[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqRq_ZZWdokUn-DXEjbwUU6Ktc9dObUG7ZDxZsgxqXhU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1756,"Pikku Lallin tähtimaailma","Sand, Mikael",1872,1939,"1756-sand-mikael-pikku-lallin-tahtimaailma","1756__Sand_Mikael__Pikku_Lallin_tähtimaailma",null,"lastenkirja",[14,15],"tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1919,1920,31603,191066,false,57104,[25],"Children's stories",[27,28],"Children & Young Adult Reading","Science-Fiction & Fantasy","\"Pikku Lallin tähtimaailma\" by John Bergh is a children's fantasy narrative likely written in the early 20th century. The story follows two siblings, Lalli and his younger sister Maija, as they embark on whimsical adventures that involve exploring the stars and other celestial bodies. Their engaging curiosity about the universe leads them through exciting encounters and wonders, stimulating the imagination and highlighting themes of exploration.  At the start of the narrative, Lalli and Maija sneak into a dimly-lit room where they gaze at the starry sky. Curious about what stars are, they seek answers from their father, who explains the concepts of fixed stars and planets. Inspired by these celestial bodies, the children express a desire to venture into space, leading to a series of imaginative escapades that blend elements of fantasy with scientific curiosity. This opening sets the tone for an enchanting journey through the cosmos, with themes of discovery and sibling companionship at the forefront. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Salovaara, Hannes",221,"Lasten tieteisfantasia kertoo kymmenvuotiaasta Lallista ja hänen Maija-siskostaan, jotka pääsevät tutustumaan aurinkokunnan eri planeettoihin. Matkan aikana lapset kohtaavat ihmeellisiä olentoja ja oppivat tähtitieteen perusteita seikkailun lomassa.","Mikael Sandin 'Pikku Lallin tähtimaailma' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1756. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.\n\n\n\n\nPIKKU LALLIN TÄHTIMAAILMA\n\nKirj.\n\nMikael Sand\n\n\nSuomensi\n\nHannes Salovaara\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Tähtitaivas.\n 2. Merkurius.\n 3. Venus.\n 4. Mars.\n 5. Jupiter.\n 6. Saturnus.\n 7. Uranus.\n 8. Neptunus.\n\n\n\n\n1. TÄHTITAIVAS.\n\nLalli ja Maija hiipivät saliin. Tähtiä taivaalla ja tähtiä\nsalinnurkassa. \"Isä, mitä tähdet oikein ovat?\" Kiinto- ja kiertotähtiä.\nIsä tuo kaukoputken. Lallia haluttaa käydä kiertotähdissä, varsinkin\nMerkuriuksessa.\n\n\nOli kirkas ja kylmä ilta, maaliskuun keskivaiheilla. Sinä vuonna\nuhkaili kevät tulla myöhään, sillä vaikka päivät olivatkin lämpimät ja\nauringonpaisteiset, olivat yöt kumminkin hyvin kylmät, ja päivällä\nsulanut vesi jäätyi yöllä uudelleen.\n\nKymmenvuotias Lalli ja hänen kaksi vuotta nuorempi Maija-siskonsa\nolivat hiipineet lastenkamarista pimeän ruokasalin ja eteisen kautta\nsaliin. Maija piti kiinni veljensä takinhihasta, ja hänen pikku\nkätösensä vapisi, kun he tulivat suureen, pimeään huoneeseen, missä\nvallitsi täydellinen hiljaisuus. Kaihtimet eivät olleet alasvedetyt, ja\nikkunasta virtaavassa kalpeassa valossa he näkivät huonekalut ja äidin\nruukkukasvit. Näiden keskellä seisoi korkea Venuksen patsas kuin\nvalkoinen haamu. Sitä eivät he kumminkaan pelänneet, sillä he olivat\nnähneet sen niin monasti ennen, mutta Maija ei mahtanut sille mitään,\nettä hän yhä pelkäsi noita pimeitä nurkkia, joissa saattoi piillä mitä\nkamalaa tahansa.\n\n-- Mitä me täällä teemme;' -- kysyi Maija peloissaan.\n\nNiin, sitä ei Lalli oikein itsekään tietänyt. Hän oli vain tullut tänne\nsaadakseen vähän vaihtelua lastenkamarin yksitoikkoisuuteen. Hän oli jo\nlukenut kaikki läksynsä eikä tietänyt, mitä hän oikein rupeisi\ntekemään.\n\nHän astui ikkunan ääreen katsomaan siitä kadulle, mutta ei siellä ollut\nmitään erikoista katseltavaa. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä\ntämmöisenä kylmänä iltamyöhänä.\n\n-- Katso Lalli, -- huudahti Maija, -- miten kauniit tähdet ovat tänä\niltana! En ole milloinkaan ennen nähnyt niitä noin kirkkaina.\n\nSilloin nosti Lalli katseensa kadulta taivaalle. Todellakin, ihmeen\nkirkkaita olivat tähdet tänä iltana. Ne loistivat ja vilkkuivat ja\nsädehtivät kuin miljoonat timantit ja muodostivat merkillisiä kuvioita\ntummansiniselle pohjalle. Melkein päätä huimasi, kun niitä katseli,\nmutta kaunista tuo oli, kovin kaunista.\n\n-- Mutta kuulehan Lalli, -- kysyi Maija melkein juhlallisena, -- mitä\ntähdet oikeastaan ovat? Ovatko ne taivaan kynttilöitä?\n\n-- Ei, -- vastasi Lalli tietäväisenä. -- Sitä en usko. Kyllä ne ovat\njotain muuta, jonkunlaisia loistavia palloja, mutta en minä muista sitä\nenää oikein. Mennään kysymään isältä!\n\n-- Hyi! -- parkaisi Maija äkkiä pelästyneenä. -- Mitä loistavia palloja\non tuolla nurkassa? Ovatko ne tähtiä, jotka ovat joutuneet tänne\nsaliin?\n\nLalli kääntyi, ja pimeässä nurkassa hänkin näki kaksi pientä hehkuvaa\npalloa. Mutta ne liikkuivat, ja samassa hän näki Villin tumman hahmon,\ntuon suuren keltaisen kissan, joka aina oli ollut hänen ystävänsä ja\njoka pari vuotta sitten oli seurannut häntä hänen merkillisillä\nmatkoillaan yli koko maapallon.\n\n-- Villi se vain on, -- sanoi hän suojelevasti. -- Jospa Villi vain\nvoisi puhua kuten silloin kun olimme matkoilla, niin se kyllä kertoisi,\nmitä tähdet ovat. Mutta nyt on parasta mennä isältä kysymään.\n\nLalli silitti kissan selkää, niin että se säkenöi pimeässä, ja Villi\nkehräsi tyytyväisenä. Sitten menivät siskokset eteisen kautta isän\ntyöhuoneeseen, missä isä tapansa mukaan istui kirjoittamassa suuren\ntyöpöytänsä ääressä.\n\n-- Isä, mitä tähdet oikein ovat? -- kysyivät molemmat yhdestä suusta.\n\n-- Vai niin, nyt ollaan taas kyselytuulella, -- sanoi isä ja laski\nkynän kädestään. -- No niin, ehkäpä olenkin kirjoittanut kylliksi tänä\niltana. Tulkaa nyt takaisin saliin, niin selitän asian teille.\n\nIsä kulki edellä saliin, ja molemmat lapset tulivat perässä, ja sitten\nasettuivat kaikki ikkunan ääreen ja loivat katseensa ulos\ntähtikirkkaaseen iltaan.\n\n-- On kahdenlaisia tähtiä, -- selitti isä. -- Useimmat, jotka tuolla\nnäemme, ovat niinsanottuja kiintotähtiä. Ne näyttävät aina olevan\nsamassa asennossa toisiinsa nähden ja ne juuri muodostavat kaikki ne\ntähtiryhmät ja -kuviot, jotka löytää joka ilta ja joille on annettu eri\nnimiä kuten Otava, Joutsen, Väinämöisen viikate eli Kalevan miekka\ny.m.s. Ne ovat aurinkoja, samanlaisia kuin meidän aurinkomme, eri\nkokoisia, vieläpä eri värisiäkin, sillä on punaisia, keltaisia,\nsinisiä, ja vihreitä tähtiä. Ne ovat suunnattoman suuria, vaikka\nnäyttävät noin pieniltä siksi, että ne ovat niin kaukana. Mutta sitten\non toisia tähtiä, jotka liikkuvat näiden joukossa ja jotka siis ovat\ntaivaalla milloin missäkin, aivan kuin kuu. Ne ovat niinsanottuja\nkiertotähtiä. Ne ovat maan seitsemän siskosta, jotka kiertävät auringon\nympäri kuten maakin ja saavat samasta auringosta valonsa ja lämpönsä.\nLähinnä aurinkoa kiertää Merkurius, mutta sitä emme voi nyt nähdä,\nsillä se on näkyvissä vain heti auringonlaskun jälkeen tai juuri vähää\nennen auringonnousua. Seuraava on Venus eli iltatähti, joka on\ntähtitaivaamme kirkkain tähti ja kilpailee väliin loisteessa kuun\nkanssa. Katso vain, miten kirkkaasti se nytkin tuolla loistaa! Nämä\nmolemmat kiertävät lähempänä aurinkoa kuin maa. Kauempana kuin maa\nkiertää ensinnäkin punainen Mars, jonka näette tuolla, ja jonka muinoin\nluultiin ennustavan sotaa ja tuhoa. Tuo kauniisti loistava tähti on\nJupiter, ja tuo tuolla toisella puolella heikosti kimmeltävä on\nSaturnus. Sitäpaitsi on vielä kaksi kiertotähteä, Uranus ja Neptunus,\nmutta ne ovat niin kaukana, ettei niitä voi nähdä ilman kaukoputkea.\n\nLalli tuijotti innokkaasti etäisiin kiertotähtiin. Hän voi niin hyvin\nkuvitella, miten ne riidellen kiersivät auringon ympäri aivan kuten\nmaa, ja aivan kuten kuu kiertää maata. Hän muisti vielä niin hyvin ne\nmerkilliset seikkailut, joissa hän kaksi vuotta sitten oli ollut, kun\nhän oli hypännyt avaruuden halki maapallolle, ja nuo loistavat\ntaivaankappaleet kiihoittivat sanomattomasti hänen uteliaisuuttaan.\nJospa hän voisi hypätä niihin samoin kuin hän oli hypännyt maapallolle.\nKukaties hän silloin pääsisi taas ihmeellisiin seikkailuihin. Kenties\nvielä ihmeellisempiin kuin maapallolla oli ollutkaan. Mutta olihan\ntämmöinen hyppääminen vallan mahdotonta, sen hän hyvin ymmärsi. Mutta\nkunpa saisi edes nähdä ne vähän selvempinä, niin olisi jo se jotakin.\n\n-- Eikö isällä ole minkäänlaista kaukoputkea, jolla voisimme nähdä ne\nvähän lähempänä? -- kysyi hän vihdoin.\n\n-- On minulla pieni tähtikiikari, -- vastasi isä. -- Kyllä se vähän\nsuurentaa ja selventää tähdet, mutta ei sinulle siitä paljoa apua ole.\nKoetetaan nyt kumminkin.\n\nIsä meni työhuoneeseensa ja toi sieltä pitkän kaukoputken. Siinä oli\nmessinkijalusta, joten sen voi asettaa seisomaan ikkunan ääressä\nolevalle pienelle pöydälle. Ja nyt isä suuntasi sen huolellisesti\nVenus-tähteä kohti. Lalli ja Maija saivat sitten vuorotellen katsoa\nsiihen. Loistava tähti näkyi nyt pienenä kirkkaana levynä, ja lapset\nnäkivät siinä selvästi samanlaiset sakarat kuin kuussakin. Sitten he\nkatsoivat Mars-tähteä ja Jupiteria, ja nämäkin näkyivät suurempina ja\nselvempinä kuin paljain silmin katsoen.\n\n-- Tahtoisin niin mielelläni nähdä Merkuriuksenkin, -- sanoi Lalli.\n\n-- Se täytyy jättää huomiseksi, -- sanoi isä. -- Kuten jo sanoin, näkyy\nse vain auringonnousun tai -laskun aikana, ja näinä päivinä vain\nauringon laskiessa. Mutta jos huomenna muistutat minulle asiasta,\nkoetan hakea sen sinulle.\n\n-- Kyllä vaan, -- huudahti Lalli innoissaan. -- Sen teen varmasti.\n\nIsä jätti kaukoputken pöydälle ikkunan ääreen ja meni takaisin\nhuoneeseensa. Lapset tirkistelivät vielä hetkisen eri tähtiä, mutta\nväsyivät ennen pitkää, ja palasivat lastenkamariin. Villi kömpi salin\nsohvan alta ja tuli heidän perässään.\n\n\n\n\n2. MERKURIUS.\n\nIsä sovittaa kaukoputken kuntoon. Musta tunneli ja lasilava. Villi\ntahtoo leikkiä. Kauhea hyppäys. Villi ja lapset kimmoavina palloina.\nHalstarilla paistumassa. Jalokiviä. Maija pelkää hämähäkkiä, ja Lalli\nheittää suuren kivilohkareen. Viisas muurahainen ja sen asunto.\nMerkillisiä lypsylehmiä. Päivänvarjojen suojassa. Kummallista\nkasvullisuutta. Kinastelua. Hirviö. Maija ryöstetään. Epätoivoinen\ntakaa-ajo. Jäänrailo. Skorpionit.\n\n\nSeuraavana iltana seisoi Lalli salin läntisen ikkunan ääressä, mistä\nvoi nähdä auringon laskevan mereen. Heti kun sen punainen loistava kerä\noli hävinnyt värjäten jään punaiseksi, syöksyi hän isän luo.\n\n-- Nyt on aurinko laskenut, -- hän huusi innostuneena. -- Nyt voi nähdä\nMerkuriuksen.\n\nIsä oli heti valmis. Hän selaili ensin muuatta kirjaa ja luki muutamia\nrivejä ja sitten hän meni saliin sovittamaan kaukoputken kuntoon.\n\n-- Siinä se on, -- sanoi hän, -- mutta et sinä sillä paljoa näe.\n\nMaija oli myös tullut saliin, ja Villi hänen mukanaan. Hän istui\nsohvalle, ja kissa hyppäsi hänen helmaansa. Lalli kävi kaukoputken\nääreen.\n\nEi siinä tosiaankaan paljoa nähnyt. Oli vaikeata nähdä tuo pieni\nkiertotähti, jota iltarusko himmensi. Mutta Lallista oli kumminkin\nihmeen jännittävää katsella tuota pientä, vaalakkaa tähteä, ja hän\nseisoi siinä niin syventyneenä katseluun, ettei hän lainkaan huomannut\nisän menevän takaisin työhuoneeseensa. Eikä hän kuullut sitäkään, että\nMaija pyysi saada hiukan katsoa. Hän vain tirkisteli tirkistelemistään.\nKun hän katseli siniseen avaruuteen tuon pitkän mustan putken lävitse,\noli hän niin selvästi näkevinään, miten pieni kiertotähti kiersi suurta\naurinkoa. Hänestä tuntui melkein siltä kuin voisi hän päästä siihen,\njos hän vain voisi ryömiä mustaa torvea myöten ulos. Ja tuohan ei kai\nolisi vallan mahdotonta!\n\n-- Emmekö koeta, voisimmeko ryömiä ulos kaukoputkesta ja sitten päästä\nsitä tietä Merkuriukseen? -- kysyi hän pikku siskoltaan, jonka tiesi\nseisovan takanaan, vaikkei hän voinut irroittaa katsettaan\nkaukoputkesta.\n\n-- Miksei, jos se vain käy päinsä, -- vastasi Maijan ääni sieltä takaa,\nja hän kuuli Villin tyytyväisenä kehrätä hyrryttävän.\n\nNiin, hyvin helpostihan pääsisi putkeen, jos vain saisi aukaistuksi\nlasin, joka sulki tien. Hän näki, että tässä lasissa oli pieni sarana;\ntäytyihän sen siis olla aukaistavissa. Hän veti siitä, ja hänen eteensä\navautui pitkä, mustankiiltävä tunneli, jonka toisessa päässä siellä\netäällä pieni tähti vilkutteli kutsuvasti.\n\nHetkisen hän epäröi, mutta sitten hän ryömi rohkeasti aukosta sisään.\nTunneli oli hyvin ahdas, joten hän ei voinut katsoa taakseen, mutta hän\nkuuli Maijan kutsuvan Villiä ja tulevan perässä. Itse hän suuntasi koko\najan katseensa tähteen ja ryömi nelinkontin eteenpäin mustassa\ntunnelissa, joka tähdenvalossa kiilsi kuin kivihiili. Se oli niin\nliukas, että hänen kätensä ja vallankin hänen polvensa luiskahtelivat\nyhtä mittaa, ja niin hän vähän väliä makasi mahallaan ja sätkytteli\nsääriään. Takanaan hän kuuli Maijan valittavan samaa kohtaloa, ja Villi\nsanoi jotain, mikä kuulosti vallan samanlaiselta kuin katupoikain rumat\nhuudahdukset. Hirvittävän pitkä oli tämä musta tunneli, ja samalla se\ntuntui käyvän yhä ahtaammaksi, mitä lähemmäs he tulivat tunnelin suuta,\nja lopuksi täytyi Lallin laahautua mahallaan päästäkseen lasiin saakka.\nKun hän vihdoin pääsi siihen, työnsi hän sitä, ja se aukeni.\n\nSarana oli lasin alareunassa, joten lasi aukiollessaan muodosti pienen\npyöreän lavan tunnelin suun edustalle. Lalli astui varovasti sille, ja\nhänen takanaan näkyi Maijan pää, ja hänen vierellään Villin pyöreä\nkeltainen kissannaama, missä silmät kiiluivat innosta.\n\n-- Sepä oli merkillinen rotankolo, -- sanoi Villi, -- mutta missä rotat\novat?\n\nMutta Lalli ei kuunnellut, mitä Villi sanoi. Hän oli aivan kuin\njähmettynyt sen näyn johdosta, joka avautui hänen nähtäväkseen. Pitkä,\nmusta putki kohosi niin korkealle maanpinnan yläpuolelle, että hän\nsaattoi allaan nähdä koko Helsingin ja suuren osan maatamme, ja\nSuomenlahden vastakkaisella rannalla hän näki Viron kaupunkien valot,\nmutta tämä kaikki ei ollut sittenkään hänestä niin mielenkiintoista,\nkuin se, mitä hän näki edessään. Ilma oli täällä niin kirkas, ja tähdet\nnäyttivät siirtyneen niin lähelle, että hän näki ne paljon selvemmin\nkuin äsken kaukoputkella katsoen. Taivaankansi näytti syvältä,\nsiniseltä mereltä, ja siinä meressä kiertelivät taivaankappaleet,\nvälkkyen ja loistaen eri värisinä. Suoraan vastapäätä häntä ja\nikäänkuin lähinnä loisti Merkurius kuin suuri, kiiltävä pallo, jonka\npinnalla hän oli erottavinaan vuoria ja laaksoja.\n\n-- Tämäpä oli sukkelaa, -- sanoi Maija. -- Merkuriushan näyttää olevan\naivan meidän allamme, niin että tarvitsee vain hypätä suoraan alas\ntullakseen sinne.\n\n-- Tuon ison pallon tahdon minä leikkikalukseni -- sanoi Villi, joka\njuuri oli kömpinyt lasilavalle Lallin viereen. -- Tulkaa nyt vain! Nyt\nminä hyppään. Hei!\n\nJa niin se loikkasi kiiltävää kiertotähteä kohden. Silloin ei Lallikaan\nenää voinut malttaa mieltään.\n\n-- Ryömi sinä takaisin äidin luo, -- sanoi hän Maijalle, ja niin hän\nhyppäsi avaruuteen.\n\nVauhti oli hirvittävä. Hänen korvissaan suhisi ja kohisi niin, että\nhengitys oli aivan salpautua. Hänen edessään oleva pallo kasvoi\nhuimaavasti, ja hänen täytyi sulkea silmänsä.\n\nVihdoin hän tunsi jalkojensa koskettavan johonkin, mutta hyvin\nkeveästi, ja hän kimposi taas ylös kuin kummipallo. Hän aukaisi\nsilmänsä ja näki alapuolellaan häikäisevän kirkkaassa, polttavan\nkuumassa auringon paisteessa hiekkatasangon, jossa siellä täällä oli\nmatalia kumpuja. Hän ponnahti taas vähän matkaa ylös ilmaan ja näki\nohitseen pudota tupsahtavan aivan Maijan näköisen olennon, hameet\nlevällään. Sitten hän putosi taas maahan ja oli vähällä tallata Villin,\njoka ponnahti ylös vallan hänen nenänsä ohitse. Sitten lensi hän itse\nilmaan, ja hänen perässään pyöri Maija koreine hameineen kuin perhonen.\nSe oli vasta merkillistä ja eriskummallista. Hän tunsi olevansa niin\nkevyt, ettei saanut jalkojaan pysymään maassa kiinni, vaan kimposi aina\nylös kuin viskattu kummipallo, ja niin näytti olevan hänen\ntoveriensakin laita.\n\n-- Mitä hullutusta tämä tämmöinen on, -- huusi Villi ponnahtaessaan\nkolmannen kerran Lallin nenän ohitse. -- Luulin saavani pallon, ja nyt\nolen itse muuttunut palloksi. Olen aina tottunut tulemaan jalat edellä\nmaahan, mutta nyt poukahdan aina ylös taas. Koettakaapas heittäytyä\nkyljellenne, älkääkä ottako jaloilla vastaan ollenkaan.\n\nLalli noudatti Villin neuvoa ja pudottautui seuraavalla kerralla vallan\nvelttona maahan vetäen jalat koukkuun alleen. Hänen onnistuikin pudota\nkyljelleen, ja hän huomasi makaavansa maassa Villin vieressä, joka\nmakasi siinä seljällään ja sätkytteli jalkojaan joka suunnalle. Maija\nei ollut ymmärtänyt Villin neuvoa, mutta kun hän seuraavalla kerralla\ntulla liehutteli alas, tarttui Lalli hänen hameensa liepeisiin ja piti\nkiinni, niin ettei hän enää päässyt kimmahtamaan takaisin. Ja niin he\nmakasivat siinä nauraen täyttä kurkkua, ja kun heidän ruumiinsa hytkyi\nnaurusta, hypähtelivät he ylös alas mitä merkillisimmällä tavalla, ja\nsilloin heitä nauratti yhä enemmän.\n\nMutta kauan ei naurua riittänyt, sillä pian rupesivat he tuntemaan,\nettä vallan kauhea kuumuus lähti auringosta, joka paistoi\nmustansinisellä taivaalla kuin suunnattoman suuri palava pätsi, ja\nkuumasta hiekasta, joka hehkui heidän allaan. Tuntui vallan siltä kuin\nolisivat he hehkuvalla halstarilla, missä he sätkyttelivät aivan kuin\npaistumassa olevat kalat.\n\n-- Pian, pian, -- huusi Villi kauhuissaan, -- meidän täytyy päästä\nvarjoon.\n\nLalli ja Maija nousivat jaloilleen ja yrittivät kävellä, mutta joka\naskelella he hyppäsivät aikamoisen matkan eteenpäin. He olivat keveitä\nkuin höyhenet, mutta vähän harjaannuttuaan he oppivat kulkemaan\neteenpäin pitkin hyppäyksin melkein kuin sammakot tai heinäsirkat.\n\nHe olivat pienellä hiekkatasangolla. Sen toisella puolella oli\nmatalia punaisia vuoria ja toisella puoliympyrässä olevia mustia\ntulivuorenkekoja, joitten synkkä jyrkänne loisti kirkkaassa\nauringonpaisteessa kuin lasihuone. Mustista, ammottavista\nkraattereista, joista useat olivat hyvin suuria, ei kumminkaan noussut\nsavua; nähtävästi olivat ne kaikki sammuneet. Koko tasangolla oli\nmuuten, kuten Lalli jo pudotessaan oli huomannut, runsaasti pikku\nkumpuja.\n\n-- Kenties löydämme varjoa noiden kumpujen luona, -- sanoi Lalli\nläähättäen.\n\nJa niin he lähtivät kaikki harppaamaan kuin virmat varsat lähintä\nkumpua kohden, joka siltä puolelta katsottuna, missä he olivat, näytti\nvallan pyöreältä ja varjottomalta. Kun he olivat päässeet sen\nedustalle, otti Lalli aika harppauksen ja hyppäsi yhdellä askelella sen\nyli ja putosi sen toiselle puolelle vilpoisaan varjoon. Sillä puolella\noli kumpu melkein kuin pystysuoraan leikattu, ja tämän kohtisuoran\nseinän takana oli varjopaikka. Kohta Lallin perässä putosivat Villi ja\nMaija siihen hänen viereensä, ja siinä he nyt makasivat taas kaikki\nläähättäen ja nauraen.\n\nTäällä varjossa oli vilpoisaa, melkein kylmää, ja pian he tunsivat taas\nvirkistyvänsä ja rupesivat uteliaina katselemaan ympärilleen tässä\nuudessa maailmassa. Se näytti lohduttomalta, aurinko kun oli paahtanut\nsen erämaaksi. Maisemaa elostuttivat vain kauniit, moniväriset kivet,\njoita oli siellä täällä hiekassa. Muutamat semmoiset loistivat ja\nkimaltelivat kuin vesipisarat, toiset hehkuivat punaisina kuin\nveripisarat tai sädehtivät kuin siniset, vihreät tai keltaiset tähdet.\n\n-- Nämä ovat timantteja, -- sanoi Lalli varmasti ja näytti\nvesikirkkaita kiviä. -- Semmoisia olen nähnyt ennen Australiassa.\nKootaan niitä nyt muutamia ja viedään isälle. Nuo punaiset ovat\nvarmaankin rubineja, siniset safireja, vihreät smaragdeja ja keltaiset\ntopaseja.\n\nMaija juoksi kiireesti auringonpaahteesta piittaamatta poimimaan kiviä\nesiliinaansa, mutta äkkiä hän kirkaisi kauhistuneena ja tuli vavisten\nLallin viereen suojaa hakemaan. Kun Lalli katsoi Maijan näyttämään\nsuuntaan, kauhistui hänkin, sillä hiekkaa pitkin asteli ilkeät elukka,\njoka oli hämähäkin näköinen, mutta niin suuri kuin ruokapöytä, ja sillä\noli neljä monen metrin pituista jalkaparia, jotka kuljettivat sitä\neteenpäin höyryveturin nopeudella. Sillä oli kaksi julmaa, ulkonevaa\nravunsilmää ja sen päässä oli kaksi peloittavaa myrkkykoukkua.\n\nTuo inhottava hirviö ei ollut vielä nähnyt heitä, mutta äkkiä se käänsi\ntoisen silmänsä heitä päin ja sitten toisen ja tarkasteli heitä\nuteliaan näköisenä.\n\n-- Mitä merkillisiä olentoja nuo tuommoiset ovat? -- se kummasteli\nkitisevällä äänellä. -- Mahtaisivatkohan ne kelvata syötäväksi? Täytyy\nkoettaa.\n\nJa niin se syöksähti heidän kimppuunsa myrkkykoukut harillaan ja pitkät\nkoivet sen ympärillä heiluen, ja muulloin niin peloton Villikin\njähmettyi kauhusta ja etsi katseillaan piilopaikkaa itselleen. Lalli\nastui aivan kalpeana siskonsa eteen, joka oli piilottautunut hämähäkin\nkokoisen kallionlohkareen viereen, ja kun hirviö syöksyi esiin, tarttui\nhän epätoivoissaan tähän suureen kiveen ja voi hämmästyksekseen nostaa\nsen kaksin käsin vallan helposti ja heittää vasten hämähäkkiä, joka\nlitistyi sen painon alla.\n\n-- Tuo ei ollut hullummin tehty, -- sanoi piipittävä ääni heidän\ntakanaan, ja kun he kääntyivät ympäri, näkivät he Lallin kokoisen\njättiläismuurahaisen, joka uteliaana katseli heitä viisain silmin. Se\noli kellanruskea kuin hiekka, ja sen ulkomuoto muistutti suuresti\ntavallista muurahaista.\n\n-- Mikä ihmeellinen otus sinä olet? -- kysyi Villi puoliksi ivallisena,\npuoliksi äkeissään, sillä se ei pitänyt muurahaisista yleensäkään\nsaatikka sitten tuollaisista jättiläismuurahaisista.\n\n-- Minä sitä voisin kysyä suuremmalla syyllä teiltä, ellen olisi vähän\nviisaampi ja kohteliaampi kuin sinä, -- vastasi muurahainen ylpeästi.\n-- Sinä ja nuo kaksikoipiset toverisi olette ihmeellisiä otuksia täällä\nMerkuriuksessa, enkä minä. Mutta minä olen siksi paljon tutkiskellut\nasioita elämäni aikana, että saatan arvata teidän tulleen jostakin\nmuusta taivaankappaleesta, luultavasti Venuksesta tai Maasta, sillä\ntäällä on meillä kaikilla vähintäin kuusi jalkaa ja useilla toista\nsataa. Voin sen myös päättää teidän väkevyydestänne, sillä tuo\nmerkillinen olento nosti kallionlohkareen niin kevyesti kuin olisi\nse ollut puun lehti. Se johtuu tietenkin siitä, että teidän\ntaivaankappaleenne on niin paljon suurempi kuin tämä Merkurius, joka on\nvain kaksi kertaa niin suuri kuin Maan kuu, ja senvuoksi te olette\ntottuneet paljoa suurempaan painovoimaan. Täällähän te tuskin pysytte\njaloillanne, niin kevyiksi tunnette itsenne.\n\n-- Sinähän tiedät vallan kauhean paljon, -- sanoi Maija kainosti. --\nMiten olet päässyt selville kaikesta, mitä äsken kerroit?\n\n-- Niin, niin, -- vastasi muurahainen ja hieroi itsetietoisesti\ntuntosarvellaan otsaansa. -- Katsokaapas, täällä Merkuriuksessa\nelää vain semmoisia olentoja, mitä te Maan asukkaat sanotte\nniveljalkaisiksi. Niitä on täällä hyvin erilaisia, mutta ei kumminkaan\nlentäviä, sillä meidän ilmamme on liian ohutta. Muunlaisia eläinmuotoja\nei täällä voi kehittyä; on liian kuumaa, ja olosuhteet ovat liiaksi\nsamanlaatuiset. Meidän tähtemme pitää aina saman puolen aurinkoon päin,\nsillä puolella on siis ikuinen päivä ja ainainen helle, kun taas\ntoisella puolella vallitsee ikuinen yö ja ainainen talvi. Sen vuoksi me\nenimmäkseen asummekin kuuman ja kylmän alueen rajalla. Vain siinä voi\nkasvullisuus viihtyä ilman keinokastelua, ja vain siellä voivat eläimet\nhankkia elatuksensa, vaikka me sivistyneet muurahaiset olemme\nvoittaneet luonnonesteet ja asumme täällä erämaassa. Muurahaisethan\novat maapallollakin hyönteismaailman korkeimmat edustajat, ja\nniin on asian laita täälläkin. Me tunnemme tieteen tulokset, ja me\nvoimme asettua asumaan minne tahansa, vieläpä noihin mustiin\ntulivuorenkraattereihinkin, sillä me johdamme vettä lumipuolelta tänne,\nmeillä on viljelyskasveja ja kotieläimiä. Meidän sienitarhojamme on\nkaikkialla tämän palaneen tasangon alla. Jos teitä huvittaa, näytän\nteille asuntomme.\n\nLapset olivat heti halukkaat siihen, ja muurahainen painoi toisella\ntuntosarvellaan sileään seinään. Ohut, litteä levy työntyi syrjään, ja\npyöreä aukko tuli näkyviin. Muurahainen ryömi siitä ensin sisään, ja\nhänen perässään tulivat molemmat lapset ja Villi, viimeksimainittu\nitsekseen muristen viekkaudesta ja satimista.\n\nSiellä sisällä oli miellyttävän vilpoisaa, mutta ensi aluksi oli vaikea\nnähdä mitään. Huone sai näet valaistuksensa seinässä olevista vinoista\nrei'istä, joiden asento oli semmoinen, ettei auringonpaiste koskaan\npäässyt niistä sisään vaan ainoastaan valoviiru. Pian he kumminkin\nsaattoivat nähdä olevansa pitkässä, laajassa huoneessa, jossa vilisi\nerilaisissa töissä touhuavia muurahaisia. Ne vatkasivat vahvoilla\nleuoillaan erilaisia aineita, joita sitten laahattiin kaikkiin suuntiin\njohtavia käytäviä myöten pesän sisustassa oleviin muihin huoneisiin. Ne\nolivat niin innostuneita työhönsä, että ne vain ohimennen tekivät\njoitakuita lyhyitä kysymyksiä sille muurahaiselle, joka oli lapset\ntuonut sinne. Vain jotkut harvat, joiden Lalli kuulemastaan\nkeskustelusta päätteli olevan tiedemiehiä, tutkivat tarkoin vieraita\ntuntosarvillaan ja riitelivät keskenään heidän eri ruumiinosiensa\nmerkityksestä.\n\n-- Täällä sisällä onkin vilpoisaa ja suloista, -- sanoi Villi\ntyytyväisenä. -- Merkillistä, ettei aurinko paahda tätä leivinuunia\nkuumemmaksi, ja ettei se koskaan paista ikkunoista sisään.\n\n-- Ei se ole ollenkaan merkillistä sen mielestä, jolla on viisaammat.\naivot kuin sinulla, -- vastasi muurahainen, ilmeisesti ylpeänä\nsivistyksensä etevämmyydestä. Täällä on yllinkyllin asbesti-nimistä\nainetta, ja sillä me verhoamme huoneemme, sillä sen lävitse ei kuumuus\njuuri voi tunkeutua. Kun meidän kiertotähtemme aina kääntää saman\npuolen aurinkoon päin, on aurinko meihin nähden aina samalla paikalla\ntaivaalla, ja me asetamme ikkunamme niin, ettei aurinko voi paistaa\nniistä sisään.\n\n-- Mutta mitenkäs te saatte täällä vettä ja ruokaa? -- kysyi Lalli.\n\n-- Tule katsomaan, -- vastasi muurahainen.\n\nJa niin se vei heidät ovesta ympyränmuotoiseen käytävään, joka näytti\nkulkevan koko pesän ympäri. Tästä käytävästä haaraantui molemmille\npuolille sivukäytäviä, ja siinä oli kahden puolen ovia, joista pääsi\neri saleihin. Kun he katsoivat noihin näköjään päättymättömiin\nhaarakäytäviin, näkivät he niiden keskellä juoksevan kapean vesiojan,\nja tämän molemmin puolin kasvoi valkoisia, munanmuotoisia sieniä.\nMuutamissa saleissa oli muurahaisia työskentelemässä, toisissa\nruokittiin toukkia, eräissä he näkivät merkillisiä, kömpelöitä,\npehmeitä hyönteisiä, jotka näyttivät olevan sekä sokeita että kuuroja,\nja joita muurahaiset hyvin hellästi hoitelivat.\n\n-- Mitä nuo rumat elukat ovat, jotka näyttävät jonkinlaisilta\niljettäviltä kovakuoriaisilta? -- kysäisi Maija.\n\n-- Nehän ovat meidän lypsylehmiämme, -- vastasi muurahainen hieman\nnärkästyneenä. -- Täällä erämaassa me emme voi pitää sitä lajia, joka\nelää puiden lehdillä, vaan meidän täytyy hoitaa noita raukkoja, jotka\neivät eläisi ilman meidän hoitoamme. Kenties ei maitotilkkanen\nmaistuisi teistä hullummalta näin kävelyn jälkeen?\n\nMuurahainen otti saviastian ja lypsi erään kovakuoriaisen, ja kun\nlapset maistoivat maitoa, oli se makeata ja virkistävää kuin\nhunajavesi.\n\nMonia mutkikkaita teitä kulkien opasti muurahainen heitä ylt'ympäri\nkoko pesän, ja viimeksi he tulivat suureen saliin, joka nähtävästi oli\npesän keskustassa. Se näytti valtavan suurelta leivinuunilta. Täällä\neivät lapset ylettyneet kattoon saakka kuten pienemmissä huoneissa.\nTässäkin huoneessa tehtiin työtä kuumeisella kiireellä, ja vasta nyt he\nhuomasivat, että osa muurahaisia oli mustia, ja että juuri näiden\nsuoritettavana oli raskain työ.\n\n-- Miksi muutamat teistä ovat mustia? -- kysyi Lalli.\n\n-- Nehän ovat meidän orjiamme, -- vastasi muurahainen ylpeänä. --\nMeidän sotilaamme ryöstävät noiden mustain pakanain pesät ja tuovat\nsieltä kotelot, joista sitten kuoriutuu orjia.\n\n-- Mutta eikö se ole väärin? -- kysyi Maija arasti.\n\n-- Väärin? -- toisti muurahainen kummastellen. -- Miksi se olisi\nväärin? Eikö vahvempi saa tehdä heikommalle, mitä tahtoo? Niin on tehty\ntuhansien vuosien aikana, niin kaukaisista ajoista saakka kuin meidän\nhistoriamme ulottuu. Mutta nyt ei minulla ole enää aikaa seisoa täällä\npuhumassa pötyä, -- jatkoi se aivan kuin olisivat sen leuat ruvenneet\nsyyhyämään työnhalusta. -- Mutta minä annan teille lahjan, joka voi\nteille olla hyödyksi, kun tulette ulos. Se on asbestista tehty\nauringonvarjo, joka suojelee kuumalta paahteelta. Me käytämme semmoisia\nsuojaamaan koteloitamme, joita täytyy silloin tällöin tuulettaa ulkona,\nja sitäpaitsi eräisiin muihinkin tarkoituksiin, mutta voittehan tekin\nsaada pari semmoista, muuten te aivan paistutte, noin ohutnahkaisia\nkuin olette. On meillä tosin maanalaisiakin käytäviä, jotka ulottuvat\naina kasvivyöhykkeeseen saakka, mutta ne ovat liian matalia teille,\njotka kävelette noin hassulla tavalla.\n\n-- Hassulla, -- toisti Villi harmistuneena. -- Sinä senkin\nkuusikoipinen orjakauppias!\n\nMutta tätä hän ei sanonut ääneen, sillä hän kumminkin pelkäsi noita\nlukuisia jättiläismuurahaisia.\n\nMuurahainen kutsui nyt luokseen mustan orjan, ja käski tämän tuoda\nkaksi auringonvarjoa ja näyttää vieraille pesästä johtavan lyhimmän\ntien. Lalli kiitti kohteliaasti hyvin tehdyistä auringonvarjoista, ja\nniin sanoivat he hyvästit muurahaiselle, joka jo maltittomana hieroi\netujalkojaan haluten kiihkeästi saada aloittaa työnsä. Sitten he\npääsivät ulos samaa tietä kuin olivat tulleetkin.\n\nEnnen pitkää ilmeni, että heidän saamansa suuret, harmaat päivänvarjot\nolivat peräti arvokkaat heille, sillä aurinko paahtoi niin kauheasti,\nettä he todennäköisesti olisivat jo muutaman askeleen otettuaan\nkuolleet auringonpistokseen, ellei heillä olisi ollut suojana\npäivänvarjokaan.\n\n-- Olen minä aina pitänyt auringonpaisteesta, -- tuskitteli Villi, --\nmutta näkyy sitäkin hyvää voivan saada liian paljon.\n\nSe koetti pysytellä Maijan päivänvarjon suojassa, mutta rinnakkain\npysyminen ei ollut niinkään helppoa, kun Maija poukkoili pitkin maata\nkuin kummipallo. Hyvää vauhtia mentiin kumminkin eteenpäin, ja pian\nrupesi seutu muuttumaan toisenmoiseksi. He näkivät kummallisten\nkasvien, piikkisten ja kyhmyisten, kohoavan hiekasta. Muutamilla oli\nkoreat, suuret, tuoksuvat kukat, toisilla taas mitä hirmuisimman\nnäköisiä piikkejä. Paikoitellen ne muodostuivat tiheiksi pensaikoiksi,\njoiden lävitse oli mahdoton tunkeutua, mutta kun matkamiehemme tulivat\nsemmoisiin paikkoihin, loikkasivat he vain korkealle, ja niin oli\nesteen yli päästy.\n\nTämmöisissä pensaikoissa he näkivät usein kammottavan näköisiä eläimiä,\nenimmäkseen hämähäkin tai ravun muotoisia, jotka ojentelivat\nmyrkkykynsiään heitä kohti, ja monasti he välttivät kuoleman vain\nnopealla paolla.\n\nAurinko oli jo varsin matalalla, ja Lalli ymmärsi, että he lähenivät\nkiertotähden yöpuolta. Vilpoisia tuulia leyhähteli heitä vastaan tuoden\ntullessaan kosteita, kukkaistuoksuisia höyryjä. Siellä täällä nousi\nkorkeita puita piikkikasvien joukosta, ja nämä rumat kasvit kävivät yhä\nharvinaisemmiksi väistyäkseen vihdoin kokonaan varjoisain puiden ja\nerilaisten pensaiden tieltä, joilla kaikilla oli kumminkin se yhteinen\nominaisuus, että niiden leveät lehtilavat olivat kääntyneet aurinkoon\npäin. Näiden puiden oksien välissä hyppeli ja poukkoili kaikenlaisia\npikku hyönteisiä, jotka kaikki näyttivät lentotaidottomilta. Ne\nistuivat puiden lehdillä kuin sammakot syöden lehtiin pyöreitä reikiä,\njoista auringonsäteet sitten pääsivät lävitse. Muutamilla lehdillä\nryömi muurahaisia, jotka näyttivät lypsävän näitä hyönteisiä. Ne olivat\nsiis niitä lehmiä, joista muurahainen heille oli kertonut. Eräissä\npuissa oli hedelmiä, jotka lasten suussa maistuivat hyviltä ja\nvirkistäviltä, kun he niitä maistoivat.\n\nNyt peitti maan pitkä, ruokomainen ruoho, josta siellä täällä kohosi\nkorkeita kukkaperiä. Lasten pään päällä suhisivat korkeat puut, ja\noksilla laulelivat hyönteiset kitisevää lauluaan, joka muistutti\ntuhansien sirkkojen sirinää. Taivas kaareutui niin tummansinisenä,\nettei se koskaan ollut heistä näyttänyt maapallolla semmoiselta, ja\naurinko paistoi leppoisasti siinä, missä puut eivät olleet\nvarjostamassa. Se oli nyt niin alhaalla, että heidän ruumiinsa varjot\nolivat miltei loppumattoman pitkät, kun ne siinä ruohikossa hyppelivät\nja keikkuivat heidän edessään. Kaikkialla pulppui maasta lähteitä ja\nlirisi puroja, elämää vilisi kihisten joka paikassa.\n\n-- Ei tällä merkillisellä taivaankappaleella ole hullumpaa elää, --\nsanoi Villi tyytyväisenä ja pyydysti siinä ohimennen loikkivan\nhyönteisen, jonka hän söi illalliseksi.\n\n-- Ei olekaan, siitä voit olla varma, -- sanoi muuan toinen\nhyönteinen, joka näytti suurelta vihreänhohtoiselta, pitkäsarviselta\nkovakuoriaiselta, mutta joka kulki eteenpäin pitkin naksuvin\nharppauksin ja oli juuri pudonnut maahan Villin viereen. -- Te olette\nkaikki niin hullunkurisen näköisiä, ettette varmaankaan ole tästä\nmaasta kotoisin. Muurahaiset, jotka tietävät kaikki, ovat minulle\nmaininneet, että on olemassa muitakin taivaankappaleita, ja te tulette\narvatenkin joko Venuksesta tai Maasta. Voi, miten kummallisesti te\nliikutte nelin jaloin! Kahta jalkaa te heiluttelette ilmassa ja\nkahdella te hypitte ellen ota lukuun tuota pikku raukkaa, joka hyppii\nkaikin nelin jaloin. Niin, niin, kyllä me täällä vaan olemme viisaampia\nja parempia ja tiedämme niin paljon. Minäkin tiedän esimerkiksi, että\nmaapallolla on vuosi neljä kertaa niin pitkä kuin täällä meillä ja...\n\n-- Ja että meillä on kuusi kertaa paremmat käyttäytymistavat kuin\nteillä, -- vastasi Villi kiukusta sähisten. -- Emme me kiertele\nylt'ympäri tekemässä hävyttömiä huomautuksia muista eläimistä, enkä\nminä sitä liioin siedä sinunlaiseltasi kuusikoipiselta lurjukselta.\n\nVilli valmistautui jo hyppäämään kovakuoriaisen kimppuun, mutta samalla\nsyöksähti vallan kauhea eläin ulos pensaikosta. Se näytti neljän metrin\npituiselta, mustankiiltävältä tuhatjalkaiselta, jonka jalat olivat\nhyvin pitkät ja ensimmäisessä jalkaparissa oli peloittavat\nmyrkkykynnet. Hädintuskin pelastuivat lapset sen kynsistä hyppäämällä\näkkiä sivulle.\n\n-- Kuusikoipinen, -- sähisi tuhatjalkainen uhkaavana, ja sen mustat,\nsuomuiset nivelet kalisivat onnettomuutta ennustaen, kun se kääntyi\najamaan heitä takaa. -- Jos olisit sanonut satakuusikoipinen, olisit\nosunut lähemmäs totuutta. Kyllä minä näytän teille, ettei saa tulla\ntuolla tavoin kuokkavieraaksi muille taivaankappaleille ja kaiken\nlisäksi ruveta herjaamaan maan omia asukkaita. Mitä tekemistä teillä on\ntäällä?\n\nJa niin se syöksähti tavoittamaan Maijaa, joka vavisten seisoi piilossa\npuun takana. Epätoivoisena etsi Lalli katseillaan jotakin asetta, millä\nlyödä tuota kamalaa hirviötä, mutta täällä metsässähän ei ollut kiviä.\nVillinkin rohkeus oli pettänyt, ja se juoksi pensaikkoon turvapaikkaa\nhakemaan. Vain vihreä kuoriainen naureskeli ilkkuen.\n\nTuhatjalkainen syöksyi kalisten Maijaa kohti, joka taas hyppäsi sen\ntieltä pois mutta menetti samalla tasapainonsa ja kaatui. Lalli\nkirkaisi kauhusta ja sulki silmänsä säästyäkseen näkemästä enempää,\nmutta kun hän hetken perästä kuuli tuhatjalkaisen sähisevän pettyneesti\nja sitten tuon kamalan kalinan vähitellen heikkenevän etäisenä, aukaisi\nhän taas silmänsä.\n\nEi näkynyt jälkeäkään Maijasta sen enempää kuin tuhatjalkaisestakaan,\nVilli vain seisoi siinä hänen vieressään häpeissään ja häntä\nriipuksissa.\n\n-- Minne Maija joutuin -- kysyi Lalli itkien.\n\n-- En tiedä, -- vastasi Villi alakuloisena. -- Sen vain tiedän, että\ntähän tuli suuri, lehmän kokoinen eläin, joka oli melkein sen näköinen\nkuin jättiläisheinäsirkka, ja että se sieppasi hänet leukoihinsa ja\nloikki sitten tiehensä aivan tuon hirviön nokan edessä, mutta minne he\nsitten joutuivat, sitä en voi sanoa. Kiirehdi nyt vain, niin seuraamme\nheitä!\n\nLalli lähti kohta pitkin askelin harppaamaan samaan suuntaan kuin\ntuhatjalkainen oli mennyt. Matkalla hän sai käsiinsä kaatuneen\npuunrungon, suuren tammen kokoisen. Hän heitti päivänvarjon pois, otti\ntuon puun ja heilutteli sitä rajusti päänsä päällä.\n\nAurinko painui yhä alemmas, ja puiden varjossa rupesi tuntumaan yhä\nkylmemmältä. Ruoho kävi lyhyemmäksi, puut tulivat toisenmuotoisiksi,\npitkiksi ja kapeiksi, ja niillä oli vain latvassa lehtiröyhelö. Äkkiä\nhe näkivät vasemmalla puolellaan suuren järven, ja edessään loivan\nvuoren. Tämän rinteellä kävi kasvullisuus taas rehevämmäksi, ja Lalli\nymmärsi, että tasangolle aurinko paistoi aivan taivaanrannalta, mutta\nkun he olivat nousseet ylemmäs, pääsi se paistamaan varjostavien puiden\nylitse. Villi juoksi koko ajan supatellen ja rupatellen kaikenmoisten\npikkuitikkain kanssa, joita liikkui puissa tai maassa, ja kysellen\nniiltä, olivatko ne nähneet heinäsirkkaa tai tuhatjalkaista, ja näin he\nvoivat seurata rosvojen jälkiä. Kaikki nämä eläimet tuntuivat vihaavan\ntuhatjalkaista, ja moni niistä seurasi jonkun matkan päästä Lallia ja\nVilliä saadakseen nähdä, miten tässä oikein tulee käymään, ja lopulta\noli heillä häntänä perässään pitkä jono ryömiviä ja hyppeleviä\nolentoja, jotka kitisten ja vikisten toivottivat pedolle tuhoa.\n\n-- Tuolla se on, tuolla se on, -- huusi lopulta muuan pieni, lystikkään\nnäköinen, keltainen olento, joka taitavasti hyppeli oksalta oksalle, ja\nLalli näki todellakin tuhatjalkaisen mustankiiltävät renkaat kappaleen\nmatkan päässä edessään.\n\nHän hyppäsi vielä muutaman kerran valtavan korkealle ilmaan heiluttaen\nsuurta nuijaansa. Viimeisellä hypähdyksellä hän putosi suoraan hirviön\npäälle, joka sähisten tavoitteli häntä myrkkykynsillään. Raskas runko\nputosi voimakkaasti sen päähän ja musersi sen, mutta sen sadat jalat\nsätkyttelivät ja kiemurtelivat suonenvetoisesti vielä kappaleen aikaa.\n\n-- Siitä sait, siitä sait! -- huusi tuo keltainen pikkuolento, ja Lalli\nkuuli takanaan kaikkien muiden itikkain kirkuvan ja piipittävän ja\nvikisevän samalla tavalla.\n\n-- Mutta missä, missä on Maija? -- kysyi Lalli huolissaan. Meidän on\nriennettävä löytämään hänet, ennenkuin heinäsirkka ehtii tekemään\nhänelle pahaa.\n\nNiin he juoksivat edelleen samaan suuntaan, mutta kaikki pikkuitikat\njäivät tanssimaan riemutanssia vihatun tuhatjalkaisen ympärillä. Pian\ntulivat he vuoren huipulle ja aikoivat samaa vauhtia hypätä sen\ntoiselle rinteelle, mutta pysähtyivät jo ensi hyppyynsä aivan\njähmettyneinä ihmetyksestä ja pian myös kylmästä.\n\nKirkkaasta päivänpaisteesta he olivat hypänneet mustaan yöhön. Melkein\nmustana kaareutui taivas heidän päällään, siroteltuna täyteen niin\nkirkkaita ja kauniisti kimmeltäviä tähtiä, etteivät he maapallolla\nkoskaan olleet semmoisia nähneet. Varsinkin kaksi tähteä oli ihmeen\nsuurta ja kaunista. Mutta merkillisintä oli sittenkin sikäläinen\nmaisema. Sen sijaan, että Lallia äsken ympäröi lehtevä metsä, joka oli\ntäynnä elämää ja liikettä, oli nyt hänen edessään kuollut, jäinen maa.\nJäiset ja lumiset vuoret ja laaksot nousivat ja laskivat kuin\njähmettyneen meren aallot, vivahtaen tähtienvalossa siniseen ja\nvihreään, ja niin kylmää oli, että hengitysilma näkyi savuna tulevan\nheidän suustaan, ja että hampaat aivan kalisivat. Hiljaisuus oli\nniinikään vallan kammottava, kunnes äkkiä heidän korviinsa kuului\nMaijan hiljainen itku.\n\n-- Maija, Maija, missä olet? -- huusi Lalli.\n\n-- Täällä, täällä, -- valitti Maija, ja ääni kuului tulevan jostain\nsyvältä heidän jalkainsa alta.\n\nAivan heidän edessään ammotti leveä railo jäässä, ja kun Lalli kumartui\nkatsomaan sinne, kuuli hän siskonsa äänen selvemmin.\n\n-- Tule auttamaan minua! -- se sanoi. -- Olen pudonnut tänne railoon,\nja heinäsirkka on kuollut.\n\nLalli laski silloin puunrungon railoon, ja se ulottui nipin napin\npohjaan saakka. Sitten kapusivat hän ja Villi alas pimeään, kylmään\nrotkoon, missä he löysivät Maijan makaamassa, melkein jähmettyneenä\nkylmästä, ja heinäsirkan näköjään kuolleena.\n\nLalli aikoi vihoissaan potkaista sitä, mutta Maija pidätti hänet sitä\ntekemästä.\n\n-- Älä, älä! -- hän sanoi. -- Se on ollut hyvin ystävällinen minulle.\nSe tahtoi pelastaa minut tuhatjalkaiselta. Se aikoi vain vähäksi aikaa\ntuoda minut tänne pakkaspuolelle, minne hirviö ei olisi uskaltanut\nmeitä seurata, mutta sitten se tapaturmaisesti putosi jäänrailoon.\nHeinäsirkkaparka! --\n\nSitten kantoi Lalli ensin Maijan ja sitten kuolleen heinäsirkan\nrailosta ylös, ja Villi tuli vilusta väristen perässä. Pian olivat\nkaikki taas lämpimässä päivänpaisteessa vastakkaisella vuorenrinteellä.\n\nMaija kertoi nyt, miten heinäsirkka oli varovaisesti kantanut häntä\nhyppien pitkin loikkauksin eteenpäin ja koko ajan pitänyt äkäistä\nmurinaa tuhatjalkaisesta, joka vainosi sitä ja sen sukulaisia. Se oli\nlohdutellut Maijaa ja luvannut viedä hänet paikkaan, missä hän oli\nvarmassa turvassa pedolta, mutta sitten he olivat yhdessä pudonneet\nrailoon, jonka seinät olivat niin liukkaat, ettei edes heinäsirkka\nvoinut hypätä sieltä ylös, ja niin oli se raukka hyvin pian jähmettynyt\nja kuollut.\n\n-- En minä vielä kuollut ole, -- sanoi piipittävä mutta ystävällinen\nääni heidän takanaan, ja siinä istui heinäsirkka tuijottaen hieman\npökertyneenä heihin. Silloin hyppäsi Maija esiin ja suuteli sitä sen\nvihreälle suulle, ja heinäsirkka virnisteli tyytyväisenä.\n\n-- Olipas se merkillinen temppu! -- sanoi se. -- Sillä tavalla\nemme me tee täällä Merkuriuksessa. Tiedän kyllä, että te tulette\njommastakummasta noista suurista tähdistä, Venuksesta tai Maasta, jotka\nnäkyvät tuolta yöpuolelta, ja teillä on varmaankin omat tapanne\nosoittaa kiitollisuuttanne.\n\n-- Voi, voi.., -- huusi se äkkiä ilmeisesti kauhuissaan, -- nyt olemme\nkaikki hukassa. En minä voi kantaa pois teitä kaikkia, ja nyt on parvi\nmurhaajaskorpioneja ympäröinyt meidät aivan huomaamattamme. Katsokaa\nnyt!\n\nKun lapset katsoivat ympärilleen, näkivät he piirissä joka puolella\nkummallisia eläimiä, jotka muistuttivat eräänlaisia äyriäisiä, mutta\nolivat suuria kuin norsut, ja jotka kaikki käyristivät päänsä yli\npyrstön, missä oli peloittava piikki. Näitä kauheita eläimiä oli\nvarmaankin sata, ja kaiken onnettomuuden lisäksi oli Lalli jättänyt\naseensa, tuon puunrungon, railoon. Eivät he liioin voineet ajatella\nhypätä niiden ylitse, sillä ne olivat hyvin korkeita ja niitä oli\nperäkkäin monessa rivissä, joten lapset varmasti olisivat pudonneet\ntoiseen riviin, jos olisivat ensimmäisen yli hypänneet.\n\n-- Hypätkää suoraan avaruuteen, kuten teimme aina silloin kun\nmaapallolla jouduimme pulaan, -- huusi Villi. -- Tuo suuri pallo tuolla\non varmankin Maa. Joutukaa nyt! Miau!\n\nJa niin hyppäsi Villi avaruuteen, ja Lalli ja Maija seurasivat perässä.\nLallin korvissa vinkui ja suhisi, ja hänen oli vaikea hengittää.\nLopuksi hän menetti tajunsa.\n\nKun hän taas tointui, huomasi hän istuvansa tuolilla kaukoputken\ntakana, pää käsivarsille kallistuneena. Huoneessa oli pimeä; hän ei\nensin nähnyt ketään, mutta tarkemmin katsellessaan hän näki Maijan\nmakaamassa sohvalla Villin vieressä. Molemmat olivat tietysti menneet\ntainnoksiin kuten hänkin pudotessaan tuon kamalan matkan avaruuden\nhalki.\n\n-- Maija, Maija! -- huusi Lalli. -- Oletko kuollut?\n\n-- Mitä sinä oikein huudat? -- kysyi Maija unisena. -- En minä ole\nkuollut enkä edes kuuro.\n\n-- Minä luulin, että sinä olit loukannut itsesi, kun hyppäsimme alas\nMerkuriuksesta, -- sanoi Lalli silitellen Villiä, joka myös oli\nherännyt.\n\nMaija tuijotti hieman ihmeissään veljeensä, mutta oli vielä niin\nunenpöpperöinen, ettei oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.\n\n-- Hyppäsimme alas Merkuriuksesta? -- mutisi hän vain.\n\n-- Niin, niin, kun skorpionit olivat piirittäneet meidät, -- sanoi\nLalli innokkaana. -- Etkö sinä muista?\n\nMutta Maija-raukka ei muistanut yhtään mitään. Hän oli niin uninen ja\nvälinpitämätön, että Lalli suuttui ja jätti hänet rauhaan, kunnes he\nolivat päässeet sänkyynsä ja äiti mennyt pois. Silloin hän maaten\nkertoi Maijalle kaikesta, mitä he olivat Merkuriuksessa ollessaan\nkokeneet, ja Maija kuunteli halukkaasti. Ja sitä mukaa kuin Lallin\nkertomus jatkui, alkoi Maijakin muistaa kaiken niin selvästi ja näki\ntapahtumat aivan kuin silmiensä edessä. Hän oli vain putoamisen jälkeen\nollut niin pyörällä päästään, ettei ollut kohta voinut muistaa, mitä\noli tapahtunut. Mutta hänen täytyi luvata Lallille olla puhumatta tästä\nkaikesta yhtään sanaa äidille ja isälle, sillä he varmaankin\nsanoisivat, että Lalli oli vain nähnyt unta.\n\n\n\n\n3. VENUS.\n\nKiltit lapset. Hopeavene. Kummallinen keinu ja närkästynyt lentolisko.\nPieni pää ja loppumattoman pitkä kaula. Setä Ankannokka. Kalaliskoja ja\njoutsenliskoja. Villi tekee ilmamatkan. Lalli ja Maija toivovat\npääsevänsä pois Venuksesta, ja jymylisko toivoo näkevänsä auringon.\nHirmupedot tulevat.\n\n\nSeuraavana päivänä oli lapsilla keskinäistä sipinää ja supinaa, ja he\nolivat niin kilttejä ja hiljaisia, että äiti oli oikein ihmeissään. He\njuttelivat koko ajan vain tähdistä ja taivaankappaleista ja varsinkin\nMerkuriuksesta, ja aprikoivat, mahtoiko heinäsirkkaparka pelastua\nskorpioneilta. He suunnittelivat myös uusia retkiä ja päättivät vielä\nsamana iltana lähteä johonkin muuhun kiertotähteen. Lalli ehdotti, että\nhe kävisivät Venuksessa, sillä sehän oli seuraava järjestyksessä\nauringosta päin laskien. Ja heti kun tuli pimeä, ja isä ja äiti\nalkoivat vetää pientä päivällisuntaan, hiipivät molemmat lapset\nvarpaisillaan saliin, missä kaukoputki vielä oli ikkunalla\nmessinkijalustimineen. Villi oli tietenkin mukana, ja se istahti heti\nikkunan vieressä olevalle tuolille ja katseli tähtiä, vallan valmiina\nmatkalle lähtemään.\n\n-- Ryömitään nyt kaukoputkeen, -- sanoi Maija innoissaan. Mutta kun he\nkatsoivat sitä, näytti se niin pieneltä, että tuntui aivan\nmahdottomalta päästä sinne sisälle.\n\n-- Odota, odota vain! -- sanoi Lalli lohdutellen. -- Tuon seikan minä\nkyllä tunnen. Täytyy vain istua hiljaa kaukoputken ääressä ja tirkistää\nsiihen, niin se kyllä suurenee. Niin kävi viime kerrallakin. Odota\nvain, kunnes huudan sinua, ja tule sitten sukkelaan perässä Villin\nkanssa!\n\nSitten hän suuntasi kaukoputken loistavaa Venusta kohti, joka kimmelsi\nniin kirkkaana valkoisessa talvi-illassa. Siellä se ui kuin hopeinen\nvene sinisellä taivaanmerellä, molemmat päät suippoina ja korkeina, ja\nmitä kauemmin hän sitä katseli, sitä selvemmin hän ymmärsi, että\nkaukoputkeen todella voi ryömiä ja lopulta hän taas aukaisi sen paksun\nlasin, joka oli tuon kiiltävänmustan putken aukon edessä, huusi\nMaijalle, että tämä tulisi perässä ja ryömi tunneliin. Samoin kuin\nedellisenäkin iltana tuli hän nytkin pitkän konttaamisen jälkeen putken\ntoisessa päässä olevalle pyöreälle lasille, ja ennen pitkää olivat\nMaija ja Villi hänen vieressään katselemassa tuota suurta, välkkyvää\nhopeavenettä, joka ui avaruudessa aivan heidän edessään niin, että\nnäytti varsin helpolta hypätä siihen.\n\n-- Hei vaan! -- huusi Maija ja hyppäsi tasajalkaa ulos avaruuteen, ja\nepäröimättä seurasi Lalli perässä niin, että korvissa vain viuhui.\n\nNytkin suureni heidän edessään oleva taivaankappale nopeasti, ja pian\nhe saattoivat nähdä, ettei se ollutkaan veneen muotoinen vaan\npallomainen, vaikka vain sen toinen puolisko loisti, kun taas\nauringosta poispäin oleva puolisko oli yöhön verhoutunut. Koko\nkiertotähti näytti olevan hohtavan valkoisen villakerroksen ympäröimä,\nja pian he sukelsivatkin paksuun pilviverhoon. Sitten kävi vauhti niin\nvinhaksi, etteivät he voineet enää nähdä mitään, ja lopuksi tunsi Lalli\npudonneensa jollekin pehmoiselle esineelle, joka taipui hänen ruumiinsa\npainosta. Se keinui ja keikkui hänen allaan, ja kun hän aukaisi\nsilmänsä, näki hän istuvansa summattoman suurella vihreällä lehdellä,\njoka muistutti saniaista. Hän piti suonenvetoisesti kiinni sen\nruodista, jottei putoisi, ja näki lähellään Maijan olevan samassa\nasemassa kuin hän itsekin. Samassa tuli Villi nelinkontin alashypellen\nja tarttui terävillä kynsillään kiinni lehtilapaan.\n\nPökertyneenä katseli Lalli ympärilleen. Katsoessaan suoraan alaspäin ei\nhän voinut nähdä muuta kuin läpitunkematonta lehvikköä, joka näytti\nlaajoilla aloilla peittävän maan. Toiselle sivulle katsoessaan hän näki\nlyijynvärisen vedenkalvon häämöttävän paksun, vesihöyryllä kyllästetyn\nilman takaa, ja toisella sivulla kohosi jyrkkiä vuoria ja teräviä\ntulivuorenkekoja, joiden kraattereista syöksyi tulta ja tuprusi\nsavupilviä. Näiden tulivuorien alempia rinteitä verhosi rehevä vihanta,\nmutta ylemmät rinteet olivat laavan peitossa ja näyttivät autioilta ja\nsynkiltä. Ilma oli kuumaa ja kosteata kuin saunassa, vielä pahempaa\nkuin oli ollut Etelä-Amerikan aarniometsissä. Jättiläissaniaisten\nlehtien välistä tuntui nousevan kuumia höyryjä, jotka kasaantuivat koko\ntaivasta peittäväksi harmaaksi pilviverhoksi. Mädänneistä kasveista ja\neläimistä lähti inhottava löyhkä, ja ilmassa heidän ympärillään lauloi\nja piipitti miljoonittain suuria ja pieniä hyönteisiä ja itikoita, kun\ntaas vedestä kuului polskinaa ja pärskettä ja huohotusta, joka ei juuri\nhyvää ennustanut.\n\n-- Hyi, kun täällä on ilkeää! -- huudahti Maija aivan kauhuissaan.\n\nVilli seisoi kuin koukistuneena hyppäämään vihollisten kimppuun, joiden\nvoi odottaa tulevan milloin tahansa.\n\n-- Täällä on oltava varuillaan, kun menemme alas, -- se tuumi. --\nTämmöisissä paikoissa on aina vaara väijymässä, sen olen ennen kokenut.\nOn kai parasta, että minä menen ensin pienelle tiedusteluretkelle.\nÄlkää liikkuko paikaltanne, ennenkuin minä tulen takaisin!\n\nJa niin se läksi varovasti kapuamaan lehtiruotia alas ja katosi tiheään\nlehvikköön Lallin ja Maijan jäädessä uteliaina tarkastelemaan\nympäristön elämää. Pieni vihreä sisilisko tuli ilman halki lentäen\nmustin lepakonsiivin, istuutui heidän vierelleen lehdelle ja katseli\nheitä terävin, välkkyvin silmin.\n\n-- Mitä ihmeen eläviä te olette? -- se kysyi sähisten ja ivallisella\näänellä. -- Mokomia en ole eläissäni nähnyt. Teillähän on niin pehmeä,\nvalkoinen nahka, että kuka tahansa voi purra sen läpi, ja niin\nmerkilliset, pitkät suomut päässänne!\n\n-- En ole minäkään ennen nähnyt lentäviä sisiliskoja, -- vastasi Lalli.\n-- Me olemme toisesta taivaankappaleesta tulleita vieraita, ja sinun\ntulee nyt olla kohtelias ja kertoa meille jotakin tästä merkillisestä\nmaailmasta.\n\n-- Ellet ole nähnyt lentäviä liskoja, niin et luomakunnasta paljoakaan\ntiedä, -- vastasi sisilisko ja lipsutteli pilkallisesti kaksihaaraista\nkieltään. -- Odota vain, saat ehkä nähdä semmoisia enemmän kuin\nkylliksesi!\n\nJa sitten se levitti ylpeästi mustat lepakonsiipensä ja koetti siepata\nsuuhunsa suuren, korean sudenkorennon, joka lensi ohitse.\n\n-- Kutti, kutti, saitkos sen! -- sanoi Maija ja työnsi kielen ulos\nsuustaan aivan kuin pettynyt liskokin.\n\n-- Kyllä minä opetan sinut pilkkaamaan kunnon lentoliskoa, -- sanoi tuo\npieni eläin kiukkuisena. -- Tätä saat katua. Lähetän hirmupedot\nkimppuunne, ne pian nakertelevat luitanne.\n\n-- Kielikello, juorukontti, ohhoh! -- nauroi Maija ja näytti taas\nkieltään, mutta Lalli ei siitä pitänyt. Hän oli edellisillä matkoillaan\noppinut, että täytyy olla kohtelias kaikille olennoille, ja hän tunsi\nlevottomuutta nähdessään pienen liskon uhkaavana sähisten levittävän\nlepakonsiipensä ja lentävän pois huojuvien saniaislehtien lomitse.\n\nHeidän siinä istuessaan ja kärsimättöminä odotellessaan Villin paluuta,\nkuulivat he metsästä hidasta, jymisevää astelua ja samalla kumeata\nmörinää ja maiskuttelua puiden latvojen keskeltä. Ääni tuli yhä\nlähemmäksi, mutta he eivät nähneet mitään. Äkkiä kohosi kumminkin pää\nylös aivan vastapäätä sitä lehteä, missä he istuivat. Se oli\nmerkillinen mustankiiltävä, suomuinen pää, jonka pienet, uniset silmät\nkummastellen tirkistivät heitä suun natustellessa saniaisenlehden\nreunaa.\n\n-- Hyvää päivää, hyvää päivää, -- tervehti Lalli saadakseen tämän uuden\nolennon heti alun pitäen suopeaksi. -- Mikäs sinä oikein olet? En\nkäsitä, missä sinä seisot, kun voit syödä tätä lehteä.\n\n-- Hm, hm, -- mörisi pää. -- Kysymyksesi on yhtä ihmeellinen kuin\nulkomuotosikin. Minähän olen jymylisko. Sen tietää jokainen Venuksen\nasukas. Ja tietysti minä seison maassa. Mutta mitä te olette ja mitä te\ntällä lehdellä teette, sen Plesiosaurus vain tietää.\n\n-- Me olemme Maasta kotoisin olevia ihmisiä, -- selitti Lalli ylpeänä,\n-- ja me olemme tulleet tänne tarkastamaan tätä taivaankappaletta.\nMutta en voi käsittää, miten sinä maassa seisot. Silloinhan voimme kai\nmekin päästä sinne alas.\n\n-- Ole hyvä! -- vastasi jymylisko sävyisästi. -- Voit liukua alas\nkaulaani pitkin, jos haluat.\n\nSe oli Lallista ja Maijasta hyvin hauskaa, ja kun jymylisko oli\nsuoristautunut vähän korkeammaksi, tarttui Lalli sen kaulaan ja alkoi\nluisua alas sitä pitkin. Pian hän sukelsi lehtien alle ja liukui yhä\nalemmas ja alemmas. Kaula tuntui vallan loppumattoman pitkältä ja kävi\nvähitellen yhä paksummaksi. Ennen pitkää tottuivat hänen silmänsä\nsiellä alhaalla vallitsevaan vihreään hämärään, ja hän näki\nyläpuolellaan Maijan tulevan luikua laskien, ja alla häämötti maa niin\nsyvällä, että päätä oikein huimasi.\n\nHänen kätensä olivat pahoin hankaantuneet, kun hän lopultakin tuli\nleveälle, suomupeitteiselle, mustankiiltävälle selälle, joka oli\nnorsunselän näköinen. Jonkun hetken perästä tuli siihen Maijakin,\npuoliksi nauraen, puoliksi itkien, ja niin he istuivat siinä läähättäen\nja ympärilleen katsellen. He olivat ikäänkuin suuressa salissa, jonka\npylväinä olivat puiden rungot, lattiana vihreä sammalikko ja mädänneitä\nlehtiä ja varsia, ja kattona vihreä lehtikatos. Mutta kaikkein\nihmeellisin oli se eläin, jonka selässä he istuivat. Se oli hirvittävä\nolento, ruumis kuin norsulla, mutta sillä oli lisäksi pitkä, laahustava\nkrokotiilinpyrstö, ja sitten tuo loppumaton pitkä sirahvinkaula, joka\nhäipyi puiden lehvikköön. Sen selkä oli niin korkealla maasta, ettei\nvoinut ajatellakaan hypätä alas sieltä.\n\n-- Tämäpä on ruma ja ihmeellinen otus, -- sanoi Maija. -- Sehän voisi\nsyödä vaikka viisikerroksisen helsinkiläisen kivitalon katolta.\n\n-- Niin, niin, -- kuului paksun puunrungon takaa rääkättävä ääni.\n\n    -- \"Kun aamuateriansa se varhain aloittaa,\n    niin ruuan vatsahansa vast' iltaseksi saa.\"\n\nJa sitten kuului kuivaa, rämisevää naurua puunrungon takaa, ja kun\nlapset katsoivat tarkemmin sinne, häämötti siellä kummallinen hahmo,\njoka hitaasti tulla tallusteli kahdella jalalla astellen metsän\npimennosta. Kun se tuli lähemmäs, huomasivat he, että sekin oli jokin\nlisko, pystyasennossa oleva krokotiili, jonka etujalat olivat heikot ja\ntakajalat paksut, ja viimeksimainituilla se asteli arvokkaasti suipon\nhännän laahatessa maata. Pää oli pieni, ja siinä oli leveä ankannokka,\nkasvot olivat kiltin ja sävyisän näköiset.\n\n-- Hyvää päivää, setä Ankannokka! -- tervehti Maija puoliksi\npiloillaan, puoliksi säikähtyneenä, mutta Lalli kumarsi kohteliaasti.\n\n-- Päivää, päivää, lapsukaiset -- lausui lisko arvokkaasti\nvastatervehdykseksi ja nyökytteli päätään lystikkäästi. -- Ei minun\nnimeni sentään ole Ankannokka vaan Iguanodon, mutta sehän on\nsamantekevää. Näen, että olemme tänään saaneet vieraita jostakin\ntoisesta taivaankappaleesta. No niin, hauskaa tutustua, hauskaa\ntutustua. Tuntuukin toisinaan hieman yksitoikkoiselta nähdä vain\nliskoja ja muita matelijoita kaikkialla ympärillään. Noista pienistä\nimettäväisraukoista, joita täällä on, ei juuri kannata puhua, sillä\neivät ne paljoakaan meistä eroa, vaikka niillä mukamas onkin karvapeite\nja lämmintä verta suonissa. Jos imettäväisillä olisi joku sen kokoinen\nedustaja kuin tämä pitkäkurkku tässä, niin sitten voisi ne ottaa\nlukuun. No niin, me liskot olemme Venuksessa herroina tähän aikaan, ja\nvoi olla hupaisaa tavata muutakin väkeä.\n\nSamassa laskeutui jymyliskon pää puiden latvuksista käärmeen pään\ntavoin heiluen pitkän kaulan varassa.\n\n-- Niin, mutta eivätkö ne olekin merkillisiä, -- se sanoi ja katseli\ntaas lapsia tihrusilmillään, -- mutta minä pidän niistä sittenkin.\nNiillä on niin viisaat silmät. Vaihtelu tuottaa iloa, kuten sanot.\n\nJa se ojensi pienen päänsä aivan lähelle lapsia ja lipsutti\nkaksihaaraista kieltään. Silloin tunsi Maija heltyvänsä ja taputti sitä\npäähän.\n\n-- Taidat olla kiltti, vaikket olekaan kaunis, -- hän sanoi\nystävällisesti. -- Mahtaisitko sinä ottaa meidät pienelle\nratsastusmatkalle tämän maan halki.\n\n-- Mitäpä minulla sitä vastaan olisi, -- vastasi jymylisko. Ettehän te\npaina yhtään mitään, ja minä olen juuri aikonut lähteä rantaan juomaan\nja sitten tuonne lämpimälle vuorenrinteelle vetämään päivällisunta. Te\nvoitte kernaasti istua selässäni sen ajan.\n\n-- Minä tulen kappaleen matkaa mukananne, -- sanoi setä Ankannokka. --\nAterioitsen tuolla rannalla ja matkalla saan vähäsen jutella. On\nhauskaa tavata semmoisia, jotka ovat nähneet tätä maailmaa eri\npuolilta.\n\nJa niin he läksivät liikkeelle, että maa tärisi noiden suurten eläinten\njalkojen alla. Jymylisko kulki hitain, horjuvin askelin ja otti aina\nsilloin tällöin suuntäyden puiden latvuksista, ja setä Ankannokka\nasteli arvokkaasti vieressä, pärisi litteällä nokallaan ja ojensi\najoittain pystyyn kuuden metrin korkuisen vartalonsa poimiakseen\noksista suuhun pantavaa.\n\nMonta askelta ei vielä oltu kuljettu, kun lapset huomasivat, että metsä\noli täynnä jymyliskoja, jotka toinen toisensa perästä liittyivät\nkulkueeseen, kiikuttaen pitkää kaulaansa ja ällistyneinä mutisten\nkummasteluaan noiden uusien olentojen johdosta, jotka istuivat heidän\ntoverinsa selässä.\n\n-- Mutta emmehän me voi mennä ilman Villiä, -- sanoi Maija epäröiden.\n\n-- Villi, Villi! -- huusi Lalli niin kovasti kuin jaksoi, mutta\nvastausta ei kuulunut.\n\n-- Kuka Villi on? -- kysäsivät molemmat liskot yht'aikaa ja pysähtyivät\näkkiä.\n\n-- Toivon, ettei hän ole joutunut onnettomuuden uhriksi, -- sanoi setä\nAnkannokka vakavana. -- Metsä on täynnä erilaisia petoliskoja.\n\n-- Eivät ne niinkään helpolla saa kiinni Villiä, -- sanoi Lalli ylpeänä\nja uhkavarmana. -- Se on suoriutunut niin monesta vaikeudesta ennenkin,\nettei se nytkään antaudu vangiksi. Mutta kyllä meidän pitäisi saada\nsille lähetetyksi tieto, minne menemme.\n\n-- Sen minä kyllä toimitan, -- vikisi heikko ääni pienestä\nrantalätäköstä. -- Se on kai minun etäinen sukulaiseni, kuten tekin,\nvaikka te olette kenties liian ylpeitä myöntämään itseänne minun\nsukulaisikseni.\n\nKun Lalli tarkemmin katsoi ääntä kohden, huomasi hän pienen\nnokkaeläimen näköisen olennon, joka makasi lätäkön partaalla katsellen\nheitä uteliain, pirtein silmin.\n\n-- Päivää, päivää, serkku, -- tervehti hän piloillaan. -- Olet kiltti,\njos teet sen.\n\nJa he jatkoivat matkaansa rantaan päin.\n\nKun he olivat tulleet ulos metsästä, aukeni heidän edessään laaja,\nkuohuva meri, jonka pitkät, raskaat, lyijynväriset aallot loiskivat\nhiekkarantaan, missä oli runsaasti näkinkenkiä ja merkillisen muotoisia\näyriäiseläimiä. Kaikki jymyliskot marssivat oikopäätä veteen niin\nsyvälle, että laineet oli vai vähällä huuhdella lapsiakin, ja sitten ne\ntyönsivät pitkät kaulansa veteen ja nostivat sieltä suun täydeltä\nmeriruohoa.\n\n-- Se maistuu hyvältä, -- sanoi lasten ystävä ja pärskähteli\ntyytyväisenä.\n\nSillä valin paneutui setä Ankannokka vatsalleen tyrskyävään aallokkoon\nja rupesi nokallaan penkomaan pohjaa, josta se näkyi löytävän paljon\nsyötävää, arvatenkin nilviäisiä ja äyriäisiä. Toisinaan se ui pitkiä\nmatkoja veden alla ja potki tällöin voimakkailla takajaloillaan kuin\nsammakko.\n\nLapset silmäilivät uteliaina tätä autiota, kuohuavaa merta. Ennen\npitkää he näkivät lauman eläimiä tulla porhaltavan aaltoja pitkin. Ne\nolivat kalojen tai ehkä vielä enemmän valaitten näköisiä ja noin\nkymmenen metrin pituisia, mutta pää, jonka ne kohottivat vedestä\nkatsellakseen lapsia, muistutti enemmän liskojen kuin kalojen päätä, se\noli suomupeitteinen, ja suussa oli runsaasti peloittavia hampaita.\n\n-- Mitä te oikein olette? -- kysyi Lalli.\n\n-- Kalaliskoja ollaan, -- vastasi niiden johtaja, -- ja minulla on hyvä\nhalu syödä teidät kumpaisetkin, mutta nuo jymyliskot ovat hieman liian\nkömpelöitä, niin että saatte nyt jäädä toiseen kertaan.\n\n-- Kiitoksia ystävällisyydestänne, -- nauroi Maija. -- Toivottavasti se\ntoinen kerta ei koita koskaan.\n\nSamassa rupesi ulompana merellä näkymään eloa ja liikettä. Siellä\nkiemurteli ja kaareili kuin olisi suuri käärme siellä uimassa, mutta\nsamalla näkyi kömpelö ruumis kohoavan hiukan vedestä.\n\n-- Luulenpa, että laittaudun täältä tieheni, -- sanoi setä Ankannokka\nhieman hermostuneena. -- Tuolta tulee joutsenlisko, eikä sitä tiedä,\nmimmoisella tuulella se sattuu tänään olemaan. Parasta on, että sinä\nteet samoin, Brontosaurus-serkku, sillä voihan sille pälkähtää päähän\nsiepata nuo selässäsi istujat.\n\nJa tuo ihmeellinen olento tulla porhalsi tosiaankin vettä halkoen\nsuoraan heitä kohden, kohottaen kamalan, kiiltävähampaisen kitansa\nvedenpinnan yläpuolelle. Oli vaikeata erottaa sen ääriviivoja, mutta\nhirveän suuri se mahtoi olla. Nuolena lennähti sen käärmeenpää pitkän,\njoutsenenkaulaa muistuttavan kaulan sinkahuttamana, sen hirvittävä,\nkiiltävä kita tavoitteli maiskuttaen Lallia. Hidas jymylisko oli tuskin\nennättänyt vielä ruveta köntystämään vedestä ylös, mutta samassa\nsilmänräpäyksessä syöksyi koko kalaliskolauma pedon kimppuun kuin\nmetsästyskoira-parvi. Muutamat iskivät sitä pyrstöön, toiset kaulaan,\nsillä sen vartalo näytti olevan mainion suomuisen panssaripaidan\nsuojaama.\n\nNyt alkoi vedessä hirveä taistelu, ja sen aikana jymyliskot vetäytyivät\nvarovasti pois tieltä. Aallot värjäytyivät verestä punaisiksi,\njoutsenliskon pää jakeli hurjana iskuja joka suunnalle, mutta lopulta\nse painui aaltojen alle raivoisain kalaliskojen repimänä. Salatuista\nsyvyyksistä tuli nyt näkyviin haikaloja ja suunnattoman suuria kamalan\nnäköisiä mustekaloja, saamaan nekin osansa saaliista. Siinä oli\npolskinaa ja pärskinää, läähätystä ja ruiskutusta, ja kaikkialla kiilsi\npeloittavia, teräviä hammasrivejä tai ryömi limaisia ruumiita ja\ntuijotti saaliinhimoisia silmiä.\n\n-- Hyi, -- sanoi Maija tuskastuneena ja peitti kädellään silmänsä, --\nmennään pian pois täältä. En minä pidä tästä merestä.\n\n-- Ei ole niinkään varmaa, että metsä on sen parempi, -- sanoi setä\nAnkannokka hieman surumielisesti.\n\nKun he taas olivat rannalla, näkivät he pienen ilmalaivan kaltaisen\nolennon leijailevan puunlatvojen ylitse heitä kohden. Vähitellen se\nkävi jättiläislepakon muotoiseksi, ja kun se oli tullut vielä lähemmäs,\nnäkivät he, että se oli jättiläiskokoinen lentolisko, vähän sen\nnäköinen, jonka he olivat nähneet siellä puunlatvassa, mutta kahden\nmetrin pituinen ja siivenkärkien väli oli yli kymmenen metriä. Sen\nnokka oli terävähampainen, ja silmät loistivat julmina ja\nsaaliinhimoisina, -- se oli hyvin vaarallisen näköinen.\n\n-- Terve taas! -- kajahti tuttu ääni liskon selästä, ja Villin pyöreä\npää kurkotti kaarevan liskonkaulan takaa.\n\n-- Kas vaan, siellähän sinä Villi olet, -- huudahti Lalli ilostuneena.\n-- Tiesinhän minä, että sinä kyllä suoriudut. Mutta missä oikein olet\noleskellut?\n\n-- No, minä toimitin asiani vain hieman perusteellisemmin kuin olin\naikonut, -- sanoi Villi välinpitämättömällä äänellä lentoliskon\nkaarrellessa hitaasti koko seurueen ympärillä ja katsellessa sitä\nepäluuloisesti säkenöivin silmin. -- Minusta tämä maa näytti niin\nvaaralliselta, että minun piti sitä ensin tutkia vähän lähemmin,\nennenkuin sallin teidän tulla alas puusta. Näin kyllä nuo ukkelit,\njoiden mukana te olette, mutta suuresta koostaan huolimatta ne\nnäyttivät kilteiltä. Metsässä on kumminkin vaarallisempaakin joukkoa.\n\n-- Niin, niin, -- päätteli setä Ankannokka pudistellen huolissaan\npäätään. -- Samaa olen minäkin heille sanonut. Esimerkiksi\nallosaurukset ja tyrannosaurukset ja lelapsit.\n\nLentolisko teki vielä siron kaaren jymyliskon ympäri ja kehoitti Villiä\nhyppäämään alas, minkä tämä tekikin, ja ennen pitkää se seisoi lasten\nvieressä jymyliskon selässä.\n\n-- Saanko minäkin vähän ratsastaa? -- huusi Maija lentoliskolle.\n\n-- Sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä, sinulle en ole\nkiitollisuuden velassa, -- sähähti tämä kiukkuisesti. -- Minua\nhaluttaisi puraista poikki sinun hyödytön, pehmeä nokkasi, mutta\nystäväsi vuoksi jätän sen tekemättä.\n\nJa sitten se leijaili pois siivet liikkumattomina levällään.\n\n-- Kiitos hyvästä kyydistä! -- huusi Villi sille, -- mutta ensi\nkerralla täytyy sinun olla kiltimpi ystävilleni.\n\n-- Miten jouduit tekemisiin tuon vekkulin kanssa? -- kysyi Lalli.\n\n-- Niin, sillä tavalla se kävi, että minua hiukan peloitti laskeutua\nmaahan ja siksi minä kuljin puusta puuhun. Olin juuri tullut suureen,\npaksuoksaiseen puuhun, kun satuin huomaamaan tuon olennon riippuvan\nkynsillään puunoksasta, pää alaspäin, melkein kuin lepakko, siivet\nkääriytyneinä ruumiin ympäri kuin tummanharmaa huivi. Se oli ilmeisesti\nnukahtanut raskaaseen uneen. Mutta aivan puun alla seisoi kaksi ilkeätä\nolentoa vaanien. Ne olivat sen näköiset kuin olisivat kahdella jalalla\nseisovia norsuja, jotka hyppivät kuin kenkurut. Niiden lyhyissä\netujaloissa oli hirvittävät kynnet, ja leveä sammakonsuu täynnä\nhampaita, joiden rinnalla krokotiilin hampaat ovat lastenleluja. Niiden\nvoimakkaista takajaloista päätin, että ne voivat hypätä korkealle ja\nnäinkin niiden juuri valmistautuvan hyppyyn vetääkseen lentoliskon\nalas. Ne näyttivät niin ilkeiltä, etten voinut suoda niille sitä\nnautintoa. Vaikken minä juuri sekaannukaan muiden eläinten asioihin,\nloikkasin minä nyt sille oksalle, missä lisko riippui, ja huusin sille,\nettä vaara uhkaa. Se heräsi heti, levitti siipensä ja leijaili\nkorkeuteen, juuri kun noiden petojen leuat loksahtivat sillä kohdalla,\nmissä sen pää äsken oli riippunut.\n\n-- Kamalaa, -- sanoi setä Ankannokka, ja koko sen kuusi metriä pitkä\nruumis vapisi. -- Ne olivat varmaankin allosauruksia.\n\n-- No niin, -- jatkoi Villi kertomustaan, -- tuo lentolisko rupesi\nsitten kaikesta päättäen tuntemaan kiitollisuutta, ja niin se tarjosi\nminulle vapaan kyydin selässään. Minusta oli mukava näin ottaa selvää\nseudusta, ja me kiertelimmekin pitkät matkat, mutta se minun täytyy\nsanoa, ettei minusta täällä ole hyvä olla. Kynteni eivät mahda mitään\nkaikkien noiden liskojen suomuille, joten minusta ei ole teille\nsuurtakaan apua. Sen neuvon annan, ettette täällä pitkälti kulkisi\nmaitse, sillä Intia oli vain lastenkamari Venukseen verrattuna. Kun\nolin tästä seikasta tullut selville, palasin lentoliskon kanssa\ntakaisin, ja sitten tapasin erään lätäkön rannalla pienen piipertäjän,\njoka huusi meille, mihin te olitte menneet.\n\nTällä välin lönkytteli jymylisko hitaasti halki komean metsän, jossa\nnäkyi kasvavan vain saniaisia, palmuja ja kortteen näköisiä\njättiläiskasveja, joiden varsi oli nivelikäs ja joka nivelestä lähti\nkapeita lehtiä. He näkivät erilaisten merkillisten liskojen lojuvan ja\npiehtaroivan likaisissa lätäköissä, niiden joukossa oli muutamia, jotka\nnäyttivät jättiläissioilta ja joiden kuonosta kohosi kolme sarvea. Kun\nhe juuri olivat menossa erään tuollaisen parven ohitse, kuului metsästä\nrätinää, ja sieltä hyppäsi näkyviin kaksin jaloin kulkeva hirvittävä\npetolisko. Takajaloissa oli pitkät, kammottavat kynnet, se teki\nvaltavan ponnahduksen ja hyppäsi erään sikaliskon selkään painaen\nkyntensä sen ruumiiseen ja iskien kauheat leukansa sen kurkkuun.\nLiskoparka päästi vihlovan tuskanhuudon, joka vielä kauan kaikui lasten\nkorvissa, ja sortui maahan vihollisensa painamana.\n\n-- Se on lelaps, pian pois täältä! -- voivotteli setä Ankannokka, ja\nsuurelle jymyliskollekin tuli kiire päästä ajoissa tiehensä.\n\nLalli ja Maija olivat aivan kalpeina pelästyksestä ja alkoivat jo\ntoivoa olevansa poissa tästä maasta, mutta hetkiseksi he unhottivat\npelkonsa tullessaan ihanaan metsään, missä kasvoi kauniita puita,\njokseenkin kuusen näköisiä tai kenties vielä enemmän äidin araukariaa\nmuistuttavia. Samalla kävi maa korkeammaksi, ja pian he tulivat\nvuorenharjalle, josta avautui näköala yli laakson, jonka halki leveä\njoki virtasi. Laakson toisella puolella kohosivat tornien tavoin samat\nvuoret, jotka he jo olivat puunlatvasta nähneet. Niistä syöksyi savua\nja tulta, ja parista juoksi leveä laavavirta alas laaksoon. Ilmassa oli\nrunsaasti rikkihöyryjä ja kuumia kaasuja, niin että oli vaikea\nhengittää. Raskaina ja harmaina painuivat pilvet miltei vuorenhuipuille\nsaakka ja yhdistyivät tulivuorien höyryihin muodostaen synkän verhon,\njoka peitti maiseman puolihämärään, ja tässä hämärässä loistivat\ntulivuorien tulipatsaat ja hehkuvat laavajoukkiot kaamean punaisina. Ei\nollut missään ainoatakaan lintua laulamassa; virran rannalta vain\nkuului merkillistä mylvinää ja rummutusta, mikä todennäköisesti oli\nlähtöisin joistakin muista iljettävistä matelijoista.\n\n-- Ei, tästä maasta minä en pidä, -- sanoi Villi päättävästi. -- Eihän\ntäällä näytä aurinkokaan olevan koskaan näkyvissä.\n\n-- Aurinko? Mikä se semmoinen on? -- kysyi setä Ankannokka.\n\n-- Etkö koskaan ole auringosta kuullut puhuttavan? -- kysyi Lalli\nhämmästyneenä. -- Se on se, mikä valaisee ja lämmittää kaikkia\nkiertotähtiä.\n\n-- Emme me aurinkoa tarvitse, -- sanoi matelija kummastellen. -- Onhan\nilma lämmin, ja maasta tulee lisäksi lämpöä ja vuorista tulee tulta.\n\n-- Kyllä aurinko sentään on tuolla ylhäällä pilvien takana, setä hyvä,\n-- selitti Villi itsetietoisena, -- mutta näyttää siltä kuin eivät\npilvet täällä koskaan hajaantuisi, joten ette koskaan saa sitä nähdä.\nEllei sitä olisi, olisi täälläkin kylmää. Mutta ellet ole sitä nähnyt,\nniin ei se mahda usein tulla pilkistämään, ja silloin on kuin onkin\nmeillä paljon parempi olo maapallolla.\n\n-- Minä tahtoisin nähdä auringon, -- sanoi nyt äkkiä jymylisko, joka\ntähän asti ei ollut puhunut ainoatakaan sanaa koko matkalla. -- Ettekö\nvoi ottaa minua mukananne maapallolle?\n\n-- Kylläpä sinä tosiaan olisit kauniin näköinen Helsingin katuja\nastelemassa! -- nauroi Maija. -- Ihmiset voisivat antaa sinulle ruokaa\nviidennen kerroksen ikkunoista. Voi Lalli, miten hauskaa olisi, jos\ntodellakin voisimme sen ottaa mukaamme!\n\nSilloin ei Lallikaan voinut olla nauramatta moiselle päähänpistolle.\nOlihan se aivan mahdoton, mutta siitä juolahti hänen mieleensä muuan\nseikka.\n\n-- Mietin tässä, miksei maapallolla ole tämmöisiä matelijoita, ja\nmiksei Venuksella taas ole lainkaan suuria imettäväisiä, -- hän sanoi.\n\n-- Sen voin sinulle selittää, -- huusi piipittävä ääni heidän päänsä\npäältä, ja kun he katsoivat ylös, näkivät he sen pienen lentoliskon,\njonka he olivat puunlatvassa tavanneet, leijailevan hiljalleen heidän\nyläpuolellaan. -- Siitä ei ole haittaa, jos sen teille selitän, sillä\njoka tapauksessa te kumminkin kohta kuolette. Minä teille olen sen\nkohtalon toimittanut rangaistukseksi siitä, että tuo tyttö oli hävytön\nminua kohtaan. Ja nyt selitän. Venus on nuorempi kuin maa. Eläimet\nkehittyvät alhaisemmista korkeammiksi eläimiksi, ja imettäväiset ovat\nmukamas korkeampia kuin me, vaikka minä puolestani otaksun asian olevan\npäinvastoin. Joka tapauksessa vallitsee Venuksessa nyt matelijain\naikakausi, ja kestää varmaankin miljoonia vuosia ennenkuin imettäväiset\nehtivät syrjäyttää meidät. Sillä välin me olemme täällä herroina, ja\nsen saatte tekin pian kokea, te maapallolta kotoisin olevat\nkavalakieliset anastajat, joiden nahkakin on kuin kalanvatsaa. Ei\nteillä ole kynsiä, ei teillä ole suomuja, eikä edes mainitsemisen\narvoisia hampaitakaan. Miten on päähänne pälkähtänytkin tulla tänne?\nLuulette kai, mokomatkin, olevanne parempia kuin me sen vuoksi, että\nmeidän vuodessamme on vain seitsemän ja puoli semmoista kuukautta, jota\nte sanotte kuukaudeksi.\n\nJa sitten nauroi lisko myrkyllistä naurua, ja lapset tunsivat olonsa\nkaameaksi ja katsoivat kauhistuneina ympärilleen.\n\nJa kas, tuolla metsänreunassa liikkui tosiaankin jotain, mikä hyppeli\nsinne tänne kuusen oksien välissä, ja pian tuli kokonainen liuta\nkamalia hirviöitä rynnäten pitkin harppauksin metsästä suoraan heitä\nkohden. Niillä oli kauheat kynnet, ja niiden avoin kita oli täynnä\npitkiä, kiiltäviä hampaita. Ne liikkuivat hyppien takajaloillaan kuin\nkenkurut, ja maa tärisi niiden hyppäyksissä syntyvistä jysähtelyistä.\n\n-- Olemme hukassa, -- parkui setä Ankannokka kuolemantuskassa ja koetti\nhoiperrellen kiirehtiä ainoaan mahdolliseen suuntaan, virralle.\n\nJymyliskokin näytti pahoin pelästyvän ja rupesi pitkin askelin ja\nhätäisenä läähättäen juoksemaan virralle päin, mutta petoliskot olivat\nliian nopeita ja lähenivät yhä lähemmäs.\n\nOli kumminkin vielä pikkuruisen toivoa ehtiä ajoissa veteen, mutta kun\nhe olivat lähellä rantaa, kohtasi heitä toinen kauhistuttava näky.\nVirtaa reunustavain ruokokasvien joukossa he näkivät pitkän rivin\nammottavia kitoja, jotka olivat krokotiilinkidan näköisiä, mutta niin\nsuuria ja leveitä, että voi nähdä syvälle veripunaiseen kurkkuun\nsaakka. Itse eläimiä he eivät voineet nähdä, sillä ne olivat miltei\nkokonaan painuneet veteen tai makasivat ruovikon piilossa.\n\nSillävälin tulivat hirmupedot yhä lähemmäs, ja poloinen setä\nAnkannokka, joka liikkui hyvin hitaasti ja kauhusta oli aivan\nkadottanut mielenmalttinsa, jäi pian niiden uhriksi. Hurjina mylvien\nsyöksyivät pedot sen kimppuun ja repivät sen palasiksi, ja kauhusta\nväristen käänsivät lapset kasvonsa pois tästä julmasta näystä.\n\nMutta nyt tuli heidän vuoronsa. Hurjat matelijat hyppivät pitkin,\nraskain harppauksin joka puolelta heidän ympärillään, tarrautuivat\nkiinni jymylisko-rukan kurkkuun, häntään ja jalkoihin vertavaluvilla\nleuoillaan, jotka loksahtivat kiinni uhkaavasti paukkuen. Muutamat\npedoista ojensivat kuononsa jo lapsia ja kissaa kohti.\n\n-- Hypätkää, hypätkää! -- huusi Villi. -- Ei kannata yrittääkään\npuolustautua noita suomunahkaisia vastaan. Hypätkää!\n\nMaija hyppäsi heti melkein itku kurkussa ylös, ja kun Lalli oli nähnyt\nsiskonsa olevan turvassa, hyppäsi hänkin avaruuteen.\n\nPudottuaan hän heräsi siihen, että äiti pani kätensä hänen olalleen.\nKoko hänen ruumiinsa vapisi.\n\n-- Täälläkö sinä nukut istuallasi, poikaa -- kysyi äiti. -- Oletko\nnukahtanut kaukoputkesi viereen?\n\nMutta Lalli ei puhunut mitään, tirkisteli vain ympärilleen, missä Maija\nja Villi olivat. Sisko seisoi äidin vieressä haukotellen niin, että\nleuat olivat mennä sijoiltaan, mutta ei hänkään mitään puhunut, ja\nVilli oli tipotiessään.\n\n-- Minä olin vain... -- änkytti Lalli lopulta, mutta sitten sulki hän\nhuulensa kiinni. Oli vielä vallan liian aikaista kertoa äidille noista\nihmeellisistä seikkailuista, ja kumma kyllä äitikin veti suunsa hiukan\nhymyyn, ja vei lapset lastenkamariin.\n\n-- No, mitä me nyt olemme oikein tehneet, -- kysyi Maija innokkaasti,\nkohta kun äiti oli sulkenut oven.\n\nJa Lalli oli yhtä innokas kuin hänkin, ja kertoi hehkuvin silmin heidän\nmerkillisistä seikkailuistaan Venuksessa, ja Maija kuunteli niin\nhartaasti kuin ei hän itse olisi mitään tiennyt koko asiasta, eikä\nkeskeyttänyt kertaakaan veljensä kertomusta.\n\n-- Niin, niin, kyllä se oli kamalaa, -- sanoi hän lopulta, kun Lalli\nlopetti. -- Olivat ne hirveitä otuksia. -- Mutta mennään nyt\nruokasaliin hakemaan jotakin syötävää.\n\n\n\n\n4. MARS.\n\nPunainen pallo ja pyöreä täplä. Tuhoisa erehdys. Ihminen vain eläin.\nVirkistävä ilmavirta. Lallia ja Maijaa luullaan villeiksi. Valkoinen\njauhe. Hyönteiset vaiko linnut? Vedenpuutetta ja korttijauhetta.\nPäivölän kaupunki. Kaksitoista vanhaa marsin-eukkoa. Maija näyttää\npitkää nenää. Käynti kaupungissa. Miesparat. Sähkövoimaa kaikkialla.\nTasa-arvoisuutta. Vedenalaisia peltoja. Väkijoukko kahtena puolueena.\nMarsin miehet. Kaksi kuuta. Kapina. Vanhat marsilaisprofessorit. Villi\npelastajana.\n\n\nKoko seuraavan päivän lapset puhuivat vain liskoista ja tuumiskelivat,\nmahtoivatko hirmupedot syödä myös jymyliskon. Lalli piirteli\nlyijykynällä setä Ankannokan ja jymyliskon kuvia, ja Maija ihaili hänen\ntaitoaan. Kun he leikkivät ulkona kauniissa maaliskuisessa\npäivänpaisteessa, koetti Lalli muovailla lumesta noita eläimiä, mutta\nei saanut niitä koskaan kyllin suuriksi.\n\nHeti kun aurinko oli laskenut, ja tähdet taas loistivat tummalla\ntaivaalla, seisoivat he taas ikkunan ääressä kaukoputken vieressä.\nTällä kerralla tahtoi Maija ensiksi kömpiä putkeen, mutta miten hän\nsiinä seisoikin tirkistellen ja odotellen, ei hän vaan sinne päässyt,\nja lopuksi hänen täytyi antaa Lallin koettaa.\n\nLalli oli suunnannut kaukoputken Marsia kohti, jonka isä oli hänelle\nnäyttänyt, ja joka tänä iltana loisti niin kirkkaana. Kauan hän siinä\nseisoi katsellen ikävöiden tuota punaista palloa, joka liukui sinisessä\navaruudessa, ja lopulta hän huomasi mahtuvansa mustaan, kiiltävään\ntunneliin. Pian hän olikin kaukoputken ulkolasilla, Maija ja Villi\nmukana, ja punainen pallo oli aivan heidän vastapäätään.\n\nNäin lähempää katsoen se ei näyttänyt aivan niin punaiselta kuin\nikkunasta, ja hän voi erottaa tummia laikkuja sen pinnalla sekä napojen\nkohdalla valkoiset pyörylät aivan kuin maapallollakin. Eräässä kohdassa\nnäkyi pyöreä, selväpiirteinen valkoreunainen tumma täplä.\n\n-- No, minne nyt hypätään? -- kysyi Maija.\n\n-- Ei ainakaan noille valkoisille navoille, -- vastasi Villi jyrkästi.\n-- Semmoisesta sain kyllikseni silloin, kun hyppäsimme pohjoisnavalle.\n\n-- Koetetaan päästä tuohon pyöreään täplään, -- arveli Lalli. -- No\nnyt, olkaa valmiina! Hei vaan!\n\nJa niin sitä mentiin halki huimaavan avaruuden kohti loistavaa\ntaivaankappaletta, joka suureni nopeasti, kunnes he näkivät allaan\nlaakean maiseman, ja pian huomasi Lalli kauhukseen, että se pyöreä\npilkku, jota kohden he putosivat, oli suuri, pyöreä järvi. Kauhuissaan\nhän sulki silmänsä ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän tunsi\nsukeltavansa jalat edellä veteen. Pohja ei kumminkaan ollut kovin\netäällä ja hän potkaisi siihen saadakseen vauhtia ylöspäin ja ennen\npitkää hän kohottikin päänsä vedenpinnasta ylös.\n\nRavisteltuaan veden silmistään näki hän Maijan ja Villin polskivan\naivan vieressään tyvenellä kimaltelevalla vedenpinnalla kirkkaassa\nauringonpaisteessa. Maija-rukka ei osannut ollenkaan uida ja huusi\nvaikeroiden apua, kun taas Villi aivasteli ja sylki ja sähisi rumia\nsanoja pojista, joilla ei ole järkeä enemmän kuin rotilla ja koirilla.\n\nMuutamalla vetäisyllä pääsi Lalli Maijan avuksi, ja täpärällä se apu jo\nolikin, sillä Maija olisi muuten hetimiten painunut veden alle. Mutta\nLalli tiesi, ettei hänkään kauan voi pysytellä pinnalla Maijaa\nkannattaen. Hän katui katkerasti, että oli saattanut heidät tämmöiseen\ntilanteeseen, ja näki kauhistuen siskon pään painuvan veden alle hänen\nponnisteluistaan huolimatta. Vielä kerran onnistui hänen nostaa Maija\npinnalle, ja samassa hän kuuli kovaa suhinaa. Ääni kuului aivan hänen\nvieressään, vettä pärskähti hänen kasvoilleen, ja sitten hän tunsi\njonkun tarttuvan hänen kaulukseensa ja vetävän hänet ylös. Hän itse ei\nirroittanut otettaan Maijasta, ja niin kohosi tämäkin vedenpinnalle,\nmissä häneen tartuttiin kiinni ja hänkin nostettiin ylös.\n\nKaikki tämä oli käynyt niin nopeasti, ettei Lalli ollut ennättänyt\nkatsoa, mikä heidät oli pelastanut, mutta kohta kun hän tunsi\nseisovansa kiinteällä pohjalla, tarkasteli hän ympärilleen varsin\nuteliaana.\n\nHän oli valkoisesta metallista tehdyssä veneessä, ja hänen päänsä\npäällä surisi neljä tuulimyllynsiipien näköistä pyörää veneen\nmolemmilla puolilla, kaksi keulassa ja kaksi perässä. Mutta kaikkein\nmerkillisin oli sentään veneen keskellä istuva olento, joka vast'ikään\noli vetänyt vettävaluvan Villin veneeseen. Ensin luuli Lalli, ettei\nsiinä ollut muuta kuin suuri kalju pää ja sen terävien, viisasten\nsilmien edessä olevat silmälasit, mutta sitten hän huomasi pienen\nsurisevan koneen takana olevan tuohon päähän kuuluvan pienen ja leveän\nvartalon ja lyhyen jalkaparin, joiden verhona oli ruumiinmukaiset\nmustat vaatteet. Tuon olennon -- oli se sitten mies, nainen tai eläin\n-- ainoina pitkinä ruumiinosina olivat kädet ja vallankin sormet, jotka\nhyvin nopeasti hypistelivät jotakin koneenosaa.\n\nSamassa keskeytyi hänen havaintojentekonsa siihen, että hengitys kävi\nhänelle sietämättömän vaikeaksi. Hänestä tuntui, että hän kuolee, ellei\nhän saa enemmän ilmaa, ja hän tunsi päässään kummallista kohinaa. Mutta\nsamassapa tarttui veneessä istuva olento valkoiseen säkkiin, jommoisia\nveneen pohjalla oli koko kasa, ja kiinnitti nopeasti ja reippaasti sen\naukosta riippuvan kummiletkun Lallin nenään. Ja sitä letkua myöten\nvirtasi nyt virkistävä ilmavirta Lallin keuhkoihin, ja ennen pitkää hän\ntunsi voivansa taas vallan hyvin. Samoin teki se olento Maijalle ja\nVillille, jotka makasivat läähättäen veneen pohjalla, ja sitten se\nkiinnitti säkit heidän selkäänsä, niin että tämä ilma aina virkisti\nheitä, ilman että heillä oli vähintäkään vaivannäköä.\n\n-- Moista kummaa en ole koskaan kuullut, -- sanoi lempeä ääni. -- En\nole ennen kuullut, että Marsiin olisi tullut Maan lapsia, sillä\nmuualtahan te ette voi olla. Te olette aivan samannäköisiä kuin meidän\nmuseoissamme säilytettävät muinaisaikojen kansojen kuvat, jotka\nesittävät miljoonia vuosia sitten eläneitä ihmisiä. Tämä löytö tekee\nminut kuuluisaksi koko Marsissa, Meille on ikuinen häpeä, että te\nolette ensin tulleet meidän tähteemme, vaikka me olemme aina kerskuneet\nkorkeammasta sivistyksestämme. Mutta te raukat ette olleet ottaneet\nhuomioon, että ilma on täällä paljon ohuempaa kuin maapallolla. Ellen\nminä olisi tullut paikalle ilmasäkkeineni, olisitte nyt kuolleina.\n\nMolemmat lapset katselivat kummastellen tuota merkillistä olentoa, ja\nsilmät pyöreinä ihmetyksestä tuijotti Villikin siihen. Ja vasta nyt\nhuomasi Lalli, että silläkin oli valkoinen säkki selässä ja kummiletku\nnenällä. Letku oli kiinnitetty silmälaseihin ja näytti hyvin pieneltä.\n\n-- Mikä kumma sinä oikein olet? -- kysyi Maija arastellen. -- Oletko\nihminen vai eläin?\n\nSilloin naurahti olento helakasti.\n\n-- Nuori tyttöhän minä olen, -- se sanoi ystävällisesti -- ja nimeni on\nSenni. -- Olin ulkona pienellä aamulennolla, kun näin teidän putoavan\nhalki ilman. Kiirehdin heti paikalle ja ennätin juuri parahiksi\nonkimaan teidät kuiville.\n\n-- Kiitoksia paljon! -- sanoivat Lalli ja Maija yhdestä suusta, ja\nVilli, joka tähän saakka oli itseään pesten maannut veneen pohjalla,\nrupesi nyt kehräämään ja hyrisemään jonkun sanan kiitokseksi.\n\n-- Mikä eläin tuo on? -- kysyi Senni ihmetellen.\n\n-- Kissahan minä olen, -- vastasi Villi ylpeänä, -- koko luomakunnan\nviisain olento, paljon viisaampi kuin ihmiset.\n\nSilloin naurahti tyttö taas.\n\n-- Meillä täällä ei, nähkääs, ole enää eläimiä ollenkaan -- hän sanoi\nselitykseksi, -- vaikka niiden kuvia kyllä on ja museoissa on niiden\nluurankoja. Meillä ei ole varaa elättää eläimiä tähdessämme, sillä\nruokaa ei silloin riittäisi ihmisille.\n\n-- Mutta mitä te itse sitten syötte? -- kysyi Lalli. -- Ettekö te syö\nlihaa?\n\n-- Hyi! -- huudahti tyttö ilmeisesti inhoten. -- Emmehän me toki ole\nraakalaisia! Meillähän on valkoista jauhetta, jota valmistetaan\ntehtaissa, ja enempää emme tarvitse, kunhan sitä vain saisimme\nkylliksemme. Tahdotko maistaa vähän?\n\nJa sitten hän otti ruumiinmukaisen takkinsa taskusta laatikon, joka\nnäytti selluloidista tehdyltä, ja kun hän sen aukaisi, näkivät lapset\nsiinä valkoista jauhetta. Sitten hän laski vesisäiliöstä vettä lasiin\nja sekoitti siihen vähän jauhetta. Vesi tuli maidonkarvaiseksi, ja hän\nantoi lasten juoda siitä. Se maistui kermansekaiselta maidolta, ja\njuotuaan lasillisen, tunsivat lapset olevansa niin kylläiset kuin jos\nolisivat syöneet runsaan aterian. Villikin sai puolen lasillista, ja\ntyttö silitteli hyväillen sen keltaista kipinöivää turkkia.\n\n-- Onpa tosiaan ikävää, ettemme me enään voi pitää tämmöisiä hauskoja\neläimiä, -- hän sanoi. -- Oikein kyllästyy, kun aina näkee vain ihmisiä\nympärillään ja enimmäkseen vain muita naisia. Sinä olet varmaankin\npoika, sinä siinä? -- hän sanoi Lallille. -- Niin, niin, kyllä te\nolette paljon kauniimpia kuin me. Sivistyksellä voi olla hyvät\npuolensa, mutta ei se meitä kauniimmiksi tee. Siitä alkaen kun me\nolemme ruvenneet syömään valkojauhetta, on meiltä vatsa melkein\nkokonaan hävinnyt, ja nyt, kun emme enää juuri koskaan kävele, ovat\njalkammekin surkastuneet. Voi, luulenpa, että ikävöin sitä vanhaa hyvää\naikaa, jolloin ihmiset söivät niin, että samalla nauttivat ateriastaan,\nja jolloin he kävelivät omin jaloin metsissä ja kedoilla. Mutta lihaa\nen voisi koskaan suuhuni panna. Hyi, hyi!\n\nSilloin nauroivat Lalli ja Maija, ja Villikin veti kissannaamansa\npilkalliseen irvistykseen.\n\n-- Riippuu kai siitä, mihin tottuu -- tuumi Lalli viisastelevana. --\nMitä huvia olisikaan elämästä, ellei saisi syödä voileipiä ja ohukaisia\nja hilloa ja leivoksia ja omenoita ja muuta hyvää!\n\n-- Eikö teillä ole muita huveja siellä maapallolla? -- kysyi Senni\nhieman ivallisesti.\n\nSilloin hävetti Lallia, mutta Maija vastasi reippaasti:\n\n-- Onhan meillä leikkejä ja laulua ja soittoa ja teatterinäytäntöjä ja\neläviäkuvia... ja matkoja muihin taivaankappaleihin.\n\nNyt oli marsintytön vuoro hävetä, sillä hän ei koskaan ollut käynyt\nomaa taivaankappalettaan edemmä.\n\n-- No, saammeko nähdä vähän sinun maatasi? -- kysyi Lalli.\n\n-- Tietysti, -- vastasi Senni myöntyväisenä. -- Täytyy tässä minunkin\nkohta lähteä Päivölän kaupunkiin työtunneilleni.\n\nJa sitten hän hypisteli konetta pitkillä sormillaan, ja suristen nousi\nvene suoraan ylös ilmaan.\n\n-- Näin ei voi tehdä meidän ilmatasoillamme -- huomautti Lalli. --\nNiiden täytyy ensin ottaa vauhtia.\n\n-- Vieläkö te käytätte ilmatasoja? -- kysyi marsintyttö halveksuen. --\nMe olemme jo vuosituhansia sitten laanneet niitä käyttämästä. Ne kyllä\nkelpasivat silloin, kun käytettiin raskaita ja kömpelötekoisia koneita\nja linnut otettiin lentämistaidon esikuviksi. Mutta pian huomasivat\nmeikäläiset tiedemiehet, että hyönteiset lensivät aivan toisella\ntavalla ja paljon paremmin. He rakennuttivat hyvin pieniä mutta samalla\nhyvin voimakkaita moottoreja ja omaksuivat hyönteisten lentotavan:\nhyvin nopean räpyttelyn suurin siivin.\n\n-- Kyllä ne vaan lentävätkin paremmin, -- murisi Villi. -- Sen tietää\njokainen, joka on ollut tekemisissä nenäkkään kärpäsen kanssa tai\nnähnyt kimalaisen surisevan kukasta toiseen.\n\nTällä välin nousi ilmalaiva nopeasti, ja laaja maisema avautui heidän\nnähtäväkseen. Se näytti aivan laakealta niin kauas kuin silmä kantoi.\nOli kumminkin hieman vaihtelua, sillä allaan he näkivät suuren, pyöreän\njärven, jota tyttö sanoi Päivölänjärveksi ja sen ympärillä oli valtavan\nsuuri kaupunki, jonka kaikki rakennukset olivat valkoiset. Siinä asui\nSennin puheiden mukaan miltei koko Marsin väestö. Siitä oli näet\njokaisen niin mukava lentäen mennä työhönsä mihin Marsinosaan tahansa,\nettei tahdottu asettua asumaan kauas tästä koko tähden sivistyselämän\nkeskuksesta. Tietysti oli työläisasuntoja muillakin työpaikoilla, mutta\nniitä oli kumminkin harvassa Päivölän kaupungin väestöön verraten, joka\nnousi kolmeensataan miljoonaan.\n\nKaupungin kaikki talot näyttivät olevan kutakuinkin samanlaisia, noin\nkymmenkerroksisia. Kaduilla vilisi väkeä, kaikki liikkuivat hyvin\nnopeasti. Maisema oli kaupungin ympärillä vihanta, mutta kauempana oli\nlaajoja punaisia alueita.\n\n-- Mitä tuo punainen oikein on? -- kysyi Lalli. -- Se se varmaankin\naiheuttaa sen, että Mars näyttää punaiselta maapallosta katsottuna.\n\nSilloin huokasi Senni syvään.\n\n-- Se on hiekkaa, pelkkää hiekkaa -- sanoi hän surullisena. Meidän\ntähdessä on näet niin vähän vettä, ettei se riitä kostuttamaan koko\ntähden pintaa, vaikka me johdammekin sitä tuhansia kanavia myöten\nkaikkialle, missä maaperä on viljelyskelpoista. Meressä on kyllä\nsuolaista vettä ja sitä me tislaamme, mikäli meillä riittää voimaa\nsiihen, ja sitten me johdamme napaseutujen lumen sulaessa muodostuvan\nveden ja pumppuamme vettä tähtemme sisustasta, mutta ei se sittenkään\nriitä. Suuri osa sitä vettä kerääntyy Päivölänjärveen, joka keväisin on\ntäynnä, mutta syksyn edellä on siinä vain muutamia kaivoja jäljellä ja\nmuu on kaikki peltomaana. Voit jo nytkin nähdä, että vesi on laskenut.\n\nJa Lalli näki todellakin kaupungin ja rannan välissä leveän\npeltovyöhykkeen, josta osa oli vihreänä, toinen osa vastakynnetty.\n\n-- Mutta mitäs te pelloilla teette, kun ette leipää syö? -- kysäsi\nMaija.\n\n-- Kaikki viljelyskasvit viedään jauhetehtaisiin, -- selitti Senni. --\nSiellä sekoitetaan kasviaineet kivennäisaineisiin tarkoin siinä\nsuhteessa, jonka ihmisruumis tarvitsee, ja jokainen meistä saa juuri\nniin paljon kuin tarvitsee, mutta ei ollenkaan enemmän. Sitä saadaan\nkorteilla, ja minun täytyy pyytää valtiolta ylimääräinen annos sen\nkorvaukseksi, mitä teille annoin..\n\nJa sitten hän päästi taas huokauksen. Siinä hän näytti silmälaseineen\nyht'aikaa lapselliselta ja vanhalta.\n\n-- Miten vanha sinä Senni oikeastaan olet? -- kysyi Lalli.\n\n-- Kymmenen vuoden, -- vastasi tyttö.\n\n-- Aivan minun ikäiseni! -- huudahti Lalli.\n\n-- Meidän vuotemmehan ovat pitemmät kuin teidän, -- sanoi tyttö. --\nTiedät sinä kai, että Mars tarvitsee vuoden ja kymmenen ja puoli\nkuukautta -- teidän ajanmittojenne mukaan -- kiertääkseen kerran\nauringon ympäri?\n\nSitä ei tiennyt Lalli paremmin kuin Maijakaan, mutta siitä he eivät\nmitään puhuneet.\n\nIlmassa oli nyt oikein vilisemällä eri kokoisia ilmalaivoja, jotka\nkiertelivät heidän ympärillään ja joka laivasta tirkistelivät uteliaat\nsilmäparit silmälasien takaa heitä. Sennille huudettiin kysymyksiä,\nmutta hän vain viittasi erästä kaupungin toria kohti eikä vastannut\nmitään. Tälle torille laskeutui nyt heidän ilmalaivansa tehden loivan\nkaaren, ja pian he astuivat maihin suurelle sileälle kentälle, missä\nennen heitä jo oli pitkä rivi lentokoneita. Senni antoi merkin, ja\nheti vieri kolme tuolia, joissa kussakin oli kolme pientä pyörää,\nheidän luokseen. Itse hän istui yhteen ja kehoitti Lallia ja Maijaa\nistumaan jäljellä oleviin, ja Villi hyppäsi Maijan polvelle. Sitten\nnäytti Senni, miten tuolit sai liikkeelle painamalla nappia ja miten\nniitä ohjattiin pienellä vipusimella. Se ei ollut vaikeata ymmärtää, ja\npian he ajaa huristivat keskellä marsilaisvilinää torin poikki muuatta\nsuurta rakennusta kohti, joka täytti tuon valtavan aukeaman yhden\nkokonaisen sivun.\n\n-- Se on hallitustalo, -- selitti Senni, ääni levottomuutta ilmaisten.\n-- Saa nähdä, mitä ne teistä sanovat, sillä kuten mainitsin, ei täällä\nMarsissa saa olla eläimiä, enkä oikein tiedä, pitävätkö he teitä kahta\neläiminä vai ihmisinä. Kissa tuomitaan joka tapauksessa hengiltä.\nMeillä ei ole varaa pitää mitään tarpeetonta. Täällä ei kasva yhtään\nainoata kasvia, joka ei ole syötävä tai muuten hyödyllinen, ja kaikki\nviljelyskelpoinen maa on viljeltynä.\n\n-- Kyllä minä siitä huolehdin, etteivät ne minua saa kiinni, senkin\nsimput! -- sanoi Villi halveksuvasti eikä Lallikaan ollut levoton.\n\nHeidän tuolinsa vierivät paksujen pylväiden lomitse suureen avonaiseen\neteiseen ja siitä hissiin, joka nosti heidät erääseen ylempään\nkerrokseen, ja sitten he vietiin suureen saliin, missä kaksitoista\nvanhaa ryppyistä marsilaista istui kukin sanelukoneensa takana. He\nkatselivat lapsia ja kissaa voimatta salata uteliaisuuttaan, mutta\nkaikki heidän kysymyksensä olivat kuivakiskoisia ja vailla\nminkäänlaista myötätuntoa.\n\nAluksi sai Senni kertoa, miten hän oli löytänyt lapset, ja sitten piti\nnäiden selvittää, miten he olivat tulleet Marsiin.\n\n-- Sinä siis tahdot väittää, että te olette hypänneet tänne avaruuden\nhalki? -- kysyi muuan ryppynaamainen tuomari ankarana.\n\n-- Juuri niin, -- vastasi Lalli varmana.\n\n-- Se on tietysti valhe. Te tahdotte salata meiltä keksimänne keinon\npäästä tänne, -- sanoi tuomari silmäillen häntä terävästi silmälasiensa\ntakaa. -- Mutta se on vallan tarpeetonta. Me olemme luomakunnan\nherroja, ja kerran me keksimme teidän salaisuutenne, ja voi silloin\nteitä!\n\nSitten annettiin merkki, että he saivat siirtyä viereiseen huoneeseen.\nHetkisen perästä avattiin ovet taas, ja tuomio julistettiin. Sen mukaan\nhe saivat olla yhden päivän Marsilla, jolloin oppineiden piti heitä\ntutkia ja heitä piti näytettämän kansalle, mutta sitten heidän täytyi\nmuka kuolla. Sen jälkeen piti heidän ruumiinsa täytettämän yliopiston\nkokoelmissa säilytettäviksi.\n\nKuullessaan tuomion oli Senni hyvin huolestuneen näköinen, mutta Maija\nvain näytti pitkäänenää tuomareille, ja Villi sylkäisi pilkallisesti.\n\n-- Nuo pitkäsormiset pölkkypäät luulevat ymmärtävänsä kaikkea, -- tuumi\nLalli halveksuvasti. -- Mutta olemme me päässeet pahemmistakin\npintehistä.\n\nSilloin rypistivät marsintuomarit vielä enemmän korkeata kaljua\notsaansa ja aivan kuin lävistivät heidät naskalinterävillä katseillaan.\n\n-- Te luulette varmaankin pääsevänne takaisin maapallolle juoruamaan,\nmitä täällä olette nähneet, -- sanoi puheenjohtaja, -- mutta semmoinen\nei voi tulla kysymykseenkään. Ei vakoilijoita lasketa niin vaan\nmenemään. Te olette koko ajan valvonnan alaisina.\n\nMutta Villi vain nauraa virnisteli.\n\nLapset ja kissa saivat nyt luvan mennä katselemaan kaupunkia Sennin\nseurassa, mutta koko ajan seurasi heitä kaksi julman näköistä\nmarsilaista, joilla oli pieni kiiltävä putki kädessä. Senni selitti,\nettä noilla putkilla ne voivat tuhota heidät kaikki pitkän matkan\npäästä.\n\n-- Emme me käy enää sotia Marsilla, -- selitti hän, -- mutta poliiseja\nmeidän täytyy sentään pitää, sillä on paljon niitä, jotka eivät hyväksy\ntäällä vallitsevaa tasa-arvoisuutta. Ne sanovat, että semmoisten\nhenkilöiden, jotka ovat nerokkaampia ja työkykyisempiä, tulee saada\nsiitä myös itselleen etua ja oikeutta nauttia elämästä enemmän kuin\ntuhmain ja laiskain. Ja sitten juonittelevat miehet väittäen, että\nheitä sorretaan. Muuten olemme täällä kaikki samanarvoisia, paitsi että\nmiehet saavat vähän enemmän ruokaa kuin naiset. Mutta niinpä ei täällä\nolekaan monta miestä. He eivät voi päästä minkäänlaiseen johtavaan\nasemaan, mutta sen sijaan heitä käytetään vain kevyeen työhön:\nsuorittamaan vaikeimpia laskutehtäviä ja piirustamaan koneiden\nsuunnitelmia. Useimmat poikalapset surmataan juuri sen vuoksi, että ne\nsyövät enemmän, ja väestön valtavana enemmistönä ovat naiset, sillä he\novat ahkerampia ja tasaisempia työssään. Ruumiillista voimaa ei täällä\ntarvita, sillä kaiken työn suorittavat helposti hoidettavat koneet. Me\nteemme kaikki kaksi tuntia maanviljelystyötä, kaksi tuntia tehdastyötä\nja kaksi tuntia konttorityötä tai viimeksimainitun sijasta hoidamme\nkaksi tuntia lapsia.\n\nHänen puhellessaan olivat he tulleet torille ja astuneet ilmalaivaan,\njolla heidän piti päästä lentoretkelle yli maan ja sitten tulla sille\npaikalle, missä yleisön piti saada heitä katsella. Suristen nousi laiva\nkatonharjojen yläpuolelle, ja Senni näytti heille ne suuret tehtaat,\njoissa valmistettiin kaikkien Marsin asukasten ruoka ja kaikki muutkin\nvälttämättömät tarpeet. Suuri osa kaupunkia oli tämmöisenä\ntehdasalueena, mutta lapsista se oli kolkkoa eikä ollenkaan\nmielenkiintoista.\n\n-- Miksi ei tehtaista näy savua nousevana -- kysyi Lalli.\n\nSilloin Senniä nauratti.\n\n-- Luuletko meidän polttavan kivihiiliä kuten satatuhatta vuotta\nsitten? -- hän kysyi. -- Ei, hiili ja muu polttoaine on aikoja sitten\ntäältä loppunut, emmekä sitä tarvitsekaan. Kaikki koneet käyvät\nsähköllä, jota saamme osaksi auringosta, osaksi tuulesta ja osaksi\nmeren aalloista. Sähkövoima käyttää lentokonettani, sähkötuolia ja\nkaikkia muita Marsin koneita. Ei tarvitse muuta kuin soittaa\nlangattomalla puhelimella lähimpään voimakeskukseen, niin saa\nlangatonta tietä voimaa luokseen vaikkapa ilmassa ollessaan.\n\nJa niin he leijailivat kaupungin ohitse ja näkivät alapuolellaan\nlaajoja vihreitä peltomaita, mutta ennen pitkää aukeni heidän\nnähtäväkseen vain erämaan yksitoikkoinen punainen pinta. Hetkisen\nperästä he näkivät taas pitkän, tummanvihreän juovan taivaanrannalla ja\nsen keskellä sinisen viirun.\n\nSiellä on muuan kastelukanavamme, -- selitti Senni. -- Semmoisilla me\njohdamme vettä joka paikkaan kiertotähdellemme, missä maaperä parhaiten\nsoveltuu maanviljelykseen. Katsokaa, tuolla on kohta, missä kaksi\nkanavaa leikkaa toisensa. Siinä risteyksessä on pieni pyöreä järvi,\nsamannäköinen kuin Päivölänjärvi mutta paljoa pienempi. Koko maisema\ntuntui lapsista yksitoikkoiselta ja pani heidän mielensä apeaksi.\nKaikki muu oli ihmiskäden muovailemaa paitsi erämaan punainen hiekka;\nei ollut siinä taulussa pienintäkään virkistävää vaihtelua, ei metsiä\neikä vuoria.\n\n-- No, mitä pidät tähdestämme? -- kysyi Senni.\n\n-- Minusta se on yksitoikkoinen ja ikävä, -- sanoi Lalli.\n\n-- Ikävään minä kuolisin, jos täällä täytyisi elää, -- murisi Villi.\n\n-- Mutta hirveän paljon keksintöjä te olette tehneet, -- koetti Maija\nlievitellä.\n\n-- Niin, -- sanoi marsintyttö hieman hämillään. -- Ne ovat kaikki\ntehdyt monta kymmentä tuhatta vuotta sitten. Mutta kun tasa-arvoisuus\ntuli täydelliseksi ja vallankin sen jälkeen kun naiset tulivat\nvallitseviksi ja kaiken työn tekijöiksi, ei enää ole uusia keksintöjä\ntehty. No niin, eihän niitä sentään tarvitakaan. Emme me enää parempaa\nsaisi, jos koettaisimmekin.\n\n-- Mutta missä sinun kotisi on? -- kysyi Maija.\n\n-- Kotini? -- toisti Senni kummastellen. -- Meillä on jokaisella\nhuoneensa kaupungissa, kaikilla aivan samanlaiset, sillä täällä ei saa\nkellään olla mitään parempaa kuin toisillakaan.\n\n-- Mutta entäs lapset? -- kysyi Lalli.\n\n-- Ne ottaa valtio heti huostaansa ja kasvattaa kaikki samalla tavalla\nsuurissa kasvatuslaitoksissa, -- kertoi Senni, -- ne lapset tietenkin,\njotka saavat jäädä eloon, sillä heikot ja sairaat ja useimmat\npoikalapset surmataan sähköllä. Meidän täytyy aina pitää asukasluku\nmäärätyissä rajoissa, ja vuosisata vuosisadalta se pienenee, sillä vesi\nvähenee hitaasti täällä Marsissa. Viidensadan tuhannen vuoden kuluttua\non täällä tuskin ainoatakaan asukasta. Kenties me kaikki olemme silloin\nmuuttaneet maapallolle.\n\n-- Jos me huolimme teitä sinne, -- intti Lalli vastaan. Häntä ei\nollenkaan miellyttänyt ajatus, että marsilaiset kävisivät maapallolla\nhäntä tervehtimässä, ja häntä harmitti nuo poliisit, jotka koko ajan\npysyttelivät heidän lähellään ja mulkoilivat heitä silmälasiensa takaa.\n\nNyt he tekivät suuren kaarroksen ja lensivät meren yläpuolelle, jonka\nhe olivat jo kauan nähneet vasemmalla puolellaan. Se oli hyvin laaja,\nmutta näytti samalla olevan varsin matala, sillä sieltä korkeudesta he\nnäkivät kaikkialla sen pohjaan. Sen pinnalla mennä viiletteli suuria\nkuljetuslaivoja ja muutamia pienempiä veneitä, jotka näyttivät olevan\nkalastuspuuhissa.\n\n-- Syöttepä te sentään kalaa, -- sanoi Villi vähän pisteliäästi, sillä\nse ei voinut sietää sitä, että Senni niin inhosi lihaa.\n\n-- Emme syö, eikä meressä enää kaloja olekaan, -- vastasi Senni, --\nmutta me viljelemme eräitä meriruohoja merenpohjalla. Kaikki sekin\nviedään tehtaisiin. Eihän meillä ole toki varaa antaa meren olla\ntuottamatta minkäänlaista hyötyä.\n\nSilloin huokasi Villi raskaasti ja paneutui makaamaan ilmalaivan\npohjalle. Kaikki tämä hyöty oli hänestä hirmuisen ikävää, ja\nikävystyttävää se oli lapsistakin huolimatta kaikista niistä\nmielenkiintoisista koneista, joita he näkivät. He ikävöivät\nluonnolliseen metsään, jossa eläimet hyppelevät ja linnut laulavat ja\njossa on marjoja ja kukkia ja sieniä, ja täällä oli vain tasaisia\npeltomaita ja vesikanavia ja kaupunki, missä tuhansien rakennusten\nkaikki huoneet olivat samanlaisia aivan kuin mehiläispesän kennot.\n\nTällävälin oli ilmalaiva kääntynyt takaisin kaupunkiin toisen poliisin\nankarasta komennuksesta, ja pian he olivat taas keskellä muiden\nilmalaivojen vilinää, joita kierteli talojen ympärillä aivan kuin\nsuriseva mehiläisparvi. Siinä oli suuria raskaita kuormalaivoja, pitkiä\nmatkustajalaivoja ja vallan vilisemällä pieniä yksityisveneitä,\nsemmoisia kuin Sennin. Kaikista noista ilmalaivoista suunnattiin heitä\nkohden pieniä kaukoputkia, heitä tarkastettiin joka puolelta, heistä\npuheltiin ja heitä ihmeteltiin. Jotkut paheksuivat sitä, että hallitus\noli päättänyt surmauttaa heidät, kun taas toiset pitivät sen vallan\noikeudenmukaisena. Sillävälin oli Sennin laiva laskeunut torille, jossa\noli aivan sullomalla pyörätuoleissaan tulleita, yhtä uteliaita ihmisiä\nkuin oli ollut ylhäällä ilmassa, ja yhtä eripuraisia olivat nämäkin\nhallituksen menettelystä. Mielipiteiden vaihto kävi yhä vilkkaammaksi\nja kiihkeämmäksi ja sukeutui lopuksi yleiseksi riitelyksi, vaikka\npoliisi teki parhaansa sen tyynnyttämiseksi huutamalla suuriin\nhuutotorviin, jotka vahvistivat huutajan äänen, niin että se aivan\njylisi yli valtavan torin:\n\n-- Ei kukaan saa seisahtua! Pysykää liikkeessä, olkaa hyvät! Jokainen,\njoka tahtoo nähdä Maan ihmisiä, asettukoon jonoon, ajaakseen sitten\nheidän sivuitse!\n\nJa niin alkoi vieriä loputon rivi tuoleja lasten ohi ja yhtä loputon\nrivi kaljuja päitä. Jotkut katselivat heitä kylmin, uteliain katsein,\ntoiset mielenkiinnolla, toiset taas säälien.\n\n-- Mutta missä katti on? -- kysyi muuan ääni joukosta, ja Sennikin etsi\nällistynein katsein Villiä, mutta tätä ei näkynyt missään.\n\n-- Katti on kadonnut! -- kaikui harmistunut sorina torilla. --\nHävetköön hallitus, joka hoitaa asiansa niin huonosti.\n\n-- Villi on kai hypännyt takaisin Maahan, - kuiskasi Lalli Maijalle, --\nja niin kait olisi meidänkin parasta tehdä, mutta minä olen utelias\nnäkemään, miten tämä riita päättyy, ja onhan meillä hyvää aikaa.\nKuules, miten ne kirkuvat!\n\nLalli huomasi, että muutamilla marsilaisilla oli parta ja että näiden\nkasvot olivat jäntevämmät kuin muiden, mutta niitä semmoisia oli vähän.\nHän teki sen johtopäätöksen, että ne mahtoivat olla miehiä, vaikkei\nniiden puvussa ollut mitään, mikä olisi ne erottanut naisista. Melkein\npoikkeuksetta ne kuuluivat siihen puolueeseen, joka tahtoi jättää\nLallin ja Maijan henkiin, ja ne tekivät myös ivallisia huomautuksia\nnaisvallasta ja tuhmasta tasa-arvoisuudesta, joka tukahdutti kaiken\nhenkisen kehityksen. Mars ei ollut -- väittivät he -- edistynyt\nkukonaskelen vertaa siitä pitäin kun naiset saivat vallan käsiinsä, ja\nse, kellä oli älyä, ei viitsinyt sitä käyttää, kun hän ei saanut\nvaivastaan mitään hyötyä itselleen. Olot kävivät aivan sietämättömiksi,\nellei hallitusta kukisteta.\n\nNäihin miehiin liittyi suuri joukko naisia, vallankin nuorempia, ja\nsiihen puolueeseen tuntui Sennikin kuuluvan, kun taas vanhat\nryppynaamat kirkuen vaativat lapsille surmaa ja miehille tyrmää.\nSiinäkös oli hälinää ja surinaa ja loputonta sekamelskaa, ja pian Lalli\nhuomasi, että katselijat, jotka olivat ajaneet heidän ohitsensa,\nryhmittyivät kahteen puolueeseen, toinen puolue torin toiselle, toinen\ntoiselle sivustalle, ja että miesten puolue näytti lukuisammalta.\nPoliisi huusi huutotorviinsa ja kehoitti kansaa noudattamaan\nrauhallisuutta ja lainkuuliaisuutta, ja ylhäällä hallitustalon\nikkunassa näkyi muuan noista kahdestatoista ryppynaamasta. Hänkin puhui\nkansalle huutotorven välityksellä ja selitti hallituksen kantana\nolevan, että lakia on noudatettava ja ettei ainoatakaan eläintä eikä\nlaiskuria voitu sietää Marsissa.\n\nPilkkanaurua, hyväksyvää sorinaa, vihellyksiä ja hyvähuutoja kuului\nvastaukseksi tähän puheeseen.\n\n-- Alas hallitus... Eläköön hallitus... kaikui vuoronperään tuossa\nsekavassa kirkunassa. -- Akkavalta on kukistettava... Kuolemaa\nmiehille... Vapaata kehitystä... Oikeutta älylle... Pois raakalaiset...\nVapauttakaa Maasta tulleet ihmiset... Uudistuksia... Vapautta...\nKehitystä... Uusi äänestys, uusi äänestys...\n\nKaiken tämän hälinän kestäessä laski aurinko, ja tähdet tuikkivat\nmustansinisellä taivaalla melkein yhtä kirkkaina kuin Merkuriuksesta\nkatsoen. Niiden joukosta he saattoivat selvästi erottaa Maan, joka\ntäältä näytti melkein semmoiselta kuin Venus Maasta. Päivölän katuja ja\ntoreja valaisi nyt merkilliset sähkövalot, jotka olivat loistavina\nkaarina niiden yläpuolella. Lasten ihmeeksi oli taivaalla paistamassa\nkaksi kuuta. Varsinkin toinen niistä oli heidän mielestään merkillinen,\nse kun liikkui tähtien seassa ihmeen nopeata kyytiä, niin että se\nmuutamassa tunnissa oli kulkenut yli koko taivaankannen ja Sennin\nväitteen mukaan tuli vielä kerran nousemaan ennen auringonnousua.\n\n-- Meidän kuut ovat hyvin pieniä teidän kuihin verrattuina -- kertoi\nSenni, -- mutta ne ovat lähempänä meitä ja näyttävät senvuoksi yhtä\nsuurilta, ja sitten ne kulkevat niin vinhaa vauhtia, että läheisempi\ntarvitsee vain seitsemän tuntia kiertääkseen tämän kiertotähden ja\netäisempi kolmekymmentä tuntia.\n\nPimeän tultua kävi meteli kaduilla yhä hurjemmaksi ja kiihkoisammaksi,\nja vallankumouksellisten joukko kasvoi ilmeisesti yhä nopeammin. Taas\nnäkyi ryppyiset kasvot hallitustalon ikkunassa, mutta samassa Lalli\nnäki oikeanpuolisesta väkijoukosta, sieltä, missä kapinalliset olivat,\nsingahtavan vihreän salaman, ja sihisten muuttui ikkunassa ollut pää\nsavuksi ja tuhaksi.\n\nSyntyi kamala ulvonta molemmilla puolin väkijoukoissa, ja samanlaisia\nvihreitä salamoita rupesi sinkoilemaan puolelta toiselle levittäen\nkuolemaa ympärilleen, ja kitkerä savu täytti ilman. Samassa tulla\nhuristi pari poliisia lasten viereen käyden käsiksi heihin.\n\n-- Hallitus on päättänyt, että teidän täytyy heti kuolla, jottei täällä\nsyntyisi yleistä kapinaa, selittivät he puoleksi uhkaavina puoleksi\nhuolestuneina, -- mutta sitä ennen on professorien saatava tutkia teitä\nlähemmin.\n\nSenni koetti tehdä vastaväitteitä ja vedota ensimmäiseen tuomioon,\nmutta kaikki oli turhaa. Hän ei saanut edes enää seurata lapsia, kun\nheidät vietiin pois. Kaksi poliisia pidätti hänet, ja kyyneleet\nsilmissä hän heilutti lapsille jäähyväisiksi.\n\nNyt olisivat Lalli ja Maija mielellään hypänneet takaisin maapallolle,\nmutta heidän vangitsemisensa oli tapahtunut niin äkkiä, ettei\nhyppääminen käynyt enää päinsä. Lalli oli kumminkin tyyni ja rohkea, ja\nMaija oli liian ylpeä näyttämään, miten häntä peloitti.\n\nHeidät vietiin nyt suureen rakennukseen ja sitten hissillä ylös saliin,\njonka sähkövalokaaret kirkkaasti valaisivat! Siellä oli heitä\nodottamassa muutamia vanhoja näivettyneitä marsilaisia, ympärillään\neriskummallisia koneita ja kojeita. Ne lähettivät poliisit pois, ja\ntarttuivat itse lapsiin pitkillä, laihoilla, luisevilla käsillään.\n\n-- Nyt on teidän ensiksi vastattava eräisiin kysymyksiin -- sanoi\nlaihin ja ryppyisin, jonka pää oli kuin suuri paleltunut kaalinkerä. --\nMimmoiset ovat olot nykyisin maapallolla? Me olemme aikoneet tulla pian\nsinne ottamaan sen haltuumme.\n\n-- Paljon paremmat kuin täällä teidän kehnolla taivaankappaleellanne,\n-- vastasi Lalli pisteliäästi. -- Me kyllä otamme teidät vastaan, kun\ntulette, ja näyttelemme teitä rahasta eläintarhoissa.\n\n-- No, no, rauhoitu nyt vain, sinä pieni raakalainen! -- sanoi\nprofessori närkästyneenä. -- Onko teillä kylliksi vettä?\n\n-- On sitä aina niin paljon, että voimme upottaa sinut ja kaikki nämä\nmuut gorillat, -- huusi Maija ja koetti potkaista professoria nenään.\nPotku sattui kumminkin leukaan, niin että hampaaton suu maiskahti\nkiinni, ja silmälasit putosivat lattialle. Professori muljautteli\njulmasti silmillään ja heilutteli terävää veistä ilmassa, mutta toiset\npidättelivät häntä.\n\n-- Kertokaa nyt jotakin teikäläisistä tavoista ja aseista! -- sanoi\ntoinen professori.\n\n-- Me emme asu mehiläispesissä, emme syö vain valkopulveria, voimme\nkävellä omin jaloin, -- vastasi Lalli pilkallisesti. -- Ja sitten on\nmeillä vielä jonkun verran vapautta, ja hieman oikeata luontoa, metsiä,\njärviä ja vuoria. Mutta tepä olettekin eläimiä, muurahaisia, mehiläisiä\nettekä ihmisiä.\n\n-- Ei noiden raakalaisten kanssa kannata puhella -- sanoi kolmas\nprofessori. -- Aika kuluu vain, ja vallankumous leviää. Kuulkaa vain!\nNe tulevat nyt tännepäin.\n\nJa kadulta kuului todellakin kauhea melu, ja lapset kuulivat selvästi,\nmiten huudettiin:\n\n-- Vapauttakaa Maasta tulleet ihmiset! Kuolema professoreille!\n\n-- Me vain leikkaamme hiukan teitä, niin kauan kuin olette hengissä, --\nsanoi ensimmäinen professori, joka nyt oli saanut silmälasinsa\npaikoilleen. -- Me tahdomme nähdä, mimmoisia te olette sisäpuolelta.\n\nJa hän tarttui kiinni Lalliin, joka turhaan potki ja huitoi.\nMarsilaisen käsivarret olivat niin pitkät ja hänen sormensa niin\nvoimakkaat, ettei Lalli ylettynyt häneen, nyt kun hän tiesi olla\nvaruillaan. Mutta samassa kuului uhkaavaa sähinää ja syljeksimistä, ja\nVilli syöksähti piilopaikastaan, tuolin alta, marsilaisen kasvoille\nraappien verisiä naarmuja ja tavoitellen hänen silmiään. Professori\nkirkui ja ulvoi, ja muut koettivat vapauttaa hänet raivoisasta\nkissasta, mutta Villi hyppeli toiselta kaljulta päälaelta toiselle niin\nsukkelaan, ettei sitä saatu kiinni, ja huusi lapsille, jotka nyt olivat\npäässeet irti:\n\n-- Joutukaa ikkunalle ja hypätkää maapallolle!\n\nSitä ei tarvinnut sanoa kahdesti Lallille ja Maijalle, he riensivät\nkiireimmän kaupalla ikkunan ääreen. Kun he saivat sen auki, näkivät he\nraivoisana räyhäävän väkijoukon ajavan pyörätuoleillaan pitkin katua ja\nvihreiden salamain sinkoilevan ristiin rastiin, mutta samassa he\nhyppäsivät avaruuteen.\n\n\n\n\n5. JUPITER.\n\nTytöt ovat pelkureita. Paratiisi. Villi syö hedelmiä. Villi tulee\nlinnun ystäväksi. Kiltti leijona. Kuu eikä kiertotähti. Kiittäkää\nonneanne! Jupiteremo. Sarvimetsässä. Kaksi ihmistä. Käärme. Ihana näky.\nKäärme ja Villi. Hyvän- ja pahantiedon puu. Maijan viisaus. Kiusaus.\nLapset lähtevät vapaaehtoisesti paratiisista.\n\n\nLalli päästi helpotuksen huokauksen herätessään salin tuolilla, ja koko\nillan lapset supattelivat keskenään niin salaperäisinä, että äiti kävi\noikein uteliaaksi, mutta isä iski vain veitikkamaisena silmää, eikä\nkumpikaan kysynyt mitään. Villiä hyväiltiin ja siliteltiin, ja Lalli\nkaatoi salaa kermaa sen maitoon näyttääkseen edes jollakin lailla\nkiitollisuuttaan siitä avusta, minkä Villi oli tuona vaarallisena\nhetkenä antanut.\n\nSeuraavana päivänä oli niin hauskaa laskea mäkeä Kaisaniemessä, että he\nhetkiseksi unohtivat Marsissa kokemansa kauheat seikkailut, mutta kun\nLalli iltapäivällä vaivasi päätään vaikeilla laskutehtävillä, ei hän\nvoinut olla Maijalle sanomatta:\n\n-- Kyllä täällä maapallollakin saattaa elämä toisinaan tuntua\nsurkealta, mutta en minä sentään vaihtaisi täkäläistä elämää mihinkään\nniistä kiertotähdistä, jotka tähän saakka olemme nähneet. Mutta kuka\ntietää, voi olla semmoinenkin tähti, jossa ei tarvitse lukea läksyjä.\n\n-- Aiotko taas uusille matkoille? -- kysyi Maija epäröiden.\n\n-- Tietysti, -- vastasi Lalli.\n\n-- Mutta vieläkö uskallamme, kun se on niin vaarallista? -- kysyi Maija\nhieman vavisten.\n\n-- Minä kyllä uskallan, -- sanoi Lalli ylpeänä. -- Olin minä yhtä\nvaarallisissa paikoissa matkustaessani maapallolla, mutta tytöt ovat\naina semmoisia pelkureita, ja sinä saat pysyä kotona, jos tahdot.\n\n-- En minä tahdo kotiin jäädä, -- sanoi Maija nyreissään. -- En minä\nvälitä vaaroista. Minä tulen Jupiteriin, sillä tiedän, että Jupiter on\nseuraava tähti, ja isä sanoi, että se on suurin kaikista\nkiertotähdistä.\n\nTaas he hiipivät hiljaa saliin ja katselivat tuikkivaa tähtitaivasta,\nja pian he olivat saaneet silmiinsä Jupiterin, joka loisti niin\nvalkoisena ja kirkkaana, vallan toisenvärisenä kuin punainen Mars.\nVilli hyppi tuolilla Lallin vieressä aivan kuin olisi se hyvin\ninnostunut pääsemään mukaan uusiin seikkailuihin ja Lalli silitteli\nhyväillen sen selkää. Täällä pimeässä he näkivät selvästi\nsähkökipinöiden säkenöivän sen pehmoisesta turkista, ja Villi kehräsi\ntyytyväisenä, mutta ei sanonut mitään.\n\nLalli suuntasi nyt kaukoputken Jupiteriin ja tarkasteli kauan loistavaa\ntähteä. Kun hän oikein tirkisteli, saattoi hän nähdä kolme pientä\nkiiltävää pistettä aivan ison tähden vieressä. Ne olivat kolme\nJupiterin kuuta, mutta neljättä hän ei löytänyt.\n\nTuntui niin ihmeelliseltä katsella tuota kirkasta valkoista tähteä ja\nsen kolmea pientä kuuta, jotka seurasivat sitä aivan kuin olisivat sen\nlapsia, että Lalli pian unohti koko ympäristönsä, eikä kestänyt kauan,\nennen kuin hän huomasi voivansa kiivetä putkeen. Eikä hän edes\nmuistanut huutaa Maijaa, mutta pitkää aikaa hän ei ollut seisonut\nkuperalla lasilavalla, ennen kuin sekä Maija että Villi olivat hänen\nvieressään. Täältä näkyi tähti selvänä valkoisena loistavana levynä,\nmutta sen keskellä oli leveä vyö, joka näytti olevan tummaa pilveä.\nVallan selvästi he saattoivat myös nähdä nuo kolme kuuta.\n\nMutta mihin nyt hypätään? -- kysyi Maija vähän alakuloisena. -- Minä\npelkään noita pilvivalleja, enkä näe maan näköistä missään.\n\n-- Katsokaa, -- sanoi Villi, -- tuolla on pieni pyöreä musta täplä,\nhyvin hauskan näköinen. Se on liian musta järveksi. Minusta voisimme\nhypätä siihen.\n\n-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Lalli epäröiden. -- En minä keksi\nparempaa ehdotusta. Hellurei!\n\nMatka avaruuden halki kesti tällä kerralla vielä kauemmin kuin heidän\nhypätessään Marsiin, ja Lallin hengitys oli jo salpautunut, kun hän\nlopultakin tunsi putoavansa johonkin pehmeään. Kesti kauan, ennenkuin\nhän pääsi istumaan ja katselemaan ympärilleen, mutta kun hän vihdoin\nvoi sen tehdä, kävivät hänen silmänsä ihastuksesta pyöreiksi.\n\nHän oli pudonnut pitkää tuoksuavaa ruohoa kasvavalle niitylle, josta\nkorkeat siniset, valkoiset, keltaiset ja punaiset liljanvarret\nkohottivat kukkaterttujaan, levittäen samalla niin voimakasta\nsulotuoksua, ettei hän moista ennen ollut kokenut. Niitty ei ollut\nsuuri, ja sen ympärillä oli metsä vihreänä muurina, ja Lalli huomasi,\nettä puissa oli yht'aikaa kukkia, raakiloita ja kypsiä hedelmiä, ja\nnämä hedelmät olivat niin kauniita, että hän heti ymmärsi niiden\nmaistuvan hyvälle.\n\nEnempää hän ei ollut ehtinyt ajatella, kun Maija hyppäsi ruohikosta\nhänen viereensä ja taputteli käsiään ihastuksesta.\n\n-- Voi Lalli, Lalli, -- hän huusi, -- tällä kerralla olemme tainneet\njoutua paratiisiin.\n\nVillikin tuli esiin ruohon seasta silmät pyöreinä kummastuksesta.\n\n-- En tiedä, pidänkö tästä vai enkö pidä -- se sanoi omituisen\narastelevalla ja epävarmalla äänellä. -- Tuntuu kuin täällä ei olisi\nluvallista rottien pyydystely, kenties ei edes sähiseminen ja\nsyljeksiminen. Täällä on ilmassa jotakin, joka paremmin soveltuu\nkaniineille kuin kissoille.\n\n-- Mutta lämmintä ja suloista täällä on joka tapauksessa, -- sanoi\nLalli katsellen säihkyvin silmin ympärilleen. -- Katsokaa vain noita\nhedelmäpuita ja kukkia ja noita suuria koreita perhosia, joita\nlepattelee kaikkialla ja puroa, joka luikertelee niityn halki kuin\nhopeavyö. Eikö täällä ole ihmeen ihanaa!\n\nMutta Maija ei häntä enää kuunnellut. Hän oli jo juossut metsänreunaan\nja poiminut maahan pudonneen hedelmän ja iskenyt valkoiset hampaansa\nsen mehevään maltoon, niin että mehu vuoti suupielistä alas. Silloin ei\nLallikaan malttanut enää pidättää itseään tekemästä samoin, ja hetken\naikaan ei kumpikaan heistä puhunut halaistua sanaa, söivät vain ja\nmaistoivat milloin mitäkin hedelmää, ja heistä tuntui mahdottomalta\nsanoa, mikä niistä maistui parhaimmalle. Sillävälin katseli Villi heitä\nyhä silmät pyöreinä ihmetyksestä, mutta lopulta ei sekään voinut olla\npuraisematta muuatta maahan varissutta hedelmää, ja silloin pääsi\ntyytyväisyyttä ilmaiseva maiskutus sen huulilta.\n\n-- Sepä merkillistä! -- se sanoi pureskellen yhä hartaammin hedelmää ja\nnuoleskellen sen mehua. -- En olisi koskaan uskonut minkään koko\nmaailmassa maistuvan paremmalle kuin linnunveri, mutta kyllä minun nyt\ntäytyy myöntää, ettei lintujen surmaaminen pälkähtäisi milloinkaan\npäähäni, jos minulla aina olisi tämmöistä syötävää.\n\n-- Ja sitäpaitsi, sanon minä, et sinä saakaan sitä tehdä, -- sanoi\nLalli pyyhkien nenäliinallaan hedelmämehua huuliltaan. -- Jos surmaat\ntässä tähdessä yhdenkin olennon ilman, että se on itsepuolustukseksi\nvälttämätöntä, niin tulet minun kanssani tekemisiin.\n\nSamassa helkähti puiden latvoista pehmoisia hopeankirkkaita säveleitä,\nlaulurastaan säveleiden kaltaisia mutta paljon sointuisampia ja\nvaihtelevampia. Sulosointuisina ne vierivät lauhaan ilmaan, ja pian\nyhtyi niihin läheisistä puista muita ääniä muodostuen mitä ihanimmaksi\nlintukuoroksi, ja lapset ymmärsivät laulujen sanat, jotka ylistivät\nluojan hyvyyttä.\n\nLalli oli usein nähnyt, mimmoinen Villi oli lintua katsellessaan. Sen\nsilmät olivat kiiluneet hurjina, se oli työntänyt kyntensä ulos\nkäpälistä ja kyyristynyt hyppyyn, mutta tällä kertaa se vain makasi\nhiljaa ruohikossa ja kuunteli silmät raollaan ja kynnet sisään\nvedettyinä.\n\n-- Se on kaunista, sanoi Villi kumman lempeällä äänellä, -- ja kauniita\novat linnut itsekin. Katsokaa vain, miten koreat höyhenet niillä on,\nvihreitä, punaisia, sinisiä ja keltaisia ja kaikki metallinhohtoisia.\nMinä pidän niistä paljon, en sillä tavalla, että tahtoisin syödä ne,\nvaan aivan kuin ystävistä.\n\nSilloin hyppäsi muuan kaunis lintu alas puusta ja tuli nokallaan\nhyväillen silittämään Villin turpaa, ja Villi vain kehräsi\ntyytyväisenä.\n\n-- Merkillistä, että täällä on niin lämmintä ja suloista, vaikka\naurinko näyttää niin pieneltä ja etäiseltä, -- sanoi Villi vihdoin.\n\nVasta nyt huomasi Lalli unohtaneensa katsoa taivaalle, maassa kun oli\nollut niin paljon ihmeitä nähtävänä. Ja hän näki nyt, että aurinko\ntosiaankin näytti pieneltä ja mitättömältä, ja että siitä säteilevä\nlämpö tuntui vain siltä kuin olisi poskelle hyväillen sipaistu. Oli\nkuin ilmassa itsessään olisi lämpöä, joka tuli lauhoina tuulahduksina\nhiljaisen tuulen puhaltaessa.\n\n-- Meidän pitäisi löytää joku, joka tietää kertoa meille jotakin tästä\ntähdestä, ja täytyy minun sitä enemmän nähdäkin, -- hän sanoi ja nousi\nylös. -- Nyt olen aivan kylläinen. Kenties jonakin päivänä voimme tulla\ntänne isä ja äiti mukanamme.\n\nHe kulkivat nyt yhdessä purolle, joka kiemurrellen juoksi niityn halki.\nSen vesi oli läpinäkyvää kuin kristalli, ja pohjalla välkkyi hiekka\nkuin olisi siinä kultaa, ja kun Lalli sitä kahmaisi kourallisen,\nhuomasi hän, että se todella olikin kultaa, kimaltelipa siinä siellä\ntäällä suuria kirkkaita timanttejakin.\n\n-- Tässä maassa ei mahda olla ihmisiä ollenkaan, -- tuumi Villi\nviisastellen. -- Ne eivät antaisi tämmöisen hiekan jäädä tähän.\n\nJa Lallin täytyi myöntää, että kissan puheessa oli perää.\n\nHe kulkivat puroa pitkin ja tulivat pian syvälle metsään. Siellä oli\nvilisemällä sekä lintuja että kaikenlaisia nelijalkaisia eläimiä.\nApinat kieppuivat oksalta toiselle riemuisina huudellen, ja\nkaikenlaisia muita eläimiä juoksenteli puiden alla. Kaikki ne näyttivät\nhyvänsuovilta ja vaarattomilta, ja ihmetellen ne katselivat lapsia kuin\nmitäkin kummaa. Kun lapset kiersivät erään paksun puunrungon ympäri,\nhuomasivat he äkkiä seisovansa aivan vastapäätä suurta leijonaa, joka\nparast'aikaa söi maahan pudonneita hedelmiä, aivan kuin Villi\ntuonnottain oli tehnyt.\n\n-- Halloo, serkku, -- huusi Villi, -- eikö tuo maistukin paremmalle\nkuin veri?\n\n-- Hyi! -- mörisi leijona. -- Mitä puhetta se on? Kuka söisikään verta!\n\nSe oli ilmeisesti niin ällistynyt, että Villiä oikein hävetti, ja tämä\nkoettikin vaihtaa keskustelunaihetta.\n\n-- Kauniissa maassa sinä, serkku, asut, -- se sanoi. Jupiter näyttää\nolevan kaunein kaikista niistä kiertotähdistä, joissa tähän asti olemme\nkäyneet.\n\n-- Anteeksi, että keskeytän, -- sanoi nyt muuan karkea ääni aivan\nläheltä, -- mutta ei tämä ole Jupiter. Tämä on vain yksi sen\nseitsemästä kuusta. Ja paratiisi voi aivan yhtä hyvin olla kuussa kuin\njossakin suuressa kiertotähdessä.\n\nKun lapset kääntyivät katsomaan taakseen, näkivät he jättiläiskokoisen\nnorsun seisovan puun vieressä ja leyhyttelevän suuria viuhkanmuotoisia\nkorviaan.\n\n-- Kuuko? -- huudahti Lalli kummaksuen, mutta samassa välähti hänessä\nkoko asia selville.\n\nSe tumma täplä, johon he olivat hypänneet, olikin neljäs kuu, jota hän\nei ollut saanut näkyviinsä, ja joka oli näyttänyt täplältä tähden\nvaloisaa pintaa vasten katsottuna.\n\n-- Mutta kuitahan on vain neljä, -- intti hän vastaan.\n\n-- Ei, -- sanoi norsu, -- seitsemän niitä on, vaikka yhtä on vaikea\nnähdä Maasta, koska se on niin lähellä loistavaa Jupiteria, ja kaksi on\ntaas niin kaukana siitä, että ne sen vuoksi ovat vaikeasti nähtävissä.\n\n-- Silloin meidän kai pitää hypätä Jupiteriin, -- sanoi Lalli\nepäröiden.\n\n-- Älkää veikkoset! -- mörisi toinen karkea ääni, ja metsästä astui\nsuuren suuri karhu, joka astellessaan lipoi suuhunsa maassa kasvavia\nmarjoja. -- Jupiter ei ole vielä niin jäähtynyt, että siinä voisi asua.\nSen pinta on enimmäkseen kiehuvaa vettä ja muita nesteitä ja sen\nilmakehä on kuumaa höyryä. Kiittäkää onneanne, ettette joutuneet sinne!\n\n-- Jupiter on emomme, -- puuttui leijona puheeseen innostuksesta\nhehkuen. Siitä me saamme suurimmaksi osaksi lämpömme, sillä auringosta\nei paljon tule. Me rakastamme kaikki Jupiteria.\n\n-- Miten se voi niin kaukaa lämmittää? -- kysyi Maija epäillen.\n\n-- Kaukaa teidän aurinkonnekin lämmittää, -- vastasi leijona. -- Kun se\non niin paljon suurempi ja kuumempi, voi se lämmittää niin paljon\npitemmän matkan päästä, mutta matka täältä Jupiteriin on vallan lyhyt\nverrattuna auringon etäisyyteen. Sinä kenties arvelet, ettei se voi\nlämmittää, koska se ei loista omalla valollaan, mutta lämmittäähän\nkaakeliuunikin ja Jupiter onkin mainio uuni. Juuri sen vuoksi, että se\nei ole hehkuva, vaan lämmin vain, on ilmastomme niin miellyttävää ja\ntasaista, ei liian kuumaa eikä liian kylmää. Sen saatte muuten itse\nkohta kokea, jahka aurinko laskee.\n\nLalli katsoi aurinkoon päin ja näki sen painuvan ihmeen nopeasti\ntaivaanrantaa kohden.\n\n-- Ei, kyllä meidän pitää mennä katselemaan vielä ympärillemme, --\nsanoi hän. -- Täällä on niin hirveän kaunista, etten tahtoisi palata\nkotiin ollenkaan.\n\nJa hän katseli taas korkeita puita, joiden latvukset huojuivat; toiset\nolivat palmujen näköisiä, toiset lehtevien lehtipuiden, ja kaikki\nolivat täpötäynnä hedelmiä tai monivärisiä kukkia, ja kukasta toiseen\nliiteli perhosia ja pieniä mesilintuja, jotka näyttivät lenteleviltä\njalokiviltä.\n\n-- Minä tulen mukaanne, -- sanoi norsu. -- Kenties tarvitsette joitakin\nselityksiä. Minussa on hieman tähtientutkijaa ja minä tunnen\nkiertotähdet. Kenties ette tiedä sitäkään, että Jupiter kiertää\nauringon 11 vuodessa ja 10 kuukaudessa.\n\n-- Kiitoksia paljon! -- sanoi Lalli. -- Meistä on varsin hauskaa, jos\nsinä tulet mukaan.\n\n-- Minä myös... minä myös... -- mörisivät karhu ja leijona.\n\nJa niin he vaelsivat edemmäs ja tulivat pian uudelle tasangolle. Se\nnäytti olevan sarvimetsän peitossa, ja sarvien alta katselivat tuhannet\nlempeät ruskeat silmät lapsia ystävällisen uteliaina. Siinä oli hirviä,\nantilopeja, sirahveja, puhveleita ja muita kasvinsyöjiä, mutta mikään\nei näyttänyt pelkäävän ihmisiä enempää kuin petoeläimiäkään, ne vain\nväistyivät levollisina hieman sivulle, jotta nämä pääsisivät kulkemaan.\n\nTällä tasangolla laski puro suureen virtaan, ja virran toisella\npuolella kohosi metsäinen vuorijono, joka vivahteli ihmeellisin\nväriloistein tummansinistä iltataivasta vasten. Siinä oli purppuraa ja\nruusunpunaista, sinistä ja vihreää. Tasangon toisella puolella oli\nmeri, joka kimalteli ja hehkui kuin viini iltaruskon hohteessa, ja\nsuuret valkoiset linnut liitelivät sen yläpuolella siivet loistaen\nruusunpunaisina iltavalossa, ja leveällä hiekkarannalla kimalteli\nsäkenöiviä kullankappaleita, koralleja ja kirjavia näkinkenkiä.\nKoreanväriset kalat pistivät päänsä vedenpinnasta ylös ja katselivat\nlapsia, kauempana merellä oli valaita ja merileijonia läiskyttelemässä\nja temmeltämässä.\n\nLalli ja Maija katselivat tätä kaikkea silmät kyynelten sumentamina.\nKaikki oli niin kaunista, että melkein itketti, ja Villikin huokasi\nitsekseen samalla kehrätä hyrryttäen.\n\nSamassa he näkivät kahden olennon astelevan metsästä viimeisten\nauringonsäteiden valaistuksessa. Siinä oli kaksi nuorta kaunista\nihmistä, mutta he olivat aivan alasti. Pitkät, tummat suortuvat\naaltoilivat pitkin heidän selkäänsä, heidän kasvonsa olivat tyynet ja\nhyvännäköiset ja heidän silmänsä säteilivät.\n\n-- Luulin, että olimme jo nähneet paratiisimme kaikki olennot, -- sanoi\ntoinen, joka oli nainen, -- mutta nuo tuolla näyttävät myös ihmisiltä,\nellei heidän ruumiinsa ympärillä olisi tuota kummallista rumaa nahkaa,\njoka tekee heidät epämiellyttävän näköisiksi.\n\n-- Juuri niin, Avee, -- sanoi toinen, mies. -- Epämiellyttävältä se\nminustakin tuntuu, ja sitäpaitsi on heidän kasvoissaan omituinen\ntutkiva ja kysyvä ilme, josta minä en pidä, mutta muutenhan ne ovat\naivan meidän näköisiä.\n\n-- Se, että he käyttävät pukua, johtuu vain siitä, että he tietävät,\nmikä on säädyllistä, ja te ette sitä tiedä, -- sanoi sähisevä ääni\nlähistöstä, ja kun lapset katsoivat sinne päin, näkivät he suuren\nkiiltävänvihreän käärmeen, joka välkkyi hiottujen timanttien lailla. --\nJos olisitte noudattaneet neuvoani ja syöneet hyvän- ja pahantiedon\npuusta, niin olisitte tekin ymmärtäneet, että nyt olette alasti.\n\n-- Hyvän- ja pahantiedon puu... käärme... -- ajatteli Lalli, -- mutta\ntämähän on todella paratiisi ensimmäisine ihmisineen.\n\nMaija oli kääntynyt poispäin ja seisoi selin noihin ihmisiin, mutta\nLalli tarttui hänen käsivarteensa ja käänsi hänet taas niihin päin.\n\n-- Hyi! -- sanoi Maija punastuen, -- nehän ovat aivan alasti. Onhan\nvallan sopimatonta käydä tuolla tavalla.\n\nMutta Lalli vain piti häntä kädestä ja talutti hänet noiden ihmisten\nluo. Hän ojensi heille ystävällisesti kätensä, ja he lausuivat lapset\nsydämellisesti tervetulleiksi.\n\n-- Mene tiehesi, häijy käärme, -- sanoi Lalli sitten suuttuneena\nkäärmeelle, joka ivallisesti oli katsellut äskeistä toimitusta. --\nTulemme kyllä toimeen ilman sinuakin.\n\n-- No, no, älkää kiivastuko, -- sähisi käärme. -- Teidän puolellannehan\nminä olen. Näen kyllä, ettei maapallolla ole oltu yhtä tyhmiä kuin\ntäällä, ja senvuoksi tekin olette nyt täällä ja tiedätte maailmasta\njotakin, mutta nuo kaksi pässinpäätä vain kävelevät täällä, syövät,\njuovat ja makaavat. He eivät käsitä edes sitä, ettei tätä tämmöistä voi\najan pitkään jatkua, sillä jos tämä maailma on vielä tuhannenkin vuotta\nolemassa ja ihmiset ja eläimet vain lisääntyvät, niin ei ole enää\nruohonkortta elukkain syötäväksi eikä ainoatakaan hedelmää puissa, ja\nmaassa on nelijalkaisia ja kaksijalkaisia päällekkäin, niin etteivät ne\nmahdu liikkumaan, ja sitten täytyy niiden kumminkin ruveta syömään\ntoisiaan kuten niin monesti jo olen leijonalle sanonut. Ei suinkaan\nsillä ole tuommoisia hampaita ja kynsiä vain senvuoksi, että se söisi\nniillä omenia.\n\nLalli oli nyt niin suutuksissaan, että hän vapisi, mutta hän huomasi,\nettä nuo kaksi ihmistä vain lempeän surullisina katselivat ilkeätä\nkäärmettä, eikä hän silloin voinut itsekään ruveta väkivaltaa\nkäyttämään. Hänellä oli sitäpaitsi semmoinen tunne, ettei väkivalta\nollut luvallistakaan tässä paratiisissa.\n\n-- Mikä teidän nimenne on? -- hän sen sijaan kysyi noilta molemmilta\nystävällisellä äänellä.\n\n-- Imataa ja Avee, -- he vastasivat, -- mutta kertokaa meille jotakin\nitsestänne!\n\n-- Ei, ei, älkää tehkö sitä! -- sähisi käärme. -- Se on tietoa, ja sitä\neivät nuo elukkaparat saa itselleen hankkia. He eivät saa syödä tiedon\npuusta.\n\n-- Ei puhuta niin paljon, -- sanoi Imataa hieman alakuloisella äänellä.\n-- Käärme sanoo aina jotakin häijyä joukkoon. Meistä on itse asiassa\nyhdentekevää, keitä te olette ja mistä tulette. Pääasia on, että te\nolette vierainamme, ja jos tahdotte, voitte itse tulla katsomaan tiedon\npuuta. Mielellämme viemme teidät sinne, vaikka se on ainoa puu, johon\nemme saa koskea, emmekä sitä haluakaan tehdä. Kas nyt laskee aurinko,\nja Jupiter nousee.\n\nJa samassa painui aurinko todellakin taivaanrannan taakse jättäen\njälkeensä kapean kultaviirun viininväriseen mereen, mutta\nvastakkaisella puolella nousi puiden takaa valtavan suuri loistava\nhopeakiekko täyttäen suuren osan senpuoleista taivaankantta ja hohtaen\nniin, että melkein silmiä häikäisi. Siitä tuntui virtaavan leppoisaa,\nmiellyttävää lämpöä, ja edelleenkin oli yhtä valoisaa kuin ennen\nauringonlaskua. Linnut, jotka hetkiseksi olivat laanneet laulamasta\nikäänkuin tätä ihmettä odotellen, virittivät nyt entistäkin suloisemmat\nsävelensä, ja kukista lähti entistä huumaavampi sulotuoksu, ja kirjavat\nperhoset lentää lepattelivat kukasta kukkaan kuin ennenkin.\n\nNopeasti nousi loistava kiekko korkeammalle, ja pian he näkivät sen\nkokonaan. Sen keskellä he näkivät taas tummia pilviä leveinä juovina,\nne muodostivat merkillisiä kuvioita tuolle hopeiselle kilvelle, siinä\noli uhkaavia ukkospilviä ja valkoisia loistavia kesähattaroita. Siellä\ntäällä näkyi punaisia laikkuja aivan kuin olisi siinä tulenliekkejä.\nKoko levy oli kummaltakin sivultaan litistynyt, joten se näytti melkein\nsoikealta.\n\nSanattomina hämmästyksestä katselivat lapset tätä ihmeellistä\nsatunäytelmää, joka kävi vieläkin kauniimmaksi, kun he samalla näkivät\nkaksi Jupiterin kuuta, jotka paistoivat samanvärisinä kuin maapallonkin\nkuu.\n\n-- Oi, miten kaunista! -- sanoi Maija. -- Mutta miksei se ole pyöreä?\n\n-- Älkää kysykö noilta ihmisiltä, -- sanoi käärme ivallisesti. -- He\neivät tiedä yhtään mitään. He eivät muusta välitä kuin syömisestä ja\njuomisesta.\n\n-- Sen voin minä sinulle selittää, -- puuttui norsu puheeseen ja astui\nesiin vielä pureskellen mehevää oksaa. -- Se johtuu siitä, että Jupiter\npyörii akselinsa ympäri hyvin nopeasti. Tuo keskellä oleva vyö kiertää\nvielä nopeammin kuin keskiosa, sillä se on vain höyryä. Se tarvitsee\nyhteen kierrokseen vain seitsemän teikäläistä tuntia, kun taas keskiosa\ntarvitsee yhdeksän. Se on, tiedättekös, huimaa menoa, sillä Jupiter on\nmonta kertaa suurempi kuin maapallo, vaikka sen ainejoukkio on niin\nharvaa, ettei se paina enempää kuin kolme kertaa niin paljon kuin Maa.\n\n-- Mutta entä nuo punaiset pilkuta -- kysyi Maija.\n\n-- Sisustasta pursuu vielä tulta esiin siellä täällä, -- vastasi norsu.\n\n-- Siellä on tuli- ja tulikivijärviä, -- sanoi käärme, ja sen terävät\ntimanttisilmät säkenöivät häijysti kiertotähden lumoavassa valossa.\n\nAvee tarttui Maijan käteen ja Imataa Lallin, ja niin he kulkivat\neteenpäin norsun, leijonan, karhun ja monen kasvinsyöjän seuraamina.\nKäärmekin mateli koko ajan heidän vieressään ruohikossa, pysytellen\nVillin läheisyydessä.\n\n-- Pidätkö sinä tästä luiruttelevasta elämästä? -- se kysyi kissaan\nkääntyneenä. -- Ajatteleppas, rohkeus ja taito eivät merkitse tässä\nmaassa niin mitään. Ei kukaan tiedä mitään pyydystelyn tuottamasta\nnautinnosta ja jännityksestä. Semmoiset mitättömät olennot kuin hiiret\nja rotat voivat hyvin ja lisääntyvät, kunnes koko maa on niitä\ntulvillaan, ja samaten on pian laita noiden kasvinsyöjäin. Jonkun\nvuoden perästä niitä on tasangoilla niin tiheässä, että kaikkialla voi\nastella niiden selältä selälle, ja silloin niillä ei ole enää mitään\nsyötävää. Niille itselleen olisi parempi, jos joku söisi muutamia\nniistä tuon iänikuisen vihannessyönnin vaihteeksi.\n\nVillin silmät kiiluivat ja välkkyivät, kun hän ajatteli, miten hyvälle\npieni liha-ateria taas maistuisi, mutta hän vastasi vain:\n\n-- Maassa täytyy olla maan tavoin. Olen nähnyt niin monta erilaista\nmaata, ettei minua enää mikään ihmetytä, ja sitäpaitsi Lalli ei\nsuvaitse minun surmaavan täällä mitään.\n\nSillävälin kulkivat Lalli ja Maija puhellen Aveen ja Imataan kanssa, ja\nnämä näyttivät ylväinä heille paratiisin kaikki ihmeet ja osoittivat\nerilaisia hedelmäpuita. Toisinaan kävi matka ohi vilpoisain,\nsalaperäisten luolien, joista voi saada sateen suojaa, toisinaan he\nnousivat kunnaille, joilta oli näköala yli koko tämän ihanan maiseman,\nmeri taustana. Tämä meri oli nyt Jupiterin valaistuksessa kuin suuri\nhopeapeili, ja hopeasta kohosi paikoitellen pieniä saaria, joissa oli\nterävähuippuisia sinisiä vuoria tai tummanvihreitä appelsiini-,\npalmu- tai muunlaisia hedelmäpuulehtoja.\n\nJonkun aikaa kuljettuaan tulivat he taas pyöreälle tasangolle, jolla\nkasvoi helakoita kukkia. Keskellä tätä tasankoa kohosi jättiläispuu,\njonka oksat näyttivät ulottuvan taivaaseen saakka. Se oli niin suuri,\nettä Lallista tuntui kuin taivaan tähdet olisivat riippuneet sen\noksilla. Varoittavien sormien tavoin suuntautuivat nämä oksat sinistä,\nsalaperäistä taivaankantta kohden, missä Jupiterin kiekko nyt oli\nosittain oksien ja lehtien peitossa, osittain puun latvan\nhopeakruununa. Joka oksalta riippui merkillisen näköisiä hedelmiä,\nkaikki eri värisiä ja eri muotoisia, mutta kaikki hyvin houkuttelevan\nnäköisiä. Mahtava, väräjävä suhina kuului valtavasta latvuksesta, ja\nlehdet lipattivat tuhansin salaperäisin kuiskein, kutsuvin ja\nkiehtovin.\n\nLalli seisoi kuin lumottuna katsellen ylös puuhun, ja hänestä tuntui\nkuin tuo mahtava suhina olisi kuulostanut tutulta ja kuin olisi hän\nusein maistellut noita merkillisiä hedelmiä, ja lopulta hän ei voinut\nenää pidättäytyä Maijalle sanomasta:\n\n-- Miten merkillistä! Minusta tuntuu kuin noiden hedelmäin syöminen ei\nolisikaan pahaa ja kuin olisin monesti ennen niitä syönyt.\n\nMaija näytti sillä hetkellä merkillisen miettiväiseltä ja vakavalta ja\nrypisti otsaansa kovin tuumivaisena.\n\n-- Luullakseni asian laita on niin, -- sanoi hän lopulta, -- että me\nemme siitä enää sen huonommiksi tule, kun synti kerran on meidän\nmaailmaamme tullut, ja siksi luulen, että on parasta syödä noita\nhedelmiä yhä enemmän, kun kerran on syömään ruvennut, sillä muuten\ntässä kuvittelee tietävänsä jotain, vaikkei tiedäkään, ja se on\nkaikkein pahinta, sanoo isä. Hän sanoo myös, että koko elämä on koulua,\nja kun on kerran ruvennut koulua käymään, niin on parasta olla ahkera\nja käydä kaikki luokat, vaikka kenties olisikin ollut onnellisempi,\nellei olisi ensinkään käynyt koulua, kuten se vanha italialainen\nposetiivinsoittaja, joka aina on iloinen, vaikkei tunne kirjaintakaan.\n\n-- Mistä sinä tiedät kaiken tuon? -- kysyi Lalli aivan ymmällä siskonsa\nviisaudesta. -- Mutta oikeassa sinä luullakseni kumminkin olet, ja\ntokkopa me kaksi enää sovellumme tähän paratiisiin, sillä me voisimme\ntahtomattamme houkutella nämä ihmiset maistamaan kielletyn puun\nhedelmiä ja tuhota heidän onnensa. Kuules, mitä käärme haastelee!\n\nKäärme makasi kiemurassa Imataan ja Aveen välissä ja sihisi heille.\n\n-- Katsokaa noita Maan ihmisiä, -- se sanoi ja osoitti lipsuttavalla\nkielellään lapsia. -- Heidän esi-isänsä ovat syöneet tämän puun\nhedelmiä, ja siksi he nyt tietävät niin paljon. Siksi he matkustavat\navaruuksien halki, katselevat kaikkea ja ymmärtävät kaiken, mutta te\nmolemmat kävelette täällä kuin lampaat ja syötte ruohoa. Siksi he\nymmärtävät verhota ruumiinsa pehmeillä, lämpöisillä vaatteilla, mutta\nte kuljeksitte alasti ja säädyttömästi kuin eläimet ja palelette, kun\ntulee kylmä.\n\n-- Vaiti, käärme! -- tiuskaisi Lalli uhkaavasti. -- Jos vielä sanot\nsanankin, niin lyön sinut kuoliaaksi.\n\nMutta käärme vain lipsutteli kavalaa kaksihaaraista kieltään.\n\n-- Sinä koetat saada minut vaikenemaan senvuoksi, ettet tahdo näiden\nihmisten tulevan yhtä viisaiksi kuin teikäläiset ovat, -- se sanoi\nmyrkyllisestä -- Tiedät hyvin, että puhun totta.\n\nSilloin otti Lalli kepin ja aikoi lyödä sitä, mutta se mateli\nsähisevästi nauraen pakoon ja asettui Villin viereen.\n\nTällä välin seisoivat Imataa ja Avee ikävöiden katsellen kiellettyä\npuuta, ja Lalli näki selvästi, että käärmeen sanat olivat tehneet\nheihin valtavan vaikutuksen. Hän ymmärsi hyvin, että he olivat paljon\nonnellisempia kuin maapallon ihmiset ja että olisi vallan kauheata, jos\nhe tekisivät syntiä syömällä kiellettyä hedelmää, ja hän ymmärsi myös,\nettä kiusaus oli kaksin verroin suurempi, kun he näkivät rinnallaan\ntoisia, jotka jo olivat maistaneet noita hedelmiä ja kenties saattoivat\nulkonaisesti näyttää heitä etevämmiltä. Hänelle selvisi, että hänen\nvelvollisuutensa oli jättää paratiisi, jottei johtaisi enää heitä\nkiusaukseen.\n\n-- Katsos, katsos! -- sähisi käärme Villille. -- Tuon linnun liha\nmaistuu paremmalle kuin mikään muu koko tässä taivaankappaleessa. Se on\nniin rasvaista ja valkoista, että oikein suussa sulaa.\n\nJa se näytti kielellään lintua, joka istui jättiläispuun juurella. Se\noli erinomaisen kaunis lintu, sen päässä oli loistava töyhtö, ja sen\npitkä pyrstö välkkyi sateenkaaren kaikissa väreissä.\n\nVillin silmät säkenöivät saaliinhimosta, sen kynnet työntyivät ulos\nkäpälistä ja sen hampaat välähtelivät. Hiljaa se hiipi lintua kohden ja\noli juuri hyppäämäisillään, kun Lallin katse sattui siihen.\n\nKammottavan selvästi Lalli nyt ymmärsi, että paratiisin rauha todella\noli nyt uhanalainen joka taholta, ja että heidän tulonsa paratiisiin\noli ollut suuri onnettomuus. Hän heilutti samaa keppiä, jolla hän oli\nkäärmettä uhkaillut, ja juoksi Villin luo, mutta tämä ymmärsi saavansa\nselkäsaunan ja kimmahti avaruuteen, ja Lalli seurasi empimättä perässä.\n\n-- Tule pian kotiin, Maija! -- hän huusi ennenkuin hyppäsi. -- Ellemme\nheti laittaudu täältä tiehemme, niin tuhoomme pian koko tämän\nparatiisin.\n\nJa sitten hän suhahti avaruuden halki.\n\nKun hän sitten heräsi entisellä paikallaan kaukoputken vieressä, istui\nhän kauan ääneti ja miettien. -- Miten merkillistä, että hänen noin\npiti päästä paratiisiin ja että hän sitten hyppäsi vapaaehtoisesti\nsieltä pois. Eikö hän ollut tuhma noin tehdessään?\n\nJa kumminkin tuntui hänestä, että hän vain siten tekemällä oli\nmenetellyt oikein. Jos hän olisi jäänyt sinne, olisivat nuo\nihmispoloiset loppujen lopuksi syöneet tiedon hedelmiä, ja silloin\nolisi hänen omallatunnollaan ollut heidän paratiisinsa tuhoutuminen.\nKuka tiesi nytkään, miten siellä sitten oli käynyt. Kenties oli käärme\njo saanut heidät pauloihinsa. Ehkä hänen olisi pitänyt lyödä se\nkuoliaaksi samalla, mutta semmoinen yritys olisi voinut päättyä\nhuonosti; käärme oli suuri ja nopea ja kukaties myrkyllinen; ja sitten\nei hän ollut lainkaan varma, että hän olisi ollut oikeutettu surmaamaan\ntuossa paratiisissa, jossa kukaan ei muuten tehnyt toiselle pahaa.\n\nHän herätti Maijan, joka nukkui sohvalla, j%k kysyi, mitä hän arveli\nasiasta, mutta kuten tavallista oli hän matkan jälkeen niin pyörällä\npäästään, ettei hän vastannut mitään, vaan pyysi Lallin kertomaan, mitä\noli tapahtunut, ennenkuin hän tahtoi lausua ajatustaan.\n\nKun Lalli sitten oli kertonut heidän seikkailunsa, miten kaunista oli\nJupiterin kuussa ollut ja miten he olivat olleet vähällä aiheuttaa\nsiellä onnettomuutta, istui Maija kauan ääneti.\n\n-- Kyllä me sentään oikein teimme, -- sanoi hän vihdoin pikkuvanhalla\nsävyllä, aivan kuin isoäiti. -- Ei tuo paratiisi ollut meitä varten,\nsillä maapallon ensimmäiset ihmisethän karkoitettiin paratiisistaan, ja\nme olemme kaikki syntisiä kuten hekin. Opettaja sanoi kerran, että\nainoa, minkä voimme tehdä, on paratiisin takaisin hankkiminen\nuutteralla työllä, mutta ettei näin saatu paratiisi ole sittenkään sama\nkuin tuo entinen, mutta kenties parempi. Se on kumminkin varmaa, ettei\nmeillä ollut oikeutta sinne jäädä.\n\nMaija saattoi toisinaan olla niin ihmeellisen viisas, kun sikseen\nsattui, eikä Lalli voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa. Ja\nolihan hän itse asiassa lausunut vain Lallin oman ajatuksen vaikka\nselvemmin kuin Lalli itse.\n\nSinä iltana hän nukkui levollisesti ja tunsi olevansa tyytyväinen\nitseensä. Oli hyvä tietää menetelleensä oikein. Sitäpaitsi hän tunsi,\nettei hän voisi jäädä paratiisiinkaan, ellei isä ja äiti olisi siellä,\nja että tiedonhalu ennemmin tai myöhemmin pakottaisi hänet poistumaan\nsieltäkin. Maailma ei ollut vielä täydelleen tutkittu. Vielä oli monta\nkiertotähteä, joissa piti käydä.\n\n\n\n\n6. SATURNUS.\n\nMerkillinen kiertotähti. Mieluummin kuuhun. Putoaminen lumikinokseen.\nKarhu, joka potee reumatismia ja on tohvelisankari. Raivoisa\nemo. Sapelihammas-tiikeri. Villi pelastajana. Kamala taistelu.\nMammutti-setä. Karhut menevät takuuseen. Rakkaus saa jalansijan\nTitanissa. Kuka on Titanin kuningas? Renkaita ja kuita. Salakuoppa.\nRaakalaiset. Karhut tulevat apuun. Lalli luolassa. Vapautuminen.\nNeuvottelupuu. Taistelu vallasta loppuu. Jäähyväiset.\n\n\nKohta kun seuraavana iltapäivänä oli tullut pimeä, pyysi Lalli isän\nasettamaan kaukoputken niin, että Saturnus näkyisi siinä.\n\n-- Vai niin, vai et sinä vielä ole unohtanut kiertotähtiä, -- sanoi isä\nhymyillen. -- No niin, kukaties sinusta tulee vielä joskus\ntähtientutkija, eikä siinä ole mitään moitittavaa. Katsotaanpas nyt\nensin kalenterista!\n\nIsä otti kirjakaapista kirjan ja selaili sitä hetkisen. Löydettyään\nmitä etsi, hän meni Lallin kanssa saliin ja suuntasi kaukoputken\nmuuatta taivaanrannan lähellä olevaa pistettä kohti.\n\n-- Siinä se on, -- sanoi hän. -- Ei siinä ole paljon katseltavaa.\n\nHeti kun isä oli mennyt takaisin huoneeseensa, juoksi Lalli\nlastenkamariin hakemaan Maijaa ja Villiä, ja sitten he menivät kaikki\nyhdessä saliin katsomaan pientä kaukoputkessa näkyvää tähteä. Kuten isä\noli sanonut, ei siinä paljon ollut katsottavaa, mutta oli Lalli siinä\nsentään näkevinään valorenkaan sen ympäriltä. Se oli kumminkin niin\nepäselvä, ettei hän siitä sen viisaammaksi tullut, vaikka hän\ntirkisteli, niin että silmiä alkoi kirveliä. Aivan varmaan näkisi hän\nnytkin paremmin, jos konttaisi taas kaukoputkeen. Hän oli niin\ninnostunut, ettei edes muistanut huutaa Maijaa ja Villiä, ennenkuin\naukaisi lasin ja kömpi putkeen, mutta tuskin hän oli päässyt ylälasille\nsaakka niin jo näkyivät Maijan innostuksesta säteilevät kasvot aukossa,\nja ennen pitkää seisoivat he kaikin siinä tuijottaen edessään näkyvään\nihmeelliseen kuvaan.\n\nSiinä ui todella merkillisin kiertotähti, minkä he tähän saakka olivat\nnähneet. Ja siinä näkyi se rengas, oikeammin kaksikin rengasta, joka\nkaukoputkessa oli häämöttänyt. Molemmat renkaat olivat selvästi\nerillään toisistaan ja itse tähdestä, ja ylempi ja kapeampi rengas\nnäytti vielä olevan jakautunut kahtia, vaikkei siinä ollut välipaikka\nniin suuri. Kauniisti ne loistivat, nuo leveät renkaat, ja niiden\nulkopuolella näkyi vielä useita erikokoisia kuita, mitkä kauempana\ntoisistaan, mitkä lähempänä toisiaan.\n\n-- Minusta tuo tähti näyttää melkeinpä kaamealta, -- sanoi Villi. --\nMitä ainetta nuo renkaat mahtavat oikein olla? Kenties sielläkin on\nkuumaa niinkuin Jupiterissa, joten me kiehuisimme kuoliaiksi, jos sinne\nhyppäisimme. Ehkäpä olisi varovaisinta hypätä johonkin kuuhun, kuten\nviime kerralla teimme.\n\nJa mitä kauemmin Lalli katseli tuota merkillistä tähteä, sitä\njärkevämmiltä hänestä tuntuivat Villin sanat. Se näytti niin sumuiselta\nja eriskummalliselta, että siitä voi epäillä mitä tahansa, kun taas\nmuuan sen kuista näytti niin kirkkaalta ja kiinteältä ja tuntui paljon\nsopivammalta paikalta kuin itse kiertotähti.\n\nMennään sitten tuohon suureen kuuhun, -- sanoi hän lopulta. --\nHypätkää!\n\nJa sitten hän lensi avaruuden halki vallan kauhean pitkän matkan, ja\ntuo merkillinen tähti kasvoi kasvamistaan hänen edessään, ja pieni kuu\ntuli yhä suuremmaksi, kunnes se näytti itse kiertotähden kokoiselta.\n\nLopuksi hän ei nähnyt mitään ja tuli tajuihinsa vasta tuntiessaan\nkylmän pehmoisen lumen hautovan kasvojaan. Silloin hän nousi istualleen\nja katseli jännittyneenä ympärilleen.\n\nHän istui sulavassa kinoksessa valtavan kuusen juurella, ja hänen\nvieressään sätkytteli Maija pää syvällä kinoksessa ja jalat pystyssä,\nja lähellä oli Villi miltei kokonaan hautautuneena pehmoiseen\nlumisohjoon.\n\n-- Mitä tyhmyyksiä? -- napisi Villi päästyään lopultakin jaloilleen.\nOlemmeko tulleet takaisin maapallolle? En minä ennen ole lunta nähnyt\nnäissä kiertotähdissä.\n\n-- Ei, ei, -- puuskutti Maija, kun hänkin oli päässyt seisaalleen. --\nKatsokaa, katsokaa! Onko tuo tuolla olevinaan aurinko! Kylläpä se\nsitten on vaivainen täällä!\n\nJa hän näytti taivaalle, missä oli pieni aurinko, joka valaisi paljon\nheikommin kuin Jupiterilla ja lähetti lämpöä niin vähän, että se tuntui\nposkelle vain lievänä hipaisuna.\n\n-- Ei se toki noin pitkän matkan päästä voikaan paljon lämmittää, --\nsanoi Lalli. Me olemme nyt niin kaukana avaruudessa, että Maasta\naurinkoon on lyhyempi matka kuin täältä Maahan.\n\n-- Voi, voi, voi! -- vaikeroi mörisevä ääni surkeasti kuusen toisella\npuolella. -- Kuka siellä puhuu, että aurinko on kaukana. Niin, niin,\nvoi kyllä ollakin, sillä kauhean hitaasti edistyy lumen sulaminen tänä\nvuonna, eikä minusta Saturnuskaan lämmitä enää niinkuin ennen. Voi,\nvoi, kun tuo reumatismi ahdistaa vanhaa luolakarhuparkaa!\n\nLalli kurkisteli kuusenoksien lomitse ja näki kuusen takana kohoavan\nkorkean, jyrkän kallioseinän ja siinä luolan aukon. Tämän aukon suulla\nistui kauhean suuri pörröinen karhu, paljon suurempi kuin se harmaa\nkarhu, jonka hän oli nähnyt Pohjois-Amerikassa. Siinä se istui hyvin\nsurkean näköisenä, nosteli milloin toista milloin toista etujalkaansa\nja hieroi sitä kuonollaan tai puri siihen aivan kuin sitä olisi\nsärkenyt.\n\n-- Päivää, päivää, Nalle! -- hän tervehti ystävällisesti. -- Kolottaako\njalkojasi?\n\n-- Niin oikein, Jumala paratkoon, -- vastasi karhu surullisena. Ei ole\nhelppo sietää tätä ilmastoa. Talvi on ollut ankara ja kesä lyhyt.\nMinusta tuntuu kuin täällä Titanissa tulisi vuosi vuodelta kylmempää,\nvaikka tätä jääkautta on ulottunut niin kauas taaksepäin kuin esi-isäni\novat muistaneet. Hohhoo, jaa, jaa, ei lämmitä aurinko enää, kuten äsken\nsanoit.\n\nJa sitten se nousi voihkien seisaalleen ja tuli ulos luolan aukosta.\nKauhean suuri se oli, mutta kasvot hyvänsävyiset. Hitaasti se linkutti\nlasten luo heitä tervehtimään.\n\n-- Eukkoni on tuolla sisällä pentujen kanssa, -- se kuiskasi luoden\npuolittain arastelevan katseen luolaan. -- On parasta, ettette mene\nsisälle häntä häiritsemään. Ei hän tahdo minuakaan laskea tämmöisinä\naikoina sisään, vaan minun täytyy istua ovella palelemassa ja\nvalvomassa, ettei luolaleijona tai sapelihammas-tiikeri hiivi\nkimppuumme ja ryöstä meiltä pentua. Pahimmat vihollisemme ovat\nkumminkin ihmiset, jotka ovat melkein sen näköiset kuin te, ainakin\nsikäli, että ne käyvät kaksin jaloin, vaikka niiden nahka on erilainen,\nne kun pukeutuvat kuolleiden eläinten taljoihin, eikä niiden kasvot ole\nnoin hienot ja valkoiset kuin teidän, ja niiden hiukset ovat mustat\neivätkä keltaiset. Te olette paljon kauniimman ja kiltemmän näköiset,\nja siksi luotan teihin, ettekä te liioin heiluttele semmoista keppiä,\njonka päässä on teräviä kiviä.\n\n-- Nalle parka! -- sanoi Maija säälien ja taputteli karhun suurta\npäätä. -- Reumatismia sulla on, ja kaikki ovat häijyjä sulle, vieläpä\noma eukkosikin. Tahtoisin niin mielelläni nähdä pienokaisiasi, mutta\nhän ei taida sitä sallia.\n\n-- Ei, ei, ei millään muotoa, -- vastasi karhu kauhistuneena. Hän\nhotkaisisi teidät kaikki suuhunsa. On parasta, että laittaudutte\najoissa täältä matkoihinne, sillä hän voi herätä milloin tahansa.\n\n-- Kuka siellä? -- kuului peloittava karjunta luolasta, niin että koko\nkallioseinä tärisi. -- Luulen kuulevani ihmisääniä. Odottakaa vain,\nkohta saatte nähdä, senkin verenimijät!\n\nJa siellä sisällä rytisi ja kumahteli, ja lapset katselivat kauhuissaan\npakotietä itselleen.\n\n-- Kiivetkää kuuseen! -- huusi Villi ja loikki itse ensimmäisenä\npilvenkorkuiseen puuhun. Lalli ja Maija tulivat hitaammin perässä. He\neivät olisi ollenkaan ehtineet puuhun, ellei vanha uroskarhu olisi\nasettunut luolan suulle niin, että naaraskarhun kesti vähän aikaa\ntuuppia häntä pois tieltään.\n\n-- Pois tieltä, pois tieltä, senkin vanha köntys! -- karjui se\nkamalalla äänellä, ja luolan aukossa näkyi ammollaan oleva kita, vielä\nsuurempi kuin uroksen, ja hehkuva silmäpari.\n\n-- Rauhoitu, rauhoitu, muoriseni! -- koetti uros lepytellä. -- Ne ovat\nystävällisiä eläimiä, eivät ne tee meille pahaa.\n\nMutta naaraskarhun säkenöivät silmät olivat jo nähneet lapset, jotka\neivät olleet ennättäneet korkealle puuhun, eikä sitä voinut enää\nhillitä, kun se syöksyi, jyristen kuin ukkonen, kuusenrungon luo ja\nrupesi lasten kauhuksi kiipeämään heidän perässään.\n\nVilli oli jo puun latvassa ja Lalli ja Maija kiipesivät perässä, minkä\nennättivät. Onneksi oli naaraskarhu niin raskas, ettei se voinut kauan\nseurata heitä, kun oksat kävivät ylempänä yhä heikommiksi. Lopuksi sen\ntäytyi pysähtyä, ja he näkivät vain vähän matkaa alapuolellaan sen\npunaisen kidan ja suuret, välkkyvät hampaat. Puun juurella istui uros\ntakajaloillaan, rukoillen sitä tulemaan taas takaisin, ja luolan suulla\nnäkyi kaksi pientä pörröistä, kirkassilmäistä olentoa leikkivän\ntuuppien toisiaan kuin koiranpennut.\n\nMutta Lalli näki muutakin alhaalla kallioseinämän vieressä. Siinä oli\nkauhea eläin, vähän tiikerin näköinen mutta paljoa suurempi. Sen kamala\nnäkö johtui siitä, että sen suusta riippui pitkälti alas kaksi hammasta\naivan kuin kaksi välkkyvää käyrää miekkaa. Sen silmät kiiluivat\nmurhanhalusta, kun se hiipi kallioseinämää pitkin pieniä, pahaa\naavistamattomia karhunpentuja kohti.\n\n-- Ole varuillasi! -- huusi Lalli maassa olevalle vanhalle\nuroskarhulle. -- Tiikeri on tuolla ja vaanii penikoitasi.\n\nKarhu pyörähti ympäri, naaraskarhukin katsoi alas puusta, ja molemmat\npäästivät vihan ja kauhun kiljahduksen.\n\n-- Sapelihammas-tiikeri! -- ne ulvoivat. -- Joutuin luolaan, penikat!\n\nSamassa otti tiikeri pitkän hyppäyksen iskeäkseen sapelihampaansa\ntoiseen poikaseen ja olisi varmaan onnistunutkin, ellei Villi, joka\nvast'ikään oli huomaamatta liukunut maahan muuatta taipuisaa\nkuusenoksaa myöten, olisi ollut vielä nopeampi kuin se ja rynnännyt\ntuota kömpelöä pikku palleroa vasten, niin että se äkillisen sysäyksen\njohdosta kellahti kumoon ja pyöri keränä luolaan päin.\n\n-- Hyvä, Villi! -- huusi Maija.\n\nTiikeri kiljaisi pettyneenä, mutta ei ehtinyt juosta penikan perässä,\nsillä samassa oli vanha uroskarhu pyrynä sen kimpussa, ja se sai\nkäyttää kaiken sulavuutensa välttääkseen ahdistajansa raskasten\nkäpäläin raskaat iskut. Se oli kumminkin niin nopealiikkeinen, että se\nluultavasti olisi päässyt pakoon, ellei naaraskarhu olisi liukunut alas\npuusta ja juuri ratkaisevalla hetkellä katkaissut sen paluutien. Oli\nmerkillistä nähdä, miten nopeat nuo näköjään niin kömpelöt karhut\nsaattoivat olla, kun oli kysymys niiden penikoista. Parilla\nhyppäyksellä oli raivoisa emo tiikerin kimpussa, kallioseinä kun esti\ntämän pakenemasta muualle päin. Tiikeri vetäisi päänsä taaksepäin kuin\nkyykäärme ja sysäsi salaman nopeudella sapelihampaansa naaraskarhun\nlapaan, mutta samassa silmänräpäyksessä sai se raskaan käpäläniskun ja\nkaatui kumoon, jolloin uroskarhu syöksyi sen kimppuun ja murskasi sen\npään voimakkaalla puraisulla.\n\n-- Huh! -- sanoi naaraskarhu ja ravisteli kuollutta vihollistaan\nniinkuin kissa ravistelee rottaa, ja veri vuoti sen haavoittuneesta\nkyljestä. -- Se oli vähällä saada pikku kullanmuruseni.\n\n-- Kuka käskee sinun hätiköimään ja ajamaan ystäviä takaa sen sijaan,\nettä ajaisit vihollisia, -- mörisi uros. -- Elleivät nuo tuolla olisi\nolleet niin ystävällisiä ja varoittaneet meitä, olisi tiikeri saanut\nmolemmat poikaset.\n\nSilloin muisti naaraskarhu puussa olevat lapset ja katseli sinne ylös\nsilmät kosteina kiitollisuudesta.\n\n-- Tulkaa alas, tulkaa alas, jotta saan teitä kiittää! -- se huusi, ja\nepäröimättä kiipesivät lapset alas kuusesta.\n\nSillävälin karhut kokosivat pentunsa ja nuoleskelivat niitä päästäkseen\nselville, olivatko ne loukkaantuneet, ja kun Villi samassa tuli\nrauhallisena luolasta aivan kuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut,\nnuolivat ne sitäkin ja mörisivät parhaat kiitoksensa. Kun Lalli ja\nMaija olivat ehtineet puusta alas, nuoleksivat ne heidän käsiään ja\npyysivät heitä olemaan hyviä ja käymään luolaan, jos he tahtoivat\nlämmitellä.\n\n-- Kiitos! -- sanoi Lalli ystävällisesti ja taputteli muuatta pörröistä\npentua, -- mutta meillä on hieman kiire. Me olemme vain katselemassa\ntätä maata vähäisen. Mika sen nimi on?\n\n-- Se on Titan, Saturnuksen kuita, -- vastasi karhu, -- ja kylmä ja\nkelvoton maa tämä on. Viimeisenä vuosituhantena on ilmasto vain\nkylmennyt kylmenemistään, eikä kohta enää tiedä, mitä tässä tekee.\nKauniit hedelmäpuut, joita täällä ennen kasvoi, ovat kuolleet, ja\nniistä eläimistä, jotka silloin elivät puissa nelin käsin kiipeillen,\novat kehittyneet nuo julmat ihmiset, koko Titanin pahimmat pedot. Kun\nhe eivät enää löytäneet puiden hedelmiä, rupesivat he käymään kaksin\njaloin maassa poimiakseen marjoja ja pyydystääkseen saalista. Kun\nilmasto kävi liian kylmäksi, keksivät he keinon pukeutua surmattujen\neläinten nahkoihin ja käyttivät kiviä ja keppejä eläinten\nsurmaamiseksi, ja lopuksi he keksivät punaisen kukan, joka polttaa ja\nvalaisee pimeässä, ja sen jälkeen on rauha hävinnyt Titanista. Kaiken\ntämän on mammutti minulle kertonut, ja hän on vanha ja viisas. Hän on\ntaas sen kuullut äidiltään, ja tämä taas omalta äidiltään, ja niin on\ntieto kulkenut vuosituhansien takaa.\n\n-- Emo, emo! -- huusi äkkiä toinen pörröinen karhunpenikka, joka oli\nleikkinyt Maijan kanssa. -- Tuolta Mammutti-setä tulee.\n\nSamassa rätisivät puiden oksat, ja kun lapset katsoivat sinnepäin,\nnäkivät he valtavan suuren punaruskean eläimen, merkillisen norsun\nnäköisen, jolla oli hyvin pitkät ylöspäin kaartuvat torahampaat,\ntulevan tuuheasta kuusitiheiköstä. Se tarkasteli heitä terävästi\npienillä viisailla silmillään.\n\nIhmislapsia, -- ärjäisi se lopulta, ja sen ääni vyöryi vihaisena kuin\netäällä jylisevä ukkonen. -- Näen, että olette ihmisiä, tekin, vaikka\ntoisennäköisiä kuin ennen olen nähnyt, mutta arvaan, että jos saatte\nelää ja kasvaa, te voitte tulla vielä vaarallisemmiksi meille kuin nämä\ntoiset. Teidän silmistänne näen, että te taidatte paremmin kuin he\nkäyttää hyväksenne kaikenmoisia surmalaitteita, ja luullakseni on\nparasta tuhota teidät heti, ennenkuin olette kasvaneet suuremmiksi ja\nehtineet tuottaa vahinkoa.\n\nLalli astui rohkeasti tuon vihastuneen eläimen eteen ja kumarsi tapansa\nmukaan kohteliaasti.\n\n-- Sinä olet viisas mies, herra Mammutti, -- hän sanoi kunnioittavasti.\n-- Olemme ihmisiä kuten sanoit, mutta siinä erehdyt, kun luulet meidän\ntekevän pahaa. Me olemme tulleet tänne vain katsellaksemme hieman tätä\ntähteä. On olemassa hyviäkin ihmisiä, jotka pitävät eläimistä.\n\nMammutin pienet säkenöivät silmät saivat hieman ystävällisemmän ilmeen.\n\n-- Käytöstapasi on kohteliasta ja osoittaa, että olet saanut hyvän\nkasvatuksen, -- se sanoi, -- ja jos voit löytää jonkun täältä\nTitanista, joka menee sinusta takuuseen, saatte jäädä tänne yhdeksi\npäiväksi ja yöksi saadaksenne katsella seutua, mutta sen ajan kuluttua\non teidän kaikkien poistuttava kuoleman uhalla.\n\n-- Kunnioitettava herra, -- sanoi naaraskarhu, -- mieheni ja minä\nmenemme mielellämme takuuseen näitten kolmen puolesta, sillä he ovat\npelastaneet poikaseni sapelitiikerin hampaihin joutumasta.\n\n-- Vai niin, -- sanoi mammutti kummastellen, -- sehän kuulostaa hyvin\nihmeelliseltä. Olisinko sittenkin erehtynyt luullessani niitä ihmisten\nsukulaisiksi. En ole siltä taholta kuullut muuta kuin julmuutta ja\nväkivaltaa, mutta myöntää täytyy, että nämä ovat ystävällisen näköisiä.\nNo niin, sittenpähän nähdään. Joka tapauksessa pysyn sanassani, että he\nsaavat jäädä tänne yhdeksi päiväksi ja yöksi.\n\n-- Kiitoksia! -- sanoi Lalli kumartaen taas. -- Pitempää aikaa emme\ntarvitsekaan.\n\nSillävälin oli Maija uteliaana tullut tuon mahtavan suuren eläimen\nlähelle ja oli lopulta aivan sen edessä. Vihdoin hän ei enää voinut\nvastustaa kiusausta, vaan ojensi kätensä ja silitti hiljaa pitkää\npehmeätä kärsää. Ensin mammutti säpsähti ja katseli säkenöivillä\nsilmillään epäluuloisesti häntä, mutta sitten se seisoi aivan hiljaa ja\nsalli hänen jatkaa ja lopuksi se rupesi vastahyväilyyn silitellen\nkevyesti kärsällään tytön kiharaista päätä.\n\n-- Tämä käy yli ymmärrykseni, -- se sanoi lopulta lempeällä äänellä. --\nSydänalassani tuntuu niin omituisen lämpöiseltä, aivan kuin olisit oma\npoikaseni. Tämmöistä ei ole minulle ennen sattunut. Täällä Titanissa\nelävät kaikki eläimet toistensa vihollisina ja pelkäävät, vihaavat tai\nhalveksivat toisiaan tai parhaassa tapauksessa antavat toinen toisensa\nolla rauhassa, mutta nyt valtaa minun sydämeni rakkaus ja halu palvella\nsinua. Mitä tämä oikein on? Mitä ihmeellisiä aikoja nyt koittaneekaan?\n\nMutta Maija vain hymyili sille seisoessaan sen hirvittäväin\nsyöksyhammasten keskellä ja lopulta hän kietoi käsivartensa sen kärsän\nympäri.\n\n-- Tiesinhän minä, että sinä olet herttainen ukki, vaikka sinä puhuit\nniin juhlallisesti, -- hän sanoi. -- Minä pidin alun pitäin sinusta.\nSinä olet niin viisaan ja kunnianarvoisan näköinen. Päästä minut nyt\nratsastamaan leveään selkääsi!\n\n-- Minut myös, minut myös! -- pyysi Lalli, ja mammutti tarttui heihin\nvarovasti kärsällään ja nosti selkäänsä. Samassa hyppäsi Villikin\nheidän viereensä puunoksalta, minne se oli kiivennyt.\n\n-- Hyvästi Nalle, hyvästi rouva Nalle, hyvästi pienokaiset! -- huusivat\nlapset mammutin astellessa pitkin, liukuvin askelin metsää kohden.\n\nTämä metsä oli hyvin samanlainen kuin olivat kotoiset metsät varhaisena\nkevätpäivänä. Se vain oli erotuksena, että puut olivat täällä paljoa\nsuuremmat ja koko maisema paljoa villimpi. Paikoitellen oli metsä niin\ntiheätä ja ryteikköistä, että tuntui aivan mahdottomalta tunkeutua sen\nlävitse, mutta mammutti kävi pitkin leveäksi tallattua polkua, joka\nkulki heidän oikealla puolellaan jyrkkänä kohoavan kallioseinän\nvieritse. Siellä täällä oli seinämässä sinisiä jäämuureja, joita pitkin\nvesi tihkui solisevina puroina. Toisinaan, kun seinämä paikoitellen\nkävi hieman matalammaksi, häämötti sen yläpuolella samanlaisia sinisiä\njääjoukkioita, jotka jyrkkinä ja eri värisinä kimallellen kohosivat\npilviin ja ylempänä muuttuivat häikäisevän valkoiseksi lumeksi.\n\nAlhaalla maassa teki lumi sulamistaan, ja puiden runkojen ympärillä oli\npyöreitä lumettomia päiviä tai vesilätäkköjä, ja muutamilla lämpöisillä\nrinnemailla versoi nuorta hentoa vihantaa, ja siellä täällä kurkisti\nmättäiltä pieniä valkoisia tai vaaleankeltaisia kukkia. Ilmassa oli\npaikan, kostean mullan ja hennon ruohon tuoksua, ja puiden runkojen\nlomista näki auringon nopeasti laskevan kalpeana ja lämpöä luomatta.\n\nHe näkivät metsässä paljon eri eläinlajeja. Muutamat olivat susien tai\nhyenain näköisiä, ja ne ulvoivat nähdessään lapset mammutin selässä.\nEräällä rinteellä oli kokonainen lauma komeita hirviä laiduntamassa, ja\neräällä toisella rinteellä he näkivät ryhmän eläimiä, jotka ensimmältä\nnäyttivät suurilta kivenlohkareilta, mutta kun he tulivat lähemmä,\nhuomasivat he siinä olevan lauman kauhean suuria härkiä ja lehmiä,\nhieman biisonihärkien näköisiä. Ne mulkoilivat lapsia uhkaavin katsein\npörröisten, sarvekasten otsainsa alta.\n\n-- Mitä sinä kannat selässäsi? -- mylvivät ne mammutille. -- Eivätkö\nnuokin ole ihmisiä? Eivätkö ne ole terävillä kepeillään tappaneet\ntarpeeksi monta meikäläistä, ettei sinun enää tarvitsisi kanneskella\nniitä ja suojella niitä?\n\nMammutti ravisti niille pitkiä peloittavia hampaitaan ja vastasi:\n\n-- He ovat ystäviäni, ja minä suojelen heitä. Enkö minä ole tämän\nmetsän kuningas ja enkö saa tehdä, mitä haluan?\n\n-- Kuningas, kuningas, -- ärjyi kallioluolasta ukkosenkaltainen ääni.\n-- Siitä seikastahan me kaksi olemme aina kiistelleet. Kerran kai se\nmyös ratkaistaan, kumpi meistä on Titanin hallitsija. Kuka hyvänsä voi\nnyt nähdä, ettet sinä enää ole kelvollinen pysymään kuninkaana, kun\nrupeat juoksentelemaan kuin hullu, ihmislapsia selässäsi kantaen.\n\nKallioluolan suulle ilmaantui suuri kellanruskea kissaeläin, sen\nnäköinen kuin harjaa vailla oleva leijona. Se irvisteli peloittavilla\nhampaillaan mammutille, joka pysähtyi ja katseli sitä silmät\nsäkenöiden.\n\n-- Sinä kuningas! -- sanoi mammutti ivallisesti. -- Miten sinä voisit\nhallita viisaudella, sinä, joka surmaat ja syöt heikot. Sinun\nhallinnastasi tulisi vain hirmuhallitus, ja se tuottaisi rajatonta\nkurjuutta. Luulet olevasi hallitsijaksi syntynyt, koska olet väkevä ja\njulma, mutta jos muut eläimet saavat valita, niin kyllä ne visusti\nvarovat ottamasta sinua kuninkaakseen, sillä ne tuntevat, että\nkuninkaan tulee olla viisas ja suojella heikkoja.\n\n-- Valita, valita, -- kiljui leijona. -- Onko moista ennen kuultu, että\nalamaiset saisivat valita? Niidenhän on vain alistuttava väkevän\nhallitsijan valtaan eikä valittava. No niin, sen seikan tulevaisuus\nratkaiskoon. Jonakin päivänä haastan sinut kaksintaisteluun,\nja silloin saadaan nähdä, mutta tänä yönä kutsun kaikki eläimet\nneuvottelukokoukseen ja kerron heille, että sinä olet solminut liiton\nihmisen, meidän kaikkien yhteisen vihollisen kanssa.\n\n-- Tee niin! -- vastasi mammutti ylväänä. -- Nämä kaksi eivät ole\ntavallisia ihmisiä, enkä ole antanut heille lupaa oleskella Titanissa\nkauemmin kuin yhden päivän ja yön. Ellei eläinten neuvosto toivo heidän\nviipyvän kauvempaa, niin saavat he mennä.\n\n-- Vatsaani -- -- -- sanoi leijona lauseen täytteeksi päästäen samalla\nukkosena kaikuvan naurun.\n\n-- Siitä seikasta me olemme eri mieltä, -- huusi mammutti, joka jo oli\nlähtenyt liikkeelle, -- mutta nyt ei minulla ole enää aikaa.\n\n-- Hyvästi, serkku, hyvästi! -- huusi Villi leijonalle. -- Kyllä me\nopetamme sinulle parempia tapoja, jos jäämme tänne kyllin pitkäksi\najaksi.\n\nJa niin hölkytteli mammutti edelleen, mutta piti vielä kauan toisen\nsilmänsä suunnattuna luolaan, valmiina torjumaan salakavalan\nhyökkäyksen.\n\nAurinko teki nopeasti laskuaan, ja Lalli seurasi silmillään sen pientä\nkalpeata kerää.\n\n-- Ei tuosta ole suurtakaan hyötyä, -- sanoi hän.\n\n-- Ei olekaan, -- vastasi Mammutti. -- Se on niin etäällä, että kuluu\nkaksikymmentä yhdeksän ja puoli teikäläistä vuotta, kun Saturnus kerran\nkiertää auringon. Mutta emme me sitä niin paljoa tarvitsekaan, kun\nmeillä on Saturnus-emomme.\n\nSilloin Lalli muisti Jupiterissa vallitsevat olot ja ymmärsi, että\ntäällä mahtoivat asiat olla kutakuinkin samoin. Senvuoksi hän odotti\njännityksellä saavansa nähdä auringonlaskun jälkeen, minkä näköinen\ntämä kiertotähti oli.\n\nEi kestänytkään kauan ennenkuin aurinko laski, ja jo sitä ennen hän\nnäki, että metsän ja vuorten yläpuolella alkoi valjeta. He tulivat nyt\nhieman aukeammalle maalle, mistä voivat nähdä korkeat jäätiköt, ja\näkkiä hän näki vuorten olevan leveän valorenkaan, aivan kuin sädekehän,\nympäröiminä. Rengas kohosi yhä ylemmä ja sen jälkeen näkyi vielä\ntoinen, sen sisäpuolella oleva valorengas, ja pian nousi kiertotähden\nsäteilevä levy kimaltelevan, sinisen jäävuoren yläpuolelle. Ylemmä ja\nyhä ylemmä se nousi, kunnes se oli kokonaan taivaalla, kummankin\nmerkillisen renkaansa keskellä, majesteetillisena ja kauniina, ja sen\nympärillä oli taivaalla sitäpaitsi paistamassa seitsemän erikoista\nkuuta. Tämä kaikki oli niin lumoisan kaunista, että Lalli ja Maija\nistuivat aivan vaipuneina ihasteluun.\n\n-- Seitsemän kuuta, -- huomautti Villi ihmeissään. -- Tämmöisenä yönä\nkelpaisi pitää kissannaukujaisia!\n\n-- Niitä on kymmenen, -- sanoi mammutti -- mutta nykyisin on kaksi\nSaturnuksen takana ja kymmenes on Titan.\n\n-- No niin, ette te juuri voi kerskua, että teillä on paljon\nauringonvaloa, -- sanoi Maija nauraen, -- mutta kuunvaloa on sitä\nenemmän ja renkaanvaloa vielä kaupantekijäisiksi. Ei ole liioin helppo\nsanoa, mikä vuorokaudenaika on lämpöisin, sillä minusta lämmittää\nSaturnus enemmän kuin aurinko.\n\nLallin mielestä oli Maija vallan oikeassa, sillä tuosta suuresta\nloistavasta levystä lähti aivan kuin Jupiterista leppoisaa miellyttävää\nlämpöä, joka sulatti lunta yhä nopeammin. Vuorilla solisivat purot\nvoimakkaammin, ja metsästä kuului erilaisia linnunääniä, jotka\ntervehtivät Saturnuksen nousua.\n\nMammutti lähti taas liikkeelle, ja kapea, tallattu polku kiemurteli\njättiläispuiden lomitse, jotka täyttivät ilman pihkaisella tuoksullaan.\nSe oli ihana ratsastusmatka, mutta se päättyi äkkiä kamalalla tavalla.\nYht'äkkiä tuntui, kuin olisi maa vajonnut mammutin jalkojen alla, ja se\nsyöksähti kauhusta ulvoen syvään, jyrkkäseinäiseen kuoppaan, niin\nsyvään, että sen selässä istuvat lapset olivat maanpinnan tasalla.\n\nLalli huomasi heti, että tässä oli ihmisten kaivama salakuoppa, sillä\nsen seinät olivat niin pystysuorat ja se oli niin taitavasti katettu\noksilla ja lumella. Hän hyppäsi heti alas mammutin selästä kuopan\nreunalle, ja Maija ja Villi seurasivat hänen esimerkkiään.\n\n-- Mitä nyt on tehtävät? -- kysyi Lalli levottomana.\n\nMammutti oli ilmeisesti mitä syvimmän kauhun vallassa, se huohotti ja\nvoivotteli, että sen viimeinen hetki oli nyt lyönyt, että pian tulivat\nkai julmat ihmiset tappamaan sen terävillä keihäillään.\n\n-- Älä pelkää! -- sanoi Lalli lohdutellen. -- Me koetamme kaivaa sinut\nylös sieltä, ennenkuin he ehtivät tulemaan.\n\nHän juoksi puiden sekaan ja rupesi etsimään sopivaa seivästä, millä\nkaivaa maata, ja Maija teki samoin. Pian oli kumpikin löytänyt\nitselleen semmoisen, ja he rupesivat heti ahertamaan, niin että hiki\ntippui. He irroittivat maata kuopan reunoilta, ja pudottivat\nirtautuneet kokkareet pohjaan, missä mammutti tallasi ne alleen, joten\nkuoppa kävi yhä matalammaksi. Työ edistyi kumminkin hyvin hitaasti,\nsillä seipäät eivät olleet kyllin terävät. Lalli lähetti senvuoksi\nMaijan metsään hakemaan parempia seipäitä, ja jatkoi itse työtä, ja\nsiinä oli Villikin raaputtamassa ja potkimassa nelin jaloin maata\nkuoppaan. Mutta äkkiä keskeytti puitten seasta tien vierestä kaikuva\nterävä vihellys heidän työnsä, ja kuusenoksien välistä näki Lalli\nkeltaisia, hirvittävän rumia eläimellisiä kasvoja.\n\n-- Ihmiset, ihmiset, -- vaikeroi mammutti epätoivoissaan. -- Ne tulevat\ntappamaan meidät kaikki.\n\n-- Juokse pian kutsumaan karhut avuksemme! -- kuiskasi Lalli Villille.\n-- Minä koetan niitä pidätellä niin kauan.\n\nVilli hävisi kuin salama puiden joukkoon, ja siihen ryntäsi nyt villi\nlauma nahkaanpuettuja ihmisiä, joilla oli pitkät käsivarret kuin\napinoilla, hyvin matala otsa ja vahvat, ulkonevat leuat. He olivat\nvarustetut nuijilla ja keihäillä, joissa oli luu- tai kivikärki, ja\nheidän pienet vinot silmänsä kiiluivat murhanhalusta.\n\nLalli asettui kuopan eteen ja tervehti heitä ystävällisesti tavalliseen\nkohteliaaseen tapaansa.\n\n-- Hyvää päivää, ihmiset! -- hän sanoi. -- Mitä te haluatte meistä?\n\nVillit miehet pysähtyivät kummastuneina.\n\n-- Mikäs sinä olet miehiäsi? -- kysyi suurin ja julmin heistä, äänessä\nraaka, uhkaava sävy.\n\n-- Olen ihminen kuin sinäkin, -- vastasi Lalli. -- Olen tullut tänne\nystävänäsi katsomaan maatasi.\n\nVillit katselivat toisiaan ymmällään.\n\n-- Niin, samanlainen sinä olet kuin mekin, -- sanoi julma mies, joka\nkaikesta päättäen oli heidän päällikkönsä, -- mutta samalla sinä olet\nhyvin erilainen. En ole milloinkaan nähnyt semmoista eläintä, jonka\nnahasta sinä teet vaatteesi, ja sinun oma nahkasi on valkoisempaa kuin\nmeidän ja puhtoista kuin kukan terälehdet.\n\n-- Olen hyvin kaukaa, -- selitti Lalli. -- Olen tullut kaukana, kaukana\navaruudessa olevasta tähdestä.\n\nSilloin tuijottivat villit vielä uteliaampina häneen ja tulivat\nvähitellen yhä lähemmäksi. He rupesivat tunnustelemaan hänen käsiään,\nkasvojaan ja hiuksiaan ja erikoisesti hänen vaatteitaan ja vaihtoivat\nkeskenään kummastelun ja ihastelun huudahduksia.\n\n-- Ovatko kaikki siinä tähdessä asuvat ihmiset samanlaisia kuin sinä?\n-- kysyivät he vihdoin.\n\n-- Eivät suinkaan, -- vastasi Lalli. -- Siellä on valkoisia, mustia,\npunaisia ja keltaisia ihmisiä, ja minä olen vasta lapsi.\n\nSilloin olivat villit vielä enemmän ihmeissään, sillä vaikka he olivat\ntäysikasvuisia miehiä, eivät he olleet Lallia paljon pitemmät.\n\n-- Kun tulet suureksi, täytyy sinun tulla päälliköksemme, -- he\nsanoivat. -- Sinun pitää tulla kanssamme luolaamme, jotta naisemme\nsaavat nähdä sinut, mutta ensiksi on meidän surmattava tuo mammutti.\n\n-- Ei, sitä ette saa tehdä, -- sanoi Lalli jyrkästi. -- Se on ystäväni.\n\n-- Mutta jos sinä olet ihminen, miten voit olla eläimen ystävä? --\nkysyi päällikkö epäluuloisesti. -- Ehket olekaan ihminen, tai kenties\nolet velho?\n\n-- Meidän tähdessä on ihmisillä paljon ystäviä eläinten parista, --\nselitteli Lalli kärsivällisenä. -- Me elätämme niitä ja ne tekevät\ntyötä hyväksemme ja palvelevat meitä.\n\n-- Silloin olette varmaankin kaikki velhoja, -- tuumi päällikkö. --\nMutta sehän on samantekevää. Ei olisi hullumpaa, jos heimomme saisi\npoppamiehen päällikökseen. Silloin se tulisi mahtavammaksi kuin\nyksikään muu Titanin kansaheimo.\n\n-- Tulen kernaasti kanssanne luolaanne, kunhan vain annatte ystäväni\nmammutin mennä rauhassa, -- sanoi Lalli.\n\nMutta silloin miehet vain nauroivat villiä ivanaurua.\n\n-- Luuletko, että me olisimme suorittaneet raskaan kuopankaivuun\npäästääksemme sen rauhassa menemään? -- he kysyivät ja samassa he\nriensivät kuopan reunalle heiluttaen keihäitään ja nuijiaan\nmammuttiparan pään päällä, mutta samassa kajahti metsässä hirveä\nmöräjäminen ja ulvonta.\n\n-- Kuulkaa nyt! -- huusi Lalli. -- Karhut ovat myös ystäviäni ja nyt ne\ntulevat tänne ja syövät teidät jok'ikisen, ellette heti juokse\ntiehenne.\n\n-- Karhut, karhut, -- huusivat villit ja juoksivat metsään, mutta\npäällikkö oli rohkea mies, ja ennen kuin hän lähti pakoon, sieppasi hän\nLallin vyötäisistä ja kantoi hänet mennessään juosten semmoista\nvauhtia, että se enemmän muistutti hirveä kuin ihmistä.\n\nTakanaan Lalli näki molemmat luolakarhut, jotka tulivat hurjaa vauhtia\npitkin polkua, ja heidän rinnallaan juoksi Villi häntä ilmassa ja\nkarvat pystyssä.\n\n-- Ottakaa päällikkö kiinni! -- huusi Lalli, mutta raakalainen vain\nlisäsi vauhtiaan.\n\n-- Tullaan, tullaan, -- puuskutti Villi ja läksi ajamaan raakalaista\ntakaa kummankin karhun seuraamana, mutta päällikkö oli niin nopea,\netteivät edes ne päässeet häntä lähenemään, ei ainakaan aluksi. Pari\nraakalaista kompastui ja kaatui, ja karhut antoivat niille\nohimennessään läimäyksen suurista käpälistään, mutta se vain hidastutti\nniiden vauhtia, joten päällikkö sai vielä enemmän etumatkaa.\n\nVähitellen alkoi kumminkin tuntua siltä, että hänen voimansa uupuivat\nkesken, ja Lalli jo luuli, että Villi ja karhut saavat hänet kiinni,\nkun raakalainen samassa päästi riemuhuudon ja heitti taakkansa\nvuorenseinämässä olevaan ahtaaseen aukkoon, missä innokkaat kädet kohta\ntarttuivat Lalliin ja vetivät hänet pimeään luolaan, ja heti sen\njälkeen tuli päällikkö nelinkontin ryömien ja tyytyväisenä nauraen.\nSilmänräpäys vain, ja sitten pimeni tuo ahdas aukko, ja luolassa\nloimottavan tulen valossa Lalli näki naaraskarhun suunnattoman suuren\npään, ja sen valtavat hampaat kiilsivät tulen valossa.\n\n-- Ole varuillasi! -- hän huusi, sillä aukko oli ilmeisesti vallan\nliian ahdas karhulle, ja sen molemmin puolin seisoi jo villejä nuijat\npystyssä, valmiina musertamaan vihollisensa pään.\n\nKarhu vetäytyi taas ulos, ja koko vuori vapisi noiden kahden eläimen\npettymyksen ulvonnasta.\n\nRaakalaiset päästivät nyt Lallin vapaaksi, mutta ovelle pantiin kaksi\nmiestä keihäs kädessä vartioimaan, joten oli vallan mahdotonta\najatellakaan pakoa. Hän tunsi olevansa hyvin onneton, ei niin paljon\noman itsensä vuoksi kuin Maijan, sillä miten kävisi tämän, kun hän oli\npoissa? Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa ja luottaa Villin\nviisauteen. Tällä välin hän katseli luolaa loimuavan nuotiotulen\nvalossa. Se oli suuri ja ihmeen kaunis. Korkealla hänen päänsä päällä\nkaareutui tumma katto, jota välkkyvät, valkoiset pylväät kannattivat,\nniin että luuli olevansa valtavan suuressa kirkossa. Vain\nsisäänkäytävän lähellä olivat seinät, katto ja pylväät mustuneet\nsavusta, joka haki tiensä ulos luolasta jonkin näkymättömän katonaukon\nkautta. Luolassa oli vilisemällä raakalaisia, varsinkin lapsia, jotka\nleikkivät kivillä, luunikamilla ja pienillä eläinten pääkalloilla, sekä\nnaisia, jotka istuivat ja neuloivat luuneuloilla ja eläinten jänteillä\nnahkavaatteita. Kaikki olivat hirvittävän rumia, ja heidän rähinänsä ja\nrupattelunsa miltei pani Lallin korvat särkemään.\n\nHeidän keskellään seisoi päällikkö kertoen ylpeänä, miten hän oli\nvanginnut tuon pienen velhonpenikan, joka saattoi komentaa eläimiä, ja\njosta nyt piti kasvatettaman heimon päällikkö hänen seuraajakseen,\nsillä hänellä ei ollut poikaa. Kaikki kerääntyivät nyt pojan ympärille,\nja miehet kunnioittivat häntä päällikkönsä poikana. Naiset\ntunnustelivat uteliaina häntä ja silittelivät hänen hiuksiaan, ja\nlapset töllistelivät häneen silmät suurina ja sormet suussa. Mutta\nLalli-parka vain ikävöi Maijan ja Villin luo, eikä välittänyt vähääkään\nsaamistaan kunnianosoituksista. Eihän tässä enää tiennyt, miten kaikki\npäättyy. Ei hän voinut edes hypätä takaisin maapallolle, kun hän oli\ntäällä luolassa.\n\n-- Lalli, Lalli! -- kuului Maijan ääni aukon suulta. -- Oletko siellä\nsisällä?\n\n-- Olen, -- vastasi Lalli. -- Ole varuillasi, etteivät ne saa sinuakin.\n\n-- Eivät saa, -- vastasi Maija reippaasti. -- Täällä ovat kanssani\nkarhut ja mammutti, jonka ne kaivoivat ylös kuopasta ja joka on\nluvannut pelastaa sinut.\n\n-- Kuka siellä on? -- kysyivät raakalaiset.\n\n-- Sisareni, -- vastasi Lalli uhkamielisesti. -- Hän sanoo, että karhut\nja mammutti ovat luolan edustalla, eivätkä päästä ainoatakaan teistä\nulos, ennenkuin päästätte minut menemään. Koko heimoanne odottaa\nsilloin nälkäkuolema.\n\nMutta päällikkö naureskeli vain.\n\n-- Luolaan on toinenkin sisäänkäytävä, josta sinulla ei ole tietoa --\nvastasi hän, -- ja nuoret metsämiehemme kulkevat siitä ruokaa\nhankkimaan.\n\n-- Sitä en usko, -- vastasi Lalli pilkallisesti; hän tunsi nyt olevansa\ntäysin rohkea, sillä hän oli nähnyt Villin keltaisen hahmon hiipivän\nluolaan seinän vieritse, melkein toisen ovenvartijan jalkojen välitse.\n-- Miksette silloin käyttäisi sitä joka päivä?\n\n-- Siksi, että se on liian suuri, joten petoeläimetkin voisivat siitä\ntulla -- vastasi päällikkö, -- mutta senpä vuoksi olemme sulkeneet sen\npuunrungoilla ja vyörykivillä, mutta ne voimme aina tarpeen tullen\nottaa pois.\n\nVillin varjo katosi luolan pimeyteen, mutta palasi taas hetkisen\nkuluttua luolan aukkoon huomaamattoman vartijan selän takaa, kun tämä\nkatseli Lallia, muuta näkemättä ja kuulematta.\n\nRaakalaiset toivat nyt Lallille paistettua lihaa ja metsämarjoja, ja\nhän söi samalla katsellen, miten he nakuttelivat piikivisiä\ntyökalujaan, teroittivat luisia keihäänkärkiään ja muovailivat\nsaviastioita. He kerskailivat hänelle rohkeudestaan, jota olivat\nosoittaneet taistellessaan villieläimiä ja toisia heimoja vastaan, ja\nkauhukseen kuuli Lalli, että he söivät vihollistensa lihaa. Kun hän\nkoetti selittää heille, miten väärää tämmöinen menettely oli, sanoivat\nhe, että heidän esi-isänsä olivat ennen heitä tehneet samoin ja että\nvihollisten syöminen oli yhtä oikeutettua kuin eläinten syöminen, jotka\neivät milloinkaan olleet mitään pahaa tehneet, ja silloin ei Lalli enää\ntiennyt mitä sanoa. Koko heidän elämänsä oli alinomaista taistelua\nnälkää ja erilaisia vihollisia vastaan, ja niin oli aina ollut siitä\nsaakka kun heidän esi-isänsä olivat laanneet asumasta puissa, jotka\neivät enää ilmaston kylmettyä kantaneet hedelmiä. Ennen he olivat\nolleet apinoita, mutta nyt he olivat ihmisiä, ja ennemmin tai myöhemmin\nhe kyllä tulisivat koko Titanin herroiksi, kunhan vain saisivat aikaa\nvalmistaa oikein hyviä aseita.\n\nLalli sääli heitä heidän julmuudestaan huolimatta, sillä heidän\nelämänsä oli ankaraa ja kurjaa, mutta äkkiä keskeytti luolan perältä\nkaikuva ryske hänen mietteensä. Hän näki valonsäteen pilkistävän sen\netäisestä hämärästä, ja aukko suureni suurenemistaan. Hän näki nyt,\nettä siellä oli hänen ystävänsä mammutti, joka oli tehnyt suuren aukon\nseinään, ja muutaman hetken perästä, ennenkuin raakalaiset ehtivät sitä\nestää, ryntäsi naaraskarhu sisään ja koko heimo pakeni kauhusta ulvoen\nluolan suulle, mutta siellä oli heitä vastassa toinen karhu. Lalli\njuoksi heti ystäviään vastaan, eivätkä villit edes ajatelleet häntä\nestää. Koko luola kaikui voivotteluista ja valitushuudoista, joihin\nsekaantui karhujen karjunta.\n\n-- Pelasta meidät, pelasta meidät! -- kirkuivat raakalaiset. -- Puhu\npuolestamme ystävillesi, sinä poppamies!\n\n-- Antakaa niiden nyt olla! -- sanoi Lalli raivoisalle naaraskarhulle.\n-- Säästäkää ne minun tähteni!\n\nJa hurja karhu hillitsi itsensä kesken vimmattua rynnistystään ja\nseurasi häntä sisäänkäytävään, missä mammutti odotti. Sen vieressä\nseisoivat Maija ja Villi ja huusivat hänelle tervetuloa.\n\nMaija nauroi ja hyppi ja kirkui ilosta, niin että kesti kotvasen ennen\nkuin Lalli sai hänen kertomaan, miten he näin olivat voineet tulla\nhänen avukseen, ja Villikin tuntui olevan aivan pyörällä päästään,\nmutta hetkisen kuluttua he hieman rauhoittuivat.\n\nSitten otti mammutti heidät kaikki selkäänsä, ja Maija kertoi, miten\nVilli oli huutanut karhut avuksi. Kun karhut olivat jättäneet sikseen\nraakalaisten takaa-ajon, olivat ne palanneet kuopalle, missä Maija oli\nliittynyt niihin, ja sitten ne olivat vahvoilla kynsillään kaivaneet\nmammutin ylös kuopasta. Sitten olivat he kaikin seuranneet raakalaisten\njälkiä luolalle saakka, Villi oli vakoilemalla keksinyt suuren\ntakakäytävän, ja mammutin oli helppo syöksyhampaillaan ja kärsällään\npoistaa sen sulkuna olevat puunrungot ja kivet.\n\n-- Ja minne sinä viet meidät nyt? -- kysyi Lalli mammutilta.\n\n-- Meidän on kaikkien mentävä neuvottelupuulle, -- vastasi mammutti\nsyvällä äänellä. -- Luolaleijona on kutsunut sinne koko eläinkunnan\nkoettaakseen riistää minulta vallan ja saadakseen oikeuden syödä teidät\nmolemmat, ja meidän on mentävä sinne puolustamaan teidän henkeänne ja\nminun valtaani.\n\nJa taas he ratsastivat metsässä kiertotähden säteillessä ja\nmerkillisten valorenkaiden loistaessa taivaalla. Jonkun aikaa\nratsastettuaan he tulivat suurelle aukealle paikalle, jonka keskellä\nkohosi puu, niin mahtava, etteivät lapset semmoista olleet ennen\nnähneet, tiedon puuta kenties lukuunottamatta. Se oli eräänlainen\nmänty, ja sen runko oli niin paksu, että sen läpi olisi voinut ajaa\nnelivaljakolla, jos se olisi ontto. Ja semmoinen se näytti olevankin,\nsillä he näkivät aukon sen toisella sivulla, ja siinä näkyi\nluolaleijonan julma pää. Puun ympärille oli kerääntynyt valtava joukko\nerilaisia eläimiä, useimmat pitkä- ja lämminvillaisia. Siellä oli\nsuuria alkuhärkiä, hirviä, hyenoja, susia, sapelihammas-tiikerejä,\nnäätiä sekä suuri joukko sarvipäitä märehtijöitä ja hevosmaisia,\neläimiä, ja puiden oksilla istui kaikenmoisia lintuja.\n\n-- Sieltä ne tulevat, -- karjui leijona. -- Siinä nyt näette kaikki,\nettä olen oikeassa. Mammutti on liittoutunut ihmisten kanssa ja kantaa\nheitä selässään. On vihdoinkin aika teidän syöstä hänet valtaistuimelta\nja valita joku arvokkaampi, joka paremmin voi taistella eläinten\noikeuden puolesta heidän yhteistä vihollistaan vastaan.\n\n-- Niin, niin, -- huusivat ja ulvoivat, ammuivat ja visersivät eläimet.\n\nSilloin juoksi karhu piirin keskelle ja mörisi suuttuneena:\n\n-- Pölkkypäitä te olette kaikki tyyni. Ettekö älyä, että leijona haluaa\npäästä valtaan saadakseen paremmin syödä vatsan täydeltä teidän\nlihaanne? Me olemme vast'ikään olleet taistelemassa ihmisten kanssa ja\ntunkeutuneet heidän luolaansa, ja nämä, joita arvoisa herramme kantaa\nselässään, ovat meitä auttaneet ja ovat eläinten ystäviä, sen voimme\neukkoni ja minä todistaa.\n\n-- Ohoo, kas vaan! -- huusi muuan kettu. -- Ette kai luulleet, että\nnäin teidän säästävän ihmiset juuri tuon pojan pyynnöstä. Teidän olisi\ntietenkin pitänyt surmata heidät kaikki tyyni, kun kerran olitte heidän\nluolassaan. Kavaltajia olette, kavaltajia!\n\nNousi hirveä meteli. Kaikki huusivat toinen toistaan kovemmin, hampaat\nkirisivät, sarvet heiluivat. Koko joukko jakautui kahteen puolueeseen,\ntoinen kannatti leijonaa, toinen mammuttia. Leijonan puolueeseen\nkuuluivat useimmat petoeläimet, sudet, hyenat, ketut ja sakalit, sillä\nkun leijona oli surmannut jonkun eläimen, jäi aina jotain niillekin.\nSapelihammas-tiikeritkin liittyivät niihin, sillä ne vihasivat lapsia,\nkoska he olivat varoittaneet karhuja, kun muuan niistä aikoi rosvota\nnäiltä pennut. Niinikään kuului useita lintuja, kuten korpit ja\nvarikset, leijonan puolueeseen. Sitävastoin liittyivät useimmat\nsarvelliset eläimet mammuttiin, ja kun tämä oli järjestänyt joukkonsa,\nja alkuhärät ja hirvet siinä seisoivat sarvet alassuunnattuina ja\nkarhut seisoivat takajaloillaan ja heiluttivat peloittavia käpäliään,\nniin ei ollut tämäkään suinkaan halveksittava puolue.\n\nLeijona näytti tämän ymmärtävän ja kesti hyvän aikaa, ennenkuin se\nantoi hyökkäyskäskyn. Tätä odotusaikaa käytti Lalli hyväkseen ja nousi\nseisaalleen mammutin selkään.\n\n-- Kuulkaa, mitä sanon, älkääkä olko hulluja! -- hän huusi tuolle\nkarjuvalle ja ulvovalle joukolle. -- Sanon, että teette viisaimmin\nsolmimalla heti rauhan ja tunnustamalla mammutin edelleenkin\nkuninkaaksenne. Jos niin teette, lähden minä siskoni kanssa heti\nTitanista omaan tähteemme. Sen olimme muutenkin aikoneet tehdä, eikä\nkukaan teistä voi sitä estää eikä tehdä meille mitään pahaa. Mutta\nellette niin tee, niin palaan minä maapallolta ja tuon tullessani\naseita, jotka surmaavat etäältä kuin salama ja jyrähtävät kuin ukkonen,\nja silloin minä tuhoan teidät jok'ikisen.\n\nMeteli taukosi hetkeksi, ja eläimet neuvottelivat keskenään mumisten.\nVähitellen näkyi toinen toisen perästä hiipivän mammutin puolelle, ja\nlopuksi oli luolaleijona siinä vain parin sapelihammas-tiikerin\nseurassa, huiskuttaen häpeissään ja kiukuissaan kylkiään hännällään.\n\nSilloin remahti raikuva riemuhuuto mammutin kannattajajoukossa. Siinä\nammuttiin ja möristiin, hirnuttiin ja ulvottiin, ja luolaleijona hiipi\nhurjasti karjuen takaisin metsään.\n\nSitten nousivat Lalli ja Maija mammutin selästä ja sanoivat\nsydämelliset jäähyväiset kaikille ystävilleen, ja sudetkin sekä hyenat\nja sakalit heiluttivat heille häntäänsä, ja Villi juoksenteli ympäri\nnauraen ja tehden pilkkaa luolaleijonasta ja matkien sitä. Maija kietoi\nkätensä mammutin kärsän ympäri ja suuteli sitä, ja mammutti oikein itki\nsurusta ja mielenliikutuksesta, ja karhutkin huokailivat ja löivät\nkäpälillään epätoivoisina rintojaan vakuuttaen, etteivät he ikinä\nunohda Maasta tulleita ystäviään.\n\nJa ylhäällä oli Saturnuksen suuri, loistava levy, katsellen heitä kuin\nsuuret, hyväntahtoiset kasvot, ympärillään leveät ihmeelliset renkaat\nja seitsemän kuuta.\n\n-- Hyvästi, hyvästi! -- huudettiin kaikkialta ja kaikilla mahdollisilla\neläintenäänillä, ja sitten hyppäsivät lapset avaruuteen.\n\n\n\n\n7. URANUS.\n\nIsä tarvitsee puhelinta. Vihreä pallo ja kauhea matka. Satumaailmassa.\nMaija on haavoittunut. Tonttu maanpakolaisena. Taitava takoja. Laulaja\niänikuinen. Jättiläiset ja Tor. Jumalien luona. Kaksi eriskummallista\nolentoa. Muinaisroomalaisia jumalia. Minervan ehdotus.\n\n\n-- Isä, isä, -- huusi Lalli seuraavana iltana, juosten isänsä\ntyöhuoneeseen, -- miten löydän Uranuksen kaukoputkella? Tahtoisin niin\nmielelläni nähdä Uranuksen.\n\n-- Hm, -- sanoi isä ja hymyili tavallista hyväntahtoista hymyään, -- se\nei kenties ole niinkään helppoa. Vanhan ajan kansat eivät tienneet,\nettä Uranusta oli olemassakaan, sillä sitä ei voi nähdä paljain silmin.\nHe luulivat, että Uranus oli uloimmainen kiertotähti. Vasta\nseitsemäntoistasataluvulla keksivät tiedemiehet sen saatuaan paremmat\nkaukoputket. Mutta voinhan minä koettaa puhelimitse tiedustella\ntähtitornista, mistä sitä on etsittävä.\n\nJa sitten isä meni puhelimeen ja puheli siinä hetkisen, sen jälkeen hän\nastui Lallin kanssa saliin, sovitti kaukoputken, tirkisteli, tirkisteli\nja sanoi lopuksi:\n\n-- Ei sitä hyvin näe. Se on vain tuo pieni vihreähkö piste tuon suuren\ntähden vasemmalla puolella.\n\nMutta Lalli vain hymyili. Hän tiesi suoriutuvansa hyvin, kun vain sai\nnäkyviinsä itse tähden. Hän kiitti isää tämän vaivoista, ja sitten isä\npalasi työhuoneeseensa tyytyväisenä myhäillen itsekseen.\n\nKuten isä oli sanonut, ei kaukoputkessa tosiaankaan ollut paljoakaan\nnäkemistä. Vihertävä piste, josta isä oli puhunut, oli niin pieni, että\nLalli töin tuskin saattoi nähdä sen, eikä Maija, joka tietysti oli\nsinne kutsuttu samoin kuin Villikin, voinut nähdä sitä ollenkaan. Siksi\nhän asettuikin veljensä taakse, kun tämä siinä seisoi ja ikävöiden\nkatseli tähteä.\n\n-- Mitähän saattoi piillä tuossa vihreässä kiertotähdessä. Mitä\nmerkillisyyksiä mahtoi siellä olla nähtävänä.\n\nJa kun hän siinä seisoi tirkistellen, tapahtui taas samoin kuin\nennenkin. Pitkä musta tunneli avautui hänen eteensä, ja ennen pitkää\nseisoi hän, Maija ja Villi vieressään, ulkona lasilavalla.\n\n-- Mitä teillä nyt taas on mielessä? -- kysyi Villi hieman äreissään.\n-- Alan tulla vanhaksi tämmöisiin puuhiin, ja jonakin kauniina päivänä\njoudumme kaikki tyyni parempiin suihin tai saamme muulla tavoin\nsurmamme. Ette te ole missään tyytyväisiä, ei edes paratiisissa. Ensi\nkerralla minä jään kotiin uuninnurkkaan.\n\n-- Älä koetakaan minulle moista uskotella, -- sanoi Lalli nauraen. --\nEt sinä kumminkaan voisi pysyä kotona, vaikka koettaisitkin. Muuten\nvoit jo nytkin ryömiä takaisin ja paneutua maata. Kyllä Maija ja minä\ntulemme hyvin toimeen ilman sinuakin.\n\n-- Mitä vielä! -- sanoi Villi ivallisesti. -- Kyllä minun täytyy tulla\npitämään vaaria teistä. Minä olen vastuussa, jos onnettomuus kohtaisi\nteitä, ja senvuoksi tulen nytkin mukananne tähän uuteen hullutteluun.\nMihinkä haljuun maahan tällä kerralla matkustetaan?\n\nLalli loi silmäyksen avaruuteen, ja siinä hänen edessään loisti vihreä\npallo neljän pienen kuun ympäröimänä.\n\n-- Uranukseen, -- huusi Lalli. -- Se on merkillisen näköinen, Villi.\nKukaties et uskallakaan tulla mukaan.\n\nVilli ei vastannut mitään, tuijotti vain, ja sen silmät tulivat yhtä\nvihreiksi kuin tuo tähti, ja äkkiä se otti vauhtia ja syöksyi\navaruuteen. Lalli ja Maija seuraavat nauraen perässä.\n\nMatkat avaruuden halki tuntuivat käyvän yhä kauheammiksi. Matka\nUranukseen mahtoi olla huiman pitkä, sillä Lalli menetti tällä matkalla\nkokonaan tajuntansa ja heräsi vasta siihen, että joku hautoi hänen\nohimoitaan kylmällä vedellä. Hän aukaisi silmänsä, mutta sulki ne taas.\nUntahan tämän täytyi olla, sillä ympärillään hän oli nähnyt\nkeijukaispiirin, aivan samanlaisen kuin hän ennen oli nähnyt\nsatukirjojen kuvissa. Mutta siinä ne yhä seisoivat puhtaissa\nvalkoisissa vaatteissaan niin ihmeen kauniina ja niin kevyinä, että\nruoho tuskin taipui niiden jalkojen alla. Pieni keijukainen oli hänen\nvieressään vesimalja kädessä, ja hänen edessään seisoi keijupari,\njolla oli kultakruunu päässä, siinä oli ilmeisesti keijukuningas\nja -kuningatar. Kuningatar oli hyvin kaunis ja kuningas jalon ja\nviisaan näköinen, mutta samalla oli hänen kasvoillaan pettymyksen,\nmelkeinpä vihan ilme, kun hän katsoi Lalliin.\n\nMyös koko maisema oli kuin satumaata. Ruoho, missä Lalli makasi, ei\nollut vihreätä vaan kauniin sinistä, ja niittyä ympäröivät puutkin\nolivat sinisiä; siinä oli sinisen eri vivahduksia vaalean\ntaivaansinisestä tumman indigosiniseen. Sen sijaan oli taivas\nkirkkaanvihreä ja samoin oli alla välkkyvä pieni järvi korean vihreä,\nja se kapea viiru, jonka pieni, heikosti vihertävä aurinko loi järven\npinnalle, väräjöi kauniin oranssinvärisenä rannalta toiselle, Aurinko\noli niin heikko, että saattoi nähdä taivaan tähdet sekä kaksi tämän\ntähden neljästä kuusta, jotka näyttivät vihreiltä juustoilta.\n\nKaikki näytti niin sadunomaiselta ja ihmeelliseltä, että Lalli melkein\nunohti ihmetellä keijukaisia, mutta ennen pitkää hän muisti Maijan,\njota hän ei nähnyt missään.\n\n-- Missä on siskoni ja kissani? hän kysyi.\n\n-- Kyllä minä täällä olen, -- kuului Villin ääni keijujen keskeltä, ja\nLalli näki, että muudan niistä parast'aikaa silitti hyväillen kissan\nselkää.\n\n-- Ja siskosi on täällä, -- vastasi muudan toinen keiju, -- mutta hän\non pahoin loukannut päänsä.\n\nLalli juoksi heti sinne ja näki Maijan makaavan liikkumattomana\nsinisessä ruohikossa ja veren vuotavan hänen päästään. Silloin rupesi\nhän katkerasti itkemään ja moitti itseään siitä, että oli ottanut\nsiskonsa huimapäisiin, vaarallisiin seikkailuihinsa.\n\n-- Enkös minä sitä sanonut! -- mumisi Villi, mutta se ei suinkaan\nlohduttanut Lallia vaan pani hänen itkemään yhä enemmän.\n\n-- Älä itke! -- sanoi keijukaiskuningatar säälien. -- Ei hän ole\nkuollut, vaikkei sekään ihme olisi semmoisen putoamisen perästä. Te\nihmiset olette aina valmiit kuolemaan vähimmästäkin kolauksesta.\n\n-- Älä puhu niiden kanssa! -- sanoi kuningas tuimalla äänellä. -- He\novat karkoittaneet meidät maapallolta tänne saakka, miltei\naurinkokuntamme äärimmäiseen reunaan, ja nyt he tulevat perässämme\ntännekin. Parempi olisi, jos tyttö kuolisi, mutta en henno kumminkaan\nantaa hänen kuolla. He näyttävät molemmat oikein kunnollisilta\nollakseen ihmisiä. Tonttu, joka aina on ollut ihmisten hyvä ystävä, voi\nviedä heidät vanhan Väinämöisen luo, ja hän voi sitten parantaa tytön\nlaulullaan.\n\nEräs keijuista liiteli heti niityn yli toisten sitoessa Maijan päätä\nharsoisella vyöllä. Hän makasi siinä niin kalpeana ja liikkumatonna,\naivan kuin kuolleena, eikä Lalli voinut muuta kuin itkeä. Villi seisoi\nvieressä ja nuoleskeli Maijan ojossa olevaa kättä.\n\nHetkisen kuluttua tuli tonttu juoksujalkaa niityn poikki, niin että\npunainen lakki heilui ja pitkä harmaa parta tutisi.\n\n-- Onko täällä oikeita ihmisiä? -- se huusi jo kaukaa läähättäen\nponnistuksestaan, -- Pitkästä aikaa en ole nähnyt muita kuin peikkoja\nja jumalia. Häijyjä ihmiset ovat usein, mutta sille en mahda mitään,\nettä siitä huolimatta pidän heistä, lapsista eritoten. Ja hän kiirehti\nsiihen toisten joukkoon, puristi sydämellisesti Lallin kättä ja silitti\nsurkutellen Maija-paran hiuksia.\n\n-- Ja siinähän on oikea kissakin, -- hän sanoi peräti ilostuneena. --\nNe olivat usein tovereinani talleissa ja riihissä, kun kiertelin öisin\nhoitamassa talon asioita vanhaan hyvään aikaan, jolloin ihmiset vielä\npanivat ulos vadillisen puuroa jouluyönä minua varten.\n\nJa Villikin tuntui käyvän hyvin iloiseksi, kyyristi selkäänsä ja\nkehräsi.\n\n-- Olen kuullut esivanhempaini puhuvan sinusta, -- se sanoi. -- Mutta\nminkä vuoksi olet muuttanut näin kauas.\n\n-- Niin, niin, -- huokasi tonttu. -- Ihmiset eivät tarvinneet minua\nenää. He tulivat niin viisaiksi, etteivät he edes uskoneet minua\nolevankaan, eivätkä panneet enää puuroa minulle, ja kun sitten kaikki\nmuut kuolemattomat olennot muuttivat tänne Uranukseen, tulin minäkin\nheidän mukanaan. Olemme kaikki täällä maanpaossa, sillä kun ei kukaan\nenää uskonut meihin, niin ei kannattanut jäädä maapallolle. En minä\ntästä sinisestä ruohosta pidä enkä liioin tuosta ruohonvihreästä\nmerestä, mutta mitä tehdä. Mutta nyt on meidän kiireesti saatava tyttö\nvanhan Väinämöisen luo, ennenkuin hän kuolee.\n\nJa tonttu otti Maijan vahvoille käsivarsilleen ja kantoi hänet vallan\nkevyesti, ja Lalli ja Villi tulivat perässä otettuaan ensin jäähyväiset\nkeijukaisilta, jotka kaipaavin katsein seurasivat heitä, ja kuninkaan\nkasvot kävivät entistään surullisemmiksi ja ankarammiksi, ja kuningatar\npyyhki kyynelen silmistään. Oli selvää, että hekin kaipasivat maapalloa\nja kenties ihmisiäkin, vaikka olivat liian ylpeitä sitä myöntämään.\n\nKun Lalli siinä asteli tontun jäljessä, kuuli hän vihreän meren\nrannalta valittavia säveleitä ja katsoessaan sinnepäin, näki hän vanhan\nvihreäpartaisen ukon istuvan sinisessä ruovikossa kannelta soittaen.\nSen ääni kuulosti niin surulliselta, että Lallin sydäntä oikein särki\nsurusta ja säälistä.\n\n-- Kuka tuo on? -- kysyi hän tontulta.\n\n-- Sehän on vanha Ahti, -- vastasi tämä. -- Oikeastaan pitäisi kai\nhänen partansa olla sinisen, mutta hän ei viitsi enää vaihtaa sen\nväriä. Ei hän viihdy tässä vihreässä meressä ja aina hän valittaa sitä,\nettä aurinko on niin kaukana ja että hänen päänsä menee vallan\npyörälle, kun täällä on neljä kuuta. Ukko soittaisi kai mieluimmin\nyöllä, mutta se ei käy päinsä täällä, sillä yö on liian pitkä ja kylmä.\nSe kestää näet kaksikymmentäneljä teikäläistä vuotta, sillä Uranuksen\nakseli on samassa tasossa kuin sen kiertorata auringon ympäri. Silloin,\nkun tähden toinen napa on aurinkoon päin kääntynyt, on siellä päivää\nkoko ajan, vaikka tähti pyöriikin akselinsa ympäri, ja toisen navan\npuolella on yhtä pitkä yö, mutta kun se on tullut toiselle puolelle\naurinkoa, ovat olot päinvastaiset. Täkäläiseen vuoteen menee\nkahdeksankymmentäneljä teikäläistä vuotta, mutta se ei merkitse mitään\nmeille, jotka olemme kuolemattomia. Useimmat vain muuttavat\npäivänpuolelle, kun pitkä, kylmä talviyö tulee. Vain kääpiöt, jotka\nasuvat noissa vuorissa, jäävät tänne talveksikin sekä jotkut Lapin\npeikot.\n\nJa tonttu näytti nenällään eräitä korkeita vuoria, jotka\njyrkkäseinäisinä kohosivat hieman kauempana rannasta. Ne olivat\nkummallisen näköiset, sillä monin paikoin ja vallankin huipuissaan ne\nolivat korean punaisia, kun taas toiset kohdat olivat tummansinisen\nmetsän peitossa.\n\n-- Mutta miten täällä voi olla näin lämmintä, vaikka aurinko on niin\nkaukana? -- kysyi Lalli.\n\n-- Osittain se johtuu siitä, ettei tähti ole vielä täysin jäähtynyt,\nvaan siitä haihtuu omaa lämpöä, ja osittain siitä, että aurinko saa\npaistaa joka paikkaan niin pitkän ajan, -- selitti tonttu.\n\n-- Nyt meidän täytyy pysytellä vuorten ja meren keskivälissä -- sanoi\nhän, kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, -- sillä ei ole niinkään\nvarmaa, mitä mieltä vuoren peikot ja vedenhaltijat ovat, jos saavat\nnähdä teidät. Vedenneidot saattavat houkutella sinut hulluttelemaan, ja\nvanha Ahti ei ole hyvällä tuulella vihreässä meressään. Häijy Hiisi\nasuu niinikään noissa vuorissa ilkeine seurueineen, sillä tämä osa\nmaata on suomalaisten jumalien ja peikkojen asumaa. Muut asuvat vuoren\ntoisella puolella.\n\nLallia oikein puistatti kuullessaan puhuttavan kaikista näistä\npeikoista ja jumalista. Miten hän voikaan puolustautua niitä vastaan.\nEivät edes Villin kynnet ja hampaat voi auttaa häntä kuolemattomia\nvastaan. Mutta pian hän unohti kaikki vaarat ihaillessaan merkillistä\nmaisemaa. Se oli suuressa määrin tavallisen maapallon-maiseman\nnäköinen, värit vain olivat vallan päinvastaiset. Puut, pensaat ja\nkukat olivat tietysti hänelle ventovieraat ja usein merkillisen\nmuotoiset. Puiden lehdet olivat tavallisesti hyvin suuret ja leveät,\njotta ne voisivat kerätä heikon auringonvalon. He näkivät vain muutamia\neläimiä, ja nämä olivat hyvin arkoja, ikäänkuin olisivat heitä\nepäilleet. Lallin huomio kiintyi erikoisesti siihen, että niillä\nkaikilla oli suuret silmät, samanlaiset kuin pöllöillä. Kun he tulivat\nlähemmäksi vuoria, ja olivat näiden etumaisten harjanteiden kohdalla,\nnäki hän, että niiden punainen väri aiheutui niiden rinteitä\npeittävästä koreanpunaisesta sammaleesta. Maassa kasvavat kukat olivat\neri väriset, niiden joukossa oli vihreitäkin, ja nämä näyttivät hyvin\nkauniilta sinisessä ruohikossa. Erään harjun rinteellä on hirsimaja,\njonka katosta nousi savupatsas vihreätä taivasta kohden. Sisältä kuului\nraskaita vasaranlyöntejä ja syvä, miehekäs laulunääni.\n\n-- Kuka siellä on? -- kysyi Lalli.\n\n-- Seppo Ilmarinen, -- vastasi tonttu. -- Hän takoo uutta sampoa, sillä\nvanha tuhoutui, kun se ryöstettiin Pohjolasta. Joku on sanonut hänelle,\nettä hänen kansansa nyt kipeästi tarvitsee sellaista, että se elää\nköyhyydessä ja puutteessa, ja hän tahtoisi niin mielellään auttaa,\nmutta hänen näyttää olevan vaikea saada syntymään uutta semmoista.\n\nNiin, Lalli oli kyllä Kalevalasta lukenut tuosta taitavasta takojasta\nja oli hyvin utelias näkemään, mimmoinen tämä oli. Kun he menivät pajan\noven ohi, joka oli auki, kurkisti hän siis sisään ja näki voimakkaan\nhartevan miehen, jolla oli nahkainen esiliina, seisomassa alasimen\nääressä heiluttaen tavattoman suurta moukaria, joka jylisten putosi\nalasimelle, niin että säkenet sinkoilivat. Ahjossa loimottava tuli\nvalaisi hänen vakavat ja tarmokkaat, tuuhean mustan parran ympäröimät\nkasvonsa. Suurten palkeiden ääressä seisoi neljä orjaa lietsoen niin,\nettä hiki valui nokisilta otsilta.\n\n-- Hyvää päivää, Ilmarinen! -- tervehti Lalli.\n\nSeppä laski joutuisasti moukarin kädestään, ja hänen synkät kasvonsa\nsaivat iloisen ilmeen.\n\n-- Mikäs kumma pikku mies siinä puhuu minun omaa kieltäni? -- hän kysyi\nojentaen samalla nokisen kouransa.\n\n-- Nimeni on Lalli, ja olen Suomesta kotoisin, -- vastasi poika.\n\n-- Voi, voi, -- huokasi Ilmarinen, -- jospa vain pääsisi sinne takaisin\nja saisi nähdä vihreät mäntymetsät, valkorunkoiset koivut ja\nsinijärvet. Kunhan tässä vain saan samponi taotuksi, niin kenties tulen\nvanhan Väinämön kanssa. Hän se lauloi meidät molemmat tähän kirjavaan\nmaahan, kun ihmiset siellä kotona eivät enää uskoneet häneen, mutta\nniinpä hän ikävöikin alituiseen sinne takaisin ja sanoo, että kerran\nkoittaa se päivä, jolloin hänen kansansa tarvitsee häntä, ja siksi\npäiväksi on minun saatava sampo valmiiksi. Mutta astu nyt sisään,\npoika, ja kerro minulle vähän kotikuulumisia vanhasta maastani.\n\n-- En ehdi, -- vastasi Lalli. -- Siskoni on loukkaantunut, ja minun on\nvietävä hänet Väinämöisen luo parannettavaksi.\n\n-- Niin, niin, jääköön sitten toiseen kertaan, -- sanoi Ilmarinen\nhuoaten. -- Voittehan molemmat tulla tänne, kun asianne on toimitettu.\nSanokaa äijälle terveisiä minulta!\n\nJa sitten puristi Ilmarinen taas Lallin kättä ja tarttui suureen\nmoukariinsa.\n\nMatka jatkui meren ja vuorten välillä olevaa kapeata maakaistaletta\nmyöten, ja Lalli näki kaikenlaisia merkillisiä eläimiä vilahtelevan\nvedessä ja maalla. Siinä oli vedenhaltijoita ja metsänhaltijoita, ja\nvuorten sisustasta kuului kääpiöiden vasarain kalkutusta.\n\n-- Joudu, joudu! -- huusi tonttu äkkiä. -- Hiisi ajaa meitä takaa...\n\nJa metsistä kuului tosiaankin kohinaa ja suhinaa, ja puut huojuivat\nkuin myrskyn myllertäessä. Tonttu rupesi juoksemaan kantaen Maijaa\nsylissään, ja Lalli ja Villi tulivat perässä, minkä pääsivät. Kohina\nkuului yhä lähempää, puut kaatuivat jo aivan heidän takanaan, ja Lalli\noli jo menettää toivonsa päästä koskaan Väinämöisen tupaan, kun hän\nsamassa näki sen aivan edessään suurta kivilohkaretta kaartavassa\ntienmutkauksessa. Se oli melkein samannäköinen kuin Ilmarisen tupa,\nrakennettu suurista hirsistä, savupiippua vailla, musta reppana\nkatossa, mutta suurempi se oli. Rappusilla istui vanha Väinämöinen\nkantele polvillaan ja soitti ja lauloi. Ihmeellisinä ja mahtavina\nvierivät sävelet kanteleesta, ja ne näyttivät tyynnyttäneen myrskyn ja\nkarkoittaneen pahat henget, sillä heidän ympärillään kävi kaikki\nhiljaiseksi ja rauhalliseksi.\n\n-- Hyvää päivää, Väinämöinen! -- tervehti Lalli taas.\n\nPitkä- ja hopeapartainen vanhus nosti miettivät, ryppyiset kasvonsa\nylös, ja hänen silmistään loisti hyvyys ja viisaus.\n\nSitten hän vastasi laulaen samalla äänellä kuin äsken:\n\n    -- Kummat kuulen, ihmeet elän:\n    korvaan vanhan Väinämöisen\n    kaikuu sanat suomalaiset,\n    Kalevalan kieli kaunis.\n    Kuka olet, poika pieni,\n    suomea mi haastat selvää\n    puhut kieltä kalevaista?\n\nSilloin kertoi Lalli lyhyesti, kuka hän oli ja mitä oli tapahtunut.\n\nVanhus kuunteli tarkkaavaisena ja sitten hän lauloi:\n\n    Totta tuohon apu saadaan\n    tukitahan veren vuoto.\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    tuntee toki syntysanat,\n    tietävi kivenki synnyn,\n    johon siskosi satutti,\n    tyttö pieni päänsä iski.\n\nJa sitten hän asettui Maijan eteen ja alkoi laulaa pitkää loitsua, ja\nhänen kanteleestaan vierivät sävelet salaperäisinä ja hillittyinä.\nHänen laulaessaan näki Lalli Maijan haavan vähitellen kasvavan umpeen,\nja hänen kasvoihinsa tuli entinen ruusunpuna, ja ennen pitkää hän\naukaisi suuret iloiset silmänsä ja katseli uteliaana Väinämöistä.\n\n-- Oi, sinä vanha, rakas, herttainen Väinämöinen! -- huusi hän\nihastuneena ja kietoi käsivartensa ukon kaulaan. -- Minä tunsin heti\nsinut. Olen nähnyt monesti kuvasi ja kuvapatsaasi Helsingissä, ja minä\npidän sinusta.\n\nSilloin valahtivat kyynelet vanhan Väinämöisen silmiin, mutta hän\npyyhkäisi ne pois kämmenellä ja lauloi:\n\n    -- Eipä laulajan sopisi,\n    vanhan miehen, partasuisen,\n    itkeskellä tytön nähden,\n    lapsen lailla vetistellä.\n    Vaan on heikko Väinämöinen,\n    ei voi tunteitaan hillitä,\n    peittää mielialojansa,\n    vaikka peikkoja pahoja\n    hillitsevi, hallitsevi.\n    Lähde nyt laulajan majasta,\n    tervehenä tuvastani,\n    jätä ukko yksinäinen\n    huolinensa, kaihoinensa!\n    Palaja sinä kotiisi\n    saloille suloisen Suomen,\n    Kalevalan kankahille!\n    Kerro terveiset Väinämön,\n    lausu laulajan lupaus:\n    Kerran saapuu Väinämöinen,\n    palavi uros Kalevan,\n    kun on kansansa sopuisa,\n    vapaa veriviastansa,\n    kun ei keskenään kiistele\n    lapset saman emon armaan,\n    veli ei veljyttä kadehdi.\n    Silloin laulu kaunis kaikuu\n    virsi vierivi verevä\n    rannoilla suloisen Saimaan,\n    kantele hopeakieli\n    kesäyössä hempeässä\n    helkähtävi heleästi.\n    Silloin saapuu Väinämöinen.\n\nVanhuksen ääni värähteli rajatonta kaihoa, ja kun hän lopetti, kääntyi\nhän poispäin kuin olisi hänen sydämensä ollut liian täynnä, ja lapset\nymmärsivät, että hän halusi olla yksin. He hiipivät hiljaa pois metsään\nkapeata polkua pitkin, ja heidän perässään asteli Villi hyvin\nmiettiväisen näköisenä.\n\n-- Mutta missä tonttu on? kysyi Lalli äkkiä.\n\n-- Tonttu? -- toisti Maija kummastellen. -- En minä ole mitään tonttua\nnähnytkään.\n\n-- Niin, sinähän olit tainnoksissa koko ajan, -- selitti Lalli, --\nmutta juuri hän sinut kantoi tänne ja näytti meille tien.\n\n-- Hän ei tahtonut häiritä, -- sanoi Villi. -- Hän luuli meidän\nviipyvän Väinämöisen luona. Hän sanoi, että he kaksi eivät kuuluneet\nsamaan aikakauteen.\n\n-- Ja minä kun en saanut häntä nähdä enkä kiittää, -- pahoitteli Maija.\n-- Mutta mitä nyt tehdään?\n\n-- Meidän täytyy itse löytää pois täältä -- sanoi Lalli. -- Täällä\nulottuvat vuoret aina mereen saakka, joten täytyy mennä niiden yli.\n\nHe jatkoivat siis matkaansa metsän halki ja kulkivat pienen mökin\nohitse, joka näytti olevan kauttaaltaan tehty sokerista ja\npiparkakuista, mutta silloin he tiesivät, että \"Hannu ja Greta\"-nimisen\nsadun ilkeä noita-akka asui siinä, eivätkä käyneet sinne sisälle.\nSitten he nousivat punaisille vuorille ja näkivät eräässä rotkossa\nlauman ilkeitä vuorenpeikkoja leikkimässä, mutta onneksi nämä eivät\nhuomanneet lapsia.,\n\nHe kapusivat korkeiden jyrkkien vuorien yli ja tulivat niiden toisella\npuolella olevaan jylhään metsäseutuun. Täällä oli suuria kivilohkareita\nsiellä täällä puiden joukossa, ja muutamia puita oli juurineen\npäivineen revitty maasta ja viskelty hujan hajan. Oli hyvin vaikeata\npäästä eteenpäin tässä sekamelskassa, ja kun he olivat tulleet erään\nsuuren kallionlohkareen luo, pysähtyivät he äkkiä kauhusta\njähmettyneinä, sillä siinä istui kamala jättiläinen puolinukuksissa,\nselkä kalliota vasten.\n\n-- Pian metsään! -- kuiskasi Lalli, ja he vetäytyivät takaisin\nkallionnurkan taakse, mutta jättiläisellä näytti olevan tarkka kuulo,\nja se nousi ylös kauheasti karjuen.\n\n-- Tuntuu kristityn ihmisen lihan haju, -- se huusi, ja silmät pyörivät\nhurjasti sen päässä. Se olisi varmasti heti huomannut lapset, ellei\nVilli olisi äkkiä juossut kallionlohkareen ympäri, karannut ylös toista\njalkaa pitkin sen kasvoille ja silmille ja sitten alas samaa kyytiä\npitkin sen selkää, ennenkuin jättiläinen oli ehtinyt ottaa sitä kiinni.\nSitten kissa hyppäsi maahan ja juoksi metsään.\n\nSillävälin kun jättiläinen kiukusta karjuen ajoi kissaa takaa, saivat\nLalli ja Maija aikaa vetäytyä metsään piiloon, ja he luulivat jo\nolevansa turvassa, kun he kauhukseen näkivät toisen jättiläisen tulevan\nkävellen metsän halki taivuttaen käsillään puita pois tieltään melkein\nniinkuin taivutetaan pitkää ruohoa. Se nuuski ja haisteli aivan kuin\nolisi sekin hajusta tuntenut heidän läsnäolonsa ja suuntasi lopulta\naskelensa suoraan heitä kohden irvistellen hyvillään.\n\n-- Hyvä paisti, hyvä paisti! -- se mutisi ja kurkoitti eteenpäin\nnähdäkseen paremmin lapset, mutta sitten se pysähtyi kuin olisi se\npelästynyt.\n\nSamassa kuulivat lapsetkin ukkosenkaltaisen jylinän, joka läheni\nnopeasti. Molemmat jättiläiset liittyivät toisiinsa ja huusivat\npuoliksi peloissaan, puoliksi suuttuneina:\n\n-- Tor tulee.\n\nJylinä oli nyt aivan lähellä, ja taivaalle nousi tumma ukkospilvi,\njosta sinkoili häikäisevän kirkkaita salamoita. Pian sai tämä pilvi\nsuurten vaunujen muodon, joita veti kaksi jättiläiskokoista pukkia ja\njoissa istui pilvenkorkuinen olento teräksensiniseen sotisopaan\npuettuna. Kädessään hän heilutti suurta vasaraa ja ohjasi ihmeellisen\nvaljakkonsa suoraan jättiläisiä kohden, jotka vimmatusti heiluttelivat\nnuijiaan häntä vastaan. Taistelu ei kumminkaan tullut pitkäksi, ja pian\nmakasivat molemmat jättiläiset maassa murskatuin päin.\n\nNyt huomasi Tor lapset, jotka seisoivat siinä vavisten.\n\n-- Totta tosiaan, siinähän on ihmislapsia! -- sanoi hän puoleksi\nhuvitettuna, puoleksi pettyneenä. -- Luulinpa, ettei minun olisi\ntarvinnut niitä enää nähdä. Mutta saattaahan olla hauskaakin uudistaa\ntuttavuus näiden tuhannen vuoden perästä. Tulkaa tänne, lapsukaiset,\nniin pääsette ajamaan!\n\nLalli ja Maija eivät tunteneet ollenkaan pelkäävänsä tuota suurta\nhyvätuulista jumalaa. Epäröimättä he nousivat hänen vaunuihinsa ja\nsitten sitä mentiin ilmojen halki yli puiden latvojen, ja pian he\ntulivat suureen linnaan, jota ympäröivät korkeat muurit ja vallihaudat.\nVaunut ajoivat linnanpihalle, ja siellä tuli heitä vastaan vanhoja\npartasuisia urhoja, jotka uteliaina katselivat heitä.\n\n-- Tulkaa sisään, pienokaiset, -- sanoi Tor hymyillen leveää suopeata\nhymyään, -- niin saatte nähdä, miten vanhat jumalat elävät täällä\nValhallassa.\n\nSitten ohjasi hän heidät valtavan suureen saliin, jonka keskellä oli\npitkä pöytä. Pöydän ääressä istui jumalia ja jumalattaria juoden simaa\nsuurista juomasarvista ja syöden sianlihaa, jota leikkelivät\nsuunnattoman suuren karjun selästä. Karjuparka juoksi urallaan salissa\nja kirkui hirveästi, kun jumalat sitä leikkasivat, mutta heti kasvoi\nlihaa entiselle paikalle, joten sitä voi leikata loppumattomiin. Siellä\nolijoista lapset tunsivat heti viisaan silmäpuoli Odinin, Freijan ja\nFriggan, siellä olivat Heimdall ja valkea Balder ja moni muu, ja Balder\nkatsoi niin lempeästi heihin, että hän heti voitti heidän sydämensä.\n\n-- Vielä elävät vanhat jumalat, -- he huusivat kaikki ja joivat maljan\nlasten kanssa ja iskivät heille silmää ystävällisesti. Villi hyppäsi\nheti Friggan polvelle, ja hän silitti sen selkää, ja valkea Balder\nsilitti lasten hiuksia ja kysyi, miten pohjolassa voidaan.\n\n-- Toivottavasti kaikki pohjolan kansat ovat ystäviä ja veljeksiä, --\nsanoi hän.\n\n-- Ja toivottavasti he antavat selkään kaikille muille kansoille,\nvallankin idän pitkäparroille, -- tokaisi Tor, joka oli istunut pöydän\nääreen ja juuri leikannut aikamoisen lihakimpaleen karjun selästä.\n\n-- Maailmassa on ollut suuri sota ja paljon kurjuutta, -- selitti Lalli\nvakavana, -- mutta Skandinavia ei ole ottanut siihen osaa.\n\n-- Häpeä sille! -- jyrisi Tor vihaisena, mutta Balder vain hymyili\nlempeätä hymyään.\n\n-- Kenties valkoinen Kristus on voittanut puolelleen heidän sydämensä,\n-- sanoi hän leppeästi.\n\nMutta Tor oli huonolla tuulella ja joi hirveästi väkevää simaa, ja Odin\noli vakavan ja miettivän näköinen, kun taas jumalattaret laskivat\nleikkiä ja nipistivät Maijaa poskeen ja narrasivat Lallin juomaan\nsimaa, joka hänen mielestään oli kauhean karvasta.\n\n-- Mutta miten ja minkä vuoksi te oikeastaan olette tänne tulleet? --\nkysyi Frigga.\n\nSilloin Lalli alkoi kertoa heidän retkistään ja seikkailuistaan, ja\nkaikki jumalat ja jumalattaret kuuntelivat ihmetellen.\n\n-- Mutta on noissa, lempo soikoon, sentään uljuutta, -- huusi\nTor ja löi nyrkkinsä pöytään, että kumahti. -- He ovat yhtä hyviä\nkuin vanhat viikingit, vaikkeivät he tappelekaan, ja saakoot he\nkaiken kunnioitukseni. Huomaan nyt, että voi saada seikkailuja\ntaistelemattakin.\n\nMutta äkkiä kuului ulkoa torventoitotusta, ja kaikki jumalat ryntäsivät\npystyyn istuimiltaan.\n\n-- Taisteluun, taisteluun! -- he huusivat ja tarttuivat aseisiinsa, ja\nsamassa tuokiossa oli sali tyhjänä.\n\nLalli ja Maija menivät perässä, mutta kun he näkivät jumalien marssivan\nurhojensa etunenässä taistelemaan toista sotajoukkoa vastaan, joka\nodotti kentällä, rupesi heitä peloittamaan ja he riensivät kiireesti\ntoiseen suuntaan. He kulkivat taas metsän halki ja kapusivat vuorten\nylitse ja näkivät kummallisten hahmojen vilahtelevan puiden lomitse ja\nrotkoissa. Lähteiden partailla istui nymfejä, ja merkilliset olennot,\npuoliksi hevosia, puoliksi miehiä, syöksähtelivät metsän halki nymfejä\ntakaa-ajaen. Silloin tällöin kajahti metsässä lumoavan kiehtova\nhuilunääni, hieman laulurastaan laulua muistuttava, ja se viritti\nihmeellisiä tunteita lasten sydämissä, iloisia ja samalla kaihoisia, ja\npalautti mieleen kotoiset kesäillat.\n\nMerkillinen huilunsoittaja tuli yhä lähemmäs, ja puiden välistä näkyi\nkummallinen olento, puoliksi pukki, puoliksi ihminen, ja sillä oli\nhuilu kädessä. Sen rinnalla asteli nuori kaunis mies, jonka otsalla oli\nviininlehväseppele. Hän soitti kitaraa ja hyräili iloista sävelmää.\n\n-- Hahaha, -- nauroi pukkimies. -- Kautta suuren Jupiterin parran, eikö\ntuolta tule kaksi ihmislasta ja oikea mainen katti vielä kaiken\nlisäksi! Miten Pluton nimessä he ovat tänne tulleet?\n\n-- Yhdentekevää, yhdentekevää, rakas Pan, -- vastasi nuorukainen\nvälinpitämättömästi. -- Lapsista en ole koskaan piitannut. Vain\nkaunisten nuorukaisten ja voimakasten miesten kanssa minä olin\ntekemisissä. Katit ja lapset ovat juomingeissa vain tiellä.\n\n-- No, no, -- älä nyt, Bakkus, puhu tyhmyyksiä, -- sanoi pukki-ihminen\nhieman kärsimättömästi. -- Tiedäthän sinä yhtähyvin kuin minäkin, että\nlapsista kaavaa nuorukaisia ja neitosia, ja etteivät siihen kuluvat\nvuodet merkitse meille kuolemattomille paljoakaan. Siitähän nyt on\nkysymys, mistä nuo lapset ovat tänne tulleet ja miten kauan he täällä\nviipyvät. Jonakin kauniina päivänä saat sinä heistä seuraa.\n\n-- Näyttävät olevan siskoksia, -- vastasi Bakkus yhtä\nvälinpitämättömänä. -- En usko, että Venuskaan heistä välittää. Voit\nviedä heidät Minervan luo, kenties häntä haluttaa päntätä viisauttaan\nheihin, ellei Juno tahdo ruveta heidän mammakseen.\n\n-- Meillä on oma äiti, emmekä huoli kenestäkään muusta, -- sanoi Maija\nuhitellen. -- Me olemme vain tulleet tänne katsomaan Uranusta ja\nmenemme pian pois taas.\n\n-- No, no, piikaseni, -- nauroi Bakkus. -- Sinustahan tulee vielä aito\nXantippa, jos saat elää. Katsos, Xantippa ja viininjumala eivät ole\nkoskaan pitäneet toisistaan, mutta siitä et voi olla niinkään varma,\netteikö veljesi silti rupea minusta pitämään.\n\n-- Hän on humalassa, -- kuiskasi Villi, -- ja sellaisten kanssa ei saa\nkiistellä.\n\nLalli nieli sen äkäisen vastauksen, jonka hän oli antamaisillaan\nviininjumalalle ja kääntyi sensijaan rinnallaan olevan merkillisen,\ntakkuisen pukki-ihmisen puoleen, joka kirkkaine pirteine silmineen ja\nvilkkaine liikkeineen miellytti häntä paljoa enemmän kuin juopunut\nviininjumala.\n\n-- Kuka sinä olet? -- hän kysyi.\n\n-- Hei, hei, -- vastasi Pan. -- Minä olen metsän jumala, enkä\nseurustele niin usein ihmisten kanssa kuin ystäväni Bakkus. Minä vain\nsoittelen heille salomailla ja opetan heitä rakastamaan luontoa ja\nvapautta.\n\n-- Minä pidän sinusta, -- sanoi Lalli avomielisesti. -- Sinä muistutat\njollain lailla Suomen metsiä ja järviä.\n\n-- Vai olet sinä siitä maasta kotoisin, -- sanoi Pan, ja hänen\näänessään väreili kaihoa. -- Niin, minä tunnen hyvin sen maan. Siellä\non kaunis luonto, ja ellei ukko Tapio olisi ottanut haltuunsa niitä\nmetsiä, niin olisin minä muuttanut mielelläni sinne, kun roomalaiset\nlakkasivat uskomasta minuun. Mutta samantekeväähän se nyt on, kun\nmeidän kaikkien kuitenkin piti muuttaa tähän tähteen. Minulle ei se ole\nsanottavasti mitään merkinnyt, vaikka metsät täällä tosin ovat siniset,\nmutta ystävälleni Bakkukselle se oli ikävä seikka, ja siksipä minun\ntäytyy toisinaan pitää hänelle seuraa. Pahinta oli muutto vanhalle\nNeptunukselle. Hän ei voi lainkaan viihtyä täällä ruohonvihreässä\nmeressä, joka on aivan erilainen kuin hänen vanha rakas Välimerensä, ja\nsentähden hän onkin muuttanut uloimpaan kiertotähteen, joka on saanut\nhänen nimensä. Siellä on vain merta, eikä maata lainkaan, ja siksi hän\nviihtyy siellä mainiosti, ja tähystelee avaruudessa liikkuvia\npyrstötähtiä ja muita vaarallisia kappaleita ja varoittaa meitä, kun\nsemmoisia tulee lähelle. Sinne teidän pitäisi mennä ukkoa tervehtimään,\nsillä varmaankin hän toisinaan tuntee olonsa yksinäiseksi, kun hänellä\nei ole laivoja lyötävänä säpäleiksi pahan tuulensa purkamiseksi. Ensin\nvoitte sentään tulla tervehtimään tovereitamme, muita roomalaisia\njumalia, jotka niinikään ilostuvat saadessaan taas tavata ihmisiä\nenemmän kuin tuhannen vuoden perästä. Kas niin, Bakkus, tuletko mukaan?\n\nMutta Bakkus vain hyräili itsekseen:\n\n    -- Oh meri taivaanvihreä! --\n\n-- En, -- vastasi hän vihdoin viimein, kun Pan oli toistanut\nkysymyksensä. -- Mieluummin minä paneudun ruohikkoon nukkumaan, ja sinä\nvoit ruveta lastenhoitajaksi, jos se sinua niin huvittaa.\n\nPan nauroi, ja niin lähtivät he matkaan. He kapusivat korkean pyöreän\nkukkulan harjulle ja tulivat pian kaupunkiin, minkä rakennukset olivat\nkomeat, marmorista rakennetut ja kaunein pylväskäytävin kaunistetut.\nSuurella avoimella paikalla, joka oli kivetty marmorilaatoin ja jonka\nkeskellä oli suihkukaivo, istui tai lojui useita miehiä ja naisia,\njotkut sotisopaan puettuina, toiset valkeisiin vaatteisiin ja muutamat\nolivat miltei aivan alasti.\n\n-- Tuolla on meidän kaikkien isä, Jupiter, -- esitteli Pan osoittaen\nmuuatta komearyhtistä jalopiirteistä miestä, -- ja tuo hieman pyylevä\nnainen on hänen puolisonsa Juno. Tuo nuori mies, joka on täysiin\nvarustuksiin pukeutuneena ja jolla on siivet jaloissa, on Merkurius.\nTuo kunnianarvoisa valkopartainen ukko on Saturnus. Hän on meistä\nvanhin ja hän on ajan jumala. Tuo reipas, voimakas mies on sodanjumala\nMars. Ja tuo kaunis nainen, jolla on noin vähän vaatteita yllään, on\nVenus. Ystävämme Pluto, tulenjumala, pysyttelee mieluimmin tähden\nsisustan kuumissa osissa eikä tule useinkaan tänne meitä tervehtimään.\nJa tuolla on teidän suojelijattarenne, viisauden ja opin jumalatar,\narvoisa Minerva.\n\nKaikki jumalat tervehtivät lapsia ystävällisesti hymyillen.\n\n-- Eikö olekin merkillistä, -- sanoi Lalli, joka ei voinut kauemmin\nhillitä uteliaisuuttaan, -- että kaikilla kiertotähdillä on sama nimi\nkuin jollakin teistä.\n\nSilloin nauroivat jumalat oikein sydämen pohjasta.\n\n-- Niinpä niinkin, -- vastasi Jupiter. -- Se oli siihen aikaan, jolloin\nluultiin, että tähdet vaikuttivat ihmisten kohtaloihin, ja sen vuoksi\nannettiin tähti kullekin meistä. Vahinko vain, että minun tähteni on\nliian kuuma asuttavaksi.\n\n-- Ikävää sekin on, että minä, joka olen kaupanjumala, -- sanoi\nMerkurius, -- olen saanut tähden, jossa ei kauppaa käydä.\n\n-- Ja minä, -- hymyili Venus, -- joka olen rakkauden jumalatar, olen\nsaanut semmoisen, missä asuu vain kylmäverisiä matelijoita.\n\n-- Ja minulle, sodan jumalalle, on annettu tähti, jossa ei enää sotia\nole, -- sanoi Mars syvällä äänellä.\n\n-- Ja minä, -- sanoi iäkäs Saturnus vanhuudesta väräjävin äänin, --\nolen saanut semmoisen, jossa ei voi maanviljelystä harjoittaa, vaikka\nolenkin maanviljelyksen suojelija.\n\nJa sitten he nauroivat taas kaikki. Minerva tuli nyt lasten luo, ja\nhänen viisaat ja jalot kasvonsa säteilivät ystävällisyyttä.\n\n-- Olen oikein ikävöiden teitä odottanut, lapsukaiset, -- hän sanoi.\nOlen ollut hyvin huvitettu matkoistanne ja kaukoputkellani olen\nseurannut teitä kaikkialle. Olen huomannut, että Lalli on hyvin\ninnostunut oppimaan, ja siitä minä pidän. Nyt olette matkustaneet\nmelkein koko aurinkokunnan halki. Tosin on Marsin ja Jupiterin välillä\nryhmä pieniä kiertotähtiä eli planetoideja, jotka kiertävät auringon\nympäri, mutta niissä ei ole elämää, eikä sinne kannata matkustaa. Niin\non siis enää vain yksi kiertotähti näkemättä. Siellä elää vanha\nNeptunus, mutta koko tähti on veden peitossa, joten ette voi hypätä\nsinne kuten olette muihin tähtiin hypänneet. Jos tahdotte käväistä\nNeptunuksen luona, niin ei ole muuta keinoa kuin että palaatte\nVäinämöisen luo ja pyydätte hänen laulamaan itsenne sinne, niin\npääsette suoraan Neptunuksen veneeseen. Mutta ensin voitte jäädä tänne\nhetkiseksi juttelemaan ja lepäämään.\n\nLapset istuivat nyt jumalien joukkoon ja nämä kysyivät heiltä, miten\nmaapallolla elettiin ja mitä Roomasta kuului. He näyttivät heille myös\nkauniit asuntonsa, jotka olivat muinaisten temppelien näköiset, ja\ntarjosivat heille virvokkeita, mutta lapset eivät voineet juoda paljon\nväkevää viiniä, joka nousi päähän. Kun he sitten rupesivat tekemään\nlähtöä Väinämöisen luo, tarjoutui Pan saattamaan heitä matkalla, ettei\nheille sattuisi mitään onnettomuutta.\n\n-- Pan yksin kuljeskelee alueemme ulkopuolella ja muiden kansojen\njumalien joukossa, -- selitti Minerva. -- Muussa tapauksessa olisin\nitse mielelläni saattanut teitä. Täällä on vielä koko joukko muiden\nkansojen jumalia, mutta en usko, että kannattaa käydä niiden luona.\nKoulussa saatte kumminkin lukea tärkeimmistä. Hyvästi nyt, pienokaiset!\n\nJa sitten hän suuteli kumpaakin ja silitti Villin selkää, ja muut\njumalat nyökkäsivät ja heiluttivat kättään jäähyväisiksi, ja sitten\nopasti Pan heidät takaisin vuorien ylitse vanhan Väinämöisen luo.\n\n\n\n\n8. NEPTUNUS.\n\nVilli tekee tenän. Väinämöisen laulu. Neptunus ja hänen veneensä.\nHuvimatkalla delfinien vetämänä. Maailmojen synty. Äärettömyys.\nPyrstötähti. Villi tulla tupsahtaa. Kotiin takaisin. Isä ja äiti.\n\n\n-- Enkös minä sitä sanonut! -- murisi Villi matkalla juostessaan Lallin\nrinnalla ja Maijan rientäessä edempänä Panin kanssa. -- Oli vallan\ntarpeetonta, että ollenkaan tulin tänne. Ei kunniallisen kissan sovi\nseurustella kaikenkarvaisten peikkojen ja jumalien kanssa. Yhtä hyvin\nolisin voinut pysyä kotona.\n\n-- Älä nyt juttele joutavia, Villi! -- sanoi Lalli vähän\nkärsimättömästi. -- Tiedäthän hyvin, että pelastit meidät ensimmäisen\njättiläisen kourista ja etten minä mielelläni matkusta, ellet sinä ole\nmukana.\n\n-- Viis siitä, -- vastasi Villi äreänä. -- Tälle uudelle hullunmatkalle\nen aijo enää tulla mukaan. Olen saanut tarpeekseni. Ja jos oikein\nymmärsin heidän juttunsa, on koko tuo kiertotähti veden peitossa, ja\nsinä tiedät hyvin, etten minä pidä vedestä. Olet jo kyllin monasti\nnarrannut minut ennen siihen putoamaan. Minä olen vanha ja tarvitsen\nlepoa ja mukavuutta. Voit mennä ilman minua.\n\n-- Maija, Maija! -- huusi Lalli vallan suunniltaan. -- Nyt ei Villi aio\ntulla kanssamme Neptunukseen. Mitä nyt tehdään?\n\n-- Oli sekin kysymys! -- vastasi Maija ivallisesti. -- Hypätköön Villi\ntakaisin maapallolle ja kömpiköön takalle, ja me menemme ilman häntä.\n\n-- Kissa vieköön, luulenpa, että teillä ovat tytöt nykyisin yhtä\npontevat kuin pojatkin, -- sanoi Pan ihastuneena.\n\nVilli katsoa luinautti vihaisena häneen.\n\n-- Toivon, että kissa tosiaankin voisi viedä sinut, senkin pörröinen\npukinjalka! -- se sanoi kiukkuisena. -- Hyvästi vaan! Ei minulla ole\nhalua tulla tuon vanhan pöhkön luo, joka puhuu vain runomittaisesti.\nHyvästi!\n\nJa samassa ponnahti Villi ylös ja häipyi avaruuteen, ja kummeksuen\nkatselivat Lalli ja Maija hänen jälkeensä.\n\n-- Mikä kumma on Villiin mennyt! -- sanoi Lalli. -- Hän on aina ollut\nniin innostunut tulemaan mukaan eikä ole minua jättänyt suurimmissakaan\nvaaroissa.\n\n-- Ehkä hän on rakastunut ja täytyi kiirehtiä kotiin pitämään\nserenaadia lemmitylleen, -- päätteli Pan, ja sitten he nauroivat kaikki\nniin, että aivan unohtivat harmitella Villin uskottomuutta.\n\nVanha Väinämöinen istui yhä entisellä paikallaan kanteletta soittaen.\nKun hän näki heidän tulevan, kirkasti hymy hänen ryppyiset kasvonsa\nosoittaen, että hän tunsi heidät. Lapset tervehtivät, ja Lalli selitti\nheidän tulonsa syyn. Vanhus tuli ensin hyvin vakavaksi, mutta lupautui\nsitten laulamaan heidät Neptunukseen.\n\nHän viritti kanteleensa ja rupesi laulamaan, ensin hiljaa, sitten yhä\nkovemmin, kunnes sävelet kaikuivat mahtavina ja voimakkaina vihreän\nmeren yli. Kummalliset olivat hänen laulunsa sanat, ja Maija ja Lalli\nmenivät aivan hämmennyksiin, eivätkä voineet seurata kaikkia hänen\nsanojaan. Koko ruumiissa tuntui niin merkillinen olo ikäänkuin\nvanhuksen sanat olisivat voineet nostaa heidät ylös maasta. Lopulta\nkävi laulu niin voimakkaaksi, että he unhottivat kaiken ympärillään.\nHeidän korvissaan suhisi ja tulet leiskuivat silmissä niin, että he\nhetkiseksi menivät tainnoksiin, ja kun he taas tulivat tajuihinsa,\nkatselivat he kummeksuen ympärilleen.\n\nHe istuivat helmiäishohtoisessa sirosti kiemurtuneessa veneessä tai\nvaunuissa, joka näytti olevan tehty valtavan kokoisesta näkinkengästä.\nSe eteni nopeasti ja keinuen ihanalla sinisellä merellä, jota ulottui\nniin kauas kuin silmä kantoi ja jonka aaltoihin kuvastui yhtä sininen\ntaivas pienine himmeine aurinkoineen ja miljoonine kimmeltävine\ntähtineen. Oli omituinen hämärä, puoliksi päivä, puoliksi yö, mutta\nilma oli leuto ja miellyttävä, ja lämpöä näytti huokuvan vedestä veneen\nympäriltä, jota veti virma delfinivaljakko.\n\nVeneen keskellä seisoi vanha mies suureen kolmikärkeen nojaten. Hänen\nvielä kauniissa kasvoissaan oli pitkä merenvihreä parta ja terävät,\nviisaat, vihreät silmät. Hän katseli kummastellen lapsia, jotka\nistuivat veneen pohjalla hänen jalkainsa juuressa.\n\n-- Maasta tulleita vieraita, -- hän mutisi itsekseen. -- Mitähän tämä\nmerkinnee?\n\nLalli tervehti kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli, ja sanoi, että he\nolivat tulleet katselemaan tätä vanhuksen kiertotähteä, ja että heillä\noli terveisiä tuotavana muilta roomalaisilta jumalilta, erikoisesti\nMinervalta, joka oli pyytänyt Neptunusta hyväntahtoisesti antamaan\nheille selityksiä, mikäli hän voi.\n\n-- Niin, niin, -- vastasi ukko hymyillen, -- on hyvä, että viisauden\njumalatar lähettää oppilaansa saamaan opetusta minunlaiseltani vanhalta\nmerenjumalalta. Siitä näkyy, miten vähäinen on itse asiassa erotus\noppineiden ja oppimattomain välillä, sillä toden sanoakseni emme me\npaljoakaan tiedä, nimittäkäämmepä sitten itseämme jumaliksi tai\nihmisiksi, sillä sen suuren koneiston mestari, jota sanotaan\nmaailmankaikkeudeksi, on enemmän kuin Jupiter ja Odin. Me vaivaiset\nsaimme vain jonkun yksityisen luonnonvoiman leikkikaluksemme, mutta hän\nyksin tuntee kokonaisuuden salaisuuden. Mutta Minervan vuoksi minä\nmielelläni kerron, minkä tiedän, kunhan te ensin kerrotte minulle, mitä\nte jo tiedätte.\n\nLalli kertoi sitten heidän kaikista edellisistä seikkailuistaan, ja\nNeptunus kuunteli mielenkiinto yhä kasvaen.\n\n-- Jos olet nähnyt niin paljon, -- hän sanoi kunnioittavasti, kun Lalli\noli lopettanut, -- niin tiedät jo monesta seikasta enemmän kuin minä,\nja sinun tarvitsee vain oppia yhdistämään sarjaan kaiken, mitä olette\nnähneet, ja ymmärtämään sen sisäinen yhteys. Mutta ensinnähän teidän\npiti nähdä tämä kiertotähti, ja niinpä voimmekin tehdä pienen\nhuvimatkan. Hei hopsis, delfinini!\n\nJa hän löi piiskalla korskahtelevia delfinejään, jotka ruiskuttivat\nilmaan korkeita vesisuihkuja, ja sitten mentiin, niin että vesi kohisi\nnäkinkengän ympärillä, yli tummansinisen meren, jota valaisivat pieni\naurinko, suuri kuu ja miljoonat tähdet, kaikki yhtaikaa. Tähtien\njoukossa näki Lalli erään, joka oli hyvin ihmeellisen, melkeinpä\nkamalan näköinen, sillä näet oli perässään pitkä, viuhkanmuotoinen\npyrstö, ja hän aikoi juuri kysyä vanhukselta, mikä se semmoinen oli,\nkun Maija keskeytti hänet.\n\n-- Eikö täällä ole enempää nähtävänä? -- hän kysyi.\n\n-- Ei muuta kuin minkä nyt edessämme näemme, -- vastasi Neptunus, --\nmutta sille, joka rakastaa merta, on tässä kylliksi. Koko tähti on\nveden peitossa, mutta tähden oma sisäinen lämpö pitää tämän veden\nlämpimänä, sillä auringosta ei täällä ole suurtakaan hyötyä, kuten\nnäet.\n\n-- Eikö täällä ole ollenkaan eläimiä eikä kasveja? -- kysyi Maija kovin\npettyneenä.\n\n-- On täällä vedessä sekä eläimiä että kasveja, -- vastasi vanhus. --\nOn eräänlaisia äyriäiseläimiä, trilobiitteja, ja erilaisia simpukoita\nja muita nilviäisiä, mutta ei suurempia eläimiä, delfinejäni\nlukuunottamatta. Ja sepä se juuri tekee täälläolon niin rauhaisaksi ja\nviihtyisäksi.\n\n-- Kylläpä! -- sanoi Maija. -- En minä vaan tahtoisi täällä elää. Minä\ntahdon nähdä lintuja ja puita ja kukkia.\n\nNeptunus naurahti kuivakiskoisesti.\n\n-- Niin, niin, -- sanoi hän, -- niin tahtoo moni muukin. Mikä mistäkin\npitää. Mutta mitä hyödyttää kaikki tuo ryömiminen ja juokseminen ja\nräpytteleminen? Mitä tarkoitusta siinä on? Muutamia päiviä ryömitään,\nja siihen se sitten loppuu, ja taas täytyy syntyä uusia olentoja, ja\nkaikki tappelevat ja taistelevat keskenään ja koettavat sysätä toinen\ntoisensa pois tieltään ja syödä toisiaan. Toisin on laita avaran meren.\nSekin on liikkeessä, ja sen aallot vyöryvät ja loiskivat riemuisina tai\närjyvät vihaisina, mutta siellä ei valitella eikä siinä ole kuolemaa.\n\nMaija ravisti tyytymättömänä päätään.\n\n-- Lohduttaakseni sinua, kerron sulle, miten maapallon ihmiset joskus\nvoivat olla kekseliäitä, -- sanoi Neptunus ystävällisesti. -- Tarinan\nolen kuullut Minervalta viimeksi käydessäni Uranuksessa. Aivan\näskettäin ei ainoakaan ihminen tietänyt tämän Neptunus-tähden\nolemassaolostakaan, mutta muut tunnettiin hyvin ja laskettiin\nsekunnilleen niiden kiertoajat. Mutta sitten rupesi kaksi tiedemiestä,\ntoinen Parisissa, toinen Lontoossa, kummastelemaan, minkä vuoksi Uranus\nmahtoi muutamissa paikoissa hieman poiketa radastaan, ja sitten he\ntekivät sen johtopäätöksen, että nuo poikkeamat aiheutuivat jostakin\nsuuremmasta kiertotähdestä, joka oli Uranuksen ulkopuolella ja joka\nveti sitä puoleensa, kun ne kulkivat toistensa ohitse. He tekivät niin\ntarkkoja laskelmia, että lopuksi voivat sanoa, miltä paikoilta taivasta\ntuo tähti oli löydettävissä, mutta sitä oli vaikea nähdä, muut pienet\ntähdet kun olivat siinä sekottamassa. Näihin aikoihin oli Berlinissä\nlaadittu tähtikartta juuri siitä taivaanosasta, ja ranskalainen\ntiedemies pyysi saksalaisia tarkastamaan, olisiko taivaalla joku tähti,\njota ei ollut kartalle merkitty. Nämä tekivät niin, ja silloin\nkeksittiin tämä tähti, joka sai minun nimeni.\n\nLalli ja Maija kuuntelivat tarkkaavaisina, ja Lalli päätti mielessään,\nettä mieheksi kasvettuaan hänkin vielä tekee jonkun suuren\ntähtitieteellisen löydön.\n\n-- Mutta miksi täällä on vain vettä eikä maata ollenkaan? -- kysyi\nMaija.\n\n-- Sen selittääkseni täytyy minun kertoa koko aurinkokunnan historia,\n-- vastasi Neptunus. -- Hei delfinit! Mennään nyt aika vauhtia, niin\nminä kerron sillä aikaa.\n\nJa ukko heilahdutti suurta kolmikärkeään, ja silloin alkoi vinha tuuli\nsuhista mereltä, ja laineet rupesivat loiskimaan korkeina ja\nlakkapäisinä. Delfinit mennä viilettivät semmoista vauhtia, että ne\nväliin hyppivät vedenpinnan yläpuolelle, ja Neptunus heilutteli\nkolmikärkeään vielä voimakkaammin, ja myrsky yltyi, ja aallot kohisivat\nyhä enemmän, ja sitten hän alkoi kertoa kovalla äänellä, joka kuului\nyli kaiken pauhun:\n\n-- Otaksun, että tiedätte kaikkien luonnon aineiden kylmetessään\ntiivistyvän. Niin on laita veden, joka hyvin korkeassa lämpötilassa on\nhöyrynä. Jos höyryä kylmennetään, muuttuu se nesteeksi, ja vielä\nenemmän kylmennettäessä se tiivistyy kiinteäksi jääksi. Kaikilla\naineilla on siis kolme olotilaa: kaasumainen, nestemäinen ja kiinteä,\nmutta eri aineet tarvitsevat hyvin erilaisia lämpötiloja näitä eri\nolotiloja varten. Niinpä käy vesi kiinteäksi jo jäätymispisteessä,\nmutta elohopea jähmettyy vasta 40 asteen pakkasessa. Kivet ovat\nnesteinä tulivuorten sisässä ja rauta masuuneissa. No niin! Koko tämä\naurinkokunta, joka tuntuu meistä niin suurelta, mutta joka itse asiassa\non vain pienoinen pisara maailmankaikkeudessa, oli alussa vain\nkaasupilveä, joka pyöri tyhjässä avaruudessa hirvittävällä nopeudella.\nSitten jotkut aineet rupesivat muuttumaan nestemäisiksi muodostaen\nvalkohehkuisen keskuksen, jonka ympärillä oli paksu kaasuverho. Se oli\naurinko, joka valaisi ja lämmitti kauas avaruuteen. Mutta sen suuren\npyörimisnopeuden johdosta sinkosi siitä irti valtavia kaasujoukkioita,\njoista kiertotähdet syntyivät. Nämäkin pyörivät ympäri samoin kuin\naurinko, ja niistä sinkoili taas pienempiä kaasujoukkioita, joista\nsyntyivät niiden kuut. Kaikki nämä suuremmat ja pienemmät pallot\njähmettyivät sitä mukaa, miten suuria ja vanhoja ne olivat, pienimmät\nnopeimmin, kuten maapallon kuu, joka jo on kuollut ja ilmakehää vailla,\nkun taas suurimmat, Jupiter ja Saturnus, ovat vielä hyvin kuumia, ja\nNeptunus on niin lämmin, että siinä on miellyttävää elää. Ensin\nmuodostui kiinteä sydän, jota ympäröi kiehuva vesi ja kaasut, ja sitten\npeitti vesi, joka oli syntynyt näiden kaasujen tiivistymisestä, koko\ntaivaankappaleet. Sillävälin olivat tuliperäiset voimat toiminnassa\nniiden sisustassa, puristaen sieltä esiin sulaa ainetta, joka nousi\nveden yli vuoriksi ja kohottaen kokonaisia mantereita ja vajottaen ne\ntaas syvyyteen. Veteen muodostui liejua, soraa ja hiekkaa, ja niin\nsyntyi maaperä, missä kasvit ja eläimet saattoivat ruveta viihtymään.\nJoko alat ymmärtää yhtenäisyyden tässä kaikessa, poikani?\n\nLalli oli tarkkaavaisena kuunnellut vanhuksen selityksiä. Hän oli aina\ntuntenut mielenkiintoa kaikkea kohtaan, mikä koski luontoa, ja\nvanhuksen puhe oli hänestä paljon hauskempaa kuin joku intiaanikirja.\n\n-- Kyllä, luulen ainakin, -- sanoi hän miettiväisenä. -- Ensimmäisten\neläinten täytyi elää vedessä, ja niitä on vielä jäljellä täällä\nNeptunuksessa, nuo trilobitit ja nilviäiset. Sitten tulevat kenties\nkaikki ne eläimet, jotka näimme Venuksessa.\n\n-- Tietysti siinä oli pitkiä ajanjaksoja välissä, -- vastasi vanhus, --\njolloin eli vielä alempia eläimiä, jotka saattoivat oleskella sekä\nvedessä että maalla kuten sammakkoeläimet, mutta jota enemmän maa\nkohosi, sitä korkeammaksi kehittyi maaelämä, kunnes imettäväisten\njoukosta lopuksi kehittyi ihminen.\n\n-- Niin, niin, -- huudahti Lalli ihastuneena, -- sen näin Titanissa.\nSiellä oli kaikenkaltaisia kömpelörakenteisia imettäväisiä sekä\nihmisiä, jotka eivät eläimistä paljoakaan eronneet.\n\n-- Aivan niin, -- sanoi vanhus hyväksyen. -- Maapallolla voi vielä\nnähdä hyvin monella eri kehitysasteella olevia ihmisiä, mutta jos\ntahtoo nähdä ihmisen vielä pitemmälle kehittyneenä, täytyy matkustaa\nMarsiin. Venus, Maa, -- tai kuten teikäläiset oppineet sitä nimittävät\nminun kielelläni, latinaksi, Tellus, -- ja Mars ovat melkein yhtä\nsuuret, mutta Mars on vanhin ja Venus nuorin.\n\n-- Miten ihmeellistä kaikki tämä onkaan! -- huudahti Lalli. -- Mutta\nmitä kaikki muut tähdet sitten ovat?\n\n-- Ne ovat eri ikäisiä ja eri kokoisia aurinkoja, -- vastasi vanhus, --\nja niitä kiertää taas joukoittain kiertotähtiä, vaikkemme voi niitä\nnähdä, kun ne ovat tummia. Sanoin jo sinulle, että koko tämä koneisto\non niin ihmeellinen, ettei kukaan meistä voi sitä käsittää. Vaikka\nminua sanotaan jumalaksi, menee vanha pääni sekaisin, kun sitä\najattelen. Iäisyyttä ja äärettömyyttä emme voi käsittää, mutta kaikki\nnuo lukemattomat auringot kulkevat määrättyjä ratojaan toistensa ympäri\nja muodostavat niinsanottuja aurinkonebuloosoja, jotka etäältä\nkatsottuina näyttävät valosumulta. Meidän nebuloosaa sanotaan\nLinnunradan nebuloosaksi, ja se, mitä te sanotte linnunradaksi, on vain\nlukematon joukko niin etäällä olevia aurinkoja, että näyttää siltä kuin\nniiden välissä ei olisi välipaikkoja ollenkaan. Tämä nebuloosa on\npyöreän piparkakun muotoinen, ja meidän aurinko on lähellä sen\nkeskikohtaa. Semmoisia nebuloosoja on rajaton määrä tuolla avaruudessa,\nmissä ne uiskentelevat aivan kuin limaeläimet vesilasissa, parveillen\ntoistensa ympäri, ja miten kiidämmekin ajatuksissamme nebuloosasta\ntoiseen, niin loppua ei tule koskaan. Tämä panee meidät nöyrtymään sen\nmestarin edessä, joka tämän kaiken on järjestänyt ja joka on kaiken\ntämän olemassaolon välttämätön edellytys. Hänen edessään täytyy meidän\nkaikkien kumartua, sillä hänellä ei ole erotusta suuren ja pienen,\nläheisen ja etäisen, sekunnin ja vuosituhannen välillä, hän on\nriippumaton ajasta ja paikasta. Äärettömyys ja ikuisuus panee jokaisen\najattelevan olennon myöntämään, että täytyy olla olemassa äärettömyyden\nja ikuisuuden jumala, sillä ilman häntä ei voi ajatella maailman\nkaikkeudenkaan olemassaoloa. Minun aikani roomalaiset aavistivat hänen\nolemassaolonsa, mutta kun he eivät voineet häntä löytää, jakoivat he\nhänen valtansa meidän kesken, mutta sydämissään he uskoivat silti\niäisyyden jumalaan, ja niin on laita kaikkien epäjumalain palvelijain.\nHe eivät voi nähdä kylliksi kauas, ja niin ne alkavat kunnioittaa vain\nmuutamia todellisen jumalan ominaisuuksia.\n\nPuhuessaan tarkasteli vanhus tuikeasti sitä ihmeellistä pyrstötähteä,\njonka Lalli jo ennen oli huomannut. Se suureni hyvin nopeasti ja näytti\ntulevan yhä lähemmäksi. Se näytti onnettomuutta tuottavalta ja\nkamalalta ja sai lapset tuijottamaan siihen kummastellen ja täytti\nheidän sydämensä pelolla, ja lopulta Lalli kysyi:\n\n-- Onko tuo pyrstötähti? Eikö se ole vaarallinen?\n\n-- Pyrstötähti se kyllä on, -- vastasi vanhus, -- ja varmaankin se\nkuvittelee olevansa hyvin vaarallinen, mutta kyllä minä tiedän antaa\nsille hyvän vastaanoton.\n\n-- Mutta mitä pyrstötähti oikein on? -- kysyi Maija.\n\n-- Se on maailmanavaruudessa kiertelevä kulkuri, -- vastasi Neptunus.\n-- Se on tähti, joka syöksyy hullun lailla aurinkokuntamme halki\nlaahaten valopyrstöään perässään. Pyrstötähdet kiertävät hyvin pitkiä\nsoikion muotoisia ratoja joutuen toisinaan aivan lähelle aurinkoa,\ntoisinaan taas niin kauas, että ne silloin ovat kenties jo toisissa\naurinkokunnissa. Muutamat palaavat säännöllisesti takaisin, toiset taas\nilmestyvät äkkiä näkyviin kuin kummitus ja häviävät jälleen. Jotkut\novat vaarattomia sumuolentoja, mutta toisilla on valkohehkuinen\nsisusta, joka kenties voisi vilahduksessa sulattaa koko maapallon, jos\nne joskus sattuisivat yhteen törmäämään. Siihen päättyisi teidän\nkaikkien tarina. Te palaisitte kaikki tomuksi ja tuhaksi kaikkine\nsivistyssaavutuksinenne. Tuo veitikka on juuri sitä lajia ja se suuntaa\nkulkunsa suoraan meitä kohti, eikä sillä varmaankaan ole juuri hyviä\naikeita.\n\nJa tosiaankin kasvoi tuo kamala tähti hirvittävää kyytiä, ja Lalli voi\njo nähdä, että siinä oli valkohehkuinen sisusta ja sen ympärillä\npyörivää loistavaa pilveä.\n\n-- Täytyykö meidän nyt kaikkien palaa kuoliaaksi? -- kysyi Maija\nvavisten, kun tuo kauhea tulipilvi täytti suuren osan taivasta.\n\nMutta Neptunus vain nauroi tuikeata nauruaan ja äkkiä hän alkoi kaikin\nvoimin heiluttaa kolmikärkeään, toisinaan sillä hosuen mylleröivää\nmerta ja toisinaan uhaten lähenevää tähteä.\n\nSilloin muuttui kaikki heidän ympärillään. Raskaat, mustat myrskypilvet\nvyöryivät taivaalle sotavaunujen tavoin, ja ukkonen jylisi. Kävi\npimeäksi kuin yöllä, ja tätä kamalaa näytelmää valaisivat vain\nhäikäisevät salamat, jotka melkein taukoamatta sinkoilivat ristiin\nrastiin. Kauhea rajutuuli kohisi mereltä nostaen mustalle taivaalle\nvesipilviä, ja pimeyden halki ja suoraan poikki vaahtopäisten laineiden\nmennä viilettivät Neptunuksen vaunut korskuvien delfinien vetäminä. Yhä\nhuimemmaksi kiihtyi meno, ja yhä kiihkeämmin heilutti vihastunut jumala\nkolmikärkeään, ja lopulta tuntui kalpeista ja pelästyneistä lapsista\nkuin olisi tuo vimmattu rajumyrsky viskannut ylös monen peninkulman\npaksuisen vesisuihkun, joka kohisten ja sähisten sekaantui mustiin\npilviin.\n\nVielä hetkisen jatkui tätä hirvittävää myllerrystä, ja sen keskeltä\nkajahti Neptunuksen riemuisa voitonnauru. Mutta äkkiä hän painoi\nkolmikärkensä näkinkengän pohjaan, ja heti taukosi myrsky, ja\nihmeellinen hiljaisuus vallitsi koko luonnossa. Mustat pilvet\nhajaantuivat, ja niiden halkeamista pilkisti tähti toisensa jälkeen ja\nlopuksi myös pieni aurinko, joka valoi kultiaan yhä lainehtivaan\nmereen. Pian tuli taivas aivan kirkkaaksi ja siniseksi kuin ei se\nkoskaan olisi ollutkaan ainoankaan pilven tummentama, aallot asettuivat\nja lipattelivat leikkien näkinkengän laidoilla. Katsoessaan ylöspäin\nnäkivät lapset vaarallisen tähden olevan jo kaukana, aivan kuin\npakomatkalla avaruuden halki.\n\nLalli aukaisi jo suunsa lausuakseen julki ihailunsa, kun merkillinen\ntapaus keskeytti hänet. Villi näet samassa pudota tupsahti jysähtäen\nveneeseen ja seisoi siinä tuijottaen heihin vallan pyörällä päästään\naivan kuin hengitys olisi matkalla salpautunut. Lopulta hän sentään sai\nsanotuksi:\n\n-- Joutuin, joutuin! Äiti on juuri menossa saliin hakemaan teitä.\nTeidän täytyy pian tulla kotiin, muuten käy hullusti.\n\nLalli ja Maija ponnahtivat pystyyn istuimiltaan ja ehtivät vain\npikimiten puristaa jäähyväisiksi vanhan Neptunuksen kättä, ennenkuin he\npäätäpahkaa heittäytyivät avaruuteen.\n\nKun Lalli sitten heräsi tuon hurjan hyppäyksen jälkeen, seisoi äiti\nhänen vieressään ja ravisteli häntä, ja Maija istui sohvalla silmiään\nhieroen.\n\n-- Miten hirveän raskaasti sinä nukutkaan! -- sanoi äiti. -- Miksi\nistut täällä pimeässä?\n\n-- Anteeksi, äiti, -- vastasi Lalli unenpöpperöisenä. -- Olin niin\npökerryksissä hypättyäni alas Neptunuksesta.\n\n-- Vai niin, -- naureskeli äiti, -- oletko sinä taas ollut\nmatkustelemassa? Se sinun pitää kertoa alusta alkaen isälle ja minulle.\n\n-- Niin, -- huusi Maija voitonriemuisena, -- ja minä olen ollut koko\najan mukana, ja me olemme nähneetkin vähän merkillisiä asioita noissa\nkiertotähdissä. Sinun pitää kertoa isälle kaikki, Lalli!\n\nJa sitten he menivät kaikki isän työhuoneeseen, missä hän istui\nkirjoituspöytänsä ääressä. Hän laski heti kynän kädestään.\n\n-- No, mitä nyt on tekeillä? -- hän kysyi.\n\n-- Lalli ja Maija ovat taas olleet matkustelemassa, -- vastasi äiti\nhilpeänä, -- ja tällä kerralla kuuleman mukaan aina kiertotähdissä\nsaakka. No niin, Lalli, kerrohan nyt juurta jaksain!\n\nJa Lalli istui isän pehmoiseen nojatuoliin, ja isä ja äiti istuivat\nsohvaan, ja Maija pääsi istumaan toiseen nojatuoliin, ja sitten rupesi\nLalli kertomaan heidän ihmeellisistä seikkailuistaan alusta alkaen.\n\n-- Tästä pitää kirjoittaa kirja, -- sanoi isä, kun Lalli oli\nlopettanut.\n\nJa sen hän tekikin.\n\n\n\n"]