Taistelujen tyttö

TAISTELUJEN TYTTÖ

Kirj.

James Oliver Curwood

Suomennos

Alkuperäinen nimi: "The Courage of Marge O'Doone"

Helsingissä, Minerva Oy, 1930.

SISÄLLYS:

I. Erään naisen nauru.

II. Tahdotteko lähteä mukaani!

III. Davidin päätös.

IV. Thoreaun luona.

V. Tytön valokuva.

VI. Davidin voitto.

VII. David ja Baree.

VIII. Pohjoiseen päin.

IX. Matkalla.

X. Tavishin maja tulee näkyviin.

XI. He tapasivat Tavishin kotoaan.

XII. Tavishia ei siunata.

XIII. Kotona.

XIV. Isä Rolandin salaisuus.

XV. Vuoret.

XVI. "Se on minun karhuni."

XVII. David selittää asian.

XVIII. Miksi Marge pakeni.

XIX. "Minä vihaan tuota kuvaa!"

XX. "Pesä."

XXI. Brokaw lörpöttelee.

XXII. David on saanut tuomionsa.

XXIII. Brokawin haaste.

XXIV. Taistelu.

XXV. "Ne ovat seuranneet meitä!"

XXVI. Tara kostaa.

XXVII. Michael O'Doone on vihdoinkin löydetty!

I.

ERÄÄN NAISEN NAURU.

Jos joku olisi seisonut siellä pimeän metsän laidassa tänä joulukuun yönä, jolloin kuusenlatvat heiluivat kaameasti ulvovassa tuulessa, niin hänestä olisi Amerikan mantereen halki vievä pikajuna tuntunut elävältä olennolta; elävältä tuliolennolta, joka loisti ja kimalteli aivan kuin tuhan alta, mutta samalla eriskummalliselta henkiolennolta, joka ei sopinut tähän ympäristöön. Juna seisoi avuttoman hiljaisena kuin salaperäinen varjo tämän puolittain arktisen yön pimeyteen kääriytyneenä. Vain valaistu ikkunarivi piirtyi valojuovana junan toisesta päästä toiseen, ja edessä oleva tavaravaunu näytti mustalta ajatusviivalta. Lumipilviä ajelehti matalalla pohjoistuulen mukana, joka aina silloin tällöin ulvahti kimeästi, aivan kuin pilkatakseen tätä ihmiskäsien halpaantunutta työtä ja niitä inhimillisiä olentoja, jotka olivat sen sisällä – miehiä ja naisia, jotka alkoivat väristä vilusta ja kalpein levottomin kasvoin hetki hetkeltä yhä huolestuneemmin tirkistivät yön salaperäiseen pimeyteen, mikä levisi läpitunkemattomana mustana seinänä vain muutamien metrien päässä vaununikkunoista.

Kolme tuntia nämä kasvot olivat tirkistäneet pimeyteen. Useita näistä vaunuihin suljetuista oli aluksi tavallaan viehättänyt tämä uusi kokemus, sillä odottamattomassa seikkailussa on aina miellyttävää ja sanoin kuvaamatonta jännitystä, ja aluksi koko juttu oli tuntunut mainiolta seikkailulta. Lämpimät ja valaistut vaunut olivat kajahdelleet miesten naurua, naisten ääniä ja lasten jokellusta. Mutta se mies, joka oli äänekkäimmin laskenut leikkiä, istui nyt hiljaa ulsteriinsa painautuneena; ja se nuori nainen, joka ajattelemattomassa ihastuksessaan oli taputtanut käsiään, kun junan ilmoitettiin juuttuneen lumeen, itki ja värisi vuorotellen. Oli kylmä, niin Kylmä, että lumi, jota tuuli ajoi sakeina kuuroina, pieksi ikkunoita kuin hiekka: lukemattomat miljoonat pienen pienet projektiilit pommittivat niitä päästäkseen tunkeutumaan vaunuihin. Metsänreunassa oli pakkasta luultavasti neljäkymmentä astetta, mutta vaunuissa oli vielä muutamia lämpöasteita jäljellä. Lamput säteilivät lämpöä, ja niin monien matkustajien läsnäolo auttoi sekin hiukan. Mutta kylmältä tuntui, ja kylmemmäksi kävi olo hetki hetkeltä. Lämmin hengitys tiivistyi ja löi ikkunat jäähän. Muutamat miehet olivat antaneet päällysvaatteensa naisille ja lapsille, ja juuri nämä miehet katselivat useimmin kelloaan. Mainio seikkailu alkoi muodostua vakavanlaiseksi.

Kun joku junanhenkilökunnasta kulki vaunujen läpi, esitettiin hänelle sama, jo ainakin parikymmentä kertaa aikaisemmin toistettu kysymys.

"Jumala sen tietää", vastasi hän ärtyisästi eräälle nuorelle naiselle, jonka miellyttävä ulkomuoto olisi varmaan aikaisemmin illalla houkutellut hänet mitä kohteliaimpaan huomaavaisuuteen. "Nyt on jo kulunut kolme tuntia siitä, kuin veturi läksi matkalle ja kun piirikunnan pääasemalle on vain kaksikymmentä mailia, avun olisi pitänyt ennättää tänne jo aikoja sitten. Jos tämä ei ole hemmettiä, niin mikä sitten!"

Nuori nainen ei vastannut mitään, mutta hänen täyteläiset huulensa pyöristyivät äänettömään myöntymykseen.

"Kolme tuntia!" toisti mies äkäisesti ja jatkoi lyhtyineen kulkuaan. "Juuri tämä se tekee rautatieläisen elämän kadotukseksi tällä napaseudulla. Jos jäädään lumeen, niin jäädään, ja sillä hyvä!"

Tupakkaosaston kohdalle saavuttuaan hän pysähtyi hetkeksi, pisti päänsä ovesta, mutta jatkoi taas entiseen tapaansa ja paiskasi oven perästään kiinni mennessään toiseen vaunuun.

Ei kumpikaan niistä miehistä, jotka istuivat vastakkain tupakkaosastossa edes katsahtanut häneen, kun hän kurkisti ovesta: he olivat niin syventyneet keskusteluun, ettei edes raivoava myrsky häirinnyt heitä.

Vanhempi heistä, joka saattoi olla noin viidenkymmenen ikäinen, kumartui eteenpäin ja laski kätensä David Rainen polvelle. Käsi oli punainen ja luiseva. Sekä kädet että kasvot todistivat, että mies oli elänyt elämänsä saloseudun ankarassa kamppailussa. Kasvot olivat ruskettuneet, pohjolan auringon ja lumen ahavoittamat; silmien ympärillä olevat hienot rypyt juorusivat vuosia kestäneestä uutterasta taistelusta luonnonvoimia vastaan. Hän oli pienikasvuinen ja lyhempi kuin David Raine. Mutta vaikka hartiat olivat hiukan kumarat, oli koko hänen olemuksessaan jotakin vaikuttavaa, jota nuoremmalta mieheltä puuttui; siinä oli voimaa ja patoutunutta tarmoa, valmiutta toimintaan, ja se ikäänkuin värisi halusta tutkia elämää ja sen joka päivä uusiutuvia salaisuuksia. Useiden tuhansien neliömailien alalla Pohjois-Kanadan saloseuduilla vanhempi miehistä tunnettiin isä Rolandina, lähetyssaarnaajana.

Toinen miehistä ei voinut olla kolmeakymmentäkahdeksaa vuotta vanhempi, jos sitäkään. Ehkäpä tuulen ulvonta ja vaunun kylmä hämäryys aiheuttivat tuon suuren eron hänen ja isä Rolandin välillä, mitä muulloin tuskin olisi havainnut. Hänen kirkkaanharmaat silmänsä, silmät, joita ei voinut helposti unohtaa, kohtasivat kiinteästi toisen katseen. Muuten hän tuntui kuin olisi juuri noussut tautivuoteelta, mutta ei vielä oikein toipunut. Lähetyssaarnaajalla oli omat arvelunsa miehen riutuneesta ulkomuodosta, ja hän sanoi laskiessaan kätensä hänen polvelleen:

"Olette siis huolissanne ystävänne vuoksi?"

David nyökkäsi ja rypyt suun ympärillä muuttuivat terävämmiksi hänen vastatessaan: "Kyllä, olen huolissani." Sitten hän käänsi kalpeat kasvonsa ruutuun päin ja aivan kuin niiden näkeminen olisi ärsyttänyt lumituiskun pikkupaholaisia suurempaan raivoon, ne heittäytyivät entistä rajummin ikkunaruutua vasten. "Niin ärsyttävää kuin se onkin, täytyy minun kuitenkin olla huolissani hänen tähtensä", jatkoi hän kohauttaen olkapäitään.

Sitten hän kääntyi jälleen isä Rolandiin ja lisäsi: "Oletteko milloinkaan kuullut, että ihminen on joutunut eksyksiin? En tarkoita, että hän olisi eksynyt metsään tai erämaahan tai että hänen aivonsa olisivat jollakin tapaa joutuneet epäkuntoon, vaan tarkoitan jotakin muuta – hänen sielunsa, sydämensä ja koko ruumiinsa on eksynyt. Voisi sanoa, ettei hän enää tunne kiinteätä maata jalkojensa alla. Oletteko?"

"Olen – monta vuotta sitten – tunsin erään miehen, jolle oli käynyt sillä tavoin", sanoi lähetyssaarnaaja oikaisten vartaloaan. "Mutta hän muuttui entiselleen. Haluaisin kuulla, mitenkä ystävänne laita on. Olen ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen täällä sivistyksen reunamailla, ja niinpä se kaikki mitä voitte kertoa on niin erilaista – niin perin erilaista kuin se, mihin minä olen tottunut. Ei kai teistä olisi vastenmielistä kertoa ystävänne tarinaa, ellette joudu paljastamaan jotakin uskottua salaisuutta."

"Se ei oikeastaan ole mikään miellyttävä kertomus", vastasi nuori mies. "Ja juuri tällaisena iltana..."

"Voi ehkä selvemmin kuin muulloin luodata surujen ja onnettomuuksien syvyyksiä", keskeytti lähetyssaarnaaja hänet hiljaisella äänellä.

Heikko puna kohosi David Rainen kalpeille kasvoille, ja hän näytti hiukan hermostuneelta laskiessaan kätensä polvelleen.

"Tietysti kertomuksessa oli nainen mukana", aloitti hän.

"Tietysti."

"Toisinaan en oikein tiedä, jumaloiko hän naista vai tämän kauneutta", jatkoi David ja hänen silmiinsä tuli omituinen kiilto. "Hän rakasti kaikkea kaunista. Ja nainen oli kaunis, melkein liian kaunis, jotta miehen sielussa säilyisi rauha, luulisin. Mutta varmasti mies rakasti häntä, sillä kun tuo nainen hävisi hänen elämästään, putosi hän aivan kuin pohjattomaan kuiluun, josta ei enää voinut nousta. Olen monesti kysynyt itseltäni, olisiko hän rakastanut naista, jos tämä ei olisi ollut niin kaunis tai olisi ollut vain aivan jokapäiväisen näköinen. Vastaus on aina ollut sama kuin hänenkin, nimittäin myöntävä. Jumalointi näet kuului hänen luonteeseensa, kohta kuin hän vain jotakin rakasti. Naisen kauneus jollakin tavoin täytti koko hänen olemuksensa. Hän tarkasteli sitä niinkuin kallista aarretta, tunsi itsensä ylpeäksi siitä ja piti itseään maailman rikkaimpana miehenä omistaessaan sen. Mutta syvällä tämän tunteen alla oli hänen rakkautensa naiseen. Tulen siitä yhä varmemmaksi ja yhtä varma olen, ettei hän milloinkaan kykene nousemaan eikä pelastamaan entistä toivoaan ja entistä uskoaan siitä pikimustasta kuilusta, johon hän vajosi, kun hänelle selvisi, että elämässä tai ehkä luonnossa on voimia – jotka olivat voimakkaammat hänen rakkauttaan ja vahvaa tahtoaan."

Isä Roland nyökkäsi ja sanoi: "Minä ymmärrän." Sitten hän vetäytyi syvemmälle ikkunanurkkaansa, niin että kasvot joutuivat varjoon, ennen kuin jatkoi: "Se toinen mies rakasti myöskin naista. Ja sekin nainen oli kaunis. Miehen mielestä hän oli maailman kaunein nainen. Sillä suuri rakkaus luo kauneuden."

"Mutta tämä nainen – ystäväni vaimo – oli niin kaunis, että hän lumosi toiset naisetkin. Olen nähnyt hänet sellaisena, että olisi luullut hänen juuri juosseen enkelin käsistä, ja alkuaikoina, jolloin ystäväni piti itseään maailman onnellisimpana miehenä, oli hänellä ihastuksissaan tapana sanoa naiselle, että vain enkelit ovat voineet antaa hänelle sellaisen ihmeellisen ihon ja sellaisen kultahohteen hänen loistaviin kutreihinsa. Miehen rakkaus ei tehnyt häntä kauniiksi, vaan hän oli kaunis."

"Entä hänen sielunsa?" kuului varjosta lähetyssaarnaajan matala ääni.

Toinen puristi hitaasti kätensä nyrkkiin ja vastasi: "Sen olivat enkelit unohtaneet luodessaan hänet."

"Silloin ei ystävänne rakastanutkaan häntä", sanoi pieni lähetyssaarnaaja päättävästi. "Jos ei ole sielua, niin ei myöskään voi olla rakkautta."

"Kyllä, kyllä voi. Mies rakasti häntä todella, tiedän sen."

"Minun käsitykseni on kumminkin aivan toinen. Tuntematta lainkaan ystäväänne haluaisin kuitenkin väittää, että hän jumaloi vain naisen kauneutta. Varmasti oli muitakin, jotka jumaloivat sitä kauneutta – toisia, jotka eivät voineet sanoa sitä omakseen, mutta jotka olisivat sen saadakseen myöneet sielunsa, jos heillä olisi sellaista ollut. Eikö niin?"

"Kyllä, kyllä oli. Mutta jotta ymmärtäisitte, olisi teidän pitänyt tuntea ystäväni, ennen kuin hän syöksyi kuiluun – silloin kuin hän vielä oli mies. Hän harrasti innokkaasti tutkimuksiaan, sillä hänellä oli tarpeeksi aikaa ja varoja tehdäkseen mitä häntä miellytti. Hänellä oli suuri kirjasto ja sitäpaitsi hyvin varustettu laboratoorio. Hän kirjoitti kirjoja, joita vain harvat lukivat, koska ne olivat täynnä kuivia tosiasioita ja vanhoja teorioita. Sillä hän uskoi, että ihmisille olisi suuremmaksi hyödyksi oppia uudelleen tuntemaan ainakin muutamia niistä suurista luonnonlaeista ja ihmeistä, jotka pölyn ja tomun peittäminä lojuvat piilossa, kuin keksiä uusia mukavuuksia keinotekoiselle sivistykselle. Hän uskoi, että mitä lähemmäksi pääsemme asioiden alkua sensijaan että koettaisimme etääntyä siitä, sitä selvemmin opimme ymmärtämään taivasta ja maata ja Jumalan ja olemassaolon tarkoitusta. Sillä sitä seikkaa, ettei Kristus eikä hänen opetuslapsensa tunteneet puhelinta, höyrykonetta, sähköä tai vehjettä, jolla ihminen voi lähettää tiedonantoja tuhansien mailien etäisyyteen, ei hän pitänyt minään todistuksena inhimillisestä edistyksestä. Sensijaan hänen mielestään tunsivat muinaisajan esi-isät elämän valtimon tykinnän paljon voimakkaampana kuin me milloinkaan voimme tuntea sivistyksen nykyisten muotojen keskellä. Kuitenkaan hän ei ollut mikään hurjapää tai haaveilija. Hän oli nuori ja ylen innostunut. Hän rakasti lapsia ja olisi tahtonut saada kotinsa täyteen niitä. Mutta vaimon mielestä se ei olisi ollut edullista hänen kauneudelleen – eivätkä he saaneet ainoatakaan."

David oli puhuessaan nojautunut eteenpäin ja vetänyt hattunsa syvemmälle korvilleen. Myrsky asettui hetkeksi ja tuli niin hiljaista, että he kumpikin kuulivat lähetyssaarnaajan suuren hopeaisen taskukellon tikityksen.

Sitten jatkoi hän taas: "En tosiaankaan tiedä, miksi kerron tästä kaikesta teille, isä, ehkäpä keventääkseni mieltäni. Olisi turhaa toivoa, että tästä olisi jotakin apua ystävälleni, vaikka ei vahinkoakaan. Mitä nyt kerron hänen vaimostaan, tuntuu minusta pyhänhäpäisyltä. Ehkäpä vaimon kannalta oli olemassa joitakin lieventäviä asianhaaroja. Ainakin olen koettanut uskotella itselleni niitä olleen, niinkuin mieskin uskoi. Kenties ihmisen, joka syntyy meidän päivinämme, täytyy sopeutua nykyiseen elämäntapaan, tai muuten saa hän tuntea, ettei hän kuulu siihen. Hän ei saa arvostella liikaa, luulisin. Voidakseen säilyttää määrätyn asemansa tässä yhteiskunnassa ei saa miettiä eikä epäillä mitään, täytyy tunteettomana katsella, kuinka vaimo kilistää samppanjalasia jonkun toisen kanssa. Hänen täytyy oppia arvostelemaan kabarettitanssijattaren kauniita ruumiinmuotoja ja pakottautua loukkaantumatta katselemaan, kuinka kimalteleva viini virtaa valkoiseen kurkkuun. Monia asioita täytyy hänen totuttautua arvostelemaan, samalla tavoin kuin opetetaan antamaan arvoa vanhalle klassilliselle musiikille ja oopperalle. Hänen mikäli mahdollista täytyy unohtaa nuo vanhat suloiset sävelet ja vielä suloisemmat naistyypit, jotka molemmat ovat vieraita meidän päivillemme. Elämän täytyy olla hänelle niinkuin flyygeli, jonka uusi mestarikäsi on virittänyt, ja jos hän ei osaa tanssia sen sävelten tahdissa, niin on hän kuin kala kuivalla maalla. Niin mietiskeli ystäväni koettaessaan lievittää vaimonsa osuutta. Vaimo oli aivan kuin luotu tällaiseen elämään, kun taas miehelle se oli vallan vierasta. Vaimo rakasti räikeätä valoa ja naurua, viiniä, laulua ja huvituksia. Hän sitävastoin rakasti kirjojaan, työtään ja kotiaan; niin erilaiset olivat heidän harrastuksensa. Miehen suurin ilo olisi ollut käsi kädessä vaimonsa kanssa harhailla jossakin ihmeellisessä tuomiokirkossa ja näytellä hänelle sen vanhoja aarteita ja salaisuuksia. Hän kaipasi yksinäisyyttä – saadakseen olla yhdessä vaimonsa kanssa. Sellainen oli hänen käsityksensä rakkaudesta. Mutta vaimo – hän kaipasi jotakin aivan muuta. Ymmärrättehän, isä? Tämä juopa leveni, ja lopuksi hän huomasi, että vaimo vieraantui hänestä: ihailun- ja huvittelukaipuu muuttui mielettömyydeksi. Se on totta, sillä minä näin sen. Ystäväni huomasi sen myöskin ja sanoi, että hän itse oli tulla hulluksi. Mutta hän ei kuitenkaan epäillyt vaimoaan. Jos joku olisi sanonut hänelle, että vaimo oli uskoton, niin varmasti hän olisi tappanut sen henkilön. Vähitellen hän oppi tuntemaan viiltävän tuskan: nainen, jota hän palvoi, ei rakastanut häntä. Mutta tämäkään ei saanut häntä ajattelemaan, että nainen voisi rakastaa jotakin toista – tai toisia. Sitten hän eräänä päivänä poistui kaupungista. Hän – hänen vaimonsa – saattoi hänet asemalle ja junan lähtiessä heilutti nenäliinaa hänelle. Niin ihanana, kuin hän oli seistessään siellä silloin, ei hän ollut milloinkaan vaimoaan nähnyt."

Pieni lähetyssaarnaaja, joka istui silmät puoleksi ummessa näki toisen kohentautuvan ja suun ympärille muodostuvan terävän ilmeen. Myös ääni oli muuttunut, kun hän jatkoi. Se muuttui kylmemmäksi ja tunteettomammaksi.

"Toisinaan tuntuu ihmeelliseltä, että Hän, korkein, joka ohjaa kohtaloita, tuudittaa ihmiset petolliseen varmuuteen, eikö niin, isä? Rata oli jollakin tavoin epäkunnossa, ja ystäväni palasi takaisin. Kukaan ei odottanut häntä. Hän tuli aamuyöstä kotiin ja hiipi hiljaa sisälle, jottei olisi herättänyt häntä. Talossa oli hiljaista – kunnes hän saapui vaimonsa ovelle. Siellä oli valoa. Ja hän kuuli ääniä – matalia ääniä. Ensin hän kuunteli ja sitten astui huoneeseen."

Tuli kammottava hiljaisuus. Isä Rolandin suuren hopeakellon tikitys kuulosti kuin pienen rummun lyönneiltä.

"Mitä sitten tapahtui, David?"

"Ystäväni astui vaimonsa huoneeseen", toisti David. Hänen silmänsä kohtasivat rauhallisina toisen katseen ja hän luki kysymyksen niistä. "Ei, ei hän tappanut heitä. Hän ei tiedä, mikä esti häntä tappamasta – miestä. Se oli pelkuri raukka, se mies. Hän ryömi pakoon kuin mato. Ehkäpä hän juuri sentähden säästi hänen henkensä. Mutta ihmeellisintä oli se, ettei nainen hänen vaimonsa – pelännyt. Hän nousi, ihanana, epäjärjestyksessä olevine vaatteineen ja kimaltelevine hiuksineen, joita mies jumaloi ja jotka ulottuivat aina hänen polviinsa, ja hän nauroi. Niin, hän nauroi – nauroi kuin mielipuoli, ehkäpä hän nauroi pelosta, mutta – nauroi. Sentähden hän ei tappanut heitä. Hänen naurunsa – ja miehen pelko – pelasti heidät. Ystäväni poistui, sulki oven ja jätti heidät. Ja sitten hän poistui ulos yöhön."

David vaikeni, aivan kuin hänen kertomuksensa olisi loppunut siihen.

"Ja entä – loppu?" kysyi isä Roland hiljaa.

"Siihen se loppui – hänen unelmansa, hänen toiveensa ja hänen elämänilonsa."

"Mutta ystävänne tarina? Mitä sitten tapahtui?"

"Ihme, luulisin", vastasi David hitaasti, ikäänkuin ei oikein olisi ymmärtänyt mitä sitten oli tapahtunut. "Ymmärrätte kai, ettei ystäväni ollut mikään epäröivä tai heikkotahtoinen mies. Olin aina uskonut, että hän olisi jokaisen tilanteen tasalla, olipa se sitten mikä hyvänsä. Hän oli vahva, joustava ja harrasti nyrkkeilyä, miekkailua ja uintia. Jos hän milloinkaan aikaisemmin olisi kuvitellut sellaista tilannetta, minkä hän näki vaimonsa huoneessa, niin hän olisi ollut varma, että mies olisi kuollut hänen kätensä kautta. Mutta eikö ollut ihme, että hän, kun sellainen tilanne tuli hänen tielleen, poistui yöhön eikä edes kohottanut kättään heitä vastaan, vaan vielä jätti heidät kahden? Kysyn teiltä, isä – eikö se ollut ihme."

Isä Rolandin silmät kimaltelivat kummallisesti mustan, leveälierisen hatun alta. Hän vain nyökkäsi.

"Voihan olla", jatkoi David, "että hän huumaantui niin, ettei voinut tehdä mitään. Luulen, että nauru – vaimon nauru – vaikutti häneen voimakkaan huumausaineen tavoin. Sen sijaan että se olisi sytyttänyt häneen kostonhimon ja murhanhalun, teki se hänestä, ihmeellistä kyllä, välinpitämättömän ja tunteettoman. Tuo nauru kaikui monta tuntia hänen korvissaan ja minä luulen, ettei hän koskaan voi sitä unohtaa. Hän harhaili katuja pitkin koko yön. Tämä tapahtui New Yorkissa, ja häntä vastaan tuli paljon ihmisiä, mutta hän ei kiinnittänyt huomiotaan heihin. Kun tuli aamu, huomasi hän olevansa Viidennellä Avenuella, useiden mailien päässä kodistaan. Hän kulki alakaupunkiin yhä kasvavassa ihmisvirrassa, jonka melu, kiire ja äänten sekamelska vaikuttivat häneen kuin hermolääke. Vasta nyt hän kysyi itseltään, mitä oli tehtävä. Yhä voimakkaammaksi kasvoi hänessä halu kääntyä ja palata kotiin katsomaan uudelleen tilannetta silmästä silmään. Ja luulen, että hän olisi tehnyt niin – punainen veri hänen suonissaan vaati kostoa – jos hän ei olisi sattunut kääntymään juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Hän huomasi olevansa 'Pienen kulmakirkon' edustalla, joka sijaitsee piilopaikassaan aivan Viidennen Avenuen vieressä. Hän muisti, kuinka hiljaista ja rauhallista oli siellä sisällä ja kuinka viileät olivat sen sivukäytävät ja komerot. Hän meni kirkkoon, sillä hän oli väsynyt ja istuutui kuoriin päin. Kun hänen silmänsä olivat tottuneet sisällä vallitsevaan pimeyteen, huomasi hän, että matala, leveä urkulehteri oli koristettu hortensioilla. Luultavasti siellä oli edellisenä iltapäivänä ollut häät. Ystäväni kertoi, kuinka hänelle nousi paksu pala kurkkuun ja kuinka hänen sydämensä alkoi niin kummallisesti takoa, kun hän istui siellä yksin – aivan yksin kirkossa – ja katseli hortensioita. Hortensiat olivat olleet heidän hääkukkiaan, isä. Ja sitten..."

Vasta nyt tuntui nuoremman miehen ääni vähän värisevän.

"Ystäväni luuli olevansa yksin", jatkoi hän, "mutta joku oli tullut kuin varjo urkulehterin takaa ja äkkiä mahtavat urut täyttivät kirkon ihmeellisen lempeillä ja suloisilla säveleillä. Urkuri kai myöskin luuli olevansa yksin. Hän oli pieni, vanha mies, jonka hartiat olivat kumaraiset ja hiukset aivan harmaat. Mutta hänen sielussaan asusti suuri rakkaus ja suuri rauha, koska hän soitti niin hurmioitunutta ylistysvirttä. Lopetettuaan hän nousi ja poistui yhtä huomaamattomasti kuin oli tullutkin, ja ystäväni jäi istumaan sinne pitkäksi aikaa – yksin. Jotakin uutta heräsi eloon hänessä, jotakin, jonka toivon kasvavan ja vahvistuvan ja antavan hänelle rauhan tulevina vuosina. Kun hän tuli ulos kaupungin meluun, paistoi aurinko. Mutta hän ei mennyt kotiin. Hän ei koskaan enää nähnyt naista – vaimoaan. Hän ei ole nähnyt häntä sen yön jälkeen, jona hän oli puolialastomana kohonnut pystyyn ja nauranut. Ei edes avioerojuttu saattanut heitä yhteen. Minun käsitykseni mukaan hän kohteli naista hyvin, sillä asianajajiensa kautta hän luovutti hänelle puolet kaikesta omaisuudestaan. Sitten hän matkusti, noin vuosi sitten. Ja minä tiedän, että hän tänä vuotena on taistellut epätoivoista taistelua saavuttaakseen ruumiin ja sielun tasapainon ja olen melkein varma siitä, että hän on epäonnistunut siinä."

David vaikeni, sillä hänen kertomuksensa loppui tähän. Hän veti hatun syvemmälle silmilleen ja nousi. Hän oli hoikka ja sopusuhtainen, noin viisi jalkaa ja kymmenen tuumaa pitkä, siis neljä tuumaa pientä lähetyssaarnaajaa pitempi. Hän oli leveäharteinen ja hoikka vyötäisiltään, ja hänellä oli harjaantuneen urheilijan lanteet. Mutta vaatteet riippuivat löysinä hänen yllään. Kädet olivat luonnottoman laihat, ja kasvoissa näkyivät vielä kestetyn kärsimyksen jäljet.

Isä Rolandin katseesta loisti syvä ymmärtämys, kun hän seisoi siinä hänen vieressään. He seisoivat sihisevän lampun alla ja puristivat toistensa käsiä ja pienen lähetyssaarnaajan puristus oli kuin rautaa.

"Oppi, jota minä olen useita, pitkiä vuosia saarnannut saloseuduilla, David, ei kuulu niihin tavallisiin", sanoi hän ääni sisäisestä tunteesta väristen. "En ole katolinen enkä valtiokirkollinen. Minun uskonnollani ei ole mitään nimilappua. Minä olen vain isä Roland, ja kaikkina näinä vuosina olen auttanut metsiin kuolleiden hautaamisessa, hoitanut sairaita ja vihkinyt eläviä, ja epäilemättä olen siellä oppinut eräitä asioita tuntemaan paremmin kuin monet teistä, jotka asutte sivistyskeskuksissa. Tietämään, kuinka voi toipua entiselleen, silloin kuin on vaipunut syvään epätoivoon. Seuratkaa minua, nuorukainen."

Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, juuri kuin kiivas tuulenpuuska löi ikkunaruutuun ja ulvonta puiden latvoissa kiihtyi.

"Kerroitte oman tarinanne", sanoi isä Roland matalalla äänellä, melkein kuiskaten. "Kerroitte oman tarinanne, David?"

"Kyllä, isä."

"Ja hän – hän oli vaimonne?"

"Niin, hän oli vaimoni."

David tempasi äkkiä kätensä lähetyssaarnaajan kädestä. Hän pidätti jotakin, mikä muistutti nyyhkytystä. Sitten veti hän hattunsa vielä syvemmälle otsalleen ja poistui toiseen osastoon.

Isä Roland jäi. Terve, punainen väri oli osaksi hävinnyt hänen poskiltaan ja hänen silmänsä alkoivat hohtaa, seisoessaan siinä kääntyneenä oveen, josta David oli poistunut. Mutta muutamien silmänräpäysten kuluttua sammui hehku ja kasvot näyttivät väsyneiltä ja harmailta, kun hän jälleen istuutui nurkkaansa. Kädet, jotka olivat olleet ristissä, avautuivat ja syvään huoahtaen pää painui rimoille, ja hän istui kauan liikkumatta silmät ja kasvot varjossa. Jos joku olisi astunut vaunuun, niin hän ei olisi huomannut pikkumiehen edes hengittävän.

II.

TAHDOTTEKO LÄHTEÄ MUKAANI?

Ainakin kuuteen kertaan oli David sinä iltana kulkenut tämän lumeen juuttuneen pikajunan toisesta päästä toiseen, kaikkien viiden vaunun läpi. Hän alkoi jo uskoa, että lumeen tarttuminen oli kohtalon sallimus. Jos näet juna ei olisi tarttunut lumeen, niin lähimmältä asemalta olisi makuuvaunu liitetty junaan, eikä hänellä silloin olisi ollut tilaisuutta keventää mieltään ilmaisemalla sen, mitä hän niin kauan oli kantanut povessaan. Silloin he eivät olisi istuneet näinä myöhäisinä tunteina tupakkaosastossa, eikä tämä kummallinen metsien lähetyssaarnaaja olisi kertonut hänelle the Barrensin – Kanadan pohjoisten tundraseutujen – aution majan tarinaa, inhimillisen murhenäytelmän niin ihmeellisesti värähdyttelevää tarinaa, joka niin omituisella tavalla mursi sinetin Davidin huulilta. Siitä päivästä lähtien, jona hänen saadakseen vapautensa takaisin – saadakseen avioeron – oli täytynyt kylmänä ja näköjään tunteettomana ilmaista maailmalle surunsa kaikessa häpeällisyydessään ja tuskassaan, hän oli salannut sen ja aikonut ainiaaksi sulkea sen sydämeensä. Mutta nyt se oli äkkiä livahtanut hänen huuliltaan. Eikä hän, ihmeellistä kyllä, ollut pahoillaan siitä, vaan pikemminkin iloinen. Hän ihmetteli omaa muuttuneisuuttaan. Se päivä silloin oli ollut hirveä hänelle, eikä hän saanut häntä pois ajatuksistaan. Mutta nyt tuntui siltä, kuin olisi raskas paino vierähtänyt sydämeltä. Ja samassa hän huomasi, mistä se johtui. Nyt hän ei ollut kertonut tarinaansa uutisnälkäisille eikä uteliaille korville. Ei, vaan oli hän kohdannut miehen, miehen, jonka sielusta tulvahti häntä vastaan syvä ja virkistävä voima. Sääli olisi kuohuttanut hänen tunteitaan, ja valittelu olisi saattanut häpeämään. Mutta isä Roland ei ollut tarjonnut kumpaakaan – oli vain rautaottein tarttunut hänen käteensä.

Kolmannessa vaunussa David istuutui eräälle tyhjälle sohvalle. Ensimmäisen kerran moneen kuukauteen hän tunsi sanoin selittämätöntä jännitystä veressään. Mitähän pieni lähetyssaarnaaja oli tarkoittanut tarttuessaan luisevalla kädellään hänen käteensä ja sanoessaan, että hän oli oppinut tuntemaan erään asian paremmin kuin monet niistä, jotka asuivat sivistyskeskuksissa. Nimittäin sen, kuinka voi päästä jälleen entiselleen, kun on vaipunut syvimpään epätoivoon. Ja mitähän hän oli tarkoittanut kysymyksellään: "Tahdotteko lähteä mukaani?" Hänen mukaansa? Minne?

Äkkiä myrsky kiihtyi ja lumi pieksi entistä kovemmin ikkunaruutua. David tirkisteli yöhön, mutta ei nähnyt mitään. Kaikki oli vain yhtenä ainoana mustana kaaoksena. Mutta sensijaan hän kuuli, kuuli kuinka myrsky ulvoi ja vinkui puiden latvoissa, ja hänestä tuntui melkein, kuin ei vain pimeys, vaan myöskin metsän tiivis seinä olisi estänyt häntä näkemästä.

Mitähän isä Roland oli tarkoittanut? Oliko hän pyytänyt mukaansa tuonne?

Hän painoi kasvonsa kylmää ruutua vasten ja tuijotti yhä innokkaammin ulos. Isä Roland oli samana aamuna noussut junaan eräältä sydänmaan asemalta ja istuutunut hänen viereensä. He olivat tutustuneet ja sitten pieni lähetyssaarnaaja oli kertonut hänelle, että nämä suunnattomat metsät ylettyvät satojen mailien laajuisina alueina salaperäisille pohjoisille seuduille. Hän rakasti niitä, myöskin silloin kuin ne olivat kylmät ja valkeat, sillä hänen äänensä kuulosti iloiselta, kun hän sanoi, että hän nyt palaa niihin. Ne olivat osa hänen elämäänsä – "salaperäisyyden ja villin ihanuuden maailma", oli hän sanonut siitä, siellä missä ne ulottuivat tuhansien mailien laajuisina alueina aina Pohjoiseen Jäämereen ja Hudson Baysta idästä Huippuvuorille länteen. Ja nyt illalla oli hän sanonut: "Tahdotteko lähteä mukaani?"

Davidin sydän löi kiihkeämmin. Tuhannet pikku lumipaholaiset koettivat suomia hänen kasvojaan aivan kuin koetellakseen hänen rohkeuttaan. Tuuli iski maata kohden, aivankuin sitä olisi raivostuttanut hänen ajatuksensa, ja pyöritteli kinoksista laukauksen toisensa perään lasilevyyn, joka suojeli häntä. Tuntui kuin joku elollinen olento olisi ärsyttänyt, uhannut ja uhmaillut häntä. Talvi oli aina jossakin määrin lamaannuttanut häntä. Hän ei sietänyt pakkasta ja inhosi lunta. Mutta tuo, joka ulvoi ulkona ja pieksi ruutua hänen kasvojaan kohden, synnytti hänessä uusia outoja tunteita. Häntä halutti, tosin aluksi vain pelkästä oikusta lähteä tuonne pimeyteen ja antaa tuiskun piestä paljaita kasvojaan. Se oli isä Rolandin maailmaa, ja isä Roland oli kutsunut häntä sinne. Istuessaan nyt siinä kasvot ikkunaan painautuneina ja miettiessään tilannetta, tuntuikin juuri tuo seikka omituisimmalta koko asiassa. Pieni metsäpappi oli kutsunut häntä luokseen, mutta yö asetti hänen rohkeutensa epäilyksenalaiseksi. Koko tuo mieletön juttu sai hänet niin unohtamaan itsensä, että hän naurahti – puolinaista, itseivallista, jonkinlaista epämääräistä naurua. Kokonaiseen vuoteen unohti hän itsensä siinä määrin, että hänen huuliltaan lähti nauruntapainen, ja hän hämmästyi huomatessaan, kuinka äkkiä ja käsittämättömän vaivattomasti se tapahtui. Hän käännähti nopeasti; oli kuin joku muu hänen vieressään olisi nauranut, ja hän olisi halunnut selitystä. Silloin hän tuli katsahtaneeksi keskikäytävälle asti ja kohtasi erään naisen katseen.

Aluksi hän näki ainoastaan silmät, suuret, tummat, kysyvät silmät – silmät, joissa oli etsivä ilme, aivan kuin ne olisivat toivoneet hänen kasvoiltaan saavansa vastauksen tärkeään kysymykseen. Ei milloinkaan hän ollut nähnyt niin rauhattomia silmiä – niiden loistavasta syvyydestä hehkui synkkä suru. Mutta sitten hän kiinnitti huomionsa naisen kasvoihinkin. Nuoret ne eivät olleet. Nainen oli jo yli neljänkymmenen. Mutta vuosien jäljet unohti nähdessään kasvojen harvinaisen ja ihastuttavan kauneuden; se oli kuin terälehtiään varistavan kukan kauneutta. Mutta David ei ehtinyt nähdä enempää, sillä nainen kääntyi hitaasti ja epäröiden hänestä kuin ainakin henkilö, joka ei ole täysin varma siitä, että hän on löytänyt etsimänsä ja asettui omalle puolelleen vaunun pimeyteen.

David oli hämmästynyt ja alkoi tarkastella naista, sillä hänen mielenkiintonsa rupesi kasvamaan. Tämä istui kolmannelle penkillä hänen edessään käytävän vastakkaisella puolella ja oli kääntänyt penkkinsä siten, että istui vinottain häneen; Davidilla oli siis hyvä tilaisuus tarkastella häntä huomaamatta. Karvalakki oli luisunut olkapäille. Hän nojasi ikkunaan ja tirkisteli ulos leuka käden varassa. Käsi oli kapea ja laiha, ja kalpealla sisäänpainuneella poskella kuulsi varjo. Tuuhea tukka, paksuihin palmikkoihin kiedottu, loisti himmeästi lampun valossa. Se oli ruskea, melkein musta, osaksi hopeasuortuvien harmentama.

David herkesi hetkeksi häntä katselemasta, sillä tämä tunkeilevaisuutensa hävetti häntä vaistomaisesti. Mutta pian hänen katseensa jälleen suuntautui naiseen. Tämän pää oli painuksissa, ja häntä liikuttivat nuo kumaraiset hartiat. Hän kuvitteli naista puistattavan. Aivan samoin kuin hänellä äsken oli ollut halua työntää päänsä yöhön, hän nyt tunsi käsittämätöntä halua puhutella naista ja kysyä tältä, voisiko mitenkään häntä palvella. Mutta hän ei keksinyt mitään tekosyytä sellaiseen tunkeilevaisuuteen. Vaikka naisella olisikin ollut huolia, niin eivät ne olleet sellaista laatua, että hän olisi voinut tarjota apuaan. Nainen ei ollut nälissään eikä palellut, sillä hänen vieressään oli melkein täysinäinen ruokavasu, ja hänen takanaan sohvan selustalla riippui paksu majavannahkaturkki.

David nousi palatakseen tupakkaosastoon, jonne hän oli jättänyt isä Rolandin, ja tämä liike sai naisen muistamaan hänen läsnäolonsa.

Hän kohtasi jälleen hänen tummat silmänsä. Ne katsoivat suoraan häneen hänen seisoessaan siinä keskikäytävällä, ja hän pysähtyi. Naisen huulet vapisivat, kun hän rupesi puhuttelemaan Davidia.

"Tunnetteko – seutua – tämän ja Lac Seulin väliltä?" hän kysyi.

Hänen äänessään väreili samanlainen ihmeellinen, mieleenpainuva salaperäisyys, samanlainen toivo kuin hänen silmissäänkin oli ollut, niinkuin jokin erikoinen ja selittämätön vaisto olisi sanonut hänelle, että hän tuossa muukalaisessa osuisi varsin lähelle etsimäänsä.

"Minäkin olen täällä vieras", hän vastasi. "Olen ensikertaa seudulla."

Hän vaipui takaisin sohvaan, ja hänen kasvoilleen ilmestynyt toivo häipyi samassa.

"Kiitos", hän sanoi hiljaa. "Arvelin – että te ehkä – ehkä olisitte tuntenut erään miehen, jota etsin – miehen, jonka nimi on Michael O'Doone."

Hän ei nähtävästi odottanut vastausta, vaan kääri paksun turkin hartioilleen ja kääntyi uudelleen ikkunaan. Davidkaan ei voinut mitään sanoa, ei mitään tehdä, vaan palasi sentähden isä Rolandin luokse.

Saavuttuaan viimeiseen vaunuun hän kuuli heikkoa ääntä – ääntä, joka oli liian terävää ollakseen myrskyn synnyttämää. Toisetkin kuulivat sen, havahtuivat äkkiä ja kuuntelivat jännittynein kasvoin. Nuori nainen, jolla oli tuo pyöreä, täyteläinen suu kirkaisi heikosti. Muuan mies, joka käveli keskikäytävällä, pysähtyi kuin kivääri olisi ojennettu häntä kohden.

Taas kuului ääni.

Karkeakasvoinen mies, joka aluksi oli pitänyt seikkailua hauskana pilana ja sitten painautunut suureen ulsteriinsa niinkuin karhu pesäänsä, kohotti iloisena jymisevän äänensä.

"Se on koneen vihellys!" hän karjui. "Tulipa, hitto soikoon, vihdoinkin!"

III.

DAVIDIN PÄÄTÖS.

David tuli hiljaa tupakkaosaston ovelle ja kurkisti sisään. Pieni lähetyssaarnaaja istui kokoonkyyristyneenä nurkassaan ikkunan pielessä. Pää oli painuksissa, ja kasvoja varjosti musta huopahattu. Ilmeisesti hän nukkui. Hänen omituisen kurttuiset kätensä lepäsivät polvilla. Ainakin puoli minuuttia David seisoi ääneti ja liikkumatta tarkastellen häntä, ja hänestä tuntui kuin salopapin yksinäisestä olemuksesta olisi häneen virrannut jotakin lämmintä ja elävää, joka synnytti hänessä uusia, kummallisia toveruustunteita. Hän ei vieläkään koettanut selvitellä itsessään tapahtunutta muutosta; hän huomasi näistä parista kolmesta tämän myrsky-yön tapahtumasta vain yhden tärkeän seikan: hän oli päässyt siitä kiduttavasta yksinäisyyden tunteesta, joka kaikkina näinä kuukausina oli yötä päivää kiusannut häntä. Hän oli varma, että isä Roland nukkui; aikoessaan juuri puhutella häntä, hän päättikin olla häiritsemättä ja hiipi varpaillaan pois.

Hän ei pysähtynyt ensimmäiseen eikä toiseen vaunuun, vaikka niissä olisi ollut hyvää tilaa ja ihmiset alkoivat vilkastua ja ilostua, vaan jatkoi kulkuaan molempien vaunujen läpi kolmanteen, missä hän istuutui tuolle entiselle sohvalleen. Hän ei heti katsonut käytävän toisella puolella istuvaan naiseen, sillä hän ei halunnut, että nainen ajattelisi hänen sentähden tulleen takaisin. Mutta sitten, aivankuin sivumennen katsahdettuaan naiseen hän pettyi.

Turkiskappa peitti naisen melkein kokonaan. David näki vain pilkahduksen noista tuuheista, mustista, loistavista hiuksista ja kapean käden, joka lampunvalossa näytti valkealta kuin paperi. Hän huomasi olkapäitten liikkeestä, kun nainen veti kappaa tiukemmin ylleen, ettei tämä nukkunut. Lähestyvän veturin merkinantovihellykset eivät tuntuneet liikuttavan häntä, vaikka ne kuuluivatkin aivan selvinä. Ainakin kymmenen minuuttia David tuijotti sitä vähää, mikä naisesta näkyi – hiusten tummaa loistoa ja aavemaisen valkeata kättä. Hän liikutti itseään, raapasi jaloillaan, yskäisi – hän oli varma siitä, että nainen huomasi hänet, mutta ei kuitenkaan kohottanut katsettaan. Silloin hän katui, ettei ollut ensimmäisellä kerralla ottanut isä Rolandia mukaansa, sillä hän oli varma siitä, että jos pieni lähetyssaarnaaja olisi huomannut surun ja epätoivon naisen katseessa – joista toivo oli melkein kadonnut – olisi hän mennyt tämän luokse ja sanonut ne sanat, joita David itse ei pystynyt sanomaan, vaikka hänellä oli ollut tilaisuus siihen. Voimakkaiden veturien kytkeminen heilautti vaunua niin, että hän oli vähällä menettää tasapainon noustessaan pystyyn. Mutta ei edes silloin nainen katsahtanut häneen.

Hän palasi jälleen tupakkaosastoon.

Kun David astui vaunuun, niin isä Roland ei enää istunut kyyristyneenä nurkassaan, vaan seisoi kädet housuntaskuissa ja vihelteli hiljaa. Hän oli ottanut hatun päästään ja laskenut sen sohvalle. Vasta nyt näki David ensimmäisen kerran hänen pyöreät, auringon paahtamat ja ahavoittamat kasvonsa. Hän näytti nuoremmalta, mutta vaikutti kuitenkin jollakin tavoin vanhalta. Jotakin ihmeen lapsellista oli noissa punertavissa poskipäissä ja syvissä, voimakkaissa uurteissa. Juna pantiin käyntiin, ja hän kääntyi hetkeksi ikkunaan, ennen kuin katsahti Davidiin.

"Nyt me olemme matkalla taas", sanoi hän. "Pian minä nousen junasta."

"Eikö se maja, johon menette, ole piirialueen pääaseman toisella puolella?" kysyi David istuutuessaan.

"Kyllä, kahdenkymmenen mailin päässä siitä. Ranskalaisen Thoreaun kettufarmiin, josta minä kerroin teille, kuuluu vain hirsimaja ja muutamia ulkohuonerakennuksia. Tavallisesti juna ei pysähdy sinne, mutta nyt se kyllä hiljentää vauhtiaan niin paljon, että matkatavarani voidaan vaaratta heittää junasta ja minä voin itse hypätä perästä. Koirani ja intiaanini ovat Thoreaun luona."

"Ja kuinka kaukana – Thoreausta – sanoitte oman kotinne olevan?"

Pieni lähetyssaarnaaja puristi käsiään, niin että rustot natisivat. Luisevien sormien liikkeissä oli jotakin intoutuneen eloisaa ja hänen erikoinen, tyytyväinen naurahduksensa, joka säesti niitä, kuvasti muutakin kuin vain pelkkää mielihyvää.

"Minun majalleni on sieltä hyvin monta mailia, mutta minä olen kotona – ihan kotona – heti kun pääsen takaisin metsiin. Asuntoni on God's Laken alapäässä, ja Thoreaun luota on sinne koiravaljakolla kolmesataa mailia – kolmesataa mailia suoraan pohjoiseen, niskukin lentotietä?"

"Niskukin?" kysyi David.

"Niin – harmaanhanhen."

"Eikö teillä variksia sitten ole?"

"Kyllä niitä on, mutta ne seuraavat lentäessään suoria teitä yhtä huonosti kuin moraalissaankin. Ne ovat puhtaanapitolaitoksen virkailijoita eivätkä loittone kauaksi rautateiltä – vaan pysyttelevät sivistyskeskuksissa, joissa on paljon korjattavaa törkyä, ymmärrättehän?"

Nämä sanat saivat Davidin nauramaan jo toisen kerran tänä iltana.

"Entä te – te ette kai pidä sivistyskeskuksista?"

"Minun sydämeni on pohjolassa", isä Roland vastasi ja hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä. Silmät himmenivät ja huulet vapisivat. Hän risti kätensä, mutta avasi ne jälleen, ja toinen noista luisevista kämmenistä laskeutui Davidin olalle. Sitten isä Roland alkoi kysellä.

"Te lienette miettinyt asiaa erottuamme, vai miten?" kysyi hän.

"Kyllä. Mutta te nukuitte, kun palasin."

"En. En nukkunut, olen ollut valveilla koko ajan. Kerran luulin kuulevanikin jonkun käyvän ovessa, mutta katsoessani en nähnytkään ketään. Sanoitte, että olette matkalla länteen – ehkä Brittiläisen Columbian vuoristoon?"

David vastasi nyökkäämällä, ja isä Roland istuutui hänen viereensä.

"Te ette luonnollisestikaan maininnut syytä lähtöönne", hän jatkoi, "mutta minulla on omat arveluni asiasta, kun olitte kertonut naisesta, David. Te ette luultavasti milloinkaan tule tietämään, miksi kertomuksenne teki minuun niin syvän vaikutuksen, ja miksi minusta tuntuu kuin te olisitte oma poikani, ettekä suinkaan mikään vieras. Käsitän teidän lähteneen länttä kohden päästäksenne vain pakoon. Ettekö turhaan ja halpamaisesti yritä paeta jotakin? Te pakenette – koetatte välttää tuota ainoata koko maailmassa, koko avarassa maailmassa, tuota ainoata, jota ei pakenemalla vältetä – muistoja. Yhtä elävinä ne säilyvät Japanissa tai Etelämeren saarilla kuin keskellä New Yorkiakin, niin, joskus ne käyvät sitä katkerammiksi, mitä pitemmälle pääsee. Ette te tarvitse matkoja ja vaihtelua, David, vaan uutta verta, punaista verta. Ja jos tarvitsee uutta verta ja uutta miehuutta ja kykyä jälleen iloita elämästä, niin parempaa ei ole kuin – tuo."

Hän ojensi käsivartensa Davidin ohi ja osoitti yötä ruudun toisella puolen.

"Tarkoitatte, että myrsky ja lumi..."

"Niin, myrsky ja lumi, auringonpaiste ja metsät – tämä kymmenien tuhansien mailien laajuinen pohjola, jota me sanomme omaksemme ja josta te olette nähnyt vain ulkoreunan. Sitä juuri minä tarkoitan. Mutta ennenkaikkea" – ja jälleen pieni lähetyssaarnaaja hieroi kämmeniään tuohon omituiseen tapaan – "ennenkaikkea ajattelen sitä illallista, joka odottaa meitä Thoreaun luona. Haluatteko lähteä junasta minun mukaani illalliselle ranskalaisen luokse, David? Jos sen jälkeen olette päättänyt, ettette seuraa minua God's Lakelle, niin Thoreau voi koiravaljakollaan ajaa teidät ja matkatavaranne takaisin asemalle. Ah, sellainen illallinen – tai aamiainen – se on sitten jotakin! Jo nyt tunnen viekoittelevan tuoksun nenääni, sillä minä tunnen Thoreaun – tunnen hänen kalansa, hänen lintunsa, hänen paistinsa, joka on mureinta, mitä näistä metsistä löytää! Olen kuulevinani, miten Thoreau noituu junan myöhästymistä, ja lyön vaikka vetoa, että meitä on odottamassa kalaa ja poronkyljyksiä ja riekkoa, joita tarvitsee vain vielä kerran kääntää uunissa. Mitä siitä sanotte? Lähdettekö mukaani?"

"Houkutteleva tarjous nälkäiselle miehelle, isä."

Pikku lähetyssaarnaaja nauroi ylpeästi ja tyytyväisenä.

"Nälkä! – Niin, se on oikeata jumalain lääkettä, David, ellei vyö ole liian tiukalle kiristetty. Jos haluan tietää, millainen mies on ja mihin hän kelpaa, niin minä kysyn hänen vatsaltaan. Oletteko ikinä kuullut, että se, joka on iloinen ruokaa saadessaan, ei olisi kunnonmies? En usko. Jos miehellä on hyvä vatsa, niin hänen mielentilassaan ei ole mitään vikaa, eikä tarvitse pelätä, että hän pistäisi puukolla selkään; mutta jos hän syö vain tottumuksesta – tai välttämättömyyden pakosta – niin hän ei kuulu parhaisiin jumalanlapsiin, ja silloin voi olla jokseenkin varma, että hänellä on jokin ruuvi löyhällä. Sanon vain, David, että pidän syömistä tieteenä; valmistan teitä siihen, ennen kuin tulemme Thoreaulle. Ruoka on minun ihastukseni, ja ranskalainen tietää sen. Siitä johtuu, että voin tuntea tuoksun siitä, mikä meitä odottaa neljänkymmenen mailin päässä täältä."

Hän hieroi puhuessaan kämmeniään niin innokkaasti ja hänen kasvonsa säteilivät niin iloista odotusta, että Davidiin tarttui tiedottomasti hänen ihastuksensa. Ennen kuin tiesi, mitä teki, hän oli tarttunut isä Rolandin käteen ja puristi sitä sydämellisesti.

"Tulen mukaanne Thoreaulle!" huudahti hän. "Ja jos sitten – olen samalla tuulella kuin nyt, niin lähden mukaanne pohjoiseen!"

Hieno puna levisi hänen kuihtuneille poskilleen, ja silmissä paloi äkillinen hurmiotila. Kun isä Roland näki tämän muutoksen, hän laski molemmat luisevat kätensä Davidin käsiin.

"Tiesin jo siitä pitäen kuin kerroitte tuosta naisesta, että teillä on mainio vatsa", sanoi hän riemuitsevalla äänellä. "Tiesin sen totisesti, David. Ja minä tarvitsen teidän seuraanne – tarvitsen enemmän kuin milloinkaan olen tarvinnut toisen ihmisen seuraa!"

"Sehän se on kummallisinta kaikesta", vastasi David ääni lievästi väristen. Äkkiä hän veti kätensä pois ja ponnahti pystyyn. "Hyvä Jumala – katsokaa minua!" huudahti hän. "Ruumiillisestihan minä olen raunio. Olisi valhetta väittää muuta. Katsokaa näitä käsiä – näitä käsivarsia! Olen aivan lopussa. En jaksa mitään, ja se vatsa, josta puhutte, on vain mielikuvitusta. En ole syönyt kunnollista ateria kokonaiseen vuoteen. Miksi tahdotte minua mukaanne? Miksi luulette, että olisi hauskaa raahata minun kaltaistani kurjaa raukkaa sellaiseen maahan kuin teidän? Tapahtuuko se – tapahtuuko se uskonne takia? Siksikö että luulette voivanne ehkä pelastaa sielun?"

Hän hengitti kiivaasti, ja kasvot olivat vähitellen tulleet aivan punaisiksi hänen ruoskiessaan itseään näillä tunnustuksillaan.

"Minkä vuoksi tahdotte minut mukaanne?" toisti hän. "Miksi ette pyydä miestä, jolla on punaista verta suonissaan ja loppuunpalamaton sydän? Miksi pyysitte minua?"

Isä Roland aikoi vastata, mutta malttoi mielensä. Jälleen hänessä tapahtui tuo salaperäinen, salamannopea muutos: äkkiä innostus sammui hänen katseestaan, ja kasvoille levisi harmahtava kalpeus kuin jonkin surun varjo. Samassa hän vastasi:

"En näyttele laupiaan samarialaisen osaa, David. Minulla on henkilökohtainen ja itsekäs syy saada teidät mukaani. Ja voihan ajatella sellaistakin mahdollisuutta, että minä tarvitsen teidän seuraanne enemmän kuin te minun – enempää en sano." Sitten hän ojensi kätensä ja jatkoi: "Jos saan teidän matkatavarakuittinne, niin menen järjestämään, että tavaranne heitetään ranskalaisen pysäkille samalla kuin minunkin."

David antoi hänelle kuitit ja istuutui jälleen toisen mentyä. Nyt hänelle rupesi selviämään, että hän ensimmäistä kertaa näihin moniin kuukausiin tunsi enempää kuin pelkkää ohimenevää mielenkiintoa muutakin kuin omaa elämäänsä kohtaan. Tämä ilta ja sen tapaukset olivat saaneet hänet tuntemaan sisäisen lämmön läikähtävän läpi kaikkien suonien; se täytti hänen ruumiinsa ja mielensä oudolla odotuksentunteella. Uudet voimat rupesivat taistelemaan hänen raskasmielisyyttään vastaan. Ja hänen siinä yksin istuessaan ajatukset irtautuivat noista vanhoista muistoista; hän tosin ajatteli naista, mutta se nainen oli tuolla kolmannessa vaunussa. Hän ei voinut unohtaa naisen ihmeellisiä silmiä – tuota epätoivoista etsintää, tuota outoa tuskaa, joka tuntui palavan kuin hehkuva hiili niiden syvyydessä. Niissä ei kuvastunut vain kärsimys ja toivottomuus, vaan myöskin traagillinen turhuuden tunto, ja se huolestutti Davidia. Hän päätti mainita naisesta isä Rolandille ja viedä hänet häntä katsomaan.

Ja kuka oli isä Roland? Nyt vasta hän tuli sitä ajatelleeksi. Pienessä lähetyssaarnaajassa oli jotakin salaperäistä, jotakin, mikä oli yhtä kummallista ja selittämätöntä kuin ilme tuon naisen silmissä. Isä Roland ei ollut nukkunut, vaan ollut valveilla, kun hän hiljaa oli katsonut vaunuosastoon ja nähnyt lähetyssaarnaajan kyyristyneenä ikkunankulmaan aivan samanlaisena kuin hän kohta senjälkeen oli nähnyt naisen omassa nurkassaan. Tuntui, kuin sama paino olisi rasittanut molempien mieliä sinä hetkenä. Ja miksi isä Roland oli pyytänyt häntä, häntä juuri, seuraamaan mukanaan pohjoiseen? Ja tämä kysymys toi hänen mieleensä vielä hämmennyttävämmän vastauksen: miksi hän oli suostunut siihen?

Hän katseli yöhön, aivan kuin sieltä saisi vastauksen kysymykseensä. Vasta nyt hän huomasi, että myrsky oli lopettanut hyökkäyksensä ikkunaruutua vastaan. Painaessaan kasvonsa lasiin hän erotti metsän mustat muurit. Vaununpyörien jytinästä hän tunsi, että juna kulki kovaa vauhtia noiden kahden voimakkaan veturin vetämänä. Hän katsoi kelloaan, se oli puoli kaksitoista. Juna oli ollut liikkeessä puolisen tuntia; hän laski, että he saapuisivat piirialueen pääasemalle puolenyön aikaan. Melkein käsittämättömän lyhyen ajan perästä kuuli hän taskukellonsa lyövän kaksitoista. Viimeinen heikko lyönti häipyi veturin kimmeään vihellykseen, ja pian tuli näkyviin himmeitä lamppuja raidemutkan takaa. Isä Roland oli kertonut, että juna pysähtyisi neljännestunniksi tälle asemalle, ja hän kuuli jo kellonsoiton, joka ilmoitti nälkäisille matkustajille kuuman kahvin, voileipien ja lämpimän ruoan odottavan heitä. Vaunujen jarrut kitisivät vihloen, ilmanpaineventtiilit ähkivät ja voihkivat kuin huoaten, ja äkkiä hän näki edessään kasvot, joissa oli suuret ulkonevat silmät; nämä kasvot olivat miehen, joka oikealla kädellään kaikin voimin soitti kelloa ja samalla ylettömästi ponnistellen huusi käheällä äänellä: "Illallista – Royalista saa kuumaa hyvinlaitettua illallista", turhaan koettaen voittaa erään kilpailijansa vielä käheämpää ääntä, joka mylvi: "Kuumaa paistia ja sipulimaksaa Kuningatar Aleksandrasta!" Kun David ei osoittautunut houkutuksille alttiiksi, kuroitti hänen ikkunansa alla huutava mies kaulaansa ja esitti hänelle henkilökohtaisen tarjouksen: "Miks'ette tule syömään, poikaseni? Teillä on aikaa neljännes – tai ehkä puoli tuntiakin. Illallista – Royalista saa kuumaa hyvinvalmistettua illallista." Kaikkialla, pitkin tätä huonosti valaistua asemalaituria, David kuuli kellonsoittoa, eikä mulkosilmäinen mies väistynyt tuumaakaan hänen ikkunansa alta; tuntui kuin hän olisi päättänyt joko voittaa Davidin vatsan vastarinnan tai kuolla, samalla kuin yhä innokkaampi ja tiheämpi nälkäisten matkustajien jono tunki eteenpäin hänen selkänsä takaa.

Davidin ajatukset palautuivat jälleen kolmannessa vaunussa olevaan naiseen, ja hän mietti, olikohan tämä noussut tällä asemalla junasta. Hän palasi jälleen tupakkaosastoon ja odotteli isä Rolandia parisen minuuttia. Oli aivan selvä, että hänen viipymisensä johtui Davidin matkatavaroiden aiheuttamista vaikeuksista, joita Davidin läsnäolo olisi helpottanut. Mutta hän epäröi, mennäkö lähetyssaarnaajan luo vai takaisinko kolmanteen vaunuun, sillä hän ei olisi välittänyt naisen huomaavan häntä, varsinkaan kun isä Roland ei ollut mukana. Hänen tunteensa ei ollut vain pelkkää ujoutta, vaan hän pelkäsi naisen käsittävän väärin hänen mielenkiintonsa. Tämä asia oli hänelle aina ollut arka kohta. Se seikka, ettei nainen enää ollut nuori, vaan hänen tummat hiuksensa olivat hopean koristelemat, ei vaikuttanut vähääkään hänen ritarillisuuteensa toista sukupuolta kohtaan. Hän ei halunnut näyttää tunkeilevaiselta; hän tahtoi vain tietää, oliko nainen kohottanut katseensa tai jättänyt vaunun. Ainakin hän koetti lohduttautua sillä astuessaan kolmannen luokan vaunuun.

Mutta vaunu oli tyhjä ja nainen kadonnut. Vanha ukkokin, joka edelliseltä asemalta oli kainalosauvojen varassa kompuroinut vaunuun, oli poistunut luultavasti kellonsoiton houkuttelemana. Tultuaan sille sohvalle, missä nainen oli istunut, David malttoi mielensä ja oli juuri poistumaisillaan, kun hän aivan sattumalta tuli katsoneeksi ikkunasta ja näki vilahdukselta eräät kasvot. Ne olivat hänen kasvonsa. Nainen katsoi häneen, tunsi hänet, huulet liikahtivat kuin hän olisi tahtonut sanoa jotakin – mutta sitten hän hävisi pimeyteen kuin salaperäinen varjo. Hän jäi hetkeksi kumaraan ja tirkisti ulos kuin tahtoen tunkeutua tuon pimeyden läpi; vetäytyessään sitten ikkunasta ja miettiessään mitä nainen oli mahtanut ajatella hänestä, hän sattumalta katsahti sohvaan ja näki, että naiselta oli jotakin unohtunut.

Paketti oli ohut, sanomalehtipaperiin kääritty ja sidottu punaisella nuoralla. Hän nosti sen, koetteli ja käänteli sitä käsissään. Se oli viisi tai kuusi tuumaa leveä, ehkä kahdeksan pitkä ja korkeintaan puoli tuumaa paksu. Sanomalehtipaperi oli niin nuhraantunutta, että painatus oli melkein hävinnyt.

Hän katsoi uudelleen ikkunasta. Olikohan vain pelkkä näköhäiriö, vai näkikö hän jälleen vilahduksen noista valkeista, etsivistä kasvoista tuolla pimeydessä, lamppujen valkokehän ulkopuolella? Hän puristi kovemmin pientä pakettia käsissään. Nyt oli hänellä kuitenkin tekosyy naisen etsimiseen. Jo pelkkä kohteliaisuus vaati palauttamaan paketin. Muulla tavoin hän ei voinut selvittää käytöstään astuessaan asemalaiturille puolen jalan syvyiseen lumeen. Hän ei voinut käsittää, miksi hän teki niin; tällä hetkellä ei hän kyennyt selvittelemään tarkoitustaan tai tunteitaan. Tuntui kuin jokin ihmeellinen, magneettinen voima olisi vetänyt häntä naiseen. Ja totellen sitä hän alkoi etsiä naista kantaen pientä pakettia kädessään.

IV.

THOREAUN LUONA.

David kulki sinnepäin, missä hän viimeksi luuli nähneensä naisen kasvot, ja pysähtyi juuri oikeaan aikaan välttyäkseen putoamasta asemalaiturin reunalta syvään kuoppaan. Tälle suunnalle ei hän missään tapauksessa ole voinut mennä?

Pari kolme kelloa soi edelleen, tosin hieman hillitymmin. Nälkäisten matkustajien lauma, joka kaikessa kiireessä koetti kaapata itselleen ruokaa ja juomaa, hävisi äkkiä aavemaisesti lepattavien öljylamppujen huonosti valaisemalta asemalaiturilta. Viimeisen laimean huudahduksen jälkeen "paistia, maksaa ja sianlihaa Kuningatar Aleksandrassa" tuli täydellinen hiljaisuus – hiljaisuus, jonka rikkoi vain lautasten kalina; veturin puskutus ja erään junamiehen karkea ääni hänen sanoessaan matkatavarahuoneessa jollekin asemamiehelle, ettei tämän olkapäiden välissä oleva möhkäle ollut suinkaan mikään pää, vaan eräänlainen solmu, jonka hänen luojansa oli armossaan sitonut siihen, jottei koko ruumis menisi hajalle. Ei edes syntyvän tappelun toive, eivät edes matkatavarahuoneen oven edessä pimeydessä isketyt läimäykset saaneet Davidia keskeyttämään etsiskelyään. Kun hän muutamien minuuttien kuluttua palasi, puuhaili pari kolme veikkoa innokkaasti saadakseen asemamiehen jälleen tajuihinsa. Hän aikoi juuri kulkea miesjoukon ohi, kun joku tuttavallisesti ja iloisesti naurahtaen tarttui häntä käsivarteen. Isä Roland seisoi hänen vieressään.

"Laupias Jumala, se oli kamala isku, David", ja hänen kasvoillaan häilyivät matkatavarahuoneen lyhdyn varjot. "Se oli ennenkuulumaton isku – suoraan leukaan kuin muurinsärkijällä! Hän nukahti kuin lapsi. Näittekö?"

"En, minä en nähnyt", vastasi David katsellen hämillään toista.

"Hän ansaitsi sen", selitti isä Roland. "Pidän kunniallisista, kelpo iskuista, jos ne vaan annetaan oikean asian puolesta, David. Ja olen nähnyt tapauksia, joissa kova nyrkinisku on merkinnyt enemmän kuin saarnat ja rukoukset." Hän naureskeli ihastuneesti, kun he palasivat junaan. Sitten hän lisäsi: "Matkatavarat ovat selvät. Meidät päästetään pois ranskalaisen pysäkillä."

David sujautti ohuen paketin taskuunsa. Nyt ei hänellä enää ollut yhtä suurta halua kertoa isä Rolandille naisesta – ei ainakaan nyt. – Etsiminen oli ollut turhaa. Nainen oli kadonnut yhtä täydelleen, kuin hänet olisi nielaissut asemalaiturin päässä tuijottava synkkä pimeys. David saattoi tulla vain siihen johtopäätökseen, että nainen asui juuri täällä – Grahamissa. Epäilemättä hänellä oli ollut ystäviä vastassa asemalla; kenties hän par'aikaa kertoi heille tai miehelleen tai täysikasvuiselle pojalleen, että junassa oli omituinen vieras mies tuijotellut häntä. Etsinnän epäonnistuminen oli aiheuttanut vastavaikutuksen. Davidia vaivasi epämiellyttävä tunne, että hän oli käyttäytynyt narrimaisesti ja antanut mielikuvituksensa laukata, sensijaan että olisi ajatellut tervejärkisesti. Tosin hän oli varma, että nainen oli ollut suuressa tuskassa ja että hän itse oli toiminut kunniallisesti ja ritarillisin aikomuksin. Mutta harkitessaan, mitä tupakkaosastossa oli tapahtunut hänen ja isä Rolandin välillä ja miten hän oli epäonnistunut koettaessaan hankkia todistuksia otaksumilleen, hän päätti vaieta tästä erikoisesta välikohtauksesta.

Kovalla äänellä rupesi joku ilmoittamaan, että juna lähtisi pian, ja matkustajien hyökätessä vaunuihinsa isä Roland kulki edellä näyttäen tietä matkatavaravaunuun.

"Ne antavat meidän ajaa loppumatkan täällä, ettei tapahdu mitään erehdystä tai viivytystä, kun lähdemme Thoreaulle", sanoi hän.

He kiipesivät lämpimään ja valoisaan vaunuun, ja kun vaununhoitaja oli jörösti nyökännyt heille, pani David merkille, että hänen ja isä Rolandin tavarat oli kasattu oven viereen. Hänen osuuttaan oli matka-arkku ja kaksi mustaa nahkalaukkua; isä Rolandin tavarat olivat enimmäkseen laatikoita ja valtavia juuttisäkkejä, jotka painoivat ainakin viisisataa kiloa. Kasan vieressä oli melkein seinään kiinni työnnetty vaaka. David naurahti omituisesti ja nyökkäsi sille, sillä hän oli saanut mielestään onnistuneen ajatuksen. Vaa'an avulla hän voisi osoittaa epäsuhteen lähetyssaarnaajan ja hänen välille syntyneessä toveruudessa. Hän punnitsi itsensä, ja isä Roland katseli hänen puuhaansa. Vaaka osoitti sataakolmeakymmentäkahta naulaa.

"Ja minä olen viisi jalkaa ja yhdeksän tuumaa", sanoi hän harmistuneena. "Pitäisi olla ainakin satakuusikymmentä naulaa. Siitä näette, millainen raunio minä olen!"

"Näin kerran porsaan, joka alkujaan painoi kaksisataa naulaa, mutta joka surusta laihtui yhdeksäänkymmeneen, koska sen omistaja piti myöskin näätiä", vastasi isä Roland naurahtaen kummallisesti.

"Lähinnä ruttoa ja kuulaa sydämen läpi ei mikään nujerra ihmistä niin varmasti kuin murhe. Oletteko nähnyt tuota säkkiä?" kysyi hän osoittaen erästä noista valtavista juuttisäkeistä.

"Siinä on vastamyrkkyä", selitti hän. "Se on parasta lääkeruokaa miehelle, joka on päässyt kuihtumaan. Tuo tuossa säkissä riittää nostamaan jaloilleen kolme miestä."

"Mitä siinä sitten on?" kysyi David uteliaana.

Lähetyssaarnaaja kumartui ja katsoi säkinsuuhun sidottua lappua.

"Tarkkaan sanoakseni se sisältää satakymmenen naulaa papuja", vastasi hän.

"Laupias taivas! Papuja! Minä inhoan niitä!"

"Niin, samaten useimmat ihmisparat", myönsi isä Roland hilpeästi. "Muun muassa juuri siitä syystä pavuilla on niin ihmeellinen psykologinen arvonsa. Ne rupeavat vetoamaan ihmiseen, kun hän on pääsemässä hummerien ja krapujen mausta, ja kun hän on niin pitkällä, että tahtoo papuja säännöllisesti ruokalistaansa, niin häntä huvittaa enemmän puunhakkuu kuin ooppera. Mutta pavut pitää keittää oikealla tavalla. Ruskeita kuin pähkinä, mehukkaita lävitseen ja paistetun villisorsan tai riekon tai murean jäniksen vieressä valmiina. Aa–ah!"

Pikku lähetyssaarnaaja leipoi ihastuneena kämmeniään.

Raivokkaat sadatukset ehkäisivät vastauksen, joka nousi Davidin huulille. Juna oli nyt kiihtynyt täyteen vauhtiinsa, ja tavaravaununhoitaja oli istuutunut pöytänsä ääreen selin heihin. Nyt hän hypähti pystyyn kasvot aivan raivon vääristäminä ja uudelleen karkeasti kiroten hän antoi hiililapiolle sellaisen potkun, että se rämähtäen lensi vaunun toiseen päähän. Pöytä oli täynnä pelikortteja.

"Piru vieköön ne – kymmenen kertaa peräkkäin se on jäänyt menemättä!" karjui hän. "Itse saatana riivaa niitä! Olen pannut tätä pasianssia yhdeksäntoista vuotta – miljoonia kertoja – ja piru vieköön, jos se milloinkaan on mennyt niin huonosti kuin nyt Halifaxista lähdettyä!"

"Laupias taivas!" huudahti isä Roland. "Ette kai tarkoita, että olette koko ajan Halifaxista asti pannut pasianssia – kokonaista kolme vuorokautta?"

Piintynyt pasianssinpanija ei kuullut häntä, vaan istuutui jälleen ja matalasti, uhkaavasti mutisten rupesi levittämään kortteja pöydälle. Ennen kuin minuutti oli kulunut, hän jälleen oli sännännyt pystyyn ja heilutti kiukkuisesti pelikorttia pikku lähetyssaarnaajan nenän alla, aivan kuin tämä kokonaan olisi ollut syypää hänen huonoon onneensa.

"Katsokaa tätä kirottua herttakolmosta!" sanoi hän. "Sehän on ensimmäinen kortti, vai mitä? Ensimmäinen kortti! Ja jos se olisi ollut kolmas tai kuudes tai yhdeksäs tai mikä hitto tahansa paitsi penteleen ykkönen, niin pasianssi olisi mennyt kuin tanssi. Eikö kunnon mies voi sellaisesta joutua aivan suunniltaan? Minä kysyn vain – eikö se ole penteleen totta?"

"Miksi ette siirrä kolmosta sinne, mihin se sopii?" kysyi David kaikessa viattomuudessa. "Minusta tuntuu hyvin yksinkertaiselta asialta siirtää se kolmanneksi, jos niin haluatte."

Vaununhoitajan silmät, jotka jo olivat ammollaan, tuntuivat melkein aikovan tunkeutua kuopistaan, kun hän tuijotti Davidiin ja näki, että tämä todellakin tarkoitti mitä sanoi; sitten hänen kasvoilleen levisi äärettömän inhon ilme. Hän irvisti rumasti ja ilkeästi.

"Joo, ette ole tainnut panna pasianssia aikaisemmin?" kysyi hän.

"En, en tosiaankaan", tunnusti David.

Tuhlaamatta enää sanaakaan koko asiaan mies jälleen kyyristyi pöytänsä ääreen aloittaen pasianssinsa uudelleen, ja vasta kun juna hiljensi vauhtiaan Thoreauta lähestyessään, nousi hän lopettaen hiljaisen mutinansa ja sadattelunsa. Vastaukseksi kuljettajan vihellykseen hän ponnahti vetämään syrjään vaununovet.

"Pankaa nyt toimeksi!" komensi hän. "Ei ole saatu käskyä seisahtaa tänne, ja siksi täytyy heittää nämä ulos junan kulkiessa!"

Samassa hän ilman muuta kieräytti sadankymmenen naulan papusäkin pimeyteen. Isä Roland juoksi auttamaan häntä, ja David näki matka-arkkunsa ja laukkujensa tekevän seuraa pavuille.

"Lumi on pehmeätä ja syvää – ei ole mitään vaaraa", vakuutti isä Roland vierittäessään viidenkymmenen naulan luumulaatikkoa vaunusta.

Samassa David kuuli uusia ääniä – miehen, joka hoilasi, koiria, jotka ulvoivat raivokkaasti, ja yli kaiken kuului yhtämittaista haukuntaa, jota hän arveli kettujen aiheuttamaksi. Äkkiä välähti lyhty, sitten toinen ja vielä kolmas, ja tummat, partaiset kasvot – villit ja merirosvomaiset kasvot – rupesivat juoksemaan avoimen oven rinnalla. Viimeinen laatikko ja viimeinen säkki lensi ulos, ja nopealla liikkeellä vaununhoitaja veti Davidin ovelle.

"Hypätkää!" huusi hän.

Kasvot ja lyhty olivat jääneet jälkeen, ja ulkona oli pimeää kuin säkissä. Äänetön rukous huulillaan David heittäytyi vaunusta suunnilleen samaan tapaan kuin hän oli nähnyt säkkien ja laatikoitten menevän. Hän humahti pehmeään lumipatjaan ja ennätti nostaa silmänsä paraiksi nähdäkseen pikku lähetyssaarnaajan lentävän ovesta raajojaan heilutellen kuin jokin kummallinen hirviö; vaununhoitaja vilkutti lyhdyllään, kuljettaja puhallutti kimakan vihellyksen vastaukseksi, ja juna kiisi ohi. Kun David pääsi jaloilleen, näkyi viimeisen vaunun perälyhty häviävän tulikärpäsenä pimeyteen. Isä Roland oli jo pystyssä, ja kaksi tai kolme lyhtyä kiiruhti kiskoja myöten heitä kohden.

Tämä kaikki vaikutti Davidiin omituisen mielenkiintoiselta ja lumoavan vieraalta. Hän hengitti syvään ja tunsi uuden lämmön virtaavan läpi jäsentensä. Kuullessaan isä Rolandin narisevat askelet lumessa hänelle yht'äkkiä selveni, että hän par'aikaa oli tutustumassa aivan uuteen ja vieraaseen elämään – elämään, josta hän oli joskus lukenut ja uneksinut, mutta jonka kosketukseen hän ei ollut milloinkaan joutunut. Kettujen haukunta, koirien ulvonta, heiluvat lyhdyt, jotka lähenivät kiskoja myöten, yön synkkä pimeys ja pihkan väkevästi kyllästämä kylmä ilma – miellyttävä tuoksu, joka meni syvälle keuhkoihin kuin kiihdyttävän juoman höyryt – kaikki tämä sai veren, jonka hän vain muutamia tunteja aikaisemmin oli melkein luullut jähmettyneen, virtaamaan väkevänä läpi suonien. Ei ollut aikaa päästä selville, missä määrin hän nautti näistä uusista tuntemuksista; hän vain tunsi niissä piilevän jännityksen, ennen kuin Thoreau ja intiaani sukeltautuivat pimeästä esiin lyhtyineen. Thoreaussa itsessään ruumistui, niinkuin hetkistä myöhemmin näkyi lyhdynvalossa, se tämän uuden maailman elinvoimainen ja toiveikas henki, jonka valtaan David junasta hypätessään oli niin päätäpahkaa joutunut. Thoreau oli maalauksellinen erämaanlapsi: tumma parta kehysti kasvoja, norsunluunvalkoiset hampaat loistivat hänen hymyillessään tervetuliaisiksi, hänen yllään oli kolmivärinen Hudson Bay-huopaviitta, jonka kirkkaanpunaisilla rimsuilla koristettu kaulus oli auki, ja näädännahkaisen hatun tuuhea häntätupsu riippui olkapäällä – vaikutelma, joka vahvistui, kun kuuli hänen ranskan ja intiaanikielen sekaista ilolörpöttelyään sen johdosta, että isä Roland ei ollut kuollut, vaan vihdoinkin palannut. Hänen vieressään oli intiaani ilmeenkään vaihtumatta, tummana, luoksepääsemättömänä kuin salaperäinen pronssiin valettu sfinksi. Mutta kun pikku lähetyssaarnaaja tervehti häntä, loistivat hänen silmänsä – loistivat niin syvästi hohtaen, että David tuli aivan liikutetuksi. Sitten hänet esitettiin Thoreaulle.

"On hauskaa tutustua, m'sieu", ranskalainen virkkoi. Hänen rodulleen ominainen vapaa kohteliaisuus ei unohtunut edes täällä metsien keskellä, ja hillitty ääni, joka lähti noista hoitamattoman parrakkaista kasvoista, tuntui vastakohtaisuuden vuoksi perin omituiselta. Hänen kädenlyöntinsä oli samanlainen kuin isä Rolandin – sellaista David ei ollut milloinkaan kokenut maailman kaupungissa asuvien ystäviensä parissa. Hän irvisti salaa tuskasta, ja kesti jonkun aikaa, ennenkuin sormien kirvely lakkasi.

Nyt David rikkoi ensimmäisen kerran metsien seuratapoja – onnekseen kuitenkin, niinkuin aika sittemmin osoitti. Hän ei tietänyt, ettei vain ilman muuta saanut ojentaa kättään intiaanille, vaan oli otettava huomioon asianmukaiset seuratapojen vaatimukset; siksipä hän ojensikin kätensä, kun isä Roland sanoi: "Tässä on Mukoki, joka on ollut minun luonani monta vuotta." Mukoki katsoi häntä ensin suoraan silmästä silmään; sitten huopaviitta avautui ja pieni, tumma, hyvinmuodostunut käsi ojentautui. David, joka oli jo oppinut molemmilta, sekä lähetyssaarnaajalta että ranskalaiselta, puristi kaikin voimin intiaanin kättä – niin lämmintä kädenpuristusta ei intiaani ollut koskaan saanut keneltäkään muulta valkoiselta mieheltä kuin isännältään, lähetyssaarnaajalta.

Sitten David kuuli isä Rolandin innokkaana tiedustelevan illallista. Thoreau vastasi ranskaksi.

"Hän sanoo, että tupa on sisäpuolelta pelkkää paistettua sorsaa, niin suuri se on", selitti hän nauraen.

"Tulkaa, David! Mukoki saa jäädä huolehtimaan tavaroistamme."

Kun vähän matkaa oli rataa pitkin kuljettu, David näki majan mäntymetsän keskellä, ja sen kahdesta rautatielle suuntautuvasta ikkunasta loisti kodikas valo. Ketut olivat lakanneet haukkumasta, mutta koirien murina ja haukunta muuttui yhä verenhimoisemmaksi, mitä lähemmäksi tultiin, ja David kuuli vitjojen pahaenteisesti kalahtavan ja leukaluiden loksahtelevan. Vielä muutamia askelia ja sitten olivat he majan ovella.

"Après vous, m'sieu", sanoi Thoreau, ja hänen hampaansa loistivat, kun hän avasi oven ja itse väistyi syrjään. "Tuottaisi minulle onnettomuutta, voisivatpa vaikka kaikki kettuni kuolla, jos astuisin vieraan edellä tupaan."

David astui huoneeseen. Selin häneen pöydän yli kumartuneena seisoi intiaaninainen. Hän oli hento kuin runko, ja hänen mustat hiuksensa, pisimmät ja loistavimmat, mitkä David milloinkaan oli nähnyt, oli kiedottu kahdeksi, paksuksi palmikoksi. Samassa hän käännähti, ja David näki pyöreät, ruskeat kasvot ja loistavat silmät ja hampaat, mutta nainen ei sanonut sanaakaan. Thoreau ei esittänyt villikukkaansa vaimonaan. Hän oli avannut majansa oven ja sallinut Davidin astua edellään sisälle; tämä merkitsi sitä, että hänet otettiin ystävänä vastaan taloon, joten esittely oli sekä sopimatonta että tarpeetonta. Isä Roland nauroi tyytyväisenä, hykerteli innokkaasti käsiään ja sanoi naiselle tämän omalla kielellä jotakin, mikä sai tämän kainosti naurahtamaan. Se tarttui ja Davidkin hymyili. Isä Rolandin koko kasvot olivat täynnä iloryppyjä. Ranskalaisen hampaat loistivat. Tuli hellassa ritisi, ratisi ja paukkui. Marie aukaisi hellanluukut pannakseen sinne enemmän puita, ja hänen kasvonsa rusottivat ja hampaansa loistivat tulen valossa kuin maito. Thoreau meni hänen luokseen, laski hellästi suuren, karkean kätensä loistavalle päälle ja sanoi hänelle jotakin cree-intiaanien pehmeällä murteella; se sai Marien uudelleen naurahtamaan, mikä kuulosti omituiselta kuin linnunviserrys.

Davidista tuntui, kuin hän jollakin tavoin sisäisesti olisi hiljaa heräämäisillään. Virkistävä tuulahdus, joka väikkyi tämän metsän jämeristä hirsistä rakennetun majan yllä, tunkeutui häneen uutena elämänä ja antoi hänen kuukausimääriä henkisesti riutuneelle olemukselleen uusia voimia. Hän hymyili tietämättään, ja hänen sielunsa kääntyi pimeässä vankilassaan, kun hän näki Thoreaun silittelevän Marien kimaltelevia hiuksia. Hän ei ollut ennättänyt vielä kääntää katsettaan ranskalaisesta, kun tämä Marien yhden ainoan sanan johdosta nosti uuninluukun ja veti esiin kookkaan paistinpannun.

Isä Roland päästi ilohuudon nähdessään sen ja hykerteli niin pontevasti käsiään, että David tunsi melkein väreiden kulkevan selkäänsä pitkin. He olivat tunteneet ihanan tuoksun, tuulahdus siitä oli kutittanut heidän neniään, jo ennen kuin tuvan ovi avattiin – sen ja kahvin tuoksu, mutta vasta nyt tuoksahti heitä vastaan uunin ja paistinpannun houkuttelevat aroomit koko voimallaan.

"Villiriisillä syötettyä heinäsorsaa ja jänistä – himoruokiani – sipulilla täytetty, hyvin pippuroitu jänis", sanoi pieni lähetyssaarnaaja ja ahmi katseellaan paistinpannua. "Voi taivas, sellaisilla herkuilla ei aina saa vatsaansa täyttää, vai mitä arvelette, David? Ja kahvia. Tuota Marien kahvia. Se on parempaa kuin nektari. Se on elämän nestettä, joka palauttaa nuoruuden. Riisukaa takkinne, David – riisukaa takkinne ja kotiutukaa!"

Riisuessaan takkiaan, kaulustaan ja kaulaliinaansa hän tuli ajatelleeksi matka-arkkuaan, joka sisälsi frakki- ja smokkipuvut, tärkkipaitoja ja kovia kauluksia, säämyskähansikkaita ja kiiltokenkiä – ja hän tunsi korvalehtiensä kuumenevan. Hän alkoi jo katua sitä, että oli antanut lähetyssaarnaajalle lunastuskuitin.

Vähän ajan kuluttua työnsi hän kasvonsa suureen läkkiseen pesuvatiin ja kuivasi ne entisestä hamppusäkistä valmistettuun pyyhinliinaan. Hän huomasi kuitenkin, että se oli puhdas – yhtä puhdas kuin Marien heleästi rusoittavat posket. Ja ranskalainen itse leikkaamattomine partoineen ja hiuksineen oli yhtä puhdas kuin hamppupyyhinliina. Vieraana, joka aivan äkkiä oli joutunut uuteen maailmaan, huomasi David tarkasti tällaiset pikkuseikat.

Kun he istuutuivat pöytään – Thoreau pitäen seuraa ja Marie seisten heidän takanaan – ei hän keksinyt keinoa, miten alkaisi. Jalan levyisellä peltilautasella oli kolme naulaa painava sorsanvonkale, josta tirisi kastiketta ja joka oli ruskea kuin kypsä pähkinä. Hän oli korjailevinaan paidanhihojaan, joi lasillisen vettä ja tarkkaili salaa pienen lähetyssaarnaajan hommia. Tämä työnsi tyytyväisesti myhäillen kahvelinsa vartta myöten linnun rintaan, tarttui sormin toiseen jalkaan ja sai nopeasti ja taitavasti vääntäen tuon maukkaan ruumiinosan lautaselleen. Juuri puraistessaan sitä, hän katsahti pöydän yli Davidiin. David oli ennenkin syönyt sorsanpaistia, nimittäin ravintolaruokana, jolloin sakea kastike ja väkevät mausteet oli kokonaan turmelleet sen alkuperäisen maun, mutta tällaista sorsaa, jota hän nyt söi Thoreaun pöydässä, ei hän ollut koskaan eläessään maistanut. Häntä peloitti aloittaa tuota kolmen naulan painoista lintua, mutta kun hän lopetti, sai hän kokea uuden, ihanan kylläisyyden tunteen. Hän tarkasteli linnun ruumiinrakennetta, ja keksi siinä sellaisia mehukkaita makupaloja, joista hän ei aikaisemmin ollut osannut uneksiakaan, sillä hänen varhaisempi kokemuksensa oli ylettynyt vain linnun jalkaan ja ohuisiin rintaviipaleihin. Lopettaessaan hän olisi hävennyt ruokahaluaan, ellei olisi huomannut isä Rolandin vasta nyt päässeen alkuun, kun piti siirryttämän sipulijänikseen. Siitä hetkestä alkaen David piti hänelle seuraa juomalla kolmannen kahvikuppinsa.

Lopetettuaan vihdoinkin isä Roland nojautui tyytyväisyydestä huoaisten tuolinselustaan ja veti tilavasta housuntaskustaan kuluneen hirvennahkakukkaron. Siinä oli musta piippu ja tupakkaa. David itsekin oli kotonaan polttanut piippua harjoittaessaan tutkimustöitään öisin, mutta viime aikoina hän oli kyllästynyt piippuun ja monen viikon ajan oli vain silloin tällöin polttanut savukkeita ja sikaareja. Rauhallinen, tyytyväinen ilme isä Rolandin kasvoilla ja Thoreauta ympäröivä savupilvi saivat hänet ensimmäisen kerran moneen viikkoon tuntemaan halua piipunpolttoon. Heidän syödessään Mukoki ja eräs toinen intiaani olivat kantaneet hänen matka-arkkunsa ja laukkunsa sisään; hän avasi erään laukuista ja otti sieltä tupakkavehkeensä. Täytettyään englantilaisen piippunsa ja sytytettyään sen, näki hän isä Rolandin loistavat kasvot hyvältätuoksuvan Hudson's Bay Mixture-savupilven takaa. Marie oli istuutunut varjoon seinän viereen, jotta ei näyttäisi kuin hän tahtoisi ottaa osaa seurusteluun ja yhteiseen keskusteluun; hän tuki pyöreätä leukaansa pienellä, ruskealla kädellään, ja hänen tummat silmänsä loistivat nähdessään miehensä hyvinvoinnin ja tyytyväisyyden. Se näky palkitsi hänen jokapäiväisen vaivannäkönsä ja puuhansa. Hän oli onnellinen. David aavisti, että tyytyväisyys oli jokapäiväinen vieras tässä kodissa. Näiden hirsiseinien sisäpuolella tunsi hän sen hengen – elämänilon ja toveruuden – joka niin peloittavasti oli karttanut hänen rikasta loistokotiaan. Vain yhden ainoan kerran koko iltana hän kuuli Marien sanovan jotakin Thoreaulle – pehmeästi ja matalasti. Muulloin hän vaikeni cree-vaimojen tapaan vieraan läsnäollessa, mutta David ymmärsi, että naisen sydän sykki onnesta, ja hänestä tuntui niin käsittämättömän hyvältä, kun Thoreau nyökkäsi erästä ovea kohden ja antoi tietää, että Marie oli äiti. Nainen kuunteli miestään, ja sinä hetkenä huomasi David hänen kasvoillaan ilmeen, joka haavoitti hänen omaa sydäntään – ilmeen, jonka olisi pitänyt kuulua hänenkin elämäänsä, mutta jota hän ei ollut saanut osakseen.

Vähän myöhemmin Thoreau näytti Davidille huoneen, missä hän saisi viettää yönsä. Huone oli pieni, ja sen erotti lähetyssaarnaajan huoneesta vain kuorituista vesoista tehty seinä. Ranskalainen asetti lampun pöydälle sängyn viereen ja sanoi hyvää yötä Davidille.

Kello oli jo yli puoli kaksi, mutta David ei tuntenut vähäisintäkään nukkumisen halua. Riisuttuaan kenkänsä ja osan vaatteistaan hän istuutui sängynlaidalle ja palautti mieleensä viimeisten tuntien tapahtumat. Hän muisti taas junassa olleen naisen – naisen, jolla oli niin ihmeelliset mustat silmät ja kasvot niin etsivät; niitä hän ei voinut unohtaa, ja hän otti naisen unohtaman paketin takintaskustaan. Hän koetteli uteliaasti sitä, katseli punaista nuoraa ja käänteli sitä moneen kertaan, ennen kuin katkaisi nuoran. Hän häpesi hiukan intoaan tämän nuhruisen sanomalehtipaperipaketin sisältöön. Hän ei voinut vapautua siitä, vaikka lohduttautui sillä, ettei mikään estäisi tarkastamasta pakettia, jonka omistaja oli hävinnyt. Hän oli varma, ettei hän enää koskaan tapaisi naista ja että tulisi ainiaaksi jäämään arvoitukseksi hänelle, mikäli ei hänen kädessään oleva paketti ilmaisi naisen henkilöllisyyttä.

Vasta puolen minuutin kuluttua hän kumartui lampunvaloon ja melkein kouristuksentapaisesti piteli molemmin käsin paperissa ollutta esinettä – hän katseli sitä suu puoleksi auki ja hänen sydämensä tuntui hämmästyksestä pysähtyvän.

V.

TYTÖN VALOKUVA.

David piti valokuvaa kädessään – tytön kuvaa. Avatessaan käärettä ja nähdessään harmaan pahvikulman hän oli heti arvannut, mitä paketti sisälsi. Ja samassa hän oli hämmästynyt – yllätys, joka melkein peloitti. Tämä ilta oli niin kummallisesti muuttanut hänet, voimat, joita hän ei vielä ymmärtänyt, olivat vetäneet hänet mukaansa alkavaan salaperäiseen seikkailuun; ne olivat vapauttaneet hänet ajattelemasta omaa itseään; ne olivat pakottaneet hänet seuraamaan muita asioita, muita ihmisiä ja näyttäneet hänelle vilahdukselta muutakin elämää – hän oli nähnyt murhetta ja onnea, hupaista ja naurettavaakin, ja hän oli tuntenut jännityksen, joka piilee äkillisissä muutoksissa. Muutamissa tunneissa hän oli joutunut odottamattomien tapausten hämmentyneeksi ja osittain myöskin tahdottomaksi leikkikaluksi. Ja nyt hänen istuessaan yksinään sängynlaidalla odottamattomat tapaukset olivat kohonneet huippuunsa.

Ensimmäinen ajatus, ensimmäinen vaikutelma oli se, että tämä tyttö oli elävä, ei kuollut – ei pelkkä eloton varjohaahmo, jonka valokuvaustako oli kiinnittänyt paperille. Tuntui, kuin hän olisi lähestynyt tyttöä aivan odottamatta ja läsnäolollaan yllättänyt hänet, saanut tytön kääntymään päin, kuin juoksemaan lähtemäisillään, hiukan peloissaan, mutta kumminkin uhmaavana – valmiina pakenemaan. Sinä hetkenä hän olisi ehdottomasti luottanut silmiinsä, vaikka tyttö olisi liikahtanut ja äkkiä kuin lintu hävinnyt kuvasta. Sillä hän – jokin – oli säikähtänyt ja peloittanut tyttöä, juuri kuin kuva oli otettu.

Hän kumartui lähemmäksi lampunvaloa ja tutki tarkemmin kuvaa. Tyttö seisoi laakealla rantakalliolla. Hänen takanaan leveni valkea hiekkaranta ja sen takana vuorenrinne rotkoineen. Hän oli paljasjaloin ja hänen jalkansa loistivat valkoisina tummia kiviä vasten. Käsivarret olivat kyynärpäihin saakka paljaat ja näyttivät yhtä valkoisilta. Vähitellen hän huomasi nämä seikat, aivan kuin kuva ei yhdellä kertaa olisi painunut hänen mieleensä. Tyttö seisoi hiukan eteenpäin kumartuneena kalliolla, puku ylettyi vain polviin; ja hänen seisoessaan siinä loistavin silmin ja huulet raollaan tuuli oli hajoittanut hänen kutrinsa olkapäille ja rinnalle. David näki auringon loisteen hiuksissa, ne tuntuivat liikkuvan lampun valossa; rinta tuntui aaltoilevan niiden alla ja käsi tuntui valmiilta poistamaan ne kasvoilta, huulet tuntuivat liikkuvan, kuin olisi sanomaisillaan jotakin. Villi vuorenrotko taustanaan hän seisoi siinä kuin kaiverrettu kuva, hentona kuin ruoko, kauniina, villinä ja huohottavana. Hän ei ollut mikään kuva. Hän oli itse elämä. Hän oli olemassa – Davidin kanssa tässä huoneessa – yhtä varmasti kuin nainen oli ollut hänen kanssaan junassa.

Hän hengähti ja laskeutui takaisin sängynreunalle; hän näet kuuli isä Rolandin menevän narisevaan vuoteeseensa viereisessä huoneessa. Sitten hän kuuli papin sanovan:

"Hyvää yötä, David!"

"Hyvää yötä, isä!" vastasi hän.

Hän istui hetkisen ja tuijotti mitään näkemättä vastaiseen seinään. Sitten hän taas kumartui ja kohotti valokuvan lampunvaloon. Mutta kuvan äskeinen ihmeellinen lumous oli nyt haihtunut, ja hän tarkasti sitä kylmemmin ja arvostelevammin ja oli melkein vihoissaan siitä, että oli antanut mielikuvituksensa sillä tavoin pillastua. Hän käänsi kortin ja näki, että sen taakse oli kirjoitettu jotakin. Lähemmin tarkasteltuaan erotti hän sanat:

"Firepan Creek, Stikine River, elokuun..." mutta päivämäärä oli pyyhitty. Siinä kaikki. Siinä ei ollut minkäänlaista nimeä, ei mitään sanaa, josta hän olisi saanut selville, kuka oli tuo junassa matkustanut salaperäinen nainen tai missä suhteessa hän oli tähän valokuvassa olevaan tyttöön.

Vielä kerran David koetti itse tytön kuvasta päästä selville naisen arvoituksesta, ja sekavat ajatukset risteilivät hänen aivoissaan. Mikä oli tytön yllättänyt? Kuka oli pelästyttänyt häntä? Kuka oli aiheuttanut tuon vainotun ilmeen tytön kasvoille – tuon puoleksi uhmailevan asennon? Tuntui kuin hän olisi nähnyt saman kummallisesti etsivän ja pelokkaan ilmeen kuin junassa matkustaneella naisellakin? Hän ei koettanutkaan keksiä vastausta, vaan tyytyi siihen mitä hän näki kuvassa. Tämä tyttö oli nuori, niin, hänen käsityksensä mukaan vielä lapsi. Suunnilleen seitsemäntoista vuotias, ehkä kuukautta tai paria vanhempi; nämä kuukaudet hän halusi aivan välttämättä lisätä tytön ikään – johtui kai siitä, että tytössä oli eräänlaista naisellisuutta. Lisäksi hän huomasi, että tyttö oli kahlaillut vedessä, sillä hän oli pudottanut toisen sukkansa valkoiselle hiekkarannalle ja sen vieressä oli jokin esine, joka näytti kengältä tai mokkasiinilta, hän ei erottanut kumpi se oli. Tuntui, kuin olisi hänet yllätetty juuri siinä kahlatessaan ja sitä paeten hän olisi juossut kalliolaatalle läähättäen ja hiukset hulmuten; ja juuri sinä hetkenä, kun hän seisahtui sille, valmiina taisteluun tai pakoon, oli tämä kuva otettu. Osittain humoristinen, osittain pilkallinen hymy leikki Davidin huulilla. Kaksi, tai ehkäpä kolmekin kertaa hän oli tänä päivänä ollut kuin mielipuoli. Vain mielipuolisuus, sairaalloinen käsitystapa oli voinut saada hänet lukemaan murhenäytelmän junassa istuneen naisen kasvoilta ja tuntemaan halua hänen seuraamiseensa. Kahden kokonaisen vuorokauden unettomuus ja henkinen väsymys oli tylsistyttänyt hänen huomio- ja arvostelukykynsä. Hän tunsi epämiellyttävää halua nauraa itselleen. Murhenäytelmä! Epätoivoinen nainen! Hän kohautti olkapäitään ja hymyili kylmästi valokuvalle. Oikeastaan ei koko jutussa ollut minkäänlaista murhenäytelmää. Tyttö oli ollut kylpemässä, yksinään luultavasti, ja samassa joku oli hiipinyt sinne pelästyttäen hänet ja napannut kuvan, juuri silloin kuin tyttö mietti, pakenisiko hän vai jäisikö hän rankaisemaan tunkeilijaa vihallaan. Nyt kaikki oli aivan selvää. Jokainen tyttö olisi tällaisessa tilanteessa menetellyt samoin. Mutta – Firepan Creek – Stikine River... Hän näytti niin aralta ja villiltä... Hän kuului näihin vuoriin ja rotkoihin – hän oli ihana – solakka kuin unikko – rakastettavampi kuin...

David nipisti huulensa yhteen. Hänen hengityksensä salpaantui. Hänen edessään oleva kuva oli äkkiä muuttunut, sen ylitse oli laskeutunut kultahohteinen usva, hän oli siinä, ja tuo kultainen usva oli hänen loistava tukkansa – epäjärjestyksessä olevat hiukset – ja paljas valkoinen käsivarsi ojentautui tämän kultapaljouden keskeltä ja hänen kasvonsa pelkäämättä ja ärsyttäen nauroivat hänelle. Hyvä Jumala, eikö hän koskaan vapautuisi tuosta näystä? Uusiintuisiko se tänäkin yönä, kurkkua ja sydäntä kouristavana ja saattaen hänet kiemurtelemaan helvetillisessä tuskassa, josta hän ei voinut vapautua – tämä näky – hänen vaimonsa kuva? Kalliolla seisova tyttö – kuin siro kukka! Tuo toinen nainen – kuin loistava jumalatar! Molemmat yllätettyinä – odottamatta. Mikä paholaisen voima oli saanut hänet nostamaan kuvan naisen sohvalta? Mikä...

Hänen sormensa tarttuivat kuvaan, ja hän aikoi repiä sen pieniksi palasiksi. Kortti taipui – tuuman verran – mutta sitten hän äkkiä malttoi mielensä. Tyttö katseli taas kuvasta häneen – katseli suurin kirkkain silmin, ikäänkuin ihmetellen hänen heikkouttaan ja hämmästyneenä itseensä kohdistuneesta väkivallanteosta, ihmettelevänä, kysyvänä. Nyt vasta huomasi hän jotakin sellaista, mitä hän ei ollut aikaisemmin huomannut – kysyvän ilmeen tytön silmissä. Tuntui kuin tämä olisi juuri kysymäisillään häneltä jotakin – kuin sanat olisivat päässeet hänen raotetuilta huuliltaan tai olivat juuri hänen kielellään. Häntä, Davidia, juuri häntä kysyen!

Hänen sormensa herpaantuivat. Hän silitti revittyä kulmaa, niinkuin se olisi ollut haava hänen omassa ihossaan. Loppujen lopuksi oli hänen ja tuon elottoman esineen välillä monia yhtäläisyyksiä. Se oli joutunut pois omistajaltaan – eikä sillä ollut kotia, ei kontua – se oli nyt kulkuri niinkuin hänkin ja sai samoin jättäytyä kohtalon huomaan. Melkein hellästi hän kietoi sen takaisin sanomalehtipaperiin. Hänen sydämessään läikähteli hellä tunteellisuus, jota ei mikään voinut sammuttaa; tunteellisuus joka sai hänet pitämään rakkaina pieniä mitättömiä seikkoja, menneisyyteen kuuluvia – virttynyttä nauhanpalasta, kuihtunutta kukkaa, jota hän oli pitänyt heidän häissään; ja muistoja – muistoja, jotka ehkä olisi ollut paras antaa unhoituksen peittää. Tämä tunteellisuus väräytti hänen sormiaan, kun hän laski valokuvan pöydälle.

Hän riisuutui hiljaa. Ennen sänkyyn menoaan hän koetteli otsaansa. Se tuntui kostealta ja kuumeiselta. Mutta tämä seikka ei häntä huolestuttanut, sillä siinä ei ollut mitään epätavallista. Tämä kuumuuden ja kuumeen tunne oli usein ahdistanut häntä viime aikoina, ja melkein aina öisin; seuraavana päivänä hänellä tavallisesti oli hirmuinen päänkivistys. Aina ja viime aikoina entistä useammin se oli varoittanut häntä, että hänen hermonsa olivat lähellä katkeamispistettä, ja hän tiesi mitä oli odotettavissa. Sitten hän sammutti valon ja ojentautui vuoteen lämpimäin huopien väliin tietäen, että nyt jälleen alkaisi taistelu, jota hän pelkäsi, taistelu, alituinen öinen taistelu, jota hänen oli kamppailtava tuota demoonia vastaan, joka imi hänen elinvoimaansa ja tuuma tuumalta koetti vallata hänen henkeään ja ruumistaan. Hermot, jotka olivat riistäytyneet hänen tahtonsa vallasta! Hermot, jotka olivat kuluneet aivan hajalle! Rauhattomuus ja tuska – kiduttava tyhjyys sielussa ja sydämessä – kokonainen kauhun maailma vaani häntä pimeyden suojasta! Ja kaikki tämä hänen vuokseen – tuon kultaisen jumalattaren, joka oli nauranut hänelle vasten kasvoja – tuota naurua, joka ei ikinä vaikenisi hänen korvissaan. Hän puri hampaitaan, hän väänteli käsiään huopien alla; suuttumuksen aalto löi hänen ylitseen – hetken ajan se oli melkein vihaa. Oliko mahdollista, että tuo nainen, joka oli ollut hänen vaimonsa, saattoi näin kahlehtia hänet, sitoa hänen ajatuksensa, täyttää hänen mielensä ja hänen ruumiinsa vielä kaiken sen jälkeen, niitä oli tapahtunut? Mistä johtui, ettei hän saattanut nauraa ja kohauttaa olkapäitään ja kiittää Jumalaa, ettei heillä ainakaan lapsia ollut? Miksei hän voinut tehdä näin? Miksi? Miksi?

Hän nukkui. Syvää ja rauhallista unta. Hän uneksi varjoisista vesistä, joiden vaiheilla tuuli hiljaa kuiskaili puiden latvoilla.

VI.

DAVIDIN VOITTO.

Myrskyä seurasi päivänpaiste. Nousevan talviauringon säteet kultasivat puiden latvoja, kun Thoreau nousi ja sytytti tulen suureen hellaan. Kello oli yhdeksän, ja pakkanen oli pureva. Aurinko kultasi ja hopeoi ikkunoiden paksut jääkerrokset, niin että ne muistuttivat vanhan tuomiokirkon ikkunoita; kun ketunkasvattaja avasi oven katsoakseen lämpömittaria, kuuli hän pakkasen paukkuvan ja natisevan puissa ja seinähirsissä. Vanhasta tottumuksesta hän katsoi lämpömittaria, ennen kuin sytytti tulen; hän näet tahtoi tietää, oliko hänen ketuillaan ollut mukava yö ja oliko ollut liian kylmää metsän turkiseläinten retkille. Neljäkymmentäviisi astetta nollan alapuolella oli liikaa näädälle, saukolle ja ilvekselle; sellaisina öinä ne pitivät lämpimiä pesiään parempina kuin täysinäistä vatsaa, ja hänen ansansa jäivät tavallisesti tyhjiksi. Tänä aamuna oli neljäkymmentäkolme ja puoli astetta. Siis tarpeeksi kylmää. Hän kääntyi, sulki oven ja värähti vilusta. Sitten hän pysähtyi äkkiä ja jäi keskelle huonetta seisomaan ja tuijottamaan.

Isä Roland oli edellisenä iltana tai oikeammin tämän päivän pimeimpinä tunteina varoittanut häntä kolistelemasta aamulla; hän oli sanonut, että Davidin pitäisi antaa nukkua päivälliseen saakka, sillä tämä oli sairas ja väsynyt ja tarvitsi lepoa. Ja nyt sama mies seisoikin jo huoneen ovella, ennen kuin tuli oli sytytetty takkaan. Seisoessaan siinä hän näytti viittä vuotta nuoremmalta kuin edellisenä iltana.

Thoreau hymyili ja sanoi cree-ranskallaan: "Boojou, m'sieu! Minun on käsketty puuhailla hiljaa, jotta saisitte nukkua"; ja hän viittasi isä Rolandin ovelle.

"Aurinko herätti minut", sanoi David. "Tulkaa katsomaan sitä."

Thoreau tuli ja David näytti hänelle huoneensa idänpuoleista ikkunaa. Tämäkin ikkuna oli jäässä ja kimalteli kuin tuli.

"Luulen, että heräsin tuohon", sanoi David, "ainakin näin herättyäni sen ensimmäiseksi. Se on ihmeellinen."

"Ulkona on kova pakkanen ja ikkunat ovat paksussa jäässä", vastasi Thoreau. "Mutta ne sulavat kyllä pian, kun vain saan tulen syttymään, m'sieu. Ja silloin voitte nähdä auringon – todellisen auringon."

David katseli hänen sytyttämispuuhiaan. Tulen rätinä tuntui miellyttävältä. Hän oli nukkunut hyvin, niin hyvin, ettei hän ollut herännyt kertaakaan näinä kuutena tuntina. Ensimmäisen kerran moneen kuukauteen hän oli nukkunut näin perusteellisesti. Veri virtasi miellyttävän kiihkeästi suonissa. Hänen päätänsä ei särkenyt eikä hän tuntenut tuota painostavaa kivistystä silmissään. Hän hengitti kevyemmin, ja keuhkoihin tunkeutuva ilma oli kuin hermolääkettä. Tuntui kuin nämä sikeästi nukutut tunnit olisivat poistaneet jonkinlaista myrkkyä hänen verestään. Tuli räiskyi, ja savu nousi suureen savupiippuun. Tervaiset kalikat saivat lieden punoittamaan. Thoreau lisäsi puita loimuavaan pesään, ja liesi punoitti entistä ihanammin. Lämmin pihkan ja palaneen palsamin tuoksu täytti huoneen. David hykerteli käsiään, vielä silloinkin kun Marie tuli huoneeseen, palmikoiden toista paksua palmikkoaan. Hän nyökkäsi, ja Marie hymyili hänelle vastaukseksi, paljastaen valkoiset hampaansa ja katsoi häneen mustin, kirkkain silmin. Hän tunsi omituista iloa – Thoreaun puolesta. Thoreau oli onnellinen mies. Todistuksen siitä hän näki cree-vaimon kasvoilla. He olivat molemmat onnellisia – mies ja nainen onnellisia juuri sillä tavoin kuin pitikin.

Thoreau, joka oli vesikorvosta rikkonut jään, täytti pesuvadin ja ojensi sen hänelle. Jäävesi aamupesuun oli Davidille uutta. Hän työnsi rajusti päänsä siihen. Pienet jääpalaset pistelivät ihoa, ja kylmä tuntui tunkeutuvan aina keuhkoihin ja sydämeen. Muutos oli täydellinen, sillä aikaisemmin hän oli käyttänyt niin kuumaa vettä, kuin iho sieti. Kun hän kuivasi itseään hamppupyyhinliinaan, niin hänen hampaansa kalisivat. Marie käytti hänen jälkeensä vatia, ja sitten Thoreau. Kun Marie oli kuivannut itsensä, havaitsi hän purppurahohteisen punan tämän poskilla, heleänpunainen veri virtasi tuon tumman ihon alla. Thoreau polskutteli ja roiskutteli jäävedessä niinkuin merisika ja hankasi kasvojaan hamppupyyhinliinalla, kunnes kaksi parran yläpuolella olevaa pilkkua loisti yhtä punaisena kuin liesi. David huomasi tarkkaavansa pikkuseikkoja, aivan tarpeettomia asioita ja esineitä; hän katseli, kuinka ranskalainen nopeasti ja taitavasti pitkällä veitsellään aukaisi aamiaiseksi varatun suuren siian. Hän tarkkasi, kuinka Marie kieritti noita paksuja viipaleita keltaisessa maissijauhossa, ja kuunteli niiden sihinää, kun ne pantiin rasvaan paistinpannuun. Ja tuon edellisenä iltana verkosta otetun kalan tuoksu teki hänet nälkäiseksi. Se oli yhtä tavallisuudesta poikkeavaa ja odottamatonta kuin kaikki muukin. Hän ihmetteli sitä.

Arvellen, että pitäisi pistää kaulus, kaulaliina ja takki ylle, hän palasi huoneeseensa. Mutta hän unohti aikeensa huomatessaan sanomalehteen käärityn valokuvan pöydällä. Hän aukaisi paketin ja uskoi kuvan näyttävän toisenlaiselta auringonpaisteessa. Mutta tyttö oli samanlainen, aivan samanlainen kuin yöllä; kysyvä ilme ei ollut kadonnut hänen katseestaan, ja lausumattomat sanat olivat edelleen hänen huulillaan. David muisti uneksineensa: hän oli ollut tumman, hiljaisen veden partaalla – ympärillä humisivat metsät hiljaa – ja enkeli seisoi eräällä kalliolla aivan hänen vieressään ja suojeli häntä. Häntä vihlaisi. Oliko mahdollista? Hän ei ajatellut kysymystä loppuun. Hän ei saanut pakotetuksi itseään kysymään, oliko tämä kuva – jos sillä oli jokin salaperäinen voima – saavuttanut hänet, rauhoittanut hänet, tuudittanut hänet uneen, antanut hänelle unia, jotka olivat kuin virkistävät lääkkeet. Mutta kuitenkin...

Sitten hän muisti, että hänellä oli suurennuslasi laukussaan, ja uteliaisuudesta – niinkuin hän uskotteli itselleen – pelkästä uteliaisuudesta hän etsi sen tavaroittensa seasta ja tarkasteli kortin takapuolella olevaa epäselvää kirjoitusta. Nyt hän eroitti vaivattomasti päivämäärän. Kuva ei ollut vielä vuodenkaan vanha. Hän ei voinut käsittää miksi tämä huomio vaikutti niin kummallisesti häneen. Hän ei tahtonut myöskään punnita eikä miettiä sitä rauhoittavaa tunnetta, joka hänet valtasi, kun hän sai tietää, että tyttö niin äskettäin oli seisonut siellä rantakalliolla. Tiedottomasti alkoi tämä henkilöityä hänen ajatuksissaan, muuttua hänen tyttösekseen. Tuntui kuin eräänlainen ystävyys olisi alkanut orastaa heidän välillään. Hän ei enää tuntenut yksinäisyyttä, kun tyttö katseli häntä; yksi vuosi ei varmaankaan ollut voinut kovin paljon muuttaa häntä.

Isä Rolandin ääni sai hänet pistämään kortin pakettiin, tällä kertaa ei kuitenkaan sanomalehtipaperiin, vaan matkalaukustaan otettuun silkkiseen nenäliinaan. Thoreau kertoi parasta aikaa papille, kuinka aikaisin David oli noussut, kun tämä ilmestyi näkyviin. He tervehtivät; lähetyssaarnaaja katsoi tutkivasti Davidia silmiin ja huomasi muutoksen.

"Sanomattakin näkee, että te olette nukkunut hyvin!" virkkoi hän.

"Loistavasti!" vastasi David.

Ikkunat liekehtivät auringon loistavassa valossa; paikka paikoin oli jää sulanut ja näistä rei'istä tuli kultaisia säteitä Marien loistavalle tukalle hänen puuhaillessaan pöydän ääressä. Isä Roland laski kätensä Davidin käsivarrelle ja näytti ikkunaa.

"Odottakaa, kunnes pääsemme tuonne", sanoi hän. "Tämä on vain alkua, David – vain alkua!"

Senjälkeen he istuutuivat aamiaispöytään, jossa heitä odotti kala, kahvi, leipä ja perunat – ja pavut. Ne olivat melkein lopussa, kun David otti kolmannen kalapalan, sisältä lumenvalkoisen ja päältä korpunruskean, ja aivan kuin sivumennen kysäsi:

"Isä, oletteko koskaan kuullut puhuttava Stikine Riveristä?"

Isä Roland kohottautui, keskeytti syöntinsä ja katseli hetkisen Davidia, kuin tämä kysymys olisi jollakin tavoin erikoisesti liikuttanut häntä.

"Tunnen erään miehen, joka on useita vuosia asunut sen varrella ja tuntee jok'ainoan mailin sen suusta, Point Rothshaysta aina Kadotettuun maahan, joka on Mount Finlayn ja Sheep Mountaisin välillä. Se on Brittiläisen Columbian pohjoisosassa ja sen lähdejoet ulottuvat Yukoniin asti. Villiä seutua. Se seutu tunnettiin kuusikymmentä vuotta sitten paremmin kuin nyt, silloin kuin kultakuume levisi kautta koko vanhan sähkösanomalinjan. Tavish on kertonut minulle niistä asioista koko joukon. Omituinen mies muuten, se Tavish. Me kuljemme hänen majansa ohi God's Lakelle mennessämme."

"Puhuiko hän milloinkaan eräästä", kysyi David ääni hieman väristen, "puhuiko hän jostakin virrasta tai lisäjoesta, jonka nimi olisi Firepan Creek?"

"Firepan Creek – Firepan Creek?" mutisi pieni lähetyssaarnaaja. "Hän on puhunut kyllä paljon – on totisesti – mutta en tällä hetkellä voi muistaa. Firepan Creek! Kyllä, nyt minä muistan. Muistan todellakin. Niihin aikoihin kuin hän sairasti isoarokkoa, asui hän sen rannalla noin vuoden verran. Hän oli kuolemaisillaan silloin. Toivoisin teidän tutustuvan Tavishiin, David. Olemme yötä hänen majassaan. Hän on kummallinen ihminen – häntä kannattaa tutkia." Kesken kaiken palasi hän Davidin kysymykseen: "Mitä te tahdotte tietää Stikine Riveristä ja Firepan Creekistä?"

"Olen joskus jostakin lukenut niistä ja tunnen mielenkiintoa niitä kohtaan", vastasi David. "Hyvin villiä seutua, vai kuinka? Siellä ei varmaankaan ole ainoatakaan valkoista ihmistä?"

"Valkoihoisia on aina ja kaikkialla", isä Roland vastasi. "Tavishkin on valkoinen, ja hän on asunut siellä. Kultakuumeen aikoina, kuusikymmentä vuotta sitten, niitä on asunut siellä paljonkin. Mutta luulisin, ettei niitä enää ole monta jäljellä. Tavish voi kertoa meille niistä. Syyskuussa, vuosi sitten muutti hän sieltä."

David ei kysellyt enempää, vaan kohdisti koko mielenkiintonsa kalaan. Ketut rupesivat meluamaan, ja tämä ääni sai Thoreaun hymyilemään. Haukunta kävi yhä kovaäänisemmäksi, sillä koirat olivat yhtyneet kuoroon. Davidista tuntui, kuin ranskalaisen kettutarhassa olisi ollut ainakin tuhannen kettua ja satakunta koiraa. Veri oli vähällä jähmettyä hänen suonissaan. Hän ei ollut mokomaa melua kuullut koskaan; häntä kauhistutti ajatus lähteä ulos. Kokonaisen minuutin kuoro ulvoi, ja rauhoittui vasta, kun kurkut väsyivät; sitten ei enää kuulunut muuta kuin rautavitjojen kalinaa. Thoreau vain hymyili.

"Jo kaksi tuntia sitten olisi kettujen pitänyt saada ruokaa, ne tietävät kyllä ruoka-aikansa, m'sieu", selitti hän Davidille. "Kettujen levottomuus tarttuu koiriin, ja ne kaikki ulisevat kuorossa – mon Dieu! Se ääni voisi herättää vaikka kuolleet." Hän työnsi tuolin pöydän ääreen ja nousi. "Lähden ruokkimaan niitä. Tahdotteko tulla mukaan, m'sieu?"

Isä Roland vastasi hänen puolestaan.

"Kymmenen minuutin kuluttua olemme valmiit", vastasi hän ja tarttui Davidin käsivarteen. "Tulkaa mukaani, David. Minulla on jotakin teille."

He menivät pienen lähetyssaarnaajan huoneeseen, ja osottaen järjestämätöntä vuodettaan isä Roland sanoi:

"Riisuutukaa, David!"

David oli hiukan hämillään katsellut isä Rolandin ja ranskalaisen pukuja – heidän paksuja villapaitojaan, heidän kummallisia, paksuja housujaan, jotka olivat työnnetyt polviin ylettyviin sukkiin. Hän oli salaa katsellut Thoreaun suuria hirvennahkaisia mokkasiineja ja muistellut omia pehmytnahkaisia kävelykenkiään. Pukupulma selvisi hänelle nyt, kun hän katseli isä Rolandin vuodetta. Pappi poistui huoneesta hykerrellen käsiään niin kovin, että rystyset ratisivat, ja David alkoi pukeutua. Neljännestunnissa oli hän valmis aloittamaan ulkoilmaelämänsä. Isä Rolandilla, joka tuli antamaan hänelle opetusta mokkasiinien paalaamisessa, oli mukanaan karvalakki, joka oli huomattavasti Thoreaun lakin näköinen. David oikein hämmästyi, kun hän huomasi kuinka hyvin se sopi hänelle.

"Ymmärrätte kai", sanoi isä Roland huvitettuna Davidin hämmästyksestä, "että aina otan mukaani kotiin tällaisia koko pinkan, eri suuruuksia. Siitä saa aina sopivan, niinkuin huomaatte. Ja lakki..."

Hän nauroi kaikesta sydämestään, kun David koetti mahdollisimman tarkasti katsella olemustaan pienestä peilistä.

"Lakki on Marien työtä", täydensi hän lauseen. "Hän sai oikean suuruuden teidän hatustanne ja teki sen teidän nukkuessanne. Hienoa saukkoa – Thoreaun parasta nahkaa. Sen pitäisi sopia mainiosti."

"Marie – teki tämän – minulle?" kummasteli David.

Pappi nyökkäsi.

"Ja hinta, isä..."

"Älkää milloinkaan puhuko hinnasta ystävien kesken täällä metsässä, David."

"Mutta tämä nahka! Se on kaunis – arvokas..."

"Ja se on teidän", sanoi isä Roland. "Olen iloinen, että puhuitte hinnasta minulle, ettekä Thoreaulle tai Marielle. He eivät ehkä olisi ymmärtäneet, tai se olisi loukannut heitä. Jos olisi pitänyt maksaa, niin he olisivat sanoneet sen antaessaan; minä olisin maininnut siitä. Eikö se ole hieno etikettikysymys?"

Ilme, jota hän ei aluksi ymmärtänyt, levisi hitaasti Davidin kasvoille. Katsomatta lähetyssaarnaajaan hän sanoi omituisen kovalla äänellä:

"Mutta Marien täytyy ottaa tästä vastalahja – eräs pikkukapistus, jolla en enää tee mitään. Pikkuinen lahja – kiitollisuuteni – ystävyyteni todiste..."

Hän ei jäänyt odottamaan papin vastausta, vaan meni toisen matkalaukkunsa luo, otti avaimen ja avasi sen – saman laukun, jonne hän oli pistänyt valokuvan. Hän otti esille pienen samettirasian, niin pienen, että se mahtui hänen kämmenelleen, kun ojensi sen isä Rolandille.

Hänen suupielensä olivat painuneet syviin uurteisiin.

"Antakaa tämä Marielle minulta", sanoi hän.

Isä Roland otti rasian, mutta ei katsahtanut siihen, vaan suoraan Davidia silmiin.

"Mikä se on?" kysyi hän.

"Medaljonki", vastasi David. "Se kuului hänelle. Siinä on kuva – hänen kuvansa – ainoa, mikä minulla on. Viitsisittekö hävittää kuvan, ennen kuin annatte medaljongin Marielle?"

Isä Roland näki, miten Davidin kaulavaltimo tykki. Hän puristi pikku rasiaa kädessään kovasti, ja hänen sydämensä takoi kuin riemurumpu. Vain yhden sanan hän sanoi ja katsoi Davidia suoraan silmiin, mutta tämä ainoa sana oli kuiskaus, joka tuli suoraan hänen sydämensä sisimmästä, ja se sana oli:

"Voitto!"

VII.

DAVID JA BAREE.

Isä Roland sujautti tuon pienen samettirasian taskuunsa, kun hän Davidin kanssa läksi huoneesta Thoreaun luo. Marie nosti katseensa työstään ja heitti salavihkaa katseen vieraaseen nähdäkseen, pitikö tämä hänen lakkiaan.

Raivokas meteli tervehti heitä, kun he tulivat ulko-ovelle, ja David näki ensikertaa sen, jota hän edellisenä iltana oli vain kuullut. Palsamikuusien ja mäntyjen välissä majan lähistöllä oli ainakin parikymmentä villeintä ja susimaisinta koiraa, mitä hän ikinä oli nähnyt. Kohta ensisilmäyksellä hän huomasi kolme asiaa: päivä oli ihana, pakkanen aivan pisteli, ja ainoallakaan näistä pitkäkarvaisista isokitaisista pedoista, jotka ponnistelivat irti kytkyeistään, ei ollut koirankoppia eikä muutakaan suojaa. Tämä viimeinen seikka vaikutti häneen voimakkaimmin. Hän oli synnynnäinen eläinystävä, ja häh kuvitteli, että näiden Thoreaun nelijalkaisten oli täytynyt kamalasti kärsiä yön aikana. Hän huomasi, että jokaisen puun juurella, johon koira oli sidottu, oli lumeen muodostunut tasainen ja pyöreä kuoppa, jossa koira oli maannut. Häntä ihmetytti se, että ranskalainen ja lähetyssaarnaaja, jotka olivat niin vieraanvaraisia isäntiä, voivat niin huonosti kohdella eläimiä. Mukoki ja eräs toinen intiaani olivat tuoneet kaksi juuttisäkkiä ja toisesta säkistä kaasivat kasallisen kaloja lumelle. Kalat olivat niin jäätyneitä, että Mukoki sai käyttää kirvestään paloitellessaan niitä. Davidista ne näyttivät kivikovilta. Thoreau heitteli sitten nämä kalat koirille, yhden jokaiselle. Nuo nälkiintyneiltä näyttävät elukat pitivät varansa ja sieppasivat kalat jo ilmasta ja senjälkeen kuului vain murinaa ja hampaiden ratinaa, kun ne murskasivat nuo jäätyneet kalat. Häntä tämä homma puistatti ja melkein inhoitti. Thoreau olisi hänen mielestään voinut sulattaa tai keittää kalat. Jokainen koira sai puolesta naulasta kahteen naulaan painavan kalaosuutensa, ja senjälkeen tämä työ – mikäli tällaista syöttöpuuhaa voi siksi nimittää – oli lopussa. Isä Roland tarkasteli koiria ja hykerteli tyytyväisenä käsiään. Thoreau hymyili niin, että hänen suuret valkoiset hampaansa paistoivat, aivan kuin olisi hän ylpeillyt jostakin.

"Niillä on jokaisella mainio ruokahalu, mon père", sanoi hän. "Jokaisella."

"Hyvä, hyvä, vain hieman liian lihavia. Liian hyvin syötettyjä näin laiskotellessaan", vastasi isä Roland.

David hämmästyi niin, ettei henki tahtonut kulkea.

"Hyvin syötettyjä!" hän sanoi. "Nehän ovat melkein nälkään ja viluun nääntyneitä. Huomasittehan, kuinka ne piru parat hotkaisivat kalat jäineen päivineen. Miksi ette keitä niiden kaloja? Ja miksei niille rakenneta minkäänlaista suojaa makuupaikaksi?"

Isä Roland ja ranskalainen tuijottivat ihmeissään häneen. Sitten lähetyssaarnaajan kasvoille levisi ymmärtämyksen ilme. Ja hän alkoi nauraa, ja lopuksi hän nauroi niin, että suorastaan hytkyi; ja metsän kaiut vastasivat hänen nauruunsa, ja intiaanienkin nahanväriset kasvot vetäytyivät hymyyn. David ei ymmärtänyt tätä naurunpuuskaa. Hän kääntyi Thoreaun puoleen ja häntä kohtasi leveä hymy.

"Hyvä Jumala!" sanoi pieni lähetyssaarnaaja lopuksi. "Nälkiintyneitä? Paleltuneita? Miksette keitä niiden kaloja? Miksette valmista niiden vuoteita?" Hän keskeytti huomatessaan Davidin punastuvan. "Suokaa anteeksi, David", sanoi hän laskien kätensä toisen käsivarrelle. "Mutta ette voi käsittää, kuinka hullunkurisilta nuo teidän puheenne kuuluivat. Vaikkapa noille koirille tarjottaisiin New Yorkin parhaimmat koirankopit, karhuntaljoilla vuoratut, niin eivät ne nukkuisi niissä, vaan kaivaisivat itselleen tuollaiset pienet, pyöreät kuopat lumeen. Se kuuluu niiden luonteeseen. Minuakin on joskus viidenkymmenen asteen pakkasella säälittänyt nuo koirat. Mutta se on tarpeetonta. Pakkanen ei niitä vahingoita. Eivätkä ne syö keitettyä kalaa, vaan täytyy sen olla joko tuoretta tai jäätynyttä. Ehkäpä ne saisi totutetuksi syömään keitettyä lihaa, mutta se olisi yhtä vaikeata kuin ilveksen, ketun tai suden opettaminen. Älkää huolehtiko, David, noilla koirilla on oikein hyvä ja ihana olo. Nuo kahdeksan tuolla ovat minun. Ne kuljettavat meidät pohjoiseen. Varoitan teitä etukäteen pysymään niistä mahdollisimman kaukana, ennen kuin oppivat tuntemaan teidät. Ne eivät ole mitään hyväilyelukoita. Otaksun, ettei hyväily tunnu niistä sen miellyttävämmältä kuin keitetty kala tai myrkky. Kukaan ei ilman muuta uskalla lähestyä huskyä tai eskimokoiraa. Mutta te tulette kyllä pitämään niistä, David. Te ette voi olla pitämättä noista kelpo tovereista, kun saatte nähdä mihin ne kelpaavat."

Thoreau oli nostanut toisen säkin olalleen ja kulki edeltä tiheämpään, majan takana olevaan mänty- ja palsamikuusimetsään. David ja isä Roland seurasivat häntä ja jälkimmäinen selitti Davidille, minkätähden rekikoirien piti olla "kovia kuin kivi", ja kuinka niistä tuli sellaisia. Hän puhui vielä, hypistellen taskussaan sametilla päällystettyä laatikkoa, kun he saapuivat ensimmäiselle kettuhäkille. Laatikon kosketteleminen sai hänet tutkivasti ja huolissaan tarkastelemaan Davidia. Hän tutki ihmisiä samalla tavoin kuin kirjoja, luki hyvin paljon rivien välistä, ja hyvän havaintokykynsä opastamana tunsi ilmeet, ja hänestä tuntui kuin Davidin sisässä olisivat myllertäneet omituiset ja ristiriitaiset tunteet. Hänen mielestään Davidin voitto ei itse ollut rasian luovuttamisessa, vaan sen sisällön vapaaehtoisessa uhraamisessa. Hän tahtoi päästä kuvasta niin nopeasti kuin mahdollista, sillä hän epäili, että David tulisi taas heikoksi ja pyytäisi kuvan takaisin. Medaljonki ei merkinnyt mitään. Se oli mitätön, kylmä ja tunteeton, helposti unohtuva; mutta tuo naisen kuva, naisen, joka oli melkein tuhonnut hänet, se oli kuolettavaa myrkkyä Davidin ruumiille ja sielulle, niin kauan kuin se oli hänen läheisyydessään, ja pienen lähetyssaarnaajan sormet syyhyivät sen hävittämishalusta. Hän koetti keksiä tilaisuutta päästäkseen siitä. Sillä aikaa kuin Thoreau heitti kolme kalaa rautalanka-aitauksen taa ja selitti Davidille, miksi näissä jokaisessa yhdeksässä luolassa kussakin oli kaksi naarasta ja yksi uros, ja miksi nämä eläimet tarvitsivat näin lämpöiset, osittain turpeella peitetyt luolat, vaikka rekikoirat makasivat lumikuopissa. Isä Roland poistui sopivassa tilaisuudessa majalle ja kutsui Mukokia cree-murteella. Päästyään majan suojaan, Davidin näkyvistä, hän otti rasian taskustaan, avasi sen ja piti medaljonkia kädessään. Hän tarkasteli naisen kasvoja. Hän kutsui jälleen Mukokia ja pyysi tämän veistä. Intiaani veti veitsen tupesta ja seisoi hiljaa katsellen isä Rolandia, joka hampaitaan kiristellen suoritti hävitystyönsä. Lähetyssaarnaajan silmissä oli kummallinen kiilto, ja hiljainen kirous kohosi hänen sielustaan. Nyt se oli tehty. Hän olisi tahtonut heittää tämän pienen esineen, joka häpeällisesti oli sydämen muotoinen, niin kauas metsään kuin olisi jaksanut. Se aivan kuin poltti hänen sormiaan, ja hän tunsi vihaavansa sitä. Mutta Marie saisi sen! Marie pitäisi siitä, ja hän, Marie, puhdistaisi ja jalostaisi sen. Hänen rinnallaan, jossa sykki hänen rakastava sydämensä, se ei enää olisi saastutettu. Hän ajatteli niin laskiessaan medaljongin takaisin rasiaan ja palatessaan takaisin kettuaitaukselle.

Isä Rolandin palatessa Thoreau heitti viimeiset kalat. David ei ollut hänen seurassaan. Vastaukseksi lähetyssaarnaajan kysymykseen ranskalainen nyökkäsi tiheään metsään, jossa hänen kirveensä ei ollut iskenyt vielä yhteenkään puuhun.

"Hän sanoi, että hän tahtoisi kulkea yksinään metsässä."

Isä Roland mutisi jotakin, mitä Thoreau ei ymmärtänyt, mutta sitten hänen silmänsä yht'äkkiä alkoivat loistaa:

"Aion jättää teidät jo tänään."

"Tänään, mon père!" Thoreau huudahti hämmästyneenä. "Tänään? Pianhan on jo keskipäivä."

"Hän ei voi kulkea pitkää matkaa", sanoi lähetyssaarnaaja nyökäten tiheään metsään. "Meillä on aikaa neljä tuntia pimeän tuloon. Hän ei jaksa paljon. Ymmärrättehän? Me kuljemme tuolle vanhalle Moose Creekin varrella sijaitsevalle majalle, missä te asuitte pari vuotta sitten. Sinne on vain kahdeksan mailia, mutta vaivalloinen matka. Ja sitäpaitsi..."

Hän vaikeni hetkeksi ikään kuin punniten jotakin mielessään.

"Tahdon saada hänet matkalle."

Hän katseli tutkivasti Thoreauta nähdäkseen, ymmärsikö tämä ilman tarkempaa selvittelyä.

Ketunkasvattaja otti tyhjän säkin ja vastasi:

"Alamme pakata, mon père. Jokaisen koiran osalle tulee ainakin sata naulaa."

Heidän kääntyessään majalla isä Roland katseli taakseen, näkyisikö Davidia.

Kolmen- tai neljänsadan metrin päässä metsän keskellä David seisoi aivan mykkänä hämmästyksestä. Hän seisoi pienellä aukeamalla, ja hänen ympärillään riippuivat mäntyjen ja kuusien oksat kuoleman hiljaisina vasta sataneen lumipeittonsa alla. Hänestä tuntui, kuin olisi äkkiarvaamatta saapunut hämmästyttävän ihanaan ihmemaahan ja kuin noista valkohohteisten kuusiholvien pimennoista olisivat lumihaltiattaret pelokkaina tähyilleet häntä. Ei kuulunut edes lintujen viserrystä eikä siipien suhinaa – pieninkään ääni ei rikkonut tätä ihmeellistä hiljaisuutta. Hän oli suljettu valkoiseen maailmaan, joka vaikutti niin kummallisesti häneen ja jostakin käsittämättömästä syystä sai hänet hengittämään hiljaa, seisomaan liikkumatta, kuuntelemaan, oli kuin olisi hän saapunut maailman kaikkeuden rajalle, missä hän voisi kuulla ja nähdä kummallisia asioita, jos vain pysyisi aivan hiljaa. Ensimmäisen kerran elämänsä aikana hän koki jotakin tämän kaltaista. Se samalla kertaa sekä rauhoitti että teki hänet levottomaksi; se omituisesti huolestutti, mutta samalla herätti kummallisen kaipuun. Hän seisoi siinä laajan, tutkimattoman pohjolan kynnyksellä, hän tunsi sen arvoituksellisen, äänettömän henkäyksen, se tunkeutui hänen vereensä, se sai hänen sydämensä sykkimään kiivaammin, se peloitti häntä, mutta rohkaisi samalla. Nyt hän tiesi, että tämä oli vain alkua – että ovi avautuu hänelle maailmaan, joka ylettyy satojen mailien päähän pohjoiseen. Se ylettyisi tuhansien mailien päähän, monien tuhansien mailien, yhtä valkeana kuin täällä, kauniina, peloittavana ja kuoleman hiljaisena. Tähän maailmaan oli isä Roland kutsunut häntä, ja hän oli juhlallisesti lupautunut lähtemään.

Huomaamattaan hän naurahti. Se tuntui hänestä hautakammion iloisuudelta, epämiellyttävältä, sieluttomalta iloisuudelta, sillä hänen naurunsa sointui niin vihlovan epäilevältä, ikään kuin ilkkuen epäilisi hänen kelpoisuuttaan. Oliko hänellä oikeutta tunkeutua tähän maailmaan? Hänen jalkansahan jo nyt särkivät, vaikka hän oli vasta kulkenut muutamia satoja askeleita puolentoista jalan korkuisessa lumessa.

Mutta nauru palautti hänet takaisin todellisuuteen. Hän kääntyi ja puikkelehti valkopukuisten puiden lomitse majalle päin. Hän oli huonolla tuulella. Hän alkoi entistä enemmän vihata itseään. Siitä päivästä lähtien – oikeammin yöstä – jona kohtalo oli vetänyt mustan esiripun hänen elämänsä eteen ja hävittänyt siitä auringon, oli hän ollut tuuliajolla ja ponnistelematta jättäytynyt myrskyn heiteltäväksi, ja kuolettavassa murheessaan ja tuskassaan hän oli henkisesti ja ruumiillisesti murtunut. Hän oli sortunut suruunsa ja toistellut itselleen, ettei mikään merkitsisi hänelle mitään – vasta nyt ensimmäisen kerran kirosi hän itseään. Tämä päivä – muutamien satojen metrien kahlailu lumessa – oli ollut koe. Hän ei ollut kestänyt koetta; se oli paljastanut hänen heikkoutensa. Hän oli suvustaan huonontunut, ei enää ollut mies. Hän oli...

Hän puristi paksujen käsineitten peittämiä käsiään ja kiehui raivoa. Seuratako isä Rolandia? Seuratako häntä tähän maailmaan, jonka ainoan ja suuren lain hän tunsi, nimittäin sen, että "väkevin voittaa." Niin – hän seuraisi häntä. Sekä hänen ruumiinsa että sielunsa tarvitsisi rangaistuksensa, ja ne saisivat sen. Hän seuraisi isä Rolandia. Hänen ruumiinsa taistelisi tai kuolisi. Tuo ajatus rauhoitti häntä. Hän rupesi halveksimaan itseään. Jospa vain isä Roland olisi tietänyt tämän, olisi hän virittänyt ylistyslaulun.

Villi ja pitkä murina havahdutti hänet äkkiä tästä synkästä epätoivosta. Hän oli kulkenut nuoren palsamikuusen ohi, joka seisoi seitsemän jalkaa korkeana haamuna hänen edessään, ja katseli silmästä silmään petoa, joka ryömi paksun männyn juurella. Se oli koira. Eläin oli vain neljän tai viiden askeleen päässä hänestä, mutta se oli köytetty puuhun. David tarkasteli koiraa ja ennen kaikkea ihmetteli sitä, miksi tämä oli köytetty tänne näin eristettyyn paikkaan, sadan metrin päähän majasta. Se oli toisia koiria suurempi ja muistutti sutta, ryömiessään siinä puunjuurella valkoiset raateluhampaat välkkyen irveen vedetyn ylähuulen alta. Toisten koirien oli David nähnyt villisti tarkkailevan nälkäisin silmin ihmistä, kun tämä lähestyi, repivän kahleitaan, koko lauman haukkuvan ja ulvovan. Mutta täällä hän ei nähnyt mitään sellaista. Tämä iso suden näköinen elukka ei ensimmäisen murinan jälkeen enää päästänyt ääntä eikä edes liikahtanut. Mutta kuitenkin sen ruumiin jokainen lihas näytti hyökkäysvalmiilta, ja sen kiiltävät raateluhampat välkkyivät uhkaavina. Se oli villi, mutta samalla ryömivä, valmis hyökkäykseen, mutta yhtäkaikki pelokas. Se oli kuin huonosti kohdeltu olento – kuin takaa-ajettu eläin, joka on joutunut saarroksiin. David huomasi, että vain sen toinen silmä oli terve. Sekin veresti ja pahaenteisen tarkkaavana tuijotti häneen niinkuin hehkuva kekäle. Toisen silmän peitti turvonnut silmäluomi; silmän paikalla oli suuri kuhmu. Sitten hän näki, että elukan huulissa oli verisiä haavoja. Lumella näkyi verta, ja äkkiä elukka alkoi yskiä ja kakistella, aivan kuin se olisi saanut terävän kalanruodon kurkkuunsa, ja tuore veri juoksi sen etujalkojen välitse lumelle. Toinen etujaloista oli väärä; se oli joskus ollut poikki.

"Piru parka!" sanoi David.

Hän istuutui kaatuneelle koivunrungolle, joka oli noin kuuden jalan päässä männystä, mihin koira oli sidottu, ja katseli suoraan suuren huskyn verestävään silmään ja sanoi taas:

"Voi, sinua piru parkaa!"

Baree, koira, ei ymmärtänyt. Se tuntui olevan hämillään, kun ei nähnyt miehellä minkäänlaista keppiä. Se oli tottunut keppeihin. Niin pitkälle kuin se muisti, oli keppi rajattomasti hallinnut sen elämää. Keppi oli puhkaissut sen toisen silmän. Keppi oli katkaissut siltä yhden hampaan ja haavoittanut sen huulet ja kepillä oli sitä isketty kylkiluuhun niin kauan, että veri oli tukehduttavana pursunut kurkusta. Mutta tällä miehellä ei ollut minkäänlaista keppiä, ja sitä paitsi hän näytti niin ystävälliseltä.

"Sinä piru parka", David sanoi kolmannen kerran.

Sitten hän puhutteli elukkaa, ja ääni kuulosti närkästyneeltä.

"Mitä herrantähden Thoreau on tehnyt sinulle?"

Tämä näky oli jollakin tavoin hyvin liikuttava – tuo piesty, verinen, haavoitettu koira, joka kyyristyi puunjuurella yskien verta, punaista verta, joka värjäsi lumen. Koska David piti koirista, ei hän pelännyt niitä, ja niinpä hän unohtikin isä Rolandin varoituksen, nousi ja meni lähemmäksi sitä. Hänen seisoessaan siinä ja katsellessaan Bareeta tällä olisi ollut mainio tilaisuus hyökätä hänen kurkkuunsa. Mutta koira ei liikahtanutkaan, vain sen paksut selkäkarvat värisivät hiukan. Se tuijotti yhä kiinteästi ainoalla punaisella silmällään Davidiin.

Neljännen kerran David sanoi: "Sinä jumalanhylkäämä piru parka!"

Hänen äänensä oli ystävällinen, osaanottava ja ihmettelevä ja hän veti toisen kätensä paksusta käsineestä. Hän oli juuri kumartumaisillaan koiran yli, kun terävä, kiivas ääni esti hänet siitä.

Thoreau seisoi kymmenen jalan päässä hänestä ja oli pelosta aivan mieletön. Hän puristi kivääriä kädessään.

"Takaisin – takaisin, m'sieu!" huusi hän terävästi. "Peräytykää Jumalan tähden!"

Hän muutti kiväärin kainaloonsa. David ei liikahtanut, vaan sensijaan katseli rauhallisena koiraa. Baree oli muuttunut. Sen toinen silmä tuijotti hehkuen ketunkasvattajaa. Sen veriset huulet paljastivat tuuman pituiset raateluhampaat, ja niiden välistä kuului matala, uhkaava murina. Ruskeankeltaiset selkäkarvat kohosivat pystyyn kuin harja; sensijaan että se Davidin läheisyydessä oli ollut hämillään, sen koko olemus osoitti nyt murhanhimoista vihaa ja pelkoa Thoreauta kohtaan. Ensimmäisen varoituksen jälkeen sanat tuntuivat tarttuvan Thoreaun kurkkuun, kun hän huomasi koko sen vaaran suuruuden, missä hän luuli Davidin olevan. Hän ei sanonut Davidille sanaakaan, vaan piti koko ajan koiraa silmällä. Hitaasti kohotti hän kiväärin; David kuuli lukon napsahtavan, ja koirakin kuuli sen. Metallin kalskahtavassa äänessä oli jotakin, mikä sai Bareen eläimelliset vaistot heräämään. Se veti suunsa kurttuun ja ulvahti, sitten se ryömi hitaasti vatsallaan Davidin luo.

Tämä näky oli Thoreausta ihme. Hän olisi uskaltanut lyödä vetoa sielunsa autuudesta nahkavaljaita vastaan, ettei Bareen ja ihmisen välillä koskaan voi tällaista tapahtua. Hämmästyksestä hän laski aseensa. David kumartui ja katseli Bareen ainoata verestävää silmää ja ojensi kätensä. Askel askelelta Baree laahautui vatsallaan Davidin luo, ja päästyään Davidin jalkoihin se kääntyi ympäri ja paljasti. Thoreaulle hampaansa matalasti muristen. David kumartui, kosketti sitä ja kuuli ranskalaisen mutisevan jotakin. Hänen kätensä hyväily sai Bareen koko ruumiin värisemään, aivan kuin sitä olisi pistetty. Tämä kosketus oli se kipuna, joka johdatti ihmissielun koiran sisimpään.

Baree oli kohdannut ihmis-ystävän. Kun David palasi Thoreaun luo, näki hän, että tämän kasvot olivat tuhkanharmaat. Ja ranskalainen tuntui taistelevan itsensä kanssa saadakseen äänensä entiselleen.

Sitten hän sanoi: "Sanon teille, m'sieu, tuo on uskomatonta! Minä en voi uskoa silmiäni. Se oli ihme."

Häntä puistatti. David katseli ihmeissään häneen. Hän ei voinut ymmärtää toisen pelkoa. Thoreau huomasi sen ja osoitti Bareeta – tämä liike sai eläimen murisemaan; sitten hän jatkoi:

"Tuo elukka on hirveä, m'sieu, vallan kamala. Se on koko seudun pahin koira. Se syntyi kuin heittiö susilauman keskellä, eikä siinä ole muuta kuin murhanhimoa. Neljäsosa siitä on sutta, eikä sitä voi piiskata pois. Sillä on ollut jo puolisen tusinaa isäntiä, eikä kenenkään heistä ole onnistunut piiskata sutta pois. Minä olen hakannut sitä, kunnes se makasi kuin kuollut, mutta se ei auttanut mitään. Se on tappanut jo kaksi muuta koiraa. Se on hyökännyt kurkkuuni, sentähden minä pelkään sitä. Noin kuukausi sitten sidoin sen tuohon puuhun, jotta se ei pääsisi toisten koirien kimppuun, enkä senjälkeen ole uskaltanut irroittaa sitä. Se näet repisi kappaleiksi minut, jos yrittäisin. Eilen hakkasin sen melkein kuoliaaksi, mutta yhtäkaikki se olisi valmis hyökkäämään kimppuuni. Olen päättänyt tappaa sen. Se ei kelpaa mihinkään. Väistäkää vähän, m'sieu, niin lasken kuulan sen kalloon!"

Hän kohotti taas kiväärinsä, mutta David laski kätensä sille.

"Minä voin irroittaa sen puusta", sanoi hän.

Ennen kuin toinen ennätti sanoa sanaakaan, hän meni suoraan puulle. Baree ei kääntänyt katsettaan Thoreausta. Ketjun haka kilahti ja David seisoi ketju kädessä.

"Kas näin!"

Hän naurahti ylpeänä.

"Eikä minulla ollut minkäänlaista karttua", sanoi hän.

"Mon Dieu!" huohotti Thoreau ja istuutui koivunrungolle, aivan kuin hänen jalkansa eivät enää olisi kannattaneet häntä.

David helisteli ketjua ja sitoi sen taas puuhun. Baree vartioi Thoreauta, joka tuijotti koiraan, aivan kuin elukka äkkiä olisi muuttanut hahmoaan ja lajiaan.

David tunsi uuden riemuntunteen rinnassaan. Hän oli tehnyt sellaista, mitä Thoreau ei olisi uskaltanut tehdä; hän oli tehnyt sen tietämättään, pelkäämättä, ja aavistamatta, että vaara oli ollut niin suuri. Näinä hetkinä hän oli jälleen entinen oma itsensä; hän tunsi, miten uusi kiihoke ajoi veren hänen sydämensä läpi ja miten lämpöaalto kulki kautta koko ruumiin. Hän meni Thoreaun luo, joka oli noussut seisoalleen. Hän naurahti jälleen hiukan riemuitsevasti.

"Minä seuraan isä Rolandia pohjoiseen", sanoi hän. "Annatteko koiran minulle, Thoreau? Sillä tavoin teiltä säästyy tappamisen vaiva."

Thoreau tuijotti häneen kotvan, ennen kuin kykeni vastaamaan:

"Tuon koiranko? Te? Pohjoiseen?" Sitten hän heitti vihaisen ja inhoavan katseen Bareehen. "Haluaisitteko todellakin sen, m'sieu?"

"Haluaisin. Hyvin mielelläni tahtoisin kokeilla. Teistä voi kuulostaa kummalliselta, mutta tuo koira, niin kamala ja villi kuin se onkin, miellyttää minua. Ja kuvittelen, että sekin on ruvennut pitämään minusta."

"Mutta katsokaa sen silmää..."

"Kumpaa silmää? Sitäkö, jonka te olette muurannut kartulla umpeen?"

"Sen se ansaitsikin", mutisi ranskalainen. "Se yritti puraista minua käteen. Mutta minä tarkoitan toista silmää – tuota, joka tuijottaa meitä kuin verikivi täynnä pelkkää pirua! Sanon kertakaikkiaan, että se ei ole vain neljänneksi osaksi susi, vaan..."

"Ja katkaistu jalka. Otaksun, että sekin tehtiin kartulla?"

"Se oli jo katkennut, kun vaihdoin koiran itselleni noin vuosi sitten. Minä en ole sitä tehnyt raajarikoksi. Ja – niin, te voitte ottaa koko pedon! Pyhimykset teitä varjelkoot!"

"Entä mikä sen nimi on?"

"Intiaani, jolla se oli penikkana viisi vuotta sitten, sanoi sitä Bareeksi, mikä Dog Rib-intiaanien kielessä merkitsee samaa kuin 'villi veri'. Sillä pitäisi olla 'Paholainen' nimenä!"

Thoreau kohautti olkapäitään, aivan kuin koko juttu ja sen seuraamukset eivät enää liikuttaisi häntä, ja kääntyi majaa kohden. Seuratessaan ranskalaista David kääntyi katsomaan Bareeta. Iso husky oli noussut seisomaan. Se käveli kahleittensa päähän, ja kun David hävisi mäntyjen taakse, se vinkui matalasti, ja sen vingunnassa väreili omituinen kaipaus. David ei kuullut sitä, mutta hetkistä myöhemmin hänen korviinsa tunkeutui koiran viiltävä yskä; hän vavahti, ja hänen katseensa porautui Thoreaun leveään selkään, kun hän ajatteli tuoreita väriläiskiä, jotka värjäsivät valkoista lunta.

VIII.

POHJOISEEN PÄIN.

Thoreaun hämmästykseksi isä Rolandilla ei ollut mitään sitä vastaan, että David ottaisi Bareen huostaansa, ja kun ranskalainen vilkkain liikkein selitti, mitä oli tapahtunut tuon pirullisen koiran ja miehen välillä, niin hän hämmästyi vielä enemmän huomatessaan tyytyväisen ilmeen isä Rolandin kasvoilla. Davidissa oli äkkiä herännyt eloon jotakin sellaista, mikä oli pitkän aikaa uinunut hänessä, ja isä Roland huomasi sen jo ennen kuin David sanoi Thoreaun poistuttua hiljaa mutisten ja olkapäitään kohauttaen:

"Tuo koira parka on loppuun rääkätty. Minun laitani ei ole koskaan ollut niin hullusti. Ei milloinkaan. Pitäisikö se tappaa? Eikä mitä. Jos tämä teidän maagillinen pohjolanne voi ihmishylystä tehdä miehen, niin varmaankin se voi piestystä koirasta tehdä jonkinlaisen kapineen. Eikö niin?"

Tämä David, joka nyt puhui, ei ollut sama kuin päivää tai paria aikaisemmin. Hänen äänensä oli intohimoinen, halveksiva, melkein pilkallinen, vihasta värisevä. Hänen poskensa hehkuivat, ja silmissä paloi tuli. Isä Roland ajatteli itsekseen, että tuo Davidin muutos oli kuin tulipalo, joka leviää ympäristöön ja hän riemuitsi siitä, vaikkei hän uskaltanut puhua.

David katseli häneen kuin odottaen vastausta.

"Ihminen on hullu kuluttaessaan sieluaan ja ääntään valituksiin – ennen kaikkea ääntään", jatkoi hän käheästi ja hymyili samalla omituisen kylmästi. "Täytyy toimia eikä valittaa. Tuo ulkona oleva elukka on valmis toimintaan. Se olisi epäröimättä hyökännyt Thoreaun kurkkuun, jos sillä vain olisi ollut tilaisuutta siihen. Ja minä – minä pakenin kuin piiskattu rakki. Juuri siksi Baree onkin parempi kuin minä, vaikka se onkin vain nelijalkainen luontokappale. Jos minulla silloin, siinä huoneessa, olisi ollut Bareen moraalinen voima – niin olisin tappanut ne molemmat!" Hän kohautti olkapäitään. "Olen varma, että se olisi ollut oikeus ja kohtuus. Vai mitä arvelette?"

Lähetyssaarnaaja hymyili arvoituksellisesti.

"Usean ihmisen sielu on leijaillut vankilaristikkojen takaa taivaaseen, mikäli minä asiaa ymmärrän", sanoi hän. "Mutta vankilaristikkoja emme enää ajattele, vai kuinka? Oikeus ja ihmisten laatimat lait eivät aina käy yhteen. Mutta Herramme sovittaa ne viimeisellä tuomiolla. Sen tulette vielä kokemaan. Hän on siellä ja kostaa teidän puolestanne. Kostaa teidän puolestanne, ymmärrättekö. Eikä teidän tarvitse edes kohottaa kättänne sen asian vuoksi." Yht'äkkiä hän osoitti majalle, jonka luona Thoreau ja Mukoki parhaillaan kuormittivat erästä rekeä. "Tänään on ihana päivä. Lähdemme matkalle heti päivällisen jälkeen. Mennään pakkamaan teidän tavaranne."

David ei vastannut, mutta kolmea minuuttia myöhemmin hän oli polvillaan ja avasi matkalaatikkoaan isä Rolandin katsellessa. Hän käsitti tilanteen hullunkurisuuden ottaessaan laukuistaan erilaisia vaatekappaleita, jotka nyt olivat aivan hyödyttömiä, ja heittäessään viimeisen hän katsahti isä Rolandin kasvoihin. Lähetyssaarnaaja katseli ihmeissään laatikkoa, ja vähitellen puhkesi hän iloiseen nauruun. Hän kumartui äkkiä ja otti käteensä nyrkkeilyhansikkaat. Ensin hän katsoi niihin ja sitten Davidiin; hän hyväili niitä aivan kuin eläviä olentoja, hän oli kuin lapsi, joka on saanut uuden, kummallisen lelun. David veti laatikosta esiin vielä toisen parin, ja lähetyssaarnaaja tarttui niihin innokkaasti.

"Oi taivas, mikä jumaltenlahja!" riemuitsi hän. "Opetattehan minua, David, käyttämään näitä?" Hän näytti melkein huolestuneelta jatkaessaan: "Tehän olette tottunut käyttelemään näitä?"

"Ennen kotona ollessani nyrkkeily oli tärkein ajanvietteeni", sanoi David hieman mahtavasti. "Se on tieteellistä ajanvietettä. Minä pidin siitä – siitä, ja uimisesta. Opetan varmasti teille."

Isä Roland poistui salaperäisesti nauraen huoneesta ja puristi neljää nyrkkeilyhansikasta vatsaansa vasten.

David seurasi häntä vähän myöhemmin, kun oli kaikki tärkeimmät tavaransa pakannut toiseen laukuistaan. Hän oli vähän aikaa epäröinyt, mitä hän tekisi tytön valokuvalle; kaksi kertaa hän oli lukinnut sen laukkuun, mutta kolmannella kerralla hän työnsi sen isä Rolandin hänelle hankkiman takin suureen rintataskuun, voidakseen muka joskus myöhemmin näyttää sitä lähetyssaarnaajalle. Tämä oli pannut nyrkkeilyhansikkaat pois ja esitteli Davidille tämän muita varustuksia. Hyvin käytännölliset olivat nämä varusteet, joiden nyt piti olla lopullisena ulkonaisena merkkinä hänen muuttumisestaan. Epäilyksille ei jäänyt sijaa: ne olivat hyvin vakuuttavat, eikä niistä puuttunut eräänlaista romanttista viehätystäkään. Kivääri kylmensi Davidin paljaita sormia, kun hän tarttui siihen. Piippu oli lyhyt, mutta lukko vahva, ja sen vaikutuskyky oli aivan hämmästyttävä. Se tuntui pyhältä aseelta Davidista, joka ei ollut tottunut pyssyihin; samaa hän ei voinut sanoa jykevästä pistoolista, jonka isä Roland pisti hänen käteensä ja joka sekä näytti että tuntui murhanhimoisen salaperäiseltä. Hän tunnusti avoimesti asiantuntemattomuutensa, ja lähetyssaarnaaja nauroi hyväntahtoisesti kiinnittäessään vyön ja kotelon paikoilleen ja selittäessään, kummallako puolen oli pidettävä pistoolia ja millä kohden tuppea, jossa oli pitkä ja terävä metsästysveitsi. Sitten siirryttiin lumikenkiin. Ne olivat pitkää ja kapeaa pensaikkomaatyyppiä. Hän asetti ne lumelle rinnakkain ja näytti Davidille, miten jalat oli pistettävä niihin käsillä auttamatta. Seuraavan puolen tunnin ajan hän opetti Davidia metsänreunan syvässä lumessa käyttämään niitä, harjoittelemaan pohjanperäläisten vitkallista, huojuvaa, ulospäin suuntautuvaa astuntaa. Aluksi Davidia nolostutti, sillä Thoreau ja intiaani virnistelivät peittelemättä ja Marie pisti päänsä ovesta varovaisesti ja hilpeänä. Kolme kertaa hän toivottomasti sotkeutui jalkoihinsa ja räpisteli lumessa kuin suuri kala. Sitten hän "pääsi hajulle" oikeasta aatteesta, ja puolta tuntia myöhemmin hänestä rupesi tuntumaan miellyttävän reipastuttavalta, jopa suorastaan mielenkiintoiselta harppoa tämän suuren valkoisen meren untuvamaista pintaa vaipumatta edes nilkkoihin saakka. Mutta kun hän otti lumikengät jalastaan ja asetti ne majan seinustalle kiväärin viereen, niin hän huohotti raskaasti, ja sydän takoi kuin höyryvasara. Keuhkot imivät palsamituoksuista ilmaa kuin imupumppu ja syöksivät sen ulos sihisevänä kuin venttiilistä virtaava höyry.

"Hengästyinpä", läähätti hän. Ja kahden hengenvedon välillä hän kysyi katsoen isä Rolandiin: "Miten hiidessä minä voin pysytellä teidän toisten rinnalla, kun matkalle lähdetään? Minä olen lopussa jo ensimmäisellä maililla!"

"No, aina kun olette lopussa, me pistämme teidät rekeen", lohdutteli pikku pappi, ja hänen pyöreät kasvonsa loistivat pelkkää hyväksymistä. "Olette suoriutunut mainiosti. Kahdessa viikossa te kykenette kävelemään kaksikymmentä mailia lumikengissä."

Äkkiä hän tuntui muistavan jotakin ja rupesi nyppimään kintaitaan, ikään kuin edessä olisi ollut epämieluinen velvollisuus. Sitten hän sanoi:

"Jos teillä on kirjeitä kirjoitettavana, David – joitakin liikeasioita..."

"Ei mitään kirjeitä", kiiruhti David keskeyttämään. "Asiani järjestin jo viikkoja sitten. Olen kohta valmis."

Hän Iäksi Bareen luo jäätynyt siika kädessään. Koira sai hänestä vainun, jo ennen kuin kuuli hänen askeleensa narisevan lumella, ja kun hän saapui tuolle petäjien ja palsamikuusien reunustamalle aholle, Baree makasi pitäen isoa kulunutta harmaata kuonoaan etukäpälien välissä. Se ei liikahtanutkaan Davidin lähestyessä; pitkin ruumista vain kävi omituisia värähdyksiä, ja kurkku nytkähteli hiukan. Thoreausta tämä tunteettomuus oli näyttänyt vaanivalta luihuudelta, David sensijaan näki siinä omituista kaipuuta, syvää pelkoa ja toivoa. Ihmisten keskuudessa lakiheitoksi tuomittu Baree tunsi siinä verissään maatessaan ehkä ensikertaa valtavan tunteen: hänellä oli ystävä – ihmis-ystävä. David lähestyi rohkeasti ja kumartui sen puoleen. Hän oli unohtanut ranskalaisen varoitukset, hän ei pelännyt lainkaan. Sitten hän laski hansikoidun kätensä Bareen niskaan; koira värähti kuin sähköiskun saaneena, ja kurkusta kohosi murina, mutta pian se vaihtui hiljaiseksi vingunnaksi. Se makasi kuin ruumis Davidin käden alla. Vasta kun David oli lopettanut puhelunsa ja kadonnut majalle päin, Baree rupesi syömään jäätynyttä kalaansa.

Isä Roland mietiskeli kotvan aikaa hiukan kummissaan, kun lopullisesti piti päättää, mitä Bareelle tehtäisiin.

"Me emme voi valjastaa sitä toisten koirien joukkoon", sanoi hän. "Silloin ne olisivat ruumiita kaikki, ennen kuin päästäisiin God's Lakelle."

David oli ajatellut aivan samaa.

"Se seuraa kyllä minua", sanoi hän luottavaisesti. "Lasketaan se vain irti, ennen kuin lähdetään."

Lähetyssaarnaaja nyökkäsi myöntymykseksi, mutta Thoreau kohautti halveksivasti hartioitaan. Hän vihasi Bareeta, tuota petoa, joka ei suostunut uskomaan karttuun, ja mutisi jörösti:

"Ja yöllä se sekaantuu susiin ja kokee minun ansojani niin hemmetin lailla. Sellaiselle ei ole kuin yksi ainoa parannuskeino – myrkkysyötti!"

Ja viimeisellä hetkellä tuntui Thoreaun ennustus käyvän toteen. Päivällisen jälkeen menivät kaikki kolme Bareen luo ja David irroitti ketjun suuren huskyn kaulanauhasta. Ensin koira ei uskonut, että se oli vapaa, mutta sitten se lensi kuin nuoli kaatuneen koivunrungon yli ja katosi metsään – niin nopeasti, että se melkein kaatoi Davidin mennessään. Se huvitti ranskalaista.

"Sudet", muistutti hän hiljaa. "Yöllä tuo hylkiö on jo niiden parissa, m'sieu."

Vasta senjälkeen kuin Mukoki oli poronsuolisiimaista piiskaansa läimäyttäen saanut lähetyssaarnaajan kahdeksan koiraa valjastetuksi, palasi isä Roland hetkeksi majaan luovuttaakseen medaljongin Marielle. Hän palasi pian ja hänen viittauksestaan kokosi Mukoki yhdeksän jalan pituisen piiskansiimansa ja läksi liikkeelle koirien edellä. Ne seurasivat häntä hitaasti, mutta varmasti, niin että reen jalakset pysyivät koko ajan hänen polkemillaan laduilla. Lähetyssaarnaaja asettui heti reen jälkeen ja David hänen peräänsä. Thoreau sanoi jäähyväissanat Davidille, mutta niin hiljaa, että vain tämä kuuli ne:

"God's Lakeen on pitkä matka, m'sieu, ja te lähdette kummallisen miehen mukaan – hyvin kummallisen. Joskus ehkä voitte kertoa minulle, mikäli ette ole unohtanut Pierre Thoreauta, asioita, joita kaikesta sydämestäni tahtoisin tietää. Pyhimykset seuratkoot teitä, m'sieu!"

Sitten hän pysähtyi ja vielä kauan kaikuivat hänen sekä ranskankieliset että cree-murteiset jäähyväissanansa, ja seuratessaan isä Rolandin jälkiä, mietti David, mitä Thoreau mahtoi tarkoittaa näillä viimehetkessä lausumillaan salaperäisillä sanoillaan. Kummallinen mies! Pyhimykset seuratkoot teitä! Viimeinen lause kuulosti varoitukselta. Hän katsahti isä Rolandin leveää selkää – ja vasta nyt hän huomasi kuinka voimakas ja hartiakas hän oli pituuteensa verraten. Sitten he sukeltautuivat metsään – avaraan valkoiseen maailmaan, missä vallitsi salaperäinen hiljaisuus. Mitä tämä tulisi tarjoamaan hänelle? Mitä se ennustaisi hänelle? Hän tunsi omituista tukahuttavaa levottomuutta. Hän kosketti itsetiedottomasti takkinsa rintataskua. Paksun takin läpi hän tunsi – kortin. Se tuntui elävältä olennolta. Se tuntui sykkivän elämää. Se antoi hänelle rohkeutta kaikkeen, mitä hänellä olisi matkan varrella odotettavissa.

Kaukana tuvan ovella seisoi Thoreau käsivarsi Marien hentojen hartiain ympärille kiedottuna.

"Tuntuu samalta kuin koiranpenikkaa tapettaessa, rakkaani", sanoi hän. "Yhtä tavattomalta. Yhtä verenhimoiselta. Mutta kuitenkin..."

Hän aukaisi oven.

"Nyt he ovat poissa", lopetti hän. "Rakkaani — he ovat lähteneet – eivätkä koskaan tule takaisin."

IX.

MATKALLA.

Vaikka tämä päivä oli ollut niin enteellinen, ei hän voinut olla tuntematta eikä näkemättä jotakin, mikä ei ollut seikkailunomaista tai romanttista, vaan pikemminkin humoristista harpatessaan siinä isä Rolandin jäljessä. Jotakin humoristista, mikä ensin tuntui perin lystikkäältä, mutta mitä enemmän hän sitä tuumaili, sen katkerammaksi se muuttui. Koko elämänsä oli hän elänyt suurkaupungissa, kuulunut sen elämään – soraäänenä kylläkin, mutta kuitenkin kuulunut siihen. Hän oli aina elänyt jonkinlaisessa ylellisyydessä. Tuo ylellisyys oli hienostanut häntä ja kasvattanut hänestä sivistyksen loistotuotteen. Loistotuotteen! Hän olisi halunnut nauraa, mutta ei uskaltanut, sillä hänen täytyi säästää voimiaan, voidakseen seurata isä Rolandia. Tällaisesta hän ei ollut koskaan osannut edes uneksia, tällaisesta lumenpaljoudesta, tällaisesta autiudesta, laajasta maailmasta, jossa oli vain puita ja talvea. Hän ei rakastanut talvea, ja lunta kohtaan hän oli tuntenut suorastaan ruumiillista vastenmielisyyttä; hänen romanttiset haaveensa olivat aina kierrelleet auringossa kylpevän sinisen meren ympärillä. Erehdyksestä hän oli isä Rolandille sanonut matkustavansa Brittiläiseen Columbiaan. Hän olisi varmasti matkustanut kauemmaksi. Japani oli ollut hänen päämääränään. Ja nyt hän oli täällä, napaseudulle matkalla – Jäämerelle. Siinä oli riittävästi naurun aihetta. Se olisi saanut kenen tahansa nauramaan. Jo nyt, ennen kuin he olivat ennättäneet puolenkaan mailin päähän Thoreaun majasta, alkoi hänen polviaan särkeä ja nilkkoja jäykisti. Naurettavaa. Tavatonta, niinkuin ranskalainen oli sanonut Marielle. Hän oli hento. Hän ei ollut mies. Kuinka pian hänen täytyisi astua esiin kuin piesty poika ja sanoa: jo riittää. Milloin hänen jalkansa pettäisivät ja keuhkonsa menehtyisivät. Milloin täytyisi isä Rolandin, salaa halveksien, lähettää hänet takaisin?

Häpeän tunne – häpeän ja kiukun – kiehui hänen sisässään ja sai hänet päättävästi puremaan hampaansa yhteen. Jo toisen kerran tänä päivänä hänessä heräsi taistelunhalu. Se kohisi kuin virta hänen suonissaan, murtaen vanhat padot, raivaten tieltään epäröinnin ja pelon ja pakotti hänet yrittämään – väkisin kulkemaan eteenpäin, jotta hän saisi ansaitun rangaistuksensa ja lopuksi voittaisi. Isä Roland, joka tarkkaili hieman huolissaan häntä, näki uuden loisteen Davidin silmissä. Hän näki myöskin raollaan olevat huulet ja läähättävän hengityksen. Terävästi komentaen hän pysäytti Mukokin ja koirat.

"Puoli mailia riittää vasta-alkajalle", sanoi hän Davidille. "Potkaiskaa lumikengät jaloistanne ja ajakaa toinen puolikas."

Mutta David pudisti päätään. "Jatkakaa vaan", sanoi hän lyhyesti. "Alan päästä vauhtiin."

Isä Roland pysähtyi ja sytytti piippunsa. Tupakansavu tunkeutui Davidin sieraimiin, kun he taas jatkoivat matkaa. Pienen lähetyssaarnaajan pää peittyi savupilveen hänen edellään. Tuo savu tuntui ihanalta. Se herätti eloon uuden halun Davidissa. Hänen keuhkonsa vahvistuivat. Hän hengitti kuivan metsän pihkan- ja palsamintuoksuista ilmaa ja häntäkin halutti polttaa. Mutta hän käsitti, että se rasittaisi liikaa hänen keuhkojaan. Lumikengät tuntuivat yhä raskaammilta, ja polvijänteet olivat katkeamaisillaan. Hän jatkoi ja alkoi lopuksi laskea askeleitaan. Hän oli päättänyt kulkea yhden mailin. Hän oli juuri voihkaisemaisillaan ääneen, kun jäljet äkkiä kääntyivät metsästä järvelle, jonka jääpeite levisi useiden mailien laajuudelle heidän eteensä. Mukoki pysäytti koirat, ja David hoiperteli reen luo ja istuutui siihen.

"Minä selviydyn", onnistui hänen huohottaa. "Totisesti minä selviydyn!"

Viimeinen puolimaili oli hänelle ollut oikea riemuvoitto. Hän sekä tunsi että ymmärsi sen. Valkoisen hengityshuurun läpi hän katseli eteensä avartuvaa järveä. Aurinko paistoi, ja ilma oli ihmeellisen kuulakka. Järven pinta oli kuin valkoinen, puhdas maito, jota miljoonat lumitimantit koristivat. Järven toisella puolen, noin kolmen tai neljän mailin päässä, häämöitti metsänreuna. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään tämän veroista. Se oli ihmeellistä, unenkaltaista. Eikä hän palellut siinä katsellessaan – pikemminkin hänen oli lämmin, epämiellyttävän lämmin. Ilma, jota hän hengitti, tuntui polttavan. Hänen sisimpänsä tuntui niin kummasti laajentuvan, keuhkot kasvoivat, ja hän saattoi kuulla sydämensä jyskytyksen. Tässä majesteetillisessä ja ihmeellisessä näytelmässä, joka levisi hänen eteensä, ei ollut mitään naurettavaa, mutta hän nauroi kuitenkin – viimeisen kokemuksen aiheuttamasta liikajännityksestä johtuvaa naurua. Äkkiä hän huomasi jättäneensä rajattoman ja mustan maailman taakseen. Hänestä tuntui kuin olisi saapunut mustasta, synkästä luolasta, jonka pilaantunutta ilmaa oli ollut vaikeata hengittää ja jossa myrkylliset henkiolennot olivat ahdistaneet häntä. Täällä oli aurinkoa. Täällä oli safiirinsininen taivas. Täällä oli avaruus. Täällä oli ihmemaailma. Täältä hän oli löytänyt pakopaikan!

Tällaisia ajatuksia risteili hänen mielessään, kun hän katsahti isä Rolandiin. Pieni lähetyssaarnaaja katsoi kasvot tyytyväisyydestä loistaen häneen, tyytyväisyydestä, jossa oli hieman ylpeyttäkin, aivan kuin David olisi tehnyt jotakin, mistä hänelle lankesi kiitos.

"Olette yllättänyt minut, David", riemuitsi hän. "Ensimmäisellä kerralla, kun minulla oli lumikengät jaloissa, en jaksanut kulkea puoleksikaan niin pitkää matkaa kuin te, vaan sätkyttelin kuin kala verkossa." Kääntyen Mukokiin huusi hän: "Meyoo iss e chikao! Muistatko!" Intiaani nyökkäsi, ja hänen nahanvärisille kasvoilleen levisi hymy. Heidän hyväksymisensä sai Davidin iloitsemaan.

Hän oli nähtävästi kunnostautunut, kunnostautunut hyvin. Ja kuitenkin häntä oli peloittanut kehnoutensa. Epätoivoa seurasi itseluottamus. Hän sai kokea epävakaisen kamppailun yllättävää riemua ja jännitystä.

Tällä kertaa hän ei vastustellut, kun isä Roland teki hänelle tilaa reessä.

"Järven yli on neljä mailia", selitti lähetyssaarnaaja, "ja koirat selviytyvät siitä yhdessä tunnissa. Mukoki ja minä kuljemme edellä polkien tietä."

Vasta nyt David näki ensimmäisen kerran oikeata pohjoisten seutujen aherrusta – miesten tasaiset askeleet, koiravaljakon kiihkeän innon seurata poljettua latua. Tässä kaikessa oli jotakin vaikuttavaa, jotakin ihmeellisiä ajatuksia nostattavaa. Tämä, minkä hän näki, ei ollut vain ihmisten ja eläinten aherrusta, se ei ollut vain elämän jokapäiväistä kärsimystä ja vaivaa, ei myöskään ollut pelkkää ruoan, juoman ja makuupaikan hankkimista. Se kohosi korkeammalle. Hän oli nähnyt terästä ja kiviä pinottavan korkeihin kasoihin laivoilla ja rakennuksilla; hän oli tuntenut mielenkiintoa, joskus ihmettelyäkin tieteen voittoja ja suurten nerojen aikaansaannoksia kohtaan, mutta ei koskaan puhdas ruumiillinen ponnistelu ollut vaikuttanut häneen niinkuin tämä. Tuntui kuin sankarirunon henki leijailisi sen yllä. Ehdottomasti nämä olivat "kelvollisimpia eloonjääneitä" – nämä miehet ja koirat. He olivat läpäisseet suuren koettelemuksen, nimittäin luonnon läheisyydessä elämisen, aivan kuin pyramiidit ja sfinksit kestävät vuosisatojen kiirastulen, he olivat koeteltuja, olivat eri lihaa ja verta kuin muut, jotka hän tunsi, ja hän ihastui heihin. Heille oli elämä muutakin kuin romantiikkaa ja seikkailuja murhenäytelmää tai iloa; he eivät taistelleet saavuttaakseen rikkautta tai valtaa, ei kunniaa eikä henkilökohtaisia etuja. Heidän taistelunsa tässä laajassa, valkoisessa maailmassa, joka oli autio ja tyhjä, oli vain taistelua henkensä puolesta. Tämä ajatus sai hänet epäröimään. Oliko mitään iloa tässä – pelkässä olemisessa vailla sitä kaikkea ylellisyyttä ja niitä tuhansia huvituksia, joihin hän oli tutustunut? Hän haukkoi syvin hengenvedoin tätä pistävää ilmaa. Hän katsahti suurten intiaanikoirien takkuisia, kaareilevia selkiä; hän näki, kuinka niiden kidat olivat raollaan ja kuinka tarkkaavaisen pystyssä niiden korvat olivat; hän näki kuinka innokkaina ne suorittivat tehtäväänsä ja kuinka hyvin ne pysyivät isäntiensä polkemilla jäljillä. Hän kuuli Mukokin lyhyet, terävät ja tarpeettomat komentosanat – hi-ji ja ki-ji – ja hänestä tuntui kuin tämä olisi näillä komentosanoillaan tahtonut purkaa ruumiillista hyvinvoinnin tunnettaan. Hän näki isä Rolandin hymyillen kääntävän päätään. He olivat onnellisia – nyt. Sekä miehet että eläimet olivat onnellisia. Hän ei voinut keksiä muuta syytä heidän onneensa kuin sen, että veri kohisi virtana heidän suonissaan samoin kuin hänenkin. Siinäpä se – veri! Sydän, keuhkot ja aivot – nämä kaikki elimet olivat puhdistuneet; tämä ihmeellinen ilma oli puhdistanut ne kaikesta kuonasta ja tämä ihmeellinen auringonloiste oli saanut koko elämän valtimon sykkimään kiihkeämmin. Ihmeellinen maailma. Ihana maailma. Hän olisi tahtonut huutaa ääneen tämän havaintonsa.

Hän ihastui yhä enemmän katsellessaan ympärilleen. Hän kuuli leveiden, teräksisten reenjalkojen kumisevan ja kitisevän kun ne liukuivat lumella, jota täällä jäällä oli vain neljän tai viiden tuuman vahvuudelta. Hän kuuli käpälien nopean äänen tip, tap, tip, tap, ja hän kuuli koirien oudon, naurua muistuttavan läähätyksen ja matalan korinan ja edessä kulkevien lumikenkien kahinan. Näitä ääniä lukuunottamatta vallitsi hänen ympärillään täydellinen hiljaisuus. Hän katseli ympärilleen: lännessä ja idässä häämöitti metsänreunaa, pohjoisesta etelään levisi keskeytymätön timantinhohteinen jääpeite. Hän otti piippunsa, täytti sen ja alkoi polttaa, Nyt se ei enää maistunut pistävältä, vaan tuntui virkistävän. Hän veti henkisavuja. Ja siinä metsän sinertävää reunaa katsellessaan hänen ajatuksensa palautuivat menneeseen. Ensikerran moneen kuukauteen hän voi ajatella tuota naista – tuota kultaista jumalatarta – tuntematta vihlaisua sydämessään. Nyt hän ajatteli häntä aivan kylmästi. Tämä uusi maailma selvitti hänen ajatuksensa, hän oppi näkemään asioita oikealta puolelta, terveesti arvostelemaan todellisuutta ja asioiden suuruutta. Nämä kaksi, tuo mies ja nainen – olivat olleet häpeäpilkkuja hänen elämässään. Kuinka halpamaisesti he olivatkaan käyttäytyneet häntä kohtaan! Missä liassa he olivat rypeneet. Ja hän – hän oli pitänyt naista maailman kauneimpana olentona, enkelinä, jota saattoi palvoa. Hän hymähti purren piipunvartta. Ja koko häntä ympäröivä maailma nauroi, lumikiteet nauroivat, aurinko nauroi, kaukana häämöittävä metsänreuna tuntui leikkisästi kimaltelevan ja hänen yläpuolellaan oleva taivaskin nauroi.

Hän puristi kätensä nyrkkiin.

Tässä maailmassa ei olisi sellaista naista. Tämä ihana autius olisi saanut hänen kevytmielisen sielunsa veisaamaan kuolemanvirttä, täällä hän olisi kutistunut ja kuollut. Tämä olisi liian valkoista ja puhdasta hänelle. Se olisi peloittanut ja kiduttanut häntä. Täältä hän ei olisi saanut tarpeellista huumausainetta elämälleen. Täällä hänen saastaiset halunsa olisivat tehneet hänestä hullun. Vihaamatta, mutta myöskin säälimättä petetty mies kohdisti nuo hirveät syytökset häneen. Mutta ikäänkuin jonkun lempeän käden ohjaamana hänen ajatuksensa siirtyivät toiseen naiseen – tyttöön, jonka kuva oli hänen taskussaan. Hänen maailmansa oli nyt edessä. Hän eli tuolla – jossakin – David katsahti luoteessa häämöittävään metsänreunaan. Satojen, ehkäpä tuhansien mailien päässä. Tämä maailma oli niin suuri, niin laaja, ettei hän vieläkään jaksanut käsittää sitä. Mutta tyttö oli siellä, eli ja hengitti. Jokin äkillinen vaikute sai hänet vetämään kuvan esiin, ja hän piti sitä tavaroiden takana, ettei isä Roland voisi nähdä vilahdustakaan siitä, jos sattuisi kääntymään. Hän avasi kääreen ja imaisi piippuaan. Tänään, auringonpaisteessa, sinisen taivaan alla, näytti tyttö vielä ihmeellisemmältä, aivan kuin olisi tahtonut hän puhua Davidille. Ainakin hänestä tuntui siltä kuvaa tarkastellessaan. Oli kuin tyttö olisi lukenut hänen ajatuksensa ja ymmärtänyt hänen taistelunsa, oli kuin olisi tämä katsellut häntä avaruuden läpi ja viitoittanut hänelle oikeata tietä. Hänen kätensä vapisivat, kun hän pisti kuvan takaisin taskuunsa. Piippu oli sammunut. Samassa hän kuuli isä Rolandin äkkiä huudahtavan. Koirat pysähtyivät, ja reenjalakset lakkasivat kitisemästä.

"Katsokaa!" huusi pappi.

David hyppäsi reestä ja kääntyi katselemaan reen jälkeä. Lumen hohtava loiste sai hänen silmänsä kirvelemään, eikä hän vähään aikaan nähnyt mitään.

Hän kuuli Mukokin ihmettelevän huudahduksen. Ja sitten hän näki kaukana heidän takanaan – ehkä puolen mailin päässä – mustan pilkun, joka hitaasti lähestyi heitä. Se pysähtyi. Ja oli liikkumaton kuin musta kivi. Hänen vieressään seisova pieni lähetyssaarnaaja sanoi:

"Te olette taas voittanut. Baree seuraa meitä."

Koira ei tullut lähemmäksi, seisoi vain ja katseli. David vihelsi lyhyesti ja terävästi. Myöhemmin Baree oppisi ymmärtämään tämän kutsun, vaikka se ei vielä välittänyt siitä. He seisoivat useita minuutteja ja katselivat sitä. Kun he taas läksivät liikkeelle, David sitoi neljännen kerran tänä päivänä lumikengät jalkoihinsa. Nyt se tuntui hänestä helpommalta. Hän oppi oikeat jalanliikkeet, eikä hengästynyt enää niin paljon. Puolen tunnin matkan jälkeen isä Roland pysäytti koiravaljakon taas, jotta David saisi hengähtää. Baree oli tullut lähemmäksi. Nyt se oli vain noin neljännesmailin päässä heistä. Kolmen seuduissa pääsivät he järven toiselle rannalle ja suuntasivat kulkunsa metsään, luoteiseen päin. Aurinko himmeni; se ei lämmittänyt enää eikä myöskään kimallellut lumella. Metsässä alkoi hämärtää, kun he taas metsänreunassa pysähtyivät. Lähetyssaarnaaja otti käsineet käsistään ja täytti piippunsa. Piippu putosi hänen käsistään pehmeään lumeen. Kumartuessaan ottamaan sitä sanoi hän kuuluvasti:

"Hitto vie!"

Hänen noustessaan hymyilivät he molemmat.

"Minusta", sanoi David, aivan kuin toinen olisi halunnut kuulla hänen mielipiteensä, "te olette hyvin erikoinen hengenmies, isä!"

Pieni lähetyssaarnaaja naurahti ja sanoi hiljaa itsekseen, täyttäessään piinpuaan: "Olette oikeassa – vallan oikeassa." Vasta kun piipunpesä hehkui asiallisesti, hän jatkoi: "Kuinka on jalkojenne laita? Majalle on vielä matkaa ainakin mailin verran."

"Kuljen eteenpäin, kunnes läkähdyn", vastasi David.

Hän halusi kysyä isä Rolandilta jotakin, mitä hän oli pitkän aikaa miettinyt. Katsoessaan taakseen ja nähdessään kuinka jäällä juokseva Baree hitaasti kääntyi metsää kohden, hän aivan kuin sivumennen kysäisi:

"Kuinka pitkä matka on Tavishin majalle, isä?"

"Neljän päivän matka", sanoi lähetyssaarnaaja. "Neljä päivää, jos kiirehdimme, ja sieltä on noin viikon matka God's Lakeen. Minä olen käynyt Tavishia tervehtimässä viidessä päivässä, ja kerran Tavish tuli kahdessa vuorokaudessa God's Lakeen; hänellä oli seitsemän koiraa käytettävänään. Kahdessa päivässä ja yössä. Hän kulki yön pimeydessä – pimeydessä ja myrskyssä. Pelko voi tehdä sellaista. Pelko pakotti hänet siihen. Olen luvannut illalla kertoa teille hänestä. Kerron, jotta voisitte ymmärtää häntä. Hän on kummallinen mies – hyvin kummallinen."

Hän sanoi Mukokille jotakin cree-murteella, ja tämä taas puolestaan huusi koirille terävän komennuksen, joka sai koirat hypähtämään kinoksesta valjaisiin. Intiaani kulki hitaasti edellä ja isä Roland asettui hänen jälkeensä, David kulki reen jäljessä. Hän ihmetteli auringon nopeata katoamista. Täällä tiheässä metsässä oli pimeää. Pimeän hämäryys tuntui synnyttävän uusia ääniä. Hän kuuli vierestään outoa ääntä: uiit, uiit, uiit, ja samassa lensi lumipöllö hänen päänsä yli kuin haamu. Hän kuuli lumen putoilevan puiden oksilta, kaukana pimeydessä hän kuuli puiden väristen ja vaikeroiden hankaavan toisiaan; tämä ääni muistutti siinä määrin pienen lapsen itkua, että hän säikähti. Hän heristi korviaan kuullakseen ja teroitti silmiään nähdäkseen, niin että kokonaan unohti polvensa ja nilkkansa. Silloin tällöin koirat pysähtyivät, ja isä Roland ja Mukoki raivasivat niiden tieltä kaatuneita puunrunkoja ja kuivia oksia. Kerran pysähtyessään he kuulivat kaukaa kolkon ja vihlovan ulvahduksen.

"Susi", sanoi isä Roland kasvot harmaina nyökäten Davidille. "Kuunnelkaa!"

Heidän takaansa kuului toinen huuto. Se oli Baree. He jatkoivat matkaa, ja reki heilahti arveluttavasi tarttuessaan suureen näreeseen. Puiden latvat alkoivat hiljalleen heilua, ja lumi putosi pehmeinä palloina heidän päälleen ja hartioilleen, aivan kuin näkymättömät ja leikkisät kädet olisivat pommittaneet heitä ylhäältä päin. Silloin tällöin David kuuli lumipöllöjen nopeiden ja haamumaisten siipien lepattelun, kolme kertaa hän kuuli suden ulvovan ja kerran hän kuuli Bareen orvon ja kumean ulvahduksen: ja sitten he äkkiä saapuivat metsän harmaasta hämäryydestä raiviolle. Parinkymmenen jalan päässä oli maja. Koirat pysähtyivät. Isä Roland kaivoi esiin suuren hopeanauriinsa ja tirkisteli sitä hyvin läheltä.

"Se on puoli viisi", sanoi hän. "Jotensakin hyvä saavutus vasta-alkajalle, David."

Sitten hän alkoi vihellellä, ja se piristi heitä. Mukokin riisuessa koiria valjaista nämä haukkuivat ja ulisivat kuin penikat. Intiaanikin veti suutaan hymyyn. Ilma tuntui väreilevän eräänlaista tyytyväisyyttä, jotakin kuvaamattoman elävää, mikä haihdutti kammottavan pimeyden pelon. David ei voinut käsittää, mistä se johtui. Hän ei ymmärtänyt sitä, ennen kuin isä Roland, joka seisoi reen toisella puolen purkaen sitä, sanoi:

"On ihanaa olla jälleen matkalla!"

Siinäpä se – olla matkalla. Se oli päivän päämäärä. Hän katsahti synkkää, lumikattoista majaa. Se tuntui kutsuvalta, vaikka sen ikkunat olivatkin pimeät. Hän otti osaa Mukokin ja lähetyssaarnaajan puuhiin. Hän tahtoi auttaa heitä, ei siksi, että hän olisi arvioinut apunsa suureksi, vaan siksi että tunsi tarvetta tehdä jotakin. Hän potkasi lumikengät jaloistaan ja seurasi Mukokia tuvanovelle, joka oli suljettu kahdella poikittain naulatulla laudalla. Kun he tulivat sisälle, erotti hän hämärästi huoneen sisustuksen – takan ja tuolin, laatikon ja pienen pöydän ja lopuksi seinänvieressä olevan makuupaikan. Mukoki helisteli hellarinkejä, kun lähetyssaarnaaja tuli syli täynnä tavaraa sisälle. Hän laski taakkansa lattialle, ja David läksi hänen mukaansa reelle. Kun he olivat saaneet kannetuksi kaikki tavarat huoneeseen, rätisi tuli hellassa, ja Mukoki oli asettanut lyhdyn pöydälle ja sytyttänyt sen. Sitten isä Roland otti kirveen, koetteli sen terää peukalollaan ja sanoi Davidille:

"Mennään hakkaamaan vuoteemme, ennen kuin tulee liian pimeää!!"

Hakkaamaan vuoteet! Lähetyssaarnaajan leveä, selkä katosi ovesta, ja se todisti sitä, että hän oli puhunut tosissaan: David siis sieppasi kirveen ja seurasi häntä. Tuvan ympärillä kasvoi nuoria palsamikuusia, ja isä Roland alkoi hakata niiden oksia. He kantoivat sylikaupalla kuusenoksia ja täyttivät vuoteen niillä; sillä aikaa Mukoki oli täyttänyt hehkuvan hellan padoilla, kasareilla ja paistinpannuilla ja paksut karibupihvit rätisivät niin hauskasti ja kodikkaasti. Hetkistä myöhemmin söi David sellaisella ruokahalulla, kuin ei olisi hän syönyt koko päivänä mitään. Tavallisesti hän tahtoi pihvinsä täysin kypsäksi paistettuna, mutta nyt hän hotkaisi neljännestuuman vahvuisen verisen pihvin ilman muuta. Lakattuaan syömästä he sytyttivät piippunsa ja läksivät ruokkimaan koiria.

David tunsi olonsa niin käsittämättömän tyytyväiseksi. Hän ei viitsinyt vaivautua miettimään syytä siihen. Hän suhtautui tilanteeseen sellaisena kuin se oli. Hän tuntui sinä iltana kasvaneen, ikäänkuin hänen keuhkonsa olisivat laajentuneet. Hänen pelkonsa oli hävinnyt, eikä hän enää tuntenut mitään kauhun aihetta täällä saloseudussa. Hän paloi intoa jatkaa matkaa ja päästä Tavishin majalle. Siitä saakka kuin isä Roland oli maininnut Tavishista, hän oli halunnut tutustua entistä kiihkeämmin tuohon mieheen. Tavish ei ollut vain käynyt Stikine Riverillä, vaan oli myöskin asunut Firepan Creekissä. Epäilemättä hän tunsi tytön. Hän tietäisi kertoa, kuka tyttö oli. Missä hän asui. Ja miksi hän asui siellä. Siellä kaukana ei voinut asua montakaan valkoihoista. Tavish varmasti tuntisi hänet. David oli päättänyt näyttää Tavishille valokuvaa kertomatta mistä hän oli sen saanut. Hän sanoisi heille molemmilla – sekä isä Rolandille että Tavishille – että se oli hänen ystävänsä tyttö. Tai ystävän. Se ainakin oli melkein totta.

Isä Roland puhui kaikesta muusta sinä iltana, ennen kuin hän alkoi puhua Tavishista. Hän oli istuutunut selkä seinää vasten kuusenoksakasalle, ja hänen jalkansa riippuivat lattialle. Siinä hän mietteissään veteli piippuaan ja katseli Davidiin.

"Pelkuri raukka? En oikein tiedä. Olen nähnyt hänen hätkähtävän oksan rapsausta ja olen nähnyt hänen vapisevan ja tutisevan aiheettomasti. Olen nähnyt hänen pelkäävän pimeää, mutta kuitenkin hän tuli majalleni keskellä yötä. Hullu? Ei, hän ei ole mielipuoli. En oikein voi uskoa, että hän olisi pelkuri. Silloin hän ei asuisi niin yksin, kuin hän nyt asuu. Tuo pelko seuraa häntä aina, varsinkin yöllä. On aivan kuin nälkäinen koira ahdistaisi häntä. Ja toisinaan voisin melkein vannoa, ettei hän pelkää mitään elollista. Se seikka tekeekin tämän asian niin epämiellyttäväksi. Se on pöyristyttävää. Se on selkääkarmivaa."

Lähetyssaarnaaja pysähtyi hetkeksi, kuin hän olisi vaipunut omiin ajatuksiinsa. Sitten hän taas jatkoi:

"Olen nähnyt paljon ihmeellistä, ja minulla on ollut useita rippilapsia. Ette uskoisi puoliakaan siitä, mitä minä olen kuullut. Ne ovat kuuluneet saloseutujeni työpäivään. Mutta en ole koskaan nähnyt sellaista taistelua kuin tuo Tavishin salaperäinen pelko, josta hän ei tahdo puhua. Antaisin vuoden elämästäni, ehkäpä enemmänkin, jos voisin auttaa häntä. Hänessä on jotakin sellaista, mistä täytyy pitää ja hänen seurassaan viihtyy. Mutta hän haluaa olla yksin. Eikö se ole ihmeellistä? Olen miettinyt asiaa pitkin ja poikin, ja sinä yönä, jona pelko ajoi hänet keskellä yötä minun majalleni, ilmaisi hän minulle erään seikan. Hän pelkää naista!"

"Naista!" toisti David.

"Niin, naista – naista joka asuu, tai joka asui tuolla ylhäällä Stikine Riverillä, mistä te äsken puhuitte."

Davidista tuntui niin omituiselta.

"Stikine Riverillä – vai Firepan Creekissä?" kysyi hän.

Hänestä kesti kauan, ennen kuin isä Roland vastasi. Tämä mietti jotakin, silmät ummessa, jotakin jonka hän hän oli unohtanut.

"Firepanissa. Olen varma siitä", sanoi hän. "Hän sairasti silloin – isoarokkoa, niinkuin kerroin – ja silloin hän asui Firepanissa. Muistan sen. Ja nainen, kuka hän sitten olikaan, asui myös siellä. Nainen. Ja hän – pelkää. Uskokaa, hän pelkää vielä nytkin, vaikka nainen asuu tuhansien mailien päässä hänestä, mikäli hän enää elääkään. Voitteko ymmärtää sitä? Antaisin paljon, jos saisin tietää tästä asiasta. Mutta hän ei kerro siitä. Eikä asia oikeastaan liikutakaan minua. Mutta minulla on omat arveluni. Minulla on oma uskoni. Se on peloittavaa."

Hän puhui pitkään ja katseli pitkään Davidiin.

"Ja mikä, mikä on teidän mielipiteenne, isä?" kuiskasi David matalasti.

"Tavish pelkää kuollutta."

"Kuollutta!"

"Niin, naista – tai tyttöä, jonka ruumis on kuollut, mutta jonka sielu ei jätä Tavishia rauhaan. Niin minä luulen. Ja uskon. Mutta hän ei tahdo keventää sieluaan minulle."

"Kuollutta – tyttöä – Firepan Creekistä. Ja tämän henki..."

David tunsi näkymättömän, kylmän käden tarttuvan hänen kurkkuunsa. Ellei hän olisi istunut varjossa, niin isä Roland olisi huomannut sen hänen kasvoistaan. Hän sai melkein pakottamalla pakottautua puhumaan:

"Ja hänen henkensä", kuului lähetyssaarnaajan vastaus, ja David kuuli hänen puhdistavan veitsellä piippuaan, "ei jätä Tavishia rauhaan. On aina hänen lähellään. Ja hän pelkää sitä!"

David nousi hiljaa ja meni ovelle. "Menen ulos viheltämään Bareeta", sanoi hän ja otti takin ja hatun ylleen. Valkoinen maailma loisti tähtien ja kuun paisteessa. Se oli ihmeellisin yö, minkä hän milloinkaan oli nähnyt, ja kumminkin hänestä aluksi tuntui, kuin hän olisi tullut pikimustaan pimeyteen.

"Tyttö – Firepanissa – kuollut – seuraa haamuna Tavishia..."

Hän ei kuullut koirien haukuntaa. Tytön kuva palautui taas hänen mieleensä – kalliolla seisovan paljasjalkaisen tytön, yllätetyn, pelokkaan, vaaraa pakoon juoksevan tytön. Mitä oli tapahtunut kuvan ottamisen jälkeen? Oliko Tavish ottanut sen? Oliko Tavish peloittanut häntä? Oliko se Tavish – Tavish – Tavish...

Aivot kieltäytyivät ajattelemasta, ja hän kosketti takkinsa taskua, jossa hän säilytti korttia.

Ovi avautui ja lähetyssaarnaaja tuli ulos. Hän yskäisi ja katseli taivaalle.

"Ihana yö, David", sanoi hän matalasti. "Ihana yö."

Hänen äänensä oli niin kummallisen soinnuton, ja se sai Davidin kääntymään. Pieni lähetyssaarnaaja seisoi kasvot kuuta vasten ja katseli kiinteästi metsiä, lunta, tähtiä ja kuutamoa, mutta Davidista tuntui, kuin hän olisi vanhentunut ja lyyhistynyt ja hänen hartiansa olivat kumartuneet kuin raskaan painon alla. David näki taas saman ilmeen hänen kasvoissaan kuin silloin junassa – hän näytti unohtaneen muun paitsi yhden asian, oli kuin jokin esirippu olisi vedetty ja sielu paljastunut, hän näki isä Rolandin seisovan kasvot taivaaseen kääntyneinä, epätoivon ja surun murtamana.

X.

TAVISHIN MAJA TULEE NÄKYVIIN.

Baree rikkoi tuon hiljaisen kuutamokuvan. David katseli lähetyssaarnaajaa, ja häntä ihmetytti tämän kasvoille äkkiä ja omituisesti kohonnut surullinen ilme; tuntui kuin tämä tähtinen kuutamoyö olisi herättänyt surullisia muistoja hänessä. He kuulivat taas suden ulvovan aivan lähellään metsässä. David, joka edelleen tarkasteli toista, näki kuinka tämä värähti, kuin olisi unohtanut, missä oli. Lähetyssaarnaaja kääntyi häneen ja ojentautui väsyneesti ja rasittuneesti hymyillen.

"Ihana yö", virkkoi hän ja pyyhkäisi paljaalla kädellään jotakin silmiltään. "Juuri samanlainen yö oli – silloin – viisitoista vuotta sitten..."

Hän vaikeni hätkähtäen, palautui todellisuuteen ja laski kätensä Davidin olkapäälle.

"Tuo on varmasti Baree, tuo tuolla", sanoi hän. "Koira on seurannut meitä."

"Ei se kovinkaan kaukana metsässä ole", vastasi David.

"Ei varmaankaan. Se on tuntenut hajumme ja odottaa teitä tuolla."

Sitten he kuuntelivat hetken äänettöminä.

"Vien sille kalan", sanoi David. "Luulen, että se tulee luokseni."

Mukoki oli nostanut kalasäkit katolle, jotta ne saisivat olla rauhassa ympärillä liikkuvilta rosvoeläimiltä. Isä Roland katsoi, kun David veti säkin alas ja valitsi Bareen illallisen. Sitten hän palasi majaan, ja David iäksi kaloineen metsään.

Ei David ainoastaan houkutellut Davidia metsän yksinäisyyteen. Hän halusi yksinäisyyttä, hän ei halunnut olla isä Rolandin eikä cree-intiaanin hiljaisen, itsepäisen tarkastelun kohteena; hän halusi ajatella, hän halusi kysellä itseltään ja saada vastauksia kysymyksiinsä. Edellisen päivän ja illan tapaukset kummastuttivat häntä, tämä salaperäisyys saattoi hänet hämilleen, ja tulevat murhenäytelmät peloittivat häntä. Kohtalo oli ohjannut hänen tiensä selittämättömiin tilanteihin, jotka varmasti merkitsivät hänelle jotakin. Jonkin verran kohtaloonuskojana hänessä heräsi levoton ajatus, että se oli kohtalon sallimus. Ilmielävänä hän näki junassa matkustaneen tumman naisen edessään, hänen etsivän katseensa ja hänen jännittyneen kysymyksensä: tunsiko hän Michael O'Doone-nimistä miestä. Siiloin hän oli tuntenut murhenäytelmän henkäyksen, ja se oli häntä liikuttanut yhtä paljon kuin tuo sohvalle jäänyt valokuva – valokuva, joka oli nyt hänen povellaan ja jota hän suojeli vieraiden katseelta; ja jonkin omituisen vaiston pakosta hän liitti kuvan Tavishiin. Tavish ei poistunut hänen mielestään, Tavish, jota muistot seurasivat ja joka oli muuttanut Firepan Creekistä samoihin aikoihin, kuin valokuvassa oleva tyttö oli seisonut veden rannalla olevalla kalliolla – Tavish, jota kuolleen henki vainosi! Hän ei koettanut eritellä asiaa, eikä nähdä levottomuutensa mielettömyyttä. Hän ei edes ajatellut tämän kaiken epätodennäköisyyttä, vaan uskoi ensivaikutelmaan – vakaumukseen, että kalliolla seisova tyttö ja junassa matkustanut nainen jotenkin salaperäisesti liittyivät tuntemattomaan Tavishiin, joka oli paennut noilta laaksoa ympäröiviltä luoteiskallioilta.

Hän ei ajatellut näitä asioita punnitakseen vakaumuksensa eittämättömyyttä; hän vain harkitsi kertoisiko hän niistä isä Rolandille, vai eikö. Ei pelkkä hienotunteisuus, vaan myöskin eräänlainen henkilökohtainen häveliäisyys saattoi hänet epäröimään. Kauan hän oli säilyttänyt omanaan salaisuuttaan ja häpeäänsä. Hänestä oli tuntunut, että se oli yhtä paljon hänen kuin naisenkin häpeä, ja kuinka hän voisikaan paljastaa tätä sielunsa veristä haavaa jollekin toiselle. Hän oli kuitenkin tehnyt sen. Isä Roland oli eräänä heikkona hetkenä saanut tietää kaunistamattoman totuuden ja oikealla hetkellä ojentanut auttavan kätensä – sitä hän ei edes epäillyt. Kerrottuaan tarinansa papille hän oli ainakin parikymmentä kertaa kylmästi ja arvostellen ajatellut naista, joka oli ollut hänen vaimonsa, ja tämän rikoksen suuruus oli vähitellen häivyttänyt naisen menettämisestä aiheutuneen katkeruuden. Hänestä tuntui, kuin olisi hän juuri noussut tautivuoteelta ja pitkästä aikaa voisi hengittää keuhkoihinsa raitista ilmaa. Hän sai tästä kaikesta kiittää isä Rolandia, ja tämän ja tunnustuksensa vuoksi hän tunsi nyt syvää nöyryytystä ajatellessaankin, että hänen täytyisi kertoa lähetyssaarnaajalle: nyt hän oli huolissaan taas toisten kasvojen vuoksi. Hänenhän täytyisi kertoa se, mikäli halusi uskoutua papille.

Hän oli kulkenut noin satasen metriä metsään ja pysähtyi aukeamalle, joka loisti kuin amfiteatteri kuutamossa. Äkkiä hän luuli keksineensä ratkaisun, joka tuntui niin mainiolta, että hän vapisi jännityksestä. Hän odottaisi, kunnes he saapuisivat Tavishin luo. Siellä hän mitään sanomatta näyttäisi Tavishille kuvaa isä Rolandin läsnäollessa. Hänen sydämensä löi levottomasti jo edeltäkäsin, kun ajatteli tekonsa seurauksia – seuraavaa hetkeä – sillä tuntui kuin isä Roland olisi ihmissilmin saanut kurkistaa yliluonnollisen maailman salaisuuksiin silloin sanoessaan, että Tavishia vainosi kuolleen henki. Vainaja! Voiko valokuvan tyttö olla kuollut? – Häntä puistatti, ja hän puri hampaansa yhteen häivyttääkseen tämän kammottavan ajatuksen. Entä nainen – junassa matkustanut nainen, joka oli unohtanut valokuvan – kuka hän sitten oli? Etsikö hän miestä – kostaakseen? Tavishko oli se mies, jota hän etsi? Oliko hän ehkä kutsunut itseään Michael O'Dooneksi, asuessaan samassa laaksossa, missä tytön valokuva oli otettu?

Hän värisi kulkiessaan syvemmälle metsään. Pelossaan hän oli unohtanut jäätyneen kalan, jota hän kantoi kädessään. Hän havahtui kuullessaan jonkun liikkuvan lähellään, niin odottamattoman ja huolestuttavan lähellä, että hän huusi väistäessään sitä. Eläin oli kulkenut hänen ohitseen kuuden jalan päästä; se seisoi nyt puolta pidemmän matkan päässä hiljaa kuin kivipatsas ja ainoalla silmällään tuijotti villisti häneen. Davidin henkeä salpasi, kunnes hän huomasi vain yhden silmän. Hän huokasi helpotuksesta, kumartui nostamaan kalaa, jonka hän oli peloissaan pudottanut ja huusi matalasti: "Baree!"

Koira odotti hänen ääntään. Sen silmä tähyili vihaisena majalle ja kohdistui sitten jälleen Davidiin. Koira vinkaisi, ja David kutsui sitä nimeltä ja puhutteli sitä kalaa tarjoten. Baree ei vähään aikaan liikahtanut, vaan tuijotti häneen liikkumattomana kuin silmäpuoli sfinksi. Sitten se äkkiä painautui hankeen ja rupesi vatsallaan ryömimään häntä kohden.

Kuun hohde kohdistui heihin, juuri kun David piteli kalaa pyrstöstä ja nälkäinen koira tarttui sen päähän. Koiran voimakkaiden hampaiden ritinä sen purressa kalaa sai miehen vavahtamaan. Ne tuntuivat peloittavilta – mahtavilta. Ihmisen jalka murskautuisi niiden välissä kuin piipunvarsi. Kuitenkin Baree oli huolimatta leukaluittensa murhaavasta voimasta jo toisen kerran ryöminyt vatsallaan hänen luokseen – ei piiskan pelosta, vaan orjamaisen alamaisuuden ja kaipuun pakottamana. Tämä seikka vaikutti syvästi Davidiin. Ja niin muodostui tämän silmäpuolikoiran ja kohtalon runteleman miehen välille ystävyys, jonka vain he ymmärsivät. Koko ajan kalaa pureskellessaan Baree katseli ainoalla silmällään Davidiin, ikään kuin olisi pelännyt tämän häviävän, heti kun se lakkaisi katselemasta häntä. Silmä ei enää ollut villi eikä uhkaava, vaikka se vielä olikin verestävä ja hehkuva; sen näkeminen sai Davidin tuntemaan sääliä koiraa kohtaan, jota oli niin pahoin runneltu. Hän huomasi koiran koettavan avata toista silmäänsä ja näki, kuinka turvonnut silmäluomi liikahteli ja lihakset värähtelivät. Hän laski kätensä ja pelottomana silitti Bareen päätä. Koiran leukaluut pysähtyivät, ja se makasi hiljaa kuin kuollut. David kumartui lähemmäksi ja kohotti peukalollaan ja etusormellaan hiljaa, varovasti turvonnutta silmäluomea. Siihen koski, ja Baree suuruudestaan huolimatta vingahti ja vapisi hiukan. Helmenvalkoiset hampaat kirskahtivat. Davidin sormien aiheuttama kipeäntunne oli kuin hyväilyä tämän melkein kuoliaaksi piiskatun koiran sielulle. Tämä hetki oli ihmeellinen, käsittämätön. Koira ymmärsi. Se vaistosi sen. Kytenyt luottamus ihmiseen leimahti ilmiliekkiin. Pää laskeutui lumelle, ja se huokasi raskaasti. Terve silmä painui hiljaa kiinni, Davidin lempeästi ja varovasti hieroessa toisen silmän turvonnutta silmälautaa. Kun hän vihdoin nousi ja palasi majaan, seurasi Baree häntä raiviolle saakka.

Mukoki ja lähetyssaarnaaja olivat valmistaneet vuoteet kuusenoksista, kaksi lattialle ja yhden lavitsalle, ja intiaani oli jo kääriytynyt huopaansa, kun David astui huoneeseen. Isä Roland kuivasi Davidin kivääriä.

"Huomenna saatte harjoitella tällä", sanoi hän. "Luuletteko osuvanne hirveen?"

"En missään tapauksessa, isä."

Isä Roland hymähti taas kummallisesti.

"Kasvatan teistä mestariampujan, jos te puolestanne opetatte minua käyttelemään nyrkkeilykäsineitä", sanoi hän hieroen kiihkeästi asetta. Hän räpäytti silmäänsä, aivan kuin olisi naurahtanut itsekseen. Nyrkkeilykäsineet olivat pöydällä. Hän oli taas vetänyt ne esiin, eikä David voinut olla hymyilemättä nähdessään hänen intonsa ja lapsellisen ihastuksensa niihin. Hän hieroi entistä kiivaammin ja sanoi:

"Vaikk'ei luotinne osuisikaan hirveen, niin varmasti näillä käsineillä osutte minuun, vai mitä?"

"Varmasti. Mutta kohtelen hellävaroen teitä, jos lupaatte opettaa minut ampumaan."

Pieni lähetyssaarnaaja oli saanut kiväärin puhdistetuksi, asetti sen seinää vasten ja tarttui nyrkkeilykäsineihin.

"Ulkona on yhtä valoisaa kuin päivällä", sanoi hän eräänlainen kaipaus äänessään. "Oletteko väsynyt?"

Vihjaus oli ilmeinen; sen huomasi Mukokikin, joka makasi huopaansa kääriytyneenä. Eikä David ollut väsynyt. Iltapäivien ponnistelun aiheuttama väsymys oli kadonnut lähetyssaarnaajan Tavishia koskevan kertomuksen johdosta. Hän otti toisen käsineparin ja nyökkäsi ovelle. "Tätähän tarkoitatte..."

Isä Roland oli heti jalkeilla.

"Niin, jos ette ole väsynyt. Senjälkeen nukkuisimme paremmin."

Mukoki kieri irti huovastaan ja hänen nahanväriset kasvonsa hymyilivät. Hän sitoi heidän käsineensä ja seurasi heitä kuutamoiseen yöhön. David näki hänen iloisen irvistyksensä ja tuumaili, että hän pian muuttaisi muotoaan, kun näkisi lähetyssaarnaajan kierähtävän hankeen, mitä ei kaikesta varovaisuudesta huolimatta voisi välttää. David oli hyvä nyrkkeilijä. Valmennettuna hänen iskunsa olisivat olleet hirmuiset. Urheiluseurassaan hän oli ollut kuuluisa älykkäästä hyökkäystavastaan ja ovelista väistöistään. Hän oli itse keksinyt muutamia pikkutemppuja. Mutta hän tunsi viimeisen puolen vuoden aikana huomattavasti huonontuneensa. Hän huomasi sen iskiessään lähetyssaarnaajaa punaiseen nenänpäähän. He seisoivat kuutamossa kahdeksan tuuman vahvuisessa kinoksessa, ja isä Rolandin silmät loistivat ilosta ja innosta, eikä edes nenään osunut isku vähentänyt sitä. Hänen hampaansa loistivat, vaikka hänen nenälleen sateli iskuja. Mukoki irvistellen edelleen kuin variksenpelätin nauroi ihan ääneen. David tanssi lähetyssaarnaajan ympärillä ja jakeli kevyesti ja leikkien iskuja, samalla kuin neuvoi ja opetti häntä.

"Suojelkaa nenäänne, isä" – läts! "Ja vatsaanne" – läts! "Ja korvianne" – lits! läts! "Nenää ennen kaikkea, isä" – lits! lits! läts!

"Ja toisinaan leukaakin, David", sanoi isä Roland myhäillen, ja hetkeksi kaikki musteni Davidin silmissä.

Palattuaan tajuihinsa hän huomasi istuvansa hangella, ja isä Roland katseli huolissaan häneen Mukokin nauraessa kuin mikäkin hirviö.

"Taivasten tekijä, antakaa minulle anteeksi!" kuuli hän isä Rolandin sanovan. "En aikonut iskeä niin kovaa – en ollenkaan aikonut! Mutta tilaisuus oli houkutteleva, liian houkutteleva. Ja nyt olen pilannut kaiken. Koko lystimme."

"Eikä mitä – mikäli vielä jaksatte", sanoi David nousten ylös. "Koko juttu johtui vain siitä, isä, että pidin teitä aloittelijana."

"Ja te olitte tehdä nenästäni muusia", sanoi isä Roland anteeksipyydellen.

He jatkoivat otteluaan. David ei enää nyrkkeillyt varomattomasti ja neuvoen, lähetyssaarnaaja taas puolestaan jakeli iskuja ja väisti ketterästi kuin kissa. David hämmästyi, mutta ei tuhlannut aikaa kyselyihin. Isä Roland väisti hänen suorat iskunsa kuin mestari. Kolme kertaa kolmessa minuutissa David tunsi hänen iskunsa kirvelevän kasvoillaan. Hän huomasi pian, että tämä metsien mies oli hänen veroisensa tavallisessa nyrkkeilyssä. Vähitellen Davidin iskut muuttuivat taitavammiksi ja kymmenen minuutin perästä isä Roland istui hämmentyneenä hangella, eikä Mukoki irvistellyt enää. Hän oli sortunut ansaan – nopea syrjäaskel, väijyntä, ja niin oli lähetyssaarnaaja saanut täräyksen kalloonsa. Mutta hän hymyili vain tyytyväisenä ja laski kätensä Davidin vyötäisille, kun he palasivat majalle.

"Vain yksi mies on monta vuotta sitten antanut minulle sellaisen iskun", sanoi hän hiukan kerskailevasti. "Se mies oli Tavish! Hänen on täytynyt olla paljon tappelevien ihmisten parissa. Ehkäpä juuri sen vuoksi pidänkin hänestä. Pidän miehestä, joka osaa tapella; aivoin tai kyynärpäin, samantekevää, mutta pelkuria minä halveksin."

"Mutta tehän kerroitte, että Tavish pelkää. Hän, joka osaa tapella mainiosti, pelkää kuitenkin..."

"Mitä?"

Lähetyssaarnaaja sanoi tämän sanan nopeasti kuin piiskansivallus.

"Mitä hän pelkää?" jatkoi hän. "Voitteko sanoa? Voitteko arvata enemmän kuin minä? Voiko häntä sanoa pelkuriksi, siksi että hän hätkähtää ilmassa leijailevia kuiskauksia ja näkee yönpimeydessä kasvot, jotka eivät ole elävän eivätkä kuolleen? Sanotteko häntä pelkuriksi?"

David makasi kauan valveilla ja ajatteli niin innokkaasti että tunsi lopulta kuin rautavanteen puristavan aivojaan. Hän kuuli isä Rolandin ja Mukokin tasaiset hengenvedot; he nukkuivat. Suurin ponnistuksin hän sai silmänsä vaipumaan kiinni. Tavish pyöri hänen ajatuksissaan, Tavish ja tyttö – ja junassa matkustanut nainen. Hän taisteli itsensä kanssa. Hän vakuutti itselleen, kuinka mieletöntä kaikki oli, kuinka kummallisesti hänen mielikuvituksensa kuljetti häntä ja kuinka uskomatonta olikaan, että Tavish ja tyttö kuuluisivat jollakin tavoin yhteen, niinkuin hän kuvitteli. Mutta eivät mitkään todistelut pystyneet kumoamaan tätä seikkaa. Lopuksi hän nukkui ja näki levottomia unia. Kun hän heräsi, näki hän lyhdyn valaisevan majaa. Isä Roland ja Mukoki olivat jo nousseet, ja tuli räiskyi uunissa.

Seuraavat neljä päivää mursivat viimeisenkin yhdyssiteen David Rainen entisen ja nykyisen elämän välillä. Ne olivat ihmeellisiä päiviä; he matkustivat keskeytymättä pohjoista kohden – aurinkoa ja pakkasta päivisin, kuutamoa ja loistavaa tähtitaivasta öisin. Ensimmäisenä päivänä David kulki lumikengillä viisitoista mailia ja nukkui kuusimajassa, joka oli rakennettu kalliota vasten ja jota leirituli lämmitti aamunkoittoon saakka. Toinen päivä opetti hänelle toisen tärkeän seikan saloseudun elämässä. Metsän eläimet, jotka olivat pysytelleet myrskyn aikana aloillaan, alkoivat nyt liikehtiä, ja isä Roland opetti häntä tuntemaan niiden jälkiä ja polkuja. Hän näytti polkua, jota pitkin kettu oli juossut ajaessaan jänistä. David näki nopealiikkeistä hirviparvea seuraavan susilauman jäljet, ja metsän tiheikössä hän näki hirven ja karibun suojapaikan myrskyä vastaan ja erotti helposti näiden eläinten melkein samanlaiset jalanjäljet. Sinä yönä Baree tuli leirialueelle heidän nukkuessaan, ja he huomasivat, että se oli kaivanut pyöreän makuupaikkansa vain neljän metrin päähän heistä. Kolmannen päivän aamuna David kaatoi ensimmäisen hirvensä. Ja samana iltana istuessaan ja poltellessaan hän houkutteli raaoilla lihapaloilla Bareen melkein leiritulen ääreen.

David oli muuttunut. Kolme päivää matkalla ja kolme yötä tähtitaivaan alla leiritulen ääressä oli tehnyt hänestä uuden ihmisen. Musta parransänki sai kasvot näyttämään tummemmilta. Pakkanen ja tuuli olivat ahavoittaneet korvat ja poskipäät; hän tunsi lihastensa vahvistuneen, ja heikkous oli kadonnut. "Te olitte sielullisesti sairas", oli isä Roland väittänyt, ja hän itsekin uskoi sen nyt. Ruumiillinen työ, jota hän aluksi oli ihmetellyt isä Rolandin ja Mukokin tehdessä sitä, tuntui hänestä nyt miellyttävältä. Jokaiseksi päivälliseksi hän oli hakannut ruoan- ja teenvalmistamiseen tarvittavat puut. Tänä iltana hän oli kaatanut kahdeksan tuuman vahvuisen männyn. Ponnistelu oli saattanut veren virtaamaan nopeasti ja vielä nytkin istuessaan siinä leiritulen ääressä ja heitellessään Bareelle lihapaloja hän huohotti. He olivat kulkeneet Thoreaun majalta kuusikymmentä mailia suoraan pohjoiseen, ja isä Roland oli ainakin parikymmentä kertaa sanonut hänelle, että hän oli suoriutunut loistavasti.

"Huomenna", jatkoi hän, "ennätämme Tavishin luo".

David oli entistään varmempi siitä, että hänen suuri lähetystehtävänsä pohjolassa oli Tavishin tapaaminen. Hän ei välittänyt seikkailuista, jotka mahdollisesti odottivat häntä. Hän ajatteli vain yhtä asiaa: kortin näyttämistä Tavishille. Kun lähetyssaarnaaja ja Mukoki olivat asettuneet raakasilkkitelttaan, joka ihanana ja lämpimänä oli paksujen kuusikerrosten alla, jäi hän istumaan ja miettimään tulen ääreen vähän kauemmaksi. Hän kohtaisi Tavishin. Hän näyttäisi valokuvan. Mutta – mitä sitten tapahtuisi? Siinäkö olisi kaikki? Hänestä tuntui vähän epämiellyttävältä. Kun Tavishin juttu oli loppuunkäsitelty, ilmaantui huolestuttava kysymys. Tyttö oli, mikäli hän vielä eli, tuhansien mailien päässä hänestä; heidät erottivat toisistaan metsät ja vuoret – oli kuin hän olisi elänyt toisessa päässä maailmaa. Ensimmäisen kerran hän ajatteli tytön luo matkustamista – jospa tämä vain eläisi vielä. Tämä ajatus oli aivan hykähdyttävä ja se sai hänet vavahtamaan. Matkustaa hänen luokseen? Miksi? Hän veti kortin takkinsa taskusta ja tarkasteli tulen loimussa noita ihmeellisiä kasvoja. Miksi? Hänen sydämensä jyskytti. Hän kohotti päätään ja katseli itsensä ja teltan väliltä kohoavaan harmaata savua, ja sieltä häntä kohtasi toiset kasvot – kultaisen jumalattaren kasvot, jotka ilkkuen nauroivat hänelle. Nauroivat – nauroivat...! Hän koetti päästä niistä – tarkasteli uudelleen kädessään olevaa kuvaa. "Hän käsittää. Hän ymmärtää. Hän lohduttaa minua." Nämä sanat sinkoutuivat kuin kivi hänen sielustaan. Sitten hän pisti kortin takaisin taskuunsa ja puristi sitä hetkisen sydäntään vasten.

Seuraavana päivänä lähetyssaarnaaja pysäytti koiravaljakon eräälle harjanteelle pohjolan lyhyen päivän mennessä mailleen ja osoitti heidän allaan olevaa tummaa pilkkua; onnellisena kuin ainakin päivätyönsä suorittanut ihminen hän huudahti: "Tuolla on Tavishin maja!"

XI.

HE TAPASIVAT TAVISHIN KOTOAAN.

He jatkoivat kulkuaan laaksoon. Vaikka David olisi kuinka koettanut terästää katsettaan, ei hän erottanut isä Rolandin osoittamassa suunnassa muuta kuin sinertävän metsänreunan, joka tummeni illan hämärtyessä. Mukoki kulki hitaasti ja varovasti heidän edellään lumipeitteistä kallionrinnettä, ja David ja lähetyssaarnaaja pitivät koko painollaan vastaan, jottei reki olisi luisunut koirien jaloille. Metsä seisoi tiheänä ja kauhistavana, ja Davidista tuntui kuin ei Tavish olisi voinut löytää synkempää seutua salaisuutensa kätköpaikaksi; siellä ei ollut valoisaa edes tähtikirkkaina kuutamoöinä. Silloinkin siellä täytyi olla painostava tunne. Laakso oli autio ja kuolemanhiljainen. He eivät kuulleet edes koiran ulvontaa, vaikka Tavishilla tiettävästi oli koiria. Hän oli juuri kysymäisillään lähetyssaarnaajalta, miksi Tavish, joka pelkäsi jotakin, oli valinnut tällaisen asuinpaikan itselleen, kun johtajakoira äkkiä pysähtyi ja hiljaa ulvahtaen kääntyi takaisin. David ei ollut koskaan kuullut senkaltaista. Ulvontaan yhtyi koko koiraparvi; koirat seisoivat jäykistyneinä ja hehkuvin silmin pimeydessä. Cree-intiaani kääntyi, mutta komentosanat kuolivat hänen huulilleen. David näki, kuinka hän seisoi hiljaisena ja liikkumatta kuin kivi jonon edessä. Sitten hän katsahti lähetyssaarnaajaan. Tämäkin tähyili eteensä ja pidätti henkeään. Samassa johtajakoira istuutui, kohotti kuononsa taivasta kohden ja päästi pitkän kammottavan ulvahduksen. Ulvahduksessa oli jotakin, mikä puistatti Davidia. Mukoki tuli lumessa laahustaen takaisin; aivan kuin olisi ollut sairas.

"Nipoo-vnn-Ooyoo!" sanoi hän, ja hänen silmänsä loistivat kuin merkkitulet. Sitten häntä näytti puistattavan.

Lähetyssaarnaaja ei ensin kuullut mitä intiaani sanoi. Sitten hän huusi:

"Lyö niitä! Pane ne liikkeelle!"

Intiaani kääntyi ja tarttuen ruoskaansa hän mutisi:

"Nipoo-win-Ooyoo!"

Piiska läiskähti koirien selkään, ja siima sattui johtajakoiran kupeille. Se murahti hiukan, mutta suoristautui sitten ja koiravaljakko läksi liikkeelle. Mukoki juoksi aivan johtajakoiran edessä.

"Mitä intiaani sanoi?" kysyi David.

Lähetyssaarnaaja teki käsillään epäävän liikkeen. David ei voinut nähdä hänen kasvojaan.

"Hän on taikauskoinen", murahti pappi. "Aivan hullu. Hän saisi enkelinkin tuntemaan kylmiä väreitä selässään. Hän väittää vanhan johtajakoiran ulvoneen kuolemaa. Mitä vielä..."

Isä Roland osoitti noin viidenkymmenen askeleen päässä yön pimeydessä häämöittävää mustaa pilkkaa.

"Tuolla on Tavishin maja", sanoi hän. "Menkäämme sinne, niin näemme, kuinka asiat ovat."

Mukoki jäi koiravaljakon luo. Lähestyessään synkkää majaa he kuulivat koirien haukkuvan. Tuo maja herätti Davidissa synkkiä aavistuksia. Hän mietti kaikkea sitä, mitä lähetyssaarnaaja oli kertonut hänelle Tavishista. Hänen sydämensä jyskytti ja häntä puistatti. Hän oli kummallisen pelokas ja hätkähti isä Rolandin ääntä.

"Tavish! Tavish!" huusi tämä.

He seisoivat vähän matkaa ovelta, mutta eivät kuulleet vastausta. Isä Roland polkaisi jalallaan lunta.

"Katsokaa, lumi on hiljattain lakaistu", sanoi hän. "Mukoki on taikauskoinen hullu. Hän sai minutkin pelkäämään."

Hänen äänensä kuulosti helpottuneelta. Majan ovi ei ollut lukossa, ja hän potkaisi sen auki. Sisällä oli pimeää, mutta lämmin ilma tuulahti heitä vastaan. Lähetyssaarnaaja nauroi.

"Nukutteko, Tavish?" huusi hän.

Mutta vastausta ei kuulunut. Isä Roland astui huoneeseen.

"Hän on hiljattain ollut täällä, sillä hellassa palaa tuli. Ei muuta kuin kotiutukaamme vain." Hän kopeloi taskujaan, löysi tulitikkuja ja sytytti katosta riippuvan peltisen lampun. Lampunvalossa näyttivät hänen kasvonsa kummallisenvärisiltä. Jännitys oli koskenut häneen. Tulitikkua pitelevä käsi vapisi.

"Eriskummallista, hyvin eriskummallista", sanoi hän itsekseen. Sitten hän jatkoi: "Mielettömyyttä. Menen puhumaan Mukokille. Hän pelkää, niin että vapisee. Hän luulee, että Tavish liikkuu pahojenhenkien parissa. Hän väittää koirien vainuavan sen ja varoittaneen häntä. Omituista, ennenkuulumatonta. Ja mielenkiintoista – vai mitä?"

Hän läksi, ja David seisoi paikoillaan ja tarkasteli lampun tuhruisessa valossa ympärilleen. Hän melkein odotti Tavishin ryömivän jostakin pimeästä kolosta; hän odotti hänen päänsä kohoavan vähitellen vuoteesta, huopien alta. Huone oli suuri, noin kaksikymmentä jalkaa leveä ja melkein yhtä pitkä, ja pian hän huomasi, että pieni, harmaa rotta, joka rauhallisena tuli hänen jalkoihinsa, oli huoneen ainoa elävä asukas. Mutta sitten hän näki toisen rotan, ja vielä kolmannen ja hänen ympäriltään kuului lukemattomien pikku jalkojen tassuttelua. Pöydällä oleva paperi liikahti, ja vuoteesta kuului heikkoa piipitystä, ja hän tunsi jonkun hiljaa liikkuvan mokkasiinejaan pitkin ja katsahti alaspäin. Huone oli täynnä rottia. Niitä liikkui kaikkialla, noita pieniä, kirkassilmäisiä elukoita rohkeina ja hänen mielestään odottavina. Hän ei ollut liikahtanut tuumaakaan, kun isä Roland palasi. Hän osoitti lattiaa ja sanoi: "Huonehan on täynnä noita!" Isä Roland tuntui olevan hyvällä tuulella; hän riisui kintaansa ja hieroi käsiään hellan ääressä.

"Ne ovat Tavishin lemmikkejä", sanoi hän nauraen. "Hän väittää niistä olevan seuraa. Kerran näin niitä koko tusinan hänen olkapäillään. Erikoista. Hyvin erikoista."

Hän hieroi käsiään, niin että ne narskuivat. Äkkiä hän kohotti hellinrinkiä ja katsahti pesään.

"Hän on sytyttänyt valkean noin tunti sitten", sanoi hän. "Ihmettelen vain, missä hän voi vierailla näin iltapuolella päivää. Koirat ovat poissa." Sitten hän katsahti pöydälle. "Pannut ovat puhtaat, eikä illallista ole valmistettu. Rotat ovat nälissään. Hän palaa kyllä pian, mutta me emme viitsi odottaa. Olen kuolemaisillani nälkään."

Hän puhui nopeasti ja pisti hellaan puita. Mukoki alkoi kantaa tavaroita. Hänen silmänsä pyörivät edelleenkin levottomina, ikään kuin hän olisi odottanut jotakin. Hän kulki niin hiljaa, kuin olisi pelännyt herättävänsä jonkun, ja David huomasi hänen pelkäävän rottia. Illallista syödessä muuan niistä ryömi intiaanin käsivartta pitkin ja hän paiskasi silmät hehkuen sen menemään. Hän huohotti, häntä puistatti, ja hän sanoi:

"Muche Munito!"

Loput ruoastaan hän hotkaisi nopeasti, otti huopansa, sanoi jotakin lähetyssaarnaajalle cree-murteella ja poistui.

"Hän sanoo, että nuo rotat ovat pikkupaholaisia – rotat", virkkoi isä Roland ja katseli miettiväisenä hänen jälkeensä. "Hän aikoo nukkua koirien vieressä. Ihmettelen kuinka pitkälle hänen mielikuvituksensa oikein ylettyy? Hän väittää, että pahathenget majailevat Tavishin majassa rottien haahmossa. Mitä vielä. He ovat vain vainottuja tuhoeläimiä, Tavish on opettanut niitä. Katsokaa, kuinka tuo syö kädestäni."

Monta kappaletta oli kiivennyt Davidin olkapäille. Yksi oli kiertynyt pehmeäksi palloksi hänen kaulalleen ja odotti siinä. Kieltämättä niistä oli seuraa, ja ne olivat "aivan kuin hyviä ystäviä", niinkuin lähetyssaarnaaja sanoi, mutta vaikka David ruokki niitä ja antoi niiden kulkea sormiaan pitkin, tuntuivat ne hänestä kuitenkin jollakin tavoin epämiellyttäviltä. Kun lähetyssaarnaaja oli juonut viimeisen kupillisen kahvia, mursi hän leivänpalan ja pisti murut lattialle uunin taa. Rotat kokoontuivat nyt sen ympärille ja alkoivat nälkäisinä jyrsiä muruja. David koetti laskea niitä ja pääsi ainakin kahteenkymmeneen. Hän olisi halunnut lakaista ne – jollakin, vaikkapa Tavishin vesiämpärillä – ja kantaa ne ulos lumeen. Syötyään itsensä kylläisiksi leivänmurusia ne rauhoittuivat ja useimmat hävisivät.

David ja lähetyssaarnaaja istuivat kauan piippua poltellen ja odottivat Tavishia. Isä Roland oli hämillään, vaikkei hän ollutkaan levoton. Hän oli hämillään, sillä hän näki Tavishin lumikenkien riippuvan naulassa, ja hänen kiväärinsä oli paikoillaan vuoteen vieressä.

"En tietänyt, että hänellä olisi kaksi paria lumikenkiä", sanoi hän. "Mutta siitähän on jo kulunut aikaa, kun viimeksi hänet tapasin. Kävin täällä syyskuulla, ensilumen aikoina. Hän ei voi olla kaukana, sillä muuten hän olisi ottanut kiväärin mukaansa. Luultavasti hän asettelee myrskyn hävittämiin ansoihin uusia myrkkysyöttejä."

Ulkona kuului tuuli kiihtyvän, niinkuin luoteistuulen on joskus tapana tehdä myrskyn jälkeisinä öinä. Jokin heilahti kevyesti seinää vasten – matala, omituisen raskas ja pehmeä ääni, aivan kuin jotakin pehmeätä olisi liikuteltu – hirsiseinää vasten, makuupaikan takana. He kuulivat selvästi sen molemmat.

"Tavish vei lihansa tuonne ulos", selitti lähetyssaarnaaja, kun hän huomasi Davidin katselevan sinnepäin. "Hirven tai karibun ruhoja, silloin kun hänellä on ollut metsästysonnea. Olen unohtanut Tavishin cachen – säilytyspaikan – muuten olisimme säästäneet oman lihamme."

Sitten hän hieroi harmaata päätään, niin että hiukset seisoivat harjan tavoin pystyssä.

David tunsi olonsa sitä rauhattomammaksi, mitä kauemmin he odottivat. Jokainen pieninkin ääni sai hänet hypähtämään, sillä hän luuli kuulevansa Tavishin askelet. Hän oli jo selvillä siitä, miten menettelisi. Kun Tavish astuisi huoneeseen, niin tavanmukaisten tervehdysten jälkeen istuttaisiin, polteltaisiin piippua ja juteltaisiin noin puolisen tuntia, ennen kuin keskustelu kääntyisi Firepaniin, mikäli isä Roland ei ottaisi sitä aikaisemmin puheeksi.

Senjälkeen hän näyttäisi Tavishille kuvaa aivan lampun alla, niin että tämä heti näkisi sen. Hän huomasi, että lampunlasi oli tuhruinen ja savuinen, ja lähetyssaarnaajan suureksi huviksi hän puhdisti sen. Senjälkeen lamppu loistikin paljon paremmin. Sitten hän kulki pitkin huonetta ja tarkasteli uteliaana Tavishin tavaroita. Katseltavaa oli paljon. Vuoteen vieressä oli kulunut, raudoitettu arkku. Hän tuumaili, olikohan se lukossa ja mitä se sisältäisi. Seisoessaan siinä hän kuuli jonkin töksähtelevän seinää vasten, aivan kuin joku hädänalainen olisi lähettänet sähkösanomakatkelmia. Jostakin käsittämättömästä syystä hän astui muutamia askeleita pimeätä nurkkaa kohden. Hänen jaloistaan kuului heikko tuskanvingahdus, ja hän tunsi astuvansa jollekin taikinan pehmeälle esineelle. Hän juoksi huudahtaen takaisin. Se tuntui epämiellyttävältä, vaikka se olikin vain rotta. "Hyi hitto!" huusi hän.

Isä Roland istui ja kuunteli hirsiseinään kolahtelevaa jytinää. Sen jälkeen kuin David oli polkenut rotan kuoliaaksi, tuntui jytinä kuuluvan entistään selvemmin, aivan kuin se olisi tahtonut panna vastalauseensa.

"Tavish on ripustanut lihansa matalalle", sanoi lähetyssaarnaaja ihmetellen. "Huolimattomuutta, ellei se ole vallan valtava ruho."

Sitten hän aikoi hitaasti riisuutua.

"Voimme yhtä hyvin mennä makuulle", ehdotti hän. "Kun Tavish lähestyy, niin koirat herättävät kyllä. Heittäkää Tavishin huovat lattialle ja pistäkää omanne tilalle. Minä nukun mieluimmin lattialla. Mikään ei vastaa sileää hyvää lattiaa..."

Oven avautuminen keskeytti hänet. Mukoki pisti päänsä ovesta, mutta pitemmälle hän ei uskaltautunut. Hänen silmänsä hehkuivat. Hän puhui jotakin lähetyssaarnaajalle omalla murteellaan, puhui kiihkeästi ja viittoili käsin. Isä Roland tuli liikutetuksi, ja hänen kasvonsa kävivät kummallisiksi. Hän keskeytti intiaanin ja sanoi jotakin, minkä jälkeen Mukoki sulki hitaasti oven ja poistui. David näki intiaanista vain hehkuvat, pyöreät, tuijottavat silmät, jotka hävisivät pimeyteen oven painuessa kiinni.

"Kissa vieköön", sanoi lähetyssaarnaaja ja kohautti harmistuneena olkapäitään. "Koirat ovat levottomia. Mukoki väittää niiden vainuavan kuolemaa. Hän sanoo, että ne vaan istuvat ja tuijottavat – tuijottavat tyhjään ja haukkua nalkuttavat kuin penikat. Hän kuljettaa ne harjun toiselle puolen. Vieköön, jos hän siitä saa rauhan sielulleen."

"Olen kuullut, että koirat tuntevat kuoleman läheisyyden", sanoi David.

"Tietysti ne tuntevat", vastasi isä Roland. "Kaikki pohjolan koirat tietävät sen ja varsinkin juuri minun koirani. Ne ovat tottuneet vainajiin. Talvisin joudun hautaamaan yli parikymmentä kuollutta. Ne seuraavat minua, ja tuuli kuljettaa ruumiinhajun niiden kuonoon. Mutta täällä – täällä se on mahdotonta. Täällä ei ole ruumista – muuta kuin tappamanne rotta ja elukanruho tuolla ulkona." Hän pudisti päätään ja sadatteli Mukokin typeryyttä. Sitten hän jatkoi: "Koirat ovat aina Tavishin läheisyydessä metkuilleet", ja hiljentäen ääntään hän lisäsi: "En tiedä, mistä se johtuu, mutta niin vain on. Luultavasti vaistosta. Ne tulevat levottomiksi hänen läheisyydessään. Kummallinen olento, tuo Tavish. Toivoisin hänen jo tulevan. Tahtoisin teidän tutustuvan häneen."

Hänen nukkumisensa heti kun hän oli kietoutunut makuuhuopiinsa osoitti, ettei hän ollut levoton Tavishista. Kaikkina näinä kolmena yönä, jotka he olivat viettäneet taivasalla, oli David ihmetellyt ja ihaillut isä Rolandin hyvää unenlahjaa: hän itse, isä Roland, olisi varmaankin selittänyt sen johtuvan loistavasta vatsasta. Mutta tänä iltana kiusoitti häntä toisen raskas ja tasainen hengitys. Hän olisi tahtonut, että pappi olisi ollut valveilla Tavishin palatessa.

"Tuossa hän nukkuu sikeästi kuin mikäkin arkajalka", ajatteli hän, "kun taas minä, rasituksiin tottumaton, en saa unta, vaikka kuinka koettaisin."

Myöhemmin hän oppi tietämään, ettei uni pohjolassa aina johdu ruumiillisesta väsymyksestä. Tänä iltana hän kuunteli hermostuneen jännittyneenä kaikkia ääniä, varsinkin senjälkeen kuin isä Roland oli nukkunut. Kolmannen tai neljännen kerran hän sytytti piippunsa, istuutui vuoteen laidalle ja kuunteli, joko Tavishia kuuluisi. Hän oli varma siitä, että Tavish tulisi. Hänen tarvitsi vain odottaa. Hän tunsi kasvavaa vastenmielisyyttä Tavishia kohtaan. Aluksi se oli ollut melkein itsetiedotonta, mutta istuessaan siinä himmeän lampun valossa ja kuvitellessaan kaikkia niitä kamaluuksia, joita Tavish oli tehnyt, tuo tunne paisui entistään voimakkaammaksi. Hän oli siitä varmempi kuin koskaan ennen. Tavish oli konna, jos hänen olettamuksensa pitivät paikkansa. Ja hän saisi pian tietää sen. Ja jos hän olisi oikeassa, ja Tavish olisi tehnyt sen – tuolla vuorilla...

Hänen silmänsä paloivat ja kätensä puristuivat nyrkkiin. Hän pisti kätensä vuoteen yläpuolella riippuvan takkinsa taskuun, ja pitäen lähetyssaarnaajaa silmällä hän veti kuvan esiin. Hän katseli sitä kauan, hänen sydämensä lämpeni, ja kasvojen ilmeet muuttuivat lempeämmiksi.

"Se on mahdotonta", kuiskasi hän. "Tyttö elää!" Aivan kuin tuuli olisi kuullut hänen kuiskauksensa ja vastaukseksi heiluttanut pehmeätä esinettä kiihkeämmin seinää vasten. Tunk-tunk-tunk.

Hetkisen oli hiljaista, ja David puristi korttia. Sitten kuului yhä itsepäisemmin: Tunk-tunk-tunk.

Hän pisti kuvan taskuunsa ja nousi. Tietämättään hän veti takin ylleen. Meni ovelle, avasi sen hiljaa ja poistui yöhön. Kuu oli kohonnut korkealle ja loisti kuin valkoinen levy. Tähdet kimmelsivät. Hän saattoi erottaa harjun rinteen, jonne Mukoki oli vienyt koirat, ja majaa ympäröivä raivio kylpi kylmässä kuutamossa. Jos Tavish on jäänyt odottamaan kuun nousua, niin hän varmaankin pian saapuu.

Hän meni kulman taa ja tarkasteli tuvan takaseinää. Hän eroitti selvästi eläimenruhon, joka riippui kurkihirrestä suorana kuin seiväs. Se riippui varjossa ja heilui tuulen mukana jyskyttäen hirsiä. David meni lähemmäksi ja tähyili metsänreunaan, mistä päin hän oli kuullut reenjalaksien ääntä. Hän toivoi, että Tavish palaisi sieltä. Hän seisoi kauan ja kuunteli selittäin seinään. Sitten hän kääntyi. Hän oli aivan heiluvan ruhon vieressä. Se kääntyi. Kuu valaisi sitä, ja... Hyvä Jumala! Kasvot – hän näki ihmiskasvot. Partaiset kasvot, joiden silmät olivat pullistumaisillaan pääkopasta – suu oli auki – ja sitä ympäröi jäykkä hymy. Ja ruumis jyskytti seinää: tap, tap, tap.

Hän kiiruhti kauhusta huutaen takaisin. Hän hoiperteli ovelle, tarttui sokeasti ovenripaan, retkahti kuin humalainen kynnyksen yli. Hänen äänensä vapisi, näky oli ollut kammottava: elottomat, irvistelevät kasvot. Hän oli herättänyt lähetyssaarnaajan, ja tämä istui tuijottaen häneen.

"Tavish –" huohotti hän: "Tavish – on kuollut!" ja hän osoitti seinään; taas kuului: tap, tap, lap.

XII.

TAVISHIA EI SIUNATA.

Vasta myöhemmin David huomasi, kuinka syvästi hänen ilmoituksensa Tavishin kuolemasta koski isä Rolandiin. Vähään aikaan ei lähetyssaarnaaja liikahtanutkaan. Hän oli valveilla, hän oli kuullut Davidin ilmoituksen – mutta kuitenkin tuijotti hän tylsänä ja hypisteli huopaansa. Kun hän vihdoin liikahti, kääntyi hän seinään päin, jonka takana Tavish riippui. Sitten hän nousi hitaasti.

David luuli, ettei hän ollut ymmärtänyt asiaa.

"Tavish – Tavish on kuollut", selitti hän käheästi ja koetti selvitellä kurkkuaan. "Hän on ulkona – nuora kaulassa – kuolleena."

Kuolleena. Hän korosti sitä sanaa ja toisti sen kahteen kertaan. Mutta ei isä Roland vastannut vieläkään. Konemaisesti hän pukeutui ja hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, eikä hänen silmistään kuvastunut kauhu eikä liikutus – ne olivat aivan tylsät. Hän ei sanonut mitään vielä ulos mennessäänkään. David seurasi häntä ja pian he seisoivat paikalla, jossa Tavishin lihojen piti riippua. Kuu valaisi sitä valonheittäjän tavoin. Näky oli kammottava – hirvittävä ja mieleenpainuva. Tavishin kuolema ei ollut ollut helppo. Hän tuntui kuin huutavan tuskasta riippuessaan siinä jäykkänä ja kylmänä. Hampaat hiukan välkkyen huulten raoista – se ehkä teki näyn vielä kamalammaksi. Ja David huomasi käsien olevan ristissä.

Isä Roland ei sanonut sanaakaan, ennen kuin oli ainakin minuutin verran katsellut Tavishin vääntyneitä kasvoja. Hänen ensimmäiset sanansa, niin välinpitämättömiltä kuin ne kuulostivatkin, olivat melkein peloittavat.

"Tuo nainen sai hänet tekemään tämän – lopuksi!"

Hän puheli itsekseen tarkastellessaan Tavishin vääristyneitä kasvoja. Davidia puistatti. Tyttö! Häntä halutti huutaa ääneen. Hän tahtoi tietää sen! Mutta lähetyssaarnaaja laski kätensä ruumiille ja sanoi:

"Ruumis on vielä lämmin. Hän ei ole ollut kuolleena kauan. Hän hirttäytyi puolta tuntia ennen meidän tuloamme. Auttakaa minua, David!"

David suoristautui ponnistaen. Loppujen lopuksi siinä riippui vain kuollut mies. Mutta kun hän tarttui sen käsiin, tuntuivat ne kylmiltä kuin jääpalat. David näki veitsen välähtävän päänsä päällä isä Rolandin katkaistessa nuoraa. He laskivat Tavishin lumelle, ja David meni majasta hakemaan huopaa. Isä Roland kietoi sen tiiviisti Tavishin ympärille, jottei ruumis jäätyisi maahan kiinni. Sitten he palasivat majaan. Lähetyssaarnaaja riisui takkinsa ja sytytti tulen. Kun hän kääntyi, niin hän huomasi Davidin tuhkanharmaat kasvot.

"Teistä mahtoi tuntua kammottavalta – löytäessänne hänet tuolta", sanoi hän. "Uh! En ihmettelekään sitä. Mutta – minä en kertonut siitä aikaisemmin, että odotin jotakin tämäntapaista. Aavistukseni eivät petä. Ja illalla pelästyin hirveästi, kun Mukoki ja koirat ennustivat kuolemaa, mutta rauhoituin kun näin tulen hellassa. Se haihdutti pelon. Otaksuin Tavishin palaavan. Koiratkin olivat poissa. Hänen on täytynyt laskea ne irti juuri ulosmennessään. Kamalaa. Mutta oikeudenmukaista – täysin oikeudenmukaista, arvelen minä, sillä Herran tiet ovat tutkimattomat."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi David kakistellen kurkkuaan. "Kertokaa, isä. Minun täytyy saada se tietää. Miksi hän tappoi itsensä?"

Hän kosketteli taskussaan olevaa kuvaa. Hän olisi tahtonut juuri nyt näyttää sen isä Rolandille ja kysyä tältä, nämäkö kasvot – tytön kasvot – vainosivat Tavishia.

"Luulen, että hänen pelkonsa riisti hengen häneltä", sanoi isä Roland tarkasti punniten jokaista sanaansa. "Luulen hänen tehneen jonkin hirvittävän rikoksen ja huonon omantunnon aiheuttaneen hänen pelkonsa; nuo harhanäyt ja -kuulot eivät jättäneet rauhaan häntä, vaan pakottivat hänet tähän viimeiseen tekoon. Täällä ylämaissa omantunnon nimenä on mitoo aye chikoon – Jumalan pikkuveli. En tiedä muuta. Olisin vain toivonut että Tavish olisi uskoutunut minulle. Ehkäpä olisin voinut pelastaa hänet."

"Tai – rangaista häntä", sanoi David matalasti.

"En ole tullut rankaisemaan. Jos hän olisi kääntynyt puoleeni apua ja laupeutta anoen jumalaltaan, niin en olisi kavaltanut häntä."

Pappi pani jälleen takin ylleen.

"Menen etsimään Mukokia", sanoi hän. "Täällä on työtä, jonka voimme suorittaa yhtä hyvin kuutamossa. Otaksun, ettette ole väsynyt, vai oletteko?"

David pudisti päätään. Hän tunsi itsensä levollisemmaksi, nyt kun ensimmäinen kauhun tunne oli haihtunut. Hän tunsi sisimmässään sääliä hirttäytynyttä kohtaan. Hänestä tuntui ahdistavalta, ja tämä ahdistus poisti pelon. Tavish oli kuollut ja vienyt mukanaan salaisuuden, jonka David olisi halunnut tietää ja josta hän olisi antanut koko omaisuutensa. Ja seisoessaan yksin majassa hän värisi raivosta. Hän olisi tahtonut huutaa, että Tavish oli pettänyt hänet; kädet nyrkissä meni hän ovelle; häntä halutti mennä vainajan luo, tarttua sen kurkkuun ja pakottaa se ilmoittamaan salaisuus ja näyttää sen lasimaisille silmille tytön kuvaa. Mutta tämä järjettömyys haihtui hänen mielestään. Varmasti Tavish oli jättänyt jonkinlaisen kirjeen jälkeensä? Varmasti oli hän kirjoittanut selityksen tekoonsa. Jonkin tunnustuksen – kirjeen isä Rolandille? Tavish tiesi, että lähetyssaarnaaja tulisi tervehtimään häntä paluumatkalla. Hän oli varmasti jättänyt tälle jonkinlaisen ilmoituksen ja selvittänyt tekonsa syitä.

Hän alkoi tutkia majaa, aluksi innokkaasti ja nopeasti, sillä mikäli Tavish oli kirjoittanut jotakin, hän oli asettanut sen myöskin näkyvään paikkaan, vuoteen reunalle, seinään tai oveen. He olivat voineet kulkea sen ohi; tai se oli voinut pudota lattialle. Voidakseen etsiä tarkemmin David otti lampun käteensä. Hän tarkasti nurkat, tutki lattian ja seinät, nosteli vaatteita naulakossa. Ei löytynyt mitään. Tavish oli taas pettänyt hänet. Viimeksi hän huomasi arkun. Hän asetti lampun tuolille ja koetteli oliko arkku lukittu; se ei ollut. Juuri kantta kohottaessaan hän kuuli epäselviä ääniä ulkoa. Isä Roland ja Mukoki olivat tulleet takaisin. Hän kuuli heidän menevän Tavishin ruumiin luo, joka makasi pihalla kasvot kuuhun käännettyinä.

Sitten hän laskeutui polvilleen ja rupesi penkomaan arkun sisältöä. Kolmas osa sen sisällöstä oli vain roskaa – solmittuja valjakkoremmejä, muutamia ruostuneita työkapineita, nauloja ja punnuksia, kulunut kenkäpari ja muuta arvotonta kamaa sikin sokin. Juuri noustessaan hän kuuli oven avautuvan takanaan.

Hän kääntyi ja sanoi lähetyssaarnaajalle ja Mukokille: "En ole löytänyt mitään. En ole löytänyt ainoatakaan riviä, jonka hän olisi jättänyt jälkeensä."

Isä Roland, joka ei vielä ollut sulkenut ovea, vastasi: "Mukoki saa auttaa teitä etsinnässä. Tarkastakaa seinällä riippuvat vaatteet. Tavish on varmasti jättänyt jonkinlaisen ilmoituksen jälkeensä."

Sitten hän läksi, sulki oven perästään ja kuunteli hetkisen ollakseen varma siitä, ettei David seuraisi häntä. Hän riensi Tavishin ruumiin luo, ja kohotti huopaa. Ruumis oli kammottava maatessaan siinä lasimaisin avoimin silmin ja vääristynein kasvoin. Lähetyssaarnaaja suoristautui.

"En osaa arvata", kuiskasi hän, aivan kuin olisi puhunut Tavishille. "En voi arvata – en oikein – mikä sai sinut tekemään tämän tekosi, Tavish. Mutta minusta tuntuu, kuin et olisi voinut tappaa itseäsi kertomatta minulle syytä siihen. Täälläpä se onkin – taskussasi."

Hän kuunteli taas ja hänen huulensa liikkuivat. Sitten hän kumartui kuolleen viereen ja kasvot poiskäännettyinä alkoi kaivella hänen taskujaan. Rintataskusta hän löysi tavallista kirjoituspaperia paksun pinkan, joka oli sievästi taitettu. Se oli hienolla langalla sidottu, ja hän erotti selvästi paketin päällä näkyvän osoitteen: "Isä Rolandille, God's Lake. Henkilökohtaisesti." Tästä selveni, ettei mikään hetkellinen pelko ja mielenhäiriö ollut aiheuttanut hänen tekoaan. Hän oli suunnitellut sen. Hän oli huolellisesti valmistanut jokaisen pikku seikan, ja kuitenkin hän oli kuollut tuo pelokas ja mieletön ilme kasvoillaan. Isä Roland asetti huovan takaisin paikoilleen otettuaan paketin ja pistettyään sen omaan taskuunsa. Hän tiesi, että Tavishin kanki ja lapio riippuivat majan takaseinällä; hän nouti nuo työvälineet, asetti ne ruumiin viereen ja palasi Davidin ja intiaanin luo.

He etsivät yhä löytämättä mitään.

"Olen tarkastanut hänen vaatteensa – ulkona", sanoi lähetyssaarnaaja ja teki torjuvan liikkeen käsillään ikäänkuin ilmoittaen etsintänsä olleen yhtä hyödytöntä. "Voimme haudata hänet. Sinne lähelle kulman taakse, missä hän makaa. Olen jo vienyt sinne kangen ja lapion." Davidille hän sanoi: "Viitsittekö auttaa Mukokia hautaamisessa? Tahtoisin hetkisen olla yksin. Ymmärrättehän. On seikkoja..."

"Kyllä, isä, minä ymmärrän."

Ensimmäisen kerran David tunsi kuoleman läheisyyden. Hän oli melkein unohtanut, että isä Roland oli pappi, sillä hän oli nähnyt tässä vain ihmisen, erilaisen kuin muut virkatoverinsa. Nyt vasta seuratessaan Mukokia hän huomasi sen. Isä Roland halusin yksinäisyyttä. Ehkä rukoillakseen. Rukoillakseen sielunrauhaa Tavishille. Tietä suureen tuntemattomaan. Tuo ajatus rauhoitti hänen omia ajatuksiaan: ja kaivaessaan lunta ja jäätynyttä maata hän koetti ajatella Tavishia ihmisenä eikä hirviönä.

Majassa isä Roland odotti ensimmäistä kangen kalskahdusta, ennen kuin hän liikahti. Sitten hän sulki oven sisäpuolelta ja istuutui pöydän ääreen, siirtäen lampun viereensä ja pitäen Tavishin tunnustusta kädessään. Hän aukaisi nuoran veitsellään, suoristi paperiarkit ja alkoi lukea, ja Tavishin rotat alkoivat varovasti ryömiä koloistaan, aivan kuin olisivat ihmetelleet hiljaisuutta ja isäntänsä viipymistä.

Maa oli lumen alta kivenkovaa. Davidista tuntui haudan kaivaminen kallion louhinnalta, ja pian hän jätti kangen Mukokille. Sitten he vuorotellen kaivoivat noin tunnin aikaa, ja aina kun intiaanin tarttuessa kankeen David mietti, miksi isä Roland viipyi niin kauan majassa. Vihdoin Mukoki olkapään kohautuksin ja kädenliikkein ilmoitti, että työ oli valmis. Davidin mielestä hauta oli aivan liian matala ja hän aikoi juuri lausua mielipiteensä siitä, kun hän muisti, että Mukoki oli varmasti kaivanut ja peittänyt useita hautoja ja osasi varmasti ammattinsa. Miksi ihmiset kaivavatkaan hautoja kuuden jalan syvyyteen, kun kolme tai neljä jalkaa riittäisi, ja vainaja olisi lähempänä valoa ja aurinkoa, tuumaili hän katsellessaan viimeisen kerran Tavishia. Sitten hän huomasi intiaanin heilahtavan kuin olisi tämä saanut iskun mahaansa. Hän pyörähti ympäri, nähdäkseen mikä oli hätänä.

Isä Roland seisoi noin kymmenen jalan päässä heistä, ja hänet nähdessään David huudahti ihmetyksestä. Pieni lähetyssaarnaaja hoippui kuin sairas, ja aivan kuin yhteisestä sopimuksesta menivät he molemmat, Mukoki ja hän, häntä vastaan, mutta hän torjui heidät takaisin. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat – ja hän oli melkein yhtä kamalan näköinen kuin Tavishkin, tuntui kuin olisi hän tahtonut sanoa jotakin aivan muuta kun hän sanoi. David ei ollut koskaan kuullut hänen ääntään niin kummallisena kuin nyt:

"Haudatkaa hänet. Häntä – häntä ei siunata."

Sitten hän kääntyi ja läksi hitaasti kulkemaan metsään. Ja David näki hänen raskaasti laahustavan eteenpäin.

XIII.

KOTONA.

David ja Mukoki seisoivat liikkumattomina isä Rolandin kadottua metsään. Papin kammottava ulkomuoto hämmensi ja huumasi heidät; hänen äänensä oli kuulostanut niin merkilliseltä, ja hänen askelensa hoippuivat. He katselivat odottaen, eikö hän jo ilmaantuisi puiden välistä. Hänen sanoissaan oli tuntunut metallin terävä kalskahdus, ja se oli jollakin tavoin vaikuttanut heihin. Häntä ei siunattaisi? Miksi ei? Tämä sama kysymys näkyi Mukokin puoliavoimista, loistavista silmistä, kun David kääntyi intiaaniin. Tavishia ei siunattaisi. David näki intiaania puistattavan ja äkkiä tämän kiljahdus rikkoi hiljaisuuden; oli kuin olisi hänelle selvinnyt jotakin. Hänen silmänsä laajenivat ja hän osoitti kuollutta.

"Tavish – hän olla suuri piru!" sanoi hän. "Isä ei rukoilla. Mey-oo!" ja hän irvisti onnellisena, sillä hän oli jo pitkän aikaa sanonut isä Rolandille, että Tavish oli suuri piru ja hänen majansa oli täynnä pikku piruja. "Mey-oo", huusi hän taas, entistään kovemmin. "Paholainen! Paholainen!" Ja nopein kostonhimoisin liikkein hän tarttui Tavishin mokkasiineihin ja heitti ruumiin hautaan Davidin suureksi kauhuksi. "Paholainen!" huusi hän taas ja alkoi kuin mieletön lapioida suuria jääpaloja hautaan.

David kääntyi, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä kuulla, kuinka jäätyneet kokkareet putosivat kuolleen paljaille kasvoille – sillä hän oli nähnyt ne vielä viimeisen kerran, nauravina, tuijottavan tähtiä – tuo näky oli liikaa hänelle. Häntä peloitti astuessaan majaan, ja hän lisäsi puita hellaan istuutuessaan odottamaan isä Rolandia. Hän sai odottaa kauan. Hän kuuli Mukokin poistuvan. Rotat alkoivat taas hääriä hänen ympärillään. Oli ainakin kulunut tunti, kun hän kuuli ääntä ovelta – raappimista – ja hetken kuluttua hän kuuli hiljaista uikutusta. Kun hän avasi oven hiljaa, seisoi Baree ulkona. Hän tiesi, ettei nälkä ollut tuonut koiraa majalle, sillä hän oli antanut sille kaksi kalaa päivälliseksi. Vaisto oli sanonut sille, että David oli yksin. Se halusi tulla sisään; katseesta loisti kaipaus sen seisoessa siinä jäykistyneenä kuutamossa. Baree katosi silmänräpäyksessä kuin harmaa varjo. David ei edes ennättänyt nähdä, minne se juoksi; sensijaan näki hän isä Rolandin kasvot edessään. Sanomatta sanaakaan hän vetäytyi takaperin majaan tehden lähetyssaarnaajalle tietä. Tämä oli muuttunut, sillä hän hymyili riisuessaan käsineitä ja lämmitellessään käsiään tulen ääressä. Hänen olemuksensa tuntui väkinäisen rauhalliselta, aivan kuin hän olisi kestänyt useiden päivien henkisen ponnistelun. Hänen silmänsä loistivat kuumeisesti; hartiat olivat painuneet kasaan, kuin ei hän enää jaksaisi suoristautua, häntä vavistutti, ja hän hieroi koko ajan hymyillen käsiään.

"Kummallista, David, että tämä koski minuun näin", sanoi hän anteeksi pyydellen. "Heikkouteni on uskomatonta. Vaikka olen niin monta kertaa katsonut kuolemaa kasvoista kasvoihin, niin en enää voisi katsoa hänen kasvojaan. Se tuntuu kummalliselta, mutta se on kuitenkin totta. Tahtoisin vain päästä pois täältä. Mukoki tulee pian koirineen. Mukoki sanoo häntä piruksi. Ehkäpä hän olikin. Joka tapauksessa hän oli omituinen mies. Meidän täytyy koettaa unohtaa tämä ilta. Ensitutustumisenne pohjolaan on ollut teille epämiellyttävä. Koettakaamme unohtaa se. Meidän täytyy unohtaa Tavish." Ja hän jatkoi aivan kuin olisi unohtanut tärkeän seikan: "Polvistun hänen haudalleen, ennen kuin lähdemme."

"Jospa hän vain olisi odottanut", sanoi David melkein itsetiedottomasti. "Jospa hän vain olisi odottanut huomiseen tai ylihuomiseen..."

"Niin, jospa hän olisi odottanut."

Lähetyssaarnaaja siristi silmiään, ja David kuuli, kuinka hän kiristeli hampaitaan, mutta hän kumartui niin, ettei David voinut nähdä hänen kasvojaan.

"Jospa hän olisi odottanut", sanoi hän Davidia jäljitellen. "Jospa hän vain olisi odottanut." Ja hänen kätensä ikään kuin tarttuivat jotakin kurkkuun.

"Minulla on ystäviä ylämaissa, mistä hän muutti tänne", sanoi David, "ja minä toivoin, että hän olisi kertonut jotakin heistä. Hän varmasti tunsi tai oli ainakin kuullut puhuttavan heistä."

"Varmasti", sanoi lähetyssaarnaaja, tuijottaen tuleen. Sitten hän avasi nyrkkinsä yhtä hitaasti kun oli sulkenutkin ne ja jatkoi: "Mutta nyt hän on kuollut."

Hänen äänestään kuului, että asia oli nyt loppuun käsitelty.

"Kuollut", virkkoi hän, "ja kuopattu. Meillä ei enää ole oikeutta arvailla mitä hän olisi kertonut. Niinkuin olen jo kertonut, en ole katolinen enkä valtiokirkollinen, eikä minun uskonnollani ole mitään nimeä, mutta olen sovelluttanut uskontooni vähän niistä kaikista. Olen vain kiertävä lähetyssaarnaaja, ja sellaisena täytyy minun syrjäyttää usein piintyneitä käsityksiäni ja sietää kaikkia uskontunnustuksia; ja erästä käskyä ennen muita tällainen mies ei saa rikkoa: hän ei saa epäillä vainajien menneisyyttä eikä kertoa elävien salaisuuksia. Unohtakaamme siis Tavish."

Hänen sanansa kuulostivat Davidista kuolinkellojen kumahtelulta. Hän oli viimeiseen saakka toivonut, että isä Roland olisi kertonut hänelle enemmän Tavishista, mutta tämä toive oli nyt rauennut. Lähetyssaarnaaja puhui lempeästi ja laski kätensä isällisesti hänen olkapäilleen. Tällä hetkellä – David huomasi – oli mahdotonta saada vastausta kysymyksiinsä. Isä Rolandin syvästi liikutettu katse esti kaikki kysymykset. Ja he ymmärsivät yhä paremmin toisiaan.

David oli iloinen, kun koirien ja Mukokin melu keskeytti heidät. Nopeasti he kokosivat tavaransa majasta ja kantoivat ne ulos. David ei enää mennyt majaan, vaan jäi metsänreunaan koirien luo odottamaan isä Rolandia, joka lupauksensa mukaan kävi viimeisen kerran haudalla. Mukoki seurasi häntä, ja David näki hänen hiipivän, sillä aikaa kun isä Roland seisoi haudan ääressä, valaistuun majaan niinkuin haamu, mutta pian hän palasi koiriensa luo kertaakaan katsomatta taakseen. Siinä he sitten odottivat.

Isä Roland liikutti huuliaan Tavishin haudan ääressä, ja hänen kummalliset sanansa kuuluivat melkein kuiskauksilta.

"... ja kiitän Jumalaa, ettet kertonut tätä minulle eläessäsi, Tavish", sanoi hän. "Kiitän Jumalaa siitä. Sillä jos olisit kertonut – niin varmasti olisin tappanut sinut."

Kun hän palasi heidän luokseen, huomasi David valoliekin majasta, aivan kuin lamppu olisi leimahtanut ennen sammumistaan. He sitoivat lumikengät jalkoihinsa, seurasivat Mukokin jälkiä ja painuivat kuun valaisemaan metsään.

Puolen tunnin kuluttua saapuivat he toiselle harjanteelle. Intiaani katsoi taakseen ja osoitti riemuiten Tavishin majaa. David ymmärsi nyt, mitä leimahdus oli merkinnyt. Mukoki oli kaatanut lattialle öljyn Tavishin lampusta ja heittänyt tulitikun siihen, jotta "pikku pirut" saivat seurata herraansa tämän viimeiselle matkalle. Hänestä tuntui kuin olisi kuullut Tavishin "seuralaisten" hätääntyneen piipityksen.

Suoraan pohjoista kohden Mukoki polki tien, ja toisinaan hän kulki niin nopeasti, että isä Rolandin täytyi Davidin vuoksi pyytää häntä hiljentämään vauhtiaan. Mutta ei ajatellut Davidkaan pysähtymistä. Hän ei halunnut pysähtyä, niin kauan kuin oli tarpeeksi valoisaa kulkea. Hänestä tuntui kuin maailma ja metsän hämäryys vaalenisivat, mitä kauemmas he pääsivät Tavishin majalta. Kuu alkoi himmetä kuin palanut lamppu, ja pimeys laskeutui heidän ylleen. Kahden aikaan he sytyttivät nuotion ja rakensivat teltan.

Ja niin he vaelsivat, päivän toisensa jälkeen, pohjoista kohden. Kymmenennen päivän iltana – kuudentena siitä kuin he olivat olleet Tavishin majalla – David tunsi, ettei hän enää ollut muukalainen "lumikinosten maassa". Mutta hän ei puhunut siitä mitään isä Rolandille, sillä hänestä tuntui mielettömältä puhua siitä sellaiselle miehelle, joka on asunut siellä koko elämänsä. Kymmenen päivää. Ei sen enempää, mutta hänestä se tuntui kymmeneltä kuukaudelta tai vuodelta, sillä niin täydelleen hän oli muuttunut tänä aikana. Hän ei ajatellut vain ruumiillista tilaansa – se ei muuttunut muutamissa päivissä. Mutta kumminkin. Hän oli melkein yhtä sitkeä kuin lähetyssaarnaaja ja saattoi jo lepäämättä kaataa puun. Toiset huomasivat sen hänen puhumatta siitä. Hänen ruokahalunsa oli hirvittävä. Ulkomuoto oli tuima, hänen kätensä oli varma, ja niinpä hänestä olikin tullut taitava pistoolin ja kiväärin käyttäjä, ja joka kerta kuin he harjoittelivat nyrkkeilyä, sai lähetyssaarnaaja varoittaa, ettei hän iskisi koko voimallaan. Eikä Mukoki enää irvistellyt suvaitsevasti hänelle. Mitä enemmän David mukiloi pientä lähetyssaarnaajaa, sen iloisemmaksi tämä tuli. "Sanoinhan, että pohjola muuttaisi teidät", sanoi hän riemuiten, "enkö sanonut?"

Kerran oli David sanomaisillaan, että he näkivät vain kymmenennen osan muutoksesta, mutta entinen kainous sai hänet vaikenemaan. Hän ei tahtonut kajota vanhaan tarinaan. Hän tunsi jo juoneensa pohjaan kärsimysten kalkin. Se oli kuin paise ruumiissa tai kuin särkevä haava, jota hän tahtoi peitellä siltäkin, joka oli pelastanut hänet. Tämä muutos oli tullut ruumiillisten voimien mukana – ja jos isä Roland olisi nyt kymmenen päivän kuluttua puhunut naisesta – naisesta, joka oli ollut hänen vaimonsa – olisi hän vaiennut yhtä päättävästi kuin lähetyssaarnaaja vaikeni Tavishista keskusteltaessa. Tämä oli merkki siitä, että hän oli parantunut. "Kultaiselta jumalattarelta", jota hän oli pitänyt enkelinä, oli helyt riisuttu. Jospa nainen silloin olisi epäröinyt, pelännyt tai edes jollakin tavoin kauhistunut, ei hän nyt tuntisi itseään niin varmaksi. Mutta hän oli vain nauranut. Hän oli samoin kuin Tavish paholainen. Nyt David vertasi hänen kauneuttaan myrkyllisen kukan kauneuteen. Hän oli kerran tietämättään koskettanut erästä vahamaista kukkaa ja saanut verenmyrkytyksen käteensä. Nainen muistutti tätä kukkaa. Hän oli yhtä kavala ja myrkyllinen. Hän oli sieluton olento, aivan kuin tuo kukka oli ollut tuoksuton. Tästä muutoksesta hän olisi tahtonut kertoa isä Rolandille.

Tutkiessaan itseään oli hän huomannut isä Rolandinkin muuttuneen. Lähetyssaarnaajaa tuntui siitä lähtien, kuin he olivat poistuneet Tavishin majalta, painostavan jokin seikka. Toisinaan hän leiritulen loisteessa näytti melkein sairaalta, ja kasvot olivat käyneet kalpeiksi ja vanhoiksi. Näiden hetkien jälkeen tapahtui äkillinen muutos, ja lähetyssaarnaaja näytti suorastaan onnen kultapojalta. Mitä useampia päiviä ja öitä meni, sitä nopeammiksi nämä muutokset kävivät ja lopuksi tuntui, kuin hän olisi taistellut taistelunsa ja voittanut. Hänen silmistään loisti uusi tuli. David mietti, kuvitteliko hän vain, vai olivatko todella rypyt lähetyssaarnaajan kasvoilta silinneet ja oliko hänen selkänsä todella suoristunut ja hänen ääneensä ilmestynyt outo väre.

David koetti saada itsensä uskomaan, ettei Tavishin ja valokuvassa olevan tytön välillä ollut mitään yhteyttä. Ja hän onnistui siinä. Hän koetti myös pitää kuvassa olevaa tyttöä kuolleena. Mutta siinä hän ei onnistunut. Kuva alkoi yhä täydellisemmin elää hänelle. Kuvan omistaminen virkisti häntä. Hän päätti säilyttää sen, ja nämä lempeät, puhuvat kasvot seuraisivat häntä hyvänä ystävänä kaikkialle. Hän ei enää pitänyt sitä kuvana, vaan eräänä iltana kutsui sitä "pikku sisarekseen". Siitä hetkestä alkaen tuntui tyttö olevan häntä lähempänä. Ja vaistomaisesti hän koetteli matkalla taskuaan tunteakseen, että kuva oli tallella. Ennemmin hän olisi kestänyt kidutusta kuin kertonut tästä kenellekään ihmiselle – vain Bareelle hän kuiskaili sydämensä syvimpiä salaisuuksia. Koira tuli jo leiriin, mutta vasta senjälkeen kuin lähetyssaarnaaja ja Mukoki nukkuivat. Se ryömi Davidin jalkoihin ja makasi siinä liikkumattomana eikä välittänyt toisista koirista. Siinä se nytkin kymmenentenä iltana makasi ja katseli ihmeissään esinettä, jota isäntä piti kädessään. David katseli tytöstä koiraan ja koiran verestävissä silmissä näki orjamaisen jumaloinnin loistavan. Baree ei koskaan jättäisi häntä. Eikä "tyttönenkään" jättäisi häntä. Tuo ajatus teki hänet niin kummallisen iloiseksi. Hän kumartui ja kuiskasi koiran korvaan:

"Jonakin päivänä, poikaseni, matkustamme hänen luokseen."

Baree ymmärsi ja värisi ilosta. Davidin ääni tuntui sen korvissa hyväilyltä; se huokasi tyytyväisyydestä ja siirtyi pari tuumaa lähemmäksi isäntäänsä.

Sinä iltana isä Roland oli levoton. Useita tunteja senjälkeen kuin David oli jo lämmitellyt huopiensa välissä, hän kuuli isä Rolandin liikuskelevan ja heittävän uusia puita tuleen. Telttakankaassa oli reikä, ja siitä hän tarkkaili toisen puuhia. Oli puoliyön aika. Lähetyssaarnaaja oli täysissä pukimissa, ja tulen loisteessa David näki ruusujen nuorekkaasti punoittavan hänen poskillaan. Vasta myöhemmin hän pääsi selville, miksi lähetyssaarnaaja ei voinut nukkua, kun kuuli tämän poikamaisesti riemuitsevana kertovan koirille: "Huomenna ollaan kotona, poikaseni! Kotona." Koti-sana kuulosti Davidin korviin niin kummalliselta, täällä kolmensadan mailin päässä eteläisemmästä sivistyskeskuksesta. Hän oli kuulevinaan, kuinka koirat raapivat lunta ja niiden isäntä hieroskeli tyytyväisenä käsiään.

Isä Roland ei palannut telttaan sinä yönä. David nukahti, mutta hänet herätettiin aamiaiselle jo kello kolmelta, ja he jatkoivat matkaa aamuhämärässä. Mukoki ohjasi valjakkoa pimeässä yhtä helposti, kuin kettu seuraa polkujaan, sillä hän oli tutulla maankamaralla. Kun päivä alkoi kajastaa, luuli David ihmisten ja elukoitten tulleen höperöiksi. Hän ei ollut vielä kokenut kotiintulon jännitystä ja iloa pohjolassa, eikä hän ollut voinut uneksiakaan, että Mukokin nahanväriset kasvot voisivat loistaa riemusta. Kun auringon ensimmäiset säteet kohosivat metsän takaa, intiaani laulaa, hän lauloi messunuotilla ja löi tähtiä heiluttaen käsiään. Hän ei vähentänyt vauhtiaan, vaan jatkoi entiseen tapaansa, ja kuinka ollakaan, lähetyssaarnaaja yhtyi lauluun ja hänen äänensä kaikui kuin rumpu. Davidista tuntui tämä aamuilmaan kantautuva laulu perin tutulta.

    "Pa sho ke non ze koon,
          Ta ba nin ga,
    Ah no go suh nuh guk,
          Na quash kuh mon,
    Na guli moh va nin koo
    Po eho ke non ze koon,
          Ta ba nin ga."

"Mitä se oli", kysyi hän, kun isä Roland hymyillen ja syvään hengittäen kääntyi häneen. "Se tuntui aivan kuin joltakin kinalaiselta lorotukselta, mutta kuitenkin..."

Lähetyssaarnaaja nauroi. Mukoki oli juuri lopettanut toisen säkeistön.

"Kaksikymmentä vuotta sitten, kun tutustuin Mukokiin, ei hän tahtonut laulaa muita kuin intiaanien vanhoja taruja, tom-tom-rummun säestyksellä. Mutta senjälkeen kuin hän muutti luokseni, tuli hänestä oikea 'lähetyslaulaja'. Laulu, jonka kuulitte, oli 'Lähemmäs, Jumala, sua'."

Mukoki aloitti taas.

"Tämä on hänen lempilaulunsa", selitti isä Roland. "Joskus yksin ollessaan hän voi laulaa sitä tuntikaupalla. Hän ilostuu, jos minä yhdyn siihen, se on 'Grönlannin jäävuorilta'."

    "Ke wa de noon ga yah jig.
         Kuh ya gewh wah bun oong,
    E gewh an duh nuh ge jig
         E we de ke zah tag.
    Kuh ya puh duh ke zoo waud
         Palm e nuh wunzh eeg.
    Ke nun doo me goo nah nig
         Che shuh wa ne mong wah."

Aluksi Davidia olivat naurattaneet intiaanin kummalliset laulut ja hänen tapansa käsivarsiaan huitoen lyödä tahtia. Mutta myöhemmin ei häntä enää naurattanut. Hän muisti, kuinka hänen äitinsä oli monta vuotta sitten hyräillyt näitä samoja vanhoja säveleitä hänen lapsuudenkodissaan; hän muisti vanhan harmoonin, jonka näppäimet olivat kuluneet, kuluneen koraalikirjan, jota hänen äitinsä piti Raamatun jälkeen parhaimpana kirjana; ja hän oli kuulevinaan äidin hennon äänen, joka lauloi näitä vanhanaikaisia säveleitä – samoja lauluja, joita lähetyssaarnaaja ja Mukoki nyt lauloivat tuhannen mailin päässä hänen kodistaan. Siitä oli jo kulunut pitkä, pitkä aika. Hän oli ollut kuolleena jo useita vuosia. Ja hän itse – hän alkoi tulla vanhaksi. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Silloin oli hän ollut yhdeksänvuotias, pörrötukkainen pojanhuiskale, ja hän oli jumaloinut äitiään niin, että lempeä suru oli seurannut häntä koko hänen elämänsä ajan. Siitä oli kauan. Mutta laulut elivät yhä. Ne olivat levinneet kautta maailman, nämä hänen äitinsä laulut, ja hän yhtyi lauluun tuntiessaan sävelen, ja hänen äänensä kuului hänestä perin soinnuttomalta ja epätodelliselta, sillä lapsuusaika oli kaukana eikä hän ollut laulanut senjälkeen kuin – äitinsä kanssa.

Alkoi jo hämärtää, kun he saapuivat lähetyssaarnaajan kotiin God's Lakeen. Davidista se tuntui aivan herraskartanolta, kun hän sen näki ensimmäisen kerran, sillä se oli rakennettu suurista hirsistä. Sen takana oli toinen hirsirakennus, ja sinne Mukoki riensi koirineen ja rekineen. Hän kuuli Mukokin perheen tervehdyshuudot ja koirien innokkaan haukunnan, astuessaan isä Rolandin kanssa majaan. Siellä oli valoisaa ja lämmintä. Joku oli pitänyt sen kunnossa lähetyssaarnaajan poissaollessa. He astuivat suureen huoneeseen, ja David näki siinä kolme ovea: kaksi oli auki, kolmas kiinni. Isä Rolandin ääni melkein vapisi, kun hän sanoi Davidille:

"Kotona, David – ollaan kotona."

Hän riisui yltään takin, hatun, mokkasiinit ja paksut käsineensä, ja kun hän uudelleen puhutteli Davidia, hohtivat hänen silmänsä oudosti ja ääni värisi kummallisesti.

"Annattehan anteeksi, David – annatte anteeksi heikkouteni ja koetatte kotiutua – sillä aikaa kuin minä käväisen – tuolla – huoneessa?"

Hän nousi tuolilta ja kääntyi suljettuun oveen päin. Hän tuntui unohtaneen Davidin läsnäolon. Hitaasti ja läähättäen hän kulki ovelle ja tultuaan sen luo veti ison avaimen taskustaan ja avasi oven. Sisällä oli pimeää eikä David nähnyt mitään, kun pappi astui huoneeseen. Hän istui useita minuutteja siinä, mihin isä Roland oli jättänyt hänet ja tuijotti oveen.

"Ihmeellinen mies – hyvin kummallinen", oli Thoreau sanonut. Perin kummallinen mies. Mitä oli tuolla huoneessa? Miksi siellä oli niin hiljaista? Kerran hän kuuli kuulevansa ääntä sieltä. Kymmenisen minuuttia hän odotti. Ja sitten alkoi oven takaa kuulua, heikkoa, tuulen suhinaa muistuttavaa viulunsoittoa, joka kiihtymistään kiihtyi.

XIV.

ISÄ ROLANDIN SALAISUUS.

Seuraavina päivinä ja viikkoina lukittu huone ja sen sisältö alkoi yhä enemmän kiusata Davidia. Hän oli varma siitä, että se selvittäisi jonkin merkityksellisen ja salaperäisen tapauksen isä Rolandin elämässä, tapauksen, jonka hän salasi muilta, mikäli ei vaikeneva Mukoki tietänyt sitä. Hänestä tuntui salaperäisyys kasvavan, varsinkin senjälkeen kuin intiaani oli selvällä englannin kielellä sanonut (ja tuntui kuin hänelle olisi opetettu, mitä hänen piti sanoa):

"Tuossa huoneessa ei koskaan käy kukaan, m'sieu. Eikä kukaan ole koskaan nähnyt mon pèren viulua."

Sanat lausuttiin niin matalasti ja yksitoikkoisesti, tunteettomasti ja ilman pienintäkään korostusta, että Davidista tuntui, kuin olisi lähetyssaarnaaja tällätavoin tahtonut ilmaista sen hänelle. Eikä hän myöskään ensimmäisen kerran perästä pyytänyt anteeksi hävitessään huoneeseen. Eikä hän myöskään selittänyt, miksi ovi oli lukossa tai miksi hän sen sulki mennessään huoneeseen. Joka ilta, kun he olivat kotona, hän meni huoneeseen ja avasi ovea vain sen verran, että pääsi puikahtamaan sisään ja toisinaan oli hän siellä vain parisen minuuttia, mutta joskus hän viipyi siellä hyvinkin kauan. Ja ainakin kerran päivässä, tavallisesti illalla, hän soitti viulua. Hän soitti aina samaa säveltä. Jos Mukoki sattui olemaan Chateaussa, niinkuin isä Roland nimitti asuntoaan, istui hän liikkumattomana, tuskin hengittäen paikoillaan, kunnes musiikki loppui. Ja kun lähetyssaarnaaja tuli huoneesta, loistivat hänen kasvonsa. Vain silloin kuin oli vieraita, silloin ei ovea avattu. Ei kukaan muu kuin hän ja intiaani saanut kuulla viulun ääntä, ja siitä hän huomasi kuinka paljon lähetyssaarnaaja hänestä piti. Eräänä iltana, kun lähetyssaarnaaja tuli huoneesta, oli hänen kasvoillaan omituinen ilonvälke, ja hän laski kätensä Davidin olkapäille sanoen:

"Toivoisin teidän ainiaaksi jäävän luokseni, David. Olen nuortunut ja tullut onnellisemmaksi omistaessani pojan."

Mutta David tunsi omituista, raatelevaa levottomuutta – isä Roland ei huomannut sitä pitkään aikaan – se kohisi kuin koski hänen suonissaan, aina kun hän tarkasteli kuvaa. Hänen täytyi jatkaa matkaa.

Elämä "Chateaussa" ei suinkaan ollut yksitoikkoista tai ikävää. Se sijaitsi turkispyyntiseutujen keskellä. Neljänkymmenen mailin päässä pohjoisessa sijaitsi Hudson Bay Companyn toimipaikat, ja siellä oli valtiokirkollinen seurakunta. Mutta isä Roland lukeutui metsien kansaan. Ne olivat hänen "lapsiaan" ja niitä asui kymmenentuhannen neliömailin alueella "Chateaun" ympärillä majoissa ja tiipiissä – teltoissa. Ensimmäisten neljäntoista päivän jälkeen isä Roland ja David olivat aina matkoilla. Intiaanit jumaloivat isä Rolandia, ja pari sekarotuista sekä eräs metsissä asuva ranskalainen sanoivat häntä "mon pèreksi" yhtä hartain äänin kun he lukivat isämeitäänsäkin. Näiden pyyntipaikkojen asukkaiden tarkastelusta oli Davidille ainaista iloa. He elivät villiä ja alkeellista elämää, mutta kuitenkin olivat ihmeteltävän hartaita kristityitä. He kuolivat. Se olikin murheellisinta. He kuolivat – helposti. Vähitellen hänelle selveni, miksi maassa, jonka pinta-ala oli ainakin kymmenen kertaa suurempi kuin Ohion valtion, ei väkiluku ollut suurempi kuin kaksikymmentäviisituhatta – vain pienenpuoleisen kaupungin asukasluku. He saivat kiristää liikaa nälkävyötään – kaikki, miehet, naiset ja lapset – nälkävyötä täytyi kiristää liian kireälle. Siinä selitys. Isä Roland painosti sitä seikkaa. He kärsivät pitkien, hirvittävien talvikuukausien aikana liiaksi nälkää hankkiessaan elatuksensa turkiseläinten metsästyksellä ansoin ja saksin, turkiseläinten, joiden nahat uhrattiin suurkaupungeissa kauneuden alttarille. Koko talven kestävä karmiva nälkä – he kärsivät viljan ja vihannesten puutetta – tunkeutui heidän ytimiinsä, silmiin, käsivarsiin ja jalkoihin, ja tätä nälkää seurasivat taudit ja kuolema. Tänä talvena David näki miesten ja naisten kuolevan laumoittain kuin kärpästen. He olivat Metoosinin luona käymässä, kuudenkymmenen mailin päässä lännessä "Chateausta", ja hän näki Metoosinin palaavan tavaroineen toimipaikan kauppiaalta. Metoosin oli pyydystänyt ilveksen, näädän ja hillerin, joiden nahat myytäisiin seuraavana vuonna Pariisissa tai Lontoossa tuhannesta dollarista, ja näistä nahoista hän oli saanut vain muutamia pieniä vihannessäilykepurkkeja, vähän jauhoja, jotka maksoivat neljäkymmentä senttiä naula, halvan kangaspalan, josta oli otettu hienon silkin hinta, vähän tupakkaa ja teetä, ja hän oli onnellinen. Siinä oli turkisseudun puolen työkauden tulokset hänen myrkkysyöteistään ja ansoistaan; hänen perheensä olisi käyttänyt sen kaiken yhdessä viikossa – ja vasta silloin he olisivat eläneet niinkuin olisi pitänyt.

"Ja kuitenkin ovat he aina velassa yhtiön kauppiaalle", sanoi lähetyssaarnaaja, ja hänen kasvonsa näyttivät entistään kurttuisemmilta.

David tunsi yhä selvemmin, kuinka jännittävää ja ihanaa tämä elämä oli; se osoitti, kuinka tarkasti sai laskea tarpeensa. Ensikerran elämässään hän tunsi rikkauden arvon, ja samalla hänelle selveni paljon sellaista, mitä hän aikaisemmin ei ollut huomannut eikä nähnyt. Metoosin ylpeili tuomisillaan ollenkaan ajattelematta köyhyyttään ja uhkaavaa nälkäkuolemaansa! Hän oli rikas! Hän oli suuri sankari! Ja hänen pitkä, mustapalmikkoinen intiaanipuolisonsa oli hyvin ylpeä sellaisesta herrasta ja miehestä, joka pystyy tuomaan kotiinsa moisia antimia – vähän jauhoja, muutamia säilykepurkkeja, kangaspalan ja kirkkaanvärisiä nauhanpätkiä. Illastaessaan heidän luonaan Davidia ihan tukehdutti. Mutta he olivat onnellisia. Tämä oli heidän suurin palkintonsa, vaikkakin he hitaasti kuolivat tauteihin, joita he eivät ymmärtäneet. Ja isä Rolandin saloseuduilla oli useita, jota Metoosinin ja hänen I-owansa tapaan rukoilivat vain tarpeeksi ruokaa, vaatteita verhokseen ja sitä, ettei kuolema rikkoisi perheonnea. Mitä kauemmin David oli heidän parissaan, sitä täydellisemmin hän alkoi pitää heitä sivistyksen surkuteltavina orjina – sivistyneiden naisten orjina, sillä tällä tavoin he olivat eläneet ja tulivat elämään vuosisatoja uhraten sydänverensä suurelle yhtiölle, joka vastalahjaksi ei kyennyt antamaan heille heidän jokapäiväisiä tarpeitaan.

Kun David tutustui tähän kaikkeen, niin sitä suuremmaksi hän arvioi isä Rolandin elämäntehtävän. Hänen alueellaan, joka ylettyi chateausta noin viidenkymmenen mailin päähän kaikkialle, paitsi pohjoiseen, missä oli valtiokirkon seurakunta, oli kaksisataaneljäkymmentäseitsemän miestä, naisia ja lapsia. Suureen kirjaan oli lähetyssaarnaaja merkinnyt heidän nimensä, ikänsä, rotunsa ja asuinpaikkansa; eikä ainoatakaan miestä koko ylänköalueella ole koskaan jumaloitu enemmän kuin häntä. Jokaisessa majassa ja tiipiissä, jonne hän saapui, ojennettiin hänelle aina jokin rakkaudenlahja; kallisarvoinen nahka, mokkasiinipari tai lumikengät, jonkun intiaaninaisen moniviikkoisen työn tulos, pyydystettyjen metsäneläinten mehukkaimmat palat; ja kaikkialle lähetyssaarnaaja jätti jonkin vastalahjan, useimmin lämpöisen vaatekappaleen, niin paksun ja lämpimän, ettei ainoallakaan intiaanilla ollut varaa ostaa sellaista. Kaksi kertaa talvessa lähetyssaarnaaja lähetti suuren kuormallisen asukkaitten tuotteita Thoreaulle, joka myi nämä ja lähetti takaisin vielä suuremman kuormallisen elintarpeita, jotka tällä tavoin jakautuivat metsäkansan majoihin ja tiipiihin.

"Jos olisin rikas...", sanoi isä Roland eräänä myrskyisenä iltana. "Mutta minä en omista mitään. Voin suorittaa vain kymmenennen osan siitä, minkä tahtoisin. Minun maassani on vain kahdeksankymmentä perhettä, ja olen laskenut, että sata dollaria perheelle riittäisi lahjoittamaan näille puutteettoman ja miellettävän talven. Winnipegistä ostaisi sadalla dollarilla yhtä paljon kuin joku intiaanimetsästäjä saa yhtiön kaupoista nahoista, jotka ovat ainakin tuhannen dollarin arvoisia; ja jos hän ansaitsee viisisataa dollaria talvessa, niin se on jo suurenmoista. Se on inhoittavaa, mutta ei voi auttaa. En uskalla ostaa ja myydä nahkoja niiden tiliin, sillä silloin yhtiö merkitsisi jok'ainoan heistä mustalle listalle ja seuraukset siitä olisivat hirvittävät. Mutta jospa minulla vain olisi rahaa, jos voisin..."

David oli ajatellut samaa. Ja siitä oli seurauksena, että tammikuun viimeisellä rekikelillä Thoreaulta tuli kaksi kuormaa yhden asemasta. Mukoki hoiti asian, ja hänellä oli käytettävänään puolet mukana olevasta Davidin omaisuudesta – tuhatviisisataa kultadollaria.

"Jos olen elossa, niin annan heille joka vuosi joululahjaksi puolet enemmän kuin tässä on", sanoi hän. "Minulla on varaa. Se tulee tuottamaan iloa minulle ja samalla voin käydä täällä tervehtimässä teitä, isä Roland."

Ensimmäisen kerran mainitsi hän poislähdöstään. Mutta hänestä tuntui yhä selvemmin, että lähtöhetki oli käsillä. Hän ei puhunut siitä, vaan koetti salata sitä. Häntä kiusasi lähdönhalu eniten juuri silloin, kuin isä Roland soitteli viuluaan lukitun oven takana. David ei koskaan puhunut tästä huoneesta. Hän ei ollut huomaavinaankaan sitä. Tuo salaisuus vaivasi painajaisen tavoin häntä. Tuo huone houkutteli häntä, aivan kuin siellä olisi asustanut isä Rolandin vangitsema henki, joka rukoili häneltä vapauttaan. Eräänä iltana, kun he olivat palanneet kotiin erään puoliverisen majalta, jossa vaimo oli maannut sairaana, oli isä Roland illallisen jälkeen mennyt tuohon salaperäiseen huoneeseen. Hän soitti siellä tapansa mukaan viulua. Senjälkeen tuli hiljaista. Kun isä Roland tuli pois sieltä ja istuutui kirjoilla lastatun pöydän ääreen, sai David nähdä jotakin yllättävää. Lähetyssaarnaajan olkapäältä riippui välkkyvä, silkinhieno, pitkä hius – naisen hius. David pidätti hämmästyksenhuudahdustaan ja alkoi selailla erästä kirjaa. Sitten lähetyssaarnaaja huomasi hiuksen. David kuuli hänen huohottavan ja kohottamatta katsettaan hän näki, kuinka toisen sormet hiljaa ja melkein varkain nyppivät hiuksen hartioilta, ja kun David kohotti katseensa, oli hius poissa ja isä Rolandin toinen käsi tiukasti nyrkissä. Hän nousi pöydän äärestä ja poistui taas lukittuun huoneeseen. Davidin sydän sykki kiivaasti, eikä hän voinut ymmärtää, miksi tämä tapahtuma oli niin syvästi vaikuttanut häneen. Hän halusi kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen tutustua tuon lukitun huoneen salaisuuteen.

Pohjolan helmikuu on tavallisesti myrskyinen – nälkäkuukaudeksi nimittävät intiaanit sitä; silloin on paljon sairaustapauksia ja isä Rolandilla runsaasti työtä. David ja lähetyssaarnaaja olivat aina matkoilla, ja näiden matkojen rasitukset antoivat Davidin saloseutukasvatukselle viimeisen voitelun. Autio ja asumaton saloseutu ei enää peloittanut häntä. Hän oli kokenut sen hirveimpiä myrskyjä; hän oli maannut lumessa viltteihin kietoutuneena, hän oli lähetyssaarnaajan seurassa kulkenut pikimustassa yössä, niin pimeässä, ettei olisi luullut ihmissilmin tietä eroittavan; ja hän oli seisonut kuoleman kasvojen edessä. Kerran se oli näyttäytynyt heille myrskyisenä tuiskuyönä, kerran he olivat nähneet sen korjaavan kolme uhria samasta perheestä niin kaukana lännessä, ettei tämä alue enää kuulunut isä Rolandin maille, ja kerran hän oli nähnyt sen nuoren, ranskalaistytön madonnakasvoissa. Tämän tytön valkoiset, ihanat, lempeät lapsenkasvot olivat syvimmin liikuttaneet Davidia. Hän oli suunnilleen saman ikäinen kuin valokuvassa oleva tyttö.

Pian sen jälkeen, maaliskuun alussa, hän vahvisti päätöksensä. Hänellä ei ollut pienintäkään syytä jäädä. Hän oli ruumiillisesti kunnossa. Kolme kulunutta kuukautta olivat karaisseet häntä, lihakset olivat kuin terästä. Hän oli varma siitä, että hän painoi enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin. Hän käsitteli pistoolia ja kivääriä paremmin kuin isä Roland ja oli eräänä päivänä kulkenut lumikengillä neljäkymmentä mailia. Samalla kerralla olivat he pelastaneet Big Thunder-virran varrella asuvan Jean Croissetin pikku tytön. Isä Roland oli hyvin huolissaan ja valmisti oikean kilpajuoksun, mutta hän oli jaksanut pysyä mukana. Jokainen tunti oli ollut kallis. Ja he olivat ennättäneet ajoissa. Siitä alkaen oli Croissetin ja hänen puoliverisen vaimonsa elämä kuulunut isä Rolandille – ja hänelle. Sillä metsien väki piti häntä ja isä Rolandia yhteen kuuluvina; yhä selvemmin hän huomasi heidän myötätuntonsa, heidän ilonsa hänen saapuessaan ja heidän mielipahansa hänen lähtiessään, ja he lahjoittivat hänelle onnentunteen, jota hän aikaisemmin elämässään ei ollut kokenut. Hän tunsi, että hän jonakin päivänä palaisi tänne, heidän luokseen ja että hän viettäisi suuren osan elämästään heidän seurassaan. Niin hän vakuutteli isä Rolandille.

Isä Roland ei tiedustellut häneltä hänen läntisillä vuorilla asuvista "ystävistään". Mutta joka ilta hän auttoi Davidia kartoittamaan tietä sinne ja ilmoitti hänelle koko joukon sellaista, minkä David merkitsi muistiin, ja jätti hänelle kirjeitä matkanvarrella asuville ystävilleen jätettäviksi. Kun lumisohjon ja Davidin lähdön aika läheni, ei isä Roland kyennyt salamaan masennustaan ja viipyi entistään kauemmin lukitussa huoneessa. Usein kun hän oli huoneeseen menossa, tuntui hän epäröivän, aivan kuin hän tahtoisi sanoa Davidille jotakin. Kaksi kertaa tuntui Davidista, kuin olisi hän ollut pyytämäisillään häntä huoneeseen, ja lopuksi hänestä tuntui, kuin lähetyssaarnaaja olisi tahtonut kertoa hänelle lukitun huoneen salaisuuden, mutta rohkeutta puuttui. Maaliskuun lopulla hänen toivomuksensa täyttyi. Vaikkakin hyvin häpeällisellä tavalla. Aikaisin eräänä iltana, isä Roland tuli lukitusta huoneesta ja sanoi pistäessään hattua päähänsä:

"Viivyn tunnin verran. Lähden Mukokin majalle."

Hän ei pyytänyt Davidia mukaansa ja lähtiessään pudotti huoneen avaimen kädestään lattialle. Lähetyssaarnaajan oli täytynyt kuulla avaimen kolina, mutta hän ei kumartunut nostamaan sitä, vaan poistui sanaakaan sanomatta huoneesta.

Monta minuuttia David istui liikkumattomana ja tuijotti avainta. Se oli merkinnyt vain yhtä seikkaa. Hän sai mennä lukittuun huoneeseen – yksin. Mikäli hän vielä epäili, pääsi hän täyteen varmuuteen, huomatessaan isä Rolandin jättäneen lampun palamaan. Kaikki oli niin ilmeistä – lampun palaminen, avaimen kuuluva pudottaminen ja lähetyssaarnaajan nopea häviäminen. David punnitsi kaikkia näitä asioita mielessään. Sitten hän nousi, odotti noin viitisen minuuttia ja nosti avaimen lattialta.

Hän epäröi vielä ovella, kun oli jo pistänyt avaimen lukkoon. Hän ajatteli, että tekisi suuren rikoksen, jos avain olikin pudonnut erehdyksestä. Hän aukaisi hitaasti oven ja astui huoneeseen. Hänen silmäänsä pisti ennen muuta suuri, pöydällä seisova vanhanaikainen messinkilamppu, sellainen joita suuri yhtiö oli noin sata vuotta sitten tuottanut Englannista. Sitten hän henkeään pidättäen silmäili ympärilleen. Ensin hän ei huomannut mitään merkillistä; huone oli ensinäkemältä pettymys hänelle. Siellä ei näkynyt mitään salaperäistä eikä ihmeellistä, niinkuin hän oli olettanut. Mutta seisoessaan ja tarkastellessaan sitä, välähti hänen aivoissaan äkkiä jotakin. Hän oli naisen huoneessa.

Sitä ei kannattanut edes epäillä. Siellä oli selviä merkkejä naisen läsnäolosta, aivan kuin tämä olisi äskettäin poistunut sieltä. Puhtaassa, vasta laitetussa vuoteessa oli valkoinen peite. Nainen oli jättänyt vuoteelleen yöpukunsa, jonka kaulus oli pitsein koristettu. Seinillä riippui naisen vaatteita hyvin paljon ja pitkä omituisenmallinen karvakauluksinen takki. Siellä oli vanhanaikainen pukeutumispöytä ja sen päällä harja ja kampa, suuri punainen neulatyyny ja kaikkea muuta pikku kapinetta, mikä kuuluu naisen pukeutumiseen. Sängyn alla oli hyvin korkeakantainen kenkä- ja tohvelipari, ja sängynreunalla oli pitkät naisten sukat. Seinät olivat naisten tapaan koristettu tauluilla. Vaatteiden vieressä oli naisten lumikengät ja mokkasiinit madonnankuvan alla. Uunin reunalla oli maljakko, jossa oli kuivuneita kukkia. Ja senjälkeen hän huomasi kaikkein ihmeellisintä. Lampun ja sängyn välillä oli kahdelle katettu pöytä. Kahdelle? Ei, vaan kolmelle. Hän näet erotti varjossa olevan kömpelötekoisen lastentuolin, ja sen edessä oli veitsi ja kahveli, lupikka ja peltilautanen. Kummallista ja uskomatonta! Ja David etsi ovea, josta nainen salaa ja näkymättömänä voi kulkea. Mutta sellaista ei ollut, ja huoneen ainoa ikkuna oli niin korkealla, ettei ulkoa voinut nähdä sisään.

Yht'äkkiä David käsitti, että tämä kaikki oli vanhaa – hyvin vanhaa. Lähetyssaarnaaja ei syönyt peltilautaselta. Kengät ja mokkasiinit oli valmistettu vuosia sitten. Riepumattojen kirkkaat raannut olivat haalistuneet. Kaikkialta näkyi ajanhammas. Tämä oli naisen huone, mutta nainen ei ollut asunut siellä pitkiin aikoihin.

Nyt vasta hän tarkasteli lähemmin sitä pöytää, jolla suuri messinkilamppu oli. Sen vieressä oli isä Rolandin viulu. Hän lähestyi pöytää, nähdäkseen sen taakse. Haalistuneella punaisella pöytäliinalla oli pitkä, kiiltävä hiustukko. Hyvin tumma väriltään, ja häntä ihmetytti sen pituus. Se oli näet yhtä pitkä kuin pöytä – ainakin metrin pituinen ja toisesta päästä sidottu valkoisella silkkinauhalla.

Hätääntyneenä David perääntyi ovelle. Oliko isä Roland tarkoittanut tämän hänen nähtäväkseen? Hänen kurkkuunsa nousi pala. Hän oli varmasti erehtynyt. Hirveästi erehtynyt. Hänestä tuntui, kuin hän olisi tehnyt suuren pyhäinhäpäisyn tunkeutuessaan tänne. Lähetyssaarnaaja ei ollut pudottanut tahallaan avainta, vaan vahingossa. Ja hän – David – oli tehnyt suuren virheen. Hän poistui huoneesta, lukitsi oven ja laski avaimen lattialle samaan paikkaan, mistä oli sen löytänyt ja istuutui lukemaan kirjaansa. Hän ei lukenut, sillä hän ei voinut edes erottaa kirjaimia. Hän oli istunut noin kymmenisen minuuttia, kun hän kuuli nopeiden askelien lähenevän, käsi laskettiin oven ripaan ja isä Roland astui huoneeseen. Hän näytti hiukan hermostuneelta ja katseli lukittua ovea. Sitten hän näki lattialla lojuvan avaimen ja kumartui helpotuksesta huoaisten ottamaan sitä.

"Olen näemmä pudottanut avaimeni", sanoi hän hermostuneesti naurahtaen ja jatkoi sitten samaan hengenvetoon: "Ulkona pyryttää. Lähipäivinä tulee hyvä keli. Jumala tietää, etten toivoisi teidän lähtevän, mutta jos teidän täytyy – silloin teidän pitää lähteä tämän lumen aikana. Se on viimeinen lumi tänä talvena. Mukoki ja minä saatamme teitä Reindeer Lakeen, sadan mailin päähän luoteeseen. Sanokaa, David – täytyykö teidän lähteä?"

David tunsi kahden pienen käden puristavan rintaansa juuri kuvan kohdalta.

"Kyllä, minun täytyy lähteä", sanoi hän. "Olen päättänyt. Ja minun täytyy lähteä."

XV.

VUORET.

Kymmenen päivää senjälkeen kuin David oli käynyt chateaun salaperäisessä huoneessa, puristivat isä Roland ja hän jäähyväistervehdykseksi käsiään White Porcupine Housessa, Cochrane Riverillä, kahdensadanseitsemänkymmenen mailin päässä God's Lakesta. Se oli muutakin kuin vain pelkkä kädenpuristus. Lähetyssaarnaaja ei sanonut sanaakaan näinä viimeisinä hetkinä. Hänen koiravaljakkonsa oli paluumatkalle valmiina, ja hän oli vetänyt parkan kasvoilleen. Hänestä tuntui, ettei David milloinkaan palaisi, vaan palaisi syksyllä sivistyskeskuksiin ja unohtaisi hänet. Hänestä tuntui; niinkuin hän viimeisenä yhdessäolon päivänä oli sanonut, että David vei osan hänen sydäntään mukanaan. Hänen silmänsä räpyttelivät arveluttavasti, kun hän hellitti Davidin käden ja käänsi kasvonsa poispäin. Ja Davidinkin ääni vapisi kummallisesti. Hän aavisti toisen ajatukset.

"Tulen takaisin, isä", huusi hän isä Rolandin jälkeen, kun tämä kääntyi koirien ja Mukokin luo. "Tulen ensi vuonna takaisin!"

Isä Roland ei katsonut taakseen, ennen kuin he olivat liikkeessä. Vasta silloin hän kääntyi heiluttamaan kättään hänelle, ja Mukoki kuuli hiljaista nyyhkytystä. David koetti huutaa viimeiset jäähyväiset, mutta ääni ei totellut. Sensijaan hänkin heilutti kättään. Hän ei olisi uskonut, että miesten välille voisi kehittyä sellainen ystävyyssuhde, mutta kun hän näki lähetyssaarnaajan reen loittonevan ja muuttuvan yhä pienemmäksi pilkuksi metsän reunassa, rupesi häntä peloittamaan, etteivät he enää koskaan tapaisi vakuutuksistaan huolimatta toisiaan, ja hän tunsi itsensä yksinäiseksi niinkuin ihminen, joka on kadottanut ainoan ystävänsä. Miehen, joka oli pelastanut hänet ja auttanut häntä alkamaan elämänsä uudelleen. Hän ei ollut ollut vain ystävä – hän oli isä. Hän ei koettanutkaan pidättää nyyhkytystään. Ja vastaukseksi siihen hän kuuli pitkän vingahduksen; hän katsoi alas ja näki Bareen kyyristyneenä jaloissaan. "Jumalani ja Herrani", puhuivat Bareen silmät, "minä olen seurannut sinua." Oli kuin David olisi kuullut tämän; hän ojensi kätensä, ja Baree tuli hänen luokseen ruumis ilosta väristen. Hän ei ollutkaan yksin.

Intiaani, joka opastaisi hänet Fond du Laciin, Athabasca-järven rannalle, seisoi jonkin matkan päässä koiravaljakkoineen. Hän oli sarcee, vanhan suvun viimeisiä jälkeläisiä, ja oli jo niin vanha, että hiukset olivat harmaat, ja hän oli yhtä laiha kuin joku hindufakiireista. "Hän on elänyt jo niin kauan, ettei kukaan tiedä hänen ikäänsä", oli isä Roland sanonut, "Ja hän on Hudson's Bayn ja Peace Riverin välillä paras opas." Hänen nimensä oli Upso-Gee, "Lumikettu", ja lähetyssaarnaaja oli sopinut hänen kanssaan, että hän sadalla dollarilla opastaisi Davidin White Porcupine Housesta Fond du Laciin, kolmensadan mailin päähän luoteiseen. Hän oli nyt lähtövalmis. Huomauttaakseen läsnäolostaan hän läimäytti pitkää poronsuoliruoskaansa. David oli hyvästellyt Yhtiön johtajan ja kirjanpitäjän jo aikaisemmin, eikä ollut mitään syytä enään viivytellä matkallelähtöä. He läksivät kulkemaan pienen järven yli. Noin viiden minuutin kuluttua hän kääntyi katselemaan taakseen. Isä Roland, joka näytti vain mustalta pilkulta, hävisi metsään. Davidista tuntui, kuin hän olisi pysähtynyt ja vielä kerran heiluttanut kättään, vaikkei ihmissilmä voinut erottaa sitä näin pitkän välimatkan päästä.

Vasta illalla, kun David yksinään istui leiritulen ääressä, hän tajusi seikkailunsa koko mielettömyyden. Intiaani nukkui kuin tukki, ja yksinäisyys tuntui painostavalta. Yö oli pilkkopimeä, ja puiden latvoissa ulvova tuuli nostatti kylmät väreet hänen selkäänsä; sellaisena yönä yksinäisyys tuntuu uhkaavalta ja peloittavalta. Tulen loimut tanssivat Upso-Geen tiipiissä, johon oli punaisella värillä maalattu jonkinlainen kuvio – "lääkemiehen" tai "paholaisenmanaajan" merkki, ja tuo paholaisenmanaajan merkki irvisteli vertahyydyttävästi Davidiin, joka istui tulen ääressä, aivan kuin se olisi jo etukäteen nauttinut hänen kaameasta kohtalostaan. Se kohtalo oli yksinäisyys. Oli kuin Bareekin olisi tuntenut isäntänsä masentuneisuuden, sillä maatessaan siinä Davidin jalkojen välissä se murisi levottomasti unissaan. Kaukaa kuului suden ulvonta, ja se sai Davidin muistamaan johtajakoiran ulvontaa Tavishin kuolinyönä. Suden ulvonta muistutti koiran kuolemanulvonnalta ja valopiirin ulkopuolella hän näki epäilyttävän varjon – hän näki aamulla, että se oli vain kaatunut kuusi – hän näki Tavishin hirressä riippuvana. Ajatukset masensivat häntä ja aiheuttivat ikäviä aavistuksia. Ja hän kyseli itseltään asioita, jotka eivät olleet uusia, mutta jotka juuri tänä iltana niin voimakkaina tunkeutuivat hänen mieleensä. Hän oli varma, että isä Rolandkin olisi huudahtanut hämmästyksestä ja taputtanut käsiään, jos vain olisi tietänyt hänen seikkailumatkansa todellisen syyn. Eriskummallinen seikkailu. Tytön etsintä. Tytön, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, ja joka ehkä oli jo matkustanut maailman toiseen päähän, kun hän pääsee matkansa päämäärään – taikka oli naimisissa. Ja mitä hän sanoisi, jos hän löytäisi hänet. Mitä hän tekisi? Miksi hän tahtoi löytää hänet? "Vain Jumala sen tietää", sanoi hän ääneen ja paneutui makuulle.

Pienillä asioilla on suuret seuraukset, sanoi isä Roland. Seuraava päivä koitti aurinkoisena ja maailma oli valkoinen ja ihmeellinen, ja David sai vastauksen muutamia tunteja sitten tekemiinsä kysymyksiin. Joka päivä aurinko muuttui kuumemmaksi, ja mitä varmemmin se ennusti sohjosäätä ja viimeisen lumen häviämistä, sitä äkäisemmäksi ja hiljaisemmaksi Upso-Gee kävi. Hän oli melkein yhtä sanaton kuin tiipiinsä vaakuna, ja hän antoi Davidin ymmärtää, että hänen paluumatkansa tulisi vaikeammaksi kuin oli osannut odottaa. David ihmetteli intiaanin sitkeyttä, varsinkin kun he matkasivat yhtenä päivänä neljäkymmentä mailia Wollaston Laken jäätä pitkin. Lumi muuttui nuoskaksi, ja kun he pääsivät Porcupine Riverille, rukoili Lumikettu joka ilta telttaansa maalattua paholaisenmanaajaa. "Swastoa – suojasää – tulla liika pian", sanoi hän Davidille ja irvisti raivoissaan, aivan kuin olisi tahtonut selittää vielä muutakin. Se tulikin. Kun he neljän päästä pääsivät Fond du Laciin, oli vesilammikoita kaikkialla, ja Upso-Gee läksi paluumatkalle tunnin kuluttua.

Oli huhtikuu, ja kauppapaikka tuntui Davidista mehiläispesältä, jonne ihmisiä kiirehti kuin noita pikku siivekkäitä pesäänsä. Käyttäen hyväkseen viimeistä rekikeliä he toivat sinne turkiksia kaukaa metsästysmailta. Davidilla oli ollut onnea. Melkein ensimmäisenä päivänä oli Baree otellut erään suunnattoman eskimokoiran kanssa ja oli melkein tappanut sen; vieras koira oli purrut Davidia käteen, kun hän koetti erottaa niitä. Molempien koirien isännistä tuli heti ystävät. Bouvais oli ranskalainen, kotoisin Horseshoe Baysta, joka sijaitsi viidenkymmenen mailin päässä Fort Chippewyanista. Hän oli ketunpyytäjä. "Tuon turkikseni tänne, m'sieu", selitti hän "sillä löin Chippewyanin esimieheltä pari hammasta kurkkuun". Siinä oli tarpeeksi selitystä. Hän ihastui kuullessaan Davidin matkustavan länteen, koska Horseshoe Bay oli samalla suunnalla, ja parin päivän perästä he reet tarvikkeilla lastattuina läksivät matkalle. Jalakset vajosivat lumisohjoon, mutta Athabasca-järven vahva jää kesti. Davidin jalat vain pysyivät märkinä. Hän epäili vilustuvansa. "Vilustuminen – mitä se merkitsee?" kysyi Bouvais, joka oli koko ikänsä asunut täällä pohjoisessa. David kuvaili hänelle nuhan sen kaikissa vaiheissa, tippuvan nenän, vetiset silmät ja aivastukset niin elävästi, että Bouvais alkoi nauraa. "Täällä ylhäällä ei vilustu muut kuin keuhkot", sanoi hän, "ja silloin varmasti kuolee – vuoden perästä. Siitä ei pääse mihinkään. Keuhkot sulavat." Ja sitten hän jatkoi: "Minkätähden te matkustatte länteen?"

Davidin täytyi vastata; kysymystä ei voinut sivuuttaa ilman muuta. "Vähän vain matkustellakseni", sanoi hän. "Ei minulla ole muutakaan työtä." Myöhemmin hän huomasi, kuinka paikkansa pitävä tämä väite oli ollut. Mutta kuitenkin hänen sormensa kopeloivat rintataskussa olevaa kuvaa ja hänestä tuntui, kuin hänen sormensa tuntisivat tytön kutsun.

David ja Baree jäivät viikoksi Horseshoe Bayhin ranskalaisen luo. Sitten he jatkoivat matkaansa järven rantoja pitkin Fort Chippewyaniin. Bouvais saattoi heitä jonkin matkaa, ja he kulkivat jalkaisin kantaen viidenkymmenen naulan painoisia varustuksia selässään; maa loisti paikka paikoin paljaana ja aurinko paistoi lämmittäen. Kun he olivat kymmenen mailin päässä Fort Chippewyanista, kääntyi Bouvais selittäen hänelle, kuinka ikävä seikka oli lyödä jonkin paikkakunnan esimiehen suusta pari hammasta ja ennen kaikkea Chippewyanin ja Athabascan piirikunnan esimiehen. "Hän nielaisi ne", sanoi Bouvais. "Hän koetti sylkäistä ne suustaan, mutta ei onnistunut siinä." Muutamien tuntien perästä David tutustui mainittuun esimieheen ja näki, että Bouvais oli puhunut totta; ainakin esimieheltä puuttui kaksi etuhammasta. Hänen nimensä oli Hatchett, pitkä, hoikka, suonikas mies. Hänen silmänsä muistuttivat linnunsilmiä ja ne pälyilivät sinne tänne, aivan kuin olisi hän vaaninut jotakin tai pelännyt varkaita. David herätti hänessä epäluuloa saapuessaan ypöyksinään taakkaansa kantaen tähän "Isännättömään maahan"; lisäksi hän oli valkoihoinen, se oli vieläkin arveluttavampaa. Ehkä hän oli joku noita vihattuja vapaakauppiaita, kulkureita, joka etsi uusia kauppa-alueita. Tai mikä vielä pahempaa: hän saattoi olla jonkin Suuren yhtiön kilpailijan, Revillon Brothersin, vakoilija. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin isä Rolandin suosituskirje sai hänet rauhoittumaan. Mutta luettuaan sen, hän muuttui varsin ystävälliseksi, ainakin kolme kertaa minuutissa hän puristi Davidin kättä ja moneen kertaan vakuutteli, kuinka hartaasti hän oli kaivannut valkoisen miehen seuraa – kunniallisen miehen, ei minkään maantierosvon. Hän aukaisi joulusta tähteiksi jääneet neljä hummeripurkkia tervetuliaispäivälliseksi ja voitti Davidin cribbage-nimisessä korttipelissä seitsemän kertaa peräkkäin. Hän ei ollut naimisissa, eikä hänellä ollut edes intiaaninaista. Hän oli naisvihaaja. Ellei niitä tarvittaisi synnyttämään uusia metsästäjäpolvia, niin saisivat ne kaikki hänen puolestaan kuolla sukupuuttoon. Ne eivät kelvanneet mihinkään. Eivät kerrassaan mihinkään. Aiheuttivat aina vain hankaluuksia. Chippewyanissa oli aikoinaan ollut jonkinlainen hirsilinnoitus – se oli vieläkin jäljellä. Kaksi eriheimoista miestä halusi samaa naista; riitelivät, tappelivat, toisen pää meni tässä kahakassa murskaksi, heimot sekaantuivat asiaan, ja siitä syntyi pirullinen metakka – ja kaikki tämä tapahtui vain hameenheilahduksen vuoksi. Naiset olivat kamalia kapineita. Hän korosti kertomustaan lausumalla sanat nykäyksittäin pienin väliajoin. Ehkäpä aukko hammasrivissä aiheutti tämän nykähtelevän puhetavan. Hän työnsi piipunvarren katkenneitten hampaitten paikalle ja se raksahti siinä hänen imiessään kuin kastanjettipari.

David oli saapunut otolliseen aikaan – erikoisen sopivaan aikaan, sanoi Hatchett hänelle. Talvi oli ollut edullinen hänelle. Hän oli tehnyt intiaanien kanssa hyvin edullisia kauppoja, hyvin hyvin edullisia kauppoja yhtiölle, ja heti kun hän saa turkislastinsa Fort McMurrayn matkalle edelleen Edmontiin lähetettäväksi, lähtisi hän pitkälle tarkastusmatkalle hyvin ansaitun aherruksensa palkaksi. Hänen turkislotjansa olivat lastatut. Ne odottivat vain jäiden lähtöä päästäkseen Athabasca-jokea pitkin länteen. Hän matkustaisi Hudson's Hopeen, ja sieltä olisi vain kaksisataaviisikymmentä mailia niille seuduille, minne David oli matkalla. Hän veti esiin vanhan yhtiökartan ja näytti hänelle puhuneensa totta. Davidin sydän sykki kiihkeästi, sillä hän ei ollut osannut odottaakaan mitään tällaista; tämä oli melkein uskomatonta. "Voitte tehdä työtä matkanne edestä", sanoi Hatchett ja loksutteli piipunvarttaan. "Matka ei maksa teille senttiäkään. Ei penninpyörylää. Työtä. Syömistä. Tupakoimista. Hieno reissu. Tulette vai seurakseni. Ihminen kaipaa seuraa joskus – kunniallista seuraa. Jäät lähtevät toukokuun puolivälissä. Kahden viikon perästä. Siihen saakka voimme laiskotella ja pelata cribbagea."

Ja niin he tekivätkin. Cribbage oli Hatchettin ainoa huvitus, lukuunottamatta intiaanien kanssa harjoittamaansa nylkykauppaa. "Kirottuja huijareita", sanoi hän kootessaan pelivoittojaan. "Koettavat aina työntää huonon nahan hyvän asemesta. Ne eivät ansaitse muuta kuin nylkemistä. Ja minä nyljen heitä. Huiputan totisesti."

"Missä metakassa ovat hampaanne katkenneet?" David kysyi kerran, kun he istuivat myöhään illalla ja pelasivat.

Niinkuin mehiläisenpistosta Hatchett hypähti tuolistaan. Silmät olivat pullistua päästä, kun hän tuijotti Davidiin ja piipunvarsi loksutteli raivokkaasti.

"Ranskalainen", sanoi hän. "Saastainen ranskalaissika. En voi sietää niitä. Sanoin vain hänelle, ettei naisista ole mihinkään – kaikki naiset ovat kehnoja. Hän sanoi, että hänelläkin on nainen. Sanoin, ettei se muuta asiaa – kehnoja ne kuitenkin kaikki ovat. Hän sanoi, että hän tarkoitti vaimoaan. Ei edes varoittanut – tuo sika. Hyökkäsi kimppuuni. Iski vasten suuta – kaksi hammasta kurkkuun. Kerran vielä tapaan hänet. Ja silloin. Koiranpiiskat tanssivat hänen saastaisella selällään. Ranskalaiset saisivat kuolla, joka sorkka. Toivottavasti Jumala tappaa ne. Tappaa nälkään. Palelluttaa."

David ei voinut muuta kuin nauraa. Hatchett loukkaantui siitä, mutta ei pienimmälläkään eleellä näyttänyt sitä. Paria päivää myöhemmin David hämmästytti Hatchettia antamalla eräälle valkohapsiselle, melkein sokealle intiaanille säkillisen tavaraa. Hatchett pudisti päätään, aivan kuin toinen olisi tehnyt jotakin rikoksellista.

"Lyön kuoliaaksi tuon intiaaniukon, heti kun maa sulaa ja haudankaivaminen tulee helpommaksi", puheli hän ja heristeli vihaisena nyrkkiään vanhukselle. "Mokoma kerjäläinen. Elukka. Heittiö. Saisi kuolla. Olen antanut hänelle vain senverran, että henki pysyy kirren sulamiseen."

Loppujen lopuksi Hatchettin sydän oli parempi kuin hänen kasvonsa. Hänellä oli terävä kieli. Hänen puhetapansa pystyi sekoittamaan taivaan ja maan ja hänen manauksensa olivat hirveät, mutta Davidille sen kuuleminen oli oikeata hupia. Hän piti Hatchettista. Hänen raadonnäköiset kasvonsa, jotka eivät koskaan vetäytyneet hymyyn, oli ihmeellisin naamio, mikä ihmisellä saattoi olla. Ja Davidista tuntui, että ne varmasti repeäisivät, jos hän joskus vetäisi suunsa nauruun. Kuitenkin hän piti miehestä, ja aika kului.

Toukokuun puolivälissä he läksivät kulkemaan Peace-virtaa ylöspäin, kolme päivää nahkalotjien lähtemisen jälkeen. Hatchettin taistelukanootti oli kummallinen nähtävyys, yhtä suuri kuin pieni purjevene ja vedessä höyhenenkevyt. Hänellä oli kuusi voimakasta dogrib-intiaania melomassa sitä. Kun Bareesta tuli kysymys, kielsi päättävästi Hatchett. "Mitä? Kirottu koira matkustajaksi? Ei koskaan. Kulkekoon rantoja pitkin maitse – tai kuolkoon."

Samoin olisi Bareekin ratkaissut asian, jos olisi itse saanut päättää. Se seurasi uskollisesti kanoottia, uiden kosket ja laukaten metsien ja rämeiden poikki. Sen matka ei ollut mitään laiskan hommaa. Peace-virran alajuoksussa kanootti kulki kolmekymmentäviisi ja pari kertaa neljäkymmentäkin mailia päivässä. Mutta Hatchett piti Bareeta hyvässä lihassa, ja joka yö se nukkui leirissä Davidin jaloissa. Seitsemäntenä päivänä he saapuivat Fort Vermillioniin ja Hatchettia kohdeltiin siellä kuin kuningasta. Hänhän oli esimies. Yhtiön esimies. Tärkeä henkilö. Viikkoa myöhemmin he saapuivat kaksisataa mailia lännempänä sijaitsevaan Peace Landingiin ja kahdentenakymmenentenä päivänä Fort St. Johniin, joka oli viidenkymmenen mailin päässä Hudson's Hopesta. Siellä David ensimmäisen kerran näki vuoret. Seitsemänkymmenen mailin päästä erotti hän lumipeitteiset vuorenhuiput ja katsellessaan Hatchettin kartasta erästä mustaa pilkkua hän tunsi sydämensä sykkivän kiihkeämmin. Hän oli jo melkein siellä. Päivä päivältä vuoret kasvoivat. Hudson's Hopessa kuvitteli hän erottavansa metsäiset rinteet. Hatchett murahti. He olivat vielä neljänkymmenen mailin päässä siitä. Ja MacVeigh, Hudson's Hopen esimies katseli ihmeissään Davidiin, kun kuuli, minne hän aikoi.

"Olette ensimmäinen valkoihoinen, joka pyrkii sinne", sanoi hän äkäisesti. "Finleylle, Kwadochaan asti tie ei ole kovin vaarallista. Mutta sitten..."

Hän pudisti päätään. Hän oli lyhyt ja paksu ja hänen voimakas leukansa työntyi paheksuvasti eteenpäin.

"Kwadocha-virralta on vielä seitsemänkymmentä mailia Stikineen", jatkoi hän osoittaen sormellaan tietä kartalla. "Kenenkä luulette saavanne opastamaan itseänne suoraan Kalliovuorten korkeimman huipun yli. Siellä ei ole polkuja. Ei ainoatakaan postiasemaa. Aivan villiä seutua. Eivät edes intiaanit viihdy siellä." Sitten hän vaikeni aivan kuin miettien jotakin. "Vanha Towawskook ja hänen heimonsa majailevat Kwadochassa", jatkoi hän, kuin olisi hän keksinyt ratkaisun. "Ehkäpä hän. Vaikka en oikein usko. Koko joukko on vain laiskoja epäsikiöitä. Koko Towawskookin väki – veistävät ukkoja puusta ja palvelevat niitä. Mutta ehkäpä hän kuitenkin opastaisi. Lähetän mukaanne miehen, jota hän uskoo, ja te voitte ostaa parilla sadalla dollarilla tavaroita ja viedä ne hänelle lisävoiteeksi."

Hän sai mukaansa erään puoliverisen, ja kolme päivää myöhemmin läksivät he Hudson's Hopesta, Baree istuen keskellä kanoottia. Kalliot kävivät yhä korkeammiksi, ja seuraavana päivänä he saapuivat vuoristoon. He saivat meloa Finley-koskea ylös, ja se oli vaivalloista hommaa. Davidista tuntui, että he puolet koko ajasta olivat vain koskenkuohujen keskellä. Kaksikymmentäseitsemän kertaa viidessä päivässä he saivat kantaa kanoottia pahimpien koskien ohi, ja kerran heiltä kului kokonaista kaksi päivää erään vuoren kiertämiseen. Kahdeksankymmenen mailin taipaleeseen meni viisitoista päivää. Mutta sitten matka kävi helpommin. Kesäkuun kahdentenakymnenentenä he pystyttivät viimeisen kerran leirinsä ennen kuin saapuvat Kwadochaan. Aurinko paistoi vielä korkealla, mutta he olivat lopen väsyneitä. David tutki kartassaan olevia merkintöjä. Hän oli kulkenut melkein tuhatviisisataa mailia länteen, senjälkeen kuin hän Cochranessa oli sanonut isä Rolandille ja Mukokille jäähyväiset. Eikä hänellä ollut sen sataakaan jäljellä. Vain vuoren yli – jonnekin sen toiselle puolelle. Se näytti niin helpolta. Hän uskaltaisi kulkea sen yksinkin, mikäli ei saisi suostutelluksi vanhaa Towawskookia mukaansa. Yksinäänkin. Hän ja Baree kyllä jollakin tavoin löytäisivät tien. Hän oli oppinut luottamaan koiraan. Yhdessä he kyllä selviytyisivät. Ja viikon tai parin kuluessa löytäisivät tytön.

Ja sitten...

Laskevan auringon paisteessa hän tarkasteli kauan kuvaa.

XVI.

"SE ON MINUN KARHUNI."

David ja puoliverinen saapuivat Towawskookin kylään, juuri kun sen asukkaat viettivät suurta syysjuhlaansa. Towawskook oli itäisin toteminpalvojista, ja jokainen hänen neljästä- tai viidestäkymmenestä heimolaisestaan muistutti Lumiketun tiipiihin maalattua paholaisenmanaajaa. Ne ovat kuin henkiä, sanoi hän puoliveriselle. Towawskookilla oli yllään karhun pää, josta puhvelinsarvet pistivät esiin, jonkin itäisiltä preerioilta tänne eksyneen puhvelin, ja hänen erikoistehtävänään oli ainakin kuusi tuntia auringon nousun ja laskun välillä suorittaa menojaan totempaalunsa ympärillä ja koko ajan yksitoikkoisella äänellä laulaa surkeimpia rukouksiaan kyyristyneille kummituksille, jotka irvistelivät paalujen päissä. Kun David saapui, oli juhlallisuuksia kestänyt jo neljä päivää; silloin oli 'hyvän metsästysonnen päivä', ja Towawskook ja hänen heimolaisensa rukoilivat hartaina ja innokkaina, että vuorten villieläimet kulkisivat suoraan heidän telttojensa oville ja aivan vaivattomasti sallisivat surmata itsensä. Samana iltana Towawskook tuli vierailulle Davidin leirille, päästäkseen selville, kuinka paljon hän hyötyisi valkoisesta miehestä. Hän oli luonnottoman lihava – lihonnut laiskuudessa; ja David ihmetteli, kuinka hän oli voinut suorittaa tehtäväänsä totempaalujen ympärillä. Puoliverisen Jacquesin ja vanhan ruhtinaan keskustellessa David istui hiljaa ja koetti ymmärtää heidän liikkeitään.

Kun Towawskook oli noussut ja huokaisten lähtenyt, selitti Jacques hänelle heidän keskustelunsa. Towawskook oli sanonut, että vuorten poikkikulusta tulisi hirvittävä. Hän oli ollut vain yhden kerran Stikinessä. Hän oli riitaantunut heimonsa kanssa ja lähtenyt länteen puolet suuremman joukon kanssa kuin hänellä nyt oli, mutta puolet niistä oli kuollut – kuolleet siksi, etteivät tahtoneet luopua kalliista totemistaan ja aikainen lumi oli yllättänyt heidät. Vuoren ylikulku vei kymmenen päivää. Se kohoaa pilvien yläpuolelle – monin paikoin. Hän ei koskaan tekisi sitä matkaa uudelleen. Oli vain yksi ainoa mahdollisuus – vain yksi. Hänellä oli nuori Kio-niminen karhunmetsästäjä, jonka kasvot ovat vielä sileät ja hienot. Hän ei ollut vielä tehnyt mitään merkillisempää, ja hän halusi tehdä jotakin huomattavaa, sillä hän oli rakastunut lääkemiehen tyttäreen, Kwakwa-Pisewiin – Perhoseen. Kio ehkä opastaisi hänet osoittaakseen kuntoaan Perhoselle. Towawskook oli mennyt noutamaan häntä. Kio ei luonnollisesti tällaisessa tilanteessa ottaisi mitään maksua. Ei hän, vaan Towawskook. Ja hänelle riittivät nuo kahdensadan dollarin arvoiset tarvikkeet.

Hetken kuluttua Towawskook palasi Kio mukanaan. Tämä oli hyvin nuori, hento kuin ruoko, mutta hänellä oli syvälle painuneet epäluotettavat silmät. Hän kuunteli. Hän lähtisi. Hän opastaisi hänet Pitman- ja Stikine-virtojen yhtymäkohtaan, jos Towawskook antaisi hänelle tyttärensä Perhosen. Towawskook, joka himoiten katseli Jacquesin levittämiä tarvikkeita, nyökkäsi myöntäen. "Huomenna", sanoi Kio, innokkaana haluten aloittaa seikkailunsa, "huomenna lähdetään."

Myöhemmin illalla Jacques huolellisesti järjesti Davidin ja Kion kantamukset, sillä täältä lähtien heidän täytyisi matkustaa jalkaisin. Davidin taakka painoi kivääreineen viisikymmentä naulaa. Jacques saattoi heitä vähän matkaa ja varoitti Davidia pitämään silmällä ilkeäsilmäistä Kioa.

Mutta Kio oli parempi, kuin silmät sanoivat. Pian osottautui hän mukavaksi ja kelpo nuorukaiseksi, vaikka hän ei ymmärtänytkään valkoisen miehen puhetta. Sensijaan hän oli koko mestari viittoilemaan, ja kun David vuorikiipeilynsä jälkeen näytti hänelle hankautumia jaloissaan ja selässään, nauroi Kio myötätuntoisesti ja elävin liikkein selitti hänelle, että hän pian tottuisi niihin. Ensimmäisenä iltana he pystyttivät leirin melkein harjanteen huipulle. Kio olisi tahtonut pystyttää sen alas lämpimään laaksoon, mutta Davidin selkään ja jalkoihin ilmestyneet uudet hankautumat olivat eri mieltä. Alhaalla laaksossa kypsyivät mansikat, mutta ylhäällä vuorella oli kylmää. Vuorten lumihuipuilta tuuli purevan kylmästi, ja heitä ympäröivä sumupilvi tunkeutui pistävästi Davidin sieraimiin. He olivat niin korkealla, että nuotiotulen risut vain kytivät, ja töin tuskin lämmittivät senverran, että sianliha paistui. David unohti kuitenkin kaikki vaivat ja vastukset, sillä hän oli pian matkansa määrässä ja tietoisuus siitä lämmitti hänen vertaan ja täytti hänen mielensä odotuksen toiveilla. Taistelu oli ollut suuri, mutta hän oli voittanut, hän ei epäillyt sitä. Tämän jälkeen hän jaksaisi taas uhmata maailmaa.

Aina he kulkivat yhä länttä kohden. Heidän matkansa vuorenharjanteen yli oli hyvin vaivalloinen. Se opetti ymmärtämään luonnon mahtavuutta ja ihmisen mitättömyyttä. Davidista tuntui, kuin olisi ihminen tällä suurella vuorella kuin muurahainen – mitätön, maassa ryömivä muurahainen. Täällä jos missä palautuisivat hänen sielunsa ja uskonsa, mikäli hänellä niitä oli ollut. Ihmisen mitättömyys tuntui hirvittävältä ja toisinaan peloittavaltakin. Se sai ihmisen tuntemaan, että olemassaolo oli vain pelkkä sattuma ja että jumalaa todella tarvittiin. Kion silmien ilme osoitti, kun hän katsoi alas laaksoon, että hänessäkin liikkui sellaisia ajatuksia, ajatuksia, joita hän ei osannut eritellä, ei ymmärtää eikä käsittää, vain havaita. Se teki hänestä palvelijan – toteminsa hartaan palvojan. Ja Davidille selvisi, että Jumalan henki oli yhtähyvin tässä totemissa kuin naisten kantamissa rukousnauhoissa ja norsunluisissa risteissä.

Aikaisin yhdentenätoista päivänä he saapuivat Pitman- ja Stikinevirtojen yhtymäkohtaan, ja sieltä Kio palasi takaisin jättäen Davidin ja Bareen yksin. Yksinäisyys tunkeutui heihin kuin elävä, sykähtelevä, olento. He olivat kulkeneet Dividen, korkean vuorenharjanteen, Tyynen valtameren ja Jäämeren välisen vedenjakajan yli, ja saapuivat suureen, aurinkoiseen, ihmeteltävän ihanaan ja suurenmoiseen maahan. He saapuivat sinne heinäkuussa. Kuului kalliopurojen musiikkia. Tämä musiikki ei vaiennut, sillä ikilumen peittämiltä vuorenhuipuilta virtaavat virrat, lähteet ja purot eivät koskaan muuttuneet hiljaisiksi. Maan peitti vehmas kasvullisuus; punaiset, valkoiset ja purppuranväriset kevätkukat levisivät laajoina mattoina laaksoissa: orvokit, lemmikit, villiasterit ja hyasintit. Hän pystytti teltan eikä voinut pariin päivään lähteä sieltä. Vaikka hän innokkaasti halusi jatkaa matkaansa, ei hän kuitenkaan lähtenyt sieltä. Hänestä tuntui, että hänen täytyisi tutustua lähemmin tähän autioon maailmaan, ennen kuin lähtisi siihen. Hän ei voinut eksyä; Jacques oli vakuuttanut hänelle niin, ja Kio oli osoittanut hänelle leveää, koskista virtaa. Hänen tulisi vain seurata virtaa. Mutta monen viikon kulkemisen jälkeen hän varmasti saapuisi valkoisille uudisrakennuksille. Ja hän saapuisi Firepan Creekiin. Kio ei ollut koskaan ollut niin kaukana; hän oli ollut vain virtojen yhtymäkohdassa, oli vanha Towawskook sanonut Jacquesille. Pelko ei siis estänyt Davidia jatkamasta matkaa. Yksinäisyys vain. Hän veti henkeään. Hän laitteli kenkiään ja paranteli Bareen jalkoja, jotka olivat haavoittuneet terävissä kallionkielekkeissä.

Hän luuli jo tutustuneensa yksinäisyyteen erottuaan isä Rolandista, mutta tämä oli jotakin aivan toista. Kun hän ensimmäisenä iltana istui tähtien ja suuren, valkoisen kuun alla Baree jaloissaan, hän tunsi yksinäisyyden nielaisevan hänet; se ei tuntunut masentavalta, vaan teki hänestä nöyrän. Se oli yhtä suunnaton kuin häntä ympäröivät vuoret. Hän tiesi, ettei hän milloinkaan pystyisi kuvaamaan tätä yksinäisyyttä – tai autiutta, miestä ja koiraa, joilla on hallussaan koko maailma. Kun hän katseli tähtitaivasta ja kuunteli veden lorinaa laaksossa, hän tunsi jotakin ennen tuntematonta rauhaa, joka oli yhtä mittaamaton kuin avaruus. Sitä ei häirinnyt ihmisolennon olemassaolon taistelut ja hänestä tuntui, kuin hänen täytyisi pysytellä aivan äänettömänä taivaan miljoonien silmien vartioimana. Toisena iltana hän sytytti Bareelle ja itselleen tulen. Ja kolmantena aamuna hän kokosi tavaransa ja jatkoi matkaansa.

Baree pysytteli aivan hänen vierellään, ja he molemmat katselivat tarkkaavina ympärilleen. He olivat saapuneet riistakkaaseen seutuun ja David tarkkaili tilaisuutta hankkiakseen Bareelle ja itselleen tuoretta lihaa. Valkoiset hiekkarannat olivat täynnä villieläinten jälkiä, ja nälkäinen Baree vainusi innokkaana. Se oli ollut nälissään koko matkan. David oli vilahdukselta nähnyt peuran kolme kertaa sinä päivänä. Iltapäivällä hän huomasi harmaakarhun eräällä aukeamalla. Illalla hänellä oli onnea. Viililammaslauma oli tullut vuorilta juomaan, ja hän asettui väijyksiin tuulen suojaan. Hän kaasi nuoren oinaan. Ainakin minuutin verran laukauksen jälkeen hän seisoi liikkumatta, melkein hengittämättä. Luodin ääni kuului räjähdykseltä ja vyöryi kaikuna vuoresta toiseen ja häipyi lopuksi hiljaiseen huminaan. Ääni kuului kammottavalta. Hänestä tuntui, kuin se olisi kuulunut useiden mailien päähän. Sitten he menivät lampaan luo, ja illalla kumpikin herkutteli tuoreella lihalla.

Laaksossa-oleskelunsa viidentenä päivänä he saapuivat eräälle poikkiharjanteelle, ja siellä virtasi Stikineä erehdyttävästi muistuttava leveä, karinen, hiekkasärkkiä täyteen siroteltu virta. David oli aivan varma siitä, että se oli Firepan Creek ja hänen sydämensä jyskytti kiihkeästi, kun hän Bareen kanssa alkoi astella vastavirtaa. Hänen täytyi olla aivan lähellä Tavishin majaa, mikäli sitä ei oltu hävitetty. Vaikka se olisi tartunnan pelosta poltettu, niin ainakin hän löytäisi sen mustuneet rauniot. Kello kolmen seuduissa hän saapui purolle hirveän jännittyneenä. Hän varmistui siinä, että hän pian pääsisi matkansa päämäärään. Hän kohtaisi pian elämää – inhimillistä elämää. Ja sitten?

Hän kulki hitaasti, tutki tarkkaan molemmat rannat ja kuulosti. Joka hetki odotti hän kuulevansa ääniä, uusia ääniä. Ja hän tutki tarkasti puhtaan, valkoisen hiekkarannan. Villieläimet olivat jättäneet jalanjälkiään siihen. Kerran hänen sydämensä pysähtyi, kun hän eroitti karhunjäljet, jotka erehdyttävästi muistuttivat mokkasiinien jälkiä. Tämä oli karhujen luvattu maa. Baree tuli levottomaksi koko hiekkarannan täyttävien tuoreitten karhun jälkien vuoksi. David kulki pimeäntuloon saakka, eikä olisi mielellään vielä silloinkaan pysähtynyt. Kuitenkin hän sytytti tulen ja alkoi valmistaa illallistaan. Sitten hän istuutui piippuaan polttelemaan ja jatkoi kuulostelemistaan. Hän koetti ajatella. Huomispäivä selvittäisi hänelle kaiken – Tavishia, tyttöä ja tulevaisuutta koskevat asiat. Hän paneutui myöhään nukkumaan ja heräsi jo aamunkoitteessa.

Kuta pidemmälle hän kulki, sen kapeammaksi virta muuttui, ja seutu kävi yhä jylhemmäksi. Päivällisaikaan Baree pysähtyi jalat jäykkinä, kaikki karvat pystyssä ja murahti uhkaavasti. Se seisoi valkoisella huovankokoiselia hiekkasärkällä.

"Mikäs nyt hätänä, poikaseni?" kysyi David.

Hän kulki välinpitämättömänä koiran luo ja maahan katsomatta sytytti piippunsa.

"Mikä hätänä?"

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hänen sydämensä hypähti kurkkuun. Hän oli valmistautunut nyt näkemäänsä, ja hän oli etsinyt sitä kaiket päivät, mutta hän ei ollut osannut odottaa, että näky vaikuttaisi häneen niin voimakkaasti. Hän näki mokkasiinien jäljet hiekalla. Jäljet olivat aivan selvät. Ne olivat ihmisjalan jälkiä – yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi kertaa ne olivat risteilleet hiekkasärkällä. Hän seisoi ja tuijotti piippu suussa jälkiä – tämä näky oli herpaannuttanut hänen hengittämis- ja liikuntakykynsä. Jäljet olivat pieniä, pojan jälkiä. Kun hän katsahti ympärilleen, huomasi hän Bareen karvat pystyssä murisevan toisille jäljille, hiekkaan piirtyneille suunnattoman suurille karhun jäljille. Elukan valtavat jalanjäljet kulkivat hiekkasärkän yläreunaa pitkin ja seurasivat mokkasiiniparin jälkiä. Bareen harjastavista selkäkarvoista ja äkäisestä murinasta David tiesi jäljet tuoreeksi.

David seurasi katseellaan molempia jälkiä. Häntä liikuttivat karhunjäljet yhtä vähän kuin Bareeta intiaanipojan, ja niinpä he kumpikin seurasivat omia jälkiään hiekassa. Molemmat jäljet kulkivat aivan vierekkäin, korkeintaan kolme metrin päässä toisistaan. Sitten ne jälleen yhtyivät, ja David näki, että karhu oli viimeksi kulkenut hiekalla, sillä sen suuret käpälät olivat melkein peittäneet mokkasiinien jäljet. Se ei tuntunut hänestä ollenkaan merkilliseltä, ennen kuin mokkasiinien jäljet äkkiä kääntyivät oikealle. Karhu oli seurannut niitä. Vähän matkan päässä kääntyivät mokkasiinijäljet taas vasemmalle. Karhun jäljet seurasivat yhä niitä – Davidin sydän sykki kiivaasti. Hän luuli aluksi, että ne vain sattumalta seurasivat toisiaan. Mutta myöhemmin tuntui aivan ilmeiseltä, että ne kuuluivat yhteen. David pysähtyi, pisti piipun, jota hän ei pitkiin aikoihin ollut enää poltellut, taskuunsa. Hän katsoi, oliko kivääri kunnossa. Baree murisi. Sen valkoiset raateluhampaat välkkyivät, ja silmät loistivat vihreiltä, kun se vainuten kulki eteenpäin. David liikahti. Tähän mennessä karhu oli varmasti saavuttanut mokkasiinien käyttäjän.

Se oli harmaakarhu – hän päätteli jalanjälkien koosta. Hän seurasi niitä erään sorasärkän yli. Sieltä ne kulkivat puron mutkaan ja näkyivät taas toisella puolen rantaa. David huudahti hämmästyneenä lähemmin jälkiä tarkastaessaan, sillä hän huomasi jotakin ihmeellistä.

Mokkasiinin jäljet seurasivat nyt harmaakarhun jälkiä.

Hän katseli ja katseli, eikä ollut uskoa silmiään. Mutta asia tuntui päivänselvältä. Intiaanipoika oli kulkenut karhun jäljessä. Todistukset olivat ilmeiset, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuikin. Tietysti oli pieni mahdollisuus, että...

David joutui aivan ymmälle. Hän ei enää käsittänyt koko asiaa, eikä jaksanut edes huudahtaa hämmästyksestä, kun hän sitten näki mitä näki. Hän oli varma siitä, että hän oli mennyt sekaisin, ja vaikka vuoret olisivat kääntyneet ylösalasin ja heiluneet sinne tänne, ei hän olisi siitä hämmästynyt sen enempää kuin tytöstä, joka ilmaantui kahdenkymmenen askeleen päähän hänestä. Hän oli tullut kuin ilmestys kiven takaa – hieman vanhempana, pidempänä ja vähän villimpänä, kuin hän oli ollut valokuvassa, mutta hänen ympärillään hulmusivat samat ihanat hiukset ja hänen silmissään oli sama kysyvä katse, kun hän nyt tuijotti Davidiin. Myöskin kädet olivat samassa asennossa kuin kuvassakin, koko olemus pakovalmiina. Tyttö koetti sanoa jotakin. Jälkeenpäin David huomasi, että hän itsekin oli koettanut ojentaa käsivartensa tyttöä kohden, mutta oli ollut aivan voimaton. He seisoivat kahdenkymmenen askeleen päässä toisistaan ja tuijottivat, kuin kumpikin olisi ollut ilmestys jostakin toisesta maailmasta. Sitten tapahtui jotakin, mikä heti palautti miehen entiselleen. Hän kuuli raskaan jytinän lähestyvän. Sorasärkän takaa ilmestyi suunnattoman suuri karhu. Kolmen metrin päähän tytöstä. Hän huudahti ensimmäisen kerran. Varoitushuuto, ja samassa kivääri lennähti olkapäälle. Mutta tyttö oli häntä nopeampi – kuin salama kiiruhti hän pedon viereen. Hän asettui sen eteen ja hypisteli käsillään sen tuuheata turkkia, hänen hento olemuksensa värisi, ja hän katseli silmät salamoiden Davidia. David lamaantui, laski aseensa ja astui pari askelta eteenpäin.

"Kuka – mistä –" onnistui hänen sammaltaa. Hän ei voinut sanoa muuta. Mutta tyttö ymmärsi ja hänen olemuksensa jäykistyi.

"Nimeni on Marge O'Doone", sanoi hän uhmaillen. "Ja tämä on minun karhuni!"

XVII.

DAVID SELITTÄÄ ASIAN.

Hän oli ihana seisoessaan siinä taustanaan jylhä luonto – mutta hän vaikutti kuitenkin jollakin tavoin villiltä suojellessaan omalla värisevällä ruumiillaan suurta petoa. Ensinäkemältä oli David pitänyt häntä täysikasvuisena naisena; mutta nyt hän huomasi, että hän oli vain lapsi, hyvin nuori tyttö. Se johtui ehkä siitä, että pitkät hiukset laskeutuivat valtavina kiharoina tytön olkapäille, että hän oli niin hoikka ja käytti lyhyitä hameita ja että hänen suuret, siniset silmänsä olivat niin lapsellisen kirkkaat ja ehkäpä ennen kaikkea hänen tavastaan, kun hän sanoi nimensä. Karhu, johon tyttö nojasi, olisi voinut yhtä hyvin olla vain kallionkieleke, sillä se ei kiinnittänyt vähääkään hänen huomiotaan. Bareen matala murina ei kuulunut enää. Hän oli kulkenut pitkän matkan tyttöä tavatakseen, eikä häntä enää liikuttanut mikään muu. Muuta ei voinut odottaakaan. Hän oli tuntenut tytön jo kauan ja tämän kuva oli tunkeutunut syvälle Davidin sydämeen ja uniin, niin syvälle, että hänen oli vaikea keksiä sanoja puhutellakseen tyttöä. Kun hän lopulta sai sanat suustaan, kuulostivat ne aivan arkipäiväisiltä; ääni oli rauhallinen, suojeleva ja tuttavallinen.

"Nimeni on David Raine", sanoi hän. "Ja olen kulkenut pitkän matkan löytääkseni teidät."

Tämä selitys oli asiallinen ja yksinkertainen, eikä sen olisi luullut peloittavan tyttöä, mutta tyttö hiipi kuitenkin lähemmäksi karhua. Suuri peto seisoi liikkumatta, mutta sen punaiset silmät tähyilivät epäluuloisina Davidia.

"Minä en palaa sinne!" sanoi tyttö. "Ennemmin vaikka – tappelen."

Ääni oli kirkas, päättävä ja uhmaileva. Hän veti nyrkissä olevat kätensä selkänsä takaa. Kiivaasti hän pudisti hiukset kasvoiltaan. Silmät olivat siniset, mutta ne säihkyivät mustilta kuin ukkospilvi. Hän oli lapsi, mutta kuitenkin samalla nainen. Pieni villi olento. Taisteluun valmis. Valmis hyökkäämään Davidin kimppuun jos tämä vain liikahtaisi. Hän ei hetkeksikään irroittanut katsettaan toisen kasvoista.

"Minä en palaa sinne!" huusi hän. "Minä en mene sinne."

David alkoi lähemmin tarkastella hänen olemustaan. Mokkasiinit olivat risaiset, ja hame oli repaleina. Loistavat hiukset olivat takussa, ja kun hän pudisti hiukset kasvoiltaan, näki David, että hänen silmiensä ympärillä olivat mustat renkaat. Kasvot olivat kalpeat. David ei tietänyt vielä, että se johtui nälästä ja pakomatkan rasituksista. Toisessa nyrkkiin puristuneessa kädessä oli syvä, punainen haava. Davidin kasvojen ilme sai tytön aavistamaan, ettei hän ollutkaan vaarallinen. Nopeasti ja innoissaan kumartui hän eteenpäin:

"Ettekö tulekaan Pesästä. Eivätkö he ole lähettäneet teitä – etsimään minua?"

Hän osoitti kapeaan laaksoon odottaessaan vastausta huulet raollaan; ja hiukset olivat taas luistaneet rinnoille, kun hän oli kumartunut.

"Olen tullut tuhannenviidensadan mailin päästä – tuolta kaukaa", vakuutteli David ja osoitti heidän takanaan olevaa vuorta. "Minä en ole koskaan ennen käynyt täällä. En ole milloinkaan käynyt Pesässä – mikä se paikka sitten lieneekään. Enkä missään tapauksessa tahdo väkisin viedä teitä takaisin. Ja jos joku tulee hakemaan teitä, ja teidän täytyy tapella, niin varmasti autan teitä. Pureeko tuo karhu?"

Hän laski taakkansa ja kiväärinsä maahan. Tyttö tuijotti häntä silmät suurina, mutta vähitellen pelästynyt ilme hävisi hänen kasvoiltaan. Nyrkkiin puristuneet kädet avautuivat, ja äkkiä hän kääntyi suureen karhuun ja halasi sen pörrökarvaista kaulaa.

"Tara, Tara, ei hän ole kukaan niistä!" huusi hän. "Hän ei ole niitä!"

Hän kääntyi niin nopeasti Davidiin, että tältä henki salpautui. Oli kuin lintu olisi pyrähtänyt lentoon. David ei ollut koskaan nähnyt niin nopeata liikettä.

"Kuka te sitten olette?" kysyi hän, aivan kuin ei olisi kuullut hänen nimeään. "Minkätähden te olette tullut tänne? Mitä asiaa teillä on tänne – Pesään?"

"En oikein pidä tuosta karhusta", sanoi David, kun karhu liikahti hänen lähellään.

"Ei Tara teille mitään tee", sanoi hän. "Jos vaan ette koske minuun. Mutta jos huudan, niin se hyökkää kimppuunne. Se on ollut minulla pienestä penikasta, eikä se koskaan vielä ole tehnyt kenellekään pahaa. Mutta kyllä se tekee." Taas hänen silmänsä leimahtivat, ja hänen äänensä kuului kovalta. "Olen opettanut sitä – olen opettanut sen käymään kimppuun", jatkoi hän. "Sanokaa, miksi menette Pesään?"

Tämä suora kysymys vaati vastauksensa, ja vieläkin tyttö epäili häntä. Ja nuo kysyvät, kirkkaat, itsepäiset silmät tuijottivat häneen.

Hän huomasi itsensä yllättyneeksi. Monta kertaa hän oli miettinyt, mitä hän sanoisi tytölle tavatessaan hänet, mikäli tapaisi; mutta hänestä oli kaiken selvittäminen tuntunut maailman yksinkertaisimmalta asialta; kertoa vain mistä ja minkätähden hän tuli – mutta nyt ei asia tuntunutkaan enää yhtä yksinkertaiselta. Hän ei ollut osannut odottaa näkevänsä tuollaista pikku olentoa, jonka hän nyt näki nojaavan karhuunsa ja jota oli niin vaikea lähestyä varovaisesti – puoleksi nainen, puoleksi lapsi. Hän ei ollut mikään pettymys miehelle – ei, hän oli suunnattoman suloinen. Hänessä oli jotakin käsittämättömän erikoista – jotakin, mikä pani väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin – mutta hänen kauneutensa oli läpikotaisin villiä. Tukkakin, tuo hämmästyttävän runsas tuuheitten kutrien paljous, oli villiä epäjärjestyksessään. Hän tuntui värisevän tätä villiyttään niinkuin hirvenvasikka, joka on joutunut umpikujaan eikä tiedä minne pakenisi – ei, ei niinkuin hirvenvasikka, vaan niinkuin kaunis olento, joka saattoi taistella ja taistelisi epätoivoisesti, jos niin tarvittaisiin. Sellaisen vaikutelman David sai hänestä. Kaikki ennakkokäsitykset, kuvan mukaan muodostetut, sortuivat, ja niiden sijaan hän muodosti nyt uuden käsityksen. Eikä se merkinnyt hänelle mitään pettymystä. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt mitään tällaista kuin tämä Marge O'Doone ja hänen karhunsa. O'Doone! Tietysti siis pikajunan naisenkin nimi on täytynyt olla O'Doone.

Tyttö erkani hyvin hitaasti karhusta ja lähestyi, kunnes tuli kolmen askeleen päähän Davidista.

"Tara ei tee teille mitään pahaa", vakuutti hän uudelleen, "ellen minä huuda. Silloin se repii teidät kappaleiksi."

Jos hän ensinäkemältä oli osoittanut äkillistä pelkoa, niin nyt ainakin se oli kadonnut. Silmät näyttivät tummilta orvokeilta, ja Davidista tuntui uudelleen, että ne olivat sinisimmät ja pelottomimmat, mitkä hän ikinä oli nähnyt. Nyt, läheltä, hän ei näyttänyt yhtä lapselliselta; hän oli hoikka, niin hoikka, että vaikutti pitkältä. David ymmärsi, että tyttö rupeaisi kyselemään, ja kiiruhti edelle:

"Miksi pelkäätte, että joku tulisi teidän jälkeenne Pesästä?"

"Senvuoksi", vastasi tyttö levollisesti ja pelottomana, "että minä par'aikaa pakenen sieltä."

"Pakenette!" huohotti David. "Kuinka kauan..."

"Kaksi päivää."

Nyt David ymmärsi nuo risaiset mokkasiinit, rääsyisen hameen, sotkuiset hiukset ja koko hänen olemuksestaan kuvastuvan väsymyksen. Samalla hänelle selvisi, että tytön oli vaikeata pysytellä pystyssä, ja unohtaen karhun hän tuossa tuokiossa oli tytön vieressä. Hän tarttui tytön käteen – siihen, jossa oli tuo syvä punainen arpi – ja vei hänet parin askeleen päähän tasaisella kivelle. Tyttö seurasi häntä ihmettelevin katsein, ja harmaakarhun punertavat silmät seurasivat tarkasti hänen puuhiaan. Muutamien askeleitten päässä Baree makasi kahden kiven välissä ja tuijotti karhuun. Kohtaus oli omituinen, suorastaan mahdoton, mutta David ei huomannut siinä nyt mitään ihmeellistä. Hän piti edelleen kiinni tytön kädestä, kun tämä istui kivellä, ja rauhoittavasti hymyillen katseli häntä silmiin. Loppujen lopuksi tyttö olikin hänen pikkutoverinsa – sama tyttö, joka oli ollut hänen seurassaan aina tuosta ensimmäisestä illasta Thoreaun majassa, sama tyttö, joka oli auttanut häntä voittamaan valtavan kamppailun, rohkaissut häntä monien kuukausien aikana ja jota hän oli tullut tuhannen viidensadan mailin päästä tapaamaan. Tämän kaiken hän kertoi tytölle. Aluksi tämä ehkä uskoi, että mies oli hiukan järjiltään. Se näkyi hänen silmistään, mutta vähitellen hänen huulensa avautuivat, hän rupesi hengittämään kiihkeämmin, ja hänen kasvoilleen levisi puna. Tämä oli jotakin ihmeellistä, vaikkapa mies olisikin hiukan hullu tai suurenmoinen petturi. Ainakin tällä hetkellä hän vaikutti hyvin uskottavalta ja kertoi tarinaansa rauhallisesti, luottavaisesti ja omituisen hellästi, aivan kuin hän olisi lieventänyt kertomustaan lapsenkorvien kuultavaksi. Mutta sielunsa sisimmässä tyttö sittenkin epäili, tokko mies oli tehnyt tämän kaiken juuri hänen tähtensä – kunnes tämä lopuksi veti esiin todistuskappaleensa: kuvan.

Silloin tyttö hiljaa kirahti. Hän puristi kuvaa molemmin käsin ja tuijotti siihen; ja David, joka katseli alaspäin, ei nähnyt hänestä muuta kuin loistavan sotkuisen tukan, auringossa lämpimän ruskeana välkkyvän. Se peitti kasvot, jotka kumartuivat kuvan yli. David odotti vaiteliaana, että hän kohottaisi päänsä ja kertoisi, mistä johtui, että hän oli täällä eikä junassa olleen naisen mukana – naisen, jonka täytyi olla hänen äitinsä.

Kun tyttö vihdoin kohotti katseensa kortista, olivat hänen silmänsä suuret ja salaperäisen kysyvät.

Ja David, joka nyt oli varma asiastaan, virkkoi:

"Mistä johtuu, että te olette täällä, ettekä ollut äitinne mukana sinä iltana, jona minä tapasin hänet junassa?"

"Se ei ollut minun äitini", vastasi tyttö ja katsoi edelleen kummallisesti häneen. "Minun äitini on kuollut."

XVIII.

MIKSI MARGE PAKENI.

Tämän aivan levollisesti sanotun selityksen jälkeen David odotti, että Marge O'Doone kertoisi edelleen. Hän oli ollut kerta kaikkiaan varma, että kuva oli kaiken sen avain, minkä hän halusi tietää, ja kesti hetken, ennen kuin hän tajusi minkä näki tytön kasvoissa. Silloin hän käsitti, että kuvan omistaminen ja tapa, jolla se oli joutunut hänen haltuunsa, saattoi tytön hämminkiin, ja että junassa tavattu nainen ei merkinnyt mitään, vaikka hän olikin hyvin painokkaasti selittänyt, että nainen etsi miestä, jonka nimi oli sama kuin tytönkin. Tämä ilmeisesti odotti hänen sanovan jotakin, ja hän uudelleen selitti, että nainen oli kovin innokkaasti halunnut tavata jotakin O'Doonea, ja veti asianomaiset johtopäätökset. Mutta tyttö ei näyttänyt huomaavan noiden johtopäätösten merkitystä. Hän vain katseli suurin, kummeksivin silmin ja sanoi:

"Minun äitini on kuollut. Ja isäni myöskin – tuolla Pesässä. Ei ketään muuta ole jäljellä kuin Hauckeno, ja hän on peto. Ja Brokaw. Hän on vielä suurempi peto. Hän se pakotti minut pysymään paikoillani, kun hän otti tämän kuvan – kaksi vuotta sitten. Olen harjoittanut Taraa, niin että se tappaa hänet ja tappaa jokaisen, joka koskee minuun, kun minä vain huudan."

Oli omituista nähdä, miten hänen silmänsä tummenivat, miten niiden terät suurenivat ja rupesivat kimaltamaan. Hän ei enää katsonut korttiin, jota hän yhä puristi kädessään, vaan katsoi Davidia suoraan silmiin.

"Hän peloitteli minua ja pakotti minut pysymään paikoillaan. Hän tahtoi minua riisumaan..."

Veriaalto tulvahti hänen kasvoilleen juoruten, miten raivoissaan hän oli tapausta ajatellessaankin.

"Nyt en enää pelkäisi häntä – en häntä yksinään", huudahti tyttö. "Kirkuisin ja tappelisin, ja Tara repisi hänet kappaleiksi. Ooh, Tara tietää, miten pitää tehdä – nyt! Minä olen opettanut sen."

"Hän pakotti teidät pysymään paikoillanne?" kysyi lempeästi. "Ja sitten..."

"Näin yhden kuvista myöhemmin. Se oli minun tädilläni. Tahdoin hävittää sen, koska inhosin sitä, ja inhosin koko miestä myöskin. Mutta täti sanoi, että hänen oli välttämätöntä säilyttää se. Hän oli sairas silloin, ja minä pidin hänestä. Hän syleili minua joka päivä ja suuteli iltaisin, kun menin sänkyyn. Mutta me pelkäsimme Hauckia – minä en sano häntä enoksi. Tätikin pelkäsi häntä. Kerran syöksyin Hauckin kimppuun, kun hän kiroili tädille, ja raavin häntä kasvoihin, ja hän repi minua tukasta. Uh, tunnen sen vieläkin! Täti itki usein, ja silloin hän syleili minua kovemmin kuin muulloin. Hän kuoli sillä tavalla ja veti pääni lähemmäksi ja koetti sanoa jotakin. Mutta minä en saanut selvää. Minä itkin. Siitä on puoli vuotta. Ja sen jälkeen olen harjoittanut Taraa – tappamaan."

"Ja miksi te olette harjoittanut Taraa, pikku tyttö?"

David tarttui hänen käteensä, ja tämä luja pikku kätönen pysyi kauan lämpimänä ja luottavaisena hänen kädessään. Hän tunsi tytön värisevän.

"Minä kuulin – jotakin", sanoi hän. "Pesä on hirveä paikka. Hauck on kamala ja Brokaw on kamala. Ja Hauck lähetti sanan jonnekin pohjoiseen", hän näytti kädellään, "Brokawille. Hän sanoi – että minä kuulun Brokawille. Mitä hän sillä tarkoitti?"

Hän katsoi Davidia suoraan silmiin. Kysymykseen oli vaikeata vastata. Jos hän olisi ollut nainen...

Tyttö näki Davidin kasvojen jännittyneen ilmeen ja näki kuinka hän nipisti huulensa tiukasti yhteen ja puristi kätensä nyrkkiin.

"Mitä Hauck tarkoitti?" tiukkasi tyttö. "Minkätähden kuulun Brokawille – tuolle isolle punaiselle rumilukselle?"

David tarttui tytön pieneen käteen ja silitteli sitä lempeästi ja lohduttavasti. Hänen äänensäkin oli lempeä, vaikka kasvoilla oli tuima ilme.

"Kuinka vanha olette, Marge?" kysyi hän.

"Seitsemäntoista", vastasi tyttö.

"Ja minä – minä olen kolmekymmentäseitsemän!" Hän kääntyi ja hymyili tytölle. "Katsokaa..." Hän otti hatun päästään. "Hiukseni ovat harmaat."

Tyttö katsahti ylöspäin ja äkkiarvaamatta silitti Davidin paksua vaaleata tukkaa.

"Vähäsen", sanoi hän. "Mutta ette te silti ole vanha."

Hän veti kätensä pois – hänen hyväilynsä oli ollut viaton kuin lapsen.

"Kyllä minä olen hirveän vanha", sanoi David. "Onko tuo Brokaw nykyjään Pesässä, Marge?"

Tyttö nyökkäsi.

"Hän on ollut siellä kuukauden päivät. Hän saapui Hauckin kutsusta, mutta lähti sitten taas. Mutta sitten hän taas tuli takaisin."

"Ja te pakenitte häntä?"

"Pakenin heitä kaikkia", sanoi tyttö. "Jos olisin joutunut tekemisiin Brokawin kanssa, niin en pelkäisi. Antaisin hänen tarttua itseeni ja huutaisin. Ja Tara tappaisi hänet. Mutta siellä on sitäpaitsi Hauck. Ja ne toiset. Nisikoosin kuoleman jälkeen ne ovat muuttuneet vallan kamaliksi. Sanoin tätiäni Nisikoosiksi. Ne kaikki peloittavat minua hirveästi, varsinkin senjälkeen kuin he alkoivat rakentaa Taralle suurta häkkiä. Minkätähden ne rakentavat hirsistä häkin Taralle? Ne eivät sano sitä minulle. Hauck sanoo, että häkki tulee toiselle karhulle; Brokaw tuo Yukonista. Mutta tiedän, että ne valehtelevat. Ne rakentavat sen Taralle."

Äkkiä hän tarttui kiivaasti Davidin käteen, ja tämä näki ensimmäisen kerran todellisen pelon hänen silmissään.

"Minkätähden minä kuulun Brokawille?" kysyi hän vapisevin äänin. "Minkätähden Hauck sanoi niin? Voiko – joku mies – ostaa tytön?"

Hänen kyntensä pusertuivat Davidin lihaan, mutta tämä ei tuntenut sitä.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän, koettaen pitää ääntään rauhallisena. "Onko tuo mies – tuo Hauck – myynyt teidät?"

Kysyessään tätä katseli David toisaalle, sillä hän halusi salata kasvojensa ilmeen tytöltä. Vähitellen alkoi koko hirvittävä juttu selvitä hänelle.

"En – en – tiedä", kuuli David tytön sanovan. "Kuulin heidän riitelevän toissa iltana, hiivin raollaan olevan oven taa ja kurkistin huoneeseen. Brokaw oli antanut enolleni pienen säkillisen kultaa, sellaisen jota kullankaivajat käyttävät, juuri kun kurkistin huoneeseen ja minä kuulin hänen kiroilevan enolleni: 'Ei hän ole noin paljon arvoinen, mutta annan nyt kumminkin. Ja nyt hän on minun.' En tiedä, minkätähden minä pelästyin. En pelästynyt Brokawia, vaan pikemminkin enoni hirveätä ilmettä. Tara ja minä pakenimme samana iltana. Tiedättekö te, minkätähden ne tahtoisivat pistää Taran häkkiin? Luuletteko, että Brokaw osti Taran?"

David katseli tyttöä ja huomasi, etteivät tämän silmät enää olleet levottomat.

"Ostiko hän Taran vai minut?" tiukkasi tyttö.

"Minkätähden luulette hänen ostaneen – teidät?" kysyi David, "Onko jotakin tapahtunut?"

Toisen kerran näki David tytön punastuvan suuttumuksesta ja silmien liekehtivän vihasta.

"Hän – tuo peto – tarttui eräänä iltana, noin pari viikkoa sitten, minuun ja – suuteli minua!" Tyttö ponnahti pystyyn. "Olisin huutanut, mutta olin huoneessa eikä Tara päässyt luokseni. Revin ja löin häntä, mutta hän käänsi päätäni, niin että koski. Hän yritti uudelleen samana päivänä, jona hän antoi kullan enolleni, mutta löin häntä kepillä ja pakenin. Minä vihaan häntä, hän tietää sen kyllä. Ja eno oli vihainen, kun löin häntä. Ja juuri sentähden minä pakenin."

"Ymmärrän", sanoi David ja katseli hymyillen tyttöä ja hänen vertaan poltti. "Joko uskotte, että kuvanne on puhunut minulle. Tunsin sen kutsuvan minua suojelemaan teitä. Se sai minut lähtemään tänne ja oikeaan aikaan, niinkuin huomaan. Brokawille tulee tästä hiukan epämiellyttävä yllätys. Ja myöskin Hauck-enolle. Eikö niin?" Hän naurahti, vaikka veri virtasi kuumeisena hänen suonissaan. "Te olette kelpo tyttö, Marge – te ja karhunne."

Vasta nyt, ensikerran senjälkeen kuin Marge oli tullut ison pedon luota hänen luokseen, hän kiinnitti huomionsa karhuun ja huudahti hämmästyksestä.

Baree ja harmaakarhu olivat hetken aikaa tarkastelleet toisiaan. Bareesta oli maailman ihmeellisin asia, ettei hänen isäntänsä juossut pakoon eikä ampunut. Se kyllä hyppäisi tuon pedon kurkkuun, jos isäntä ryhtyisi taisteluun, tai pakenisi minkä käpälistä lähti, jos pakoon lähdettäisiin. Koostaan huolimatta se vapisi avuttomana ja odotti Davidin taistelu- tai pakomerkkiä. Nyt tuli Tara hitaasti koiran luo. Sen suunnaton pää heilui puolelta toiselle, sen kita oli ammollaan ja kuta lähemmäksi se saapui, sen matalammaksi kyyristyi kivien välissä oleva koira. Davidin huudon vuoksi tyttö oli kääntynyt ja suureksi ihmeekseen David kuuli hänen kirkkaan, helisevän naurunsa. Makaava koira ja lähestyvä karhu näyttivät koomillisilta.

"Ei Tara sille mitään tee", kiirehti tyttö sanomaan Davidille, kun huomasi tämän levottomuuden. "Se pitää koirista. Se tahtoo vain leikkiä – mikä sen nimi on?"

"Baree. Ja minun nimeni on David."

"Baree – David. Katsokaa."

Kuin lintu tyttö lensi hänen viereltään karhun luo ja nousi tämän selkään ja upotti sormensa Taran paksuun turkkiin hymyillen Davidille, ja hänen loistavat hiuksensa välkkyivät kuin kulta auringonpaisteessa.

"Tulkaa", sanoi hän ojentaen kätensä Davidille. "Tahdon, että Tara oppii pitämään teitä ystävänä. Sentähden että" – hänen silmänsä liekehtivät jälleen – "että olen opettanut sitä, ja tahdon opettaa sille, ettei teille saa tehdä mitään."

David meni heidän luokseen ja tuskin ennätti miettiä, millaista tuttavuutta hän oli tekemässä, kun jo Marge hypähti karhun selästä ja kiersi käsivartensa hänen kaulalleen ja puristi häntä rintaansa vasten aivan Taran tunteettomien silmien edessä. Hän painoi kasvojaan Davidin kasvoihin ja puheli karhulle jotakin. David ei ymmärtänyt hänen puheestaan muuta kuin tytön sanat, ettei Tara saisi koskaan eikä missään tilaisuudessa hyökätä Davidin kimppuun. Hän tunsi tytön lämpimien hiusten kosketuksen kaulallaan ja kasvoillaan. Tytön lämmin käsi hyväili hänen poskeaan. Hän ei liikahtanutkaan, ennen kuin tyttö nosti käsivartensa hänen kaulaltaan.

"Kas niin, nyt se ei koske teihin", riemuitsi hän.

Hänen poskensa hehkuivat, eivät kuitenkaan ujoudesta. Hänen silmänsä olivat yhtä loistavat kuin laakson orvokit. David tarkasteli tyttöä, joka näytti kovin lapselliselta, mutta kuitenkin tarpeeksi naiselta, saadakseen punan kohoamaan Davidin poskille. Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat. Ne näyttivät jollakin tavoin väsyneiltä – ja se sai Davidin muistamaan hänen kestetyt vaivansa. Tyttö tarkasteli hänen tavaroitaan.

"Me emme ole syöneet mitään, senjälkeen kun lähdimme pakoon", tunnusti hän. "Minun on nälkä."

David oli lasten kuullut sanovan "minun on nälkä" samalla toivovalla ja pyytävällä äänellä; hän oli itsekin sanonut nämä samat sanat ja samalla tavoin monta kertaa äidilleen, ja kun tyttö istui ja tarkasteli hänen tavaroitaan, sai David halun siepata hänet syliinsä ja kohottaa ilmaan niinkuin lapsen. Hän ei voinut liikahtaakaan, niin voimakas tämä hänen halunsa oli, mutta tyttö luuli, että hän oli jäänyt odottamaan selitystä.

"Sidoin tavaramme Taran selkään ja ne putosivat siltä, kun kiipesimme vuorta", sanoi hän. "Tie oli niin äkkijyrkkää, että minun täytyi turvautua Taraan ja antaa hänen vetää itseäni."

David meni laukkunsa luo, aukaisi sen ja otti sieltä joukon tavaroita, jotka laski valkoiselle hiekalle. Tyttö katseli tätä toimitusta loistavin, odottavin silmin.

"Kahvia, kinkkua, kauraleipää ja perunoita", sanoi David tutkien pientä muonavarastoaan.

"Perunoita", ihmetteli tyttö.

"Niin, kuivattuja. Katsokaa. Ne näyttävät riisiltä. Yksi naula näitä vastaa neljäätoista naulaa tuoreita. Ja jos ne keitetään oikein, ei niitä erota tuoreista perunoista. Nyt vain tulta."

Ennen kuin David oli ennättänyt pystyyn, oli tyttö koonnut pieniä, kuivia risuja hiekalle. Hän ei malttanut olla tarkastelematta tyttöä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin sulavia liikkeitä kuin tämän risuja poimivan tytön. Risaisiin mokkasiineihin verhotut pienet jalat olivat perhosen kevyet; ja kun hän kumartui palikkaa nostamaan, oli hänen vartalonsa pehmeä ja taipuisa kuin ruoko. Ja hän oli kuitenkin väsynyt. Hän oli nälkäinen. Ja David oli varma siitä, että mokkasiinien verhoamat jalat olivat haavoja täynnä ja veriset. David itse läksi hakemaan vettä.

Kun hän tuli takaisin, oli tyttö koonnut korkean kasan sammaleita ja risuja, jotka hän sytytti. Tara oli pitkin pituuttaan heittäytynyt sannalle makaamaan, mutta Baree makasi yhä edelleen kivien välissä ja tarkasteli epäluuloisena karhua. David levitti kevyen huopansa hiekalle ja kehoitti tyttöä istuutumaan sille. Marge tarkasteli koko ajan kiinteästi Davidia. Vaikka tämä olisi koska tahansa kohottanut katseensa, kohtasi hän aina tytön katseen, ja kun hän vielä kerran meni lähteelle täyttämään vesipannua, tunsi hän tytön katseen seuraavan itseään. Ja kun hän kääntyi takaisin ja oli noin viidenkymmenen askeleen päässä tytöstä, heilutti tämä kättään ja hymyili hänelle. Päivällistä valmistaessaan David kyseli tytöltä yhtä ja toista. Hän sai tietää, että Pesä oli vapaakauppiaitten tyyssija ja että Hauck suojeli niitä. Ja hän hämmästyi saadessaan tietää, että loppujen lopuksi hän ei ollutkaan nyt Firepan Creekin varrella. Firepan oli vuoriston toisella puolen, ja sen pohjois- ja länsipuolella oli runsaasti intiaaneja. Kullankaivajia tuli usein Taku Riverin maasta ja Yukonin varsilta. Tyttö ainakin luuli, että ne olivat kullankaivajia, sillä niin oli Hauck sanonut Nisikoosille, hänen tädilleen. He tulivat saamaan whiskyä. Aina whiskyä. Ja intiaanitkin tulivat hakemaan väkijuomia, jotka Hudson Bay Companyn alueella olivat heiltä kielletyt. Juuri se oli Hauckin parasta vaihtotavaraa. Hän toi sitä rannikolta talvisaikaan – monta rekikuormaa; ja muutamat noista "kullankaivajista", jotka tulivat pohjoisesta, ottivat sitä paljon mukaansa. Kesäaikaan he veivät sitä kuormahevosilla. Mitähän he tekivät niin suurilla väkijuomamäärillä? ihmetteli tyttö. Vain muutama ryyppy teki Hauckin elukaksi ja Brokawin samoin, ja intiaanit tulivat aivan hulluiksi. Hauck ei enää mielellään antanut intiaanien ryypätä Pesässä; heidän oli pakko ottaa väkijuomat mukaansa vuoristoon. Par'aikaa siellä oli suuri joukko noita pohjoisesta tulleita kullankaivajia. Nisikoosin eläessä Marge ei ollut pelännyt. Mutta nykyjään ei Pesässä ollut ketään muuta kuin vanha intiaaniakka, joka laittoi Hauckin ruoan. Hauck ei tahtonut sinne naisia. Ja nyt tyttö pelkäsi noita miehiä. Hän tiesi, että he kaikki pelkäsivät Hauckia ja Hauck puolestaan pelkäsi Brokawia. Hän ei tietänyt miksi, mutta niin vain oli. Ja hän pelkäsi heitä kaikkia ja vihasi myöskin. Nisikoosin eläessä hän oli tuntenut itsensä hyvin onnelliseksi. Nisikoos oli opettanut hänet lukemaan kirjoja ja opettanut hänelle kaikkea niin pitkälle kuin hän muisti. Hän kertoi hiukan ylpeänä osaavansa kirjoittaa melkein yhtä hyvin kuin Nisikoos. Mutta tädin kuoltua oli tapahtunut hirveä muutos. Päivä päivältä hänen pelkonsa miehiä kohtaan kasvoi.

"Kukaan niistä ei ole teidänkaltaisenne", sanoi hän yllättävän koruttomasti, ja hänen silmänsä loistivat. "Olisin niin mielelläni teidän kanssanne!"

Silloin David kääntyi katsomaan Taraa, joka torkkui auringossa.

XIX.

"MINÄ VIHAAN TUOTA KUVAA!"

Aterioidessaan he istuivat vastakkain laakean, pöytämäisen kiven ääressä. Mikään väärä ylpeys ei estänyt tyttöä näyttämästä, että hän oli nälkäinen. Davidista oli hauskaa katsella tytön syömistä; silmien ilme vaihteli, ja pienillä hymyillä hän korvasi sanat, kun David huomaavaisesti tarjoili hänelle kinkkua ja leipää, perunoita ja kahvia. Vain kerran silmien välke himmeni, kun hän sattui katsahtamaan Taraan ja Bareehen.

"Tara on syönyt juuria koko päivän", sanoi hän, "mutta mitä tuo syö?" kysyi hän nyökäten koiraan.

"Se pyydysti äsken murmelin aamiaiseksi", vakuutti David. "Se oli lihava kuin voipala. Eikä se missään tapauksessa tahdo nyt mitään. Sillä on täysi työ katsellessaan karhua." Tyttö oli lopettanut tyytyväisesti huoahtaen, kun David kysäisi: "Mitä tarkoititte, kun sanoitte, että olette opettanut Taran tappamaan? Miksi opetitte sitä sellaiseen?"

"Opetin sitä heti seuraavana päivänä, kun Brokaw teki sellaista – tarttui minuun ja taivutti päätäni taaksepäin. Uh, hän oli hirveä, kun hänen kasvonsa olivat lähellä omiani." Häntä puistatti. "Minä pesin ja hankasin kasvojani moneen kertaan sen jälkeen, mutta kuitenkin hänen kosketuksensa tuntui niissä. Tunnen vieläkin sen." Ja hänen kasvonsa synkistyivät, niinkuin aurinko pimenee ukkospilven alla. "Opetin Taraa sillätavoin, että otin muutamia Brokawin vaatekappaleita ja kannoin ne vuorenrinteellä olevalle niitylle. Sitten täytin ne ruohoilla ja tein niistä sellaisen – miksi taas sanotaankaan? Intiaanien murteella sitä sanotaan issewa-koosewiniksi."

"Nukeksi", sanoi David.

Hän nyökkäsi.

"Sehän sen nimi olikin. Sitten vein sen jonkin matkan päähän Tarasta ja rupesin huutamaan ja lyömään sitä kaikin voimin. Kun Tara näki minun kolmannen kerran potkivan ja huutavan sen alla, niin iski se sitä niin voimakkaasti käpälällään, että nukke halkesi. Ja senjälkeen..."

Hänen silmänsä sädehtivät villin riemuitsevina. "Se repi sen palasiksi", huusi tyttö. "Minulta meni kokonainen päivä sen korjaamiseen ja lopuksi ei auttanut muu kuin varastaa lisää vaatteita. Sillä kertaa otin Hauckin vaatteet. Ja ne loppuivat myöskin pian. Ja Tara tulee lopettamaan samalla tavoin jokaisen miehen – jonka kanssa minä tappelen ja huudan."

"Ja hetki sitten olitte valmis tappelemaan minun kanssani", muistutti David ja hymyili pöydän yli.

"En enää senjälkeen kuin olitte puhunut minulle", vastasi hän nopeasti. "En pelännyt sitten enää. Tulin – iloiseksi. En minä huutaisi – vaikkapa pitelisitte minua samalla tavoin kuin Brokaw."

David tunsi punastuvansa. Hän ei voinut estää sitä. Ja hän häpesi sitä – häpesi omia ajatuksiaan. Tämän pienen, villin vuoriolennon katse paljasti koko sielun. Eivätkä hänen huulensa olleet oppineet peittämään tunteita ja ajatuksia; hän oli puhdas kuin yllä kaartuva sininen taivas. Hän oli Davidille ennen näkemätön ilmestys, naisen ja tytön välimuoto, kuin kukkien parissa kasvanut metsän keijukainen. Mutta hän ei ollut pieni, sillä hänen loistavahiuksinen päänsä ylettyi Davidin leuan yläpuolelle.

"Uskallattehan palata minun kanssani Pesään?" kysyi hän.

"Uskallan", vastasi tyttö hämmästyen. "Mutta mieluimmin pakenisin kanssanne", ja hän jatkoi nopeasti, ennen kuin David ennätti sanoa mitään: "Tehän kerroitte, että olette kulkenut hirveän pitkän matkan löytääksenne minut. Miksi siis palaisimme takaisin?"

David selitti asian niin hyvin kuin osasi ja sanoi hänelle syyn, minkätähden oli parasta palata. Hän vakuutteli tytölle, ettei Brokaw yhtä vähän kuin Hauck-enokaan voisi tehdä mitään pahaa, nyt kun hän tulisi mukaan. Hän oli yhtä avomielinen, kuin tyttökin oli ollut. Tämä kuunteli silmät suurina, kun David sanoi, ettei hän uskonut Hauckin olevan mikään eno, ja kertoi tarkemmin pikajunassa tapaamastaan naisesta, joka etsi O'Doonea. Mikäli mahdollista, täytyisi päästä selville, kuinka kuva oli joutunut naiselle ja kuka tämä oli, eikä näitä asioita voisi selvittää kukaan muu kuin Hauck. Senjälkeen he matkustaisivat rannikolle. Hän sanoi, etteivät Hauck ja Brokaw uskaltaisi nostaa mitään melua asiasta, koska he olivat sekaantuneet hämäräperäisiin asioihin, joista rikospoliisi ei olisi ollenkaan pitänyt. Marge ja hän olivat voitonpuolella. Entistä suurempi luottamus loisti tytön kasvoilta. Hän oli kumartunut laakakiven yli ja hänen tuuheat hiuskiehkuransa valuivat loistavina hänen kasvoilleen; äkkiä hän ojensi kätensä ja silitti Davidin kasvoja.

"Ja te viette minut pois täältä? Lupaattehan?"

"Rakas lapsukainen, juuri sentähdenhän olen tullutkin tänne", sanoi David ja oli kummastuvinaan tällaisesta kysymyksestä. "Tuhannenviidensadan mailin päästä. Ettekö usko sitä, mitä olen kertonut kuvasta?"

"Kyllä", nyökkäsi tyttö.

Ja hän tarkasteli häntä kiinteästi ja ihaillen, niin että Davidin täytyi kääntää katseensa muualle.

"Ja te puhelitte sille", sanoi tyttö. "Ja se tuntui elävän?"

"Niin, Marge."

"Ja te näitte unta minusta?"

David oli sanonut niin ja hän taas tunsi punastuvansa. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut puristuksissa. Jospa vain tyttö olisi vähän vanhempi tai vähän nuorempi...

"Niin", vastasi David.

Hän epäröi, hän olisi tahtonut kysyä tytöltä vielä jotakin, mutta ei voinut. Tyttö nousi ja juoksi Taran luo, joka loikoili auringon paisteessa. David ei tietänyt, mitä hän sanoi tuolle takkuiselle pedolle, jota hän hyväili. Hänen täytyi taas naurahtaa kääntäessään selkänsä tytölle ja kootessaan päivällistähteet. Mitään tällaista hän ei ollut osannut odottaa. Se saattoi hänet melkein pois tasapainosta. Mutta se oli huvittavaa – ja hieman jännittävää. Epäilemättä Hauck ja Brokaw olivat raakoja lurjuksia, mutta hän ei kuitenkaan pitänyt heitä niin suurina lurjuksina kuin tyttö oli kuvaillut. Tytön pako oli maailman luonnollisin asia. Hän oli pieni, vaistoaan totteleva olento ja oli päättänyt tapella jonkun kanssa; tänään tai huomenna hän olisi kiltisti palannut kotiin koko seikkailuunsa kyllästyneenä. Mutta muistellessaan hänen nälkäänsä ja hätäänsä nauru kuoli Davidin huulille. Kun tyttö palasi hänen luokseen, korjaili hän juuri viimeistä kapinettaan.

"Meidän täytyy lähteä heti matkalle, jos tahdomme ennättää vuoren yli ennen pimeän tuloa", sanoi tyttö. "Katsokaa kuinka korkea tuo vuori on." Hän osoitti pohjoisesta kohoavaa, synkkää vuorta ja sen lumipeitteisiä huippuja.

"Ja vuorella on hyvin kylmää yöllä", jatkoi hän.

"Jaksatteko kulkea?" kysyi David. "Ettekö ole väsynyt? Eikö jaloissanne ole haavoja? Me voimme jäädä tänne yöksi..."

"Jaksan kulkea sinne", huusi hän kiivaammin kuin milloinkaan ennen. "Jaksan kulkea sen yli – jaksan kulkea koko yön – kun vaan pääsen kertomaan Brokawille ja Hauckille, että jätän heidät, ja että me matkustamme täältä! Brokaw varmasti suuttuu hirveästi, ja minä revin silmät hänen päästään, ennen kuin lähdemme."

"Hyvä Jumala!" huudahti David hiljaa.

"Ja jos Hauck moittii minua, niin revin hänenkin silmänsä!" selitti tyttö hieman kostoninnoissaan. "Tekisin niin hänelle Nisikoosinkin puolesta."

David tuijotti häneen. Tyttö kääntyi ja tuijotti solaan, ja David näki, kuinka hänen hento olemuksensa jäykistyi ja kädet puristuivat nyrkkiin.

"Ne eivät uskalla koskea minuun eikä rähistä minulle, kun te tulette mukaan", jatkoi hän tyytyväisenä.

Hän kääntyi juuri paraiksi huomatakseen Davidin kasvojen ilmeen. Epäröiden laski hän kätensä Davidin käsivarrelle.

"Ettekö – ettekö tahtoisi – että repisin heidän silmänsä?" kysyi hän.

David pudisti päätään.

"Ei, sitä ette saa tehdä", sanoi hän. "Meidän täytyy olla hyvin varovaisia. Me emme saa antaa niiden tietää, että te pakenitte. Me kerromme niille, että te eksyitte vuorilla."

"Minä en koskaan eksy", sanoi tyttö vastaan.

"Mutta saatte kuitenkin sanoa eksyneenne", jatkoi David. "Tahdottehan sanoa niin?"

Hän nyökkäsi myöntyen.

"Tahdotteko nyt kertoa minulle, ennen kuin lähdemme, minkätähden ne eivät ole tulleet hakemaan teitä?"

"Sentähden, että tulin tuon vuoren yli", sanoi hän osoittaen solaa. "Se on vain kivikkoa, eivätkä Taran askelet näy siellä. Ne eivät osaa ajatellakaan, että olisimme kiivenneet vuoren yli. Jos ne ovat etsineet meitä, niin ne ovat etsineet toisesta laaksosta. Me aioimme mennä tuonkin vuorenharjanteen yli." Hän kääntyi ja osoitti toista kalliota.

"Miksi ette mennyt?"

"Siellä oli ihmisiä. Olen kuullut Hauckin puhuvan niistä."

"Oletteko kuullut hänen koskaan puhuvan Tavish-nimisestä miehestä?" kysyi David ja tutki tyttöä tarkasti.

"Tavish?" Hän suipisti suutaan ja rypisteli kulmiaan. "Tavish? E-ei, en koskaan."

"Hän asui jonkin aikaa Firepan Creekissä. Silloin kuin hän sairasti isoarokkoa."

"Isorokko on kamalaa", sanoi tyttö ja häntä pöyristytti. "Intiaanit, tuolla ylhäällä, kuolevat siihen. Hauck on kertonut, että isäni ja äitini ovat kuolleet siihen, silloin kuin olin aivan pieni, enkä voi muistaa mitään siitä. Hän väittää, etten minä muistaisi. – Mutta minä muistan jotakin kuin unen näköä. Muistan naisen kasvot, majan, lunta ja suuren koiralauman. Oletteko valmis?"

David sitoi taakan selkäänsä, ja Marge juoksi Taran luo. Tytön komennuksesta tuo hirvittävä peto nousi ja heilutti päätään puolelta toiselle. David kutsui Bareeta, ja koira lensi kuin nuoli hänen jalkoihinsa ja murisi vihaisena.

"No, no, poikaseni", maanitteli David matalasti sitä. "Me olemme kaikki ystävyksiä, poikaseni. Tule katsomaan."

Hän kulki suoraan harmaakarhun luo ja koetti houkutella Bareeta mukaansa. Koira seurasikin häntä puolitiehen, mutta sitten se päättäväisenä pysähtyi eikä liikahtanut tuumaakaan, ja sen ilme oli niin eriskummallinen, että tyttö purskahti kaikuvaan nauruun. Nauru oli tarttuvaa, ja David nauroi pikemminkin vain tytön mukana kuin Bareelle. Hänen naurunsa tyrehtyi, kun hän näki ihmeellisen näyn. Tara oli, loppujen lopuksi, hyvin hyödyllinen. Karhun omistajatar oli kiivennyt sen selkään ja kevyesti tuupaten jaloillaan pani sen liikkeelle pitäen kiinni sen oikeasta korvasta. Karhu kääntyi hitaasti, ja sen sormenpituiset kynnet kolisivat kivikossa; kun pää oli kääntynyt oikeaan suuntaan, niin Marge hellitti korvan ja sanoi sille terävästi jotakin ja läimäytti sitä varvulla jalkoihin. "Neah, Tara – neah!" huusi hän. Hetken epäröityään se läksi liikkeelle solaa kohden kantaen taakkaansa selässään. Tyttö kääntyi ja viittoili kutsuen Davidille.

"Pa-o – kiiruhtakaa!" huusi hän nauraen.

David latasi piippuaan, mutta unohti sen. Hän ei voinut irroittaa katsettaan hirvittävästä pedosta, joka tallusteli eteenpäin noin kymmenen askeleen päässä hänestä, ja hoikasta tytöstä, joka ratsasti sen selässä. Hän oli nähnyt vilahdukselta Bareen, ja koiran silmät olivat putoamaisillaan päästä. Kummallisempaa näkyä ei totisesti saattanut kuvitella. Tara kulki harmaakarhun heiluvin, laahustavin askelin, ja hajahapsinen tyttö sen selässä toi Davidin mieleen erään harvinaisen kukan, kullalle ja pronssille vivahtelevan. Hän kuuli tytön nauravan ja huutelevan, kun karhu kiipesi jyrkkää rinnettä, ja seuratessaan hitaasti perästä hänestä tuntui, kuin tyttö olisi vuoriston haltiatar, joka houkutteli häntä turmioon – jos hänen täytyisi pysytellä tuon karhun tahdissa. Hän rupesi jo hengittämään tiheään, ja kun karhu katosi taakkoineen ensimmäisen kallionhuipun taakse, hiljensi hän epätoivoissaan vauhtiaan. Sitten hän näki tytön viittoilevan kahtasataa metriä korkeammalta ja oli näkevinään hänen nauravan, mutta päästyään melkein huipulle David tapasi tytön istumasta kallionlohkareen suojassa ja katselemasta viattoman totisesti hänen laahustamistaan.

"Olen pahoillani, Sakewawin", sanoi tyttö peittäen katseensa pitkillä, silkinhienoilla silmäripsillään. "En saanut Taraa kulkemaan hitaammin. Se on nälkäinen ja ymmärtää, että nyt mennään kotiinpäin."

"Ja minä kun luulin, että te olitte helläjalkainen", onnistui Davidin läähättää.

"Minä en ratsasta sillä, kun mennään vuorta alas", selitti tyttö ojentaen pieniä, repaleverhoisia jalkojaan. "En voisi pitää kiinni, vaan luisuisin sen pään yli. Teidän täytyy kulkea Taran edellä. Silloin se pysyttelee hitaampana."

He koettivat tätä uutta kulkutapaa, ja Tara oli niin Davidin kintereillä, että tämä oli tuntevinaan sen lämpöisen hengityksen kättään vasten. Kun he pääsivät toiseen alamäkeen, tuli tyttö kävelemään hänen rinnalleen. Ensimmäinen puolimaili ei ollut kovin väsyttävä, sillä he saivat kävellä pehmeässä ruohikossa, mutta sitten alkoi tie olla louhikkoista, ja ilma kylmeni. He olivat lähteneet matkalle yhden ajoissa, ja kello oli lähellä neljää, kun he tapasivat ensimmäisen lumen. Kuuden tienoissa he pääsivät huipulle. Heidän alapuolelleen levisi Firepanin laakso, leveä ja aurinkoinen alanko, jossa kasvoi harvaa havumetsää, ja tyttö osoitti luoteeseen.

"Tuolla on Pesä", sanoi hän. "Sen voisi melkein nähdä, ellei tuo iso punainen vuori olisi tiellä."

Hän oli hyvin väsynyt, vaikka oli ratsastanut melkein kaksi kolmasosaa ylämäestä. Uupumus oli himmentänyt hänen silmänsä, ja kun hän kylmää tuulta vastaan etsi suojaa Davidista, tunsi tämä, että tyttö alkoi olla aivan lopussa. Lumirajalle päästyä David oli antanut hänen ylleen ohuen villapaidan, joka oli ollut matkatavaroiden joukossa, ja silkkiliina, johon valokuva oli ollut kääritty, oli sidottu tytön päähän. Hän ei siis varsinaisesti palellut, mutta näytti täällä huipulla, kaukana laaksosta, liikuttavan lapselliselta ja orvolta. Ensimmäisiin puihin oli ainakin puolisen mailia, mutta David osoitti niitä rohkaisevasti.

"Tuonne asetumme leiriin ja syömme illallista. Siellä on varmasti tarpeeksi puita nuotioksi. Ja ellette voi ratsastaa Taralla, niin minä kannan teitä!"

"Ette voi, Sakewawin", sanoi tyttö huokaisten ja lepuutti päätään miehen käsivarrella. "On paljon vaikeampaa kantaa taakkaa alamäkeä kuin ylämäkeä. Minä jaksan kyllä kävellä."

Ennen kuin David ehti estämään, tyttö oli jo liikkeellä. Matka sujui nyt nopeammin, kolme kertaa nopeammin kuin äsken, ja kun he puolen tunnin kuluttua pääsivät puiden luo, tunsi David, että hänen selkänsä oli saanut sen, minkä sieti. Tyttö oli koko ajan pysytellyt hänen edellään, ja riemuitsevasti huudahtaen heittäytyi nyt ensimmäisen palsamikuusen juurelle. Silmäterät olivat suuret ja tummat kuin metsälampi; uupumus väreili niissä, mutta kumminkin hän koetti hymyillä.

"Saatte kantaa minua – joskus toiste – mutta ette vuorta alas", virkkoi hän ja laski päänsä käsien varaan. "Ja olkaa nyt kiltti – ja laittakaa ruokaa, Sakewawin."

David levitti hänen ylleen huovan, ennen kuin ryhtyi etsimään sopivaa leiripaikkaa. Tara jo etsiskeli juuria, mutta Baree pysytteli hänen kintereillään. Lähellä oli pieni puro, joka lirisi lumirajalta, ja sen lähelle hän laahasi kuivaa puuta tarpeeksi nuotiota varten. Hän sytytti tulen, valmisti palsaminoksista paksun vuoteen ja meni pienen seuralaisensa luokse. Tämä oli nukahtanut ja nukkui yhä, kun David kantoi hänet palsaminoksavuoteelle. Oli jo pimeätä, kun hän herätti tytön illalliselle. Nuotio paloi kirkkaasti, Tara oli laskeutunut valtavaksi, himmeäksi vuoreksi valopiirin äärimmäiseen reunaan, ja Baree pysytteli aivan lähellä tulta. Tyttö nousi istumaan, hieroi silmiään ja tirkisteli Davidiin.

Sitten hän kuiskasi: "Sakewawin!" ja silmäili kummeksuen ympärilleen.

"Illallista", sanoi David hymyillen. "Laitoin kaiken valmiiksi, sillä välin kuin te torkahditte, pikku neiti. Eikö teidän ole nälkä?"

Hän asetti ruoan tytön lähettyville, niin ettei tämän tarvinnut kurottautua; hän oli hakenut lyhyen laudanpätkän selustaksi tytölle ja verhonnut sen huovallaan. Mutta tästä huolenpidosta huolimatta tyttö söi vain vähän. Hänen silmänsä olivat yhä edelleen sameat, ja hänen lopetettuaan syöntinsä David otti laudanpalan pois ja valmisti hänelle makuupaikan palsamikuusen oksista, missä tyttö saisi levähtää, sillä aikaa kun hän poltteli piippuaan. Hän ei toivonut, että tyttö nukahtaisi, sillä hän tahtoi puhella hänen kanssaan. Hän aloitti keskustelun kysymällä, miksi tyttö oli lähtenyt niin vähissä vaatteissa pakomatkalleen, hänellähän ei ollut muuta kuin risaiset mokkasiinit ja ohut mekko yllään.

"Vaatteet olivat Taran pudottamassa nyytissä, Sakewawin", selitti hän, ja hänen silmänsä loistivat kuin uniset lähteet tulenloisteessa. "Me pudotimme ne."

Sitten David alkoi kertoa tytölle isä Rolandista. Hän kuunteli ja kävi yhä unisemmaksi, silmäripset painuivat hiljaa kiinni ja laskeutuivat mustina kaarina poskille. Hän istui niin lähellä tyttöä, että hän näki ne selvästi ja ihmetteli niiden pituutta; tyttö ponnisteli pysyäkseen valveilla ja kuunnellakseen hänen kertomustaan, ja Davidista tyttö tuntui sellaisen kukan tummalta terälehdeltä, joka yöksi vetää verhiönsä umpeen ja nukkuu. Oli kummallista katsella, kuinka silmät äkkiä aukenivat ja sitten taas jälleen lepsahtivat väsymyksestä kiinni. Viimeisen kerran kuin tyttö aukaisi silmänsä, katseli David hänen kuvaansa tulen valossa. Hetkeksi tuntui kuvan näkeminen saattavan tytön täysin hereille.

"Heittäkää se tuleen", sanoi tyttö. "Brokaw otti sen vastoin tahtoani. Vihaan Brokawia ja vihaan tuota kuvaa. Polttakaa se."

"Ei, säilytän sen", sanoi David. "Minkätähden se pitäisi polttaa? Miksi...?"

"Te ette tarvitse sitä tämän illan jälkeen."

Hänen silmäluomensa painuivat kiinni raskaasti.

"Miks'en tarvitse?" kysyi hän kumartuen tytön yli.

"Siksi, Sakewawin – että minä olen teillä – nyt", kuului matala ja uninen vastaus; ja pitkät silmäripset laskeutuivat hiljaa poskille.

XX.

"PESÄ."

Tytön vaivuttua uneen David mietti kauan hänen sanojaan. Tytön ääni oli ollut vakuuttava, kun hän oli sanonut, ettei David tarvitsisi kuvaa enää – nyt kun itse tyttö oli hänellä. Ja miehestä tuntui, kuin tytön sielu olisi unten rajamailta sanonut sen. Hän katseli tyttöä, ja ensimmäisen kerran hänet valtasi kaamea levottomuus, aavistuksia, kuvitelmia – mutta ihana tietoisuus, että tyttö oli uskoutunut hänelle, tukahdutti pelon tunteen. Hän oli levittänyt huovan tytön ylle ja poisti nyt kiharat tytön kasvoilta. Kasvot tuntuivat lämpimiltä ja pehmeiltä, niin ihanilta koeteltaessa, ettei hän malttanut olla hyväilemättä niitä, ja hän tarkasteli noita hymyileviä huulia. Hän alkoi tuntea suuren edesvastuunsa; tyttö, joka vielä oli aivan lapsi, ei käsittänyt sitä. Tuntui miellyttävältä, että tyttö luotti niin täydellisesti häneen. Hän huomasi sen yhä selvemmin istuessaan siinä tulen loisteessa. Tyttö luotti niin suuresti häneen, että pelkäämättä seurasi häntä noiden hirveiden ihmisten luo – eikä vain pelottomana vaan myöskin jollakin tapaa luottavaisen tyytyväisenä. Hän kuvitteli, kuinka tyttö astuisi Brokawin ja Hauckin eteen ja sanoisi näille: "Minä olen tullut takaisin. Mutta koskekaapas vain minuun, jos uskallatte." Mitähän saisi tehdä säilyttääkseen tytön lujan luottamuksen? Paljon, ja epäröimättä. Ja jos hän voittaisi tytön asian, niin minne hän sitten menisi hänen kanssaan? Veisikö hänet rannikolle – vai pistäisikö jonnekin etelän kouluun. Maatessaan tuossa palsamikuusivuoteella tyttö näytti lapsellisemmalta kuin koskaan ennen.

Hän koetti kuvailla mielessään Brokawia. Hän koetti muodostella kuvaa Hauckista sen perusteella, mitä tyttö oli kertonut. Ja kun hän katseli tätä nukkuvaa lasta, oli hänen mahdotonta kuvitella sellaisia hirveitä asioita, mistä tyttö oli puhunut. Ehkäpä tytön pelko oli ollut liioiteltua. Kullanvaihto Hauckin ja tuon toisen välillä oli varmasti koskenut jotakin muuta kuin tyttöä. Ei edes heidän kaltaisiltaan lurjuksilta voisi odottaa tuollaista rikosta. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi sitä hetkeä – viha värisytti häntä – jolloin Brokaw oli kumartunut tytön yli ja suudellut tätä. Baree oli ryöminyt hänen jalkoihinsa ja David tarttui sen irrallisiin niskakarvoihin niin kovasti, että se vingahti tuskasta. Sitä asiaa ei voinut epäillä. Ja Hauck oli kiroillut tyttöä, joka ei sallinut sen tapahtua toistamiseen. Se oli toinen todistus. Hän istui kauan ja liikkumatta katsellen nukkuvaa tyttöä.

"Pikku nainen", kuiskasi David hiljaa itsekseen. "Ei mikään lapsi enää."

Sen hetken jälkeen hän paloi halusta päästä Pesään. Hän ei ollut koskaan ottanut osaa ruumiilliseen tappeluun muuten kuin urheillessaan. Tappelu oli hänen mielestään itsekunnioituksen puutetta; hän ei ollut milloinkaan käyttänyt hyväkseen nyrkkeilytaitoaan. Se ei johtunut pelosta tai arkuudesta, vaan vakaumuksesta, joka oli häneen niin syvään juurtunut, että se oli pelastanut hänet vaatimasta kostoa, kun hän kotonaan oli joutunut tuon kauhean synnin todistajaksi. Siellä ei ollut ketään hänen suojeltavanaan, mutta täällä oli asianlaita toinen. Häneen turvasi nuori sielu, viaton kuin taivaalla tuikkivat tähdet, joka nukkui tuossa täydellisesti luottaen täydellisesti häneen. Hiukan myöhemmin hänen sormiaan miellyttävästi kutitti, kun hän laukustaan otti esiin automaattisen Colt-pistoolin, latasi sen huolellisesti ja pisti taskuunsa. Sitten hän heittäytyi nuotion viereen ja nukahti.

Hän heräsi aamun ensisäteiden keralla. Ennen kuin he läksivät jälleen matkaan, hän lainasi Margelle kampansa ja hiusharjansa ja katseli puolen tunnin ajan, kuinka tämä kampasi tukkaansa, kunnes se kaikessa ihanuudessaan verhosi häntä viitan tavoin. Tyttö sitoi sen niskasta nuoranpätkällä, ja kun he kulkivat rinnettä alas, huomasi David, että nuo itsepäiset kiharat pyrkivät jälleen kähertymään. Tunnissa he pääsivät laaksoon, ja sillä aikaa kuin he istuivat levähtämään, haki Baree itselleen murmelin kivien välistä. Laakso oli ihmeellinen: ruohomattoineen, metsäläiskineen, kallioineen ja pensaikkoineen se oli kuin valtava, ihmisen muokkaama puisto. Laakson keskellä juoksi virta.

Ja tämä on Margen koti! Hän kertoi siitä heidän istuessaan. Tuolta kaukaa ja korkealta kalliolta hän oli viisi vuotta sitten löytänyt Taran, pienen penikan, jonka emä varmaankin oli surmattu. Ja tuota pitkää, louhikkoista, paikoittain äkkijyrkkää rinnettä hän oli Taran kanssa paetessaan noussut – hän värisi katsellessaan ja ajatellessaan sitä. Hän oli lähtenyt paljaalle kalliolle, jottei Tara olisi jättänyt jälkiä. Kun David katseli tuota jyrkkää rinnettä, niin hän ymmärsi, ettei pelkkä tyttömäinen puuskaus ollut voinut aiheuttaa pakenemispäätöstä ja vielä yön aikaan. Hän huomasi, että nyt oli aika sanoa, mitä hänellä oli mielessä.

"Kuulkaahan nyt, Marge", sanoi hän ja osoitti edessä kohoavaa punaista vuorta. "Tuolla on siis Pesä. Mitä teemme, kun tulemme sinne?"

Kun tyttö katsoi häneen, ilmestyivät nuo rypyt taas otsalle.

"Niin, sanokaa se niille."

"Minkä minä sanon niille?"

"Että olette tullut hakemaan minua ja että me lähdemme täältä, Sakewawin."

"Entä jos ne tahtovat tehdä esteitä? Jos Brokaw tai Hauck sanoo, että te ette voi lähteä?"

"Silloinkin me lähdemme joka tapauksessa, Sakewawin."

"Olettepa antanut minulle kauniin nimen", sanoi David ajatellen jotakin aivan muuta.

Tyttö punastui nyt ensimmäisen kerran, kunnes hänen poskensa loistivat kuin villiruusut laaksossa.

Ja David jatkoi:

"Ette saa aluksi puhua niille mitään tuollaista, Marge. Muistakaa, että olitte eksyksissä ja minä löysin teidät. Minun täytyy ensin tutustua Hauckiin ja Brokawiin."

Tyttö nyökkäsi, mutta kyyneleet tunkeutuivat hänen silmiinsä ja hän nyyhkytti vähän:

"Ettehän anna niiden – pakottaa – minua jäämään. Vaikka tapahtuisi mitä, niin ettehän jätä minua sinne?"

David hypähti nauraen pystyyn, tarttui hänen leukaansa, kohotti hänen kasvojaan ja katseli häntä suoraan silmiin, joista jälleen kuvastui luja luottamus.

"Ei, te lähdette minun mukaani", lupasi hän jälleen. "Tulkaa. Haluan kovin mielelläni tutustua Hauckiin ja Brokawiin!"

Davidista tuntui ihmeelliseltä, etteivät he tavanneet laaksossa ketään eikä tytön selitys oikein rauhoittanut häntä, kun tämä sanoi, että kulkutie Pesään on enemmän luoteen puolella. Hän ihmetteli, miksi he eivät tavanneet ketään, joka olisi tullut etsimään tyttöä, ja vasta kun Marge selitti, että he Nisikoosin kuoleman jälkeen olivat Taran kanssa olleet monta kertaa vuorilla yötä, ymmärsi David, miksi ei tyttöä etsitty. Hauck ei etsinyt häntä. Hän ei juuri koskaan kaivanut häntä. Kaksi kertaa hän oli ollut kokonaisen vuorokauden poissa. Ja vain tuon Brokawin antaman kullan vuoksi. Hän pelkäsi, että Brokaw oli ostanut hänet...

Hän puhui tästä kaupasta, jossa hänet ehkä oli myöty kuin jokin talja tai koira, ja hän yllätti Davidia kertomuksellaan:

"Olen kuullut, että valkoiset miehet tuolla ylhäällä ostavat intiaanityttöjä. Olen nähnyt niitä myytävän whiskystä. Uh!" Häntä puistatti. "Nisikoos ja minä kuuntelimme eräänä iltana, kuinka Hauck myi erään tytön – tämänkokoisesta kultasäkillisestä. Sinä iltana syleili Nisikoos minua kovemmin kuin koskaan ennen. Minä en tiedä minkätähden. Hän pelkäsi hirveästi tuota miestä – tuota Hauckia. En voi käsittää, minkätähden hän viitsi asua miehen kanssa, jota pelkäsi. Voitteko te? Minä en olisi asunut? Olisin paennut."

David pudisti päätään.

"Pelkään, etten voi selittää tätä asiaa, lapseni."

Tyttö katsahti äkkiä häneen.

"Miksi sanotte minua lapseksi?"

"Sentähden ettette ole nainen vielä! Sentähden että te olette niin hirveän nuori ja minä niin vanha", vastasi David nauraen.

He söivät päivällisensä punaisen kallion suojassa. Marge ratsasti melkein koko päivän karhulla ja vasta auringon laskiessa söivät he viimeisen ateriansa. Pesään oli vielä kolme mailia, ja tähdet olivat kohonneet taivaalle, kun he ennättivät metsänreunaan, missä Hauckin kauppapaikka sijaitsi. Tullessaan parin sadan metrin päähän siitä David näki valojen loistavan. Tyttö pysähtyi äkkiä ja tarttui häntä käsivarteen. David laski aukiolta tuikkivan neljä valoa. Viides loisti himmeästi aivan kuin metsän takaa. He kuulivat ääniä, hitaita tom-tom-rummun ääniä. Sitten he näkivät varjojen liikkuvan. Tyttö puristi kiivaasti Davidin käsivartta.

"Intiaanit ovat tulleet", kuiskasi hän.

Hänen äänensä kuului levottomalta, mutta ei pelokkaalta. David näki, että tyttö oli yllättynyt, hän ei ollut odottanut näitä valoja eikä näitä ääniä. Mutta hänen silmänsä olivat rauhalliset ja loistavat. Davidista tuntui, että tyttö oli kasvanut, ja seisoessaan siinä hän vaikutti täysikasvuiselta naiselta. Ja hänen kasvojensa ilme sai Davidin kysymään:

"Minkätähden ne ovat tulleet tänne?"

"En tiedä", vastasi tyttö.

Hän istuutui kukkulalle vastapäätä tulia. Tara ja Baree tulivat perätysten heidän jäljessään. Leiritulen takaa näkyi jotakin suurta ja tummaa mustaa metsää vasten, ja David otaksui sen olevan Pesän. Hän erotti matalan ja leveän rakennuksen, joka oli pilkkosen pimeä, mikäli hän voi huomata. Sitten he saapuivat tulien valopiiriin, joka heidän lähestyessään muuttui kummallisen hiljaiseksi. Rummut vaikenivat, puhetta ei kuulunut, ja mustat kasvot tuijottivat heitä – tuijottivat vain, ei muuta. Ainakin noin puolisen sataa siinä tulen ympärillä, otaksui David. Eikä näkynyt ainoatakaan valkoista naamaa. Koko joukko oli laihaa ja tuikeakatseista. Hän huomasi selvästi, että ne tarkastelivat häntä enemmän kuin tyttöä, ja hän tunsi niiden katseen selässäänkin. Pää pystyssä kulki tyttö tulien ja miesten ohi katsomatta oikealle tai vasemmalle. He hävisivät suuren hirsirakennuksen nurkkauksen taa, ja tämä puoli rakennuksesta oli heikosti valaistu, ja sisältä kuului ääniä. Tyttö hävisi pimeään nurkkaan ja huuteli Taraa. Karhu seurasi häntä löntystävään tapaansa, ja David jäi odottelemaan. Hetken kuluttua tyttö palasi Davidin luo.

"Hauckin huoneesta loistaa valoa", sanoi hän. "Hän sanoo sitä työhuoneekseen ja tekee siellä vaihtokauppaansa. Minä toivoisin, Sakewawin, että ne olisivat siellä molemmat, Hauck ja Brokaw." Hän tarttui Davidin käteen ja puristi kovasti sitä ohjatessaan miestä eteenpäin. "Ihmettelen, miksi tänne on tullut niin paljon intiaaneja? Minä en tietänyt, että niitä tulisi. Ei niitä tähän vuodenaikaan tavallisesti noin paljon tule."

David kuuli, kuinka hänen äänensä vapisi. Mutta ei se johtunut intiaanien pelosta. Vaan riemu sai hänet vapisemaan, riemu hänen ihmeellisimmästä kokemuksestaan. Hän toivoi, että Hauck ja Brokaw olisivat molemmat huoneessa. Hän menisi sinne yhdessä Davidin kanssa. Siksi hän vapisi. Tyttö tunsi, ettei hän enää ollut orja eikä vanki tässä inhoittavassa paikassa, ja hän voisi osoittaa heille, ettei hän enää pelännyt heitä eikä aikonut totella heitä ja ettei hän enää ollut yksin. David tunsi tytön kuuman käden puristuksesta, kuinka jännittynyt tämä oli. Ikkunan valossa hän näki tämän silmien hehkun. Sitten he taas kääntyivät eräästä kulmasta ja saapuivat talon takasivulle. He pysähtyivät erään oven eteen. Siellä ei ollut mitään valoa ja taivaalla tuikkivat tähdet tuntuivat vain lisäävän pimeyttä. Hän tarttui yhä tiukemmin Davidin käteen.

"Teidän täytyy olla varovainen", muistutti tämä, "ja muistaa mitä olen sanonut."

"Kyllä muistan", kuiskasi tyttö.

Se oli Davidin viimeinen varoitus. Ovi avautui hitaasti naristen ja he saapuivat pitkään, pimeään eteiseen, jota vain yksi ainoa sihisevä öljylamppu valaisi. Hallin suunnattomasta koosta hän arvioi koko talon suuruuden. Eräästä raollaan olevasta ovesta tuli tupakansavua ja sieltä kuului ääniä, kuului raakaa naurua ja kirouksia, ja vielä kovempiäänistä riemua. Joku sulki oven sisäpuolelta. Tyttö seisoi kalpeana ja peloissaan tuijottaen ovea, ja sitten hän liikahti.

"Tuollaista on ollut – Nisikoosin kuolemasta lähtien", sanoi hän. "Pohjoisesta tulevat valkoiset miehet istuvat tuolla sisällä ja juovat, tappelevat ja pelaavat korttia. Ne tappelevat aina. Tässä on meidän huoneemme – Nisikoosin ja minun." Hän aukaisi oven, ja he astuivat huoneeseen. Sitten hän osoitti toista ovea – hallissa oli ainakin kuusi ovea. "Ja tuo tuolla on Hauckin ovi."

David laski taakkansa ja kiväärinsä lattialle. Tyttö kuunteli Hauckin oven takana. Hän viittasi Davidille ja koputti hiljaa ovelle, joka avattiin. David tuli hänen perässään. Hän huomasi, että huone oli hyvin suuri. Keskellä lattiaa oli suuri pöytä, pöydän yläpuolella paloi suuri öljylamppu ja sen ympärillä lampun valossa istui kaksi miestä. Hän tiesi heti, kumpi miehistä oli Hauck ja kumpi Brokaw. Brokaw istui aivan heitä vastapäätä – hän oli sellainen mies, jota hän voisi vihata, vaikkei olisi koskaan ennen tavannut häntä. Suuri, leveähartiainen, petoeläintä muistuttava jättiläinen, jonka kasvot ja silmälaudat punoittivat ja joka katseli ihmeissään ja häikäilemättä heitä. Tytön koputus ei ollut varmaankaan kuulunut, sillä kului jonkin aikaa, ennen kuin toinen miehistä, pyöreähartiainen ja raakakatseinen, hitaasti kääntyi tuolissaan nähdäkseen paremmin. David arvasi, että se oli Hauck. Hän hypähti pystyyn nähdessään tytön tulevan vieraan kanssa ja leukaluut loksahtivat kuin lukkoon. Brokawin kasvot kuitenkin herättivät enemmän Davidin huomiota. Hän oli humalassa, siitä ei ollut epäilystäkään. Toisella, paksulla kädellään piteli hän pulloa. Hauck oli nähtävästi lukenut hänelle jotakin paperista – kauppasopimuksesta, joka oli vielä hänen kädessään. David ihmetteli tytön rauhallista ja tunteetonta puhetapaa. Hän sanoi eksyneensä toisessa laaksossa ja että tämä vieras oli löytänyt hänet sieltä. Hän oli ollut kiltti hänelle ja oli matkalla rannikolle. Hänen nimensä oli...

Hän ei päässyt pitemmälle. Brokaw, joka oli katseillaan ahminut tyttöä, tuijotti Davidiin. Hän nousi horjuen, nojautui pöydän yli, ojensi kätensä Davidille ja sopersi:

"McKenna!"

Davidia hän kutsui tällä nimellä. Hänen äänensä kuului jollakin tavoin tuttavalliselta, kun hän sanoi McKenna! David aukaisi suunsa oikaistakseen häntä, kun äkkiä hänen mieleensä juolahti jotakin. Miksikä ei McKenna? Tyttö katsoi ihmetellen ja kysyvästi häneen. David nyökkäsi ja hymyili Brokawille, ja jättiläinen kulki pöydän ympäri ja ojensi yhä kättään.

David tarttui käteen.

"Brokaw", sanoi hän umpimähkään.

Toisen käsi oli kylmä kuin lihapala, mutta puristus oli voimakas. Hauck tuijotti toisesta toiseen, ja Brokaw kääntyi häneen yhä puristaen Davidin kättä:

"Hän on McKenna – se pirun poika tuolta Kicking Horsesta, Hauck! Olet kuullut minun puhuvan hänestä. McKenna..."

Tyttö oli vetäytynyt ovelle. Hän oli kalpea, mutta hänen silmänsä loistivat, ja hän tuijotti Davidiin, kun Brokaw laski tämän käden irti.

"Hyvää yötä, Sakewawin!" sanoi hän.

Sakewawin – kuului hyvin selvästi. David ei ollut milloinkaan kuullut hänen lausuvan sitä niin selvästi, äänessä oli uhmaa ja ylpeyttä. Tyttö hymyili Davidille poistuessaan, ja Hauck seurasi tyttöä. Niin he sitten hävisivät. Kääntyessään David huomasi, että Brokaw oli palannut pöydän ääreen ja piteli molemmin käsin kiinni siitä. Hänen kasvonsa olivat hirveät – murhanhimoiset ja pahansuovat. Tämä muutos oli tullut niin äkkiä, että David jähmettyi hetkeksi. Puoleentoista minuuttiin ei kumpikaan heistä puhunut sanaakaan. Sitten Brokaw kumartui ja heristellen nyrkkejään kysyi raivoissaan:

"Mitä hän tarkoitti, kun sanoi sinua Sakewawiniksi? Mitä tyttö tarkoitti sillä?"

Ääni ei ollut enää humalaisen, vaan murhamiehen.

XXI.

BROKAW LÖRPÖTTELEE.

"Sakewawin! – mitä tyttö tarkoitti, kun sanoi sinua siksi?"

Brokawin ääni toisti sanan uudelleen. Hän lähestyi, kädet nyrkissä, askeleen lähemmäksi Davidia ja suoristautui koko jättiläismäiseen pituuteensa. Sameat silmät loistivat kammottavina. Sakewawin! David oli sanonut tytölle, että se oli kaunis nimi – ja nyt tämä juopunut retku häpäisi sitä toistelemalla vihaisena moneen kertaan. Hänen, Davidin täytyisi pian arvata mitä tuo sana merkitsi. Arvata pian, ellei halunnut tulla murskatuksi kuin kärpänen. Hänen aivonsa toimivat kuumeisesti. Sakewawin merkitsi jotakin, mikä sai Brokawin raivoamaan mustasukkaisuudesta. Raivoamaan, niin että hänen vetiset silmänsä loistivat murhanhimoa ja tappelunhalua. Sentähden David sanoikin muka ihmetellen:

"Sinullehan hän sen sanoi, Brokaw!"

Hän oli arvannut ihmeellisen hyvin. David oli hädissään aivan vaistomaisesti sanonut tuon lauseen. Sama vaisto, joka oli estänyt häntä ilmoittamasta omaa nimeään, silloin kuin Brokaw oli luullut häntä McKennaksi. Hän oli itsetiedottomasti seurannut vaistoaan. Hän oli keksinyt, että hänellä olisi hyötyä, jos hän saisi olla muutamia minuutteja kahden kesken tuon humaltuneen retkun kanssa – McKennana. Hän pääsisi selville haluamistaan asioista. Mutta ei Hauckin seurassa, sillä tämä oli melkein selvä ja pitäisi koko ajan silmällä häntä. Ajatellessaan tätä hän huomasi sanojensa vaikuttaneen Brokawiin. Uhkaava ilme hävisi, heristelevät nyrkit laskeutuivat, ja kasvot lauhtuivat – David naurahti pitkään, sillä hän käsitti pahimman vaaran menneen ohi. Tuo humalainen oli perin herkkäuskoinen. David oli varma, etteivät hänen sameat silmänsä erottaneet yhtä hyvin kuin hänen korvansa.

"Hän katsoi sinuun, Brokaw – suoraan sinuun, kun hän sanoi hyvää yötä", jatkoi David.

"Oletko varma siitä – ihan varma siitä, että tyttö sanoi minua Sakewawiniksi, Mac?"

David nyökkäsi, vaikka veri hänen suonissaan jähmettyi.

Brokawin kasvoille levisi iloinen irvistys.

"Mitä tuo Sakewawin oikein merkitsee?" kysyi David. "Minä en ole koskaan ennen kuullut sitä?" Hän valehteli aivan kylmäverisesti ja kääntyi varjoon.

"Jos joku tyttö sanoo sinulle sillä tavalla – niin se merkitsee sitä – että hän kuuluu sinulle", sanoi Brokaw tuijottaen Davidiin. "Intiaanimurteella se merkitsee omistajaa. Hitto soikoon – oletpa varmasti oikeassa. Tyttö sanoi sen minulle. Sillä minulle hän kuuluu. Hän kuuluu minulle. Minä omistan hänet. Ja minä kun luulin..."

Hän tarttui pulloon ja kaatoi itselleen puoli lasia viinaa ja nousi horjuen seisomaan. "Tahdotko, Mac?"

David pudisti päätään.

"Ei, en nyt. Jos sinulla on maja, niin mennään sinne. Lähdetään puhelemaan – menneistä ajoista – Kicking Horsen ajoista. Ja tuosta tyttöheilakasta. En saa päähäni sitä! Onko se ihan totta, että sinä vanha juustopää omistat tuollaisen tytön?"

David ei ajatellut seurauksia – hän ei ajatellut huomispäivää. Hän ajatteli vain tätä iltaa – hän tahtoi päästä kahdenkesken humalaisen Brokawin kanssa. Helposti hän tuolta ihramahalta houkuttelisi esiin kaikki mahdolliset tiedot. Jos Hauck tulee takaisin, ei hän onnistuisi aikeissaan. Onnellinen juustopää! Onnellinen juustopää! Hän toisteli sitä moneen kertaan. Se kuului musiikilta Brokawin korvissa. Ja tuollainen tyttö. Kuin enkeli! Hän ei voinut ymmärtää sitä. Brokawin kasvot loistivat punaisina kuin juhlavalaistus, ja niissä kuvastui ilo ja ylpeys. Hän joi Davidille tarjoamansa viinan, täytti lasin uudelleen ja tyhjensi senkin, ja hänen suunnattomasta rintakehästään lähti kuin pedon murahtelua. Tietysti hän oli enkeli. Eikö Hauck ja tuo nainen ollut kasvattaneet tyttöä enkeliksi – hänelle? Tyttö kuului hänelle. Hän oli aina kuulunut hänelle, ja näin kauan oli hän nyt odottanut häntä. Olisipa vain tyttö uskaltanut kutsua jotakin toista miestä – sakewawiniksi – olisi hän, Brokaw tappanut tuon miehen. Varmasti. Armotta tappanut. Ensimmäisen kerran tyttö oli nimittänyt häntä siksi. Onnellinen juustopää! Se oli sitten varma. He lähtisivät hänen luokseen – puhelemaan. Hän tyhjensi kolmannen lasin. Kun he saapuivat eteiseen, horjui Brokaw huomattavasti, ja David pyysi, ettei Hauckia otettaisi mukaan. Hänellä oli uhrinsa, hän oli varma siitä. Eteinen oli tyhjä. Hän otti reppunsa ja kiväärinsä ja tarttui Brokawia käsivarteen, ja he poistuivat yöhön. Brokaw hoiperteli pimeässä, ja puhui koko ajan onnellisesta juustopäästä. Hän oli päässyt noin sadan metrin päähän, kun hän äkkiä pysähtyi korkean paaluaidan vieren. David käsitti, että se oli juuri sama häkki, josta Marge oli puhunut. Sieltä kuului kaameata murinaa ja puuskutusta kuin suuresta palkeesta, ja hän näki suuren, muodottoman otuksen häkin toisella puolen repivän aitaa.

"Harmaakarhu", sanoi Brokaw ja koetti seisoa tasapainossa. "Huomenna on suuri karhutaistelu, Mac. Minun karhuni – ja tytön karhu – tappelevat. Kaikki ihmiset ovat tulleet tänne katselemaan näytöstä. Ei kukaan voi vastustaa karhutappelua, vai mitä luulet? Etkö usko, että tyttö hämmästyy – kun saa nähdä karhunsa kamppailevan minun petoni kanssa? Lyön vaikka sata dollaria vetoa siitä, että minun karhuni tappaa Taran. Suostutko?"

"Huomenna", sanoi David. "Huomenna lyön vetoa kanssasi. Mutta missä sinun pöksäsi on?"

David halusi niin pian kuin mahdollista päästä majalle, sillä joka hetki hän pelkäsi kuulevansa Hauckin äänen tai askeleet heidän takaansa, ja silloin olisi koko suunnitelma mytyssä. Humalainen Brokaw oli hyvin puhelias. Hän oli jo ilmoittanut Davidille häkkiä ja intiaaneja koskevan salaisuuden. Suuri taistelu suoritettaisiin tuolla häkissä, ja intiaanit olivat tulleet katselijoiksi. Kulkiessaan pimeässä David ihmetteli, kuinka he olivat voineet salata tämän tytöltä, ja miksi Brokaw alensi itseään tytön silmissä vielä enemmän salliessaan tämän taistelun. Hän kysyi siitä, kun he saapuivat Brokawin majalle ja sytyttivät lampun. Maja oli synkkä ja ahdas ja haisi viskylle. Brokaw meni heti eräälle seinään naulatulle laatikolle ja toi sieltä neljännespullon ja kaksi peltituoppia. Hän istuutui pöydän ääreen turvottuneet punaiset kasvot lampun valoon kääntyneinä ja kaatoi viskyn kurkkuunsa. Ja hänen kurkustaan kuului samanlainen ääni kuin piikkisian kurkusta tämän juodessa. David veti hatun syvemmälle silmilleen, niin ettei toinen voinut nähdä hänen silmiään, kun he puhelivat Hauckin ja Brokawin yhteisistä kaupoista. Tuo häkissä oleva karhu oli hänen – Brokawin. Suunnaton otus. Vihainen. Kova tappelemaan. Hauck ja hän löisivät vetoa siitä, että se tappaa Taran. Se repii sen palasiksi. Tara oli heikko. Sillä oli ollut liian mukavat päivät. He tarvitsivat rahoja, sillä nuo rannikon roistot eivät olleet lähettäneet heille tarpeeksi viskyä, kauppoihinsa tarvittavaa viskyä. Tyttö oli ollut vähällä tehdä tyhjäksi heidän suunnitelmansa karkaamalla Taran kanssa. Ja hän – Mac – oli ollut saatanan kunniallinen, kun oli tuonut tytön takasin. Huomenna näytös alkaisi! Jos tyttö – tuo pirunlintu – joka kuului hänelle – ei pitäisi siitä, niin....

Hän laski läimähtäen peltisen pullon pöydälle ja ojensi toisen kupin Davidille.

"Tietysti hän kuuluu sinulle", sanoi David suostutellen. "Mutta, piru vieköön, minä en voi käsittää sitä, sinä onnen juustopää. Minä en voi käsittää." Hän nojautui pöydän yli ja tuuppasi leikkisästi Brokawia ja pakottautui nauramaan. "Tyttö on liian kaunis sinulle. Hän on kaunein tyttölapsi, minkä olen nähnyt. Kuinka sinun on onnistunut saada hänet? Missä? Sinä – senkin – onnellinen – juustonaama!"

Ja hänen puhuessaan alkoivat Brokawin kasvot yhä enemmän punoittaa onnesta ja mielihyvästä.

"Ei tuo tyttö varmastikaan ole kauan ollut sinun?"

"Kauan, hyvin kauan", sanoi Brokaw ja vei kupin huulilleen. "Vuosikausia."

Hän laski kupin niin kiivaasti pöydälle, että puolet sen sisällöstä räiskähti maahan. Hän työnsi punaiset kasvonsa aivan Davidin eteen, ja hänen turpeat huulensa värisivät vihasta.

"Hauck sanoi, ettei hän kuulunut minulle", sanoi hän vihaisesti. "Mitä sinä arvelet, Mac? – hän sanoi, ettei tyttö enää kuulunut minulle ja että minä saisin maksaa hänestä lunnaat. Ja minä maksoin! Ahdoin tuon Hauckin kultaa täyteen."

"Sinä olit aasi", sanoi David koettaen salata inhoaan. "Olit tuhma."

"Olisin voinut tappaa hänet, vai mitä, Mac – olisin voinut tappaa Hauckin ja ottaa tytön?" huusi Brokaw vihoissaan ja iski kyynärpäänsä pöytään. "Olisin voinut tappaa hänet, niinkuin sinä tapoit tuon puoliverisen sen pitkätukkaisen tyttöheilakan vuoksi siellä Copper Cliffissä."

"En – minä – en oikein tiedä", vastasi David ja rukoili sisimmässään ettei hän sanoisi mitään typerää. "Minä en oikein tiedä, onko sinulla oikeutta tyttöön, Brokaw. Jos tietäisin, niin silloin..."

Hän keskeytti ja jäi odottamaan. Brokaw näytti selvemmältä ja hetken aikaa hänestä tuntui, kuin olisi hän joutunut kiinni. Brokaw näet nojasi pöytään, ja hänen silmänsä tuntuivat selkenevän hetkeksi, ja hänen hampaansa loistivat kuin sudenhampaat. David oli iloinen, että lampunlasi oli nokinen ja likainen ja että hänen hattunsa leveät lierit peittivät hänen kasvonsa, sillä hänestä tuntui koko ajan, että Brokaw olisi äkkiä selvinnyt.

"Minä olisin tappanut miehen ja ottanut tytön", huusi Brokaw vihoissaan. "Olisin jo aikoja sitten ottanut tytön, mutta Hauckin nainen piiloitteli häntä minulta. Tyttö on koko ajan ollut minun ja kuitenkin..." Hän ei nähtävästi jaksanut ajatella yhtä nopeasti kuin puhui. Hitaasti hän vetäytyi takaisin paikalleen. "Mutta huomenna minä otan hänet", mutisi hän, kuin olisi äkkiä kokonaan unohtanut Davidin ja puhuisi vain yksinään. "Huomenna. Ja ylihuomenna me painumme pohjoiseen. Hauck ei voi enää sanoa mitään. Minä olen maksanut hänelle. Tyttö on minun – minun – jo illalla. Vieköön..."

Davidia puistatti toisen eläimellisten kasvojen näkeminen. Tämän suunnitelmat olivat hirvittävät. Nuo palavat, sameat silmät olivat kauheat. David ojensi lisää viskyä hänelle. Jättiläinen joi. Hän lyyhistyi kasaan – vaara oli ohi. Mutta David tiesi, että aika oli kallista ja että hänen täytyi toisen tietämättä johdattaa hänen ajatuksensa muuhun.

"Ja jos Hauck rupeaa ryppyilemään", sanoi David laskien kyynärpäänsä pöydälle, "niin minä autan sinua. Kyllä me hänestä selvän teemme. Vanhan ystävyyden nimessä minä autan sinua. Käsittelen häntä samallatavoin kuin tuota puoliveristä. Tyttö on sinun. Hän on kuulunut jo pitkän aikaa sinulle, niinhän väitit? Kerro minulle, Brokaw – kerro minulle, kuinka olet saanut tuon tytön, ennen kuin Hauck tulee!"

Eikö hän koskaan saisi tuota humalaista elukkaa ilmoittamaan, mitä hän tahtoi tietää? Brokaw tuijotti ilmeettömästi Davidiin, mutta sitten hän alkoi äkkiä nauraa. Se oli kamalaa, mieletöntä irvistystä – se ei ollut hymyilyä, vaan sellaisen ihmisen irvistystä, joka muistelee jotakin hirveätä.

"Tyttö on minun – ja on ollut pienestä pahasesta saakka", selitti hän Davidille ja kumartui taas pöydän yli. "Eräs hyvä ystäväni antoi hänet minulle. Mac – eräs hyvä ystävä, mutta kirottu hullu." Hän nauraa hohotti ja hykerteli suuria kämmeniään – ja kaatoi lisää viskyä itselleen. "Kirottu hullu!" toisti hän. "Mies, joka sanoo kauniille naiselle: 'Ei' on seinähullu, vai mitäs arvelet, Mac? Ja tuo nainen oli kaunis, hän sanoi. Minun typykkäni äiti, ymmärräthän, että hänen on täytynyt olla kaunis. Se tapahtui tuolla – pensaikkoseudussa – monta vuotta sitten. Typykkä, joka oli sinun mukanasi tänään, oli aivan pieni silloin – ja oli äitinsä kanssa kahden. Se olisi käynyt niin kirotun helposti – kirotun helposti! Mutta mies oli kirottu hölmö!"

Davidista hän joi kiusallisen hitaasti. Ja joka hetki hän pelkäsi Hauckin astuvan huoneeseen.

"Entä mitä sitten tapahtui?" maanitteli David.

"Bucky – se oli ystäväni nimi – oli rakastunut naiseen, O'Doonen vaimoon", jatkoi Brokaw. "Hän oli aivan hulluna häneen, Mac. Hän oli hullumpi kuin sinä tuohon puoliveriseen, eikä hän puhunut siitä. Kulki vain ja asetteli ansojaan – odotteli – ja pysytteli O'Doonen käden ulottuvilta. Tuo O'Doone oli yhtiön matkustaja tai lähetti – en muista kumpi. Joka tapauksessa hän matkusteli keskellä talvea, pitkiä matkoja ja taittoi jalkansa ja sai maata jossakin kaukana kotoaan. Vaimo ja lapsi olivat yksin, ja kun Bucky hiipi sinne eräänä päivänä, makasi nainen kuumeessa. Hän ei ollut tajuissaan. Hän ei tietänyt mistään – sanoi Bucky – ja laupias taivas, eikö hän vain luullutkin, että mies oli palannut. Ajattele, Mac, kuinka helppoa olisi ollut – mutta hän ei uskaltanut. Vaikka hän oli ihan hulluna häneen, niin ei kuitenkaan uskaltanut. Sanoi, että omatunto ei antanut perään. Pyh! Ei se mikään omatunto ollut. Mutta hän ei uskaltanut. Hän oli pelkuri. Tuo pölkkypää pelkäsi. Hän kertoi, että hänkin sai kuumeen. Vain lörpötystä. Tuo pöllö pelkäsi. Jospa vain minä olisin ollut hänen tilallaan, Mac – sitä vaan toivon."

Hänen silmänsä loistivat kapeina viiruina turvonneitten luomien alla. Leuka painui rinnalle. Mutta David ravisteli hänet hereille.

"No – kuinka sitten kävi?" kysyi David.

"Bucky sai naisen karkaamaan kanssaan", jatkoi Brokaw, "hourepäissään he karkasivat, nainen ja lapsi. Bucky sai hänet kirjoittamaan O'Doonelle paperilapun, missä tämä ilmoitti väsyneensä häneen ja karanneensa toisen miehen mukana. Bucky ei tietysti sanonut omaa nimeään, vaan jonkun vallan toisen. He läksivät lapsen kanssa länteen, ja koko ajan Bucky pelkäsi. Hän veti naista reessä, ja lumi peitti heidän jälkensä. Hän kätki naisen majaansa, joka oli sadan mailin päässä O'Doonen majalta, ja täällä nainen palasi tajuihinsa. Se oli mahtanut olla jännittävä hetki. Bucky kertoi, että nainen oli tullut kuin hulluksi ja oli keskellä yötä juossut majasta ja jättänyt pienokaisen sinne. Hän oli seurannut naista, mutta ei ollut saanut häntä kiinni. Hän odotti, mutta ei nainen koskaan tullut takaisin. Lumimyrsky hävitti jäljet. Sitten Bucky kertoi – että hän tuli hulluksi – tuo pölkkypää. Hän odotti kevääseen ja hoiti penikkaa, mutta sitten hän päätti lähettää sen jollakin tavoin isä O'Doonelle. Hän hiipi hänen majalleen, mutta löysi vain hiiltyneet rauniot. Maja oli palanut. Hänellä, piru vieköön, oli ikävyyksiä. Eikä hän kuitenkaan ollut uskaltanut ottaa O'Doonen paikkaa naisen vierellä. Omatunto. Pyh! Hän oli hölmö. Eihän sitä usein tarjota niin kaunista naista, vai mitä, Mac?"

Hän kaatoi pullosta taas lasiinsa ja humaltui yhä enemmän. David riemuitsi, kun hän näki, että pullo oli tyhjä.

"Piru soikoon", sanoi Brokaw ja heilutti pulloa.

"Jatka", käski David. "Sinä et ole vielä kertonut, kuinka sinä olet saanut tytön."

Brokawin silmät kävivät yhä sameammiksi, suurin ponnistuksin hän palautui kertomukseensa.

"Bucky tuli länteen – lapsen kanssa", jatkoi hän. "Vuoden perästä hän tuli majaani Mackenziehen. Kertoi minulle kaiken. Sitten hän eräänä päivänä livisti tiehensä ja jätti kakaran minulle, ja pyysi että jättäisin lapsen jonnekin kasvatettavaksi. Minä tein sen. Annoin hänet Hauckin vaimolle ja kerroin, mitä Bucky oli kertonut minulle. Vähän myöhemmin muutti Hauck tänne. Rakensi talon. Kolme vuotta sitten tulin minä Yukonista ja näin tytön. Kaunisko? Jumala tietää, että hän oli kaunis. Jo melkein täysi nainen. Ja hän oli minun. Sanoin sen heille. Nainen olisi kyllä puijannut minua tässä kaupassa, mutta Hauck oli vallassani, sillä olin nähnyt hänen humalapäissään tappavan miehen – valkoihoisen McPhersonin. Autoin häntä ruumiin kätkemisessä. Ja sitten – se oli hyvin harmillista – minä tapasin Buckyn. Hän muutti kymmenen mailin päähän täältä eikä tietänyt, että Marge oli O'Doonen kakara. Valehtelin vallan kirotusti hänelle – sanoin, että lapsi oli kuollut ja että nainen oli tappanut itsensä ja että olin kuullut, että O'Doone oli viety hullujenhuoneeseen. Ehkäpä hänellä, piru paralla, oli jonkinlainen omatunto. Minusta hän oli itsekin vähän hullu. Sen päivän perästä läksi hän tiehensä. Ja minä olen pysytellyt tytön lähettyvillä ja odottanut, että hän kasvaisi kyllin isoksi voidakseen elää miehen kanssa yhdessä. Enkö ole tehnyt oikein, Mac? Eikö tyttö kuulukin minulle? Ja huomenna..."

Hänen päänsä retkahti rinnalle, mutta suurin ponnistuksin hän nosti sen ja nojasi raskaasti pöytää vasten. Kasvoissa ei ollut jäljellä ainoatakaan inhimillistä piirrettä. Ne olivat typerät kuin sieluttoman elukan. Ja pöydän toisella puolella istuva David teki hänelle vielä yhden kysymyksen, vaikka kuuli jo Hauckin askelten kolinan ulkoa – kaikesta päättäen tulossa paljastamaan sen väärän osan, jota hän oli näytellyt.

Mutta Hauck tuli liian myöhään. Nyt hän oli valmis taistelemaan, ja siinä mielessä hän teki viimeisen kysymyksen:

"Ja mikä oli tuon miehen – tuon Buckyn toinen nimi?"

Brokawin paksut huulet avautuivat, ja vastaus tuli kuiskauksena: "Tavish!"

XXII.

DAVID ON SAANUT TUOMIONSA.

Samassa Hauck seisoi ovella. Parisenkymmentä sekuntia hän viipyi ovella, ja kylmät silmät loistivat uhkaavina hänen harmaista, vastenmielisistä kasvoistaan. Viinahöyryjen huumaama Brokaw koetti nyökätä hänelle tervehdykseksi, mutta pää huojui hervottomana, ja ääni oli vain käheää nikotusta. David nousi hitaasti, työnsi tuolinsa taaksepäin ja kohtasi Hauckin katseen. Ja silloin tämän kasvoille nousi ilme, jota ei kernaasti voinut sanoa hymyilyksi. Siitä kuvastui murhaava katkeruus Davidia kohtaan, katkeruus, jota irvistys ei voinut peittää, ja David käsitti Hauckin päässeen selville, että hän ei ole McKenna. Hän loi nopean katseen pöydän ääreen lyyhistyneeseen Brokawiin ja teki nopean ja reippaan yrityksen pelastaakseen vielä muutamia minuutteja.

"Ikävä juttu", sanoi hän, "mutta hän on aivan sikapäissään."

Hauck nyökäytti vastaukseksi – ja jatkoi nyökäyttämistään, samalla kuin silmät edelleen loistivat kylminä ja kasvot pysyivät vääntyneinä.

"Niin näkyy", sanoi hän ankaralla äänellä. "On parasta, että tulette minun mukanani taloon. Olen varustanut teille sinne huoneen. Täällähän ei ole muuta kuin makuusija, täällä – McKenna."

Hän venytti nimeä pitkään, Davidin mielestä hiukan pilkallisesti. Mutta David nauroi, sillä hän saattoi yhtä hyvin nyt kuin myöhemminkin lyödä pöytään viimeisen korttinsa.

"Ei minun nimeni ole McKenna", sanoi hän, "vaan David Raine. Hän erehtyi, mutta on ollut niin humalassa, että en voinut selittää sitä."

Vastaamatta mitään Hauck vetäytyi takaperin ovesta kuin Davidille viittaukseksi seurata mukana. David sai uudelleen tarttua reppuunsa ja kivääriinsä. Hauck ei sanonut sanaakaan, kun he yhdessä menivät Pesään. Yö oli vaalennut, ja David näki, että Baree seurasi häntä kuin varjo, mutta pujahti syrjään, kun he pääsivät rakennuksen luokse. Sillä kertaa he eivät menneet sisään takaovesta, vaan Hauck ohjasi hänet sen suuren huoneen ovelle, mistä aikaisemmin oli kuulunut kiroilua ja naurunrähäkkää. Siellä oli tusinan verran valkeita miehiä – ja Davidista tuntui astuessaan huoneeseen, että he olivat odottaneet häntä ja että Hauck oli valmistanut heitä hänen tuloonsa. Näkyvillä ei ollut mitään juomia. Mikäli pöydällä oli ollut laseja ja pulloja, oli ne nyt otettu pois, mutta ei kukaan ollut huomannut pyyhkiä valkeita nesteläiskiä, joiden David näki kimaltelevan lampun valossa. Hän silmäili nopeasti miesjoukkoa kulkiessaan vapaakauppiaan jäljessä huoneen poikki, ja hänestä tuntui, ettei koskaan ollut nähnyt raaempia kasvoja eikä milloinkaan ollut ollut epämiellyttävämmässä seurassa. Useampi kuin yksi silmäpari suuntautui uhkaavana häneen. Ainoakaan koko joukosta ei nyökännyt eikä puhutellut häntä. Hän kulki erään laihan rumiluksen ohi niin läheltä, että tämä tuuppasi häntä, ja miehen häneen luoma vihainen silmäys todisti uhkaavaa vastenmielisyyttä. Sentähden hän varmistuikin siinä, että Hauck oli ehdoin tahdoin kuljettanut hänet tuon huoneen läpi näyttääkseen miehille hänet.

He kulkivat saman eteisen läpi, jonne Marge ja hän olivat tulleet toisesta ovesta, ja Hauck pysähtyi erään oven taakse, joka oli vastapäätä tytön huoneen ovea.

"Tämä on teidän huoneenne, niin kauan kuin vierailette täällä", sanoi hän. Nyökätessään Davidille hän näytti hieman lempeämmältä. Hän koetti puhua ystävällisemmin, mutta David huomasi, että tämä yritys oli varsin vaivalloinen. Ja kun hän pakottautui hymyilemään, niin hän ei enää voinut hillitä äkäistä ääntään. "Olkaa kuin kotonanne", jatkoi hän. "Me syömme aamiaista kaikki yhdessä, te, sisarentyttäreni ja minä." Hän vaikeni hetkiseksi, mutta jatkoi sitten ja koko ajan silmäili tiukasti Davidia: "Otaksun, että koetitte kaikin tavoin selittää Brokawille, ettette ole mikään – McKenna? Brokaw on mukava mies selvänä."

David oli iloinen kun mies poistui odottamatta vastausta kysymykseensä. Hän ei olisi tahtonut puhua Hauckin kanssa tänä iltana. Hän tahtoi miettiä Brokawilta kuulemiaan asioita voidakseen huomenna toimia rauhallisesti ja harkiten. Hän ei vieläkään uskonut, että juttu muuttuisi ikäväksi. Luonnollisesti se aiheuttaisi hankaluuksia; mutta ei hän uskonut, että Brokaw ja Hauck näissä olosuhteissa, joista hänellä oli selvät todistukset, uskaltaisivat kovinkaan paljon vastustaa Margen poislähtöä. Omaa henkilökohtaista vaaraansa hän ei ajatellut ollenkaan, ja heti huoneeseen kotiuduttuaan hän alkoi pohtia suunnitelmiaan. Hän ryhtyisi sovitteluihin heidän kanssaan. Korvaukseksi tytöstä hän lupaisi heille – antaisi kunniasanansa – ettei hän paljastaisi heidän salakauppaansa eikä vielä tärkeämpää asiaa: Hauckin ja tuon MacPhersonin välistä tapahtumaa. Hän oli varma siitä, että Brokaw oli humalapäissään puhunut totta, vaikka tämä kieltäisikin sen seuraavana päivänä. He eivät uskaltautuisi poliisitutkinnon vaaraan, vaikka Brokaw näkisikin tyttöä koskevien suunnitelmiensa menevän viimeisellä hetkellä myttyyn. Vaikeuksistaan huolimatta David naurahti mielihyvästä. Siitä tulisi hyvin epämiellyttävää, hyvin epämiellyttävää, hän vakuutteli itselleen, mutta joka tapauksessa itsesäilytysvaisto oli näissä miehissä voimakkain tunne; hän rupesi ajattelemaan toista asiaa, joka tällä hetkellä tuntui hänestä paljon tärkeämmältä.

Tavish oli kuitenkin – tuo puolihullu, rottaisessa majassaan asuva Tavish – oli tämän kaiken takana. Tämä toteamus ei kuitenkaan erikoisesti hämmästyttänyt häntä. Hän oli aina, itsetiedottomasti, jollakin tavoin yhdistänyt valokuvan ja Tavishin, ja nyt kun hänen mielikuvitukselliset olettamuksensa osottautuivat todeksi, ei se hämmästyttänyt häntä. Mutta toiset ajatukset hämmensivät ja saivat hänen verensä lämpenemään. Ne lensivät vuosia sitten paenneeseen Marge O'Doonen äitiin, joka pakeni Tavishia yön pimeyteen ja oli peloissaan unohtanut lapsensa. Tavish piti häntä kuolleena. Mutta hän eli... Tuo ajatus vaivasi häntä. Nainen eli. Ja hän oli etsinyt miestään – Michael O'Doonea, joka ehkä oi: ollut vain tavallinen metsien kiertäjä. Ja nainen etsi häntä vielä sinä iltanakin, siellä pikajunassa! Sillä tuo nainen oli Marge O'Doonen äiti, vaimo, sama nainen, jonka mustat, etsivät silmät olivat niin epätoivoisina kohdistuneet häneen. Tytön äiti. Elossa. Ja etsi jotakin Michael O'Doonea – etsi – etsi...

Hän tahtoi heti mennä kertomaan tytölle tästä ihmeellisestä uutisesta, joka oli tullut tämän elämään, ja huomasi seisovansa tytön oven takana. Mutta sitten hän suoristautui ja naurahti itsekseen huomatessaan oman kiihtymyksensä. Huomennakin oli aikaa siihen. Hän latasi ja sytytti piippunsa ja harmaassa tupakansavussa hän näki Tavishin hirressä riippuvana, eikä tämä näky tuntunut hänestä ollenkaan pahalta. Kulkiessaan edestakaisin huoneessaan hän eritteli tämän ja tulevien päivien tapahtumia. Brokaw oli antanut hänelle salaisuuksien avaimen. "Luulen, että hän itsekin oli mielipuoli", oli Brokaw sanonut Tavishista kertoessaan hänen viimeisestä oleskelustaan Firepanissa. Hullu. Hän oli tulossa hulluksi. Ja lopuksi oli tappanut itsensä. Voiko jotakin Tavishin kaltaista miestä omatunto näin ahdistaa? Se tuntui uskomattomalta. Mutta kuitenkin – hän tuli ajatelleeksi isä Rolandia, ja hänen kummallista muutosta tuona Tavishin kuolinyönä, ja hänen salaperäistä huonettaan, jossa hän säilytti muistojaan karanneesta naisesta ja lapsesta. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja pysähtyi. Salamana se oli välähtänyt hänen aivoissaan. Se tuntui käsittämättömältä – mahdottomalta; mutta kun hän ajattelemistaan ajatteli huomasi hän aina olevansa saman kysymyksen edessä, jota hän ei koettanut selvittää. Hän oli jonkin aikaa aivan herpaantunut, kuin olisi saanut yllättävän iskun. Tavish, nainen, tyttö – isä Roland. Mahdotonta. Hän koetti päästä tuosta järjettömästä olettamuksestaan. Hän pakottautui taas ajattelemaan tytön valokuvaa – ja junassa ollutta naista. Kuinka tämä oli voinut saada käsiinsä Brokawin ottaman kuvan? Mitä olisi Nisikoos kuolinvuoteellaan sanonut tytölle – kuiskaus, jota tyttö ei ollut kuullut, siksi että hän itki, itki niin, että sydän oli haljeta? Tiesikö Nisikoos äidin elävän? Oliko hän lähettänyt kuvan tälle, kun tunsi loppunsa lähenevän? Se tuntui käsittämättömältä, mutta oli kuitenkin ainoa selitys.

Hän jatkoi kulkuaan huoneessaan, ja vasta oven narina sai hänet pysähtymään. Se avattiin hitaasti mutta varmasti ja hyvin varovaisesti. Ja samansa seisoi Marge O'Doone huoneessa. Hänen kasvonsa eivät millonkaan olleet olleet niin kalpeat kuin nyt. Suurista tummista silmistä kuvastui pelko.

Hän juoksi Davidin luo ja heittäytyi hänen syliinsä.

"Sakewawin – rakas Sakewawin – meidän täytyy lähteä – meidän täytyy lähteä heti – jo tänä iltana..."

Hän värisi Davidin sylissä ja silitteli toisella kädellään hänen kasvojaan.

"Mitä on tapahtunut, lapsukainen?" kuiskasi hän. "Mitä on tapahtunut?"

"Meidän täytyy paeta. Ja paeta nopeasti!"

Kun tyttö tunsi hänen käsivarsiensa puserruksen, painautui hän Davidin rintaa vasten ja hänen viimeinenkin rohkeutensa petti. Hän lepäsi pelokkaana ja pehmeänä Davidin käsivarsilla ja katseli niin kummallisesti häneen, että David tunsi omituista levottomuutta.

"Minä en kertonut hänelle", kuiskasi hän peläten, ettei David uskoisi häntä. "Minä en kertonut hänelle, ettei teidän nimenne ole – MacKenna. Hän kuuli, kun te ja Brokaw kuljitte ohi – ja kuunteli. Kuulin hänen sanovan, että te olette nuuskija – että te kuulutte poliisiin..."

Hän kuuli eteisestä ääniä ja David tunsi hänen jäykistyvän; sitten hän luikersi sylistä ja juoksi ovelle. Äänet kulkivat ohi. Kääntyessään Davidiin Marge O'Doone oli entistä kalpeampi.

"Hauck – ja Brokaw!" Tyttö seisoi selkä oveen. "Meidän täytyy kiiruhtaa, Sakewawin. Meidän täytyy lähteä jo tänä iltana!"

Davidin rauhattomuus oli nyt laannut. Kotvan hän oli odottanut jotakin hirveämpää kuin Hauckin väite. Nuuskija? Poliisi? Sitä Hauck tietysti kohta ensimmäiseksi epäilisi. Jälleen itsesäilytysvaisto pakottaisi heitä antamaan tytön hänelle. Hän huomasi hymyilevänsä pikku toverilleen, joka lakananvalkeana seisoi selkä ovea vastaan. Hänen rauhallisuutensa ei lohduttanut tyttöä.

"Hän sanoi, että te olette nuuskija", toisti tyttö aivan kuin saadakseen toisen tajuamaan, mitä se merkitsi. "Ne tahtoivat tulla teidän jäljessänne Brokawin majaan – tappamaan teidät!"

"Ja Hauck ei tahdo sallia sitä? Niinkö?" kysyi David.

Tyttö nyökkäsi ja painoi kädellään kurkkuaan. "Hän kielsi niitä tekemästä mitään, ennen kuin hän oli keskustellut Brokawin kanssa. Hän tahtoi olla varma asiastaan. Mutta sitten..."

Davidin ällistyttävä, hymyilevä rauhallisuus tuntui tappavan sanat tytön huulilta.

"Teidän täytyy heti palata huoneeseenne, Marge. Hauck on nyt tavannut Brokawin, mutta ei mitään sellaista meteliä synny kuin te pelkäätte. Annan sanani siitä. Huomenaamulla lähdemme vapaasti ja avoimesti Pesästä – vieläpä Hauckin ja Brokawin omalla luvalla. Mutta jos teidät tavattaisiin täällä minun huoneessani, niin olen varma, että syntyisi jotakin melskettä. Minulla on teille paljon hyviä uutisia, mutta olen melkein varma, että Hauck tulee pian minua tapaamaan, ja siksi teidän täytyy kiiruhtaa omaan huoneeseenne."

Hän avasi oven ja kuulosti.

"Hyvää yötä", sanoi hän laskien kätensä tytön kutreille.

"Hyvää yötä, Sakewawin."

Marge viivähti hetkisen ovella, mutta sitten hän katosi pienen nyyhkyttävän huokauksen keralla. Ihmeelliset silmät! Davidin käsi vapisi hiukan, kun hän lukitsi ovensa. Pöydällä oli pieni peili; hän otti sen käteensä ja rupesi katselemaan. Kaunis hän ei ollut. Vaalea parransänki antoi hänelle rosvomaisen näön. Ja ohimoiden harmaat viirut olivat viimeaikoina ruvenneet erikoisesti pistämään silmään. Ehkä ne olivat sukuperintöä – mutta kirotun nenäkkäästi ne muistuttivat, että hän oli kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha!

Hän meni vuoteeseen asetettuaan pöydän oven eteen ja pantuaan pistoolin tyynynsä alle – aivan tarpeettomia varokeinoja, vakuutteli hän itselleen. Ja sillä välin kuin Marge O'Doone valvoi koko yön ovellaan sylissään pieni kivääri, joka oli ollut Nisikoosin oma, nukkui David luottavaisena ja filosofisen levollisena, mikä oli luonteenomaista hänen vaaralliselle iälleen kolmellekymmenellekahdeksalle vuodelle!

XXIII.

BROKAWIN HAASTE.

David heräsi ääneen, joka muistutti kaukaista tykinjyskettä. Oli jo valoisa päivä, ja joku koputti ovelle. Hän rupesi pukeutumaan ja huusi, että hän avaisi tuossa tuokiossa, ja oli kyllin varovainen pistääkseen pistoolin taskuunsa, ennen kuin äänettömästi siirsi oven edestä pöydän. Avattuaan hän hämmästyi nähdessään edessään Hauckin sijasta Brokawin. Se ei ollut eilinen Brokaw. Nämä muutamat tunnit olivat huomattavasti muuttaneet häntä. Ei olisi voinut uskoa, että hän äskettäin oli saattanut olla niin humalassa. Hän nauroi leveästi ja ojensi valtavan kätensä tuijottaen Davidia kasvoihin.

"Huomenta, Raine", tervehti hän ystävällisellä äänellä. "Hauck lähetti minut herättämään, jotta pääsisitte näkemään jotakin hauskaa. Ennätätte juuri ja juuri heittää aamiaisen liiveihinne, ennen kuin suuri tappelu alkaa – se sama, josta minä juttelin eilen illalla. Minä taisin olla aivan käkenä? Luulin teitä vanhaksi ystäväksi. Se oli lystikästä. Ette ole tippaakaan hänen näköisensä!"

David puristi hänen kättään. Ensihämmästyksessään hän luuli, että Brokawin käytös oli aivan rehellistä ja että hänen äänensä oli anteeksipyytävä. Mutta tämä luulo häipyi jo ennen kuin hän oli laskenut toisen käden: Hauckin liiketoveri oli tullut katsomaan häntä – vakuuttautumaan, ettei hän ollut McKenna; ja tarkoituksena oli tietysti ovelasti tuudittaa uneen Davidin mahdolliset epäilykset. Mutta tämä ystävällisen toverin osa ei lainkaan sopinut Brokawille – hän näytteli liian karkeasti. Hänen silmänsä saattoivat yhtä huonosti kuin vihaisen koiran peittää hänen sisimpiä ajatuksiaan – vihaa, villiä halua kuristaa tämä mies, joka oli häntä peijannut. Ja hänen leveä virnistyksensä oli yhtä pakotettua kuin muukin käytös.

Mutta David hymyili takaisin.

"Totisesti olitte humalassa", sanoi hän. "Minulla oli hitonmoinen vaiva selittää teille, etten ollut mikään McKenna."

Tämä ällistyttävä valhe tuntui hetkiseksi heittävän Brokawin tasapainosta. David näki, miten röyhkeä se oli, ja ymmärsi, että toinen muisti vallan hyvin kaiken tapahtuneen. Mutta hän oli tahtonut nähdä, miten tämä valhe vaikuttaisi, ja jos hänellä tähän asti oli ollut epäilyksiä toisen käynnin suhteen, niin nyt ne täydelleen hälvenivät. Irvistys katosi Brokawin kasvoilta, hän puri leukapielensä yhteen, ja hänen veristävät silmänsä kävivät aivan punaisiksi. Hänen ilmeensä sanoi yhtä selvästi kuin sanat: "Sinä valehtelet!" Mutta hän jätti nämä sanat sanomatta, ja pannen välinpitämättömänä merkille, miten jättiläinen kerran toisensa jälkeen puristi käsiään nyrkkiin, David uskoi, että Hauck ei ollut kaukana, vaan mahdollisesti kuunteli ovella ja että se pidätti Brokawin täydelleen paljastamasta itseään.

Vähitellen tuo leveä hymy palasikin jättiläisen kasvoille.

"Hauck on pahoillaan, ettei voinut syödä aamiaista kanssanne", sanoi hän. "Ei voinut odottaa kauempaa. Intiaanivaimo tuo teille aamiaisenne. Saatte kiiruhtaa, jos haluatte olla leikissä mukana."

Sitten hän kääntyi ja hävisi hailin toisesta päästä. David katsahti Margen huoneen ovelle. Se oli kiinni. Sitten hän katseli kelloa. Se oli melkein yhdeksän. Hän olisi tahtonut kirota, kun huomasi, ettei ollut ennättänyt aamiaiselle – Hauckin ja tytön seuraan. Aamiaisen jälkeen olisi hän hetkisen saanut olla kahden kesken Hauckin kanssa – viisitoista minuuttia olisi riittänyt; tai pahimmassa tapauksessa olisi hän voinut sanoa sanottavansa tytön läsnäollessa. Hän arvaili, missä tyttö nyt oli. Ehkäpä huoneessaan?

Lähestyvät askeleet saivat hänet vetäytymään huoneeseensa, ja hetken kuluttua ilmestyi sinne vanha intiaanivaimo kantaen aamiaista isolla tarjottimella – varmasti sama nainen, josta Marge oli puhunut. Hän asetti sanaakaan sanomatta tai ääntä päästämättä tarjottimen pöydälle. David söi nopeasti ja sitten viimeisteli pukeutumistaan. Kun hän tuli eteiseen, oli kello viittätoista yli yhdeksän. Kulkiessaan Margen huoneen ohi hän koputti ovelle, mutta ei saanut vastausta. Hän kääntyi ja kulki sen suuren huoneen poikki, jossa hän edellisenä iltana oli nähnyt niin monta vihamielistä naamaa. Se oli tyhjä. Koko talossa oli niin hiljaista, että hän alkoi tulla levottomaksi ja kiiruhti ulos. Ulkona kuului ääniä ja melua, käsittämättömiä mutta kiihdyttäviä. Jos hän ei olisi nukkunut liian kauan, jos hän olisi keskustellut Hauckin kanssa, niin kenties saanut estetyksi tämän inhoittavan näytelmän – ja olisi voinut pyytää, että Tarakin olisi otettu heidän sopimukseensa. Nyt oli liian myöhäistä. Häkin ympärillä oli kiihtynyt, mutta kumminkin ihmeellisen hiljainen joukko – joukko, joka oli niin jännittynyt ja liikkumaton, että hän ymmärsi tappelun alkaneen. Hän kuuli matalaa, röhisevää mörinää, ja kuuli taas ihmisäänien kohinaa, aivan kuin puolisensataa kurkkua olisi samanaikaisesti huoahtanut, ja vastaukseksi tähän ääneen hän päästi raivoisan huudon. Tara taisteli jo elämästään – Tara, tuo iso, uskollinen eläin, joka oli oppinut seuraamaan koiran tavoin emäntäänsä ja hyväksynyt hänet itsensäkin ystäväkseen – Tara, joka oli heikontunut ja laiskistunut vapaaehtoisessa orjuudessaan. Ja tyttö! Missä hän oli? Tietämättään David puristi pistoolia taskussaan. Hänen silmissään loisti punaista, ja häntä puistatti silmitön raivo, suorastaan ruumiillinen inho, jonkalaista hän ei ollut milloinkaan tuntenut. Hän juoksi paikalle ja asettui harvan katselijapiirin joukkoon. Hän ei katsonut muihin, ei edes tietänyt, olivatko lähinnä seisovat valkoisia vai intiaaneja. Hän ei nähnyt, miten heidän silmänsä kiiluivat, miten heidän ruumiinsa värisi ilosta ja miten he hiljaa nautiskellen odottivat jatkoa.

Hän katsoi häkkiin.

Se oli kahdenkymmenen jalan neliö, rakennettu noin jalan vahvuisista puunrungoista, jotka oli pystytetty maahan noin puolentoista jalan päähän toisistaan, ja sieltä kuului vastenmielistä leukojen loksutusta. David ei ensinäkemältä osannut erottaa kumpi oli Tara, kumpi Brokawin harmaakarhu. Molemmat pedot makasivat maassa; hänestä ne näyttivät vain valtavalta lihas- ja luukasalta, joka kieritteli kuoleman syleilyssä. Sitten ne äkkiä erottautuivat, nousivat jaloilleen toisiaan vasten. Ne olivat jo jonkin aikaa tapelleet, sillä Taran haavoista juoksi veri, ja Brokawin karhun kurkusta kuului verenhimoinen murina. Mutta sitten ne jälleen hyökkäsivät toistensa kimppuun, Tara veltosti, kyljet vavahdellen odottaen ahdistajansa hyökkäyksiä. Davidista oli inhoittavaa katsella tätä valtavien ruhojen taistelua, ja kun ne raskaasti vierivät toiselle puolelle, näki hän suuren verilammikon siinä kohden, missä ne olivat maanneet. Näytti, kuin joku olisi kaatanut siihen veritynnyrin.

Samassa hänen olalleen laskeutui käsi. Ja kääntyessään hän näki Brokawin virnistelevän hymyn.

"Muhkeata, vai mitä?"

Hänen kasvoillaan oli kissan säälimätön julmuus. Davidin nyrkki oli raudankova, ja hänen aivoissaan paloi raivoisa iskemisen halu. Suurella vaivalla hän sai itsensä hillityksi.

"Missä – missä on tyttö?" kysyi hän.

Nyt Brokawin kasvoista loisti selvästi viha ja pilkkaava riemu tätä nuuskijaa kohtaan. Huulet vetäytyivät riemuitsevaan hymyyn keltaisen hammasrivin yläpuolelle.

"Minä petkutin hänet", murahti jättiläinen. "Petkutin hänet – niinkuin te petkutitte minut! Sain intiaaniakan varastamaan hänen vaatteensa, ja nyt hän on yksin huoneessaan – ja alasti! Eikä hän saa vaatteita, ennen kuin minä sanon, sillä hän on minun – koko ruumis ja sielu..."

Davidin nyrkki heilahti, ja hänen iskuunsa ei sisältynyt vain koko hänen harjoituksensa kehittämä voima, vaan myöskin villi tappamishalu. Tällä hetkellä hän tahtoi antaa kuoliniskun tuolle punaiselle pirunsikiölle, tuolle epäinhimilliselle hirviölle; ja se isku heitti Brokawin selälleen pää retkahtaen kuin niska olisi väännetty nurin. Mutta Davidilla ei ollut aikaa katsoa iskun vaikutusta; hän ei nähnyt Brokawin kaatuvan. Kuului kimakka huudahdus, joka sai veren värähtämään hänen suonissaan ja pani hänet kääntymään häkkiin päin samalla tavoin huudahtaen. Tyttö seisoi kymmenen askelen päässä hänestä kummastuneen ja kivettyneen miespiirin edessä. Davidin veri, joka silmänräpäystä aikaisemmin oli kiehunut, tuntui nyt jähmettyvän. Ensin hän luuli tyttöä aivan alastomaksi – kaikkien näiden roistojen tuijoteltavana! Valkeat käsivarret loistivat paljaina, olkapäät ja rinnat olivat paljaat, hoikka silkinhieno ruumis oli paljas vyötäisiin saakka, jolle hän oli – kuin villin ja mielettömän pelon valaassa – kietaissut vanhan risaisen hameen! Se oli intiaaninaisen hame. David näki, että siinä kimalteli lasihelmiä, ja hetkisen hän tuijotti kuin muutkin kykenemättä liikahtamaan paikaltaan tai edes huudahtamaan hänen nimeään. Ja sitten hän näki tuulenleyhkän lakaisevan pois hiukset ja huomasi silloin, että kasvot olivat kalpeat kuin marmori. Tällä hetkellä tyttö muistutti loistavaa veistosta – vailla pienintäkään värähdystä, joka olisi todistanut hänet eläväksi, liikahtamatta, hengittämättä. Vain hiukset aaltoilivat tuulessa – ja hän tuijotti häkkiin pelon huumaamana. David ei seurannut hänen katseensa suuntaa. Hän kuuli taistelevien petojen murinan, niiden leukojen loksahtelun; jälleen ne olivat kumossa; muuan häkin melkein jalanvahvuisista hirsistä katkesi kuin keppi, kun niiden valtavat ruumiit töytäsivät sitä vastaan, maa tärisi, itse ilmakin tuntui värisevän – mutta vain tyttö katseli sitä. Kaikki muut katsoivat häneen, ja David juoksi äkkiä miesten joukosta huutaen hänen nimeään.

Kymmenen askelta oli heidän väliään; puolet siitä oli tytöstä häkkiin. Samassa tyttö oli nuolena häkin luona. Sekunnin murto-osassa David olisi ollut hänen rinnallaan, mutta nyt hän myöhästyi tämän murto-osan. Loistavana viiruna tyttö pujahti häkinraosta, ja kauhistuneiden äänien meteli tukahdutti taistelunpauhun, kun tyttö paljain käsin syöksyi petojen kimppuun.

David kuuli hänen huutavan:

"Tara – Tara – Tara!"

Hän unohti koko maailman nähdessään tytön polvistuvan ja pienillä nyrkeillään takovan isoa, takkuista päätä, ja samassa hän oli puristautunut tuosta puolentoista jalan levyisestä raosta ja melkein kaatunut tytön viereen. Hän ei tietänyt ottaneensa pistoolin esille; ja melkein tietämättään hän ampui laukauksen toisensa jälkeen niin nopeasti kuin sormi kykeni toimimaan suoraan Taran vastustajan päähän. Ase oli isoreikäinen, ja karhun aivoihin tunkeutui kokonainen lyijyvirta. Pistoolissa oli yksitoista panosta, ja ne kaikki hän laukaisi verenhimoisessa raivossaan, ja kun hän nousi pystyyn, oli tyttö kietoutunut häneen niin tiiviisti, että tuon paljaan, huohottavan rinnan tykytys tuntui aivan selvästi. Lämpimän ihon koskettaminen selvitti Davidin aivot, ja Taran jäädessä repimään kuolevan vastustajansa kurkkua hän vei tytön reippaasti häkistä ja heitti hänen hartioilleen oman ohuen takkinsa. "Menkää huoneeseenne", sanoi hän. "Tara on nyt turvassa. Minä pidän huolta, ettei sille tehdä mitään pahaa."

Miesten piiri avautui päästääkseen heidät menemään. Joukko pysytteli niin hiljaa, että saattoi kuulla Taran mörinän. Mutta samassa hiljaisuuden katkaisi raivoisa huuto. "Seis!"

Brokaw seisoi heidän edessään hirvittävänä ja uhkaavana, raivosta värisevänä. Aivan hänen takanaan seisoi Hauck, joka ei enää koettanutkaan salata murha-aikomuksiaan; ja hänen taakseen olivat hänen valjut viskyasiakkaansa kokoontuneet kuin susilauma, joka odottaa hyökkäysmerkkiä. David odotti, että Brokaw antaisi tämän merkin. Tyttökin odotti samaa; hän puristautui Davidiin ja käänsi kasvonsa, joilta veri oli paennut, kohden vaaraa.

Ja Brokaw tosiaankin antoi merkin miehille.

"Tyhjentäkää häkki!" mylvi hän. "Tuo kirottu nuuskija on tappanut minun karhuni, ja nyt hänen täytyy tapella minun kanssani! Ymmärrättekö? Tyhjentäkää häkki!"

Hän työnsi päätään ja häränniskaansa eteenpäin, kunnes hänen kuuma, inhoittava hengityksensä löi heitä kasvoihin, ja suonet paisuivat hänen kaulallaan, joka pian muistutti silmälasikäärmeen kaulaa.

"Ja sitten – minä tapan teidät!" sähisi hän.

Hauck tarttui nyt tyttöön.

"Seuraa häntä", kuiskasi David, kun tyttö lujemmin tarrautui häneen. "Sinun täytyy mennä hänen mukaansa, Marge – jos tahdot, että minä selviydyn tästä!"

Tyttö puhui nyt kiireesti ja niin hiljaa, että vain David saattoi kuulla:

"Menen taloon. Kun näet minut tuolla ikkunassa, niin painu polvillesi. Minulla on kivääri – ja minä ammun hänet kuoliaaksi – ikkunasta..."

David jäi miettimään, mahtoiko Hauck kuulla, sillä tämän silmissä oli outo kiilto, kun hän veti tyttöä pois. Hän kuuli, miten häkin portti avattiin ja miten Tara löntysti ulos kadoten metsänreunaan. Nähdessään jälleen Margen hän seisoi jo häkin verilammikossa; tyttö kamppaili Hauckin kanssa päästäkseen irti ja mennäkseen taloon. Ja nyt hän ymmärsi, että Hauck oli kuullut ja aikoi antaa tytön nähdä, kuinka Brokaw tappaisi hänet. Hän tiesi aivan hyvin, että Brokaw tappeli vain surmatakseen. Taistelu ei olisi rehellinen – se olisi murhayritys, jos sujuisi Brokawin mielen mukaan. Tämä ajatus ei peloittanut Davidia. Hän oli omituisen rauhallinen; hän riisui levollisesti paitansa ja kiristi vyötään. Samassa Brokaw tuli häkkiin. Jättiläinen oli riisuutunut vyötäisiin asti ja tuijotti nyt hetkisen Davidiin silmät punaisina murhanhalusta. Taistelu oli epätasainen – peloittavan epätasainen. David olisi ollut sokea, ellei hän olisi tätä huomannut, mutta kumminkaan hän ei ollut peloissaan. Tuli aivan hiljaista. Mutta kimakka huuto halkoi ilmaa kuin veitsenterä:

"Sakewawin – Sakewawin..."

Petomainen murina nousi Brokawin kurkusta. Huuto oli pistänyt häntä kuin käärme.

"Ensi yönä hän on minun luonani", sanoi hän. pilkkaavasti ja painoi päänsä käydäkseen hyökkäykseen.

XXIV.

TAISTELU.

David ei enää nähnyt kasvoja häkin järeiden säleiden takana. Viimeinen silmäys minkä hän loi vastustajansa kumaraisen pään ja leveiden jännittyneiden hartioiden yli, etsi tyttöä. Tämä oli lakannut taistelemasta Hauckin kanssa ja tuijotti häkkiin päin. Sen jälkeen David ei irroittanut katsettaan Brokawin kasvoista. Milloinkaan aikaisemmin ei Brokaw ollut näyttänyt niin isolta ja väkevältä, ja David ymmärsi ainoan mahdollisuutensa olevan siinä, että estäisi jättiläistä käyttämästä suunnattomia voimiaan läheltä. Harhaisku olisi kohtalokas. Brokawin käsivarsien puserruksessa hän olisi avuton; epämiellyttävästi häntä värähdytti ajatus, miten vaivattomasti jättiläinen murtaisi hänen niskansa tai selkänsä. Tieteellinen harjoittelu! Mitä se auttaisi tällaista lihasvuorta vastaan, joka näytti kestävän vaikka moukarin iskuja! Mutta jo ensimmäinen lyönti palautti hänen itseluottamuksensa, vaikka se osuikin hiukan syrjään. Brokaw hyökkäsi sokeasti, ja hyökkäys oli helppo välttää. Davidin nyrkki sujahti ja osui Brokawin päähän läiskähtäen kuin piiskanisku. Jos tiellä olisi ollut Hauck, niin hän olisi kaatunut kuin isketty härkä. Mutta Brokaw vain horjahti. Mutta hänkin ymmärsi, että tämä oli tiedettä – taitavuutta – ja hän irvisti käydessään uudelleen hyökkäykseen. Hän saattoi kestää satoja tällaisia iskuja – hän oli raivoisa, verenhimoinen Akilles, jolla oli vain yksi haavoittuva paikka: leuannipukka. David odotti tilaisuutta hitaasti peräytyessään. Kahdesti he olivat kiertäneet verellä pirskoitetun areenansa. Brokaw seurasi häntä laiskasti ja asiastaan varmana, mutta viivytteli hyökkäystään, koska hän piti vastustajan alituista peräytymistä tälle kidutuksena, joka oli liian miellyttävää keskenheitettäväksi. David seurasi tarkasti hänen huolimatonta liikehtimistään, ison ruumiin hidasta, melkein suojaamatonta liikuntaa, hänen valmistumattomuuttaan surmaniskuun – ja nuolena hän heittäytyi eteenpäin keskittäen koko ruumiinpainonsa iskun taakse.

Se osui kaksi tuumaa syrjään leuannipukasta, osui suoraan suuhun, iski irti nuo keltaiset hampaat ja murskasi paksut huulet, niin että veri valui karvaiselle rinnalle; kun pää horjahti taaksepäin, antoi David nopean vasemman suoran ja iski taas harhaan oikeallaan – mutta sai nyrkkinsä veriseksi. Brokaw päästi ulvahduksen – epäinhimillisin ääni, minkä David oli milloinkaan kuullut, ja seuraavassa hetkessä hän huomasi taistelevansa, ei voitosta eikä tilaisuudesta, jonka hän oli kaksi kertaa menettänyt, vaan kerta kaikkiaan elämästä. Tämän melkein mielipuoleksi kiihoittuneen jättiläisen raivoisista hyökkäyksistä hänet pelasti vain harjoituksen antama taitavuus. Hän ei olisi voinut sanoa, miten monta iskua hän antoi niiden sadankahdenkymmenen sekunnin kuluessa, jotka seurasivat Brokawin suuhun sattunutta lyöntiä. Hän oli aivan punaisena Brokawin verestä. Se juovitti lämpöisenä hänen kasvonsa. Kädet olivat kuin värjätyt – niin usein hänen molemmat nyrkkinsä osuivat Brokawin kasvoihin. Oli kuin olisi iskenyt hirviöön, jolla ei ollut tuntoaistia, petoon, jolla ei ollut iskuntuntevia aivoja, ruumiiseen, joka ei ollut ihmisruumis, vaan kamala ihmisenmuotoinen kummitus. Brokaw oli osunut häneen kerran – vain yhden kerran näiden kahden minuutin aikana, mutta näitä iskuja ei David pelännyt. Hän hakkasi itsensä murskaksi, sananmukaisesti murskaksi, niinkuin laiva voi takoa itsensä kappaleiksi karia vastaan, ja taisteli joka hengenvedolla pysyäkseen toisen käsivarsien ulottuvilta. Nämä ponnistukset kysyivät hänen voimiaan enemmän kuin vastustajan. Kaksi kerta jo hän oli osunut toisen leukaan, kaksi kertaa oli Brokawin pää retkahtanut hartioiden varaan – ja kumminkin hän oli tuossa jälleen, irvistelevänä, ivallisesti nauravana, valuen verta aina kantapäätään myöten, mahdottomana voittaa. Eikö mitään oikeudentuntoa ollut tuolla häkin säleitten toisella puolen? Olivatko kaikki samanlaisia kuin tuo mies tuossa – samanlaisia sydämettömiä paholaisia? Keskeytys – vain puoli minuuttia – riittäisi antamaan hänelle mahdollisuuden. Tuo hidas, voittamaton peto sai häntä ajetuksi melkein minne tahansa, kun hänen ajatuksensa näin harhailivat. Hän vain puolittain torjui moukariniskun, joka suunnattiin hänen kasvoihinsa. Hän sukelsi, heilautti salamannopeasti kätensä suojaksi ja pelastui kuolemasta kuin ihmeen avulla. Tuo isku olisi murskannut hänen kasvonsa – tappanut hänet. Hän ymmärsi sen. Brokawin valtava nyrkki oli osunut poskensyrjään ja luiskahtanut, niinkuin luoti kimmahtaa kivestä. Mutta iskun voima riitti heittämään hänet häkin sälettä vastaan – ja maahan.

Tällä hetkellä hän kiitti Jumalaa Brokawin hitaudesta. Myöhemmin hän selvästi muisti mutisseensa kiitossanoja maatessaan siinä huumautuneena ja avuttomana murto-osan sekuntia. Hän oli odottanut, että Brokaw tekisi hänestä lopun, mutta tämä seisoi vain ja pyyhki kasvoistaan verta, joka oli hänet puolittain sokaissut; häkin ulkopuolelta kuului nopeasti kasvavaa mutinaa, joka pian paisui riemuhuudoksi – valkoisten miesten riemuhuudoksi! David kuuli kiljahduksen. Tämä kiljahdus – jossa väreili tytön koko tuska – sai hänet nopeasti jalkeilla, sillä välin kuin Brokaw edelleen pyyhki verta kasvoistaan. Tuo kiljahdus sai Davidin aivot selviämään – hänen täytyisi voittaa, sillä tappio merkitsisi tytön perikatoa yhtä varmasti kuin hänen omaansakin; selvemmin kuin milloinkaan aikaisemmin hän huomasi, että häviö olisi sama kuin kuolema. Nuo ulkopuolella odottavat eivät antaisi armoa. Intiaanienkin hiljaisuus oli onnettomuuttaennustava. Ja Brokaw...

Tämä oli aivan mielipuoli uudelleen hyökätessään. Nyt hänen kasvoissaan ei näkynyt jälkeäkään pilkasta eikä virnistyksestä. Vain yksi tunne paistoi hänen turvonneilta ja rikkihakatuilta kasvoiltaan. Ei veri eikä tuska voinut sitä peittää, se liekehti hänen puoliksi umpeenlyödyistä silmistään. Ja se oli murhanhalu. Davidin jokainen jänne ja solu nousi taisteluun. Omituisen selvänä hänen mieleensä yht'äkkiä tuli Raamatun Davidin taistelu Goliatia vastaan, ja hän käsitti, että hän yhtä vähän kuin kaimansakaan kykenisi paljain käsin taistelemaan jättiläistään vastaan. Hänenkin oli turvauduttava viekkauteen, johonkin äkkiarvaamattomaan, kertakaikkiaan nujertavaan temppuun – aivojen oli se nopeasti keksittävä. Parin kolmen seuraavan minuutin kuluttua koko taistelu olisi ohi – tavalla tai toisella, joko hän tai Brokaw. Hän teki päätöksensä. Omat keinot eivät riittäneet, mutta hänellä oli vielä yksi toivo – viimeinen mahdollisuus. Se oli pensaikkoseudun "polventaittaminen", temppu, jota hän oli pitänyt kauheana, kun isä Roland oli sen opettanut. "Taittakaa polvet vastustajaltanne", oli lähetyssaarnaaja sanonut, "niin hän ei enää kykene tappelemaan". Se oli tuntunut inhoittavalta, eikä hän ollut sitä milloinkaan koettanut. Mutta hän tunsi sen ja muisti lähetyssaarnaajan sanat: "Kun hän seisoo suoraan teitä vastassa, niin silloin koko painolla kuin tykinluoti!" Ja äkkiä hän heittäytyi eteenpäin, juuri kun Brokaw oli hyökkäämäisillään hänen kimppuunsa – satakuusikymmentä naulaa lujia lihaksia Brokawin polvia vastaan!

Töytäys huumasi hänet. Vasenta olkapäätä vihlaisi, ja tuntiessaan töytäyksen ja kivun, kuuli hän samalla kamalan kiljahduksen, kun Brokaw heittäytyi hänen kimppuunsa. Hän oli jaloillaan, kun Brokaw oli päässyt polvilleen. Ja nyt hän iski – koko voimallansa hän iski oikeallaan toisen isoa, veristä leukaa. Brokaw ojentautui ja otti hänet valtaviin käsivarsiinsa, mutta leuka oli edelleen suojattomana, ja David takoi sitä kuin olisi moukaroinut kiveä. Silloin jättiläisen kurkusta nousi huohottava huuto, hänen päänsä retkahti taaksepäin – ja punaisen usvan läpi, läpi veren, joka pursusi hänen kasvoilleen, David jatkoi iskemistään, kunnes käsivarret päästivät otteensa ja Brokaw veri kurkussa koristen vaipui maahan kuin kuollut.

Ja silloin David katseli häkin säleiden läpi. Tuijottavat kasvot olivat vetäytyneet lähemmäksi häkkiä hämmästyneinä, tylsän epäileväisinä. Hetkisen oli niin hiljaista, että hänestä tuntui, kuin heidän olisi pitänyt kuulla hänen hengityksensä ja Brokawin kurkusta nouseva hiljainen korina. Voittaja! Hän suoristi olkapäitään ja nosti päätään, vaikka hän mielellään olisi tahtonut hoiperrella puunrunkoja vasten levähtämään. Hän näki Hauckin ja Margen – ja tyttö seisoi yksin tuijottaen häneen. Tyttö oli nähnyt kaiken, oli nähnyt hänen voittavan tuon jättiläispedon, ja ylpeys paisutti hänen rintaansa ja sai hänen kasvonsa loistamaan ilosta. Äkkiä hän nosti kätensä ja viittasi tytölle. Nuolena tämä oli matkalla häntä kohden ja olisi syöksynyt miesjoukon läpi, ellei Hauck olisi häntä pysäyttänyt. David oli nähnyt, että Hauck oli sanonut nopeasti jotakin parille valkoiselle miehelle ja nyt tarttui tyttöön pitäen häntä paikallaan. David tiesi olevansa aivan veren tahrima ja oli iloinen, ettei Marge tullut lähemmäksi. Hauck käski tytön mennä taloon, ja David nyökkäsi ja antoi kädenviittauksella tietää, että hänen oli toteltava. Vasta nähtyään tytön menevän hän veti paidan ylleen ja astui miesten joukkoon. Kolme tai neljä valkoista meni Brokawin luokse. Muut seisoivat paikoillaan tuijottaen hämmästyneen vaiteliaina häneen, kun hän kulki heidän keskitseen. Hän nyökkäsi ja hymyili heille, aivan kuin loppujen lopuksi Brokawin löylyttäminen ei olisikaan ollut mitään erikoista ja ihmeellistä. Intiaanien kasvoilla huomasi tuskin mitään ilmettä. Ja sitten hän joutui vastapäätä Hauckia silmästä silmään, ja tämän takana olivat ne pari valkoista miestä, joiden kanssa hän oli kiireisesti puhunut. Toinen niistä oli se, joka oli sivunnut Davidia edellisenä iltana, mutta nyt hänen kasvonsa olivat iloisessa irvessä. Hauck ja kolmaskin mies naureskelivat, ja Hauck ojensi Davidin hämmästykseksi kätensä.

"Puristakaa käpälää, Raine! Olisin pitänyt tuhannen viittäkymmentä vastaan teidän häviöstänne, mutta kukaan ei tahtonut lyödä vetoa. Se oli peijakkaan suurenmoista!"

Sitten hän kääntyi molempiin kumppaneihinsa.

"Viekää Raine huoneeseensa, pojat. Auttakaa häntä peseytymään. Minun täytyy katsoa Brokawia – ja tuota joukkoa tuossa."

David teki vastaväitteitä – hänellä ei ollut mitään hätää. Hän tarvitsi vain saippuaa ja vettä, ja molempia oli hänen huoneessaan, mutta Hauck penäsi, että se ei ollut oikeudenmukaista – eikä näyttäisi oikealta – ellei Rainella olisi ystäviä niinkuin Brokawillakin. Brokaw oli ajanut tämän jutun niin nopeasti läpi, ettei kellään ollut ollut aikaa tai kukaan ei ollut muistanut sanoa hänelle rohkaisevaa sanaa ennen tappelun alkamista. Nyt Langdon ja Henry seuraisivat häntä. David meni heidän keskellään Pesään, ja he seurasivat hänen huoneeseensa. Langdon, pitempi, joka oli silmäillyt häntä niin vihaisesti edellisenä iltana, kaatoi nyt vettä isoon peltivatiin, kun taas Henry, lyhyempi, sulki oven. Molemmat olivat hyvin herttaisia, varsinkin Langdon.

"En pitänyt teistä eilenillalla", tunnusti hän aivan avomielisesti. "Luulin, että te olitte noita perhanan poliiseja, jotka työntävät nokkansa ihmisen pikku afääreihin."

Hän seisoi Davidin vieressä vesikannu kädessä, ja kun David kumartui, joutui Henry hänen taakseen. Tämä oli ottanut taskustaan jotakin ja siirtyi hiljaa lähemmäksi. Pistäessään kätensä pesuvatiin David katsahti Langdonin kasvoihin ja näki niillä omituisen ilmeenvaihdoksen – eilisillan murhaavanvihaisen ilmeen. Samassa se mitä Henry piti kädessään, jysähti hirmuisella voimalla Davidin päähän, ja hän vaipui kasaan pesuvatinsa ylitse. Hän tunsi vain kamalan tuskan, kuin tulisenhehkuva rauta olisi tunkeutunut hänen lävitseen, ennen kuin hänet nielaisi tiedottomuuden ammottava pimeys.

XXV.

"NE OVAT SEURANNEET MEITÄ!"

Tuossa sekasortoisessa pimeydessä David ei tuntenut tuskaa eikä ylipäätänsä tietänyt elikö hän. Hän tuntui kuitenkin elävän, vaikkei kuullut eikä nähnyt mitään. Hänessä oli kuollutta kaikki, paitsi viimeinen tajunnan kipinä, joka kenties on sielu itse. Hän tunsi vajoavansa syvälle pimeyteen, kunnes jokin pysäytti hänet, ilman että hän tunsi minkäänlaista töytäystä, ja sitten hän jälleen rupesi nousemaan. Aluksi hän ei kuullut mitään. Häntä tuntui ympäröivän syvä hiljaisuus, jolla ei ollut ääriä, ei rajaa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän leijaillut ja keinunut aaltojen tuuditeltavana. Palatessaan tajuihinsa hän ensiksi luulikin olevansa järvellä, yksinään keinuvansa jollakin aluksella yön pimeydessä. Hän koetti huutaa, mutta kieli oli kangistunut. Päivänkoittoon tuntui kestävän kokonainen iäisyys. Heikot valojuovat tunkeutuivat hänen silmiinsä, ja vähitellen alkoi hän tuntea ja kuulla. Useat kädet tuntuivat pitelevän häntä, hän ei enää voinut liikuttaa käsiään eikä jalkojaan. Sitten hän kuuli ääniä. Ensin tuntui kuin suuri joukko ihmisiä olisi mutissut jotakin hyvin epäselvästi, mutta vähitellen hän erotti vain kaksi ääntä.

Hän aukaisi silmänsä. Ensimmäiseksi hän näki auringon kultaaman huoneensa läntisen seinän. Tuo paiste ilmoitti hänelle, että oli iltapäivä – myöhäinen iltapäivä. Ja sitten tuli hänen ja länteen laskevan auringon välille jotakin. Ne olivat kasvot – kahdet kasvot – ensin Hauckin ja sitten Brokawin. Brokawkin oli läsnä. Ja tuijotti häneen. Herkeämättä niinkuin pahahenki. Ja melkein tuntemattomana. Hän ei ollut enää alasti eikä verinen. Mutta kasvot olivat turvoksissa; huulista oli lähtenyt nahka ja toinen silmä oli turvonnut kiinni – mutta toisesta loisti itse paholaisen katse. Suurin ponnistuksin David jaksoi kohottautua istumaan vuoteensa reunalle. Hänen päänsä oli sekaisin ja hän tunsi olonsa avuttomaksi kuin pudonnut heinäsäkki. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse ja jalatkin olivat sidotut. Hänestä Hauck näytti vartioivalta lohikäärmeeltä siinä seistessään ja irvistellessään, ja Brokaw...

Brokaw kumartui hänen ylitseen, kädet nyrkissä ja terve silmä vihasta leimuten.

"Olen iloinen, ettette kuollut, Raine."

Ääni oli käheä ja turvonneitten huulien vuoksi se värisi hiukan.

"Kiitos", sanoi David. Tietoisuus alkoi palata, mutta päätä särki hirveästi. Hän koetti hymyillä.

"Hyvin paljon kiitoksia!" Hänen oli aivan typerää sanoa niin. Brokawin kädet tavoittelivat hänen kurkkuaan Hauckin palatessa.

"En minä – koske häneen nyt", murahti Brokaw.

"Mutta illalla – laupias Jumala!"

Narskahtaen pusertuivat hänen kätensä nyrkkiin. "Te – valehtelija! Vakoilija! Raukka!" kiroili hän katkenneitten hampaittensa välitse. David huomasi, että ne olivat katkenneet – tuossa runnellussa suussa oli ammottava reikä. "Mitä te oikein luulette..."

Hauck koetti taas vetää häntä pois, mutta Brokaw työnsi vihaisesti syrjään hänen kätensä.

"En minä häneen koske – mutta minä sanon sen hänelle, Hauck! Piru vieköön ruumiini ja sieluni, ellen sano sitä hänelle. Tahdon, että hän tietää mikä hän on..."

"Sinä olet suuri aasi!" huusi Hauck. "Vaikene, tai kaikkien, taivasten nimessä..."

Brokaw avasi suunsa ja nauroi, niin että David näki iskunsa koko tuhoisan vaikutuksen. Jättiläinen huohotti edelleen:

"Mitä sinä tekisit, Hauck? Et yhtään mitään – et voisi mitään. Minähän olen kertonut tuolle, että sinä olet nitistänyt MacPhersonin. Enkö ole lörpötellyt sille aivan tarpeeksi valmistaakseni meille hirsipuun?" Sitten hän kumartui Davidin yli, niin että tämä saattoi tuntea hänen hengityksensä kasvoillaan. "Olen iloinen, ettette kuollut, Raine", jatkoi hän, "sillä haluan nähdä teidän painuvan toiseen maailmaan. Odotamme vain intiaanien lähtöä. Eikä vanha Wapi lähde täältä ennen auringon laskua. Synti, mutta tuota ruhtinasta ei saa lähtemään ennen, koska muka illalla kuutamossa kulkeminen tuottaa onnea. Te pääsette matkallenne vähän myöhemmin – heti kohta kun intiaanit ovat päässeet laukauksen ulottuvilta. Luotatte intiaaneihin, vai mitä? Vanha Wapi ja te olette yhtä, eikä hänelle siis voi ilmoittaa, että lähetämme teidät pitämään karhulleni seuraa. Vai ilmoitammeko – hänelle, mitä?"

"Te aiotte – aiotte murhata minut?" sanoi David.

"Kyllä, mikäli sitä sanotaan murhaksi, että mies köytetään puuhun ja lasketaan luoti hänen sydämeensä."

"Murha..." sanoi David.

Hän ei jaksanut puhua enempää. Hän vaipui taas tajuttomuuteen; hänen päätänsä särki aivan kuin se halkeaisi, ja hän retkahti taaksepäin. Brokaw puheli edelleen, mutta hän ei enää erottanut sanoja. Hän kuuli Hauckin sanovan terävästi jotakin; sitten hän kuuli askelten poistuvan ja oven avautuvan ja sulkeutuvan – koko ajan hän ponnisteli, ettei häh uudelleen vaipuisi tuohon mustaan, pohjattomaan kuiluun. Kului pitkä aika, ennen kuin hän jaksoi kohottautua uudelleen istumaan sänkynsä laidalle. Mutta hänen päätään särki yhä. Hän tunsi sen jyskyttävän ja humisevan samalla tavoin, kuin se oli ennen hänen isä Rolandiin tutustumistaan humissut.

Aurinko ei enää paistanut seinälle, ja läntisen seinän pienestä ikkunasta voi hän nähdä sen mailleen menevät säteet. Aamulla hän oli tapellut Brokawin kanssa – ja nyt oli jo melkein ilta käsissä. Pesuvati, jonka luona Henry oli iskenyt häntä, lojui entisellä paikallaan. Hän näki veriläiskän lattialla; siihen hän oli nähtävästi kaatunut. Sitten hän katsoi jälleen ikkunaan. Se oli niin korkealla maasta, ettei ulkoapäin voinut nähdä huoneeseen – se oli vain kaita valonantaja, eikä siitä mies voinut ryömiä ulos. Hän ei eilen illalla eikä tänä aamuna ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta nyt hän ymmärsi sen yhtä selvästi kuin nahkaremmit jaloissaan ja käsissään. Tähän huoneeseen voitiin sulkea pahaa aavistamaton vieras ja lukitsemalla ovi pitää häntä vankina. Muuta pakotietä ei ole kuin vahvan hirsiseinän tai lujan oven rikkominen.

Hänen pahoinvointinsa meni vähitellen ohi. Pää selveni, ja hän voi hengittää vapaammin. Hän koetti liikuttaa sidottuja käsivarsiaan. Ne olivat puutuneet ja riippuivat elottomina hartioilta. Sitten hän kovasti ponnistaen sai ojennetuksi jalkojaan. Ja hän kuuli – ikkunan läpi – äänen joka vavistutti häntä.

Se oli intiaanien tom-tom-rumpujen ääni.

Wapi ja hänen intiaaninsa läksivät kotimatkalle, ja hän kuuli selvästi villin riemulaulun "sulkasatokuukauden" jumalille, jotka nyt neljän viikon ajan auringon laskiessa kuulivat palvelijoitaan. Hän kiljahti. Hänen viimeinen toivonsa hävisi – Wapi ja tämän heimo. Auttaisivatko ne häntä, jos tietäisivät hänen tilansa? Jospa hän huutaisi heille avoimesta ikkunasta. Hullu ajatus, järjetön ajatus, mutta se sai hänen sydämensä kuitenkin sykkimään kiivaammin. Ja sitten – he tuntuivat pysähtyvän. Avain rasahti ovessa – ja Marge O'Doone seisoi hänen edessään.

Tyttö huohotti – nyyhkytti – kuin olisi hän juossut pitkän matkan. Hän ei sanonut sanaakaan, kumartui vain hänen jalkoihinsa ja alkoi katkoa hihnoja. Hänellä oli suuri metsästysveitsi mukanaan. David tunsi, kuinka hihnat katkesivat, ja ennen kuin he olivat ennättäneet vaihtaa sanaakaan, seisoi tyttö hänen edessään ja vapautti hänen kätensä. Ne tuntuivat lyijynraskailta. Tyttö laski veitsen kädestään ja hyväili hänen verisiä kasvojaan ja toisteli moneen kertaan lempinimeä, jonka hän oli antanut Davidille – Sakewawin. Samassa hän kuuli Wapin ja hänen heimonsa ylistyslaulut selvemmin ja lähempää; ne hävisivät metsään.

"Minun täytyi kiiruhtaa", sanoi tyttö nopeasti. "Kuule! Ne lähtevät! Hauck tai Brokaw saattaa niitä järvelle – ja toinen niistä palaa takaisin tänne. Katso, Sakewawin – olen tuonut sinulle veitsen. Kun hän tulee – niin sinun täytyy tappaa hänet!"

Ylistyslaulujen äänet olivat häipyneet metsään.

David ei keskeyttänyt tyttöä, ja pidellen käsillään rintaansa tämä jatkoi:

"Odotin kunnes ne olivat kaikki lähteneet ulos. Ne lukitsivat minut huoneeseeni ja asettivat Marceen – sen vanhan intiaaniakan vartioimaan minua. Sitten kun ne olivat kaikki menneet pihalle katsomaan Wapin lähtöä, iskin Nisikoosin kiväärin perällä Marceeta päähän. Ehkäpä hän kuoli. Tara on ulkona. Tiedän mistä löydän sen, sitten kun tulee pimeää. Minä laitan tavarat kuntoon ja tunnin kuluessa meidän täytyy lähteä. Jos Hauck tai Brokaw tulee tänne sitä ennen, niin tapa hänet tällä veitsellä, Sakewawin. Jos et tee sitä – niin hän tappaa sinut."

Kevyesti huokaisten hän keskeytti puheensa, ja David koetti nousta pystyyn. Horjuen hän seisoi tytön edessä.

"Pistoolini – kiväärini, Marge?" kysyi hän ja ojensi käsiään. "Jospa minulla vain olisi ne..."

"Ne ovat ottaneet ne", vastasi tyttö. "Mutta minulla on Nisikoosin kivääri, Sakewawin. Oi – minun täytyy kiirehtiä. Ne eivät tule minun huoneeseeni, ja Marcee on tajuton, ehkä kuollut. Heti pimeän tultua aukaisen sinun huoneesi oven. Ja jos joku niistä tulee sitä ennen, niin sinun täytyy tappaa hänet. Sinun täytyy! Täytyy!"

Senjälkeen meni hän ovelle, aukaisi sen ja katosi. Avain lukossa rasahti jälleen; hän kuuli tytön nopeat askeleet eteisestä ja toisen oven avautuvan.

Tytön äkillinen katoaminen jollakin tavoin lamaannutti Davidin. Hän ei ollut viipynyt huoneessa kuin minuutin tai pari. Hän oli hirveästi pelännyt sitä, että hänen työnsä keskeytettäisiin. Veitsi oli Davidin jaloissa lattialla. Veitsen vuoksi tyttö oli tullut, oli sen tuonut hänelle. Veri alkoi pistellen jälleen virrata hänen puutuneissa jäsenissään, ja hän kumartui hitaasti, aivan kuin pelkäisi hän kaduttavansa tasapainonsa, ottamaan veistä. Wapin heimon äänet kuuluivat enää kaukaisena muminana, mutta avoimesta ikkunasta hän kuuli toisia ääniä – valkoisten miesten puhetta.

Häntä puistatti ajatus, että hänen vielä kerran täytyisi tapella. Marge O'Doone oli suorittanut osansa. Hän oli iskenyt intiaanivaimoa, jonka Hauck oli pannut hänen vartijakseen, oli vapauttanut Davidin ja pistänyt puukon hänen käteensä. Hän sai pitää lopusta huolen. Kuinka kauan kestäisi Hauckin tai Brokawin tuloon. Kestäisikö niin kauan, että hänen verenkiertonsa muuttuisi entiselleen. Saisiko hän aikaa koota voimia käyttääkseen hyväkseen vapauttaan – ja veitseään. Hän suoritti muutamia voimisteluliikkeitä, ja voimat tuntuivat palaavan. Hän meni vesikannulle ja joi pitkään. Vesi virkisti, ja hänen lihaksensa alkoivat toimia. Sitten hän katsahti veitseen. Tuntui kammottavalta ajatella, että täytyisi iskeä sen kylmä terä miehen selkään tai sydämeen. Eikö mitään muuta keinoa olisi? Hän alkoi tarkastella huonetta. Miksi ei Marge ollut antanut hänelle karttua veitsen asemesta tai molempia niitä. Iskeä toista seipäällä vatsaan oli jotakin vallan toista kuin lyödä veitsellä ja antaa hänen verensä juosta kuiviin. Eikö huoneessa tosiaankaan ollut mitään, millä...

Hänen katseensa osui pöytään ja samassa oli hän kääntänyt sen ylösalaisin ja koetti irroittaa yhtä sen jaloista. Se taittui rutisten ja hänellä oli kädessään ase, joka oli paljon miellyttävämpi. Hän pisti puukon vyöhönsä aivan käden ulottuville. Ja odotti.

Hänen odotuksensa ei kestänyt kauan. Auringon viimeiset säteet hävisivät läntisten vuorten taa. Huone alkoi hämärtyä; hän kuunteli tarkasti, kuuluisiko askeleita oven takaa, toivoi, että ensimmäiset askeleet olisivat tytön eivätkä kummankaan noista miehistä. Lopulta kuuluivat suoraan eteisen läpi kulkevat askeleet. Ne olivat raskaat – hän hengitti syvään ja tarttui tiukemmin karttuunsa. Hänen aikomuksensa tuntui hirvittävältä, ja kun mies väänsi avainta lukossa, huomasi hän, että se oli epämiellyttävä, mutta välttämätön teko. Hän koettaisi lyödä mahdollisimman varovasti. Hän vain tainnuttaisi miehen. Isku pitäisi olla kevyt; hän kohotti karttua ja pidätteli hengitystään.

Ovi avautui, ja Hauck astui huoneeseen selin Davidiin. Se oli inhoittavaa lyödä miestä tuolla tavoin – kartulla. Jospa hän vain voisi käyttää nyrkkejään ja antaa miehelle jonkinlaiset mahdollisuudet puolustautua. Mutta se täytyisi tehdä. Ei ollut valitsemisen varaa! Hauck kaatui äänettömänä – niin hiljaa, että David luuli tappaneensa hänet. Hän kumartui joksikin aikaa miehen ruumiin yli ja kuunteli, toimisiko tämän sydän. Sitten hän katsoi eteiseen. Lamput eivät olleet sytytetyt vielä – mahdollisesti se johtui intiaaniakan tajuttomuudesta; suuresta huoneesta kuului puhelua – ja sitten hän kuuli käytävän toiselta puolen hennon äänen.

"Kiiruhda, Sakewawin! Lukitse ovi – ja tule!"

Hän kumartui Hauckin yli. Ja löysi tämän taskusta revolverin. Hän huudahti ilosta saadessaan aseen, lukitsi oven ja juoksi eteiseen. Tyttö aukaisi hänelle oven ja hän juoksi tämän huoneeseen. Hän näki intiaanivaimon, joka makasi vuoteella ja tuijotti käärmemäisin, mustin silmin Davidia. Hän oli sidottu hyvin tiukasti, eikä David voinut pidättää nauruaan kumartuessaan akan yli.

"Mainiota!" huusi hän. "Olet kelpo toveri, Marge – olet kuin oletkin. Mitä nyt?"

Revolveri kädessä ja tyttö käsivarsillaan häntä halutti nauraa kuuluvasti ilmoittaakseen toisille, että hän oli jälleen valmis taisteluun.

"Kuka sinne tuli?" kysyi tyttö, ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet.

"Hauck!"

"Brokaw seurasi sitten Wapia. Langdon ja Henry läksivät hänen mukaansa. Järvelle on vain kaksi mailia, he ovat pian täällä. Meidän täytyy kiirehtiä. Katso – ulkona alkaa olla jo pimeää."

Tyttö juoksi ikkunalle, ja David seurasi häntä. "Viidentoista minuutin kuluessa meidän täytyy lähteä, Sakewawin. Tara on metsänreunassa." Tyttö tarttui Davidia käsivarteen. "Tapoitko hänet?" kysyi hän kuiskaten.

"En. Taitoin pöydänjalan ja löin tainnoksiin."

"Olen iloinen siitä", sanoi tyttö ja painautui lähemmäksi Davidia. "Olen hyvin iloinen siitä, Sakewawin."

Hän ei voinut pidättäytyä ottamasta tyttöä syliinsä. Hän painoi tytön päätä taaksepäin, tunsi tämän lämpimät kasvot omillaan ja kertoi tytölle kaiken mitä oli kuullut Brokawilta. Tyttö jäykistyi Davidin sylissä, kun kuuli kertomuksen äidistään, että hän oli vielä elossa ja oli sama nainen, jonka David oli tavannut junassa. Tyttö olisi sanonut jotakin, mutta kuuli samassa raskaat askeleet eteisestä.

"Nyt on jo aika", kuiskasi' hän. "Nyt meidän täytyy mennä!"

Hän juoksi reippaasti Davidin luota ja veti käärön sen sängyn alta, jolla sidottu intiaaniakka makasi. David ei nähnyt oikein tarkasti mitä hänellä oli tekeillä, mutta tuossa tuokiossa tyttö työnsi kiväärin hänen käteensä.

"Se on ollut Nisikoosin oma", sanoi hän. "Siinä on kuusi luotia, ja tässä ovat minun kaikki patruunani."

David otti ja pistäessään taskuunsa laski ne. Niitä oli kaiken kaikkiaan kivääriin ladattujen kanssa yksitoista. "Kolmenkymmenenkahden kaliiberin", ajatteli hän koettaessaan niitä sormillaan. "Kelpaavat riekkojen ampumiseen – ja läheltä ihmistenkin!" Ääneen hän sanoi: "Jos vain saataisiin minun kiväärini, Marge..."

"Ne ovat ottaneet sen. Mutta sitä ei tarvita, Sakewawin", lisäsi hän, aivan kuin Davidin ääni olisi paljastanut hänen ajatuksensa. "Minä tiedän vuoren, joka on pelkkää kalliota – lähellä sitä, jota me Taran kanssa kiipesimme – ja jos vain sinne ehditään, niin ne eivät löydä mitään jälkiä. Jos saavat meidät kiinni..."

Tyttö avasi nyt ikkunan.

"Entä sitten?" kysyi David.

"Nisikoos tappoi kerran karhun tuolla kiväärillä", vastasi tyttö.

Ikkuna oli auki, ja Marge odotti. He pistivät päänsä ulos ja kuulostelivat, ja kun reitti tuntui olevan selvä, laski David käärön ikkunasta. Sitten hän nosti Margen ikkunasta ja seurasi itse perästä. Kun hänen jalkansa tärähtivät maahan, pääsi häneltä hiljainen huudahdus, sillä tämä kevyt tärähdys koski päähän kuin vasaranisku; hänen täytyi nojautui seinään melkein yhtä huumautuneena ja pahoinvoipana kuin äsken. Oli niin hämärää, ettei tyttö nähnyt hänen muutostaan, mutta kumminkin hänen silmistään kuvastui levottomuus.

"Olen hiukan pyörällä päästäni", selitti David koettaen hymyillä. "Sain oikein kunnollisen iskun päähäni. Mutta kyllä se selviää – täällä raittiissa ilmassa."

Sitten hän otti käärön ja seurasi tyttöä. Metsänreunassa noin sadan metrin päässä oli Tara makaillut koko iltapäivän nuollen haavojaan.

"Minä näin sen ikkunastani", kuiskasi Marge.

Hän meni karhun luokse ja rupesi lörpöttelemään sen kanssa. Taran takaa kuului murinaa.

"Hei siellähän on Baree!" huudahti David hämmästyneenä; "Se on kovin ystävystynyt karhuun, Marge! Mitä siitä sanot?"

Kuullessaan hänen äänensä Baree tuli luokse ja laskeutui hänen jalkoihinsa. David laski kätensä koiran pään päälle ja kuiskasi:

"Poikaseni! Sanoivat sinusta, että sinä olet hylkiö ja sekautuisit susiin..."

Sitten hän näki Taran tumman haahmon tulevan pimeydestä, ja tyttö kulki sen sivulla.

"Nyt olemme valmiit, Sakewawin."

"Eikö meidän olisi parasta etsiä käsiimme Wapi ja hänen intiaaninsa?" ehdotti David muistellen Brokawin sanoja.

"Ei, ne pelkäävät Hauckia", vastasi tyttö nopeasti. "On vain yksi mahdollisuus, Sakewawin – seurata kapeata polkua, jonka Tara ja minä olemme tehneet kallionharjaa pitkin, kunnes päästään tuolle vuorelle. Uskaltaisikohan sitoa tavarat Taran selkään?"

"Ei, minä kyllä jaksan kantaa ne."

Jälleen tytön äänessä väreili vapautumisen ilo ja luottamus seuralaiseensa. David aivan kuuli sillä hetkellä, miten tytön sydän jyskytti paon aiheuttamasta riemusta. Tyttö puristi lujat sormensa hänen kätensä ympäri, ja pian metsä nieli heidät. Kalpealta taivaalta ei pilkistänyt ainoakaan valonsäde; tähdet kiiluivat sanomattoman himmeinä. Takaansa David kuuli karhun löntystelevät askelet. Hetken kuluttua tyttö sanoi yhä edelleen kuiskaavalla äänellä:

"Koskeeko päähäsi nyt, Sakewawin?"

"Kyllä, vähän."

Polku leveni ja muuttui melkein tasaiseksi, mutta yhä sen peitti pimeä.

Tyttö puristi lujemmin hänen kättään ja sanoi:

"Uskon kaiken, mitä olet kertonut", sanoi tyttö. "Senjälkeen kuin tulit luokseni häkkiin – ja taistelun jälkeen – luotin minä sinuun. Sinun täytyi rakastaa minua hirveästi, kun uskalsit niin paljon minun tähteni."

"Rakastan, lapsukaiseni, hyvin, hyvin paljon", vastasi David.

Eikö tuo huimaus milloinkaan loppuisi. Hän oli taas melkein kaatumaisillaan.

"Paljon, paljon", jatkoi David ja koetti seisoa suorana hänen vierellään. "Käsitäthän, lapsukainen, minulla ei ollut muuta rakastettavaa kuin sinun kuvasi..."

Hän koetti vaientaa päänsä huminaa puhumalla. Typerää! Sanat tuntuivat tulevan rajattoman avaruuden läpi hiljaisina kuiskauksina. Ja mytty tuntui raskaalta kuin kivi. Hänen viereltään kuuluva ääni kävi heikommaksi. Se sanoi asioita, joita hän ei myöhemmin muistanut, mutta hän ymmärsi, että hän puhui naisesta, jota hän oli sanonut tytön äidiksi, ja hän tunsi vastaavansa, vaikka jalat tuntuivat lyijynraskailta. Hän oli taas vaipunut tuohon pohjattomaan pimeyteen. Ääni ei jättänyt häntä. Hän kuuli sen nyyhkyttävän, rukoilevan ja pyytävän häntä tekemään jotakin – hän ei voinut käsittää mitä; palattuaan lopulta tajuihinsa hän huomasi, ettei hän enää laahustanut eteenpäin lyijynraskain jaloin, vaan makasi maassa. Tyttö piti hänen päätään sylissään.

"Olet sairas", kuuli hän tytön sanovan. "Jospa vain saisin sinut Taran selkään, Sakewawin – vain muutaman askeleen päässä..." ja David käsitti, että tyttö koetti saada hänet yrittämään itse Taran luo. Hän ojensi kättään, tunsi karhun takkuisen turkin ja koetti nauraa puhuessaan, jottei tyttö huomaisi hänen tuskiaan.

"Melkein aina – iskun jälkeen – ihminen on vähän sekaisin", sanoi David. "Kyllä minä voin kävellä."

"Ei, sinun täytyy ratsastaa Taralla", sanoi tyttö päättäväisesti. "Olet sairas ja sinun täytyy ratsastaa, Sakewawin, täytyy."

Tyttö veti ja kiskoi Davidia käsivarresta, ja karhu seisoi liikkumatta kuin tahtoisi sekin houkutella häntä tottelemaan emäntäänsä. David olisi vielä harannut vastaan, ellei pahoinvointi olisi taas uudistunut ja siksi hän kiipesi harmaan karhun leveälle selälle. Tyttö otti nyytin ja kiväärin, ja Tara seurasi häntä pimeässä. Davidista karhun leveä selkä tuntui hyvin mukavalta; hän kumartui eteenpäin ja tarttui sen paksuun niskavillaan.

Tyttö kutsui häntä.

"Onko sinulla hyvä olla, Sakewawin?"

"Kyllä, täällä on niin mukavaa, että olen vähällä nukkua", vastasi hän.

Hän taisteli pysyäkseen tajuissa ja sisimmässään pelkäsi hirveästi. Hän oli pahoin runneltu – ehkäpä pääkallo oli halki – ehkä aivot olivat viottuneet – jospa olikin niin. Hän muisteli erästä intiaania, jota isä Roland ja hän olivat koettaneet palauttaa henkiin tällaisen iskun jälkeen. Ilman leikkausta se oli ollut mahdotonta. Intiaani oli kuollut, ja hän oli voinut aivan samalla tavoin pahoin kuin Davidkin huolimatta kaikista ponnistuksistaan. Hän ei enää tuntenut Taraa allaan, mutta koetti kaikin voimin pysytellä sen selässä, ja hän kuuli tytön aina silloin tällöin huutelevan hänelle jotakin, johon hän vastasi. Sitten hän ei enää jaksanut vastata ja tunsi kaiken taas heiluvan allaan, ja tytön ääni kuului aivan hänen likeltään. Hän tunsi taas keinumista. Hänestä tuntui, kuin hän olisi matkustanut hyvin pitkän matkan. Hän tunsi unen ja levon tarvetta. Koko ajan hän kuitenkin piteli lujasti kiinni karhusta.

Margen sydän sykki kiihkeästi kuin vangitun linnun, ja nyyhkyttäen hän rukoili ohjatessaan Taraa pimeänä. Metsästä tähtien loisteeseen, sieltä takaisin metsään laaksopolkua pitkin. Hän ei enää ajatellut vuoren takana olevaa laaksoa, sinne olisi mahdotonta päästä. Hän ohjasi heidän kulkunsa eräälle hylätylle majalle, johon he voisivat piiloutua. Hän koetti puhua siitä Davidille.

"Vielä pikkuinen matka, Sakewawin", huusi hän kannattaen käsivarsillaan. "Vain lyhyt matka! Ne eivät ymmärrä etsiä meitä täältä, ja sinä saat nukkua – nukkua."

David ei kuullut tytön ääntä, mutta hänen sormensa tarttuivat lujemmin Taran niskakarvoihin.

Ja monen, monen, monen päivän perästä he saapuivat majalle – siltä hänestä tuntui. Ja hän ihmetteli, kun tyttö sanoi:

"Me olemme vasta viiden mailin päässä Pesästä, Sakewawin, mutta eivät ne ymmärrä tulla hakemaan meitä täältä. Ne luulevat, että olemme pidemmällä – vuorten toisella puolella!"

Tyttö valeli Davidin kasvoja raikkaalla vedellä, ja kun alla ei enää ollut tuota keinuvaa olentoa, tunsi tämä voivansa paremmin. Tyttö oli ottanut huovan nyytistä ja levittänyt sen Davidin makuusijaksi. Kolme seikkaa painui Davidin mieleen, kun hän viimeisen kerran aukaisi silmänsä; tytön hänen ylitseen kumartuneet kasvot, hänet suuret silmänsä, jotka loistivat kuin tähdet ja hänen lempeä äänensä, kun hän sanoi:

"Koeta nukkua, Sakewawin – koeta nukkua!"

Hän heräsi monen tunnin perästä. Joku veti häntä kiivaasti tästä miellyttävästä makuupaikasta, ja hän kuuli itsepäisen avunpyynnön – pyynnön, joka kävi yhä tutummaksi, kun hän sai unen karistetuksi silmistään. Hän avasi ne. Oli päivä. Marge makasi hänen vierellään ja tuuppi häntä ja tuijotti hurjana hänen kasvoihinsa.

"Herää, Sakewawin – herää, herää", kuuli hän hänen huutavan. "Hyvä Jumala, sinun täytyy herätä – Sakewawin – ne ovat jäljillämme – näen ne ja ne tulevat tuolla laaksossa!"

XXVI.

TARA KOSTAA.

David ei vielä oikein ymmärtänyt hänen sanojaan, kun oli jo pystyssä. Ja nähdessään tytön hän oli iloinen, että hänen päänsä oli kunnossa ja että hän voisi tapella. Ei edes eilen, kun hän oli heittäytynyt taistelevien karhujen väliin, tai silloin kuin hän oli tapellut Brokawin kanssa, olleet tytön kasvot olleet noin kalpeat. Hänen kasvonsa ilmaisivat Davidille lähestyvän vaaran jo ennen kuin hän omin silmin totesi, ettei pakomahdollisuutta ollut. Hän huomasi, että hänen makuupaikkansa oli ollut erään majan seinustalla ja että tämä maja oli pienellä pengermällä parin sadan metrin päässä laaksosta. Hän ei ennättänyt enempää tutkia ympäristöä, sillä Marge tarttui hänen käteensä ja kuljetti hänet majan nurkan taakse. Tyttö ei sanonut sanaakaan, viittasi vain tielle. Laaksosta nousevan tien päässä tuli kahdeksan tai kymmenen miestä, ja niiden joukosta David erotti Hauckin ja Brokawin. Hän ei kuitenkaan ennättänyt laskea, kuinka monta niitä oikein oli, sillä ne hävisivät mutkan taa. Tuo joukko oli noin neljän- tai viidensadan metrin päässä, ja kestäisi ehkä kymmenisen minuuttia, ennen kuin he ennättäisivät majalle.

Hän katsoi Margeen, joka hädissään viittoili heidän takanaan kohoovalle vuorelle. Se nousi punaisesta hiekkakivestä muodostuneena kohtisuorana kuin palomuuri, eikä sen yli vienyt ainoatakaan polkua. Ainoa mahdollinen pakotie kulki laakson kautta, ja sieltä juuri etenivät viholliset.

"Aioin herättää sinut ennen päivänkoittoa, Sakewawin", selitti tyttö toivottomana, "koetin pysyä valveilla, mutta nukahdin kuitenkin ja heräsin vasta Bareen murinaan ja nyt – nyt on kaikki myöhäistä."

"Kyllä, on myöhäistä paeta", sanoi David.

Tytön silmät säihkyivät. "Tarkoitat..."

"Me voimme taistella!" huusi David. "Hyvä Jumala, Marge – olisipa minulla vain oma kiväärini!" Hän kopeloi taskustaan tytön antamia panoksia. "Vain yksitoista panosta. Saamme ampua hyvin läheltä. Me emme voi ajatellakaan pakoa ja ampumista, sillä ne pysyttelisivät ampumamatkan päässä ja ampuisivat omillaan minut seulaksi."

Tyttö tarttui Davidin käsivarteen.

"Majaan, Sakewawin!" huusi tyttö äkkiä. "Sen ovessa on vahva poikkihirsi, ja sen seinistä on rapissut savea hirsien välistä. Niitä voit käyttää ampumareikinä! Tara ja Baree täytyy ottaa mukaan!"

David tarkasteli Nisikoosin kivääriä.

"Sillä voi ampua vain sadanviidenkymmenen askeleen päähän", sanoi hän. "Sinä Marge, saat hakea tavarat ja elukat majaan. Koetan napsauttaa pari noista ystävistämme jo tuonne kukkulalle. Ne eivät vielä osaa odottaa laukauksia. Saisinpa vain Hauckin tai Brokawin napsautetuksi..."

Hän oli valinnut piilopaikakseen kahdenkymmenen metrin päässä majasta olevan kallionkielekkeen, jolta voi pitää silmällä heidän lähestymistään. Marge juoksi etsimään Taraa ja Bareeta, ja hän itse kyyristyi kiven taa odottamaan. Hänen arviointinsa mukaan viholliset ilmestyisivät näkyviin puolentoista sadan metrin päähän, mutta hän päätti antaa heidän tulla vielä lähemmäksi. Ei ainoakaan näistä kallisarvoisista luodeista saanut osua harhaan, sillä Hauckin revolveria saattoi käyttää vasta lyhyellä matkalla. Ei ollut enää aikaa epäröintiin eikä arveluihin. Brokaw ja Hauck olivat itsepintaisesti päättäneet taistella taistelunsa loppuun, ja tämä taistelu ratkaisisi hänen ja tytön kohtalon. Hän tarttui lujemmin kivääriinsä ja odotti.

Sitten hän katseli taakseen ja näki Margen kuljettavan Taraa majaan. Baree oli ryöminyt hänen jalkoihinsa. Muutaman minuutin perästä juoksi tyttö takaisin Davidin luo ja painautui hänen viereensä.

"On parasta, että sinä menet majaan, Marge", ehdotti hän. "Ne aloittavat luultavasti ampumisen..."

"Minä jään sinun luoksesi, Sakewawin."

Hän ei enää ollut kalpea, hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat – ja hän hymyili. Lapsi! Davidin sydän seisahtui. Hän työnsi kasvonsa aivan lähelle Davidin kasvoja ja kuiskasi:

"Suutelin sinua eilen illalla, Sakewawin. Luulin, että sinä kuolisit. En ole koskaan ennen suudellut ketään muuta kuin Nisikoosia."

Miksi hänen silmänsä loistivat niin kummallisesti, kun hän kertoi tämän? Kulkiko kuolema vuorta pitkin? Tahtoiko tyttö, että hän saisi sen tietää – ennen sitä? Lapsi!

Hän kuiskasi jälleen:

"Etkä sinä – sinä et ole milloinkaan suudellut minua, Sakewawin. Miksi?"

Kivääri putosi Davidin käsistä. Hitaasti hän veti tytön luokseen ja suuteli häntä suulle. Tytön posket paloivat ja hänen kätensä, kiertyivät Davidin kaulaan. Tytön ihana, loistava tukka putosi hänen rinnalleen. Hän kätki kasvonsa siihen ja puristi hetken tyttöä kiihkeästi rintaansa vasten, ettei tämä voinut hengittää. Ja sitten hän jälleen suuteli häntä useita kertoja, ja tarkasteli hänen kasvojaan – ei enää lapsen vaan naisen kasvoina.

"Sentähden..." hän aloitti.

Baree murahti. David katseli varovasti kallion takaa.

"Ne tulevat!" sanoi hän. "Sinun täytyy hiipiä takaisin majaan. Marge!"

"Jään sinun luoksesi, Sakewawin. Katso, makaan tässä yhtä liikkumattomana kuin Baree!"

Hän ryömi aivan kiven taa ja David tähyili taas vihollisiaan. Takaa-ajajat olivat jo tulleet näkyviin ja hän laski että heitä oli yhdeksän. Hän näki, että Hauck ja Brokaw olivat joukon viimeisinä, eikä heillä ollut kivääriä, vain sauvat, joiden avulla he kiipesivät vuorta pitkin. Muut seitsemän olivat asestettuja, ja heitä johti Langdon. David päätti ensin ampua Langdonin ja sitten vuoronperään toiset aseelliset. Hauck ja Brokaw, joilla ei ollut aseita, olivat tällä hetkellä koko joukon vaarattomimmat. Hän ampuisi Brokawiin viidennen laukauksensa tai kuudennen, jos viides osuisi harhaan.

Heidät erotti toisistaan vain sadan metrin levyinen kaistale, jonka yli ei ainoankaan pitänyt päästä elävänä, ja samassa silmänräpäyksessä, kun Langdon ilmoitti toisille välimatkan pituuden, paukahti Davidin kivääri. Hän henkäisi syvään, kun näki Langdon kierivän ilmassa ja putoavan toisten sekaan. Hän nousi ja laukaisi uudelleen. Tuohon yhteenvetäytyneeseen joukkoon ei voinut ampua harhaan. Hän kuuli huutoa. Hän ampui kolmannen laukauksen ja hän näki vihollisten perääntyvän suojaan. Neljännen laukauksen hän tähtäsi Brokawiin. Hän ampui kahdesti harhaan. Kivääri oli tyhjä, ja Brokaw oli hävinnyt näkyvistä. Vain Langdon jäi makaamaan kalliolle ja hänen taakseen joku toinen. Kolmas laahautui vuorenrinnettä pitkin alaspäin. Vain kolme – kuudella laukauksella. Eikä hän ollut osunut Brokawiin. Davidia värisytti, kun hän tarttui tytön käsivarteen ja kuljetti häntä majaan, Baree seurasi heitä.

Tämä tapahtui juuri viimeisellä hetkellä. Viholliset kohdistivat tulen kallionkielekkeelle, jolta heitä oli ammuttu.

David tarkasteli majaa ladatessaan Nisikoosin kiväärin uudelleen. Harmaakarhu istui liikkumattomana kuin kuvapatsas eräässä nurkassa. Tämän suuren huoneen peräseinällä oli ruostunut ja ränsistynyt rautahella. Huoneessa ei ollut ikkunaa ja kun ovi suljettiin, oli siellä melkein pilkkosen pimeää. Hän kuuli tytön hengittävän kiihkeästi ja tuo sama omituinen loiste päilyi hänen silmissään. David meni tytön luo, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä taas ja tunsi hänen sydämensä sykinnän ja hänen pehmeitten, lämpimien käsivarsiensa puristuksen. Hän oli ampunut kolme harhalaukausta – kolme harhalaukausta näin lyhyeltä matkalta, mutta hänellä oli vielä viisi laukausta jäljellä ja sitäpaitsi revolveri...

Lentävät puusirut ja kaarnanpalat saivat hänet jälleen vetäytymään keskelle huonetta. Luoti oli tunkeutunut paksun oven läpi noin kuuden tuuman päähän Davidin päästä, ja se oli irroittanut hirrestä käsivarren kokoisen palan. Ovi oli linnoituksen heikko kohta. Hän juoksi sivulle, juuri kuin toinen laukaus osui vastapäiseen seinään. Baree murisi ja Taran kurkusta kuului kaamea mörähdys, vaikka se ei liikahtanutkaan paikoiltaan.

Joka seinässä oli rakoja, joista Marge oli puhunut ja David kurkisteli eräästä reiästä. Hän näki jonkun liikkuvan kallioiden välissä, muutamien satojen metrien päässä, kolmas laukaus tuli oven läpi, sinkoutui hellaan ja sieltä seinään parin tuuman päähän Tarasta. Kivien välissä olevien kahden miehen laukaukset rikkoivat oven. David näki heidän päänsä ja hartiansa, savuavat pyssynpiiput, mutta ei vastannut tuleen. Hän ihmetteli, missä muut neljä olivat? Hauck ja Brokaw olivat varmasti ottaneet kaatuneitten kiväärit, ja nyt hänellä oli kuusi miestä vastassaan. Varovasti hän työnsi aseensa reiästä ja odotti tilaisuutta ja tähtäsi kohtaan, josta hän tiesi pään ja hartioiden pian nousevan. Hän sai sopivan tilaisuuden ja ampui. Pää ja hartiat hävisivät, ja ilosta kiljahtaen hän tähtäsi hieman oikealle ja ampui uuden laukauksen toista miestä kohden. Tämäkin katosi, ja David oli iloinen ajatellessaan, että molemmat laukaukset olivat osuneet, kun hän harmikseen näki samat päät uudelleen. Vuorella olevat eivät enää tähdänneet oveen, vaan seinään sille kohdalle, mistä olivat nähneet hänen tulensa; eräs siru haavoitti hänen poskeaan ja sai veren virtaamaan siitä. Kun tyttö näki sen, muuttuivat hänen kasvonsa jälleen kalpeiksi.

"Tällä kiväärillä en saa osumaan niihin, Marge", sanoi hän. "Se ampuu vinoon. Hyvä Jumala!"

Majan takaseinän läpi tuli laukaus, joka kulki heidän välitseen suristen kuin jättiläismehiläinen. David tempaisi tytön syliinsä, kuin suojellakseen häntä omalla ruumiillaan.

"Aikovatko ne tosiaankin surmata sinut, päästäkseen käsiksi minuun?"

Hän päästi tytön, ja alkoi raahata rautahellaa ampumalinjalta. Tyttö näki vaaran ja juoksi auttamaan eikä Davidilla ollut aikaa käskeä häntä takaisin. Kymmenessä sekunnissa oli hän saanut asetetuksi hellan seinää vasten ja pakotti tytön ryömimään sen alle.

"Jos sekunniksikaan asetut vaaraan, niin minä menen oven eteen ja annan ampua itseni!" uhkaili tyttö. "Teen sen, Jumala minua auttakoon!"

Davidin aivot takoivat. Hän ei enää ollut rauhallinen eikä varma. Hän oli vihasta villinä ja hän toivoi voivansa kostaa noille ihmispedoille, jotka olivat päättäneet tappaa hänet tytönkin hengen uhalla. Hän juoksi sille puolelle, mistä uusi laukaus oli kuulunut, ja tirkisti ulos reiästä. Hän oli aivan Taran vieressä ja kuuli tämän uhkaavan murinan. Viholliset olivat jossakin lähellä seinän takana. Niiden laukaukset tulivat sadan metrin päästä, ja hänestä tuntui kuin olisivat ne tietäneet, ettei hänellä ollut muuta asetta kuin Nisikoosin kelvoton kivääri ja Hauckin revolveri. Ehkäpä ne tiesivät senkin, että hänen ammuksensa olivat vähissä. Ne paljastivat itsensä. Miksi hän säästäisi kolmea viimeistä luotiaan? Kun ne huomaisivat, ettei hän enää vastaisi tuleen, niin ne hyökkäisivät majaan, ja silloin hän vetäisi esiin revolverin. Sillä hän ampuisi niiltä sydämen mäsäksi. Hauck tuli näkyviin, ja hän ampui. Toinen mies tuli näkyviin, noin seitsemänkymmenen metrin päähän ampuen koko ajan, minkä kerkesi, ja David laski laukauksen hänen rintaansa. Hän ampui toisen kerran Hauckia – epäonnistui – heitti kelvottoman kiväärin lattialle ja juoksi Margen luo.

"Yksi kaatui. Viisi jäljellä. Nyt voivat ne – piru vieköön – tulla!"

Hän tarttui Hauckin revolveriin. Kuula tuli seinän läpi ja osui Taraan. Sen kaamea murina tärisytti koko majaa, mutta peto ei liikahtanut vieläkään paikoiltaan. Tähän kammottavaan murinaan vastasi Baree. Se oli ryöminyt karhun viereen.

"Se ei osunut vaarallisesti", sanoi David ja tarttui vapaalla kädellään tytön käteen. "Minuutin tai parin perästä lopettavat ne ampumisen ja silloin..."

Vastaiselta seinältä tuli vinkuen ja suhisten kuula suoraan hänen kasvoilleen. Hän luuli nähneensä sen, kun se salamannopeasti kulki huoneen läpi; ja hän ymmärsi, että se oli osunut häneen, mutta hän ei tuntenut kipua. Hänen ajatuksensa työskentelivät kuumeisesti, mutta kieli kieltäytyi sanomasta mitään. Hän oli kuin halpaantunut. Tyttökään ei ensin huomannut, että luoti oli osunut häneen. Vasta kun hän näki maassa makaavan revolverin, tuli hän silmät vihasta leimuten Davidin luo. David vaipui lattialle Taran viereen ja kuuli, kuinka tyttö kumartui hänen ylitseen ja huusi hänen nimeään. Huumaus oli haihtunut ja hän kohotti kättään ja koetteli pelästyneenä kurkkuaan. Alaleuka tuntui jäykältä ja siinä oli verta. Hän uskoi kuulan lävistäneen sen.

"Vain knockout", tuumaili hän helpoittuneena. "Siru iski leukaluuhun. – Ei sen kummempaa vaaraa..."

Tyttöön nojaten kohosi hän pystyyn. He eivät olleet huomanneet, että laukaukset olivat vaienneet. Ovea vasten rynnistettiin. Sille sateli iskuja, ja vanha lahonnut ovi murtui. David koetti nousta, mutta vaipui jälleen maahan; hän osoitti revolveria.

"Pian – pian – revolveri..."

Marge juoksi läähättäen ja otti sen maasta. Ovi murtui samassa silmänräpäyksessä, kun hän tarttui siihen, ja viholliset hyökkäsivät sisään, Hauck ja Henry ensimmäisinä ja Brokaw viimeisenä. David koetti viimeisen kerran ponnistautua jaloilleen. Hän oli kuullut vain yhden ainoan revolverinlaukauksen ja kun hän horjuen nousi pystyyn, näki hän Margen taistelevan Brokawin sylissä. Hauck tuli murhanhimoisena häntä kohden, ja kun he painiskelivat lattialla, kuuli hän tytön moneen kertaan huutavan: "Tara! Tara! Tara!"

Sitten hän kuuli suuren, valtavan ruhon liikehtivän – ja Taran mörinää säesti Bareen ulvonta. Hän ei nähnyt mitään. Hauckin kädet tarttuivat hänen kurkkuunsa. Mutta huuto kuului yhä ja hän kuuli miesten kirkuvan pelosta – kuolemanpelosta. Kun Hauckin kädet irtaantuivat hänen kurkustaan, kuuli hän murinaa ja särkyvien luiden ritinää. Hauck nousi kuolonkalpeana jaloilleen. Äkkiä solakka taipuisa ruumis iskeytyi häneen, kaatoi hänet ja Bareen valkoiset raateluhampaat iskeytyivät hänen paksuun kaulaansa ja repäisivät Hauckin pään melkein irti ruumiista. David kohotti itseään ja näki tytön vahingoittumattomana juoksevan häntä kohden koko ajan nyyhkyttäen: "Tara, Tara! Tara! –" David käänsi tytön kasvot rintaansa vasten ja piti häntä siinä. Näky oli kammottava. Henry oli kuollut. Hauck oli kuollut. Ja Brokaw – tuo harmaakarhu oli repinyt hänen ruumiinsa kappaleiksi. David hoiperteli tytön varassa tästä kuolonpaikasta. Raitis ilma leyhähti heitä vastaan. Aurinko paistoi taivaalta, viheriä ruoho ja vuorikukat loistivat maassa heidän jalkojensa alla. He katsahtivat raiviolle ja näkivät kahden miehen pakenevan, juoksevan henkensä kaupalla.

XXVII.

MICHAEL O'DOONE ON VIHDOINKIN LÖYDETTY!

David jäi muutamaksi hetkeksi seisomaan ja katselemaan aurinkoiseen laaksoon, josta olivat viimeiset Hauckin miehet paenneet; hän ei sanonut sanaakaan, kuunteli vain tytön nyyhkytystä. Hän hengitti raitista ilmaa syvään ja tunsi voimistuvansa. Hän kohotti tytön kasvoja. Tämän silmissä ei ollut kyyneleitä, mutta hän nyyhkytti yhä edelleen, ja hänen huulensa värisivät kuin itkevän lapsen. David suuteli näitä väriseviä huulia, ja tyttö hengitti huohottaen ja katseli Davidiin kirkkain sinisin silmin, joista pelko vähitellen katosi. Hän kuiskaili miehen nimeä. Hänen katseestaan ja kuiskailustaan puhui rajaton ihailu. Vain Davidin vuoksi hän oli pelännyt ja katseli nyt, kuin olisi saanut kiittää pelastuksestaan yksinomaan Davidia. Hänen lämpimät huulensa etsivät miehen huulia, ja hänen kätensä hyväilivät tämän verisiä poskia. Muuan ääni sai heidät kääntymään, ja he näkivät karhun tallustelevan majasta. He kuulivat sen murisevan ja heiluttelevan päätään auringonpaisteessa – ja sen kurkusta kuului viimeisiä kaikuja siitä raivoisasta vihasta, joka oli heidän vihamiehilleen koitunut niin kohtalokkaaksi. Ja samassa ovelle ilmestyi Baree irvistäen kuin olisi odottanut lisää vihollisia.

David vei Margen nopeasti sen kallionkielekkeen luo, josta hän oli aloittanut taistelun, ja veti hänet pehmeään, sinisten orvokkien koristamaan ruohikkoon.

"Lepää nyt tässä, pikku toveri", sanoi hän matalalla ja värisevällä äänellä, ja hänen kätensä sivelivät tytön ihmeellisiä hiuksia. "Minun täytyy palata tupaan. Ja sitten me jatkamme matkaa."

"Jatkamme!"

Tyttö toisti sanan omituisena, kevyenä kuiskauksena, aivan kuin hän olisi välähdyksenä nähnyt koko tulevan elämänsä. Sitten hän silmäsi laaksoon, mutta kiiruhti taas katsomaan Davidia kasvoihin.

"Mitä, jatkammeko?" sanoi hän uudelleen, kun David oli noussut.

Hän värisi, kun mies jätti hänet, värisi ja huudahtikin hiukan nähdessään aavistuksena sen uuden, ihmeellisen elämän, joka häntä odotti. David ymmärsi hänet ja läksi katsomatta häntä silmiin ja kiirehtien, jotta pääsisi pian noista parista välttämättömästä minuutista, jotka hänellä oli edessä. Majan ovella hän viivytteli hiukan, sillä kuvottava tunne pidätti häntä. Mutta loppujen lopuksi se, mitä hän saisi nähdä, ei ollut pahempaa kuin sen piti olla, oikeus oli täyttynyt.

Hän koetti olla katsomatta perin tarkasti, mutta ei voinut sittenkään olla tuijottamatta tuota kauheata näkyä. Vain ruumiin koosta saattoi päätellä, kumpi oli ollut Hauck, kumpi Brokaw, sillä Tara oli purkanut vihaansa vielä Hauckiinkin, jonka Baree oli tappanut. Kumpikaan ei enää näyttänyt inhimilliseltä olennolta – oli suorastaan käsittämätöntä, että kynnet ja hampaat saattoivat jättää sellaista jälkeä; ja hän kiiruhti ovelle vakuuttautuakseen, ettei tyttö ollut seurannut jäljestä. Sitten hän jälleen tarkasti huonetta. Henry oli aivan kynnyksellä pää väännettynä – tai ehkä irti – ruumiin alla. Henryn kiväärin David otti. Sitten hän haki panoksia – inhoittavaa työtä! Kaikilta näiltä kolmelta ruumiilta hän löysi viitisenkymmentä patruunaa ja läksi sitten majastaan kantaen kivääriä ja nyyttiä. Sitten hän käsi tytön kädessä jatkoi matkaa laakson halki.

"Oikeudenmukainen kosto kohtasi heitä", sanoi hän vain, eikä tyttö kysellyt enempää.

Päästyään laakson vihreälle nurmikolle he pysähtyivät pienen lähteen luo. David riisuutui. Hän oli vyötäisiään myöten veressä. Marge huuhtoi kasvojaan ja käsivarsiaan ja rupesi sitten Davidin kammalla siistimään itseään. Hän oli ihmeellinen näky lanteille aaltoilevine hiuksineen, ja Davidista tuntui, että nyt tässä hänen edessään oli se oikea nainen, jonka Jumala oli luonut juuri häntä varten. Kerran, monta sataa vuotta sitten, juuri toisen naisen hiukset olivat olleet ihaninta, mitä hänessä oli. Nyt Davidin sydämessä kaikui riemulaulu. Ei, se nainen ei ollut tämänkaltainen. Kokonainen avaruus erotti nämä toisistaan – sen naisen ja tämän jumalanarmoittaman vuoristokukan, joka oli tuonut hänen sydämeensä uuden elämän. Ja David ihmetteli, mahtoikohan tyttö rakastaa häntä. Samassa tämä näki hänen seisovan siinä ahmimassa näkyä katseillaan. Rakkaus? David ei ollut ikinä uneksinutkaan näkevänsä sellaista ilmettä, joka nousi tytön kasvoille. Hänen kurkkuaan kuristi. Sanaakaan sanomatta hän ojensi käsivartensa tyttöä kohti, ja tämä asteli hänen luokseen koko hiusten ihana kimmellys tuulessa hulmuten; ja David puristi hänet syliinsä, suuteli hänen pehmeitä huuliaan, hänen punastuvia poskiaan, hänen sinisiä silmiään, hänen suloisesti tuoksuvia hiuskiharoitaan. Ja tyttö vastasi hänen suudelmiinsa. Kun David nosti katseensa hänestä ja silmäsi yli laakson, ei hän nähnyt sen kauneutta; hän näki äkillisen valtavan näyn ja hänen sielunsa huokui kiitollisuutta lähetyssaarnaajan jumalaa, toteminpalvojien jumalaa, koko luomakunnan jumalaa kohtaan, sillä nyt hän tunsi, että Jumala on yksi ja ainoa. Kenties tyttö tunsi hänen mykän hurmiotilansa, sillä pehmeiden, aaltoilevien hiusten läpi tunkeutui kuiskaus:

"Rakastatko minua paljon, Sakewawin?"

"Rakastan, enemmän kuin elämääni."

Tytön ääni herätti hänet todellisuuteen. Hän oli hetkeksi unohtanut majan, unohtanut Brokawin ja Hauckin ja heidän kuolemansa. Sitten hän piti tyttöä käsivarren matkan päässä itsestään ja katseli noihin kasvoihin, joilta onnentunne oli karkoittanut pelon ja kauhun; oli niin ihmeellistä nähdä tuon teeskentelemättömän rakkauden loistavan silmien sinisistä, kimmeltävistä syvyyksistä.

"Meidän täytyy nyt lähteä", sanoi hän pakottautuen rikkomaan hetken lumouksen. "Kaksi on päässyt pakoon, Marge. Kenties Pesässä on niitä enemmänkin..."

Hänen sanansa tempasivat tytön jälleen todellisuuteen, tuohon äskeiseen kauhistavaan todellisuuteen. Hän katsoi peloissaan laaksoon, mutta pudisti sitten päätään.

"Niitä jäi kaksi", sanoi hän, "mutta ne eivät seuraa meitä, Sakewawin. Vaikka tulisivatkin, niin ehdimme ennen sitä vuoren toiselle puolelle."

Davidin järjestellessä tavaroita tyttö palmikoi hiuksiaan. David oli kuin nuori poika ja nauroi hilpeän paheksuvasti.

"Pidän niistä enemmän, kun ne ovat auki", sanoi hän. "Ne ovat niin kauniit. Niin ihanat."

Davidista tuntui, kuin hänen sanansa olisivat nostattaneet kaiken veren mitä tytössä oli tämän poskille.

"Silloin – jätän ne auki", huusi hän hiljaa, ja hänen äänensä värisi onnesta. Hänen kätensä aukaisivat loistavat palmikot, ja taas hiukset valtoimina hulmusivat hänen ympärillään. Ja ennen kuin he jatkoivat matkaa, juoksi tyttö Davidin luo ja kohotti kasvonsa.

"Suutele minua", sanoi hän. "Suutele minua, Sakewawin!"

Päivällisen aikaan he seisoivat harjanteen korkeimmalla kukkulalla ja katselivat viheriätä laaksoa ja kimaltelevaa virtaa alapuolellaan, seutua, jossa he olivat ensimmäisen kerran tavanneet toisensa. Heistä molemmista tuntui, kuin siitä olisi kulunut hyvin pitkä aika ja laakso tuntui hymyilevän heille, aivan kuin se toivottaisi heidät tervetulleeksi sinne jälleen ja iloitsisi heidän tulostaan. Lepopaikastaan he kuulivat veden lirinää, tuulen suhinaa ja auringossa lekottelevien murmelieläinten vikinää. Davidin sylissä istuva tyttö osoitti idässä häämöittävää sinertävää utua ja kysyi:

"Menemmekö tuonne?"

Vuorta kavutessaan oli David ajatellut samaa asiaa. Sillä suunnalla, johon tyttö osoitti, oli heillä kummallakin ystäviä, eikä välillä ollut muita ihmisiä kuin Kwadocha-joen varrella majaileva intiaaniheimo. Siellä oli vain vuorten häiritsemätön hiljaisuus. Häntä eivät enää hiljaiset vuoret peloittaneet, eikä hän enää pelännyt eksyvänsä erämaan olemattomilta poluilta. Kaikkien näiden tapahtumien jälkeen houkuttelivat ja viittoilivat vuoren huiput hänelle, ja hän oli varma siitä, että hän löytäisi tien Finleyhin. Kuinka kovasti isä Roland hämmästyisikään, kun he, Marge ja hän, jonakin kauniina päivänä astuisivat hänen majaansa. Hänen sydämensä löi kiivaasti, kun hän kertoi tästä tytölle, kun hän kuvaili tälle pitkää matkaa, jonka he saisivat kulkea, ja sitä ihanaa seutua, joka odotti heitä matkan päämäärässä – kotia ja "ja sitten löydämme äitisi", kuiskasi hän tytölle. He puhuivat Margen äidistä ja isä Rolandista koko matkan laskeutuessaan laaksoon, ja vaikka he milloin tahansa olisivat pysähtyneet, oli tytöllä aina valmiina uusia kysymyksiä, ja joka kerta hän epäillen sanoi: "Onkohan se totta?" Ja joka kerta David vakuutteli kaiken olevan täyttä totta.

"Luulen, että Nisikoos on lähettänyt äidillesi tuon kuvan, jonka halusit hävittää", sanoi hän kerran. "Nisikoos on varmaankin tietänyt sen."

"Miksi ei hän sitten kertonut minulle siitä?" jatkoi tyttö.

"Ehkäpä sentähden, ettei hän tahtonut kadottaa sinua – ja hän lähetti ehkä tuon kortin vasta sitten, kun hän tunsi oman elämänsä lähenevän loppuaan."

Tytön silmät tummuivat, mutta kirkastuivat jälleen.

"Minä – rakastin – Nisikoosia", sanoi hän.

Aurinko oli laskemaisillaan, kun he pystyttivät ensimmäisen leirinsä seetripuuviidakkoon, ja David oli ampunut metsäkanan Taralle ja Bareelle. Illallisen jälkeen he istuivat jonkin aikaa tähtien loisteessa ja sitten Marge meni seetrinoksavuoteelleen nukkumaan annettuaan sitä ennen Davidille hyväyösuudelman.

Päivän toisensa jälkeen he jatkoivat matkaansa koilliseen. Vuoret nielaisivat heidät ja heidän jalkansa polkivat usean ihmeellisen laakson ruohoa. Vaikka ne tuntuivatkin niin ihmeellisiltä, muisti David silloin tällöin nähneensä jonkin niistä, ja siitä hän tiesi, että he olivat oikealla jäljillä. He matkasivat hitaasti, sillä mitään kiirettä ei ollut, ja tässä riistarikkaassa laaksossa oli elatuksen hankkiminen suorastaan hupia. Laittaessaan varustuksia oli Margen täytynyt ottaa minkä helpoimmin sai käsiinsä, mutta kaikeksi onneksi he olivat saaneet kaksikymmentä naulaa kaurajauhoja mukaansa. Siitä he leipoivat leipiä ja pannukakkuja. Laaksoissa oli kypsiä marjoja ja aina silloin tällöin virtojen seuduilla David ampui kaloja. Tara ja Baree lihosivat molemmat, ja David huomasi, että tyttö muuttui päivä päivältä entistä ihanammaksi, ja hän joutui yhä enemmän rakkauden lumoihin. Hänestä tuntui ihanalta, kun tyttö ei tahtonut laskea häntä luotaan kuin korkeintaan kymmeneksi minuutiksi kerrallaan. Hän hyväili mielellään tytön hiuksia, ja tyttö pörrötti lempeällä tavallaan hänen päätään ja sanoi rakastavansa sitä juuri noiden harmaiden juovien vuoksi, ja hänellä oli tapana hellästi tarttua molemmilla käsillään Davidin käteen ja puristaa sitä huuliaan vasten.

He olivat olleet kymmenen päivää vuorilla, kun tyttö eräänä iltana lapsellisen avoimesti hyväillessään häntä sanoi:

"Olisi ihanaa, jos isä Roland vihkisi meidät, Sakewawin", ja ennen kuin David ennätti sanoa mitään hän jatkoi: "Minä hoitaisin teidän molempien taloutta siellä Chateaussa."

David oli itse ajatellut samaa.

"Mutta jos äitisi asuu jossakin tuolla alhaalla – jossakin kaupungissa?" kysyi hän.

"Minä en viihtyisi siellä – en ainakaan pitkää aikaa. Rakastan näitä metsiä, vuoria ja laajaa taivasta." Hän keskeytti puheensa äkkiä, mutta jatkoi sitten: "Mutta mennään minne vain – jos vaan pääsen sinun mukaasi, Sakewawin?"

"Minäkin rakastan metsiä, vuoria ja taivasta", kuiskasi David. "Ne seuraavat meitä aina, pikku ystäväiseni!"

Neljäntenätoista päivänä he saapuivat Dividen itäiselle rinteelle, ja David tiesi, ettei siitä enää ollut pitkä matka Kwadochaan eikä Finleyhin. Viidentenätoista iltana he pystyttivät leirinsä samaan paikkaan, missä hänellä ja "Perhosen" kosijalla oli ollut päivällistuli; ja tyttö tahtoi sytyttää nuotion illalla, vaikka taivaalla loisti täysikuu ja ilta oli ihana ja lämmin; innokkaasti hän kokosi risuja nuotioon, kunnes sen loimut jo hipoivat puiden latvoja. David nautti piippunsa polttamisesta ja tarkasteli riemuiten tytön sulavia liikkeitä, kun tämä kokoili lisää polttoaineita nuotioon. Hetken perästä tyttö väsyi ja kyyristyi hänen viereensä, aukaisi hiuksensa ja käänsi kasvonsa häneen, ja niin he istuivat ja kuiskailivat noin tunnin ajan. Kun tyttö vihdoin meni makuulle ja nukahti, läksi David kävelemään kuutamoon. Jonkin matkaa käveltyään hän istuutui polttelemaan piippuaan ja kuuntelemaan laaksosta kuuluvia ääniä, sillä hän oli liian onnellinen voidakseen nukkua. Erämaan sekasortoisen huminan, sirinän, piipityksen keskeltä hän kuuli hämmästyttävän äänen.

"David!"

Hän hypähti pystyyn. Eräs mies oli ilmestynyt hänen eteensä noin kahdentoista jalan päähän. Hän oli paljaspäin; kuun hopea valui hänen hiuksilleen, ja David huusi hämmästyksestä kuin olisi nähnyt aaveen.

"David!"

"Hyvä Jumala – isä Roland!"

He juoksivat toisiaan vasten ja puristivat innokkaasti toistensa käsiä. David ei voinut puhua. Kun hän sai puhekykynsä takaisin, kuuli hän isä Rolandin sanovan:

"Näin tulen ja hiivin katsomaan, kenen se oli. Meidän leirimme on tuolla neljännesmailin päässä. Tule. Tahtoisin näyttää sinulle jotakin..."

Liikutus esti häntä sanomasta muuta. Ja Davidista tuntui kuin lähetyssaarnaajan kasvot olisivat nuorentuneet useita vuosia, ja hänen käyntinsä tuntui poikamaisen joustavalta, kun hän tarttui Davidin käsivarteen ja kuljetti tätä mukanaan laaksoon. Jokin ihmeellinen esti Davidia puhumasta, hänestä tuntui kuin hän kokisi jotakin odottamatonta ja kummallista. Hän kuuli toisen kiihkeän hengityksen, näki tämän silmien ihmeellisen loisteen, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti. He kulkivat nopeasti, Davidista oli kulunut vain muutamia silmänräpäyksiä, kun he saapuivat matalaan pensaikkoon ja isä Roland talutti hänet sinne ja kulki varovasti ja huohottaen.

Pian he seisoivat erään nukkujan vieressä. Isä Roland viittasi sanaakaan sanomatta häneen.

Nukkuja oli nainen. Kuu valaisi paksuja hiuksia, jotka olivat valuneet kasvoille. Davidin kurkkua kuristi. Hän kumartui, nosti kevyesti hiussuortuvat kasvoilta ja tuijotti niiden alta paljastuneita ihmeellisiä, uinuvia kasvoja – ne olivat samat, jotka hän oli tavannut silloin pikajunassa.

Hän kuuli kuiskauksen.

"Vaimoni, David!"

David horjahti, tarttui isä Rolandin käsivarteen ja melkein nyyhkyttäen sai kuiskatuksi:

"Sittenhän – te – olette – Michael O'Doone – Margen isä – ja – Tavish – Tavish..."

Hänen äänensä petti. Lähetyssaarnaajan kasvot olivat käyneet kalpeiksi. He kulkivat jälleen kuutamoon, jotteivät herättäisi naista.

Metsässä melkein sylikkäin kulkiessaan he kertoivat toisilleen kaiken. David kertoi ensin oman tarinansa lyhyesti, ja kun Michael O'Doone sai tietää että hänen tyttärensä oli Davidin leirissä, kumarsi hän päätään, peitti käsillään kasvonsa ja kiitti jumalaansa. Ja sitten hän kertoi lyhyesti, sillä yö oli lyhyt ja minuutit olivat kalliit. Tavish oli hulluudessaan luullut, että hänen rangaistuksensa olisi hirvittävä – oli luullut, että kohtalo, joka oli johdattanut hänet asumaan lähelle sen miehen majaa, jonka elämän hän oli tuhonnut, oli viimeisen kerran varoittanut häntä ja ennen kuin hän lopetti itsensä, oli hän kirjoittanut isä Rolandille tunnustuksensa ja vannonut siinä, että nainen oli syytön.

"Ja melkein samaan aikaan kuin hän tappoi itsensä, ohjasi Jumala Margaretin luokseni", sanoi lähetyssaarnaaja läähättäen. "Hän on nämä kaiket vuodet etsinyt minua, kunnes hän vihdoin Nelson Housessa kuuli puhuttavan eräästä miehestä, jonka nimeä ei kukaan tietänyt. Ja melkein samoihin aikoihin hän sai Le Pasiin valokuvan, jonka sinä löysit junasta ja kirjeen, jossa kerrottiin että pikku tyttömme eli paikkakunnalla, jota nimitettiin Pesäksi. Hauckin vaimo oli lähettänyt kirjeen Kuninkaalliseen Ratsupoliisiosastoon, ja sieltä se oli kulkenut poliisipiiristä toiseen aina Le Pasiin saakka. Vaimoni tuli minun talooni. Me palasimme juuri sinua saattamasta. Hän seurasi meitä, ja me kohtasimme toisemme kotimatkalla. Emme palanneet kotiin, vaan lähdimme seuraamaan sinua löytääksemme pikku Margemme. Ja nyt..."

Puiden keskeltä kuului pehmeä, sointuva ääni:

"Napao! – Missä olet?"

"Hyvä Jumala, hän kutsuu minua samalla, ihanalla nimellä kuin monta vuotta sitten", kuiskasi Michael O'Doone. "Hän on herännyt! Tule!"

David pidätteli häntä hetkisen.

"Menen herättämään Margen", sanoi hän nopeasti. "Herätän hänet. Ja sinä tulet sinne hänen äitinsä kanssa. Ymmärrätkö, rakas isä? Tuo hänet sinne, missä Marge nukkuu..."

Ääni kuului jälleen:

"Napao! Napao!"

"Tulen – tulen – rakkaani", huusi lähetyssaarnaaja.

Sitten hän kääntyi Davidiin.

"Tuon hänet leiriisi."

Ja Davidin kiiruhtaessa sinne hän kuuli suloisen äänen kuiskailevan:

"Et saa jättää minua, Napao – et koskaan, et koskaan enää, ennen kuin kuolemme..."

David oli polvillaan tytön vieressä jonkin aikaa hengähtääkseen hieman. Sitten hän pörrötti tytön hiuksia ja suuteli hänen huuliaan ja silmiään; ja kun tyttö liikahti ja kuiskasi hänen nimensä, sanoi David hiljaa:

"Herää, herää, pikku ystävä!"

Tyttö kohotti käsivartensa ja laski ne hänen kaulalleen.

"Sakewawin", mutisi hän, "joko on aamu?"

David nosti tytön syliinsä.

"Kyllä, pikku ystäväiseni, tänään on ihana päivä. Herää!"