[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fS5V0MG7ObVsrhcyO4Q7OtpLi5FhiST0trs8wDyWJ-RI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},1754,"Onnen suosikki (eli: Klondyken kuningas)","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1754-london-jack-onnen-suosikki-eli-klondyken-kuningas","1754__London_Jack__Onnen_suosikki_(eli_Klondyken_kuningas)","Romaani","romaani",[14],"seikkailu",[16],"amerikkalainen","fi",1910,1912,83899,546699,false,56786,[25,26,27,28,29],"Bankruptcy -- Fiction","Gold mines and mining -- Alaska -- Fiction","Oakland (Calif.) -- Fiction","Western stories","Women pioneers -- Fiction",[31,32,33],"Adventure","American Literature","Novels","\"Onnen suosikki: Romaani\" by Jack London is a novel written in the early 20th century. The narrative begins in a lively tavern known as Tivoli, set in Circle City during the Klondike Gold Rush. The focus is on the main character, Elam Hamish, known as \"Burning Daylight,\" who is a well-regarded gold miner and adventurer. The opening scenes depict a vibrant atmosphere filled with gambling, dancing, and camaraderie among miners, showcasing the spirit and challenges of life in the Yukon frontier.  At the start of the story, the atmosphere in Tivoli is initially somber, but it quickly transforms with the arrival of Burning Daylight, who brings energy and excitement to the room. Descriptions of various characters and their interactions set the scene for the ruggedness and liveliness of mining camp life. We witness Daylight's charismatic nature as he engages with others, inviting them to celebrate his upcoming birthday, while the camaraderie among miners hints at themes of friendship, risk, and the pursuit of fortune on the wild frontier. As he prepares for a new venture into the wilderness, Daylight is portrayed as both a formidable figure and a man with a deep connection to the land and its hardships. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Simolin, Kerttu Emilia",270,"Seikkailuromaani kertoo Elam Harnishista, joka tunnetaan Klondyken erämaissa nimellä Onnen suosikki. Kerättyään huiman omaisuuden kultakentillä hän siirtyy San Franciscon säälimättömään liike-elämään, kunnes löytää todellisen onnen ja rakkauden Sonoman laakson rauhasta.","Jack Londonin 'Onnen suosikki (eli: Klyndyken kuningas' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1754. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ONNEN SUOSIKKI (eli: KLONDYKEN KUNINGAS)\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nJACK LONDON\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut\n\nKerttu Tuura\n\n\nAlkuperäinen nimi: Burning Daylight\n\n\n\n\nHelsingissä,\nLindstedt'in antikvaarinen kirjakauppa,\n1912.\n\nHelsingin Uusi Kirjapaino O.Y.\n\n\n\n\n\n\nI OSA.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nOli hiljainen yö Tivolissa. Tarjoilupöytään, joka ulottui avaran,\nveistämättömistä hirsistä salvetun tuvan poikki, nojaili puolisen\ntusinaa miestä, joista kaksi keskusteli kuusenhavuteen ja kalkkijuoman\nsuhteellisista eduista keripukin parannuskeinoina. He pohtivat asiaa\nalakuloisen näköisinä ja vaipuivat vähäväliä synkkään äänettömyyteen.\nToiset tuskin kuuntelivat heitä. Vastakkaisella seinällä olivat\npelipöydät rivissä. Crappöytä oli tyhjä. Yksi ainoa mies oli\nfarao-pöydän ääressä, rulettihyrrä ei juhlapäivän aattona pyörinyt ja\npelinhoitaja seisoi tulikuuman, räiskyvän uunin edessä jutellen nuoren\ntummasilmäisen, kauniskasvoisen ja kaunisvartaloisen naisen kera, joka\nJuneausta Fort Yukoniin saakka tunnettiin nimellä \"Neito\". Kolme miestä\npelasi pokeria, mutta panokset olivat pienet, eikä pelaajissa ollut\ninnostusta, kun ei ollut katsojiakaan. Perällä olevan tanssihuoneen\nlattialla tanssi kolme ikävystynyttä paria valssia viulun ja pianon\nsoiton mukaan.\n\nCircle City ei ollut autio, eikä rahaakaan ollut niukalti. Moosehide\nCreekin kaivostyömiehet olivat saapuvilla ja kullankaivuu lännessä\nja kullanhuuhtelu kesällä oli ollut hyvätuloksista ja miesten pussit\nolivat raskaat kultahiekasta ja metallilohkareista. Klondikea ei\noltu vielä löydetty, eivätkä Yukonin kaivostyömiehet olleet oppineet\nkaivamaan kultaa syvältä eivätkä puita polttamalla sulattamaan roudan\njäädyttämää maata. Mitään työtä ei saanut talvella ja heillä oli tapana\ntalvehtia Circle Cityn tapaisissa suurissa leireissä pitkän napaseudun\nyön kestäessä. Päivät olivat ikäviä, heidän pussinsa olivat hyvin\ntäynnä ja ainoa ajanviete oli löydettävissä kapakoista. Mutta nyt oli\nTivoli todellakin tyhjä ja Neito, joka seisoi uunin luona, haukotteli\npeittelemättä ja sanoi Charles Batesille:\n\n\"Ellei pian tapahdu jotakin, menen nukkumaan. Mikä leiriä vaivaa?\nOvatko kaikki kuolleet?\"\n\nBates ei viitsinyt vastata, vaan rupesi kiertämään savuketta. Dan\nMacDonald, Pohjois-Yukonin ensimäinen ravintoloitsija ja pelaaja,\nTivolin ja sen pelien omistaja, kulki yksin aution lattian poikki ja\nliittyi pariin uunin luona.\n\n\"Onko joku kuollut?\" kysyi Neito häneltä.\n\n\"Näyttää siltä kuin olisi\", kuului vastaus.\n\n\"Sitten on koko leiri kuollut\", päätti Neito ja haukotteli toisen\nkerran.\n\nMacDonald nauraa virnisteli ja nyökkäsi ja avasi suunsa puhuakseen, kun\nsamassa pääovi avautui ja muuan mies tuli huoneeseen. Kylmä ilmavirta\nmuuttui huoneen lämpimässä usvaksi, joka leijaili hänen ympärillään\npolviin saakka ja virtasi lattian poikki vähitellen hälveten, kunnes\nse kahdentoista askeleen päässä uunista kokonaan haihtui. Vastatullut\notti luudan ovipielen naulasta ja karisti lumen intiaanisaappaistaan ja\npitkistä saksalaisista sääryksistään. Hän olisi näyttänyt kookkaalta\nmieheltä, ellei jättiläismäinen Canadan ranskalainen olisi tullut\ntarjoilupöydän äärestä puristamaan hänen kättään.\n\n\"Hoi Daylight!\" tervehti tämä. \"Tekee vanhoille silmilleni hyvää nähdä\nsinua.\"\n\n\"Hoi, Louis, milloin olet oppinut noin koreasti puhumaan?\" sanoi\ntulokas. \"Tule ottamaan naukku ja kerro meille kaikki mikä koskee Bone\nCreekia. No, vanha veikko, puristahan kättäni vielä kerran. Missä on\ntoverisi? Olen juuri häntä etsimässä.\"\n\nToinen harvinaisen kookas mies tuli tarjoilupöydän äärestä lyömään\nkättä. Olaf Henderson ja Ranskalais-Louis, molemmat Bone Creekin\nosakkaita, olivat seudun kookkaimmat miehet, ja vaikka he tuskin olivat\npuolta päätään pitemmät kuin äskentullut, näytti tämä heidän rinnallaan\naivan pienikasvuiselta.\n\n\"Hoi Olaf, siinäpä kaipaamani mies\", sanoi Daylightiksi nimitetty.\n\"Huomenna on syntymäpäiväni ja aijon hankkia teille kaikille\npääntäyteisen humalan — ymmärrättekö? Ja sinulle myös, Louis.\nVoittehan ottaa humalan minun syntymäpäivänäni — vai? Tule ottamaan\nryyppy, Olaf, niin kerron sinulle kaikki.\"\n\nVastatullut oli nähtävästi tuonut lämpöaallon huoneeseen. \"Sehän\non Burning Daylight\", huusi Neito, joka ensimäiseksi tunsi hänet\nhänen tullessaan valoon. Charles Batesin tiukat piirteet kävivät\nlauhkeammiksi, kun hän näki hänet, ja MacDonald liittyi noihin kolmeen\ntarjoilupöydän ääressä. Burning Daylightin tultua kävi koko huone\näkkiä valoisammaksi ja hauskemmaksi. Viinurit ryhtyivät työhönsä.\nPuhelu tuli äänekkäämmäksi. Joku nauroi. Ja kun viulunsoittaja, joka\nkurkisti etuhuoneeseen, huomautti: \"Se on Burning Daylight\", vilkastui\nvalssintahti huomattavasti, ja tanssijat, joihin yleinen mieliala\ntarttui, alkoivat pyöriä aivankuin olisivat todella olleet huvitetut\ntanssista. He tiesivät vanhastaan, ettei mikään ollut laimeata, kun\nBurning Daylight oli saapuvilla.\n\nHän kääntyi selin tarjoilupöytään ja näki naisen uunin luona ja sen\ninnokkaan tervetulijaiskatseen, jonka tämä loi häneen.\n\n\"Terve, Neito, tyttöseni\", huusi hän. \"Terve Charley. Mikä teitä\nkaikkia vaivaa? Miksi näytätte siltä kuin maksaisivat ruumisarkut vain\nkolme unssia? Tulkaa kaikki juomaan. Tule sinäkin hautaamaton vainaja\nja kerro, mikä sinua vaivaa. Tulkaa kaikki. Nyt on minun yöni ja aijon\nkäyttää sitä. Huomenna täytän kolmekymmentä ja sitten olen jo vanha\nmies. Tämä on viimeinen nuoruuden hurjasteluni. Oletteko kaikki mukana?\nSiis toimeen! Juokaamme!\"\n\n\"Malttakaahan, Davis\", sanoi hän miehelle, joka jakoi kortit\nfarao-pelissä, ja joka oli työntänyt tuolinsa taaksepäin. \"Haluanpa\nnähdä, tarjoanko minä teille vai te meille muille.\"\n\nHän otti takkinsa taskusta raskaan kultahiekkapussin ja nimitti\nkorttinsa.\n\n\"Viisikymmentä\", sanoi hän.\n\nFarao-pelin pankinpitäjä otti pakasta kaksi korttia. Burning Daylight\nvoitti. Pankinpitäjä töhersi summan paperilapulle ja ravintolan\npunnitsija punnitsi viidenkymmenen dollarin arvosta kultahiekkaa\nvaakakupissa ja pani sen Daylightin pussiin. Kun valssi oli\ntakahuoneessa päättynyt, keksi Daylightin silmä nuo kolme paria, joita\npianon- ja viulunsoittaja ja ravintolanpitäjä olivat seuranneet.\n\n\"Tulkaa kaikki mukaan!\" huusi hän. \"Juokaamme! Tämä on minun yöni ja\nyö sellainen, jollaisia ei usein tulekaan. Juokaa, te siwashit ja\nlohensyöjät. Nyt on minun yöni, tietäkää se —\"\n\n\"Sydäntä kutkuttava, oikein syyhyttävä yö\", pisti Charley Bates väliin.\n\n\"Olet oikeassa, poikani\", sanoi Burning Daylight iloisesti. \"Syyhyinen\nyö, mutta se on nähkääs minun yöni. Olen vanha, syyhyinen uros-susi.\nKuunnelkaa ulvontaani.\"\n\nJa hän ulvoi kuin yksinäinen harmaa susi metsässä, kunnes Neito pisti\nsievät sormensa korviinsa ja rupesi värisemään. Hetkistä myöhemmin\nliiteli Neito hänen käsivarttensa tukemana tanssilattialla, missä\nkohta oli käymässä vilkas skotlantilainen tanssi, johon nuo kolme\nmuuta naista ja heidän toverinsa yhtyivät. Miehet ja naiset tanssivat\nintiaanisaappaissa ja huoneessa vallitsi kohta kova melu, Burning\nDaylight oli sen keskus ja eloa-antava kipinä, joka leikinlaskuin ja\npistopuhein ja teeskentelemättömällä iloisuudellaan herätti heidät\nsiitä apeudesta, johon he olivat vaipuneet ennen hänen tuloaan.\n\nIlma huoneessa muuttui hänen tultuaan. Hän näytti täyttävän sen\ntavattomalla elinvoimallaan. Miehet, jotka tulivat kadulta, tunsivat\nsen heti, ja vastaukseksi heidän kysymyksiinsä nyökähyttivät viinurit\ntakahuoneeseen päin ja sanoivat, asian tyhjentävästi selittäen:\n\"Burning Daylight on hurjalla päällä.\" Ja tulijat jäivät ja viinurit\nsaivat työtä heitä palvellessaan. Pelaajat innostuivat ja pian olivat\npöydät miehiä täynnä, kortit läiskähtivät pöytiin ja rulettihyrrän\nsurina kuului yksitoikkoisena ja voitokkaana käheiden miesäänten ja\nheidän kiroustensa ja naurunsa ylitse.\n\nHarvat tunsivat Elam Hamishia muulla nimellä kuin Burning Daylightin.\nTämä nimi oli entisinä aikoina annettu hänelle sen johdosta,\nettä hänellä oli tapana aamuisin penkoa toverinsa esiin heidän\nvillahuovistaan ja valittaa, että päivä jo on palava: \"_burning\ndaylight_\". Häntä pidettiin vanhimpana uutisasukkaana kaukaisen\nnapaseudun erämaassa, jossa kaikki miehet ovat uutisasukkaita,\ntienraivaajia. Miehet sellaiset kuin Al Mayo ja Jack McQuestion olivat\nolleet ennen häntä; mutta ne olivat tulleet maahan Rockien poikki,\nHudson Baymaasta idässä. Hän sitä vastoin oli ensimäisenä kulkenut\nChilcootin ja Chilcatin poikki. Keväällä 1883, kaksitoista vuotta\naikaisemmin oli hän kahdeksantoistavuotiaana nuorukaisena kulkenut\nviiden toverin kera Chilcootin poikki. Hän oli palannut takaisin yhden\nkera. Neljä oli kuollut tapaturmaisesti valkeaan, kartoittamattomaan\nerämaahan. Ja kaksitoista vuotta oli Elam Hamish yhä kaivanut kultaa,\nväliin napaseudun pimeässäkin.\n\nEikä kukaan ollut kaivanut niin itsepintaisesti ja kestävästi. Hän oli\nkasvanut mieheksi maan keralla. Hän ei tuntenut mitään muuta maata.\nSivistys oli unelma jostakin entisestä elämästä. Forty Milen ja Circle\nCityn kaltaiset leirit olivat hänen mielestään pääkaupunkeja. Eikä\nhän ollut ainoastaan kasvanut maan keralla, vaan hän oli auttanut\nsen luomisessa, muokkaamaton kun se oli. Hän oli tehnyt historiaa\nja maantiedettä ja ne, jotka seurasivat häntä, kirjoittivat hänen\nvastoinkäymisistään ja kartoittivat ne jäljet, jotka hänen jalkansa\nolivat polkeneet.\n\nSankareille annetaan harvoin sankarin arvo, mutta tämän nuoren maan\n— yhtä nuoren kuin hän — sankareista pidettiin häntä vanhimpana.\nIjältään oli hän heitä edellä. Teoissa oli hän heitä etevämpi. Kun\nkestävyyttä kysyttiin, tiedettiin hänen voivan uuvuttaa vahvimmankin\nheistä. Sitäpaitsi pidettiin häntä voimakkaana, rehellisenä ja\nmoitteettomana miehenä.\n\nJoka maassa, missä elämä on sattuman varassa, jonka kanssa on helppo\nleikitellä ja joka on helppo heittää hukkaan, muuttuvat miehet\nhuvin ja vaihtelun tarpeen vuoksi miltei tahtomattaan pelaajiksi.\nYukonissa panivat miehet kultaa etsiessään elämänsä alttiiksi ja\nne, jotka löysivät kultaa maasta, pelasivat siitä toisten kanssa.\nEikä Elam Hamish ollut mikään poikkeus. Hän oli ennenkaikkea\noikea miesten mies ja vaisto pelata elämän uhkapeliä oli hänessä\nvoimakas. Ympäristö oli ratkaissut minkä muodon tämä peli saisi.\nHän oli syntynyt maatilalla Iowassa ja hänen isänsä oli muuttanut\nLänsi-Oregoniin, millä kaivosalueella Elam vietti poikavuotensa. Hän\nei ollut oppinut tuntemaan mitään muuta kuin uhkapelin, jossa oli\nsuuret panokset. Rohkeus ja kestävyys auttoivat siinä pelissä, mutta\nsuuri hyvä kohtalo jakoi kortit. Rehellistä työtä varman, vaikka\nniukan voiton eteen, ei pidetty minkäänarvoisena. Mies pelasi korkeata\npeliä. Hän pani alttiiksi kaikki ja jos hän sai vähemmin kuin oli\nodottanut, hävisi hän pelin. Siispä oli Elam Hamish kaksitoista\nvuotta hävinnyt. Hän oli nostanut edellisenä kesänä rehellisesti\nansaitsemansa kaksikymmentätuhatta dollaria ja jättänyt jälelle\ntoiset kaksikymmentätuhatta. Mutta, kuten hän itse vakuutti, siinä ei\nollut enempää kuin että sillä saattoi hankkia hyvän humalan. Hän oli\nahertanut kaksitoista vuotta ja neljäkymmentätuhatta oli pienoinen\nvoitto siitä panoksesta — sillä saattoi kustantaa ryypyn ja tanssin\nTivolissa, yhden talven vetelehtimisen Circle Cityssä.\n\nYukonin miehet muuttivat vanhan säännön sananparreksi: _vaivoin\nhankittu on helposti menetetty_. Skotlantilaisen tanssin päätyttyä\ntarjosi Elam Hamish taas kaikille. Juomat maksoivat dollarin lasilta,\nkullan arvoksi oli laskettu kuusitoista dollaria unssilta, läsnä oli\nkolmekymmentä henkeä, jotka noudattivat hänen kutsuansa ja joka tanssin\nvälillä olivat kaikki läsnäolijat Elamin vieraina. Tämä oli hänen\nyönsä eikä kenenkään muun sallittu maksaa mistään. Eipä silti, että\nElam Hamish olisi ollut juomari. Hän ei pitänyt whiskystä. Hän oli\nliian elinvoimainen ja voimakas, liian terve sielultaan ja ruumiiltaan\nvajotakseen alkoholin orjuuteen. Samoillessaan intiaanien teitä ja\nvirtoja pitkin vietti hän kuukausia yhteenmenoon nauttimatta mitään\nkahvia väkevämpää, olipa hän ollut vuoden yhteen menoon juomatta\nkahvia iltaisin. Mutta hän piti seurasta ja koska Yukonissa ainoan\nseuran tuottaman huvituksen saattoi löytää ravintolasta, taipui hän\nkäyttämään tätä keinoa. Hänen poikavuosinaan olivat kaikki miehet\nLännen kaivosalueella tehneet niin. Hänestä se oli sopiva tapa miehelle\nhankkia seuraa ja huvitusta. Hän ei tuntenut mitään muuta keinoa.\n\nHän oli mies, jonka erotti joukosta, vaikka hänen pukunsa oli\nsamanlainen kuin kaikkien muitten miesten Tivolissa. Hänellä oli\njalassa pehmeät, ruskeat hirvennahkaiset intiaanisaappaat, jotka olivat\nintiaanien tapaan kirjaillut helmillä. Hänen avarat housunsa olivat\nvallan tavallista mallia, hänen takkinsa oli tehty villahuovasta.\nPitkät villalla vuoratut nahkahansikkaat riippuivat hänen kupeellaan.\nNe riippuivat Yukonin tavan mukaan nahkahihnasta, joka kulki kaulan\nympäri ja ristiin hartioilta. Hänen päässään oli turkislakki, jonka\nkorvalaput oli työnnetty ylös ja jonka leukanauhat riippuivat\nirrallaan. Hänen laihat ja pitkähköt kasvonsa muistuttivat poskiluitten\nalla olevien kuoppien takia intiaania. Päivän polttama hipiä ja mustat,\nterävät silmät lisäsivät tätä vaikutusta, vaikka ihon pronssiväri\nja silmien muoto olivat valkean miehen. Hän näytti vanhemmalta kuin\nkolmenkymmenenvuotiaalta ja kuitenkin oli hän paljaiksi ajeltuine ja\nrypyttömine kasvoineen miltei poikamainen. Tämä ikämiehen ulkonäkö\nperustui johonkin, jota ei voinut tarkoin määritellä. Se tuli miehen\nsuorittamista maineteoista, siitä, mitä hän oli kestänyt ja kokenut,\nja mikä oli kätkettynä arki-ihmisen olemuksen taa. Hän oli elänyt\nseikkailurikasta elämää, täynnä jännitystä, ja jotakin kaikesta tästä\nvälähteli hänen silmissään, värähteli hänen äänessään, ja näytti alati\nkuiskivan hänen huuliltaan.\n\nHänen huulensa olivat ohuet ja taipuvaiset sulkeutumaan tiiviisti\ntasaisten valkoisten hampaiden eteen. Mutta niiden tylyyttä lievensivät\nsuupielten kaartumat ylöspäin. Nämä kaartumat tekivät hänet lempeän\nnäköiseksi samoinkuin silmäkulmien pienet rypyt tekivät hänen\nkasvonsa iloisiksi ja nauraviksi. Nämät miellyttävät pikkupiirteet\npelastivat hänet luonnonlaadusta, joka pohjaltaan oli kesyttämätön ja\njoka muussa tapauksessa olisi ollut julma ja kova. Nenä oli laiha,\nsuurisieraiminen, sirorakenteinen ja suuruudeltaan sopusoinnussa\nkasvojen kanssa; korkea otsa oli kaunis ja sopusuhtainen, ikäänkuin\nkorvatakseen kapeutensa. Intiaania muistuttivat vielä hänen hiuksensa,\njotka olivat hyvin suorat ja hyvin mustat, ja niiden kiilto, jonka vain\nhyvä terveys saattoi lahjoittaa.\n\n\"Palavan päivän palavat kynttilät\", sanoi nauraen Dan MacDonald\nkuullessaan ilon remahduksen tanssihuoneesta.\n\n\"Ja hänessä on miestä sytyttämään ne, vai mitä, Louis?\", sanoi Olaf\nHenderson.\n\n\"Kyllä, voit lyödä vetoa siitä\", sanoi Ranskalais-Louis. \"Se poika on\nsilkkaa kultaa — —\"\n\n\"Ja kun Jumala kaikkivaltias huuhtoo esille Daylightin sielua\nviimeisenä suurena huuhdontapäivänä\", keskeytti MacDonald, \"täytyy\nJumalan kaikkivaltiaan rakentaa vesipato, tavallinen huuhdontakattila\nei sellaisessa kullan paljoudessa riitä.\"\n\n\"Hyvä\", mutisi Olaf Henderson katsoen vanhaan pelaajaan syvästi\nihaillen.\n\n\"Oikein hyvä\", vahvisti Ranskalais-Louis. \"Luulenpa, että otamme naukun\nsen päälle, vai?\"\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nKello oli kaksi aamulla, kun tanssijat keskeyttivät tanssinsa\npuoleksi tunniksi saadakseen jotakin syötävää. Ja juuri sillä\nhetkellä ehdotti Jack Kearns, että pelattaisiin pokeria. Jack Kearns\noli suurikasvuinen lihava mies, joka Bettlesin kera oli tehnyt\nonnettoman retken löytääkseen erään paikan Koyokukin pääjuoksun\nvarrelta, kaukana napapiirin pohjoispuolelta. Tämän jälkeen oli Kearns\nmenettänyt paikkansa Forty Milessä ja Sixty Milessä, ja ryhtyi sitten\ntoisenlaisiin keinotteluihin tilaamalla Yhdysvalloista pienen sahan\nja jokihöyrylaivan. Edellisen olivat jo intiaanit ja koirat hinanneet\nChilcootin salmen poikki ja sen piti tulla Yukoniin varhain kesällä,\njäiden lähdön jälkeen. Myöhemmin kesällä, kun Beringin meri ja Yukonin\nsuupuoli olivat jäästä vapaat, piti höyrylaivan tulla virtaa ylöspäin\ntäydessä ruokatavaralastissa.\n\nJack Kearns ehdotti pokeria. Ranskalais-Louis, Dan MacDonald ja Hal\nCampbell (joka oli keksinyt Moosehidessa malmisuonen), kaikki nämä\nkolme, jotka eivät tanssineet syystä, ettei ollut tarpeeksi tyttöjä,\nyhtyivät ehdotukseen. He etsivät parhaillaan viidettä miestä, kun\nBurning Daylight ilmestyi takahuoneesta Neito käsipuolessaan ja\ntanssijat kintereillään. Vastaukseksi pokerinpelaajien kysymykseen tuli\nhän heidän pöytänsä ääreen nurkkaan.\n\n\"Teitä tarvitaan, jotta peli saataisiin käyntiin\", sanoi Campbell.\n\"Millainen onni teillä on?\"\n\n\"Se on varmasti hyvä tänä yönä\", vastasi Burning Daylight innokkaasti\nja tunsi samalla Neidon varottavasti puristavan käsivarttaan. Neito\nodotti häntä tanssiin. \"Minulla on varmasti onni myötäni, mutta menen\nmieluummin tanssimaan. En halua riistää teiltä kaikkia rahojanne.\"\n\nEi kukaan väittänyt vastaan. He pitivät hänen kieltoaan lopullisena, ja\nNeito puristi hänen käsivarttaan johdattaakseen hänet illallisseuraan,\nkun hänen mielensä muuttuikin. Se ei johtunut siitä, ettei häntä\nolisi haluttanut tanssia, eikä siitä, että hän olisi tahtonut loukata\ntyttöä. Se johtui vain siitä, että tuo vaatelias puristus hänen\nkäsivarteensa sai hänen vapaan-miehenluontonsa kapinoimaan. Tästä\nhänen luonneominaisuudestaan johtui, ettei hän kaivannut ketään naista\ntoverikseen. Hän oli naisten suosikki siitä huolimatta, ettei hänellä\nollut heistä yleviä ajatuksia. He olivat leikkikaluja, osa elämän\nleikin tarjoamasta huvista. Hän piti naisia whiskyn ja pelin veroisina,\nja oli pannut merkille, että oli paljon helpompi lähteä juomien\nja korttien äärestä kuin naisen luota, kun mies kerran oli oikein\nkietoutunut pauloihin.\n\nHän oli oman itsensä orja, mikä on luonnollista terveelle\nitsekkäisyydelle, mutta hän ei tahtonut olla kenenkään toisen orja.\nRakkauden suloinen orjuus oli jotakin, jota hän ei käsittänyt.\nMiehet, jotka hän oli nähnyt lemmenpauloissa, tuntuivat hänestä\nmielenvikaisilta, ja hulluutta ei hänen mielestään kannattanut\ntutkistella. Mutta miesten toveruus oli jotakin toista kuin naisten\nrakkaus. Toveruudessa ei ollut orjuutta. Toveruus on kuin liikeyritys,\nmissä miehet rehellisesti jakavat keskenään voiton, eivät vainoa\ntoisiaan, vaan jakavat vaarat samoillessaan intiaanipolkuja, jokia ja\nvuoria tavoitellessaan onnea ja rikkautta. Mies ja nainen vainoavat\ntoisiaan ja toisen tai toisen täytyy saada toinen alistumaan. Toveruus\non vallan toisellaista. Siinä ei ole mitään orjuutta; ja vaikka hän,\njoka todella oli voimakas eikä vain voimakkaan näköinen, antoi paljon\nenemmän kuin sai, ei hän antanut mitään pakosta, vaan antoi kaiken\nkuninkaallisen loistavana lahjana. Ja hän jakoi anteliaasti lahjoina\ntyötään ja sankarillisia ponnistuksiaan. Jos saa kantaa päiväkausia\nmyrskyisissä vuorisolissa ja poikki sääskiparvien peittämien soitten\nkaksi kertaa niin suuria taakkoja kuin toverinsa, niin siinä ei ole\nepärehellisyyttä eikä pakkoa. Kukin yrittää parhaansa mukaan. Se oli\nrehellistä kauppaa, se kuului yrityksen luonteeseen. Muutamat miehet\novat voimakkaampia kuin toiset — se on totta. Mutta kun jokainen tekee\nvoitavansa, on peli rehellistä, kunnian vaatimukset on täytetty ja\nkaikki on rehellisesti jaettu.\n\nMutta naiset olivat vallan toisellaisia. Naiset antoivat vähän ja\nvaativat kaikki. Naisilla oli esiliinannauhat ja he olivat halukkaat\nkietomaan ne jokaisen miehen ympärille, joka vain pari kertaa\nkatsahtikin heidän puoleensa. Sellainen oli Neitokin, joka haukotteli\nsuun täydeltä hänen tullessaan ja oli onnellinen kun pääsi hänen\nkanssaan tanssimaan. Yksi tanssi kävi päinsä, mutta jos tanssi hänen\nkanssaan kaksi ja kolme kertaa ja vielä useammin, puristi Neito hänen\nkäsivarttaan, kun häntä pyydettiin pokeria pelaamaan. Se oli tuo\ninhottava esiliinanauha, ensimäinen niistä monista pakotusyrityksistä,\njoita Neito tulisi häntä kohtaan tekemään, jos hän vain kerrankin\nalistuisi. Eipä silti, ettei hän ollut soma tyttö, terve ja voimakas ja\nkaunis katsella, ja erinomainen tanssimaan sen lisäksi, mutta hän oli\nnainen, jolla oli kaikki naisen halut sitoa hänet esiliinannauhallaan\nja kietoa hänet käsistä ja jaloista merkitäkseen hänet poltinraudalla,\nKernaammin pelasi hän pokeria. Sitäpaitsi piti hän pokerista yhtäpaljon\nkuin tanssista.\n\nKäsivarressa tuntuva puristus herätti hänessä vastustushalun ja hän\nsanoi:\n\n\"Haluaisin tavallani antaa teille kaikille häviön.\"\n\nTaas tunsi hän käsivarttaan puristettavan. Neito koetti kietoa\nesiliinannauhan hänen ympärilleen. Murto-osan sekunnista oli hän\nvilli-ihminen, jota vallitsi mieletön pelko, ja halu murhata tuo\nnainen heräsi hänessä. Tänä äärettömän lyhyenä hetkenä oli hän aivan\npeljästetyn tiikerin kaltainen, jonka täyttää raivo ja pelko kun se\nhuomaa satimen. Ellei hän olisi ollut muuta kuin villi, olisi hän\nhurjana paennut tai hyökännyt naisen kimppuun ja surmannut hänet.\nMutta samalla liikkui hänessä kurin taltuttamien sukupolvien veret,\nkurin, jonka avulla ihmisestä on saatu epätäydellinen yhteiskuntaeläin.\nHienotunteisuus ja myötätunto taistelivat hänessä ja hän hymyili\nkatsoessaan Neitoa silmiin ja sanoi:\n\n\"Mene hankkimaan jotakin suuhunpantavaa. Minun ei ole nälkä. Ja pian\ntulen taas tanssimaan. Yöhän on vasta alulla. Mene, tyttöseni.\"\n\nHän irroitti käsivartensa ja taputti tyttöä leikillisesti olkapäälle ja\nkääntyi samalla pokerinpelaajani puoleen.\n\n\"Heittäkäähän panosraja, niin tulen mukaan.\"\n\n\"Rajana on katto\", sanoi Jack Kearns.\n\n\"Ottakaa pois katto.\"\n\nPelaajat vilkaisivat toinen toiseensa ja Kearns sanoi: \"Katto on\npoissa.\"\n\nElam Hamish vaipui tyhjään tuoliin, aikoi ottaa esiin kultapussinsa,\nmutta muutti mieltään. Neito näytti hetkisen nyrpeältä, sitten läksi\nhän muiden tanssijoiden pariin.\n\n\"Tuon sinulle voileivän, Daylight\", sanoi hän katsahtaen olkansa takaa.\n\nDaylight nyökäytti päätään. Tyttö hymyili hänelle anteeksiantavaisesti.\nHän oli katkaissut esiliinannauhan, eikä hänen ollut tarvinnut liian\nkovasti loukata tytön tunteita.\n\n\"Pelatkaamme merkeillä\", ehdotti hän. \"Rahat saavat aina pöydän\nepäjärjestykseen... Jos se teitä miellyttää?\"\n\n\"Minä olen halukas\", vastasi Hal Campbell. \"Minun merkkini vastaavat\nviittä sataa.\"\n\n\"Minun samoin\", vastasi Hamish, ja toisetkin määräsivät omien\nmerkkiensä arvon. Ranskalais-Louis, joka oli kohtuullisin heistä,\nmääräsi omat merkkinsä sadan dollarin arvoisiksi kunkin.\n\nAlaskassa ei tähän aikaan ollut roistoja eikä väärinpelaajia. Pelattiin\nrehellisesti ja miehet luottivat toisiinsa. Miehen sana oli yhtä hyvä\nkuin hänen kultansa vaakakupissa. Merkki oli litteä, pitkulainen\npikkulaatta, noin sentin arvoinen. Mutta kun pani merkin peliin ja\nilmoitti sen arvoksi viisisataa dollaria, niin sen arvoksi hyväksyttiin\nviisisataa dollaria. Voitti sen ken tahansa, hän tiesi merkin\nliikkeeseenlaskijan lunastavan sen kultahiekkamäärällä, jonka arvoksi\nvaaka osoitti viisisataa dollaria. Kun merkit olivat erivärisiä, ei\nomistajan ollut vaikea eroittaa niitä muitten merkeistä. Näinä Yukonin\nseudun alkuaikoina ei kukaan vielä edes uneksinutkaan pelata panokset\npöydällä. Mies vastasi pelitappioistaan koko omaisuudellaan, eikä\nkukaan välittänyt siitä missä hänen omaisuutensa oli tai minkälainen se\noli.\n\nHamish nosti ja joutui jakajaksi. Onneaan parantaakseen hän kortteja\nsekottaessaan käski viinuria tuomaan lasin kaikille läsnäoleville.\nAntaessaan ensimmäisen kortin vasemmalla istuvalle MacDonaldille hän\nsanoi:\n\n\"Menkää nyt syvälle kaivokseen, likanaamaiset eskimot ja\nsiwashi-lurjukset. Menkää kaivoksen pohjalle ja kaivakaa syvään!\nVetoköysi tiukalle! Vääntäkää vipua kaikella väellä, kiskokaa\nvetonuoria koko voimallanne ja painollanne! Hei — juu! Hei — juu! Tie\nauki ja lakit käteen! Tässä tulee vielä ankara työ ennenkuin aamuun\npäästään. Ja muutamat vielä saavat mustelmia... oikein tuntuvia.\"\n\nKun peli pääsi alkuun, vaikenivat pelaajat miltei kokonaan, vaikka\nheidän ympärillään jatkui liikettä ja hälinää. Elam Hamish oli\nsytyttänyt kipinän. Tivoliin tuli kaivostyömies toisensa jälkeen ja jäi\nsinne. Kun Burning Daylight oli hurjalla päällään, ei kukaan muukaan\nollut murheellinen. Tanssilattia oli täynnä. Kun naisia ei riittänyt,\nkääri moni mies silkkinenäliinan käsivarteensa naisellisuutensa\nmerkiksi ja tanssi muiden miesten kanssa. Kaikki pelipöydät olivat\ntungokseen asti täynnä ja pitkän tarjoilupöydän ääressä juttelevien ja\nuunin eteen kokoontuneiden miesten ääniä säesti rahojen säännöllinen\nkilinä ja rulettihyrrän vuoroon vaimeneva ja vuoroon kiihtyvä terävä\nsurina. Kaikki Yukonin yölle ominaiset sekalaiset ainekset olivat\nTivolissa.\n\nPelionni vaihteli yksitoikkoisesti, sillä mitään hyviä kortteja ei\nollut kukaan vielä saanut. Seurauksena oli, että korkea peli muuttui\npeliksi pienillä panoksilla, vaikkei mikään peli kestänyt kauvan.\nMilloin voitti toinen, milloin toinen.\n\nMutta kello kolmelta alkoivat pelaajat saada hyviä kortteja. Nyt\ntuli se suurhetki, jota miehet poker-pelissä odottavat viikkokausia.\nSanoma tästä levisi kautta Tivolin. Katselijat kävivät hiljaisiksi.\nEtäämpänä seisovat lakkasivat juttelemasta ja tulivat pöydän luo.\nPelaajat jättivät muut pelipöydät ja tanssihuone jäi tyhjäksi, ja\nlopulta seisoi poker-pöydän ympärillä alun toistasataa henkeä taajassa,\näänettömässä ryhmässä. Katsojat olivat alkaneet lyödä vetoja suurista\nsummista ennenkuin voitto oli ratkaistu ja vedot pienenivät jälleen,\nkun ratkaisu viipyi. Kearns oli jakanut kortit ja Ranskalais-Louis oli\navannut pelin yhdellä merkillä, jonka arvo oli sata dollaria. Campbell\n\"kuulosti\".\n\nMutta Elam Hamish, joka sitten oli vuorossa, löi pöytään viisisataa\ndollaria, huomauttaen MacDonaldille, että oli hyödyttänyt tätä.\n\nMacDonald vilkaisi vielä kortteihinsa ja pani peliin tuhatta dollaria\nvastaavat merkit. Kearns, joka kauvan tarkasteli korttejaan, kuulosti\nlopulta. Ranskalais-Louis sai siis, päästäkseen peliin, suorittaa\nyhdeksänsataa dollaria, jotka hän suorittikin, samoin kauvan\naprikoituaan. Campbell sai niinikään suorittaa yhdeksänsataa saadakseen\njäädä peliin ja ostaakseen uudet kortit, mutta kaikkien ihmeeksi hän\nnoiden yhdeksän sadan lisäksi pani peliin vielä tuhat dollaria.\n\n\"Olettepa lopulta päässeet vauhtiin\", Hamish huomautti, kun hän näki\npanokset ja vielä lisäsi tuhat dollaria. \"Aamuun päästessä peli\nvarmaankin kohoaa ja parasta on, että te kaikki varustaudutte.\"\n\n\"Samat sanat\", jatkoi MacDonald ostaen uudet kortit kahdella tuhannella\ndollarilla ja pannen peliin vielä tuhat dollaria.\n\nPeli oli nyt päässyt sille asteelle, että pelaajat täysin tajusivat\nsuurten summien olevan kysymyksessä. Vaikkei heidän kasvoistaan näkynyt\nmitään, oli joka mies tahtomattaan jännityksessä. Jokainen koetti\nnäyttää luonnolliselta ja jokaisen \"luonnollisuus\" oli erilainen. Hal\nCampbell teeskenteli tavallista varovaisuuttaan. Ranskalais-Louisin\nmielenkiinto ilmeni selvästi. MacDonald säilytti tavallisen\nhyväntahtoisuutensa, vaikka se ilmeni hiukan liioitellussa muodossa.\nKearns oli kylmä, intohimoton ja epäluuloinen ja Elam Hamish taas oli\nyhtä leikkisä ja iloinen kuin aina. Yksitoista tuhatta dollaria oli jo\npelissä ja merkit olivat sikin sokin läjässä keskellä pöytää.\n\n\"Minulla ei ole enää merkkejä\", huomautti Kearns valittaen. \"Meidän on\nparasta ruveta pitämään kirjaa.\"\n\n\"Olen hyvilläni, että kestätte\", kuului MacDonaldin rohkaiseva vastaus.\n\n\"En minä vielä lopeta. Minulla on tuhat dollaria jo pelissä. Millainen\non peli nyt?\"\n\n\"Kuulostaminen maksaa kolmetuhatta dollaria, muttei kukaan estäne teitä\nkorottamasta.\"\n\n\"Korottamasta — hiiteen. Uskokaa siihen, että minä saan kortteja yhtä\nhyvin kuin tekin\". Kearns katsoi korttejaan. \"Sanonpa teille, Mac, mitä\nteen. Minulla on sellaiset kortit, että kuulostan kolmella tuhannella.\"\n\nHän kirjoitti summan paperiliuskalle, piirsi siihen nimensä ja heitti\nsen keskelle pöytää.\n\nKaikkien katseet kohdistuivat Ranskalais-Louisiin. Hän hypisteli\nkorttejaan hetkisen hermostuneesti. Sitten hän kirahti. \"Ei ainoatakaan\nkunnon korttia, perhana vie!\" ja heitti äkeissään korttinsa hylättyjen\nkorttien läjään.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä alun toistasataa silmäparia suuntasi\nkatseensa Campbelliin.\n\n\"En huolisi korttejanne, Jack\", hän sanoi, suorittaen pakolliset kaksi\ntuhatta dollaria.\n\nSilmät kääntyivät Hamishiin, joka kirjoitti jotakin paperipalaselle ja\ntyönsi sen keskemmälle pöytää.\n\n\"Aijon opettaa teille kaikille, ettei tämä ole mikään pyhäkoulu\neikä armeliaisuusseura\", hän sanoi. \"Näen teidät, Jack, ja korotan\ntuhannella. Kas tässä, Mac, rahat, jotka saatte korteillanne.\"\n\n\"Minä en korteistani suurin kostu, mutta kuitenkin vielä korotan\ntuhannella\", oli MacDonaldin vastaus. \"Onko teillä, Jack, vielä\nkortteja?\"\n\n\"Onhan täällä muutama\". Kearns hypisteli korttejaan pitkän aikaa. \"Ja\nminä tulen niillä peliin. Mutta teidän täytyy saada tietää millainen\non asemani. Ensin höyrylaivani, Bella tiedättehän, jonka arvo on\nkaksikymmentätuhatta yhtä varmasti kuin se on unssin arvoinen. Sitten\nminulla Sixty Miles'issa on viidentuhannen arvosta kaivososakkeita\nsäästössä. Ja tiedätte, että minulla on saha tulossa tänne. Se on nyt\nLinderman-järvellä, ja lotja on rakenteilla. Hyväksyttekö?\"\n\n\"Tulkaa vaan peliin, olette täysin kelvollinen\", oli Daylightin\nvastaus. \"Ja kun kerran tällaisista tuli puhe, niin minäkin samalla\nmainitsen, että minulla on kaksikymmentätuhatta Macin kassakaapissa, ja\ntoisen kahdenkymmenen arvosta Moosehiden kaivososakkeita. Tunnettehan\nkaivokset, Campbell. Kelpaako?\"\n\n\"Varmasti, Daylight.\"\n\n\"Korkeako peli nyt on?\" Kearns kysyi.\n\n\"Kuulostaminen kaksituhatta.\"\n\n\"Te saatte varmasti pietin, jos tulette peliin\", varoitti Daylight.\n\n\"Minulla on erinomaiset kortit\", sanoi Kearns, pannen kahdentuhannen\narvoisen paperiliuskaleensa yhäti kasvavaan läjään pöydän keskellä.\n\"Tunnen miten selkääni syyhyttää.\"\n\n\"On minullakin tavalliset kortit\", Campbell ilmoitti, pistäen\npaperilappunsa kasaan. \"Mutta niillä ei kannata korottaa.\"\n\n\"Minun korteillani kannattaa\", Daylight pisti väliin ja kirjoitti\nsitten ääneti paperilapulle. \"Kuulostan tuhannella ja korotan toisella\nmokomalla.\"\n\nNeito, joka seisoi hänen takanaan, teki sellaista, mitä ei miehen paras\nystäväkään ole oikeutettu tekemään. Kurottautuen Daylightin olkapään\nylitse, otti hän käteensä tämän kortit ja katsoi niitä, pitäen samalla\nnoiden viiden kortin kuvapuolta suojellen rintaansa vasten. Hän näki,\nettä siinä oli kolme kuningatarta ja kaksi kahdeksikkoa, mutta kukaan\nei arvannut mitä hän näki. Kaikki pelaajat tarkkasivat hänen kasvojaan\nkun hän katsoi kortteja, mutta ne eivät ilmaisseet mitään. Hänen\nkasvonsa olivat kuin jäästä, sillä niiden ilme oli sama ennenkuin\nhän katsoi, hänen katsoessaan ja jälkeenpäin. Ei ainoakaan lihas\nvärähtänyt, sieraimet eivät rahtuakaan laajentuneet eivätkä silmät\nvälähtäneet. Hän asetti kortit kuvapuoli alaspäin takaisin pöydälle ja\nhäntä tarkkaavat katseet kääntyivät hitaasti poispäin saamatta tietää\nmitään.\n\nMacDonald hymyili hyväntahtoisesti. \"Näen panoksenne, Daylight, ja\nkorotan nyt kahdella tuhannella. Millaiset kortit teillä on, Jack?\"\n\n\"Älähän hätäile, Mac. On minullakin kortit. Panen kolme tuhatta. Ja\nsitten on vielä Daylightinkin vuoro.\"\n\n\"Niin onkin\", Daylight myönsi Campbellin heitettyä pöydälle korttinsa.\n\"Hän tietää mitä hänellä on ja pelaa sen mukaisesti. Minä kuulostan\nkahdella tuhannella ja sitten saatte nähdä kuka voittaa.\"\n\nKuolonhiljaisuudessa kuuluivat vain noiden kolmen pelaajan hillityt\näänet. Kolmekymmentäneljä tuhatta dollaria oli jo pelissä, ja peli\noli vielä tuskin puolessa. Neidon hämmästykseksi Daylight piti kolme\nrouvaansa, hylkäsi kahdeksikkonsa ja vaati kahta uutta korttia. Ja nyt\nei Neitokaan uskaltanut katsoa, mitä hän oli saanut. Hän tunsi valtansa\nrajan. Eikä Daylightkaan katsonut. Nuo kaksi korttia olivat pöydällä\nkuvapuoli alaspäin kuten jakaja oli ne heittänyt.\n\n\"Haluatko kortteja?\" kysyi Kearns MacDonaldilta.\n\n\"Omani riittävät\", kuului vastaus.\n\n\"Voitte pyytää, jos haluatte, sen tiedätte\", varoitti Kearns häntä.\n\n\"En välitä.\"\n\nKearns osti itselleen kaksi korttia, muttei katsonut niitä.\n\nHamish antoi korttiensa vielä olla pöydällä.\n\n\"En milloinkaan lähde pelistä kesken\", sanoi hän hitaasti, katsoen\nravintoloitsijaan. \"Antakaa tulla, Mac.\"\n\nMacDonald tarkasteli korttejaan huolellisesti, ollakseen täysin varma\nsiitä, ettei hänellä ollut huonoja, kirjoitti summan paperipalaselle ja\npani sen pöydällä! olevaan läjään, virkkoen vain:\n\n\"Viisi tuhatta.\"\n\nKearns, jota kaikkien silmät tarkkasivat, katsoi kahta uutta korttiaan,\nlaski kaikki korttinsa ollakseen varma siitä, ettei hänellä ollut\nliikoja kortteja ja kirjoitti jotakin paperipalaselle.\n\n\"Korotan vain pienellä tuhannella, juuri niin paljolla, että voin pitää\npuoliani Daylightia vastaan.\"\n\nJännittyneiden katselijain katseet suuntautuivat Daylightiin, joka\nniinikään tarkasteli saamiaan uusia kortteja ja laski, oliko hänellä\ntodella kaikkiaan viisi.\n\n\"Korotan vielä viidellä tuhannella... voidakseni pitää puoliani teitä\nvastaan, Jack.\"\n\n\"Ja minäkin korotan viidellätuhannella, pitääkseni puoliani Jackia\nvastaan\", sanoi MacDonald vuorostaan.\n\nHänen äänensä oli hieman käheä ja värähtelevä ja suupielet vavahtelivat\nhermostuneesti hänen puhuessaan.\n\nKearns oli kalpea, ja hänen kätensä vapisi, kun hän kirjoitti summan\npaperille. Mutta hänen äänensä oli muuttumaton.\n\n\"Minä korotan vielä viidellätuhannella\", sanoi hän.\n\nDaylight oli taas kaikkien huomion esineenä. Katossa palavista\nöljylampuista lankesi valo hänen hikiselle otsalleen. Poskien\npronssiväri oli tummentunut veren noustessa päähän. Hänen mustat\nsilmänsä säihkyivät ja hänen sieramensa olivat laajentuneet ja\njännittyneet. Sieraimet olivat suuret. Ne olivat perintöä villeiltä\nesi-isiltä, joilta hän myös oli perinyt erinomaiset keuhkonsa ja avaran\nhenkitorvensa.\n\n\"Kortit paranevat tänä iltana kerta kerralta\", huomautti Kearns. \"Ja\nsen vuoksi on velvollisuus sanoa: korota, Jack, korota. Ja minä korotan\nviidellä tuhannella.\"\n\nDaylight nojautui tuolinsa selkämystään ja katseli öljylamppuun samalla\nkun laski ääneen.\n\n\"Viime kierroksella oli aika yhdeksäntuhatta, ja minä kuulostin ja\nkorotin yhdellätoista tuhannella — siis yhteensä kolmekymmentä\ntuhatta. Voin enää vastata vain kymmenestä\". Hän kumartui eteenpäin ja\nkatsahti Kearns'iin. \"Ostan siis kymmenellä tuhannella.\"\n\n\"Voitte korottaa jos haluatte\", Kearns vastasi. \"Koiranne ovat\nviidentuhannen arvoiset tässä pelissä.\"\n\n\"Koiriani en pane peliin. Te saatte voittaa kultahiekkani, jopa\nhuuhdontasoranikin, mutta koiristani ette saa ainoatakaan. Ilmoitin jo\nostomääräni.\"\n\nMacDonald tuumiskeli kauan. Kukaan ei liikahtanut, ei ainoatakaan\nkuiskausta kuulunut. Katselijoiden kasvoissa ei ainoakaan lihas\nvärähtänyt. Kukaan ei vaihtanut jalkaa. Hiljaisuutta ei häiritty.\nKuului vain ilmaveto valtavassa takassa ja ulkoa hirsiseinän\nvaimentamaa koirien ulvontaa. Yukonissa ei joka yö pelattu näin\nsuurista summista. Tämä peli oli suoraan sanoen korkein, mistä seudun\nhistoria tiesi kertoa. Vihdoin ravintoloitsija virkkoi:\n\n\"Jos joku toinen voittaa, saa hän kiinnityksen Tivoliin.\"\n\nMolemmat toiset nyökäyttivät päätään.\n\n\"Siis minäkin ostan kortit.\"\n\nMacDonald lisäsi läjään viiden tuhannen lippunsa.\n\nKukaan ei enää halunnut uusia kortteja. Yhtaikaa miehet vaijeten\nlaskivat korttinsa pöydälle, kaikkien katselijoiden kurottaessa\nkaulaansa paremmin nähdäkseen. Daylightilla oli neljä rouvaa ja ässä,\nMacDonaldilla neljä sotamiestä ja ässä sekä Kearnsilla neljä kuningasta\nja kolmonen. Kearns pyyhkäsi panokset molemmilla käsivarsillaan omalle\npöydänsyrjälleen. Hänen kätensä vapisivat.\n\nDaylight otti ässänsä ja pannen sen MacDonaldin ässän viereen hän sanoi:\n\n\"Tämä minut petti, Mac. Tiesin, että vain kuninkaat saattoivat voittaa\nminut, ja hänellä oli ne.\"\n\n\"Minkälaiset kortit teillä oli?\" hän vilkkaasti kysyi kääntyen\nCampbellin puoleen.\n\n\"Neljän samanvärisen sarja, joka olisi voinut jatkaa kummallekin\ntaholle — hyvät pelikortit.\"\n\n\"Varmasti. Siitä olisi voinut tulla viiden sarja tai olisitte ainakin\nsaanut viisi samanväristä.\"\n\n\"Kyllähän minä sitä ajattelin\", sanoi Campbell murheissaan. \"Minulle\njuttu maksoi kuusituhatta.\"\n\n\"Olisitte jatkanut\", Daylight sanoi naurahtaen. \"Silloin en minäkään\nolisi saanut neljättä rouvaani. Nyt on minun tehtävä matkasopimus Billy\nRawlinsin kanssa ja sitten kiireesti Dyeaan. Suuriko on saaliinne,\nJack.\"\n\nKearns ryhtyi laskemaan, mutta oli liian hermostunut. Daylight veti\npanosläjän puoleensa pöydän poikki ja järjesti sitten varmoin sormin\npelimerkit ja velkakirjat eri läjiin ja laski hämmentymättä summan.\n\n\"Sata kaksikymmentäseitsemän tuhatta\", ilmoitti hän. \"Olette nyt\nvarakas mies, Jack.\"\n\nVoittaja hymyili, nyökäytti päätään, mutta ei saanut sanaa suustaan.\n\n\"Tarjoisin ryypyt\", MacDonald sanoi, \"mutta tämä talo ei enää ole\nminun.\"\n\n\"Kyllä se on teidän\", sanoi Kearns, ensin kostuttaen kielellä huuliaan.\n\"Velkakirjanne on rahanarvoinen kuinka kauan tahansa. Mutta minä\ntarjoan juomat.\"\n\n\"Ryypätkää mitä haluatte, voittaja maksaa!\" huusi Daylight kaikille\nympärillään oleville, nousi samalla tuoliltaan ja tarttui Neidon\nkäsivarteen. \"Pistetään tanssiksi, kuuletteko. Yö on vasta alullaan;\nja huomenna minulla on paljon puuhia. Kuulkaa Rawlins, minä suostun\ntuohon sopimukseen. Minä lähden matkaan tänä aamuna kello yhdeksän —\nvai? Tulkaa kaikki mukaan! Missä viulunsoittaja on?\"\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nTämä oli Daylightin yö. Hän oli remuavan juhlan keskipiste ja johtaja,\nväsymätön ilontuoja, joka tartutti kujeilunhalun muihinkin. Mikään kuje\nei ollut liian hurja hänen tovereidensa mielestä, ja kaikki yhtyivät\nilonpitoon, vaikka se vähitellen muuttuikin mielettömäksi hoilaamiseksi\nja hurjaksi hihkumiseksi. Kenenkään ei tarvinnut olla huolissaan eikä\nkainostella. Yukonissa tiedettiin, että kun yö oli Burning Daylightin,\nniin viha ja murhe oli kiellettyä. Hänen yönään ei kukaan uskaltanut\nriidellä. Ennen sellaista joskus oli tapahtunut ja miehet olivat\nsilloin oppineet, mitä kelpo tappelu on ja he olivat saaneet sellaisen\nlöylytyksen, jonka ainoastaan Burning Daylight saattoi antaa. Hänen\nyönään täytyi nauraa ja olla onnellinen tai mennä kotiin.\n\nDaylight oli väsymätön. Tanssien välillä hän maksoi velkansa Kearnsille\nantamalla kahdenkymmenen tuhannen arvosta kultahiekkaa ja siirtämällä\nhänelle oikeutensa Moosehiden valtauksiin. Samaten järjesti hän\nmatkasopimuksensa Billy Rawlinsin kanssa ja ryhtyi lähtövalmisteluihin.\nHän lähetti sananviejän kiireesti hakemaan Kamaa, koirain-ajajaansa,\njoka oli fananaw-intiaani ja oli joutunut kauas heimonsa asuinsijoilta\nvalkoihoisten anastajain palvelukseen. Kama tuli Tivoliin, pitkänä,\nlaihana, jäntevänä, turkit yllään, äänettömänä ja välittämättä\njuhlijoista, jotka remusivat hänen ympärillään Daylightin antaessa\nhänelle määräyksiään.\n\n\"Jaa\", sanoi Kama, laskien sormillaan määräyksiä. \"Saatava kirjeitä\nRawlinsilta. Tavarat rekeen. Ruokaa Selkirkiin saakka — kai haluatte\nkoiranruoan riittävän Selkirkiin saakka.\"\n\n\"Riittävästi koiranruokaa, Kama.\"\n\n\"Jaa. Laittaa reki kuntoon kello yhdeksäksi. Tuoda lumikengät. Ei tuoda\ntelttaa. Entä mitä muuta?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi Daylight päättäväisesti.\n\n\"Paljon pakkasta.\"\n\n\"Luuletko työtämme helpoksi, vai? Viemme paljon kirjeitä sinne ja\ntuomme takaisin paljon kirjeitä. Olet voimakas mies. Paljon pakkasta,\npaljon työtä, kaikki hyvin.\"\n\n\"Ehdottomasti hyvin\", murahti Kama alistuen kohtaloonsa. \"Valmis kello\nyhdeksän.\"\n\nHän teki täyskäännöksen intiaanisaappaittensa koroilla ja lähti\nhuoneesta, järkähtämättömänä, sfinxin kaltaisena, tervehtämättä ketään,\nkatsahtamatta oikeaan tai vasempaan. Neito vei Daylightin syrjään\nmuista.\n\n\"Kuulehan Daylight, sinulla on varmaankin matti kukkarossasi\", sanoi\nhän hiljaa.\n\n\"En ole mikään kitupiikki.\"\n\n\"Minulla on kahdeksan tuhatta Macin kassakaapissa\", alkoi hän.\n\nMutta Daylight keskeytti hänet. Esiliinannauha kangasti hyvin lähellä\nhänen mielikuvituksessaan ja hän arkaili kuin kesytön varsa.\n\n\"En tarvitse\", sanoi hän, \"Rahattomana tulin maailmaan, rahattomana\nlähden ja rahattomana olen kulkenut suurimman osan elämääni. Tule,\nmenkäämme tanssimaan.\"\n\n\"Mutta kuulehan\", suostutteli Neito. \"Minä en tarvitse rahojani.\nLainaisin ne sinulle — alkuun päästäksesi\", lisäsi hän nopeasti\nnähdessään Daylightin käyvän levottomaksi.\n\n\"En huoli keltään apua\", oli vastaus. \"Tulen omillani toimeen. Ja kun\nsitten jolloinkin pääsen hyvälle saaliille, on se kokonaan minun. Ei\nkiitos, tyttöseni! Olen hyvin kiitollinen. Aijon nyt hankkia leipäni\npostinkuljetuksella.\"\n\n\"Daylight\", mutisi tyttö hellästi.\n\nJa taitavasti teeskennellen äkkinäistä hurjapäisyyttä Daylight vei\ntytön tanssihuoneeseen. Ja kun he liitelivät valssin pyörteissä,\nmietiskeli Neito sitä, miten kova sydän olikaan tuolla miehellä, joka\nvei häntä karkelossa ja vastusti kaikkia hänen houkutuksiaan.\n\nKello kuudelta aamulla, polttavasta paloviinasta huolimatta,\nBurning Daylight vielä täysissä voimissaan väänsi joka miehen käden\ntarjoilupöytään. Kädenvääntäminen tapahtui siten, että kaksi miestä\nasettui vastatusten, oikean käden kyynärpäät tarjoilupöydällä, ja\ntarttuivat kumpikin vastustajansa oikeaan käteen, koettaen sitten\npainaa vastustajansa kättä pöytään. Mies toisensa perästä tuli\nmittelemään voimiaan hänen kanssaan, mutta kukaan ei taivuttanut hänen\nkättään pöytään. Kookkaisuudestaan huolimatta joutuivat Olaf Henderson\nja Ranskalais-Louis tappiolle. Kun he väittivät hänen saavan voitostaan\nkiittää salatemppuja ja erikoisesti harjoitelleen lihaksiaan tätä\nvarten, haastoi hän heidät toisenlaisille kilpasille.\n\n\"Kuulkaa, te kaikki!\" huusi hän. \"Aijon tehdä kaksi temppua: ensin\npunnitsen kultahiekkapussini ja panen sitten sen veikkaan, että teidän\nkaikkien nostettua lattiasta niin monta jauhosäkkiä kuin kykenette,\nminä panen vielä kaksi säkkiä lisää ja nostan kaikkityyni pulskasti\nlattiasta.\"\n\n\"Minä suostun, hitto vie, vetoon!\" jyrisi Ranskalais-Louisin ääni\nylinnä muita.\n\n\"Maltahan!\" huusi Olaf Henderson. \"Kelvannen minäkin yhtä hyvin kuin\nsinäkin. Minä otan puolet vedosta.\"\n\nDaylightin kultahiekkapussi punnittiin ja sen arvoksi tuli neljäsataa\ndollaria, ja Louis ja Olaf jakoivat keskenään vetomäärän. MacDonaldin\nvarastosta haettiin viidenkymmenen naulan jauhosäkkejä. Muut miehet\nkoettivat ensin voimiaan, He asettuivat kahdelle tuolille, jauhosäkit\npantiin lattialle ja sidottiin yhteen köydellä. Useat saattoivat täten\nnostaa neljä tai viisisataa naulaa, kun taas muutamien onnistui nostaa\nkuusisataakin. Sitten kävivät nuo kaksi jättiläistä käsiksi säkkeihin,\nsitoen yhteen seitsemänsataa naulaa yhteensä painavat jauhosäkit.\nRanskalais-Louis lisäsi vielä yhden säkin ja nosti seitsemänsataa ja\nviisikymmentä naulaa. Olaf lisäsi vielä yhden säkin, mutta kumpikaan\nei voinut nostaa kahdeksaasataa naulaa. Kerran toisensa perästä he\nkoettivat, hiki virtasi heidän otsaltaan ja heidän luunsa narskuivat.\nKumpikin sai säkkiläjän liikkumaan, mutta he eivät saaneet sitä\nkohoamaan lattiasta.\n\n\"Hitto vie, Daylight, tässä vedonlyönnissä sinä suuresti erehdyit\",\nsanoi Ranskalais-Louis ojentautuen ja nousten tuolilta. \"Vain rautainen\nmies voi tehdä sen. Sata naulaa enemmän, mukamas! Ei kymmentäkään\nnaulaa enempää.\"\n\nSäkit tuotiin, mutta kun kaksi säkkiä oli lisätty, astui Kearns väliin.\n\n\"Vain yksi säkki on pantava lisää.\"\n\n\"Kaksi!\" huusi joku. \"Kaksi oli määrä vedossa.\"\n\n\"He eivät nostaneet viimeistä säkkiä\", pani Kearns vastaan. \"He\nnostivat vain seitsemänsataa ja viisikymmentä.\"\n\nMutta Daylight torjui jalomielisesti tämän välitysyrityksen.\n\n\"Mitä hyödyttävät kaikki teidän turhat puheenne? Mitä siitä, jos onkin\nyksi säkki liikaa. Jollen voi nostaa kolmea säkkiä lisää, en voi\nvarmasti nostaa yhtäkään. Sitokaa ne yhteen.\"\n\nHän seisoi tuoleilla, kyyristyi ja taivutti hartiansa taaksepäin,\nkunnes sai köyden käsiensä väliin. Hän muutti hiukan jalkaansa,\njännitti lihaksensa nostaakseen, ja antoi niiden sitten jälleen höltyä,\nikäänkuin koetellen, millä tavoin parhaiden saisi taakan nousemaan\nlattialta.\n\nRanskalais-Louis, joka katseli epäuskoisena hänen yritystään, huusi:\n\n\"Päin mäntyä menee, Daylight!\"\n\nDaylightin lihakset jännittyivät toisen kerran ja nyt täydellä todella,\nkunnes hän oli pinnistänyt kaikki voimansa ja aivan huomaamatta, ilman\näkillistä nykäystä tai ponnistusta, kohosi yhdeksänsadan naulan taakka\nlattiasta ja heilui edestakaisin hänen jalkojensa välissä.\n\nOlaf huokasi kuuluvasti. Neito, joka oli tietämättään jännittänyt\nlihaksensa niin, että teki kipeää, nyt herpaantui. Ranskalais-Louis\nmutisi kunnioittavaisesti:\n\n\"Eläköön m'sieu Daylight! Minä olen suuri lapsi. Te olette suuri mies.\"\n\nDaylight päästi taakkansa lattialle, hypähti tuolilta ja meni muiden\nedellä tarjoilupöydälle päin.\n\n\"Punnitkaa!\" huusi hän työntäen pussinsa punnitsijalle, joka pani sinne\nneljänsadan dollarin arvosta kultahiekkaa vetonsa hävinneiden pusseista.\n\n\"Tulkaa kaikki mukaan!\" sanoi Daylight kääntyen. \"Juokaa mitä haluatte.\nVoittaja maksaa.\"\n\n\"Tämä on minun yöni!\" huusi hän kymmenen minuuttia myöhemmin. \"Olen\nyksinäinen uros-susi ja olen nähnyt kolmekymmentä talvea. Tämä on\nsyntymäpäiväni, minun ainoa päiväni vuodessa, ja minä voin juottaa\njoka miehen humalaan. Tulkaa kaikki ulos. Aijon heittää teidät kaikki\nlumeen. Tulkaa pihalle, te arkajalkaiset, uudet tulokkaat ja te\nentisajan miehet, niin minä kastan teidät.\"\n\nMeluava joukko virtasi ulos ovista, kaikki muut paitsi viinurit ja\npahimmat viinan jumalan palvelijat. MacDonaldissa heräsi yht'äkkiä oman\narvon tunto, ja hän läheni Daylightia käsi ojona.\n\n\"Mitä? Tekö ensin?\" sanoi Daylight nauraen ja puristi hänen kättään\nkuin tervehtiessä.\n\n\"Ei, ei\", vastusti toinen kiireesti, \"Aijoin vaan onnitella teitä\nsyntymäpäivänne johdosta. Kohteliaisuudesta voitte paiskata minut\nlumeen. Mitä mahdollisuuksia on minulla pitää puoliani miestä vastaan,\njoka nostaa yhdeksänsataa naulaa?\"\n\nMacDonald painoi sata kahdeksankymmentä naulaa ja Daylight tarttui\nhäneen vain toisella kädellään, sitten nosti hän ravintolanomistajan\näkkiä maasta ja heitti hänet suin päin lumeen. Nopeasti lennätti hän\nsitten lähimmät puolitusinaa miestä lumeen. Vastarinta oli hyödytöntä.\nHe lensivät suinpäin hänen käsistään, loukkaantumatta, kaikenlaisiin\nhullunkurisiin asentoihin pehmeään lumeen. Pian kävi vaikeaksi tähtien\nhimmeässä välkkeessä eroittaa niitä, jotka jo oli heitetty lumeen ja\nniitä, jotka odottivat vuoroaan, ja Daylight rupesi tunnustelemaan\nheidän selkäänsä ja hartioitaan, päättäen heidän tilansa siitä,\nolivatko ne vai eivätkö olleet lumisia.\n\n\"Joko olette kastettu?\" kuului hänen yksitoikkoinen kysymyksensä, kun\nhän ojensi hirveät kätensä.\n\nMuutama kymmen virui jo lumessa pitkässä rivissä ja toiset polvistuivat\nteeskennellen nöyryyttä, ripottivat lunta päänsä päälle ja väittivät,\nettä toimitus oli täytetty. Mutta viisi miestä seisoi pystyssä —\nPohjois-Amerikan itäisten aarniometsien uutisasukkaita ja rajamaan\nmiehiä, jotka olivat innokkaat kilpailemaan joka miehen syntymäpäivänä.\n\nHe olivat käyneet oppia ja kasvaneet miehiksi mitä ankarimmassa\nkoulussa, he olivat monien mellakoiden ja tappeluiden vanhoja\nsankareita, he olivat veren ja hien uupumattomia miehiä. Eikä\nheiltäkään puuttunut sitä, mitä Daylightillä oli niin suuressa\nmäärin, nimittäin aivojen ja lihasten miltei täydellistä\nsopusuhtaisuutta. Heille ja heidän elämässään se oli luonnollista,\neikä se Daylightillekaan ollut mikään ansio. Tämän lahjan hän oli\njo saanut syntyessään. Hänen hermonsa olivat herkemmät kuin heidän,\nhänen sieluntoimintonsa, joista tahdon toiminta oli täydellisimmäksi\nkehittynyt, olivat nopeammat kuin heidän. Hänen lihaksensakin, vaikka\nne ainekokoomukseltaan olivatkin samallaiset kuin heidän, tottelivat\ntahdon käskyjä nopeammin kuin heidän lihaksensa. Hän oli nyt sellainen.\nHänen lihaksensa toimivat nopeasti ja rajusti kuin räjähdysaine. Hänen\nruumiinsa oli vipu, joka toimi yhtä varmasti, oli kysymyksessä leikki\ntai tosi. Ja kaiken tämän lisäksi hänessä oli tuota yliluonnollista\nvoimaa, jonka on saanut osakseen tuskin yksi ihminen miljoonista —\nvoimaa, joka ei riipu ruumiin suuruudesta, vaan sen laadusta, elimistön\nerinomaisuudesta ja lihasten aineen verrattomuudesta. Hän pani\nlihaksensa toimimaan niin nopeasti, että ennenkuin toinen sen huomasi\nja ryhtyi vastarintaan, lihasten toiminnan tarkoitus jo oli saavutettu.\nJa hän puolestaan huomasi vastustajan aikoman otteen niin nopeasti,\nettä hän joko kokonaan vapautui siitä, tai teki ajoissa vastaotteen.\n\n\"Vai olisi minun käytävä käsiksi kaikkiin teihinkin\", Daylight virkkoi\ntuolle odottavalle ryhmälle. \"Voitte tekin yhtä hyvin heittäytyä lumeen\nja kastaa itsenne. Te saatatte voittaa minut jonakin muuna päivänä,\nmutta syntymäpäivänäni haluan tulla tunnustetuksi miesten parhaaksi.\nPat Hanrahan näyttää kovin halukkaalta. Tulehan, Pat.\"\n\nPat Hanrahan, entinen ammatti-nyrkkeilijä ja suurtappelija, astui\nesiin. Nuo kaksi miestä kävivät toisiinsa käsiksi, mutta kohta alussa\nDaylight teki puoli-nelsonin ja lennätti armotta irlantilaisen pään ja\nhartiat lumihankeen. Joe Hines, entinen merimies, joutui samallaisella\ntempulla hankeen niin rajusti kuin olisi hän pudonnut kaksikerroksisen\nrakennuksen harjalta — ennenkuin hän vielä ennätti olla varuillaan,\nväitti hän.\n\nTämä kaikki ei vielä ollut uuvuttanut Daylightia. Hän ei edes\nollut hengästynyt. Itse asiassa ei hänen ponnistuksiinsa ollutkaan\nkulunut aikaa. Hänen ruumiinsa toimi hetken äkisti ja rajusti ja\nsitten se seuraavana hetkenä jälleen vaipui lepoon. Niinpä Doc\nWatson, harmaapartainen, raudan-vankka mies, jonka menneisyydestä\nei kukaan mitään tietänyt, pelätty tappelupukari, joutui hankeen\nsekunnin murto-osassa, ennenkuin hän ennätti tehdä tavallisen rajun\nhyökkäyksensä. Kun hän juuri kyyristyi hyökätäkseen, oli Daylight\nhänen kimpussaan ja lannisti hänet hirveällä vauhdilla täydellisesti.\nOlaf Henderson, joka otti oppia tästä, aikoi nujertaa Daylightin\nyllättämällä ja hyökkäsi hänen kimppuunsa sivulta, kun Daylight juuri\nojensi kättään auttaakseen Watsonin pystyyn. Daylight kaatui kättensä\nvaraan saaden kylkeensä aimo töytäyksen Olafin polvesta. Olaf itsekin\nkompastui Daylightiin. Ennenkuin hän ennätti nousta oli Daylight\nkeikauttanut hänet selälleen ja pesi lumella hänen kasvojaan ja\nkorviaan, pistäen muutaman kourallisen lunta hänen niskaansakin.\n\n\"Hitto vie, olen minä mies siinä kuin Daylightkin\", Olaf mutisi\nhangesta kömpiessään, \"mutta kautta Jupiterin, en tosiaankaan ole ennen\nnähnyt sellaista heittoa.\"\n\nRanskalais-Louis oli viimeinen noista viidestä ja hän oli nähnyt\ntarpeeksi tietääkseen olla varuillaan. Hän kierteli ja kaarteli\nhyvän aikaa ennenkuin ryhtyi asiaan. Ja hyvän aikaa he sitten vielä\nponnistelivat kummankaan saamatta voittoisaa otetta. Ja vihdoin,\njuuri kun kamppailu alkoi käydä jännittäväksi, Daylight teki yhden\ntavallisista salamannopeista liikkeistään. Hän muuttui pelkäksi\njoustavaksi vipuvoimaksi, ja sitten hänen lihaksensa äkkiä toimivat.\nRanskalais-Louis rynnisteli niin että hänen suuret luunsa rutisivat ja\nkuitenkin hän joutui suin päin hankeen.\n\n\"Voittaja maksaa!\" huudahti Daylight päästyään vastustajastaan ja\nrientäen ennen muita Tivoliin. \"Tulkaa kaikki! Tätä tietä!\"\n\nHe nojasivat pitkään tarjoilupöytään kaksi- tai kolmimiehisissä\nryhmissä ja tömistelivät lämpimikseen intiaanisaappaitaan lattiaan —\nulkona oli pakkasta enemmän kuin kuusikymmentä astetta [Fahrenheitin\nasteikon mukaan]. Bettles, vanhain miesten parhaimpia oli kyseessä\ntyö tai vaara, lakkasi hoilaamasta laulua \"sassafras-puun juuresta\"\nja hoiperteli Daylightia onnittelemaan. Mutta samassa hänen päähänsä\npälkähti, että hänen oli pidettävä puhe, ja hän korotti äänensä\nkaikuvaan mahtiponteen:\n\n\"Sanon pojat teille, että minä ylpeilen siitä, että voin\nsanoa Daylightia ystäväkseni. Me kuljimme entiseen aikaan\nyhdessä tuntemattomia intiaani-polkuja, ja hän on, piru vie,\nkahdeksantoista-karaattista kultaa saappaista ylöspäin, senkin vanha\nsyyhyinen koiraluuska, on totisesti. Hän oli poikakloppi, kun hän\nensin tuli tälle seudulle. Hänen ijässään teillä, pojat, tuskin\nkorvantaustat vielä olivat kuivat. Hän ei ole milloinkaan ollut\nkakara. Hän on syntynyt täysikasvuisena miehenä. Ja sanon teille, että\nsiihen aikaan täytyikin miehen olla mies. Silloin ei täällä ollut\nveltostuttavaa sivistystä, niinkuin nyt jo alkaa olla.\" Bettles vaikeni\nniin kauvan, että ennätti kiertää käsivartensa Daylightin niskaan,\npusertaen hänet karhumaiseen syleilyyn. \"Kun minä ja sinä, Daylight,\najoimme koirillamme tänne Yukon'iin muinoin, niin ei taivaasta satanut\nlihalientä eikä kukaan antanut ryypyn paineeksi ilmaista ruokaa.\nViritimme nuotiomme siihen, missä joku otus joutui saaliiksemme, ja\nenimmäkseen me elimme lohenperkkeillä ja kaniinien sisälmyksillä —\nenkö ole oikeassa?\"\n\nMutta kuullessaan naurunrähäkän, jonka hänen viime sanansa synnyttivät,\nhän päästi Daylightin karhunsyleilystään ja kääntyi julmistuneena\njoukkoon päin.\n\n\"Naurakaa vain, räkänokat, naurakaa! Sanon teille suoraan, ettei teistä\nparhainkaan ole kelvollinen solmimaan Daylightin saapasvarsien pauloja.\nEikö totta, Campbell? Eikö totta, Mac? Daylight on vanhaa kaartia, yksi\nvanhoja, rehtejä erämiehiä. Ja siihen aikaan ei ollut höyrylaivaa eikä\npostinkulkua, ja meidän oli hengenpitimiksi pureskeltava lohensuolia ja\nkaniinien perkkeitä.\"\n\nHän katsahti voitonriemuisana ympärilleen ja hänen puhettaan\nseuranneiden hyvä-huutojen joukosta kuului kehoituksia, että Daylight\nnousisi puhumaan. Tämä ilmoittikin suostuvansa. Haettiin tuoli ja hänet\nautettiin sille seisomaan. Hän ei ollut selvempi rähisevää joukkoa,\njonka yläpuolelle hänet oli korotettu — hurjaa, karkeavaatteista\njoukkoa, missä joka miehellä oli jalassaan intiaanisaappaat tai\neskimolais-kengät. Rukkaset riippuivat joka miehen kaulalla, ja\nnahkaset korvalaput oli nostettu ylös, joten ne muistuttivat muinaisten\nviikinkien kypäränsiipiä. Daylightin tummat silmät välähtivät ja\nväkevät juomat olivat tummentaneet hänen poskiensa pronssivärin.\nHäntä tervehtivät joka taholta innokkaat huudot, jotka saivat hänen\nsilmänsä kosteiksi epäilyttävällä tavalla, vaikka useat äänet olivatkin\nsammaltavia, humalan sotkemia. Niin, siten ovat miehet käyttäytyneet,\njuhlineet, tapelleet ja reuhanneet joko pimeissä luolissa tai nuotion\nääressä kyyröttäen, Rooman keisaripalatseissa ja ryöväriritarien\nkalliolinnoissa, tai nykyajan pilvenpiirtäjissä ja merikaupunkien\ntillikoissa. Juuri sellaisia olivat nämäkin miehet, jotka napaseudun\nyössä loivat valtiota, suurisuisia, juopuneita ja räyhääviä, leväten\nmuutamina hurjina unhotuksen hetkinä sankarillisen kamppailunsa\njulmasta todellisuudesta. He olivat nykyajan sankareita, eivätkä olleet\nmissään suhteessa huonompia kuin muinaisajan.\n\n\"Noh, pojat, en oikeastaan tiedä, mitä sanoisin\", alkoi Daylight\nverkkaan ja hiljaisesti puhua, järjestellen sekavia ajatuksiaan ja\ntunteitaan. \"Kerronpa teille pienen kaskun. Minulla oli alhaalla\nJuneaussa yhtiömies. Hän oli kotoisin Pohjois-Carolinasta ja hänellä\noli tapana kertoa minulle tämä sama juttu. Se tapahtui vuoristossa\nhänen kotiseudullaan, ja silloin oli häät. Saapuvilla olivat koko perhe\nja kaikki ystävät. Pappi oli juuri pääsemässä loppuun ja sanoi: 'Ne\njotka Jumala on yhteen laittanut, niitä ei ihmisten pidä eroittaman'.\n\n\"'Pastori', sanoi sulhanen, 'minusta sananne eivät sattuneet\nmuodollisesti vallan oikein. Haluan, että vihkimiseni tapahtuu\nmoitteettomasti.'\n\n\"Kun savu oli hälvennyt, katsoi morsian ympärilleen ja näki kuolleen\nsulhasen, kuolleen papin, kuolleen veljen, kaksi kuollutta enoa ja\nviisi kuollutta häävierasta.\n\n\"Silloin huokasi hän syvään ja lausui: 'Luulenpa uudenaikaisten,\nnopeasti laukeavien revolverien vieneen hiiteen tulevaisuudentoiveeni.'\n\n\"Ja niin sanon minäkin teille kaikille\", lisäsi Daylight, kun\nnaurunrähäkkä oli hiljentynyt, \"Jack Kearnsin neljä kuningasta ovat\nvieneet hiiteen tulevaisuudentoiveeni. Minulla on matti kukkarossani ja\nminun on taivallettava Dyeaan —\"\n\n\"Aijotko lähteä karkuun?\" joku kysyi.\n\nHänen kasvonsa vääntyivät lyhyen silmänräpäyksen ajaksi vihasta, mutta\nseuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen hyvä tuulensa palannut.\n\n\"Tiedän, että vain leikillänne pistätte nenänne asiaan, joka ei teille\nensinkään kuulu\", hän sanoi hymyillen. \"Tietenkään minä en aijo karata\nnäiltä mailta.\"\n\n\"Vannomatta paras, Daylight\", sanoi sama ääni.\n\n\"Pysyn sanassani. Tulin ensimäisenä Chilcootin poikki vuonna 83.\nKuljin solassa lumimyrskyssä, paita riekaleina ja eväinäni kupponen\njauhoja. Sain sinä talvena elantoni Juneaussa ja keväällä kuljin vielä\nkerran solan poikki. Ja sitten vielä kerran pakoitti nälänhätä minut\nlähtemään. Seuraavana keväänä palasin ja vannoin, etten milloinkaan\npoistuisi täältä ennenkuin olin päässyt varakkaaksi. Ja täällä olen\npysynyt ja täällä minä nyt olen enkä aijo lähteä täältä. Vien postin ja\npalaan rehellisesti. En pysähdy yöksikään Dyeaan. Ennätän Chilicootiin\npian, vaihdan koiria ja otan postin ja koiranruokaa. Ja vannon vielä\nkerran kautta helvetin tulen ja Johannes Kastajan pään, etten pötki\nparemmille markkinoille ennenkuin olen täällä koonnut omaisuuden. Ja\nsanon teille, ettei se saakaan olla mikään tavallinen omaisuus.\"\n\n\"Mikä sinusta on rikkaus?\" kysyi Bettles alhaalta, hellästi hyväillen\nDaylightin jalkoja.\n\n\"Niin, kuinka paljon? Mikä on teidän mielestänne rikkaus?\" huusivat\ntoiset.\n\nDaylight mietiskeli hetkisen tiukkaan.\n\n\"Neljä tai viisi miljoonaa\" sanoi hän hitaasti kohottaen kättään,\nvaatien hiljaisuutta, kun hänen ilmoittamansa määrä otettiin vastaan\nivahuudoin, \"Niin, minä olen itsepäinen ja panen alkumääräksi\nmiljoonan. Enkä lähde maasta unssiakaan vähemmällä.\"\n\nTaas kuului ivahuutoja. Koko Yukonista ei siihen mennessä vielä oltu\nsaatu edes yhteensä viiden miljoonan edestä kultaa eikä kukaan ollut\ntehnyt sadantuhannen löytöä, miljoonista puhumattakaan.\n\n\"Kuulkaa kaikki. Olette nähneet Jack Kearnsin voiton tänä yönä.\nNäitte hänen epäröivän, ennenkuin hän osti uudet kortit. Hänen kolme\nkuningastaan eivät riittäneet. Mutta hän tiesi, että hän vielä saattoi\nsaada yhden kuninkaan, se oli hänen voittomahdollisuutensa — ja hän\nsai tuon kuninkaansa. Ja vakuutan teille, että minullakin on kortit ja\nvoittomahdollisuuteni. Yukonissa löydetään kohta oikea kulta-aarre. En\ntarkoita tavallisia Moosehiden ja Birch Creekin kaltaisia kultasuonia.\nTarkoitan oikein huikeata kullanrunsautta. Sanon teille, että se\nsynnyttää kansanvaelluksen, jota ei mikään voi estää. Sinne saatte\nseurata intiaanisaappaitteni jälkiä lähimmässä tulevaisuudessa,\njos mielitte löytää minut — jossakin Stewart-joen, Indianjoen ja\nKlondike-joen seutuvilla. Kun olen tuonut postin takaisin, lähden\nsinne niin nopeasti, että lumi vaan tuiskuaa ympärilläni. Kultaa\ntulee, toverit, kultaa pelkästä ruohikostakin, sata dollaria yhdestä\nhuuhdontakattilasta. Te luulette, että helvetti on irti, kun tämä\nkultalöytö on tehty.\"\n\nHän kohotti lasinsa huulilleen.\n\n\"Toivon, että te kaikki silloin tulette upporikkaiksi.\"\n\nHän joi ja astui alas tuolilta, joutuen toisen kerran Bettlesin\nkarhunsyleilyyn.\n\n\"Jos olisin teidän sijassanne, Daylight, en lähtisi tänään\",\nneuvoi Joe Hines, käytyään katsomassa oven ulkopuolella olevaa\nväkiviina-lämpömittaria. \"Nyt on oikein paukkuva pakkanen. Nyt on\nkuusikymmentä kaksi astetta kylmää ja lämpömittari vielä alenee. On\nparempi odottaa ilmanmuutosta.\"\n\nDaylight nauroi ja vanhat erämiehet hänen ympärillään nauroivat.\n\n\"On juuri teidän keltanokkien tapaista\", sanoi Bettles, \"pelätä pientä\npakkasta. Ja anteeksiantamattoman vähän te tunnette Daylightia, jos\nluulette, että pakkanen häntä pidättää.\"\n\n\"Voi ainakin jäädyttää hänen keuhkonsa, jos hän nyt lähtee matkaan\",\nkuului vastaus.\n\n\"Jäädyttää paperia ja siirappikaramellia! Kuulkaahan, Hines,\nolette ollut näillä mailla kolme vuotta. Ette ole vielä tottunut\nilmanalaan. Olen nähnyt Daylightin taivaltavan yhdessä päivässä\nviisikymmentä penikulmaa Koyokukia pitkin, kun lämpömittari näytti\nseitsemääkymmentäneljää.\"\n\nHines ravisti päätään murheellisena.\n\n\"Keuhkot siellä jäätyy\", valitti hän. \"Jos Daylight lähtee taipaleelle\nennenkuin tulee ilmanmuutos, ei hän ikinä pääse perille — ja hänen on\ntaivallettava levähtämättä.\"\n\n\"Dyeaan on tuhat penikulmaa\", ilmoitti Bettles kiiveten tuolille ja\ntukien huojuvaa ruumistaan kiertämällä kätensä Daylightin kaulaan.\n\"Sanon, että sinne on tuhat penikulmaa ja suurin osa tiestä on ummessa,\nmutta lyön vetoa, että Daylight ennättää Dyeaan kolmessakymmenessä\npäivässä.\"\n\n\"Se on keskimäärin kolmekymmentäkolme penikulmaa päivässä\", varoitti\nDoc Watson, \"ja olen toki itsekin ollut taipaleella. Lumimyrsky\nChilcootissa tukkeisi häneltä tien viikoksi.\"\n\n\"Mitä vielä\", vastasi Bettles, \"Daylight suorittaa vielä paluumatkankin\nkolmessakymmenessä päivässä ja minä lyön vetoa viisi sataa dollaria,\nettä niin käy kuin sanon lumimyrskyistä huolimatta.\"\n\nSanojensa vahvikkeeksi otti hän esiin aimo makkaran kokoisen\nkultahiekkapussin ja löi sen tarjoilupöytään. Doc Watson paiskasi\npussinsa viereen.\n\n\"Malttakaahan!\" huusi Daylight. \"Bettles on oikeassa ja minäkin haluan\nolla vedossa mukana. Lyön vetoa viisi sataa dollaria siitä, että olen\nkuudenkymmenen päivän kuluttua tästä päivästä Tivolin ovella Dyean\nposti mukanani.\"\n\nKuului epäluuloista murinaa ja tusina miehiä otti esiin pussinsa. Jack\nKearns tunkeutui joukkoon ja vaati puheenvuoroa.\n\n\"Minä yhdyn vetoon, Daylight\", huusi hän, \"Kaksi yhtä vastaan, ettette\ntee sitä — seitsemässäkymmenessä päivässä.\"\n\n\"Ei mitään almuja, Jack\", kuului vastaus. \"Vetosumma on sama\nkummallakin puolen ja aika on kuusikymmentä päivää.\"\n\n\"Seitsemänkymmentäviisi päivää ja kaksi yhtä vastaan, ettette tee\nsitä\", intti Kearns. \"Rantajää on haurasta.\"\n\n\"Mitä minulta voitatte, on teidän\", sanoi Daylight. \"Ette, piru\nvieköön, saakaan sitä tällä tavalla annetuksi minulle takaisin. En\ntahdo lyödä vetoa kanssanne. Te koetatte antaa minulle rahaa. Mutta\nsanonpa teille jotakin, Jack, minulla on vielä muita mahdollisuuksia.\nVoitan sen takaisin lähipäivinä. Odottakaahan vaan, kunnes suuri\nkultasuoni löytyy. Silloin pelaamme me, te ja minä, sellaista peliä,\njota ei miehen tarvitse hävetä.\"\n\nHe puristivat toistensa kättä.\n\n\"Luonnollisesti tekee hän sen\", kuiskasi Kearns Bettlesin korvaan. \"Ja\nminä lyön vetoa, että Daylight on saapunut takaisin kuudenkymmenen\npäivän kuluessa.\"\n\nBilly Rawlins päätti vedon ja Bettles syleili Kearnsia innoissaan.\n\n\"Kautta Jupiterin, tahtoisinpa minäkin olla mukana tässä vedossa\",\nsanoi Olaf Henderson, vetäen Daylightin pois Bettlesin ja Kearnsin\nluota.\n\n\"Voittaja maksaa!\" huusi Daylight, päättäen vedon. \"Ja minä tulen\nvarmasti voittamaan, ja kuusikymmentä päivää on pitkä ryyppyjen väli,\njoten minä maksan nyt. Sanokaa mitä juomia haluatte!\"\n\nWhisky-lasi kädessä kiipesi Bettles takaisin tuolilleen ja keinuen\nedestakaisin lauloi ainoaa taitamaansa laulua: —\n\n    Pyhäkoulun peruukeitten\n    Kera Henry Ward Beecher on,\n    käy sassafras-juuresta juttu.\n    Mutt' kielellä paatuneitten\n    sanan selvitys ei lie mahdoton:\n    mehu kielletyn puun on tuttu.\n\nJa sitte joukko kertasi kuorossa:\n\n    Mutt' kielellä paatuneitten\n    sanan selvitys ei lie mahdoton:\n    mehu kielletyn puun on tuttu.\n\nJoku avasi ulko-oven. Heikko, harmaa valo kajasti huoneeseen.\n\n\"Päivä jo nousee, päivä jo nousee — burning daylight, burning\ndaylight\", huusi joku varoittaen.\n\nDaylight vaikeni kesken puhettaan, meni ovelle ja laski korvalappunsa\nalas. Kama seisoi ulkona reen vieressä. Se oli pitkä, kapea laitos,\nkuusitoista tuumaa leveä ja seitsemän ja puoli jalkaa pitkä ja sen\nliistepohja oli kuusi tuumaa raudoitettuja jalaksia ylempänä. Siinä\noli hirvennahkahihnoilla sidotut, keveät purjekankaaseen käärityt\npostipussit ja ruokaa ja tarpeita koirille ja ihmisille. Sen edessä\nkyyrötti tavalliseen köyteen valjastettuina viisi huurrekarvaista\nkoiraa. Ne olivat husky-koiria [_husky_: tavattoman vahva, kestävä,\nilkivaltainen ja viisas susikoira] saman suuruisia ja -värisiä,\nkaikki tavattoman kookkaita ja kaikki harmaita. Julmasta kuonosta\ntuuheaan häntään saakka olivat ne niin metsäsusien näköisiä, kuin\nherneet samassa palossa ovat toistensa näköiset. Susia ne olivatkin,\nkesytettyjä tosin, mutta ulkonäöltään ja luonnonlaadultaan susia.\nYlinnä kuorman päällä, sidehihnojen alle työnnettyinä ja valmiina heti\nkäytettäviksi, oli kaksi paria lumikenkiä.\n\nBettles osoitti napaseudun jäniksennahoista tehtyä vaippaa, joka pisti\nesiin pussin suusta.\n\n\"Tämä on hänen vuoteensa\", sanoi hän. \"Kuusi naulaa jäniksennahkaa.\nLämpöisin peite, minkä alla hän milloinkaan on nukkunut, mutta minä\nen piru vieköön pysyisi siinä lämpimänä, enkä minäkään ole kehnoimpia\nmiehiä kylmää kestämään. Daylightilla palaa helvetin tuli ruumiissaan.\"\n\n\"En tahtoisi olla tuon intiaanin vaatteissa\", huomautti Doc Watson.\n\n\"Daylight näännyttää hänet, näännyttää hänet varmaan\", lauloi Bettles\nriemuiten. \"Minä kyllä tiedän. Olen ollut Daylightin kera taipaleella.\nSe mies ei ole milloinkaan elämässään ollut väsyksissä. Ei tiedä edes,\nmitä väsymys on. Olen nähnyt hänen tekevän työtä neljänkymmenen viiden\nasteen pakkasessa sukat märkinä. Joku toinen mies olisi menettänyt\nsiinä henkensä.\"\n\nTällä välin Daylight sanoi jäähyväisiä niille, jotka parveilivat\nhänen ympärillään. Neito tahtoi suudella häntä ja vaikka Daylight oli\nwhiskyn juonnista tullut hiukan humalaan, osasi hän nytkin välttää\nesiliinannauhan. Hän suuteli Neitoa, mutta hän suuteli yhtä hartaasti\nnoita kolmea muutakin naista. Hän veti käsiinsä pitkät käsineensä,\nravisti koirat jalkeille ja asettui paikalleen ohjaustangon luo.\n[Ohjaustanko on vankka kanki, joka pistää esiin reensevin toisesta\nsivusta ja jolla rekeä ohjataan]\n\n\"Hei, liikkeelle kaunottaret!\" huusi hän.\n\nKoirat jännittivät koko painollaan kiinnitysköysiä, kumartuivat\nsyvään ja kaivoivat käpälänsä lumeen. Ne vinkuivat kärsimättömästi ja\nennenkuin reki oli kulkenut parisenkymmentä jalkaa eteenpäin, täytyi\nDaylightin ja Kaman juosta pysyäkseen tasalla. Ja juosten laskeutuivat\nmiehet ja elukat alas rantaäyrästä Yukon-joen jäälle ja katosivat\nharmaassa aamuhämärässä näkyvistä.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nJoenjäällä, missä oli tie tallattu ja missä lumikengät olivat\ntarpeettomat, kulkivat koirat kuusi peninkulmaa tunnissa. Pysyäkseen\nniiden tasalla, oli noiden kahden miehen pakko juosta. Daylight ja Kama\npitelivät vuorotellen ohjaustankoa, sillä siinä oli ankarin työ, kun\nsamalla piti ohjata kiitävää rekeä ja pysytellä sen edellä. Toinen mies\ntuli reen jälessä ja hyppäsi silloin tällöin rekeen levähtääkseen.\n\nSe oli tiukkaa työtä, mutta se sai mielen virkeäksi.\n\nHe kulkivat juosten suurimman osan tallatusta tiestä. Heidän oli sitten\nvielä kuljettava tallaamatonta tietä, missä kolme peninkulmaa tunnissa\noli hyvä ennätys. Sitten ei tullut enää kysymykseen reessä-ajo eikä\nlevähtäminen eikä juoksu. Silloin olisi reen ohjaaminen helpompaa ja\nmies tuli siihen levähtämään, täytettyään ensin tehtävänsä kulkueen\netunenässä, tallattuaan lumikengillä tietä koirille. Se työ oli kaikkea\nmuuta kuin virkistävää. Ja sitten heillä vielä oli edessään taipaleita,\nmissä oli peninkulmittain kuljettava pitkin rosoisia jääröykkiöitä,\njolloin onnen ollessa suotuisa eteni vain pari peninkulmaa tunnissa.\nOlipa sellaisiakin välejä, lyhyitä tosin, mutta mahdottomia kiertää,\nmissä oli rajusti ponnisteltava, jos mieli päästä peninkulman tunnissa.\n\nKama ja Daylight eivät puhelleet mitään. Heidän työnsä laatu esti\nheitä nyt puhelemasta eikä muutenkaan ollut heidän luonteensa mukaista\nrupatella työtä tehdessä. Silloin tällöin, kun oli välttämätöntä,\nhe lausuivat jonkun yksitavuisen sanan, Kama enimmäkseen tyytyi\nvain murahtelemaan. Välistä joku koirista vinkasi tai ärähti, mutta\nylimalkaan koira-valjakko juoksi ääntä päästämättä. Kuului vain reen\njalasten kolkahtelua ja kitinää ja reen liitosten narinaa.\n\nAivankuin seinän läpi oli Daylight Tivolin surinasta ja\nmelusta siirtynyt vallan toiseen maailmaan — äänettömyyden ja\nliikkumattomuuden maailmaan. Ei mikään liikkunut. Yukon uinaili kolmen\njalan paksuisen jäävaippansa alla. Ei tuulen henkäyskään puhaltanut.\nEi nestekään virrannut rannoilla kasvavien aarniokuusten ytimissä.\nPuut, joita painoi niin suuri lumitaakka kuin niiden oksat saattoivat\nkannattaa, olivat kuin kivettyneitä. Pieninkin vavahdus olisi saanut\nlumen putoamaan, mutta ei lumihiukkanenkaan pudonnut. Reki oli ainoa,\nmissä oli liikettä ja elämää tässä juhlallisessa hiljaisuudessa ja\njalasten korvia-viiltävä kitinä teki äänettömyyden vielä tuntuvammaksi.\n\nSe oli kuollut maailma ja sitäpaitsi harmaa maailma. Sää oli\nkylmä ja kirkas; ilmassa ei ollut yhtään kosteutta eikä usvaa;\ntaivas oli kuin harmaa vaippa. Tämä johtui siitä, että vaikkei\nollut pilvenhattaraakaan taivaalla pimittämässä päivän kirkkautta,\nniin ei ollut aurinkoakaan valaisemassa. Kaukana etelässä kiipesi\naurinko säännöllisesti puolipäivä-piiriin, mutta sen ja jäätyneen\nYukonin välillä oli maapallon kaartuma. Yukon oli yön varjossa ja\npäiväkin oli todellisuudessa vain pitkä hämärä. Neljännestä vailla\nkaksitoista, kun joen laajassa polvekkeessa avautui näköala etelään,\nnäkyi taivaanrannalla auringon ylimmäinen reuna. Mutta se ei noussut\nluotisuoraan. Sen sijaan nousi se viistoon ja oli puolipäivän hetkenä\nvain kohottanut himmeän reunansa näköpiirin yläpuolelle. Se oli heikko,\nkalpea aurinko. Sen säteissä ei ollut lämpöä, ja ihminen saattoi\nsilmiään vahingoittamatta katsoa suoraan siihen. Ennenkuin se oli\nennättänyt puolipäivänpiiriin, alkoi se kallistua takaisin näköpiirin\nalapuolelle ja neljännestä yli kaksitoista heitti maa jo varjonsa yli\nmaiseman.\n\nMiehet ja koirat kiiruhtivat eteenpäin. Daylight ja Kama olivat\nvilli-ihmisiä. He saattoivat syödä epäsäännöllisesti, kun sattui\nahmivat he aikalailla, ja kun sattui kulkivat he pitkiä taipaleita\nsyömättä mitään. Samoinkuin koiratkin, söivät he vain kerran päivässä,\nja harvoin enempää kuin naulan kuivattua kalaa mieheen. Heillä oli\nkova nälkä, ja kuitenkin olivat he erinomaisissa voimissa. Samoin kuin\nsusienkin tapahtui heidänkin ruoansulatuksensa ankaran säästeliäästi\nja täydellisesti. Ruoassa ei ollut mitään arvotonta. Viimeinenkin\nruoanhiukkanen muuttui voimaksi. Kama ja Daylight olivat vallan susien\nkaltaisia. He polveutuivat sukupolvista, jotka olivat kärsineet ja\nkestäneet, ja hekin kestivät. He tunsivat yksinkertaisen, alkeellisen\nsäästäväisyyden. Vähäiset ruoka-annokset muuttuivat suunnattomaksi\nvoimaksi. Ei mitään mennyt hukkaan. Sivistyksen veltostuttama mies,\njoka istuu koulupöydän ääressä, olisi laihtunut ja tullut alakuloiseksi\neläessään ruoalla ja juomalla, jolla Kama ja Daylight pysyivät täysissä\nruumiinvoimissa. He tiesivät, mitä ei koulupöydän ääressä istuva mies\nmilloinkaan tiedä, sen nimittäin, mitä on olla aina luonnollisesti\nnälissään, niin että voisi syödä joka tunti. Ruokahalua ei heiltä\nkoskaan puuttunut, he purivat ahnaasti kaikkea, mitä vaan oli tarjolla,\neivätkä tienneet mitään huonosta ruoansulatuksesta.\n\nKello kolmelta iltapäivällä muuttui pitkä hämärä yöksi. Tähdet\nsyttyivät taivaalle, näyttäen hyvin läheisiltä ja kirkkailta ja\nniiden valossa taivalsivat vielä koirat ja miehet eteenpäin. He\nolivat väsymättömiä. Eikä tämä ollut yhden päivän saavutus, vaan\nensimäinen kuudestakymmenestä sellaisesta päivästä. Vaikka Daylight\noli viettänyt yön nukkumatta, tanssien ja juoden, ei se tuntunut\njättäneen häneen mitään jälkiä. Tähän oli kaksi selitystä: ensiksikin\nhänen tavaton elinvoimansa, ja toiseksi se seikka, että sellaiset yöt\nolivat harvinaisia hänen elämässään. Koulupöydän miehen työkykyä olisi\nenemmän vahingoittanut kuppi kahvia ennen maatapanoa, kuin Daylightia\nvahingoitti kokonainen juoden ja remuten vietetty yö.\n\nDaylight kulki ilman kelloa, hän _tunsi_ ajan kulun. Kun kello hänen\narvelunsa mukaan oli kuusi, rupesi hän katselemaan leirinpaikkaa.\nEräässä joen polvekkeessa kulki tie joen poikki. Kun he eivät olleet\nlöytäneet sopivaa paikkaa, pyrkivät he vastakkaiselle rantaäyräälle,\njoka oli penikulman päässä. Mutta puolitiessä oli heitä vastassa\njääröykkiö, joka vaati yhden tunnin ankarat ponnistukset. Viimein keksi\nDaylight sen mitä etsi, kuivuneen puun rantaäyrään suojassa. Reki\nsaatiin sinne ylös. Kama mutisi tyytyväisesti ja leirinteko alkoi.\n\nTyönjako oli erinomainen. Kumpikin tiesi mitä hänen oli tehtävä.\nDaylight pilkkoi kirveellä kuivuneen männyn. Lumikengällä ja toisella\nkirveellä lapioi Kama kahden jalan paksuisen lumikerroksen Yukonin\njäältä ja louhi jääpalasia keittämistä varten. Kuivalla koivuntuohella\nsaatiin valkea syttymään ja Daylight ryhtyi ruoanvalmistushommiin,\nKaman irroittaessa reen ja antaessa koirille näiden annoksen kuivattua\nkalaa. Ruokasäkin hän heitti korkealle puuhun, jott'eivät koirat\nulottuisi siihen hyppäämällä. Sitten hän kaatoi nuoren kuusen ja\nkarsi sen oksat. Aivan nuotion äärestä tallasi hän kovaksi pehmeän\nlumen ja peitti tallatun paikan oksilla. Tälle lattialle hän laski\nomansa ja Daylightin vaatesäkit, joissa oli kuivia sukkia ja\nalusvaatteita ja heidän makuuvaippansa. Kamalla kuitenkin oli kaksi\njäniksennahkavaippaa, kun Daylightilla oli vain yksi.\n\nHe puuhasivat uutterasti, puhelematta, menettämättä yhtään aikaa\nturhaan. Kumpikin teki mitä tarvittiin, ajattelematta jättää toiselle\npienintäkään sattuvaa tehtävää. Niinpä Kama näki, milloin tarvittiin\nlisää jäätä ja toimitti sitä, ja Daylight korjasi lumikengän, jonka\nkoira oli telmiessään työntänyt pois paikaltaan. Silläaikaa kun kahvi\nkiehui, silava kärisi ja omenamunkkitaikina oli sekoitettu, ennätti\nDaylight panna tulelle suuren padallisen papuja. Kama tuli takaisin,\nistahti kuusenoksille ja ryhtyi odottaessaan paikkaamaan valjaita.\n\n\"Luulenpa, että Skookum ja Booga hankkivat tappelua\", huomautti Kama\nheidän aterioidessaan.\n\n\"Pidä niitä silmällä\", kuului Daylightin vastaus.\n\nJa tämä oli heidän ainoa keskustelunsa aterian aikana. Mutisten\nhampaittensa välistä kirouksen juoksi Kama yht'äkkiä kekäle kädessään\nkoirien luo ja eroitti tappelevat elukat käyttämällä sitä aseenaan.\nDaylight pani syödessään jäälohkareita tinapannuun sulamaan. Aterian\npäätyttyä kohensi Kama tulta, pilkkoi lisää puita aamuksi ja palasi\nkuusenhavuvuoteelle ja rupesi taas valjaita korjaamaan. Daylight\nleikkasi silavasta suuria palasia ja pani ne porisevaan papupataan.\nMolempien intiaanisaappaat olivat märät ja ankaran pakkasen vioittamat;\nkun ei heidän enää tarvinnut jättää kuusenhavulavaansa, riisuivat\nhe saappaansa ja ripustivat ne lyhyille oksille kuivamaan nuotion\nääreen ja käänsivät niitä vähäväliä. Kun pavut olivat kypsyneet kaatoi\nDaylight osan niistä säkkikankaasta tehtyyn yhden ja puolen jalan\npituiseen ja läpimitaten kolmen tuuman suuruiseen pussiin. Tämän\nhän sitten asetti lumeen jäätymään. Loput pavuista jätettiin pataan\naamiaiseksi.\n\nKello oli yli yhdeksän ja he olivat valmiit käymään levolle. Koirien\nkiista ja tappelu oli aikoja sitten lakannut ja väsyneet eläimet\nmakasivat kyyryssä lumessa, jokaisen kuono ja jalat yhdessä rykelmässä\ntuuhean sudenhännän peittämänä. Kama levitti makuuturkkinsa ja sytytti\npiippunsa. Daylight kiersi itselleen ruskeasta paperista savukkeen ja\nnyt syntyi illan toinen keskustelu.\n\n\"Luulen, että kuljimme lähes kuusikymmentä penikulmaa\", sanoi Daylight.\n\n\"Niin luulen minäkin\", sanoi Kama.\n\nHe kääriytyivät vaippoihinsa riisuutumatta, kumpaisellakin yllään\nvillainen Mackinaw-takki _parkan_ [parka: kevyt, hiippaniekka, hameen\ntapainen puuvillapuku] asemasta, jota he ennen olivat käyttäneet.\nNopeasti, melkein samassa kuin olivat sulkeneet silmänsä, vaipuivat he\nuneen. Tähdet karkeloivat hyisessä avaruudessa ja revontulet loimusivat.\n\nDaylight heräsi pimeässä ja herätti Kaman. Vaikka revontulet vielä\nloimusivatkin, oli uusi päivä jo alkanut. Aamiaiseksi oli heillä\nlämmitettyjä omenamunkkeja, lämmitettyjä papuja, kuivattua silavaa\nja kahvia. Koirat eivät saaneet mitään, vaikka ne etäämmällä ahnaina\nkärkkyivät istuen lumessa, häntä kietoutuneena käpälien ympärille.\nHerkeämättä ne vähä väliä nostivat vuoroon toista, vuoroon toista\netukäpäläänsä, aivankuin olisi pakkanen niitä nipistellyt. Pakkanen\noli pureva. Kylmää oli vähintään 65 astetta ja kun Kama paljain\nkäsin valjasti koiria täytyi hänen usean kerran mennä nuotion ääreen\nlämmittelemään kohmettuneita, sormiaan. Miehet laittoivat yhdessä\nreen matkakuntoon. He lämmittelivät käsiään viimeisen kerran, vetivät\nkintaat käsiinsä ja ajoivat koirat rantatörmältä jokitielle. Daylightin\narvelun mukaan oli kello seitsemän tienoissa, mutta tähdet karkeloivat\nvielä yhtä loistavina avaruudessa vihertävien revontulten liekehtivien\nsäteitten himmeästi kajastaessa taivaanlaella.\n\nKaksi tuntia myöhemmin tuli äkkiä pimeä — niin pimeä, että he\nsaattoivat pysytellä tiellä vain etupäässä vaistonsa avulla; ja\nDaylight tiesi nyt, että hänen ajanarvioimisensa oli ollut oikea. Se\noli aamunkoittoa ennustava pimeys, joka ei missään ole sen tuntuvampi\nkuin Alaskassa talvella. Hitaasti, kuin varkain, tunkeutui harmaa\nvalo läpi pimeyden, ensin tuskin huomattavasti, niin että he miltei\nhämmästyen huomasivat tien häämöittävän jalkojensa alla. Sitten\nsaattoivat he nähdä rekeä lähinnä olevan koiran ja vähitellen vihdoin\nkoko valjakon ja lumiaavikot kummallakin puolen tietä. Sitten kangasti\nlähin rantaäyräs hetkisen jälleen hävitäkseen näkyvistä, kangasti vielä\ntoisen kerran ja jäi vihdoin näkyviin. Muutaman minuutin kuluttua tuli\netäisempikin ranta, joka oli noin peninkulman päässä, vaatimattomasti\nnäkyviin ja edessä ja takana saattoi nähdä koko jäätyneen virran ja\nvasemmalla jonon teräväpiirteisiä, lumipeittoisia vuoria. Ja siinä\nkaikki. Aurinko ei noussut. Hämärä pysyi hämäränä.\n\nKerran juoksi ilves tien poikki juuri etumaisen koiran kuonon alitse ja\nkatosi valkeaan metsään. Koirissa heräsivät metsänelävän vaistot. Ne\npäästivät metsästysulvonnan, ravistelivat kaulanauhojaan ja kääntyivät\ntieltä lähteäkseen ajamaan ilvestä. Daylight huudahti kimakasti,\nponnisteli ohjaustangosta pidellen ja sai reen kaatumaan pehmeään\nlumeen. Koirat pysähtyivät, reki käännettiin pystyyn ja viisi minuuttia\nmyöhemmin kiitivät he taas eteenpäin kovaksi tallatulla tiellä. Ilves\noli ainoa elonmerkki, mitä he olivat kahteen päivään nähneet ja sekin\njuostessaan pehmeästi ja äänettömästi ja pian kadoten näkyvistä oli\naaveen kaltainen.\n\nKello kahdeltatoista, kun aurinko pilkisti esiin maapallonkaartuman\ntakaa, he pysähtyivät ja laittoivat pienen nuotion jäälle. Daylight\nhakkasi kirveellä palasia jäätyneestä papukeitosta. Sulatettuna ja\nlämmitettynä oli tämä heidän koko ateriansa. He eivät keittäneet\nkahvia. Daylight ei sanonut tarvitsevansa päivän paistaessa sellaista\nylellisyyttä. Koirat tappelivat keskenään ja katselivat halukkaasti\nmiesten aterioimista. Vain yöksi saivat ne kalanaulansa. Väliaikana ne\nsaivat vain raataa.\n\nAnkaraa kylmyyttä yhä jatkui. Vain rautaiset miehet kestävät\ntaivaltamista sellaisessa kylmyydessä ja Kama ja Daylight olivat\nrotunsa parhaimpia. Mutta Kama tiesi, että toinen oli häntä\nvoimakkaampi, ja lähtöhetkestä alkaen hän oli tiennyt joutuvansa\ntappiolle. Eipä silti, että hän olisi pienimmässäkään määrässä\nvähentänyt ponnistuksiaan tai auliuttaan, mutta häntä heikensi\nkuorma, jota hän kantoi mielessään. Hänen käytöksensä Daylightia\nkohtaan oli kunnioittava. Ollen järkähtämätön, vaitelias ja ylpeä\nruumiinvoimistaan, näki hän kaikki nämät ominaisuudet ruumiillistuneina\nvalkoihoisessa toverissaan. Siinä oli mies, joka oli etevä\nseikoissa, joissa kannattaa olla etevä, eikä Kama voinut olla häntä\nkunnioittamatta, — vaikkei hän millään tavalla osoittanut sitä. Ei\nollut kumma, että valkoisen miehen rotu voitti, ajatteli hän, kun\nse synnytti tämänkaltaisia miehiä. Mitä voitonmahdollisuuksia oli\nintiaaneilla niin kestävän ja jäntevän rodun rinnalla? Ei intiaanikaan\ntaivaltanut niin kylmällä säällä, ja heillä oli kuitenkin takanaan\ntuhansien sukupolvien kokemus; mutta nytpä olikin tuo veltosta Etelästä\ntullut Daylight heitä etevämpi, hän, joka vain nauroi heidän pelolleen\nja taivalsi kymmenen ja kaksitoista tuntia vuorokaudessa. Ja Daylight\nluuli voivansa kestää kolmenkymmenenkolmen penikulman päivämatkoja\nkuusikymmentä päivää. Odottakoonpa vain kunnes tuli lumipyry tai kunnes\npääsivät umpiteille tai hauraalle rantajäälle, joka reunusti sulia\npaikkoja.\n\nSiihen mennessä pani Kama parastaan, ei milloinkaan nurkunut eikä\nmilloinkaan koettanut päästä tehtäviään täyttämästä. Lämpömittarin\nnäyttäessä kuuttakymmentäviittä astetta nolla-asteen alapuolella\non hyvin kylmä. Koska vesi jäätyy lämpömittarin näyttäessä\nkolmeakymmentäkahta astetta nolla-asteen yläpuolella, on siis\nkuusikymmentäviisi astetta kylmää yhdeksänkymmentäseitsemän astetta\njäätymäpisteen alapuolella. Jonkinlaisen käsityksen tämän merkityksestä\nvoi saada kuvittelemalla samanlaista lämpömäärän eroa päinvastaiseen\nsuuntaan. Lämpömittarin näyttäessä sataa kahtakymmentä yhdeksää\nlämpöastetta, on polttavan kuuma päivä, ja kuitenkin tämä lämpömäärä on\nvain yhdeksänkymmentä seitsemän astetta jäätymispisteen yläpuolella.\nKun kaksinkertaistuttaa tämän eroituksen, saa jonkunlaisen käsityksen\npakkasesta, jossa Kama ja Daylight taivalsivat pimeän ja pimeän välillä\nja yön pimeässäkin.\n\nKaman posket paleltuivat ahkerasta hieromisesta huolimatta ja liha\nmuuttui mustaksi ja sierottuneeksi. Niinikään paleltuivat lievästi\nhänen keuhkokudoksensa — vaarallinen juttu ja selvä syy siihen, miksi\nihmisen ei tule kuudenkymmenen viiden asteen pakkasessa tarpeettomasti\nponnistella ulkoilmassa. Mutta Kama ei milloinkaan valittanut ja\nDaylightilla oli lämmityslaitos ruumiissaan, hän kun nukkui yhtä\nlämpimästi kuuden naulan jäniksennahkojen alla kuin Kama kahdentoista\nnaulan.\n\nToisena yönä, viidenkymmenen peninkulman matkan jälkeen leiriytyivät\nhe lähellä Alaskan ja Luoteisalueen rajaa. Paitsi viimeistä lyhyttä\ntaivalta Dyeaan oli loppumatkalla kuljettava Kanadan aluetta pitkin.\nTien ollessa kovaa ja kun ei pitkään aikaan ollut satanut lunta, laski\nDaylight ennättävänsä Forty Mile'en neljäntenä yönä. Hän ilmoitti sen\nKamalle, mutta kolmantena päivänä alkoi lämpömittari nousta ja he\ntiesivät, että lunta oli odotettavissa; sillä Yukonissa seuraa lauhkeaa\nilmaa aina lumisade. Tänä päivänä he tapasivat kymmenen penikulman\nlaajuisia jääröykkiöitä, missä heidän oli käsivoimillaan nostettava\nreki tavaroineen päivineen suurten jäälohkareitten yli ja laskettava\nse taas alas. Koirat olivat tässä hyödyttömät ja sekä ne että miehet\nväsyivät kovin epätasaista tietä pitkin ponnistellessaan. Yhden tunnin\nylimääräinen juoksu korvasi vain osan menetetystä ajasta.\n\nKun he aamulla heräsivät oli heidän vaippojensa päällä kymmenen\ntuuman paksuinen lumikerros. Koirat olivat hautaantuneet sen alle\neivätkä mielisuosiolla nousseet mukavasta pesästään. Tämä uusi lumi\ntiesi vaivaloista kulkua. Reen jalakset eivät luistaneet hyvin ja\nyhden miehistä täytyi kävellä koirien edellä ja tallata tie kovaksi\nlumikengillä. Lumi oli aivan erilaista kuin se, minkä etelässä asuvat\ntuntevat. Se oli kovaa ja hienoa ja kuivaa. Se muistutti lähinnä\nsokeria. Jos potkaisi sitä, niin se lensi suhisten kuin hiekka.\nHiukkasten välillä ei ollut mitään vetovoimaa, eikä sitä voinut\npuristaa lumipalloksi. Se ei ollut muodostunut hiutaleista, vaan\nkristalleista — pienistä säännöllisistä huurre-kristalleista. Se ei\nitse asiassa ollutkaan lunta vaan huurretta.\n\nSää oli suoja, vain kaksikymmentä astetta jäätymispisteen alapuolella\nja molemmat miehet, jotka olivat nostaneet ylös korvalappunsa ja\nriisuneet kintaansa, hikoilivat eteenpäin ponnistellessaan. He eivät\nennättäneet sinä yönä Forty Mileen, ja kun he seuraavana päivänä\nsivuuttivat tämän leirin, pysähtyi Daylight vain jättääkseen postin ja\nottaakseen lisää koiranruokaa. Seuraavan päivän illalla leiriytyivät\nhe Klondike-joen suulle. He eivät olleet tavanneet ristinsieluakaan\nForty Milesta lähdettyään ja he olivat tallanneet tien itselleen.\nNyt talvella ei kukaan ollut kulkenut joenjäätä pitkin Forty Milesta\netelään ja koko talven aikana tulisivat he olemaan ainoat, jotka siitä\nolivat kulkeneet. Siihen aikaan oli Yukon autio maa. Klondike-joen ja\nvaltameren välillä oli kuusi sataa peninkulmaa lumenpeittämiä erämaita\nja koko tällä alalla oli vain kaksi paikkaa, joissa Daylight saattoi\nodottaa näkevänsä ihmisiä. Molemmat olivat eristettyjä postiasemia,\nSixty Mile ja Fort Selkirk. Kesällä saattoi kohdata intiaaneja\nStewart- ja White-joen suulla, Big ja Little Salmonin varrella ja Lake\nLe Bargessa, mutta talvella olivat nämätkin, sen hän hyvin tiesi,\nseuranneet hirvilaumojen jälkiä vuoristoon.\n\nTänä yönä, heidän leiriytyessään Klondike-joen suulla, ei Daylight\npannut levolle kun illan tehtävät oli suoritettu. Jos joku valkoinen\nmies olisi ollut saapuvilla, olisi Daylight huomauttanut, että\nkultakuume häntä poltti. Näin ollen sitoi hän lumikengät jalkaansa,\njätti lumeen kyyristyneet koirat ja raskaasti hengittävän Kaman\njäniksennahkojensa alle ja kiipesi lakealle paikalle korkean\nrantaäyrään yläpuolella. Mutta tuuheat kuuset peittivät häneltä\nnäköalan ja hän raivasi itselleen tien lakean paikan poikki ylös\nensimäiselle jyrkästi viettävälle vuorelle. Täältä saattoi hän nähdä\nidästä suorassa kulmassa virtaavan Klondiken ja etelästä laajasti\nkaartuvan Yukonin.\n\nVasemmalla myötävirtaan katsottuna näkyi selvästi tähtien tuikkeessa\nMoosehide Mountain. Luutnantti Schwatka oli antanut sille nimen, mutta\nhän, Daylight, oli ensimäisenä nähnyt sen kauvan ennemmin kuin tuo\npeloton tutkimusmatkailija oli kulkenut Chilcootin poikki ja lautalla\nYukonia alas.\n\nMutta vuori kiinnitti vain ohimennen hänen huomiotansa. Daylightin\nmielenkiinto kohdistui suureen lakeuteen, jonka rannoilla oli runsaasti\nsyviä paikkoja laivojen laskea maihin.\n\n\"Varmasti sopiva kaupunginpaikka\", mutisi hän. \"Tilaa\nneljänkymmenentuhannen miehen leirille. Tarvitaan vain kultasuoni\nennenkuin siitä mitään syntyy\". Hän mietti hetkisen. \"Kymmenen dollaria\nsaa kerralla huuhtelukattilasta ja siitä tulee suurin kansanvaellus,\nmitä Alaskassa on milloinkaan nähty. Ja jollei se ole täällä, niin on\nse jossakin täällä lähellä. On varmaan hyvä ajatus matkan varrella\npitää silmällä kaupunginpaikkoja.\"\n\nHän seisoi vielä hetkisen katsellen autiota tasankoa ja kuvitellen\nmielessään, miltä seutu näyttäisi kansanvaelluksen päivinä.\nMielikuvituksessaan hän sijoitti sahat, suuret varastohuoneet,\nravintolat ja tanssisalit, ja pitkät kadut, joiden varsilla olivat\nkullankaivajien hökkelit. Ja näitä katuja näki hän tuhansien miehien\nkulkevan edestakaisin ja varastohuoneitten edustalla oli raskaita\nkuormarekiä, joiden eteen oli valjastettu pitkät rivit koiria.\nNiinikään hän näki toimeliaitten tavaranvälittäjien kulkevan alas\npääkatua Klondiken jäälle lähelle sitä kuviteltua paikkaa, missä\nhuuhdontalaitosten piti olla.\n\nHän nauroi ja karkoitti näyn silmistään, laskeutui alas ja kulki\ntasaisen paikan yli leiriin. Viisi minuuttia sen jälkeen kun hän oli\nkääriytynyt vaippaansa, avasi hän silmänsä ja nousi istumaan ihmetellen\nsitä, ettei ollut vielä vaipunut uneen. Hän vilkaisi vieressään\nnukkuvaan intiaaniin, hiipuvaan nuotioon, noihin viiteen koiraan,\njotka makasivat sudenhäntä kuonon ympärille kiedottuna ja noita neljää\nlumessa törröttävää lumikenkää.\n\n\"Kylläpä tämä tuottaa minulle päänvaivaa\", mutisi hän. Hänen\nmieleensä johtui poker-peli. \"Neljä kuningasta!\" Hän irvisteli tätä\najatellessaan. \"Se oli peliä, se!\"\n\nHän laskeusi jälleen levolle, veti vaippansa liepeen niskaansa ja\nkorvalappujensa päälle, sulki silmänsä ja vaipui tällä kertaa uneen.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nSixty Milessa he hankkivat lisää ruokavaroja, lisäsivät kuormaansa\nmuutaman naulan kirjekääröllä ja jatkoivat keskeytymättä matkaa.\nForty Milesta lähtien oli tie ollut umpea ja niin tuli tästälähin\nolemaan aina Dyea'an saakka. Daylight kesti matkan vaivaloisuudet\nerinomaisesti, mutta Kaman voimat alkoivat uupua. Hänen ylpeytensä esti\nhäntä mitään puhumasta, mutta keuhkojensa kylmettymistä ensimäisessä\ntuimassa pakkasessa ei hän voinut salata. Paljain silmin näkymätön oli\nse keuhkokudoksen reuna, jota pakkanen oli vioittanut, mutta se alkoi\nnyt vihoitella ja synnytti kuivaa yskää. Jokainen erikoisen ankara\nponnistus kiihdytti yskäkohtauksia. Veri kokoontui hänen silmiinsä,\nkunnes ne pullistuivat kuopistaan, ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan\npitkin. Silavasta paistaessa lähtevä käry olisi tuottanut hänelle\npuolen tunnin yskänpuuskan, ja hän pysytteli huolellisesti tuulen\npuolella Daylightin valmistaessa ruokaa.\n\nHe ponnistelivat päivät päästään loppumattomasti pehmeässä,\ntallaamattomassa lumessa. Se oli kovaa, yksitoikkoista työtä, siinä ei\nollut sitä iloa ja veren liikkeelle panevaa vauhtia, jota kokee kun\nkiitää eteenpäin pitkin kovaa pintaa. Milloin oli toinen etumaisena\nlumikengissä, milloin oli toinen, aina oli se kovaa, itsepintaista\nponnistelua. Oli tallattava kyynärän korkuinen kerros tomun-hienoa\nlunta ja leveä, kankaalla päällystetty lumikenkä vajosi miehen painosta\nkaksitoista tuumaa pehmeään lumeen. Lumikengillä ponnisteleminen\nsellaisella kelillä vaatii paljon enemmän lihasvoimia kuin tavallinen\nkäveleminen. Askel askeleelta ei jalkaa noustessa voinut nostaa ja\nlaskea vinosti. Sen täytyi nousta luotisuoraan. Kun lumikenkä oli\npainunut lumeen, oli sen kärjen edessä pystysuora kahdentoista tuuman\nkorkuinen lumiseinä. Jos jalka kohotessaan meni hiukkasenkaan viistoon,\ntunkeutui lumikengän kärki lumiseinään ja painui alaspäin kunnes\nlumikengän pää sattui miehen sääreen. Jalan täytyi siis joka kerta ja\nkoko ajan nousta suorasti kaksitoista tuumaa ennenkuin saattoi astua\naskeleen eteenpäin.\n\nTätä osittain poljettua tietä pitkin tulivat sitten koirat,\nohjaustankoa pitelevä mies ja reki. Parhaimmassakin tapauksessa, kun\nhe ponnistelivat niinkuin ainoastaan valiomiehet saattavat tehdä,\nhe ennättivät vain kolme peninkulmaa tunnissa. Tämä vaati pitempää\npäivätyötä ja Daylight kohottikin työajan kahdeksitoista tunniksi\nvuorokaudessa hankkiakseen ylijäämän tapaturmien varalle. Kun kolme\ntuntia kului leirin kuntoonpanemiseen yöksi ja papujen keittämiseen,\naamiainen aamulla ja leirin purkamiseen ja papujen lämmittämiseen\npäivälliseksi, jäi yhdeksän tuntia nukkumiseen ja voimienkokoomiseen,\neivätkä miehet yhtä vähän kuin koiratkaan hukanneet montakaan minuuttia\nnäistä yhdeksästä tunnista.\n\nSelkirkissa, mikä on Pelly-jokea lähellä oleva postiasema, ehdotti\nDaylight, että Kama jäisi sinne ja yhtyisi häneen hänen palatessaan\nDyeasta. Muuan intiaani Lake Le Bargesta oli halukas rupeamaan hänen\nsijaisekseen, mutta Kama oli itsepäinen. Hän murahteli jotakin\nkiitollisuudesta ja siinä kaikki. Koiria Daylight kuitenkin vaihtoi ja\njätti oman uupuneen valjakkonsa lepäämään siksi kunnes palaisi takaisin\nja lähti matkaan kuudella uudella koiralla.\n\nHe olivat olleet taipaleella kello kymmeneen sinä yönä kun saapuivat\nSelkirkiin ja kello kuusi aamulla he jo lähtivät liikkeelle tuolle\nlähes viiden sadan peninkulman pituiselle erämaantaipaleelle, joka oli\nSelkirkin ja Dyean välillä. Sää muuttui taas kylmäksi, mutta olipa\npakkanen tai suoja, oli tie yhtä kaikki ummessa. Kun lämpömittari\noli laskeutunut viiteenkymmeneen asteeseen saakka, oli kulku vielä\nvaivaloisempaa, sillä ankaralla pakkasella olivat lumikristallit\nhiekkajyvästen kaltaisia, eivätkä reenjalakset niillä luistaneet.\nKoirien täytyi vetää lujemmin kuin olisi tarvinnut samalla lumella\nlämpömittarin osoittaessa kahtakymmentä tai kolmeakymmentä astetta\nkylmää. Daylight kohotti päivän työajan kolmeksitoista tunniksi. Hän\nsäilytti huolellisesti saavuttamansa ylijäämän, sillä hän tiesi, että\nvaikeakulkuisia taipaleita oli edessä.\n\nEi ollut vielä keskitalvi käsissä, ja myrskyinen Fifty Mile-joki\nosoitti hänen arvelunsa oikeaksi. Se oli useissa kohdin sulana ja\nrantajäät molemmin puolin olivat hauraita. Monin paikoin, missä\nvesi loiski jyrkkiä syvävesisiä kalliorantoja vasten, oli rantajää\nmahdotonta kulkea. He kääntyivät ja kiertelivät milloin kulkien\nvirran poikki, milloin palaten takaisin ja joskus täytyi heidän tehdä\ntoistakymmentä yritystä ennenkuin löysivät tien erikoisen pahojen\npaikkojen poikki. Se oli hidasta kulkua. Jäälauttoja oli ensin\nkoeteltava ja joko Daylight tai Kama kulki edellä lumikengät jalassa\nja pitkä tanko poikittain kädessä. Jos maa petti, saattoivat he\npitää kiinni tangosta, joka muodosti sillan heidän ruumiinsa tekemän\naukon yli. Monta sellaista tapaturmaa sattui kumpaisellekin heistä.\nViidenkymmenen asteen pakkasessa ei vyötäisiin saakka kastunut mies\nvoi kulkea paleltumatta; siispä jokainen kylmä kylpy tiesi viivykettä.\nNiin pian kuin märkä mies oli päässyt varmalle jäälle, alkoi hän juosta\nedestakaisin, jottei olisi kohmettunut, sillä aikaa kuin kuiva toveri\nsytytti tulen. Tämän ääressä voitiin muuttaa vaatteet ja kuivata\nkastuneet vaatteet vastaisen tapaturman varalle.\n\nAsioita pahensi vielä se seikka, ettei tällä vaarallisella joen\njäällä voinut kulkea pimeässä ja heidän työpäivänsä supistui kuudeksi\ntunniksi, minkä puolihämärää kesti. Joka hetki oli kallis ja he\nkoettivat toimia niin, ettei ainoaakaan hetkeä kulunut hukkaan.\nEnnenkuin harmaa päivä vielä kajastikaan, oli leiri purettu, reki\nlaitettu matkakuntoon, koirat valjaissa ja molemmat miehet kyyröttivät\nnuotion ääressä. Eivätkä he pysähtyneet päivällistäkään syömään.\nNäin ollen oli heidän ennätyksensä paljon pienempi kuin Daylightin\nmääräksi panema, sillä joka päivä he kuluttivat ylijäämää, jonka olivat\naikaisemmin saavuttaneet. Oli päiviä, jolloin he ennättivät vain\nviisitoista peninkulmaa ja päiviä, jolloin he ennättivät kaksitoista.\nJa muuatta pahaa, yhdeksän peninkulman taivalta kulkeakseen he\ntarvitsivat kaksi päivää, kun heidän oli pakko jättää joen jää ja\nkantaa rekensä ja tavaransa vuorien yli.\n\nViimein he pääsivät Fifty Mile-joelta ja tulivat Lake Le Bargen\njäälle. Täällä ei ollut avantoja eikä jääröykkiöitä. Enemmän kuin\nkolmenkymmenen peninkulman laajuudelta oli jää tasaista kuin pöytä,\nlunta oli kolmen jalan paksuinen kerros ja se oli pehmoista kuin\njauho. Kolme peninkulmaa tunnissa oli heidän paras ennätyksensä, mutta\nDaylight juhli Fifty Milelta lähtöä tekemällä työtä myöhään. Kello\nyhdeltätoista aamupäivällä he ennättivät järven rannalle. Kello kolme\niltapäivällä, kun napaseudun yö on pimein, alkoivat he merkeistä\npäättäen lähetä toista rantaa, ja ensimäisten tähtien syttyessä olivat\nhe selvillä asemasta. Kello kahdeksan illalla he jättivät järven\ntaakseen ja ennättivät Lewes-joen suulle. Täällä pysähtyivät he\npuoleksi tunniksi lämmittääkseen papukeittoa ja antaakseen koirille\nylimääräisen kala-annoksen. Sitten jatkoivat he kulkuaan virtaa pitkin\nkello yhteen yöllä, jolloin he rakensivat tavanmukaisen leirin.\n\nHe olivat sinä päivänä olleet taipaleella kuusitoista tuntia, koirat\nolivat liian uuvuksissa tapellakseen keskenään tai muristakseen\nedes, ja Kama oli viimeiset peninkulmat kulkenut miltei nilkuttaen;\nmutta Daylight oli seuraavana aamuna jo kello kuudelta liikkeellä.\nKello yhdeltätoista oli hän White Horsen rannalla ja tänä yönä\nleiriytyi hän Box Canonin luo, viimeinen vaikeakulkuinen joenjäätaival\ntakanaan ja edessään jono järviä. Ei ollut helppoa seurata häntä. He\nolivat taipaleella kaksitoista tuntia vuorokaudessa, kuusi tuntia\npuolihämärässä ja kuusi pimeässä. Kolme tuntia meni keittämiseen,\nvaljaiden korjaamiseen, leirin tekoon ja purkamiseen ja loput yhdeksän\ntuntia nukkuivat koirat ja miehet kuin tukit. Kaman rautainen voima\nmurtui. Päivä päivältä tämä hirveä kulku kalvoi hänen elinvoimaansa.\nPäivä päivältä hän kulutti varavoimaansa. Hänen liikkeensä tulivat\nhitaammiksi, hänen lihaksensa veltostuivat, ja hän ei enää kävellyt\nmuuten kuin nilkuttaen. Mutta hän ponnisteli urheasti, ei milloinkaan\nlaiminlyönyt tehtäviään, eikä milloinkaan pienimmälläkään tavalla\nvalittanut. Daylight oli laiha ja uupunut. Hän näyttikin väsyneeltä,\nmutta tavalla tai toisella hän ihmeellisen ruumiinrakennuksensa avulla\nyhä kulki eteenpäin, armotta. Kaman silmissä ei hän milloinkaan ollut\nsuuremmoisempi kuin noina viimeisinä päivinä heidän kulkiessaan\netelärajan yli. Intiaani, jonka voimat alkoivat olla lopussa, näki\nhänen ponnistelevan eteenpäin innolla ja kestävyydellä sellaisella,\nettei Kama ollut milloinkaan nähnyt tai uneksinut saavansa nähdä moista\ninhimillisessä olennossa.\n\nTuli aika, jolloin Kama ei voinut kulkea etunenässä tallaamassa tietä,\nja kun hän antoi Daylightin koko päivän raataa lumikengissä, oli se\ntodistus siitä, että hänen voimansa olivat vallan lopussa. Marshista\nLindermaniin ulottuvan järvi jonon he kulkivat järvi järveltä ja\nalkoivat nousta Chilcootille. Oikeastaan piti Daylightin leiriytyä\nsolan viimeiselle kukkulalle pimeän tultua, mutta hän jatkoi matkaa\nalas Sheep Campiin, sillä hänen takanaan raivosi lumimyrsky, joka olisi\nviivyttänyt häntä kaksikymmentäneljä tuntia.\n\nTämä viimeinen ankara ponnistus mursi Kaman kokonaan. Aamulla ei hän\nvoinut enää tehdä työtä. Kun hän jännitettyään kaikki voimansa pääsi\nistumaan, ähkyi hän ja vaipui takaisin makuulle. Daylight suoritti\nmolempien työn purkaen leirin, valjastaen koirat, ja kun kaikki oli\nkunnossa, kääri hän kaikki makuuvaipat avuttoman intiaanin ympärille ja\nlaski hänet kuorman päälle. Kulku luisti hyvin, viimeinen taival oli\nmenossa. Hän ajoi koirat Dyea Canonin halki ja pitkin kovaksi tallattua\ntietä, joka vei Dyea Postiin. Ja Kaman ähkyessä kuormalla ja Daylightin\njuostessa ohjaustangosta pidellen välttäen joutumasta kiitävän reen\njalasten alle, saapuivat he Dyeaan meren rannalle.\n\nUskollisena lupaukselleen ei Daylight pysähtynyt tänne. Tunnin\nkuluessa oli hän kuormittanut rekeen postipussit ja koiranruoan,\nvaljastanut uudet koirat ja hankkinut uuden intiaanin Kaman sijaan.\nKama ei ollut hiiskunut sanaakaan tulohetkestä siihen hetkeen, kun\nDaylight lähtövalmiina seisoi hänen vieressään jättääkseen hyvästit. He\npuristivat toistensa kättä.\n\n\"Te näännytätte tuon intiaanin\", sanoi Kama. \"Eikö totta, Daylight? Te\nnäännytätte hänet.\"\n\n\"Vieläpä mitä\", sanoi Daylight irvistellen.\n\nKama ravisti epäillen päätään ja kääntyi selin, kun Daylight lähti.\n\nDaylight ennätti Chilcootin yli samana päivänä ja pimeässä ja\nlumipyryssä hän kulki nuo viisisataa jalkaa alas Crater Lakeen, mihin\nleiriytyi. Kaukana puurajan yläpuolella oli leiri \"kylmä\", sillä\nhänellä ei ollut polttopuita mukana. Tänä yönä peitti heidät kolmen\njalan paksuinen lumikerros ja kun he pimeänä aamuna kaivautuivat\nesille lumesta, yritti intiaani karata. Hän oli saanut tarpeensa\ntaivaltamisesta miehen kera, jota hän piti mielipuolena. Mutta Daylight\npakoitti hänet ankaruudellaan pysymään paikallaan ja he kulkivat\npoikki Deep Laken ja Long Laken, ja poikki Lake Lindermanin tasaisen\njään. Paluumatka oli yhtä näännyttävää ponnistelua kuin menomatkakin,\neikä tämä intiaani kestänyt sitä yhtä hyvin kuin Kama. Ei hänkään\nvalittanut. Eikä koettanut toistamiseen karata. Hän raatoi ja teki\nparhaansa samalla kun hän uudisti päästöksensä välttää vastaisuudessa\nDaylightia. Päivät kuluivat yön ja hämärän vaihdellessa, milloin satoi\nlunta, milloin oli hyytävä pakkanen, ja koko ajan, tuntien verkkaan\nkuluessa, jättivät he taakseen peninkulmittain taivalta.\n\nMutta Fifty Milessa sattui heille onnettomuus. Heidän kulkiessaan\njäälautan yli, murtui jää koirien alta ja virta vei ne jään alle.\nHihnat, jotka yhdistivät valjakon rekeä lähinnä olevaan koiraan,\nkatkesivat, ja virta vei valjakon näkyvistä. Vain rekeä lähinnä oleva\nkoira jäi, ja Daylight pani intiaanin valjaisiin, ruveten itsekin rekeä\nvetämään. Mutta mies ei tällaisessa työssä vastaa edes yhtä koiraa ja\nnyt oli kahden miehen suoritettava viiden koiran työ. Ensimäisen tunnin\nkuluttua Daylight jo vähensi kuormaa reestä. Koiran ruoka, tarpeettomat\nkapineet ja varakirves heitettiin nyt tien oheen. Seuraavana päivänä\nkoiralta tässä ankarassa ponnistuksessa katkesi jalkasuoni. Koiraa ei\nvoinut auttaa, Daylight ampui sen ja hylkäsi reen. Hän otti selkäänsä\n160 naulaa postia ja ruokavaroja, ja sälytti intiaanin selkään\n125 naulaa. Tarvekalujen kulettaminen olisi ollut itsekidutusta.\nIndiaani kauhistui nähdessään, että jokainen naula arvotonta postia\nsäilytettiin, kun taas pavut, juoma-astiat, sangot ruoka-astiat ja\nvaravaatteet heitettiin kinokseen. Mukaan otettiin vain vaippa mieheen,\nyksi kirves, tina-astia ja niukalti silavaa ja jauhoja. Silavan saattoi\nsyödä raakana ja jauhoista sai kuumaan veteen sekoittamalla vesivelliä,\njolla mies pysyi jalkeilla. Rihlapyssy ja sen ampumavarat hylättiin\nniinikään.\n\nJa tällä tavoin kulkivat he nuo kaksisataa peninkulmaa Selkirkiin.\nDaylight oli taipaleella myöhään ja varhain, koska tunnit, jotka\nennen olivat kuluneet leiri-valmistuksiin ja koirien valjastukseen,\nnyt käytettiin kulkuun. Yöllä kyyröttivät he pienen nuotion ääressä\nvaippoihinsa kääriytyneinä, söivät jauhovelliä ja paistoivat silavaa\ntikun käressä; ja aamupimeässä he nousivat sanaakaan vaihettamatta,\nsälyttivät taakat selkäänsä, korjasivat kantohihnoja ja läksivät\ntaipaleelle. Viimeiset peninkulmat Selkirkiin ajoi Daylight eteenpäin\nkuin juhtaa intiaania, kuoppaposkista ja -silmäistä haamua, joka\nmuutoin olisi paneutunut kinokseen nukkumaan ja heittänyt taakkansa\nmaahan.\n\nSelkirkissa valjastettiin vanha koiravaljakko, joka oli levännyt\nja nyt oli hyvissä voimissa. Ja samana päivänä ponnisteli Daylight\neteenpäin hoitaen ohjaustankoa vuorotellen Le Bargen intiaanin kanssa,\njoka oli vapaaehtoisesti tarjoutunut toimeen menomatkalla. Daylight\noli kuluttanut kaksi päivää enemmän kuin hän alkuaan oli laskenut ja\nlumisade ja umpitie pitivät hänet kaksi päivää jälessä koko matkan\nForty Mileen. Ja täällä ilma suosi häntä. Oli tulossa ankara pakkanen\nja luottaen siihen vähensi Daylight koirain ja miesten ruokavaroja.\nForty Milen miehet ravistivat pahaaennustavasti päätään ja tahtoivat\ntietää, mitä hän tekisi, jos lumisadetta yhä jatkuisi.\n\n\"Pakkanen tulee varmasti\", nauroi Daylight ja läksi taipaleelle.\n\nMonta rekeä oli jo tänä talvena kulkenut Forty Milen ja Circle Cityn\nväliä ja tie oli poljettu kovaksi. Ja ankara pakkanen tuli ja pysyi\nja Circle City oli vain kahdensadan peninkulman päässä. Le Bargen\nintiaani oli nuori mies, jonka kokemuspiiri oli vielä rajoitettu ja\njoka oli hyvin ylpeä. Hän lähti ilomielin taipaleelle Daylightin kera\nja kuvittelipa ensin voivansa uuvuttaa valkoisen miehen. Ensimäisiä\nsataa peninkulmaa kuljettaessa hän etsi Daylightista heikontumisen\noireita ja ihmetteli, kun ei niitä nähnytkään. Toisia sataa\npeninkulmaa taivallettaessa huomasi hän heikkouden oireita itsessään\nja puri hammasta ja kesti. Ja Daylight oli väsymätön, hän milloin\njuoksi ohjaustangon ääressä, milloin lepäsi vuorollaan kiitävässä\nreessä. Viimeisenä päivänä, jolloin oli kylmempi ja kirkkaampi kuin\nmilloinkaan, oli keli mainio, ja he taivalsivat seitsemänkymmentä\npeninkulmaa. Kello oli kymmenen illalla kun he nousivat ylös\nrantaäyrästä ja huimaa vauhtia kiitivät piikin Circle Cityn pääkatua;\nja nuori intiaani juoksi reen perässä, vaikka oli oikeastaan hänen\nvuoronsa olla ohjaustangossa. Tämä oli kunnioitettavaa ylvästelyä,\nsillä hän oli matkalla huomannut voimainsa rajan ja vain vaivoin\npysynyt mukana. Nyt hän korskasti juoksi leiriin.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nMiesjoukko täytti Tivolin — sama seurue, joka oli nähnyt Daylightin\nlähdön kaksi kuukautta takaperin, sillä oli kuudennenkymmenennen\nensimäisen päivän yö ja mielipiteet olivat eriäviä siitä, voisiko hän\nsuorittaa tehtävänsä. Kello kymmenen lyötiin vielä vetoja, vaikka joka\nvedon jälkeen uskalsivat ne, jotka luottivat hänen epäonnistumiseensa,\nyhä suurempia summia vetoon. Sydämensä syvyydessä oli Neito varma\nsiitä, että Daylight oli menettänyt vedon, mutta löi kuitenkin Charley\nBatesin kera vetoa kahdestakymmenestä unssista neljääkymmentä vastaan,\nettä Daylight tulisi perille ennen puoltayötä.\n\nHän ensimäisenä kuuli koirien haukunnan.\n\n\"Kuulkaa!\" huusi hän. \"Se on Daylight!\"\n\nKaikki hyökkäsivät yhtenä miehenä ovelle, mutta kun kaksoisovet saatiin\nauki, perääntyi joukko. He kuulivat koirien vinkunan, koiranruoskan\nläimäykset ja Daylightin äänen hänen huudellessaan rohkaisusanoja\nväsyneille eläimille, jotka komeasti päättivät työnsä vetämällä rekeä\npitkin puista lattiaa huoneeseen. Ne tulivat pyrynä huoneeseen, ja\nniiden kera pakkanen, näkyvä valkea usva, jonka läpi ne häämöittivät\nvaljaitaan kiristellessä, kunnes näytti siltä kuin olisivat ne uineet\nvirrassa. Niiden jälestä tuli ohjaustankoa pitelevä Daylight, joka\nnäytti kahlaavan polviin saakka ulottuvassa pakkasusvassa.\n\nHän oli entinen Daylight, vaikka olikin laiha ja silmät olivat\nkuopalla ja hänen mustat silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin\nkonsanaan ennen. Hänen parkansa huppukaulus oli vedetty pään yli kuin\nmunkilla, ja viitan laskokset valuivat suorina poimuina polviin saakka.\nLeirisavun ja tulen tahrimana ja polttamana kertoi hänen pukunsa hänen\nmatkansa tarinan. Kahden kuukauden vanha parta peitti hänen kasvonsa;\nja parrassa taas oli jääpalasia, jotka hänen hengityksensä oli\nsynnyttänyt pitkällä seitsemänkymmenen peninkulman taipaleella.\n\nHänen tulonsa huoneeseen oli vaikuttava kuin hyvä kuvaelma, ja hän\ntiesi sen. Tämä oli hänen elämäänsä, juuri hänen mielensä mukaista.\nToveriensa keskuudessa oli hän suuri mies, napaseudun sankari. Hän oli\nylpeä siitä, ja hänelle oli suuri hetki tulla suoraan kahdentuhannen\npeninkulman taipaleelta tähän tarjoiluhuoneeseen koirat, reki,\nposti, intiaani ja tavarat mukanaan. Hän oli suorittanut vielä yhden\nmainetyön, josta kerrottaisiin pitkin Yukonia — hän, Burning Daylight,\nerämaankulkijain ja koiranajajain kuningas.\n\nHän vavahti hämmästyksestä kuullessaan tervetuliaismelun ja nähdessään\nTivolin jokaisen tutun yksityiskohdan — pitkän tarjoilupöydän ja\npullorivit, pelipöydät, suuren uunin, punnitsijan vaakakuppeineen,\nsoittoniekat, miehet ja naiset, Neidon, Celian ja Nellien, Dan\nMacDonaldin, Bettlesin, Billy Rawlinsin, Olaf Hendersonin, Doc Watsonin\n— kaikki heidät. Kaikki oli juuri niin kuin se oli ollut hänen\nlähtiessään, ja ulkonäöstä päättäen olisi tämä vallan hyvin saattanut\nolla sama päivä, jona hän oli lähtenyt. Nuo kuusikymmentä päivää\nyhtämittaista taivallusta valkeassa erämaassa olivat nyt äkkiä etäällä,\nnäkymättömissä — niitä ei enää ollutkaan! Ne olivat olleet vain hetken\nhäiveitä. Hän oli vaipunut äänettömyyden avaruuteen, oli sukeltanut\nseuraavassa hetkessä sieltä takaisin ja oli nyt taas Tivolin remussa ja\nhälinässä.\n\nSilmäys rekeen purjekankaaseen käärittyine postipusseineen oli tarpeen\nennenkuin hän tuli vakuutetuksi noiden kuudenkymmenen päivän ja\nkahdentuhannen peninkulman taivalluksen todellisuudesta. Kuin unessa\npuristi hän tarjottuja käsiä. Hän oli haltioissaan. Elämä oli ihanaa.\nHän rakasti sitä. Suuri ystävyyden ja toveruuden tunne tempasi hänet\nmukaansa. He olivat kaikki hänen tovereitaan, hänen kaltaisiaan. Se\noli valtavaa, peloittavaa. Hän tunsi sydämensä sulavan ja hän olisi\ntahtonut puristaa heidät kaikki yhtaikaa rintaansa vasten hellään\nsyleilyyn.\n\nHän hengähti syvään ja huusi: \"Voittaja maksaa, ja minä olen voittaja,\neikö totta? Tulkaa, te malemutit ja siwashit ja sanokaa mitä haluatte!\nTässä on Dyean posti, suoraan meren rannalta tuotuna. Heittäkää\npurkaminen hiiteen ja tulkaa ryypylle!\"\n\nKaksitoista paria kättä oli ryhtynyt purkamaan rekeä, kun nuori\nLe Bargen intiaani, joka halusi ryhtyä samaan työhön, äkkiä ja\nvaivaloisesti suoristihe. Hänen silmistään kuvastui suuri hämmästys.\nHän katseli silmät suurina ympärilleen, sillä kaikki, mitä hän\nnäki, oli uutta hänelle. Hän oli vallan ymmällä ja taas hän\nhuomasi mitättömyytensä. Hän vapisi kuin olisi saanut äkillisen\nhalvauskohtauksen, ja hänen polvensa pettivät. Hän vaipui hitaasti\npoikittain reen yli ja pyörtyi.\n\n\"Väsymystä\", sanoi Daylight. \"Nostakaa hänet reestä ja pankaa hänet\nvuoteeseen, joku teistä kaikista. Hän on kelpo intiaani.\"\n\n\"Daylight on oikeassa\", oli Doc Watsonin tuomio hetkistä myöhemmin.\n\"Mies on vallan kuitti.\"\n\nPosti avattiin, koirat ajettiin asuntoonsa ja ruokittiin, ja Bettles\nviritti laulun sassafras-juuresta heidän nojaillessaan pitkään\ntarjoilupöytään jutellen ja perien saataviaan vedoista.\n\nMuutamia minuuttia myöhemmin pyöri Daylight tanssilattialla tanssien\nvalssia Neidon kera. Hän oli vaihtanut parkan nahkalakkiinsa ja\nvillahuopatakkiin, riisunut jäätyneet intiaanisaappaansa ja tanssi nyt\nsukkasillaan. Hän oli myöhään iltapäivällä kastunut polviin saakka,\njatkanut matkaa jalkineita muuttamatta, ja hänen pitkät saksalaiset\nsukkansa olivat polviin saakka jäässä. Huoneen lämmössä alkoi jää sulaa\nja murtua lohkareiksi, jotka takertuivat sukkiin. Nämät lohkareet\nkalisivat hänen tanssiessaan ja niitä putosi vähä väliä kolahtaen\nlattiaan ja toiset tanssijat liukastuivat niihin. Mutta kaikki antoivat\nDaylightille anteeksi. Hän, joka oli yksi niitä harvoja, jotka loivat\nlakia tässä kaukaisessa maassa, ja käytöksellään antoivat oikean ja\nväärän mittapuun, ei kuitenkaan kaikitenkaan ollut lain yläpuolella.\nHän oli noita harvinaisia ja onnensuosimia kuolevaisia, jotka eivät\nvoi tehdä mitään väärää. Mitä hän teki oli oikein, olipa muille\nsitten sallittua tai ei tehdä samoin. Luonnollisesti ovat sellaiset\nkuolevaiset poikkeusasemassa sen tosiasian perusteella, että melkein\naina johdonmukaisesti tekevät oikein ja tekevät sen hienommin ja\nylevämmin kuin muut ihmiset. Niinpä Daylightkin, joka oli vanhempi\nsankari tässä nuoressa maassa ja samalla nuorempi kuin useimmat heistä,\nliikkui kuin erikoisolento, kuin mies, joka oli päätään pitempi\nkaikkea muuta kansaa, oikea miesten mies. Eikä ollut ihme, että Neito\ntanssi tanssin toisensa jälkeen hänen kanssaan ja koko ajan raskain\nmielin tiesi, ettei hän Daylightin silmissä ollut mitään muuta kuin\nhyvä ystävä ja mainio tanssimaan. Oli pieni lohdutus tietää, ettei\nhän rakastanut ketään muutakaan naista. Hän oli sairas rakkaudesta\nDaylightiin ja tämä tanssi hänen kanssaan aivan yhtä kernaasti kuin\nolisi tanssinut kenen naisen kanssa tahansa, samaten kuin olisi\ntanssinut miehen kanssa, joka tanssi hyvin ja jonka käsivarren ympäri\noli sidottu silkkinenäliina naisellisuuden merkiksi.\n\nSellaisen miehen kera Daylight tanssikin tänä yönä. Vanhojen erämiesten\nkeskuudessa oli aina ollut kestäväisyyden todistuksena tanssia toinen\nmies uuvuksiin, ja kun Ben Davis, farao-pelin pankinpitäjä, kirjava\nside käsivarressaan pyysi Daylightia skotlantilaiseen tanssiin, alkoi\nleikki. Tanssi alkoi ja kaikki perääntyivät katselemaan. Nuo kaksi\nmiestä pyörivät ja pyörivät ja aina samaan suuntaan. Sanoma siitä kulki\nsuureen tarjoiluhuoneeseen ja tarjoilu- ja pelipöydät jäivät tyhjiksi.\nSoittoniekat soittivat soittamistaan ja nuo kaksi miestä pyörivät\npyörimistään. Davis oli harjaantunut tähän työhön ja Yukonissa hän oli\nvoittanut painissa monen vahvankin miehen. Mutta muutaman minuutin\nkuluttua oltiin selvillä siitä, että hän, eikä Daylight, joutuisi\ntappiolle.\n\nVielä kotvan he pyörivät ympäri ja sitten Daylight äkkiä pysähtyi,\npäästi irti toverinsa ja etääntyi seinämälle hoiperrellen ja huitoen\nkäsillään kuin ilmaa saadakseen. Mutta Davis, sekava hämmästyksen\nhymy kasvoilla, horjahti sivullepäin, kääntyi koettaessaan saavuttaa\ntasapainon ja syöksyi päistikkaa ovelle. Daylight hoiperteli ja huitoi\nilmaa käsillään ja tarttui lähinnä seisovaan tyttöön alottaakseen hänen\nkanssaan valssin. Taas oli hän suorittanut suurtyön. Väsyneenä kahden\ntuhannen peninkulman matkasta jäätä pitkin ja juostuaan samana päivänä\nseitsemänkymmentä peninkulmaa, oli hän tanssinut täysissä voimissa\nolevan miehen uuvuksiin ja tämä mies oli Ben Davis.\n\nDaylight rakasti kunniapaikkoja ja vaikka hänen maailmassaan oli\nsellaisia vähän, oli hän valloittanut korkeimman minkä tiesi. Suuri\nmaailma ei ollut milloinkaan kuullut hänen nimeään, mutta aavassa,\nhiljaisessa Pohjolassa tunsivat sen joka paikassa valkoihoiset ja\nintiaanit ja eskimot, Beringin merestä soliin saakka, eteläisten jokien\npäähaaroilta aina Point Barrowin rannoilla oleville tuntureille saakka.\nVallanhimo oli hänessä voimakas ja se ilmeni kaikessa, joko hän sitten\nkamppaili luonnonvoimien, toisten miesten tai pelionnen kera. Kaikki\noli peliä, elämä ja kaikki sen yritykset. Hän pelasi koko sielullaan.\nTappionuhka ja voitonmahdollisuudet olivat ruoka ja juoma. Tosin ei\nelämä ollut täydellisesti sokea, sillä se vaati tietoja, taitoa ja\nvoimia; mutta sen takana oli ikuinen kohtalo, joka toisinaan rikkoi\nlupauksensa ja musersi viisaat ja siunasi hullut ja narrit — onni,\njota kaikki etsivät ja jonka kaikki uneksivat voittavansa. Ja niin\nhänkin. Kaikissa vaiheissaan syvä elämä lauloi itse seireenilaulua\nomasta mahtavuudestaan, aina kuiskaten ja innokkaasti vakuuttaen\nhänelle, että hän kykenisi aikaansaamaan enemmän kuin muut miehet,\nvoittamaan, missä he olivat joutuneet tappiolle, menestymään\nsiinä, missä he olivat joutuneet surman omiksi. Se oli terveen ja\nvoimakkaan elämän vaatimus, elämän, joka ei tuntenut heikkoutta eikä\nrappeutumista, ja joka juopuu ylpeästä tyytyväisyydestä ja ihastuu\nomaan toivehikkaisuuteensa. Aina, hiljaisimmassakin kuiskauksessa\nja äänekkäimmässäkin torventoitotuksessa kuului sanoma, että joskus\nhän jossakin saavuttaisi kohtalon, valtaisi sen ja merkitsisi sen\nomakseen. Kun hän pelasi pokeria kuiskasi se neljästä ässästä ja\nloistavista sarjoista. Kun hän teki suunnitelmia, kuiski se nurmikosta\nlöydettävästä kullasta, kullasta peruskalliossa ja kullasta joka\npaikassa. Taivaltaessaan pitkin intiaanipolkuja ja -virtoja ja\nnähdessään nälkää, kuului sanoma: toiset saattavat nääntyä, mutta hän\npääsee voittajana perille. Se oli tuo vanhanvanha valhe elämästä, joka\nsaa ihmisen muka tuntemaan itsensä, uskomaan olevansa kuolematon ja\nkatoamaton, ja kykenevänsä hallitsemaan muitten elämää ja toteuttamaan\nkaikki sydämensä toivomukset.\n\nJa niin Daylight valssin pyörteissä karkoitti pyörtymyksensä ja vei\nseurueen juomapöytään. Mutta nyt kohosi yksimielinen vastalause. Ei\nenää hyväksytty hänen mielilausettaan, että voittaja maksaa. Se oli\nhyväin tapain ja toverihengen vastaista, ja vaikka tuo mielilause\nperustui hyvään toveruuteen, ei sitä juuri hyvän toveruuden vuoksi\nvoitu enää noudattaa. Nyt oli Ben Davis'en asia tarjota ja hänen täytyi\ntarjota. Sitä paitsi oltiin sitä mieltä, että Daylightin piti saada\nilmaiseksi, talon puolesta, mitä vaan halusi. Bettles puhui muiden\npuolesta ja hänen todisteensa olivat selvät ja siinä maassa tehoavat,\nja ne hyväksyttiin epäilyittä.\n\nDaylight irvisti, astui rulettipöydän luo ja osti kasan keltaisia\npelimerkkejä. Kymmenen minuutin kuluttua hän meni punnitsijan luo\nja sai kahden tuhannen dollarin arvosta kultahiekkaa. Onni hänellä\noli, vaikka tuo onni olikin pelottava. Hän kävi yhä ylimielisemmäksi.\nNyt hän eli ja tämä yö oli hänen. Hän kääntyi päin hyväätarkoittavia\narvostelijoitaan.\n\n\"Nyt kai voittaja varmasti saa maksaa\", sanoi hän.\n\nJa he suostuivat. Ei auttanut vastustella Daylightia, kun hän herkesi\nhurjalle päälleen ja ryhtyi komeilemaan.\n\nKello yksi aamulla hän näki Elijah Davis'in, Henry Finnin ja Joe\nHines'in yhdessä ryhelmässä seisovan ovella. Daylight ehätti väliin.\n\n\"Minne olette kaikki menossa?\" kysyi Daylight koettaen vetää heitä\ntakaisin tarjoilupöydän luo.\n\n\"Nukkumaan\", vastasi Elijah Davis.\n\nHän oli laiha, tupakkaa pureskeleva Uuden Englannin mies, perheensä\nainoa uskalikko, joka oli kuullut ja noudattanut Lännestä, Mount\nDesertin laidunmaiden ja salojen takaa kuuluvaa kutsua.\n\n\"Mennä levolle\", lisäsi Joe Hines anteeksipyytäen. \"Aijomme aamulla\nsuoriutua taipaleelle.\"\n\nDaylight pidätti heitä vielä.\n\n\"Minne? Onko tehty uusi löytö?\"\n\n\"Ei mitään uutta löytöä\", selitti Elijah. \"Aijommepa vain hiukan\nyrittää ja käydä käsiksi Ylämaahan. Haluatko tulla mukaan?\"\n\n\"Haluanpa tietenkin\", vahvisti Daylight.\n\nMutta kysymys oli tehty leikillä eikä Elijah ollut kuulevinaan\nmyöntymystä.\n\n\"Aijomme käydä käsiksi Stewart-jokeen\", jatkoi hän. \"Al Mayo kertoi\nminulle ensi kerran kulkiessaan Stewartia alas nähneensä joitakin\nmatalikon tapaisia ja me aijomme tutkia niitä joen vielä ollessa\njäässä. Sinä kuulet, Daylight, ja muista sanoneeni: kohta tulee aika,\njolloin kullankaivuu on käynnissä talvella. Silloin nauravat miehet\nmeidän talviuntamme.\"\n\nTähän aikaan oli kullankaivuu talvella tuntematon asia Yukonissa.\nMaa oli jäässä sammaleesta ja ruohosta aina peruskallioon saakka ja\njäätynyt sora, kova kuin graniitti, oli kuokan ja lapion tiellä.\nKesällä miehet kaivoivat maata, mikäli aurinko sitä sulatti. Sitten\nryhtyivät he kullankaivuuseen. Talvella he kuljettivat varastonsa,\nkävivät hirvenä jossa, laittoivat kaikki valmiiksi kesän työtä varten\nja vetelehtivät sitten kylmät, pimeät kuukaudet läpeensä Circle Cityn\nja Forty Milen tapaisissa suurissa keskusleireissä.\n\n\"Talvikaivuuseen ryhdytään vielä varmasti\", sanoi Daylight.\n\"Malttakaahan kunnes tuo suuri kultalöytö tehdään virran yläpäässä.\nSilloin saatte nähdä uudenlaista kaivostyötä. Mikä estää polttamasta\npuita ja syventämästä kuiluja ja kaivamasta kuljetuskujia pitkin\nperuskallioita? Jäätynyt maa ja sora pysyy jäässä siksi kuin itse\nhelvetti on jäätynyt ja sen myllyvesi muuttunut jääksi. Tulevaisuudessa\nkaivetaan malmisuonia sadan jalan syvyydessä. Tulen varmasti mukaan,\nElijah.\"\n\nElijah nauroi, kokosi toverinsa ja aikoi toisen kerran lähteä ovelle.\n\n\"Malttakaa\", huusi Daylight, \"Puhun kuin puhunkin tosissani.\"\n\nNuo kolme miestä kääntyivät äkkiä katsomaan häntä, kasvoillaan\nhämmästystä, mielihyvää ja epäuskoa.\n\n\"Olette mieletön\", sanoi Finn, hiljainen, vakaa Wisconsinin mies.\n\n\"Koirani ja rekeni ovat valmiina\", vastasi Daylight. \"Siinä on kaksi\nvaljakkoa ja puoli kuormaa, vaikka meidän täytyy vuorollamme olla\nhelpommalla, sillä koirat ovat tietenkin uuvuksissa.\"\n\nNuo kolme miestä olivat hyvin mielissään, mutta vielä hiukan\nepäilevällä kannalla.\n\n\"Kuulkaapas nyt Daylight\", sanoi Joe Hines ajattelemattomasti. \"Meillä\non mielessä tosityö. Tuletteko mukaan?\"\n\nDaylight ojensi kätensä ja puristi hänen kättään.\n\n\"Silloin on teidän parasta panna levolle\", neuvoi Elijah. \"Aijomme\nlähteä liikkeelle kello kuudelta, eikä neljänkään tunnin uni ole pitkä.\"\n\n\"Eiköhän meidän pitäisi siirtää matkaamme yhden päivän ja antaa hänen\nlevätä\", ehdotti Finn.\n\nDaylightin ylpeyttä oli loukattu.\n\n\"Älkää tehkö sitä\", huusi hän. \"Lähdemme kello kuudelta. Mihin aikaan\nhaluatte nousta? Kello viisi? Hyvä, minä herätän teidät kello viisi.\"\n\n\"Teidän pitäisi nukkua hiukan\", neuvoi Elijah vakavasti. \"Ette voi\nyhtämittaa olla taipaleella.\"\n\nDaylight oli loukkaantunut, syvästi loukkaantunut. Hänenkin rautainen\nruumiinsa tunsi väsymystä. Hänen jokainen lihaksensa kaipasi lepoa,\nkauhistui jatkuvia ponnistuksia ja ajatusta, että oli taas lähdettävä\ntaipaleelle. Hänen ruumiinsa vastalause herätti kapinan hänen\naivoissaan. Mutta syvimpänä oli ylenkatseellisena ja epäilevänä elämä\nitse, sen oleellinen tuli, ja se kuiskasi, että kaikki Daylightin\ntoverit odottivat, että nyt oli aika himmentää uudella mainetyöllä\nentiset, kerskailla voimistaan muiden voimien rinnalla. Siinä oli taas\nelämä kuiskaamassa vanhoja valheitaan. Ja liitossa sen kanssa oli\nwhisky, joka nosti rohkeuden ja turhamaisuuden ylimmilleen.\n\n\"Luuletteko te, että minä olen sylivauva?\" kysyi Daylight. \"Kahteen\nkuukauteen en ole juonut tippaakaan, enkä tanssinut askeltakaan, enkä\nollut ihmisten parissa. Menkää te levolle. Herätän teidät kello viisi.\"\n\nJa loppuyön hän tanssi sukkasillaan ja kello viisi aamulla koputtaa\njyristi hän uusien toveriensa majan ovelle ja lauloi laulua, josta hän\noli saanut nimensä:\n\n\"Päivä koittaa, kaikki te Stewart-joen kullanetsijät! Päivä jo koittaa!\nPäivä jo koittaa! Päivä jo koittaa!\"\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nTällä kertaa oli kulku helpompaa. Tie oli tallattu kovemmaksi, eikä\nheidän ollut kuljettava posti-määräajan kuluessa. Päivämatkat olivat\nlyhyemmät samoinkuin työpäiväkin. Postia kuljettaessaan oli Daylight\nnäännyttänyt kolme intiaania, mutta hänen nykyiset toverinsa tiesivät,\netteivät he saaneet olla näännyksissä tullessaan Stewart-joen\nmatalikoille, joten he taivalsivat hitaammin. Ja täten hitaasti\nkuljettaessa kokosi Daylight voimia ja lepäsi. Forty Milessa he\nviipyivät kaksi päivää koirien vuoksi ja Sixty Milessa möi Daylight\nkoiransa. Päinvastoin kuin Daylight eivät ne olleet tuon hirveän matkan\njälkeen Selkirkista Circle Cityyn voineet paluumatkalla koota voimia.\nNuo neljä miestä jatkoivat matkaa Sixty Milesta ja Daylightin reen\nedessä oli uusi koiravaljakko.\n\nSeuraavana yönä leiriytyivät he Stewart-joen suussa olevalle\nsaariryhmälle. Daylight puhui kaupunginpaikoista ja vaikka toiset\nnauroivat hänelle, osoitti hän heille joitakuita korkeita metsäisiä\nsaaria.\n\n\"Luulen, että suuri kulta-aarre löytyy Stewartjoesta\", selitti hän.\n\"Tokkopa te olette silloin mukana ja tokkopa te silloin haluattekaan.\nMutta minä varmasti tahdon olla mukana. Teidän olisi nyt parempi\ntutkistella asiaa ja liittyä minuun.\"\n\nMutta toiset olivat itsepäiset.\n\n\"Olette yhtä hupsu kuin Harper ja Joe Ladue\", sanoi Joe Hines\".\nTunnetteko tuon suuren tasangon tapaisen Klondike-joen alapuolella ja\nMoosehide Mountainen alla? No, Forty Milen kirjuri kertoi minulle,\nettä he valtasivat sen noin kuukausi takaperin — Harperin ja Laduen\nkaupunginpaikka. Ha! Ha! Haa!\"\n\nElijah ja Finn yhtyivät nauruun, mutta Daylight oli ankaran totinen.\n\n\"Siellä se on!\" huusi hän. \"Kultalöytö on tulossa. Sen tuntee ilmassa,\nsanon minä teille! Minkävuoksi olisivat he paaluttaneet niin suuren\nalan, elleivät he olisi vainunneet kultaa. Olisittepa te paaluttaneet\nsen.\"\n\nHänen äänensä surullinen sävy synnytti heissä toisen naurunrähäkän.\n\n\"Naurakaa vaan, naurakaa! Sepä juuri pimittää teidän järkenne. Te\nluulette kaikki, että kullanetsiminen on ainoa keino päästä rikkaaksi.\nMutta minäpä sanon teille, että kun suuri kulta-aarre löytyy, raapitte\nte hiukan maanpintaa ja mutaa, mutta vähän siitä kostutte. Te nauratte\nelohopealle huuhdontakattilassa ja luulette, että kaikkivaltias Jumala\non luonut kultahiekan vartavasten sylivauvoille ja arkajalkaisille\nuusille tulokkaille. Kultakimpaleita suoraan, se on teidän mielestänne\nainoa mahdollinen tapa. Te ette saa puoliakaan siitä, mitä maaperässä\non, ja huuhtoessanne menee teiltä siitäkin vielä puolet hukkaan.\n\n\"Mutta miehet, jotka luovat maan suuruuden, perustavat kaupunkeja,\nsuur-yhtiöitä, pankkeja — —\"\n\nTässä keskeytti hänet taas naurunremahdus. Pankkeja Alaskaan! Ajatus\noli kovin hullu.\n\n\"Niin, ja perustavat pörssin — —\"\n\nMiehet vääntelehtivät naurusta. Joe Hines vierähti vuoteelleen ja\npiteli sivujaan.\n\n\"Ja heidän jälkeensä tulevat suuret kaivoshuijarit, jotka ostavat\nkokonaisia kaivosalueita, missä te olette raaputelleet roposia\nsaadaksenne kuin kanat hernemaassa. Ja he käyttävät kesällä puserrettua\nilmaa ja talvella höyryä — —\"\n\nSulattaa maata höyryllä! Se oli jo liikaa. Daylight oli varmasti\nsivuuttanut entiset ennätyksensä leikinlaskussa. Sulattaa höyryllä\nmaata — vaikka sulattaminen puitakin polttamalla oli vain kuviteltu\nkoe, tuulentuoma unelma!\n\n\"Naurakaa te vaan, naurakaa! Ette ole vielä saaneet silmiänne auki.\nOlette kuin läjä pieniä naukuvia kissanpoikia. Sanon teille, että\nHarperista ja Laduesta tulee miljoonanomistajia, jos kulta-aarre\nlöydetään Klondikesta. Ja jos se löydetään Stewartista, saatte nähdä\nElam Hamishin kaupunginpaikalla kansanvaelluksen. Siihen aikaan\nkuljette te kaikki ilmaa haukkoen...\" Hän huokasi alistuvasti. \"No,\nluulen, että minun täytyy antaa teille jotakin purtavaa tai lientä\nnieltäväksi tai mitä hyvänsä suuhun pantavaa.\"\n\nDaylight näki näyn. Hänen mielikuvituksensa oli ahdasrajainen,\nmutta kaikki mitä hän näki, hän näki suuresti. Hänen ajatustapansa\noli järjestelmällistä, hänen mielikuvituksensa käytännöllistä,\neikä hän milloinkaan uneksinut turhia. Kun hän mielikuvituksessaan\nrakensi vilkasliikkeisen suurkaupungin autiolle metsän ja lumen\npeittämälle lakeudelle, oli sen perustuksena kultalöytö, joka teki\nkaupungin mahdolliseksi, ja lähinnä hän otti huomioon sataman, sahan\nja varastohuoneiden paikan ja kaikki muut tällaiset seikat, jotka\novat tarpeellisia kaukaisessa kaivoskaupungissa. Mutta tämä kaikki\noli vain perustana jollekin suuremmalle, nimittäin mielikuvituksen\nleikittelylle. Hän kuvitteli kaupunkinsa kaikki olot, sen taloudelliset\nja muut suhteet. Näin sai hän laajemman alan mielikuvitukselleen,\njoka hipoi taivaan pilviä, rajana toisella puolen etelä ja toisella\npuolen revontulet. Peli kävisi suurenmoiseksi, suuremmaksi kuin kukaan\nYukonin mies saattoi aavistaa, ja hän, Burning Daylight, kyllä\nlaittaisi itsensä tähän peliin.\n\nKuitenkaan ei tästä ollut nyt mitään hyötyä, vaan kullanetsinnästä.\nMutta suurtyötä oli tulossa. Samoinkuin hän uskalsi viimeisen\nkultaunssinsa hyville poker-korteille, samoin pani hän elämänsä ja\nponnistuksensa kullanetsintään suuren kultalöydön toivossa. Hän ja\nhänen kolme toveriaan taivalsivat koirineen, rekineen ja lumikenkineen\nStewartin jäätynyttä rantajäätä pitkin, taivalsivat yhä etäämmälle\nvalkeaan erämaahan, jonka loppumatonta hiljaisuutta ei milloinkaan\nollut häirinnyt ihmisäänet, kirveeniskut tai pyssynpamaukset. He\nliikkuivat autiossa ja hyisessä hiljaisuudessa, pienet ihmismyyrät,\nennättäen päivässä määrätyt peninkulmat, sulattaen jäätä juomavedeksi,\nleiriytyen yöksi lumeen. Heidän susikoiransa kyyröttivät huurteisena,\nkarvaisena kasana, heidän kahdeksan lumikenkäänsä törröttivät lumessa\nrekien vieressä.\n\nHe eivät nähneet mitään merkkejä muista ihmisistä, vaikka he kerran\nnäkivät sauvottavan veneen, joka oli talaalla joen rannalla. Ken\nolikin sen sinne jättänyt, ei hän ollut milloinkaan palannut; ja\nhe ihmettelivät sitä ja jatkoivat matkaa. Toisen kerran saapuivat\nhe paikalle, jossa oli ollut intiaanikylä, mutta intiaanit\nolivat kadonneet; he olivat epäilemättä hirvenä jossa Stewartin\noikeanpuoleisilla rantamailla. Kahden sadan peninkulman päässä\nYukonista he löysivät nuo matalikot, joista Al Mayo oli kertonut. He\nrakensivat pitempiaikaisen leirin, panivat ruokavaransa korkealle\ntelineelle suojellakseen niitä koirilta ja ryhtyivät työhön\nmatalikolla, kaivaen itselleen tien sorakerrokseen jääpeitteen läpi.\n\nSe oli kovaa ja alkuperäistä elämää. Suuruksen syötyään ryhtyivät he\ntyöhön harmaassa aamunsarastuksessa; ja kun yö yltyi keittivät he\nruokansa ja tekivät muita pikkuaskareita, tupakoivat ja kertoilivat\nmerimiesjuttuja kotvasen, kääriytyivät sitten makuuvaippoihinsa ja\nnukkuivat revontulien leimutessa taivaalla ja tähtien karkeloidessa\navaruudessa. Heidän ravintonsa oli yksitoikkoista: hapanta leipää,\nsilavaa, papuja ja silloin tällöin vadillinen keitettyjä riisiryynejä\nluumujen kera. Tuoretta lihaa ei heidän onnistunut hankkia. Eläinkunta\npuuttui miltei kokonaan. Harvoin näkivät he lumikengän jättämällä\njäljellä kaniinin tai kärpän: mutta ylimalkaan näytti kaikki elämä\npaenneen näiltä mailta. Se ei ollut heille mitään outoa, sillä kerran\ntai pari oli heidän elämässään sattunut, että he olivat yhtenä vuotena\ntaivaltaneet seudun kautta, jossa vilisi metsänriistaa, ja jossa vuotta\ntai paria myöhemmin ei ollut mitään.\n\nHe löysivät kultaa matalikoista, mutta ei niin suurissa määrin,\nettä olisi kannattanut sitä sieltä kaivaa, Ollessaan hirvenä jossa\nviidenkymmenen peninkulman päässä, oli Elijah huuhtonut kattilassa\nsuuren puron pintasoraa ja huomannut sen lupaavaksi. He valjastivat\nkoirat ja ajoivat paikalle ottaen mukaan vain hiukan ruokavaroja.\nTäällä ja mahdollisesti ensi kerran Yukonin historiassa otettiin\nkäytäntöön puiden polttaminen kuilua syvennettäessä. Se tapahtui\nDaylightin alotteesta. Poistettuaan sammaleet ja ruohon laittoivat\nhe nuotion kuivasta kuusipuusta. Kuuden tunnin polttaminen sulatti\nkahdeksan tuuman paksuudelta maata. He iskivät kuokkansa siihen ja\nkun multamöhkäleet oli lapioitu pois, sytytettiin uusi nuotio. He\ntekivät työtä myöhään ja varhain, kokeen onnistumisen yllyttäminä.\nTunkeuduttuaan kuuden jalan paksuisen jäätyneen multakerroksen läpi,\noli heidän käytävä käsiksi soraan, joka niinikään oli jäässä. Tässä\nkävi eteneminen hitaammin. Mutta he oppivat hoitamaan nuotiotansa\nparemmin ja saattoivat pian sulattaa viisi tai kuusi tuumaa kerrallaan.\nSorassa oli kultajauhoa ja kahden jalan päästä tuli jälleen vastaan\nmultakerros. Seitsemäntoista jalan syvyydeltä he tapasivat hienon\nsorajuovan ja siinä kultaa ja koepannusta saatiin kuuden ja kahdeksan\ndollarin edestä kultaa. Ikävä kyllä, oli tämä sorajuova vain tuuman\npaksuinen. Sen alla oli multaa, jossa oli muinaisten puiden runkoja\nja maanpäältä hävinneiden hirviöiden luukivettymiä. Mutta he olivat\nkuin olivatkin löytäneet kultaa; ja mikä oli luultavampaa kuin että he\nlöytäisivät suuren kerrostuman peruskallioon päästyään? He tahtoivat\nkaivautua peruskallioon saakka, vaikka se olisi ollut neljänkymmenen\naskeleen syvyydessä. He työskentelivät nyt yötä päivää kahdessa\ntyövuorossa ja kahdessa kuilussa, ja heidän nuotionsa savusivat aina.\n\nTähän aikaan loppuivat heidän papunsa ja Elijah lähetettiin pääleiriin\nhakemaan lisää ruokaa. Elijah oli itse sisukas vanhanajan erämies.\nMatka edestakaisin oli sata peninkulmaa, mutta hän lupasi tulla\ntakaisin kolmantena päivänä, sillä yksi päivä menisi menomatkaan ilman\nkuormaa ja kaksi paluumatkaan kuormitettuna. Sensijaan hän saapuikin\ntoisen vuorokauden yönä. He olivat juuri panneet levolle, kun he\nkuulivat hänen tulevan.\n\n\"Mitä hittoa nyt on tapahtunut?\" kysyi Henry Finn, kun tyhjä reki\ntuli nuotion valopiiriin ja kun hän huomasi, että Elijahin pitkähköt,\ntotiset kasvot näyttivät vielä pitemmiltä ja totisemmilta kuin\ntavallisesti.\n\nJoe Hines heitti puita nuotioon ja nuo kolme miestä kömpivät\nmakuuvaipoissaan lämmittelemään. Elijahin parrakkaat posket olivat\njäässä samoinkuin hänen kulmakarvansakin, joten hän turkeissaan näytti\nuusenglantilaisen joulupukin irvikuvalta.\n\n\"Muistatteko tuota suurta kuusta, joka kannatti telineen joenpuoleista\nkulmaa?\" alkoi Elijah.\n\nOnnettomuus oli pian kerrottu. Tuo suuri puu, joka oli näyttänyt niin\nvankalta, että olisi luullut sen kestävän useamman sadan kilon painon,\noli sisältä ollutkin laho. Sen juuret olivat tavalla tai toisella\nirroittautuneet maasta. Telineen paino yhdessä lumen painon kanssa oli\nollut liikaa sille; tasapaino, jota se ympäristönsä avulla niin kauvan\noli ylläpitänyt, oli järkytetty; se oli horjunut ja kaatunut rytisten\nmaahan, ja turmellut telineen ja järkyttänyt vuorostaan tasapainoa,\njonka nuo neljä miestä ja yksitoista koiraa olivat rakentaneet. Ahmat\nolivat menneet hävitetylle varastopaikalle, ja mitä ne eivät olleet\nsyönet suuhunsa, sen ne olivat turmelleet.\n\n\"Ne olivat popsineet kaiken silavan ja luumut ja sokerin ja\nkoiranruo'an\", kertoi Elijah, \"ja olen varma siitä, että ne nakersivat\nsäkkeihin reijät ja ripottelivat jauhot ja pavut ja riisisuurimot\nDanin ja Beersheban välille. Löysin tyhjiä säkkejä, jotka ne olivat\nkuljettaneet neljännes-peninkulman päähän paikalta.\"\n\nKukaan ei puhunut mitään pitkään aikaan. Ei voinut sattua pahempaa\ntapaturmaa kuin ruokavarojen kadottaminen napaseudun talven vallitessa\nja riistattomassa maassa. He eivät olleet pelkureita, mutta he\nolivat valmiit katsomaan onnettomuutta suoraan silmiin ja miettimään\nasemaansa. Joe Hines rupesi ensin puhumaan.\n\n\"Voimme etsiä lumesta papuja ja riisisuurimoita... vaikkei riisiä ollut\njäljellä kahdeksaa tai kymmentä naulaa enempää.\"\n\n\"Ja joku ottaa valjakon ja lähtee Sixty Mileen\", sanoi Daylight\nvuorostaan. \"Minä lähden\", sanoi Finn. He tuumivat vielä kotvasen.\n\n\"Mutta millä elävät kolme miestä ja toinen valjakko siksi kun hän\npalaa?\" kysyi Hines.\n\n\"On vain yksi neuvo siihen\", sanoi Elijah puolestaan. \"Sinä, Joe, otat\ntoisen valjakon ja kuljet pitkin Stewartia siksi kun löydät intiaanit.\nSitten palaat ruokatavarakuorman kera. Ennätät tänne paljoa ennemmin\nkuin Henry ennättää takaisin Sixty Milesta ja teidän lähdettyänne\non meitä täällä syömässä vain Daylight ja minä, ja me kyllä tulemme\ntoimeen.\"\n\n\"Ja aamulla me lähdemme leiripaikalle katsomaan löytäisimmekö joitakin\nruoka-aineita lumesta.\" Puhuessaan asettui Daylight makuulle ja kääri\nmakuuvaipan ympärilleen. \"Parasta käydä levolle, koska on varhain\nlähdettävä taipaleelle. Te kaksi otatte koirat. Elijah ja minä lähdemme\nkumpikin tahollemme katsomaan, emmekö löytäisi hirveä.\"\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nEi yhtään aikaa hukattu. Hines ja Finn olivat kaksi päivää olleet\ntaipaleella koirien kera, joiden ruoka-annokset jo olivat niukat.\nKolmantena päivänä keskipäivällä yhätti heidät Elijah ja ilmoitti,\nettei ollut nähnyt vilaustakaan hirvestä. Saman päivän yönä tuli\nDaylight tuoden saman sanoman. Heti heidän saavuttuaan panivat miehet\ntoimeen tarkan etsinnän lumessa leirin ympärillä. Se oli laajaperäistä,\naikaa vaativaa työtä, sillä he löysivät papuja sadan englantilaisen\nkyynärän päässä leiristä. Vielä yhden päivän miehet jatkoivat\nvaivaloista etsimistään. Tulos oli kehno, ja nuo neljä miestä näkivät\nsen laadun jakaessaan ne muutamat naulat ruokaa, jotka oli löydetty.\n\nNiin pienet kuin heidän ruokavaransa olivatkin, jätettiin suurin osa\nsiitä Daylightille ja Elijahille. Ne, jotka lähtivät taipaleelle\nkoirien kanssa, toinen Stewartia ylöspäin ja toinen alaspäin, pääsivät\npikemmin ravinnon ääreen. Niiden kahden, jotka jäivät, oli tultava\ntoimeen siksi kun toiset palasivat. Sitäpaitsi, vaikka koirat,\njoiden täytyi elää muutaman unssin papuannoksesta päivässä, kulkivat\nhitaammin, olisi miehillä, jotka olivat niiden kera taipaleella,\nviimeisessä hädässä edes koirat syötävänä. Mutta miehillä, jotka\njäivät, ei nälänhädän sattuessa ollut koiriakaan. Tästä syystä olivat\nDaylight ja Elijah toivottomammassa asemassa. Se oli vähintä mitä he\nsaattoivat tehdä ja mitä he uskalsivat tehdä. Päivät kuluivat ja talvi\nalkoi huomaamatta muuttua napaseudun kevääksi, joka saapuu äkisti kuin\nsalama. Tulossa oli vuoden 1896 kesä. Maaliskuu loppui ja huhtikuu\nalkoi, ja Daylight ja Elijah laihoina ja nälkäisinä aprikoivat,\nmiten oli käynyt heidän kahden toverinsa. Vaikka otti lukuun kaikki\nmahdolliset viivytykset ja antoi runsaasti aikaa, oli aika, jolloin\nheidän olisi pitänyt palata, jo aikoja sitten ohi. Epäilemättä oli\nheitä kohdannut onnettomuus. Toverukset olivat pitäneet mahdollisena,\nettä yhtä miestä saattoi kohdata onnettomuus ja pääasiallisesti siksi\noli lähetetty kaksi eri suuntaan. Mutta että tapaturma sattuisi heille\nmolemmille, oli lopullinen onnettomuus.\n\nKuitenkin Daylight ja Elijah elää kitkuttivat yhä vielä toivoen, vaikka\ntoivo jo näytti turhalta. Lumi ei ollut vielä alkanut sulaa, joten he\nsaattoivat koota lunta sortuneen telineen ympäriltä ja sulattaa sen\npannuissa ja padoissa ja huuhdontakattiloissa. Sen annettiin kotvanen\nseisoa, ja kun sitten kaadettiin vesi pois, oli astian pohjalle jäänyt\nohut sakka-kerros. Tämä oli jauhoista, joita siellä täällä lumen\nseassa oli siroteltuna jokunen hiukkanen. Silloin tällöin löytyi tästä\nvellistä myös vetinen teelehti tai kahvipapu, ja siinä oli multapalasia\nja ruohonkorsia. Mutta mitä kauvemmas he ennättivät telineen paikalta,\nsitä vähemmin löytyi jauhoja ja sitä ohuemmaksi kävi velli.\n\nElijah oli vanhempi heistä ja hän se ensiksi heikkenikin, niin että\nhän makasi suurimman osan päivästä turkiksissaan. Silloin tällöin\nsaatiin orava, se piti heidät hengissä. Oravain pyynti tuli Daylightin\ntoimeksi ja se oli tarkkaa työtä. Koska ampumavaroja oli niukalti,\nei saanut kertaakaan ampua harhaan, ja koska hänen pyssynsä oli\nisoreikäinen, oli hänen pakko ampua pieniä otuksia päähän. Oravia oli\nhyvin vähän ja kului päiviä Daylightin näkemättä ainoatakaan. Kun hän\nnäki yhden, menetteli hän äärettömän varovaisesti. Hän läheni sitä\ntuntikausia. Vaikka hänen käsivartensa vapisivat väsymyksestä tähtäsi\nhän lukemattomia kertoja eläintä ja esti liipasimen liikahduksen. Hänen\nkestävyytensä oli rautainen. Hän oli mestari. Ehdottoman varma ampuja\nei hän kuitenkaan ollut. Kuinka ankara nälkä häntä vaivasikin ja kuinka\nkiihkeästi hän halusikin tuota nakertajasta saatua suupalasta, ei hän\ntaipunut ampumaan ainoatakaan laukausta, jonka maaliin osumisesta\nhän ei ollut aivan varma. Niin synnynnäinen pelaaja kuin hän olikin,\npelasi hän kylmäverisemmin kuin tavallinen pelaaja. Hänen elämänsä oli\npanoksena, hänen kortteinansa olivat patruunat ja hän pelasi niinkuin\nainoastaan etevä pelaaja saattaa pelata, äärettömän varovaisesti ja\nharkiten. Seurauksena oli, ettei hän milloinkaan ampunut harhaan. Joka\nlaukaus kaatoi oravan, ja vaikka päiviä kului laukausten välillä, ei\nhän milloinkaan muuttanut metsästystapaansa.\n\nOravista ei mitään heitetty hukkaan. Nahastakin keitettiin lientä ja\nluut murskattiin, jotta sitten voitiin pureskella niitä ja lopulta\nniellä ne. Daylight haki lumesta ja löysi toisinaan hiukan karpaloita.\nParhaimmassakaan tapauksessa ei karpaloissa ole muuta kuin vettä ja\nsiemeniä ja sitkeä kuori niiden ympärillä; mutta ne karpalot, jotka hän\nlöysi, olivat edellisen vuoden satoa, kuivia ja kurttuisia, ja niiden\nravintoarvo oli aivan pieni. Miltei parempaa oli nuorten puiden kuori,\njota keitettiin tunti ja joka nieltiin huolellisen pureskelemisen\njälkeen.\n\nHuhtikuu kului loppuun ja kevät koitti. Päivät pitenivät pitenemistään.\nAuringon paisteessa alkoi lumi sulaa ja lumen alta tihkui ohuita\nvesisateita. Chinook-tuuli puhalsi kaksikymmentäneljä tuntia ja näiden\nkahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa aleni lumi yhden jalan. Myöhään\niltapäivällä sulava lumi jäätyi taas niin kovaksi, että se saattoi\nkannattaa miehen painon. Pieniä valkoisia pulmusia tuli etelästä,\nviipyi yhden päivän ja jatkoi matkaa pohjoiseen. Kerran näkyi korkealla\nilmassa avovettä etsivä ja liian varhain liikkeelle lähtenyt, kiilana\nlentävä villihanhiparvi matkalla pohjoiseen. Ja alhaalla joenrannalla\nilmaantui pajuihin urpuja. Näissä nuorissa urvuissa oli keitettynä\njonkun verran ravintoa. Elijahissa heräsi jälleen toivo, vaikka hänen\nmielensä taas masentui, kun ei Daylight löytänytkään toista pajukkoa.\n\nMahla nousi puihin ja päivä päivältä kävi pikkupurojen lorina yhä\näänekkäämmäksi, kun jäätynyt maa heräsi uuteen eloon. Mutta virta\npysyi vielä jääkahleissaan. Talvi oli kuukausien kuluessa takonut\nne lujiksi, eivätkä ne olleet yhdessä päivässä murretut, ei edes\nnapaseudun salamana saapuvan kevään voimalla. Toukokuu koitti ja\nedellisen vuoden sääskiä, täysikasvuisia, vaikka vaarattomia, ryömi\nesiin kallionkoloista ja lahonneista puista. Sirkat alkoivat sirkuttaa\nja uusia hanhi- ja sorsaparvia tuli näkyviin. Ja joki oli vielä jäässä.\nKymmenentenä päivänä toukokuuta irtaantui Stewartin jää suurella\npauhulla ja ryskeellä rannoista ja vesi nousi kolme jalkaa. Mutta\nse ei lähtenyt liikkeelle. Yukon-joessa, joka oli alempana ja johon\nStewart laski, täytyi jään ensin murtua ja lähteä liikkeelle. Siihen\nmennessä saattoi Stewartin jää vain nousta korkeammalle ja korkeammalle\nveden lisääntyessä sen alla. Milloin Yukon loisi jääpeitteensä oli\ntietymätöntä. Se laski kahden tuhannen peninkulman päässä Beringin\nmereen, ja jääsuhteista Beringin merellä riippui milloin Yukon\nvapautuisi siitä miljoonien tonnien painoisesta jäästä, joka liikkui ja\nryski sen pinnalla.\n\nKahdentenatoista päivänä toukokuuta läksivät miehet liikkeelle kantaen\nmakuuvaippojaan, kattilaa, kirvestä ja tuota kallisarvoista pyssyä,\nja pyrkivät joenjäätä alaspäin. Heidän aikomuksensa oli päästä tuon\ntalaalle pannun veneen luo, jonka olivat nähneet, laskea se vesille\nheti avoveden tultua ja ajautua myötävirtaa Sixty Mileen. Väsyneitä\nkun olivat ja ilman ruokaa, kävi kulku hitaasti ja vaivaloisesti.\nElijah kaatui usein eikä voinut nousta. Daylight antoi hänelle omasta\nvoimastaan nostaessaan hänet jaloilleen, ja sen jälkeen vanhempi mies\nhoiperteli koneellisesti eteenpäin, kunnes taas kompastui ja kaatui.\n\nSinä päivänä, jolloin heidän olisi pitänyt päästä veneen luo, menetti\nElijah viimeisetkin voimansa. Kun Daylight nosti hänet pystyyn,\nkaatui hän uudelleen. Daylight koetti kantaa häntä, mutta oli itse\nniin heikontunut, että he kaatuivat molemmat. Hän laahasi Elijahin\nrannalle, rakensi yksinkertaisen leirin ja läksi oravia etsimään. Tällä\nkertaa häntä itseäänkin pyörrytti. Iltasella hän löysi ensimäisen\noravan, mutta pimeys tuli ennenkuin hän pääsi ampumaan. Villi-ihmisen\nkärsivällisyydellä odotti hän seuraavaan päivään ja tunnin kuluttua oli\norava hänen.\n\nDaylight antoi parhaimmat palat Elijahille ja piti itse vain sitkeämmät\npaikat ja luut. Mutta sellainen on elämän aineenvaihdos, että tuo\npienoinen elikko, tuo pivollinen liikkuvaa lihaa, siirsi syötynä\nmiesten ruumiiseen saman kyvyn liikkua. Orava ei enää kiivennyt\nkuusiin, hypellyt oksalta oksalle tai keinunut naksutellen heiluvilla\npuunoksilla. Sen sijaan sama elonvoima, joka oli tämän kaiken tehnyt,\nvirtasi miesten herpaantuneisiin lihaksiin ja horjuvaan tahtoon ja sai\nheidät liikkeelle — ei, liikutti heitä — kunnes he hoipertelivat\neteenpäin nuo muutaman peninkulmaa, jotka eroittivat heidät\nveneestä. Sinne asti päästyään he kaatuivat ja makasivat pitkän ajan\nliikkumattomina.\n\nVaikka veneen laskeminen maahan olisi ollut helppo tehtävä voimakkaalle\nmiehelle, vei se Daylightilta tunteja. Ja monta tuntia vielä hän\njoka päivä hoippui veneen ympärillä ja tukkesi turpeella suuria\nrakoja. Kun tämä oli tehty, oli virta vielä jäässä. Jää oli noussut\nmonta jalkaa, mutta ei vielä lähtenyt liikkeelle. Ja vielä odotti\ntoinenkin tehtävä, veneen laskeminen vesille, kun virta vapautuisi\njäävaipastaan. Turhaan Daylight hoiperteli ja liukasteli ja kaatui ja\nryömi märässä, sulavassa lumessa, tai käveli hangella, kun yöpakkanen\noli jäädyttänyt lumenpinnan niin kovaksi, että se kantoi miehen painon,\nja haki oravaa. Turhaan koetti hän vielä kerran muuttaa karvaisen\nelukan hypyt ja järjettömän naksutuksen miehen ruumiin äärimmäiseksi\nvoimanponnistukseksi, jolla hilaisi veneen rantajään poikki ja laskisi\nsen virtaan.\n\nKahdeskymmenesensimäinen päivä toukokuuta loi virta jäänsä. Jää alkoi\nliikkua kello viisi aamulla ja päivät olivat jo niin pitkät, että\nDaylight nousi ylös katselemaan jäidenlähtöä. Elijah oli liian heikko\nollakseen huvitettu näytelmästä. Vaikka hän oli vielä tajuissaan,\nmakasi hän liikkumatta, kun jää irtaantui rannoista, kun suuret\njääpaakut syöksyivät rantaäyräitä vastaan, repien juurineen irti\npuita ja irroittaen satojen tonnien painoisia multalohkareita. Heidän\nympärillään järisi maa näiden valtavain yhteentörmäysten voimasta.\nTunnin kuluttua pysähtyi jää. Jossakin alempana oli jääröykkiö sulkenut\ntien. Silloin alkoi virta nousta ja kohotti jään pinnallaan, kunnes se\noli korkeammalla kuin rantaäyräs. Takaapäin virtasi yhä uutta vettä\nja yhä uusia suunnattomia jäälohkareita liittyi ruuhkaan. Puserrus ja\npuristus oli kamala. Suuret jäälohkareet lensivät ilmaan kuin meloonin\nsiemenet lapsen puristaessa niitä peukalon ja etusormen välissä ja\nrannoille tunkeutui jäämuuri. Kun jääröykkiö murtui, alkoi kohina ja\nryske uudelleen kaksinkertaisella voimalla. Jäänlähtöä kesti toista\ntuntia. Virta laski nopeasti. Mutta jäämuuri, joka ulottui veden rajaan\nsaakka, jäi rannalle.\n\nViimeisetkin jäälautat vyöryivät ohi ja ensi kerran kuuteen kuukauteen\nnäki Daylight avovettä. Hän tiesi, etteivät Stewartin ylimmät osat\nolleet vielä vapaat jäästä, vaan että jää oli kasaantunut röykkiöksi\nvirran yläosassa ja että se saattoi lähteä liikkeelle ja tulla virtaa\nalas milloin tahansa; mutta asema oli siksi epätoivoinen, ettei enää\nkäynyt viivytteleminen. Elijah oli niin heikko, että saattoi kuolla\nminä hetkenä tahansa. Omasta puolestaan ei hän ollut varma siitä, oliko\nhänellä enää herpaantuneissa lihaksissaan tarpeeksi voimaa voidakseen\ntyöntää veneen vesille. Kaikki oli yhtä uhkarohkeata. Jos hän odottaisi\ntoista jäidenlähtöä, kuolisi Elijah varmasti ja hyvin luultavasti hän\nitsekin. Jos hänen onnistuisi työntää vene vesille, jos hän välttäisi\ntoisen jäidenlähdön eikä takertuisi ylä-Yukonilta tuleviin jäihin,\njos onni suosisi häntä joka suhteessa, pääsisivät he Sixty Mileen\nja tulisivat pelastetuiksi jos — ja taas jos — jos hänellä olisi\ntarpeeksi voimia ohjata vene maihin Sixty Milessa eivätkä he ajautuisi\nohi.\n\nHän ryhtyi työhön. Jäämuuri oli viisi jalkaa korkeammalla kuin vene.\nEtsiessään parasta paikkaa, mistä työntää veneen vesille, löysi hän\npaikan, missä suuri jääpaakku ulkoni rannasta jokeen, joka virtasi\nviisitoista jalkaa jäämuurin alapuolella. Tämä jääpaakku oli vain\njonkun jalan päässä ja tunnin kuluttua oli hän saanut veneen sille.\nHän oli merikipeä ponnistuksista, eikä hän aika ajoin voinut nähdä\nmitään, hänen silmiään kiusasivat valopilkut ja -täplät, jotka olivat\nyhtä kiduttavat kuin timanttijauho, hänen sydämensä kohosi kurkkuun\nja oli tukahuttaa hänet. Elijah ei osoittanut mitään mielenkiintoa;\nja Daylightin oli taisteltava taistelunsa loppuun. Vaipuen polvilleen\nväsymyksestä sai hän lopulta veneen varmaan tasapainopisteeseen\njäämuurin päälle. Ryömien käsin ja jaloin kuljetti hän veneeseen\njäniksennahka-vaippansa, pyssyn ja sangon. Hän ei enää kiduttanut\nitseään kirveen kantamisella. Hänen olisi sen takia tarvinnut ryömiä\nvielä toiset kaksikymmentä jalkaa edestakaisin, ja hän tiesi hyvin,\nettä jos hän tulisi sitä tarvitsemaan, olisi kaikki lopussa.\n\nElijah tuotti hänelle enemmän vaivaa kuin hän oli aavistanutkaan.\nMuutaman tuuman kerrallaan ja leväten välillä laahasi hän tämän veneen\nviereen. Mutta veneeseen ei hän enää ollut saada häntä. Elijahin\nvetelää ruumista oli paljon vaikeampi nostaa ja käsitellä kuin\nsamankokoista ja -painoista kankeaa esinettä. Daylight ei voinut nostaa\nhäntä, sillä ruumis lysähti kokoon keskeltä kuin puoleksi täytetty\njyväpussi. Daylight meni itse veneeseen ja koetti turhaan vetää\ntoverinsa perässään. Hän saattoi vain nostaa Elijahin pään ja hartiat\npartaalle. Kun hän päästi ne irti nostaakseen alaruumista lysähti\nElijah kokoon ja putosi takaisin jäälle.\n\nEpätoivossaan muutti Daylight menettelytapaa. Hän löi toveriaan\nkasvoihin.\n\n\"Oletko sinäkin muka mies, herra nähköön?\" huusi hän. \"Siinä saat,\nkirottu vetelys, siinä saat!\"\n\nJoka kiroukselta löi hän häntä poskiin, nenään, suuhun, koettaen\nlyönneillä kutsua takaisin miehen paennutta sielua ja tahtoa. Elijahin\nsilmät avautuivat ja pyörivät.\n\n\"Kuuntele nyt!\" huusi Daylight tuimasti. \"Kun panen pääsi partaalle,\nniin pidä kiinni siitä! Kuuletko? Pidä kiinni! Käy hampain kiinni\nsiihen, mutta pidä kiinni!\"\n\nElijahin silmät pyörivät, mutta Daylight huomasi, että hän oli tajunnut\nkäskyn. Taas nosti hän avuttoman miehen pään ja hartiat partaalle.\n\n\"Pysyttele kiinni siinä, kirottu! Käy hampain kiinni!\" huusi Daylight\ntarttuessaan häneen alempaa.\n\nVoimaton käsi irtaantui partaalta, toisen käden sormet päästivät\notteensa, mutta Elijah totteli ja pysyttelihe hampain kiinni laidassa.\nKun Daylight nosti häntä, sattuivat Elijahin kasvot partaaseen ja\nrosoinen lauta repi nahan hänen nenästään, poskiltaan ja huuliltaan,\nja kasvot alaspäin putosi hän veneen pohjalle ja hänen jalkansa jäivät\nriippumaan veneen laidalle. Mutta ne olivat vain hänen jalkansa ja\nDaylight nosti ne veneeseen. Raskaasti hengittäen käänsi hän Elijahin\nselälleen ja peitti hänet makuuvaipoilla.\n\nTärkein tehtävä oli jäljellä — veneen työntäminen vesille. Tämä oli\nehdottomasti vaikeinta kaikesta, sillä hänen oli ollut pakko asettaa\ntoverinsa perään. Siitä syystä vaati veneen nostaminen äärettömiä\nponnistuksia. Daylight karkaisi luontonsa ja alkoi. Ponnistellessaan\nhän kai satutti itsensä johonkin, vaikkei hän itse siitä tiennyt\nmitään, sillä kun hain tuli tajuihinsa, huomasi hän makaavansa\nvatsallaan, allaan terävä peräsin. Nähtävästi oli hän pyörtynyt\nensi kerran elämässään. Sitäpaitsi tuntui hänestä, että kaikki oli\nlopussa, ettei hän enää voinut liikahuttaa jäsentäkään ja — mikä oli\nomituisinta — ettei hän enää viitsinytkään. Hän näki näkyjä, selviä\nja todellisia ja ajatteli ajatuksia teräviä kuin veitsenterä. Hän,\njoka koko ikänsä oli katsellut alastonta elämää, ei ollut milloinkaan\nennen nähnyt elämää niin alastonna. Ensi kerran heräsi hänessä epäilys\nomasta erinomaisesta itsestään. Tällä hetkellä ei elämä muistanut\nvalhetella. Hän olikin pieni maanmato, aivan samanlainen kuin kaikki\nmuut maanmatoset, samanlainen kuin orava, jonka oli syönyt, samanlainen\nkuin muut miehet, joiden hän oli nähnyt joutuvan tappiolle ja kuolevan,\nsamanlainen kuin Joe Hines ja Henry Finn, jotka jo olivat joutuneet\ntuhon omiksi ja varmaankin kuolleet, samanlainen kuin Elijah, joka\nvälinpitämättömänä virui veneen pohjalla kasvot haavoissa. Daylight\nsaattoi siitä, missä hän makasi, nähdä joen polvekkeeseen saakka, josta\nennemmin tai myöhemmin alkaisi vyöryä toisen jäidenlähdön jäät. Siinä\nkatsellessaan tuntui hänestä kuin näkisi hän kauas menneisyyteen,\nhamaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa ei ollut valkoisia miehiä\neikä intiaanejakaan, ja aina näki hän saman Stewart-joen joka talvi\njäätyvän ja joka kevät murtavan jääkahleensa ja virtaavan vapaana. Ja\nsamoin näki hän kaukaiseen tulevaisuuteen, kun viimeinen ihmissukupolvi\noli hävinnyt Alaskasta, niinkuin hänkin häviäisi, ja hän näki yhä saman\nvirran, joka jäätyi ja rikkoi jääpeitteensä ja virtasi yhä uomaansa.\n\nElämä oli valhettelija ja petturi. Se piti pilkkanaan kaikkia\nolentoparkoja. Se oli pitänyt pilkkanaan häntä, Burning Daylightia,\njoka oli ollut sen parhaimpia ja iloisimpia luomia. Hän ei ollutkaan\nmitään — vain läjä lihaa ja hermoja ja aistimia, joka ryömi mudassa\nkultaa etsiessään, uneksi, toivoi ja pelasi uhkapeliä, oli kerran,\neikä sitten enää ollutkaan. Vain elottomat kappaleet pysyivät\nmuuttumattomina, kappaleet, joissa ei ollut lihaa eikä hermoja eikä\naistimia, sellaiset kuin hiekka ja muta ja sora, tasangot, vuoret,\nitse virta, joka vuosi vuodelta jäätyi ja mursi jääkahleensa. Loppujen\nlopuksi oli se mitätöntä peliä. Arpa oli heitetty. Ne, jotka kuolivat,\nhävisivät pelin, ja kaikkihan kuolivat. Ken sitten voitti? Ei\nelämäkään, tuo syötti, tuo pääpetkuttaja — elämä, tuo aina-kukoistava\nhautuumaa, tuo loppumaton hautaussaatto.\n\nSilmänräpäykseksi hän palasi nykyhetkeen ja pani merkille, että virta\nvielä aaltoili vapaana ja että pikkulintu oli istahtanut veneen\nlaidalle ja katseli häntä ujostelematta. Sitten vaipui hän taas\nunelmiinsa ja mietteisiinsä.\n\nEi kenkään voinut välttää leikin loppumista. Hän oli varmasti tuomittu\njäämään kaikesta siitä osattomaksi. Ja entä sitten? Hän pohti tätä\nkysymystä yhä uudelleen ja uudelleen.\n\nSovinnainen uskonto ei ollut vaikuttanut Daylightiin. Hänelle oli ollut\njonkinlaista hartauden harjoittamista, kun hän toimi rehellisesti, eikä\ntehnyt muille vääryyttä, eikä häntä olleet huolettaneet turhat mietteet\ntulevasta elämästä. Kuolema oli kaiken loppu. Hän oli aina myöntänyt\nsen, eikä se ollut häntä pelottanut. Ja tällä hetkellä, veneen\nollessa viisitoista jalkaa vedenpinnan yläpuolella, hänen viruessaan\npuoli-pyörryksissä väsymyksestä, tuntematta voimanrahtuakaan\nlihaksissaan, myönsi hän yhä vielä, että kuolema on kaiken loppu\neikä se vielä nytkään häntä peloittanut. Hänen mielipiteensä olivat\nliian selvät ja vakavat, jotta ensimäinen myrsky tai sammuvan elämän\nkuolemankauhu olisi niitä järkyttänyt.\n\nHän oli nähnyt ihmisten ja eläinten kuolevan ja hänen mieleensä johtui\nnyt kymmenittäin sellaisia kuolemantapauksia. Hän näki ne aivan yhtä\nselvästi kuin oli kerran ne nähnyt, eivätkä nekään häntä järkyttäneet.\nEntäpä sitten? He olivat kuolleet, ja kuolleet jo kauan sitten. Kuolema\nei ollut tuottanut kärsimystä. He eivät olleet viruneet vatsallaan\nveneessä odottaen kuolemaa. Kuolema oli helppo — helpompaa kuin hän\noli kuvitellutkaan; ja nyt kun se oli lähellä, sai ajatus siitä hänet\niloiseksi.\n\nHän näki uuden näyn. Hän näki unelmiensa vilkasliikkeisen kaupungin —\nPohjolan kultakaupungin, joka oli rakennettu korkealle Yukonin rannalle\nja ulottui laajan tasangon laitaan. Hän näki jokihöyryt satamassa,\nhän näki sahat työssä ja pitkät koiravaljakot kahdet reet takanaan\nvetämässä tarpeita kultakentälle. Ja vielä näki hän pelihuoneet,\npankit, pörssit ja kaikki pelikojeet ja -merkit, paljon suuremmoisemman\npelin voiton- ja tappionmahdollisuudet kuin hän milloinkaan oli nähnyt.\nHän ajatteli, että oli kuitenkin ikävää kuolla kaikesta tästä juuri kun\nkultalöytö oli tulossa. Elämä värähteli ja elpyi ja alkoi vielä kerran\ntoistaa vanhoja valheitaan.\n\nDaylight kääntyi ja pudottausi veneestä ja istuutui jäälle nojaten\nveneeseen. Hän halusi olla mukana kultalöydössä. Ja miksei hän\nsaattaisi olla? Hänen herpaantuneissa lihaksissaan oli siksi paljon\nvoimaa, jos hän saattoi sen koota yhdellä kertaa, että hän saisi veneen\ntyönnetyksi vesille. Kuin itsestään heräsi hänessä heti ajatus ostaa\nHarperilta ja Joe Laduelta osa Klondiken alueesta. He möisivät varmaan\nhänelle kolmannen osan polkuhintaan. Jos sitten Stewartista löytyisi\nsuuri kultarikkaus, olisi kaikki hyvin. Jos taas Klondikesta, ei hän\nsiinäkään tapauksessa jäisi vallan osattomaksi.\n\nSitä ennen tahtoi hän koota voimia. Hän asettui pitkin pituuttaan\njäälle kasvot maahanpäin ja virui siinä puoli tuntia ja lepäsi.\nSitten hän nousi, karkoitti äkillisen sokeuden silmistään ja tarttui\nveneeseen. Hän tunsi tarkalleen tilansa. Ellei ensimäinen yritys\nonnistuisi, epäonnistuisivat kaikki seuraavatkin yritykset. Hänen\ntäytyi panna kaikki jälleenkootut voimansa yhteen yritykseen ja niin\ntäydellisesti täytyi hänen panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei\nmitään jäisi toisiin yrityksiin.\n\nHän työnsi, ja hän työnsi yhtä paljon sielullaan kuin ruumiillaan,\npannen koko sielunsa ja ruumiinsa tähän yritykseen. Vene liikkui.\nHän luuli olevansa pyörtymäisillään, mutta hän työnsi yhä. Hän tunsi\nveneen siirtyvän, kun se rupesi vierimään viettävää jäälauttaa alas.\nKooten viimeiset voimansa heittäytyi hän itse siihen ja putosi Elijahin\njaloille satuttaen itseään. Hän ei enää kyennyt nousemaan ja lojuessaan\nhän kuuli ja tunsi, miten vene meni veteen. Puidenlatvoista hän näki,\nettä vene pyöri ympäri. Rysähdys ja lentelevät jääpalaset kertoivat\nhänelle, että vene oli törmännyt rantaan. Toistakymmentä tuntia se\npyöri ja törmäili rantaan, sitten se alkoi esteettä liukua virran\nviemänä.\n\nDaylight virkosi ja luuli nukkuneensa. Aurinko ilmaisi, että oli jo\nmonta tuntia kulunut. Oli aikainen iltapäivä. Hän laahusti perään\nja nousi istumaan. Vene oli keskellä virtaa. Metsäiset rannat\njääreunamineen liukuivat ohitse. Lähellä häntä ui suuri, juurineen\nirti reväisty honka. Virran oikku vei veneen kiinni siihen. Hän ryömi\nkokkaan ja sitoi kokkanuoran juureen. Puu, joka oli syvemmältä vedessä,\nkulki nopeammin ja köysi jännittyi, kun puu alkoi hinata venettä.\nLuotuaan viimeisen sekavan katseen ympärilleen, missä hän näki rantojen\nkeinuvan ja auringon heiluvan taivaalla kuin kellonheilurin, kääri\nDaylight jäniksennahkavaippansa ympärilleen, asettui pitkäkseen veneen\npohjalle ja vaipui uneen.\n\nKun hän heräsi, oli pimeä yö. Hän virui seljällään ja näki tähtien\ntuikkivan. Kuului virran hiljainen kohina. Äkillinen nykäys ilmaisi\nhänelle, että nopeammin liikkuva honka oli taas vetänyt kireämmälle\nkokkaköyden, joka hetkiseksi oli höltynyt. Eksynyt ajojäälautta kolahti\nvenettä vasten ja narisi hiipaistessaan sen sivua. Hän ajatteli, ettei\njääröykkiö ollut kaikeksi onneksi vielä saavuttanut heitä, ja nukahti\nuudelleen.\n\nOli valoisa päivä, kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä. Auringon\nasemasta päättäen oli keskipäivä. Hän vilkaisi etääntyneisiin rantoihin\nja arvasi ajelehtivansa valtavassa Yukon-joessa. Sixty Mile ei\nsaattanut olla kaukana. Hän oli sanomattoman heikko. Hänen liikkeensä\nolivat hitaat ja hapuilevat ja virheelliset ja hänen hengityksensä\noli salpaantua ja hänen päätään pyörrytti, kun hän laahusti perään\nistumaan pyssy vieressään. Hän katseli kauan Elijahia, mutta ei nähnyt,\nhengittikö tämä vielä vai ei, ja hän oli liian väsynyt ottaakseen siitä\nselon.\n\nHän vaipui taas unelmiin ja mietteisiin, jotka usein keskeytti\njonkinlainen horrostila, jolloin hän ei nukkunut eikä ollut tajuton,\neikä kuitenkaan huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänestä\ntuntui silloin kuin olisi hänen aivoihinsa työnnetty tulppa. Ja näinä\nselvinä hetkinä hän tutkisteli asemaa. Hän oli yhä vielä hengissä ja\npelastuisi luultavasti, mutta mistä johtui, ettei hän virunut kuolleena\npoikkiteloin veneessä jäämuurin harjalla? Sitten muisti hän viimeisen\nsuuren voimanponnistuksensa. Mutta miksi oli hän sen tehnyt? kysyi hän\nitseltään. Kuolemanpelkoa ei se ollut. Hän ei ollut pelännyt kuolemaa,\nse oli varma. Sitten hän muisti kultasuonen, jonka uskoi ennen pitkää\nlöytyvän, ja tiesi silloin, että häntä oli kannustanut halu olla\nmukana tässä suuressa pelissä. Ja taas kysyi hän: miksi? Mitä hyödytti\nmiljoonain omistaminen? Hän kuolisi kuitenkin kerran niinkuin nekin,\njoilla ei milloinkaan ole ollut enempää kuin jokapäiväinen leipä. Miksi\nhyväksi siis? Mutta tyhjät aukot hänen ajatustoiminnassaan tulivat yhä\nlukuisemmiksi ja hän jättäytyi kokonaan suloisen voipumuksen huomaan,\njoka kietoi hänet helmaansa.\n\nHän heräisi hätkähtäen. Oli kuin joku olisi kuiskannut hänelle, että\nhänen täytyi herätä. Samassa hän näki Sixty Milen vajaan sadan jalan\npäässä. Virta oli kuljettanut hänet oikeaan paikkaan. Mutta sama virta\noli viemäisillään hänet ohi, asumattomiin erämaihin joen alajuoksun\nvarrella. Ei ketään näkynyt. Ellei hän olisi nähnyt keittiönpiipuista\nnousevan savua, olisi saattanut luulla paikkaa autioksi. Hän koetti\nhuutaa, mutta ei saanut ääntä. Luonnoton kähinä vuoroin korisi, vuoroin\nsähisi hänen kurkussaan. Hän hapuili pyssyä, nosti sen olkapäälleen\nja painoi liipasinta. Pyssyn ponnahdus laukaistessa järisytti koko\nhänen ruumistaan, ja hänestä tuntui kuin olisi sitä tuhansin tavoin\nkidutuspenkillä piinattu. Pyssy putosi hänen polvilleen ja hän\nkoetti turhaan nostaa sitä olkapäälleen. Hän tiesi, että hänen oli\noltava nopsa ja hän tunsi olevansa pyörtymäisillään, minkävuoksi hän\npainoi liipasinta, vaikkei saanutkaan pyssyä asentoon. Tällä kertaa\nponnahti pyssy ylös ja putosi jokeen. Mutta juuri ennenkuin maailma\nmusteni hänen silmissään, näki hän keittiön oven avautuvan ja naisen\nkatsahtavan ulos suuresta hirsitalosta, joka puiden kera iloisesti\nhyppeli hänen silmissään.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nKymmenen päivää myöhemmin saapuivat Harper ja Joe Ladue Sixty Mileen,\nja vaikka Daylight vielä oli hieman heikko, oli hän kuitenkin kyllin\nvoimakas totellakseen kultakuumetta, joka oli saanut hänet valtoihinsa.\nHän luovutti kolmanneksen valtauksestaan Stewart-joen varrella heidän\nKlondike-joen varrella olevan valtauksensa kolmannesta vastaan. He\nluottivat ylämaan kultarikkauteen ja Harper läksi tavaralautalla\nmyötävirtaa Klondike-joen suulle, johon hänen piti perustaa pieni asema.\n\n\"Miksi et, Daylight, käy käsiksi Indian-jokeen?\" neuvoi Harper ennen\nlähtöään. \"Maaperä on siellä erinomainen ja kyllä siellä jossain on\nkultaa löytäjäänsä odottamassa. Se paikka on minun mieleeni. Sieltä saa\nkultaa oikein kosolti, eikä Indian-joki ole maailman ääressä.\"\n\n\"Ja siellä on harmaana hirviä\", lisäsi Joe Ladue. \"Bob Henderson on\njossain siellä päin, on ollut jo kolme vuotta. Ja hän vannoi, että\njotain suurta on tapahtumaisillaan. Hän tappaa siellä laumottain hirviä\nja hakee kultaa ylt'ympäri seutua kuin olisi hän hieman hassu.\"\n\nDaylight päätti lähteä Indian-joelle \"haljuilemaan\", kuten hän itse\nsanoi. Mutta Elijah ei taipunut lähtemään hänen kanssaan. Elijahin\noli nälkä turruttanut ja häntä kauhistutti kaikkien kärsimystensä\ntoistuminen.\n\n\"En tosiaankaan voi lähteä ruoan äärestä\", sanoi hän. \"Tiedän, että se\non hulluutta, mutta minä en tosiaankaan mahda sille mitään. Siinä on\nkyllin, että pääsen pöydän äärestä kun vatsa on niin täynnä, etten saa\nsinne enää ainoatakaan palaa. Palaan Circlen leiriin ja oleilen siellä,\nkunnes olen tullut jälleen terveeksi.\"\n\nDaylight viipyi vielä muutaman päivän, kooten voimia ja järjestellen\nvähäisiä matkatavaroitaan. Hän aikoi lähteä kevein varustuksin,\nmukanaan vain seitsemänkymmenenviiden naulan taakka ja sälyttäen hyvään\nintiaanitapaan jokaisen viidestä koirastaan kannettavaksi kolmekymmentä\nnaulaa. Laduen kuvauksista oppia ottaen hän aikoi noudattaa Bob\nHendersonin esimerkkiä, elää käytännöllisesti ja syödä pelkkää lihaa.\nKun Jack Kearnsin lotja, joka toi sahaa Linderman-järveltä, poikkesi\nSixty Mileen, niin Daylight vei siihen tavaransa ja koiransa, antoi\nElijahin tehtäväksi ilmoittaa valtauksensa rekisteröitäväksi ja nousi\nsamana päivänä maihin Indian-joen suulla.\n\nNeljänkymmenen peninkulman päässä joen suusta tuli hän paikalle, jonka\nhän kuulemiensa kuvausten perusteella päätti olevan Quartz Creek'in.\nSiellä hän näki jälkiä Bob Hendersonin töistä. Kuljettuaan jokivartta\nvielä: kolmekymmentä peninkulmaa tuli hän Australia Creek'iin. Kului\nviikkoja, mutta Daylight ei milloinkaan tavannut Bob Hendersonia.\nKaikkialla oli hirviä yllin kyllin ja hänen koiransa herkuttelivat\nliharuoalla. Hän löysi tusinanverran kannattavia ja lupaavia\nkultapaikkoja hiekassa, ja kun hän huomasi parinkymmenen purosen mudan\nja soran pinnalla hajallaan kultahiukkasia, niin päätti hän tästä, että\nsiellä täytyi olla runsaat määrät varsinaista kultamalmiakin, joka\nnyt vaan oli löydettävä. Usein hän loi katseensa vuorenharjanteihin\npohjoisessa ja aprikoitsi, oliko kulta peräisin sieltä. Lopulta\nhän samosi Dominion Creek'in lähteille, kulki vedenjakajan poikki\nja tuli siihen Klondiken seutuun, joka myöhemmin sai nimen Hunker\nCreek. Jos hän olisi vedenjakajan poikki mennessään kiertänyt vuoren\noikealta puolelta, niin hän olisi tullut Gold Bottom'iin, jolle nimen\noli antanut Bob Henderson, jonka hän olisi siellä nähnyt työssään,\nhuuhtomassa ensimäisiä kannattavia kattilallisia Klondikessa. Mutta\nDaylight kiersi vuorenlaen vasemmalta, jatkoi matkaansa Hunker-joen\nvartta alas Klondikeen ja sitten edelleen Yukoniin intiaanien\nkesäkalastuspaikoille.\n\nTäällä hän oli päivän Carmackin, squaw-miehen [Squaw-mies, squawman on\nintiaaninaisen, \"squawin\" kanssa naimisissa oleva mies. Squaw-miehet\neivät avioliittonsa vuoksi nauti täydellistä yhteiskunnallista\narvonantoa. He eivät esim. saa seurustella perheessä, missä emäntä on\nvalko-ihoinen.] ja tämän intiaanilangon, Skookum Jim'in nuotiotoverina,\nosti veneen ja kulki sitten koirineen myötävirtaan Yukonia Forty\nMileen. Elokuun viimeiset päivät olivat käsissä, päivät lyhenivät\nlyhenemistään ja talvi teki tuloaan. Yhä vielä lujasti luottaen Ylämaan\nkultarikkauteen aikoi Daylight neljän, viiden toverin kera tai, jos se\noli mahdollista, ainakin yhden toverin kera sauvoa virtaa ylöspäin,\nennenkuin joki jäätyi talveksi. Mutta Forty Milen miehet olivat\nepäuskoiset. Heille riitti kullankaivuu lännessä.\n\nSilloin juuri tuli Carmack, hänen lankonsa Skookum Jim ja\nCultus Charlie kanootilla Forty Mileen. He menivät suoraan\nkulta-asiamiehen luo ja ilmoittivat rekistöröitäväksi kolme\nvaltausta ja löytämänsä Bonanza Creekin valtauksen. Tämän jälkeen he\nyöllä näyttivät Sourdough-ravintolassa epäuskoiselle miesjoukolle\nkultametallikappaleita. Miehet nauroivat ja ravistivat päätään. He\nolivat nähneet, että ennenkin oli erehdytty kultalöytöjen suhteen.\nTämä oli ilmeisesti Harperin ja Joe Laduen suunnitelma, jonka he\nolivat panneet toimeen houkutellakseen kullanetsijöitä valtauksensa\nläheisyyteen ja saadakseen sinne postiaseman. Ja kuka oli Carmack?\nSquaw-mies. Kuka oli konsanaan kuullut, että joku squaw-mies olisi\nlöytänyt jotakin? Ja mikä oli Bonanza Creek? Pelkkä hirvilaidun\nKlondike-joen suulla, sama, jota entisajan miehet olivat nimittäneet\nRabbit Creekiksi. Jospa edes Daylight tai Bob Henderson olisi\nilmoittanut valtauksia rekisteröitäväksi ja näyttänyt kultametallia,\nniin olisivat he tienneet siinä olevan jotakin perää. Mutta Carmack,\nsquaw-mies! Ja Skookum Jim! Ja Cultus Charlie! Ei, ei, se oli tyhjää\npuhetta.\n\nDaylight oli epäuskoinen, vaikka hän uskoi Ylämaan mahdollisuuksiin.\nOlihan hän vain joku päivä sitten nähnyt Carmackin maleksimassa\nintiaaniensa kanssa, aivankuin ei olisi milloinkaan ajatellutkaan\nkullanetsintää. Mutta kun hän kello yksitoista yöllä istui penkkinsä\nsyrjällä aukomassa intiaanisaappaittensa pauloja, juolahti hänen\nmieleensä ajatus. Hän pani takin ylleen ja hatun päähänsä ja palasi\nSourdoughiin. Carmack istui yhä vielä siellä ja näytteli kultaansa\nepäuskoiselle sukukunnalle. Daylight istahti hänen viereensä ja\ntyhjensi Carmackin pussin sulattajaan. Tätä hän tutkisteli pitkän\naikaa. Sitten pani hän omasta pussistaan toiseen sulattajaan muutaman\nunssin verran Circle Cityn ja Forty Milen kultaa. Sitten hän taas\npitkän aikaa tutki ja vertaili. Viimein pani hän oman kultansa pussiin,\nantoi Carmackille takaisin tämän kullan ja vaati kädenliikkeellä\nhiljaisuutta.\n\n\"Toverit, kerronpa teille jotakin\", sanoi hän. \"Kultasuoni on varmasti\nlöydetty virran yläjuoksun varrelta. Ja minä sanon teille selvään ja\nvakuuttavasti, että se on tehty. Tämänkaltaista kultaa ei ole ennen\nnäillä seuduin nähty sulattajassa. Se on uutta kultaa. Siinä on\nenemmän hopeaa. Voitte nähdä sen väristä. Carmack on varmasti löytänyt\nkultasuonen. Kuka haluaa lähteä kanssani kultapaikalle?\"\n\nEi kukaan halunnut. Sen sijaan kuului vain naurua ja ivailua.\n\n\"Onko teilläkin siellä valtaus?\" kysyi joku.\n\n\"On kuin onkin\", kuului vastaus, \"ja sitä paitsi kolmannes Harperin\nja Ladue'n valtauksesta. Saatte nähdä, että minä myyn syrjäisetkin\npalstani korkeammasta hinnasta kuin te milloinkaan olette ansainneet\nBirch Creekissa maata penkomalla.\"\n\n\"Hyvä on, Daylight\", pisti Curly Parson väliin imarrellen. \"Teillä\non hyvä maine ja me tiedämme, että teihin voi luottaa. Mutta te\nolette yhtä hyvin kuin ken tahansa saattanut takertua ansaan, jonka\nnuo maankiertäjät ovat virittäneet. Kysyn teiltä suoraan: Koska oli\nCarmack kullanetsinnässä? Sanoittehan itse, että hän kalasti lohia\nsiwashilaisten sukulaistensa kera vain joku päivä sitten.\"\n\n\"Ja Daylight puhui totta\", keskeytti Carmack kiihoittuneena. \"Ja minä\nkerron totuuden, taivaallisen totuuden. Minä en ollut etsimässä kultaa.\nEn sinne päinkään. Mutta kun Daylight oli lähtenyt, niin kuka muu kuin\nBob Henderson tulee tavaralautalla myötävirtaa. Hän tuli Sixty Milesta\nkäsin ja aikoi palata Indianjokea pitkin ja kantaa tavarat Quartz\nCreekin ja Gold Bottomin välillä olevan vedenjakajan poikki.\"\n\n\"Missä helvetissä on Gold Bottom?\" kysyi Curly Parson.\n\n\"Bonanzan, entisen Rabbit Creekin tuolla puolen\", sanoi squaw-mies\nkääntyen hänen puoleensa. \"Siellä on suuri puro, joka virtaa\nKlondikeen. Minä menin sitä tietä, mutta palasin vedenjakajan poikki,\nkuljin monta peninkulmaa sen harjaa pitkin ja laskeuduin Bonanza\nCreekiin. 'Tule mukaan Carmack ja paaluta itsellesi valtaus', sanoi Bob\nHenderson minulle. 'Löysin sen äskettäin Gold Bottomista. Huuhtelin\njo neljäkymmentä viisi unssia!' Ja minä menin mukaan, ja Skookum Jim\nja Cultus Charlie samaten. Ja me kaikki paalutimme Gold Bottomissa.\nMinä palasin Bonanzan kautta, kun näin hirven. Me pysähdyimme Bonanzan\nalapuolelle ja keitimme ruokaa. Minä panin nukkumaan ja Skookum Jim\nryhtyi kuin ryhtyikin kullanetsintään. Hän oli, nähkääs, tarkannut\nHendersonia. Hän vie yks' kaks' kattilan koivun juurelle, täyttää sen\nhuuhdontasoralla ja saa enemmän kuin dollarin arvosta kultametallia.\nSitten herättää hän minut ja minä ryhdyn huuhdontaan. Sain kaksi ja\npuoli dollaria ensimäisestä kattilasta. Sitten minä nimitin poukaman\n'Bonanzaksi', paalutin löytöni ja me tulimme tänne rekisteröimään\nvaltauksemme.\"\n\nHän katseli innokkaasti ympärilleen, toivoen saaneensa toiset\nvakuutetuiksi sanojensa todenperäisyydestä, mutta näki vain\nepäluuloisia kasvoja — kaikkien muitten paitsi Daylightin, joka\nkoko ajan hänen kertomuksensa kestäessä oli pitänyt silmällä hänen\nkasvojensa ilmettä.\n\n\"Paljonko ovat Harper ja Ladue antaneet teille tämän jutun\nlevittämisestä?\" kysyi joku.\n\n\"He eivät tiedä siitä mitään\", vastasi Carmack. \"Se mitä kerroin\nteille, on totinen tosi. Minä sain yhdestä huuhdontakattilasta kolme\nunssia.\"\n\n\"Ja siinä on kulta\", sanoi Daylight. \"Sanonpa teille, toverit, ettei\nmilloinkaan ennen ole sulattajassa ollut tämäntapaista kultaa. Katsokaa\nsen väriä.\"\n\n\"Onhan se hieman tummempaa\", sanoi Curly Parson. \"On luultavalta, että\nCarmackilla on ollut samassa pussissa hopeadollarin kappaleita. Ja yksi\nasia vielä: jos siinä olisi jotakin perää, niin miksei Bob Henderson\nole tullut tänne ilmoittamaan valtauksiansa rekisteröitäväksi?\"\n\n\"Hän on Gold Bottomissa\", selitti Carmack. \"Palattuamme juuri\nhuomasimmekin, mitä olimme löytäneet.\"\n\nVastauksena oli naurunrähäkkä.\n\n\"Kuka tulee toverikseni ja lähtee huomenna sauvomaan venettä\nBonanzaan?\" kysyi Daylight.\n\nEi kukaan ilmoittanut suostuvansa.\n\n\"Kuka teistä ottaa toimekseen ennakkomaksusta sauvoa vastavirtaa tuhat\nnaulaa ruokavaroja?\"\n\nCurly Parson ja Pat Monahan suostuivat ehdotukseen ja tavallisella\nripeydellään maksoi Daylight heille ennakolta palkan ja teki ostoksensa\nvaikka hän näin ollen tyhjensi pussinsa. Hän oli lähtemäisillään\nSourdoughista, kun hän äkkiä palasi ovelta tarjoilupöydän ääreen.\n\n\"Mikä vielä asiana?\" kysyi joku. \"Johtuipa mieleeni jotakin\", vastasi\nDaylight. \"Jauhon hinta varmaankin tänä talvena Klondikessa nousee\nsuunnattomasti. Kuka lainaa minulle rahaa?\"\n\nSilmänräpäyksessä oli parisenkymmentä miestä, jotka olivat\nkieltäytyneet seuraamasta häntä mielettömälle retkelle, ryhmittynyt\nhänen ympärilleen tarjoten kultahiekkapussejaan.\n\n\"Paljonko haluatte jauhoja?\" kysyi Alaskan Kauppayhtiön\nvarastonhoitaja. \"Noin kaksi tonnia.\"\n\nTarjottuja kultapusseja ei vaadittu takaisin, vaikka niiden omistajat\npuhkesivat loukkaaviin ihmettelynhuudahduksiin.\n\n\"Mitä teette kahdella tonnilla?\" kysyi varastonhoitaja.\n\n\"Poikani\", vastasi Daylight, \"ette ole ollut kyllin kauvan näillä\nseuduilla tunteaksenne kaikki sen mahdollisuudet. Aijon perustaa\nhapankaali-haaraliikkeen ja yhdistetyn hilseen parantolan.\"\n\nHän lainasi rahaa oikealta ja vasemmalta ja palkkasi kuusi miestä\nkantamaan jauhot yhdeksään veneeseen ja maksoi heille palkan etukäteen.\nTaas oli hänen pussinsa tyhjä ja hän oli korviaan myöten velassa.\n\nCurly Parson pudisti päätään tarjoilupöydän ääressä toivottomuutta\nilmaisevin elein.\n\n\"En käsitä\", vaikeroi hän, \"mitä te oikein aijotte tehdä.\"\n\n\"Kerron teille kaikki, selitän teille kaikki päivänselväksi\", Daylight\nsanoi, nosti sormensa ja alkoi luetella: \"Ensimäinen juttu: Ylämaassa\non tehty suuri kultalöytö. Toinen seikka: sen on tehnyt Carmack.\nKolmas seikka: hän ei ole löytänyt kaikkea. Siellä on vielä enemmän.\nJos ensimäinen ja toinen asia ovat perälliset, niin jauho nousee\nhuimaavaan hintaan. Jos ensimäisen ja toisen asian hyväksyn, niin on\nminun hyväksyttävä kolmaskin ja käytettävä sitäkin hyväkseni. Jos olen\noikeassa, niin jauhot tänä talvena maksavat painonsa kultaa. Ja sanonpa\nteille, pojat, että kun teillä on joku mahdollisuus, niin käyttäkää\nsitä kaikin tavoin hyväksenne. Mitä hyötyä on onnesta, ellette osaa\nottaa tilaisuudesta vaarin. Ja kun käytätte tilaisuutta hyväksenne,\nniin käyttäkää oikein hitonmoisesti. Olen ollut vuosikausia näillä\nmailla ja odottanut, että kerran tehtäisiin suurlöytö. Nyt se on tehty.\nHyvä, aijon hyötyä siitä, aijon totisesti. Hyvää yötä, pojat, hyvää\nyötä!\"\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nMiehet yhä vielä epäilivät puheita uudesta kultalasta perättömiksi.\nKun Daylight saapui raskaine jauholastineen Klondikejoen suuhun, hän\nhuomasi suuren lakeuden yhtä autioksi ja asumattomaksi kuin ennenkin.\nLähellä virtaa oli intiaanipäällikkö Isaacin ja hänen heimonsa leiri\nlohenkuivaustelineineen. Muutamia vanhoja kullankaivajia oli siellä\nniinikään leirissä. Lopetettuaan kesätyönsä Ten Mile Creekissä, olivat\nhe tulleet Yukonia alas, lähelle Circle Cityä. Mutta Sixty Milessä he\nolivat kuulleet kerrottavan uudesta kultasuonesta ja olivat jääneet\nmaaperää tarkastelemaan. He olivat juuri palanneet veneelleen, kun\nDaylight laski jauhoaluksensa maihin, ja heidän kertomansa eivät olleet\ntoivehikkaita.\n\n\"Kirottu hirvilaidun\", sanoi eräs heistä, Pitkä Jim Harney, vaijeten\nvälillä puhaltaakseen tinakupissa höyryävää teetä. \"Et kostu täällä,\nDaylight. Tämä on hävyttömän likaista petkutusta. He ovat ovelasti\nkyhänneet kokoon jutun uudesta kultasuonesta. Harper ja Ladue ovat\nvarsinaiset suunnittelijat, Carmackia on käytetty vain syöttinä.\nOnko milloinkaan kuultu kullankaivamisesta hirvilaitumella, puolen\npenikulman päässä rantakallioista ja jumala tiesi miten etäällä\nperuskalliosta!\"\n\nDaylight nyökäytti myöntävästi päätään ja mietti hetkisen.\n\n\"Oletteko huuhdelleet ollenkaan?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"Vai huuhdelleet!\" kuului suuttunut vastaus. \"Pidätte minua varmaan\neilispäivän lapsena! Vain joku arkajalkainen tulokas saattaisi kulkea\ntällä laitumella ja täyttää kattilan huuhdontasoralla. Minua ette\nsellaisesta mielettömyydestä yllätä. Minulle riitti kun vaan kerran\nkatsoinkin. Lähdemme aamulla Circle Cityyn. En ole milloinkaan\nluottanut tähän Ylämaahan. Tananan seudut ovat kyllin hyvät minulle,\nja huomatkaa sanani, kun suuri kultalöytö tehdään, tehdään se joen\nalajuoksun varrella. Tämä Johnny tässä paalutti pari penikulmaa, mutta\nsen hän teki tyhmyyksissään.\"\n\nJohnny näytti olevan häpeissään.\n\n\"Tein sen piloillani\", selitti hän. \"Antaisin oikeuteni valtaukseen\nnaulasta puristettua Star-tupakkaa.\"\n\n\"Saatte sen minulta\", sanoi Daylight nopeasti. \"Mutta älkää tulko\nsitten valittamaan, jos minä saan kaksikymmentä tai kolmekymmentä\ntuhatta siitä irti.\"\n\nJohnny irvisteli iloisesti.\n\n\"Antakaa tänne vaan tupakka\", sanoi hän.\n\n\"Toivon, että minäkin olisin paaluttanut itselleni valtauksen siitä\nvierestä\", mutisi Pitkä Jim valittaen.\n\n\"Ei ole vielä liian myöhäistä\", sanoi Daylight.\n\n\"Mutta olisi marssittava kaksikymmentä peninkulmaa edestakaisin.\"\n\n\"Minä paalutan sen teille huomenna kun menen sinne\", ehdotti Daylight.\n\"Sitten teette niinkuin Johnny. Saatte maksun Tim Loganilta. Hänellä\non ravintola Sourdoughissa ja hän lainaa tupakan minulle. Ilmoittakaa\nvaltaus sitten rekisteröitäväksi omissa nimissänne, siirtäkää paperit\nminulle ja antakaa ne Timille.\"\n\n\"Minä myös\", sanoi kolmas vanha kullankaivaja.\n\nJa kolmella naulalla Star-purutupakkaa osti Daylight ilman muuta kolme\nviidensadan jalan valtausta Bonanzasta. Hän saattoi sitäpaitsi omissa\nnimissään paaluttaa itselleen valtauksen, nuo toiset kun olivat vain\nsiirretyt hänelle.\n\n\"Olette maar' kovin kärkäs jakelemaan purutupakoitanne\", sanoi Pitkä\nJim irvistellen. \"Onko teillä täällä jossakin varastopaikka?\"\n\n\"Ei, mutta minulla on mainio suunnitelma\", kuului vastaus, \"ja minä\nsanon teille, että tulee halvemmaksi kuin huuhtelu-muta käyttää\ntilaisuutta hyväkseen ja ostaa kolme valtausta kolmella naulalla\npurutupakkaa.\"\n\nMutta tuntia myöhemmin tuli hänen omaan leiriinsä Joe Ladue, joka juuri\noli saapunut Bonanza Creekiin. Hän oli ensin aivan tietämätön Carmackin\nkultalöydöstä, sitten hän oli epäilevällä kannalla ja lopulta tarjosi\nhän Daylightille sata dollaria tämän palstasta.\n\n\"Nyt heti?\" kysyi Daylight.\n\n\"Tietysti. Tässä on rahat.\"\n\nNäin sanoessaan otti Ladue esiin kultapussinsa. Daylight otti\nsen hajamielisenä käteensä ja avasi kuin epähuomiossa siteet ja\npudotti hiukan kultahiekkaa kouraansa. Se oli tummempaa kuin\nmikään kultahiekka, jonka hän ennen oli nähnyt, Carmackin kultaa\nlukuunottamatta. Hän pani kullan takaisin, sitoi pussin suun kiinni ja\nantoi sen takaisin Laduelle.\n\n\"Luulen, että olet enemmän sen tarpeessa kuin minä\", sanoi Daylight.\n\n\"Eikö mitä; minulla on vielä yllinkyllin\", vakuutti toinen.\n\n\"Mistä olet saanut tuon kullan?\"\n\nDaylight oli aivan viattoman näköinen tehdessään tämän kysymyksen ja\nLadue näytti sen kuullessaan yhtä tylsältä kuin joku intiaani. Mutta\nlyhyen silmänräpäyksen katsoivat miehet toisiaan silmiin ja tässä\nsilmänräpäyksessä näytti Joe Laduen ruumiista ja sielusta lähtevän joku\nnäkymätön ja kuulumaton viesti. Ja Daylightista tuntui, että hän oli\nkäsittänyt tuon viestin ja aavistanut, että toisella oli tiedossa joku\nsalaisuus, jota tämä aikoi käyttää hyväkseen.\n\n\"Tunnet paikan paremmin kuin minä\", sanoi Daylight. \"Ja jos minun\npalstani on sadan dollarin arvoinen sinun silmissäsi, joka tunnet\nasiat, on se sadan dollarin arvoinen minulle, siitä riippumatta,\ntiedänkö sen arvon vai en.\"\n\n\"Annan sinulle kolme sataa\", tarjosi Ladue epätoivon vimmassa.\n\n\"Taas sama johtopäätös. Tietämättömyydestäni huolimatta on sen arvo\nminulle se, minkä sinä olet halukas siitä maksamaan.\"\n\nSilloin muutti Joe Ladue häpeissään mieltä. Hän vei Daylightin syrjään\nleiristä ja muista miehistä ja uskoi hänelle salaisuutensa.\n\n\"Löytö on nyt varmasti tehty\", hän päätti puheensa. \"Minä en rakentanut\npatoa, huuhdoin vain jalaskattilassa. Sain koko tämän pussillisen\neilen rannalla. Sanon sinulle, että voit saada saman verran vallan\nruohonjuurista. Eikä kukaan aavista, mitä on peruskalliossa, puron\npohjassa. Mutta paljon siellä on. Älä hiisku mitään, vaan hanki\nvaltauksia niin paljon kuin suinkin saat. Valtaukset ovat hajallaan,\nmutta en hämmästy, jos saan niistä viisikinkymmentä tuhatta. Ainoa\nharmini on, etteivät valtaukseni ole suuremmat.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuukausi kului ja Bonanza Creek pysyi hiljaisena. Aniharvat olivat\npaaluttaneet ja useimmat heistäkin olivat paalutettuaan lähteneet Forty\nMileen ja Circle Cityyn. Ne, jotka uskoivat kyllin lujasti jäädäkseen\npaikalle, olivat uutterassa työssä rakentaessaan hökkeleitä lähenevän\ntalven varalle. Carmack ja hänen intiaanisukulaisensa rakensivat patoa\nsaadakseen vettä kullanhuuhdontaan. Työ kävi hitaasti, sillä heidän\ntäytyi sahata hirtensä käsin kasvavasta metsästä. Mutta etäämpänä\nBonanzan alapuolella oli neljä miestä, jotka olivat tulleet virran\nyläpäästä. Dan Mc Gilvary, Dave Mc Kay, Dave Edwards ja Harry Waugh. He\nolivat hiljaisia toveruksia, jotka eivät puuttuneet toisten asioihin\neivätkä puhelleet omistaan ja kulkivat yhdessä omia teitään. Mutta\nDaylight, joka oli huuhdellut sieltä täältä Carmackin valtauksen\nvierestä ja saanut kultaa aivan maanpinnalta, ja joka oli huuhdellut\nmonista muista paikoista löytämättä mitään, oli halukas tietämään mitä\noli peruskalliossa. Hän oli pannut merkille, että nuo neljä vaiteliasta\nmiestä kaivoivat kuilua lähelle rantaa ja hän oli kuullut heidän\nlankkusahansa kitinän, kun he sahasivat palkkeja huuhtelupatojaan\nvarten. Hän ei odottanut kutsua, vaan meni katsomaan kun he ensimäisen\nkerran huuhtelivat siinä kultaa. Kun yksi miehistä oli nostanut viisi\nlapiollista, näki hän heidän saavan kolmetoista ja puoli unssia\nkultaa. Siinä oli kultaa pienistä jyväsistä aina kahdentoista dollarin\narvoisiin kimpaleisiin ja se oli saatu peruskalliosta. Tänä päivänä\nsatoi ensimäinen lumi ja napaseudun talvi teki tuloaan, mutta Daylight\nei välittänyt pakenevan lyhyen kesän kalpeanharmaasta synkeydestä. Hän\nnäki unelmansa käyvän toteen ja hanttien keskelle kohosi taas hänen\nmielikuvituksensa kultakaupunki. Kultaa oli löydetty peruskalliosta.\nTämä oli suurta. Carmackin löytö oli varmennettu. Daylight paalutti\nomissa nimissään valtauksen niiden kolmen lisäksi, jotka oli ostanut\npurutupakalla. Hänellä oli sitten kahdentuhannen jalan pituinen\nyhtäjaksoinen kaistale, joka ulottui rantakalliosta rantakallioon.\n\nPalatessaan tänä yönä leiriinsä Klondike-joen suulle, tapasi hän\nKaman, tuon intiaanin, jonka oli jättänyt Dyeaan. Kama oli tullut\nkanootilla tuoden vuoden viimeistä postia. Hänellä oli parisen sadan\ndollarin arvosta kultahiekkaa, jonka Daylight heti lainasi häneltä.\nVastapalvelukseksi paalutti hän Kamalle valtauksen, jonka tämän piti\nForty Milen ohi kulkiessaan ilmoittaa rekisteröitäväksi. Kun Kama\nseuraavana aamuna läksi vei hän tukun kirjeitä kaikille Daylightin\nvanhoille tovereille, joita kehoitettiin viipymättä tulemaan\npaaluttamaan. Samansuuntaisia kirjeitä antoivat muutkin Bonanzassa\ntyöskentelevät miehet hänen vietäväkseen.\n\n\"Siitä tulee varmaan aika rynnäkkö tänne\", ajatteli Daylight hymähtäen\nkun hän mielikuvituksessaan näki Forty Milen ja Circle Cityn\nkiihoittuneen asujamiston kiirehtivän veneisiin ja soutavan kilpaa\nsatoja peninkulmia Yukonia ylöspäin; sillä hän tiesi, että hänen\nsanoihinsa luotettiin ehdottomasti.\n\nEnsimäisten venekuntien saavuttua vilkastui elämä Bonanza Creekissa\nja sen jälkeen alkoi pitkä-aikainen kilpajuoksu valheen ja totuuden\nvälillä. Miehet valhettelivat niin urheasti kuin vain osasivat, mutta\ntodellisuus voitti aina heidän valheensa. Kun miehet, jotka epäilivät\nCarmackin kertomusta kahdesta ja puolesta dollarista kattilalta, itse\nhuuhtelivat kaksi ja puoli, valhettelivat he ja sanoivat saaneensa\nyhden unssin. Ja jo kauan ennenkuin tämä valhe oli oikein päässyt\nvauhtiin, olivat he saaneet viisi unssia eikä vain yhtä. Tällöin he\nväittivät saaneensa kymmenen unssia ja kun he täyttivät kattilan\nsoralla vahvistaakseen valheensa, saivatkin he siitä kaksitoista\nunssia. Ja niin kilpajuoksua jatkui. He valhettelivat yhä urheasti,\nmutta totuus oli yhä suurempi kuin heidän valheensa.\n\nEräänä joulukuun päivänä täytti Daylight kattilan peruskalliosta omassa\nvaltauksessaan ja vei sen omaan majaansa. Täällä paloi tuli, jolla\nhän piti vettä sulana vesisäiliössä. Hän kumartui vesisäiliön yli ja\nalkoi huuhdella. Multa ja sora näytti täyttävän kattilan. Kun hän\npyöritti sitä ympyrässä huuhtoontuivat kevyemmät ainekset yli laidan.\nSilloin tällöin hän haravoi pintaa sormillaan ja kokosi kourallisittani\nsoraa. Kattilan sisältö väheni. Kun hän läheni pohjaa tyhjensi hän\nkärsimättömästi äkillisellä liikkeellä kattilan vedestä. Koko pohja\nnäytti siltä kuin olisi se ollut voin peitossa. Keltainen kulta\ntuli näkyviin kun mutainen vesi oli kaadettu pois. Siinä oli kultaa\n— kultahiekkaa, kultarakeita, kultakimpaleita, suuria kimpaleita.\nHän oli aivan yksin. Hän asetti kattilan syrjään hetkeksi ja tuumi\npitkään. Sitten hän päätti huuhtelun ja punnitsi saaliinsa. Jos laski\nunssin hinnaksi kuusitoista dollaria, oli hän saanut kattilasta alun\nkahdeksatta sataa dollaria. Se oli enemmän kuin hän milloinkaan oli\nuneksinutkaan. Hänen rohkeimmatkaan ennakkolaskelmansa eivät olleet\nkohonneet korkeammalle kuin kahteenkymmeneen tai kolmeenkymmeneen\ntuhanteen dollariin valtaukselta; mutta tämän mukaan olivat valtaukset\nvähintäin puolen miljoonan arvoiset kukin.\n\nHän ei palannut työhönsä kuilussa sinä päivänä, eikä seuraavana, eikä\nsitäkään seuraavana päivänä. Sensijaan hän lakki päässä ja käsineet\nkädessä, jäniksennahkainen vaippa kiinnitettynä hihnoilla selkään teki\nmonen päivän jalkamatkan pitkin veden-jakajia ja puroja ja tarkasti\nkoko lähiseudun. Joka paikassa kehoitettiin häntä hankkimaan itselleen\nvaltaus, mutta hän oli varovainen. Vain Hunker Creekissa hän paalutti\nvaltauksen. Bonanza Creek oli paalutettu suusta lähteisin, ja jok'ainoa\npienoinen joki-uoma tai puronen, joka laski siihen, oli niinikään\npaalutettu. Näistä sivuhaaroista ei oltu uskottu juuri löytyvän\nmitään. Ne olivat paaluttaneet ne sadat miehet, joiden ei ollut\nonnistunut saada valtausta Bonanzasta. Suosituin näistä oli Adams.\nVähimmin suosittu oli Eldorado, joka laski Bonanzaan juuri Carmackin\nDiscovery-valtauksen yläpuolella. Ei Daylightkaan pitänyt Eldoradon\npaikoista; mutta käyttäen tilaisuutta hyväkseen osti hän puolella\njauhosäkillä osan siitä. Kuukautta myöhemmin hän maksoi kahdeksansataa\ndollaria viereisestä valtauksesta. Kolme kuukautta myöhemmin hän\naluettaan laajentaessaan maksoi neljäkymmentä tuhatta kolmannesta\nvaltauksesta; ja vaikka se oli vielä peittynyt tulevaisuuden hämärään,\ntäytyi hänen pian senjälkeen maksaa sata viisikymmentä tuhatta\nneljännestä valtauksesta, jota oli pidetty kaikkein vähimmin lupaavana.\n\nSiitä päivästä lähtien, jolloin hän yhdestä ainoasta\nhuuhdontakattilasta oli saanut seitsemänsataa dollaria ja kumartuneena\nsen yli tuuminut pitkään, ei hän enää koskenut kuokkaan eikä lapioon.\nHän olikin sanonut Joe Laduelle tuona yönä, jolloin hän teki tuon\nihmehuuhdontansa:\n\n\"Joe, en enää milloinkaan käy käsiksi kovaan työhön. Nyt alan tehdä\ntyötä aivoillani. Rupean kaivattamaan muilla kultaa. Kulta kasvaa\nitsestään, jos sinulla vain on ymmärrystä ja kykenet hankkimaan alun\nsiemeneksi. Kun näin nuo seitsemänsataa kattilan pohjalla, niin tiesin,\nettä minulla vihdoinkin oli siemen.\"\n\n\"Mihin aijot kylvää sen?\" oli Joe Ladue kysynyt.\n\nJa Daylight heilutti kättään ja osoitti koko ympäristöä ja aluetta\nvedenjakajain takana.\n\n\"Tuonne\", sanoi hän, \"ja kohta saat nähdä savuni. Tuossa on miljoonia\nmiehelle, joka vain osaa ne nähdä. Ja minä näin kaikki nuo miljoonat\ntänään iltapäivällä, kun nuo seitsemänsataa dollaria pilkistivät\nsilmiini kattilan pohjalta ja visersivät: 'Jo löysi Burning Daylight\nmeidät vihdoinkin!'\"\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nBurning Daylight, joka oli aikaisemmin, ennen Carmackin löytöä, ollut\nYukonin sankari, oli nytkin kultakaivoksen sankari. Tarinaa hänen\nonnestaan ja siitä, kuinka hän osasi käyttää sitä hyväkseen, kerrottiin\nylt'ympäri maata. Epäilemättä oli hän menetellyt paljon rohkeammin kuin\nkukaan muu, sillä ei viidelläkään niistä, joita onni parhaiten oli\nsuosinut, ollut hallussaan niin paljon ja arvokkaita valtauksia kuin\nhänellä. Ja sitäpaitsi hän yhä kartutti omaisuuttaan vähenemättömällä\nrohkeudella. Jotkut viisaat ravistivat päätään ja ennustivat, että hän\nvielä kadottaisi joka unssin, jonka oli voittanut. He väittivät, että\nhän teki kauppoja aivankuin olisi koko seutu ollut täynnä kultaa, eikä\nkukaan, joka sillä tavoin rehenteli kullanhuuhtelupaikalla, voinut\nvoittaa.\n\nToisaalla arveltiin hänen omaisuutensa arvon nousevan miljooniin,\nja oli niinkin herkkäuskoisia miehiä, että he pitivät mielettömänä\nmiestä, joka ryhtyi vedonlyöntiin Daylightin kera. Hänen loisteliaassa\ntuhlaavaisuudessaan ja huolettomassa rahojen käytössään piili selvää,\nkäytännöllistä arvostelukykyä, mielikuvitusta ja kaukonäköisyyttä.\nHänessä oli suuren pelaajan rohkeutta. Hän kuvitteli sellaista, mitä ei\nmilloinkaan ollut omin silmin nähnyt, ja hän pelasi voittaakseen paljon\ntai hävitäkseen kaikki.\n\n\"Täällä Bonanzassa on liian paljon kultaa, jotta se päättyisi tähän\",\npäätteli hän. \"Jossakin muualla on pääsuoni ja uusia löytöjä tehdään\nvielä. Pitäkää silmällä Indian-jokea. Joet, jotka laskevat siltä\npuolelta Klondiken vedenjakajaa, saattavat aivan yhtä hyvin olla\nkultarikkaita kuin ne, jotka laskevat tältä puolen.\"\n\nHän oli niin varma tässä uskossaan, että hän palkkasi puoli tusinaa\nretkikuntaa etsimään malmia Indianjoen varsilta. Toisia miehiä,\nsellaisia, joiden ei ollut onnistunut paaluttaa kultarikkaita\nvaltauksia, hän pani työhön Bonanzassa oleviin kaivoksiinsa.\nJa hän maksoi heille hyvin — kuusitoista dollaria päivältä\nkahdeksantuntisesta työvuorosta, ja hän oli järjestänyt kolme vuoroa.\nHänellä oli niin paljon ruokavaroja, että saattoi panna työn alkuun,\nja kun jäiden lähdettyä _Bella_ laski maihin tuoden ruokatavaroita,\nluovutti hän Jack Kearnsille varastohuoneen paikan ruokatavaravarastoa\nvastaan, josta kaikki hänen miehensä saivat elantonsa vuoden 1896 koko\ntalven ajan. Ja tänä talvena, kun nälänhätä uhkasi ja jauhonaula maksoi\nkaksi dollaria, piti hän kolme työvuoroa työssä Bonanzan kaikilla\nneljällä valtauksella. Toiset kaivostenomistajat maksoivat viisitoista\ndollaria päivässä miehilleen; mutta hän oli ensimäisenä ottanut miehiä\ntyöhön ja alusta alkaen maksanut heille täyden unssin päivältä.\nSeurauksena oli, että hänellä oli työssään parhaimmat miehet, jotka\nhyvin ansaitsivat suuremman palkkansa.\n\nYhden rohkeimmista kaupoistaan hän teki syystalvella joen jäädyttyä.\nSatoja kullankaivajia, jotka olivat paaluttaneet itselleen valtauksia\nmuualta kuin Bonanzasta, oli palannut ennen joen jäätymistä myötävirtaa\nForty Mileen ja Circle Cityyn. Daylight panttasi Alaskan Kauppayhtiölle\nyhden Bonanza-valtauksistaan ja osti rahoilla matkakreditiivin. Sitten\nhän valjasti koiransa ja lähti taivaltamaan myötävirtaa jäätä pitkin\nsuorittaen päivämatkoja, jollaisia vain hän saattoi suorittaa. Hän\nuuvutti menomatkalla yhden intiaanin, paluumatkalla toisen ja neljä\nkoiravaljakkoa, ja Forty Milessa ja Circle Cityssä hän osti valtauksia\ntusinoittain. Useimmat niistä osottautuivat aivan arvottomiksi, mutta\nmuutamista saatiin parempia tuloksia kuin Bonanzasta. Hän osti oikealta\nja vasemmalta ja maksoi niinkin alhaisen hinnan kuin viisikymmentä\ndollaria ja niinkin korkean kuin viisi tuhatta. Kalleimman valtauksensa\nhän osti Tivolin ravintolassa. Se oli Eldoradon ylimmäinen valtaus, ja\nkun hän suostui hintaan, nousi Jacob Wilkins, vanhanajan kullankaivaja,\njoka oli juuri käynyt vilkaisemassa hirvilaidunta, ja jätti huoneen\nsanoen:\n\n\"Daylight, olen tuntenut sinut seitsemän vuotta ja sinä olet aina\ntähän saakka näyttänyt järkevältä mieheltä. Ja nyt olet juuri\nantamaisillasi niiden nylkeä itseäsi oikealta ja vasemmalta. Sehän\non suoraa nylkemistä. Viisi tuhatta valtauksesta tuolla kirotulla\nhirvilaitumella. En voi jäädä huoneeseen ja katsella, kuinka sinua\npetkutetaan.\"\n\n\"Sanon sinulle, Wilkins\", vastasi Daylight, \"että Carmackin kultalöytö\non niin suuri, ettemme sen päätä voi nähdäkään. Tämä on kuin\narpajaisissa. Jokainen valtaus, jonka ostan, on arpa. Ja sieltä saa\nvarmaan erinomaisia voittoja.\"\n\nJacob Wilkins, joka seisoi avoimessa ovessa, puhisi epäuskoisesti.\n\n\"Otaksuppa nyt Wilkins\", jatkoi Daylight, \"otaksuppa, että tietäisit\ntaivaasta satavan lientä. Mitä tekisit silloin? Ostaisit tietysti\nlusikoita. No hyvä, minä ostan parhaillaan lusikoita. Klondikessa\nrupeaa satamaan lientä, ja ne, joilla on haarukat, eivät saa mitään\nsuuhunsa.\"\n\nMutta Wilkins paiskasi oven jälkeensä kiinni ja Daylight ryhtyi\npäättämään kauppaansa.\n\nPalattuaan Dawsoniin hän teki työtä ankarammin kuin milloinkaan ennen\nelämässään, vaikka hän piti sanansa eikä kertaakaan koskenut kuokkaan\ntai lapioon. Hänellä oli tuhat rautaa tulessa ja ne pitivät hänet aina\nloimessa. Edustaminen kävi kalliiksi ja hänen täytyi usein taivaltaa\nvaltaukselta toiselle, voidakseen päättää, missä piti keskeyttää\ntyötä ja missä piti jatkaa kaivuuta. Hän oli itse nuoruudessaan ennen\nAlaskaan tuloaan ollut vuorikristallin-kaivajana ja haaveili nyt\npääsuonen löytämistä. Kullanhuuhteluleiri on lyhytaikainen kun taas\nvuorikristallileiri on pysyväinen ja hän palkkasi kuukausmääriksi\nparisenkymmentä miestä etsimään sitä. Pääsuonta ei milloinkaan löydetty\nja vuosien kuluttua hän arvioi sen etsimisen tulleen itselleen\nmaksamaan viisikymmentä tuhatta dollaria.\n\nMutta hänellä oli suuret suunnitelmat. Vaikka hänen menonsa olivatkin\nsuuret, olivat hänen tulonsa vieläkin suuremmat. Hän kylvi rahaa, osti\npuolia osuuksia, antoi ruokaa ja sai lisää alueita. Hänen koiransa\nolivat yöt päivät matkavalmiit ja hänellä oli parhaimmat valjakot;\nkun tehtiin uusi suurlöytö, taivalsi Burning Daylight pisimmät,\nkylmimmätkin yöt läpeensä, kunnes pääsi ennen muita perille ja iski\npaalunsa löytäjän valtauksen viereen. Tavalla tai toisella (monista\narvottomista valtauksista puhumattakaan) hankki hän valtauksia hyvistä\nkultapaikoista, sellaisista kuin Sulphur, Dominion, Excelsis, Siwash,\nChristo, Alhambra ja Doolitle. Tuhannet, jotka virtasivat hänen\nkäsistään, tulvivat takaisin kymmeninä tuhansina. Forty Milen miehet\nkertoivat hänen kahdesta jauhotonnistaan ja tekivät laskelmia siitä,\nmiten paljon ne olivat tuottaneet hänelle voittoa, ja arvioivat sen\nmiljoonaksi tai puoleksi. Yksi seikka tiedettiin varmasti, nimittäin,\nettä puolikas Eldoradon ensimäisestä valtauksesta, jonka Daylight oli\nostanut jauhosäkin puolikkaalla, oli viiden sadan tuhannen arvoinen.\nToisaalta kerrottiin, että kun tanssijatar Freda saapui solien poikki\nPeterborough-kanootilla ajojäiden keskitse, ja kun hän tarjosi tuhat\ndollaria kymmenestä jauhosäkistä, eikä kenelläkään ollut myydä, antoi\nDaylight jauhot hänelle lahjaksi, vaikkei ollut milloinkaan häntä\nnähnytkään. Samoin antoi hän kymmenen säkkiä yksinäiselle katooliselle\npapille, joka oli pannut kuntoon ensimäisen sairashuoneen.\n\nHänen anteliaisuutensa oli tuhlaavainen. Muut sanoivat sitä\nmielettömäksi. Kun hän kerran kaupoissa oli saanut jauhosäkin\npuolikkaasta puoli miljoonaa, niin oli sulaa hulluutta antaa\nkaksikymmentä täyttä säkillistä tanssijattarelle ja papille. Mutta\nse oli nyt hänen tapaistaan. Rahat olivat vain pelimerkkejä. Häntä\nviehätti itse peli. Miljoonien omistaminen muutti vähän hänen\nelämäntapojaan, lukuunottamatta sitä, että hän hoiti peliään\nintohimoisemmin. Kohtuullinen kun oli aina ollut paitsi harvoissa\npoikkeustapauksissa, joi hän vielä vähemmin nyt, kun hänellä olisi\nollut varoja juoda määrättömästi ja juomat aina olivat saatavissa.\nSuurin muutos hänen elämäntavoissaan oli tapahtunut siinä, että hän\nenää vain matkoilla keitti itselleen. Muuan rampa kullankaivaja asui\nhänen kanssaan hirsimajassa ja valmisti hänen ruokansa. Mutta se oli\nsamaa ruokaa: silavaa, papuja, jauhoja, luumuja, kuivattuja hedelmiä\nja riisisuurimoita. Hänen pukunsakin oli yhä vielä sama kuin ennenkin:\nkaikkialla saksalaiset säärystimet, intiaanisaappaat, flanellipaita,\nnahkalakki ja villahuopatakki. Hän ei ruvennut polttamaan\nsikaareitakaan, jotka halvimmatkin maksoivat puoli dollaria tai\ndollarin kappale. Sama Bull Durham-tupakka ja ruskeasta paperista käsin\nkierretyt savukkeet kelpasivat hänelle. Tosin piti hän enemmän koiria\nja maksoi niistä suunnattomia hintoja. Ne eivät olleet ylellisyyttä,\nvaan tarpeen vaatimat. Hänen täytyi kulkea nopeasti. Ja samasta syystä\nhän palkkasi keittäjänkin. Hänellä oli liian paljon työtä ennättääkseen\nkeittää itselleen, siinä koko juttu. Ei kannattanut tuhlata aikaa tulen\nvirittämiseen ja veden sulattamiseen, kun piteli miljoonia.\n\nDawson kasvoi nopeasti tänä talvena, 1896. Rahaa virtasi Daylightille\nmaapalstojen myynnistä. Hän sijoitti sen heti uusiin tuottaviin\nyrityksiin. Hän pelasi vaarallista peliä, niin vaarallista kuin\nkullanhuuhteluleirissä saattoi tulla kysymykseen. Mutta hän pelasi\nsilmät auki.\n\n\"Odottakaahan kunnes uutinen tästä löydöstä ennättää etäämmälle\",\nsanoi hän vanhoille ystävilleen Moosehornin ravintolassa. \"Uutinen\nennättää levitä ensi kevääseen mennessä. Silloin on odotettavissa\nkolme rynnäkköä. Kesä-ryntäys, jolloin miehet tulevat ilman liikoja\nkapistuksia; syys-ryntäys, jolloin he tulevat tavaroineen; ja\nkevät-ryntäys ensi vuoden keväänä, jolloin tulee viisikymmentä tuhatta\nmiestä. Silloin on täällä arkajalkoja maa kirjavanaan. No, puhuaksemme\naluksi vuoden 1897 kesä- ja syys-ryntäyksestä. Mihin toimenpiteisiin\naijotte sen johdosta ryhtyä?\"\n\n\"Mihin toimenpiteisiin aijotte itse ryhtyä?\" kysyi muuan ystävä.\n\n\"En mihinkään\", vastasi hän. \"Olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin. Olen\nlähettänyt kaksitoista miesjoukkiota Yukonia ylöspäin hakkaamaan\nhirsiä. Jäiden lähdettyä saatte nähdä heidän lauttansa tulevan\nmyötävirtaa tänne. Majoja! Niistä varmaan ensi syksynä miehet maksavat,\nmitä jaksavat. Hirsiä! Ne nousevat varmaan huimaavaan hintaan. Minulla\non kolme sahaa, joita par'aikaa hinataan solien poikki. Ne tulevat\ntänne heti, kun järvet ovat tulleet jäistä vapaiksi. Ja jos olette\nhirsien tarpeessa, teen heti kanssanne sopimuksen — kolme sataa\ndollaria tuhannelta.\"\n\nSyrjäisempiä palstoja halutuimmista valtauksista myytiin tänä talvena\nkymmenestä, jopa kolmestakymmenestäkin tuhannesta. Daylight lähetti\nuusille tulokkaille sanan tuoda hirsilauttoja alas myötävirtaa ja\nseurauksena oli, että kesällä 1897 hänen sahansa olivat työssä yötä\npäivää kolmessa työvuorossa ja vielä jäi häneltä hirsiä majojen\nrakennuttamiseen. Näistä majoista ja niitä ympäröivästä maapalstasta\nhän sai muutamia tuhansia dollareita. Kaksikerroksiset rakennukset\nleirien keskuksessa tuottivat hänelle neljäkymmentä tai viisikymmentä\ntuhatta dollaria kukin. Nämät pääoman lisäykset hän heti käytti toisiin\nyrityksiin. Kultaa tulvi hänelle joka taholta, kunnes kaikki mihin hän\nkoski näytti muuttuvan kullaksi.\n\nMutta tämä ensimäinen talvi Carmackin kultalassa opetti Daylightille\npaljon. Tuhlaavaisuudestaan huolimatta tiesi hän kuitenkin määränsä.\nHän katseli miljoonamies-nousukkaiden hurjaa tuhlausta eikä käsittänyt\nsitä. Hänen kannaltaan oli aivan paikallaan yhden yön iloisessa\nleikissä panna menemään kaikki säästönsä. Sen hän olikin tehnyt\npelatessaan Circle Cityssä pokeria, missä menetti viisikymmentä\ntuhatta — kaiken mitä omisti. Mutta viisikymmentä tuhatta oli hänen\nmielestään ollut vain pikkusumma. Toista oli, kun tuli miljoonista\nkysymys. Niin suuri omaisuus oli panos, eikä sitä saanut kylvää\nravintolahuoneiden lattialle, suorastaan kylvää, niinkuin tekivät\nhumalaiset miljoonanomistajat, jotka olivat menettäneet kaiken\nkäsityksen mitasta ja määrästä. Sellainen oli Mc Mann, jonka yksi ainoa\nravintolalasku nousi kolmeenkymmeneen kahdeksaan tuhanteen dollariin;\nja Raaka Jimmie, joka menetti sata tuhatta kuukaudessa ja hurjisteli\nneljä kuukautta kunnes eräänä maaliskuun yönä kaatui humalaisena lumeen\nja paleltui kuoliaaksi; ja Swiftwater Bill, joka tuhlattuaan kolmen\narvokkaan valtauksen hinnan kohtuuttomissa juomingeissa, lainasi kolme\ntuhatta dollaria jättääkseen seudun, ja joka erään naisen tähden, joka\nkeimaillen oli vakuuttanut pitävänsä munista, osti Dawsonin torilta\nsata kymmenen tusinaa munia maksaen niistä kaksikymmentä neljä dollaria\ntusinalta ja syötti ne heti koirille.\n\nSamppanja maksoi neljä-, viisikymmentä dollaria neljännes ja\nosterilaatikko viisitoista dollaria. Daylight ei sallinut itselleen\nmitään sellaista ylellisyyttä. Hän tarjosi mielellään tarjoiluhuoneen\ntäyteiselle miesjoukolle whiskyä, joka maksoi viisikymmentä senttiä\nlasi, mutta hänenkin tuhlaavaisessa ja hurjassa luonteessaan oli\njonkinlainen sopivaisuuden ja sopusuhtaisuuden tunne, joka esti häntä\nmaksamasta viittätoista dollaria osterilaatikon sisällöstä. Toisaalta\nmenetti hän mahdollisesti enemmän rahaa kovaonnisten auttamiseen kuin\nhurjimmatkaan vastaleivotuista miljoonamiehistä panivat mielettömiin\nhurjisteluihinsa. Sairaalan isä Judge olisi voinut kertoa paljon\nsuuremmista lahjoituksista kuin ensimäiset kymmenen jauhosäkkiä. Ja\nentiset toverit, jotka tulivat Daylightin luo hädässään, läksivät aina\nhänen luotaan autettuina. Mutta viisikymmentä dollaria vaahtoavasta\nsamppanjaneljänneksestä! Se oli liikaa!\n\nJa kuitenkin hän vielä toisinaan vietti yön entiseen tapaan juoden\nja reuhaten. Mutta hän teki niin eri syistä. Ensiksikin hän kaipasi\ntällaisia öitä, syystä että ne entiseen aikaan olivat kuuluneet hänen\nelämänjärjestykseensä. Ja toiseksi hänellä oli varoja siihen. Mutta\nhän ei enää pitänyt tästä huvittelumuodosta aivan yhtä paljon kuin\nennen. Hän oli saanut hiukan esimakua vallasta. Sitä oli seurannut\nvallanhalu. Hän oli rikkain Alaskan kullankaivajista, mutta hän halusi\ntulla vielä rikkaammaksi. Hän pelasi suurta peliä ja piti siitä\nenemmän kuin mistään muusta pelistä. Se vaati tavallaan luovaa työtä.\nHän teki jotakin. Kuitenkaan ei tyydytys, jota hän tunsi Eldoradon\nmiljoonavaltauksen johdosta, ollut koskaan niin syvä kuin ilo, jota\nhän tunsi nähdessään sahansa työssä ja hirsilauttojen laskevan rantaan\nMoosehide Mountainin tuolla puolen. Kulta vaakakupeissakin oli sekin\noikeastaan epätodellista, käytännössä merkityksetöntä, Se edusti\nkappaleita ja voimaa tehdä. Mutta sahat olivat itse kappaleita,\ntodellisia ja käsitettäviä, ja ne olivat kappaleita, joiden avulla\ntehtiin uusia kappaleita. Ne olivat todellisuudeksi muuttunut unelma,\nkauniiden haaveiden kova ja epäämätön toteutus. Kesärynnäkön mukana\ntuli suurten sanomalehtien ja aikakauskirjojen erikoiskirjeenvaihtajia\nja kaikki kirjoittivat he Daylightista, joten Daylightista\nsanomalehtiä lukevan yleisön silmissä tuli Alaskan tärkein henkilö.\nLuonnollisesti maailman mielenkiinto muutaman kuukauden kuluttua\nkohdistui Espanjan sotaan; mutta Klondikessa Daylight vielä sittenkin\npysyi huomattavimpana henkilönä. Kun hän kulki Dawsonin kaduilla,\nkääntyivät kaikkien katseet seuraamaan häntä ja ravintoloissa uudet\ntulokkaat tuskin käänsivät silmiään hänestä niin kauan kuin hän oli\nheidän näköpiirissään. Hän ei ainoastaan ollut seudun rikkain mies,\nvaan hän oli Burning Daylight, uranuurtaja, mies, joka tämän nuoren\nmaan nuoruudenaikana oli kulkenut Chilcootin poikki ja ajautunut\nmyötävirtaa Yukonia pitkin tapaamaan noita vanhempia sankareita, Al\nMayo'a ja Jack Mc Questionia. Hän oli Burning Daylight, lukemattomien\nhurjien seikkailujen sankari, mies, joka halki jää-aavikoiden oli\nvienyt sanan Pohjois-Jäämereen jäätyneeseen valaanpyytäjälaivastoon,\njoka oli kuljettanut postin Circlesta valtamerelle ja sieltä takaisin\nkuudessakymmenessä päivässä, joka talvella 91 pelasti koko Tananan\nheimon kuolemasta sukupuuttoon lyhyesti sanoen, mies, joka sai\ntulokkaiden mielikuvituksen enemmän liikkeelle kuin kaksitoista muuta\nmiestä yhteensä.\n\nHänellä oli tuo turmiollinen taipumus puhua itsestään. Hänen tilapäiset\nja luonnollisetkin tekonsa leimasi yleisön mielikuvitus merkittäviksi.\nJa hänen viimeinen tekonsa oli aina joka miehen huulilla, joko hän\nsitten oli ensimäisenä ennättänyt Danish Creekin löytöpaikalle tai\nvoittanut kanootinsoutukilpailussa Queens Birthdayssa, oltuaan\npakoitettu ottamaan osaa kilpailuun viime tingassa, kun vanhojen\nkullankaivajien edustaja ei saapunut. Eräänä yönä pelasi hän\nMoosehornissa Jack Kearnsin kanssa pokeria, josta he jo aikoja sitten\nolivat sopineet. Taivas ja kello kahdeksan aamulla olivat rajana ja\npelin päätyttyä oli Daylight voittanut kaksisataa kolmekymmentä tuhatta\ndollaria Jack Kearnsille, joka jo oli moni-miljoonanomistaja, ei tämä\nhäviö ollut huimaava. Mutta koko yhteiskuntaa vapisutti panosten\nsuuruus ja jokainen noista kahdestatoista kirjeenvaihtajasta lähetti\nlehdelleen mieltäkiihoittavan kyhäelmän.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nMonista tulolähteistään huolimatta oli Daylight koko ensi talven\nahtaalla. Kultasora, joka sulatettiin peruskalliossa, jäätyi heti,\nkun se hinattiin maanpinnalle. Siten hänen kaivoksensa, joissa oli\nmonen miljoonan arvosta kultaa, olivat hyödyttömät. Vasta kun palaava\naurinko sulatti maan ja veden, missä voi huuhdella, saattoi hän käyttää\nhyväkseen niissä löytyvää kultaa. Ja silloin talletti hän kahteen\nvastaperustettuun pankkiin ylijäämän; ja monet miehet ahdistivat häntä\nankarasti saadakseen hänet sijoittamaan pääomansa heidän yrityksiinsä.\n\nMutta hän huomasi parhaaksi hoitaa omaa peliään ja liittyi muihin\nvain silloin, kun oli yhteinen puolustus tai hyökkäys kysymyksessä.\nNiinpä hän, vaikka oli maksanut korkeimmat päiväpalkat, liittyi\nKaivostenomistajain liittoon, ratkaisi taistelun ja lannisti\nperinpohjin päivätyöläisten kytevän uppiniskaisuuden. Aika oli\nmuuttunut. Entiset ajat olivat olleet ja menneet. Uusi aikakausi\noli alkanut ja Daylight, joka oli rikkain kaivostenomistajista, oli\nuskollinen nykyiselle yhteiskuntaluokalleen. Tosin teki hän vanhanajan\nkullankaivajat, jotka olivat hänen työssään, uusien tulokkaiden\npäällysmiehiksi, estääkseen heitä liittymästä järjestyneen työväen\nammattiyhdistykseen; mutta tämä oli Daylightille sydämen asia, eikä\npään. Sydämessään ei hän ollut voinut unohtaa entisiä aikoja, vaikka\nhän järjellään hoiti taloudellista peliä noudattaen viimeisiä ja\ntarkoituksenmukaisimpia menetelmiä.\n\nMutta lukuunottamatta työnantajain liittoon liittymistä, kieltäytyi\nhän sitoutumasta kenenkään peliin. Hän pelasi yksin suurta peliä ja\ntarvitsi kaikki rahansa omiin yrityksiinsä. Hiljattain perustettu\narvopaperipörssi herätti hänessä vilkasta mielenkiintoa. Hän ei ollut\nmilloinkaan ennemmin nähnyt sellaista laitosta, mutta hän näki heti\nsen ansiopuolet ja osasi käyttää sitä hyväkseen. Kaupanteko siellä\noli ennen kaikkea uhkapeliä, ja monta kertaa, vaikkei se ollut\nvälttämätöntä hänen omien suunnitelmiensa edistämiseksi, sai hän aikaan\npaniikin pörssissä pelkästä kevytmielisyydestä ja kujeilunhalusta.\n\n\"Tämä on kuin farao-peliä\", sanoi hän eräänä päivänä, kun hän,\npidettyään viikon ajan Dawsonin pörssipelaajia jännityksessä vuoroin\nostamalla ja myymällä, näytti kaikille korttinsa ja luopui voitosta,\njoka jollekin toiselle olisi ollut melkoinen rikkaus.\n\nKoottuaan omaisuuden olivat toiset miehet lähteneet etelään,\nYhdysvaltoihin, ottaen lomaa napaseudun julmasta taistelusta. Mutta kun\nDaylightilta kysyttiin, milloin hän lähtisi etelään, nauroi hän aina\nja sanoi lähtevänsä vasta sitten kun oli pelannut pelinsä loppuun. Hän\nlisäsi vielä, että hullu oli se mies, ken luopui pelistä juuri kun oli\nsaanut voittoisat kortit.\n\nTuhannet uudet tulokkaat, jotka jumaloivat Daylightia kuin sankaria,\nväittivät, että hän oli mies, joka ei tiennyt mitä on pelko. Mutta\nBettles ja Dan MacDonald ja muut entisajan miehet pudistivat päätään\nja nauroivat mainitessaan sanan _naiset_. Ja he olivat oikeassa.\nHän oli aina pelännyt heitä, aina siitä lähtien kuin \"Kuningatar\nAnna\" Juneausta oli avonaisella ja naurettavalla tavalla osoittanut\nrakkauttaan hänelle, seitsemäntoistavuotiaalle nuorukaiselle. Tämän\ntakia ei hän milloinkaan ollut tuntenut naisia. Hän oli syntynyt\nkaivosleirissä, missä naiset ovat harvinaisia ja salaperäisiä,\nhänellä ei ollut yhtään sisarta, hänen äitinsä oli kuollut hänen\npienenä ollessaan, joten hän ei milloinkaan ollut joutunut tekemisiin\nheidän kanssaan. Tosin oli hän paettuaan \"Kuningatar Annan\" luota\ntavannut heitä myöhemmin Yukonissa ja seurustellut heidän kanssaan —\nuranuurtajanaisten, jotka olivat miesten jälkiä seuraten kulkeneet\nsolien poikki ensimäisille kultakaivospaikoille. Mutta mikään lammas\nei ollut milloinkaan kulkenut suden kanssa suuremmalla pelolla ja\nvavistuksella kuin hän oli kulkenut heidän kanssaan. Hänen miehisestä\nylpeydestään johtui, että hän seurusteli heidän kanssaan, ja hän oli\ntehnyt sen vain näön vuoksi; mutta naiset olivat yhä hänelle suljettu\nkirja, ja hänestä oli hauskempaa pelata yksin tai sitten suuressa\njoukossa.\n\nJa nyt, kun hänet tunnettiin nimeltä \"Klondiken kuningas\", kun hänellä\noli kosolti muitakin kuninkaallisia arvonimiä, kuten \"Eldoradon\nkuningas\", \"Bonanzan kuningas\", \"Metsä-parooni\" ja \"Kultala-ruhtinas\",\npuhumattakaan hänen parhaimmasta lisänimestään, joka oli\n\"Vanhanajan-miesten isä\", pelkäsi hän naisia enemmän kuin milloinkaan\nennen. Innokkaammin kuin konsanaan koettivat he kietoa hänet\npauloihinsa, ja päivä päivältä tulvaili paikkakunnalle uusia naisia.\nJoko hän istui päivällistä syöden kulta-asiamiehen talossa, tai tarjosi\nheille tanssisalissa juotavaa, tai suostui New Yorkin \"Sun\"-lehden\nnaisreportterin haastateltavaksi, niin koettivat he kaikki kietoa häntä\npauloihinsa.\n\nOli vain yksi poikkeus ja se oli Freda, tanssijatar, jolle hän oli\nantanut jauhoja. Tämä oli ainoa nainen, jonka seurassa hän viihtyi,\nsillä tämä oli ainoa, joka ei koettanut häntä kietoa. Ja kuitenkin\noli kohtalo määrännyt, että juuri tämä nainen hänessä herätti entistä\nankaramman pelon.\n\nTämä tapahtui syksyllä 1897. Hän oli paluumatkalla tarkastamassa\nHenderson-jokea, joka laski Yukoniin, tavalliselta nopealta retkeltään,\noltuaan tällä kertaa aivan Stewartin yläpuolella. Talvi oli tullut\nyht'äkkiä ja hänen täytyi kulkea seitsemänkymmentä peninkulmaa Yukonia\nalaspäin kehnossa Peterborough-kanootissa myötävirtaa ajelehtivien\njäälohkareitten keskitse. Pysytellen lähellä rantajäätä, joka jo piti,\nhän ennätti Klondiken suuhun parhaiksi näkemään, miten yksinäinen mies\nkiihoittuneena hyppeli rannalla ja osoitti veteen. Samassa näki hän\nturkkeihin puetun naisenruumiin kasvot alaspäin vajoomassa jäälauttojen\nväliin. Kun kapea kuja avaantui jäiden keskelle, oli vain muutaman\nsilmänräpäyksen työ ohjata kanootti paikalle, tarttua naiseen ja vetää\nhänet varovaisesti kanootin viereen. Nainen oli Freda. Ja kaikki olisi\nkäynyt hyvin, ellei tämä myöhemmin, tultuaan tuntoihinsa olisi katsonut\nhäneen vihasta säihkyvin sinisilmin ja kysynyt: \"Miksi teitte sen? Voi,\nmiksi teitte sen?\"\n\nTämä ahdisti hänen mieltään. Seuraavana yönä hän sen sijaan, että olisi\nheti vaipunut uneen, niinkuin tapansa oli, makasi valveilla ja näki\nyhä edessään nuo vihasta säihkyvät sinisilmät ja mietti noita sanoja.\nNe olivat kuuluneet vilpittömiltä. Moite oli todellinen. Tyttö oli\ntarkoittanut juuri sitä mitä oli sanonut. Ja yhä hän aprikoi.\n\nKun hän ensi kerran sen jälkeen tapasi Fredan, kääntyi tämä vihaisen ja\nhalveksivan näköisenä poispäin. Ja kuitenkin hän tuli sitten pyytämään\nDaylightiltä anteeksi ja kertoi jostakin miehestä, jonka takia hän oli\nmenettänyt kaiken elämänhalunsa. Hän puhui suoraan, mutta sekavasti, ja\nDaylight sai hänen puheistaan selville vain sen, että tuo tapaus, mikä\nse sitten lienee ollutkin, oli sattunut jo vuosia takaperin. Niinikään\nhän sai selville, että Freda oli rakastanut tuota miestä.\n\nSellaista oli rakkaus. Se toi onnettomuutta mukanaan. Se oli\npelottavampi kuin pakkanen tai nälkä. Naiset olivat hyvät olemassa,\nkauniit ja suloiset nähdä; mutta jos se, mitä sanottiin rakkaudeksi,\nsai heissä vallan, poltti se heidät luihin saakka ja teki heidät niin\nsekapäisiksi, ettei milloinkaan saattanut arvata, mihin he seuraavalla\nhetkellä ryhtyisivät. Tämä Freda oli komea naisolento, uhkea, kaunis\nja älykäs; mutta rakkaus oli tullut ja katkeroittanut hänen elämänsä,\npakoittanut hänet lähtemään Klondikeen ja etsimään väkivaltaista\nkuolemaa niin innokkaasti, että hän rupesi vihaamaan miestä, joka\npelasti hänen henkensä.\n\nTähän saakka Daylight oli välttänyt rakkauden kuten hän oli välttänyt\nisonrokonkin; mutta se oli yhtä tarttuvaa kuin rokko ja aiheutti\nvielä pahempia vaurioita. Se sai miehet ja naiset tekemään hirveitä\nja mielettömiä tekoja. Se muistutti juoppohulluutta, mutta oli vain\npahempi. Jos se saisi valtoihinsa hänet, Daylightin, hämmentäisi se\nhänenkin elämänsä yhtä armottomasti kuin kaikkien muidenkin. Se oli\nhulluutta, sulaa hulluutta ja päällepäätteeksi tarttuvaa. Puolisen\ntusinaa nuorta miestä oli rakastunut Fredaan. He kaikki halusivat\nmennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta Freda taas oli rakastunut\njohonkin mieheen toisella puolella maailmaa eikä tahtonut olla missään\ntekemisissä heidän kanssaan.\n\nMutta Neito sittenkin herätti hänessä ankarimman pelon. Hänet\nlöydettiin eräänä aamuna kuolleena majassaan. Hän oli ampunut luodin\npäähänsä, eikä ollut jättänyt jälkeensä mitään viestiä eikä selitystä.\nSiitä puhuttiin paljon. Jotkut tiesivät, että Daylight oli syynä tähän\ntapaukseen. Neito oli surmannut itsensä hänen tähtensä. Kaikki tiesivät\nsen ja lausuivat sen julki. Sanomalehtien kirjeenvaihtajat kirjoittivat\nsiitä ja vielä kerran täyttyivät Yhdysvaltain sunnuntai-lisälehtien\npalstat mieltäkiihoittavilla kuvauksilla Daylightista, \"Klondiken\nkuninkaasta\". Neito oli viettänyt hyvin vaatimatonta elämää, kertoivat\nkirjeenvaihtajat, ja se oli totta. Hän ei ollut milloinkaan käynyt\nDawsonin tanssisalissa. Circle Citystä tultuaan oli hän ensin\nhankkinut elatuksensa vaatteiden pesulla. Sitten hän oli hankkinut\nompelukoneen ja valmistanut miesten parka-takkeja, turkislakkeja ja\nhirvennahkakäsineitä. Sitten hän oli mennyt virkailijaksi ensimäiseen\nYukonin pankkiin. Tämä ja vielä muutakin tiedettiin ja kaikki olivat\nyksimieliset siitä, että Daylight oli tahtomattaan syypää hänen\nennenaikaiseen kuolemaansa.\n\nJa pahinta oli, että Daylight itsekin tiesi sen olevan totta. Aina oli\nhän muistava tuon viimeisen yön, jona oli nähnyt hänet. Hän ei silloin\nollut ajatellut mitään sen johdosta; mutta kun hän ajatteli kulunutta\nelämäänsä, muistui hänen mieleensä jokainen pikkupiirre ja tapahtuma.\nTämän surullisen tapauksen valossa hän ymmärsi kaiken — Neidon\nlevollisuuden, hänen tyynen varmuutensa. Oli aivankuin olisi Neito\nratkaissut kaikki elämän kiduttavat kysymykset ja vaijentanut ne, ja\ntuo taivaallinen lempeys kaikessa, mitä Neito sanoi ja teki, oli ollut\nmiltei äidillistä. Daylight muisti, miten hän oli katsonut häneen,\nmiten hän oli nauranut, kun hän kertoi erehdyksestä, minkä Mickey Dolan\noli tehnyt paaluttaessaan kappaleen Skookum-rotkosta. Hänen naurunsa\noli ollut iloista, ja kuitenkin oli siitä samalla puuttunut sen\nentinen voima. Ei niin, että Neito olisi ollut vakava ja alistuvainen.\nPäinvastoin oli hän näyttänyt niin ilmeisen tyytyväiseltä, niin\nrauhalliselta. Hän oli pettänyt Daylightia, joka oli todenteolla\nhullu. Hän oli tuona yönä ajatellut, että Neidon rakkaus häntä kohtaan\noli sammunut ja tämä ajatus oli tuottanut hänelle mielihyvää ja hän\noli kuvitellut heidän vastaista ystävyyttään, jota rakkaus ei enää\nhäiritsisi.\n\nDaylight muisti kuinka hän sitten seisoi lakki kädessä ovella ja\nsanoi hyvää yötä. Hänestä oli silloin tuntunut naurettavalta ja\nkiusalliselta, että Neito oli kumartunut ja suudellut hänen kättään.\nHänestä oli tuntunut, että Neito piti häntä pilkkanaan, mutta nyt hän\nvärisi muistaessaan sen ja tuntiessaan vielä kerran kädellään Neidon\nhuulien kosketuksen. Neito oli sanonut hänelle jäähyväiset, iäiset\njäähyväiset, eikä hän ollut aavistanut sitä. Tällä hetkellä ja koko\nillan oli hän kylmäverisesti ja tarkoin punnittuaan, yhtä varmasti\nkuin hän, Daylight tiesi mitä teki, päättänyt kuolla. Jospa hän vain\nolisi tiennyt sen! Vaikkei tuo tarttuva tauti ollutkaan häneen itseensä\nkajonnut, olisi hän mennyt naimisiin Neidon kanssa, jos olisi vain\nhiukankaan aavistanut, mitä tällä oli mielessä. Ja kuitenkin hän tiesi,\nettä Neidossa oli tuollaista jäykkäpolvista ylpeyttä, joka ei olisi\nsallinut tämän suostua avioliittoon, jota tarjottiin säälistä. Hän ei\nitse asiassa ollutkaan enää pelastettavissa. Rakkaudentauti oli iskenyt\nhäneen kyntensä ja hän oli alusta alkaen tuomittu sortumaan.\n\nNeidon ainoa pelastusmahdollisuus olisi ollut se, että häneenkin,\nDaylightiin, olisi sama tauti tarttunut. Mutta se ei ollut tarttunut\nhäneen. Jos hän olisi rakastunut, olisi hän todennäköisimmin rakastunut\nFredaan tai johonkin toiseen naiseen. Hän tunsi Dartworthyn, joka\noli paaluttanut itselleen kultarikkaan valtauksen Bonanzasta. Kaikki\ntiesivät, että vanhan Doolittlen tytär Bertha oli mielettömästi\nrakastunut häneen. Mutta ennen kaikkia muita naisia oli kapteeni\nWalthstonen, suuren Guggenhammerin liikkeen kaivostentuntijan vaimo\nsytyttänyt hänen rakkautensa ja vastannut siihen. Seurauksena oli\nkolme mielettömyyttä: Dartworthy myy kaivoksensa kymmenesosaan\nsen arvosta; naisraukka uhraa kunniansa ja pakenee hänen kanssaan\navonaisessa veneessä Yukonia alas; ja kapteeni Walthstone, jonka\non vallannut murhan ja hävityksen himo, ajaa heitä takaa toisessa\navonaisessa veneessä'. Tuo traagillinen kolmikko oli kulkenut alas\nYukonia, ohi Forty Milen ja Circlen ja sen takana oleva erämaa oli\nollut murhenäytelmän todistajana. Oli totinen tosi, että rakkaus\ntoi onnettomuutta ja hämmennystä miesten ja naisten elämään, kylvi\nhävitystä ja kuolemaa ympärilleen, pani ylösalaisin kaikki käsitteet\noikeasta ja järkevästä, teki kelpo naisista avioliitonrikkojia tai\nitsemurhaajia, sekä konnia ja murhamiehiä miehistä, jotka aina olivat\nolleet rehellisiä ja moitteettomia.\n\nEnsi kerran elämässään menetti Daylight tarmonsa. Hän tunnusti suoraan\nitselleen pelkäävänsä pahasti. Naiset olivat hirveitä olentoja ja\nrakkaudensiemen orasti erittäin vehmaasti heidän läheisyydessään. Ja\nhe olivat niin häikäilemättömiä, niin pelottomia. Heitä ei peloittanut\nNeidon kohtalo. He koettivat viekottelevammin kuin milloinkaan\nkietoa häntä pauloihinsa. Rikkaudettaankin, pelkkänä miehenä, joka\njuuri oli täyttänyt kolmekymmentä, oli harvinaisen voimakas ja yhtä\nhyvännäköinen ja hyväluontoinen, olisi hän tavallisen naisen silmissä\nollut tavottelemisen arvoinen. Mutta kun hänen luontaisiin avuihinsa\nliittyi hänen nimensä romanttisuuden sädekehä ja hänen suunnaton\nrikkautensa, niin jokainen naimaton nainen katsoi häneen ihastunein\nsilmin, puhumattakaan joistakuista naineistakin naisista. Muut miehet\nolisivat siinä asemassa kadottaneet järkensä; mutta tämän kaiken ainoa\nvaikutus häneen oli se, että hänen pelkonsa kasvoi. Seurauksena oli,\nettä hän useimmiten vastasi kieltävästi kutsuihin taloista, missä hän\nsaattoi tavata naisia, ja kävi vain poikamiesten luona Moosehornin\nravintolassa, jonka yhteydessä ei ollut tanssisalia.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\nKuusituhatta miestä toi talvi 1897 Dawsoniin, työt kaivoksissa\nvilkastuivat ja solien takaa tuli sanoma, että satatuhatta lisää oli\nodotettavissa keväällä. Myöhään eräänä lyhyenä iltapäivänä istui\nDaylight penkillä French Hillin ja Skookum Hillin välillä ja alkoi\nkatsella avarammin asioita. Hänen allaan oli Eldoradon kultarikkain\nalue ja Bonanzaa näkyi peninkulmain laajalta. Se oli laaja maisema,\njossa kaikkialla näkyi hävityksen jäljet. Mäiltä oli huippuihin saakka\npuut kaadettu ja niiden paljailla rinteillä näkyi jälkiä koloista,\njoita ei lumivaippakaan saanut peitetyksi. Hänen alapuolellaan oli joka\nsuunnalla ihmisasumuksia. Mutta vähän ihmisiä oli näkyvissä. Savupeite\nkattoi laaksot ja muutti harmaan päivänvalon synkeäksi hämäräksi. Savu\nkohosi tuhansista koloista lumessa, missä syvällä peruskalliossa,\njäätyneessä mudassa ja sorassa miehet ryömivät ja kaapivat ja\nkaivoivat, ja yhä rakennettiin uusia nuotioita, joilla käytiin pakkasen\njäädyttämää maata sulattamaan. Siellä täällä, missä uusia kuiluja\nryhdyttiin kaivamaan, loimusivat nuotiotulet punertavina. Miehiä\nryömi ulos koloista tai katosi niihin tai nostivat he käsivintturilla\nsulatetun soran maanpinnalle, missä se heti taas jäätyi.\nKeväthuuhdonnan jälkiä näkyi kaikkialla huuhdontapatojen paaluja,\nhuuhdontakouruja, suuria vesirattaita — kullankaivaja-armeijan\nkuormaston tähteitä.\n\n\"Tuo on kaikki pelkkää maamyyrän työtä\", mutisi Daylight ääneen.\n\nHän katseli alastomia mäkiä ja sai selvän kuvan siitä suunnattomasta\nmetsänhaaskauksesta, mikä oli tapahtunut. Täältä ylhäältä katsoen\nhän selvään näki heidän kuumeisen työnsä suunnattoman järjestyksen\npuutteen. Se ei vastannut tarkoitustaan. Jokainen työskenteli\nitsekseen ja seurauksena oli sekasorto. Tällä kultarikkaimmallakin\nkaivosalueella maksoi kahden dollarin kultamäärän kaivattaminen yhden\ndollarin ja jokaisen dollarin ohella, minkä he kuumeentapaisilla,\nsuunnitelmattomilla menettelytavoillaan saivat irti maasta, jäi toinen\ndollari toivottomasti sinne. Vuoden kuluttua olisi työ useimmissa\nvaltauksissa lopetettu, eikä niistä saatu kultamäärä olisi yhtään\nsuurempi kuin kultamäärä, joka oli jäänyt maahan.\n\nTarvittiin järjestelmällisyyttä, päätti hän; ja hänen nopea\nmielikuvituksensa näki jo Eldorado-joen suusta lähteisiin ja vuoren\nhuipulta toiselle taitavan johdon käsissä. Höyryllä sulattamistakin,\njolla ei vielä oltu kokeiltu, mutta joka otettaisiin käytäntöön,\npiti hän vain hätävarakeinona. Oli ryhdyttävä puristetulla ilmalla\nsulattamaan laakson sivuja ja pengermiä ja sitten joen pohjassa\nkäytettävä kultaruoppaajaa, kuten hän oli kuullut Californiassa\ntehtävän.\n\nSiinä oli vielä oikea mahdollisuus suurtyöhön. Hän oli juuri\nihmetellytkin, mistä syystä Guggenhammer ja suuret englantilaiset\nyhtiöt olivat lähettäneet paikalle kallispalkkaiset asiantuntijansa.\nTämä oli heidän suunnitelmansa. Tämän vuoksi olivat he tarjoutuneet\nostamaan valtauksia, joissa työt jo oli lopetettu sekä huuhtelumutaa.\nHe antoivat pienten kaivostenomistajain kaivaa valtauksistaan niin\npaljon kuin saivat irti, sillä miljoonia jäisi vielä jäljelle.\n\nJa katsellessaan savuavaa helvettiä, missä ankara työ oli käynnissä,\nsuunnitteli Daylight uuden pelinsä pääpiirteet, pelin, jossa\nGuggenhammer ja nuo muut saisivat ottaa hänet huomioonsa. Mutta\nilon ohella, jonka nämät uudet suunnitelmat tuottivat, tunsi hän\nväsymystä ja kyllästymistä. Pitkät napaseudulla vietetyt vuodet olivat\nkuluttaneet häntä, ja ulkomaailma houkutteli hänen uteliaisuuttaan\n— tuo avara maailma, josta hän oli kuullut muiden miesten kertovan,\nmutta jonka suhteen hän oli tietämätön kuin lapsi. Sielläkin pelattiin.\nSiellä oli avarampi pelipöytä, eikä mikään estänyt häntä miljoonineen\nkäymästä sen ääreen ja ottamasta kortteja. Tänä iltapäivänä Skookum\nHiilissä hän siis päätti pelata viimeiset parhaat korttinsa Klondikessa\nja lähteä sitten Yhdysvaltoihin.\n\nSe vei kuitenkin aikaa. Hän palkkasi luotettavia asiamiehiä\nseuraamaan suurten asiantuntijain jälkiä, ja missä nämät olivat\nalkaneet ostaa, osti hänkin hyljättyjä valtauksia. Missä tahansa he\ntuumivat pilkkahinnasta ostaa kulta-alueen, oli hän ennättänyt heidän\ntielleen ja hankkinut itselleen valtauksen osia tai viekkaasti heidän\nvaltaustensa joukkoon sijoitettuja valtauksia, jotka tekivät heidän\nsuunnitelmansa mitättömiksi.\n\n\"Pelaan avonaista peliä voittaakseni — enkö ole oikeassa?\" sanoi hän\nkerran kiihkeässä neuvottelussa.\n\nSeurauksena oli otteluita, aselepoja, sovittelulta, voittoja ja\ntappioita. Vuonna 1898 oli Klondikessa kuusikymmentä tuhatta miestä\nja kaikkien heidän omaisuuteensa ja asioihinsa vaikuttivat Daylightin\nkäymät taistelut. Ja yhä enemmän ja enemmän kasvoi Daylightin\nhalu suuriin yrityksiin. Olihan hän jo ollut käsikähmässä suuren\nGuggenhammerin liikkeen kanssa ja voittanut, ylpeästi voittanut.\nMutta hänen uhkarohkein yrityksensä oli ehkä kuitenkin Ophir, joka\nparhaiten vastasi hirvilaitumen nimeä, ja jonka huuhtelusoran alhaisen\nkultamäärän korvasi vain alueen laajuus. Seitsemän valtauksen\nomistaminen sen keskuksessa saattoi Daylightin sen valtiaaksi,\neivätkä he voineet sopia kauppaehdoista. Guggenhammerin asiantuntijat\narvelivat, että yritys kävi yli Daylightin voimien ja kun he esittivät\nhänelle loppuvaatimuksensa, suostui hän siihen ja osti heiltä loput\nalueesta.\n\nSuunnitelma oli hänen omansa, mutta hän kutsui Yhdysvalloista taitavia\ninsinöörejä panemaan sitä täytäntöön. Rinkabillyn vedenjakajaan\nkahdeksankymmenen peninkulman päässä hän rakensi vesisäiliön ja\nkahdeksankymmenen peninkulman pituinen suuri puinen vesijohto kuljetti\nveden seudun poikki Ophiriin. Vesisäiliön ja -johdon kustannusarvio\noli kolme miljoonaa, mutta ne tulivat maksamaan lähes neljä. Hän ei\npysähtynyt tähänkään. Hän hankki sähkölaitoksia ja hänen työmiehensä\nsaivat tehdä työtä kirkkaassa sähkövalossa. Toiset vanhanajan miehet,\njoiden rohkeimmatkin unelmat olivat täyttyneet yli odotuksen,\npudistivat synkästi päätään, varoittivat häntä häviöstä ja kielsivät\nhäntä ryhtymästä niin uhkarohkeaan yritykseen. Mutta Daylight nauroi ja\nmyi jälellä olevat maapalstansa. Hän möi oikeaan aikaan, kun kultakuume\noli kiihkeimmillään. Kun hän ennusti vanhoille ystävilleen Moosehornin\nravintolassa, ettei neljän vuoden kuluttua Dawsonissa saisi maapalstoja\nrahallakaan ja että majoja revittäisiin polttopuiksi, nauroivat he\nhänelle ja vakuuttivat, että pääsuoni löytyisi jo ennen tätä aikaa.\nMutta hän jatkoi alkamaansa suuntaan ja möi yhtä hyvästä hinnasta\nsahansa, kun ei enää tarvinnut hirsiä. Niinikään möi hän hajallaan\nolevat maapalstansa eri alueilla ja kenenkään varoituksista huolimatta\nrakensi hän vesijohtonsa valmiiksi, rakensi ruoppaajansa, tuotti\nYhdysvalloista koneita ja ryhtyi heti kaivamaan kultaa Ophirista.\nJa hän, joka neljä vuotta takaperin oli Indian-joelta päin kulkenut\nvedenjakajan poikki ja vaeltanut hiljaisessa erämaassa, intiaani-tapaan\nkuljettaen koirilla tavaroitaan ja intiaani-tapaan itse eläen\nhirvenlihalla, kuuli nyt käheä-äänisten vihellysten kutsuvan satoja\ntyömiehiä työhön ja näki heidän ahertavan sähkölamppujen valkeassa,\nhäikäisevässä valossa.\n\nMutta tämän tehtyään oli hän lähtövalmis. Ja kun hän ilmoitti\naikovansa myydä Ophirin, kilpaili Guggenhammer englantilaisen yhtiön\nja uuden ranskalaisen yhtiön kera siitä, kuka saattoi tarjota enimmän,\nGuggenhammer tarjosi enimmän ja hinta oli niin hyvä, että Daylightille\njäi miljoona puhdasta voittoa. Huhuiltiin, että hänen omaisuutensa\nnousi kahden-, kolmenkymmenen miljoonan paikkeille. Mutta hän yksin\ntiesi, kuinka suuri se oli, tiesi että hän viimeisen valtauksen\nmyytyään oli kaiken kaikkiaan vähän päälle yhdentoista miljoonan\nomistaja.\n\nHänen lähtöjuhlansa oli merkkitapaus Yukonin historiassa kuten\nhänen muutkin tekonsa. Koko Yukon oli hänen vieraanaan ja Dawson\noli juhlan keskipiste. Tänä viimeisenä yönä ei kelvannut kenenkään\nmuun kultahiekka kuin hänen. Juomat eivät olleet kaupan. Joka\nkapakka oli auki ja väsyneillä viinureilla oli apuna lisäväkeä eikä\njuomista ollut puutetta. Muuan mies, joka kieltäytyi nauttimasta\nhänen vierasvaraisuuttaan ja tahtoi maksaa puolestaan, sai tusinan\nmiehiä kimppuunsa. Viimeiset uudet tulokkaat nousivat puolustamaan\nDaylightin nimeä moista solvausta vastaan. Ja kaiken tämän keskellä\nliikkui Daylight intiaanisaappaissaan, hurjapäinen Burning Daylight,\nmieli tulvillaan hyväntahtoisuutta ja toveruutta, ulvoen kuin\nurossusi, ja vaatien että yö tunnustettaisiin hänen omakseen, painaen\nmiesten käsivarsia tarjoilupöytään, suorittaen voimannäytteitä. Hänen\npronssinkarvaiset kasvonsa punottivat juomisesta, hänen mustat silmänsä\nvälähtelivät, hänellä oli päällystakki ja villahuopalakki, hänen\nkorvaläppänsä riippuivat, hänen kalvokkailla varustetut käsineensä\nheiluivat hartioiden yli ristiin kulkevista hihnoista. Mutta tällä\nkertaa ei hän pannut koko omaisuuttaan peliin kuten kerran ennen, hän\nkäytteli rahojaan vain mikäli häntä huvitti juottaa muita.\n\nTämä juhla-yö saattoi varjoon kaiken, mitä Dawsonissa oli milloinkaan\nnähty. Daylight halusi tehdä sen ikimuistettavaksi ja hän onnistuikin\nsiinä. Suurin osa Dawsonin väestä joi itsensä juovuksiin tänä yönä.\nSää oli syksyinen ja vaikkei Yukon ollut vielä jäätynyt, osoitti\nlämpömittari kahtakymmentä viittä astetta nollapisteen alapuolella\nja laski yhä. Senvuoksi oli tarpeenvaatimaa panna liikkeelle\nhengenpelastaja-joukkueita, jotka kulkivat vahdissa kaduilla ja hakivat\nlumeen kaatuneita juopuneita miehiä, joille tunnin uni lumessa olisi\nkäynyt turmiolliseksi. Daylight, joka mielijohdettaan noudattaakseen\noli juottanut sadottain ja tuhansittain miehiä juovuksiin, pani\nalkuun hengenpelastustoiminnan. Hän tahtoi, että Dawson tänä yönä\njuhli, mutta hän ei hurjimmallakaan päällä ollessaan ollut koskaan\najattelematon eikä kevytmielinen ja hän piti huolen siitä, ettei\nsattunut mitään onnettomuutta. Ja kuten entisaikojenkin öinä, antoi hän\nmääräyksen, ettei saanut riidellä eikä tapella, vaan lupasi hän itse\nrangaista rauhanhäiritsijöitä. Mutta hänen ei tarvinnut ruveta ketään\nrankaisemaan. Sadat uskolliset opetuslapset pitivät huolen siitä, että\nriidanrakentajaa kieriteltiin lumessa ja hänet heitettiin vuoteeseen.\n\nKun suuressa maailmassa mahtavat teollisuuspäälliköt kuolevat,\npysähtyvät kaikki pyörät minuutiksi heidän johtamissaan tehtaissa.\nMutta Klondiken iloinen suru päällikkönsä lähdön johdosta oli\nniin suuri, ettei kahteenkymmeneen neljään tuntiin mitkään pyörät\nliikkuneet. Suuressa Ophirissakin tuhansine työmiehineen oli työ\nseisahduksissa. Seuraavana päivänä ei kukaan kyennyt tai saanut mennä\ntyöhön.\n\nSeuraavana aamuna, päivän koittaessa, sanoi Dawson jäähyväiset.\nTuhatlukuisella joukolla, joka seisoi rannalla, oli käsineet käsissä\nja korvalaput oli vedetty tiukasti korville. Oli kolmekymmentä\nastetta nollapisteen alapuolella ja Yukonissa ajelehti jäälohkareita,\n\"Seattlen\" kannelta huusi Daylight jäähyväisensä. Kun köydet oli\nirroitettu ja höyrylaiva eteni rannasta, näkivät lähinnäseisovat\nDaylightin silmien kostuvan. Olihan tämä tavallaan hänelle lähtö\nsynnyinmaasta, ankaralta napaseudulta, ainoasta maasta, minkä hän\ntodella oli tuntenut. Hän kiskaisi lakin päästään ja heilutti sitä.\n\n\"Hyvästi!\" huusi hän. \"Hyvästi!\"\n\n\n\n\n\n\nII OSA.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nDaylightin tulo San Fransiskoon ei herättänyt lainkaan huomiota.\nEi oltu unohdettu vain häntä, vaan vieläpä hänen kerallaan koko\nKlondikekin. Muut asiat kiinnittivät ihmisten mieliä ja Alaskan\ntapahtumat samoinkuin sota Espanjaa vastaan kuuluivat jo menneisyyteen.\nPaljon oli tapahtunut senjälkeen. Huomiotaherättäviä tapahtumia sattui\njoka päivä eikä sanomalehtien tarvinnut tekemällä tehdä uutisia. Oli\nkuitenkin tavallaan virkistävää liikkua näin tuntemattomana. Hän oli\nollut suurmies pohjan perillä. Nämä uudet olot olivat sikäläisiä\npaljon suuremmoisemmat. Se näkyi siitäkin, ettei välitetty yhdentoista\nmiljoonan miehestä, vaikkapa hänellä oli sellainen elämäntyö takanaan\nkuin Daylightilla oli.\n\nHän asettui asumaan St. Francis-hotelliin. Alotteleva reportteri\nhaastatteli häntä sivumennen ja antoi hänelle hyviä neuvoja. Daylight\nnaurahti itsekseen, alkoi tarkata ympäristöään ja alkoi opetella\nhänelle uutta elämää ja asiain järjestystä. Hän oli hyvin kömpelö ja\nhyvin itsetietoinen. Omistamansa yksitoista miljoonaa jäykistivät hänen\nniskaansa luontaisen itseluottamuksen lisäksi. Mikään ei hämmästyttänyt\nhäntä, hän ei ihmetellyt uuden ympäristönsä loistoa, sivistystä\neikä suurpiirteisyyttä. Tämä oli vain toisellaista erämaata, siinä\nkaikki. Hänen oli opittava tuntemaan sen tiet, tienmerkit, polut ja\nhyvät lähdepaikat sekä pahat taipaleet ja vaaralliset virrankurimot.\nTavalliseen tapaansa hän pelkäsi naisia. Viime kokemustensa johdosta\nhän oli vielä niin peloissaan, ettei hän päästänyt lähelleen noita\nhäikäisevän komeita olentoja, jotka hän miljooniensa vuoksi olisi\nvoinut saada omikseen. He loivat häneen kaihoisia katseita, mutta\nhän salasi niin hyvin arkuutensa, että liikkui näennäisesti rohkeana\nheidän parissaan. Eikä vain hänen rikkautensa saattanut häntä\nheidän silmissään viehättäväksi. Hänessä oli niin paljon miestä\nja hän oli niin epätavallinen mies. Vielä nuori, vain 36-vuotias,\nhuomattavan kaunispiirteinen, erinomaisen voimakas, elinvoimaa uhkuva.\nKatukivitykseen tottumattoman erämiehen joustava käynti, tummat silmät,\njotka olivat tottuneet erämaan laajoihin näköaloihin, eivätkä vielä\nolleet väsyneet kuin ahtaissa sokkeloissa liikkuneen kaupunkilaisen,\nsaivat monen naisen uteliaasti ja veikeästi katsahtamain häneen. Hän\nnäki sen, ymmärsi ja naurahti itsekseen, ja katsoi naisia kasvoihin\nsamoinkuin oli säikkymättä katsellut niin monta muutakin vaaraa,\nkylmäverisesti, vaikkakin hänen täytyi terästää tahtoaan enemmän kuin\nnälän, pakkasen tai tulvan uhatessa.\n\nHän oli tullut Yhdysvaltoihin kamppaillakseen miehiä vastaan eikä\nnaisten kanssa pelehtiäkseen. Miehiä hän ei vielä ollut oppinut\ntuntemaan. Miehet olivat hänestä velttoruumiisia; mutta hän aavisti\nheidän olevan liikeasioissa kovia, kovia pehmeästä pinnasta huolimatta.\nHänen mielestään heissä oli jotakin kissamaista. Hän tapasi heitä\nklubeissa ja aprikoi, kuinka todellista oli heidän osoittamansa\nystävyys ja kuinka pian he paljastaisivat kyntensä ja repisivät\nja raapisivat. \"Sepä juuri on pulma\", tuumi hän, \"mitä he tekevät\nkun leikki on lopussa\". Hän tunsi syyttä suotta epäilevänsä heitä.\n\"He ovat pohjamutaa\", oli hänen salainen arvostelunsa; ja muutamat\nsanat, jotka hänen toverinsa silloin tällöin tulivat lausuneiksi,\ntukivat hänen ajatustaan. Muuten heistä säteili miehekkäisyyttä ja\nrehtiyttä. He saattoivat repiä ja raapia taistelussa — mikä olikaan\nsen luonnollisempaa; mutta hän tunsi kuitenkin, että he repisivät ja\nraapisivat sääntöjä noudattaen. Tällainen oli hänen heistä saamansa\nkäsitys. Ikävä vain, että heidän joukossaan oli joku määrä roistojakin.\n\nHän vietti San Fransiskossa muutamia kuukausia, joiden kuluessa hän\ntutki peliä ja sen sääntöjä ja valmistautui ottamaan siihen osaa. Hän\notti yksityisopetusta englannin kielessä ja hänen onnistui poistaa\npuheestaan pahimmat virheellisyydet, vaikka hän mielenkuohun hetkinä\nolikin taipuvainen käyttämään Klondiken seutujen voimasanoja. Hän\noppi syömään ja pukeutumaan ja ylimalkaan käyttäytymään sivistyneiden\nihmisten tapaan; mutta kaikesta huolimatta pysyi hän omana itsenään;\nhän ei ollut liian nöyrä eikä liian varovainen, eikä hän milloinkaan\nepäröinyt siekailematta rikkoa jotakin sovinnaisuussääntöä, joka\noli hänen tiellään, ja kiusaus oli kyllä suuri. Hän ei, kuten\nuseimmat syrjäseuduilta tulleet pohatat, tuntenut kunnioitusta\nkaikkia sivistyneisyyden epäjumalia kohtaan. Hän oli nähnyt ennenkin\njumalankuvia ja tiesi niiden arvon.\n\nKyllästyneenä olemaan vain katselijana läksi hän Nevadaan, jossa oli\nlöydetty lupaava kultakaivos \"vain hieman jaloitellakseen\" kuten hänen\nsanansa kuuluivat. Hän viipyi Tonopahin arvopaperipörssissä kymmenen\npäivää, pistäen lopulta taskuunsa sievosen, puolen miljoonan voiton.\nSen jälkeen hän huuliaan maiskuttaen palasi San Fransiskoon ja St.\nFrancis-hotelliin. Alku ennusti hyvää ja hänen pelihimonsa kiihtyi.\n\nJa vielä kerran kirjoittivat sanomalehdet hänestä huomiota\nherättäviä uutisia. Nimi _Burning Daylight_ painettiin taas\nlihavilla kirjasimilla. Haastattelijat hyörivät hänen ympärillään.\nAikakauslehtien ja sanomalehtien vanhat vuosikerrat tarkastettiin\nja romantillinen ja historiallinen Elam Hamish, \"Pohjanperän\nseikkailija\", \"Klondiken Kuningas\" ja \"Vanhojen erämiesten isä\"\npääsi paahdetun leivän ja aamiaisruuan kera miljoonien kotien\naamiaispöydälle. Jo ennenkuin hänen omasta mielestään hänen aikansa\noli tullutkaan täytyi hänen käydä leikkiin käsiksi. Rahamiehet ja\nkeinottelijat ja kaikki liike-elämän meren hylyt työntyivät hänen\nyhdentoista miljoonansa kallioita vastaan. Itsepuolustukseksi oli\nhänen ollut pakko turvautua julkisiin virastoihin. Hän oli antanut\nheille tietoja itsestään ja nyt he jakoivat hänelle kortteja,\ntahtoipa hän tai ei, ja julistivat hänen olevan pelissä mukana.\nHyvä, pelata hän tahtoikin; hän vielä näyttäisi heille; huolimatta\nylpeistä ennustuksista siitä, miten pian hän muka törmäisi karille\n— ennustuksista ja kuvauksista siitä kömpelöstä ja moukkamaisesta\ntavasta, millä hän muka tulisi peliään hoitamaan ja hänen hurjasta ja\nnyreästä ulkonäöstään.\n\nHän ryhtyi ensin pikkuyrityksiin, \"aikansa ratoksi\", kuten hän selitti\nHoldsworthylle, ystävälleen Alta-Pacific-klubissa. Daylight oli klubin\njäsen, Holdsworthy oli ehdottanut hänet jäseneksi. Ja hyvä olikin,\nettä Daylight aluksi hoiti peliään varovaisesti, sillä hän huomasi\npian hämmästyksekseen miten paljon huijareita — \"ammattihuijareita\",\nkuten hän heitä nimitti parveili hänen ympärillään. Hän näki helposti\nmitä he olivat miehiään, jopa häntä kummastutti, että niin suurelle\njoukolle riitti saalista, mistä elää. Heidän veijarimaisuutensa ja\nepäilyttäväisyytensä oli niin läpinäkyvää, ettei hän käsittänyt, kuinka\nkukaan antoi heidän puijata itseään.\n\nJa sitten hän huomasi, että oli eroa huijareilla ja huijareilla.\nHoldsworthy kohteli häntä enemmän veljenään kuin pelkkänä\nklubi-tuttavana. Holdsworthy piti hänestä huolta, neuvoi häntä ja\nesitti hänet sikäläisen liikemaailman mahtimiehille. Hänen perheensä\nasui viehättävässä kesäasunnossa lähellä Menlo-puistoa ja täällä\nDaylight vietti muutamia lauvantai- ja sunnuntaipäiviä ja näki\nhienoa ja herttaista kotielämää, jollaista hän ei milloinkaan ollut\nuneksinutkaan. Holdsworthy oli innokas kukkien viljelijä ja miltei\nhulluuteen saakka innostunut siipikarjan hoitoon; ja nämä intohimot\nolivat ainaisena ilon lähteenä Daylight'ille, joka laski niistä\nhyväntahtoista pilaa. Sellainen rakastettava tahdonheikkous todisti\nmiehen terveyttä ja teki hänet Daylightille rakkaammaksi. Hän oli\nDaylightin mielestä hyväonninen, kyvykäs liikemies vailla suurta\nkunnianhimoa — mies, joka niin helposti tyytyi pieniin pelipanoksiin,\nettei milloinkaan yrittänytkään koettaa onneaan suuressa pelissä.\n\nKerran hänen käydessään sai Holdsworthy hänen tekemään hyvän kaupan,\nhyvän pikkukaupan, ostamaan Glen Ellenin tiilitehtaan. Daylight\nkuunteli tarkasti toisen selityksiä asemasta. Se oli varsin edullinen\nkauppa ja Daylightin ainoa vastaväite oli se, että se oli liian\npieni yritys eikä kuulunut hänen alaansa; ja hän ryhtyi siihen\nvain ystävyydestä, kun Holdsworthy oli selittänyt sijoittaneensa\nsiihen hiukan rahoja ja olevansa pakoitettu tekemään uhrauksia\ntoisaalla voidakseen kehittää sitä. Daylight suoritti kauppasumman,\nviisikymmentätuhatta dollaria ja selitti nauraen jälkeenpäin: \"Tein\nkyllä tyhmyyden, mutta ei Holdsworthy minua siihen veijannut. Tein sen\nhänen kyyhkystensä ja marjapensaittensa vuoksi.\"\n\nSe oli kuitenkin hyvä opetus, sillä hän oppi, että liikemaailmassa\noli vähän rehellisyyttä ja ettei tavallinen kestiystävyyskään\nmerkinnyt mitään arvottoman tiilitehtaan ja viidenkymmenen tuhannen\ndollarin käteisen rinnalla. Mutta hän teki sen johtopäätöksen, että\nkaikenkarvaiset huijarit olivat pinnalla. Syvällä, arveli hän, oli\nrehellinen ja vakava liikemaailma. Noiden suurten teollisuusjohtajain\nja pohattain kera saattoi olla liikeasioissa, päätteli hän. Heidän\nsuurten kauppojensa ja yritystensä luonteesta johtui, että heidän\ntäytyi pelata rehellisesti. Siinä eivät soveltuneet pikkuhuijarien\njuonet ja vehkeet. Ei ollut kummeksittavaa, että vähäpätöiset miehet\nparansivat kultakaivoksia haulipyssyllä tai möivät arvottomia\ntiilitehtaita ystävilleen, mutta suuressa liikemaailmassa eivät\nsellaiset menettelyt pitkälle auttaneet. Siellä miehet vaikuttivat\nmaan kehitykseen, perustivat rautateitä, avasivat kaivoksia, tekivät\nsen suuret luonnolliset tulolähteet hyötyätuottaviksi. Heidän pelinsä\ntäytyi pakostakin olla rehellistä ja vakaata. \"He eivät voi käyttää\nväärinpelaajien menettelytapoja\", kuului hänen loppupäätelmänsä.\n\nTästä johtui, että hän päätti jättää Holdsworthyn kaltaiset\nvähäpätöiset miehet omaan oloonsa; ja vaikka hän seurusteli\ntuttavallisesti heidän kanssaan, ei hän huolinut ketään läheiseksi\nystäväkseen. Hän piti siitä huolimatta vähäpätöisistä miehistä,\nAlta-Pacificin miehistä. Hän ei vaan yksinkertaisesti huolinut heistä\ntovereikseen siinä suuressa pelissä, jota aikoi pelata. Hän ei vielä\ntiennyt minkälaista tämä suuri peli tuli olemaan. Hän odotti sopivaa\ntilaisuutta. Ja odottaessaan yritteli hän yhtä ja toista pientä ja piti\nsilmänsä auki suurelle mahdollisuudelle kun se kerran ilmestyisi.\n\nJa sitten hän kohtasi John Dowsettin, suuren John Dowsettin. Se\ntapahtui sattumalta. Sitä ei voitu epäillä. Kuten Daylight itse\ntiesi, oli pelkkä sattuma, että hän Los Angelesista lähtiessään\npoikkesi Santa Catalinan saarelle sensijaan, että olisi palannut\nsuoraan San Fransiskoon niinkuin oli suunnitellut. Täällä hän tapasi\nJohn Dowsettin, joka oli jäänyt muutamaksi päiväksi lepäämään kesken\nkiireellistä matkaansa lännessä. Dowsett oli luonnollisesti kuullut\npuhuttavan kuuluisasta Klondiken kuninkaasta ja hänen huhutuista\nkolmestakymmenestä miljoonastaan ja kun he tutustuivat toisiinsa,\nherätti Daylight varmaankin hänessä mielenkiintoa. Jo tällöin lienee\nhänen aivoissaan herännyt muuan ajatus. Mutta hän ei lausunut sitä\njulki, vaan kypsytti sitä huolellisesti. Hän siis puhui yleisistä\nasioista ja koetti parhaansa mukaan miellyttää Daylightia ja voittaa\nhänen ystävyytensä.\n\nHän oli ensimäinen mahtimies, jonka kanssa Daylight oli seurustellut,\nja viimemainittu oli hurmaantunut ja ihastunut. Hän oli niin\nystävällinen ja miellyttävä, niin nerokkaan kansanvaltainen, että\nDaylightista oli raskasta todeta, että hänellä oli edessään itse John\nDowsett, useiden pankkiyhtymien esimies, vakuutuskeinottelija, Standard\nOilin johtomiesten liittolainen ja Guggenhammerin liittolainen. Eikä\nhän tuntunut olevan halukas väittämään perättömäksi mainettaan eikä\ntoimintatapaansa.\n\nUlkonäöltään hän vastasi sitä kuvaa, minkä Daylight kuulemansa\nperustuksella oli hänestä saanut. Huolimatta kuudestakymmenestä\nikävuodestaan ja lumivalkeasta tukastaan oli hänen kädenpuristuksensa\nlujan sydämellinen eikä hänessä näkynyt mitään merkkejä vanhuuden\nheikkoudesta. Hän käveli reippaasti ja nopeasti, hänen liikkeensä\nolivat varmoja ja täsmällisiä. Hänen ihonsa oli terveen punakka ja\nhänen ohuet, tiukasti yhteen puristetut huulensa osasivat taidon\nvetäytyä hymyyn, kun hän kuuli jonkun sukkeluuden. Hänellä oli\nrehelliset, hyvin vaaleat sinisilmät; ne katsoivat kanssaihmiseen\nystävällisesti ja suoraan tuuheiden, harmaiden kulmakarvojen alta.\nHänen järkensä toimi täsmällisesti ja järjestelmällisesti ja se oli\nDaylightinkin mielestä pettämätön kuin terässakset. Hän oli mies.\njoka _tiesi_ ja joka ei milloinkaan verhonnut tietoaan tunteen tai\nmielenliikutuksen narrinkoruihin. Oli ilmeistä, että hän oli oppinut\nkäskemään, ja jokainen sana ja ilme kertoi vallasta. Tähän tuli\nlisäksi hänen hyvänsuopaisuutensa ja tahdikkaisuutensa ja Daylight\nsaattoi helposti havaita ne tuntomerkit, jotka eroittivat hänet\nHoldsworthyn kaltaisista vähäpätöisistä miehistä. Daylight tunsi hänen\nelämäntarinansa, vanhan amerikalaisen suvun, josta hän polveutui, hänen\nomat sankarityönsä sodassa. Hänen esi-isiään olivat John Dowsett, joka\noli tunnetun pankkiiriliikkeen perustaja, vuoden 1812 sodan amiraali\nDowsett, vapautussodan kenraali Dowsett ja ensimäinen Dowsett, jolla\noli entisaikaan ollut maita ja orjia Uudessa Englannissa.\n\n\"Hän on varmasti rehti mies\", sanoi hän myöhemmin eräälle\nklubituttavistaan Alta-Pacificin tupakkahuoneessa. \"Sanonpa teille,\nGallon, että hän oli minulle todellinen yllätys. Tiesin, että\nmahtimiehet ovat sellaisia, mutta minun täytyi nähdä hänet, ennenkuin\ntodella sen tiesin. Hän on niitä, jotka saavat aikaan jotakin. Sen\nnäkee koko hänen olennostaan. Hänen kaltaisiaan on yksi tuhannessa. Hän\nei pelkää minkäänlaista peliä ja saatte olla varma siitä, että hänessä\non miestä peliään hoitamaan. Lyönpä vetoa siitä, ettei kuuden miljoonan\nhäviö tai voitto saa häntä silmääkään räpäyttämään.\"\n\nGallon puhalsi savun sikaaristaan ja katsoi ylistyspuheen päätyttyä\nuteliaasti kumppaniinsa; mutta Daylightilta, joka tilasi cocktailin,\njäi tämä utelias silmäys huomaamatta.\n\n\"Otaksun, että olette jossakin liikeyrityksessä hänen osakkaanaan\",\nhuomautti Gallon.\n\n\"Ei sinnepäinkään. — Tämä on ystävyyttä. Aijoin juuri sanoa, että olen\npäässyt selville, miten nuo mahtimiehet saavat suuria aikaan. Niin,\nminulla oli hänestä sellainen tunne, että hän tiesi kaiken, ja minä\noikein häpesin itseäni.\"\n\n\"Luulen, että voisin antaa hänelle kompassin ja lapion, kun olisi\najettava koiravaljakkoa\", huomautti Daylight mieterikkaan vaitiolon\njälkeen. \"Ja minä kyllä myönnän, että voisin antaa hänelle yhden ja\ntoisen osviitan pokerpelissä ja kullankaivuussa ja ehkä myös kanootin\nmelomisessa. Ja ehkäpä minulla olisi suuremmat mahdollisuudet perehtyä\nsiihen peliin, jota hän on koko ikänsä pelannut, kuin hänellä olisi\nperehtyä siihen peliin, jota minä pelasin pohjan perillä.\"\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nVähän senjälkeen läksi Daylight New Yorkiin. John Dowsettin kirje oli\naiheuttanut matkan — tavallinen pieni koneella kirjoitettu, muutamia\nrivejä sisältävä kirje. Mutta Daylight oli vavahtanut sen lukiessaan.\nHän muisti miten hän kerran ennenkin ollessaan viisitoistavuotias\npoikanen oli vavahtanut kun pelaaja Tom Galsworthy oli neljännen\nmiehen puutteessa sanonut hänelle: \"Tule pelaamaan, kakara\". Nytkin\nhän vavahti. Nuo kuivat koneella kirjoitetut lauseet näyttivät hyvin\nsalaperäisiltä. _\"Meidän miehemme herra Howison tulee hotelliinne teitä\ntapaamaan. Hän on luotettava. Meitä ei saa nähdä yhdessä. Te ymmärrätte\nkaikki, kun olemme saaneet puhella.\"_ Daylight aprikoi näitä sanoja\nyhä uudelleen ja uudelleen. Tässä se oli. Tilaisuus suureen peliin\noli tullut ja näytti siltä, kuin olisi hänet kutsuttu ottamaan siihen\nosaa. Aivan varmaan, sillä mistään muusta syystä ei mies niin jyrkästi\nkehottaisi toista miestä matkustamaan Amerikan mantereen poikki.\n\n\"Meidän\" herra Howisonin toimesta he tapasivat toisensa Hudsonin\nrannalla komeassa maatalossa. Saamiaan ohjeita noudattaen saapui\nDaylight sinne yksityisellä moottorivaunulla, joka oli annettu hänen\nkäytettäväkseen. Hän tiesi yhtä vähän kenen vaunu se oli, kuin hän\ntiesi kuka omisti talon uudenaikaisine mukavuuksineen. Dowsett oli\njo siellä ja eräs toinen mies, jonka Daylight tunsi ennenkuin heidät\noli esitettykään toisilleen. Se oli Nathaniel Letton eikä kukaan muu.\nDaylight oli nähnyt hänen kuvansa usean kerran aikakauslehdissä ja\nsanomalehdissä ja lukenut hänen asemastaan liikemaailmassa ja hänen\nlahjoituksistaan Daratonan yliopistolle. Hänkin teki Daylightiin\nvoimaihmisen vaikutuksen, vaikka hän joutui ymmälle, kun ei nähnyt\nhänessä mitään yhtäläisyyksiä Dowsettin kanssa. Lukuunottamatta\nrehellisyyttä — rehellisyyttä, joka näytti tunkeutuneen hänen\nolemuksensa salatuimpiinkin sopukoihin — oli Nathaniel Letton\njoka suhteessa erilainen kuin toverinsa. Ollen luonnottoman laiha,\nnäytti hän kylmältä liekkimieheltä, jonkunlaiselta salaperäiseltä\nkemialliselta ihmisliekiltä, jonka jäisen pinnan alla piili tuhansien\naurinkojen tulinen kuumuus. Hänen suuret harmaat silmänsä etupäässä\nsynnyttivät tämän vaikutelman ja ne katsoivat kuumeisina päästä, joka\nkasvojen kapeuden ja ihon aavemaisen kalpeuden takia näytti miltei\nruumiin pääkallolta. Vaikka hän oli vasta viisikymmenvuotias, näytti\nhän harvoine raudanharmaine hiuksineen usein Dowsettin ikäiseltä.\nMutta Nathaniel Lettonilla oli valtaa — Daylight näki sen selvästi.\nHän oli kapeakasvoinen askeetti, joka eli korkeassa, ohennetussa,\ntyvenessä ilmakehässä — sulanut kiertotähti ylimaailmallisen jääpinnan\npeittämänä. Ja kuitenkin teki Daylightiin valtavimman vaikutuksen\nmiehen peloittava ja kunnioitusta herättäjä vilpittömyys. Hänessä ei\nollut mitään turhanpäiväistä. Hänet oli nähtävästi tuli puhdistanut.\nDaylightilla oli tunne, että mehevä kirous olisi ollut kuolettava\nloukkaus hänen korvissaan, häväistys ja herjaus.\n\nHe joivat — se on, Nathaniel Letton joi kivennäisvettä, jota talossa\noleva palvelija tarjosi hiilihappovesikoneesta ja Dowsett joi\nskotlantilaista whiskyä soodan kera ja Daylight otti cocktailin. Ei\nkukaan näyttänyt huomaavan, että oli tavatonta juoda Martin-cocktailia\nkeskiyöllä, vaikka Daylight juuri sen vuoksi piti heitä tarkoin\nsilmällä; sillä hän oli jo aikoja sitten oppinut, että martineilla on\ntarkoin määrätyt aikansa ja paikkansa. Mutta hän piti martineista ja\nollen luonnollinen mies, joi hän mitä kulloinkin halutti. Muut olivat\npanneet merkille tämän hänen ominaisuutensa, mutta eivät Dowsett ja\nLetton; ja Daylightin salainen ajatus oli: \"He eivät varmaankaan\nsilmiäänkään räpäyttäisi, jos pyytäisin lasillisen syövyttävää\nsublimaattiliuvosta.\"\n\nLeon Guggenhammer tuli huoneeseen heidän parhaillaan juodessa ja\npyysi skotlantilaista whiskyä. Daylight tarkasteli häntä uteliaana.\nTässähän oli mahtavan Guggenhammerin perheen jäsen; nuori tosin,\nmutta yksi niistä, joiden kera hänellä oli ollut monta tuimaa ottelua\npohjanperillä. Eikä Leon Guggenhammerikaan jättänyt mainitsematta tuota\nvanhaa juttua. Hän ylisti Daylightin rohkeutta — \"Tiedättekö, kaikuja\nOphirista kuului tänne meille saakka. Ja minun on sanottava, herra\nDaylight — anteeksi, herra Hamish — että voititte meidät loistavasti\nsiinä jutussa.\"\n\n_Kaikuja!_ Daylight ei voinut olla hätkähtämättä tämän sanan\nkuullessaan — _kaikuja_ taistelusta, johon hän oli käynyt koko\nvoimallaan ja klondikelaisten miljooniensa voimalla, oli tullut\nheidänkin korviinsa. Guggenhammerien täytyi varmaan olla uppo-rikkaita,\nkun niin valtava taistelu oli vain kahakka, josta he suvaitsivat kuulla\nkai'un. \"He varmaankin pelaavat tavattoman suurta peliä täällä\", oli\nhänen loppupäätelmänsä ja siihen liittyi ylpeyttä sen johdosta, että\nhänet oli kutsuttu ottamaan osaa juuri tähän suunnattoman suureen\npeliin. Tällä hetkellä hän katkerasti valitti sitä, ettei huhu ollut\ntotta ja etteivät hänen yksitoista miljoonaansa todellisuudessa\nolleetkaan kolmekymmentä miljoonaa. No, tässä seikassa hänen täytyi\nolla suora; hän ilmaisi heille tarkalleen varansa.\n\nLeon Guggenhammer oli nuori ja lihava. Hän ei ollut päivääkään yli\nkolmenkymmenen ja lukuunottamatta pusseja silmien alla olivat hänen\nkasvonsa sileät ja rypyttömät kuin poikasen. Hänkin teki rehellisen\nvaikutuksen. Hänen ihonvärinsä oli terveen punakka, hänen puhdas, sileä\nihonsa kertoi erinomaisesta terveydestä. Tämän erinomaisen ihon vuoksi\ntäytyi hänen lihavuuttaan ja pyöreää vatsaansa pitää luonnollisena.\nHänen ruumiinrakennuksensa oli taipuvainen lihavuuteen, siinä kaikki.\n\nPuhe kääntyi pian liikeasioihin, vaikka Guggenhammer ensin\nsanoi sanottavansa piakkoin tapahtuvasta kansainvälisestä\npurjehduskilpailusta ja omasta, oivallisesta höyrypurrestaan\nElectrasta, jonka äskettäin hankitut koneet jo olivat vanhentuneet.\nDowsett kertoi suunnitelmasta ja toiset kaksi auttoivat häntä\nsatunnaisilla huomautuksilla. Daylight kyseli. Olipa ehdotus mikä\nhyvänsä, tahtoi hän avoimin silmin sen hyväksyä tai hyljätä. Ja he\ntäyttivät hänen mielikuvituksensa käytännöllisillä näyillä siitä, mitä\nheillä oli mielessä. \"Heidän ei ikinä pälkähdä päähän, että te olette\nliittyneet meihin\", sanoi Guggenhammer, kun asia oli pääpiirteissään\nselvitetty ja hänen kauniit juutalaissilmänsä säteilivät innostuksesta.\n\"He luulevat teidän ajavan omia asioitanne oikein merirosvon tapaan.\"\n\n\"Tietysti te, herra Hamish, käsitätte, että meidän liittomme on\npidettävä aivan salassa\", varoitti Nathaniel Letton vakavasti.\n\nDaylight nyökähytti päätään.\n\n\"Ja luonnollisesti te niinikään käsitätte\", jatkoi Letton, \"että\ntulos voi olla vain hyvä. Yritys on laillinen ja oikea, ja saattaa\nvahingoittaa vain pörssipelaajia. Emme koeta saada aikaan tuhoja\nrahamarkkinoilla. Kuten itsekin näette, on teidän ostamalla saatava\nhinnat nousemaan. Kunniallinen pääomansijoittaja hyötyy.\"\n\n\"Niin juuri on asia\", sanoi Dowsett. \"Kuparin tarve kaupassa yhä\nkasvaa. Ward Valleyn kupari ja kaikki mitä siihen kuuluu — kuten\nnäytin teille, tyydyttää se itseasiassa neljänneksen koko maailman\nkysynnästä — on suuri yritys, niin suuri, ettemme mekään voi sitä\ntarkoin arvioida. Valmistuksemme ovat jo suoritetut. Meillä on kyllin\npääomaa itsellämme ja nyt haluamme lisää. Nyt on liian paljon Ward\nValleyn osakkeita liikkeellä, haitaksi nykyisille suunnitelmillemme.\nSiispä me tapamme kaksi pääskystä samalla kivellä — —\"\n\n\"Ja minä olen se kivi\", keskeytti Daylight hymyillen.\n\n\"Juuri niin. Teidän ei ole ainoastaan koetettava saada Ward Valleyn\nosakkeiden hintoja kohoamaan, vaan on teidän samalla ostettava niitä.\nTästä on meille arvaamatonta hyötyä ja te ja me kaikki saamme osamme\nvoitosta. Ja kuten herra Letton huomautti, on asia laillinen ja oikea.\nTämän kuun kahdeksantenatoista päivänä on johtokunnan kokous ja osinko\nkoroitetaan kahdenkertaiseksi.\"\n\n\"Ja ketkä joutuvat tässä kärsimään!\" huusi Leon Guggenhammer kiihkeästi,\n\n\"Keinottelijat\", selitti Nathaniel Letton, \"pelaajat, Wall Streetin\npintakuohu — käsitättehän. Varsinaiset pääomansijoittajat eivät joudu\nhäviölle. Sitäpaitsi oppivat he tuhannennen kerran luottamaan Ward\nValleyhin. Ja käyttämällä hyväkseen heidän luottamustaan voimme panna\ntoimeen laajat parannukset, joista olemme teille pääkohdissa tehneet\nselkoa.\"\n\n\"Tulee liikkumaan kaikenlaisia huhuja kaupungilla\", varoitti Dowsett\nDaylightia, \"mutta älkää pelästykö niitä. Nämä huhut voivat olla\nmeidänkin alkuunpanemiamme. Käsitätte kyllä miten ja miksi. Mutta\nhuhut eivät liikuta teitä. Te olette perillä asioista. Teidän on\nvaan ostettava, ostettava, ostettava, ostettava ja tehtävä viimeinen\nkaappauksenne juuri kun johtokunta korottaa osingon kaksinkertaiseksi.\nWard Valleyn osakkeet on korotettava niin korkeiksi, ettei kukaan enää\ntästä lähtien pysty niitä ostamaan.\"\n\n\"Me haluamme\", sanoi Letton vuorostaan ottaen puhevuoron ja vaikeni\nmaistaakseen kivennäisvettään, \"me haluamme saada suuren määrän\nWard Valleyn osakkeista pois yleisön hallusta. Me voisimme tehdä\ntämän helposti kiristämällä rahamarkkinoita ja peloittamalla\nosakkeenomistajia. Ja se kävisi meille siten halvemmaksikin. Mutta me\nolemme ehdottomasti aseman herroja, ja me olemme siksi hyvänsuopia,\nettä ostamme Ward Valleyn osakkeita huippuhintoihin. Eipä silti,\nettä mielisimme harjoittaa hyväntekeväisyyttä, mutta me tarvitsemme\npääomansijoittajia suurissa parannussuunnitelmissamme. Emmekä\nsuoranaisesti häviäkään näin menetellessämme. Kun johtokunnan päätös\ntulee tunnetuksi kohoavat Ward Valleyn osakkeet pilviin. Tämän\nlaillisen liiketoimemme ohessa me samalla aimo tavalla höyhennämme\nhankintakaupalla keinottelevia. Mutta tämä on vain satunnaista ja\ntavallaan välttämätöntä. Hankintakaupalla keinottelevat ovat tietysti\noikeita pelaajia ja heille tapahtuu ansion mukaan.\"\n\n\"Ja vielä yksi seikka, herra Hamish\", sanoi Guggenhammer, \"jos ostatte\nyli käytettävänä olevien varojenne tai yli sen summan, minkä uskallatte\ntähän kauppaan panna, niin kutsukaa viipymättä meitä avuksenne.\nMuistakaa, että me olemme takananne.\"\n\n\"Niin, me olemme takananne\", toisti Dowsett. Nathaniel Letton\nnyökähytti päätään vahvistukseksi. \"Puhukaamme nyt tuosta\nkaksinkertaisesta osingosta kahdeksantenatoista päivänä —.\" John\nDowsett repäisi lehden muistikirjastaan ja korjasi silmälasejaan.\n\"Esitän teille numerot. Tässä te näette...\"\n\nJa sitten hän esitti pitkän ammattimaisen ja historiallisen selonteon\nWard Valleyn tuloista ja osingoista sen perustamispäivästä lähtien.\n\nKoko neuvottelu kesti vain tunnin, jonka kuluessa Daylight eli\nkorkeimmalla huipulla, minne milloinkaan oli elämässään kiivennyt.\nNämät miehet olivat suurpelaajia. He olivat mahtimiehiä. Tosin hän\ntiesi, etteivät he olleet kaikkein suurimpia. He eivät olleet Morganien\nja Harrimanien vertaisia. Mutta he olivat kuitenkin tekemisissä noiden\njättiläisten kera ja olivat itse pienempiä jättiläisiä. Häntä miellytti\nheidän käytöksensä häntä kohtaan. He kohtelivat häntä hyväntahtoisesti,\nmutta ei alentuvasti. He kohtelivat häntä kunnioittavasti kuin\nvertaistaan ja se hiveli Daylightin mieltä, sillä hän tiesi hyvin, että\nhe tiedoissa ja varallisuudessa olivat häntä paljon edellä.\n\n\"Me saamme hiukan eloa keinottelija-joukkueeseen\", sanoi Leon\nGuggenhammer riemuiten, kun he nousivat lähteäkseen. \"Ja te, herra\nHamish, olette mies sen tekemään. He luulevat varmasti, että te ajatte\nomia asioitanne, ja heidän aseensa ovat teroitetut teidänlaisenne\nvasta-alkajan varalle.\"\n\n\"He tulevat varmaan erehtymään\", vahvisti Letton ja hänen harmaat\nsilmänsä katselivat suuren kaulahuivin poimuista, joka peitti hänen\nkaulansa korviin saakka. \"Heidän ajatuksensa kulkevat vanhoja uriaan.\nJoku odottamaton seikka tekee tyhjäksi heidän kaavamaiset laskelmansa\n— joku uusi yhdistelmä, joku outo tekijä, joku uusi muunnos. Ja te,\nherra Hamish, olette heille kaikkea tätä. Ja toistan vielä, he ovat\npelaajia ja ansaitsevat kohtalonsa. He häiritsevät ja painostavat\njokaista laillista yritystä. Teillä ei ole käsitystäkään siitä, mitä\nhäiriötä he tekevät meikäläisille — vähä väliä pelitempuillaan\ntekemällä tyhjiksi terveimmätkin suunnitelmat, saattamalla häviöön\nvakavaraisimmatkin laitokset.\"\n\nDowsett ja nuori Guggenhammer nousivat toiseen moottorivaunuun, Letton\nyksinään toiseen. Daylightiin, jonka ajatukset vielä askaroivat\nkuluneen tunnin tapahtumissa, teki lähtöhetki syvän vaikutuksen. Nuo\nkolme konetta seisoivat kuin loihditut öiset hirviöt hiekoitetulla\npihalla pimeän ajoportin alla. Yö oli pimeä ja moottorivaunujen valot\nleikkasivat pimeyttä: yhtä terävästi kuin veitset leikkaisivat kovaa\npuuta. Kuuliainen palvelija — koneellisesti toimiva haltija talossa,\njoka ei ollut kenenkään noista kolmesta miehestä — seisoi vakavana\nkuin kuvapatsas autettuaan heidät vaunuihin. Turkkipukuiset ajajat\nhäämöittivät epäselvinä, valtavina haahmoina istuimiltaan. Toinen\ntoisensa perästä kiitivät vaunut kuin ratsastajan kannustamat juoksijat\npimeyteen, kääntyivät ajotielle ja hävisivät yöhön.\n\nDaylightin vaunu kulki viimeisenä ja kurkistaessaan ulos, näki hän\nvilahdukselta valaisemattoman talon, joka pimeydessä näytti vuoren\nsuuruiselta. Kenen se oli? aprikoi hän. Kuinka käyttivät he juuri sitä\nsalaiseen neuvotteluunsa? Puhuisiko palvelija? Entä ajajat? Olivatko\nhekin luotettavia miehiä kuten \"meidän\" herra Howison? Salaperäisyyttä?\nAsian menestys riippui siitä. Ja käsikädessä salaperäisyyden kanssa\nkulki voima. Hän nojasi taaksepäin ja imi savukettaan. Suuria yrityksiä\noli tekeillä. Kortit oli jaettu varkain ja hänkin otti osaa suureen\npeliin. Hänen mieleensä muistuivat entiset poker-pelit Jack Kearnsin\nkera ja hän nauroi ääneen. Hän oli pelannut tuhansista, mutta nyt\nhän pelasi miljoonista. Häntä hytkähytti, kun hän kuvitteli noiden\nmiesten tappiota kahdeksantenatoista päivänä, jolloin johtokunta\npäättäisi jakaa kaksinkertaisen osingon — noiden miesten, jotka olivat\nteroittaneet aseitaan nolatakseen hänet — hänet, Burning Daylightin.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nHänen palatessaan hotelliinsa olivat reportterit odottamassa\nhaastatellakseen häntä, vaikka kello oli jo lähes kaksi aamulla.\nSeuraavana aamuna oli niitä vielä enemmän. New York otti hänet\nvastaan paperitorven toitotuksin. Vielä kerran esiintyi hänen kuvansa\nsanomalehtien palstoilla. Klondiken kuningas, Napaseudun sankari,\nPohjanperän kolmenkymmenen miljoonan pohatta oli tullut New Yorkiin.\nMitä varten oli hän tullut? Nolatakseen New Yorkin asukkaat, kuten\noli nolannut Tonopahilaiset Nevadassa. Wall Streetin oli paras pitää\nvaransa, sillä Klondiken hurjimus oli juuri tullut kaupunkiin. Tai\nehkäpä nolaisi Wall Street hänet. Wall Street oli nolannut monta hurjaa\nmiestä, se tulisi tämän Daylightinkin kohtaloksi. Daylight nauroi\nitsekseen ja antoi haastatteluissa epäselviä vastauksia. Se hyödytti\npeliä ja hän nauroi taas ajatellessaan, että Wall Street saisi paljon\ntekemistä ennenkuin se oli saanut hänet nolatuksi.\n\nHe olivat varmat siitä, että hän ryhtyisi peliin ja kun Ward Valleyn\nosakkeita alettiin ostaa, oltiin pian yksimielisiä siitä, että hän\noli takana. Liikemaailman lörpöttelijät supattelivat. Hän ahdisti\nvielä kerran Guggenhammeria. Tarina Ophirista kerrottiin vielä kerran\nsiinä määrin liioiteltuna, että Daylight tuskin tunsi sitä. Hiljaa, se\nkaikki vain hyödytti hänen tehtäväänsä. Pörssipelaajat olivat selvästi\npetetyt. Joka päivä hän lisäsi ostotarjouksiaan ja niin innokkaat\nolivat myyjät, että Ward Valleyn osakkeet nousivat, vaikka hitaasti.\n\"Tämä on varmaan jännittävämpää kuin pokerpeli\", kuiskasi Daylight\niloisesti itsekseen huomatessaan aikaansaamansa hämmingin. Sanomalehdet\nesittivät lukemattomia arveluita ja otaksumisia ja Daylightia ahdisti\nalati reportterilauma. Hikien haastattelunsa olivat mestarillisia.\nHuomatessaan, miten sanomalehtiä huvittivat hänen klondikelaiset\nsanasutkauksensa ja kielivirheensä, hän vielä liioitteli näitä\npuhetapansa omituisuuksia, käytti lausetapoja, joita oli kuullut muiden\nvanhojen erämiesten käyttävän, ja keksi itse silloin tällöin uusia.\n\nViikko ennen torstaita, kahdeksattatoista päivää, oli hänelle hyvin\njännittävä. Hän ei ainoastaan pelannut kiihkeämmin kuin milloinkaan\nennen elämässään, vaan hän pelasi maailman suurimmalla pelipöydällä\nja niin suurilla panoksilla, että karaistuneinkin pelaaja joutui\npakosta ymmälle. Huolimatta siitä, että osakkeita rajattomasti myytiin,\nkohosivat Ward Valleyn osakkeet kohoamistaan ja kun torstai lähestyi,\noli asema kireä. Jotakin oli tekeillä. Kuinka paljon aikoi tuo\nklondikelainen pelaaja ostaa Ward Valleyn osakkeita? Kuinka paljon hän\n_saattoi_ ostaa? Mitä teki Ward Valleyn joukkokunta koko tämän ajan?\nDaylightin mielestä eivät heidän haastattelunsa merkinneet mitään —\nne olivat huvittavan tyyniä haastatteluja. Leon Guggenhammer uskalsi\nilmaista ajatuksen, että tämä Pohjanperän Kroisos mahdollisesti oli\nerehtynyt. Mutta eipä silti, että he olisivat olleet huolissaan,\nselitti John Dowsett. Eivät he tehneet vastaväitteitäkään. Vaikkeivät\ntienneetkään hänen aikeitaan, olivat he yhdestä seikasta aivan varmat,\nnimittäin, että hän koetti saada Ward Valleyn osakkeita kohoamaan.\nEivätkä he käsittäneet tätä. Vähätpä siitä, miten kävi hänen ja hänen\npörssikauppojensa, Ward Valleyn osakkeet olivat varmat ja tulisivat\npysymään varmoina, lujina kuin Gibraltarin kallio. Ei, heillä ei ollut\nWard Valleyn osakkeita myydä. Tämä keinotekoinen pula rahamarkkinoilla\nmenisi pian ohi, eikä Ward Valleyn tarvinnut muuttaa kantaansa jonkun\nmielettömän arvopaperipörssi-hämmennyksen takia. \"Se on pelkkää\nuhkapeliä alusta loppuun\", sanoi Nathaniel Letton, \"ja me kieltäydymme\nryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin sen johdosta ja ottamasta sitä\nmissään muodossa huomioon.\"\n\nTämän ajan kuluessa oli Daylightilla ollut muutama salainen kohtaus\nosakkaidensa kanssa — hän oli kerran neuvotellut Leon Guggenhammerin\nkanssa, kerran John Dowsettin ja kerran herra Howisonin kanssa. Mutta\nlukuunottamatta onnitteluja, ei niistä ollut mitään todellista tulosta,\nsillä, kuten hänelle vakuutettiin, kaikki kävi tyydyttävästi.\n\nMutta tiistaiaamuna tuli Daylightin korville huhu, joka oli omiaan\nsaamaan hänet pois tasapainosta. Se oli niinikään julaistuna Wall\nStreet Journalissa, joka oli saanut sen tietää varmalta taholta. Huhu\nkertoi, että kun Ward Valleyn johtokunta torstaina kokoontuu, näin\npäätetään tavanmukaisen osingon määräämisen asemasta ryhtyä verottamaan\nosakkaita lisämaksuilla. Se oli ensimäinen Daylightia kohdannut este.\nSamalla hänestä tuntui, että jos se oli totta, oli hän mennyttä\nmiestä. Niinikään hän huomasi, että hän oli suunnattomiin yrityksiinsä\nkäyttänyt yksinomaan omia rahojaan. Dowsett, Guggenhammer ja Letton\neivät olleet panneet alttiiksi mitään. Se oli tosin lyhytaikainen\nsäikähdys, mutta kyllin kiihkeä muistuttaakseen hänelle Holdsworthya ja\ntiilitehdasta ja saadakseen hänet peruuttamaan kaikki ostomääräykset\nhyökätessään puhelimeen.\n\n\"Siinä ei ole perää — pelkkä huhu\", kuuluivat Leon Guggenhammerin\nkurkku-äänellä lausutut sanat puhelimessa. \"Kuten tiedätte\",\nsanoi Nathaniel Letton, \"kuulun minäkin johtokuntaan ja tietäisin\nvarmasti jos joku semmoinen päätös olisi tekeillä.\" Ja John Dowsett;\n\"Varoitinhan jo teitä sellaisista huhuista. Siinä ei ole rahtuistakaan\nperää — ei rahtuistakaan. Vakuutan sen teille kunniani kautta.\"\n\nKovasti häveten mielenmalttinsa hetkellistä menettämistä, palasi\nDaylight tehtäväänsä. Keskeytys osakkeiden ostossa oli muuttanut\narvopaperipörssin hulluinhuoneeksi ja pitkin linjaa aikaansaivat\n\"karhut\" hävitystä. Ward Valleyn osakkeet, jotka olivat kohonneet\nkorkeimmalle, joutuivat ankarimman hyökkäyksen esineeksi ja olivat\njo alkaneet horjua. Daylight lisäsi tyynesti ostotarjouksensa\nkaksinkertaisiksi. Ja tiistaina, keskiviikkona ja torstaiaamuna hän yhä\nosti ja Ward Valley kohosi voitokkaana korkeammalle. He yhä myivät ja\nhän yhä osti, monin verroin enemmän kuin hänen olisi kannattanutkaan,\njos hänen todella olisi tarvinnut lunastaa kaikki ostamansa osakkeet.\nMitäpä siitä? Tänäänhän päätettäisiin jaettavaksi kaksinkertainen\nosinko, vakuutti hän itselleen. Vain keinottelijat joutuisivat pulaan.\nHe saisivat sopia ehdoista hänen kanssaan.\n\nJa sitten iski salama. Huhu, joka oli kertonut, että Ward Valleyn\njohtokunta päättäisi verottaa osakkaitaan, osottautui todeksi. Daylight\nkohotti käsiään. Hän hankki varmuuden tiedon todenperäisyydestä ja\nlakkasi pelistä. Eivät ainoastaan Ward Valleyn osakkeet, vaan kaikki\narvopaperit alenivat voitokkaiden \"karhujen\" toimesta. Daylight ei\nenää viitsinyt ottaa selvää, alenivatko Ward Valleyn osakkeet yhä, vai\npysyivätkö paikalla. Vaikka Wall Street oli mielettömänä, ei Daylight\nollut huumaantunut eikä ällistynyt. Hän väistyi taistelutantereelta\nharkitakseen asemaa. Lyhyen neuvottelun jälkeen välittäjäinsä kanssa,\nhän läksi hotelliinsa ostaen matkalla iltalehtiä ja silmäili niiden\notsakkeita. _Burning Daylight menettänyt kaikki rahansa_, luki hän;\n_Burning Daylight saanut rökkiinsä; toinen epäonnistunut yritys hankkia\nhelpolla rahaa_. Kun hän ennätti hotelliinsa, kerrottiin myöhemmässä\npainoksessa, että muuan nuori mies, joka oli noudattanut Daylightin\nesimerkkiä, oli tehnyt itsemurhan. _\"Miksi, piru vieköön, hän meni\ntappamaan itsensä?\"_ mutisi Daylight.\n\nHän meni huoneisiinsa, tilasi Martin-cocktailin, riisui kenkänsä ja\nistuutui miettimään. Puolen tunnin kuluttua hän nousi juomaan ja kun\nhän tunsi liköörin lämmittäen virtaavan ruumiissaan, vääntyivät hänen\nkasvojensa lihakset kylmään, jäykkään, todelliseen irvistykseen. Hän\nnauroi itselleen.\n\n\"Puijattu!\"\n\nSitten katosi irvistys hänen kasvoiltaan ja ne muuttuivat kalpeiksi\nja vakaviksi. Lukuunottamatta hänen osuuksiaan muutamiin Lännen\nyrityksiin (joiden takia hän vielä sai maksaa suuria lisämaksuja) oli\nhän häviöön joutunut mies. Mutta kovemman kolauksen oli saanut hänen\nylpeytensä. Hän oli ollut niin lyhytnäköinen. He olivat kynineet hänet\nputipuhtaaksi, eikä hänellä ollut mitään, jolla olisi sen todistanut.\nTyperinkin moukka olisi vaatinut todistuskappaleita, kun hän oli\ntyytynyt gentlemanin vakuutukseen ja päällepäätteeksi vielä suulliseen.\n_Gentlemanin vakuutus!_ Hän myhähti sille. Hänen korvissaan soivat\nDowsettin sanat puhelimessa. _\"Kunniani kautta\"_. He olivat varkaita\nja huijareita, eivät ollenkaan sen parempia, ja he olivat antaneet\nhänelle aimo iskun. Sanomalehdet olivat olleet oikeassa. Hän oli\ntullut New Yorkiin joutuakseen puijatuksi ja herrat Dowsett, Letton\nja Guggenhammer olivat sen tehneet. Hän oli pieni kala ja he olivat\nleikkineet hänen kanssaan kymmenen päivää — kyllin kauan riistääksen\nhäneltä hänen kymmenen miljoonaansa. Tietysti olivat he koko ajan\nmyöneet osakkeitaan hänelle ja ostivat nyt Ward Valleyn osakkeita\ntakaisin polkuhinnasta, ennenkuin rahamarkkinat tasaantuivat. Oli\nluultavinta, että Nathaniel Letton käytti voitto-osuutensa uuden\nrakennuksen rakennuttamiseen yliopistolleen. Leon Guggenhammer\nhankkisi uudet koneet huvipurteensa tai kokonaisen huvipursilaivaston.\nMutta hän ei keksinyt, mitä pirullinen Dowsett tekisi saaliillaan —\ntodennäköisintä oli, että hän perustaisi uusia pankkirenkaita.\n\nJa Daylight istui ja tyhjensi cocktaileja ja muisteli elämäänsä\nAlaskassa ja eli uudelleen nuo julmat vuodet, jolloin hän oli\ntaistellut yhdentoista miljoonansa puolesta. Hetkeksi valtasi hänet\nmurhanhimo ja hurjia ajatuksia ja keskeneräisiä aikeita surmata\npettäjänsä liikkui hänen mielessään. Se olisi tuon nuoren miehen\npitänyt tehdä sensijaan, että oli tappanut itsensä. Hänen olisi pitänyt\nampua. Daylight avasi käsilaukkunsa ja otti esille itsetoimivan\npistoolinsa — suuri Coltin 44. Hän veti sen vireeseen ja tyhjensi sen\npatruunasäiliön. Sieltä vierähti yksitellen kahdeksan patruunaa. Hän\ntäytti säiliön jälleen, työnsi sinne sitten vielä lisäpatruunan. Hän\nveti pistoolin vireeseen ja painoi suojusliipasimen paikoilleen. Sitten\nhän pisti aseen taskuunsa ja tilasi uuden martinin ja joi sen.\n\nHän ajatteli tiukasti tunnin ajan, mutta hän ei enää irvistellyt.\nHänen kasvoihinsa ilmaantui ryppyjä ja nämät rypyt kertoivat työstä\npohjanperällä, pakkasesta, kaikesta siitä, mitä hän oli suorittanut\nja kestänyt — pitkistä loppumattomista viikoista taipaleella, Point\nBarrowin kalpeista lumiaavikoista, Yukonin ryskivistä jäälohkareista,\nkamppailuista ihmisten ja eläinten kera, nälän vaikeista päivistä,\npitkistä kuukausista Koyokukin varrella sääskien ahdistellessa,\nraatamisesta kuokka ja lapio kädessä, raskaiden taakkojen kantamisesta,\nja kahdestakymmenestä vaivan, hien ja ponnistusten pitkästä vuodesta.\n\nKello kymmeneltä hän nousi ja tutki tarkoin kaupungin karttaa. Sitten\nhän pani kengät jalkoihinsa, otti ajurin ja läksi yön selkään. Kaksi\nkertaa hän muutti ajuria ja meni lopulta erään salapoliisitoimiston\nyökonttoriin. Hän valvoi itse asian suoritusta, maksoi runsaasti\netukäteen, valikoi kuusi miestä, jotka tarvitsi ja antoi heille ohjeet.\nMilloinkaan eivät nämät olleet saaneet niin hyvää palkkiota niin\nyksinkertaisesta tehtävästä, sillä virallisen palkan lisäksi hän antoi\njokaiselle viisisataa dollaria ja lupasi antaa vielä saman verran, jos\nhe onnistuisivat tehtävässään. Hän oli varma siitä, että hänen kolme\näänetöntä osakastaan kohtaisivat toisensa seuraavana päivänä, ellei jo\nennemmin. Hän oli pannut kaksi salapoliisia pitämään kutakin heistä\nsilmällä. Hän halusi tietää vain paikan ja ajan.\n\n\"Älkää antako minkään estää itseänne, pojat\", kuului hänen viimeinen\nohjeensa. \"Minun täytyy saada tämä tieto. Vastaan kaikesta mitä te\nikinä teettekin, mitä ikinä tapahtuneekin.\"\n\nHotelliinsa palatessaan hän kaksi kertaa vaihtoi ajuria, kuten\nennenkin, meni huoneeseensa, joi vielä yhden cocktailin, paneutui\nlevolle ja nukkui. Aamulla hän pukeutui ja ajeli partansa, käski\nlähettämään aamiaisen ja sanomalehdet huoneeseensa ja odotti. Mutta hän\nei juonut mitään. Kello yhdeksältä alkoi puhelin soida ja tiedonantoja\ntulla. Nathaniel Letton oli lähtenyt junalla Tarrytowniin. John Dowsett\noli tulossa maanalaisella rautatiellä. Leon Guggenhammer ei ollut vielä\nlähtenyt liikkeelle. Ja kaupungin kartta edessään seurasi Daylight\ntäten noiden kolmen miehen liikkeitä, heidän lähtiessään kohtaamaan\ntoisiaan. Nathaniel Letton oli konttorissaan Mutual-Solanderin\ntalossa. Ensin saapui Guggenhammer. Dowsett viipyi vielä omassa\nkonttorissaan. Mutta kello yhdeltätoista tuli sana, että hänkin oli\nsaapunut ja muutamia minuuttia myöhemmin kiiruhti Daylight vuokratussa\nmoottorivaunussa Mutual-Solanderin taloa kohti.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nNathaniel Letton puhui juuri kun ovi avautui; hän vaikeni ja kahden\ntoverinsa kera tuijotti huoneeseen astuvaan Daylightiin kyeten hyvin\npeittämään ällistyksensä. Kenties tietämättään liioitteli Daylight\nkäynnissään erämaankävijän vapaita, heiluvia liikkeitä. Näytti todella\nsiltä kuin olisi hän tuntenut polun jalkainsa alla.\n\n\"Hyvää päivää, herrat, hyvää päivää\", sanoi hän ollen olevinaan\nhuomaamatta sitä tunnotonta tyyneyttä, millä he ottivat hänet vastaan.\nHän tervehti heitä vuorotellen kädestä, kulkien toisen luota toisen luo\nja puristaen heidän käsiään niin sydämellisesti, ettei Nathaniel Letton\nvoinut olla hätkähtämättä. Daylight heittäytyi jykevään nojatuoliin ja\noikoi laiskasti jäseniään ikäänkuin olisi ollut väsyksissä. Nahkaisen\nkäsilaukun, jonka hän oli tuonut mukanaan huoneeseen, laski hän\nhuolettomasti viereensä lattialle.\n\n\"Kyllä jukoliste nyt olen ollut leikissä\", hän alkoi huoaten puhua, nyt\nollenkaan välttämättä kotiseutunsa murteellisuuksia. \"Olemme pulskasti\nnolanneet heidät. Enkä minä oivaltanut pelin hienouksia ennenkuin se jo\noli lopussa. Isku heitti kerrassa tantereeseen. Ja heidän surmaniskunsa\noli todella hämmästyttävä.\"\n\nHe rauhoittuivat kuunnellessaan hänen lännen murteella verkkaan ja\nhyvänsävyisästi lausuilevan. Hän ei siis lopulta ollutkaan niin\npelottava. Huolimatta siitä, että hän oli tunkeutunut huoneeseen\nvastoin Lettonin konttoriväelleen antamia määräyksiä, ei näyttänyt\nsiltä, että Daylight rupeaisi rettelöimään ja raakuuksia syytämään.\n\n\"Noh, eikö teillä ole mitään sanottavaa osakkaallenne?\" kysyi Daylight\nhyväntuulisesti. \"Vai onko hänen loistava häviönsä häikäissyt teidät\nkokonaan?\"\n\nLetton rykäsi käheästi. Dowsett istui tyynenä ja odotti, Leon\nGuggenhammer sai sanottua:\n\n\"Olette kuin kuolleista noussut Kain.\"\n\nDaylightin mustat silmät välähtivät iloisesti.\n\n\"Todellako!\" sanoi hän riemuiten. \"Emmekö pitäneet heitä pilkkanamme!\nOlin vallan ällistynyt. En olisi luullut heitä niin lyhytnäköisiksi.\"\n\n\"Ja nyt\", jatkoi hän, antamatta vaitiolon käydä kiusalliseksi, \"on\nmeidän paras tehdä tili. Aijon tänään iltapäivällä lähteä Länteen.\"\nHän tarttui käsilaukkuunsa, avasi sen ja penkoi sitä molemmin käsin.\n\"Mutta älkää unohtako, toverit, että kuiskaatte korvaani sanasen, kun\nensi kerran haluatte lähettää minut Wall Streetin mylläkkään. Siitä on\nminulle hyötyä.\"\n\nHän otti laukusta kaksi suurta kasaa papereita, maksumääräyslomakkeita\nja välittäjäin kuitteja. Nämät hän asetti läjään suurelle pöydälle ja\nkaivoi sitten vielä esiin muutamia papereita, jotka lisäsi läjään.\nHän katsoi paperilappua, jonka oli ottanut takkinsa taskusta ja luki\nääneen: —\n\n\"Kymmenen miljoonaa kaksikymmentäseitsemän tuhatta neljäkymmentäkaksi\ndollaria ja kuusikymmentäkahdeksan senttiä on minulla ollut kuluja.\nTietysti lasketaan tämä voitosta ennenkuin rupeamme laskemaan osuutta\nsaaliista. Mitkä ovat teidän numeronne?\"\n\nNuo kolme miestä katsoivat hämmästyneinä toinen toistaan. Tuo mies oli\nsuurempi narri kuin he olivat luulleetkaan tai sitten pelasi hän peliä,\njosta heillä ei ollut aavistusta.\n\nNathaniel Letton kostutti huuliaan ja loihe lausumaan:\n\n\"Kestää muutaman tunnin ennenkuin tili on tehty, herra Hamish. Herra\nHowison laskee sitä juuri. Otaksun, että syömme yhdessä välipalaa ja\njuttelemme siitä. Panen konttoripalvelijat kiireellä työhön, jotta\nhyvissä ajoin ennätätte junallenne.\"\n\nDowsett ja Guggenhammer ilmaisivat miltei silminnähtävästi tuntemansa\nhuojennuksen. Asema alkoi selvitä. Oli hermoillekäypää oleskella\nsamassa huoneessa kuin tämä jäntevälihaksinen, intiaanin kaltainen\nmies, jonka rahat he olivat ryövänneet. He muistelivat kauhulla monia\ntarinoita hänen vahvuudestaan ja häikäilemättömyydestään. Jos Letton\nvain voisi karkoittaa hänet siksi kauvas, että he pääsisivät pakenemaan\nkonttorin oven ulkopuolelle poliisin suojeleman maailman turviin, olisi\nkaikki hyvin; ja näytti aivan siltä kuin olisi Daylight aikonut lähteä.\n\n\"Hauska kuulla\", sanoi hän. \"En tahtoisi myöhästyä junalta ja olen\ntuntenut itseni ylpeäksi saadessani olla liikeasioissa teidän\nkanssanne, hyvät herrat. Tajuan sen täydellisesti, vaikken kykene\ntunteitani ilmaisemaan. Mutta olen kovin utelias ja tahtoisin hirveän\nmielelläni tietää, paljonko arvelette meidän voittaneen. Voitteko\nsuunnilleen arvioida sitä?\"\n\nNathaniel Letton ei katsonut vedoten ystäviinsä, mutta lyhyen\nvaitiolon kestäessä nämät tunsivat, että hän vetosi heihin. Dowsett,\njoka oli karskimpaa ainetta kuin nuo toiset, alkoi aavistaa, että\nklondikelaisella oli jotakin mielessä. Mutta toiset kaksi antoivat\nhänen lapsellisen viattomuutensa yhä pettää itseään.\n\n\"Se on kovin vaikeata\", alkoi Leon Guggenhammer, \"Ward Valleyn\nosakkeiden kurssi on vaihdellut, joten —\"\n\n\"Joten edeltäkäsin on mahdotonta tehdä mitään arvioita\", täydensi\nLetton.\n\n\"No sinnepäin vain\", neuvoi Daylight ystävällisesti. \"Miljoona sinne\ntai tänne ei paljoa merkitse. Täsmälliset numerot saamme sitten\nmyöhemmin. Mutta olen nyt niin utelias. Miksi ette sano?\"\n\n\"Miksi leikkiä kauemmin tyhjillä sanoilla?\" kysyi Dowsett äkisti ja\nkylmästi. \"Tehkäämme nyt heti asiat selviksi. Herra Hamishilla on\nväärä käsitys asioista ja häntä täytyy neuvoa. Tässä liikeyrityksessä\n—\"\n\nMutta Daylight keskeytti hänet. Hän oli pelannut siksi paljon pokeria,\nettei sielutieteellinen tekijä ollut jäänyt häneltä huomaamatta ja\nhän ehätti ennen Dowsettia suorittaakseen pelin paljastuksen omalla\ntavallaan.\n\n\"Liikeyrityksistä puhuttaessa\", sanoi hän, \"muistuu mieleeni muuan\npoker-peli, jonka näin kerran Renossa, Newadassa. Se ei ollut\noikein rehellistä peliä. Kaikki, jotka olivat siinä mukana, olivat\nväärinpelaajia. Mutta siellä oli muuan uusi tulokas — keltanokiksi\nniitä siellä sanottiin. Hän seisoi jakajan takana ja näki, että tämä\njakoi itselleen neljä ässää korttipakan pohjasta. Keltanokka säikähtyi.\nHän hiipi jakajaa vastapäätä istuvan pelaajan luo.\n\n\"'Kuulkaahan', kuiskasi hän, 'näin jakajan antavan itselleen neljä\nässää.'\n\n\"'No, entäpä sitten?' sanoi pelaaja.\n\n\"'Luulin, että minun olisi kerrottava se teille', sanoi keltanokka. 'Hän\nantoi itselleen neljä ässää.'\n\n\"'Kuulkaahan, herraseni', sanoi pelaaja, 'teidän on paras suoria täältä\ntiehenne. Te ette ymmärrä peliä ollenkaan. Nythän on _hänen_ vuoronsa\njakaa'.\"\n\nNauru, joka tervehti hänen juttuaan oli väkinäistä, mutta Daylight ei\nnäyttänyt sitä huomaavan.\n\n\"Otaksun, että jutullanne on joku tarkoitus\", sanoi Dowsett\npainokkaasti.\n\nDaylight katsoi häneen viattomasti eikä vastannut. Hän kääntyi\nhilpeästi Nathaniel Lettonin puoleen.\n\n\"Sanokaa pois\", sanoi hän. \"Sanokaa paljonko suunnilleen voitamme.\nKuten jo äsken sanoin, ei miljoona sinne tai tänne vaikuta asiaan, kun\nvoitto on niin suuri.\"\n\nMutta tällä kertaa oli Letton rohkaistunut Dowsettin ottamasta\nasenteesta ja hänen vastauksensa oli suora ja täsmällinen.\n\n\"Pelkään, että olette käsittänyt väärin, herra Hamish. Teille ei tule\nmitään voitto-osuutta. Pyydän älkää nyt kiihtykö. Minun tarvitsee vain\npainaa tätä nappulaa...\"\n\nPuhumattakaan siitä, että Daylight olisi kiihtynyt, näytti hän\nkaikesta päättäen vallan huumaantuneelta. Hän haki hajamielisenä\nliivintaskustaan tulitikun, sytytti sen ja huomasi, ettei hänellä\nollut savukkeita. Nuo kolme miestä seurasivat jännittyneinä hänen\nliikkeitään. Nyt kun se oli sanottu, he tiesivät, että heillä oli\nedessään kiusalliset hetket.\n\n\"Ettekö sanoisi sitä vielä kerran?\" sanoi Daylight. \"Minusta tuntuu,\netten käsittänyt aivan oikein. Te sanoitte...?\"\n\nHän näytti tuskallisessa jännityksessä odottavan Nathaniel Lettonin\nsanoja.\n\n\"Sanoin, että olette käsittänyt väärin, herra Hamish, siinä kaikki.\nOlette harjoittanut pörssipeliä ja kärsinyt suuria tappioita. Mutta\nei Ward Valley enkä minä, eivätkä yhtiötoverini tunnusta, että olemme\nteille mitään velkaa.\"\n\n\"Tuo tuossa vastaa kymmentä miljoonaa kahtakymmentäseitsemää tuhatta\nneljääkymmentäkahta dollaria ja kuuttakymmentäkahdeksaa senttiä\npuhdasta rahaa. Eikö se teidän mielestänne ole mitään?\"\n\nLetton hymyili ja kohautti hartioitaan.\n\nDaylight katsoi Dowsettiin ja mutisi:\n\n\"Alanpa aavistaa, että tuolla jutullani oli kuitenkin tarkoitus.\"\nHän yritti nauraa. \"Oli teidän vuoronne jakaa kortit ja kyllä te ne\njaoittekin. Hyvä, en tahdo puuttua siihen. Olen tuon pokerinpelaajan\nkaltainen. Oli teidän vuoronne jakaa, ja teillä oli oikeus katsoa\neteenne. Ja te sen teittekin — kynitte minut putipuhtaaksi\nkädenkäänteessä.\"\n\nDaylight osoitti kuitti- ja paperikasaa pöydällä.\n\nHän tuijotti tyrmistyneen näköisenä paperiläjään pöydällä.\n\n\"Ja kaikki tuo ei ole edes sen paperin arvoinen, jolle se on\nkirjoitettu. Oh ei, en tahdo valittaa. Oli teidän vuoronne jakaa ja te\npuijasitte minua ja mies, joka pyrkii toisen miehen osuutta anastamaan,\nei ole mies eikä mikään. Ja nyt on peli päättynyt, kortit ovat pöydällä\nja tappiot on suoritettu, mutta...\"\n\nHänen kätensä sukelsi nopeasti povitaskuun ja otti esiin Coltin\nitsetoimivan pistoolin.\n\n\"Kuten sanoin, on vanha peli jo päättynyt. Nyt alkaa _minun_ pelini ja\nhaluanpa nähdä, kykenenkö minä pitämään neljä ässääni — —\"\n\n\"Ottakaa pois kätenne, te valkeaksi sivuttu hauta!\" huusi hän ankarasti.\n\nNathaniel Lettonin käsi, joka oli hiipinyt lähemmäksi soittonappulaa\npöydällä, pysähtyi äkkiä.\n\n\"Muuttakaa paikkoja\", komensi Daylight. \"Muuttakaa tämä tuoli sinnemmä,\nte raadonkarvainen petturi. Pian! Kautta Jumalan! Tai laitan teihin\nsellaisen vuodon, että luulevat isänne olleen vesijohtohanan ja äitinne\nkasteluvaunun. Te, Guggenhammer, siirtäkää tuolianne lähemmäs ja te,\nDowsett, istukaa tänne, niin selitän teille tämän pistoolin hyvät\nominaisuudet. Se on ladattu suurta peliä varten ja siinä on kahdeksan\npanosta. Se on varma kapine, kun vaan alkaa sillä paukutella.\n\n\"Kun alkuhuomautukset nyt on tehty, käyn käsiksi peliin. Ottakaa\nhuomioon, etten ole tehnyt mitään muistutuksia teidän peliänne vastaan.\nTe teitte parhaanne ja se oli oikein. Mutta nyt on minun pelini\nvuoro ja minun on tehtävä parhaani. Ensiksikin, te tunnette minut.\nOlen Burning Daylight — tiedättekö sen? En pelkää Jumalaa, pirua,\nkuolemaa enkä murhaa. Ne ovat minun neljä ässääni ja ne voittavat\nteidän kuparinne. Katsokaahan tuota elävää luurankoa. Letton, teitä\nkuolema varmaan peloittaa. Teidän luunne rutisevat säikähdyksestä.\nJa katsokaa tätä lihavaa juutalaista. Tämä pieni ase tekee hänet\njumalaapelkääväiseksi. Hän on keltainen kuin sitruuna. Dowsett,\nte olette kylmäverinen mies. Ette ole edes silmäänne räpäyttänyt.\nSe johtuu siitä, että te olette taitava laskennossa. Ja se tekee\npelini helpoksi. Te istutte siinä ja laskette kaksi ja kaksi yhteen\nja tiedätte, että minä varmasti nyljen teitä. Te tunnette minut ja\ntiedätte, etten pelkää mitään. Ja te laskette kaikki rahanne ja\ntiedätte, ettette kuole, jos vaan voitte sen estää.\"\n\n\"Tahdon nähdä teidät hirressä\", kuului Dowsettin vastaus.\n\n\"Sitä ette, piru vie, näe. Kun leikki alkaa, ammun teidät ensiksi.\nTulen kyllä roikkumaan hirressä, mutta te ette saa olla elossa\nnähdäksenne sitä. Te kuolette tässä ja nyt heti, mutta minä kuolen\nvasta pitkän ajan päästä lain käden kautta — ymmärrättekö? Kuoltuanne,\nkun ruoho kasvaa haudoillanne, ette saa tietää milloin minut hirtetään,\nmutta minulla on oleva pitkät ajat ilo tietää, että olen ampunut\nteidät.\"\n\nDaylight vaikeni.\n\n\"Ette kaiketi tahdo surmata meitä\"? kysyi Letton kummallisella,\nkimeällä äänellä.\n\nDaylight ravisti päätään.\n\n\"Se olisi kaiketi liikaa tuhlausta. Ette ole sen arvoiset. Otan\nmieluummin rahani takaisin. Ja arvaan, että tekin mieluummin annatte\nrahani takaisin kuin joudutte paareille.\"\n\nSeurasi pitkä äänettömyys.\n\n\"No, olen jakanut kortit. Nyt on teidän pelattava. Mutta ennenkuin\nrupeatte harkitsemaan asiaa, on minun varoitettava teitä: jos tuo ovi\navautuu ja joku konttoristeistanne huomaa, että täällä on jotakin\ntavatonta tekeillä, niin ammun heti. Ei kukaan pääse ulos tästä\nhuoneesta muuten kuin jalat edellä.\"\n\nSeurasi pitkä, kolmen tunnin istunto. Ratkaisevana tekijänä ei\nollut suuri itsetoimiva pistooli, vaan varmuus siitä, että Daylight\nkäyttäisi sitä. Eivät ainoastaan nuo kolme muuta miestä olleet\nvakuutetut siitä, vaan Daylight itsekin oli siitä vallan varma. Hän\noli lujasti päättänyt tappaa miehet, ellei saisi rahojaan takaisin.\nEi ollut helppoa yht'äkkiä hankkia kymmentä miljoonaa paperirahassa\nja kiusallisia viivykkeitä sattui. Toistakymmentä kertaa kutsuttiin\nherra Howison ja konttoripäällikkö huoneeseen. Tällöin oli pistooli\nhuolellisesti piilossa sanomalehden alla ja Daylight kierteli tai\nsytytti tapansa mukaan savukkeitaan. Mutta lopulta oli kutenkin kaikki\nvalmista. Muuan konttoriapulaisista haki odottavasta moottorivaunusta\nlippaan ja Daylight lukitsi sen. Hän pysähtyi ovelle tehdäkseen\nloppuhuomautuksensa.\n\n\"Minulla on vielä kolme seikkaa teille sanottavana. Kun olen ennättänyt\ntämän oven ulkopuolelle, niin olette te vapaat toimimaan ja minä haluan\njuuri varoittaa teitä siitä, mitä aijotte tehdä. Ensiksikin: ei mitään\ntoimenpiteitä minun vangitsemisekseni — ymmärrättekö? Tämä raha on\nminun, enkä minä ole sitä teiltä ryöstänyt. Jos tulee ilmi, miten te\npetkutitte minua ja miten minä maksoin teille samalla mitalla, joudutte\nte naurunalaisiksi, teille nauretaan oikein makeasti. Tämä nauru ei\nvarmaan ole teille oikein tervetullut.\n\n\"Jos te sen jälkeen kun olen saanut takaisin rahani, jotka te\nryöväsitte minulta, haastatte minut oikeuteen ja koetatte toistamiseen\nryövätä minua, niin ammun teidät, aivan varmaan tapan teidät. Eivät\nteidän kaltaisenne arat peukaloiset nyle Burning Daylightia. Jos te\nvoitatte, niin te häviätte ja täällä saadaan varmasti viettää muutamia\nodottamattomia hautajaisia. Katsokaa minua nyt silmiin, niin tiedätte,\nettä tarkoitan täyttä totta. Nuo paperit ja kuitit pöydällä ovat\nteidän. Hyvästi.\"\n\nKun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, juoksi Nathaniel Letton\npuhelimeen ja Dowsett ehätti häntä estämään.\n\n\"Mitä aijotte tehdä?\" kysyi Dowsett.\n\n\"Hälyyttää poliisin. Tämä on suoraa ryöväystä. En aijo kärsiä sitä.\nSanon teille, etten aijo kärsiä sitä.\"\n\nDowsett hymyili julmasti, mutta kantoi samalla laihan rahamiehen\ntakaisin ja laski hänet nojatuoliin.\n\n\"Puhumme siitä tarkemmin\", sanoi hän ja sai Leon Guggenhammerista\nhuolestuneen liittolaisen.\n\nEikä siitä milloinkaan tullut sen enempää. Asia pysyi noiden\nkolmen miehen salaisuutena. Ei Daylightkaan milloinkaan ilmaissut\nsalaisuutta, vaikka hän tänä iltapäivänä riisuttuaan kenkänsä ja\nnostettuaan jalkansa tuolille kauvan ja sydämellisesti nauraa hihitti\nhotellihuoneessaan. New York sai ainaista päänvaivaa tästä jutusta;\nse ei kyennyt keksimään mitään järjellistä selitystä. Kaikesta\npäättäen olisi Daylightin pitänyt menettää kaikki rahansa, mutta\ntiedettiin, että hän heti sen jälkeen palasi San Fransiskoon ja\nliikutteli näennäisesti koskematonta pääomaa. Tämä ilmeni selvästi\nhänen yritystensä suurenmoisuudesta. Hän esimerkiksi riisti Shefstlyltä\nPanama-radan johtajavallan ja myi sitten kahden kuukauden kuluttua\nosuutensa tähän yhtiöön Harriman'ille voitolla, joka herätti\nsuunnatonta huomiota.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nSan Fransiskossa Daylightin maine kohosi nopeasti. Tavallaan oli hänen\nmaineensa kaikkea muuta kuin kadehdittava. Miehet pelkäsivät häntä.\nHäntä pidettiin tappelijana, vihollisena, tiikerinä. Hänen pelinsä\noli repimistä ja musertamista, eikä kukaan tiennyt miten ja mihin hän\nseuraavan iskunsa suuntaisi. Kaikki, mitä hän teki, kohtasi muita\nyllätyksenä. Hän, joka vasta oli tullut pohjan periltä, ei ajatellut\ntotuttujen kaavojen mukaan, vaan kykeni keksimään tavattoman paljon\nuusia temppuja ja sotajuonia. Ja voitettuaan kerran jonkun edun,\nkäytti hän sydämettömästi sitä hyväkseen. \"Järkähtämätön kuin punainen\nintiaani\", sanottiin hänestä ja se oli totta.\n\nToisaalta pidettiin häntä \"rehellisenä\". Hänen sanansa oli yhtä varma\nkuin hänen velkakirjansa, vaikkei hän itse puolestaan luottanut\nkenenkään sanoihin. Ehdotukset, jotka perustuivat _gentlemanin\nvakuutuksiin_ saivat hänet aina vetämään vastakynttä ja, henkilö,\njoka liikeasioissa Daylightin kanssa pani kunniansa pantiksi, sai\nkiusallisen hetken. Hän ei milloinkaan antanut lupaustaan, ellei hän\nollut voiton puolella. Toisen asia oli hyväksyä se tai jäädä pois\nleikistä.\n\nLaillinen pääomansijoitus ei kuulunut Daylightin peliin. Se kahlehti\nrahan ja vähensi uhkayritysmahdollisuutta. Hänet lumosi se, mikä\nliike-elämässä on uhkapeliä ja kun pelasi kuten hän, piti rahojen aina\nolla saatavissa. Hänen rahansa olivat vain lyhyinä väliaikoina sidotut,\nsillä hän liikutteli niitä alinomaa. Varma, viisi prosenttia tuottava\nrahansijoitus ei häntä miellyttänyt; mutta pannessaan peliin miljoonia\nkovissa, tuimissa otteluissa, joissa saattoi menettää kaikki tai\nvoittaa viisikymmentä tai sata prosenttia, tunsi hän oikein elävänsä.\nHän pelasi sääntöjä noudattaen, mutta hän pelasi säälimättömästi.\nKaadettuaan kumoon jonkun miehen tai yhtiön, ei hän hellittänyt\notettaan, vaikka he valittivatkin. Armonpyynnöt liike-elämässä\nkaikuivat kuuroille korville. Hän oli vapaa, eikä hänellä ollut mitään\nystävyyssuhteita. Hänen silloin tällöin solmimissaan suhteissa olivat\nliike-edut määräävinä ja hän piti liittolaisiaan henkilöinä, jotka\ntahtoivat pettää häntä tai saattaa hänet häviöön, jos vain sopiva\ntilaisuus sattuisi. Tästä elämänkatsannostaan huolimatta oli hän\nuskollinen liittolaisilleen. Mutta hän oli uskollinen juuri niin kauan\nkuin he olivat uskollisia, eikä yhtään kauemmin. Heti, kun hän oli\npäässyt selville heidän petollisuudestaan, oli hän valmis maksamaan\nsamalla mitalla.\n\nTyynenmeren rannikon liike- ja rahamiehet eivät milloinkaan unohtaneet\nläksytystä, jonka hän antoi Charles Klinknerille ja \"California and\nAltamont Trust\" yhtiölle, Klinkner oli sen johtaja. Hän oli liitossa\nDaylightin kanssa ja yhdessä he kävivät \"San José Interurbanin\"\nkimppuun. Mahtava \"Lake Power\" ja \"Sähkövalaistusyhtiö\" tulivat avuksi\nja juuri taistelun ollessa kuumimmillaan meni Klinkner vihollisen\npuolelle luullen siitä hyötyvänsä. Daylight menetti kolme miljoonaa\nennemmin kuin hän piti sen hyvänään, ja \"California and Altamont\nTrust\" yhtiö sai joutua toivottomasti häviöön ja Klinkner tehdä\nitsemurhan pahantekijän vankikopissa. Daylight ei ainoastaan menettänyt\notettaan \"San Jose Interurbaniin\", vaan sai taistelunsa synnyttämän\nkauppapulan aikana vielä kovia tappioita joka taholla. Asiantuntijat\nväittivät, että hän olisi voinut tehdä sovinnon ja pelastaa paljon.\nMutta sensijaan hän tahallansa luopui taistelusta \"San José\nInterurbania\" ja \"Lake Poweria\" vastaan ja näennäisesti voitettuna kävi\nnapoleonimaisella äkkirynnäköllä Klinknerin kimppuun. Sitä Klinkner\nkaikkein vähimmin osasi odottaa ja Daylight tiesi sen. Hän tiesi\nniinikään, että \"California and Altamont Trust\" yhtiö oli sellaisenaan\nterve liikeyritys, mutta, että se juuri sillä hetkellä Klinknerin\nkeinottelujen kautta oli joutunut epävarmaan asemaan. Hän tiesi myös,\nettä muutaman kuukauden kuluttua seisoisi Trust-yhtiö vankemmin\njaloillaan kuin milloinkaan ennen juuri noiden samojen keinottelujen\navulla ja että oli iskettävä heti, jos ollenkaan mieli iskeä. \"Siitä on\nminulla yhtäpaljon ja enemmänkin hyötyä tulevaisuudessa\", kerrottiin\nhänen sanoneen tappioistaan. \"Tästälähin miehet, jotka ryhtyvät\nkanssani liikeasioihin, tuumivat päänsä ympäri ennenkuin koettavat\npettää minua.\"\n\nSyynä hänen hurjaan menettelytapaansa oli se, että hän halveksi\nmiehiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Hän oli vakuutettu siitä, ettei\nyksi sadastakaan ollut moitteettoman rehellinen ja hän ennusti, että\nrehellisille kierossa pelissä kävisi hullusti. Hänen kokemuksensa\nNew Yorkissa olivat avanneet hänen silmänsä. Hän oli reväissyt rikki\nliike-elämän peliä verhoavat harhaluulot ja näki sen alastomuudessaan.\nHän katseli yhteiskuntaa ja teollisuutta jotenkin tämäntapaisessa\nvalossa: —\n\nJärjestetty yhteiskunta oli suurta epärehellistä peliä. Oli olemassa\npaljon synnynnäisesti kykenemättömiä — miehiä ja naisia, jotka\neivät olleet kyllin sairaita joutuakseen heikkomielisten koteihin\neivätkä kyllin voimakkaita kyetäkseen muuhun kuin puunhakkaajiksi ja\nvedenkantajiksi. Sitten oli narreja, jotka ottivat järjestelmällisen\nnarripelin vakavasti, kunnioittivat ja pitivät sitä arvossa. He\nolivat helppoa saalista toisille, jotka näkivät selvästi ja tiesivät\nnarripelin siksi, mitä se oli.\n\nTyö, oikea työ oli kaiken rikkauden lähde. Olipa sitten kysymyksessä\nsäkillinen perunoita, loistopiano tai seitsemän matkustajaa kulettava\nmoottori-vaunu, oli se työn tulos. Pelin nurjuus kävi ilmi siitä\nmiten nämät esineet jaettiin ihmisten kesken sen jälkeen kun työ\noli ne luonut. Hän ei nähnyt karkeakouraisia työmiehiä pelaamassa\nloistopianoilla ja ajamassa automobiileilla. Tämä johtui siitä, että\npeli oli väärää. Kymmeniä tuhansia ja satojatuhansia miehiä valvoi\nöisin miettien keinoja, miten saattoivat asettua työmiesten ja\ntyömiesten työn väliin. Nämät keinottelijat olivat liikemiehiä. Kun he\ntunkeutuivat työmiehen ja hänen työnsä tulosten väliin, ottivat he osan\nsiitä itselleen. Osan suuruus ei riippunut kohtuullisuuden säännöistä,\nvaan heidän omasta voimastaan ja sikamaisuudestaan. Sanottiinhan aina:\n\"kaikki liike kannattaa\". Hän näki kaikkien liikemiesten tekevän siten.\n\nOllessaan eräänä päivänä lempeällä mielellä (jonka useat cocktailit\nja hyvä välipala olivat herättäneet) rupesi hän pakinoille Jonesin,\nhissipojan kanssa. Jones oli laiha, hurjapäinen mies, joka näytti\nhoitavan tointaan loukatakseen ihmisiä, joita palveli. Tämä juuri\nherätti Daylightin mielenkiinnon eikä kestänyt kauan ennenkuin hän\nhuomasi, mikä Jonesia vaivasi. Hän oli oman luokituksensa mukaan\nköyhälistöläinen ja hän olisi tahtonut elää kirjailemalla. Kun\naikakauskirjat eivät olleet huolineet hänen kirjoituksiaan ja kun hänen\noli pakko hankkia ruokaa ja katto päänsä päälle oli hän mennyt pieneen\nPetachan laaksoon lähes sadan peninkulman päässä Los Angelesista.\nHän aikoi päivisin käydä työssä voidakseen öisin kirjoittaa ja\nlukea. Mutta rautatie nieli kaikki, mitä liike tuotti. Petacha oli\nautio laakso ja sieltä saatiin vain kolmenlaisia tuotteita: karjaa,\npolttopuita ja puuhiiltä. Rahti vaununlastilta karjaa Los Angelesiin\nmaksoi rautatiellä kahdeksan dollaria. Tähän selitti Jones olevan\nsyynä sen seikan, että karjalla on jalat ja sen saattoi ajaa Los\nAngelesiin yhtä suurilla kustannuksilla kuin mitä vaununlasti maksoi.\nMutta polttopuilla ei ollut jalkoja ja rautatie kiskoi täsmälleen\nkaksikymmentäneljä dollaria vaununlastilta.\n\nTämä oli kekseliäs järjestelmä, sillä kun puiden myyntihinnasta Los\nAngelesissa laskettiin rahti, jäi puunhakkaajalle kahdentoista tunnin\ntyöstä dollari ja kuusikymmentä centiä. Jones oli luullut pääsevänsä\nvoitolle pelissä muuttamalla puunsa puuhiileksi. Hänen arviolaskunsa\nolivat tyydyttäviä, Mutta rautatie oli niinikään tehnyt arvioita. Se\nmääräsi neljäkymmentäkaksi dollaria hiilen rahdiksi vaununlastilta.\nKolmen kuukauden kuluttua Jones teki tilinpäätöksen ja huomasi, että\nhän yhä vielä ansaitsi vain dollarin ja kuusikymmentä centiä päivässä.\nJones jätti tuon homman.\n\nDaylight meni konttoriinsa ja mietti vielä kotvasen. Siinäpä se oli:\n_kaikki kauppa kannattaisi_. Huipusta pohjaan saakka oli se pelin\nsääntönä; ja peli pysyi pystyssä siitä syystä, että joka minuutti\nsyntyi maailmaan raukkoja. Jos Jonesin kaltainen ihminen syntyisi\njoka minuutti, ei peli kestäisi kauvankaan. Onni pelaajille, etteivät\ntyömiehet olleet Jonesin kaltaisia.\n\nMutta pelissä oli muitakin ja suurempia puolia. Pikkuliikemiehet,\nkamasaksat ja muut sellaiset ottivat työmiehen työn tuotteesta niin\nsuuren osan kuin saivat; mutta lopuksi kuitenkin suurliikemiehet\nkäyttivät hyväkseen työmiehiä pikkuliikemiesten avulla. Loppujen\nlopuksi jälkimäiset, kuten Jones Petachan laaksossa, saivat vain\npäiväpalkan vaivoistaan. He olivat todenteolla vain suurkauppiasten\npalkollisia. Vielä ylempänä olivat oikeat mahtimiehet. He käyttivät\nsuuria ja monimutkaisia laitoksia päästäkseen satojen tuhansien\ntyöntekijäin ja heidän työnsä väliin. Nämät miehet eivät olleet niin\npaljon pelkkiä ryöväreitä kuin pelaajia. Ja kosk'eivät he tyytyneet\nsuoranaiseen voittoonsa, ryöstivät he toinen toistaan. He nimittivät\ntätä pelin muotoa suureksi liike-elämäksi. He ryöstivät ensikädessä\ntyöntekijöitä, mutta silloin tällöin he lyöttäytyivät yhteen ja\nryöstivät toisiltaan koottua saalista. Tämä selitti ne viisikymmentä\ntuhatta dollaria, jotka Holdsworthy ryösti häneltä, ja sen kymmenen\nmiljoonan dollarin ryöstön, jonka Dowsett, Letton ja Guggenhammer\nolivat panneet toimeen. Ja kun hän ryösti Panaman rautatieyhtiön, oli\nhän menetellyt juuri samalla tavalla. Hänen loppupäätelmänsä oli, että\nhienompaa urheilua oli ryöstää toisia ryöväreitä kuin ryöstää raukkoja\ntyperiä työmiehiä.\n\nVaikka Daylight oli tuiki perehtymätön filosofiaan, hyväksyi hän\nitselleen kahdennenkymmenennen vuosisadan yli-ihmisen aseman ja\nkutsumuksen. Hän huomasi, että harvoja ja satunnaisia poikkeuksia\nlukuunottamatta, eivät liikemies- ja rahamies-ylimykset välittäneet\ntunnuslauseesta _aateluus velvoittaa_. Kuten muuan älykäs matkailija\noli kerran päivällisen jälkeen sanonut Alta-Pacific-klubissa, \"pitivät\nvarkaat kiinni kunniasta ja juuri se eroitti heidät kunniallisista\nmiehistä\". Siinäpä se. Se oli kuin naulan päähän sanottu. Nykyaikaiset\nrosvot olivat ahnaita rosvoja, jotka menivät hävyttömyydessä niin\npitkälle, että saarnasivat uhreilleen lakia oikeasta ja väärästä,\nmutta eivät itse käytännössä sitä toteuttaneet. Heidän keskuudessaan\npiti mies lupauksensa vain niinkauvan kuin hänen oli pakko se pitää,\n_\"Ei sinun pidä varastaman\"_ sopi vain kunniallisille työmiehille. He,\nyli-ihmiset, olivat sellaisten käskyjen yläpuolella. He luonnollisesti\nvarastivat ja toverit kunnioittivat heitä sitä enemmän mitä enemmän\nvarastivat.\n\nMitä kauvemmin Daylight otti osaa peliin, sitä selvemmäksi kävi\nasema hänelle. Huolimatta siitä, että jokainen rosvo oli halukas\nryöstämään jokaista toista rosvoa, olivat he hyvin järjestäneet\nkaikki asiat. He todenteolla vallitsivat yhteiskunnan valtiollista\nkoneistoa pikkupolitikoitsijasta aina Yhdysvaltain senaattiin saakka.\nHe äänestivät lakeja, jotka antoivat heille etuoikeuden ryöstää. He\nvahvistivat näitä lakeja poliisin, nostoväen, säännöllisen armeijan\nja tuomioistuimien avulla. Yli-ihmisen suurin vaara oli toinen\nyli-ihminen. Suuri, typerä kansanjoukko ei ymmärtänyt mitään. Se oli\nluotu sellaisesta raaka-aineesta, että ilmeisinkin lainvääristely\nei herättänyt siinä epäluuloja. Yli-ihminen käsitteli koneiston\nohjausnappuloita ja kun työmiesten ryöstäminen kävi kuivaksi ja\nyksitoikkoiseksi, ryöstivät he toinen toistaan.\n\nDaylightilla oli taipumus miettiä maailman menoa, mutta hän ei ollut\nmikään filosofi. Hän ei ollut milloinkaan lukenut kirjoja. Hän oli\nteräväpäinen käytännön mies ja hänestä oli kaukana ajatuskin ruveta\nmilloinkaan lukemaan kirjoja. Hän oli elänyt elämänsä alkuperäisissä\noloissa, missä kirjat eivät olleet välttämättömiä elämänilmiöiden\nymmärtämiseksi ja nyt näytti monimutkainenkin elämä hänestä\nyksinkertaiselta. Hän näki sen petosten ja keksintöjen lävitse ja\nhuomasi, että se oli yhtä alkeellista kuin elämä Yukonin varsilla.\nIhmiset olivat luodut samoista aineksista. Heillä oli samat intohimot\nja toiveet. Liike-elämä oli vain pokerpeliä laveammassa muodossa.\nSitä pelasivat ne, joilla oli rahaa. Työmiehiä olivat ne pelitoverit,\njotka raatoivat päiväpalkasta. Hän näki, että peliä pelattiin pysyvien\nsääntöjen mukaan ja hänellä oli itselläänkin kortit. Ihmiskunnan\nsuunnaton vähäpätöisyys, ihmiskunnan, jota rosvojoukko johti ja nylki,\nei häntä kummastuttanut. Se oli luonnollinen järjestys. Olivathan\nkaikki inhimilliset ponnistukset itse asiassa turhia. Hän oli niin\nusein sen huomannut. Hänen toverinsa olivat kärsineet nälkää ja\nkuolleet Stewart-joella. Sadat entisajan kullankaivajista eivät olleet\nhankkineet valtauksia Bonanzasta ja Eldoradosta, kun taas ruotsalaiset\nja uudet tulokkaat olivat hirvilaitumelle tietämättään paaluttaneet\nmiljoona-valtauksia. Sellaista oli elämä ja elämä oli julmaa. Miehet\nsivistyneessä maailmassa ryöstivät siksi, että heidän luontonsa oli\nsellainen. He ryöstivät yhtä luonnollisesti kuin kissat raapivat, nälkä\nahdistaa ja pakkanen puree.\n\nTäten tuli Daylightista kyvykäs rahamies. Hän ei ryhtynyt työmiehiä\npettämään. Hänellä ei ensiksikään ollut sydäntä siihen ja sitäpaitsi\nei se tyydyttänyt hänen pelivaistoaan. Työmiehet olivat niin helpot\npettää, niin typerät. Heidän pettämisensä muistutti fasaanien\nlahtaamista Englannin rauhoitetuilla metsästysmailla, josta hän oli\nkuullut kerrottavan. Hänen mieleistään urheilua oli väijyä kyvykkäitä\nryöväreitä ja riistää heidän saaliinsa. Siinä oli hauskuutta ja\njännitystä ja silloin tällöin kävi taistelu oikein hitonmoiseksi.\nKuten Robin Hood entisaikaan ryösti Daylight mieluimmin rikkaita ja\njakoi vähissä erin tarvitsevaisille. Mutta hän oli armelias omalla\ntavallaan. Suuri inhimillinen kurjuus ei häntä liikuttanut. Se kuului\nainaiseen maailmanjärjestykseen. Hän ei sietänyt järjestettyjä\nhyväntekeväisyysseuroja eikä hyväntekeväisyys-ammattikauppiaita.\nEikä hän antanutkaan omaatuntoaan rauhoittaakseen. Hän ei ollut\nkenellekään velkaa, eikä voinut ajatella hyvitystä. Mitä hän\nantoi, oli vapaaehtoinen lahja; ja hän antoi niille, joiden kanssa\ntuli tekemisiin. Hän ei milloinkaan antanut rahastoon, jota\nkoottiin Japanissa maanjäristyksestä kärsineiden hyväksi, eikä\nulkoilma-rahastoon New Yorkin Cityssä. Sen sijaan antoi hän Jonesille,\nhissimiehelle niin paljon rahaa, että tämä vuoden ajan saattoi\nkirjoittaa kirjaansa. Saatuaan tietää, että tarjoilijansa vaimo poti\nkeuhkotautia, lähetti hän vaimon Arizonaan, ja kun lääkärit myöhemmin\njulistivat tämän tilan toivottomaksi, lähetti hän miehenkin sinne,\njotta mies saisi olla vaimonsa kanssa tämän kuolemaan saakka. Niinikään\nosti hän monet jouhiset ratsastusvaljaat eräältä rangaistusvangilta,\njoka levitti hyvää sanomaa tästä, kunnes Daylight arveli toisen puolen\nvankilan rangaistusvangeista tekevän hänelle valjaita. Hän osti ne\nkaikki ja maksoi jokaiselle heistä kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen\ndollariin. Ne olivat kauniita ja hyödyllisiä kapineita ja hän koristi\nniillä kaikki tyhjät paikat makuuhuoneensa seinillä.\n\nAnkara elämä Yukonissa ei ollut tehnyt Daylightia kovaksi. Vasta\nsivistys sai sen aikaan. Siinä hurjassa pelissä, jota hän nyt pelasi,\nhävisi huomaamatta hänen tavallinen iloisuutensa samaten kuin hänen\npitkäveteinen ja hidas puhetapansa. Samoinkuin hänen puheensa muuttui\nteräväksi ja hermostuneeksi, samoin muuttui hänen aivotoimintansa.\nPelin tuoksinassa oli hänellä yhä vähemmän aikaa olla hyväntahtoinen.\nMuutos näkyi hänen kasvoissaankin. Hänen piirteensä kävivät kovemmiksi.\nHarvoin kaartuivat hänen huulensa leikilliseen myhäilyyn, harvoin sai\nhymyily hänen silmäkulmansa vetäytymään ryppyihin. Itse silmissä, jotka\nolivat mustat ja välkkyvät kuin intiaanin, näkyi julmuuden ja raa'an\nvoimantunnon välähdyksiä. Hänen peloittava elinvoimansa oli jäljellä ja\nsäteili koko hänen olemuksestaan, mutta se ilmeni nyt miesten-polkijan,\nmiesten-voittajan elinvoimana. Hänen taistelunsa alkuperäistä luontoa\nvastaan olivat tavallaan olleet persoonattomia; nyt taisteli hän\nvertaistensa miesten kera ja kamppailut taipaleella, joella ja\npakkasessa olivat vahingoittaneet häntä paljon vähemmän kuin nykyisen\ntaistelun katkeruus ja kiihkeys.\n\nHänellä oli vielä iloisuuden ja sydämellisyyden hetkiä, mutta ne olivat\najoittaisia ja pingoitettuja ja tavallisesti oli niiden aiheuttajana\nennen aterianaikaa nautitut cocktailit. Pohjanperällä hän oli juonut\nhillittömästi ja epäsäännöllisten väliaikojen perästä; mutta nyt\nmuuttui hänen juomisensa säännölliseksi ja hillityksi. Muutos oli\ntapahtunut itsetiedottomasti, mutta se perustui hänen ruumiillisiin\nja henkisiin elinehtoihinsa. Hän käytti cocktailia ehkäisykeinona.\nVaikkei hän ollut ajatellut sitä, vaati jännitys, joka johtui hänen\nyritystensä uhkarohkeudesta, ehkäisyä tai lakkautumista; ja viikkojen\nja kuukausien kuluessa hän huomasi cocktailien täyttävän tämän\ntehtävän. Ne rakensivat kiviseinän. Hän ei milloinkaan juonut aamulla\neikä konttoritunteina; mutta heti konttorista lähdettyään ryhtyi hän\nrakentamaan alkoholin luomaa unohduksen muuria tietoisuutensa suojaksi.\nKonttori muuttui heti joksikin, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään\ntekemistä. Se lakkasi olemasta. Iltapäivällä, välipalan jälkeen,\nse eli taas tunnin tai pari, kunnes hän sieltä lähtiessään rakensi\nunohduksen muurin. Luonnollisesti poikkesi hän joskus tästä tavasta;\nja niin ankara oli hänen itsekurinsa, että hän pidättäytyi juomasta,\njos hänellä oli edessään päivälliset tai neuvottelu, missä hän kohtasi\nvihollisia tai liittolaisia ja päätti liikeyrityksistä. Mutta heti kun\nliikeasiat olivat järjestetyt, tilasi hän aina Martin-cocktailin. Se\noli tuotava korkeassa lasissa, muuten ei hän ollut tyytyväinen.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nDaylightin elämään tuli Dede Mason. Hän tuli miltei huomaamatta.\nDaylight oli ottanut hänet palvelukseensa kiinnittämättä häneen sen\nenempää huomiota kuin konttorikalustoon, juoksupoikaan, Morrisoniin,\nkonttoripäällikköön ja ainoaan apulaiseen ja kaikkeen muuhun, mikä\nkuului yli-ihmisen pelipaikan, liiketoimisten tarpeisiin Ensimäisten\nkuukausien kuluessa, jotka Dede Mason oli hänen palveluksessaan, ei hän\nolisi voinut sanoa, minkä väriset silmät tällä oli, jos joku olisi sitä\nkysynyt. Hänellä oli hämärä käsitys, että Dede Mason oli tumma, vaikka\ntämä itse asiassa oli keskiväliltä. Niinikään oli hänellä mielikuva,\nettei Dede Mason ollut laiha, vaikkei hän Daylightin käsityksen mukaan\nollut lihavakaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten\nhän pukeutui. Hänen silmänsä eivät olleet harjaantuneet huomaamaan\nsellaisia asioita, eikä hän ollut niistä huvitettukaan. Päinvastaisen\nvaikutelman puutteessa piti hän selvänä, että hän oli hyvin puettu.\nHän tunsi hänet \"Neiti Masonina\" ja siinä kaikki, vaikka hän oli\npannut merkille, että hän pikakirjoittajana oli nopsa ja täsmällinen.\nTämäkin vaikutus oli kuitenkin hyvin epämääräinen, sillä hän ei ollut\nmilloinkaan ollut tekemisissä muiden pikakirjoittajien kanssa ja piti\nluonnollisena, että he kaikki olivat nopsia ja täsmällisiä.\n\nAllekirjoittaessaan eräänä aamuna kirjeitä, huomasi hän sanat _I\nshall_. Silmäiltyään nopeasti sivua, nähdäkseen oliko siellä samoja\nlausetapoja, huomasi hän useita _I will. I shall_ oli yksin. Se\nnäytti epäilyttävältä. Hän painoi kahdesti soittonappulaa ja hetkistä\nmyöhemmin tuli Dede Mason huoneeseen.\n\n\"Sanoinko noin, neiti Mason?\" kysyi hän ojentaen hänelle kirjettä ja\nosoittaen epäilyttävää lausetta.\n\nMielipahan varjo häivähti Dede Masonin kasvoilla. Hänet oli tavattu\nvirheestä.\n\n\"Olen erehtynyt\", sanoi hän. \"Olen pahoillani. Mutta se ei ole virhe,\nte tiedätte\", lisäsi hän nopeasti.\n\n\"Mistä sen tiedätte?\" väitti Daylight. \"Se ei kuulu oikealta minun\nkorvissani.\"\n\nDede Mason oli jo ennättänyt ovelle ja kääntyi nyt kirje kädessään.\n\n\"Se on aivan oikein niin.\"\n\n\"Mutta silloinhan ovat kaikki nuo _I wills_ väärin\", päätteli Daylight.\n\n\"Niin ovatkin\", kuului rohkea vastaus. \"Muutanko ne?\"\n\n\"_I shall be over to look that affair up on Monday_.\" Daylight toisti\nääneen kirjeen lauseen. Hän sanoi sen totisen ja hartaan näköisenä ja\nkuunteli liukkaan oman äänensä sointua. Hän ravisti päätään. \"Se ei\nkuulu oikealta, neiti Mason. Se ei kuulosta oikealta. Eihän kukaan\nkirjoita minulle sillä tavoin. Kaikki sanovat _I will_ — ja toiset\nheistä ovat sivistyneitä miehiä. Eikö se ole niin?\"\n\n\"On\", myönsi hän ja meni koneensa ääreen korjatakseen kiistanalaisen\nkohdan.\n\nSamana päivänä sattui, että muuan nuori englantilainen, muuan\nkaivosinsinööri kuului seuraan, jonka kanssa hän söi välipalaa. Jos\nse olisi tapahtunut joskus toiste, olisi se jäänyt Daylightilta\nhuomaamatta, mutta nyt, heti pikakirjoittajattaren kera tapahtuneen\nkiistan perästä pani Daylight heti merkille, että englantilainen\nsanoi _I shall_. Aterian kuluessa toistui tämä lause monta kertaa, ja\nDaylight oli varma, ettei se tapahtunut erehdyksestä.\n\nVälipalan jälkeen saattoi hän ahdinkoon Mc Intoshin, yhden niistä\nklubin jäsenistä, jonka hän tiesi olleen yliopistossa, päättäen siitä\nmaineesta, joka tällä oli jalkapallopelissä.\n\n\"Kuulehan, Bunny\", kysyi Daylight, \"kumpi on oikein, '_I shall be over\nto look that affair up on Monday_, tai _I will be over to look that\naffair up on Monday_?'\"\n\nEntinen jalkapallomestari tuumi vaivaloisesti hetkisen.\n\n\"Kunpa vaan tietäisin\", tunnusti hän. \"Miten minä sen sanon?\"\n\n\"_I will_ tietysti.\"\n\n\"Silloin on se toinen oikea muoto, luota vaan siihen. Olen aina ollut\nkehno kieliopissa.\"\n\nPaluumatkalla konttoriinsa pistäysi Daylight kirjakauppaan ja osti\nkieliopin; ja nostettuaan jalkansa pöydälle, tutki hän pitkän tovin\nsitä huolellisesti.\n\n\"On totta tosiaan tyttö oikeassa\", sanoi hän ääneen tutkistelun\npäätyttyä. Ensi kerran juolahti hänen mieleensä, ettei hänen\npikakirjoittajattarensa ollut niinkään vähäpätöinen henkilö. Hän oli\nollut Daylightin silmissä naisolento, jotakin, joka kuului konttorin\nsisustukseen. Mutta nyt, kun oli käynyt ilmi, että hän taisi paremmin\nkielioppia kuin liikemiehet ja yliopisto-tutkinnon suorittaneet,\nmuuttui hän yksilöksi. Hän esiintyi nyt Daylightin tietoisuudessa yhtä\nselvänä kuin _I shall_ oli esiintynyt konekirjoitetulla sivulla ja hän\nalkoi tehdä huomioita.\n\nHän päätti tänä iltapäivänä odottaa hänen poislähtöään ja huomasi ensi\nkerran, että hän oli kaunisvartaloinen ja pukeutui hyvin. Daylight\nei tiennyt mitään naisten pukujen yksityiskohdista, eikä nähnyt\nmitään yksityiskohtia pikakirjoittajattarensa sievässä puserossa ja\nmoitteettomassa kävelypuvussa. Hän näki vain yleisvaikutuksen. Hän\nnäytti hyvin puetulta. Hänen puvussaan ei ollut mitään sopimatonta eikä\ntarpeetonta.\n\n\"Hän on aika sievä tyttö\", kuului hänen arvostelunsa, kun ulko-ovi oli\nsulkeutunut tytön jälkeen.\n\nSanellessaan seuraavana aamuna kirjeitä, päätti hän, että piti hänen\nkampaustavastaan, vaikkei hän millään ehdolla olisi osannut sitä\nmääritellä. Vaikutus oli miellyttävä, siinä kaikki. Tyttö istui\nhänen ja akkunan välissä ja hän huomasi, että tytön hiukset olivat\nvaaleanruskeat ja vivahtivat kultapronssiin. Kalpea aurinko, joka\npaistoi sisään, sai tukan kultapronssin välähtelemään tavalla, jota\noli hyvin hauska katsella. Hän ajatteli leikillisesti, ettei hän\nmilloinkaan ennen ollut huomannut tätä luonnonilmiötä.\n\nKeskellä kirjettä täytyi hänen käyttää muotoa, joka edellisenä päivänä\noli saanut aikaan hämmennystä. Hän muisti kielioppiottelunsa ja\nsaneli: —\n\n\"_I shall meet you halfway in this proposition_ — —\"\n\nNeiti Mason vilkaisi häneen nopeasti. Ele oli aivan vaistomainen ja\nhämmästyksen aiheuttama. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän jälleen\nluonut alas silmänsä ja odotti sanelua. Mutta hänen vilkaistessaan\nylös oli Daylight huomannut, että hänen silmänsä olivat harmaat.\nMyöhemmin hän sai tietää, että noissa harmaissa silmissä oli kultaisia\nvälähdyksiä; mutta sekin, mitä hän nyt näki, kummastutti häntä, sillä\nhän tajusi äkkiä, että hän oli aina pitänyt neiti Masonia tummaverisenä\nja ruskeasilmäisenä.\n\n\"Te olitte kuitenkin oikeassa\", tunnusti hän ja hänen kasvoilleen\nilmestyi hymy, joka ei ollenkaan sopinut hänen jyrkkiin, intiaania\nmuistuttaviin piirteisiinsä.\n\nTaas sai hän palkinnoksi katseen ja hymyilyn ja tällä kertaa hän\nvarmisti huomionsa, että tytön silmät olivat harmaat.\n\n\"Mutta se ei kuulu oikealta\", valitti hän.\n\nTälle neiti Mason suorastaan nauroi.\n\n\"Pyydän anteeksi\", kiiruhti hän korjaamaan asiaa ja pilasi sen sitten\nlisäämällä, \"mutta te olette niin lystikäs.\"\n\nDaylight alkoi joutua hiukan hämilleen ja aurinko kisaili yhä tytön\nhiuksissa.\n\n\"En tarkoittanut olla lystikäs\", sanoi hän.\n\n\"Juuri sitä minä nauroinkin. Mutta se _on_ oikein ja aivan kieliopin\nmukaista.\"\n\n\"Hyvä\", huokasi Daylight — \"_I shall meet you halfway in this\nproposition_ — joko kirjoititte sen?\"\n\nJa sanelu jatkui.\n\nDaylight huomasi, että väliaikoina, kun neiti Masonilla ei ollut mitään\ntekemistä, hän luki kirjoja ja aikakauslehtiä tai teki jotakin somaa\nnaisellista käsityötä.\n\nKerran hän meni hänen pöytänsä ääreen, otti käteensä nidoksen Kiplingin\nrunoja ja selaili sitä hämillään.\n\n\"Te pidätte kirjoista, neiti Mason?\" sanoi hän laskien kirjan takaisin\npöydälle.\n\n\"Kyllä\", kuului vastaus, \"hyvin paljon.\"\n\nToisen kerran oli pöydällä Wellsin _Onnen pyörät_.\n\n\"Mikä kirja se on?\" kysyi Daylight.\n\n\"Oh, se on romaani, rakkaustarina.\"\n\nHän vaikeni, mutta Daylight yhä odotti ja hän katsoi velvollisuudekseen\njatkaa.\n\n\"Siinä kerrotaan vähäpätöisestä kangaskauppiaan apulaisesta, joka\nvapaa-aikanaan tekee polkupyörämatkan ja rakastuu nuoreen tyttöön, joka\non paljon hänen yläpuolellaan. Tytön äiti on kuuluisa kirjailija. Asema\non hyvin omituinen ja surullinen ja traagillinen. Haluatteko lukea sen?\"\n\n\"Saako hän tytön?\" kysyi Daylight.\n\n\"Ei, sepä juuri on kuvaava piirre. Hän ei — —\"\n\n\"Ja hän ei saa tyttöä ja te luette kaikki nuo sivut, satoja sivuja,\nsaadaksenne sen tietää?\" mutisi Daylight kummissaan.\n\nNeiti Mason oli harmistunut ja huvitettu.\n\n\"Mutta luettehan te kaivos- ja liikeuutisia joka päivä\", vastasi hän.\n\n\"Mutta siitä on minulle hyötyä. Ne ovat liikeasioita ja se on eri\njuttu. Siitä minä saan rahaa. Mitä saatte te kirjoista?\"\n\n\"Elämänkatsomuksia, uusia ajatuksia, elämää.\"\n\n\"Sellaista, mikä ei ole sentinkään arvoista.\"\n\n\"Elämä on arvokkaampaa kuin raha.\"\n\n\"Niin kaiketi\", sanoi Daylight miehekkään suvaitsevaisesti, \"niin\nkauvan kuin nautitte siitä. Otaksun, että se on sitä, minä sen pidätte;\neikä mausta ole kiisteltävä.\"\n\nHuolimatta omasta halventavasta näkökannastaan, oli Daylightilla\nse käsitys, että neiti Mason tiesi paljon asioita ja hänellä oli\nohimenevä tunne aivankuin raakalaisella, joka näkee jonkun pelottavan\nkulttuuri-ilmiön. Daylightin mielestä oli sivistys arvotonta ja\nkuitenkin hänen mielipidettään nyt hiukan järkytti aavistus, että\nsivistys oli arvokkaampi kuin hän luuli.\n\nOhimennessään näki hän taas neiti Masonin pöydällä kirjan, joka\noli hänelle tuttu. Tällä kertaa ei hän pysähtynyt, sillä hän tunsi\nkansilehden. Se oli erään aikakauslehden kirjeenvaihtajan kirja\nAlaskasta ja hän tiesi, että siinä oli hänen kuvansa ja elämäkertansa\nja hän tiesi niinikään, että siinä oli muuan luku, jossa kerrottiin\nerään naisen itsemurhasta.\n\nTämän jälkeen ei hän enää puhunut neiti Masonin kanssa kirjoista.\nHän kuvitteli, mitä vääriä johtopäätöksiä tämä oli tehnyt tuon\nerityisen luvun perusteella ja se harmitti häntä sitä enemmän, kun\nne olivat ansaitsemattomia. Kaikista epämieluisista asioista oli\nvastenmielisin huhu, että hän oli naistensurmaaja — hän, Burning\nDaylight — ja että nainen oli hänen tähtensä surmannut itsensä. Hän\ntunsi olevansa maailman kovaonnisin mies ja hän aprikoi mikä kohtalon\noikku oli juuri tuon kirjan kaikista tuhansista kirjoista saattanut\nhänen pikakirjoittajattarensa käsiin. Muutaman päivän jälkeen oli\nhänellä epämiellyttävä rikollisuuden tunne aina neiti Masonin seurassa\nollessaan; ja kerran hän huomasi, että tämä katsoi häneen tiukkaan ja\nuteliaasti aivankuin päästäkseen selville, mikä hän oli miehiään.\n\nHän kuulusteli Morrisonia, konttoristia, joka purki mieskohtaiset\nvalituksensa neiti Masonia kohtaan ennenkuin saattoi kertoa sitä\nvähäistä mitä tästä tiesi.\n\n\"Hän on kotoisin Siskiyousta. Hän on tietysti hyvin ystävällinen toveri\ntäällä konttorissa, mutta hän on ylpeä, tiedättekö.\"\n\n\"Mistä sen päätätte?\" kysyi Daylight.\n\n\"Hän on mielestään liian hyvä seurustellakseen työtoveriensa kanssa\ntäällä konttorissa. Hän ei, nähkääs, tahdo olla missään tekemisissä\ntoverien kanssa. Olen monta kertaa pyytänyt häntä mukaani teatteriin\nja muihin huvituksiin. Mutta mikään ei kelpaa. Hän sanoo, että tahtoo\nnukkua tarpeeksi, eikä voi nousta myöhään ylös ja että hänen on\nkuljettava koko matka Berkeleyhin — siellä hän asuu.\"\n\nTämä kohta kuvauksesta oli Daylightin mieleen. Neiti Mason oli koko\njoukon yläpuolella tavallisen. Mutta Morrisonin seuraavat sanat tekivät\nhänet taas tyytymättömäksi.\n\n\"Mutta se on pelkkää lorua. Hän seurustelee ylioppilasten kanssa. Hän\ntarvitsee muka paljon unta eikä voi mennä teatteriin minun kanssani,\nmutta hän saattaa tanssia heidän kanssaan milloin tahansa. Olen kuullut\nvarmalta taholta, että hän käy kaikissa heidän tanssijaisissaan. Liian\nhieno ja ylpeä pikakirjoittajattareksi. Ja hänellä on hevonenkin. Hän\nratsastaa sillä pitkin mäkiä siellä maalla. Näin itse hänet eräänä\nsunnuntaina. En käsitä kuinka hänellä on varoja siihen. Kuusikymmentä\nviisi dollaria kuukaudessa ei pitkälle riitä. Sitten hänellä on vielä\nsairas velikin.\"\n\n\"Asuuko tämä kotonaan?\"\n\n\"Ei, heillä ei ole kotia eikä omaisia. Olen kuullut, että he olivat\nvarakkaita. Heidän täytyi olla, muutoin ei tämä hänen veljensä olisi\nvoinut mennä Californian yliopistoon. Hänen isällään oli suuri\nmaatila ja karjaa, mutta hän rupesi keinottelemaan kaivoksilla ja\nteki vararikon ennen kuolemaansa. Hänen äitinsä oli kuollut jo\npaljon varemmin. Hänen veljensä kulutti varmaankin paljon rahaa. Hän\npelasi jalkapalloa, oli innokas metsämies ja vuoristoretkeilijä.\nHän loukkasi jalkansa ratsastusmatkalla ja sai sitten luuvalon tai\njonkun sentapaisen. Toinen jalka on lyhyempi kuin toinen ja hiukan\nsurkastunut. Hän kulkee kainalosauvojen nojalla. Näin heidät kerran\nyhdessä — lautalla. Lääkärit ovat kokeilleet hänellä vuosikausia ja\nluulen, että hän on nyt ranskalaisessa sairashuoneessa.\"\n\nKaikki nämät lisätiedot neiti Masonista, lisäsivät Daylightin\nmielenkiintoa. Mutta niin suuresti kuin häntä olisi haluttanutkin, ei\nhän tullut rakentaneeksi lähempää tuttavuutta tämän kanssa. Hänen teki\nmieli pyytää tätä kanssaan välipalalle, mutta hänessä oli vanhanajan\nmiesten luontaista ritarillisuutta eikä hän koskaan pannut ajatustaan\ntäytäntöön. Hän tiesi, ettei ollut itseään kunnioittavan, rehellisen\nmiehen tapaista tarjota pikakirjoittajattarelleen välipalaa. Hän\ntiesi, että sellaista kyllä sattui, sillä hän oli kuullut klubilla\njuoruja; mutta hän ei ajatellut hyvää sellaisista miehistä ja tyttöjä\nhän surkutteli. Hänellä oli se omituinen käsitys, että miehellä oli\nvähemmin oikeuksia niihin, jotka olivat hänen palveluksessaan kuin\npelkkiin tuttaviin tai vieraisiin. Ellei siis neiti Mason olisi ollut\nhänen palveluksessaan, olisi hän varmaan pyytänyt häntä välipalalle tai\nteaatteriin. Mutta hän tunsi, että koska hän osti virkailijan aikaa\nmaksamalla työtunneista, olisi ollut väärin, jos hän jollain tavalla\nolisi anastanut työntekijänsä vapaata aikaa. Jos hän olisi tehnyt sen,\nolisi hän ollut kerskuri. Asema oli kiero. Hän olisi siinä tapauksessa\nkäyttänyt hyväkseen sitä tosiasiaa, että virkailija oli elatuksensa\nvuoksi riippuvainen hänestä. Virkailija saattaisi suostua tarjoukseen\npelosta, että loukkaisi työnantajaa eikä tulla halusta.\n\nTässä tapauksessa hän tiesi, että sellainen tarjous olisi ollut\nerityisen moitittava, sillä olihan neiti Mason lukenut tuon Klondiken\nkirjeenvaihtajan kirjan. Mahtoi hänellä olla kauniit ajatukset hänestä,\ntuolla tytöllä, joka oli liian ylpeä seurustellakseen Morrisonin-laisen\nhauskannäköisen kelpo toverin kanssa! Mutta pääsyynä oli kuitenkin\nse, että Daylight oli arka. Ainoat, mitä hän koskaan elämässään oli\npelännyt, olivat naiset ja hän oli pelännyt heitä koko ikänsä. Tämä\narkuus ei heti ottanut haihtuakseen kun hän nyt ensi kerran tunsi\nhiukan kaipaavansa naista. Esiliinannauhan aave kummitteli vielä hänen\najatuksissaan ja auttoi häntä selittämään itselleen sen, ettei hän\npäässyt lähemmäksi Dede Masonia.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nKun ei Daylightin onnistunut päästä Dede Masonin lähemmäksi\ntuttavaksi, laimeni hänen mielenkiintonsa vähitellen. Tämä oli aivan\nluonnollistakin, sillä hän oli korviaan myöten kiinni uhkarohkeissa\nyrityksissä ja pelin lumous ja sen laajuus vaati kaiken sen tarmon,\njonka hänen erinomainen elimistönsä tarjosi. Nämät yritykset vaativat\nniin kokonaan hänen huomionsa, että kaunis pikakirjoittaja hitaasti ja\nhuomaamatta lakkasi olemasta keskeinen ilmiö hänen tietoisuudessaan.\nEnsimäkien arka naisen kaipaus, mitä hän parhaimmassa merkityksessä\noli milloinkaan tuntenut, haihtui. Hänellä oli enää vain miellyttävä\ntyydytyksen tunne siitä, että hänellä oli sievä pikakirjoittajatar.\n\nJa viimeisetkin kytevät toiveet, mitkä hän mahdollisesti oli\nkiinnittänyt Dede Masoniin, unohtuivat täydellisesti, kun hän parhaiksi\njoutui kiihkeään, katkeraan taisteluun Rannikkolaiva-yhtiön ja\nHawai'in, Nicaraguan ja Tyynenmeren — Meksikon höyrylaivayhtiön kera.\nHän herätti suuremman myrskyn kuin oli aikonutkaan ja häntä itseäänkin\nkauhistutti nähdessään, miten laajalle taistelu haaraantui ja miten\nodottamattomia ja vastakkaisia etuja oli pelissä. Jokainen sanomalehti\nSan Fransiskossa kääntyi häntä vastaan. Tosin oli pari niistä alussa\nantanut ymmärtää, että ne olivat halukkaat häntä puolustamaan, mutta\nDaylight arveli, ettei asema oikeuttanut sellaisia menoja. Tähän saakka\noli sanomalehdistö ollut häntä kohtaan leikillisen suvaitsevainen ja\nhyväntahtoisen liioitellusti puhunut hänestä, mutta nyt hän sai tietää\nmihin myrkyllisiin raakuuksiin vihamielinen sanomalehdistö kykeni.\nHänen elämänsä jokainen yksityiskohta kaivettiin esiin ilkeämielisten\nvalheiden perustukseksi. Daylightia kummastutti se uusi tapa, millä\nkaikki hänen tekonsa nyt tulkittiin, Alaskan sankarista oli hän\nmuuttunut alaskalaiseksi seikkailijaksi, petturiksi, turmiontuojaksi\nja joka suhteessa \"pahaksi mieheksi\". Tähän ei vielä tyydytty,\nvaan hänestä keksittiin valhe toisensa jälkeen. Hän ei milloinkaan\nvastannut näihin, vaikka hän kerran kevensi mieltään puolelle tusinalle\nreporttereita.\n\n\"Tehkää vaan parhaanne\", sanoi hän heille. \"Burning Daylight on\nselvitellyt suurempiakin juttuja kuin teidän likaiset valhettelevat\nlehtenne. Enkä minä teitä moitikaan, pojat... en ainakaan paljoa.\nEtte voi auttaa sitä. Elettävähän sitä teidänkin on. Tässä maailmassa\non paljon naisia, jotka saavat elatuksensa samankaltaisella tavalla\nkuin tekin senvuoksi, etteivät kykene parempaan. Jonkun täytyy tehdä\nlikaistakin työtä ja miksette tekin. Saatte maksun siitä, ettekä kykene\nkunnollisempaan hommaan.\"\n\nKaupungin sosialistinen sanomalehdistö käytti riemulla hyväkseen\ntätä lausuntoa ja levitti sitä san-fransiskolaisille lehtiensä\nkymmentuhantisissa painoksissa. Ja sanomalehtimiehet, joita oli\npistetty arkaan kohtaan, kostivat ainoalla vallassaan olevalla keinolla\n— käyttämällä väärin painomustetta. Hyökkäys kävi raivokkaammaksi\nkuin milloinkaan ennen. Varsinainen asia unohtui ja sijaan tuli\nvain alhaista kostonhimoa ja raivoa. Naisraukka, joka oli surmannut\nitsensä, hänen vuokseen, nostettiin haudastaan, ja kuvattiin\nsuunnattomissa paperiröykkiöissä marttyyriksi ja Daylight'in kauhean\njulmuuden uhriksi. Julaistiin vakavia tilastollisia tutkielmia,\nmissä todistettiin hänen päässeen rikastumisen alkuun ryöstämällä\nköyhiltä kullankaivajilta näiden valtaukset, ja anastaneen loput\nomaisuuttaan pettämällä Guggenhammeria Ophirin kauppajutussa. Oli\npääkirjoituksia, missä häntä nimitettiin yhteiskunnan viholliseksi,\njolla oli luolaihmisen käytöstapa ja sivistys, suurten liikepulien\naikaansaajaksi, kaupungin liike-elämän hävittäjäksi ja vaaralliseksi\nanarkistiksi. Eräässä pääkirjoituksessa vakavasti todistettiin, että\nhirttäminen olisi paras loppu hänelle ja hänen kaltaisilleen, ja\nlausuttiin se harras toivomus, että hänen automobilinsa jonakuna;\npäivänä räjähtäisi ilmaan ja samalla tuhoisi hänet.\n\nHän oli kuin suuri karhu, joka ryöstää mehiläispesää ja pistoksista\nhuolimatta itsepintaisesti hakee hunajaa. Hän kiristeli hampaitaan ja\niski takaisin. Hän ryösti aluksi kaksi höyrylaivayhtiötä ja siitä hän\njoutui kiihkeään taisteluun muuatta kaupunkia, valtiota ja mannermaan\nrantarataa vastaan. Hyvä; he olivat halunneet taistelua ja sitä he\ntulisivat saamaankin. Sitäpä hänkin halusi ja hänellä oli mielestään\noikeus siihen siksi, että hän oli tullut Klondikesta, sillä täällä hän\npelasi suurempaa peliä kuin mikä Klondikessa saattoi tulla kysymykseen.\nHänellä oli liittolaisena muuan lakimies Larry Hegan, nuori\nirlantilainen, jonka hän ruhtinaallisilla lupauksilla ja loistavalla\npalkkatarjouksella oli houkutellut puolelleen. Tämä rahamiesnero\noli ollut tuntematon kunnes Daylight keksi hänet. Heganissa oli\nkeltiläistä mielikuvitusta ja rohkeutta; ja sitä niin runsaassa määrin,\nettä tarvittiin Daylightin kylmempää päätä pitämään aisoissa hänen\nhurjaa haaveiluaan. Heganilla oli napoleonimainen lakimiesäly, se oli\nvailla tasapainoa, mutta juuri tämä tasapaino oli Daylightilla. Yksin\nolisi irlantilainen ollut tuomittu ajamaan karille, mutta Daylightin\njohtamana oli hän varallisuuteen ja maineeseen vievällä valtatiellä.\nHänellä ei ollut sen enempää yksityis- eikä kansalaisomaatuntoa kuin\nNapoleonillakaan.\n\nHegan auttoi Daylightia selviytymään nykyaikaisen politiikan\nselkkauksista, työväenjärjestöstä ja kauppa- ja yhdistyslaista.\nJuuri Hegan, jonka pää oli täynnä ajatuksia ja suunnitelmia, avasi\nDaylightin silmät kahdennenkymmenennen vuosisadan sodankäynnin\nennenaavistamattomille mahdollisuuksille; ja Daylight vuorostaan\nhylkäsi, hyväksyi ja seuloi ehdotukset, suunnitteli taistelut ja pani\nne toimeen. Tyynenmeren rannikon Puginin salmesta Panamaan saakka\nhälistessä ja kohistessa ja San Fransiskon raivotessa näytti siltä\nkuin olisivat nuo molemmat suuret höyrylaivayhtiöt voittaneet. Näytti\nsiltä kuin olisi Burning Daylight lannistettu maahan saakka. Ja silloin\nhän iski — höyrylaivayhtiöitä, San Fransiskoa ja koko Tyynenmeren\nrannikkoa.\n\nAlku oli vähäpätöinen. Kristillinen yhdistys oli pitänyt kokousta\nSan Fransiskossa ja kantajain liitto n:o 927 rupesi rettelöimään\nmatkatavarain kantamisesta lauttauspaikalle. Muutamia loukkaantui,\njoitakuita vangittiin ja tavarat vietiin määräpaikkaansa. Ei kukaan\nolisi aavistanut, että tämän vähäpätöisen rettelön takana oli Heganin\nviekas irlantilainen käsi, jonka Burning Daylightin klondikelainen\nkulta oli tehnyt voimakkaaksi. Se oli aivan merkityksetön juttu — tai\nainakin näytti siltä. Mutta kuorma-ajurien liitto yhtyi riitaan ja\nsitä auttoi vesijohtotyömiesten liitto. Askel askeleelta lakko levisi.\nKeittäjät ja tarjoilijat kieltäytyivät palvelemasta lakonrikkureita\nkuorma-ajureita ja heidän esimiehiään ja yhtyivät lakkoon. Teurastajat\nja ruokatavarapurret kieltäytyivät kajoamasta ruokatavaraan, joka\noli määrätty meneväksi epärehellisiin ravintoloihin. Yhtyneiden\ntyönantajien liitto muodosti lujan rintaman ja huomasi, että sillä\noli vastassaan 40,000 San Fransiskon järjestynyttä työläistä.\nRavintolain leipurit ja leipomovaunujen kuljettajat liittyivät lakkoon\nja heitä seurasivat lypsäjät, maidonkuljettajat ja lintujen kynijät.\nRakennustyöntekijät ilmoittivat selvin sanoin kantansa ja koko San\nFransisko oli kuohuksissa.\n\nMutta vielä rajoittui lakko yksinomaan San Fransiskoon. Heganin\njuonet olivat mestarillisia ja Daylightin taistelutanner yhä laajeni.\nVoimakas taistelujärjestö, joka tunnettiin nimellä Tyynenmeren\nmerimiesten liitto, kieltäytyi työskentelemästä laivoissa, joiden\nlastauksen ja lastinpurkauksen toimittivat rikkureiksi ruvenneet\nlaivatyömiehet. Liitto esitti loppuvaatimuksensa ja sitten julisti\nlakon. Tähän oli Daylight koko ajan tähdännyt. Liiton virkamiehet\nmenivät jokaiseen satamaan saapuneeseen laivaan ja miehistö lähetettiin\nmaihin. Ja merimiesten mukana tulivat lämmittäjät, koneenkäyttäjät ja\nlaivakeittäjät ja tarjoilijat. Joka päivä kasvoi joutilaiden laivojen\nluku. Oli mahdotonta hankkia uutta työväkeä, sillä Merimiesten liittoon\nkuului taistelijoita, jotka olivat harjaantuneet meren kovassa koulussa\nja kun he tekivät lakon, tiesi se verta ja kuolemaa lakonrikkureille.\nTämä lakko levisi pitkin koko Tyynenmeren rannikkoa, kunnes kaikki\nsatamat olivat täynnä joutilaita laivoja ja meriliike oli pysähtynyt.\nPäivät ja viikot vierivät ja lakkoa yhä kesti. Rannikkolaiva-yhtiö ja\nHawai'in, Nicaraguan ja Tyynenmeren—Meksikon höyrylaivayhtiö olivat\ntäydellisesti sidotut. Toimenpiteet lakon masentamiseksi tuottivat\nsuunnattomia kuluja eivätkä hyödyttäneet mitään ja päivä päivältä\nkävi asema yhä pahemmaksi kunnes alettiin vaatia \"rauhaa mistä\nhinnasta tahansa\". Eikä rauhaa syntynyt ennenkuin Daylight ja hänen\nliittolaisensa olivat pelanneet pelinsä loppuun ja korjanneet voitot.\n\nSeuraavina vuosina pantiin merkille, että useat työväen johtomiehistä\nrakensivat itselleen taloja vuokratonteille ja tekivät matkoja\nEuropaan ja jo aikaisemmin pääsivät toiset johtajat ja \"mustat\nhevoset\" valtiollisiin toimiin ja valvomaan kunnallishallintoa ja\nkunnallisvarojen käyttöä. Puoluepomojen, \"bossien\" ylivalta San\nFransiskossa edisti Daylightin valtavaa taistelua suuremmassa määrin\nkuin kaupungin asukkaat saattoivat uneksuakaan. Sillä hänen osuutensa\ntaistelussa, vaikkakin sen yksityiskohdista liikkui vain huhuja ja\narveluita, tuli vähitellen ihmisten tietoon, ja tästä johtui, että\nDaylightista pian tuli suuresti vihattu ja kirottu mies. Daylight ei\nitsekään ollut aavistanut, että hänen taistelunsa laivayhtiöitä vastaan\npaisuisi niin valtavaksi kuin se oli paisunut.\n\nMutta hän oli saanut, mitä oli tavotellut. Hän oli pelannut jännittävää\npeliä ja voittanut musertamalla tomuksi höyrylaivayhtiöt ja armotta\nryöstämällä osakkeenomistajia oivallisten, laillisten menettelytapojen\nmukaan. Luonnollisesti olivat hänen liittolaisensa niiden suurten\nrahasummien lisäksi, jotka hän oli maksanut, anastaneet etuja, jotka\nmyöhemmin oikeuttaisivat heidät ryöstämään kaupunkia. Hänen liittonsa\nmurhaajien kanssa oli aikaansaanut paljon murhaamista. Mutta omatunto\nei häntä soimannut. Hän muisti, että oli kerran kuullut vanhan papin\nsanovan: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Joku käytti\nmahdollisuuksia hyväkseen, leikkiessään murhaajien kanssa ja hän,\nDaylight oli yhä vahingoittumaton. Siinäpä se! Ja hän oli voittanut.\nKaikki oli peliä ja taistelua, voimakkaiden miesten kesken. Narreja ei\notettu lukuun. He saivat aina selkäänsä, ja sen vähäisen nojalla, mitä\nhän tiesi historiasta, veti hän sen johtopäätöksen, että he olivat aina\nsaaneet rökkiinsä. San Fransisko oli tahtonut sotaa ja hän oli antanut\nsille sodan. Sellaista oli peli. Kaikki mahtimiehet tekivät samoin ja\nvielä paljon pahempaakin.\n\n\"Älkää puhuko minulle moraalista ja kansalaisvelvollisuudesta\", sanoi\nhän eräälle itsepäiselle haastattelijalle. \"Jos te jonakin päivänä\njätätte toimenne ja siirrytte toisen lehden palvelukseen, niin te\nkirjoitatte juuri niin kuin teitä käsketään kirjoittamaan. Se merkitsee\nteille nyt siveellisyyttä ja kansalaisvelvollisuutta; uudessa toimessa\nteidän täytyisi tukea varastavia rautateitä... 'siveellisyydellä ja\nkansalaisvelvollisuudella', luullakseni. Teidän palkkanne, ystäväni, on\nnoin kolmekymmentä dollaria viikossa. Siitä hinnasta te myytte itsenne.\nMutta lehtenne olisi ostettavissa hiukan suuremmasta summasta. Rahalla\nsaa tähän aikaan kaikkea ja lehtenne muuttaisi mädän politiikkansa\njoksikin muuksi mädäksi politiikaksi.\"\n\n\"Ja kaikki tämä johtuu siitä, että joka hetki syntyy maailmaan\nraukkoja. Niin kauvan kuin kansa sallii sen, on heillä hyvä olla,\nystäväni. Osakkeenomistajat ja liikemiehet voisivat yhtähyvin\njulkisesti ilmoittaa, miten paljon heitä on vahingoitettu. Ette ole\nmilloinkaan kuullut kenenkään heistä valittavan, kun he ovat saaneet\ntoisen toverin alleen ja mukiloivat häntä. Nyt on heidän vuoronsa tulla\nmukiloiduiksi ja siinä kaikki. Puhua velttiöistä! Nuo samat miehet\nolisivat valmiita varastamaan vaatteet nälistyneiltä ja kultapaikat\nvainajien hampaista ja pahasti kirkumaan, jos joku vainajista\nalkaisi kummitella. He ovat kaikki samankarvaisia, suuret ja pienet.\nAjatelkaahan esimerkiksi sokeritrustia — miljoonistaan huolimatta se\nalhaisen taskuvarkaan tavoin kavaltaa vettä New Yorkin kaupungilta,\neikä sen synnit paina raskaina hallituksen vaakakupeissa. Sellaista on\nsiveellisyys ja kansalaiskunto! Turhaa lörpötellä siitä.\"\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nDaylightin tulo sivistyneeseen maailmaan ei ollut tehnyt häntä\nparemmaksi. Tosin hän kävi paremmin puettuna, oli oppinut hienompia\ntapoja ja puhui virheettömämpää englanninkieltä. Pelaajana ja\nmiestensurmaajana hän oli tuntuvasti edistynyt. Hän oli päässyt\nkorkeammalle elämäntasolle ja hän oli teroittanut järkensä teräväksi\nkuin partaveitsen kamppailevien miesten uljaassa, monimutkaisessa\ntaistelussa. Mutta hän oli kovettunut ja se oli tapahtunut hänen\nentisen terveen hyväsydämisyytensä kustannuksella. Hän ei tuntenut\nsivistyksen todellista hienostumista. Hän ei tiennyt, että sitä\noli olemassakaan. Hän oli muuttunut kyynilliseksi, katkeraksi ja\nväkivaltaiseksi. Hän epäili mahtavia riistäjiä, halveksi typerää\nlaumaa, joka antoi riistää itseään, ja luotti vain itseensä. Tämä vei\nkohtuuttomaan ja väärään itsetehostamiseen, samalla kun ystävällinen\ntoisten kunnioittaminen — vieläpä tavallinen arvonantokin — oli\nkadonnut, eikä häneen jäänyt muuta kuin itsensä alttarilla palvominen.\n\nRuumiillisesti ei hän enää ollut se rautalihaksinen mies, joka\nhän oli ollut Alaskasta lähtiessään. Hänellä ei ollut tarpeeksi\nruumiinliikettä, hän söi enemmän kuin oli hyvä hänelle ja joi\nniinikään liian paljon. Hänen lihaksensa olivat tulleet veltoiksi ja\nhänen räätälinsä huomautti hänen avartuvasta housunkauluksestaan.\nItse asiassa oli Daylight tulemaisillaan lihavaksi. Tämä\nruumiillinen rappeutuminen ilmeni hänen kasvoissaankin. Hänen laihat\nintiaani-kasvonsa olivat muuttuneet. Kuopat poskissa ulkonevien\nposkiluitten alla olivat täyttyneet. Silmien alle alkoi muodostua\nselvät pussit. Niska oli pöhöttynyt ja ihraleuvan ensimäinen poimu\nnäkyi selvästi. Entinen askeettisuuden leima, jonka hirveät kärsimykset\nja ponnistukset olivat synnyttäneet, oli hävinnyt, piirteet olivat\nkäyneet leveämmiksi ja karkeammiksi; elämä, jota hän eli, oli niihin\nlyönyt leimansa, joka kertoi miehen itsejumaloimisesta, kovuudesta ja\nväkivaltaisuudesta.\n\nHänen tuttavapiirinsäkin oli huonontunut. Hän pelasi yksinäistä\npeliä, halveksi useimpia niistä miehistä, joiden kanssa pelasi, ja\nkun hän ei tuntenut myötätuntoa eikä ymmärtämystä heitä kohtaan ja\noli heistä täysin riippumaton, oli hänellä vähän yhteistä niiden\nkanssa, joita hän tapasi esim. Alta-Pacific-klubissa. Kun taistelu\nhöyrylaivayhtiöitten kanssa oli kuumimmillaan ja hänen ryöstönsä oli\ntuottanut liikemaailmalle suunnattomia vaurioita, kehoitettiin häntä\npäällepäätteeksi eroamaan Alta-Pacificista. Tämä tapaus oli oikeastaan\nhänelle mieleen ja hän löysi uuden olinpaikan Riverside-klubissa,\njonka kaupungin puoluepomot olivat perustaneet ja jota he pitivät\nyllä. Oikeastaan hän piti sellaisista miehistä enemmän. He olivat\nalkuperäisempiä ja luonnollisempia, eivätkä olleet olevinaan. He olivat\nkunniallisia rosvoja, suoria ja rehellisiä omalla tavallaan, pinnalta\nraakoja ja sivistymättömiä, mutta heitä ei oltu kiilloitettu liukkaalla\ntai miellyttävällä tekopyhyydellä. Alta Pacific oli ehdottanut, että\nhänen eronsa pidettäisiin yksityisasiana ja oli kuitenkin yksityisesti\nantanut siitä tiedon sanomalehdille. Nämät olivat pitäneet suurta ääntä\ntästä pakollisesta eronpyynnöstä, mutta Daylight nauroi ja meni hiljaa\nmatkoihinsa, vaikka hän panikin mustan merkin muutaman klubinjäsenen\nnimen viereen. Nämä saivat sitten myöhemmin kokea klondikelaisen\nrahamiehen käpälän musertavaa painoa.\n\nSanomalehtien yhteisen hyökkäyksen kestäessä kuukausimääriä, revittiin\nDaylightin luonne riekaleiksi. Hänen elämäntarinassaan ei ollut tekoa,\njota ei olisi vääristelty rikokseksi tai paheeksi. Se, että hänestä\njulkisesti tehtiin luonnoton hirviö, musersi hänen viimeisenkin\nviipyvän toiveensa päästä Dede Masonin tuttavaksi. Hän tunsi,\nettei ollut mitään mahdollisuuttakaan, että tämä olisi voinut edes\nystävällisin silmin katsella hänen laistaan miestä ja korotettuaan\nhänen palkkansa seitsemäksikymmeneksiviideksi dollariksi kuukaudessa,\nluuli Daylight vähitellen unohtavansa hänet. Palkankorotuksen hän\nilmoitti hänelle Morrisonin välityksellä ja myöhemmin Dede Mason kiitti\nDaylightia ja siihen se asia päättyi.\n\nEräänä lauvantaina hän oli alakuloinen ja kyllästynyt kaupunkiin ja\nsen katuihin ja noudatti mielijohdetta, joka myöhemmin sai aikaan\ntärkeän käänteen hänen elämässään. Hän halusi hengittää maalaisilmaa ja\nnähdä toisenlaisia näköaloja kuin mitä oli tarjona kaupungissa. Mutta\nitselleen hän Glen Ellenin matkansa tekosyyksi keksi sen, että hänen\noli tarkastettava tiilitehdasta, jonka Holdsworthy oli viekotellut\nhänet ostamaan.\n\nHän vietti yön pienessä maalaishotellissa ja läksi sunnuntaiaamuna\nkylästä ratsastaen Glen Ellenin teurastajalta vuokraamallaan hevosella.\nTiilitehdas oli lähellä, Sonomajärven rannalla. Kuivausuunit näkyivät\npuiden välistä kun hän katsoi vasemmalle ja näki puolen peninkulman\npäässä metsänpeittämän kukkularyhelmän Sonomavuoren rinteellä. Vuori,\njoka sekin oli metsäinen, näkyi niiden takaa. Kukkulat näyttivät\nikäänkuin viittovan hänelle. Kuiva, päivänpaisteinen kevätkesän\nilma vaikutti häneen kuin viini. Vaistomaisesti hän joi sitä syvin\nhenkäyksin. Tiilitehdas näytti hyvin vähän houkuttelevalta. Hän oli\nväsynyt kaikkiin liike-asioihin ja metsäiset kukkulat kutsuivat häntä.\nHänellä oli jalkojensa välissä hevonen — vieläpä hyvä hevonen,\nkuten hän oli huomannut; se toi hänen mieleensä entiset hurjat\nratsastusretket Etelä-Oregonissa, kun hän vielä oli nuori poikanen.\nHän oli ollut jotakuinkin hyvä ratsastaja nuorena ollessaan ja satulan\nnarina kuului hyvältä hänen korvissaan.\n\nPäätettyään huvitella ensin ja tarkastaa tiilitehdasta myöhemmin,\nratsasti hän vuorelle päin etsien tietä, joka veisi suoraan\nkukkuloille. Hän jätti maantien ensimäiselle veräjälle ennätettyään ja\nratsasti täyttä laukkaa heinäpellon läpi. Heinä oli molemmin puolin\nlähes miehen korkuista ja hän veti nautinnolla sieraimiinsa sen\nlämmintä tuoksua. Leivosia lensi ilmaan hänen edestään ja jostakin\nkuului suloista linnunlaulua. Tietä oli silminnähtävästi käytetty\nsaven kuljetukseen uudelle hyödyttömälle tiilitehtaalle. Rauhoittaen\nomaatuntoaan ajatuksella, että tämä oli hänen aluettaan ratsasti\nhän savikuopalle, joka oli suuri kuilu vuoren kupeella. Mutta hän\nei viipynyt kauvan, vaan kääntyi taas vasemmalle ja jätti tien. Ei\nainoatakaan maataloa ollut näkyvissä ja siirtyminen kaupungin melusta\ntänne hiljaisuuteen tuntui viihdyttävältä. Hän ratsasti pitkin kapeaa,\nraivattua, kukkien reunustamaa aukeamaa kunnes tuli lähteelle. Hän\nasettui vatsalleen maahan ja joi kirkasta vettä ja katsellessaan\nympärilleen huomasi hän yhtäkkiä, miten kaunis maailma oli. Se\nyllätti hänet yht'äkkiä kuin olisi hän keksinyt jotakin; hän ei ollut\nmilloinkaan ennen sitä huomannut ja hän oli niinikään paljon unohtanut.\nEihän ihminen voinut yhtäaikaa huolehtia tärkeistä liikeasioista ja\nnauttia luonnonkauneudesta. Kun hän joi ilmaa, nautti näköalasta ja\netäisestä leivosten laulusta, oli hänellä tunne kuin pokerinpelaajalla,\njoka lopettaa yön kestäneen pelin ja lähtee ummehtuneesta huoneilmasta\nraittiiseen aamuilmaan.\n\nKukkulain juurella hän näki luhistumaisillaan olevan paaluaidan.\nSitä katseltuaan hän arveli sen olevan vähintäin neljänkymmenen\nvuoden vanhan — sen oli rakentanut joku uudisasukas, joka oli tullut\nmaahan, kun kultakuume oli loppunut. Puut olivat hyvin paksuja\ntäällä, missä ei ollut pensaistoa niiden juurilla, ja hän ratsasti\nsuurten oksain varjossa, Nyt hän joutui muutaman acren suuruiselle\nalalle, missä tammien, manzanita- ja madrono-puitten asemasta kasvoi\nmuhkeita punapuita. Jyrkästi viettävän kukkulan juurelta hän löysi\npunapuuryhmän, joka reunusti kapeata, lirisevää puroa.\n\nHän pysähdytti hevosensa, sillä puron rannalla kasvoi villi\nkalifornialainen lilja. Se oli ihmeen ihana korkeiden puiden\nmuodostamassa holvissa. Se oli vähintäin kahdeksan jalkaa korkea\nja sen runko kohosi suorana ja solakkana, vihreänä ja paljaana\nkaksi kolmannesta sen pituudesta ja puhkesi sitten lukemattomiksi\nlumivalkeiksi vahamaisiksi kelloiksi. Siinä oli sadottain kukkia ja\nkaikki saman varren päässä, nuokkuen hentoina ja hauraina. Daylight\nei ollut milloinkaan nähnyt mitään sen kaltaista. Hitaasti hänen\nkatseensa siirtyi siitä kaikkeen, mitä oli hänen ympärillään. Hän\notti hartaana hatun päästään. Tämä oli suuremmoista. Täällä ei ollut\nsijaa ylenkatseelle eikä synnille. Tämä oli vilpitöntä ja raitista\nja kaunista — jotakin, jota hän saattoi kunnioittaa. Tämä oli\naivankuin kirkko. Täällä vallitsi pyhä rauha. Täällä tunsi ihminen\nylevien asioiden vaikutuksen. Tällaista ja vielä paljon muutakin\nliikkui Daylightin sydämessä, kun hän katseli ympärilleen. Mutta se ei\nkiteytynyt ajatukseksi. Hän vain tunsi sen ajattelematta sitä.\n\nJyrkällä vierulla lähteen yläpuolella kasvoi hienoja neidonhius-nimisiä\nsananjalkoja ja korkeammalla kasvoi leveämpiä sananjalkoja. Suuria\nkaatuneita sammalpeitteisiä puunrunkoja oli siellä täällä maassa\nsulautuen vähitellen metsän multaan. Taampana hiukan valoisammassa\npaikassa kiersivät villit viiniköynnökset ja kuusamapensaat vanhojen\nryhmyisten tammien runkoja. Harmaa Douglas-orava kiipesi oksalle ja\nkatseli häntä. Jostain etäältä kuului tikan nakutus. Tämä ääni ei\nhäirinnyt metsän hiljaisuutta ja hartautta. Puiden hiljainen humina\nteki yksinäisyyden täydelliseksi. Puron porehtivat kareet ja harmaa\norava puussa olivat mittoja, joilla saattoi mitata äänettömyyttä ja\nliikkumatonta lepoa.\n\n\"Täältä mahtaa olla miljoona penikulmaa ihmisasuntoon\", kuiskasi\nDaylight itsekseen.\n\nMutta yhä hänen katseensa palasi ihmeelliseen liljaan poreilevan puron\npartaalla.\n\nHän sitoi hevosensa puuhun ja vaelsi jalan kukkuloilla. Niiden huippuja\npeittivät satavuotiset kuuset ja niiden rinteillä kasvoi tammia ja\nmadronos-puita ja rautatammia. Mutta komea punapuumetsä raivasi\nitselleen tien kukkulain keskitse. Täältä hän ei löytänyt avonaista\npaikkaa mistä olisi päässyt kulkemaan hevosineen ja hän palasi liljan\nluo lähteen partaalla. Hevostaan taluttaen kulki hän kompastellen ylös\nvuoren rinnettä. Ja sananjalat muodostivat ruohomaton hänen jalkojensa\nalle, metsä kiipesi kilpaa hänen kerallaan ja rakensi holvin hänen\npäänsä päälle ja ilo ja onni hiipi hänen mieleensä.\n\nHuipulle päästyään hän kulki läpi tiheikön, jossa kasvoi nuoria\nsamettirunkoisia madronos-puita ja tuli avonaiselle rinteelle, joka\nvei kapeaan laaksoon. Kirkas auringonpaiste häikäisi häntä ensin ja\nhän pysähtyi lepäämään, sillä hän läähätti ponnistuksesta. Hän ei\nollut entisaikaan niin kovasti hengästynyt, eivätkä hänen lihaksensa\nolleet niin helposti väsyneet kiipeämisestä. Kapea joki virtasi kapeaan\nlaaksoon kapean niityn poikki, jossa kasvoi tiheä polvenkorkuinen heinä\nja sini- ja valko-apilaa. Vuorenrinne oli täynnä mariposa-liljoja\nja villejä hyasintteja, joiden yli hänen hevosensa hitaasti ja\nvarovaisesti ja vastahakoisesti asteli.\n\nKuljettuaan ojan poikki, seurasi Daylight karjapolkua matalan\nkallioisen kukkulan yli ja manzanita-metsikön läpi ja laskeutui toiseen\nkapeaan laaksoon, jonka poikki virtasi toinen kapea, niityn reunustama\noja. Kaniini ponnahti esiin pensaikosta aivan hänen hevosensa turvan\nalitse, juoksi ojaan ja katosi vastakkaisen rinteen vaivaistammien\nväliin. Daylight katseli sitä ihaillen ratsastaessaan niityn päähän.\nTäällä hän peloitti liikkeelle metsäkauriin, jolla oli monihaaraiset\nsarvet, ja joka näytti lentävän niityn poikki, paaluaidan ylitse ja yhä\nlentäen katoavan turvalliseen metsikköön niityn takana.\n\nDaylight nautti rajattomasti. Hänestä tuntui, ettei hän\nollut milloinkaan ollut niin onnellinen. Hänen entiset\nmetsänkulkija-vaistonsa olivat heränneet ja kaikki herätti hänessä\nmielenkiintoa — puiden ja oksien sammal, misteli-kimput, jotka\nriippuivat tammista, metsärotan pesä, vesikrassi, joka kasvoi\npienen virran rantojen suojassa, perhoset, jotka lentelivät puiden\nhimmentämässä auringonvalossa, siniset närhit, jotka loivat loistavia\nväritäpliä metsän vihreälle taustalle, peukaloisia muistuttavat\npikkulinnut, jotka hyppelivät pensaikossa ja matkivat viiriäisten\nhuutoa, ja tikka, jolla oli karmosiininpunainen harja päässä ja joka\nlakkasi nokkimasta puuta ja pani päänsä kallelleen häntä katsellessaan.\nKuljettuaan joen poikki näki hän epäselviä jälkiä metsätiestä, jota\nluultavasti oli käytetty miespolvi takaperin, kun niityltä oli raivattu\nsiellä silloin kasvavat tammet. Hän löysi haukanpesän kuuden jalan\nkorkuisen punapuun latvasta. Ja päällepäätteeksi oli hänen hevosensa\nkompastua muutamiin puolikasvuisiin viiriäispoikueisiin ja ilma oli\ntäynnä niiden piipitystä. Hän pysähtyi ja katseli niiden pakoa maassa\nhänen silmiensä edessä ja kuunteli, miten vanhat viiriäiset, jotka\nolivat piilossa tiheikössä, hätäisesti kutsuivat poikasiaan.\n\n\"Menlo Parkin kesäasunnot eivät vedä vertoja tälle\", sanoi hän ääneen,\n\"ja jos minun joskus rupeaa tekemään mieleni maalaiselämään, niin tulen\ntänne.\"\n\nVanha metsätie vei hänet aukealle paikalle, missä viininpunaisessa\nmaassa kasvoi viiniköynnöstä. Karjapolku, puita ja tiheikköä — ja hän\noli laskeutunut alas vuorenrinnettä kaakkoiselle aukeamalle. Täällä\nsuuren metsistyneen kentän yläpuolella oli pieni maatalo, jonka pääty\noli Sonoma-laaksoon päin. Se oli navettoineen ja ulkohuoneilleen\nryöminyt aivan vuorenrinteen juurelle, joka suojeli sitä lännestä\nja pohjoisesta. Hän arveli, että vuorenrinteeltä syössyt irrallinen\nmultakerros oli muodostanut pienen tasaisen maakaistaleen, johon oli\nsitten tehty keittiöpuutarha. Multa oli lihavaa ja mustaa ja vettä oli\nrunsaasti, sillä hän näki muutamia auki-olevia kastelujohdon tappeja.\n\nTiilitehdas oli unohtunut. Ei ketään ollut kotona, mutta Daylight\nlaskeutui hevosen selästä ja käyskenteli keittiöpuutarhassa syöden\nhyötymansikoita ja vihreitä herneitä. Sitten hän tarkasteli vanhaa,\nauringossa kuivaneista tiileistä rakennettua navettaa ja ruosteista\nauraa ja kiersi itselleen savukkeita ja poltti niitä katsellessaan\nkana-poikueitten ja emäkanojen lystikästä tepastelua pihalla. Polku,\njoka vei laaksoon, houkutteli häntä ja hän läksi kulkemaan sitä pitkin.\nVesijohtoputki kulki maanpinnalla yhdensuuntaisesti polun kanssa, jonka\nhän arveli vievän vastavirtaa järven rannalle. Vuorenseinä oli monta\nsataa jalkaa korkea ja niin uhkeat olivat koskemattomat puut, että\npaikka oli aina varjossa. Siellä oli kuusia, jotka silmämitalla olivat\nviisi ja kuusi jalkaa läpimitaten ja vielä suurempia punapuita. Hän\nnäki yhden punapuun, joka oli vähintäin kymmenen tai yksitoista jalkaa\nläpimitaten. Polku vei suoraan pienelle padolle, josta sai alkunsa\nvesijohtoputki, jolla keittiöpuutarhaa kasteltiin. Täällä virran\npartaalla kasvoi leppiä ja laakeripuita ja hän kulki sananjalkojen\nkeskitse, jotka olivat häntä korkeammat. Sametinpehmoista sammalta\nkasvoi kaikkialla ja siitä yleni neidonhius- ja muita sananjalkalajeja.\n\nPatoa lukuunottamatta oli se neitseellistä aarniometsää. Ei kenenkään\nkirves ollut häirinnyt metsän rauhaa ja puut kaatuivat vain vanhuuttaan\nja talvimyrskyn raivotessa. Kaatuneiden puiden suuret rungot olivat\nsammaleiden peitossa ja hajosivat hitaasti takaisin maahan, josta\nolivat nousseet. Muutamat olivat jo lahonneet niin kauvan, että ne\nolivat jo miltei muuttuneet maaksi, vaikka niiden epäselvät ääriviivat\nvielä saattoi erottaa. Toiset muodostivat sillan virran yli ja erään\njättiläisen rungon alta kasvoi puolisen tusinaa nuorta puuta, jotka se\nkaatuessaan oli kaatanut ja musertanut. Ne elivät vielä ja kukoistivat,\nvirta huuhteli niiden juuria ja törröttävillä oksillaan ne imivät\nauringonvaloa, aukosta, joka oli metsän holvissa.\n\nPalattuaan maataloon nousi Daylight hevosensa selkään ja ratsasti\npois sieltä sen takana olevalle jyrkemmälle rinteelle. Hänen\nlupapäivä-mielialaansa ei mikään muu voinut tyydyttää kuin\nSonoma-vuorelle nouseminen. Ja tämän huipulle hän kolme tuntia\nmyöhemmin pääsikin, väsyneenä ja hikisenä, vaatteet revittyinä ja\nkasvot ja kädet naarmuissa, mutta hänen silmänsä säteilivät ja\nhän nautti tavattomasti. Hänen mielensä oli kuin koulupojan, joka\non jäänyt pois koulusta. Suuri pelipöytä San Fransiskossa tuntui\nhyvin kaukaiselta. Mutta tämä oli enemmän kuin koulupojan luvatonta\nhuvittelemista. Oli aivankuin hän olisi ottanut jonkinlaisen\npuhdistavan kylvyn. Täällä ei ollut sijaa kaikelle sille alhaisuudelle,\nkurjuudelle ja paheellisuudelle, joka täytti kaupunkielämän samean\nlätäkön. Vaikkei hän tarkemmin miettinyt kaikkea tätä, tunsi hän\npuhdistuneensa ja kohonneensa. Jos häntä olisi pyydetty selittämään,\nmiltä hänestä tuntui, olisi hän vain sanonut, että hänen oli\nhyvä olla; sillä hän ei tietoisesti tajunnut luonnon valtavaa\nviehätysvoimaa, joka virtaili hänen kaupungin turmelemaan ruumiiseensa\nja sieluunsa. Se tehosi häneen sitä voimakkaammin, kun hän polveutui\nerämaanasukas-esi-isistä ja kun hänen oma sivistyksensä oli peräti\npintapuolista.\n\nSonoma-vuoren huipulla ei ollut taloja ja ollen yksin Kalifornian\nsinisen taivaan alla, antoi hän hevosensa hitaasti kävellä huipun\neteläiselle laidalle. Hän näki metsittyneiden vuorilaaksojen halkomia\naukeita laidunmaita, jotka penger penkereeltä alenivat hänen jalkojensa\njuurelta itään ja etelään Petulama-laaksoon päin, joka oli tasainen\nkuin biljardipöytä, talonpoikain mittausopillisen säännöllisiin\nviljelyspalstoihin jaettu. Taustassa lännessä kohosi vuorijono toisensa\njälkeen ja niiden huippuja hyväili laaksoista kohoava purppuranpunainen\nsumu. Ja vielä etäämmällä, viimeisen vuorijonon takana hän näki Tyynen\nvaltameren hopeahohtoisen ulapan. Hän käänsi hevosensa ja katseli\nlänteen ja pohjoiseen. Santa Rosasta St. Helenan vuorelle ja itään\nSonoma-laakson poikki viidakkopeitteisiin vuoriin, jotka peittivät\nnäköalan Napa-laaksoon. Lähellä idässä, Sonoma-laakson rinteellä, oli\nGlen Ellenin pikkukylän talojonot. Hän näki uurroksen vuorenrinteessä.\nHän luuli sitä ensin kaivoksen kaatopaikaksi, mutta kun hän muisti,\nettei tämä ollut kultarikasta seutua, niin hän heitti uurroksen\nmielestään ja jatkoi kaakkoisen maiseman ihailua. Siellä hän saattoi\nnähdä San Pablon lahden vesien poikki Diabolo-vuoren kaksoishuipun\nselvästi. Etelässä oli Tamalpais-vuori, ja viidenkymmenen peninkulman\npäässä, missä Tyynen valtameren tuulet raikkaina puhalsivat Kultaisessa\nportissa, San Fransiskon savupilvet leijailivat kuin usvahattarat.\n\n\"En ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon maata yhdellä kertaa\",\najatteli hän ääneen.\n\nHäntä ei haluttanut lähteä, eikä hän vielä pitkään aikaan kyennyt\nirtautumaan näköalasta ja alottamaan vuorelta laskeutumista. Häntä\nhuvitti kulkea uutta tietä alas ja siksipä olikin jo myöhäinen\niltapäivä käsissä, kun hän ennätti metsäisille kukkuloille. Täällä\nkeksivät hakien terävät silmänsä vihreän väriläikän, joka jyrkästi\nerosi kaikista niistä värivivahduksista, mitä hän päivän kuluessa oli\nnähnyt. Katseltuaan sitä hetkisen, päätti hän, että sen muodosti kolme\nsypressiä ja hän tiesi, ettei mikään muu kuin ihmiskäsi ollut saattanut\nistuttaa niitä sinne. Vallan poikamaisen uteliaisuuden pakoittamana hän\npäätti ottaa siitä selvän. Kukkulalla kasvoi puita niin tiheässä ja se\noli niin jyrkkä, että hänen täytyi laskeutua hevosen selästä ja kulkea\njalan, paikkapaikoin ryömiä päästäkseen tiheän pikkumetsän läpi. Hän\njoutui aivan lähelle sitä paikkaa, missä sypressit kasvoivat. Ne olivat\npienen neliskulmaisen aitauksen sisällä; hän saattoi selvästi nähdä,\nettä paalut oli veistetty ja terotettu käsin. Aitauksen sisäpuolella\noli kahden lapsen hautakummut. Kaksi puista ristiä, jotka niinikään\nolivat käsin veistetyt, kertoivat tarinan: _Pieni David, syntynyt 1855\nkuollut 1859;_ ja _Pieni Lily, syntynyt 1853, kuollut 1860_.\n\n\"Pienet lapsiraukat\", mutisi Daylight.\n\nMerkeistä päättäen hoidettiin hautoja huolellisesti. Kummuilla oli\nkuihtuneita vihkoja villeistä kukista ja poikkipuun kirjaimet oli\nhiljattain maalattu. Tämä antoi Daylightille aiheen hakea polkua ja\nhän löysikin polun, joka vei vastakkaiseen suuntaan kuin mistä hän oli\ntullut. Hän kiersi kukkulan juuren, nousi hevosensa selkään ja ratsasti\nmaatalolle. Savupiipusta nousi savua ja hän joutui pian keskusteluun\nhermostuneen, laihan nuorenmiehen kera, joka, kuten hän sai tietää, oli\nvain maatilan vuokraaja. Miten suuri se oli? Sata kahdeksankymmentä\nacrea, vaikka se näytti paljon suuremmalta. Se johtui siitä, että sen\nrajat olivat niin epäsäännölliset. Kyllä siihen kuului savikuoppa\nja kukkulat ja sen raja, joka kulki pitkin suurta rotkoa, oli yli\npeninkulman pituinen.\n\n\"Nähkääs\", sanoi nuori mies, \"se oli niin epätasaista ja kivikkoa,\nettä kun he ensin rupesivat viljelemään seutua, ostivat maanviljelijät\nhyvän maan sen laidoilta. Siitä syystä ovat sen rajat epätasaiset ja\nkalvetut.\"\n\nNiin kyllä, hän ja hänen vaimonsa saivat elatuksensa tarvitsematta\nkovin paljon rehkiä. Heidän ei tarvinnut maksaa suurta vuokraa.\nHillard, omistaja, sai tulot savikuopasta. Hillard oli varakas mies\nja hänellä oli viljelyksiä ja viinitarhoja alhaalla laaksossa.\nTiilitehdas maksoi savesta kymmenen senttiä kuutiokyynärältä. Maalla\noli paikkapaikoin hyviä viljelysmaita, jotka olivat raivatut, kuten\nkeittiöpuutarha ja viinitarha, mutta muu osa oli liian epätasaista.\n\n\"Te ette ole farmari\", sanoi Daylight.\n\nNuori mies nauroi ja pudisti päätään.\n\n\"En, olen sähköttäjä. Mutta vaimoni ja minä päätimme ottaa kahden\nvuoden loman ja... täällä me olemme. Mutta loma-aika on kohta lopussa.\nPalaan syksyllä konttoriin saatuani viinirypäleet korjuuseen.\"\n\nNiin, hänellä oli yhdentoista acren suuruinen viinitarha, jossa\nkasvoi viinirypäleitä. Hän sai rypäleistä tavallisesti hyvän hinnan.\nHän kasvatti suurimman osan siitä mitä he söivät. Jos paikka olisi\nollut hänen omansa, olisi hän raivannut maatilkun kukkulan rinteelle\nviinitarhan yläpuolelle ja istuttanut pienen hedelmäpuutarhan. Multa\noli hyvää. Maatilalla oli runsaasti karjalaitumia ja siellä oli\nmuutamia raivattuja tilkkuja, kaikkiaan viisitoista acrea, jossa hän\nkasvatti hienointa vuoriheinää mitä saattoi löytyä. Siitä maksettiin\nkolme, jopa viisikin dollaria enemmän tonnilta kuin karkeakortisesta\nlaaksoheinästä.\n\nKuunnellessaan tunsi Daylight äkkiä kateutta tuota nuorta miestä\nkohtaan, joka asui keskellä sitä uhkuvaa luontoa, jota hän oli monta\ntuntia samoillut.\n\n\"Mitä hittoa te palaatte sähkösanomakonttoriin?\" kysyi hän.\n\nNuori mies hymyili hiukan huolestuneesti.\n\n\"Siksi, ettemme edisty täällä...\" (hän epäröi hetkisen) \"ja siksi,\nettä on lisämenoja tulossa. Vuokra tuntuu, vaikka se onkin pieni ja\nsitä paitsi en minä ole kyllin vahva viljelläkseni voimaperäisesti\ntilaa. Jos omistaisin sen tai jos olisin oikein reipas, kuten te, en\npyytäisi mitään parempaa. Eikä vaimonikaan.\" Taas häivähti huolestunut\nhymy hänen kasvoillaan. \"Me olemme nähkääs maaseudun lapsia, ja\noleskeltuamme muutamia vuosia kaupungeissa, me tunnemme, että maaseutu\non paras. Olemme tuumineet koota hiukan varoja ja sitten jostain ostaa\nmaatilkun ja jäädä siihen.\"\n\nLasten haudat? Niin, hän oli maalannut uudelleen hautakirjoitukset ja\nkuokkinut pois rikkaruohot. Se oli tullut tavaksi täällä. Jokainen,\njoka asui tilalla, teki sen. Monena vuonna, kertoi tarina, olivat isä\nja äiti palanneet joka kesä haudoille. Mutta sitten oli tullut aika,\njolloin he eivät enää tulleet ja silloin oli vanha Hillard pannut alun\ntavalle. Uurre poikki laakson? Entinen kaivos. Se ei ollut milloinkaan\nkannattanut. Miehet olivat kaivaneet siinä vuosikaudet, sillä merkit\nolivat olleet hyvät. Mutta siitä oli jo vuosikymmeniä. Mitään\nkannattavaa kaivosta ei oltu milloinkaan tavattu laaksosta, vaikka\nkoe-louhoksia oli alinomaa tehty ja kolmekymmentä vuotta takaperin oli\nsinne tulvinut kullankaivajia.\n\nHennonnäköinen nuori nainen tuli ovelle kutsumaan nuorta miestä\nillalliselle. Daylightin ensimäinen ajatus oli, ettei hän soveltunut\nkaupunki-elämään. Ja sitten hän pani merkille hänen kasvojensa\npäivettymän ja onnellisen hohteen ja hän päätti, että maaseutu oli\nhänen paikkansa. Hyljäten illalliskutsun jatkoi hän matkaa Glen\nElleniin istuen jalat rentoina satulassa ja hyräillen unhottuneita\nlauluja. Hän ratsasti epätasaista, kiemurtelevaa tietä pitkin, halki\ntammimetsien, joissa siellä täällä oli manzanita-tiheikköjä ja aukeita\npaikkoja, joista metsä oli raivattu. Hän kuunteli mielissään viiriäisen\nkutsuhuutoja ja nauroi kerran pelkästä ilosta pienelle maa-oravalle,\njoka hyppäsi vihaisesti naksutellen pengermälle, liukastui pehmeässä\nmaassa ja putosi alas. Sitten se hyppäsi tien poikki hänen hevosensa\nturvan alitse ja yhä toraillen kiipesi suojelevaan tammeen.\n\nDaylight ei tänä päivänä malttanut pysyä valmiiksi poljetuilla teillä\nja oikaistessaan seudun läpi Glen Elleniin, joutui hän vuorisolaan,\njoka niin salpasi häneltä tien, että hän oli iloinen voidessaan seurata\nrauhallista karjapolkua. Tämä vei pieneen majaan. Ovet ja akkunat\nolivat auki ja ovensuussa ruokki kissa poikasiaan, mutta ketään ei\nnäkynyt kotosalla. Hän läksi ratsastamaan alas polkua, joka nähtävästi\nkulki rotkon poikki. Vähän matkan päässä hän kohtasi vanhuksen, joka\ntuli lännestäpäin. Hänellä oli kädessä sanko vaahtoavaa maitoa. Hänellä\nei ollut hattua päässä ja hänen kasvoissaan, joita lumivalkea tukka\nja parta reunusti, oli mailleen menevän kesäpäivän punertava hohde ja\ntyytyväisyys. Daylight ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt\nniin tyytyväisen näköistä olentoa.\n\n\"Kuinka vanha olette, vaari?\" kysyi hän.\n\n\"Kahdeksankymmentä neljä vuotta\", kuului vastaus. \"Niin, herra,\nkahdeksankymmentä neljä vuotta ja reippaampi kuin monet.\"\n\n\"Olette varmaankin hoitanut hyvin itseänne?\" arveli Daylight.\n\n\"En tiedä sitä. En ole milloinkaan vetelehtinyt joutilaana. Kuljin\nhärkävaljakkoa ajaen tasankojen poikki, sain kutsun vuonna 1855 ja\nolin silloin perheellinen mies ja seitsemän lapsen isä. Olin silloin\nsamanikäinen kuin te nyt olette tai jotenkin sinnepäin.\"\n\n\"Eikö teistä ole yksinäistä täällä?\"\n\nVanhus laski sangon maahan ja rupesi tuumimaan.\n\n\"Kuinka sen ottaa\", sanoi hän ratkaisevasti. \"En ole milloinkaan ollut\nyksin ennenkuin vanha vaimoni kuoli. Toiset ovat yksin ihmisjoukossa ja\nminä olen niitä. Olen yksin vain silloin, kun käyn 'Friscossa'. Mutta\nnyt en enää mene sinne. Tämä kelpaa minulle. Olen ollut tässä laaksossa\nvuodesta 54 alkaen — olin ensimäisiä uutisasukkaita espanjalaisten\njälkeen.\"\n\nDaylight pani hevosensa liikkeelle ja sanoi:\n\n\"Hyvää yötä, vaari. Hyvää vointia. Te saatatte kaikki nuoret miehet\nhäpeään ja arvaanpa, että vielä ennätätte haudata monta heistä.\"\n\nVanhus nauroi ja Daylight jatkoi matkaa kumman tyytyväisenä itseensä ja\nkoko maailmaan. Näytti siltä, että entinen tyytyväisyys, jota hän oli\ntuntenut Yukonissa, taipaleella ja leirissä oli palannut. Hän ei voinut\nkarkoittaa silmistään vanhan uutisasukkaan kuvaa. Tämä oli ripeä ukko\nkahdeksankymmentäneljä-vuotiaaksi. Daylightin mieleen juohtui ajatus\nseurata hänen esimerkkiään, mutta suuri peli San Fransiskossa karkoitti\ntämän ajatuksen.\n\n\"Kerran vielä\", päätti hän, \"kun olen tullut vanhaksi ja kyllästynyt\npeliin, asetun asumaan johonkin tämänkaltaiseen paikkaan ja kaupunki\nsaa mennä helvettiin.\"\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nSensijaan, että olisi palannut maanantaina kaupunkiin vuokrasi\nDaylight teurastajan hevosen toiseksi päiväksi ja ratsasti laakson\npoikki itäisille kukkuloille tarkastellakseen kaivosta. Täällä oli\nkuivempaa ja kivikkoisempaa kuin siellä missä hän oli ollut edellisenä\npäivänä ja rinteillä kasvoi etupäässä matalaa tammimetsää — niin\ntiheää, että oli mahdotonta päästä sen läpi ratsain. Mutta rotkossa\noli runsaasti vettä ja siitä syystä oli siellä uhkea kasvullisuus.\nKaivos oli hyljätty, mutta häntä huvitti puolisen tuntia kiipeillä sitä\ntarkastellen. Hänellä oli kokemusta kvartsikaivoksista ennen Alaskaan\nmenoaan ja hän huomasi ilokseen, ettei hänen entinen viisautensa ollut\nunohtunut. Tarina oli selvä hänelle: hyvät näytteet, jotka takasivat\ntunnelin kaivamisen kukkulan rinteeseen; kolmen kuukauden työ ja\nrahojen loppuminen; työnseisaus, jolloin miehet olivat hakemassa\nmuuta työansiota; sitten paluu ja työn jatkaminen uusin työvoimin,\nkunnes vuosien toivon jälkeen oli jätetty työ kesken ja lähdetty pois.\nLuultavasti he jo tätä nykyä olivat kuolleet, ajatteli Daylight, kun\nhän kääntyi satulassa ja katseli rotkon poikki entistä kaatopaikkaa ja\ntunnelin mustaa suuta.\n\nKuten edellisenäkin päivänä kulki hän huvikseen karjapolkuja\numpimähkään ja raivasi itselleen tien huipuille. Jouduttuaan ylöspäin\nvievälle ajotielle, seurasi hän sitä muutaman peninkulman ja joutui\npieneen vuorien ympäröimään laaksoon, missä puolisen tusinaa köyhää\ntilallista viljeli viinirypäleitä jyrkillä rinteillä. Sen takana alkoi\ntie taas kohota. Tiheä, matala tammimetsä peitti kukkulain rinteet,\nmutta rotkoissa kasvoi suuria kuusia ja villiä kauraa ja kukkia.\n\nPuoli tuntia myöhemmin hän tuli vuoren huippujen suojaamalle\naukeamalle, mistä metsä oli raivattu pois, Siellä täällä, missä multa\noli hyvää eikä rinne ollut kovin jyrkkää, kasvoi viinirypäleitä.\nDaylight saattoi huomata, että siinä oli nähty paljon vaivaa ja että\nvilli luonto näytti hiljattain päässeen voitonpuolelle. Tammivesakko\noli tunkeutunut aukeamalle, viinitarhakaistaleet olivat kokonaan tai\nosaksi ruohottuneet ja hyljätyt; ja kaikkialla oli vanhoja paaluaitoja,\njotka turhaan koettivat suojella viinitarhaa tungettelijoilta.\nTie päättyi tähän pienen asuinrakennuksen eteen, jota suuret\nulkohuonerakennukset ympäröivät. Takana sulki vesakko tien.\n\nHän näki vanhan naisen, joka käänsi hangolla lantaa navetan pihalla, ja\npysähdytti hevosensa veräjälle.\n\n\"Hoi, muori\", tervehti hän, \"eikö täällä ole yhtään miesväkeä, joka\ntekisi tuon edestänne.\"\n\nNainen nojasi hankoonsa, kiinnitti hameensa vyötäisiltä ja katsoi\nhäneen iloisesti. Daylight näki, että hänen työhön tottuneet kätensä\nolivat aivankuin miehen, käsnäiset, suuret sorminivelistä ja karkeat ja\nettä hänen sukattomissa jaloissaan oli raskaat miehenkengät.\n\n\"Ei täällä ole yhtään miestä\", vastasi nainen. \"Ja mistä te olette\nkotoisin? Ettekö halua pysähtyä ja levähtää ja juoda lasia viiniä?\"\n\nAstuen kömpelösti, mutta tarmokkaasti kuten työmies, vei nainen\nhänet asuinrakennukseen, missä Daylight näki käsipusertimen ja\nviinin valmistukseen tarvittavat kapineet. Oli liian pitkä matka ja\nliian paha tie, jotta olisi voinut kuljettaa viinirypäleet laakson\nviinipuristimoihin, selitti nainen, ja niinpä täytyi heidän itse\nvalmistaa viini. \"He\" olivat hän itse ja hänen tyttärensä, jälkimäinen\nleski ja neljänkymmenen yhden vuoden vanha. Oli ollut helpompaa,\nennenkuin tyttärenpoika kuoli ja ennenkuin hän meni taistelemaan\nvillejä vastaan Filippineille. Hän oli kuollut siellä jossakin\nkahakassa.\n\nDaylight joi täyden juomalasillisen oivallista Riesling-viiniä,\npuheli muutaman minuutin ja pyysi sitten toisen lasillisen. Niin, he\ntulivat juuri ja juuri toimeen niin ettei tarvinnut puutetta kärsiä.\nHänen miehensä ja hän olivat tulleet tänne vuonna 1857 ja raivanneet\nviinitarhan ja viljelleet sitä, kunnes mies kuoli, jolloin hän oli\njatkanut työtä. Tätä nykyä ei tämä homma oikein maksanut vaivannäköä,\nmutta mitäpä he muutakaan olisivat tehneet? Oli muodostettu viinitrusti\nja viinin hinta oli alhainen. Mitäkö hän sai tästä Riesling-viinistä?\nHän kuljetti sen rautatielle alhaalla laaksossa ja sai kaksikymmentä\nkaksi senttiä. Ja matka oli pitkä. Meni päivä ennenkuin oli kulkenut\nsen edestakaisin. Hänen tyttärensä oli nyt lähtenyt matkaan kuorman\nkera.\n\nDaylight tiesi, että hotelleissa Riesling-viini, joka ei ollut edes\nnäinkään hyvää, maksoi puolitoista ja kaksi dollaria neljännekseltä.\nJa vanhus sai kaksikymmentä kaksi senttiä mitalta. Sellaista oli peli.\nHän kuului typerään, vähäväkiseen rahvaaseen, — niihin, jotka tekivät\ntyön, ajoivat härkänsä kenttien poikki, raivasivat uutisasutuksen\nneitseelliseen maahan, ahersivat kaiket päivät ja kaiket vuodenajat,\nmaksoivat veronsa ja lähettivät poikansa ja pojanpoikansa taistelemaan\nlipun puolesta, joka suojeli heitä niin kurjalla tavalla, että heidän\ntäytyi myydä viininsä kahdestakymmenestä kahdesta sentistä. Samasta\nviinistä hän, Daylight maksoi St. Francis-hotellissa kaksi dollaria\nneljännekseltä tai kahdeksan dollaria pieneltä mitalta. Sellaista oli\nmaailman meno.\n\nOli seitsemän dollarin kahdeksankymmenen kahdeksan sentin ero hinnassa,\njonka nainen sai vuoristossa käsipusertimella valmistamastaan\nviinistä ja jonka hän, Daylight maksoi viinistä hotellissa. Viekas\nkaupunkilaisjoukko rupesi välittäjäksi ja nylki heitä molempia.\nJa heidän ohellaan oli koko joukko muita, jotka ottivat osansa.\nHe nimittivät sitä rautatieksi, vaihtokaupaksi, tukkukaupaksi,\nmaaomaisuudeksi ja muuksi sellaiseksi, mutta jutun summa oli se, että\nhe anastivat voiton, samalla kuin vanhus sai rippeet — kaksikymmentä\nkaksi senttiä. Niinpä niin, raukkoja syntyi joka hetki, huokasi hän\nitsekseen, eikä ketään voinut moittia; se kuului kaikki peliin ja vain\nharvat saattoivat voittaa, mutta se oli hyvin kovaa raukoille.\n\n\"Kuinka vanha olette, muori?\" kysyi hän.\n\n\"Tammikuussa täytän seitsemänkymmentä yhdeksän.\"\n\n\"Arvaan, että olette aina tehnyt kovaa työtä?\"\n\n\"Siitä lähtien kuin olin seitsenvuotias. Olin palveluksessa\nMichiganissa kunnes tulin täysikasvuiseksi. Sitten menin naimisiin ja\ntunnustan, että työ kävi yhä raskaammaksi ja raskaammaksi.\"\n\n\"Milloin lepäätte?\"\n\nVanhus katsoi häneen aivankuin olisi ajatellut, että kysymys oli\nleikillä tehty, eikä vastannut.\n\n\"Uskotteko Jumalaan?\"\n\nVanhus nyökähytti päätään.\n\n\"Silloinhan te saatte siitä palkinnon\", vakuutti Daylight; mutta\nsydämessään hän ihmetteli jumalaa, joka salli niin monen raukan syntyä\neikä tehnyt loppua pelistä, jossa heitä ryöstettiin kehdosta hautaan.\n\n\"Paljonko saatte tätä Riesling-viiniä?\"\n\nVanhus loi silmäyksen viinitynnyreihin ja laski. \"Suunnilleen kahdeksan\nsataa mittaa.\"\n\nDaylight ihmetteli mitä hän tekisi sillä kaikella ja aprikoi kenelle\nvoisi sitä lahjoittaa.\n\n\"Mitä tekisitte, jos saisitte dollarin mitalta?\" kysyi Daylight\n\n\"Laskette varmaan leikkiä?\"\n\n\"En, puhun vakavasti.\"\n\n\"Hankkisin tekohampaat, teettäisin uuden katon taloon ja ostaisin uudet\nvaunut. Tiet ovat hyvin pahat vaunuilla kulkea.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Ostaisin itselleni ruumisarkun.\"\n\n\"No, muoriseni, ne ovat teidän, ruumisarkku ja kaikki.\"\n\nVanhus katsoi häneen epäuskoisesti.\n\n\"Ei, minä tarkoitan totta. Tässä on viisikymmentä dollaria kaupan\npäättäjäisiksi. Kuittia ei tarvita. Ainoastaan rikkaiden täytyy olla\nvalppaita, heidän muistinsa kun on niin lyhyt, kuten tiedätte. Tässä on\nosoitteeni. Teidän on kuljetettava viini rautatielle. Ja nyt näyttäkää\nminulle tie täältä. Haluan nousta huipulle.\"\n\nHän kulki vesakon läpi noudattaen epäselviä karjapolkuja ja nousten\nhitaasti ylöspäin, kunnes tuli vedenjakajalle ja katsoi alas\nNapa-laaksoon ja takaisin Sonoma-vuorelle.\n\n\"Ihana maa\", mutisi hän, \"kovin ihana maa.\"\n\nHän haki toista tietä Sonoma-laaksoon, mutta karjapolut näyttivät\nhäviävän jäljettömiin ja vesakko kävi yhä tiheämmäksi, ja vaikka hän\nvielä paikkapaikoin itse pääsikin tunkeutumaan sen lävitse, olivat\nrotko ja pienet sivurotkot liian äkkijyrkkiä hänen hevoselleen ja hänen\ntäytyi kääntyä takaisin. Mutta se ei häntä harmittanut. Hän iloitsi\nkaikesta, sillä hän oli jälleen lähellä luontoa. Myöhään iltapäivällä\nhän murtausi vesakon lävitse ja kulki hyvää polkua pitkin, joka vei\nalas kuivuneeseen kalliorotkoon. Täällä odotti häntä uusi yllätys. Hän\noli kuullut koiran haukuntaa maatumia minuutteja aikaisemmin ja äkkiä\nnäki hän suuren vuorikauriin kiitävän pakoon paljaan kallion poikki\nhänen yläpuolellaan. Ja vähän matkan päässä juoksi koira, komea elukka.\nDaylight istui jännittyneenä satulassa ja seurasi niitä silmillään,\nkunnes ne katosivat näkyvistä. Hän hengitti kiivaammin aivankuin olisi\nhänkin ottanut osaa metsästykseen, hänen sieraimensa laajenivat ja\nhänen jäsenissään oli entinen kolotus ja hänen päässään vilisi muistoja\nniiltä ajoilta, jolloin hän ei vielä asunut kaupungissa.\n\nKuiva kalliorotko päättyi ja alkoi toinen, jonka pohjalla virtasi kapea\nvesijuova. Polku yhtyi metsätiehen ja metsätie yhtyi jonkun matkan\npäässä huonosti hoidettuun maantiehen. Lähettyvillä ei näkynyt mitään\nviljelysmaita eikä mitään taloja. Maa oli laihaa, multaa oli niukalti\nkallioilla tai oli kallio kokonaan näkyvissä. Manzanita ja rautatammi\nkukoistivat täällä kuitenkin ja muodostivat molemmin puolin tietä\nviidakkoseinämän. Ja viidakosta tuli näkyviin mies hypellen tavalla,\njoka muistutti Daylightista kaniinia.\n\nHän oli pienoinen mies, hänen vaatteensa olivat monesta kohden\npaikatut; hän oli paljain päin ja hätiin pumpulipaitansa oli\nauki kaulasta ja rinnasta. Aurinko oli paahtanut hänen kasvonsa\npunaisenruskeiksi ja vaalistanut hänen hiekanväriset hiuksensa\nruosteenvärisiksi. Hän viittasi Daylightia pysähtymään ja näytti\nkirjettä kädessään.\n\n\"Jos olette menossa kaupunkiin, niin olisin kiitollinen, jos panisitte\ntämän postiin\", sanoi hän.\n\n\"Teen sen kyllä\", sanoi Daylight ja pisti kirjeen takkinsa taskuun.\n\"Asutteko täällä, vieras.\"\n\nMutta pikku mies ei vastannut. Hän tuijotti Daylightiin hämmästyneesti\nja kiinteästi.\n\n\"Minä tunnen teidät\", sanoi pieni mies. \"Te olette Elam Hamish —\nsanomalehdet nimittävät teitä Elam Hamishiksi. Olenko oikeassa?\"\n\nDaylight nyökäytti päätään.\n\n\"Mutta mitä kummaa teette täällä viidakossa?\" Daylight irvisteli\nvastatessaan:\n\n\"Olen täällä solmimassa uusia liikesuhteita.\"\n\n\"Olen hyvilläni, että kirjoitin tuon kirjeen tänään\", jatkoi pieni\nmies, \"muuten en olisikaan nähnyt teitä. Olen nähnyt kuvanne monta\nkertaa sanomalehdissä ja ihmiskasvot painuvat hyvin mieleeni. Tunsin\nteidät heti. Nimeni on Ferguson.\"\n\n\"Asutteko täällä?\" toisti Daylight kysymyksensä.\n\n\"Kyllä. Minulla on pieni tammimetsikkö täällä viidakon takana ja hyvä\nlähde ja muutamia hedelmäpuita ja marjapensaita. Tulkaa katsomaan. Ja\nlähde on oikea aarre. Ette milloinkaan ole maistanut sellaista vettä,\njota siitä saa. Tulkaa maistamaan.\"\n\nKävellen ja taluttaen hevostaan seurasi Daylight nopeasti astelevaa\ninnokasta pikkumiestä vihreää tunnelia pitkin ja joutui äkkiä\nraivatulle aukeamalle, jos siksi voi nimittää paikkaa, missä villi\nluonto ja ihmiskätten työ olivat sulautuneet yhteen. Se oli pieni\nsopukka vuoristossa, kalliorotkon jyrkkien seinien suojassa. Siinä\nkasvoi suuria tammia, sillä maaperä oli täällä parempaa. Vuoren\nrinteeltä aikojen kuluessa vyöryneet maakerrostumat olivat vähitellen\nmuodostaneet siihen lihavamman multakerroksen. Tammien alla,\nmiltei niiden peitossa, oli karkeatekoinen maalaamaton maja, jonka\navaraa kuistia tuolineen ja riippumattoineen nähtävästi käytettiin\nmakuuhuoneena. Daylightin terävät silmät näkivät kaiken. Raivattu alue\noli epäsäännöllinen, sillä metsä oli raivattu niistä kohdin, missä oli\nparas multa, ja jokaisen hedelmäpuun ja marjapensaan, vieläpä jokaisen\nkeittiökasvin luo oli johdettu vettä. Kapeita kastelukanavia oli\nkaikkialla ja muutamissa niistä virtasi parhaillaan vettä.\n\nFerguson katseli innokkaasti vierastaan kasvoihin odottaen hyväksymistä.\n\n\"Mitä arvelette tästä?\"\n\n\"Kaikki tehty käsin\", Daylight nauroi, mutta ilo ja tyydytys, joka\nsäteili hänen silmistään, tyydytti pikku miestä.\n\n\"Tiedättekö, tunnen joka puun aivankuin olisivat ne omia poikiani.\nOlen ne itse istuttanut, niitä kastellut ja hoitanut. Tulkaa katsomaan\nlähdettä.\"\n\n\"Se on aika poika\", kuului Daylightin arvostelu, kun he palasivat\ntaloon käytyään sitä katsomassa ja maisteltuaan sen vettä.\n\nMajan sisustus oli Daylightille täydellinen yllätys. Keittiö oli\nerikseen pienessä majasta ulkonevassa rakennuksessa ja koko maja oli\nyhtenä ainoana avarana asuinhuoneena. Keskellä oli suuri pöytä, joka\noli täynnä kirjoja ja aikakauslehtiä. Seinillä oli lattiasta kattoon\nulottuvat kirjahyllyt täynnä kirjoja. Daylightista tuntui, ettei\nhän milloinkaan ollut nähnyt niin paljon kirjoja yhdessä paikassa.\nLattialla oli villikissan ja hirvennahkoja.\n\n\"Olen itse ampunut ja parkinnut ne\", ilmoitti Ferguson ylpeästi.\n\nHuoneen kaunistus oli suuri hakkaamattomista paasista ja mukulakivistä\ntehty tulisija.\n\n\"Olen rakentanut sen itse\", sanoi Ferguson, \"ja kautta Jumalan, se\nvetää! Ei milloinkaan savunhäiventäkälän muualla kuin savutorvessa, ei\nedes rajujen kaakkoistuulten puhaltaessa.\"\n\nDaylight oli ihastunut pikkumieheen ja samalla utelias. Kuinka oli\ntämä kirjoineen joutunut tänne viidakkoon? Hän ei ollut mielipuoli,\nsitä ei voinut huomata. Miten siis? Koko asia vivahti seikkailulle ja\nDaylight otti vastaan illalliskutsun ja oli puolittain valmistunut\nsiihen, että isäntänsä olisi raakojen hedelmien syöjä tai joku\nsamantapainen terveysintoilija. Pöydässä istuessaan ja syödessään\nriisisuurimoita ja kaniinimuhennosta (kaniinin oli Ferguson ampunut) he\npuhuivat siitä ja Daylight huomasi, ettei pikkumiehellä ollut mitään\nravinto-\"periaatteita\". Hän söi kaikkea sitä mistä piti ja vältti vain\nsellaisia yhdistelmiä, jotka kokemus oli osoittanut vahingolliseksi\nhänen ruuansulatukselleen.\n\nSen jälkeen Daylight otaksui Fergusonin saaneen jonkun uskonnollisen\npäähänpiston; mutta keskustelussa, jossa kosketeltiin mitä\nerilaisimpia asioita, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut keksiä\nmitään omituisuutta. Kun he sitten olivat pesseet ja kuivanneet ja\nkorjanneet astiat ja asettuneet mukavasti tupakoimaan, esitti Daylight\nkysymyksensä.\n\n\"Kuulkaahan, Ferguson. Siitä lähtien, kun olemme olleet yhdessä, olen\nkoettanut päästä selville siitä, mikä teissä on vikana, mutta en\nole, hitto vie, siinä onnistunut. Mitä kummaa te teette täällä? Mikä\nsai teidät tulemaan tänne? Millä ansaitsitte elatuksenne ennen tänne\ntuloanne? Selittäkäähän!\"\n\nFerguson näytti olevan hyvillään kysymyksistä.\n\n\"Ennen kaikkea\", alkoi hän, \"säikähdyttivät lääkärit minut sanomalla\ntilani toivottomaksi. He antoivat minulle parhaimmassa tapauksessa\nmuutaman kuukauden elinaikaa ja tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin\noleskellut parantolassa, käynyt Europassa ja Hawai'issa. He koettivat\nparantaa minua sähköllä, käskivät minua vuoroin syömään kovasti,\nvuoroin paastoamaan. Olin jo koettanut jos vaikka mitä. He olivat\nköyhdyttää minut laskuillaan, mutta minä tulin vain huonoa huonommaksi.\nHeikkouteeni oli kaksi syytä: ensiksikin olin synnynnäisesti heikko;\nja toiseksi: olin elänyt luonnottomasti — liian paljon työtä ja\nvastuunalaisuutta ja ponnistuksia. Olin _Times-Tribunen_ päätoimittaja\n—\"\n\nDaylight aivan ällistyi, sillä _Times-Tribune_ oli San Fransiskon\nsuurin ja vaikutusvaltaisin sanomalehti ja oli aina ollut.\n\n\"— enkä ollut kyllin vahva siihen toimeen. Luonnollisesti kärsi\nruumiini ja mielentilanikin siitä. Sitä täytyi virkistää whiskyllä,\njoka ei ollut hyvä sille yhtävähän kuin klubien ja hotellien ruoka\noli hyvää vatsalleni. Minua vaivasi se, että olin elänyt aivan\nnurinkurisesti.\"\n\nHän kohautti olkapäitään ja veti savuja piipustaan. \"Kun lääkärit\nhylkäsivät minut, selvitin minä asiani ja hylkäsin lääkärit. Se\ntapahtui viisitoista vuotta sitten. Olin poikasena loma-aikana\nretkeillyt täällä ja kun mieleni oli aivan masennuksissa, heräsi\nminussa halu lähteä takaisin maalle. Niin minä läksin, jätin\nperuuttamattomasti kaikki ja asetuin asumaan Moon-laaksoon —\nse on nimittäin Sonoma-laakson intiaani-nimitys. Ensi vuoden\nasuin pikkurakennuksessa; sitten rakensin tämän majan ja tuotin\nkirjani tänne. En milloinkaan ennen tiennyt mitä on onni ja\nterveys. Katsokaa minuun nyt ja sanokaa, luulisitteko minua\nneljäkymmentäseitsemän-vuotiaaksi.\"\n\n\"En olisi luullut teitä päivääkään vanhemmaksi kuin neljäkymmentä\nvuotta\", tunnusti Daylight.\n\n\"Tänne tullessani näytin lähes kuusikymmenvuotiaalta ja se oli\nviisitoista vuotta sitten.\"\n\nHe jatkoivat puheluaan ja Daylight katseli maailmaa uudelta puolelta.\nTässä oli mies, joka ei ollut katkera eikä kyynillinen ja joka nauroi\nkaupunkilaisille ja sanoi heitä mielettömiksi; mies, joka ei välittänyt\nrahasta, ja jonka vallanhimo oli aikoja sitten kuollut. Hänen isäntänsä\npuhui varmasti kaupunkilaisten ystävyydestä.\n\n\"Mitä tekivät kaikki nuo miehet, jotka tunsin, klubien jäsenet, joiden\nkera olin tuttavallisesti seurustellut ties kuinka kauvan. Minä en\nollut heille kiitollisuuden velassa mistään ja kun läksin sieltä, ei\nheidän joukossaan ollut ainoatakaan, joka olisi kirjoittanut minulle\nriviäkään ja kysynyt: miten on laitasi, ukkoseni. Voinko millään\npalvella sinua? Muutaman viikon kuluttua sanottiin: Miten on Fergusonin\nkäynyt? Sen jälkeen olin minä heille vain muisto. Jok'ikinen heistä\ntiesi, ettei minulla ollut muuta kuin palkkani ja etten minä ollut\nsiitä pannut penniäkään säästöön.\"\n\n\"Mutta, kuinka te nyt menettelette?\" kysyi Daylight. \"Tarvitsettehan te\nrahaa vaatteisiin ja aikakauslehtiin?\"\n\n\"Teen silloin tällöin viikon tai kuukauden päivätyötä, kynnän talvella\ntai poimin viinirypäleitä syksyllä ja pitkin kesää saa tilanomistajilta\naina jotakin työtä, Minä en tarvitse paljon rahaa, joten ei minun\ntarvitse paljon tehdä työtäkään. Suurimman osan ajastani vietän\ntäällä kotosalla. Voisin ansaita kirjoittelemalla sanomalehtiin ja\naikakauskirjoihin, mutta pidän enemmän kyntämisestä ja rypäleiden\npoiminnasta. Katsokaa minuun tarkoin niin käsitätte, mistä se johtuu.\nMinä olen vankka kuin kallio. Ja minä pidän työstä. Mutta minä sanon\nteille, että siihen täytyy ensin tottua. On suurenmoista, kun kykenee\nkoko pitkän päivän poimimaan rypäleitä ja kun päivätyön päätyttyä tulee\nkotiin väsyneenä ja onnellisena sen sijaan, että olisi ruumiillisen\nturtumuksen tilassa. Tuo tulisija — nuo suuret kivet. — Olin silloin\nheikko, vähäverinen ja alkoholin turmelema ja muutamat noista suurista\nkivistä olivat vähällä murtaa selkärankani ja sydämeni. Mutta minä olin\nitsepintainen ja käytin ruumistani luonnon säätämällä tavalla — en\nistumalla pöydän ääressä ja juomalla whiskyä... ja tässä minä nyt olen\nentistäni ehompana ja tuossa on tulisija, kaunis ja käyttökelpoinen,\nvai mitä?\"\n\n\"Ja nyt kertokaa minulle Klondikesta ja miten te viime ryöstöllänne\npanitte San Fransiskon ylösalaisin. Olette kelpo taistelija ja panette\nmielikuvitukseni liikkeelle, vaikka kylmempi järkeni sanoo, että te\nolette yhtä mieletön kuin muutkin. Vallanhimo! Se on hirveä tauti!\nMiksi ette pysynyt San Fransiskossa? Tai miksi ette raivaa itsellenne\nmaakaistaletta ja elä luonnollista elämää, kuten minä esimerkiksi?\nNäette, että minäkin osaan tehdä kysymyksiä. Nyt puhukaa ja antakaa\nminun hetkinen kuunnella.\"\n\nVasta kello kymmeneltä Daylight läksi Fergusonin luota. Ratsastaessaan\ntähtitaivaan alla, heräsi hänessä ajatus ostaa maatila laakson toisesta\npäästä. Hän ei aikonut milloinkaan asettua siihen asumaan. Mutta hän\npiti paikasta ja hän aikoi heti konttoriin palattuaan ryhtyä kauppoihin\nHillardin kanssa. Sitä paitsi kuului maatilaan savikuoppa ja se olisi\nhänellä hyvänä turva ja Holdsworthya vastaan, jos tämän joskus mielisi\ntehdä hänelle kepposet.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nAika kului ja Daylightin peli jatkui. Mutta peli oli joutunut\nuuteen vaiheeseen. Pelurin vallanhimo oli muuttumassa kostajan\nvallanhimoksi. San Fransiskossa oli monta miestä, joiden varalle\nhän oli muistikirjaansa pannut mustan merkin ja silloin tällöin hän\nsalamantapaisella hyökkäyksellään pyyhki yhden sellaisen merkin. Hän ei\npyytänyt armoa; hän ei antanut armoa. Ihmiset pelkäsivät ja vihasivat\nhäntä, eikä kukaan rakastanut häntä lukuunottamatta Larry Hegania,\nhänen lakimiestään, joka olisi antanut henkensä hänen edestään. Mutta\nhän olikin ainoa mies, joka oli Daylightin läheinen ystävä, vaikka hän\noli ystävällisissä toveruussuhteissa Riverside-klubin raakoihin ja\nlöyhä-periaatteisiin puoluepomoihin.\n\nMuuten oli San Fransisko alkanut kohdella Daylightia toisella tavalla\nkuin ennen. Vaikka hän äkkiarvaamattomine merirosvo-menettelyineen\noli selvä uhkaus tavallisille pelaajille, oli hän siitä huolimatta\nniin painava uhkaus, että he olivat hyvillään, kun saivat jättää hänet\nrauhaan. Hän oli jo opettanut heille, miten mainiota oli antaa nukkuvan\nkoiran olla alallaan. Vieläpä monet niistä, jotka tiesivät olevansa\nvaarassa joutua tekemisiin hänen suuren karhunkäpälänsä kanssa, kun se\nryhtyi ryöstämään hunajakekoja, koettivat lepyttää häntä ja saada hänet\nystäväkseen. Alta-Pacific-klubi lähenteli häntä salaa ja olisi ottanut\nhänet jälleen jäsenekseen. Mutta hän hylkäsi jyrkästi tarjouksen. Hän\nvaaniskeli muutamia tämän klubin jäseniä ja tilaisuuden sattuessa\nhyökkäsi hän heidän kimppuunsa ja musersi heidät. Sanomalehdetkin,\nyhtä tai kahta suoranaisella kiristämisellä elävää lukuunottamatta,\nlakkasivat häntä pahoinpitelemästä ja muuttuivat kunnioittaviksi\nhäntä kohtaan. Lyhyesti sanoen, häntä pidettiin napamailta tulleena\nsileäkuonoisena harmaana karhuna, jota oli paras väistää. Siihen aikaan\nkun hän ryösti höyrylaivayhtiöitä, lehdet olivat joukolla nalkutelleet\nja pilkanneet häntä ja tulos oli ollut vain se, että hän vielä\nhuimemmin oli suominut San Fransiskoa.\n\nEi helposti unohdettu Tyynenmeren merimiesten lakkoa ja\nkunnallishallinnon joutumista työväen puoluepomojen käsiin. Charles\nKlinknerin sekä California ja Altamont Trust yhtiön tuhoaminen oli\nollut varoituksena. Mutta se oli ollut yksityistapaus ja he olivat\nluottaneet monilukuisuuteensa — kunnes hän opetti heille muuta.\n\nDaylight ryhtyi yhä vielä uhkarohkeisiin yrityksiin.\nJapanilais-venäläisen sodan uhatessa hän, tottunut ja menestyksellinen\nkun oli laivaliikekeinottelussa, teki suurkaappauksen ja pääsi todella\nyksinvaltiaana määräämään höyrylaivojen rahdit. Tuskin oli merellä\nsitä laivapahaista, jonka rahtisopimuksia hän ei määrännyt. Kuten\ntavallisesti oli hänen kantansa tämä; \"Teidän täytyy tulla minua\nkatsomaan\". Ja he tulivat ja he \"maksoivat nenälläänkin\", käyttääksemme\ntoista hänen sanontatapaansa, saadakseen rahdata laivoja. Mutta\nkaikella tällä uhkapelillä ja kamppailulla oli vain yksi tarkoitus.\nHän uskoi Heganille, että hän kerran, kun hän oli koonnut tarpeeksi\nvaroja, menisi New Yorkiin ja perinpohjin nujertaisi herrat Dowsettin,\nLettonin ja Guggenhammerin. Hän näyttäisi heille, mikä hän oikeastaan\noli miehiään ja miten typeriä he olivat olleet yrittäessään puijata\nhäntä. Mutta hän malttoi mielensä, sillä hän tiesi, ettei hän vielä\nollut kyllin voimakas käydäkseen kuolettavaan taisteluun kolmea niin\nvoimakasta vihollista vastaan. Mutta hän oli mielessään merkinnyt\nheidät tuhonpäivää ennustavilla mustilla merkeillä.\n\nDede Mason oli vielä toimistossa. Daylight ei ollut tehnyt mitään\ntarjouksia, ei ollut enää keskustellut kirjoista eikä kieliopista.\nHänen mielenkiintonsa oli laimentunut ja pikakirjoittajatar oli hänelle\nmiellyttävä muisto jostakin, jota ei ollut milloinkaan tapahtunut,\nilo, jota hänen oleellinen luontonsa oli estänyt häntä milloinkaan\ntuntemasta. Mutta vaikka hänen mielenkiintonsa oli uinahtanut ja hänen\ntarmonsa suunnattu hänen loppumattomiin uhkarohkeisiin taisteluihinsa,\ntunsi hän jokaisen valokisailun hänen hiuksissaan, hänen jokaisen\nnopean ja varman liikkeensä, ja hänen vartalonsa jokaisen viivan,\njonka hänen tailormade-pukunsa sai selvästi näkymään. Daylight oli\nmuutaman kerran noin kuuden kuukauden väliaikojen perästä korottanut\nhänen palkkaansa, kunnes hän sai yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa.\nSen yli ei hän uskaltanut mennä, vaikka hän oli kiertänyt sen\ntekemällä hänen työnsä helpommaksi. Tämän oli hän tehnyt siten, että\npikakirjoittajattaren lomalta palattua oli ottanut hänen sijaisensa\napulaiseksi. Niinikään oli hän muuttanut konttorihuoneiston järjestelyä\nsiten, että noilla kahdella tytöllä oli nyt oma huoneensa.\n\nHänen katseensa teroittui suuresti kaikessa siinä, mikä koski Dede\nMasonia. Hän oli aikoja sitten huomannut, että tämä oli ylpeä. Hän\nei ollut sitä mitenkään loukkaavalla tai silmiinpistävällä tavalla,\nmutta hän oli ylpeä, Daylight arveli tavasta, jolla hän osoitti sitä,\nettä hän piti ruumistaan jonakin, josta kannatti olla ylpeä ja johon\nkannatti olla ihastunut kuin kauniiseen ja arvokkaaseen omaisuuteen\nainakin. Tässä ja siinä tavassa, miten hän kantoi pukujaan, vertasi\nDaylight häntä hänen apulaiseensa pikakirjoittajattariin, joita hän\nnäki toisissa toimistoissa ja katukäytävillä. \"Hän on todellakin\nkomea\", päätteli Daylight itsekseen, \"ja hän osaa kantaa pukunsa\nliioittelematta ja lisäilemättä mitään.\"\n\nMitä enemmän hän Dede Masonia katseli ja mitä paremmin hän luuli\nhänet tuntevansa, sitä vähemmin hän uskoi olevan mahdollisuutta\nmilloinkaan lähestyä häntä. Mutta siitä lähtien, kun hän oli luopunut\naikeesta koettaa lähestyä häntä, ei tämä enää ollut hänelle muuta kuin\nepätyydyttävä tosiasia. Hän oli iloinen siitä, että Dede Mason oli\nhänen konttorissaan ja toivoi, että hän pysyisi siellä ja siinä kaikki.\n\nDaylight ei vuosien vieriessä muuttunut parempaan päin. Elämä ei\npidellyt häntä hyvin. Hän lihoi ja veltostui ja hänen lihaksensa\nmenettivät jäntevyytensä. Mitä enemmän hän joi cocktaileja,\nsitä useamman täytyi hänen niitä juoda saavuttaakseen toivotun\ntuloksen, voidakseen unohtaa ainaiset liikeasiansa. Sen lisäksi\nhän joi aterioilla viiniä ja istui päivällisen jälkeen pitkään\nRiverside-klubissa juoden skotlantilaista whiskyä ja soodaa. Sitä\npaitsi kärsi hänen ruumiinsa liikunnon puutteesta ja hänen sielunsa\nkunnollisten ystävien puutteesta. Koskei hän milloinkaan kyennyt\npeittämään mitään, joutuivat muutamat hänen poikamaisuuksistaan\nyleisön tietoon, sellaiset, kuin huviretket hänen suurella punaisella\nmoottorivaunullaan San Joséhen — tapaukset, joista sanomalehdissä\nsitten tehtiin pilaa.\n\nEi ollut mitään, joka olisi voinut pelastaa hänet. Uskonto ei ollut\nherättänyt hänessä vastakaikua. Ihmiskunnan kehitys ei herättänyt\nhänessä mielenkiintoa. Hänen karkean yhteiskunta-oppinsa mukaan oli\nkaikki peliä. Jumala oli oikullinen, aineeton, mielipuoli olio, jota\nnimitettiin onneksi. Pelin kulku riippui siitä, miksi kukin sattui\nsyntymään — raukaksi tai rosvoksi; onni jakoi kortit ja pienet piltit\nottivat kortit, jotka arpa heille määräsi. Vastarinta oli turhaa.\nSellaiset olivat heidän korttinsa ja heidän täytyi pelata niillä, joko\nsitten tahtoivat tai eivät, joko sitten olivat kyttyräselkäisiä tai\nsuoraselkäisiä, rampoja tai virheettömiä, tyhmiä tai terävä-älyisiä.\nSiinä ei ollut mitään oikeudenmukaisuutta. Useimmat saivat huonot\nkortit; harvat saivat sellaiset kortit, että saattoivat ruveta\nrosvoiksi. Korteilla pelaaminen oli elämä; pelaajat olivat yhteiskunta.\nPelipöytä oli maailma; ja maa, möhkäleinä ja lohkareina, leipäpalasesta\nsuuriin punaisiin moottorivaunuihin oli panoksena. Ja lopuksi tuli niin\nonnellisille kuin osattomillekin kuolema.\n\nSe oli kovaa vähäväkisille, sillä he olivat syntymästä alkaen tuomitut\nmenettämään pelissä. Mutta mitä enemmän hän katseli noita muita,\nnäennäisiä voittajia, sitä vähemmin näytti heillä olevan syytä kerskua\nmistään. Hekin kuolivat kuitenkin lopuksi ja heidän elämäntyönsä hupeni\nmitättömäksi. Elämä oli hurjaa, eläimellistä taistelua; voimakkaat\ntallasivat heikkoja ja hän oli jo huomannut, etteivät voimakkaat —\nmiehet sellaiset kuin Dowsett, Letton ja Guggenhammer — välttämättä\nolleet parhaita. Hän muisti kaivostoverinsa Alaskassa. He olivat\ntyperiä vähäväkisiä, he tekivät raskasta työtä ja muut ryöstivät\nheiltä heidän työnsä hedelmät aivankuin tuolta vanhalta vaimoltakin,\njoka valmisti viiniä Sonoma-vuoristossa; ja kuitenkin olivat he\nrehellisempiä, uskollisempia ja parempia tovereita toisilleen kuin\nne, jotka ryöstivät heitä. Näytti siltä, että voittajien täytyi olla\nkavalia, epärehellisiä ja turmeltuneita. Eikä heilläkään oikeastaan\nollut valtaa valita. He pelasivat korteilla, jotka heille oli annettu;\nja onni, hirveä, mielipuolisen hyvä olio, katseli peliä ja nauroi. Se\nkokosi läjiin olemassaolon korttipakat.\n\nKorttien jaossa ei noudatettu oikeutta. Pieniltä ihmisaluilta, jotka\ntulivat maailmaan, pieniltä pehmeäruumiisilta kapalolapsilta ei\nedes kysytty, tahtoisivatko he ottaa osaa peliin. Heillä ei ollut\nvalinnan vapautta. Sattuma heitti heidät maailmaan, paiskasi heidät\npelipöytää vasten, jonka ympärillä toisiaan töykkivä joukko hyöri ja\nsanoi heille: \"Nyt pelatkaa, piru vie, pelatkaa!\" Ja nuo pienet raukat\ntekivät parhaansa. Toisten peli vei höyrypursiin ja palatseihin,\ntoisten hulluinhuoneeseen ja vaivaistalolle. Toiset pelasivat samalla\nkortilla koko ajan, valmistivat koko ikänsä viiniä viidakossa toivoen\nlopulta voivansa hankkia tekohampaita ja ruumisarkun. Toisten peli\nloppui lyhyeen: he olivat saaneet kortin, jonka nimi oli väkivaltainen\nkuolema, nälänhätä kuivalla kankaalla tai inhoittava ja hivuttava\ntauti. Muutaman kortin nimi oli kuninkuus ja edesvastuuton ja\nansaitsematon valta; toisten kortteja nimitettiin kunnianhimoksi,\nsuunnattomaksi rikkaudeksi, alennukseksi ja häpeäksi tai naisiksi ja\nviiniksi.\n\nHän itse oli saanut hyvät kortit, vaikkei hän voinut nähdä kaikkia\nkorttejaan. Hänelle saattoi vielä tapahtua jotakin. Oikullinen onni\nsaattoi tehdä hänelle vielä ikävät kepposet. Muutama onneton sattuma\nja kuukauden kuluttua saattoi rosvojoukkio tanssia sotatanssia hänen\nomaisuutensa raunioitten ympärillä. Tai vielä tänä päivänä saattoi\nkadulla automobiili ajaa hänen ylitseen tai myymäläkilpi pudota\njostakin rakennuksesta ja musertaa hänen pääkallonsa. Tai saattoi\nhäntä kohdata parantumaton sairaus, onnen julmin oikku. Ken saattoi\nsanoa! Huomenna tai jonakin muuna päivänä voisi hän saada ruumiiseensa\njonkun taudinsiemenen, joka kaataisi hänet tautivuoteelle. Hän ajatteli\ntohtori Bascomia, Lee Bascomia, joka viikko sitten oli seisonut\nhänen rinnallaan ja puhellut ja nauranut, nuoruuden, voiman ja\nterveyden loistavana kuvana. Ja kolmen päivän päästä hän oli kuollut\n— keuhkotulehdukseen, sydänhalvaukseen ja ties mihin muuhun tautiin\nsitäpaitsi — ja kuolinkamppailun kestäessä hän oli huutanut niin,\nettä kuului läpi rakennuksen. Se oli kamalaa. Se oli Daylightilla\nvielä tuoreessa muistissa. Ja milloin tulisi hänen oma vuoronsa? Ken\nsaattoi sanoa? Siihen mennessä ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää niitä\nkortteja, jotka hän näki kädessään, ja ne olivat _taistelu, kosto ja\ncocktailit_. Ja onni istui kaiken yläpuolella ja nauroi.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nEräänä sunnuntaina myöhään iltapäivällä joutui Daylight paluumatkalla\nOaklandista Piedmontin kukkuloille. Hän oli, kuten tavallisesti,\nsuuressa moottorivaunussa, vaikkei tällä kertaa omassaan, Swiftwater\nBillin vieraana, tuon onnen lempilapsen, joka oli tullut etelään\ntekemään loppua seitsemännestä omaisuudesta, jonka oli löytänyt\nnapaseudun jäätyneestä sorasta. Hän oli yleisesti tunnettu tuhlari\nja hänen viimeinen omaisuutensa oli jo hyvällä alulla menossa samaa\ntietä kuin kuusi edellistäkin. Se oli hän, joka Dawsonin ensi aikoina\noli juonut määrättömästi samppanjaa maksaen viisikymmentä dollaria\nneljännekseltä; ja joka viimeisillä rahoillaan oli ostanut kaikki\nmunat mitä oli Alaskassa maksaen kaksikymmentäneljä dollaria tusinalta\nkaikkiaan sadasta kymmenestä tusinasta, tehdäkseen kiusaa naiselle,\njoka oli pitänyt häntä pilkkanaan; ja se oli hän, joka maksaen\nruhtinaallisesti nopeudesta oli vuokrannut yksityisjunan ja voittanut\nkaikki ennätykset San Fransiskon ja New Yorkin välisellä matkalla. Ja\ntäällä hän oli vielä kerran \"onnen löytökäinen\", kuten Daylight häntä\nnimitti, ja tuhlasi viimeistä omaisuuttaan entisellä kevytmielisyydellä.\n\nSe oli iloinen seurue ja heillä oli ollut hupainen päivä. He olivat\nSan Fransiskosta lähdettyään kiertäneet merenlahden, sivuuttaneet San\nJosén, käyneet Oaklandissa ja heidät oli kolmasti pysäytetty liian\nnopean ajon vuoksi, mutta kolmannella kerralla he olivat ryöstäneet\npoliisin, joka oli heidät pidättänyt, ja kulettivat nyt häntä mukanaan.\nKoska he pelkäsivät, että oli puhelimitse annettu määräys pidättää\nheidät, olivat he kääntyneet kukkulain kautta kulkevalle takatielle\nja kiitäessään nyt uutta tietä Oaklandia kohti keskustelivat he\näänekkäästi siitä, mihin toimenpiteisiin ryhtyisivät poliisin suhteen.\n\n\"Kymmenen minuutin kuluttua me olemme Blair Parkissa\", sanoi yksi\nheistä. \"Kuulkaahan, Swiftwater, vähän matkan päässä alkaa syrjätie,\njoka vie Berkeleyhin. Sitten voimme palata Oaklandiin toiselta\nhaaralta, palata kaupunkiin lautalla ja antaa kuljettajan yönaikaan\ntuoda kiertoteitä kone perille.\"\n\nMutta Swiftwater Bill ei käsittänyt, mikseivät he menisi Oaklandiin\nBlair Parkin kautta, ja he päättivät tehdä niin.\n\nSamassa tuli tienkäänteessä näkyviin se takatie, jota he olivat\npäättäneet olla käyttämättä. Tiellä he näkivät punaisenruskean raudikon\nselässään nuoren naisen, joka kallistui ulospäin satulassa ja kiinnitti\nsitä parhaillaan. Ensi silmäyksellä huomasi Daylight, että hänessä\noli jotakin omituisen tutunomaista. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nsuoristui nainen satulassa liikkeellä, jota Daylight ei voinut olla\ntuntematta, ja alkoi täyttä ravia ratsastaa heistä poispäin. Se oli\nDede Mason — Daylight muisti Morrisonin sanoneen, että hänellä oli\nratsuhevonen, ja hän oli hyvillään siitä, ettei tyttö ollut nähnyt\nhäntä tässä meluavassa seurassa. Swiftwater Bill seisoi ja piteli\ntoisella kädellä kiinni etuistuimen selustasta ja heilutti toista\nkättään kiinnittääkseen nuoren naisen huomion puoleensa. Hänen huulensa\njo vetääntyivät kimeään vihellykseen, jossa hän oli taitava ja jonka\nDaylight tunsi vanhastaan, kun Daylight kävi häntä kiinni hartioista ja\npaiskasi ällistyneen Billin takaisin istuimelle.\n\n\"Te varmaankin tunnette neitosen\", sopersi Swiftwater Bill.\n\n\"Niin teen\", vastasi Daylight, \"olkaa siis alallanne.\"\n\n\"No, onnittelen hyvää aistianne, Daylight. Hän on kaunis ja ratsastaa\nerinomaisesti.\"\n\nPuut kätkivät hänet tällä hetkellä näkyvistä ja Swiftwater Bill\nsyventyi kysymykseen, mitä tehdä heidän poliisilleen, mutta Daylight\nnojautui silmät ummessa istuimeen ja oli yhä näkevinään Dede Masonin\nratsastavan täyttä ravia tietä pitkin. Swiftwater Bill oli oikeassa.\nHän osasi varmasti ratsastaa. Ja istuessaan miessatulassa hevosen\nselässä oli hänen ryhtinsä sorea ja varma. Se sopi Dedelle! Hänellä\noli siis kaikkien avujensa lisäksi rohkeutta ratsastaa ainoalla\nluonnollisella ja järjellisellä tavalla. Hänellä oli pää oikealla\npaikalla, se oli varma.\n\nKun hän maanantai-aamuna tuli kirjoittamaan sanelun mukaan, katsoi\nDaylight häneen uudella mielenkiinnolla, vaikkei hän mitenkään\nsitä osoittanut; ja koneellinen työ suoritettiin tavalliseen\nkoneelliseen tapaan. Mutta seuraavana sunnuntaina oli Daylight itse\nratsastusretkellä Piedmontin kukkuloilla. Hän viipyi siellä kauvan,\nmutta ei nähnyt vilahdustakaan Dede Masonista, vaikka hän kulki tuota\nsyrjätietä pitkin ja kävi Berkeleyssä. Ratsastaessaan pitkin talojen\nvälisiä kapeita kujia ja katuja ylös ja alas, aprikoi hän, missä niistä\nDede Mason asui. Morrison oli aikoja sitten sanonut hänen asuvan\nBerkeleyssä ja hän oli myöhään iltapäivällä edellisenä sunnuntaina\nratsastanut sinne vievää tietä pitkin — luultavasti oli hän silloin\npalannut kotiin.\n\nSe oli ollut turhaan käytetty päivä mitä Dede Masoniin tuli; mutta\nkuitenkaan ei se ollut aivan hukkaan heitetty, sillä hän oli nauttinut\nraittiista ilmasta ja ratsastuksesta siinä määrin, että hän maanantaina\nantoi kauppiaalle määräyksen hankkia parhaan punaisenruskean raudikon,\nminkä rahalla saattoi ostaa. Viikon varrella hän monta tuntia\ntarkasteli punaisenruskeita raudikoita, ratsasti koetteeksi muutamilla\nja oli tyytymätön. Vasta lauvantaina hän löysi Bobin. Daylight mieltyi\nsiihen heti ensi silmäyksellä. Se oli suuri ratsuhevoseksi, mutta ei\nkuitenkaan liian suuri niin kookkaalle miehelle kuin Daylight. Bob oli\nerinomaisissa voimissa ja sen karva kiilsi auringonpaisteessa kuin\ntulenliekki ja sen kaula kaartui uljaasti.\n\n\"Siinä on oiva hevonen\", päätti Daylight; mutta kauppias ei ollut yhtä\ninnostunut. Hän oli saanut hevosen myytäväksi ja omistaja oli vaatinut,\nettä Bobin oikea luonnonlaatu ilmaistaisiin ostajalle. Kauppias kuvasi\nsen.\n\n\"Se ei ole oikeastaan pahanilkinen hevonen, vaan vaarallinen. Täynnä\noikkuja ja vehkeitä, mutta ei pahassa tarkoituksessa, vaan ikäänkuin\nleikillä. Itse en uskaltaisi sillä ratsastaa. Mutta se on hyvin\nkestävä. Katsokaa tuota rintakehää. Ja katsokaa noita jalkoja. Ei\npienintäkään vikaa. Sitä ei ole milloinkaan pidelty pahoin eikä\nrasitettu työssä. Ei kukaan ole kyennyt sitä hallitsemaan. Sitäpaitsi\non se vuoristohevonen, varmajalkainen kuin vuorikauris. Ei säikkyile.\nEi todella pelkää mitään, mutta on pelkäävinään. Ei potki, vaan\nnousee takajaloilleen ja siksi on sillä ratsastettaessa käytettävä\nrintahihnaa. Sillä on paha tapa pyöriä ympäri ilman syytä. Se luulee\nsiten huvittavansa ratsastajaa. Kaikki riippuu siitä, millä tuulella\nse sattuu kulloinkin olemaan. Toisena päivänä saattaa sillä ratsastaa\nkaksikymmentä peninkulmaa rauhallisesti ja vaivatta. Seuraavana päivänä\nse rupeaa vikuroimaan ennenkuin on ennättänyt lähteä liikkeellekään.\nOn niin tottunut automobiileihin, että saattaa paneutua nukkumaan\nautomobiilin viereen tai syödä siitä kauroja. Se saattaa silmää\nräpäyttämättä sivuuttaa yhdeksäntoista ja kahdennenkymmenennen\nnähdessään lähteä laukkaamaan kuin vimmattu. Ylimalkaan on se liian\nraisu ja levoton herrasmiehelle. Nykyinen omistaja on antanut sille\nlisänimen Judas Iskariot ja kieltäytyy myymästä sitä, ellei ostaja saa\ntietää sen kaikkia pahoja tapoja. Nyt olen kertonut kaikki mitä tiedän,\nmutta katsokaahan sen harjaa ja häntää. Oletteko milloinkaan nähnyt\nmitään niiden kaltaista. Karva niin hienoa kuin pienen lapsen tukka.\"\n\nKauppias oli oikeassa. Daylight tunnusteli harjaa ja huomasi, että\nse oli hienompaa kuin minkään hevosen karva, jonka hän milloinkaan\noli nähnyt. Sen värikin oli epätavallinen, sillä se oli melkein\nkastanjanruskea. Kun hän kampasi sitä sormillaan, käänsi Bob päätään ja\nhieroi leikillisesti turpaansa Daylightin olkapäähän.\n\n\"Satuloikaa se, niin ratsastan sillä koetteeksi\", sanoi hän\nkauppiaalle. \"Tokkohan se on tottunut kannukseen. En huoli\nenglantilaista satulaa. Antakaa minulle hyvä mexikolainen satula ja\nkankikuolaimet — älkää panko niitä liian kireälle.\"\n\nDaylight valvoi valmistuksia, korjasi kuolaimien solkihihnaa ja\njalustinkannattimien pituutta. Hän epäili rintahihnan tarpeellisuutta,\nmutta myöntyi kauppiaan neuvoon ja salli panna sen hevoselle. Ja\nBob pysyi jotakuinkin siivona valjastettaessa. Lukuunottamatta\nmuutamaa anteeksiannettavaa syrjähyppäystä ja tanssimista ei se\ntunnin ratsastusmatkallakaan käyttäytynyt huonosti. Daylight oli\nihastuksissaan; kauppa päätettiin heti ja Bob vietiin heti valjaineen\nja ratsastustarpeineen asuntoonsa Oaklandin ratsastuskoulun talliin.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai ja Daylight oli varhain liikkeellä.\nHän meni lautalla Oaklandiin mukanaan Wolf, hänen rekivaljakkonsa\njohtaja, ainoa koira, jonka hän Alaskasta lähtiessään oli ottanut\nmukaansa. Vaikka hän etsi pitkin Piedmontin kukkuloita ja kävi\nBerkeleyhin vievällä syrjätiellä ei hän nähnyt Dede Masonia eikä\ntämän punaisenruskeata raudikkoa. Mutta hänellä oli vähän aikaa\ntuntea pettymystä, sillä hänen oma punaisenruskea raudikkonsa piti\nhäntä jännityksessä. Bob koetti kaikkia mahdollisia pirullisuuksia ja\ntemppuja ja se koetti lannistaa ratsastajansa samoinkuin ratsastaja\nkoetti lannistaa sen. Daylight käytti kaikki tietonsa ja taitonsa\nhevosten hoidossa samalla kun Bob vuorostaan yritti jokaista\nmahdollista kujetta. Kun se huomasi, että rintahihna oli tavallista\nhöllemmällä antoi se näytteen takajaloilleen nousemisesta ja\ntakajaloilla kävelemisestä. Kun se oli pitänyt tätä peliään kymmenen\nminuuttia pääsi Daylight alas hevosen selästä ja kiristi rintavyötä.\nSen jälkeen käyttäytyi Bob enkelimäisen siivosti. Se sai Daylightin\ntäydellisesti petetyksi. Puolen tunnin kuluttua Daylight ratsasti\nhuolettomana käymäjalkaa ja kiersi savuketta polvet velttoina ollenkaan\nolematta varuillaan ja suitset hevosen kaulalla. Bob rupesi äkkiä\npyörimään salamannopeudella. Se pyöri takajaloillaan ja etujalat olivat\nhiukan koholla maasta. Daylightin oikea jalka irtautui jalustimesta,\nhän putosi satulasta ja tarrautui käsin hevosen kaulaan; ja Bob käytti\nasemaa hyväkseen hypähtääkseen tiensyrjään. Toivoen, ettei tapaisi Dede\nMasonia tällä hetkellä, pääsi Daylight tavalliseen ratsastusasentoon ja\nsai hevosen hillityksi.\n\nHeidän palattuaan samalle paikalle rupesi Bob taas pyörimään. Tällä\nkertaa Daylight pysyi satulassa, mutta lukuunottamatta hyödyttömiä\nohjaksia ristissä hevosen kaulalla ei hän tehnyt mitään estääkseen\npyörimistä. Hän pani merkille, että Bob pyöri aina oikeaan ja päätti\npitää sen oikealla suunnalla painamalla vasemman jalan kannuksen sen\nkylkeen. Mutta niin äkkinäisiä ja nopeita olivat pyörähdykset, että\nniitä tuskin saattoi aavistaa ennenkuin ne jo olivat tapahtuneet.\n\n\"No, Bob\", puheli hän hevoselle ja pyyhki hikeä kasvoiltaan. \"Minun\ntäytyy myöntää, että olet pirullisin ja nopein nelijalkainen elukka,\nminkä milloinkaan olen nähnyt. Arvaan, että ainoa keino hillitä sinua\non pitää kannus aina valmiina iskemään — ah, sinä paholainen!\"\n\nSillä samassa silmänräpäyksessä kun kannus kosketti sitä, potkasi\nse vasemmalla takajalallaan jalustinta antaen sille aimo iskun.\nUteliaisuudesta Daylight monta kertaa iski kannuksen sen kylkeen ja\njoka kerta potkaisi Bob jalustinta. Sitten Daylight noudatti hevosen\nesimerkkiä ja iski äkkiarvaamatta molemmat kannukset sen kylkiin ja löi\nsitä ruoskalla vatsaan.\n\n\"Sinä et ole milloinkaan saanut oikein kunnollista löylytystä\", mutisi\nhän, kun Bob lopetti vikuroimisensa ja läksi nuolennopeudeila kiitämään\neteenpäin.\n\nKannuksien ja ruoskan käyttäminen puolisen tusinaa kertaa lannisti sen\nja Daylight valmistausi nauttimaan hurjasta vauhdista. Kun ei sitä enää\nrangaistu, hiljensi Bob vauhtiaan puoli peninkulmaa kiidettyään ja\nkulki nyt tasaista ravia. Wolf, joka oli jäänyt jälkeen, sai heidät\nkiinni ja kaikki näytti käyvän hyvin.\n\n\"Annanpa sinun nyt hieman pyörähdellä\", sanoi Daylight, kun Bob pyöri.\n\nBob keskeytti yht'äkkiä ravinsa ja iski etujalkansa jäykkinä maahan.\nDaylight keikahti satulasta juoksijansa kaulaa vasten ja tarrautui\nsiihen molemmin käsin ja samassa alkoi Bob etujalat ilmassa pyöriä\nympäri. Vain taitava ratsastaja saattoi välttää hevosen selästä\nputoamisen ja Daylightille oli vähällä käydä niin. Kun hän pääsi\ntakaisin satulaan, juoksi Bob täyttä laukkaa samaa tietä takaisin ja\nsai Wolfin tekemään syrjähyppäyksiä pensaikkoon.\n\n\"Hyvä on, sinä kirottu!\" murisi Daylight käyttäen kerran toisensa\nperästä kannuksia ja ruoskaa. \"Takaperin sinä haluat kulkea ja\ntakaperin saatkin kulkea kunnes lopen näännyt.\"\n\nKun Bob tunnin kuluttua yritti hiljentää hurjaa vauhtiaan sai se taas\ntuta kannuksia ja ruoskaa, jotka yllyttivät sen uusiin ponnistuksiin.\nJa kun Daylight viimein arveli, että hevonen oli saanut tarpeensa,\nkäänsi hän sen äkkiä ja pani sen hiljakseen ravaamaan eteenpäin.\nHetkisen kuluttua hän pysähdytti sen ohjaksista nykäsemällä nähdäkseen\nhuohottiko se.\n\nBob seisoi hetkisen, käänsi päätään ja hieroi veitikkamaisesti\nja kärsimättömästi turpaansa ratsastajansa jalustaneen aivankuin\nhuomauttaakseen, että oli aika jatkaa matkaa.\n\n\"No, onko kummempaa nähty!\" puheli Daylight. \"Ei vastahakoinen, ei\nvihoissaan, ei mitään — ja tämän kurituksen perästä! Olet verraton\nveitikka, Bob.\"\n\nVielä kerran narrasi hevonen Daylightin vaipumaan varomattomaan\nhuolettomuuteen. Tunnin ajan käyttäytyi Bob niin mallikelpoisesti\nkuin ratsuhevoselta saattoi vaatia, kun se kuten ennenkin yht'äkkiä\nja aavistamatta rupesi pyörimään ja läksi laukkaamaan takaisin samaa\ntietä, mitä oli tullut. Daylight sai sen kannuksien ja ruoskan avulla\npysähtymään ja ajoi rangaistukseksi monta peninkulmaa siihen suuntaan\nmihin se oli lähtenyt laukkaamaan. Mutta kun hän käänsi sen ja lähti\neteenpäin, oli Bob pelkäävinään puita, lehmiä, pensaita, Wolfia,\nomaa varjoaan — lyhyesti sanoen jokaista mahdollista ja mahdotonta\nesinettä. Tällöin asettui Wolf loikomaan varjoon ja katseli, miten\nDaylight taisteli hevosta vastaan.\n\nNiin kului päivä. Muitten kujeittensa ohella Bob oli rupeavinaan\npyörimään eikä kuitenkaan pyörinytkään. Tämä oli yhtä voimiakysyvää\nkuin jos se todella olisi pyörinyt, sillä joka kerta se sai Daylightin\nnarratuksi jännittämään kaikki lihaksensa. Ja kun se sitten muutaman\nkerran oli ollut rupeavinaan pyörimään, pyöri se todella ja heitti\nDaylightin entiseen asentoon, kädet hevosen kaulan ympärillä. Ja\nkoko loppupäivän Bob koetti milloin toista, milloin toista kujetta;\nsivuutettuaan Oaklandin tiellä kaksitoista automobiilia oli se\nyht'äkkiä hurjasti pelkäävinään aivan tavallista pientä ajopeliä.\nJa juuri vähää ennen kuin he saapuivat tallille rupesi se päivän\npäättäjäisiksi yhtäaikaa pyörimään ja nousemaan takajaloilleen, jolloin\nrintahihna katkesi ja se pääsi pystysuoraan asentoon takajaloilleen.\nTällä ratkaisevalla hetkellä petti jalustimen vanhuuttaan hauras nahka\nja Daylight putosi kuin putosikin hevosen selästä.\n\nMutta hän oli mieltynyt hevoseen eikä katunut kauppaansa. Hän oli\nselvillä siitä, ettei Bob ollut äksy eikä häijyluontoinen, vaan sen\nviat johtuivat sen vilkkaudesta ja älykkäisyydestä, joka oli kokolailla\nsuurempi kuin tavallisen hevosen. Juuri vilkkaus ja älykkäisyys\ntavattoman veitikkamaisuuden ohella saivat sen siksi, mikä se oli. Sitä\ntaltuttamaan vaadittiin lujaa kättä, sopivaa kovuutta ja vieläpä hiukan\nväkivaltaisuuttakin.\n\n\"Nyt on kysymys siitä, pääsenkö minä voitolle, vai sinäkö, Bob.\" sanoi\nDaylight useammin kuin kerran tänä päivänä.\n\nJa tallirengille hän sanoi yöllä:\n\n\"Mutta siinäpä vasta on hevonen! En ole ikinä nähnyt mitään sen\nveroista. Paras hevonen, millä milloinkaan olen ratsastanut ja minä\nolen eläissäni nähnyt monta hevosta.\"\n\nJa Bobille, joka oli kääntänyt päänsä ja hieroi veitikkamaisesti\nturpaansa isäntänsä olkapäähän, hän sanoi:\n\n\"Hyvästi, veitikka. Näen sinut jälleen ensi sunnuntaina ja saammepa\nnähdä, eivätkö kujeet sinusta lähde.\"\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nKoko viikon kiinnitti Bob Daylightin mieltä miltei yhtä paljon kuin\nDede; ja koskei hänellä tällä haavaa ollut vireellä mitään suurta\nliikeyritystä, niin on luultavaa, että nämät molemmat herättivät\nhänessä enemmän mielenkiintoa kuin liikeasiat. Bobin pyöriminen\ntuotti hänelle paljon päänvaivaa. Miten estää se — siinä kysymys.\nEntäpä jos hän tapaisi Deden kukkuloilla? Ja entäpä jos hän jostakin\nkohtalon oikusta saisi ratsastaa hänen rinnallaan? Silloin olisi Bobin\npyöriminen hyvin häiritsevää ja harmillista. Hän ei olisi mielellään\nsuonut Deden näkevän häntä käsin tarrautuneena Bobin kaulaan. Eikä\nolisi myöskään ollut hauskaa äkkiä jättää häntä ja lähteä kiitämään\nhevosen selässä takaisinpäin käyttäen ruoskaa ja kannuksia.\n\nTäytyi keksiä joku menetelmä, jolla saattoi estää tuon salamannopean\npyörimisen. Täytyi pysähdyttää hevonen ennenkuin se rupesi pyörimään.\nOhjaksilla ei sitä tehty. Eikä kannuksillakaan. Entä ruoskalla? Mutta\nmiten menetellä? Hajamielisiä hetkiä sattui hänelle usein tällä\nviikolla, kun hän konttorituolillaan istuessaan mielikuvituksessaan\noli ratsastavinaan ihmeellisellä punaisenruskealla raudikolla ja\nkoettavinaan estää odotettavissa olevaa pyörimistä. Tällainen hetki\nsattui hänelle kerran lopulla viikkoa, kun hän parhaillaan neuvotteli\nHeganin kanssa. Hegan, joka kehitteli uutta, paljon lupaavaa\nsuunnitelmaa, huomasi, ettei Daylight kuunnellut. Hänen silmänsä olivat\nkiillottomat ja hänkin eli omissa näyissään.\n\n\"Jopa keksin sen!\" huusi hän äkisti. \"Hegan, onnittele minua. Se on\nniin yksinkertaista kuin hirren vierittäminen. Minun on lyötävä sitä\nturvalle ja lyötävä kovasti.\"\n\nSitten hän selvitti asian ällistyneelle Heganille ja muuttui jälleen\ntarkkaavaiseksi kuulijaksi, mutta hän ei voinut olla silloin tällöin\näänettömästi nauramatta tyytyväisyydestä ja mielihyvästä. Hänen\nsuunnitelmansa oli tällainen. Bob pyöri aina oikeaan. No hyvä. Hän\nottaisi käteensä kaksi ruoskaa ja samassa silmänräpäyksessä kuin\nBob alkaisi pyöriä löisi hän sitä tällä kaksinkertaisella ruoskalla\nturvalle. Ei ollut olemassa sellaista hevosta, jonka olisi tehnyt mieli\npyöriä vielä sittenkin, kun oli saanut kaksinkertaisesta ruoskasta\nturvalleen.\n\nSelvemmin kuin milloinkaan tuli Daylight tämän viikon kuluessa\nhuomaamaan, ettei hänellä ollut minkäänlaista yhteiskunnallista eikä\ninhimillistäkään kosketusta Deden kanssa. Asema oli sellainen, ettei\nhän voinut tehdä tytölle tuota yksinkertaista kysymystä, aikoiko\ntämä ensi sunnuntaina mennä ratsastamaan vai eikö. Oli uudenlainen\nvaikeus olla kauniin tytön työnantajana. Daylight katsoi häneen usein,\nkun päivän tavanmukainen työ oli käynnissä ja kysymys, jota hän ei\nvoinut tehdä poltti hänen huulillaan. — _Aikoiko Dede mennä ensi\nsunnuntaina ratsastamaan_. Ja katsoessaan hän aprikoi, kuinka vanha hän\nmahtoi olla ja mitä rakkausjuttuja hänellä oli mahtanut olla noiden\nylioppilas-nulikoiden kera, joiden kanssa Morrison oli sanonut hänen\nseurustelevan ja tanssivan. Hän ajatteli Dedeä hyvin paljon näinä\nkuutena pyhäpäivien välipäivinä ja yksi seikka kävi hänelle aivan\nselväksi: hän kaipasi Dedeä. Ja hän kaipasi häntä niin palavasti, että\nhänen entinen esiliinannauha-pelkonsa oli hävinnyt. Hän, joka suurimman\nosan ikäänsä oli paennut naisia, oli nyt tullut niin rohkeaksi,\nettä hän tavotteli naista omakseen. Jonakuna sunnuntaina ennemmin\ntai myöhemmin hän tapaisi Deden konttorin ulkopuolella jossakin\nkukkuloilla ja elleivät he silloin solmisi lähempää tuttavuutta,\nniin olisi siihen syynä se, ettei Dede tahtonut. Siispä oli hän\nsaanut toisen kortin, jonka mieletön kohtalo oli hänelle antanut.\nHän ei aavistanut, miten tärkeä tämä kortti tuli olemaan, mutta hän\narveli, että se oli varsin hyvä kortti. Väliin hän epäili. Entäpä\njos se olikin kohtalon punoma juoni hänen turmioon saattamisekseen?\nOtaksuppa, ettei Dede häntä huolisikaan ja otaksuppa, että hän,\nDaylight, rupeisi häntä yhä enemmän, yhä kiihkeämmin rakastamaan!\nHänen entinen ylimalkainen pelkonsa, jota hän aina oli rakkautta\nkohtaan tuntenut, heräsi uudelleen. Hän muisti tuntemiensa miesten ja\nnaisten rakkaustarinat. Hän muisti Bertha Doolittlen, vanhan Doolittlen\ntyttären, joka oli ollut mielettömästi rakastunut Dartworthyyn,\nrikkaaseen Bonanza-valtauksen omistajaan. Ja Dartworthy vuorostaan\nei lainkaan rakastanut Berthaa, vaan eversti Walthstonen vaimoa ja\nkarkasi hänen kanssaan Yukonista. Ja eversti Walthstone itse rakasti\nmielettömästi omaa vaimoaan ja ajoi takaa pakenevaa paria. Ja mikä oli\nollut tulos? Tietenkin oli Berthan rakkaus onneton ja traagillinen ja\nsellainen noiden kolmen toisenkin rakkaus, Minookin alapuolella olivat\neversti Walthstone ja Darthoworthy taistelleet keskenään, Darwohthy oli\nsurmattu. Ja kuula, joka oli tunkeutunut eversti Walthstonen keuhkojen\nläpi oli heikontanut hänet siinä määrin, että hän seuraavana keväänä\nkuoli keuhkotulehdukseen. Ja everstin vaimolla ei ollut enää maailmassa\nketään, jota olisi rakastanut.\n\nJa Freda, joka oli heittäytynyt kevätjäiseen jokeen jonkun toisessa\npäässä maailmaa asuvan miehen takia ja joka vihasi häntä, Daylightia\nsiksi, että hän oli hänet pelastanut elämään. Ja Neito... Entiset\nmuistot pelottivat häntä. Jos hänen rakkautensa vaan kasvaisi ja\nkiihtyisi ja jollei Dede huolisi häntä, kärsisi hän miltei yhtä\npaljon kuin silloin kun Dowsett, Letton ja Guggenhammer häntä\npettivät. Jos hänen kytevä intohimonsa olisi ollut pienempi, olisi\ntämä pelko karkoittanut hänen jokaisen ajatuksensa lähestyä Dedeä.\nNäin ollen lohdutti häntä ajatus, että jotkut rakkausjutut päättyivät\nonnellisesti. Ja kukaties oli kohtalo antanut hänelle voitokkaat\nkortit. Kukaties hän olikin sellainen mies, synnynnäinen onnen myyrä,\njoka ei voinut hävitä.\n\nSunnuntai tuli ja Bob käyttäytyi Piedmontin kukkuloilla kuin enkeli.\nSe oli tosin vilkas ja pyrki hypähtelemään, mutta se oli lauhkea\nkuin lammas. Daylight, jolla oli kaksinkertainen ruoska valmiina\noikeassa kädessään, odotti pyörähdystä, vain yhtä pyörähdystä, mutta\nBob esiintyi kiusoittavan mallikelpoisesti eikä pyörinyt. Dedeä ei\nDaylight tavannut. Turhaan hän kierteli kukkulateitä ja turhaan hän\nnousi vedenjakajan jyrkkää rinnettä ja laskeutui Maraga-laaksoon. Juuri\nkun hän oli päässyt laaksoon, kuuli hän ravaavan hevosen kavioiden\nkapseen. Se kuului siltä suunnalta, minne hän oli menossa. Mitä jos se\nolikin Dede? Hän käänsi Bobin ja läksi käymä jalkaa palaamaan samaa\ntietä, jota oli tullutkin. Jos se oli Dede, oli hän onnen myyrä, sillä\ntapaaminen ei olisi saattanut sattua paremmissa olosuhteissa. Olivathan\nhe molemmat menossa samaan suuntaan ja Dede saavuttaisi hänet juuri\nsillä kohtaa, missä jyrkkä rinne pakoittaisi ajamaan käyden. Dedellä ei\nolisi muuta neuvoa kuin ratsastaa hänen kanssaan vedenjakajan huipulle\nja sinne päästyä pakoittaisi yhtä jyrkkä rinne toisella puolen taas\najamaan käyden.\n\nKavioidenkapse läheni, mutta hän katsoi suoraan eteensä kunnes\nkuuli hevosen takanaan rupeavan kävelemään. Silloin hän vilkaisi\nolkapäänsä ylitse. Se oli Dede. He tunsivat heti toisensa ja Dede\nnäytti hämmästyvän tätä kohtaamista. Mikä olikaan sen luonnollisempaa\nkuin että Daylight osittain käänsi hevosensa ja odotti kunnes Dede\nennätti kohdalle ja että he sitten rinnakkain ratsastivat rinnettä\nylös. Se mitä Daylight jo kauvan oli toivonut, oli tapahtunut ja niin\nhelposti. Hän olisi saattanut helpotuksesta huo'ahtaa. Tervehdykset oli\nvaihdettu; nyt he ratsastivat rinnakkain samaan suuntaan ja heillä oli\npeninkulmia edessään.\n\nDaylight huomasi, että Dede ensin katsoi hevosta ja vasta sitten häntä\nitseään.\n\n\"Kuinka kaunis hevonen!\" oli hän huudahtanut Bobin nähdessään. Hänen\nsäteilevät silmänsä ja onnea hohtavat kasvonsa nähdessään saattoi\nDaylight tuskin uskoa, että ne olivat saman nuoren naisen kasvot, jonka\nhän oli nähnyt joka päivä konttorissa, nuoren naisen hillittyine,\nvirallisine ilmeineen.\n\n\"En tiennyt, että te ratsastatte\", sanoi Dede miltei ensi sanoikseen.\n\"Luulin, että olitte mieltynyt nopeisiin automobiileihin.\"\n\n\"Olenkin myöhään ruvennut ratsastamaan\", kuului vastaus. \"Olen,\nnähkääs, alkanut lihoa liikaa ja minun täytyy jollakin tavalla päästä\nsiitä.\"\n\nDede heitti häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, joka tarkasti Daylightin\nkiireestä kantapäähän satuloineen päivineen ja sanoi: —\n\n\"Mutta olette ratsastanut ennemmin.\"\n\nHän varmaankin ymmärtää hevosia ja hevosasioita, ajatteli Daylight\nvastatessaan:\n\n\"En moneen vuoteen. Mutta pidin itseäni aimo hevosmiehenä\npoikanulikkana ollessani Itä-Oregonissa ja olin usein hevosen selässä.\"\n\nTäten he Daylightin suureksi huojennukseksi olivat osuneet aiheeseen,\njoka huvitti molempia. Daylight kertoi Bobin kujeista ja pyörimisestä\nja miten hän oli ajatellut tehdä siitä lopun; ja Dede myönsi, että\nhevosia oli kohdeltava järkiperäisellä ankaruudella huolimatta\nollenkaan siitä, miten paljon niistä piti. Tämä hänen Mabinsa oli ollut\nhänellä kahdeksan vuotta ja hänen oli täytynyt totuttaa se tavasta\npotkia pilttuutaan. Menettely oli ollut tuskallista Mabille, mutta se\noli parantunut.\n\n\"Olette ratsastanut paljon\", sanoi Daylight.\n\n\"En todellakaan voi muistaa, milloin ensi kerran olin hevosen\nselässä\", sanoi Dede, \"Olen kasvanut maalla eikä minua voitu\npitää erossa hevosista. Rakkaus hevosiin lienee synnynnäistä\nminussa. Sain ensimäisen ponini, kun olin kuusivuotias. Kun olin\nkahdeksanvuotias, olin päivät pitkät satulassa Daddyn selässä.\nKun olin yksitoistavuotias, minä menetin sen ensimäisellä\nhirvenmetsästysretkelläni. Hevosetta minä vallan menehtyisin. Vihaan\nkamarielämää ja ilman Mabia minä varmaankin olisin aikoja sitten\nsairastunut ja kuollut.\"\n\n\"Te pidätte maaseudusta?\" kysyi Daylight ja samalla hän ensi kerran\nhuomasi hänen silmissään valohäivähdyksen, joka ei ollut harmaa.\n\n\"Yhtä paljon kuin vihaan kaupunkia\", vastasi Dede. \"Mutta nainen ei voi\nansaita elatustaan maaseudulla. Niinpä minäkin elän miten parhaiten\ntaidan — Mabin kanssa.\"\n\nJa sitten hän kertoi enemmän elämästä maalla ennen isänsä kuolemaa.\nJa Daylight oli onnellinen. Heidän tuttavuutensa oli hyvällä alulla.\nKeskustelu ei ollut kertaakaan tyrehtynyt sinä runsaana puolituntisena\nminkä he olivat olleet yhdessä.\n\n\"Minä olen kotoisin samoilta seuduilta\", sanoi hän. \"Olen kasvanut\nItä-Oregonissa eikä se ole niin kaukana Siskiyousta.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä olisi hän tahtonut purra kielensä poikki,\nsillä Dede kysyi nopeasti:\n\n\"Kuinka tiedätte, että minä olen kotoisin Siskiyousta? Olen varma,\netten ole milloinkaan sitä maininnut.\"\n\n\"En tiedä\", sanoi Daylight hämillään. \"Kuulin jostakin, että te olette\nsieltä kotoisin.\"\n\nWolf, joka samassa hiipi näkyviin kevytjalkaisena ja varjomaisena,\nsäikytti Deden hevosen ja karkoitti hämilläolon, sillä he puhuivat\nalaskalaisista koirista, kunnes keskustelu kääntyi takaisin hevosiin.\nJa hevosista he puhuivat koko ajan, minkä tarvitsivat ratsastaakseen\nylös rinnettä ja sitten alas toiselle puolelle.\n\nKun Dede puhui, kuunteli Daylight ja seurasi häntä katseillaan\nja kuitenkin hän koko ajan samalla hautoi omia ajatuksiaan ja\nvaikutelmiaan. Tämä miehensatulassa ratsastaminen vaati Dedeltä\ntarmoa eikä Daylight oikein tiennyt pitikö hän siitä vai ei. Hänen\nkäsityksensä naisista olivat hiukan vanhanakuiset, ne olivat samat,\njotka hän oli imenyt itseensä nuoruudessaan, jolloin ei ketään nähty\nmuussa kuin naisensatulassa. Häneen oli juurtunut se hiljainen käsitys,\netteivät naiset hevosenselässä olleet kaksijalkaisia. Dede, joka istui\nniin miesmäisenä satulassa, oli hänelle yllätys. Mutta hänen täytyi\ntunnustaa, että tämä näky sellaisenaan häntä miellytti.\n\nKaksi muutakin seikkaa häntä hämmästytti. Ensiksikin se, että Deden\nsilmissä oli kultaisia täpliä. Ihme ja kumma, ettei hän milloinkaan\nennen ollut sitä huomannut. Ehkei valaistus konttorissa ollut\nsovelias ja ehkäpä ne välillä hävisivät. Ei, ne olivat värihohdetta\n— jonkunlaista häivähtelevää kultaista valoa. Ei se ollut oikein\nkultaistakaan, mutta se muistutti enemmän sitä, kuin mitään muuta\nväriä, minkä hän tunsi. Varmasti se ei ainakaan ollut minkään\nkeltaisen vivahdus. Rakastajan ajatukset ovat aina värikkäät ja olisi\nsaattanut epäillä, jos joku muu maailmassa olisi sanonut Deden silmiä\nkultaisiksi, Mutta Daylight otti asian tunnontarkasti ja hän piti niitä\nmieluimmin kultaisina ja siitä syystä ne olivatkin kultaiset.\n\nJa sitten oli Dede niin luonnollinen. Hän oli pitänyt Dedeä nuorena\nnaisena, jonka kanssa oli hyvin vaikea seurustella. Mutta se olikin\nniin helppoa. Dedessa toverina ei ollut mitään mahtipontista — tällä\ntuttavallisella tavalla hän nimitti Dedeä hevosen selässä eroitukseksi\nsiitä Dedesta, jonka hän oli nähnyt konttorissa. Ja kuitenkin, vaikka\nhän iloitsi siitä helppoudesta, millä kaikki kävi ja siitä, ettei\nheiltä ollut puuttunut puheenaihetta, kyti hänessä kuitenkin salainen\ntyytymättömyys. Olihan kaikki tämä puheleminen turhaa ja hedelmätöntä.\nHän oli toiminnan mies, joka kaipasi häntä, Dede Masonia, naista; hän\ntahtoi rakastaa tuota naista ja voittaa hänen vastarakkautensa.\n\nHän oli tottunut voimakeinoihin, tottunut käymään käsiksi ihmisiin\nja asioihin ja taivuttamaan ne tahtonsa mukaan ja nytkin hän tunsi\nsaman pakoittavan vallanhalun. Hän olisi tahtonut sanoa Dedelle, että\nhän rakasti tätä ja ettei Deden auttanut muu kuin mennä naimisiin\nhänen kanssaan. Ja kuitenkaan ei hän noudattanut tätä halua. Naiset\nolivat arvoituksellisia olentoja, eikä pelkkä kovakouraisuus olisi\nollut paikallaan. Hän muisti, miten kauvan hän oli odottanut ennenkuin\nampui otusta nälänhädän aikana, jolloin osuminen tai harhalaukaus\ntiesi elämää tai kuolemaa. Tosin ei tämä tyttö merkinnyt juuri elämää\nja kuolemaa, mutta merkitsi kuitenkin paljon — nyt enemmän kuin\nmilloinkaan, kun hän sai ratsastaa hänen rinnallaan ja vilkaista häneen\nniin usein kuin vaan uskalsi. Korderoi-ratsastuspuvussaan oli Dede\nniin uljaan miesmäinen ja kuitenkin niin täydellisesti ja ilmeisesti\nnaisellinen, kun hän hymyili, nauroi ja jutteli säteilevin silmin ja\nposkien heloittaessa kesätuulen ja auringon vaikutuksesta.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\nSeuraavana sunnuntaina kiertelivät mies ja hevonen ja koira Piedmontin\nkukkuloita. Ja taas Daylight ja Dede ratsastivat yhdessä. Mutta tällä\nkertaa sekaantui Deden hämmästykseen hänen Daylightin nähdessään hiukan\nepäluuloa; tai oikeammin, hänen hämmästyksensä oli toisenlaatuista.\nHeidän tapaamisensa edellisenä sunnuntaina oli ollut aivan satunnaista,\nmutta kun nyt Daylight toisen kerran ilmestyi hänen mielikukkuloilleen,\nei se enää saattanut olla satunnaista. Daylight aavisti, että Dede\nepäili häntä ja kun hän muisti nähneensä kivilouhoksen Blair Parkin\nlähellä, kertoi hän heti aikovansa ostaa sen. Tiilitehtaan osto oli\nherättänyt hänessä tämän ajatuksen — ja se oli hänestä hyvä ajatus,\nsillä se antoi hänelle aiheen ehdottaa, että Dede ratsastaisi hänen\nkanssaan tarkastamaan kivilouhosta. Daylight vietti useita tunteja\nhänen seurassaan ja Dede oli sama tyttö kuin ennenkin; luonnollinen,\nteeskentelemätön, iloinen, hymyilevä ja naurava, hyvä toveri, joka\npuhui hevosista ehtymättömällä innostuksella ja hieroi ystävyyttä\ntylyluontoisen Wolfin kera ja ilmaisi halunsa ratsastaa Bobilla, johon\nhän sanoi olevansa entistä ihastuneempi. Tähän viimeiseen teki Daylight\nvastaväitteitä. Bob oli täynnä vaarallisia kujeita, eikä hän pahinta\nvihamiestään lukuunottamatta olisi sallinut kenenkään nousta sen\nselkään.\n\n\"Te luulette, etten minä ymmärrä ollenkaan hevosia, siksi että olen\ntyttö\", sanoi Dede. \"Mutta hevonen on siksi usein heittänyt minut\nsatulasta, että osaan olla aina varuillani. Enkä minä ole mieletön. En\ntahtoisi ratsastaa potkivalla hevosella. Olen oppinut, ettei se käy\nlaatuun. Enkä pelkää minkään muunlaisia hevosia. Ja te itse kerroitte,\nettei Bob potki.\"\n\n\"Mutta ettehän ole milloinkaan nähnyt Bobin tekevän temppujaan\",\nvastusti Daylight.\n\n\"Mutta teidän tulee muistaa, että olen nähnyt monen muun hevosen elkeet\nja itse ratsastanut monella niistä. Olen totuttanut Mabin olemaan\nsäikkymättä sähköraitiotievaunuja, vetureita ja automobiileja. Se oli\nvain kesytön varsa, kun sain sen omiin hoteisiini. Totutettu satulaan,\nsiinä kaikki. En muutoin tahtoisi vahingoittaa hevostanne.\"\n\nVastoin parempaa tietoaan Daylight myöntyi ja hiljaisella tienkohdalla\nhe vaihtoivat satuloita ja ratsastusneuvoja.\n\n\"Muistakaa, että se on nopea kuin salama\", varoitti hän auttaessaan\nDedeä satulaan.\n\nDede nyökähytti päätään ja Bob höristi korviaan huomatessaan, että\nsillä oli vieras ratsastaja selässään. Leikki alkoi pian — liiankin\npian Dedelle, joka joutui Bobin kaulaa vasten, kun se rupesi pyörimään\nja laukkaamaan takaisin toista tietä. Daylight seurasi Deden hevosella\nja katseli. Hän näki Deden pian pakoittavan hevosen seisahtumaan ja\nheti sen jälkeen ohjakset ristissä kaulalla ja vasen kannus valmiina\niskemään karauttavan takaisin samaa tietä mitä he olivat tulleet ja\nmiltei yhtä nopeasti.\n\n\"Pitäkää ruoska valmiina iskemään sitä turvalle\", kehoitti Daylight.\n\nMutta Bob rupesi taas liian äkkiarvaamatta pyörimään, vaikka tällä\nkertaa Dede ankaralla ponnistuksella pelastautui tuosta hiukan\nsopimattomasta asennosta sen kaulalla. Hän ei voinut estää sitä\nkarkaamasta takaisin, mutta hän pakoitti sen hypähtelevään raviin\nja käänsi sen armotta kannuksella varustetulla kantapäällään.\nTavassa, millä hän sitä kohteli, ei ollut mitään naisellista; hänen\nmenettelytapansa oli käskevää ja miesmäistä. Ellei niin olisi ollut,\nolisi Daylight luullut hänen saaneen tarpeekseen. Mutta tämä alkunäyte\noli antanut hänelle hyvän käsityksen Deden ominaisuuksista. Ja ellei\nse olisi riittänyt, olisi silmäys hänen ankariin harmaisiin silmiinsä\nja lujasti suljettuun suuhunsa kertonut hänelle samaa. Daylight ei\nehdottanut mitään, vaan katseli miltei iloisena hänen puuhiaan ja\nodotti, mitä juonikas Bob saisi. Ja Bob sai sen ensi pyörähdyksellään\ntai oikeammin pyörähdysyrityksellään, sillä se oli ennättänyt vain\npuolittain ympäri, kun ruoska sattui sen turpaan. Hämmästys ja tuska\nsai sen laskemaan maahan etujalkansa, jotka olivat hiukan koholla\nmaasta.\n\n\"Hyvä!\" onnitteli Daylight. \"Kaksi ruoskaa tehoo siihen paremmin. Se on\ntarpeeksi viisas tietääkseen, milloin leikki on kaukana.\"\n\nTaas Bob koetti. Mutta tällä kertaa oli se ennättänyt vain neljänneksen\nkierroksesta, kun kaksinkertainen ruoska läjähti sen turpaan ja\npakoitti sen laskemaan etujalkansa maahan. Senjälkeen ei Dede enää\ntarvinnut ohjaksia eikä kannuksia, vaan hallitsi sen pelkällä ruoskalla.\n\nDede katsoi voitonriemuisena Daylightiin.\n\n\"Saanko ratsastaa sillä kovasti?\" kysyi hän.\n\nDaylight nyökäytti päätään ja Dede kiiti Bobin selässä tietä alaspäin.\nDaylight seurasi häntä katseillaan kunnes hän tienkäänteessä hävisi\nnäkyvistä ja odotti kunnes hän palatessaan taas tuli näkyviin. Hänpä\nosasi ratsastaa, ajatteli Daylight, ja hän oli varmasti oikea naisen\nesikuva. Jumala, siinä olisi miehelle vaimo. Ja ajatella, että tuo\nkoko viikon jyskytti kirjoituskonetta. Siinä ei ollut hänen paikkansa.\nHänen olisi pitänyt olla miehen vaimo, pukeutua silkkiin, samettiin ja\njalokiviin ja puuhailla koirien ja hevosten ja sellaisten seikkain kera\n— \"Ja saammepa nähdä, herra Burning Daylight, mitä sinä ja minä voimme\ntässä suhteessa tehdä\", mutisi hän itsekseen; ja ääneen hän sanoi\nDedelle: —\n\n\"Te olette kelpo ratsastaja, neiti Mason. Ei mikään hevonen ole kyllin\nhyvä teille, joka, vaikka olette nainen, osaatte noin ratsastaa. Ei,\npysykää vaan Bobin selässä, niin ratsastamme kivilouhokselle\". Hän\nnauroi. \"Bob todenteolla huokasi, kun te viimeisen kerran löylytitte\nsitä. Kuulitteko sitä? Ja näittekö, miten se laski jalkansa maahan —\njuuri aivankuin olisi nähnyt edessään kiviseinän. Ja se on tarpeeksi\nälykäs tietääkseen, että sama kiviseinä on aina oleva valmiina, jos se\nyrittää juonitella.\"\n\nKun he iltapäivällä erosivat toisistaan Berkeleyn tiehaarassa,\nratsasti Daylight vähän matkan päässä kasvavien puiden luo, mistä hän\nhuomaamatta saattoi katsella Dedeä, kunnes tämä hävisi näkyvistä.\nPalattuaan Oaklandiin vievälle tielle, juohtui hänen mieleensä\najatus, joka sai hänet katuvan näköisenä irvistelemään. \"Ja nyt\nminun on kuin onkin pakko ostaa tuo kirottu kivilouhos\", mutisi hän\nitsekseen. \"Mikään vähempi asia ei riitä tekosyyksi näillä kukkuloilla\nkuljeksimiselleni.\"\n\nMutta kivilouhos menetti joksikin aikaa kaiken merkityksensä hänelle,\nsillä seuraavana sunnuntaina hän ratsasti yksin. Dede kastanjanruskean\nraudikon selässä ei tullutkaan tänä päivänä Berkeleyhin vievää\nsyrjätietä eikä tullut viikkoa myöhemminkään. Daylight oli\nkärsimättömyydestä ja pettymyksestä suunniltaan, vaikka hän konttorissa\nhillitsi itsensä. Hän ei huomannut Dedessa mitään muutosta ja koetti\nolla itsekin näyttämättä mitään muutosta. Sama yksitoikkoinen\nkoneellinen työ jatkui, vaikka se nyt oli ärsyttävää ja oli vähällä\ntehdä hänet hulluksi. Daylight oli tyytymätön maailmaan, joka ei\nsallinut miehen käyttäytyä pikakirjoittajatartaan kohtaan niinkuin\nkaikki miehet naisia kohtaan käyttäytyvät. \"Mitä hyötyä on miljoonien\nomistamisesta?\" kysyi hän eräänä päivänä pöytäkalenterilta, kun Dede\nsanelun päätyttyä poistui.\n\nKun kolmas viikko oli kulumassa loppuun ja uusi ikävä sunnuntai ole\nodotettavissa, päätti Daylight puhua vaikka sen täytyikin tapahtua\nkonttorissa. Ja luonteensa mukaisesti hän kävi heti suoraan asian\nytimeen. Dede oli päättänyt työnsä ja keräili papereitaan ja kyniään\npoistuakseen, kun Daylight sanoi: —\n\n\"Vielä yksi asia, neiti Mason, ja minä toivon, ettette pane pahaksenne,\njos olen suora ja puhun suuni puhtaaksi. Olette aina tuntunut\nminusta järkevältä tytöltä, enkä luule, että loukkaannutte siitä,\nmitä aijon sanoa. Tiedätte, kuinka kauan olette ollut toimistossa\n— jo vuosikausia, monta vuotta ainakin; ja tiedätte, että aina\nolen käyttäytynyt teitä kohtaan moitteettomasti ja rehellisesti. En\nole milloinkaan ottanut itselleni vapauksia. Syystä, että olette\nkonttorissani, olen tässä suhteessa ollut tunnontarkempi kuin ellette\n— ellette olisi konttorissani — te ymmärrätte. Mutta se ei estä minua\ntuntemasta inhimillisesti. Olen yksinäinen mies — älkää käsittäkö tätä\nystävällisyyden rukoukseksi. Aikomukseni on vaan selvittää teille,\nmiten paljon nuo kaksi ratsastusmatkaa teidän kanssanne merkitsivät\nminulle. Ja nyt toivon, ettette pahastu kun kysyn teiltä, miksi ette\nole ollut ratsastamassa kahtena viime sunnuntaina?\"\n\nHän vaikeni ja odotti hyvin innokkaana ja hämillään ja pieniä\nhikikarpaloita kohosi hänen otsalleen. Dede ei heti puhunut ja Daylight\nkulki huoneen poikki ja kohotti akkunaa.\n\n\"Olen ollut ratsastamassa\", vastasi Dede, \"toisella suunnalla.\"\n\n\"Mutta miksi...?\" hän ei syystä tai toisesta täydentänyt kysymystään.\n\"Pyydän, olkaa suora minua kohtaan\", pyysi hän. \"Aivan yhtä suora kuin\nminä olen teitä kohtaan. Miksi ette ratsastanut Piedmontin kukkuloilla?\nMinä etsin teitä kaikkialta.\"\n\n\"Ja juuri senvuoksi en tullut sinne\". Dede hymyili ja katsoi häntä\nhetkisen suoraan silmiin, sitten hän loi alas katseensa. \"Te käsitätte\nkyllä, herra Hamish.\"\n\nDaylight pudisti nyrpeästi päätään.\n\n\"Käsitän enkä käsitä. En ole tottunut kaupunkilaistapoihin. On asioita,\njoita ei tarvitse tehdä ja joita minä en muista niinkauan kuin en halua\nniitä tehdä.\"\n\n\"Mutta entä silloin, kun haluatte tehdä?\" kysyi Dede nopeasti.\n\n\"Silloin minä teen niin.\" Näin sanoessaan hän puristi huulensa\nlujasti yhteen, mutta seuraavalla hetkellä hän oli valmis korjaamaan\nväitettään. \"Se on, enimmäkseen minä teen niin. Mutta miksi ette voi\ntehdä jotakin, missä ei ole mitään väärää ja mikä ei vahingoita ketään\n— kuten esimerkiksi tämä ratsastus.\"\n\nDede leikitteli hetkisen hermostuneesti kynällä ikäänkuin olisi\nharkinnut vastaustaan ja Daylight odotti kärsivällisesti.\n\n\"Tämä ratsastus\", alkoi hän, \"ei ole oikein ihmisten mielestä.\nPäättäkää itse. Te tunnette maailman. Te olette herra Hamish,\nmiljoonainomistaja — —\"\n\n\"Pelaaja\", keskeytti Daylight tuimasti.\n\nDede nyökähytti hyväksyvästi päätään ja jatkoi:\n\n\"Ja minä olen pikakirjoittajattarena teidän konttorissanne — —\"\n\n\"Te olette tuhat kertaa minua parempi — —\" yritti Daylight\nkeskeyttää, mutta Dede keskeytti hänet vuorostaan.\n\n\"Ei ole siitä kysymys. Se on selvä ja yleinen pulma, joka täytyy ottaa\nhuomioon. Minä teen teille työtä. Eikä ole kysymys siitä, mitä te tai\nminä ajattelemme, vaan mitä muut ihmiset ajattelevat. Eikä ole tarvis\nkertoa teille sen enempää siitä. Te tiedätte itse.\"\n\nHänen kylmä, asiallinen puhetapansa oli ristiriidassa hänen\nnaisellisuutensa kanssa — tai Daylight ainakin ajatteli niin\nkatsellessaan hänen vartalonsa kaarevia viivoja, povea, joka nousi ja\nlaski syvään — ja punaa, jonka mielenliikutus oli kohottanut hänen\nposkilleen.\n\n\"Olen pahoillani, että olen peloittanut teidät mielipaikoiltanne\",\nsanoi hän miltei tarkoituksettomasti.\n\n\"Te ette ole minua peloittanut\", vastasi Dede hiukan tulistuneena. \"En\nole typerä koulutyttö. Olen jo kauan pitänyt huolta itsestäni eikä\nminua ole säikytetty. Olimme yhdessä kahtena sunnuntaina ja olen varma\nsiitä, etten pelännyt Bobia enkä teitä. Ei ole siitä kysymys. Osaan\npitää huolen itsestäni, mutta maailma tahtoo yhtäkaikki huolehtia\nminusta. Siinä pulma. On kysymys siitä, mitä ihmiset sanoisivat,\njos minä ja työnantajani säännöllisesti tapaisimme toisemme ja\nratsastaisimme yhdessä kukkuloilla sunnuntaisin. Se on naurettavaa,\nmutta niin se on. Voisin huomiota herättämättä ratsastaa jonkun\nkonttoristin kanssa, mutta teidän kanssanne — en.\"\n\n\"Mutta ihmiset eivät tiedä eikä heidän tarvitse tietää\", sanoi Daylight.\n\n\"Siten asia tavallaan pahenee, sillä silloin täytyy hiiviskellä\nsyrjäteitä ja tuntee koko ajan tekevänsä jotakin väärää. Minusta olisi\nhienompaa ja uljaampaa julkisesti...\"\n\n\"Tulla kanssani jonakin arkipäivänä ravintolaan syömään välipalaa\",\nsanoi Daylight arvaten hänen epätäydellisen todistelunsa tarkoituksen.\n\nDede nyökähytti päätään.\n\n\"En juuri sitä ajatellut, mutta niin se olisi. Minusta on parempi\ntehdä peittelemättä jotakin, jonka jokainen tietää kuin tehdä jotakin\nsalaa ja pelätä, että se tulee ilmi. Eipä silti, että haluaisin tulla\nkanssanne ravintolaan\", lisäsi hän hymyillen, \"mutta olen varma, että\nymmärrätte kantani.\"\n\n\"Miksi ette sitten ratsasta julkisesti ja rehellisesti kanssani\nkukkuloilla?\" kysyi Daylight.\n\nDede pudisti päätään ja Daylightin mielestä hän tuntui olevan\nhieman pahoillaan. Ja äkkiä Daylight tunsi miltei hulluuteen saakka\nkaipaavansa häntä.\n\n\"Kuulkaahan, neiti Mason, tiedän, ettette pidä siitä, että puhumme\nasioista täällä konttorissa. En minäkään. Ei kai pidetä sopivana, että\nmies puhuu pikakirjoittajattarensa kanssa muista kuin liikeasioista.\nTahdotteko ratsastaa kanssani ensi sunnuntaina niin puhumme asiasta\nperusteellisesti ja teemme jonkunlaisen päätöksen. Siellä kukkuloilla\nvoimme puhua muustakin kuin liikeasioista. Arvelen, että tunnette\nminua tarpeeksi tietääksenne, että olen moitteettoman rehellinen.\nMinä — minä kunnioitan ja pidän teitä arvossa, ja... ja muuta\nsellaista, ja minä...\" Hän oli alkanut puhua epäselvästi ja käsi, joka\nlepäsi pöydän imupaperilla, vapisi nähtävästi. Hän koetti suistaa\nmielenliikutuksensa. \"Toivon sitä hartaammin kuin mitään ennen\nelämässäni. Minä — minä en voi sitä selittää, mutta niin se on.\nTahdotteko? — Juuri ensi sunnuntaina? Huomenna?\"\n\nHän ei aavistanut, että hikipisarat hänen otsallaan, hänen vapiseva\nkätensä ja silminnähtävä tuskansa saivat etupäässä Deden taivutetuksi\nvastahakoiseen myöntymykseen.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\n\"Tietysti on mahdotonta saada selville se, mitä joku tahtoo, siitä,\nmitä hän sanoo\". Daylight hipaisi ruoskallaan Bobin kapinallisia korvia\nja aprikoi tyytymättömänä juuri lausumiaan sanoja. Ne eivät sanoneet\nsitä, mitä hän oli tarkoittanut. \"Olette päättäväisesti sanonut,\nettette halua tavata minua enää ja olette ilmoittanut syynne, mutta\nkuinka tiedän, että ne ovat teidän todelliset syynne. Kukaties, ette\nhalua seurustella kanssani, ettekä tahdo sanoa sitä pelosta, että\nloukkaisitte minua. Ymmärrättekö? En mistään hinnasta maailmassa tahdo\ntungetella kenenkään seuraan, joka ei minua suvaitse. Jos luulisin,\nettette enää haluaisi minua tavata, niin suorisin tieheni niin\nnopeasti, ettette näkisi minua pölyltä.\"\n\nDede hymyili hänen sanoilleen, mutta jatkoi äänettömänä ratsastusta.\nJa tämä hymy, ajatteli Daylight, oli suloisin ja ihmeellisin hymy,\nminkä hän milloinkaan oli nähnyt. Hän vakuutti itselleen, että se\nerosi kaikista hymyilyistä, mitä Dede ennemmin oli hänelle antanut.\nNiin hymyili se, joka hiukkasen häntä tunsi, se, joka hiukan tunsi\nystävyyttä häntä kohtaan. Tietysti oli se itsetiedotonta Deden\npuolelta, koetti hän tyynnyttää itseään. Sellaista varmaan sattui\nkeiden tahansa kahden henkilön seurustelussa. Joku vieras, joku\nliikemies, konttoristi, ken tahansa saisi muutaman satunnaisen\nyhdessäolon jälkeen osakseen samanlaisia ystävyyden osoituksia.\nSellaista varmaan tapahtui, mutta kun Dede sen teki, teki se\nhäneen suuremman vaikutuksen; ja sitäpaitsi oli se niin suloinen\nja ihmeellinen hymy. Muut naiset, jotka hän oli tuntenut, eivät\nmilloinkaan olleet hymyilleet siten; hän oli varma siitä.\n\nSe oli ollut onnellinen päivä. Daylight oli tavannut Deden Berkeleyn\nsyrjätiellä ja he olivat ratsastaneet monta tuntia yhdessä. Vasta\nnyt, kun päivä jo oli päättymässä ja kun he lähenivät Berkeleyn tien\nveräjää, oli Daylight ottanut puheeksi tärkeän kysymyksen.\n\nDede alotti vastauksensa hänen viimeiseen väitteeseensä ja Daylight\nkuunteli kiitollisena.\n\n\"Mutta otaksukaa, otaksukaa vain, että ilmoittamani syyt ovat ainoat?\n— ettei ole ollenkaan kysymys siitä haluanko oppia teitä tuntemaan?\"\n\n\"Silloin minä ahdistan teitä kuten Sam Scratch\", sanoi Daylight\nnopeasti. \"Koska, nähkääs, olen aina huomannut, että ihmiset, jotka\novat taipuvaiset johonkin, ovat paljon vilpittömämmät kuullessaan,\nettä asia on päätetty. Mutta jos teillä on tuo toinen syy, ellette\nte halua tutustua minuun, ja jos — jos, no, jos te ajattelette,\nettei minun tunteitani pidä loukata siitä syystä, että teillä on hyvä\npaikka konttorissani...\" Tällöin pelkän mahdollisuuden ajatteleminen\ntäytti hänet pelolla, että se olikin todellisuus, ja hän kadotti\nperustelujensa langan. \"No, oli miten oli, teidän tarvitsee vain lausua\nsana ja minä katoan. Enkä ole loukkaantunutkaan; ajattelen vain, että\nminulla on ollut huono onni. Siis olkaa rehellinen, neiti Mason, ja\nsanokaa, onko tämä syy — miltei olen varma siitä, että niin on laita.\"\n\nDede katsahti häneen silmät äkkiä hiukan kosteina ja näytti puolittain\nloukkaantuneelta, puolittain suuttuneelta.\n\n\"Oi, mutta tämä ei ole kaunista\", huudahti hän. \"Minun täytyy joko\nvalhetella teille ja loukata teitä päästäkseni teistä eroon tai luopua\nsuojastani sanomalla teille totuuden, sillä silloin te, kuten itse\nsanoitte, aijotte ahdistaa minua.\"\n\nHänen poskensa punottivat, hänen huulensa vapisivat, mutta hän tuijotti\nDaylightia suoraan silmiin.\n\nDaylight hymyili tyytyväisenä.\n\n\"Olen todella iloinen, neiti Mason, todella iloinen noista sanoista.\"\n\n\"Mutta ne eivät hyödytä teitä\", jatkoi Dede kiireesti. \"Ne eivät\nhyödytä teitä. Älkää luulkokaan. Tämä on viimeinen ratsastusretkemme,\nja... tuossa on portti.\"\n\nHän ratsasti tammansa portin ääreen, kumartui, avasi säpin ja ratsasti\naukenevasta portista.\n\n\"Ei, ette saa tulla\", sanoi hän kun Daylight yritti seuraamaan häntä.\n\nNöyränä ja tottelevaisena Daylight peräytyi ja portti sulkeutui heidän\nvälillään. Mutta he eivät olleet vielä puhuneet loppuun sanottavaansa\nja Dede pysähtyi.\n\n\"Kuulkaa, neiti Mason\", sanoi Daylight matalalla äänellä, joka\nvavahteli vilpittömyydestä. \"Tahdon vakuuttaa teille muuatta seikkaa.\nEi ole tarkoitukseni pettää teitä. Pidän teistä, kaipaan teitä, enkä\nmilloinkaan elämässäni ole ollut totisemmalla mielellä. Aikeissani ei\nole mitään väärää. Aikomukseni ovat kunnialliset — —\"\n\nMutta Deden kasvojen ilme sai hänet pysähtymään. Tämä oli vihainen ja\nnauroi samalla.\n\n\"Ne olivat vihoviimeiset sanat, mitkä teidän piti sanoa\", huudahti\nDede. \"Ne muistuttavat avioliittotoimistoa: aikeet täysin kunnialliset;\ntarkoitus avioliitto. Mutta en ansainnut sen parempaa. Tätä te kai\nsanotte ahdistamiseksi Sam Scratchin lailla.\"\n\nDaylightin nahanvärinen hipiä oli vaalennut kaupungissa, joten\nveriaalto kuulsi punaisena noustessaan niskaan ja levitessään\nkasvoille. Daylight ei suuressa onnettomuudessaan aavistanut, että Dede\ntällä hetkellä katsoi häneen ystävällisemmin kuin kertaakaan ennen tänä\npäivänä. Hän ei ollut ennen nähnyt suurten ikämiesten punastuvan kuin\nkoulupojat ja hän jo katui äkillistä ilkeyttään.\n\n\"Katsokaas, neiti Mason\", alkoi Daylight ensin hitaasti ja hapuillen,\nmutta sitten yhä nopeammin. \"Olen karkeatapainen mies, tiedän sen\nkyllä, ja tiedän, etten paljoakaan tiedä maailman menoista. En ole\nharjaantunut käyttämään kauniita sanoja. En ole milloinkaan kosinut,\nenkä ole milloinkaan rakastanutkaan — enkä tiedä, miten silloin\non meneteltävä. Ette saa takertua houkkiomaisiin sanoihini, vaan\noppikaa tuntemaan mies, joka on sanojen takana. Se mies olen minä\nja tarkoitukseni on vilpitön, vaikken tiedäkään, miten sen teille\nselvittäisin.\"\n\nDede Mason oli vilkas kuin lintu ja siirtyi nopeasti mielialasta\ntoiseen; ja nyt hän oli täynnä katumusta ja sovittamishalua.\n\n\"Suokaa anteeksi nauruni\", sanoi hän portin toiselta puolen. \"En\ntodella aikonut nauraa. Se tuli vallan tahtomattani, olin niin\nhämmästynyt ja loukkaantunutkin, Nähkääs, herra Hamish, en ole...\"\n\nHän vaikeni äkkiä epäröiden täydentää ajatusta, jonka hän\nvilkkaudessaan oli alottanut.\n\n\"Tarkoitatte, ettette ole tottunut sellaiseen kosintaan\", sanoi\nDaylight. \"Näin se käy: Hyvää päivää, hauska tutustua, suostutteko\ntarjoukseeni.\"\n\nDede nyökähytti päätään ja purskahti nauruun, johon Daylight yhtyi ja\njoka karkoitti nolouden tunteen. Daylightin rohkeus kasvoi nauraessa ja\nhän rupesi nyt kylmäverisemmin ja maltillisemmin ajamaan asiaansa.\n\n\"Siinä näette. Teillä on kokemusta näissä asioissa. En epäile, että\nteitä on monta kertaa kosittu. No, minä en ole milloinkaan ketään\nkosinut ja olen kuin kala kuivalla maalla. Sitä paitsi ei tämä ole\nkosimista. Tämä on epätavallinen asema, siinä kaikki, ja minä olen\nahdingossa. Minulla on kylliksi paljon hevostuntemusta tietääkseni,\nettei otaksuta miehen esittävän avioliittoa tytön kanssa syyksi,\nminkä vuoksi tahtoo seurustella hänen kanssaan. Ja juuri siksi\nminä olen pulassa. Ensiksikin, minä en voi seurustella kanssanne\nkonttorissa. Toiseksi, te sanotte, ettette tahdo tavata minua konttorin\nulkopuolella. Kolmanneksi syyksi te sanotte sen, että ihmiset juoruavat\nsyystä, että te olette minun konttorissani. Neljänneksi, minun täytyy\nsaada seurustella kanssanne ja minun täytyy saada teidät uskomaan,\nettä tarkoitukseni ovat oikeat ja vilpittömät. Viidenneksi, te olette\ntoisella puolen veräjää valmiina lähtemään ja minä olen toisella puolen\nveräjää aivan toivottomana ja koetan sanoa jotakin, joka saisi teidät\nmuuttamaan mielenne. Kuudenneksi, minä sanoin sanottavani. Ja nyt minä\ntoivon, että te olette muuttanut mieltänne.\"\n\nJa kuunnellessaan häntä, nähdessään hänen totiset, levottomat\nkasvonsa ja kuullessaan hänen koruttomat, arkipäiväiset sanansa,\njotka vain tekivät hänen totisuutensa huomattavammaksi ja tekivät\nsilmiinpistävämmäksi eron hänen ja kaikkien niiden keskinkertaisten\nmiesten välillä, jotka Dede oli tuntenut, unohti hän lopulta kuunnella\nja vaipui omiin ajatuksiinsa. Voimakkaan miehen rakkaus kiehtoo aina\ntervesieluista naista ja katsellessaan suljetun veräjän yli Daylightia,\ntunsi Dede voimakkaammin kuin milloinkaan sen tenhovoiman. Tosin ei\nhänellä ollut kaukaisintakaan aikomusta mennä naimisiin Daylightin\nkanssa — monet syyt estivät häntä siitä; mutta saattoihan hän hiukan\nenemmän seurustella hänen kanssaan. Daylight ei suinkaan ollut\nhänelle vastenmielinen. Päin vastoin Dede piti hänestä, oli pitänyt\nhänestä siitä päivästä lähtien, kun oli ensikerran nähnyt hänen\nlaihat intiaanin-kasvonsa ja hänen säkenöivät intiaanin-silmänsä. Hän\noli miesten mies muissakin suhteissa kuin erinomaisten lihaksiensa\npuolesta. Olihan hän monien seikkailujen sankari, tämä miehekäs,\nhienostumaton Pohjanperän seikkailija, tämä monien sankaritekojen ja\nmonien miljoonien mies, joka oli tullut napaseudulta kamppailemaan niin\nmestarillisesti Etelän miesten kanssa.\n\nHurja kuin punainen intiaani, pelaaja ja irstailija, mies, jolla ei\nollut moraalia ja jonka kostonhimo ei milloinkaan saanut kyllikseen.\nMies, joka polki kasvoihin kaikkia niitä, jotka vastustivat —\nniin, hän tiesi kyllä kaikki hänen raskauttavat nimensä. Mutta\nhän ei pelännyt häntä. Hänen nimeensä sisältyi muutakin. _Burning\nDaylight_ herätti eloon muullaisiakin mielikuvia. Niistä kerrottiin\nsanomalehdissä, aikakauskirjoissa ja kirjoissa Klondikesta. Kaiken\nkaikkiaan sisältyi _Burning Daylight_-nimeen niin paljon — sellaista,\nmikä sai joka naisen mielikuvituksen liikkeelle, niinkuin se sai hänen,\nDeden, mielikuvituksen liikkeelle, kun hän veräjän poikki kuunteli\nhänen kaihoavaa ja intohimoista puhettaan. Dede oli nainen ja hänellä\noli naisen sukupuoliturhamaisuus ja tätä turhamaisuutta hiveli ajatus,\nettä sellainen mies hädässään kääntyi hänen puoleensa.\n\nJa vielä muutakin liikkui hänen mielessään — väsymyksen ja\nyksinäisyyden tunteita; tuhansia epäselviä tunteita ja vielä\nepäselvempiä mielijohteita. Hän tunsi suurta kiusausta ratsastaa tämän\nmiehen kanssa kukkuloilla. Eihän se milloinkaan muuttuisi muuksi, sillä\nhän oli varma siitä, ettei hän milloinkaan voisi jakaa Daylightin\nelämää. Toisaalta ei häntä kiusannut mikään tavallinen naisellinen\npelko eikä arkuus. Hän ei milloinkaan epäillyt, ettei kaikissa\nolosuhteissa voisi huolehtia itsestään. Mikseikä siis? Olihan se\nkuitenkin niin pieni seikka.\n\nHänen elämänsä oli jokapäiväistä ja ikävää. Hän näki kuin\nkuvaelma-sarjana erakko-elämänsä vierivän ohitseen: kuusi päivää\nviikossa konttorissa ja kulkien edes takaisin lautalla; tunnit ennen\nmaatamenoa, jotka hän kuin varkain käytti pianonsoittoon, vaatteittensa\nompelemiseen ja korjaamiseen; kaksi iltaa viikossa, jolloin hän salli\nitselleen seuraelämän huvituksia; muut varkain anastetut hetket ja\nlauvantai-iltapäivä, jonka hän vietti veljensä luona sairaalassa;\nja seitsemäs päivä, sunnuntai, hänen virkistyspäivänsä, jonka hän\nvietti Mabin selässä kukkuloilla. Mutta hänen täytyi ratsastaa yksin.\nMonet naisylioppilaat olivat koettaneet ratsastaa, mutta vietettyään\nsunnuntain tai pari vuokrattujen hevoskaakkien selässä, olivat he\nmenettäneet halunsa. Madeline oli ostanut oman hevosen ja ratsastanut\ninnokkaasti muutaman kuukauden, mutta oli sitten mennyt naimisiin ja\npoistunut Etelä-Kaliforniaan. Aikojen kuluessa kävi yksitoikkoiseksi\naina ratsastaa yksin. Hän oli niin poikamainen, tuo suuri\nmiljoonanomistaja-jättiläinen, jota puolet San Fransiskon rikkaista\nmiehistä pelkäsi. Niin poikamainen! Hän ei ollut milloinkaan aavistanut\nhänen luonteensa tätä puolta.\n\n\"Miten joutuvat ihmiset naimisiin?\" jatkoi Daylight puhettaan. \"No,\nensiksikin he tapaavat toisensa; toiseksi, mieltyvät toistensa\nulkomuotoon; kolmanneksi, tutustuvat toisiinsa; ja neljänneksi, menevät\nnaimisiin tai ei, riippuen siitä, miten he pitävät toisistaan opittuaan\ntuntemaan toisensa. Mutta en käsitä, miten meillä on mahdollisuus saada\nselville pidämmekö toisistamme, ellemme itse luo tätä mahdollisuutta.\"\n\nÄkkiä Deden mieliala muuttui ja asema tuntui hänestä naurettavalta\nja eriskummalliselta. Häntä halutti nauraa — ei vihaisesti\neikä hysteerisesti, vaan ainoastaan hilpeästi. Se oli niin\nhullunkurista. Hän itse, pikakirjoittajatar, hän, kuuluisa ja mahtava\nmiljoonanomistaja ja heidän välissään veräjä, jonka yli vyöryivät hänen\ntodistelunsa siitä, miten ihmiset tutustuvat toisiinsa ja menevät\nnaimisiin. Olihan asema mahdoton. Nämät salaiset kohtaukset kukkuloilla\nlakkaisivat. He eivät missään konttorin ulkopuolella tapaisi toisiaan.\nJa jos Daylight näin ollen koettaisi konttorissa kosia häntä,\nmenettäisi hän hyvin edullisen paikan ja siihen juttu loppuisi. Sitä ei\nollut hauska ajatella, mutta hän oli huomannut, että miehet, etenkin\nkaupungeissa, olivat kaikkea muuta kuin hienotunteisia. Hän ei ollut\nvuosikausia tehnyt työtä elatuksekseen menettämättä monta harhaluuloa.\n\n\"Emme piileskele ratsastusretkillämme\", selitti Daylight. \"Ratsastamme\nniin rohkeasti kuin haluatte ja jos joku näkee meidät, niin nähköön,\nJos he juoruavat — no, niin kauvan kuin omatuntomme on puhdas, ei\nmeidän tarvitse kiusata itseämme. Suostukaa ja Bobilla on selässään\nmaailman onnellisin mies.\"\n\nDede pudisti päätään, hillitsi tammaa, joka kärsimättömänä tahtoi\nkotiin, ja katsoi merkitsevästi piteneviin varjoihin.\n\n\"On myöhä jo\", sanoi Daylight, \"emmekä ole tulleet mihinkään\nratkaisuun. Vielä yksi sunnuntai — se ei ole paljon pyydetty —\ntehdäksemme lopullisen päätöksen.\"\n\n\"Meillä on ollut koko tämä päivä\", sanoi Dede. \"Mutta me rupesimme\nliian myöhään sitä pohtimaan. Ensi kerralla ryhdymme siihen\naikaisemmin. Voin sanoa teille, että tämä on minulle vakava ja tärkeä\nehdotus. Luvatkaa siis ensi sunnuntaina?\"\n\n\"Eivätkö miehet milloinkaan ole rehellisiä?\" kysyi Dede. \"Tiedätte\nvarsin hyvin, että ensi sunnuntailla tarkoitatte monena sunnuntaina.\"\n\n\"No luvatkaa sitten monena sunnuntaina\", huusi Daylight\nhäikäilemättömästi ja Dede ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt\nhäntä kauniimpana. \"Sanokaa se sana. Vain se sana. Ensi sunnuntaina\nkivilouhoksella...\"\n\nDede kokosi ohjat käteensä lähtövalmisteluksi.\n\n\"Hyvää yötä\", sanoi hän, \"ja — —\"\n\n\"Kyllä\", kuiskasi Daylight ja hänen äänessään oli tuskin tuntuva\nkäskevä väre.\n\n\"Kyllä\", sanoi Dede hiljaisella mutta selvällä äänellä, Samassa hän\nkiihoitti tamman raviin ja ratsasti tietä alaspäin katsahtamatta\nkertaakaan taakseen, kiinteästi aprikoiden omia tunteitaan. Vaikka\nhänen teki mieli kieltää — ja viime hetkeen saakka hän oli päättänyt\nkieltää — olivat hänen huulensa kuitenkin lausuneet myöntymyksen.\nTai näytti ainakin siltä kuin olisi hän myöntynyt vain huulillaan.\nHän ei ollut aikonut myöntyä. Miksi hän siis oli myöntynyt? Hänen\nensi hämmästyksensä ja ihmettelynsä niin täysin harkitsemattomasta\nteosta muuttui säikähdykseksi, kun hän mietti sen seurauksia. Hän\ntiesi, ettei Burning Daylight ollut mies, joka tyytyi vähään ja että\nhän teeskentelemättömyydestään ja poikamaisuudestaan huolimatta oli\nitse asiassa voimakas, miehekäs olento ja että hän oli vannoutunut\ntulevaisuudelle, josta välttämättä tulisi jännittävä ja myrskyinen.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\nElämä konttorissa jatkui jotenkin samaan tapaan kuin ennenkin. He\neivät milloinkaan sanalla tai katseella ilmaisseet, että asema oli\nmitenkään entisestä muuttunut. Joka sunnuntai he sopivat, missä\nseuraavana sunnuntaina kohtaisivat; tähän he eivät milloinkaan\npuuttuneet konttorissa. Daylight oli tarkka ja ritarillinen tässä\nsuhteessa. Hänelle tuotti ehtymätöntä iloa nähdä Dede työssä. Hän ei\nkuitenkaan käyttänyt tätä väärin viivyttämällä sanelua tai määräämällä\nylimääräistä työtä, joka olisi pidättänyt Dedeä kauvemmin hänen\nsilmiensä edessä. Mutta hänen rakkautensa rehelliseen peliin voitti\nsellaisen itsekkäisyyden. Häntä olisi hävettänyt käyttää hyväkseen\naseman satunnaisia etuja. Rakkaus oli hänelle korkeampaa kuin pelkkää\nomistamista. Hän tahtoi tulla oman itsensä vuoksi rakastetuksi.\n\nVaikka Daylight olisi ollut kaikkein taitavin juonienpunoja, ei hän\nolisi voinut noudattaa viisaampaa menettelytapaa. Dede muistutti lintua\nyksilöllisessä vapaudenrakkaudessaan, joka ei sietänyt vaatimalla\nvaatimista eikä pakkoa tunneseikoissa, ja siksi hän piti suuressa\narvossa Daylightin hillittyä käytöstä. Hän teki sen itsetietoisesti,\nmutta syvemmällä hänen itsetiedottomassa olemuksessaan olivat sen\nvaikutukset huomaamattomina kuin hienot hämähäkinkudokset. Aivan\nhuomaamatta Daylightin personallisuuden verkko kietoutui hänen\nympärilleen. Lanka langalta nämät salaiset ja aavistamattomat siteet\nvahvistuivat. Kukaties ne juuri olivat saaneet Deden sanomaan kyllä,\nkun hän oli aikonut sanoa ei. Ja kukaties hän samaten tulevaisuudessa\njossakin tärkeämmässä vaiheessa huolimatta terveen järjen ohjeista\nantaisi toisenkin suostumuksen, jota ei ollut aikonut antaa.\n\nDaylightin yhä kasvavasta tuttavallisuudesta Deden kera oli muiden\nmuassa se hyvä seuraus, ettei Daylight uskaltanut juoda niin paljon\nkuin ennen. Hänen alkoholin himonsa oli vähentynyt niin, että hän\nlopulta itsekin huomasi. Tavallaan oli Dede itse välttämätön este.\nHäntä ajatteleminen vaikutti kuin cocktail. Tai jossain määrin hän\nvastasi vissiä cocktailmäärää. Hänen luonnottoman kaupunkielämänsä\njännitys ja kiihkeä liikepelinsä oli tehnyt hänestä säännöllisen\njuomarin. Saadakseen huojennusta ankarasta jännityksestä täytyi hänen\naina rakentaa unohduksen muuri ja Dede oli osana tässä muurissa. Hänen\npersonallisuutensa, hänen naurunsa, hänen äänensä väreet, mahdottomat\nkultaiset välähdykset hänen silmissään, valoleikki hänen hiuksissaan,\nhänen vartalonsa muodot, hänen pukunsa, hänen liikkeensä hevosen\nselässä — kaikki tämä, joka oli syöpynyt Daylightin mieleen, sai hänet\njättämään juomatta monta cocktailia tai skotlantilaista whiskyä soodan\nkera.\n\nHuolimatta heidän päätöksestään, olivat heidän kohtauksensa kuitenkin\njokseenkin salaisia. Itse asiassa he tapasivat toisiaan varkain. He\neivät uljaasti ratsastaneet yhdessä koko maailman nähden. Päinvastoin\nhe aina kohtasivat syrjäisillä teillä, Dede ratsasti Berkeleyhin vievää\nsyrjätietä ja Daylight tuli häntä puolitiessä vastaan. He ratsastivat\nvain vähäliikkeisiä teitä pitkin kirkkoon menevien maalaisten ohitse,\njotka tuskin olisivat tunteneet Daylightiakaan hänen kuvistaan\nsanomalehdissä.\n\nDaylight huomasi pian, että Dede oli hyvä hevosnainen — ei ainoastaan\nhyvä ratsastaja, vaan kestäväkin. Muutamina päivinä he ratsastivat\nkuusikymmentä, seitsemänkymmentä, jopa kahdeksankymmentäkin\npeninkulmaa; eikä Daylight milloinkaan valittanut päivää liian\npitkäksi eikä — mikä Daylightin mielestä oli mainio puoltolause —\nväsyttävimmänkään päivän jälkeen kastanjanruskean raudikon selässä\nollut pienintäkään haavaa. \"Siinä vasta on tyttö\", kuului Daylightin\nkaavamainen, mutta aina innostunut arvostelu.\n\nHe oppivat paljon tuntemaan toisiaan näinä pitkinä keskeytymättöminä\nratsastusretkinä. Heillä ei ollut paljon muuta puhuttavaa kuin\nitsestään ja samalla kuin Dede sai hyvän käsityksen napaseudun\nponnistuksista ja kullankaivuusta, sai Daylight yhä selvemmän kuvan\nDedestä. Dede kertoi seikkaperäisesti elämästä maatilalla, jutteli\nhevosista ja koirista ja ihmisistä ja asioista, kunnes Daylight oli\nnäkevinään hänen kasvinaikansa ja kotinsa ilmielävinä edessään. Hän\nkertoi myös isänsä vararikosta ja kuolemasta, jolloin hänen oli\ntäytynyt keskeyttää opintonsa yliopistossa ja ottaa paikka konttorissa.\nMyöskin veljestään hän puhui ja pitkällisistä ponnistuksistaan saada\ntämä terveeksi ja nyt heikkenevistä toiveistaan. Daylight arveli, että\noli helpompaa kuin oli aavistanutkaan oppia häntä ymmärtämään, vaikka\nhän aina tajusi sen, että kaiken sen takana ja alla, mitä hän Dedestä\ntiesi, oli salaperäinen ja oikukas nainen ja sukupuoli. Hän tunnusti\nnöyrästi itselleen, että siinä oli kartoittamaton ja rajaton meri,\njosta hän ei tiennyt mitään ja jota hänen kuitenkin täytyi jotenkuten\npurjehtia.\n\nHänen ainainen naispelkonsa oli aikaansaanut sen, ettei hän ymmärtänyt\nnaisia, ja se oli estänyt häntä koettamastakaan heitä ymmärtää. Dede\nhevosenselässä, Dede poimimassa unikoita aurinkoisella mäenrinteellä,\nDede, joka nopein pikakirjoituspiirroin pani hänen sanelunsa paperille\n— tämän kaiken hän käsitti. Mutta hän ei tuntenut Dedeä, joka\nniin nopeasti siirtyi mielialasta toiseen, Dedeä, joka kivenkovaan\nkieltäytyi ratsastamasta hänen kanssaan ja sitten äkkiä myöntyi, Dedeä,\njonka silmissä kultainen välke kisaili ja kuiski käskyjä ja viestejä,\njotka eivät olleet hänen korviaan varten. Kaikessa tällaisessa hän näki\nsukupuolen häämöittävät syvyydet, tunnusti niiden tenhon ja piti niitä\nkäsittämättöminä.\n\nDedessä oli toinenkin puoli, jonka suhteen hän tiesi olevansa\ntietämätön. Dede oli lukenut paljon ja hänellä oli tuota\nsalaperäistä ja peloittavaa \"sivistystä\". Ja kuitenkaan ei hänen\nalituiseksi kummastuksekseen tämä sivistys koskaan tuppautunut\nheidän keskusteluihinsa. Dede ei milloinkaan puhunut kirjoista eikä\ntaiteesta eikä senkaltaisista aiheista. Hän oli miltei yhtä koruton ja\nluonnollinen kuin Daylight itse. Hän piti raittiista ulkoilmaelämästä,\nhevosista ja kukkuloista, auringonpaisteesta ja kukista. Daylightille\noli kasvikunta täällä osittain outo ja Dede opasti häntä, näytti\nhänelle eri tammilajit, tutustutti hänet madronoon ja manzanitaan,\nopetti hänelle lukemattomien villien kukkien, pensaiden ja\nsananjalkojen nimet, elintavat ja kasvupaikat. Deden kirkkaat silmät,\njotka olivat harjaantuneet metsässä ja joilta vähän jäi huomaamatta,\nihastuttivat Daylightia. Eräänä päivänä he koetteeksi päättivät katsoa,\nkumpi heistä keksisi enemmän linnunpesiä. Ja Daylight, joka aina oli\nylpeillyt teräväksi harjaantuneesta huomiokyvystään, huomasikin olevan\nvaikeata pysyä voitolla. Päivän päätyttyä oli Daylight vain kolme\npesää edellä. Daylight onnitteli häntä ja sanoi, että syynä hänen\nmenestykseensä oli se, että hän itsekin oli lintu ja että hänellä oli\nlinnun kirkas katse ja vilkkaat liikkeet.\n\nMitä enemmän Daylight oppi Dedeä tuntemaan, sitä enemmän tässä\nhänen mielestään oli linnun ominaisuuksia. Siitä syystä Dede\nmyös piti ratsastamisesta, päätteli hän. Se muistutti lähinnä\nlentoa. Unikkoketo, sananjalkojen kattama vuorisola, poppelirivi\nkapealla tiellä, ruskeankeltainen kukkulanrinne, etäinen,\nauringonpaisteinen vuorenhuippu — kaikki tämä sai hänet puhkeamaan\nnopeisiin ilonhuudahduksiin, jotka Daylightin mielestä olivat kuin\nlaulunhyrähdyksiä. Dede iloitsi pikkuseikoista ja hän näytti aina\nlaulavan. Vakavammissakin asioissa hän muistutti lintua. Kun hän\nratsasti Bobilla ja kamppaili tämän erinomaisen hevosen kanssa\nyliherruudesta, olivat kotkan ominaisuudet hänessä silmiinpistävimpinä.\n\nNämät Deden pienet nopeat ilonhuudahdukset olivat Daylightille\nilon lähteitä. Hän iloitsi Deden ilosta, hänen silmänsä olivat\nyhtä hartaasti kiintyneinä Deden silmiin, kuin Deden silmät olivat\nkiintyneinä hänen mielenkiintonsa esineeseen. Deden avulla hän oppi\nparemmin käsittämään luontoa ja luonnon kauneutta. Dede näytti\nhänelle maisemassa värejä, joita hän ei milloinkaan ollut luullut\nolevan olemassakaan. Hän oli tuntenut vain päävärit. Kaikki punaiset\nvärit olivat punaista. Musta oli mustaa ja ruskea oli ruskeaa kunnes\nse muuttui keltaiseksi, jolloin se ei enää ollut ruskeaa. Hän oli\naina luullut, että purppura oli punaista, jokseenkin verenväristä,\nkunnes Dede opetti hänelle muuta. Kerran he ratsastivat pitkin\nkorkean kukkulan reunaa, missä tuulentuomista siemenistä kasvaneet\nunikot helottivat heidän hevostensa polvien ympärillä ja Dede tuli\nhaltioihinsa nähdessään ääriviivat eri etäisyyksien päässä. Hän laski\nniitä seitsemän ja Daylight, joka oli koko ikänsä katsellut maisemia,\nsai ensi kerran tietää, mitä oli \"etäisyys\". Tämän jälkeen ja aina\nhän katsoi luontoon silmillä, jotka näkivät enemmän ja hän löysi\niloa katsellessaan purppuraisia kesäusvia, jotka vaippoivat etäisten\nkukkulain huiput.\n\nMutta kaiken lävitse kulki rakkauden kultainen lanka. Ensin oli\nDaylight tyytyväinen, kun sai ratsastaa Deden kanssa ja olla\ntoverillisessa suhteessa häneen; mutta hänen himonsa ja tarpeensa olla\nDeden läheisyydessä kasvoivat. Mitä enemmän hän oppi Dedeä tuntemaan,\nsitä kalliimmaksi tämä hänelle kävi. Jos Dede olisi ollut umpimielinen\nja ylpeä häntä kohtaan tai ollut pelkkä nauraa-kikattava, teeskentelevä\nnaisolento, olisi ollut toista. Sen sijaan Dede hämmästytti häntä\nluonnollisuudellaan ja toverillisuudellaan. Tämä jälkimäinen oli\nodottamatonta hänelle. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt sitä puolta\nnaisessa. Nainen leikkikalu; nainen, verenimijä; nainen välttämätön\nvaimo ja suvun jälkeläisten äiti — muuta hän ei ollut naisessa nähnyt.\nMutta nainen toverina, leikkitoverina, ilotoverina — tällä oli Dede\nhäntä hämmästyttänyt. Ja mitä enemmän hyviä puolia hän Dedessä keksi,\nsitä tulisempana hehkui hänen rakkautensa, joka itsetiedottomasti\nväritti hänen äänensä hyväileväksi ja sytytti merkkitulia hänen\nsilmiinsä. Eikä se jäänyt Dedeltä huomaamatta, mutta kuten niin moni\nnainen ennen häntä, luuli hän voivansa leikkiä tulella ja välttää sen\nluonnollisen seurauksen, tulipalon.\n\n\"Talvi lähenee\", sanoi Dede surullisesti ja tarkoituksella, \"ja sitten\ntäytyy jättää ratsastaminen.\"\n\n\"Mutta minun täytyy saada samaten tavata teitä talvellakin\", sanoi\nDaylight nopeasti. Dede pudisti päätään.\n\n\"Olemme olleet hyvin onnelliset\", sanoi hän ja katsoi Daylightia\nlujasti suoraan silmiin. \"Muistan teidän hullunkuriset todisteenne\nmiksi ihmiset tutustuvat toisiinsa; mutta se ei johda mihinkään, ei\nsaata. Tunnen itseni liian hyvin voidakseni erehtyä\".\n\nHänen kasvonsa olivat totiset, niistä näkyi selvästi, ettei hän olisi\ntahtonut loukata, ja hänen silmänsä olivat järkähtämättömät, mutta\nniissä oli kultaiset valot — sukupuolen syvyydet, joihin Daylight nyt\nvallan pelotta katsoi.\n\n\"Olen ollut oikein kiltti\", julisti Daylight. \"Enkö teidänkin\nmielestänne. Saatan sanoa teille, että se on kyllä ottanut kovalle.\nAjatelkaa vaan. En ole kertaakaan sanonut teille sanaakaan rakkaudesta\nja kuitenkin olen koko ajan teitä rakastanut. Se on vaikeata miehelle,\njoka on tottunut kulkemaan omia teitään. Kun on työnteko kysymyksessä,\nen minä siekaile. Ja kuitenkin olen teidän edessänne lauhkea kuin\nlammas. Luulen, että tämä on todisteena siitä, miten paljon teitä\nrakastan. Luonnollisesti haluan mennä kanssanne naimisiin. Olenko\nsanonut teille sanaakaan siitä? En tavuakaan, en henkäystäkään.\nOlen ollut tyyni ja kiltti, vaikka tämä tyynenä pysyminen on ollut\naika-ajoin tehdä minut sairaaksi. En ole kosinut teitä. En kosi teitä\nnytkään. Eipä silti, ettette te tyydyttäisi minua. Tiedän varmasti,\nettä te olette minulle sopiva vaimo. Mutta tunnetteko te minua\ntarpeeksi tietääksenne oman mielenne.\" Hän kohautti olkapäitään. \"Minä\nen tiedä, enkä pidä sitä todennäköisenä. Teidän täytyy varmasti tietää,\nvoitteko uskoa minulle elämänne vai ettekö voi, ja minä pelaan hidasta\nja maltillista peliä. En tahdo hätiköimällä pilata peliäni.\"\n\nTällaista rakkauden tunnustusta ei Dede vielä milloinkaan ollut\nkuullut. Sen tulisuuden puute tuotti hänelle pettymyksen, jonka hän\nsaattoi karkoittaa vain muistamalla, miten Daylightin käsi kerran oli\nvavissut, ja muistamalla intohimoa, jonka juuri tänäpäivänä ja joka\npäivä oli nähnyt hänen silmissään tai kuullut hänen äänessään. Sitten\nmuisti hän vielä, mitä Daylight joitakuita viikkoja takaperin oli\nsanonut hänelle: \"Tokko te tiedättekään mitä on kärsivällisyys\", oli\nhän sanonut ja kertonut hänelle oravien ampumisesta silloin kun hän ja\nElijah Davis olivat nähneet nälkää Stewart-joella.\n\n\"Näette siis\", sanoi Daylight, \"että meidän on juuri tehdäksemme\nrehelliset kaupat seurusteltava toistemme kanssa hiukan enemmän. On\nluultavinta, ettette te ole vielä selvillä tunteistanne — —\"\n\n\"Mutta minä olen selvillä\", keskeytti Dede. \"En uskaltaisi rakastua\nteihin. En löytäisi onnea teidän rinnallanne. Pidän teistä, herra\nHamish, mutta siitä ei milloinkaan voi tulla mitään sen enempää\".\n\n\"Te ajattelette niin siksi, ettette pidä elämäntavastani\", sanoi\nDaylight ja ajatteli itsekseen huomiotaherättäviä automobiiliajoja ja\nirstailijan mainetta, jolla sanomalehdet olivat häntä kunnioittaneet —\najatteli tätä ja aprikoi, kieltäisikö Dede tyttömäisestä kainoudesta\ntietävänsä tästä mitään.\n\nHänen hämmästyksekseen oli Deden vastaus suora ja taipumaton.\n\n\"Ei, en pidä siitä.\"\n\n\"Tiedän, että olen ollut hiukan raju noissa automobiili-ajoissa, joista\non kerrottu sanomalehdissä\", alotti Daylight puolustuspuheensa, \"ja\nettä olen seurustellut vallattomien veikkojen kanssa — —\"\n\n\"En tarkoita sitä\", sanoi Dede, \"vaikka tiedän senkin enkä voi sanoa\npitäväni siitä. Mutta en pidä elämästänne yleensä, toimestanne. On\nnaisia, jotka saattavat mennä naimisiin teidän kaltaisenne miehen\nkanssa ja tulla onnelliseksi, mutta minä en saata. Mitä enemmän\nolisin rakastunut sellaiseen mieheen, sitä onnettomammaksi tulisin.\nOnnettomuuteni tekisi vuorostaan miehenikin onnettomaksi. Minä\npettyisin ja saisin hänet pettymään, vaikkei hän olisi niin onneton,\nkoska hänellä yhä olisi liikeasiansa.\"\n\n\"Toimeni!\" ihmetteli Daylight. \"Mitä pahaa on siinä? Minä hoidan\nliike-asiani rehellisesti ja moitteettomasti. En käytä mitään\nsalateitä, jota ei voida sanoa useimman liikkeen hoidosta, olipa sitten\nkysymyksessä suuret yhtiöt tai pettävät, valhettelevat vähäpätöiset\nkamasaksat. Noudatan rehellisesti pelin sääntöjä enkä valhettele enkä\npetä enkä syö sanaani.\"\n\nDede tervehti helpoituksentunteella uutta keskustelun vaihetta ja\ntilaisuutta saada puhua suunsa puhtaaksi.\n\n\"Muinaisessa Kreikassa\", alkoi hän opettavaisesti, \"pidettiin kunnon\nkansalaisena sitä, joka rakensi taloja, istutti puita — —.\" Hän\nei täydentänyt johdantoaan, vaan veti reippaasti johtopäätöksen.\n\"Kuinka monta taloa olette te rakentanut? Kuinka monta puuta olette te\nistuttanut?\"\n\nDaylight pudisti päätään epätietoisena, sillä hän ei käsittänyt Deden\ntodistelujen tarkoitusta.\n\n\"No niin\", jatkoi Dede, \"kaksi talvea sitten te saitte aikaan pulan\nhiilimarkkinoilla.\"\n\n\"Vain San Fransiskossa\", irvisteli Daylight sitä muistellessaan, \"vain\nSan Fransiskossa. Ja minä käytin hyväkseni lakkoa brittiläisessä\nColumbiassa.\"\n\n\"Mutta te ette itse ollut kaivamassa tätä hiiltä. Kuitenkin te\nkohotitte hinnan neljällä dollarilla tonnilta ja ansaitsitte paljon\nrahaa. Tämä oli teidän liikkeenhoitoanne. Te pakoititte köyhät\nmaksamaan enemmän hiilistään. Te sanoitte pelaavanne rehellisesti,\nmutta te pistitte kätenne kaikkien heidän taskuun ja ryöstitte rahanne\nheiltä. Minä tiedän. Minä poltan arkihuoneessani Berkeleyssa valkeata.\nJa sen sijaan, että olisin maksanut yksitoista dollaria hiilitonnilta,\nmaksoinkin sinä talvena viisitoista. Te ryöstitte minulta neljä\ndollaria.\n\n\"Minä saatoin maksaa nuo neljä dollaria. Mutta oli tuhansittain oikein\nköyhiä, jotka eivät voineet niitä maksaa. Voitte nimittää sitä\nlailliseksi peliksi, mutta minusta se on suoraa ryöväystä.\"\n\nDaylight ei hämmästynyt. Tämä ei ollut mitään uutta hänelle. Hän muisti\nvanhaa naista, joka valmisti viiniä Sonoma-kukkuloilla, ja miljoonia\nhänen kaltaisiaan, jotka olivat luodut ryöstettäviksi.\n\n\"Tunnustan, neiti Mason, että tuossa on hieman perää. Mutta olette jo\npitkän ajan kuluessa nähneet liikeasiain hoitoani ja tiedätte, ettei\nole tapanani ryöstää köyhiä. Minä ahdistan pomoja. He ovat minun\nmiehiäni. He ryöstävät köyhiä ja minä ryöstän heitä. Tuo hiilijuttu oli\ntapaturma. Minä en tavoitellut köyhien rahoja, vain rikkaiden, ja ne\nminä sainkin. Köyhät sattuivat olemaan tiellä ja saivat samalla kärsiä,\nsiinä kaikki.\"\n\n\"Ettekö näe\", jatkoi hän, \"että koko elämä on peliä. Jokainen pelaa\ntavalla tai toisella. Maanviljelijä pelaa säätä ja markkinoita vastaan\nvuodentulollaan. Niin tekee Yhdysvaltojen rautayhtiö. Monen elinkeinona\non ryöstää köyhiä. Tiedän sen. Olen aina ahdistanut ryöväreitä.\"\n\n\"Kadotin näkökohtani\", sanoi Dede. \"Odottakaa hetkinen.\"\n\nJa he ratsastivat hetkisen äänettöminä.\n\n\"Näen sen selvemmin kuin saatan sen selvittää, mutta jotenkin tähän\ntapaan. On rehellistä työtä ja on työtä, joka — no, joka ei ole\nrehellistä. Maanviljelijä muokkaa maata ja kasvattaa jyviä. Hän tekee\njotakin, joka on hyödyllistä ihmiskunnalle. Hän todella tavallaan luo\njotakin, jyviä, jotka täyttävät nälkäisen suun.\"\n\n\"Ja sitten rautatiet ja kauppiaat ja muut ryöstävät häneltä melkoisen\nosan noiden jyvien hinnasta\", keskeytti Daylight.\n\nDede hymyili ja kohotti kättään. \"Odottakaa hetkinen. Hämmennätte\najatuksenjuoksuni. Ei vaikuta asiaan, jos he ryöstävät häneltä kaikki,\nniin että hän nääntyy nälkään. Vehnä, jonka hän kasvatti, on yhä vielä\nmaailmassa. Se on olemassa. Ettekö käsitä? Maanviljelijä luo jotakin,\nsanokaamme kymmenen tonnia vehnää, ja nämät kymmenen tonnia ovat\nolemassa. Rautatiet kuljettavat vehnän kauppaan, suihin, jotka tahtovat\nsyödä sen. Tämä on niinikään rehellistä. Se on samantapaista kuin jos\njoku toisi teille lasin vettä tai ottaisi kivensirusen silmästänne.\nJotakin on tehty, jotakin on saatu aikaan, aivankuin vehnä.\"\n\n\"Mutta rautatiet ryöstävät kuin Sam Scratch\", oikaisi Daylight.\n\n\"Silloin työ, jonka ne suorittavat, on osittain rehellistä, osittain\nei. Nyt tulemme teihin. Te ette luo mitään. Mitään uutta ei ole\nolemassa, kun te olette päättänyt jonkun liikeyrityksenne. Samoin kävi\ntuossa hiilijutussa. Te ette kaivanut sitä. Te ette kuljettanut sitä\nkauppaan. Te ette hankkinut sitä. Käsitättekö? Tätä minä tarkoitan\npuiden istuttamisella ja talojen rakentamisella. Te ette ole istuttanut\nyhtään puuta, ettekä rakentanut ainoatakaan taloa.\"\n\n\"En milloinkaan ole aavistanut, että kukaan nainen maailmassa osaisi\npuhua tuolla tavoin liikeasioista\", mutisi Daylight ihaillen. \"Ja te\nolette pannut minut ahtaalle. Mutta minun kannaltanikin on paljon\nsanomista. Nyt kuunnelkaa te minua. Puhun kolmessa osassa. Ensiksi:\nElämämme on lyhyt parhaimmassakin tapauksessa ja kuolema kohtaa\npian. Elämä on peliä. Toiset ovat syntyneet onnellisiksi ja toiset\novat syntyneet onnettomiksi. Jokainen ottaa osaa peliin ja jokainen\nkoettaa ryöstää jotakuta toista. Useimpia ryöstetään. He ovat\nsynnynnäisiä raukkoja. Joku minun kaltaiseni veikko pääsee perille\npelin juonesta. Minulla on kaksi valintamahdollisuutta. Voin vetää\nyhtä köyttä raukkojen kanssa tai voin vetää yhtä köyttä ryövärien\nkanssa. Raukkana en voita mitään. Leivänkannikatkin riistävät ryövärit\nsuustani. Teen kovaa työtä koko ikäni ja kuolen työni ääreen. En ole\nmilloinkaan saanut hengähtää. Minulla ei ole ollut mitään muuta kuin\ntyötä, työtä, työtä. Puhutaan työn arvokkaisuudesta. Sanon teille,\nettei tämänlaatuisessa työssä ole mitään arvokkaisuutta. Toinen\nmahdollisuuteni on vetää yhtä köyttä ryövärien kanssa ja minä vedän\nyhtä köyttä heidän kanssaan. Tahdon ansaita. Saan automobiileja ja\nhyvää ruokaa ja pehmeitä vuoteita.\n\n\"Toiseksi: Ei ole suurta eroa siinä, jos on puolittain ryöväri, kuten\nrautatie, joka kulettaa maanviljelijän vehnän kauppaan, tai jos on\nkokonaan ryöväri ja ryöstää ryöväreitä, kuten minä. Ja sitäpaitsi on\npuolinainen ryövääminen liian hidasta peliä minulle. En saata ansaita\nkyllin nopeasti.\"\n\n\"Mutta minkävuoksi haluatte ansaita?\" kysyi Dede, \"Teillä on jo\nmiljoonia ja miljoonia. Ette voi ajaa useammalla kuin yhdellä\nautomobiililla kerrassaan, ette nukkua useammassa kuin yhdessä\nvuoteessa kerrassaan.\"\n\n\"Numero kolme antaa siihen vastauksen\", sanoi Daylight, \"ja näin se\nkuuluu: Ihmisillä ja luontokappaleilla on eri halut ja mieliteot.\nKaniini pitää kasvisravinnosta. Ilves pitää lihasta. Sorsat uivat;\nkananpojat pelkäävät vettä. Joku mies kerää postimerkkejä, joku toinen\nkerää perhosia. Tämä mies pitää tauluista, tuo mies huvipursista ja\njonkun toisen intohimo on metsästys. Jonkun mielestä on hevos-kilpa-ajo\ntärkeintä maailmassa, toiselle tuottaa suurimman tyydytyksen seurustelu\nnäyttelijättärien kanssa. He eivät voi auttaa näitä halujaan. Heillä on\nne ja mitä tehdä? Nyt minä pidän pelistä. Pidän pelaamisesta. Tahdon\npelata korkeata peliä ja pelata nopeasti. Sellainen on luontoni. Ja\nminä noudatan sitä.\"\n\n\"Mutta miksi ette voi tehdä hyvää rahallanne?\"\n\nDaylight nauroi.\n\n\"Tehdä hyvää rahallanne! Sehän olisi samaa kuin jos antaisi Jumalalle\nkorvapuustin, kuin jos sanoisi hänelle, ettei hän osaa johtaa\nmaailmaansa ja että te olisitte kiitollinen jos hän väistyisi syrjään\nja antaisi teidän yrittää. Eikö ole naurettavaa kulkea suuri nuija\nkädessä ja murskata ihmisten päitä ja ottaa heidän rahansa kunnes on\nkoonnut aimo omaisuuden ja sitten katua tekojaan ja kulkea sitomassa\npäitä, jotka muut ryövärit ovat musertaneet. Eikö totta? Siksi\nmuuttuu hyvän tekeminen rahalla. Silloin tällöin joku ryöväreistä\nmuuttuu helläsydämiseksi ja ryhtyy ajamaan sairasvaunua. Niin teki\nCarnegie. Hän, joka oli oikein suurryöväri, nujersi päitä vimmatuissa\ntaisteluissa, ryösti raukoilta viisisataa miljoonaa ja nyt hän kulkee\njakelemassa sitä heille takaisin. Naurettavaa? Eikö totta?\"\n\nHän kiersi savukkeen ja odotti puoleksi uteliaana, puoleksi huvitettuna\nDeden vastausta. Hänen vastauksensa ja häikäilemätön ajatustapansa sai\nvastustajan helposti ymmälle ja Dede palasi lähtökohtaansa.\n\n\"Minä en voi väitellä kanssanne ja te tiedätte sen. Vaikka nainen olisi\nkuinka oikeassa, on miehillä kuitenkin sellainen taito, että kaikki\nmitä he sanovat tuntuu vakuuttavimmalta ja kuitenkin nainen on yhä\nvarma siitä, että hän on oikeassa. Mutta on olemassa jotakin muuta —\nluomisilo. Nimittäkää sitä pelaamiseksi jos tahdotte, mutta sentään\ntuottaa minusta enemmän tyydytystä luoda jotakin, tehdä jotakin,\nkuin pyöritellä koko päivä arpanappuloita. Toisinaan kun halusin\nruumiinliikettä tai kun minun täytyi maksaa viisitoista dollaria\nhiilistä, rupesin sukimaan Mabia. Ja kun sen karva kiilsi hienona kuin\nsilkki, olin tyytyväinen työhöni. Samaa täytyy tuntea miehen, joka\nrakentaa talon tai istuttaa puita. Hän saattaa katsella sitä. Hän teki\nsen. Se on hänen kättensä työtä. Vaikka joku teidän kaltaisistanne\nottaisi hänen puunsa, olisivat puut silti olemassa ja hän tietäisi,\nettä hän ne on istuttanut. Te, herra Hamish, ette kaikkine\nmiljooninenne voi riistää häneltä tätä tietoa. Se on luomisiloa ja\nse on puhtaampaa iloa kuin pelkkä pelaaminen. Ettekö milloinkaan ole\nitse tehnyt mitään esinettä — hirsimajaa Yukonissa, tai kanoottia,\ntai lauttaa, tai jotakin muuta? Ja ettekö muista, miten tyytyväinen te\nolitte ja miten hyvältä tuntui ollessanne työssä ja sen jälkeen kun\nolitte päättänyt työnne.\"\n\nHänen puhuessaan heräsi Daylightin mielessä samansuuntaisia muistoja.\nHän näki aution lakeuden Klondike-joen varrella ja hän näki\nhirsimajojen ja varastohuoneiden nousevan maasta ja sahansa yöt ja\npäivät työssä kolmessa työvuorossa.\n\n\"Niin, olkoon menneeksi, neiti Mason. Te olette oikeassa — tavallaan.\nOlen rakentanut satoja taloja siellä Napaseudulla ja muistan, että\nolin ylpeä ja iloinen nähdessäni ne valmiina. Ja olen iloinen\nja ylpeä nyt, kun muistan niitä. Ja siellä oli Ophir — kehnoin\nhirvilaidun kullankaivuupaikaksi mitä milloinkaan on nähty. Ja minä\ntein siitä suuren Ophirin. Minä johdin sinne veden Rinkabillysta,\nkahdeksankymmenen peninkulman päästä. Kaikki sanoivat, etten minä voi\nsitä tehdä, mutta minä tein sen ja se oli tehty. Pato ja huuhdontaväylä\nmaksoivat minulle neljä miljoonaa. Mutta teidän olisi pitänyt nähdä\nOphir — sähkölaitokset, sähkövalo ja satoja miehiä työssä yöt ja\npäivät. Luulen hieman aavistavani, mitä te tarkoitatte luomisella.\nMinä loin Ophirin ja se oli, piru vie, suuremmoinen homma — pyydän\nanteeksi. En aikonut kirota. Mutta tämä Ophir! — Tietenkin minä olen\nylpeä siitä nyt kuten silloinkin kun viimeksi sen näin.\"\n\n\"Ja te voititte jotakin, joka on arvokkaampaa kuin pelkkä raha\",\nrohkaisi Dede. \"Nyt saatte tietää, mitä minä tekisin, jos minulle\nolisi paljon rahaa ja minä kuitenkin tahtoisin hankkia yhä lisää.\nKatsokaa noiden paljaiden kukkuloiden eteläisiä ja läntisiä rinteitä.\nMinä ostaisin ne ja istuttaisin niille eucalyptus-puita. Minä tekisin\nsen pelkän ilon vuoksi, jonka tämä työ minulle tuottaisi; mutta jos\nminussa olisi tuo kummallinen pelihimo, niin tekisin sen kuitenkin ja\nansaitsisin rahaa puilla. Ja tässä on taas minun toinen näkökohtani.\nSensijaan, että korottaisin hiilen hintaa tuomatta unssiakaan hiiliä\nkauppaan, minä hankkisin tuhansia syliä polttopuita. Ja jokainen,\njoka kulkisi lautalla lahden poikki, näkisi nuo metsäiset kukkulat ja\nilostuisi. Kuka ilostui siitä, että te korotitte hiilen hintaa neljällä\ndollarilla tonnilta?\"\n\nNyt oli Daylightin vuoro olla hetkinen ääneti, sillä aikaa kun Dede\nodotti vastausta.\n\n\"Soisitteko mieluummin, että tekisin jotakin tämän tapaista?\" kysyi hän\nviimein.\n\n\"Se olisi parempi maailmalle ja parempi teille\", vastasi Dede.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\n\nKoko viikon tiesi jokainen konttorissa, että jotakin uutta ja tärkeätä\nliikkui Daylightin mielessä. Lukuunottamatta muutamia vähäpätöisiä\nliikeyrityksiä, ei hän moneen kuukauteen ollut osoittanut mielenkiintoa\nmihinkään. Mutta nyt tekivät hänen aivonsa ankaraa työtä, hän teki\näkkinäisiä ja pitkällisiä retkiä lahden poikki Oaklandiin, tai istui\näänettömänä ja liikkumatta pöytänsä ääressä tuntikausia, Hän näytti\nhyvin onnelliselta näissä mietteissään. Silloin tällöin tuli miehiä\nneuvottelemaan hänen kanssaan — ja nämät olivat aivan toisenlaisia\nkuin ne, jotka tavallisesti tulivat häntä tapaamaan.\n\nSunnuntaina sai Dede tietää kaikki.\n\n\"Olen paljon tuuminut keskusteluamme\", alkoi Daylight, \"ja minulla on\nvalmiina suunnitelma, joka saa hiukset nousemaan pystyyn päässänne.\nSe on sellaista, mitä te sanotte rehelliseksi ja samalla se on\nsuuremmoisinta peliä, mihin kukaan mies milloinkaan on ryhtynyt. Mitä\nsanotte siitä, jos lahjoittaa ihmisille aikaa tukuttain, antaa heille\nkaksi minuuttia siihen, mihin ennen on ollut varaa vain yksi minuutti?\nNiin, ja istuttaa puitakin — monta miljoonaa puuta, Te muistatte tuon\nkivilouhoksen, jonka sanoin aikovani ostaa? No niin, minä ostan sen.\nOstan nämät kalliot, tästä Berkeleyn ympäriltä ja toiselta puolen San\nLeandroon saakka. Olen jo ostanut osan niistä tätä tarkoitusta varten.\nMutta tämä on visusti pidettävä salassa. Ennenkuin kukaan aavistaa\nmitään, on minulla jo suuret alat hallussani. Te näette tuon kukkulan\nvastapäätä. Siitä olen ostanut jo alueen. Eikä se ole vielä mitään sen\nrinnalla mitä aijon ostaa.\"\n\nHän vaikeni voitonriemuisena.\n\n\"Ja kaikki tämä siinä tarkoituksessa, että voisitte lahjoittaa\nihmisille kaksi minuuttia yhden asemasta?\" kysyi Dede ja nauroi samalla\nsydämellisesti hänen salaperäisyydelleen.\n\nDaylight katsoi häneen lumottuna. Hänellä oli sellainen suora\npoikamainen tapa nauraessaan heittää päätään taaksepäin. Ja hänen\nhampaitaan Daylight ihaili ihailemasta päästyään. Ne eivät olleet\npienet, mutta säännölliset ja lujat, ilman ainoatakaan koloa ja ne\nolivat Daylightin mielestä terveimmät, valkoisimmat ja kauniimmat\nhampaat, mitkä hän milloinkaan oli nähnyt. Ja jo kuukausia hän oli\nverrannut niitä jokaisen tapaamansa naisen hampaisiin.\n\nVasta kun Deden nauru oli lakannut hän saattoi jatkaa.\n\n\"Lauttausjärjestelmä Oaklandin ja San Fransiskon välillä on kehnoin\nja vanhanaikaisin laitos Yhdysvalloissa, Te kuljette sillä joka päivä\nedestakaisin, kuutena päivänä viikossa. Siis kahtenakymmenenä viitenä\npäivänä kuukaudessa, tai kolmenasatana vuodessa. Miten pitkä aika menee\nteiltä joka kerta tähän kulkuun? Neljäkymmentä minuuttia jos hyvin käy.\nMinä vien teidät ylitse kahdessakymmenessä minuutissa. Jollen täten\nlahjoita ihmisille kahta minuuttia yhden asemasta niin olen Matti.\nSäästän teiltä kaksikymmentä minuuttia kerralla. Se on neljäkymmentä\nminuuttia päivässä, kaksitoista tuhatta minuuttia vuodessa teiltä,\nyhdeltä henkilöltä. Malttakaahan: se on kaksisataa tuntia. Otaksutaan,\nettä minä säästän kaksisataa tuntia vuodessa tuhansille muille — se on\njo jotakin, eikö totta?\"\n\nDede saattoi vain hengästyneenä nyökähyttää päätään. Häneen oli\ntarttunut Daylightin innostus, vaikkei hän ollutkaan selvillä siitä,\nmiten tämä aikaa säästäessään aikoi menetellä.\n\n\"Tulkaa\", sanoi Daylight. \"Ratsastakaamme tuonne kukkulalle ja\npäästyämme huipulle mistä on avara näköala, minä selitän teille kaikki.\"\n\nKapea polku vei alas kalliorotkon kuivuneeseen uomaan, jonka poikki\ntäytyi kulkea, ennenkuin saattoivat alottaa kiipeämisen. Rinne\noli jyrkkä ja tiheän pensaikon peittämä, jossa heidän hevosensa\nkompastelivat, Bob suuttui, kääntyi äkkiä ja koetti päästä Mabin\nohitse. Se työnsi tamman syrjään tiheään pensaikkoon, missä tämä oli\nvähällä kaatua. Tasapainon saavutettuaan työntyi Mab koko painollaan\nBobia vastaan. Välttämätön seuraus oli, että molemmat ratsastajat\ntörmäsivät yhteen ja kun Bob syöksyi rinnettä alaspäin, oli Dede\nvähällä pudota hevosen selästä. Daylight sai hevosensa hillityksi\nja auttoi Deden samalla satulaan. Oksa- ja lehti-sade rapisi heidän\npäälleen ja vastus seurasi vastusta kunnes he vaatteet revittyinä,\nmutta onnellisina ja virkein mielin pääsivät huipulle. Täällä eivät\nmitkään puut peittäneet näköalaa. Se kukkula, jonka huipulla he olivat,\nulkoni säännöllisestä kukkulajonosta, joten he näkivät kolmeneljännestä\nympyrästä. Alhaalla lahden ympärillä olevalla tasangolla oli Oakland,\nja lahden takana oli San Fransisko. Näiden kahden kaupungin välillä\nhe saattoivat nähdä valkeat lauttaveneet vedessä. Heidän oikealla\npuolellaan oli Berkeley, ja vasemmalla harvaanasutut kylät Oaklandin\nja San Leandron välillä. Suoraan heidän edessään oli Piedmont\numpimähkäisine asumuksineen ja viljelysmaineen, ja Piedmontista vietti\nmaa säännöllisesti alenevina aaltoina Oaklandiin.\n\n\"Katsokaa\", sanoi Daylight tehden kaarevan liikkeen käsivarrellaan.\n\"Tuolla asuu sata tuhatta ihmistä, eikä mikään estä siellä\nasumasta puolta miljoonaa. Siinä mahdollisuus lisätä asukasluku\nviidenkertaiseksi. Tällainen on suunnitelmani lyhyesti kerrottuna.\nMiksi ei Oaklandissa asu enemmän väkeä? Puuttuu hyvä yhdysliikenne San\nFransiskon kanssa ja sitäpaitsi on Oakland nukkuvaa paikkakuntaa. Se on\npaljon sopivampi asuinpaikaksi kuin San Fransisko. Otaksukaammepa nyt,\nettä minä ostan kaikki Oaklandin, Berkeleyn, Alamedan, San Leandron\nja muut raitiotiet — hankin niille pätevän ja yhteisen johdon,\nOtaksukaamme, että minä lyhennän San Fransisko-matkaan tarvittavan\najan puoleksi rakentamalla suuren aallonmurtajan Goat Islandin\ntienoille ja järjestämällä lauttauslaitoksen uusilla ajanmukaisilla\nveneillä? No, silloin ihmiset haluavat asua tällä puolen lahtea. Hyvä.\nHe tarvitsevat maata, mille rakentaa. Siispä minä ensin ostan maan.\nMutta maa on halpaa nyt. Miksi? Siksi, että tämä on maaseutua, siksi,\nettei ole sähköraitioteitä, ei nopeita kulkulaitoksia, eikä kukaan\naavista, että sähköraitiotiet ovat tulossa. Minä rakennan raitiotiet.\nSe saa maanarvon kohoamaan. Sitten minä myyn maata niin paljon kuin\nihmiset haluavat ostaa parannetun lauttauslaitoksen ja kulkuneuvojen\nhoukuttelemina.\n\n\"Te näette, rakentamalla tiet minä lisään maan arvoa. Sitten minä\nmyyn maan ja saan arvon takaisin ja tämän jälkeen ovat vielä\njäljellä raitiotiet, jotka kuljettavat ihmisiä edes takaisin ja\nansaitsevat suuria summia. En saata hävitä tässä pelissä. Ja on\nmuitakin mahdollisuuksia ansaita miljoonia. Millaista on alue\nvanhan aallonmurtajan ja sen paikan välillä, mihin aijon rakentaa\naallonmurtajani? Vesi on siinä matalaa. Minä täytän ja ruoppaan sen ja\nrakennan laivatelakoita, joihin sadat laivat laskevat. San Fransiskon\ntelakoilla on tungosta. Ei ole enää tilaa laivoille. Jos sadat\nlaivat purkavat lastinsa lahden tällä puolen suoraan kolmen suuren\nrautatielinjan tavaravaunuihin, perustetaan tehtaita tänne sen sijaan,\nettä nyt perustetaan niitä San Fransiskoon. Tehtaat tarvitsevat maata.\nMinun on siis ostettava tehtaan paikat ennenkuin kukaan aavistaa,\nettä maan-arvo tulee kohoamaan. Tehtaat tuovat mukanaan kymmeniä\ntuhansia työmiehiä perheineen. Nämät tarvitsevat enemmän taloja ja\nenemmän maata, siis minua, sillä minähän heille myyn maan. Ja kymmenet\ntuhannet perheet tuovat joka päivä kymmeniä tuhansia nikkelilantteja\nsahköraitiovaunuihin. Kasvava asutus tarvitsee enemmän kauppoja;\nenemmän pankkeja, enemmän kaikkea. Kaikkeen tähän tarvitaan minua. Mitä\narvelette siitä?\"\n\nEnnenkuin Dede ennätti vastata, jatkoi Daylight taas puhettaan. Hänen\nsielunsa silmien edessä vilisi kuvia tästä uudesta hänen unelmainsa\nkaupungista, jonka hän rakensi Alamedan kukkuloille.\n\n\"Tiedättekö — olen ollut sitä katsomassa — Clyden vuono, missä\nkaikki rautaiset laivat rakennetaan, ei ole puoleksikaan niin\nsuuri kuin Oaklandin lahti tuolla alhaalla, missä kaikki vanhat\nlaivahylyt viruvat? Miksei se ole Clyden vuono? Siksi että Oaklandin\nkaupunginneuvosto kuluttaa aikansa kiistelemällä joutavista\nasioista. Tarvitaan joku, joka näkee asiat ja sen jälkeen tarvitaan\njärjestelykykyä. Minä olen siinä mies paikallani. En suotta onnistunut\nniin hyvin tehdessäni Ophirin siksi, mikä se oli. Ja kun asiat\nensin ovat ruvenneet luonnistamaan, tulvii kyllä vierasta pääomaa\nyritykseen. Minun on vain pantava se alkuun. 'Hyvät herrat', sanon\nminä, 'täällä on kaikki luonnolliset edellytykset suurelle kaupungille.\nJumala Kaikkivaltias on ne pannut tähän ja pannut minut näkemään ne.\nHaluatteko laskea maihin teenne ja silkkinne Aasiasta ja lähettää sen\nlaivoilla suoraan Itään. Tässä ovat laivatelakat höyrylaivoillenne ja\ntässä ovat rautatiet. Haluatteko tehtaita, joista voitte kuljettaa\ntavarat suoraan maitse tai meritse. Tässä on paikka tehtaille ja tässä\non nykyaikainen ajanmukainen kaupunki viimeisine parannuksineen teidän\nja työmiestenne asuttavaksi.'\n\n\"Sitten on vesijohtokysymys. Tulen jokseenkin täydellisesti omistamaan\nvedenjakajan. Miksi en vesilaitoksiakin? Oaklandissa on nyt kaksi\nvesiyhtiötä, jotka tappelevat keskenään kuin kissa ja koira.\nSuurkaupunki tarvitsee hyvää vesijohtolaitosta. Nuo yhtiöt eivät\nsitä voi antaa. Ne ovat kehnosti järjestetyt. Minä anastan, nielen\nne ja hankin kaupungille hyvää vettä. Siitäkin tulee rahaa — rahaa\nkaikkialta. Jokainen parannus saa jonkun muun arvon kohoamaan. Arvo\nriippuu asukasluvusta. Mitä suurempi on jonkun paikkakunnan asukasluku,\nsitä arvokkaampi on siellä maaomaisuus. Ja tämä on kuin luotu suuren\nihmisjoukon asuinpaikaksi. Katsokaa sitä! Katsokaahan vain! Ette voisi\nlöytää parempaa paikkaa suurelle kaupungille. Tarvitaan vain asukkaita\nja kahden vuoden kuluttua on täällä parisataa tuhatta asukasta lisää.\nJa mikä on enemmän, tässä ei tapahdu mitään huijausta. Se on rehellistä\npeliä. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua on lahden tällä puolen miljoona\nasukasta. Puuttuu vielä hotellit. Täällä ei ole yhtään kunnollista\nhotellia. Minä rakennan pari ajanmukaista hotellia, jotka herättävät\nhuomiota. En välitä siitä, vaikkeivät ne vuosikausiin tuottaisikaan\nvoittoa. Niistä on kuitenkin minulle toisissa suhteissa hyötyä.\nJa sitten aijon vielä istuttaa miljoonia eukalyptus-puita näille\nkukkuloille.\"\n\n\"Mutta miten aijotte menetellä?\" kysyi Dede. \"Teillä ei ole kylliksi\nrahaa kaikkiin näihin suunnitelmiinne.\"\n\n\"Minulla on kolmekymmentä miljoonaa ja jos tarvitsen enemmän voin\nlainata maata vastaan. Kuoletuslainan korot eivät lähimainkaan niele\nmaan arvon kohoamista ja minä aijon myydä maata kosolti.\"\n\nSeuraavina viikkoina oli Daylight aina toimessa. Hän vietti suurimman\nosan ajastaan Oaklandissa ja tuli harvoin konttoriin. Hän aikoi muuttaa\nkonttorin Oaklandiin, mutta, kuten hän sanoi Dedelle, oli sitä ennen\nalkuvalmistukset, maan osto, suoritettavat loppuun. Sunnuntain toisensa\nperästä he milloin miltäkin kukkulanhuipulta katselivat uneksittuun\nkaupunkiin ja sen maataviljeleviin esikaupunkeihin ja Daylight näytti\nDedelle viimeiset ostonsa. Aluksi ne olivat maakaistaleita sieltä ja\ntäältä, mutta sitä mukaan kuin viikot vierivät, harvenivat kohdat,\njoita Daylight ei omistanut, kunnes ne lopulta olivat kuin saaria,\njoita Daylightin maa ympäröi.\n\nSe vaati nopeaa ja suurisuuntaista toimintaa, sillä Oaklandissa\nja sen lähiseuduilla piankin huomattiin summaton maanostaminen.\nMutta Daylight maksoi heti ja nopeasti toimiminen oli aina\nkuulunut hänen menettelyohjeisiinsa. Ennenkuin muut saattoivat\naavistaakkaan hänen aikeitaan, hän kaikessa hiljaisuudessa saattoi\nloppuun monta aijetta. Samaan aikaan kuin hänen asiamiehensä\nostivat maa-alueita sekä liikekeskusta että tehtaita varten,\nhankki Daylight kaupunginneuvostolta etuoikeuksia, valtasi nuo\nkaksi vedetöntä vesiyhtiötä ja kahdeksan tai yhdeksän itsenäistä\nraitiotielinjaa ja sai haltuunsa lahden rantamat telakoitaan\nvarten. Rantamista oli vuosikausia käräjöity ja hän ryhtyi ripeästi\nasiaan — osti yksityisomistajien osuudet ja samalla vuokrasi osan\nkaupunginvaltuustolta.\n\nSamaan aikaan kuin Oakland oli kuohuksissa tämän odottamattoman\njoka suuntaan ulottuvan toiminnan johdosta ja kiihtyneenä kyseli\nsen tarkoitusta, osti Daylight salaa republikaanisen puolueen\npää-äänenkannattajan ja demokratisen puolueen pää-äänenkannattajan ja\nmuutti rohkeasti uuteen konttorihuoneustoonsa. Tämä oli luonnollisesti\nsuuri, se käsitti neljä kerrosta kaupungin ainoassa ajanmukaisessa\nkonttorirakennuksessa — ainoassa rakennuksessa, jota ei myöhemmin\ntultaisi repimään, kuten Daylight arveli. Siellä oli osasto toisensa\njälkeen ja satoja konttoristeja ja pikakirjoittajia. Kuten hän kertoi\nDedelle:\n\n\"Minulla on enemmän yhtiöitä kuin osaatte laskeakaan. Alamedan & Contra\nCostan Maarengas, Yhdistetyt Katuraitiotiet, Yerba Buenan Lautta-yhtiö,\nYhdistetty Vesiyhtiö, Piedmontin Kiinteimistö-yhtiö, Fairview- ja\nPortola-hotelli-yhtiö ja puolisen tusinaa muita, joiden nimet minun\non täytynyt merkitä muistikirjaan voidakseni ne muistaa. Vielä on\nPiedmontin Pesulaitosyhtiö ja Redwoodin Yhdistetyt Kivilouhokset.\nOstettuani aluksi tuon louhoksen, josta on ollut puhetta, olen\nnyt aikeissa ostaa ne kaikki. Ja sitten on laivarakennusyhtiö,\njolle en vielä ole antanut nimeä. Kun minun kerran täytyy hankkia\nlauttausveneitä, niin päätin rakentaa ne itse. Ne ovat valmiina siksi\nkuin aallonmurtajakin on kunnossa. Kylläpä tässä on ollut hommaa. Ja\nminulla on ollut ilo samalla pettää ryövärijoukkuetta. Vesiyhtiön\nmiehet kiljuvat nyt. Annoin varmaankin heille aimo iskun. Tein lopun\nhyvästä tulolähteestä.\"\n\n\"Mutta minkävuoksi vihaatte heitä noin?\" kysyi Dede.\n\n\"Siksi, että he ovat sellaisia raukkamaisia pettureita.\"\n\n\"Mutta he pelaavat samaa peliä kuin tekin.\"\n\n\"Kyllä, mutta eivät samalla tavalla.\" Daylight katseli häntä\nmiettiväisenä. \"Kun sanon raukkamaisia pettureita, niin tarkoitan\njuuri sitä — raukkamaisia pettureita. He ovat olevinaan aika pelaajia\neikä yhdellä tuhannestakaan heistä ole rohkeutta olla pelaaja. He\novat pieniä pumpulihäntäisiä kaniineja, jotka koettavat uskotella\nolevansa suuria peloittavia susia. Katsokaa miten he menettelevät. Kun\nmahtimiehet halusivat myydä Little Copper-osakkeita, lähettivät he\nJakey Fallowin New Yorkin arvopaperipörssiin huutamaan: 'Minä ostan\nkaikki Little Copperin osakkeet tai osan niistä viidestäkymmenestä\nviidestä.' — Little Copper oli silloin viidessäkymmenessä neljässä.\nJa kolmessakymmenessä minuutissa nuo pumpulihännät — _rahamiehiksi_\njotkut nimittävät heitä — saivat Little Copperin kohoamaan\nkuuteenkymmeneen. Ja tunnin kuluttua syntyi paniikki ja Little Copper\naleni neljäänkymmeneen viiteen, jopa neljäänkymmeneen.\n\n\"He toimivat tietämättään pomojen kätyreinä. Miltei yhtä paljon kuin he\nryöstävät raukkoja, ryöstävät pomot heitä. Tai käyttävät pomot heitä\nvälikappaleinaan ryöstäessään toisiaan. Tällä tavoin trusti viimeisessä\npaniikissa kaappasi Chattanogan Hiili- ja Rautayhtiön osakkeita.\nTrusti sai aikaan tuon paniikin. Se tahtoi saattaa häviöön pari suurta\npankkiyhtiötä ja löylyttää samalla puolta tusinaa pomoja; ja se teki\ntämän peloittamalla pumpulihännät. Pumpulihännät pitivät huolen muusta\nja yhtiö keräsi Chattanogan Hiili- ja Rautayhtiön osakkeita. Ken\ntahansa, kellä on rohkeutta ja ymmärrystä, voi tanssittaa pumpulihäntiä\nmielensä mukaan. Minä en suorastaan vihaa heitä, mutta en juuri\nkunnioita tuollaisia pelkureita.\"\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\n\nDaylight oli kuukausia hautautuneena työhön. Menot olivat hirvittävät,\neikä mitään tuloja ollut. Lukuunottamatta yleistä maanarvon nousua,\nei Oakland ollut hyväksynyt hänen tunkeutumistaan taloudelliselle\nnäyttämölle. Kaupunki odotti häntä, tahtoi nähdä, mitä hän aikoi\ntehdä, eikä hän vitkastellut. Hän palkkasi työn eri aloja varten\nparhaiten harjaantuneet aivot, mitä oli saatavissa. Mahdollisiin\nalkuerehdyksiin ei hänellä ollut kärsivällisyyttä ja hän oli päättänyt\nalkaa oikein. Siksi otti hän palvelukseensa Wilkinsonin ja korotti\nhänen entisestäänkin suuren palkkansa miltei kaksinkertaiseksi,\nsaadakseen hänet jättämään toimensa Chicagossa ja ottamaan\nhuolekseen raitiotieliikenteen järjestelyn. Yöt ja päivät ahersivat\nraitiotietyömiehet kaduilla. Ja yöt ja päivät iskivät paaluttajat\nsuuria paaluja San Fransiskon lahden mutaan. Aallonmurtajasta aijottiin\ntehdä kolme peninkulmaa pitkä ja Berkeleyn kukkuloilta hakattiin\nkokonaisia eucalyptus-viidakoita paaluiksi.\n\nSamaan aikaan kuin raitiotieraiteita rakennettiin, kartoitettiin\nkaurapeltoja ja raivattiin kaupungin puistikoiksi ja sinne tänne\nlaitettiin parhaita nykyaikaisia menettelytapoja noudattaen\nkiemurtelevia puistokatuja ja puistoja. Kadut tehtiin leveitä ja\nsuunniteltiin hyvin, viemäri- ja vesijohdot tehtiin valmiiksi ja ne\npantiin sepelikivillä hänen omista louhoksistaan. Niinikään laskettiin\nkatukäytävät sementillä, joten ostajan tarvitsi vain valita tontti\nja arkkitehti ja ryhtyä rakentamaan. Daylightin uusilla raitioteillä\npääsi nopeasti Oaklandin laajan alueen joka kolkkaan ja jo aikoja\nennen kuin lauttauslaitos oli kunnossa rakennettiin satoja taloja.\nHänen maasta saamansa voitto oli suunnaton. Yhdessä päivässä oli hän\nrahamiestempullaan muuttanut tavallisen maanviljelysseudun parhaiten\nasutuksi kaupunginosaksi.\n\nMutta tämän rahan, joka virtasi hänelle, käytti hän heti muihin\nyrityksiinsä. Raitiotievaunujen tarve oli niin suuri, että hän ryhtyi\nitse niitä rakentamaan. Ja vaikka maanarvo jo oli noussut, osti hän\nyhä vielä tehtaan- ja asuinrakennustontteja. Wilkinsonin neuvosta\nrakennettiin uudelleen kaikki jo käytännössäkin olleet raitiotiet.\nKevyet, vanhanaikuiset kiskot revittiin ja sijaan pantiin raskaimmat,\nmitä oli saatavissa. Hän osti syrjäkatuja, joita levennettiin,\njotta raitiovaunut olisivat päässeet nopeammin kulkemaan. Sama\nlaajasuuntainen järjestelmä toteutettiin vesijohtolaitoksessa. Kaiken\npiti olla parasta laadultaan, jos mieli hänen suurten yritystensä\nmenestyä. Oaklandista oli tehtävä ensi luokan kaupunki ja sen hän\naikoi toteuttaa. Suurten hotelliensa lisäksi hän rakensi huvipuistoja\nrahvaalle ja klubihuoneustoja hienommalle väelle. Jo ennenkuin väkiluku\noli lisääntynyt, oli liike raitioteillä huomattavasti vilkastunut.\nHänen suunnitelmissaan ei ollut mitään turhia houreita. Ne olivat\nterveesti harkittuja yrityksiä.\n\n\"Oakland tarvitsee ensiluokan teatterin\", sanoi hän ja koetettuaan\nturhaan innostuttaa paikkakunnan rahamiehiä asiaan, ryhtyi hän itse\nrakentamaan teatteria: sillä hän yksin aavisti nuo kaksisataa tuhatta\nuutta asukasta, jotka kaupunki tulisi saamaan.\n\nMutta huolimatta siitä miten kiire Daylightilla oli, käytti hän\naina sunnuntait ratsastukseen kukkuloilla. Eivät edes sateiset\ntalvisäät tehneet loppua näistä ratsastusretkistä Deden kera.\nEräänä lauvantai-iltapäivänä konttorissa Dede sanoi hänelle, ettei\nhän seuraavana päivänä voinut tavata Daylightia ja kun tämä vaati\nselitystä, sanoi Dede.\n\n\"Olen myynyt Mabin.\"\n\nDaylight oli hetkisen sanattomana. Deden teko merkitsi niin vakavia\nasioita, ettei hän heti osannut sitä selittää itselleen. Se vivahti\nmiltei petokseen. Oliko Dedellä ehkä rahahuolia? Vai oliko se hänen\ntapansa antaa hänen, Daylightin, ymmärtää, ettei enää tahtonut\nseurustella hänen kanssaan. Tai...\n\n\"Mistä syystä?\" sai Daylight kysytyksi.\n\n\"En voinut ruokkia sitä, kun kaurat maksavat neljäkymmentäviisi\ndollaria tonnilta\", vastasi Dede.\n\n\"Oliko tämä teidän ainoa syynne?\" kysyi Daylight ja katsoi häneen\nlujasti; sillä hän muisti Deden kerran kertoneen hänelle, miten viisi\nvuotta takaperin oli ruokkinut yhden talven tammaa, vaikka kaurat\nolivat maksaneet kuusikymmentäkin dollaria tonnilta.\n\n\"Ei. Veljeni menot ovat niinikään nousseet ja minun täytyi päättää,\nettä kosken voinut molempia tyydyttää, niin oli parempi luopua tammasta\nja auttaa veljeäni.\"\n\nDaylight tunsi itsensä sanomattoman alakuloiseksi. Elämä tuntui\näkkiä hänestä hyvin tyhjältä. Mitä olisi sunnuntai ilman Dedeä. Ja\nloppumattomat sunnuntait ilman häntä. Hän rummutti neuvottomana\nsormillaan pöytään.\n\n\"Kuka osti sen?\" kysyi hän.\n\nDeden silmät välähtivät tavalla, jonka hän jo kauvan sitten oli oppinut\ntuntemaan ja jonka tiesi merkitsevän suuttumusta.\n\n\"Uskallatteko ostaa sen minulle takaisin\", sanoi Dede. \"Älkääkä\nkieltäkö, että ajattelitte sitä.\"\n\n\"Ei, en tahdo kieltää sitä. Sitä juuri ajattelin. En olisi tehnyt sitä\nkysymättä ensin teidän mieltänne, ja kun näen, miten te sen otatte, en\nkysykään. Mutta te piditte paljon tammasta ja on kovaa teille menettää\nse. Olen pahoillani. Ja olen pahoillani siitäkin, ettette huomenna\nratsasta kanssani. En tiedä miten saan päiväni kulumaan.\"\n\n\"En minäkään tiedä\", tunnusti Dede alakuloisena, \"paitsi että minulla\nnyt on aikaa ommella.\"\n\n\"Mutta minä en osaa ommella.\"\n\nDaylightin ääni oli surkean valittava, mutta salaisesti teki Deden\nyksinäisyyden tunnustus hänet onnelliseksi. Tämä tieto korvasi miltei\ntamman menettämisen. Dede siis hiukan piti hänestä. Hän ei ollut aivan\nvastenmielinen.\n\n\"Toivon, että ajattelette vielä asiaa, neiti Mason\", sanoi hän. \"Ei\nainoastaan tamman vuoksi, vaan minun vuokseni. Raha ei merkitse tässä\nmitään. Tamman ostaminen ei minulle olisi sen suurempi asia kuin muille\non lähettää kukkavihko tai makeisrasia nuorelle naiselle. Enkä minä\nole milloinkaan lähettänyt teille kukkia enkä makeisia.\" Hän näki\nvaroittavan välähdyksen Deden silmissä ja kiiruhti jatkamaan estääkseen\nkieltoa. \"Sanonpa teille, miten me teemme. Otaksutaanpa, että minä\nostan tamman ja pidän sen itse ja lainaan sen teille, kun te haluatte\nratsastaa. Siinä ei ole mitään väärää. Joku lainaa hevosen joltakin\ntoiselta, siinä kaikki.\"\n\nTaas hän näki, että Dede kieltäisi ja kiiruhti jatkamaan ennenkuin tämä\nennätti sen tehdä.\n\n\"Monet miehet ajelevat naisten kanssa. Siinä ei ole mitään väärää.\nJa mies aina maksaa hevosen ja ajopelit. No, mitä eroa on siinä, jos\nhuomenna ajelen kanssanne ja maksan hevosen ja kärryt tai ratsastan\nkanssanne ja maksan hevoset?\"\n\nDede ravisti päätään ja kieltäytyi vastaamasta, samalla katsoen ovelle\nikäänkuin huomauttaakseen, että oli aika lopettaa tämä epävirallinen\nkeskustelu. Daylight teki vielä yhden yrityksen.\n\n\"Tiedättekö, neiti Mason, ettei minulla ole maailmassa muuta ystävää\nkuin te. Tarkoitan todellista ystävää, miestä tai naista, jonka\nseurassa olette mielellänne ja jota kaipaatte, kun olette hänestä\nerossa. Hegan on minua lähinnä oleva mies, ja hän on minusta miljoonan\npenikulman päässä. Liikeasioiden ulkopuolella emme ollenkaan sovi\nyhteen. Hän on suuri kirjatoukka ja hän viettää aikansa lukemalla\nranskan-, ja englannin- ja muita vieraskielisiä kirjoja — milloin\nhän ei kirjoita runoja ja näytelmiä. Minulla ei ole ketään muuta\nystävää kuin te ja te tiedätte, miten vähän olemme olleet yhdessä —\nkerran viikossa, sunnuntaina ellei ole satanut. Olen tavallaan teistä\nriippuvainen. Teistä on tavallaan tullut minulle — — —.\"\n\n\"Tottumus\", sanoi Dede hymyillen.\n\n\"Niin juuri. Ja tuo tamma ja te sen selässä tulossa tiellä puiden\nvarjossa tai auringonpaisteessa — jos kadotan teidät molemmat, ei ole\nenää mitään arvokasta, mitä koko viikon odottaisi. Jos sallitte minun\nostaa sen — — —.\"\n\n\"Ei, ei, sanon teille, ettei siitä tule mitään.\" Dede nousi\nkärsimättömänä tuoliltaan, mutta hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän\nmuisti suosikkiaan. \"Pyydän, älkää puhuko minulle enää Mabista. Jos\nluulette, että minun oli helppo erota siitä, niin erehdytte. Mutta minä\nolen nähnyt sen viimeisen kerran ja haluan unohtaa sen.\"\n\nDaylight ei vastannut mitään ja ovi sulkeutui Deden jälkeen.\n\nPuoli tuntia myöhemmin hän neuvotteli Jonesin, entisen\nhissinkuljettajan ja hurjan köyhälistöläisen kera, jolle hän aikoja\nsitten oli antanut vuoden elantoon tarvittavat varat. Jones oli\nkäyttänyt tämän ajan kirjailemiseen, mutta tuloksena oleva novelli oli\nepäonnistunut. Kustantajat eivät olleet huolineet siitä ja Daylight\nkäytti julmistunutta kirjailijaa pieniin salaisiin yksityisiin\ntehtäviin, joihin tarvitsi luotettavaa miestä. Jones, joka väitti,\nettei mikään häntä enää hämmästyttänyt hänen musertavien kokemustensa\njälkeen polttopuiden ja hiilen rautatierahdeista, ei osoittanut\nmitään kummastusta, kun hänen tehtäväkseen annettiin etsiä erään\nkastanjanruskean tamman ostaja.\n\n\"Paljonko saan maksaa siitä?\" kysyi hän.\n\n\"Mitä tahansa. Pääasia on, että ostatte sen. Tinkikää kovasti, jottette\nherättäisi epäluuloja, mutta ostakaa se. Sitten viette sen Sonomaan\nmiehelle, jonka osote on tässä. Hän hoitaa pientä maatilaa, joka\nminulla on siellä. Sanokaa, että hänen on hoidettava sitä hyvin. Ja\ntämän jälkeen unohtakaa koko juttu. Älkää sanoko minulle sen miehen\nnimeä, jolta sen ostatte. Älkää sanoko minulle mitään muuta kuin että\nolette ostanut sen ja vienyt sen määräpaikkaan. Ymmärrättekö?\"\n\nMutta viikko ei ollut vielä kulunut, kun Daylight huomasi Deden\nsilmissä välähdyksen, joka tiesi levottomuutta.\n\n\"Onko jotakin hullusti — mitä sitten?\" kysyi hän rohkeasti.\n\n\"Mab\", sanoi Dede. \"Mies, joka osti sen, on jo myynyt sen. Jos\nluulisin, että teillä on jotakin tekemistä siinä asiassa — —\"\n\n\"Minä en edes tiedä, kuka osti sen\", vastasi Daylight. \"Ja mikä\non tärkeämpää, minä en ole sillä vaivannut päätäni. Se oli teidän\ntammanne, eikä kuulu minuun, mitä te sille teette. Olette myynyt sen,\nse on varmaa ja sitä pahempi. Ja koska kerran nyt olemme ottaneet\npuheeksi arkaluontoiset asiat, niin aijon käydä käsiksi vielä yhteen.\nEikä teidän ole pakko pitää sitä niin arkaluontoisena, sillä se ei\noikeastaan ole teidän asianne.\"\n\nDede odotti äänettömänä jatkoa ja silmäili häntä miltei epäluuloisesti.\n\n\"Tarkoitan veljeänne. Hän tarvitsee enemmän kuin te voitte tehdä\nhänen hyväkseen. Myymällä tuon tamman te ette voi lähettää häntä\nSaksaan. Ja sitä sanoo hänen oma lääkärinsä hänen tarvitsevan — tuota\ntaitavaa saksalaista erikoistuntijaa, joka silpoo ihmisen luut ja\nlihakset muodottomaksi lihamöhkäleeksi ja sitten muovailee ne taas\nuuteen uskoon. No, minä haluan lähettää hänet Saksaan tuon taitavan\nerikoistuntijan käsiteltäväksi.\"\n\n\"Jospa se vain olisi mahdollista!\" sanoi Dede aivan hengästyneenä ja\nosoittamatta lainkaan suuttumusta. \"Se ei vain ole mahdollista ja te\ntiedätte sen. En voi ottaa rahaa teiltä — —\"\n\n\"Malttakaahan\", keskeytti Daylight. \"Ettekö tahtoisi ottaa vettä\nyhdeltä kahdestatoista apostolista, jos olisitte kuolemaisillanne\njanoon? Tai pelkäisittekö noita ainaisia tarkoitusperiä\" — Dede teki\nkielteisen eleen — \"tai sitä, mitä ihmiset sanoisivat siitä?\"\n\n\"Mutta sehän on aivan toista\", alkoi Dede.\n\n\"Kuulkaahan, neiti Mason. Te olette saanut päähänne jonkun hullun\nmielipiteen. Tuo raha-käsitys on hullunkurisinta mitä olen nähnyt.\nOtaksukaamme, että te putoisitte kalliokielekkeeltä, enkö silloin\ntekisi oikein, jos kumartuisin ja tarttuisin teitä käsivarteen?\nTietenkin se olisi oikein tehty. Mutta otaksukaamme, että te\ntarvitsette muunlaista apua — käsivoimani asemasta kukkaroni\nvahvuutta. Se olisi väärin. Niin sanovat kaikki. Mutta miksi he sanovat\nniin? Siksi, että rosvojoukkue tahtoo, että raukat olisivat rehellisiä\nja pitäisivät rahaa arvossa. Jolleivät raukat olisi rehellisiä, eivätkä\nkunnioittaisi rahaa, niin miten kävisi silloin rosvojen. Ettekö\nkäsitä? Rosvot eivät tee kauppaa käsivoimilla; he tekevät kauppaa\ndollareilla. Siksi on käsivoima tavallista ja yleistä, mutta dollarit\novat pyhitettyjä — niin pyhiä, ettette te salli minun lainata teille\npikkusummaa.\n\n\"Tai voi ajatella toisinkin asiaa\", jatkoi hän Deden äänettömän\nvastarinnan kannustamana. \"On oikein ja paikallaan, jos autan teitä\nkäsivoimillani, kun olette putoamaisillanne kallionkielekkeeltä. Mutta\njos käytän näitä samoja käsivoimia ansaitakseni kaivamisella kaksi\ndollaria päivässä, niin ette tahdo tietää mitään näistä kahdesta\ndollarista. Kuitenkin on tässä sama käsivoima uudessa muodossa.\nSitäpaitsi ei tässä ehdotuksessa ole oikeastaan kysymys teistä. En\nlainaa teille. Autan veljeänne aivan samalla tavalla kuin jos hän\nolisi putoamaisillaan kallionkielekkeeltä. Ja olisipa kauniisti tehty\nteiltä tulla huutamaan 'seis' ja antaa veljenne pudota jyrkänteeltä.\nHän tarvitsee tuota taitavaa saksalaista erikoistuntijaa saadakseen\njalkansa terveiksi ja minä tarjoan hänelle apua.\n\n\"Toivon, että voisitte nähdä huoneeni. Seinät ovat täynnä\nhevosjouhisuitsia — niitä on siellä sadottain. Minä en niitä tarvitse\nja niillä on huimaava hinta. Mutta muutamat rangaistusvangit tekevät\nniitä ja minä ostan kaikki. Olen käyttänyt enemmän rahaa yhden yön\nwhiskyyn kuin mitä tarvittaisiin parhaiden erikoistuntijani palkkioksi\nja kahdentoista samanlaisen sairaustapauksen hoitokuluihin, mikä\nveljellänne on. Ja muistakaa, ettei teillä ole mitään tekemistä\ntässä. Jos veljenne haluaa pitää tätä lainana, niin hyvä on. Se on\nhänen asiansa ja teidän on väistyttävä, kun minä autan hänet takaisin\nkallionkielekkeeltä.\"\n\nDede vastusti vielä ja Daylightin todistelu muuttui kiusallisemmaksi.\n\n\"Arvaan, että te seisotte veljenne tiellä vain siksi, että olette\nsaanut päähänne väärän ajatuksen, että tämä on minun tapani kosia.\nNo niin, sitä se ei ole. Yhtä hyvin voisitte luulla, että minä kosin\nkaikkia noita rangaistusvankeja, joilta ostan suitsia. En ole pyytänyt\nteitä vaimokseni, ja jos pyytäisinkin, en koettaisi ostaa teidän\nsuostumustanne. Kun kosin teitä, ei se tapahdu salateitä käyttämällä.\"\n\nDede punastui ja näytti suuttuneelta. \"Jos te tietäisitte, miten\nnaurettava olette, niin te lakkaisitte\", kuohahti hän. \"Te kohtelette\nminua kiusallisemmin kuin kukaan mies, jonka olen tuntenut. Vähänväliä\nte annatte minun ymmärtää, ettette ole vielä kosinut minua. En halua,\nettä te kositte minua ja olen alusta alkaen varoittanut teitä ja\nsanonut, ettei teillä ole mitään mahdollisuuksia. Ja kuitenkin te\nuhkaatte minua sillä, että te kerran aijotte kosia minua. Olkaa hyvä\nja kosikaa minua nyt, niin saatte tietää vastaukseni ja sitten on\nasia päätetty.\" Daylight katsoi häneen ihaillen. \"Rakastan teitä niin\nhullusti, neiti Mason, etten uskalla kosia teitä nyt\", sanoi hän niin\nsurkeana ja vakavana, että Dede heitti päätään taaksepäin ja nauroi\nsuoralla ja poikamaisella tavallaan. \"Sitä paitsi minä, kuten olen\nsanonut teille, olen kokematon näissä asioissa. En ole milloinkaan\nkosinut ketään, enkä halua tehdä mitään erehdyksiä.\"\n\n\"Mutta te teette kuitenkin alati erehdyksiä\", huudahti Dede\ninnokkaasti, \"Ei kukaan mies ole ikinä koettanut voittaa naista\nomakseen uhkaamalla häntä kosinnalla.\"\n\n\"En tee sitä enää milloinkaan\", sanoi Daylight nöyrästi. \"Mutta\njouduimme pois asiasta. Siinä, mitä hetki sitten puhuin, on vielä\nperää. Te olette veljenne tiellä. Huolimatta siitä, mitä hullutuksia\nolette saanut päähänne, on teidän nyt väistyttävä ja annettava hänelle\nmahdollisuus koettaa tulla terveeksi. Saanko mennä häntä tapaamaan ja\npuhumaan hänelle asiasta?\"\n\nDede silminnähtävästi epäröi.\n\n\"Ja muistakaa yksi seikka, neiti Mason: nyt on kysymys hänen jaloistaan\neikä teidän.\"\n\nDede ei vieläkään vastannut ja Daylight jatkoi vahvistaen asemaansa:\n\n\"Ja muistakaa, että minä menen yksin häntä tapaamaan. Hän on mies\nja tulen paremmin toimeen hänen kanssaan kun ei ole naisväkeä siinä\nympärillä. Menen sinne huomenna iltapäivällä.\"\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\n\nDaylight oli puhunut täyttä totta sanoessaan Dedelle, ettei hänellä\nollut ketään todellisia ystäviä. Vaikka hän oli hyvänpäiväin-tuttava\ntuhansien kanssa ja satojen juomatoveri, oli hän yksinäinen nuori\nmies. Hänen ei onnistunut löytää miestä tai miesryhmää, jolle hän\nolisi voinut olla läheinen ystävä. Kaupungit eivät ole niin omiansa\ntoveruustunnetta herättämään kuin oli elämä Alaskassa. Sitä paitsi\nolivat miehet erilaiset. Daylight epäili ja halveksi liikemiehiä\nja hänen suhteensa San Fransiskon puoluepomoihin perustui miltei\nyksinomaisesti laskelmiin. Hän piti enemmän näiden puoluepomojen ja\nheidän johtajiensa suorasukaisesta raakuudesta, mutta hän ei voinut\ntuntea heitä kohtaan mitään syvää kunnioitusta. He olivat liian\ntaipuvaiset vilpistelyyn. Velkakirjat olivat varmemmat kuin miehen sana\nja miehen täytyi tarkasti pitää kiinni velkakirjoista, Yukonissa oli\nollut toisin. Velkakirjoista ei välitetty. Mies sanoi omistavansa niin\nja niin paljon ja poker-pelissäkin hyväksyttiin tämä arvio.\n\nLarry Hegan, jonka taito riitti Daylightin suurimpiinkin\nliikeyrityksiin ja jolla oli harvoja harhaluuloja ja jolle teeskentely\noli vielä vieraampaa, olisi saattanut olla ystävä, jollei hän\nluonteeltaan ja taipumuksiltaan olisi ollut niin omituinen. Hän oli\nomituinen nero, lain Napoleon, mutta konttorin ulkopuolella hänellä ei\nollut mitään yhteistä Daylightin kanssa. Hän vietti aikansa kirjojen\nparissa, joita Daylight ei voinut sietää. Niinikään hän kirjoitti\nnäytelmiä, joita ei milloinkaan painettu eikä näytelty ja vaikka\nDaylight yksin tunsi salaisuuden, hän nautti säännöllisesti vaikka\nkohtuullisesti haschischia. Hän vietti koko elämänsä huoneessaan\nkirjojen parissa mielikuvituksen maailmassa. Ulkomaailmaa hän\nei ymmärtänyt eikä suvainnut. Syömisessä ja juomisessa hän oli\nkohtuullinen kuin munkki ja ruumiinliikuntoa hän vihasi.\n\nDaylightin ystävät olivat juomaveikkoja ja remutovereita. Ja\nkun sunnuntairatsastukset Deden kera olivat loppuneet, rupesi\nhän yhä enemmän ja enemmän käyttämään tämäntapaisia huvituksia.\nUnohtaakseen täytyi hänen juoda enemmän cocktaileja kuin milloinkaan\nennen. Suuri punainen automobiili oli nyt useammin liikkeellä ja\ntallirenki oli palkattu ratsastamaan Bobilla. Hänen varhaisempana San\nFransisko-aikanaan oli hänen liikeyrityksillään ollut väliaikoja,\nmutta tässä hänen nykyisessä suurimmassa yrityksessään oli jännitys\nalinomainen. Kahteen kolmeen kuukauteen ei sitä voitu saattaa\nonnelliseen tulokseen. Ja se oli niin monimutkainen ja laajaperäinen,\nettä selkkauksia ja pulmia ilmaantui alinomaa. Jokainen päivä toi\nomat pulmansa ja selvitettyään ne mestarillisella tavalla hän lähti\nkonttorista suurella automobiilillaan ja miltei huokasi helpotuksesta\najatellessaan lähenevää Martin-cocktailia. Harvoin hän oli juovuksissa.\nSiksi oli hänen ruumiinrakennuksensa liian vahva. Sen sijaan\nhän oli pahin kaikista juomareista, säännöllinen, varovainen ja\nhillitty juomari, joka nautti paljon suuremmat määrät alkoholia kuin\nepäsäännöllinen ja hillitön juomari.\n\nKuuteen viikkoon ei hän ollut nähnyt Dedeä muualla kuin konttorissa ja\nsiellä hän lujasti pidättäytyi lähestymästä häntä. Mutta seitsemäntenä\nsunnuntaina kävi kaipaus hänelle ylivoimaiseksi. Se oli myrskyinen\npäivä. Navakka koillistuuli puhalsi ja vähäväliä tuli sadekuuro. Hän ei\nvoinut karkoittaa Dedeä mielestään ja hän oli näkevinään hänet akkunan\nääressä ompelemassa joitakin naisellisia pikkuesineitä. Kun tuli aika,\njolloin hänelle tuotiin ensimäinen cocktail ennen väliateriaa hänen\nhuoneisiinsa, ei hän juonutkaan sitä. Täynnä rohkeaa päättäväisyyttä\nhän katsoi muistikirjastaan Deden puhelinnumeroa ja soitti.\n\nEnsin tuli Deden emännän tytär vastaamaan, mutta hetkisen kuluttua hän\nkuuli äänen, jota oli kaihonnut. \"Tahdoin vain ilmoittaa teille, että\ntulen teitä tapaamaan\", sanoi hän. \"En tahtonut varoittamatta tunkeutua\nluoksenne.\"\n\n\"Onko jotakin tapahtunut?\" kysyi ääni. \"Kerron sinne päästyäni\",\nvastasi Daylight vältellen.\n\nHän jätti punaisen automobiilinsa kahden talon päähän Deden asunnosta\nja saapui jalan hauskan, kolmikerroksisen, Berkeleyn talon eteen. Vain\nhetkisen hän huomasi epäröivänsä, sitten hän soitti ovikelloa. Hän\ntiesi, että se, mitä hän teki, oli vastoin Deden toivomuksia ja että\nhän aikoi antaa hänelle vaikean tehtävän ottaa sunnuntaivierailijana\nvastaan kuuluisan miljoonanomistajan Elam Hamishin, josta sanomalehdet\nniin paljon puhuivat. Toisaalta hän oli varma siitä, ettei Dede ottaisi\nhäntä epäystävällisesti vastaan. Eikä hän siinä pettynytkään.\n\nDede tuli itse häntä vastaan ovelle ja puristi hänen kättään. Daylight\nripusti hattunsa ja sadetakkinsa vaatenaulakkoon hauskassa eteisessä.\n\n\"Tuolla on vieraita\", sanoi Dede osoittaen vastaanottohuonetta, josta\nkuului nuorten äänekästä puhelua ja jonka avoimesta ovesta Daylight\nnäki yliopistonuorisoa. \"Teidän täytyy tulla minun huoneisiini.\"\n\nDede ohjasi hänet huoneeseensa ja sinne päästyään jäi Daylight\nhämillään seisomaan kuin kiinninaulattuna lattiaan ja katseli\nympärilleen ja Dedeä ja koetti samalla olla katsomatta.\nHämmästyksissään ei hän kuullut eikä nähnyt, että Dede pyysi häntä\nistumaan. Tällaiset olivat siis hänen huoneensa. Ne olivat parihuoneet,\ntoista nähtävästi käytettiin arkihuoneena, ja toinen, jonne hän saattoi\nnähdä avoimesta ovesta, oli makuuhuone. Lukuunottamatta tammista\npukupöytää, jolla oli harjoja ja kampoja ja somia naisten pikku\nkapineita, ei siinä ollut mitään, joka olisi osoittanut, että sitä\nkäytettiin makuuhuoneena. Leveä leposohva vaaleanpunaisine peitteineen\nja tyynyineen oli varkaankin vuoteena, vaikkei Daylight milloinkaan\nennen ollut nähnyt sivistyneessä maailmassa sellaista vuodetta.\n\nTosin ei hän nähnyt paljon yksityiskohtia siinä hämillään seisoessaan.\nHänen yleinen vaikutelmansa oli se, että täällä oli lämmintä, mukavaa\nja kaunista. Lattialla ei ollut mattoja, mutta siellä täällä oli suden\nja prääriesuden nahkoja. Eniten kiinnitti hänen huomiotaan Venuksen\nkuvapatsas, joka seisoi Steinway-pianon päällä, seinälle ripustettu\nvuorileijonan talja taustanaan.\n\nMutta Dede itse kuitenkin eniten viehätti häntä. Hän oli aina\nmielihyvällä ajatellut, että Dede oli hyvin naisellinen —\nhänen vartalonsa viivat, hänen hiuksensa, hänen silmänsä, hänen\näänensä, hänen linnunkaltainen tapansa nauraa olivat syynä siihen;\nmutta täällä omassa huoneessaan väljässä puvussaan ilmeni hänen\nnaisellisuutensa vielä paljon selvemmin. Daylight oli tottunut\nnäkemään hänet ruumiinmukaisissa kävelypuvuissa ja paitapuseroissa tai\nratsastuspuvussa ja Dede kotipuvussa oli hänelle aivan uusi ilmestys.\nHän näytti niin paljon suloisemmalta, niin paljon notkeammalta ja\nhennommalta. Hän kuului tähän rauhan ja kauneuden ilmakehään. Hän\nsopi siihen niinkuin hän toisellaisessa puvussa oli sopinut vakavaan\nkonttoriympäristöön.\n\n\"Ettekö istuisi?\" toisti Dede.\n\nDaylight tunsi samaa kuin eläin, jolta on kauvan puuttunut ravinto.\nHänen rakkaudennälkänsä läikähti hänessä. Nyt ei ollut aikaa\nkärsivällisyyteen eikä valtioviisauteen. Suorinkaan tie ei ollut\nkyllin nopea hänelle ja vaikkei hän tiennyt sitä, oli se se tie, joka\nparhaiten vei voittoon.\n\n\"Kuulkaahan\", sanoi hän äänellä!, joka värisi intohimosta, \"en tahdo\nkosia teitä toimistossa. Siksi olen täällä. Dede Mason, minä tahdon\nteidät omakseni, minä tahdon.\"\n\nPuhuessaan hän läheni Dedeä, hänen silmänsä hehkuivat ja veri nousi\ntummana hänen poskiinsa.\n\nHänen liikkeensä olivat niin äkkiarvaamattomat, että Dede ennätti\nvain huudahtaa hämmästyksestä ja astahtaa askeleen taaksepäin ja\nsamalla tarttua Daylightin toiseen käteen, kun tämä koetti sulkea\nhänet syliinsä. Päinvastoin kuin Daylightin, pakeni veri Deden\nposkilta. Käsi, jolla hän oli torjunut Daylightin käden ja joka vielä\npiti siitä kiinni, vapisi. Hän irroitti sormensa ja Daylightin käsi\nputosi hänen kupeelleen. Hän tahtoi sanoa jotakin, tehdä jotakin,\npäästä tästä kiusallisesta asemasta, mutta ainoatakaan järkevää\najatusta ei tullut hänen mieleensä. Hänen teki vain mielensä\nnauraa. Tämä halu oli osittain hysteerinen, osittain välittömästä\nhuumorintunteesta syntynyt. Hän ei voinut olla näkemättä jutun\nnaurettavaa puolta. Hänen mielialansa oli kuin henkilön, joka säikähtää\nmurhanhimoista maantienrosvoa ja sitten huomaakin tämän rauhalliseksi\njalkamatkailijaksi, joka kysyy kelloa.\n\nDaylight oli ripeämpi toimimaan. \"Ooh, tiedän kyllä, että näytän\nmielettömältä\", sanoi hän. \"Minun täytyy kai istuutua. Älkää pelätkö,\nneiti Mason. Minä en ole todenteolla vaarallinen.\"\n\n\"Minä en pelkää\", vastasi Dede hymyillen ja istuutui nojatuoliin,\njonka vieressä lattialla oli ompelukori, josta pisti esiin pitsiä ja\nohutta kangasta. Hän hymyili vielä kerran. \"Vaikka tunnustan, että te\nsäikytitte minua hetki sitten.\"\n\n\"On hullunkurista\", huokasi Daylight miltei valittaen, \"että tässä minä\nistun, vaikka olen kyllin vahva taivuttaakseni teidät kaksinkerroin.\nTässä istun minä, joka olen tottunut taivuttamaan ihmiset ja eläimet ja\nkaikkityyni tahtoni mukaan. Ja minä istun tässä nojatuolissa nöyränä ja\navuttomana kuin karitsa. Te olette minut niin nujertanut.\"\n\nDede vaivasi turhaan päätään koettaen keksiä vastausta näihin\nhuomautuksiin. Sen sijaan pysähtyivät hänen ajatuksensa itsepintaisesti\nsiihen tosiasiaan, että Daylight kesken väkivaltaista kosintaa malttoi\ntehdä asiaankuulumattomia huomautuksia. Häntä hämmästytti Daylightin\nmiehekäs varmuus. Niin vähän tämä epäili, että saisi hänet omakseen,\nettä hän saattoi ylimalkaisesti viisastella rakkaudesta ja rakkauden\nvaikutuksista.\n\nDede huomasi, että hän tietämättään pisti kätensä takintaskuun, missä\nDede tiesi hänen pitävän tupakkansa ja savukepaperinsa.\n\n\"Saatte polttaa jos haluatte\", sanoi hän.\n\nDaylight veti kätensä niin äkisti taskusta kuin olisi taskussa ollut\njotakin, joka olisi pistänyt häntä.\n\n\"Ei, en ajatellut polttamista. Ajattelin teitä. Mitä muuta voi mies\ntehdä kuin pyytää vaimokseen naista, jota rakastaa. Juuri niin minä\nteenkin. En osaa tehdä sitä kaikkien sääntöjen mukaan. Tiedän sen.\nMutta osaan puhua suuni puhtaaksi selvällä englanninkielellä ja se\nriittää minulle. Rakastan teitä hurjasti, neiti Mason. Te olette nyt\nmiltei aina mielessäni. Ja haluan tietää, rakastatteko tekin minua.\nSiinä kaikki.\"\n\n\"Toivon, ettette olisi kysynyt\", sanoi Dede lempeästi.\n\n\"Ehkä on parasta, että saatte tietää yhtä ja toista ennenkuin annatte\nvastauksen\", jatkoi Daylight huomaamatta, että vastaus jo oli annettu.\n\"En ole milloinkaan ennen elämässäni tavoitellut naista omakseni\nhuolimatta sanomalehtireportterien päivänvastaisista jutuista.\nLorut, mitä sanomalehdissä ja kirjoissa olette lukenut minusta —\nettä minä muka olisin naistensurmaaja — ovat vääriä. Siinä ei ole\ntotta siteiksikään. Arvaan, että kortinpeluussa ja whiskynjuonnissa\nolen suorittanut enemmän kuin oman osani, mutta naiset olen jättänyt\nrauhaan. Muuan nainen surmasi itsensä, mutta minä en tiennyt, että hän\nrakasti minua niin hurjasti, sillä muutoin olisin nainut hänet — en\nrakkaudesta vaan estääkseni häntä tappamasta itseään. Hän oli paras\nsiellä olevasta naisjoukosta, mutta minä en milloinkaan antanut hänelle\naihetta luulla, että rakastin häntä. Kerron teille tämän kaiken siksi,\nettä olette lukenut siitä ja haluan, ettei teillä ole minusta vääriä\nkäsityksiä.\"\n\n\"Naisten-surmaaja!\" ähkyi hän. \"No niin, neiti Mason, en muista, olenko\nkertonut teille, että olen pelännyt naisia koko ikäni. Te olette\nensimäinen nainen, jota en ole pelännyt. Se on omituista. Pidän teitä\narvossa, enkä kuitenkaan pelkää teitä. Johtuneeko se ehkä siitä, että\nte olette toisenlainen kuin ne naiset, jotka olen tuntenut. Te ette ole\nmilloinkaan ajanut minua takaa. Naistensurmaaja! Olen paennut naisia\nniin kauvan kuin muistan ja luulen, että minut pelasti se, että olin\nvoimakas enkä milloinkaan taittanut jalkaani tai saanut muuta vammaa.\n\n\"En myöskään milloinkaan tahtonut mennä naimisiin ennenkuin opin\ntuntemaan teidät enkä vielä pitkään aikaan sittenkään. Miellyin teihin\nalusta alkaen; mutta en milloinkaan luullut, että siitä sukeutuisi niin\nvakava asia kuin avioliitto. En voi nukkua öisin, kun ajattelen teitä\nja kaipaan teitä.\"\n\nHän vaikeni ja odotti. Dede oli ottanut korista musliinin ja pitsin,\nmahdollisesti rauhoittaakseen hermojaan ja alkanut ommella. Milloin\nDede ei katsonut häneen, ahmi Daylight häntä silmillään. Hän katseli\nvarmoja, taitavia käsiä — käsiä, jotka kykenivät hillitsemään Bobin\ntapaisen hevosen, käsiä, jotka osasivat käytellä kirjoituskonetta\nmiltei yhtä nopeasti kuin ihminen puhui, käsiä, jotka osasivat ommella\nkauniita vaatteita, ja jotka epäilemättä osasivat soittaa pianoa tuolla\nnurkassa. Toisenkin tuiki naisellisen yksityiskohdan hän huomasi —\nDeden tohvelit. Ne olivat pienet ja pronssinväriset. Hän ei ollut\nmilloinkaan aavistanut, että Dedellä oli niin pienet jalat. Hän oli\ntähän saakka nähnyt niissä vain kävelykengät ja ratsastussaappaat,\neivätkä ne olleet antaneet hänelle oikeaa käsitystä Deden jalkojen\npienuudesta. Pronssinväriset tohvelit lumosivat hänet ja niihin hänen\nkatseensa lakkaamatta kääntyivät.\n\nOvelle koputettiin ja Dede riensi ovelle. Daylight ei voinut olla\nkuulematta keskustelua. Dedeä pyydettiin puhelimeen.\n\n\"Pyytäkää herraa soittamaan uudelleen kymmenen minuutin päästä\",\nkuuli hän Deden sanovan, ja sana \"herra\" herätti hänessä äkillisen\nmustasukkaisuudentunteen. Hän päätti, että olipa tuo puhelimeen pyytäjä\nken tahansa, pitäisi Burning Daylight hänet lämpimänä. Oli hänen\nmielestään ihme, ettei Deden kaltainen tyttö ollut jo aikoja sitten\njoutunut naimisiin.\n\nDede palasi, hymyili hänelle ja tarttui ompelukseensa. Daylightin\nkatseet siirtyivät nopsista käsistä pronssinkarvaisiin tohveleihin ja\ntaas takaisin ja hän oli varma siitä, että maailmassa oli hyvin vähän\nDeden kaltaisia pikakirjoittajattaria. Hän oli varmaankin hyvin hyvästä\nsuvusta ja saanut hyvin hyvän kasvatuksen. Mitenkään muuten ei voinut\nselittää hänen huoneittensa sisustusta ja hänen pukujaan ja tapaa,\njolla hän ne kantoi.\n\n\"Kymmenen minuuttia kuluu nopeasti\", sanoi Daylight.\n\n\"Minä en voi mennä kanssanne naimisiin\", sanoi Dede.\n\n\"Ettekö rakasta minua?\"\n\nDede pudisti päätään.\n\n\"Pidättekö minusta — hiukkasenkaan?\"\n\nTällä kertaa hän nyökähytti päätään ja samalla hymyili huvitettuna.\nMutta hänen hymyilyssään ei ollut mitään halveksivaa vivahdusta. Aseman\nhumoristinen puoli jäi harvoin häneltä huomaamatta.\n\n\"No, siitä voi sukeutua enemmänkin\", sanoi Daylight. \"Se on alku.\nMinäkin vain pidin teistä ensin ja nyt olen joutunut näin pitkälle. Te\nmuistatte, että kerran sanoitte, ettette pidä minun elämäntavastani.\nNo hyvä, olen koko lailla muuttanut sitä. En ole enää pelaaja niinkuin\nolin ennen. Olen ryhtynyt rehelliseen työhön, kuten te sitä nimitätte,\nsäästän aikaa ja lisään paikkakunnan väkiluvun kolminkertaiseksi.\nJa ensi vuonna tähän aikaan kasvaa kukkuloilla kaksi miljoonaa\neukalyptys-puuta. Sanokaa, pidättekö minusta enemmän kuin hiukkasen?\"\n\nDede kohotti katseensa työstään ja katsoi häneen vastatessaan: —\n\n\"Pidän teistä paljonkin, mutta — —\"\n\nDaylight odotti hetkisen, että Dede olisi täydentänyt lauseensa, mutta\nkun Dede vaikeni, jatkoi hän itse.\n\n\"Minulla ei ole liian hyvät käsitykset itsestäni, joten voin\nkerskailematta sanoa, että minusta tulee oikein hyvä aviomies. Minulla\nei ole taipumusta moittimiseen eikä jankuttamiseen. Arvaan, mitä\nmerkitsee teidänlaisellenne naiselle riippumattomuus. No hyvä, te\nsaatte olla riippumaton minun vaimonani. Teitä ei mikään kahlehdi.\nSaatte noudattaa omaa tahtoanne eikä mikään ole teille liian hyvää.\nMinä annan teille kaikki, mitä sydämenne halajaa — —\"\n\n\"Paitsi itseänne\", keskeytti Dede äkisti, miltei terävästi.\n\nDaylightin ällistys oli lyhytaikainen.\n\n\"En käsitä sitä. Olen vilpitön ja suora ja elän rehellisesti. En halua\njaettuja tunteita.\"\n\n\"En tarkoita sitä\", sanoi Dede. \"Sen sijaan, että antaisitte itsenne\nvaimollenne, te antaisitte itsenne Oaklandin kolmellesadalle\nasukkaalle, raitioteillenne ja lauttauslaitoksellenne, noille kahdelle\nmiljoonalle puulle kukkuloilla — kaikille liikeyrityksillenne — ja —\nja — kaikelle sille, mitä tarkoitan.\"\n\n\"Saammepa nähdä, ettei niin käy\", sanoi Daylight ylpeästi. \"Minä olisin\nteidän, milloin vain käskisitte — —\"\n\n\"Niin te ajattelette, mutta toisin kävisi.\" Dede tuli äkkiä\nhermostuneeksi. \"Meidän täytyy lopettaa tämä keskustelu. Se muistuttaa\nliiaksi kaupan hierontaa. 'Paljonko annatte?' 'Annan niin ja niin\npaljon.' 'Tahdon enemmän' ja niin edespäin. Pidän teistä, mutta en\nkylliksi voidakseni mennä naimisiin kanssanne, enkä milloinkaan tule\npitämään teistä niin paljon, että tulisin vaimoksenne.\"\n\n\"Miten tiedätte sen?\" kysyi Daylight.\n\n\"Koska pidän teistä yhä vähemmin ja vähemmin.\"\n\nDaylight tuli sanattomaksi. Isku näkyi selvästi hänen kasvoillaan.\n\n\"Oi, te ette käsitä\", huudahti Dede kiihkeästi ja alkoi menettää\nitsehillitsemiskykynsä. \"En tarkoita siten. Pidän teistä; mitä enemmän\nolen oppinut teitä tuntemaan, sitä enemmän olen pitänyt teistä. Ja mitä\nenemmän olen oppinut teitä tuntemaan, sitä vähemmin uskaltaisin mennä\nkanssanne naimisiin.\"\n\nTämä arvoituksellinen lausunto sai Daylightin aivan neuvottomaksi.\n\n\"Käsitättekö?\" jatkoi Dede kiireesti. \"Olisin voinut ennemmin mennä\nnaimisiin sen Elam Hamishin kanssa, joka juuri oli tullut Klondikesta,\nkun ensi kerran näin hänet, kuin mennä naimisiin teidän kanssanne\nsellaisena kuin te nyt istutte edessäni.\"\n\nDaylight ravisti hitaasti päätään.\n\n\"Tuo on liian monimutkaista minulle. Mitä enemmän te opitte miestä\ntuntemaan ja mitä enemmän pidätte hänestä, sitä vähemmin te haluatte\nmennä hänen kanssaan naimisiin. Tuttavallisuus synnyttää ylenkatsetta\n— arvaan että tarkoitatte sitä.\"\n\n\"Ei, ei\", huudahti Dede, mutta ennenkuin hän ennätti jatkaa,\nkoputettiin ovelle.\n\n\"Nuo kymmenen minuuttia ovat kuluneet\", sanoi Daylight.\n\nHänen silmänsä, joiden huomiokyky oli nopea kuin intiaanin, harhailivat\npitkin huonetta Deden poissaollessa. Lämmön, mukavuuden ja kauneuden\nvaikutelma oli vallitsevana, vaikkei hän osannut selvittää sitä\nitselleen. Täällä vallitseva yksinkertaisuus viehätti häntä. Hän\narveli, että huonekalut yksinkertaisuudestaan huolimatta olivat\nkalliita ja jäännöksiä Deden isänkodista. Hän ei ollut milloinkaan\naavistanut, että paljas puulattia parine sudennahkoineen näytti niin\nhauskalta; se varmaankin löi laudalta kaikki matot. Hän katseli\njuhlallisin mielin kirjahyllyä, jossa oli parisataa kirjaa. Siinä oli\nsalaisuus. Hän ei voinut käsittää, mistä ihmiset löysivät niin paljon\nkirjoittamisen aihetta. Kirjoittaminen ja puhuminen ei ollut samaa kuin\nteot ja hän toiminnan miehenä käsitti vain teot.\n\nHänen katseensa siirtyi Venuksen patsaasta pieneen teepöytään hauraine\nja hienoine kalustoineen ja kirkkaaseen kuparikattilaan ja kupariseen\nhehkupannuun, jolla lautasia ja laseja lämmitetään. Hehkupannut\neivät olleet hänelle tuntemattomia ja hän aprikoi, lämmittikö Dede\nsillä illallista nuorille ylioppilaille, joista hän oli kuullut\npuhuttavan. Pari vesivärimaalausta seinällä oli Dede arvatenkin itse\nmaalannut. Seinillä oli sitäpaitsi valokuvia hevosista ja vanhojen\nmestarien tauluista. Mutta yhäti hänen katseensa palasi Venukseen\npianolla. Hänestä, joka oli arkipäiväinen hienostumaton mies, näytti\nomituiselta, että nuori suloinen tyttö pitäisi sellaista rohkeaa,\nellei syntistä esinettä huoneessaan. Mutta koska Dede sen teki, niin\noli se aivan niinkuin olla pitikin. Se kuului nähtävästi sivistykseen.\nLarry Heganilla oli samantapaisia valuteoksia ja valokuvia kirjojen\ntäyttämissä huoneissaan. Mutta Larry Heganiin nähden se oli toista.\nHänessä oli jotakin epätervettä, jonka Daylight aina tunsi ollessaan\nhänen seurassaan, kun Dede sen sijaan näytti joka suhteessa terveeltä.\nHänessä oli auringonpaisteen ja tuulen raikkautta. Ja jos sellainen\nviaton, terve tyttö kuin Dede, piti alastomia naisia pianollaan, niin\n_täytyi_ sen olla oikein. Dede teki sen oikeaksi. Sitäpaitsi ei hän,\nDaylight, ymmärtänyt ensinkään sivistystä.\n\nDede palasi huoneeseen, ja kun hän astui lattian poikki nojatuolilleen,\nihaili Daylight tapaa, jolla hän käveli, ja pronssinkarvaiset tohvelit\nolivat tehdä hänet hulluksi.\n\n\"Tahtoisin tehdä teille joitakuita kysymyksiä\", alkoi hän heti.\n\"Aijotteko mennä naimisiin jonkun toisen kanssa?\"\n\nDede nauroi iloisesti ja pudisti päätään. \"Pidättekö jostakin toisesta\nenemmän kuin minusta? — esimerkiksi siitä miehestä, jonka kanssa äsken\npuhuitte puhelimessa?\"\n\n\"Ei ole ketään toista. En tunne ketään, josta pitäisin tarpeeksi paljon\nmennäkseni naimisiin. Siksi luulen, etten ole avioliittoon sopiva\nnainen. Konttorityö näkyy turmelevan naisen.\"\n\nDaylight katsoi häntä kasvoista pronssinkarvaisten tohvelien kärkiin\ntavalla, joka sai veren kohoamaan tytön poskille. Samalla hän pudisti\nepäilevästi päätään.\n\n\"Minusta tuntuu, että te olette eniten avioliittoon sopiva nainen, mikä\nmilloinkaan on pannut miehen pään pyörälle. Ja nyt toinen kysymys.\nPidättekö jostakin toisesta enemmän kuin minusta?\"\n\nMutta Dede piti hyvin puoliaan.\n\n\"Tuo ei ole kaunista\", sanoi hän. \"Ja jos lopetatte ja ajattelette\nhiukan asiaa, niin teette nyt jotakin, jota muka ette milloinkaan\ntee — jankutatte nimittäin. Kieltäydyn vastaamasta enää yhteenkään\nkysymykseen. Puhukaamme muusta. Miten voi Bob?\"\n\nPuoli tuntia myöhemmin kiiti Daylight sateessa Telegraph Avenue'ta\nOaklandiin ja poltti ruskea-paperisavukettaan ja muisteli mitä oli\ntapahtunut. Hänen loppupäätöksekseen tuli, että huonomminkin olisi\nhänelle saattanut käydä, vaikka Deden sanoissa oli paljon, mikä sai\nhänet neuvottomaksi. Olihan Dede sanonut pitävänsä hänestä sitä\nenemmän, mitä paremmin oppi häntä tuntemaan ja samalla sitä vähemmin\ntahtovansa mennä hänen kanssaan naimisiin. Se oli pulmallinen kysymys.\n\nMutta se tosiasia, että Dede oli antanut hänelle rukkaset, osoitti\njonkunlaista ylpeyttä. Antaessaan rukkaset hänelle oli Dede antanut\nrukkaset hänen kolmellekymmenelle miljoonalleen. Se oli huomattava\nteko pikakirjoittajattarelta, jolla oli yhdeksänkymmenen dollarin\nkuukausipalkka, ja joka oli nähnyt parempia päiviä. Oli ilmeistä, ettei\nDede välittänyt rahasta. Jokainen nainen, jonka hän oli tavannut, oli\nnäyttänyt halukkaalta ottamaan hänet hänen rahojensa takia. Hän oli\nkaksinkertaistuttanut omaisuutensa, ansainnut viisitoista miljoonaa\nsiitä päivästä lähtien kuin Dede oli tullut hänen konttoriinsa ja Deden\nhalukkaisuus mennä naimisiin hänen kanssaan oli vähentynyt sitä mukaa\nkuin hänen rahansa olivat lisääntyneet.\n\n\"Perhana!\" mutisi hän. \"Jos voitan tässä maakaupassa sata miljoonaa\nniin ei hän enää tahdo vaihtaa sanaa kanssani.\"\n\nMutta hän ei voinut leikkiä laskemalla karkoittaa asiaa mielestään.\nHänen mielensä oli yhä vielä hämmentynyt tuosta arvoituksellisesta\nselityksestä, että Dede olisi ennemmin saattanut mennä naimisiin vasta\nKlondikesta tulleen Elam Hamishin kanssa kuin nykyisen Elam Hamishin\nkanssa. Hyvä, päätteli hän, hänen olisi siis tultava enemmän entisen\nDaylightin kaltaiseksi, joka oli tullut pohjanperiltä koettamaan\nonneaan suuremmassa pelissä. Mutta se oli mahdotonta. Ollutta ja\nmennyttä ei saatu takaisin. Toivomalla ei sitä saanut takaisin, eikä\nmitään muuta keinoa ollut. Yhtä hyvin olisi hän saattanut toivoa\nsaavansa poikuusvuotensa takaisin.\n\nToisenkin tyydytyksen oli heidän keskustelunsa hänelle tuottanut. Hän\noli ennemmin kuullut puhuttavan pikakirjoittajattarista, jotka antoivat\nrukkaset työnantajalleen ja heti sen jälkeen erosivat toimestaan. Mutta\nDede ei ollut viitannut sinnepäinkään. Olivatpa hänen puheensa miten\nhämmennystä herättävät tahansa, järjetön ja typerä ei hän ollut. Hän\noli selväpäinen. Mutta hän, Daylight, oli niinikään ollut selväpäinen\nja se oli osaksi hänenkin ansiotaan. Hän ei ollut koettanut käyttää\nhyväkseen Deden konttorissa-oloa. Tosin oli hän kaksi kertaa astunut\nyli rajojen, mutta hän ei ollut ottanut sitä tavaksi. Dede tiesi, että\nhäneen saattoi luottaa. Mutta tästä kaikesta huolimatta hän tiesi,\nettä useimmat nuoret naiset olisivat olleet kyllin typerät jättämään\npaikkansa, jos heidän olisi täytynyt antaa rukkaset työnantajalleen.\nJa sitä paitsi oli Dede sallinut hänen lähettää veljensä Saksaan, kun\nDaylight oli esittänyt hänelle asian oikeassa valossa.\n\n\"Heleijaa!\" päätti hän, kun automobiili pysähtyi hänen hotellinsa\nedustalle. \"Jos olisin vain tiennyt sen, minkä nyt tiedän, niin olisin\nkosinut häntä ensimäisenä päivänä kun hän tuli toimistoon. Hänen omien\npuheittensa mukaan olisi silloin ollut otollinen hetki. Hän pitää\nminusta yhä enemmän ja enemmän ja mitä enemmän hän minusta pitää,\nsitä vähemmin hän uskaltaisi mennä kanssani naimisiin! Mitä nyt tästä\narvelet. Hän on varmaan hieman hassahtava.\"\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\n\nVielä kerran, eräänä sateisena sunnuntaina viikkojen kuluttua, kosi\nDaylight Dedeä. Kuten ensi kerrallakin hän hillitsi itseään kunnes\nkaipaus kävi hänelle ylivoimaiseksi ja pakotti hänet kiitämään\npunaisella automobiilillaan Berkeleyhin. Hän jätti koneen muutaman\ntalonvälin päähän ja meni jalan taloon. Mutta Dede oli poissa, kertoi\nemännän tytär hänelle ja lisäsi, että hän oli kävelemässä kukkuloilla.\nSitä paitsi kertoi nuori neitonen hänelle, missä päin Dede luultavimmin\nkäveli.\n\nDaylight noudatti tytön ohjeita ja pian vei tie, jota hän kulki\nviimeisen talon ohi ja päättyi siihen, mistä kukkulain ensimäiset\njyrkät rinteet alkoivat. Ilma oli kostea tulevasta sateesta, sillä\nmyrsky ei ollut vielä puhjennut, vaikka yltyvä tuuli ilmaisi, että\nse oli tulossa. Niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä, ei Dedestä\nnäkynyt vilaustakaan tasaisilla ruohoisilla kukkuloilla. Oikealla\nkasvoi notkossa täysikasvuisia eukalyptuspuita. Täällä oli rätinää\nja liikettä, komeat hoikkarunkoiset puut heiluivat edestakaisin\ntuulessa ja löivät oksiaan yhteen. Kun tuulenpuuska tuli, kuului\nsyvä rummuttava, kuin valtavan harpun synnyttämä ääni, joka voitti\nkaikki hiljaisemmat äänet, natinan ja rapinan. Daylight, joka tunsi\nDeden, arvasi, että tämä olisi jossakin täällä lehdossa, missä myrskyn\nvaikutus ilmeni niin selvästi. Ja hän löysikin Deden vastakkaisen\nrinteen avoimella huipulla, missä tuuli oli rajuimmillaan.\n\nTavassa, millä Daylight kosi, oli jotakin yksitoikkoista, vaikkei\nikävystyttävää. Hän ei kyennyt kiertelemään eikä punnitsemaan\naskeleitaan, vaan oli suora ja myrskyinen kuin vihuri itse. Hänellä ei\nollut aikaa edes tervehtiä tai pyytää anteeksi.\n\n\"Sama juttu taas\", sanoi hän. \"Rakastan teitä ja tulin pyytämään teitä\nomakseni. Teidän täytyy tulla vaimokseni, Dede, sillä mitä enemmän sitä\nmietin, sitä varmemmaksi tulen siitä, että teidän mieltymyksenne minuun\nei ole noita tavallisia. Ettekä te rohkene sanoa, ettei se ole totta;\nvai rohkenetteko?\"\n\nHän oli kätellyt Dedeä samalla kuin oli alkanut puhua ja piti yhä vielä\nhänen kättään omassaan. Kun Dede ei vastannut, tunsi hän Daylightin\nhiljaa, mutta hellittämättä, puristavan kättään aivankuin vetääkseen\nhänet luokseen. Tahtomattaan hän puolittain antoi hänelle perään, hänen\nhalunsa oli tällä hetkellä voimakkaampi kuin hänen tahtonsa. Sitten hän\näkkiä perääntyi, vaikka salli yhä Daylightin pitää kiinni kädestään.\n\n\"Ette kai pelkää minua?\" kysyi Daylight.\n\n\"En.\" Dede hymyili surullisesti. \"En teitä vaan itseäni.\"\n\n\"Ette ole niin rohkea kuin minä\", ahdisti Daylight kuultuaan nämä\nrohkaisevat sanat.\n\n\"Ei, ei\", pyysi Dede. \"Me emme voi milloinkaan mennä naimisiin,\nälkäämme siis puhuko siitä.\"\n\n\"Silloin olen varma siitä, että menetätte vedon.\" Daylight oli\nmiltei iloinen nyt, sillä menestys oli tullut pikemmin kuin hän oli\nrohkeimmissa unelmissaankaan uskaltanut toivoa. Dede piti hänestä,\nsiitä ei ollut epäilystäkään; Dede piti hänestä siksi paljon, että\nsalli hänen pitää kädestään, siksi paljon että sieti häntä lähellään.\n\nDede pudisti päätään.\n\n\"Ei, se on mahdotonta. Te menettäisitte vedon.\" Ensi kerran juolahti\nDaylightin mieleen synkkä epäluulo — ajatus, joka selitti kaikki.\n\n\"Sanokaahan, ettehän vain ole salaisesti naimisissa?\"\n\nHänen äänessään ja kasvoissaan ilmenevä kauhu oli liikaa Dedelle, hän\npurskahti iloiseen ja välittömään nauruun.\n\nDaylight tiesi vastauksensa ja suuttuneena itseensä hän päätti, että\nteko oli tehokkaampi kuin puhe. Hän asettui siis seisomaan niin, että\nsuojasi Dedeä tuulelta ja veti hänet lähelleen. Tavattoman navakka\ntuuli puhalsi heidän ympärillään ja rummutti puiden latvoja heidän\npäänsä päällä ja he vaikenivat kuunnellakseen. Heidän päälleen putosi\nliiteleviä lehtiä ja tuuli toi mukanaan sadepisaroita. Daylight\nkatsoi alas Dedeen ja hänen hiuksiaan, joita tuuli heilutteli hänen\nkasvoilleen; ja Deden läheisyys sai hänet niin vapisemaan, että Dede\nhuomasi sen kädestä, joka piteli hänen kättään.\n\nÄkkiä Dede nojasi häneen, taivutti päätään ja painoi sen kevyesti hänen\nrintaansa vasten. Ja he seisoivat niin, kun toinen tuulenpuuska tuli\ntuoden mukanaan liiteleviä lehtiä ja yksinäisiä sadepisaroita. Yhtä\nnopeasti hän jälleen kohotti päätään ja katsoi Daylightiin.\n\n\"Tiedättekö\", sanoi hän, \"viime yönä rukoilin teidän puolestanne.\nRukoilin, että joutuisitte häviöön, että menettäisitte kaikki —\nkaikki!\"\n\nDaylight tuijotti häneen kummissaan tästä peitetystä lausunnosta.\n\n\"En varmaankaan ymmärrä sitä. Olen aina sanonut, että naiset käyvät yli\nymmärrykseni ja nyt te puhutte asioista, joita en käsitä. Te toivotte,\nettä menettäisin kaikki, ja kuitenkin pidätte minusta — —\"\n\n\"En ole milloinkaan sitä sanonut.\"\n\n\"Ette uskalla kieltääkään. Niin, kuten sanoin: käy yli ymmärrykseni,\nmiksi te toivotte minun joutuvan häviöön, kun pidätte minusta. Se on\nyhtä käsittämätöntä kuin teidän toinen arvoituksellinen lausuntonne:\nmitä enemmän te pidätte minusta sitä vähemmin te haluatte mennä\nkanssani naimisiin. Teidän täytyy selittää.\"\n\nHän kietoi kätensä Deden ympärille ja veti hänet lähemmäksi itseään\nja tällä kertaa ei Dede vastustanut. Hänen päänsä oli kumarassa eikä\nDaylight voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi vaistomaisesti,\nettä Dede puhuisi suunsa puhtaaksi. Daylight oli oppinut äänettömyyden\narvon ja odotti. Asiat olivat kehittyneet sille kannalle, että täytyi\nnyt sanoa hänelle jotakin. Sen hän tunsi.\n\n\"En ole romantillinen\", alkoi Dede ja katsoi taas häneen puhuessaan.\n\"Olisi ehkä parempi minulle, jos olisin. Silloin voisin pettää itseni\nja olla onneton koko lopun ikääni. Mutta terve järkeni estää sen. Enkä\nsilti ole rahtuakaan onnellisempi.\"\n\n\"En ole vieläkään entistä viisaampi\", sanoi Daylight turhaan\nodotettuaan, että Dede jatkaisi. \"Teidän piti selittää minulle, ettekä\nte vielä ole selittänyt mitään. Teidän terve järkenne ja rukouksenne,\nettä minä joutuisin häviöön, ovat minulle vielä yhtä käsittämättömät.\nPieni nainen, rakastan teitä ja haluan mennä kanssanne naimisiin.\nSe on suoraa ja rehellistä ja mutkatonta puhetta. Tahdotteko tulla\nvaimokseni?\"\n\nDede pudisti päätään hitaasti. Ja kun hän sitten puhui, näytti hän\nvähitellen muuttuvan ankaraksi ja murheelliseksi, ja Daylight tiesi,\nettä tämä ankaruus oli suunnattuna häneen.\n\n\"Sallikaa minun siis selittää ja aivan yhtä suoraan ja selvästi,\nkuin te olette kosinut.\" Hän vaikeni aivankuin miettiäkseen miten\nalkaisi. \"Te olette rehellinen ja vilpitön. Haluatteko, että minä olen\nrehellinen ja vilpitön, vaikkei naisten luulla osaavan sitä olla? —\nhaluatteko, että sanon teille sellaista, mikä tulee teitä loukkaamaan?\n— että teen tunnustuksia, joita häpeän? — että käyttäydyn tavalla,\njota miehet pitävät epänaisellisena?\"\n\nKäsivarsi, jonka Daylight oli kietonut Deden ympärille, puristi\nrohkaisevasti, mutta hän ei puhunut.\n\n\"Tahtoisin mielelläni tulla vaimoksenne, mutta minä pelkään. Olen\nsamalla kertaa ylpeä ja nöyrä sen johdosta, että teidänlaisenne mies\non rakastunut minuun. Mutta teillä on liian paljon rahaa. Siihen minun\nterve järkeni kompastuu. Vaikka menisimmekin naimisiin, ette te voisi\nmilloinkaan olla minun mieheni — rakastajani ja aviomieheni. Te\nolisitte rahanne orja. Tiedän olevani hupsu nainen, mutta minä vaadin\nmieheni itselleni. Te ette olisi vapaa. Rahanne pitää teidät orjanaan,\nanastaa aikanne, ajatuksenne, tarmonne, kaikki, pakoittaa teidät\nmenemään sinne ja tänne, tekemään tämän ja tuon. Käsitättekö. Ehkä\non se pelkkää houkkamaisuutta, mutta minä tunnen, että voin rakastaa\npaljon, antaa paljon — antaa kaikki, ja vaikken vastalahjaksi vaadi\nkaikkea, niin vaadin paljon — paljon enemmän kuin te rahoiltanne\nvoisitte minulle antaa.\n\n\"Ja rahanne turmelee teidät; se tekee teidät yhä epämiellyttävämmäksi\nja epämiellyttävämmäksi. En häpeä sanoa, että rakastan teitä, koska\nen milloinkaan aijo mennä kanssanne naimisiin. Ja minä rakastin teitä\npaljon ennenkuin ollenkaan tunsinkaan teitä, kun te olitte vasta tullut\nAlaskasta ja minä tulin konttoriin. Te olitte minun sankarini. Te\nolitte kultamaiden Burning Daylight, rohkea erämies ja kullankaivaja.\nJa te näytitte siltä. En käsittänyt kuinka kukaan nainen saattoi nähdä\nteidät rakastumatta teihin — silloin. Mutta te ette näytä siltä nyt.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, että loukkaan teitä. Te halusitte suoraa puhetta ja\nminä puhun teille suoraan. Kaikki nämät viime vuodet te olette elänyt\nluonnottomasti. Te, ulkoilmaihminen, olette sulkeutunut kaupunkeihin.\nTe ette ole lainkaan sama mies ja rahanne turmelee teidät. Teihin on\nvähitellen tullut jotakin muuta, jotakin, joka ei ole niin tervettä,\nniin tahratonta, niin kunnollista. Rahanne ja elämäntapanne ovat sen\nsaaneet aikaan. Te tiedätte sen. Ruumiinne ei ole sama kuin silloin.\nTe olette lihonut, eikä se ole tervettä lihomista. Tiedän, että olette\nminua kohtaan hyvä ja sydämellinen, mutta te ette ole kaikkia kohtaan\nhyvä ja sydämellinen niinkuin te olitte silloin. Te olette muuttunut\ntylyksi ja julmaksi. Ja minä tiedän. Ottakaa huomioon, että olen\ntarkastellut teitä kuusi päivää viikossa, kuukaudesta kuukauteen,\nvuodesta vuoteen; ja minä tiedän teistä enemmän kuin te minusta.\nJulmuus ei ole ainoastaan sydämessänne ja ajatuksissanne, vaan se on\nkasvoissannekin. Se on piirtänyt viivansa kasvoihinne. Olen nähnyt\nniiden ilmaantuvan ja syvenevän. Rahanne ja elämä, jota se pakoittaa\nteidän viettämään, on kaiken tämän alku. Te olette raa'istunut ja\nmennyt alaspäin. Ja tämä kehitys voi vain jatkua edelleen kunnes olette\nauttamattomasti rappiolla. — —\"\n\nDaylight koetti keskeyttää, mutta Dede ehkäisi hänet ja hänen äänensä\nvapisi.\n\n\"Ei, ei, antakaa minun puhua loppuun. En ole tehnyt muuta kuin\nmiettinyt, miettinyt, miettinyt kaikki nämät kuukaudet siitä lähtien\nkuin aloimme yhdessä ratsastaa, ja nyt kun olen alkanut puhua, niin\npuhun kaikki mitä minulla on mielessäni. Rakastan teitä, mutta en\nvoi mennä kanssanne naimisiin ja raiskata rakkauttani. Te olette\nmuuttumassa sellaiseksi, että minun lopulta täytyy halveksia teitä.\nTe ette voi auttaa sitä!. Enemmän kuin te voitte minua rakastaa, te\nrakastatte liikepeliä. Nämät liikeasiat — ja se on kaikki vallan\ntarpeetonta, sillä te olette jo rikas — vaativat teidät kokonaan.\nVäliin ajattelen, että olisi helpompaa jakaa teidät toisen naisen\nkanssa kuin jakaa teidät liikeasioitten kanssa. Omistaisinhan edes\npuolet teistä. Mutta liikeasiat eivät anasta teistä vain puolta, vaan\nyhdeksän kymmenesosaa tai yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa.\n\n\"Muistakaa, ettei avioliiton tarkoitus minulle ole se, että saisin\nmiehen rahat käytettäväkseni. Minä tahdon miehen. Te sanotte, että\nte tahdotte _minut_. Ja otaksukaa, että minä suostuisin, mutta\nantaisin teille vain yhden sadannesosan itsestäni. Otaksukaa, että\nelämässäni olisi jotakin muuta, joka anastaisi toiset yhdeksänkymmentä\nyhdeksäsosaa ja joka sitä paitsi turmelisi vartaloni, muodostaisi\npussit silmieni alle, ja vanhuudenrypyt silmäkulmiini ja rumentaisi\nruumiini ja sieluni. Tyytyisittekö tähän yhteen sadasosaan minusta?\nKuitenkaan te ette tarjoa minulle sen enempää. Kummeksitteko, etten\ntahdo tulla vaimoksenne? — etten voi?\"\n\nDaylight odotti nähdäkseen, oliko hän jo lopettanut ja hän jatkoi vielä.\n\n\"Se ei johdu siitä, että minä olen itsekäs. Onhan rakkaus etupäässä\nantamista eikä ottamista. Mutta minä näen niin selvästi, etten kaikella\nantamisellani tekisi teille mitään hyvää. Te olette kuin sairas\nmies. Te ette pelaa liikepeliä kuten muut miehet. Te pelaatte sitä\nsydämellänne ja sielullanne ja koko olemuksellanne. Huolimatta siitä,\nmitä te uskotte ja aijotte, olisi vaimo teille vain lyhyt ajanviete.\nTeillä on tuo mainio Bob, joka talliin suljettuna on menehtyä. Te\nostaisitte minulle kauniin asunnon ja jättäisitte minut siihen\nikävöimään kunnes joutuisin pois suunniltani tai itkemään silmäni\npuhki avuttomuudessani ja kykenemättömyydessäni teitä pelastamaan.\nLiikehuolet kalvaisivat teitä ja pitäisivät teitä koko ajan vallassaan.\nTe pelaatte sitä, niinkuin te olette pelannut kaikkea muutakin,\nniinkuin te Alaskassa pelasitte uhkapeliä matkoillanne. Ei kukaan\nsaanut taivaltaa niin nopeasti ja kauvas, tehdä työtä niin ankarasti\nja kestävästi. Teitä ei pidättänyt mikään; te panitte kaikki mitä\nomistitte jokaiseen uuteen yritykseenne — —\"\n\n\"Rajana on taivas\", mutisi Daylight vahvistukseksi.\n\n\"Mutta jos te vain tahtoisitte siten olla rakastaja —\naviomiehenä — —\"\n\nHänen äänensä petti ja hänen kosteille poskilleen kohosi puna, kun hän\nloi alas katseensa Daylightin katseen edessä.\n\n\"Ja nyt en sano enää sanaakaan\", lisäsi hän, \"Olen pitänyt aika\nsaarnan.\"\n\nHän nojasi nyt teeskentelemättä ja avoimesti Daylightin käsivarteen,\neikä kumpikaan tuntenut tuulta, joka puhalsi yhä navakammin. Rankkasade\nei ollut vielä tullut, mutta vähäväliä toi tuulenpuuska mukanaan\nusvankaltaista sadetta. Daylight oli hämillään eikä koettanut sitä\npeittää ja hän oli vielä hämillään kun hän alkoi puhua.\n\n\"Olen hämilläni. Olen nolattu, neiti Mason — tai Dede, koska\nmielelläni mainitsen teitä sillä nimellä. En voi olla myöntämättä,\nettä siinä, mitä sanotte, on paljon perää. Kuten sen käsitin, on\nloppupäätelmänne se, että te tulisitte vaimokseni, jollei minulla olisi\nsenttiäkään ja jollen olisi lihonut. — Ei, ei, en laske leikkiä. Se on\nvain minun tapani iskeä asian ytimeen. Jollei minulla olisi senttiäkään\nja jos viettäisin terveellistä elämää ilman muuta päämäärää kuin saada\nrakastaa teitä ja olla miehenne, sen sijaan, että nyt olen korviin\nsaakka hautautunut liikeasioihin — niin te tulisitte vaimokseni.\n\n\"Tämä on kaikki selvää kuin painettu sana. Te olette tarkkanäköisempi\nja johdonmukaisempi kuin milloinkaan aavistinkaan. Te olette hiukan\navannut silmiäni. Mutta minä olen kiinni. Mitä voin tehdä? Liikeasiani\novat orjuuttaneet minut. Olen sidottu käsistä ja jaloista, enkä voi\nirtautua ja vaeltaa vihreillä kedoilla. Olen kuin mies, joka sai\nkarhua kiinni hännästä. En voi irtautua; ja minä rakastan teitä ja\nminun täytyy irtautua ennenkuin saan teidät vaimokseni. En tiedä,\nmitä tekisin, mutta jotakin täytyy varmaankin tapahtua. En voi luopua\nteistä. En voi. Enkä aijo teistä luopua. Liikeasiat ovat sittenkin\nvähempiarvoiset. Liikeasiat eivät milloinkaan pidä minua öisin hereillä.\n\n\"Ette jättänyt minulle mitään mahdollisuutta väittää vastaan.\nTiedän, etten ole sama mies kuin silloin, kun tulin Alaskasta. En\npystyisi taivaltamaan koirien kanssa niinkuin ennen. Lihakseni ovat\nveltostuneet ja mieleni on kovettunut. Ennen kunnioitin miehiä. Nyt\nheitä halveksin. Olen elänyt koko ikäni ulkosalla ja myönnän, että olen\nulkoilma-ihminen. Minulla on Glen Ellenissä kaunein pieni maatila,\nminkä milloinkaan olette nähnyt. Se on sielläpäin, missä minulla on\ntuo arvoton tiilitehdas. Muistatte kirjeenvaihdon asiasta. Näin vain\nkerran tuon maatilan ja miellyin siihen niin, että sittemmin ostin sen.\nRatsastin pitkin kukkuloita ja olin onnellinen kuin koulupoika lomalla.\nOlisin parempi ihminen jos asuisin maalla. Kaupunkielämä ei tee minua\nparemmaksi. Siinä olette aivan oikeassa. Tiedän sen. Mutta otaksukaa,\nettä rukouksenne täytettäisiin ja minä menettäisin kaikki ja minun\nolisi pakko ansaita elatukseni päivätyöllä?\"\n\nDede ei vastannut, vaikka koko hänen ruumiinsa tuntui vaativan häntä\nmyöntämään.\n\n\"Otaksukaa, ettei minulla olisi mitään muuta kuin tuo pieni maatila\nja että minä tyytyisin kasvattamaan muutamia kananpoikia ja maata\nmuokkaamalla hankkimaan elatukseni — tulisitteko silloin vaimokseni,\nDede?\"\n\n\"Miksi en, saisimmehan silloin olla koko ajan yhdessä!\" sanoi Dede.\n\n\"Mutta minun täytyisi silloin tällöin mennä kyntämään\", varoitti\nDaylight, \"tai kaupunkiin hankkimaan luokaa.\"\n\n\"Mutta siellä ei olisi konttoria, eikä tarvitsisi nähdä alinomaa\nihmisiä. Mutta tämä on kaikki mieletöntä ja mahdotonta ja meidän täytyy\nlähteä jos mielimme välttää sadetta.\"\n\nHeidän kulkiessaan puiden lomitse ennenkuin he alkoivat laskeutua alas\nkukkulan rinnettä tuli hetki, jolloin Daylight olisi saattanut painaa\nDeden syliinsä ja suudella häntä. Mutta uudet ajatukset, jotka Dede oli\nhänessä herättänyt, täyttivät niin hänen mielensä, ettei hän älynnyt\nkäyttää asemaa hyväkseen. Hän tarttui vain Dedeä käsivarteen ja auttoi\nhäntä epätasaisella polulla.\n\n\"Glen Ellenissä on hyvin kaunista\", sanoi hän miettiväisenä, \"Toivon,\nettä voisitte nähdä sen.\"\n\nHeidän ennätettyään eukalyptus-lehdon reunaan, ehdotti Daylight, että\nhe eroisivat siinä.\n\n\"Olemme lähellä asuntoanne ja ihmiset juoruavat.\" Mutta Dede tahtoi\nhäntä saattamaan itseään asunnolleen saakka.\n\n\"En voi pyytää teitä sisään\", sanoi hän ojentaen kätensä rappusten\nedessä.\n\nTuuli humisi kovasti säännöllisin väliajoin, mutta sade yhä viipyi.\n\n\"Tiedättekö\", sanoi Daylight, \"kun otan kaikki lukuun, niin on tämä\nelämäni onnellisin päivä.\" Hän otti hattunsa päästään ja tuuli\nheilutti hänen mustaa tukkaansa, kun hän juhlallisena jatkoi. \"Ja\nolen kiitollinen Jumalalle tai sille, olkoon hän sitten kuka tahansa,\njoka on vastuunalainen teidän olemassaolostanne maan päällä. Sillä te\npidätte minusta paljon. On ollut suuri ilo minulle saada kuulla teidän\nsanovan sen tänään minulle. On — —\" Hän jätti lauseensa kesken ja\nhänen kasvonsa saivat tutun, omituisen ilmeen, kun hän kuiskasi: \"Dede,\nDede, meidän täytyy mennä naimisiin. Se on ainoa keino ja luottakaa\nonneen, että kaikki käy hyvin.\"\n\nMutta kyyneleet olivat taas vähällä nousta Deden silmiin, kun hän\npudisti päätään ja kääntyi ja nousi ylös portaita.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\n\nKun lauttauslaitos alkoi toimia ja Oaklandin ja San Fransiskon väliseen\nmatkaan tarvittava aika oli lyhentynyt puoleksi, olisivat Daylightin\nhirvittävät menot voineet vähentyä. Mutta ne eivät todella vähentyneet,\nsillä hän ryhtyi heti muihin yrityksiin. Hän myi tuhansittain\ntontteja, tuhansia koteja oli rakennettu ja parhaillaan rakennettiin.\nNiinikään hän myi tehtaanpaikkoja ja liiketalojen tontteja Oaklandin\nkeskuksesta. Tästä oli seurauksena, että Daylightin maa-alueiden arvo\nvarmasti kohosi. Mutta, kuten ennenkin, oli hänellä suurenmoiset\nsuunnitelmat. Hän oli jo alkanut lainata pankeilta. Suuret voitot,\nmitkä hän sai myymällä maata, hän heti käytti uusiin maa-ostoihin; ja\nsen sijaan, että olisi maksanut entiset lainat, hankki hän uusia. Hän\nkäytti Oaklandissa samaa menettelytapaa, mitä oli käyttänyt Dawson\nCityssä; mutta hän teki sen tietäen, että nyt oli kysymys varmasta\nliikeyrityksestä eikä epävarmasta kullankaivuusta.\n\nPienessä muodossa muut miehet seurasivat hänen esimerkkiään, ostivat\nja myivät maata ja hyötyivät hänen parannuksistaan. Mutta tämä ei\nollut mitään odottamatonta ja heidän ansaitsemansa pienet omaisuudet\neivät Daylightia harmittaneet. Oli kuitenkin yksi poikkeus. Simon\nDolliverilla, jolla oli rahaa sekä ymmärrystä ja rohkeutta käyttää\nsitä, näytti olevan hyvät toiveet koota monta miljoonaa Daylightin\nkustannuksella. Dolliver noudatti Daylightin menettelytapaa, toimi\nnopeasti ja täsmällisesti ja käytti voittonsa heti uusiin ostoihin.\nUseamman kuin kerran oli hän Daylightin tiellä, kun tämä oli ruvennut\nnoudattamaan samaa menettelytapaa kuin Guggenhammerin liike keksittyään\nOphirin.\n\nDaylightin laivatelakoilla tehtiin ripeää työtä; mutta ne nielivät\nsuunnattomasti rahaa eikä niitä saatu niin nopeasti valmiiksi kuin\nlauttauslaitosta. Rakentamisvaikeudet olivat suuret, ruoppaaminen ja\ntäyttäminen jättiläistyötä. Pelkkään paaluttamiseen menevä rahaerä ei\nollut vähänen. Keskimäärin tuli jokainen paalu valmiiksi kiinnitettynä\nmaksamaan kaksikymmentä dollaria kullassa ja näitä paaluja tarvittiin\ntuhansittain. Kaikki saatavissa olevat täysikasvuiset eukalyptyspuut\nkäytettiin ja suuret lautalliset mäntypaaluja tuotettiin Pugetin salmen\nrannalta.\n\nDaylight ei tyytynyt raitioteitään varten valmistamaan sähköä\nvanhan-aikaisella tavalla, voima-asemilla, vaan perusti Sierran\nja Salvadorin Voimayhtiön. Tästä tuli heti suurisuuntainen.\nMatkallaan vuoristosta se kulki San Joaquin-laakson poikki ja Contra\nCosta-kukkulain lävitse se saattoi antaa voimaa ja valoa monelle\nkauppalalle ja suurehkolle kaupungille; siitä piti saada sekä\nkatu- että asuntovalaistus. Heti kun sähkölaitosten maan osto\nSierrassa oli pikaisesti päätetty, alotettiin rakennustyöt.\n\nJa tähän tapaan työt jatkuivat. Oli tuhansia reikiä, joihin lakkaamatta\ntäytyi syytää rahaa. Mutta se oli kaikki niin tervettä ja rehellistä,\nettä Daylight, joka oli syntynyt pelaajaksi ja oli selvä- ja\nkaukonäköinen, ei voinut pelata varovaisesti ja varmasti. Nyt oli\nsopiva tilaisuus ja hän saattoi vain yhdellä tavalla käyttää hyväkseen:\npelaamalla suurta peliä. Eikä hänen ainoa neuvonantajansakaan, Larry\nHegan, joka tunsi kaikki hänen suunnitelmansa, kehoittanut häntä\nvarovaisuuteen. Päinvastoin oli Daylightin pakko hillitä tämän\nhaschisch-uneksijan hurjia näkyjä. Daylight ei ainoastaan ottanut\nsuuria lainoja pankeilta ja trustiyhtiöiltä, vaan täytyi hänen\nsitäpaitsi myydä muutamien yhtiöittensä osakkeita. Hän teki sen\nkuitenkin vastahakoisesti ja piti useimmat suurista yrityksistään\nkokonaan ominaan. Niiden yhtiöiden joukossa, joihin hän vasten tahtoaan\nsalli ostavan yleisön liittyä oli Kultaisen portin telakka-yhtiö,\nHuvipuistoyhtiö, Yhdistynyt vesiyhtiö, Encinalin laivanrakennusyhtiö\nja Sierran ja Salvadorin voima-yhtiö. Kuitenkin jättivät hän ja Hegan\nitselleen niin paljon osakkeita, että heillä oli määräämisvalta\nkaikissa näissä yrityksissä.\n\nHänen suhteensa Dede Masoniin pysyi ennallaan. Vaikka hän viivytteli\nkäymästä käsiksi siihen omituiseen arvoitukseen, jonka tuo suhde\nasetti hänen ratkaistavakseen, kasvoi hänen rakkautensa yhä. Hänen\npelikielellään kuului hänen päätelmänsä: Onni oli antanut hänelle\nkorttipakan tärkeimmän kortin ja hän oli vuosikausia halveksinut sitä.\nRakkaus oli se kortti. Rakkaus oli valttikuningas, viides ässä. Se\noli korttien kortti ja hän aikoi lyödä sen pöytään, pelata rajaan\nsaakka, kun tuli mahdollisuus siihen. Hän ei vielä voinut nähdä mitään\nmahdollisuutta. Nykyinen peli täytyi ensin saattaa jonkunlaiseen\nloppuun.\n\nMutta hän ei voinut aivoistaan karkoittaa muistoa noista\npronssinkarvaisista tohveleista, tuosta väljästä puvusta ja Deden\nnaisellisesta suloudesta ja notkeudesta kauniissa Berkeleyn huoneessa.\nVielä kerran hän eräänä sateisena sunnuntaina ilmoitti puhelimella\ntulonsa. Ja niinkuin on tapahtunut alinomaa siitä lähtien kuin mies\nensi kerran katsoi naiseen ja sanoi häntä hyväksi, käytti hän hyväkseen\nmiehekkään pakon sokeaa voimaa naisen salaista heikkoutta vastaan.\nTosin ei Daylightin tapa ollut pyytää ja rukoilla. Päinvastoin teki hän\nmestarillisesti kaikki, mitä teki, mutta hänellä oli kummallinen tapa\nmielistellä, jota Deden oli vaikeampi vastustaa, kuin nöyrästi pyytävän\nrakastajan rukouksia. Heidän kohtauksensa ei päättynyt onnellisesti,\nsillä suuttuneena omaan heikkouteensa Dede sanoi:\n\n\"Te vaaditte minua koettamaan onnea, menemään kanssanne naimisiin ja\nluottamaan siihen, että kaikki käy hyvin. Ja elämä on peliä, sanotte.\nNo niin, pelatkaamme. Ottakaa raha ja heittäkää se ilmaan. Jos se\nputoaa kuvapuoli ylöspäin, niin tulen vaimoksenne. Jollei, niin teidän\non jätettävä minut ainaiseksi rauhaan, ettekä milloinkaan saa puhua\nsanaakaan avioliitosta.\"\n\nDaylightin silmissä välähti rakkauden ja pelihimon tuli. Vaistomaisesti\nhän kohotti kättään ottaakseen taskustaan rahan. Sitten hänen kätensä\npysähtyi ja tuli hänen silmistään sammui.\n\n\"Jatkakaa\", kehoitti Dede terävästi. \"Älkää viivytelkö, tai minä saatan\nmuuttaa mieleni ja menetätte mahdollisuutenne.\"\n\n\"Pieni nainen\". Hänen vertauksensa olivat humoristiset, mutta hänen\ntarkoituksensa oli vakava. Hänen ajatuksensa olivat juhlalliset\nkuten hänen äänensäkin. \"Pieni nainen, pelaisin koko tien Luomisesta\nhamaan Tuomiopäivään, panisin peliin kultaharpun toisen ihmisen\npyhimyssädekehää vastaan, pelaisin vielä Uuden Jerusalemin kynnyksellä\nkruunua ja klaavaa penninrahoilla tai farao-peliä Päärlyporttien\ntakana; mutta olen ikuisesti kadotettu jos pelaan rakkaudesta. Rakkaus\non minulle siksi tärkeä, etten tahdo heittäytyä sattuman varaan.\nRakkauden täytyy olla varma ja teidän ja minun välillä se on varma.\nVaikka olisi sata mahdollisuutta yhtä vastaan, että voittaisin tämän\nheiton, niin en sittenkään heittäisi.\"\n\nKeväällä tuli suuri paniikki. Ensimäisenä varoituksena oli se, että\npankit alkoivat vaatia maksettaviksi lainojaan. Daylight maksoi heti\nensimäiset mieskohtaiset lainansa; sitten hän arvasi, että tämä osoitti\nvain miltä suunnalta tuuli rupeisi puhaltamaan ja että Yhdysvalloissa\nkohta riehui tuollainen hirmuinen taloudellinen myrsky, jollaisista hän\noli kuullut puhuttavan. Hän ei aavistanut miten peloittava juuri tästä\nmyrskystä tulisi. Kuitenkin hän ryhtyi kaikkiin vallassaan oleviin\nvarokeinoihin eikä epäillyt voivansa sitä kestää.\n\nRahamarkkinat kiristyivät. Aluksi tekivät muutamat Idän suurimmista\npankkiliikkeistä vararikon ja kireys levisi kunnes jokainen\npaikkakunnan pankki supisti luotonantoaan. Daylight oli pinteessä ja\nhän oli pinteessä juuri siitä syystä, että hän ensi kerran pelasi\nrehellistä liikepeliä. Entiseen aikaan olisi tuollainen paniikki\nsuurine arvonvähennyksineen ollut hänelle kultainen ansiotilaisuus.\nNyt hänen ei auttanut muu kuin pysyä lujana ja kestää pelin hänelle\ntuottamat vaarat.\n\nHän näki selvästi aseman. Kun pankit vaativat häntä maksamaan lainansa,\nniin hän tiesi, että ne olivat pahassa rahapulassa. Mutta hän oli\nvielä pahemmassa. Ja hän tiesi, etteivät pankit välittäneet hänen\nylimääräisistä takuistaan, jotka niillä oli hallussaan. Niistä ei ollut\npankeille mitään hyötyä. Kun arvot siten alenivat, ei ollut myydä.\nHänen takuunsa olivat hyvät, erittäin terveet ja arvokkaat. Mutta ne\nolivat arvottomat sellaisena aikana, jolloin lakkaamatta vaadittiin\nvain rahaa, rahaa, rahaa. Kun pankit huomasivat hänet paatuneeksi,\nvaativat ne enemmän takuita ja kun rahapula yhä kiristyi, vaativat ne\nkaksi ja kolme kertaa niin paljon takuita kuin olivat alkuaan vaatineet.\n\nToisinaan Daylight alistui näihin vaatimuksiin, mutta useammin ei, ja\naina otteli hän tuimasti.\n\nHän taisteli aivankuin olisi savella vahvistanut hajoamaisillaan olevaa\nvallia. Kaikki vallin osat olivat vaarassa luhistua ja hän kulki ympäri\nja vahvisti alituisesti heikoimpia paikkoja savella. Savi oli rahaa ja\nsitä käytettiin summa siellä ja summa täällä mikäli sitä tarvittiin,\nmutta ainoastaan, kun sitä kipeimmin tarvittiin. Hänen asemaansa\nvahvistivat Yerba Buenan lauttayhtiö, Yhdistetyt katuraitiotiet\nja Yhdistetty vesiyhtiö. Vaikkeivät ihmiset enää ostaneet asunto- ja\nliiketalo- ja tehtaantontteja, täytyi heidän kulkea hänen\nraitiovaunuissaan ja lauttausveneissään ja käyttää hänen vettään. Kun\nkoko liikemaailma kipeästi kaipasi rahaa ja oli sen puutteessa joutua\nhäviöön, virtasi joka kuukauden ensimäisenä päivänä monta tuhatta\ndollaria vesijohtomaksuina hänen kassakirstuihinsa ja raitioteiltä\nja lautalta tuli joka päivä kymmenen tuhatta dollaria hopea- ja\nnikkelilanteissa.\n\nRahaa ennenkaikkea vaadittiin ja kaikki olisi ollut hyvin, jos hän\nolisi saanut käyttää kaikki rahat säännöllisistä tulolähteistään.\nAsiain näin ollen hän sai lakkaamatta taistella voidakseen pitää osan\nniistä. Parannustyöt lakkautettiin ja vain ehdottomasti välttämättömät\nkorjaukset suoritettiin. Tuimimmin täytyi hänen otella voidakseen\nsuorittaa liikekulut, eikä tämä taistelu milloinkaan päättynyt.\nPakko hankkia velkaa ja säästää ahdisti häntä lakkaamatta. Hän\nkiristi suurhankkijoita ja säästi konttorihenkilökunnan palkoissa ja\npostimerkkikuluissakin. Kun hänen alijohtajansa ja osastopäällikkönsä\nsaivat aikaan ihmeitä menojen vähentämisessä, vaati hän enemmän. Kun\nhe toivottomina vääntelivät käsiään, osoitti hän heille, miten enemmän\nvoitiin saada aikaan.\n\n\"Te saatte kahdeksantuhatta dollaria vuodessa\", sanoi hän\nMatthewsonille. \"Teillä on parempi palkka kuin milloinkaan ennen\nelämässänne. Teidän menestyksenne riippuu minun menestyksestäni.\nTeidänkin on kestettävä osanne jännityksestä ja tappionuhasta. Teillä\non luottoa kaupungilla. Käyttäkää sitä. Tehkää velkaa teurastajalle\nja leipurille ja kaikille muillekin. Ymmärrättekö? Te saatte nyt\nsuunnilleen kuusisataa kuusikymmentä dollaria kuukaudessa. Minä\nvaadin nämät rahat. Tästälähtien alennetaan jokaisen palkka sadaksi\ndollariksi. Minä korvaan teille tappionne, kun myrsky on ohitse.\"\n\nKun he kaksi viikkoa myöhemmin tarkastelivat palkkauslistaa, sanoi\nDaylight:\n\n\"Matthewson, kuka on kirjanpitäjä Rogers? Sisarenpoikanneko? Niinpä\narvelinkin. Hän saa kahdeksankymmentä viisi dollaria kuukaudessa.\nSaakoon hän tästä lähtien kolmekymmentä viisi. Nuo viisikymmentä minä\nlainaan.\"\n\n\"Mahdotonta!\" huudahti Matthewson. \"Hän tuskin tulee toimeen nykyisellä\npalkallaan ja hänellä on vaimo ja kaksi lasta.\"\n\nDaylight keskeytti hänet voimakkaalla kirouksella. \"Ei voi! Mahdotonta!\nMitä helvettiä luulette minun tekevän? Luuletteko minun kustantavan\nheikkomielisten kotia? Luuletteko minun ruokkivan ja vaatettavan ja\nruokkoovan idiootteja, jotka eivät kykene pitämään huolta itsestään?\nEn ikinä. Minä olen nyt pinteessä ja nyt täytyy jokaisen, joka tekee\nminulle työtä olla pinteessä. Minä en halua mitään kauniinilman lintuja\nistumassa konttorini nojatuoleilla. Nyt on ruma ilma, kirotun ruma ilma\nja heidän on kärsittävä siitä kuten minunkin. Oaklandissa on juuri nyt\nkymmenentuhatta ihmistä työtönnä ja San Fransiskossa kuusikymmentä\ntuhatta. Sisarenpoikanne ja kaikki muut saavat tehdä niinkuin juuri\nsanoin tai suoria tiehensä. Jos joku heistä joutuu rahattomaksi, niin\nauttakaa te heitä luotollanne. Ja alentakaa kaikki palkat samaan\ntapaan. Olen pitänyt huolta monesta tuhannesta ihmisestä, joiden täytyy\nnyt jonkun aikaa itse pitää huolta itsestään.\"\n\n\"Te sanotte, että on hankittava uusi suodatin\", sanoi hän\nvesijohtolaitospäällikölleen. \"Saammehan nähdä. Juokoot Oaklandin\nasukkaat vaihteeksi mutaa. Siitä he oppivat pitämään arvossa hyvää\nvettä. Keskeyttäkää työt. Eroittakaa työmiehet. Peruuttakaa tilaukset.\nSopimuksentekijät antavat haasteen? Antakoot vaan.\"\n\nJa Wilkinsonille: —\n\n\"Poistakaa lauttauslaitoksen viimeinen kulkuvuoro. Soutakoon yleisö\nja tulkoon varhain kotiin vaimonsa luo. Ja poistakaa viimeinen\nraitiovaunu, joka liittyy 12,45 Twenty-secondiin ja Hastingsiin\ntulevaan veneeseen. En voi kulettaa sitä parin kolmen matkustajan\ntakia. Tulkoot aikaisemmalla veneellä kotiin tai kävelkööt. Nyt ei\nole aika harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Poistakaa samalla muutamia\nraitiovaunuja, jotka kulkevat vilkkaimpaan liikeaikaan.\"\n\nJa toiselle johtajalle, jota alituiset menojensupistusvaatimukset\ntuskastuttivat:\n\n\"Sanotte, ettette voi tehdä sitä, ettekä voi tehdä tätä. Näytän teille\nviimeiset esimerkit tässä suhteessa. Onko teidän pakko alistua? Hyvä,\njos ajattelette niin. En ole milloinkaan tavannut miestä, joka olisi\nollut niin pahassa rahapulassa kuin minä nyt. Ja jos joku luulee, etten\ntule toimeen ilman häntä, niin näytän hänelle viimeisen esimerkin ja\nannan hänelle lähtöpassit.\"\n\nJa tähän tapaan hän taisteli ja pakotti ja uhmaili ja vieläpä\nmielistelikin saadakseen muut taipumaan tahtoonsa. Se oli taistelua,\ntaistelua, taistelua ilman pysähdystä aamusta iltaan. Hänen\nyksityiskonttorissaan oli joka päivä tungosta. Kaikki tulivat häntä\ntapaamaan tai saivat määräyksen tulla. Milloin julisti hän toivehikkaan\nmielipiteensä paniikista, milloin kertoi hupaisen jutun, keskusteli\nvakavasti liikeasioista tai vaati suoraan hyväksymään jonkun\ntoimenpiteen tai jättämään paikkansa. Eikä ollut ketään, joka olisi\nhäntä tukenut ja rauhoittanut. Hänen täytyi pakoittaa, pakoittaa,\npakoittaa ja hän yksin pystyi siihen. Ja tätä jatkui päivästä päivään\nja koko liikemaailma huojui hänen ympärillään ja liike toisensa perästä\nteki vararikon.\n\n\"Kaikki hyvin, ukkoseni\", sanoi hän joka aamu Heganille ja samoja\niloisia sanoja hän toisti päivät päästään paitsi silloin, kun hänen\ntäytyi kuumimmin otella taivuttaakseen ihmiset ja asiat tahtonsa mukaan.\n\nKello kahdeksalta hän oli joka aamu konttorissaan. Kello kymmeneltä\nhän läksi voimavaunullaan kierrokselle pankkiin. Ja tavallisesti oli\nhänellä vaunussa mukanaan nuo kymmenen tuhatta dollaria ja enemmän,\njotka hänen lauttansa ja raitiotiensä olivat edellisenä päivänä\nansainneet. Nämä olivat liikepadon heikoimpia kohtia varten. Ja toisen\npankinjohtajan kanssa toisensa perästä hän esitti samantapaisia\nkohtauksia. He olivat kaikki pelon lamauttamia ja ennenkaikkea hän\nesitti mahtavan ja elinvoimaisen optimistin osaa. Ajat elivät jo\nparanemaan päin. Tietysti olivat. Merkit olivat jo ilmassa. Täytyi vain\nkestää vielä jonkun aikaa. Siinä kaikki. Idässä oli jo runsaammin rahaa\nliikkeessä. Katsokaa kaupanhierontaa Wall Streetillä viime vuorokauden\naikana. Siitä näki, mistä päin tuuli alkoi puhaltaa. Eikö Ryan ollut\nsanonut niin ja niin? Ja eikö kerrottu, että Morgan aikoi tehdä sen ja\nsen?\n\nMitä häneen itseensä tuli, niin eivätkö tulot raitioteiltä yhä\nlisääntyneet? Paniikista huolimatta muutti Oaklandiin yhä enemmän\nväkeä. Ja maata alettiin taas ostaa. Hän oli myynyt tuhansia acreja\nmaata esikaupungeistaan. Luonnollisesti oli se uhraus, mutta se\nvähentäisi jännitystä ja rohkaisisi pelkureita. Pelkurit — nepä\njuuri saivatkin häiriötä aikaan. Jollei olisi ollut pelkureita, niin\nei olisi ollut paniikkiakaan. Idän rengas hieroi nyt hänen kanssaan\nkauppoja ottaakseen haltuunsa osake-enemmistön Sierran ja Salvadorin\nvoimayhtiössä.\n\nJa ellei iloinen keskustelu auttanut, vaan Daylightin täytyi rukoilla\nja pyytää, tai pankit osoittautuivat taipumattomiksi, muutti hän\nmenettelytapaa. Jos he saattoivat uhmailla, niin saattoi hänkin\nuhmailla. Jos palvelus, jota hän pyysi, kiellettiin, osasi hän vaatia.\nJa kun tuli avoin ja kaunistelematon taistelu kysymykseen, osasi hän\nkyllä pitää puoliaan.\n\nMutta hän tiesi myöskin, milloin ja miten tuli taipua, Kun hän näki,\nettä valli jollakin kohtaa oli auttamattomasti luhistumaisillaan,\npaikkasi hän sen rahalla, jota sai kolmesta tuottavasta yhtiöstään.\nJos pankit sortuivat, sortui hänkin. Kaikki riippui siitä, kestivätkö\nne. Jos ne tekivät vararikon ja kaikki hänen arvopaperinsa, jotka\nniillä oli hallussaan, joutuisivat sekasortoisille markkinoille, oli\nse hänenkin loppunsa. Ja kun aika kului, sattui joskus, että hän\npäivittäisin raha-erän lisäksi kuletti punaisessa automobiilissaan\nvarmimpia arvopapereitaan, nimittäin Lauttausyhtiön, Vesijohtoyhtiön ja\nYhtyneiden raitioteiden osakkeita. Mutta hän teki tämän vastahakoisesti\nja taisteli tuuma tuumalta.\n\nMerchant San Antonio-pankin johtajalle, joka väitti, että pankkiin\ntuotiin niin paljon muita papereita, hän sanoi:\n\n\"Ne ovat vähäpätöisiä liikeyrityksiä. Tehkööt ne vararikon. Hyödytte\nenemmän, jos autatte minua. Minä olen liian voimakas joutuakseni\nhäviöön. Te voisitte vain saattaa minut pulaan ja joutuisitte itse\nrettelöihin. Antakaa pikkuliikkeitten tehdä vararikko ja minä autan\nteitä siinä.\"\n\nJa tänä liikesekasorron aikana Daylight järjesti Simon Dolliverin asiat\nja sai aikaan, että tämä kilpailija teki täydellisen vararikon. Golden\nGate National oli Dolliverin päävarustus ja tämän laitoksen johtajalle\nDaylight sanoi:\n\n\"Te olette nyt joutunut kovaan ahdinkoon, sillä Dolliver on käyttänyt\nteitä ja minua hyväkseen koko ajan. Se ei käy päinsä. Te kuulette, se\nei käy päinsä. Dolliver ei voisi hankkia teille yhtätoista dollaria\npelastaakseen teidät. Minä annan teille neljän päivän nikkelilantit\nraitioteillä — siitä tulee neljäkymmentätuhatta dollaria. Ja\nkuukauden kuudentena päivänä te saatte kaksikymmentätuhatta; lisää\nVesijohtoyhtiöstä.\" Hän kohautti olkapäitään. \"Hyväksykää tai\nhyljätkää. Ne ovat minun sanani.\"\n\n\"Minä olen kaikkiruokainen, en halveksi mitään tarjona olevaa ruokaa\",\nselitti Daylight tänä iltapäivänä Heganille; ja Simon Dolliver vaelsi\nsamaa tietä kuin muutkin onnettomat tässä suuressa paniikissa, jossa\noli paljon papereita ja vähän rahaa.\n\nDaylightin keinot ja neuvot olivat hämmästyttävät. Ei ollut mitään\nniin suurta eikä pientä, jota hänen kirkkaat silmänsä eivät olisi\nkeksineet. Jännitys, jossa hän eli, oli hirveä. Hän ei enää syönyt\nväliateriaa. Päivät olivat liian lyhyet ja hänen yhdeksän tuntiansa\nolivat täynnä puuhaa ja hänen konttorinsa täynnä väkeä. Kun työpäivä\noli päättynyt, oli hän lopen uuvuksissa ja hillittömämmin kuin\nmilloinkaan ennen hän etsi unohdusta alkoholista. Hän ajoi suoraan\nhotelliinsa ja meni suoraan huoneisiinsa, mihin hänelle heti tuotiin\npäivän ensimäinen Martini. Päivällisellä olivat hänen aivonsa jo hyvin\ntylstyneet ja paniikki oli unohtunut. Maata mennessä, jolloin häh vielä\njoi skotlantilaista whiskya, oli hän juovuksissa — ei rajusti eikä\nmeluavasti juovuksissa, eikä typeränä, vaan suloisessa tylsyydentilassa.\n\nSeuraavana aamuna hän heräsi huulet ja suu kuivina ja päässä raskauden\ntunne, joka pian hävisi. Kello kahdeksalta hän oli konttoripöytänsä\nääressä taistovalmiina, kello kymmeneltä hän läksi mieskohtaiselle\nkierrokselleen pankkeihin ja tämän jälkeen hän keskeytymättä iltaan\nsaakka selvitteli teollisuuden, rahamaailman ja ihmisluonnon\nsotkuisia johtolankoja. Ja illalla hän palasi hotelliin Martin\ncocktailien ja skotlantilaisen whiskyn ääreen ja tällainen oli hänen\npäiväjärjestyksensä päivästä päivään kunnes päivät muuttuivat viikoiksi.\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\n\nVaikka Daylight toverien seurassa esiintyi rohkeana ja väsymättömänä,\ntarmoa ja elinvoimaa uhkuvana, oli hän sielunsa syvyydessä hyvin\nväsynyt mies. Ja toisinaan hänen ollessaan väkijuomien huumaamana\noli hänen järkensä kirkkaampi kuin hänen selvänä ollessaan, kuten\nesimerkiksi eräänä yönä, kun hän istui vuoteensa laidalla kenkä\nkädessään ja mietti Deden sanoja, ettei hän voinut nukkua useammassa\nkuin yhdessä vuoteessa kerrallaan. Yhä pitäen kenkää kädessään hän\nkatseli jouhisuitsia seinillä. Sitten hän kenkä kädessään nousi\nja rupesi niitä laskemaan ja meni kahteen muuhunkin huoneeseensa\nvoidakseen laskea kaikki. Sitten hän palasi vuoteelleen ja sanoi\njuhlallisesti kengälleen:\n\n\"Pieni nainen on oikeassa. Vain yksi vuode kerrallaan. Sata\nneljäkymmentä kappaletta jouhisuitsia, enkä yhdelläkään niistä tee\nmitään. Yhdet suitset kerrallaan! En voi ratsastaa yhdelläkään\nhevosella. Vanha Bob raukka. Olisi parasta lähettää sinut laitumelle.\nKolmekymmentä miljoonaa dollaria ja sata miljoonaa tai ei mitään\ntulossa ja mitä hyötyä on minulle siitä? On paljon sellaista, mitä\nrahalla ei voi ostaa. En voi ostaa tuota pientä naista. Mitä hyötyä\non kolmestakymmenestä miljoonasta, kun minuun ei mahdu enempää kuin\nneljännes cocktailia päivässä. Olisi eri asia, jos minulla olisi sadan\nneljänneksen cocktailin jano. Mutta yksi neljännes — yksi vaivainen\npieni neljännes! Minä, kolmenkymmenen miljoonan omistaja olen joka\npäivä enemmän orjuutettu kuin kaksitoista miestä, jotka ovat minulla\ntyössä ja ainoa palkkani on kaksi ateriaa, jotka eivät maistu hyvälle,\nvuode, neljännes Martin cocktailia ja sata neljäkymmentä kappaletta\njouhisuitsia seinillä.\" Hän tuijotti synkkänä ympärilleen. \"Herra\nKenkä, olen suuttunut.\"\n\nPaljon pahempi kuin hillitty, säännöllinen juomari, on yksinäinen\njuomari ja siksi oli Daylight kehittymässä. Hän joi harvoin enää\nseurassa, vaan omassa huoneessaan, itsekseen. Palattuaan väsyneenä joka\npäivän keskeytymättömien ponnistusten perästä, hän huumasi itsensä\nuneen, tietäen, että hän aamulla heräisi kuivin ja polttavin suin ja\ntoistaisi saman päiväjärjestyksen.\n\nMutta paikkakunta ei tavallisella joustavuudellaan tullutkaan\nentiselleen. Rahaa ei ollut liikkeellä, vaikka Daylightin ja\nkaikkien muiden lehtien tilapäinen lukija olisi voinut tehdä vain\nsen johtopäätöksen, että kireä raha-aika jo oli ohi ja että paniikki\nkuului jo menneisyyteen. Kaikki julkiset lausunnot olivat toivehikkaita\nja iloisia, mutta yksityisesti moni näiden lausuntojen antajista\noli hyvinkin ahtaalla. Kohtaukset Daylightin yksityiskonttorissa\nja hänen johtajiensa neuvottelukokoukset olisivat kumonneet hänen\nsanomalehtiensä pääartikkelit; kuten esimerkiksi silloin, kun hän sanoi\nSierran ja Salvadorin voimayhtiön, Yhdistetyn vesiyhtiön ja muutamien\nmuiden osakeyhtiöitten suurille osakkeenomistajille:\n\n\"Teidän täytyy ponnistaa. Teillä on hyvät osakkeet, mutta teidän täytyy\ntehdä uhrauksia saadaksenne pitää ne. Ei kannata pitää koreita puheita\nkireästä ajasta. Enkö minä muka tiedä, että nyt on kovat ajat käsissä?\nOlettehan te juuri siitä syystä täällä. Kuten jo ennemmin sanoin,\ntäytyy teidän ponnistaa. Minulla on osake-enemmistö ja asiat ovat sillä\nkannalla, että on ryhdyttävä verottamaan osakkaita. On tehtävä joko se\ntai vararikko. Pienet osakkeenomistajat voivat mennä menojaan, mutta te\nsuuret, ette voi. Tämä laiva ei vajoa niinkauvan kuin te olette siinä\nmukana. Mutta jos te jätätte sen, niin te varmasti vajootte pohjaan\nennenkuin ennätätte rannalle. Tähän verotukseen on suostuttava, siinä\nkaikki.\"\n\nSuurilla tukkuliikkeenomistajilla, hänen hotelliensa hankkijoilla\nja kaikilla niillä, jotka lakkaamatta vaativat maksua, oli kuumat\npuolituntisensa hänen kanssaan. Hän kutsui heidät konttoriinsa ja\nselvitteli heille viimeisiä esimerkkejä siitä, mitä voidaan saada\naikaan, kun kovalle ottaa.\n\n\"Kautta Jumalan, teidän täytyy tukea minua!\" sanoi hän heille. \"Jos\nte luulette, että nyt on kysymyksessä pieni hupainen whisti-peli ja\nettä te voitte sen lopettaa ja mennä kotiin milloin haluatte, niin\nte suuresti erehdytte. Watkins, te huomautitte muutama minuutti\nsitten, ettette voi kestää sitä. Nyt sanon minä teille jotakin. Te\nkestätte, sillä hyvä. Teidän täytyy yhä edelleenkin hankkia minulle\nmitä tarvitsen, ja ottaa paperini kunnes rahapula on ohitse. Miten te\nsiitä selviätte, on teidän asianne eikä minun. Muistatteko, mitä tein\nKlinknerille Altamont Trust Yhtiölle? Tunnen liikeasianne paremmin kuin\nte itsekään tunnette ja jos te koetatte hyljätä minut, niin minä saatan\nteidät häviöön. Vaikka itse joutuisinkin häviöön, niin olisi minulla\nkuitenkin aikaa käydä teidän kimppuunne ja vetää teidät mukanani.\nMeidän kaikkien täytyy yhdessä vajota tai uida ja te kyllä käsitätte,\nettä teidän täytyy oman etunne vuoksi auttaa minua.\"\n\nEhkä kuumimmat ottelunsa oli hänellä Yhdistetyn vesijohtoyhtiön\nosakkeenomistajien kanssa, sillä hän käytti koko tämän yhtiön\nsuuret tulot omiin tarpeisiinsa. Mutta hän ei milloinkaan antanut\nomavaltaisuutensa mennä liian pitkälle. Vaikka hän pakoitti uhrauksiin\nhenkilöt, joiden kohtalo riippui hänen kohtalostaan, auttoi hän heidät\nkuitenkin pälkähästä, kun he joutuivat pahaan pulaan. Ainoastaan\nvoimakas mies saattoi pelastaa niin sotkuisen aseman niin jännittävänä\naikana ja Daylight oli mies siihen. Hän kierteli ja kaarteli,\nsuunnitteli ja keksi keinoja, uhmaili heikompia, rohkaisi pelkureita\neikä armahtanut niitä, jotka karkasivat leikistä.\n\nJa vihdoinkin, kun kesä oli alulla, kääntyi kaikki parempaan päin.\nTuli päivä, jolloin Daylight teki jotakin odottamatonta. Hän lähti\nkonttorista tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti ja siitä syystä, ettei\nensi kerran paniikin alettua siellä ollut mitään välttämätöntä tehtävää\nsuoritettavana. Ennen lähtöään hän pistäytyi Heganin yksityiskonttoriin\njuttelemaan ja kun hän nousi lähteäkseen niin hän sanoi:\n\n\"Hegan, me olemme onnenpoikia. Olemme suoriutuneet pulskasti pulmasta\ntarvitsematta jättää jälkeemme ainoatakaan lunastamatonta panttia.\nPahin on ohitse ja loppu on näkyvissä. Vain ohjat kireällä vielä parin\nviikon ajan, hiukan rahapulaa tai levottomuutta silloin tällöin, ja me\nsaamme sylkäistä kämmeniimme.\"\n\nHän muutti ohjelmaansa. Sen sijaan, että olisi lähtenyt suoraan\nhotelliinsa, hän teki kierroksen ravintoloihin ja kahviloihin, joi\ncocktailin siellä ja cocktailin täällä ja kaksi tai kolme, kun\ntapasi tuttavia. Noin tunnin kuluttua hän pistäytyi Parthenonin\nravintolaan juodakseen vielä viimeisen cocktailin, ennenkuin läksi\npäivälliselle. Tällöin oli alkoholi miellyttävästi lämmittänyt koko\nhänen olemuksensa ja hän oli parhaimmalla tuulellaan. Ravintolan\nnurkassa koettelivat muutamat nuoret miehet parhaillaan vanhaa temppua\nkoettaa painaa toistensa kädet alas kyynärpäitten ollessa pöydällä.\nMuuan leveäharteinen nuori jättiläinen ei milloinkaan liikahuttanut\nkyynärpäitään, vaan aina painoi kaikkien kädet pöytään. Tämä herätti\nDaylightin mielenkiinnon.\n\n\"Se on Slossom\", kertoi tarjoilija vastaukseksi hänen kysymykseensä.\n\"Hän on U.C:n paras moukarinheittäjä. Lyönyt kaikki ennätykset tänä\nvuonna ja hänellä on maailmanennätys. Hän on oikein voimakas.\"\n\nDaylight nyökähytti päätään ja meni hänen luokseen ja asetti kätensä\nvääntöasentoon.\n\n\"Minäkin tahtoisin yrittää, poikaseni\", sanoi hän.\n\nNuori mies nauroi ja tarttui hänen käteensä; ja Daylightin\nhämmästykseksi painui hänen oma kätensä pöytään.\n\n\"Malttakaahan\", mutisi hän. \"Vielä kerran. En ollut tällä kertaa\nvalmiina.\"\n\nTaas heidän kätensä yhtyivät. Se kävi nopeasti. Daylightin lihasten\nhyökkäysasento muuttui silmänräpäyksessä puolustusasennoksi ja\nvastustuskin oli turhaa, hänen kätensä painui pöytään. Daylight oli\nymmällä. Tässä ei ollut tapahtunut mitään konnankoukkua. Molemmat\nolivat yhtä harjaantuneet tähän temppuun tai oikeastaan oli hän itse\nharjaantuneempi. Voima, pelkkä voima oli hänet voittanut. Hän tilasi\njuomia ja yhä ymmällä ja mietiskellen hän piti ylhäällä kättään ja\nkatseli käsivarttaan aivankuin olisi nähnyt uuden oudon esineen. Hän ei\ntuntenut tätä käsivartta. Se ei ollut varmaankaan se käsivarsi, jota\nhän oli kuljettanut mukanaan kaikki nämät vuodet. Entinen käsivarsi.\nEnnen olisi ollut leikintekoa hänelle painaa tuon nuoren miehen käsi\npöytään. Mutta tämä käsivarsi — hän katseli sitä katselemistaan niin\nepäillen ja kummissaan, että nuoret miehet purskahtivat nauruun.\n\nTämä nauru herätti hänet mietteistään. Hän yhtyi siihen aluksi, mutta\nsitten hänen kasvonsa hitaasti muuttuivat vakaviksi. Hän kääntyi\nmoukarinheittäjän puoleen.\n\n\"Poikaseni\", sanoi hän, \"antakaahan, kun kuiskaan teille salaisuuden.\nLähtekää täältä ja lopettakaa juominen ennenkuin olette alottanutkaan.\"\n\nNuori mies punastui suuttuneena, mutta Daylight jatkoi.\n\n\"Nyt kuulette isänne puhuvan ja sallikaa hänen sanoa teille yhtä ja\ntoista. Minä olen itse nuori mies, mutta en ole. Muutamia vuosia\ntakaperin olisi kätenne taivuttaminen pöytään ollut lasten leikkiä\nminulle.\"\n\nSlossom katsoi häneen epäuskoisena ja toiset naureskelivat ja\nkokoontuivat Daylightin ympärille.\n\n\"Poikaseni, en ole taipuvainen pitämään saarnoja. Tämä on ensimäinen\nkerta kuin olen milloinkaan puhunut jostakin katuen, ja se on teidän\nsyynne. Olen kokenut yhtä ja toista aikoinani, enkä ole turhamainen,\nkuten voitte luulla. Mutta sanon teille suoraan, että omistan piru\ntiesi kuinka monta miljoonaa ja että antaisin varmasti kaikki juuri\ntässä paikassa, jos voisin taivuttaa kätenne pöytään, jos saisin\ntakaisin ruumiinvoimani, jotka minulla oli silloin, kun nukuin\ntaivasalla ja ennenkuin tulin kaupunkien kanakoppeihin juomaan\ncocktaileja ja ajamaan automobiileilla. Poikaseni, näin on minun\nlaitani ja näin minä siitä ajattelen. Peli ei ole minkäänarvoinen.\nPitäkää huolta itsestänne ja miettikää neuvoani. Hyvää yötä!\"\n\nHän kääntyi ja hoiperteli pois sieltä ja hänen sanojensa\nvaikuttavaisuutta vähensi suuresti se seikka, että hän ne lausuessaan\noli niin silminnähtävästi juovuksissa.\n\nYhä vielä ymmällä saapui Daylight hotelliinsa, soi päivällisensä ja\nvalmistautui menemään levolle.\n\n\"Kirottu nuori keltanokka!\" mutisi hän. \"Painaa pöytään minun käteni\naivankuin ei mitään. Minun käteni!\"\n\nHän piti pystyssä loukattua jäsentä ja katseli sitä ihmetellen. Käsi,\njoka ei vielä milloinkaan ollut tavannut vahvempaansa! Käsi, joka oli\nsaanut Circle Cityn jättiläiset vääntelehtimään! Ja ylioppilas-poikanen\noli naurusuin taivuttanut sen pöytään — kahdesti. Dede oli oikeassa.\nHän ei ollut sama mies. Asema oli vakavampi kuin häh oli milloinkaan\nmyöntänyt. Mutta nyt ei ollut aika ajatella sitä. Aamulla, nukuttuaan\nhyvin yön, hän tuumisi asiaa.\n\n\n\n\nXXII LUKU.\n\n\nDaylight heräsi suu ja huulet ja kurkku kuivina, kuten tavallisesti,\njoi pitkän siemauksen vettä vuoteen vieressä olevasta kannusta ja\nselvitteli yöllisiä ajatuksiaan. Hän ajatteli, että rahapula oli\nhellittänyt. Asiat olivat vihdoinkin paranemaan päin. Vaikka kulku\nvielä oli hankalaa, olivat pahimmat vaarat jo ohitse. Kuten hän oli\nHeganille sanonut, tarvittiin nyt vain kireitä ohjia ja varovaista\npeliä. Pulmia ja vaaroja voisi vielä tulla, mutta ei niin vakavia\nkuin ne, jotka he jo olivat läväisseet. Hän oli ollut ahtaalla, mutta\nhän oli läpäissyt ehein nahoin, mikä oli enemmän kuin Simon Dolliver\nja moni muu saattoi sanoa. Eikä ainoakaan hän liikeystävistään ollut\njoutunut häviöön. Hän oli pakoittanut heidät pelastamaan itsensä ja he\nolivat samalla itse pelastaneet nahkansa.\n\nHänen ajatuksensa siirtyivät tapaukseen Parthenonin ravintolassa, missä\nnuori atleetti oli vääntänyt hänen kätensä pöytään. Tapahtuma ei enää\nhäntä kummastuttanut, mutta hän oli murheissaan ja järkytetty, kuten\nainoastaan voi olla voimakas mies, joka huomaa voimansa menneeksi.\nJa tulos oli niin selvä, ettei hän itselleenkään viitsinyt etsiä\nverukkeita. Hän tiesi, miksi hänen kätensä oli painunut alas. Ei siksi,\nettä hän oli vanha mies. Hän oli mies parhaassa ijässään ja jos hänen\nruumiinsa olisi ollut kunnossa, olisi tuon moukarinheittäjän käsi\npainunut alas. Daylight tiesi, että hän oli tehnyt pahaa itselleen.\nHän oli aina pitänyt voimaansa ainaisena ja kuitenkin se vuosien\nkuluessa oli vähitellen tihkunut hänestä. Hän oli taivasalla muuttanut\nkaupunkeihin. Hän oli miltei unohtanut kävelemisen. Hän oli ajanut\nautomobiileilla, vaunuilla ja raitiovaunuilla. Hänellä ei ollut\nruumiinliikettä ja hän oli turmellut lihaksensa alkoholilla.\n\nJa oliko tämä elämä sen arvoista. Mitä merkitsivät kaikki hänen\nrahansa loppujen lopuksi. Dede oli oikeassa. Se ei voinut ostaa\nhänelle enempää kuin yhden vuoteen kerrallaan ja samalla se teki\nhänet kurjimmaksi kaikista orjista. Se kiinnitti häntä lujin sitein.\nHän oli juuri nytkin sidottu. Vaikka häntä olisi haluttanutkin ei\nhän olisi voinut maata vuoteessa tätä päivää. Hänen rahansa kutsui\nhäntä. Konttorin vihellys kuuluisi pian ja hänen täytyi noudattaa\nsitä. Varhainen auringonpaiste tulvi sisään akkunasta — olisi ollut\nhauskaa ratsastaa Bobilla kukkuloilla Dede Mabin selässä rinnallaan.\nMutta kaikki hänen miljoonansa eivät voineet ostaa hänelle tätä päivää.\nSaattaisi taas sattua joku pulma ja hänen täytyi olla konttorissa sitä\nselvittelemässä. Kolmekymmentä miljoonaa! Ja ne olivat voimattomat\ntaivuttamaan Deden ratsastamaan Mabilla — Mabilla, jonka hän oli\nostanut ja joka hyödyttömänä lihoi laitumella. Kolmekymmentä miljoonaa!\n— jotka pakoittivat hänet menemään sinne ja menemään tänne, jotka\npainoivat häntä kuin yhtä monta myllynkiveä, jotka turmelivat häntä\nkasvaessaan, jotka estivät häntä saamasta omakseen tyttöä, joka\nansaitsi yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa.\n\nMikä oli parempi? kysyi hän itseltään. Kaikki tämä oli Deden omaa\najatusta. Sitä oli Dede tarkoittanut rukoillessaan, että hän, Daylight\njoutuisi häviöön. Hän piti pystyssä loukattua oikeaa käsivarttaan.\nSe ei ollut sama entinen käsivarsi. Luonnollisesti ei Dede voinut\nrakastaa tätä käsivartta ja tätä ruumista, kuten oli rakastanut entistä\nvoimakasta ja kaunista käsivartta ja ruumista. Hän ei itse pitänyt\ntästä käsivarresta ja ruumiista. Nuori keltanokka oli tehnyt sille,\nmitä oli tahtonut. Hän oli mennyt taaksepäin. Hän nousi äkkiä istumaan.\nHän oli totisesti mennyt taaksepäin. Hän oli menettänyt Deden silmissä.\nDede oli oikeassa, tuhat kertaa oikeassa ja hänellä oli kylliksi järkeä\ntietääkseen sen, kylliksi järkeä kieltäytyäkseen menemästä naimisiin\nrahanorjan kanssa, jonka ruumiin whisky oli pilannut.\n\nHän jätti vuoteen ja katseli itseään vaatekaapin oven pitkässä\npeilissä. Hän ei ollut kaunis. Entiset laihat posket olivat hävinneet.\nNämät olivat raskaat, tuntuivat riippuvan omasta painostaan. Hän\netsi julmuuden viivoja, joista Dede oli puhunut ja hän löysi ne ja\nhän löysi niinikään silmistä kovuuden, silmistä, jotka olivat sumeat\nedellisen yön ja edellisten kuukausien ja vuosien cocktaileista. Hän\nkatseli selvästi näkyviä pusseja silmiensä alla ja ne pelästyttivät\nhäntä. Hän kääri ylös yötakkinsa hihaa. Ei kumma, että moukarinheittäjä\noli taivuttanut hänen kätensä pöytään. Nämät eivät olleet lihaksia.\nNe olivat hautaantuneet lihaan. Hän kohotti yöpukuaan. Taas häntä\nkauhistutti, tällä kertaa ruumiinsa pyöreys ja pulleus. Se ei ollut\nkaunis. Laiha vatsa oli muuttunut ihravatsaksi. Rinta-, hartia- ja\nvatsalihakset hukkuivat rasvakerroksiin.\n\nHän istuutui vuoteen laidalle ja hänen mielessään vilahti kuvia\nhänen loistavasta nuoruudestaan, vaivoista, joita hän oli kestänyt,\nintiaaneista ja koirista, jotka hän oli uuvuttanut näännyttävinä\npäivinä ja öinä Alaskassa, suuremmoisista voimannäytteistä, jotka\nolivat tehneet hänestä jäntevärotuisten vanhojen kullankaivajain\nkuninkaan.\n\nJa nyt oli hänen miehuusaikansa käsissä. Sitten hän ajatteli\nvanhaa miestä, jonka hän oli nähnyt Glen Ellenissä ja joka tuli\nauringon paisteessa kukkulan rinnettä ylöspäin, valkopäisenä ja\nvalkopartaisena, kahdeksankymmentäneljä-vuotiaana, kädessään kuohuava\nmaitosanko ja mailleen menevän kesäpäivän lämmin hohde ja tyytyväisyys\nkasvoillaan. Sellaisen pitäisi vanhuuden olla. \"Niin, herra, olen\nkahdeksankymmentäneljä vuotta vanha ja reippaampi kuin monet\", oli hän\nkuulevinaan vanhuksen sanovan. \"Enkä ole milloinkaan ollut joutilaana.\nKuljin härkävaunuilla ruohoaavikoiden poikki, olin mukana vuonna 51 ja\nminulla oli silloin perhe ja seitsemän lasta.\"\n\nSitten hän muisti vanhan naisen, joka valmisti viiniä uutisasunnollaan\nvuoristossa; ja Fergusonin, pikku miehen, joka oli tielle tullessaan\nhypellyt kuin kaniini, suuren sanomalehden entisen päätoimittajan, joka\ntyytyi elämään tammivesakossa vuoristo-lähteineen ja käsin istutettuine\npuineen. Ferguson oli selvittänyt pulman. Vaikka hän oli heikko ja\nalkoholisti, oli hän jättänyt lääkärit ja kaupungin kanakopit ja\nimenyt itseensä terveyttä kuin janoinen sieni. Hyvä, mietti Daylight,\njos sairas mies, jonka lääkärit olivat hyljänneet, saattoi muuttua\nterveeksi maatyöntekijäksi, niin mitä tuloksia saavuttaisikaan\nsamanlaisissa olosuhteissa hänen kaltaisensa voimakas mies. Hän näki\nruumiinsa entisessä nuorekkaassa oivallisuudessaan ja istuutui äkkiä\nvuoteelle miltei säikähtäen ajatuksen suuruutta, joka hänessä oli\nherännyt.\n\nHän ei istunut kauvan. Hänen ymmärryksensä, joka toimi tavallisella\npontevalla tavallaan, tutki ajatusta kaikessa sen laajuudessa. Se oli\nsuuri — suurempi kuin mikään, mikä ennemmin oli hänen aivoissaan\nsyntynyt. Ja hän tarttui siihen molemmin käsin ja käänteli sitä ja\nkatseli sitä. Sen yksinkertaisuus viehätti häntä. Hän nauraa hykerteli\nsille, teki päätöksensä ja rupesi pukeutumaan, Kesken pukeutumistaan\nhän meni puhelimeen.\n\nHän soitti ensin Dedelle.\n\n\"Älkää tulko konttoriin tänä aamuna\", sanoi hän, \"tulen kohta teitä\ntervehtimään.\"\n\nHän soitti muille. Hän käski laittamaan automobiilinsa lähtökuntoon.\nJonesille hän antoi määräyksen viedä Bob ja Wolf Glen Elleniin.\nHegania hän hämmästytti pyytämällä tätä etsimään Glen Ellenin maatilan\nsiirtokirjan ja laittamaan uuden Dede Masonin nimelle. \"Kenen?\" kysyi\nHegan. \"Dede Masonin\", toisti Daylight järkähtämättömänä — \"kone\nmahtaa olla tänä aamuna epäkunnossa. D-e-d-e M-a-s-o-n. Kuulitteko?\"\n\nPuoli tuntia myöhemmin hän kiiti Berkeleyhin. Ja ensi kerran hänen\nsuuri punainen automobiilinsa pysähtyi suoraan talon eteen. Dede\ntarjoutui ottamaan hänet vastaan vastaanottohuoneessa, mutta Daylight\nravisti päätään ja nyökähytti Deden huoneisiin päin.\n\n\"Tuolla\", sanoi hän, \"Mikään muu paikka ei sovellu.\"\n\nKun ovi oli suljettu kietoi hän kätensä Deden ympärille. Sitten hän\nseisoi kädet Deden olkapäillä ja katsoi häntä kasvoihin.\n\n\"Dede, jos sanon teille suoraan ja mutkattomasti, että aijon muuttaa\nasumaan tuolle Glen Ellenin maatilalle, etten ota senttiäkään mukaani,\nettä aijon työllä ansaita joka suupalan, minkä syön ja etten pelaa enää\nainoatakaan korttia liikepelissä, niin haluatteko tulla mukaani?\"\n\nDede päästi iloisen pienen huudahduksen ja Daylight puristi häntä\nlähemmäs itseään. Mutta seuraavassa hetkessä oli Dede irroittautunut ja\nperäytynyt entiseen asentoonsa käsivarren mitan päähän.\n\n\"Minä — minä en käsitä\", sanoi hän nopeasti hengittäen.\n\n\"Etkä sinä ole vastannut ehdotukseeni, vaikka arvaan, ettei vastausta\ntarvita. Me menemme heti naimisiin ja lähdemme kaupungista. Olen\nlähettänyt Bobin ja Wolfin jo matkaan. Milloin olet valmis?\"\n\nDede ei voinut olla hymyilemättä.\n\n\"Mikä rajumyrsky mieheksi! Ettehän ole vielä selittänyt minulle\nhituistakaan.\"\n\nDaylight hymyili vastaan.\n\n\"Katsos, Dede, tämä on sitä, mitä väärinpelaajat nimittävät korttien\nnäyttämiseksi. Meidän välillämme ei enää tule olemaan rakkausloruja\neikä kursailua eikä kinasteluja. Meidän on puhuttava suumme puhtaaksi\n— sanottava totuus, koko totuus, eikä mitään muuta kuin totuus. Nyt\nsinä vastaat muutamiin minun kysymyksiini ja sitten minä vastaan sinun\nkysymyksiisi.\" Hän vaikeni. \"No niin, minulla on vain yksi kysymys;\nrakastatko minua kylliksi tullaksesi vaimokseni?\"\n\n\"Mutta — —\" alkoi Dede.\n\n\"Ei mitään muttia\", keskeytti Daylight terävästi. \"Nyt on näytettävä\nkortit. Kun puhun avioliitosta, niin tarkoitan sitä, mitä ensin\nsinulle kerroin, että me muutamme asumaan maatilalle. Rakastatko minua\ntarpeeksi voidaksesi sen tehdä?\"\n\nDede katsoi häneen hetkisen, sitten hänen silmäluomensa painuivat alas\nja koko hänen olemuksensa tuntui ilmaisevan suostumusta.\n\n\"Tule sitten, lähtekäämme.\" Daylightin jalkalihakset jännittyivät\ntahdottomasti aivankuin olisivat tahtoneet viedä häntä ovelle. \"Autoni\nodottaa ulkona. Kun panet vaan hatun päähäsi, niin voimme lähteä.\"\n\nHän kumartui Deden ylitse. \"Luulen, että tämä on sallittua\", sanoi hän\nsuudellessaan Dedeä.\n\nSiitä tuli pitkä suudelma ja Dede alkoi ensimäisenä puhua.\n\n\"Te ette ole vastannut minun kysymyksiini. Kuinka on tämä mahdollista?\nKuinka voitte jättää liikeyrityksenne? Onko jotakin tapahtunut?\"\n\n\"Ei, mitään ei ole vielä tapahtunut, mutta tulee pian tapahtumaan. Olen\nlaskenut saarnasi sydämelleni ja aijon tehdä parannuksen. Sinä olet\nminun Herra Jumalani ja minä aijon palvella sinua. Muulle minä annan\npalttua. Sinä olit oikeassa. Olen ollut rahani orja ja koska en voi\npalvella kahta herraa, niin annan rahan mennä menojaan. Tahdon ennemmin\nomakseni sinut kuin koko maailman rahat.\" Taas hän syleili Dedeä. \"Ja\nminä saan sinut omakseni, Dede. Minä varmasti saan.\n\n\"Ja minulla on vielä muutakin kerrottavaa. Olen juonut viimeisen\njuomani. Sinä menet naimisiin whiskynjuomarin kanssa, mutta miehesi ei\nole sellainen. Hänestä tulee toinen niin pian, ettet häntä tunnekaan.\nMuutaman kuukauden kuluttua sinä jonakin aamuna heräät Glen Ellenissä\nja huomaat, että sinulla onkin ventovieras kanssasi talossa ja että\nsinun on tutustuttava häneen. Sinä sanot, 'Olen rouva Hamish, kuka\nolette te?' Ja minä sanon: 'Olen Elam Hamishin nuorempi veli, Olen\njuuri tullut Alaskasta hautajaisiin!'\n\n\"'Mihin hautajaisiin?' sanot sinä. Ja minä sanon, 'Tuon kelvottoman,\npelaavan, whiskyä juovan Burning Daylightin — miehen, joka kuoli\nsydämen rasvoittumiseen, jonka hän hankki pelatessaan yöt ja päivät\nliikepeliä. Niin, rouvaseni', sanon minä, 'häntä ei enää ole ja minä\nolen tullut hänen sijaansa tekemään teidät onnelliseksi. Ja nyt,\nrouvaseni, jos sallitte, niin menen laitumelle lypsämään lehmää\nSilläaikaa kuin te valmistatte aamiaista'.\"\n\nTaas hän tarttui Deden käteen ja yritti viedä häntä ovelle. Kun Dede\nvastusti, kumartui hän ja suuteli häntä yhä uudelleen ja uudelleen.\n\n\"Kaipaan sinua kipeästi, pieni nainen\", mutisi hän. \"Sinä saat\nkolmekymmentä miljoonaa näyttämään kolmeltakymmeneltä sentiltä.\"\n\n\"Istukaa ja olkaa järkevä\", pyysi Dede. Hänen poskensa hehkuivat ja\nkultainen hohde hänen silmissään paloi kultaisempana kuin milloinkaan\nennen.\n\nMutta Daylight tahtoi tehdä sen omalla tavalla ja kun hän istuutui\ntäytyi Deden istuutua hänen viereensä ja Daylight kietoi kätensä hänen\nympärilleen.\n\n\"Niin, rouvaseni\", sanon minä, \"Burning Daylight oli kyllä kelpo\npoika, mutta on parempi, että olette päässyt hänestä. Hän lakkasi\nnukkumasta lumessa kaniininnahkoihin käärittynä ja rupesi elämään\nkanakopissa. Hän lakkasi kävelemästä ja tekemästä työtä ja eli Martin\ncocktailien ja skotlantilaisen whiskyn varassa. Hän luuli rakastavansa\nteitä, rouvaseni, ja hän yritti parhaansa mukaan, mutta hän rakasti\ncocktailejaan enemmän ja hän rakasti rahojansa enemmän ja itseään\nenemmän ja miltei kaikkea muuta enemmän kuin teitä! Ja sitten minä\nsanon: 'Rouva, luokaa silmänne minuun ja huomatkaa, miten erilainen minä\nolen. Minulla ei ole cocktailin janoa ja minulla on kaikkiaan rahaa\ndollari ja neljäkymmentä senttiä ja niillä minä ostan uuden kirveen,\nsillä entinen on kulunut kelvottomaksi ja minä voin rakastaa teitä\nyksitoista kertaa enemmän kuin ensimäinen miehenne teitä rakasti.\nNähkääs, hän oli liian lihava. Ja minussa ei ole unssiakaan liikaa\nlihaa!' Ja minä käärin ylös hihani ja näytän sinulle ja sanon: 'Rouva\nHamish, tahdotteko ottaa mieheksenne tällaisen hoikan nuoren miehen\noltuanne naimisissa tuon vanhan lihavan rahasäkin kanssa?' Ja sinä\nitket hiukan vanhaa Daylight-raukkaa ja katsot minuun myöntyväinen ilme\nsilmissäsi ja sitten minä ehkä punastun hiukan, koska olen nuori mies\nja kierrän käsivarteni ympärillesi, näin, ja sitten — sitten minä\nnain veljeni lesken ja menen askareilleni siksi aikaa kuin sinä keität\nruokaa.\"\n\n\"Mutta ette ole vastannut kysymyksiini\", moitti Dede, kun hän punakkana\nja säteilevänä irtautui syleilystä, joka oli päättänyt Daylightin\nkertomuksen.\n\n\"Mitä haluat sitten tietää?\" kysyi Daylight.\n\n\"Haluan tietää, kuinka kaikki tämä on mahdollista? Kuinka voitte jättää\nliikeyrityksenne tällaiseen aikaan? Mitä tarkoitatte sanoessanne, että\njotakin tulee pian tapahtumaan? Minä —\" hän epäröi ja punastui. \"Minä\nvastasin kysymykseen, te tiedätte.\"\n\n\"Menkäämme siis heti naimisiin\", sanoi Daylight. \"Tiedät, että minun\non väistyttävä tuon nuoren voimakkaan veljeni tieltä, eikä minulla\nole pitkää elinaikaa.\" Dede näytti kärsimättömältä ja Daylight jatkoi\nvakavasti. \"Näetkös, Dede, näin ovat asiat. Olen siitä lähtien kuin\ntuo kirottu paniikki alkoi tehnyt työtä kuin neljäkymmentä hevosta\nja koko ajan olivat nuo ajatukset, jotka sinä olet minulle antanut,\nvalmiina itämään. No niin, ne itivät tänä aamuna, siinä kaikki.\nNousin ylös aikoen mennä konttoriin, kuten tavallista. Mutta minä en\nmennytkään konttoriin. Kaikki nuo ajatukset valtasivat minut juuri\nsilloin. Aurinko paistoi akkunasta ja minä tiesin, että kukkuloilla\noli nyt kaunista. Ja minä tiesin, että minä halusin kolmekymmentä\nmiljoonaa kertaa ennemmin ratsastaa kanssasi kukkuloilla kuin mennä\nkonttoriin. Ja minä tiesin koko ajan, että se oli mahdotonta. Ja miksi?\nKonttorin vuoksi. Konttori ei minua päästänyt. Kaikki rahani nousivat\ntakajaloilleen ja asettuivat tielle eivätkä mielineet päästää minua\nmenemään. Sillätavoin kirottu raha asettuu tielle. Tiedät sen itse.\n\n\"Ja sitten minä olin selvillä siitä, että olin parhaillani\ntienristeyksessä. Toinen tie vei konttoriin. Toinen tie vei\nBerkeleyhin. Ja minä: valitsin Berkeleyn tien. En enää milloinkaan astu\njalallani konttoriin. Minun työni siellä on päättynyt ja minä teen\nvararikon. Olen päättänyt sen. Näetkös, minulla on nyt uskonto ja se\non varmaankin entisajan uskonto; uskontoni on rakkaus sinuun ja se on\nvanhempi kuin maailman vanhin uskonto. Se on tärkein tekijä maailmassa.\"\n\nDede katsoi häneen äkillinen säikähtynyt ilme kasvoissaan.\n\n\"Te tarkoitatte — —?\" alkoi hän.\n\n\"Tarkoitan juuri sitä. Aijon tehdä vararikon. Kun nuo kolmekymmentä\nmiljoonaa dollaria asettuivat tielleni ja sanoivat, etten minä voisi\nmennä tänään kanssasi kukkuloille, niin minä tiesin, että oli tullut\naika ottaa ratkaiseva askel. Ja minä olen ottanut ratkaisevan askeleen.\nSaan omakseni sinut ja voimani tehdä työtä sinun puolestasi ja tuon\npienen maatilan Sonomassa. Siinä kaikki mitä haluan ja mitä aijon\npelastaa hävityksestä ja sitäpaitsi vielä Bobin ja Wolfin, vaatearkun\nja sadat neljätkymmenet jouhisuitset. Kaikki muu saa mennä. Se on\nhylkytavaraa.\"\n\nMutta Dede oli itsepäinen, \"Siis ei tämä suunnaton vararikko ole\nvälttämätön?\" kysyi hän.\n\n\"Niin en ole sanonut. Se _on_ välttämätön. Jos raha luulee voivansa\nasettua tielleni ja kieltää minua ratsastamasta sinun kanssasi — —\"\n\n\"Ei, ei, olkaa vakava\", keskeytti Dede. \"En tarkoita sitä ja sen te\ntiedätte. Haluan tietää ovatko liikeasiat sillä kannalla, että tämä\nvararikko on välttämätön?\"\n\nDaylight pudisti päätään.\n\n\"Se ei ole välttämätöntä. Se on juuri jutun korkokohta. Minä en tee\nvararikkoa siksi, että paniikki on minut nujertanut ja minun on pakko\ntehdä vararikko. Minä teen se vasta kun olen nujertanut paniikin ja\nolen voitonpuolella. Tämä juuri osoittaa miten vähän välitän koko\njutusta. Vain sinusta, pieni nainen, minä välitän ja sovitan pelini sen\nmukaan.\"\n\nMutta Dede irtautui hänen suojaavista käsivarsistaan.\n\n\"Sinä olet mieletön, Elam.\"\n\n\"Sano minua uudelleen siksi\", mutisi Daylight haltioissaan. \"Se kuuluu\nsuloisemmalta kuin miljoonien kilinä.\"\n\nDede ei ollut tästä kaikesta tietävinään.\n\n\"Se on mielettömyyttä. Sinä et tiedä mitä teet — —\"\n\n\"Oi, kyllä minä tiedän\", vakuutti Daylight. \"Saan sydämeni rakkaimman\ntoiveen toteutetuksi. Pikkusormesi on arvokkaampi — —\"\n\n\"Ole hetkinen järkevä.\"\n\n\"En ole milloinkaan elämässä ollut järkevämpi. Tiedän mitä haluan\nja minä saan sen. Tahdon saada sinut omakseni ja tahdon viettää\nulkoilma-elämää. Tahdon päästä katukivityksestä ja puhelimesta.\nTahdon pienen maatilan kauneimmalla seudulla, mitä Jumala milloinkaan\non luonut ja tahdon askaroida tällä maatilalla — lypsää lehmiä, ja\nhakata puita ja harjata hevosia ja kyntää maata ja kaikkea muuta sen\nlisäksi, ja haluan elää siellä sinun kanssasi. Olen peräti kyllästynyt\nkaikkeen muuhun. Ja minä olen varmasti maailman onnellisin mies, sillä\nminä saan omakseni sen, jota rahalla ei voi ostaa. Minä saan omakseni\nsinut, eikä sinua voida ostaa kolmellakymmenellä miljoonalla eikä\nkolmellatuhannella miljoonalla eikä kolmellakymmenellä sentillä — —\"\n\nKoputus ovelle keskeytti hänet ja hän jäi katselemaan Venuksen\nkuvapatsasta ja muita Deden kauniita kapineita silläaikaa kuin Dede\nkävi puhelimessa.\n\n\"Se on herra Hegan\", sanoi Dede palattuaan. \"Hän on puhelimessa. Hän\nsanoo, että hänellä on tärkeätä asiaa.\"\n\nDaylight pudisti päätään ja hymyili.\n\n\"Pyydä herra Hegania poistumaan puhelimesta. Minä olen päättänyt työni\nkonttorissa enkä halua kuulla mistään mitään.\"\n\nMinuutin kuluttua tuli Dede taas takaisin.\n\n\"Hän kieltäytyy poistumasta. Hän pyysi minua kertomaan sinulle, että\nUnwin on nyt konttorissa odottamassa sinua ja Harrison niinikään.\nHerra Hegan sanoi, että Grimshaw ja Hodgins ovat pulassa. Että näyttää\nsiltä kuin olisi heidän tehtävä vararikko. Ja hän puhui jotakin\npuolustuksesta.\"\n\nNämä olivat peloittavia tietoja. Sekä Unwin että Harrison edustivat\nsuuria pankkiyhtiöitä ja Daylight tiesi, että jos Grimshaw ja Hodgins\ntekisivät vararikon, olisi seurauksena monta muuta vararikkoa ja\nvakavanlaatuinen häiriö liikemaailmassa. Mutta Daylight hymyili ja\npudisti päätään ja matki virallisen sävytöntä konttoriääntä\nsanoessaan: —\n\n\"Neiti Mason, olkaa hyvä ja sanokaa herra Heganille, etten aijo ryhtyä\nmihinkään toimenpiteisiin ja että hänen on lopetettava puhelu.\"\n\n\"Mutta sinä et voi tehdä sitä\", rukoili Dede.\n\n\"Odotahan\", vastasi Daylight julmasti.\n\n\"Elam!\"\n\n\"Sano se uudelleen.\" huudahti Daylight. \"Sano se uudelleen ja kymmenen\nGrimshawia ja Hodginsia saa tehdä vararikon!\"\n\nHän tarttui Deden käteen ja veti hänet luokseen.\n\n\"Anna Heganin odottaa puhelimessa siksi kunnes väsyy. Emme voi suoda\nhänelle sekuntiakaan tällaisena päivänä. Hän pitää vain kirjoista ja\nliikeasioista, mutta minulla on sylissäni todellinen elävä nainen, joka\nrakastaa minua, vaikka rimpuilee vastaan.\"\n\n\n\n\nXXIII LUKU.\n\n\n\"Mutta minä tiedän jotakin taistelusta, jonka olette kestänyt\", sanoi\nDede. \"Jos te nyt pysähdytte, niin joutuu hukkaan kaikki mitä olette\nsaanut aikaan. Teillä ei ole oikeutta tehdä sitä. Te ette voi tehdä\nsitä.\"\n\nDaylight oli paatunut. Hän pudisti päätään ja hymyili.\n\n\"Ei mitään joudu hukkaan, Dede, ei mitään. Et käsitä liikepeliä.\nSitä pelataan paperilla. Etkö käsitä? Missä on kulta, jonka kaivoin\nKlondikessa? Se on kahdenkymmenen dollarin rahoissa, kultakelloissa ja\nvihkisormuksissa. Otaksu, että kuolisin nyt juuri. Se ei vaikuttaisi\nkultaan hituistakaan. Samoin on nykyisessä asemassa. Kaikki mistä\nvastaan on papereita. Minulla on papereita tuhansien acresien arvoiseen\nmaa-alueeseen. No hyvä. Polta paperit ja polta minut niiden keralla.\nMaat jäävät, eikö totta? Sade lankee sille, jyvät itävät, puut\nkasvavat siinä, talot seisovat sillä ja raitiovaunut kulkevat sen\npoikki. On yhdentekevää menetänkö paperini vai menetänkö henkeni, se\nei muuta ainoatakaan hiekkajyvästä tässä maassa tai käännä ainoatakaan\nruohonkortta toiseen suuntaan.\n\n\"Mitään ei mene hukkaan — ei ainoatakaan paalua telakoilta, ei\nainoatakaan raitioraiteiden naulaa. Raitiovaunut kulkevat joko\nsitten minä omistan paperit tai joku toinen ne omistaa. Liike\nOaklandiin jatkuu. Väkeä alkaa taas tulvata sinne. Me myömme taas\nrakennustontteja. Huolimatta siitä miten käy minun tai paperien, ovat\nnuo kolmesataa tuhatta asukasta yhtäkaikki tulossa. Ja Oaklandissa\non raitiovaunuja heitä kuljettamaan ja taloja heidän asuttavakseen\nja hyvää vettä heidän juotavakseen ja sähköä, josta saavat valoa ja\nkaikkea muuta.\"\n\nTällöin oli Hegan ennättänyt perille automobiililla. Sen jyskytys\nkuului avonaisesta akkunasta ja he näkivät sen pysähtyvän punaisen\nautomobiilin viereen. Unwin ja Harrison istuivat vaunussa ja Jones\nistui ohjaajan vieressä.\n\n\"Haluan tavata Hegania\", sanoi Daylight Dedelle. \"Muita ei tarvita.\nOdottakoot he automobiilissa.\"\n\n\"Onko hän juovuksissa?\" kuiskasi Hegan Dedelle ovella.\n\nDede pudisti päätään ja vei hänet huoneeseensa.\n\n\"Hyvää huomenta, Larry\", tervehti Daylight. \"Istu ja lepuuta jalkojasi.\nNäytät levottomalta.\"\n\n\"Niin olen\", vastasi pieni irlantilainen terävästi. \"Grimshaw ja\nHodgkins tekevät vararikon, ellei jotakin pian tehdä. Miksi ette tule\nkonttoriin? Mitä aijotte tehdä?\"\n\n\"En mitään\", sanoi Daylight laiskasti venyttäen sanojaan. \"Paitsi, että\nluullakseni annan heidän mennä vararikkoon — —\"\n\n\"Mutta — —\"\n\n\"En ole missään asioissa Grimshawin ja Hodgkinsin kanssa. En ole\nheille velkaa mitään. Sitäpaitsi teen itse vararikon. Kuuleppas Larry,\nsinä tunnet minut. Sinä tiedät, että kun teen päätökseni, on minulla\ntosi mielessä. No niin, olen tehnyt päätökseni, Olen kyllästynyt koko\npeliin. Aijon jättää sen niin pian kuin voin ja vararikko on nopein\nkeino päästä siitä.\"\n\nHegan tuijotti päällikköönsä, sitten hän siirsi kauhistuneen katseensa\nDedeen, joka nyökäytti päätään myötätuntoisesti.\n\n\"Tulkoon siis vararikko, Larry\", jatkoi Daylight. \"Teidän on vain\nsuojeltava itseänne ja kaikkia ystäviämme. Nyt kuunnelkaa kun sanon\nteille, mitä teidän on tehtävä. Ei ketään saa vahingoittaa. Jokaisen,\njoka on auttanut minua, täytyy selviytyä asiasta vahingoitta. Kaikki\nmaksamatta jääneet palkat täytyy suorittaa asianomaisille. Kaikki\nrahat, jotka olen anastanut vesiyhtiöltä, raitiotieyhtiöltä ja\nlauttausyhtiöltä, on suoritettava takaisin. Etkä sinä tule kärsimään\nvahinkoa. Kaikki yhtiöt, joissa sinulla on osakkeita, tulevat\nselviytymään — —\"\n\n\"Sinä olet mieletön, Daylight!\" huudahti pikku lakimies. \"Tämä on\nheikkomielistä lörpöttelyä. Mikä sinua vaivaa? Oletko nauttinut jotakin\nmyrkkyä tai muuta?\"\n\n\"Olen kai\", hymyili Daylight vastaukseksi. \"Ja nyt minä pääsen siitä\nvapaaksi. Olen sairas kaupungissa asumisesta ja liikeasioitten\nhoitamisesta. Aijon lähteä auringonpaisteeseen ja maalle ja vihreille\nruohikoille. Ja Dede tässä tulee mukaani. Joten teillä on tilaisuus\nensimäisenä onnitella minua.\"\n\n\"Onnitella — piru vie!\" puuskahti Hegan. \"En aijo olla mukana\ntällaisessa mielettömyydessä.\"\n\n\"Kyllä sinä olet; sillä jollet sinä ole mukana, niin tulee mullistus\nsuuremmaksi ja jotkut joutuvat luultavasti kärsimään. Sinä omistat nyt\nitse miljoonan tai enemmän ja jos tottelet minua niin selviydyt asiasta\nehein nahoin. Minä haluan tehdä vararikon ja menettää kaikki. Sitä\njuuri tavoittelen eikä ole olemassa ketään, joka voisi minua estää.\nYmmärrätkö, Hegan? Ymmärrätkö?\"\n\n\"Mitä olette tehnyt hänelle?\" murisi Hegan Dedelle.\n\n\"Malta Larry.\" Ensi kerran oli Daylightin ääni terävä ja kaikki\ntutut julmuutta ilmaisevat juovat hänen kasvoissaan näkyivät taas.\n\"Neiti Masonista tulee kohta vaimoni, ja jos haluat puhua hänelle\nniin täytyy sinun käyttää erityistä äänensävyä, ellet mieli joutua\nsairashuoneeseen. Ja salli minun kertoa sinulle vielä yksi seikka. Tämä\nkaikki on minun työtäni. Hänkin sanoo, että minä olen mieletön.\"\n\nHegan pudisti päätään sanattomassa murheessaan ja tuijotti yhä.\n\n\"Kantomiehiä ei tietysti voida välttää\", jatkoi Daylight, \"mutta ne\neivät vaivaa ketään eivätkä kauan. Sinun täytyy viipymättä pelastaa\nkaikki — miehet, jotka ovat antaneet palkkansa käytettäväkseni, kaikki\nvelkojat ja kaikki yhtiöt, jotka ovat auttaneet minua. New Jerseyn\njoukkue on ostellut muuatta maa-aluetta. He ostaisivat parituhatta\nacrea ja tekevät kaupat nyt jos vaan annat heille mahdollisuuden.\nFairmontin alue on paras paikka siinä ja he maksavat tuhat dollariakin\nacrelta sen osasta. Siitä saat hyvän avun. On onni, jos he maksavat\nkaksi sataa acrelta alueesta, joka on sen takana.\"\n\nDede, joka tuskin oli kuunnellut, näytti äkkiä tehneen päätöksensä ja\nastui molempien miesten eteen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta\npäättäväiset, niin että Daylight katsoessaan niitä muisti päivää,\njolloin Dede ensi kerran oli ratsastanut Bobilla.\n\n\"Malttakaa\", sanoi hän. \"Haluan sanoa jotakin. Elam, jos teet tämän\nmielettömän teon, niin en mene kanssasi naimisiin. Kieltäydyn menemästä\nkanssasi naimisiin.\"\n\nKurjuudestaan huolimatta loi Hegan häneen pikaisen kiitollisen katseen.\n\n\"Aijon käyttää tätä mahdollisuutta hyväkseni\", alkoi Daylight.\n\n\"Odota\", keskeytti Daylight taas. \"Ja jollet tee sitä, niin minä menen\nkanssasi naimisiin.\n\n\"Annahan kun selvittelen itselleni tätä ehdotusta.\" Daylight puhui\nhitaasti ja hillitysti. \"Jos ymmärsin oikein, niin sinä haluat tulla\nvaimokseni, jos minä jatkan liikepeliäni? Sinä tulet vaimokseni, jos\nminä näännytän itseni työllä ja juon Martin cocktaileja?\"\n\nJoka kysymyksen jälkeen hän vaikeni ja Dede nyökkäsi päätään\nmyöntymyksen osoitukseksi. \"Ja sinä menet heti kanssani naimisiin?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Tänään? Nyt?\"\n\n\"Niin.\"\n\nDaylight tuumi hetkisen.\n\n\"Ei, pieni nainen, en tee sitä. Se ei käy päinsä ja sinä tiedät sen\nitse. Tahdon sinut omakseni — kokonaan; ja saadakseni sinut kokonaan\nomakseni, täytyy minun antaa sinulle itseni kokonaan ja jos jatkan\nliikepeliä, jää minusta hyvin vähän jäljelle sinulle annettavaksi.\nKun sinä, Dede, olet kanssani maatilalla, olen varma sinusta ja\nvarma itsestäni. Sinusta olen varma joka tapauksessa. Sinä saat\nsanoa, mitä haluat, mutta yhtäkaikki sinä varmasti tulet vaimokseni.\nJa nyt, Larry, on sinun parasta lähteä. Palaan pian hotelliin ja\nkoska en enää astu jalallani konttoriin, saat tuoda kaikki paperit\nhuoneisiini allekirjoitettaviksi. Ja voit soittaa minulle puhelimella\nmilloin tahansa. Tämä vararikko on täyttä totta. Ymmärrätkö? Olen sen\npäättänyt?\"\n\nHän nousi osoittaakseen Heganille, että oli aika lähteä. Jälkimäinen\noli aivan ymmällä. Hän nousi niinikään, mutta jäi avuttomana\nkatselemaan ympärilleen.\n\n\"Suoraa mielettömyyttä\", mutisi hän.\n\nDaylight laski kätensä toverinsa olkapäille.\n\n\"Rohkaise mielesi, Larry. Olet aina puhunut ihmisluonnon ihmeistä ja\nnyt minä annan sinulle siitä esimerkin, etkä sinä ymmärrä arvostaa\nsitä. Minä olen suurempi uneksija kuin sinä, siinä kaikki, ja minä\nuneksin sellaista, mistä tulee tosi. Se on suurin, parhain uni, mitä\nmilloinkaan olen uneksinut ja minä aijon sen toteuttaa — —\"\n\n\"Menettämällä kaiken, mitä omistat\", puhkesi Hegan puhumaan.\n\n\"Niin — menettämällä kaiken, mitä omistan ja mitä en halua omistaa.\nMutta minä otan mukaani sata neljäkymmentä kappaletta jouhisuitsia. Nyt\non sinun parasta mennä Unwinin ja Harrisonin luo ja lähteä kaupunkiin.\nOlen hotellissa ja voit soittaa minulle milloin tahansa.\"\n\nHän kääntyi Deden puoleen heti kun Hegan oli lähtenyt ja tarttui hänen\nkäteensä.\n\n\"Ja nyt ei sinun, pieni nainen, tarvitse mennä enää konttoriin. Voit\npitää itseäsi erotettuna toimestasi. Ja muista, että minä olin sinun\ntyönantajasi, joten sinun täytyy pyytää minulta suosituksia, ja jollet\nole oikein hyvä, niin en anna sinulle mitään. Sillä välin saat levätä\nja tuumia, mitä tavaroita aijot ottaa mukaan, sillä meidän täytyy\nsisustaa ainakin osa taloa sinun huonekaluillasi.\"\n\n\"Mutta, Elam, minä en tahdo, en tahdo. Jos teet tämän mielettömän teon,\nen milloinkaan mene kanssasi naimisiin.\"\n\nHän koetti irroittaa kätensä, mutta Daylight puristi sitä suojelevasti\nja isällisesti.\n\n\"Tahdotko olla suora ja rehellinen? Hyvä on. Minkä tahtoisit mieluimmin\n— minut ja rahat, vai minut ja maatilan?\"\n\n\"Mutta — —\" alkoi Dede.\n\n\"Ei mitään muttia. Minut ja rahat?\"\n\nDede ei vastannut.\n\n\"Minut ja maatilan?\"\n\nDede ei vieläkään vastannut, mutta Daylight ei menettänyt malttiaan.\n\n\"Näethän, että tiedän vastauksesi, Dede, eikä tässä asiassa ole enää\nmuuta sanottavaa. Sinä ja minä lähdemme täältä ja menemme Sonomaan.\nSinä päätät mitä otat mukaasi ja minä lähetän tänne parin päivän\nkuluttua muutamia miehiä pakkaamaan tavaroitasi. Se on viimeisiä\npalveluksia, mitä kukaan meille tekee. Sinä ja minä puramme ne itse\nperillä.\"\n\nDede teki viimeisen yrityksen.\n\n\"Elam, etkö tahdo olla järkevä? Vielä on aikaa muuttaa päätös. Minä\nvoin soittaa ja pyytää puhelimeen herra Heganin heti kun hän saapuu\nkonttoriin — —\"\n\n\"Minä olen ainoa järkevä mies koko joukossa\", sanoi Daylight. \"Katsohan\nminuun — niin tyyni kuin vain suvaitset ja yhtä onnellinen kuin\nkuningas, kun he hyörivät kuin säikähtynyt villihanhiparvi, jota vaara\nuhkaa.\"\n\n\"Minä huutaisin, jos luulisin siitä olevan mitään hyötyä\", uhkasi Dede.\n\n\"Siinä tapauksessa minä syleilisin sinua hiukan pitempään ja hyväilisin\nsinua\", uhkasi Daylight vuorostaan. \"Ja nyt minä lähden. On ikävää,\nettä olet menettänyt Mabin. Olisit voinut lähettää sen maatilalle.\nMutta minä pidän huolta siitä, että saat toisen tamman ratsastaaksesi.\"\n\nKun Daylight seisoi portaiden päässä lähdössä, sanoi Dede:\n\n\"Sinun ei tarvitse lähettää noita miehiä. Ei ole mitään pakattavaa,\nkoska minä en aijo mennä kanssasi naimisiin!\"\n\n\"Et voi minua säikyttää\", vastasi Daylight ja meni portaita alas.\n\n\n\n\nXXIV LUKU.\n\n\nKolme päivää myöhemmin meni Daylight Berkeleyhin punaisella\nautomobiilillaan. Hän käytti sitä viimeistä kertaa, sillä huomenna\nsuuri kone siirtyi uudelle omistajalle. Nuo kolme päivää olivat\nolleet myrskyiset, sillä hänen vararikkonsa oli suurin, minkä\npaniikki oli aikaansaanut Kaliforniassa. Sanomalehdet olivat olleet\ntäynnä selontekoja siitä, ja suuri suuttumuksen ja harmin huuto oli\npäässyt juuri niiltä miehiltä, jotka myöhemmin huomasivat, että\nDaylight oli täysin suojellut heidän etujaan. Nämät tosiasiat, jotka\nvähitellen tulivat ilmi, antoivat vauhtia sille laajalle levinneelle\nväitteelle, että Daylight oli menettänyt järkensä. Liikemiehet olivat\nyksimielisesti vakuutetut siitä, ettei kukaan tervejärkinen mies voinut\nsillä tavoin menetellä. Toisaalta ei hänen pitkällinen säännöllinen\njuomisensa eikä hänen suhteensa Dedeen ollut tullut julkisuuteen, joten\nainoa mahdollinen johtopäätös oli se, että hurja alaskalainen rahamies\noli menettänyt järkensä. Ja Daylight oli ilkkunut ja vahvistanut\nepäluuloa kieltäytymällä vastaanottamasta reporttereita.\n\nHän pysähdytti automobiilin Deden oven eteen ja käyttäytyi häntä\nkohtaan samalla myrskyisellä tavalla sulkien hänet syliinsä ennenkuin\nsanaakaan oli voitu lausua. Vasta sitten, kun Dede oli irroittautunut\nhänestä ja saanut hänet istumaan, alkoi hän puhua.\n\n\"Minä olen tehnyt sen\", julisti hän. \"Olet tietysti lukenut\nsanomalehtiä. Olen selviytynyt kaikesta ja olen tullut tänne\nsaadakseni tietää, minä päivänä haluat lähteä Glen Elleniin. Lähdön\ntäytyy tapahtua pian, sillä elämä Oaklandissa tulee tähän aikaan\nkalliiksi. Elantoni hotellissa on maksettu vain tämän viikon loppuun\nja sen jälkeen en voi enää olla täällä. Ja huomisesta alkaen on minun\nkäytettävä raitiovaunuja ja ne kuluttavat nikkelilantteja.\"\n\nHän vaikeni ja odotti ja katsoi Dedeen, Deden kasvot ilmaisivat\npäättämättömyyttä ja hämminkiä. Sitten alkoi hymy, jonka Daylight\nniin hyvin tunsi, väreillä hänen huulillaan ja silmissään, kunnes hän\nheitti päätään taaksepäin ja nauroi entisellä raikkaalla poikamaisella\ntavallaan.\n\n\"Milloin tulevat nuo miehet hakemaan tavaroitani?\" kysyi hän.\n\nJa taas hän nauroi ja oli turhaan koettavinaan välttää Daylightin\nkarhunkäsivarsia.\n\n\"Rakas Elam\", kuiskasi hän; \"rakas Elam.\" Ja suuteli häntä ensi kerran\nitsestään.\n\nHän siveli hyväillen Daylightin hiuksia. \"Sinun silmäsi ovat juuri\nnyt aivan kultaiset\", sanoi hän. \"Voin katsoa niihin ja sanoa, kuinka\npaljon sinä rakastat minua.\"\n\n\"Ne ovat jo kauan olleet sinun mielestäsi aivan kultaiset. Luulen, että\npikku maatilallamme ne ovat aina aivan kultaiset.\"\n\n\"Sinun hiuksissakin on kultaa, jonkunlaista hehkuvaa kultaa.\" Daylight\nkäänsi äkkiä hänen kasvonsa ja piti niitä käsiensä välissä ja katsoi\nkauan hänen silmiinsä. \"Ja sinun silmäsi olivat täynnä! kultaa sinä\npäivänäkin, kun sanoit, ettet tahtonut tulla vaimokseni.\"\n\nDede nyökäytti päätään ja nauroi.\n\n\"Sinä halusit pitää oman pääsi\", tunnusti hän. \"Mutta minä en voinut\nolla osallisena sellaiseen mielettömyyteen. Ja kaikki nuo rahat olivat\nsinun eivätkä minun. Mutta minä rakastin sinua koko ajan, Elam, siksi\nettä sinä olit suuri poika, joka särit kolmenkymmenen miljoonan\nleikkikalun, jolla olit kyllästynyt leikkimään. Ja kun sanoin 'ei' niin\ntiesin koko ajan, että tarkoitin 'kyllä.' Ja olen varma, että silmäni\nolivat koko ajan kultaiset. Pelkäsin ainoastaan, ettet menettäisikään\nkaikkea. Sillä, rakkahin, minä tiesin, että menisin joka tapauksessa\nnaimisiin kanssasi, ja minä halusin niin juuri sinua ja maatilaa ja\nBobia ja Wolfia ja noita jouhisuitsia. Kerronko sinulle salaisuuden?\nHeti kun olit lähtenyt minä soitin miehelle, joka oli ostanut Mabin.\"\n\nHän kätki hetkeksi kasvonsa Daylightin rintaa vasten ja sitten taas\nkatsoi häneen kasvot ilosta säteillen.\n\n\"Näetkö, Elam, huolimatta siitä, mitä huuleni puhuivat, olin minä\nselvillä itsestäni jo silloin. Minulla ei yksinkertaisesti ollut muuta\nneuvoa kuin mennä kanssasi naimisiin. Mutta minä rukoilin, että sinun\nonnistuisi unohtaa kaikki. Ja sitten minä koetin saada selville, mihin\nMab oli joutunut. Mutta mies, joka oli ostanut sen, ei tiennyt, miten\nsille oli käynyt. Näetkö, minä halusin ratsastaa kanssasi Glen Ellenin\nkukkuloilla samoin kuin olin ratsastanut Piedmontin kukkuloilla.\"\n\nDaylight oli vähällä ilmaista Mabin olinpaikan, mutta pidätti itsensä.\n\n\"Lupaan hankkia sinulle tamman, josta pidät aivan yhtä paljon kuin\nMabista\", sanoi hän.\n\nMutta Dede pudisti päätään eikä suvainnut tässä kohdassa tyytyä.\n\n\"Nytpä keksin jotakin\", sanoi Daylight kiiruhtaen johtamaan keskustelun\nvähemmin vaaralliselle uralle. \"Me pakenemme kaupungista, eikä\nsinulla ole sukulaisia eikä ystäviä, joten minusta ei näytä oikein\nsoveliaalta, että me aluksi menemme kaupungissa naimisiin. Näin olen\ntuuminut: minä menen maatilalle ja laitan asiat reilaan talossa\nja annan maatilanhoitajalle lähtöpassit. Sinä seuraat minua parin\npäivän kuluttua, tulet aamujunalla. Pappi on valmiina ja odottaa. Ja\nvielä muutakin minä keksin. Sinä tuot ratsastuspukusi matkalaukussa.\nJa niin pian kuin vihkiminen on toimitettu menet sinä hotelliin ja\nmuutat pukua. Sitten sinä tulet ulos ja minä olen odottamassa kahden\nhevosen kanssa ja sitten me ratsastamme perille niin että saat ensiksi\nnähdä maatilan kauneimmat paikat. Ja maatila on kuin onkin kaunis. Ja\nnyt päätämme, että minä odotan sinua ylihuomenna aamujunalla.\" Dede\npunastui puhuessaan. \"Sinä olet sellainen hirmumyrsky mieheksi.\"\n\n\"Niin, rouvaseni\", sanoi Daylight. \"Minä en mielelläni hukkaa aikaa.\nJa sinä ja minä olemme jo hukanneet paljon aikaa. Olemme olleet\npahennustaherättävän huimapäiset. Meidän olisi pitänyt jo vuosia\ntakaperin mennä naimisiin.\"\n\nKaksi päivää myöhemmin seisoi Daylight odottamassa pienen Glen Ellenin\nhotellin ulkopuolella. Vihkiminen oli toimitettu ja Dede oli mennyt\nhotelliin muuttamaan pukua sillävälin kuin Daylight haki hevoset.\nHän piteli nyt Bobia ja Mabia ja vesiruuhen varjossa loikoi Wolf ja\nkatseli. Jo kaksi päivää Californian polttavassa auringonpaahteessa\noli päivettänyt Daylightin kasvot. Mutta vielä lämpimämpi hohde syttyi\nhänen poskiinsa ja silmiinsä, kun hän näki Deden tulevan ovesta\nratsuruoska kädessä ja Piedmontin ajoilta tuttu puku yllään. Hänen omat\nkasvonsa hohtivat, kun hän vastasi Daylightin katseeseen ja vilkaisi\nhänen ohitseen hevosiin. Sitten häh näki Mabin. Mutta hänen katseensa\nsiirtyi taas mieheen.\n\n\"Oi, Elam!\" sanoi hän läähättäen.\n\nSe oli miltei kuin rukous, mutta rukous, johon sisältyi tuhansia\najatuksia. Daylight koetti heittäytyä typeräksi, mutta hänen sydämensä\ntykytti hurjasti pelkästä ilosta. Lausuessaan hänen nimensä oli Deden\nääni ilmaissut kaikkea — moitetta, kiitollisuutta ja ennen kaikkea\nrakkautta ja iloa.\n\nDede tuli luo ja hyväili tammaa ja kääntyi taas ja katsoi mieheen ja\nkuiskasi: —\n\n\"Oi, Elam!\"\n\nJa hänen silmissään kuvastui kaikki se, mikä väreili hänen äänessään,\nja niissä Daylight näki välähdyksen syvyydestä, jota ei ajatuskaan\nkyennyt käsittämään — sukupuolen ja rakkauden koko selvittämättömän\nsalaisuuden ja ihmeen.\n\nTaasen koetti hän lyödä leikiksi, mutta hetki oli liian suuri rakkauden\nleikinlaskuunkin. Ei kumpikaan puhunut. Dede tarttui ohjiin ja Daylight\nkumartui ja sai hänen jalkansa käteensä. Dede hypähti, kun Daylight\nnosti ja pääsi satulaan. Seuraavalla hetkellä oli Daylight satulassa\nja hänen rinnallaan ja Wolfin juostessa etunenässä omaa tyypillistä\nsuden-raviaan he tulivat mäelle, joka vei ulos kauppalasta — kaksi\nrakastunutta kahden kastanjanruskean raudikon selässä ratsastamassa\nkuherruskuukauttaan viettämään. Daylight tunsi olevansa kuin juopunut\nviinistä. Hän oli elämänsä korkeimmalla kukkulalla. Korkeammalle ei\nkukaan mies voinut kohota eikä ollut milloinkaan kohonnut. Tämä oli\nhänen päivien päivänsä, hänen rakkautensa päivä ja hänen hääpäivänsä ja\nkaiken huippukohtana oli tuon neitseellisen puolison omistaminen, joka\noli sanonut \"Oi, Elam!\" ja katsonut häneen sielunsa sisimmästä.\n\nHe olivat päässeet kukkulan huipulle ja Daylight näki, miten Deden\nkasvot säteilivät ilosta, kun kaunis raikas maaseutu levisi heidän\neteensä. Daylight osoitti metsäistä kukkularyhmää tuleentuneiden\nviljapeltojen takana.\n\n\"Nuo ovat meidän\", sanoi hän. \"Ja ne ovat ainoastaan näytteenä\nmaatilasta. Maltahan kunnes näemme suuren vuorirotkon. Siellä on\nportimoita ja kauriita — tuolla vuorella niitä oikein vilisee\nja luulen, että jos hyvin käy niin voimme säikyttää liikkeelle\nvuorileijonan. Ja siellä on pieni niitty — no, en kerro enää enempää.\nSaat odottaa ja nähdä itse.\"\n\nHe kääntyivät veräjästä, missä savikuopalle vievä tie kulki vainioiden\npoikki ja molemmat haistelivat mielihyvällä lämmintä tuoksua, joka\ntuleentuneesta heinästä nousi heidän sieramiinsa. Kuten Daylightin\nensikertaakin käydessä täällä visertelivät leivoset ja lehahtivat\nlentoon hevosten edestä kunnes he ennättivät metsään ja kukkien\nreunustamille aukeamille, jolloin he leivosten asemasta näkivät\nsininärhiä ja tikkoja.\n\n\"Nyt olemme omalla maallamme\", sanoi Daylight, kun heinäpelto jäi\nheidän taakseen. \"Epätasaisimmat alat ovat meidän. Odota, niin saat\nnähdä.\"\n\nKuten ensi kerrallakin, kaarsi hän savikuopan ja kulki\nvasemmanpuolisten metsien läpi, sivuutti ensimäisen lähteen ja antoi\nhevosten hypätä paaluaidan lahonneiden jäännösten ylitse. Täältä\nlähtien oli Dede alati hurmaantunut milloin mihinkin. Puron partaalla,\njoka lorisi punapuiden välitse kasvoi toinen suuri villi lilja, jonka\nhoikan varren päässä kasvoi runsaasti valkeita vahamaisia kelloja.\nTällä kertaa ei Daylight laskeutunut hevosen selästä, vaan ratsasti\nsyvään kalliorotkoon, johon virta oli uurtanut tien kukkulain väliin.\nHän oli ollut työssä täällä ja jyrkkä ja liukas hevospolku kulki\nnyt puron poikki ja he ratsastivat hämärän punapuumetsikön läpi ja\netäämpänä tammi- ja madronosmetsikön kautta. He tulivat muutaman\nacresin suuruiselle raivatulle alueelle, missä kasvoi korkeata heinää.\n\n\"Meidän\", sanoi Daylight.\n\nDede kumartui satulassa, taittoi tuleentuneen heinänkorren ja pureskeli\nsitä hampaissaan.\n\n\"Hyvää vuoristoheinää\", sanoi hän. \"Siitä Mab pitää.\"\n\nJa heidän ratsastaessaan hän yhä päästeli hämmästys- ja\nihastus-huudahduksia.\n\n\"Ja sinä kun et milloinkaan kertonut minulle tästä!\" moitiskeli hän\nmiestään, kun he pienen aukeaman ja metsäisten rinteiden ylitse\nkatselivat mutkittelevaan Sonoma-laaksoon.\n\n\"Tule\", sanoi Daylight; ja he kääntyivät ja palasivat varjokkaan metsän\nkautta, kulkivat virran poikki ja tulivat puron partaalla kasvavan\nliljan luo.\n\nTännekin hän oli raivannut epätasaisen hevostien, joka kulki jyrkkiä\nkukkuloita ylös ja alas. Kun he vaivaloisesti etenivät pitkin\nmutkittelevaa tietä, näkivät he paikkapaikoin vilahduksen lehtiverkon\nlävitse. Mutta paljon ei näkynyt, sillä kaikkialla sulkivat oksat\nnäköalan ja kaikkialla oli heidän päänsä päällä lehtikatos, jonka\nlävitse vain niukalti pääsi auringonvaloa tunkeutumaan. Ja kaikkialla\nheidän ympärillään kasvoi sananjalkoja, eri lajeja, hienosta\nneidonhius-sananjalasta aina kuuden ja kahdeksan jalan korkuisiin. Kun\nhe nousivat mäkiä ylöspäin näkivät he vanhojen puiden suuria ryhmyisiä\nrunkoja ja oksia ja yläpuolellaan samanlaisia suuria ryhmyisiä oksia.\n\nDede pysähdytti hevosensa ja huokasi, niin valtavasti vaikutti kaikki\ntämä kauneus häneen:\n\n\"On aivankuin olisimme uijia\", sanoi hän, \"ja nousisimme syvästä\nrauhallisesta poukamasta. Yllämme on taivas ja aurinko, mutta tässä\n_on_ poukama ja me olemme syliä syvällä.\"\n\nHe lähtivät liikkeelle, mutta muuan orvokkilaji, joka kasvoi\nneidonhius-sananjalkojen seassa, osui Deden silmiin ja sai hänet taas\npysähdyttämään hevosensa.\n\nHe pääsivät huipulle ja sukelsivat kuin toiseen maailmaan, sillä\nnyt he olivat tiheikössä, jossa kasvoi samettirunkoisia nuoria\nmadronos-puita ja josta oli vapaa näköala aurinkoisen rinteen ja\nnuokkuvan ruohikon poikki kapeaan sini- ja valko-apilasniittyyn kapean\njoen kummallakin puolen. Dede taputti käsiään.\n\n\"Täällä on kaiketi kauniimpaa kuin konttorissa\", huomautti Daylight.\n\n\"On kyllä\", vastasi Dede.\n\nHe kulkivat virran poikki ja yli matalan kallioisen kukkulan vievää\nkarjapolkua ja matalan manzanitametsikön lävitse kunnes joutuivat\nkapeaan laaksoon, jonka läpi virtaavan joen kummallakin puolen oli\nniitty.\n\n\"Jollemme nyt pian tapaa viiriäisiä, niin olen hämmästynyt\", sanoi\nDaylight.\n\nJa juuri kuin hän oli saanut nämät sanat sanotuksi, kuului hurjaa\nrummutusta, kun vanhat viiriäiset lehahtivat lentoon Wolfin ympäriltä\nja poikaset hyppivät pakoon ja katosivat kuin ihmeen kautta aivan\nkatselijoiden silmien edestä.\n\nDaylight näytti Dedelle haukanpesän punapuun latvassa ja Dede keksi\nmetsähiiren pesän, jota Daylight ei ollut ennen nähnyt. Sitten he\nkulkivat entistä puutietä ja tulivat kahdentoista acresin aukeamalle,\nmissä kasvoi viinirypäleitä punertavassa tuliperäisessä maassa. Sitten\nhe kulkivat karjapolkuja uusien metsien ja tiheikköjen ja raivattujen\nalueiden lävitse ja laskeutuivat alas kukkulanrinnettä mistä suuri\nvuorirotkon partaalla oleva maatalo tuli näkyviin vasta kun he olivat\naivan sen edessä.\n\nDede seisoi avaralla kuistilla, joka oli talon etuseinän pituinen,\nsillä aikaa kuin Daylight sitoi hevoset. Oli hyvin rauhallista.\nOli kuiva, lämmin Kalifornian keskipäivän aika, jolloin ei\ntuulenhenkäyskään puhaltanut. Koko maailma näytti torkkuvan. Jostakin\nkuului kyyhkysten kuherrusta. Hengähtäen syvään väsymyksestä laskeutui\nWolf, joka oli juonut kyllikseen kaikista matkan varrella olleista\nlähteistä, kuistin kylmään varjoon. Hän kuuli Daylightin askeleet\nja hengitti nopeammin. Daylight tarttui hänen käteensä ja ovenripaa\nvääntäessään hän tunsi Deden epäröivän. Silloin hän kietoi kätensä\nvaimonsa ympärille; ovi aukeni ja yhdessä he astuivat sisään.\n\n\n\n\nXXV LUKU.\n\n\nMonet, jotka ovat kaupungissa syntyneet ja kasvaneet, ovat muuttaneet\nmaalle ja tulleet hyvin onnellisiksi. Niissä tapauksissa ovat he\nonnistuneet vain tottumalla pettymyksiin. Mutta Deden ja Daylightin\nlaita oli toisin. He olivat molemmat syntyneet maalla ja tiesivät\nmiten siellä elettiin. He olivat kuin kaksi ihmistä, jotka kauvan\nharhailtuaan maailmalla ovat palanneet kotiin. Heidän askaroimisensa\nluonnossa tarjosi heille vähemmin uutta, mutta heille kuului\nmuistojen sulous. Heistä oli tervettä ja luonnollista se, mikä jonkun\narkanahkaisemman mielestä olisi ollut likaista ja vastenmielistä. He\ntiesivät miten luontoa piti kohdella. He tekivät harvemmin erehdyksiä.\nHe tiesivät jo ja heille tuotti iloa muistutella mieleensä, mitä olivat\nunohtaneet.\n\nJa he oppivat senkin, että oli helpompaa sille, joka oli herkutellut\nlihapatojen ääressä, tyytyä köyhyyteen, kuin sille, joka tunsi vain\nköyhyyden. Eipä silti, että heidän elämänsä olisi ollut köyhää.\nEroitus oli siinä, että nyt pikkuasiat tuottivat heille suurempaa iloa\nja syvempää tyydytystä. Daylight, joka oli hoidellut suurenmoisinta\nja omituisinta peliä, mitä ajatella saattaa, huomasi, että täällä,\nSonoma-vuoren rinteellä oli sama tuttu peli yhä käynnissä. Täälläkin\noli yhä työtä, joka kysyi voimia, esteitä, jotka täytyi voittaa. Kun\nhän kokeili kasvattamalla muutamia kyyhkysiä kaupaksi, tuotti hänelle\narvioiminen, miten paljon saisi kyyhkysenpoikia, yhtä paljon iloa kuin\nennen, kun miljoonat olivat olleet kysymyksessä. Työtä ja vaivaa sekin\nkysyi, vaikka hän oli käyttänyt järkiperäisempiä menettelytapoja, jotka\nhänen järkensä hyväksyi.\n\nKotikissa, joka oli villiintynyt ja ryösti hänen kyyhkysiään oli yhtä\nvaarallinen hänen tuumilleen kuin liikemaailmassa oli ollut Charles\nKlinkner, joka oli koettanut riistää häneltä muutamia miljoonia.\nHaukat ja portimot ja sudet olivat yhtä monta Dowsettia, Lettenia ja\nGuggenhammeria, jotka salaa vahingoittivat häntä. Villin kasvullisuuden\nmeri, joka heitteli aaltojaan hänen viljelysmaittensa rajoja vastaan\nja silloin tällöin viikon ajaksi pääsi tulvimaan hänen alueelleen,\nei ollut mikään vähäpätöinen vihollinen. Hänen keittiökasvitarhansa\nkukkuloiden kulmauksessa, jossa maa oli hedelmällistä, ei oikein\ntahtonut menestyä ja tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Kun hän ratkaisi\ntämän yhä tärkeämmäksi käyvän kysymyksen laittamalla sinne sala-ojat,\nsai hän aina iloita menestyksestään.\n\nHän ryhtyi laittamaan vesijohtoa. Hän saattoi ostaa ainekset myymällä\nmuutamia jouhisuitsiaan. Työn hän teki itse vaikka hänen jonkun kerran\ntäytyi pyytää Dedeä pitämään kiinni ruuviavaimella. Kun lopulta johto\nkylpyhuoneeseen ja muualle oli kunnossa, saattoi Daylight tuskin\nriistäytyä irti kättensä työn katselemisesta. Ensimäisenä iltana Dede,\njoka kaipasi häntä, rupesi häntä etsimään ja löysi hänet lamppu kädessä\nonnellisen näköisenä tuijottamassa vesijohtokouruihin. Hän silitteli\nkädellään niiden tasaista puista reunaa ja nauroi ääneen ja oli\nhäpeissään kuin koulupoika, kun Dede yllätti hänet salaa ihailemassa\nomaa.\n\nVesijohdon rakentaminen teki tarpeelliseksi pienen työpajan\nrakentamisen, minne hän vähitellen keräsi kokoelman rakastettuja\ntyökaluja. Ja hän, joka ennen omistaessaan miljoonia oli heti saattanut\nostaa kaikki mitä halusi, oppi tuntemaan uuden ilon, jota tuntee,\nkun ankaraa säästäväisyyttä noudattaen saa vihdoinkin omakseen kauan\nhaluamansa esineen. Hän odotti kolme kuukautta ennenkuin uskalsi\nostaa amerikalaisen ruuvitaltan ja hänen ilonsa tästä ihmeellisestä\npienestä koneistosta oli niin suuri, että Dede sai hyvän ajatuksen.\nHän säästi kuuden kuukauden aikana muna-rahansa, joihin hänellä oli\nerikoisoikeus ja antoi miehelleen syntymäpäivälahjaksi sorvituolin,\njoka oli ihmeellisen yksinkertainen rakenteeltaan, mutta jota voitiin\nkäyttää moninaisiin tarkoituksiin. Heidän yhteinen ilonsa tämän\ntyökalun johdosta, joka oli miehen erikoisomaisuutta, oli yhtä suuri\nkuin heidän ilonsa Mabin ensimäisen varsan johdosta, joka oli Deden\nerikoisomaisuutta.\n\nVasta toisena kesänä Daylight rakensi suuren tulisijan, joka oli vielä\nkomeampi kuin Fergusonin rakentama laakson toisella puolen. Sillä\nkaikki nämät puuhat vaativat aikaa, eivätkä Dede ja Daylight pitäneet\nkiirettä. He eivät tehneet maalle paenneiden kaupunkilaisten tavallista\nerehdystä. He eivät yrittäneet liikoja. Heidän ei tarvinnut huolehtia\nkiinnityslainan maksusta, eivätkä he halunneet rikastua. He tyytyivät\nvähään, eikä heidän tarvinnut maksaa vuokraa. He suunnittelivat\ntyynesti tehtäviään ja pitivät huolen siitä, että heillä oli kyllin\naikaa olla toistensa seurassa. Fergusonin esimerkistä he oppivat\npaljon. Siinä oli mies, joka tyytyi mitä yksinkertaisimpaan ruokaan;\njoka omin käsin hankki yksinkertaiset tarpeensa; joka teki ansiotyötä\nvain silloin, kun tarvitsi rahaa kirjoihin ja aikakauslehtiin; ja\njoka suuremman osan valveillaoloajastaan käytti huvitteluun. Hän\nmaleksi mielellään koko iltapäivät varjostossa kirjoineen tai nousi\naamunkoitteessa ja harhaili kukkuloilla.\n\nToisinaan hän oli Deden ja Daylightin mukana kauriin jahdissa, jota\nkäytiin vuorirotkojen poikki ja Hood-vuoren epätasaisten jyrkänteiden\nylitse, vaikka useimmin Dede ja Daylight olivat yksin. Nämät\nratsastusretket olivat heidän suurimpia huvituksiaan. Joka sopukan\nkukkuloilla he kolusivat ja oppivat tuntemaan jokaisen salaisen lähteen\nja kätketyn notkelman koko laaksoa ympäröivässä kukkulaseinämässä. He\noppivat tuntemaan kaikki tiet ja lehmipolut; mutta mikään ei ollut\nheistä hauskempaa kuin samoilla epätasaisimpia ja mahdottomimpia\ntaipaleita, missä heidän täytyi ryömiä ahtaita kauriinteitä pitkin,\nBobin ja Mabin vaivaloisesti tunkeutuessa eteenpäin heidän perässään.\n\nNäiltä ratsastusretkiltä he toivat kotiin villien kukkien siemeniä,\njotka he kylvivät mielipaikkoihin maatilalla. Polun varrella, joka\nvei alas suuren vuorirotkon laitaa sinne, mistä vesijohto alkoi, he\nistuttivat sananjalkoja. He eivät tehneet sitä säännöllisesti ja\nsananjalat jäivät oman onnensa nojaan. Dede ja Daylight vain silloin\ntällöin istuttivat uusia, jotka he muuttivat toisesta villistä\nmaaperästä toiseen. Samoin tehtiin villille syreenille, jonka Daylight\nsai Mendocinosta. Sekin sai kasvaa villinä, kuten kaikki muut\nkoristekasvit maatilalla, ja kun sitä oli autettu jonkun aikaa, sai se\ntulla omin neuvoin toimeen. Heillä oli tapana koota kalifornialaisen\nunikon siemeniä ja kylvää niitä sinne tänne maalleen, niin että\npunakeltaiset kukat helottivat vuoriheinäniityillä ja aitojen varsilla\nja uudisviljelysten reunamilla.\n\nDede, joka piti timoteistä, kylvi sitä niitty-joen varrelle, missä\nsen oli taisteltava olemassaolosta vesikrassin kanssa. Ja kun\njälkimäinen uhkasi kuolla sukupuuttoon, kävi Daylight apuun ja julisti\nsodan jokaista vesikrassi-tarhaansa tunkeutuvaa timoteitä vastaan.\nHääpäivänään oli Dede nähnyt pitkän sipulikasvi-orvokin mutkittelevan\ntien varrella punapuumetsikössä olevan lähteen yläpuolella ja tänne\nhän istutti yhä uusia ja uusia. Avonaisesta kukkulanrinteestä kapean\nniityn yläpuolella tuli Mariposa-liljojen siirtola. Tämä oli Deden\ntyötä, kun sen sijaan Daylight, joka ratsasti lyhytvartinen kirves\nsatulankaaressaan raivasi pienestä manzanita-metsiköstä kivikkoisella\nkukkulalla kaikki kuivuneet ja kitukasvuiset puut ja harvensi sitä,\nmissä puita oli liian tiheässä.\n\nNämät puuhat eivät tuottaneet heille vaivaa. Se oli enemmän huvia kuin\ntyötä. Vain ohimennen he silloin tällöin auttoivat luontoa. Nämät\nkukat ja pensaat kasvoivat itsestään ja sopivat ympäristöön. Mies ja\nnainen eivät koettaneet kasvattaa kukkaa tai pensasta, joka ei avutta\nmenestynyt. Eivätkä he suojelleet niitä niiden vihollisilta. Hevoset\nja varsat ja lehmät ja vasikat kävivät laitumella ja tallasivat niitä\nja kukan tai pensaan oli tultava toimeen miten parhaiten taisi. Mutta\nelukat eivät tehneet sanottavasti vahinkoa, sillä niillä oli vähän\nja maatila oli laaja. Muuten olisi Daylight voinut ottaa kaksitoista\nhevosta laitumelle ja ansainnut puolitoista dollaria kuussa hevosesta.\nMutta hän ei tehnyt sitä peläten hävitystä, jonka sellainen hevoslauma\nolisi saanut aikaan.\n\nFerguson tuli heidän luokseen juhlimaan huoneenlämmitystä, joka seurasi\nsuuren kivi-tulisijan valmistumista. Daylight oli jonkun kerran\nratsastanut laakson poikki neuvottelemaan hänen kanssaan siitä, miten\noli meneteltävä ja hän oli ainoa vieras tässä juhlatilaisuudessa,\njolloin ensi kerran oli tuli takassa. Poistamalla väliseinän oli\nDaylight tehnyt kahdesta huoneesta yhden ja tämä oli suuri arkihuone,\nmihin Deden aarteet oli sijoitettu — hänen kirjansa ja taulunsa ja\nvalokuvansa, hänen pianonsa, Venuksen kuvapatsas, hehkupannu, missä\nlautasia ja vateja lämmitettiin ja kaikki sen kiiltävät tarpeet. Deden\nomien nahkojen lisäksi oli täällä Daylightin tappamien kauriiden\nja preeriasusien nahkoja ja yksi vuorileijonan nahka. Hän oli itse\nparkinnut ne hitaasti ja vaivaa nähden vanhan ajan kullankaivajien\ntapaan.\n\nDaylight ojensi tulitikun Dedelle, joka raapaisi tulta ja sytytti.\nHauras manzanita-puu ritisi, kun liekit levisivät ja kävivät kiinni\nsuurempien puiden kuivaan kuoreen. Sitten Dede nojasi miehensä\nkäsivarteen ja kolmisin he katselivat jännityksestä henkeään\npidätellen. Kun Ferguson lausui tuomion, teki hän sen säteilevin\nkasvoin ja käsi ojennettuna.\n\n\"Se vie savun! Totta vie, se vie savun!\" huusi hän.\n\nHän puristi Daylightin kättä innoissaan ja Daylight puristi yhtä\ninnokkaasti hänen kättään ja kumartui ja suuteli Dedeä huulille.\nHe olivat yhtä onnelliset vähäpätöisen työnsä onnistumisesta kuin\njoku suuri päällikkö on hämmästyttävästä voitosta. Fergusonin silmät\nolivat epäilyttävän kosteat ja nainen nojasi lujemmin mieheen, jonka\ntyön tulos tämä oli. Daylight nosti äkkiä vaimonsa käsivarsilleen ja\nlennätti häntä pianolle päin huutaen: \"Soita, Dede! Soita ylistysvirsi!\"\n\nJa liekkien noustessa takassa, joka toimi moitteettomasti, kaikui\nhuoneessa riemuitsevat säveleet.\n\nXXVI LUKU.\n\nDaylight ei ollut tehnyt mitään ehdottoman raittiuden lupausta, vaikkei\nollut maistanut väkijuomia kuukausmääriin siitä päivästä lähtien,\njolloin oli päättänyt tehdä vararikon. Nyt hän jo arveli olevansa\nkyllin vahva uskaltaakseen ottaa lasillisen ottamatta toista. Toisaalta\noli hän menettänyt kaiken halun ja tarpeen juoda jouduttuaan maalle.\nHän ei kaivannut sitä ja unohti, että sitä oli olemassakaan. Mutta\nhän ei tahtonut tunnustaa pelkäävänsä sitä ja kun hänelle kaupungissa\njoskus tarjottiin, vastasi hän: \"Hyvä on, poikaseni. Jos minä juomalla\nlasillisen ilahutan teitä, niin olkoon menneeksi. Saanko whiskyä?\"\n\nMutta yksi lasillinen ei herättänyt hänessä halua juoda toista. Se ei\ntehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän oli todella niin voimakas, ettei\nniin pieni määrä tehonnut häneen. Kuten hän oli Dedelle ennustanut, oli\nkaupunkilainen liikemies Burning Daylight kuollut pikaisen kuoleman\nmaatilalla ja hänen nuorempi veljensä, Alaskan Daylight astunut hänen\nsijaansa. Kaikki liika lihavuus oli hävinnyt hänen ruumiistaan ja hän\noli taas, kuten entisaikaan, laiha ja notkea kuin intiaani. Niinikään\nolivat entiset kuopat jälleen ilmestyneet hänen poskiinsa. Hänelle ne\nilmaisivat, että hänen ruumiinsa oli parhaassa kunnossa. Hänestä tuli\nSonoma-laakson tunnustetusti vahva mies, joka nosti raskaimmat taakat\nja viimeiseksi väsyi reippaan maanviljelijä-väen keskuudessa. Ja kerran\nvuodessa hän vietti syntymäpäiväänsä entiseen kullankaivaja-tapaan\nhaastamalla koko laakson kilpasille kanssaan maatilalle. Ja suuri osa\nlaakson asukkaista noudatti kutsua, toi naiset ja lapset mukanaan ja\nvietti päivän hauskasti ulkosalla huvitellen.\n\nEnsin oli Daylight rahaa tarvitessaan noudattanut Fergusonin esimerkkiä\nja käynyt päivätyössä; mutta pian saattoi hän ansaita toisella tavalla,\njoka miellytti häntä enemmän, eikä pakottanut häntä jättämään Dedeä\nyksin kotiin ja luopumaan alituisista ratsastusretkistä kukkuloilla.\nSeppä oli leikkiä laskien kehoittanut häntä koettamaan opettaa muuatta\npahatapaista varsaa ja hän onnistui tässä niin hyvin, että hän pian sai\nmaineen taitavana hevosen-opettajana. Pian hän saattoi ansaita kaikki\nrahat mitä tarvitsi tällä hänelle mieluisalla työllä.\n\nMuuan sokerikuningas, joka maatilallaan Calientessa kolmen peninkulman\npäässä kasvatti hevosia, lähetti häntä hakemaan, kun tarvitsi, ja\nennenkuin oli kulunut vuottakaan, tarjosi hän hänelle talliensa\njohtajan paikan. Multa Daylight hymyili ja pudisti päätään. Myöskään ei\nhän ottanut opettaakseen niin monta eläintä kuin tarjottiin.\n\n\"En mieli näännyttää itseäni ylenpalttisella työllä\", vakuutti hän\nDedelle; ja hän ryhtyi sellaiseen työhön vain silloin, kun tarvitsi\nrahaa. Myöhemmin hän aitasi pienehkön alan, jonne silloin tällöin otti\nrajoitetun määrän opetettavia hevosia.\n\n\"Meillä on maatila ja toinen toisemme\", sanoi hän vaimolleen, \"ja\nennemmin ratsastan kanssasi joka päivä Hood-vuorelle kuin ansaitsen\nneljäkymmentä dollaria. Et voi ostaa auringonpaistetta, etkä rakastavia\nvaimoja, etkä kylmää lähdevettä neljälläkymmenellä dollarilla; ja\nneljäkymmentä miljoonaa dollaria eivät voi ostaa minulle takaisin yhtä\npäivää, jolloin en ratsastanut kanssasi Hood-vuorelle.\"\n\nHänen elämänsä oli erittäin tervettä ja luonnonmukaista. Hän kävi\nvarhain vuoteeseen, nukkui kuin lapsi ja nousi aamunkoitteessa. Hän\noli aina toimessa ja vaikka hänellä oli tuhansia pikkuaskareita\ntoimitettavana ei hän milloinkaan uupunut, sillä ne tuntuivat\nhoukuttelevilta, eivätkä pakollisilta. Kuitenkin täytyi sekä hänen\nettä Deden toisinaan maata pannessa tunnustaa olevansa väsyksissä,\nkun he olivat ratsastaneet seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä\npeninkulmaa. Toisinaan, kun Daylightilla oli säästössä hiukan rahaa\nja kun vuodenaika oli otollinen, he nousivat hevosensa selkään,\nsälyttivät taakseen satulalaukut ja ratsastivat laaksoon ja sieltä\ntoisiin laaksoihin. Kun yö yllätti, he poikkesivat ensimäiseen sopivaan\nmaataloon tai kylään ja aamulla taas jatkoivat matkaa ilman määrättyä\nsuunnitelmaa, vain ratsastaen päivän toisensa perästä, kunnes heidän\nrahansa loppuivat ja heidän oli pakko palata kotiin. Näihin retkiin\nheiltä meni noin viikko tai kymmenen päivää tai kaksi viikkoa ja kerran\nhe viipyivät matkalla kolme viikkoa. Myöskin he päättivät kerran, kun\nolivat kyllin rikkaita kulkea ratsain aina Daylightin lapsuudenkotiin\nItä-Oregonissa ja poiketa matkalla Deden lapsuudenkotiin\nSiskiyoussa. Ja kaikki odotuksen ilot he kokivat lukemattomat kerrat\nsuunnitellessaan tämän suuren tapahtuman yksityiskohtia.\n\nKun he eräänä päivänä pysähtyivät Glen Ellenin postikonttoriin panemaan\nkirjettä postiin, seppä pidätti heitä.\n\n\"Kuulkaahan, Daylight\", sanoi hän, \"muuan nuori mies nimeltä Slosson\nlähettää teille terveisiä. Hän kulki tämän kautta automobiililla\nmatkalla Santa Rosaan. Hän halusi tietää, asutteko jossakin täälläpäin,\nmutta hänen seuralaisillaan oli kiire. Hän lähetti siis teille\nterveisiä ja pyysi kertomaan teille, että hän on ottanut neuvonne\nvarteen ja on yhä kerran toisensa perästä lyönyt oman ennätyksensä.\"\n\nDaylight oli aikoja sitten kertonut Dedelle kohtauksensa Slossonin\nkanssa.\n\n\"Slosson?\" muistutteli hän, \"Slosson? Se on varmaankin tuo\nmoukarinheittäjä. Hän, nuori vekkuli, painoi kahdesti käteni pöytään.\"\nHän kääntyi äkkiä Deden puoleen. \"Mitä arvelet, on vain kaksitoista\npeninkulmaa Santa Rosaan ja hevoset eivät ole uuvuksissa.\"\n\nDede arvasi, mitä hänellä oli mielessä, sillä hänen vilkkuvat silmänsä\nja poikamainen ilmeensä ilmaisivat sen kyllin selvästi, ja nyökähytti\npäätään.\n\n\"Oikaisemme Bennet-laakson poikki\", sanoi Daylight. \"Sitä tietä\npääsemme pikemmin perille.\"\n\nOli hiukan vaikeata löytää Santa Rosasta Slossonia. Hän ja hänen\nseurueensa asuivat Oberlin-hotellissa ja Daylight tapasi nuoren\nmoukarinheittäjän itsensä konttorissa.\n\n\"Nähkääs, poikaseni\", sanoi Daylight niin pian kuin oli esittänyt\nDeden, \"olen tullut toisen kerran koettamaan onneani tuossa käden\nvääntämisessä. Tässä on sopiva paikka.\"\n\nSlosson hymyili ja suostui. He asettuivat vastakkain oikean käden\nkyynärpäät pöydällä ja heidän kätensä yhtyivät. Slossonin käsi painui\nnopeasti taaksepäin ja alas pöytään.\n\n\"Te olette ensimäinen mies, jonka milloinkaan on onnistunut tehdä se\",\nsanoi hän. \"Koettakaamme vielä kerran.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Daylight. \"Ja älkää unohtako, että te olette\nensimäinen, joka minun käteni sai painumaan pöytään. Siksi tulin tänään\nteitä tapaamaan.\"\n\nTaas heidän kätensä yhtyivät ja taas painui Slossonin käsi pöytään. Hän\noli leveäharteinen vankkalihaksinen nuori jättiläinen, ainakin puolta\npäätään Daylightia pitempi ja hän ilmaisi suoraan mielipahansa ja pyysi\nsaada kolmannen kerran koettaa. Tällä kertaa hän pani kaikki voimansa\nliikkeelle ja hetkisen näytti epävarmalta kumpi voittaisi. Kasvot\npunaisina ja huulet yhteenpuristettuina hän piti puoliaan, kunnes\nlihaksensa pettivät. Hän hengitti raskaasti, kun hän höllensi otteensa\nja käsi painui taipuisasti pöytään.\n\n\"Te olette liian vahva minulle\", tunnusti hän. \"Toivon vain, ettette\nrupea moukarinheittäjaksi.\"\n\nDaylight nauroi ja pudisti päätään.\n\n\"Me teemme sovinnon ja kumpikin pysyy omalla alallaan. Te heitätte\nmoukaria ja minä taivutan käsiä.\"\n\nMutta Slosson ei mielinyt ilman muuta tyytyä tappioonsa.\n\n\"Kuulkaahan\", sanoi hän, kun Daylight ja Dede istuivat lähtövalmiina\nsatulassa. \"Kuulkaahan — sallitteko, että ensi vuonna tulen teitä\ntervehtimään? Tahtoisin mielelläni vielä kerran koettaa.\"\n\n\"Tietysti, poikaseni. Te olette tervetullut milloin tahansa. Mutta\nminun täytyy valmistaa teitä siihen, että käy kuten nytkin. Teidän\ntäytyy kelpolailla harjoitella ja vahvistua, sillä minä kynnän ja\npilkon puita ja opetan varsoja.\"\n\nKerran toisensa perästä kuuli Dede kotimatkalla suuren poikamaisen\nmiehensä nauraa hykertelevän iloisesti. Kun he pysähtyivät\nBennet-laakson vedenjakajan huipulle katsellakseen auringonlaskua,\nkietoi Daylight kätensä hänen vyötäisilleen.\n\n\"Pieni nainen\", sanoi hän, \"sinun syytäsi se on kaikki. Ja luuletko,\nettä maailman kaikki raha on yhtä arvokas kuin tällainen käsivarsi, kun\nsen voi kietoa pienen suloisen naisen ympärille.\"\n\nSillä kaikista ilonaiheista, mitä uusi elämä toi Daylightille, oli\nDede suurin. Kuten hän kerran toisensa perästä selitti Dedelle,\noli hän koko ikänsä pelännyt rakkautta, vain tullakseen lopulta\nhuomaamaan, että se oli suurinta maailmassa. He eivät ainoastaan\nolleet onnellinen pariskunta, vaan he olivat maatilalle muuttaessaan\nvalinneet parhaan maaperän, missä heidän rakkautensa saattoi menestyä.\nHuolimatta kirjoistaan ja musiikistaan piti Dede luonnonmukaisesta\nulkoilmaelämältä ja Daylight oli joka solullaan etupäässä\nulkoilma-ihminen.\n\nDaylight ei voinut milloinkaan kyllin ihmetellä Deden näppäriä käsiä\n— käsiä, joiden hän ensin oli nähnyt vikkelästi piirtelevän paperille\npikakirjoitusmerkkejä ja käyttävän kirjoituskonetta; käsiä, jotka\nkykenivät hillitsemään Bobin kaltaisen raisun hevosen, jotka loihtivat\npianosta ihmeellisiä säveleitä, jotka olivat taitavat taloustoimissa,\nja jotka osasivat ihmeellisesti hyväillä. Mutta Daylight ei ollut\nliiaksi naisvaltikan alla. Hän eli niinkuin miehen tulee, aivankuin\nDede eli niinkuin naisen tulee. Heillä oli oikea työnjako, joka\nsääsi heille kumpaisellekin omat tehtävänsä. Mutta kaikki oli heille\nyhteistä siten, että he tunsivat harrasta mielenkiintoa toistensa\nhommiin, Daylight oli yhtä huvitettu Deden keittämisestä ja soitosta\nkuin Dede oli Daylightin kokeista keittiöpuutarhassa. Ja Daylight,\njoka päättäväisesti oli kieltäytynyt rasittamasta itseään liikaa, piti\nhuolen siitä, että Dedekin vältti tämän vaaran.\n\nTästä syystä hän jyrkästi kieltäytyi sallimasta, että Dede rasitti\nitseään vieraiden palvelemisella. Sillä vieraita heillä oli\netenkin pitkinä lämpiminä kesinä ja tavallisesti ne olivat heidän\nkaupunkilaisystäviään, jotka asuivat leiritapaan teltoissa, joista\nitse pitivät huolen ja heidän, kuten todellisten leiriläisten\nainakin, täytyi itse valmistaa ruokansa. Kukaties ainoastaan\nKaliforniassa, missä kaikki tuntevat leirielämää, saattoi sellainen\nelämänjärjestys käydä päinsä. Mutta Daylight pysyi kivenkovaan\npäätöksessään, ettei hänen vaimostaan saanut tulla keittäjätärtä ja\nkamarineitsyttä siksi, ettei hänellä ollut palvelijoita. Kuitenkin\nolivat heidän leirivieraansa toisinaan kutsuttu illallisille suureen\narkihuoneeseen ja tällöin Daylight määräsi kullekin tehtävän ja katsoi,\nettä määräyksiä noudatettiin. Oli eri juttu, jos joku viipyi vain\nvuorokauden. Niinikään tekivät he poikkeuksen Deden veljen suhteen,\njoka oli palannut Saksasta ja jälleen saattoi istua hevosen selässä.\nLoma-aikoina hänestä tuli kolmas perheenjäsen ja hän sai toimekseen\nvalkean sytyttämisen, lakaisemisen ja astiainpesun.\n\nDaylight pyrki keventämään Deden töitä ja tämän veli kehoitti häntä\nkäyttämään hyväkseen maatilan mainiota vesivoimaa, joka nyt kului\nhukkaan. Daylightin täytyi opettaa ylimääräisiä hevosia voidakseen\nostaa tarpeet ja veli uhrasi kolmen viikon loman hänen auttamiseensa ja\nyhdessä he panivat kuntoon Peltonin rattaan. Paitsi puiden sahaamiseen\nja sorvintuolin ja tahkon vääntämiseen, käytti Daylight sitä\nkirnuamiseen; mutta hänen suurin riemunsa oli, kun hän kietoi kätensä\nDeden vyötäisille ja vei hänet katsomaan pesukonetta, jota Peltonin\nratas käytti ja joka todella toimi ja pesi vaatteita.\n\nDede ja Ferguson opettivat vuorotellen kärsivällisesti Daylightille\nrunoutta, joten tämän lopulta usein saattoi nähdä istumassa rentona\nsatulassa ja kiidättämässä pitkin vuoripolkuja ääneen laulaen\nKiplingin \"Tomlinsonia\", tai kirvestään teroittaessa säestäen tahkon\nsurinaa Henleyn \"Miekkalaululla\". Mutta hänestä ei milloinkaan tullut\ntäydellistä kirjatoukkaa, kuten hänen molemmat opettajansa olivat.\nPaitsi \"Fra Lippo Lippi\" ja \"Caliban ja Setebos\" runoja ei hän\nBrowningilta löytänyt mitään mieleistään ja George Meredith oli hänen\nkauhunsa. Kuitenkin hän omasta alotteestaan osti viulun ja harjoitteli\nniin uutterasti, että hän ja Dede sittemmin viettivät monta onnellista\nhetkeä soittamalla yhdessä iltaisin.\n\nNiin tämä onnellinen pariskunta vietti onnellista elämää. Aika ei\nmilloinkaan käynyt pitkäksi. Aina oli uusia ihmeellisiä aamu- ja\nhiljaisia viileitä hämärähetkiä päivän päätyttyä; ja aina vaativat\ntuhannet seikat miehen mielenkiintoa, jonka nainen jakoi. Paremmin\nkuin itse tiesikään oli Daylight tullut käsittämään asioiden\nverrannollisuuden. Tässä uudessa pelissä tuottivat pikkuasiat hänelle\nkaiken sen tyydytyksen ja halun kiihkeyden, jonka hänelle olivat\ntuottaneet mielettömät suuret yritykset siihen aikaan, kun hän oli\nmahti ja sai raivokkailla iskuillaan puolet Amerikaa järkkymään.\nKun hän henkensä uhalla lannisti ja taltutti raisun varsan ja teki\nsiitä ihmisen palvelijan, oli hän mielestään saanut yhtä suuria\naikaan. Ja tämä uusi pelipöytä oli puhdas. Sen ääressä ei valheteltu\neikä petetty eikä teeskennelty. Toinen peli oli vienyt perikatoon\nja kuolemaan, tämä uusi peli vei voimakkuuteen ja elämään. Ja Dede\nrinnallaan hän tyytyväisenä antoi päivien ja vuodenaikojen vieriä; hän\noli tyytyväinen, kun sai ratsastaa viileinä aamuina tai polttavassa\nauringonpaahteessa; ja istua suojassa suuressa arkihuoneessa, missä\npuut rätisivät hänen rakentamassaan takassa, kun ulkona kaakkoismyrsky\nvavahdutti maailmaa.\n\nYhden ainoan kerran Dede kysyi häneltä, katuiko hän milloinkaan ja\nvastaukseksi Daylight puristi Deden syliinsä ja suuteli hänen huuliaan.\nMinuuttia myöhemmin hän vastasi sanoin:\n\n\"Pieni nainen, vaikka menetinkin sinun tähtesi kolmekymmentä miljoonaa,\nniin olet sinä elämäni suurin välttämättömyys.\" Ja sitten hän lisäsi:\n\"Tahtoisin kuitenkin saada takaisin ajan, jolloin koetin voittaa sinut\nomakseni. Ratsastaisin mielelläni Piedmontin kukkuloilla sinua etsien.\nTahtoisin olla huoneissasi Berkeleyssä ensi kerran. Ja en voi kielin\nkertoa, miten pahoillani olen siitä, etten voi taas kietoa käsivarttani\nympärillesi kuten silloin, kun sinä painoit pääsi rintaani vasten ja\npuhuit tuulessa ja sateessa.\"\n\n\n\n\nXXVII LUKU.\n\n\nMutta eräänä vuonna varhain huhtikuussa tuli päivä, jolloin Dede istui\nmukavassa nojatuolissa kuistilla ommellen erinäisiä pikkuvaatteita\nja Daylight luki hänelle ääneen. Oli iltapäivä ja aurinko paistoi\nkirkkaasti tuoreen vihantaan maailmaan. Keittiökasvitarhan\nkastelu-kouruja pitkin virtasi vesi ja vähäväliä Daylight keskeytti\nlukemisensa mennäkseen muuttamaan vesivirran suuntaa. Myöskin oli\nhän hyvin huvitettu pikkuvaatteista, joita Dede ompeli ja Dede itse\noli säteilevän onnellinen niistä, vaikka toisinaan, kun miehen hellä\nleikinlasku kävi liian kouraantuntuvaksi, hän hämillään punastui ja oli\nsuuttuvinaan.\n\nSiitä, missä he istuivat, saattoivat he nähdä koko maailmansa. Kuin\nturkkilaisen käyrä-sapelin terä levisi Moon-laakso heidän edessään\nmaataloineen, laidunmaineen, heinäniittyineen ja viinitarhoineen.\nTakana kohosi laakson seinämä, jonka joka loukon ja notkelman Dede ja\nDaylight tunsivat ja yhtäällä, minne aurinko suoraan paistoi, hohti\nhyljätyn kaivoksen valkea kaatopaikka kuin jalokivi. Etualalla tallin\ntakana olevassa haassa vartioi Mab huolekkaasti varhaista kevätvarsaa,\njoka hoippui sinne tänne honteloilla jaloillaan. Ilma hohti kuumuudesta\nja päivä oli raukaisevan lämmin. Viiriäiset visertelivät poikasilleen\ntalon takana olevassa tiheikössä. Kesyt kyyhkyset kuhertelivat\nhiljaa ja suuren rotkon vihreästä syvyydestä kuului villin kyyhkysen\nnyyhkyttävä kuherrus. Kerran päästivät kanat varoittavan kotkotuksen\nja juoksivat hurjasti piiloon, kun korkealla sinitaivaalla liitelevä\nhaukka heitti varjonsa maahan.\n\nTämä ehkä herätti vanhoja metsästysmuistoja Wolfissa. Joka tapauksessa\nhuomasivat Dede ja Daylight levottomuutta haassa ja siellä näyteltiin\nNuoren Maailman julmaa vanhaa murhenäytelmää. Omituisen innokkaana,\npehmytjalkaisena ja äänettömänä kuin aave läheni koira, joka oli\nvain kesytetty susi, hiipien ja ryömien nuorta varsaa, jonka Mab\nhiljattain oli saattanut maailmaan. Ja tamma, jonka entiset vaistot\nolivat heränneet ja väreilivät, kierteli yhä asettuen varsan ja sitä\nuhkaavan vaaran väliin, niinkuin entisinä villeinä aikoina, kun kaikki\nsen esi-isät olivat pelänneet sutta ja sen raatelevia veljiä. Kerran\nse pyöri ja koetti potkia koiraa takajaloillaan, mutta tavallisesti se\nkoetti osua siihen etujaloillaan tai hyökkäsi sen kimppuun suu auki\nja korvat luimussa, musertaakseen sen selkärangan hampaillaan. Ja\nsusikoira korvat luimussa ryömien väisti pehmeästi vain kiertääkseen\ntoiselta puolelta varsan luo ja antaakseen tammalle aihetta uuteen\nlevottomuuteen. Silloin Daylight Deden levottomuuden nähdessään päästi\nmatalan uhkaavan huudon; ja Wolf, joka silmänräpäyksessä palasi ihmisen\nvallanalaisuuteen, luikki nolona tallin taakse.\n\nKun Daylight vähän myöhemmin keskeytti lukemisensa mennäkseen\nmuuttamaan kasteluvirtoja, huomasi hän, että vesi oli lakannut\njuoksemasta. Hän heitti olalleen lapion ja kärkikuokan, otti vasaran ja\nruuviavaimen kaluhuoneesta ja palasi Deden luo kuistille.\n\n\"Luulenpa, että minun täytyy mennä kaivamaan vesijohto vapaaksi\", sanoi\nhäh. \"Sen on tukennut tuo maanvieremä, joka koko talven on uhannut.\nArvaan, että se on vihdoinkin vyörynyt alas.\"\n\n\"Älä lue nyt eteenpäin\", varoitti hän, kun hän kiersi talon ja läksi\nkulkemaan polkua, joka vei alas vuorirotkon laitaa.\n\nPolun puolitiestä hän löysi maavieremän. Se oli vähäpätöinen, vain\nmuutama tonni maata ja murskautunutta kalliota; mutta vyöryttyään\nviisikymmentä jalkaa korkeammalta, oli se törmännyt vesijohtoon\ntarpeeksi suurella voimalla tukkeakseen sen, Ennenkuin Daylight ryhtyi\ntyöhön, katsoi hän ylöspäin vieremän jälkeen jättämää polkua ja hän\nkatsoi maanlaadun arvostelemiseen harjaantuneen kaivostyömiehen\nsilmillä. Ja hän näki jotakin, joka sai hänet säpsähtämään ja\nlakkaamaan tähyilemästä edemmäksi.\n\n\"Hohoi\", sanoi hän ääneen, \"katsotaanpa, mitä siellä on.\"\n\nHänen katseensa liikkui jyrkkää myllerrettyä pintaa ylöspäin ja sen\npoikki laidasta laitaan. Siellä täällä oli pieniä yhteenkietoutuneita\nmanzanita-puita, jotka olivat juurtuneet näin vaaralliseen maaperään,\nmutta ylimalkaan ruohoa ja rikkaruohoa lukuunottamatta oli vuorirotkon\ntämä osa paljasta. Näkyi merkkejä siitä, että pinta oli usein\nvaihtunut, kun sade oli tuonut mukanaan ylhäältä päin irtautunutta\nmaata.\n\n\"Oikea halkeama-suoni, tai en ole ikinä nähnyt sellaista\", sanoi hän\nhiljaa.\n\nJa samaten kuin entiset metsästysvaistot olivat tänään heränneet\nsusikoirassa, samaten heräsi hänessä uudelleen koko vanha kiihkeä\nkullanetsintä-himo. Hän laski maahan vasaran ja ruuviavaimen, mutta\npiti kuokan ja lapion ja kiipesi vieremää ylöspäin sinne, missä\nesiinpistävän enimmäkseen maanpeittämän kallion epäselvät ääriviivat\nnäkyivät. Ne olivat miltei huomaamattomat, mutta hänen harjaantunut\nsilmänsä oli keksinyt kätketyt muodostumat, jotka osoittivat sitä.\nSiellä täällä hän hakkasi murtuvaa kalliota kuokalla ja lapioi estävän\nmaan pois. Välistä hän tutki tätä kalliota. Se oli paikkapaikoin\nniin pehmeätä, että hän saattoi murentaa sitä sormillaan. Hän\nsiirtyi kaksitoista jalkaa korkeammalle ja käytti taas kuokkaa ja\nlapiota. Ja kun hän tällä kertaa poisti maan kalliolohkareesta ja\nkatsoi, ojentautui hän äkisti ja hengitti syvään. Ja aivankuin kauris\njuomapaikassaan vihollisiaan peläten hän loi nopean katseen ympärilleen\nnähdäkseen, pitikö häntä kukaan silmällä. Hän naurahti omalle\nnarrimaisuudelleen ja rupesi taas tarkastamaan möhkälettä.\n\nAuringonsäde lankesi sille ja sai siinä olevat kultapilkut\nkimaltelemaan.\n\n\"Ruohonjuurista alaspäin\", mutisi hän mielenliikutuksesta\nvärähtelevällä äänellä iskiessään kuokkansa rikkaaseen kamaraan.\n\nHän näytti muuttuvan. Cocktail-neljännes ei ollut milloinkaan saanut\nhänen poskiaan niin hehkumaan eikä sytyttänyt sellaista paloa hänen\nsilmiinsä. Työskennellessään hän joutui saman intohimon valtoihin,\njoka oli vallinnut häntä suurimman osan hänen ikäänsä. Hänet valtasi\nmielettömyys, joka hetki hetkeltä huomattavasti yltyi. Hän raatoi\nkuin mielipuoli, kunnes hän huohotti rasituksesta ja hiki valui\nhänen kasvoiltaan maahan. Hän etsi vieremän pinnan poikki suonen\nvastakkaiseen seinämään ja sieltä takaisin. Ja keskikohdalta hän\nkaivoi kuopan punaiseen tulivuoriperäiseen maahan, kunnes sai näkyviin\nkvartsin, rapean kvartsin, joka murtui ja mureni hänen käsissään, ja\njossa oli kultaa.\n\nToisinaan hän sai aikaan vähäpätöisiä maanvieremiä, jotka peittivät\nhänen työnsä ja pakottivat hänet uudelleen kaivamaan. Kerran hän liukui\nviisikymmentä jalkaa alas vuorirotkon seinämää, mutta hän kiipesi taas\nylös pysähtymättä edes hengähtämään. Hän löysi kvartsia, joka oli niin\nrapeata, että se oli miltei kuin savea, ja se oli kultarikkaampaa kuin\nkiinteämpi kvartsi. Tässä oli oikea aarrekammio. Sata jalkaa ylöspäin\nja alaspäin hän sai selville missä suonen seinämät kulkivat. Kiipesipä\nhän vuorirotkon laidan yli katsomaan näkyikö sillä puolen mitään\nmerkkejä alempien kerrosten ilmaantumisesta päivänvaloon. Mutta sillä\nei ollut kiirettä ja hän riensi takaisin löydölleen.\n\nHän raatoi yhtä mielettömän kiireisesti, kunnas väsymys ja sietämätön\nsärky selässä pakotti hänet lopettamaan. Hän ojentausi kädessään\nvielä entistä kultarikkaampi kvartsipalanen. Hänen kumarruksissa\nollessaan oli hiki hänen otsaltaan valunut maahan. Nyt se virtasi\nhänen silmilleen ja sokaisi hänet. Hän pyyhki sen kädenselällään\nja rupesi taas huolellisesti tutkimaan kultaa. Tonnista saisi\nkolmekymmentätuhatta, neljäkymmentätuhatta dollaria — hän tunsi asiat.\nJa kun hän katseli keltaista syöttiä ja huohotti ja pyyhki hikeä\notsaltaan, alkoi hänen mielikuvituksensa askarrella. Hän näki tien,\njoka kulki laaksosta ja ylänkö-laidunmaiden poikki ja hän rakensi\nsillan, joka kulki vuorirotkon poikki, kunnes kaikki oli elävänä hänen\nsilmiensä edessä. Vuorirotkon toisella puolen oli rouhimon paikka\nja sinne hän sen rakensi; niinikään hän pani kuntoon loppumattomat\nsankojonot, jotka riippuivat ankkurikettingissä ja joilla malmi\nkuljetettiin vuorirotkon poikki kvartsi-rouhimoon. Samoin kasvoi koko\nkaivos hänen edessään ja allaan — tunneleja, kuiluja ja miinakaivoksia\nja hissejä. Hän oli kuulevinaan räjähdykset ja töminän vuorirotkon\npoikki. Käsi, joka piteli kvartsilohkaretta, vapisi ja hänen\nvatsanpohjassaan tuntui raukeata hermostunutta tykytystä. Äkkiä hänelle\nselveni, että hän olisi tahtonut juoda jotakin whiskyä, cocktailin,\nmitä tahansa. Ja juuri silloin, kun tämä uusi kiihkeä alkoholinhimo\nhänessä heräsi, kuuli hän kaukaa ja epäselvästi Deden äänen:\n\n_\"Tänne tipu, tipu, tipu, tipu, tipu! Tänne tipu, tipu, tipu!\"_\n\nHäntä hämmästytti ajan kuluminen. Dede oli jättänyt ompeluksensa\nkuistille ja mennyt ruokkimaan kananpoikia ennenkuin ryhtyi\nvalmistamaan illallista. Iltapäivä oli kulunut. Hän ei voinut käsittää,\nettä oli ollut niin kauan poissa.\n\nTaas kuului Deden maanittelu: \"Tänne, tipu, tipu, tipu, tipu, tipu!\nTänne tipu, tipu, tipu!\"\n\nSiten Dede aina kutsui. Ensin viisi, sitten kolme kertaa. Daylight oli\naikoja sitten pannut sen merkille. Nämät ajatukset, jotka koskivat\nDedeä toivat mukanaan toisia, jotka hitaasti saivat hänet suuren pelon\nvaltaan. Sillä hänestä tuntui, että hän oli miltei kadottanut Deden. Ei\nkertaakaan hän ollut ajatellut Dedeä noina mielipuolisina tunteina ja\nniin suuresta rikoksesta täytyi vähintäin olla seurauksena, että hän\noli todella hänet menettänyt.\n\nHän laski kädestään kvartsikappaleen, liukui vieremää alas ja juoksi\nraskaasti polkua ylöspäin. Päästyään viljelysmaan laitaan hän hiljensi\nvauhtiaan ja miltei ryömi paikkaan mistä itse näkymättä saattoi\ntähystellä talolle päin. Dede ruokki kananpoikia, heitti niille\nkahmaloittain jyviä ja nauroi niiden kujeille.\n\nHänen näkemisensä näytti vaimentavan hurjaa pelkoa, joka oli\nDaylightiin iskenyt ja hän kääntyi ja lähti juoksemaan polkua alaspäin.\nTaas hän kiipesi maavieremää ylöspäin, mutta tällä kertaa hän kiipesi\nkorkeammalle ja vei kuokan ja lapion mukanaan. Ja taas hän raatoi\nhurjasti, mutta tällä kertaa toisessa tarkoituksessa. Hän työskenteli\ntaitavasti, irroitti punaisen maalohkareen toisensa perästä ja antoi\nsen vyöryä alas peittämään sen, minkä hän oli paljastanut, kätkemään\npäivän valolta aarteen, jonka hän oli keksinyt. Menipä hän metsäänkin\nja keräsi sylintäyden menneenvuotisia pudonneita lehtiä, jotka kylvi\nvieremälle. Mutta tästä hän luopui pitäen sitä turhana ja vyörytti\nuusia maalohkareita työpaikalleen, kunnes suonen esiinpistävistä\nseinämistä ei näkynyt jälkeäkään.\n\nSitten hän korjasi tukkeutuneen vesijohdon, keräsi työkalunsa ja\nlähti kulkemaan polkua ylöspäin. Hän käveli hitaasti, tuntien suurta\nväsymystä kuten ihminen, joka on elänyt peloittavan murroskauden. Hän\nkorjasi työkalut, joi pitkän siemauksen vettä, joka jälleen virtasi\nvesikouruissa ja istuutui penkille avonaisen keittiönoven pieleen. Dede\noli keittiössä illallisen valmistuspuuhissa ja hänen askeltensa kopse\ntuotti Daylightille suurta tyydytystä.\n\nHän hengitti syvään virkistävää vuori-ilmaa, kuten sukeltaja, joka\njuuri on noussut vedestä. Ja samalla kuin hän joi ilmaa, katseli hän\npilviä ja taivasta ja laaksoa aivankuin olisi ilman keralla juonut\nniitäkin. Dede ei tiennyt, että Daylight oli palannut ja silloin\ntällöin käänsi tämä päätään ja vilkaisi Dedeen salavihkaa — hänen\nnäppäriin käsiinsä, hänen ruskeisiin pronssihiuksiinsa, jotka hohtivat\nkullanvärisenä, kun auringonsäde niihin sattui, hänen vartalonsa\nlupaukseen, joka herätti miehessä outoa suloista hellyyttä. Hän\nkuuli Deden lähenevän ovea ja piti päättäväisesti päätään laaksoon\nkäännettynä. Ja sitten hän värähti, niinkuin hän oli aina värähtänyt,\nkun hän tunsi vaimonsa hyväilevien sormien hiljaa hivelevän hiuksiaan.\n\n\"En tiennyt, että olit palannut\", sanoi Dede. \"Olliko se vaarallista?\"\n\n\"Hyvin paha, tuo maavieremä\", vastasi Daylight yhä katsellen eteensä ja\nvärähtäen vaimonsa kosketuksesta. \"Pahempi kuin luulinkaan. Mutta olen\nkeksinyt suunnitelman. Tiedätkö, mitä aijon tehdä? — aijon istuttaa\nkumipuita koko alueelle. Ne lujittavat maan. Istutan niitä niin\ntiheään, ettei nälkäinen kaniinikaan mahdu pujahtamaan niiden välitse\nja kun niiden juuret haarautuvat ja vahvistuvat ei mikään maailmassa\nvoi liikuttaa tuota maata.\"\n\n\"Onko se niin vaarallista?\"\n\nDaylight pudisti päätään.\n\n\"Ei ole syytä levottomuuteen. Mutta minä en aijo sallia tuollaisen\nvanhan ilkeän vieremäin tehdä itselleni kepposia. Laitan tuon\nrotkonlaidan niin lujaksi, että se pysyy paikoillaan miljoonia vuosia.\nJa kun tuomiopasuuna soi ja Sonoma-vuori ja kaikki muut vuoret\nsortuvat, pysyy tuo vanha rinne yhä juuriensa lujittamana paikallaan.\"\n\nHän kietoi kätensä Deden ympärille ja veti hänet polvelleen.\n\n\"Sanohan, pieni nainen, sinä varmaankin menetät paljon asumalla täällä\nmaalla — soitantoa, teattereita ja muuta sellaista. Etkö milloinkaan\nhaluaisi palata kaupunkiin?\"\n\nNiin suuri oli hänen levottomuutensa, ettei hän uskaltanut katsoa\nDedeen ja kun Dede nauroi ja pudisti päätään, tunsi hän suurta\nhuojennusta. Niinikään hän pani merkille, että Deden tuttu poikamainen\nnauru oli yhä vielä yhtä nuorekasta.\n\n\"Kuulehan\", sanoi hän äkkiä jyrkästi, \"älä mene tuolle rinteelle\nkävelemään, ennenkuin olen saanut puut juurtumaan sinne. Siellä on\nhyvin vaarallista kävellä ja minä en tahdo menettää sinua nyt.\"\n\nHän lähensi huulensa vaimonsa huuliin ja suuteli häntä nälkäisesti ja\nintohimoisesti.\n\n\"Miten tulinen rakastaja!\" sanoi Dede ja hän ilmaisi ylpeyttä, jota hän\ntunsi miehestään ja omasta naisellisuudestaan.\n\n\"Katso tuonne, Dede.\" Daylight pyöritti käsivarttaan laajassa kaaressa,\njohon sisältyi laakso ja sen takana olevat vuoret. \"Moon-laakso\n— hyvä nimi, hyvä nimi. Tiedätkö, kun katselen sitä ja ajattelen\nsinua ja onneamme, niin kurkkuani miltei kuristaa ja minä tunnen\nsydämessäni sellaista, mitä ei voi kielin kertoa ja minusta miltei\ntuntuu, että voin ymmärtää Browningia ja noita muita korkealentoisia\nrunoilijaveikkoja. Katsoppas Hood-vuorta, tuonne, minne aurinko juuri\nkallistuu. Tuolta notkelmasta me silloin löysimme lähteen.\"\n\n\"Ja sinä iltana sinä lypsit lehmät vasta kello kymmeneltä\", nauroi Dede.\n\"Ja jos pidätät minua tässä vielä kauemmin, niin ei illallinen valmistu\naikaisemmin kuin sinäkään iltana.\"\n\nHe nousivat molemmat penkiltä ja Daylight otti maitosangon oven\npielestä naulasta. Hän jäi vielä hetkiseksi katselemaan laaksoa.\n\n\"Se on suuremmoinen\", sanoi hän. \"Se on suuremmoinen\", toisti Dede\nnauraen iloisesti hänelle ja itselleen ja koko maailmalle ja meni\nkeittiöön.\n\nJa kuten se vanha mies, jonka Daylight kerran oli nähnyt, kulki hän\nauringonpaisteessa kukkulaa alas maitosanko käsivarrellaan.\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]