vaeltelin.\n\n\"Mutta meri ei enää antanut mitään, ja niillä, jotka lähtivät\nhylkeenpyyntiin, oli suuri uhka, mutta pieni ansio. Kalastajalaivastot\nhajosivat; ei kapteeneilla eikä miehistöllä ollut mitään kerrottavaa\nniistä, joita minä etsin. Silloin minä läksin valtamereltä, joka ei\nlepää milloinkaan, ja menin sisämaahan, missä puut ja talot ja vuoret\naina seisovat liikkumatta paikoillaan. Minä kuljin paljon ja opin monta\nasiaa, myöskin kirjoittamaan ja lukemaan kirjoja. Ja oli hyvä, että\nopin, sillä mieleeni juolahti, että Ungakin varmasti osasi molempia ja\nettä jonakin päivänä, kun aika olisi täytetty, silloin me... te\nymmärrätte, kun aika olisi täytetty.\n\n\"Sillä tavoin minä ajelehdin eteenpäin, aivan kuin ne pienet kalat,\njotka nostavat purjeensa tuulessa, mutta eivät osaa pitää perää. Mutta\nminun silmäni ja korvani olivat aina auki, ja minä kuljeksin miesten\njoukossa, jotka olivat matkustelleet paljon, sillä minä tiesin heidän\nvain tarvinneen nähdä ne, joita etsin, muistaakseen heidät uudelleen.\nVihdoin viimein eräs mies tuli vuorilta, ja hänellä oli kiviä, joissa\noli herneen kokoisia palasia puhdasta kultaa, ja hän oli kuullut heistä\npuhuttavan, hän oli tavannut heidät, hän tunsi heidät. He olivat\nrikkaita, sanoi hän, ja he asuivat eräässä paikassa, josta he kaivoivat\nkultaa maasta.\n\n\"Se oli villi maa ja hyvin kaukana; mutta ajan mukana minä pääsin\nleiriin, vuoren väliin, missä miehet tekivät työtä yötä päivää\nnäkemättä auringon valoa. Aika ei ollut vielä täytetty. Minä kuuntelin\nihmisten puheita. Hän oli mennyt pois -- he olivat menneet pois --\nEnglantiin, sanottiin, saadakseen rikkaita ihmisiä yhtymään ja\nmuodostamaan yhtiöitä. Minä näin talon, jossa he asuivat; se muistutti\nvanhojen maiden palatseja. Yöllä minä ryömin ikkunasta katsomaan, miten\nhän hoiti Ungaa. Minä kuljin huoneesta toiseen ja ajattelin, että\ntällaista oli varmaankin kuninkailla ja kuningattarilla, sillä kaikki\noli niin komeata. Ja kaikki sanoivat, että hän piti häntä kuin\nkuningatarta, ja moni ihmetteli, mitä kansaa Unga oli; hänen\nsuonissaanhan virtasi vierasta verta, ja hän oli erilainen kuin\nAkatanin naiset, eikä kukaan tietänyt, kuka hän oikeastaan oli. Ah, hän\noli kuningatar; mutta minä olin päällikkö ja päällikön poika ja minä\nolin maksanut hänestä suunnattoman määrän nahkoja, veneitä ja helmiä.\n\n\"Mutta miksi niin paljon sanoja? Minä olin merimies ja tunsin laivain\ntiet merellä. Minä seurasin heitä Englantiin ja sitten muihin maihin.\nJoskus minä kuulin ihmisten puhuvan heistä, ja joskus luin heistä\nsanomalehdistä; mutta kertaakaan en heitä saavuttanut, sillä heillä oli\npaljon rahaa ja minä olin köyhä mies. Sitten onnettomuus kohtasi heitä,\nja heidän rikkautensa haihtui kuin savuhattara. Sanomalehdet kertoivat\nsiitä paljon niihin aikoihin; mutta sitten tuli hiljaista, ja minä\ntiesin heidän palanneen takaisin sinne, mistä he saattoivat kaivaa\nkultaa lisää.\n\n\"He olivat kadonneet maailman näkyvistä köyhiksi tultuaan, ja minä\nvaelsin leiritulelta toiselle, aina pohjoiseen Kootenay-maahan saakka,\nja sieltä minä löysin heidän kylmenneet jälkensä. He olivat tulleet ja\nmenneet, joku sanoi: sinne, toinen: tänne, ja lopuksi väitettiin heidän\nlähteneen Yukonin maahan. Ja minä kuljin sinne ja tänne, paikasta\ntoiseen, vaelsin vaeltamistani, kunnes minua melkein alkoi väsyttää\ntämä maailma, joka on niin suuri. Kootenayssa minä tein pitkän ja\nvaivalloisen matkan erään Luoteismaan alkuasukkaan kanssa, joka\nheittäytyi maahan kuolemaan, kun jouduimme nälänhätään. Hän oli\nkulkenut Yukonin maahan tuntematonta tietä yli vuorten, ja kun hän\nhuomasi loppunsa tulevan, hän antoi minulle kartan ja ilmaisi erään\npaikan, jossa hän kaikkien jumaliensa kautta vannoi olevan paljon\nkultaa.\n\n\"Vähän aikaa myöhemmin koko maailma alkoi parvittain tulvia pohjoiseen.\nMinä olin köyhä mies; pestauduin koirainajajaksi. Ja lopun te tiedätte.\nMinä tapasin heidät Dawsonissa. Unga ei tuntenut minua, sillä minä olin\nollut nuorukainen, kun hän viimeksi oli nähnyt minut, ja hänen elämänsä\noli ollut niin vaihtelevaa, ettei hänellä ollut ollut aikaa ajatella\nsitä, joka oli maksanut hänestä niin suunnattoman hinnan.\n\n\"Ja sittenkö? Te ostitte minut vapaaksi sitoumuksestani. Ja minä läksin\njärjestelemään asioita omaan tapaani; minä olin näet odottanut kauan,\nja nyt kun hän oli lähelläni, minulla ei ollut kiirettä. Niinkuin\nsanoin, minä aioin järjestää asian omaan tapaani; luin elämääni\ntaaksepäin ja näin kaiken, mitä olin kokenut ja kärsinyt, ja minä\najattelin pakkasta ja nälkää ja loppumattomia metsiä Venäjän meren\nluona. Te tiedätte, että minä vein hänet itään -- hänet ja Ungan --\nsinne, minne moni on mennyt, mutta mistä harva palannut. Minä vein\nheidät paikalle, missä monen miehen luut ja kiroukset ovat sen kullan\nseassa, jota he eivät ole voineet saada.\n\n\"Matka oli pitkä ja tie raivaamaton. Meillä oli monta koiraa, ja ne\nsöivät paljon; eivätkä meidän rekemme voineet kantaa niin suurta\nmuonamäärää kuin olisi tarvittu kevään tuloon. Meidän täytyi olla\npalanneina ennen kuin joki oli luonut jäänsä. Me piilotimme muonavaroja\nsinne tänne tien varrelle, jotta reet keventyisivät eikä meidän\ntarvitsisi pelätä nälkää paluumatkalla. Mc Questionin luona tapasimme\nkolme miestä, ja heidän lähelleen rakensimme varaston, ja sellaisen me\nteimme myöskin Mayn luo, missä sijaitsi kahdentoista etelästä vuoren\nyli tulleen pellyintiaanin metsästysleiri. Sitten emme nähneet ketään\nmatkallamme itään; vain nukkuva virta, liikkumaton metsä ja pohjolan\nvalkea hiljaisuus. Niinkuin sanoin, tie oli pitkä ja polku raivaamaton.\nJoskus emme kokonaisena väsyttävänä päivänä edenneet kuin kahdeksan tai\nkymmenen mailia, ja yöllä me nukuimme kuin ruumiit. Eikä kertaakaan\nheidän mieleensä juolahtanut, että minä olin Naas, Akatanin päällikkö,\nvääryyksien kostaja.\n\n\"Me teimme nyt pienempiä varastosuojia, eikä minun ollut vaikeata\npalata tietä pitkin hävittämään varastoja ja tehdä se niin, että\nnäyttäisi kuin ahmat olisivat olleet varkaissa. Ja joessa oli\nputouksia, joissa vesi syö jäätä altapäin. Eräässä sellaisessa paikassa\nse reki, jota minä ohjasin, meni koirineen jään alle; ja molemmat\nluulivat sitä tapaturmaksi. Siinä reessä oli eniten ruokatarpeita, ja\nsen koirat olivat kaikkein voimakkaimmat. Mutta mies vain nauroi, sillä\nhän oli täynnä elämää ja voimaa, ja jäljelle jääneille koirille hän\nantoi sitten hyvin vähän ruokaa, niin että meidän täytyi leikata ne\ntoinen toisensa jälkeen irti valjaksista ja antaa ruoaksi tovereilleen.\nPaluu olisi helppoa, sanoi hän, sillä meidän tarvitsisi vain kulkea\nvarastolta toiselle ja syödä -- ilman rekiä ja koiria; siltä kyllä\nnäyttikin, siliä meillä oli hyvin vähän muonaa ja viimeinen koira kuoli\nvaljaisiinsa samana iltana, jona tulimme paikkaan, missä oli kultaa ja\nmonen miehen luut ja kiroukset.\n\n\"Päästäksemme tähän paikkaan -- ja kartta puhui totta -- suurten\nvuorten keskelle, me hakkasimme kallioseinän jäähän portaat. Me etsimme\nlaaksoa toiselta puolen, mutta siellä ei ollut laaksoa; lumi levisi\nkaikkialla tasaisena kuin suunnaton viljapelto, ja siellä täällä suuret\nvuoret kohottivat valkoisia huippujaan tähtiä kohden. Ja keskellä tätä\nkummallista lakeutta, jonka olisi pitänyt olla laakso, maa ja lumi\nsyöksyivät maan sisuksiin. Ellemme olisi olleet merimiehiä, olisi se\nnäky meitä pyörryttänyt, mutta me seisoimme siellä huimaavalla huipulla\nja katselimme alaspääsytietä. Eräällä sivulla, mutta vain sillä, rinne\noli loivempi; sen kaltevuus oli sama kuin laivan kannen myrskyssä. En\ntiedä, miksi niin piti olla, mutta niin vain oli. 'Tämä on helvetin\nportti', sanoi hän, 'menkäämme alas'. Ja niin me teimmekin.\n\n\"Pohjalla oli jonkun vaeltajan rakentama mökki, jonka tukit hän oli\nheittänyt sinne alas ylhäältä. Mökki oli sangen vanha, sillä ihmisiä\noli siellä kuollut eri aikoina, ja siellä oli tuohenpalasia, joille he\nolivat kirjoittaneet viimeiset sanansa ja kirouksensa. Eräs oli kuollut\nkeripukkiin, toiselta toveri oli varastanut muonan ja ruudin ja\nkarannut; kolmannen oli harmaa karhu pahasti raadellut; neljäs oli\najanut riistaa ja kuollut nälkään, ja niin edespäin. He eivät olleet\ntahtoneet jättää kultaa -- mieluummin he olivat kuolleet sen viereen\nmikä milläkin tavalla. Ja arvoton kulta, jonka he olivat koonneet,\nhohti majan lattialla kuin unelma.\n\n\"Mutta hänen sielunsa oli voimakas ja päänsä selvä, tämän miehen, jonka\nminä olin vienyt niin pitkälle. 'Meillä ei ole syötävää', sanoi hän,\n'ja meidän on vain katseltava tätä kultaa ja otettava selville, mistä\nse tulee ja kuinka paljon sitä täällä on. Sitten meidän on kiireesti\nlähdettävä täältä, ennenkuin se ennättää häikäistä silmämme ja\nhuikaista järkemme. Ja sitten me voimme tulla takaisin jälleen enemmän\nmuonaa mukanamme ja ottaa kaiken haltuumme.' Ja me näimme suuren\nkultasuonen, joka leikkasi kaivoksen sivuseinää aivan kuin sen pitikin;\nja me mittasimme ja tutkimme sen ylhäältä alas, löimme paalut ja\nmerkitsimme sen omaksemme. Polvemme vapisivat nälästä, vatsaa kouristi,\nja sydämenlyönnit tuntuivat aina kurkkuun asti, kun läksimme kiipeämään\nviimeistä kertaa ylös mahtavaa kallioseinää ja käänsimme kasvomme\npaluumatkalle.\n\n\"Viimeisen jakson me laahasimme Ungaa välissämme ja kaaduimme usein,\nmutta viimein me tulimme ensimmäiselle varastopaikallemme. Mutta kas,\nsiellä ei ollutkaan ruokavaroja. Olin tehnyt tehtäväni hyvin, sillä hän\nluuli, että se oli ahmojen työtä, ja hän kirosi niitä ja jumaliaan\nsamassa hengenvedossa. Mutta Unga oli urhea; hän hymyili ja laski\nkätensä hänen käteensä; minun piti kääntyä pois hillitäkseni itseäni.\n'Meidän on levättävä tulen ääressä', sanoi hän, 'huomisaamuun ja\nsaatava voimaa mokkasiineistamme'. Ja sitten me leikkasimme\nmokkasiiniemme yläosan kaistaleiksi, ja keitimme niitä puoli yötä\nvoidaksemme pureksia ja niellä ne. Ja seuraavana aamuna me\nkeskustelimme mahdollisuuksistamme. Meillä oli viisi päivämatkaa\nseuraavalle varastopaikalle, emmekä saattaneet kestää niin kauan.\nTäytyi etsiä riistaa.\n\n\"'Me jatkamme matkaa ja metsästämme samalla', sanoi mies.\n\n\"'Hyvä', sanoin minä. 'Me jatkamme matkaa ja metsästämme samalla.'\n\n\"Ja hän määräsi, että Ungan piti jäädä nuotion ääreen säästämään\nvoimiaan. Me molemmat lähdimme matkalle, hän etsimään hirveä, minä\nmuonavarastolle, jonka olin muuttanut ja piilottanut. Mutta minä söin\nvain vähän, jottei voimakkuuteni paljastaisi tekoani. Sinä yönä hän\nkaatui monta kertaa. Ja minäkin olin olevinani heikko; minä kompastelin\nlumikenkiini, kuin joka askeleeni olisi ollut viimeinen. Ja sitten me\ntaas söimme mokkasiinejamme.\n\n\"Hän oli suuri mies. Sielu kannatti hänen ruumistaan loppuun saakka;\nhänen huuliltaan ei kuulunut valituksia muuta kuin Ungan takia. Koko\npäivän seurasin häntä, sillä tahdoin nähdä hänen loppunsa. Hän\npainautui usein lepäämään. Sinä yönä hän oli vähällä kuolla; mutta\naamulla hän kiroili himmeällä äänellä ja lähti uudelleen matkaan. Hän\noli kuin juopunut, ja minä luulin usein hänen heittävän henkensä. Mutta\nhänen voimansa oli väkevien voimaa ja hänen sielunsa oli jättiläisen,\nsillä hän jaksoi ponnistella koko päivän. Ja hän ampui kaksi riekkoa,\nmutta ei tahtonut syödä niitä. Hän ei tarvinnut tulta; ne merkitsivät\nhänelle elämää, mutta hän ajatteli vain Ungaa ja lähti takaisin leiriä\nkohden. Hän ei kävellyt enää, vaan nelinkontan ryömi lumen läpi. Minä\nmenin hänen luokseen ja luin kuoleman hänen silmistään. Vielä\nsilloinkaan ei olisi ollut myöhäistä syödä riekkoa. Hän heitti pois\npyssynsä ja kantoi lintuja suussaan kuin koira. Minä kuljin hänen\nvierellään, pystyssä. Hän katsoi minuun levätessään ja ihmetteli minun\nväkevyyttäni. Näin sen, vaikka hän ei enää puhunut mitään; hänen\nhuulensa liikkuivat, mutta sanoja ei kuulunut. Niinkuin sanoin, hän oli\nsuuri mies, ja minun sydämeni puhui lempeyttä; mutta minä luin elämääni\ntaaksepäin, muistin pakkasen ja nälän ja loppumattoman metsän Venäjän\nmeren luona. Ja sitäpaitsi oli Unga minun; olin maksanut hänestä\nsuunnattoman määrän nahkoja ja veneitä ja helmiä.\n\n\"Sillä tavoin me kuljimme valkoisen metsän läpi, ja hiljaisuus painosti\nmeitä kuin raskas merisumu. Menneisyyden aaveet täyttivät ilman\nkaikkialla ympärillämme; minä näin Akatanin keltaisen rannan, näin\nkajakkien soutavan kilpaa kotimatkalla ja erotin majat metsänreunassa.\nJa siellä olivat miehet, jotka olivat nousseet päälliköiksi ja\nlainsäätäjiksi, ne miehet, joiden verta minä olin ja joiden verta minä\nolin nainut, kun vietin häitä Ungan kanssa. Ah, ja Yash-Noosh käveli\nvierelläni, märkää hiekkaa hiuksissaan ja kädessään yhä keihäs, joka\nkatkesi hänen kaatuessaan. Minä tiesin nyt, että aika oli täytetty, ja\nminä luin lupauksen Ungan silmistä.\n\n\"Niinkuin sanoin, sillä tavoin me kuljimme metsän läpi ja viimein\ntunsimme leirisavun sieraimissamme. Silloin minä kumarruin hänen\npuoleensa ja sieppasin riekot hänen suustaan. Hän kääntyi kyljelleen ja\nmakasi hiljaa; hänen silmiinsä kohosi hämmästys, ja alempi käsi liukui\nhitaasti puukkoa kohti. Mutta minä otin sen pois ja nauroin hänelle\nvasten naamaa. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt. Silloin minä elin\njuovinani mustista pulloista ja laittavinani korkean pinon lumeen ja\nesitin hänelle merkeillä ja liikkeillä kaiken, mitä oli tapahtunut\nhääiltanani. En puhunut sanaakaan, mutta hän ymmärsi kyllä. Kuitenkaan\nhän ei pelästynyt. Hänen kasvoillaan näkyi vain pilkallinen hymy ja\nkylmä viha, ja hän voimistui uudelleen tietäessään kaiken. Tietä ei\nenää ollut pitkältä, mutta lumi oli syvää, ja hän laahautui hyvin\nhitaasti eteenpäin. Kerran hän makasi liikkumattomana niin kauan, että\nkäännyin katsomaan hänen silmiään. Toisinaan näytti siltä, kuin hän\nvielä jaksaisi, toisinaan, kuin kuolema olisi jo tullut. Ja kun päästin\nhänet, hän laahautui eteenpäin. Sillä tavoin pääsimme nuotiolle. Unga\noli heti hänen vierellään. Jättiläisen huulet liikkuivat, mutta ääntä\nei päässyt niiltä. Silloin hän viittasi minuun, jotta Unga ymmärtäisi.\nJa sitten hän makasi hiljaa lumessa, hyvin hiljaa, pitkän aikaa. Ja hän\nmakaa yhä lumessa.\n\n\"En sanonut sanaakaan, ennenkuin olin keittänyt riekot. Silloin minä\npuhuin Ungalle hänen omalla kielellään, jota hän ei ollut kuullut\nmoneen vuoteen. Hän oikaisi vartaloaan, näin, ja hänen silmänsä olivat\nhämmästyksestä ammollaan, ja hän kysyi, kuka minä olin ja missä minä\nolin oppinut sen kielen.\n\n\"'Minä olen Naas', minä sanoin.\n\n\"'Sinäkö?' sanoi hän. 'Sinäkö?' Ja hän ryömi lähemmäksi katsoakseen\nminua tarkemmin.\n\n\"'Kyllä\", vastasin minä. 'Minä olen Naas, Akatanin päällikkö,\nviimeinen sukuani, niinkuin sinäkin olet omaasi.'\n\n\"Ja hän nauroi. Kaiken sen nimessä, mitä olen kokenut ja tehnyt, en\nmilloinkaan enää tahdo kuulla sellaista naurua. Minun sieluani jääti,\nistuessani siellä valkean hiljaisuuden keskellä, yhdessä kuolleen ja\ntämän nauravan naisen kanssa.\n\n\"'Tule!' sanoin, sillä luulin hänen hourivan. 'Syö, ja lähtekäämme\npois. Akatanille on pitkä matka.'\n\n\"Mutta hän kätki kasvonsa miehen keltaiseen harjaan ja nauroi niin,\nettä taivaat tuntuivat luhistuvan päällemme. Olin luullut, että hän\nriemastuisi nähdessään minut ja olisi innolla muistellut entisiä\naikoja; mutta hänen iloitsemistapansa näytti omituiselta.\n\n\"'Tule!' huusin minä ja tartuin hänen käteensä. 'Tie on pitkä ja pimeä.\nKiiruhtakaamme!'\n\n\"'Minne?' hän kysyi kohottaen kasvojaan ja lakaten hirveästä\nnaurustaan.\n\n\"'Akatanille', vastasin minä ja katselin tarkasti nähdäkseni valon\nloistavan hänen silmistään. Mutta hän oli kuin mieskin -- kasvoilla oli\nvain pilkallinen hymy ja kylmä viha.\n\n\"'Kyllä', sanoi hän, 'me menemme käsi kädessä Akatanille, sinä ja minä.\nMe elämme likaisissa majoissa ja syömme kalaa ja rasvaa ja hankimme\njälkeläisiä maailmaan -- jälkeläisiä, joista voimme ylpeillä kaiken\nelämämme. Me unohdamme maailman ja olemme onnellisia, hyvin onnellisia.\nSe on ihanaa, se on suurenmoista. Tule! Kiirehtikäämme! Lähtekäämme\nAkatanille.'\n\n\"Hän silitteli kädellään miehen keltaisia hiuksia ja hymyili pahalla\ntavalla. Eikä hänen silmissään ollut pienintäkään lupausta.\n\n\"Minä istuin hiljaa ja ihmettelin naisten kummallisuutta. Minä\najattelin sitä iltaa, jolloin leijonanharjainen laahasi hänet minun\nluotani ja hän kirkui ja repi ryöstäjän hiuksia -- noita samoja\nhiuksia, joita hän nyt hyväili ja joista hän ei tahtonut erota. Minä\najattelin sitä hintaa, minkä olin maksanut hänestä, ja kaikkien pitkien\nvuosien odotusta, ja minä tartuin häneen ja laahasin hänet mukaani,\nniinkuin toinenkin oli tehnyt. Hän teki vastarintaa, aivankuin\nsilloinkin, ja taisteli kuin naaraskissa taistelee poikastensa\npuolesta. Kun tuli oli miehen ja meidän välissä, minä laskin hänet, ja\nhän istuutui kuuntelemaan. Ja minä kerroin hänelle kaikki, mitä oli\ntapahtunut, kaiken mitä olin kokenut vierailla merillä ja vieraissa\nmaissa; minä puhuin hänelle vaivalloisista etsiskelyistäni,\nnälkävuosista ja hänen lupauksestaan, joka ensiksi oli ollut minun. Ah,\nminä sanoin hänelle kaiken, senkin, mitä tänään oli tapahtunut miehen\nja minun välillä ja mitä minä olin tehnyt näinä päivinä. Ja kun puhuin,\nnäin taas lupauksen versovan hänen silmissään ja loistavan kuin\npäivänkoitto. Minä luin niistä lämmintä myötätuntoa, minä luin\nnaisellista uskollisuutta ja rakkautta, minä luin Ungan sydämen ja\nsielun. Ja minä olin taas nuorukainen, sillä Ungan katse oli sama kuin\nhänen juostessaan hiekan yli äitinsä majaan. Synkkä rauhattomuus oli\npoissa, ja nälkä ja pitkä, raskas odotus -- kaikki oli hävinnyt. Aika\noli täytetty. Minä tunsin, että hänen sydämensä kutsui minua, että\nminun piti nojata pääni sitä vasten ja unohtaa kaikki muu. Hän avasi\nsylinsä minulle, ja minä lähestyin häntä. Mutta silloin viha äkkiä\nleimahti hänen silmissään, hänen kätensä etsi vyötäni. Ja kerran,\nkahdesti hän pisti minua puukolla.\n\n\"'Koira!' hän kirkaisi halveksivasti, ja työnsi minut lumeen. 'Sika!'\nJa hän nauroi taas niin, että hiljaisuus repesi, ja meni takaisin\nruumiin luo.\n\n\"Niinkuin sanoin, kerran ja kahdesti hän pisti puukon rintaani; mutta\nhän oli nälän heikontama, eikä minun kuolemaani oltu määrätty. Minun\nteki mieleni jäädä sinne ja sulkea silmäni viimeiseen uneen molempien\nluona, joiden elämä oli liittynyt minun elämääni ja johtanut jalkani\ntuntemattomille poluille. Mutta minulla oli velka, mikä ei antanut\nminulle rauhaa.\n\n\"Ja tie oli pitkä, pakkanen oli pureva, eikä ruokaa ollut.\nPelly-metsästäjät eivät olleet löytäneet hirveä, ja he olivat\nryöstäneet minun muonavarastoni. Ja niin olivat myöskin ne kolme\nvalkoista tehneet; mutta he makasivat nääntyneinä ja kuolleina\nmajassaan, kun kuljin ohi. Sitten en muista mitään, ennenkuin tulin\ntänne ja sain ruokaa ja tulta -- paljon tulta.\"\n\nHän vaikeni ja ryömi himokkaasti lähemmäksi kamiinaa. Rasvalampun\nlepattavat varjot näyttelivät kauan murhenäytelmiä tummalla seinällä.\n\n\"Entä Unga?\" huudahti Prince mieli yhä noissa tapahtumissa.\n\n\"Unga? Hän ei tahtonut syödä riekkoa. Hän makasi kädet kiedottuina\nmiehen kaulaan ja pää painuneena hänen keltaisiin hiuksiinsa. Minä\ntyönsin nuotiota lähemmäksi, jottei pakkanen häntä purisi; mutta\nsilloin hän ryömi toiselle puolen. Ja minä laitoin tulen sinne; mutta\nse ei hyödyttänyt mitään, sillä hän ei tahtonut syödä. Ja sillä tavoin\nhe yhä nukkuvat lumessa.\"\n\n\"Entä te?\" kysyi Malemute Kid.\n\n\"En tiedä... Akatan on pieni saari, eikä minua haluta lähteä sinne\nmaailmanloppuun elämään. Se ei ole juuri elämää. Minä voin mennä\nConstantinen poliisin luo, ja hän panee minut rautoihin, ja jonakin\npäivänä ne laittavat silmukan köydenpätkään, ja minä nukun hyvään\nuneen. Ja kuitenkaan -- ei... en tiedä...\"\n\n\"Mutta, Kid\", kiivaili Prince, \"se on murha!\"\n\n\"Vaiti!\" käski Malemute Kid. \"On paljon asioita, jotka menevät yli\nmeidän ymmärryksemme ja ovat oikeuden ulkopuolella. Me emme voi sanoa,\nmikä tässä on oikein, mikä väärin, eikä tuomitseminen kuulu meille.\"\n\nNaas siirtyi vielä lähemmäksi tulta. Syvä hiljaisuus syntyi, ja monet\nkuvat vaihtelivat kolmen miehen mielessä.\n\n\n\n"]