[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzFQ_tHtu0_eU6bqgB6riuMkS7oQium6L-7fWEloBPFY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1757,"Sysmäläinen","Finne, Jalmari",1874,1938,"1757-finne-jalmari-sysmalainen","1757__Finne_Jalmari__Sysmäläinen","Humoristinen historiallinen romaani","romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1910,null,43822,240843,false,19047,[24,25,26],"Black Forest (Germany) -- Fiction","Country life -- Fiction","Villages -- Fiction",[28,29],"German Literature","Novels","\"Sysmäläinen: Kyläinen tarina\" by Berthold Auerbach is a novel written in the late 19th century. The story unfolds in a rural village setting, focusing on a young schoolteacher who arrives to bring education and enlightenment to the local community. His character represents the conflict between higher ideals and the often stubborn simplicity of rural life.  At the start of the novel, the schoolteacher arrives in a village resonating with church bells and the hum of everyday life. Dressed smartly yet feeling out of place, he is reflective and idealistic, longing to inspire the villagers to transcend their superstitions and embrace a brighter intellectual future. However, despite his hopes for connection and understanding, he quickly faces the challenges of cultural differences and the casual, rough manners of the villagers. The opening establishes a rich backdrop for the themes of aspiration, alienation, and the complexities of rural relationships as the teacher navigates his new environment. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Genetz, Arvid",366,"Humoristinen historiallinen romaani sijoittuu 1600-luvulle ja seuraa Stålhandsken ratsumiehen Arvid Tandefeltin vaiheita. Turusta alkava seikkailu sisältää taisteluita, vauhdikkaita käänteitä ja väärinkäsityksiä ratsumiehen palatessa sotaretkiltä kotimaahansa.","Jalmari Finnen 'Sysmäläinen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1757.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.\n\n\n\n\nSYSMÄLÄINEN\n\nHumoristinen historiallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nJALMARI FINNE\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nSuuressa majatalossa, jonka saksalaiset kauppiaat olivat rakentaneet\nTurkuun asunnokseen käydessään siellä kauppamatkoillaan, vallitsi suuri\nrähäkkä. Tuvan perällä seisoi hajareisin nuori, roteva mies, joka\nmiekallaan taisteli kymmenkuntaa hänen kimppuunsa hyökkäävää kauppiasta\nvastaan. Hänen takanaan laiha miehen ruipelo koetti toisen leveän selän\ntakana piilotteleida.\n\n-- Te saksalaiset koirat, jos tahdotte saada vatsaanne reikiä, niin\ntulkaa vaan lähemmäksi, huusi taisteleva mies, ja samassa hän jo\nantoi lähimpänä seisovalle sellaisen pistoksen keskelle mahaa, että\nhaavoitettu pahasti parkaisten keikahti syrjään.\n\nHän huitoi ja pisteli miekallaan oikealle ja vasemmalle, seisoessaan\nhajareisin suojelemassa takanaan olevaa miestä.\n\n-- Anna pois tuo mies meille! huusivat saksalaiset kauppiaat mongertaen\npuutteellista suomeaan.\n\n-- Tulkaa ottamaan, jos mielenne tekee! Arvid Henrikinpoika Tandefelt\nei ole niitä miehiä, jotka tekevät nöyrästi sen, mitä kamasaksat\nsanovat.\n\nJa samassa hän jo sivalsi erään kauppiaan poskeen pitkän haavan.\n\n-- Päästä tuosta ulos sisusi, elä suustasi! huusi hän.\n\n-- Piruko sinua riivaa, sinä itsepäinen mies? huusi muuan kauppias.\n\n-- Ei siihen pirua tarvita, kyllä omakin luonto siihen riittää! vastasi\nArvid Tandefelt.\n\n-- Me paloittelemme sinut aivan pieniksi kappaleiksi, senkin\nsuomalainen maankiertäjä!\n\n-- Sitä minä uskallan epäillä, sillä olen minä ennenkin miekallani\nkoetellut, minkälaista saksalaisen liha on, ja minä olen huomannut,\nettä miekka menee sen sisään kuin lusikka puuroon. Ei kuulu muuta kuin\npieni pirahdus vain!\n\n-- Senkin ryysyläinen!\n\n-- Vai ryysyläiseksi sinä sanot Stålhandsken ratsumiestä! Katso, etten\nrevi miekallani sinun hienoa verkapukuasi vaimollesi matonkuteiksi,\nhuusi Tandefelt, ja samassa hän jo taitavasti veti kalvallaan\nsaksalaisen takin halki.\n\nAse välähteli hänen kädessään, se pisteli, se löi, ja koko ajan hän\nsuorastaan nautti tästä, sillä joka kerta kun saksalainen sai iskun --\nja se tapahtui tuhka tiheään -- nauroi hän ääneen, ja hänen naurunsa\nkaikui kirkkaana saksalaisten kiroilujen keskellä.\n\n-- Jollet anna tuota miestä meille, niin me otamme sinut hengiltä!\n\n-- Siihen ei saksalainen tähänkään asti ole pystynyt, vastasi\nTandefelt. Luuletteko, että minä ensi kertaa olen katselemassa\nsaksalaisia vasten naamaa? Kyllä minä sen ihmislajin tunnen jo\nennestäänkin, sen voin teille vakuuttaa, niin hyvin kuin se joka heidät\non nähnyt sekä edestä että takaa.\n\nJo oli monta kauppiasta taisteluun kykenemättömänä, ja ne, jotka vielä\nsitä jatkoivat, alkoivat käydä varovaisiksi, sillä he näkivät, että\ntuon vimmatun miehen kanssa ei ollut hyvä leikkiä. Arvid Tandefelt\nhypähteli taistellessaan pitkin tuvan seinän viertä ovea kohden, ja\nlaiha mies, jota hän näin suojeli, pujahteli sen mukaan hänen takanaan.\nKun ovelle oli tultu, sieppasi Arvid säpistä ja veti oven nopeasti\nkiinni.\n\n-- Kas niin, huusi hän, nyt saamme tehdä lopun leikistä! Kenellä vielä\non vaatteensa ehjinä, hän tulkoon nyt minun luokseni, niin näytän minä\nhänelle hiukan sysmäläisiä ratkomistemppuja.\n\nKauppiaille tuli jo hätä käteen, ja he alkoivat käydä sovinnolle.\n\n-- Saat mennä, ja vie tuo mies mukanasi! sanoi eräs heistä. Me emme\nenää tahdo hänelle mitään pahaa tehdä.\n\n-- Jos niin on, sanoi Arvid ja pisti tyynesti miekkansa tuppeen, niin\nollaan ja eletään sitten sovussa.\n\nÄkkiä koko melu ja rähäkkä taukosi.\n\n-- Minkä tähden sinä tuota miestä olet puolustanut? kysyi muuan\nkauppias, kun tuvassa taas tuli hiljaista.\n\n-- Minä puolustan aina sitä, jonka kimppuun hyökätään. Minä näin teidän\najavan häntä takaa ja kuulin hänen huutavan apua. Totta kai minä\nsilloin tulen auttamaan.\n\n-- Tiedätkö, mitä hän on tehnyt?\n\n-- Mitä se minuun kuuluu! Minä puolustan, ja sillä hyvä.\n\n-- Ketä tahansa?\n\n-- En aivan ketä tahansa, mutta jokaista, joka suomea puhuu.\n\n-- Jokaista suomea puhuvaa varastakin siis?\n\n-- Kuka tässä varkaista puhuu? Niitä minä olen aina vihannut. Niitä\nminä en puolusta! ärähti Arvid.\n\n-- Tuo mies on varas, ja häntä sinä kuitenkin puolustat miekallasi.\n\n-- Onko se totta? huusi Arvid kiukkuisesti laihalle miehelle.\n\nTämä katsoi viisaammaksi korjata koipensa ovea kohden. Mutta Tandefelt\nkarjaisi jyrisevällä äänellä:\n\n-- Seis, ruipelo! Mitä sinä olet tehnyt?\n\n-- Minäkö? En kerrassaan mitään. Minä vain katselin ja ihailin näiden\nkauppiasten tavaroita. Ja sitä kai saa aina tehdä. Eihän muuten\nkaupoista mitään tule.\n\n-- Vai katselit? huusivat saksalaiset. Sinähän aioit ottaa tavarat ja\njättää ne maksamatta.\n\n-- En minä olisi maksamatta jättänyt, jos minulla olisi ollut rahaa,\nsanoi mies.\n\n-- Elä siinä venkaile, vaan puhu, miten asia on, sanoi Tandefelt.\n\n-- Minä menin tuolla pihalla olevaan aittaan, jossa näiden kauppiasten\ntavaroita on, ja katselin, mitä hyvää he nyt taas olivat tuoneet\ntänne Turkuun. Silloin he suurella huudolla tulivat minun luokseni\nja alkoivat ajaa minua takaa. Onkos sitten ihme ja kumma, jos minä\nsilloin, kun henkeä uhataan, alan huutaa?\n\nKiukusta punaisena seisoi Arvid Tandefelt miehen edessä.\n\n-- Vai sellainen lintu sinä oletkin! huusi hän. Ja tuollaisen tähden\nminä olen miekkaani käyttänyt. Jos minä sen olisin tietänyt, niin...\n\n-- Olisitte kysynyt ensin, mistä melu sai alkunsa.\n\n-- Joutuiko sitä siinä kiireessä kaikkea kysymään. En minä ennenkään\nole kysynyt silloin, kun on tappelu ollut tiedossa. Vai varas sinä\noletkin, oikea ammattivaras? Tiedätkö, mitä me Saksanmaalla sellaisille\nteimme?\n\n-- En, sitä minä en tiedä, sillä en ole ollut Saksanmaalla.\n\n-- Hirteen me olemme sellaisia ripustaneet, ja oikein tukuttain.\n\n-- Mahtoi se olla hauskaa työtä, niille nimittäin, jotka saivat olla\nsitä tekemässä.\n\n-- Ja niin minä sinullekin teen vielä, sinä ammattivaras.\n\n-- Minä en ole mikään varas. Minä olen aivan rehellinen mies. Minä en\nota mitään omin lupini muulloin kuin silloin, kun sattuu hyvä tilaisuus.\n\n-- Eikö se muka ole varkautta?\n\n-- Ei ole, jos se onnistuu. Varkautta on vain se, joka ei onnistu.\n\nArvid katsoi hetkisen vaiti häneen.\n\n-- Mikä sinä olet oikeastaan? kysyi hän viimein.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin sinä, joka väännät ja käännät asioita kuin pahin tuomari.\n\n-- Ei sitä tuomari tarvitse olla, ennenkuin osaa asioita selittää.\nMikäkö minä olen? Oikeastaan minä olen parturi, mutta pääasiassa\nkonterfeijari, varsinaisesti olen puoskari ja kuppari, ammatiltani olen\nkirjuri, mutta virkani on haavurin.\n\n-- Mitähän sinä et ole? Oletko pappikin?\n\n-- Sitä en ole, vaikka olen minä paljon sanaa selittänyt, kastanut\nlapsia ja haudannut kuolleita.\n\n-- Koska sinä olet noin kaikki tietävä ja taitava ja olet haavuri,\nniin saat ensin sitoa nuo miehet, jotka tuolla koettavat ruumistaan\npaikkailla.\n\n-- Sen minä kyllä voin tehdä, mutta maksua vastaan.\n\n-- Vai maksua vastaan? Tiedätkö sinä, minkä maksun olisit ansainnut?\nSelkäsaunan!\n\n-- Sitä en epäile. Mutta se maksu olisi tullut minun omista töistäni,\nsillä ei kaiketi minun tarvitse teidän iskemiänne haavoja ilmaiseksi\npaikkailla.\n\n-- Sinä olet niin hävytön suustasi, että minä aivan mykistyn tuollaista\nsuunnatonta röyhkeyttä kuullessani.\n\n-- Tarpeettomasti ei pidä valehdella. Vielähän sanat sentään luistavat\nsuustanne.\n\n-- Sinä et siis aio noita miehiä hoidella?\n\n-- Maksua vastaan kyllä, kuten jo sanoin, ja kun heitä on useampia\nyksintein, niin annan hiukan alennustakin.\n\n-- Tiedätkö, että minä voin sinut lyödä aivan liiskaksi?\n\n-- Kyllä minä sen tiedän, mutta luuletteko, että minä silloin enää\nhaavoja sitelen.\n\n-- Luuletko sinä, jonka tähden tässä koko mellakka on syntynyt ja verta\nvuotanut, että sinä olet jokin suuri herra, jota meidän tulee kumartaa?\n\n-- Sitä kumarretaan, mitä kulloinkin tarvitaan. Ja nyt tarvitaan minua.\nKuinka asian laita on, saanko minä palkan työstäni vai enkö? Siitä\nolisi piakkoin päätettävä, sillä muuten voi pari kauppiasta vuotaa\nkuiviin. Minä näen, että tuolla jo kaksi on sinnepäin menossa.\n\n-- Riennä sitomaan! Me saamme sitten myöhemmin puhella maksusta.\n\n-- Minä tahdon sen tietää, ennenkuin ryhdyn työhön ja toimeen.\n\n-- Varo, etten minä tässä ota sinua kovilla kourillani kiinni!\n\n-- Ei ne haavat sillä mene umpeen.\n\nEräs kauppias jo kaatui pyörtyneenä maahan verenvuodosta uupuneena.\n\n-- Tuolla jo yksi keikahti kumoon! Rupeanko sitomaan vai en?\n\n-- Sido herran nimessä, huusi Arvid, muuten minulla on tässä\ntarpeettomia murhia omallatunnollani!\n\n-- Ja maksu? Kuinka sen laita on?\n\n-- Saamasi pitää.\n\n-- Ettekä anna minulle sen jälkeen enää selkään?\n\n-- En, en, kun vain teet työsi!\n\n-- No, kas niin! Nythän te jo puhutte aivan kuin järkevä ihminen\nainakin. Minä tässä siis rupean paikkaamaan teidän pahoja töitänne.\n\nJa tuo monivirkainen mies, jonka tähden tuvassa oli sellaista mellakkaa\npidetty ja miehiä haavoitettu, alkoi sidellä tottuneella tavalla\nkauppiaita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvid Henrikinpoika Tandefelt istui hiukan häpeissään katsellen, minkä\nkaiken hän oli aivan tarpeettomassa innossaan saanut aikaan. Tämä\nei ollut ensi kertaa, kun hän tulistuneena oli käynyt käsiksi aivan\njoutaviin asioihin, jotka eivät hänelle hituistakaan kuuluneet. Siinä\nhän nyt istui ja mutisi itsekseen:\n\n-- Sellaista se on, kun minulle on annettu liian kovat voimat ja liian\nvähän malttia. Kyllähän minä sodassa paikallani olen, mutta heti\nkun tulen rauhallisten ihmisten pariin, niin aina minulle tapahtuu\nkaikenlaisia kompastuksia. No, eihän sitä kannata surra. Mikä on, se\non, eikä se suremisesta parane.\n\nHän, joka äsken vielä oli kiukkuinen, oli nyt aivan lempeä ja\nrauhallinen. Hän katseli haavurin työtä ja kaikessa hiljaisuudessa\nihaili sitä taitoa ja nopeutta, jolla mies siteli.\n\n-- Minä tarvitsen vettä! sanoi haavuri.\n\nSen lauseen katsoi Arvid kuuluvan itselleen ja hän otti oven pielestä\nsangon, juoksi pihalle ja nopeasti ammensi kaivosta siihen vettä. Kun\nhän toi sen tupaan, huusi haavuri hänelle:\n\n-- Tulkaahan pitämään tästä siteen päästä kiinni!\n\nArvid meni ja piteli sidettä ja teki tottelevaisesti kaiken, mitä\nhaavuri käski. Ihaillen katseli hän haavurin kätten nopeata liikkumista.\n\n-- Jos sinä olet kaikessa yhtä taitava kuin tässä, sanoi hän, niin olet\nsinä aivan varmaan maailman viisain mies.\n\n-- Sehän se minun onnettomuuteni juuri onkin, että minä osaan vaikka\nmitä, sanoi haavuri. Ellei niin olisi, niin mitähän kaikkea minusta\nvielä olisikaan tullut.\n\n-- Kai se niin on, sanoi Arvid. Mutta ei sitä maailmassa yksinään\ntaidoilla päästä eteenpäin, tarvitaan siihen kuntoakin. Ja se lahja\nnäkyy puuttuvan sinulta kokonaan.\n\nHaavuri hymähti ja alkoi sitten haavoja sidellessään puhua:\n\n-- Te puhutte kunnosta. Missähän ihmeessä sitä olette nähnyt?\nMaailmassa vallitsee kahtalainen oikeus ja kunto. Toinen on rikkaita\nja suuria varten, toinen köyhiä varten. Suuret tekevät mitä tahtovat,\npienet mitä toiset tahtovat. Minä olen ollut niin hullu, että olen\nelänyt suurien elintavan mukaan, vaikka olenkin köyhä. Siksi minun aina\nkäykin hullusti. Jos varis ottaa itselleen haukan tavat, niin kyllä se\nhengiltä otetaan.\n\n-- Kuinka sinä yhtäkaikki osaat olla noin iloinen?\n\n-- Minä olen usein ajatellessani tämän maailman menoa ja omaa itseäni\ntullut murheelliseksi ja olenhan minä monasti itkeäkin pillittänyt,\nmutta sitten olen lopulta nauranut itselleni, ja niin on minusta tullut\niloinen ihminen.\n\nSuu auki kuunteli Arvid tätä puhetta, jota hän ei jaksanut seurata.\n\n-- Eikö tuo tuollainen ajatteleminen tule ihmiselle lopulta raskaaksi?\nsanoi hän viimein.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Jos minun täytyy jotain asiaa oikein paljon ajatella, niin tulee\nminun pääni lopulta aina kovasti kipeäksi. Silloin melkein toivoisi,\nettä olisi toinen, joka ajattelisi minun puolestani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo olivat kauppiaiden haavat sidotut. Sen tehtyään katsoi haavuri\nviisaimmaksi livahtaa tiehensä. Jo oli hän päässyt pihalle ja alkoi\nlivistää portista kadulle, kun Arvid Tandefelt harppasi hänen jälestään\nja tarttui hänen olkapäähänsä.\n\n-- Elähän mene, mies!\n\n-- Mitä nyt vielä?\n\n-- Sinä et ottanut maksuasi.\n\n-- Mitä maksua?\n\n-- Siitä haavojen sitomisesta. Paljonko minä olen velkaa?\n\n-- Eihän sitä nyt tarvitsisi...\n\n-- Et sinä oikeastaan olisi sitä ansainnut, se on minunkin vakaa\nmielipiteeni, mutta kun minä kerran olen luvannut, niin minä maksankin.\nMikäs se taksa on?\n\nHaavuri seisoi siinä ja katseli hetkisen Arvidiin, ja kun hän näki\nhänen tarkoittavan totta, heräsi hänessä ihailun ja kunnioituksen\nsekainen tunne tuota miestä kohtaan, joka oli niin suuri lapsi, mutta\nniin suora ja rehellinen. Hän, joka tarkoin tiesi ja tunsi kaikki oman\nluonteensa huonot puolet, hän halusi kiintyä tuollaiseen mieheen, jossa\noli niin paljon henkistä kauneutta, vaikkakin ulkokuori oli monessa\nsuhteessa naurettava.\n\n-- Sano nyt, paljonko se on? Niitä oli yhteensä seitsemän miestä.\n\n-- Maksakaa mitä maksatte, sanoi haavuri.\n\n-- Tuossa on, sanoi Arvid ja kaivoi taskustaan esiin kourallisen\nrahoja. Riittääkö?\n\n-- Riittää. Minä pidän näitä pestirahoina ja nyt minä tulen teidän\npalvelukseenne.\n\nArvid töllisteli häneen.\n\n-- Mitä minä sinulla teen?\n\n-- Kyllä teillä aina työtä riittää tällaiselle kuin minä olen. Kun\ntappelette, niin onhan hyvä, että joku haavanne sitoo. Jos tapatte,\nniin minä hautaan kuolleet, jotta he kristillisesti pääsevät pois\nmaailmasta eivätkä joudu helvetin kiukaalle istua kököttämään. Jos\nolette rakkauden kiipelissä, joka tuollaiselle komealle miehelle\nvarmasti usein sattuu, niin onhan teillä kirjuri kirjeitä kyhäämässä.\nJa minä lupaan, että sellaista tyttöä ei ole vielä tähän maailmaan\ntullut, jonka sydän ei heittäisi pari kierrosta ympäri, kun lukee,\nkuinka minä rakkaudesta ja sen suloisesta nipristyksestä kirjoitan. Ja\nkun minä olen konterfeijari, niin minä maalaan teidän ja koko sukunne\nkuvat.\n\n-- Ei minun sukulaisistani ole ketään elossa.\n\n-- Ei se tee mitään, kyllä minä maalaan kaikki kuolleetkin, saman\nnäköisiä ne lienevät olleet kuin te. Ja jos teillä on talo ja karjaa,\nniin minä puoskaroin eläimet ja hoidan raha-asiat.\n\n-- En minä raha-asioitani sinulle saata uskoa.\n\n-- En minä teiltä varasta, onhan minulla sentään jonkinmoinen järjestys\nsiinäkin, mutta kyllä toisilta teille. Minä takaan, että jos teillä on\nriitaisuuksia jonkun kanssa, niin kyllä minä ne voittoon vien. Minä\nosaan järjen niin päin kääntää, että se aina on minun puolellani. Minä\nolenkin järjen kanssa tehnyt sellaisen välikirjan, että se aina pitää\nminun puoliani.\n\n-- Elä suotta tuppaudu minun palvelukseeni. En minä sinua ota!\n\nKaikki iloisuus katosi äkkiä haavurin kasvoilta. Hän puhui hiljaa ja\nkuten rukoillen:\n\n-- Minä en pyydä mitään palkkaa, en kerrassaan mitään.\n\n-- Ei se ole sen vuoksi. Kyllä minulla on varaa maksaa. Minulla on\nsuuri talo Sysmässä, Rapala. Onhan se nyt minun, kun isäni on kuollut,\nja minä olenkin juuri menossa ottamaan sitä haltuuni...\n\n-- Ettekö siellä tarvitse renkiä?\n\n-- Kyllä minulla niitä on niin paljon kuin tarvitsen.\n\n-- Mutta miksi ette ota minua palvelukseenne?\n\n-- Ei minulla ole syytä ottaa tai olla ottamatta, mutta minä en nyt ota.\n\nHaavuri naurahti.\n\n-- No, sitten minä tulen ilman mitään muuta! Arvid katsoi häneen\npitkään ja alkoi sitten nauraa.\n\n-- Jos sinulla on sellainen halu tulla minun palvelukseeni, niin tule\nsitten, mutta saatkin olla valmistunut siihen, että selkääsi saat\njokaisesta koiruudestasi.\n\n-- No, se on tiettyä. Kyllä minä herrojen kujeet tunnen. Herra tekee\nsen, minkä oikeaksi näkee, olkoon se sitten mitä tahansa.\n\nYhdessä he palasivat saksalaisten kauppiaiden tupaan. Sinne tultuaan\nsanoi Arvid:\n\n-- Kun minä olen saanut aikaan kaikenlaista pientä vahinkoa teille,\nniin tahdon tarjota parasta mitä talossa on saatavana.\n\n-- Ei, ei, sanoi siihen haavuri. Minähän tässä olen niinkuin koko\nkaupan alku ja perus. Ja kun minä olen tässä hommassa saanut hiukan\nansioita, niin tarjoan minä puolestani sen verran kuin rahoja riittää.\n\nJa hän heitti pöydälle ne rahat, jotka Arvid oli hänelle maksanut\nhaavojen sitomisesta.\n\n-- Tässä olisi ensi aluksi!\n\nPöytään tuotiin juomaa, jonka haavuri maksoi. Kauan hän jaksoikin\nsuorittaa juomista. Se johtui siitä, että hän oli kauppiaita sitoessaan\nsiepannut niiden taskuista kukkaroita. Kyllähän kauppiaat sen\nhuomasivat, mutta kun rahat kuitenkin tulivat yhteiseksi hyväksi, eivät\nhe nostaneet siitä sen suurempaa hälinää.\n\n\n\n\nII\n\n\nEihän ihminen koskaan ole mitään tehnyt niin suurella hartaudella kuin\nryyppäämistä. Ei hän mihinkään toimeen sellaisella innolla käsiksi käy\nkuin juuri siihen.\n\nAnkara oli se juominki, joka nyt alkoi saksalaisten kauppiaitten\nmajatalossa. Paljon kestivät kauppiaat, mutta nyt he olivat herransa\nsiinä suhteessa löytäneet. Kauppiaitten ruumiit olivat paljon\nkadottaneet ryyppykestävyydestään sen johdosta, että verta oli\nvuotanut. Arvid sitävastoin oli janoinen kovan työn päätettyään.\n\n-- On se sentään siunattu asia, sanoi Arvid, että humalaa ja\npäänkivistystä ei ole luotu yhtaikaa, muuten mitä iloa meillä olisikaan\nkaikesta siitä märästä hyvyydestä, joka nytkin edessämme virtaa ja\nmaljat täyttää.\n\n-- Minä olen kuullut, miten sekin asia alkunsa sai, selitti eräs\nlihava kauppias, jota toiset sanoivat \"Paksuksi Henrikiksi\". Se kuului\ntapahtuneen siihen aikaan, kun maailmassa oli vielä paljon enemmän\njumalia, kuin mitä nykyään on, jolloin papit ovat sellaista pahaa\nmenoa pitäneet niiden hävittämiseksi. Silloin oli sellainen paksu ja\nmöhömahainen jumala, joka ei muuta tehnytkään kuin joi. Kerran hän\nmatkoillaan sattui tulemaan siihen pajaan, missä itse paholainen,\nse vanha vaari, takoi niitä piinavehkeitä, joilla hänen tapansa on\nihmisiä kiduttaa. Tämä iloinen jumala oli janoissaan, koska oli kuuma\npäivä, ja hän poikkesi pajaan katsomaan, olisiko siellä mitään suuhun\npantavaa märkää. Vanhalla vaarilla oli alasimen vieressä sellainen\npieni pullo, jossa sanottiin olleen sitä oikeata elämän vettä. Kun\nvanha vaari kääntyi ahjoon päin, niin iloinen jumala kappasi pullon\nja otti siitä oikein miehen siemauksen. Ja kylläpä siitä elämää tuli\nhänen vereensä. Hän tuli vielä entistäkin iloisemmaksi, hyppi ja tanssi\npajan permannolla, sieppasi sen vanhan vaarinkin samaan loikkimiseen.\nVanha vaari huusi hädissään, ja kun ei lopulta muu auttanut, niin\nheitti hän vasaroillaan toista päähän. Mutta nämä vasarat olivatkin\nsellaisia, että ne itsestänsä takoivat. Ja niin ne nyt alkoivat pitää\niloisen jumalan pääkopassa tavatonta jyskettä. Siitä se kolotus tuli,\nja vieläkin, kun vain ihminen on elämän vettä liiaksi suuhunsa ottanut,\nalkaa sellainen kamala jomotus ja vasaroiden pauke pään sisässä.\n\n-- Koska te olette noin viisas, sanoi Arvid, niin sanokaahan, miksi\noikeastaan juoma, joka kuitenkin alaspäin kurkusta valuu, sitten\nkuitenkin päähän kohoo? Ja minkätähden tupakka, joka poltettaessa\nylöspäin nousee kauniina, sinisenä sauhuna, sitten lopulta pahasti\nmahan pohjia myllertää?\n\nPaksu Henrikki nauroi ja vastasi:\n\n-- Viini on alkujaan pensaasta ja siksi se pyrkii ylöspäin, josta se on\ntullutkin. Tupakka on kasvanut maassa, jossa se vanhan vaarin syljestä\non kasvanut, ja siksi se pyrkii alaspäin. Ja silloin tietysti sinne,\nminne kaikki muukin menee, mikä maasta ihmiseen tulee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhä pitemmälle jatkuivat juomingit, ja jo alkoi hämärä hiipiä\nkartanolle ja kurkistella ikkunasta sisään huoneeseen. Miehet istuivat\nja juttelivat sodasta, josta Arvid juuri oli palannut. Pian jäivät\nsyrjään valtiolliset asiat, ja miehet keskustelivat hevosista, sillä\nolihan Arvid ratsumies, ja kun pari saksalaista kauppiasta oli myynyt\nhevosia armeijalle, niin he olivat päässeet keskusteluun kiinni, jossa\ntunsivat olevansa kotonaan.\n\nEi mihinkään eläimeen mies ole niin kiintynyt kuin hevoseen, monasti\nei omaan vaimoonsakaan siten. Jokaisella oli kerrottavana aivan\nmerkillisiä asioita sen ja sen oriin tai tamman ihmeellisestä\nviisaudesta ja kauneudesta, silmien kirkkaudesta, nopeasta juoksusta ja\naivan liikuttavasta uskollisuudesta. Koska kullakin oli ollut hevosia,\njotka heille olivat olleet erikoisen rakkaita, muistelivat he haikein\nmielin niiden kuolemaa ja kunnioittivat niitä juomalla sarkan pohjaan\nniiden muistoksi. Eikä kuninkaankaan maljaa sellaisella hartaudella\njuotu kuin näiden kuolleitten tammojen, ja seisaallaan kukin tyhjensi\nmaljan viimeiseen pisaraan asti.\n\nMutta tulipa sotatarinoittenkin vuoro vihdoin.\n\nMuuan kauppias sattui kysymään, miksi Arvidilla, joka oli nuori mies,\noli niin harva hammasrivi. Kun Arvid nimittäin nauroi, niin näkyi, että\nhänen etuhampaitaan oli kokonaista kolme poissa.\n\n-- Perhanan saksalaiset, ne katoliset koirat, ne ovat minulta pois\npoimineet, sanoi Arvid. Leipzigin taistelussa, kun minä taas muiden\nsuomalaisten kanssa olin heitä kurittamassa ja puolestani näytin\nheille oikeita sysmäläisiä lyöntejä, niin eikös joku laskenut kuulaa\nsuoraan suuhuni. Kun minä huusin hyökätessäni eteenpäin, niin luuli\nkai tuo ampuja, että se oli jokin kuulanreikä. Sellaisia hampaita\nmeillä Sysmässä lasten suuhun pannaan, että ne jotain kestävätkin. Kun\nkuula tulla viuhkasi minun suuni etuvarustusta vastaan, niin antoihan\ntuo hiukan myöten, ja kolme hammasta heltisi suustani, mutta siihen\nsen kuulankin voima oli loppunut. Minä sylkäisin kuulan ja kaksi\nhammasta pois tantereelle, ja kylläpä sinä päivänä saivat saksalaiset\ntuta, miltä tuntuu, kun sysmäläinen suuttuu. Sillä täytyihän siinä jo\nsuuttuakin, kun ajavat sellaista roskaa toisen suuhun.\n\n-- Te sanoitte, että syljitte pois kaksi hammasta, sanoi Paksu\nHenrikki. Minne se kolmas sitten on joutunut, sillä kolmehan hammasta\non teidän suustanne kadonnut?\n\n-- Kyllä se kolmas vieläkin on minun suussani, vaikka se onkin väärässä\npaikassa, sanoi Arvid. Se ei tahtonut luopua herrastaan, vaan asettui\ntoiseen kohtaan puoltaan pitämään. Täällä se kitalaessa vihaisena\ntörröttää. Katsokaahan!\n\nJa Arvid avasi suunsa selkoselälleen, ja jokainen vuorostaan kurkisti\nsuuhun, ihmetteli ja kummasteli.\n\nKun kukin tämän ihmeen oli nähnyt, niin sitten taas kallistettiin\nmaljaa tämän hampaan kunniaksi.\n\nMutta silloin olivatkin jo miesten voimat loppuneet. Toinen kauppias\ntoisensa jälkeen tunsi itsensä uupuneeksi ja etsi itselleen\nlepopaikkaa. Sitä ennen he kuitenkin syleilivät toinen toisiaan ja\nArvidia ja vannoivat hänelle ikuista ystävyyttä, vakuuttivat suurta ja\nhorjumatonta kunnioitustaan. Ja tyytyväisyys ja ilo oli suuri siitä,\nettä he olivat tavanneet toisensa ja että he olivat voineet näin\nhyvässä sovussa lopettaa päivän, joka oli alkanut verisellä tappelulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvid ja haavuri olivat enää vain kahden jälellä tuvassa.\n\nKun he olivat pitkän aikaa olleet vaiti, niin Arvid sanoi:\n\n-- Tule sinä iloinen ihminen istumaan tänne minun viereeni, sillä minä\nalan kallistua murheeseen päin.\n\n-- Mistä sekin nyt niin äkkiä on nakkautunut?\n\n-- Oletko sinä koskaan ollut naimisissa?\n\n-- En ole ollut.\n\n-- Sitten sinä et tiedäkään mitään murheesta. Minä olen jo kauan aikaa\nollut, jo siitä asti, kun en vielä tietänyt, mitä naiminen onkaan.\n\n-- Kenen kanssa?\n\n-- Vaimoni kanssa.\n\n-- Sen minä uskon.\n\n-- Mutta luuletko, että se on ollut hauskaa. Kaukana siitä.\n\n-- Joko te kauankin olette ollut naimisissa?\n\n-- Siitä asti kuin olin neljäntoista vuotias.\n\n-- Kylläpä te olette pitänyt sitten kiirettä.\n\n-- Ei minulla itselläni ollut mitään kiirettä, mutta muilla oli.\nKatsohan, minulla oli isä ja hänellä oli hyvä ystävä, jolla oli tytär.\nNyt päättivät ukot, että he naittavat lapset, jotta ystävyys säilyy.\nKun minä muistin, että käskyssäkin sanotaan: sinun tulee totella isääsi\nja äitiäsi, niin...\n\n-- Siinä puhutaan vain kunnioittamisesta eikä mitään tottelemisesta.\n\n-- Ja kun isäni antoi minulle selkään niin, että ruumiini oli sinisenä\nja punaisena, kun ensin uskalsin sanoa, että minä en mene naimisiin,\nja kun minulle sitten isäni antoi lahjaksi talon paraan tamman, niin\nsuostuinhan minä lopulta. Olkkalassa, Vihdissä, vietettiin häät\nmorsiameni isän Henrik Laurinpoika Ekestubben tilalla. Morsiameni oli\ntuossa kymmenen vuoden korvissa. Kun vihkiminen oli toimitettu ja me\nolimme suudelleet, joka toimitus kävi minun puoleltani hiukan hullusti,\nsiten nimittäin, että suutelinkin nenän pieleen, niin menimme pihalle\nleikkimään, piilosille. Sillä aikaa meidän isämme joivat itsensä\npaljaasta ilosta aivan sikahumalaan.\n\n-- Ja kun häät olivat loppuneet, niin miten sitten kävi?\n\n-- Mitenkäs muuten kuin että minä menin isäni kanssa Sysmään ja\nmorsiameni jäi Vihtiin. Kerran viikossa sain sitten isäni sanelun\nmukaan kirjoittaa vaimolleni kirjeen. Minä koetin karata, mutta tukasta\nminut isäni laahasi pöydän ääreen. Siinä minä sitten opin kauniisti\nkirjoittamaan. Kun appeni läksi sotaan, otti hän mukaansa minut, joka\nolin roteva poika ja ikääni verraten hyvin kookas. Siellä minä sitten\nsain olla rykmentin kirjurina ja tavantakaa myöskin tappelemassa.\nJa kunnostinhan minä siinä itseäni, varsinkin sitten kun pääsin\nratsuväkeen. Kun minulle myöhemmin tapahtui tuo hammasten suusta\nkatoaminen, kun Lützenin luona sain kuulan suustani sisään, joka tuli\nniskasta ulos...\n\n-- Nyt valehtelette.\n\n-- Niin totta kuin elän, se on niinkuin sanon. Kun kuningas kaatui ja\nme vimmoissamme menimme pelastamaan hänen ruumistaan, niin minä sain\nkuulan suuhuni. Kun ei hampaita ollut enää tiellä, niin se meni suoraan\neteenpäin ja tuli niskasta ulos.\n\n-- Ja te kuolitte.\n\n-- Minäkö kuolin? Mistä sinä sellaista olet kuullut? Se ei ole\nollenkaan totta. En minä kuollut. Kuula tuli niskasta ulos. Silloin\nminua kunnioitettiin, ja Horn antoi minulle nimen, joka minulla nyt on,\nnimittäin Tandefelt. Minulle luvattiin aateliskirjakin. Ja kohta minä\nsen, kuulemma, saan. Kun niitä aatelisia on viime aikana tehty niin\npaljon, niin eivät ole joutuneet vielä T:hen asti, koska se on niitä\nviimeisiä kirjaimia.\n\n-- Niin, mutta mitä tällä kaikella on teidän avioliitto-onnettomuutenne\nkanssa tekemistä?\n\n-- Katsohan, minä olen ollut koko ajan ulkomailla, ja siellä ihminen\nunohtaa yhtä ja toista.\n\n-- Kas kun ette suomenkieltä unohtanut.\n\n-- Mahdotontahan se olisi ollut, kun meitä suomalaisia oli niin paljon,\nja me aina olimme yhdessä. Eikä minua ylhäisten ruotsalaisten herrojen\nseuraan päästetty. Minä en osaa ruotsin- ja saksankielestä muuta kuin\nkiroilut ja ne sanat, joilla tyttöjä houkutellaan. Mutta palatkaamme\nvaimooni. Enhän minä ole häntä nähnytkään häitteni jälkeen. Minä\nmelkein unohdin siellä Saksassa, että minulla on vaimokin.\n\n-- Niin, niin, ihminen unohtaa niin mielellään ikävät asiat.\n\n-- Se oli oikea sana.\n\n-- Ja nyt te aiotte tuon vaimonne ottaa kotiin ja alkaa aviollista\nelämää.\n\n-- Sen minä tekisin, ellei siinä olisi esteitä.\n\n-- Eikö hän enää huolikaan teistä?\n\n-- Kai hän huolisi, mutta minä en huoli. Ennenkuin menin Tukholmaan,\nolin täällä viikon päivät ja silloin se onnettomuus minut ehätti.\n\n-- Te näitte toisen naisen?\n\n-- Mistä ihmeestä ja kummasta sinä sen tiedät?\n\n-- Arvaahan sen vähemmälläkin.\n\n-- Katsohan, minä näin täällä naisen, joka oli sellainen, että minun\nvereni aivan soilahtivat, kun hänet näin. Minä päätin, että tuon naisen\nminä otan omakseni vaikkapa läpi seinän.\n\n-- Ja te sanoitte sen hänelle?\n\n-- Enhän minä osannut sitä sanoa, ennenkuin olin toisesta päässyt. Minä\nkirjoitin vaimolleni, että minulla oli toinen mielessäni, että minä en\nsille mitään mahtanut, että ihminen pitää toisesta eikä toisesta. Ja\nkun minä hänen kanssaan olin niinkuin naimisissa, niin tahdoin saada\nhänestä ensin eron.\n\n-- Ja mitä hän vastasi?\n\n-- Mitä hän siihen olisi vastannut muuta kuin sanoi, että saan eron.\nKun isäni on kuollut ja hänen isänsä on ulkomailla, niin saatiinhan\nsitten tämä juttu selville. Tämä kaikki tapahtui ennenkuin menin\nTukholmaan. Nyt olen sieltä palannut ja odotan, että näkisin tuon\ntoisen naisen ja saisin hänelle sanoa, mitkä tuumat minulla on.\n\n-- Te ette ole häntä siis vielä nähnyt?\n\n-- En ole. Enhän minä muuten tässä olisikaan kuin kukko aidan seipäällä\nkanattoman talon pihalla.\n\n-- Ettekö mene hänen luokseen?\n\n-- Menisin kyllä, jos tietäisin edes kuka hän on.\n\n-- Ettekö sitäkään vielä tiedä?\n\n-- Ei tullut silloin otetuksi siitä selkoa, mutta nyt minä olen\npäättänyt panna kaikki voimani liikkeelle, jotta hänet kohtaan, ja\nsilloin kysyn, kuka hän on ja tekeekö hänen mielensä tulla Rapalaan.\n\n-- Ja jollei hän suostu?\n\n-- Elä puhu sellaisia järjettömyyksiä. Totta kai hän suostuu, kun\ntoinen oikein koko voimallaan kosii. Kun sinä nyt olet tullut minun\npalvelukseeni, niin saat sinä kulkea kaupungilla ja vahdata, kunnes\nhänet näät.\n\n-- Sen teen, jos ensin sanotte, millainen hän on.\n\n-- Sen minä sanon pian. Kyllä sinä hänet tunnet. Hän on kaunein nainen\nkoko maailmassa.\n\n-- Eikö teillä ole muuta tunnusmerkkiä hänestä?\n\n-- Totta kai se jo riittää!\n\n-- Niin te luulette, mutta me ihmiset olemme sellaisia, että mikä\ntoisesta on kaunis, onkin toisesta oikea pelätys.\n\n-- Oho sentään! Ei se miesten maku naisiin ole niin perin erilainen.\nKuulehan nyt, kun minä selitän. Hänellä on kaksi silmää, ja kaunista\nsilmää onkin. Sitten on hänellä pieni suu, tuollainen, joka on hiukan\nraollaan, mutta taas toisinaan kiinni. Hänen tukkansa on vaalea ja\nkorvien kohdalla kipristynyt kuin sian saparo. Minä en osaa muulla\ntavoin niitä kiekuroita selittää. Mutta kyllä sinä ne heti huomaat, kun\nnäet. Sitten on hänen vartalonsa notkea kuin paju, ja kun hän kävelee,\nniin nousee hänen jalkansa kuin olisi siinä siivet alla. Jollet sinä\ntästä selityksestä tunne häntä heti, kun hän tiellesi osuu, niin olet\nsinä niin jumalattoman typerä, ettei toista maailmassa.\n\n-- Niinkö arvelette?\n\n-- Minä tuntisin sellaisen tytön heti näin selvästä selityksestä.\n\n-- Vai niin te luulette? Kyllä minäkin kai sitten.\n\n-- Sinä lupaat siis koettaa parastasi?\n\n-- Sen teen. Minä lupaan heti tuntea hänet, kun te hänet minulle\nnäytätte.\n\n-- Elä siinä venkaile. Tämä on minulle pyhä asia.\n\nArvid nousi ja käveli kiihottuneena pitkin huonetta. Lopulta hän\nseisahtui haavurin eteen ja sanoi:\n\n-- Kuulehan sinä... Niin, mikä sinun nimesi onkaan?\n\n-- Kustaaksihan minua haukutaan. Muuta nimeä ei minulla ole.\n\n-- Mutta isäsi nimi?\n\n-- Ei minulla ole isää laisinkaan. Minä olen omin voimin tullut\nmaailmaan.\n\n-- Kuule siis, Kustaa, omin voimin maailmaan tullut mies! Minä annan\nsinulle torpan ja teen sen vapaaksi kaikista päivätöistä talooni, jos\nminulle hankit tuon naisen.\n\n-- No, sitten kannattaa yrittää. Ja kun minä tuon eteenne jokaisen\ntytön, jolla on tuollaiset teidän selittämät kiharat korvilla, niin\neiköhän siihen laumaan lopulta hänkin eksy.\n\n\n\n\nIII\n\n\nArvid seisoskeli majatalon porttipielessä ja tupakoi. Hän veti sauhuja\npienestä piippunysästä ja syljeskeli toisinaan. Hän ei ajatellut yhtään\nmitään, sillä se toimitus oli hänelle liian raskasta ja vaivalloista.\nHän antoi vain ajan mennä.\n\n-- Onko ihminen mikään hyttynen, jotta hänen päänsä tarvitsisi\nyhtäpäätä hyristä, sanoi hän. Täytyy sitä saada päätäänkin lepuuttaa.\n\nTämän suloisuuden keskeytti katua pitkin ratsastava nainen. Kun Arvid\nhänet näki, putosi ensiksi piippu hänen hampaistaan, ja suu jäi auki.\nHän katseli silmät pystyssä lähenevää naista. Jo oli nainenkin hänet\nnähnyt, ja pienestä punasta, joka valahti hänen poskilleen, saattoi\npäättää, että tämä kohtaaminen ei ollut hänelle aivan vastenmielinen.\n\nHän ajoi yhä lähemmäksi ja ajoi jo ohitsekin. Silloin vasta alkoi\najatus kiertää Arvidin päässä. Ja kun se kerran oli alkuun päässyt,\nniin silloin se mennä rynnistikin oikein hurjaa vauhtia.\n\n-- Sehän on se minun tyttöni, niin totta kuin minä tässä paikassa\nseison ja töllistelen! huudahti hän ja päästi saksaksi useita\nvahvistussanoja suustaan.\n\nSitten hän alkoi juosta neidon luo. Hän harppasi rinnalle ja nosti\nlakkiaan niin kauniisti kuin siinä kiireessä osasi.\n\n-- Ei mennä nyt sellaista himphamppua eteenpäin, sanoi hän. Minulla\nolisi neidille puhuttavaa.\n\n-- Minulleko? kysyi ratsastava neito.\n\nArvid joutui hämilleen tästä yhdestä sanasta, sillä hän kuuli nyt ensi\nkertaa neidon äänen.\n\n-- Mitä asiaa teillä on minulle? Enhän minä tunnekaan teitä!\n\n-- Ei se mitään tee, kyllä minä teidät tunnen. Ja hyvin tunnenkin,\nkoska olen täällä jo virunut pitkät ajat teitä odotellen, sanoi Arvid.\n\n-- Ja mikä tuo asia on, josta tahdotte minulle puhua?\n\n-- Eikös mentäisi ensin jonnekin paikkaan istumaan. Minä en koskaan\nosaa puhua seisaallani, minä en osaa muuta kuin lyödä.\n\n-- Minne istumaan?\n\n-- Jonnekin pensaan taakse, niinkuin on tapana.\n\n-- Ei minulla ole mitään pensaskauppaa pidettävänä teidän kanssanne,\nsanoi neito suuttuneena ja yllytti hevostaan juoksuun.\n\n-- Ei suututa, ei suututa! sanoi Arvid ja sieppasi hevosen suitsista\nkiinni. Jollei sinne mennä, niin koetan sitten tässä ajaa asiani.\n\n-- Minulla ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne, te hävytön mies!\n\n-- Mutta minulla on, ja paljon onkin, niin että ei tässä muut auta kuin\nsuorat ja selvät puheet.\n\nSamassa läjähytti tyttö piiskalla Arvidia keskelle naamaa. Tämä\nhölmistyi niin, että päästi suitset käsistään, ja tyttö läksi ajamaan\npakoon.\n\nMutta pian oli Arvid toipunut hämmästyksestään ja karkasi jälestä.\nSiinä sitä mentiin niin, että tomu pöllysi. Kadulla oli paljon väkeä,\nja se esti tyttöä kyllin nopeasti pääsemästä pakoon, jotavastoin Arvid\nkaasi kaiken, mikä tuli hänen tielleen. Hän ei välittänyt takanaan\nkuuluvista kiroiluista ja haukkumisista, hän juoksi vain. Pari poikasta\nhän otti mennessään niskasta kiinni ja heitti syrjään. Muuan lihava\nakka sai pyöriskellä pitkin katua, erään kuorman yli hyppäsi Arvid.\nLopulta hän aivan hengästyneenä saapui neidon luo ja tarttui hänen\nsatulaansa sanoen:\n\n-- Vai sillä tavoin sinä miehiä kohtelet! Varo, etten ota sinua\npolvieni väliin ja näytä hiukan samoja konsteja kuin äitisi on sinulle\ntehnyt. Vai sillä tavoin, vai sillä tavoin!\n\n-- Mitä te, hirveä ihminen, minusta tahdotte? huusi neito.\n\n-- Mitäkö minä sinusta tahdon? Minä tahdon sinua kosia! Elä katso\nnoin kummissasi minuun! On sitä ennenkin maailmassa kosittu. Ei tämä\nsuinkaan ensi kertaa ole.\n\n-- Mutta ei tällä tapaa!\n\n-- Samahan se on, millä tapaa se tapahtuu. Pääasia on, että minä tahdon\nsinut vaimokseni.\n\n-- Minä en huoli tuollaisesta ihmisestä!\n\n-- Miksi et huoli, jos saa luvan kysyä?\n\n-- Minä en ole velvollinen tekemään mitään tiliä teille omista\nasioistani.\n\n-- Ei se ole sinun oma asiasi, koska minä sinua vaimokseni pyydän.\nMinunhan asiani se on!\n\n-- Minä olen jo toisen miehen vaimo.\n\n-- Ei se mitään tee. Olen minäkin toisen vaimon mies, mutta minä annan\nhänelle apskeetin ja otan sinut.\n\n-- Minä en ota sittenkään. En minä ole mikään lehmä, josta tehdään\nkauppaa keskellä katua.\n\n-- Oma syysi! Enkö minä pyytänyt sinua tulemaan kanssani jonnekin\npiiloon?\n\n-- Minä en teitä tunne, eikä minulla ole mitään teidän kanssanne\ntekemistä.\n\n-- Elä jankuta siinä, vaan vastaa suoraan, otatko minut vai et?\n\n-- En ota! Kuuletteko, en ota!\n\n-- Kyllä minä kuulen, mutta ei se silti vielä ole selvää. Monasti\nnainen sanoo \"en ota\" ja ottaa kuitenkin.\n\n-- Mutta minä en ota! Johan minä sanoin, että minä olen toisen oma.\n\n-- Eikö sitä asiaa voisi muuttaa?\n\n-- Vaikka voisikin, niin minä kai päätän, kenet minä otan.\n\n-- Kuule, tyttö, elä siinä leikittele. Tässä on aivan täysi tosi minun\npuolellani.\n\nSamassa neito löi hevostaan piiskalla. Hevonen läksi täyttä, karkua\njuoksemaan. Nyt huomasi Arvid, että tuo nainen pääsi hänen käsistään\npakoon. Hän päästi oikein jyrisevän kirouksen suustaan, hyppäsi\ntasakäpälää paikallaan kiukuissaan ja huusi:\n\n-- Kyllä minä sinut vielä kiinni otan!\n\nSamassa tuli katua pitkin ratsumies, joka silmät pystyssä katseli\nkadulla hyppelevää miestä. Kun Arvid näki ratsastajan, hyökkäsi hän\nsanaakaan sanomatta tämän kimppuun, kiskaisi hänet satulasta pois,\nhyppäsi itse sijaan ja läksi tyttöä takaa-ajamaan. Hevonen juoksi kuin\nolisi vatsan alus ollut täynnä jalkoja, ja Arvid sitä yhä kannusti. Hän\najoi vinhaa vauhtia, kiiti tytön ohitse, käänsi äkkiä hevosen hänen\nedessään ja sanoi:\n\n-- Nyt sitä on minullakin hevonen ja nyt puhutaan asiat selviksi.\n\n-- Herranen aika, joko se taas on tuossa! oli ainoa mitä nuori nainen\nosasi sanoa.\n\nArvid käänsi hevosensa neidon hevosen rinnalle ja sanoi:\n\n-- Minä en niin vähällä hellitä. Kuinka sen asian laita oikeastaan on?\n\nTyttö oli vaiti.\n\n-- Minä kysyisin kerran vielä. Ehkä et ensi kerralla sitä niin\nymmärtänyt, koska olet nuori ja tällaiseen tottumaton.\n\nTyttö ei vieläkään hiiskunut sanaakaan.\n\n-- Voisit sinä nyt edes vastata minulle. Mies minäkin olen ja kelpaan\nkosijaksi milloin tahansa.\n\nTyttö oli päättänyt olla sanaakaan vastaamatta, pitäen sitä keinoa\nviisaimpana tuon villityn miehen suhteen.\n\n-- Minä olen sinua jo kauan katsellut, kai sinä sen olet huomannut.\nNoin kuukauden päivät sitten minä olin täällä. Minä en silloin puhunut\nvielä mitään, sillä olin silloin toisen kanssa tavallaan naimisissa,\nen oikein sillä tavalla kuin mitä naiminen edellyttää, mutta kumminkin\nolin kiinni jalkapuussa. Nyt minä olen vapaa, sillä minä olen nyt\nsaanut vaimoltani sellaiset paperit, että ero meistä tulee ja ihan\nkohta paikalla.\n\nTyttö oli vaiti, mutta hän katsoi uteliaana vieressään ratsastavaan\nmieheen.\n\nArvid alkoi kadottaa jo rohkeutensa, kun tyttö oli yhä vaiti. Hänen\näänensä kävi sävyisämmäksi ja hiljaisemmaksi.\n\n-- Sinä et saa suuttua, kun minä olen tällainen. Mutta eihän minulla\nollut muuta keinoa. Ei sitä joudu ajattelemaan, millä tavoin kosii, kun\nkosia mieli tekee. Mieshän se pääasia on kosimisessakin, eivätkä sanat.\nVai mitä?\n\nTyttö ei vastannut. Silloin katsoi Arvid veitikkamaisesti häneen ja\nsanoi kutkuttaen häntä sormellaan:\n\n-- Elähän tuossa viitsi enää murjottaa, vaan sano minulle, huolitko\nminusta vai et.\n\nNeito vetäytyi Arvidin koskettaessa niin kauaksi hänestä kuin suinkin\nvoi.\n\n-- Kyllä te olette kummallista väkeä yhtäkaikki, te naiset, sanoi\nArvid. Mistä toinen pitää, siitä toinen suuttuu. Elähän nyt huoli niin\npienestä asiasta nenääsi nyrpistää. Enhän minä kajoo, kun et sitä\ntahdo. Elä nyt enää huoli olla kiukuissasi, vaan puhu ja sano, mikä on\nmielipiteesi.\n\n-- Kuinka minä voin puhella ventovieraitten herrojen kanssa, sanoi\ntyttö.\n\n-- Ventovieraitten? Kuinka sinä sillä tavoin voit sanoa? Olethan sinä\njo monta kertaa ennen minut nähnyt.\n\n-- Mutta eihän teillä ole päällänne mitään kylttiä.\n\n-- Sinä olet aivan oikeassa. Sinä tarkoitat, että sinä et tiedä minun\nnimeäni. Minä olen Arvid Henrikinpoika ja kuninkaalta olen saanut\nliikanimekseni Tandefelt, kun minulta sodassa ammuttiin kolme hammasta\nsuusta pois. Minä olen Sysmästä kotoisin, ja siellä on minulla suuri\ntalo. Ja minun isäni oli tuomari...\n\nTyttö oli jo alkanut katsella mielihyvillään reipasta, vaikkakin\nhiukan omituista kosijaansa, mutta kun hän kuuli hänen nimensä, hänen\nkasvoilleen tuli sellainen ilme, että niinkin tyhmä mies kuin Arvid\nkäsitti sen kiukuksi.\n\nArvid aikoi juuri jatkaa puhettaan, kun hän kääntyi, kuullessaan\nhirveätä mellakkaa ja huutoa takanaan. Siellä tuli suuri joukko\nratsain. Koko parvi tuli hänen luokseen ja salaman nopeudella ympäröi\nhänet, ja ennenkuin Arvid ennätti oikein tointuakaan hämmästyksestään,\noli hän jo vedetty hevosen selästä maahan.\n\nTuntiessaan maan allaan hän kuitenkin heti taas oli tolkussaan ja huusi:\n\n-- Mitä perhanan leikkiä tämä on, kun ei anneta ihmisen edes rauhassa\nkosiakaan!\n\n-- Sinä hevosvaras! huusi eräs mies, jonka Arvid tunsi äsken hevosen\nselästä vetämäkseen mieheksi.\n\n-- Elä leksota leukojasi turhanpäiten! karjaisi Arvid. En minä mikään\nvaras ole! Tuossa on hevosesi ja yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin!\n\n-- Kuinka sinä villitty ihminen rupeat omin lupisi ottamaan toisen\nhevosia! jatkoi mies.\n\n-- Etkö sinä tiedä, että sota sallii kaiken sellaisen.\n\n-- Mikä sota nyt on?\n\n-- Jollei kosiminen ole sotaa, niin sitten minä en ymmärrä yhtään\nmitään. Ainakin se minulle on ollut koko ajan tänään sellaista menoa,\nettä en ole mokomaa taistelussakaan kokenut. Vai mitä sinä sanot?\n\nTämän lausui Arvid neidolle, jota hän oli kosinut. Mutta etsi hän\nmistä tahansa, niin oli neito kadonnut. Silloin Arvidin viha purkautui\nkipinöitsevänä kiukkuna esiin, ja hän huusi:\n\n-- Minä tapan teistä joka ainoan! Nyt on minun tyttöni kadonnut, ja\nherra yksin tietää, minne hän on mennyt. Ja tiedättekö te, pässinpäät,\nmitä te olette saaneet aikaan? Minun kosimiseni te olette keskeyttäneet\nja elämäni murskaksi lyöneet. Mutta nyt minä teille näytän, miten\nihminen on kokoonpantu, ellette ennen ole sitä tienneet. Onko ennen\nkuultu mokomaa, että toiset tulevat ja ilkeydessään lopettavat nuoren\nmiehen viattoman kuherruksen. Mutta jos minä äsken visersin kuin\nlintunen, niin nyt on tullut toinen ääni kelloon, ja nyt saatte nähdä,\nkenen kanssa olette olleet tekemisissä. Ja niin totta kuin taivas minua\nvarjelee ja suojaa, niin minä annan palvelijalleni työtä kokonaiseksi\nviikoksi ja lyön teihin niin joka paikkaan, että olette kirjavia kuin\nse kartta, jonka alle nimiänne maistraatissa piirrätte. Te viheliäiset\nturkulaiset, te maailmanlopun sikiöt! Kuka käski, sanon minä, kuka\nkäski teitä sekaantumaan minun rakkauteeni! Mies minäkin olen ja\nmiehen meiningit on minullakin ja todet ovatkin, ja se, joka minua on\nhäirinnyt, sitä minäkin häiritsen!\n\nJoukko singahti suureksi kehäksi hänen ympärilleen, mutta sitten alkoi\nyleinen pako. Pian oli Arvid tappelupaikalla yksinään.\n\nKiukkuisena hän palasi majataloon ja huusi haavurin luokseen.\n\n-- Laita itsesi matkakuntoon, nyt me menemme tästä kirotusta pesästä\npois!\n\n-- Minne?\n\n-- Sysmään! Sieltä minä olen kotoisin ja sinne minä sovinkin. Täällä\novat ihmiset niin merkillisiä. Enpä totisesti tiedä, miten näitä\ntämän seudun tyttöjä kosisi, ja kun sellaista pyhää toimitusta sitten\ntäydessä vakavuudessa tekee, eivätkös nuo tämän kaupungin asukkaat\ntule sekoittamaan toisen totisia toimia. Pois minä menen sellaisesta\npaikasta. Pois menen enkä pistä jalkaani enää tähän kaupunkiin.\n\nHän meni talliin hevostaan katsomaan. Kun haavuri vähän ajan kuluttua\nsinne tuli, seisoi mies kädet kiedottuina hevosen kaulaan ja itki.\n\nHän kääntyi kuullessaan jonkun astuvan talliin. Kun hän huomasi\nhaavurin, niin hän sanoi:\n\n-- Elä luule, että minä tässä lystiä pidän ja joutavia vongun. Niin\non mieleni paha, että hengen ottaisin itseltäni, ellei se olisi synti\nja häpeä. Se tyttö, josta minä sinulle olen kertonut, oli tässä\nkaupungissa. Ja kun minä hänet näin, niin minä menin kauniisti, kovin\nkohteliaasti, kuten nuoren miehen kainoudessa tulee, ja kosin häntä\nnuhteettomasti. Mutta juuri kun meillä oli asiat tulemaisillaan aivan\nselviksi, niin tulivat toiset kateudessaan sekoittamaan kaikki. Kyllä\nminä heille annoin minkä osasin. Mutta paraniko se siitä, tyttö oli\nkadonnut, ja nyt en tiedä, mistä häntä hakisin. Kotiini minun täytyy\npaeta, siellä maistuu surukin aivan toisenlaiselta.\n\nHaavurin sydän heltyi, kun hän näki herransa näin ylen tukalassa\ntilassa, ja hän sanoi:\n\n-- On niitä muitakin naisia; me etsimme uuden ja sillä hyvä.\n\n-- Ei nainen ole mikään hevonen, sanoi Arvid. Hevosen voi vaihtaa,\nmutta toista se on naisen kanssa, aivan toista. Yksi ja ainoa se on,\njoka istuu kiinni meidän veressämme.\n\nArvid meni tallin ovelle ja katseli ulos pihalle, eikä haavuri\nuskaltanut hänen suruaan häiritä. Hän istui tallissa olevan sangon\nreunalle ja ajatteli, miten uskollinen tuokin hänen herransa oli.\n\nArvid kääntyi ja sanoi:\n\n-- Minä menen hakemaan toisen vaimoihmisen.\n\nHaavuri katsoi aivan hölmönä häneen.\n\n-- Elä luule, että minä sitä muun tähden teen kuin sen vuoksi, että\nolisi aina lähelläni joku, jota saisin haukkua, sillä tästälähin ei\nainoakaan nainen saa hyvää sanaa kuulla minun suustani, niin totta kuin\nnimeni on Arvid Henrikinpoika.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKartanon pihalla odotteli haavuri matkavalmiina herraansa. Hän oli\nhankkinut itselleen hevosen ja oli sen selkään jo sälyttänyt kaikki\ntavaransa. Kauan sai hän odottaa. Lopulta hänen herransa tuli ja\nkuljetti mukanaan tyttöä, joka ei enää ollut niitä nuorimpia, vaikka\nolikin muotonsa puolesta vielä mukiinmenevä.\n\nNainen istui hevosen selässä kimpsuineen ja kampsuineen.\n\n-- Tässä se nainen nyt on. Korea ei se juuri ole, mutta kyllä se siihen\nkelpaa, mihin minä tahdonkin, sanoi Arvid.\n\nKun Arvid meni talliin valjastamaan hevostaan, kysyi nainen haavurilta:\n\n-- Oletko sinä tämän herran palvelija?\n\n-- Olen.\n\n-- Tiedätkö, mitä varten hän minut on mukaansa ottanut?\n\n-- Eikö hän ole sitä sinulle sanonut?\n\n-- Ei suorastaan. Hän puhui, että hän tahtoo saada minut\nhaukuttavakseen.\n\n-- Jos hän niin sanoo, niin kai hän sen tekeekin. Minun herrani tapa on\naina pitää sanansa.\n\n-- Kai hän sillä tarkoittaa rakkautta. Miehillä on niin monta tapaa\nnimittää sitä asiaa.\n\n-- Sittenhän näkee, kun sekin hetki tulee.\n\n-- Onko sinun herrasi rikas?\n\n-- On, hyvin rikas.\n\n-- Ja komea hän on. Ja minne me oikeastaan menemme?\n\n-- Sysmään.\n\n-- Siellä eivät miehet voi olla toisenlaisia kuin muuallakaan. Jos ne\nhaukkumisella alkavat, niin kyllä ne rakkaudella lopettavat. Tosin ne\nsitten taas ajoittain haukkuvat, mutta onhan se rakkaus siinä ollut\nvälipalana.\n\nArvid tuli tallista ja hyppäsi hevosen selkään.\n\n-- Kuule, nainen, mikä sinun nimesi on? kysyi hän.\n\n-- Johanna minä olen.\n\n-- Se ei sovi minulle, minä sanon sinua Hankuksi. Ja nyt sinä, käärmeen\nsikiö, saat alkaa matkasi minun kotiini, ja kun sieltä palaat, niin\npyhimykseksi kelpaat, sillä sellainen aika sinulla nyt on edessäsi.\n\n-- Kyllä se minua rakastaa, sen huomaa kaikesta, kuiskasi Hankku\nhaavurille. Noin ne miehet usein alkavat. Lopulta ne ovat haikeita kuin\nkissat keväällä. Kyllä minä miessuvun tunnen.\n\n-- Tunnet mitä tunnet, mutta tämä mies onkin sillä tavoin tehty, että\nsitä ei opi tuntemaan kukaan, vastasi haavuri.\n\n-- Oho, kyllä nainen aina miehen tulee tuntemaan.\n\n-- Sittenhän sekin nähdään.\n\nMajatalon pihalta läksi kimpsuineen ja kampsuineen kummallinen matkue.\nEdellä kulki Arvid komeana kuin ruhtinas, mutta synkkä pilvi oli hänen\nkasvoillaan. Häntä seurasi Hankku, koetellen parhaansa mukaan pysytellä\nhevosen selässä. Ja lopuksi tuli haavuri, jonka hevosen selässä eivät\nsuinkaan kaikki tavarat olleet vaatetavaraa eikä ruokaa, koska hänen\noli nähty salaa hiipivän majatalon kellariin, mistä palatessaan hänellä\noli yhtä ja toista kätkettävänä reppuihinsa.\n\nKaupungin koirat seurasivat heitä pitkän matkaa tullin ulkopuolelle.\nLopulta ne pysähtyivät, haukkuivat viimeiset tervehdyksensä ja läksivät\njuoksemaan kaupunkiin päin.\n\nMutta joukko jatkoi tyynenä matkaansa Sysmää kohti.\n\n\n\n\nIV\n\n\nMatkue kulki itään päin. Edellä ajoi Arvid, ja vähän matkan päässä\nhänestä tulivat haavuri ja Hankku. Teistä ei ollut paljonkaan tietoa,\nmutta ratsain niillä aina pääsi kuitenkin eteenpäin.\n\nArvid oli tavallisesti vaiti ja synkkä. Haavuri sitävastoin oli hyvin\niloisella tuulella. Hän alkoi puhella Hankun kanssa ja silloin hän\npiankin huomasi, että tämä nainen ei suinkaan ollut niitä, joita\nvarten maailma luotiin. Hänellä oli mitä yksinkertaisimmat käsitykset\nkaikesta. Ainoa asia, josta hänellä oli jotain tietoja, oli miessuku,\nmutta nekin tiedot olivat sangen yksipuolisia.\n\nParisen tuntia ajettuaan aivan vaiti Arvid tuli Hankun rinnalle ja\nkatsoi häneen. Hankku ajatteli otollisen hetken tulleen ja hymyili.\nSiihen ärjäisi Arvid heti:\n\n-- Mitä sinä siinä irvistelet!\n\n-- En minä irvistele, minä hymyilen.\n\n-- Jos tuo on hymyilyä, niin en minä paljonkaan siitä välitä. Mutta\nolen minä nähnyt toisenlaisiakin suita kuin sinun. Minä muistan eräät\nhuulet, ja kun niille hymy levisi, niin aivan kaiveli sisälmyksissä,\nniin kaunista se oli.\n\n-- Oliko se mies?\n\n-- Mieskö? Milloin sinä olet kuullut, että mies osaa hymyillä. Kiroilla\nhän osaa ja sylkeä ja suudella, mutta hymyillä ei.\n\n-- Eikö sitä saisi tietää, miten se hymyily suoritettiin? Minäkin\nkoettaisin tehdä silloin samoin, nainenhan minäkin olen.\n\n-- Se riippuu suun rakenteesta, ja tuollaisella vanhalla tallukalla,\nkuin sinun suusi on, ei sitä osata. Hän onkin kaikin puolin aivan\ntoisenlainen kuin sinä, niin että oikein hirvittää, kun sinuun katsoo,\neikä uskoisi, että te molemmat kuulutte samaan naissukuun.\n\nArvid katseli Hankkua, joka keikkui hevosen selässä ja koetti pidellä\nkiinni parhaimpansa mukaan, jottei putoaisi.\n\n-- Kun katselee, miten sinä istut hevosen selässä, keikut kuin\nhumalainen ja olet kaikin puolin surkean näköinen, niin muistaa,\nmillainen hän oli istuessaan hevosen selässä. En ole nähnyt monen\nmiehen ohjaavan niin varmasti hevostaan kuin hän teki. Siinä oli\nsellaista voimaa ja suloutta, että oikein kutitti pitkin ruumista, kun\nsitä katseli. Kutiaa sitä nytkin, kun sinua katselee, mutta sormissa;\ntekisi mieli lyödä sinua tuohon pehmeään paikkaan, joka satulassa\npompottaa.\n\nArvid kannusti hevostaan ja ratsasti taas edelle.\n\n-- Kyllä tuo sinun herrasi on kovin merkillinen puheissaan, sanoi\nHankku haavurille. Tulevatko ne kaikki sellaisiksi siellä sodassa?\n\n-- Tämä on jo luonnostaan sellainen, vastasi haavuri. Minä olen aina\njakanut ihmiset kahteen luokkaan, niihin, joiden ajatusten virta\nkulkee suolivyön yläpuolella, ja niihin, joiden ajatusten virta\nkulkee sen alapuolella. Sinä kuulut niihin jälkimäisiin, sen huomaa\nkaikesta. Minä kuulun niihin edellisiin, sillä en minä paljonkaan\nrakenna naisiin ja tunteisiin ja muihin sellaisiin hullutuksiin. Mutta\nminun herrani, hän on kokonaan mies, niin kokonaan, että hänellä ovat\nnuo molemmat ominaisuudet. Katsohan, hänellä ei ole mikään erittäin\nloistava ajatusjuoksu, mutta juuri senvuoksi hän onkin niitä parhaita\nihmisiä maailmassa, sillä liiallinen ajatteleminen synnyttää aina\nkoiruuksia ja kaikenlaisia konnankujeita. Hänellä on niin paljon\najatuksia kuin tarvitsee se mies, jonka sydän on oikealla paikalla ja\njoka tietää, mitä rehellisyys on ja muut sellaiset ominaisuudet, joita\nminä puolestani aina olen pitänyt turhana painolastina elämän suuressa\nveneessä. Sinulla ei ole mitään muuta kuin haluja ja kaikenlaisia\nhuonoja ajatuksia, mutta minun herrallani on rakkautta, ja se onkin\nhänessä kuin palava pikipallo, joka kerran sytyttyään ei tahdo millään\nsammua.\n\n-- Minä en ymmärrä paljonkaan noista sinun jaoistasi ja ajatusten\nvirroista, mutta sen verran minä kuitenkin käsitän, että merkillinen\nsinun herrasi on, niin merkillinen, että hirvittää, kun ajattelee,\nmitä kaikkea hän voi sanoa naisenpuoliselle ihmiselle. Kuulitko, miten\nhän äskenkin minulle haastoi? Onko se sellainen kristillistä puhetta?\nKaukana siitä! Mutta vähät minä siitä välitän. Olen minä ennenkin\nnähnyt, miten miehet muuttuvat, kun vähän aikaa ovat naisen parissa.\nNainen se kuitenkin aina miestä kuljettaa, minne vaan tahtoo. Mies on\naivan kuin porsas. Koetappas ajaa sitä, niin et saa sitä koskaan sinne,\nminne tahdot. Mutta kun kerran saat sen liekaan ja sidot nuoran sen\nsorkkaan, niin viet sen ihan minne haluat.\n\nJa Hankku kiepsahutti itsetietoisena yläruumistaan.\n\n-- Minä en olisi koskaan luullut, että sinulla on noin paljon\najatuksia, sanoi haavuri.\n\n-- Ei sitä tarvitsekaan olla mikään ulosoppinut tai kirjanpainaja\nymmärtääkseen hiukan, kuinka mieskin on kokoonpantu. Kyllä minä olen\nniitä niin usein katsellut sekä humalaisina että selvinä, ja aina\nne ovat lopulta samanlaisia. Semmoinen sinunkin herrasi on. Juuri\nsellainen kuin kaikki muutkin. Se erotus vain hänellä on, että hän on\nkomeampi kuin kukaan muu. Ja sen minä voin sanoa sinulle kokeneena,\nettä komeus ja ruumiinrakenne ja yhteenpano on se, joka aina naiselle\nmäärää miehen arvon.\n\n-- Mitä sinä silloin minusta sanot?\n\n-- Sinustako? Minä en koskaan ole tuollaisia laihoja krääkkiä lukenut\nmiesten joukkoonkaan. Miehen tulee olla niin vahva, että nainen häntä\nhiukan pelkää. Ei siitä rakkaudesta muuten mitään tule.\n\nNäin kuluttivat Hankku ja haavuri aikaansa ratsastaessaan. Kun hämärä\ntuli, poikkesivat he erääseen taloon yöksi. Arvidille, joka oli suuri\nherra, annettiin tupa makuupaikaksi, sillä näin kesäiseen aikaan\nnukkui väki aitassa. Haavuri meni tallin ylisille nukkumaan. Hankku\nmeni tupaan, mutta palasi sieltä pian pois ja kiipesi tallin ylisille\nhaavurin luo.\n\n-- Etkö jäänytkään tupaan? kysyi haavuri.\n\n-- Arvelin minä ensin, että kai hän näin iltasella tulisi helläksi, se\non niin miesten tapaista, mutta kun hän alkoikin veisata virttä, niin\nmenin pois, sillä ei sitä virren jälkeen koskaan enää helliä olla.\n\nYöllä heräsi haavuri ähkimiseen. Hankku siellä puhisi.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? kysyi haavuri.\n\n-- En minä koskaan ole näin paljon ratsastanut, ja se minua nyt vaivaa,\nvastasi Hankku. Muutamat kohdat ruumiissani ovat niin perin hellät.\nMinä ajattelen, millaiseksi tässä vielä höyläännyn, ennenkuin olemme\nperillä. Se Sysmä taitaa olla niin perin kaukana.\n\n-- Tuolla alhaalla minä näin tallissa vesikorvon. Mene siihen istumaan.\nKylmä vesi vie pois kaiken polton.\n\nHankku laskeutui ylisiltä, palasi tuokion kuluttua ja vaipui heinille\nsikeään uneen. Hän alkoi kuorsata, ensin hiljempaa, mutta sitten yhä\nkovempaa, ja siinä kuorsaamisessa oli aivan kuin sävel nousuineen ja\nlaskuineen. Toisinaan hän aivan kuin tukehtui, mutta sitten äkkiä taas\nalkoi uuden yrityksen entistäkin suuremmalla voimalla ja vaihetuksilla.\n\nArvid nukkui tuvassa, mutta levoton oli hänen unensa. Hän heräsi\näkkiä siihen, että oli näkevinään tuon neidon, jonka hän oli Turussa\ntavannut, keskellä suurta vaaraa ja koetti rientää tätä auttamaan,\nmutta ei millään päässyt. Hän huusi:\n\n-- Senkin kelmit!\n\nSamassa hän heräsi. Uni ei enää maistunut, sillä hänen ajatuksensa\nolivat niin kaukana tuossa neitosessa. Hän nousi rahilta, jolla oli\nmaannut, ja meni kartanolle.\n\nOli juuri se ihmeellinen hiljainen hetki, jolloin ilta aamua syleilee\nja niin kiihkeä on niiden kaipaus toistensa luo, että yö pakenee niiden\nväliltä. Kaikki oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin hevosen\nverkkaista jalkojen nostelemista tuolta tallin takaa haasta. Mutta\nsilloin alkoi kuulua rastaan laulu kesken hiljaisuuden. Se soi niin\nkirkkaasti, ja jota heleämmin se kaikui, sitä valoisammaksi tuli päivä.\nArvid seisoi kartanolla ja laski kätensä ristiin. Kuinka kaunis oli\ntaas aamu, jonka hän näki omassa maassaan. Hän oli sotatantereella\nnähnyt monena aamuna auringon nousevan ennen veristä taistelua. Suuri\nja juhlallinen oli se hetki ollut, kun siinä aamun hämärässä koko\narmeija laskeutui polvilleen ja ennen taistelua rukoili. Hänestä oli se\nollut kauneinta koko hänen elämässään, niin suurta ja pyhää. Mutta nyt,\nkun hän seisoi yksinänsä keskellä Suomen kesäaamua, joka hänen päänsä\npäällä päiväksi valmistui, nyt hän tunsi niin selvästi, että täällä\nolivat hänen omat juurensa, että rauha ja sen työt olivat hänelle\nkalleinta kaikesta. Ja hänessä heräsi palava halu päästä niin pian kuin\nmahdollista Rapalaan, tuohon kaukaiseen kotiin, jonka hän poikana oli\njättänyt. Hän tahtoi nähdä, miten aamu kimalteli Päijänteen laveilla\nvesillä. Hän tuijotti loitos ja oli näkevinään kotoisen rannan, jossa\nsorsanpojat leikkiä lyövät ja aamu nousee Päijätsalon vuoren takaa.\nTaivas oli punerva ja maa oli vielä sinertävä, mutta etäisen kunnaan\npuitten latvat jo välkkyivät kuin sulana metallina, ja honkien rungot\nalkoivat hohtaa. Taivas oli kuin malja, johon valo antoi virrata\nkimaltelevaa viiniään. Ja äkkiä malja täyttyi, ja kirkkaus kulki kautta\navaruuden.\n\nHän huusi haavuria, ja pian tämä kömpi esiin tallin parvelta.\n\n-- Mikä nyt on hätänä? kysyi haavuri.\n\n-- Matkaan kiireimmän kautta!\n\n-- Eikö sitä laisinkaan aiota maata ja levätä? Minä tässä vasta sain\nunen päästä kiinni enkä enää tuntenut, miten täit päässäni vahtivuoroa\nmuuttelivat, ja nyt heti olisi kavuttava hevosen selkään.\n\n-- Sysmään on pitkä matka, ja minun on ikävä sinne.\n\n-- Mennään, mennään, koska te niin tahdotte. Minä menen ensin\nherättämään kaunokaisen, joka siellä tallin parvella omia laulujaan\nvisertelee unissaan.\n\nHaavuri meni parvelle ja ravisteli Hankkua:\n\n-- Nouse, minun kaunoiseni!\n\n-- Minne sitä nyt jo on hätä?\n\n-- Sysmään.\n\nHankku nousi. Hän meni pihalle, pesi kaivolla naamastaan viimeiset unet\nja läksi Arvidin luo.\n\n-- Onkos uni maistunut? kysyi hän imelästi.\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu? Kuule, nainen, sinä saat kääntyä takaisin\nTurkuun.\n\n-- Minkä tähden?\n\n-- Mitä sinä suotta minun matkassani roikut?\n\n-- Itsehän minut otit. Kyllä minä perille asti tulen yksintein. Eihän\nse rakkaus niinkään pian sammu.\n\n-- Milloin sinä siihen hullutukseen olet joutunut? Ethän vain suinkaan\nole minuun rakastunut?\n\n-- No, en minä niin hullu ole, että sinun palvelijaasi mielistyisin.\nEihän siinä miehessä olisi edes kylliksi, mitä syliinsä ottaisi,\nsellaisessa ruipelossa. Rotevampia minä rakastan.\n\nJa Hankku katsoi niin hemaisevasti kuin suinkin osasi Arvidiin.\n\n-- Hä? sanoi Arvid.\n\n-- Kyllä se niin on, siitä ei pääse minnekään. Sydän se minullakin on,\nja kun ei toinen puhu eikä pukahda mitään hellyyteen päin, niin teen\nminä sen.\n\n-- Minä en huoli enää sinusta! Saat maksusi ja sitten voit mennä.\n\nHän hyppäsi hevosen selkään. Jälestä tulivat haavuri ja Hankku. Arvid\nkatsoi taakseen ja sanoi:\n\n-- Nainen ja piki, ei niistä kummastakaan pääse erilleen. Mutta kyllä\nminä tuolle naiselle vielä sellaiset päivät laitan, että hän minusta\neroo, sen minä takaan.\n\nArvid mietti, millä tavoin hän tuota naista niin kiukuttaisi, että tämä\nhänestä erkanisi, mutta vaikka hän ankarasti aprikoi, niin ei tahtonut\nlöytää mitään kyllin tepsivää keinoa. Hän olisi tosin voinut turvautua\nruumiilliseen voimaansa, mutta sitä hän ei vielä ollut koskaan\nkäyttänyt naista vastaan.\n\n-- Ei naista saa lyödä muuta kuin hätätilassa, ajatteli hän, ja tässä\nei vielä oltu päästy niin pitkälle.\n\nHän mietti ratsastaessaan toisten edellä. Haavuri kysyi Hankulta:\n\n-- No, miltä ratsastus tuntuu?\n\n-- Kyllä se korvo auttoi koko lailla. Ja koska ihminen lopulla kaikkeen\ntottuu, niin eiköhän tähänkin. Kyllä sinun herrasi jo on minuun\nrakastunut, sen huomaa kaikesta. Hän tahtoi jo minusta erotakin. Sitä\nkeinoa miehet aina ensin käyttävät. Se on niin varma virstan tolppa\nmiehen rakkaudessa.\n\n-- Minä olen jo kerran sinua varoittanut käsittelemästä minun herraani\nsamalla tavalla kuin muita miehiä.\n\n-- Ole sinä huoleti, kyllä minä tämän asian yksinkin selitän, sen minä\ntakaan.\n\nJo oli Arvid mielestään keksinyt keinon ja lähestyi Hankkua.\n\n-- Kyllä minä sinut sinne Sysmään mielelläni otan, mutta ei sinulla\nsiellä hauskaa tule olemaan, siellä on niin paljon hyttysiä.\n\n-- Voi, hyvä herra, en minä hyttysiä pelkää.\n\n-- Mutta meillä päin onkin sellaisia, että muualla ei ole mokomia.\n\n-- Kyllä minä yskän ymmärrän. Kyllä minä tiedän, mitä nuoret miehet\nhyttysillä tarkoittavat.\n\n-- Minä en tiedä, mitä muut niillä tarkoittavat, mutta minä tarkoitan\nniillä sellaisia pieniä piriseviä olentoja, joita on kesällä kaikkialla.\n\n-- On se hyttynen muutakin.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Kun nuori mies nuorta naista kutittelee, niin sitä sanotaan\nhyttystelemiseksi.\n\n-- Ja sinä luulet, että minä sellaista harjoittaisin sinun kanssasi?\n\n-- Ei sitä tiedä, mitä ihminen tekee, kun halu tulee ja luvan saa.\n\n-- No, nyt on minun litaniani lopussaan. Nyt minä en tiedä enää mitään\nmuuta keinoa kuin selkäsaunan.\n\n-- Kuinka se herra nyt niin kovasti lystisti puhuu? Arvaanhan minä,\nettä sillä tarkoitetaan sitä, kun nuori mies ja nainen toisiaan\nkaikessa hellyydessä taputtelevat.\n\nJa Hankku alkoi nauraa ja katsoi pää kallellaan Arvidiin. Tämä jäi\naivan sanattomaksi ja kannusti hevostaan eteenpäin.\n\nHaavuri nauroi niin että aivan hytkyi.\n\n-- On se minun herrani kerrankin tavannut naisen, jonka suuta hän\nei tuki. Jollen niin varmasti tietäisi, että sinulla ei ole järjen\nviljasta muuta kuin jotain pieniä puituja ruumenia jälellä, niin\nkumartaisin tomussa ja tuhassa sinua. Tehköön herrani sinulle mitä\ntahansa, minuun sinä voit luottaa, minä kyllä sinut saatan Sysmään asti\nja siellä sinua palvelen, sillä taidatpa minun herrastani vielä kesyn\ntehdä.\n\nHankku katsoi halveksivasti haavuriin ja sanoi:\n\n-- Te miehet luulette aina olevanne jotain sellaista, jota nainen ei\nvoita. Mutta kun oikein ajattelette, niin havaitsette, että nainen se\ntässä maailmassa rikeeraa.\n\nIltapäivällä kutsui Arvid haavurin erilleen Hankusta ja sanoi hänelle:\n\n-- Minä matkustan edeltäpäin Sysmään, sinä saat lähteä Vihtiin ja käydä\nminun naimattoman vaimoni luona. Kerro hänelle suoraan niin kuin asiat\novat, peittelemättä mitään. Sano, että minä rakastan, kuin riivattu\nolisin, erästä naista, jonka nimeä en tiedä, mutta joka minulle on\nkallein maailmassa. Minä en voi ottaa vaimoani omakseni, sillä minä\nolen rehellinen mies ja minä en tahdo pettää vaimoani. Sano se hänelle.\nSano, että minä toivon hänelle hyvän aviomiehen, paremman kuin minä\nolen. Kaiken lopun saat sitten panna siihen koristukseksi lisää.\n\nHaavurin teki mieli sanoa yhtä ja toista, mutta hän huomasi herransa\nolevan sellaisella tuulella, ettei tämä mitään olisi ottanut varteen,\nja niin päätti hän mennä toimittamaan herransa asian siten kuin tämä\noli määrännyt.\n\nSeuraavana päivänä haavuri erosi heistä ja läksi ratsastamaan Vihtiin,\njossa Brita Ekestubbe asui.\n\nVielä viimeisen kerran hän katsoi herraansa ja Hankkuun, jotka ajoivat\ntietä eteenpäin. Arvid katseli suoraan eteensä, ja Hankku keikkui\nhevosen selässä. Haavurin neuvomasta tempusta huolimatta oli ajo\ntullut hänelle jo niin vaikeaksi, että hänen oli täytynyt panna suuri\nheinätukko alleen, ja siitä hevonen kääntämällä päätään aina silloin\ntällöin kiskaisi palan suuhunsa.\n\nHaavuri huokasi ja ajatteli, kuinka paljon ja kuinka erilaisia naisia\noli maailmassa ja kuinka niistä miehen elämä riippuu. Ja hänen tuli\nsääli herraansa, joka, vaikka olikin niin väkevä mies, oli jäänyt niin\nmonesta naisesta riippuvaksi. Nythän hänen mukanaan oli yksi, joka piti\nhänestä kiinni kuin takkiainen. Turussa oli toinen, joka hänelle oli\nrakkain maailmassa, mutta jota hän ei ehkä koskaan saisi, ja Vihdissä\noli kolmas, joka oli hänen, mutta josta hän ei millään muotoa huolinut.\n-- Mitä tässä asiassa se voima ja väkevyys auttaa. Toisin on minun\nlaitani. Minä olen heikko kuin varpunen, mutta eipäs minun rauhaani\nnainen häiritse, vaan mieli iloisena ja pää selvänä minä kuljen ja\nveisaan: Jubilai, jubilai!\n\n\n\n\nV\n\n\nHaavuri ratsasti Vihtiin johtavaa tietä ja mietiskeli tämän maailman\nmerkillisyyksiä:\n\nKyllä meillä ihmisillä on kaikenlaisia metkuja, ennenkuin joudumme\nyhteen, ja sitten kun on päästy niin pitkälle, niin onko elämä sen\nparempaa? Ei hitustakaan. Näin me kiusaamme ja kidutamme itseämme sen\nkynsissä, jonka nimi on rakkaus. Tuonne lähti nyt minunkin herrani,\njolle ei liikaa järkeä ole muutenkaan annettu, mutta eräässä suhteessa\nhän ainakin on aivan samanlainen kuin kaikki muut. Hänelle on valittu\nnuori neito, ehkä hyvinkin kaunis neito ja siveä neito, ja mitäs hän\ntekee, hylkää hänet ja alkaa ajatella toista, josta hän ei tiedä\nhölynpölyä. Ja nyt minun tulisi sitten tämä asia, jolla ei ole mitään\njärkevää pohjaa eikä perustusta, saada järjelliseen loppuun. Enhän minä\nkoskaan ole pelännyt järjen kanssa seurustelemista, me kaksi, me kyllä\ntunnemme erinomaisen hyvinkin toisemme, mutta ottaa se sentään kovalle,\nkun näin hullusti asiat ovat. Kyllä minä tietäisin, mikä keino auttaisi\nparaiten, minä panisin molemmat olemaan yhdessä noin viikon ajan tai\nkuukauden, kyllä he sitten saisivat toisistaan tarpeekseen. Ei mikään\nmuu ole niin hyvä hauta rakkaudelle kuin juuri naiminen.\n\nPitkän matkaa hän mietiskeli, millä tavoin paraiten asiansa\ntoimittaisi, niin nimittäin, ettei hänelle itselleen siitä mitään\nvaurioita tulisi, sillä onhan suurellisilla tapana rangaista palvelijaa\nsilloin, kun eivät pääse herraan käsiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEkestubbet asuivat Vihdissä, Olkkolan talossa. Kun haavuri tuli sen\nlähelle, niin hän vei ratsunsa hevoshakaan ja läksi itse tiedustelemaan.\n\n-- Piiat ovat aina olleet se paras tietojen lähde, arveli hän\nmennessään kartanoon tuvan puolelle.\n\nMiehet olivat peltotöissä, mutta tuvassa oli vanha ämmä ruokaa\nlaittamassa. Tämän kanssa ryhtyi haavuri puheisiin, ja kun akka oli\nvanha ja jo kaiken tietonsa muille purkanut, niin hän mielellään\ntahtoi kuulla uusia asioita maailman menosta. Ja paljonhan haavuri\ntiesikin, ja mitä hän ei tietänyt, sen hän valehteli; eihän se niin\nperin tarkkaa ollut, vaikka panikin hiukan omiansa lisää, kun toisella\nvaan sen kautta oli hauskaa ja silmät menivät selälleen maailman\nihmeellisiä asioita kuullessaan! Akalta sai haavuri tietää, että talon\nherra oli vielä Saksanmalla ja että taloa hoiti hänen toinen rouvansa,\nMargaretha, syntyään Lemnius. Kysellessään hän sai tietää senkin, että\ntalon neiti ei ollut kotosalla, vaan oli matkoilla, mutta että häntä\naivan tuossa tuokiossa odotettiin kotiin tulevaksi.\n\nTämän saatuaan tietää haavuri meni tiehensä, piilottautui erääseen\ntyhjään heinälatoon ja odotteli siellä.\n\nKartanossa hän kävi, ja koska hän oli kaikin puolin käytännöllinen\nihminen ja osasi vaikka mitä, niin häntä pidettiin hyvänä ja hän sai\nrunsaasti ruokaa ja juomaa.\n\nKolmantena päivänä haavuri näki, miten kartanon pihaan ajoi nuori mies\nhevosen selässä.\n\n-- Tuolla on talon neiti! sanoi akka hänelle.\n\n-- Tuoko mies?\n\n-- Ei hän mies ole, vaikka hän käyttääkin aina miehen pukua matkoilla\nollessaan. Se on niin paljon turvallisempaa. Se miesväki on varsinkin\nmaanteillä niin jumalattoman röyhkeätä ja tahtoo ihan väkisin käydä\nkäsiksi, niin että nainen olisi aivan huutavassa hukassa. Meidän neiti\nonkin lapsesta asti kantanut pojan pukua, ja jollen häntä saunassa\nnäkisi, niin monasti melkein luulisin, että hän ei olekaan nainen.\nHän on hyvin kätevä käyttämään miekkaa. Ja kuinka hän ratsastaa! Minä\nolen nähnyt virmojen hevosten tottelevan häntä kuin olisivat olleet\nlauhkeita kuin lampaat. Se meidän neiti onkin oikeastaan rouva,\nvaikka hänen miehensä ei vielä ole hänen luonaan ollut. Ainahan sitä\nsellaiseen ehtii, niin että mitäs kiirettä siihen olisikaan.\n\nHaavuri antoi akan jatkaa puhetulvaansa; itse hän mietti, miten hän\nkaikessa salaisuudessa saisi puhelluksi tuon reippaan neidon kanssa.\n\nSaman päivän iltana hän näki Britan menevän kävelemään pitkin\npeltotietä Averiajärven rantaa kohden. Silloin haavuri meni jälestä,\nsaavutti hänet ja kumartaen syvään sanoi:\n\n-- Minulla olisi neidille hiukan asian kaltaista.\n\nBrita katsoi häneen pitkään ja kysyi sitten:\n\n-- Kuka sinä olet? Minä en ole sinua ennen nähnyt. Mitä sinulla on\nminulle asiaa?\n\n-- Minä olen puhumassa teille teidän herrastanne ja miehestänne.\n\n-- Minulla ei sellaista enää ole.\n\n-- Kyllä minä sen tiedän. Olettehan te joutunut sellaiseen pieneen\nkraakkeliin keskenänne. Kyllä minä olen niissä asioissa aivan perillä.\n\n-- Jos olet, niin mitä sitten tulet tänne, sillä tiedäthän, ettei\nmeillä, minulla ja miehelläni, ole enää mitään yhteistä?\n\n-- Sitä loppua minä olenkin täällä kuntoon panemassa.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Katsokaahan, minun herrani on saanut päähänsä sellaisen tuuman, että\nhänen tulee saada aivan toinen nainen vaimokseen, ja hän tahtoo kaikin\nmokomin purkaa välit teidän kanssanne.\n\n-- Hän on minulle siitä kirjoittanut, mutta hän ei ole sanonut, miksi\nhän oikeastaan tahtoo tulla vapaaksi.\n\n-- Juuri sen vuoksi kuin sanoin. Hänellä on toinen mielessään.\n\n-- Ja kuka se on? kysyi Brita, ja hänen suupielissään leikki vallaton\nhymy.\n\n-- Sitä minä en tiedä, ei minun herranikaan, mutta kovasti hän on\nrakastunut häneen, sen näkee kaikesta. Hän tapasi erään neidon Turussa\nja on ollut aivan hulluna sen jälkeen.\n\nBrita alkoi helakasti nauraa.\n\n-- Hyvähän on, että sille nauratte, sanoi haavuri, vaikka asia onkin\nniin perin surullinen.\n\n-- Mutta hyvä ihminen, etkö sinä tiedä, että hän on ajanut minua takaa\nja minua Turussa ahdistellut? Minä sain sen vasta viime tingassa\ntietää. Minä etsin häntä siellä, mutta hän oli poistunut kaupungista\nja, kuten luultiin, matkustanut kotiinsa. Minä se olen, minä, jota hän\nrakastaa!\n\n-- Odottakaahan, kun koetan saada järkeni kiinni! huudahti haavuri.\nKyllä minä eläissäni olen asioita yhteen pannut, mutta tätä en olisi\nosannut. Onko kukaan kuullut mokomaa, että mies rakastuu omaan\nvaimoonsa! Ja rakastuu sitten vielä niin tulisesti, että kihisee ja\nkipinöitses!\n\n-- Ja hän lähetti sinut tekemään selvät erot minun kanssani?\n\n-- Niin selvät kuin suinkin. Mutta ei kai niistä eroista nyt mitään\ntule, kun kummallakin on mieli yhtäänne.\n\n-- Mikä hänen mielensä on, se ei kuulu minuun.\n\n-- Ette kai te niin pähkähullu ole, että sellaisen miehen hylkäisitte?\n\n-- Onko se sanottu, ettei hän olisi valmis hyökkäämään minkä naisen\nkimppuun tahansa, kuten hän hyökkäsi minuun, josta hän ei tietänyt edes\nkuka olin. Ehkä hänellä jo on toinen matkassaan ja toiselle hän sanoo\nsamaa kuin minullekin.\n\n-- Parasta olisi kun tulisitte katsomaan itse ja näyttämään muotoanne\nhänelle.\n\n-- Sysmäänkö?\n\n-- Niin. Mennään sinne, muuta keinoa minä en tiedä.\n\n-- Sinun tuumasi ei ole aivan järjetön. Minä mietin asiaa, ja yhdessä\nhuomenna keskustelemme siitä.\n\nBrita meni ja jätti haavurin seisoskelemaan ja miettimään tämän\nmaailman merkillistä menoa.\n\n-- Kyllä tämä asia nyt niin sekaisin on, että ei siitä taida tolkkua\ntulla, ellen minä sekaannu siihen. No, olen minä ennenkin asioita\njärjestellyt, ja aina ne ovat parhain päin kääntyneet.\n\nSeuraavana päivänä hän sitten selitteli Britalle, miten hänen\nmielestään tästä asiasta oli otettava tarkka selko.\n\n-- Nyt te tulette minun kanssani sinne Sysmään ja ilmaisette itsenne\nherralleni. Hän saa sitten selittää asiansa. Jos hän ei tule niiden\nkanssa valmiiksi, niin kyllä minä olen lähellä ja autan. Kas, minä alan\ntuntea jo sen miehen jokseenkin tarkoin.\n\n-- Mitä selitettävää hänellä olisi muuta kuin että minä olenkin se,\njota hän rakastaa.\n\n-- Niin sitä luulisi päältäpäin katsoen, mutta kukapas nuoren miehen\nelämän niin tarkoin tuntee; siitä riittää selvittämistä pitemmäksikin\naikaa.\n\n-- Sinä tarkoitat jotain määrättyä asiaa. Mikä se on?\n\n-- Ei minulla ole mitään määrättyjä asioita, minä puhun aivan\nylimalkaisesti miehistä.\n\nBrita, joka oli päättäväinen tyttö, valmistautui matkaan käydäkseen\npuolisonsa luona ja ottakseen täyden selon tuosta miehestä, joka\nei häntä tahtonut vaimokseen ja kuitenkin häntä rakasti aivan\nmielettömyyteen asti. Hän pukeutui pojan pukuun, mutta naisen pukunsa\nhän otti käärössä mukaansa. Ja niin sitä lähdettiin ratsastamaan\nSysmään päin.\n\n\n\n\nVI\n\n\nEräänä päivänä, kun aurinko jo oli mennyt mailleen, Brita ja haavuri\nsaapuivat sille Päijänteeseen pistävälle niemekkeelle, jolla Rapalan\ntalo on.\n\nEnnen taloon tuloa poikkesi Brita metsään ja muutti ylleen naisen\npuvun, sillä hän ei tahtonut miehen tamineissa tulla oman miehensä\neteen. Hän kysyi pihamaan poikki menevältä piialta, missä talon herra\noli, ja kuultuaan tämän olevan tuvassa hän meni suoraa päätä sinne.\n\nAvatessaan oven kuuli hän huoneen perältä hämärästä äänen, joka huusi:\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Minä, Brita Ekestubbe!\n\nHuoneen perältä kuului mölähdys, josta ei aivan varmasti voinut sanoa,\nilmaisiko se iloa vai hämmästystä. Joku siellä nousi istualleen, ja\nsitten seurasi äänettömyys, jota kesti kauan.\n\n-- Ja mitä te täältä haette? kysyi viimein Arvid.\n\n-- Minä tulin katsomaan kotiani.\n\n-- Niin kai, niin kai. Mutta eikö minun palvelijani ole käynyt teidän\nluonanne?\n\n-- On kyllä.\n\n-- Ja eikö hän ole sanonut, että minä tahtoisin ne meidän välimme\npurkaa?\n\n-- On kyllä.\n\n-- No, mitäs te sitten enää tänne tulette? Eikös ne välit ole sitten\nselvät?\n\n-- Minä tahtoisin kuulla syyt teidän omasta suustanne.\n\n-- Eihän siinä muita syitä ole kuin se, että minä en huoli. Eikö se\nriitä?\n\n-- Mutta miksi ette minusta huoli?\n\n-- Siksi, että minä ottaisin mieluimmin toisen. Britan ääni hiukan\nvärähti, kun hän kysyi:\n\n-- Rakastatteko te sitten enemmän tuota toista kuin minua?\n\nArvid oli kauan vaiti ja alkoi sitten puhua:\n\n-- En minä oikein tiedä, mitä se tunne on, jota minä tunnen tuota\ntoista kohtaan, mutta niin se vaan on, että minä olen tulemaisillani\nhulluksi hänen tähtensä. Kyllähän minä olisin teidät ottanut\nvaimokseni, mikäs hätä siinä olisi ollut, ellei tämä toinen juttu olisi\ntullut väliin. Minä en voisi valehdella teille ja sanoa, että minä\nteitä rakastan, kun minä koko ajan ajattelenkin toista. Jollei sitä\ntoista olisi ollut, niin minä olisin nainut teidät niinkuin ihmiset\nyleensä toisensa naivat, noin vain umpimähkään. Enhän minä ole ennen\najatellut siinä sen suurempia temppuja olevan. Mutta sitten tuli tämä\ntoinen, tuli kuin taivaasta. Ei kai se teille ole mitään hauskaa kuulla\ntällaista puhetta, ei suinkaan, ymmärränhän minä sen. Mutta auttaakos\ntässä muu! Suoruus on aina se paras pykälä maailmassa. Ja, missä ei\nsuoruus auta, ei siinä vääryydelläkään pitkälle päästä.\n\nBritaa huvittivat Arvidin selittelyt, ja hän iloitsi kuullessaan, miten\navonaisesti tämä puhui kaikesta.\n\n-- Minä olen ennättänyt tätä asiaa ajatella tullessani tänne Turusta,\nenkä minä eläissäni ole yhteensä niin paljon ajatellut kuin näinä\nmuutamina päivinä. Ei se ole minulle ollut suinkaan helppoa! Te naiset\ntaidatte luulla, että mies on valmis ottamaan kenen vain. Kai niitä\nsellaisiakin miehiä on, mutta minä en kuulu niihin. Minä olen kai pantu\nhiukan toisella tavalla kokoon kuin muut. Kun minä kerran rakastun,\nniin onkin se sitten oikea tauti, josta ei pääse muuten vapaaksi kuin\nlyömällä päänsä puhki tai muuten ottamalla hengen ruumiistaan. Kyllä\nminä ymmärrän, että tämä on ikävä paikka teille, mutta eihän sille nyt\nenää mitään mahda, kun vahinko kerran on tapahtunut. Eihän tästä teille\nliene mitään vahinkoakaan tullut, ei ulkonaisesti eikä sisällisesti.\nEttehän te minua ole nähnytkään muuta kuin häissämme, ja siitä on jo\nniin perhanan pitkä aika, että ei siitä sellainen kakara, kuin tekin\nsilloin olitte, mitään muista. Sitäpaitsi olen minä siitä lähtien koko\nlailla muuttunut. Lieneekö vanhasta hahmosta muuta jälelläkään kuin\npaha sisu ja nenän muoto.\n\n-- Ja te rakastatte siis todellakin tuota naista, josta puhuitte?\n\n-- Ei se minun mielestäni ole juuri soveliasta puhua teille siitä,\nmutta kun kerran olette kysynyt, niin samahan tuo on. Mielellänihän\nminä siitä puhunkin. Minä en enää nukukaan oikein rauhallisesti öisin.\nKai ihminen silloin rakastaa, muuta minä en voi ymmärtää, sillä eihän\nsitä muuten ole mitään sellaista asiaa, joka minulta unen veisi. Ja jos\nvaivun unenhorroksiin, niin näen aina hänet. Ja arvatkaahan millaisena!\nHän on aina niin tavattoman hellä ja lempeä. Se on sitä merkillisempää,\nkun hän on minulle ollut silloin, kun hänet tapasin, niin hävytön kuin\nsuinkin nainen voi olla. Tänä aamuna, kun makasin täällä, niin mikä\npahuus lienee päästänyt koirani sisään. Se tuli tähän viereeni juuri\nkun nukuin ja lipaisi kielellään suulleni. Eihän siinä itsessään olisi\nsen kummempaa ollut, mutta kun minä juuri samalla näin tuosta naisesta\nunta, niin olin tuntevinani kuinka hän minua suuteli. Eikö tämä ole\nkova koettelemus, joka minulle on annettu?\n\nBritan sielu oli täynnä naurua ja pulppuavaa onnea. Hän aikoi huutaa:\n\n-- Mutta minähän juuri olen tuo, jota sinä rakastat!\n\nSamassa aukeni ovi ja Hankku tuli sisään ja sanoi imelällä äänellä ja\nkeikutellen ruumistaan:\n\n-- Tässä minä taas olen, kultu!\n\nKuin salama kiisi samassa Brita ulos ovesta ja suoraan hevosensa luo.\nJa ennenkuin Arvid oikein ymmärsikään, mistä tämä äkillinen lähtö\njohtui, oli hän jo kaukana.\n\nMutta haavuri oli sen nähnyt ja hän riensi kiireimmän kautta hevosella\najamaan pakenevaa jälestä. Kauan hän sai ajaa, sillä pakenija kannusti\nhevostaan kuin vimmattu, mutta vihdoin hän saavutti Britan.\n\n-- Mikä teitä vaivaa, oletteko aivan hullu, huusi hän hengästyneenä,\nkun sillä tavoin karkaatte?\n\n-- Hän on suuri roisto, ja kelvoton heittiö hän on! huusi Brita.\nMinulle hän puhuu kaikenlaista kaunista itsestään ja tunteistaan, ja\nminä olen jo aivan heltymäisilläni, kun huoneeseen tuleekin tiesi mikä\nnaikkonen ja kutsuu häntä kaikilla niillä lempinimillä, joita vain\narmaalle annetaan.\n\n-- No, enkös minä arvannut, että se rutale pistäisi nenänsä joka\npaikkaan!\n\n-- Mikä se sellainen nainen siellä on?\n\n-- Ei se ole nainen. Kyllä se hameissa on, mutta ei se meille naisesta\nkäy. Se on jonkinmoinen roskakoppa, en tiedä mitä sanoisin, sellainen,\njota katsellessa me yhdessä halveksimme naista.\n\n-- Minä kyllä ymmärrän, että sinä tahdot herraasi puolustaa ja hänen\nheikkouksiansa peitellä, mutta tämä on niin julkeata, ettei sitä\nmillään peitä.\n\n-- Te ette siis usko sanojani?\n\n-- Totta kai minä etupäässä uskon omia korviani.\n\n-- Jos uskotte korvianne, niin tulkaa taloon, kyllä minä niin hommaan\nja järjestän, että kuulette kaiken juuri niin kuin se on.\n\n-- Mitä sinä höpiset? Enhän minä voi taloon tulla juuri nyt, kun olen\nsieltä lähtenyt.\n\n-- Pankaa pojan puku päällenne, niin sitten ei kukaan teitä tunne. Ja\nniin hienoa nenää ei minun herrallani ole, että hän haistaisi teidät\nnaiseksi siinä hahmossa.\n\nBrita mietti hetkisen, hän tahtoi mennä pois, mutta tahtoi kuullakin\nkaiken. Lopulta hän sanoi:\n\n-- Minä tahdon kaikesta päästä täyteen selvyyteen. Minä tulen!\n\nHän meni pensaikkoon ja palasi hetkisen kuluttua sieltä pojan puvussa.\n\n-- No, kas niin, sanoi haavuri. Te olette päättäväinen ihminen. Ette\nainakaan siinä suhteessa ole toisten naisten kaltainen.\n\nHe ajoivat Rapalaan uudelleen. Pihalle tultuaan meni haavuri tuvan\novelle ja katsoi sisään.\n\n-- Onko herra täällä?\n\n-- Ei ole, kuului sieltä parkuva ääni.\n\n-- Sinäkö, Hankku, täällä niin haikeita ääniä päästät? Missä herrasi on?\n\n-- Kuka sen riivatun roiston matkoista tietää.\n\n-- Täällä on tie vapaana, kuiskasi haavuri Britalle, ja yhdessä he\nastuivat tupaan.\n\n-- Mitä on tapahtunut? kysyi haavuri.\n\n-- Hän on antanut minulle niin ympäri koko sieluni koteloa, että\nkaikki paikat punoittavat, vastasi Hankku. Kyllä minä paljon miehiä\nolen eläissäni nähnyt, mutta en ennen mokomaa. Ei hän viheliäistä\nluontokappaletta niin pitele kuin naista, varsinkin minua.\n\n-- Mitä on sitten oikeastaan tapahtunut?\n\n-- Eihän sitä tarvitse mitään tapahtua, ennenkuin hän lyö ja potkii.\n\n-- Sitä vartenhan sinä olet tänne tuotukin. Siitähän sinä palkankin\nsaat.\n\n-- Jaa-a, riittääkö mikään palkka, maailman juveelitkaan ja kultarahat,\nkaikesta siitä, mitä minä lyhyenä aikana olen saanut kokea! Herra\nvarjele kuitenkin, mitä onkaan tapahtunut sen jälkeen, kun sinä meistä\nerosit. Eivät pakanat eivätkä Paapelin peliaalit elä niin kuin tämä\nmies elää!\n\n-- Kerrohan minulle kaikki.\n\n-- En minä nyt. Sinullahan on mukanasi vieras, ei se sovi.\n\n-- Ole huoleti, kyllä se sopii. Hän on niin nuori, ettei hän ymmärrä\nkaikkea, minkä me kokeneet ymmärrämme!\n\n-- Kyllä minun täytyy purkaa mieltäni. Minun täytyy jollekulle saada\nkertoa, muuten minä pakahdun.\n\n-- Elä Herran tähden pakahdu, kerro ennemmin.\n\n-- Kylläpä minua on julmasti jauhettu ja kaikella tavoin pidetty, se\non totinen tosi. Sinusta erottuamme hän kyllä aluksi haukkui siihen\ntavalliseen tapaansa, jota sotamiehet käyttävät. Se ei ollut vielä\nmitään vaarallista, sillä kun minä hymyilin, niin kiukustui hän niin,\nettä oli aivan vaiti. Mutta sitten tuli paljon pahempaa. Se oli\nsilloin, kun hän alkoi käydä helläksi.\n\n-- Sinulleko?\n\n-- Niin minulle, mutta toista hän tarkoitti. En ole ennen niin hassua\nmiestä nähnyt. Matkalla me eräänä iltana seisahduimme tien viereen, ja\nsilloin hän sulki silmänsä, noin, aivan samoin kuin me naiset teemme,\nkun muiskun saamme. Ja sitten hän alkoi puhua. Voi kuitenkin, mitä\nhän sanoi. Hänen sanansa olivat niin ihmeellisen sulavat ja kauniit,\nei olisi uskonut sellaisen miehen osaavan niin kauniisti puhua. Hänen\nsuunsa oli suipulla ja silmät sirrillään. Hän tunnusti minulle niin\nkauniisti rakkauttaan, että minä lopulla aivan sulin ja kiedoin parkuen\nkäteni hänen kaulaansa. Mutta silloinpa hän lyödä läimäytti minua\nkorville niin, että paukkui. Hän olikin puhunut koko ajan minulle siten\nkuin hän tahtoi tuolle toiselle puhua! Ja nytkös hän alkoi sadatella.\nKun hän oli loppuun kuluttanut kaikki suomalaiset sanat, ja herra\ntietää, että niitä on paljon, niin hän kiroili ruotsiksi, ja kun hän\noli senkin litanian lopettanut, niin hän alkoi käyttää saksaa. Mikähän\nkansa se oikeastaan on, kun sillä on niin tavattoman paljon rumia\nsanoja? En minä niitä tietysti ymmärtänyt, mutta kyllä sen äänestä\narvasi, että hän oli alkanut ladella niitä sanoja, joilla miehet\nsisuaan siivoavat. Kyllä minä olen paljon syntiä maailmassa tehnyt,\nmutta kyllä hän sinä hetkenä teki sanan kautta niin paljon, että jos\nse kaikki tuolla ylhäällä kirjaan kirjoitetaan, niin kuinkahan moni\nenkeli jaksaa sitä tehdä, jaksaa ja ennättää paperille rapsuttaa, sillä\nhänen muuten kankea kielensä oli aivan kuin molemmista päistään päässyt\nirti. Lopulta hän vaikeni, ja me nousimme taas hevosen selkään. Ja nyt\ntuli hän niin hulluksi, että minua jo alkoi pelottaa sellaisen kanssa\nratsastaa kahdenkesken.\n\n-- Mitä hän sitten teki? Pitelikö hän vielä pahemmin sinua?\n\n-- Minuako? Ei minua, mutta sitä ääntä, jonka hän on taivaallisena\nlahjana saanut. Hän alkoi laulaa! Oikeammin sanoen ulista. Hän lauloi\ntoisen haikean laulun toisensa jälkeen. Olen minä kuullut miesten\nlaulavan jos jotain sekä humalassa että selvin päin, mutta niillä\non ollut edes jokin sävel ja jokin nuotti siinä. Tällä ei ole ääntä\nsen enempää kuin vanhalla variksella, joka on vilustunut, ja sitä\nhän sitten käytti. Ja kun hän oli jonkun aikaa laulanut, niin alkoi\nhän laulaessaan itkeä kuin, pieni lapsi. Hän ruikutti kuin kakara\nkehdossaan tuttia toivoessaan. Enhän minä sellaista voinut katsella\nrauhallisena, vaan yhdyin paljaasta osanotosta siihen. Kun hän sen\nhuomasi, niin, armias taivas, mitä taas tuli hänen suustaan! On minua\nhaukuttu ennenkin eläissäni, mutta sitä en ole kuullut, mikä nyt\nseurasi. Onko luvallista, että yhdellä ihmisellä on niin runsas varasto\nsellaisia sanoja! Minä en luule, että minussa on ainoatakaan paikkaa,\njota hän ei olisi haukkunut ja josta hän ei olisi rumaa sanaa sanonut.\nJa kamalinta kaikesta oli se, ettei saanut nauraa eikä itkeä, ei muuta\nkuin olla vain ja odottaa. Seuraavana päivänä hän oli aivan vaiti,\nja se oli vielä hirveämpää. Hän antoi kaikki määräyksensä minulle\nkatseillaan, ja millaisilla katseilla! Ei härkäkään, päästyään täyteen\nvimmaan, katsele sillä tavoin. Oikein selkäpiitä karmii, kun ajattelen\nsitä. Kolmantena päivänä hän oli taas niin ihmeen hellä, että minä\noikein pelkäsin, kuinka tässä käy. Mutta eihän siinä mitenkään käynyt.\nHän kohteli minua kuin olisin ollut hieno ja ylhäinen nainen ja pyyteli\nkovasti anteeksi entistä pahuuttaan. Annoinhan minä sen kaiken hänelle\nanteeksi, sillä kristitty minäkin olen, vaikka ei sitä uskoisi. Ja niin\nme tulimme tänne. Alussa hän kyllä oli hyvä ja hiljainen; minä uskalsin\njo olla noin kaikenlainen, minä lirutin hänelle ja nimitin häntä\nkaikilla kauniilla sanoilla, ja hän siitä ikäänkuin piti. Mutta äsken,\nkun täällä oli taas nainen -- sinä et tiedä, kuinka nainen saa hänet\nvimmoihinsa! -- niin alkoi hän minua pahoin pidellä.\n\n-- Miksi, kaikkien hullujen ja viisaitten nimessä, et ole mennyt pois?\n\n-- Minkä tähden minä menisin pois? Rakastanhan minä yhtäkaikki häntä.\nJota enemmän hän minua lyö ja pärmänttää, sitä enemmän minä hänestä\nkuitenkin pidän, sillä hän on sittenkin sellainen mies, jommoista ei\nolekaan muita maailmassa. Minä olen aivan varma siitä, että hän kerran\nunohtaa tuon toisen, ja silloin hän tietysti mieltyy minuun. Mies\nmieltyy aina lopulta siihen, joka on aina tarjolla. Ja kun hän täällä\non aivan yksinään, niin kaipaahan miehen mieli naista, ja kun minä olen\nse ainoa täällä, niin minuunhan hän lopulta iskee.\n\n-- Oletko siitä niin varma? kysyi haavuri.\n\n-- Kyllä veri viereen tuo, sen minä tiedän! Samassa aukeni ovi ja Arvid\nastui sisään.\n\n\n\n\nVII\n\n\n-- Pois vain ihminen huoneesta! karjaisi hän, ja Hankku lensi kuin\nammuttuna ovesta ulos.\n\nSitten kääntyi Arvid haavurin puoleen ja sanoi:\n\n-- Se minun rouvani seurasikin siis sinua tänne.\n\n-- Niin teki.\n\nHaavuri itsekseen ihmetteli, miten hän tästäkin asiasta suoriutuisi, ja\nhän jo epäili, että hänen hyvä ystävänsä, järki, oli hänet hyljännyt.\n\n-- Hän on nyt mennyt taas matkaansa; en tiedä oikein miksi hän karkasi\nyhtäkkiä pois kuin tuuli olisi hänet vienyt, sanoi Arvid.\n\nArvid huomasi Britan koettelevan piilotella tuvan hämärään.\n\n-- Mikä tämä nuori mies on? kysyi Arvid.\n\n-- Hän seurasi minua matkalla tänne. Hän tahtoo pyrkiä teidän\npalvelukseenne, sanoi haavuri arvellen, että kun aikaa voitetaan, niin\non kaikki voitettu.\n\n-- Ensiksi sinä väkisin tuppaat palvelukseeni ja sitten vielä roikotat\ntänne maantieltä kaikenlaisia väen lisäksi.\n\n-- Tämä on iloinen ihminen, ja siksi minä otin hänet, jatkoi haavuri,\njoka kerran päästyään alkuun ei enää turhanpäiten viitsinyt sanojaan\nperuuttaa.\n\n-- Tuumitaan asiaa, niin sitten nähdään, sanoi Arvid. Eivät ne iloiset\nihmiset tässä talossa ole suinkaan liikaa, sillä täällä on sellainen\nelämä, että on omaan kiukkuunsa haljeta. Sellaista se on, kun on\njoutunut pois miesten seurasta ja naisiin sekaantunut.\n\n-- Me menemme ensin viemään hevosemme korjuuseen ja sitten tulemme\nlähemmin puhelemaan kaikesta, sanoi haavuri, joka kaikin mokomin tahtoi\npäästä pihalle neuvotellakseen Britan kanssa.\n\nHe menivät ulos ovesta. Kartanolla sanoi haavuri Britalle:\n\n-- Ottakaa nyt hevonen allenne ja ajakaa tiehenne! Nyt te olette\nkuullut kaiken miehestänne.\n\n-- Oletko sinä hullu? En minä nyt mene pois, vaan jään, vastasi Brita.\n\n-- Ja ilmaisette itsenne hänelle?\n\n-- Mitä vielä! Minä tahdon ensin ajaa tuon naikkosen talosta pois\nja sitten tahdon hiukan lähemmin tutkistella herraani ja miestäni\nnähdäkseni, kannattaako hänen luokseen jäädä.\n\n-- Nyt minun järkeni heittää kuperkeikkoja. Millä ihmeen tempulla te\naiotte täällä pysyä ilman että hän tuntee, kuka olette?\n\n-- Minä pysyn miehenä. Sittenhän minä tiedän, millainen hän on.\n\n-- No, koska minä aavistan, että tästä voi syntyä yhtä ja toista ja\nmonimutkaista, niin enhän minä teitä ilmaise, vaan tahdon auttaa minkä\nsuinkin voin ja osaan. Minä en juuri paljon ole naisiin luottanut,\nmutta näkyyhän niitä olevan sen korppilauman keskellä valkoisiakin.\n\n-- Elä siinä joutavia juttele, sanoi Brita. Tuo tänne keritsimet.\n\n-- Mitä niillä?\n\n-- Minä leikkaan tukkani lyhyeksi, jotta hän ei siitä huomaisi petosta.\n\n-- Onhan minulla täällä repussani satulassa kaikenlaisia veitsiä ja\nlaitoksia, joita olen tarvinnut hantteeratessani karjaa.\n\n-- Tule siis nopeaan.\n\nHe veivät hevoset hakaan, ja siellä pensaan takana haavuri sai näyttää\nparturitaitoaan ja leikata Britan tukan kauniisti tasaiseksi.\n\nYhdessä he sitten palasivat tupaan, jossa Arvid istui yksinäisen\nkynttilän valossa ja murjotti.\n\nKun haavuri ja Brita astuivat sisään, niin hän nousi, tuli keskelle\npermantoa ja sanoi:\n\n-- Tulehan, poika, tänne, niin tarkastan, millainen sinä olet!\n\n-- Tarkastetaanko tässä talossa miehiä samoin kuin karjaa, sanoi Brita,\njoka tunsi miten mielensä oikein leiskahteli päästyään näin seikkailuun\nkäsiksi.\n\n-- Luuletko sinä, että minä otan palvelukseeni mitä vaivaisia tahansa?\nsanoi Arvid. Seiso tuossa, niin katselen!\n\nArvid kulki Britan ympäri ja tarkasti häntä joka taholta.\n\n-- Kovin olet vielä kakaran näköinen, sanoi hän. Naamataulussasi ei\nole niin parranhaiventakaan, ja mitä vartaloosi tulee, niin kovin\nolet hento vyötäisiltäsi, ja -- hm, mitä sanoisinkaan -- Kovin olet\nnaisellinen!\n\nSamassa Brita käännähti ja kaikuva tillikka paukahti Arvidin poskelle.\n\n-- Vai potkit sinä, varsa! huusi Arvid. Odotahan, niin annan sinulle\nhiukan piiskasta!\n\nHän veti miekan tupestaan ja aikoi sen lappeella kurittaa hänen\nmielestään röyhkeätä vesaa. Mutta samassa oli Britakin paljastanut\nmiekkansa, ja nyt alkoi keskellä tupaa äkkiä vimmattu miekkailu.\nTässä leikissä Arvid oli kotonaan, mutta kun hän piti poikasta aivan\nvaarattomana, niin ei hän iskenytkään täyttä voimaa. Siitä oli\nseurauksena, että nopealla liikkeellä Brita löi miekan hänen kädestään.\nSe singahti kauas lattialle, ja samassa Brita ojensi miekkansa kärjen\nArvidin rintaa vastaan, niin että tämä oli pakotettu väistymään seinään\nasti. Siinä hän nyt seisoi kiukusta punaisena seinän varassa, ja Brita\npiti miekan kärkeä aivan hänen kurkkunsa kohdalla.\n\n-- Kuinkas nyt on sen miehuuden laita? huusi Brita.\n\n-- Ota pois tuo miekkasi, senkin kirottu nallikka! ja Arvid päästi\nsuustaan pitkän sarjan saksalaisia kiroilusanoja.\n\n-- Ei sitä niinkään vain oteta.\n\n-- Varo, etten ota sinua kintuista kiinni ja paiskaa sinua mäsäksi\npermantoon!\n\n-- Millähän se tehtäisiin, kun minä ensin olen sinun kurkkuusi läven\nlaittanut!\n\nArvid aivan puhisi kiukusta. Olihan tämä ensi kertaa hänen elämässään,\nkun hänen täytyi näin antautua armoille. Ja jos se olisi sitten ollut\nedes mies, mutta tuollainen naskali! Ja kaiken hyvän lisäksi seisoi\nhaavuri keskellä permantoa ja nauroi niin, että oli läkähtyä, löi\npolviinsa ja hirnui.\n\n-- Olenko minä mies vai en? huusi Brita. Vastaa, olenko minä mies vai\nen?\n\n-- Totta kai sinä sen nyt jo itsekin tiedät, huusi Arvid.\n\n-- Tunnusta paremmin! sanoi Brita ja vei miekkansa kärjen yhä\nlähemmäksi Arvidin kurkkua, niin että tämän täytyi seisoa aivan pää\nseinää vastaan. Sano asiasi selvemmin! Olenko minä mies, olenko?\n\n-- Oikea paholainen sinä olet, jos sen tietää tahdot. Sellainen\npeijuuni, että en ole ennen mokomaa nähnyt.\n\n-- Olenko minä mies, sitä minä kysyn?\n\n-- Olet, olet, kaikkien miesten nimessä, olet! elä herran tähden enää\ntuota miekkaasi siinä kurkkuni kohdalla pidä, muuten ei henki kulje\nenää minussa.\n\n-- Tule pois sitten siitä, koska tiedät, kenen kanssa olet tekemisissä!\n\nBrita pisti miekkansa tuppeen, ja Arvid asteli keskemmälle permantoa\nnostellen housujaan, jotka taistelun kiireessä olivat valahtaneet alas.\n\n-- Et sinä oikeastaan ole niin väkevä, kuin mitä tästä pienestä\ntapauksesta voisi päättää, mutta minä en tietänyt, millaisen pojan,\nmiehen, kuuletko, minä sanon sentään miehen, kanssa minä olin\ntekemisissä. Minun olisi pitänyt olla paremmin varuillani.\n\n-- Vasta aika sitä nyt selvitellä, kun on tullut voitetuksi! sanoi\nBrita.\n\n-- Sinä olet hiukan liian suuri suustasi. Näytänkö sinulle jotain?\n\nJa Arvid karkasi Britaan käsiksi ja sulki hänet rautaiseen syliinsä ja\naikoi heittää hänet maahan. Mutta haavuri oli sen huomannut ja heti\nriensi avuksi. Hän pisti kepin Arvidin kinttujen väliin, ja siinä\nmaata rötkötti mies keskellä permantoa, ja Brita istui hänen päällään.\nSamassa hän oli vetänyt miekan tupesta ja piteli sitä taas miehen\nkurkun kohdalla.\n\n-- No, miltä nyt tuntuu, kun maassa makaa? sanoi Brita. Onpa pehmeä\nolla, kun on tuollainen ruho alusimena.\n\nArvid oli niin ymmällään tästä kaikesta, että hän ei vähään aikaan\nsaanut ajatuksiaan kulkemaan. Lopulta hänelle kuitenkin selvisi, että\nhän oli permannolla ja tuo poika istui hänen vatsansa päällä ja piteli\nmiekkaa hänen kurkkunsa kohdalla. Hölmönä Arvid katseli ylös nauravaan\nolentoon.\n\n-- No mitäs tästä nyt sanot? sanoi Brita.\n\n-- Ei tuollainen ole ihmisten tekemä olento, kyllä se on jostain\nmuualta tullut tähän maailmaan.\n\n-- Niinkö luulet? Nouse sitten, mutta nyt saatkin olla alallasi, sillä\nnäethän, että sinun voimasi eivät mihinkään riitä.\n\nHäpeissään nousi Arvid ja käveli tuvassa luimottaen silmäkulmiensa alta\npoikaan. Mutta sitten, kuten aina suora ja yksinkertainen luonne tekee,\nhän alkoi ihailla tuota nuorta miestä, ja äkkiä hän meni käsi ojolla\nBritan luo ja sanoi:\n\n-- Paiskaa kättä, poika, nyt me emme enää eroa toisistamme! Et sinä\ntälläkään kertaa oikeita temppuja käyttänyt, mutta nahkasi pelastit, ja\nsiitä minä sinua kunnioitan. Nyt sitä on tähän taloon tullut sellainen\nmiesjoukko, että pulaan täällä joutuisi koko paholaistenkin lauma.\nKaksi väkevää miestä ja yksi niin viisas, että hänellä on monen hengen\nedestä järkeä. Minä tarkoitan tuota haavuria tuolla. Sinä et taidakaan\ntietää, kuinka viisas hän on. Hän on niin viisas, että piispat ja\npaavit joutuisivat alakynteen hänen kanssaan. Ja nyt ryypätään niin,\nettä maailma heittää kuperkeikkaa silmissämme. Tuohan, Kustaa, meille\neteen tavaraa! Minä menen ja haen isävainajani hopeatuopit. Ei\ntällaisena päivänä juoda muista kuin hopeamaljoista.\n\nArvid poistui huoneesta. Brita juoksi haavurin luo.\n\n-- Mitä minä nyt teen? huusi hän. Hän pakottaa minut juomaan, ja siinä\nminä en hänelle riitä, sen arvaan. Auta, herran tähden, nyt minua\ntässä, kuten muussakin olet auttanut!\n\n-- Minä tulen istumaan teidän viereenne, ja te kaadatte minun\ntuoppiini, kyllä minä jaksan kahdenkin edestä maistella. Ei hän sitä\nhuomaa, kun oikein taitavasti se tehdään.\n\n-- Näkyy siitä miehenä-olosta olevan yhtä ja toista haittaakin, sanoi\nBrita nauraen.\n\n-- Pitää tottua, pitää tottua, sanoi haavuri. Mutta kylläpä te olette\ntaitava miekkaa käyttämään! En olisi uskonut.\n\n-- Onhan isäni sotilas ja urhoollinen sotilas onkin.\n\n-- Jos tässä teidän ja miehenne välillä tulee sovinto, ja miksi ei\nse tulisi, kun se tappelulla alkaa, niin kurissa te sellaisen miehen\npidätte.\n\n-- Niinkö luulisit?\n\n-- Aivan varmasti.\n\n-- Etkö ole tullut sitä ajatelleeksi, että minä tahtoisin hänen pitävän\nminut kurissa?\n\n-- Kuka niin hullu olisi?\n\n-- Et sinä sitten tunne naista.\n\n-- No, en sitten tunne, jos se niin on. Näin sitä kai saa tavantakaa\nmuutella mielipiteitään naisista kuin Saksanmaa rajojaan.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nPöydän ääressä he sitten istuivat kaikin kolmisin ja alkoivat\nkallistella maljaa. Arvid kysyi Britalta:\n\n-- Mikä sinun nimesi on? Minä en ole tässä hätäkässä joutunut sitä\nvielä kysymäänkään.\n\n-- Adolf minä olen, Adolf Henrikinpoika.\n\n-- Terve sitten, Aatu, sen päälle malja kaatu, sanoi Arvid.\n\nHän nosti maljan huulilleen ja joi sen pohjaan asti. Brita sukkelasti\nkaasi osan maljastaan haavurin maljaan.\n\n-- Kyllä sinä sentään olet aika poika! vakuutti Arvid. En ole ennen\nnähnyt sellaista notkeutta ja voimaa noin pienessä ruumiissa. Kukapa\nuskoisi, että noin hennon näköinen voi olla niin voimakas. Annahan kun\noikein sinua tarkastan.\n\nArvid otti kynttilän ja siirsi sen aivan lähelle Britan kasvoja.\nSilloin miehen kasvoille levisi omituinen ilme, jossa oli pelkoa ja\nihastusta.\n\n-- Mutta sinähän olet aivan sen minun tyttöni näköinen! Ihan pilkusta\npilkkuun! Tuollainen suu ja tuollainen nenä ja tuollaiset silmät!\nOlenko minä humalassa, vai mikä silmiäni vaivaa? Mieshän sinä olet,\naivan tiettävästi mies!\n\nArvid laski kynttilän pöydälle ja tuijotti Britaan kuin kummitukseen.\nMutta Brita säilytti mielenmalttinsa, vaikka heleä puna nousikin hänen\nposkilleen. Aivan viattomasti hän kysyi:\n\n-- Keneksi sinä minua luulet?\n\n-- Minä en tiedä hänen nimeään, mutta se on se, jota minä\nrakastan, rakastan niin, että olen sen takia tulemaisillani aivan\nneliskulmaiseksi. Minä en olisi uskonut, että maailmassa on kaksi niin\nsamanlaista ihmistä, joista toinen on mies ja toinen nainen. Minä olen\naina luullut, että jumala niitä kuviaan hiukan enemmän muuttelee,\njottei sekaannusta tulisi. Tuntuu ihan kummalliselta ruumiissani, aivan\nkuin veret olisivat menneet sekaisin.\n\nJa hän tyhjensi kokonaisen maljan yhteen kyytiin.\n\n-- Kas niin, nyt minä taas olen tasapainossa, sanoi hän. Mutta kylläpä\notti kovalle. Elä hämmästy ja luule, että minä olen sekaisin, kun näin\npuhelen. En minä aivan toisten kaltainen ole, sen minä kyllä tiedän,\nmitä lie tapahtunut kaikenlaisia vahinkoja minua laitettaessa, mutta\nsydämeni on aivan paikallaan ja se ei tahdo mitenkään minulle antaa\nrauhaa. Katsohan, minun täytyy tästä saada jollekulle puhua, muuten\nolen ihan hukassa. Tämä minun palvelijani on sellainen, ettei sillä ole\nmitään tietoa rakkaudesta, mutta sinä kai sen ymmärrät.\n\n-- Kyllä minä tiedän, mitä rakkaus on, vastasi Brita.\n\n-- Enkös minä sitä arvannut, enkös minä sitä arvannut! Minä selitän\nsinulle tämän asian nyt juurta jaksain. Minä näin erään nuoren tytön.\nMinun ei tarvitsekaan sinulle sanoa, että hän oli niin kaunis, että\nminä en ole sellaista toista nähnyt maan päällä, ja minä olen kuitenkin\nkatsellut jos jonkin näköisiä, kun olen niin paljon ollut liikkeellä\nmaailmassa. Kyllähän minäkin olen naisia likistellyt, mutta ne ovat\ntähän asti olleet minulle vain jonkinmoista ajanviettoa, jotka meille\nmiehille, kuten sanassakin sanotaan, ovat annetut, jotta meillä ei\nolisi ikävä yksinämme. Kun meillä miehillä sen lisäksi ovat juomat,\nkortit ja tupakka, niin eihän tälle ajanvietolle niin kovin suurta\npainoa tavallisesti pane. Mutta kun minä tämän naisen näin, niin tulin\naivan kuin hulluksi. Sanotaan, että koirat voivat saada kummallisen\ntaudin toisinaan ja tulevat levottomiksi ja purevat kaikkia. Niin\nminunkin kävi. Minä tulin ihan villiksi, ja jos minä näen muita naisia,\nniin olen aivan kuin suunniltani ja teen niille kaikkea pahaa. Ja\nainahan sitä sellaista mies tehdä osaa! Mutta jos minä hänet näkisin,\nniin tuskin uskaltaisin sanaakaan sanoa, niin, minä vain katsoisin\nhäneen. Minä tulin tänne unohtaakseni hänet, mutta eipä siitä ole apua\nollut. Tauti on tullut yhä pahemmaksi. Minulla ei ole maailmassa mitään\nmuuta kuin hän, hän on alati ajatuksissani, ja minä olen monena iltana\nrukoillut aivan kuin pikkuinen lapsi: Hyvä Jumala, anna minulle hänet!\nMutta miksi hän minua kuulisi, kun minä eläissäni olen niin paljon\npahaa tehnyt ja niin paljon ihmisiä tappanut, tosin kyllä katolilaisia,\njotka eivät ole oikeita kristittyjä, mutta ihmisiä nekin ovat. Ja niin\nminun täytyy itse tässä pitää huolta asioistani, ja arvaahan, että ei\nniistä sillä tavoin paljoakaan tolkkua tule.\n\nHankku tuli tupaan, mutta pian hän katosi ovesta, kun Arvid karjaisi:\n\n-- Pellolle, naaras!\n\nSitten hän jatkoi:\n\n-- Katsohan nyt tuotakin! Kuka uskoisi, että hänkin kuuluu naisten\nlaumaan? Minä olen hänet tuonut tänne, jotta minulla olisi joku, jota\nsaisin maksun edestä haukkua. Ja sen minä sanon, että kyllä minä\nolenkin tehnyt, mitä suinkin olen voinut siinä suhteessa. Se sellainen\nhelpottaa niin kovasti. Etkö sinä sitä usko?\n\nBrita oli hymyillen kuunnellut miehensä puhetta. Hänen oli hyvä olla ja\nhän aikoi sanoa, kuka hän oli, mutta sitten hän tulikin ajatelleeksi,\nettä parempi oli vielä odottaa. Hän sai elää ollessaan miehen puvussa\nmiehensä vieressä, ja riittihän se hänelle. Tuo mies ei ollut tahtonut\nottaakaan selkoa, millainen hän oli, vaikka hän oli hänen vihitty\nvaimonsa, ja sellainen ansaitsi pienen rangaistuksen.\n\n-- Sinä et sano mitään? lausui Arvid.\n\n-- Mitähän minä siihen sanoisin, minä, joka olen näin nuori ja\nkokematon?\n\n-- Kyllä tuo nainen on oikea juveeli, ajatteli haavuri. Tuossa hän\nnyt istuu ja antaa miehensä tunnustaa hänelle rakkauttaan eikä sano\nhalkaistua sanaa.\n\nHän päätti hiukan koetella heitä kumpaakin.\n\n-- Kukapa sen tietää, millainen tuokin nainen oikeastaan on, sanoi hän.\nNainen on kyllä aina alussa suloinen ja herttainen, mutta mistähän ne\nkaikki pahat akat olisivat maailmaan tulleet, ellei juuri tytöistä.\n\n-- Elä puhu noin ajattelemattomasta huusi Arvid, muuten voit joutua\ntuonne naulaan takkisi kauluksesta riippumaan!\n\n-- Te siis uskotte, että tuollainen erikoinen nainen olisi teitä varten\nluotu? sanoi haavuri.\n\n-- Erikoinen minä itsekin olen, sen minä tiedän, ja totta kai parittain\nmiehet ja naiset maailmaan luodaan, niin että on minuakin varten\nolemassa erikoinen nainen, sanoi Arvid.\n\n-- Mistä sinä tiedät, että sinä olet niin erikoinen? kysyi Brita.\n\n-- Tottahan sen nyt itsekin vähitellen tulee huomaamaan. Minä olen,\ntaivas sen kyllä tietää ja voi sille todistaa, joka siltä kysyy, että\nminä olen parhaani mukaan koettanut pistää itseäni siihen muottiin,\njoka on tavallisia ihmisiä varten. Mutta se olikin sekä liian väljä\nettä liian kireä, ja niin minä olen aina ollut siinä kuin pahassakin\npinteessä. Sitten minä annoin lähtöpassit koko muotille ja aloin olla\noma itseni ja minä huomasin, että minun oli paljon parempi olla.\n\n-- Mutta hyvä herra, sanoi haavuri, kuinka te noin paljon puhutte? Te\nolette saanet kielenne kannan irti.\n\n-- Elä sinä luule, että minä humalassa olen tai muuten sekaisin\npäästäni. Minä en ole ennen joutunut ajattelemaan, mutta kun nyt olen\nsiihen toimeen ryhtynyt, niin olen senkin ottanut perinpohjaisesti,\nkuten miehen tulee ottaa, mitä tahansa hän aikookin. En minä olisi\nluullut, että ajatteleminen on niin hauskaa, kuin miltä se nyt tuntuu,\nkun siihen on käynyt käsiksi oikein kovilla kourilla ja pahalla sisulla.\n\n-- Minä olen aina huomannut sen, että jota enemmän ihminen oppii\najattelemaan, sitä selvemmin hän näkee, miten eriskummallinen\noikeastaan jokainen ihminen on, sanoi Brita.\n\n-- Se oli aivan oikein osattu, sanoi Arvid. Tässä meitä nyt on\nkolme eriskummallista olentoa. Ensin olen minä, joka vasta lähellä\nkolmeakymmentä olen oppinut näkemään, että on sitä tässä maailmassa\nmuutakin kuin vain \"hakkaa päälle\"-tekemistä, ja että tämä maailma\nja elämä on kaikesta sekamelskastaan huolimatta niin ihana keksintö,\nettä tekisi mieli ottaa jumala syliinsä ja paiskata oikein tuntuva\nmuisku hänen kummallekin poskelleen ja sanoa: Se oli sentään se viisain\ntemppu, minkä sinä teit, kun maailman loit! Ja sitten olet sinä, Aatu.\nMerkillinen sinäkin olet, vaikka ei sitä näin ensi hetkessä uskoisi,\nkun sinä olet vielä niin tuiki nuoren näköinen. Jos minulla järki\nkulkee noin niinkuin kivikuorma, niin sinulla se menee oikein tulista\nvauhtia kuin alamäkeä ajettaessa, ei tarvitse muuta kuin pitelee\nohjaksista kiinni, ettei pääse kaatumaan. Ja sitten on tuo kaikkien\nvirkojen ihana yhteenveto, tuo mies, jota en tiedä, millä nimellä\nkutsuisinkaan. Hän sanoo tehneensä liiton järjen kanssa. Mutta minä\nluulen, että sen liiton laita on vähän niin ja näin. Se on samaa kuin\nvarkaan liitto toisen varkaan kanssa. Hän on ottanut kaiken vaan niin\npäin, että se olisi hänen puolellaan. Jos niin olisi maailmassa, niin,\narmias taivas, kuinka ikävää se olisi. Minä tahdon olla toisinaan\nväärässäkin, jotta saan korjata, mitä olen rikkonut. Ja kun ei aina\nole oikeassa, niin tulee niin paljon ajatelleeksi ja silloin huomaa,\nkuinka paljon toisilta saa yhtä ja toista hyvää. Minä olen varma, että\ntuo mies ei ymmärrä muuta saamista kuin sen, joka tulee selkäsaunan\nmuodossa.\n\n-- Lopettakaa nyt jo, sanoi haavuri nauraen, muuten menette aivan\nsekaisin.\n\n-- Ei kuunnella mitä se mies tyhmyydessään sanoo, lausui Arvid\nBritalle. Me olemme päässeet kerimään hyvää kerää, jatkakaamme työtä,\nme yhdessä.\n\nArvid nousi ylös ja levitti kätensä kuin painiin menossa.\n\n-- Jumal'avita kuitenkin, huusi hän, kuinka elämä on ihana keksintö!\nMinä rakastan sitä aivan kuin mies rakastaa naista, ja minä tahtoisin,\nettä koko elämä olisi tuossa minun edessäni, tuossa noin, ja minä\nnostaisin sen korkealle käsivarsillani. Minun on nyt niin ihmeen ihana\nolla, aivan kuin olisin paratiisin niityllä ja leikkisin armaani kanssa\nsiellä. Minä en tiedä, missä hän nyt vaeltaa tällä hetkellä, mutta\nsamapa se, kerran hän tulee minun luokseni, tulee aivan varmaan, tulee\nkuin aamu yössä odottavalle, ja minä olen silloin niin onnellinen, että\nluulisin koko maailman omistavani. Minun täytyy nyt saada tehdä jotain,\nmuuten en kestä koossa!\n\nHän meni äkkiä Britan luo ja sieppasi hänet syliinsä ja nosti hänet\nkäsivarsillaan korkealle kohden kattoa.\n\n-- Kai silläkin on jokin tarkoitus, että sinäkin olet tullut tänne!\nsanoi hän.\n\nÄkkiä hän laski Britan alemmaksi ja suuteli häntä oikein rehellisesti\nkeskelle suuta. Sen tehtyään hän laski hänet permannolle.\n\nKuten pyörtyvä seisoi Brita nojaten pöytään. Veret soivat hänessä ja\nhän hengitti vaivoin. Hän tarttui vaistomaisesti maljaan, jonka Arvid\nhänelle ojensi.\n\n-- Juo, poika, juo! huusi Arvid. Yksi kerta sitä eletään, mutta se\ntehdäänkin sitten niin, että siitä vielä haudan toisellakin puolella\nriittää juttuamista. Juo!\n\nJa Brita nosti maljan huulilleen ja tyhjensi sen.\n\nHaavuri oli katsellut molempia nuoria, ja hänen mielensä oli ihmeen\nvaloisa. Ja hän ylisteli omaa itseään, joka kaiken tämän oli muka\ntoimeenpannut.\n\nMutta Arvid aukaisi oven kesäiseen yöhön, ja leppoisa ilma tunkeutui\ntupaan. Ja sitten Arvid muistamatta ketään tuvassa-olijaa vähitellen\nsiirtyi kynnykseltä pihalle ja siitä läksi kulkemaan Päijänteen\nrantaa kohden. Ja illan lempeä tuuli leikki hänen tukassaan. Ja kun\nhän rantaan oli tullut ja hetkisen katsellut suvisessa yössä nukkuvaa\nvettä, hän otti kiven ja alkoi heitellä voileipiä pitkin veden pintaa.\nJa kivi hyppeli kalvossa, loikkasi ensin pitkän hypyn, teki sitten\nlyhemmän hypyn ja seuraavan vieläkin lyhemmän, kunnes se lopulta\nsätkähteli kalvon pinnalla ja sitten upposi, ja sarja vesirenkaita\nvärähteli tyynessä veden kalvossa. Silloin mies heitti vaatteet yltään\nja seisoi hetkisen rannalla paratiisillisessa kauneudessaan, nuorena,\nnotkeana ja voimakkaana kuin muinaisajan jumala, joka on astunut maan\npäälle. Sitten hän heittäytyi veteen ja ui kauas ulapalle.\n\nKun hän hetkisen kuluttua tukka märkänä palasi tupaan, niin hän meni\npöydän ääreen ja sanoi toisille, jotka siinä olivat ääneti istuneet:\n\n-- Nyt me juomme! Minun naiseni ei ole täällä, mutta onhan ainakin\njuomaa, jonka ääressä häntä voi muistella.\n\n\n\n\nIX\n\n\nJo oli osa yötäkin kulunut, kun nämä kolme päättivät mennä levolle.\n\nHaavuri oli aivan tunnottomana ja kuorsasi, hänhän oli runsaasti saanut\nmaljaa kallistaa, kun hän oli täytynyt juoda kaikki sekin, mikä Britan\nmaljassa oli ollut. Siihen he jättivät hänet nukkumaan pöydän nojaan.\n\nHuoneessa oli leveä vuode, jossa Arvid nukkui. Hän sanoi Britalle:\n\n-- Sinä saat tämän yön nukkua tässä samassa vuoteessa minun kanssani,\nkyllä me sitten huomenna järjestämme sinulle toisen.\n\nBrita oli aivan avuton. Hän ei tietänyt, mitä hän olisi tehnyt, ja nyt\noli hänen auttajansakin, haavuri, vaipunut sikeään uneen. Arvid tarttui\nhänen käsivarteensa ja vei hänet vuoteelle.\n\n-- Mene sinä, joka olet heikompi, tuonne seinän puolelle nukkumaan,\njotta en yöllä potkaise sinua permannolle, sanoi Arvid.\n\nTäysissä pukimissa kiipesi Brita sinne, ja nyt häntä kadutti se, että\nhän oli tähän leikkiin ryhtynyt. Hän ei keksinyt mitään syytä, jonka\nnojalla olisi päässyt pois. Hänen täytyi jäädä, käyköön sitten kuinka\ntahansa.\n\nArvid heitti takin yltään, riisui saappaat jalastaan ja heittäytyi\nhänen viereensä. Pian oli hän vaipunut sikeään uneen, kuului vain hänen\ntasainen hengityksensä.\n\nBrita ei saanut unta silmiin. Hän katsoi pimeään, sillä huoneessa\noli vain yksi ikkuna, joka oli luukuilla suljettava, ja nekin olivat\njääneet kiinni. Valoa ei tullut mistään. Tuossa makasi hänen vieressään\nhänen oma miehensä, joka hänet oli luotaan karkoittanut, ja kuitenkin\ntietämättään rakasti juuri häntä. Britan teki mieli herättää hänet ja\nsanoa:\n\n-- Ota minut, sillä minähän olen sinun vaimosi ja minä rakastan sinua!\n\nHän kosketti jo nukkuvaan, mutta tämä ei herännyt, liikahteli vain\nunessaan.\n\nSilloin Brita nousi vuoteeltaan, avasi oven ja hiipi kesäiseen yöhön.\n\nMikä pyhä hiljaisuus täytti koko luonnon! Hän asteli haan veräjälle ja\nvihelsi. Silloin tuli viidakosta hänen hevosensa. Brita taputti sen\nkaulaa ja puheli sille:\n\n-- Lähdemmekö pois kotiin, Rusko, lähdemmekö, vai jäämmekö tänne? Minä\nlähtisin niin mielelläni, mutta en voi, sillä minä rakastan tuota\nmiestä liian paljon. Ilmaisenko hänelle itseni, ilmaisenko? Mutta ensin\ntäytyy tuon toisen naisen lähteä talosta pois. Hänen täytyy itse tuo\nnainen ajaa, minä en sitä tee. Hänhän on herra talossa. Sinä olet niin\nuskollisesti minua palvellut, Rusko, ja olet minusta pitänyt ja minulle\ntottelevainen ollut, vaikka minä niin usein olen sinua lyönytkin. Sinä\nkai ymmärrät, että minä olisin valmis ottamaan millaisen kohtelun\ntahansa osakseni, kun hän sen minulle antaisi. Sano, Rusko, sano, mitä\nminun tulee tehdä? Jos minä itseni hänelle ilmaisen, niin olen myöskin\nsamalla kokonaan hänen vallassaan. Jos minä vielä piilottelen, niin voi\nhän muuttua sellaiseksi, että minun onneni on suurempi kuin mitä se nyt\nvoisi olla. Minä tiedän, että minun tulisi odottaa, mutta etkö sinä\ntahtoisi, että minun poikani jo tulisi ja leikkisi sinun harjassasi.\nKun minä häntä sylissäni pitäisin, niin leikkisi hän kuin minä nyt\nleikin. Sano, Rusko, mitä minun tulee tehdä?\n\nHevonen hyväili päällään Britan olkapäätä.\n\n-- Minä luulen, että odotan. Ja minä otan hänestä pois kaiken ruman ja\nhuonon, sillä minun tulevan poikani isä ei saa olla muuta kuin sankari.\nEikö niin, Rusko, eihän saa olla?...\n\nKepein mielin läksi Brita astelemaan tupaa kohden. Nyt hän tiesi niin\nvarmasti, että hän rakasti tuota suurta elämänhaluista miestä, joka\ntuolla sisällä nukkui. Mutta hän tiesi myöskin, että tämä mies oli\nvielä niin perin höyläämätön ja että hän, Brita, yksin osasi hänet\nmuuttaa.\n\n-- Sanotaan, että veitsi hioo veitsen ja mies miehen, ajatteli hän. Kun\ntässä ei ole ketään toista miestä, niin täytyy minun tuota kovasimen\nvirkaa hoitaa. Ja varo, sinä lujateräksinen kalpa siellä sisällä! Nyt\nsinua aletaan hioa, ja se koskee sinuun kovasti, sillä etpä ole vielä\nterotettavana ollutkaan, olet vain iskenyt omalla voimallasi. Mutta\nenemmän sinun täytyy voida, paljon enemmän.\n\nHän palasi tupaan ja katseli auki jättämänsä oven kautta tulevassa\nvalossa miestä, joka makasi selällään vuoteella. Hän siirsi hänen\npäätään hiukan mukavampaan asentoon, siirsi hellästi ja hiljaa.\n\nArvid havahtui, katsoi ensin kauan pitkään häneen ikäänkuin\ntunnustellen, kuka hän oli.\n\n-- Kah, sinäkö se oletkin. Minä näin juuri niin ihmeen ihanaa unta.\nKoetetaan ottaa unen päästä taas kiinni. Mitä siinä seisot, tule\nvuoteelle nukkumaan. Anna oven olla auki, niin tulee ilmaa sisään.\n\nJa Brita kapusi Arvidin viereen hänen ylitseen ja pian vaipui hän\nsyvään uneen, pää leväten Arvidin käsivarrella.\n\nAamuaurinko kurkisti sisään ovesta.\n\nPääskynen, jolla oli pesänsä räystään alla, näki oven olevan auki,\nlensi kynnykselle ja katseli kauan pää kallellaan sisään, lensi\nsitten taas pois, kaarteli aamutaivaalla, jolta juuri tuuli lakaisi\nhienoja pilvenhattaroita pois, jotta auringolla olisi enemmän tilaa,\npaistaessaan Rapalan talon yli, missä kaksi ihmislasta nukkui valmiina\nodottamaan sitä hetkeä, jolloin he saisivat onnen kokonaan omakseen.\n\n\n\n\nX\n\n\nAamulla heti herättyään Arvid huusi:\n\n-- Nyt, miehet, panemme saunan lämpiämään ja kylvemme kaikki eilen\nsaadut höyryt pois pääknupistamme. Sellaisen illan jälkeen ei mikään\nole sen terveellisempää kuin sauna. Sen jälkeen on ihminen taas kuin\nuudesti syntynyt.\n\nSen kun Brita kuuli, niin tuli hänelle hätä käteen. Millä ihmeen\nkeinolla hän voisi pettää Arvidin! Jos hän kieltäytyisi menemästä\nsaunaan, niin siitäpä vasta syntyisi epäluuloja, ja kaikki voisi olla\npilalla.\n\nKun Arvid meni vanhalle Leenalle, kartanon emäntäpiialle sanomaan, että\nsauna oli pantava lämpiämään, alkoi Brita neuvotella haavurin kanssa.\n\n-- Kuulithan, mitä hän sanoi? Meidän täytyy mennä saunaan!\n\n-- Kyllä minä sen kuulin, vastasi haavuri. Ja tarpeen se onkin, sillä\nonpa päässäni sellainen metakka, että aivan olen hulluksi tulla. Sitä\njuomaa taisi mennä kurkustani liian paljon alas. Me menemme saunaan ja\nsillä hyvä!\n\n-- Niin, mutta enhän minä voi tulla teidän kanssanne sinne!\n\n-- Miksette?\n\n-- Sittenhän on heti loppunut koko salaisuus. Haavuri katsoi Britaan ja\nnauroi:\n\n-- Sellaista se on, kun pitää ilveitä. Ei mikään ole sen vaikeampaa\nkuin valheen pitäminen sellaisena, ettei se pääse ilmi. Valhe on kuin\npiimää, jota on kourassa kannettava.\n\n-- Sinun täytyy keksiä jokin keino, sanoi Brita.\n\n-- No, en minä ennenkään ole joutunut pulaan, en paljon pahemmissakaan\ntapauksissa. Vasta nyt pantiin sauna lämmitä, ja siihen on vielä\nrunsaasti aikaa ennenkuin sinne on mentävä. Minä menen katselemaan\npaikkoja, niin kyllä minä keinotkin keksin.\n\nHaavuri käveli kartanolla ja mietiskeli.\n\n-- Kyllä se setään on merkillinen järjestys, että kun juoman kurkustaan\nalas juoksuttaa, niin se tiesi mitä teitä nousee sinne yläkammariin\nja pitää siellä lopulta sellaista jumalatonta mellakkaa, että luulisi\nsiellä menninkäisten oikein suurena laumana raapivan pääkoppaa\nsisältäpäin. Kyllä ihminen piankin heittäisi kaikki juomat hornan\ntuuttiin, jos olisi meille annettu humala ja päänkolotus yhtaikaa.\nMutta kun se toinen ensiksi tulee sellaisena ihanana kepeytenä vereen,\nniin ei muistakaan, että se toinen tulee sitten sellaisena pelottavana\nkolotuksena. Mutta tässä minä kuljen ja mietiskelen omia asioitani,\nvaikka minun on pidettävä huolta toisten elämästä ja rauhasta. En minä\nsitä herraani millään muulla keinolla pidätä saunasta poissa kuin\nantamalla hänelle sellaista työtä, että hän juoksee pitkin mäkiä ja\nteitä kuin rattaat olisivat alla.\n\nLeenan ilmoitettua, että sauna oli jo valmiina, oli tuumakin kypsynyt\nhaavurin mielessä. Kun Arvid ja Brita jo astelivat saunaa kohden,\nniin vehkeili haavuri jotain tallin tienoilla. Äkkiä nähtiin nuoren\norivarsan sieltä karkaavan ja juoksevan huimaavaa vauhtia pitkin\npihamaata. Arvid kääntyi ja näki sen.\n\n-- Mikä sen varsan sieltä tallista nyt on päästänyt irti? huusi hän. Se\non otettava kiinni!\n\nJa hän läksi juoksemaan sen jälestä.\n\nSillä aikaa Brita meni saunaan, ja kun Arvid vihdoin hengästyneenä\nsinne tuli, niin oli Brita jo kylpenyt ja pukeutunut.\n\nArvid sen nähdessään ei sanonut muuta kuin:\n\n-- Pianhan sinä sen toimituksen suorititkin. Elä nyt kuitenkaan mene\npois, sillä voithan istua täällä saunassa ja katsella, kuinka sitä\noikein mies löylyä ottaa.\n\nBrita ei keksinyt mitään keinoa, millä hän olisi Arvidin epäluuloa\nherättämättä päässyt pois, ja niin hän sai jäädä saunaan ja katsella,\nmiten Arvid riisui yltään ja kiipesi lauteille, josta hän piankin huusi:\n\n-- Annahan nyt tulla löylyä oikein runsaasti, jotta syntinen ruumis\nsen tuntee ja saa esimakua siitä, minne se kerran on joutuva, ellei\nparannusta tee.\n\nJa Brita otti kousan ja heitti sillä vettä kuumille kiukaan kiville,\njotta vesi hulmahti höyrypilvenä korkealle. Yhä lisää huusi Arvid\nlöylyä, ja yhä tulisemmaksi tuli sauna ja kiukaan kivet kiukkuisina\npihisivät kuin suuri lauma sylkeviä kissoja olisi siellä ollut.\n\nKun Arvid lopulta kapusi alas lauteilta ja heilutti kädessään vastaa,\njosta kaikki lehdet olivat latvoilta lähteneet, miehen sillä piestessä\nruumistaan, niin hän huusi:\n\n-- Näin sitä pitää olla, silloin ihminen tuntee olevansa taas yhtä\nkepeä ja ketterä kuin silloin kun hän tähän maailmaan tuli.\n\nHän avasi oven ulos ja siinä ulkoa tulevassa valossa hän ruumistaan\nvedellä huuhteli.\n\n-- Kyllä sauna on sentään pyhä paikka, sen minä uskallan sanoa,\nvakuutti hän. En minä suustani suinkaan mikään erittäin siivo ole,\nmutta saunassa minä en sanoisi yhtä kirosanaa, sen minä tiedän. Minun\nisävainajani oli niin ankara, että hän ei sallinut haastettavan\nsanaakaan saunassa, vaan oli jokaisen istuttava siellä hiljaa kuin\nkirkon penkissä. En minä sellainen sentään ole, sillä kyllä minä täällä\npuhun, mutta siivosti ja säädyllisesti, kuten te kaikki huomaatte.\n\nHän katseli omaa komeata ruumistaan joka puolelta.\n\n-- Kyllä sen kaikesta huomaa, että se syntinen ruumis tarvitsee tilaa\nvoimalle. Ei se mahdukaan mihinkään vähään alaan. On sitä minussakin\nraajoja ja lihaksia niin, että niitä ei ennätä laskeakaan kaikkia.\nMutta tarkoitus niilläkin on jokaisella, oma tarkoituksensa ja\ntehtävänsä, joita ei ihminen näin omalla pienellä järjellään ymmärrä.\nJa vaikka luulisi, että kaikkihan me olemme yhtäläisiä, niin kyllä sen\nsaunassa huomaa, ettei asia niin ole. Ja kun ajattelee naista, kuinka\nsekin on kummallisesti kokoonpantu ja koreana kuin kukkainen on miehen\nrinnalla, niin täytyy sanoa ja tunnustaa, että on sillä jumalallakin\nollut päänvaivaa ja miettimistä, ennenkuin senkin sai valmiiksi.\n\nHän katsahti Britaan ja sanoi:\n\n-- Sinä poika olet niin hiljaa ja hissuksiin, että luulisi sinun olevan\ntäällä häpeissäsi. Eihän sitä hävetä tarvitse, kun näkee alastoman\nmiehen. Toista se olisi, jos näkisi alastoman naisen. Vaikka minä olen\ntällainen romuluinen mies ja olen naisten kanssa niin jumalattoman paha\nsuustani, niin saunassa minä olen aina niin ujo, että oikein itseänikin\nkiukuttaa. Jos tässä nyt olisi nainen, niin kuinkahan minäkin kulkisin\npitkin nurkkia ja koettaisin, millä tavoin voin alastomuuttani peittää.\nEhkä se on niitä syntymäpaikan tunteita, sillä minulle uskoteltiin\nlapsena, että minut oli löydetty saunan lavon alta, ja minä uskoin\ntietysti vahvasti siihen, kunnes sitten myöhemmin huomasin, miten sekin\nihmeellinen asia on maailmaan järjestetty.\n\nBrita pääsi pakenemaan saunasta herättämättä mitään huomiota, ja vasta\nsitten, kun hän oli ovesta kadonnut, laskeutui haavuri lauteilta alas.\n\n-- Kauan sinä siellä kuumassa kestitkin, sanoi Arvid.\n\n-- Täytyi kestää, vastasi haavuri.\n\nHän mietti itsekseen, mihin kaikkeen hän vielä olikaan joutuva tässä\ntalossa niin kauan kun Brita käytti miehen pukua. Nyt hän jo oli saanut\njuoda enemmän, kuin mitä hänen nahkansa sisältäpäin sieti, ja sitten\nhän oli saanut ottaa löylyä enemmän, kuin mitä hänen nahkansa ulkoapäin\nkesti.\n\nMutta kun he olivat kylpeneet ja olivat taas pukimissaan, niin menivät\nhe kaikin kolmisin mäen töyrylle, aivan Päijänteen rannalle istumaan,\nja siinä he katselivat, miten kalat leikkivät veden kalvossa. Arvid\nmakasi selällään ruohikossa ja huitoi kädellään tuon tuostakin pois\nhyttysiä, jotka tuppautuivat hänen kasvoilleen.\n\n-- Mikähän tarve oli noitakin eläimiä maailmaan tuoda? sanoi Arvid. Ja\nminkähän tähden nekin muutamia rakastavat enemmän kuin toisia?\n\n-- Ettekö kuule, mitä tuollainen oikein suuri ja vanha hyttynen sanoo,\nkun se tulee teidän lähellenne? sanoi haavuri. Se huutaa: eno, eno,\neno, eno, eno, saanko ma olla yöt'! Kun sitä suuttuneena huitaisette\nmenemään, niin huutaa se heti: roisto, roisto, roisto, roisto! Minäpä\ntiedän, miten tuo joukko on maailmaan tullut. Kun Jumala oli maailman\nsaanut niin valmiiksi, ettei ollut muuta enää jälellä kuin hiukan\nsaumojen silittämistä, niin sanoi Paholainen hänelle: Osaisin minäkin\nluoda, jos saisin vain pienen alan aivan omaa maata. Jumala antoi\nsilloin hänelle pienen tilkun maata, niin suuren, että siihen seiväs\nmahtui pystyssä seisomaan, ja sanoi: Tuossa on sinulle, luo nyt, jos\nosaat! Paholainen sylki silloin seipäällä maahan tehtyyn reikään, ja\nsiitä alkoi tulla ulos tavaton parvi kaikenlaista hyttystä ja paarmaa,\npörriäistä, sittiäistä ja mäkäräistä. Ilma oli jo aivan sakeana niistä.\nSilloin meni eräs hyttynen Pietarin pitkälle nenälle ja alkoi siinä\n\"enoansa\" huutaa. Pietari suuttui niin, ettei tietänyt kummalla jalalla\nolisi seisonut, ja hän sieppasi kekäleen nuotiosta, jolla hän juuri\nparaillaan muikkuja keitti ropeessa, ja pisti sen kekäleen siihen\nreikään, mistä hyttyset olivat tulleet. Ja siksi ne vielä tänäkin\npäivänä pelkäävät sauhua, ja siksi ne aina Pietarin päivän aikaan\nalkavat kadota ihmisten ilmoilta.\n\nHe lojuivat kauan viheriällä niityllä ja katselivat kohden sinistä\ntaivaan lakea. Aivan heidän läheltään nousi ilmaan leivonen, lensi\nkorkealle, ja sitten tullessaan alas sieltä taivaan ihmeellisestä\nsinipalatsista alkoi se laulaa.\n\n-- Miksikähän tuo lintu laulaa vasta sitten, kun se tuolta alas tulee?\nsanoi Arvid.\n\n-- Eivät kaikki leivoset siten tee, vastasi Brita. Minun kotini\ntienoilla asusti monta suvea leivonen, jonka ääni oli niin ihmeellisen\nsuloinen, että sitä kuullessa sydän rinnassa suli. Se lauloi puun\nlatvassa ja siitä se nousi pyhässä ilossa korkealle ilmaan. Mutta kun\nse sinne oli tullut, niin vaiti laskeutui se alas. Ja minä ajattelin\nsilloin, että sellainen kuin tuo lintu on ihminen. Toinen laulaa\nvasta silloin kun hän on onnen saavuttanut, toinen silloin kun hän\nlentää onneansa kohden, ja kun hän sen on saavuttanut, niin onpa hänen\nsielussaan niin suuri ja juhlallinen riemu, että hän ei enää mitään\nsanoja löydä ilmaistakseen tunteensa.\n\nBritan puhuessa oli Arvid kohottautunut ryntäilleen ja hohtavin silmin\nkatseli vieressään olevaa poikaa.\n\n-- Mistä sinä tuon kaiken olet oppinut? sanoi hän. Kuinka sinä osaat\nnoin ajatella?\n\n-- Siksi, että minä olen ollut aina onnellinen, ja siksi, että minä\naina olen keskellä luontoa kuten kotonani. Minä rakastan luontoa\nenemmän kuin ihmisiä. Tai oikeammin sanoen, minä rakastan ihmisiä\nsiksi, että minä ymmärrän niin hyvin luontoa.\n\n-- Mutta kuinka sinä sitten tulet sellaisen miehen luo kuin minä olen?\nEtkö sinä näe, että minä, tällainen jörö ja raaka mies, en ole sinulle\nsopiva seura?\n\nBrita naurahti, katsoi Arvidiin ja sanoi:\n\n-- Oletko sinä niin varma siitä, että olet sellainen kuin mitä itse\nluulet?\n\n-- Mitä, herran nimessä, minä sitten olisin? En kai minä mikään\nlintukaan ole? Totta kai minä olen se, mikä olen omasta mielestäni!\n\nKeskustelun katkaisi haavuri, joka alkoi selittää:\n\n-- Ei kukaan ole sitä, miksi hän itseään luulee. Jos niin olisi asian\nlaita, niin olisinhan minä silloin jotain kerrassaan ihmeellistä ja\nkummallista, sellainen olento, ettei jumalakaan omaa käsityötään\ntuntisi. Kai se niin on kuin tämä nuori mies sanoo, jolle on annettu\nsellainen ajatuksen juoksu, että oikein päätä huimaisee sitä\najatellessa.\n\n-- Elä siinä viisastele, huusi Arvid, vaan anna meidän tässä puhua\nasioista vakavasti. Kuulehan, poika, minä olen aina toivonut, että\nminun elämääni tulisi sellainen, joka pitäisi hiukan holttia minun\nsuhteeni, joka istuen minun elämäni kelkassa jalallaan haraisi, jotta\nkelkka mäessä menisi oikeaan suuntaan eikä vikuroisi sinne ja tänne ja\nlopulta kaatuisi hankeen. Tuollaista minä olen toivonut. Kun sinä nyt\nolet tullut tänne, niin etkö voisi sinä ottaa tuota tointa vastaan?\nJos minä vikuroin, enkä aina tee niinkuin sinä oikeaksi katsot, niin\nanna vain minulle oikein tuntuvasti sanasaunaa, niin kyllä minä taas\ntottelen. Minä olen ajatellessani ja oikein perinpohjin punnitessani\ntullut siihen huomioon, että on niitä minua tyhmempiäkin maailmassa, ja\nettä kyllä minusta kalu tulee, kun minua vain oikeassa kurissa pitää.\nOppiihan se hevonenkin kahdella jalalla kävelemään, kun sitä vain\noikein hyvästi piiskalla komentaa. Eiköhän silloin ihminen opi tästä\nhengen konttaamisesta toisen avulla vihdoin kävelemäänkin.\n\n-- Herra, herra, huusi haavuri, aivanhan te puhutte ihmeellisiä\nasioita! Kuinka tämä tällainen on mahdollista?\n\n-- En minä mielestäni mitään ihmeellisiä asioita puhu, vastasi Arvid.\nMinä olen vain alkanut ajatella, ja minä sanon kaiken mitä ajattelen.\nSe on kai samanlaista kuin lukemisenkin oppiminen. Ensin ihminen tavaa\nääneen ja sitten vasta, kun hän on lukutaidon itselleen hankkinut, hän\nosaa lukea hiljaa. Niin minäkin nyt, kun ajatuksia tavailen, kaiken\npuhun ääneen. Sinä, poika, et taida uskoa, että minä totta tarkoitan?\nMutta sittenhän näät, kun kerran minulta jotain vaadit, että minä teen\nmitä sinä käsket.\n\n-- Koetetaanhan sitten heti tällä hetkellä, sanoi Brita, pitääkö miehen\nsana paikkansa. Mene ja aja tuo Hankku pois talosta!\n\n-- No, jollei siinä muuta sen vaikeampaa ole, huusi nauraen Arvid, niin\nsano yksintein, millä tavoin minä hänet ajan. Pitääkö minun roikottaa\nhäntä tukasta pitkin maantietä, vai tahdotko, että minä panen hänet\nnurinkurin hevosen selkään istumaan? Vai onko minun saatettava hänet\npois, kuin olisi hän suurisukuinen rouva, joka on luokseni tullut minua\nkäynnillään kunnioittamaan? Kyllä minä teen aivan niin kuin sinä sen\nmääräät. En vääjää siitä niin hiukkaakaan.\n\nNauraen vastasi Brita:\n\n-- Saata hänet kaikella kunnialla talosta pois, nainenhan hänkin on.\n\n-- Onko se naisen arvo sitten jotain niin ihmeellistä ja\neriskummallista? Ethän toki vaadi, että minun tulisi antaa hänelle sama\nkunnia kuin tulevalle vaimolleni?\n\n-- Kyllä minä tiedän, ettei mies kauneimmin kunnioita vaimoaan, vastasi\nBrita. Mutta kunnioita häntä niinkuin äitiäsi tai sisartasi.\n\n-- Et sinä voi totta tarkoittaa tuolla kaikella, sanoi Arvid. Sinä\nsanot tuon kaiken vain sen vuoksi, että saisit minut kurisi alaiseksi.\n\n-- Mutta siihenhän sinä olet tahtonut tullakin.\n\n-- Olen kyllä, mutta on kai silläkin sentään jokin raja?\n\n-- On kyllä, mutta minä kai sen määrään, etkä sinä. Mutta ellet tahdo,\nniin ei puhuta sitten enää sen enempää koko asiasta.\n\n-- Nyt siitä puhutaankin, sanoi Arvid. Kyllä minä teen sen, minkä sinä\nkäsket, mutta minun täytyy ensin saada edes purkaa sisuani. Sinähän\nvaadit minulta niin tavattomia asioita, että aivan hirvittää niitä\najatellessa. En minä ennen ole kuullut miehen vaativan mokomaa kohtelua\nnaiselle.\n\n-- Mutta minä vaadin nyt. Ja jos sanassasi pysyt...\n\n-- Siinä minä pysyn aina!\n\n-- Niin teet juuri niin kuin minä käsken.\n\n-- Jos sinä asian otat siltä kannalta, niin sitten minä menen ja teen\njuuri niin kuin käsket. Tuletko katsomaan, kuinka se toimitus tapahtuu?\n\n-- En tule. Mene sinä vain yksinäsi. Mutta muista, että ainoatakaan\npahaa sanaa et saa hänelle sanoa.\n\nArvid nousi ja meni taloa kohden. Vähän matkaa astuttuaan hän palasi\ntaas Britan luo ja sanoi:\n\n-- Onko tämä nyt oikein totta, vai mitä sinä tällä kaikella aiot?\n\n-- Totta se on, mene nyt vain!\n\n-- Mennään sitten!\n\nJa Arvid läksi taloon tekemään lopputiliä Hankun kanssa.\n\nJäätyään kahden kesken Britan kanssa sanoi haavuri:\n\n-- Minä en koskaan tule ymmärtämään naista, sen minä huomaan.\nMinkä tähden te oikeastaan tuolla tavoin häntä kuritatte? Ei\nmetsästyskoiraakaan sen pahemmin voi pidellä.\n\n-- Minkäkö tähden, kysyt sinä? Minulla on maailman paras mies omanani\nja minä tahdon, että sen muutkin huomaisivat.\n\nArvid meni tupaan, jossa Hankku siivoili edellisen illan juominkien\naikaansaamia vaurioita. Arvid teki ovella niin kauniin kumarruksen kuin\nsuinkin osasi ja sanoi hämmästyneelle Hankulle:\n\n-- Minulla olisi neitsyt Johannalle hiukan puhuttavaa.\n\n-- Herra puhuu vain, kyllä minä kuuntelen, sanoi Hankku.\n\n-- Minä olen tässä asioita punninnut ja silloin olen punninnut\nHankkuakin ja huomannut, että Johannan olo on täällä sellainen, että\nminulla ei ole mitään sitä vastaan, että siitä tulee loppu.\n\n-- Loppuko?\n\n-- Niin, aivan täydellinen loppu muodossa tai toisessa. Minä olen\ntämän asian tahtonut sanoa neitsyelle niin kohteliaassa muodossa kuin\nsuinkin, sillä kyllä minä kohteliaskin osaan olla, kun oikein tahdon.\n\n-- Ei herran tarvitse suotta ottaa päällensä sellaista rasitusta, kyllä\nminä ymmärrän sitäkin kieltä, mikä herralle on tavallista ja tutumpaa.\n\n-- Mutta minä olen nyt päättänyt puhua tällä tavoin, ja sen vuoksi on\nparasta, että Johanna kuuntelee tätä eikä odota muuta. Kuten minä siis\nsanoin, on tästä talosta lähdettävä mitä kiireimmin ja mitä tulisinta\nvauhtia.\n\n-- Enhän minä tahdo lähteä.\n\n-- Hä?\n\n-- Niin, ei minulla nyt ole mitään kiirettä pois.\n\n-- Mutta jollen minä maksa mitään.\n\n-- Kyllä minä sittenkin jään.\n\n-- Mutta eihän sinulla ole täällä mitään tekemistä enää minun kanssani,\nsanoi Arvid, joka alkoi kiukustua.\n\n-- En minä enää herraa ajattelekaan. On täällä muitakin miehiä.\n\n-- Keitä?\n\n-- Se uusi herra, joka tuli eilen tänne. Minä tiedän, että herra on\nollut minulle vihainen, kun minä olen noin silmät pyöreinä katsellut\nteihin ja ollut rakastunut. Kaikeksi onneksi meille molemmille on\nsiitä nyt tullut loppu. Minä rakastun aina ja sukkelaan, se käy kuin\nsyöstävän heittäminen kangaspuissa.\n\n-- Minusta on se ja se sama, rakastaako Johanna minua tai ketä tahansa,\nmutta täältä on mentävä pois. Minä olen luvannut olla kohtelias ja\nJohannan on otettava varteen, mitä se sellainen minulle maksaa. Minä\npidän sen, minkä kerran olen luvannut, mutta mitä minun mieleni tekee,\nse on toinen asia. Minä tahtoisin oikeastaan potkaista Johannaa sinne\nselän loppuun, jotta meno olisi sitä tuimempi. Mutta minä olen luvannut\nolla kohtelias, ja sen vuoksi minä sanon, että, jollei tästä tule\nlähtöä, niin minä näytän selvemmin, missä tämän talon ovi ja veräjä\novat.\n\nHankku katseli miestä, joka hänen edessään kiukkuaan pidellen seisoi,\nja sanoi:\n\n-- Kun meillä kahdella ei ole mitään toisillemme enää sanottavaa,\nniin mitä me sitten puhumme? Minä olen päättänyt jäädä, enkä lähde\ntästä talosta pois muuten kuin jos emäntä tulee taloon. Katsokaahan,\njärjestys minullakin on asioissani, ja minun mielestäni ei minulla ole\nmitään tekemistä täällä enää sen jälkeen, kun emäntä on tullut.\n\n-- En suinkaan minä tänne sen vuoksi roikota rouvaani, että saisin\nHankun menemään! Se olisi kuitenkin liian paljo vaadittu, huusi Arvid,\njoka huomasi, miten vaikeata hänen oli tyynesti puhella tämän naisen\nkanssa.\n\n-- Minä olen sanonut, mitä olen sanonut, ja sillä hyvä. Minä tahdon\nolla siellä, missä minun sydämeni aivoitus on, ja minä jään tänne!\n\n-- Luuletko sinä, senkin raato, että tuo mies sinua rakastaa!\n\n-- Ei sitä tiedä koskaan, mikä tulee, kun siksi tulee!\n\nArvid seisoi Hankun edessä voimatta sanoa sanaakaan, sitten hän äkkiä\nkääntyi ja meni pois.\n\nKun hän tuli toisten luo järven rannalle, niin oli hän perin synkän\nnäköinen.\n\n-- No, lähteekö neitsykäinen? kysyi haavuri.\n\n-- Minä olen koettanut vaikka mitä keinoa, tietysti kohteliasta keinoa,\nvastasi Arvid, mutta mitä minä sille mahdan, että se on rakastunut\ntuohon poikaseen ja sanoo hänen tähtensä jäävänsä tänne.\n\nHaavuri ja Brita alkoivat nauraa niin, että Arvid lopulta kiukkuisena\närjäisi:\n\n-- Elkää siinä tyhjiä hohottako kuin järjenvaivaiset! Ettehän te tiedä,\nmikä kamala hetki minulla on siellä sisällä ollut.\n\n-- Oletteko ehkä mustankipeä? kysyi haavuri.\n\n-- Siihenkö minulla olisi aikaa? sanoi Arvid. Mutta niin se vaan nyt\non, että hän ei sano lähtevänsä pois, ellei tänne tule talon rouva.\n\n-- Sehän on helposti autettu, sanoi haavuri. -- Millä ihmeen keinolla?\n\n-- Me puemme tämän nuoren miehen naiseksi ja sitten me sanomme, että\nhän on talon rouva.\n\n-- Elä puhukaan sellaista, muuten tuo poika suuttuu pahanpäiväiseksi,\nsanoi Arvid. Ja vaikka hän suostuisikin, niin kuka takaa, että tuo\nnainen, jolla on sellainen vainu, että hän kyllä huomaa, kuka on nainen\nja kuka mies, vaikka käärön sisään panisi, ei äkkää, että tässä on\npetos ja koiranjuoni tekeillä.\n\n-- Minä takaan, että hän ei huomaa niin mitään, vakuutti haavuri.\n\n-- Vaikka tämä olisikin mahdollista, niin suostuuko tuo nuori mies\nsellaiseen? Hänhän on niin arka miehen arvostaan. Arka minäkin olen\nja vannon, että jos joku minulle sanoisi, että minä olisin sopiva\nkulkemaan naisen vehkeissä, niin ei taitaisi sillä olennolla juuri\npaljon muistoa enää olla siitä, miten sekin päivä on loppunut.\n\n-- Kysykää häneltä itseltään, sanoi haavuri, niin sittenhän näette,\nmitä hän vastaa.\n\nArvid kääntyi Britan puoleen ja sanoi:\n\n-- Sinä tiedät, että minä en tee tätä omasta vapaasta tahdostani, vaan\ntoisen käskystä. Sanohan nyt, mitä tästä tuumasta arvelet? Voitko ottaa\nyllesi naisen laitokset ja mennä niissä vehkeissä tuota vaimo-ihmistä\npelottelemaan?\n\n-- Tahdotko sinä päästä tuosta naisesta? kysyi Brita.\n\n-- Enhän minä toki tuossa naisessa aio kiinni riippua, vaan olen sitä\niloisempi, jota pikemmin hänestä pääsen.\n\n-- Mitä häntä sitten tänne toitkaan?\n\n-- Kukapa sitä voi vastata kaikesta, mitä kiukkupäissään tekee. Minä\ntahdoin saada naisen, jolle voisin naisia haukkua oikein mielin määrin.\nMutta sitten olen tullutkin huomaamaan, että voi sitä miestenkin kanssa\nnaisista puhua ja se helpottaa paremmin.\n\n-- Jos niin on asiat, niin kyllähän minä tahdon parastani koettaa ja\nauttaa sinua tässä tuiki tukalassa tilassa, sanoi Brita.\n\n-- Kyllä sinun uhrautuvaisuutesi toisen hyväksi on niin suuri, että\nminä en voisi sellaista oikeastaan vastaan ottaa. Parasta olisi kai,\nettä minä menisin ja väkivoimalla tuon naisen ajaisin pois Rapalasta.\nJa niin minä teenkin!\n\nSen sanottuaan hän riensi taloa kohden välittämättä vähääkään toisten\nhuudoista. Kun hän pääsi perille, sieppasi hän Hankkua käsikynkästä\nkiinni ja sanoi:\n\n-- Nyt sitä neitsykäiselle tuli äkkinäinen lähtö!\n\nHankku huitoi ja huusi, mutta eihän se auttanut, mentävä oli, kun\nArvid häntä veti mukanaan kartanolle. Sitten sieppasi hän piiskan\nja huitoi sillä. Hankku juoksi parkuen tietä pitkin talosta pois.\nVoitonriemuisena seisoi Arvid kartanolla, kun hän äkkiä näytti\nmuistavan jotain, juoksi taloon ja sitten Hankun jälestä. Tämä,\nnähtyään Arvidin juoksevan häntä kohden, karkasi minkä suinkin alta\npääsi. Arvid harppasi jälestä ja sai hänet vihdoin kiinni ja sanoi:\n\n-- Minä unohdin maksaa sinulle sen, minkä lupasin tuodessani sinut\ntänne. Istu tähän kivelle minun viereeni, niin tehdään tilit selviksi.\n\nJa Arvid laski, kuinka monta päivää Hankku oli ollut talossa, ja maksoi\nhänelle runsaan palkan siitä ajasta.\n\nHankku istui ja katseli kummissaan tätä miestä, jonka järkeä hän jo\nmonasti oli epäillyt, mutta jonka puuttumisesta hän nyt oli aivan\nvarma. Hän otti rahat kouraansa ja läksi kulkemaan eteenpäin. Arvid\npalasi Rapalaan ja sanoi sinne tultuaan kartanolla olevalle haavurille\nja Britalle:\n\n-- Siinä se heiskale nyt meni ja menikin hyvää kyytiä!\n\n-- Sanotko sinä tätä tällaista hienoksi ja kohteliaaksi tavaksi, kuten\nolit minulle luvannut? sanoi Brita.\n\n-- No, kyllä se vielä sillä hienommalla puolella oli, sillä toista\nse on, kun minä alan olla raaka. Minä ajoin tuon naisen pois melkein\nniinkuin sinä käskit.\n\n-- Mutta hyvä mies, sanoi Brita, et suinkaan sinä aina tee niin kuin\nsinua käsketään?\n\n-- Kyllä minä melkein aina niin teen, vastasi Arvid. Se on niin\nturvallista, kun toinen ottaa määräämisvallan, jotta itsellä ei ole\nsiitä mitään huolta.\n\nNauraen palasivat he tupaan ja istuutuivat siellä aterialle, jonka\nLeena oli heille valmistanut.\n\n\n\n\nXI\n\n\nSaman päivän iltana he tuvassa istuivat kaikin kolmisin, ja puhe oli\ntauonnut. Avoimesta ovesta vain tuli kukkien tuoksu ja leuto illan ilma.\n\nKauan katseli Arvid ulos tuvan ovesta, sitten hän kääntyi toisten\npuoleen ja sanoi heille:\n\n-- Kun jumalan luonto on näin kaunis, niin miksikä ihmiset suotta\nkokoovat asuntoihinsa kaikenlaista rihkamaa silmiensä iloksi? He\npanevat pöydilleen komeita maljoja, he ripustavat seinilleen kauniita\nkankaita voi kuitenkin, mitä minä olenkaan saanut nähdä siellä\nSaksanmaalla! Siellä vasta on ollut ihmisillä tavaraa taloissaan niin\nsuuressa määrässä, että eihän siinä uskoisi ihmisen enää nukkuvankaan\npaljaasta varkaitten pelosta. Siellä minä näin seinillä kauniita\ntauluja, joista he maksavat suuria summia. Mitähän hyötyä niistäkin on?\n\n-- Niitä tarvitsevat ne ihmiset, jotka eivät jaksa itse ajatuksissaan\nluoda niitä, vastasi Brita.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Etkö sinä koskaan ole sitten ajatuksissasi luonut kuvia, jotka olet\nnähnyt edessäsi aivan kuin ne olisivat kankaalle maalatut?\n\n-- En totisesti ole, vastasi Arvid. Jos olen jotain ajatellut, niin on\nse vain ollut sellaista kuin, minkähänlaiset olisivat uudet saappaani,\njos ne teettäisin uuden mallin mukaan. Mutta jos sinä olet sellaista\ntehnyt, niin olisipa hauskaa ja opettavaista kuulla, millaisia kuvia\nsinä laadit itsellesi.\n\n-- Ei kai tässä siis muu auta kuin minä näytän sinulle kuvia minun\npalatsistani, sanoi Brita nauraen. Istukaa te molemmat miehet tuohon\npenkille, niin minä avaan ovet saliini!\n\nHän otti miekkansa esiin, veti sen tupestaan ja sanoi:\n\n-- Tällä minä teille sitten näyttelen eri kohtia taideteoksistani.\nMinä kuulin erään vanhan ukon kerran laulavan laulun Jeesuksesta,\nja se painui niin mieleeni, että olen sen aina sen jälkeen pitänyt\nkuvan muodossa siellä. Ja nyt minä teille sen taulun selitän. Minä\nvedän miekallani tähän seinään tällaisen neliskulmaisen ruudun. Se on\ntaulun raja ja sen sisällä on sitten se kuva. Siinä näkee ihmeellisen\nvalkoisen tuvan sisään. Tuvasta ei näy muuta kuin osa permantoa ja\nikkuna ja sen edessä oleva rahi, joka on punertavaa honkaa. Tällä\nrahilla istuu lapsi, se on Jeesus. Hän oli kadonnut ja kun hän oli\neksyksiin kulkenut, niin vei Jumala hänet omaan tupaansa. Siinä nyt\nhän istuu ja katselee ikkunasta ulos odottaen äitiään. Valkoinen on\nhänen pukunsa, ja aurinko, joka ikkunasta paistaa sisään, leikkii\nhänen kultaisessa tukassaan. Aurinko on tullut katsomaan herraansa! Ja\nlapsi katsoo suurilla sinisillä silmillään ulos, katsoo tuonne kauas,\nmissä näette saarista runsaan järven, jonka lahden poukamaa kiertää\nJumalan kartanolle johtava tie. Lapsen kädet ovat hänen helmassaan,\nnäettehän, ja katsokaa hänen pieniä jalkojaan, jotka riippuvat alas\neivätkä ulotu lattialle asti. Ne ovat hiukan sisäänpäin. Kimppu\npunaisia kukkia on lapsen kädessä, ne ovat varmaankin taitetut siitä\norjantappurapensaasta, joka lykkii oksiaan Jumalan tuvan ikkunaan.\nJa lapsi katsoo, katsoo yhä kauemmaksi, ja hänen kasvoillaan leikkii\nihmeellinen onni ja autuus, sillä hän on etäällä, lahden poukamaa\nkiertävällä tiellä nähnyt äitinsä tulevan lapsukaistaan noutamaan.\n\nVaiti kuuntelivat molemmat miehet, Arvid oli laskenut kätensä ristiin\nja tuijotti seinään, ikäänkuin hän todella olisi siinä tuon kaiken\nnähnyt. Huoneessa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin ulkoa\nrastaan laulu, ja miten kesätuuli huojutti hiljaa pihamaan pihlajaa.\n\nMutta Brita siirtyi seinän luota pois ja asettui pöydän ääreen sanoen:\n\n-- Minä olen kuullut, että siellä kaukana ihmiset osaavat kivestä\nlaatia kuvia, jotka ovat aivan ihmisen näköisiä, ja minä olen usein\najatuksissani noudattanut heidän esimerkkiään. En minä ole kysynyt,\nmitä he kuvaavat, minä olen ottanut sen, joka on minun sielussani.\nHeillä kuuluu olevan kiveä, joka on valkoista, minä olen ottanut\nvain meidän harmaata kiveä, sillä enhän minä osaa kuvitella muuta\nkuin sellaista, mikä edessäni on. Ja nyt minä muutan tämän pöydän\ntuollaiseksi kivestä veistetyksi kuvaksi. Katsokaa, mitä siinä on!\nSe on itse Hiisi. Jumala on ollut Hiiden pajassa, jossa tämä takoi\nkahletta, jotta Jeesus pysyisi haudassaan. Silloin otti Jeesus\nhänet ja heitti hänet kallioon. Jota enemmän Hiisi huusi, sitä\nsyvemmälle hän vaipui, ja hän muuttui siinä kiven sisään vaipuessaan\nvähitellen itsekin kiveksi. Katsokaa, kuinka hän ponnistaa ja kuinka\nhänen jäsenensä pingottuvat. Hänen oikea kätensä on vielä vapaa, ja\nsillä hän koettaa ponnistaa itseään vapaaksi. Hänen suunsa on aivan\nammollaan, ja on kuin huuto olisi kuollut siihen. Hänen silmänsä\ntuijottavat päässä, ikäänkuin katsoen jotain kamalaa ja pelottavaa.\nHänen polvensa koukistuvat, ja hän koettaa nousta, mutta se on hänelle\naivan mahdotonta, sillä hänen keskiruumiinsa on jo kiveksi muuttunut\nja vaipunut syvälle kallioon. Se on jo aivan muodoton, siitä ei enää\ntiedä, onko se kiveä vai onko se ruumista. Kuva on pelottava! Mutta\nkuinka kaunis se samalla on! Tulkaa tänne ja katsokaa sitä joka\npuolelta. Ei mikään puoli ole sellainen, että ei siitä löytäisi uusia\nkauneuksia. Sellaista minä näen, näettekö te?\n\n-- Minä näen, minä näen, huusi Arvid. Katsohan kuinka miehen toisessa\nkäsivarressa lihakset paisuvat kovan pinnistyksen edessä. Totisesti, ei\nsen miehen ole siinä helppo olla. Ja näetkö, miten tuolla jo varpaat\nalkavat muuttua kiveksi, ja jota enemmän hän huutaa, sitä syvemmälle\nhän vaipuu!\n\n-- Mutta nyt minä näytän teille jotain oikein hauskaa ja hullunkurista,\nsanoi Brita. Sekin on taulu. Nyt minä vedän tähän seinään oikein\nlaajat ääriviivat, sillä se ei mahdu pieneen alaan. Se on jonkinmoisen\nkiviaitan sisusta. Sen katto on puusta, paksuista hirsistä, mutta\nseinät ovat kalliota. Se on Louhen kiviaitta siellä Pohjolan perillä.\nJa näettekö, mitä siellä tehdään? Louhi on varastanut kuun ja auringon,\nja nyt hänen kolme tytärtään ovat niitä kuuraamassa ja pesemässä,\njotta ne eivät likaantuisi, kun siellä vuoren sisällä ei sade pääse\nniitä puhtaaksi pesemään. Tässä keskellä on kivinen pöytä ja sillä on\naurinko, jota yksi tyttäristä juuri paraillaan pesee. Kova on kuumuus\nja polttava on hohde. Tuolla ylhäällä katon paksut hirret jo alkavat\nhiiltyä, ja hiki tippuu virtanaan pitkin Louhen tyttären rumaa naamaa.\nMutta permannolla istuu toinen tytär, ja hänen edessään on toinen levy,\npyöreä sekin. Se on kuu, joka siinä hohtaa kalpeana. Siinä hän oikein\nhiekalla tätä kirkasta levyä kiillottaa. Mutta kolmas sisar on juuri\ntuomassa vettä korvolla sisarilleen. He ovat kaikki hetkiseksi työssään\npysähtyneet, sillä tuolla nurkassa on ovi ja siitä astuu sisään mies.\nNäettehän, miten valo häntä häikäisee ja miten hän kädellään silmiään\nvarjostaa? Se on Turo, joka auringon ja kuun pelasti. Ja koko taulu ui\nvalossa! Katsokaa, tuolla ylhäällä katossa on auringon helottava hohde,\nkuten elokuun taivaalla, mutta maassa hohtaa kuun sinertävä välke, se\nkimaltelee pienessä vesilammikossa, joka on syntynyt kivilattialle,\nkun pöydältä on valunut vettä. Ja katsokaa, miten tuon kolmannen\nsisaren ruumis saa kummallisen hohteen! Yläruumiin valaisee aurinko\nja alaruumiin kuu. Kirkas on hohde ja kaunis se on, kun näin kuu ja\naurinko kerrankin saavat yhdessä loistaa. Mutta rumia ovat nuo tytöt,\nniin perin rumia. Laihoja ruipeloita ja alasti kun he ovat, niin näkyy\nettei heissä juuri paljonkaan naisen kauneuden merkkejä ole.\n\n-- Jollei sinua, poika, vielä kerran polteta roviolla, sanoi nauraen\nArvid, niin olet sitten kaikille ihmisille loihtinut silmien eteen\nparatiisin, ja he luulevat sinua taivaan enkeliksi. Ja mitä sinä,\nhaavuri, joka olet liitossa järjen kanssa, sanot tästä kaikesta?\nVieläkö tyydyt tuohon omaan toveriisi, vai joko tekee mieli muuttaa\nkumppania?\n\n-- Jos minulla tuollainen mieli olisi, niin mitä minä kysyisinkään\nenää maailmaa ja sen menoa, minä sanoisin, että tässä on minulla\nedessäni rahaa oikein runsaasti, ja sitten minä alkaisin laskea niitä\nja kun väsyisin, niin eihän minun tarvitsisi enää mennä niitä poiskaan\nviemään. Minä sanoisin vain: Ei lasketa enää! Ja rahat olisivat\nkateessa.\n\nKiiluvin silmin katseli Arvid Britaa ja sanoi:\n\n-- En minä ennen ole nähnyt tuollaista ihmistä, en totta totisesti.\nMinä en sano muuta kuin että onni on meille miehille, että sinä et ole\nnainen. Sillä totta totisesti, niin me juoksisimme sinun jälestäsi\nkaikki tyyni, että kuola suusta valuisi ja keuhkot puhisisivat kuin\npajan palkeet.\n\n\n\n\nXII\n\n\nKun Brita seuraavan päivän aamuna oli menossa talliin, kuuli hän tallin\noven takaa äänen, joka sanoi:\n\n-- Tui, tui!\n\n-- Kuka siellä on? kysyi Brita.\n\n-- Minä se olen, vastasi Hankku ja astui esiin.\n\n-- Mikä ihme ja kumma sinut tänne toi takaisin?\n\n-- Jalat ja kova ikävä.\n\n-- Mikä ikävä?\n\n-- Enhän minä osannut lähteä pois. Minun teki niin vimmatusti mieleni\ntakaisin.\n\n-- Mutta Arvid lyö sinua, jos sattuu näkemään.\n\n-- Ei se lyö. Sehän on sanonut minulle, että hän koettaa minun\nseurassani olla kohtelias ja säädyllinen. Ja jos hän hiukan löisikin,\nniin eihän tuo sen vaarallisempaa ole. Ottaahan sitä hiukan\nselkäänsäkin, kun on toinen silmien edessä ilona.\n\n-- Kuka toinen?\n\n-- Onhan vain sellainen nuori ja hento poika, jolla on silmät siniset\nja suu kuin kullannuppu, tuollainen soma nyplykkä, joka viekoittaa ja\nhuulia kutkuttaa, kun sitä vain katseleekin. Ja sekös on sitten ihan\npunaisen näköinen, niin kultusen näköinen, että oikein.\n\n-- Ole siinä joutavia hölöttämättä, sanoi Brita. Jos sinä minua\ntarkoitat tuolla kaikella, niin voin sinulle ilmoittaa, että kaikki\najatuksesi ovat suotta.\n\n-- Ei se mitään tee. Kyllä minä usein ennenkin olen kuullut tuollaista\npuhetta ja aina olen lopulta huomannut, että ei mies koskaan voi olla\nniin perin varma itsestään.\n\n-- Mutta minä olen tässä asiassa niin perin varma. Minä tiedän niin\nehdottoman varmasti, että minä en koskaan tule sinua rakastamaan. Sen\nvuoksi on viisainta, että sinä katoat omille maillesi.\n\n-- Kyllä minä olen yhtä hyvin täälläkin. Mikäs kiire minulla olisi pois\ntäältä? Enhän minä ole kenenkään tiellä täällä?\n\n-- Sinä niin sanot, kun et tiedä kaikkea.\n\n-- Kyllä minä tiedän, ole sinä vain huoleti. Onhan meidän talon\nherralla oma rouvansa, mutta eihän tuo siitä välitä tuon taivaallista.\nJos tuo rouva olisi täällä, niin kyllähän minä silloin kinttuni täältä\npois korjaisin. Sen minä sanoin eilen herralle itselleenkin.\n\nBritan teki mieli ilmaista tuolle naiselle kaikki ja sanoa, että\nhän olikin tuo rouva. Mutta häntä harmitti ottaa tuollainen nainen\nuskotukseen ja sen vuoksi hän päätti käyttää keinoa, joka varmasti\ntepsisi.\n\n-- Sittenhän sinun kuitenkin täytyy lähteä pois talosta, sillä minä\nolen juuri tullut tänne ilmoittamaan, että rouva tulee taloon.\n\n-- Minä en oikein usko noihin puheisiin, sillä jos se olisi totta, niin\nolisi herra siitä eilen minulle sanonut ajaessaan minut pellolle. Kyllä\nminä tänne jään siksi, kunnes tuo rouva portista ajaa sisään.\n\n-- Sitten lähdet jo tänään, sillä hän tulee tänään iltapäivällä ja me\nmenemme häntä vastaan.\n\nHankku katseli hetkisen Britaa ja näytti miettivän, puhuiko tuo hänelle\ntotta vai ei.\n\n-- Kyllä minä haistan, että tämän alle on koira haudattuna. Kuinka sinä\nvoit tietää, että hän tulee, sinä joka olet tänne tullut palvelukseen?\n\n-- Minä olen hänen veljensä.\n\n-- Tuonko rouvan veli?\n\n-- Niin.\n\n-- Tietääkö herra siitä?\n\n-- Ei vielä. Minä tulin tänne salaa, jotta tutkisin, miten sisareni\notetaan vastaan. Ja että hän on minun sisareni, sen huomaat, kun\nnäet hänet, hän on niin minun näköiseni, että melkein joka pilkku on\nsamanlainen.\n\n-- Kyllä sinä koetat nyt minua petkuttaa, sanoi Hankku. Sinun äänesi on\nniin epävarma. Sinä et ole tottunut valehtelemaan.\n\nBrita huomasi, että hän helposti voisi joutua kiinni, ja päätti sen\nvuoksi päästä vapaaksi Hankusta. Hän teeskenteli suuttumusta ja sanoi:\n\n-- Sittenhän näet, kun se hetki tulee. Minä en aio enää tämän kauemmin\njatkaa puhetta sinun kanssasi.\n\nBrita juoksi tupaan, jossa Arvid ja haavuri olivat.\n\n-- Nyt on Hankku tullut takaisin! huusi hän.\n\n-- Onko se nainen oikea iilimato? sanoi Arvid. Annahan kun minä menen\nuudestaan näyttämään hänelle, kuinka tästä talosta lähdetään.\n\n-- Ei, ei, sanoi Brita. Meidän täytyy toisin menetellä. Minä sanoin\nhänelle yhtä ja toista, koettaessani saada hänet menemään. Minä\nkerroin, että talon rouva tulee tänään iltapäivällä, että minä olen\ntuon rouvan veli, että hän on minun näköiseni niinkuin kaksi marjaa\novat toistensa näköisiä. Nyt ei ole muuta neuvoa kuin että tuo eilinen\ntuuma pannaan täytäntöön. Minä panen tytön puvun ylleni ja sitten\ntulen tänne. Ja jotta Hankku uskoisi meidän vehkeemme tosiksi, niin me\nratsastamme ensin kaikin kolmisin muka häntä vastaan. Metsässä muutan\nsitten naisen puvun ylleni ja tulen taloon. Sinä, Arvid, saat sanoa\nkaikille täällä talossa, että rouva on tulossa, jotta ei sitten kukaan\nHankulle ilmaise totuutta.\n\nArvid nauroi sydämestään tälle tuumalle.\n\n-- Tästäpä iloa syntyy, kun me petkutamme koko joukkoa, sanoi hän.\nMutta mistä kummasta me hankimme sopivan puvun? Tuolla aitassa on\nkyllä äitivainajan hameita ja muita koreuksia, mutta hän oli sellainen\nromuluinen ihminen kuin minäkin, ja sinä olet pieni ja hentoinen.\n\n-- Kyllä minä tiedän, sanoi haavuri. Tässä minä taas olen tarpeen.\nMinähän olen räätälikin. Minä menen aittaan ja kokoan sieltä vaatteita,\njoista sitten ompelen sopivan puvun hänelle.\n\nBrita vilkaisi haavuriin, ja hänen suupielissään nyki niin omituisesti.\nHän oli ymmärtänyt, että haavuri täten tahtoi salata Arvidilta, että\nBritalla kyllä oli oma naisen pukunsa matkassaan.\n\n-- Minä menen heti ilmoittamaan väelle, että talon rouva tulee\niltapäivällä kotiin, sanoi Arvid ja meni tuvasta pihalle. Nythän on\nvasta päivä alkanut, ja illaksi he ennättävät siistiä talon.\n\nHänen mentyään purskahtivat haavuri ja Brita heleään nauruun.\n\n-- Jollei hän olisi niin perin yksinkertaisesti kokoonpantu, niin ei\nhäntä olisi niin helppo pettää, sanoi haavuri.\n\n-- Minä olen jo saanut kyllikseni tästä housuissa kävelemisestä ja\ntahdon jo päästä vähäksi aikaa hameisiin taas, sanoi Brita.\n\n-- Minä olen halukas näkemään, mitä tuo mies sanoo, kun näkee teidät\nnaisen puvussa ja huomaa, kuinka te olette sen naisen näköinen, jota\nhän rakastaa.\n\n-- Meillä ei nyt ole aikaa tällaiseen. Mene aittaan, jotta hän luulee\nsinun siellä hommailevan minun pukuni kimpussa. Mene sitten edeltäpäin\nminun vaatteitteni kanssa, jotta Hankku ei ennätä mitään tarkastaa. Me\ntulemme jälestä.\n\nHaavuri riensi aittaan. Kun Arvid palasi tupaan, sanoi hän:\n\n-- Minä luulen, että sinä saat oikein juhlallisen vastaanoton.\nIsäntärenki komensi heti kaikki rengit rakentamaan suurta kunniaporttia\ntuonne kujan suuhun. Ja kohta kai täällä tulee sellainen siivous ja\npuhdistus talossa, että ei tiedä, missä saamme enää ollakaan.\n\nTuskin hän sen oli sanonut, kun jo joukko piikoja tuli tupaan ja vanha\nLeena huusi:\n\n-- Pois nyt tuvasta, täällä siivotaan!\n\nKun Brita ja Arvid olivat tulleet pihalle, niin jo kuului tuvasta\nvimmattua lakaisemista ja sinne kannettiin suuria korvollisia vettä,\njotta kaikki, seinät, katot ja permanto pestäisiin puhtaaksi.\n\n-- Eiköhän tässä olisi ollut jotain muuta keinoa, jolla olisimme tuon\nnaisen saaneet talosta pois karkoitetuksi? Nyt me käännämme hänen\ntähtensä koko talon ylösalaisin. Semmoinen niskasta roikottaminen olisi\nvarmasti ollut yhtä hyvä temppu.\n\n-- Eihän se auttanut, sen huomasit eilen, sanoi Brita. Pidetään mekin\nkerran oikein hauskaa, kun kerran sen osaamme tehdä. Sittenhän me\nkaikin yhdessä saamme oikein makeasti nauraa. Eihän sitä hauskuutta\nmaailmassa muuten saa kuin itse hankkimalla sitä.\n\n-- Kyllä sinä olet ihmeellinen otus yhtäkaikki, sanoi Arvid. Sinä\nsaisit varmaankin kuolleetkin nauramaan.\n\n-- Sen minäkin uskon, vastasi Brita. Minä olen aivan varma siitä, että\nisä- ja äitivainajasi tällä hetkellä todellakin nauravat niin, että\nse taivaan penkki, jolla he istuvat, oikein hytkyy. He katselevat\npoikaansa ja hänen vaimoaan ja sanovat toisilleen kutkutellen toisiaan:\nKatsohan, millaisen oivallisen vaimon meidän poikamme tuo kotiinsa!\nJa minä niiaan heille syvään ja vastaan: Herra lainlukija ja tuomari,\nkyllä me koetamme parhaamme mukaan hauskaa pitää Rapalassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivä oli jo käsissä, kun Arvid paras puku yllään ja Brita\nhänen rinnallaan ratsastivat kujaa pitkin. Haavuri oli kaikessa\nhiljaisuudessa ratsastanut edeltäpäin vieden Britan naisvaatteet\nmukanaan.\n\nHe saivat ajaa jokseenkin kauas talosta ennenkuin kohtasivat haavurin,\njoka tien vieressä odotteli heitä Britan vaatteet nyyttiin sidottuina\nvieressään.\n\n-- Riisu nyt yltäsi, sanoi Arvid, niin me autamme tässä yhdessä\nhaavurin kanssa naisen tamineet sinun päällesi. En minä ennen ole\nnaista pukemassa ollut enkä tiedä, mitenpäin jokainen vaatekappale\npäälle puetaan, mutta hyvähän on kaikkeen harjoitella. Heitä vain\nkaikki pois yltäsi.\n\nBritalle tuli hätä käteen. Hän katsoi haavuriin. Tämä ei ollut\nymmärtävinään, nauroi vain hissukseen ja vilkutti silmää. Eihän Brita\nsiinä maantiellä näiden molempien miesten nähden mitenkään voinut\nruveta itseään riisumaan.\n\n-- Minä menen tuonne pensaitten taakse, sanoi hän.\n\n-- Mitä sinä nyt siinä meitä häpeät? sanoi Arvid.\n\n-- En minä toki miehiä häpeä, vastasi Brita, joka jo oli saavuttanut\nmielenmalttinsa, mutta tahdon sinua hämmästyttää oikein tuntuvasti\nyksintein.\n\nHän pujahti pensaikkoon, ja oksien liikahtelemisesta huomasi, että hän\nsiellä kiireimmän kautta vaihtoi pukua.\n\n-- No, miltä alkavat tuntua naisen vehkeet ja tamineet? huusi Arvid.\n\n-- Eiväthän nämä niinkään kummat ole, vastasi Brita. Siltä se tuntuu\nkuin olisi näissä ennenkin liikkunut.\n\n-- Tarvitaanko apua? sanoi nauraen Arvid. Kyllä minä tulen vyötäröistä\npingottamaan.\n\n-- Odotahan siellä vain kiltisti, niin kohta saat rouvaasi vyötäisiltä\npidellä, vastasi Brita.\n\n-- Kun tulet, niin kyllä minä sinua niin likistelen, että olet\nhuutavassa hukassa, sinä senkin velikulta, joka tässä panet koko\nRapalan ylösalaisin noilla vehkeilläsi, sanoi Arvid. Olenpa utelias\nnäkemään, millainen naikkonen sieltä pensaan takaa...\n\nSanat kuolivat hänen huulillaan, ja hän jäi silmät selällään\ntuijottamaan siihen nuoreen naiseen, joka pensaan takaa astui esiin ja\nhymyillen häntä lähestyi. Naisen puvussa ja jännityksen aikaansaaman\npunan rusottaessa poskilla oli Brita kauniimpi kuin silloin kun Arvid\nhänet oli nähnyt Turussa ajaessaan häntä kadulla takaa.\n\n-- Tässä nyt on sinun rouvasi, sanoi Brita. Enkö olekin aivan sellainen\nkuin miksi rouvasi toivoisit? Mutta mitä sinä, mies, siinä seisot\nsilmät selällään kuin narratulla sammakolla?\n\n-- Kuka, kuka, taivaan ja helvetin ja kaikkien luonnon voimien nimessä,\nkuka sinä olet?\n\n-- Minä olen sinun palkollisesi ja toverisi Adolf Henrikinpoika, kuten\nvarsin hyvin tiedät.\n\nKalpeana seisoi Arvid Britan edessä, niin kalpeana, että Britan jo\nmelkein tuli häntä sääli.\n\n-- Sehän olet sinä, sinä, se sama, änkytti hän.\n\n-- Niin, minä olen se sama, sanoi Brita.\n\nSitten Arvid äkkiä alkoi nauraa ja sanoi:\n\n-- Hyvä jumala kuitenkin, kuinka minä pelästyin! Minä luulin näkeväni\ntyttöni aivan ilmielävänä. Hän on aivan tuon näköinen, aivan pilkusta\npilkkuun. Mutta kun nyt tarkastan sinua lähemmin, niin huomaankin\nsentään suuren joukon kaikenlaisia eroavaisuuksia. Hänen kaikki\nkasvonviivansa olivat sentään pehmeämmät ja, kuinka sanoisin,\nnaisellisemmat.\n\n-- Arvaahan sen, erotus se sentään on aina miehellä ja naisella, sanoi\nBrita. Mutta katsokaahan, miten minä itseäni käytän! Katsokaa, pojat,\nkelpaako tämä?\n\nJa hän alkoi kävellä ja tepastella maantiellä Arvidin ja haavurin\nedessä.\n\n-- No, niin olet aivan kuin nainen, sanoi Arvid. Ei uskoisi sinua\nmuuksi, kun sinut näin äkkiä näkee. Kyllä se sentään on merkillistä,\nkuinka muutamien luonto sopii vaikka mihin. Jos minä panisin hameet\nylleni, niin eipä kukaan minua pimeässäkään naiseksi luulisi, ei\nedes sokeakaan. Mutta katsoppas tuota tuossa, kuinka hän kauniisti\nitseänsä kuljettaa ja hameen lievettä viskoo jalallaan, kun ympäri\nkääntyy. Aivan on kuin nainen, kun hän on tärkeillään ja miestä ruumiin\nkeikuttamisella ja muulla kaikella ilveellä koettaa puoleensa vetää.\nTulehan tänne ja katso minuun oikein veikeästi, kuten naisilla on\ntapana, pane pääsi hiukan kallelleen ja luo minuun hempeä katse! Noin,\nihan noin! Ei, vaikeaksi tässä tulee sinua katsella ja kummalliselta se\nruumiissa yhtäkaikki tuntuu. Mutta mitä me tässä tiellä kukuskelemme\nja keikottelemme, kun meitä kartanossa odotetaan ilolla ja riemulla\njuhlaporttien ja kaikenlaisten koristusten kanssa.\n\nHe nousivat hevostensa selkään ja läksivät ajamaan Rapalaan päin, Arvid\nja Brita edellä ja haavuri heidän takanaan. Matkalla kääntyi Arvid\ntaaksensa katsomaan ja sanoi haavurille:\n\n-- Mitä sinä siellä takana virskut ja vikiset? Pilaat tässä vielä\nmeidän hupimme. Koeta vetää se venyvä naamasi hiukan soveliaaseen\njärjestykseen, kuten tulee silloin, kun taloon rouvaa tuodaan.\n\n-- Antakaa minun toki nauraa niin kauan kuin ei taloa vielä näy, sillä\nminun sieluni kutiaa niin jumalattomasti, sanoi haavuri.\n\n-- No, naura sitten, mutta muistakin asettua ajoissa, sillä emmehän me\nole mitään markkinaväkeä, joka tulee ajatus kallellaan ja pää täynnä\nkaikenlaista moskaa, vaan meillä täytyy olla aivan kuin tosi mielessä.\n\n-- Minä ajattelen Hankkua, ja miten hänen naamansa venyy sinne ja\ntänne, sanoi haavuri, kun hän tämän meidän joukkomme näkee.\n\nArvid vilkaisi sivulta päin Britaan ja pudisti päätään.\n\n-- Kyllä olisi ollut viisaampaa, että äitisi olisi sinut naiseksi\nlaittanut eikä olisi sinusta koettanut miestä tekaista, sillä olet sinä\nkoko lailla enemmän eduksesi tässä muodossa, sen minä sanon.\n\n-- Ehkä ajattelikin niin, mutta sattuikin aineissa hiukan sekaantumaan,\nsanoi Brita.\n\n-- Elä luule tällä, että minä sinua loukata tai muuten häväistä tahdon,\nsanoi Arvid, sillä tiedänhän minä, että sinä menet aivan täydestä\nmiehestä niin pian kuin sinun kanssasi joutuu oikein tekemisiin, kuten\nminä niin hyvästi muistan siitä rökityksestä, minkä minulle annoit,\nmutta jos sinulla naisena olisi kaikki se järki, joka sinulla on\nmiehenä, ja se ei olekaan niin vähäinen, niin, herra kuitenkin varjele,\nmiten sinä vääntäisit miesten päät nurin. Niin ne menisivät vain että\nnaksis, ja sitten olisi järki jossain pakoteillä, menisi ulos siitä\nreijästä, mistä kiireimmin pääsisi.\n\n-- Mutta etkö luule, että sillä miehellä, jota minä rakastaisin, olisi\nelämä kuin silkkiä vain? sanoi Brita.\n\n-- Silkkiä ja samettia oikein kultausten kera kuin milläkin suurella\nherralla ainakin, sanoi Arvid.\n\nNäin he matkaa lyhensivät kaikenlaisilla puheluilla. Mutta kun Rapala\nalkoi näkyä niemen päässä, niin Arvid sanoi:\n\n-- Nyt meidän tulee ottaa oikein juhlallinen muoto päällemme ja olla\nniinkuin onnelliset ainakin. Kunhan en vain kesken kaikkea alkaisi\nnauraa hohottaa.\n\n-- Ei siitä vaaraa olisi, sanoi haavuri. Onnellisiksi teitä kaikki\nsilloin luulisivat.\n\n-- Mutta mitä kansaa siellä kartanolla on niinkuin Juhannuksena\nkirkolla? sanoi Arvid.\n\n-- Totta totisesti, siellä on kansaa kuin kirjavia kissoja, sanoi\nhaavuri. Onkohan koko Sysmä tullut tänne iloa katsomaan?\n\n-- Siltä melkein näyttää, sanoi Arvid. Taidamme tässä vielä saada\naikaan sellaisen mellakan, että koko maa siitä puhuu pitkät ajat.\n\n-- Antaa tulla vain, sanoi Brita. Kyllä minä osaan olla naisena, sen\nminä takaan.\n\n-- Ratsasta sinä edeltä, sanoi Arvid haavurille, kuten tapana on\nsuurien vieraitten saapuessa, ja ilmoita, että nyt se tulee emäntä\nRapalaan.\n\nHaavuri ajoi edeltä, ja kun Arvid ja Brita saapuivat pihamaalle, niin\nmenivät heidän silmänsä aivan selälleen, sillä siellä he näkivät\nkaikenlaista väkeä suuren määrän. Siellä oli Sysmän kirkkoherrakin\nkoko perheensä kanssa, ja siellä oli kaikkien kirkonkylän talojen\nherrasväkeä.\n\n-- Kuka kumma tämän väen tänne on haalinut? huusi Arvid.\n\n-- Isäntärenki sanan on aamulla varhain lähettänyt kaikille, että\nillalla tulee emäntä taloon, sanoi kirkkoherra. Ja kun minä olen kirkon\npalvelija, niin läksin tässä katsomaan ja onnea toivottamaan.\n\nJa kaikki vieraat tulivat kättelemään ja tervehtimään Britaa ja\nArvidia. Arvid ei osannut sanoa mitään. Hän oli kuin puulla päähän\nlyöty. Hänen teki jo mielensä lähteä karkuun kaikkea tätä sekamelskaa,\njonka hän oli saanut aikaan. Mutta Brita oli kuin kotonaan ainakin. Hän\noli jokaiselle ystävällinen ja herttainen.\n\n-- Mutta miksi me nuorta rouvaa tässä kartanolla pidätämme? sanoi\nkirkkoherra. Tuleehan nuoren emännän mennä jo katonkin alle, jotta hän\nnäkisi millaisessa talossa hän saa asua.\n\nBrita tarttui Arvidin käteen ja sanoi:\n\n-- Tule, rakas mieheni, tule näyttämään minulle meidän taloamme\nsisältäkin päin!\n\nArvid totteli. Hänen päässään ei ollut yhtään ajatusta, kaikki oli\nsiellä aivan seisahtunut. Ovella kuiskasi Brita Arvidille:\n\n-- Suutele minua, kuten on tapana, kun nuori vaimo tuodaan taloon.\n\n-- En minä poikia muiskaile! sanoi Arvid.\n\n-- Saat tehdä sen nyt ensi kertaa sitten, sanoi Brita. Ja tee se\nsukkelaan, jotta ei mitään huomata.\n\nArvid otti kömpelösti Britan syliinsä ja suuteli häntä. Silloin hän\nkatsoi syvälle Britan silmiin ja unohti kokonaan sen, että hänellä\nolikin mielestään poika edessään, ja suuteli kiihkeästi häntä toisen\nkerran. Sitten hän vetäytyi pois ja punastui aivan tukan rajaa myöten,\naivan kuin pahanteosta kiinni saatu nulikka.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nTupaan tultua kirkkoherra alkoi kysellä Arvidilta, miten hän näin äkkiä\nantoi rouvansa tulla luokseen ja miksi ei hänellä ollut sen suurempaa\nsaattojoukkoa. Brita sattui kuulemaan tämän kysymyksen ja riensi heti\nArvidille avuksi.\n\n-- Minulla oli kyllä saattojoukkoa tänne Nikkaroisiin asti, mutta minä\nlähetin saattajat kotia ja jatkoin yksinäni matkaani eteenpäin. Ja kun\nmieheni tiesi tulostani, niin hän tuli minua vastaan.\n\n-- Mutta kuitenkin täytyy minun sanoa, jatkoi kirkkoherra, että tämä on\nkovin kummallista. Minun nuoruudessani saatettiin aina morsianta taloon\nsuuren joukon kera, ja olisihan Ekestubbea sillä tavoin saatettava.\n\n-- Mutta, hyvä herra kirkkoherra! sanoi Brita. Eihän tässä olekaan\nkysymyksessä mikään morsiamen tulo. Mehän olemme jo, mieheni ja minä,\nvihityt aikoja sitten, jo viisitoista vuotta takaperin. Me olemme\nvanhoja aviollisia jo.\n\nArvid kuunteli tätä ja sanoi itsekseen:\n\n-- Kyllä tuo nulikka valehtelee niin, että en ole ennen mokomaa\nkuullut. Eivät sille riittäisi paavit eikä piispatkaan.\n\n-- Me olemme jo tavanneet toisemme ennenkuin mieheni tuli tänne ja\npäätimme viettää tämän tänne-tuloni niin hiljaisesti kuin mahdollista.\nEihän muu sovikaan, kun mieheni isä vasta äskettäin on kuollut.\n\n-- Niin, niin, sehän on totta, ja te olette aivan oikeassa, armollinen\nrouva, vastasi kirkkoherra.\n\n-- Mutta elkää luulko, sanoi Brita, että me täällä aiomme olla\nviettämättä tulojuhlaamme aivan itseksemme. Ei, viikon päästä olen\naikonut kutsua kaikki seudun tunnetuimmat asukkaat luokseni pitoihin.\n\n-- No, nyt se poika jo alkaa mennä liian pitkälle, ajatteli Arvid. Nyt\nse jo kutsuu tänne koko pitäjän ilveilemään.\n\nHän päätti sen estää ja sanoi:\n\n-- Kuulehan nyt, elä mene sen pitemmälle, minä varoitan sinua!\n\nKirkkoherra loi ankaran katseen Arvidiin ja sanoi:\n\n-- Sysmässä ovat aina naiset päättäneet pidoista eivätkä miehet. Ja kun\ntällainen suloinen rouva, josta te joka päivä saatte kiittää herraa\npolvillanne, sellaiset pitää, niin tulen minäkin. Ja minä lupaan\nainakin kaksi päivää edeltäpäin olla syömättä, jotta tekisin kaiken\nkunnian niille laitoksille, joilla hän aikoo meitä kestitä.\n\nSuu ammollaan kuunteli Arvid kirkkoherran puhetta. Hän ei tietänyt,\nmitä hän olisi sanonut, sillä nyt meni jo tämä leikinlasku liian\npitkälle.\n\n-- Te ymmärrätte minun mieheni lauseet aivan väärin, sanoi Brita. Minun\nmieheni on niin kauan saanut minua odottaa, että hän nyt tahtoisi\nviettää kaiken aikansa minun seurassani.\n\n-- Ei tuo poika ainakaan taivaaseen pääse, se on niin varmaa kuin varma\non tässä maailmassa, sanoi Arvid itsekseen. Hän valehtelee sellaisella\nsujuvuudella, että hiukset nousevat päässä pystyyn sitä kuunnellessa.\n\nMutta kauan oli Britan lähettyvillä hyörinyt kaksi vanhaapoikaa,\njoista toinen oli Erik Stjernhök ja toinen Aksel Ringius. Molemmilla\noli heillä talot Sysmässä ja molemmat he olivat olleet sodassa ja\nsieltä palanneet tavalla tai toisella silvottuina. He nyt veikeinä ja\nhymyhuulisina ja silmät kiiluen päässä kieppuivat Britan lähettyvillä\nja koettivat yhtyä puheeseen.\n\n-- Me emme anna Arvidin sillä tavoin riistää meiltä ainoata hienoa\nnaisseuraa, mikä meillä voi olla täällä Sysmässä, sanoi Erik.\n\n-- Ei, ei, sanoi Aksel. Me tulemme usein tänne tästälähin, siitä voit\nolla varma!\n\n-- Tulkaa milloin tahdotte, sanoi Arvid. Samapa se minusta.\n\n-- Elkää välittäkö mitään hänen puheistaan, sanoi Brita hiljaa\nErikille. Mieheni on hyvin mustasukkainen. Hän oikein puhisee joka\nkerta, kun vain joku lähenee minua.\n\nArvid oli katsellut, miten kaikki hyörivät Britan ympärillä, ja äkkiä\nsai hänessä tavaton raivo vallan. Hän hyppäsi korkealle ilmaan ja huusi:\n\n-- Ulos joka sorkka minun talostani! Nyt suorinta tietä pellolle tai\nnäette, kuinka mennään ovesta ilman jalkojakin!\n\nKaikki tuvassa-olijat katsoivat ällistyneinä Arvidiin ikäänkuin siihen,\njoka äkkiä saa raivokohtauksen.\n\n-- Nyt tämä leikki saa jo loppua, sillä jos tätä jatkuu vielä vähänkään\naikaa, niin saan hakea järkeni palasia jostain tuolta lantatunkiolta.\nEttekö te näe, ettei hän ole mikään nainen? Oletteko niin perin\nhassuja, ettette näe, miten teitä petkutetaan!\n\nPelästyneinä pakenivat kaikki pois tuvasta, ja hölmistyen omaa\nkiukkuaan seisoi Arvid keskellä tuvan permantoa. Mutta Brita juoksi\novelle ja huusi pihalla oleville:\n\n-- Tervetuloa viikon päästä taloon. Elkää säikähtykö, kyllä se menee\nohitse. Minun mieheni on toisinaan raju.\n\nBrita palasi tupaan, jossa Arvid seisoi keskellä permantoa töllistellen\neteensä.\n\n-- No, onko mielesi nyt hyvä, kun olet tällaisen mellakan saanut\naikaan? sanoi Brita.\n\n-- Minä en tiedä, mikä minua vaivaa, sanoi Arvid. Olenko minä hullu,\nvai ovatko sitten kaikki muut hulluja? Oletko sinä nainen, vai oletko\nsinä mies?\n\n-- Kai sinä sen yhtä hyvin tiedät kuin minäkin, sanoi Brita.\n\n-- Minä en tiedä enää, tiedänkö minä mitään. Kyllähän minä tiedän,\nettä sinä olet mies, mutta kun näen sinut tuossa naisen puvussa ja\nniin minun tyttöni näköisenä ja näen noiden kaikkien kieppuvan sinun\nympärilläsi aivan kuin nuolaisemaan menossa, niin silloin minä tunnen\nsellaista vimmattua halua heittää heidät kaikki ulos ovesta niin\npitkälle kuin maata ja maan äärtä piisaa. Voi, hyvät ihmiset kuitenkin,\nkuinka minun on tuota tyttöäni nyt ikävä! Ei paljoa puutu, etten tässä\nistu itkeä köllöttämään kuin kissa maaliskuulla.\n\nArvid heittäytyi rahille istumaan ja peitti kasvonsa käsillään. Brita\nistui hänen viereensä ja siveli hiljaa hänen tukkaansa.\n\n-- Ja sitten minä tiedän, etten minä koskaan tuota tyttöä omakseni saa,\nsanoi Arvid hiljaa.\n\n-- Kukapa sen niin varmasti tietää, sanoi Brita ja hymyili. Olethan\nsinä ennen ollut siitä aivan varma.\n\n-- Kuinka hän voisikaan minua rakastaa, kun minä olen tällainen karhu,\njoka en osaa pysyä hetkeäkään ihmisten tavalla, vaan riehun aivan kuin\nolisin tappelussa joka ikinen päivä. Sano, poika, jos sinä olisit\nnainen, voisitko minua rakastaa? Minä tarkoitan, oikea nainen, ei\ntuollainen naisen hameissa kulkeva mies. Sinä olet niin viisas, että\nsinä voit siihen vastata. Sano, voisitko, jos olisit nainen, minua\nrakastaa?\n\n-- Jos olisin nainen? sanoi Brita. Minä tiedän, mitä silloin tuntisin.\nMinusta sinä olisit paras ja oivallisin mies maailmassa, mies\nsellainen, jota nainen tahtoisi palvella elämänsä ehtooseen asti. Mutta\nminä tahtoisin sinut ensin tehdä hiukan toisenlaiseksi, ei paljoa,\nmutta vain hiukan. Sellaisena kuin sinä nyt olet voisit joka päivä\npanna onnemme vaaraan. Sinä et osaisi sitä oikealla tavalla hoitaa. Ja\njos minä olisin nainen, niin minä rakastaisin sinua niin paljon, etten\nvoisi sinua enää hallita.\n\n-- Olenko minä todellakin sellainen hirviö ja sellainen kummitus, että\nminun kanssani ei voisi tulla toimeen?\n\n-- Näithän, miten äskenkin menettelit.\n\n-- Niin kyllä, eihän se ollut soveliasta, se sellainen. Mutta minä\nmenen huomenna jokaisen luo ja selitän, miten täällä oikeastaan asiat\novat, ja silloin he nauravat kaikelle.\n\n-- Naurakaamme me heille ensiksi.\n\n-- Mitä sillä tarkoitat?\n\n-- Minä olen vielä viikon päivät naisen vaatteissa, ja sitten pidoissa\nme ilmaisemme kaikki. Silloin se vasta ilo alkaakin.\n\n-- Millaiseksihan se maailma muuttuisikaan, jos kaikki olisivat\nsellaisia kuin sinä? huudahti Arvid.\n\n-- Ei se siitä sen kummemmaksi tulisi, vastasi Brita. Iloisia ihmisiä\nvarten maailma onkin. Ei suinkaan niitä varten, jotka istua kököttävät\nnurkassaan ja huokaavat niin, että leuat ovat mennä sijoiltaan.\nOnhan sekin paras ajokoira, joka toisinaan omaksi ilokseen koettaa\nsaada häntänsä suuhunsa. Kaikki, mikä luonnossa on tervettä, leikkii\niloissaan. Miksi emme mekin silloin saisi leikkiä?\n\n-- Niin, mutta luonnossa on leikin takana aina halu saada toinen\nomakseen, vastasi Arvid.\n\n-- Ehkäpä sinäkin tämän leikin kautta omasi omaksesi saat, sanoi Brita.\n\n-- Minä huomaan, että minä olen niin tottumaton olemaan iloinen, siksi\nminä nitisen ja natisenkin tällä tavoin ensi alussa, enkä oikein tiedä,\nmiten olla ja elää. Mutta odotahan, kun minäkin totun tähän! Silloin\nmaailma ja kaikki sen ihmiset saavat nähdä sellaisen olennon, jota ei\nmikään suru paina. Ja nyt me tanssimme sen asian alotteeksi.\n\nJa Arvid otti Britan syliinsä ja tanssi hänen kanssaan tuvan\npermannolla, pyöri kuin hyrrä, joka on kovaan vireeseen pantu ja äkkiä\non heitetty permannolle.\n\nVanha Leena, joka kartanolla oli kuullut, miten talon herra oli\nraivoissaan ajanut kaikki vieraat pois, kuuli tuvasta rytinää ja kovaa\npoljentaa. Hän sanoi toisille palvelijoille, jotka peloissaan seinän\ntakana kuuntelivat:\n\n-- Ei siellä voi sen pahempaa olla kuin se suuri sielun vihollinen, ja\nkyllä minä aina sitä vastaan uskallan mennä!\n\nHän avasi oven ja kiljaisi nähdessään keskellä tupaa tanssivan parin.\nMutta pian oli Arvid siepannut hänetkin kädestä kiinni, ja sitten\nsitä mentiin kolmisin piirissä, jotta töminä kuului, ja Leena parkui\nkimeästi tuontuostakin.\n\nKartanolla sanoi haavuri lähdössä olevalle Hankulle:\n\n-- Kuuletko, mikä ilo siellä tuvassa käy? Nyt ei sinulla ole enää\nmitään virkaa tässä talossa.\n\n-- En minä tuon suuren roikaleen päälle enää mitään rakenna. Sitä\nnuorta poikaa minä ajattelen, sanoi Hankku.\n\n-- Jos hänet tahdot saada kiinni, niin saat kiiruhtaa, sillä hän on\ntästä talosta kadonnut. Hän seurasi niitä, jotka tänne nuoren rouvan\nsaattoivat.\n\n-- Minne?\n\n-- Turkuun.\n\n-- No, sitten menen minäkin sinne, sanoi Hankku.\n\nHän nousi hevosen selkään kimpsuineen ja kampsuineen ja läksi ajamaan\ntalosta.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nSeuraavana päivänä, kun vanha Leena siivosi tupaa ja Arvid istui oven\nkynnyksellä katsellen, miten Brita kartanolla liikkui, puheli tuo vanha\npalvelija herralleen:\n\n-- Kyllä meidän uusi rouvamme on niinkuin taivaan lähettämä, niin\nkaunis ja hyvä hän on. Ja iloinen hän on, aivan kuin veljensäkin.\n\n-- Mikä veljensä? kysyi Arvid.\n\n-- No, se nuori mies, joka täällä oli. Sehän oli hänen veljensä, sen\nhuomaa heti, kun heidät molemmat näkee. He ovat molemmat sellaisia\nmansikoita, jotka jumala on paratiisin niityltä poiminut ja maahan\npudottanut. Mahtaa se herrastakin tuntua suloiselta, kun on sellaisen\nnaisen saanut.\n\n-- En voi sanoa, miltä tuo tuntunee.\n\n-- Eihän sitä osaa sanoa, kyllä minä ymmärrän. Kun minä olin nuori,\nniin enhän minäkään osannut sanoa, millaista se oli, kun olin oikein\niloinen. Ei sitä omaa asiaansa siinä suhteessa niin hyvin ymmärrä kuin\ntoisen asiaa. Eikä herra kai tiedäkään, että se rouva on perin taitava\nkaikissa talouden töissä ja tietää niin tarkoin joka asiasta sanoa,\nettä oikein on ilo kuulla. Kyllä kaikesta huomaa, että hän on luotu\nsuuren kartanon rouvaksi. Kun herra vielä makasi tänä aamuna pitkänään\nvuoteella, niin oli hän jo ylhäällä ja antoi määräyksiä noiden pitojen\nsuhteen. Ja niin hän komensi ja määräili kuin mikäkin sotaherra. Kaikki\nkävi niin lyhyesti ja selvästi, ettei muuta kuin mene ja tottele. Kyllä\nkaikki siten tulee pian ja hyvästi valmiiksi.\n\n-- Ne ovat ihan joka ikinen hassuja, arveli Arvid. Naisena ne häntä\npitävät, mutta ei minua niin helposti petetä kuin noita toisia.\n\nMutta Leenan täytyi jatkaa ihastustaan.\n\n-- Kyllä rouva on sellainen, että ei ole toista koko maan päällä.\nVarmaankin herran autuaasti nukkuneet isä ja äiti nyt iloitsevat, kun\nkatselevat mikä riemu on täällä Rapalassa. Iloinenhan se herrakin\nnäyttää olevan. Kyllähän minä ymmärrän, että se ilokin voi tulla kovin\nmerkillisellä tavalla esiin. Sitä minä väelle eilen selitin, kun ne\nniin kovasti ihmettelivät, miten herra riehui eilen. Minä sen kyllä\nymmärsin. Kun minä olin nuori, niin minä muistan, miten kerrankin, kun\nolin oikein onnellinen, rupesin itkemään. Ei sitä ihminen osaa olla\naivan tavallinen silloin, kun sydän on oikein iloa täynnä.\n\nArvid ei enää kuunnellut, sillä hän katseli Britaa, joka kulki pihamaan\npoikki ja meni talliin.\n\n-- Kyllä tuo poika on luotu vaikka miksi, muuta minä en voi sanoa.\nNytkin hänellä on sellainen jalannousu ja käynti, että minäkin uskoisin\njo hänet naiseksi. Minäpäs menen ja otan selon siitä.\n\nSamassa hän näki, miten Brita antoi aika tillikan tallin ovella\nlaiskottelevalle renkipojalle.\n\nArvid oli noussut, mutta istui taas.\n\n-- Tuossa se mies jo taas tuli näkyviin. Ei nainen noin taitavasti osaa\nlyödä toista korvalle, ei vaikka kuinka opettelisi.\n\nHän seurasi katseillaan Britaa, joka seisoi tallin lähellä ja katsoi\nkatolle, jossa harakka nauroi. Brita otti maasta kiven ja heitti sillä\nniin taitavasti harakkaan, että se pudota kupsahti katolta alas.\n\n-- Ja kun katselee, miten hän kiveä heittää, niin tuntee hänet siitäkin\nmieheksi, arveli Arvid. Nainen ei koskaan osaa heittää kiveä. Jos hän\nyrittää, niin menee kivi aina jonnekin muualle, mutta ei maaliin. Se\nnaisen käsivarsi taitaa olla pantu olkapäähän kiinni toisella tavalla\nkuin miehen.\n\nArvid nousi kuitenkin ja asteli Britan luo.\n\n-- Se oli hiivatin hyvästi heitetty, sanoi hän. Minä en osaisi niin\nhyvin. Kuule, ne ovat kaikki aivan varmoja siitä, että sinä olet\nnainen. Eikö se ole hassua?\n\n-- Etkö sinäkin jo ole alkanut sitä epäillä? sanoi Brita nauraen.\n\n-- Enhän toki. En minä niin hassu kuitenkaan ole. Kyllähän minä osaan\nnaisen ja miehen erottaa toisistaan. Ei siinä ruumista tarvitse\ntarkastaa, kyllä sen huomaa yhdestä ja toisesta muustakin. Oikein\ntuntuu turvalliselta, kun huomaa olevansa viisain koko tässä joukossa.\nEipä se sellainen ilo ole usein minulle sattunut.\n\nArvid seisoi hajareisin ja syljeskeli eteensä.\n\n-- Elähän siinä syljeskele, se näyttää niin perin rumalta, sanoi Brita.\n\n-- Mitä? Eikö se sinun mielestäsi ole se varmin miehen tuntomerkki?\nEihän ole suomalainenkaan se, joka ei sitä tee.\n\n-- Mutta muista, että minä olen täällä sinun rouvasi ja se pakottaa\nsinua olemaan hiukan sen mukaan.\n\n-- Mutta kun se kokoontuu suuhun, niin minne minä sen panen?\n\n-- Puhu enemmän, niin ei se ennätä kokoontua.\n\n-- Sinulla on vastaus kaikkeen. Voinhan minä sinun mieliksesi yrittää\nparastani. Elä luule, etten minä osaa olla oikein hienostikin, kun vain\noikein tahdon.\n\n-- Miksi et sitten aina tahdo?\n\n-- Sehän on aivan suotta se sellainen homma. Eihän täällä kuitenkaan\nole kukaan sitä katsomassa.\n\n-- Olenhan minä.\n\n-- Niin, no sinä. Se ei nyt ole niinkään vaarallista. Sinä olet ottanut\nkaikenlaisia turhia temppuja itsellesi sen jälkeen, kun hameet sait.\n\n-- Ja sinä tahdot kaikin mokomin näyttää, että sinä olet sysmäläinen.\n\n-- Mitä sinä sillä tarkoitat?\n\n-- Oletko sinä koskaan kuullut, miten sysmäläinen luotiin maailmaan?\n\n-- Eiköhän tuota värkätty samalla tapaa kuin kaikkia muitakin.\n\n-- Ei sentään. Hän on aivan erikoinen olento, joka sattuman kautta tuli\nsellaiseksi kuin hän on.\n\n-- Sinulla taitaa olla juttu siihenkin?\n\n-- Niin onkin.\n\n-- Kerro se sitten. Sinulla näyttää olevan sellainen erikoinen halu\nsitä kertoa. Eiköhän vain se ole keino, jolla saisit minua haukkua,\npanemalla kaikki pahat sanasi toisten laskuun. Kyllä minä jo alan\ntuntea, millainen koiranleuka sinä olet. Annahan tulla tuon juttusi, en\nminä säikähdä, vaikka mitä sanoisit.\n\n-- Jumalalla on taivaassaan suuressa aitassaan kaksi puolettoman suurta\nhinkaloa, oikein lukollista. Niissä on toisessa ruumiita ja toisessa\njärki. Siellä jumala istuskelee ja laittelee yhteen ruumiita ja järkeä.\nKerran hän oli ottanut tuollaisen vaaleatukkaisen ja rotevan miehenalun\nesiin. Hän aikoi siitä tehdä jotain oikein merkillistä. Kun hän juuri\noli saanut ruumiin käsiinsä, niin kuuli hän maan päältä tavatonta\nelämää ja rymäkkää. Siellä olivat ihmiset tapansa mukaan joutuneet\nriitaan. Jumala suuttui ja läksi rankaisemaan lapsiaan. Tuo mies jäi\nyksinään sinne aittaan, ja kun jumala oli jättänyt oven auki, niin\nmeni hän kurkistamaan ulos. Hän kaiveli kädellään reijän pilviin ja\nsattui katsomaan alas. Siellä hän näki seudun, jossa oli paljon vettä\nja paljon metsiä. Kuinka ollakaan, niin tipahti mies tuosta reijästä\nalas. Kun hän oli jäänyt keskeneräiseksi, niin ei hän loukannutkaan\nitseään. Hän vain tulla tupsahti alas. Sinne hän jäi järven rannalle\nasumaan ja oli onnellinen ja tyytyväinen, eikä hän huomannutkaan pyytää\njumalalta ymmärrystä itselleen. Se oli sysmäläinen. Mutta kun hän\nsiten jäi osattomaksi, niin kuuluu hänellä olevan jo maan päällä oma\nparatiisinsa. Ja sanotaankin, että sysmäläisen kanssa nainen on aina\nonnellinen, sillä sen kanssa, joka on tyhmä, on nainen aina onnellinen.\n\n-- Ähä, sanoi Arvid nauraen. Enkös minä sitä arvannut. Sinä olit siinä\nloppupuolella jo sanomaisillasi jotain hyvääkin sysmäläisestä. Mutta\netpäs voinut olla kaiken lopuksi antamatta pientä peräletkausta.\nKun sinua kuuntelee, niin kyllä huomaa, että sinä et ainakaan ole\nsysmäläinen, niin sinulla on ymmärrystä, että se oikein suhisee\nkorvissa, kun sinua kuuntelee. Onkohan jumala sinut lähettänyt tuomaan\nminulle sitä järjenmurua, joka unohtui sinne taivaan hinkaloon? Ainakin\nse siltä tuntuu.\n\n-- Kukapa sen tietää, mitä minä sinulle vielä tuon, kun aikaa kuluu,\nsanoi Brita.\n\n-- Kovasti sinä vain panet ihmisen mielen läiskähtelemään sinne ja\ntänne. Minä luulen melkein että sinä olet ylimääräisesti ollut siellä\ntaivaan hinkalolla varkaissa ja olet ottanut enemmän ymmärrystä, kuin\nmitä yhdelle ihmiselle tavallisesti annetaan.\n\nBrita nauroi ja juoksi pois askareihinsa.\n\n\n\n\nXV\n\n\nSeuraavana päivänä haavuri näki Erikin ja Akselin lähestyvän taloa,\nkukka oli kummallakin napinreijässä leuan alla, ja niin olivat miehet\npiukeita, että olisi luullut heidän olevan vihille menossa. Hän juoksi\nheti viemään tätä ilosanomaa Arvidille.\n\n-- Ne molemmat vanhat herrat ovat tänne tulossa, tuolla astelevat\nrannasta päin taloon, ovat varmaankin soudattaneet itsensä tänne\nniemeen.\n\n-- Mitä kummaa ne nyt taas tänne tulevat? huudahti Arvid.\n\n-- Sitä talon rouvaahan ne tulevat höynäämään.\n\n-- No, kylläpä sitten ymmärrys näyttää kokonaan olevan kadonnut\nSysmästä, kun he niin erehtyvät tuosta naisen vaatteissa liikkuvasta\npojasta, että kiertelevät taloa kuin koirat maaliskuussa. Luulisi\noikean miehen haistavan, missä nainen on.\n\nArvid meni pihalle vastaan ottamaan vieraitaan, jotka heleä puna\nkuihtuneilla poskillaan, äänessä nuorekas kilahdus ja ruumis\nsätkähdellen teeskenneltyä nuoruutta lähestyivät pihamaata.\nKatsellessaan heitä Arvid oli sielussaan huvitettu. Hän huomasi, miten\nnaurettavia nämä miehet olisivat olleet siinäkin tapauksessa, että tuo\ntalon nuori emäntä todellakin olisi ollut nainen. Hänen mielestään\nolivat nuo ukot niin perin naismaisia halussaan keikailla. Ja hän\ntahtoi oikein runsaasti heitä kurittaa. Hän alkoi heidän kanssaan\npuhelun kaikista maailman asioista ja häntä huvitti suuresti nähdä,\nmiten nämä miehet tulivat yhä levottomammiksi ja kärsimättömämmiksi.\nLopulta Erik kysyi:\n\n-- Kai talon rouva on kotona?\n\n-- Kotona hän on talon askareissa, sanoi Arvid. Minä menen hänet\nnoutamaan.\n\nArvid tuli Britan luo, joka paraillaan puheli haavurin kanssa.\n\n-- Siellä ne vanhat haaskat, jotka sinua niin silmittömästi ihailevat,\novat tuvassa, sanoi hän. Tule heidän luokseen, jotta saat pitää heitä\npilkkanasi.\n\n-- Mene edeltäpäin, sanoi Brita. Minä järjestän päähinettäni hiukan,\njotta eivät huomaa minun lyhyttä tukkaani.\n\n-- Kyllä minä sitten pian lähden seurastanne pois, jotta saatte oikein\nrauhassa pitää peliänne, sanoi Arvid mennessään.\n\nBritan koetellessa sovitella tukkaansa kauniiksi kiharoiksi sanoi\nhaavuri hänelle:\n\n-- Minun järkeni tuppaa toisinaan teidän suhteenne menemään\nsaranoiltaan ja jäämään lonkalleen. Minun täytyy teiltä kysyä, miksi\nte tätä leikkiä oikeastaan vielä jatkatte? Ettekö mielestänne ole\njo päässyt kylliksi selville miehestänne? Hänhän on niin rakastunut\nteihin, että sitä kuunnellessa silmät jäävät päässäni pystyyn.\n\n-- Sinä erehdyt, sanoi Brita. Ei hän minua rakasta. Tuota tyttöä hän\nrakastaa.\n\n-- Eikö se ole sama asia, kun tekin olette sama ihminen.\n\n-- Ei sentään. Minä jatkan tätä leikkiä siksi, kunnes mieheni rakastuu\nminuun.\n\n-- Vai niin. Ja siihen te aiotte noita kahta vanhaa matoa käyttää\nsyöttinä. Mutta siitä asiasta ei tulekaan mitään, sillä miehenne on\naivan varmasti vakautunut siitä, että te olette mies.\n\n-- Mutta kun hän saa tietää, että hän onkin erehtynyt?\n\n-- Voi, poika parkaa, silloin hänen päänsä menee niin sekaisin, että\nsitä ei taida enää millään saada entisille nastoilleen takaisin.\n\n-- Silloin vasta, kun hän minun tähteni on unohtanut tuon toisen,\nsilloin voin hänestä olla aivan varma.\n\n-- Jos jokainen hommaisi noin paljon saadakseen toisen rakastumaan\nitseensä, niin eihän tässä maailmassa enää jouduttaisi mitään muuta\ntekemäänkään. Kyllä sen huomaa, että te naiset olette todellakin\nkäärmeen sukua. Niin te kiemurtelette ja kääntelette, ettei tiedä enää,\nmillä keinoin teidät kiinni saisi.\n\n-- Kyllä minä keinon tiedän. Käärmeen saa kiinni, kun ottaa sen pään\nkäsiensä väliin. Ja kun kerran mieheni ottaa minun pääni käsiensä\nväliin, niin silloin minä olen voitettu.\n\n-- Mutta en minä sittenkään vielä ole oikein selvillä siitä, miksi te\nhäntä tahdotte näin kovasti piinata.\n\n-- Minä tahdon, että hän pitäisi minusta ensiksi ihmisenä ja sitten\nvasta naisena.\n\n-- Vai ensin ihmisenä? Kunhan itse ensin olisitte ihmisiksi. Mutta tämä\ntällainen menettelynne on jo suorastaan eläinrääkkäystä.\n\n-- Olkoon vain, mutta kyllä hän on niin vahva, että häntä huoleti voi\nhiukan rääkätäkin. Niin, häntä ja noita toisia. Tiedätkö, minä olen nyt\nniin iloisella tuulella, etten tahdo maassa pysyä.\n\n-- Lentäkää sitten, silloinhan saan nähdä, millainen se kanahaukka on.\n\n-- Tule sinäkin joukkoon, niin koppaan minä sinutkin yksintein.\n\n-- No, no, siivolla, siivolla. Minulle ei ole annettu muuta kuin järjen\nkipinä, ja sitä minä varjelen visusti.\n\n-- Koeta sitten saada täällä ollessasi päähäsi, että nainen on valmis\nmihin tahansa sen miehen puolesta, jota hän rakastaa, mutta hän tahtoo\nmyöskin, että mies sitä ennen olisi sellainen, ettei naisen tarvitse\nnimittää itseään hänen edessään luomakunnan kruunuksi.\n\nBrita meni tupaan, jossa molemmat vanhat herrat jo häntä kiihkeästi\nodottelivat. He riensivät heti häntä vastaan sellaisella ilolla, että\nBritaa nauratti ja Arvidia suututti. Hän ei itsekään tietänyt, miksi\nhän oikeastaan oli suuttunut, mutta häntä harmitti se ystävällisyys,\njolla Brita kohteli noita molempia miehiä, oli heille ystävällinen\nja herttainen. Ja Arvidin mielestä hän oli niille herttaisempi kuin\nhänelle. Ja hänessä heräsi vimmainen halu halventaa näiden molempien\nmiesten ansioita tuon naiseksi puetun pojan edessä.\n\n-- Kuulehan, Erik! sanoi hän. Sinä et ole vielä minulle kertonutkaan,\nmiten sinun terveytesi laita oikeastaan on.\n\n-- Kuinka niin? sanoi Erik vihaisesti. Mitä minun terveyteni muihin\nkuuluu kuin minuun? Minä olen terve, aivan terve, enkä ole sairas\nkoskaan ollutkaan.\n\n-- Elä nyt puhu joutavia, sanoi Arvid. Sinähän pääsit sodasta pois\nsiksi, että sinä olit kokonaan rikki ammuttu.\n\n-- Se ei ole totta. Minulla oli haavoja, mutta minä en suinkaan ollut\n\"rikki ammuttu\".\n\n-- Mutta niin asiapapereissa on, minä tiedän sen, intti Arvid.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Minähän itse olen sen paperin kirjoittanut siellä Saksanmaalla.\nSinulla ei silloin ollut mitään muuta ehjää paikkaa kuin pääsi.\n\n-- Ole vaiti, sähisi Erik. Ei sellaisista asioista puhuta naisten\nkuullen.\n\n-- Miksei? sanoi Brita. Sehän on miehen kunnia, että hänellä on niin\nmonta haavaa kuin mahdollista.\n\n-- Tarkoitatteko te todellakin täyttä totta? sanoi Erik aivan sulaen\nihastuksesta.\n\n-- Minä en mitään niin hartaasti ole toivonut kuin saada hoidella\nhaavoittunutta sankaria, vastasi Brita.\n\n-- Jos niin on asian laita, niin pitäisi minun saada olla täällä, sanoi\nAksel. Minulla on vielä monta parantumatonta haavaa.\n\n-- Niin, mutta missä sinulla ne ovat, huusi Arvid. Minä muistan varsin\nhyvin, kuinka sinä lähdit Saksasta pois etkä osannut istua. Sielläpäin\nne sinun haavasi ovat.\n\n-- Tämä on loukkaavaa! huusi Aksel ja nousi kiivaana ylös.\n\n-- Elkää kiivastuko, sanoi Brita. Haava on aina miehelle kunniaksi,\nolkoon se missä paikassa tahansa. Mutta nyt minä kiellän tästä asiasta\nenää sen enempää puhumasta.\n\nBritan oli vaikea hillitä nauruaan nähdessään, miten kiukkuisena Arvid\nkatsoi häneen, kun ei saanutkaan häväistä toisia sillä tavalla kuin hän\noli aikonut.\n\nBrita alkoi kysellä kaikenlaista molempien herrojen maatiloista, ja\nvilkkaasti selittivät molemmat kartanoittensa ihmeellisiä etuja.\n\n-- Kuinka teidän kartanonne ovat joutuneet niin lähelle kirkkoa? Eikö\nmuualla ole laveammat maat? kysyi Brita.\n\n-- Sinnehän ne ovat jääneet, minne paholainen heidän esi-isänsä on\nheittänyt, sanoi Arvid, joka taas sai mielestään sopivan tilaisuuden,\niskeäkseen noihin molempiin vanhoihin herroihin.\n\n-- Mitä sinä sillä tarkoitat? sanoi nauraen Brita, joka erinomaisen\nhyvin arvasi Arvidin mielenlaadun.\n\n-- Sehän on vain eräs vanha tarina, jota hän tarkoittaa, sanoi Aksel.\n\n-- Kerrohan se, sanoi Brita.\n\n-- Ei sitä kannata kertoa, sanoi Erik. Mutta Arvid oli päättänyt kertoa\njutun ja hän tekikin sen.\n\n-- Siihen aikaan, kun paholainen tässä maailmassa kulki ja omiansa\nkorjaili haltuunsa, niin ajoi hän kerran kotiansa kohti reellä, missä\noli aatelisia, jotka aina ovat olleet niitä syntisimpiä. Hän antoi\nhornan hevosten mennä huimaa vauhtia eteenpäin, sillä matka oli pitkä\npaholaisen asuntomaille. Kun hän tuli Sysmän kohdalle, niin kaatui reki\nkirkon nurkkaan töytätessään ja kaikki sen sisällä olevat aateliset\nlensivät pitkin pitäjää. Sen vuoksi niitä onkin tässä pitäjässä enemmän\nkuin missään muualla.\n\n-- Sinä unohdit erään asian, sanoi Erik, joka vuorostaan tahtoi iskeä\ntakaisin Arvidiin. Paholaisella oli oma poikansa renkipoikana, joka\nseisoi reen kannaksilla. Sekin keikahti maahan, kimmosi siitä yhtenä\npyöränä, lensi Majuveden poikki ja putosi vasta sille kohtaa, jota\nnytkin vielä Pyöriäksi nimitetään. Mutta paholainen käänsi kiireimmän\nkautta rekensä taas oikeinpäin ja alkoi ajaa Päijännettä kohti,\npäästäkseen suorinta tietä Tukholmaan, jossa aina on ollut runsaimmin\nsyntisiä herroja. Poika kun näki isänsä ajavan ilman halki, juoksi\nhuimaa vauhtia jälessä ja pääsi maata myöten niemeen asti. Siinä se\npitkän aikaa huuteli isäänsä ja polki hädissään maata, jotta se aivan\npehmisi ja muuttui rapakoksi. Mutta paholainen ei muistanutkaan omaa\npoikaansa, vaan kiisi eteenpäin hakemaan uutta vartaan täytettä. Ja\nniin jäi poika asumaan sille paikalle. Ja sitä paikkaa sanotaan vielä\ntänäkin päivänä Rapalaksi. Ja siksi sen suvun miehillä onkin sellainen\npaha sisu kuin paholaisen jälkeisellä ainakin.\n\nArvid oli noussut ja puhisi kiukuissaan. Hänen teki jo mieli lyödä,\nmutta hän häpesi sitä. Hän pui hetkisen nyrkkiä ja meni tiehensä\ntuvasta.\n\n-- Teidän miehenne taitaa olla kovasti mustasukkainen? sanoi Erik.\n\n-- Eikö hänellä sitten olisi siihen hiukan syytäkin? sanoi Brita ja loi\nhempeän katseen Erikiin.\n\n-- Jaa, mitenkä?\n\n-- Minä tarkoitan, että eikö hän juuri teidän molempien tänne-tulon\nkautta ole saanut syytä sellaiseen?\n\n-- Jos minä vain uskaltaisin toivoa, että armollinen rouva meidän\ntulomme siten käsittäisi.\n\nSamassa aukeni ovi ja Arvid pisti päänsä sisään.\n\n-- Kuule, Erik, sinä joka niin hyvin olet tuntevinasi minun sukuperäni,\nsanoi hän kiukkuisella äänellä, tiedät kai myöskin, että se nuori\npaholainen oli sama, joka rakensi sinne Liikolan lahden perukkaan\nsen ihmeellisen luolan, missä äitisi tarinan mukaan sattumalta\nsinut synnytti. Siksihän koko pitäjä sanookin sinua siksi \"vanhaksi\nErikiksi\". Ja sinä tiedät varsin hyvin, ketä sillä tarkoitetaan. Minä\nolen edes jälkeläinen, mutta sinä olet se itse. Oletko nyt tyytyväinen?\n\nJa ovi paukahti kiinni.\n\nErik ja Aksel katsoivat noloina toisiinsa, mutta Brita nauroi, nauroi\nniin sydämestään, että tupa helisi.\n\n-- Hän oli todella verraton, sai hän vihdoin sanotuksi naurun keskellä.\nVai se on teidän nimenne? Suottako te onnuttekin hiukan toista\njalkaanne. Taitaa olla sukuperintöä.\n\n-- Jos tekin tässä alatte tehdä minusta pilkkaa, niin menen tieheni,\nsanoi Erik ja nousi majesteetillisena paikaltaan.\n\n-- Ei, en minä pilkkaa tee, vakuutti Brita. Minähän olen niin iloinen\nsiitä, että täällä käy ihmisiä minua tapaamassa ja minua ilahduttamassa.\n\n-- Jos ilahduttaminen tulee kysymykseen, niin kyllä me olemme valmiita\nparhaan kykymme mukaan sitä teille hankkimaan, vakuutti Aksel ja\nsiirtyi hiukan lähemmäksi Britaa.\n\n-- Kyllä se on suorastaan synti, että noin kaunis nainen on tullut\nvaimoksi sellaiselle miehelle kuin Arvid on, sanoi Erik. Eihän hänellä\nole muuta kuin raakuuksia suussaan, ja millainen hän on päänuppinsa\npuolesta, sen me kaikin varsin hyvin tiedämme.\n\nNäin jatkui keskustelua, jota Brita yhä vain kiihotti. Hän käytti\nkaikki naiselliset mielistelykeinot ja rohkaisi heitä heidän\nvalloittamisyrityksissään.\n\nMutta kartanolla kuljeskeli Arvid ja puheli itsekseen.\n\n-- Minä olen ihan pähkähullu! sanoi hän. Tässä minä kuljeksin ja olen\nkade kahdelle vanhalle miehelle, joita vedetään nenästä. Ikäänkuin\nminun tekisi itse mieleni siihen joukkoon. Minä en tiedä, mikä minua\nvaivaa oikeastaan. Olisipa nyt tuo poika täällä, niin kyselisin\nhäneltä. Mutta enhän minä häneltä voi mitään kysyä tässä asiassa. Minä\nolen suuri narri, kun olen kade siitä, että hän puhelee toisten kanssa.\nJos hän olisi minun vaimoni, mutta hänhän on vai minun ystäväni. Niin,\nystävä hän on ollut minulle toden totta, sellainen, että moista saa\nhakea kautta koko Suomen maan, niin no, ei sellaista muistakaan maista\nlöytäisi. Tässä minä istun ja ajattelen. Oikein naurattaa, kun muistan,\nmiten minä vielä lyhyt aika sitten olin sellainen, että saatoin istua\npaikallani ajattelematta kerrassaan mitään. Hän tahtoo pitää hauskaa\ntuolla sisällä. Täytyyhän minun jollain tavalla hänelle palkita kaikki\nse, mitä hän on minulle tehnyt, ja auttaa häntä siinä, mikä hänelle\nhupia tuottaa. Sen minä teen, niin totta kuin tässä olen. Minä menen ja\nlisään tätä hullutusta niin, että siitä vasta oikein kova sekamelska\nsyntyy. Hän hiipi tupaa kohden ja avasi oven hiljaa. Kukaan ei häntä\nhuomannut, kun hän kurkisti sisään.\n\nSuu ammollaan katseli Arvid sitä, mitä hän näki. Ikkunan luona istui\nBrita ja hänen kummallakin puolellaan herra, ja nämä pitelivät hellästi\nhänen käsistään kiinni ja kuiskailivat hänelle rakkaita sanoja.\n\n-- No, mutta...! oli ainoa, minkä Arvid hämmästyksessään sai sanotuksi.\n\nRyhmä ikkunan luona singahti erilleen, ja kiljaisten pakeni Brita\nhuoneesta.\n\n-- Minne hemmettiin sinä nyt karkaat? huusi Arvid hänelle. Ei tässä ole\nhätäpäiviäkään.\n\nBrita ei vastannut mitään, vaan katosi.\n\n-- Sinun, Arvid ei tarvitse häntä tilille vaatia, sanoi Erik, joka\nyhdessä Akselin kanssa oli noussut seisaalleen. Kaikesta siitä, mitä on\ntapahtunut, olemme me kaksi valmiita antamaan sinulle täyden hyvityksen.\n\n-- Minkä hyvityksen? sanoi Arvid.\n\n-- Me olemme valmiit taistelemaan sinun kanssasi, jos niin tahdot.\n\n-- Elkää siinä höpiskö joutavia, sanoi Arvid. Ette te ole minulle\nvelkaa mitään omista huvituksistanne.\n\n-- Sinä otat tällaisen asian näin leväperäisesti? huusi Aksel. Etkö\nsinä, mies, sitten ymmärrä, mistä tässä on kysymys?\n\n-- Kyllä minä sen verran ymmärrän, vastasi Arvid. Te olette täällä\nhöynäilemässä minun rouvaani.\n\n-- Ja sinä sallit sen noin vain tapahtua?\n\n-- Minkäs minä sille mahdan, jos teidän mielenne tekee ja hän sen\nsallii.\n\nErik ja Aksel katsoivat pitkään toisiinsa.\n\n-- Elkää siinä seisoko kuin mitkäkin puukuvat paikallenne naulattuina,\nsanoi Arvid. Luuletteko te, että minä aion tässä melun nostaa, vai\nluuletteko, etten minä tiedä, mitä sanon?\n\n-- Kai sinä tiedät, mitä sinä sanot, vastasi Erik. Mutta että sinä niin\nsanot, se meitä kovasti kummastuttaa. Salli minun nyt kysyä sinulta\nsuoraan ja vilpittömästi: Rakastatko sinä tuota vaimonpuolta?\n\n-- En rakasta. Hulluhan minä olisin, jos sen tekisin.\n\n-- Miksi kaikkien niiden ja niiden nimessä sinä sitten hänet olet tänne\nhaalinut?\n\n-- Kun hän tuli jälestäni.\n\n-- Tämä on yhä kummallisempaa ja merkillisempää, sanoi Erik. Sinä et\naio siis häntä vaimonasi pitää?\n\n-- Enhän minä häntä toki vaimonani pidä. Niin hassu minä en ole.\n\n-- Sinä aiot siis hänestä luopua?\n\n-- Sen minä teen vaikka heti, jos te niin haluatte.\n\n-- Jos me haluamme? Tietysti me haluamme.\n\n-- Ja kummalle meistä sinä hänet annat? kysyi Aksel.\n\n-- Sille, joka hänet saa, tietysti.\n\n-- Sinä annat siis meille täyden oikeuden koettaa valloittaa hänet\nomaksemme?\n\n-- Piirittäkää, piirittäkää niin paljon kuin vain tahdotte. Ei tämä\npoika vastaan pane. Minä neuvon keinojakin, jos siksi tulee.\n\n-- Kuule, Arvid, sanoi Erik. Salli minun vanhempana miehenä ja isäsi\nystävänä kysyä, oletko sinä hullu.\n\n-- Olen kai minä ennen ollut hiukan päästä väärässä, mutta sitten on se\nluiskahtanut taas paikoilleen.\n\n-- Sinä et ilveile meidän kanssamme?\n\n-- Enhän toki.\n\n-- Sinä olet siis todellakin sellainen kummallinen mies, että päästät\ntuollaisen vaimon luotasi pois?\n\n-- Tuollaisen vaimonko? Niin, sellaisen vaimon kuin hän on päästän minä\nkyllä luotani pois.\n\n-- Minä en tiedä, miten minä sinua kiittäisin, sanoi Erik ja pudisti\nArvidin kättä. Sinä olet todellakin jalo, vaikka kovin merkillinen\nihminen.\n\n-- Anna minun syleillä sinua, sanoi Aksel ja sulki Arvidin syliinsä.\n\n-- Kun minä tänne tulin, niin en todellakaan olisi uskonut kaiken näin\npäättyvän, sanoi Erik ja hän hypähteli ontuvalla jalallaan kepeästi\npermannolla.\n\n-- Elä siinä loiki suotta, sanoi Aksel, voit vielä taittaa niskasi,\nsinä vanha koni.\n\n-- Kuule, elä sinä tule minulle neuvoja antamaan, miten minä olen,\nsanoi Erik. Ehjempi minä olen kuitenkin kuin sinä, jonka kaikki\npaikatkaan eivät vielä ole parantuneet.\n\n-- Mutta minua hän juuri lupasikin hoitaa, sanoi Aksel.\n\n-- Sellaiset lupaukset eivät merkitse yhtään mitään, sanoi Erik.\n\n-- Sinä kai luulet saavasi hänet?\n\n-- No, ainakin yhtä hyvin kuin sinäkin.\n\n-- Hiljaa, herrat, hiljaa, sanoi Arvid. Te saatte kaikessa sovussa\nmielistellä häntä. Se, joka hänet saa puolelleen, saa hänet pitää. Ja\nnyt minä menen ja kutsun vaimoni tänne. Minä aion itse olla läsnä ja\nkatsella, miten te kumpikin naista mielistelette. Minä, katsokaahan,\ntahdon oppia sen keinon, jotta tarpeen tullen osaan.\n\n-- Tahdotko sinä, että me sinun läsnäollessasi alamme?\n\n-- Sen huvin ja opetuksen olette toki velvolliset minulle antamaan, kun\nminä olen ollut näin kovasti suopea.\n\n-- Mutta se tuntuu niin perin kummalliselta. Minä en tiedä, kuinka sitä\nosaa sellaista, kun aviomies on läsnä, sanoi Erik. Mitä iloa siitä\nomenienkaan varkaudesta on, jos isäntä vieressä katselee?\n\n-- Koettakaa, koettakaa, sanoi Arvid ja meni tuvasta.\n\nPihalla tapasi hän Britan ja sanoi hänelle:\n\n-- Mennäänhän nyt yhdessä tupaan, niin siellä alkaa sellainen leikki,\nettä sinulle riittää siitä nauramista vielä kuolinhetkelläsikin. Minä\nolen noille kahdelle hullulle antanut luvan mielistellä sinua niin\npaljon kuin tahtovat. Olisitpa nähnyt heidän naamojaan, kun minä heille\ntämän asian ilmoitin. He olivat aivan kuin sekaisin päästään ja he\ntöllistelivät minuun kuin minä olisin ollut hullu eivätkä he. Kyllä\ntäytyy olla jokseenkin tyhmä, ennenkuin voi uskoa sinut naiseksi.\nNäkeehän sen heti kaikesta, että sinä olet mies. Minä en koskaan siten\nerehtyisi.\n\n-- Odotahan, sinä sysmäläinen, ajatteli Brita, kun sinä kerran huomaat,\nkuka tässä on ollut oikeassa, kuka väärässä!\n\nBrita katsoi hymyillen Arvidiin.\n\n-- Sinulla on niin perhanan kauniit silmät ja sinä katsot niillä niin\nsanomattoman veitikkamaisesti, sanoi Arvid, että melkein toivoisi sinun\nolevan naisen.\n\n-- Mitä sinä sanoisit, jos minä olisinkin nainen? sanoi Brita ja juoksi\ntupaan.\n\nArvid seisoi pihalla ja töllisteli Britan jälkeen.\n\n-- Jos minä olisinkin nainen, mutisi hän. Mitä hän sillä tarkoittaa?\nAikooko hän saada minutkin yhteen vyyhteen noiden tuolla sisällä\nolevien vanhojen koirien kanssa. Mutta siinä hän erehtyi. Ja sen\nminä sanon, että sellainen peli minun kanssani olisi jo kerrassaan\nsikamaista.\n\n-- Elä mene, poika, sai Arvid vihdoin suustansa. Elä mene! Pakinoidaan\nensin hiukan tästä asiasta. Mitä sinä oikeastaan tarkoitit tuolla\nlauseellasi?\n\nMutta Brita oli jo ennättänyt tupaan, jossa molemmat vanhat herrat\nottivat hänet suurella ihastuksella vastaan.\n\nArvid meni jälestä tupaan.\n\n-- Tulehan tänne hiukan, minulla olisi sinulle asiaa, sanoi hän\nviitaten Britalle.\n\n-- Elkää päästäkö minua, hän tahtoo riidellä minun kanssani, sanoi\nBrita hiljaa Erikille.\n\n-- Emme me nyt häntä päästä, kun hän kerran on tullut ja me olemme\nsinun kanssasi jo keskustelleet asiasta, sanoi Erik.\n\nSanaakaan sanomatta istahti Arvid penkille tuvan toiselle puolelle.\n\n-- Alkakaa nyt se ilveilynne, sanoi hän. Minä katselen, miten siinä\nsuoriudutte.\n\n-- Mitä hän tarkoittaa? sanoi Brita.\n\n-- Sitä asiaa ei ole helppo selittää, sanoi Erik. Mutta täytyyhän\nteidän tietää, mistä tässä on kysymys. Parasta on siis, että alamme\nalusta. Kuten tiedätte, ei miehenne teistä välitä.\n\n-- Onko hän sen sanonut? kysyi Brita.\n\n-- On, hän on sen sanonut, vakuuttivat molemmat herrat.\n\n-- Minun mieheni puhuu aina totta, sanoi Brita. Hän ei siis minusta\nvälitä.\n\n-- Hän on antanut meille täyden oikeuden valloittaa teidät omaksemme.\n\n-- Molempienko omaksi? sanoi Brita nauraen.\n\n-- Ei, ei, vaan se, joka teidät valloittaa, saa teidät pitääkin, sanoi\nAksel.\n\n-- Ja hän on sellaiseen antanut luvan? sanoi Brita.\n\n-- On. Ja me olemme sen päälle lyöneet kättä ja syleilleetkin.\n\n-- Ei sitten siis tässä muu auta kuin odottaa, kumpi voittaa, sanoi\nBrita nauraen.\n\n-- Ja sille te nauratte? sanoi Erik.\n\n-- Ei tässä kai itkemäänkään joudu, vastasi Brita.\n\n-- Mitä te siellä toisella puolella vitkastelette? huusi Arvid. Alkakaa\nnyt jo, jotta minä saan nähdä, miten te menettelette.\n\n-- Eihän sitä ihminen nyt sentään sillä tavoin vain komennon mukaan\nmene rakkautta tunnustamaan, sanoi Erik.\n\n-- Jos se kerran teissä asuntoa pitää, niin kyllä se silloin tulee\nuloskin milloin tahansa, sanoi Arvid.\n\nVitkaan luisti keskustelu huoneessa. Molemmat vanhat herrat tunsivat\nolevansa aivan kuin jalkapuussa ollessaan pakotettuja mielistelemään\naviomiehen läsnäollessa hänen vaimoaan. Erikissä heräsi ensiksi se\najatus, että jollain tavoin tässä ilveiltiin heidän kanssaan, ja\nhän kautta rantain alkoi tiedustella Britalta, oliko hän todellakin\nArvidin puoliso. Brita vannoi pyhät valat siitä, että hän oli Arvid\nTandefeltin vaimo. Silloin vanhat herrat tulivat rohkeammiksi ja\nalkoivat jo puolikovaa lausua Britalle kaikenlaisia kauniita sanoja.\nJa enentääkseen riutuvan miehuutensa arvoa he alkoivat kertoa\nkartanojensa kauneudesta ja niiden oivallisesta maanlaadusta. Ja pian\noli rakkaudenkeskustelu siirtynyt lehmiin ja sikoihinkin.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nVaiti istui Arvid huoneen toisella puolella. Omituiset ajatukset\nalkoivat kiertää hänen aivoissaan. Hän kuunteli toisten puhetta\nhetkisen, mutta pian oli hän kokonaan unohtanut heidät.\n\nOliko tuo hänen vaimonaan ilveilevä ihminen mies vai nainen? Hän oli\nkyllä heti alussa tätä epäillyt naiseksi, mutta olihan tuo silloin\nmiekallaan opettanut hänelle, mitä miehekkäisyys on. Mutta kuitenkin,\nhänhän oli itse sanonut: jos minä olisinkin nainen! Niin, jos hän olisi\nnainen, niin eivät nuo kaksi vanhaa juhtaa tuolla saisi istua penkillä,\nvaan nousisi hän, Arvid, paikaltaan ja löisi heidät yhdeksi liiskaksi.\nNiin, mutta millä oikeudella? Vaikka tuo olento olisikin nainen, niin\nmitä oikeuksia Arvidilla olisi häneen? Eihän hän rakastanut ketään\nmuuta kuin tuota tyttöä siellä Turussa. Ja se tyttö oli vihaisena\njättänyt hänet keskelle katua. Hänen vaimonsa olisi ehkä voinut tulla\nsalapuvussa hänen luokseen. Mutta miksi hän sen olisi tehnyt? Hänhän\noli antanut täyden vapauden hänelle.\n\n-- Ei tässä muu auta kuin täytyy minun keskustella asiasta jonkun minua\nviisaamman kanssa, arveli Arvid. Mutta eihän täällä ole ketään muuta\nkuin hän itse, jonka kanssa minä voin puhella. Ja jos hän on nainen,\nniin hän tietysti tekee koko ajan minusta pilkkaa. Haavuri on viisaampi\nminua. Hänhän tuon ihmisen tänne toikin. Hän siis voi tietääkin jotain.\n\nArvid nousi paikaltaan ja sanoi toisille tuvassa oleville:\n\n-- Minä jätän teidät rauhaan, saatte pitää niin hauskaa kuin jaksatte\nja ennätätte!\n\nHän tuli kartanolle ja huuteli haavuria. Tämä oli paraillaan tallissa\nja vastasi sieltä. Arvid meni hänen luokseen.\n\n-- Tulehan, mies, tänne, minulla olisi sinulle yhtä ja toista\njuteltavaa.\n\nHe istuivat tallin oven luo rinnatusten kumoon käännetyn korvon päälle.\n\n-- Mikä nyt on hätänä? kysyi haavuri.\n\n-- Sanohan minulle suoraan, mikä se ihminen on, joka sinun kanssasi\ntuli tänne?\n\n-- Niin, Adolfko?\n\n-- Sama juuri. Onko hän mies vai nainen?\n\n-- Mies kai hän on. Sellaisena minä olen häntä pitänyt ja sellaisena\ntekin olette.\n\n-- Tiedätkö sinä aivan varmasti, että hän on mies?\n\n-- Näkeehän sen sellaisen kaikesta pienimmästäkin.\n\n-- Ei sitä sellaista niin vain kaikesta pienimmästä näe. Tietää se\ntäytyy!\n\n-- Kai te sen itse tiedätte, joka hänen kanssaan olette ollut paljon\nenemmän kuin minä.\n\n-- Mistä minä kaikki tietäisin? Ihminen minäkin olen.\n\n-- Mistä te nyt olette tullut sellaiseen ajatukseen, että hän on nainen?\n\n-- Kun nuo kaikki hänen jälestään juoksevat. Joko sitten kaikki muut\novat aivan hassuja tai minä sellainen olen.\n\n-- Samahan tuo on, kuka hassu on.\n\n-- Ei se ole aivan sama. Jos hän on nainen, niin minä en päästä ketään\nhänen lähelleen.\n\n-- Miksi ette? Ette kai te häntä rakasta? Tuota toistahan te rakastatte.\n\n-- Ei puhuta nyt siitä asiasta, se ei kuulu tähän. Hän on siis nainen?\n\n-- Hän on mies!\n\n-- Jos hän on mies, niin saavat nuo vanhat herrat sittenkin kadota\ntalosta.\n\n-- Minkä tähden? Jos hän tahtoo pitää hauskaa vetämällä heitä nenästä...\n\n-- En minä voi sanoa, minkä tähden, se on nyt vain niin, että minä\ntahdon olla yksinäni hänen seurassaan, olkoon hän vaikka mieskin!\n\nJa Arvid nousi paikaltaan ja meni tupaan.\n\n-- Nyt saatte mennä! sanoi hän avatessaan oven.\n\n-- Mutta minkä tähden? huusi Erik.\n\n-- Se on niin kuin minä sanon. Tässä ei tarvita olla mitään erityisiä\nselityksiä.\n\n-- Mutta meillähän on lupa, sanoi Erik.\n\n-- On kyllä, mutta ei se tarkoita sitä, että te kaiken päivää täällä\nolisitte. Nyt tahdon minä tämän ihmisen kanssa puhua.\n\nJa niin käskevä oli Arvidin muoto, että vanhat herrat, ottaen hellät\njäähyväiset Britalta, poistuivat.\n\nKun Arvid ja Brita olivat jääneet kahden, niin Brita kysyi:\n\n-- Mikä sinua oikeastaan vaivaa? Toisena hetkenä sinä annat heille\nluvan olla minun seurassani ja toisena ajat heidät pois.\n\n-- En minä itsekään tiedä, mikä minua vaivaa, vastasi Arvid. Minun on\nniin vaikea olla kuin olisin kipeä. Minä en osaa olla rauhallinen.\nKuule, oletko sinä mies vai nainen?\n\n-- Miksi sinä sitä kysyt?\n\n-- Sano suoraan, oletko sinä mies vai nainen?\n\n-- Tiedäthän sinä itse, mikä minä olen.\n\n-- Minähän olen niin tyhmä, etten minä kaikkea tiedä.\n\n-- Mutta totta kai sinä sellaisen tiedät.\n\n-- Niin sitä luulisi, mutta sinä olet niin merkillinen ihminen, että\ntässä menen aivan sekaisin sinun seurassasi. Kun minä näen, miten sinä\nolet ystävällinen noille vanhoille tahkoille, niin minä olen kade.\nJumal'avita, kade minä olen! Eihän minulla ole syytä sellaiseen, mutta\nminä en sille mahda mitään. Minä olen kade jokaiselle, jonka kanssa\nsinä olet.\n\n-- Kyllähän minä heidän seurastaan saatan luopua.\n\n-- En minä sitäkään tarkoita. Täytyyhän sinun saada huvitella, kun\nkerran olet tänne yksinäiseen paikkaan tullut. Ja mitä hupia sinulla\nolisi sellaisen jörön seurassa kuin minä olen. Katsohan, minä en ole\nennen tietänyt, että olisi maailmassa ihmisissä muuta erotusta, kuin\nmikä on miehen ja naisen välillä. Mutta nyt minä olen alkanut huomata,\nmitä ihminen on sellaisenaan.\n\nBritan silmät säihkyivät, kun hän katsoi edessään olevaan mieheen, joka\nei uskaltanut häneen katsoakaan.\n\n-- Istuhan tänne minun viereeni, sanoi Brita, niin keskustelemme oikein\nrauhallisesti.\n\n-- Sitähän minä juuri tahtoisinkin, sanoi Arvid. Minä en pääse enää\noikein itsestäni selville. Minä olen ollut tähän asti tuommoinen noin\nvain. Kyllähän sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Minä olin sodassa,\ntapoin ihmisiä ja rakastelin naisia, ja sillä välin rukoilin jumalaa.\nMutta ei se elämän järjestys enää minua miellytä. Minä kaipaan jotain\nmuuta enkä itsekään tiedä, mitä se on.\n\n-- Sinä ikävöit tuota naistasi, jonka näit Turussa?\n\n-- En minä sitäkään enää tiedä. Minusta tuntuu aivan siltä, kuin\nminussa äkkiä olisi auennut jotain. Minä olen ollut kuin kasvi, joka\nkauniina aamuna äkkiä huomaa kukkivansa. Ja katsohan, sinä olet sen\nihmeellisen seikan saanut aikaan. Jätä tuo naisen puku ja ole mies\nminun seurassani, sillä minä tarvitsen nyt miestä, jonka kanssa saan\npuhella ja keskustella kaikesta.\n\n-- Mistä kaikesta?\n\n-- Siitä, joka on ollut ja joka vielä tulee.\n\n-- Sinähän sanoit jo, millaista sinun elämäsi on ollut.\n\n-- Ei se siinä vielä kaikki ole. Kyllä kai Erik oikeassa oli, kun\nsanoi, että minun esi-isäni on ollut paholaisen poika, sillä niin\nkuuma veri on minun suonissani. Kun minä ajattelen kaikkea sitä, mikä\non ollut takanani, ja ajattelen nyt kaikkea sitä, mikä on edessäni,\nja minun tulisi sanoa, millä tavoin tässä päästään eteenpäin, niin\nolen pahassa pulassa. Minä puhun nyt tässä sinulle hiukan sikamaisia\nasioita, mutta minun täytyy niistäkin kerran puhua. Minä olen aina\npitänyt naisista, minä en niiden jälestä ole juossut, mutta kyllä ne\nminun jälestäni. Ja vaikka minä olen ollut niille kuinka tyly tahansa,\nniin ovat ne tulleet vain sitä hullummiksi.\n\n-- Sinä olet siis heitä rakastanut kuitenkin?\n\n-- En minä tiedä, onko se sellainen ollut rakkautta. Minä olen ottanut\nheitä omakseni silloin, kun on vereni sitä vaatinut. Minä en ole\nkenellekään luvannut mitään, enkä sen vuoksi ole mitään pitänytkään.\nKyllähän ne ovat lähtöäni itkeneet, mutta se ei minua ole liikuttanut.\nMutta sitten tuli tuo nainen siellä Turussa tielleni. Hän oli\nensimäinen, joka ei minusta huolinut, joka ajoi minut luotaan, ja\nsilloin minä huomasin, että on niitä naisiakin kahdenlaisia maailmassa,\nsellaisia, joita mies rakastaa, ja sellaisia, jotka miestä rakastavat.\nSiellä Saksassa minulla oli tuollainen nainen, joka minua rakasti ja\njota minäkin rakastin tai ainakin luulin rakastavani.\n\n-- Rakastatko sinä häntä vieläkin? kysyi Brita hiljaa.\n\n-- Ne asiat ovat jo olleet ja menneet. Minun rakkauteni loppui\nsamalla kun tein suuren tyhmyyden hänen tähtensä. Katsohan, hän asui\nNürnbergin kaupungissa, jonka me olimme valloittaneet, mutta joka\nsitten joutui saksalaisille. Eräänä iltana, kun me jo olimme kaukana\nsiitä kaupungista, nakkausi minuun sellainen palava ikävä tuon naisen\nluo. Minä olin aivan kuin sokea ja järjetön sinä iltana. Minä otin\nhevoseni ja ajoin tulista vauhtia sitä kaupunkia kohden. Minä tulin\nsinne ennen aamun koittoa. Muurin luona minä seisautin hevoseni, kätkin\nsen metsikköön ja hiivin muurin luo. Ja sitten minä kiipesin muurin\nyli. Minä en ajatellut mitään vaaraa. Minä en edes muistanut, että\nsellainen minua uhkasi, minä tahdoin vain saada tuon naisen. Minä en\nvoi ymmärtää, mistä sellaisen voiman sainkaan, mutta niin se vain oli,\nettä minä kiipesin kuin kissa muuria ylös. Minä tapoin siellä vartian,\njoka astui tielleni, ja sitten nopeasti katosin kaupunkiin. Minä tulin\ntuon naisen asunnolle ja suljin hänet syliini. Kun hänen luotaan\nlähdin, niin vihasin häntä. Minä en tiedä, miksi niin tein. Ehkä sen\ntähden, että hän niin helposti oli minulle antautunut. Jos hän olisi\nvastustanut minua, niin, jos hän sen olisi tehnyt, niin minä olisin\nollut valmis kuolemaan hänen puolestaan. Minä ajattelen nyt tuota\nkaikkea ja minä kummastelen itseäni.\n\n-- Miksi sinä sen teet?\n\n-- Minä en tiedä oikein, miksi sen teen. Minusta olisi varmaankin\ntullut aivan toisenlainen mies, jos joku nainen olisi ottanut minut\ntoiselta kannalta. Ja sitten minä kirosin naisia taas niin kuin mies\nvain verivihollistaan kiroo. Minä olen koko ajan odottanut sitä oikeata\nnaista. Minä en tiedä, ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?\n\n-- Kyllä minä ymmärrän. Jatka vaan!\n\n-- Minä olisin tahtonut, että se nainen olisi vaatinut minulta\njotain, uskonut minuun. Minä en osaa oikein sanoa, mitä hänen olisi\ntullut tehdä. Siellä oli meidän väessämme eräs mies, jolla oli se\nkummallinen ominaisuus, että hän ei koskaan lukenut raamattua eikä\nmuita pyhiä kirjoja. Hänellä oli aina kaikenlaisia latinankielisiä\nkirjoja. Ja hän puhui kerran minulle siitä, että jokaisella meistä on\nsamoin kuin eräällä joskus eläneellä sankarilla, joka muuten oli aivan\nhaavoittumaton, kantapää, mihin pistämällä voi miehen tehdä heikoksi\nja sitten tappaa. Hän sanoi, että meillä kaikilla on tuollainen\nkantapää... Akilleen kantapää, nyt minä sen nimenkin muistan...\ntuollainen Akilleen kantapää, joka tekee meidän sielumme heikoksi\nja koko elämämme vaikeaksi. Kun se on turvaamaton, niin me tulemme\nheikoiksi. Minä en silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt sen ymmärrän.\nMinä en ole koskaan uskonut mitään itsestäni, en koskaan luottanut\nmihinkään muuhun kuin omaan voimaani, mutta onhan sitä muutakin kuin\nnyrkki, jolla mies voi voimaansa näyttää. Sinä olet tullut minun\nelämääni ja sinä olet muutamassa päivässä saanut minut ajattelemaan\nyhtä ja toista. Minä olen huomannut, että minä sinua tarvitsen aivan\nvälttämättömästi. Tämä kuuluu varmaankin sinusta kummalliselta?\n\n-- Ei, ei laisinkaan.\n\n-- Jos sinä olisit ollut nainen, niin sinä tietysti olisit tehnyt\naivan samoin kuin kaikki muutkin naiset. Sinä olisit tietysti koko\najan ajatellut, millä kaikilla keinoilla sinä saat minut valtaasi.\nSiksi, kun minä kuulin, että sinä voisit olla nainen, niin minua oikein\nhirvitti. Arvaanhan minä, mikä melu ja meteli tästä sitten taas olisi\nsyntynyt. Sinä olisit kiihottanut minua, ja minä olisin juossut sinun\njälestäsi, enkä ennen olisi sinulle rauhaa antanut kuin olisin sinut\nsaanut valtaani. Ja kun se olisi tapahtunut, niin minä olisin sinut\nheittänyt pois luotani. Minä olisin aivan varmasti sen tehnyt.\n\n-- Sinä siis todellakin uskoit, että minä olin nainen?\n\n-- Eihän mies sille mitään mahda, että hän uskoo kaikenlaisia\ntyhmyyksiä. Olisihan minun pitänyt huomata, että niin viisasta naista\nkuin sinä olet ei jumala ole siinä kiireessä, millä hän ihmisiä tekee,\njoutanut valmistamaan.\n\n-- Ja mitä sinä sitten minusta nyt oikeastaan tahdot?\n\n-- Sitä, että me olemme taas kuin mies ja mies ja että tuo narripeli,\njoka on sinun hameissa kulkemisesi, heitetään pois. Minä olen sinun\nseurassasi oppinut aivan äkkiä ajattelemaan. Se on sellainen ilo, että\nminä en osaa sitä sanoilla sinulle selittää. Mutta koetahan kuvitella,\nmiltä se sinusta tuntuisi, jos olisit sokea ja sitten aivan äkkiä\nsaisit silmiesi valon. Minä en oikein ymmärtänyt, mitä sinä minulle\nmerkitset, ennenkuin tulin äkkiä ajatelleeksi sitä, että sinä lähtisit\nminun luotani pois. En minä tässä kadehdi muuta kuin sitä, että nuo\ntoiset ja niiden seura voisi tulla sinulle rakkaammaksi kuin minun.\n\n-- Ole huoleti. Ei minulle kukaan ole niin rakas kuin sinä olet, sanoi\nBrita. Minä voin sen vannoa sinulle.\n\n-- Kuulehan nyt, poika, kun minä sinulle sanon jotain oikein\nvakavasti. Minä olen taas aivan varma siitä, että minä kerran saan\ntuon tytön sieltä Turusta omakseni. Kyllä jumala hänet kerran minun\ntielleni juoksuttaa. Ja kun hän tulee, niin täytyy minun olla silloin\nsellainen, että hänen ei tarvitse hävetä ottaneensa tällaisen miehen\naviomiehekseen. Ja siinä sinä saat auttaa minua. No, mitä sinä siihen\nsanot?\n\n-- Koetetaan sitten miestä höylätä.\n\n-- Niin juuri, höyläämistä minä kaipaan. Ja oikein tuntuvaa\nhöyläämistä, sellaista, että lastut sinkoavat korkealle.\n\n-- Minä tiedän keinon, millä me alotamme.\n\n-- Sano se, ja minä noudatan sinun neuvoasi ja teen ihan kaiken, minkä\nsinä käsket. Ja minä möyryän ja ponnistan niin, että paikat tärisevät,\nkunnes olen sellainen kuin tahdot. Minä otan sinut esimerkikseni ja\nkoetan muodostua sinun mukaasi.\n\n-- Kuule siis! sanoi Brita, ja hänen äänensä oli ihmeellisen heleä.\nAnna minun olla naisen puvussa ja koeta ajatella, että minä olen tuo\nsinun rakkaasi. Joka kerta, kun sinä olet toisenlainen kuin sinun\ntulisi olla, sanon minä sen sinulle.\n\n-- Sinä arvelet, että minun tulisi olla siis samassa roikassa kuin nuo\nkaksi puolihassua herraa?\n\n-- Sitä en tarkoita, vaan että sinä olisit minulle aivan sellainen kuin\nolisit tuolle tytölle, jos hän olisi vaimosi, yhtä kunnioittava ja yhtä\nhyvä.\n\n-- Etkö sinä keksi mitään muuta keinoa kuin tuon? Eikö sellaisista\nvarsinaisista saarnoista olisi enemmän hyötyä?\n\n-- Minä en usko tuollaisiin saarnoihin. Eihän hevonenkaan opi, jos\nsille vain puhuu, satula sille on pantava selkään.\n\n-- Pane sitten satula minun selkääni, minä tottelen. Ja jos\nvikuroitsen, niin lyö oikein tuntuvasti piiskalla. Kyllä tämän ratsun\nnahka kestää.\n\nJa Arvid tarttui lujasti molemmilla käsillään Britan olkapäihin ja\nravisti häntä.\n\n-- Olet sinä sentään eriskummallinen ihminen, muuta en voi sanoa,\nhuudahti hän. Minä melkein nyt toivoisin, että sinä olisitkin nainen.\nKyllä minä sinua palvelisin niin, että jumalakin sitä lystikseen\nkatselisi. No, mitä se minun emäntäni siis ensiksi käskee?\n\n-- Alotetaan ulkoasusta.\n\n-- Eikö se sitten ole muka hyvä ja kelvollinen?\n\n-- Milloinkahan sinä olet viimeksi tukkasi sukinut?\n\n-- Elä nyt ala sellaisista pikkuasioista. Eikö sinulla ole mitään\nparempaa?\n\n-- Ei se ole mikään pikkuasia. Koska sinä olet viimeksi tukkasi sukinut?\n\n-- Kuka niitä sellaisia panee muistoonsa, taisi olla eilen aamupäivällä.\n\n-- Ja miten sinä sitä olet sukinut? En minä eilen ainakaan huomannut\nsiinä mitään erotusta.\n\n-- Sepä oli ihme ja kumma, kun minä sormillani sitä haravoin pitkät\najat.\n\n-- Arvasinhan minä, että viisipiikkistä siinä oli käytetty.\n\n-- Mutta eihän se sellainen tule kysymykseen näin meidän miesten kesken.\n\n-- Minähän olen nyt sinun vaimosi. Menetkö sukimaan vai et?\n\n-- Menenhän minä, herran tähden, menenhän minä.\n\nJa nauraen poistui Arvid tuvasta.\n\nKun Brita oli jäänyt yksin, seisoi hän kauan paikallaan silmät ummessa\nja voimakkaasti nousi rinta. Ja sitten hän vaipui penkille ja itki,\nitki kauan onnesta ja ilosta. Hän tiesi nyt, että onni oli tullut\nhänelle, että se oli tullut tuon suuren ja rotevan miehen muodossa,\nettä hänen täytyi kaikki valmistaa niin, että se ei katoaisi. Hän tiesi\njaksavansa vielä odottaa onneaan, vaikka verensä leiskahtelikin niin\nvoimakkaasti hänen suonissaan.\n\nKuluipa kotvasen aikaa, niin Arvid pisti päänsä ovesta sisään ja sanoi\nnauraen:\n\n-- Mitä nyt sanotaan? Minä olen pessytkin sen yksintein, ja niin on\nsuorana tukka, että eivät hevosen hännän jouhetkaan ole sen suoremmassa.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nMuutama päivä myöhemmin, kun Rapalan väki oli elonleikkuussa ja Arvid\nja Britakin olivat vainiolle menneet, oli haavuri yksinään kotona. Hän\nistui tuvan portailla ja ruokki talon kirjavaa kukkoa, heitellen sille\nmurusia. Kanat olivat menneet jonnekin heinäladon luo nokkimaan niitä\nsiemeniä, jotka heinistä olivat niitä latoon ajatettaessa putoilleet.\n\nHaavuri katseli, miten kukko nokki murusia, ja alkoi sitten puhella.\n\n-- Kun minulla ei ole ketään muuta puhekumppalia, niin valitsen sinut,\nsinä kanakartanon herra. Puhelkaamme me kaksi järkevää hiukan tämän\ntalon asioista. Ellen minä saa kenellekään puhua, niin jo halkean\npaljaaseen kummastukseen, hämmästykseen ja kipinöivään kiukkuun.\nMinä olen pyhästi vannonut, että minä en ilmaise mitään ainoallekaan\nihmiselle. Ja sen lupaukseni minä pidänkin, mutta sinä et ole ihminen,\nvaikka sinulla onkin enemmän järkeä kuin muilla tässä talossa, minua,\nhuomaa se, lukuunottamatta.\n\nKukko asettausihe hetkiseksi toiselle jalalleen seisomaan.\n\n-- Niin sinä seisot lujasti jaloillasi, mutta tässä talossa miesväki\nkeikkuu. Kun minä ajattelen, että sinä hallitset viittätoista siippaa\nja että tässä talossa yksi siippa hallitsee talon isäntää ja kaikkia\npitäjän herroja hänen lisäkseen, minutkin joukkoon laskettuna,\nniin minä kumarran sinulle. Sinä olet sentään se, joka olet oikea\nmiespuolinen olento luomakunnassa. Sinusta voi toden totta sanoa, että\nsinä pysyt kannallasi. Syö tuosta muruja, jotta kupusi paisuu ja kanat\nsinua entistään enemmän kunnioittavat ja tottelevat. Sinä olet pitänyt\nhyvää järjestystä omassa talossasi. Kukaan ei uskalla sinua vastaan\nkapinoida. Niin sitä pitää asettaa elämänsä.\n\nKukko kiekaisi ylpeästi.\n\n-- Sinä laulatkin aina oman nuottisi mukaan, mutta täällä me saamme\nkaikki tanssia kanan nuotin mukaan. Koetahan sinä ajatella, mitä se\nolisi, jos sinun tarhaasi tulisi kana ja sanoisi, että hän onkin\nkukko, ja olisi tätä petosta varten hankkinut itselleen kaikenlaisia\nulkonaisia kukon merkkejä. Tietysti sinä katselisit sitä kierosti\noikealta ja vasemmalta. Jos sinä sitten koettaisit voimiasi sen kanssa\nja se aivan yhtäkkiä näyttäisikin olevansa sinua voimakkaampi --?\n\nKukko nousi taas toiselle jalalleen seisomaan ja katsoi pää kallellaan\nhaavuriin.\n\n-- Sinä et kai usko sitä? Mutta minä vakuutan, että kyllä kanakin\nkovaksi tappelijaksi tulee, kun se oikein ponnistaa. Ajattele sitten\nvielä tämän lisäksi, että sama olento äkkiä sanoisi sinulle, että hän\nonkin kana tai että hän kaikkien muiden paitsi sinun silmissäsi on\nkana. Sinä tietysti tarkastaisit, kuinka sen asian laita oikeastaan on.\nMutta usko minua, on sitä sellaisiakin kukkoja, että ne uskovat, mitä\nniille uskotellaan. Ja sitten sinä mieltyisit tähän kanaan, jota muut\npitävät kanana ja sinä yksin kukkona, ja suostuisit muiden läsnäollessa\nvielä sanomaan aivan toista kuin mitä uskot. Ja vaikka sinulla olisi\ntäysi valta siihen kanaan, joka kerran tulee sinun tarhaasi, niin sinä\nkuitenkin yhä olisit loitolla hänestä. Tuossa on sinulle taas murusia,\net sinä jaksa sellaista hassutusta sulattaa, ennenkuin olet välillä\nvahvistanut voimiasi.\n\nJa haavuri heitti taas kukolle murusia.\n\n-- Koska sinä jo näyt nokkineen ne kupuusi, niin minä jatkan\nselitystäni. Nyt tämä kana sitten saisi sinut uskomaan, että se on\nviisaampi ja kaikin puolin oppineempi kuin sinä. Ja sinä menisit siihen\nansaan ja pyytäisit häntä sinulle opettamaan kaikenlaisia kauniita\ntapoja. Ja sitten alkaisi uusi komento sinun tarhassasi. Ensin saisit\nsinä ruveta laulamaan aivan uudella nuotilla. Sitten otettaisiin\nsinulta pois se sydäntäsi lohduttava tapa, jolla sinä kiroilet, kun\nkanat eivät ole aivan niin kuin sinä tahdot. Ajattelehan vain, mitä\nse olisi, kun sinä et enää saisikaan purkaa mieltäsi. Sinä et koskaan\nsellaiseen suostuisi, mutta kaikki eivät ole sellaisia kuin sinä.\nSitten saisit ruveta toisella tavalla astumaan, et enää saisi harpata,\nvaan sipsuttaa kuin kana. Ja lopulta tämä kana ottaisi niin kaiken\nvallan sinulta, että ilmoittaisi laulullaan auringonkin nousun. Ja kun\nsinut sitten olisit näin kuranssattu, ja tyynellä mielellä katselisit,\nmiten jokaisesta aidan raosta tulee esiin vieraita kukkoja, jotka\nkoettavat tuon kanan kimppuun käydä, niin uskoisit sinä vain, että tuo\nkana onkin kukko.\n\nKukko hyppäsi haavurin polvelle ja seisoi siinä.\n\n-- Niin, tule sinä vain tänne turviin. Me kaksi kuulumme sentään siihen\njoukkoon, joka ei anna itseään millään tavoin komentaa. Ole siinä nyt\nkauniisti, niin minä jatkan. Tiedätkö, mikä sitten olisi se suuri\npalkinto, jonka sinä saisit kaikesta tästä alennustilastasi? Se, että\ntuo kana eräänä päivänä sanoisi sen, jota sanoa sen jo alusta alkaen on\ntehnyt mieli: Ollaan nyt yhtä väkeä! -- Sellaista elämää meidän talossa\nnykyään eletään. Ja sen minä voin sinulle tässä kaikessa hiljaisuudessa\nsanoa, että minäkin kuulun noihin hassuihin, jotka juoksevat tuon\ntoiselle kukolle kuuluvan kanan jälestä. Minä en sille mahda mitään.\nSinä sanot tietysti, että minun pitäisi voida. Mutta me ihmiset\nolemme niin heikkoja, meillä ei ole sitä järjestystä kuin sinulla on\nomassa valtakunnassasi. Tuo kana on kovin merkillinen kana, vaikka se\nei olekaan mitään vieraan maan rotua. Kyllä se on niin suomalaista\nrotua kuin konsanaan sinä ja minä. Mutta sille on annettu sellainen\nviisaus, että sillä hallitsisi jo kahtakin kuningaskuntaa. Minä voin\nsinulle ilmoittaa, koska sinä et varmaankaan sitä tiedä, että nykyään\non maailmaan tullut kananvalta. Siellä Ruotsissa, siis täälläkin\nSuomessa, on kana kaikkien kukkojen ylimpänä valtiaana. Arvaathan, että\nkun niin suuressa tarhassa kanan onnistuu pitää valtansa, niin mitä\nsitten täällä pienessä Rapalassa. Sinä ihmettelet, minä huomaan sen,\nkun noin katsot pää kallellaan minuun. Minä ymmärrän sinun katseesi\nerinomaisen hyvin. Sinun mielestäsi on se sellainen maailman järjestys\naivan hullunkurinen. Mutta enemmän olet hämmästyvä, kun kuulet kaiken,\nmitä vielä seuraa. Koko jutun paras osa on vielä jälellä. Tämä kana oli\noikeastaan tämän talon kukon oma, sitä varten varattu jo aikoja sitten,\njo silloin, kun se vasta oli munasta päässyt. Mutta kukko oli sen\nunohtanut ja oli mielistynyt toiseen kanaan. Pahaksi onneksi tämä kana\nolikin sama kuin se, joka kukolle oli luvattu. Ja silloin kana tuli\nkukkona tämän talon kukon luo. Ja ajattelehan, millainen hölmö minäkin\nolen? Minä olen ollut siinä petoksessa mukana. Kun tämä kana nyt heitti\npois kukon verhot ja tuli taas kanaksi, niin silloin antoi talon kukko\nkaikille toisten talojen kukoille luvan tulla tälle kartanolle. Ja ai\nai, mitä peliä täällä onkaan pidetty. Täällä on ollut sellainen kiekuna\nja kaakotus, että olisi luullut koko maailman olevan nurinkurin ja\nviimeisen päivän riemun vallitsevan kaikkialla. Mutta meidän talon\nkukko tahtoi sittenkin olla se ensimäinen tunkiolla. Sen sinä varsin\nhyvin ymmärrät. Kun nuo toiset eivät pysyneet poissa talosta, niin pani\nhän niille loukkuja.\n\nKukko hyppäsi haavurin polvelta pois.\n\n-- Elä pelkää, ne ovat niin suuria kukkoja varten, että ei sinulla\nole mitään vaaraa. Minä selitän ne sinulle, jotta tiedät käydä niitä\nkatsomassa. Siellä riihen takana, aivan sen tien varrella, joka vie\ntalosta siihen rantaan, minne veneet laskevat, kun kirkonkylästä\ntullaan, siellä on ensimäinen loukku. Se on niitä suuria kukkoja\nvarten. Meidän kukko sen sinne rakensi. Se on samanlainen sadin kuin\nmikä ketuille pannaan. Katsohan, nuo vieraat kukot hiipivät taloon\naina siihen aikaan, kun jo oli menty orrelle. Pimeässä toinen niistä\nsitten meni ansarautoihin, jotka loksahtivat hänen kinttunsa ympärille.\nSe ei ollut niin kovin vaarallista, sillä siinä kukossa oli jo\nennestään hyvin paljon haavoja. Se oli nimittäin ollut vierailla mailla\ntappelemassa ja oli sieltä tullut kotitunkiolleen aivan rikkinäisenä.\nPariin päivään ei hän ole enää tullut tämän talon näkyviin, mutta\nminä olen kuullut, että hän hautoo julmaa kostoa. Arvaahan sen, että\nkostaa sitä tekee mieli, kun äkkiä kintuista nipistetään. Täällä kävi\ntoinenkin suuri ja vieras kukko, oikein sellainen vanha tappelupukari.\nSe oli niin viisas, ettei koskaan kulkenut tietä pitkin. Mutta kävipä\nsillekin nolosti. Eräänä iltana, kun sekin koetti tulla kartanolle\nsalavihkaa, niin oli kukko kuopinut aivan portin kohdalle jumalattoman\nsuuren kuopan, jonne oli koonnut kaikenlaista törkyä. Tähän kuoppaan\ntuo tappelukukko sitten putosi. Se kuuluu saaneen huuhtoa itseään hyvin\nkauan, ennenkuin tuli taas sellaiseen kuntoon, että voi astua toisten\njoukkoon. Nyt nuo kukot eivät enää öiseen aikaan uskalla tulla taloon,\nmutta kyllä ne päivällä täällä näyttäytyvät. Ja tiedätkö, millainen se\nkana on niille? Se kuopii maata niiden edessä, heiluttaa pyrstöään,\nkurottaa kaulaansa ja on niin kovasti merkillisen, ihmeellisen ja\nkummallisen näköinen ja tapainen. Minäkin toisinaan juoksen perässä,\nhäpeähän se on, mutta minä en sille mahda mitään.\n\nHaavuri näki Arvidin ja Britan tulevan ja sanoi kukolle:\n\n-- Mene nyt pois ja kutsu kanasi koolle, sinä olet ainakin niiden\nherra. Tuolla se meidän kanakukko tulee!\n\nKukko juosta keikutti pihamaan poikki ja päästyään sen toiselle\npuolelle heläytti komean kiekunan. Pian juoksi kanoja joka haaralta.\nKukko seisoi ja lauloi, ja kanat koettivat ymmärtää, mitä heidän\nherransa ja vallitsijansa sellaisella äkkinäisellä komentamisella\ntarkoitti. Ja ne kuopivat maata ja kaakottivat parhaansa mukaan\nilmaistakseen, että he olivat hänen uskollisia palvelijoitaan.\n\n-- Mikä kanoille nyt niin äkkiä tuli, kun ne noin kaakottavat? sanoi\nBrita haavurille tullessaan.\n\n-- Ei niitä, minun ymmärtääkseni, mikään vaivaa, vastasi haavuri. Minä\ntässä aikani kuluksi keskustelin kukon kanssa siitä, millainen komento\nsen tarhassa on. Ja kukko kai nyt tahtoo näyttää, että hän se herra on\nja kaiken määrääjä.\n\nArvid oli mennyt tupaan edeltäpäin, joten haavuri ja Brita olivat\nkahden. Brita nauroi haavurin lauseille, sillä hän varsin hyvin\nymmärsi, mitä tämä tarkoitti. Hän laski kätensä ystävällisesti haavurin\nolalle ja sanoi:\n\n-- Sinä olet minulle ollut uskollinen ja auttanut minua. Minä olen\ntänään pyytänyt mieheltäni sinulle torpan.\n\n-- Elkää olko minulle noin ystävällinen, siinä on suuri vaara, sanoi\nhaavuri puoliksi leikillään.\n\n-- Mikä vaara siinä olisi?\n\n-- Se, että minä tulen aivan yhtä hassuksi kuin nuo kaikki muutkin.\n\n-- Ketkä muut?\n\n-- Miehenne ja nuo vanhat herrat. En puhukaan rengeistä ja piioista,\njotka tekevät teidän tähtenne talossa työtä sellaisella vauhdilla, että\novat kuin orjat raatamassa. Kun te olette sitä miestänne kesyttänyt,\nniin ovat kaikki rengitkin tulleet aivan kuin päästään vähän väärälle.\nTiedättekö, mitä ne tekevät työstä päästyään? Ne harjaavat ja\npuhdistavat itseään niin, että oikein pelottaa sellainen siivous. Minä\nolen kuullut, että ne ovat renkituvassa eräänä iltana oikein miehissä\ntappaneetkin.\n\n-- Mitä?\n\n-- Kirppuja, jotta ne eivät heistä teihin hyppäisi. Ja kun sysmäläinen\nei enää kirpuistakaan välitä, niin ei sitten hänessä ole paljoakaan\njälellä entistä luontoaan. Ja piiat sitten! Ne ovat tulleet niin\nkauniiksi käynniltäänkin. Vanha Leenakin kuuluu pitävän öisin\njonkinlaista puuta jaloissaan, jotta jalat taipuisivat ulospäin. Se\non aivan totta! Talosta on sitä paitsi saippua kesken loppunut, niin\nettä on täytynyt käydä sitä lainaamassa Voipalan kartanosta. Minulla on\nollut runsaasti työtä, kun olen saanut leikata renkien tukkaa, jotta\nse osuisi kauniimmin korville. Te olette tehnyt kaikki täällä aivan\neriskummallisiksi. Minä olen ainoa, joka olen pysynyt entiselläni,\nmutta kovalle onkin ottanut tämän vanhan muodon säilyttäminen. Kenelle\nminä enää kiroilenkaan, kun ei kukaan muu sitä tee, ei kukaan muu kuin\nkukko. Siksi me olemmekin tulleet niin hyviksi ystäviksi, me kaksi,\njotka vielä arvelemme, että naaras olkoon koiraksen vallan alainen.\n\n-- Ethän sinä toki siten ajattele, sanoi Brita ja taputti haavuria\nolalle.\n\n-- Elkää tulko niin lähelle minua, minä varoitin jo äsken. Minä menen\najoissa pois, sillä pelkään, että teillä on aikeita minunkin suhteeni\nja että te mielitte saada minutkin muuttumaan toisenlaiseksi. Minä olen\nhuomannut niin kamalia oireita itsessäni toisaanne päin.\n\n-- Mitä oireita?\n\n-- Minä olisin tässä eilen voinut varastaa Erik herran kukkaron,\nmutta annoinkin hänelle sen takaisin. Jos minä en enää varastakaan,\nniin mitä minä sitten olen. Minä menen nyt talon kissan pakinoille.\nSillä on vielä vanhat tapansa, ja minä avaan sille aina salaa oven\nmaitokamariin. Minä en tässä talossa tule enää toimeen muitten kuin\nelukoitten kanssa.\n\nBrita nauroi, ja haavurikin nauroi mennessään pihamaan toiselle\npuolelle huudellen kissaa luokseen.\n\nKun Brita meni tupaan, seisoi Arvid keskellä permantoa ja heilutti\nsuurta sodassa käyttämäänsä miekkaa.\n\n-- Mitä sinä nyt teet? kysyi Brita. Ethän sinä vain aikone tehdä\nkenellekään pahaa?\n\n-- Minun täytyi saada koettaa miekkaani, vieläkö se kädessä kestää ja\nvieläkö minä osaan sitä heiluttaa.\n\n-- Mistä se ajatus nyt yhtäkkiä sinuun on tullut?\n\n-- Minä olen mielestäni viime aikoina tullut sinun seurassasi kuten\nmiedommaksi. Ja jollei minulla enää ole uljuutta, niin mitä minulle\nsitten jää?\n\n-- Sinä et siis olekaan aivan tyytyväinen siihen kaikkeen, mitä minä\nolen sinulta vaatinut? kysyi Brita.\n\n-- Ethän sinä ole minulta ottanut pois uljuutta, et suinkaan. Enhän\nminä valita. Minä vain tunsin itsessäsi sellaista voimaa, jonka täytyi\npäästä jotenkin ulos. Siksi minä miekan otin käteeni. Katsohan, minä\nolen nyt niin toisenlainen kuin vielä aivan äskettäin, ja siksi se\ntoisinaan tuntuu niin kummalliselta. Minun täytyy kuten koetella,\nolenko minä hereillä vai nukunko.\n\n-- Kyllä sinä olet hereillä, vaikka et vielä aivan kokonaan, sanoi\nBrita.\n\n-- Mitä sinä sillä tarkoitat, etten minä ole vielä aivan kokonaan?\n\n-- Kyllähän sitten näät, kun se aika tulee. Ja kun sinä heräät, niin\nsinä heräätkin suureen juhlaan, sen minä takaan.\n\n-- Ollaan sitten kilttejä ja odotetaan, kunnes ovi avataan joulutupaan.\n\nArvid seisoi keskellä permantoa ja oikoi nuorekkaana käsivarsiaan.\n\n-- Onkohan muilla ihmisillä näin hauskaa kuin meillä? Minulle on\njokainen päivä ollut kuin juhlien juhlaa. Minä olen elänyt yhdessä\npäivässä niin paljon, että muulloin en vuodessa, vaikka olenkin ennen\ntapellut ja riuhtonut kuin sodassa ainakin.\n\nBrita katsoi säihkyvin silmin mieheensä.\n\n-- Minä näin viime yönä niin kauniin unen, sanoi Arvid. Äitivainajani\ntuli minun luokseni ja sanoi minulle: Tulehan, poikani, niin näytän\nsinulle jotain! Hän vei minut sitten monen oven kautta saliin, jossa\noli se turkulainen tyttö. Minä en valehtele, minä näin ihan juuri\nsellaisen unen. Toteutuukohan se jo pian? Mitä sinä arvelet, sinä, joka\nminua häntä varten olet koettanut kurittaa?\n\n-- Unet puhuvat usein totta, sen minä tiedän, vastasi Brita.\n\n-- Tiedätkö, minun on usein niin palava ikävä tuota tyttöä. Minä en\nsaa häntä mielestäni pois. Monasti minä yöllä herään siihen, että olen\nsuudellut pielusta. Niin, niin, sinä naurat sille, mutta niin se on.\nKatsohan, minulla on terve ruumis ja se tahtoisi sulkea tuon toisen\nomakseen. Mutta ei puhuta hänestä. Semmoiseksihan minä olen tullut,\nettä kun oikein vauhtiin pääsen, niin en voi enää tauota, vaan puhun\nkoko ajan vain hänestä. Sinusta minä tahdon puhua. Minä tulin tänään\najatelleeksi, kuinka minä olen näinä viimeisinä aikoina alkanut matkia\nsinua kaikessa, ajatuksissakin. Minä olen monasti painanut mieleeni\nsinun lauseitasi, ja sitten ne ovat tulleet oikeina hetkinä kuten minun\nlauseinani esiin. Kun minä olin eilen kirkolla, niin hyvin huomasin\nkirkkoherran naamasta, että hän ihmetteli sitä muutosta, joka minussa\noli tapahtunut. Minä osasin hänen kanssaan puhua oikeista asioista\neikä vain sodasta ja muusta sellaisesta, kuten uusista hevosista tai\nkeväällisistä vasikoista. Hän sanoi minulle lähtiessäni: Teille on\njumala antanut oivan vaimon. Kiittäkää häntä joka päivä siitä. Minä en\nsanonut hänelle mitään, mutta kyllä minua nauratti, kun hän saattoi\nluulla sinua minun vaimokseni. Hän on siinä suhteessa aivan yhtä hassu\nkuin kaikki muutkin.\n\n-- Kyllä meidän kohta täytyy jo tehdä loppu tästä ilveilystä, sanoi\nBrita, sillä muuten nuo kaksi vanhaa herraa tulevat liian tunkeileviksi.\n\n-- Eiköhän sinunkin jo tee mielesi pukeutua taas miehen pukuun. Minä\nolen sinuun jo niin tottunut tuossa asussa, että melkein uskon sinun\naina pitäneen hameita kinttujesi ympärillä. Mutta mies on sentään aina\nmies!\n\n-- Elä sano niin. Mies on sitä, miksi nainen hänet lopulta tekee.\n\nSamassa ilmestyi vanha Leena ovelle ja sanoi:\n\n-- Sauna olisi nyt niinkuin valmiina. Jos herra ja rouva tahtoo kylpeä\nennenkuin väki sinne menee, niin olisi nyt aika sopivin.\n\n-- Kyllä me tulemme, vastasi Arvid.\n\n-- Sinä saat mennä sinne yksinäsi, sanoi Brita Leenan mentyä.\n\n-- Miksi et sinä tule? kysyi Arvid. Sinä et ole käynyt saunassa sen\njälkeen, kun täällä ensi kertaa kylvöit, ja siitähän on jo niin pitkä\naika, että luulisi sinunkin ruumiisi löylyn suloutta tarvitsevan.\n\n-- Jos minä sinne tulen, niin silloinhan kaikki huomaavat, että minä en\nolekaan nainen.\n\n-- Jaa-a, se on totta, sanoi Arvid. Mutta helpostihan se estetään. Minä\najan saunottajan pois. Ja sitten me menemme kahden saunaan.\n\n-- En minä kuitenkaan tule.\n\n-- Et tule? Mutta luulisihan sinun ruumistasi jo syyhyttävänkin, kun et\nole ollut niin pitkään aikaan itseäsi pesemässä. Ethän sinä ole ollut\nedes uimassakaan.\n\n-- Minua alkaa pyörryttää vedessä.\n\n-- Nyt sinä puhut joutavia? Saunaan nyt! Me molemmat tarvitsemme sen\nvarsin hyvin.\n\n-- Anna minun mennä sinne ensiksi, sanoi Brita.\n\n-- Sen saat varsin hyvin minun puolestani tehdä. Mene vain, sanoi\nArvid. Ota vanha Vappu saunottamaan. Se on niin vähänäköinen, ettei se\nmitään huomaa, ja lieneekö tuo koskaan huomannut erotusta miehen ja\nnaisen välillä.\n\n-- Sinä jäät tänne siksi, kunnes minä olen saunasta palannut? sanoi\nBrita.\n\n-- Minnekäs minä muuallekaan menisin, vastasi Arvid. Tiedäthän, että\nminun on aina sinun seuraasi ikävä. Ja tänä iltana sinä taas istut\nminun kanssani pitkään yöhön, eikö niin, ja kerrot minulle kaikenlaista\nsellaista, josta minä en ole ennen tietänytkään.\n\n-- Kerron, kerron, kun vain täällä kauniisti odotat?\n\n-- Jollet usko minun kauniisti odottavan, niin sido minut jalasta\npöydän jalkaan kiinni, niin voit olla varma siitä, että pysyn täällä.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nSauna oli Päijänteen rannalla, noin parin kivenheiton päässä\nkartanosta. Tie johti ensin suoraan järven rantaan ja kääntyi sitten\nkulkemaan rantaa pitkin saunalle.\n\nKun Brita tuli saunaan, lähetti hän Vapun pois sanoen, että kyllä hän\nitse heittää löylyä ja että tulee omin neuvoin toimeen. Saunottaja\nvastusteli ja tahtoi kaikin mokomin jäädä, mutta Brita käski häntä\nmenemään karjatarhaan lypsämään, kun juuri oli lypsyaika ja niin moni\npiika oli pellolla elon leikkuussa.\n\nBrita tahtoi olla yksinään. Hän heitti vaatteet yltään ja seisoi\nhetkisen siinä alastomana. Hän raotti hiukan ovea, jotta kapea\nvalonsäde tuli muuten pimeään saunaan ja valaisi hänen nuoren alastoman\nruumiinsa. Hän katseli ruumistaan ja hymyili omituisesti, punastui ja\npeitti kasvonsa ikäänkuin hän olisi hävennyt omia ajatuksiaan. Sitten\nhän sulki oven, heitti korvolla vettä kiukaalle ja nousi lauteille.\n\nKylvöttyään hän laskeutui alas ja alkoi huolellisesti pestä ja sitten\nhuuhtoa ruumistaan.\n\nKun saunassa oli kovin kuuma, avasi hän oven. Katsomalla siitä hän\nsaattoi nähdä suurimman osan saunalle johtavaa polkua ja siten olla\nvarustautunut kaikkia odottamattomia yllätyksiä vastaan. Siinä\nhuuhtoessaan ruumistaan hän otti kousalla vettä, pesi rintansa ja\nheitti sitten lopun vedestä lauteitten alle. Ja kun hän sen teki, niin\nei hän voinut olla naurahtamatta tälle vanhalle taialle, joka muka\ntakasi sen, että sen tekijä saa pojan.\n\nArvidille kävi aika pitkäksi tuvassa istuessaan. Hän nousi paikoiltaan\nja käveli tuvassa edes ja takaisin. Hän oli luvannut jäädä sinne ja\nhän tahtoi pitääkin lupauksensa, vaikka se hänen mielestään oli niin\njoutava.\n\nTalon renki tuli kutsumaan hänet talliin katsomaan hevosta, jonka jalka\noli loukkaantunut.\n\nArvid meni. Kun hän tallista läksi, meni hän seisomaan karjapihan aidan\nviereen ja katseli miten piiat elokuun illan hämärässä lypsivät lehmiä.\nKaikki tämä tuntui hänestä niin ihmeen kotoiselta ja rakkaalta.\n\nHän puhutteli nauraen piikoja. Silloin hän näki vanhan Vapun tulevan\nkarjapihaan.\n\n-- Miksei Vappu ole saunottamassa rouvaa? kysyi hän.\n\n-- Olinhan minä siellä, mutta hän lähetti minut lypsämään, vastasi\nVappu. Kyllähän minä tahdoin jäädä, mutta lähteä piti.\n\n-- Eihän se sovi, että hän siellä on yksinään, ajatteli Arvid. Ja\nsamapa tuo nyt on, kun ei siellä ole ketään naisia häntä häiritsemässä,\nniin voin minäkin mennä sinne yksintein, jotta väen ei tarvitse odottaa\nturhaan.\n\nVallaton mieliala heräsi Arvidissa, halu poikamaisiin kujeisiin. Hän\ntahtoi säikyttää kylpijän. Hän näki jo kaukaa, että saunan ovi oli\nauki, ja sen vuoksi hän teki pitkän kaarroksen ja juoksi pellon poikki\nsaunaa kohden. Kun hän oli tullut aivan saunan nurkan taakse, niin hän\nkumartui kurkistamaan.\n\nHän kuuli kylpijän hiljaa hyräilevän. Arvid hiipi saunan oven taakse ja\nkurkisti auki olevan oven ja seinän välisestä raosta.\n\nKuten jähmettyneenä hän jäi seisomaan paikoilleen. Se, joka oli\nsaunassa, oli hänen entinen Adolfinsa, tuo entinen reipas poika, mutta\nse ei ollutkaan sittenkään sama. Hän oli nainen. Kalpeana, veren\nsyöksyessä sydämeen, Arvid seisoi siinä ja katseli. Hän ei uskaltanut\nliikahtaa paikaltaan. Tuo olento, joka oli ollut hänen luonaan, olikin\nsiis nainen!\n\nKun Brita alkoi pukeutua, niin pelkäsi Arvid tämän näkevän hänet, ja\nhän hiipi ensin hiljaa ovelta ja juoksi sitten yli pellon, kunnes tuli\nriihen luo, jossa hän vaipui hengästyneenä riihen portaalle istumaan.\nHetkisen huohotettuaan hän ponnahti ylös ja sanoi:\n\n-- Kyllä minä olen oikea lammas, kun läksin pakoon. Milloin minä ennen\nolen naista paennut? Olisin jäänyt ja astunut esiin.\n\nMutta sitten hän alkoi äkkiä epäröidä. Kuka oli tuo nainen? Kuka hän\noli?\n\n-- Minkätähden tuo ihminen, tuo nainen, on ollut täällä ja mistä hän on\ntullut? Mikä syy hänellä oli tulla valepuvussa minun luokseni? Kuka hän\non? Ei hän ole mikään tavallinen seikkailija, sen huomaa kaikesta. Yksi\nainoa nainen olisi tänne voinut tulla, ja se on minun vaimoni. Jos se\nonkin hän? Mutta hänhän päästi minut vapaaksi avioliittolupauksestani.\nHän se siis ei voi olla. Mutta kuka hän sitten on? Kuka, kuka?\n\nÄkkiä Arvid sävähti kalpeaksi ja sitten aivan tulipunaiseksi.\n\n-- Kyllä minä olen sellainen hölmö, ettei taida toista olla koko\nSysmässä. Nythän minä huomaan kaiken. Minä jo alussa ihmettelin sitä\nyhdennäköisyyttä. Sehän on se minun tyttöni sieltä Turusta. Hän\nse on! Hän on tullut tänne. Hän on tahtonut nähdä, millainen minä\noikeastaan olen. Sen vuoksihan hän on pukeutunut mieheksi, jotta minä\nen osaisi mitään epäillä. Tässä minä nyt seison aivan kuin taivas olisi\nromahtanut maahan ja paraillaan koottaisiin särkyneitä huonekaluja.\nMinä menen ja suljen hänet syliini, kylläpä hän silloin tuntee, mitä\nmiehen syleily on.\n\nMutta hän ei lähtenytkään, sillä samassa alkoivat uudet ajatukset\nhänessä herätä.\n\n-- Hänhän on minua tahtonut kasvattaa tuota toista varten, tai\noikeammin sanoen itseään varten. Jos minä nyt menen ja sanon hänelle,\nettä minä olen päässyt selville siitä, kuka hän on, niin saattaa hän\nmennä pois minun luotani, kun minä en olekaan vielä kyllin höylätty\nhäntä varten. Ja hän ei saa mennä pois, hän ei saa. Hyvä jumala, minä\nen ole sinua onnessani montaakaan kertaa muistanut, mutta nyt minä\nrukoilen: elä päästä häntä pois.\n\nJa Arvid laski kuin pieni poika kätensä ristiin.\n\n-- Mutta on se minun tyttöni yhtä kaikki sentään sellainen tyttö, että\nei maarin toisilla olekaan, sanoi hän. Kuinka hän minua on nenästä\nvetänyt, ollut muka mies, vaikka onkin ollut naisen hameet kintuissa.\nJa minä sitten! Kyllä minä olen ollut sellainen pässinpää, että en\nolisi uskonut itsekään itsestäni sellaista, vaikka minä en juuri\npaljon itseni päälle rakennakaan. Mutta annahan olla, mikä peli tästä\nnyt nousee. Sinä aiot tietysti yhä uskotella minulle, että olet mies.\nUskottele vaan ja ollaan uskovinaan. Helppoahan se on, kun paremmin\ntietää. Ja sittenhän sitä nähdään, kuka on se, joka lopulta makeimmin\nnauraa. Kyllä tästä nyt sellainen ilo tuli, että ei taivaassa liene sen\nparempaa. Eikö se äiti viime yönä tullut minulle puhumaan kaikenlaista.\nSiinä se nyt on. Kyllä minä nyt sen tytön rutistaisin käsissäni, jos\nhän tässä olisi. Jotain minun nyt täytyy saada käsiini, muuten ei tässä\nhyvä peri.\n\nArvid katseli ympärilleen ja näki riihen vieressä pinon paksuja\nhalkoja, jotka olivat sinne tuodut riihen lämmittämistä varten.\n\n-- Olisipa tuossa nyt kirves, niin minä pilkkoisin neniin pieniksi,\nettä olisivat hienoja kuin pesän virit.\n\nHän löysi riihen oven luota kirveen ja alkoi iskeä vimmatusti paksuihin\nhalkoihin, niin että lastut lensivät korkealle. Hikisenä taukosi hän\nhetkiseksi työstään.\n\n-- Kyllä minä olin laskenut, kun hänet ensi kertaa näin, että kaunis\nsillä on ruumis, mutta että se olisi niin kaunis, sitä minä en olisi\nsentään uskonut. Hänen kaulansa oli niin pehmeä ja kuitenkin voimakas.\nKyllä siitä näki heti, että se ihminen on tottunut kantamaan päätään\npystyssä. Ja käsivarret sillä olivat kauniit. Niissä ei ollut, kuten\nnaisilla yleensä on, vain paljasta pehmoista lihaa, vaan olivat ne\njäntevät. Ei hän suotta osaa miekkailla niin hyvin. Ja kun minä\najattelen, että hän noilla samoilla käsivarsillaan heitti minut sinä\nensimäisenä iltana permannolle. Ei sitä sellaista kunniaa sentään\nkaikille tapahdukaan. Ja kun minä ajattelen vielä...\n\nHän alkoi kiivaasti taas hakata halkoja, ja kauan kesti, ennenkuin\nhän antoi kirveensä levätä. Kun hän taukosi työstään, niin olikin\nkoko ympäristö täynnä lastukasta, ja monta halkoa oli jo pilkottu\naivan pieniksi tikuiksi. Näitä Arvid kirveellään naputteli vieläkin\npienemmiksi alettuaan taas puhella itsekseen.\n\n-- Tiesiköhän jumala aivan tarkoin, kuinka kaunista hän loi, kun hän\nloi naisen ruumiin? Ei maailmassa ole mitään niin kaunista kuin se.\nMinä luulin ennen, että oikein kaunis ja solakka hevonen oli sitä\nkauneinta maan päällä. Mutta kyllä minä nyt tiedän, ettei se niin ole.\n\nHän pani kätensä ristiin kirveen varren ympärille ja sanoi:\n\n-- Ja että minun poikani kerran saa alottaa elämänsä tuossa kauniissa\nruumiissa! Että se hänelle on sallittu! Minun tulee tässä melkein kade\nomaa poikaani. Kyllä sillä äidillä mahtaa siellä taivaassa olla tänään\nhauskaa. Mitä hän niistä taivaallisista riemuista välittää. Kyllä minä\ntiedän, että tänne hän kuitenkin usein silmänsä kääntää.\n\nArvid iski kirveensä paksuun halkoon, mutta ei jatkanutkaan työtä.\n\n-- Kuinka paljon hän sentään mahtaakaan minua rakastaa, kun hän on\nsaattanut sillä tavoin tulla minun luokseni ja koettanut minusta tehdä\nihmistä. Onhan sitä ollut hänellä siinä sellainen työ, että huonompi\nolisi jo kesken väsynyt, mutta hän ei, ei hän. Niin, no, hänhän onkin\nniin kokonaan toisenlainen kuin kaikki muut naiset. Ja kyllä minä nyt\nkoetan, minä koetan niin, että oikein jäljet näkyvät. Olisinkohan minä\nkoskaan oikein ymmärtänytkään, mitä hän on, jos hän siellä Turussa\nolisi heti minuun suostunut? Vasta nyt minä huomaan, mitä hän on, ja\nsellainen nainen onkin jotain, jota ei saa kullalla eikä millään.\nSellainen nainen on ansaittava!\n\nHän iski taas muutaman iskun ja taukosi jälleen.\n\n-- Ja kun minä muistan, miten hänestä pidin jo senkin vuoksi, että hän\noli sellainen terve, iloinen ja viisas poika. Kai se niin on, että\nihminen se ihmisenä sittenkin on korkeammalla kuin mies ja nainen.\nMutta hyvä se on, että sellainen ihminen sitten on samalla nainenkin,\nkoska minä nyt kerran satun olemaan mies.\n\n-- Taivas varjele, mitä tämä tietää ja merkitsee? kuului ääni Arvidin\nvierestä.\n\nLeena siinä seisoi silmät selällään ja katseli Arvidin työtä.\n\nArvid kääntyi Leenaan päin ja nauroi.\n\n-- Millä ihmeellisellä tavalla herra aikoo riihtä lämmittää, kun tuolla\ntavoin kaikki halot pirstaa pieniksi tikuiksi? Ettei herralle vain ole\ntullut mitään vammaa päähän?\n\nArvid katsoi työhönsä ja nauroi sitten makeasti.\n\n-- Kas, riihipuitahan ne olivatkin, sanoi hän. En minä huomannut\nlaisinkaan, että ne niitä olivat.\n\n-- Mutta minne kummaan niitä tuollaisia tikkuja tarvitaan? sanoi Leena.\n\n-- Rakkauden valkeata niillä viritetään, sanoi Arvid ja koppasi vanhan\nLeenan syliinsä.\n\n-- Ei herra saa, jos rouva sattuisi näkemään! huusi Leena ja ponnisteli\nvastaan.\n\n-- Nähköön, ei se ole ollenkaan vaarallista, sanoi Arvid. Suu tänne\nnyt, siihen pannaan nyt muisku!\n\nJa Arvid suuteli Leenaa ihan keskelle suuta.\n\nKun Leena oli päässyt Arvidin käsistä vapaaksi, niin hän juoksi huutaen\ntaloa kohden. Mutta kun hän läheni pihamaan veräjää, niin hän hiljensi\nkäyntiään, vilkaisi taakseen, kuivasi suutaan ja nauroi. Ja kun hän\ntuli pirttiin, jossa palvelijat juuri olivat illallisella, niin oli\nhänen vanhoilla poskipäillään hohtava puna.\n\n-- Kyllä se meidän herra on tänään niin kovasti lystikkäällä päällä,\nmitä lieneekään hyvää hänelle tapahtunut, sanoi hän. Otti minutkin\nvanhan ihmisen ihan väkisin syliinsä ja muiskutteli.\n\n-- Siitä onkin varmaan pitkä aika, kun Leena sellaista on saanut\nmaistaa? sanoi haavuri.\n\nKun Arvid palasi tupaan, niin oli Brita siellä jo häntä odottamassa.\n\n-- Missä sinä olet ollut, kun sinua ei kuulunut saunaan? sanoi Brita.\n\nArvidin silmissä oikein kipinöitsi, kun hän näki Britan edessään. Hänen\nteki mielensä mennä tämän luokse ja tehdä tälle samoin kuin oli tehnyt\nLeenalle.\n\n-- Kyllä minä tiedän, mitä minun tekisi mieleni, ajatteli hän. Mutta\nmieshän minä olen, kyllä minä jaksan itseni hillitä, koska sinäkin\njaksat. Eiköhän vain sinunkin huuliasi ole monasti syyhyttänyt, kun\nminuun olet katsonut?\n\n-- Missä sinä olet ollut? kysyi Brita uudelleen.\n\n-- Minä olin hiukan tarkastamassa riihtä. Siellä minä aikani kuluksi\nhakkasin halkoja. Jos tarvitset oikein pieniä puita, niin käy sieltä\nhakemassa.\n\n-- Sinä et jäänytkään siis tupaan, kuten lupasit?\n\n-- En jäänyt. Minun täytyi mennä katsomaan hiukan omia asioitani, ja\nhyvä olikin, kun menin pois. Annetaanko miehelle siitä kuinkakin suuri\nrangaistus?\n\nArvid seisoi Britan edessä hajasäärin ja nauroi.\n\n-- Kuulehan, mies, sanoi Brita. Mikä sinua oikeastaan vaivaa?\n\n-- Mikäs minua muu vaivaisi kuin iloinen luonto ja hyvä mieli.\n\n-- Sinä olet aivan kuin täynnä pieniä paholaisia.\n\n-- Ehkä olenkin. Niistähän minä olen peräisin ja minä olen tänään\najatellut sitä suvun jatkamista. Eiköhän sitä tänä iltana puhuttaisi\ntaas noin laajemmalta siitä minun tulevasta vaimostani? Siitä\nturkulaisesta! Minun tulee jo häntä ikäväkin.\n\n-- Ei taivas häntä sinulle kuitenkaan anna ennenkuin olet hänet\nansainnut.\n\n-- Ja mitä sitten vielä kysytään, ennenkuin se ansioluettelo tulee\ntäyteen? Voiko minun arvoisa rouvani ja emäntäni sen sanoa?\n\n-- Kyllä minä sen voin sanoa.\n\n-- Antaahan tulla koko luettelo yksintein.\n\n-- Sinä olet tänään sellaisella velikultatuulella, ettei siitä\nluettelosta tänä iltana ole mitään hyötyä.\n\n-- Jätetään sitten tuonnemmaksi. Mutta kun minua tässä on näin\nkouluutettu, niin tekisi mieleni saada hiukan tietoja siitä, kuinka\nminä saan rouvaani kohdella.\n\n-- Mitä sinä sillä tarkoitat?\n\n-- Noin vain ylimalkaan. Saanko minä ottaa hänet polvelleni istumaan?\n\n-- Saat kyllä.\n\n-- Näytähän, millä tavoin se oikeastaan tapahtuu!\n\nBrita meni Arvidin luo, painoi hänet penkille istumaan ja istui sitten\nhänen polvelleen.\n\n-- Tällä tavoin se tapahtuu.\n\n-- Eikö siinä ole muita sääntöjä?\n\n-- Mitä sääntöjä?\n\n-- Saanko minä suutakin antaa?\n\n-- Saathan toki. Sehän juuri kuuluu asiaan.\n\n-- Vaikkapa näin, sanoi Arvid ja painoi suudelman hänen suulleen.\n\nBrita hyppäsi nopeasti polvelta pois ja seisoi hiukan loitommalla.\n\n-- Sinähän suutelet aivan yhtä hyvin kuin tyttökin, sanoi Arvid nauraen.\n\nMutta hänen sanansa ja hymynsä kuolivat hänen huulillaan, kun hän\nkatsoi Britan kasvoihin. Niillä oli sellainen omituinen ilme, aivan\nkuin ne olisivat olleet kirkastetut.\n\nJa Arvid tunsi onnen niin suurena, että se tuntui tuskalta. Hän näki\nkuinka tuo nuori nainen hänen edessään tahtoi ilmaista itsensä, mutta\ntaisteli sitä vastaan. Ja Arvid ymmärsi sen niin hyvin. Hän tiesi,\nkuinka puutteellinen hän vielä oli saadakseen omistaa tuon naisen.\nHänessä heräsi aivan kuin kunnioitus tuota taistelua kohtaan. Hän nousi\npaikaltaan ja meni ulos ovesta.\n\nHän seisoi portailla ja hengitti syvään illan ilmaa ja katseli\nkohden korkeutta, jossa tähdet alkoivat yön helmasta pujahtaa esiin.\nSiinä seisoessaan hän tuli ajatelleeksi, kuinka paljon hän oli\nlyhyessä ajassa muuttunut ja kuinka kaikki oli sen kautta vain ollut\nmahdollista, että hän oli niin voimakkaasti tuntenut.\n\nHän katsoi kohden korkeutta ja ensi kertaa hän eläissään tunsi jumalan\nkuten ystävänä.\n\nHän puhui aivan hiljaa, ja hänen raaka sotilasäänensä oli äkkiä saanut\nsellaisen kauniin, puhtaan soinnun.\n\n-- Minä kiitän sinua, jumalani, sanoi hän, sinua, joka olet minut\ntehnyt juuri tällaiseksi. Sinä olet minuun istuttanut voimakkaan\ntunteen, joka, kuten taivaan taikapuu nyt levittää juurensa koko\nolemukseeni. Minä tiedän, mitä sinä olet antanut minulle sen kautta,\nettä olet vereeni asettanut tämän levottomuuden. Sehän on juuri se,\njonka kautta sinä tahtosi ja voimasi meissä ilmaiset. Sinä olet antanut\nminulle sen suuren ilon, että minä tiedän voivani kohota ja nousta,\nmuodostuakseni sellaiseksi kuin sinä olet tahtonut minusta tehdä.\nKatso, minä seison sinun edessäsi tänä hiljaisena hetkenä, kun kaikki\non ympärilläni vaiennut, tänä päivänä, kun maa on hedelmänsä kantanut\nja minä olen sen viljaa leikannut. Minä tunnen, että minustakin nyt\njotain kypsyy ja muodostuu. Ja minä siunaan siitä häntä, tuota, jonka\nolet minun tielleni lähettänyt ja joka on niin lujasti uskonut siihen,\nettä minustakin voi tulla hänen arvoisensa. Minä en ole tarvinnut\nelämässä mitään muuta kuin tuota yhtä, että joku minuun uskoo ja sen\nkautta minulta vaatii. Kaiken sen, mistä sitten se suuri ja voimakas\non kohoava, sen sinä olet minun sieluuni valmiiksi kätkenyt. Minä\ntunnen nyt, että minä olen herännyt, herännyt! Minä elän, elän ja\nminä tunnen elämän arvon niin täydellisesti. Ja siksihän sinä kai sen\nmeille antanut olet, tuon suuren rikkauden, joka on elämä, jotta me sen\nmyöskin rikkaasti eläisimme.\n\nKun Arvid palasi tupaan, niin oli Brita jo mennyt levolle tuvan\ntoiselle puolelle, jossa hän tavallisesti nukkui.\n\nArvid heittäytyi vuoteelleen ja lepäsi kauan siinä, tuijottaen pimeään\nja kuiskaten hiljaa, aivan hiljaa: minä rakastan sinua, minä rakastan\nsinua!\n\n\n\n\nXIX\n\n\nKun Arvid seuraavana aamuna unestaan havahtui ja katsoi huoneen\ntoiselle puolelle, niin oli Britan vuode tyhjä. Hän oli tapansa mukaan\nmennyt askareihinsa. Oven hän oli jättänyt auki, ja sieltä tulvi sisään\nraikas aamuilma.\n\nArvid lojui vuoteellaan ja muisteli kaikkea sitä, mitä hänelle\nedellisenä iltana oli tapahtunut. Ja hänen mielensä oli kepeä, ja\nhän tunsi sellaisen voimallisen tunteen itsessään, että hänen täytyi\ntarttua vuoteen laitoihin, jotta ei huutaisi ilosta.\n\nSilloin hän äkkiä tunsi jotain pehmeätä kätensä alla. Hän käänsi\npäätään. Hänen vieressään oli suuri kukkakimppu.\n\nIkäänkuin peläten kukkien murtuvan hän otti ne suuriin sotilaskäsiinsä.\nHän arvasi, että Brita nuo niittykukat oli poiminut hänelle, ennenkuin\noli lähtenyt askareilleen.\n\nJa ujona katseli Arvid kädessään olevia kukkia.\n\n-- Mitkähän noidenkin kaikkien kukkien nimet ovat? ajatteli hän. Tuon\nminä tunnen. Se on pyörtänöpöllö. Se ei ole suinkaan mikään kaunis\nkukka, mutta väkevä tuoksu sillä on. Sellainenhan minäkin olen, kaunis\nminä en ole, mutta voimaa minussa kyllä on niin paljon, että luulisi\nsen jo päälläkinpäin näkyvän.\n\nArvid kurkisti avoimesta ovesta nousematta vuoteelta, taivutti\nruumistaan, jotta laveammalle näkisi, mutta ovesta ei näkynyt muuta\nkuin palanen pihamaata ja sen takana aitta ja aitan nurkan takaa näkyi\nkuhilaille kohonnut ruispelto.\n\n-- Missähän hän nyt kulkee? Tuntuu se sentään yhtäkaikki kummalliselta,\nkun hänetkin taas näkee. Veressäni oikein hyppelee ja sätkähtelee.\n\nKartanolla ei näkynyt muuta kuin talon kukko, joka siellä kävellä\ntepsutteli ja etsi ruokaa. Silloin äkkiä kaikui jostain etäältä Britan\nääni hänen huudellessaan piikoja.\n\nArvid kopsahti vuoteella ryntäilleen ja kuulosteli. Hän hymyili ja\nkuunteli aivan kuin nuo muutamat sanat, jotka pihalta kuuluivat,\nolisivat olleet taivaallista laulua.\n\n-- Miksei, miksei jo se onnen päivä ole koittanut, jolloin sinut saan\npitää kokonaan omanani? Silloin sinä tulet voimana, joka hyväilee,\nuskona, joka nostaa riemuitsevia ajatuksia. Silloin minä haluaisin\njuosta kädet suorina sinua vastaan, sulkea sinut lujasti syliini ja\ntuntea, kuinka sinussa joka paikka tykkii, joka suonessa elämä ihanasti\nouruu.\n\nArvid nousi istualleen vuoteensa laidalle ja katseli silmät kirkkaina\nelokuun mehevään luontoon.\n\n-- Mitähän sinä siellä toimielet ja puuhailet, minne askeleesi\nkulkevat? Tuntuu niin leppoiselta ja hyvältä, niinkuin ei sinullakaan\ntänä pyhäisenä aamunhetkenä olisi mitään erikoisempaa hommattavaa, vaan\nettä aatos askaroi tyynesti ja mielesi tuntuu oudostuttavan kepeältä.\n\nArvid otti ylleen vaatteet ja meni tuvasta ulos. Siinä hän seisoi\ntuvan portailla, ja kun Brita rainta kädessään lähestyi häntä, niin ei\nhän edes mennyt häntä vastaan. Hän tahtoi niin kauan kuin mahdollista\nkatsella tuota kaunista käyntiä. Ja kun Brita sitten tuli hänen\neteensä, niin ei Arvid edes kuullut, mitä hän sanoi. Hän vain hymyili\nja kirkkaasti katsoi häneen. Samalla hän puristi kätensä nyrkkiin,\nsillä hänellä oli sellainen vallaton halu tarttua tuohon ihmiseen ja\nnostaa hänet käsillään korkealle.\n\nMutta Britan kasvoilta katosi hymy ja rohkeus laukesi.\n\n-- Nyt hän joko aavistaa tai tietää, että minä olen nainen, ajatteli\nhän. Hän ei vielä koskaan ole tuolla tavoin minuun katsonut, ei noin\nvoitonvarmasti.\n\nHän laski rainnan pois kädestään ja sanaakaan enää sanomatta meni\nkiireesti pois.\n\nHän käveli muutaman askeleen, mutta sitten, jota kauemmaksi hän tuli,\nsitä kiivaammin hän astui ja lopulta hän juoksi. Hän pakeni hevoshakaan\nja piiloutui aivan kyyrylleen maahan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti,\nkun hän kuuli, miten Arvid hetkisen kuluttua seurasi häntä. Hän\ntirkisteli oksien lomitse ja näki Arvidin seisahtuvan ja katselevan\nympärilleen. Lopulta, kun hän ei ketään nähnyt, tuli hän hevoshaan\naidan viereen ja seisoi siinä hetkisen, sitten kääntyi ja hiljaa\nviheltäen meni taloon.\n\nBrita ei uskaltanut liikahtaakaan paikaltaan, hän istui siinä kauan.\nLepikkö risahteli, kun hevoset siellä kulkivat. Tuolla tuli jo hänen\nRuskonsakin, hänen hyvä ystävänsä, jonka luona hän ei moneen päivään\nollut käynyt.\n\nRusko näki kyyryllään olevan naisen, seisahtui ja katsoi, pureskellen\nhiljaa suussaan olevaa ruohotukkoa, hirnahti sitten ja tuli Britan luo,\njoka kietoi kätensä lujasti hevosen kaulaan.\n\n-- Nyt, Rusko, ovat asiat täällä aivan hullusti. Hän rakastaa nyt\nminua, minä huomaan sen kaikesta. Hän on astuessaan eteeni niin\nvoimallinen ja kaunis, kuin olisi hän saanut kuningaskunnan lahjaksi.\nMinä tahdoin häntä kasvattaa ja muodostaa hänet sellaiseksi kuin\ntoivon, mutta nyt huomaan, että hän se minua vallitsee ja että nyt minä\nteen kaiken niin kuin hän tahtoo. Sinä hyväilet minua päälläsi. Niin,\nniin, kyllä minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat. Tiedänhän minä, että\nsinä aina niin iloisesti hirnut, kun hänen oriinsa on lähettyvillä. Voi\nkuitenkin meitä kahta hassua luomakunnan jäsentä! Mutta odotahan, vielä\nminä en mene hänelle, en vielä. Vielä on minulla yksi keino, jolla\nhäntä voin vallita.\n\nKepein mielin juoksi Brita aittaan, ja kun hän sieltä palasi, niin oli\nhän koko talon väen ihmeeksi ja kummaksi miehen puvussa.\n\nHaavuri kun hänet näki sellaisena, löi kätensä hämmästyneenä yhteen ja\nhuusi:\n\n-- Joko se kana nyt taas on kukon höyhenissä! Brita juoksi hakaan ja\ntuli sieltä Ruskonsa selässä ja ratsasti talon eteen.\n\n-- Hoi, Arvid, huusi hän. Ota hevonen, niin ratsastetaan tuonne\npellolle leikkuuta katsomaan.\n\nArvid huusi tuvasta:\n\n-- Millä ihmeen keinolla sinä aiot ratsastaa? Mutta hän vaikeni aivan\nhölmistyneenä nähdessään Britan pojan puvussa.\n\n-- Elä siinä seiso silmät päässä kuin siian renkaat. Ota hevonen ja\ntule jälestä.\n\nHän ajoi edellä ja Arvid katseli talon portailta, miten hän kauniisti\nratsasti.\n\n-- Hän istuu hevosen selässä niin kauniisti, ettei moni mieskään siten\nistu. Kyllä minä sen sellaisen asian ymmärrän paremmin kuin moni muu,\nsillä sehän on ollut minun varsinaisena ammattinani tähän asti. Nyt\nhevonen pelästyi jotain. Kas, se nousee pystyyn. Nyt hän putoo, ja\nsiinä on paha kiviröykkiö aivan lähellä! Ei! Kylläpä hän osasi hevosen\nsaada nopeasti talttumaan. Se oli temppu, jota en tunne. Täytyypä mennä\nkysymään, miten se oikeastaan tapahtuu. Kylläpä tämä on hullunkurista.\nMinä kyselen vaimoltani ratsastustemppuja aivan samoin kuin jos hän\ntulisi minulta kysymään, miten kangasta luodaan. Erotus on vain siinä,\nettä hän osaa tuon asian minulle selittää, mutta minä en tuota toista\nhänelle. Kun minä vaan sen tietäisin, miksi tuo nainen ei tahdo itseään\nminulle ilmaista, vaikka hän kuitenkin minusta niin paljon pitää?\nMikähän kumma paikka se minussa on, joka häntä ei vielä miellytä? Ei\nhän suinkaan voi toivoa enää tämän suurempaa voimaa. Oikein minua\nnaurattaa, kun ajattelen, kuinka kireässä hänen henkensä olisi, jos\nminä tälläkin hetkellä uskaltaisin hänet ottaa syliini. Niin se kävisi,\nettä luut rutisisivat. Kyllä vika on minun hengessäni. Mutta en kai\nminä enää paljonkaan paremmaksi tästä tule, mitä nyt jo olen. Rajansa\nsilläkin on, millaiseksi ihminen voi muuttua. Mutta mitä minä tässä\nitsekseni höpisen? Minä menen hänen luokseen, sillä minun on hyvä olla,\nvaikka en sanoisi sanaakaan, kun vain saan olla hänen vieressään.\n\nArvid juoksi ottamaan hevosen itselleen ja ajoi Britan luo sellaista\nvauhtia, että hevonen oli yhtenä viivana.\n\n-- Mikä hullutus sinun hahmoosi taas on tullut, huusi hän perille\npäästyään, kun olet muuttanut muotoa?\n\n-- Minä tahdon taas olla näissä pukimissa, sanoi Brita, minä tunnen\nitseni niissä kotiutuneemmaksi.\n\n-- No, per...\n\n-- Sinähän olet luvannut, että et kiroile enää.\n\n-- Minä lupasin sen sinun hameittesi kunniaksi, mutta nythän me olemme\nmiehiä, ja silloin pikkuinen kiroilu maistuu niin makealta. Minä olen\ntällä hetkellä niin iloinen, että eihän elämä miltään tuntuisikaan,\nellei saisi hiukan kiroilla. Koetahan sinäkin, niin näet, että se tekee\nkaiken monin verroin mukavammaksi. Kiroillaanhan kerran yhdessä oikein\nvoimien takaa.\n\nBrita purskahti nauruun.\n\n-- Sinun kanssasi ei osaa kohta enää ainoatakaan järkevää sanaa puhua.\n\n-- Minä olen sellaisella tuulella tänään, että tekisi mieleni hypätä\nmaahan ja mukkelehtia tuossa nurmella niin, että mies yhtenä keränä\nmenisi eteenpäin. Koetetaanko?\n\n-- En minä sellaiseen leikkiin rupea.\n\n-- Onko sitten sekin sinun mielestäsi sopimatonta?\n\n-- Eihän toki. Mutta minä en ole sellaisella tuulella tänään.\n\n-- Mutta minä olen. Ja minä teenkin vielä tänään jotain sellaista, että\nihmiset ihmettelevät. Eihän tämä pääkoppani pysy oikein kunnossa, vaan\nsiellä lainehtii ja loiskii niin, että luulisi sen metakan kuuluvan\nulkopuolellekin. Tulehan tänne hiukan lähemmäksi ja paina pääsi minun\npääni viereen niin kuulet jotain.\n\n-- Mitä sinä nyt hulluttelet? sanoi Brita.\n\n-- Paina nyt, kun minä käsken. Ole nyt kerran oikein minun mielikseni.\n\nBrita ajoi hevosensa aivan Arvidin hevosen viereen ja laski päänsä\nhänen päänsä viereen.\n\n-- Kuuluuko mitään? sanoi Arvid.\n\n-- Ei kuulu.\n\n-- Eiköhän nyt jo kuulu, sanoi Arvid ja suuteli äkkiä Britaa.\n\nBrita kannusti hevostaan ja erkani Arvidista.\n\n-- Sinä olet hullu, sanoi hän poskien punoittaessa. Mitä ihmiset siitä\nsanovat, kun näkevät meidän suutelevan keskellä maantietä?\n\n-- Kyllä minä tiedän, mitä ne sanovat: \"Kylläpä se on rakas pariskunta.\nKyllä niitten kautta siunaus kohta ilmestyy taloon.\"\n\n-- Elä puhu joutavia.\n\n-- En minä puhu, vaan he. Hehän kaikki uskovat, että sinä olet minun\nvaimoni. Olethan sinä se, kuten itse olet tahtonut, vaikka sinulla\nonkin tällä hetkellä miehen vaatteet ylläsi.\n\nArvid kannusti hevostaan ja antoi sen tehdä sellaisia pelottavan\nuhkarohkeita hyppyjä tiellä, että Brita huusi:\n\n-- Jätä se eläin parka rauhaan!\n\n-- Kyllä hevonenkin silloin joutaa iloitsemaan, kun hänen herransa sen\ntekee.\n\n-- Mene sitten iloitsemaan tuonne kartanolle, sillä siellä on sinun\ntovereitasi.\n\nArvid kääntyi katsomaan ja näki pihamaalla Erikin ja Akselin. Hän\noikein kimmahti, kiskaisi suitsista ja painoi samalla kannukset hevosen\nkylkiin niin, että eläin nousi takajaloilleen pystyyn. Mutta samassa\nArvid jo oli hellittänyt suitsista, ja nyt kiisi hevonen tulista\nvauhtia eteenpäin taloa kohden, ja Arvid painautui hevosen kaulaa\nvasten ja karjaisi niin, että koko lavea seutu kaikui.\n\nBrita läksi heti jälestä kiitämään, sillä hän huomasi kaikesta, että\nnyt oli paha tulossa.\n\n-- Pois pihamaaltani ja talon nurkista, ja tehkää se kintut sojossa!\n\n-- Hyvää päivää, Arvid! sanoi Erik.\n\n-- Ei tässä ole mitään hyvää päivää, tässä on hyvästi! huusi Arvid.\n\n-- Hyvästi sitten sinulle, me tulimmekin rouvan luo, sanoi Aksel.\n\n-- Silloin saatte mennä sitäkin kiireemmin pois talosta!\n\n-- Minä en ymmärrä tätä puhetta muuksi kuin leikiksi, sanoi Erik.\n\n-- Tästä on kaikki leikki kaukana! huusi Arvid Ettekö te kuule, mitä\nminä sanon? Tämä talo ei ole mikään teidän pesäpaikkanne.\n\nArvid hyppäsi hevosen selästä ja karkasi käsiksi Erikiin, joka pian\nlensi maahan kuin kinnas.\n\n-- Mutta, Arvid, mitä sinä aiot, mitä sinä teet? huusi Brita, joka\nsamassa ennätti pihalle.\n\nArvid katsahti häneen ja hillitsi hetkiseksi kiukkuaan. Erik\nkömpi maasta ylös, ja hän sekä Aksel katselivat hölmöinä nuorta,\nmiehenpukuista Britaa.\n\n-- Mutta sehän on talon rouva, tuo komea poika, huusi Aksel. Suojatkaa\nmeitä tuota vimmattua miestä vastaan!\n\n-- Olkaa huoleti, ei hän teille mitään pahaa tee, vakuutti Brita.\n\n-- Ei pidä puhua sellaisista asioista, joista ei tiedä mitään, huusi\nArvid. Jolleivät nämät miehet kuljettele vanhoja luuskakoipiaan omille\npihamailleen, niin minä kuljetutan heidät täältä pois lautojen välissä.\n\n-- Mutta hyvä mies, sanoi Erik. Mitä pahaa me sitten olemme tehneet?\nMehän tulemme tänne sinun omalla luvallasi.\n\n-- Se lupa on nyt loppunut, huusi Arvid ja pui nyrkkiään molemmille\nherroille.\n\n-- Mies pysyy sanassaan, vaikka hän olisi sysmäläinenkin! kiljaisi Erik.\n\n-- Minä pysyn aina sanassani, sanoi Arvid. Kun minä annoin luvan teille\nvoittaa hänen suosionsa, niin minä...\n\nHän katsahti Britaan ja oli vaiti. Eihän hän voinut mennä noille\nkaikille ilmoittamaan sitä, mitä hän tiesi. Kaiveli häntä yhtäkaikki\nse, ettei saanut puhua aivan niin kuin olisi tahtonut, silloin hän\nolisi saanut asian selväksi aivan käden käänteessä.\n\n-- Sinä olet vaiti, sanoi Erik, joka iloitsi nähdessään Arvidin\nseisovan tuppisuuna. Meillä on lupa koettaa voittaa rouvan suosio\nkeinoilla millä tahansa, ja me sen teemmekin. Kuinka me jättäisimme\nsellaisen hennon kukkasen tuollaisen kamalan raa'an miehen haltuun.\nHienoutta nainen kaipaa, todellista hienoutta, huomaavaisuutta ja...\nNyt hän vaikeni, sillä Arvid alkoi puhetulvan, jota toiset suu auki\nkuuntelivat.\n\n-- Mikä ämmä sinä luulet minun olevan? Osaan minäkin rakastaa ja minä\nluulen, että se onkin toista kuin teidän ikäloppujen, jotka ette\ntaida enää saada voitakaan sulamaan suussanne. Tehän olette vanhoja\nsammakoita, jotka täällä käytte kurnuttamassa. Minä tahtoisin repiä\nteidän jäsenenne irti ruumiistanne, niin totta kuin tässä olen. Ja\nsanonko teille jotain? Te luulette, että tuo tuossa, joka miehen\npuvussa on, että hän on minun vaimoni ja että minulla olisi siis lupa\nkaupita häntä kuin hevostani. Mutta se ei ole totta. Hän ei ole minun\nvaimoni. Mies hän on, ettekö sitä näe? Hän on pitänyt teitä kaikkia\npilkkanaan.\n\nÄllistyneinä katsoivat molemmat herrat Arvidiin, mutta sitten he\nalkoivat nauraa.\n\n-- Sinä voit sellaista uskoa, että hän olisi mies, sanoi Aksel, mutta\nkyllä me sellaiset asiat ymmärrämme. Et sinä ole mikään oikea mies,\nellet tunne naista, vaikka hän olisi viisiin vällyihin kiedottu.\n\nArvid jatkoi:\n\n-- Oli hän mies tai nainen, mutta minun taloni pihalla te ette ole.\nKorjatkaa luunne tai tästä tulee sellainen siivous, että itsekin\nihmettelette, missä kaikki ruumiinne kappaleet ovat.\n\nHän alkoi huikeasti kiroilla ja hyppi tasajalkaa pihamaalla. Brita\nkoetti häntä lauhduttaa, mutta hän vain yltyi siitä.\n\n-- Vai tahdot sinäkin noita miehiä puolustaa? Mitä tekemistä sinulla on\nnoiden miesten kanssa? Minulle sinä kuulut, minulle yksinomaan.\n\nJa Arvid häristeli nyrkkiään herroille.\n\n-- Minä olen nyt saarnatuulella, sen vuoksi minä en lyökään, vaikka\nnyrkissäni kutiaakin, kuin olisi siinä tuhat muurahaista. Minäkin\ntahdon kerran puhua, ja silloin oikein suun täydeltä. Ja jollette\nminun saarnaani loppuun asti kuuntele, niin minä napautan teitä päähän\nnäillä näpeilläni. Luuletteko te, että minä olen tässä mikään teidän\npilkkanne esine, vaikka olenkin hiukan huonompi järkeni puolesta kuin\nte? Mutta kun minä nyt olen alkanut päästä päästäni selville, niin\nsitten se onkin jotain toista kuin teidän, jotka olette järkenne\nkaunista lahjaa kuluttaneet hukkaan niin monta vuotta. Minun järkeni\non vielä aivan käyttämätön. Häh, ymmärrättekös, mitä se tahtoo sanoa?\nMinä voisin väkivoimalla näyttää teille ajatukseni, mutta minä käytän\nmieluummin sanan voimaa. Ja nyt minä huudan teidän korviinne, niin\nettä sen kuulette ja tiedätte: Minä pidän tämän tässä seisovan ihmisen\nomanani! Minä pidän hänet, vaikka koko maailma nousisi takajaloilleen\nja karjuisi. Minä pidän hänet, vaikka taivas menisi saumoistaan irti\nja sen oven puoliskot iskisivät vasten pläsiäni. Minä pidän hänet,\nvaikka...\n\nÄkkiä hän vaikeni, kieritteli jotain kielellään suussaan ja näytti\nkovin hämmästyneeltä. Toiset katselivat häneen aivan hölmistyneinä\ntietämättä, mitä hänelle oli tapahtunut. He luulivat miehen tulleen\naivan raivoksi ja nyt etsivän sanoja, joita ei löytänyt.\n\nArvid mölisi, pani kätensä suunsa eteen ja sylki jotain kouraansa.\nHänen kasvoillaan oli tavattoman suuri riemu.\n\n-- Siinä se nyt on! huusi hän. Katsokaahan, siinä se nyt on!\n\nJa hän ojensi toisia kohden kätensä, jossa oli irtonainen hammas.\n\n-- Se on se sama hammas, joka on ollut vuosikausia minun kitalaessani.\nNyt se läksi irti. Katsokaahan, se on säilynyt siellä sangen hyvässä\nkunnossa!\n\nHän oli niin innoissaan, että unohti kaiken muun. Hän piteli hammasta\nkämmenellään, ja toiset kokoontuivat hänen luokseen sitä katsomaan.\n\n-- Se on yksi niistä kolmesta, jotka suustani sodassa ammuttiin ja\njoiden tähden minä nimeksenikin sain Tandefelt. Voi, herranen aika\nkuitenkin, kuinka minä tuosta hampaasta olen pitänyt, se on siellä\nkitalaessani istua törröttänyt ja koettanut hangata vastaan. Nyt sinä\nolet valtasi menettänyt. Tulee tässä hiukan murheelliseksi, kun näkee,\nmiten kaikki maailmassa on katoovaista, yksin hampaatkin. Voi voi,\nsinua rassua, joka olet parastasi koettanut siellä minun kitalaessani\nja nyt olet minulle hyvästit heittänyt. Mutta en minä sinua unohda,\nvaan kunniapaikalle minä sinut asetan tupani peräseinälle. Siellä on\noleva sinun kunniapaikkasi minun nimeni merkkinä ja esikuvana. Tule\npois, niin pääset sinne heti paikalla.\n\nJa Arvid meni toisten hölmöinä katsellessa häneen tupaan naulaamaan\nhampaansa tuvan peräseinälle.\n\nMolemmat vanhat herrat katsoivat hänen jälkeensä osaamatta sanoa\nmitään. He olivat vieläkin aivan ymmällä kiivaan keskustelun\näkillisestä taukoamisesta. Brita alkoi nauraa, hän nauroi helakasti,\nnauroi koko sydämestään, nauroi omalle ilolleen ja sydämensä suurelle\nrikkaudelle. Tuo äkkinäisesti toisesta mielialasta toiseen menevä mies\noli sittenkin kauneinta, mitä hän maailmassa tiesi, oli mies, jota hän\noli valmis palvelemaan ja seuraamaan läpi kaikkien elämän vaiheitten.\nHän oikoi nuoria, voimakkaita käsivarsiaan kuten syleilyyn ja hän\nnauroi sellaisella pulppuavalla elämän ilolla, että vanhat herrat\nkatsoivat vuorostaan häneen aivan ymmällään. Brita huomasi sen ja sanoi\nheille: -- Mitä te siinä seisotte, menkää herran nimessä pakoon, sillä\nkohta Arvid tulee. Ja kun hän nyt palaa, niin hän ei mitään säästä. Hän\non tänään aivan irtonaisella tuulella. Nyt hänen kanssaan ei ole hyvä\nkeskustella.\n\n-- Mutta annattehan te meille luvan tulla tänne teidän luoksenne? sanoi\nErik.\n\n-- Minulla ei tietysti ole mitään sitä vastaan, jos vain kestätte\nkaikki ne vaikeudet, jotka mieheni voi panna toimeen, vastasi Brita.\n\n-- Te sanoitte miehenne? Onko hän siis miehenne? Hänhän itse sanoi,\nettä hän ei sitä ole.\n\n-- Siihen minä en voi antaa mitään varmaa vastausta, sanoi Brita.\n\n-- Siinä asiassa me luotamme hänen sanoihinsa, ja kun hän kerran on\ntehnyt teidät vapaaksi, niin me pidämme oikeutenamme valloittaa teidät.\nMe olemme rohkeita miehiä ja te saatte nähdä kuinka...\n\nEnempää ei Erik ennättänyt sanoa, sillä samassa juoksi Arvid tuvasta\nulos, ja molemmat vanhat herrat läksivät pakoon, minkä suinkin\nkerkisivät.\n\n\n\n\nXX\n\n\nKun Brita ja Arvid seisoivat tuvassa kahden, niin he ensi kertaa olivat\nsanattomia toistensa seurassa. Molemmat tunsivat, että jokainen sana,\njoka lausuttaisiin, rikkoisi jotain heidän väliltään. Ja kuitenkin he\ntunsivat, kuinka heidän koko olemuksensa kaipasi sitä, että he saisivat\ntoisilleen sanoa kaiken sen, mikä heissä liikkui.\n\nHiljaa he seisoivat tuvassa ja kuten peläten häiritsevänsä pyhää\nhuonetta he hiljaa liikkuivat. He eivät tohtineet tulla lähelle\ntoisiaan. Näin kuluivat pitkät hetket, ja yhä oli kumpikin vielä vaiti.\n\nVihdoin alkoi Arvid kuten kuiskaten itselleen:\n\n-- Minä näin viime yönä unta. Minä tahdon sen sinulle kertoa. Minä olin\naavalla merellä ja myrsky oli meidät heittänyt purresta. Yhdessä me\ntaistelimme aallon varassa, sinä ja minä. Mutta silloin tuli lähellemme\ntoisia, jotka sinuun tarttuivat ja tahtoivat sinut vetää mukanaan\nsyvyyteen. Minä taistelin kaikkia vastaan, minä otin sinut omakseni\nja yhdessä me uimme kohden rantaa, missä hiekka valkoisena hohti.\nSiellä minä laskin sinut lepäämään. Ja kun minä katsoin sinuun silloin,\nniin näinkin, että sinä et enää ollutkaan mies, vaan että sinä olit\nnainen. Silloin valtasi minut sellainen hurja riemu, minä tunsin elämän\nihanasti suonissani soutavan ja minä otin sinut jälleen syliini ja\nsuutelin sinua.\n\n-- Ja sitten, sanoi Brita nauraen. Sinä et muistakaan kaikkea.\n\n-- Mitä minä jätin pois?\n\n-- Hyvin paljon.\n\n-- Kuinka sinä voisit tietää, mitä sinä minun unessani teit?\n\n-- Olinhan minäkin siellä. Ja kun sinä olit minut sulkenut syliisi,\nniin minä kiedoin käteni sinun kaulaasi ja maksoin suudelmastasi\nsuudelman. Ja minä sanoin sinulle: Minä en ota mitään lainaksi! Ja minä\nnauroin ja sinä nauroit ja katsoit minua silmiin niin iloisesti ja\nveitikkamaisesti.\n\n-- Kuulehan nyt, sinä velikulta, nyt sinä panet omiasi. Ei siinä unessa\nsellaista ollut.\n\n-- Oli siinä yhtä hyvin tämä kuin sekin, mitä sinä kerroit, sillä sinä\net ole nähnytkään sellaista unta.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Sinä valehtelet niin huonosti, että sen heti huomaa.\n\nArvid nousi paikaltaan ja seisoi kalpeana Britan edessä.\n\n-- Nyt minä en enää voi vaieta, sillä minä tiedän nyt kaiken. Sinä olet\nnainen ja sinä olet sama tyttö, jonka minä näin Turussa ja jota minä\nkoko ajan olen rakastanut.\n\nHän oli sanonut tämän näennäisen tyynesti, mutta voimakkaasti nousi ja\nlaski hänen rintansa, kun hän odotti Britan vastausta.\n\nBrita seisoi liikkumattomana, mutta koko hänen ruumiinsa vapisi.\n\n-- Sinä tiedät siis sen? sanoi hän viimein.\n\n-- Niin, minä tiedän sen. Minä olisin tahtonut salata sinulta sen,\nmutta en ole voinut. Se on tullut minulle ylivoimaiseksi.\n\nArvid odotti Britan hänelle jotain sanovan. Kun Brita oli vaiti, niin\nhän jatkoi:\n\n-- Minä olin silloin vielä niin mieletön, että olisin voinut sinut\nvaikka väkivallalla ottaa omakseni. Sinä olet minut toiseksi muuttanut,\nja nyt minä olen arka sinun edessäsi. Sano, miksi et vielä tahdo tulla\nminun omakseni? Viime yönä, jolloin jo tiesin, että sinä olit nainen,\nja minä täällä vuoteellani lepäsin ja kuuntelin, miten sinä tuvan\ntoisella puolella vuoteellasi makasit ja tyynesti hengitit, silloin\nminä hiljaa kuiskasin sinulle: minä rakastan sinua, minä rakastan\nsinua! Ja minä toivoin, että sinä yöllä olisit hiipinyt permannon\npoikitse ja tullut minun luokseni. Minä en olisi koskaan uskaltanut\ntulla sinun luoksesi, vaikka vereni paloi, minä en tiedä, miksi, mutta\nsinä olet minulle tullut niin pyhäksi sen jälkeen kuin tiesin, että\nsinä olet uskaltanut tulla minun luokseni ja olet tahtonut minusta\ntehdä sellaisen, joka olisi sinun arvoisesi.\n\nBrita katsahti Arvidiin ja painoi sitten silmänsä alas. Pitkään aikaan\nei kumpikaan sanonut mitään.\n\nOvi oli auki pihalle. Ja talon pääskynen liiteli oven ohitse ja\nkurkisti siitä sisään. Kun se ei kuullut mitään huoneesta, niin se\nuskalsi hetkiseksi tulla kynnykselle. Siitä se sitten lensi tupaan,\nkiersi kerran sen ympäri.\n\nLiikkumattomina seisoivat nuo molemmat ihmiset ihmeellisen onnensa\nkynnyksellä. He eivät tohtineet astua eteenpäin, vain kynnyksellä he\nseisoivat ja kuuntelivat oman sydämensä voimallista sykintää. He eivät\nhuomanneet pääskystä, joka kotionnea lupaavana kiersi heidän päänsä\npäällä, he eivät kuulleet pihalta kuuluvaa kesäistä elämää, jossa\nlintujen laulu yhtyy ihmisen työn hälinään. Heillä ei tänä ihmeellisenä\nhetkenä ollut mitään ajatusta siitä, että maailmassa oli muitakin kuin\nhe kaksi.\n\nJa hedelmällään oleva kesä kuunteli noita kahta ihmistä, kuunteli\nkuinka heissä luonnon suuri ja pyhä voima sykähteli. Ja yhä\nvoimakkaampana ja suurempana oli tunne heissä. Se yhtyi luonnon\nraikkaaseen riemuun, se täytti heidät niin täydellisesti, että he eivät\nsillä hetkellä kaivanneet sanoja ilmaistakseen toisilleen, kuinka\npaljon he toisiaan rakastivat.\n\nBrita liikahti ja nyt hän huudahtaen hiljaa heittäytyi Arvidia kohden,\njoka kiihkeästi sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Ja sitten hän\nnosti armaansa voimakkaille käsivarsilleen ja siinä katseli häntä\nkauan, katsoi vakavana ja vaiti, kuten ihminen katsoo jumalan kuvaa,\njoka hänelle riemuisena hetkenä näytetään, ja hän tietää, että tuo kuva\nsalaa itseensä maailman suurimman rikkauden.\n\nKeskellä kaikkea tätä riemua Arvid muisti sen aamun, jolloin hän\nsotatantereella samalla tavalla oli käsissään kantanut vihollisilta\nriistämiään lippuja. Sellainen suuri ylpeys oli täyttänyt hänen\nrintansa ja hän oli, ilokyyneleiden valuessa poskilleen, astunut\nsotarintaman ohitse kuninkaan luo. Samalla tapaa tunsi hän nyt\nastuvansa suloinen saalis sylissään koko maailman suuren kuninkaan\neteen, kantaen käsillään voittamaansa aarretta. Ja niinkuin hän silloin\nsodassa, ennenkuin oli laskenut liput Kustaa Adolfin eteen, oli niitä\nsuudellut kuten huumaantuneena veren ja ruudin tuoksusta, niin hän\nnytkin kumartui sylissään olevan tytön puoleen, ennenkuin hän sen laski\nmaahan odottaakseen siksi, kun hänelle tämä kaunis voiton saalis olisi\naivan ikiomaksi annettava.\n\nPääskynen oli useaan kertaan lennellyt tuvan oven editse ja katolta,\njossa sen pienet poikaset jo olivat lentovalmiina, se alkoi kirkkaasti\nvisertää. Mutta kun sen kuuli rastas, joka asuntoaan piti pihamaan\nsuuressa pihlajassa, niin tämä viritti heleimmät säveleensä, ja kiuru\npellolla, kun sen kuuli, niin nousi se taivaan sineä kohden ja sieltä\nylhäältä laskeutuessaan lauloi kuten huumaantuneena elämästä ja ilosta.\n\nVanha Leena oli ollut kaivolla maitoastioita huuhtomassa. Hänen täytyi\nmennä kysymään määräyksiä Britalta ja sen vuoksi hän lähestyi tupaa.\nKun hän kynnyksellä seisoi ja näki, miten Arvid Britaa sylissään\nkantoi, niin väistyi hän hiljaa pois ja palasi työhönsä.\n\nMutta hiljaa ja varovaisesti hän nosteli katajapuisia pyttyjä ja kuten\nhyväillen kulki käsi niiden sisällä, pesten niiden laitoja. Hänen vanha\nsielunsa heräsi kuten uuteen kevääseen toisten onnen tähden. Hänen\njo vanha äänensä alkoi säristen laulaa jo kauan unhottunutta laulua\nrakkaudesta ja sen onnesta, laulua, joka ennen oli hänen huulillaan\nollut, mutta joka oli jo kauan sitten unhotuksiin joutunut.\n\nHaavuri kulki pihamaan poikki ja poikkesi kaivolle sammuttamaan\njanoaan, päivä kun oli helteinen.\n\n-- Mitä se Leena nyt niin laulelee? sanoi hän.\n\n-- Täytyyhän minunkin laulaa, kun kaikki on niin kaunista ja valoisaa.\nSurisevat ne vanhatkin mehiläiset. Minä muistan, kuinka tässä talossa\noli ennen paljon mehiläisiä, se oli siihen aikaan, kun armollisen\nherran äiti vielä eli. Ne aivan kuin rakastivat häntä. Kun hän kuoli,\nniin ne katosivat. Mutta tänä kesänä olen taas nähnyt niitä suuret\nmäärät. Kun tallin takana kasvaa sellainen kukkarunsas nurmi, niin en\nminä ole antanut sitä niittääkään, jotta niillä olisi minne menevät.\nTaisivat mehiläiset tulla sanomaan, että onni on taas tullut taloon.\n\nKun Arvid laski Britan sylistään, niin tämä juoksi ovesta pois, kulki\npoikki kartanon ja katosi metsikköön. Hänen sydämensä oli niin onnea\ntäysi, että hänen täytyi saada olla yksin.\n\nLehdossa hän hymy huulillaan ja katsoen kirkkaasti eteensä asteli.\nHän ojensi käsivarsiaan, kuten sulkien niillä toisen syliinsä. Hän\nkuiski hiljaa Arvidin nimeä, hän seisahtui kulussaan ja kuunteli, miten\nkartanolta kuului laulua. Hän tunsi Arvidin äänen. Siellä hän lauloi\nreippaasti saksalaista sotilaslaulua. Ja Brita kuunteli ja hyräili\nlaulun säveltä oppiakseen sen ja säilyttääkseen sen, kuten kalleutta\nsäilytetään, kautta elämän. Ja hän tiesi, että joka kerta, kun hän\ntuota säveltä oli hyräilevä, niin oli hän muistava sitä päivää, jolloin\nhän lopullisesti oli löytänyt armaansa.\n\nMuutaman hetken vain hän oli ennättänyt olla poissa, kun jo palava\nikävä hänessä heräsi Arvidin luo. Hän ei olisi muuta kaivannut kuin\nsaada olla hänen seurassaan, kuulla hänen äänensä, tuntea hänen\nläsnäolonsa ja silloin tällöin kohdata hänen katseensa.\n\nJa tuo sydämen suuri, pyhä ikävä toisen luo, tuo tuska, joka samalla on\nkorkein autuus, täytti koko hänen olemuksensa. Hän tiesi, että kaikki\nse rauhattomuus, joka hänessä vallitsi, olisi katoava, kun hän vain\nsaisi nähdäkin Arvidin.\n\nHän ei jaksanut enää itseään hillitä. Hän huusi kirkkaasti ja\nkorkealle. Ja hänen äänensä oli kuin keväällä linnun, joka armastaan\nluokseen kutsuu ja ilmaisee pesäpaikan löytäneensä.\n\nÄänen kirkas sävel kiisi kautta lehdon, hyväili talon rakennuksia ja\nleiskahti tuvan ovesta sisään. Ja kun Arvid sen kuuli, niin hän nousi\npaikaltaan kuin nuolen osumana, juoksi kautta pihamaan, hyppäsi yli\naidan kuin nuori vallaton sotaratsu, joka ei mitään esteitä tunne, ja\nkiisi lehtoon puiden oksien kahistessa hänen ympärillään. Ja riemuiten\ntuli häntä vastaan Brita, ja he sulkivat jumalan kirkkaan päivän edessä\ntoisensa syleilyynsä, katsoivat toisiaan silmiin, nauroivat ja sitten\nsammuttivat naurun suudelmaan.\n\nMutta pian erkani Brita ja juoksi lehtoon syvemmälle, väistyi nauraen\npuiden taakse, pujahti yhä loitommalle, karkasi juuri kun Arvid oli\nhänet ehättämäisillään. Mutta oli Britan Ruskokin nähnyt emäntänsä ja\nalkoi juosta hänen jälestään.\n\nSen kun Brita näki, niin läksi hän yhä kiivaammin pakoon, nauroi ja\njuoksi. Hän pääsi paraiksi aidan luo, kun Rusko jo hirnuen hänet\nennätti, ja Arvid hyppäsi aidan yli, sieppasi Britan syliinsä ja kantoi\nhänet kartanolle, koko ajan sopertaen lemmen mielettömiä sanoja,\njoilla ei mitään järkeä ole, ei mitään muuta kuin sävel, mikä äänessä\nväräjää ja helähtelee luonnon salaisena sointuna. Kun Arvid laski hänet\nsylistään tuvan portaille, nauroivat he kumpikin, ja katseet sanoivat\nnuo monet rakkauden oikeat sanat, joille eivät ihmiset ole koskaan\nmuotoa keksineet.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nLämmin lännen tuuli alkoi puhaltaa illan suussa. Se tuli Päijänten\ntakaa. Ensin se veden kalvossa kuten hyväillen liikuskeli, nosti pieniä\nväreitä siniseen pintaan. Sitten sen äkkiä tuli ikävä onnellisia\nihmisiä, nosti laineet korkeammalle ja kiisi niiden yli ulapan toiselle\npuolelle. Se kierteli Rapalan taloa ja ihmetteli ihmisten suurta\nhiljaisuutta illan suussa.\n\nMutta kun tuuli oli tullut tuvan nurkan taakse, niin kurkisti se ovesta\nsisään ja silloin se näki siellä kaksi ihmistä, jotka istuivat onneaan\nihmetellen. Ja tuuli hiljensi kulkuaan, viivähti hetkisen tuvan luona\nja sitten loittoni yhä etäämmälle, kunnes kaikki Rapalan luona oli\naivan hiljaista.\n\n-- Sinä olet vaiti? sanoi Arvid Britalle.\n\n-- Mitä minä sanoisin. Kaiken, mitä en vielä ole sinulle kertonut, sen\nsinä arvaat, vastasi Brita. Elä sinäkään puhu mitään. Istukaamme tässä\nja olkaamme iloisia, koska onnen kaunis aamu on meille kummallekin\nkoittanut.\n\n-- Anna minun puhua sinulle, anna minun edes koettaa sanoa, mitä\nsinä minulle olet. Jos minä en saa puhua, niin pelkään tarttuvani\nsinuun ja rutistavani sinut aivan hengettömäksi. Minä en ole tottunut\npukemaan ajatuksiani sanoiksi, mutta minun täytyy koettaa. Minä olen\naina tahtonut koettaa sitä, mikä on minulle ollut vaikeata. Minä en\ntiedä, mistä oikeastaan alottaisin. Vaikka kyllähän minä sen tiedän,\nsinustahan minä tietysti alotan. Minä olen jo ennen sanonut, kuinka\nhartaasti minä aina olin sitä toivonut, että saisin elämääni sellaisen\nihmisen, joka pitäisi minua kurissa. En minä tarkoita sellaista kovaa\nkäskemistä, mutta että joku vaatisi minulta jotain omaa itseäni varten,\ntahtoisi tehdä minusta minun itseni tähden jotain kunnollista ja\nhyvää. Ja sitten tulit sinä! Katsohan, minä rakastin sinua heti ensi\nalussa. Sinä olit sellainen aivan toisenlainen kuin kaikki muut. Sinä\net ollut mikään tavallinen poika. Jos sinä olisit ollut oikea poika,\naivan tavallinen mies, niin olisin minä silloinkin sinusta pitänyt\nkiinni enkä olisi sinua antanut toisille. Ja kun minä sitä ajattelin,\nniin silloin minä vasta ensi kertaa tulin huomaamaan, että se, mitä\nme miehet sittenkin eniten rakastamme, se on toisessa meitä itseämme\nparempaa ihmistä. Minä en ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan, että\nnaisesta voisi etsiä ihmistä. Minusta nainen oli nainen, ja sillä hyvä.\nMutta nyt sinä, senkin velikulta, oletkin tullut kääntämään kaikki\nminun ajatukseni aivan nurin närin. Jollen minä olisi pannut pääpainoa\nsinussa ihmiselle, niin et sinä kauankaan olisi rauhassa ollut sen\njälkeen, kun minä sain tietää, että sinä olit nainen. Olisit parkunut\nhiukan, mutta mitä minä siitä! Minä olisin pitänyt sinut omanani. Nyt\nminä en uskalla koskeakaan sinuun muuten kuin sinun luvallasi. Sinä\nnaurat sille, mutta kyllä minä itseni siinä suhteessa tunnen. Mutta\nnyt minä ajattelen aina sitä, että sinä olet jotain aivan ihmeellistä,\nsellaista, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Sinä teet minut aivan\nsamanlaiseksi kuin Stålhandske, kun hän katsoi meihin miehiin silloin,\nkun meillä oli kova halu mennä ryöstämään valloitettuun kaupunkiin.\nHän katsoi meihin suoraan, ja me kauniisti veimme hevosemme suojaan\nemmekä koskeneet asukkaitten tavaroihin hituistakaan. Siten sinäkin\npidät minua loitolla itsestäsi. Minun mieltäni oikein kutkuttaa, kun\najattelen, että tuossa, aivan minun edessäni, on tuollainen suloinen\nolento, että minä voisin ottaa hänet omakseni, jos tahtoisin, mutta\nen otakaan, en kiusallakaan omalle sisulleni, joka sitä tahtoisi.\nKatsohan, minä tahdon saada sinut oikein järjestyksessä omakseni.\n\n-- Millä tavoin järjestyksessä? kysyi Brita.\n\n-- Minä tahdon, että minä saan sinut tänne vaimokseni, noin oikein\nlailliseksi vaimokseni. Sinä opetit minua ajatuksissani luomaan kuvia.\nMinä olen tänään sellaisen maalaillut. Se kuva on tällainen. Sinä\nja minä olemme kuten suuren puun juuret, puun, mistä sitten nousee\noksia yhä korkeammalle, aivan kuin männyssä, jossa joka vuosi kasvaa\ntuollainen uusi sarja. Ja ajattelehan, kun me sitten olemme jo kuolleet\nja makaamme Sysmän kirkon permannon alla, niin on vielä niitä ihmisiä,\njotka iloitsevat siitä, että me kaksi osuimme toistemme tielle. Minua\naivan huimaa tuo ajatus, että minä elän, että sinä olet tässä minun\nluonani, että minä saan sinut kohta ottaa vaimokseni, ja että minä\ntiedän, millaista joukkoa se minun joukkoni on, joka jälkeeni seuraa.\n\nVeitikka leikki Britan suupielissä, kun hän kysyi:\n\n-- Mitä sinä nyt oikeastaan aiot tehdä?\n\n-- Mennä sinun kanssasi naimisiin, johan minä sen sanoin. Mitä muuta\ntehtävää tässä olisi? En ainakaan minä mitään huomaa. Totta kai me\nnaimisiin menemme?\n\n-- Enhän minä sitä vastaan ole!\n\n-- Mitä sinä sitten turhia höpiset?\n\nArvid istui Britan viereen penkille ja sanoi:\n\n-- Nyt minä olen puhunut itseni rauhalliseksi, mutta nyt minä\ntahtoisin, että sinä sanoisit minulle jotain.\n\n-- Mitä?\n\n-- En minä tiedä, puhu vaikka mistä, vaikka riihen puimisesta tai\noluenpanosta, kun sinä vain puhut, kun minä vain saan kuulla sinun\näänesi, sanoi Arvid. Sinun äänessäsi on sellainen suloinen sointu. Kun\nsinä olet hellä, niin on siinä aivan kuin sävel. Se ei ole puhetta,\nvaan omituista laulua. Ja aina kun sinä olet minulle puhunut jotain\nhyvää, niin ovat kätesi, nuo kauniit sormesi leikkineet minun olallani.\nSinä et ole sitä huomannut, mutta minä olen. Sinun sormesi puhuvat\naivan yhtä paljon kuin sinun huulesikin. Puhu minulle, puhu, kerro\nminulle jotain! Sano, millaiseksi sinä tahdot minun tulevan. Jollet\ntahdo minusta puhua, niin puhu itsestäsi. Jollet siitäkään tahdo\npuhua, niin puhu sitten mistä tahansa, vaikka puhuisit haavurista tai\nLeenasta. Mutta elä puhu noista kahdesta vanhasta tahkosta, niistä\nminä en jaksa kuulla. Minä olen niille kahdelle niin kiukuissani,\nettä jolleivät ne olisi menneet pakoon, olisin tehnyt kaksi aivan\ntarpeetonta murhaa.\n\n-- Mutta jollei heitä olisi ollut, niin ei sinussa olisi herännyt\nkateutta ja sen mukana rakkautta.\n\n-- Kyllä se on totta, mutta kuka silloin tynnyriä rakastaa, kun on jo\nhumalan saanut. Ja minä olen saanut kuten humalan. Minä olen aivan\nkuin silloin, kun minulla on muutama tuoppi liikaa päässäni. Minä\nen tietänyt, että elämästä voi ihminen tulla niin huumaannuksiin,\nettä elämä on kuten voimakasta viiniä, tuollaista punahohtavaa ja...\nNyt minä puhun hullutuksia ja minä vaikenen. Sinä osaat niin paljoa\nparemmin kertoa kaiken kauniin, suuren ja ihmeellisen. Anna minun\nolla tässä luonasi kuten suuren lapsen ja opeta minulle elämän kirjan\nihmeellistä lukemisen taitoa. Minä olen vasta oppinut aakkoset ja\nniitäkin tavailen huonosti, opeta minua lukemaan!\n\n-- Sinun puheisiisi on tullut niin kummallisia sanoja, sanoi Brita.\n\n-- Onkos se mikään kumma, että ihminen puhuu jotain järkevääkin, kun\nhän herää? vastasi Arvid.\n\n-- Minun täytyy kai sinulle vuorostani tilittää kaikki, mikä sielussani\non liikkunut näinä monina päivinä. Minä tiesin, sinun omien sanojesi\nperustuksella, millainen sinä olit naisten suhteen. Minä tiesin\nmyöskin, että jos minä tulisin heti sinun omaksesi, niin sinä jättäisit\nminut. Sinä et ymmärrä mitään muuta kuin sen, jota olet oppinut arvossa\npitämään ennen kuin olet sen saanut omaksesi. Enkö ole oikeassa?\n\n-- Olet, olet! Minä muistan, kuinka paljon minä Saksassa pidin siitä\nhevosesta, jota olin katsellut monta kuukautta ja jonka vihdoin sain\nomakseni. Eihän se ole mikään sopiva vertaus, kun puhuu sinusta\nja hevosesta, mutta ratsumieshän minä olen ja puhun siitä, minkä\nparaiten ymmärrän. Minä uskon, että me miehet teemme todellakin naisen\nvalikoimisessa samoin kuin hevosenkin.\n\n-- Mutta minä en tahtonut tulla siihen asemaan, jatkoi Brita. Minä\ntahdoin pysyä sinun luonasi kauan ja aina yhtä rakkaana.\n\n-- Tahdoitko todellakin?\n\n-- Totta kai minä tahdoin.\n\n-- No, ei sinulla sitten ole mitään hätää, sillä kyllä minä nyt\npidän sinut niin luonani, ettei sinulla ole surun päiviä. Ja kun me\nolemme täällä kylliksemme iloa pitäneet, niin pidämme sitä taivaan\nniitylläkin. Totta kai siellä on jokin lato, jossa minä saan sinua\nsalaa enkelien silmiltä tavata, sillä en minä enkelienkään anna\nnenäänsä pistää kaikkiin meidän asioihimme. Uskotko sinä, että taivas\non?\n\n-- Uskon.\n\n-- Tuollainen kukkaniitty, jolla ihmiset kävelevät ja poimivat kauniita\nyrttejä ja soittelevat psalttarilla ja huiluilla? Minusta se sellainen\ntuntuu niin kovasti joutavalta näin miespuoliselle olennolle.\n\n-- Minulla on paratiisini täällä, enkä minä välitä siitä toisesta, kun\nminulla on täällä niin paljon iloja, vastasi Brita nauraen. Mutta minä\nen ole sinulle vielä kaikkea sanonut. Minä ajattelin, että minun täytyy\nsaada sinut hiukan toisenlaiseksi. Ei minun itseni tähden, mutta minun\nlasteni tähden.\n\nHellästi tarttui Arvid Britan olkapäähän ja sanoi hiljaa:\n\n-- Sinä olet siis sitäkin ajatellut?\n\n-- Niin olen. Niissähän me molemmat elämme elämämme uudestaan.\n\nArvid nousi seisomaan.\n\n-- Huomenna minä menen kirkkoherran luo, sillä nyt ne asiat ovat\njärjestettävät.\n\n-- Mitkä asiat?\n\n-- Ne häät! Luuletko sinä, että minä kovin kauaa tämän jälkeen jaksan\nniitä odottaa. Minä tahdon saada sinut vaimokseni.\n\n-- Se kestää kuitenkin aina jonkun aikaa, ennenkuin olet sen asian\njärjestänyt.\n\n-- Kirkko saa pitää kiirettä! Ei ihmisiä saa kiusata erillään silloin,\nkun niillä on halu päästä yhteen. Ja nyt sinä olet minun morsiameni,\nmutta et vielä minun vaimoni. Siinä on pieni erotus siinäkin. Minä\nmenen nukkumaan latoon, jotta tämä tupa jää sinun huostaasi siksi,\nkunnes häät ovat olleet. Ei meidän sovi nyt enää täällä nukkua yhdessä.\nJa kun ilta on jo pitkälle kulunut, niin minä jätän sinut. Onhan meillä\nhuomennakin päivä ja kaunis ja rikas päivä onkin.\n\nArvid sulki hellästi Britan syliinsä ja meni ovea kohden.\n\nKun hän oli ovelle tullut, niin hän kääntyi äkkiä, sillä hän kuuli,\nmiten Brita kuten voitonriemussa nauroi.\n\n-- Mikä sinun nyt on? kysyi Arvid.\n\n-- Etkö sinä, hullu mies, sitten kaikkea huomaa ja ymmärrä?\n\n-- Mitähän tässä vielä olisi ymmärrettävää?\n\n-- Etkö sinä arvaa, kuka minä olen?\n\n-- Se on totta, sinä olet aivan oikeassa. Minä en ole kysynytkään, kuka\nsinä olet, ja kuitenkin minä olen sinulle puhunut häistä ja muista\nseikoista. Kuka sinä sitten olet?\n\n-- Kukako minä olen? vastasi Brita. Minähän olen Brita Ekestubbe, sinun\noma vaimosi.\n\nHetkisen oli Arvid kuin jähmettyneenä paikallaan. Hän oli jo ovella ja\npiteli ovenrivasta kiinni. Nyt hän veti oven kiinni ja riensi hämärässä\ntuvassa Britan luo ja sulki hänet syliinsä.\n\n-- Jollei mies vähemmällä pelillä tule aivan päästä pyörälle, sanoi\nhän, niin sitten on ihan ihme ja kumma! Mutta jos sinä olet se, niin\nsitten sinä olet se, siis minun vaimoni. Sittenhän me saamme alkaa\nelämämme aivan ilman pappia ja muita menoja.\n\nArvid loittoni hiukan Britasta ja piteli päästään kiinni.\n\n-- Kun ei vain kumoon menisi tällaisessa ilossa, sanoi hän. Minä olen\nrehkinyt ja hommannut ja pitänyt senkin seitsemää peliä saadakseni\nvaimon itselleni. Ja kun sitten kaikki ympäri käy, niin onkin se, jota\nomakseni tahdon, minun oma vaimoni. Kyllä te naiset sentään olette\nmeitä miehiä koko lailla viisaampia.\n\n-- Kyllä minä sen tiedän, mutta minä olen sittenkin tahtonut, että\njuuri sellainen tyhmeliini, kuin sinä, saa minut omakseen.\n\nHe puhuivat leikkiä, mutta heidän äänessään oli vakava juhlallisuus,\nkuten ainakin ihmisillä, joiden eteen onnen portit ovat lyödyt auki ja\nhe astuvat sisään valkeuteen ottamaan vastaan kaiken sen, mikä heille\non valmistettu.\n\nTuuli palasi Rapalaan, kurkisti nurkan takaa, mutta kun se huomasi oven\nsuljetuksi, niin kuunteli se hetkisen. Kun ei se mitään kuullut, niin\nnauroi se ja jatkoi matkaansa. Se meni pellolle ja leikki kuhilaissa ja\nkeskusteli viljan kanssa ihmisistä, jotka eivät aina osaa ottaa onneaan\nsilloin, kun se on heidän luonaan. Mutta Rapalassa oli kaksi ihmistä,\njotka sinä yönä tiesivät, että heidän onnensa oli heille jotain suurta\nja pyhää, että se oli nyt heillä, että se pysyi heidän luonaan. Ja\ntuuli leikki täyteläisissä tähkäpäissä kuhilaan hatun sivussa.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nVanha kirkkoherra nousi paikaltaan juhlapöydässä. Lähinnä istuvat\nsen ensiksi huomasivat ja arvasivat, että hän aikoi pitää puhetta\njuhlan kunniaksi. Kuten vesirengas, joka yhä laajenee, niin levisi\nhiljaisuus yli suuren seuran. Se alkoi kirkkoherran vierestä, siitä se\nloittoni yhä laajemmalle, kunnes viimein ennätti pitkän pöydän pään,\njossa sukujen nuorimmat vesat istuivat. Siellä vielä hetkisen kuului\npari terävää poikaääntä, jotka äitien ponteva, sihahtava ääni sai\nvaikenemaan.\n\nHiljaisuus ulottui pihamaalta, jonne pöytä oli katettu, tupaan, missä\nkaikki kolina taukosi, ja hikiset palkolliset tulivat oven korvaan ja\nportaille kuuntelemaan, se otti koko suuren Rapalan kartanon aivan kuin\nsyliinsä. Ainoa, joka kesken tätä hiljaisuutta ei voinut olla ääntään\nkuuluviin päästämättä, oli talon kukko. Komeana lensi se karjapihan\naidan päälle ja sieltä heitti elokuun ilmaan, joka kultaisena hohti\nauringon helossa, hohti pellon kuhilaissa, hohti ihmisten poskilla,\noman iloisen säveleensä.\n\nHaavurin silmät oikein kipinöitsivät veitikkamaisuutta, kun hän kukon\näänen kuuli. Hän loi katseen Britaan, joka istui pöydän päässä,\nkirkkoherra toisella ja Arvid toisella puolellaan. Ja levisipä nuoren\nja onnesta kauniin naisen poskille heleä puna, ja suupielissä nyki niin\nhauskasti. Hän oli ymmärtänyt, mitä haavuri oli tarkoittanut.\n\nMutta olipa kirkkoherrakin kuullut kukon kiekauksen, ja hänen vanhat\nsilmänsä menivät sirrilleen ja harmaa parta tärisi, kun hän hiljaa\nnauroi.\n\n-- Minä aioin puhua teille, nuoret ystäväni, ja etsin juuri mielessäni\npuheen alkua, kun se tuolta aidan päältä tuli. Talon komeapyrstöinen\nkukko on tahtonut sanoa koko tälle joukolle, että miesvalta tässä\ntalossa vallitsee. Kun ajattelen tätä viikkoa, joka on kulunut siitä,\nkun nuori rouva taloon tuli, ja kun muistelen kaikkia niitä hauskoja\njuttuja, jotka nuori nainen, joka vieressäni istuu, on tässä aterian\naikana kuiskannut korvaani, niin toden totta, oli tässä talossa\nvähällä tulla akkavalta. Niin on tämä nuori nainen komentoa talossa\npitänyt. Mutta hyväksi se vain on ollut, sillä huomaanpa, että Arvid\nystäväni sittenkin on saanut ylivallan talossa, ja hän voi nyt yhtä\nylpeänä kuin kukkokin kiekaista: Minä se olen herra talossa! Tämä\nminun nuori ystäväni on kovista aineista kokoonpantu, sen minä olen\ntietänyt heti ensi hetkestä alkaen, siitä kun häntä pidin kastemaljan\npäällä ja hän potkaisi kapalonsa auki ja antoi pienellä jalallaan\nsellaisen töytäyksen keskelle mahaani, että loppu-aamenen keskelle\ntuli pikkuinen, eikä aivan pikkuinenkaan värähdys. Ja täytyipä minun\nkeskellä herran pyhää sanaa silloin hymyillä, jota Hän taivaassa ei\nole minulle viaksi laskeva, sillä onhan hän meille sanonut, että\niloisia meidän tulisi olla. Kun tämä poika sitten varttui, niin ei\nhän tyytynyt enää potkimaan, vaan jo loikin, ja ankarasti hän on\nasetta käyttänyt kuninkaamme palveluksessa. Kun hän nyt on palannut\ntaistelutantereelta ja on ottanut talon isänsä perintönä vastaan, niin\ntiedän, että vaurastuu se talo, jonka isännässä on voimaa ja on sitä\npyhää kiukkua, joka työn panee luistamaan. Tätä voimakasta miestä ei\nole kukaan tähän asti voittanut. Mutta tulipa aika, jolloin hänen\neteensä ilmestyi nainen, ja silloin on mies ollut ankarassa koulussa.\nMutta en sitä soimaa, koska näen, että tämän opetuksen kautta elämän\nonni on hänelle tullut. Minä onneksenne juon, ja suokoon taivas, että\nse onnen aika, joka tänään on alkunsa saanut, kauan jatkuu. Ja kun\nkerran teidät saatetaan kirkon permannon alle isienne viereen nukkumaan\nikuista untanne, niin silloin teistä sanoa taidetaan: He olivat kyllä\nsysmäläisiä, joita ei varsin järkeviksi mainita, mutta he olivat\nymmärtäneet sen, mätä eivät monet muut, he elivät elämän rikkaasti ja\nkokonaisesti! Rakkaat seurakuntalaiseni, tarttukaa maljaan, tyhjentäkää\nse, elkääkä kieltäkö noilta piiskuisiltakaan, jotka pöydän päässä\nsilmät selällään tänne päin katsovat, pientä osaa maljasta. He ovat\nse meidän sukujemme jatko, ja heidän pitää ainiaan muistaa Arvid\nTandefeltin ja Brita Ekestubben häät.\n\nKun melu ja iloiset huudot olivat korkeimmillaan, niin Arvid nousi\npaikaltaan ja huusi niin, että koko laaja seutu kaikui:\n\n-- Nyt minäkin puhun. Hiljaa!\n\nHän seisoi hajareisin paikallaan ja piteli tuoppia kädessään. Hän\naikoi juuri jotain puhua, kun Brita nykäisi häntä hiasta ja jotain\nkai se oli tärkeätä, koska Arvid kumartui hänen puoleensa ja sitten\notti hatun päästään ja kokosi hiukan sääriänsä yhteen, sillä hän oli\nseisonut paikallaan aivan sääret hajallaan, kuten ratsumies ainakin.\nBrita katsoi eteensä ja oli aivan kuin ei hän mitään olisi miehelleen\nhuomauttanut, mutta Arvid nauroi hänelle niin, että aukot hammasrivissä\nselvästi näkyivät.\n\n-- Kuulkaahan nyt, kaikki hyvät ystävät, sukulaiset ja pitäjäläiset,\nnyt minä puhun, minäkin. Tiedättekö, mitä minun tekisi mieleni, oikein\nkovasti mieleni? Panna toimeen jotain oikein rymyävää, sillä minun\nmieleni leiskahtelee niin voimallisesti. Ellei niin monella tämän\npöydän ääressä olisi parhaat vaatteet yllään ja niiden likaaminen olisi\nmelkein hävytöntä, niin kai minä tässä ilossani ottaisin pöydän päästä\nkiinni ja heittäisin sen kumoon. Elä, Brita, noin säikähtyneenä minuun\nkatso! Kyllä minä aisoissa pysyn. Minä sanon vain, mitä tekisi mieleni.\nKyllä minä olen aina elämän voimakkaasti ottanut, mutta en minä koskaan\nsiitä ole niin iloinnut kuin juuri nyt. Minulla on kyllä aina ollut\nsellainen ruumis, että kun kätensä on laskenut mihin paikkaan tahansa\nruumistani, niin on tuntenut, miten siellä sisällä sykkii ja tempoilee.\nMinulla on ollut aivan kuin sydän olisi ollut joka paikassa. Mutta\nnyt minä olen tullut vielä voimakkaammaksi, sillä nyt tuntuu kuin\nminulla olisi sydän päässänikin. Eihän minulla ole nykyään mitään muuta\najatusta kuin tuo nainen tuossa. Elä siinä koeta minulle silmää iskeä,\nen minä kuitenkaan ole vaiti. Minä rakastan sinua niin paljon, että\nminä en voi olla sitä muille sanomatta. Ja kun minä nyt olen sinut\nsaanut, niin tänä päivänä, joka tavallaan on meidän hääpäivämme, minä\ntoki saan sanoa aivan niin kuin mieleni tekee. Ei ihmisen ole hyvä\nyksinänsä olla, sen te kaikki tiedätte kokemuksesta, kun katselette,\nmikä suuri liuta lapsia tuolla pöydän päässä istuu, mutta sen minä\nsanon, että niin paljon te ette ajattele vaimoanne koko viikkona kuin\nminä ajattelen yhtenä päivänä. Mutta minä olenkin saanut sellaisen\nvaimon, että ei toista ole maan päällä. Katsokaahan nyt, millainen se\noikein on!\n\nJa Arvid nosti Britan hänen parkumisestaan huolimatta voimakkailla\nkäsillään yhtäkkiä paikaltaan ja pani pöydälle seisomaan. Koko\njuhlajoukko puhkesi iloiseen huutoon, ja siihen hukkui Arvidin puhekin.\nMutta kun Brita oli hetkisen seisonut pöydällä, alkoi hän puhua.\n\n-- Elkää, hyvät naiset, uskoko, että hän minua aina tällä tavoin saa\nkomentaa ja minun kanssani tehdä niinkuin hän itse tahtoo. Minä annan\ntänään hänelle anteeksi, sillä hän on humalassa. Minä en tarkoita muuta\nkuin ilosta humalassa. Ei hän ole mikään merkillinen mies, mutta hän on\nsellainen, että minä en toista tahtoisi elämässä omakseni. Minä tulin\ntänne kesyttämään häntä, mutta niin sitä lopulta kävi, että minä tässä\nolen hänen kesyttämänsä. Kyllä minä muutamissa asioissa aion pitää\nmääräämisvallan, mutta sen minä sanon, että mies on se, joka maailmassa\nsittenkin kaiken määrää, eikä nainen mitään niin ihaile kuin sitä\nmiestä, joka osaa hänetkin valloittaa.\n\n-- Elä siellä puhu tyhmyyksiä, huusi Arvid. Tule alas sieltä!\n\nJa hän nosti vaimonsa alas pöydältä ja sulki hänet syliinsä ja suuteli\nhäntä.\n\nNauraen ääneen oli juhlajoukko katsellut, miten Arvid vaimonsa\nnosti alas pöydältä, mutta kun hän hänet syliinsä sulki, niin tuli\nhiljaisuus, eikä hiiskaustakaan enää kuulunut.\n\nJa se suuri, pyhä hiljaisuus, joka aina silloin on, kun puhdas\nonni ihmisten ohitse kulkee voimakkaana laineena, täytti kaikkien\nmielet. Ja heille nousi kuin silloin, kun voimakas myrsky vedestä\npohja-aineksetkin pinnalle nostaa, muisto niistä ajoista, jolloin hekin\nnuoria ja onnellisia olivat olleet. Ja moni käsi etsi toisen kättä,\netsi sanoakseen noita sanoja, joille ei muotoa ole annettu, mutta jotka\njuuri sen kautta eivät myöskään valehtele, noita kauniita, ikuisuuden\nleimaamia sanoja, jotka sisältyvät pieneen liikkeeseen ja avonaiseen\nkatseeseen.\n\nKun Arvid lujasta sylistään päästi Britan, ja tämä korjaili kurttuun\nmennyttä kaulustaan, hyppysillään kohotti hihan pöhöllä olevia\nröyhellyksiä ja viistoon mennyttä päähinettään, niin katsoivat he\nsamalla toisiinsa, katsoivat, kuten kaksi ihmistä, joiden ympäriltä\noli kadonnut kaikki. Sitten he kyllä molemmat huomasivat olleensa\nhiukan naurettavia, kun sillä tavoin olivat kaikkien nähden toisiaan\nhyväilleet, mutta eivät he sitä hävenneet. He olivat onnellisia, ja se\ntietoisuus oli heille kaikki kaikessa.\n\nHaavuri, joka ei ollut tavannut ketään, kelle hän olisi voinut luoda\nhelliä katseita, katkaisi hiljaisuuden alkaessaan pitää puhetta hänkin\nvuorostaan.\n\n-- Tämä päivä on minullekin suuri juhlapäivä, sillä minä olen tänään\nsaanut varsinaisen jalansijan alleni. Se tahtoo sanoa, että minulla\nnyt on oma, vakituinen paidanmuuttopaikka. Minä olen nimittäin saanut\nkaikkien hyvien töitteni palkaksi Rautlahden torpan omakseni. Minä\ntiedän, että ihminen tarvitsee tuollaista vakituista olinpaikkaa,\nsillä muuten hän on aivan kuin se eläin, joka maanteillä vaeltaa ja\nasuntonsa ottaa jokaiseen kakkaraan, joka jää muilta jälelle. Minä olen\nkatsellut tässä tätä suurta aviollista iloa, ja olen huomannut, miten\nomassa mielessäni on kiemurrellut ja kaarrellut kaikenlaisia ajatuksia.\nMutta minä olen ne karkoittanut, sillä minusta ei ole naimisiin. Ja\nminä sanon syynkin. Minä olen aina puhunut niin paljon, että minä en\nvoisi naisen kanssa tulla toimeen, koska sellaista naista ei vielä ole\nmaailmaan luotu, joka olisi vaiti. Eihän sitä ihmisen tarvitse kaikkea\nonnea itselleen saada, osaa sitä iloita siitäkin, mikä muilla on. Ja\nkun tämä minun torppani on niin lähellä Rapalaa, niin tarvitaan minua\ntäällä, sillä kun minä kaikki taitoni tämän suvun jäsenille opetan,\nniin on ihme ja kumma, elleivät ne maailmassa toimeen tule.\n\nTalon kukko oli tullut lähelle juhlapöytää ja oli lähestynyt haavuria.\nTämä sieppasi sen äkkiä kiinni ja nosti sen pöydälle sanoen:\n\n-- Tässä minä nostan minun oman rakkaan ystäväni pöydälle. Se on vain\nkukko, mutta kun minä sen kanssa olen hyväksi ystäväksi tullut, niin\narvaattehan, ettei se mikään tavallinen olekaan.\n\nSamassa kukko pääsi karkuun ja lentää räpytteli pois...\n\nJa pidot jatkuivat ja ilo oli ylimmillään.\n\nMutta vanha Leena, joka kesken pitojen hyörinän tahtoi lepuuttaa\nvanhoja väsyneitä jäseniään, hiipi sille kukkaiselle nurmelle, jota hän\nmehiläisiä varten oli leikkaamattomana säilyttänyt. Hän astui nurmelle\nja pian painuivat hänen silmänsä umpeen ja hän vaipui pehmeälle maalle.\nJa mehiläiset lensivät kotoista onnea lupaavina hänen ympärillään ja\npysähtyipä muuan hetken arkailtuaan hänen vanhoille huulilleen, jotka\nunessa hymyilivät, ja lensi sitten pois.\n\nJa iltatuuli puhalsi lämpöisenä yli seudun. Kirkkaana kohosi elokuun\nkuu. Se kimalteli Päijänteen tyyneen kalvoon, se leikki veneiden\nvanavedessä, kun ne illan hämärässä sousivat pois Rapalan rannasta\nPäijätsalon korkeata kukkulaa kohden, kulkivat sen ohitse ja\npujottelivat saarien lomitse kirkonkylään. Ja venheistä kaikui laulu,\njoissa nuoret sydämet löysivät tien omalle voimakkaalle ilolleen.\nNiin moni nuori sydän oli sinä kauniina päivänä tietänyt taas, että\nkauneinta elämässä on se väkevä voima, joka kaksi ihmistä toisiinsa\nliittää.\n\n\n\n"]