[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fV-ItJkOUTFZBBXl61N24ZhWdFm0dS4WtQDCyWxZd2ug":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1755,"Pikku Lallin maapallo","Sand, Mikael",1872,1939,"1755-sand-mikael-pikku-lallin-maapallo","1755__Sand_Mikael__Pikku_Lallin_maapallo",null,"lastenkirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1918,21598,132466,false,56944,[23],"Children's stories",[25,26],"Adventure","Children & Young Adult Reading","\"Pikku Lallin maapallo\" by Mikael Sand is a children's adventure story written in the early 20th century. The book follows the imaginative young boy named Lalli as he embarks on fantastical journeys around the globe, exploring different cultures and landscapes with his pet cat, Villi. Through his adventures, Lalli experiences both the wonders and perils of the world, offering young readers a charming blend of fantasy and education.  The opening of the story introduces us to Lalli on Christmas Eve, when he is captivated by a magical globe given as a gift. The globe spins to reveal different countries, and Lalli, fueled by curiosity and imagination, decides to \"jump\" into the globe’s world, leading him to the North Pole. There, he faces various challenges, including encounters with polar bears and Eskimo children. Lalli's innocence and good-hearted nature shine through as he navigates these exciting adventures with the help of his clever cat, Villi. The narrative sets a whimsical tone, inviting readers to join Lalli as he discovers the beauty and diversity of our planet. (This is an automatically generated summary.)",[],176,"Kahdeksanvuotias Lalli saa joululahjaksi karttapallon ja päätyy mielikuvitukselliselle matkalle ympäri maailmaa. Tarina kuljettaa lukijan Pohjoisnavalta Afrikkaan, Aasiaan ja kaukaisille saarille, joilla Lalli kohtaa jännittäviä seikkailuja ja eksoottisia eläimiä.","Mikael Sandin 'Pikku Lallin maapallo' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1755. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PIKKU LALLIN MAAPALLO\n\nKirj.\n\nMikael Sand\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Pohjoisnapa.\n 2. Afrikka.\n 3. Aasia.\n 4. Pohjois-Ameriikka.\n 5. Etelä-Ameriikka.\n 6. Austraalia.\n 7. Polyneesia.\n 8. Maanjäristys.\n\n\n\n\n1. Pohjoisnapa.\n\nJouluaatto. Karttapallo. Lalli ja Villi hyppäävät maailman avaruuteen.\nHe ovat menehtymäisillään napaseutujen yön pakkaseen. Uusi yritys.\nKuinka Villi pelastaa Lallin jääkarhujen kynsistä. Auttavaiset mursut.\nLalli joutuu tappeluun eskimopojan kanssa. Kummallinen maa. Kuinka\nLalli on vähällä menettää henkensä halveksiessaan eskimoitten\nvieraanvaraisuutta ja heidän tarjoamaansa suojaa.\n\n\nJouluaatto ja kaikki sen ihanuudet olivat tiessään. Kuusen kynttilät\noli sammutettu, joululahjat jaettu ja jouluateria syöty. Pikku Lalli\noli saanut määräyksen mennä nukkumaan, sillä välin kuin äiti ja isä\nistuisivat vielä hetkisen lukemassa. Pikku sisarukset olivat jo hyvän\naikaa olleet vuoteessa.\n\nPikku Lalli oli kahdeksanvuotias ja hänen nimensä oli oikeastaan Lauri,\nvaikka hän pikku ressuna oli alkanut nimittää itseään Lalliksi, ja tämä\nnimi säilyi yhä vielä. Hän ei siitä enää oikein pitänyt, mutta sitä ei\nollut niin helppo saada muuttumaan nyt, kun kaikki olivat siihen\ntottuneet.\n\nLalli suuteli tottelevaisena äitiä ja isää toivottaen hyvää yötä ja\nlähti lastenkamariin, missä hänen sänkynsä oli. Jo edeltäkäsin oli hän\nkantanut sinne kaikki joululahjansa ja asettanut ne vierekkäin. Siinä\noli leikkikalua jos jonkinlaista, mutta myöskin vaatekappaleita, joita\nLalli ei oikein tahtonut suostua joululahjoina pitämään, koska ne\nolivat tarpeellisia ja hän sai sellaisia vuoden muinakin aikoina. Ja\nsitten oli lahjojen joukossa sellainenkin, josta hän ei oikein\ntietänyt, pitäisikö hän sitä kuuluvana tarpeellisten tavarain vai\nleikkikalujen joukkoon, mutta johon hän kuitenkin oli kiintynyt enemmän\nkuin mihinkään muuhun. Sen tieltä sai väistyä sekä dominopeli että\ntorvi, ja ennenkuin hän meni vuoteeseen, täytyi hänen vielä kerran\nasettua sitä ihmettelemään.\n\nSe oli suuri, sileä monivärinen pallo, monine viivoineen ja\nkoukeroineen. Sinne tänne oli siihen painettu nimiä. Isä oli sanonut,\nettä pallo kuvasi koko maapalloa, ja että sininen merkitsi merta ja muu\nväri maata. Olipa isä kaiken lisäksi osoittanut, missä Suomi sijaitsi,\nvieläpä Helsinkikin, mutta Lalli ei kuitenkaan voinut ymmärtää, että\nmaa saattoi olla noin pyöreä. Sehän oli litteä kuin suuri pannukakku!\nOmin silmin oli hän sen joka päivä nähnyt. Ja kukapa voi myöskään\nkävellä ja liikkua pallon pinnalla.\n\nMutta tähän ihmeelliseen joululahjaan ei kuulunut vain tuo pallo, vaan\nmyöskin pyöreä, kirkkaasti loistava sähkölamppu, jonka isä sanoi\nesittävän aurinkoa, ja pieni kiiltävä pallo, joka kuvasi kuuta.\nValaistusjohdosta saatu sähkövoima pani koko laitoksen käyntiin, ja kun\nkiersi nappulaa, alkoi aurinko valaista, maa pyöri akselinsa ympäri ja\nkiersi samalla hitaasti aurinkoa, kun sillävälin pieni sinisenhohtava\nkuu liikkui kehässä maan ympäri. Isä oli osoittanut Lallille, kuinka\nSuomessa toisinaan oli päivä, toisinaan yö aina sen mukaan, käänsikö\nmaa tämän puolensa aurinkoon päin vai siitä poispäin. Myöskin tätä oli\nollut vaikea ymmärtää, sillä näkihän Lalli joka päivä, kuinka aurinko\nnousi ja meni mailleen, mutta täytyihän isän tietää, sillä isä tiesi\nkaikki.\n\nLallin täytyi vielä kerta saada nähdä tämä ihmeellinen koneisto\nkäynnissä, ennenkuin hän meni maata. Hän kiersi sähkönappulaa, ja jotta\nkaikki näyttäisi oikein luonnolliselta, teki hän, kuten isä oli häntä\nopettanut, ja sammutti kattolampun, niin että vain pieni aurinko ja\nkalpea kuu loisti huoneessa. Ja sitten hän istahti sohvaan katselemaan.\n\nKaikki näytti niin ihmeelliseltä ja salaperäiseltä, ja samaa mieltä\noli varmasti myös Villi, tuo hauska punakeltainen kissa, joka\nsohvalla Lallin vieressä vihreän-säkenöivillä silmillään tuijotti\nihmelaitokseen. Hiljaa suristen pyöri maa, ja Lalli näki päivän ja yön\nvaihtuvan eri maanosissa, ja kun Euroopassa oli päivä, niin oli yö\nAmerikassa, ja kun Lalli oikein tarkkasi, oli hän vielä lisäksi\nymmärtävinään, kuinka toisin ajoin voi olla kesä, toisin ajoin talvi.\nHän oli näkevinään, kuinka pieni maa tyhjässä, kylmässä avaruudessa\nkiersi valaisevaa ja lämmittävää aurinkoa, joka taasen antoi kirkkauden\nkuulle, joka itsessään oli pimeä. Hänen silmiänsä rupesi oikein\nhuimaisemaan ja hänestä tuntui, että hän itse istui ilman tukea tuolla\ntyhjässä avaruudessa ja että hänen piti hypätä maahan, jottei jäisi\njäljelle kun se vieri tiehensä. Samantapaiselta tuntui ehkä\nVillistäkin, sillä selvästikin se kyyristäytyi loikkaukseen hypätäkseen\nsekin maahan.\n\n-- Hyppäämmekö, Villi, -- kysyi Lalli vapisten jännityksestä.\n\n-- M-jaa, -- vastasi Villi ja kehräsi, niin että kuului kuin\nsähkökoneen surina.\n\nOli todella liian houkuttelevaa. Lalli tunsi, että hänellä täytyi olla\nuskallusta hyppäykseen. Mutta mihin pitäisi hänen näin ollen suunnata\nlentonsa? Tosin hän saattoi hypätä takaisin Helsinkiin, mutta hän voi\nmyös yhtä kernaasti pudottautua jotakin toista paikkaa kohti, jota hän\nei ennen ollut nähnyt, ja tämä olisi hänestä yhdentekevää. Sillä hän\ntahtoi niin mielellään nähdä myöskin muita maapallon seutuja eikä vain\nalituisesti samoja katuja ja esplanadeja.\n\nTuolla korkealla pallon kuvulla, juuri siinä, missä kiiltävä\nteräsakseli tuli näkyviin, oli soma valkoinen patalakki. Se ei\nensinkään muistuttanut noita kaikkia muita koreavärisiä maita. Lalli\noli aikonut kysyä isältä, mitä se merkitsi, mutta jotakin oli sattunut\nesteeksi, ja hän oli unohtanut koko kysymyksen teon. Nytpä hän saattoi\nsiitä ottaa selvän omin päin.\n\n-- Hyppäämmekö tuolle valkealle täplälle, Villi, -- kysyi Lalli.\n\n-- M-jaa, -- vastasi kissa, ja sen silmät säkenöivät vielä tulisemmin.\n\n-- Kas nyt, -- huusi Lalli ja hyppäsi kohti salaperäisesti pyörivää\nmaata ja otti vauhtia maalinaan valkea patalakki, joka juuri silloin\noli yönpimeydessä. Samalla kertaa kuin hän loikkasi Villikin, ja he\nlensivät kumpikin vierekkäin pienen, kiiltävän kuun ohitse ja kierivät\nalas maan valkeaa patalakkia kohti halki sinisen avaruuden, joka\njäätävän kylmänä tuulahteli heidän ympärillään miljoonien tähtien\nsäihkyessä. Henki aivan salpautui Lallilta, niin ettei hän tullut\ntajuihinsa ennenkuin huomasi olevansa pitkällään pehmeässä lumessa\nkissa vieressään. Hän nousi pystyyn innoissaan ja uteliaana, mutta\nväristen vilusta, sillä oli hirvittävän kylmä.\n\nHän huomasi seisovansa keskellä loputtoman laajaa lumilakeutta. Hänen\nyläpuolellaan kaareutui tummansininen taivas, missä tähdet tuikkivat,\nja niiden keskellä vaelsi suuri, pyöreä täysikuu, hopeakasvot leveässä,\nhyväntahtoisessa irvistyksessä. Taivaankannen toisella puolella kajasti\nsalaperäinen, vihreä ja keltainen hohde, jonka räiskyvät tulikielet\nhyppelivät tähtiin saakka. Lalli tiesi sen revontuliksi, sillä kerran\nennenkin hän oli näitä tulia nähnyt, joskaan ei niin kauniita.\n\nTässä ihmeellisessä valossa hän näki vasemmalla puolellaan korkeita,\nsinisiä jäävuoria, jotka kimaltelivat revontulten loimossa. Ei\nääntäkään kuulunut valkealta, autiolta lakeudelta, lukuunottamatta\nVillin levotonta naukumista, kun se kahlasi syvässä lumessa. Kaikki\nnäytti kuolleelta ja jääksijähmettyneeltä, ja pakkanen oli niin hirveä,\nettä Lalli töin tuskin kykeni hengittämään. Se puri korvia, nenää,\nsormia ja varpaita ja tunkeutui vastustamattomasti ohkaisten vaatteiden\nlävitse. Hän vapisi kuin haavanlehti, ja hänestä tuntui, että hänen\nkohta täytyisi paleltua kuoliaaksi, jollei pääsisi pois tästä hirveästä\npaikasta.\n\n-- Miaa-u, miaa-u, -- valitti Villi. -- Jähmetyn jääksi, tule pois\ntäältä!\n\nOli kummallista, kuinka hyvin Lalli saattoi ymmärtää mitä Villi sanoi.\nEnnen hän ei ollut sitä ensinkään ymmärtänyt.\n\n-- Miten voimme sitten päästä täältä? -- sai Lalli kysytyksi, vaikka\nhampaansa kalisivat.\n\n-- Hyppää, hyppää, -- sähähti Villi kärsimättömästi. -- Minä jähmetyn\nkohta niin, etten kykene hyppäämään. Joudu!\n\n-- Mutta minne päin, -- kuului kuiskaus Lallin kylmänsinisiltä\nhuulilta.\n\n-- Etkö muista, että hyppäsimme kuun oikealta puolen aivan sen ohitse,\n-- vastasi Villi. -- Jos nyt hyppäämme sen vasemmalta puolelta, niin\njoudumme kyllä oikeaan paikkaan. Olimme hulluja kuin rotat kumpikin.\nTämähän on pohjoisnapa, totta tosiaan, ja sydäntalvi päälle päätteeksi.\nIstuin ja katselin maapalloa sen kiertäessä ja huomasin, että täällä on\nmonta kuukautta kestävä yhtämittainen yö, mutta sitten taas kesällä ei\naurinko moneen kuukauteen mene mailleen. Meidän olisi tietysti pitänyt\ntulla tänne kesällä. Hyppää nyt! M-jaa!\n\nJa Villi otti vauhtia ja hyppäsi kohti kuuta, aivan kuin olisi aikonut\nsiepata sen kiinni. Lalli otti myöskin vauhtia jonkunverran oikeaan\ntuosta hyväntahtoisesti irvistävästä hopeakiekosta. Taaskin vilisi\njääkylmä ilma heidän ympärillänsä, he lensivät kuun ohitse, ja äkkiä\nistuivat he läähättäen vierekkäin sohvalla. Heidän edessään pyöri maa\nhitaasti, ja aurinko valaisi sinisiä meriä ja koreiksi maalattuja\nmaita.\n\nLalli huomasi nyt, että hän todella oli ollut typerä hypätessään juuri\nsilloin, kun pohjoisnapa oli pimeän peitossa, sillä maanakseli oli\nvähän vinossa, niin ettei tämä napa saanut auringonvaloa, vaikkakin maa\nteki monta kierrosta. Hänen täytyi odottaa siksi, kunnes maa oli tullut\nauringon toiselle puolelle, jolloin aurinko loi kauan aikaa valoaan\ntuolle valkealle patalakille.\n\nHiljalleen maa kiersi aurinkoa puolen kierrosta ja nyt loistivat kaikki\nmaanakselin ympärillä olevat seudut heloittavan kirkkaassa\nauringonpaisteessa. Nyt mahtoi siellä varmastikin olla kesä ja lämmin.\n\n-- Tule nyt, Villi, -- huusi Lalli. -- Ei meidän sovi säikähtää niin\nvähäisestä. Hyppää nyt!\n\n-- M-jaa! -- parkaisi Villi, ja niin lensivät he taaskin kuun ohitse ja\nhalki jäätävän maailmanavaruuden ja taaskin kierivät he suin päin\npehmeään lumeen, vaikkakin tällä kertaa heloittavassa päivänpaisteessa.\nAurinko ei kylläkään paljoa lämmittänyt, mutta sen säteet kimaltelivat\nniin kauniisti sulavalla lumella.\n\nKun Lalli nousi pystyyn ja silmäili ympärillensä, huomasi hän taaskin\nolevansa laajalla ja kimaltelevalla lumi- ja jäälakeudella, mutta tällä\nerää ei näköala ollutkaan aivan yhtä yksitoikkoinen kuin edellisellä\nkerralla. Hänen vasemmalla puolellaan kohosi jään keskestä jotakin,\njoka mustine kallioineen ja sinisine jäävuorineen näytti saarelta, ja\nhänen ja saaren välillä kimalteli sula salmi auringonpaisteessa. Tässä\nsalmessa uiskenteli siellä täällä hitaasti liikkuen valtavan suuria\njäävuoria. Myöskin toisilla tahoilla näkyi tummia railoja, ja Lalli\nluuli huomaavansa, että se jääkenttä, jolla hän ja Villi seisoivat,\nliikkui hitaasti eteenpäin. Se oli varmaankin vain tavattoman suuri,\nirtonainen jäälautta, ja hänen täytyi koettaa päästä salmen yli\nsaarelle, muutoin saattoi hän joutua suureen vaaraan.\n\n-- Joudu nyt, Villi, -- huusi hän sentähden kissalle, joka ylen\nvastahakoisesti kahlasi nuoskeassa lumessa, -- muutoin ajaudumme\nmerelle. Minä näin selvästi, että oli kirjoitettu \"Atlantin valtameri\"\ntuolle suurelle siniselle kentälle valkean patalakin alapuolella.\n\nVilli naukaisi myöntävästi, ja sitten alkoivat molemmat kahlata lumessa\nsalmea kohti, mutta eipä kestänyt kauan, ennenkuin Villi käännähti\nympäri vihaisesti sähähtäen, ikäänkuin olisi kuullut jotakin\nepäilyttävää heidän takanansa.\n\nKun Lalli katsoi taakseen, jähmettyi hän kauhusta, sillä heidän\nkintereillään hiipi hirveän suuri, valkoinen karhu, veripunainen kita\nammollaan.\n\nKun karhu älysi olevansa keksitty, aikoi se heti syöksyä heidän\nkimppuunsa, mutta Villi oli vielä vikkelämpi ja loikkasi nopeasti kuin\nsalama karhun päälle ja alkoi raapia sen silmiä ja purra sen korvia.\nKarhu tavoitteli kissaa raskaalla kämmenellään, joka olisi kissasta\ntehnyt märän läiskän, jos isku olisi osunut, mutta Villi livahti\nsyrjään ketterästi kuin orava puolelle ja toiselle ja puri ja repi\nedelleen ja huutaen samalla Lallille.\n\n-- Paina sinä nyt tiehesi, sillä välin kuin minä tätä pidättelen! Minä\nsinut kyllä taaskin tavoitan.\n\nLalli ymmärsi, ettei hän voinut tehdä sen viisaammin ja juoksi avoveden\npartaalle. Siinä menettelyssä ei ollut paljon järkeä, koskapa hän ei\ntiennyt miten hän pääsisi sen ylitse, mutta eipä hän keksinyt\nparempaakaan.\n\nKun hän tuli jäälautan reunalle, näki hän siellä koko joukon kömpelöitä\nolentoja, jotka makasivat vatsallaan jäällä ja nauroivat Villin ja\nkarhun ottelulle niin, että hampaat, jotka olivat kuin norsun\ntorahampaat, loistivat auringonpaisteessa.\n\n-- Häh, häh, häh, -- röhkivät ne. -- Sattuikin hyvästi roistolle. Siinä\nmokomalle palkkansa siitä, että tulee varastamaan meiltä poikasiamme,\nkun käännämme vähänkin selkämme niille. Pelkuri raukka se on ja\nkavahtaa kyllä ahdistamasta täysikasvuista mursua, mutta kas poikasen\ntappajaksi siinä on miestä.\n\n-- Eivätkö herrat voisi auttaa minua salmen toiselle puolelle, -- kysyi\nLalli kohteliaasti kumartaen ja tapasi kädellään tukkaansa nostaakseen\nlakkiaan, niinkuin hän oli tottunut tekemään, vaikka hänellä ei\nollutkaan lakkia lainkaan päässään.\n\nMuuan suurimmista mursuista hillitsi naurunpuuskansa.\n\n-- Tottahan sen toki voin tehdä, pikku nallikka, -- röhkäisi hän\nsuopeasti. -- Näyt kyllä kuuluvan ihmiskuntaan sinäkin, ja ihmiset\neivät ole hyvänsävyisiä meitä mursuja kohtaan, mutta sinä olet\nhuomaavainen ja kohtelet meitä vesieläimiä, niinkuin kunnollista väkeä\nainakin. Ja sitten vielä tuon kissapahuksen takia, joka sulla on\nmukanasi ja joka niin nasevasti antaa karhulle kyytiä, tahdon viedä\nteidät molemmat salmen toiselle puolelle. Toverit, pitäkää nyt Nallea\nmatkan päässä!\n\nKaksi suurinta koirasmursua asettui heti paikalla karhun tielle\ntorahampaat uhkaavasti kohollaan, sillävälin kuin Villi ja Lalli\nkiipesivät ystävällisen mursu-vanhuksen selkään tämän lähtiessä uida\nlekottelemaan salmen poikki taakkoinensa.\n\nJään reunamalla salmen toisella puolella seisoi kiireestä kantapäähän\nnahkavaatteisiin puettu poika ja katsoa tuijotti tulijoihin suurin,\nhämmästynein silmin ja suu selällään. Hänen kasvonsa olivat\nkeltaisenruskeat, poskipäät ulkonevat ja nenänsä litteä, ja kädessään\nhän piti pientä jousta. Hän oli suunnilleen Lallin ikäinen.\n\n-- Mikäs hullunkurinen poika tuo on, -- kysäisi Lalli.\n\n-- Onhan se eskimopoika, tiedän mä -- vastasi mursu vähän äreästi. --\nEtkös ole ennen mokomia nähnyt? Ne ovat ilkeitä pahuksia ja ampuvat\nmeitä noilla pitkillä, terävillä puikoillaan.\n\n-- Hei, poika, -- huusi Lalli. -- Jos ammut mursu-ystävääni, niin\nsaatpa minulta vasten silmiäsi.\n\n-- Kaikkea vielä, siihenpä et kykene, -- virnisti poika. Ja sitten otti\nhän yhden pieniä nuoliaan, asetti sen jouselle ja ampui kohti mursua.\nNuoli oli toki liian heikko voidakseen tunkeutua paksun nahkan lävitse,\nmutta niin pian kuin Lalli oli tullut kyllin lähelle jäänreunamaa,\nhyppäsi hän maihin ja kävi pojan kimppuun; ja syntyipä siitä oivallinen\nottelu, niin että pojat kierivät keränä lumessa. Vieras poika oli\nväkevä kuin nuori karhu, mutta Lalli kun oli paljon ketterämpi ja\nsukkelatuumaisempi, ei hän ollut toista huonompikaan. Vihdoin viimein\nolivat molemmat niin uuvuksissa, etteivät jaksaneet tapella kauempaa,\nja sitten nousivat he pystyyn ja nauroivat, tulivat hyviksi ystäviksi,\nja vieras poika kertoi, että hänen nimensä oli Patsu ja että hän oli\npäällikön poika.\n\n-- Mikä paikka tämä on, -- kysyi Lalli, kerrottuaan toiselle, kuinka\nhän oli sinne joutunut.\n\nUteliaana hän katseli noita kimaltelevia jäävuoria, mustia kallioita,\njoita siellä täällä auringon puolella peitti sammal ja vihreät korret.\nToisin paikoin olivat vuoret suurien vesilintuparvien peitossa, sillä\nlinnuilla oli siellä pesänsä.\n\n-- Tämä on kaukainen saari Jäämeren perukoilla, -- vastasi poika\nkoppavan näköisenä. -- Tämä on komein paikka koko maailmassa. Täällä\nsinä saat ampua peuroja ja isoja myskihärkiä ja hylkeitä ja kaloja.\nTäällä ei tarvitse koskaan nähdä nälkää, kunhan vain osaa hankkia\nvarastoja talven varalle. Tietäisitpä vain, miten ihanata rasvaa me\ntäällä syömme! Sellaista sinä et saa missään muualla maailmassa.\nKäyppäs mukanani isäni asuntoon, niin saat nähdä jotakin hienoa. Se on\nkoko heimon ja piankin koko maailman muhkein talo. Mutta mikä\nhassunkurinen eläin sinulla on seurassasi?\n\n-- Onpahan vain kissa, -- vastasi Lalli. Mutta jollet ole sille kiltti,\nniin voi se repiä silmät päästäsi, niinkuin se repi jääkarhulta.\n\n-- Tekikö se niin? -- kysyi poika kunnioittavasti. -- Silloinpa en\nuskalla siihen koskea.\n\nJa sitten kiitteli Lalli mursua ja puristi hyvästiksi kahden kouran sen\noikeata etukäpälää. Sitten kävelivät molemmat pojat saaren rinnettä\nylöspäin Villin seuratessa kintereillä.\n\nMatkalla he näkivät peuralaumoja ja parven isoja, rumia eläimiä, jotka\nosaksi muistuttivat härkää, osaksi lammasta.\n\n-- Älä ärsyttele noita -- varoitti eskimopoika. -- Ne ovat kovin\nvaarallisia, eikä pyssynluoti läpäise niiden otsaa.\n\nLalli oli hyvin kohtelias myskihärille ja kumarsi niille ja kysyi, mitä\nsyötävää ne lumesta löysivät. Ja ne tirkistelivät suopeasti häneen\nhirvittäväin sarviensa alta pienillä, säkenöivillä silmillään ja\nvastasivat, että ne kaapivat sammalta ja muita kasveja lumen alta\nniillä paikoin, missä kalliot eivät vielä olleet paljastuneet. Eläimet\nnäyttivät kuitenkin niin vaarallisilta ja äksyiltä, ettei Lalli jäänyt\npitemmäksi aikaa juttelemaan, vaan kiiruhti eteenpäin.\n\nMatkalla he kohtasivat vielä muitakin nisäkkäitä ja lintuja, joista\nmonet olivat lumivalkeat. Hän oli niitten joukossa tuntevinaan sekä\nkettuja että jäniksiä, vieläpä susiakin. Nämä eläimet hiipivät\nkuitenkin enimmäkseen syrjään, kun ne näkivät molemmat pojat tuleviksi.\n\n-- Enpä luullut, että pohjoisnavalla olisi näin paljon eläimiä, --\nsanoi Lalli ihmeissään.\n\n-- Äh sinua, eipä ole sinulla maantietosi selvillä, -- nauraa virnisti\nPatsu. Ei tämä vielä ole varsin pohjoisnapaa. Etpä aivan oikein osannut\nhypätä, kun tänne tulit. Et ottanut näet laskuihisi, että maa kierii,\nja siten jouduit tähän kohtaan, joka on hyvän taipaleen päässä navalta!\nEnpä muuten luule siellä maata olevankaan, vaan ainoastaan pelkkää\njäätä.\n\n-- No, sepä onkin samantekevää, -- arveli Lalli. -- Sain aivan\ntarpeekseni navasta, kun olin siellä ensimmäistä kertaa. Mutta enpä\nvielä voi nähdä isäsi taloa.\n\n-- Etkö näe tuolla kallion kyljessä tuota hienoa taloa? -- huudahti\nPatsu aivan loukkaantuneena, -- tuota valkoista tuolla?\n\n-- Sehän on vain jääröykkiö -- nauroi Lalli.\n\nEskimopoika näytti nyrpeältä ja vihaiselta ja joudutti kulkuaan, ja\npian tulivatkin he valkoisen kukkulan luo, joka oli aivan kuin mikäkin\nvalkoinen hatunkoppa, jossa on reikä kupeessa. Sekin ilmeisesti näytti\nsulavan, sillä vesi valui sen sivuja pitkin päivän paistaessa.\n\n-- Teiltähän sulaa koko talo, -- sanoi Lalli.\n\n-- Isä onkin juuri paraikaa laittamassa kesäasuntoa nahoista, --\nvastasi Patsu äreästi. -- Mutta talviasunto on joka tapauksessa paljon,\nsuurempi ja kauniimpi, niin että tahdoin sen ensin sinulle näyttää.\n\nHe ryömivät aukosta sisään ja tulivat matalaan suojaan, jonka seinillä\nriippui hylkeennahkoja. Siellä löyhkäsi merirasvalle ja kalalle ja\nsavunkitkalle ja kaikenlaiselle muulle ilkeälle, mutta kylmä siellä\nvain ei ollut. Sisällä istui vanha ja ruma eskimoakka ommellen nahkoja\nyhteen luuneulalla.\n\n-- Kuka sinä olet, -- kysyi akka ja tirkisti Lallia pistävillä,\nmustilla silmillään.\n\n-- Nimeni on Lauri ja tulen Helsingistä, -- vastasi Lalli reippaasti.\n\nSilloin akka käski hänet istumaan ja kestitsi häntä hylkeenrasvalla ja\nraa'alla kalalla. Kun Lalli ei voinut syödä mitään kestityksestä, kävi\nakkakin happameksi ja nyreäksi niinkuin Patsu.\n\n-- No, eikös talomme ole mielestäsi suuri ja hieno, kysyi poika,\ntahtoen, että äiti omin korvin saisi kuulla Lallin halveksivan\narvostelun heidän kodistaan.\n\n-- Jopa jotakin, -- vastasi Lalli mahtavasti. -- Meidän talomme\nHelsingissä on yhtä korkea kuin tuo kallio, ja siinä asuu enemmän kuin\nsata henkeä.\n\n-- Nytpä valehtelet, -- kiljaisivat sekä poika että akka yhteen ääneen.\n-- Sinä olet ilkeä ihminen ja halveksit meidän vieraanvaraisuuttamme.\nEt syö meidän ruokaamme ja parjaat meidän taloamme.\n\nJa akka aikoi käydä hänen kimppuunsa ja lyödä häntä isolla\nvalaanluulla, mutta silloin oli Villi taaskin esillä ja sylki ja sähisi\nniin kiukkuisesti, ettei akka uskaltanut Lalliin kajota, varsinkin kun\nPatsu häntä varoitti ja kertoi, kuinka vaarallinen otus kissa oli.\n\n-- Kunhan vain mieheni tulee kotiin, niin keihästää hän sekä sinut että\ntuon pienen pedon, -- kirkui akka raivoissaan. -- Kohtapa hän palaakin\nkotiin kalamatkaltaan.\n\nKun Lalli silmäili ulos oviaukosta, näki hän todellakin nahkatamineisen\nmiehen lähestyvän avoimella salmella soutaen salaman nopeudella\nnahkavenettä, jota hän ihmeteltävän taitavasti ohjasi ainoalla\nkaksilapaisella airollaan.\n\nPatsu ja akka olivat myöskin älynneet soutajan ja huutelivat häntä\nkiiruhtamaan ja surmaamaan nenäkkään vieraan, joka oli häväissyt heidän\nkotiansa ja vieraanvaraisuuttaan. Pian oli mies maissa ja tölmäsi majaa\nkohti pitkä keihäs kädessä.\n\nLalli kiiruhti ulos majasta Villi kintereillään ja koetti turhaan\nennättää raivostuneen miehen tieltä. Koko ajan hän tunsi tukalaa\ntunnonvaivaa, sillä olivathan eskimot kuitenkin yleensä olleet hänelle\nystävällisiä, eikä hänen olisi pitänyt kerskata isolla kotitalollaan.\n\n-- Hyppää, hyppää, -- huusi Villi, kun mies oli aivan kohdalla keihäs\nuhkaavasti ojossa.\n\nLalli ymmärsi heti, mitä kissa tarkoitti, ja teki mahtavan loikkauksen\navaruuteen jonkun verran vasempaan auringosta.\n\nMelkein turtana hurjasta vauhdista heräsi hän taaskin tajuihinsa\nsohvalla lastenkamarissa, edessään pyörivä maapallo. Mutta Villi näytti\nolevan aivan tajutonna, sillä se nukkui silmät ummessa sykkyrässä\nsohvan nurkassa.\n\n-- Olivatpa ne aika ilkeitä ihmisiä, -- sanoi Lalli Villille, joka\njuuri raotti silmiään ja haukotteli ja venytteli itseään. --\nHyppäämmekö sinne takaisin isän pyssy mukanamme ja ammumme heidät?\n\n-- M-jaa, -- sanoi Villi ja haukotteli uudelleen.\n\nOli ihmeellistä, ettei Lalli lainkaan ymmärtänyt kissan puhetta täällä\nkotona, vaan ainoastaan tuolla etäisellä maapallolla. Itsekin hän oli\nhyvin väsynyt ja uninen, eikä hänellä ollut suurtakaan halua palata\npohjoisnavalle, eivätkä nuo tunnonvaivat tahtoneet jättää häntä\nlaisinkaan rauhaan. Hän pysäytti sentähden sähkökoneen, aurinko ja kuu\nsammuivat ja maa lakkasi pyörimästä akselinsa ympäri.\n\nSenjälkeen riisuutui Lalli hiljaa ja ryömi vuoteeseen.\n\n\n\n\n2. Afrikka.\n\nLalli suunnittelee uusia matkoja. Hiekkameri. Kuumuutta ja janoa. Villi\ntahtoo maistella linnunmunia, mutta sen sijaan korjaa lintu sen\nitsensä. Yksin erämaassa. Beduiinit. Ihmeellinen matto. Yö metsässä.\nJalopeura vähällä syödä Lallin, mutta norsu pelastaa hänet. Äkäpäinen\nsarvikuono. Villin kertomus. Kuinka neekerit tekivät Lallista\npyhimyksen. Pako majasta. Maton kohtalo.\n\n\nKun Lalli seuraavana aamuna heräsi, virui hän kauan vuoteessaan ja\nmietiskeli. Hän ei voinut päästä selvyyteen siitä, oliko kaikki tuo\nhänen ihmeellinen kokemansa ollut vain unta, vai oliko hän todella\nkäynyt pohjoisnavalla. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli tietysti kysyä\näidiltä, mutta kun hän mietti tarkemmin asiaa, ymmärsi hän, että tämä\naivan varmaan selittäisi koko jutun unennäöksi. Hän päätti sentähden\nvielä samana iltana yrittää uudelleen; päivällä hän ei sitä voinut\ntehdä, sillä silloin oli lastenkamari tykkänänsä pikku sisarusten\nvallassa. Jos hänen tälläkin kertaa onnistuisi hypätä karttapallolle,\nniin täytyihän edellisen illan seikkailujen olla tosia, vaikka ne\nselvällä päivällä hänestä tuntuivatkin sangen vähän todellisilta.\nPäivän valossa tuntui aivan mahdottomalta hypätä tuolle pienelle,\nsileälle pallolle.\n\nHän leikki sentähden koko päivän uusilla leikkikaluillaan ja pikku\nsisarustensa kanssa, mutta niin pian kuin hän oli sanonut hyvää yötä\nvanhemmille, meni hän keittiöön noutamaan Villin ja istui sohvalle\nkarttapallon eteen kissa sylissään.\n\n-- Hyppäämmekö taaskin maapallolle, Villi? -- kysyi hän, mutta kissa\nkatseli vain silmät unisina ja ymmärtämättä häntä.\n\nSilloin pani Lalli sähkökojeen käyntiin ja istui hetkisen katsellen\nkiertävää palloa. Hän ihmetteli mielessään, minne hän tällä kertaa\nhyppäisi. Häntä houkutteli puoleensa eniten tuo suuri Euroopan\nalapuolella oleva maanosa, jonka nimeksi hän tavaili \"Afrikka\". Hän oli\nusein kuullut tuon nimen puhuttaessa neekereistä, jalopeuroista ja\nmuusta sellaisesta, ja hän tahtoi kernaasti päästä sinne omin silmin\nnäkemään nämä ihmeet.\n\nKotvasen istuttuaan tunsi hän päässään samaa huimausta kuin edellisenä\niltana, ja hänestä tuntui taaskin, kuin olisi aivan helppo temppu\nhypätä tuohon maanosaan. Hän silmäili kysyvästi Villiin, ja nytpä\nistuikin kissa aivan valveilla valmiina hyppäykseen.\n\n-- Kas nyt! -- huusi Lalli.\n\n-- M-jaa, -- vastasi kissa, ja sitten lensivät molemmat pienen auringon\nohitse ja halki kylmän avaruuden.\n\nTällä kertaa he tulla tupsahtivat pehmeään kuumaan hiekkaan, ja kun\nLalli nousi pystyyn ja katseli ympärillensä, huomasi hän seisovansa\nkeskellä autiota hiekkalakeutta, joka levisi joka taholle silmän\nkantamattomiin, niinkuin mikä punaisenruskea meri pitkine\naaltoviivoineen. Missään ei näkynyt muuta kuin hiekkaa ja yhä vain.\nhiekkaa. Hänen päänsä päällä kaareutui taivas niin kirkkaan sinisenä,\nettei hän mokomaa ollut koskaan ennen nähnyt, ja tältä taivaalta poltti\naurinko hirvittävän kuumasti, niin että hänestä tuntui, että se pian\npaistaa hänet.\n\n-- Hui, -- sanoi Lalli. -- Mitä ihmettä me täällä teemme? Täällähän ei\nole paljon parempi olla kuin pohjoisnavallakaan, vaikka täällä onkin\nkuuma eikä kylmä. Eihän täällä ole mitään muuta kuin hiekkaa.\n\nMutta Villi ei häntä kuunnellut. Sen huomio oli kokonaan kiintynyt\nhiekkaan, johon se tuijotti, ja kun Lalli otti selvän siitä, keksi hän\nhiekassa kuopan ja sen pohjalla ison joukon valtaisen suuria munia,\njotka olivat pikku siskon pään kokoisia.\n\nVilli haisteli munia ja alkoi purra yhtä rikkoakseen kuoren ja\nsyödäkseen sisällön, mutta kuori oli niin paksu, ettei se saanut sitä\nrikki.\n\n-- Odotas, minä autan sinua, -- sanoi Lalli ja otti kiven iskeäkseen\nsillä reiän kuoreen.\n\n-- Eipä olisi hullummaksi tässä helteessä juoda tuollaista munaa.\nTahtoisinpa tietää, millä linnulla on mokomat munat.\n\nSamassa kuului kohua ja siipien suhinaa, ja kun Lalli katsoi taakseen,\ntulla tuhisi valtavan suuri korkeajalkainen ja pitkäkaulainen lintu\njuosten hiekka-aukean yli ja seuloen lyhyitä siipiään ottaakseen siten\nvielä vinhempaa vauhtia. Se syöksähti suoraa päätä Villin kimppuun ja\nsähisi uhkaavasti:\n\n-- Rosvo! Varas! --\n\nMutta Villi oli uljas kuten aina ja hyppäsi linnun selkään kynsiäkseen\nsitä. Silloin hulmahti lintu tiehensä samaa huimaa vauhtia, Villin yhä\nkököttäessä sen selässä, ja kohtapa oli Lalli yksinään autiolla\nhiekka-aavikolla polttavan auringon alla. Hän tunsi itsensä kerrassaan\nhylätyksi, hänen päänsä oli kuumuudesta kipeä, ja kova jano alkoi\nvaivata häntä.\n\nJonkun aikaa juoksi hän kuumassa hiekassa pakoonkiitävän linnun\nperästä, mutta yhtä hyvin olisi hän voinut tavoitella tuulta. Lopuksi\nmenetti hän tykkänään rohkeutensa, ja hän istahti itkien hiekkaan, joka\npoltti niin ilkeästi housujen lävitse. Hänestä tuntui, että hänen\ntäytyi täällä yksinäisyydessä kuolla helteeseen ja janoon, eikä hän\nkuitenkaan voinut pakottaa itseään hyppäämään tiehensä, niinkuin oli\ntehnyt pohjoisnavalla. -- Miten saattaisikaan hän jättää Viliinsä\npulaan, Villin, joka oli pelastanut hänet jääkarhun kynsistä? Kun hän\nvihdoin loi katseensa ylös, näki hän aivan lähellänsä ihmeellisen näyn.\nHänen edessään oli pitkä jono kömpelöitä, kuormitettuja kameeleja,\njoita tupsu- ja punalakkiset miehet hoputtivat kulkemaan, ja kameelien\nmolemmin puolin ratsasti muhkeita ratsumiehiä valkeissa, liehuvissa\nviitoissa ja kierteiset turpaanit päässä. Heillä oli tummat,\nauringonpaahtamat kasvot, mustat, säihkyvät silmät ja aseinansa pyssyt\nja käyrät miekat. Kookas, mustapartainen mies lumivalkoisen ratsun\nselässä ajaa karautti Lallin luo.\n\n-- Ei sinun sovi itkeä vetistellä, poika, -- sanoi hän rypistäen\nkulmakarvojaan. -- Sen saat jättää tyttöjen toimeksi. Mitä on\ntapahtunut?\n\nLalli kertoi yhä vain nyyhkyttäen, mitä oli tapahtunut, ja selitti,\nettä Villi oli kerran pelastanut hänen henkensä.\n\nSilloin kirkastuivat miehen ankarat kasvot, ja hän sanoi:\n\n-- Ystävyys on jalo tunne, ja sentähden suon sinulle anteeksi\nepämiehekkäät kyyneleesi. Muutamat nuorista miehistäni saavat heti\nlähteä ajamaan kamelikurkea takaa. Sinä voit sillä välin nousta\nhevoseni selkään ja seurata minua keitaalle.\n\nSilloin tunsi Lalli itsensä aivan uljaaksi ja iloiseksi, ja ratsastaja\nnosti hänet korskuvan, valkoisen ratsun selkään, ja niin ratsastivat he\nkappaleen matkaa halki suuren erämaan, jota ratsastajat nimittivät\nSaharaksi, aina siksi, kunnes näkivät edessään huojuvia palmuja,\nvihantia ruohokenttiä ja loistavanvärisiä kukkia. Sinne suuntasi\nkaravaani kulkunsa, ja miehet, jotka sanoivat itseään beduiineiksi,\npystyttivät teltan palmujen varjoon kaivon luo, jossa oli raitista,\nkirkasta vettä. Ja sitten tarjosivat he Lallille taateleita ja leipää\nja kamelinjuustoa ja muuta hyvää odotellessaan nuorten miesten paluuta\nkamelikurjenajosta.\n\nVihdoin tulivat nämä takaisin tuoden mukanansa kuolleen kamelikurjen,\nmutta kissasta he eivät olleet nähneet jälkeäkään.\n\nSilloin oli Lallin vaikea pidättää kyyneleitään, mutta hän häpesi\nkomeaa, mustapartaista päällikköä ja koetti pysyä niin rohkeana kuin\nsuinkin. Kaikki beduiinit olivat hyvin ystävällisiä hänelle ja\nkertoivat merkillisiä juttuja niistä maista, joissa he matkoillaan\nolivat käyneet: alavasta Egyptistä vanhoine pyramiideineen, jonka läpi\nNiili virtasi, tehden maan hedelmälliseksi tulvillaan, villistä\nAbessiniasta ja ihanasta Algeriasta, mutta ennen kaikkea niistä\nseuduista, missä neekerit asuivat, ja edelleen tiesivät he kertoa\nkauniita satuja sulttaaneista ja kalifeista ja ihanista prinsessoista,\nja varsinkin eräällä heistä, vanhalla dervishillä nimeltä Romallah, oli\nloppumaton satuvarasto.\n\nAurinko meni mailleen punaisen hiekkarneren taa, yö teki tuloaan\nhämmästyttävän nopeasti ollenkaan hämärtämättä, ja pian tuikkivat\ntähdet tummansinisellä taivaalla kuin mitkäkin säihkyvät timantit.\nMutta yhä vain istui Lalli kuuntelemassa vanhan dervishin kertomusta.\n\n-- Minä pidän sinusta, poika, -- sanoi ukko lopulta, -- ja pidän\nmyöskin siitä, että suret kissaasi, joka on ollut sinun ystäväsi ja\npelastajasi. Minä autan sinua, jos lupaat, ettet kerro mitään\nheimolleni, ja tuot takaisin sen, minkä sinulle lainaan.\n\nKaiken sen lupasi Lalli mielihyvällä, ja sitten kertoi vanhus, että\nhänellä oli hallussaan matto, joka aikoinaan oli ollut prinssi\nHusseinin oma ja jolla oli se ominaisuus, että jokainen, joka istui\nsillä, voi päästä minne ikinä vain tahtoi ja olla heti perillä\nhaluamassaan paikassa.\n\nDervishi otti rääsymytystä esiin vanhan kuluneen maton, jossa oli\nomituisia, haalistuneita kirjauksia.\n\n-- Istahda vain tälle ja toivottele itsesi sinne missä kissasi on, --\nkuiskasi hän juhlallisesti, -- mutta kun olet ystäväsi löytänyt, täytyy\nsinun tuoda matto takaisin.\n\nTämän Lalli lupasi ja istahti heti matolle lausuen sitten halunsa\npäästä sinne missä Villi oli.\n\nTuskin oli hän sen tehnyt, ennenkuin hän huomasi istuvansa miltei\npilkkosen pimeässä. Hänen korvissaan kuului kuin korkeitten puitten\nhiljaista suhinaa, ja hänen päänsä päällä tuikki jokunen tähti pimeyden\nhalki. Tämä pimeys oli niin läpäisemätön, ettei hän aluksi, ennenkuin\nhänen silmänsä oli ehtinyt pimeään tottua, voinut nähdä mitään\nympärillään, mutta metsä oli ääniä täynnä. Pimeästä erotti tömisteleviä\nja polkevia ja hiipiviä ja tassuttelevia askeleita, hirveätä ulvontaa,\nmylvintää, korskumista ja toitottamista, ja ylinnä kuului kuin\nkaukaisena ukkosen jyrinänä kauhea karjunta, joka pani Lallin\nvapisemaan. Tämä oli kauhea paikka, ja hän melkein katui, että hän oli\ntullut sinne, mutta sitten hän ajatteli Villiä ja koetti olla rohkea.\nPimeän takia oli mahdotonta nähdä, oliko kissa todella läheisyydessä,\nja peläten noita kaikkia petoeläimiä hän ei uskaltanut huutaakaan.\n\nKuten pohjoisnavalla ymmärsi hän myöskin täällä eläinten kieltä. Toiset\nparkuivat nälkäänsä, toiset uhkailivat toisiansa, ja toiset taas\nkutsuivat luokseen puolisoaan tai metsästystovereitaan. Lähellä\nolevassa lammikossa korskahteli ja uida läiskytteli moniaita\nvirtahepoja röhkien tyytyväisinä yön viileydessä, ja norsut huutelivat\ntoisiaan kovasti toitotellen ja kertoen, kuinka makeita puiden nuoret\nvesat olivat, ja valtavan iso jalopeura kiljui, että eläimet metsässä\nkuuluivat hänelle, niin ettei kenenkään kannattanut pakoon yrittää,\nsillä hän kuitenkin löytäisi ne ja pistäisi poskeensa.\n\nTuo kiljunta oli niin lamauttavan hirmuista, että Lalli istui aivan\nhiljaa uskaltamatta liikahtaakaan. Ääni yhä lähestyi, ja äkkiä seisoi\nhänen edessään tähtien valossa tavattoman iso jalopeura pudistellen\nylvästä harjaansa.\n\n-- Vai niin, ihminenkö, -- karjaisi peto. -- No niin, tapanani ei ole\nsyödä sellaisia kovin usein, mutta minun on nälkä tänä iltana. Hampaani\nja kynteni alkavat käydä vähän huonoiksi näin vanhoilla päivillä, niin\nettä minun on hiukan vaikea selviytyä suurista eläimistä. Pidäppäs\nvarasi nyt, poloinen! --\n\nLalli vapisi, sillä nyt oli hänen viimeinen hetkensä tullut. Mutta\nsamassa kuului raskasta töminää aivan vierestä, pehmeä kärsä kiertyi\nhänen ympärilleen, ja hänet nostettiin norsun selkään, missä Villi\nistui jo ennen häntä ja nauroi, niin että sen silmät loistivat kuin\npienet, vihreät lamput pimeässä. Jalopeura päästi pettyneenä kauhean\nkiljunnan, mutta norsu toitotti vain pilkaten vastaukseksi, eikä peto\nuskaltanut ahdistaa valtavaa eläintä, joka kohotti uhkaavasti pitkät\ntorahampaansa sitä vastaan.\n\n-- Villi, -- huudahti Lalli, vielä aivan hengästyneenä ja\nhämmentyneenä. -- Mitä tämä merkitsee?\n\n-- Minun vaiheistani on pitkä tarina, -- vastasi Villi. -- Kerronpa\nsinulle heti, kuinka olen tullut tämän norsun ystäväksi, mutta sanohan\nensin, minne sen pitää viedä sinut.\n\n-- Pyydä häntä sitten nostamaan maasta tuo matto, jolla istuin, --\nvastasi Lalli. -- Olen luvannut palauttaa sen takaisin oikealle\nomistajalleen enkä tahdo millään muotoa jättää sitä jäljelle.\n\n-- Siinä teet oikein, poikaseni, -- sanoi norsu. - Aina on toki ennen\nmuuta muistettava lupauksensa. Yksistään noiden sanojesi takia tahdon\ntulla ystäväksesi, niinkuin olen jo kissankin ystävä.\n\nJa se ojensi kärsänsä ja nosti maasta prinssi Husseinin maton ja ojensi\nsen Lallille.\n\n-- No, minne minä nyt kuljetan teidät, -- kysyi norsu ja toitotti\nmerkiksi, että he olivat valmiit lähtemään.\n\n-- Tahtoisin kovin kernaasti nähdä neekerikylän, -- lausui Lalli\nhetkisen mietittyään.\n\nNorsu röhkäisi halveksivasti.\n\n-- Ei sellaisessa ole mitään nähtävää, -- puhisi hän. -- Mutta koska\ntahdot, niin olkoon sitten menneeksi.\n\nJa sitten lähti se ravaamaan metsän läpi ja suuntasi kulkunsa lammikon\nohi, missä virtahevot makasivat ja rypivät tai nousivat rannalle\nlaitumelle. Aivan lammikon lähellä he sivuuttivat kokonaisen\nnorsulauman, ja eläimet kohottivat kärsänsä tervehdykseksi, kun he\nkulkivat ohitse, ja päästivät kimakan toitotuksen. Pimeissä viidakoissa\nulvoivat shakaalit ja hyenat, ja kohtapa yhdyttivät he valtavan suuren,\nmustan sarvikuonon, jolla oli kuonossa kaksi terävää sarvea. Se\npysähtyi hetkiseksi ja katseli vihaisesti vilkuillen Lalliin.\n\n-- Oletpa saanut haltuusi soman ihmispennun, joka on ihan\nvalkeanahkainen, -- röhkäisi hän halveksivasti.\n\n-- On olemassa myöskin sekä valkoisia että mustia sarvikuonoja, --\nvastasi norsu rauhallisesti, ja valkeat niistä ovat suuremmat ja\nkauniimmat kuin mustat.\n\n-- Odotappas, niin saat minulta sarven kylkeesi, -- sähähti sarvikuono\nkiukkuisesti, mutta piti kuitenkin parhaana lönkyttää tiehensä.\n\n-- No, Villi, kerrohan nyt minulle, miten tänne olet joutunut, -- pyysi\nLalli, sitten kun sarvikuono oli kadonnut näkyvistä.\n\nKissa asettui mukavampaan asentoon norsun selässä, peseytyi\nhuolellisesti miettiessään ja alkoi sitten:\n\n-- Niin, katsohan, minä koetin tietysti heti hypätä maahan kamelikurjen\nselästä niin pian kuin kiukkuni oli vähän asettunut, mutta minun\nkynteni olivat jollakin merkillisellä tavalla takertuneet pehmeihin\nhöyheniin, niin että kesti kauan aikaa ennenkuin selviydyin, ja sillä\nvälin oli lintu juosta pyyhältänyt pitkän matkaa. Kun se vihdoin kävi\npäinsä, hyppäsin hiekalle, mutta silloin en sinua enää nähnyt.\nAikomukseni oli juuri palata takaisin kamelikurjen jälkiä seuraten, kun\nkuulin pääni päältä siipien räpyttämistä, ja julman suuri kotka iski\nminuun vahvoilla kynsillään. Ymmärsin heti, ettei kannattanut\nponnistella vastaan, sillä silloin olisi se nokkinut minusta samalla\nhengen, vaan olin sen sijaan olevinani kuollut, ja niin kantoi se minua\nilmojen halki pitkän, pitkän aikaa, niin että oli ilta, kun se vihdoin\npesänsä reunalla päästi minut kynsistään. Kotka ei huolinut olla\nvarovainen, vaan päästi minut aivan huolettomasti nälkäisten\npoikasiensa eteen. Tirkistelin silmät raollaan ja näin, että olin\npilvenkorkuisen puun latvassa, ja ennenkuin poikaset olivat alkaneet\nnoukkia minua, loikkasin alemmalle oksalle ja livahdin runkoa alas niin\nnopeasti, ettei kotka saanut ilmaa siipiinsä, ennenkuin jo olin\ntiheässä lehdikossa.\n\nMetsä oli tiheä ja täynnä vaarallisia eläimiä, niin etten uskaltanut\nhypätä maahan, vaan haparoin eteenpäin puusta puuhun. Istuessani\nlepäämässä eräällä oksalla näin yht'äkkiä jättimäisen, mustan ja\nkarvaisen käden salamannopeudella kurkottavan paksun rungon takaa ja\ntarttuvan niskanahkaani. Käsi oli tavattoman ison mustanaamaisen\napinan, joka istui rungon toisella puolella ja irvisteli, niin että\nvaltavan suuret, valkoiset hampaat kiiluivat.\n\n-- Sinustapa saan soman leikkikalun poikaselleni, -- sanoi apina\näänessään ystävällinen sävy.\n\n-- Mikäs sinä olet? -- kysyin minä.\n\n-- Häh, häh, häh, gorillapa tietenkin, -- motkotti apina. -- Mahdat\nolla kaukaa kotoisin, kun et minua tunne. Itse olet kyllä jalopeuran ja\npantterin sukulainen, vaikka olet niin pieni, että sovit leluksi. Älä\npelkää, en minä sinulle pahaa tee.\n\nSitten otti hän minut mukaan taloonsa, joka oli rakennettu puuhun\noksista ja lehdistä. Siellä istui gorilla-akka joka oli yhtä ruma ja\nmusta kuin ukkonsakin ja hyväili pientä gorillanpoikasta. Kaikki ne\nolivat minulle aika hyväntahtoisia, mutta antoivat minulle vain\nhedelmiä syötäväksi, ja poika veti minua hännästä ja tukisti minua ja\nsitten oli minun myöskin vähin ikävä sinua, niin että pian karkasin\nsieltä taas tieheni. Harhaillessani puiden oksien välissä tuli iso\nnorsulauma tallustaen metsän läpi ja katkoen oksia kärsillään.\nEräs niistä kohotti ulotintaan aivan lähellä minua. Samassa\nsilmänräpäyksessä keksin puussa pienen, vihreän käärmeen, joka nosti\npäätänsä puraistakseen norsua kärsään. Mutta minä olin käärmettä\nsukkelampi ja iskin sitä käpälälläni, niin että se lensi puusta alas,\nja norsu polki sen jalkoihinsa.\n\n-- Tuonpa teit oikein oivallisesti, pikku veitikka, -- mörähti norsu\nhyväksyvästi astuessaan eteenpäin, -- ja sen tähden olen myöskin sinun\nystäväsi, niin kissa kuin oletkin.\n\n-- No niin, -- jatkoi Villi kertomustansa, -- sillä välin oli ehtinyt\naivan pimetä, ja norsu ystäväni nojasi puuta vastaan ja nukkui, ja minä\nmakasin, uinailin ja mietin, kuinka sinut taas tapaisin, kun kuulimme\njalopeuran rehentelevän tuolla alhaalla. Minä katsahdin sinne, ja kun\nnäin sinun olevan vaarassa, pyysin norsua nostamaan sinut selkäänsä,\nminkä hän tekikin.\n\nHe tulivat nyt metsästä avaralle ruohotasangolle. Se oli aivan\ntäynnänsä kaikenlaisia ruohonsyöjiä eläimiä: moniailla oli sarvet,\ntoiset muistuttivat juovikkaita hevosia, muutamat olivat kuin valtavan\nsuuria härkiä ja näyttivät perin vaarallisilta ja rajuilta, mitkä taas\nolivat hevosten kaltaisia, mutta päät niillä oli kuin härillä, ja\nmetsän laidassa kulki pitkäkaulaisia eläimiä haukaten ruuakseen puiden\nlehviä. Norsu tunsi kaikki ja sanoi, että ne olivat antilooppeja,\nseebroja, puhveleita, turpakauriita ja kirahveja. Viimein tulivat he\nleveälle virralle, jonka rannalla oli iso joukko majoja, ympärillään\nmaahan isketyistä paaluista rakennettu aitaus. Majat olivat pieniä ja\nvähäpätöisiä ja muistuttivat mehiläiskekoja. Sepä oli neekerikylä.\n\n-- En huoli mennä varsin lähelle noita mustakoipia, -- sanoi norsu\nhuolestuneesti. -- On parasta, että sanon hyvästi ja toivotan teille\nmolemmille onnellista matkaa.\n\nLalli taputteli ystävällisesti norsua kärsälle, sillä välin kuin Villi\nselkä köyryssä hyväillen hieroi kylkeään sen suurta jalkaa vastaan, ja\nsitten lähtivät he taivaltamaan neekerikylää kohti.\n\nLähestyessään paaluaitausta kohtasivat he joukon mustia, alastomia\nlapsia, jotka heidät nähtyään parkaisivat pahasti ja kauhuissaan\npakenivat suinpäin kylään. Sieltä kuului vähän ajan kuluttua huutoa ja\nrumpujen pärinää. Pian tuli kokonainen parvi noita mustilaisia heitä\nvastaan, miehillä oli keihäät käsissä, ja vaimot ja lapset\npiileskelivät heidän takanansa. Ne olivat kaikki hirvittävän näköisiä,\nmustankiiltäviä, paksuhuulisia ja litteänenäisiä ja villaiset\ntakkutukat olivat kierretyt mitä merkillisimpiin laitteihin. He\npysähtyivät muutaman askelen päähän Lallista ja Villistä, miehet\nkohottivat keihäänsä ikäänkuin tervehdykseksi, ja naiset sihisivät ja\nsuhisivat.\n\n-- Katsokaapa vain! Sillähän on aivan valkea nahka ja punaiset täplät\nposkissa, -- kuiskivat he. -- Ja sen tukka on ihan keltainen niinkuin\nlakastunut ruoho, ja silmät siniset kuin taivas. Eikös olekin\nhullunkurinen? Ja kuinka kummalliset vaatteet sillä onkaan!\n\nJa sitten he kävivät yhä rohkeammiksi ja aikoivat kosketella ja\ntunnustella häntä mustilla käsillään, jopa taputellakin. Muutamien\nnaisten mielestä hän oli hyvin kaunis, toiset nauroivat ja arvelivat,\nettä hän vain oli naurettava, mutta moniaistapa hän oli oikein hirveä.\nMiehet sen sijaan katselivat häntä kunnioittavasti, ja heidän noitansa\njulisti hänet pyhäksi.\n\nSitten taluttivat he hänet kylään ja kestitsivät häntä kaikella hyvällä\nmitä vain saivat käsiinsä, varsinkin hedelmillä, ja he sytyttivät\nsuuria ilotulia, tanssivat hurjia tansseja tulien ympärillä ja\nheiluttivat välkkyviä keihäitään. Vähitellen uskalsivat lapsetkin\nlähestyä Lallia ja tuijottivat häneen silmät pyöreinä, ja pienet\nalastomat tytöt alkoivat kantaa hänelle kukkia.\n\nKun juhla oli lopussa, tahtoi Lalli heittää hyvästit ystävällisille\nmetsäläisille, sillä täytyihän hänen palata kotiin, mutta siitä eivät\nneekerit tahtoneet kuulla puhuttavankaan. Noita selitti, että poika oli\nsaapunut tuomaan onnea heidän kyläänsä, joten he eivät mitenkään\nvoineet sallia hänen lähteä, ja vaimot ja lapset itkivät. Kun hän vielä\nhangoitteli vastaan, tarttuivat miehet häneen vahvoilla käsillään,\ntekemättä kuitenkaan mitään pahaa, kantoivat hänet suureen,\nasumattomaan majaan ja salpasivat sinne hänet ja hänen mukanaan Villin.\n\n-- No, mitäs me nyt teemme, -- kysyi Lalli aivan alakuloisena. -- Emme\nvoi hypätä kotiin katonkaan lävitse.\n\nVilli pani päänsä kallelleen ja mietti hetkisen.\n\n-- No, entäpä tuo matto sitten, -- virkkoi hän vihdoin.\n\n-- Se jäi tuonne ulos tulen ääreen, missä tanssia katselin, -- selitti\nLalli alakuloisesti.\n\n-- Meidän täytyy sitten saada se tänne sisään, -- sanoi Villi\npäättäväisesti. -- Käske vain tuota ovea vartioivaa mustaa miestä\ntuomaan se tänne. Hän tekee sen kyllä.\n\nLallin katse kirkastui. Hän kolkutti ovea, ja sillä vartioinut neekeri\nkävi sisään.\n\n-- Tuo minulle heti paikalla mattoni, mikä minulla oli mukanani, --\nkomensi Lalli mahtavasti.\n\n-- Valkea poika, -- vastasi neekeri nöyrästi, -- emmekö ole antaneet\nsinulle pehmeitä mattoja, joilla voit maata? Miksi sinulla täytyy olla\njuuri tuo matto? Se on päällikön talossa.\n\n-- Mene heti päällikön luo ja sano hänelle, etten voi nukkua millään\nmuulla kuin sillä matolla, -- sanoi Lalli yhtä käskevästi.\n\nNeekeri taivutti päätänsä kuuliaisuuden merkiksi ja kiiruhti noutamaan\nmattoa. Lalli kiitti häntä ystävällisesti, kun hän palasi matto\nmukanansa, Villin istuessa ja nauraa hohottaessa. Niin pian kuin\nneekeri oli mennyt, istuutuivat molemmat matolle ja ilmaisivat halunsa\npalata beduiinileiriin. Heti kohtapa istuikin Lalli siellä nukkuvan\ndervishin Ramallahin vieressä.\n\nUkko heräsi heti ja tervehti häntä leppeästi hymyillen.\n\n-- Minun täytyy sanoa, että hetkisen luulin sinun petkuttaneen minua,\nkun viivyit niin kauan, -- sanoi hän ja viittasi poikaa istumaan.\n\nLalli jutteli silloin kaikesta, mitä hänelle ja Villille oli\ntapahtunut, ja ukko kuunteli tarkkaavaisena.\n\n-- Onpa vahinko, etten uskalla kertoa tästä toisille, -- sanoi hän\nhuokaisten syvään. Siinä olisi niin kaunis satu kerrottavaksi\nleirinuotion ääressä. Itse en ole koskaan mattoa käyttänyt, sillä\nlupasin Allahille, etten koskaan itse käyttäisi sitä enkä sallisi\nkenenkään muunkaan tavoitella sillä itselleen hyötyä. -- En uskalla\nsanoa kellekään leirissä, että minulla on prinssi Husseinin matto, sillä\nsilloin he koettaisivat varastaa minulta sitä. Joskus olen ajatellut,\nettä minun pitäisi polttaa se, sillä muutoin se voisi kerran joutua\njonkun kelvottoman käsiin joka käyttää sitä arvottomiin tarkoituksiin,\nehkäpä varkauteen tai murhaan. Niin, kautta Allahin, luulenpa että teen\nsen juuri tällä hetkellä, kun minulla on voimaa tällaiseen tekoon.\n\nJa ukko tarttui vapisevin käsin kallisarvoiseen mattoon ja paiskasi sen\nmelkein hiiltyneeseen leirivalkeaan. Salaperäinen punainen liekki\nkohosi tulesta pimeätä yötaivasta kohti, ja tulesta kuului kuin\nvapautetun henkiolennon huokaus.\n\n-- Nyt se on tehty, ja nyt tahdon nukkua, -- sanoi vanhus väsyneellä\näänellä.\n\nLalli kiitti häntä vielä kerran, ja pian kuului ukon tasainen hengitys.\n\n-- Nyt meidän täytyy lähteä kotiin, -- sanoi Lalli ja haukotteli\nhänkin.\n\n-- Minä olen hirveän väsynyt ja uninen kaiken tämän perästä. Kas niin,\nVilli, hyppää nyt!\n\nJa niin hyppäsivät molemmat tähtikirkkaaseen avaruuteen, ja Lalli\nhuomasi taas olevansa sohvalla lastenkamarissa.\n\n\n\n\n3. Aasia.\n\nLalli aikoo lähteä intiaanien luo, mutta putoaa suinpäin lämpimään\nveteen. Kolkko kohta. Apinat laskettelevat pilkkalauluja ja pitävät\njuorupakinaa. Viisivuotias leski puukasalla. Apinan rangaistus.\nKummallinen köysi. Papukaijat sähkölennättimenä. Villin uusi\nleikkitoveri. Tiikeri ja krokotiilit. Sutten pettymys. Norsu työssä.\nRetkeilyjä alkuasukkaitten parissa. Fakiiri. Ihmetyö.\n\n\nSeuraavana aamuna makasi Lalli taaskin kauan sängyssään ja mietti.\nHänen oli yhtä mahdotonta kuin edellisenäkin aamuna päästä selvyyteen\nsiitä, oliko kaikki tuo hänen ihmeellinen kokemansa ollut todellisuutta\nvaiko unta. Olihan se ollut niin hassua ja merkillistä, että hänen\nitsensäkin oli vaikea sitä uskoa, ja hän ymmärsi nyt paremmin kuin\nmuulloin, ettei hän saisi ketään muuta sitä uskomaan. Ja jos hänen\nvanhempansa pitäisivätkin tosina hänen seikkailujansa, niin oli\nmahdollista, etteivät he enää sallisi hänen hypätä karttapallolle,\nsillä aivan vaaraton ei tällainen hyppäys ilmeisestikään ollut, ja\nhänen äitinsä oli aina niin peloissaan, että hän vaaroihin joutuisi.\nParasta siis oli, että hän vast'edeskin tekisi löytöretkensä omalla\nuhallaan. Varmaankin oli maan päällä vielä paljon nähtävää, mikä menisi\nhäneltä hukkaan, jos hän liian aikaiseen ilmaisisi salaisuutensa.\n\nNiin pian kuin ilta tuli ja vanhemmat lähettivät hänet nukkumaan, ei\nhän riidellyt vastaan niinkuin tavallisesti, vaan käväisi vain ensin\nkeittiössä noutamassa Villin ja otti kissan mukaansa lastenkamariin,\nsillä hän oli niin tottunut pitämään sitä seurassaan, ettei hän\najatellutkaan lähteä yksin löytöretkillensä. Kissa oli hyvin uninen\neikä näyttänyt olevan lainkaan huvitettu matkustelemisesta, mutta niin\npian kuin sähkökone alkoi surista ja pieni kuu kiertää maata, oli se\ntäysin valveilla ja valmiina hyppäykseen.\n\nTällä kertaa Lalli päätti käydä Aasian suuressa maanosassa ja varsinkin\nsillä suurella niemimaalla, jonka houkutteleva nimi oli Intia. Hän oli\nkuullut puhuttavan niin paljon intiaaneista ja otaksui, että hän täällä\nsaisi nähdä heidät todellisuudessa.\n\nHuh! Niin sitä taas kiidettiin suhisevan avaruuden halki, jotta päätä\nhuimasi. Loiskis! Ja siinäpä makasi Lalli ja potkia sätkytteli\nhaaleassa vedessä, joka oli yhtä lämmintä kuin hänen tavallinen\nkylpyvetensä. Hän sukelsi suin päin veteen, mutta onneksi ei se ollut\nsyvää, niin että pulikoituaan hetkisen, hän taas pääsi pystyyn. Hänen\nvieressään kohosi veden pinnalle Villin pyöreä pää pärskyen ja sylkien.\n\nKun Lalli oli puristanut vettä silmistään sen verran, että saattoi\nkatsoa ympärilleen, huomasi hän seisovansa pää parahiksi veden pinnan\nyläpuolella melkein keskellä leveätä korkeaäyräistä virtaa, jonka\nrannoilla kasvoi ihmeellisiä, jättimäisiä puita. Hän varmaankin seisoi\njollakin hiekkasärkällä, sillä niin pian kuin hän astui askelen sivulle\npäin, kävi heti syvemmäksi, mutta toisella puolella oli taas\njonkunverran matalampaa.\n\n-- Kissa vieköön, -- sanoi hän pyyhkäisten vettä valuvat kiharansa\notsaltaan.\n\n-- Mikä kissa, -- kysyi Villi äreästi tuijottaen häneen pyörein,\nkauhistunein silmin.\n\nSuuressa puussa, joka levitteli tuuheata latvaansa kauas joelle, istui\nmoniaita apinoita, jotka nauraa virnistelivät ja näyttivät heille\nkieltä. Nyt ne alkoivat laulaa, kauhean väärällä ja motkottavalla\nsävelellä:\n\n    Lalli, Lalli punapää\n    kissaa lyödä läiskyttää.\n    Mirri pyytää säälimään,\n    Lalli vain ei säästäkään.\n\n-- Vartokaahan vain, senkin pitkähäntäiset roistot, -- sähisi Villi\nkiukkuisesti. -- Minäpä kykenen kyllä kiipeämään yhtä hyvin kuin te, ja\nnäytän kohta teille, mistä Taavetti olutta osti.\n\nSilloin virnailivat apinat vielä pahemmin ja osoittelivat sormellaan ja\ntirskuivat, ja kun Lalli katsoi heidän osoittamaansa suuntaan, näki hän\nkauhukseen, että hänen ja rannan välillä oli vielä korkeampi\nhiekkasärkkä, joka eräässä kohden kohosi vedenpinnan yläpuolelle, ja\nsillä letkotti puolisen tusinaa krokotiilejä nukkumassa\npäivänpaisteessa. Hän oli kyllä nähnyt ne katsellessaan ensin\nympärilleen, mutta hän oli luullut niitä puunrungoiksi. Lalli-parka\nosasi uida vain parin vetäisyn verran, ja vastakkaiselle rannalle oli\nhyvin pitkältä. Myöskin Villi keksi nyt krokotiilit ja kiipesi\nkauhuissaan Lallin päälaelle raapaisten häntä tällöin aika kovasti.\nPahinta oli, ettei Lalli uskaltanut kissaa kurittaa peläten\nherättävänsä hirveät matelijat. Oli ihmeellistä, ettei apinain räkätys\nniitä herättänyt, mutta krokotiilit olivat kai niin tottuneet niiden\nmeluamiseen, etteivät häiriytyneet siitä. Tilanne oli kuitenkin vallan\nvakava, ja Lalli katui jo, että oli lainkaan lähtenyt tähän uuteen\nseikkailuun. Mahdotonta oli vedestä käsin hypähtää avaruuteen, vaikka\nolisi tahtonutkin.\n\n-- Mikäs nyt neuvoksi, -- kysyi Villi vapisten.\n\n-- Sinun täytyy uida toiselle rannalle hankkimaan apua, -- kuiskasi\nLalli vastaukseksi.\n\n-- En minä osaa uida, -- valitti Villi surkealla äänellä.\n\n-- Kyllä minä tiedän että osaat, jos vain tahdot, mutta sinä olet\nsellainen pelkuri-raukka, -- vastasi Lalli suutuksissaan.\n\nSitten otti hän kissan päälaeltaan, painoi sen veteen ja töytäisi\nmenemään toista rantaa kohti, sillä välin kuin apinat nauroivat\npilkkanauruaan ja jatkoivat juoruamistaan. Villi epäili hetkisen, mutta\nsitten alkoi hän uida varsin taitavasti. Vihdoin näki Lalli kissan\npääsevän maihin ja häviävän rannan pensaikkoon.\n\nOdotus tuntui Lallista sietämättömältä. Korkealta taivaalta helotti\naurinko kuin sulatusuuni suoraan hänen päähänsä, niin että hänen\ntoisinaan täytyi valella sitä tuolla keltaisella, mutaisella vedellä,\njottei pyörtyisi. Joka silmänräpäys hän pelkäsi krokotiilien heräävän,\nja kaiken onnettomuuden lisäksi kuuli hän toiselta rannalta jonkun\npetoeläimen kauheata kiljuntaa. Vihdoin erotti hän selvästi, kuinka\nkrokotiileista muudan aukoi suutansa ja haukotteli hitaasti. Mutta\nsamassa kuuli hän myöskin vienon ihmisäänen hiljaista hyräilyä, ja kun\nhän katsoi siihen suuntaan, mistä ääni kuului, keksi hänen silmänsä\nhirsiröykkiöltä näyttävän lautan, jota virta kuljetti mukanaan.\nRöykkiön harjalla istui pieni, valkopukuinen olento.\n\nKun krokotiili oli lakannut haukottelemasta, tuijotti se julmilla\nsilmillään ympärilleen ikäänkuin saalista etsien. Silloin osoittivat\napinat Lallia ja irvistivät vahingoniloisesti, ja nytpä näki krokotiili\njo hänet.\n\n-- Petturit, roistot, -- kähisi ääni puunoksien välistä, ja äkkiä\ntuntui kuin olisi paksu oksa alkanut liikkua, ja Lalli näki\njättiläiskäärmeen riippuvan siellä aivan liikkumattomana ja hissukseen,\nniin etteivät apinatkaan olleet sitä ennen huomanneet. Ne parkaisivat\nkauhusta ja koettivat paeta, mutta salaman nopeudella kiertyi\njättiläiskäärme juuri sen apinan ympärille, joka oli kavaltanut Lallin\nja tukahutti sen kauheaan puristukseensa.\n\nLalli seisoi apinan hirveästä kuolemasta kauhuissaan sekä peläten\nkrokotiilia, joka nyt oli kierittäytynyt veteen hiekkasärkältä ja alkoi\nuida häntä kohti. Mutta samassa näki hän myöskin, että hirsikasa, johon\nhän äsken oli kiinnittänyt huomionsa, oli virran mukana ajautunut aivan\nhänen luokseen ja pysähtynyt hiekkaan. Kasan harjalla istui pieni\nvalkopukuinen tyttö, jolla oli kauniit, tummanruskeat kasvot ja korea\nkehäkukkaseppele sinisenmustilla kiharoillaan. Hän viittoili\ninnokkaasti Lallille kehoittaen tätä kiipeämään luokseen, ja ennenkuin\nkrokotiili oli saanut pojan terävien hampaittensa väliin, oli hän\nkahlannut hirsikasan luo ja kiivennyt sen harjalle. Hän näki nyt, että\nröykkiön muodostivat hävitetyn rakennuksen jätteet, missä katto vielä\noli jäljellä, ja sillä juuri istui tuo tyttö.\n\n-- Kuka sinä olet, tyttö, -- kysyi Lalli, niin pian kuin hän huomasi\nolevansa turvassa krokotiilin hampailta.\n\n-- Nimeni on Sindra, -- vastasi toinen, -- mutta en ole tyttö, vaan\nleskivaimo.\n\n-- Leski, -- nauroi Lalli, -- kuinka voit olla leski, kun olet noin\npieni?\n\n-- Minä menin naimisiin viiden vuoden ikäisenä, -- vastasi Sindra\nuljaasti. -- Mieheni, joka silloin oli kahdeksanvuotias, kuoli aivan\näskettäin, ja nyt olen leski. Oikeastaan olisi minut pitänyt polttaa\nsamalla kertaa kuin mieheni ruumis poltettiin, mutta vieraat valtiaat,\nenglantilaiset, eivät salli enää leskiä poltettavan, ja nyt minua\nhalveksitaan vain sen tähden, ettei minua poltettu, mutta eihän syy ole\nminun. Sitten tuli tulvavesi ja huuhteli mukanansa talomme, ja minä\npelastuin viime hetkessä katolle. Mutta miten sinä olet tänne tullut?\nOlethan aivan noiden vieraiden herrojen näköinen.\n\nLalli koetti kertoa hänelle, miten hän oli tullut hypänneeksi Intiaan,\nmutta Sindra ei ymmärtänyt selitystä laisinkaan, eikä Lalli sitä\nihmetellyt.\n\n-- Tulin tänne saadakseni nähdä intiaaneja, -- lopetti hän. -- Mutta\nethän sinä ole ensinkään sen näköinen, millaisiksi intiaaneja\nmielessäni kuvittelin.\n\n-- Emme me olekaan intiaaneja, -- nauroi Sindra. -- Meitä nimitetään\nhindulaisiksi. Opettajani on kertonut minulle koko tuon jutun\nKolumbuksesta, joka löysi uuden maan, Ameriikan, ja luuli, että hän oli\nmatkustanut maan ympäri ja tullut Intiaan ja sentähden nimitti\nasukkaita siellä intiaaneiksi. Etkös sinä, joka itse olet valkoihoinen,\nsitä toki tiennyt?\n\nSilloin hävetti Lallia hirveästi, että tuo ruskea tyttö tiesi enemmän\nkuin hän itse.\n\n-- Mitä me nyt teemme, kun virta ei enää kuljeta taloa? -- jatkoi pikku\nleski. -- Tuolla uiskentelee tuo ilkeä krokotiili ja vartoo vain, että\nme laskeutuisimme hänen ruuakseen. Olen purjehtinut tätä suurta, pyhää\nvirtaa useita peninkulmia, matkannut kylien ja kaupunkien ohitse enkä\nole mitään syönyt koko aikana. Minä istuin odottamassa, että virta\nkuljettaisi minut aavalle merelle, minne isäni on sanonut virran\nlaskevan, ja missä kulkee laivoja, jotka ovat talojakin suuremmat.\nTahtoisinpa nähdä nuo laivat ja valkoisten miesten asunnot ja\nkaupungit. Mutta nyt en voi päästä kauemmaksi, ja krokotiili odottaa\nvain saadakseen niellä minut.\n\n-- Hst, siellä! Älkää puhuko roskaa, -- kuului käheä ääni korkeasta\nveteen kallistuvasta puusta. -- Minä en salli krokotiilin syödä sinua\nsuuhunsa. Se on tosin minulle kaukaista sukua, mutta sukuhan aina on\npahinta, niinkuin tietänet. Mutta oikeastaan tahdon auttaa teitä\nmolempia noitten apinaveitikoiden käsistä. Minä halveksin sitä\nroskajoukkoa, ja niiden käytös oli halpamaista, kun juorusivat\nkrokotiilille. Kas niin, kiivetkää nyt puuhun minua pitkin. Joutukaa!\n\nJa jättiläiskäärme riippui puunoksasta pyrstönsä varassa, ja silloin\nulottui sen ruma pää ja suussa oleva kaksijakoinen liikkuva kieli alas\nlasten luo.\n\nLalli katseli hetkisen epäluuloisesti käärmeen kimalteleviin silmiin,\nja myöskin tyttö oli kauhistuneen näköinen, mutta miten olikaan, niin\nalkoi poika luottaa tuohon terävään katseeseen, tarttui lujasti kiinni\nkäärmeen niskaan ja alkoi kiivetä ylöspäin. Käärme auttoi kiipeämistä\nkiemurtelemalla itse ylöspäin, ja pian istui Lalli turvassa paksulla\npuunoksalla. Silloin rohkaisi myöskin tyttö mielensä, ja kun käärme oli\ntaaskin laskeutunut alas, kiipesi hänkin ylös joustavasti ja\nketterästi.\n\nKun lapset olivat päässeet puuhun, keksivät he istuvansa isossa\nviikunapuussa. Tämän puun hedelmillä apinat olivat herkutelleet. Sindra\nalkoi heti syödä viikunoita, ja Lalli noudatti hänen esimerkkiään.\n\n-- No, mitäs me nyt teemme, -- kysyi pikku leski.\n\n-- En minä vain tiedä, -- vastasi Lalli hiukan alakuloisena. -- Minä\ntulin tänne kissa seuralaisenani. Se on nyt uinut hakemaan minulle\napua, enkä saata lähteä pois ja jättää sitä pulaan. Minun täytyy\nodottaa täällä, kunnes se palaa.\n\n-- Villi, Villi, -- huusi hän niin kovalla äänellä kuin jaksoi, mutta\nhuuto ei kuulunut kauas virran kohistessa ja pauhatessa.\n\n-- Villi, Villi, -- huusi papukaija kimeällä äänellä puunlatvasta, ja\nhänen toverinsa lähimmässä puussa jatkoivat huutamista, niin että huuto\nkuului puusta puuhun virran molemmin puolin.\n\n-- Kun nuo lörppökielet ovat saaneet jotakin huulilleen, niin kiertää\nse ympäri koko maailman, sähisi käärme ylenkatseellisesti. -- Saatpa\nkyllä asiasi kissanystäväsi kuuluviin, niin että hän tietää sinun\nkaipaavan häntä takaisin.\n\nLalli ja Sindra asettuivat mukavaan asentoon puunoksalle, herkuttelivat\nviikunoilla ja puhelivat keskenään odotellessaan. Äkkiä kuului selvästi\nvirran toiselta puolelta naukumista, se toistui puu puulta, ja tuota\npikaa naukaistiin joka puusta ylt'ympärillä.\n\nYhtä haavaa kuului taaskin kauheaa kiljuntaa vastakkaiselta rannalta,\nja kun lapset katselivat sinnepäin joen poikki, seisoi rantapensaikossa\nvaltavan suuri kuningastiikeri ja ulvoi puolittain vihaisesti,\npuolittain surullisesti:\n\n-- Missä on lapseni? Kuka on varastanut lapseni minulta? Kuuletko,\npoikaseni, kuuletko!\n\n-- Emme vain me, emme vain me, -- ulvoi shakaaliparvi levottomasti, ja\nmyöskin lauma harmaita susia, joita oli kerääntynyt lähelle sitä puuta,\nmissä lapset olivat, päästi kuuluviin puolustelevan murinansa.\n\nMoniaita minuutteja kului, ja yhä istuivat lapset aivan äänettöminä ja\npelästyneinä, mutta silloin tulla tupsahtikin Villi juosten pensaikosta\nkintereillään pieni tiikerinpentu, joka ei ollut häntä itseään paljoa\nsuurempi. Ne leikkivät nähtävästi \"hippasilla\", mutta kun Villi keksi\nLallin puussa, päästi hän iloissaan äänekkään naukaisun ja oli yhdellä\nloikkauksella lasten vieressä oksalla. Aivan hänen kintereillään\nseurasi pieni tiikerinpentu.\n\nNytpä keksi tiikerikin toisella rannalla heidät ja kiljui uhkaavasti\npojalleen, jotta tämä joutuisi hänen luokseen joen toiselle puolelle,\nmutta poikanen vain nauroi ja huusi vastaukseksi.\n\n-- Minulla on nyt niin hauskaa, äiti. Tulen kyllä myöhemmin. Anna minun\nnyt vain jäädä vähäksi aikaa! Eihän kello vielä ole paljoa.\n\nSilloin naarastiikeri hyppäsi raivostuneena veteen uidakseen virran\nylitse, ja Sindra huudahti kauhuissaan, mutta ennenkuin tiikeri oli\npäässyt virran yli, saivat krokotiilit hänet valtaansa ja repivät hänet\nkappaleiksi.\n\nSilloin pieni tiikerinpoikanen alkoi itkeä katkerasti eikä saanut\nlohdutusta suruunsa. Villi kertoi, kuinka hän oli tavannut sen toisella\nrannalla, ja sitten olivat he alkaneet leikkiä yhdessä, ja Villi oli\nunohtanut asiansa ja tiikeri äitinsä, kunnes Villi viimein oli kuullut\npapukaijain huudon. Silloin oli hän alkanut seurata joenrantaa\nsaadakseen jonkun auttamaan Lallia, ja viimein oli hän tullut joen yli\njohtavalle sillalle ja kiiruhtanut toista rantaa takaisin siihen\nkohtaan, missä oli löytänyt Lallin puusta.\n\nPieni leski silitti ja lohdutti tiikerinpoikasta, antoi sille nimeksi\nHuru ja lupasi pitää siitä huolta, ja loppujen lopuksi ryömi tuo\npikku-poloinen Sindran syliin ja nukahti siihen.\n\n-- Mitä me nyt teemme, -- kysyi Lalli epäröiden. Emmehän pääse täältä\nlähtemään noiden susien takia, jotka tuolla alhaalla meitä vaanivat.\n\nJa hän osoitti sormellaan susilaumaa, joka oli kerääntynyt aivan puun\njuurelle ja katseli heitä himokkain silmin ja valkeina kiiluvin\nhampain.\n\n-- Siitä asiasta minä kyllä huolehdin, -- sähisi jättiläiskäärme heidän\nvieressään.\n\nSe oli riippunut taaskin aivan liikkumattomana, niin että he olivat\nmelkein unohtaneet sen olemassaolon, mutta nyt se kiemurteli hitaasti\npuusta alaspäin susia kohti, jotka heti pakenivat hurjan kauhun\nvaltaamina. Silloin kiipesivät myöskin lapset alas puusta. Sindra\nkantaen Hurua sylissään; ja Villi juoksi vieressä.\n\nKun he olivat kiittäneet jättiläiskäärmettä, taivalsivat he kappaleen\nmatkaa metsän halki ja tulivat pian avonaiseksi raivatulle paikalle,\nmissä suunnaton norsu kulki työtä tekemässä. Torahampaillaan se kiskoi\nkantoja ja kiviä ylös maasta ja kuljetti ne pois kärsällään. Ihmistä,\njoka olisi johtanut sen työtä, ei näkynyt eikä kuulunut.\n\nNiinkuin tavallista oli Lalli kohtelias ja kävi sitä tervehtimään.\n\n-- Hyvää päivää, norsu-herra. Minulla on sinulle terveisiä serkultasi\nAfrikasta.\n\nNorsu keskeytti työnsä ja vastasi ystävällisesti tervehdykseen.\n\n-- En minä tunne siellä kaukana asuvia sukulaisiani, -- sanoi hän\nmiettiväisenä. -- Olen vain kuullut sanottavan, että ne ovat suurempia\nja levottomampia kuin täällä Intiassa asuva sukuhaara, ja etteivät ne\nsuvaitse ihmisen käyttää niitä työssä. No niin, oma asiansahan on,\ntahtovatko ne elää vapaina metsässä, mutta kyllä voi pitää paljon\nihmisistäkin, kun ne meikäläistä vain siivosti kohtelevat. Heiltä oppii\naika paljon, ja jos heidän hyväkseen tekee työtä, niin on elatuksen\nhuoli taas heidän murheenansa.\n\n-- Sinähän olet oikein filosoofi, kuulen ma, -- sanoi Villi\npisteliäästi. -- Ihmiset elättävät myöskin minua, mutta en minä vain\ntee työtä heidän hyväkseen.\n\n-- Luuletko sinä, että ihmiset tekevät mitään katsomatta omaa hyötyään?\n-- kysyi norsu ylevän levollisesti. -- Sinä pyydystät rottia ihmisen\nvastuksista, vaikkapa luulet, että teet sitä vain omaksi huviksesi. Ja\ntarvitsevathan ihmiset joskus leikkikalujakin, ja sellainenpa sinä\njuuri oletkin heille.\n\nVilli näytti aika nololta eikä virkkanut sen enempää vähään aikaan,\n\n-- Mitä sinä täällä teet, pikku herra, -- kysyi norsu, kääntyen Lallin\npuoleen.\n\n-- Olenpahan vain tullut hiukan katselemaan näitä seutuja, -- vastasi\nLalli.\n\n-- Silloin on viisainta, että sinä niin pian kuin mahdollista laputat\ntiehesi metsästä ja pysyt teillä ja kylissä, sillä metsä on täynnä\nvaarallisia eläimiä, -- sanoi norsu samaan äänensävyyn, jolla isä\nkotona tapasi puhua, kun Lalli oli lähdössä jollekin huviretkelle. --\nMaantie ei ole kaukana täältä.\n\n-- Sen kyllä tiedän, -- vastasi Villi vähän nyreissänsä. -- Tulin äsken\nsillan ylitse.\n\nSitten heittivät he norsulle hyvästit ja jatkoivat vaellustaan suurelle\ntielle, joka pölyisenä ja paahteisena kiemurteli riisivainioiden,\nmetsien ja kylien lomitse. Kaikkialla, minne he tulivat, kohtelivat\nasukkaat heitä ystävällisesti ja antoivat heille ruokaa ja juomaa, ja\nmonta omituista ihmisrotua, vaatepartta ja käytöstapaa he näkivät.\nVäestö tunnusti monta eri uskontoa. Oli muhamettilaisia ja erilaisia\npakanoita, ja sitäpaitsi oli kansa jaettu kasteihin eli eriarvoisiin\nyhteiskuntaluokkiin, jotka olivat toisistaan jyrkästi erotetut, kuin\nolisi niihin kuulunut eri kansallisuuksia. Eri ammatit olivat eri\nkastien hallussa, ja pojat perivät isän ammatin.\n\nKerran, heidän käydessään muutamien köyhäin miesten ohitse, jotka\nistuivat maassa syöden yksinkertaista ruokaansa, sattui Lalli menemään\nniin lähelle, että hänen varjonsa lankesi heidän ateriaansa. Silloin\nheittivät he heti inhoten pois ruokansa ja sanoivat sen tulleen\nsaastaiseksi yksistään siksi, että valkoisen ihmisen varjo oli siihen\nsattunut. Tätä oli Lallin hyvin vaikea käsittää, sillä hänestä\nnäyttivät miehet itse olevan paljon likaisemmat kuin hän. Kaikkialla\najelivat alkuasukkaat suurilla kyttyräisillä härillä, ja useimmat\nheistä söivät vain riisiä.\n\nSiellä täällä kohtasivat he myös valkoihoisia miehiä ja naisia,\nenglantilaisia, jotka uteliaasti tarkastelivat heitä ja koettivat\npuhella heidän kanssaan, mutta ihmeellistä oli, että Lalli, vaikka hän\nymmärsi kaikkien näiden alkuasukkaitten, vieläpä eläintenkin kieltä, ei\nymmärtänyt englantia.\n\nHuru, tuo pieni tiikerinpentu, seurasi heitä kaikkialla ja leikki\nVillin kanssa, ja Lalli pani pian merkille, että juuri sen läsnäolo\nolikin syynä siihen, että alkuasukkaat tervehtivät heitä sellaisella\nkunnioituksella. He pitivät heitä pyhinä, koskapa tiikeri heitä tällä\ntapaa seurasi. Lalli ja pikku leski tulivat hyvin hyviksi ystäviksi.\n\nKerran he erään kylän ulkopuolella näkivät laihan, repaleisen, melkein\nalastoman ukon, jolla oli takkuinen tukka ja kuopallaan olevat palavat\nsilmät. Likaisena ja kurjana hän istui kyyryissään kori edessään.\n\n-- Siinä on pyhä mies, fakiiri, -- selitti Sindra hartaasti. --\nMenkäämme ja pyytäkäämme häntä tekemään meille joku ihmetyö.\n\n-- Osaako tuo kurja raukka tehdä ihmetöitä, -- kysyi Lalli\nhämmästyneenä.\n\n-- Kohta saat nähdä, -- vastasi Sindra.\n\nKaikki menivät nyt fakiirin luo, joka loi heihin tutkivan, läpitunkevan\nkatseen. Sindra tervehti ukkoa kunnioittavasti ja pyysi häntä tekemään\nheille jonkun ihmetyön.\n\nSilloin nosti ukko korinsa ja aukaisi sen, ja esiin mateli kolme ilkeää\nlasisilmäkäärmettä, ja kun vanhus alkoi soittaa huilua, tanssivat\nhirviöt soiton tahdissa.\n\n-- Tuo ei ole mikään ihmetyö, -- sanoi Sindra vakavasti. -- Sellaista\nolen maantien varrella nähnyt monen ilveilijän tekevän.\n\nUkko katsahti häneen terävästi, mutta otti sitten sanomatta sanaakaan\nesille saviastian, joka oli täynnä multaa, ja pani siihen siemenen,\njoka heidän nähtensä yleni taimeksi ja alkoi kukkia.\n\n-- Tuopa oli ihmeellistä, -- sanoi Lalli, -- mutta luulinpa kuitenkin,\nettä ihmetyö olisi jotakin vielä kummallisempaa.\n\nUkon palava katse kiintyi Lalliin terävänä ja läpitunkevana.\n\n-- Näenpä, että kuulut niihin, jotka eivät koskaan ole tyytyväisiä, --\nsanoi hän käheällä, sähisevällä äänellään. -- Jos tahdot nähdä jotakin\nerikoista, niin näytän sinulle sen.\n\n-- Voitko näyttää minulle koko Aasian muutamassa minuutissa, -- kysyi\nLalli rohkeasti. Minä olen jo ollut täällä niin kauan, ja minun on pian\nlähdettävä kotiin, enkä kuitenkaan ole nähnyt kuin pienen osan Intiaa.\n\n-- Sen kyllä voin, -- vastasi fakiiri, ja hänen äänensä kuulosti\nmelkein uhkaavalta. -- Katsohan nyt!\n\nHän otti koristaan kerän, tarttui toisella kädellään langan päähän ja\nsinkautti toisella kädellään kerän ilmaan. Langan purkautuessa lensi\nkerä niin korkealle, ettei siitä voinut nähdä muuta kuin vain langan,\njoka riippui tyhjästä ilmasta.\n\n-- Tule mukaan nyt, -- sanoi fakiiri käskevällä äänellä.\n\nSenjälkeen alkoi hän kiivetä riippuvaa lankaa ylöspäin.\n\nLalli ei epäillyt vähääkään, vaan alkoi heti kiivetä lankaa myöten, ja\nmyöskin Sindra, Villi ja Huru tekivät samalla tavalla. Kiipeäminen\nonnistui ihmeteltävän helposti, vaikkakin lanka oli niin ohutta, että\nhe tuskin saattoivat tuntea sitä käsissään. Yhä korkeammalle he\nkiipesivät, ja maa laajeni yhä enemmän heidän silmissään. Vihdoin\npysähtyi fakiiri riippuen langan varassa käsistään ja polvitaipeestaan.\n\n-- Katsoppa, sanoi hän, viitaten toisella kädellään. -- Tuolla näet\nkorkeat Himalaijan vuoret, tuolla loppuu Intia, ja niiden toisella\npuolella voit nähdä muita maita, Tibetin vuoristomaan, Afganistanin,\nTurkestanin ja muita.\n\nLalli katsoi osoitettuun suuntaan ja näki korkean vuorijonon lumisine\nhuippuineen, ja toisella puolella saattoi hän erottaa muut maat niin\nseivästi että näki, mitä ihmiset tekivät laaksoissa ja vuorenrinteillä.\nTibetissä näki hän rotevia vuoristolaisia, jotka paimensivat karjojaan,\nja ihmeellisiä luostareita pyhine miehineen, jotka hypistelivät\npuupalloista tehtyjä rukousnauhojaan, toisella taholla näki hän villien\nafganein aseinaan käyrät veitset kuljeksivan vuorisolissa, ja vielä\nkauempana kuormitettujen kamelikaravaanien vaeltavan erämaan tapaisten\nseutujen halki.\n\n-- Käykäämme korkeammalle, -- sanoi fakiiri käskevällä äänellä.\n\nHe kiipesivät vielä korkeammalle, ja näköala laajeni yhä enemmän.\n\n-- Tuolla on Persia ja Mesopotamia, -- selitti fakiiri, kun he taas\npysähtyivät, -- tuolla vasempaan käteen Arabia ja Syyria. Tuolla\nVälimeren rannalla on sinulle pyhä maa Palestiina ja Välimeren ja\nMustanmeren välillä Vähä-Aasia. Oikealle päin näet Kiinan ja Japanin,\nIndo-Kiinan, Taka-Intian ja sen suuret saaret, ja tuolla kauimpana\npohjoisessa on Siperia.\n\nJa taaskin näki Lalli kaikki aivan selvästi. Hän näki asukkaiden ennen\nmuinoin niin rikkaassa Mesopotamiassa molempien suurten virtojen\nEufratin ja Tigriin välissä työskentelevän viljavainioillaan,\npersialaisten kutovan mattojaan ja viljelevän puutarhojaan ja\narabialaisten ratsastavan komeilla hevosillaan erämaan halki. Hän näki\nJuudanmaan kaikkine pyhine paikkoineen, joissa pyhiinvaeltajat\nhartaasti polvistuivat. Hän näki suuren ihmispadan Kiinan, missä vilisi\nkuin muurahaispesässä keltaisia, vinosilmäisiä kiinalaisia, jotka\npalmikko niskassa työskentelivät ja raatoivat. Hän näki mongolien\nharhailevan Mongolian aroilla valtavan suurine hevoslaumoineen ja\nsamojedien kaitsevan porokarjojaan Siperian autioilla tundroilla\nJäämeren rannoilla. Koko Aasia oli hänen edessään levällään kuin\nkarttana, mutta sellaisena karttana, jossa oli vuoria, vainioita,\nmetsiä ja järviä ja kolmella puolella pauhaava sininen meri.\nNeljännellä taholla ulottuivat matalana muurina Aasian ja Euroopan\nvälillä metsänpeittoiset Uralin vuoret rikkaine kaivoksineen. Hän näki\nlaivoja, jotka veivät lastittain kaikkia idän aarteita Intiasta ja\nsuurilta saarilta länsimaihin, ja tuolla kauimpana lännessä kimalteli\nkirkkaassa auringonpaisteessa Bosporin salmi Aasian ja Euroopan\nvälillä, ja sen toisella puolella erotti hän Konstantinopolin kullatut\nminareetit. Kaukana idässä kohosi merestä Japanin ihana saarimaailma\ntulivuorineen, ja hän näki lyhytkasvuisten japanilaisten kuumeisella\nkiireellä ahertavan kaikkea sitä uutta, minkä he olivat oppineet\nlänsimaisilta muukalaisilta, tehdäkseen saarimaansa mahtavaksi\nvallaksi.\n\n-- Niin, tämä on todellakin ihmetyö, -- sanoi Lalli täynnä ihailua.\n\nHänen päässään pyöri kaikki se uusi, minkä hän yhdellä kertaa oli\nsaanut nähdä. Hänestä tuntui, ettei kaikki voinut hänen aivoihinsa\nmahtua, ja hänen silmiänsä huikaisi.\n\n-- Siinäpä onkin niin suuri ihme, -- sanoi fakiiri ilkeästi,\nvahingoniloisesti irvistäen, -- ettei kukaan ihminen ole sellaista\nnähnyt, ja sinä, joka olet sen nähnyt, et myöskään saa jäädä eloon\nkertoaksesi siitä, mitä olet nähnyt.\n\nJa silloin otti ukko riippuessaan langan varassa toisella kädellään\nsuuren käyrän veitsen ja suuntasi sen Lallia kohti. Lalli kuuli Sindran\nparkaisevan kimakasti ja kauhuissaan hellitti hän langan käsistään ja\nputosi huimaavaa vauhtia halki avaruuden Sindran huudon ja Villin\nsurullisen nau'unnan vielä kaikuessa hänen korvissaan. Hän vaipui\nvaipumistaan, kunnes hänen silmissään pimeni, ja kun hän jälleen\naukaisi ne, oli hän taaskin lastenkamarin sohvalla Villi vieressään,\nmutta Sindra ja Huru olivat tipo tiessään.\n\n\n\n\n4. Pohjois-Ameriikka.\n\nLalli riippuu takin liepeestä taivaan ja maan välillä. Naurava\npiikkisika. Villi raapii omia käpäliään. Pelastus pälkähästä. Kaksi\npienokaista, jotka osaavat sanoa vain \"äiti\". \"Äiti\" tulee. Todellisia\nintiaaneja, jotka aikovat paistaa Lallin. Mylvivä mäentöyry. Mieletön\nratsastus. Kuinka Villi pelastaa junan rosvojen käsistä. Lalli\nmatkustaa junalla, automobiililla ja ilmassa ja syöksyy Niagaraan.\n\n\nKoko seuraavan päivän oli Lalli alakuloinen ja totinen. Hän ei voinut\nunohtaa pikku Sindraa ja ihmetteli vain yhä, mikä tämän kohtaloksi oli\ntullut, hänen itsensä syöksyessä alas korkeuksista. Että Villi, kuten\ntavallisesti, oli ehjin nahoin pelastunut, se ei häntä niin paljon\nihmetyttänyt, sillä putoavathan kissat aina jaloilleen, olipa korkeus\nmikä tahansa. Joka tapauksessa oli harmillista, ettei Villi osannut\ntäällä kotona puhua; ehkäpä hän oli nähnyt, miten Sindran oli käynyt.\n\nHäntä halutti suuresti taaskin käydä Intiassa, kun hän illan pimetessä\ntaas tekisi matkan päästäkseen, jos mahdollista, perille siitä, miten\nhänen leikkitoverinsa oli käynyt. Mutta Intia on suuri maa, eikä hän\nvoinut ensinkään arvioida, minne hän putoaisi. Hän saattoi tulla monen,\nmonen peninkulman päähän Sindrasta, ja varmaankin olisi mahdotonta\nlöytää häntä, vaikka tämä vielä olisi hengissä. Eipä siis ollut mitään\nmuuta keinoa kuin koettaa lohduttautua käymällä sen sijaan jossakin\nmuussa maassa.\n\nSindra oli sanonut hänelle, että oikeat intiaanit asuivat Ameriikassa,\nja sentähden päätti Lalli nyt käydä tässä maanosassa. Hänen vanhempansa\nolivat ihmetelleet hänen kalpeata ja huolestunutta ulkonäköään ja\nolleet siitä levottomia ja lähettivät siksi hänet aikaisin nukkumaan.\nHeidän levottomuutensa lisääntyi yhä, kun hän ei ensinkään hangoitellut\nvastaan, vaan hiipi aivan hiljaa lastenkamariin. Täällä meni hän heti\nkarttapallon ääreen ja katseli siitä Ameriikkaa. Hän huomasi, että\ntämän maanosan muodosti kaksi melkein yhtä suurta osaa, joita yhdisti\nkapea kannas, ja hän tahtoi mielellään tietää, millä seuduin intiaanit\nasuivat. Ei kai ollut mitään muuta neuvoa kuin käydä ensin toisessa ja\nsitten toisessa, ja hän päätti ensin valita pohjoisen osan.\n\nVilli makasi tällä kertaa sohvassa, niinkuin näytti aivan\nmatkavalmiina, ja pian kiersi karttapallo rataansa. Lalli osoitti\nsormellaan Pohjois-Ameriikkaa, ja he tekivät hyppäyksensä avaruuteen.\n\nOksat ja lehdet repivät Lallin korvia ja äkkiä huomasi hän riippuvansa\ntakinliepeestään isossa puussa hapuillen avuttomasti käsin ja jaloin\nitselleen jotakin tukea. Alhaalla ruohikossa istui Villi ja naukui\nsurkeasti. Heidän ympärillään suhisi korkea metsä kovassa tuulessa, ja\nLalli kiikkui edestakaisin, ollen joka hetki vaarassa pudota maahan\nhuimaavasta korkeudesta.\n\n-- M-jaau, -- huusi Villi. -- Mitä me nyt teemme?\n\n-- En minä tiedä, -- vastasi Lalli melkein itkien. En minä pääse täältä\npuusta putoamatta. Olipa tyhmää, että tulinkaan tänne.\n\nVähän alempana puussa nauroi joku kuivasti ja ilkkuvasti, ja kun Lalli\nkatsoi sinne, istui oksalla kummallinen pieni eläin, joka oli pyöreä\nkuin kerä ja ojenteli pitkiä, teräviä piikkejään joka taholle. Se ei\nvoinut olla muu kuin piikkisika, ja tuota nenäkästä eläintä ilmeisesti\nhuvitti Lallin hätä.\n\nVilli suuttui kovasti ja syöksähti puuhun rangaistakseen sen\nhäpeämättömyyttä, mutta hän parkaisi surkeasti, kun hän koetti\nkäpälällään kurittaa piikkisikaa.\n\n-- Eipä vain tämä ukko menekään, -- ivasi piikkisika. -- Parempi olisi\nolla ystävänä minun kanssani.\n\n-- Mitäpä hyötyä sinä voisit tehdä, jos ystäväsi olisinkin, -- kysyi\nLalli melkein huvitettuna.\n\n-- Ei sitä vain niin tarkoin tiedä, -- vastasi piikkisika. -- Ei pidä\nkoskaan halveksia ketään pelkän ulkonäön vuoksi. Koskaan ei voi tietää,\nmilloin tarvitsee sen apua, jolle on nauranut.\n\n-- Enhän minä sinulle nauranutkaan, vaan itsehän sinä minulle nauroit,\n-- vastasi Lalli hieman suuttuneena. -- Tapanani on olla aina\nkohtelias, mutta ethän voine vaatia, että minun on sinua kumarrettava\ntässä heiluessani.\n\nPiikkisika oikaisihe taas käppyrästä ja laski piikkinsä myötäsukaan.\n\n-- Totta tosiaan, minä uskonkin, että osaat olla kohtelias poika, --\nsanoi hän aivan ystävällisesti. -- Ellei tuota kissa-veitikkaa olisi,\nniin ehkä sinua auttaisin.\n\nSilloin alkoi Villi kehrätä kovin mielistellen ja pyysi ylen koreasti\npiikkisikaa auttamaan Lallia.\n\n-- No niin, -- vastasi tämä vihdoin, -- olkoon menneeksi tällä kertaa.\n\nJa sitten kiipesi hän hiljaa ja varovaisesti korkeammalle puuhun aina\nsiihen oksaan asti, josta Lalli riippui, ja kapusi sitten oksalle\npitäen siitä kiinni hajakynsillänsä.\n\n-- Pidäppä nyt varasi, -- sanoi hän. -- Alapuolellasi vain puolen\nmetrin päässä on paksu oksa. Minä menen tätä oksaa painamaan, kunnes\nolet saanut kiinni alemmasta.\n\nVähitellen kapusi piikkisika yhä kauemmas huojuvalle oksalle, kunnes\ntämä todella painui niin alas, että Lalli sai molemmin käsin kiinni\nalemmasta oksasta. Silloin kiipesi piikkisika takaisin ja irroitti\nhänen takkinsa liepeen irti oksasta, johon se oli tarttunut, ja pian\noli Lalli paksun oksan varassa ja kiipesi sitten rungon viereen, missä\nhän istuutui oksanhankaan läähättäen rasituksesta ja väsymyksestä.\n\n-- Kas niin, hädintuskinpa pelastuitkin, -- nauraa virnisteli\npiikkisika suopeasti. -- Mutta mitä sinulla on tekemistä täällä\nmetsässä? Se ei ole laisinkaan sinunlaisiasi pojannallikoita varten.\n\n-- Tulin vain vähäisen näkemään Ameriikkaa, vastasi Lalli.\n\n-- Ameriikkaa, Ameriikkaa, -- mutisi piikkisika. -- Ameriikka on niin\nsuuri, ettei sitä päivässä näe, ja paljon se on muuttunut viime\nvuosisatoina, mikäli voin päättää esi-isieni jälkeen jättämistä\nmuinaistarinoista. Punanahkat ovat melkein kaikki poissa, ja nyt näkee\nenimmäkseen vain rautateitä ja suurkaupunkeja ja koneita vapaitten\nmetsien tilalla. Mutta jos kuljet vähän matkaa mäkeä ylöspäin, niin\ntulet pian metsästä Kalliovuorten rinteille, ja silloin saanet ehkä\nnähdä vähän enemmän. Kas niin, ei sinun tarvitse niin paljon kiitellä\nsen vertaisesta. Hyvästi vain, ja koeta opettaa kissaasi yhtä\nkohteliaaksi kuin itse olet.\n\n-- En minä ole ymmärtänyt olla ennenkään kohtelias sioille, olipa\nniillä piikit selässä tai ei, -- sanoi Villi vähän isotellen, mutta\npiikkisika ei edes räpäyttänyt silmäänsäkään, vaan ryömi taas\npuunoksalle jatkamaan keskeytynyttä untaan.\n\nLalli ja Villi vaelsivat nyt suuren metsän halki, missä päivänsäteet\nleikittelivät vihreällä sammalikolla, hirvet lapiomaisine sarvineen\nkävivät laitumella pienissä ryhmissä metsän aukeamissa, sudet ja ketut\njuosta tassuttelivat tiheikössä ja korkealla ilmassa leijailivat\nkotkat, korppikotkat ja haukat. Maa nousi nousemistaan, ja jylhiä\nkallioita kohosi paikoin. Yhä useammin tuli kallioita vastaan ja\nvihdoin nämä kokonaan tunkivat tieltään metsän, ja sitten he tulivat\npaljaille kukkuloille.\n\nLallia kokolailla väsytti ja nukutti, ja hän etsi itselleen sopivaa\nlevähdyspaikkaa, mutta aurinko ja tuuli tekivät levähtämisen tukalaksi\nnäillä autioilla kukkuloilla.\n\nVihdoin näkivät he vuoriluolan suuaukon ja kävivät sen sisälle hakemaan\nsuojaa. Edettyä muutaman askelen pimeässä alkoi Villi sähistä ja\nsylkeä, sillä onkalon perällä asusti jo ennestään pari somaa pikku\neläintä. Ne muistuttivat näöltään kömpelöitä koiranpenikoita,\ntallustellessaan edestakaisin vinkuen ruokaa.\n\n-- Anna niiden olla rauhassa, Villi, -- huusi Lalli, muuten annan\nsinulle selkään.\n\n-- Enpä uskokaan, että ne ovat koiria, -- vastasi Villi happamesti. --\nNiitten vanhemmat ovat varmaan koiria paljon suuremmat. Ne saavat\nkernaasti minulta olla rauhassa, kun eivät minuun kajoa.\n\nJa sitten paneutui hän soppeen lepäämään, mutta Lalli alkoi leikkiä ja\npeuhata pentujen kanssa ja antoi niille leipäpalasia ja makeisia, mitä\nhänellä oli taskussaan. Ne olivat niin kehittymättömiä, etteivät edes\nosanneet eläinkieltä vielä selvästi puhua, eikä hän voinut päästä\nperille siitä, mihin eläinlajiin ne kuuluivat, sillä kun kysyi kenen\npentuja ne olivat, vastasivat ne vain: -- \"Äidin\".\n\nÄkkiä pimentyi luolan suu, ja kauhean iso harmaa karhu tölmähti sisälle\nläähättäen ja kieli pitkällä suusta. Yhdellä ainoalla katseella sen\npalavat silmät olivat havainneet luolan sisustan, ja näyttipä hetken\nsiltä, kuin aikoisi se niellä Lallin, mutta sitten käsitti se\nasianlaidan ja kävi ystävällisesti Lallin luokse ja nuoli hänen\nkättään.\n\n-- Sinä olet kiltti poika, -- sanoi naaraskarhu karhealla ja\npeloittavalla äänellä. -- Sinä olet ollut ystävällinen minun\nlapsilleni, enkä minä siis tahdo tehdä sinulle mitään pahaa. En muuten\npidä ihmisistä, ja ihmisillä on syytä pelätä harmaata karhua, mutta\nsinä saat olla poikkeuksena.\n\nJa sitten alkoi karhu syöttää pentujaan, jotka vinkuivat ilosta. Lalli\nja Villi jäivät vielä hetkiseksi luolaan, mutta peloittavalta tuntui\nkuitenkin olla tuon suuren, villin karhun läheisyydessä, ja he sanoivat\npian hyvästi ja lähtivät matkaamaan vuorten ylitse. Jonkun ajan\nkuluttua laskeutuivat he ahtaaseen laaksoon, jonka pohjassa virtasi\nkukkuloilta laskeva virta. Siellä he näkivät moniaita nahkatelttoja,\njoiden ympärillä askarteli koreihin rääsyihin puettuja naisia ja\nlapsia. Ne olivat kaikki vaskenkarvaisia, heillä oli musta tukka ja\nsangen tölskeät kasvonpiirteet.\n\nÄkkiä tarttui joku Lallia kauluksesta ja nosti hänet maasta raa'asti\nnauraa ilkkuen.\n\n-- Sinä pieni, valkoinen roisto, -- sanoi käheä ääni, ja kun Lalli\nkatsahti ylös, kohtasi häntä todellisen intiaanin tuima katse, -- ei\ntosin sellaisen intiaanin, jolla olisi ollut nahkapukimet ja koreita\nsulkia tukkaa koristamassa, millaiseksi Lalli oli intiaania mielessään\nkuvitellut, vaan sellaisen, jolla oli repaleiset eurooppalaismalliset\nvaatteet ja päässä lerppainen olkihattu.\n\nVilli syöksyi heti Lallia auttamaan ja aikoi hyökätä intiaanin\nkimppuun, mutta tämä oli ketterämpi, tarttui kissaa niskasta toisella\nkädellään ja sinkautti sen pitkän matkan päähän.\n\n-- Mitä pahaa olen sitten sinulle tehnyt, kysyi Lalli arasti.\n\n-- Et sinä, vaan sinun kansasi, -- vastasi metsäläinen tylysti.\n\n-- Tiedäkin, että koko tämä maa on kerran ollut punaisen miehen oma,\njoka vapaasti metsästi näissä metsissä ja ruohoaavikoilla. Tiedä, että\nnäillä laajoilla lakeuksilla vilisi kerran puhveleita niin lukuisasti,\nettei vaimojemme ja lastemme koskaan tarvinnut nähdä nälkää. Sitten\ntulivat nuo kalpeaihoiset miehet idästä. He kaatoivat meidän metsämme\nja ampuivat riistamme, niin että vaimomme ja lapsemme näkivät nälkää,\nkyntivät ruohoaavikot ja muuttivat nämä vapaat tasangot orjien\nvainioiksi, ja vihdoin karkoittivat he punanahkoja kuin metsän eläimiä\nja kaatoivat niitä tuliaseillaan. Emmekö heitä vihaisi? Vapaitten\nesi-isiemme tapaa noudattaen tulevat vaimoni ja lapseni paistamaan\nsinut elävältä.\n\nLalli kauhistui ja olisi kernaasti hypännyt kotiin jos olisi voinut,\nmutta punanahka sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja kantoi hänet kuin\nsäkin telttaan. Vaimot ja lapset ottivat hänet vastaan vihasta ja\nraivosta hurjasti huutaen ja rakensivat rovion paistaakseen hänet\nsillä. Mutta juuri kun he olivat puuhissaan valmiit, ja punanahka\nojensi kätensä heittääkseen Lallin roviolle, syöksyi metsästä äskeinen\nharmaa naaraskarhu hurjasti kiljuen ja iski julmalla kämmenellään\nintiaanin kuoliaaksi, jolloin vaimot ja lapset pakenivat huutaen.\nVoimakkailla hampaillaan puri se sitten poikki Lallia kytkevät hihnat,\nja poikanen nousi pystyyn kalpeana ja vapisevana.\n\n-- Te ihmiset olette maailman kurjimpia olentoja, -- ulvoi karhu, -- Te\nkidutatte ja kiusaatte toisianne saamatta siitä mitään hyötyä, mutta\nniin ei tee mikään eläin. Eläimet tappavat vain nälissään. Sentähden\nminä halveksin ja vihaan teitä kaikkia ja vast'edes puren pään poikki\njokaiselta ihmiseltä, joka kynsiini joutuu.\n\n-- Lähdehän pois nyt, -- kuiskasi Villi, -- muuten voisi karhumuorin\npäähän pälkähtää purra pääsi poikki. Se oli heti valmis sinua\nauttamaan, kun livistin luolaan pyytämään apua, mutta uskonpa sen\nmenettelyn johtuneen yhtä paljon vihasta intiaaniin kuin ystävyydestä\nsinuun.\n\nHe hiipivät hiljaa tiehensä, sillä aikaa kuin karhu vielä raivoissaan\nmörisi ja puri kuollutta intiaania, laskeutuivat alas vuorelta ja\ntulivat äärettömälle ruoholakeudelle, joka levisi joka puolelle avarana\nkuin meri. Vaellettuaan hetkisen aikaa tasankoa pitkin näkivät he\nedessään jotakin, joka näytti pieneltä mäentöyryltä, mutta\nihmeellisintä oli, että tämä töyry eli. He kuulivat kumeaa mylvintää ja\nammumista sen sisästä.\n\nPian voivat he erottaa sanojakin tuosta hurjasta mylvinästä:\n\n-- Mokomia kehnoja olentoja nuo ihmiset! Viekkaita, julmia olentoja!\nVirittävät tällaisia ansoja toisten kidutukseksi! Möö-ö-ö!\n\nLalli ja Villi kiiruhtivat paikalle ja näkivät tavattoman suuren\nkyttyräselkäisen härän, joka oli jalastaan tarttunut eräänlaisiin\nisoihin saksiin, jotka olivat kytketyt vitjoilla maahan iskettyyn\nrautapaaluun. Hampailla varustetut terät olivat tunkeutuneet syvälle\nlihaan niin että veri valui maahan.\n\nLalli pysähtyi kauhuissaan nähdessään moista julmuutta ja hän tunsi\nsydämessään sääliä härkäparkaa kohtaan.\n\n-- Härkäkulta, -- sanoi hän, -- jos tahdot seista hetken hiljaa, niin\nkoetan auttaa sinua.\n\nHärkä katsoa töllötti hämmästyneenä poikaan. -- Mutta sinähän näytät\nitse ihmiseltä, -- mörisi se epäluuloisesti. -- Ihmiset ovat surmanneet\nsukupuuttoon melkein koko sukuni, piisonihärkien eli puhvelien suuren\nkansan, joka muinoin täytti nämä ruohoaavikot. Miksi sinä sitten\nauttaisit suvun viimeistä jälkeläistä.\n\n-- Minun käy sinua niin sääli, -- sanoi Lalli kyynelet silmissä.\n\nSitten kävi hän härän luo ja väänsi kaikin voimin saksien teriä\nerilleen toisistaan, kunnes puhveli voi irroittaa vertavuotavan\njalkansa niistä.\n\n-- Tuhannet kiitokset sinulle, -- sanoi härkä ystävällisesti. -- Jos\ntahdot nousta selkääni, niin vien sinut ratsastusmatkalle, sillä muuta\npalkintoa en voi sinulle antaa.\n\nSitten kävi härkä pitkälleen maahan, ja sekä Lalli että Villi\nkiipesivät sen selkään. Sen jälkeen nousi härkä jälleen pystyyn ja\nlähti tömistämään laajaa aavikkoa pitkin.\n\nSiellä ei ollut paljon nähtävää, ainoastaan huojuvaa ruohikkoa,\njoitakin lintuja sekä parvi susia, mutta kun he olivat matkanneet\njonkun aikaa, huomasivat he kaksi kimaltelevaa teräskiskoa, jotka\njatkuivat loputtomana parittaisena viivana tasankoa pitkin. Lalli\nymmärsi heti, että siinähän oli rautatie, ja härkä alkoi nelistää rataa\npitkin. Äkkiä kuulivat he edessään lähestyvän junan kohinan.\n\n-- Poistu pian radalta, ennenkuin juna tulee -- huusi Lalli\nkauhuissaan.\n\n-- Minäpä opetan niitä junottamaan, -- mylvi puhveli raivoissaan. --\nTahdon paiskata ilmaan niiden leikkikalun ja polkea ne pirstoiksi\nsorkillani.\n\n-- Varo itseäsi! Älä toki ole hullu, -- huusi Lalli taaskin, mutta\nmistään ei ollut apua. Raivostunut puhveli syöksyi sarvet sojossa\nlähestyvää junaa kohti, joka vihelsi säikyttääkseen puhvelia ja\nhiljensi sitten hitaasti vauhtiaan. Villi ja Lalli hyppäsivät härän\nselästä ja kellahtivat toistensa ylitse ruohikkoon, ja Lalli loukkasi\nitseään aika lailla. Mielettömästi eteenpäinsyöksyvä härkä törmäsi\nkohta sen jälkeen junaa vastaan, mutta karja-aura nosti sen ilmaan ja\npaiskasi radan viereen, minne se läähättäen ja ähkien jäi virumaan.\nIhmisiä ryntäsi ulos vaunuista ja he kantoivat Lallin vaunuun Villin\naivan hiljaa livahtaessa ovesta sisään. Junassa oleva lääkäri tuli\ntutkimaan Lallin vammoja, ja sillä välin alkoi juna jälleen kiitää\neteenpäin.\n\nMatkustajat koettivat puhutella Lallia arvatenkin kysyäkseen, miten hän\noli härän selkään joutunut, mutta kuten Intiassa, ei hän täälläkään\nymmärtänyt niin halaistua sanaa valkoihoisten puheesta. Akkunasta\nkatsoessaan näki hän junan porhaltavan pitkin lakeaa ruohoaavikkoa ja\nsilloin tällöin pysähtyvän jollekin asemalle. Kerran se taas pysähtyi,\nvaikkei asemaa näkynytkään, ja ulkoa kuului ampumista ja huutoja.\nVaunuun astui pari hurjannäköistä miestä revolverit kädessä ja pakotti\nkaikki matkustajat nostamaan kätensä pystyyn. Toinen miehistä kulki sen\njälkeen matkustajasta toiseen keräillen kalleuksia heidän taskuistaan\ntoisen yhä edelleen seisoessa revolveri uhkaavasti ojennettuna.\n\nNyt tuli Lallin vuoro, ja mies huusi hänelle jotakin uhkaavalla\näänellä. Lalli arveli, että oli kysymys rahoista, ja hän haparoi\ntaskujaan, missä hän tiesi viisipennisensä olevan, mutta samassa\nhyökkäsi Villi revolveria pitelevän miehen kimppuun, kiipesi hänen\nkäsivarrelleen ja puri ja raapi hänen kättänsä, niin että hän\nhätäpäissään pudotti aseensa. Samassa matkustajista monet kävivät\nmiesten kimppuun ja sitoivat heidät. Sen jälkeen ottivat hekin esille\nrevolverinsa ja menivät toisiin vaunuihin, joissa matkustajia oli\nkohdeltu samalla lailla. Rosvot karkoitettiin sitten tai vangittiin, ja\njuna, joka oli pysähtynyt, sai taas jatkaa matkaansa.\n\nVilli ja Lalli olivat päivän sankareita, ja heille tarjottiin makeisia\nja muita herkkuja niin paljon, etteivät enää voineet ahtaa sisäänsä\nenempää, ja juna vieri yhä edelleen.\n\nMatkustajien joukossa oli muuan sangen rikas mies, joka oli erittäin\nystävällinen Lallia kohtaan. Kun juna vihdoin pysähtyi erään\nsuuren kaupungin kohdalle, otti tuo rikas mies Lallin mukaansa\nautomobiilimatkalle, jotta poika saisi nähdä kaupunkia. Mehiläisparven\nlailla hyörivät ja työskentelivät siellä ihmiset, höyrykoneet puhkivat\nja rämisivät, vasarat paukkuivat, pyörät surisivat ja korkeista\nsavupiipuista pörsysi kivihiilen savua. Talot olivat hirveän korkeat,\ntoisissa oli aina kaksikymmentä, jopa kolmekymmentäkin kerrosta, ja\ntuntui kuin olisivat ihmiset alituisesti tavoitelleet jotakin. Kun\nLalli kysyi Villiltä, joka oli mukana kaikkialla, mitä hän niiden luuli\ntavoittelevan, vastasi Villi:\n\n-- Kultaa! Näen sen kaikista heidän puuhistaan.\n\nKun tuo rikas mies oli näyttänyt kaupungin Lallille, tarjosi hän\nhänelle matkan lentokoneessa, jättiläislinnun tavalla leijaili\nlentokone maan yläpuolella, ja alhaalla näkyi vehnävainioita ja\npuutarhoja, ruohoaavikoita ja metsiä, ja he tulivat vihdoin suurelle\nvesiputoukselle, jonka kohina kuului heidän korviinsa yläilmoihin.\n\n-- Niagara, -- sanoi pohatta ja osoitti kohisevia kuohuja, jotka\nsyöksyivät vuorenreunamaa alas suuresta järvestä toiseen ja muodostivat\nuseita eri putouksia, joista muuan oli hevosenkengän muotoinen.\n\nVaahto pärskyi putouksen alapuolella valkeana pilvenä korkealle ilmaan,\nja yläpuolelle pingoitetulla sillalla kulkevat ihmiset näyttivät\npieniltä kääpiöiltä. Lallin silmiä huimasi, kun hän loi katseensa tähän\nmerkilliseen näytelmään. Hänet valtasi kummallinen pyörryttävä tunne,\njoka veti häntä syvyyttä kohti, eikä hän lopulta voinut kauemmin\nvastustaa tätä kauheata vetovoimaa, vaan heittäytyi kirkaisten\nlentokoneesta Villi kintereillään.\n\nYhä vielä vapisten heräsi hän tajuihinsa lastenkamarin sohvalla.\n\n\n\n\n5. Etelä-Ameriikka.\n\nLeveä harju ja rämeikkö. Kaimaanit ja sääsket ovat syödä Villin ja\nLallin. Aarniometsä. Apinat pieksävät kieltänsä. Iso ja pieni kissa.\nParrakas nelikätinen ystävä. Mustat kädet kytkevät matkaajat käsistä ja\njaloista, mutta yhtä mustat kirvoittavat ne jälleen. Intiaanikylä.\nViidakon neekereiden tappio. Lääkemies. Ihmeellinen pilvi.\nPurjehdusretki ilmassa. Kaksi mustaa lintua. Guanakon liha on parempaa\nkuin pojan liha. Kultaluola.\n\n\nSeuraavana iltana istui Lalli taas karttapallon ääressä ja mietti\nmielessänsä, minne tällä kertaa suuntaisi matkansa. Hänen tähänastiset\nseikkailunsa olivat olleet niin ihmeellisiä, ettei hän tahtonut päästää\nkäsistään ainoatakaan iltaa tekemättä uusia löytöretkiä, eikä häntä\nlainkaan peloittanut, vaikka hän matkoillaan oli ollut niin monelle\nvaaralle alttiina.\n\nOli varsin luonnollista lähteä tällä kertaa käymään siinä osassa\nAmeriikkaa, joka oli kapean Panaman kannaksen eteläpuolella. Villi\nnäytti olevan asiasta aivan samaa mieltä, kun se tuijotti\nkellanvihreillä silmillään suoraan tähän maanosaan. Niin pian kuin\nmaapallo oli alkanut pyöriä ja aurinko valaisi kirkkaasti\nEtelä-Ameriikkaa, hyppäsivät molemmat avaruuden halki.\n\nKun Lalli pudottuansa tuli tajuihinsa, huomasi hän istuvansa valtavan\nsuuren, ihmeellisen eläimen selässä, -- eläimen, joka oli puoleksi\nsika, puoleksi norsu ja jolla oli lyhyt kärsä. Se nukkui pitkällään\nsyvällä mutaisessa rämeikössä, johon Lalli olisi auttamattomasti\nvajonnut, ellei hän onneksi olisi pudonnut aivan eläimen leveään\nselkään. Hänen vieressään seisoi Villi häntä uljaasti pystyssä ja\nkynsin tarrautuneena paksuun, karvattomaan nahkamaiseen pintaan.\n\nEläinparka havahtui unestaan, kavahti pystyyn röhkäisten kauhusta ja\nalkoi ponnistella eteenpäin syvässä liejussa, puoleksi uiden, puoleksi\nkahlaten.\n\n-- Mitä metkuilemista se on, että tällä tavoin ahdistetaan rauhallista\ntapiiri-parkaa, -- mörisi se moittivalla äänellä.\n\n-- Anteeksi, tapiiri-herra, -- sanoi Lalli lepyttelevällä äänellä.\nErehdyksestä me vain putosimme teidän selkäänne. Älkää siitä meille\nvihoitelko.\n\nTapiiri pysähtyi ja silmäili häntä varsin hämmästyneenä viisailla\nporsaansilmillään.\n\n-- Sinähän puhut aivan kohteliaasti, -- sanoi hän rauhoittuneena, --\nenkä nyt uskokaan sinun niin pahaa tarkoittaneen. Mutta mihin te\nmolemmat olette oikein matkalla?\n\n-- Tahdoin vain nähdä vähäisen tätä maata, vastasi Lalli. -- Mikäs\npaikka se tämä on?\n\n-- Räme tämä vain on, joka sijaitsee maailman suurimman kymin,\nAmazon-virran varrella, -- vastasi tapiiri. Tämä on ihanaa, hyvin,\nhyvin kuumaa seutua, missä on runsaasti lihavaa liejua, joka voi\nsuojella keskipäivän auringolta ja kasvattaa niin oivia reheviä ja\nmaukkaita kasveja syötäväksi.\n\nNiin, kuumapa siellä olikin kamalasti, ja samanlainen kostea höyry kuin\nsaunan lauteilla. Sitäpaitsi vilisi ilmassa ilkeitä sääskiä, joilta\nLallilla oli täysi työ varjella itseään, ja liejuisesta suovedestä\nnousi iljettävä mädänneiden kasvien löyhkä.\n\n-- Enpä minä vain lainkaan pidä tästä paikasta, lausui Lalli\npäättäväisesti, karkoittaessaan nenäliinallaan sääskiä. -- Etkö olisi\nniin kiltti, että opastaisit meitä kuivemmalle kamaralle?\n\nTapiiri naurahti käheästi.\n\n-- Vai et sinä pidä siitä, -- sanoi hän hyväntahtoisesti. -- Niin, etpä\nolekaan ainoa. Jaguaari ei myöskään pidä vedestä, mutta onpa monta,\njoilla on sama maku kuin minulla. Katsohan vain vaikkapa kaimaaneja.\n\nLalli katseli ympärilleen, ja kun hän lähemmin tarkasteli esineitä,\njoita hän ensin oli luullut vedessä viruviksi lahoiksi puunrungoiksi,\nhuomasi hän niiden olevankin eräänlaisia krokotiilejä, joilla oli ruma\npää, mikä muistutti valtaisen hauen päätä ja siinä iso kita täynnänsä\nteräviä hampaita. Hirviöt alkoivat kerääntyä tapiirin ympärille ja\nmulkoilivat nälkäisesti Lallia.\n\n-- Huh, kuljeta minut täältä pian pois, -- pyysi Lalli, ja Villikin\nsylki ja sähisi kiukusta ja kauhusta.\n\n-- No, no, en minä aikonutkaan antaa niitten syödä, -- irvisti tapiiri\nhuvitettuna. -- Mutta koskapa ette ymmärrä hyvästä naapuruudesta, niin\nolkoon menneeksi.\n\nJa sitten alkoi se ravata eteenpäin, sillä välin kuin kaimaanit\ntunkeutuivat yhä ahtaampaan piiriin heidän ympärilleen, vaikkeivät ne\nrohjenneetkaan ahdistaa suurta tapiiria. Siellä täällä uiskenteli myös\nerikokoisia kilpikonnia, ja monenlaatuisia vesilintuja pulikoi ja\nrätkätti reheväin vesikasvien keskellä. Paikka paikoin oli veden pinta\naivan niiden lehtien peitossa, joista toiset olivat niin suuria, että\nne Lallin mielestä olisivat kannattaneet häntäkin, ja monella oli\nvarsin kauniit kukat.\n\nVesi madaltui vähitellen, ja vihdoin tulivat he kuivalle maalle tiheään\njylhään metsään. Tämän metsän pimennoista kuului niin kauhea kiljunta,\nettä Lallia puistatti luihin ja ytimiin saakka.\n\n-- Tuonne en minä uskalla mennä, -- sanoi Lalli tapiirille, mutta tämä\nvain nauroi.\n\n-- Nehän ovat vain hassunkurisia mölyapinoita, -- sanoi hän\nylenkatseellisesti. -- Eivät ne tee kellekään pahaa, vaikka koettavat\nuskotella olevansa hirveän vaarallisia. Jaguaari se vasta on\nvaarallinen, mutta ei sekään virka mitään, ennenkuin käy kimppuun, niin\ntiedäkin pitää varasi.\n\n-- Minäpä kyllä pidän vahtia, -- virkkoi Villi, joka taaskin tunsi\nolevansa turvassa tultuaan kuivalle maalle.\n\nSitten heittivät he hyvästit ystävälliselle tapiirille ja tunkeutuivat\naarniometsään. Mutta sepä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä\nkorkeiden jättiläispuiden välillä kierteli paksuja köynnöskasveja\nrönsyillen puusta puuhun, ja siellä missä auringonsäteet voivat ne\nsaavuttaa, puhkesi niihin kauniit kukkatertut. Lallin ja Villin olisi\nollut mahdotonta tunkeutua ilman kirveen apua metsään, elleivät he\nolisi löytäneet kapeaa, petoeläinten tallaamaa polkua.\n\nVilli juosta livisti edellä polkua pitkin tähystelemässä ja Lalli\nseurasi perästä. Äkkiä palasi Villi kiireesti takaisin ja kuiskasi:\n\n-- Tuolla edempänä istuu puussa julman iso täplikäs kissa vaanimassa.\nSe mahtaa varmasti olla jaguaari, josta tapiiri puhui. Mitäs me nyt\nteemme? Jos sinä kuljet sen oksan alitse, jolla se istuu, niin\nheittäytyy se niskaasi, emmekä me myöskään voi päästä sen ohitse, sillä\nmetsä on liian tiheä. Mutta ehkäpä minä voin houkutella sen sieltä, jos\nkoetan parastani.\n\nVilli hiipi taas eteenpäin, siksi kunnes tuli aivan lähelle valtavan\nsuurta kissaa. Silloin piilottautui hän puun taakse ja huusi täyttä\nkurkkua:\n\n-- Hei kuulehan sinä, täpläinen lurjus, sinä hävytön lampaansyöjä, sinä\npelkuri roisto ja varas, otappa kiinni, jos saat!\n\nJaguaari nosti päätänsä. Sen silmät säkenöivät vihasta, ja se päästi\nkiukkuisen kiljahduksen, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan. Silloin\nkiipesi kissa puuhun sen yläpuolelle ja alkoi nakella oksia ja\nmädäntyneitä hedelmiä sen päälle. Vihan vimmoissa kavahti jaguaari\npystyyn ja alkoi ajaa takaa pientä kiusanhenkeään, mutta tämä lähti\nkiipeilemään kapeita, huojuvia köynnöskasveja pitkin, jotka eivät\nvoineet kestää raskaan jaguaarin painoa, ja kapuili tällä tapaa puusta\npuuhun. Joskus se päästi jaguaarin aivan lähelleen ja nauroi sitä\nvasten naamaa koko ajan sinkautellen jälkeensä herjaavia pilkkasanoja.\nSilloin teki peto raivoissaan valtavia loikkauksia häntä kohti, mutta\nketterä kissa ei ollut koskaan siinä, missä ahdistaja oli hänet\nviimeksi nähnyt. Niin eteni ajo tiheään metsään, ja sillä välin hiipi\nLalli eteenpäin polkua myöten aina niin pitkälle, ettei hän enää\nkuullut heidän torailuaan, pilkkasanojaan eikä huutoaan. Muutaman\nminuutin kuluttua liittyi Villi taas hänen seuraansa uljaana ja\nkiihdyksissä.\n\n-- Enkö tehnyt tehtävääni hyvin, -- nauraa virnisti hän, ja Lalli\nsilitti hyväillen hänen säkenöivää, kellanpunaista selkäänsä.\n\nHeidät keskeytti kauhea, puunoksilta kuuluva meteli, ja katsahtaessaan\nylöspäin näkivät he parven apinoita, jotka huiskauttivat itsensä\noksalta oksalle. Lalli ei ollut koskaan voinut aavistaakaan, että\napinat saattoivat olla niin ketteriä. Ne tarttuivat kiinni hännällään\nyhtä usein kuin käsilläänkin, ja välistä riippuivat ne oksista vain\nhäntänsä varassa ja virnistelivät Lallille ja Villille. Ne olivat\nvarmastikin mölyapinoita.\n\n-- Etkö luule meidän nähneen, kuinka jaguaaria petkutit, -- huutelivat\nne Villille. -- Se ei tosiaankaan ollut kissan työksi hullumpaa, mutta\nmeitäpäs et kykenekään saamaan kiinni, vaikkapa eläisit satasen vuotta.\n\n-- Mitä minulla olisi teidän kanssanne tekemistä, kurjat rimppakintut,\n-- ärähti Villi suuttuneena. -- Mölytä te kyllä osaatte, mutta mitä\nhyötyä siitä on, kaikki apinat ovat kurjia pelkureita ja pettureita.\nSen olen ennenkin nähnyt.\n\nSilloin apinat vuorostaan suuttuivat ja alkoivat puista pommittaa heitä\nhedelmillä, niinkuin olivat nähneet Villin tekevän jaguaarille, mutta\nLalli ja Villi vain nauroivat, ja Lalli söi moniaita hedelmiä, jotka\nolivat sangen virkistäviä tässä kuumuudessa.\n\n-- Ei saa tuomita kaikkia apinoita noiden mölysuiden mukaan, -- sanoi\nlempeä, rauhallinen ääni heidän vierestään, ja kun he katsoivat\ntarkemmin, istui pieni apina aivan heidän lähellään ja keinui oksalla.\n\nSe oli kummallinen olento, aivan kuin pieni kurttunaamainen ukko, jolla\noli iso, musta parta, mutta sen rumista kasvoista tirkisti lempeä,\nvakava silmäpari.\n\n-- Kuka sinä olet, -- kysyi Lalli uteliaasti.\n\n-- Ihmiset ovat antaneet minulle niin ruman nimen, etten ilkeä sitä\nsanoakaan,- -- vastasi apina hiukan alakuloisesti. -- Mutta sinähän\nvoit nimittää minua Kimoksi.\n\n-- Sinä näytät kiltiltä, Kimo, -- sanoi Lalli luottavaisesti, -- ja\nminä tahdon kernaasti olla ystäväsi.\n\nSilloin ojensi apina pienen, karvaisen ja pitkäsormisen kätensä, ja\nLalli puristi sitä sydämellisesti. Hän kertoi nyt Kimolle, että hän\nkernaasti tahtoi tarkata maata, ja apina oli kohta valmis seuraamaan\nhäntä. He matkasivat kolmisin aarniometsän läpi seuraten yhä polkua.\n\nHe näkivät monta kummallista eläintä ja kasvia, hullunkurisia\nlaiskiaisia, jotka riippuivat liikkumattomina puun oksista ja\nmulkoilivat heihin, sarvaita, isoja ja pieniä sisiliskoja, käärmeitä ja\nihmeen kauniita kukkia, joiden Kimo sanoi olevan kämmekkäitä, mutta\nihmisistä eivät he nähneet jälkeäkään. Ihmeellisimpiä Lallin mielestä\nolivat kuitenkin pienet linnut, jotka hyörivät kukissa pistäen\npitkät nokkansa niiden kupuun imeäkseen hunajaa ja helottivat\nauringonpaisteessa kuin mitä ihanimmat moniväriset jalokivet. Kimo\nnimitti niitä kolibreiksi.\n\nVihdoin tulivat he metsästä suurelle virralle, joka aukeni heidän\nedessään meren lahden laajuisena. Juuri kun he tulivat rannalle,\nsyöksyi metsästä esiin joukko mustia miehiä, joilla oli yllään vain\njokunen rääsy ja päässä olkihattu. He olivat julman ja kauhean näköisiä\nja tarttuivat kovakouraisesti Lalliin ja sitoivat hänen kätensä ja\njalkansa. Ei ollut laisinkaan apua siitä, että Villi puri ja raapi\nheitä. Hän oli itsekin vähällä joutua surmatuksi ja pakeni metsään.\nKimo kaikkosi heti kahakan alussa, ja Lalli ajatteli murhemielin, että\ntämä uusi ystävä oli hänet heti pettänyt.\n\nMetsäläiset leiriytyivät nyt virran rannalle ja sytyttivät nuotiotulen.\nHeidän keskustelustaan Lalli ymmärsi, että he olivat neekereitä, jotka\npolveutuivat muinaisista orjista ja jotka nyt olivat hakeneet itselleen\nturvapaikan aarniometsässä, missä elivät rosvoilemisella ja\npyydystämällä metsänriistaa ja kalaa. He vihasivat valkoihoisia, jotka\nolivat pitäneet heidän esi-isiään orjuudessa ja tahtoivat pakottaa\nheitäkin työskentelemään tiluksillaan hyvin pienestä palkasta. Nyt he\ntahtoivat kostaa Lallille, mutta kosto pantaisiin täytäntöön vasta\nseuraavana päivänä, sillä heidän päällikkönsä sattui olemaan poissa ja\npalaisi vasta huomenissa. He istuivat ja suunnittelivat keskenään,\nkuinka kiduttaisivat ja kiusaisivat vankiaan, ja Lalli tunsi itsensä\nkovin yksinäiseksi ja itki ja vapisi, ja sääsketkin purivat, hänen\nvoimatta tehdä mitään suojellakseen niiltä itseään.\n\nSitten meni aurinko mailleen, ja metsästä alkoi kuulua kaikenlaisia\nkummallisia ääniä ja villieläinten ulvontaa ja mölinää. Lallin mielestä\ntämä oli kovin kauheaa, mutta hän rauhoittui huomatessaan vieressään\ntavattoman ison sammakon, joka juuri tuon mölinän aiheutti. Ilmassa\nliiteli suuria lepakoita ja hyönteisiä, jotka loistivat kuin pienet\nsähkölamput, ja isot kovakuoriaiset ja yöperhoset pitivät surinaa.\nTähdet tuikkivat taivaalla ja näyttivät tahtovan lohduttaa häntä hänen\nsurussaan, ja niitten keskellä vaelsi kuu ikäänkuin paimen lampaitaan\nkaitsien.\n\nNeekerit paneutuivat nukkumaan tulen ääreen eivätkä huolineet edes\nasettaa vahtia vartioimaan Lallia, jonka tiesivät olevan lujasti\nsidottuna. Mutta tuskin olivat he nukkuneet, ennenkuin pieni, musta\nolento ryömi metsästä, ja ilokseen Lalli tulen valossa tunsi uuden\nystävänsä Kimon.\n\nApina pani sormen suulleen merkiksi, että Lalli olisi ääneti, ja hiipi\nsitten hänen luokseen ja alkoi nopeilla sormillaan aukoa solmuja häntä\nkytkevistä nuorista.\n\nPian oli Lalli taaskin vapaa, ja he hiipivät metsään, missä Villi\nodotti.\n\n-- Nuo neekerit ovat pahinta roskajoukkoa mitä tiedän, -- sanoi Kimo.\n-- Intiaanit ovat paljon parempia, ja parasta onkin, että opastan sinut\nheidän leiriinsä, sillä muutoin ei tiedä miten sinun voi käydä täällä\nmetsässä, jossa et ole tottunut vaeltamaan ja jossa niin monet vaarat\nuhkaavat. Pidä nyt varasi! Tuolla vaanii käärme, joka on niin\nmyrkyllinen, että olisit kuoleman oma muutaman minuutin kuluttua, jos\nse purisi sinua, ja se on niin vihainen, että ajaisi takaa sinua\npaetessasi.\n\nSe on mykkä kalkkarokäärme.\n\nJa Lalli näki tosiaankin kuutamossa suuren käärmeen, jolla oli selässä\nvinoja, nelikulmaisia tummia täpliä. Se oli jo kierittäytynyt kokoon\npaiskautuakseen puremaan, niin että Lalli töin tuskin ehti väistää ja\njuosta pakoon, ja vielä hetken aikaa kuului kahinaa oksien keskessä,\nkun se ajoi häntä takaa.\n\nHän oli hyvin kauhuissaan ja ymmärsi nyt, että tämä metsä todella oli\nhänelle liian vaarallinen, ja sääskien puremat syhyivät ja kirvelivät\nhänen kasvoissaan. Kimo nimitti näitä sääskiä moskiiteiksi.\n\nSiksipä hän antoi vastustelematta Kimon viedä itseään minne tämä\ntahtoi, ja hetken kuluttua tulivatkin he aukeamalle, jolle näkivät\npystytetyn moniaita majoja. Majojen edessä paloi nuotiotulia, ja\nlähestyessään näkivät he tulien ääressä muutamia olentoja kyyryllään.\nNämä nousivat nyt pystyyn, ja tulen valossa näkyi muutamia\ntuuheatukkaisia ja tummakasvoisia intiaaneja, jotka tekivät\nystävällisiä eleitä. He olivat ylipäänsä varsin rumia, litteänaamaisia\nkun olivat, mutta siitä ei Lalli välittänyt, koskapa he olivat\nystävällisiä hänelle ja hänen toverilleen. He hyväilivät Villiä ja\nnauraa virnistelivät hyväntahtoisesti Kimolle, ja kun vielä uteliaita\nnaisia ja lapsia tuli ulos majoista ja nämä uskalsivat tulla tulien\nääreen, niin alettiin pitää iloa ja laskea leikkiä, ja intiaanit\npaistoivat tulella isoja kappaleita hirvenlihaa, sisiliskoja ja lintuja\nja leipoivat leipää eräänlaisista juurista, joita he sanoivat\nmaniokiksi. Lalli ja Villi viihtyivät hyvin tässä iloisessa seurassa,\nainoastaan Kimo pysyi koko ajan syrjässä, istuen aukean paikan laidassa\nkasvavissa puissa.\n\nÄkkiä huusi apina puun latvasta:\n\n-- Neekerit tulevat!\n\nIntiaanit eivät ymmärtäneet hänen puhettaan, mutta kun Lalli käänsi\nsanat heidän kielelleen, syntyi leirissä kauhea mellakka. Vaimot ja\nlapset syöksyivät takaisin majoihin, mutta miehet tarttuivat aseisiinsa\nja kävivät väijyksiin pensaitten ja puitten taakse, ja kun neekerit\ntulivat, saivat he vastaansa nuoli- ja luotituiskun, niin että he päätä\npahkaa pakenivat. He olivat luulleet tapaavansa leirin sikeässä unessa\nja voivansa ryöstää sitä vastarintaa kohtaamatta.\n\nIntiaanit olivat hyvin kiitolliset pelastuksestaan, ja heidän iäkäs\npäällikkönsä kysyi Lallilta, eivätkö he voisi tehdä jotakin hänen\nhyväkseen. Silloin Lalli vastasi, että hänen ainoa halunsa oli saada\nnähdä seutua.\n\n-- Meidän lääkemiehemme on suuri taikojen tekijä, -- vastasi päällikkö\nvakavasti. -- Ehkä hän voi olla sinulle tässä apuna.\n\nTietäjä oli kummallinen, kurttunaamainen vanha ukko, jolla oli\nkotkansulkia valkoisessa tukassaan, renkaat nenässä ja korvissa ja koko\nruumis tatuoitu haaveellisilla kuvioilla. Kädessään oli hänellä pieni\nrumpu, jonka pärinä kaikui salaperäisesti hiljaisessa metsässä.\n\nTämä eriskummallinen olento meni nyt tulen ääreen ja mutisi\nkaikenlaisia loitsuja sekä pyysi Lallia ja Villiä käymään lähemmäksi.\nSenjälkeen heitti hän äkkiä kourallisen kuivia yrttejä tuleen. Liekit\nrätisivät ja kohisivat, ja sakea sininen savu täytti ilman. Se sakeni\nyhä noidan lyödessä rumpua ja mutistessa loitsujaan. Lalli alkoi tuntea\nitsensä ylen keveäksi, aivan kuin ei hänellä enää olisikaan mitään\nruumista. Sininen savu sakeni yhäti ympärillä, eikä hän enää voinut\nerottaa intiaaneja, jotka oli äsken nähnyt maassa pitkällään hartaan\nvavistuksen vallassa, eikä hän myöskään kuullut mitään muuta kuin\nnoitarummun pärinää.\n\nHänestä tuntui, että tämä ääni tuli kaukaa alhaaltapäin, ja että hän\nitse savun kannattamana liiteli ylöspäin.\n\n-- Tule tänne, -- huusi Villi jostakin korkealta, ja kun Lalli alkoi\nhaparoida käsin ja jaloin, solui hän ylöspäin pilven lävitse, aivan\nniinkuin syvässä vedessä sukeltaessa käy.\n\nÄkkiä pisti hän päänsä esiin pilvestä, ja hänen yläpuolellaan kaareutui\nsininen taivas, jolla aurinko helotti polttavan kuumana. Vielä muutama\nvetäisy käsillä, ja hän oli vatsallaan pilven varassa, joka oli pehmeä\nkuin pumpuli, mutta kannatti häntä varsin hyvin ja näytti leijailevan\nkirkkaassa ilmassa. Täällä tapasi hän Villinkin sinne jo ennen\nsaapuneena.\n\n-- Tämä vasta on hauskaa, -- myhähti Villi ja ryömi aina pienen pilven\nreunalle. -- Täällä on vielä parempi olla kuin rakennuksen katolla.\n\nLalli seurasi Villin esimerkkiä. Häntä ei laisinkaan huimaissut, ja hän\nistahti varsin mukavaan asentoon pilven reunalle jalat riipuksissa. Hän\nnäki nyt vapaasti yli koko ihanan maiseman. Allansa hän näki\naarniometsän, jonka halki valtavat virrat polvittelivat, ja ihmeellistä\noli, että metsä täältä ylhäältä käsin näytti mitä ihanimmalta\nkukkaistarhalta. Kaikki nuo tuhannet köynnöskasvit kiemurtelivat\nkorkeiden puiden latvoihin ja kukkivat siellä mitä ihanimmassa\nväriloistossa.\n\nNopeasti painui pilvi etelään, kulki pienten intiaaniasutusten\nvaatimattomien viljelysten ja vihdoin valkoihoisten kahvi- ja\npumpuli-istutusten yli, ja rannikolla Lalli näki monta suurta\nkaupunkia, jotka loistivat valkoisina auringonpaisteessa. Vielä\nkauempana etelässä aukeni ruoholakeuksia, jotka muistuttivat\nPohjois-Ameriikan ruohoaavikolta, ja osa niistä oli viljelysmaana,\njolla kypsyvä vehnä aaltoili. Täälläkin vierittelivät suuret joet\naaltojaan, ja niiden suupuolella näkyi yleensä kaupunkeja.\n\nNyt painui pilvi länteen, ja Lallin silmien edessä kohosi korkea\nvuorijono, jonka huiput loistivat ikuisen lumen peittäminä. Joistakin\nhuipuista nousi savua, osoittaen niiden olevan tulivuoria, ja kerran\nsivuuttivat he sellaisen kraatterin, joka oli kuin tulinen järvi, ja\ntulikiven katku kohosi aina heidän neniinsä saakka. Toisin paikoin\nvuoret laskeutuivat äkkijyrkkinä mereen, toisin paikoin näkyi kapea\nrannikkokaistale, joka näkyi olevan sangen tiheään asuttu, ja suuret\nlaivat saapuivat satamiin ja lähtivät sieltä taas ulos merelle.\n\nLallin vielä ollessa syventyneenä tämän näytelmän katselemiseen tuli\nnäkyviin pari isoa, mustaa lintua, jotka lentää pyyhkäisivät halki\nsinisen avaruuden. Niillä oli punainen kaula ja valkoinen röyhelö.\nTyynesti ja mahtavasti ne lähestyivät pilveä ja kiersivät sitä parisen\nkertaa uteliaasti tarkastellen Lallia ja Villiä. Ne näyttivät väkeviltä\nja vaarallisilta, ja Lalli pelkäsi niiden hyökkäävän hänen kimppuunsa.\n\nVihdoin ne leijailivat pilven luo ja istuivat sen reunalle tirkistellen\nLallia ja Villiä terävin ja säihkyvin silmin. Lalli tervehti niitä\nkohteliaasti, kuten hänen tapansa oli, ja kysyi:\n\n-- Mitä lintuja te olette? En ole koskaan ennen teidänlaisianne nähnyt.\n\n-- Me olemme maailman suurimpia petolintuja, kondoreja, -- vastasi\ntoinen lintu vaakkuvalla äännellä pää ylpeästi kenollaan. -- Me istumme\njuuri tässä kahden vaiheilla, söisimmekö sekä sinut että tuon pienen\nkissan suuhumme. Meillä ei koskaan ole ollut tapana syödä ihmisiä,\nmutta vuoristossa on ollut kerrassaan kehnot ajat, ja meidän poikasemme\nnäkevät nälkää. Sinä olet vain niin sietämättömän kohtelias ja\nystävällinen, että tuntuu vastenmieliseltä pistää sinua poskeensa.\n\nLalli tunsi kylmän karmivan selkäpiitänsä, mutta hän tekeytyi aivan\nrohkeaksi.\n\n-- Jos te vain panette parastanne, niin löydätte varmastikin pian\njotakin maukkaampaa, -- sanoi hän koettaen laskea leikkiä. --\nKissanliha on hyvin huonoa ja pojanliha vielä kehnompata. Mutta ehkä te\nvoitte sanoa minulle, mitä vuoria nuo tuolla ovat.\n\n-- Ne ovat tietysti Andes-vuoria. Etkö sinä sitä tiedä? -- vastasi\nkondoreista toinen. -- Siellä meidän kotimme on. Tuon korkeimman huipun\nnimi on Chimborazzo.\n\n-- Älä nyt lörpöttele joutavia tuon poikanaskalin kanssa vain siksi,\nettä hän on sinulle kohtelias, -- juorotteli äkkiä toinen kondori\nkäheällä äänellä. -- Nalikka ehkä ei ole kyllin hyvä täyteläiseen\nvatsaan, mutta kun poikasemme näkevät nälkää, on asia toinen. Ihmiset\nitse eivät ole niinkään helläsydämisiä, kun on kysymyksessä muiden\neläinten tappaminen. Miksi me sitten osoittaisimme sääliä heitä\nkohtaan? Jos sinulla on paha omatunto pojan suhteen, niin ota nyt\nainakin tuo kissa, minä otan pojan osalleni. Kas niin, tule nyt!\n\nToinen kondori näytti vielä epäröivän.\n\n-- No niin, -- sanoi se vihdoin vastahakoisesti, -- lupaathan, ettet\ntapa häntä, ennenkuin olemme ehtineet kotiin. Voisihan sattua, että\nlöytäisimme matkan varrelta jonkun suuren kuolleen eläimen, ja silloin\nolisi tappaminen ollut tarpeetonta. En pidä laisinkaan tästä jutusta.\n\n-- Olkoon menneeksi -- sanoi äskeinen kondori vihaisesti. -- Mutta\njouduhan nyt vain matkaan! Poikasemme voivat meidän jutellessamme\nvaikka kuolla nälkään.\n\nNäin sanoen otti se Lallin vahvoihin kynsiinsä, toisen tarttuessa\nVilliin, joka makasi siinä kuolleeksi tekeytyen. Ja sitten liidettiin\nhalki ilmameren korkean Chimborazzon lumipeitteistä huippua kohti.\n\n-- Katsoppas, -- huusi Villiä kantava lintu, kun he lähestyivät noita\nkolkkoja tunturijyrkänteitä, -- tuollahan on kuollut guanako\nKultaluolan ulkopuolella.\n\nMolemmat linnut laskeutuivat nopeasti alaspäin, ja kohta tunsi Lalli\nseisovansa kallionkielekkeellä. Tämä oli vain kahden metrin levyinen\npengermä äkkijyrkässä vuoriseinämässä, ja aivan hänen vieressään näkyi\npyöreä kallioluolan aukko ja sen edustalla oli iso kuollut eläin, joka\nmetsästäjän luodin tappamana luultavasti oli pudonnut satasen metriä\nkorkeammalta pengermältä.\n\nSe kondori, joka oli Lallia kantanut, syöksyi heti ylen ahneesti\nkuolleen guanakon kimppuun, mutta toinen tuli Lallin luokse ja puhui\nhänelle ystävällisesti.\n\n-- Kuuleppas nyt, poika, -- sanoi hän. Me olemme säikähdyttäneet sinua\nkoko lailla, mutta korvaukseksi kerron sinulle tästä luolasta jotakin,\nmitä valkoiset ovat etsiskelleet monta sataa vuotta, sitä koskaan\nlöytämättä. Kun valkoihoiset ensin tulivat tähän maahan, himoitsivat he\nvain kultaa, kuten kondorit himoitsevat lihaa, ja he ryöstivät,\nrääkkäsivät ja surmasivat intiaaniraukkoja vain päästäkseen käsiksi\ntähän metalliin, joka ei kuitenkaan kelpaa syötäväksi. Intiaaneilla oli\nsiihen aikaan paljon kultaa, mutta kun he näkivät, kuinka valkoihoiset\nsitä janosivat, päättivät he piilottaa kultansa sellaiseen paikkaan,\nmistä nämä rosvot eivät sitä koskaan voisi löytää. Muuan intiaani oli\nsattumalta keksinyt tämän luolan, jota ei voinut nähdä ylhäältä eikä\nalhaaltakäsin ja johon saattoi päästä vain laskeutumalla nuoran varassa\nylemmältä pengermältä. Tänne piilottivat he suurimman osan kullastansa,\neikä kukaan niistä, jotka olivat tässä työssä mukana, ole koskaan\nilmaissut salaisuutta. Voit itse käydä luolaan katselemaan kultaa.\n\nLalli ojenteli jäykistyneitä jäseniään ja tunsi kohta mielensä\nreippaammaksi, ja Villikin heräsi valekuolleista ja silitteli kylkeänsä\nhänen jalkaansa vastaan. Lalli oli tullut kondorin kertomuksesta niin\nuteliaaksi, että hän päätti mennä luolaan.\n\nTämä ei ollut syvä, ja kun Lalli oli ahtaasta aukosta astunut sisälle,\navautui se tilavaksi, kehämäiseksi huoneeksi. Oviaukosta tunkeutui\nauringonvaloa sisään ja välkkyi ja säihkyi kultakasoissa, joita oli\nkaikkialla. Erääseen kohtaan oli pinottu puhtaasta kullasta tehtyjä\nisoja, raskaita pyöriä, joihin oli piirustettu täyteen kaikenlaisia\nihmeellisiä merkkejä, toisin paikoin oli kasoittain erilaatuisia\nkulta-astioita, haarniskoita, aseita, työkaluja, kaikki kullasta, ja\nkaikkialla luolan lattialla välkkyi paksu kultahiekkakerros.\n\nLalli seisoi aivan hämmentyneenä ja katsoa tuijotti kaikkeen tähän\nkultaan. Hän oli kuullut sanottavan, että se, joka omisti paljon\nkultaa, oli rikas, ja täällähän oli sitä niin paljon, että sillä\nsaattoi tehdä kaikki Helsingin asukkaat rikkaiksi. Hänen täytyi ottaa\njotakin mukaansa vanhemmilleen, kun hän lähti kotiin.\n\nHän valitsi itselleen kultamaljakon, niin raskaan, että hän töin tuskin\njaksoi kantaa sitä, ja sitten astui hän taas ulos pengermälle\nkintereillään Villi, joka välinpitämättömänä oli seurannut häntä\nluolaan ja sen nurkissa vaaninut hiiriä Lallin tarkastellessa kultaa.\nKondorit olivat jo lentäneet tiehensä saatuaan ruokaa poikasilleen,\nmutta niitä hän ei enää tarvinnutkaan. Hänen piti vain hypätä\navaruuteen pudotakseen lastenkamarin sohvaan.\n\n-- Tule, Villi, -- huudahti hän ja hypähti sitten kuilun reunalta alas.\n\nLento avaruuden halki oli kauhea, ja kun hän tuli tajuihinsa sohvassa\nja alkoi haparoida kultamaljakkoa, joka oli ollut hänen kainalossaan,\nhuomasi hän kadottaneensa sen pudotessaan.\n\n\n\n\n6. Austraalia.\n\nYlhäistä sukua. Ilkeä karhu ja sen vaimo. Kaksi mustaa poikaa. Koiria,\njotka ovat karhuja suuremmat. Neekerivanhus. Papukaijoja lampaita\nsyömässä, ja maanvaivana olevia kaniineja. Kenguruja, jotka pilkkaavat\nihmisiä, mutta pelkäävät kissoja. Mustia joutsenia. Kaunis kuolinpaikka\nja suurenmoinen lahja. Partasuu mies ja laukaus.\n\n\nLalli oli hyvin pahalla tuulella koko seuraavan päivän sen tähden, että\noli kadottanut kauniin kultamaljakon hypätessään avaruuden halki. Hänen\nteki kovasti mieli uudelleen koettaa päästä Kultavuorelle ja ottaa\nsieltä mukaansa jokin muu kultaesine. Hänen vanhempansa tulisivat aivan\nvarmaan hyvin iloisiksi, jos saisivat paljon kultaa, mutta hän ymmärsi,\nettä olisi aivan mahdotonta suunnata hyppäystä niin täsmällisesti,\nettä joutuisi tuolle kapealle pengermälle, ja sitäpaitsi oli hän\nEtelä-Ameriikassa ollut niin monessa vaarassa, että häntä pelotti käydä\nsiellä toistamiseen. Sen sijaan valtasi hänet suuri halu käydä siinä\nmaanosassa, joka näytti suurelta valtameren saarelta ja oli nimeltään\nAustraalia. Se sijaitsi Suomeen nähden maapallon vastakkaisella\npuolella, ja siellä oli aina yö, kun meillä oli päivä, ja talvi, kun\nmeillä oli kesä. Ehkäpä hän saattoi sieltä tuoda mukanaan jotakin\nsellaista, joka ilahduttaisi vanhempia yhtä paljon kuin kulta.\n\nVilli oli luonnollisesti mukana, kun hän illalla hiljaisessa\nlastenkamarissa teki suuren hyppäyksensä, ja kun Lalli tuli tajuihinsa\nlennettyään halki avaruuden, huomasi hän kierivänsä kissa mukana ison\nmuurahaiskeon rinnettä alaspäin. Hänen päänsä yläpuolella kaareutui\nkauniista höyhenmäisistä jättiläissaniaisten lehdistä muodostunut\nkatos, ja kappaleen matkaa kauempana solisi hiljainen puro.\nMiellyttävä, vihertävä valo vallitsi suurten saniaisten alla, ja\nlauhkea lämmin tuuli siveli Lallin poskia. Enempää hän ei kuitenkaan\nehtinyt nähdä, sillä muurahaiset alkoivat ahdistaa häntä ja kiivetä\nhänen kimppuunsa joka taholta.\n\n-- Huh, -- huusi Villi ja alkoi pudistaa muurahaisia turkistaan.\n\n-- Etkö pikemminkin voi syödä niitä suuhusi, niinkuin minä teen, --\nkysyi naukuva ja vikisevä ääni muurahaiskeon takaa, ja kun Lalli\nkatsahti sinne, näki hän soman pienen eläimen, jolla oli linnun nokka\nja ruumis piikkien peitossa kuten piikkisialla. Se oli kuopinut reiän\nmuurahaispesään ja pisti nyt alituiseen nokkansa siihen, pitkän kielen\nriippuessa suusta. Niin pian kuin kielelle oli kertynyt muurahaisia,\nvetäisi eläin sen taas suuhunsa ja lappoi muurahaiset vatsaansa.\n\n-- Hyvältäkö maistuvat? -- kysyi Villi ivallisesti pilkaten.\n\n-- Erinomaiselta, -- vastasi eläin.\n\n-- Mikäs omituinen otus sinä olet, -- kysyi Lalli.\n\n-- Minä olen nokkasiili, -- sanoi toinen nähtävästi ylpeänä. -- Minun\nsukuni on koko tämän maan vanhimpia nisäkässukuja. Olen hyvin läheistä\nsukua linnuille, niinkuin voit huomata nokastani. Nämä piikit ovat vain\njonkunlaisia höyheniä. Ainoastaan tuolla alhaalla purossa elävä\nnokkaeläin on lintujen vielä läheisempi serkku.\n\n-- Hoi, naapuri, -- huusi hän vikisevällä äänellään. -- Olemme saaneet\npitkämatkaisia vieraita.\n\n-- Tulen, tulen, -- vastasi yhtä vikisevä ääni, ja puron äyrästä\npiipersi ylös pieni, näppärä olento, jolla myös oli pitkä nokka, mutta\njolla oli kankea karvapeite piikkien asemesta.\n\n-- Olen tässä juuri kertonut näille herroille, että te olette\nAustraalian vanhinta nisäkässukua, -- selitti nokkasiili, nielaisten\nsuun täydeltä muurahaisia.\n\n-- Aivan niin, aivan niin, -- vastasi nokkaeläin mahtavana. -- Me\nolemme ylhäisintä aatelia täällä. Me munimme munia kuten linnut ja\nuimme kuten sisiliskot. Meistä ovat kaikki muut nisäkkäät kehittyneet.\n\n-- Vai niin, -- tokaisi Villi halveksivasti. -- Mitähän hyötyä on\nsiitä, että on lintujen sukua, kun ei kuitenkaan osaa lentää? Omasta\npuolestani minä ahmin mieluummin munia kuin itse niitä munin, ja syön\nennemmin lintuja kuin olen niitten sukulainen.\n\n-- Tunnutte, hyvä herra, ylen paljon palvelevan vatsaanne, -- arveli\nnokkaeläin ylhäisesti keikauttaen niskaansa, ja kissa näytti joutuvan\naivan häpeisiin. -- Mitä minuun tulee, -- jatkoi nokkaeläin -- niin\npäähäni ei pälkähtäisikään varastaa toisten munia tai syödä muuta kuin\nsimpukoita, matoja ja kaloja, mutta sille en mahda mitään, että\njälkeläiseni huonontuvat suvustaan. Minusta polveutuvien eläinten\njoukossa on täällä Austraaliassa monta sellaista, jotka syövät muita\neläimiä. Ne eivät ole sinua paremmat, vaikkakin kaikilla on poikastensa\nsäilyttämistä varten pussinsa, jollaista sinulla ei ole. Täällä asustaa\npussihukka, pussinäätä ja pussikarhu ja minkä nimisiä kaikki\nlienevätkään, mutta pahin kaikista on pussiahma, vaikkakaan se ei ole\nsuuri, sillä se ei anna minkään eläimen elää rauhassa, jos vain se\nsille jotakin mahtaa.\n\n-- Panetteletko sinä kunnon väkeä selän takana, mokoma katala roisto,\n-- sähähti vihainen ääni saniaisviidakosta, ja esiin syöksyi\ntuuheakarvainen olento säihkyvin silmin ja hampaat irvessä.\n\nNokkaeläin pakeni puroon nuolen nopeudella, nokkasiilin levittäessä\nkaikki piikkinsä suojakseen.\n\n-- Pakene, poika, -- vikisi nokkasiili hätäytyneenä. -- Kas tuossa on\nitse paholainen kimpussamme.\n\nEsiin syöksyvä pussiahma ei ollut iso, mutta näytti niin hurjalta ja\nilkeältä, että Lalli kadotti rohkeutensa ja pakeni muurahaiskeon\ntoisella puolella olevaan korkeaan puuhun, jonka paksu runko kohosi\nsaniaisten keskestä, mutta jonka latvaa hän ei voinut nähdä tuuheilta\nsaniaislehdiltä. Sillä välin ryhtyi Villi rohkeasti taisteluun\npussiahmaa vastaan hypäten sen niskaan. Ahma tavoitteli purrakseen,\nniin että leukapielet naksahtelivat tuhoaennustavasti, mutta kissa oli\naina sitä sukkelampi. Villin lyhyet hampaat ja kynnet eivät kuitenkaan\nvoineet läpäistä ahman tuuheata turkkia, ja niin pian kuin Lalli oli\npuussa turvassa, livahti Villikin parilla loikkauksella perästä.\n\n-- Siinä sinulle parahiksi, senkin roisto, vikisi nokkasiili\nraivoavalle ahmalle, joka kiukuissaan puri ja repi kaarnaa\npuunrungosta.\n\n-- Vartokaapa vain, -- huusi ahma. -- Minä tässä vielä näännytän\nnälkään teidät molemmat siellä puussa. Kutsunpa eukkoni apuun.\n\nJa sitten se päästi maanittelevan ulvahduksen, ja viidakosta tuli\ntoinen pussiahma hampaat yhtä uhkaavasti kiilussa.\n\nLallista alkoi puussa kököttäminen tuntua koko kaamealta. Hänellä ei\nollut vähintäkään halua laskeutua ja joutua noitten ilkeitten petojen\nraadeltavaksi. Hänen piti ottaa selko siitä, oliko mahdollista saada\nmitään apua läheisyydestä. Tässä mielessä hän kiipesi vielä ylemmäksi\npuuhun, niin että hän saattoi nähdä yli saniaisten, jotka alempana\nhaittasivat näköalaa. Mutta täältäkään hän ei voinut paljoa nähdä,\nsillä puro virtasi ahtaan ja syvän laaksonourun pohjalla, jonka\nreunojen yli hän ei vielä kyennyt näkemään. Hän kiipesi sentähden vielä\nkorkeammalle, ja nyt vihdoinkin hän hallitsi maisemaa.\n\nToisella suunnalla hän näki siintävän vuorijonon kohoavan taivasta\nkohti. Sielläpäin näyttivät olevan puron lähteet. Vuorten ja hänen\nvälillä oli laakson toinen reuna matalan viidakon peittämä, mutta\ntoisella puolella kohosi komeita puita. Ne näyttivät kuitenkin\ntarjoavan vain perin vähäisen siimestä, sillä lehdet olivat syrjällään\neivätkä lappeellaan aurinkoon päin, niinkuin on laita kotona Suomessa.\nToisella suunnalla hänen lähellään laski puro laakson ourusta laajalle\naaltomaiselle lakeudelle, jolla suuria lammaslaumoja oli laitumella.\nPari repaleista mustaa poikaa moniaan koiran avustamana kaitsi niitä.\n\n-- Hei, pojat, -- huusi Lalli. -- Tulkaa pelastamaan minua pussiahmojen\nkynsistä.\n\nPojat näyttivät kuulleen huudon, sillä he tulivat heti juoksujalkaa\nkoirat mukanansa ja paksut sauvat aseena. Pystykorvaiset koirat olivat\nsuuret ja voimakkaat. Ne kävivät heti vimmatun raivokkaasti molempien\npussiahmojen kimppuun, jotka puolustautuivat hampaat irvessä ja\nvihaisesti muristen. Syntyi hurja, mutta lyhyt ottelu, sillä koirat\nolivat ahmoja paljon suuremmat, ja pojat käyttivät hyväkseen jokaista\ntilaisuutta rusikoidakseen sauvoillaan raivokkaita petoja. Vielä\nkuollessaankin purivat hurjat eläimet sauvoja ja tavoittelivat koiria.\n\n-- Nyt ilostuu isäntämme, -- sanoi toinen poika taistelun tauottua. --\nNuo ilkeät ahmat syövät hänen lampaitaan ja kanojaan.\n\nNyt oli Lallilla aikaa lähemmin tarkastella molempia poikia. Näillä oli\ntavattoman rumat kasvot ja ulkonevat leuat, mutta he näyttivät varsin\nkilteiltä ja ystävällisiltä. Hän laskeutui sen tähden alas puusta ja\nmeni puristamaan vapauttajainsa kättä, jolloin pojat sanoivat nimekseen\nNiku ja Timu.\n\n-- Oletteko te kaikki täällä noin mustia, -- kysyi Lalli.\n\n-- Ei suinkaan, -- vastasi Niku. -- Useimmat ihmiset täälläpäin ovat\nvalkeita kuten sinäkin. Mustia ihmisiä ei ole montakaan jäljellä, ja\nheistä ovat useat sairaita. Isäntämme myöskin on valkoihoinen. Hänellä\non monta monta tuhatta lammasta. Niku ja Timu kaitsevat lampaita, ja\nsamoin tekee myöskin isä, silloin kun hän ei ole sairas tai päissään.\n\n-- Isäsi ei enää kauan kaitse lampaita, poika, -- sanoi käheä,\nsoinnuton ääni tiheiköstä. -- Hän lähtee kohta valkean Kristuksen luo,\nmissä ei sairaus eikä jano häntä enää kiusaa.\n\nJa saniaislehtien välistä astui esiin vanha, valkeahapsinen, kauhean\nlaiha ja näivettynyt metsäläinen, jonka kasvot olivat vieläkin rumemmat\nja eläimellisemmät kuin poikien.\n\n-- En tiennyt, että isä oli siellä nukkumassa, -- sanoi Niku\nanteeksipyydellen. -- Luulin isän maanneen päissään navetassa.\n\nLalli katseli säälien ja inhoten kurjaa metsäläistä, joka lausuttuaan\näskeiset sanansa alkoi yskiä varsin surkeasti ja ontosti.\n\n-- Se on yhdentekevää, -- sanoi musta mies yskän tauottua, --\nValkoihoisten tulivesi ja heidän tautinsa ovat murtaneet suuren\nmetsästäjän Marun, joka nuoruudessaan kykeni heittämään pumerankiansa\nparemmin kuin kukaan toinen. Vielä tänäkään päivänä ei ole ketään, joka\nosaa heittää hänen tavallaan.\n\nJa vanha metsäläinen otti repaleisen takkinsa alta kummallisen,\nsuorakulmaiseksi painetun puukappaleen ja heitti sen ilmaan heikon,\nlaihan käsivartensa voimalla. Pumeranki lensi kappaleen matkaa, mutta\ntuli kohta takaisin omistajansa käteen.\n\nMaru nauroi onttoa, käheää nauruaan.\n\n-- Katsohan, poikaseni, -- sanoi hän uljaasti. -- Tuollaista ei moni\nvalkoihoinen kykene tekemään. Muinoin Maru harhaili näissä metsissä\nmetsästäen kenguruja ja oli voimakas ja vapaa, kunnes hän kerran\nkohtasi valkoihoiset miehet. Nämä taritsivat hänelle tulivettään, ja\nsiitä pitäen on hän ollut heidän ja tuliveden orja, ja sitten sai hän\nrintaansa valkean kuoleman, jota he sanovat keuhkotaudiksi, ja nyt hän\nkohta kuolee. Hoh hoi tosiaan! Olivatpa ne toisenlaisia aikoja.\n\n-- Niku ja minä emme koskaan maista valkoisten tulivettä, -- sanoi Timu\npäättäväisestä. -- Me palvelemme heitä ja otamme heidän kultansa, mutta\nemme koskaan heidän tulivettänsä.\n\n-- Siinä teet oikein, Timu, -- sanoi Lalli vakavasti. Hänkin oli nähnyt\njuopuneita miehiä omassa maassaan ja hän aavisti, mitä metsäläinen\ntarkoitti tulivedellä.\n\n-- Niinpä niin, -- huokasi vanhus ja yskäisi uudestaan. -- Vanhan Marun\ntäytyy vielä viimeistä kertaa lähteä katsomaan metsää, sillä yöllä hän\nkuolee. Jos sinua, poika, huvittaa, niin voit tulla mukaan, ja minä\nnäytän sinulle, mitä siellä vielä on näkemisen arvoista. He ovat\nhävittäneet parhaimman riistan tultasyytävillä putkillaan, mutta hiukan\non sitä toki vielä jäljellä, samoin kuin on hiukan vielä henkeä\nMaru-vanhuksessa.\n\n-- Saammeko tulla mukaan, saammeko tulla mukaan? -- huusivat molemmat\npojat.\n\n-- Vaikkapa vain, -- myönsi vanhus, -- voivathan valkean miehen koirat\ntunnin ajan vartioida valkean miehen lampaita. En usko, että nyt voi\nmitään vaaraa olla tarjolla, nyt, kun pussiahmat ovat poissa. Menkäämme\nkuitenkin ensin katsomaan, miten lampaitten laita on.\n\nHe lähtivät kaikki lakeudelle, jossa oli mustanaan määkiviä lampaita.\nMaa oli täynnänsä koloja ja petollisia maanalaisia käytäviä, joihin\njalka äkkiä vajosi ja joista silloin tällöin kanien päitä pistäytyi\nesiin.\n\nVanha austraalialaisneekeri naurahti käheästi.\n\n-- Kas tuollaista sukua valkoinen mies on tuonut meille metsänriistamme\ntilalle, -- sanoi hän. Niitä eläimiä on nyt maa tulvillaan, niin\netteivät valkoihoiset itsekään tiedä, miten heidän on niiltä suojeltava\nvainioitaan. Ensin oli heillä vaivaa niitten tänne tuomisessa, ja nyt\nmaksavat he palkinnon sille, joka niitä ampuu.\n\n-- Häts, häts, -- huusivat pojat ja kiiruhtivat lammaslauman luo.\n\nMuutamien lampaitten selässä istui muhkeita, koreavärisiä papukaijoja,\njotka peloittavalla, koukkuisella nokallansa hakkasivat lampaita\nselkään.\n\n-- Tuollaista eivät papukaijat ennen osanneet, -- sanoi Maru\nmiettivästi. -- Ennen ne söivät puiden hedelmiä, mutta nyt ovat ne\nruvenneet ahmimaan lihaa, siitä lähtien kuin valkoihoiset ripustivat\nlampaantaljansa ulos kuivamaan. Elottomista taljoista ovat ne oppineet\nahdistamaan eläviä lampaita.\n\nLallia puistatti. Kauheata oli katsella, kuinka nuo suuret koreat\nlinnut istuivat raatelemassa eläviä lammasraukkoja, jotka turhaan\nmääkivät ja potkivat, sillä julmat viholliset olivat kynsillään\ntarrautuneet kiinni paksuun villaan. Pojat heittivät lintuja taitavasti\nkivillä, ja pian oli suuressa lammaslaumassa taas elämä rauhallista. He\njättivät nyt vartioimisen koirille ja astelivat metsään.\n\nViidakossa räkättivät ja huusivat pienet vihreät papukaijat, ja heidän\ntultuaan isoon metsään syytivät erikokoiset isommat kaijalajit heille\nvastaan pilkkasanoja ja herjauksia. Omituista kyllä eivät Niku ja Timu\nnäyttäneet ymmärtävän, mitä linnut huusivat, vaikkakin nämä kutsuivat\nheitä mitä kauheimmilla nimillä, mutta Lalli ja Villi käsittivät joka\nsanan. Villi oli niin raivoissaan, että hänen silmänsä säkenöivät, ja\nturhaan koetti hän ahdistaa pienempiä niistä. Suurempia hän ei\nuskaltanut lähestyä. Häntä oli säikähdyttänyt lampaitten kohtalo, mutta\ntämä ei suinkaan estänyt häntä vastaamasta herjauksiin samalla mitalla.\n\nLalli näki tässä metsässä kaikenlaisia omituisia puita ja pensaita.\nToisissa pensaissa oli marjoja ja pähkinöitä, jotka kelpasivat\nsyötäväksi, mistä molemmat villipojat kyllä näyttivät olevan selvillä.\nMuutamat puut olivat tavattoman suuria, mutta katkaistuista kannoista\nLalli huomasi, että hirrenhakkaajan kirves jo oli tätä metsää\nhävittänyt. Puiden oksilla vilisi lintuja, mutta nelijalkaisia ei ollut\nniin viljalti kuin Ameriikan ja Intian metsissä. Täällä ei kuulunut\nvaarallisten petoeläinten ulvontaa eikä karjuntaa. Ne harvat\nnelijalkaiset, joita täällä tapasi, olivat jotensakin pieniä ja\nihmisille vaarattomia, kuten pussiahma, joka kyyryllään istui puun\noksalla ja katseli kulkijoita aran uteliaasti, ja pussihukka, joka\nhiljaa tassutteli pensaikossa. [Pussihukka on Austraalian verenhimoisin\nlampaan ryöstäjä.]\n\nÄkkiä näki Lalli puitten lomassa muutamia hyvin merkillisiä eläimiä,\njotka pitkin hyppäyksin pakenivat heidän tieltänsä. Maru vihelteli\nhiljaa, ja silloin ne pysähtyivät ja tirkistelivät uteliaina ihmisiin.\nNe muistuttivat jättiläisjäniksiä, mutta seisoivat takajaloillaan ja\ntekivät niiden avulla korkeita hyppyjä. Toisilla oli vatsan alla\nnahkapussi, josta pieni poikanen katseli maailmaa kirkkain, uteliain\nsilmin. -- Kenguruja, -- selitti Maru.\n\n-- Kas vain, -- huusi eräs niistä, -- siinähän on vanha Maru. Piti!\nPiti! Kuti! Etpä voi enää tehdä meille mitään, mokomakin raukka. Jopa\nolet aikasi elänyt.\n\nPojat eivät nytkään ymmärtäneet, mitä eläimet sanoivat, mutta vanha\nmetsäläinen ymmärsi, ja hänen kasvonsa kävivät tuskan vääristämiksi.\n\n-- Ei tule teidänkään sukunne elämään kauan minun jälkeeni, -- huusi\nhän. -- Valkoisen miehen pyssyt tekevät teistä pian lopun.\n\nVilli, joka vihasta säkenöivin silmin oli kuunnellut kenguruiden\npuhetta, hyppäsi nyt lähintä hyppijää kohti, ja heti hajaantui koko\nlauma vimmattuun pakoon loikaten korkealle yli kivien ja pensaiden.\n\nKulkijamme tulivat nyt pienelle järvelle, josta laski puro, ja tämän\npinnalla uiskenteli erilaatuisia vesilintuja. Mustat joutsenet eniten\nLallia huvittivat. Kotona oli hän aina kuullut sanottavan: \"valkoinen\nkuin joutsen\", mutta täällä Austraaliassa näkyi kaikki olevan\nylösalaisin.\n\nHe kiersivät järven ja tulivat pienelle virralle. Se laski roiskien\nalas vuorilta ja muodosti vähäisen vesiputouksen, joka pirskotti\nvaahtoaan puitten oksille.\n\nVanhan metsäläisen askelet olivat käyneet hitaammiksi ja raskaammiksi,\nja hänen oli yhä taajemmin pitänyt pysähtyä yskimään. Nyt hän kävi\nkivelle istumaan voimatta jatkaa sen pitemmälle.\n\n-- Tämä on kaunis kohta Marun kuolinpaikaksi, -- sanoi hän. -- Se\nmuistuttaa isieni metsiä, joissa he metsästivät vapaina miehinä\ntarvitsematta palvella valkoista miestä. Valkoisen miehen Jumala on\nhyvä Jumala ja hän ottaa haltuunsa vanhan Marun sielun ja antaa hänelle\nanteeksi, jos hän ei aina ole elänyt niinkuin olisi pitänyt.\n\n-- Ei, ei toki, -- sanoi Lalli hätäisesti, -- Maru ei saa kuolla vielä,\nMarun pitää levähtää vain hiukan, niin väsymys kyllä häviää.\n\nMetsäläinen pudisti päätään. Sen jälkeen otti hän repaleisen takkinsa\ntaskusta nahkapussin ja antoi sen Lallille.\n\n-- Katsohan, -- sanoi hän nauraen käheästi, -- valkoihoiset eivät\ntienneet, että Maru oli rikas, paljon äveriäämpi kuin he itse. He\nhalveksivat vanhaa Marua, ja kuitenkin olisi hänellä ollut rahaa ostaa\nheidän tiluksensa, jos olisi mielinyt. Mutta vanha Maru ei välittänyt\nheidän tiluksistaan. Hän huoli vain metsistä ja vainioista, ja sen\ntähden piti hän parempana kaitsea heidän karjojaan. Ei myöskään Marun\npojilla saa olla noita kiiltäviä kiviä, sillä silloin voisi tapahtua,\nettä valkoihoiset tulisivat kateellisiksi ja tappaisivat heidät kivien\ntakia. Valkoihoiset muuttuvat eläimiksi, kun saavat nähdä sellaisia\nkiviä tai punaista kultaa. Mutta sinä olet ollut hyvä vanhalle Marulle\netkä ole häntä halveksinut, ja sen tähden annan ne sinulle.\n\nNäin sanoen hän aukaisi pussin, ja Lalli näki, että se oli täynnänsä\nsäihkyviä, läpikuultavia kiviä, jotka hän arvasi timanteiksi, sillä\nolihan hän Luonnonkirjasta lukenut vanhasta Amrusta ja hänen\ntimanteistaan, ja hän tiesi myöskin, kuinka kallisarvoisia sellaiset\nkivet ovat, joista muutamat olivat hänen peukalonpäänsä kokoisia.\n\n-- Mutta niillähän Maru saattaisi ostaa koko Austraalian, -- sanoi hän\naivan hämmästyksissään.\n\n-- Jos Maru olisi valkoihoinen, voisi hän sen tehdä, -- sanoi vanhus\nsurumielisesti, -- mutta mustaihoiselle se on mahdotonta. Ei hän\nymmärrä käyttää valkoihoisen rahoja, vaan valkoihoinen petkuttaisi\nhäneltä kaiken taikkapa ehkä tappaisikin hänet. Ota vain kivet, poika,\nja käytä ne auttaaksesi mustia veljiäni.\n\nKyynelet kihosivat Lallin silmiin, kun hän otti käteensä pussin, ja hän\nlupasi säästää timantit siksi kunnes kasvaisi suureksi ja palaisi\nAustraaliaan auttamaan mustaihoisia.\n\n-- Silloinpa minä voin kuolla turvallisesti, -- sanoi vanhus.\n\nMolemmat villipojat katsoa tuijottivat isäänsä ja timantteihin\nhämmästynein silmin, kuitenkaan sanomatta mitään.\n\n-- Jollet heti paikalla luovuta minulle noita kiviä, poika, -- sanoi\nankara ääni pensaikosta käyttäen Marun ja poikien kieltä, jota myös\nLalli ymmärsi, -- niin käy sinun huonosti. Tuo vanha petturi on minun\npalvelijani, ja jos hän on löytänyt timantit minun tiluksiltani, niin\nkuuluvat ne minulle eivätkä hänelle.\n\nViidakosta astui esiin parrakas, ahavoitunut mies, joka ojensi\nuhkaavasti kiväärinsä Lallia kohti.\n\n-- Hyppää, hyppää -- huusi Villi, ja Lalli ymmärsi heti hänen\ntarkoituksensa, ja molemmat tekivät hyppäyksen avaruuteen parrakkaan\nmiehen luodin vinkuessa aivan Lallin korvissa.\n\n\n\n\n7. Polyneesia.\n\nKuinka Lallin on vaikea osata pilkkuun. Merikö vai järvi,\nkookospähkinäkö vai saari. Ihmemaa meren pohjalla. Haikala nielee\nVillin. Lallin suru ja musta sika lohduttajana. Sian viisaus. Ihana\nmaa. Siivekkäitä sotilaita. Antarktis. Raakalaiset saapuvat. Lallin\npako. Ihmissyöjät osoittautuvatkin olevansa siansyöjiä. Kauhea\nrajumyrsky.\n\n\nLalli oli mielestään parantumaton hutilus, kun hän herätessään huomasi,\nettä hän oli hukannut nahkapussin timantteineen, aivan niinkuin hän\nedellisellä kerralla oli kadottanut kultamaljakon. -- Miten saattoi hän\nolla sellainen kömpelö köntys? Äiti olisi toki tullut niin iloiseksi,\njos hän olisi saanut sellaisen kauniin kiven, ja isä olisi varmastikin\nvoinut ostaa sen saaristossa olevan huvilan, joka hänen mielestään nyt\noli aivan liian kallis, ja kuitenkin olisi jäänyt riittävän paljon\ntähteeksi poloisten Austraalian neekerien auttamiseksi. Kaikki tuo oli\nniin harmittavaa, ettei Lallia laisinkaan haluttanut kertoa\nvanhemmillensa matkoistaan, vaikka hän muuten oli aikonut kertoa niistä\njuuri tänään. Hänen täytyi vielä tehdä pari yritystä. Ehkäpä hänen\nsittenkin onnistuisi tuoda mukanaan jotakin kallisarvoista.\n\nHän tutki uudelleen karttapalloansa. Hän oli jo käynyt tärkeimmissä\nmaanosissa, mutta toisaalta Aasian ja Austraalian sekä toisaalta\nedellisten ja Ameriikan välillä levisi mahtava Tyynimeri ja kun hän\ntarkemmin katseli, näki hän tässä meressä lukemattoman joukon suuria ja\npieniä saaria useimmiten jakautuneina erinimisiin ryhmiin.\nKarttapallolla tämän saarimaailman nimenä oli Polyneesia. Kaikki nämä\npienet pilkut näyttivät niin kummallisilta hajallaan sinisessä\nvaltameressä, että Lallia kovasti halutti nähdä, millaisilta ne\ntodellisuudessa näyttivät. Hänestä tuntui kuitenkin varsin vaikealta\nhypätessään halki avaruuden osua oikeaan pilkkuun, sillä saaret olivat\nkaikki niin pieniä, että oli vaikeata edeltäkäsin laskea, mihin niistä\nhän maapallon pyöriessä putoaisi.\n\nKun hän sitten illalla istui hiljaisessa lastenkamarissa ja näki\nvähäisen auringon valaisevan pieniä saaria, ei hän voinut kuitenkaan\nvastustaa kiusausta, vaan houkutteli Villin keittiöstä, missä se oli\nkiivennyt yötilalleen lämpimälle liedelle. Sitten hän otti tarkan\nsuunnan ja koetti ottaa huomioon pallon pyörähdyksen, jottei hyppäisi\nohitse.\n\n-- Uskallammeko me, Villi, -- kysyi hän ja osoitti valitsemaansa pientä\npistettä.\n\n-- M-jaa, vastasi Villi, kyyristyneenä hyppäämään pyörivälle\nmaapallolle.\n\nSitten he lentää suhahtivat ilman halki.\n\nMutta sittenkin hän oli ollut typerä antautuessaan niin uhkarohkeaan\nyritykseen. Pää edellä hän sukelsi syvään veteen, joka maistui hirveän\nsuolaiselta kun sitä sai suuhunsa. Hän osasi tosin vähän uida, mutta\nvaikea oli hänen sittenkin päästä pinnalle kauheasta syvyydestä, mihin\nhän oli vajonnut.\n\nPintaan kohottuaan hän karisti veden silmistään ja katseli ympärilleen.\nHänen vieressään Villi polskutteli ja pärskytteli suolavettä suustaan\nja sieraimistaan.\n\n-- Mikähän soma valtameri tämä olikaan? -- ajatteli Lalli. -- Sehän\nnäytti vain aivan pieneltä pyöreältä sisäjärveltä, jota ympäröivät joka\npuolella huojuvia palmuja kasvavat rannat. Hän oli pudonnut melkein\nkeskelle tätä järveä. Ei suinkaan se voinut olla Tyyni valtameri! Tyyni\nse kyllä oli, sillä vain pienet, kimaltelevat laineet panivat\nvedenkalvon väreilemään, paitsi eräällä taholla, missä pitkät mainingit\nhiljaa vyöryivät ja vähitellen asettuivat ehtiessään matkan päähän\nrannasta. -- Mutta missä olivat nuo pienet pisteet, jotka hän oli\nhuomannut karttapallolla? Vedessä kellui tosiaankin jotain, ja hän oli\naivan sellaisen mustan pisteen läheisyydessä, mutta eihän se saattanut\nolla saari, jota kohti hän oli hypännyt. Eihän karttapallolle voinut\nolla merkittynä tuollaisia mitättömiä täpliä. Silloinhan voitiin yhtä\nhyvin piirtää hänen kiikkuhevosensakin karttapallolle.\n\nHän ui muutaman vetäisyn verran tuota tummaa esinettä kohti ja huomasi\nsilloin, että se olikin iso kookospähkinä, joka kellui vedenpinnalla.\nHän työnsi sen allensa ja huomasi silloin, että nyt oli paljon helpompi\nuida, sillä iso pähkinä kannatti häntä vedenpinnalla.\n\nVähän matkan päässä hänestä uiskenteli kokonainen puunrunko laineiden\nloiskahdellessa sitä vastaan. Sille oli hänen päästävä voidakseen vielä\nparemmin pysytellä pinnalla. Hän teki vielä muutaman vetäisyn ja sai\nkiinni rungosta juuri ennenkuin hänen voimansa pettivät. Myöskin Villi\nkiipesi rungolle märkänä ja nolona.\n\n-- Huh sentään, -- sanoi Villi, -- tästä minä en lainkaan pidä. Vesihän\non niin suolaista, ettei sitä voi edes nuolemalla päältänsä karistaa.\n\nSamassa pyörähti runko taaskin, ja Villi pudota molskahti pää edellä\nuudestaan veteen. Lalli nauroi, niin että hänen kätensä olivat vähällä\nluiskahtaa irti, ja hän sai suunsa suolavettä yhtä täyteen kuin\nVillikin. Häntä ei laisinkaan peloittanut täällä haaleassa vedessä,\njoka oli yhtä kirkasta ja läpikuultavaa kuin ilma pään päällä. Hän\nkoetti parisen kertaa päästä kahareisin puunrungolle, mutta joka kerran\nkiepsahti se ympäri, ja Villi-rukka, joka hädintuskin oli päässyt\nvedestä, vierähti takaisin aaltoihin toruen ja nurkuen. Vihdoin viimein\nhän päätti vain pysytellä kiinni rungossa ja samalla pitää sitä\ntasapainossa, niin että Villi sai olla kuivilla.\n\n-- En minä vain pidä vedestä, -- sanoi Villi, sittenkun he olivat\nhetkisen ajautuneet maata kohti, -- mutta tuolla pohjassa on sellaisia\nkauniita nähtäviä, etten osaa oikein suuttuakaan. Katsoppa vain!\n\nKun Lalli katsahti veteen, valtasi hänet hämmästys ja ihmettely. Hän\nsaattoi nähdä aivan tuon pienen järven pohjaan, vaikka se oli varsin\nsyvä, ja pohja näytti hänestä aivan ihmeelliseltä satumaailmalta.\nSiellä levisi oksiansa joka taholle levittelevistä kummallisista puista\nmuodostunut metsä, ja puiden oksilla kasvoi kirjavia kukkia, joiden\nterälehdet hiljaa liikkuivat tai kokonaan katosivat oksan sisään, kun\njoku kala tai muu eläin lähestyi niitä. Näiden puiden oksille nousivat\nkalaparvet kuin koreat linnut ja perhoset, ja pohjalla vilisi muita\neläviä olentoja, jotka usein olivat mitä eriskummallisinta muotoa ja\nväriä. Jotkut niistä muistuttivat kukkia, toiset sieniä tai\nhämähäkkejä. Merikravut kiitivät kylki edellä, simpukat ryömivät\nhitaasti eteenpäin, ja meritähdet ja mustekalat ojentelivat pitkiä\nlonkeroitaan tavoitellen saalista. Kaikki näytti niin salaperäiseltä,\nettä Lallin melkein teki mieli laskeutua pohjaan ja lähteä\nhuvikävelylle näihin metsiin.\n\nHitaasti kuljetti aallokko puunrunkoa valkeata hiekkarantaa kohti.\nLallilla oli hyvästi aikaa tarkastella syvyyksien eläinmaailmaa, ja\nVillikin oli siitä sangen huvitettu ja sitä halutti hypätä pohjaan\npyydystämään ohikiitäviä merikrapuja. He olivat jo tulleet varsin\nlähelle maata, kun Lalli silmäillessään taakseen näki kauhean suuren\nkalan, jolla oli kita täynnä sahamaisia ja teräviä hampaita ja jonka\nselkäevä oli uhkaavasti kohollaan kuin iskuun nostettu miekka. Se kiiti\nheidän perästään arvatenkin aikoen hyökätä heidän kimppuunsa, ja Lalli\ntajusi heti, että sen täytyi olla haikala. Hän ymmärsi olevansa\nmennyttä miestä, sillä hän ei voinut päästä maihin ennenkuin haikala\nhänet saavuttaisi, ja hän parkaisi kauhusta.\n\nSamassa teki Villi valtavan loikkauksen puunrungolta ja pudota\nmolskahti veteen Lallin ja haikalan väliin. Kauhuissaan irroitti Lalli\notteensa ja ui maihin ponnistellen epätoivon vimmalla, kunnes hänen\njalkansa tapasivat pohjaan ja hän voi kahlata maihin lämpimien\nmaininkien häntä huuhtoessa.\n\nKun hän oli tullut kuiville, etsivät hänen silmänsä Villiä, mutta\nmissään ei sitä näkynyt vilaukseltakaan. Sen sijaan hän näki kappaleen\nmatkan päässä rannasta haikalan uhkaavasti kohotetun evän. Ilmeistä\noli, että Villi oli pannut henkensä alttiiksi pelastaakseen hänet.\n\nSilloin heittäytyi Lalli epätoivoissaan rannan valkealle,\nkimaltelevalle hiekalle, jota peittivät mitä kauneimmat simpukankuoret\nja vedenalaisesta metsästä ilmeisesti irtautuneet rahtuset. Hän itki\nniin katkerasti, että hänen sydämensä oli pakahtua. Olihan hirveää,\nettä Villin, hänen parhaan ystävänsä täytyi uhrata henkensä\npelastaakseen hänet. Mitä nyt sanoisivatkaan isä ja äiti, kun hän\ntäältä tulisi kotiin ilman Villiä? Nyt vasta hän ymmärsi, kuinka paljon\nhän oli pitänyt ystävästänsä ja kuinka paljosta hänen oli tätä\nkiittäminen.\n\n-- Röh, röh, -- kuului hänen korviinsa kummallisen tutunomainen ääni.\n-- Mitä sinä siinä olet pitkälläsi ulvomassa, poika? Tämä on oivallinen\npaikka, eikä sinun ole syytä valitella tänne joutumistasi.\n\nLalli katsahti ylös, ja hänen vieressään seisoi suuri, musta sika\ntirkistellen häneen pienillä silmillään puolittain ystävällisesti,\npuolittain halveksivasti.\n\nSilloin Lalli kertoi kyynelsilmin Villin sankarikuolemasta.\n\n-- Äh, -- röhkäisi sika kevyesti. -- Sinä et näy lainkaan tuntevan\nkissoja. Etkös tiedä, että kissalla on yhdeksän henkeä ja ettei ole\nniinkään helppoa riistää niitä kaikkia yhdellä kertaa. Sitäpaitsi ei\nkoskaan ole tapahtunut, että kissa olisi uhrannut henkensä herransa\npuolesta, niinkuin ylen herkkämieliset koirat voivat tehdä. Tässä on\njuoni kysymyksessä, ja voit olla varma siitä, että pian tapaat sen\ntaas. Jollei sillä muuta keinoa ole, raapii se reiän haikalan vatsaan\nja ryömii ulos.\n\nSika puhui sellaisella varmuudella, että Lalli antoi sen vakuutuksen\njonkun verran vaikuttaa itseensä, ja hänen kyynelensä lakkasivat\nvuotamasta.\n\n-- Niinkö todella luulet? -- kysyi hän. -- Ehkä on parasta, että menen\nkatsomaan, onko hän päässyt maihin jossakin muualla. Mutta mihin\nmerkilliseen paikkaan minä olen oikeastaan tullut?\n\n-- Tämä on korallisaari, jos tiedät mikä sellainen on, -- vastasi sika\nrikkiviisaasti. -- Tämä saari on ehkä miljoonien vuosien kuluessa\nsyntynyt sellaisista pienistä eläimistä, jotka muodostavat ikäänkuin\nmetsiä merenpohjalle. Jokainen puu on monen miljoonan sellaisen eläimen\nmuodostama yhteiskunta, jossa jokainen eläin kokoaa kalkkikuoren\nympärillensä, ja kun se kuolee, niin sen sijalle tulee toinen; sillä\ntavalla kasvavat puut kuin todellisessa metsässä. Ne eivät ylene veden\npintaan asti, mutta merenpohja kohoaa monissa paikoin, niin että ne\nsiten saavuttavat vedenpinnan. Silloin aallot murtavat niitä ja\nheittävät läjään riutoiksi, jotka vihdoin kohoavat vedenpinnan\nyläpuolelle ja joilla kasvit vähitellen alkavat viihtyä ja vihannoida,\nkunnes muodostuu saaria samanlaisia kuin tämä. Tämä on rengasmainen ja\nsen keskellä on järvi, jonka vain kapea väylä yhdistää mereen, mutta on\nolemassa toisenkin muotoisia saaria.\n\n-- Mutta miten sinä, joka olet vain sika, tiedät tämän kaiken, -- kysyi\nLalli hämmästyneenä ja epäluuloisena.\n\n-- Huh, -- vastasi sika loukkaantumatta, -- siat tietävät paljon\nenemmän kuin mitä luullaan. Oppii paljon, kun käy kärsällään tonkimassa\nliejua, ja kun makaa sulattamassa ruokaansa, niin on hyvää aikaa\nmiettiä maailman menoa, ja tapaa sitä aina väliin toisiakin, jotka\njotakin tietävät. Linnut esimerkiksi tietävät paljon, sillä ne\nlentelevät kaikkialla ja lörpöttelevät jokaisen kanssa, jonka tapaavat,\nja toiset niistä elävät myöskin hyvin kauan, papukaijat muun muassa, ja\nne ovat kertoneet minulle koko joukon juttuja, mutta paljon olen\nmyöskin itse tehnyt havaintoja.\n\nLalliin oli sian viisaus tehnyt kerrassaan valtavan vaikutuksen, ja\nsamalla yhä enemmän vahvistui hänen uskonsa, ettei Villi toki voinut\nolla kuollut. Hänen täytyi heti lähteä tutkimusmatkalle ympäri saarta\nlöytääkseen jos mahdollista ystävänsä.\n\n-- Mutta miten sinä olet tullut tänne saarelle, -- kysyi hän epäluulon\nkipinä mielessään.\n\n-- Oh, minä olen uudisasukas, -- vastasi sika rauhallisesti, -- eli\nehkä oikeammin sanoen isoisäni isoisä oli sellainen. Kun muudan laiva\nkerran purjehti tämän saaren ohitse, nousivat merimiehet maihin\netsimään juomavettä, ja silloin laskivat he esivanhempani maihin\nkansoittamaan saarta. Luulenpa niiden ajatelleen, että toiset laivat\nvastaisuudessa saisivat läskiä näiden jälkeläisistä. No niin, moniaita\nmeistä lienee jo ammuttu, mutta ei ole niinkään helppoa tavoitella\nmeitä tiheikössä, eikä tänne usein laivoja tulekaan. Saari on\ntodellinen paratiisi, eikä meidän ole syytä valittaa kohtaloamme.\n\nLalli pyysi sikaa kanssaan etsimään kissaa, ja vähän hangoiteltuaan ja\npäiviteltyään kuumuutta seurasi sika mukana. Näkinkenkäin peittämältä\nrannikolta he tulivat ensin tiheään pensaikkoon, joka seppeleen tavoin\nreunusti saaren sisässä kasvavaa upeaa palmumetsää. Sika näkyi hyvin\ntuntevan eri hedelmien laadun. Se näytti Lallille, kuinka suuret\nkookospähkinät oli avattava ja kuinka saattoi juoda niitten maitomaisen\nnesteen. Se opetti häntä tuntemaan ison joukon virvoittavia ja\nmaukkaita hedelmiä ja selitti, kuinka leipäpuun hedelmiä voi paistaa\ntuhkassa, vaikkakin se omasta puolestaan mieluimmin söi ne\nsellaisinaan.\n\nSaaren lintumaailma oli mitä kirjavin. Siellä oli papukaijoja, joita\nLalli jo ennestään tunsi, mutta myöskin muita lintuja, joista toisilla\noli hyvin loistava höyhenpuku. Kaikki ne syytivät suustansa nenäkkäitä\nja julkeita sanoja Lallille ja sialle, mutta vastaukseksi sika vain\nröhkäisi halveksivasti.\n\nLalli huomasi kohta, että sika oli puhunut totta kaikessa mikä saarta\nkoski. Tämä ympäröi aivankuin kiehkurana pientä järveä ja oli\ntodellinen paratiisi täynnä ihania puita ja pensaita. Kun he tulivat\nsaaren toiselle rannalle, erottivat he kaukana taivaanrannalla kaksi\nmuuta saarta, jotka kuvastuivat syvänsiniseen tyyneen mereen. Kaikki\noli niin kaunista, että hän kernaasti olisi vanhempineen tahtonut tulla\nsinne asumaan. Ilma oli niin lauhkea ja miellyttävä, kukat tuoksuivat\nja kypsät hedelmät putosivat puiden oksilta hänen jalkoihinsa, ja\nniillä saattoi hän sammuttaa janonsa ja tyydyttää nälkänsä. Vaikka meri\nnäyttikin aivan tyyneltä, näki hän kuitenkin pitkien, tasaisten\nmaininkien hitaasti vyöryvän sen pinnalla. Hän näki tällä suunnalla\nlukuisten koralliriuttojen kohoavan vedestä, ja kun mainingit\nkohtasivat riuttoja, räiskähti valkeata vaahtoa korkealle. Eräällä\nriutalla hän näki omituisen näyn. Komppania sotamiehiä upseerit\netunenässä marssi hitaasti riuttaa pitkin. -- Miten kummalla ne olivat\nsaattaneet päästä sinne ja mitä ne tekivät tuolla autiolla riutalla?\n\nHän tiedusti sialta, mutta tämä vain nauroi.\n\n-- Huuda heille, niin saat nähdä, -- sanoi se.\n\nJa Lalli huusi, ja ikäänkuin komennosta heittäytyi koko komppania\nveteen ja ui nopeasti salmen poikki saarelle. Niinkuin mitkäkin somat\npikku peikot ne nousivat rannikolle ja kiipesivät maihin. Lalli näki\nsilloin, että ne olivat lintuja eivätkä ihmisiä.\n\nMaihin tultua asettuivat ne jälleen riviin, ja muuan niistä astui esiin\nja piti pitkän koreasanaisen ja ylevämielisen tervehdyspuheen, jossa\nhän lausui Lallin tervetulleeksi saarelle. He, pingviinit, tekivät\nvoitavansa saadakseen hänen oleskelunsa saarella viihtyisäksi. Puheensa\nlopetettuaan lintu kumarsi juhlallisesti kaikkiin ilmansuuntiin.\n\nTuo kaikki oli niin somaa, että Lallilla oli hyvä halu nauraa, mutta\nhän ei uskaltanut loukata lintuja, vaan kiitti sen sijaan heitä heidän\nystävällisyydestään niin kohteliaasti kuin voi.\n\nNyt hajaantui komppania leikkimään rannikolle, sillä välin kuin\nmuutamat pingviini-vanhukset puhelivat Lallin kanssa. Sika oli jo\nnukahtanut leipäpuun siimekseen. He kysyivät Lallilta, kuinka hän oli\nsinne tullut ja mitä hän halusi, ja Lalli kertoi heille käynneistään\nmaailman eri puolilla.\n\n-- Nyt luulen käyneeni kaikissa maanosissa, -- lopetti hän, -- ja nytpä\ntahdon kertoa äidille ja isälle, mitä olen kokenut. Sehän minun on\nmuutenkin tehtävä selittääkseni, minne Villi-parka on joutunut.\n\n-- Et sinä ole vielä kaikkia maanosia nähnyt, -- väitti muudan vanha\npingviini joukosta. -- Tuolla kaukana etelässä on on vielä maanosa\nnimeltä Antarktis. Meillä on siellä asuvia sukulaisia, toisia\npingviinejä, ja he ovat kertoneet meille siitä maasta. En luule\nkuitenkaan kannattavan yrittää sinne, sillä koko maa on jään ja lumen\npeitossa. Se ulottuu aina etelänapaan asti, ja siellä on niin\nhirvittävän kylmä, ettei siellä ole muita eläviä olentoja kuin\npingviinejä, jotka asuvat vain rannikolla. Sydän jäätyisi rinnassasi\nsiellä, ja moni matkustaja, joka on koettanut tunkeutua sen sisäosiin,\non saanut surkean kuoleman. Parasta on, että pysyt täällä, missä on\nkaunista ja lämmintä.\n\n-- Raakalaisia tulee, -- huusi äkkiä eräs pingviineistä.\n\nSika heräsi makeasta unestaan ja hypähti kauhusta korkealle ilmaan.\n\n-- Missä, missä? -- vinkui se.\n\n-- Tuolla, -- vastasi pingviini ja osoitti nokallaan merelle päin,\nmissä Lalli keksi kolme mustaa pistettä, jotka nopeasti lähestyivät. Ne\nolivat varmaan villien kanootteja, joista hän oli lukenut Robinson\nCrusoesta.\n\nSika syöksyi suinpäin metsään huutaen Lallille, että hän koettaisi\npelastautua miten parhaiten taitaisi. Pingviinit sukelsivat nopeasti\nmereen. Raakalaisethan olivat ihmissyöjiä ja söisivät hänet suuhunsa,\njos saisivat hänet kiinni. Hän juoksi sian perästä metsään, mutta hänen\noli mahdotonta seurata sitä tiheässä viidakossa, ja hän huomasi pian\njääneensä yksin, hengästyneenä ja vapisevana.\n\nKotvan aikaa juostuaan umpimähkään tuli hän taas rannalle, ja aivan\nmetsän laidassa aukeni korallikalliossa pieni luola. Sinne hän juoksi\nja piilottautui hiljaa perimmäiseen soppeen. Hän koetti pysytellä niin\nhiljaa kuin mahdollista ja viimein hän nukahti, mutta läheltä ammuttu\nlaukaus herätti hänet, jotta hän kavahti pystyyn kauhuissaan.\nKuitenkaan hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan katseli ulos luolan\novelta.\n\nSilloin näki hän raakalais-joukon tulevan metsästä ja kantavan\nselässään polttopuita. Useimmat niistä olivat melkein alastomat,\nvyötäisten kohdalle vain oli kierretty vaatekaistale, mutta muuten ne\neivät näyttäneetkään niin kauheilta kuin hän oli odottanut. Niillä oli\ntosin tumma suklaanvärinen iho, mutta heidän kasvonsa eivät hänestä\nnäyttäneet julmilta, vaan pikemmin iloisilta ja vilkkailta.\n\nHe sytyttivät nyt ison nuotiotulen rannalle, ja kohta tuli muita\nraakalaisia kantaen raskasta ruumista, johon Lalli ei uskaltanut\nkatsoa. Se oli varmaankin se vanki, joka syötäisiin.\n\nSamassa oli kai joku raakalaisista huomannut Lallin, sillä hän hypähti\npystyyn ja kiiruhti luolan ovelle.\n\nKovasti itkien pakeni Lalli pimeimpään soppeen, mutta se oli myöhäistä,\nja pian tavoittelivat raakalaisen kädet häntä.\n\n-- Älkää minua tappako, -- rukoili Lalli tuskaisesti. Silloin naurahti\nraakalainen hyväntahtoisesti.\n\n-- En ole aikonut sitä tehdäkään, pikku herra -- sanoi hän\nystävällisesti. -- Sinun on tultava ottamaan osaa ateriaamme. Kuinka\nolet joutunut yksin olemaan tällä saarella?\n\n-- En minä tahdo ihmisenlihaa, vaikeroi Lalli.\n\nSilloin pani raakalainen kädet puuskaan ja nauroi, niin että vatsa\nhypähteli.\n\n-- Enkä minäkään, -- sanoi hän, -- mutta minä pidän paljon\nsianpaistista. Sitä me voimmekin tarjota sinulle, sillä olemme\njuur'ikään ampuneet sian.\n\nLalli nousi istumaan ja katsoi hämmästyneenä raakalaiseen. Todellakin\ntämä näytti hyväntahtoiselta ja iloiselta, ja Lallissa heräsi luottamus\nhäntä kohtaan, niin että hän seurasi häntä toisten luo. Iloinen näky\nkohtasi häntä tuolla tulien ääressä. Raakalaiset olivat pystyttäneet\njonkinlaisen paistinvartaan tulen yläpuolelle, ja vartaassa paistoivat\nhe suuria läskiviipaleita, jotka tuoksuivat kovin hyvälle. Osa heistä\nlepäsi hiekalla, toisten tanssiessa ja laulaessa. Lallista tuntui, kuin\nolisi hän ennen kuullutkin muutamia lauluista. Ne eivät tuntuneet\nlainkaan niin hurjilta, ja moniaat naiset, jotka olivat tulleet mukaan\nsaarelle, istuivat erillään toisista ja lauloivat virrentapaisia\nlauluja. Kaikki raakalaiset olivat hyvin ystävällisiä Lallia kohtaan,\nja kun hän ei mitenkään voinut maistaa läskiä, se kun saattoi olla\nperäisin hänen ystävästään mustasta siasta, niin paistoivat he hänelle\nkalaa ja leipäpuun hedelmää. He kertoivat hänelle, että kaikki\nraakalaisheimot olivat jo kristityt, mutta että heidän lukumääränsä\nalituisesti väheni, kun he olivat alkaneet kärsiä valkoihoisten\ntaudeista. Itse he asuivat toisilla saarilla, jotka Lalli oli nähnyt\ntaivaanrannalla, mutta olivat tulleet tälle puolen sikoja metsästämään.\n\nÄkkiä syntyi suurta levottomuutta raakalaisten keskuudessa, ja se\nosoittelivat hätääntyneinä merelle päin. Lalli näki silloin kapean\nmustan pilvenhattaran nousevan taivaanrannalle. Se kasvoi varsin\nnopeasti, ja ennen pitkää oli puoli taivaankantta mustana, ja\nhäikäisevät salamat seurasivat toinen toistaan tuossa hirveässä\npimeydessä, sillä välin kuin ukkonen jyrisi uhkaavasti, aivankuin\nraskaita tykkejä olisi kuljetettu kumisevaa siltaa pitkin.\n\nRaakalaiset pakenivat puiden suojaan, mutta Lallin äiti oli opettanut,\nettei ukkosilmalla koskaan pitäisi hakea puun alta turvaa, ja hän jäi\nrohkeasti avoimelle rannalle. Silloin näki hän kuohuvan vaahtoharjan\nnousevan tyvenellä merellä, se läheni lähenemistään, ja pian sattui\nhäneen niin kova tuulenpuuska, että se paiskasi hänet maahan. UIvoen ja\nvonkuen kulki tuuli hänen ylitseen, ja hän kuuli metsän ryskävän ja\nkaikuvan, kun puut syöksyivät maahan rajuilman raivotessa. Vaivoin\nnousi hän pystyyn, mutta silloin tarttui tuuli häneen toistamiseen\nsellaisella voimalla, että hän kohosi maasta ja paiskautui avaruuteen\neteenpäin kiitävän ukkospilven ohitse. Oltuaan melkein tunnotonna tuli\nhän tajuihinsa hiljaisen lastenkamarin sohvalla ja ryömi vavisten\nvuoteeseen.\n\n\n\n\n8. Maanjäristys.\n\n\nLalli menee vierashuoneeseen. Isä nostaa Lallin polvellensa. Koko\nmaailma luhistuu, ja kuu kierii sohvan alle. Villi herää kuolleista.\nLalli kertoo.\n\nSeuraavana aamuna koski Lallin ensimmäinen kysymys Villiä. -- Ei,\nkukaan ei ollut nähnyt kissaa sitten edellisen illan, ja Lallin mieli\nmasentui. Hän oli puolittain toivonut, että Villi kuitenkin olisi\nselviytynyt ja että se olisi ehkä hypännyt lastenkamariin ja välttänyt\nhaikalan puraisun, mutta nyt näytti siltä, kuin tämäkin viimeinen toivo\nolisi ollut turha. Hänellä ei siis ollut muuta neuvona kuin tunnustaa\nvanhemmille, mitä oli tapahtunut.\n\nAamiaisen syötyä kävi hän sentähden vierashuoneeseen, missä isä istui\nsanomalehtiä lukemassa, äidin ommellessa käsityötänsä.\n\n-- Oletko poikaseni maasi myynyt ja hukannut rahasi, -- kysyi isä ja\nkatseli poikaansa lehden takaa, -- vai oletko tehnyt pahojasi ja tahdot\nnyt niistä kertoa meille?\n\n-- Ei, en minä, mutta haikala nieli Villin, -- nyyhkytti Lalli.\n\n-- Mitä ihmettä sinä nyt loruat, -- kysyi isä aivan ällistyneenä.\n\n-- Siellä korallisaarella Tyynessä valtameressä, -- selitti Lalli\nedelleen. -- Villi hyppäsi puunrungolta pelastaakseen minut, ja silloin\nhaikala sen nieli.\n\nIsä ja äiti katsoivat toisiinsa, ja sitten he alkoivat molemmat nauraa.\n\nSitten isä laski sanomalehden käsistään ja otti Lallin polvelleen,\nsilittäen ystävällisesti hänen keltaista kiharapäätään.\n\n-- Tuo seikkailusi täytyy sinun selittää vähän tarkemmin, -- sanoi hän,\nja Lalli kertoi alusta alkaen seikkailuistaan maapallolla, ja isä ja\näiti kuuntelivat kasvavalla jännityksellä.\n\n-- Tuohan kuulostaa hirveän mielenkiintoiselta, -- sanoi isä, kun Lalli\noli lopettanut kertomuksensa. -- Kaikki oli tietysti unennäköä, mutta\nyhtä kaunista voi se silti olla. Ei sinun tarvitse Villiä surra, se\nkyllä palaa pian.\n\n-- Unennäköäkö, -- toisti Lalli aivan kiukuissaan. -- Eivät ne ole\nvoineet olla unia. Jollette minua usko, niin minä näytän, että voin\nvielä kerran hypätä tuolle karttapallolle. Tulkaa vain mukaan\nlastenkamariin!\n\n-- Sillä tapaa saa pojan parhaiten vakuutetuksi, arveli isä, ja kaikki\nlähtivät lastenkamariin.\n\nSiellä oli karttapallo ja näytti niin pieneltä ja mitättömältä\nkirkkaassa päivänvalossa, ettei Lalli itsekään voinut ymmärtää, miten\nhän oli voinut sille hypätä. Mutta tiesihän hän, että kaikki oli\ntodellisuutta, ja jos hyppäys oli käynyt päinsä eilen, niin voi se\ntapahtua tänäänkin.\n\n-- Sen täytyy olla liikkeessä, -- selitti hän varmasti, mietittyään\nhetkisen.\n\nSanaa sanomatta pani isä sähkökojeen käyntiin, ja maapallo alkoi\nliikkua hitaasti pienen kuun sitä kiertäessä. Mutta aurinko näytti niin\nkalpealta ja himmeältä päivänpaisteessa, että hän tuskin tiesi, milloin\noli päivä tai yö eri osissa maapalloa.\n\n-- Tuolla on korallisaari, -- selitti Lalli ja osoitti pientä pistettä\nTyynessä valtameressä. -- On kai parasta, että hyppään sinne takaisin\nkatsomaan, onko Villi siellä.\n\nIsä ja äiti hymyilivät toisilleen merkitsevästi. Lallistakin tuntui,\nettä kaikki tuo oli aivan mahdotonta, mutta täytyihän hänen todistaa\nheille, että hyppääminen kävi päinsä. Hän kiipesi sentähden sohvalle ja\nvalmistautui hyppäämään.\n\n-- Varo itseäsi, ettet loukkaannu, -- huusi äiti kauhuissaan.\n\nMutta varoitus tuli liian myöhään. Lalli oli ehtinyt tehdä hyppäyksen,\n-- kuului rusahdus ja kolahdus -- ja poikanen potki lattialla, pienen\nkarttapallon kieriessä mattoa pitkin ja kuun kadotessa sohvan alle.\n\nPalvelijatar aukaisi keittiön oven nähdäkseen, mikä oli hätänä, ja\nsamassa livahti Villi häntä pystyssä iloisena huoneeseen.\n\n-- Villi, -- huudahti Lalli ja unohti jälleennäkemisen ilossa häpeänsä\nja pettymyksensä ja särkevän polvensa, -- miten sinä vältit haikalan?\nMutta Villi vain kehräsi ja silitti kylkiään häntä vastaan.\n\nIsä ja äiti, jotka juuri aikoivat Lallia nuhdella karttapallon\nrikkomisesta, katselivat ihmeissään tätä näytelmää.\n\n-- Ne kaiketi ovat kuitenkin olleet hyvin selviä unia, -- sanoi isä\nvihdoin, -- ja Lalli-parka uskoi itse varmasti siihen mitä hän jutteli.\nSinun on kerrottava, poikaseni, seikkailusi vielä kerran oikein juurta\njaksain.\n\nSitten istuutuivat he kaikki kolme sohvaan, ja Villi hypähti äidin\nsyliin, ja Lalli kertoi kaikista seikkailuistaan yhtä perinpohjin, kuin\nne tässä on esitetty.\n\n\n\n"]