[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2E8grjafz19hUzdpekf65S_hybzio8BFOneSSswO2vc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1758,"Taistelujen tyttö","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1758-curwood-james-oliver-taistelujen-tytto","1758__Curwood_James_Oliver__Taistelujen_tyttö",null,"romaani",[],[],"fi",1918,1930,58198,361154,true,[],[],[],"Erämaaseikkailu alkaa pohjoisen lumimyrskyn pysäyttämästä junasta, jossa matkustajat joutuvat luonnonvoimien armoille. Tarina seuraa David Rainea ja hänen pyrkimyksiään löytää salaperäinen tyttö, Marge O'Doone, keskeltä arktista ja vaarallista luontoa.","James Oliver Curwoodin 'Taistelujen tyttö' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1758. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TAISTELUJEN TYTTÖ\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curwood\n\n\nSuomennos\n\n\nAlkuperäinen nimi: \"The Courage of Marge O'Doone\"\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nMinerva Oy,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Erään naisen nauru.\n    II. Tahdotteko lähteä mukaani!\n   III. Davidin päätös.\n    IV. Thoreaun luona.\n     V. Tytön valokuva.\n    VI. Davidin voitto.\n   VII. David ja Baree.\n  VIII. Pohjoiseen päin.\n    IX. Matkalla.\n     X. Tavishin maja tulee näkyviin.\n    XI. He tapasivat Tavishin kotoaan.\n   XII. Tavishia ei siunata.\n  XIII. Kotona.\n   XIV. Isä Rolandin salaisuus.\n    XV. Vuoret.\n   XVI. \"Se on minun karhuni.\"\n  XVII. David selittää asian.\n XVIII. Miksi Marge pakeni.\n   XIX. \"Minä vihaan tuota kuvaa!\"\n    XX. \"Pesä.\"\n   XXI. Brokaw lörpöttelee.\n  XXII. David on saanut tuomionsa.\n XXIII. Brokawin haaste.\n  XXIV. Taistelu.\n   XXV. \"Ne ovat seuranneet meitä!\"\n  XXVI. Tara kostaa.\n XXVII. Michael O'Doone on vihdoinkin löydetty!\n\n\n\n\nI.\n\nERÄÄN NAISEN NAURU.\n\n\nJos joku olisi seisonut siellä pimeän metsän laidassa tänä joulukuun\nyönä, jolloin kuusenlatvat heiluivat kaameasti ulvovassa tuulessa, niin\nhänestä olisi Amerikan mantereen halki vievä pikajuna tuntunut elävältä\nolennolta; elävältä tuliolennolta, joka loisti ja kimalteli aivan kuin\ntuhan alta, mutta samalla eriskummalliselta henkiolennolta, joka ei\nsopinut tähän ympäristöön. Juna seisoi avuttoman hiljaisena kuin\nsalaperäinen varjo tämän puolittain arktisen yön pimeyteen\nkääriytyneenä. Vain valaistu ikkunarivi piirtyi valojuovana junan\ntoisesta päästä toiseen, ja edessä oleva tavaravaunu näytti mustalta\najatusviivalta. Lumipilviä ajelehti matalalla pohjoistuulen mukana,\njoka aina silloin tällöin ulvahti kimeästi, aivan kuin pilkatakseen\ntätä ihmiskäsien halpaantunutta työtä ja niitä inhimillisiä olentoja,\njotka olivat sen sisällä -- miehiä ja naisia, jotka alkoivat\nväristä vilusta ja kalpein levottomin kasvoin hetki hetkeltä yhä\nhuolestuneemmin tirkistivät yön salaperäiseen pimeyteen, mikä levisi\nläpitunkemattomana mustana seinänä vain muutamien metrien päässä\nvaununikkunoista.\n\nKolme tuntia nämä kasvot olivat tirkistäneet pimeyteen. Useita näistä\nvaunuihin suljetuista oli aluksi tavallaan viehättänyt tämä uusi\nkokemus, sillä odottamattomassa seikkailussa on aina miellyttävää ja\nsanoin kuvaamatonta jännitystä, ja aluksi koko juttu oli tuntunut\nmainiolta seikkailulta. Lämpimät ja valaistut vaunut olivat\nkajahdelleet miesten naurua, naisten ääniä ja lasten jokellusta. Mutta\nse mies, joka oli äänekkäimmin laskenut leikkiä, istui nyt hiljaa\nulsteriinsa painautuneena; ja se nuori nainen, joka ajattelemattomassa\nihastuksessaan oli taputtanut käsiään, kun junan ilmoitettiin\njuuttuneen lumeen, itki ja värisi vuorotellen. Oli kylmä, niin Kylmä,\nettä lumi, jota tuuli ajoi sakeina kuuroina, pieksi ikkunoita kuin\nhiekka: lukemattomat miljoonat pienen pienet projektiilit pommittivat\nniitä päästäkseen tunkeutumaan vaunuihin. Metsänreunassa oli pakkasta\nluultavasti neljäkymmentä astetta, mutta vaunuissa oli vielä muutamia\nlämpöasteita jäljellä. Lamput säteilivät lämpöä, ja niin monien\nmatkustajien läsnäolo auttoi sekin hiukan. Mutta kylmältä tuntui, ja\nkylmemmäksi kävi olo hetki hetkeltä. Lämmin hengitys tiivistyi ja löi\nikkunat jäähän. Muutamat miehet olivat antaneet päällysvaatteensa\nnaisille ja lapsille, ja juuri nämä miehet katselivat useimmin\nkelloaan. Mainio seikkailu alkoi muodostua vakavanlaiseksi.\n\nKun joku junanhenkilökunnasta kulki vaunujen läpi, esitettiin hänelle\nsama, jo ainakin parikymmentä kertaa aikaisemmin toistettu kysymys.\n\n\"Jumala sen tietää\", vastasi hän ärtyisästi eräälle nuorelle naiselle,\njonka miellyttävä ulkomuoto olisi varmaan aikaisemmin illalla\nhoukutellut hänet mitä kohteliaimpaan huomaavaisuuteen. \"Nyt on jo\nkulunut kolme tuntia siitä, kuin veturi läksi matkalle ja kun\npiirikunnan pääasemalle on vain kaksikymmentä mailia, avun olisi\npitänyt ennättää tänne jo aikoja sitten. Jos tämä ei ole hemmettiä,\nniin mikä sitten!\"\n\nNuori nainen ei vastannut mitään, mutta hänen täyteläiset huulensa\npyöristyivät äänettömään myöntymykseen.\n\n\"Kolme tuntia!\" toisti mies äkäisesti ja jatkoi lyhtyineen kulkuaan.\n\"Juuri tämä se tekee rautatieläisen elämän kadotukseksi tällä\nnapaseudulla. Jos jäädään lumeen, _niin jäädään_, ja sillä hyvä!\"\n\nTupakkaosaston kohdalle saavuttuaan hän pysähtyi hetkeksi, pisti päänsä\novesta, mutta jatkoi taas entiseen tapaansa ja paiskasi oven perästään\nkiinni mennessään toiseen vaunuun.\n\nEi kumpikaan niistä miehistä, jotka istuivat vastakkain\ntupakkaosastossa edes katsahtanut häneen, kun hän kurkisti ovesta: he\nolivat niin syventyneet keskusteluun, ettei edes raivoava myrsky\nhäirinnyt heitä.\n\nVanhempi heistä, joka saattoi olla noin viidenkymmenen ikäinen,\nkumartui eteenpäin ja laski kätensä David Rainen polvelle. Käsi oli\npunainen ja luiseva. Sekä kädet että kasvot todistivat, että mies oli\nelänyt elämänsä saloseudun ankarassa kamppailussa. Kasvot olivat\nruskettuneet, pohjolan auringon ja lumen ahavoittamat; silmien\nympärillä olevat hienot rypyt juorusivat vuosia kestäneestä uutterasta\ntaistelusta luonnonvoimia vastaan. Hän oli pienikasvuinen ja lyhempi\nkuin David Raine. Mutta vaikka hartiat olivat hiukan kumarat, oli koko\nhänen olemuksessaan jotakin vaikuttavaa, jota nuoremmalta mieheltä\npuuttui; siinä oli voimaa ja patoutunutta tarmoa, valmiutta toimintaan,\nja se ikäänkuin värisi halusta tutkia elämää ja sen joka päivä\nuusiutuvia salaisuuksia. Useiden tuhansien neliömailien alalla\nPohjois-Kanadan saloseuduilla vanhempi miehistä tunnettiin isä\nRolandina, lähetyssaarnaajana.\n\nToinen miehistä ei voinut olla kolmeakymmentäkahdeksaa vuotta vanhempi,\njos sitäkään. Ehkäpä tuulen ulvonta ja vaunun kylmä hämäryys\naiheuttivat tuon suuren eron hänen ja isä Rolandin välillä, mitä\nmuulloin tuskin olisi havainnut. Hänen kirkkaanharmaat silmänsä,\nsilmät, joita ei voinut helposti unohtaa, kohtasivat kiinteästi toisen\nkatseen. Muuten hän tuntui kuin olisi juuri noussut tautivuoteelta,\nmutta ei vielä oikein toipunut. Lähetyssaarnaajalla oli omat arvelunsa\nmiehen riutuneesta ulkomuodosta, ja hän sanoi laskiessaan kätensä hänen\npolvelleen:\n\n\"Olette siis huolissanne ystävänne vuoksi?\"\n\nDavid nyökkäsi ja rypyt suun ympärillä muuttuivat terävämmiksi hänen\nvastatessaan: \"Kyllä, olen huolissani.\" Sitten hän käänsi kalpeat\nkasvonsa ruutuun päin ja aivan kuin niiden näkeminen olisi ärsyttänyt\nlumituiskun pikkupaholaisia suurempaan raivoon, ne heittäytyivät\nentistä rajummin ikkunaruutua vasten. \"Niin ärsyttävää kuin se onkin,\ntäytyy minun kuitenkin olla huolissani hänen tähtensä\", jatkoi hän\nkohauttaen olkapäitään.\n\nSitten hän kääntyi jälleen isä Rolandiin ja lisäsi: \"Oletteko\nmilloinkaan kuullut, että ihminen on joutunut eksyksiin? En tarkoita,\nettä hän olisi eksynyt metsään tai erämaahan tai että hänen aivonsa\nolisivat jollakin tapaa joutuneet epäkuntoon, vaan tarkoitan jotakin\nmuuta -- hänen sielunsa, sydämensä ja koko ruumiinsa on eksynyt. Voisi\nsanoa, ettei hän enää tunne kiinteätä maata jalkojensa alla. Oletteko?\"\n\n\"Olen -- monta vuotta sitten -- tunsin erään miehen, jolle oli käynyt\nsillä tavoin\", sanoi lähetyssaarnaaja oikaisten vartaloaan. \"Mutta hän\nmuuttui entiselleen. Haluaisin kuulla, mitenkä ystävänne laita on. Olen\nensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen täällä sivistyksen reunamailla, ja\nniinpä se kaikki mitä voitte kertoa on niin erilaista -- niin perin\nerilaista kuin se, mihin minä olen tottunut. Ei kai teistä olisi\nvastenmielistä kertoa ystävänne tarinaa, ellette joudu paljastamaan\njotakin uskottua salaisuutta.\"\n\n\"Se ei oikeastaan ole mikään miellyttävä kertomus\", vastasi nuori mies.\n\"Ja juuri tällaisena iltana...\"\n\n\"Voi ehkä selvemmin kuin muulloin luodata surujen ja onnettomuuksien\nsyvyyksiä\", keskeytti lähetyssaarnaaja hänet hiljaisella äänellä.\n\nHeikko puna kohosi David Rainen kalpeille kasvoille, ja hän näytti\nhiukan hermostuneelta laskiessaan kätensä polvelleen.\n\n\"Tietysti kertomuksessa oli nainen mukana\", aloitti hän.\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Toisinaan en oikein tiedä, jumaloiko hän naista vai tämän kauneutta\",\njatkoi David ja hänen silmiinsä tuli omituinen kiilto. \"Hän rakasti\nkaikkea kaunista. Ja nainen oli kaunis, melkein liian kaunis, jotta\nmiehen sielussa säilyisi rauha, luulisin. Mutta varmasti mies rakasti\nhäntä, sillä kun tuo nainen hävisi hänen elämästään, putosi hän aivan\nkuin pohjattomaan kuiluun, josta ei enää voinut nousta. Olen monesti\nkysynyt itseltäni, olisiko hän rakastanut naista, jos tämä ei olisi\nollut niin kaunis tai olisi ollut vain aivan jokapäiväisen näköinen.\nVastaus on aina ollut sama kuin hänenkin, nimittäin myöntävä.\nJumalointi näet kuului hänen luonteeseensa, kohta kuin hän vain jotakin\nrakasti. Naisen kauneus jollakin tavoin täytti koko hänen olemuksensa.\nHän tarkasteli sitä niinkuin kallista aarretta, tunsi itsensä ylpeäksi\nsiitä ja piti itseään maailman rikkaimpana miehenä omistaessaan sen.\nMutta syvällä tämän tunteen alla oli hänen _rakkautensa naiseen_. Tulen\nsiitä yhä varmemmaksi ja yhtä varma olen, ettei hän milloinkaan kykene\nnousemaan eikä pelastamaan entistä toivoaan ja entistä uskoaan siitä\npikimustasta kuilusta, johon hän vajosi, kun hänelle selvisi, että\nelämässä tai ehkä luonnossa on voimia -- jotka olivat voimakkaammat\nhänen rakkauttaan ja vahvaa tahtoaan.\"\n\nIsä Roland nyökkäsi ja sanoi: \"Minä ymmärrän.\" Sitten hän vetäytyi\nsyvemmälle ikkunanurkkaansa, niin että kasvot joutuivat varjoon, ennen\nkuin jatkoi: \"Se toinen mies rakasti myöskin naista. Ja sekin nainen\noli kaunis. Miehen mielestä hän oli maailman kaunein nainen. Sillä\nsuuri rakkaus luo kauneuden.\"\n\n\"Mutta tämä nainen -- ystäväni vaimo -- oli niin kaunis, että hän\nlumosi toiset naisetkin. Olen nähnyt hänet sellaisena, että olisi\nluullut hänen juuri juosseen enkelin käsistä, ja alkuaikoina, jolloin\nystäväni piti itseään maailman onnellisimpana miehenä, oli hänellä\nihastuksissaan tapana sanoa naiselle, että vain enkelit ovat voineet\nantaa hänelle sellaisen ihmeellisen ihon ja sellaisen kultahohteen\nhänen loistaviin kutreihinsa. Miehen rakkaus ei tehnyt häntä kauniiksi,\nvaan hän _oli_ kaunis.\"\n\n\"Entä hänen sielunsa?\" kuului varjosta lähetyssaarnaajan matala ääni.\n\nToinen puristi hitaasti kätensä nyrkkiin ja vastasi: \"Sen olivat\nenkelit unohtaneet luodessaan hänet.\"\n\n\"Silloin ei ystävänne rakastanutkaan häntä\", sanoi pieni\nlähetyssaarnaaja päättävästi. \"Jos ei ole sielua, niin ei myöskään voi\nolla rakkautta.\"\n\n\"Kyllä, kyllä voi. Mies rakasti häntä todella, tiedän sen.\"\n\n\"Minun käsitykseni on kumminkin aivan toinen. Tuntematta lainkaan\nystäväänne haluaisin kuitenkin väittää, että hän jumaloi vain naisen\nkauneutta. Varmasti oli muitakin, jotka jumaloivat sitä kauneutta --\ntoisia, jotka eivät voineet sanoa sitä omakseen, mutta jotka olisivat\nsen saadakseen myöneet sielunsa, jos heillä olisi sellaista ollut. Eikö\nniin?\"\n\n\"Kyllä, kyllä oli. Mutta jotta ymmärtäisitte, olisi teidän pitänyt\ntuntea ystäväni, ennen kuin hän syöksyi kuiluun -- silloin kuin hän\nvielä oli mies. Hän harrasti innokkaasti tutkimuksiaan, sillä hänellä\noli tarpeeksi aikaa ja varoja tehdäkseen mitä häntä miellytti. Hänellä\noli suuri kirjasto ja sitäpaitsi hyvin varustettu laboratoorio. Hän\nkirjoitti kirjoja, joita vain harvat lukivat, koska ne olivat täynnä\nkuivia tosiasioita ja vanhoja teorioita. Sillä hän uskoi, että\nihmisille olisi suuremmaksi hyödyksi oppia uudelleen tuntemaan ainakin\nmuutamia niistä suurista luonnonlaeista ja ihmeistä, jotka pölyn ja\ntomun peittäminä lojuvat piilossa, kuin keksiä uusia mukavuuksia\nkeinotekoiselle sivistykselle. Hän uskoi, että mitä lähemmäksi pääsemme\nasioiden alkua sensijaan että koettaisimme etääntyä siitä, sitä\nselvemmin opimme ymmärtämään taivasta ja maata ja Jumalan ja\nolemassaolon tarkoitusta. Sillä sitä seikkaa, ettei Kristus eikä hänen\nopetuslapsensa tunteneet puhelinta, höyrykonetta, sähköä tai vehjettä,\njolla ihminen voi lähettää tiedonantoja tuhansien mailien etäisyyteen,\nei hän pitänyt minään todistuksena inhimillisestä edistyksestä.\nSensijaan hänen mielestään tunsivat muinaisajan esi-isät elämän\nvaltimon tykinnän paljon voimakkaampana kuin me milloinkaan voimme\ntuntea sivistyksen nykyisten muotojen keskellä. Kuitenkaan hän ei ollut\nmikään hurjapää tai haaveilija. Hän oli nuori ja ylen innostunut. Hän\nrakasti lapsia ja olisi tahtonut saada kotinsa täyteen niitä. Mutta\nvaimon mielestä se ei olisi ollut edullista hänen kauneudelleen --\neivätkä he saaneet ainoatakaan.\"\n\nDavid oli puhuessaan nojautunut eteenpäin ja vetänyt hattunsa\nsyvemmälle korvilleen. Myrsky asettui hetkeksi ja tuli niin hiljaista,\nettä he kumpikin kuulivat lähetyssaarnaajan suuren hopeaisen\ntaskukellon tikityksen.\n\nSitten jatkoi hän taas: \"En tosiaankaan tiedä, miksi kerron tästä\nkaikesta teille, isä, ehkäpä keventääkseni mieltäni. Olisi turhaa\ntoivoa, että tästä olisi jotakin apua ystävälleni, vaikka ei\nvahinkoakaan. Mitä nyt kerron hänen vaimostaan, tuntuu minusta\npyhänhäpäisyltä. Ehkäpä vaimon kannalta oli olemassa joitakin\nlieventäviä asianhaaroja. Ainakin olen koettanut uskotella itselleni\nniitä olleen, niinkuin mieskin uskoi. Kenties ihmisen, joka syntyy\nmeidän päivinämme, täytyy sopeutua nykyiseen elämäntapaan, tai muuten\nsaa hän tuntea, ettei hän kuulu siihen. Hän ei saa arvostella liikaa,\nluulisin. Voidakseen säilyttää määrätyn asemansa tässä yhteiskunnassa\nei saa miettiä eikä epäillä mitään, täytyy tunteettomana katsella,\nkuinka vaimo kilistää samppanjalasia jonkun toisen kanssa. Hänen täytyy\noppia arvostelemaan kabarettitanssijattaren kauniita ruumiinmuotoja ja\npakottautua loukkaantumatta katselemaan, kuinka kimalteleva viini\nvirtaa valkoiseen kurkkuun. Monia asioita täytyy hänen totuttautua\narvostelemaan, samalla tavoin kuin opetetaan antamaan arvoa vanhalle\nklassilliselle musiikille ja oopperalle. Hänen mikäli mahdollista\ntäytyy unohtaa nuo vanhat suloiset sävelet ja vielä suloisemmat\nnaistyypit, jotka molemmat ovat vieraita meidän päivillemme. Elämän\ntäytyy olla hänelle niinkuin flyygeli, jonka uusi mestarikäsi on\nvirittänyt, ja jos hän ei osaa tanssia sen sävelten tahdissa, niin on\nhän kuin kala kuivalla maalla. Niin mietiskeli ystäväni koettaessaan\nlievittää vaimonsa osuutta. Vaimo oli aivan kuin luotu tällaiseen\nelämään, kun taas miehelle se oli vallan vierasta. Vaimo rakasti\nräikeätä valoa ja naurua, viiniä, laulua ja huvituksia. Hän sitävastoin\nrakasti kirjojaan, työtään ja kotiaan; niin erilaiset olivat heidän\nharrastuksensa. Miehen suurin ilo olisi ollut käsi kädessä vaimonsa\nkanssa harhailla jossakin ihmeellisessä tuomiokirkossa ja näytellä\nhänelle sen vanhoja aarteita ja salaisuuksia. Hän kaipasi yksinäisyyttä\n-- saadakseen olla yhdessä vaimonsa kanssa. Sellainen oli hänen\nkäsityksensä rakkaudesta. Mutta vaimo -- hän kaipasi jotakin aivan\nmuuta. Ymmärrättehän, isä? Tämä juopa leveni, ja lopuksi hän huomasi,\nettä vaimo vieraantui hänestä: ihailun- ja huvittelukaipuu muuttui\nmielettömyydeksi. Se on totta, sillä minä näin sen. Ystäväni huomasi\nsen myöskin ja sanoi, että hän itse oli tulla hulluksi. Mutta hän ei\nkuitenkaan epäillyt vaimoaan. Jos joku olisi sanonut hänelle, että\nvaimo oli uskoton, niin varmasti hän olisi tappanut sen henkilön.\nVähitellen hän oppi tuntemaan viiltävän tuskan: nainen, jota hän\npalvoi, ei rakastanut häntä. Mutta tämäkään ei saanut häntä\najattelemaan, että nainen voisi rakastaa jotakin toista -- tai toisia.\nSitten hän eräänä päivänä poistui kaupungista. Hän -- hänen vaimonsa --\nsaattoi hänet asemalle ja junan lähtiessä heilutti nenäliinaa hänelle.\nNiin ihanana, kuin hän oli seistessään siellä silloin, ei hän ollut\nmilloinkaan vaimoaan nähnyt.\"\n\nPieni lähetyssaarnaaja, joka istui silmät puoleksi ummessa näki toisen\nkohentautuvan ja suun ympärille muodostuvan terävän ilmeen. Myös ääni\noli muuttunut, kun hän jatkoi. Se muuttui kylmemmäksi ja\ntunteettomammaksi.\n\n\"Toisinaan tuntuu ihmeelliseltä, että Hän, korkein, joka ohjaa\nkohtaloita, tuudittaa ihmiset petolliseen varmuuteen, eikö niin, isä?\nRata oli jollakin tavoin epäkunnossa, ja ystäväni palasi takaisin.\nKukaan ei odottanut häntä. Hän tuli aamuyöstä kotiin ja hiipi hiljaa\nsisälle, jottei olisi herättänyt _häntä_. Talossa oli hiljaista --\nkunnes hän saapui vaimonsa ovelle. Siellä oli valoa. Ja hän kuuli ääniä\n-- matalia ääniä. Ensin hän kuunteli ja sitten astui huoneeseen.\"\n\nTuli kammottava hiljaisuus. Isä Rolandin suuren hopeakellon tikitys\nkuulosti kuin pienen rummun lyönneiltä.\n\n\"Mitä sitten tapahtui, David?\"\n\n\"Ystäväni astui vaimonsa huoneeseen\", toisti David. Hänen silmänsä\nkohtasivat rauhallisina toisen katseen ja hän luki kysymyksen niistä.\n\"Ei, ei hän tappanut heitä. Hän ei tiedä, mikä esti häntä tappamasta --\nmiestä. Se oli pelkuri raukka, se mies. Hän ryömi pakoon kuin mato.\nEhkäpä hän juuri sentähden säästi hänen henkensä. Mutta ihmeellisintä\noli se, ettei nainen hänen vaimonsa -- pelännyt. Hän nousi, ihanana,\nepäjärjestyksessä olevine vaatteineen ja kimaltelevine hiuksineen,\njoita mies jumaloi ja jotka ulottuivat aina hänen polviinsa, _ja hän\nnauroi_. Niin, hän nauroi -- nauroi kuin mielipuoli, ehkäpä hän nauroi\npelosta, mutta -- _nauroi_. Sentähden hän ei tappanut heitä. Hänen\nnaurunsa -- ja miehen pelko -- pelasti heidät. Ystäväni poistui, sulki\noven ja jätti heidät. Ja sitten hän poistui ulos yöhön.\"\n\nDavid vaikeni, aivan kuin hänen kertomuksensa olisi loppunut siihen.\n\n\"Ja entä -- loppu?\" kysyi isä Roland hiljaa.\n\n\"Siihen se loppui -- hänen unelmansa, hänen toiveensa ja hänen\nelämänilonsa.\"\n\n\"Mutta ystävänne tarina? Mitä sitten tapahtui?\"\n\n\"Ihme, luulisin\", vastasi David hitaasti, ikäänkuin ei oikein olisi\nymmärtänyt mitä sitten oli tapahtunut. \"Ymmärrätte kai, ettei ystäväni\nollut mikään epäröivä tai heikkotahtoinen mies. Olin aina uskonut, että\nhän olisi jokaisen tilanteen tasalla, olipa se sitten mikä hyvänsä. Hän\noli vahva, joustava ja harrasti nyrkkeilyä, miekkailua ja uintia. Jos\nhän milloinkaan aikaisemmin olisi kuvitellut sellaista tilannetta,\nminkä hän näki vaimonsa huoneessa, niin hän olisi ollut varma, että\nmies olisi kuollut hänen kätensä kautta. Mutta eikö ollut ihme, että\nhän, kun sellainen tilanne tuli hänen tielleen, poistui yöhön eikä edes\nkohottanut kättään heitä vastaan, vaan vielä jätti heidät kahden? Kysyn\nteiltä, isä -- eikö se ollut ihme.\"\n\nIsä Rolandin silmät kimaltelivat kummallisesti mustan, leveälierisen\nhatun alta. Hän vain nyökkäsi.\n\n\"Voihan olla\", jatkoi David, \"että hän huumaantui niin, ettei voinut\ntehdä mitään. Luulen, että nauru -- _vaimon nauru_ -- vaikutti häneen\nvoimakkaan huumausaineen tavoin. Sen sijaan että se olisi sytyttänyt\nhäneen kostonhimon ja murhanhalun, teki se hänestä, ihmeellistä kyllä,\nvälinpitämättömän ja tunteettoman. Tuo nauru kaikui monta tuntia hänen\nkorvissaan ja minä luulen, ettei hän koskaan voi sitä unohtaa. Hän\nharhaili katuja pitkin koko yön. Tämä tapahtui New Yorkissa, ja häntä\nvastaan tuli paljon ihmisiä, mutta hän ei kiinnittänyt huomiotaan\nheihin. Kun tuli aamu, huomasi hän olevansa Viidennellä Avenuella,\nuseiden mailien päässä kodistaan. Hän kulki alakaupunkiin yhä\nkasvavassa ihmisvirrassa, jonka melu, kiire ja äänten sekamelska\nvaikuttivat häneen kuin hermolääke. Vasta nyt hän kysyi itseltään, mitä\noli tehtävä. Yhä voimakkaammaksi kasvoi hänessä halu kääntyä ja palata\nkotiin katsomaan uudelleen tilannetta silmästä silmään. Ja luulen, että\nhän olisi tehnyt niin -- punainen veri hänen suonissaan vaati kostoa --\njos hän ei olisi sattunut kääntymään juuri oikeaan aikaan ja oikeassa\npaikassa. Hän huomasi olevansa 'Pienen kulmakirkon' edustalla, joka\nsijaitsee piilopaikassaan aivan Viidennen Avenuen vieressä. Hän muisti,\nkuinka hiljaista ja rauhallista oli siellä sisällä ja kuinka viileät\nolivat sen sivukäytävät ja komerot. Hän meni kirkkoon, sillä hän oli\nväsynyt ja istuutui kuoriin päin. Kun hänen silmänsä olivat tottuneet\nsisällä vallitsevaan pimeyteen, huomasi hän, että matala, leveä\nurkulehteri oli koristettu hortensioilla. Luultavasti siellä oli\nedellisenä iltapäivänä ollut häät. Ystäväni kertoi, kuinka hänelle\nnousi paksu pala kurkkuun ja kuinka hänen sydämensä alkoi niin\nkummallisesti takoa, kun hän istui siellä yksin -- aivan yksin kirkossa\n-- ja katseli hortensioita. Hortensiat olivat olleet heidän\nhääkukkiaan, isä. Ja sitten...\"\n\nVasta nyt tuntui nuoremman miehen ääni vähän värisevän.\n\n\"Ystäväni luuli olevansa yksin\", jatkoi hän, \"mutta joku oli tullut\nkuin varjo urkulehterin takaa ja äkkiä mahtavat urut täyttivät kirkon\nihmeellisen lempeillä ja suloisilla säveleillä. Urkuri kai myöskin\nluuli olevansa yksin. Hän oli pieni, vanha mies, jonka hartiat olivat\nkumaraiset ja hiukset aivan harmaat. Mutta hänen sielussaan asusti\nsuuri rakkaus ja suuri rauha, koska hän soitti niin hurmioitunutta\nylistysvirttä. Lopetettuaan hän nousi ja poistui yhtä huomaamattomasti\nkuin oli tullutkin, ja ystäväni jäi istumaan sinne pitkäksi aikaa --\nyksin. Jotakin uutta heräsi eloon hänessä, jotakin, jonka toivon\nkasvavan ja vahvistuvan ja antavan hänelle rauhan tulevina vuosina. Kun\nhän tuli ulos kaupungin meluun, paistoi aurinko. Mutta hän ei mennyt\nkotiin. Hän ei koskaan enää nähnyt naista -- vaimoaan. Hän ei ole\nnähnyt häntä sen yön jälkeen, jona hän oli puolialastomana kohonnut\npystyyn ja _nauranut_. Ei edes avioerojuttu saattanut heitä yhteen.\nMinun käsitykseni mukaan hän kohteli naista hyvin, sillä asianajajiensa\nkautta hän luovutti hänelle puolet kaikesta omaisuudestaan. Sitten hän\nmatkusti, noin vuosi sitten. Ja minä tiedän, että hän tänä vuotena on\ntaistellut epätoivoista taistelua saavuttaakseen ruumiin ja sielun\ntasapainon ja olen melkein varma siitä, että hän on epäonnistunut\nsiinä.\"\n\nDavid vaikeni, sillä hänen kertomuksensa loppui tähän. Hän veti hatun\nsyvemmälle silmilleen ja nousi. Hän oli hoikka ja sopusuhtainen, noin\nviisi jalkaa ja kymmenen tuumaa pitkä, siis neljä tuumaa pientä\nlähetyssaarnaajaa pitempi. Hän oli leveäharteinen ja hoikka\nvyötäisiltään, ja hänellä oli harjaantuneen urheilijan lanteet. Mutta\nvaatteet riippuivat löysinä hänen yllään. Kädet olivat luonnottoman\nlaihat, ja kasvoissa näkyivät vielä kestetyn kärsimyksen jäljet.\n\nIsä Rolandin katseesta loisti syvä ymmärtämys, kun hän seisoi siinä\nhänen vieressään. He seisoivat sihisevän lampun alla ja puristivat\ntoistensa käsiä ja pienen lähetyssaarnaajan puristus oli kuin rautaa.\n\n\"Oppi, jota minä olen useita, pitkiä vuosia saarnannut saloseuduilla,\nDavid, ei kuulu niihin tavallisiin\", sanoi hän ääni sisäisestä\ntunteesta väristen. \"En ole katolinen enkä valtiokirkollinen. Minun\nuskonnollani ei ole mitään nimilappua. Minä olen vain isä Roland, ja\nkaikkina näinä vuosina olen auttanut metsiin kuolleiden hautaamisessa,\nhoitanut sairaita ja vihkinyt eläviä, ja epäilemättä olen siellä\noppinut eräitä asioita tuntemaan paremmin kuin monet teistä, jotka\nasutte sivistyskeskuksissa. Tietämään, kuinka voi toipua entiselleen,\nsilloin kuin on vaipunut syvään epätoivoon. Seuratkaa minua,\nnuorukainen.\"\n\nHeidän silmänsä kohtasivat toisensa, juuri kuin kiivas tuulenpuuska löi\nikkunaruutuun ja ulvonta puiden latvoissa kiihtyi.\n\n\"Kerroitte oman tarinanne\", sanoi isä Roland matalalla äänellä, melkein\nkuiskaten. \"Kerroitte oman tarinanne, David?\"\n\n\"Kyllä, isä.\"\n\n\"Ja hän -- hän oli vaimonne?\"\n\n\"Niin, hän oli vaimoni.\"\n\nDavid tempasi äkkiä kätensä lähetyssaarnaajan kädestä. Hän pidätti\njotakin, mikä muistutti nyyhkytystä. Sitten veti hän hattunsa vielä\nsyvemmälle otsalleen ja poistui toiseen osastoon.\n\nIsä Roland jäi. Terve, punainen väri oli osaksi hävinnyt hänen\nposkiltaan ja hänen silmänsä alkoivat hohtaa, seisoessaan siinä\nkääntyneenä oveen, josta David oli poistunut. Mutta muutamien\nsilmänräpäysten kuluttua sammui hehku ja kasvot näyttivät väsyneiltä ja\nharmailta, kun hän jälleen istuutui nurkkaansa. Kädet, jotka olivat\nolleet ristissä, avautuivat ja syvään huoahtaen pää painui rimoille, ja\nhän istui kauan liikkumatta silmät ja kasvot varjossa. Jos joku olisi\nastunut vaunuun, niin hän ei olisi huomannut pikkumiehen edes\nhengittävän.\n\n\n\n\nII.\n\nTAHDOTTEKO LÄHTEÄ MUKAANI?\n\n\nAinakin kuuteen kertaan oli David sinä iltana kulkenut tämän lumeen\njuuttuneen pikajunan toisesta päästä toiseen, kaikkien viiden vaunun\nläpi. Hän alkoi jo uskoa, että lumeen tarttuminen oli kohtalon\nsallimus. Jos näet juna ei olisi tarttunut lumeen, niin lähimmältä\nasemalta olisi makuuvaunu liitetty junaan, eikä hänellä silloin olisi\nollut tilaisuutta keventää mieltään ilmaisemalla sen, mitä hän niin\nkauan oli kantanut povessaan. Silloin he eivät olisi istuneet näinä\nmyöhäisinä tunteina tupakkaosastossa, eikä tämä kummallinen metsien\nlähetyssaarnaaja olisi kertonut hänelle _the Barrensin_ -- Kanadan\npohjoisten tundraseutujen -- aution majan tarinaa, inhimillisen\nmurhenäytelmän niin ihmeellisesti värähdyttelevää tarinaa, joka niin\nomituisella tavalla mursi sinetin Davidin huulilta. Siitä päivästä\nlähtien, jona hänen saadakseen vapautensa takaisin -- saadakseen\navioeron -- oli täytynyt kylmänä ja näköjään tunteettomana ilmaista\nmaailmalle surunsa kaikessa häpeällisyydessään ja tuskassaan, hän oli\nsalannut sen ja aikonut ainiaaksi sulkea sen sydämeensä. Mutta nyt se\noli äkkiä livahtanut hänen huuliltaan. Eikä hän, ihmeellistä kyllä,\nollut pahoillaan siitä, vaan pikemminkin iloinen. Hän ihmetteli omaa\nmuuttuneisuuttaan. Se päivä silloin oli ollut hirveä hänelle, eikä hän\nsaanut _häntä_ pois ajatuksistaan. Mutta nyt tuntui siltä, kuin olisi\nraskas paino vierähtänyt sydämeltä. Ja samassa hän huomasi, mistä se\njohtui. Nyt hän ei ollut kertonut tarinaansa uutisnälkäisille eikä\nuteliaille korville. Ei, vaan oli hän kohdannut _miehen_, miehen, jonka\nsielusta tulvahti häntä vastaan syvä ja virkistävä voima. Sääli olisi\nkuohuttanut hänen tunteitaan, ja valittelu olisi saattanut häpeämään.\nMutta isä Roland ei ollut tarjonnut kumpaakaan -- oli vain rautaottein\ntarttunut hänen käteensä.\n\nKolmannessa vaunussa David istuutui eräälle tyhjälle sohvalle.\nEnsimmäisen kerran moneen kuukauteen hän tunsi sanoin selittämätöntä\njännitystä veressään. Mitähän pieni lähetyssaarnaaja oli tarkoittanut\ntarttuessaan luisevalla kädellään hänen käteensä ja sanoessaan, että\nhän oli oppinut tuntemaan erään asian paremmin kuin monet niistä, jotka\nasuivat sivistyskeskuksissa. Nimittäin sen, kuinka voi päästä jälleen\nentiselleen, kun on vaipunut syvimpään epätoivoon. Ja mitähän hän oli\ntarkoittanut kysymyksellään: \"Tahdotteko lähteä mukaani?\" Hänen\nmukaansa? _Minne?_\n\nÄkkiä myrsky kiihtyi ja lumi pieksi entistä kovemmin ikkunaruutua.\nDavid tirkisteli yöhön, mutta ei nähnyt mitään. Kaikki oli vain yhtenä\nainoana mustana kaaoksena. Mutta sensijaan hän kuuli, kuuli kuinka\nmyrsky ulvoi ja vinkui puiden latvoissa, ja hänestä tuntui melkein,\nkuin ei vain pimeys, vaan myöskin metsän tiivis seinä olisi estänyt\nhäntä näkemästä.\n\nMitähän isä Roland oli tarkoittanut? Oliko hän pyytänyt mukaansa\n_tuonne?_\n\nHän painoi kasvonsa kylmää ruutua vasten ja tuijotti yhä innokkaammin\nulos. Isä Roland oli samana aamuna noussut junaan eräältä sydänmaan\nasemalta ja istuutunut hänen viereensä. He olivat tutustuneet ja sitten\npieni lähetyssaarnaaja oli kertonut hänelle, että nämä suunnattomat\nmetsät ylettyvät satojen mailien laajuisina alueina salaperäisille\npohjoisille seuduille. Hän rakasti niitä, myöskin silloin kuin ne\nolivat kylmät ja valkeat, sillä hänen äänensä kuulosti iloiselta, kun\nhän sanoi, että hän nyt palaa niihin. Ne olivat osa _hänen_ elämäänsä\n-- \"salaperäisyyden ja villin ihanuuden maailma\", oli hän sanonut\nsiitä, siellä missä ne ulottuivat tuhansien mailien laajuisina alueina\naina Pohjoiseen Jäämereen ja Hudson Baysta idästä Huippuvuorille\nlänteen. Ja nyt illalla oli hän sanonut: \"Tahdotteko lähteä mukaani?\"\n\nDavidin sydän löi kiihkeämmin. Tuhannet pikku lumipaholaiset koettivat\nsuomia hänen kasvojaan aivan kuin koetellakseen hänen rohkeuttaan.\nTuuli iski maata kohden, aivankuin sitä olisi raivostuttanut hänen\najatuksensa, ja pyöritteli kinoksista laukauksen toisensa perään\nlasilevyyn, joka suojeli häntä. Tuntui kuin joku elollinen olento olisi\närsyttänyt, uhannut ja uhmaillut häntä. Talvi oli aina jossakin määrin\nlamaannuttanut häntä. Hän ei sietänyt pakkasta ja inhosi lunta. Mutta\ntuo, joka ulvoi ulkona ja pieksi ruutua hänen kasvojaan kohden,\nsynnytti hänessä uusia outoja tunteita. Häntä halutti, tosin aluksi\nvain pelkästä oikusta lähteä tuonne pimeyteen ja antaa tuiskun piestä\npaljaita kasvojaan. Se oli isä Rolandin maailmaa, ja isä Roland oli\nkutsunut häntä sinne. Istuessaan nyt siinä kasvot ikkunaan\npainautuneina ja miettiessään tilannetta, tuntuikin juuri tuo seikka\nomituisimmalta koko asiassa. Pieni metsäpappi oli kutsunut häntä\nluokseen, mutta yö asetti hänen rohkeutensa epäilyksenalaiseksi. Koko\ntuo mieletön juttu sai hänet niin unohtamaan itsensä, että hän naurahti\n-- puolinaista, itseivallista, jonkinlaista epämääräistä naurua.\nKokonaiseen vuoteen unohti hän itsensä siinä määrin, että hänen\nhuuliltaan lähti nauruntapainen, ja hän hämmästyi huomatessaan, kuinka\näkkiä ja käsittämättömän vaivattomasti se tapahtui. Hän käännähti\nnopeasti; oli kuin joku muu hänen vieressään olisi nauranut, ja hän\nolisi halunnut selitystä. Silloin hän tuli katsahtaneeksi\nkeskikäytävälle asti ja kohtasi erään naisen katseen.\n\nAluksi hän näki ainoastaan silmät, suuret, tummat, kysyvät silmät --\nsilmät, joissa oli etsivä ilme, aivan kuin ne olisivat toivoneet hänen\nkasvoiltaan saavansa vastauksen tärkeään kysymykseen. Ei milloinkaan\nhän ollut nähnyt niin rauhattomia silmiä -- niiden loistavasta\nsyvyydestä hehkui synkkä suru. Mutta sitten hän kiinnitti huomionsa\nnaisen kasvoihinkin. Nuoret ne eivät olleet. Nainen oli jo yli\nneljänkymmenen. Mutta vuosien jäljet unohti nähdessään kasvojen\nharvinaisen ja ihastuttavan kauneuden; se oli kuin terälehtiään\nvaristavan kukan kauneutta. Mutta David ei ehtinyt nähdä enempää, sillä\nnainen kääntyi hitaasti ja epäröiden hänestä kuin ainakin henkilö, joka\nei ole täysin varma siitä, että hän on löytänyt etsimänsä ja asettui\nomalle puolelleen vaunun pimeyteen.\n\nDavid oli hämmästynyt ja alkoi tarkastella naista, sillä hänen\nmielenkiintonsa rupesi kasvamaan. Tämä istui kolmannelle penkillä hänen\nedessään käytävän vastakkaisella puolella ja oli kääntänyt penkkinsä\nsiten, että istui vinottain häneen; Davidilla oli siis hyvä tilaisuus\ntarkastella häntä huomaamatta. Karvalakki oli luisunut olkapäille. Hän\nnojasi ikkunaan ja tirkisteli ulos leuka käden varassa. Käsi oli kapea\nja laiha, ja kalpealla sisäänpainuneella poskella kuulsi varjo. Tuuhea\ntukka, paksuihin palmikkoihin kiedottu, loisti himmeästi lampun\nvalossa. Se oli ruskea, melkein musta, osaksi hopeasuortuvien\nharmentama.\n\nDavid herkesi hetkeksi häntä katselemasta, sillä tämä\ntunkeilevaisuutensa hävetti häntä vaistomaisesti. Mutta pian hänen\nkatseensa jälleen suuntautui naiseen. Tämän pää oli painuksissa, ja\nhäntä liikuttivat nuo kumaraiset hartiat. Hän kuvitteli naista\npuistattavan. Aivan samoin kuin hänellä äsken oli ollut halua työntää\npäänsä yöhön, hän nyt tunsi käsittämätöntä halua puhutella naista ja\nkysyä tältä, voisiko mitenkään häntä palvella. Mutta hän ei keksinyt\nmitään tekosyytä sellaiseen tunkeilevaisuuteen. Vaikka naisella\nolisikin ollut huolia, niin eivät ne olleet sellaista laatua, että hän\nolisi voinut tarjota apuaan. Nainen ei ollut nälissään eikä palellut,\nsillä hänen vieressään oli melkein täysinäinen ruokavasu, ja hänen\ntakanaan sohvan selustalla riippui paksu majavannahkaturkki.\n\nDavid nousi palatakseen tupakkaosastoon, jonne hän oli jättänyt isä\nRolandin, ja tämä liike sai naisen muistamaan hänen läsnäolonsa.\n\nHän kohtasi jälleen hänen tummat silmänsä. Ne katsoivat suoraan häneen\nhänen seisoessaan siinä keskikäytävällä, ja hän pysähtyi. Naisen huulet\nvapisivat, kun hän rupesi puhuttelemaan Davidia.\n\n\"Tunnetteko -- seutua -- tämän ja Lac Seulin väliltä?\" hän kysyi.\n\nHänen äänessään väreili samanlainen ihmeellinen, mieleenpainuva\nsalaperäisyys, samanlainen toivo kuin hänen silmissäänkin oli ollut,\nniinkuin jokin erikoinen ja selittämätön vaisto olisi sanonut hänelle,\nettä hän tuossa muukalaisessa osuisi varsin lähelle etsimäänsä.\n\n\"Minäkin olen täällä vieras\", hän vastasi. \"Olen ensikertaa seudulla.\"\n\nHän vaipui takaisin sohvaan, ja hänen kasvoilleen ilmestynyt toivo\nhäipyi samassa.\n\n\"Kiitos\", hän sanoi hiljaa. \"Arvelin -- että te ehkä -- ehkä olisitte\ntuntenut erään miehen, jota etsin -- miehen, jonka nimi on Michael\nO'Doone.\"\n\nHän ei nähtävästi odottanut vastausta, vaan kääri paksun turkin\nhartioilleen ja kääntyi uudelleen ikkunaan. Davidkaan ei voinut mitään\nsanoa, ei mitään tehdä, vaan palasi sentähden isä Rolandin luokse.\n\nSaavuttuaan viimeiseen vaunuun hän kuuli heikkoa ääntä -- ääntä, joka\noli liian terävää ollakseen myrskyn synnyttämää. Toisetkin kuulivat\nsen, havahtuivat äkkiä ja kuuntelivat jännittynein kasvoin. Nuori\nnainen, jolla oli tuo pyöreä, täyteläinen suu kirkaisi heikosti. Muuan\nmies, joka käveli keskikäytävällä, pysähtyi kuin kivääri olisi\nojennettu häntä kohden.\n\nTaas kuului ääni.\n\nKarkeakasvoinen mies, joka aluksi oli pitänyt seikkailua hauskana\npilana ja sitten painautunut suureen ulsteriinsa niinkuin karhu\npesäänsä, kohotti iloisena jymisevän äänensä.\n\n\"Se on koneen vihellys!\" hän karjui. \"Tulipa, hitto soikoon,\nvihdoinkin!\"\n\n\n\n\nIII.\n\nDAVIDIN PÄÄTÖS.\n\n\nDavid tuli hiljaa tupakkaosaston ovelle ja kurkisti sisään. Pieni\nlähetyssaarnaaja istui kokoonkyyristyneenä nurkassaan ikkunan pielessä.\nPää oli painuksissa, ja kasvoja varjosti musta huopahattu. Ilmeisesti\nhän nukkui. Hänen omituisen kurttuiset kätensä lepäsivät polvilla.\nAinakin puoli minuuttia David seisoi ääneti ja liikkumatta tarkastellen\nhäntä, ja hänestä tuntui kuin salopapin yksinäisestä olemuksesta olisi\nhäneen virrannut jotakin lämmintä ja elävää, joka synnytti hänessä\nuusia, kummallisia toveruustunteita. Hän ei vieläkään koettanut\nselvitellä itsessään tapahtunutta muutosta; hän huomasi näistä parista\nkolmesta tämän myrsky-yön tapahtumasta vain yhden tärkeän seikan: hän\noli päässyt siitä kiduttavasta yksinäisyyden tunteesta, joka kaikkina\nnäinä kuukausina oli yötä päivää kiusannut häntä. Hän oli varma, että\nisä Roland nukkui; aikoessaan juuri puhutella häntä, hän päättikin olla\nhäiritsemättä ja hiipi varpaillaan pois.\n\nHän ei pysähtynyt ensimmäiseen eikä toiseen vaunuun, vaikka niissä\nolisi ollut hyvää tilaa ja ihmiset alkoivat vilkastua ja ilostua, vaan\njatkoi kulkuaan molempien vaunujen läpi kolmanteen, missä hän istuutui\ntuolle entiselle sohvalleen. Hän ei heti katsonut käytävän toisella\npuolella istuvaan naiseen, sillä hän ei halunnut, että nainen\najattelisi hänen sentähden tulleen takaisin. Mutta sitten, aivankuin\nsivumennen katsahdettuaan naiseen hän pettyi.\n\nTurkiskappa peitti naisen melkein kokonaan. David näki vain\npilkahduksen noista tuuheista, mustista, loistavista hiuksista ja\nkapean käden, joka lampunvalossa näytti valkealta kuin paperi. Hän\nhuomasi olkapäitten liikkeestä, kun nainen veti kappaa tiukemmin\nylleen, ettei tämä nukkunut. Lähestyvän veturin merkinantovihellykset\neivät tuntuneet liikuttavan häntä, vaikka ne kuuluivatkin aivan\nselvinä. Ainakin kymmenen minuuttia David tuijotti sitä vähää, mikä\nnaisesta näkyi -- hiusten tummaa loistoa ja aavemaisen valkeata kättä.\nHän liikutti itseään, raapasi jaloillaan, yskäisi -- hän oli varma\nsiitä, että nainen huomasi hänet, mutta ei kuitenkaan kohottanut\nkatsettaan. Silloin hän katui, ettei ollut ensimmäisellä kerralla\nottanut isä Rolandia mukaansa, sillä hän oli varma siitä, että jos\npieni lähetyssaarnaaja olisi huomannut surun ja epätoivon naisen\nkatseessa -- joista toivo oli melkein kadonnut -- olisi hän mennyt\ntämän luokse ja sanonut ne sanat, joita David itse ei pystynyt\nsanomaan, vaikka hänellä oli ollut tilaisuus siihen. Voimakkaiden\nveturien kytkeminen heilautti vaunua niin, että hän oli vähällä\nmenettää tasapainon noustessaan pystyyn. Mutta ei edes silloin nainen\nkatsahtanut häneen.\n\nHän palasi jälleen tupakkaosastoon.\n\nKun David astui vaunuun, niin isä Roland ei enää istunut kyyristyneenä\nnurkassaan, vaan seisoi kädet housuntaskuissa ja vihelteli hiljaa. Hän\noli ottanut hatun päästään ja laskenut sen sohvalle. Vasta nyt näki\nDavid ensimmäisen kerran hänen pyöreät, auringon paahtamat ja\nahavoittamat kasvonsa. Hän näytti nuoremmalta, mutta vaikutti kuitenkin\njollakin tavoin vanhalta. Jotakin ihmeen lapsellista oli noissa\npunertavissa poskipäissä ja syvissä, voimakkaissa uurteissa. Juna\npantiin käyntiin, ja hän kääntyi hetkeksi ikkunaan, ennen kuin katsahti\nDavidiin.\n\n\"Nyt me olemme matkalla taas\", sanoi hän. \"Pian minä nousen junasta.\"\n\n\"Eikö se maja, johon menette, ole piirialueen pääaseman toisella\npuolella?\" kysyi David istuutuessaan.\n\n\"Kyllä, kahdenkymmenen mailin päässä siitä. Ranskalaisen Thoreaun\nkettufarmiin, josta minä kerroin teille, kuuluu vain hirsimaja ja\nmuutamia ulkohuonerakennuksia. Tavallisesti juna ei pysähdy sinne,\nmutta nyt se kyllä hiljentää vauhtiaan niin paljon, että matkatavarani\nvoidaan vaaratta heittää junasta ja minä voin itse hypätä perästä.\nKoirani ja intiaanini ovat Thoreaun luona.\"\n\n\"Ja kuinka kaukana -- Thoreausta -- sanoitte oman kotinne olevan?\"\n\nPieni lähetyssaarnaaja puristi käsiään, niin että rustot natisivat.\nLuisevien sormien liikkeissä oli jotakin intoutuneen eloisaa ja hänen\nerikoinen, tyytyväinen naurahduksensa, joka säesti niitä, kuvasti\nmuutakin kuin vain pelkkää mielihyvää.\n\n\"Minun majalleni on sieltä hyvin monta mailia, mutta minä olen kotona\n-- ihan kotona -- heti kun pääsen takaisin metsiin. Asuntoni on God's\nLaken alapäässä, ja Thoreaun luota on sinne koiravaljakolla kolmesataa\nmailia -- kolmesataa mailia suoraan pohjoiseen, _niskukin_ lentotietä?\"\n\n\"_Niskukin_?\" kysyi David.\n\n\"Niin -- harmaanhanhen.\"\n\n\"Eikö teillä variksia sitten ole?\"\n\n\"Kyllä niitä on, mutta ne seuraavat lentäessään suoria teitä yhtä\nhuonosti kuin moraalissaankin. Ne ovat puhtaanapitolaitoksen\nvirkailijoita eivätkä loittone kauaksi rautateiltä -- vaan pysyttelevät\nsivistyskeskuksissa, joissa on paljon korjattavaa törkyä,\nymmärrättehän?\"\n\nNämä sanat saivat Davidin nauramaan jo toisen kerran tänä iltana.\n\n\"Entä te -- te ette kai pidä sivistyskeskuksista?\"\n\n\"Minun sydämeni on pohjolassa\", isä Roland vastasi ja hänen kasvonsa\nmuuttuivat äkkiä. Silmät himmenivät ja huulet vapisivat. Hän risti\nkätensä, mutta avasi ne jälleen, ja toinen noista luisevista kämmenistä\nlaskeutui Davidin olalle. Sitten isä Roland alkoi kysellä.\n\n\"Te lienette miettinyt asiaa erottuamme, vai miten?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä. Mutta te nukuitte, kun palasin.\"\n\n\"En. En nukkunut, olen ollut valveilla koko ajan. Kerran luulin\nkuulevanikin jonkun käyvän ovessa, mutta katsoessani en nähnytkään\nketään. Sanoitte, että olette matkalla länteen -- ehkä Brittiläisen\nColumbian vuoristoon?\"\n\nDavid vastasi nyökkäämällä, ja isä Roland istuutui hänen viereensä.\n\n\"Te ette luonnollisestikaan maininnut syytä lähtöönne\", hän jatkoi,\n\"mutta minulla on omat arveluni asiasta, kun olitte kertonut naisesta,\nDavid. Te ette luultavasti milloinkaan tule tietämään, miksi\nkertomuksenne teki minuun niin syvän vaikutuksen, ja miksi minusta\ntuntuu kuin te olisitte oma poikani, ettekä suinkaan mikään vieras.\nKäsitän teidän lähteneen länttä kohden päästäksenne vain pakoon. Ettekö\nturhaan ja halpamaisesti yritä paeta jotakin? Te pakenette -- koetatte\nvälttää tuota ainoata koko maailmassa, koko avarassa maailmassa, tuota\nainoata, jota ei pakenemalla vältetä -- muistoja. Yhtä elävinä ne\nsäilyvät Japanissa tai Etelämeren saarilla kuin keskellä New Yorkiakin,\nniin, joskus ne käyvät sitä katkerammiksi, mitä pitemmälle pääsee. Ette\nte tarvitse matkoja ja vaihtelua, David, vaan uutta verta, _punaista_\nverta. Ja jos tarvitsee uutta verta ja uutta miehuutta ja kykyä jälleen\niloita elämästä, niin parempaa ei ole kuin -- tuo.\"\n\nHän ojensi käsivartensa Davidin ohi ja osoitti yötä ruudun toisella\npuolen.\n\n\"Tarkoitatte, että myrsky ja lumi...\"\n\n\"Niin, myrsky ja lumi, auringonpaiste ja metsät -- tämä kymmenien\ntuhansien mailien laajuinen pohjola, jota me sanomme omaksemme ja josta\nte olette nähnyt vain ulkoreunan. Sitä juuri minä tarkoitan. Mutta\nennenkaikkea\" -- ja jälleen pieni lähetyssaarnaaja hieroi kämmeniään\ntuohon omituiseen tapaan -- \"ennenkaikkea ajattelen sitä illallista,\njoka odottaa meitä Thoreaun luona. Haluatteko lähteä junasta minun\nmukaani illalliselle ranskalaisen luokse, David? Jos sen jälkeen olette\npäättänyt, ettette seuraa minua God's Lakelle, niin Thoreau voi\nkoiravaljakollaan ajaa teidät ja matkatavaranne takaisin asemalle. Ah,\nsellainen illallinen -- tai aamiainen -- se on sitten jotakin! Jo nyt\ntunnen viekoittelevan tuoksun nenääni, sillä minä tunnen Thoreaun --\ntunnen hänen kalansa, hänen lintunsa, hänen paistinsa, joka on\nmureinta, mitä näistä metsistä löytää! Olen kuulevinani, miten Thoreau\nnoituu junan myöhästymistä, ja lyön vaikka vetoa, että meitä on\nodottamassa kalaa ja poronkyljyksiä ja riekkoa, joita tarvitsee vain\nvielä kerran kääntää uunissa. Mitä siitä sanotte? Lähdettekö mukaani?\"\n\n\"Houkutteleva tarjous nälkäiselle miehelle, isä.\"\n\nPikku lähetyssaarnaaja nauroi ylpeästi ja tyytyväisenä.\n\n\"Nälkä! -- Niin, se on oikeata jumalain lääkettä, David, ellei vyö ole\nliian tiukalle kiristetty. Jos haluan tietää, millainen mies on ja\nmihin hän kelpaa, niin minä kysyn hänen vatsaltaan. Oletteko ikinä\nkuullut, että se, joka on iloinen ruokaa saadessaan, ei olisi\nkunnonmies? En usko. Jos miehellä on hyvä vatsa, niin hänen\nmielentilassaan ei ole mitään vikaa, eikä tarvitse pelätä, että hän\npistäisi puukolla selkään; mutta jos hän syö vain tottumuksesta -- tai\nvälttämättömyyden pakosta -- niin hän ei kuulu parhaisiin\njumalanlapsiin, ja silloin voi olla jokseenkin varma, että hänellä on\njokin ruuvi löyhällä. Sanon vain, David, että pidän syömistä tieteenä;\nvalmistan teitä siihen, ennen kuin tulemme Thoreaulle. Ruoka on minun\nihastukseni, ja ranskalainen tietää sen. Siitä johtuu, että voin tuntea\ntuoksun siitä, mikä meitä odottaa neljänkymmenen mailin päässä täältä.\"\n\nHän hieroi puhuessaan kämmeniään niin innokkaasti ja hänen kasvonsa\nsäteilivät niin iloista odotusta, että Davidiin tarttui tiedottomasti\nhänen ihastuksensa. Ennen kuin tiesi, mitä teki, hän oli tarttunut isä\nRolandin käteen ja puristi sitä sydämellisesti.\n\n\"Tulen mukaanne Thoreaulle!\" huudahti hän. \"Ja jos sitten -- olen\nsamalla tuulella kuin nyt, niin lähden mukaanne pohjoiseen!\"\n\nHieno puna levisi hänen kuihtuneille poskilleen, ja silmissä paloi\näkillinen hurmiotila. Kun isä Roland näki tämän muutoksen, hän laski\nmolemmat luisevat kätensä Davidin käsiin.\n\n\"Tiesin jo siitä pitäen kuin kerroitte tuosta naisesta, että teillä on\nmainio vatsa\", sanoi hän riemuitsevalla äänellä. \"Tiesin sen totisesti,\nDavid. Ja minä tarvitsen teidän seuraanne -- tarvitsen enemmän kuin\nmilloinkaan olen tarvinnut toisen ihmisen seuraa!\"\n\n\"Sehän se on kummallisinta kaikesta\", vastasi David ääni lievästi\nväristen. Äkkiä hän veti kätensä pois ja ponnahti pystyyn. \"Hyvä Jumala\n-- katsokaa minua!\" huudahti hän. \"Ruumiillisestihan minä olen raunio.\nOlisi valhetta väittää muuta. Katsokaa näitä käsiä -- näitä käsivarsia!\nOlen aivan lopussa. En jaksa mitään, ja se vatsa, josta puhutte, on\nvain mielikuvitusta. En ole syönyt kunnollista ateria kokonaiseen\nvuoteen. Miksi tahdotte minua mukaanne? Miksi luulette, että olisi\nhauskaa raahata minun kaltaistani kurjaa raukkaa sellaiseen maahan kuin\nteidän? Tapahtuuko se -- tapahtuuko se uskonne takia? Siksikö että\nluulette voivanne ehkä pelastaa sielun?\"\n\nHän hengitti kiivaasti, ja kasvot olivat vähitellen tulleet aivan\npunaisiksi hänen ruoskiessaan itseään näillä tunnustuksillaan.\n\n\"Minkä vuoksi tahdotte minut mukaanne?\" toisti hän. \"Miksi ette pyydä\nmiestä, jolla on punaista verta suonissaan ja loppuunpalamaton sydän?\nMiksi pyysitte minua?\"\n\nIsä Roland aikoi vastata, mutta malttoi mielensä. Jälleen hänessä\ntapahtui tuo salaperäinen, salamannopea muutos: äkkiä innostus sammui\nhänen katseestaan, ja kasvoille levisi harmahtava kalpeus kuin jonkin\nsurun varjo. Samassa hän vastasi:\n\n\"En näyttele laupiaan samarialaisen osaa, David. Minulla on\nhenkilökohtainen ja itsekäs syy saada teidät mukaani. Ja voihan\najatella sellaistakin mahdollisuutta, että minä tarvitsen teidän\nseuraanne enemmän kuin te minun -- enempää en sano.\" Sitten hän ojensi\nkätensä ja jatkoi: \"Jos saan teidän matkatavarakuittinne, niin menen\njärjestämään, että tavaranne heitetään ranskalaisen pysäkille samalla\nkuin minunkin.\"\n\nDavid antoi hänelle kuitit ja istuutui jälleen toisen mentyä. Nyt\nhänelle rupesi selviämään, että hän ensimmäistä kertaa näihin moniin\nkuukausiin tunsi enempää kuin pelkkää ohimenevää mielenkiintoa muutakin\nkuin omaa elämäänsä kohtaan. Tämä ilta ja sen tapaukset olivat saaneet\nhänet tuntemaan sisäisen lämmön läikähtävän läpi kaikkien suonien; se\ntäytti hänen ruumiinsa ja mielensä oudolla odotuksentunteella. Uudet\nvoimat rupesivat taistelemaan hänen raskasmielisyyttään vastaan. Ja\nhänen siinä yksin istuessaan ajatukset irtautuivat noista vanhoista\nmuistoista; hän tosin ajatteli naista, mutta se nainen oli tuolla\nkolmannessa vaunussa. Hän ei voinut unohtaa naisen ihmeellisiä silmiä\n-- tuota epätoivoista etsintää, tuota outoa tuskaa, joka tuntui palavan\nkuin hehkuva hiili niiden syvyydessä. Niissä ei kuvastunut vain\nkärsimys ja toivottomuus, vaan myöskin traagillinen turhuuden tunto, ja\nse huolestutti Davidia. Hän päätti mainita naisesta isä Rolandille ja\nviedä hänet häntä katsomaan.\n\nJa kuka oli isä Roland? Nyt vasta hän tuli sitä ajatelleeksi. Pienessä\nlähetyssaarnaajassa oli jotakin salaperäistä, jotakin, mikä oli yhtä\nkummallista ja selittämätöntä kuin ilme tuon naisen silmissä. Isä\nRoland ei ollut nukkunut, vaan ollut valveilla, kun hän hiljaa oli\nkatsonut vaunuosastoon ja nähnyt lähetyssaarnaajan kyyristyneenä\nikkunankulmaan aivan samanlaisena kuin hän kohta senjälkeen oli nähnyt\nnaisen omassa nurkassaan. Tuntui, kuin sama paino olisi rasittanut\nmolempien mieliä sinä hetkenä. Ja miksi isä Roland oli pyytänyt häntä,\nhäntä juuri, seuraamaan mukanaan pohjoiseen? Ja tämä kysymys toi hänen\nmieleensä vielä hämmennyttävämmän vastauksen: miksi hän oli suostunut\nsiihen?\n\nHän katseli yöhön, aivan kuin sieltä saisi vastauksen kysymykseensä.\nVasta nyt hän huomasi, että myrsky oli lopettanut hyökkäyksensä\nikkunaruutua vastaan. Painaessaan kasvonsa lasiin hän erotti metsän\nmustat muurit. Vaununpyörien jytinästä hän tunsi, että juna kulki kovaa\nvauhtia noiden kahden voimakkaan veturin vetämänä. Hän katsoi kelloaan,\nse oli puoli kaksitoista. Juna oli ollut liikkeessä puolisen tuntia;\nhän laski, että he saapuisivat piirialueen pääasemalle puolenyön\naikaan. Melkein käsittämättömän lyhyen ajan perästä kuuli hän\ntaskukellonsa lyövän kaksitoista. Viimeinen heikko lyönti häipyi\nveturin kimmeään vihellykseen, ja pian tuli näkyviin himmeitä lamppuja\nraidemutkan takaa. Isä Roland oli kertonut, että juna pysähtyisi\nneljännestunniksi tälle asemalle, ja hän kuuli jo kellonsoiton, joka\nilmoitti nälkäisille matkustajille kuuman kahvin, voileipien ja\nlämpimän ruoan odottavan heitä. Vaunujen jarrut kitisivät vihloen,\nilmanpaineventtiilit ähkivät ja voihkivat kuin huoaten, ja äkkiä hän\nnäki edessään kasvot, joissa oli suuret ulkonevat silmät; nämä kasvot\nolivat miehen, joka oikealla kädellään kaikin voimin soitti kelloa ja\nsamalla ylettömästi ponnistellen huusi käheällä äänellä: \"Illallista --\nRoyalista saa kuumaa hyvinlaitettua illallista\", turhaan koettaen\nvoittaa erään kilpailijansa vielä käheämpää ääntä, joka mylvi: \"Kuumaa\npaistia ja sipulimaksaa Kuningatar Aleksandrasta!\" Kun David ei\nosoittautunut houkutuksille alttiiksi, kuroitti hänen ikkunansa alla\nhuutava mies kaulaansa ja esitti hänelle henkilökohtaisen tarjouksen:\n\"Miks'ette tule syömään, poikaseni? Teillä on aikaa neljännes -- tai\nehkä puoli tuntiakin. Illallista -- Royalista saa kuumaa\nhyvinvalmistettua illallista.\" Kaikkialla, pitkin tätä huonosti\nvalaistua asemalaituria, David kuuli kellonsoittoa, eikä mulkosilmäinen\nmies väistynyt tuumaakaan hänen ikkunansa alta; tuntui kuin hän olisi\npäättänyt joko voittaa Davidin vatsan vastarinnan tai kuolla, samalla\nkuin yhä innokkaampi ja tiheämpi nälkäisten matkustajien jono tunki\neteenpäin hänen selkänsä takaa.\n\nDavidin ajatukset palautuivat jälleen kolmannessa vaunussa olevaan\nnaiseen, ja hän mietti, olikohan tämä noussut tällä asemalla junasta.\nHän palasi jälleen tupakkaosastoon ja odotteli isä Rolandia parisen\nminuuttia. Oli aivan selvä, että hänen viipymisensä johtui Davidin\nmatkatavaroiden aiheuttamista vaikeuksista, joita Davidin läsnäolo\nolisi helpottanut. Mutta hän epäröi, mennäkö lähetyssaarnaajan luo vai\ntakaisinko kolmanteen vaunuun, sillä hän ei olisi välittänyt naisen\nhuomaavan häntä, varsinkaan kun isä Roland ei ollut mukana. Hänen\ntunteensa ei ollut vain pelkkää ujoutta, vaan hän pelkäsi naisen\nkäsittävän väärin hänen mielenkiintonsa. Tämä asia oli hänelle aina\nollut arka kohta. Se seikka, ettei nainen enää ollut nuori, vaan hänen\ntummat hiuksensa olivat hopean koristelemat, ei vaikuttanut vähääkään\nhänen ritarillisuuteensa toista sukupuolta kohtaan. Hän ei halunnut\nnäyttää tunkeilevaiselta; hän tahtoi vain tietää, oliko nainen\nkohottanut katseensa tai jättänyt vaunun. Ainakin hän koetti\nlohduttautua sillä astuessaan kolmannen luokan vaunuun.\n\nMutta vaunu oli tyhjä ja nainen kadonnut. Vanha ukkokin, joka\nedelliseltä asemalta oli kainalosauvojen varassa kompuroinut vaunuun,\noli poistunut luultavasti kellonsoiton houkuttelemana. Tultuaan sille\nsohvalle, missä nainen oli istunut, David malttoi mielensä ja oli juuri\npoistumaisillaan, kun hän aivan sattumalta tuli katsoneeksi ikkunasta\nja näki vilahdukselta eräät kasvot. Ne olivat _hänen_ kasvonsa. Nainen\nkatsoi häneen, tunsi hänet, huulet liikahtivat kuin hän olisi tahtonut\nsanoa jotakin -- mutta sitten hän hävisi pimeyteen kuin salaperäinen\nvarjo. Hän jäi hetkeksi kumaraan ja tirkisti ulos kuin tahtoen\ntunkeutua tuon pimeyden läpi; vetäytyessään sitten ikkunasta ja\nmiettiessään mitä nainen oli mahtanut ajatella hänestä, hän sattumalta\nkatsahti sohvaan ja näki, että naiselta oli jotakin unohtunut.\n\nPaketti oli ohut, sanomalehtipaperiin kääritty ja sidottu punaisella\nnuoralla. Hän nosti sen, koetteli ja käänteli sitä käsissään. Se oli\nviisi tai kuusi tuumaa leveä, ehkä kahdeksan pitkä ja korkeintaan puoli\ntuumaa paksu. Sanomalehtipaperi oli niin nuhraantunutta, että painatus\noli melkein hävinnyt.\n\nHän katsoi uudelleen ikkunasta. Olikohan vain pelkkä näköhäiriö, vai\nnäkikö hän jälleen vilahduksen noista valkeista, etsivistä kasvoista\ntuolla pimeydessä, lamppujen valkokehän ulkopuolella? Hän puristi\nkovemmin pientä pakettia käsissään. Nyt oli hänellä kuitenkin tekosyy\nnaisen etsimiseen. Jo pelkkä kohteliaisuus vaati palauttamaan paketin.\nMuulla tavoin hän ei voinut selvittää käytöstään astuessaan\nasemalaiturille puolen jalan syvyiseen lumeen. Hän ei voinut käsittää,\nmiksi hän teki niin; tällä hetkellä ei hän kyennyt selvittelemään\ntarkoitustaan tai tunteitaan. Tuntui kuin jokin ihmeellinen,\nmagneettinen voima olisi vetänyt häntä naiseen. Ja totellen sitä hän\nalkoi etsiä naista kantaen pientä pakettia kädessään.\n\n\n\n\nIV.\n\nTHOREAUN LUONA.\n\n\nDavid kulki sinnepäin, missä hän viimeksi luuli nähneensä naisen\nkasvot, ja pysähtyi juuri oikeaan aikaan välttyäkseen putoamasta\nasemalaiturin reunalta syvään kuoppaan. Tälle suunnalle ei hän missään\ntapauksessa ole voinut mennä?\n\nPari kolme kelloa soi edelleen, tosin hieman hillitymmin. Nälkäisten\nmatkustajien lauma, joka kaikessa kiireessä koetti kaapata itselleen\nruokaa ja juomaa, hävisi äkkiä aavemaisesti lepattavien öljylamppujen\nhuonosti valaisemalta asemalaiturilta. Viimeisen laimean huudahduksen\njälkeen \"paistia, maksaa ja sianlihaa Kuningatar Aleksandrassa\" tuli\ntäydellinen hiljaisuus -- hiljaisuus, jonka rikkoi vain lautasten\nkalina; veturin puskutus ja erään junamiehen karkea ääni hänen\nsanoessaan matkatavarahuoneessa jollekin asemamiehelle, ettei tämän\nolkapäiden välissä oleva möhkäle ollut suinkaan mikään pää, vaan\neräänlainen solmu, jonka hänen luojansa oli armossaan sitonut siihen,\njottei koko ruumis menisi hajalle. Ei edes syntyvän tappelun toive,\neivät edes matkatavarahuoneen oven edessä pimeydessä isketyt läimäykset\nsaaneet Davidia keskeyttämään etsiskelyään. Kun hän muutamien\nminuuttien kuluttua palasi, puuhaili pari kolme veikkoa innokkaasti\nsaadakseen asemamiehen jälleen tajuihinsa. Hän aikoi juuri kulkea\nmiesjoukon ohi, kun joku tuttavallisesti ja iloisesti naurahtaen\ntarttui häntä käsivarteen. Isä Roland seisoi hänen vieressään.\n\n\"Laupias Jumala, se oli _kamala_ isku, David\", ja hänen kasvoillaan\nhäilyivät matkatavarahuoneen lyhdyn varjot. \"Se oli ennenkuulumaton\nisku -- suoraan leukaan kuin muurinsärkijällä! Hän nukahti kuin lapsi.\nNäittekö?\"\n\n\"En, minä en nähnyt\", vastasi David katsellen hämillään toista.\n\n\"Hän ansaitsi sen\", selitti isä Roland. \"Pidän kunniallisista, kelpo\niskuista, jos ne vaan annetaan oikean asian puolesta, David. Ja olen\nnähnyt tapauksia, joissa kova nyrkinisku on merkinnyt enemmän kuin\nsaarnat ja rukoukset.\" Hän naureskeli ihastuneesti, kun he palasivat\njunaan. Sitten hän lisäsi: \"Matkatavarat ovat selvät. Meidät päästetään\npois ranskalaisen pysäkillä.\"\n\nDavid sujautti ohuen paketin taskuunsa. Nyt ei hänellä enää ollut yhtä\nsuurta halua kertoa isä Rolandille naisesta -- ei ainakaan nyt. --\nEtsiminen oli ollut turhaa. Nainen oli kadonnut yhtä täydelleen, kuin\nhänet olisi nielaissut asemalaiturin päässä tuijottava synkkä pimeys.\nDavid saattoi tulla vain siihen johtopäätökseen, että nainen asui juuri\ntäällä -- Grahamissa. Epäilemättä hänellä oli ollut ystäviä vastassa\nasemalla; kenties hän par'aikaa kertoi heille tai miehelleen tai\ntäysikasvuiselle pojalleen, että junassa oli omituinen vieras mies\ntuijotellut häntä. Etsinnän epäonnistuminen oli aiheuttanut\nvastavaikutuksen. Davidia vaivasi epämiellyttävä tunne, että hän oli\nkäyttäytynyt narrimaisesti ja antanut mielikuvituksensa laukata,\nsensijaan että olisi ajatellut tervejärkisesti. Tosin hän oli varma,\nettä nainen oli ollut suuressa tuskassa ja että hän itse oli toiminut\nkunniallisesti ja ritarillisin aikomuksin. Mutta harkitessaan, mitä\ntupakkaosastossa oli tapahtunut hänen ja isä Rolandin välillä ja miten\nhän oli epäonnistunut koettaessaan hankkia todistuksia otaksumilleen,\nhän päätti vaieta tästä erikoisesta välikohtauksesta.\n\nKovalla äänellä rupesi joku ilmoittamaan, että juna lähtisi pian, ja\nmatkustajien hyökätessä vaunuihinsa isä Roland kulki edellä näyttäen\ntietä matkatavaravaunuun.\n\n\"Ne antavat meidän ajaa loppumatkan täällä, ettei tapahdu mitään\nerehdystä tai viivytystä, kun lähdemme Thoreaulle\", sanoi hän.\n\nHe kiipesivät lämpimään ja valoisaan vaunuun, ja kun vaununhoitaja oli\njörösti nyökännyt heille, pani David merkille, että hänen ja isä\nRolandin tavarat oli kasattu oven viereen. Hänen osuuttaan oli\nmatka-arkku ja kaksi mustaa nahkalaukkua; isä Rolandin tavarat olivat\nenimmäkseen laatikoita ja valtavia juuttisäkkejä, jotka painoivat\nainakin viisisataa kiloa. Kasan vieressä oli melkein seinään kiinni\ntyönnetty vaaka. David naurahti omituisesti ja nyökkäsi sille, sillä\nhän oli saanut mielestään onnistuneen ajatuksen. Vaa'an avulla hän\nvoisi osoittaa epäsuhteen lähetyssaarnaajan ja hänen välille\nsyntyneessä toveruudessa. Hän punnitsi itsensä, ja isä Roland katseli\nhänen puuhaansa. Vaaka osoitti sataakolmeakymmentäkahta naulaa.\n\n\"Ja minä olen viisi jalkaa ja yhdeksän tuumaa\", sanoi hän\nharmistuneena. \"Pitäisi olla ainakin satakuusikymmentä naulaa. Siitä\nnäette, millainen raunio minä olen!\"\n\n\"Näin kerran porsaan, joka alkujaan painoi kaksisataa naulaa, mutta\njoka surusta laihtui yhdeksäänkymmeneen, koska sen omistaja piti\nmyöskin näätiä\", vastasi isä Roland naurahtaen kummallisesti.\n\n\"Lähinnä ruttoa ja kuulaa sydämen läpi ei mikään nujerra ihmistä niin\nvarmasti kuin murhe. Oletteko nähnyt tuota säkkiä?\" kysyi hän osoittaen\nerästä noista valtavista juuttisäkeistä.\n\n\"Siinä on vastamyrkkyä\", selitti hän. \"Se on parasta lääkeruokaa\nmiehelle, joka on päässyt kuihtumaan. Tuo tuossa säkissä riittää\nnostamaan jaloilleen kolme miestä.\"\n\n\"Mitä siinä sitten on?\" kysyi David uteliaana.\n\nLähetyssaarnaaja kumartui ja katsoi säkinsuuhun sidottua lappua.\n\n\"Tarkkaan sanoakseni se sisältää satakymmenen naulaa papuja\", vastasi\nhän.\n\n\"Laupias taivas! Papuja! Minä inhoan niitä!\"\n\n\"Niin, samaten useimmat ihmisparat\", myönsi isä Roland hilpeästi. \"Muun\nmuassa juuri siitä syystä pavuilla on niin ihmeellinen psykologinen\narvonsa. Ne rupeavat vetoamaan ihmiseen, kun hän on pääsemässä\nhummerien ja krapujen mausta, ja kun hän on niin pitkällä, että tahtoo\npapuja säännöllisesti ruokalistaansa, niin häntä huvittaa enemmän\npuunhakkuu kuin ooppera. Mutta pavut pitää keittää _oikealla_ tavalla.\nRuskeita kuin pähkinä, mehukkaita lävitseen ja paistetun villisorsan\ntai riekon tai murean jäniksen vieressä valmiina. Aa--ah!\"\n\nPikku lähetyssaarnaaja leipoi ihastuneena kämmeniään.\n\nRaivokkaat sadatukset ehkäisivät vastauksen, joka nousi Davidin\nhuulille. Juna oli nyt kiihtynyt täyteen vauhtiinsa, ja\ntavaravaununhoitaja oli istuutunut pöytänsä ääreen selin heihin. Nyt\nhän hypähti pystyyn kasvot aivan raivon vääristäminä ja uudelleen\nkarkeasti kiroten hän antoi hiililapiolle sellaisen potkun, että se\nrämähtäen lensi vaunun toiseen päähän. Pöytä oli täynnä pelikortteja.\n\n\"Piru vieköön ne -- kymmenen kertaa peräkkäin se on jäänyt menemättä!\"\nkarjui hän. \"Itse saatana riivaa niitä! Olen pannut tätä pasianssia\nyhdeksäntoista vuotta -- miljoonia kertoja -- ja piru vieköön, jos se\nmilloinkaan on mennyt niin huonosti kuin nyt Halifaxista lähdettyä!\"\n\n\"Laupias taivas!\" huudahti isä Roland. \"Ette kai tarkoita, että olette\nkoko ajan Halifaxista asti pannut pasianssia -- kokonaista kolme\nvuorokautta?\"\n\nPiintynyt pasianssinpanija ei kuullut häntä, vaan istuutui jälleen ja\nmatalasti, uhkaavasti mutisten rupesi levittämään kortteja pöydälle.\nEnnen kuin minuutti oli kulunut, hän jälleen oli sännännyt pystyyn ja\nheilutti kiukkuisesti pelikorttia pikku lähetyssaarnaajan nenän alla,\naivan kuin tämä kokonaan olisi ollut syypää hänen huonoon onneensa.\n\n\"Katsokaa tätä kirottua herttakolmosta!\" sanoi hän. \"Sehän on\nensimmäinen kortti, vai mitä? Ensimmäinen kortti! Ja jos se olisi ollut\nkolmas tai kuudes tai yhdeksäs tai mikä hitto tahansa paitsi penteleen\nykkönen, niin pasianssi olisi mennyt kuin tanssi. Eikö kunnon mies voi\nsellaisesta joutua aivan suunniltaan? Minä kysyn vain -- eikö se ole\npenteleen totta?\"\n\n\"Miksi ette siirrä kolmosta sinne, mihin se sopii?\" kysyi David\nkaikessa viattomuudessa. \"Minusta tuntuu hyvin yksinkertaiselta asialta\nsiirtää se kolmanneksi, jos niin haluatte.\"\n\nVaununhoitajan silmät, jotka jo olivat ammollaan, tuntuivat melkein\naikovan tunkeutua kuopistaan, kun hän tuijotti Davidiin ja näki, että\ntämä todellakin tarkoitti mitä sanoi; sitten hänen kasvoilleen levisi\näärettömän inhon ilme. Hän irvisti rumasti ja ilkeästi.\n\n\"Joo, ette ole tainnut panna pasianssia aikaisemmin?\" kysyi hän.\n\n\"En, en tosiaankaan\", tunnusti David.\n\nTuhlaamatta enää sanaakaan koko asiaan mies jälleen kyyristyi pöytänsä\nääreen aloittaen pasianssinsa uudelleen, ja vasta kun juna hiljensi\nvauhtiaan Thoreauta lähestyessään, nousi hän lopettaen hiljaisen\nmutinansa ja sadattelunsa. Vastaukseksi kuljettajan vihellykseen hän\nponnahti vetämään syrjään vaununovet.\n\n\"Pankaa nyt toimeksi!\" komensi hän. \"Ei ole saatu käskyä seisahtaa\ntänne, ja siksi täytyy heittää nämä ulos junan kulkiessa!\"\n\nSamassa hän ilman muuta kieräytti sadankymmenen naulan papusäkin\npimeyteen. Isä Roland juoksi auttamaan häntä, ja David näki\nmatka-arkkunsa ja laukkujensa tekevän seuraa pavuille.\n\n\"Lumi on pehmeätä ja syvää -- ei ole mitään vaaraa\", vakuutti isä\nRoland vierittäessään viidenkymmenen naulan luumulaatikkoa vaunusta.\n\nSamassa David kuuli uusia ääniä -- miehen, joka hoilasi, koiria, jotka\nulvoivat raivokkaasti, ja yli kaiken kuului yhtämittaista haukuntaa,\njota hän arveli kettujen aiheuttamaksi. Äkkiä välähti lyhty, sitten\ntoinen ja vielä kolmas, ja tummat, partaiset kasvot -- villit ja\nmerirosvomaiset kasvot -- rupesivat juoksemaan avoimen oven rinnalla.\nViimeinen laatikko ja viimeinen säkki lensi ulos, ja nopealla\nliikkeellä vaununhoitaja veti Davidin ovelle.\n\n\"Hypätkää!\" huusi hän.\n\nKasvot ja lyhty olivat jääneet jälkeen, ja ulkona oli pimeää kuin\nsäkissä. Äänetön rukous huulillaan David heittäytyi vaunusta\nsuunnilleen samaan tapaan kuin hän oli nähnyt säkkien ja laatikoitten\nmenevän. Hän humahti pehmeään lumipatjaan ja ennätti nostaa silmänsä\nparaiksi nähdäkseen pikku lähetyssaarnaajan lentävän ovesta raajojaan\nheilutellen kuin jokin kummallinen hirviö; vaununhoitaja vilkutti\nlyhdyllään, kuljettaja puhallutti kimakan vihellyksen vastaukseksi, ja\njuna kiisi ohi. Kun David pääsi jaloilleen, näkyi viimeisen vaunun\nperälyhty häviävän tulikärpäsenä pimeyteen. Isä Roland oli jo pystyssä,\nja kaksi tai kolme lyhtyä kiiruhti kiskoja myöten heitä kohden.\n\nTämä kaikki vaikutti Davidiin omituisen mielenkiintoiselta ja lumoavan\nvieraalta. Hän hengitti syvään ja tunsi uuden lämmön virtaavan läpi\njäsentensä. Kuullessaan isä Rolandin narisevat askelet lumessa hänelle\nyht'äkkiä selveni, että hän par'aikaa oli tutustumassa aivan uuteen ja\nvieraaseen elämään -- elämään, josta hän oli joskus lukenut ja\nuneksinut, mutta jonka kosketukseen hän ei ollut milloinkaan joutunut.\nKettujen haukunta, koirien ulvonta, heiluvat lyhdyt, jotka lähenivät\nkiskoja myöten, yön synkkä pimeys ja pihkan väkevästi kyllästämä kylmä\nilma -- miellyttävä tuoksu, joka meni syvälle keuhkoihin kuin\nkiihdyttävän juoman höyryt -- kaikki tämä sai veren, jonka hän vain\nmuutamia tunteja aikaisemmin oli melkein luullut jähmettyneen,\nvirtaamaan väkevänä läpi suonien. Ei ollut aikaa päästä selville, missä\nmäärin hän nautti näistä uusista tuntemuksista; hän vain tunsi niissä\npiilevän jännityksen, ennen kuin Thoreau ja intiaani sukeltautuivat\npimeästä esiin lyhtyineen. Thoreaussa itsessään ruumistui, niinkuin\nhetkistä myöhemmin näkyi lyhdynvalossa, se tämän uuden maailman\nelinvoimainen ja toiveikas henki, jonka _valtaan_ David junasta\nhypätessään oli niin päätäpahkaa joutunut. Thoreau oli maalauksellinen\nerämaanlapsi: tumma parta kehysti kasvoja, norsunluunvalkoiset hampaat\nloistivat hänen hymyillessään tervetuliaisiksi, hänen yllään oli\nkolmivärinen Hudson Bay-huopaviitta, jonka kirkkaanpunaisilla rimsuilla\nkoristettu kaulus oli auki, ja näädännahkaisen hatun tuuhea häntätupsu\nriippui olkapäällä -- vaikutelma, joka vahvistui, kun kuuli hänen\nranskan ja intiaanikielen sekaista ilolörpöttelyään sen johdosta, että\nisä Roland ei ollut kuollut, vaan vihdoinkin palannut. Hänen vieressään\noli intiaani ilmeenkään vaihtumatta, tummana, luoksepääsemättömänä\nkuin salaperäinen pronssiin valettu sfinksi. Mutta kun pikku\nlähetyssaarnaaja tervehti häntä, loistivat hänen silmänsä -- loistivat\nniin syvästi hohtaen, että David tuli aivan liikutetuksi. Sitten hänet\nesitettiin Thoreaulle.\n\n\"On hauskaa tutustua, _m'sieu_\", ranskalainen virkkoi. Hänen rodulleen\nominainen vapaa kohteliaisuus ei unohtunut edes täällä metsien\nkeskellä, ja hillitty ääni, joka lähti noista hoitamattoman\nparrakkaista kasvoista, tuntui vastakohtaisuuden vuoksi perin\nomituiselta. Hänen kädenlyöntinsä oli samanlainen kuin isä Rolandin --\nsellaista David ei ollut milloinkaan kokenut maailman kaupungissa\nasuvien ystäviensä parissa. Hän irvisti salaa tuskasta, ja kesti jonkun\naikaa, ennenkuin sormien kirvely lakkasi.\n\nNyt David rikkoi ensimmäisen kerran metsien seuratapoja -- onnekseen\nkuitenkin, niinkuin aika sittemmin osoitti. Hän ei tietänyt, ettei vain\nilman muuta saanut ojentaa kättään intiaanille, vaan oli otettava\nhuomioon asianmukaiset seuratapojen vaatimukset; siksipä hän ojensikin\nkätensä, kun isä Roland sanoi: \"Tässä on Mukoki, joka on ollut minun\nluonani monta vuotta.\" Mukoki katsoi häntä ensin suoraan silmästä\nsilmään; sitten huopaviitta avautui ja pieni, tumma, hyvinmuodostunut\nkäsi ojentautui. David, joka oli jo oppinut molemmilta, sekä\nlähetyssaarnaajalta että ranskalaiselta, puristi kaikin voimin\nintiaanin kättä -- niin lämmintä kädenpuristusta ei intiaani ollut\nkoskaan saanut keneltäkään muulta valkoiselta mieheltä kuin\nisännältään, lähetyssaarnaajalta.\n\nSitten David kuuli isä Rolandin innokkaana tiedustelevan illallista.\nThoreau vastasi ranskaksi.\n\n\"Hän sanoo, että tupa on sisäpuolelta pelkkää paistettua sorsaa, niin\nsuuri se on\", selitti hän nauraen.\n\n\"Tulkaa, David! Mukoki saa jäädä huolehtimaan tavaroistamme.\"\n\nKun vähän matkaa oli rataa pitkin kuljettu, David näki majan\nmäntymetsän keskellä, ja sen kahdesta rautatielle suuntautuvasta\nikkunasta loisti kodikas valo. Ketut olivat lakanneet haukkumasta,\nmutta koirien murina ja haukunta muuttui yhä verenhimoisemmaksi, mitä\nlähemmäksi tultiin, ja David kuuli vitjojen pahaenteisesti kalahtavan\nja leukaluiden loksahtelevan. Vielä muutamia askelia ja sitten olivat\nhe majan ovella.\n\n\"_Après vous, m'sieu_\", sanoi Thoreau, ja hänen hampaansa loistivat,\nkun hän avasi oven ja itse väistyi syrjään. \"Tuottaisi minulle\nonnettomuutta, voisivatpa vaikka kaikki kettuni kuolla, jos astuisin\nvieraan edellä tupaan.\"\n\nDavid astui huoneeseen. Selin häneen pöydän yli kumartuneena seisoi\nintiaaninainen. Hän oli hento kuin runko, ja hänen mustat hiuksensa,\npisimmät ja loistavimmat, mitkä David milloinkaan oli nähnyt, oli\nkiedottu kahdeksi, paksuksi palmikoksi. Samassa hän käännähti, ja David\nnäki pyöreät, ruskeat kasvot ja loistavat silmät ja hampaat, mutta\nnainen ei sanonut sanaakaan. Thoreau ei esittänyt villikukkaansa\nvaimonaan. Hän oli avannut majansa oven ja sallinut Davidin astua\nedellään sisälle; tämä merkitsi sitä, että hänet otettiin ystävänä\nvastaan taloon, joten esittely oli sekä sopimatonta että tarpeetonta.\nIsä Roland nauroi tyytyväisenä, hykerteli innokkaasti käsiään ja sanoi\nnaiselle tämän omalla kielellä jotakin, mikä sai tämän kainosti\nnaurahtamaan. Se tarttui ja Davidkin hymyili. Isä Rolandin koko kasvot\nolivat täynnä iloryppyjä. Ranskalaisen hampaat loistivat. Tuli hellassa\nritisi, ratisi ja paukkui. Marie aukaisi hellanluukut pannakseen sinne\nenemmän puita, ja hänen kasvonsa rusottivat ja hampaansa loistivat\ntulen valossa kuin maito. Thoreau meni hänen luokseen, laski hellästi\nsuuren, karkean kätensä loistavalle päälle ja sanoi hänelle jotakin\ncree-intiaanien pehmeällä murteella; se sai Marien uudelleen\nnaurahtamaan, mikä kuulosti omituiselta kuin linnunviserrys.\n\nDavidista tuntui, kuin hän jollakin tavoin sisäisesti olisi hiljaa\nheräämäisillään. Virkistävä tuulahdus, joka väikkyi tämän metsän\njämeristä hirsistä rakennetun majan yllä, tunkeutui häneen uutena\nelämänä ja antoi hänen kuukausimääriä henkisesti riutuneelle\nolemukselleen uusia voimia. Hän hymyili tietämättään, ja hänen sielunsa\nkääntyi pimeässä vankilassaan, kun hän näki Thoreaun silittelevän\nMarien kimaltelevia hiuksia. Hän ei ollut ennättänyt vielä kääntää\nkatsettaan ranskalaisesta, kun tämä Marien yhden ainoan sanan johdosta\nnosti uuninluukun ja veti esiin kookkaan paistinpannun.\n\nIsä Roland päästi ilohuudon nähdessään sen ja hykerteli niin pontevasti\nkäsiään, että David tunsi melkein väreiden kulkevan selkäänsä pitkin.\nHe olivat tunteneet ihanan tuoksun, tuulahdus siitä oli kutittanut\nheidän neniään, jo ennen kuin tuvan ovi avattiin -- sen ja kahvin\ntuoksu, mutta vasta nyt tuoksahti heitä vastaan uunin ja paistinpannun\nhoukuttelevat aroomit koko voimallaan.\n\n\"Villiriisillä syötettyä heinäsorsaa ja jänistä -- himoruokiani --\nsipulilla täytetty, hyvin pippuroitu jänis\", sanoi pieni\nlähetyssaarnaaja ja ahmi katseellaan paistinpannua. \"Voi taivas,\nsellaisilla herkuilla ei aina saa vatsaansa täyttää, vai mitä\narvelette, David? Ja kahvia. Tuota Marien kahvia. Se on parempaa kuin\nnektari. Se on elämän nestettä, joka palauttaa nuoruuden. Riisukaa\ntakkinne, David -- riisukaa takkinne ja kotiutukaa!\"\n\nRiisuessaan takkiaan, kaulustaan ja kaulaliinaansa hän tuli\najatelleeksi matka-arkkuaan, joka sisälsi frakki- ja smokkipuvut,\ntärkkipaitoja ja kovia kauluksia, säämyskähansikkaita ja kiiltokenkiä\n-- ja hän tunsi korvalehtiensä kuumenevan. Hän alkoi jo katua sitä,\nettä oli antanut lähetyssaarnaajalle lunastuskuitin.\n\nVähän ajan kuluttua työnsi hän kasvonsa suureen läkkiseen pesuvatiin ja\nkuivasi ne entisestä hamppusäkistä valmistettuun pyyhinliinaan. Hän\nhuomasi kuitenkin, että se oli puhdas -- yhtä puhdas kuin Marien\nheleästi rusoittavat posket. Ja ranskalainen itse leikkaamattomine\npartoineen ja hiuksineen oli yhtä puhdas kuin hamppupyyhinliina.\nVieraana, joka aivan äkkiä oli joutunut uuteen maailmaan, huomasi David\ntarkasti tällaiset pikkuseikat.\n\nKun he istuutuivat pöytään -- Thoreau pitäen seuraa ja Marie seisten\nheidän takanaan -- ei hän keksinyt keinoa, miten alkaisi. Jalan\nlevyisellä peltilautasella oli kolme naulaa painava sorsanvonkale,\njosta tirisi kastiketta ja joka oli ruskea kuin kypsä pähkinä. Hän oli\nkorjailevinaan paidanhihojaan, joi lasillisen vettä ja tarkkaili salaa\npienen lähetyssaarnaajan hommia. Tämä työnsi tyytyväisesti myhäillen\nkahvelinsa vartta myöten linnun rintaan, tarttui sormin toiseen jalkaan\nja sai nopeasti ja taitavasti vääntäen tuon maukkaan ruumiinosan\nlautaselleen. Juuri puraistessaan sitä, hän katsahti pöydän yli\nDavidiin. David oli ennenkin syönyt sorsanpaistia, nimittäin\nravintolaruokana, jolloin sakea kastike ja väkevät mausteet oli\nkokonaan turmelleet sen alkuperäisen maun, mutta tällaista sorsaa, jota\nhän nyt söi Thoreaun pöydässä, ei hän ollut koskaan eläessään\nmaistanut. Häntä peloitti aloittaa tuota kolmen naulan painoista\nlintua, mutta kun hän lopetti, sai hän kokea uuden, ihanan kylläisyyden\ntunteen. Hän tarkasteli linnun ruumiinrakennetta, ja keksi siinä\nsellaisia mehukkaita makupaloja, joista hän ei aikaisemmin ollut\nosannut uneksiakaan, sillä hänen varhaisempi kokemuksensa oli ylettynyt\nvain linnun jalkaan ja ohuisiin rintaviipaleihin. Lopettaessaan hän\nolisi hävennyt ruokahaluaan, ellei olisi huomannut isä Rolandin vasta\nnyt päässeen alkuun, kun piti siirryttämän sipulijänikseen. Siitä\nhetkestä alkaen David piti hänelle seuraa juomalla kolmannen\nkahvikuppinsa.\n\nLopetettuaan vihdoinkin isä Roland nojautui tyytyväisyydestä huoaisten\ntuolinselustaan ja veti tilavasta housuntaskustaan kuluneen\nhirvennahkakukkaron. Siinä oli musta piippu ja tupakkaa. David itsekin\noli kotonaan polttanut piippua harjoittaessaan tutkimustöitään öisin,\nmutta viime aikoina hän oli kyllästynyt piippuun ja monen viikon ajan\noli vain silloin tällöin polttanut savukkeita ja sikaareja.\nRauhallinen, tyytyväinen ilme isä Rolandin kasvoilla ja Thoreauta\nympäröivä savupilvi saivat hänet ensimmäisen kerran moneen viikkoon\ntuntemaan halua piipunpolttoon. Heidän syödessään Mukoki ja eräs toinen\nintiaani olivat kantaneet hänen matka-arkkunsa ja laukkunsa sisään; hän\navasi erään laukuista ja otti sieltä tupakkavehkeensä. Täytettyään\nenglantilaisen piippunsa ja sytytettyään sen, näki hän isä Rolandin\nloistavat kasvot hyvältätuoksuvan Hudson's Bay Mixture-savupilven\ntakaa. Marie oli istuutunut varjoon seinän viereen, jotta ei näyttäisi\nkuin hän tahtoisi ottaa osaa seurusteluun ja yhteiseen keskusteluun;\nhän tuki pyöreätä leukaansa pienellä, ruskealla kädellään, ja hänen\ntummat silmänsä loistivat nähdessään miehensä hyvinvoinnin ja\ntyytyväisyyden. Se näky palkitsi hänen jokapäiväisen vaivannäkönsä ja\npuuhansa. Hän oli onnellinen. David aavisti, että tyytyväisyys oli\njokapäiväinen vieras tässä kodissa. Näiden hirsiseinien sisäpuolella\ntunsi hän sen hengen -- elämänilon ja toveruuden -- joka niin\npeloittavasti oli karttanut hänen rikasta loistokotiaan. Vain yhden\nainoan kerran koko iltana hän kuuli Marien sanovan jotakin Thoreaulle\n-- pehmeästi ja matalasti. Muulloin hän vaikeni cree-vaimojen tapaan\nvieraan läsnäollessa, mutta David ymmärsi, että naisen sydän sykki\nonnesta, ja hänestä tuntui niin käsittämättömän hyvältä, kun Thoreau\nnyökkäsi erästä ovea kohden ja antoi tietää, että Marie oli äiti.\nNainen kuunteli miestään, ja sinä hetkenä huomasi David hänen\nkasvoillaan ilmeen, joka haavoitti hänen omaa sydäntään -- ilmeen,\njonka olisi pitänyt kuulua hänenkin elämäänsä, mutta jota hän ei ollut\nsaanut osakseen.\n\nVähän myöhemmin Thoreau näytti Davidille huoneen, missä hän saisi\nviettää yönsä. Huone oli pieni, ja sen erotti lähetyssaarnaajan\nhuoneesta vain kuorituista vesoista tehty seinä. Ranskalainen asetti\nlampun pöydälle sängyn viereen ja sanoi hyvää yötä Davidille.\n\nKello oli jo yli puoli kaksi, mutta David ei tuntenut vähäisintäkään\nnukkumisen halua. Riisuttuaan kenkänsä ja osan vaatteistaan hän\nistuutui sängynlaidalle ja palautti mieleensä viimeisten tuntien\ntapahtumat. Hän muisti taas junassa olleen naisen -- naisen, jolla oli\nniin ihmeelliset mustat silmät ja kasvot niin etsivät; niitä hän ei\nvoinut unohtaa, ja hän otti naisen unohtaman paketin takintaskustaan.\nHän koetteli uteliaasti sitä, katseli punaista nuoraa ja käänteli sitä\nmoneen kertaan, ennen kuin katkaisi nuoran. Hän häpesi hiukan intoaan\ntämän nuhruisen sanomalehtipaperipaketin sisältöön. Hän ei voinut\nvapautua siitä, vaikka lohduttautui sillä, ettei mikään estäisi\ntarkastamasta pakettia, jonka omistaja oli hävinnyt. Hän oli varma,\nettei hän enää koskaan tapaisi naista ja että tulisi ainiaaksi jäämään\narvoitukseksi hänelle, mikäli ei hänen kädessään oleva paketti ilmaisi\nnaisen henkilöllisyyttä.\n\nVasta puolen minuutin kuluttua hän kumartui lampunvaloon ja melkein\nkouristuksentapaisesti piteli molemmin käsin paperissa ollutta esinettä\n-- hän katseli sitä suu puoleksi auki ja hänen sydämensä tuntui\nhämmästyksestä pysähtyvän.\n\n\n\n\nV.\n\nTYTÖN VALOKUVA.\n\n\nDavid piti valokuvaa kädessään -- tytön kuvaa. Avatessaan käärettä ja\nnähdessään harmaan pahvikulman hän oli heti arvannut, mitä paketti\nsisälsi. Ja samassa hän oli hämmästynyt -- yllätys, joka melkein\npeloitti. Tämä ilta oli niin kummallisesti muuttanut hänet, voimat,\njoita hän ei vielä ymmärtänyt, olivat vetäneet hänet mukaansa alkavaan\nsalaperäiseen seikkailuun; ne olivat vapauttaneet hänet ajattelemasta\n_omaa itseään_; ne olivat pakottaneet hänet seuraamaan muita asioita,\nmuita ihmisiä ja näyttäneet hänelle vilahdukselta muutakin elämää --\nhän oli nähnyt murhetta ja onnea, hupaista ja naurettavaakin, ja hän\noli tuntenut jännityksen, joka piilee äkillisissä muutoksissa.\nMuutamissa tunneissa hän oli joutunut odottamattomien tapausten\nhämmentyneeksi ja osittain myöskin tahdottomaksi leikkikaluksi. Ja nyt\nhänen istuessaan yksinään sängynlaidalla odottamattomat tapaukset\nolivat kohonneet huippuunsa.\n\nEnsimmäinen ajatus, ensimmäinen vaikutelma oli se, että tämä tyttö oli\nelävä, ei kuollut -- ei pelkkä eloton varjohaahmo, jonka valokuvaustako\noli kiinnittänyt paperille. Tuntui, kuin hän olisi lähestynyt tyttöä\naivan odottamatta ja läsnäolollaan yllättänyt hänet, saanut tytön\nkääntymään päin, kuin juoksemaan lähtemäisillään, hiukan peloissaan,\nmutta kumminkin uhmaavana -- valmiina pakenemaan. Sinä hetkenä hän\nolisi ehdottomasti luottanut silmiinsä, vaikka tyttö olisi liikahtanut\nja äkkiä kuin lintu hävinnyt kuvasta. Sillä hän -- jokin -- oli\nsäikähtänyt ja peloittanut tyttöä, juuri kuin kuva oli otettu.\n\nHän kumartui lähemmäksi lampunvaloa ja tutki tarkemmin kuvaa. Tyttö\nseisoi laakealla rantakalliolla. Hänen takanaan leveni valkea\nhiekkaranta ja sen takana vuorenrinne rotkoineen. Hän oli paljasjaloin\nja hänen jalkansa loistivat valkoisina tummia kiviä vasten. Käsivarret\nolivat kyynärpäihin saakka paljaat ja näyttivät yhtä valkoisilta.\nVähitellen hän huomasi nämä seikat, aivan kuin kuva ei yhdellä kertaa\nolisi painunut hänen mieleensä. Tyttö seisoi hiukan eteenpäin\nkumartuneena kalliolla, puku ylettyi vain polviin; ja hänen seisoessaan\nsiinä loistavin silmin ja huulet raollaan tuuli oli hajoittanut hänen\nkutrinsa olkapäille ja rinnalle. David näki auringon loisteen\nhiuksissa, ne tuntuivat liikkuvan lampun valossa; rinta tuntui\naaltoilevan niiden alla ja käsi tuntui valmiilta poistamaan ne\nkasvoilta, huulet tuntuivat liikkuvan, kuin olisi sanomaisillaan\njotakin. Villi vuorenrotko taustanaan hän seisoi siinä kuin kaiverrettu\nkuva, hentona kuin ruoko, kauniina, villinä ja huohottavana. Hän ei\nollut mikään kuva. Hän oli itse elämä. Hän oli olemassa -- Davidin\nkanssa tässä huoneessa -- yhtä varmasti kuin nainen oli ollut hänen\nkanssaan junassa.\n\nHän hengähti ja laskeutui takaisin sängynreunalle; hän näet kuuli isä\nRolandin menevän narisevaan vuoteeseensa viereisessä huoneessa. Sitten\nhän kuuli papin sanovan:\n\n\"Hyvää yötä, David!\"\n\n\"Hyvää yötä, isä!\" vastasi hän.\n\nHän istui hetkisen ja tuijotti mitään näkemättä vastaiseen seinään.\nSitten hän taas kumartui ja kohotti valokuvan lampunvaloon. Mutta kuvan\näskeinen ihmeellinen lumous oli nyt haihtunut, ja hän tarkasti sitä\nkylmemmin ja arvostelevammin ja oli melkein vihoissaan siitä, että oli\nantanut mielikuvituksensa sillä tavoin pillastua. Hän käänsi kortin ja\nnäki, että sen taakse oli kirjoitettu jotakin. Lähemmin tarkasteltuaan\nerotti hän sanat:\n\n\"Firepan Creek, Stikine River, elokuun...\" mutta päivämäärä oli\npyyhitty. Siinä kaikki. Siinä ei ollut minkäänlaista nimeä, ei mitään\nsanaa, josta hän olisi saanut selville, kuka oli tuo junassa\nmatkustanut salaperäinen nainen tai missä suhteessa hän oli tähän\nvalokuvassa olevaan tyttöön.\n\nVielä kerran David koetti itse tytön kuvasta päästä selville naisen\narvoituksesta, ja sekavat ajatukset risteilivät hänen aivoissaan. Mikä\noli tytön yllättänyt? Kuka oli pelästyttänyt häntä? Kuka oli\naiheuttanut tuon vainotun ilmeen tytön kasvoille -- tuon puoleksi\nuhmailevan asennon? Tuntui kuin hän olisi nähnyt saman kummallisesti\netsivän ja pelokkaan ilmeen kuin junassa matkustaneella naisellakin?\nHän ei koettanutkaan keksiä vastausta, vaan tyytyi siihen mitä hän näki\nkuvassa. Tämä tyttö oli nuori, niin, hänen käsityksensä mukaan vielä\nlapsi. Suunnilleen seitsemäntoista vuotias, ehkä kuukautta tai paria\nvanhempi; nämä kuukaudet hän halusi aivan välttämättä lisätä tytön\nikään -- johtui kai siitä, että tytössä oli eräänlaista naisellisuutta.\nLisäksi hän huomasi, että tyttö oli kahlaillut vedessä, sillä hän oli\npudottanut toisen sukkansa valkoiselle hiekkarannalle ja sen vieressä\noli jokin esine, joka näytti kengältä tai mokkasiinilta, hän ei\nerottanut kumpi se oli. Tuntui, kuin olisi hänet yllätetty juuri siinä\nkahlatessaan ja sitä paeten hän olisi juossut kalliolaatalle läähättäen\nja hiukset hulmuten; ja juuri sinä hetkenä, kun hän seisahtui sille,\nvalmiina taisteluun tai pakoon, oli tämä kuva otettu. Osittain\nhumoristinen, osittain pilkallinen hymy leikki Davidin huulilla. Kaksi,\ntai ehkäpä kolmekin kertaa hän oli tänä päivänä ollut kuin mielipuoli.\nVain mielipuolisuus, sairaalloinen käsitystapa oli voinut saada hänet\nlukemaan murhenäytelmän junassa istuneen naisen kasvoilta ja tuntemaan\nhalua hänen seuraamiseensa. Kahden kokonaisen vuorokauden unettomuus ja\nhenkinen väsymys oli tylsistyttänyt hänen huomio- ja arvostelukykynsä.\nHän tunsi epämiellyttävää halua nauraa itselleen. Murhenäytelmä!\nEpätoivoinen nainen! Hän kohautti olkapäitään ja hymyili kylmästi\nvalokuvalle. Oikeastaan ei koko jutussa ollut minkäänlaista\nmurhenäytelmää. Tyttö oli ollut kylpemässä, yksinään luultavasti, ja\nsamassa joku oli hiipinyt sinne pelästyttäen hänet ja napannut kuvan,\njuuri silloin kuin tyttö mietti, pakenisiko hän vai jäisikö hän\nrankaisemaan tunkeilijaa vihallaan. Nyt kaikki oli aivan selvää.\nJokainen tyttö olisi tällaisessa tilanteessa menetellyt samoin. Mutta\n-- Firepan Creek -- Stikine River... Hän näytti niin aralta ja\nvilliltä... Hän kuului näihin vuoriin ja rotkoihin -- hän oli ihana --\nsolakka kuin unikko -- rakastettavampi kuin...\n\nDavid nipisti huulensa yhteen. Hänen hengityksensä salpaantui. Hänen\nedessään oleva kuva oli äkkiä muuttunut, sen ylitse oli laskeutunut\nkultahohteinen usva, _hän_ oli siinä, ja tuo kultainen usva oli hänen\nloistava tukkansa -- epäjärjestyksessä olevat hiukset -- ja paljas\nvalkoinen käsivarsi ojentautui tämän kultapaljouden keskeltä ja _hänen\nkasvonsa_ pelkäämättä ja ärsyttäen _nauroivat hänelle_. Hyvä Jumala,\neikö hän koskaan vapautuisi tuosta näystä? Uusiintuisiko se tänäkin\nyönä, kurkkua ja sydäntä kouristavana ja saattaen hänet kiemurtelemaan\nhelvetillisessä tuskassa, josta hän ei voinut vapautua -- tämä näky --\n_hänen vaimonsa kuva?_ Kalliolla seisova tyttö -- kuin siro kukka! Tuo\ntoinen nainen -- kuin loistava jumalatar! Molemmat yllätettyinä --\nodottamatta. Mikä paholaisen voima oli saanut hänet nostamaan kuvan\nnaisen sohvalta? Mikä...\n\nHänen sormensa tarttuivat kuvaan, ja hän aikoi repiä sen pieniksi\npalasiksi. Kortti taipui -- tuuman verran -- mutta sitten hän äkkiä\nmalttoi mielensä. Tyttö katseli taas kuvasta häneen -- katseli suurin\nkirkkain silmin, ikäänkuin ihmetellen hänen heikkouttaan ja\nhämmästyneenä itseensä kohdistuneesta väkivallanteosta, ihmettelevänä,\nkysyvänä. Nyt vasta huomasi hän jotakin sellaista, mitä hän ei ollut\naikaisemmin huomannut -- kysyvän ilmeen tytön silmissä. Tuntui kuin\ntämä olisi juuri kysymäisillään häneltä jotakin -- kuin sanat olisivat\npäässeet hänen raotetuilta huuliltaan tai olivat juuri hänen\nkielellään. _Häntä_, Davidia, juuri _häntä_ kysyen!\n\nHänen sormensa herpaantuivat. Hän silitti revittyä kulmaa, niinkuin se\nolisi ollut haava hänen omassa ihossaan. Loppujen lopuksi oli hänen ja\ntuon elottoman esineen välillä monia yhtäläisyyksiä. Se oli joutunut\npois omistajaltaan -- eikä sillä ollut kotia, ei kontua -- se oli nyt\nkulkuri niinkuin hänkin ja sai samoin jättäytyä kohtalon huomaan.\nMelkein hellästi hän kietoi sen takaisin sanomalehtipaperiin. Hänen\nsydämessään läikähteli hellä tunteellisuus, jota ei mikään voinut\nsammuttaa; tunteellisuus joka sai hänet pitämään rakkaina pieniä\nmitättömiä seikkoja, menneisyyteen kuuluvia -- virttynyttä\nnauhanpalasta, kuihtunutta kukkaa, jota _hän_ oli pitänyt heidän\nhäissään; ja muistoja -- muistoja, jotka ehkä olisi ollut paras antaa\nunhoituksen peittää. Tämä tunteellisuus väräytti hänen sormiaan, kun\nhän laski valokuvan pöydälle.\n\nHän riisuutui hiljaa. Ennen sänkyyn menoaan hän koetteli otsaansa. Se\ntuntui kostealta ja kuumeiselta. Mutta tämä seikka ei häntä\nhuolestuttanut, sillä siinä ei ollut mitään epätavallista. Tämä\nkuumuuden ja kuumeen tunne oli usein ahdistanut häntä viime aikoina, ja\nmelkein aina öisin; seuraavana päivänä hänellä tavallisesti oli\nhirmuinen päänkivistys. Aina ja viime aikoina entistä useammin\nse oli varoittanut häntä, että hänen hermonsa olivat lähellä\nkatkeamispistettä, ja hän tiesi mitä oli odotettavissa. Sitten hän\nsammutti valon ja ojentautui vuoteen lämpimäin huopien väliin tietäen,\nettä nyt jälleen alkaisi taistelu, jota hän pelkäsi, taistelu,\nalituinen öinen taistelu, jota hänen oli kamppailtava tuota demoonia\nvastaan, joka imi hänen elinvoimaansa ja tuuma tuumalta koetti vallata\nhänen henkeään ja ruumistaan. Hermot, jotka olivat riistäytyneet hänen\ntahtonsa vallasta! Hermot, jotka olivat kuluneet aivan hajalle!\nRauhattomuus ja tuska -- kiduttava tyhjyys sielussa ja sydämessä --\nkokonainen kauhun maailma vaani häntä pimeyden suojasta! Ja kaikki tämä\n_hänen_ vuokseen -- tuon kultaisen jumalattaren, joka oli nauranut\nhänelle vasten kasvoja -- tuota naurua, joka ei ikinä vaikenisi hänen\nkorvissaan. Hän puri hampaitaan, hän väänteli käsiään huopien alla;\nsuuttumuksen aalto löi hänen ylitseen -- hetken ajan se oli melkein\nvihaa. Oliko mahdollista, että tuo nainen, joka oli ollut hänen\nvaimonsa, saattoi näin kahlehtia hänet, sitoa hänen ajatuksensa,\ntäyttää hänen mielensä ja hänen ruumiinsa _vielä kaiken sen jälkeen,\nniitä oli tapahtunut?_ Mistä johtui, ettei hän saattanut nauraa ja\nkohauttaa olkapäitään ja kiittää Jumalaa, ettei heillä ainakaan lapsia\nollut? Miksei hän voinut tehdä näin? _Miksi? Miksi?_\n\nHän nukkui. Syvää ja rauhallista unta. Hän uneksi varjoisista vesistä,\njoiden vaiheilla tuuli hiljaa kuiskaili puiden latvoilla.\n\n\n\n\nVI.\n\nDAVIDIN VOITTO.\n\n\nMyrskyä seurasi päivänpaiste. Nousevan talviauringon säteet kultasivat\npuiden latvoja, kun Thoreau nousi ja sytytti tulen suureen hellaan.\nKello oli yhdeksän, ja pakkanen oli pureva. Aurinko kultasi ja hopeoi\nikkunoiden paksut jääkerrokset, niin että ne muistuttivat vanhan\ntuomiokirkon ikkunoita; kun ketunkasvattaja avasi oven katsoakseen\nlämpömittaria, kuuli hän pakkasen paukkuvan ja natisevan puissa ja\nseinähirsissä. Vanhasta tottumuksesta hän katsoi lämpömittaria, ennen\nkuin sytytti tulen; hän näet tahtoi tietää, oliko hänen ketuillaan\nollut mukava yö ja oliko ollut liian kylmää metsän turkiseläinten\nretkille. Neljäkymmentäviisi astetta nollan alapuolella oli liikaa\nnäädälle, saukolle ja ilvekselle; sellaisina öinä ne pitivät lämpimiä\npesiään parempina kuin täysinäistä vatsaa, ja hänen ansansa jäivät\ntavallisesti tyhjiksi. Tänä aamuna oli neljäkymmentäkolme ja puoli\nastetta. Siis tarpeeksi kylmää. Hän kääntyi, sulki oven ja värähti\nvilusta. Sitten hän pysähtyi äkkiä ja jäi keskelle huonetta seisomaan\nja tuijottamaan.\n\nIsä Roland oli edellisenä iltana tai oikeammin tämän päivän pimeimpinä\ntunteina varoittanut häntä kolistelemasta aamulla; hän oli sanonut,\nettä Davidin pitäisi antaa nukkua päivälliseen saakka, sillä tämä oli\nsairas ja väsynyt ja tarvitsi lepoa. Ja nyt sama mies seisoikin jo\nhuoneen ovella, ennen kuin tuli oli sytytetty takkaan. Seisoessaan\nsiinä hän näytti viittä vuotta nuoremmalta kuin edellisenä iltana.\n\nThoreau hymyili ja sanoi cree-ranskallaan: \"Boojou, m'sieu! Minun on\nkäsketty puuhailla hiljaa, jotta saisitte nukkua\"; ja hän viittasi isä\nRolandin ovelle.\n\n\"Aurinko herätti minut\", sanoi David. \"Tulkaa katsomaan sitä.\"\n\nThoreau tuli ja David näytti hänelle huoneensa idänpuoleista ikkunaa.\nTämäkin ikkuna oli jäässä ja kimalteli kuin tuli.\n\n\"Luulen, että heräsin tuohon\", sanoi David, \"ainakin näin herättyäni\nsen ensimmäiseksi. Se on ihmeellinen.\"\n\n\"Ulkona on kova pakkanen ja ikkunat ovat paksussa jäässä\", vastasi\nThoreau. \"Mutta ne sulavat kyllä pian, kun vain saan tulen syttymään,\nm'sieu. Ja silloin voitte nähdä auringon -- todellisen auringon.\"\n\nDavid katseli hänen sytyttämispuuhiaan. Tulen rätinä tuntui\nmiellyttävältä. Hän oli nukkunut hyvin, niin hyvin, ettei hän ollut\nherännyt kertaakaan näinä kuutena tuntina. Ensimmäisen kerran moneen\nkuukauteen hän oli nukkunut näin perusteellisesti. Veri virtasi\nmiellyttävän kiihkeästi suonissa. Hänen päätänsä ei särkenyt eikä hän\ntuntenut tuota painostavaa kivistystä silmissään. Hän hengitti\nkevyemmin, ja keuhkoihin tunkeutuva ilma oli kuin hermolääkettä. Tuntui\nkuin nämä sikeästi nukutut tunnit olisivat poistaneet jonkinlaista\nmyrkkyä hänen verestään. Tuli räiskyi, ja savu nousi suureen\nsavupiippuun. Tervaiset kalikat saivat lieden punoittamaan. Thoreau\nlisäsi puita loimuavaan pesään, ja liesi punoitti entistä ihanammin.\nLämmin pihkan ja palaneen palsamin tuoksu täytti huoneen. David\nhykerteli käsiään, vielä silloinkin kun Marie tuli huoneeseen,\npalmikoiden toista paksua palmikkoaan. Hän nyökkäsi, ja Marie hymyili\nhänelle vastaukseksi, paljastaen valkoiset hampaansa ja katsoi häneen\nmustin, kirkkain silmin. Hän tunsi omituista iloa -- Thoreaun puolesta.\nThoreau oli onnellinen mies. Todistuksen siitä hän näki cree-vaimon\nkasvoilla. He olivat molemmat onnellisia -- mies ja nainen onnellisia\njuuri sillä tavoin kuin pitikin.\n\nThoreau, joka oli vesikorvosta rikkonut jään, täytti pesuvadin ja\nojensi sen hänelle. Jäävesi aamupesuun oli Davidille uutta. Hän työnsi\nrajusti päänsä siihen. Pienet jääpalaset pistelivät ihoa, ja kylmä\ntuntui tunkeutuvan aina keuhkoihin ja sydämeen. Muutos oli täydellinen,\nsillä aikaisemmin hän oli käyttänyt niin kuumaa vettä, kuin iho sieti.\nKun hän kuivasi itseään hamppupyyhinliinaan, niin hänen hampaansa\nkalisivat. Marie käytti hänen jälkeensä vatia, ja sitten Thoreau. Kun\nMarie oli kuivannut itsensä, havaitsi hän purppurahohteisen punan tämän\nposkilla, heleänpunainen veri virtasi tuon tumman ihon alla. Thoreau\npolskutteli ja roiskutteli jäävedessä niinkuin merisika ja hankasi\nkasvojaan hamppupyyhinliinalla, kunnes kaksi parran yläpuolella olevaa\npilkkua loisti yhtä punaisena kuin liesi. David huomasi tarkkaavansa\npikkuseikkoja, aivan tarpeettomia asioita ja esineitä; hän katseli,\nkuinka ranskalainen nopeasti ja taitavasti pitkällä veitsellään aukaisi\naamiaiseksi varatun suuren siian. Hän tarkkasi, kuinka Marie kieritti\nnoita paksuja viipaleita keltaisessa maissijauhossa, ja kuunteli niiden\nsihinää, kun ne pantiin rasvaan paistinpannuun. Ja tuon edellisenä\niltana verkosta otetun kalan tuoksu teki hänet nälkäiseksi. Se oli yhtä\ntavallisuudesta poikkeavaa ja odottamatonta kuin kaikki muukin. Hän\nihmetteli sitä.\n\nArvellen, että pitäisi pistää kaulus, kaulaliina ja takki ylle, hän\npalasi huoneeseensa. Mutta hän unohti aikeensa huomatessaan\nsanomalehteen käärityn valokuvan pöydällä. Hän aukaisi paketin ja uskoi\nkuvan näyttävän toisenlaiselta auringonpaisteessa. Mutta tyttö oli\nsamanlainen, aivan samanlainen kuin yöllä; kysyvä ilme ei ollut\nkadonnut hänen katseestaan, ja lausumattomat sanat olivat edelleen\nhänen huulillaan. David muisti uneksineensa: hän oli ollut tumman,\nhiljaisen veden partaalla -- ympärillä humisivat metsät hiljaa -- ja\nenkeli seisoi eräällä kalliolla aivan hänen vieressään ja suojeli\nhäntä. Häntä vihlaisi. Oliko mahdollista? Hän ei ajatellut kysymystä\nloppuun. Hän ei saanut pakotetuksi itseään kysymään, oliko tämä kuva --\njos sillä oli jokin salaperäinen voima -- saavuttanut hänet,\nrauhoittanut hänet, tuudittanut hänet uneen, antanut hänelle unia,\njotka olivat kuin virkistävät lääkkeet. Mutta kuitenkin...\n\nSitten hän muisti, että hänellä oli suurennuslasi laukussaan, ja\nuteliaisuudesta -- niinkuin hän uskotteli itselleen -- pelkästä\nuteliaisuudesta hän etsi sen tavaroittensa seasta ja tarkasteli kortin\ntakapuolella olevaa epäselvää kirjoitusta. Nyt hän eroitti\nvaivattomasti päivämäärän. Kuva ei ollut vielä vuodenkaan vanha. Hän ei\nvoinut käsittää miksi tämä huomio vaikutti niin kummallisesti häneen.\nHän ei tahtonut myöskään punnita eikä miettiä sitä rauhoittavaa\ntunnetta, joka hänet valtasi, kun hän sai tietää, että tyttö niin\näskettäin oli seisonut siellä rantakalliolla. Tiedottomasti alkoi tämä\nhenkilöityä hänen ajatuksissaan, muuttua hänen tyttösekseen. Tuntui\nkuin eräänlainen ystävyys olisi alkanut orastaa heidän välillään. Hän\nei enää tuntenut yksinäisyyttä, kun tyttö katseli häntä; yksi vuosi ei\nvarmaankaan ollut voinut kovin paljon muuttaa häntä.\n\nIsä Rolandin ääni sai hänet pistämään kortin pakettiin, tällä kertaa ei\nkuitenkaan sanomalehtipaperiin, vaan matkalaukustaan otettuun\nsilkkiseen nenäliinaan. Thoreau kertoi parasta aikaa papille, kuinka\naikaisin David oli noussut, kun tämä ilmestyi näkyviin. He tervehtivät;\nlähetyssaarnaaja katsoi tutkivasti Davidia silmiin ja huomasi\nmuutoksen.\n\n\"Sanomattakin näkee, että te olette nukkunut hyvin!\" virkkoi hän.\n\n\"Loistavasti!\" vastasi David.\n\nIkkunat liekehtivät auringon loistavassa valossa; paikka paikoin oli\njää sulanut ja näistä rei'istä tuli kultaisia säteitä Marien\nloistavalle tukalle hänen puuhaillessaan pöydän ääressä. Isä Roland\nlaski kätensä Davidin käsivarrelle ja näytti ikkunaa.\n\n\"Odottakaa, kunnes pääsemme _tuonne_\", sanoi hän. \"Tämä on vain alkua,\nDavid -- vain alkua!\"\n\nSenjälkeen he istuutuivat aamiaispöytään, jossa heitä odotti kala,\nkahvi, leipä ja perunat -- ja pavut. Ne olivat melkein lopussa, kun\nDavid otti kolmannen kalapalan, sisältä lumenvalkoisen ja päältä\nkorpunruskean, ja aivan kuin sivumennen kysäsi:\n\n\"Isä, oletteko koskaan kuullut puhuttava Stikine Riveristä?\"\n\nIsä Roland kohottautui, keskeytti syöntinsä ja katseli hetkisen\nDavidia, kuin tämä kysymys olisi jollakin tavoin erikoisesti\nliikuttanut häntä.\n\n\"Tunnen erään miehen, joka on useita vuosia asunut sen varrella ja\ntuntee jok'ainoan mailin sen suusta, Point Rothshaysta aina Kadotettuun\nmaahan, joka on Mount Finlayn ja Sheep Mountaisin välillä. Se on\nBrittiläisen Columbian pohjoisosassa ja sen lähdejoet ulottuvat\nYukoniin asti. Villiä seutua. Se seutu tunnettiin kuusikymmentä vuotta\nsitten paremmin kuin nyt, silloin kuin kultakuume levisi kautta koko\nvanhan sähkösanomalinjan. Tavish on kertonut minulle niistä asioista\nkoko joukon. Omituinen mies muuten, se Tavish. Me kuljemme hänen\nmajansa ohi God's Lakelle mennessämme.\"\n\n\"Puhuiko hän milloinkaan eräästä\", kysyi David ääni hieman väristen,\n\"puhuiko hän jostakin virrasta tai lisäjoesta, jonka nimi olisi Firepan\nCreek?\"\n\n\"Firepan Creek -- Firepan Creek?\" mutisi pieni lähetyssaarnaaja. \"Hän\non puhunut kyllä paljon -- on totisesti -- mutta en tällä hetkellä voi\nmuistaa. _Firepan Creek!_ Kyllä, nyt minä muistan. Muistan todellakin.\nNiihin aikoihin kuin hän sairasti isoarokkoa, asui hän sen rannalla\nnoin vuoden verran. Hän oli kuolemaisillaan silloin. Toivoisin teidän\ntutustuvan Tavishiin, David. Olemme yötä hänen majassaan. Hän on\nkummallinen ihminen -- häntä kannattaa tutkia.\" Kesken kaiken palasi\nhän Davidin kysymykseen: \"Mitä te tahdotte tietää Stikine Riveristä ja\nFirepan Creekistä?\"\n\n\"Olen joskus jostakin lukenut niistä ja tunnen mielenkiintoa niitä\nkohtaan\", vastasi David. \"_Hyvin_ villiä seutua, vai kuinka? Siellä ei\nvarmaankaan ole ainoatakaan valkoista ihmistä?\"\n\n\"Valkoihoisia on aina ja kaikkialla\", isä Roland vastasi. \"Tavishkin on\nvalkoinen, ja hän on asunut siellä. Kultakuumeen aikoina, kuusikymmentä\nvuotta sitten, niitä on asunut siellä paljonkin. Mutta luulisin, ettei\nniitä enää ole monta jäljellä. Tavish voi kertoa meille niistä.\nSyyskuussa, vuosi sitten muutti hän sieltä.\"\n\nDavid ei kysellyt enempää, vaan kohdisti koko mielenkiintonsa kalaan.\nKetut rupesivat meluamaan, ja tämä ääni sai Thoreaun hymyilemään.\nHaukunta kävi yhä kovaäänisemmäksi, sillä koirat olivat yhtyneet\nkuoroon. Davidista tuntui, kuin ranskalaisen kettutarhassa olisi ollut\nainakin tuhannen kettua ja satakunta koiraa. Veri oli vähällä jähmettyä\nhänen suonissaan. Hän ei ollut mokomaa melua kuullut koskaan; häntä\nkauhistutti ajatus lähteä ulos. Kokonaisen minuutin kuoro ulvoi, ja\nrauhoittui vasta, kun kurkut väsyivät; sitten ei enää kuulunut muuta\nkuin rautavitjojen kalinaa. Thoreau vain hymyili.\n\n\"Jo kaksi tuntia sitten olisi kettujen pitänyt saada ruokaa, ne\ntietävät kyllä ruoka-aikansa, m'sieu\", selitti hän Davidille. \"Kettujen\nlevottomuus tarttuu koiriin, ja ne kaikki ulisevat kuorossa -- mon\nDieu! Se ääni voisi herättää vaikka kuolleet.\" Hän työnsi tuolin pöydän\nääreen ja nousi. \"Lähden ruokkimaan niitä. Tahdotteko tulla mukaan,\nm'sieu?\"\n\nIsä Roland vastasi hänen puolestaan.\n\n\"Kymmenen minuutin kuluttua olemme valmiit\", vastasi hän ja tarttui\nDavidin käsivarteen. \"Tulkaa mukaani, David. Minulla on jotakin\nteille.\"\n\nHe menivät pienen lähetyssaarnaajan huoneeseen, ja osottaen\njärjestämätöntä vuodettaan isä Roland sanoi:\n\n\"Riisuutukaa, David!\"\n\nDavid oli hiukan hämillään katsellut isä Rolandin ja ranskalaisen\npukuja -- heidän paksuja villapaitojaan, heidän kummallisia, paksuja\nhousujaan, jotka olivat työnnetyt polviin ylettyviin sukkiin. Hän oli\nsalaa katsellut Thoreaun suuria hirvennahkaisia mokkasiineja ja\nmuistellut omia pehmytnahkaisia kävelykenkiään. Pukupulma selvisi\nhänelle nyt, kun hän katseli isä Rolandin vuodetta. Pappi poistui\nhuoneesta hykerrellen käsiään niin kovin, että rystyset ratisivat, ja\nDavid alkoi pukeutua. Neljännestunnissa oli hän valmis aloittamaan\nulkoilmaelämänsä. Isä Rolandilla, joka tuli antamaan hänelle opetusta\nmokkasiinien paalaamisessa, oli mukanaan karvalakki, joka oli\nhuomattavasti Thoreaun lakin näköinen. David oikein hämmästyi, kun hän\nhuomasi kuinka hyvin se sopi hänelle.\n\n\"Ymmärrätte kai\", sanoi isä Roland huvitettuna Davidin hämmästyksestä,\n\"että aina otan mukaani kotiin tällaisia koko pinkan, eri suuruuksia.\nSiitä saa aina sopivan, niinkuin huomaatte. Ja lakki...\"\n\nHän nauroi kaikesta sydämestään, kun David koetti mahdollisimman\ntarkasti katsella olemustaan pienestä peilistä.\n\n\"Lakki on Marien työtä\", täydensi hän lauseen. \"Hän sai oikean\nsuuruuden teidän hatustanne ja teki sen teidän nukkuessanne. Hienoa\nsaukkoa -- Thoreaun parasta nahkaa. Sen pitäisi sopia mainiosti.\"\n\n\"Marie -- teki tämän -- minulle?\" kummasteli David.\n\nPappi nyökkäsi.\n\n\"Ja hinta, isä...\"\n\n\"Älkää milloinkaan puhuko hinnasta ystävien kesken täällä metsässä,\nDavid.\"\n\n\"Mutta tämä nahka! Se on kaunis -- arvokas...\"\n\n\"Ja se on teidän\", sanoi isä Roland. \"Olen iloinen, että puhuitte\nhinnasta minulle, ettekä Thoreaulle tai Marielle. He eivät ehkä olisi\nymmärtäneet, tai se olisi loukannut heitä. Jos olisi pitänyt maksaa,\nniin _he_ olisivat sanoneet sen antaessaan; minä olisin maininnut\nsiitä. Eikö se ole hieno etikettikysymys?\"\n\nIlme, jota hän ei aluksi ymmärtänyt, levisi hitaasti Davidin kasvoille.\nKatsomatta lähetyssaarnaajaan hän sanoi omituisen kovalla äänellä:\n\n\"Mutta Marien täytyy ottaa tästä vastalahja -- eräs pikkukapistus,\njolla en enää tee mitään. Pikkuinen lahja -- kiitollisuuteni --\nystävyyteni todiste...\"\n\nHän ei jäänyt odottamaan papin vastausta, vaan meni toisen\nmatkalaukkunsa luo, otti avaimen ja avasi sen -- saman laukun, jonne\nhän oli pistänyt valokuvan. Hän otti esille pienen samettirasian, niin\npienen, että se mahtui hänen kämmenelleen, kun ojensi sen isä\nRolandille.\n\nHänen suupielensä olivat painuneet syviin uurteisiin.\n\n\"Antakaa tämä Marielle minulta\", sanoi hän.\n\nIsä Roland otti rasian, mutta ei katsahtanut siihen, vaan suoraan\nDavidia silmiin.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi hän.\n\n\"Medaljonki\", vastasi David. \"Se kuului _hänelle_. Siinä on kuva --\nhänen kuvansa -- ainoa, mikä minulla on. Viitsisittekö hävittää kuvan,\nennen kuin annatte medaljongin Marielle?\"\n\nIsä Roland näki, miten Davidin kaulavaltimo tykki. Hän puristi pikku\nrasiaa kädessään kovasti, ja hänen sydämensä takoi kuin riemurumpu.\nVain yhden sanan hän sanoi ja katsoi Davidia suoraan silmiin, mutta\ntämä ainoa sana oli kuiskaus, joka tuli suoraan hänen sydämensä\nsisimmästä, ja se sana oli:\n\n\"_Voitto_!\"\n\n\n\n\nVII.\n\nDAVID JA BAREE.\n\n\nIsä Roland sujautti tuon pienen samettirasian taskuunsa, kun hän\nDavidin kanssa läksi huoneesta Thoreaun luo. Marie nosti katseensa\ntyöstään ja heitti salavihkaa katseen vieraaseen nähdäkseen, pitikö\ntämä hänen lakkiaan.\n\nRaivokas meteli tervehti heitä, kun he tulivat ulko-ovelle, ja David\nnäki ensikertaa sen, jota hän edellisenä iltana oli vain kuullut.\nPalsamikuusien ja mäntyjen välissä majan lähistöllä oli ainakin\nparikymmentä villeintä ja susimaisinta koiraa, mitä hän ikinä oli\nnähnyt. Kohta ensisilmäyksellä hän huomasi kolme asiaa: päivä oli\nihana, pakkanen aivan pisteli, ja ainoallakaan näistä pitkäkarvaisista\nisokitaisista pedoista, jotka ponnistelivat irti kytkyeistään, ei ollut\nkoirankoppia eikä muutakaan suojaa. Tämä viimeinen seikka vaikutti\nhäneen voimakkaimmin. Hän oli synnynnäinen eläinystävä, ja häh\nkuvitteli, että näiden Thoreaun nelijalkaisten oli täytynyt kamalasti\nkärsiä yön aikana. Hän huomasi, että jokaisen puun juurella, johon\nkoira oli sidottu, oli lumeen muodostunut tasainen ja pyöreä kuoppa,\njossa koira oli maannut. Häntä ihmetytti se, että ranskalainen ja\nlähetyssaarnaaja, jotka olivat niin vieraanvaraisia isäntiä, voivat\nniin huonosti kohdella eläimiä. Mukoki ja eräs toinen intiaani olivat\ntuoneet kaksi juuttisäkkiä ja toisesta säkistä kaasivat kasallisen\nkaloja lumelle. Kalat olivat niin jäätyneitä, että Mukoki sai käyttää\nkirvestään paloitellessaan niitä. Davidista ne näyttivät kivikovilta.\nThoreau heitteli sitten nämä kalat koirille, yhden jokaiselle. Nuo\nnälkiintyneiltä näyttävät elukat pitivät varansa ja sieppasivat kalat\njo ilmasta ja senjälkeen kuului vain murinaa ja hampaiden ratinaa, kun\nne murskasivat nuo jäätyneet kalat. Häntä tämä homma puistatti ja\nmelkein inhoitti. Thoreau olisi hänen mielestään voinut sulattaa tai\nkeittää kalat. Jokainen koira sai puolesta naulasta kahteen naulaan\npainavan kalaosuutensa, ja senjälkeen tämä työ -- mikäli tällaista\nsyöttöpuuhaa voi siksi nimittää -- oli lopussa. Isä Roland tarkasteli\nkoiria ja hykerteli tyytyväisenä käsiään. Thoreau hymyili niin, että\nhänen suuret valkoiset hampaansa paistoivat, aivan kuin olisi hän\nylpeillyt jostakin.\n\n\"Niillä on jokaisella mainio ruokahalu, mon père\", sanoi hän.\n\"Jokaisella.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, vain hieman liian lihavia. Liian hyvin syötettyjä näin\nlaiskotellessaan\", vastasi isä Roland.\n\nDavid hämmästyi niin, ettei henki tahtonut kulkea.\n\n\"_Hyvin syötettyjä!\"_ hän sanoi. \"Nehän ovat melkein nälkään ja viluun\nnääntyneitä. Huomasittehan, kuinka ne piru parat hotkaisivat kalat\njäineen päivineen. Miksi ette keitä niiden kaloja? Ja miksei niille\nrakenneta minkäänlaista suojaa makuupaikaksi?\"\n\nIsä Roland ja ranskalainen tuijottivat ihmeissään häneen. Sitten\nlähetyssaarnaajan kasvoille levisi ymmärtämyksen ilme. Ja hän alkoi\nnauraa, ja lopuksi hän nauroi niin, että suorastaan hytkyi; ja metsän\nkaiut vastasivat hänen nauruunsa, ja intiaanienkin nahanväriset kasvot\nvetäytyivät hymyyn. David ei ymmärtänyt tätä naurunpuuskaa. Hän kääntyi\nThoreaun puoleen ja häntä kohtasi leveä hymy.\n\n\"Hyvä Jumala!\" sanoi pieni lähetyssaarnaaja lopuksi. \"Nälkiintyneitä?\nPaleltuneita? Miksette _keitä_ niiden kaloja? Miksette valmista niiden\nvuoteita?\" Hän keskeytti huomatessaan Davidin punastuvan. \"Suokaa\nanteeksi, David\", sanoi hän laskien kätensä toisen käsivarrelle. \"Mutta\nette voi käsittää, kuinka hullunkurisilta nuo teidän puheenne\nkuuluivat. Vaikkapa noille koirille tarjottaisiin New Yorkin parhaimmat\nkoirankopit, karhuntaljoilla vuoratut, niin eivät ne nukkuisi niissä,\nvaan kaivaisivat itselleen tuollaiset pienet, pyöreät kuopat lumeen. Se\nkuuluu niiden luonteeseen. Minuakin on joskus viidenkymmenen asteen\npakkasella säälittänyt nuo koirat. Mutta se on tarpeetonta. Pakkanen ei\nniitä vahingoita. Eivätkä ne syö keitettyä kalaa, vaan täytyy sen olla\njoko tuoretta tai jäätynyttä. Ehkäpä ne saisi totutetuksi syömään\nkeitettyä lihaa, mutta se olisi yhtä vaikeata kuin ilveksen, ketun tai\nsuden opettaminen. Älkää huolehtiko, David, noilla koirilla on oikein\nhyvä ja ihana olo. Nuo kahdeksan tuolla ovat minun. Ne kuljettavat\nmeidät pohjoiseen. Varoitan teitä etukäteen pysymään niistä\nmahdollisimman kaukana, ennen kuin oppivat tuntemaan teidät. Ne eivät\nole mitään hyväilyelukoita. Otaksun, ettei hyväily tunnu niistä sen\nmiellyttävämmältä kuin keitetty kala tai myrkky. Kukaan ei ilman muuta\nuskalla lähestyä _huskyä_ tai eskimokoiraa. Mutta te tulette kyllä\npitämään niistä, David. Te ette voi olla pitämättä noista kelpo\ntovereista, kun saatte nähdä mihin ne kelpaavat.\"\n\nThoreau oli nostanut toisen säkin olalleen ja kulki edeltä tiheämpään,\nmajan takana olevaan mänty- ja palsamikuusimetsään. David ja isä Roland\nseurasivat häntä ja jälkimmäinen selitti Davidille, minkätähden\nrekikoirien piti olla \"kovia kuin kivi\", ja kuinka niistä tuli\nsellaisia. Hän puhui vielä, hypistellen taskussaan sametilla\npäällystettyä laatikkoa, kun he saapuivat ensimmäiselle kettuhäkille.\nLaatikon kosketteleminen sai hänet tutkivasti ja huolissaan\ntarkastelemaan Davidia. Hän tutki ihmisiä samalla tavoin kuin kirjoja,\nluki hyvin paljon rivien välistä, ja hyvän havaintokykynsä opastamana\ntunsi ilmeet, ja hänestä tuntui kuin Davidin sisässä olisivat\nmyllertäneet omituiset ja ristiriitaiset tunteet. Hänen mielestään\nDavidin voitto ei itse ollut rasian luovuttamisessa, vaan sen sisällön\nvapaaehtoisessa uhraamisessa. Hän tahtoi päästä kuvasta niin nopeasti\nkuin mahdollista, sillä hän epäili, että David tulisi taas heikoksi ja\npyytäisi kuvan takaisin. Medaljonki ei merkinnyt mitään. Se oli\nmitätön, kylmä ja tunteeton, helposti unohtuva; mutta tuo naisen kuva,\nnaisen, joka oli melkein tuhonnut hänet, se oli kuolettavaa myrkkyä\nDavidin ruumiille ja sielulle, niin kauan kuin se oli hänen\nläheisyydessään, ja pienen lähetyssaarnaajan sormet syyhyivät sen\nhävittämishalusta. Hän koetti keksiä tilaisuutta päästäkseen siitä.\nSillä aikaa kuin Thoreau heitti kolme kalaa rautalanka-aitauksen taa ja\nselitti Davidille, miksi näissä jokaisessa yhdeksässä luolassa kussakin\noli kaksi naarasta ja yksi uros, ja miksi nämä eläimet tarvitsivat näin\nlämpöiset, osittain turpeella peitetyt luolat, vaikka rekikoirat\nmakasivat lumikuopissa. Isä Roland poistui sopivassa tilaisuudessa\nmajalle ja kutsui Mukokia cree-murteella. Päästyään majan suojaan,\nDavidin näkyvistä, hän otti rasian taskustaan, avasi sen ja piti\nmedaljonkia kädessään. Hän tarkasteli naisen kasvoja. Hän kutsui\njälleen Mukokia ja pyysi tämän veistä. Intiaani veti veitsen tupesta ja\nseisoi hiljaa katsellen isä Rolandia, joka hampaitaan kiristellen\nsuoritti hävitystyönsä. Lähetyssaarnaajan silmissä oli kummallinen\nkiilto, ja hiljainen kirous kohosi hänen sielustaan. Nyt se oli tehty.\nHän olisi tahtonut heittää tämän pienen esineen, joka häpeällisesti oli\nsydämen muotoinen, niin kauas metsään kuin olisi jaksanut. Se aivan\nkuin poltti hänen sormiaan, ja hän tunsi vihaavansa sitä. Mutta Marie\nsaisi sen! Marie pitäisi siitä, ja hän, Marie, puhdistaisi ja\njalostaisi sen. Hänen rinnallaan, jossa sykki hänen rakastava\nsydämensä, se ei enää olisi saastutettu. Hän ajatteli niin laskiessaan\nmedaljongin takaisin rasiaan ja palatessaan takaisin kettuaitaukselle.\n\nIsä Rolandin palatessa Thoreau heitti viimeiset kalat. David ei ollut\nhänen seurassaan. Vastaukseksi lähetyssaarnaajan kysymykseen\nranskalainen nyökkäsi tiheään metsään, jossa hänen kirveensä ei ollut\niskenyt vielä yhteenkään puuhun.\n\n\"Hän sanoi, että hän tahtoisi kulkea yksinään metsässä.\"\n\nIsä Roland mutisi jotakin, mitä Thoreau ei ymmärtänyt, mutta sitten\nhänen silmänsä yht'äkkiä alkoivat loistaa:\n\n\"Aion jättää teidät jo tänään.\"\n\n\"Tänään, mon père!\" Thoreau huudahti hämmästyneenä. \"Tänään? Pianhan on\njo keskipäivä.\"\n\n\"Hän ei voi kulkea pitkää matkaa\", sanoi lähetyssaarnaaja nyökäten\ntiheään metsään. \"Meillä on aikaa neljä tuntia pimeän tuloon. Hän ei\njaksa paljon. Ymmärrättehän? Me kuljemme tuolle vanhalle Moose Creekin\nvarrella sijaitsevalle majalle, missä te asuitte pari vuotta sitten.\nSinne on vain kahdeksan mailia, mutta vaivalloinen matka. Ja\nsitäpaitsi...\"\n\nHän vaikeni hetkeksi ikään kuin punniten jotakin mielessään.\n\n\"Tahdon saada hänet matkalle.\"\n\nHän katseli tutkivasti Thoreauta nähdäkseen, ymmärsikö tämä ilman\ntarkempaa selvittelyä.\n\nKetunkasvattaja otti tyhjän säkin ja vastasi:\n\n\"Alamme pakata, mon père. Jokaisen koiran osalle tulee ainakin sata\nnaulaa.\"\n\nHeidän kääntyessään majalla isä Roland katseli taakseen, näkyisikö\nDavidia.\n\nKolmen- tai neljänsadan metrin päässä metsän keskellä David seisoi\naivan mykkänä hämmästyksestä. Hän seisoi pienellä aukeamalla, ja hänen\nympärillään riippuivat mäntyjen ja kuusien oksat kuoleman hiljaisina\nvasta sataneen lumipeittonsa alla. Hänestä tuntui, kuin olisi\näkkiarvaamatta saapunut hämmästyttävän ihanaan ihmemaahan ja kuin\nnoista valkohohteisten kuusiholvien pimennoista olisivat\nlumihaltiattaret pelokkaina tähyilleet häntä. Ei kuulunut edes lintujen\nviserrystä eikä siipien suhinaa -- pieninkään ääni ei rikkonut tätä\nihmeellistä hiljaisuutta. Hän oli suljettu valkoiseen maailmaan, joka\nvaikutti niin kummallisesti häneen ja jostakin käsittämättömästä syystä\nsai hänet hengittämään hiljaa, seisomaan liikkumatta, kuuntelemaan, oli\nkuin olisi hän saapunut maailman kaikkeuden rajalle, missä hän voisi\nkuulla ja nähdä kummallisia asioita, jos vain pysyisi aivan hiljaa.\nEnsimmäisen kerran elämänsä aikana hän koki jotakin tämän kaltaista. Se\nsamalla kertaa sekä rauhoitti että teki hänet levottomaksi; se\nomituisesti huolestutti, mutta samalla herätti kummallisen kaipuun. Hän\nseisoi siinä laajan, tutkimattoman pohjolan kynnyksellä, hän tunsi sen\narvoituksellisen, äänettömän henkäyksen, se tunkeutui hänen vereensä,\nse sai hänen sydämensä sykkimään kiivaammin, se peloitti häntä, mutta\nrohkaisi samalla. Nyt hän tiesi, että tämä oli vain alkua -- että ovi\navautuu hänelle maailmaan, joka ylettyy satojen mailien päähän\npohjoiseen. Se ylettyisi tuhansien mailien päähän, monien tuhansien\nmailien, yhtä valkeana kuin täällä, kauniina, peloittavana ja kuoleman\nhiljaisena. Tähän maailmaan oli isä Roland kutsunut häntä, ja hän oli\njuhlallisesti lupautunut lähtemään.\n\nHuomaamattaan hän naurahti. Se tuntui hänestä hautakammion\niloisuudelta, epämiellyttävältä, sieluttomalta iloisuudelta, sillä\nhänen naurunsa sointui niin vihlovan epäilevältä, ikään kuin ilkkuen\nepäilisi hänen kelpoisuuttaan. Oliko hänellä oikeutta tunkeutua tähän\nmaailmaan? Hänen jalkansahan jo nyt särkivät, vaikka hän oli vasta\nkulkenut muutamia satoja askeleita puolentoista jalan korkuisessa\nlumessa.\n\nMutta nauru palautti hänet takaisin todellisuuteen. Hän kääntyi ja\npuikkelehti valkopukuisten puiden lomitse majalle päin. Hän oli\nhuonolla tuulella. Hän alkoi entistä enemmän vihata itseään. Siitä\npäivästä lähtien -- oikeammin yöstä -- jona kohtalo oli vetänyt mustan\nesiripun hänen elämänsä eteen ja hävittänyt siitä auringon, oli hän\nollut tuuliajolla ja ponnistelematta jättäytynyt myrskyn heiteltäväksi,\nja kuolettavassa murheessaan ja tuskassaan hän oli henkisesti ja\nruumiillisesti murtunut. Hän oli sortunut suruunsa ja toistellut\nitselleen, ettei mikään merkitsisi hänelle mitään -- vasta nyt\nensimmäisen kerran kirosi hän itseään. Tämä päivä -- muutamien satojen\nmetrien kahlailu lumessa -- oli ollut koe. Hän ei ollut kestänyt\nkoetta; se oli paljastanut hänen heikkoutensa. Hän oli suvustaan\nhuonontunut, ei enää ollut mies. Hän oli...\n\nHän puristi paksujen käsineitten peittämiä käsiään ja kiehui raivoa.\nSeuratako isä Rolandia? Seuratako häntä tähän maailmaan, jonka ainoan\nja suuren lain hän tunsi, nimittäin sen, että \"väkevin voittaa.\" Niin\n-- hän _seuraisi_ häntä. Sekä hänen ruumiinsa että sielunsa tarvitsisi\nrangaistuksensa, ja ne saisivat sen. Hän seuraisi isä Rolandia. Hänen\nruumiinsa taistelisi tai kuolisi. Tuo ajatus rauhoitti häntä. Hän\nrupesi halveksimaan itseään. Jospa vain isä Roland olisi tietänyt\ntämän, olisi hän virittänyt ylistyslaulun.\n\nVilli ja pitkä murina havahdutti hänet äkkiä tästä synkästä\nepätoivosta. Hän oli kulkenut nuoren palsamikuusen ohi, joka seisoi\nseitsemän jalkaa korkeana haamuna hänen edessään, ja katseli silmästä\nsilmään petoa, joka ryömi paksun männyn juurella. Se oli koira. Eläin\noli vain neljän tai viiden askeleen päässä hänestä, mutta se oli\nköytetty puuhun. David tarkasteli koiraa ja ennen kaikkea ihmetteli\nsitä, miksi tämä oli köytetty tänne näin eristettyyn paikkaan, sadan\nmetrin päähän majasta. Se oli toisia koiria suurempi ja muistutti\nsutta, ryömiessään siinä puunjuurella valkoiset raateluhampaat välkkyen\nirveen vedetyn ylähuulen alta. Toisten koirien oli David nähnyt\nvillisti tarkkailevan nälkäisin silmin ihmistä, kun tämä lähestyi,\nrepivän kahleitaan, koko lauman haukkuvan ja ulvovan. Mutta täällä hän\nei nähnyt mitään sellaista. Tämä iso suden näköinen elukka ei\nensimmäisen murinan jälkeen enää päästänyt ääntä eikä edes liikahtanut.\nMutta kuitenkin sen ruumiin jokainen lihas näytti hyökkäysvalmiilta, ja\nsen kiiltävät raateluhampat välkkyivät uhkaavina. Se oli villi, mutta\nsamalla ryömivä, valmis hyökkäykseen, mutta yhtäkaikki pelokas. Se oli\nkuin huonosti kohdeltu olento -- kuin takaa-ajettu eläin, joka on\njoutunut saarroksiin. David huomasi, että vain sen toinen silmä oli\nterve. Sekin veresti ja pahaenteisen tarkkaavana tuijotti häneen\nniinkuin hehkuva kekäle. Toisen silmän peitti turvonnut silmäluomi;\nsilmän paikalla oli suuri kuhmu. Sitten hän näki, että elukan huulissa\noli verisiä haavoja. Lumella näkyi verta, ja äkkiä elukka alkoi yskiä\nja kakistella, aivan kuin se olisi saanut terävän kalanruodon\nkurkkuunsa, ja tuore veri juoksi sen etujalkojen välitse lumelle.\nToinen etujaloista oli väärä; se oli joskus ollut poikki.\n\n\"Piru parka!\" sanoi David.\n\nHän istuutui kaatuneelle koivunrungolle, joka oli noin kuuden jalan\npäässä männystä, mihin koira oli sidottu, ja katseli suoraan suuren\nhuskyn verestävään silmään ja sanoi taas:\n\n\"Voi, sinua piru parkaa!\"\n\nBaree, koira, ei ymmärtänyt. Se tuntui olevan hämillään, kun ei nähnyt\nmiehellä minkäänlaista keppiä. Se oli tottunut keppeihin. Niin pitkälle\nkuin se muisti, oli keppi rajattomasti hallinnut sen elämää. Keppi oli\npuhkaissut sen toisen silmän. Keppi oli katkaissut siltä yhden hampaan\nja haavoittanut sen huulet ja kepillä oli sitä isketty kylkiluuhun niin\nkauan, että veri oli tukehduttavana pursunut kurkusta. Mutta tällä\nmiehellä ei ollut minkäänlaista keppiä, ja sitä paitsi hän näytti niin\nystävälliseltä.\n\n\"Sinä piru parka\", David sanoi kolmannen kerran.\n\nSitten hän puhutteli elukkaa, ja ääni kuulosti närkästyneeltä.\n\n\"Mitä herrantähden Thoreau on tehnyt sinulle?\"\n\nTämä näky oli jollakin tavoin hyvin liikuttava -- tuo piesty, verinen,\nhaavoitettu koira, joka kyyristyi puunjuurella yskien verta, punaista\nverta, joka värjäsi lumen. Koska David piti koirista, ei hän pelännyt\nniitä, ja niinpä hän unohtikin isä Rolandin varoituksen, nousi ja meni\nlähemmäksi sitä. Hänen seisoessaan siinä ja katsellessaan Bareeta tällä\nolisi ollut mainio tilaisuus hyökätä hänen kurkkuunsa. Mutta koira ei\nliikahtanutkaan, vain sen paksut selkäkarvat värisivät hiukan. Se\ntuijotti yhä kiinteästi ainoalla punaisella silmällään Davidiin.\n\nNeljännen kerran David sanoi: \"Sinä jumalanhylkäämä piru parka!\"\n\nHänen äänensä oli ystävällinen, osaanottava ja ihmettelevä ja hän veti\ntoisen kätensä paksusta käsineestä. Hän oli juuri kumartumaisillaan\nkoiran yli, kun terävä, kiivas ääni esti hänet siitä.\n\nThoreau seisoi kymmenen jalan päässä hänestä ja oli pelosta aivan\nmieletön. Hän puristi kivääriä kädessään.\n\n\"Takaisin -- takaisin, m'sieu!\" huusi hän terävästi. \"Peräytykää\nJumalan tähden!\"\n\nHän muutti kiväärin kainaloonsa. David ei liikahtanut, vaan sensijaan\nkatseli rauhallisena koiraa. Baree oli muuttunut. Sen toinen silmä\ntuijotti hehkuen ketunkasvattajaa. Sen veriset huulet paljastivat\ntuuman pituiset raateluhampaat, ja niiden välistä kuului matala,\nuhkaava murina. Ruskeankeltaiset selkäkarvat kohosivat pystyyn kuin\nharja; sensijaan että se Davidin läheisyydessä oli ollut hämillään, sen\nkoko olemus osoitti nyt murhanhimoista vihaa ja pelkoa Thoreauta\nkohtaan. Ensimmäisen varoituksen jälkeen sanat tuntuivat tarttuvan\nThoreaun kurkkuun, kun hän huomasi koko sen vaaran suuruuden, missä hän\nluuli Davidin olevan. Hän ei sanonut Davidille sanaakaan, vaan piti\nkoko ajan koiraa silmällä. Hitaasti kohotti hän kiväärin; David kuuli\nlukon napsahtavan, ja koirakin kuuli sen. Metallin kalskahtavassa\näänessä oli jotakin, mikä sai Bareen eläimelliset vaistot heräämään. Se\nveti suunsa kurttuun ja ulvahti, sitten se ryömi hitaasti vatsallaan\nDavidin luo.\n\nTämä näky oli Thoreausta ihme. Hän olisi uskaltanut lyödä vetoa\nsielunsa autuudesta nahkavaljaita vastaan, ettei Bareen ja ihmisen\nvälillä koskaan voi tällaista tapahtua. Hämmästyksestä hän laski\naseensa. David kumartui ja katseli Bareen ainoata verestävää silmää ja\nojensi kätensä. Askel askelelta Baree laahautui vatsallaan Davidin luo,\nja päästyään Davidin jalkoihin se kääntyi ympäri ja paljasti.\nThoreaulle hampaansa matalasti muristen. David kumartui, kosketti sitä\nja kuuli ranskalaisen mutisevan jotakin. Hänen kätensä hyväily sai\nBareen koko ruumiin värisemään, aivan kuin sitä olisi pistetty. Tämä\nkosketus oli se kipuna, joka johdatti ihmissielun koiran sisimpään.\n\nBaree oli kohdannut ihmis-ystävän. Kun David palasi Thoreaun luo, näki\nhän, että tämän kasvot olivat tuhkanharmaat. Ja ranskalainen tuntui\ntaistelevan itsensä kanssa saadakseen äänensä entiselleen.\n\nSitten hän sanoi: \"Sanon teille, m'sieu, tuo on uskomatonta! Minä en\nvoi uskoa silmiäni. Se oli ihme.\"\n\nHäntä puistatti. David katseli ihmeissään häneen. Hän ei voinut\nymmärtää toisen pelkoa. Thoreau huomasi sen ja osoitti Bareeta -- tämä\nliike sai eläimen murisemaan; sitten hän jatkoi:\n\n\"Tuo elukka on hirveä, m'sieu, vallan kamala. Se on koko seudun pahin\nkoira. Se syntyi kuin heittiö susilauman keskellä, eikä siinä ole muuta\nkuin murhanhimoa. Neljäsosa siitä on sutta, eikä sitä voi piiskata\npois. Sillä on ollut jo puolisen tusinaa isäntiä, eikä kenenkään heistä\nole onnistunut piiskata sutta pois. Minä olen hakannut sitä, kunnes se\nmakasi kuin kuollut, mutta se ei auttanut mitään. Se on tappanut jo\nkaksi muuta koiraa. Se on hyökännyt kurkkuuni, sentähden minä pelkään\nsitä. Noin kuukausi sitten sidoin sen tuohon puuhun, jotta se ei\npääsisi toisten koirien kimppuun, enkä senjälkeen ole uskaltanut\nirroittaa sitä. Se näet repisi kappaleiksi minut, jos yrittäisin. Eilen\nhakkasin sen melkein kuoliaaksi, mutta yhtäkaikki se olisi valmis\nhyökkäämään kimppuuni. Olen päättänyt tappaa sen. Se ei kelpaa\nmihinkään. Väistäkää vähän, m'sieu, niin lasken kuulan sen kalloon!\"\n\nHän kohotti taas kiväärinsä, mutta David laski kätensä sille.\n\n\"Minä voin irroittaa sen puusta\", sanoi hän.\n\nEnnen kuin toinen ennätti sanoa sanaakaan, hän meni suoraan puulle.\nBaree ei kääntänyt katsettaan Thoreausta. Ketjun haka kilahti ja David\nseisoi ketju kädessä.\n\n\"Kas näin!\"\n\nHän naurahti ylpeänä.\n\n\"Eikä minulla ollut minkäänlaista karttua\", sanoi hän.\n\n\"Mon Dieu!\" huohotti Thoreau ja istuutui koivunrungolle, aivan kuin\nhänen jalkansa eivät enää olisi kannattaneet häntä.\n\nDavid helisteli ketjua ja sitoi sen taas puuhun. Baree vartioi\nThoreauta, joka tuijotti koiraan, aivan kuin elukka äkkiä olisi\nmuuttanut hahmoaan ja lajiaan.\n\nDavid tunsi uuden riemuntunteen rinnassaan. Hän oli tehnyt sellaista,\nmitä Thoreau ei olisi uskaltanut tehdä; hän oli tehnyt sen\ntietämättään, pelkäämättä, ja aavistamatta, että vaara oli ollut niin\nsuuri. Näinä hetkinä hän oli jälleen entinen oma itsensä; hän tunsi,\nmiten uusi kiihoke ajoi veren hänen sydämensä läpi ja miten lämpöaalto\nkulki kautta koko ruumiin. Hän meni Thoreaun luo, joka oli noussut\nseisoalleen. Hän naurahti jälleen hiukan riemuitsevasti.\n\n\"Minä seuraan isä Rolandia pohjoiseen\", sanoi hän. \"Annatteko koiran\nminulle, Thoreau? Sillä tavoin teiltä säästyy tappamisen vaiva.\"\n\nThoreau tuijotti häneen kotvan, ennen kuin kykeni vastaamaan:\n\n\"Tuon koiranko? Te? Pohjoiseen?\" Sitten hän heitti vihaisen ja inhoavan\nkatseen Bareehen. \"Haluaisitteko todellakin sen, m'sieu?\"\n\n\"Haluaisin. Hyvin mielelläni tahtoisin kokeilla. Teistä voi kuulostaa\nkummalliselta, mutta tuo koira, niin kamala ja villi kuin se onkin,\nmiellyttää minua. Ja kuvittelen, että sekin on ruvennut pitämään\nminusta.\"\n\n\"Mutta katsokaa sen silmää...\"\n\n\"Kumpaa silmää? Sitäkö, jonka te olette muurannut kartulla umpeen?\"\n\n\"Sen se ansaitsikin\", mutisi ranskalainen. \"Se yritti puraista minua\nkäteen. Mutta minä tarkoitan toista silmää -- tuota, joka tuijottaa\nmeitä kuin verikivi täynnä pelkkää pirua! Sanon kertakaikkiaan, että se\nei ole vain neljänneksi osaksi susi, vaan...\"\n\n\"Ja katkaistu jalka. Otaksun, että sekin tehtiin kartulla?\"\n\n\"Se oli jo katkennut, kun vaihdoin koiran itselleni noin vuosi sitten.\nMinä en ole sitä tehnyt raajarikoksi. Ja -- niin, te voitte ottaa koko\npedon! Pyhimykset teitä varjelkoot!\"\n\n\"Entä mikä sen nimi on?\"\n\n\"Intiaani, jolla se oli penikkana viisi vuotta sitten, sanoi sitä\nBareeksi, mikä Dog Rib-intiaanien kielessä merkitsee samaa kuin 'villi\nveri'. Sillä pitäisi olla 'Paholainen' nimenä!\"\n\nThoreau kohautti olkapäitään, aivan kuin koko juttu ja sen seuraamukset\neivät enää liikuttaisi häntä, ja kääntyi majaa kohden. Seuratessaan\nranskalaista David kääntyi katsomaan Bareeta. Iso husky oli noussut\nseisomaan. Se käveli kahleittensa päähän, ja kun David hävisi mäntyjen\ntaakse, se vinkui matalasti, ja sen vingunnassa väreili omituinen\nkaipaus. David ei kuullut sitä, mutta hetkistä myöhemmin hänen\nkorviinsa tunkeutui koiran viiltävä yskä; hän vavahti, ja hänen\nkatseensa porautui Thoreaun leveään selkään, kun hän ajatteli tuoreita\nväriläiskiä, jotka värjäsivät valkoista lunta.\n\n\n\n\nVIII.\n\nPOHJOISEEN PÄIN.\n\n\nThoreaun hämmästykseksi isä Rolandilla ei ollut mitään sitä vastaan,\nettä David ottaisi Bareen huostaansa, ja kun ranskalainen vilkkain\nliikkein selitti, mitä oli tapahtunut tuon pirullisen koiran ja miehen\nvälillä, niin hän hämmästyi vielä enemmän huomatessaan tyytyväisen\nilmeen isä Rolandin kasvoilla. Davidissa oli äkkiä herännyt eloon\njotakin sellaista, mikä oli pitkän aikaa uinunut hänessä, ja isä Roland\nhuomasi sen jo ennen kuin David sanoi Thoreaun poistuttua hiljaa\nmutisten ja olkapäitään kohauttaen:\n\n\"Tuo koira parka on loppuun rääkätty. Minun laitani ei ole koskaan\nollut niin hullusti. Ei milloinkaan. Pitäisikö se tappaa? Eikä mitä.\nJos tämä teidän maagillinen pohjolanne voi ihmishylystä tehdä miehen,\nniin varmaankin se voi piestystä koirasta tehdä jonkinlaisen kapineen.\nEikö niin?\"\n\nTämä David, joka nyt puhui, ei ollut sama kuin päivää tai paria\naikaisemmin. Hänen äänensä oli intohimoinen, halveksiva, melkein\npilkallinen, vihasta värisevä. Hänen poskensa hehkuivat, ja silmissä\npaloi tuli. Isä Roland ajatteli itsekseen, että tuo Davidin muutos oli\nkuin tulipalo, joka leviää ympäristöön ja hän riemuitsi siitä, vaikkei\nhän uskaltanut puhua.\n\nDavid katseli häneen kuin odottaen vastausta.\n\n\"Ihminen on hullu kuluttaessaan sieluaan ja ääntään valituksiin --\nennen kaikkea ääntään\", jatkoi hän käheästi ja hymyili samalla\nomituisen kylmästi. \"Täytyy toimia eikä valittaa. Tuo ulkona oleva\nelukka on valmis toimintaan. Se olisi epäröimättä hyökännyt Thoreaun\nkurkkuun, jos sillä vain olisi ollut tilaisuutta siihen. Ja minä --\nminä pakenin kuin piiskattu rakki. Juuri siksi Baree onkin parempi kuin\nminä, vaikka se onkin vain nelijalkainen luontokappale. Jos minulla\nsilloin, siinä huoneessa, olisi ollut Bareen moraalinen voima -- niin\nolisin tappanut ne molemmat!\" Hän kohautti olkapäitään. \"Olen varma,\nettä se olisi ollut oikeus ja kohtuus. Vai mitä arvelette?\"\n\nLähetyssaarnaaja hymyili arvoituksellisesti.\n\n\"Usean ihmisen sielu on leijaillut vankilaristikkojen takaa taivaaseen,\nmikäli minä asiaa ymmärrän\", sanoi hän. \"Mutta vankilaristikkoja emme\nenää ajattele, vai kuinka? Oikeus ja ihmisten laatimat lait eivät aina\nkäy yhteen. Mutta Herramme sovittaa ne viimeisellä tuomiolla. Sen\ntulette vielä kokemaan. Hän on siellä ja kostaa teidän puolestanne.\nKostaa teidän puolestanne, ymmärrättekö. Eikä teidän tarvitse edes\nkohottaa kättänne sen asian vuoksi.\" Yht'äkkiä hän osoitti majalle,\njonka luona Thoreau ja Mukoki parhaillaan kuormittivat erästä rekeä.\n\"Tänään on ihana päivä. Lähdemme matkalle heti päivällisen jälkeen.\nMennään pakkamaan teidän tavaranne.\"\n\nDavid ei vastannut, mutta kolmea minuuttia myöhemmin hän oli polvillaan\nja avasi matkalaatikkoaan isä Rolandin katsellessa. Hän käsitti\ntilanteen hullunkurisuuden ottaessaan laukuistaan erilaisia\nvaatekappaleita, jotka nyt olivat aivan hyödyttömiä, ja heittäessään\nviimeisen hän katsahti isä Rolandin kasvoihin. Lähetyssaarnaaja katseli\nihmeissään laatikkoa, ja vähitellen puhkesi hän iloiseen nauruun. Hän\nkumartui äkkiä ja otti käteensä nyrkkeilyhansikkaat. Ensin hän katsoi\nniihin ja sitten Davidiin; hän hyväili niitä aivan kuin eläviä\nolentoja, hän oli kuin lapsi, joka on saanut uuden, kummallisen lelun.\nDavid veti laatikosta esiin vielä toisen parin, ja lähetyssaarnaaja\ntarttui niihin innokkaasti.\n\n\"Oi taivas, mikä jumaltenlahja!\" riemuitsi hän. \"Opetattehan minua,\nDavid, käyttämään näitä?\" Hän näytti melkein huolestuneelta\njatkaessaan: \"Tehän olette tottunut käyttelemään näitä?\"\n\n\"Ennen kotona ollessani nyrkkeily oli tärkein ajanvietteeni\", sanoi\nDavid hieman mahtavasti. \"Se on tieteellistä ajanvietettä. Minä pidin\nsiitä -- siitä, ja uimisesta. Opetan varmasti teille.\"\n\nIsä Roland poistui salaperäisesti nauraen huoneesta ja puristi neljää\nnyrkkeilyhansikasta vatsaansa vasten.\n\nDavid seurasi häntä vähän myöhemmin, kun oli kaikki tärkeimmät\ntavaransa pakannut toiseen laukuistaan. Hän oli vähän aikaa epäröinyt,\nmitä hän tekisi tytön valokuvalle; kaksi kertaa hän oli lukinnut sen\nlaukkuun, mutta kolmannella kerralla hän työnsi sen isä Rolandin\nhänelle hankkiman takin suureen rintataskuun, voidakseen muka joskus\nmyöhemmin näyttää sitä lähetyssaarnaajalle. Tämä oli pannut\nnyrkkeilyhansikkaat pois ja esitteli Davidille tämän muita varustuksia.\nHyvin käytännölliset olivat nämä varusteet, joiden nyt piti olla\nlopullisena ulkonaisena merkkinä hänen muuttumisestaan. Epäilyksille ei\njäänyt sijaa: ne olivat hyvin vakuuttavat, eikä niistä puuttunut\neräänlaista romanttista viehätystäkään. Kivääri kylmensi Davidin\npaljaita sormia, kun hän tarttui siihen. Piippu oli lyhyt, mutta lukko\nvahva, ja sen vaikutuskyky oli aivan hämmästyttävä. Se tuntui pyhältä\naseelta Davidista, joka ei ollut tottunut pyssyihin; samaa hän ei\nvoinut sanoa jykevästä pistoolista, jonka isä Roland pisti hänen\nkäteensä ja joka sekä näytti että tuntui murhanhimoisen salaperäiseltä.\nHän tunnusti avoimesti asiantuntemattomuutensa, ja lähetyssaarnaaja\nnauroi hyväntahtoisesti kiinnittäessään vyön ja kotelon paikoilleen ja\nselittäessään, kummallako puolen oli pidettävä pistoolia ja millä\nkohden tuppea, jossa oli pitkä ja terävä metsästysveitsi.\nSitten siirryttiin lumikenkiin. Ne olivat pitkää ja kapeaa\npensaikkomaatyyppiä. Hän asetti ne lumelle rinnakkain ja näytti\nDavidille, miten jalat oli pistettävä niihin käsillä auttamatta.\nSeuraavan puolen tunnin ajan hän opetti Davidia metsänreunan syvässä\nlumessa käyttämään niitä, harjoittelemaan pohjanperäläisten\nvitkallista, huojuvaa, _ulospäin_ suuntautuvaa astuntaa. Aluksi Davidia\nnolostutti, sillä Thoreau ja intiaani virnistelivät peittelemättä ja\nMarie pisti päänsä ovesta varovaisesti ja hilpeänä. Kolme kertaa hän\ntoivottomasti sotkeutui jalkoihinsa ja räpisteli lumessa kuin suuri\nkala. Sitten hän \"pääsi hajulle\" oikeasta aatteesta, ja puolta tuntia\nmyöhemmin hänestä rupesi tuntumaan miellyttävän reipastuttavalta, jopa\nsuorastaan mielenkiintoiselta harppoa tämän suuren valkoisen meren\nuntuvamaista pintaa vaipumatta edes nilkkoihin saakka. Mutta kun hän\notti lumikengät jalastaan ja asetti ne majan seinustalle kiväärin\nviereen, niin hän huohotti raskaasti, ja sydän takoi kuin höyryvasara.\nKeuhkot imivät palsamituoksuista ilmaa kuin imupumppu ja syöksivät sen\nulos sihisevänä kuin venttiilistä virtaava höyry.\n\n\"Hengästyinpä\", läähätti hän. Ja kahden hengenvedon välillä hän kysyi\nkatsoen isä Rolandiin: \"Miten hiidessä minä voin pysytellä teidän\ntoisten rinnalla, kun matkalle lähdetään? Minä olen lopussa jo\nensimmäisellä maililla!\"\n\n\"No, aina kun olette lopussa, me pistämme teidät rekeen\", lohdutteli\npikku pappi, ja hänen pyöreät kasvonsa loistivat pelkkää hyväksymistä.\n\"Olette suoriutunut mainiosti. Kahdessa viikossa te kykenette\nkävelemään kaksikymmentä mailia lumikengissä.\"\n\nÄkkiä hän tuntui muistavan jotakin ja rupesi nyppimään kintaitaan,\nikään kuin edessä olisi ollut epämieluinen velvollisuus. Sitten hän\nsanoi:\n\n\"Jos teillä on kirjeitä kirjoitettavana, David -- joitakin\nliikeasioita...\"\n\n\"Ei mitään kirjeitä\", kiiruhti David keskeyttämään. \"Asiani järjestin\njo viikkoja sitten. Olen kohta valmis.\"\n\nHän Iäksi Bareen luo jäätynyt siika kädessään. Koira sai hänestä\nvainun, jo ennen kuin kuuli hänen askeleensa narisevan lumella, ja kun\nhän saapui tuolle petäjien ja palsamikuusien reunustamalle aholle,\nBaree makasi pitäen isoa kulunutta harmaata kuonoaan etukäpälien\nvälissä. Se ei liikahtanutkaan Davidin lähestyessä; pitkin ruumista\nvain kävi omituisia värähdyksiä, ja kurkku nytkähteli hiukan.\nThoreausta tämä tunteettomuus oli näyttänyt vaanivalta luihuudelta,\nDavid sensijaan näki siinä omituista kaipuuta, syvää pelkoa ja toivoa.\nIhmisten keskuudessa lakiheitoksi tuomittu Baree tunsi siinä verissään\nmaatessaan ehkä ensikertaa valtavan tunteen: hänellä oli ystävä --\nihmis-ystävä. David lähestyi rohkeasti ja kumartui sen puoleen. Hän oli\nunohtanut ranskalaisen varoitukset, hän ei pelännyt lainkaan. Sitten\nhän laski hansikoidun kätensä Bareen niskaan; koira värähti kuin\nsähköiskun saaneena, ja kurkusta kohosi murina, mutta pian se vaihtui\nhiljaiseksi vingunnaksi. Se makasi kuin ruumis Davidin käden alla.\nVasta kun David oli lopettanut puhelunsa ja kadonnut majalle päin,\nBaree rupesi syömään jäätynyttä kalaansa.\n\nIsä Roland mietiskeli kotvan aikaa hiukan kummissaan, kun lopullisesti\npiti päättää, mitä Bareelle tehtäisiin.\n\n\"Me emme voi valjastaa sitä toisten koirien joukkoon\", sanoi hän.\n\"Silloin ne olisivat ruumiita kaikki, ennen kuin päästäisiin God's\nLakelle.\"\n\nDavid oli ajatellut aivan samaa.\n\n\"Se seuraa kyllä minua\", sanoi hän luottavaisesti. \"Lasketaan se vain\nirti, ennen kuin lähdetään.\"\n\nLähetyssaarnaaja nyökkäsi myöntymykseksi, mutta Thoreau kohautti\nhalveksivasti hartioitaan. Hän vihasi Bareeta, tuota petoa, joka ei\nsuostunut uskomaan karttuun, ja mutisi jörösti:\n\n\"Ja yöllä se sekaantuu susiin ja kokee minun ansojani niin hemmetin\nlailla. Sellaiselle ei ole kuin yksi ainoa parannuskeino --\nmyrkkysyötti!\"\n\nJa viimeisellä hetkellä tuntui Thoreaun ennustus käyvän toteen.\nPäivällisen jälkeen menivät kaikki kolme Bareen luo ja David irroitti\nketjun suuren huskyn kaulanauhasta. Ensin koira ei uskonut, että se oli\nvapaa, mutta sitten se lensi kuin nuoli kaatuneen koivunrungon yli ja\nkatosi metsään -- niin nopeasti, että se melkein kaatoi Davidin\nmennessään. Se huvitti ranskalaista.\n\n\"Sudet\", muistutti hän hiljaa. \"Yöllä tuo hylkiö on jo niiden parissa,\nm'sieu.\"\n\nVasta senjälkeen kuin Mukoki oli poronsuolisiimaista piiskaansa\nläimäyttäen saanut lähetyssaarnaajan kahdeksan koiraa valjastetuksi,\npalasi isä Roland hetkeksi majaan luovuttaakseen medaljongin Marielle.\nHän palasi pian ja hänen viittauksestaan kokosi Mukoki yhdeksän jalan\npituisen piiskansiimansa ja läksi liikkeelle koirien edellä. Ne\nseurasivat häntä hitaasti, mutta varmasti, niin että reen jalakset\npysyivät koko ajan hänen polkemillaan laduilla. Lähetyssaarnaaja\nasettui heti reen jälkeen ja David hänen peräänsä. Thoreau sanoi\njäähyväissanat Davidille, mutta niin hiljaa, että vain tämä kuuli ne:\n\n\"God's Lakeen on pitkä matka, _m'sieu_, ja te lähdette kummallisen\nmiehen mukaan -- hyvin kummallisen. Joskus ehkä voitte kertoa minulle,\nmikäli ette ole unohtanut Pierre Thoreauta, asioita, joita kaikesta\nsydämestäni tahtoisin tietää. Pyhimykset seuratkoot teitä, _m'sieu_!\"\n\nSitten hän pysähtyi ja vielä kauan kaikuivat hänen sekä ranskankieliset\nettä cree-murteiset jäähyväissanansa, ja seuratessaan isä Rolandin\njälkiä, mietti David, mitä Thoreau mahtoi tarkoittaa näillä\nviimehetkessä lausumillaan salaperäisillä sanoillaan. Kummallinen mies!\nPyhimykset seuratkoot teitä! Viimeinen lause kuulosti varoitukselta.\nHän katsahti isä Rolandin leveää selkää -- ja vasta nyt hän huomasi\nkuinka voimakas ja hartiakas hän oli pituuteensa verraten. Sitten he\nsukeltautuivat metsään -- avaraan valkoiseen maailmaan, missä vallitsi\nsalaperäinen hiljaisuus. Mitä tämä tulisi tarjoamaan hänelle? Mitä se\nennustaisi hänelle? Hän tunsi omituista tukahuttavaa levottomuutta. Hän\nkosketti itsetiedottomasti takkinsa rintataskua. Paksun takin läpi hän\ntunsi -- kortin. Se tuntui elävältä olennolta. Se tuntui sykkivän\nelämää. Se antoi hänelle rohkeutta kaikkeen, mitä hänellä olisi matkan\nvarrella odotettavissa.\n\nKaukana tuvan ovella seisoi Thoreau käsivarsi Marien hentojen hartiain\nympärille kiedottuna.\n\n\"Tuntuu samalta kuin koiranpenikkaa tapettaessa, rakkaani\", sanoi hän.\n\"Yhtä tavattomalta. Yhtä verenhimoiselta. Mutta kuitenkin...\"\n\nHän aukaisi oven.\n\n\"Nyt he ovat poissa\", lopetti hän. \"Rakkaani --- he ovat lähteneet --\neivätkä koskaan tule takaisin.\"\n\n\n\n\nIX.\n\nMATKALLA.\n\n\nVaikka tämä päivä oli ollut niin enteellinen, ei hän voinut olla\ntuntematta eikä näkemättä jotakin, mikä ei ollut seikkailunomaista tai\nromanttista, vaan pikemminkin humoristista harpatessaan siinä isä\nRolandin jäljessä. Jotakin humoristista, mikä ensin tuntui perin\nlystikkäältä, mutta mitä enemmän hän sitä tuumaili, sen katkerammaksi\nse muuttui. Koko elämänsä oli hän elänyt suurkaupungissa, kuulunut sen\nelämään -- soraäänenä kylläkin, mutta kuitenkin kuulunut siihen. Hän\noli aina elänyt jonkinlaisessa ylellisyydessä. Tuo ylellisyys oli\nhienostanut häntä ja kasvattanut hänestä sivistyksen loistotuotteen.\nLoistotuotteen! Hän olisi halunnut nauraa, mutta ei uskaltanut, sillä\nhänen täytyi säästää voimiaan, voidakseen seurata isä Rolandia.\nTällaisesta hän ei ollut koskaan osannut edes uneksia, tällaisesta\nlumenpaljoudesta, tällaisesta autiudesta, laajasta maailmasta, jossa\noli vain puita ja talvea. Hän ei rakastanut talvea, ja lunta kohtaan\nhän oli tuntenut suorastaan ruumiillista vastenmielisyyttä; hänen\nromanttiset haaveensa olivat aina kierrelleet auringossa kylpevän\nsinisen meren ympärillä. Erehdyksestä hän oli isä Rolandille sanonut\nmatkustavansa Brittiläiseen Columbiaan. Hän olisi varmasti matkustanut\nkauemmaksi. Japani oli ollut hänen päämääränään. Ja nyt hän oli täällä,\nnapaseudulle matkalla -- Jäämerelle. Siinä oli riittävästi naurun\naihetta. Se olisi saanut kenen tahansa nauramaan. Jo nyt, ennen kuin he\nolivat ennättäneet puolenkaan mailin päähän Thoreaun majasta, alkoi\nhänen polviaan särkeä ja nilkkoja jäykisti. Naurettavaa. Tavatonta,\nniinkuin ranskalainen oli sanonut Marielle. Hän oli hento. Hän ei ollut\nmies. Kuinka pian hänen täytyisi astua esiin kuin piesty poika ja\nsanoa: jo riittää. Milloin hänen jalkansa pettäisivät ja keuhkonsa\nmenehtyisivät. Milloin täytyisi isä Rolandin, salaa halveksien,\nlähettää hänet takaisin?\n\nHäpeän tunne -- häpeän ja kiukun -- kiehui hänen sisässään ja sai hänet\npäättävästi puremaan hampaansa yhteen. Jo toisen kerran tänä päivänä\nhänessä heräsi taistelunhalu. Se kohisi kuin virta hänen suonissaan,\nmurtaen vanhat padot, raivaten tieltään epäröinnin ja pelon ja pakotti\nhänet yrittämään -- väkisin kulkemaan eteenpäin, jotta hän saisi\nansaitun rangaistuksensa ja lopuksi voittaisi. Isä Roland, joka\ntarkkaili hieman huolissaan häntä, näki uuden loisteen Davidin\nsilmissä. Hän näki myöskin raollaan olevat huulet ja läähättävän\nhengityksen. Terävästi komentaen hän pysäytti Mukokin ja koirat.\n\n\"Puoli mailia riittää vasta-alkajalle\", sanoi hän Davidille.\n\"Potkaiskaa lumikengät jaloistanne ja ajakaa toinen puolikas.\"\n\nMutta David pudisti päätään. \"Jatkakaa vaan\", sanoi hän lyhyesti. \"Alan\npäästä vauhtiin.\"\n\nIsä Roland pysähtyi ja sytytti piippunsa. Tupakansavu tunkeutui Davidin\nsieraimiin, kun he taas jatkoivat matkaa. Pienen lähetyssaarnaajan pää\npeittyi savupilveen hänen edellään. Tuo savu tuntui ihanalta. Se\nherätti eloon uuden halun Davidissa. Hänen keuhkonsa vahvistuivat. Hän\nhengitti kuivan metsän pihkan- ja palsamintuoksuista ilmaa ja häntäkin\nhalutti polttaa. Mutta hän käsitti, että se rasittaisi liikaa hänen\nkeuhkojaan. Lumikengät tuntuivat yhä raskaammilta, ja polvijänteet\nolivat katkeamaisillaan. Hän jatkoi ja alkoi lopuksi laskea\naskeleitaan. Hän oli päättänyt kulkea yhden mailin. Hän oli juuri\nvoihkaisemaisillaan ääneen, kun jäljet äkkiä kääntyivät metsästä\njärvelle, jonka jääpeite levisi useiden mailien laajuudelle heidän\neteensä. Mukoki pysäytti koirat, ja David hoiperteli reen luo ja\nistuutui siihen.\n\n\"Minä selviydyn\", onnistui hänen huohottaa. \"Totisesti minä selviydyn!\"\n\nViimeinen puolimaili oli hänelle ollut oikea riemuvoitto. Hän sekä\ntunsi että ymmärsi sen. Valkoisen hengityshuurun läpi hän katseli\neteensä avartuvaa järveä. Aurinko paistoi, ja ilma oli ihmeellisen\nkuulakka. Järven pinta oli kuin valkoinen, puhdas maito, jota miljoonat\nlumitimantit koristivat. Järven toisella puolen, noin kolmen tai neljän\nmailin päässä, häämöitti metsänreuna. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt\nmitään tämän veroista. Se oli ihmeellistä, unenkaltaista. Eikä hän\npalellut siinä katsellessaan -- pikemminkin hänen oli lämmin,\nepämiellyttävän lämmin. Ilma, jota hän hengitti, tuntui polttavan.\nHänen sisimpänsä tuntui niin kummasti laajentuvan, keuhkot kasvoivat,\nja hän saattoi kuulla sydämensä jyskytyksen. Tässä majesteetillisessä\nja ihmeellisessä näytelmässä, joka levisi hänen eteensä, ei ollut\nmitään naurettavaa, mutta hän nauroi kuitenkin -- viimeisen kokemuksen\naiheuttamasta liikajännityksestä johtuvaa naurua. Äkkiä hän huomasi\njättäneensä rajattoman ja mustan maailman taakseen. Hänestä tuntui kuin\nolisi saapunut mustasta, synkästä luolasta, jonka pilaantunutta ilmaa\noli ollut vaikeata hengittää ja jossa myrkylliset henkiolennot olivat\nahdistaneet häntä. Täällä oli aurinkoa. Täällä oli safiirinsininen\ntaivas. Täällä oli avaruus. Täällä oli ihmemaailma. Täältä hän oli\nlöytänyt pakopaikan!\n\nTällaisia ajatuksia risteili hänen mielessään, kun hän katsahti isä\nRolandiin. Pieni lähetyssaarnaaja katsoi kasvot tyytyväisyydestä\nloistaen häneen, tyytyväisyydestä, jossa oli hieman ylpeyttäkin, aivan\nkuin David olisi tehnyt jotakin, mistä hänelle lankesi kiitos.\n\n\"Olette yllättänyt minut, David\", riemuitsi hän. \"Ensimmäisellä\nkerralla, kun minulla oli lumikengät jaloissa, en jaksanut kulkea\npuoleksikaan niin pitkää matkaa kuin te, vaan sätkyttelin kuin kala\nverkossa.\" Kääntyen Mukokiin huusi hän: \"_Meyoo iss e chikao!_\nMuistatko!\" Intiaani nyökkäsi, ja hänen nahanvärisille kasvoilleen\nlevisi hymy. Heidän hyväksymisensä sai Davidin iloitsemaan.\n\nHän oli nähtävästi kunnostautunut, kunnostautunut hyvin. Ja kuitenkin\nhäntä oli peloittanut kehnoutensa. Epätoivoa seurasi itseluottamus. Hän\nsai kokea epävakaisen kamppailun yllättävää riemua ja jännitystä.\n\nTällä kertaa hän ei vastustellut, kun isä Roland teki hänelle tilaa\nreessä.\n\n\"Järven yli on neljä mailia\", selitti lähetyssaarnaaja, \"ja koirat\nselviytyvät siitä yhdessä tunnissa. Mukoki ja minä kuljemme edellä\npolkien tietä.\"\n\nVasta nyt David näki ensimmäisen kerran oikeata pohjoisten seutujen\naherrusta -- miesten tasaiset askeleet, koiravaljakon kiihkeän innon\nseurata poljettua latua. Tässä kaikessa oli jotakin vaikuttavaa,\njotakin ihmeellisiä ajatuksia nostattavaa. Tämä, minkä hän näki, ei\nollut vain ihmisten ja eläinten aherrusta, se ei ollut vain elämän\njokapäiväistä kärsimystä ja vaivaa, ei myöskään ollut pelkkää ruoan,\njuoman ja makuupaikan hankkimista. Se kohosi korkeammalle. Hän oli\nnähnyt terästä ja kiviä pinottavan korkeihin kasoihin laivoilla ja\nrakennuksilla; hän oli tuntenut mielenkiintoa, joskus ihmettelyäkin\ntieteen voittoja ja suurten nerojen aikaansaannoksia kohtaan, mutta ei\nkoskaan puhdas ruumiillinen ponnistelu ollut vaikuttanut häneen\nniinkuin tämä. Tuntui kuin sankarirunon henki leijailisi sen yllä.\nEhdottomasti nämä olivat \"kelvollisimpia eloonjääneitä\" -- nämä miehet\nja koirat. He olivat läpäisseet suuren koettelemuksen, nimittäin\nluonnon läheisyydessä elämisen, aivan kuin pyramiidit ja sfinksit\nkestävät vuosisatojen kiirastulen, he olivat koeteltuja, olivat eri\nlihaa ja verta kuin muut, jotka hän tunsi, ja hän ihastui heihin.\nHeille oli elämä muutakin kuin romantiikkaa ja seikkailuja\nmurhenäytelmää tai iloa; he eivät taistelleet saavuttaakseen rikkautta\ntai valtaa, ei kunniaa eikä henkilökohtaisia etuja. Heidän taistelunsa\ntässä laajassa, valkoisessa maailmassa, joka oli autio ja tyhjä, oli\nvain taistelua henkensä puolesta. Tämä ajatus sai hänet epäröimään.\nOliko mitään iloa tässä -- pelkässä olemisessa vailla sitä kaikkea\nylellisyyttä ja niitä tuhansia huvituksia, joihin hän oli tutustunut?\nHän haukkoi syvin hengenvedoin tätä pistävää ilmaa. Hän katsahti\nsuurten intiaanikoirien takkuisia, kaareilevia selkiä; hän näki, kuinka\nniiden kidat olivat raollaan ja kuinka tarkkaavaisen pystyssä niiden\nkorvat olivat; hän näki kuinka innokkaina ne suorittivat tehtäväänsä ja\nkuinka hyvin ne pysyivät isäntiensä polkemilla jäljillä. Hän kuuli\nMukokin lyhyet, terävät ja tarpeettomat komentosanat -- _hi-ji ja\nki-ji_ -- ja hänestä tuntui kuin tämä olisi näillä komentosanoillaan\ntahtonut purkaa ruumiillista hyvinvoinnin tunnettaan. Hän näki isä\nRolandin hymyillen kääntävän päätään. He olivat onnellisia -- nyt. Sekä\nmiehet että eläimet olivat onnellisia. Hän ei voinut keksiä muuta syytä\nheidän onneensa kuin sen, että veri kohisi virtana heidän suonissaan\nsamoin kuin hänenkin. Siinäpä se -- veri! Sydän, keuhkot ja aivot --\nnämä kaikki elimet olivat puhdistuneet; tämä ihmeellinen ilma oli\npuhdistanut ne kaikesta kuonasta ja tämä ihmeellinen auringonloiste oli\nsaanut koko elämän valtimon sykkimään kiihkeämmin. Ihmeellinen maailma.\nIhana maailma. Hän olisi tahtonut huutaa ääneen tämän havaintonsa.\n\nHän ihastui yhä enemmän katsellessaan ympärilleen. Hän kuuli leveiden,\nteräksisten reenjalkojen kumisevan ja kitisevän kun ne liukuivat\nlumella, jota täällä jäällä oli vain neljän tai viiden tuuman\nvahvuudelta. Hän kuuli käpälien nopean äänen _tip, tap, tip, tap_, ja\nhän kuuli koirien oudon, naurua muistuttavan läähätyksen ja matalan\nkorinan ja edessä kulkevien lumikenkien kahinan. Näitä ääniä\nlukuunottamatta vallitsi hänen ympärillään täydellinen hiljaisuus. Hän\nkatseli ympärilleen: lännessä ja idässä häämöitti metsänreunaa,\npohjoisesta etelään levisi keskeytymätön timantinhohteinen jääpeite.\nHän otti piippunsa, täytti sen ja alkoi polttaa, Nyt se ei enää\nmaistunut pistävältä, vaan tuntui virkistävän. Hän veti henkisavuja. Ja\nsiinä metsän sinertävää reunaa katsellessaan hänen ajatuksensa\npalautuivat menneeseen. Ensikerran moneen kuukauteen hän voi ajatella\ntuota naista -- tuota kultaista jumalatarta -- tuntematta vihlaisua\nsydämessään. Nyt hän ajatteli häntä aivan kylmästi. Tämä uusi maailma\nselvitti hänen ajatuksensa, hän oppi näkemään asioita oikealta\npuolelta, terveesti arvostelemaan todellisuutta ja asioiden suuruutta.\nNämä kaksi, tuo mies ja nainen -- olivat olleet häpeäpilkkuja hänen\nelämässään. Kuinka halpamaisesti he olivatkaan käyttäytyneet häntä\nkohtaan! Missä liassa he olivat rypeneet. Ja hän -- hän oli pitänyt\nnaista maailman kauneimpana olentona, enkelinä, jota saattoi palvoa.\nHän hymähti purren piipunvartta. Ja koko häntä ympäröivä maailma\nnauroi, lumikiteet nauroivat, aurinko nauroi, kaukana häämöittävä\nmetsänreuna tuntui leikkisästi kimaltelevan ja hänen yläpuolellaan\noleva taivaskin nauroi.\n\nHän puristi kätensä nyrkkiin.\n\n_Tässä_ maailmassa ei olisi sellaista naista. Tämä ihana autius olisi\nsaanut hänen kevytmielisen sielunsa veisaamaan kuolemanvirttä, täällä\nhän olisi kutistunut ja kuollut. Tämä olisi liian valkoista ja puhdasta\nhänelle. Se olisi peloittanut ja kiduttanut häntä. Täältä hän ei olisi\nsaanut tarpeellista huumausainetta elämälleen. Täällä hänen saastaiset\nhalunsa olisivat tehneet hänestä hullun. Vihaamatta, mutta myöskin\nsäälimättä petetty mies kohdisti nuo hirveät syytökset häneen. Mutta\nikäänkuin jonkun lempeän käden ohjaamana hänen ajatuksensa siirtyivät\n_toiseen_ naiseen -- tyttöön, jonka kuva oli hänen taskussaan. _Hänen_\nmaailmansa oli nyt edessä. Hän eli tuolla -- jossakin -- David katsahti\nluoteessa häämöittävään metsänreunaan. Satojen, ehkäpä tuhansien\nmailien päässä. Tämä maailma oli niin suuri, niin laaja, ettei hän\nvieläkään jaksanut käsittää sitä. Mutta tyttö oli siellä, eli ja\nhengitti. Jokin äkillinen vaikute sai hänet vetämään kuvan esiin, ja\nhän piti sitä tavaroiden takana, ettei isä Roland voisi nähdä\nvilahdustakaan siitä, jos sattuisi kääntymään. Hän avasi kääreen ja\nimaisi piippuaan. Tänään, auringonpaisteessa, sinisen taivaan alla,\nnäytti tyttö vielä ihmeellisemmältä, aivan kuin olisi tahtonut hän\npuhua Davidille. Ainakin hänestä tuntui siltä kuvaa tarkastellessaan.\nOli kuin tyttö olisi lukenut hänen ajatuksensa ja ymmärtänyt hänen\ntaistelunsa, oli kuin olisi tämä katsellut häntä avaruuden läpi ja\nviitoittanut hänelle oikeata tietä. Hänen kätensä vapisivat, kun hän\npisti kuvan takaisin taskuunsa. Piippu oli sammunut. Samassa hän kuuli\nisä Rolandin äkkiä huudahtavan. Koirat pysähtyivät, ja reenjalakset\nlakkasivat kitisemästä.\n\n\"Katsokaa!\" huusi pappi.\n\nDavid hyppäsi reestä ja kääntyi katselemaan reen jälkeä. Lumen hohtava\nloiste sai hänen silmänsä kirvelemään, eikä hän vähään aikaan nähnyt\nmitään.\n\nHän kuuli Mukokin ihmettelevän huudahduksen. Ja sitten hän näki kaukana\nheidän takanaan -- ehkä puolen mailin päässä -- mustan pilkun, joka\nhitaasti lähestyi heitä. Se pysähtyi. Ja oli liikkumaton kuin musta\nkivi. Hänen vieressään seisova pieni lähetyssaarnaaja sanoi:\n\n\"Te olette taas voittanut. Baree seuraa meitä.\"\n\nKoira ei tullut lähemmäksi, seisoi vain ja katseli. David vihelsi\nlyhyesti ja terävästi. Myöhemmin Baree oppisi ymmärtämään tämän kutsun,\nvaikka se ei vielä välittänyt siitä. He seisoivat useita minuutteja ja\nkatselivat sitä. Kun he taas läksivät liikkeelle, David sitoi neljännen\nkerran tänä päivänä lumikengät jalkoihinsa. Nyt se tuntui hänestä\nhelpommalta. Hän oppi oikeat jalanliikkeet, eikä hengästynyt enää niin\npaljon. Puolen tunnin matkan jälkeen isä Roland pysäytti koiravaljakon\ntaas, jotta David saisi hengähtää. Baree oli tullut lähemmäksi. Nyt se\noli vain noin neljännesmailin päässä heistä. Kolmen seuduissa pääsivät\nhe järven toiselle rannalle ja suuntasivat kulkunsa metsään, luoteiseen\npäin. Aurinko himmeni; se ei lämmittänyt enää eikä myöskään kimallellut\nlumella. Metsässä alkoi hämärtää, kun he taas metsänreunassa\npysähtyivät. Lähetyssaarnaaja otti käsineet käsistään ja täytti\npiippunsa. Piippu putosi hänen käsistään pehmeään lumeen. Kumartuessaan\nottamaan sitä sanoi hän kuuluvasti:\n\n\"Hitto vie!\"\n\nHänen noustessaan hymyilivät he molemmat.\n\n\"Minusta\", sanoi David, aivan kuin toinen olisi halunnut kuulla hänen\nmielipiteensä, \"te olette hyvin erikoinen hengenmies, isä!\"\n\nPieni lähetyssaarnaaja naurahti ja sanoi hiljaa itsekseen, täyttäessään\npiinpuaan: \"Olette oikeassa -- vallan oikeassa.\" Vasta kun piipunpesä\nhehkui asiallisesti, hän jatkoi: \"Kuinka on jalkojenne laita? Majalle\non vielä matkaa ainakin mailin verran.\"\n\n\"Kuljen eteenpäin, kunnes läkähdyn\", vastasi David.\n\nHän halusi kysyä isä Rolandilta jotakin, mitä hän oli pitkän aikaa\nmiettinyt. Katsoessaan taakseen ja nähdessään kuinka jäällä juokseva\nBaree hitaasti kääntyi metsää kohden, hän aivan kuin sivumennen\nkysäisi:\n\n\"Kuinka pitkä matka on Tavishin majalle, isä?\"\n\n\"Neljän päivän matka\", sanoi lähetyssaarnaaja. \"Neljä päivää, jos\nkiirehdimme, ja sieltä on noin viikon matka God's Lakeen. Minä olen\nkäynyt Tavishia tervehtimässä viidessä päivässä, ja kerran Tavish tuli\nkahdessa vuorokaudessa God's Lakeen; hänellä oli seitsemän koiraa\nkäytettävänään. Kahdessa päivässä ja yössä. Hän kulki yön pimeydessä --\npimeydessä ja myrskyssä. Pelko voi tehdä sellaista. Pelko pakotti hänet\nsiihen. Olen luvannut illalla kertoa teille hänestä. Kerron, jotta\nvoisitte ymmärtää häntä. Hän on kummallinen mies -- hyvin kummallinen.\"\n\nHän sanoi Mukokille jotakin cree-murteella, ja tämä taas puolestaan\nhuusi koirille terävän komennuksen, joka sai koirat hypähtämään\nkinoksesta valjaisiin. Intiaani kulki hitaasti edellä ja isä Roland\nasettui hänen jälkeensä, David kulki reen jäljessä. Hän ihmetteli\nauringon nopeata katoamista. Täällä tiheässä metsässä oli pimeää.\nPimeän hämäryys tuntui synnyttävän uusia ääniä. Hän kuuli vierestään\noutoa ääntä: _uiit, uiit, uiit_, ja samassa lensi lumipöllö hänen\npäänsä yli kuin haamu. Hän kuuli lumen putoilevan puiden oksilta,\nkaukana pimeydessä hän kuuli puiden väristen ja vaikeroiden hankaavan\ntoisiaan; tämä ääni muistutti siinä määrin pienen lapsen itkua, että\nhän säikähti. Hän heristi korviaan kuullakseen ja teroitti silmiään\nnähdäkseen, niin että kokonaan unohti polvensa ja nilkkansa. Silloin\ntällöin koirat pysähtyivät, ja isä Roland ja Mukoki raivasivat niiden\ntieltä kaatuneita puunrunkoja ja kuivia oksia. Kerran pysähtyessään he\nkuulivat kaukaa kolkon ja vihlovan ulvahduksen.\n\n\"Susi\", sanoi isä Roland kasvot harmaina nyökäten Davidille.\n\"Kuunnelkaa!\"\n\nHeidän takaansa kuului toinen huuto. Se oli Baree. He jatkoivat matkaa,\nja reki heilahti arveluttavasi tarttuessaan suureen näreeseen. Puiden\nlatvat alkoivat hiljalleen heilua, ja lumi putosi pehmeinä palloina\nheidän päälleen ja hartioilleen, aivan kuin näkymättömät ja leikkisät\nkädet olisivat pommittaneet heitä ylhäältä päin. Silloin tällöin David\nkuuli lumipöllöjen nopeiden ja haamumaisten siipien lepattelun, kolme\nkertaa hän kuuli suden ulvovan ja kerran hän kuuli Bareen orvon ja\nkumean ulvahduksen: ja sitten he äkkiä saapuivat metsän harmaasta\nhämäryydestä raiviolle. Parinkymmenen jalan päässä oli maja. Koirat\npysähtyivät. Isä Roland kaivoi esiin suuren hopeanauriinsa ja\ntirkisteli sitä hyvin läheltä.\n\n\"Se on puoli viisi\", sanoi hän. \"Jotensakin hyvä saavutus\nvasta-alkajalle, David.\"\n\nSitten hän alkoi vihellellä, ja se piristi heitä. Mukokin riisuessa\nkoiria valjaista nämä haukkuivat ja ulisivat kuin penikat. Intiaanikin\nveti suutaan hymyyn. Ilma tuntui väreilevän eräänlaista tyytyväisyyttä,\njotakin kuvaamattoman elävää, mikä haihdutti kammottavan pimeyden\npelon. David ei voinut käsittää, mistä se johtui. Hän ei ymmärtänyt\nsitä, ennen kuin isä Roland, joka seisoi reen toisella puolen purkaen\nsitä, sanoi:\n\n\"On ihanaa olla jälleen matkalla!\"\n\nSiinäpä se -- olla matkalla. Se oli päivän päämäärä. Hän katsahti\nsynkkää, lumikattoista majaa. Se tuntui kutsuvalta, vaikka sen ikkunat\nolivatkin pimeät. Hän otti osaa Mukokin ja lähetyssaarnaajan puuhiin.\nHän tahtoi auttaa heitä, ei siksi, että hän olisi arvioinut apunsa\nsuureksi, vaan siksi että tunsi tarvetta tehdä jotakin. Hän potkasi\nlumikengät jaloistaan ja seurasi Mukokia tuvanovelle, joka oli suljettu\nkahdella poikittain naulatulla laudalla. Kun he tulivat sisälle, erotti\nhän hämärästi huoneen sisustuksen -- takan ja tuolin, laatikon ja\npienen pöydän ja lopuksi seinänvieressä olevan makuupaikan. Mukoki\nhelisteli hellarinkejä, kun lähetyssaarnaaja tuli syli täynnä tavaraa\nsisälle. Hän laski taakkansa lattialle, ja David läksi hänen mukaansa\nreelle. Kun he olivat saaneet kannetuksi kaikki tavarat huoneeseen,\nrätisi tuli hellassa, ja Mukoki oli asettanut lyhdyn pöydälle ja\nsytyttänyt sen. Sitten isä Roland otti kirveen, koetteli sen terää\npeukalollaan ja sanoi Davidille:\n\n\"Mennään hakkaamaan vuoteemme, ennen kuin tulee liian pimeää!!\"\n\nHakkaamaan vuoteet! Lähetyssaarnaajan leveä, selkä katosi ovesta, ja se\ntodisti sitä, että hän oli puhunut tosissaan: David siis sieppasi\nkirveen ja seurasi häntä. Tuvan ympärillä kasvoi nuoria palsamikuusia,\nja isä Roland alkoi hakata niiden oksia. He kantoivat sylikaupalla\nkuusenoksia ja täyttivät vuoteen niillä; sillä aikaa Mukoki oli\ntäyttänyt hehkuvan hellan padoilla, kasareilla ja paistinpannuilla ja\npaksut karibupihvit rätisivät niin hauskasti ja kodikkaasti. Hetkistä\nmyöhemmin söi David sellaisella ruokahalulla, kuin ei olisi hän syönyt\nkoko päivänä mitään. Tavallisesti hän tahtoi pihvinsä täysin kypsäksi\npaistettuna, mutta nyt hän hotkaisi neljännestuuman vahvuisen verisen\npihvin ilman muuta. Lakattuaan syömästä he sytyttivät piippunsa ja\nläksivät ruokkimaan koiria.\n\nDavid tunsi olonsa niin käsittämättömän tyytyväiseksi. Hän ei viitsinyt\nvaivautua miettimään syytä siihen. Hän suhtautui tilanteeseen\nsellaisena kuin se oli. Hän tuntui sinä iltana kasvaneen, ikäänkuin\nhänen keuhkonsa olisivat laajentuneet. Hänen pelkonsa oli hävinnyt,\neikä hän enää tuntenut mitään kauhun aihetta täällä saloseudussa. Hän\npaloi intoa jatkaa matkaa ja päästä Tavishin majalle. Siitä saakka kuin\nisä Roland oli maininnut Tavishista, hän oli halunnut tutustua entistä\nkiihkeämmin tuohon mieheen. Tavish ei ollut vain käynyt Stikine\nRiverillä, vaan oli myöskin asunut Firepan Creekissä. Epäilemättä hän\ntunsi tytön. Hän tietäisi kertoa, kuka tyttö oli. Missä hän asui. Ja\nmiksi hän asui siellä. Siellä kaukana ei voinut asua montakaan\nvalkoihoista. Tavish varmasti tuntisi hänet. David oli päättänyt\nnäyttää Tavishille valokuvaa kertomatta mistä hän oli sen saanut. Hän\nsanoisi heille molemmilla -- sekä isä Rolandille että Tavishille --\nettä se oli hänen ystävänsä tyttö. Tai ystävän. Se ainakin oli melkein\ntotta.\n\nIsä Roland puhui kaikesta muusta sinä iltana, ennen kuin hän\nalkoi puhua Tavishista. Hän oli istuutunut selkä seinää vasten\nkuusenoksakasalle, ja hänen jalkansa riippuivat lattialle. Siinä hän\nmietteissään veteli piippuaan ja katseli Davidiin.\n\n\"Pelkuri raukka? En oikein tiedä. Olen nähnyt hänen hätkähtävän oksan\nrapsausta ja olen nähnyt hänen vapisevan ja tutisevan aiheettomasti.\nOlen nähnyt hänen pelkäävän pimeää, mutta kuitenkin hän tuli majalleni\nkeskellä yötä. Hullu? Ei, hän ei ole mielipuoli. En oikein voi uskoa,\nettä hän olisi pelkuri. Silloin hän ei asuisi niin yksin, kuin hän nyt\nasuu. Tuo pelko seuraa häntä aina, varsinkin yöllä. On aivan kuin\nnälkäinen koira ahdistaisi häntä. Ja toisinaan voisin melkein vannoa,\nettei hän pelkää mitään elollista. Se seikka tekeekin tämän asian niin\nepämiellyttäväksi. Se on pöyristyttävää. Se on selkääkarmivaa.\"\n\nLähetyssaarnaaja pysähtyi hetkeksi, kuin hän olisi vaipunut omiin\najatuksiinsa. Sitten hän taas jatkoi:\n\n\"Olen nähnyt paljon ihmeellistä, ja minulla on ollut useita\nrippilapsia. Ette uskoisi puoliakaan siitä, mitä minä olen kuullut. Ne\novat kuuluneet saloseutujeni työpäivään. Mutta en ole koskaan nähnyt\nsellaista taistelua kuin tuo Tavishin salaperäinen pelko, josta hän ei\ntahdo puhua. Antaisin vuoden elämästäni, ehkäpä enemmänkin, jos voisin\nauttaa häntä. Hänessä on jotakin sellaista, mistä täytyy pitää ja hänen\nseurassaan viihtyy. Mutta hän haluaa olla yksin. Eikö se ole\nihmeellistä? Olen miettinyt asiaa pitkin ja poikin, ja sinä yönä, jona\npelko ajoi hänet keskellä yötä minun majalleni, ilmaisi hän minulle\nerään seikan. Hän pelkää _naista_!\"\n\n\"Naista!\" toisti David.\n\n\"Niin, naista -- naista joka asuu, tai joka asui tuolla ylhäällä\nStikine Riverillä, mistä te äsken puhuitte.\"\n\nDavidista tuntui niin omituiselta.\n\n\"Stikine Riverillä -- vai Firepan Creekissä?\" kysyi hän.\n\nHänestä kesti kauan, ennen kuin isä Roland vastasi. Tämä mietti\njotakin, silmät ummessa, jotakin jonka hän hän oli unohtanut.\n\n\"Firepanissa. Olen varma siitä\", sanoi hän. \"Hän sairasti silloin --\nisoarokkoa, niinkuin kerroin -- ja silloin hän asui Firepanissa.\nMuistan sen. Ja nainen, kuka hän sitten olikaan, asui myös siellä.\nNainen. Ja hän -- pelkää. Uskokaa, hän pelkää vielä nytkin, vaikka\nnainen asuu tuhansien mailien päässä hänestä, mikäli hän enää elääkään.\nVoitteko ymmärtää sitä? Antaisin paljon, jos saisin tietää tästä\nasiasta. Mutta hän ei kerro siitä. Eikä asia oikeastaan liikutakaan\nminua. Mutta minulla on omat arveluni. Minulla on oma uskoni. Se on\npeloittavaa.\"\n\nHän puhui pitkään ja katseli pitkään Davidiin.\n\n\"Ja mikä, mikä on teidän mielipiteenne, isä?\" kuiskasi David matalasti.\n\n\"Tavish pelkää _kuollutta_.\"\n\n\"Kuollutta!\"\n\n\"Niin, naista -- tai tyttöä, jonka ruumis on kuollut, mutta jonka sielu\nei jätä Tavishia rauhaan. Niin minä luulen. Ja uskon. Mutta hän ei\ntahdo keventää sieluaan minulle.\"\n\n\"Kuollutta -- tyttöä -- Firepan Creekistä. Ja tämän henki...\"\n\nDavid tunsi näkymättömän, kylmän käden tarttuvan hänen kurkkuunsa.\nEllei hän olisi istunut varjossa, niin isä Roland olisi huomannut sen\nhänen kasvoistaan. Hän sai melkein pakottamalla pakottautua puhumaan:\n\n\"Ja hänen henkensä\", kuului lähetyssaarnaajan vastaus, ja David kuuli\nhänen puhdistavan veitsellä piippuaan, \"ei jätä Tavishia rauhaan. On\naina hänen lähellään. _Ja hän pelkää sitä_!\"\n\nDavid nousi hiljaa ja meni ovelle. \"Menen ulos viheltämään Bareeta\",\nsanoi hän ja otti takin ja hatun ylleen. Valkoinen maailma loisti\ntähtien ja kuun paisteessa. Se oli ihmeellisin yö, minkä hän\nmilloinkaan oli nähnyt, ja kumminkin hänestä aluksi tuntui, kuin hän\nolisi tullut pikimustaan pimeyteen.\n\n\"Tyttö -- Firepanissa -- kuollut -- seuraa haamuna Tavishia...\"\n\nHän ei kuullut koirien haukuntaa. Tytön kuva palautui taas hänen\nmieleensä -- kalliolla seisovan paljasjalkaisen tytön, yllätetyn,\npelokkaan, vaaraa pakoon juoksevan tytön. Mitä oli tapahtunut kuvan\nottamisen jälkeen? Oliko Tavish ottanut sen? Oliko Tavish peloittanut\nhäntä? Oliko se Tavish -- Tavish -- Tavish...\n\nAivot kieltäytyivät ajattelemasta, ja hän kosketti takkinsa taskua,\njossa hän säilytti korttia.\n\nOvi avautui ja lähetyssaarnaaja tuli ulos. Hän yskäisi ja katseli\ntaivaalle.\n\n\"Ihana yö, David\", sanoi hän matalasti. \"Ihana yö.\"\n\nHänen äänensä oli niin kummallisen soinnuton, ja se sai Davidin\nkääntymään. Pieni lähetyssaarnaaja seisoi kasvot kuuta vasten ja\nkatseli kiinteästi metsiä, lunta, tähtiä ja kuutamoa, mutta Davidista\ntuntui, kuin hän olisi vanhentunut ja lyyhistynyt ja hänen hartiansa\nolivat kumartuneet kuin raskaan painon alla. David näki taas saman\nilmeen hänen kasvoissaan kuin silloin junassa -- hän näytti unohtaneen\nmuun paitsi yhden asian, oli kuin jokin esirippu olisi vedetty ja sielu\npaljastunut, hän näki isä Rolandin seisovan kasvot taivaaseen\nkääntyneinä, epätoivon ja surun murtamana.\n\n\n\n\nX.\n\nTAVISHIN MAJA TULEE NÄKYVIIN.\n\n\nBaree rikkoi tuon hiljaisen kuutamokuvan. David katseli\nlähetyssaarnaajaa, ja häntä ihmetytti tämän kasvoille äkkiä ja\nomituisesti kohonnut surullinen ilme; tuntui kuin tämä tähtinen\nkuutamoyö olisi herättänyt surullisia muistoja hänessä. He kuulivat\ntaas suden ulvovan aivan lähellään metsässä. David, joka edelleen\ntarkasteli toista, näki kuinka tämä värähti, kuin olisi unohtanut,\nmissä oli. Lähetyssaarnaaja kääntyi häneen ja ojentautui väsyneesti ja\nrasittuneesti hymyillen.\n\n\"Ihana yö\", virkkoi hän ja pyyhkäisi paljaalla kädellään jotakin\nsilmiltään. \"Juuri samanlainen yö oli -- silloin -- viisitoista vuotta\nsitten...\"\n\nHän vaikeni hätkähtäen, palautui todellisuuteen ja laski kätensä\nDavidin olkapäälle.\n\n\"Tuo on varmasti Baree, tuo tuolla\", sanoi hän. \"Koira on seurannut\nmeitä.\"\n\n\"Ei se kovinkaan kaukana metsässä ole\", vastasi David.\n\n\"Ei varmaankaan. Se on tuntenut hajumme ja odottaa teitä tuolla.\"\n\nSitten he kuuntelivat hetken äänettöminä.\n\n\"Vien sille kalan\", sanoi David. \"Luulen, että se tulee luokseni.\"\n\nMukoki oli nostanut kalasäkit katolle, jotta ne saisivat olla rauhassa\nympärillä liikkuvilta rosvoeläimiltä. Isä Roland katsoi, kun David veti\nsäkin alas ja valitsi Bareen illallisen. Sitten hän palasi majaan, ja\nDavid iäksi kaloineen metsään.\n\nEi David ainoastaan houkutellut Davidia metsän yksinäisyyteen.\nHän halusi yksinäisyyttä, hän ei halunnut olla isä Rolandin eikä\ncree-intiaanin hiljaisen, itsepäisen tarkastelun kohteena; hän halusi\najatella, hän halusi kysellä itseltään ja saada vastauksia\nkysymyksiinsä. Edellisen päivän ja illan tapaukset kummastuttivat\nhäntä, tämä salaperäisyys saattoi hänet hämilleen, ja tulevat\nmurhenäytelmät peloittivat häntä. Kohtalo oli ohjannut hänen tiensä\nselittämättömiin tilanteihin, jotka varmasti merkitsivät hänelle\njotakin. Jonkin verran kohtaloonuskojana hänessä heräsi levoton ajatus,\nettä se oli kohtalon sallimus. Ilmielävänä hän näki junassa\nmatkustaneen tumman naisen edessään, hänen etsivän katseensa ja hänen\njännittyneen kysymyksensä: tunsiko hän Michael O'Doone-nimistä miestä.\nSiiloin hän oli tuntenut murhenäytelmän henkäyksen, ja se oli häntä\nliikuttanut yhtä paljon kuin tuo sohvalle jäänyt valokuva -- valokuva,\njoka oli nyt hänen povellaan ja jota hän suojeli vieraiden katseelta;\nja jonkin omituisen vaiston pakosta hän liitti kuvan Tavishiin. Tavish\nei poistunut hänen mielestään, Tavish, jota muistot seurasivat ja joka\noli muuttanut Firepan Creekistä samoihin aikoihin, kuin valokuvassa\noleva tyttö oli seisonut veden rannalla olevalla kalliolla -- Tavish,\njota kuolleen henki vainosi! Hän ei koettanut eritellä asiaa, eikä\nnähdä levottomuutensa mielettömyyttä. Hän ei edes ajatellut tämän\nkaiken epätodennäköisyyttä, vaan uskoi ensivaikutelmaan --\nvakaumukseen, että kalliolla seisova tyttö ja junassa matkustanut\nnainen jotenkin salaperäisesti liittyivät tuntemattomaan Tavishiin,\njoka oli paennut noilta laaksoa ympäröiviltä luoteiskallioilta.\n\nHän ei ajatellut näitä asioita punnitakseen vakaumuksensa\neittämättömyyttä; hän vain harkitsi kertoisiko hän niistä isä\nRolandille, vai eikö. Ei pelkkä hienotunteisuus, vaan myöskin\neräänlainen henkilökohtainen häveliäisyys saattoi hänet epäröimään.\nKauan hän oli säilyttänyt omanaan salaisuuttaan ja häpeäänsä. Hänestä\noli tuntunut, että se oli yhtä paljon hänen kuin naisenkin häpeä, ja\nkuinka hän voisikaan paljastaa tätä sielunsa veristä haavaa jollekin\ntoiselle. Hän oli kuitenkin tehnyt sen. Isä Roland oli eräänä heikkona\nhetkenä saanut tietää kaunistamattoman totuuden ja oikealla hetkellä\nojentanut auttavan kätensä -- sitä hän ei edes epäillyt. Kerrottuaan\ntarinansa papille hän oli ainakin parikymmentä kertaa kylmästi ja\narvostellen ajatellut naista, joka oli ollut hänen vaimonsa, ja tämän\nrikoksen suuruus oli vähitellen häivyttänyt naisen menettämisestä\naiheutuneen katkeruuden. Hänestä tuntui, kuin olisi hän juuri noussut\ntautivuoteelta ja pitkästä aikaa voisi hengittää keuhkoihinsa raitista\nilmaa. Hän sai tästä kaikesta kiittää isä Rolandia, ja tämän ja\ntunnustuksensa vuoksi hän tunsi nyt syvää nöyryytystä ajatellessaankin,\nettä hänen täytyisi kertoa lähetyssaarnaajalle: nyt hän oli huolissaan\ntaas toisten kasvojen vuoksi. Hänenhän täytyisi kertoa se, mikäli\nhalusi uskoutua papille.\n\nHän oli kulkenut noin satasen metriä metsään ja pysähtyi aukeamalle,\njoka loisti kuin amfiteatteri kuutamossa. Äkkiä hän luuli keksineensä\nratkaisun, joka tuntui niin mainiolta, että hän vapisi jännityksestä.\nHän odottaisi, kunnes he saapuisivat Tavishin luo. Siellä hän mitään\nsanomatta näyttäisi Tavishille kuvaa isä Rolandin läsnäollessa. Hänen\nsydämensä löi levottomasti jo edeltäkäsin, kun ajatteli tekonsa\nseurauksia -- seuraavaa hetkeä -- sillä tuntui kuin isä Roland olisi\nihmissilmin saanut kurkistaa yliluonnollisen maailman salaisuuksiin\nsilloin sanoessaan, että Tavishia vainosi kuolleen henki. Vainaja!\nVoiko valokuvan tyttö olla kuollut? -- Häntä puistatti, ja hän puri\nhampaansa yhteen häivyttääkseen tämän kammottavan ajatuksen. Entä\nnainen -- junassa matkustanut nainen, joka oli unohtanut valokuvan --\nkuka hän sitten oli? Etsikö hän miestä -- kostaakseen? Tavishko oli se\nmies, jota hän etsi? Oliko hän ehkä kutsunut itseään Michael\nO'Dooneksi, asuessaan samassa laaksossa, missä tytön valokuva oli\notettu?\n\nHän värisi kulkiessaan syvemmälle metsään. Pelossaan hän oli unohtanut\njäätyneen kalan, jota hän kantoi kädessään. Hän havahtui kuullessaan\njonkun liikkuvan lähellään, niin odottamattoman ja huolestuttavan\nlähellä, että hän huusi väistäessään sitä. Eläin oli kulkenut hänen\nohitseen kuuden jalan päästä; se seisoi nyt puolta pidemmän matkan\npäässä hiljaa kuin kivipatsas ja ainoalla silmällään tuijotti villisti\nhäneen. Davidin henkeä salpasi, kunnes hän huomasi vain yhden silmän.\nHän huokasi helpotuksesta, kumartui nostamaan kalaa, jonka hän oli\npeloissaan pudottanut ja huusi matalasti: \"Baree!\"\n\nKoira odotti hänen ääntään. Sen silmä tähyili vihaisena majalle ja\nkohdistui sitten jälleen Davidiin. Koira vinkaisi, ja David kutsui sitä\nnimeltä ja puhutteli sitä kalaa tarjoten. Baree ei vähään aikaan\nliikahtanut, vaan tuijotti häneen liikkumattomana kuin silmäpuoli\nsfinksi. Sitten se äkkiä painautui hankeen ja rupesi vatsallaan\nryömimään häntä kohden.\n\nKuun hohde kohdistui heihin, juuri kun David piteli kalaa pyrstöstä ja\nnälkäinen koira tarttui sen päähän. Koiran voimakkaiden hampaiden\nritinä sen purressa kalaa sai miehen vavahtamaan. Ne tuntuivat\npeloittavilta -- mahtavilta. Ihmisen jalka murskautuisi niiden välissä\nkuin piipunvarsi. Kuitenkin Baree oli huolimatta leukaluittensa\nmurhaavasta voimasta jo toisen kerran ryöminyt vatsallaan hänen\nluokseen -- ei piiskan pelosta, vaan orjamaisen alamaisuuden ja kaipuun\npakottamana. Tämä seikka vaikutti syvästi Davidiin. Ja niin muodostui\ntämän silmäpuolikoiran ja kohtalon runteleman miehen välille ystävyys,\njonka vain he ymmärsivät. Koko ajan kalaa pureskellessaan Baree katseli\nainoalla silmällään Davidiin, ikään kuin olisi pelännyt tämän häviävän,\nheti kun se lakkaisi katselemasta häntä. Silmä ei enää ollut villi eikä\nuhkaava, vaikka se vielä olikin verestävä ja hehkuva; sen näkeminen sai\nDavidin tuntemaan sääliä koiraa kohtaan, jota oli niin pahoin runneltu.\nHän huomasi koiran koettavan avata toista silmäänsä ja näki, kuinka\nturvonnut silmäluomi liikahteli ja lihakset värähtelivät. Hän laski\nkätensä ja pelottomana silitti Bareen päätä. Koiran leukaluut\npysähtyivät, ja se makasi hiljaa kuin kuollut. David kumartui\nlähemmäksi ja kohotti peukalollaan ja etusormellaan hiljaa, varovasti\nturvonnutta silmäluomea. Siihen koski, ja Baree suuruudestaan\nhuolimatta vingahti ja vapisi hiukan. Helmenvalkoiset hampaat\nkirskahtivat. Davidin sormien aiheuttama kipeäntunne oli kuin hyväilyä\ntämän melkein kuoliaaksi piiskatun koiran sielulle. Tämä hetki oli\nihmeellinen, käsittämätön. Koira ymmärsi. Se vaistosi sen. Kytenyt\nluottamus ihmiseen leimahti ilmiliekkiin. Pää laskeutui lumelle, ja se\nhuokasi raskaasti. Terve silmä painui hiljaa kiinni, Davidin lempeästi\nja varovasti hieroessa toisen silmän turvonnutta silmälautaa. Kun hän\nvihdoin nousi ja palasi majaan, seurasi Baree häntä raiviolle saakka.\n\nMukoki ja lähetyssaarnaaja olivat valmistaneet vuoteet kuusenoksista,\nkaksi lattialle ja yhden lavitsalle, ja intiaani oli jo kääriytynyt\nhuopaansa, kun David astui huoneeseen. Isä Roland kuivasi Davidin\nkivääriä.\n\n\"Huomenna saatte harjoitella tällä\", sanoi hän. \"Luuletteko osuvanne\nhirveen?\"\n\n\"En missään tapauksessa, isä.\"\n\nIsä Roland hymähti taas kummallisesti.\n\n\"Kasvatan teistä mestariampujan, jos te puolestanne opetatte minua\nkäyttelemään nyrkkeilykäsineitä\", sanoi hän hieroen kiihkeästi asetta.\nHän räpäytti silmäänsä, aivan kuin olisi naurahtanut itsekseen.\nNyrkkeilykäsineet olivat pöydällä. Hän oli taas vetänyt ne esiin, eikä\nDavid voinut olla hymyilemättä nähdessään hänen intonsa ja lapsellisen\nihastuksensa niihin. Hän hieroi entistä kiivaammin ja sanoi:\n\n\"Vaikk'ei luotinne osuisikaan hirveen, niin varmasti näillä käsineillä\nosutte minuun, vai mitä?\"\n\n\"Varmasti. Mutta kohtelen hellävaroen teitä, jos lupaatte opettaa minut\nampumaan.\"\n\nPieni lähetyssaarnaaja oli saanut kiväärin puhdistetuksi, asetti sen\nseinää vasten ja tarttui nyrkkeilykäsineihin.\n\n\"Ulkona on yhtä valoisaa kuin päivällä\", sanoi hän eräänlainen kaipaus\näänessään. \"Oletteko väsynyt?\"\n\nVihjaus oli ilmeinen; sen huomasi Mukokikin, joka makasi huopaansa\nkääriytyneenä. Eikä David ollut väsynyt. Iltapäivien ponnistelun\naiheuttama väsymys oli kadonnut lähetyssaarnaajan Tavishia koskevan\nkertomuksen johdosta. Hän otti toisen käsineparin ja nyökkäsi ovelle.\n\"Tätähän tarkoitatte...\"\n\nIsä Roland oli heti jalkeilla.\n\n\"Niin, jos ette ole väsynyt. Senjälkeen nukkuisimme paremmin.\"\n\nMukoki kieri irti huovastaan ja hänen nahanväriset kasvonsa hymyilivät.\nHän sitoi heidän käsineensä ja seurasi heitä kuutamoiseen yöhön. David\nnäki hänen iloisen irvistyksensä ja tuumaili, että hän pian muuttaisi\nmuotoaan, kun näkisi lähetyssaarnaajan kierähtävän hankeen, mitä ei\nkaikesta varovaisuudesta huolimatta voisi välttää. David oli hyvä\nnyrkkeilijä. Valmennettuna hänen iskunsa olisivat olleet hirmuiset.\nUrheiluseurassaan hän oli ollut kuuluisa älykkäästä hyökkäystavastaan\nja ovelista väistöistään. Hän oli itse keksinyt muutamia pikkutemppuja.\nMutta hän tunsi viimeisen puolen vuoden aikana huomattavasti\nhuonontuneensa. Hän huomasi sen iskiessään lähetyssaarnaajaa punaiseen\nnenänpäähän. He seisoivat kuutamossa kahdeksan tuuman vahvuisessa\nkinoksessa, ja isä Rolandin silmät loistivat ilosta ja innosta, eikä\nedes nenään osunut isku vähentänyt sitä. Hänen hampaansa loistivat,\nvaikka hänen nenälleen sateli iskuja. Mukoki irvistellen edelleen kuin\nvariksenpelätin nauroi ihan ääneen. David tanssi lähetyssaarnaajan\nympärillä ja jakeli kevyesti ja leikkien iskuja, samalla kuin neuvoi ja\nopetti häntä.\n\n\"Suojelkaa nenäänne, isä\" -- läts! \"Ja vatsaanne\" -- läts! \"Ja\nkorvianne\" -- lits! läts! \"Nenää ennen kaikkea, isä\" -- lits! lits!\nläts!\n\n\"Ja toisinaan leukaakin, David\", sanoi isä Roland myhäillen, ja\nhetkeksi kaikki musteni Davidin silmissä.\n\nPalattuaan tajuihinsa hän huomasi istuvansa hangella, ja isä Roland\nkatseli huolissaan häneen Mukokin nauraessa kuin mikäkin hirviö.\n\n\"Taivasten tekijä, antakaa minulle anteeksi!\" kuuli hän isä Rolandin\nsanovan. \"En aikonut iskeä niin kovaa -- en ollenkaan aikonut! Mutta\ntilaisuus oli houkutteleva, liian houkutteleva. Ja nyt olen pilannut\nkaiken. Koko lystimme.\"\n\n\"Eikä mitä -- mikäli vielä jaksatte\", sanoi David nousten ylös. \"Koko\njuttu johtui vain siitä, isä, että pidin teitä aloittelijana.\"\n\n\"Ja te olitte tehdä nenästäni muusia\", sanoi isä Roland\nanteeksipyydellen.\n\nHe jatkoivat otteluaan. David ei enää nyrkkeillyt varomattomasti ja\nneuvoen, lähetyssaarnaaja taas puolestaan jakeli iskuja ja väisti\nketterästi kuin kissa. David hämmästyi, mutta ei tuhlannut aikaa\nkyselyihin. Isä Roland väisti hänen suorat iskunsa kuin mestari. Kolme\nkertaa kolmessa minuutissa David tunsi hänen iskunsa kirvelevän\nkasvoillaan. Hän huomasi pian, että tämä metsien mies oli hänen\nveroisensa tavallisessa nyrkkeilyssä. Vähitellen Davidin iskut\nmuuttuivat taitavammiksi ja kymmenen minuutin perästä isä Roland istui\nhämmentyneenä hangella, eikä Mukoki irvistellyt enää. Hän oli sortunut\nansaan -- nopea syrjäaskel, väijyntä, ja niin oli lähetyssaarnaaja\nsaanut täräyksen kalloonsa. Mutta hän hymyili vain tyytyväisenä ja\nlaski kätensä Davidin vyötäisille, kun he palasivat majalle.\n\n\"Vain yksi mies on monta vuotta sitten antanut minulle sellaisen\niskun\", sanoi hän hiukan kerskailevasti. \"Se mies oli Tavish! Hänen on\ntäytynyt olla paljon tappelevien ihmisten parissa. Ehkäpä juuri sen\nvuoksi pidänkin hänestä. Pidän miehestä, joka osaa tapella; aivoin tai\nkyynärpäin, samantekevää, mutta pelkuria minä halveksin.\"\n\n\"Mutta tehän kerroitte, että Tavish pelkää. Hän, joka osaa tapella\nmainiosti, pelkää kuitenkin...\"\n\n\"Mitä?\"\n\nLähetyssaarnaaja sanoi tämän sanan nopeasti kuin piiskansivallus.\n\n\"Mitä hän pelkää?\" jatkoi hän. \"Voitteko sanoa? Voitteko arvata enemmän\nkuin minä? Voiko häntä sanoa pelkuriksi, siksi että hän hätkähtää\nilmassa leijailevia kuiskauksia ja näkee yönpimeydessä kasvot, jotka\neivät ole elävän eivätkä kuolleen? Sanotteko häntä pelkuriksi?\"\n\nDavid makasi kauan valveilla ja ajatteli niin innokkaasti että tunsi\nlopulta kuin rautavanteen puristavan aivojaan. Hän kuuli isä Rolandin\nja Mukokin tasaiset hengenvedot; he nukkuivat. Suurin ponnistuksin hän\nsai silmänsä vaipumaan kiinni. Tavish pyöri hänen ajatuksissaan, Tavish\nja tyttö -- ja junassa matkustanut nainen. Hän taisteli itsensä kanssa.\nHän vakuutti itselleen, kuinka mieletöntä kaikki oli, kuinka\nkummallisesti hänen mielikuvituksensa kuljetti häntä ja kuinka\nuskomatonta olikaan, että Tavish ja tyttö kuuluisivat jollakin tavoin\nyhteen, niinkuin hän kuvitteli. Mutta eivät mitkään todistelut\npystyneet kumoamaan tätä seikkaa. Lopuksi hän nukkui ja näki levottomia\nunia. Kun hän heräsi, näki hän lyhdyn valaisevan majaa. Isä Roland ja\nMukoki olivat jo nousseet, ja tuli räiskyi uunissa.\n\nSeuraavat neljä päivää mursivat viimeisenkin yhdyssiteen David Rainen\nentisen ja nykyisen elämän välillä. Ne olivat ihmeellisiä päiviä; he\nmatkustivat keskeytymättä pohjoista kohden -- aurinkoa ja pakkasta\npäivisin, kuutamoa ja loistavaa tähtitaivasta öisin. Ensimmäisenä\npäivänä David kulki lumikengillä viisitoista mailia ja nukkui\nkuusimajassa, joka oli rakennettu kalliota vasten ja jota leirituli\nlämmitti aamunkoittoon saakka. Toinen päivä opetti hänelle toisen\ntärkeän seikan saloseudun elämässä. Metsän eläimet, jotka olivat\npysytelleet myrskyn aikana aloillaan, alkoivat nyt liikehtiä, ja isä\nRoland opetti häntä tuntemaan niiden jälkiä ja polkuja. Hän näytti\npolkua, jota pitkin kettu oli juossut ajaessaan jänistä. David näki\nnopealiikkeistä hirviparvea seuraavan susilauman jäljet, ja metsän\ntiheikössä hän näki hirven ja karibun suojapaikan myrskyä vastaan ja\nerotti helposti näiden eläinten melkein samanlaiset jalanjäljet. Sinä\nyönä Baree tuli leirialueelle heidän nukkuessaan, ja he huomasivat,\nettä se oli kaivanut pyöreän makuupaikkansa vain neljän metrin päähän\nheistä. Kolmannen päivän aamuna David kaatoi ensimmäisen hirvensä. Ja\nsamana iltana istuessaan ja poltellessaan hän houkutteli raaoilla\nlihapaloilla Bareen melkein leiritulen ääreen.\n\nDavid oli muuttunut. Kolme päivää matkalla ja kolme yötä tähtitaivaan\nalla leiritulen ääressä oli tehnyt hänestä uuden ihmisen. Musta\nparransänki sai kasvot näyttämään tummemmilta. Pakkanen ja tuuli olivat\nahavoittaneet korvat ja poskipäät; hän tunsi lihastensa vahvistuneen,\nja heikkous oli kadonnut. \"Te olitte sielullisesti sairas\", oli isä\nRoland väittänyt, ja hän itsekin uskoi sen nyt. Ruumiillinen työ, jota\nhän aluksi oli ihmetellyt isä Rolandin ja Mukokin tehdessä sitä, tuntui\nhänestä nyt miellyttävältä. Jokaiseksi päivälliseksi hän oli hakannut\nruoan- ja teenvalmistamiseen tarvittavat puut. Tänä iltana hän oli\nkaatanut kahdeksan tuuman vahvuisen männyn. Ponnistelu oli saattanut\nveren virtaamaan nopeasti ja vielä nytkin istuessaan siinä leiritulen\nääressä ja heitellessään Bareelle lihapaloja hän huohotti. He olivat\nkulkeneet Thoreaun majalta kuusikymmentä mailia suoraan pohjoiseen, ja\nisä Roland oli ainakin parikymmentä kertaa sanonut hänelle, että hän\noli suoriutunut loistavasti.\n\n\"Huomenna\", jatkoi hän, \"ennätämme Tavishin luo\".\n\nDavid oli entistään varmempi siitä, että hänen suuri lähetystehtävänsä\npohjolassa oli Tavishin tapaaminen. Hän ei välittänyt seikkailuista,\njotka mahdollisesti odottivat häntä. Hän ajatteli vain yhtä asiaa:\nkortin näyttämistä Tavishille. Kun lähetyssaarnaaja ja Mukoki olivat\nasettuneet raakasilkkitelttaan, joka ihanana ja lämpimänä oli paksujen\nkuusikerrosten alla, jäi hän istumaan ja miettimään tulen ääreen vähän\nkauemmaksi. Hän kohtaisi Tavishin. Hän näyttäisi valokuvan. Mutta --\nmitä sitten tapahtuisi? Siinäkö olisi kaikki? Hänestä tuntui vähän\nepämiellyttävältä. Kun Tavishin juttu oli loppuunkäsitelty, ilmaantui\nhuolestuttava kysymys. Tyttö oli, mikäli hän vielä eli, tuhansien\nmailien päässä hänestä; heidät erottivat toisistaan metsät ja vuoret --\noli kuin hän olisi elänyt toisessa päässä maailmaa. Ensimmäisen kerran\nhän ajatteli tytön luo matkustamista -- jospa tämä vain eläisi vielä.\nTämä ajatus oli aivan hykähdyttävä ja se sai hänet vavahtamaan.\nMatkustaa hänen luokseen? Miksi? Hän veti kortin takkinsa taskusta ja\ntarkasteli tulen loimussa noita ihmeellisiä kasvoja. _Miksi?_ Hänen\nsydämensä jyskytti. Hän kohotti päätään ja katseli itsensä ja teltan\nväliltä kohoavaan harmaata savua, ja sieltä häntä kohtasi toiset kasvot\n-- kultaisen jumalattaren kasvot, jotka ilkkuen nauroivat hänelle.\n_Nauroivat -- nauroivat_...! Hän koetti päästä niistä -- tarkasteli\nuudelleen kädessään olevaa kuvaa. \"_Hän käsittää. Hän ymmärtää. Hän\nlohduttaa minua_.\" Nämä sanat sinkoutuivat kuin kivi hänen sielustaan.\nSitten hän pisti kortin takaisin taskuunsa ja puristi sitä hetkisen\nsydäntään vasten.\n\nSeuraavana päivänä lähetyssaarnaaja pysäytti koiravaljakon eräälle\nharjanteelle pohjolan lyhyen päivän mennessä mailleen ja osoitti heidän\nallaan olevaa tummaa pilkkua; onnellisena kuin ainakin päivätyönsä\nsuorittanut ihminen hän huudahti: \"Tuolla on Tavishin maja!\"\n\n\n\n\nXI.\n\nHE TAPASIVAT TAVISHIN KOTOAAN.\n\n\nHe jatkoivat kulkuaan laaksoon. Vaikka David olisi kuinka koettanut\nterästää katsettaan, ei hän erottanut isä Rolandin osoittamassa\nsuunnassa muuta kuin sinertävän metsänreunan, joka tummeni illan\nhämärtyessä. Mukoki kulki hitaasti ja varovasti heidän edellään\nlumipeitteistä kallionrinnettä, ja David ja lähetyssaarnaaja pitivät\nkoko painollaan vastaan, jottei reki olisi luisunut koirien jaloille.\nMetsä seisoi tiheänä ja kauhistavana, ja Davidista tuntui kuin ei\nTavish olisi voinut löytää synkempää seutua salaisuutensa\nkätköpaikaksi; siellä ei ollut valoisaa edes tähtikirkkaina\nkuutamoöinä. Silloinkin siellä täytyi olla painostava tunne. Laakso oli\nautio ja kuolemanhiljainen. He eivät kuulleet edes koiran ulvontaa,\nvaikka Tavishilla tiettävästi oli koiria. Hän oli juuri kysymäisillään\nlähetyssaarnaajalta, miksi Tavish, joka pelkäsi jotakin, oli valinnut\ntällaisen asuinpaikan itselleen, kun johtajakoira äkkiä pysähtyi ja\nhiljaa ulvahtaen kääntyi takaisin. David ei ollut koskaan kuullut\nsenkaltaista. Ulvontaan yhtyi koko koiraparvi; koirat seisoivat\njäykistyneinä ja hehkuvin silmin pimeydessä. Cree-intiaani kääntyi,\nmutta komentosanat kuolivat hänen huulilleen. David näki, kuinka hän\nseisoi hiljaisena ja liikkumatta kuin kivi jonon edessä. Sitten hän\nkatsahti lähetyssaarnaajaan. Tämäkin tähyili eteensä ja pidätti\nhenkeään. Samassa johtajakoira istuutui, kohotti kuononsa taivasta\nkohden ja päästi pitkän kammottavan ulvahduksen. Ulvahduksessa oli\njotakin, mikä puistatti Davidia. Mukoki tuli lumessa laahustaen\ntakaisin; aivan kuin olisi ollut sairas.\n\n\"_Nipoo-vnn-Ooyoo_!\" sanoi hän, ja hänen silmänsä loistivat kuin\nmerkkitulet. Sitten häntä näytti puistattavan.\n\nLähetyssaarnaaja ei ensin kuullut mitä intiaani sanoi. Sitten hän\nhuusi:\n\n\"Lyö niitä! Pane ne liikkeelle!\"\n\nIntiaani kääntyi ja tarttuen ruoskaansa hän mutisi:\n\n\"Nipoo-win-Ooyoo!\"\n\nPiiska läiskähti koirien selkään, ja siima sattui johtajakoiran\nkupeille. Se murahti hiukan, mutta suoristautui sitten ja koiravaljakko\nläksi liikkeelle. Mukoki juoksi aivan johtajakoiran edessä.\n\n\"Mitä intiaani sanoi?\" kysyi David.\n\nLähetyssaarnaaja teki käsillään epäävän liikkeen. David ei voinut nähdä\nhänen kasvojaan.\n\n\"Hän on taikauskoinen\", murahti pappi. \"Aivan hullu. Hän saisi\nenkelinkin tuntemaan kylmiä väreitä selässään. Hän väittää vanhan\njohtajakoiran ulvoneen kuolemaa. Mitä vielä...\"\n\nIsä Roland osoitti noin viidenkymmenen askeleen päässä yön pimeydessä\nhäämöittävää mustaa pilkkaa.\n\n\"Tuolla on Tavishin maja\", sanoi hän. \"Menkäämme sinne, niin näemme,\nkuinka asiat ovat.\"\n\nMukoki jäi koiravaljakon luo. Lähestyessään synkkää majaa he kuulivat\nkoirien haukkuvan. Tuo maja herätti Davidissa synkkiä aavistuksia. Hän\nmietti kaikkea sitä, mitä lähetyssaarnaaja oli kertonut hänelle\nTavishista. Hänen sydämensä jyskytti ja häntä puistatti. Hän oli\nkummallisen pelokas ja hätkähti isä Rolandin ääntä.\n\n\"Tavish! Tavish!\" huusi tämä.\n\nHe seisoivat vähän matkaa ovelta, mutta eivät kuulleet vastausta. Isä\nRoland polkaisi jalallaan lunta.\n\n\"Katsokaa, lumi on hiljattain lakaistu\", sanoi hän. \"Mukoki on\ntaikauskoinen hullu. Hän sai minutkin pelkäämään.\"\n\nHänen äänensä kuulosti helpottuneelta. Majan ovi ei ollut lukossa, ja\nhän potkaisi sen auki. Sisällä oli pimeää, mutta lämmin ilma tuulahti\nheitä vastaan. Lähetyssaarnaaja nauroi.\n\n\"Nukutteko, Tavish?\" huusi hän.\n\nMutta vastausta ei kuulunut. Isä Roland astui huoneeseen.\n\n\"Hän on hiljattain ollut täällä, sillä hellassa palaa tuli. Ei muuta\nkuin kotiutukaamme vain.\" Hän kopeloi taskujaan, löysi tulitikkuja ja\nsytytti katosta riippuvan peltisen lampun. Lampunvalossa näyttivät\nhänen kasvonsa kummallisenvärisiltä. Jännitys oli koskenut häneen.\nTulitikkua pitelevä käsi vapisi.\n\n\"Eriskummallista, hyvin eriskummallista\", sanoi hän itsekseen. Sitten\nhän jatkoi: \"Mielettömyyttä. Menen puhumaan Mukokille. Hän pelkää, niin\nettä vapisee. Hän luulee, että Tavish liikkuu pahojenhenkien parissa.\nHän väittää koirien vainuavan sen ja varoittaneen häntä. Omituista,\nennenkuulumatonta. Ja mielenkiintoista -- vai mitä?\"\n\nHän läksi, ja David seisoi paikoillaan ja tarkasteli lampun tuhruisessa\nvalossa ympärilleen. Hän melkein odotti Tavishin ryömivän jostakin\npimeästä kolosta; hän odotti hänen päänsä kohoavan vähitellen\nvuoteesta, huopien alta. Huone oli suuri, noin kaksikymmentä jalkaa\nleveä ja melkein yhtä pitkä, ja pian hän huomasi, että pieni, harmaa\nrotta, joka rauhallisena tuli hänen jalkoihinsa, oli huoneen ainoa\nelävä asukas. Mutta sitten hän näki toisen rotan, ja vielä kolmannen ja\nhänen ympäriltään kuului lukemattomien pikku jalkojen tassuttelua.\nPöydällä oleva paperi liikahti, ja vuoteesta kuului heikkoa piipitystä,\nja hän tunsi jonkun hiljaa liikkuvan mokkasiinejaan pitkin ja katsahti\nalaspäin. Huone oli täynnä rottia. Niitä liikkui kaikkialla, noita\npieniä, kirkassilmäisiä elukoita rohkeina ja hänen mielestään\nodottavina. Hän ei ollut liikahtanut tuumaakaan, kun isä Roland palasi.\nHän osoitti lattiaa ja sanoi: \"Huonehan on täynnä noita!\" Isä Roland\ntuntui olevan hyvällä tuulella; hän riisui kintaansa ja hieroi käsiään\nhellan ääressä.\n\n\"Ne ovat Tavishin lemmikkejä\", sanoi hän nauraen. \"Hän väittää niistä\nolevan seuraa. Kerran näin niitä koko tusinan hänen olkapäillään.\nErikoista. Hyvin erikoista.\"\n\nHän hieroi käsiään, niin että ne narskuivat. Äkkiä hän kohotti\nhellinrinkiä ja katsahti pesään.\n\n\"Hän on sytyttänyt valkean noin tunti sitten\", sanoi hän. \"Ihmettelen\nvain, missä hän voi vierailla näin iltapuolella päivää. Koirat ovat\npoissa.\" Sitten hän katsahti pöydälle. \"Pannut ovat puhtaat, eikä\nillallista ole valmistettu. Rotat ovat nälissään. Hän palaa kyllä pian,\nmutta me emme viitsi odottaa. Olen kuolemaisillani nälkään.\"\n\nHän puhui nopeasti ja pisti hellaan puita. Mukoki alkoi kantaa\ntavaroita. Hänen silmänsä pyörivät edelleenkin levottomina, ikään kuin\nhän olisi odottanut jotakin. Hän kulki niin hiljaa, kuin olisi pelännyt\nherättävänsä jonkun, ja David huomasi hänen pelkäävän rottia.\nIllallista syödessä muuan niistä ryömi intiaanin käsivartta pitkin ja\nhän paiskasi silmät hehkuen sen menemään. Hän huohotti, häntä\npuistatti, ja hän sanoi:\n\n\"Muche Munito!\"\n\nLoput ruoastaan hän hotkaisi nopeasti, otti huopansa, sanoi jotakin\nlähetyssaarnaajalle cree-murteella ja poistui.\n\n\"Hän sanoo, että nuo rotat ovat pikkupaholaisia -- rotat\", virkkoi isä\nRoland ja katseli miettiväisenä hänen jälkeensä. \"Hän aikoo nukkua\nkoirien vieressä. Ihmettelen kuinka pitkälle hänen mielikuvituksensa\noikein ylettyy? Hän väittää, että pahathenget majailevat Tavishin\nmajassa rottien haahmossa. Mitä vielä. He ovat vain vainottuja\ntuhoeläimiä, Tavish on opettanut niitä. Katsokaa, kuinka tuo syö\nkädestäni.\"\n\nMonta kappaletta oli kiivennyt Davidin olkapäille. Yksi oli kiertynyt\npehmeäksi palloksi hänen kaulalleen ja odotti siinä. Kieltämättä niistä\noli seuraa, ja ne olivat \"aivan kuin hyviä ystäviä\", niinkuin\nlähetyssaarnaaja sanoi, mutta vaikka David ruokki niitä ja antoi niiden\nkulkea sormiaan pitkin, tuntuivat ne hänestä kuitenkin jollakin tavoin\nepämiellyttäviltä. Kun lähetyssaarnaaja oli juonut viimeisen kupillisen\nkahvia, mursi hän leivänpalan ja pisti murut lattialle uunin taa. Rotat\nkokoontuivat nyt sen ympärille ja alkoivat nälkäisinä jyrsiä muruja.\nDavid koetti laskea niitä ja pääsi ainakin kahteenkymmeneen. Hän olisi\nhalunnut lakaista ne -- jollakin, vaikkapa Tavishin vesiämpärillä -- ja\nkantaa ne ulos lumeen. Syötyään itsensä kylläisiksi leivänmurusia ne\nrauhoittuivat ja useimmat hävisivät.\n\nDavid ja lähetyssaarnaaja istuivat kauan piippua poltellen ja odottivat\nTavishia. Isä Roland oli hämillään, vaikkei hän ollutkaan levoton. Hän\noli hämillään, sillä hän näki Tavishin lumikenkien riippuvan naulassa,\nja hänen kiväärinsä oli paikoillaan vuoteen vieressä.\n\n\"En tietänyt, että hänellä olisi kaksi paria lumikenkiä\", sanoi hän.\n\"Mutta siitähän on jo kulunut aikaa, kun viimeksi hänet tapasin. Kävin\ntäällä syyskuulla, ensilumen aikoina. Hän ei voi olla kaukana, sillä\nmuuten hän olisi ottanut kiväärin mukaansa. Luultavasti hän asettelee\nmyrskyn hävittämiin ansoihin uusia myrkkysyöttejä.\"\n\nUlkona kuului tuuli kiihtyvän, niinkuin luoteistuulen on joskus tapana\ntehdä myrskyn jälkeisinä öinä. Jokin heilahti kevyesti seinää vasten --\nmatala, omituisen raskas ja pehmeä ääni, aivan kuin jotakin pehmeätä\nolisi liikuteltu -- hirsiseinää vasten, makuupaikan takana. He kuulivat\nselvästi sen molemmat.\n\n\"Tavish vei lihansa tuonne ulos\", selitti lähetyssaarnaaja, kun hän\nhuomasi Davidin katselevan sinnepäin. \"Hirven tai karibun ruhoja,\nsilloin kun hänellä on ollut metsästysonnea. Olen unohtanut Tavishin\n_cachen_ -- säilytyspaikan -- muuten olisimme säästäneet oman lihamme.\"\n\nSitten hän hieroi harmaata päätään, niin että hiukset seisoivat harjan\ntavoin pystyssä.\n\nDavid tunsi olonsa sitä rauhattomammaksi, mitä kauemmin he odottivat.\nJokainen pieninkin ääni sai hänet hypähtämään, sillä hän luuli\nkuulevansa Tavishin askelet. Hän oli jo selvillä siitä, miten\nmenettelisi. Kun Tavish astuisi huoneeseen, niin tavanmukaisten\ntervehdysten jälkeen istuttaisiin, polteltaisiin piippua ja\njuteltaisiin noin puolisen tuntia, ennen kuin keskustelu kääntyisi\nFirepaniin, mikäli isä Roland ei ottaisi sitä aikaisemmin puheeksi.\n\nSenjälkeen hän näyttäisi Tavishille kuvaa aivan lampun alla, niin että\ntämä heti näkisi sen. Hän huomasi, että lampunlasi oli tuhruinen ja\nsavuinen, ja lähetyssaarnaajan suureksi huviksi hän puhdisti sen.\nSenjälkeen lamppu loistikin paljon paremmin. Sitten hän kulki pitkin\nhuonetta ja tarkasteli uteliaana Tavishin tavaroita. Katseltavaa oli\npaljon. Vuoteen vieressä oli kulunut, raudoitettu arkku. Hän tuumaili,\nolikohan se lukossa ja mitä se sisältäisi. Seisoessaan siinä hän kuuli\njonkin töksähtelevän seinää vasten, aivan kuin joku hädänalainen olisi\nlähettänet sähkösanomakatkelmia. Jostakin käsittämättömästä syystä hän\nastui muutamia askeleita pimeätä nurkkaa kohden. Hänen jaloistaan\nkuului heikko tuskanvingahdus, ja hän tunsi astuvansa jollekin taikinan\npehmeälle esineelle. Hän juoksi huudahtaen takaisin. Se tuntui\nepämiellyttävältä, vaikka se olikin vain rotta. \"Hyi hitto!\" huusi hän.\n\nIsä Roland istui ja kuunteli hirsiseinään kolahtelevaa jytinää. Sen\njälkeen kuin David oli polkenut rotan kuoliaaksi, tuntui jytinä\nkuuluvan entistään selvemmin, aivan kuin se olisi tahtonut panna\nvastalauseensa.\n\n\"Tavish on ripustanut lihansa matalalle\", sanoi lähetyssaarnaaja\nihmetellen. \"Huolimattomuutta, ellei se ole vallan valtava ruho.\"\n\nSitten hän aikoi hitaasti riisuutua.\n\n\"Voimme yhtä hyvin mennä makuulle\", ehdotti hän. \"Kun Tavish lähestyy,\nniin koirat herättävät kyllä. Heittäkää Tavishin huovat lattialle ja\npistäkää omanne tilalle. Minä nukun mieluimmin lattialla. Mikään ei\nvastaa sileää hyvää lattiaa...\"\n\nOven avautuminen keskeytti hänet. Mukoki pisti päänsä ovesta, mutta\npitemmälle hän ei uskaltautunut. Hänen silmänsä hehkuivat. Hän puhui\njotakin lähetyssaarnaajalle omalla murteellaan, puhui kiihkeästi ja\nviittoili käsin. Isä Roland tuli liikutetuksi, ja hänen kasvonsa\nkävivät kummallisiksi. Hän keskeytti intiaanin ja sanoi jotakin, minkä\njälkeen Mukoki sulki hitaasti oven ja poistui. David näki intiaanista\nvain hehkuvat, pyöreät, tuijottavat silmät, jotka hävisivät pimeyteen\noven painuessa kiinni.\n\n\"Kissa vieköön\", sanoi lähetyssaarnaaja ja kohautti harmistuneena\nolkapäitään. \"Koirat ovat levottomia. Mukoki väittää niiden vainuavan\nkuolemaa. Hän sanoo, että ne vaan istuvat ja tuijottavat -- tuijottavat\ntyhjään ja haukkua nalkuttavat kuin penikat. Hän kuljettaa ne harjun\ntoiselle puolen. Vieköön, jos hän siitä saa rauhan sielulleen.\"\n\n\"Olen kuullut, että koirat tuntevat kuoleman läheisyyden\", sanoi David.\n\n\"Tietysti ne tuntevat\", vastasi isä Roland. \"Kaikki pohjolan koirat\ntietävät sen ja varsinkin juuri minun koirani. Ne ovat tottuneet\nvainajiin. Talvisin joudun hautaamaan yli parikymmentä kuollutta. Ne\nseuraavat minua, ja tuuli kuljettaa ruumiinhajun niiden kuonoon. Mutta\ntäällä -- täällä se on mahdotonta. Täällä ei ole ruumista -- muuta kuin\ntappamanne rotta ja elukanruho tuolla ulkona.\" Hän pudisti päätään ja\nsadatteli Mukokin typeryyttä. Sitten hän jatkoi: \"Koirat ovat aina\nTavishin läheisyydessä metkuilleet\", ja hiljentäen ääntään hän lisäsi:\n\"En tiedä, mistä se johtuu, mutta niin vain on. Luultavasti vaistosta.\nNe tulevat levottomiksi hänen läheisyydessään. Kummallinen olento, tuo\nTavish. Toivoisin hänen jo tulevan. Tahtoisin teidän tutustuvan\nhäneen.\"\n\nHänen nukkumisensa heti kun hän oli kietoutunut makuuhuopiinsa osoitti,\nettei hän ollut levoton Tavishista. Kaikkina näinä kolmena yönä, jotka\nhe olivat viettäneet taivasalla, oli David ihmetellyt ja ihaillut isä\nRolandin hyvää unenlahjaa: hän itse, isä Roland, olisi varmaankin\nselittänyt sen johtuvan loistavasta vatsasta. Mutta tänä iltana\nkiusoitti häntä toisen raskas ja tasainen hengitys. Hän olisi tahtonut,\nettä pappi olisi ollut valveilla Tavishin palatessa.\n\n\"Tuossa hän nukkuu sikeästi kuin mikäkin arkajalka\", ajatteli hän, \"kun\ntaas minä, rasituksiin tottumaton, en saa unta, vaikka kuinka\nkoettaisin.\"\n\nMyöhemmin hän oppi tietämään, ettei uni pohjolassa aina johdu\nruumiillisesta väsymyksestä. Tänä iltana hän kuunteli hermostuneen\njännittyneenä kaikkia ääniä, varsinkin senjälkeen kuin isä Roland oli\nnukkunut. Kolmannen tai neljännen kerran hän sytytti piippunsa,\nistuutui vuoteen laidalle ja kuunteli, joko Tavishia kuuluisi. Hän oli\nvarma siitä, että Tavish tulisi. Hänen tarvitsi vain odottaa. Hän tunsi\nkasvavaa vastenmielisyyttä Tavishia kohtaan. Aluksi se oli ollut\nmelkein itsetiedotonta, mutta istuessaan siinä himmeän lampun valossa\nja kuvitellessaan kaikkia niitä kamaluuksia, joita Tavish oli tehnyt,\ntuo tunne paisui entistään voimakkaammaksi. Hän oli siitä varmempi kuin\nkoskaan ennen. Tavish oli konna, jos hänen olettamuksensa pitivät\npaikkansa. Ja hän saisi pian tietää sen. Ja jos hän olisi oikeassa, ja\nTavish olisi tehnyt sen -- tuolla vuorilla...\n\nHänen silmänsä paloivat ja kätensä puristuivat nyrkkiin. Hän pisti\nkätensä vuoteen yläpuolella riippuvan takkinsa taskuun, ja pitäen\nlähetyssaarnaajaa silmällä hän veti kuvan esiin. Hän katseli sitä\nkauan, hänen sydämensä lämpeni, ja kasvojen ilmeet muuttuivat\nlempeämmiksi.\n\n\"Se on mahdotonta\", kuiskasi hän. \"Tyttö elää!\" Aivan kuin tuuli olisi\nkuullut hänen kuiskauksensa ja vastaukseksi heiluttanut pehmeätä\nesinettä kiihkeämmin seinää vasten. _Tunk-tunk-tunk_.\n\nHetkisen oli hiljaista, ja David puristi korttia. Sitten kuului yhä\nitsepäisemmin: _Tunk-tunk-tunk_.\n\nHän pisti kuvan taskuunsa ja nousi. Tietämättään hän veti takin ylleen.\nMeni ovelle, avasi sen hiljaa ja poistui yöhön. Kuu oli kohonnut\nkorkealle ja loisti kuin valkoinen levy. Tähdet kimmelsivät. Hän\nsaattoi erottaa harjun rinteen, jonne Mukoki oli vienyt koirat, ja\nmajaa ympäröivä raivio kylpi kylmässä kuutamossa. Jos Tavish on jäänyt\nodottamaan kuun nousua, niin hän varmaankin pian saapuu.\n\nHän meni kulman taa ja tarkasteli tuvan takaseinää. Hän eroitti\nselvästi eläimenruhon, joka riippui kurkihirrestä suorana kuin seiväs.\nSe riippui varjossa ja heilui tuulen mukana jyskyttäen hirsiä. David\nmeni lähemmäksi ja tähyili metsänreunaan, mistä päin hän oli kuullut\nreenjalaksien ääntä. Hän toivoi, että Tavish palaisi sieltä. Hän seisoi\nkauan ja kuunteli selittäin seinään. Sitten hän kääntyi. Hän oli aivan\nheiluvan ruhon vieressä. Se kääntyi. Kuu valaisi sitä, ja... Hyvä\nJumala! Kasvot -- hän näki ihmiskasvot. Partaiset kasvot, joiden silmät\nolivat pullistumaisillaan pääkopasta -- suu oli auki -- ja sitä ympäröi\njäykkä hymy. Ja ruumis jyskytti seinää: _tap, tap, tap_.\n\nHän kiiruhti kauhusta huutaen takaisin. Hän hoiperteli ovelle, tarttui\nsokeasti ovenripaan, retkahti kuin humalainen kynnyksen yli. Hänen\näänensä vapisi, näky oli ollut kammottava: elottomat, irvistelevät\nkasvot. Hän oli herättänyt lähetyssaarnaajan, ja tämä istui tuijottaen\nhäneen.\n\n\"Tavish --\" huohotti hän: \"Tavish -- on kuollut!\" ja hän osoitti\nseinään; taas kuului: _tap, tap, lap_.\n\n\n\n\nXII.\n\nTAVISHIA EI SIUNATA.\n\n\nVasta myöhemmin David huomasi, kuinka syvästi hänen ilmoituksensa\nTavishin kuolemasta koski isä Rolandiin. Vähään aikaan ei\nlähetyssaarnaaja liikahtanutkaan. Hän oli valveilla, hän oli kuullut\nDavidin ilmoituksen -- mutta kuitenkin tuijotti hän tylsänä ja\nhypisteli huopaansa. Kun hän vihdoin liikahti, kääntyi hän seinään\npäin, jonka takana Tavish riippui. Sitten hän nousi hitaasti.\n\nDavid luuli, ettei hän ollut ymmärtänyt asiaa.\n\n\"Tavish -- Tavish on kuollut\", selitti hän käheästi ja koetti\nselvitellä kurkkuaan. \"Hän on ulkona -- nuora kaulassa -- kuolleena.\"\n\n_Kuolleena_. Hän korosti sitä sanaa ja toisti sen kahteen kertaan.\nMutta ei isä Roland vastannut vieläkään. Konemaisesti hän pukeutui ja\nhänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, eikä hänen silmistään kuvastunut\nkauhu eikä liikutus -- ne olivat aivan tylsät. Hän ei sanonut mitään\nvielä ulos mennessäänkään. David seurasi häntä ja pian he seisoivat\npaikalla, jossa Tavishin lihojen piti riippua. Kuu valaisi sitä\nvalonheittäjän tavoin. Näky oli kammottava -- hirvittävä ja\nmieleenpainuva. Tavishin kuolema ei ollut ollut helppo. Hän tuntui kuin\nhuutavan tuskasta riippuessaan siinä jäykkänä ja kylmänä. Hampaat\nhiukan välkkyen huulten raoista -- se ehkä teki näyn vielä\nkamalammaksi. Ja David huomasi käsien olevan ristissä.\n\nIsä Roland ei sanonut sanaakaan, ennen kuin oli ainakin minuutin verran\nkatsellut Tavishin vääntyneitä kasvoja. Hänen ensimmäiset sanansa, niin\nvälinpitämättömiltä kuin ne kuulostivatkin, olivat melkein peloittavat.\n\n\"Tuo nainen sai hänet tekemään tämän -- lopuksi!\"\n\nHän puheli itsekseen tarkastellessaan Tavishin vääristyneitä kasvoja.\nDavidia puistatti. _Tyttö!_ Häntä halutti huutaa ääneen. Hän tahtoi\n_tietää sen!_ Mutta lähetyssaarnaaja laski kätensä ruumiille ja sanoi:\n\n\"Ruumis on vielä lämmin. Hän ei ole ollut kuolleena kauan. Hän\nhirttäytyi puolta tuntia ennen meidän tuloamme. Auttakaa minua, David!\"\n\nDavid suoristautui ponnistaen. Loppujen lopuksi siinä riippui vain\nkuollut mies. Mutta kun hän tarttui sen käsiin, tuntuivat ne kylmiltä\nkuin jääpalat. David näki veitsen välähtävän päänsä päällä isä Rolandin\nkatkaistessa nuoraa. He laskivat Tavishin lumelle, ja David meni majasta\nhakemaan huopaa. Isä Roland kietoi sen tiiviisti Tavishin ympärille,\njottei ruumis jäätyisi maahan kiinni. Sitten he palasivat majaan.\nLähetyssaarnaaja riisui takkinsa ja sytytti tulen. Kun hän kääntyi,\nniin hän huomasi Davidin tuhkanharmaat kasvot.\n\n\"Teistä mahtoi tuntua kammottavalta -- löytäessänne hänet tuolta\",\nsanoi hän. \"Uh! En ihmettelekään sitä. Mutta -- minä en kertonut siitä\naikaisemmin, että odotin jotakin tämäntapaista. Aavistukseni eivät\npetä. Ja illalla pelästyin hirveästi, kun Mukoki ja koirat ennustivat\nkuolemaa, mutta rauhoituin kun näin tulen hellassa. Se haihdutti pelon.\nOtaksuin Tavishin palaavan. Koiratkin olivat poissa. Hänen on täytynyt\nlaskea ne irti juuri ulosmennessään. Kamalaa. Mutta oikeudenmukaista --\ntäysin oikeudenmukaista, arvelen minä, sillä Herran tiet ovat\ntutkimattomat.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi David kakistellen kurkkuaan. \"Kertokaa, isä.\nMinun täytyy saada se tietää. Miksi hän tappoi itsensä?\"\n\nHän kosketteli taskussaan olevaa kuvaa. Hän olisi tahtonut juuri nyt\nnäyttää sen isä Rolandille ja kysyä tältä, nämäkö kasvot -- tytön\nkasvot -- vainosivat Tavishia.\n\n\"Luulen, että hänen pelkonsa riisti hengen häneltä\", sanoi isä Roland\ntarkasti punniten jokaista sanaansa. \"Luulen hänen tehneen jonkin\nhirvittävän rikoksen ja huonon omantunnon aiheuttaneen hänen pelkonsa;\nnuo harhanäyt ja -kuulot eivät jättäneet rauhaan häntä, vaan pakottivat\nhänet tähän viimeiseen tekoon. Täällä ylämaissa omantunnon nimenä on\n_mitoo aye chikoon_ -- Jumalan pikkuveli. En tiedä muuta. Olisin vain\ntoivonut että Tavish olisi uskoutunut minulle. Ehkäpä olisin voinut\npelastaa hänet.\"\n\n\"Tai -- rangaista häntä\", sanoi David matalasti.\n\n\"En ole tullut rankaisemaan. Jos hän olisi kääntynyt puoleeni apua ja\nlaupeutta anoen jumalaltaan, niin en olisi kavaltanut häntä.\"\n\nPappi pani jälleen takin ylleen.\n\n\"Menen etsimään Mukokia\", sanoi hän. \"Täällä on työtä, jonka voimme\nsuorittaa yhtä hyvin kuutamossa. Otaksun, ettette ole väsynyt, vai\noletteko?\"\n\nDavid pudisti päätään. Hän tunsi itsensä levollisemmaksi, nyt kun\nensimmäinen kauhun tunne oli haihtunut. Hän tunsi sisimmässään sääliä\nhirttäytynyttä kohtaan. Hänestä tuntui ahdistavalta, ja tämä ahdistus\npoisti pelon. Tavish oli kuollut ja vienyt mukanaan salaisuuden, jonka\nDavid olisi halunnut tietää ja josta hän olisi antanut koko\nomaisuutensa. Ja seisoessaan yksin majassa hän värisi raivosta. Hän\nolisi tahtonut huutaa, että Tavish oli pettänyt hänet; kädet nyrkissä\nmeni hän ovelle; häntä halutti mennä vainajan luo, tarttua sen kurkkuun\nja pakottaa se ilmoittamaan salaisuus ja näyttää sen lasimaisille\nsilmille tytön kuvaa. Mutta tämä järjettömyys haihtui hänen mielestään.\nVarmasti Tavish oli jättänyt jonkinlaisen kirjeen jälkeensä? Varmasti\noli hän kirjoittanut selityksen tekoonsa. Jonkin tunnustuksen --\nkirjeen isä Rolandille? Tavish tiesi, että lähetyssaarnaaja tulisi\ntervehtimään häntä paluumatkalla. Hän oli varmasti jättänyt tälle\njonkinlaisen ilmoituksen ja selvittänyt tekonsa syitä.\n\nHän alkoi tutkia majaa, aluksi innokkaasti ja nopeasti, sillä mikäli\nTavish oli kirjoittanut jotakin, hän oli asettanut sen myöskin näkyvään\npaikkaan, vuoteen reunalle, seinään tai oveen. He olivat voineet kulkea\nsen ohi; tai se oli voinut pudota lattialle. Voidakseen etsiä tarkemmin\nDavid otti lampun käteensä. Hän tarkasti nurkat, tutki lattian ja\nseinät, nosteli vaatteita naulakossa. Ei löytynyt mitään. Tavish oli\ntaas pettänyt hänet. Viimeksi hän huomasi arkun. Hän asetti lampun\ntuolille ja koetteli oliko arkku lukittu; se ei ollut. Juuri kantta\nkohottaessaan hän kuuli epäselviä ääniä ulkoa. Isä Roland ja Mukoki\nolivat tulleet takaisin. Hän kuuli heidän menevän Tavishin ruumiin luo,\njoka makasi pihalla kasvot kuuhun käännettyinä.\n\nSitten hän laskeutui polvilleen ja rupesi penkomaan arkun sisältöä.\nKolmas osa sen sisällöstä oli vain roskaa -- solmittuja\nvaljakkoremmejä, muutamia ruostuneita työkapineita, nauloja ja\npunnuksia, kulunut kenkäpari ja muuta arvotonta kamaa sikin sokin.\nJuuri noustessaan hän kuuli oven avautuvan takanaan.\n\nHän kääntyi ja sanoi lähetyssaarnaajalle ja Mukokille: \"En ole löytänyt\nmitään. En ole löytänyt ainoatakaan riviä, jonka hän olisi jättänyt\njälkeensä.\"\n\nIsä Roland, joka ei vielä ollut sulkenut ovea, vastasi: \"Mukoki saa\nauttaa teitä etsinnässä. Tarkastakaa seinällä riippuvat vaatteet.\nTavish on varmasti jättänyt jonkinlaisen ilmoituksen jälkeensä.\"\n\nSitten hän läksi, sulki oven perästään ja kuunteli hetkisen ollakseen\nvarma siitä, ettei David seuraisi häntä. Hän riensi Tavishin ruumiin\nluo, ja kohotti huopaa. Ruumis oli kammottava maatessaan siinä\nlasimaisin avoimin silmin ja vääristynein kasvoin. Lähetyssaarnaaja\nsuoristautui.\n\n\"En osaa arvata\", kuiskasi hän, aivan kuin olisi puhunut Tavishille.\n\"En voi arvata -- en oikein -- mikä sai sinut tekemään tämän tekosi,\nTavish. Mutta minusta tuntuu, kuin et olisi voinut tappaa itseäsi\nkertomatta minulle syytä siihen. Täälläpä se onkin -- taskussasi.\"\n\nHän kuunteli taas ja hänen huulensa liikkuivat. Sitten hän kumartui\nkuolleen viereen ja kasvot poiskäännettyinä alkoi kaivella hänen\ntaskujaan. Rintataskusta hän löysi tavallista kirjoituspaperia paksun\npinkan, joka oli sievästi taitettu. Se oli hienolla langalla sidottu,\nja hän erotti selvästi paketin päällä näkyvän osoitteen: \"Isä\nRolandille, God's Lake. Henkilökohtaisesti.\" Tästä selveni, ettei\nmikään hetkellinen pelko ja mielenhäiriö ollut aiheuttanut hänen\ntekoaan. Hän oli suunnitellut sen. Hän oli huolellisesti valmistanut\njokaisen pikku seikan, ja kuitenkin hän oli kuollut tuo pelokas ja\nmieletön ilme kasvoillaan. Isä Roland asetti huovan takaisin\npaikoilleen otettuaan paketin ja pistettyään sen omaan taskuunsa. Hän\ntiesi, että Tavishin kanki ja lapio riippuivat majan takaseinällä; hän\nnouti nuo työvälineet, asetti ne ruumiin viereen ja palasi Davidin ja\nintiaanin luo.\n\nHe etsivät yhä löytämättä mitään.\n\n\"Olen tarkastanut hänen vaatteensa -- ulkona\", sanoi lähetyssaarnaaja\nja teki torjuvan liikkeen käsillään ikäänkuin ilmoittaen etsintänsä\nolleen yhtä hyödytöntä. \"Voimme haudata hänet. Sinne lähelle kulman\ntaakse, missä hän makaa. Olen jo vienyt sinne kangen ja lapion.\"\nDavidille hän sanoi: \"Viitsittekö auttaa Mukokia hautaamisessa?\nTahtoisin hetkisen olla yksin. Ymmärrättehän. On seikkoja...\"\n\n\"Kyllä, isä, minä ymmärrän.\"\n\nEnsimmäisen kerran David tunsi kuoleman läheisyyden. Hän oli melkein\nunohtanut, että isä Roland oli pappi, sillä hän oli nähnyt tässä vain\nihmisen, erilaisen kuin muut virkatoverinsa. Nyt vasta seuratessaan\nMukokia hän huomasi sen. Isä Roland halusin yksinäisyyttä. Ehkä\nrukoillakseen. Rukoillakseen sielunrauhaa Tavishille. Tietä suureen\ntuntemattomaan. Tuo ajatus rauhoitti hänen omia ajatuksiaan: ja\nkaivaessaan lunta ja jäätynyttä maata hän koetti ajatella Tavishia\nihmisenä eikä hirviönä.\n\nMajassa isä Roland odotti ensimmäistä kangen kalskahdusta, ennen kuin\nhän liikahti. Sitten hän sulki oven sisäpuolelta ja istuutui pöydän\nääreen, siirtäen lampun viereensä ja pitäen Tavishin tunnustusta\nkädessään. Hän aukaisi nuoran veitsellään, suoristi paperiarkit ja\nalkoi lukea, ja Tavishin rotat alkoivat varovasti ryömiä koloistaan,\naivan kuin olisivat ihmetelleet hiljaisuutta ja isäntänsä viipymistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaa oli lumen alta kivenkovaa. Davidista tuntui haudan kaivaminen\nkallion louhinnalta, ja pian hän jätti kangen Mukokille. Sitten he\nvuorotellen kaivoivat noin tunnin aikaa, ja aina kun intiaanin\ntarttuessa kankeen David mietti, miksi isä Roland viipyi niin kauan\nmajassa. Vihdoin Mukoki olkapään kohautuksin ja kädenliikkein ilmoitti,\nettä työ oli valmis. Davidin mielestä hauta oli aivan liian matala ja\nhän aikoi juuri lausua mielipiteensä siitä, kun hän muisti, että Mukoki\noli varmasti kaivanut ja peittänyt useita hautoja ja osasi varmasti\nammattinsa. Miksi ihmiset kaivavatkaan hautoja kuuden jalan syvyyteen,\nkun kolme tai neljä jalkaa riittäisi, ja vainaja olisi lähempänä valoa\nja aurinkoa, tuumaili hän katsellessaan viimeisen kerran Tavishia.\nSitten hän huomasi intiaanin heilahtavan kuin olisi tämä saanut iskun\nmahaansa. Hän pyörähti ympäri, nähdäkseen mikä oli hätänä.\n\nIsä Roland seisoi noin kymmenen jalan päässä heistä, ja hänet\nnähdessään David huudahti ihmetyksestä. Pieni lähetyssaarnaaja hoippui\nkuin sairas, ja aivan kuin yhteisestä sopimuksesta menivät he molemmat,\nMukoki ja hän, häntä vastaan, mutta hän torjui heidät takaisin. Hänen\nkasvonsa olivat kalmankalpeat -- ja hän oli melkein yhtä kamalan\nnäköinen kuin Tavishkin, tuntui kuin olisi hän tahtonut sanoa jotakin\naivan muuta kun hän sanoi. David ei ollut koskaan kuullut hänen ääntään\nniin kummallisena kuin nyt:\n\n\"Haudatkaa hänet. Häntä -- häntä ei siunata.\"\n\nSitten hän kääntyi ja läksi hitaasti kulkemaan metsään. Ja David näki\nhänen raskaasti laahustavan eteenpäin.\n\n\n\n\nXIII.\n\nKOTONA.\n\n\nDavid ja Mukoki seisoivat liikkumattomina isä Rolandin kadottua\nmetsään. Papin kammottava ulkomuoto hämmensi ja huumasi heidät; hänen\näänensä oli kuulostanut niin merkilliseltä, ja hänen askelensa\nhoippuivat. He katselivat odottaen, eikö hän jo ilmaantuisi puiden\nvälistä. Hänen sanoissaan oli tuntunut metallin terävä kalskahdus, ja\nse oli jollakin tavoin vaikuttanut heihin. Häntä ei siunattaisi? Miksi\nei? Tämä sama kysymys näkyi Mukokin puoliavoimista, loistavista\nsilmistä, kun David kääntyi intiaaniin. Tavishia ei siunattaisi. David\nnäki intiaania puistattavan ja äkkiä tämän kiljahdus rikkoi\nhiljaisuuden; oli kuin olisi hänelle selvinnyt jotakin. Hänen silmänsä\nlaajenivat ja hän osoitti kuollutta.\n\n\"Tavish -- hän olla suuri piru!\" sanoi hän. \"Isä ei rukoilla.\n_Mey-oo_!\" ja hän irvisti onnellisena, sillä hän oli jo pitkän aikaa\nsanonut isä Rolandille, että Tavish oli suuri piru ja hänen majansa oli\ntäynnä pikku piruja. \"_Mey-oo_\", huusi hän taas, entistään kovemmin.\n\"Paholainen! Paholainen!\" Ja nopein kostonhimoisin liikkein hän tarttui\nTavishin mokkasiineihin ja heitti ruumiin hautaan Davidin suureksi\nkauhuksi. \"Paholainen!\" huusi hän taas ja alkoi kuin mieletön lapioida\nsuuria jääpaloja hautaan.\n\nDavid kääntyi, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä kuulla, kuinka\njäätyneet kokkareet putosivat kuolleen paljaille kasvoille -- sillä hän\noli nähnyt ne vielä viimeisen kerran, nauravina, tuijottavan tähtiä --\ntuo näky oli liikaa hänelle. Häntä peloitti astuessaan majaan, ja hän\nlisäsi puita hellaan istuutuessaan odottamaan isä Rolandia. Hän sai\nodottaa kauan. Hän kuuli Mukokin poistuvan. Rotat alkoivat taas hääriä\nhänen ympärillään. Oli ainakin kulunut tunti, kun hän kuuli ääntä\novelta -- raappimista -- ja hetken kuluttua hän kuuli hiljaista\nuikutusta. Kun hän avasi oven hiljaa, seisoi Baree ulkona. Hän tiesi,\nettei nälkä ollut tuonut koiraa majalle, sillä hän oli antanut sille\nkaksi kalaa päivälliseksi. Vaisto oli sanonut sille, että David oli\nyksin. Se halusi tulla sisään; katseesta loisti kaipaus sen seisoessa\nsiinä jäykistyneenä kuutamossa. Baree katosi silmänräpäyksessä kuin\nharmaa varjo. David ei edes ennättänyt nähdä, minne se juoksi;\nsensijaan näki hän isä Rolandin kasvot edessään. Sanomatta sanaakaan\nhän vetäytyi takaperin majaan tehden lähetyssaarnaajalle tietä. Tämä\noli muuttunut, sillä hän hymyili riisuessaan käsineitä ja\nlämmitellessään käsiään tulen ääressä. Hänen olemuksensa tuntui\nväkinäisen rauhalliselta, aivan kuin hän olisi kestänyt useiden päivien\nhenkisen ponnistelun. Hänen silmänsä loistivat kuumeisesti; hartiat\nolivat painuneet kasaan, kuin ei hän enää jaksaisi suoristautua, häntä\nvavistutti, ja hän hieroi koko ajan hymyillen käsiään.\n\n\"Kummallista, David, että tämä koski minuun näin\", sanoi hän anteeksi\npyydellen. \"Heikkouteni on uskomatonta. Vaikka olen niin monta kertaa\nkatsonut kuolemaa kasvoista kasvoihin, niin en enää voisi katsoa hänen\nkasvojaan. Se tuntuu kummalliselta, mutta se on kuitenkin totta.\nTahtoisin vain päästä pois täältä. Mukoki tulee pian koirineen. Mukoki\nsanoo häntä piruksi. Ehkäpä hän olikin. Joka tapauksessa hän oli\nomituinen mies. Meidän täytyy koettaa unohtaa tämä ilta.\nEnsitutustumisenne pohjolaan on ollut teille epämiellyttävä.\nKoettakaamme unohtaa se. Meidän täytyy unohtaa Tavish.\" Ja hän jatkoi\naivan kuin olisi unohtanut tärkeän seikan: \"Polvistun hänen haudalleen,\nennen kuin lähdemme.\"\n\n\"Jospa hän vain olisi odottanut\", sanoi David melkein\nitsetiedottomasti. \"Jospa hän vain olisi odottanut huomiseen tai\nylihuomiseen...\"\n\n\"Niin, jospa hän olisi odottanut.\"\n\nLähetyssaarnaaja siristi silmiään, ja David kuuli, kuinka hän kiristeli\nhampaitaan, mutta hän kumartui niin, ettei David voinut nähdä hänen\nkasvojaan.\n\n\"Jospa hän olisi odottanut\", sanoi hän Davidia jäljitellen. \"Jospa hän\nvain olisi odottanut.\" Ja hänen kätensä ikään kuin tarttuivat jotakin\nkurkkuun.\n\n\"Minulla on ystäviä ylämaissa, mistä hän muutti tänne\", sanoi David,\n\"ja minä toivoin, että hän olisi kertonut jotakin heistä. Hän varmasti\ntunsi tai oli ainakin kuullut puhuttavan heistä.\"\n\n\"Varmasti\", sanoi lähetyssaarnaaja, tuijottaen tuleen. Sitten hän avasi\nnyrkkinsä yhtä hitaasti kun oli sulkenutkin ne ja jatkoi: \"Mutta nyt\nhän on kuollut.\"\n\nHänen äänestään kuului, että asia oli nyt loppuun käsitelty.\n\n\"Kuollut\", virkkoi hän, \"ja kuopattu. Meillä ei enää ole oikeutta\narvailla mitä hän olisi kertonut. Niinkuin olen jo kertonut, en ole\nkatolinen enkä valtiokirkollinen, eikä minun uskonnollani ole mitään\nnimeä, mutta olen sovelluttanut uskontooni vähän niistä kaikista. Olen\nvain kiertävä lähetyssaarnaaja, ja sellaisena täytyy minun syrjäyttää\nusein piintyneitä käsityksiäni ja sietää kaikkia uskontunnustuksia; ja\nerästä käskyä ennen muita tällainen mies ei saa rikkoa: hän ei saa\nepäillä vainajien menneisyyttä eikä kertoa elävien salaisuuksia.\nUnohtakaamme siis Tavish.\"\n\nHänen sanansa kuulostivat Davidista kuolinkellojen kumahtelulta. Hän\noli viimeiseen saakka toivonut, että isä Roland olisi kertonut hänelle\nenemmän Tavishista, mutta tämä toive oli nyt rauennut. Lähetyssaarnaaja\npuhui lempeästi ja laski kätensä isällisesti hänen olkapäilleen. Tällä\nhetkellä -- David huomasi -- oli mahdotonta saada vastausta\nkysymyksiinsä. Isä Rolandin syvästi liikutettu katse esti kaikki\nkysymykset. Ja he ymmärsivät yhä paremmin toisiaan.\n\nDavid oli iloinen, kun koirien ja Mukokin melu keskeytti heidät.\nNopeasti he kokosivat tavaransa majasta ja kantoivat ne ulos. David ei\nenää mennyt majaan, vaan jäi metsänreunaan koirien luo odottamaan isä\nRolandia, joka lupauksensa mukaan kävi viimeisen kerran haudalla.\nMukoki seurasi häntä, ja David näki hänen hiipivän, sillä aikaa kun isä\nRoland seisoi haudan ääressä, valaistuun majaan niinkuin haamu, mutta\npian hän palasi koiriensa luo kertaakaan katsomatta taakseen. Siinä he\nsitten odottivat.\n\nIsä Roland liikutti huuliaan Tavishin haudan ääressä, ja hänen\nkummalliset sanansa kuuluivat melkein kuiskauksilta.\n\n\"... ja kiitän Jumalaa, ettet kertonut tätä minulle eläessäsi, Tavish\",\nsanoi hän. \"Kiitän Jumalaa siitä. Sillä jos olisit kertonut -- niin\nvarmasti olisin tappanut sinut.\"\n\nKun hän palasi heidän luokseen, huomasi David valoliekin majasta, aivan\nkuin lamppu olisi leimahtanut ennen sammumistaan. He sitoivat\nlumikengät jalkoihinsa, seurasivat Mukokin jälkiä ja painuivat kuun\nvalaisemaan metsään.\n\nPuolen tunnin kuluttua saapuivat he toiselle harjanteelle. Intiaani\nkatsoi taakseen ja osoitti riemuiten Tavishin majaa. David ymmärsi nyt,\nmitä leimahdus oli merkinnyt. Mukoki oli kaatanut lattialle öljyn\nTavishin lampusta ja heittänyt tulitikun siihen, jotta \"pikku pirut\"\nsaivat seurata herraansa tämän viimeiselle matkalle. Hänestä tuntui kuin\nolisi kuullut Tavishin \"seuralaisten\" hätääntyneen piipityksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuoraan pohjoista kohden Mukoki polki tien, ja toisinaan hän kulki niin\nnopeasti, että isä Rolandin täytyi Davidin vuoksi pyytää häntä\nhiljentämään vauhtiaan. Mutta ei ajatellut Davidkaan pysähtymistä. Hän\nei halunnut pysähtyä, niin kauan kuin oli tarpeeksi valoisaa kulkea.\nHänestä tuntui kuin maailma ja metsän hämäryys vaalenisivat, mitä\nkauemmas he pääsivät Tavishin majalta. Kuu alkoi himmetä kuin palanut\nlamppu, ja pimeys laskeutui heidän ylleen. Kahden aikaan he sytyttivät\nnuotion ja rakensivat teltan.\n\nJa niin he vaelsivat, päivän toisensa jälkeen, pohjoista kohden.\nKymmenennen päivän iltana -- kuudentena siitä kuin he olivat olleet\nTavishin majalla -- David tunsi, ettei hän enää ollut muukalainen\n\"lumikinosten maassa\". Mutta hän ei puhunut siitä mitään isä\nRolandille, sillä hänestä tuntui mielettömältä puhua siitä sellaiselle\nmiehelle, joka on asunut siellä koko elämänsä. Kymmenen päivää. Ei sen\nenempää, mutta hänestä se tuntui kymmeneltä kuukaudelta tai vuodelta,\nsillä niin täydelleen hän oli muuttunut tänä aikana. Hän ei ajatellut\nvain ruumiillista tilaansa -- se ei muuttunut muutamissa päivissä.\nMutta kumminkin. Hän oli melkein yhtä sitkeä kuin lähetyssaarnaaja ja\nsaattoi jo lepäämättä kaataa puun. Toiset huomasivat sen hänen\npuhumatta siitä. Hänen ruokahalunsa oli hirvittävä. Ulkomuoto oli\ntuima, hänen kätensä oli varma, ja niinpä hänestä olikin tullut taitava\npistoolin ja kiväärin käyttäjä, ja joka kerta kuin he harjoittelivat\nnyrkkeilyä, sai lähetyssaarnaaja varoittaa, ettei hän iskisi koko\nvoimallaan. Eikä Mukoki enää irvistellyt suvaitsevasti hänelle. Mitä\nenemmän David mukiloi pientä lähetyssaarnaajaa, sen iloisemmaksi tämä\ntuli. \"Sanoinhan, että pohjola muuttaisi teidät\", sanoi hän riemuiten,\n\"enkö sanonut?\"\n\nKerran oli David sanomaisillaan, että he näkivät vain kymmenennen osan\nmuutoksesta, mutta entinen kainous sai hänet vaikenemaan. Hän ei\ntahtonut kajota vanhaan tarinaan. Hän tunsi jo juoneensa pohjaan\nkärsimysten kalkin. Se oli kuin paise ruumiissa tai kuin särkevä haava,\njota hän tahtoi peitellä siltäkin, joka oli pelastanut hänet. Tämä\nmuutos oli tullut ruumiillisten voimien mukana -- ja jos isä Roland\nolisi nyt kymmenen päivän kuluttua puhunut naisesta -- naisesta, joka\noli ollut hänen vaimonsa -- olisi hän vaiennut yhtä päättävästi kuin\nlähetyssaarnaaja vaikeni Tavishista keskusteltaessa. Tämä oli merkki\nsiitä, että hän oli parantunut. \"Kultaiselta jumalattarelta\", jota hän\noli pitänyt enkelinä, oli helyt riisuttu. Jospa nainen silloin olisi\nepäröinyt, pelännyt tai edes jollakin tavoin kauhistunut, ei hän nyt\ntuntisi itseään niin varmaksi. Mutta hän oli vain nauranut. Hän oli\nsamoin kuin Tavish paholainen. Nyt David vertasi hänen kauneuttaan\nmyrkyllisen kukan kauneuteen. Hän oli kerran tietämättään koskettanut\nerästä vahamaista kukkaa ja saanut verenmyrkytyksen käteensä. Nainen\nmuistutti tätä kukkaa. Hän oli yhtä kavala ja myrkyllinen. Hän oli\nsieluton olento, aivan kuin tuo kukka oli ollut tuoksuton. Tästä\nmuutoksesta hän olisi tahtonut kertoa isä Rolandille.\n\nTutkiessaan itseään oli hän huomannut isä Rolandinkin muuttuneen.\nLähetyssaarnaajaa tuntui siitä lähtien, kuin he olivat poistuneet\nTavishin majalta, painostavan jokin seikka. Toisinaan hän leiritulen\nloisteessa näytti melkein sairaalta, ja kasvot olivat käyneet kalpeiksi\nja vanhoiksi. Näiden hetkien jälkeen tapahtui äkillinen muutos, ja\nlähetyssaarnaaja näytti suorastaan onnen kultapojalta. Mitä useampia\npäiviä ja öitä meni, sitä nopeammiksi nämä muutokset kävivät ja lopuksi\ntuntui, kuin hän olisi taistellut taistelunsa ja voittanut. Hänen\nsilmistään loisti uusi tuli. David mietti, kuvitteliko hän vain, vai\nolivatko todella rypyt lähetyssaarnaajan kasvoilta silinneet ja oliko\nhänen selkänsä todella suoristunut ja hänen ääneensä ilmestynyt outo\nväre.\n\nDavid koetti saada itsensä uskomaan, ettei Tavishin ja valokuvassa\nolevan tytön välillä ollut mitään yhteyttä. Ja hän onnistui siinä. Hän\nkoetti myös pitää kuvassa olevaa tyttöä kuolleena. Mutta siinä hän ei\nonnistunut. Kuva alkoi yhä täydellisemmin elää hänelle. Kuvan\nomistaminen virkisti häntä. Hän päätti säilyttää sen, ja nämä lempeät,\npuhuvat kasvot seuraisivat häntä hyvänä ystävänä kaikkialle. Hän ei\nenää pitänyt sitä kuvana, vaan eräänä iltana kutsui sitä \"pikku\nsisarekseen\". Siitä hetkestä alkaen tuntui tyttö olevan häntä\nlähempänä. Ja vaistomaisesti hän koetteli matkalla taskuaan\ntunteakseen, että kuva oli tallella. Ennemmin hän olisi kestänyt\nkidutusta kuin kertonut tästä kenellekään ihmiselle -- vain Bareelle\nhän kuiskaili sydämensä syvimpiä salaisuuksia. Koira tuli jo leiriin,\nmutta vasta senjälkeen kuin lähetyssaarnaaja ja Mukoki nukkuivat. Se\nryömi Davidin jalkoihin ja makasi siinä liikkumattomana eikä välittänyt\ntoisista koirista. Siinä se nytkin kymmenentenä iltana makasi ja\nkatseli ihmeissään esinettä, jota isäntä piti kädessään. David katseli\ntytöstä koiraan ja koiran verestävissä silmissä näki orjamaisen\njumaloinnin loistavan. Baree ei koskaan jättäisi häntä. Eikä\n\"tyttönenkään\" jättäisi häntä. Tuo ajatus teki hänet niin kummallisen\niloiseksi. Hän kumartui ja kuiskasi koiran korvaan:\n\n\"Jonakin päivänä, poikaseni, matkustamme hänen luokseen.\"\n\nBaree ymmärsi ja värisi ilosta. Davidin ääni tuntui sen korvissa\nhyväilyltä; se huokasi tyytyväisyydestä ja siirtyi pari tuumaa\nlähemmäksi isäntäänsä.\n\nSinä iltana isä Roland oli levoton. Useita tunteja senjälkeen kuin\nDavid oli jo lämmitellyt huopiensa välissä, hän kuuli isä Rolandin\nliikuskelevan ja heittävän uusia puita tuleen. Telttakankaassa oli\nreikä, ja siitä hän tarkkaili toisen puuhia. Oli puoliyön aika.\nLähetyssaarnaaja oli täysissä pukimissa, ja tulen loisteessa David näki\nruusujen nuorekkaasti punoittavan hänen poskillaan. Vasta myöhemmin hän\npääsi selville, miksi lähetyssaarnaaja ei voinut nukkua, kun kuuli\ntämän poikamaisesti riemuitsevana kertovan koirille: \"Huomenna ollaan\nkotona, poikaseni! _Kotona_.\" Koti-sana kuulosti Davidin korviin niin\nkummalliselta, täällä kolmensadan mailin päässä eteläisemmästä\nsivistyskeskuksesta. Hän oli kuulevinaan, kuinka koirat raapivat lunta\nja niiden isäntä hieroskeli tyytyväisenä käsiään.\n\nIsä Roland ei palannut telttaan sinä yönä. David nukahti, mutta hänet\nherätettiin aamiaiselle jo kello kolmelta, ja he jatkoivat matkaa\naamuhämärässä. Mukoki ohjasi valjakkoa pimeässä yhtä helposti, kuin\nkettu seuraa polkujaan, sillä hän oli tutulla maankamaralla. Kun päivä\nalkoi kajastaa, luuli David ihmisten ja elukoitten tulleen höperöiksi.\nHän ei ollut vielä kokenut kotiintulon jännitystä ja iloa pohjolassa,\neikä hän ollut voinut uneksiakaan, että Mukokin nahanväriset kasvot\nvoisivat loistaa riemusta. Kun auringon ensimmäiset säteet kohosivat\nmetsän takaa, intiaani laulaa, hän lauloi messunuotilla ja löi tähtiä\nheiluttaen käsiään. Hän ei vähentänyt vauhtiaan, vaan jatkoi entiseen\ntapaansa, ja kuinka ollakaan, lähetyssaarnaaja yhtyi lauluun ja hänen\näänensä kaikui kuin rumpu. Davidista tuntui tämä aamuilmaan kantautuva\nlaulu perin tutulta.\n\n    \"Pa sho ke non ze koon,\n          Ta ba nin ga,\n    Ah no go suh nuh guk,\n          Na quash kuh mon,\n    Na guli moh va nin koo\n    Po eho ke non ze koon,\n          Ta ba nin ga.\"\n\n\"Mitä se oli\", kysyi hän, kun isä Roland hymyillen ja syvään hengittäen\nkääntyi häneen. \"Se tuntui aivan kuin joltakin kinalaiselta\nlorotukselta, mutta kuitenkin...\"\n\nLähetyssaarnaaja nauroi. Mukoki oli juuri lopettanut toisen säkeistön.\n\n\"Kaksikymmentä vuotta sitten, kun tutustuin Mukokiin, ei hän tahtonut\nlaulaa muita kuin intiaanien vanhoja taruja, tom-tom-rummun\nsäestyksellä. Mutta senjälkeen kuin hän muutti luokseni, tuli hänestä\noikea 'lähetyslaulaja'. Laulu, jonka kuulitte, oli 'Lähemmäs, Jumala,\nsua'.\"\n\nMukoki aloitti taas.\n\n\"Tämä on hänen lempilaulunsa\", selitti isä Roland. \"Joskus yksin\nollessaan hän voi laulaa sitä tuntikaupalla. Hän ilostuu, jos minä\nyhdyn siihen, se on 'Grönlannin jäävuorilta'.\"\n\n    \"Ke wa de noon ga yah jig.\n         Kuh ya gewh wah bun oong,\n    E gewh an duh nuh ge jig\n         E we de ke zah tag.\n    Kuh ya puh duh ke zoo waud\n         Palm e nuh wunzh eeg.\n    Ke nun doo me goo nah nig\n         Che shuh wa ne mong wah.\"\n\nAluksi Davidia olivat naurattaneet intiaanin kummalliset laulut ja\nhänen tapansa käsivarsiaan huitoen lyödä tahtia. Mutta myöhemmin ei\nhäntä enää naurattanut. Hän muisti, kuinka hänen äitinsä oli monta\nvuotta sitten hyräillyt näitä samoja vanhoja säveleitä hänen\nlapsuudenkodissaan; hän muisti vanhan harmoonin, jonka näppäimet olivat\nkuluneet, kuluneen koraalikirjan, jota hänen äitinsä piti Raamatun\njälkeen parhaimpana kirjana; ja hän oli kuulevinaan äidin hennon äänen,\njoka lauloi näitä vanhanaikaisia säveleitä -- samoja lauluja, joita\nlähetyssaarnaaja ja Mukoki nyt lauloivat tuhannen mailin päässä hänen\nkodistaan. Siitä oli jo kulunut pitkä, pitkä aika. Hän oli ollut\nkuolleena jo useita vuosia. Ja hän itse -- hän alkoi tulla vanhaksi.\nKolmekymmentäkahdeksan vuotta. Silloin oli hän ollut yhdeksänvuotias,\npörrötukkainen pojanhuiskale, ja hän oli jumaloinut äitiään niin, että\nlempeä suru oli seurannut häntä koko hänen elämänsä ajan. Siitä oli\nkauan. Mutta laulut elivät yhä. Ne olivat levinneet kautta maailman,\nnämä hänen äitinsä laulut, ja hän yhtyi lauluun tuntiessaan sävelen, ja\nhänen äänensä kuului hänestä perin soinnuttomalta ja epätodelliselta,\nsillä lapsuusaika oli kaukana eikä hän ollut laulanut senjälkeen kuin\n-- äitinsä kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi jo hämärtää, kun he saapuivat lähetyssaarnaajan kotiin God's\nLakeen. Davidista se tuntui aivan herraskartanolta, kun hän sen näki\nensimmäisen kerran, sillä se oli rakennettu suurista hirsistä. Sen\ntakana oli toinen hirsirakennus, ja sinne Mukoki riensi koirineen ja\nrekineen. Hän kuuli Mukokin perheen tervehdyshuudot ja koirien\ninnokkaan haukunnan, astuessaan isä Rolandin kanssa majaan. Siellä oli\nvaloisaa ja lämmintä. Joku oli pitänyt sen kunnossa lähetyssaarnaajan\npoissaollessa. He astuivat suureen huoneeseen, ja David näki siinä\nkolme ovea: kaksi oli auki, kolmas kiinni. Isä Rolandin ääni melkein\nvapisi, kun hän sanoi Davidille:\n\n\"Kotona, David -- ollaan kotona.\"\n\nHän riisui yltään takin, hatun, mokkasiinit ja paksut käsineensä, ja\nkun hän uudelleen puhutteli Davidia, hohtivat hänen silmänsä oudosti ja\nääni värisi kummallisesti.\n\n\"Annattehan anteeksi, David -- annatte anteeksi heikkouteni ja koetatte\nkotiutua -- sillä aikaa kuin minä käväisen -- tuolla -- huoneessa?\"\n\nHän nousi tuolilta ja kääntyi suljettuun oveen päin. Hän tuntui\nunohtaneen Davidin läsnäolon. Hitaasti ja läähättäen hän kulki ovelle\nja tultuaan sen luo veti ison avaimen taskustaan ja avasi oven. Sisällä\noli pimeää eikä David nähnyt mitään, kun pappi astui huoneeseen. Hän\nistui useita minuutteja siinä, mihin isä Roland oli jättänyt hänet ja\ntuijotti oveen.\n\n\"Ihmeellinen mies -- hyvin kummallinen\", oli Thoreau sanonut. Perin\nkummallinen mies. Mitä oli tuolla huoneessa? Miksi siellä oli niin\nhiljaista? Kerran hän kuuli kuulevansa ääntä sieltä. Kymmenisen\nminuuttia hän odotti. Ja sitten alkoi oven takaa kuulua, heikkoa,\ntuulen suhinaa muistuttavaa viulunsoittoa, joka kiihtymistään kiihtyi.\n\n\n\n\nXIV.\n\nISÄ ROLANDIN SALAISUUS.\n\n\nSeuraavina päivinä ja viikkoina lukittu huone ja sen sisältö alkoi yhä\nenemmän kiusata Davidia. Hän oli varma siitä, että se selvittäisi\njonkin merkityksellisen ja salaperäisen tapauksen isä Rolandin\nelämässä, tapauksen, jonka hän salasi muilta, mikäli ei vaikeneva\nMukoki tietänyt sitä. Hänestä tuntui salaperäisyys kasvavan, varsinkin\nsenjälkeen kuin intiaani oli selvällä englannin kielellä sanonut (ja\ntuntui kuin hänelle olisi opetettu, mitä hänen piti sanoa):\n\n\"Tuossa huoneessa ei koskaan käy kukaan, _m'sieu_. Eikä kukaan ole\nkoskaan nähnyt _mon pèren_ viulua.\"\n\nSanat lausuttiin niin matalasti ja yksitoikkoisesti, tunteettomasti ja\nilman pienintäkään korostusta, että Davidista tuntui, kuin olisi\nlähetyssaarnaaja tällätavoin tahtonut ilmaista sen hänelle. Eikä hän\nmyöskään ensimmäisen kerran perästä pyytänyt anteeksi hävitessään\nhuoneeseen. Eikä hän myöskään selittänyt, miksi ovi oli lukossa tai\nmiksi hän sen sulki mennessään huoneeseen. Joka ilta, kun he olivat\nkotona, hän meni huoneeseen ja avasi ovea vain sen verran, että pääsi\npuikahtamaan sisään ja toisinaan oli hän siellä vain parisen minuuttia,\nmutta joskus hän viipyi siellä hyvinkin kauan. Ja ainakin kerran\npäivässä, tavallisesti illalla, hän soitti viulua. Hän soitti aina\nsamaa säveltä. Jos Mukoki sattui olemaan _Chateaussa_, niinkuin isä\nRoland nimitti asuntoaan, istui hän liikkumattomana, tuskin hengittäen\npaikoillaan, kunnes musiikki loppui. Ja kun lähetyssaarnaaja tuli\nhuoneesta, loistivat hänen kasvonsa. Vain silloin kuin oli vieraita,\nsilloin ei ovea avattu. Ei kukaan muu kuin hän ja intiaani\nsaanut kuulla viulun ääntä, ja siitä hän huomasi kuinka paljon\nlähetyssaarnaaja hänestä piti. Eräänä iltana, kun lähetyssaarnaaja tuli\nhuoneesta, oli hänen kasvoillaan omituinen ilonvälke, ja hän laski\nkätensä Davidin olkapäille sanoen:\n\n\"Toivoisin teidän ainiaaksi jäävän luokseni, David. Olen nuortunut ja\ntullut onnellisemmaksi omistaessani pojan.\"\n\nMutta David tunsi omituista, raatelevaa levottomuutta -- isä Roland ei\nhuomannut sitä pitkään aikaan -- se kohisi kuin koski hänen suonissaan,\naina kun hän tarkasteli kuvaa. Hänen täytyi jatkaa matkaa.\n\nElämä \"Chateaussa\" ei suinkaan ollut yksitoikkoista tai ikävää. Se\nsijaitsi turkispyyntiseutujen keskellä. Neljänkymmenen mailin päässä\npohjoisessa sijaitsi Hudson Bay Companyn toimipaikat, ja siellä oli\nvaltiokirkollinen seurakunta. Mutta isä Roland lukeutui metsien\nkansaan. Ne olivat hänen \"lapsiaan\" ja niitä asui kymmenentuhannen\nneliömailin alueella \"Chateaun\" ympärillä majoissa ja tiipiissä --\nteltoissa. Ensimmäisten neljäntoista päivän jälkeen isä Roland ja David\nolivat aina matkoilla. Intiaanit jumaloivat isä Rolandia, ja pari\nsekarotuista sekä eräs metsissä asuva ranskalainen sanoivat häntä \"_mon\npèreksi_\" yhtä hartain äänin kun he lukivat isämeitäänsäkin. Näiden\npyyntipaikkojen asukkaiden tarkastelusta oli Davidille ainaista iloa.\nHe elivät villiä ja alkeellista elämää, mutta kuitenkin olivat\nihmeteltävän hartaita kristityitä. He kuolivat. Se olikin\nmurheellisinta. He kuolivat -- helposti. Vähitellen hänelle selveni,\nmiksi maassa, jonka pinta-ala oli ainakin kymmenen kertaa\nsuurempi kuin Ohion valtion, ei väkiluku ollut suurempi kuin\nkaksikymmentäviisituhatta -- vain pienenpuoleisen kaupungin asukasluku.\nHe saivat kiristää liikaa nälkävyötään -- kaikki, miehet, naiset ja\nlapset -- nälkävyötä täytyi kiristää liian kireälle. Siinä selitys. Isä\nRoland painosti sitä seikkaa. He kärsivät pitkien, hirvittävien\ntalvikuukausien aikana liiaksi nälkää hankkiessaan elatuksensa\nturkiseläinten metsästyksellä ansoin ja saksin, turkiseläinten, joiden\nnahat uhrattiin suurkaupungeissa kauneuden alttarille. Koko talven\nkestävä karmiva nälkä -- he kärsivät viljan ja vihannesten puutetta --\ntunkeutui heidän ytimiinsä, silmiin, käsivarsiin ja jalkoihin, ja tätä\nnälkää seurasivat taudit ja kuolema. Tänä talvena David näki miesten ja\nnaisten kuolevan laumoittain kuin kärpästen. He olivat Metoosinin luona\nkäymässä, kuudenkymmenen mailin päässä lännessä \"Chateausta\", ja hän\nnäki Metoosinin palaavan tavaroineen toimipaikan kauppiaalta.\nMetoosin oli pyydystänyt ilveksen, näädän ja hillerin, joiden nahat\nmyytäisiin seuraavana vuonna Pariisissa tai Lontoossa tuhannesta\ndollarista, ja näistä nahoista hän oli saanut vain muutamia pieniä\nvihannessäilykepurkkeja, vähän jauhoja, jotka maksoivat neljäkymmentä\nsenttiä naula, halvan kangaspalan, josta oli otettu hienon silkin\nhinta, vähän tupakkaa ja teetä, ja hän oli onnellinen. Siinä oli\nturkisseudun puolen työkauden tulokset hänen myrkkysyöteistään ja\nansoistaan; hänen perheensä olisi käyttänyt sen kaiken yhdessä viikossa\n-- ja vasta silloin he olisivat eläneet niinkuin olisi pitänyt.\n\n\"Ja kuitenkin ovat he aina velassa yhtiön kauppiaalle\", sanoi\nlähetyssaarnaaja, ja hänen kasvonsa näyttivät entistään\nkurttuisemmilta.\n\nDavid tunsi yhä selvemmin, kuinka jännittävää ja ihanaa tämä elämä oli;\nse osoitti, kuinka tarkasti sai laskea tarpeensa. Ensikerran elämässään\nhän tunsi rikkauden arvon, ja samalla hänelle selveni paljon sellaista,\nmitä hän aikaisemmin ei ollut huomannut eikä nähnyt. Metoosin ylpeili\ntuomisillaan ollenkaan ajattelematta köyhyyttään ja uhkaavaa\nnälkäkuolemaansa! Hän oli rikas! Hän oli suuri sankari! Ja hänen pitkä,\nmustapalmikkoinen intiaanipuolisonsa oli hyvin ylpeä sellaisesta\nherrasta ja miehestä, joka pystyy tuomaan kotiinsa moisia antimia --\nvähän jauhoja, muutamia säilykepurkkeja, kangaspalan ja kirkkaanvärisiä\nnauhanpätkiä. Illastaessaan heidän luonaan Davidia ihan tukehdutti.\nMutta he olivat onnellisia. Tämä oli heidän suurin palkintonsa,\nvaikkakin he hitaasti kuolivat tauteihin, joita he eivät ymmärtäneet.\nJa isä Rolandin saloseuduilla oli useita, jota Metoosinin ja hänen\nI-owansa tapaan rukoilivat vain tarpeeksi ruokaa, vaatteita verhokseen\nja sitä, ettei kuolema rikkoisi perheonnea. Mitä kauemmin David oli\nheidän parissaan, sitä täydellisemmin hän alkoi pitää heitä sivistyksen\nsurkuteltavina orjina -- sivistyneiden naisten orjina, sillä tällä\ntavoin he olivat eläneet ja tulivat elämään vuosisatoja uhraten\nsydänverensä suurelle yhtiölle, joka vastalahjaksi ei kyennyt antamaan\nheille heidän jokapäiväisiä tarpeitaan.\n\nKun David tutustui tähän kaikkeen, niin sitä suuremmaksi hän arvioi isä\nRolandin elämäntehtävän. Hänen alueellaan, joka ylettyi chateausta noin\nviidenkymmenen mailin päähän kaikkialle, paitsi pohjoiseen, missä oli\nvaltiokirkon seurakunta, oli kaksisataaneljäkymmentäseitsemän miestä,\nnaisia ja lapsia. Suureen kirjaan oli lähetyssaarnaaja merkinnyt heidän\nnimensä, ikänsä, rotunsa ja asuinpaikkansa; eikä ainoatakaan miestä\nkoko ylänköalueella ole koskaan jumaloitu enemmän kuin häntä.\nJokaisessa majassa ja tiipiissä, jonne hän saapui, ojennettiin hänelle\naina jokin rakkaudenlahja; kallisarvoinen nahka, mokkasiinipari tai\nlumikengät, jonkun intiaaninaisen moniviikkoisen työn tulos,\npyydystettyjen metsäneläinten mehukkaimmat palat; ja kaikkialle\nlähetyssaarnaaja jätti jonkin vastalahjan, useimmin lämpöisen\nvaatekappaleen, niin paksun ja lämpimän, ettei ainoallakaan intiaanilla\nollut varaa ostaa sellaista. Kaksi kertaa talvessa lähetyssaarnaaja\nlähetti suuren kuormallisen asukkaitten tuotteita Thoreaulle, joka myi\nnämä ja lähetti takaisin vielä suuremman kuormallisen elintarpeita,\njotka tällä tavoin jakautuivat metsäkansan majoihin ja tiipiihin.\n\n\"Jos olisin rikas...\", sanoi isä Roland eräänä myrskyisenä iltana.\n\"Mutta minä en omista mitään. Voin suorittaa vain kymmenennen osan\nsiitä, minkä tahtoisin. Minun maassani on vain kahdeksankymmentä\nperhettä, ja olen laskenut, että sata dollaria perheelle riittäisi\nlahjoittamaan näille puutteettoman ja miellettävän talven. Winnipegistä\nostaisi sadalla dollarilla yhtä paljon kuin joku intiaanimetsästäjä saa\nyhtiön kaupoista nahoista, jotka ovat ainakin tuhannen dollarin\narvoisia; ja jos hän ansaitsee viisisataa dollaria talvessa, niin se on\njo suurenmoista. Se on inhoittavaa, mutta ei voi auttaa. En uskalla\nostaa ja myydä nahkoja niiden tiliin, sillä silloin yhtiö merkitsisi\njok'ainoan heistä mustalle listalle ja seuraukset siitä olisivat\nhirvittävät. Mutta jospa minulla vain olisi rahaa, jos voisin...\"\n\nDavid oli ajatellut samaa. Ja siitä oli seurauksena, että tammikuun\nviimeisellä rekikelillä Thoreaulta tuli kaksi kuormaa yhden asemasta.\nMukoki hoiti asian, ja hänellä oli käytettävänään puolet mukana\nolevasta Davidin omaisuudesta -- tuhatviisisataa kultadollaria.\n\n\"Jos olen elossa, niin annan heille joka vuosi joululahjaksi puolet\nenemmän kuin tässä on\", sanoi hän. \"Minulla on varaa. Se tulee\ntuottamaan iloa minulle ja samalla voin käydä täällä tervehtimässä\nteitä, isä Roland.\"\n\nEnsimmäisen kerran mainitsi hän poislähdöstään. Mutta hänestä tuntui\nyhä selvemmin, että lähtöhetki oli käsillä. Hän ei puhunut siitä, vaan\nkoetti salata sitä. Häntä kiusasi lähdönhalu eniten juuri silloin, kuin\nisä Roland soitteli viuluaan lukitun oven takana. David ei koskaan\npuhunut tästä huoneesta. Hän ei ollut huomaavinaankaan sitä. Tuo\nsalaisuus vaivasi painajaisen tavoin häntä. Tuo huone houkutteli häntä,\naivan kuin siellä olisi asustanut isä Rolandin vangitsema henki, joka\nrukoili häneltä vapauttaan. Eräänä iltana, kun he olivat palanneet\nkotiin erään puoliverisen majalta, jossa vaimo oli maannut sairaana,\noli isä Roland illallisen jälkeen mennyt tuohon salaperäiseen\nhuoneeseen. Hän soitti siellä tapansa mukaan viulua. Senjälkeen tuli\nhiljaista. Kun isä Roland tuli pois sieltä ja istuutui kirjoilla\nlastatun pöydän ääreen, sai David nähdä jotakin yllättävää.\nLähetyssaarnaajan olkapäältä riippui välkkyvä, silkinhieno, pitkä hius\n-- naisen hius. David pidätti hämmästyksenhuudahdustaan ja alkoi\nselailla erästä kirjaa. Sitten lähetyssaarnaaja huomasi hiuksen. David\nkuuli hänen huohottavan ja kohottamatta katsettaan hän näki, kuinka\ntoisen sormet hiljaa ja melkein varkain nyppivät hiuksen hartioilta, ja\nkun David kohotti katseensa, oli hius poissa ja isä Rolandin toinen\nkäsi tiukasti nyrkissä. Hän nousi pöydän äärestä ja poistui taas\nlukittuun huoneeseen. Davidin sydän sykki kiivaasti, eikä hän voinut\nymmärtää, miksi tämä tapahtuma oli niin syvästi vaikuttanut häneen. Hän\nhalusi kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen tutustua tuon lukitun huoneen\nsalaisuuteen.\n\nPohjolan helmikuu on tavallisesti myrskyinen -- nälkäkuukaudeksi\nnimittävät intiaanit sitä; silloin on paljon sairaustapauksia ja isä\nRolandilla runsaasti työtä. David ja lähetyssaarnaaja olivat aina\nmatkoilla, ja näiden matkojen rasitukset antoivat Davidin\nsaloseutukasvatukselle viimeisen voitelun. Autio ja asumaton saloseutu\nei enää peloittanut häntä. Hän oli kokenut sen hirveimpiä myrskyjä; hän\noli maannut lumessa viltteihin kietoutuneena, hän oli lähetyssaarnaajan\nseurassa kulkenut pikimustassa yössä, niin pimeässä, ettei olisi\nluullut ihmissilmin tietä eroittavan; ja hän oli seisonut kuoleman\nkasvojen edessä. Kerran se oli näyttäytynyt heille myrskyisenä\ntuiskuyönä, kerran he olivat nähneet sen korjaavan kolme uhria samasta\nperheestä niin kaukana lännessä, ettei tämä alue enää kuulunut isä\nRolandin maille, ja kerran hän oli nähnyt sen nuoren, ranskalaistytön\nmadonnakasvoissa. Tämän tytön valkoiset, ihanat, lempeät lapsenkasvot\nolivat syvimmin liikuttaneet Davidia. Hän oli suunnilleen saman ikäinen\nkuin valokuvassa oleva tyttö.\n\nPian sen jälkeen, maaliskuun alussa, hän vahvisti päätöksensä. Hänellä\nei ollut pienintäkään syytä jäädä. Hän oli ruumiillisesti kunnossa.\nKolme kulunutta kuukautta olivat karaisseet häntä, lihakset olivat kuin\nterästä. Hän oli varma siitä, että hän painoi enemmän kuin milloinkaan\naikaisemmin. Hän käsitteli pistoolia ja kivääriä paremmin kuin isä\nRoland ja oli eräänä päivänä kulkenut lumikengillä neljäkymmentä\nmailia. Samalla kerralla olivat he pelastaneet Big Thunder-virran\nvarrella asuvan Jean Croissetin pikku tytön. Isä Roland oli hyvin\nhuolissaan ja valmisti oikean kilpajuoksun, mutta hän oli jaksanut\npysyä mukana. Jokainen tunti oli ollut kallis. Ja he olivat ennättäneet\najoissa. Siitä alkaen oli Croissetin ja hänen puoliverisen vaimonsa\nelämä kuulunut isä Rolandille -- ja hänelle. Sillä metsien väki piti\nhäntä ja isä Rolandia yhteen kuuluvina; yhä selvemmin hän huomasi\nheidän myötätuntonsa, heidän ilonsa hänen saapuessaan ja heidän\nmielipahansa hänen lähtiessään, ja he lahjoittivat hänelle\nonnentunteen, jota hän aikaisemmin elämässään ei ollut kokenut. Hän\ntunsi, että hän jonakin päivänä palaisi tänne, heidän luokseen ja että\nhän viettäisi suuren osan elämästään heidän seurassaan. Niin hän\nvakuutteli isä Rolandille.\n\nIsä Roland ei tiedustellut häneltä hänen läntisillä vuorilla asuvista\n\"ystävistään\". Mutta joka ilta hän auttoi Davidia kartoittamaan tietä\nsinne ja ilmoitti hänelle koko joukon sellaista, minkä David merkitsi\nmuistiin, ja jätti hänelle kirjeitä matkanvarrella asuville ystävilleen\njätettäviksi. Kun lumisohjon ja Davidin lähdön aika läheni, ei isä\nRoland kyennyt salamaan masennustaan ja viipyi entistään kauemmin\nlukitussa huoneessa. Usein kun hän oli huoneeseen menossa, tuntui hän\nepäröivän, aivan kuin hän tahtoisi sanoa Davidille jotakin. Kaksi\nkertaa tuntui Davidista, kuin olisi hän ollut pyytämäisillään häntä\nhuoneeseen, ja lopuksi hänestä tuntui, kuin lähetyssaarnaaja olisi\ntahtonut kertoa hänelle lukitun huoneen salaisuuden, mutta rohkeutta\npuuttui. Maaliskuun lopulla hänen toivomuksensa täyttyi. Vaikkakin\nhyvin häpeällisellä tavalla. Aikaisin eräänä iltana, isä Roland tuli\nlukitusta huoneesta ja sanoi pistäessään hattua päähänsä:\n\n\"Viivyn tunnin verran. Lähden Mukokin majalle.\"\n\nHän ei pyytänyt Davidia mukaansa ja lähtiessään pudotti huoneen avaimen\nkädestään lattialle. Lähetyssaarnaajan oli täytynyt kuulla avaimen\nkolina, mutta hän ei kumartunut nostamaan sitä, vaan poistui sanaakaan\nsanomatta huoneesta.\n\nMonta minuuttia David istui liikkumattomana ja tuijotti avainta. Se oli\nmerkinnyt vain yhtä seikkaa. Hän sai mennä lukittuun huoneeseen --\n_yksin_. Mikäli hän vielä epäili, pääsi hän täyteen varmuuteen,\nhuomatessaan isä Rolandin jättäneen lampun palamaan. Kaikki oli niin\nilmeistä -- lampun palaminen, avaimen kuuluva pudottaminen ja\nlähetyssaarnaajan nopea häviäminen. David punnitsi kaikkia näitä\nasioita mielessään. Sitten hän nousi, odotti noin viitisen minuuttia ja\nnosti avaimen lattialta.\n\nHän epäröi vielä ovella, kun oli jo pistänyt avaimen lukkoon. Hän\najatteli, että tekisi suuren rikoksen, jos avain olikin pudonnut\nerehdyksestä. Hän aukaisi hitaasti oven ja astui huoneeseen. Hänen\nsilmäänsä pisti ennen muuta suuri, pöydällä seisova vanhanaikainen\nmessinkilamppu, sellainen joita suuri yhtiö oli noin sata vuotta sitten\ntuottanut Englannista. Sitten hän henkeään pidättäen silmäili\nympärilleen. Ensin hän ei huomannut mitään merkillistä; huone oli\nensinäkemältä pettymys hänelle. Siellä ei näkynyt mitään salaperäistä\neikä ihmeellistä, niinkuin hän oli olettanut. Mutta seisoessaan ja\ntarkastellessaan sitä, välähti hänen aivoissaan äkkiä jotakin. Hän oli\n_naisen huoneessa_.\n\nSitä ei kannattanut edes epäillä. Siellä oli selviä merkkejä naisen\nläsnäolosta, aivan kuin tämä olisi äskettäin poistunut sieltä.\nPuhtaassa, vasta laitetussa vuoteessa oli valkoinen peite. Nainen\noli jättänyt vuoteelleen yöpukunsa, jonka kaulus oli pitsein\nkoristettu. Seinillä riippui naisen vaatteita hyvin paljon ja pitkä\nomituisenmallinen karvakauluksinen takki. Siellä oli vanhanaikainen\npukeutumispöytä ja sen päällä harja ja kampa, suuri punainen neulatyyny\nja kaikkea muuta pikku kapinetta, mikä kuuluu naisen pukeutumiseen.\nSängyn alla oli hyvin korkeakantainen kenkä- ja tohvelipari, ja\nsängynreunalla oli pitkät naisten sukat. Seinät olivat naisten tapaan\nkoristettu tauluilla. Vaatteiden vieressä oli naisten lumikengät ja\nmokkasiinit madonnankuvan alla. Uunin reunalla oli maljakko, jossa oli\nkuivuneita kukkia. Ja senjälkeen hän huomasi kaikkein ihmeellisintä.\nLampun ja sängyn välillä oli kahdelle katettu pöytä. _Kahdelle?_ Ei,\nvaan _kolmelle_. Hän näet erotti varjossa olevan kömpelötekoisen\nlastentuolin, ja sen edessä oli veitsi ja kahveli, lupikka ja\npeltilautanen. Kummallista ja uskomatonta! Ja David etsi ovea, josta\nnainen salaa ja näkymättömänä voi kulkea. Mutta sellaista ei ollut, ja\nhuoneen ainoa ikkuna oli niin korkealla, ettei ulkoa voinut nähdä\nsisään.\n\nYht'äkkiä David käsitti, että tämä kaikki oli vanhaa -- hyvin vanhaa.\nLähetyssaarnaaja ei syönyt peltilautaselta. Kengät ja mokkasiinit oli\nvalmistettu vuosia sitten. Riepumattojen kirkkaat raannut olivat\nhaalistuneet. Kaikkialta näkyi ajanhammas. Tämä oli naisen huone, mutta\nnainen ei ollut asunut siellä pitkiin aikoihin.\n\nNyt vasta hän tarkasteli lähemmin sitä pöytää, jolla suuri\nmessinkilamppu oli. Sen vieressä oli isä Rolandin viulu. Hän lähestyi\npöytää, nähdäkseen sen taakse. Haalistuneella punaisella pöytäliinalla\noli pitkä, kiiltävä hiustukko. Hyvin tumma väriltään, ja häntä\nihmetytti sen pituus. Se oli näet yhtä pitkä kuin pöytä -- ainakin\nmetrin pituinen ja toisesta päästä sidottu valkoisella silkkinauhalla.\n\nHätääntyneenä David perääntyi ovelle. Oliko isä Roland tarkoittanut\ntämän hänen nähtäväkseen? Hänen kurkkuunsa nousi pala. Hän oli varmasti\nerehtynyt. Hirveästi erehtynyt. Hänestä tuntui, kuin hän olisi tehnyt\nsuuren pyhäinhäpäisyn tunkeutuessaan tänne. Lähetyssaarnaaja ei ollut\npudottanut tahallaan avainta, vaan vahingossa. Ja hän -- David -- oli\ntehnyt suuren virheen. Hän poistui huoneesta, lukitsi oven ja laski\navaimen lattialle samaan paikkaan, mistä oli sen löytänyt ja istuutui\nlukemaan kirjaansa. Hän ei lukenut, sillä hän ei voinut edes erottaa\nkirjaimia. Hän oli istunut noin kymmenisen minuuttia, kun hän kuuli\nnopeiden askelien lähenevän, käsi laskettiin oven ripaan ja isä Roland\nastui huoneeseen. Hän näytti hiukan hermostuneelta ja katseli lukittua\novea. Sitten hän näki lattialla lojuvan avaimen ja kumartui\nhelpotuksesta huoaisten ottamaan sitä.\n\n\"Olen näemmä pudottanut avaimeni\", sanoi hän hermostuneesti naurahtaen\nja jatkoi sitten samaan hengenvetoon: \"Ulkona pyryttää. Lähipäivinä\ntulee hyvä keli. Jumala tietää, etten toivoisi teidän lähtevän, mutta\njos teidän täytyy -- silloin teidän pitää lähteä tämän lumen aikana.\nSe on viimeinen lumi tänä talvena. Mukoki ja minä saatamme teitä\nReindeer Lakeen, sadan mailin päähän luoteeseen. Sanokaa, David --\n_täytyykö_ teidän lähteä?\"\n\nDavid tunsi kahden pienen käden puristavan rintaansa juuri kuvan\nkohdalta.\n\n\"Kyllä, minun _täytyy_ lähteä\", sanoi hän. \"Olen päättänyt. Ja minun\ntäytyy lähteä.\"\n\n\n\n\nXV.\n\nVUORET.\n\n\nKymmenen päivää senjälkeen kuin David oli käynyt chateaun\nsalaperäisessä huoneessa, puristivat isä Roland ja hän\njäähyväistervehdykseksi käsiään White Porcupine Housessa, Cochrane\nRiverillä, kahdensadanseitsemänkymmenen mailin päässä God's Lakesta. Se\noli muutakin kuin vain pelkkä kädenpuristus. Lähetyssaarnaaja ei\nsanonut sanaakaan näinä viimeisinä hetkinä. Hänen koiravaljakkonsa oli\npaluumatkalle valmiina, ja hän oli vetänyt _parkan_ kasvoilleen.\nHänestä tuntui, ettei David milloinkaan palaisi, vaan palaisi syksyllä\nsivistyskeskuksiin ja unohtaisi hänet. Hänestä tuntui; niinkuin hän\nviimeisenä yhdessäolon päivänä oli sanonut, että David vei osan hänen\nsydäntään mukanaan. Hänen silmänsä räpyttelivät arveluttavasti, kun hän\nhellitti Davidin käden ja käänsi kasvonsa poispäin. Ja Davidinkin ääni\nvapisi kummallisesti. Hän aavisti toisen ajatukset.\n\n\"Tulen takaisin, isä\", huusi hän isä Rolandin jälkeen, kun tämä kääntyi\nkoirien ja Mukokin luo. \"Tulen ensi vuonna takaisin!\"\n\nIsä Roland ei katsonut taakseen, ennen kuin he olivat liikkeessä. Vasta\nsilloin hän kääntyi heiluttamaan kättään hänelle, ja Mukoki kuuli\nhiljaista nyyhkytystä. David koetti huutaa viimeiset jäähyväiset, mutta\nääni ei totellut. Sensijaan hänkin heilutti kättään. Hän ei olisi\nuskonut, että miesten välille voisi kehittyä sellainen ystävyyssuhde,\nmutta kun hän näki lähetyssaarnaajan reen loittonevan ja muuttuvan yhä\npienemmäksi pilkuksi metsän reunassa, rupesi häntä peloittamaan,\netteivät he enää koskaan tapaisi vakuutuksistaan huolimatta toisiaan,\nja hän tunsi itsensä yksinäiseksi niinkuin ihminen, joka on kadottanut\nainoan ystävänsä. Miehen, joka oli pelastanut hänet ja auttanut häntä\nalkamaan elämänsä uudelleen. Hän ei ollut ollut vain ystävä -- hän oli\nisä. Hän ei koettanutkaan pidättää nyyhkytystään. Ja vastaukseksi\nsiihen hän kuuli pitkän vingahduksen; hän katsoi alas ja näki Bareen\nkyyristyneenä jaloissaan. \"Jumalani ja Herrani\", puhuivat Bareen\nsilmät, \"minä olen seurannut sinua.\" Oli kuin David olisi kuullut\ntämän; hän ojensi kätensä, ja Baree tuli hänen luokseen ruumis ilosta\nväristen. Hän ei ollutkaan yksin.\n\nIntiaani, joka opastaisi hänet Fond du Laciin, Athabasca-järven\nrannalle, seisoi jonkin matkan päässä koiravaljakkoineen. Hän oli\n_sarcee_, vanhan suvun viimeisiä jälkeläisiä, ja oli jo niin vanha,\nettä hiukset olivat harmaat, ja hän oli yhtä laiha kuin joku\nhindufakiireista. \"Hän on elänyt jo niin kauan, ettei kukaan tiedä\nhänen ikäänsä\", oli isä Roland sanonut, \"Ja hän on Hudson's Bayn ja\nPeace Riverin välillä paras opas.\" Hänen nimensä oli Upso-Gee,\n\"Lumikettu\", ja lähetyssaarnaaja oli sopinut hänen kanssaan, että hän\nsadalla dollarilla opastaisi Davidin White Porcupine Housesta Fond du\nLaciin, kolmensadan mailin päähän luoteiseen. Hän oli nyt\nlähtövalmis. Huomauttaakseen läsnäolostaan hän läimäytti pitkää\nporonsuoliruoskaansa. David oli hyvästellyt Yhtiön johtajan ja\nkirjanpitäjän jo aikaisemmin, eikä ollut mitään syytä enään viivytellä\nmatkallelähtöä. He läksivät kulkemaan pienen järven yli. Noin viiden\nminuutin kuluttua hän kääntyi katselemaan taakseen. Isä Roland, joka\nnäytti vain mustalta pilkulta, hävisi metsään. Davidista tuntui, kuin\nhän olisi pysähtynyt ja vielä kerran heiluttanut kättään, vaikkei\nihmissilmä voinut erottaa sitä näin pitkän välimatkan päästä.\n\nVasta illalla, kun David yksinään istui leiritulen ääressä, hän tajusi\nseikkailunsa koko mielettömyyden. Intiaani nukkui kuin tukki, ja\nyksinäisyys tuntui painostavalta. Yö oli pilkkopimeä, ja puiden\nlatvoissa ulvova tuuli nostatti kylmät väreet hänen selkäänsä;\nsellaisena yönä yksinäisyys tuntuu uhkaavalta ja peloittavalta. Tulen\nloimut tanssivat Upso-Geen tiipiissä, johon oli punaisella värillä\nmaalattu jonkinlainen kuvio -- \"lääkemiehen\" tai \"paholaisenmanaajan\"\nmerkki, ja tuo paholaisenmanaajan merkki irvisteli vertahyydyttävästi\nDavidiin, joka istui tulen ääressä, aivan kuin se olisi jo etukäteen\nnauttinut hänen kaameasta kohtalostaan. Se kohtalo oli _yksinäisyys_.\nOli kuin Bareekin olisi tuntenut isäntänsä masentuneisuuden, sillä\nmaatessaan siinä Davidin jalkojen välissä se murisi levottomasti\nunissaan. Kaukaa kuului suden ulvonta, ja se sai Davidin muistamaan\njohtajakoiran ulvontaa Tavishin kuolinyönä. Suden ulvonta muistutti\nkoiran kuolemanulvonnalta ja valopiirin ulkopuolella hän näki\nepäilyttävän varjon -- hän näki aamulla, että se oli vain kaatunut\nkuusi -- hän näki Tavishin hirressä riippuvana. Ajatukset masensivat\nhäntä ja aiheuttivat ikäviä aavistuksia. Ja hän kyseli itseltään\nasioita, jotka eivät olleet uusia, mutta jotka juuri tänä iltana niin\nvoimakkaina tunkeutuivat hänen mieleensä. Hän oli varma, että isä\nRolandkin olisi huudahtanut hämmästyksestä ja taputtanut käsiään, jos\nvain olisi tietänyt hänen seikkailumatkansa todellisen syyn.\nEriskummallinen seikkailu. Tytön etsintä. Tytön, jota hän ei ollut\nkoskaan nähnyt, ja joka ehkä oli jo matkustanut maailman toiseen\npäähän, kun hän pääsee matkansa päämäärään -- taikka oli naimisissa. Ja\nmitä hän sanoisi, jos hän löytäisi hänet. Mitä hän tekisi? Miksi hän\ntahtoi löytää hänet? \"Vain Jumala sen tietää\", sanoi hän ääneen ja\npaneutui makuulle.\n\nPienillä asioilla on suuret seuraukset, sanoi isä Roland. Seuraava\npäivä koitti aurinkoisena ja maailma oli valkoinen ja ihmeellinen, ja\nDavid sai vastauksen muutamia tunteja sitten tekemiinsä kysymyksiin.\nJoka päivä aurinko muuttui kuumemmaksi, ja mitä varmemmin se ennusti\nsohjosäätä ja viimeisen lumen häviämistä, sitä äkäisemmäksi ja\nhiljaisemmaksi Upso-Gee kävi. Hän oli melkein yhtä sanaton kuin\ntiipiinsä vaakuna, ja hän antoi Davidin ymmärtää, että hänen\npaluumatkansa tulisi vaikeammaksi kuin oli osannut odottaa. David\nihmetteli intiaanin sitkeyttä, varsinkin kun he matkasivat yhtenä\npäivänä neljäkymmentä mailia Wollaston Laken jäätä pitkin. Lumi muuttui\nnuoskaksi, ja kun he pääsivät Porcupine Riverille, rukoili Lumikettu\njoka ilta telttaansa maalattua paholaisenmanaajaa. \"Swastoa -- suojasää\n-- tulla liika pian\", sanoi hän Davidille ja irvisti raivoissaan, aivan\nkuin olisi tahtonut selittää vielä muutakin. Se tulikin. Kun he neljän\npäästä pääsivät Fond du Laciin, oli vesilammikoita kaikkialla, ja\nUpso-Gee läksi paluumatkalle tunnin kuluttua.\n\nOli huhtikuu, ja kauppapaikka tuntui Davidista mehiläispesältä, jonne\nihmisiä kiirehti kuin noita pikku siivekkäitä pesäänsä. Käyttäen\nhyväkseen viimeistä rekikeliä he toivat sinne turkiksia kaukaa\nmetsästysmailta. Davidilla oli ollut onnea. Melkein ensimmäisenä\npäivänä oli Baree otellut erään suunnattoman eskimokoiran kanssa ja oli\nmelkein tappanut sen; vieras koira oli purrut Davidia käteen, kun hän\nkoetti erottaa niitä. Molempien koirien isännistä tuli heti ystävät.\nBouvais oli ranskalainen, kotoisin Horseshoe Baysta, joka sijaitsi\nviidenkymmenen mailin päässä Fort Chippewyanista. Hän oli ketunpyytäjä.\n\"Tuon turkikseni tänne, m'sieu\", selitti hän \"sillä löin Chippewyanin\nesimieheltä pari hammasta kurkkuun\". Siinä oli tarpeeksi selitystä. Hän\nihastui kuullessaan Davidin matkustavan länteen, koska Horseshoe Bay\noli samalla suunnalla, ja parin päivän perästä he reet tarvikkeilla\nlastattuina läksivät matkalle. Jalakset vajosivat lumisohjoon, mutta\nAthabasca-järven vahva jää kesti. Davidin jalat vain pysyivät märkinä.\nHän epäili vilustuvansa. \"Vilustuminen -- mitä se merkitsee?\" kysyi\nBouvais, joka oli koko ikänsä asunut täällä pohjoisessa. David kuvaili\nhänelle nuhan sen kaikissa vaiheissa, tippuvan nenän, vetiset silmät ja\naivastukset niin elävästi, että Bouvais alkoi nauraa. \"Täällä ylhäällä\nei vilustu muut kuin keuhkot\", sanoi hän, \"ja silloin varmasti kuolee\n-- vuoden perästä. Siitä ei pääse mihinkään. Keuhkot sulavat.\" Ja\nsitten hän jatkoi: \"Minkätähden te matkustatte länteen?\"\n\nDavidin täytyi vastata; kysymystä ei voinut sivuuttaa ilman muuta.\n\"Vähän vain matkustellakseni\", sanoi hän. \"Ei minulla ole muutakaan\ntyötä.\" Myöhemmin hän huomasi, kuinka paikkansa pitävä tämä väite oli\nollut. Mutta kuitenkin hänen sormensa kopeloivat rintataskussa olevaa\nkuvaa ja hänestä tuntui, kuin hänen sormensa tuntisivat tytön kutsun.\n\nDavid ja Baree jäivät viikoksi Horseshoe Bayhin ranskalaisen luo.\nSitten he jatkoivat matkaansa järven rantoja pitkin Fort Chippewyaniin.\nBouvais saattoi heitä jonkin matkaa, ja he kulkivat jalkaisin kantaen\nviidenkymmenen naulan painoisia varustuksia selässään; maa loisti\npaikka paikoin paljaana ja aurinko paistoi lämmittäen. Kun he olivat\nkymmenen mailin päässä Fort Chippewyanista, kääntyi Bouvais selittäen\nhänelle, kuinka ikävä seikka oli lyödä jonkin paikkakunnan esimiehen\nsuusta pari hammasta ja ennen kaikkea Chippewyanin ja Athabascan\npiirikunnan esimiehen. \"Hän nielaisi ne\", sanoi Bouvais. \"Hän koetti\nsylkäistä ne suustaan, mutta ei onnistunut siinä.\" Muutamien tuntien\nperästä David tutustui mainittuun esimieheen ja näki, että Bouvais oli\npuhunut totta; ainakin esimieheltä puuttui kaksi etuhammasta. Hänen\nnimensä oli Hatchett, pitkä, hoikka, suonikas mies. Hänen silmänsä\nmuistuttivat linnunsilmiä ja ne pälyilivät sinne tänne, aivan kuin\nolisi hän vaaninut jotakin tai pelännyt varkaita. David herätti hänessä\nepäluuloa saapuessaan ypöyksinään taakkaansa kantaen tähän\n\"Isännättömään maahan\"; lisäksi hän oli valkoihoinen, se oli vieläkin\narveluttavampaa. Ehkä hän oli joku noita vihattuja vapaakauppiaita,\nkulkureita, joka etsi uusia kauppa-alueita. Tai mikä vielä pahempaa:\nhän saattoi olla jonkin Suuren yhtiön kilpailijan, Revillon Brothersin,\nvakoilija. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin isä Rolandin suosituskirje\nsai hänet rauhoittumaan. Mutta luettuaan sen, hän muuttui varsin\nystävälliseksi, ainakin kolme kertaa minuutissa hän puristi Davidin\nkättä ja moneen kertaan vakuutteli, kuinka hartaasti hän oli kaivannut\nvalkoisen miehen seuraa -- kunniallisen miehen, ei minkään\nmaantierosvon. Hän aukaisi joulusta tähteiksi jääneet neljä\nhummeripurkkia tervetuliaispäivälliseksi ja voitti Davidin\ncribbage-nimisessä korttipelissä seitsemän kertaa peräkkäin. Hän ei\nollut naimisissa, eikä hänellä ollut edes intiaaninaista. Hän oli\nnaisvihaaja. Ellei niitä tarvittaisi synnyttämään uusia\nmetsästäjäpolvia, niin saisivat ne kaikki hänen puolestaan kuolla\nsukupuuttoon. Ne eivät kelvanneet mihinkään. Eivät kerrassaan\nmihinkään. Aiheuttivat aina vain hankaluuksia. Chippewyanissa oli\naikoinaan ollut jonkinlainen hirsilinnoitus -- se oli vieläkin\njäljellä. Kaksi eriheimoista miestä halusi samaa naista; riitelivät,\ntappelivat, toisen pää meni tässä kahakassa murskaksi, heimot\nsekaantuivat asiaan, ja siitä syntyi pirullinen metakka -- ja kaikki\ntämä tapahtui vain hameenheilahduksen vuoksi. Naiset olivat kamalia\nkapineita. Hän korosti kertomustaan lausumalla sanat nykäyksittäin\npienin väliajoin. Ehkäpä aukko hammasrivissä aiheutti tämän\nnykähtelevän puhetavan. Hän työnsi piipunvarren katkenneitten\nhampaitten paikalle ja se raksahti siinä hänen imiessään kuin\nkastanjettipari.\n\nDavid oli saapunut otolliseen aikaan -- erikoisen sopivaan aikaan,\nsanoi Hatchett hänelle. Talvi oli ollut edullinen hänelle. Hän oli\ntehnyt intiaanien kanssa hyvin edullisia kauppoja, hyvin hyvin\nedullisia kauppoja yhtiölle, ja heti kun hän saa turkislastinsa Fort\nMcMurrayn matkalle edelleen Edmontiin lähetettäväksi, lähtisi hän\npitkälle tarkastusmatkalle hyvin ansaitun aherruksensa palkaksi. Hänen\nturkislotjansa olivat lastatut. Ne odottivat vain jäiden lähtöä\npäästäkseen Athabasca-jokea pitkin länteen. Hän matkustaisi Hudson's\nHopeen, ja sieltä olisi vain kaksisataaviisikymmentä mailia niille\nseuduille, minne David oli matkalla. Hän veti esiin vanhan yhtiökartan\nja näytti hänelle puhuneensa totta. Davidin sydän sykki kiihkeästi,\nsillä hän ei ollut osannut odottaakaan mitään tällaista; tämä oli\nmelkein uskomatonta. \"Voitte _tehdä työtä_ matkanne edestä\", sanoi\nHatchett ja loksutteli piipunvarttaan. \"Matka ei maksa teille\nsenttiäkään. Ei penninpyörylää. Työtä. Syömistä. Tupakoimista. Hieno\nreissu. Tulette vai seurakseni. Ihminen kaipaa seuraa joskus --\nkunniallista seuraa. Jäät lähtevät toukokuun puolivälissä. Kahden\nviikon perästä. Siihen saakka voimme laiskotella ja pelata cribbagea.\"\n\nJa niin he tekivätkin. Cribbage oli Hatchettin ainoa huvitus,\nlukuunottamatta intiaanien kanssa harjoittamaansa nylkykauppaa.\n\"Kirottuja huijareita\", sanoi hän kootessaan pelivoittojaan. \"Koettavat\naina työntää huonon nahan hyvän asemesta. Ne eivät ansaitse muuta kuin\nnylkemistä. Ja minä nyljen heitä. Huiputan totisesti.\"\n\n\"Missä metakassa ovat hampaanne katkenneet?\" David kysyi kerran, kun he\nistuivat myöhään illalla ja pelasivat.\n\nNiinkuin mehiläisenpistosta Hatchett hypähti tuolistaan. Silmät olivat\npullistua päästä, kun hän tuijotti Davidiin ja piipunvarsi loksutteli\nraivokkaasti.\n\n\"Ranskalainen\", sanoi hän. \"Saastainen ranskalaissika. En voi sietää\nniitä. Sanoin vain hänelle, ettei naisista ole mihinkään -- kaikki\nnaiset ovat kehnoja. Hän sanoi, että hänelläkin on nainen. Sanoin,\nettei se muuta asiaa -- kehnoja ne kuitenkin kaikki ovat. Hän sanoi,\nettä hän tarkoitti vaimoaan. Ei edes varoittanut -- tuo sika. Hyökkäsi\nkimppuuni. Iski vasten suuta -- kaksi hammasta kurkkuun. Kerran vielä\ntapaan hänet. Ja silloin. Koiranpiiskat tanssivat hänen saastaisella\nselällään. Ranskalaiset saisivat kuolla, joka sorkka. Toivottavasti\nJumala tappaa ne. Tappaa nälkään. Palelluttaa.\"\n\nDavid ei voinut muuta kuin nauraa. Hatchett loukkaantui siitä, mutta ei\npienimmälläkään eleellä näyttänyt sitä. Paria päivää myöhemmin David\nhämmästytti Hatchettia antamalla eräälle valkohapsiselle, melkein\nsokealle intiaanille säkillisen tavaraa. Hatchett pudisti päätään,\naivan kuin toinen olisi tehnyt jotakin rikoksellista.\n\n\"Lyön kuoliaaksi tuon intiaaniukon, heti kun maa sulaa ja\nhaudankaivaminen tulee helpommaksi\", puheli hän ja heristeli vihaisena\nnyrkkiään vanhukselle. \"Mokoma kerjäläinen. Elukka. Heittiö. Saisi\nkuolla. Olen antanut hänelle vain senverran, että henki pysyy kirren\nsulamiseen.\"\n\nLoppujen lopuksi Hatchettin sydän oli parempi kuin hänen kasvonsa.\nHänellä oli terävä kieli. Hänen puhetapansa pystyi sekoittamaan taivaan\nja maan ja hänen manauksensa olivat hirveät, mutta Davidille sen\nkuuleminen oli oikeata hupia. Hän piti Hatchettista. Hänen\nraadonnäköiset kasvonsa, jotka eivät koskaan vetäytyneet hymyyn, oli\nihmeellisin naamio, mikä ihmisellä saattoi olla. Ja Davidista tuntui,\nettä ne varmasti repeäisivät, jos hän joskus vetäisi suunsa nauruun.\nKuitenkin hän piti miehestä, ja aika kului.\n\nToukokuun puolivälissä he läksivät kulkemaan Peace-virtaa ylöspäin,\nkolme päivää nahkalotjien lähtemisen jälkeen. Hatchettin\ntaistelukanootti oli kummallinen nähtävyys, yhtä suuri kuin pieni\npurjevene ja vedessä höyhenenkevyt. Hänellä oli kuusi voimakasta\ndogrib-intiaania melomassa sitä. Kun Bareesta tuli kysymys, kielsi\npäättävästi Hatchett. \"Mitä? Kirottu koira matkustajaksi? Ei koskaan.\nKulkekoon rantoja pitkin maitse -- tai kuolkoon.\"\n\nSamoin olisi Bareekin ratkaissut asian, jos olisi itse saanut päättää.\nSe seurasi uskollisesti kanoottia, uiden kosket ja laukaten metsien ja\nrämeiden poikki. Sen matka ei ollut mitään laiskan hommaa. Peace-virran\nalajuoksussa kanootti kulki kolmekymmentäviisi ja pari kertaa\nneljäkymmentäkin mailia päivässä. Mutta Hatchett piti Bareeta hyvässä\nlihassa, ja joka yö se nukkui leirissä Davidin jaloissa. Seitsemäntenä\npäivänä he saapuivat Fort Vermillioniin ja Hatchettia kohdeltiin siellä\nkuin kuningasta. Hänhän oli esimies. Yhtiön esimies. Tärkeä henkilö.\nViikkoa myöhemmin he saapuivat kaksisataa mailia lännempänä\nsijaitsevaan Peace Landingiin ja kahdentenakymmenentenä päivänä Fort\nSt. Johniin, joka oli viidenkymmenen mailin päässä Hudson's Hopesta.\nSiellä David ensimmäisen kerran näki vuoret. Seitsemänkymmenen mailin\npäästä erotti hän lumipeitteiset vuorenhuiput ja katsellessaan\nHatchettin kartasta erästä mustaa pilkkua hän tunsi sydämensä sykkivän\nkiihkeämmin. Hän oli jo melkein siellä. Päivä päivältä vuoret\nkasvoivat. Hudson's Hopessa kuvitteli hän erottavansa metsäiset\nrinteet. Hatchett murahti. He olivat vielä neljänkymmenen mailin päässä\nsiitä. Ja MacVeigh, Hudson's Hopen esimies katseli ihmeissään Davidiin,\nkun kuuli, minne hän aikoi.\n\n\"Olette ensimmäinen valkoihoinen, joka pyrkii sinne\", sanoi hän\näkäisesti. \"Finleylle, Kwadochaan asti tie ei ole kovin vaarallista.\nMutta sitten...\"\n\nHän pudisti päätään. Hän oli lyhyt ja paksu ja hänen voimakas leukansa\ntyöntyi paheksuvasti eteenpäin.\n\n\"Kwadocha-virralta on vielä seitsemänkymmentä mailia Stikineen\", jatkoi\nhän osoittaen sormellaan tietä kartalla. \"Kenenkä luulette saavanne\nopastamaan itseänne suoraan Kalliovuorten korkeimman huipun yli. Siellä\nei ole polkuja. Ei ainoatakaan postiasemaa. Aivan villiä seutua. Eivät\nedes intiaanit viihdy siellä.\" Sitten hän vaikeni aivan kuin miettien\njotakin. \"Vanha Towawskook ja hänen heimonsa majailevat Kwadochassa\",\njatkoi hän, kuin olisi hän keksinyt ratkaisun. \"Ehkäpä hän. Vaikka en\noikein usko. Koko joukko on vain laiskoja epäsikiöitä. Koko\nTowawskookin väki -- veistävät ukkoja puusta ja palvelevat niitä. Mutta\nehkäpä hän kuitenkin opastaisi. Lähetän mukaanne miehen, jota hän\nuskoo, ja te voitte ostaa parilla sadalla dollarilla tavaroita ja viedä\nne hänelle lisävoiteeksi.\"\n\nHän sai mukaansa erään puoliverisen, ja kolme päivää myöhemmin läksivät\nhe Hudson's Hopesta, Baree istuen keskellä kanoottia. Kalliot kävivät\nyhä korkeammiksi, ja seuraavana päivänä he saapuivat vuoristoon. He\nsaivat meloa Finley-koskea ylös, ja se oli vaivalloista hommaa.\nDavidista tuntui, että he puolet koko ajasta olivat vain koskenkuohujen\nkeskellä. Kaksikymmentäseitsemän kertaa viidessä päivässä he saivat\nkantaa kanoottia pahimpien koskien ohi, ja kerran heiltä kului\nkokonaista kaksi päivää erään vuoren kiertämiseen. Kahdeksankymmenen\nmailin taipaleeseen meni viisitoista päivää. Mutta sitten matka kävi\nhelpommin. Kesäkuun kahdentenakymnenentenä he pystyttivät viimeisen\nkerran leirinsä ennen kuin saapuvat Kwadochaan. Aurinko paistoi vielä\nkorkealla, mutta he olivat lopen väsyneitä. David tutki kartassaan\nolevia merkintöjä. Hän oli kulkenut melkein tuhatviisisataa mailia\nlänteen, senjälkeen kuin hän Cochranessa oli sanonut isä Rolandille ja\nMukokille jäähyväiset. Eikä hänellä ollut sen sataakaan jäljellä. Vain\nvuoren yli -- jonnekin sen toiselle puolelle. Se näytti niin helpolta.\nHän uskaltaisi kulkea sen yksinkin, mikäli ei saisi suostutelluksi\nvanhaa Towawskookia mukaansa. Yksinäänkin. Hän ja Baree kyllä jollakin\ntavoin löytäisivät tien. Hän oli oppinut luottamaan koiraan. Yhdessä he\nkyllä selviytyisivät. Ja viikon tai parin kuluessa löytäisivät tytön.\n\nJa sitten...\n\nLaskevan auringon paisteessa hän tarkasteli kauan kuvaa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\"SE ON MINUN KARHUNI.\"\n\n\nDavid ja puoliverinen saapuivat Towawskookin kylään, juuri kun sen\nasukkaat viettivät suurta syysjuhlaansa. Towawskook oli itäisin\ntoteminpalvojista, ja jokainen hänen neljästä- tai viidestäkymmenestä\nheimolaisestaan muistutti Lumiketun tiipiihin maalattua\npaholaisenmanaajaa. Ne ovat kuin henkiä, sanoi hän puoliveriselle.\nTowawskookilla oli yllään karhun pää, josta puhvelinsarvet pistivät\nesiin, jonkin itäisiltä preerioilta tänne eksyneen puhvelin, ja hänen\nerikoistehtävänään oli ainakin kuusi tuntia auringon nousun ja laskun\nvälillä suorittaa menojaan totempaalunsa ympärillä ja koko ajan\nyksitoikkoisella äänellä laulaa surkeimpia rukouksiaan kyyristyneille\nkummituksille, jotka irvistelivät paalujen päissä. Kun David saapui,\noli juhlallisuuksia kestänyt jo neljä päivää; silloin oli 'hyvän\nmetsästysonnen päivä', ja Towawskook ja hänen heimolaisensa rukoilivat\nhartaina ja innokkaina, että vuorten villieläimet kulkisivat suoraan\nheidän telttojensa oville ja aivan vaivattomasti sallisivat surmata\nitsensä. Samana iltana Towawskook tuli vierailulle Davidin leirille,\npäästäkseen selville, kuinka paljon hän hyötyisi valkoisesta miehestä.\nHän oli luonnottoman lihava -- lihonnut laiskuudessa; ja David\nihmetteli, kuinka hän oli voinut suorittaa tehtäväänsä totempaalujen\nympärillä. Puoliverisen Jacquesin ja vanhan ruhtinaan keskustellessa\nDavid istui hiljaa ja koetti ymmärtää heidän liikkeitään.\n\nKun Towawskook oli noussut ja huokaisten lähtenyt, selitti Jacques\nhänelle heidän keskustelunsa. Towawskook oli sanonut, että vuorten\npoikkikulusta tulisi hirvittävä. Hän oli ollut vain yhden kerran\nStikinessä. Hän oli riitaantunut heimonsa kanssa ja lähtenyt länteen\npuolet suuremman joukon kanssa kuin hänellä nyt oli, mutta puolet\nniistä oli kuollut -- kuolleet siksi, etteivät tahtoneet luopua\nkalliista totemistaan ja aikainen lumi oli yllättänyt heidät. Vuoren\nylikulku vei kymmenen päivää. Se kohoaa pilvien yläpuolelle -- monin\npaikoin. Hän ei koskaan tekisi sitä matkaa uudelleen. Oli vain yksi\nainoa mahdollisuus -- vain yksi. Hänellä oli nuori Kio-niminen\nkarhunmetsästäjä, jonka kasvot ovat vielä sileät ja hienot. Hän ei\nollut vielä tehnyt mitään merkillisempää, ja hän halusi tehdä jotakin\nhuomattavaa, sillä hän oli rakastunut lääkemiehen tyttäreen,\nKwakwa-Pisewiin -- Perhoseen. Kio ehkä opastaisi hänet osoittaakseen\nkuntoaan Perhoselle. Towawskook oli mennyt noutamaan häntä. Kio ei\nluonnollisesti tällaisessa tilanteessa ottaisi mitään maksua. Ei hän,\nvaan Towawskook. Ja hänelle riittivät nuo kahdensadan dollarin arvoiset\ntarvikkeet.\n\nHetken kuluttua Towawskook palasi Kio mukanaan. Tämä oli hyvin nuori,\nhento kuin ruoko, mutta hänellä oli syvälle painuneet epäluotettavat\nsilmät. Hän kuunteli. Hän lähtisi. Hän opastaisi hänet Pitman- ja\nStikine-virtojen yhtymäkohtaan, jos Towawskook antaisi hänelle\ntyttärensä Perhosen. Towawskook, joka himoiten katseli Jacquesin\nlevittämiä tarvikkeita, nyökkäsi myöntäen. \"Huomenna\", sanoi Kio,\ninnokkaana haluten aloittaa seikkailunsa, \"huomenna lähdetään.\"\n\nMyöhemmin illalla Jacques huolellisesti järjesti Davidin ja Kion\nkantamukset, sillä täältä lähtien heidän täytyisi matkustaa jalkaisin.\nDavidin taakka painoi kivääreineen viisikymmentä naulaa. Jacques\nsaattoi heitä vähän matkaa ja varoitti Davidia pitämään silmällä\nilkeäsilmäistä Kioa.\n\nMutta Kio oli parempi, kuin silmät sanoivat. Pian osottautui hän\nmukavaksi ja kelpo nuorukaiseksi, vaikka hän ei ymmärtänytkään\nvalkoisen miehen puhetta. Sensijaan hän oli koko mestari viittoilemaan,\nja kun David vuorikiipeilynsä jälkeen näytti hänelle hankautumia\njaloissaan ja selässään, nauroi Kio myötätuntoisesti ja elävin liikkein\nselitti hänelle, että hän pian tottuisi niihin. Ensimmäisenä iltana he\npystyttivät leirin melkein harjanteen huipulle. Kio olisi tahtonut\npystyttää sen alas lämpimään laaksoon, mutta Davidin selkään ja\njalkoihin ilmestyneet uudet hankautumat olivat eri mieltä. Alhaalla\nlaaksossa kypsyivät mansikat, mutta ylhäällä vuorella oli kylmää.\nVuorten lumihuipuilta tuuli purevan kylmästi, ja heitä ympäröivä\nsumupilvi tunkeutui pistävästi Davidin sieraimiin. He olivat niin\nkorkealla, että nuotiotulen risut vain kytivät, ja töin tuskin\nlämmittivät senverran, että sianliha paistui. David unohti kuitenkin\nkaikki vaivat ja vastukset, sillä hän oli pian matkansa määrässä ja\ntietoisuus siitä lämmitti hänen vertaan ja täytti hänen mielensä\nodotuksen toiveilla. Taistelu oli ollut suuri, mutta hän oli voittanut,\nhän ei epäillyt sitä. Tämän jälkeen hän jaksaisi taas uhmata maailmaa.\n\nAina he kulkivat yhä länttä kohden. Heidän matkansa vuorenharjanteen\nyli oli hyvin vaivalloinen. Se opetti ymmärtämään luonnon mahtavuutta\nja ihmisen mitättömyyttä. Davidista tuntui, kuin olisi ihminen tällä\nsuurella vuorella kuin muurahainen -- mitätön, maassa ryömivä\nmuurahainen. Täällä jos missä palautuisivat hänen sielunsa ja uskonsa,\nmikäli hänellä niitä oli ollut. Ihmisen mitättömyys tuntui\nhirvittävältä ja toisinaan peloittavaltakin. Se sai ihmisen tuntemaan,\nettä olemassaolo oli vain pelkkä sattuma ja että jumalaa todella\ntarvittiin. Kion silmien ilme osoitti, kun hän katsoi alas laaksoon,\nettä hänessäkin liikkui sellaisia ajatuksia, ajatuksia, joita hän ei\nosannut eritellä, ei ymmärtää eikä käsittää, vain havaita. Se teki\nhänestä palvelijan -- toteminsa hartaan palvojan. Ja Davidille selvisi,\nettä Jumalan henki oli yhtähyvin tässä totemissa kuin naisten\nkantamissa rukousnauhoissa ja norsunluisissa risteissä.\n\nAikaisin yhdentenätoista päivänä he saapuivat Pitman- ja\nStikinevirtojen yhtymäkohtaan, ja sieltä Kio palasi takaisin jättäen\nDavidin ja Bareen yksin. Yksinäisyys tunkeutui heihin kuin elävä,\nsykähtelevä, olento. He olivat kulkeneet Dividen, korkean\nvuorenharjanteen, Tyynen valtameren ja Jäämeren välisen vedenjakajan\nyli, ja saapuivat suureen, aurinkoiseen, ihmeteltävän ihanaan ja\nsuurenmoiseen maahan. He saapuivat sinne heinäkuussa. Kuului\nkalliopurojen musiikkia. Tämä musiikki ei vaiennut, sillä ikilumen\npeittämiltä vuorenhuipuilta virtaavat virrat, lähteet ja purot eivät\nkoskaan muuttuneet hiljaisiksi. Maan peitti vehmas kasvullisuus;\npunaiset, valkoiset ja purppuranväriset kevätkukat levisivät laajoina\nmattoina laaksoissa: orvokit, lemmikit, villiasterit ja hyasintit. Hän\npystytti teltan eikä voinut pariin päivään lähteä sieltä. Vaikka hän\ninnokkaasti halusi jatkaa matkaansa, ei hän kuitenkaan lähtenyt sieltä.\nHänestä tuntui, että hänen täytyisi tutustua lähemmin tähän autioon\nmaailmaan, ennen kuin lähtisi siihen. Hän ei voinut eksyä; Jacques oli\nvakuuttanut hänelle niin, ja Kio oli osoittanut hänelle leveää,\nkoskista virtaa. Hänen tulisi vain seurata virtaa. Mutta monen\nviikon kulkemisen jälkeen hän varmasti saapuisi valkoisille\nuudisrakennuksille. Ja hän saapuisi Firepan Creekiin. Kio ei ollut\nkoskaan ollut niin kaukana; hän oli ollut vain virtojen yhtymäkohdassa,\noli vanha Towawskook sanonut Jacquesille. Pelko ei siis estänyt Davidia\njatkamasta matkaa. _Yksinäisyys_ vain. Hän veti henkeään. Hän laitteli\nkenkiään ja paranteli Bareen jalkoja, jotka olivat haavoittuneet\nterävissä kallionkielekkeissä.\n\nHän luuli jo tutustuneensa yksinäisyyteen erottuaan isä Rolandista,\nmutta tämä oli jotakin aivan toista. Kun hän ensimmäisenä iltana istui\ntähtien ja suuren, valkoisen kuun alla Baree jaloissaan, hän tunsi\nyksinäisyyden nielaisevan hänet; se ei tuntunut masentavalta, vaan teki\nhänestä nöyrän. Se oli yhtä suunnaton kuin häntä ympäröivät vuoret. Hän\ntiesi, ettei hän milloinkaan pystyisi kuvaamaan tätä yksinäisyyttä --\ntai autiutta, miestä ja koiraa, joilla on hallussaan koko maailma. Kun\nhän katseli tähtitaivasta ja kuunteli veden lorinaa laaksossa, hän\ntunsi jotakin ennen tuntematonta rauhaa, joka oli yhtä mittaamaton kuin\navaruus. Sitä ei häirinnyt ihmisolennon olemassaolon taistelut ja\nhänestä tuntui, kuin hänen täytyisi pysytellä aivan äänettömänä taivaan\nmiljoonien silmien vartioimana. Toisena iltana hän sytytti Bareelle ja\nitselleen tulen. Ja kolmantena aamuna hän kokosi tavaransa ja jatkoi\nmatkaansa.\n\nBaree pysytteli aivan hänen vierellään, ja he molemmat katselivat\ntarkkaavina ympärilleen. He olivat saapuneet riistakkaaseen seutuun ja\nDavid tarkkaili tilaisuutta hankkiakseen Bareelle ja itselleen tuoretta\nlihaa. Valkoiset hiekkarannat olivat täynnä villieläinten jälkiä, ja\nnälkäinen Baree vainusi innokkaana. Se oli ollut nälissään koko matkan.\nDavid oli vilahdukselta nähnyt peuran kolme kertaa sinä päivänä.\nIltapäivällä hän huomasi harmaakarhun eräällä aukeamalla. Illalla\nhänellä oli onnea. Viililammaslauma oli tullut vuorilta juomaan, ja hän\nasettui väijyksiin tuulen suojaan. Hän kaasi nuoren oinaan. Ainakin\nminuutin verran laukauksen jälkeen hän seisoi liikkumatta, melkein\nhengittämättä. Luodin ääni kuului räjähdykseltä ja vyöryi kaikuna\nvuoresta toiseen ja häipyi lopuksi hiljaiseen huminaan. Ääni kuului\nkammottavalta. Hänestä tuntui, kuin se olisi kuulunut useiden mailien\npäähän. Sitten he menivät lampaan luo, ja illalla kumpikin herkutteli\ntuoreella lihalla.\n\nLaaksossa-oleskelunsa viidentenä päivänä he saapuivat eräälle\npoikkiharjanteelle, ja siellä virtasi Stikineä erehdyttävästi\nmuistuttava leveä, karinen, hiekkasärkkiä täyteen siroteltu virta.\nDavid oli aivan varma siitä, että se oli Firepan Creek ja hänen\nsydämensä jyskytti kiihkeästi, kun hän Bareen kanssa alkoi astella\nvastavirtaa. Hänen täytyi olla aivan lähellä Tavishin majaa, mikäli\nsitä ei oltu hävitetty. Vaikka se olisi tartunnan pelosta poltettu,\nniin ainakin hän löytäisi sen mustuneet rauniot. Kello kolmen seuduissa\nhän saapui purolle hirveän jännittyneenä. Hän varmistui siinä, että hän\npian pääsisi matkansa päämäärään. Hän kohtaisi pian elämää --\ninhimillistä elämää. Ja sitten?\n\nHän kulki hitaasti, tutki tarkkaan molemmat rannat ja kuulosti. Joka\nhetki odotti hän kuulevansa ääniä, uusia ääniä. Ja hän tutki tarkasti\npuhtaan, valkoisen hiekkarannan. Villieläimet olivat jättäneet\njalanjälkiään siihen. Kerran hänen sydämensä pysähtyi, kun hän eroitti\nkarhunjäljet, jotka erehdyttävästi muistuttivat mokkasiinien jälkiä.\nTämä oli karhujen luvattu maa. Baree tuli levottomaksi koko\nhiekkarannan täyttävien tuoreitten karhun jälkien vuoksi. David kulki\npimeäntuloon saakka, eikä olisi mielellään vielä silloinkaan\npysähtynyt. Kuitenkin hän sytytti tulen ja alkoi valmistaa\nillallistaan. Sitten hän istuutui piippuaan polttelemaan ja jatkoi\nkuulostelemistaan. Hän koetti ajatella. Huomispäivä selvittäisi hänelle\nkaiken -- Tavishia, tyttöä ja tulevaisuutta koskevat asiat. Hän\npaneutui myöhään nukkumaan ja heräsi jo aamunkoitteessa.\n\nKuta pidemmälle hän kulki, sen kapeammaksi virta muuttui, ja seutu kävi\nyhä jylhemmäksi. Päivällisaikaan Baree pysähtyi jalat jäykkinä, kaikki\nkarvat pystyssä ja murahti uhkaavasti. Se seisoi valkoisella\nhuovankokoiselia hiekkasärkällä.\n\n\"Mikäs nyt hätänä, poikaseni?\" kysyi David.\n\nHän kulki välinpitämättömänä koiran luo ja maahan katsomatta sytytti\npiippunsa.\n\n\"Mikä hätänä?\"\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä hänen sydämensä hypähti kurkkuun.\nHän oli valmistautunut nyt näkemäänsä, ja hän oli etsinyt sitä kaiket\npäivät, mutta hän ei ollut osannut odottaa, että näky vaikuttaisi\nhäneen niin voimakkaasti. Hän näki mokkasiinien jäljet hiekalla. Jäljet\nolivat aivan selvät. Ne olivat ihmisjalan jälkiä -- yksi, kaksi, kolme,\nneljä, viisi kertaa ne olivat risteilleet hiekkasärkällä. Hän seisoi ja\ntuijotti piippu suussa jälkiä -- tämä näky oli herpaannuttanut hänen\nhengittämis- ja liikuntakykynsä. Jäljet olivat pieniä, pojan jälkiä.\nKun hän katsahti ympärilleen, huomasi hän Bareen karvat pystyssä\nmurisevan toisille jäljille, hiekkaan piirtyneille suunnattoman\nsuurille karhun jäljille. Elukan valtavat jalanjäljet kulkivat\nhiekkasärkän yläreunaa pitkin ja seurasivat mokkasiiniparin jälkiä.\nBareen harjastavista selkäkarvoista ja äkäisestä murinasta David tiesi\njäljet tuoreeksi.\n\nDavid seurasi katseellaan molempia jälkiä. Häntä liikuttivat\nkarhunjäljet yhtä vähän kuin Bareeta intiaanipojan, ja niinpä he\nkumpikin seurasivat omia jälkiään hiekassa. Molemmat jäljet kulkivat\naivan vierekkäin, korkeintaan kolme metrin päässä toisistaan. Sitten ne\njälleen yhtyivät, ja David näki, että karhu oli viimeksi kulkenut\nhiekalla, sillä sen suuret käpälät olivat melkein peittäneet\nmokkasiinien jäljet. Se ei tuntunut hänestä ollenkaan merkilliseltä,\nennen kuin mokkasiinien jäljet äkkiä kääntyivät oikealle. Karhu oli\nseurannut niitä. Vähän matkan päässä kääntyivät mokkasiinijäljet taas\nvasemmalle. Karhun jäljet seurasivat yhä niitä -- Davidin sydän sykki\nkiivaasti. Hän luuli aluksi, että ne vain sattumalta seurasivat\ntoisiaan. Mutta myöhemmin tuntui aivan ilmeiseltä, että ne kuuluivat\nyhteen. David pysähtyi, pisti piipun, jota hän ei pitkiin aikoihin\nollut enää poltellut, taskuunsa. Hän katsoi, oliko kivääri kunnossa.\nBaree murisi. Sen valkoiset raateluhampaat välkkyivät, ja silmät\nloistivat vihreiltä, kun se vainuten kulki eteenpäin. David liikahti.\nTähän mennessä karhu oli varmasti saavuttanut mokkasiinien käyttäjän.\n\nSe oli harmaakarhu -- hän päätteli jalanjälkien koosta. Hän seurasi\nniitä erään sorasärkän yli. Sieltä ne kulkivat puron mutkaan ja\nnäkyivät taas toisella puolen rantaa. David huudahti hämmästyneenä\nlähemmin jälkiä tarkastaessaan, sillä hän huomasi jotakin ihmeellistä.\n\n_Mokkasiinin jäljet seurasivat nyt harmaakarhun jälkiä_.\n\nHän katseli ja katseli, eikä ollut uskoa silmiään. Mutta asia tuntui\npäivänselvältä. Intiaanipoika oli kulkenut karhun jäljessä. Todistukset\nolivat ilmeiset, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuikin. Tietysti oli\npieni mahdollisuus, että...\n\nDavid joutui aivan ymmälle. Hän ei enää käsittänyt koko asiaa, eikä\njaksanut edes huudahtaa hämmästyksestä, kun hän sitten näki mitä näki.\nHän oli varma siitä, että hän oli mennyt sekaisin, ja vaikka vuoret\nolisivat kääntyneet ylösalasin ja heiluneet sinne tänne, ei hän olisi\nsiitä hämmästynyt sen enempää kuin tytöstä, joka ilmaantui\nkahdenkymmenen askeleen päähän hänestä. Hän oli tullut kuin ilmestys\nkiven takaa -- hieman vanhempana, pidempänä ja vähän villimpänä, kuin\nhän oli ollut valokuvassa, mutta hänen ympärillään hulmusivat samat\nihanat hiukset ja hänen silmissään oli sama kysyvä katse, kun hän nyt\ntuijotti Davidiin. Myöskin kädet olivat samassa asennossa kuin\nkuvassakin, koko olemus pakovalmiina. Tyttö koetti sanoa jotakin.\nJälkeenpäin David huomasi, että hän itsekin oli koettanut ojentaa\nkäsivartensa tyttöä kohden, mutta oli ollut aivan voimaton. He\nseisoivat kahdenkymmenen askeleen päässä toisistaan ja tuijottivat,\nkuin kumpikin olisi ollut ilmestys jostakin toisesta maailmasta. Sitten\ntapahtui jotakin, mikä heti palautti miehen entiselleen. Hän kuuli\nraskaan jytinän lähestyvän. Sorasärkän takaa ilmestyi suunnattoman\nsuuri karhu. Kolmen metrin päähän tytöstä. Hän huudahti ensimmäisen\nkerran. Varoitushuuto, ja samassa kivääri lennähti olkapäälle. Mutta\ntyttö oli häntä nopeampi -- kuin salama kiiruhti hän pedon viereen. Hän\nasettui sen eteen ja hypisteli käsillään sen tuuheata turkkia, hänen\nhento olemuksensa värisi, ja hän katseli silmät salamoiden Davidia.\nDavid lamaantui, laski aseensa ja astui pari askelta eteenpäin.\n\n\"Kuka -- mistä --\" onnistui hänen sammaltaa. Hän ei voinut sanoa muuta.\nMutta tyttö ymmärsi ja hänen olemuksensa jäykistyi.\n\n\"Nimeni on Marge O'Doone\", sanoi hän uhmaillen. \"Ja tämä on minun\nkarhuni!\"\n\n\n\n\nXVII.\n\nDAVID SELITTÄÄ ASIAN.\n\n\nHän oli ihana seisoessaan siinä taustanaan jylhä luonto -- mutta hän\nvaikutti kuitenkin jollakin tavoin villiltä suojellessaan omalla\nvärisevällä ruumiillaan suurta petoa. Ensinäkemältä oli David pitänyt\nhäntä täysikasvuisena naisena; mutta nyt hän huomasi, että hän oli vain\nlapsi, hyvin nuori tyttö. Se johtui ehkä siitä, että pitkät hiukset\nlaskeutuivat valtavina kiharoina tytön olkapäille, että hän oli niin\nhoikka ja käytti lyhyitä hameita ja että hänen suuret, siniset silmänsä\nolivat niin lapsellisen kirkkaat ja ehkäpä ennen kaikkea hänen\ntavastaan, kun hän sanoi nimensä. Karhu, johon tyttö nojasi, olisi\nvoinut yhtä hyvin olla vain kallionkieleke, sillä se ei kiinnittänyt\nvähääkään hänen huomiotaan. Bareen matala murina ei kuulunut enää. Hän\noli kulkenut pitkän matkan tyttöä tavatakseen, eikä häntä enää\nliikuttanut mikään muu. Muuta ei voinut odottaakaan. Hän oli tuntenut\ntytön jo kauan ja tämän kuva oli tunkeutunut syvälle Davidin sydämeen\nja uniin, niin syvälle, että hänen oli vaikea keksiä sanoja\npuhutellakseen tyttöä. Kun hän lopulta sai sanat suustaan, kuulostivat\nne aivan arkipäiväisiltä; ääni oli rauhallinen, suojeleva ja\ntuttavallinen.\n\n\"Nimeni on David Raine\", sanoi hän. \"Ja olen kulkenut pitkän matkan\nlöytääkseni teidät.\"\n\nTämä selitys oli asiallinen ja yksinkertainen, eikä sen olisi luullut\npeloittavan tyttöä, mutta tyttö hiipi kuitenkin lähemmäksi karhua.\nSuuri peto seisoi liikkumatta, mutta sen punaiset silmät tähyilivät\nepäluuloisina Davidia.\n\n\"Minä en palaa sinne!\" sanoi tyttö. \"Ennemmin vaikka -- tappelen.\"\n\nÄäni oli kirkas, päättävä ja uhmaileva. Hän veti nyrkissä olevat\nkätensä selkänsä takaa. Kiivaasti hän pudisti hiukset kasvoiltaan.\nSilmät olivat siniset, mutta ne säihkyivät mustilta kuin ukkospilvi.\nHän oli lapsi, mutta kuitenkin samalla nainen. Pieni villi olento.\nTaisteluun valmis. Valmis hyökkäämään Davidin kimppuun jos tämä vain\nliikahtaisi. Hän ei hetkeksikään irroittanut katsettaan toisen\nkasvoista.\n\n\"Minä en palaa sinne!\" huusi hän. \"Minä en mene sinne.\"\n\nDavid alkoi lähemmin tarkastella hänen olemustaan. Mokkasiinit olivat\nrisaiset, ja hame oli repaleina. Loistavat hiukset olivat takussa, ja\nkun hän pudisti hiukset kasvoiltaan, näki David, että hänen silmiensä\nympärillä olivat mustat renkaat. Kasvot olivat kalpeat. David ei\ntietänyt vielä, että se johtui nälästä ja pakomatkan rasituksista.\nToisessa nyrkkiin puristuneessa kädessä oli syvä, punainen haava.\nDavidin kasvojen ilme sai tytön aavistamaan, ettei hän ollutkaan\nvaarallinen. Nopeasti ja innoissaan kumartui hän eteenpäin:\n\n\"Ettekö tulekaan Pesästä. Eivätkö he ole lähettäneet teitä -- etsimään\nminua?\"\n\nHän osoitti kapeaan laaksoon odottaessaan vastausta huulet raollaan; ja\nhiukset olivat taas luistaneet rinnoille, kun hän oli kumartunut.\n\n\"Olen tullut tuhannenviidensadan mailin päästä -- tuolta kaukaa\",\nvakuutteli David ja osoitti heidän takanaan olevaa vuorta. \"Minä en ole\nkoskaan ennen käynyt täällä. En ole milloinkaan käynyt Pesässä -- mikä\nse paikka sitten lieneekään. Enkä missään tapauksessa tahdo väkisin\nviedä teitä takaisin. Ja jos joku tulee hakemaan teitä, ja teidän\ntäytyy tapella, niin varmasti autan teitä. Pureeko tuo karhu?\"\n\nHän laski taakkansa ja kiväärinsä maahan. Tyttö tuijotti häntä silmät\nsuurina, mutta vähitellen pelästynyt ilme hävisi hänen kasvoiltaan.\nNyrkkiin puristuneet kädet avautuivat, ja äkkiä hän kääntyi suureen\nkarhuun ja halasi sen pörrökarvaista kaulaa.\n\n\"Tara, Tara, ei hän ole kukaan niistä!\" huusi hän. \"Hän ei ole niitä!\"\n\nHän kääntyi niin nopeasti Davidiin, että tältä henki salpautui. Oli\nkuin lintu olisi pyrähtänyt lentoon. David ei ollut koskaan nähnyt niin\nnopeata liikettä.\n\n\"Kuka te sitten olette?\" kysyi hän, aivan kuin ei olisi kuullut hänen\nnimeään. \"Minkätähden te olette tullut tänne? Mitä asiaa teillä on\ntänne -- Pesään?\"\n\n\"En oikein pidä tuosta karhusta\", sanoi David, kun karhu liikahti hänen\nlähellään.\n\n\"Ei Tara teille mitään tee\", sanoi hän. \"Jos vaan ette koske minuun.\nMutta jos huudan, niin se hyökkää kimppuunne. Se on ollut minulla\npienestä penikasta, eikä se koskaan vielä ole tehnyt kenellekään pahaa.\nMutta _kyllä se tekee_.\" Taas hänen silmänsä leimahtivat, ja hänen\näänensä kuului kovalta. \"Olen opettanut sitä -- olen opettanut sen\nkäymään kimppuun\", jatkoi hän. \"Sanokaa, miksi menette Pesään?\"\n\nTämä suora kysymys vaati vastauksensa, ja vieläkin tyttö epäili häntä.\nJa nuo kysyvät, kirkkaat, itsepäiset silmät tuijottivat häneen.\n\nHän huomasi itsensä yllättyneeksi. Monta kertaa hän oli miettinyt, mitä\nhän sanoisi tytölle tavatessaan hänet, mikäli tapaisi; mutta hänestä\noli kaiken selvittäminen tuntunut maailman yksinkertaisimmalta asialta;\nkertoa vain mistä ja minkätähden hän tuli -- mutta nyt ei asia\ntuntunutkaan enää yhtä yksinkertaiselta. Hän ei ollut osannut odottaa\nnäkevänsä tuollaista pikku olentoa, jonka hän nyt näki nojaavan\nkarhuunsa ja jota oli niin vaikea lähestyä varovaisesti -- puoleksi\nnainen, puoleksi lapsi. Hän ei ollut mikään pettymys miehelle -- ei,\nhän oli suunnattoman suloinen. Hänessä oli jotakin käsittämättömän\nerikoista -- jotakin, mikä pani väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin --\nmutta hänen kauneutensa oli läpikotaisin villiä. Tukkakin, tuo\nhämmästyttävän runsas tuuheitten kutrien paljous, oli villiä\nepäjärjestyksessään. Hän tuntui värisevän tätä villiyttään niinkuin\nhirvenvasikka, joka on joutunut umpikujaan eikä tiedä minne pakenisi --\nei, ei niinkuin hirvenvasikka, vaan niinkuin kaunis olento, joka\nsaattoi taistella ja taistelisi epätoivoisesti, jos niin tarvittaisiin.\nSellaisen vaikutelman David sai hänestä. Kaikki ennakkokäsitykset,\nkuvan mukaan muodostetut, sortuivat, ja niiden sijaan hän muodosti nyt\nuuden käsityksen. Eikä se merkinnyt hänelle mitään pettymystä. Hän ei\nmilloinkaan ollut nähnyt mitään tällaista kuin tämä Marge O'Doone ja\nhänen karhunsa. _O'Doone!_ Tietysti siis pikajunan naisenkin nimi on\ntäytynyt olla O'Doone.\n\nTyttö erkani hyvin hitaasti karhusta ja lähestyi, kunnes tuli kolmen\naskeleen päähän Davidista.\n\n\"Tara ei tee teille mitään pahaa\", vakuutti hän uudelleen, \"ellen minä\nhuuda. Silloin se repii teidät kappaleiksi.\"\n\nJos hän ensinäkemältä oli osoittanut äkillistä pelkoa, niin nyt ainakin\nse oli kadonnut. Silmät näyttivät tummilta orvokeilta, ja Davidista\ntuntui uudelleen, että ne olivat sinisimmät ja pelottomimmat, mitkä hän\nikinä oli nähnyt. Nyt, läheltä, hän ei näyttänyt yhtä lapselliselta;\nhän oli hoikka, niin hoikka, että vaikutti pitkältä. David ymmärsi,\nettä tyttö rupeaisi kyselemään, ja kiiruhti edelle:\n\n\"Miksi pelkäätte, että joku tulisi teidän jälkeenne Pesästä?\"\n\n\"Senvuoksi\", vastasi tyttö levollisesti ja pelottomana, \"että minä\npar'aikaa pakenen sieltä.\"\n\n\"Pakenette!\" huohotti David. \"Kuinka kauan...\"\n\n\"Kaksi päivää.\"\n\nNyt David ymmärsi nuo risaiset mokkasiinit, rääsyisen hameen, sotkuiset\nhiukset ja koko hänen olemuksestaan kuvastuvan väsymyksen. Samalla\nhänelle selvisi, että tytön oli vaikeata pysytellä pystyssä, ja\nunohtaen karhun hän tuossa tuokiossa oli tytön vieressä. Hän tarttui\ntytön käteen -- siihen, jossa oli tuo syvä punainen arpi -- ja vei\nhänet parin askeleen päähän tasaisella kivelle. Tyttö seurasi häntä\nihmettelevin katsein, ja harmaakarhun punertavat silmät seurasivat\ntarkasti hänen puuhiaan. Muutamien askeleitten päässä Baree makasi\nkahden kiven välissä ja tuijotti karhuun. Kohtaus oli omituinen,\nsuorastaan mahdoton, mutta David ei huomannut siinä nyt mitään\nihmeellistä. Hän piti edelleen kiinni tytön kädestä, kun tämä istui\nkivellä, ja rauhoittavasti hymyillen katseli häntä silmiin. Loppujen\nlopuksi tyttö olikin hänen pikkutoverinsa -- sama tyttö, joka oli ollut\nhänen seurassaan aina tuosta ensimmäisestä illasta Thoreaun majassa,\nsama tyttö, joka oli auttanut häntä voittamaan valtavan kamppailun,\nrohkaissut häntä monien kuukausien aikana ja jota hän oli tullut\ntuhannen viidensadan mailin päästä tapaamaan. Tämän kaiken hän kertoi\ntytölle. Aluksi tämä ehkä uskoi, että mies oli hiukan järjiltään. Se\nnäkyi hänen silmistään, mutta vähitellen hänen huulensa avautuivat, hän\nrupesi hengittämään kiihkeämmin, ja hänen kasvoilleen levisi puna. Tämä\noli jotakin ihmeellistä, vaikkapa mies olisikin hiukan hullu tai\nsuurenmoinen petturi. Ainakin tällä hetkellä hän vaikutti hyvin\nuskottavalta ja kertoi tarinaansa rauhallisesti, luottavaisesti ja\nomituisen hellästi, aivan kuin hän olisi lieventänyt kertomustaan\nlapsenkorvien kuultavaksi. Mutta sielunsa sisimmässä tyttö sittenkin\nepäili, tokko mies oli tehnyt tämän kaiken juuri _hänen_ tähtensä --\nkunnes tämä lopuksi veti esiin todistuskappaleensa: kuvan.\n\nSilloin tyttö hiljaa kirahti. Hän puristi kuvaa molemmin käsin ja\ntuijotti siihen; ja David, joka katseli alaspäin, ei nähnyt hänestä\nmuuta kuin loistavan sotkuisen tukan, auringossa lämpimän ruskeana\nvälkkyvän. Se peitti kasvot, jotka kumartuivat kuvan yli. David odotti\nvaiteliaana, että hän kohottaisi päänsä ja kertoisi, mistä johtui, että\nhän oli täällä eikä junassa olleen naisen mukana -- naisen, jonka\ntäytyi olla hänen äitinsä.\n\nKun tyttö vihdoin kohotti katseensa kortista, olivat hänen silmänsä\nsuuret ja salaperäisen kysyvät.\n\nJa David, joka nyt oli varma asiastaan, virkkoi:\n\n\"Mistä johtuu, että te olette täällä, ettekä ollut äitinne mukana sinä\niltana, jona minä tapasin hänet junassa?\"\n\n\"Se ei ollut minun äitini\", vastasi tyttö ja katsoi edelleen\nkummallisesti häneen. \"Minun äitini on kuollut.\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\nMIKSI MARGE PAKENI.\n\n\nTämän aivan levollisesti sanotun selityksen jälkeen David odotti, että\nMarge O'Doone kertoisi edelleen. Hän oli ollut kerta kaikkiaan varma,\nettä kuva oli kaiken sen avain, minkä hän halusi tietää, ja kesti\nhetken, ennen kuin hän tajusi minkä näki tytön kasvoissa. Silloin hän\nkäsitti, että kuvan omistaminen ja tapa, jolla se oli joutunut hänen\nhaltuunsa, saattoi tytön hämminkiin, ja että junassa tavattu nainen ei\nmerkinnyt mitään, vaikka hän olikin hyvin painokkaasti selittänyt, että\nnainen etsi miestä, jonka nimi oli sama kuin tytönkin. Tämä ilmeisesti\nodotti hänen sanovan jotakin, ja hän uudelleen selitti, että nainen oli\nkovin innokkaasti halunnut tavata jotakin O'Doonea, ja veti\nasianomaiset johtopäätökset. Mutta tyttö ei näyttänyt huomaavan noiden\njohtopäätösten merkitystä. Hän vain katseli suurin, kummeksivin silmin\nja sanoi:\n\n\"Minun äitini on kuollut. Ja isäni myöskin -- tuolla Pesässä. Ei ketään\nmuuta ole jäljellä kuin Hauckeno, ja hän on peto. Ja Brokaw. Hän on\nvielä suurempi peto. Hän se pakotti minut pysymään paikoillani, kun hän\notti tämän kuvan -- kaksi vuotta sitten. Olen harjoittanut Taraa, niin\nettä se tappaa hänet ja tappaa jokaisen, joka koskee minuun, kun minä\nvain huudan.\"\n\nOli omituista nähdä, miten hänen silmänsä tummenivat, miten niiden\nterät suurenivat ja rupesivat kimaltamaan. Hän ei enää katsonut\nkorttiin, jota hän yhä puristi kädessään, vaan katsoi Davidia suoraan\nsilmiin.\n\n\"Hän peloitteli minua ja pakotti minut pysymään paikoillaan. Hän tahtoi\nminua riisumaan...\"\n\nVeriaalto tulvahti hänen kasvoilleen juoruten, miten raivoissaan hän\noli tapausta ajatellessaankin.\n\n\"Nyt en enää pelkäisi häntä -- en häntä yksinään\", huudahti tyttö.\n\"Kirkuisin ja tappelisin, ja Tara repisi hänet kappaleiksi. Ooh, Tara\ntietää, miten pitää tehdä -- nyt! Minä olen opettanut sen.\"\n\n\"Hän pakotti teidät pysymään paikoillanne?\" kysyi lempeästi. \"Ja\nsitten...\"\n\n\"Näin yhden kuvista myöhemmin. Se oli minun tädilläni. Tahdoin hävittää\nsen, koska inhosin sitä, ja inhosin koko miestä myöskin. Mutta täti\nsanoi, että hänen oli välttämätöntä säilyttää se. Hän oli sairas\nsilloin, ja minä pidin hänestä. Hän syleili minua joka päivä ja suuteli\niltaisin, kun menin sänkyyn. Mutta me pelkäsimme Hauckia -- minä en\nsano häntä enoksi. Tätikin pelkäsi häntä. Kerran syöksyin Hauckin\nkimppuun, kun hän kiroili tädille, ja raavin häntä kasvoihin, ja hän\nrepi minua tukasta. Uh, tunnen sen vieläkin! Täti itki usein, ja\nsilloin hän syleili minua kovemmin kuin muulloin. Hän kuoli sillä\ntavalla ja veti pääni lähemmäksi ja koetti sanoa jotakin. Mutta minä en\nsaanut selvää. Minä itkin. Siitä on puoli vuotta. Ja sen jälkeen olen\nharjoittanut Taraa -- tappamaan.\"\n\n\"Ja miksi te olette harjoittanut Taraa, pikku tyttö?\"\n\nDavid tarttui hänen käteensä, ja tämä luja pikku kätönen pysyi kauan\nlämpimänä ja luottavaisena hänen kädessään. Hän tunsi tytön värisevän.\n\n\"Minä kuulin -- jotakin\", sanoi hän. \"Pesä on hirveä paikka. Hauck on\nkamala ja Brokaw on kamala. Ja Hauck lähetti sanan jonnekin\npohjoiseen\", hän näytti kädellään, \"Brokawille. Hän sanoi -- että minä\nkuulun Brokawille. Mitä hän sillä tarkoitti?\"\n\nHän katsoi Davidia suoraan silmiin. Kysymykseen oli vaikeata vastata.\nJos hän olisi ollut nainen...\n\nTyttö näki Davidin kasvojen jännittyneen ilmeen ja näki kuinka hän\nnipisti huulensa tiukasti yhteen ja puristi kätensä nyrkkiin.\n\n\"Mitä Hauck tarkoitti?\" tiukkasi tyttö. \"Minkätähden kuulun Brokawille\n-- tuolle isolle punaiselle rumilukselle?\"\n\nDavid tarttui tytön pieneen käteen ja silitteli sitä lempeästi ja\nlohduttavasti. Hänen äänensäkin oli lempeä, vaikka kasvoilla oli tuima\nilme.\n\n\"Kuinka vanha olette, Marge?\" kysyi hän.\n\n\"Seitsemäntoista\", vastasi tyttö.\n\n\"Ja minä -- minä olen kolmekymmentäseitsemän!\" Hän kääntyi ja hymyili\ntytölle. \"Katsokaa...\" Hän otti hatun päästään. \"Hiukseni ovat\nharmaat.\"\n\nTyttö katsahti ylöspäin ja äkkiarvaamatta silitti Davidin paksua\nvaaleata tukkaa.\n\n\"Vähäsen\", sanoi hän. \"Mutta ette te silti ole vanha.\"\n\nHän veti kätensä pois -- hänen hyväilynsä oli ollut viaton kuin lapsen.\n\n\"Kyllä minä olen hirveän vanha\", sanoi David. \"Onko tuo Brokaw nykyjään\nPesässä, Marge?\"\n\nTyttö nyökkäsi.\n\n\"Hän on ollut siellä kuukauden päivät. Hän saapui Hauckin kutsusta,\nmutta lähti sitten taas. Mutta sitten hän taas tuli takaisin.\"\n\n\"Ja te pakenitte häntä?\"\n\n\"Pakenin heitä kaikkia\", sanoi tyttö. \"Jos olisin joutunut tekemisiin\nBrokawin kanssa, niin en pelkäisi. Antaisin hänen tarttua itseeni ja\nhuutaisin. Ja Tara tappaisi hänet. Mutta siellä on sitäpaitsi Hauck. Ja\nne toiset. Nisikoosin kuoleman jälkeen ne ovat muuttuneet vallan\nkamaliksi. Sanoin tätiäni Nisikoosiksi. Ne kaikki peloittavat minua\nhirveästi, varsinkin senjälkeen kuin he alkoivat rakentaa Taralle\nsuurta häkkiä. Minkätähden ne rakentavat hirsistä häkin Taralle? Ne\neivät sano sitä minulle. Hauck sanoo, että häkki tulee toiselle\nkarhulle; Brokaw tuo Yukonista. Mutta tiedän, että ne valehtelevat. Ne\nrakentavat sen Taralle.\"\n\nÄkkiä hän tarttui kiivaasti Davidin käteen, ja tämä näki ensimmäisen\nkerran todellisen pelon hänen silmissään.\n\n\"Minkätähden minä kuulun Brokawille?\" kysyi hän vapisevin äänin.\n\"Minkätähden Hauck sanoi niin? Voiko -- joku mies -- _ostaa_ tytön?\"\n\nHänen kyntensä pusertuivat Davidin lihaan, mutta tämä ei tuntenut sitä.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi hän, koettaen pitää ääntään rauhallisena.\n\"Onko tuo mies -- tuo Hauck -- myynyt teidät?\"\n\nKysyessään tätä katseli David toisaalle, sillä hän halusi salata\nkasvojensa ilmeen tytöltä. Vähitellen alkoi koko hirvittävä juttu\nselvitä hänelle.\n\n\"En -- en -- tiedä\", kuuli David tytön sanovan. \"Kuulin heidän\nriitelevän toissa iltana, hiivin raollaan olevan oven taa ja kurkistin\nhuoneeseen. Brokaw oli antanut enolleni pienen säkillisen kultaa,\nsellaisen jota kullankaivajat käyttävät, juuri kun kurkistin huoneeseen\nja minä kuulin hänen kiroilevan enolleni: 'Ei hän ole noin paljon\narvoinen, mutta annan nyt kumminkin. Ja nyt hän on minun.' En tiedä,\nminkätähden minä pelästyin. En pelästynyt Brokawia, vaan pikemminkin\nenoni hirveätä ilmettä. Tara ja minä pakenimme samana iltana.\nTiedättekö te, minkätähden ne tahtoisivat pistää Taran häkkiin?\nLuuletteko, että Brokaw osti Taran?\"\n\nDavid katseli tyttöä ja huomasi, etteivät tämän silmät enää olleet\nlevottomat.\n\n\"Ostiko hän Taran vai minut?\" tiukkasi tyttö.\n\n\"Minkätähden luulette hänen ostaneen -- teidät?\" kysyi David, \"Onko\njotakin tapahtunut?\"\n\nToisen kerran näki David tytön punastuvan suuttumuksesta ja silmien\nliekehtivän vihasta.\n\n\"Hän -- tuo peto -- tarttui eräänä iltana, noin pari viikkoa sitten,\nminuun ja -- suuteli minua!\" Tyttö ponnahti pystyyn. \"Olisin huutanut,\nmutta olin huoneessa eikä Tara päässyt luokseni. Revin ja löin häntä,\nmutta hän käänsi päätäni, niin että koski. Hän yritti uudelleen samana\npäivänä, jona hän antoi kullan enolleni, mutta löin häntä kepillä ja\npakenin. Minä vihaan häntä, hän tietää sen kyllä. Ja eno oli vihainen,\nkun löin häntä. Ja juuri sentähden minä pakenin.\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi David ja katseli hymyillen tyttöä ja hänen vertaan\npoltti. \"Joko uskotte, että kuvanne on puhunut minulle. Tunsin sen\nkutsuvan minua suojelemaan teitä. Se sai minut lähtemään tänne ja\noikeaan aikaan, niinkuin huomaan. Brokawille tulee tästä hiukan\nepämiellyttävä yllätys. Ja myöskin Hauck-enolle. Eikö niin?\" Hän\nnaurahti, vaikka veri virtasi kuumeisena hänen suonissaan. \"Te olette\nkelpo tyttö, Marge -- te ja karhunne.\"\n\nVasta nyt, ensikerran senjälkeen kuin Marge oli tullut ison pedon luota\nhänen luokseen, hän kiinnitti huomionsa karhuun ja huudahti\nhämmästyksestä.\n\nBaree ja harmaakarhu olivat hetken aikaa tarkastelleet toisiaan.\nBareesta oli maailman ihmeellisin asia, ettei hänen isäntänsä juossut\npakoon eikä ampunut. Se kyllä hyppäisi tuon pedon kurkkuun, jos isäntä\nryhtyisi taisteluun, tai pakenisi minkä käpälistä lähti, jos pakoon\nlähdettäisiin. Koostaan huolimatta se vapisi avuttomana ja odotti\nDavidin taistelu- tai pakomerkkiä. Nyt tuli Tara hitaasti koiran luo.\nSen suunnaton pää heilui puolelta toiselle, sen kita oli ammollaan ja\nkuta lähemmäksi se saapui, sen matalammaksi kyyristyi kivien välissä\noleva koira. Davidin huudon vuoksi tyttö oli kääntynyt ja suureksi\nihmeekseen David kuuli hänen kirkkaan, helisevän naurunsa. Makaava\nkoira ja lähestyvä karhu näyttivät koomillisilta.\n\n\"Ei Tara sille mitään tee\", kiirehti tyttö sanomaan Davidille, kun\nhuomasi tämän levottomuuden. \"Se pitää koirista. Se tahtoo vain leikkiä\n-- mikä sen nimi on?\"\n\n\"Baree. Ja minun nimeni on David.\"\n\n\"Baree -- David. Katsokaa.\"\n\nKuin lintu tyttö lensi hänen viereltään karhun luo ja nousi tämän\nselkään ja upotti sormensa Taran paksuun turkkiin hymyillen Davidille,\nja hänen loistavat hiuksensa välkkyivät kuin kulta auringonpaisteessa.\n\n\"Tulkaa\", sanoi hän ojentaen kätensä Davidille. \"Tahdon, että Tara\noppii pitämään teitä ystävänä. Sentähden että\" -- hänen silmänsä\nliekehtivät jälleen -- \"että olen opettanut sitä, ja tahdon opettaa\nsille, ettei teille saa tehdä mitään.\"\n\nDavid meni heidän luokseen ja tuskin ennätti miettiä, millaista\ntuttavuutta hän oli tekemässä, kun jo Marge hypähti karhun selästä ja\nkiersi käsivartensa hänen kaulalleen ja puristi häntä rintaansa vasten\naivan Taran tunteettomien silmien edessä. Hän painoi kasvojaan Davidin\nkasvoihin ja puheli karhulle jotakin. David ei ymmärtänyt hänen\npuheestaan muuta kuin tytön sanat, ettei Tara saisi koskaan eikä\nmissään tilaisuudessa hyökätä Davidin kimppuun. Hän tunsi tytön\nlämpimien hiusten kosketuksen kaulallaan ja kasvoillaan. Tytön lämmin\nkäsi hyväili hänen poskeaan. Hän ei liikahtanutkaan, ennen kuin tyttö\nnosti käsivartensa hänen kaulaltaan.\n\n\"Kas niin, nyt se ei koske teihin\", riemuitsi hän.\n\nHänen poskensa hehkuivat, eivät kuitenkaan ujoudesta. Hänen silmänsä\nolivat yhtä loistavat kuin laakson orvokit. David tarkasteli tyttöä,\njoka näytti kovin lapselliselta, mutta kuitenkin tarpeeksi naiselta,\nsaadakseen punan kohoamaan Davidin poskille. Äkkiä hänen kasvonsa\nmuuttuivat. Ne näyttivät jollakin tavoin väsyneiltä -- ja se sai\nDavidin muistamaan hänen kestetyt vaivansa. Tyttö tarkasteli hänen\ntavaroitaan.\n\n\"Me emme ole syöneet mitään, senjälkeen kun lähdimme pakoon\", tunnusti\nhän. \"Minun on nälkä.\"\n\nDavid oli lasten kuullut sanovan \"minun on nälkä\" samalla toivovalla ja\npyytävällä äänellä; hän oli itsekin sanonut nämä samat sanat ja samalla\ntavoin monta kertaa äidilleen, ja kun tyttö istui ja tarkasteli hänen\ntavaroitaan, sai David halun siepata hänet syliinsä ja kohottaa ilmaan\nniinkuin lapsen. Hän ei voinut liikahtaakaan, niin voimakas tämä hänen\nhalunsa oli, mutta tyttö luuli, että hän oli jäänyt odottamaan\nselitystä.\n\n\"Sidoin tavaramme Taran selkään ja ne putosivat siltä, kun kiipesimme\nvuorta\", sanoi hän. \"Tie oli niin äkkijyrkkää, että minun täytyi\nturvautua Taraan ja antaa hänen vetää itseäni.\"\n\nDavid meni laukkunsa luo, aukaisi sen ja otti sieltä joukon tavaroita,\njotka laski valkoiselle hiekalle. Tyttö katseli tätä toimitusta\nloistavin, odottavin silmin.\n\n\"Kahvia, kinkkua, kauraleipää ja perunoita\", sanoi David tutkien pientä\nmuonavarastoaan.\n\n\"Perunoita\", ihmetteli tyttö.\n\n\"Niin, kuivattuja. Katsokaa. Ne näyttävät riisiltä. Yksi naula näitä\nvastaa neljäätoista naulaa tuoreita. Ja jos ne keitetään oikein, ei\nniitä erota tuoreista perunoista. Nyt vain tulta.\"\n\nEnnen kuin David oli ennättänyt pystyyn, oli tyttö koonnut pieniä,\nkuivia risuja hiekalle. Hän ei malttanut olla tarkastelematta tyttöä.\nHän ei ollut milloinkaan nähnyt niin sulavia liikkeitä kuin tämän\nrisuja poimivan tytön. Risaisiin mokkasiineihin verhotut pienet jalat\nolivat perhosen kevyet; ja kun hän kumartui palikkaa nostamaan, oli\nhänen vartalonsa pehmeä ja taipuisa kuin ruoko. Ja hän oli kuitenkin\nväsynyt. Hän oli nälkäinen. Ja David oli varma siitä, että mokkasiinien\nverhoamat jalat olivat haavoja täynnä ja veriset. David itse läksi\nhakemaan vettä.\n\nKun hän tuli takaisin, oli tyttö koonnut korkean kasan sammaleita ja\nrisuja, jotka hän sytytti. Tara oli pitkin pituuttaan heittäytynyt\nsannalle makaamaan, mutta Baree makasi yhä edelleen kivien välissä ja\ntarkasteli epäluuloisena karhua. David levitti kevyen huopansa hiekalle\nja kehoitti tyttöä istuutumaan sille. Marge tarkasteli koko ajan\nkiinteästi Davidia. Vaikka tämä olisi koska tahansa kohottanut\nkatseensa, kohtasi hän aina tytön katseen, ja kun hän vielä kerran meni\nlähteelle täyttämään vesipannua, tunsi hän tytön katseen seuraavan\nitseään. Ja kun hän kääntyi takaisin ja oli noin viidenkymmenen\naskeleen päässä tytöstä, heilutti tämä kättään ja hymyili hänelle.\nPäivällistä valmistaessaan David kyseli tytöltä yhtä ja toista. Hän sai\ntietää, että Pesä oli vapaakauppiaitten tyyssija ja että Hauck suojeli\nniitä. Ja hän hämmästyi saadessaan tietää, että loppujen lopuksi hän ei\nollutkaan nyt Firepan Creekin varrella. Firepan oli vuoriston toisella\npuolen, ja sen pohjois- ja länsipuolella oli runsaasti intiaaneja.\nKullankaivajia tuli usein Taku Riverin maasta ja Yukonin varsilta.\nTyttö ainakin luuli, että ne olivat kullankaivajia, sillä niin oli\nHauck sanonut Nisikoosille, hänen tädilleen. He tulivat saamaan\nwhiskyä. Aina whiskyä. Ja intiaanitkin tulivat hakemaan väkijuomia,\njotka Hudson Bay Companyn alueella olivat heiltä kielletyt. Juuri se\noli Hauckin parasta vaihtotavaraa. Hän toi sitä rannikolta talvisaikaan\n-- monta rekikuormaa; ja muutamat noista \"kullankaivajista\", jotka\ntulivat pohjoisesta, ottivat sitä paljon mukaansa. Kesäaikaan\nhe veivät sitä kuormahevosilla. Mitähän he tekivät niin suurilla\nväkijuomamäärillä? ihmetteli tyttö. Vain muutama ryyppy teki Hauckin\nelukaksi ja Brokawin samoin, ja intiaanit tulivat aivan hulluiksi.\nHauck ei enää mielellään antanut intiaanien ryypätä Pesässä; heidän oli\npakko ottaa väkijuomat mukaansa vuoristoon. Par'aikaa siellä oli suuri\njoukko noita pohjoisesta tulleita kullankaivajia. Nisikoosin eläessä\nMarge ei ollut pelännyt. Mutta nykyjään ei Pesässä ollut ketään muuta\nkuin vanha intiaaniakka, joka laittoi Hauckin ruoan. Hauck ei tahtonut\nsinne naisia. Ja nyt tyttö pelkäsi noita miehiä. Hän tiesi, että he\nkaikki pelkäsivät Hauckia ja Hauck puolestaan pelkäsi Brokawia. Hän ei\ntietänyt miksi, mutta niin vain oli. Ja hän pelkäsi heitä kaikkia ja\nvihasi myöskin. Nisikoosin eläessä hän oli tuntenut itsensä hyvin\nonnelliseksi. Nisikoos oli opettanut hänet lukemaan kirjoja ja\nopettanut hänelle kaikkea niin pitkälle kuin hän muisti. Hän kertoi\nhiukan ylpeänä osaavansa kirjoittaa melkein yhtä hyvin kuin Nisikoos.\nMutta tädin kuoltua oli tapahtunut hirveä muutos. Päivä päivältä hänen\npelkonsa miehiä kohtaan kasvoi.\n\n\"Kukaan niistä ei ole teidänkaltaisenne\", sanoi hän yllättävän\nkoruttomasti, ja hänen silmänsä loistivat. \"Olisin niin mielelläni\nteidän kanssanne!\"\n\nSilloin David kääntyi katsomaan Taraa, joka torkkui auringossa.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\"MINÄ VIHAAN TUOTA KUVAA!\"\n\n\nAterioidessaan he istuivat vastakkain laakean, pöytämäisen kiven\nääressä. Mikään väärä ylpeys ei estänyt tyttöä näyttämästä, että hän\noli nälkäinen. Davidista oli hauskaa katsella tytön syömistä; silmien\nilme vaihteli, ja pienillä hymyillä hän korvasi sanat, kun David\nhuomaavaisesti tarjoili hänelle kinkkua ja leipää, perunoita ja kahvia.\nVain kerran silmien välke himmeni, kun hän sattui katsahtamaan Taraan\nja Bareehen.\n\n\"Tara on syönyt juuria koko päivän\", sanoi hän, \"mutta mitä tuo syö?\"\nkysyi hän nyökäten koiraan.\n\n\"Se pyydysti äsken murmelin aamiaiseksi\", vakuutti David. \"Se oli\nlihava kuin voipala. Eikä se missään tapauksessa tahdo nyt mitään.\nSillä on täysi työ katsellessaan karhua.\" Tyttö oli lopettanut\ntyytyväisesti huoahtaen, kun David kysäisi: \"Mitä tarkoititte, kun\nsanoitte, että olette opettanut Taran tappamaan? Miksi opetitte sitä\nsellaiseen?\"\n\n\"Opetin sitä heti seuraavana päivänä, kun Brokaw teki sellaista --\ntarttui minuun ja taivutti päätäni taaksepäin. Uh, hän oli hirveä, kun\nhänen kasvonsa olivat lähellä omiani.\" Häntä puistatti. \"Minä pesin ja\nhankasin kasvojani moneen kertaan sen jälkeen, mutta kuitenkin hänen\nkosketuksensa tuntui niissä. Tunnen vieläkin sen.\" Ja hänen kasvonsa\nsynkistyivät, niinkuin aurinko pimenee ukkospilven alla. \"Opetin Taraa\nsillätavoin, että otin muutamia Brokawin vaatekappaleita ja kannoin ne\nvuorenrinteellä olevalle niitylle. Sitten täytin ne ruohoilla ja tein\nniistä sellaisen -- miksi taas sanotaankaan? Intiaanien murteella sitä\nsanotaan _issewa-koosewiniksi_.\"\n\n\"Nukeksi\", sanoi David.\n\nHän nyökkäsi.\n\n\"Sehän sen nimi olikin. Sitten vein sen jonkin matkan päähän Tarasta ja\nrupesin huutamaan ja lyömään sitä kaikin voimin. Kun Tara näki minun\nkolmannen kerran potkivan ja huutavan sen alla, niin iski se sitä niin\nvoimakkaasti käpälällään, että nukke halkesi. Ja senjälkeen...\"\n\nHänen silmänsä sädehtivät villin riemuitsevina. \"Se repi sen\npalasiksi\", huusi tyttö. \"Minulta meni kokonainen päivä sen\nkorjaamiseen ja lopuksi ei auttanut muu kuin varastaa lisää vaatteita.\nSillä kertaa otin Hauckin vaatteet. Ja ne loppuivat myöskin pian. Ja\nTara tulee lopettamaan samalla tavoin jokaisen miehen -- jonka kanssa\nminä tappelen ja huudan.\"\n\n\"Ja hetki sitten olitte valmis tappelemaan minun kanssani\", muistutti\nDavid ja hymyili pöydän yli.\n\n\"En enää senjälkeen kuin olitte puhunut minulle\", vastasi hän nopeasti.\n\"En pelännyt sitten enää. Tulin -- iloiseksi. En minä huutaisi --\nvaikkapa pitelisitte minua samalla tavoin kuin Brokaw.\"\n\nDavid tunsi punastuvansa. Hän ei voinut estää sitä. Ja hän häpesi sitä\n-- häpesi omia ajatuksiaan. Tämän pienen, villin vuoriolennon katse\npaljasti koko sielun. Eivätkä hänen huulensa olleet oppineet peittämään\ntunteita ja ajatuksia; hän oli puhdas kuin yllä kaartuva sininen\ntaivas. Hän oli Davidille ennen näkemätön ilmestys, naisen ja tytön\nvälimuoto, kuin kukkien parissa kasvanut metsän keijukainen. Mutta hän\nei ollut pieni, sillä hänen loistavahiuksinen päänsä ylettyi Davidin\nleuan yläpuolelle.\n\n\"Uskallattehan palata minun kanssani Pesään?\" kysyi hän.\n\n\"Uskallan\", vastasi tyttö hämmästyen. \"Mutta mieluimmin pakenisin\nkanssanne\", ja hän jatkoi nopeasti, ennen kuin David ennätti sanoa\nmitään: \"Tehän kerroitte, että olette kulkenut hirveän pitkän matkan\nlöytääksenne _minut_. Miksi siis palaisimme takaisin?\"\n\nDavid selitti asian niin hyvin kuin osasi ja sanoi hänelle syyn,\nminkätähden oli parasta palata. Hän vakuutteli tytölle, ettei Brokaw\nyhtä vähän kuin Hauck-enokaan voisi tehdä mitään pahaa, nyt kun hän\ntulisi mukaan. Hän oli yhtä avomielinen, kuin tyttökin oli ollut. Tämä\nkuunteli silmät suurina, kun David sanoi, ettei hän uskonut Hauckin\nolevan mikään eno, ja kertoi tarkemmin pikajunassa tapaamastaan\nnaisesta, joka etsi O'Doonea. Mikäli mahdollista, täytyisi päästä\nselville, kuinka kuva oli joutunut naiselle ja kuka tämä oli, eikä\nnäitä asioita voisi selvittää kukaan muu kuin Hauck. Senjälkeen he\nmatkustaisivat rannikolle. Hän sanoi, etteivät Hauck ja Brokaw\nuskaltaisi nostaa mitään melua asiasta, koska he olivat sekaantuneet\nhämäräperäisiin asioihin, joista rikospoliisi ei olisi ollenkaan\npitänyt. Marge ja hän olivat voitonpuolella. Entistä suurempi luottamus\nloisti tytön kasvoilta. Hän oli kumartunut laakakiven yli ja hänen\ntuuheat hiuskiehkuransa valuivat loistavina hänen kasvoilleen; äkkiä\nhän ojensi kätensä ja silitti Davidin kasvoja.\n\n\"Ja te viette minut pois täältä? Lupaattehan?\"\n\n\"Rakas lapsukainen, juuri sentähdenhän olen tullutkin tänne\",\nsanoi David ja oli kummastuvinaan tällaisesta kysymyksestä.\n\"Tuhannenviidensadan mailin päästä. Ettekö usko sitä, mitä olen kertonut\nkuvasta?\"\n\n\"Kyllä\", nyökkäsi tyttö.\n\nJa hän tarkasteli häntä kiinteästi ja ihaillen, niin että Davidin\ntäytyi kääntää katseensa muualle.\n\n\"Ja te puhelitte sille\", sanoi tyttö. \"Ja se tuntui elävän?\"\n\n\"Niin, Marge.\"\n\n\"Ja te näitte unta minusta?\"\n\nDavid oli sanonut niin ja hän taas tunsi punastuvansa. Hänestä tuntui\nkuin olisi hän ollut puristuksissa. Jospa vain tyttö olisi vähän\nvanhempi tai vähän nuorempi...\n\n\"Niin\", vastasi David.\n\nHän epäröi, hän olisi tahtonut kysyä tytöltä vielä jotakin, mutta ei\nvoinut. Tyttö nousi ja juoksi Taran luo, joka loikoili auringon\npaisteessa. David ei tietänyt, mitä hän sanoi tuolle takkuiselle\npedolle, jota hän hyväili. Hänen täytyi taas naurahtaa kääntäessään\nselkänsä tytölle ja kootessaan päivällistähteet. Mitään tällaista hän\nei ollut osannut odottaa. Se saattoi hänet melkein pois tasapainosta.\nMutta se oli huvittavaa -- ja hieman jännittävää. Epäilemättä Hauck ja\nBrokaw olivat raakoja lurjuksia, mutta hän ei kuitenkaan pitänyt heitä\nniin suurina lurjuksina kuin tyttö oli kuvaillut. Tytön pako oli\nmaailman luonnollisin asia. Hän oli pieni, vaistoaan totteleva olento\nja oli päättänyt tapella jonkun kanssa; tänään tai huomenna hän olisi\nkiltisti palannut kotiin koko seikkailuunsa kyllästyneenä. Mutta\nmuistellessaan hänen nälkäänsä ja hätäänsä nauru kuoli Davidin\nhuulille. Kun tyttö palasi hänen luokseen, korjaili hän juuri viimeistä\nkapinettaan.\n\n\"Meidän täytyy lähteä heti matkalle, jos tahdomme ennättää vuoren yli\nennen pimeän tuloa\", sanoi tyttö. \"Katsokaa kuinka korkea tuo vuori\non.\" Hän osoitti pohjoisesta kohoavaa, synkkää vuorta ja sen\nlumipeitteisiä huippuja.\n\n\"Ja vuorella on hyvin kylmää yöllä\", jatkoi hän.\n\n\"Jaksatteko kulkea?\" kysyi David. \"Ettekö ole väsynyt? Eikö jaloissanne\nole haavoja? Me voimme jäädä tänne yöksi...\"\n\n\"Jaksan kulkea sinne\", huusi hän kiivaammin kuin milloinkaan ennen.\n\"Jaksan kulkea sen yli -- jaksan kulkea koko yön -- kun vaan pääsen\nkertomaan Brokawille ja Hauckille, että jätän heidät, ja että me\nmatkustamme täältä! Brokaw varmasti suuttuu hirveästi, ja minä revin\nsilmät hänen päästään, ennen kuin lähdemme.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti David hiljaa.\n\n\"Ja jos Hauck moittii minua, niin revin _hänenkin_ silmänsä!\" selitti\ntyttö hieman kostoninnoissaan. \"Tekisin niin hänelle Nisikoosinkin\npuolesta.\"\n\nDavid tuijotti häneen. Tyttö kääntyi ja tuijotti solaan, ja David näki,\nkuinka hänen hento olemuksensa jäykistyi ja kädet puristuivat nyrkkiin.\n\n\"Ne eivät uskalla koskea minuun eikä rähistä minulle, kun te tulette\nmukaan\", jatkoi hän tyytyväisenä.\n\nHän kääntyi juuri paraiksi huomatakseen Davidin kasvojen ilmeen.\nEpäröiden laski hän kätensä Davidin käsivarrelle.\n\n\"Ettekö -- ettekö tahtoisi -- että repisin heidän silmänsä?\" kysyi hän.\n\nDavid pudisti päätään.\n\n\"Ei, sitä ette saa tehdä\", sanoi hän. \"Meidän täytyy olla hyvin\nvarovaisia. Me emme saa antaa niiden tietää, että te pakenitte. Me\nkerromme niille, että te eksyitte vuorilla.\"\n\n\"Minä en koskaan eksy\", sanoi tyttö vastaan.\n\n\"Mutta saatte kuitenkin sanoa eksyneenne\", jatkoi David. \"Tahdottehan\nsanoa niin?\"\n\nHän nyökkäsi myöntyen.\n\n\"Tahdotteko nyt kertoa minulle, ennen kuin lähdemme, minkätähden ne\neivät ole tulleet hakemaan teitä?\"\n\n\"Sentähden, että tulin tuon vuoren yli\", sanoi hän osoittaen solaa. \"Se\non vain kivikkoa, eivätkä Taran askelet näy siellä. Ne eivät osaa\najatellakaan, että olisimme kiivenneet vuoren yli. Jos ne ovat etsineet\nmeitä, niin ne ovat etsineet toisesta laaksosta. Me aioimme mennä\ntuonkin vuorenharjanteen yli.\" Hän kääntyi ja osoitti toista kalliota.\n\n\"Miksi ette mennyt?\"\n\n\"Siellä oli ihmisiä. Olen kuullut Hauckin puhuvan niistä.\"\n\n\"Oletteko kuullut hänen koskaan puhuvan Tavish-nimisestä miehestä?\"\nkysyi David ja tutki tyttöä tarkasti.\n\n\"Tavish?\" Hän suipisti suutaan ja rypisteli kulmiaan. \"Tavish? E-ei, en\nkoskaan.\"\n\n\"Hän asui jonkin aikaa Firepan Creekissä. Silloin kuin hän sairasti\nisoarokkoa.\"\n\n\"Isorokko on kamalaa\", sanoi tyttö ja häntä pöyristytti. \"Intiaanit,\ntuolla ylhäällä, kuolevat siihen. Hauck on kertonut, että isäni ja\näitini ovat kuolleet siihen, silloin kuin olin aivan pieni, enkä voi\nmuistaa mitään siitä. Hän väittää, etten minä muistaisi. -- Mutta minä\n_muistan_ jotakin kuin unen näköä. Muistan naisen kasvot, majan, lunta\nja suuren koiralauman. Oletteko valmis?\"\n\nDavid sitoi taakan selkäänsä, ja Marge juoksi Taran luo. Tytön\nkomennuksesta tuo hirvittävä peto nousi ja heilutti päätään puolelta\ntoiselle. David kutsui Bareeta, ja koira lensi kuin nuoli hänen\njalkoihinsa ja murisi vihaisena.\n\n\"No, no, poikaseni\", maanitteli David matalasti sitä. \"Me olemme kaikki\nystävyksiä, poikaseni. Tule katsomaan.\"\n\nHän kulki suoraan harmaakarhun luo ja koetti houkutella Bareeta\nmukaansa. Koira seurasikin häntä puolitiehen, mutta sitten se\npäättäväisenä pysähtyi eikä liikahtanut tuumaakaan, ja sen ilme oli\nniin eriskummallinen, että tyttö purskahti kaikuvaan nauruun. Nauru oli\ntarttuvaa, ja David nauroi pikemminkin vain tytön mukana kuin Bareelle.\nHänen naurunsa tyrehtyi, kun hän näki ihmeellisen näyn. Tara oli,\nloppujen lopuksi, hyvin hyödyllinen. Karhun omistajatar oli kiivennyt\nsen selkään ja kevyesti tuupaten jaloillaan pani sen liikkeelle pitäen\nkiinni sen oikeasta korvasta. Karhu kääntyi hitaasti, ja sen\nsormenpituiset kynnet kolisivat kivikossa; kun pää oli kääntynyt\noikeaan suuntaan, niin Marge hellitti korvan ja sanoi sille terävästi\njotakin ja läimäytti sitä varvulla jalkoihin. \"_Neah, Tara -- neah_!\"\nhuusi hän. Hetken epäröityään se läksi liikkeelle solaa kohden kantaen\ntaakkaansa selässään. Tyttö kääntyi ja viittoili kutsuen Davidille.\n\n\"_Pa-o_ -- kiiruhtakaa!\" huusi hän nauraen.\n\nDavid latasi piippuaan, mutta unohti sen. Hän ei voinut irroittaa\nkatsettaan hirvittävästä pedosta, joka tallusteli eteenpäin noin\nkymmenen askeleen päässä hänestä, ja hoikasta tytöstä, joka ratsasti\nsen selässä. Hän oli nähnyt vilahdukselta Bareen, ja koiran silmät\nolivat putoamaisillaan päästä. Kummallisempaa näkyä ei totisesti\nsaattanut kuvitella. Tara kulki harmaakarhun heiluvin, laahustavin\naskelin, ja hajahapsinen tyttö sen selässä toi Davidin mieleen erään\nharvinaisen kukan, kullalle ja pronssille vivahtelevan. Hän kuuli tytön\nnauravan ja huutelevan, kun karhu kiipesi jyrkkää rinnettä, ja\nseuratessaan hitaasti perästä hänestä tuntui, kuin tyttö olisi\nvuoriston haltiatar, joka houkutteli häntä turmioon -- jos hänen\ntäytyisi pysytellä tuon karhun tahdissa. Hän rupesi jo hengittämään\ntiheään, ja kun karhu katosi taakkoineen ensimmäisen kallionhuipun\ntaakse, hiljensi hän epätoivoissaan vauhtiaan. Sitten hän näki tytön\nviittoilevan kahtasataa metriä korkeammalta ja oli näkevinään hänen\nnauravan, mutta päästyään melkein huipulle David tapasi tytön istumasta\nkallionlohkareen suojassa ja katselemasta viattoman totisesti hänen\nlaahustamistaan.\n\n\"Olen pahoillani, Sakewawin\", sanoi tyttö peittäen katseensa pitkillä,\nsilkinhienoilla silmäripsillään. \"En saanut Taraa kulkemaan hitaammin.\nSe on nälkäinen ja ymmärtää, että nyt mennään kotiinpäin.\"\n\n\"Ja minä kun luulin, että te olitte helläjalkainen\", onnistui Davidin\nläähättää.\n\n\"Minä en ratsasta sillä, kun mennään vuorta alas\", selitti tyttö\nojentaen pieniä, repaleverhoisia jalkojaan. \"En voisi pitää kiinni,\nvaan luisuisin sen pään yli. Teidän täytyy kulkea Taran edellä. Silloin\nse pysyttelee hitaampana.\"\n\nHe koettivat tätä uutta kulkutapaa, ja Tara oli niin Davidin\nkintereillä, että tämä oli tuntevinaan sen lämpöisen hengityksen\nkättään vasten. Kun he pääsivät toiseen alamäkeen, tuli tyttö\nkävelemään hänen rinnalleen. Ensimmäinen puolimaili ei ollut kovin\nväsyttävä, sillä he saivat kävellä pehmeässä ruohikossa, mutta sitten\nalkoi tie olla louhikkoista, ja ilma kylmeni. He olivat lähteneet\nmatkalle yhden ajoissa, ja kello oli lähellä neljää, kun he tapasivat\nensimmäisen lumen. Kuuden tienoissa he pääsivät huipulle. Heidän\nalapuolelleen levisi Firepanin laakso, leveä ja aurinkoinen alanko,\njossa kasvoi harvaa havumetsää, ja tyttö osoitti luoteeseen.\n\n\"Tuolla on Pesä\", sanoi hän. \"Sen voisi melkein nähdä, ellei tuo iso\npunainen vuori olisi tiellä.\"\n\nHän oli hyvin väsynyt, vaikka oli ratsastanut melkein kaksi kolmasosaa\nylämäestä. Uupumus oli himmentänyt hänen silmänsä, ja kun hän kylmää\ntuulta vastaan etsi suojaa Davidista, tunsi tämä, että tyttö alkoi olla\naivan lopussa. Lumirajalle päästyä David oli antanut hänen ylleen ohuen\nvillapaidan, joka oli ollut matkatavaroiden joukossa, ja silkkiliina,\njohon valokuva oli ollut kääritty, oli sidottu tytön päähän. Hän ei\nsiis varsinaisesti palellut, mutta näytti täällä huipulla, kaukana\nlaaksosta, liikuttavan lapselliselta ja orvolta. Ensimmäisiin puihin\noli ainakin puolisen mailia, mutta David osoitti niitä rohkaisevasti.\n\n\"Tuonne asetumme leiriin ja syömme illallista. Siellä on varmasti\ntarpeeksi puita nuotioksi. Ja ellette voi ratsastaa Taralla, niin minä\nkannan teitä!\"\n\n\"Ette voi, Sakewawin\", sanoi tyttö huokaisten ja lepuutti päätään\nmiehen käsivarrella. \"On paljon vaikeampaa kantaa taakkaa alamäkeä kuin\nylämäkeä. Minä jaksan kyllä kävellä.\"\n\nEnnen kuin David ehti estämään, tyttö oli jo liikkeellä. Matka sujui\nnyt nopeammin, kolme kertaa nopeammin kuin äsken, ja kun he puolen\ntunnin kuluttua pääsivät puiden luo, tunsi David, että hänen selkänsä\noli saanut sen, minkä sieti. Tyttö oli koko ajan pysytellyt hänen\nedellään, ja riemuitsevasti huudahtaen heittäytyi nyt ensimmäisen\npalsamikuusen juurelle. Silmäterät olivat suuret ja tummat kuin\nmetsälampi; uupumus väreili niissä, mutta kumminkin hän koetti\nhymyillä.\n\n\"Saatte kantaa minua -- joskus toiste -- mutta ette vuorta alas\",\nvirkkoi hän ja laski päänsä käsien varaan. \"Ja olkaa nyt kiltti -- ja\nlaittakaa ruokaa, Sakewawin.\"\n\nDavid levitti hänen ylleen huovan, ennen kuin ryhtyi etsimään sopivaa\nleiripaikkaa. Tara jo etsiskeli juuria, mutta Baree pysytteli hänen\nkintereillään. Lähellä oli pieni puro, joka lirisi lumirajalta, ja sen\nlähelle hän laahasi kuivaa puuta tarpeeksi nuotiota varten. Hän sytytti\ntulen, valmisti palsaminoksista paksun vuoteen ja meni pienen\nseuralaisensa luokse. Tämä oli nukahtanut ja nukkui yhä, kun David\nkantoi hänet palsaminoksavuoteelle. Oli jo pimeätä, kun hän herätti\ntytön illalliselle. Nuotio paloi kirkkaasti, Tara oli laskeutunut\nvaltavaksi, himmeäksi vuoreksi valopiirin äärimmäiseen reunaan, ja\nBaree pysytteli aivan lähellä tulta. Tyttö nousi istumaan, hieroi\nsilmiään ja tirkisteli Davidiin.\n\nSitten hän kuiskasi: \"Sakewawin!\" ja silmäili kummeksuen ympärilleen.\n\n\"Illallista\", sanoi David hymyillen. \"Laitoin kaiken valmiiksi, sillä\nvälin kuin te torkahditte, pikku neiti. Eikö teidän ole nälkä?\"\n\nHän asetti ruoan tytön lähettyville, niin ettei tämän tarvinnut\nkurottautua; hän oli hakenut lyhyen laudanpätkän selustaksi tytölle ja\nverhonnut sen huovallaan. Mutta tästä huolenpidosta huolimatta tyttö\nsöi vain vähän. Hänen silmänsä olivat yhä edelleen sameat, ja hänen\nlopetettuaan syöntinsä David otti laudanpalan pois ja valmisti hänelle\nmakuupaikan palsamikuusen oksista, missä tyttö saisi levähtää, sillä\naikaa kun hän poltteli piippuaan. Hän ei toivonut, että tyttö\nnukahtaisi, sillä hän tahtoi puhella hänen kanssaan. Hän aloitti\nkeskustelun kysymällä, miksi tyttö oli lähtenyt niin vähissä vaatteissa\npakomatkalleen, hänellähän ei ollut muuta kuin risaiset mokkasiinit ja\nohut mekko yllään.\n\n\"Vaatteet olivat Taran pudottamassa nyytissä, Sakewawin\", selitti hän,\nja hänen silmänsä loistivat kuin uniset lähteet tulenloisteessa. \"Me\npudotimme ne.\"\n\nSitten David alkoi kertoa tytölle isä Rolandista. Hän kuunteli ja kävi\nyhä unisemmaksi, silmäripset painuivat hiljaa kiinni ja laskeutuivat\nmustina kaarina poskille. Hän istui niin lähellä tyttöä, että hän näki\nne selvästi ja ihmetteli niiden pituutta; tyttö ponnisteli pysyäkseen\nvalveilla ja kuunnellakseen hänen kertomustaan, ja Davidista tyttö\ntuntui sellaisen kukan tummalta terälehdeltä, joka yöksi vetää\nverhiönsä umpeen ja nukkuu. Oli kummallista katsella, kuinka silmät\näkkiä aukenivat ja sitten taas jälleen lepsahtivat väsymyksestä kiinni.\nViimeisen kerran kuin tyttö aukaisi silmänsä, katseli David hänen\nkuvaansa tulen valossa. Hetkeksi tuntui kuvan näkeminen saattavan tytön\ntäysin hereille.\n\n\"Heittäkää se tuleen\", sanoi tyttö. \"Brokaw otti sen vastoin tahtoani.\nVihaan Brokawia ja vihaan tuota kuvaa. Polttakaa se.\"\n\n\"Ei, säilytän sen\", sanoi David. \"Minkätähden se pitäisi polttaa?\nMiksi...?\"\n\n\"_Te_ ette tarvitse sitä tämän illan jälkeen.\"\n\nHänen silmäluomensa painuivat kiinni raskaasti.\n\n\"Miks'en tarvitse?\" kysyi hän kumartuen tytön yli.\n\n\"Siksi, Sakewawin -- että minä olen teillä -- nyt\", kuului matala ja\nuninen vastaus; ja pitkät silmäripset laskeutuivat hiljaa poskille.\n\n\n\n\nXX.\n\n\"PESÄ.\"\n\n\nTytön vaivuttua uneen David mietti kauan hänen sanojaan. Tytön ääni oli\nollut vakuuttava, kun hän oli sanonut, ettei David tarvitsisi kuvaa\nenää -- nyt kun itse tyttö oli hänellä. Ja miehestä tuntui, kuin tytön\nsielu olisi unten rajamailta sanonut sen. Hän katseli tyttöä, ja\nensimmäisen kerran hänet valtasi kaamea levottomuus, aavistuksia,\nkuvitelmia -- mutta ihana tietoisuus, että tyttö oli uskoutunut\nhänelle, tukahdutti pelon tunteen. Hän oli levittänyt huovan tytön ylle\nja poisti nyt kiharat tytön kasvoilta. Kasvot tuntuivat lämpimiltä ja\npehmeiltä, niin ihanilta koeteltaessa, ettei hän malttanut olla\nhyväilemättä niitä, ja hän tarkasteli noita hymyileviä huulia. Hän\nalkoi tuntea suuren edesvastuunsa; tyttö, joka vielä oli aivan lapsi,\nei käsittänyt sitä. Tuntui miellyttävältä, että tyttö luotti niin\ntäydellisesti häneen. Hän huomasi sen yhä selvemmin istuessaan siinä\ntulen loisteessa. Tyttö luotti niin suuresti häneen, että pelkäämättä\nseurasi häntä noiden hirveiden ihmisten luo -- eikä vain pelottomana\nvaan myöskin jollakin tapaa luottavaisen tyytyväisenä. Hän kuvitteli,\nkuinka tyttö astuisi Brokawin ja Hauckin eteen ja sanoisi näille: \"Minä\nolen tullut takaisin. Mutta koskekaapas vain minuun, jos uskallatte.\"\nMitähän saisi tehdä säilyttääkseen tytön lujan luottamuksen? Paljon, ja\nepäröimättä. Ja jos hän voittaisi tytön asian, niin minne hän sitten\nmenisi hänen kanssaan? Veisikö hänet rannikolle -- vai pistäisikö\njonnekin etelän kouluun. Maatessaan tuossa palsamikuusivuoteella tyttö\nnäytti lapsellisemmalta kuin koskaan ennen.\n\nHän koetti kuvailla mielessään Brokawia. Hän koetti muodostella kuvaa\nHauckista sen perusteella, mitä tyttö oli kertonut. Ja kun hän katseli\ntätä nukkuvaa lasta, oli hänen mahdotonta kuvitella sellaisia hirveitä\nasioita, mistä tyttö oli puhunut. Ehkäpä tytön pelko oli ollut\nliioiteltua. Kullanvaihto Hauckin ja tuon toisen välillä oli varmasti\nkoskenut jotakin muuta kuin tyttöä. Ei edes heidän kaltaisiltaan\nlurjuksilta voisi odottaa tuollaista rikosta. Mutta sitten hän tuli\najatelleeksi sitä hetkeä -- viha värisytti häntä -- jolloin Brokaw oli\nkumartunut tytön yli ja suudellut tätä. Baree oli ryöminyt hänen\njalkoihinsa ja David tarttui sen irrallisiin niskakarvoihin niin\nkovasti, että se vingahti tuskasta. Sitä asiaa ei voinut epäillä. Ja\nHauck oli kiroillut tyttöä, joka ei sallinut sen tapahtua toistamiseen.\nSe oli toinen todistus. Hän istui kauan ja liikkumatta katsellen\nnukkuvaa tyttöä.\n\n\"Pikku nainen\", kuiskasi David hiljaa itsekseen. \"Ei mikään lapsi\nenää.\"\n\nSen hetken jälkeen hän paloi halusta päästä Pesään. Hän ei ollut\nkoskaan ottanut osaa ruumiilliseen tappeluun muuten kuin urheillessaan.\nTappelu oli hänen mielestään itsekunnioituksen puutetta; hän ei ollut\nmilloinkaan käyttänyt hyväkseen nyrkkeilytaitoaan. Se ei johtunut\npelosta tai arkuudesta, vaan vakaumuksesta, joka oli häneen niin syvään\njuurtunut, että se oli pelastanut hänet vaatimasta kostoa, kun hän\nkotonaan oli joutunut tuon kauhean synnin todistajaksi. Siellä ei ollut\nketään hänen suojeltavanaan, mutta täällä oli asianlaita toinen. Häneen\nturvasi nuori sielu, viaton kuin taivaalla tuikkivat tähdet, joka\nnukkui tuossa täydellisesti luottaen täydellisesti häneen. Hiukan\nmyöhemmin hänen sormiaan miellyttävästi kutitti, kun hän laukustaan\notti esiin automaattisen Colt-pistoolin, latasi sen huolellisesti ja\npisti taskuunsa. Sitten hän heittäytyi nuotion viereen ja nukahti.\n\nHän heräsi aamun ensisäteiden keralla. Ennen kuin he läksivät jälleen\nmatkaan, hän lainasi Margelle kampansa ja hiusharjansa ja katseli\npuolen tunnin ajan, kuinka tämä kampasi tukkaansa, kunnes se kaikessa\nihanuudessaan verhosi häntä viitan tavoin. Tyttö sitoi sen niskasta\nnuoranpätkällä, ja kun he kulkivat rinnettä alas, huomasi David, että\nnuo itsepäiset kiharat pyrkivät jälleen kähertymään. Tunnissa he\npääsivät laaksoon, ja sillä aikaa kuin he istuivat levähtämään, haki\nBaree itselleen murmelin kivien välistä. Laakso oli ihmeellinen:\nruohomattoineen, metsäläiskineen, kallioineen ja pensaikkoineen se oli\nkuin valtava, ihmisen muokkaama puisto. Laakson keskellä juoksi virta.\n\nJa tämä on Margen koti! Hän kertoi siitä heidän istuessaan. Tuolta\nkaukaa ja korkealta kalliolta hän oli viisi vuotta sitten löytänyt\nTaran, pienen penikan, jonka emä varmaankin oli surmattu. Ja tuota\npitkää, louhikkoista, paikoittain äkkijyrkkää rinnettä hän oli Taran\nkanssa paetessaan noussut -- hän värisi katsellessaan ja ajatellessaan\nsitä. Hän oli lähtenyt paljaalle kalliolle, jottei Tara olisi\njättänyt jälkiä. Kun David katseli tuota jyrkkää rinnettä, niin hän\nymmärsi, ettei pelkkä tyttömäinen puuskaus ollut voinut aiheuttaa\npakenemispäätöstä ja vielä yön aikaan. Hän huomasi, että nyt oli aika\nsanoa, mitä hänellä oli mielessä.\n\n\"Kuulkaahan nyt, Marge\", sanoi hän ja osoitti edessä kohoavaa punaista\nvuorta. \"Tuolla on siis Pesä. Mitä teemme, kun tulemme sinne?\"\n\nKun tyttö katsoi häneen, ilmestyivät nuo rypyt taas otsalle.\n\n\"Niin, sanokaa se niille.\"\n\n\"Minkä minä sanon niille?\"\n\n\"Että olette tullut hakemaan minua ja että me lähdemme täältä,\nSakewawin.\"\n\n\"Entä jos ne tahtovat tehdä esteitä? Jos Brokaw tai Hauck sanoo, että\nte ette voi lähteä?\"\n\n\"Silloinkin me lähdemme joka tapauksessa, Sakewawin.\"\n\n\"Olettepa antanut minulle kauniin nimen\", sanoi David ajatellen jotakin\naivan muuta.\n\nTyttö punastui nyt ensimmäisen kerran, kunnes hänen poskensa loistivat\nkuin villiruusut laaksossa.\n\nJa David jatkoi:\n\n\"Ette saa aluksi puhua niille mitään tuollaista, Marge. Muistakaa, että\nolitte eksyksissä ja minä löysin teidät. Minun täytyy ensin tutustua\nHauckiin ja Brokawiin.\"\n\nTyttö nyökkäsi, mutta kyyneleet tunkeutuivat hänen silmiinsä ja hän\nnyyhkytti vähän:\n\n\"Ettehän anna niiden -- pakottaa -- minua jäämään. Vaikka tapahtuisi\nmitä, niin ettehän jätä minua sinne?\"\n\nDavid hypähti nauraen pystyyn, tarttui hänen leukaansa, kohotti hänen\nkasvojaan ja katseli häntä suoraan silmiin, joista jälleen kuvastui\nluja luottamus.\n\n\"Ei, te lähdette minun mukaani\", lupasi hän jälleen. \"Tulkaa. Haluan\nkovin mielelläni tutustua Hauckiin ja Brokawiin!\"\n\nDavidista tuntui ihmeelliseltä, etteivät he tavanneet laaksossa ketään\neikä tytön selitys oikein rauhoittanut häntä, kun tämä sanoi, että\nkulkutie Pesään on enemmän luoteen puolella. Hän ihmetteli, miksi he\neivät tavanneet ketään, joka olisi tullut etsimään tyttöä, ja vasta kun\nMarge selitti, että he Nisikoosin kuoleman jälkeen olivat Taran kanssa\nolleet monta kertaa vuorilla yötä, ymmärsi David, miksi ei tyttöä\netsitty. Hauck ei etsinyt häntä. Hän ei juuri koskaan kaivanut häntä.\nKaksi kertaa hän oli ollut kokonaisen vuorokauden poissa. Ja vain tuon\nBrokawin antaman kullan vuoksi. Hän pelkäsi, että Brokaw oli ostanut\nhänet...\n\nHän puhui tästä kaupasta, jossa hänet ehkä oli myöty kuin jokin talja\ntai koira, ja hän yllätti Davidia kertomuksellaan:\n\n\"Olen kuullut, että valkoiset miehet tuolla ylhäällä ostavat\nintiaanityttöjä. Olen nähnyt niitä myytävän whiskystä. Uh!\" Häntä\npuistatti. \"Nisikoos ja minä kuuntelimme eräänä iltana, kuinka Hauck\nmyi erään tytön -- tämänkokoisesta kultasäkillisestä. Sinä iltana\nsyleili Nisikoos minua kovemmin kuin koskaan ennen. Minä en tiedä\nminkätähden. Hän pelkäsi hirveästi tuota miestä -- tuota Hauckia. En\nvoi käsittää, minkätähden hän viitsi asua miehen kanssa, jota pelkäsi.\nVoitteko te? Minä en olisi asunut? Olisin paennut.\"\n\nDavid pudisti päätään.\n\n\"Pelkään, etten voi selittää tätä asiaa, lapseni.\"\n\nTyttö katsahti äkkiä häneen.\n\n\"Miksi sanotte minua lapseksi?\"\n\n\"Sentähden ettette ole nainen vielä! Sentähden että te olette niin\nhirveän nuori ja minä niin vanha\", vastasi David nauraen.\n\nHe söivät päivällisensä punaisen kallion suojassa. Marge ratsasti\nmelkein koko päivän karhulla ja vasta auringon laskiessa söivät he\nviimeisen ateriansa. Pesään oli vielä kolme mailia, ja tähdet olivat\nkohonneet taivaalle, kun he ennättivät metsänreunaan, missä Hauckin\nkauppapaikka sijaitsi. Tullessaan parin sadan metrin päähän siitä David\nnäki valojen loistavan. Tyttö pysähtyi äkkiä ja tarttui häntä\nkäsivarteen. David laski aukiolta tuikkivan neljä valoa. Viides loisti\nhimmeästi aivan kuin metsän takaa. He kuulivat ääniä, hitaita\ntom-tom-rummun ääniä. Sitten he näkivät varjojen liikkuvan. Tyttö\npuristi kiivaasti Davidin käsivartta.\n\n\"Intiaanit ovat tulleet\", kuiskasi hän.\n\nHänen äänensä kuului levottomalta, mutta ei pelokkaalta. David näki,\nettä tyttö oli yllättynyt, hän ei ollut odottanut näitä valoja eikä\nnäitä ääniä. Mutta hänen silmänsä olivat rauhalliset ja loistavat.\nDavidista tuntui, että tyttö oli kasvanut, ja seisoessaan siinä hän\nvaikutti täysikasvuiselta naiselta. Ja hänen kasvojensa ilme sai\nDavidin kysymään:\n\n\"Minkätähden ne ovat tulleet tänne?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi tyttö.\n\nHän istuutui kukkulalle vastapäätä tulia. Tara ja Baree tulivat\nperätysten heidän jäljessään. Leiritulen takaa näkyi jotakin suurta ja\ntummaa mustaa metsää vasten, ja David otaksui sen olevan Pesän. Hän\nerotti matalan ja leveän rakennuksen, joka oli pilkkosen pimeä, mikäli\nhän voi huomata. Sitten he saapuivat tulien valopiiriin, joka heidän\nlähestyessään muuttui kummallisen hiljaiseksi. Rummut vaikenivat,\npuhetta ei kuulunut, ja mustat kasvot tuijottivat heitä -- tuijottivat\nvain, ei muuta. Ainakin noin puolisen sataa siinä tulen ympärillä,\notaksui David. Eikä näkynyt ainoatakaan valkoista naamaa. Koko joukko\noli laihaa ja tuikeakatseista. Hän huomasi selvästi, että ne\ntarkastelivat häntä enemmän kuin tyttöä, ja hän tunsi niiden katseen\nselässäänkin. Pää pystyssä kulki tyttö tulien ja miesten ohi katsomatta\noikealle tai vasemmalle. He hävisivät suuren hirsirakennuksen\nnurkkauksen taa, ja tämä puoli rakennuksesta oli heikosti valaistu, ja\nsisältä kuului ääniä. Tyttö hävisi pimeään nurkkaan ja huuteli Taraa.\nKarhu seurasi häntä löntystävään tapaansa, ja David jäi odottelemaan.\nHetken kuluttua tyttö palasi Davidin luo.\n\n\"Hauckin huoneesta loistaa valoa\", sanoi hän. \"Hän sanoo sitä\ntyöhuoneekseen ja tekee siellä vaihtokauppaansa. Minä toivoisin,\nSakewawin, että ne olisivat siellä molemmat, Hauck ja Brokaw.\" Hän\ntarttui Davidin käteen ja puristi kovasti sitä ohjatessaan miestä\neteenpäin. \"Ihmettelen, miksi tänne on tullut niin paljon intiaaneja?\nMinä en tietänyt, että niitä tulisi. Ei niitä tähän vuodenaikaan\ntavallisesti noin paljon tule.\"\n\nDavid kuuli, kuinka hänen äänensä vapisi. Mutta ei se johtunut\nintiaanien pelosta. Vaan riemu sai hänet vapisemaan, riemu hänen\nihmeellisimmästä kokemuksestaan. Hän toivoi, että Hauck ja Brokaw\nolisivat molemmat huoneessa. Hän menisi sinne yhdessä Davidin kanssa.\nSiksi hän vapisi. Tyttö tunsi, ettei hän enää ollut orja eikä vanki\ntässä inhoittavassa paikassa, ja hän voisi osoittaa heille, ettei hän\nenää pelännyt heitä eikä aikonut totella heitä ja ettei hän enää ollut\nyksin. David tunsi tytön kuuman käden puristuksesta, kuinka jännittynyt\ntämä oli. Ikkunan valossa hän näki tämän silmien hehkun. Sitten he taas\nkääntyivät eräästä kulmasta ja saapuivat talon takasivulle. He\npysähtyivät erään oven eteen. Siellä ei ollut mitään valoa ja taivaalla\ntuikkivat tähdet tuntuivat vain lisäävän pimeyttä. Hän tarttui yhä\ntiukemmin Davidin käteen.\n\n\"Teidän täytyy olla varovainen\", muistutti tämä, \"ja muistaa mitä olen\nsanonut.\"\n\n\"Kyllä muistan\", kuiskasi tyttö.\n\nSe oli Davidin viimeinen varoitus. Ovi avautui hitaasti naristen ja he\nsaapuivat pitkään, pimeään eteiseen, jota vain yksi ainoa sihisevä\nöljylamppu valaisi. Hallin suunnattomasta koosta hän arvioi koko talon\nsuuruuden. Eräästä raollaan olevasta ovesta tuli tupakansavua ja sieltä\nkuului ääniä, kuului raakaa naurua ja kirouksia, ja vielä\nkovempiäänistä riemua. Joku sulki oven sisäpuolelta. Tyttö seisoi\nkalpeana ja peloissaan tuijottaen ovea, ja sitten hän liikahti.\n\n\"Tuollaista on ollut -- Nisikoosin kuolemasta lähtien\", sanoi hän.\n\"Pohjoisesta tulevat valkoiset miehet istuvat tuolla sisällä ja juovat,\ntappelevat ja pelaavat korttia. Ne tappelevat aina. Tässä on meidän\nhuoneemme -- Nisikoosin ja minun.\" Hän aukaisi oven, ja he astuivat\nhuoneeseen. Sitten hän osoitti toista ovea -- hallissa oli ainakin\nkuusi ovea. \"Ja tuo tuolla on Hauckin ovi.\"\n\nDavid laski taakkansa ja kiväärinsä lattialle. Tyttö kuunteli Hauckin\noven takana. Hän viittasi Davidille ja koputti hiljaa ovelle, joka\navattiin. David tuli hänen perässään. Hän huomasi, että huone oli hyvin\nsuuri. Keskellä lattiaa oli suuri pöytä, pöydän yläpuolella paloi suuri\nöljylamppu ja sen ympärillä lampun valossa istui kaksi miestä. Hän\ntiesi heti, kumpi miehistä oli Hauck ja kumpi Brokaw. Brokaw istui\naivan heitä vastapäätä -- hän oli sellainen mies, jota hän voisi\nvihata, vaikkei olisi koskaan ennen tavannut häntä. Suuri,\nleveähartiainen, petoeläintä muistuttava jättiläinen, jonka kasvot ja\nsilmälaudat punoittivat ja joka katseli ihmeissään ja häikäilemättä\nheitä. Tytön koputus ei ollut varmaankaan kuulunut, sillä kului jonkin\naikaa, ennen kuin toinen miehistä, pyöreähartiainen ja raakakatseinen,\nhitaasti kääntyi tuolissaan nähdäkseen paremmin. David arvasi, että se\noli Hauck. Hän hypähti pystyyn nähdessään tytön tulevan vieraan kanssa\nja leukaluut loksahtivat kuin lukkoon. Brokawin kasvot kuitenkin\nherättivät enemmän Davidin huomiota. Hän oli humalassa, siitä ei ollut\nepäilystäkään. Toisella, paksulla kädellään piteli hän pulloa. Hauck\noli nähtävästi lukenut hänelle jotakin paperista -- kauppasopimuksesta,\njoka oli vielä hänen kädessään. David ihmetteli tytön rauhallista ja\ntunteetonta puhetapaa. Hän sanoi eksyneensä toisessa laaksossa ja että\ntämä vieras oli löytänyt hänet sieltä. Hän oli ollut kiltti hänelle ja\noli matkalla rannikolle. Hänen nimensä oli...\n\nHän ei päässyt pitemmälle. Brokaw, joka oli katseillaan ahminut tyttöä,\ntuijotti Davidiin. Hän nousi horjuen, nojautui pöydän yli, ojensi\nkätensä Davidille ja sopersi:\n\n\"McKenna!\"\n\nDavidia hän kutsui tällä nimellä. Hänen äänensä kuului jollakin tavoin\ntuttavalliselta, kun hän sanoi McKenna! David aukaisi suunsa\noikaistakseen häntä, kun äkkiä hänen mieleensä juolahti jotakin.\nMiksikä ei McKenna? Tyttö katsoi ihmetellen ja kysyvästi häneen. David\nnyökkäsi ja hymyili Brokawille, ja jättiläinen kulki pöydän ympäri ja\nojensi yhä kättään.\n\nDavid tarttui käteen.\n\n\"Brokaw\", sanoi hän umpimähkään.\n\nToisen käsi oli kylmä kuin lihapala, mutta puristus oli voimakas. Hauck\ntuijotti toisesta toiseen, ja Brokaw kääntyi häneen yhä puristaen\nDavidin kättä:\n\n\"Hän on McKenna -- se pirun poika tuolta Kicking Horsesta, Hauck! Olet\nkuullut minun puhuvan hänestä. McKenna...\"\n\nTyttö oli vetäytynyt ovelle. Hän oli kalpea, mutta hänen silmänsä\nloistivat, ja hän tuijotti Davidiin, kun Brokaw laski tämän käden irti.\n\n\"Hyvää yötä, Sakewawin!\" sanoi hän.\n\n_Sakewawin_ -- kuului hyvin selvästi. David ei ollut milloinkaan\nkuullut hänen lausuvan sitä niin selvästi, äänessä oli uhmaa ja\nylpeyttä. Tyttö hymyili Davidille poistuessaan, ja Hauck seurasi\ntyttöä. Niin he sitten hävisivät. Kääntyessään David huomasi, että\nBrokaw oli palannut pöydän ääreen ja piteli molemmin käsin kiinni\nsiitä. Hänen kasvonsa olivat hirveät -- murhanhimoiset ja pahansuovat.\nTämä muutos oli tullut niin äkkiä, että David jähmettyi hetkeksi.\nPuoleentoista minuuttiin ei kumpikaan heistä puhunut sanaakaan. Sitten\nBrokaw kumartui ja heristellen nyrkkejään kysyi raivoissaan:\n\n\"Mitä hän tarkoitti, kun sanoi sinua Sakewawiniksi? Mitä tyttö\ntarkoitti sillä?\"\n\nÄäni ei ollut enää humalaisen, vaan murhamiehen.\n\n\n\n\nXXI.\n\nBROKAW LÖRPÖTTELEE.\n\n\n\"_Sakewawin!_ -- mitä tyttö tarkoitti, kun sanoi sinua siksi?\"\n\nBrokawin ääni toisti sanan uudelleen. Hän lähestyi, kädet nyrkissä,\naskeleen lähemmäksi Davidia ja suoristautui koko jättiläismäiseen\npituuteensa. Sameat silmät loistivat kammottavina. _Sakewawin!_ David\noli sanonut tytölle, että se oli kaunis nimi -- ja nyt tämä juopunut\nretku häpäisi sitä toistelemalla vihaisena moneen kertaan. Hänen,\nDavidin täytyisi pian arvata mitä tuo sana merkitsi. Arvata pian, ellei\nhalunnut tulla murskatuksi kuin kärpänen. Hänen aivonsa toimivat\nkuumeisesti. Sakewawin merkitsi jotakin, mikä sai Brokawin raivoamaan\nmustasukkaisuudesta. Raivoamaan, niin että hänen vetiset silmänsä\nloistivat murhanhimoa ja tappelunhalua. Sentähden David sanoikin muka\nihmetellen:\n\n\"Sinullehan hän sen sanoi, Brokaw!\"\n\nHän oli arvannut ihmeellisen hyvin. David oli hädissään aivan\nvaistomaisesti sanonut tuon lauseen. Sama vaisto, joka oli estänyt\nhäntä ilmoittamasta omaa nimeään, silloin kuin Brokaw oli luullut häntä\nMcKennaksi. Hän oli itsetiedottomasti seurannut vaistoaan. Hän oli\nkeksinyt, että hänellä olisi hyötyä, jos hän saisi olla muutamia\nminuutteja kahden kesken tuon humaltuneen retkun kanssa -- McKennana.\nHän pääsisi selville haluamistaan asioista. Mutta ei Hauckin seurassa,\nsillä tämä oli melkein selvä ja pitäisi koko ajan silmällä häntä.\nAjatellessaan tätä hän huomasi sanojensa vaikuttaneen Brokawiin.\nUhkaava ilme hävisi, heristelevät nyrkit laskeutuivat, ja kasvot\nlauhtuivat -- David naurahti pitkään, sillä hän käsitti pahimman vaaran\nmenneen ohi. Tuo humalainen oli perin herkkäuskoinen. David oli varma,\netteivät hänen sameat silmänsä erottaneet yhtä hyvin kuin hänen\nkorvansa.\n\n\"Hän katsoi sinuun, Brokaw -- suoraan sinuun, kun hän sanoi hyvää yötä\",\njatkoi David.\n\n\"Oletko varma siitä -- ihan varma siitä, että tyttö sanoi minua\nSakewawiniksi, Mac?\"\n\nDavid nyökkäsi, vaikka veri hänen suonissaan jähmettyi.\n\nBrokawin kasvoille levisi iloinen irvistys.\n\n\"Mitä tuo _Sakewawin_ oikein merkitsee?\" kysyi David. \"Minä en ole\nkoskaan ennen kuullut sitä?\" Hän valehteli aivan kylmäverisesti ja\nkääntyi varjoon.\n\n\"Jos joku tyttö sanoo sinulle sillä tavalla -- niin se merkitsee sitä\n-- että hän _kuuluu sinulle_\", sanoi Brokaw tuijottaen Davidiin.\n\"Intiaanimurteella se merkitsee _omistajaa_. Hitto soikoon -- oletpa\nvarmasti oikeassa. Tyttö sanoi sen minulle. Sillä minulle hän kuuluu.\nHän kuuluu minulle. Minä omistan hänet. Ja minä kun luulin...\"\n\nHän tarttui pulloon ja kaatoi itselleen puoli lasia viinaa ja nousi\nhorjuen seisomaan. \"Tahdotko, Mac?\"\n\nDavid pudisti päätään.\n\n\"Ei, en nyt. Jos sinulla on maja, niin mennään sinne. Lähdetään\npuhelemaan -- menneistä ajoista -- Kicking Horsen ajoista. Ja tuosta\ntyttöheilakasta. En saa päähäni sitä! Onko se ihan totta, että sinä\nvanha juustopää omistat tuollaisen tytön?\"\n\nDavid ei ajatellut seurauksia -- hän ei ajatellut huomispäivää. Hän\najatteli vain tätä iltaa -- hän tahtoi päästä kahdenkesken humalaisen\nBrokawin kanssa. Helposti hän tuolta ihramahalta houkuttelisi esiin\nkaikki mahdolliset tiedot. Jos Hauck tulee takaisin, ei hän onnistuisi\naikeissaan. Onnellinen juustopää! Onnellinen juustopää! Hän toisteli\nsitä moneen kertaan. Se kuului musiikilta Brokawin korvissa. Ja\ntuollainen tyttö. Kuin enkeli! Hän ei voinut ymmärtää sitä. Brokawin\nkasvot loistivat punaisina kuin juhlavalaistus, ja niissä kuvastui ilo\nja ylpeys. Hän joi Davidille tarjoamansa viinan, täytti lasin uudelleen\nja tyhjensi senkin, ja hänen suunnattomasta rintakehästään lähti kuin\npedon murahtelua. Tietysti hän oli enkeli. Eikö Hauck ja tuo nainen\nollut kasvattaneet tyttöä enkeliksi -- hänelle? Tyttö kuului hänelle.\nHän oli aina kuulunut hänelle, ja näin kauan oli hän nyt odottanut\nhäntä. Olisipa vain tyttö uskaltanut kutsua jotakin toista miestä --\nsakewawiniksi -- olisi hän, Brokaw tappanut tuon miehen. Varmasti.\nArmotta tappanut. Ensimmäisen kerran tyttö oli nimittänyt _häntä_\nsiksi. Onnellinen juustopää! Se oli sitten varma. He lähtisivät hänen\nluokseen -- puhelemaan. Hän tyhjensi kolmannen lasin. Kun he saapuivat\neteiseen, horjui Brokaw huomattavasti, ja David pyysi, ettei Hauckia\notettaisi mukaan. Hänellä oli uhrinsa, hän oli varma siitä. Eteinen oli\ntyhjä. Hän otti reppunsa ja kiväärinsä ja tarttui Brokawia käsivarteen,\nja he poistuivat yöhön. Brokaw hoiperteli pimeässä, ja puhui koko ajan\nonnellisesta juustopäästä. Hän oli päässyt noin sadan metrin päähän,\nkun hän äkkiä pysähtyi korkean paaluaidan vieren. David käsitti, että\nse oli juuri sama häkki, josta Marge oli puhunut. Sieltä kuului kaameata\nmurinaa ja puuskutusta kuin suuresta palkeesta, ja hän näki suuren,\nmuodottoman otuksen häkin toisella puolen repivän aitaa.\n\n\"Harmaakarhu\", sanoi Brokaw ja koetti seisoa tasapainossa. \"Huomenna\non suuri karhutaistelu, Mac. Minun karhuni -- ja tytön karhu --\ntappelevat. Kaikki ihmiset ovat tulleet tänne katselemaan näytöstä. Ei\nkukaan voi vastustaa karhutappelua, vai mitä luulet? Etkö usko, että\ntyttö hämmästyy -- kun saa nähdä karhunsa kamppailevan minun petoni\nkanssa? Lyön vaikka sata dollaria vetoa siitä, että minun karhuni\ntappaa Taran. Suostutko?\"\n\n\"Huomenna\", sanoi David. \"Huomenna lyön vetoa kanssasi. Mutta missä\nsinun pöksäsi on?\"\n\nDavid halusi niin pian kuin mahdollista päästä majalle, sillä joka\nhetki hän pelkäsi kuulevansa Hauckin äänen tai askeleet heidän\ntakaansa, ja silloin olisi koko suunnitelma mytyssä. Humalainen Brokaw\noli hyvin puhelias. Hän oli jo ilmoittanut Davidille häkkiä ja\nintiaaneja koskevan salaisuuden. Suuri taistelu suoritettaisiin tuolla\nhäkissä, ja intiaanit olivat tulleet katselijoiksi. Kulkiessaan\npimeässä David ihmetteli, kuinka he olivat voineet salata tämän\ntytöltä, ja miksi Brokaw alensi itseään tytön silmissä vielä enemmän\nsalliessaan tämän taistelun. Hän kysyi siitä, kun he saapuivat Brokawin\nmajalle ja sytyttivät lampun. Maja oli synkkä ja ahdas ja haisi\nviskylle. Brokaw meni heti eräälle seinään naulatulle laatikolle ja toi\nsieltä neljännespullon ja kaksi peltituoppia. Hän istuutui pöydän\nääreen turvottuneet punaiset kasvot lampun valoon kääntyneinä ja kaatoi\nviskyn kurkkuunsa. Ja hänen kurkustaan kuului samanlainen ääni kuin\npiikkisian kurkusta tämän juodessa. David veti hatun syvemmälle\nsilmilleen, niin ettei toinen voinut nähdä hänen silmiään, kun he\npuhelivat Hauckin ja Brokawin yhteisistä kaupoista. Tuo häkissä oleva\nkarhu oli hänen -- Brokawin. Suunnaton otus. Vihainen. Kova\ntappelemaan. Hauck ja hän löisivät vetoa siitä, että se tappaa Taran.\nSe repii sen palasiksi. Tara oli heikko. Sillä oli ollut liian mukavat\npäivät. He tarvitsivat rahoja, sillä nuo rannikon roistot eivät olleet\nlähettäneet heille tarpeeksi viskyä, kauppoihinsa tarvittavaa viskyä.\nTyttö oli ollut vähällä tehdä tyhjäksi heidän suunnitelmansa\nkarkaamalla Taran kanssa. Ja hän -- Mac -- oli ollut saatanan\nkunniallinen, kun oli tuonut tytön takasin. Huomenna näytös alkaisi!\nJos tyttö -- tuo pirunlintu -- joka kuului hänelle -- ei pitäisi siitä,\nniin....\n\nHän laski läimähtäen peltisen pullon pöydälle ja ojensi toisen kupin\nDavidille.\n\n\"Tietysti hän kuuluu sinulle\", sanoi David suostutellen. \"Mutta, piru\nvieköön, minä en voi käsittää sitä, sinä onnen juustopää. Minä en voi\nkäsittää.\" Hän nojautui pöydän yli ja tuuppasi leikkisästi Brokawia ja\npakottautui nauramaan. \"Tyttö on liian kaunis sinulle. Hän on kaunein\ntyttölapsi, minkä olen nähnyt. Kuinka sinun on onnistunut saada hänet?\nMissä? Sinä -- senkin -- onnellinen -- juustonaama!\"\n\nJa hänen puhuessaan alkoivat Brokawin kasvot yhä enemmän punoittaa\nonnesta ja mielihyvästä.\n\n\"Ei tuo tyttö varmastikaan ole kauan ollut sinun?\"\n\n\"Kauan, hyvin kauan\", sanoi Brokaw ja vei kupin huulilleen.\n\"Vuosikausia.\"\n\nHän laski kupin niin kiivaasti pöydälle, että puolet sen sisällöstä\nräiskähti maahan. Hän työnsi punaiset kasvonsa aivan Davidin eteen, ja\nhänen turpeat huulensa värisivät vihasta.\n\n\"Hauck sanoi, ettei hän kuulunut minulle\", sanoi hän vihaisesti. \"Mitä\nsinä arvelet, Mac? -- hän sanoi, ettei tyttö enää kuulunut minulle ja\nettä minä saisin maksaa hänestä lunnaat. Ja minä maksoin! Ahdoin tuon\nHauckin kultaa täyteen.\"\n\n\"Sinä olit aasi\", sanoi David koettaen salata inhoaan. \"Olit tuhma.\"\n\n\"Olisin voinut tappaa hänet, vai mitä, Mac -- olisin voinut tappaa\nHauckin ja _ottaa_ tytön?\" huusi Brokaw vihoissaan ja iski kyynärpäänsä\npöytään. \"Olisin voinut tappaa hänet, niinkuin sinä tapoit tuon\npuoliverisen sen pitkätukkaisen tyttöheilakan vuoksi siellä Copper\nCliffissä.\"\n\n\"En -- minä -- en oikein tiedä\", vastasi David ja rukoili sisimmässään\nettei hän sanoisi mitään typerää. \"Minä en oikein tiedä, onko sinulla\noikeutta tyttöön, Brokaw. Jos tietäisin, niin silloin...\"\n\nHän keskeytti ja jäi odottamaan. Brokaw näytti selvemmältä ja hetken\naikaa hänestä tuntui, kuin olisi hän joutunut kiinni. Brokaw näet\nnojasi pöytään, ja hänen silmänsä tuntuivat selkenevän hetkeksi, ja\nhänen hampaansa loistivat kuin sudenhampaat. David oli iloinen, että\nlampunlasi oli nokinen ja likainen ja että hänen hattunsa leveät lierit\npeittivät hänen kasvonsa, sillä hänestä tuntui koko ajan, että Brokaw\nolisi äkkiä selvinnyt.\n\n\"Minä olisin tappanut miehen ja ottanut tytön\", huusi Brokaw\nvihoissaan. \"Olisin jo aikoja sitten ottanut tytön, mutta Hauckin\nnainen piiloitteli häntä minulta. Tyttö on koko ajan ollut minun ja\nkuitenkin...\" Hän ei nähtävästi jaksanut ajatella yhtä nopeasti kuin\npuhui. Hitaasti hän vetäytyi takaisin paikalleen. \"Mutta huomenna minä\notan hänet\", mutisi hän, kuin olisi äkkiä kokonaan unohtanut Davidin ja\npuhuisi vain yksinään. \"Huomenna. Ja ylihuomenna me painumme\npohjoiseen. Hauck ei voi enää sanoa mitään. Minä olen maksanut hänelle.\nTyttö on minun -- minun -- jo illalla. Vieköön...\"\n\nDavidia puistatti toisen eläimellisten kasvojen näkeminen. Tämän\nsuunnitelmat olivat hirvittävät. Nuo palavat, sameat silmät olivat\nkauheat. David ojensi lisää viskyä hänelle. Jättiläinen joi. Hän\nlyyhistyi kasaan -- vaara oli ohi. Mutta David tiesi, että aika oli\nkallista ja että hänen täytyi toisen tietämättä johdattaa hänen\najatuksensa muuhun.\n\n\"Ja jos Hauck rupeaa ryppyilemään\", sanoi David laskien kyynärpäänsä\npöydälle, \"niin minä autan sinua. Kyllä me hänestä selvän teemme.\nVanhan ystävyyden nimessä minä autan sinua. Käsittelen häntä\nsamallatavoin kuin tuota puoliveristä. Tyttö on sinun. Hän on kuulunut\njo pitkän aikaa sinulle, niinhän väitit? Kerro minulle, Brokaw -- kerro\nminulle, kuinka olet saanut tuon tytön, ennen kuin Hauck tulee!\"\n\nEikö hän koskaan saisi tuota humalaista elukkaa ilmoittamaan, mitä hän\ntahtoi tietää? Brokaw tuijotti ilmeettömästi Davidiin, mutta sitten hän\nalkoi äkkiä nauraa. Se oli kamalaa, mieletöntä irvistystä -- se ei\nollut hymyilyä, vaan sellaisen ihmisen irvistystä, joka muistelee\njotakin hirveätä.\n\n\"Tyttö on minun -- ja on ollut pienestä pahasesta saakka\", selitti hän\nDavidille ja kumartui taas pöydän yli. \"Eräs hyvä ystäväni antoi hänet\nminulle. Mac -- eräs hyvä ystävä, mutta kirottu hullu.\" Hän nauraa\nhohotti ja hykerteli suuria kämmeniään -- ja kaatoi lisää viskyä\nitselleen. \"Kirottu hullu!\" toisti hän. \"Mies, joka sanoo kauniille\nnaiselle: 'Ei' on seinähullu, vai mitäs arvelet, Mac? Ja tuo nainen oli\nkaunis, hän sanoi. _Minun_ typykkäni äiti, ymmärräthän, että hänen on\ntäytynyt olla kaunis. Se tapahtui tuolla -- pensaikkoseudussa -- monta\nvuotta sitten. Typykkä, joka oli sinun mukanasi tänään, oli aivan pieni\nsilloin -- ja oli äitinsä kanssa kahden. Se olisi käynyt niin kirotun\nhelposti -- kirotun helposti! Mutta mies oli kirottu hölmö!\"\n\nDavidista hän joi kiusallisen hitaasti. Ja joka hetki hän pelkäsi\nHauckin astuvan huoneeseen.\n\n\"Entä mitä sitten tapahtui?\" maanitteli David.\n\n\"Bucky -- se oli ystäväni nimi -- oli rakastunut naiseen, O'Doonen\nvaimoon\", jatkoi Brokaw. \"Hän oli aivan hulluna häneen, Mac. Hän oli\nhullumpi kuin sinä tuohon puoliveriseen, eikä hän puhunut siitä. Kulki\nvain ja asetteli ansojaan -- odotteli -- ja pysytteli O'Doonen käden\nulottuvilta. Tuo O'Doone oli yhtiön matkustaja tai lähetti -- en muista\nkumpi. Joka tapauksessa hän matkusteli keskellä talvea, pitkiä matkoja\nja taittoi jalkansa ja sai maata jossakin kaukana kotoaan. Vaimo ja\nlapsi olivat yksin, ja kun Bucky hiipi sinne eräänä päivänä, makasi\nnainen kuumeessa. Hän ei ollut tajuissaan. Hän ei tietänyt mistään --\nsanoi Bucky -- ja laupias taivas, eikö hän vain luullutkin, että mies\noli palannut. Ajattele, Mac, kuinka helppoa olisi ollut -- mutta hän ei\nuskaltanut. Vaikka hän oli ihan hulluna häneen, niin ei kuitenkaan\nuskaltanut. Sanoi, että omatunto ei antanut perään. Pyh! Ei se mikään\nomatunto ollut. Mutta hän ei uskaltanut. Hän oli pelkuri. Tuo pölkkypää\npelkäsi. Hän kertoi, että hänkin sai kuumeen. Vain lörpötystä. Tuo\npöllö pelkäsi. Jospa vain minä olisin ollut hänen tilallaan, Mac --\nsitä vaan toivon.\"\n\nHänen silmänsä loistivat kapeina viiruina turvonneitten luomien alla.\nLeuka painui rinnalle. Mutta David ravisteli hänet hereille.\n\n\"No -- kuinka sitten kävi?\" kysyi David.\n\n\"Bucky sai naisen karkaamaan kanssaan\", jatkoi Brokaw, \"hourepäissään\nhe karkasivat, nainen ja lapsi. Bucky sai hänet kirjoittamaan\nO'Doonelle paperilapun, missä tämä ilmoitti väsyneensä häneen ja\nkaranneensa toisen miehen mukana. Bucky ei tietysti sanonut omaa\nnimeään, vaan jonkun vallan toisen. He läksivät lapsen kanssa länteen,\nja koko ajan Bucky pelkäsi. Hän veti naista reessä, ja lumi peitti\nheidän jälkensä. Hän kätki naisen majaansa, joka oli sadan mailin\npäässä O'Doonen majalta, ja täällä nainen palasi tajuihinsa. Se oli\nmahtanut olla jännittävä hetki. Bucky kertoi, että nainen oli tullut\nkuin hulluksi ja oli keskellä yötä juossut majasta ja jättänyt\npienokaisen sinne. Hän oli seurannut naista, mutta ei ollut saanut\nhäntä kiinni. Hän odotti, mutta ei nainen koskaan tullut takaisin.\nLumimyrsky hävitti jäljet. Sitten Bucky kertoi -- että hän tuli\nhulluksi -- tuo pölkkypää. Hän odotti kevääseen ja hoiti penikkaa,\nmutta sitten hän päätti lähettää sen jollakin tavoin isä O'Doonelle.\nHän hiipi hänen majalleen, mutta löysi vain hiiltyneet rauniot.\nMaja oli palanut. Hänellä, piru vieköön, oli ikävyyksiä. Eikä hän\nkuitenkaan ollut uskaltanut ottaa O'Doonen paikkaa naisen vierellä.\nOmatunto. Pyh! Hän oli hölmö. Eihän sitä usein tarjota niin kaunista\nnaista, vai mitä, Mac?\"\n\nHän kaatoi pullosta taas lasiinsa ja humaltui yhä enemmän. David\nriemuitsi, kun hän näki, että pullo oli tyhjä.\n\n\"Piru soikoon\", sanoi Brokaw ja heilutti pulloa.\n\n\"Jatka\", käski David. \"Sinä et ole vielä kertonut, kuinka sinä olet\nsaanut tytön.\"\n\nBrokawin silmät kävivät yhä sameammiksi, suurin ponnistuksin hän\npalautui kertomukseensa.\n\n\"Bucky tuli länteen -- lapsen kanssa\", jatkoi hän. \"Vuoden perästä hän\ntuli majaani Mackenziehen. Kertoi minulle kaiken. Sitten hän eräänä\npäivänä livisti tiehensä ja jätti kakaran minulle, ja pyysi että\njättäisin lapsen jonnekin kasvatettavaksi. Minä tein sen. Annoin hänet\nHauckin vaimolle ja kerroin, mitä Bucky oli kertonut minulle. Vähän\nmyöhemmin muutti Hauck tänne. Rakensi talon. Kolme vuotta sitten tulin\nminä Yukonista ja näin tytön. Kaunisko? Jumala tietää, että hän oli\nkaunis. Jo melkein täysi nainen. Ja hän oli _minun_. Sanoin sen heille.\nNainen olisi kyllä puijannut minua tässä kaupassa, mutta Hauck oli\nvallassani, sillä olin nähnyt hänen humalapäissään tappavan miehen --\nvalkoihoisen McPhersonin. Autoin häntä ruumiin kätkemisessä. Ja\nsitten -- se oli hyvin harmillista -- minä tapasin Buckyn. Hän muutti\nkymmenen mailin päähän täältä eikä tietänyt, että Marge oli O'Doonen\nkakara. Valehtelin vallan kirotusti hänelle -- sanoin, että lapsi oli\nkuollut ja että nainen oli tappanut itsensä ja että olin kuullut, että\nO'Doone oli viety hullujenhuoneeseen. Ehkäpä hänellä, piru paralla, oli\njonkinlainen omatunto. Minusta hän oli itsekin vähän hullu. Sen päivän\nperästä läksi hän tiehensä. Ja minä olen pysytellyt tytön lähettyvillä\nja odottanut, että hän kasvaisi kyllin isoksi voidakseen elää miehen\nkanssa yhdessä. Enkö ole tehnyt oikein, Mac? Eikö tyttö kuulukin\nminulle? Ja huomenna...\"\n\nHänen päänsä retkahti rinnalle, mutta suurin ponnistuksin hän nosti sen\nja nojasi raskaasti pöytää vasten. Kasvoissa ei ollut jäljellä\nainoatakaan inhimillistä piirrettä. Ne olivat typerät kuin sieluttoman\nelukan. Ja pöydän toisella puolella istuva David teki hänelle vielä\nyhden kysymyksen, vaikka kuuli jo Hauckin askelten kolinan ulkoa --\nkaikesta päättäen tulossa paljastamaan sen väärän osan, jota hän oli\nnäytellyt.\n\nMutta Hauck tuli liian myöhään. Nyt hän oli valmis taistelemaan, ja\nsiinä mielessä hän teki viimeisen kysymyksen:\n\n\"Ja mikä oli tuon miehen -- tuon Buckyn toinen nimi?\"\n\nBrokawin paksut huulet avautuivat, ja vastaus tuli kuiskauksena:\n\"Tavish!\"\n\n\n\n\nXXII.\n\nDAVID ON SAANUT TUOMIONSA.\n\n\nSamassa Hauck seisoi ovella. Parisenkymmentä sekuntia hän viipyi\novella, ja kylmät silmät loistivat uhkaavina hänen harmaista,\nvastenmielisistä kasvoistaan. Viinahöyryjen huumaama Brokaw koetti\nnyökätä hänelle tervehdykseksi, mutta pää huojui hervottomana, ja ääni\noli vain käheää nikotusta. David nousi hitaasti, työnsi tuolinsa\ntaaksepäin ja kohtasi Hauckin katseen. Ja silloin tämän kasvoille nousi\nilme, jota ei kernaasti voinut sanoa hymyilyksi. Siitä kuvastui\nmurhaava katkeruus Davidia kohtaan, katkeruus, jota irvistys ei voinut\npeittää, ja David käsitti Hauckin päässeen selville, että hän ei ole\nMcKenna. Hän loi nopean katseen pöydän ääreen lyyhistyneeseen Brokawiin\nja teki nopean ja reippaan yrityksen pelastaakseen vielä muutamia\nminuutteja.\n\n\"Ikävä juttu\", sanoi hän, \"mutta hän on aivan sikapäissään.\"\n\nHauck nyökäytti vastaukseksi -- ja jatkoi nyökäyttämistään, samalla\nkuin silmät edelleen loistivat kylminä ja kasvot pysyivät vääntyneinä.\n\n\"Niin näkyy\", sanoi hän ankaralla äänellä. \"On parasta, että tulette\nminun mukanani taloon. Olen varustanut teille sinne huoneen. Täällähän\nei ole muuta kuin makuusija, täällä -- McKenna.\"\n\nHän venytti nimeä pitkään, Davidin mielestä hiukan pilkallisesti. Mutta\nDavid nauroi, sillä hän saattoi yhtä hyvin nyt kuin myöhemminkin lyödä\npöytään viimeisen korttinsa.\n\n\"Ei minun nimeni ole McKenna\", sanoi hän, \"vaan David Raine. Hän\nerehtyi, mutta on ollut niin humalassa, että en voinut selittää sitä.\"\n\nVastaamatta mitään Hauck vetäytyi takaperin ovesta kuin Davidille\nviittaukseksi seurata mukana. David sai uudelleen tarttua reppuunsa ja\nkivääriinsä. Hauck ei sanonut sanaakaan, kun he yhdessä menivät Pesään.\nYö oli vaalennut, ja David näki, että Baree seurasi häntä kuin varjo,\nmutta pujahti syrjään, kun he pääsivät rakennuksen luokse. Sillä kertaa\nhe eivät menneet sisään takaovesta, vaan Hauck ohjasi hänet sen suuren\nhuoneen ovelle, mistä aikaisemmin oli kuulunut kiroilua ja\nnaurunrähäkkää. Siellä oli tusinan verran valkeita miehiä -- ja\nDavidista tuntui astuessaan huoneeseen, että he olivat odottaneet häntä\nja että Hauck oli valmistanut heitä hänen tuloonsa. Näkyvillä ei ollut\nmitään juomia. Mikäli pöydällä oli ollut laseja ja pulloja, oli ne nyt\notettu pois, mutta ei kukaan ollut huomannut pyyhkiä valkeita\nnesteläiskiä, joiden David näki kimaltelevan lampun valossa. Hän\nsilmäili nopeasti miesjoukkoa kulkiessaan vapaakauppiaan jäljessä\nhuoneen poikki, ja hänestä tuntui, ettei koskaan ollut nähnyt raaempia\nkasvoja eikä milloinkaan ollut ollut epämiellyttävämmässä seurassa.\nUseampi kuin yksi silmäpari suuntautui uhkaavana häneen. Ainoakaan koko\njoukosta ei nyökännyt eikä puhutellut häntä. Hän kulki erään laihan\nrumiluksen ohi niin läheltä, että tämä tuuppasi häntä, ja miehen häneen\nluoma vihainen silmäys todisti uhkaavaa vastenmielisyyttä. Sentähden\nhän varmistuikin siinä, että Hauck oli ehdoin tahdoin kuljettanut hänet\ntuon huoneen läpi näyttääkseen miehille hänet.\n\nHe kulkivat saman eteisen läpi, jonne Marge ja hän olivat tulleet\ntoisesta ovesta, ja Hauck pysähtyi erään oven taakse, joka oli\nvastapäätä tytön huoneen ovea.\n\n\"Tämä on teidän huoneenne, niin kauan kuin vierailette täällä\", sanoi\nhän. Nyökätessään Davidille hän näytti hieman lempeämmältä. Hän koetti\npuhua ystävällisemmin, mutta David huomasi, että tämä yritys oli varsin\nvaivalloinen. Ja kun hän pakottautui hymyilemään, niin hän ei enää\nvoinut hillitä äkäistä ääntään. \"Olkaa kuin kotonanne\", jatkoi hän. \"Me\nsyömme aamiaista kaikki yhdessä, te, sisarentyttäreni ja minä.\" Hän\nvaikeni hetkiseksi, mutta jatkoi sitten ja koko ajan silmäili tiukasti\nDavidia: \"Otaksun, että koetitte kaikin tavoin selittää Brokawille,\nettette ole mikään -- McKenna? Brokaw on mukava mies selvänä.\"\n\nDavid oli iloinen kun mies poistui odottamatta vastausta kysymykseensä.\nHän ei olisi tahtonut puhua Hauckin kanssa tänä iltana. Hän tahtoi\nmiettiä Brokawilta kuulemiaan asioita voidakseen huomenna toimia\nrauhallisesti ja harkiten. Hän ei vieläkään uskonut, että juttu\nmuuttuisi ikäväksi. Luonnollisesti se aiheuttaisi hankaluuksia; mutta\nei hän uskonut, että Brokaw ja Hauck näissä olosuhteissa, joista\nhänellä oli selvät todistukset, uskaltaisivat kovinkaan paljon\nvastustaa Margen poislähtöä. Omaa henkilökohtaista vaaraansa hän ei\najatellut ollenkaan, ja heti huoneeseen kotiuduttuaan hän alkoi pohtia\nsuunnitelmiaan. Hän ryhtyisi sovitteluihin heidän kanssaan.\nKorvaukseksi tytöstä hän lupaisi heille -- antaisi kunniasanansa --\nettei hän paljastaisi heidän salakauppaansa eikä vielä tärkeämpää\nasiaa: Hauckin ja tuon MacPhersonin välistä tapahtumaa. Hän oli varma\nsiitä, että Brokaw oli humalapäissään puhunut totta, vaikka tämä\nkieltäisikin sen seuraavana päivänä. He eivät uskaltautuisi\npoliisitutkinnon vaaraan, vaikka Brokaw näkisikin tyttöä koskevien\nsuunnitelmiensa menevän viimeisellä hetkellä myttyyn. Vaikeuksistaan\nhuolimatta David naurahti mielihyvästä. Siitä tulisi hyvin\nepämiellyttävää, hyvin epämiellyttävää, hän vakuutteli itselleen, mutta\njoka tapauksessa itsesäilytysvaisto oli näissä miehissä voimakkain\ntunne; hän rupesi ajattelemaan toista asiaa, joka tällä hetkellä tuntui\nhänestä paljon tärkeämmältä.\n\nTavish oli kuitenkin -- tuo puolihullu, rottaisessa majassaan asuva\nTavish -- oli tämän kaiken takana. Tämä toteamus ei kuitenkaan\nerikoisesti hämmästyttänyt häntä. Hän oli aina, itsetiedottomasti,\njollakin tavoin yhdistänyt valokuvan ja Tavishin, ja nyt kun hänen\nmielikuvitukselliset olettamuksensa osottautuivat todeksi, ei se\nhämmästyttänyt häntä. Mutta toiset ajatukset hämmensivät ja saivat\nhänen verensä lämpenemään. Ne lensivät vuosia sitten paenneeseen Marge\nO'Doonen äitiin, joka pakeni Tavishia yön pimeyteen ja oli peloissaan\nunohtanut lapsensa. Tavish piti häntä kuolleena. _Mutta hän eli_... Tuo\najatus vaivasi häntä. Nainen eli. Ja hän oli etsinyt miestään --\nMichael O'Doonea, joka ehkä oi: ollut vain tavallinen metsien kiertäjä.\nJa nainen etsi häntä vielä sinä iltanakin, siellä pikajunassa! Sillä\ntuo nainen oli Marge O'Doonen äiti, vaimo, sama nainen, jonka mustat,\netsivät silmät olivat niin epätoivoisina kohdistuneet häneen. _Tytön_\näiti. Elossa. Ja etsi jotakin Michael O'Doonea -- etsi -- etsi...\n\nHän tahtoi heti mennä kertomaan tytölle tästä ihmeellisestä uutisesta,\njoka oli tullut tämän elämään, ja huomasi seisovansa tytön oven takana.\nMutta sitten hän suoristautui ja naurahti itsekseen huomatessaan oman\nkiihtymyksensä. Huomennakin oli aikaa siihen. Hän latasi ja sytytti\npiippunsa ja harmaassa tupakansavussa hän näki Tavishin hirressä\nriippuvana, eikä tämä näky tuntunut hänestä ollenkaan pahalta.\nKulkiessaan edestakaisin huoneessaan hän eritteli tämän ja tulevien\npäivien tapahtumia. Brokaw oli antanut hänelle salaisuuksien avaimen.\n\"Luulen, että hän itsekin oli mielipuoli\", oli Brokaw sanonut\nTavishista kertoessaan hänen viimeisestä oleskelustaan Firepanissa.\nHullu. Hän oli tulossa hulluksi. Ja lopuksi oli tappanut itsensä. Voiko\njotakin Tavishin kaltaista miestä omatunto näin ahdistaa? Se tuntui\nuskomattomalta. Mutta kuitenkin -- hän tuli ajatelleeksi isä Rolandia,\nja hänen kummallista muutosta tuona Tavishin kuolinyönä, ja\nhänen salaperäistä huonettaan, jossa hän säilytti muistojaan\nkaranneesta naisesta ja lapsesta. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja\npysähtyi. Salamana se oli välähtänyt hänen aivoissaan. Se tuntui\nkäsittämättömältä -- mahdottomalta; mutta kun hän ajattelemistaan\najatteli huomasi hän aina olevansa saman kysymyksen edessä, jota hän ei\nkoettanut selvittää. Hän oli jonkin aikaa aivan herpaantunut, kuin\nolisi saanut yllättävän iskun. Tavish, nainen, tyttö -- isä Roland.\nMahdotonta. Hän koetti päästä tuosta järjettömästä olettamuksestaan.\nHän pakottautui taas ajattelemaan tytön valokuvaa -- ja junassa ollutta\nnaista. Kuinka tämä oli voinut saada käsiinsä Brokawin ottaman kuvan?\nMitä olisi Nisikoos kuolinvuoteellaan sanonut tytölle -- kuiskaus, jota\ntyttö ei ollut kuullut, siksi että hän itki, itki niin, että sydän oli\nhaljeta? Tiesikö Nisikoos äidin elävän? Oliko hän lähettänyt kuvan\ntälle, kun tunsi loppunsa lähenevän? Se tuntui käsittämättömältä, mutta\noli kuitenkin ainoa selitys.\n\nHän jatkoi kulkuaan huoneessaan, ja vasta oven narina sai hänet\npysähtymään. Se avattiin hitaasti mutta varmasti ja hyvin varovaisesti.\nJa samansa seisoi Marge O'Doone huoneessa. Hänen kasvonsa eivät\nmillonkaan olleet olleet niin kalpeat kuin nyt. Suurista tummista\nsilmistä kuvastui pelko.\n\nHän juoksi Davidin luo ja heittäytyi hänen syliinsä.\n\n\"Sakewawin -- rakas Sakewawin -- meidän täytyy lähteä -- meidän täytyy\nlähteä heti -- jo tänä iltana...\"\n\nHän värisi Davidin sylissä ja silitteli toisella kädellään hänen\nkasvojaan.\n\n\"Mitä on tapahtunut, lapsukainen?\" kuiskasi hän. \"Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Meidän täytyy paeta. Ja paeta nopeasti!\"\n\nKun tyttö tunsi hänen käsivarsiensa puserruksen, painautui hän Davidin\nrintaa vasten ja hänen viimeinenkin rohkeutensa petti. Hän lepäsi\npelokkaana ja pehmeänä Davidin käsivarsilla ja katseli niin\nkummallisesti häneen, että David tunsi omituista levottomuutta.\n\n\"Minä en kertonut hänelle\", kuiskasi hän peläten, ettei David uskoisi\nhäntä. \"Minä en kertonut hänelle, ettei teidän nimenne ole -- MacKenna.\nHän kuuli, kun te ja Brokaw kuljitte ohi -- ja kuunteli. Kuulin hänen\nsanovan, että te olette nuuskija -- että te kuulutte poliisiin...\"\n\nHän kuuli eteisestä ääniä ja David tunsi hänen jäykistyvän; sitten hän\nluikersi sylistä ja juoksi ovelle. Äänet kulkivat ohi. Kääntyessään\nDavidiin Marge O'Doone oli entistä kalpeampi.\n\n\"Hauck -- ja Brokaw!\" Tyttö seisoi selkä oveen. \"Meidän täytyy\nkiiruhtaa, Sakewawin. Meidän täytyy lähteä jo tänä iltana!\"\n\nDavidin rauhattomuus oli nyt laannut. Kotvan hän oli odottanut jotakin\nhirveämpää kuin Hauckin väite. Nuuskija? Poliisi? Sitä Hauck tietysti\nkohta ensimmäiseksi epäilisi. Jälleen itsesäilytysvaisto pakottaisi\nheitä antamaan tytön hänelle. Hän huomasi hymyilevänsä pikku\ntoverilleen, joka lakananvalkeana seisoi selkä ovea vastaan. Hänen\nrauhallisuutensa ei lohduttanut tyttöä.\n\n\"Hän sanoi, että te olette nuuskija\", toisti tyttö aivan kuin\nsaadakseen toisen tajuamaan, mitä se merkitsi. \"Ne tahtoivat tulla\nteidän jäljessänne Brokawin majaan -- tappamaan teidät!\"\n\n\"Ja Hauck ei tahdo sallia sitä? Niinkö?\" kysyi David.\n\nTyttö nyökkäsi ja painoi kädellään kurkkuaan. \"Hän kielsi niitä\ntekemästä mitään, ennen kuin hän oli keskustellut Brokawin kanssa. Hän\ntahtoi olla varma asiastaan. Mutta sitten...\"\n\nDavidin ällistyttävä, hymyilevä rauhallisuus tuntui tappavan sanat\ntytön huulilta.\n\n\"Teidän täytyy heti palata huoneeseenne, Marge. Hauck on nyt tavannut\nBrokawin, mutta ei mitään sellaista meteliä synny kuin te pelkäätte.\nAnnan sanani siitä. Huomenaamulla lähdemme vapaasti ja avoimesti\nPesästä -- vieläpä Hauckin ja Brokawin omalla luvalla. Mutta jos teidät\ntavattaisiin täällä minun huoneessani, niin olen varma, että syntyisi\njotakin melskettä. Minulla on teille paljon hyviä uutisia, mutta olen\nmelkein varma, että Hauck tulee pian minua tapaamaan, ja siksi teidän\ntäytyy kiiruhtaa omaan huoneeseenne.\"\n\nHän avasi oven ja kuulosti.\n\n\"Hyvää yötä\", sanoi hän laskien kätensä tytön kutreille.\n\n\"Hyvää yötä, Sakewawin.\"\n\nMarge viivähti hetkisen ovella, mutta sitten hän katosi pienen\nnyyhkyttävän huokauksen keralla. Ihmeelliset silmät! Davidin käsi\nvapisi hiukan, kun hän lukitsi ovensa. Pöydällä oli pieni peili; hän\notti sen käteensä ja rupesi katselemaan. Kaunis hän ei ollut. Vaalea\nparransänki antoi hänelle rosvomaisen näön. Ja ohimoiden harmaat viirut\nolivat viimeaikoina ruvenneet erikoisesti pistämään silmään. Ehkä ne\nolivat sukuperintöä -- mutta kirotun nenäkkäästi ne muistuttivat, että\nhän oli kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha!\n\nHän meni vuoteeseen asetettuaan pöydän oven eteen ja pantuaan pistoolin\ntyynynsä alle -- aivan tarpeettomia varokeinoja, vakuutteli hän\nitselleen. Ja sillä välin kuin Marge O'Doone valvoi koko yön ovellaan\nsylissään pieni kivääri, joka oli ollut Nisikoosin oma, nukkui David\nluottavaisena ja filosofisen levollisena, mikä oli luonteenomaista\nhänen vaaralliselle iälleen kolmellekymmenellekahdeksalle vuodelle!\n\n\n\n\nXXIII.\n\nBROKAWIN HAASTE.\n\n\nDavid heräsi ääneen, joka muistutti kaukaista tykinjyskettä. Oli jo\nvaloisa päivä, ja joku koputti ovelle. Hän rupesi pukeutumaan ja huusi,\nettä hän avaisi tuossa tuokiossa, ja oli kyllin varovainen pistääkseen\npistoolin taskuunsa, ennen kuin äänettömästi siirsi oven edestä pöydän.\nAvattuaan hän hämmästyi nähdessään edessään Hauckin sijasta Brokawin.\nSe ei ollut eilinen Brokaw. Nämä muutamat tunnit olivat huomattavasti\nmuuttaneet häntä. Ei olisi voinut uskoa, että hän äskettäin oli\nsaattanut olla niin humalassa. Hän nauroi leveästi ja ojensi valtavan\nkätensä tuijottaen Davidia kasvoihin.\n\n\"Huomenta, Raine\", tervehti hän ystävällisellä äänellä. \"Hauck lähetti\nminut herättämään, jotta pääsisitte näkemään jotakin hauskaa. Ennätätte\njuuri ja juuri heittää aamiaisen liiveihinne, ennen kuin suuri tappelu\nalkaa -- se sama, josta minä juttelin eilen illalla. Minä taisin olla\naivan käkenä? Luulin teitä vanhaksi ystäväksi. Se oli lystikästä. Ette\nole tippaakaan hänen näköisensä!\"\n\nDavid puristi hänen kättään. Ensihämmästyksessään hän luuli, että\nBrokawin käytös oli aivan rehellistä ja että hänen äänensä oli\nanteeksipyytävä. Mutta tämä luulo häipyi jo ennen kuin hän oli laskenut\ntoisen käden: Hauckin liiketoveri oli tullut katsomaan häntä --\nvakuuttautumaan, ettei hän ollut McKenna; ja tarkoituksena oli tietysti\novelasti tuudittaa uneen Davidin mahdolliset epäilykset. Mutta tämä\nystävällisen toverin osa ei lainkaan sopinut Brokawille -- hän\nnäytteli liian karkeasti. Hänen silmänsä saattoivat yhtä huonosti kuin\nvihaisen koiran peittää hänen sisimpiä ajatuksiaan -- vihaa, villiä\nhalua kuristaa tämä mies, joka oli häntä peijannut. Ja hänen leveä\nvirnistyksensä oli yhtä pakotettua kuin muukin käytös.\n\nMutta David hymyili takaisin.\n\n\"Totisesti olitte humalassa\", sanoi hän. \"Minulla oli hitonmoinen vaiva\nselittää teille, etten ollut mikään McKenna.\"\n\nTämä ällistyttävä valhe tuntui hetkiseksi heittävän Brokawin\ntasapainosta. David näki, miten röyhkeä se oli, ja ymmärsi, että toinen\nmuisti vallan hyvin kaiken tapahtuneen. Mutta hän oli tahtonut nähdä,\nmiten tämä valhe vaikuttaisi, ja jos hänellä tähän asti oli ollut\nepäilyksiä toisen käynnin suhteen, niin nyt ne täydelleen hälvenivät.\nIrvistys katosi Brokawin kasvoilta, hän puri leukapielensä yhteen, ja\nhänen veristävät silmänsä kävivät aivan punaisiksi. Hänen ilmeensä\nsanoi yhtä selvästi kuin sanat: \"Sinä valehtelet!\" Mutta hän jätti nämä\nsanat sanomatta, ja pannen välinpitämättömänä merkille, miten\njättiläinen kerran toisensa jälkeen puristi käsiään nyrkkiin, David\nuskoi, että Hauck ei ollut kaukana, vaan mahdollisesti kuunteli ovella\nja että se pidätti Brokawin täydelleen paljastamasta itseään.\n\nVähitellen tuo leveä hymy palasikin jättiläisen kasvoille.\n\n\"Hauck on pahoillaan, ettei voinut syödä aamiaista kanssanne\", sanoi\nhän. \"Ei voinut odottaa kauempaa. Intiaanivaimo tuo teille aamiaisenne.\nSaatte kiiruhtaa, jos haluatte olla leikissä mukana.\"\n\nSitten hän kääntyi ja hävisi hailin toisesta päästä. David katsahti\nMargen huoneen ovelle. Se oli kiinni. Sitten hän katseli kelloa. Se oli\nmelkein yhdeksän. Hän olisi tahtonut kirota, kun huomasi, ettei ollut\nennättänyt aamiaiselle -- Hauckin ja tytön seuraan. Aamiaisen jälkeen\nolisi hän hetkisen saanut olla kahden kesken Hauckin kanssa --\nviisitoista minuuttia olisi riittänyt; tai pahimmassa tapauksessa olisi\nhän voinut sanoa sanottavansa tytön läsnäollessa. Hän arvaili, missä\ntyttö nyt oli. Ehkäpä huoneessaan?\n\nLähestyvät askeleet saivat hänet vetäytymään huoneeseensa, ja hetken\nkuluttua ilmestyi sinne vanha intiaanivaimo kantaen aamiaista isolla\ntarjottimella -- varmasti sama nainen, josta Marge oli puhunut. Hän\nasetti sanaakaan sanomatta tai ääntä päästämättä tarjottimen pöydälle.\nDavid söi nopeasti ja sitten viimeisteli pukeutumistaan. Kun hän tuli\neteiseen, oli kello viittätoista yli yhdeksän. Kulkiessaan Margen\nhuoneen ohi hän koputti ovelle, mutta ei saanut vastausta. Hän kääntyi\nja kulki sen suuren huoneen poikki, jossa hän edellisenä iltana oli\nnähnyt niin monta vihamielistä naamaa. Se oli tyhjä. Koko talossa oli\nniin hiljaista, että hän alkoi tulla levottomaksi ja kiiruhti ulos.\nUlkona kuului ääniä ja melua, käsittämättömiä mutta kiihdyttäviä. Jos\nhän ei olisi nukkunut liian kauan, jos hän olisi keskustellut Hauckin\nkanssa, niin kenties saanut estetyksi tämän inhoittavan näytelmän -- ja\nolisi voinut pyytää, että Tarakin olisi otettu heidän sopimukseensa.\nNyt oli liian myöhäistä. Häkin ympärillä oli kiihtynyt, mutta kumminkin\nihmeellisen hiljainen joukko -- joukko, joka oli niin jännittynyt ja\nliikkumaton, että hän ymmärsi tappelun alkaneen. Hän kuuli matalaa,\nröhisevää mörinää, ja kuuli taas ihmisäänien kohinaa, aivan kuin\npuolisensataa kurkkua olisi samanaikaisesti huoahtanut, ja\nvastaukseksi tähän ääneen hän päästi raivoisan huudon. Tara taisteli\njo elämästään -- Tara, tuo iso, uskollinen eläin, joka oli oppinut\nseuraamaan koiran tavoin emäntäänsä ja hyväksynyt hänet itsensäkin\nystäväkseen -- Tara, joka oli heikontunut ja laiskistunut\nvapaaehtoisessa orjuudessaan. Ja tyttö! Missä hän oli? Tietämättään\nDavid puristi pistoolia taskussaan. Hänen silmissään loisti punaista,\nja häntä puistatti silmitön raivo, suorastaan ruumiillinen inho,\njonkalaista hän ei ollut milloinkaan tuntenut. Hän juoksi paikalle ja\nasettui harvan katselijapiirin joukkoon. Hän ei katsonut muihin, ei\nedes tietänyt, olivatko lähinnä seisovat valkoisia vai intiaaneja. Hän\nei nähnyt, miten heidän silmänsä kiiluivat, miten heidän ruumiinsa\nvärisi ilosta ja miten he hiljaa nautiskellen odottivat jatkoa.\n\nHän katsoi häkkiin.\n\nSe oli kahdenkymmenen jalan neliö, rakennettu noin jalan vahvuisista\npuunrungoista, jotka oli pystytetty maahan noin puolentoista jalan\npäähän toisistaan, ja sieltä kuului vastenmielistä leukojen loksutusta.\nDavid ei ensinäkemältä osannut erottaa kumpi oli Tara, kumpi Brokawin\nharmaakarhu. Molemmat pedot makasivat maassa; hänestä ne näyttivät vain\nvaltavalta lihas- ja luukasalta, joka kieritteli kuoleman syleilyssä.\nSitten ne äkkiä erottautuivat, nousivat jaloilleen toisiaan vasten. Ne\nolivat jo jonkin aikaa tapelleet, sillä Taran haavoista juoksi veri, ja\nBrokawin karhun kurkusta kuului verenhimoinen murina. Mutta sitten ne\njälleen hyökkäsivät toistensa kimppuun, Tara veltosti, kyljet\nvavahdellen odottaen ahdistajansa hyökkäyksiä. Davidista oli\ninhoittavaa katsella tätä valtavien ruhojen taistelua, ja kun ne\nraskaasti vierivät toiselle puolelle, näki hän suuren verilammikon\nsiinä kohden, missä ne olivat maanneet. Näytti, kuin joku olisi\nkaatanut siihen veritynnyrin.\n\nSamassa hänen olalleen laskeutui käsi. Ja kääntyessään hän näki\nBrokawin virnistelevän hymyn.\n\n\"Muhkeata, vai mitä?\"\n\nHänen kasvoillaan oli kissan säälimätön julmuus. Davidin nyrkki oli\nraudankova, ja hänen aivoissaan paloi raivoisa iskemisen halu. Suurella\nvaivalla hän sai itsensä hillityksi.\n\n\"Missä -- missä on tyttö?\" kysyi hän.\n\nNyt Brokawin kasvoista loisti selvästi viha ja pilkkaava riemu tätä\nnuuskijaa kohtaan. Huulet vetäytyivät riemuitsevaan hymyyn keltaisen\nhammasrivin yläpuolelle.\n\n\"Minä petkutin hänet\", murahti jättiläinen. \"Petkutin hänet -- niinkuin\nte petkutitte minut! Sain intiaaniakan varastamaan hänen vaatteensa, ja\nnyt hän on yksin huoneessaan -- ja _alasti!_ Eikä hän saa vaatteita,\nennen kuin minä sanon, sillä hän on minun -- koko ruumis ja sielu...\"\n\nDavidin nyrkki heilahti, ja hänen iskuunsa ei sisältynyt vain koko\nhänen harjoituksensa kehittämä voima, vaan myöskin villi tappamishalu.\nTällä hetkellä hän tahtoi antaa kuoliniskun tuolle punaiselle\npirunsikiölle, tuolle epäinhimilliselle hirviölle; ja se isku heitti\nBrokawin selälleen pää retkahtaen kuin niska olisi väännetty nurin.\nMutta Davidilla ei ollut aikaa katsoa iskun vaikutusta; hän ei nähnyt\nBrokawin kaatuvan. Kuului kimakka huudahdus, joka sai veren värähtämään\nhänen suonissaan ja pani hänet kääntymään häkkiin päin samalla tavoin\nhuudahtaen. Tyttö seisoi kymmenen askelen päässä hänestä kummastuneen\nja kivettyneen miespiirin edessä. Davidin veri, joka silmänräpäystä\naikaisemmin oli kiehunut, tuntui nyt jähmettyvän. Ensin hän luuli\ntyttöä aivan alastomaksi -- kaikkien näiden roistojen tuijoteltavana!\nValkeat käsivarret loistivat paljaina, olkapäät ja rinnat olivat\npaljaat, hoikka silkinhieno ruumis oli paljas vyötäisiin saakka, jolle\nhän oli -- kuin villin ja mielettömän pelon valaassa -- kietaissut\nvanhan risaisen hameen! Se oli intiaaninaisen hame. David näki, että\nsiinä kimalteli lasihelmiä, ja hetkisen hän tuijotti kuin muutkin\nkykenemättä liikahtamaan paikaltaan tai edes huudahtamaan hänen\nnimeään. Ja sitten hän näki tuulenleyhkän lakaisevan pois hiukset ja\nhuomasi silloin, että kasvot olivat kalpeat kuin marmori. Tällä\nhetkellä tyttö muistutti loistavaa veistosta -- vailla pienintäkään\nvärähdystä, joka olisi todistanut hänet eläväksi, liikahtamatta,\nhengittämättä. Vain hiukset aaltoilivat tuulessa -- ja hän tuijotti\nhäkkiin pelon huumaamana. David ei seurannut hänen katseensa suuntaa.\nHän kuuli taistelevien petojen murinan, niiden leukojen loksahtelun;\njälleen ne olivat kumossa; muuan häkin melkein jalanvahvuisista\nhirsistä katkesi kuin keppi, kun niiden valtavat ruumiit töytäsivät\nsitä vastaan, maa tärisi, itse ilmakin tuntui värisevän -- mutta vain\ntyttö katseli sitä. Kaikki muut katsoivat häneen, ja David juoksi äkkiä\nmiesten joukosta huutaen hänen nimeään.\n\nKymmenen askelta oli heidän väliään; puolet siitä oli tytöstä häkkiin.\nSamassa tyttö oli nuolena häkin luona. Sekunnin murto-osassa David\nolisi ollut hänen rinnallaan, mutta nyt hän myöhästyi tämän murto-osan.\nLoistavana viiruna tyttö pujahti häkinraosta, ja kauhistuneiden äänien\nmeteli tukahdutti taistelunpauhun, kun tyttö paljain käsin syöksyi\npetojen kimppuun.\n\nDavid kuuli hänen huutavan:\n\n\"Tara -- Tara -- Tara!\"\n\nHän unohti koko maailman nähdessään tytön polvistuvan ja pienillä\nnyrkeillään takovan isoa, takkuista päätä, ja samassa hän oli\npuristautunut tuosta puolentoista jalan levyisestä raosta ja melkein\nkaatunut tytön viereen. Hän ei tietänyt ottaneensa pistoolin esille; ja\nmelkein tietämättään hän ampui laukauksen toisensa jälkeen niin\nnopeasti kuin sormi kykeni toimimaan suoraan Taran vastustajan päähän.\nAse oli isoreikäinen, ja karhun aivoihin tunkeutui kokonainen\nlyijyvirta. Pistoolissa oli yksitoista panosta, ja ne kaikki hän\nlaukaisi verenhimoisessa raivossaan, ja kun hän nousi pystyyn, oli\ntyttö kietoutunut häneen niin tiiviisti, että tuon paljaan, huohottavan\nrinnan tykytys tuntui aivan selvästi. Lämpimän ihon koskettaminen\nselvitti Davidin aivot, ja Taran jäädessä repimään kuolevan\nvastustajansa kurkkua hän vei tytön reippaasti häkistä ja heitti hänen\nhartioilleen oman ohuen takkinsa. \"Menkää huoneeseenne\", sanoi hän.\n\"Tara on nyt turvassa. Minä pidän huolta, ettei sille tehdä mitään\npahaa.\"\n\nMiesten piiri avautui päästääkseen heidät menemään. Joukko pysytteli\nniin hiljaa, että saattoi kuulla Taran mörinän. Mutta samassa\nhiljaisuuden katkaisi raivoisa huuto. \"Seis!\"\n\nBrokaw seisoi heidän edessään hirvittävänä ja uhkaavana, raivosta\nvärisevänä. Aivan hänen takanaan seisoi Hauck, joka ei enää\nkoettanutkaan salata murha-aikomuksiaan; ja hänen taakseen olivat hänen\nvaljut viskyasiakkaansa kokoontuneet kuin susilauma, joka odottaa\nhyökkäysmerkkiä. David odotti, että Brokaw antaisi tämän merkin.\nTyttökin odotti samaa; hän puristautui Davidiin ja käänsi kasvonsa,\njoilta veri oli paennut, kohden vaaraa.\n\nJa Brokaw tosiaankin antoi merkin miehille.\n\n\"Tyhjentäkää häkki!\" mylvi hän. \"Tuo kirottu nuuskija on tappanut minun\nkarhuni, ja nyt hänen täytyy tapella minun kanssani! Ymmärrättekö?\nTyhjentäkää häkki!\"\n\nHän työnsi päätään ja häränniskaansa eteenpäin, kunnes hänen kuuma,\ninhoittava hengityksensä löi heitä kasvoihin, ja suonet paisuivat hänen\nkaulallaan, joka pian muistutti silmälasikäärmeen kaulaa.\n\n\"Ja sitten -- minä tapan teidät!\" sähisi hän.\n\nHauck tarttui nyt tyttöön.\n\n\"Seuraa häntä\", kuiskasi David, kun tyttö lujemmin tarrautui häneen.\n\"Sinun täytyy mennä hänen mukaansa, Marge -- jos tahdot, että minä\nselviydyn tästä!\"\n\nTyttö puhui nyt kiireesti ja niin hiljaa, että vain David saattoi\nkuulla:\n\n\"Menen taloon. Kun näet minut tuolla ikkunassa, niin painu polvillesi.\nMinulla on kivääri -- ja minä ammun hänet kuoliaaksi -- ikkunasta...\"\n\nDavid jäi miettimään, mahtoiko Hauck kuulla, sillä tämän silmissä oli\nouto kiilto, kun hän veti tyttöä pois. Hän kuuli, miten häkin portti\navattiin ja miten Tara löntysti ulos kadoten metsänreunaan. Nähdessään\njälleen Margen hän seisoi jo häkin verilammikossa; tyttö kamppaili\nHauckin kanssa päästäkseen irti ja mennäkseen taloon. Ja nyt hän\nymmärsi, että Hauck oli kuullut ja aikoi antaa tytön nähdä, kuinka\nBrokaw tappaisi hänet. Hän tiesi aivan hyvin, että Brokaw tappeli vain\nsurmatakseen. Taistelu ei olisi rehellinen -- se olisi murhayritys, jos\nsujuisi Brokawin mielen mukaan. Tämä ajatus ei peloittanut Davidia. Hän\noli omituisen rauhallinen; hän riisui levollisesti paitansa ja kiristi\nvyötään. Samassa Brokaw tuli häkkiin. Jättiläinen oli riisuutunut\nvyötäisiin asti ja tuijotti nyt hetkisen Davidiin silmät punaisina\nmurhanhalusta. Taistelu oli epätasainen -- peloittavan epätasainen.\nDavid olisi ollut sokea, ellei hän olisi tätä huomannut, mutta\nkumminkaan hän ei ollut peloissaan. Tuli aivan hiljaista. Mutta kimakka\nhuuto halkoi ilmaa kuin veitsenterä:\n\n\"Sakewawin -- Sakewawin...\"\n\nPetomainen murina nousi Brokawin kurkusta. Huuto oli pistänyt häntä\nkuin käärme.\n\n\"Ensi yönä hän on minun luonani\", sanoi hän. pilkkaavasti ja painoi\npäänsä käydäkseen hyökkäykseen.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nTAISTELU.\n\n\nDavid ei enää nähnyt kasvoja häkin järeiden säleiden takana. Viimeinen\nsilmäys minkä hän loi vastustajansa kumaraisen pään ja leveiden\njännittyneiden hartioiden yli, etsi tyttöä. Tämä oli lakannut\ntaistelemasta Hauckin kanssa ja tuijotti häkkiin päin. Sen jälkeen\nDavid ei irroittanut katsettaan Brokawin kasvoista. Milloinkaan\naikaisemmin ei Brokaw ollut näyttänyt niin isolta ja väkevältä, ja\nDavid ymmärsi ainoan mahdollisuutensa olevan siinä, että estäisi\njättiläistä käyttämästä suunnattomia voimiaan läheltä. Harhaisku olisi\nkohtalokas. Brokawin käsivarsien puserruksessa hän olisi avuton;\nepämiellyttävästi häntä värähdytti ajatus, miten vaivattomasti\njättiläinen murtaisi hänen niskansa tai selkänsä. Tieteellinen\nharjoittelu! Mitä se auttaisi tällaista lihasvuorta vastaan, joka\nnäytti kestävän vaikka moukarin iskuja! Mutta jo ensimmäinen lyönti\npalautti hänen itseluottamuksensa, vaikka se osuikin hiukan syrjään.\nBrokaw hyökkäsi sokeasti, ja hyökkäys oli helppo välttää. Davidin\nnyrkki sujahti ja osui Brokawin päähän läiskähtäen kuin piiskanisku.\nJos tiellä olisi ollut Hauck, niin hän olisi kaatunut kuin isketty\nhärkä. Mutta Brokaw vain horjahti. Mutta hänkin ymmärsi, että tämä oli\ntiedettä -- taitavuutta -- ja hän irvisti käydessään uudelleen\nhyökkäykseen. Hän saattoi kestää satoja tällaisia iskuja -- hän oli\nraivoisa, verenhimoinen Akilles, jolla oli vain yksi haavoittuva\npaikka: leuannipukka. David odotti tilaisuutta hitaasti peräytyessään.\nKahdesti he olivat kiertäneet verellä pirskoitetun areenansa. Brokaw\nseurasi häntä laiskasti ja asiastaan varmana, mutta viivytteli\nhyökkäystään, koska hän piti vastustajan alituista peräytymistä tälle\nkidutuksena, joka oli liian miellyttävää keskenheitettäväksi. David\nseurasi tarkasti hänen huolimatonta liikehtimistään, ison ruumiin\nhidasta, melkein suojaamatonta liikuntaa, hänen valmistumattomuuttaan\nsurmaniskuun -- ja nuolena hän heittäytyi eteenpäin keskittäen koko\nruumiinpainonsa iskun taakse.\n\nSe osui kaksi tuumaa syrjään leuannipukasta, osui suoraan suuhun, iski\nirti nuo keltaiset hampaat ja murskasi paksut huulet, niin että veri\nvalui karvaiselle rinnalle; kun pää horjahti taaksepäin, antoi David\nnopean vasemman suoran ja iski taas harhaan oikeallaan -- mutta sai\nnyrkkinsä veriseksi. Brokaw päästi ulvahduksen -- epäinhimillisin ääni,\nminkä David oli milloinkaan kuullut, ja seuraavassa hetkessä hän\nhuomasi taistelevansa, ei voitosta eikä tilaisuudesta, jonka hän oli\nkaksi kertaa menettänyt, vaan kerta kaikkiaan elämästä. Tämän melkein\nmielipuoleksi kiihoittuneen jättiläisen raivoisista hyökkäyksistä hänet\npelasti vain harjoituksen antama taitavuus. Hän ei olisi voinut sanoa,\nmiten monta iskua hän antoi niiden sadankahdenkymmenen sekunnin\nkuluessa, jotka seurasivat Brokawin suuhun sattunutta lyöntiä. Hän oli\naivan punaisena Brokawin verestä. Se juovitti lämpöisenä hänen\nkasvonsa. Kädet olivat kuin värjätyt -- niin usein hänen molemmat\nnyrkkinsä osuivat Brokawin kasvoihin. Oli kuin olisi iskenyt hirviöön,\njolla ei ollut tuntoaistia, petoon, jolla ei ollut iskuntuntevia\naivoja, ruumiiseen, joka ei ollut ihmisruumis, vaan kamala\nihmisenmuotoinen kummitus. Brokaw oli osunut häneen kerran -- vain\nyhden kerran näiden kahden minuutin aikana, mutta näitä iskuja ei David\npelännyt. Hän hakkasi itsensä murskaksi, sananmukaisesti murskaksi,\nniinkuin laiva voi takoa itsensä kappaleiksi karia vastaan, ja taisteli\njoka hengenvedolla pysyäkseen toisen käsivarsien ulottuvilta. Nämä\nponnistukset kysyivät hänen voimiaan enemmän kuin vastustajan. Kaksi\nkerta jo hän oli osunut toisen leukaan, kaksi kertaa oli Brokawin pää\nretkahtanut hartioiden varaan -- ja kumminkin hän oli tuossa jälleen,\nirvistelevänä, ivallisesti nauravana, valuen verta aina kantapäätään\nmyöten, mahdottomana voittaa. Eikö mitään oikeudentuntoa ollut tuolla\nhäkin säleitten toisella puolen? Olivatko kaikki samanlaisia kuin tuo\nmies tuossa -- samanlaisia sydämettömiä paholaisia? Keskeytys -- vain\npuoli minuuttia -- riittäisi antamaan hänelle mahdollisuuden. Tuo\nhidas, voittamaton peto sai häntä ajetuksi melkein minne tahansa, kun\nhänen ajatuksensa näin harhailivat. Hän vain puolittain torjui\nmoukariniskun, joka suunnattiin hänen kasvoihinsa. Hän sukelsi,\nheilautti salamannopeasti kätensä suojaksi ja pelastui kuolemasta kuin\nihmeen avulla. Tuo isku olisi murskannut hänen kasvonsa -- tappanut\nhänet. Hän ymmärsi sen. Brokawin valtava nyrkki oli osunut\nposkensyrjään ja luiskahtanut, niinkuin luoti kimmahtaa kivestä. Mutta\niskun voima riitti heittämään hänet häkin sälettä vastaan -- ja\n_maahan_.\n\nTällä hetkellä hän kiitti Jumalaa Brokawin hitaudesta. Myöhemmin hän\nselvästi muisti mutisseensa kiitossanoja maatessaan siinä huumautuneena\nja avuttomana murto-osan sekuntia. Hän oli odottanut, että Brokaw\ntekisi hänestä lopun, mutta tämä seisoi vain ja pyyhki kasvoistaan\nverta, joka oli hänet puolittain sokaissut; häkin ulkopuolelta kuului\nnopeasti kasvavaa mutinaa, joka pian paisui riemuhuudoksi -- valkoisten\nmiesten riemuhuudoksi! David kuuli kiljahduksen. Tämä kiljahdus --\njossa väreili tytön koko tuska -- sai hänet nopeasti jalkeilla, sillä\nvälin kuin Brokaw edelleen pyyhki verta kasvoistaan. Tuo kiljahdus sai\nDavidin aivot selviämään -- hänen täytyisi voittaa, sillä tappio\nmerkitsisi tytön perikatoa yhtä varmasti kuin hänen omaansakin;\nselvemmin kuin milloinkaan aikaisemmin hän huomasi, että häviö olisi\nsama kuin kuolema. Nuo ulkopuolella odottavat eivät antaisi armoa.\nIntiaanienkin hiljaisuus oli onnettomuuttaennustava. Ja Brokaw...\n\nTämä oli aivan mielipuoli uudelleen hyökätessään. Nyt hänen kasvoissaan\nei näkynyt jälkeäkään pilkasta eikä virnistyksestä. Vain yksi tunne\npaistoi hänen turvonneilta ja rikkihakatuilta kasvoiltaan. Ei veri eikä\ntuska voinut sitä peittää, se liekehti hänen puoliksi umpeenlyödyistä\nsilmistään. Ja se oli murhanhalu. Davidin jokainen jänne ja solu nousi\ntaisteluun. Omituisen selvänä hänen mieleensä yht'äkkiä tuli Raamatun\nDavidin taistelu Goliatia vastaan, ja hän käsitti, että hän yhtä vähän\nkuin kaimansakaan kykenisi paljain käsin taistelemaan jättiläistään\nvastaan. Hänenkin oli turvauduttava viekkauteen, johonkin\näkkiarvaamattomaan, kertakaikkiaan nujertavaan temppuun -- aivojen oli\nse nopeasti keksittävä. Parin kolmen seuraavan minuutin kuluttua koko\ntaistelu olisi ohi -- tavalla tai toisella, joko hän tai Brokaw. Hän\nteki päätöksensä. Omat keinot eivät riittäneet, mutta hänellä oli vielä\nyksi toivo -- viimeinen mahdollisuus. Se oli pensaikkoseudun\n\"polventaittaminen\", temppu, jota hän oli pitänyt kauheana, kun isä\nRoland oli sen opettanut. \"Taittakaa polvet vastustajaltanne\", oli\nlähetyssaarnaaja sanonut, \"niin hän ei enää kykene tappelemaan\". Se oli\ntuntunut inhoittavalta, eikä hän ollut sitä milloinkaan koettanut.\nMutta hän tunsi sen ja muisti lähetyssaarnaajan sanat: \"Kun hän seisoo\nsuoraan teitä vastassa, niin silloin koko painolla kuin tykinluoti!\" Ja\näkkiä hän heittäytyi eteenpäin, juuri kun Brokaw oli hyökkäämäisillään\nhänen kimppuunsa -- satakuusikymmentä naulaa lujia lihaksia Brokawin\npolvia vastaan!\n\nTöytäys huumasi hänet. Vasenta olkapäätä vihlaisi, ja tuntiessaan\ntöytäyksen ja kivun, kuuli hän samalla kamalan kiljahduksen, kun Brokaw\nheittäytyi hänen kimppuunsa. Hän oli jaloillaan, kun Brokaw oli päässyt\npolvilleen. Ja nyt hän iski -- koko voimallansa hän iski oikeallaan\ntoisen isoa, veristä leukaa. Brokaw ojentautui ja otti hänet valtaviin\nkäsivarsiinsa, mutta leuka oli edelleen suojattomana, ja David takoi\nsitä kuin olisi moukaroinut kiveä. Silloin jättiläisen kurkusta nousi\nhuohottava huuto, hänen päänsä retkahti taaksepäin -- ja punaisen usvan\nläpi, läpi veren, joka pursusi hänen kasvoilleen, David jatkoi\niskemistään, kunnes käsivarret päästivät otteensa ja Brokaw veri\nkurkussa koristen vaipui maahan kuin kuollut.\n\nJa silloin David katseli häkin säleiden läpi. Tuijottavat kasvot olivat\nvetäytyneet lähemmäksi häkkiä hämmästyneinä, tylsän epäileväisinä.\nHetkisen oli niin hiljaista, että hänestä tuntui, kuin heidän olisi\npitänyt kuulla hänen hengityksensä ja Brokawin kurkusta nouseva\nhiljainen korina. Voittaja! Hän suoristi olkapäitään ja nosti päätään,\nvaikka hän mielellään olisi tahtonut hoiperrella puunrunkoja vasten\nlevähtämään. Hän näki Hauckin ja Margen -- ja tyttö seisoi yksin\ntuijottaen häneen. Tyttö oli nähnyt kaiken, oli nähnyt hänen voittavan\ntuon jättiläispedon, ja ylpeys paisutti hänen rintaansa ja sai hänen\nkasvonsa loistamaan ilosta. Äkkiä hän nosti kätensä ja viittasi\ntytölle. Nuolena tämä oli matkalla häntä kohden ja olisi syöksynyt\nmiesjoukon läpi, ellei Hauck olisi häntä pysäyttänyt. David oli nähnyt,\nettä Hauck oli sanonut nopeasti jotakin parille valkoiselle miehelle ja\nnyt tarttui tyttöön pitäen häntä paikallaan. David tiesi olevansa aivan\nveren tahrima ja oli iloinen, ettei Marge tullut lähemmäksi.\nHauck käski tytön mennä taloon, ja David nyökkäsi ja antoi\nkädenviittauksella tietää, että hänen oli toteltava. Vasta nähtyään\ntytön menevän hän veti paidan ylleen ja astui miesten joukkoon. Kolme\ntai neljä valkoista meni Brokawin luokse. Muut seisoivat paikoillaan\ntuijottaen hämmästyneen vaiteliaina häneen, kun hän kulki heidän\nkeskitseen. Hän nyökkäsi ja hymyili heille, aivan kuin loppujen lopuksi\nBrokawin löylyttäminen ei olisikaan ollut mitään erikoista ja\nihmeellistä. Intiaanien kasvoilla huomasi tuskin mitään ilmettä. Ja\nsitten hän joutui vastapäätä Hauckia silmästä silmään, ja tämän takana\nolivat ne pari valkoista miestä, joiden kanssa hän oli kiireisesti\npuhunut. Toinen niistä oli se, joka oli sivunnut Davidia edellisenä\niltana, mutta nyt hänen kasvonsa olivat iloisessa irvessä. Hauck ja\nkolmaskin mies naureskelivat, ja Hauck ojensi Davidin hämmästykseksi\nkätensä.\n\n\"Puristakaa käpälää, Raine! Olisin pitänyt tuhannen viittäkymmentä\nvastaan teidän häviöstänne, mutta kukaan ei tahtonut lyödä vetoa. Se\noli peijakkaan suurenmoista!\"\n\nSitten hän kääntyi molempiin kumppaneihinsa.\n\n\"Viekää Raine huoneeseensa, pojat. Auttakaa häntä peseytymään. Minun\ntäytyy katsoa Brokawia -- ja tuota joukkoa tuossa.\"\n\nDavid teki vastaväitteitä -- hänellä ei ollut mitään hätää. Hän\ntarvitsi vain saippuaa ja vettä, ja molempia oli hänen huoneessaan,\nmutta Hauck penäsi, että se ei ollut oikeudenmukaista -- eikä näyttäisi\noikealta -- ellei Rainella olisi ystäviä niinkuin Brokawillakin. Brokaw\noli ajanut tämän jutun niin nopeasti läpi, ettei kellään ollut ollut\naikaa tai kukaan ei ollut muistanut sanoa hänelle rohkaisevaa sanaa\nennen tappelun alkamista. Nyt Langdon ja Henry seuraisivat häntä. David\nmeni heidän keskellään Pesään, ja he seurasivat hänen huoneeseensa.\nLangdon, pitempi, joka oli silmäillyt häntä niin vihaisesti edellisenä\niltana, kaatoi nyt vettä isoon peltivatiin, kun taas Henry, lyhyempi,\nsulki oven. Molemmat olivat hyvin herttaisia, varsinkin Langdon.\n\n\"En pitänyt teistä eilenillalla\", tunnusti hän aivan avomielisesti.\n\"Luulin, että te olitte noita perhanan poliiseja, jotka työntävät\nnokkansa ihmisen pikku afääreihin.\"\n\nHän seisoi Davidin vieressä vesikannu kädessä, ja kun David kumartui,\njoutui Henry hänen taakseen. Tämä oli ottanut taskustaan jotakin ja\nsiirtyi hiljaa lähemmäksi. Pistäessään kätensä pesuvatiin David\nkatsahti Langdonin kasvoihin ja näki niillä omituisen ilmeenvaihdoksen\n-- eilisillan murhaavanvihaisen ilmeen. Samassa se mitä Henry piti\nkädessään, jysähti hirmuisella voimalla Davidin päähän, ja hän vaipui\nkasaan pesuvatinsa ylitse. Hän tunsi vain kamalan tuskan, kuin\ntulisenhehkuva rauta olisi tunkeutunut hänen lävitseen, ennen kuin\nhänet nielaisi tiedottomuuden ammottava pimeys.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\"NE OVAT SEURANNEET MEITÄ!\"\n\n\nTuossa sekasortoisessa pimeydessä David ei tuntenut tuskaa eikä\nylipäätänsä tietänyt elikö hän. Hän tuntui kuitenkin elävän, vaikkei\nkuullut eikä nähnyt mitään. Hänessä oli kuollutta kaikki, paitsi\nviimeinen tajunnan kipinä, joka kenties on sielu itse. Hän tunsi\nvajoavansa syvälle pimeyteen, kunnes jokin pysäytti hänet, ilman että\nhän tunsi minkäänlaista töytäystä, ja sitten hän jälleen rupesi\nnousemaan. Aluksi hän ei kuullut mitään. Häntä tuntui ympäröivän syvä\nhiljaisuus, jolla ei ollut ääriä, ei rajaa. Hänestä tuntui, kuin olisi\nhän leijaillut ja keinunut aaltojen tuuditeltavana. Palatessaan\ntajuihinsa hän ensiksi luulikin olevansa järvellä, yksinään keinuvansa\njollakin aluksella yön pimeydessä. Hän koetti huutaa, mutta kieli oli\nkangistunut. Päivänkoittoon tuntui kestävän kokonainen iäisyys. Heikot\nvalojuovat tunkeutuivat hänen silmiinsä, ja vähitellen alkoi hän tuntea\nja kuulla. Useat kädet tuntuivat pitelevän häntä, hän ei enää voinut\nliikuttaa käsiään eikä jalkojaan. Sitten hän kuuli ääniä. Ensin tuntui\nkuin suuri joukko ihmisiä olisi mutissut jotakin hyvin epäselvästi,\nmutta vähitellen hän erotti vain kaksi ääntä.\n\nHän aukaisi silmänsä. Ensimmäiseksi hän näki auringon kultaaman\nhuoneensa läntisen seinän. Tuo paiste ilmoitti hänelle, että oli\niltapäivä -- myöhäinen iltapäivä. Ja sitten tuli hänen ja länteen\nlaskevan auringon välille jotakin. Ne olivat kasvot -- kahdet kasvot --\nensin Hauckin ja sitten Brokawin. Brokawkin oli läsnä. Ja tuijotti\nhäneen. Herkeämättä niinkuin pahahenki. Ja melkein tuntemattomana. Hän\nei ollut enää alasti eikä verinen. Mutta kasvot olivat turvoksissa;\nhuulista oli lähtenyt nahka ja toinen silmä oli turvonnut kiinni --\nmutta toisesta loisti itse paholaisen katse. Suurin ponnistuksin David\njaksoi kohottautua istumaan vuoteensa reunalle. Hänen päänsä oli\nsekaisin ja hän tunsi olonsa avuttomaksi kuin pudonnut heinäsäkki.\nHänen kätensä olivat sidotut selän taakse ja jalatkin olivat sidotut.\nHänestä Hauck näytti vartioivalta lohikäärmeeltä siinä seistessään ja\nirvistellessään, ja Brokaw...\n\nBrokaw kumartui hänen ylitseen, kädet nyrkissä ja terve silmä vihasta\nleimuten.\n\n\"Olen iloinen, ettette kuollut, Raine.\"\n\nÄäni oli käheä ja turvonneitten huulien vuoksi se värisi hiukan.\n\n\"Kiitos\", sanoi David. Tietoisuus alkoi palata, mutta päätä särki\nhirveästi. Hän koetti hymyillä.\n\n\"Hyvin paljon kiitoksia!\" Hänen oli aivan typerää sanoa niin. Brokawin\nkädet tavoittelivat hänen kurkkuaan Hauckin palatessa.\n\n\"En minä -- koske häneen nyt\", murahti Brokaw.\n\n\"Mutta illalla -- laupias Jumala!\"\n\nNarskahtaen pusertuivat hänen kätensä nyrkkiin. \"Te -- valehtelija!\nVakoilija! Raukka!\" kiroili hän katkenneitten hampaittensa välitse.\nDavid huomasi, että ne olivat katkenneet -- tuossa runnellussa suussa\noli ammottava reikä. \"Mitä te oikein luulette...\"\n\nHauck koetti taas vetää häntä pois, mutta Brokaw työnsi vihaisesti\nsyrjään hänen kätensä.\n\n\"En minä häneen koske -- mutta minä sanon sen hänelle, Hauck! Piru\nvieköön ruumiini ja sieluni, ellen sano sitä hänelle. Tahdon, että hän\ntietää mikä hän on...\"\n\n\"Sinä olet suuri aasi!\" huusi Hauck. \"Vaikene, tai kaikkien, taivasten\nnimessä...\"\n\nBrokaw avasi suunsa ja nauroi, niin että David näki iskunsa koko\ntuhoisan vaikutuksen. Jättiläinen huohotti edelleen:\n\n\"Mitä sinä tekisit, Hauck? Et yhtään mitään -- et voisi mitään.\nMinähän olen kertonut tuolle, että sinä olet nitistänyt MacPhersonin.\nEnkö ole lörpötellyt sille aivan tarpeeksi valmistaakseni meille\nhirsipuun?\" Sitten hän kumartui Davidin yli, niin että tämä saattoi\ntuntea hänen hengityksensä kasvoillaan. \"Olen iloinen, ettette kuollut,\nRaine\", jatkoi hän, \"sillä haluan nähdä teidän painuvan toiseen\nmaailmaan. Odotamme vain intiaanien lähtöä. Eikä vanha Wapi lähde\ntäältä ennen auringon laskua. Synti, mutta tuota ruhtinasta ei saa\nlähtemään ennen, koska muka illalla kuutamossa kulkeminen tuottaa\nonnea. Te pääsette matkallenne vähän myöhemmin -- heti kohta kun\nintiaanit ovat päässeet laukauksen ulottuvilta. Luotatte intiaaneihin,\nvai mitä? Vanha Wapi ja te olette yhtä, eikä hänelle siis voi\nilmoittaa, että lähetämme teidät pitämään karhulleni seuraa. Vai\nilmoitammeko -- hänelle, mitä?\"\n\n\"Te aiotte -- aiotte murhata minut?\" sanoi David.\n\n\"Kyllä, mikäli sitä sanotaan murhaksi, että mies köytetään puuhun ja\nlasketaan luoti hänen sydämeensä.\"\n\n\"Murha...\" sanoi David.\n\nHän ei jaksanut puhua enempää. Hän vaipui taas tajuttomuuteen; hänen\npäätänsä särki aivan kuin se halkeaisi, ja hän retkahti taaksepäin.\nBrokaw puheli edelleen, mutta hän ei enää erottanut sanoja. Hän kuuli\nHauckin sanovan terävästi jotakin; sitten hän kuuli askelten poistuvan\nja oven avautuvan ja sulkeutuvan -- koko ajan hän ponnisteli, ettei häh\nuudelleen vaipuisi tuohon mustaan, pohjattomaan kuiluun. Kului pitkä\naika, ennen kuin hän jaksoi kohottautua uudelleen istumaan sänkynsä\nlaidalle. Mutta hänen päätään särki yhä. Hän tunsi sen jyskyttävän ja\nhumisevan samalla tavoin, kuin se oli ennen hänen isä Rolandiin\ntutustumistaan humissut.\n\nAurinko ei enää paistanut seinälle, ja läntisen seinän pienestä\nikkunasta voi hän nähdä sen mailleen menevät säteet. Aamulla hän oli\ntapellut Brokawin kanssa -- ja nyt oli jo melkein ilta käsissä.\nPesuvati, jonka luona Henry oli iskenyt häntä, lojui entisellä\npaikallaan. Hän näki veriläiskän lattialla; siihen hän oli nähtävästi\nkaatunut. Sitten hän katsoi jälleen ikkunaan. Se oli niin korkealla\nmaasta, ettei ulkoapäin voinut nähdä huoneeseen -- se oli vain kaita\nvalonantaja, eikä siitä mies voinut ryömiä ulos. Hän ei eilen illalla\neikä tänä aamuna ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta nyt\nhän ymmärsi sen yhtä selvästi kuin nahkaremmit jaloissaan ja käsissään.\nTähän huoneeseen voitiin sulkea pahaa aavistamaton vieras ja\nlukitsemalla ovi pitää häntä vankina. Muuta pakotietä ei ole kuin\nvahvan hirsiseinän tai lujan oven rikkominen.\n\nHänen pahoinvointinsa meni vähitellen ohi. Pää selveni, ja hän voi\nhengittää vapaammin. Hän koetti liikuttaa sidottuja käsivarsiaan. Ne\nolivat puutuneet ja riippuivat elottomina hartioilta. Sitten hän\nkovasti ponnistaen sai ojennetuksi jalkojaan. Ja hän kuuli -- ikkunan\nläpi -- äänen joka vavistutti häntä.\n\nSe oli intiaanien tom-tom-rumpujen ääni.\n\nWapi ja hänen intiaaninsa läksivät kotimatkalle, ja hän kuuli selvästi\nvillin riemulaulun \"sulkasatokuukauden\" jumalille, jotka nyt neljän\nviikon ajan auringon laskiessa kuulivat palvelijoitaan. Hän kiljahti.\nHänen viimeinen toivonsa hävisi -- Wapi ja tämän heimo. Auttaisivatko\nne häntä, jos tietäisivät hänen tilansa? Jospa hän huutaisi heille\navoimesta ikkunasta. Hullu ajatus, järjetön ajatus, mutta se sai\nhänen sydämensä kuitenkin sykkimään kiivaammin. Ja sitten -- he\ntuntuivat pysähtyvän. Avain rasahti ovessa -- ja Marge O'Doone seisoi\nhänen edessään.\n\nTyttö huohotti -- nyyhkytti -- kuin olisi hän juossut pitkän matkan.\nHän ei sanonut sanaakaan, kumartui vain hänen jalkoihinsa ja alkoi\nkatkoa hihnoja. Hänellä oli suuri metsästysveitsi mukanaan. David\ntunsi, kuinka hihnat katkesivat, ja ennen kuin he olivat ennättäneet\nvaihtaa sanaakaan, seisoi tyttö hänen edessään ja vapautti hänen\nkätensä. Ne tuntuivat lyijynraskailta. Tyttö laski veitsen kädestään ja\nhyväili hänen verisiä kasvojaan ja toisteli moneen kertaan lempinimeä,\njonka hän oli antanut Davidille -- Sakewawin. Samassa hän kuuli Wapin\nja hänen heimonsa ylistyslaulut selvemmin ja lähempää; ne hävisivät\nmetsään.\n\n\"Minun täytyi kiiruhtaa\", sanoi tyttö nopeasti. \"Kuule! Ne lähtevät!\nHauck tai Brokaw saattaa niitä järvelle -- ja toinen niistä palaa\ntakaisin _tänne_. Katso, Sakewawin -- olen tuonut sinulle veitsen. Kun\nhän tulee -- niin sinun täytyy tappaa hänet!\"\n\nYlistyslaulujen äänet olivat häipyneet metsään.\n\nDavid ei keskeyttänyt tyttöä, ja pidellen käsillään rintaansa tämä\njatkoi:\n\n\"Odotin kunnes ne olivat kaikki lähteneet ulos. Ne lukitsivat minut\nhuoneeseeni ja asettivat Marceen -- sen vanhan intiaaniakan vartioimaan\nminua. Sitten kun ne olivat kaikki menneet pihalle katsomaan Wapin\nlähtöä, iskin Nisikoosin kiväärin perällä Marceeta päähän. Ehkäpä hän\nkuoli. Tara on ulkona. Tiedän mistä löydän sen, sitten kun tulee\npimeää. Minä laitan tavarat kuntoon ja tunnin kuluessa meidän täytyy\nlähteä. Jos Hauck tai Brokaw tulee tänne sitä ennen, niin tapa hänet\ntällä veitsellä, Sakewawin. Jos et tee sitä -- niin hän tappaa sinut.\"\n\nKevyesti huokaisten hän keskeytti puheensa, ja David koetti nousta\npystyyn. Horjuen hän seisoi tytön edessä.\n\n\"Pistoolini -- kiväärini, Marge?\" kysyi hän ja ojensi käsiään. \"Jospa\nminulla vain olisi ne...\"\n\n\"Ne ovat ottaneet ne\", vastasi tyttö. \"Mutta minulla on Nisikoosin\nkivääri, Sakewawin. Oi -- minun täytyy kiirehtiä. Ne eivät tule minun\nhuoneeseeni, ja Marcee on tajuton, ehkä kuollut. Heti pimeän tultua\naukaisen sinun huoneesi oven. Ja jos joku niistä tulee sitä ennen, niin\nsinun täytyy tappaa hänet. Sinun täytyy! Täytyy!\"\n\nSenjälkeen meni hän ovelle, aukaisi sen ja katosi. Avain lukossa\nrasahti jälleen; hän kuuli tytön nopeat askeleet eteisestä ja toisen\noven avautuvan.\n\nTytön äkillinen katoaminen jollakin tavoin lamaannutti Davidin. Hän ei\nollut viipynyt huoneessa kuin minuutin tai pari. Hän oli hirveästi\npelännyt sitä, että hänen työnsä keskeytettäisiin. Veitsi oli Davidin\njaloissa lattialla. Veitsen vuoksi tyttö oli tullut, oli sen tuonut\nhänelle. Veri alkoi pistellen jälleen virrata hänen puutuneissa\njäsenissään, ja hän kumartui hitaasti, aivan kuin pelkäisi hän\nkaduttavansa tasapainonsa, ottamaan veistä. Wapin heimon äänet\nkuuluivat enää kaukaisena muminana, mutta avoimesta ikkunasta hän kuuli\ntoisia ääniä -- valkoisten miesten puhetta.\n\nHäntä puistatti ajatus, että hänen vielä kerran täytyisi tapella. Marge\nO'Doone oli suorittanut osansa. Hän oli iskenyt intiaanivaimoa, jonka\nHauck oli pannut hänen vartijakseen, oli vapauttanut Davidin ja\npistänyt puukon hänen käteensä. Hän sai pitää lopusta huolen. Kuinka\nkauan kestäisi Hauckin tai Brokawin tuloon. Kestäisikö niin kauan, että\nhänen verenkiertonsa muuttuisi entiselleen. Saisiko hän aikaa koota\nvoimia käyttääkseen hyväkseen vapauttaan -- ja veitseään. Hän suoritti\nmuutamia voimisteluliikkeitä, ja voimat tuntuivat palaavan. Hän meni\nvesikannulle ja joi pitkään. Vesi virkisti, ja hänen lihaksensa\nalkoivat toimia. Sitten hän katsahti veitseen. Tuntui kammottavalta\najatella, että täytyisi iskeä sen kylmä terä miehen selkään tai\nsydämeen. Eikö mitään muuta keinoa olisi? Hän alkoi tarkastella\nhuonetta. Miksi ei Marge ollut antanut hänelle karttua veitsen asemesta\ntai molempia niitä. Iskeä toista seipäällä vatsaan oli jotakin vallan\ntoista kuin lyödä veitsellä ja antaa hänen verensä juosta kuiviin. Eikö\nhuoneessa tosiaankaan ollut mitään, millä...\n\nHänen katseensa osui pöytään ja samassa oli hän kääntänyt sen\nylösalaisin ja koetti irroittaa yhtä sen jaloista. Se taittui rutisten\nja hänellä oli kädessään ase, joka oli paljon miellyttävämpi. Hän pisti\npuukon vyöhönsä aivan käden ulottuville. Ja odotti.\n\nHänen odotuksensa ei kestänyt kauan. Auringon viimeiset säteet\nhävisivät läntisten vuorten taa. Huone alkoi hämärtyä; hän kuunteli\ntarkasti, kuuluisiko askeleita oven takaa, toivoi, että ensimmäiset\naskeleet olisivat tytön eivätkä kummankaan noista miehistä. Lopulta\nkuuluivat suoraan eteisen läpi kulkevat askeleet. Ne olivat raskaat --\nhän hengitti syvään ja tarttui tiukemmin karttuunsa. Hänen aikomuksensa\ntuntui hirvittävältä, ja kun mies väänsi avainta lukossa, huomasi hän,\nettä se oli epämiellyttävä, mutta välttämätön teko. Hän koettaisi lyödä\nmahdollisimman varovasti. Hän vain tainnuttaisi miehen. Isku pitäisi\nolla kevyt; hän kohotti karttua ja pidätteli hengitystään.\n\nOvi avautui, ja Hauck astui huoneeseen selin Davidiin. Se oli\ninhoittavaa lyödä miestä tuolla tavoin -- kartulla. Jospa hän vain\nvoisi käyttää nyrkkejään ja antaa miehelle jonkinlaiset mahdollisuudet\npuolustautua. Mutta se täytyisi tehdä. Ei ollut valitsemisen varaa!\nHauck kaatui äänettömänä -- niin hiljaa, että David luuli tappaneensa\nhänet. Hän kumartui joksikin aikaa miehen ruumiin yli ja kuunteli,\ntoimisiko tämän sydän. Sitten hän katsoi eteiseen. Lamput eivät olleet\nsytytetyt vielä -- mahdollisesti se johtui intiaaniakan\ntajuttomuudesta; suuresta huoneesta kuului puhelua -- ja sitten hän\nkuuli käytävän toiselta puolen hennon äänen.\n\n\"Kiiruhda, Sakewawin! Lukitse ovi -- ja tule!\"\n\nHän kumartui Hauckin yli. Ja löysi tämän taskusta revolverin. Hän\nhuudahti ilosta saadessaan aseen, lukitsi oven ja juoksi eteiseen.\nTyttö aukaisi hänelle oven ja hän juoksi tämän huoneeseen. Hän näki\nintiaanivaimon, joka makasi vuoteella ja tuijotti käärmemäisin, mustin\nsilmin Davidia. Hän oli sidottu hyvin tiukasti, eikä David voinut\npidättää nauruaan kumartuessaan akan yli.\n\n\"Mainiota!\" huusi hän. \"Olet kelpo toveri, Marge -- olet kuin oletkin.\nMitä nyt?\"\n\nRevolveri kädessä ja tyttö käsivarsillaan häntä halutti nauraa\nkuuluvasti ilmoittaakseen toisille, että hän oli jälleen valmis\ntaisteluun.\n\n\"Kuka sinne tuli?\" kysyi tyttö, ja hänen silmänsä loistivat kuin\ntähdet.\n\n\"Hauck!\"\n\n\"Brokaw seurasi sitten Wapia. Langdon ja Henry läksivät hänen mukaansa.\nJärvelle on vain kaksi mailia, he ovat pian täällä. Meidän täytyy\nkiirehtiä. Katso -- ulkona alkaa olla jo pimeää.\"\n\nTyttö juoksi ikkunalle, ja David seurasi häntä. \"Viidentoista minuutin\nkuluessa meidän täytyy lähteä, Sakewawin. Tara on metsänreunassa.\"\nTyttö tarttui Davidia käsivarteen. \"Tapoitko hänet?\" kysyi hän\nkuiskaten.\n\n\"En. Taitoin pöydänjalan ja löin tainnoksiin.\"\n\n\"Olen iloinen siitä\",\nsanoi tyttö ja painautui lähemmäksi Davidia. \"Olen hyvin iloinen siitä,\nSakewawin.\"\n\nHän ei voinut pidättäytyä ottamasta tyttöä syliinsä. Hän painoi tytön\npäätä taaksepäin, tunsi tämän lämpimät kasvot omillaan ja kertoi\ntytölle kaiken mitä oli kuullut Brokawilta. Tyttö jäykistyi Davidin\nsylissä, kun kuuli kertomuksen äidistään, että hän oli vielä elossa ja\noli sama nainen, jonka David oli tavannut junassa. Tyttö olisi sanonut\njotakin, mutta kuuli samassa raskaat askeleet eteisestä.\n\n\"Nyt on jo aika\", kuiskasi' hän. \"Nyt meidän täytyy mennä!\"\n\nHän juoksi reippaasti Davidin luota ja veti käärön sen sängyn alta,\njolla sidottu intiaaniakka makasi. David ei nähnyt oikein tarkasti mitä\nhänellä oli tekeillä, mutta tuossa tuokiossa tyttö työnsi kiväärin\nhänen käteensä.\n\n\"Se on ollut Nisikoosin oma\", sanoi hän. \"Siinä on kuusi luotia, ja\ntässä ovat minun kaikki patruunani.\"\n\nDavid otti ja pistäessään taskuunsa laski ne. Niitä oli kaiken\nkaikkiaan kivääriin ladattujen kanssa yksitoista. \"Kolmenkymmenenkahden\nkaliiberin\", ajatteli hän koettaessaan niitä sormillaan. \"Kelpaavat\nriekkojen ampumiseen -- ja läheltä ihmistenkin!\" Ääneen hän sanoi: \"Jos\nvain saataisiin minun kiväärini, Marge...\"\n\n\"Ne ovat ottaneet sen. Mutta sitä ei tarvita, Sakewawin\", lisäsi hän,\naivan kuin Davidin ääni olisi paljastanut hänen ajatuksensa. \"Minä\ntiedän vuoren, joka on pelkkää kalliota -- lähellä sitä, jota me Taran\nkanssa kiipesimme -- ja jos vain sinne ehditään, niin ne eivät löydä\nmitään jälkiä. Jos saavat meidät kiinni...\"\n\nTyttö avasi nyt ikkunan.\n\n\"Entä sitten?\" kysyi David.\n\n\"Nisikoos tappoi kerran karhun tuolla kiväärillä\", vastasi tyttö.\n\nIkkuna oli auki, ja Marge odotti. He pistivät päänsä ulos ja\nkuulostelivat, ja kun reitti tuntui olevan selvä, laski David käärön\nikkunasta. Sitten hän nosti Margen ikkunasta ja seurasi itse perästä.\nKun hänen jalkansa tärähtivät maahan, pääsi häneltä hiljainen\nhuudahdus, sillä tämä kevyt tärähdys koski päähän kuin vasaranisku;\nhänen täytyi nojautui seinään melkein yhtä huumautuneena ja\npahoinvoipana kuin äsken. Oli niin hämärää, ettei tyttö nähnyt hänen\nmuutostaan, mutta kumminkin hänen silmistään kuvastui levottomuus.\n\n\"Olen hiukan pyörällä päästäni\", selitti David koettaen hymyillä. \"Sain\noikein kunnollisen iskun päähäni. Mutta kyllä se selviää -- täällä\nraittiissa ilmassa.\"\n\nSitten hän otti käärön ja seurasi tyttöä. Metsänreunassa noin sadan\nmetrin päässä oli Tara makaillut koko iltapäivän nuollen haavojaan.\n\n\"Minä näin sen ikkunastani\", kuiskasi Marge.\n\nHän meni karhun luokse ja rupesi lörpöttelemään sen kanssa. Taran takaa\nkuului murinaa.\n\n\"Hei siellähän on Baree!\" huudahti David hämmästyneenä; \"Se on kovin\nystävystynyt karhuun, Marge! Mitä siitä sanot?\"\n\nKuullessaan hänen äänensä Baree tuli luokse ja laskeutui hänen\njalkoihinsa. David laski kätensä koiran pään päälle ja kuiskasi:\n\n\"Poikaseni! Sanoivat sinusta, että sinä olet hylkiö ja sekautuisit\nsusiin...\"\n\nSitten hän näki Taran tumman haahmon tulevan pimeydestä, ja tyttö kulki\nsen sivulla.\n\n\"Nyt olemme valmiit, Sakewawin.\"\n\n\"Eikö meidän olisi parasta etsiä käsiimme Wapi ja hänen intiaaninsa?\"\nehdotti David muistellen Brokawin sanoja.\n\n\"Ei, ne pelkäävät Hauckia\", vastasi tyttö nopeasti. \"On vain yksi\nmahdollisuus, Sakewawin -- seurata kapeata polkua, jonka Tara ja minä\nolemme tehneet kallionharjaa pitkin, kunnes päästään tuolle vuorelle.\nUskaltaisikohan sitoa tavarat Taran selkään?\"\n\n\"Ei, minä kyllä jaksan kantaa ne.\"\n\nJälleen tytön äänessä väreili vapautumisen ilo ja luottamus\nseuralaiseensa. David aivan kuuli sillä hetkellä, miten tytön sydän\njyskytti paon aiheuttamasta riemusta. Tyttö puristi lujat sormensa\nhänen kätensä ympäri, ja pian metsä nieli heidät. Kalpealta taivaalta\nei pilkistänyt ainoakaan valonsäde; tähdet kiiluivat sanomattoman\nhimmeinä. Takaansa David kuuli karhun löntystelevät askelet. Hetken\nkuluttua tyttö sanoi yhä edelleen kuiskaavalla äänellä:\n\n\"Koskeeko päähäsi nyt, Sakewawin?\"\n\n\"Kyllä, vähän.\"\n\nPolku leveni ja muuttui melkein tasaiseksi, mutta yhä sen peitti pimeä.\n\nTyttö puristi lujemmin hänen kättään ja sanoi:\n\n\"Uskon kaiken, mitä olet kertonut\", sanoi tyttö. \"Senjälkeen kuin tulit\nluokseni häkkiin -- ja taistelun jälkeen -- luotin minä sinuun. Sinun\ntäytyi rakastaa minua hirveästi, kun uskalsit niin paljon minun\ntähteni.\"\n\n\"Rakastan, lapsukaiseni, hyvin, hyvin paljon\", vastasi David.\n\nEikö tuo huimaus milloinkaan loppuisi. Hän oli taas melkein\nkaatumaisillaan.\n\n\"Paljon, paljon\", jatkoi David ja koetti seisoa suorana hänen\nvierellään. \"Käsitäthän, lapsukainen, minulla ei ollut muuta\nrakastettavaa kuin sinun kuvasi...\"\n\nHän koetti vaientaa päänsä huminaa puhumalla. Typerää! Sanat tuntuivat\ntulevan rajattoman avaruuden läpi hiljaisina kuiskauksina. Ja mytty\ntuntui raskaalta kuin kivi. Hänen viereltään kuuluva ääni kävi\nheikommaksi. Se sanoi asioita, joita hän ei myöhemmin muistanut, mutta\nhän ymmärsi, että hän puhui naisesta, jota hän oli sanonut tytön\näidiksi, ja hän tunsi vastaavansa, vaikka jalat tuntuivat\nlyijynraskailta. Hän oli taas vaipunut tuohon pohjattomaan pimeyteen.\nÄäni ei jättänyt häntä. Hän kuuli sen nyyhkyttävän, rukoilevan ja\npyytävän häntä tekemään jotakin -- hän ei voinut käsittää mitä;\npalattuaan lopulta tajuihinsa hän huomasi, ettei hän enää laahustanut\neteenpäin lyijynraskain jaloin, vaan makasi maassa. Tyttö piti hänen\npäätään sylissään.\n\n\"Olet sairas\", kuuli hän tytön sanovan. \"Jospa vain saisin sinut Taran\nselkään, Sakewawin -- vain muutaman askeleen päässä...\" ja David\nkäsitti, että tyttö koetti saada hänet yrittämään itse Taran luo. Hän\nojensi kättään, tunsi karhun takkuisen turkin ja koetti nauraa\npuhuessaan, jottei tyttö huomaisi hänen tuskiaan.\n\n\"Melkein aina -- iskun jälkeen -- ihminen on vähän sekaisin\", sanoi\nDavid. \"Kyllä minä voin kävellä.\"\n\n\"Ei, sinun täytyy ratsastaa Taralla\", sanoi tyttö päättäväisesti. \"Olet\nsairas ja sinun täytyy ratsastaa, Sakewawin, täytyy.\"\n\nTyttö veti ja kiskoi Davidia käsivarresta, ja karhu seisoi liikkumatta\nkuin tahtoisi sekin houkutella häntä tottelemaan emäntäänsä. David\nolisi vielä harannut vastaan, ellei pahoinvointi olisi taas uudistunut\nja siksi hän kiipesi harmaan karhun leveälle selälle. Tyttö otti nyytin\nja kiväärin, ja Tara seurasi häntä pimeässä. Davidista karhun leveä\nselkä tuntui hyvin mukavalta; hän kumartui eteenpäin ja tarttui sen\npaksuun niskavillaan.\n\nTyttö kutsui häntä.\n\n\"Onko sinulla hyvä olla, Sakewawin?\"\n\n\"Kyllä, täällä on niin mukavaa, että olen vähällä nukkua\", vastasi hän.\n\nHän taisteli pysyäkseen tajuissa ja sisimmässään pelkäsi hirveästi. Hän\noli pahoin runneltu -- ehkäpä pääkallo oli halki -- ehkä aivot olivat\nviottuneet -- jospa olikin niin. Hän muisteli erästä intiaania, jota\nisä Roland ja hän olivat koettaneet palauttaa henkiin tällaisen iskun\njälkeen. Ilman leikkausta se oli ollut mahdotonta. Intiaani oli\nkuollut, ja hän oli voinut aivan samalla tavoin pahoin kuin Davidkin\nhuolimatta kaikista ponnistuksistaan. Hän ei enää tuntenut Taraa\nallaan, mutta koetti kaikin voimin pysytellä sen selässä, ja hän kuuli\ntytön aina silloin tällöin huutelevan hänelle jotakin, johon hän\nvastasi. Sitten hän ei enää jaksanut vastata ja tunsi kaiken taas\nheiluvan allaan, ja tytön ääni kuului aivan hänen likeltään. Hän tunsi\ntaas keinumista. Hänestä tuntui, kuin hän olisi matkustanut hyvin\npitkän matkan. Hän tunsi unen ja levon tarvetta. Koko ajan hän\nkuitenkin piteli lujasti kiinni karhusta.\n\nMargen sydän sykki kiihkeästi kuin vangitun linnun, ja nyyhkyttäen hän\nrukoili ohjatessaan Taraa pimeänä. Metsästä tähtien loisteeseen, sieltä\ntakaisin metsään laaksopolkua pitkin. Hän ei enää ajatellut vuoren\ntakana olevaa laaksoa, sinne olisi mahdotonta päästä. Hän ohjasi heidän\nkulkunsa eräälle hylätylle majalle, johon he voisivat piiloutua. Hän\nkoetti puhua siitä Davidille.\n\n\"Vielä pikkuinen matka, Sakewawin\", huusi hän kannattaen\nkäsivarsillaan. \"Vain lyhyt matka! Ne eivät ymmärrä etsiä meitä täältä,\nja sinä saat nukkua -- nukkua.\"\n\nDavid ei kuullut tytön ääntä, mutta hänen sormensa tarttuivat lujemmin\nTaran niskakarvoihin.\n\nJa monen, monen, monen päivän perästä he saapuivat majalle -- siltä\nhänestä tuntui. Ja hän ihmetteli, kun tyttö sanoi:\n\n\"Me olemme vasta viiden mailin päässä Pesästä, Sakewawin, mutta eivät\nne ymmärrä tulla hakemaan meitä täältä. Ne luulevat, että olemme\npidemmällä -- vuorten toisella puolella!\"\n\nTyttö valeli Davidin kasvoja raikkaalla vedellä, ja kun alla ei enää\nollut tuota keinuvaa olentoa, tunsi tämä voivansa paremmin. Tyttö oli\nottanut huovan nyytistä ja levittänyt sen Davidin makuusijaksi. Kolme\nseikkaa painui Davidin mieleen, kun hän viimeisen kerran aukaisi\nsilmänsä; tytön hänen ylitseen kumartuneet kasvot, hänet suuret\nsilmänsä, jotka loistivat kuin tähdet ja hänen lempeä äänensä, kun hän\nsanoi:\n\n\"Koeta nukkua, Sakewawin -- koeta nukkua!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän heräsi monen tunnin perästä. Joku veti häntä kiivaasti tästä\nmiellyttävästä makuupaikasta, ja hän kuuli itsepäisen avunpyynnön --\npyynnön, joka kävi yhä tutummaksi, kun hän sai unen karistetuksi\nsilmistään. Hän avasi ne. Oli päivä. Marge makasi hänen vierellään ja\ntuuppi häntä ja tuijotti hurjana hänen kasvoihinsa.\n\n\"Herää, Sakewawin -- herää, herää\", kuuli hän hänen huutavan. \"Hyvä\nJumala, sinun täytyy herätä -- Sakewawin -- ne ovat jäljillämme -- näen\nne ja ne tulevat tuolla laaksossa!\"\n\n\n\n\nXXVI.\n\nTARA KOSTAA.\n\n\nDavid ei vielä oikein ymmärtänyt hänen sanojaan, kun oli jo pystyssä.\nJa nähdessään tytön hän oli iloinen, että hänen päänsä oli kunnossa ja\nettä hän voisi tapella. Ei edes eilen, kun hän oli heittäytynyt\ntaistelevien karhujen väliin, tai silloin kuin hän oli tapellut\nBrokawin kanssa, olleet tytön kasvot olleet noin kalpeat. Hänen\nkasvonsa ilmaisivat Davidille lähestyvän vaaran jo ennen kuin hän omin\nsilmin totesi, ettei pakomahdollisuutta ollut. Hän huomasi, että hänen\nmakuupaikkansa oli ollut erään majan seinustalla ja että tämä maja oli\npienellä pengermällä parin sadan metrin päässä laaksosta. Hän ei\nennättänyt enempää tutkia ympäristöä, sillä Marge tarttui hänen\nkäteensä ja kuljetti hänet majan nurkan taakse. Tyttö ei sanonut\nsanaakaan, viittasi vain tielle. Laaksosta nousevan tien päässä tuli\nkahdeksan tai kymmenen miestä, ja niiden joukosta David erotti Hauckin\nja Brokawin. Hän ei kuitenkaan ennättänyt laskea, kuinka monta niitä\noikein oli, sillä ne hävisivät mutkan taa. Tuo joukko oli noin\nneljän- tai viidensadan metrin päässä, ja kestäisi ehkä kymmenisen\nminuuttia, ennen kuin he ennättäisivät majalle.\n\nHän katsoi Margeen, joka hädissään viittoili heidän takanaan kohoovalle\nvuorelle. Se nousi punaisesta hiekkakivestä muodostuneena kohtisuorana\nkuin palomuuri, eikä sen yli vienyt ainoatakaan polkua. Ainoa\nmahdollinen pakotie kulki laakson kautta, ja sieltä juuri etenivät\nviholliset.\n\n\"Aioin herättää sinut ennen päivänkoittoa, Sakewawin\", selitti tyttö\ntoivottomana, \"koetin pysyä valveilla, mutta nukahdin kuitenkin ja\nheräsin vasta Bareen murinaan ja nyt -- nyt on kaikki myöhäistä.\"\n\n\"Kyllä, on myöhäistä paeta\", sanoi David.\n\nTytön silmät säihkyivät. \"Tarkoitat...\"\n\n\"Me voimme taistella!\" huusi David. \"Hyvä Jumala, Marge -- olisipa\nminulla vain oma kiväärini!\" Hän kopeloi taskustaan tytön antamia\npanoksia. \"Vain yksitoista panosta. Saamme ampua hyvin läheltä. Me emme\nvoi ajatellakaan pakoa ja ampumista, sillä ne pysyttelisivät\nampumamatkan päässä ja ampuisivat omillaan minut seulaksi.\"\n\nTyttö tarttui Davidin käsivarteen.\n\n\"Majaan, Sakewawin!\" huusi tyttö äkkiä. \"Sen ovessa on vahva\npoikkihirsi, ja sen seinistä on rapissut savea hirsien välistä. Niitä\nvoit käyttää ampumareikinä! Tara ja Baree täytyy ottaa mukaan!\"\n\nDavid tarkasteli Nisikoosin kivääriä.\n\n\"Sillä voi ampua vain sadanviidenkymmenen askeleen päähän\", sanoi hän.\n\"Sinä Marge, saat hakea tavarat ja elukat majaan. Koetan napsauttaa\npari noista ystävistämme jo tuonne kukkulalle. Ne eivät vielä osaa\nodottaa laukauksia. Saisinpa vain Hauckin tai Brokawin\nnapsautetuksi...\"\n\nHän oli valinnut piilopaikakseen kahdenkymmenen metrin päässä majasta\nolevan kallionkielekkeen, jolta voi pitää silmällä heidän\nlähestymistään. Marge juoksi etsimään Taraa ja Bareeta, ja hän itse\nkyyristyi kiven taa odottamaan. Hänen arviointinsa mukaan viholliset\nilmestyisivät näkyviin puolentoista sadan metrin päähän, mutta hän\npäätti antaa heidän tulla vielä lähemmäksi. Ei ainoakaan näistä\nkallisarvoisista luodeista saanut osua harhaan, sillä Hauckin\nrevolveria saattoi käyttää vasta lyhyellä matkalla. Ei ollut enää aikaa\nepäröintiin eikä arveluihin. Brokaw ja Hauck olivat itsepintaisesti\npäättäneet taistella taistelunsa loppuun, ja tämä taistelu ratkaisisi\nhänen ja tytön kohtalon. Hän tarttui lujemmin kivääriinsä ja odotti.\n\nSitten hän katseli taakseen ja näki Margen kuljettavan Taraa majaan.\nBaree oli ryöminyt hänen jalkoihinsa. Muutaman minuutin perästä juoksi\ntyttö takaisin Davidin luo ja painautui hänen viereensä.\n\n\"On parasta, että sinä menet majaan, Marge\", ehdotti hän. \"Ne\naloittavat luultavasti ampumisen...\"\n\n\"Minä jään sinun luoksesi, Sakewawin.\"\n\nHän ei enää ollut kalpea, hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat\n-- ja hän hymyili. Lapsi! Davidin sydän seisahtui. Hän työnsi kasvonsa\naivan lähelle Davidin kasvoja ja kuiskasi:\n\n\"Suutelin sinua eilen illalla, Sakewawin. Luulin, että sinä kuolisit.\nEn ole koskaan ennen suudellut ketään muuta kuin Nisikoosia.\"\n\nMiksi hänen silmänsä loistivat niin kummallisesti, kun hän kertoi\ntämän? Kulkiko kuolema vuorta pitkin? Tahtoiko tyttö, että hän saisi\nsen tietää -- ennen sitä? Lapsi!\n\nHän kuiskasi jälleen:\n\n\"Etkä sinä -- sinä et ole milloinkaan suudellut minua, Sakewawin.\nMiksi?\"\n\nKivääri putosi Davidin käsistä. Hitaasti hän veti tytön luokseen ja\nsuuteli häntä suulle. Tytön posket paloivat ja hänen kätensä,\nkiertyivät Davidin kaulaan. Tytön ihana, loistava tukka putosi hänen\nrinnalleen. Hän kätki kasvonsa siihen ja puristi hetken tyttöä\nkiihkeästi rintaansa vasten, ettei tämä voinut hengittää. Ja sitten hän\njälleen suuteli häntä useita kertoja, ja tarkasteli hänen kasvojaan --\nei enää lapsen vaan naisen kasvoina.\n\n\"Sentähden...\" hän aloitti.\n\nBaree murahti. David katseli varovasti kallion takaa.\n\n\"Ne tulevat!\" sanoi hän. \"Sinun täytyy hiipiä takaisin majaan. Marge!\"\n\n\"Jään sinun luoksesi, Sakewawin. Katso, makaan tässä yhtä\nliikkumattomana kuin Baree!\"\n\nHän ryömi aivan kiven taa ja David tähyili taas vihollisiaan.\nTakaa-ajajat olivat jo tulleet näkyviin ja hän laski että heitä oli\nyhdeksän. Hän näki, että Hauck ja Brokaw olivat joukon viimeisinä, eikä\nheillä ollut kivääriä, vain sauvat, joiden avulla he kiipesivät vuorta\npitkin. Muut seitsemän olivat asestettuja, ja heitä johti Langdon.\nDavid päätti ensin ampua Langdonin ja sitten vuoronperään toiset\naseelliset. Hauck ja Brokaw, joilla ei ollut aseita, olivat tällä\nhetkellä koko joukon vaarattomimmat. Hän ampuisi Brokawiin viidennen\nlaukauksensa tai kuudennen, jos viides osuisi harhaan.\n\nHeidät erotti toisistaan vain sadan metrin levyinen kaistale, jonka yli\nei ainoankaan pitänyt päästä elävänä, ja samassa silmänräpäyksessä,\nkun Langdon ilmoitti toisille välimatkan pituuden, paukahti Davidin\nkivääri. Hän henkäisi syvään, kun näki Langdon kierivän ilmassa ja\nputoavan toisten sekaan. Hän nousi ja laukaisi uudelleen. Tuohon\nyhteenvetäytyneeseen joukkoon ei voinut ampua harhaan. Hän kuuli\nhuutoa. Hän ampui kolmannen laukauksen ja hän näki vihollisten\nperääntyvän suojaan. Neljännen laukauksen hän tähtäsi Brokawiin. Hän\nampui kahdesti harhaan. Kivääri oli tyhjä, ja Brokaw oli hävinnyt\nnäkyvistä. Vain Langdon jäi makaamaan kalliolle ja hänen taakseen joku\ntoinen. Kolmas laahautui vuorenrinnettä pitkin alaspäin. Vain kolme --\nkuudella laukauksella. Eikä hän ollut osunut Brokawiin. Davidia\nvärisytti, kun hän tarttui tytön käsivarteen ja kuljetti häntä majaan,\nBaree seurasi heitä.\n\nTämä tapahtui juuri viimeisellä hetkellä. Viholliset kohdistivat tulen\nkallionkielekkeelle, jolta heitä oli ammuttu.\n\nDavid tarkasteli majaa ladatessaan Nisikoosin kiväärin uudelleen.\nHarmaakarhu istui liikkumattomana kuin kuvapatsas eräässä nurkassa.\nTämän suuren huoneen peräseinällä oli ruostunut ja ränsistynyt\nrautahella. Huoneessa ei ollut ikkunaa ja kun ovi suljettiin, oli\nsiellä melkein pilkkosen pimeää. Hän kuuli tytön hengittävän kiihkeästi\nja tuo sama omituinen loiste päilyi hänen silmissään. David meni tytön\nluo, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä taas ja tunsi hänen\nsydämensä sykinnän ja hänen pehmeitten, lämpimien käsivarsiensa\npuristuksen. Hän oli ampunut kolme harhalaukausta -- kolme\nharhalaukausta näin lyhyeltä matkalta, mutta hänellä oli vielä viisi\nlaukausta jäljellä ja sitäpaitsi revolveri...\n\nLentävät puusirut ja kaarnanpalat saivat hänet jälleen vetäytymään\nkeskelle huonetta. Luoti oli tunkeutunut paksun oven läpi noin kuuden\ntuuman päähän Davidin päästä, ja se oli irroittanut hirrestä käsivarren\nkokoisen palan. Ovi oli linnoituksen heikko kohta. Hän juoksi sivulle,\njuuri kuin toinen laukaus osui vastapäiseen seinään. Baree murisi ja\nTaran kurkusta kuului kaamea mörähdys, vaikka se ei liikahtanutkaan\npaikoiltaan.\n\nJoka seinässä oli rakoja, joista Marge oli puhunut ja David kurkisteli\neräästä reiästä. Hän näki jonkun liikkuvan kallioiden välissä,\nmuutamien satojen metrien päässä, kolmas laukaus tuli oven läpi,\nsinkoutui hellaan ja sieltä seinään parin tuuman päähän Tarasta. Kivien\nvälissä olevien kahden miehen laukaukset rikkoivat oven. David näki\nheidän päänsä ja hartiansa, savuavat pyssynpiiput, mutta ei vastannut\ntuleen. Hän ihmetteli, missä muut neljä olivat? Hauck ja Brokaw olivat\nvarmasti ottaneet kaatuneitten kiväärit, ja nyt hänellä oli kuusi\nmiestä vastassaan. Varovasti hän työnsi aseensa reiästä ja odotti\ntilaisuutta ja tähtäsi kohtaan, josta hän tiesi pään ja hartioiden pian\nnousevan. Hän sai sopivan tilaisuuden ja ampui. Pää ja hartiat\nhävisivät, ja ilosta kiljahtaen hän tähtäsi hieman oikealle ja ampui\nuuden laukauksen toista miestä kohden. Tämäkin katosi, ja David oli\niloinen ajatellessaan, että molemmat laukaukset olivat osuneet, kun hän\nharmikseen näki samat päät uudelleen. Vuorella olevat eivät enää\ntähdänneet oveen, vaan seinään sille kohdalle, mistä olivat nähneet\nhänen tulensa; eräs siru haavoitti hänen poskeaan ja sai veren\nvirtaamaan siitä. Kun tyttö näki sen, muuttuivat hänen kasvonsa jälleen\nkalpeiksi.\n\n\"Tällä kiväärillä en saa osumaan niihin, Marge\", sanoi hän. \"Se ampuu\nvinoon. Hyvä Jumala!\"\n\nMajan takaseinän läpi tuli laukaus, joka kulki heidän välitseen\nsuristen kuin jättiläismehiläinen. David tempaisi tytön syliinsä, kuin\nsuojellakseen häntä omalla ruumiillaan.\n\n\"Aikovatko ne tosiaankin surmata sinut, päästäkseen käsiksi minuun?\"\n\nHän päästi tytön, ja alkoi raahata rautahellaa ampumalinjalta. Tyttö\nnäki vaaran ja juoksi auttamaan eikä Davidilla ollut aikaa käskeä häntä\ntakaisin. Kymmenessä sekunnissa oli hän saanut asetetuksi hellan seinää\nvasten ja pakotti tytön ryömimään sen alle.\n\n\"Jos sekunniksikaan asetut vaaraan, niin minä menen oven eteen ja annan\nampua itseni!\" uhkaili tyttö. \"Teen sen, Jumala minua auttakoon!\"\n\nDavidin aivot takoivat. Hän ei enää ollut rauhallinen eikä varma. Hän\noli vihasta villinä ja hän toivoi voivansa kostaa noille ihmispedoille,\njotka olivat päättäneet tappaa hänet tytönkin hengen uhalla. Hän juoksi\nsille puolelle, mistä uusi laukaus oli kuulunut, ja tirkisti ulos\nreiästä. Hän oli aivan Taran vieressä ja kuuli tämän uhkaavan murinan.\nViholliset olivat jossakin lähellä seinän takana. Niiden laukaukset\ntulivat sadan metrin päästä, ja hänestä tuntui kuin olisivat ne\ntietäneet, ettei hänellä ollut muuta asetta kuin Nisikoosin kelvoton\nkivääri ja Hauckin revolveri. Ehkäpä ne tiesivät senkin, että hänen\nammuksensa olivat vähissä. Ne paljastivat itsensä. Miksi hän säästäisi\nkolmea viimeistä luotiaan? Kun ne huomaisivat, ettei hän enää vastaisi\ntuleen, niin ne hyökkäisivät majaan, ja silloin hän vetäisi esiin\nrevolverin. Sillä hän ampuisi niiltä sydämen mäsäksi. Hauck tuli\nnäkyviin, ja hän ampui. Toinen mies tuli näkyviin, noin\nseitsemänkymmenen metrin päähän ampuen koko ajan, minkä kerkesi, ja\nDavid laski laukauksen hänen rintaansa. Hän ampui toisen kerran\nHauckia -- epäonnistui -- heitti kelvottoman kiväärin lattialle ja\njuoksi Margen luo.\n\n\"Yksi kaatui. Viisi jäljellä. Nyt voivat ne -- piru vieköön -- tulla!\"\n\nHän tarttui Hauckin revolveriin. Kuula tuli seinän läpi ja osui Taraan.\nSen kaamea murina tärisytti koko majaa, mutta peto ei liikahtanut\nvieläkään paikoiltaan. Tähän kammottavaan murinaan vastasi Baree. Se\noli ryöminyt karhun viereen.\n\n\"Se ei osunut vaarallisesti\", sanoi David ja tarttui vapaalla kädellään\ntytön käteen. \"Minuutin tai parin perästä lopettavat ne ampumisen ja\nsilloin...\"\n\nVastaiselta seinältä tuli vinkuen ja suhisten kuula suoraan hänen\nkasvoilleen. Hän luuli nähneensä sen, kun se salamannopeasti kulki\nhuoneen läpi; ja hän ymmärsi, että se oli osunut häneen, mutta hän ei\ntuntenut kipua. Hänen ajatuksensa työskentelivät kuumeisesti, mutta\nkieli kieltäytyi sanomasta mitään. Hän oli kuin halpaantunut. Tyttökään\nei ensin huomannut, että luoti oli osunut häneen. Vasta kun hän näki\nmaassa makaavan revolverin, tuli hän silmät vihasta leimuten Davidin\nluo. David vaipui lattialle Taran viereen ja kuuli, kuinka tyttö\nkumartui hänen ylitseen ja huusi hänen nimeään. Huumaus oli haihtunut\nja hän kohotti kättään ja koetteli pelästyneenä kurkkuaan. Alaleuka\ntuntui jäykältä ja siinä oli verta. Hän uskoi kuulan lävistäneen sen.\n\n\"Vain knockout\", tuumaili hän helpoittuneena. \"Siru iski leukaluuhun.\n-- Ei sen kummempaa vaaraa...\"\n\nTyttöön nojaten kohosi hän pystyyn. He eivät olleet huomanneet, että\nlaukaukset olivat vaienneet. Ovea vasten rynnistettiin. Sille sateli\niskuja, ja vanha lahonnut ovi murtui. David koetti nousta, mutta vaipui\njälleen maahan; hän osoitti revolveria.\n\n\"Pian -- pian -- revolveri...\"\n\nMarge juoksi läähättäen ja otti sen maasta. Ovi murtui samassa\nsilmänräpäyksessä, kun hän tarttui siihen, ja viholliset hyökkäsivät\nsisään, Hauck ja Henry ensimmäisinä ja Brokaw viimeisenä. David koetti\nviimeisen kerran ponnistautua jaloilleen. Hän oli kuullut vain yhden\nainoan revolverinlaukauksen ja kun hän horjuen nousi pystyyn, näki hän\nMargen taistelevan Brokawin sylissä. Hauck tuli murhanhimoisena häntä\nkohden, ja kun he painiskelivat lattialla, kuuli hän tytön moneen\nkertaan huutavan: \"Tara! Tara! Tara!\"\n\nSitten hän kuuli suuren, valtavan ruhon liikehtivän -- ja Taran mörinää\nsäesti Bareen ulvonta. Hän ei nähnyt mitään. Hauckin kädet tarttuivat\nhänen kurkkuunsa. Mutta huuto kuului yhä ja hän kuuli miesten kirkuvan\npelosta -- kuolemanpelosta. Kun Hauckin kädet irtaantuivat hänen\nkurkustaan, kuuli hän murinaa ja särkyvien luiden ritinää. Hauck nousi\nkuolonkalpeana jaloilleen. Äkkiä solakka taipuisa ruumis iskeytyi\nhäneen, kaatoi hänet ja Bareen valkoiset raateluhampaat iskeytyivät\nhänen paksuun kaulaansa ja repäisivät Hauckin pään melkein irti\nruumiista. David kohotti itseään ja näki tytön vahingoittumattomana\njuoksevan häntä kohden koko ajan nyyhkyttäen: \"Tara, Tara! Tara! --\"\nDavid käänsi tytön kasvot rintaansa vasten ja piti häntä siinä. Näky\noli kammottava. Henry oli kuollut. Hauck oli kuollut. Ja Brokaw -- tuo\nharmaakarhu oli repinyt hänen ruumiinsa kappaleiksi. David hoiperteli\ntytön varassa tästä kuolonpaikasta. Raitis ilma leyhähti heitä vastaan.\nAurinko paistoi taivaalta, viheriä ruoho ja vuorikukat loistivat maassa\nheidän jalkojensa alla. He katsahtivat raiviolle ja näkivät kahden\nmiehen pakenevan, juoksevan henkensä kaupalla.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nMICHAEL O'DOONE ON VIHDOINKIN LÖYDETTY!\n\n\nDavid jäi muutamaksi hetkeksi seisomaan ja katselemaan aurinkoiseen\nlaaksoon, josta olivat viimeiset Hauckin miehet paenneet; hän ei\nsanonut sanaakaan, kuunteli vain tytön nyyhkytystä. Hän hengitti\nraitista ilmaa syvään ja tunsi voimistuvansa. Hän kohotti tytön\nkasvoja. Tämän silmissä ei ollut kyyneleitä, mutta hän nyyhkytti yhä\nedelleen, ja hänen huulensa värisivät kuin itkevän lapsen. David\nsuuteli näitä väriseviä huulia, ja tyttö hengitti huohottaen ja katseli\nDavidiin kirkkain sinisin silmin, joista pelko vähitellen katosi. Hän\nkuiskaili miehen nimeä. Hänen katseestaan ja kuiskailustaan puhui\nrajaton ihailu. Vain Davidin vuoksi hän oli pelännyt ja katseli nyt,\nkuin olisi saanut kiittää pelastuksestaan yksinomaan Davidia. Hänen\nlämpimät huulensa etsivät miehen huulia, ja hänen kätensä hyväilivät\ntämän verisiä poskia. Muuan ääni sai heidät kääntymään, ja he näkivät\nkarhun tallustelevan majasta. He kuulivat sen murisevan ja\nheiluttelevan päätään auringonpaisteessa -- ja sen kurkusta kuului\nviimeisiä kaikuja siitä raivoisasta vihasta, joka oli heidän\nvihamiehilleen koitunut niin kohtalokkaaksi. Ja samassa ovelle ilmestyi\nBaree irvistäen kuin olisi odottanut lisää vihollisia.\n\nDavid vei Margen nopeasti sen kallionkielekkeen luo, josta hän oli\naloittanut taistelun, ja veti hänet pehmeään, sinisten orvokkien\nkoristamaan ruohikkoon.\n\n\"Lepää nyt tässä, pikku toveri\", sanoi hän matalalla ja värisevällä\näänellä, ja hänen kätensä sivelivät tytön ihmeellisiä hiuksia. \"Minun\ntäytyy palata tupaan. Ja sitten me jatkamme matkaa.\"\n\n\"Jatkamme!\"\n\nTyttö toisti sanan omituisena, kevyenä kuiskauksena, aivan kuin hän\nolisi välähdyksenä nähnyt koko tulevan elämänsä. Sitten hän silmäsi\nlaaksoon, mutta kiiruhti taas katsomaan Davidia kasvoihin.\n\n\"Mitä, jatkammeko?\" sanoi hän uudelleen, kun David oli noussut.\n\nHän värisi, kun mies jätti hänet, värisi ja huudahtikin hiukan\nnähdessään aavistuksena sen uuden, ihmeellisen elämän, joka häntä\nodotti. David ymmärsi hänet ja läksi katsomatta häntä silmiin ja\nkiirehtien, jotta pääsisi pian noista parista välttämättömästä\nminuutista, jotka hänellä oli edessä. Majan ovella hän viivytteli\nhiukan, sillä kuvottava tunne pidätti häntä. Mutta loppujen lopuksi se,\nmitä hän saisi nähdä, ei ollut pahempaa kuin sen piti olla, oikeus oli\ntäyttynyt.\n\nHän koetti olla katsomatta perin tarkasti, mutta ei voinut sittenkään\nolla tuijottamatta tuota kauheata näkyä. Vain ruumiin koosta saattoi\npäätellä, kumpi oli ollut Hauck, kumpi Brokaw, sillä Tara oli purkanut\nvihaansa vielä Hauckiinkin, jonka Baree oli tappanut. Kumpikaan ei enää\nnäyttänyt inhimilliseltä olennolta -- oli suorastaan käsittämätöntä,\nettä kynnet ja hampaat saattoivat jättää sellaista jälkeä; ja hän\nkiiruhti ovelle vakuuttautuakseen, ettei tyttö ollut seurannut\njäljestä. Sitten hän jälleen tarkasti huonetta. Henry oli aivan\nkynnyksellä pää väännettynä -- tai ehkä irti -- ruumiin alla. Henryn\nkiväärin David otti. Sitten hän haki panoksia -- inhoittavaa työtä!\nKaikilta näiltä kolmelta ruumiilta hän löysi viitisenkymmentä patruunaa\nja läksi sitten majastaan kantaen kivääriä ja nyyttiä. Sitten hän käsi\ntytön kädessä jatkoi matkaa laakson halki.\n\n\"Oikeudenmukainen kosto kohtasi heitä\", sanoi hän vain, eikä tyttö\nkysellyt enempää.\n\nPäästyään laakson vihreälle nurmikolle he pysähtyivät pienen lähteen\nluo. David riisuutui. Hän oli vyötäisiään myöten veressä. Marge huuhtoi\nkasvojaan ja käsivarsiaan ja rupesi sitten Davidin kammalla siistimään\nitseään. Hän oli ihmeellinen näky lanteille aaltoilevine hiuksineen, ja\nDavidista tuntui, että nyt tässä hänen edessään oli se oikea nainen,\njonka Jumala oli luonut juuri häntä varten. Kerran, monta sataa vuotta\nsitten, juuri toisen naisen hiukset olivat olleet ihaninta, mitä\nhänessä oli. Nyt Davidin sydämessä kaikui riemulaulu. Ei, se nainen ei\nollut tämänkaltainen. Kokonainen avaruus erotti nämä toisistaan -- sen\nnaisen ja tämän jumalanarmoittaman vuoristokukan, joka oli tuonut hänen\nsydämeensä uuden elämän. Ja David ihmetteli, mahtoikohan tyttö rakastaa\nhäntä. Samassa tämä näki hänen seisovan siinä ahmimassa näkyä\nkatseillaan. Rakkaus? David ei ollut ikinä uneksinutkaan näkevänsä\nsellaista ilmettä, joka nousi tytön kasvoille. Hänen kurkkuaan kuristi.\nSanaakaan sanomatta hän ojensi käsivartensa tyttöä kohti, ja tämä\nasteli hänen luokseen koko hiusten ihana kimmellys tuulessa hulmuten;\nja David puristi hänet syliinsä, suuteli hänen pehmeitä huuliaan,\nhänen punastuvia poskiaan, hänen sinisiä silmiään, hänen suloisesti\ntuoksuvia hiuskiharoitaan. Ja tyttö vastasi hänen suudelmiinsa. Kun\nDavid nosti katseensa hänestä ja silmäsi yli laakson, ei hän nähnyt sen\nkauneutta; hän näki äkillisen valtavan näyn ja hänen sielunsa huokui\nkiitollisuutta lähetyssaarnaajan jumalaa, toteminpalvojien jumalaa,\nkoko luomakunnan jumalaa kohtaan, sillä nyt hän tunsi, että Jumala on\nyksi ja ainoa. Kenties tyttö tunsi hänen mykän hurmiotilansa, sillä\npehmeiden, aaltoilevien hiusten läpi tunkeutui kuiskaus:\n\n\"Rakastatko minua paljon, Sakewawin?\"\n\n\"Rakastan, enemmän kuin elämääni.\"\n\nTytön ääni herätti hänet todellisuuteen. Hän oli hetkeksi unohtanut\nmajan, unohtanut Brokawin ja Hauckin ja heidän kuolemansa. Sitten hän\npiti tyttöä käsivarren matkan päässä itsestään ja katseli noihin\nkasvoihin, joilta onnentunne oli karkoittanut pelon ja kauhun; oli niin\nihmeellistä nähdä tuon teeskentelemättömän rakkauden loistavan silmien\nsinisistä, kimmeltävistä syvyyksistä.\n\n\"Meidän täytyy nyt lähteä\", sanoi hän pakottautuen rikkomaan hetken\nlumouksen. \"Kaksi on päässyt pakoon, Marge. Kenties Pesässä on niitä\nenemmänkin...\"\n\nHänen sanansa tempasivat tytön jälleen todellisuuteen, tuohon äskeiseen\nkauhistavaan todellisuuteen. Hän katsoi peloissaan laaksoon, mutta\npudisti sitten päätään.\n\n\"Niitä jäi kaksi\", sanoi hän, \"mutta ne eivät seuraa meitä, Sakewawin.\nVaikka tulisivatkin, niin ehdimme ennen sitä vuoren toiselle\npuolelle.\"\n\nDavidin järjestellessä tavaroita tyttö palmikoi hiuksiaan. David oli\nkuin nuori poika ja nauroi hilpeän paheksuvasti.\n\n\"Pidän niistä enemmän, kun ne ovat auki\", sanoi hän. \"Ne ovat niin\nkauniit. Niin ihanat.\"\n\nDavidista tuntui, kuin hänen sanansa olisivat nostattaneet kaiken veren\nmitä tytössä oli tämän poskille.\n\n\"Silloin -- jätän ne auki\", huusi hän hiljaa, ja hänen äänensä värisi\nonnesta. Hänen kätensä aukaisivat loistavat palmikot, ja taas hiukset\nvaltoimina hulmusivat hänen ympärillään. Ja ennen kuin he jatkoivat\nmatkaa, juoksi tyttö Davidin luo ja kohotti kasvonsa.\n\n\"Suutele minua\", sanoi hän. \"Suutele minua, Sakewawin!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällisen aikaan he seisoivat harjanteen korkeimmalla kukkulalla ja\nkatselivat viheriätä laaksoa ja kimaltelevaa virtaa alapuolellaan,\nseutua, jossa he olivat ensimmäisen kerran tavanneet toisensa. Heistä\nmolemmista tuntui, kuin siitä olisi kulunut hyvin pitkä aika ja laakso\ntuntui hymyilevän heille, aivan kuin se toivottaisi heidät\ntervetulleeksi sinne jälleen ja iloitsisi heidän tulostaan.\nLepopaikastaan he kuulivat veden lirinää, tuulen suhinaa ja auringossa\nlekottelevien murmelieläinten vikinää. Davidin sylissä istuva tyttö\nosoitti idässä häämöittävää sinertävää utua ja kysyi:\n\n\"Menemmekö tuonne?\"\n\nVuorta kavutessaan oli David ajatellut samaa asiaa. Sillä suunnalla,\njohon tyttö osoitti, oli heillä kummallakin ystäviä, eikä välillä ollut\nmuita ihmisiä kuin Kwadocha-joen varrella majaileva intiaaniheimo.\nSiellä oli vain vuorten häiritsemätön hiljaisuus. Häntä eivät enää\nhiljaiset vuoret peloittaneet, eikä hän enää pelännyt eksyvänsä erämaan\nolemattomilta poluilta. Kaikkien näiden tapahtumien jälkeen\nhoukuttelivat ja viittoilivat vuoren huiput hänelle, ja hän oli varma\nsiitä, että hän löytäisi tien Finleyhin. Kuinka kovasti isä Roland\nhämmästyisikään, kun he, Marge ja hän, jonakin kauniina päivänä\nastuisivat hänen majaansa. Hänen sydämensä löi kiivaasti, kun hän\nkertoi tästä tytölle, kun hän kuvaili tälle pitkää matkaa, jonka he\nsaisivat kulkea, ja sitä ihanaa seutua, joka odotti heitä matkan\npäämäärässä -- kotia ja \"ja sitten löydämme äitisi\", kuiskasi hän\ntytölle. He puhuivat Margen äidistä ja isä Rolandista koko matkan\nlaskeutuessaan laaksoon, ja vaikka he milloin tahansa olisivat\npysähtyneet, oli tytöllä aina valmiina uusia kysymyksiä, ja joka kerta\nhän epäillen sanoi: \"Onkohan se totta?\" Ja joka kerta David vakuutteli\nkaiken olevan täyttä totta.\n\n\"Luulen, että Nisikoos on lähettänyt äidillesi tuon kuvan, jonka\nhalusit hävittää\", sanoi hän kerran. \"Nisikoos on varmaankin tietänyt\nsen.\"\n\n\"Miksi ei hän sitten kertonut minulle siitä?\" jatkoi tyttö.\n\n\"Ehkäpä sentähden, ettei hän tahtonut kadottaa sinua -- ja hän lähetti\nehkä tuon kortin vasta sitten, kun hän tunsi oman elämänsä lähenevän\nloppuaan.\"\n\nTytön silmät tummuivat, mutta kirkastuivat jälleen.\n\n\"Minä -- rakastin -- Nisikoosia\", sanoi hän.\n\nAurinko oli laskemaisillaan, kun he pystyttivät ensimmäisen leirinsä\nseetripuuviidakkoon, ja David oli ampunut metsäkanan Taralle ja\nBareelle. Illallisen jälkeen he istuivat jonkin aikaa tähtien\nloisteessa ja sitten Marge meni seetrinoksavuoteelleen nukkumaan\nannettuaan sitä ennen Davidille hyväyösuudelman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän toisensa jälkeen he jatkoivat matkaansa koilliseen. Vuoret\nnielaisivat heidät ja heidän jalkansa polkivat usean ihmeellisen\nlaakson ruohoa. Vaikka ne tuntuivatkin niin ihmeellisiltä, muisti David\nsilloin tällöin nähneensä jonkin niistä, ja siitä hän tiesi, että he\nolivat oikealla jäljillä. He matkasivat hitaasti, sillä mitään kiirettä\nei ollut, ja tässä riistarikkaassa laaksossa oli elatuksen hankkiminen\nsuorastaan hupia. Laittaessaan varustuksia oli Margen täytynyt ottaa\nminkä helpoimmin sai käsiinsä, mutta kaikeksi onneksi he olivat saaneet\nkaksikymmentä naulaa kaurajauhoja mukaansa. Siitä he leipoivat leipiä\nja pannukakkuja. Laaksoissa oli kypsiä marjoja ja aina silloin tällöin\nvirtojen seuduilla David ampui kaloja. Tara ja Baree lihosivat\nmolemmat, ja David huomasi, että tyttö muuttui päivä päivältä entistä\nihanammaksi, ja hän joutui yhä enemmän rakkauden lumoihin. Hänestä\ntuntui ihanalta, kun tyttö ei tahtonut laskea häntä luotaan kuin\nkorkeintaan kymmeneksi minuutiksi kerrallaan. Hän hyväili mielellään\ntytön hiuksia, ja tyttö pörrötti lempeällä tavallaan hänen päätään ja\nsanoi rakastavansa sitä juuri noiden harmaiden juovien vuoksi, ja\nhänellä oli tapana hellästi tarttua molemmilla käsillään Davidin käteen\nja puristaa sitä huuliaan vasten.\n\nHe olivat olleet kymmenen päivää vuorilla, kun tyttö eräänä iltana\nlapsellisen avoimesti hyväillessään häntä sanoi:\n\n\"Olisi ihanaa, jos isä Roland vihkisi meidät, Sakewawin\", ja ennen kuin\nDavid ennätti sanoa mitään hän jatkoi: \"Minä hoitaisin teidän molempien\ntaloutta siellä Chateaussa.\"\n\nDavid oli itse ajatellut samaa.\n\n\"Mutta jos äitisi asuu jossakin tuolla alhaalla -- jossakin\nkaupungissa?\" kysyi hän.\n\n\"Minä en viihtyisi siellä -- en ainakaan pitkää aikaa. Rakastan näitä\nmetsiä, vuoria ja laajaa taivasta.\" Hän keskeytti puheensa äkkiä, mutta\njatkoi sitten: \"Mutta mennään minne vain -- jos vaan pääsen sinun\nmukaasi, Sakewawin?\"\n\n\"Minäkin rakastan metsiä, vuoria ja taivasta\", kuiskasi David. \"Ne\nseuraavat meitä aina, pikku ystäväiseni!\"\n\nNeljäntenätoista päivänä he saapuivat Dividen itäiselle rinteelle, ja\nDavid tiesi, ettei siitä enää ollut pitkä matka Kwadochaan eikä\nFinleyhin. Viidentenätoista iltana he pystyttivät leirinsä samaan\npaikkaan, missä hänellä ja \"Perhosen\" kosijalla oli ollut\npäivällistuli; ja tyttö tahtoi sytyttää nuotion illalla, vaikka\ntaivaalla loisti täysikuu ja ilta oli ihana ja lämmin; innokkaasti hän\nkokosi risuja nuotioon, kunnes sen loimut jo hipoivat puiden latvoja.\nDavid nautti piippunsa polttamisesta ja tarkasteli riemuiten tytön\nsulavia liikkeitä, kun tämä kokoili lisää polttoaineita nuotioon.\nHetken perästä tyttö väsyi ja kyyristyi hänen viereensä, aukaisi\nhiuksensa ja käänsi kasvonsa häneen, ja niin he istuivat ja\nkuiskailivat noin tunnin ajan. Kun tyttö vihdoin meni makuulle ja\nnukahti, läksi David kävelemään kuutamoon. Jonkin matkaa käveltyään hän\nistuutui polttelemaan piippuaan ja kuuntelemaan laaksosta kuuluvia\nääniä, sillä hän oli liian onnellinen voidakseen nukkua. Erämaan\nsekasortoisen huminan, sirinän, piipityksen keskeltä hän kuuli\nhämmästyttävän äänen.\n\n\"David!\"\n\nHän hypähti pystyyn. Eräs mies oli ilmestynyt hänen eteensä noin\nkahdentoista jalan päähän. Hän oli paljaspäin; kuun hopea valui hänen\nhiuksilleen, ja David huusi hämmästyksestä kuin olisi nähnyt aaveen.\n\n\"David!\"\n\n\"Hyvä Jumala -- isä Roland!\"\n\nHe juoksivat toisiaan vasten ja puristivat innokkaasti toistensa käsiä.\nDavid ei voinut puhua. Kun hän sai puhekykynsä takaisin, kuuli hän isä\nRolandin sanovan:\n\n\"Näin tulen ja hiivin katsomaan, kenen se oli. Meidän leirimme on\ntuolla neljännesmailin päässä. Tule. Tahtoisin näyttää sinulle\njotakin...\"\n\nLiikutus esti häntä sanomasta muuta. Ja Davidista tuntui kuin\nlähetyssaarnaajan kasvot olisivat nuorentuneet useita vuosia, ja hänen\nkäyntinsä tuntui poikamaisen joustavalta, kun hän tarttui Davidin\nkäsivarteen ja kuljetti tätä mukanaan laaksoon. Jokin ihmeellinen esti\nDavidia puhumasta, hänestä tuntui kuin hän kokisi jotakin odottamatonta\nja kummallista. Hän kuuli toisen kiihkeän hengityksen, näki tämän\nsilmien ihmeellisen loisteen, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä\nkiivaasti. He kulkivat nopeasti, Davidista oli kulunut vain muutamia\nsilmänräpäyksiä, kun he saapuivat matalaan pensaikkoon ja isä Roland\ntalutti hänet sinne ja kulki varovasti ja huohottaen.\n\nPian he seisoivat erään nukkujan vieressä. Isä Roland viittasi\nsanaakaan sanomatta häneen.\n\nNukkuja oli nainen. Kuu valaisi paksuja hiuksia, jotka olivat valuneet\nkasvoille. Davidin kurkkua kuristi. Hän kumartui, nosti kevyesti\nhiussuortuvat kasvoilta ja tuijotti niiden alta paljastuneita\nihmeellisiä, uinuvia kasvoja -- ne olivat samat, jotka hän oli tavannut\nsilloin pikajunassa.\n\nHän kuuli kuiskauksen.\n\n\"Vaimoni, David!\"\n\nDavid horjahti, tarttui isä Rolandin käsivarteen ja melkein nyyhkyttäen\nsai kuiskatuksi:\n\n\"Sittenhän -- te -- olette -- Michael O'Doone -- Margen isä -- ja --\nTavish -- Tavish...\"\n\nHänen äänensä petti. Lähetyssaarnaajan kasvot olivat käyneet kalpeiksi.\nHe kulkivat jälleen kuutamoon, jotteivät herättäisi naista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMetsässä melkein sylikkäin kulkiessaan he kertoivat toisilleen kaiken.\nDavid kertoi ensin oman tarinansa lyhyesti, ja kun Michael O'Doone sai\ntietää että hänen tyttärensä oli Davidin leirissä, kumarsi hän päätään,\npeitti käsillään kasvonsa ja kiitti jumalaansa. Ja sitten hän kertoi\nlyhyesti, sillä yö oli lyhyt ja minuutit olivat kalliit. Tavish oli\nhulluudessaan luullut, että hänen rangaistuksensa olisi hirvittävä --\noli luullut, että kohtalo, joka oli johdattanut hänet asumaan lähelle\nsen miehen majaa, jonka elämän hän oli tuhonnut, oli viimeisen kerran\nvaroittanut häntä ja ennen kuin hän lopetti itsensä, oli hän\nkirjoittanut isä Rolandille tunnustuksensa ja vannonut siinä, että\nnainen oli syytön.\n\n\"Ja melkein samaan aikaan kuin hän tappoi itsensä, ohjasi Jumala\nMargaretin luokseni\", sanoi lähetyssaarnaaja läähättäen. \"Hän on nämä\nkaiket vuodet etsinyt minua, kunnes hän vihdoin Nelson Housessa kuuli\npuhuttavan eräästä miehestä, jonka nimeä ei kukaan tietänyt. Ja melkein\nsamoihin aikoihin hän sai Le Pasiin valokuvan, jonka sinä löysit\njunasta ja kirjeen, jossa kerrottiin että pikku tyttömme eli\npaikkakunnalla, jota nimitettiin Pesäksi. Hauckin vaimo oli lähettänyt\nkirjeen Kuninkaalliseen Ratsupoliisiosastoon, ja sieltä se oli\nkulkenut poliisipiiristä toiseen aina Le Pasiin saakka. Vaimoni tuli\nminun talooni. Me palasimme juuri sinua saattamasta. Hän seurasi meitä,\nja me kohtasimme toisemme kotimatkalla. Emme palanneet kotiin, vaan\nlähdimme seuraamaan sinua löytääksemme pikku Margemme. Ja nyt...\"\n\nPuiden keskeltä kuului pehmeä, sointuva ääni:\n\n\"Napao! -- Missä olet?\"\n\n\"Hyvä Jumala, hän kutsuu minua samalla, ihanalla nimellä kuin monta\nvuotta sitten\", kuiskasi Michael O'Doone. \"Hän on herännyt! Tule!\"\n\nDavid pidätteli häntä hetkisen.\n\n\"Menen herättämään Margen\", sanoi hän nopeasti. \"Herätän hänet. Ja sinä\ntulet sinne hänen äitinsä kanssa. Ymmärrätkö, rakas isä? Tuo hänet\nsinne, missä Marge nukkuu...\"\n\nÄäni kuului jälleen:\n\n\"Napao! Napao!\"\n\n\"Tulen -- tulen -- rakkaani\", huusi lähetyssaarnaaja.\n\nSitten hän kääntyi Davidiin.\n\n\"Tuon hänet leiriisi.\"\n\nJa Davidin kiiruhtaessa sinne hän kuuli suloisen äänen kuiskailevan:\n\n\"Et saa jättää minua, Napao -- et koskaan, et koskaan enää, ennen kuin\nkuolemme...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nDavid oli polvillaan tytön vieressä jonkin aikaa hengähtääkseen hieman.\nSitten hän pörrötti tytön hiuksia ja suuteli hänen huuliaan ja\nsilmiään; ja kun tyttö liikahti ja kuiskasi hänen nimensä, sanoi David\nhiljaa:\n\n\"Herää, herää, pikku ystävä!\"\n\nTyttö kohotti käsivartensa ja\nlaski ne hänen kaulalleen.\n\n\"Sakewawin\", mutisi hän, \"joko on aamu?\"\n\nDavid nosti tytön syliinsä.\n\n\"Kyllä, pikku ystäväiseni, tänään on ihana päivä. Herää!\"\n\n\n\n"]