Kalliovuorten kuningas

KALLIOVUORTEN KUNINGAS

Kirj.

James Oliver Curwood

Alkuperäinen nimi: The Grizzly King

Helsingissä, Minerva Oy, 1930.

SISÄLLYS:

        Alkulause.
     I. Kuningas ja valtakunta.
    II. Tunkeilijat.
   III. Ensimmäinen ampumahaava.
    IV. Metsästäjät.
     V. Muskwa.
    VI. Tyr tappaa.
   VII. Bruce toteaa eräitä asioita.
  VIII. Muskwan äiti.
    IX. Tyrin kaksintaistelu.
     X. Vuorten ylitse.
    XI. Langdon ja Bruce taistelutantereella.
   XII. Uuden maan salaisuuksien keskellä.
  XIII. Tyrin rakkaus.
   XIV. Koirat tulevat.
    XV. Vanki.
   XVI. Muskwaa sivistetään.
  XVII. Viimeinen Tyr.
 XVIII. Vahvemman armeliaisuus.
   XIX. Viimeinen ottelu.
    XX. Hyvästi, Muskwa!
   XXI. Muskwa löytää ystävänsä.

ALKULAUSE.

Tämä toinen "luonnonkirjani", jonka tarjoan yleisölle, on eräänlainen tunnustus – tunnustus ja toivomus. Sellaisen miehen tunnustus, joka vuosikausia metsästi ja tappoi, ennen kuin oppi, että erämaa tarjoaa paljon jännittävämpää urheilua kuin teurastamista – ja toivomus, että tämä kirjani opettaisi muitakin ymmärtämään, ettei metsästyksen suurin ilo ole tappaminen, vaan elämän lahjoittaminen. Totta on, että laajoilla saloseuduilla täytyy tappaa elääkseen; täytyy hankkia lihaa, sillä liha merkitsee elämää. Mutta ravinnokseen tappaminen on jotakin vallan toista kuin huvikseen teurastaminen – teurastushalu tuo mieleeni aina Brittiläisen Kolumbian vuorilla vietetyn päivän, jolloin minä eräältä rinteeltä tapoin neljä harmaakarhua kahdessa tunnissa – sadassakahdessakymmenessä minuutissa tuhosin sadankahdenkymmenen vuoden elämän. Ja tämä on vain yksi niistä monista tapauksista, joita nyt olen oppinut pitämään rikoksena; sillä huvikseen tappaminen on tuskin muuta kuin raaka murha.

Vaatimattomalla tavallaan minun eläinkirjani pyrkivät hyvittämään menneisyyttä, ja päämääräni ei ole niinkään suuressa määrin ollut pelkkä kirjallinen mielenkiintoisuus kuin osallinen luotettavuus. Saloseudun elämässä samoin kuin inhimillisessäkin on tragiikkaa, huumoria ja ylevää paatosta, jännittäviä tosiasioita, todellisia elämänkohtaloita – kirjailijan tarvitsee vain vähäisessä määrin turvautua mielikuvitukseensa.

"Kazanissa" koetin antaa lukijoille kuvauksen kokemuksistani, joita minulla muutamien vuosien aikana oli pohjolan villien vetokoirien keskuudessa, "Karhussa" olen omantunnon tarkasti seurannut tosiasioita, sellaisena kuin ne näin tarkkaillessani noiden villieläinten elämää. Pikku Muskwa oli minun luonani koko kesän ja syksyn Kanadan Kalliovuorilla, Pipoonarkoos nukkuu haudassaan lähellä Firepan Rangea muistokiven alla, aivan kuin valkoihoinen mies. Ne kaksi harmaakarhun penikkaa, jotka me kaivoimme luokistaan Athabascan luona, ovat kuolleet. Mutta Tyr elää edelleen, sillä sen valtakunta on seudussa, jonne ei tule metsästäjiä – ja kun meillä viimeksi oli tilaisuus, emme tappaneet sitä.

Tänä vuonna (heinäkuussa 1916) matkustan takaisin Tyrin ja Muskwan maahan. Luulisin tuntevani Tyrin, jos näkisin sen, sillä se oli kooltaan oikea hirviö. Mutta Muskwahan on kahdessa vuodessa ennättänyt täysikasvuiseksi karhuksi. Ja kumminkin luulen, että Muskwa tuntisi minut, jos sattuisimme kohtaamaan. Uskoisin mielelläni, että se ei ole unohtanut sokeria, eikä niitä kaikkia kertoja, jolloin se ryömi öisin minun viereeni, eikä sitä, miten me yhdessä etsimme juuria ja marjoja, eikä niitä taisteluita, joilla me huvittelimme avoimella maalla. Mutta ehkä se ei kumminkaan ole antanut minulle anteeksi sitä viimeistä päivää, jona me niin kovasydämisesti hylkäsimme sen ja jätimme yksinään omaan vapauteensa vuorten keskelle.

James Oliver Curwood.

I.

KUNINGAS JA VALTAKUNTA.

Hiljaa ja liikkumattomana, ison punertavan kalliolohkareen kaltaisena oli Tyr seisonut useita minuutteja ja silmäillyt valtakuntaansa. Se ei nähnyt kauas; sen niinkuin kaikkien harmaakarhujen pienet, toisistaan etäällä olevat silmät näkivät huonosti. Kolmannes- tai puolen mailin päästä se erotti vuohen tai lampaan, mutta etäämpänä maailma oli sille vain salaperäinen, aurinkoinen tai pikimusta mysterio, jota se tutki äänien ja hajujen avulla. Outo haju sen nytkin sai pysähtymään. Alhaalta laaksosta tunkeutui näet sieraimiin kummallinen, aivan vieras haju, jotakin selvästi tänne kuulumatonta, mikä omituisesti liikutti karhua.

Turhaan koetti sen hitaasti toimiva ajatuskyky selvitellä sitä. Se ei ollut karibun hajua, sillä Tyr oli tappanut monta karibua, eikä se ollut myöskään vuohen eikä lampaan. Eikä se ollut kallioilla lekottelevien laiskojen ja lihavien kalliojänisten hajua, sillä niitäkin se oli syönyt satoja; haju ei ollut millään tavoin ärsyttävä eikä peloittava. Tyr oli utelias, mutta kuitenkaan se ei mennyt ottamaan selkoa; varovaisuus pidätti sitä paikoillaan.

Vaikkapa Tyr olisi nähnyt selvästi mailin tai parin päähän, se olisi kumminkin hyötynyt vähemmin kuin tästä tuulen kuljettamasta viestistä. Se seisoi pienen ylänteen reunalla, ja noin kahdeksasosa mailia sen alapuolella oli laakso ja yläpuolella sola, noin kahdeksasosa mailia ylempänä, josta se oli tullut.

Ylänne oli suunnilleen eekkerin laajuinen maljamainen syvennys vuoren viheriöitsevällä rinteellä. Siellä kasvoi runsaasti mehevää ruohoa ja kukkia, vuoristoyrttejä, lemmikkejä, villejä astereita ja hyasintteja, ja sen keskellä oli pehmeä sammalmätäs, jolle Tyrin oli tapana laskeutua lepuuttamaan kallioiden kapuamisesta helliintyneitä jalkojaan. Itään, länteen ja pohjoiseen levisi kanadalaisten Kalliovuorten ihmeellinen panoraama, kylpien kesäkuun ilta-auringon kultahohteessa.

Yläpuolelta ja laaksosta, kallionhuippujen välille muodostuvista ojista ja lumirajaan ulottuvista vuorenseinämien koloista kuului lempeätä ja musikaallista solinaa: veden musiikkia. Se täytti ilman, sillä pilviä tapailevien vuorenhuippujen ikuinen lumi piti kosket, purot ja ojat alituisessa liikkeessä. Ja ilma oli yhtä täynnä hempeitä tuoksuja kuin musiikkiakin – kesä- ja heinäkuun sekoitus, kevään loppu ja kesän alku näissä pohjolan tunturiseuduissa.

Maa viheriöitsi, varhaiset kevätkukat värjäsivät aurinkoisen rinteen valkeaksi, punaiseksi ja purppuranväriseksi, ja riemulaulua lauloivat kaikki, joissa henki oli – lihavat kalliokaniinit koloissaan, pienet röyhelörotat multakasoillaan, suuret, surisevat kimalaiset lennellessään kukasta toiseen, haukat laaksossa ja kotkat kallioiden huipuilla. Tyrkin lauloi omalla tavallaan, sillä hetkeä aikaisemmin mudan yli kahlatessa sen rinnasta oli päässyt omituisia äännähdyksiä. Ne eivät olleet murinaa eikä karjuntaa, ne olivat vain tyytyväisyyden myhähdyksiä – sen laulua.

Ja nyt jostakin käsittämättömästä syystä tämä ihmeellinen päivä oli yht'äkkiä muuttunut. Tyr seisoi liikkumattomana ja nuuhki ilmaa. Se oli ymmällään – hermostunut, mutta ei huolissaan. Sen sieraimet olivat yhtä herkät tälle ihmeelliselle hajulle kuin lapsen kieli viinapisaran kirpeydelle. Lopuksi sen rinnasta pääsi kaukaisen ukkosenjyrinän tapainen tyytymätön murahdus. Se oli tämän alueen itsevaltias, ja se tajusi, ettei sen valtakunnassa sopinut olla tuntemattomia hajuja.

Hitaasti se kohosi takajaloilleen, suoristaen valtavan, yhdeksän jalan pituisen ruhonsa pystyasentoon ja istui paikoillaan kuin opetettu koira, mutaiset etujalat rinnalla. Se oli kymmenen vuotta asunut näillä kallioilla, eikä se vielä milloinkaan ollut tuntenut tuota hajua. Se asettui vastarintaan. Se odotti hajun lähestymistä.

Se ei piiloutunut, vaan istui suorana ja pelottomana, valtavana, uusi kesäturkki kiiltäen kullanruskeana auringossa. Sen etukäpälät olivat melkein yhtä isot kuin ihmisen ruumis; sen viidestä veitsimäisestä kynnestä haritti kolme erillään ja ne olivat viiden ja puolen tuuman pituiset; sen mutaan jättämät jalanjäljet olivat noin viisitoista tuumaa läpimitaltaan. Se oli lihava, pehmeä ja voimakas; sen pähkinänkokoiset silmät olivat kahdeksan tuuman päässä toisistaan; sen raateluhampaat olivat tikarinterävät ja pitkät kuin miehen peukalo ja sen vahvat leuat murskasivat vaivattomasti karibun pään.

Se ei ollut julma, sillä se ei ollut koskaan joutunut ihmisen kanssa tekemisiin. Harmaakarhujen tapaan ei sekään tappanut huvikseen. Se valitsi laumasta vain yhden ainoan karibun ja söi sen viimeiseen luuhun saakka. Se oli rauhallinen kuningas, jolla oli vain yksi ainoa laki: "Jättäkää minut rauhaan!" Istuessaan siinä takajaloillaan ja nuuskiessaan ilmaa se oli tämän lain lihaksitulemus.

Sen valtava, verraton, mahdikas olemus muistutti näitä vuoria, joiden vertaisia sai etsiä laaksosta ja taivaasta; vuoret ja se olivat ilmestyksiä muinaisuudesta. Se oli osa vuoria; sen suku oli saanut alkunsa näillä kallioilla ja tulisi myöskin häviämään niillä; se muistutti niitä monilla tavoin. Tähän päivään saakka ei mikään eikä kukaan muu kuin sen omat heimolaiset olleet uhanneet sen valtaa ja oikeutta tähän alueeseen. Niiden kanssa se oli kunniallisesti taistellut, monta kertaa kuolemaan saakka, ja se oli uudelleen valmis taisteluun tämän alueen yksinvaltiudesta. Siihen saakka, kuin joku toinen voittaisi sen, olisi se tämän alueen herra ja tuomari ja mikäli sitä huvittaisi, voisi se olla hirmuvaltiaskin. Se oli näiden rehevien laaksojen ja viheriöiden ylänköjen laillinen kuningas ja ympärillään asustavien eläinten eittämätön hallitsija.

Se oli miehekkäästi taistellut ja voittanut nämä alueet ilman viekkautta tai petosta. Sitä vihattiin ja pelättiin, mutta itse se ei pelännyt eikä vihannut; sen kunnia oli tahraton. Siksi se jäikin avoimesti odottamaan laaksosta uhkailevaa ihmettä.

Istuessaan siinä takakäpälillään ja tutkiessaan ilmaa terävällä ruskealla kuonollaan se vaistosi sisimmässään menneitten, hämärien sukupolvien tuntemuksia. Se ei ollut koskaan tuntenut sen sieraimiin tunkeutuvaa hajua, joka kuitenkin tuntui siitä jollakin tavoin tutulta. Se ei voinut määritellä sitä eikä mielessään kuvailla sitä, mutta se tiesi, että tuo haju merkitsi vihaa.

Se oli istunut kymmenen minuuttia liikkumatta, puuveistoksen kaltaisena. Tuuli kääntyi, haju heikkeni ja lopuksi hävisi kokonaan. Tyrin litteät korvat kohosivat hiukan; se käänsi isoa päätään, niin että näki viheriöitsevän rinteen ja pienen ylängön. Heti kun ilma muuttui puhtaaksi ja miellyttäväksi, Tyr unohti helposti vieraan hajun. Se laskeutui neljälle jalalleen ja aloitti röyhelörotan metsästyksen; se huvittelihe.

Tyr painoi suunnilleen tuhannen naulaa; röyhelörotta oli kuuden tuuman pituinen ja painoi kuusi sadasosaa naulaa, ja kuitenkin kaivoi karhu innokkaasti tunnin saadakseen kiinni röyhelörotan, jonka se ihastuksissaan nielaisi kuin pillerin; se oli eräänlaista herkkua, jonka etsimiseen se kulutti puolet keväästään ja kesästään. Se keksi lupaavan kolon ja alkoi kaivaa siitä niinkuin rottaa hakeva iso koira. Se oli ylängön reunalla. Seuraavan puolentunnin aikana se kohotti vain kerran tai pari päätään, mutta ei tuulen kuljettama vieras haju enää häirinnyt sitä.

II.

TUNKEILIJAT.

Mailin päässä laaksossa, niillä kohdin, missä kuusi- ja kopaiwapuumetsä harveni rotkon suulla, Jim Langdon pysäytti hevosensa ja katseli ympärilleen, heilautti ihastuneena toisen jalkansa satulan yli ja jäi odottamaan. Metsän peitossa noin parin- kolmensadan kyynärän päässä hänestä Bruce Otto riiteli uppiniskaisen kuormahevosen Dishpanin kanssa.

Langdonia nauratti kuunnellessaan toisen kamppailua. Otto uhkaili Dishpania kaikilla mahdollisilla kidutuksilla, kaulan katkaisemisella ja hieman lempeämmällä kohtelulla, puukapulalla ohimoon. Jim nauroi, sillä Brucen uhkaukset ja tämän hyvinhoidetut, uhkauksista vähääkään välittämättömät kuormahevoset huvittivat häntä. Hän tiesi hyvin, että jos Dishpan saisi päähänsä kuormineen päivineen heittää kaurakappaa, niin ei suuri, hyväntahtoinen Bruce Otto voisi muuta kuin päästää ilmoille jyrisevän, vertahyydyttävän sadatuksensa. Nämä kuusi hevosta tulivat peräkkäin metsästä ja viimeisellä niistä ratsasti Otto. Hän istui satulassa kuin käyristynyt metallisulka; tuon asennon hän oli saanut ratsastaessaan vuosikausia pienillä tunturihevosilla. Kun hän tuli näkyviin, nousi Langdon satulasta ja katsahti taas laaksoon.

Hänen vaalea parransänkensä ei peittänyt kasvojen rusketusta, jonka hän oli saanut harhaillessaan viikkokausia tuntureilla; hänen paitansa oli rinnasta auki ja paljasti tuulen ja auringon tummaksi ahavoittaman kaulan; hänen silmänsä olivat harmaansiniset, terävät ja tutkivat, ja hän tarkasteli eteensä avautuvaa näköalaa iloisen innokkaana niinkuin metsästäjä ja seikkailija ainakin. Hän oli noin kolmenkymmenenviidenvuotias. Toisen puolen elämäänsä hän oli viettänyt saloseuduilla ja toisen puolen kirjoittamalla kuvauksia näkemyksistään. Hänen seuralaisensa oli suunnilleen viittä vuotta nuorempi, mutta varmasti kuusi tuumaa pitempi, mikäli sitä voi lukea ansioksi hänelle. "Se juuri on kirottua, että minä yhä vielä kasvan", oli hänellä itsellään tapana sanoa.

Hän ratsasti Langdonin luo ja nousi satulasta. Tämä osoitti eteensä avartuvaa näköalaa.

– Oletko ikinä nähnyt mitään tämän veroista? kysyi hän.

– Mukava maa, myönsi Bruce. Erinomainen leiripaikka, Jim. Täällä pitäisi olla karibuja ja – karhuja. Tuore liha ei olisi pahitteeksi. Annahan tulitikku!

Heille oli tullut tavaksi sytyttää piippunsa samalla tulitikulla. He noudattivat totuttua tapaansa ja tarkastelivat seutua. Puhaltaessaan ensimmäisen savupilven piipustaan Langdon osoitti metsää, josta he juuri olivat tulleet.

– Sopiva seutu asuttavaksi, sanoi hän. Metsää, juoksevaa vettä ja rehevintä ruohoa mitä koko matkalla on nähty. Hevoset voidaan panna liekaan tuonne aukiolle, jonka yli tulimme; siellä näytti kasvavan runsaasti häränheinää ja timoteitä. – Hän katsoi kelloaan. – Vasta kolme; voimme jatkaa matkaa vielä. Mutta mitäs arvelisit, jos jäisimme tänne muutamiksi päiviksi ja tarkastelisimme seutua?

– Hyvä on, sanoi Bruce.

Hän istuutui puhuessaan, selkä kalliota vasten ja asetti pitkän metallisen kaukoputken polvilleen. Langdon otti satulastaan kaksoiskiikarin, joka oli tuotettu Pariisista. Kaukoputki taas oli pyhäinjäännös sisällissodasta. Hartiat vastakkain he istuivat ja tarkastelivat eteensä avautuvaa viheriöitsevää vuorenrinnettä. He olivat saapuneet koskemattomaan saloseutuun, sellaiseen, jota Langdon sanoi "tuntemattomaksi". Mikäli hän ja Bruce Otto pystyivät arvostelemaan, ei ainoakaan valkoinen mies ollut käynyt siellä. Seutua ympäröivät valtavat vuoriketjut, joiden yli kapuamiseen heiltä oli mennyt kuusi hiostavaa päivää.

He olivat tänään selviytyneet Great Dividestä, pohjoisen ja etelän välillä olevasta taivaaseen ylettyvästä rajamuurista, ja nyt he näkivät kiikariensa avulla Firepan Mountainin ensimmäiset vihertävät rinteet ja ihmeelliset huiput. Pohjoisessa – he kulkivat pohjoista kohden – oli Skeene River, lännessä ja etelässä Babine Ranges vedenhalkaisijoineen, idässä Dividen toisella puolen oli Driftwood ja vielä kauempana olivat Ominica Range ja Finleyjoen lonkero.

Toukokuun kymmenentenä päivänä he olivat jättäneet viimeisen sivistysseudun taakseen, ja nyt oli kesäkuun kolmastoista. Katsellessaan seutua kiikarillaan Langdon tunsi, että nyt he vihdoinkin olivat päässeet matkansa päämäärään. Kahden kuukauden ajan he olivat koettaneet päästä pois ihmisten asumapaikoilta ja nyt vihdoinkin onnistuneet.

Täällä ei ollut metsästäjiä eikä kullankaivajia. Hänen eteensä avautuva laakso oli täynnä kultaisia lupauksia, ja hänen vetäessään sieraimiinsa sen salaperäisyyksien ja ihmeitten ensimmäisiä hienoja tuoksuja, syvä, sopusointuinen onni täytti hänen sydämensä, onni, jota vain hänen kaltaisensa mies voi tuntea. Hänen ystävälleen ja toverilleen Bruce Ottolle, joka oli ollut hänen seuralaisenaan viidellä vuoristoretkellä, olivat kaikki vuoret ja laaksot melkein samanlaisia; hän oli syntynyt niiden keskellä, elänyt koko elämänsä niiden parissa ja luultavasti kuolisikin niiden keskellä.

Bruce tuuppasi häntä äkkiä kyynärpäällään.

– Puolentoista mailin päässä tuolla laaksossa näen kolmen karibun päät, sanoi hän koko ajan katsellen kaukoputkellaan.

– Ja minä näen vuorivuohen ja sen kilin tuolla oikealla uloimmalla vuorella, vastasi Langdon. Ja niin totta kuin elän, eikö vain pukki itse seiso ja tarkastele vuohta tunturihuipulta tuhannen jalan korkeudesta. Sen parta on jalan pituinen. Bruce, saat olla varma siitä, että olemme saapuneet paratiisin esikartanoihin.

– Siltä näyttää, vastasi Bruce ja kohenteli pitkiä sääriään saadakseen kaukoputkelleen paremman asennon. Ellei tämä ole oikea vuohien ja karhujen luvattu maa, niin en ole koskaan sen pahemmin erehtynyt!

Viitisen minuuttia he istuivat ääneti ja jatkoivat tutkimuksiaan. Heidän takanaan nälkäiset hevoset pureskelivat tiheätä ja mehevää ruohikkoa. Vuoripurojen lirinä tunkeutui heidän korviinsa, ja koko laakso tuntui uinailevan auringon paisteessa. Langdonista tämä oli kuin unta. Laakso oli kuin suuri, tyytyväinen kissa, ja tuulen hyväilevään huminaan sekoittuivat äänet olivat kuin unisen kissan kehräämistä. Hän suuntasi kiikarinsa taas vuorenhuipulla seisovaan pukkiin, kun Otto äännähti.

– Näen talonkokoisen harmaakarhun, ilmoitti hän tyynesti.

Brucen mielenrauhaa ei tavallisesti häirinnyt mikään muu kuin kuormahevosten äksyily, varsinkin Disphanin. Tämänkaltaiset tärkeät uutiset hän ilmoitti rauhallisesti, kuin olisi ollut puhe vain orvokkikimpusta.

Yhdellä hypähdyksellä Langdon oli pystyssä.

– Missä? kysyi hän. Hän koetti suunnata kiikarinsa samaan suuntaan kuin toisen kaukoputki oli; jok'ainoa hermo hänen ruumiissaan jännittyi.

– Tuolla toisen vuorenharjanteen rinteellä, rotkon yläpuolella, sanoi Bruce pitäen toista silmäänsä kiinni ja painaen kaukoputkea kiinteästi silmäänsä. Se on polvillaan ja kaivaa röyhelörottaa.

Langdon suuntasi kiikarinsa rinteelle ja alkoi äkkiä läähättää.

– Eroitatko sen? kysyi Bruce.

– Selvästi kuin neljän jalan päästä. Bruce, se on Kalliovuorten suurin harmaakarhu!

– Niin on, tai ainakin se on sen kaksoisveli, naurahti Bruce liikuttamatta ainoatakaan lihastaan. Se on ainakin kaksitoista tuumaa pitempi kuin sinun kahdeksanjalkaisesi, Jimmy! Ja... hän vaikeni ja otti taskustaan käärön mustaa tupakkaa, josta hän puraisi palan, päästämättä kumminkaan kiikaria silmästään. Olemme tuulen suojassa, ja sillä on kiire kuin kirpulla.

Hän hypähti jaloilleen, ja Langdon seurasi hänen esimerkkiään. Sellaisina hetkinä he ymmärsivät toisiaan sanoitta. He kuljettivat hevosensa takaisin metsänreunaan ja sitoivat ne sinne, ottivat pyssynsä nahkakoteloista ja pistivät molemmat seitsemän panosta makasiiniin. Sen jälkeen he seisahtuivat pariksi minuutiksi tarkastelemaan rinnettä ja sinne vievää tietä paljain silmin.

– Voimme kavuta solaan, ehdotti Langdon.

Bruce nyökkäsi.

– Luulisin, että sieltä pääsisimme kolmensadan kyynärän ampumamatkan päähän, sanoi hän. Emme voi tehdä muutakaan. Jos alhaaltapäin kulkisimme sen luo, niin se vainuaisi meidät.

– Voisimme kiivetä sen yläpuolella olevalle vuorelle ja ampua ylhäältäpäin, jos olisi vähän aikaisempi! sanoi Langdon nauraen. Bruce, sinä olet sairaalloisin vuorikiipeilijä, minkä olen koskaan nähnyt. Olisit valmis kiipeämään vaikka Hanlestyn tai Geikien yli voidaksesi ampua vuohen ylhäältä, vaikka yhtä helposti voisit laaksosta käsin tähdätä siihen. Olen iloinen, ettei nyt ole aamu. Tuon karhun me ammumme solasta.

– Ehkä, sanoi Bruce ja he läksivät matkalle.

Aivan rauhallisesti he kulkivat kukkien koristaman viheriän niityn yli. Heillä ei ollut pelkoa siitä, että karhu huomaisi heidät, ennen kuin he pääsisivät puolen mailin päähän. Tuuli oli kääntynyt ja puhalsi melkein suoraan heitä kohden. Heidän nopea käyntinsä muuttui juoksuksi, ja he kääntyivät eräälle rinteelle, josta he kallionkielen turvissa voivat ainakin viitisentoista minuuttia lähestyä rauhallisina karhua.

Melkein kymmenessä minuutissa he ennättivät solaan, vuoreen syntyneeseen kapeaan ja äkkijyrkkään uurteeseen, jonka vuosisatojen ajan lumipeitteisiltä huipuilta virtaavat kevätpurot olivat muodostaneet. He suunnittelivat tarkoin tekonsa. Iso karhu oli vuorenrinteellä suunnilleen kuudensadan kyynärän päässä heistä ja solan viimeisestä kohdasta kolmensadan kyynärän päässä.

Bruce kuiskasi:

– Kapua sinä, Jimmy, sinne ja ammu se. Mutta jos et saa osumaan, taikka jos vain haavoitat sitä, niin sillä on vain kaksi mahdollisuutta – mahdollisesti kolme. Se joko käy sinun kimppuusi tai lähtee kulkemaan solaa pitkin taikka sitten menee laaksoon – tätä tietä. Jos se pakenee solaa pitkin, niin emme voi ehkäistä sitä ja jos se hyökkää kimppuusi, niin heitä solan suulla kuperkeikkaa, saat etumatkaa. Mutta uskottavinta on, että se tulee tätä tietä, siksi jään odottamaan tähän. Onnea matkalle, Jimmy!

Senjälkeen hän ryömi erään kalliohuipun taa vartioimaan karhua, ja Langdon alkoi hiljaa kavuta vierinkivien peittämää solan rinnettä.

III.

ENSIMMÄINEN AMPUMAHAAVA.

Tyr oli tämän uneliaan laakson ahkerin asukas. Sen yksilöllisyys oli hyvin vahvasti kehittynyt. Muutamien ihmisten tapaan se meni aikaisin nukkumaan; se alkoi tulla uniseksi lokakuussa ja marraskuussa se veteli jo pitkää talviuntaan. Se nukkui huhtikuuhun ja heräsi tavallisesti viikkoa tai paria päivää myöhemmin kuin muut karhut. Sen uni oli raskasta, ja herätessään se oli aivan virkku. Huhti- ja toukokuunsa se vietti lojuilemalla aurinkoisilla kallioilla, mutta kesäkuun alusta lokakuun puoliväliin se ei ummistanut silmiään kahdeksaakaan tuntia vuorokaudessa.

Se oli ahkerassa puuhassa, silloin kun Langdon alkoi varovasti kiivetä solan seinämää. Se oli saanut rotan kiinni, lihavan, vanhan ukkovaarin, jonka se nielaisi yhtenä ainoana suupalana, ja nyt se lopetteli päivällistään syömällä lihavia, valkoisia matoja ja happamia muurahaisia, joita se etsi kivien alta nostelemalla niitä kämmenellään. Se käytti oikeata kämmentään. Karhuista on yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta ja mahdollisesti satayhdeksänkymmentäyhdeksän kahdesta sadasta vasenkätistä; Tyr oli oikeakätinen; tappelussa, kalastuksessa ja metsästyksessä sillä oli hyötyä siitä, sillä harmaakarhujen oikea kämmen on pidempi kuin vasen – se on niin paljon pidempi, että jos se kadottaisi seitsemännen aistinsa, paikallisvaistonsa, alkaisi se kiertää ympyrää.

Jatkaessaan etsintäänsä Tyr lähestyi solaa. Sen iso pää oli aivan maassa kiinni. Lyhyellä matkalla sen näkö oli mikroskoopillisen tarkka ja hajuaisti oli niin herkkä, että se silmät ummessa löysi punaisen kalliomuurahaisen. Se valitsi mieluimmin latteat kivet. Sen pitkäkyntinen oikea kämmen oli kuin ihmisen käsi. Se nosti kiven, haisteli paikkaa hetkisen, nuolaisi muurahaiset lämpimällä kielellään ja jatkoi matkaansa seuraavalle kivelle. Se otti työnsä yhtä vakavasti kuin norsu, joka etsii pähkinöitä heinäkuormasta. Se ei nähnyt siinä mitään naurettavaa, eikä luonto, joka oli järjestänyt tämän asian, ollut nähnyt myöskään mitään naurettavaa siinä.

Tyrin aika ei ollut kallista, siksipä se kesän kuluessa etsikin sillä tavoin satojatuhansia happamia muurahaisia, makeita matoja ja muita erilaisia mehukkaita hyönteisiä, puhumattakaan kilpikonnista ja vielä pienemmistä kalliokaniineista. Nämä kaikki pikku oliot auttoivat sitä keräilemään ihravarastoa "talvisäilöä varten", ja tämän ihravarastonsa avulla se pysyi hengissä pitkän talviunensa aikana. Siksipä luonto olikin muodostanut sen pienet, vihertävänpunaiset silmät, jotka pitemmän matkan päässä eivät kelvanneet mihinkään, lyhyillä matkoilla kaksoismikroskoopiksi.

Juuri kun se oli aikeissa nostaa uutta kiveä, se keskeytti puuhansa ja seisoi liikkumattomana noin minuutin ajan. Sitten se heilautti hitaasti päätään ja painoi kuononsa aivan maahan kiinni. Se oli keksinyt varsin houkuttelevan hajun – niin heikon, että se pelkäsi kadottavansa sen, jos liikkuisi paikaltaan. Sentähden se jäikin seisomaan aivan hiljaa, kunnes pääsi varmuuteen hajun aiheuttajasta; sitten se käänsi valtavan ruhonsa ja kulki pari askelta rinnettä alaspäin, nuuhkien ja heilutellen päätään puolelta toiselle. Haju tuli vahvemmaksi. Kuljettuaan vielä pari askelta se ryntäsi äkkiä erään kiven luo. Kivi painoi ainakin kaksisataa naulaa, mutta Tyr nosti sen oikealla kämmenellään vaivattomasti kuin se olisi ollut vain piikivipalanen. Kuului vikiseviä vastalauseita ja pieni, tavallinen kalliojänis livahti pakoon, juuri kun Tyr kohotti vasemman kämmenensä iskuun, joka olisi murskannut kalliovuohen niskan.

Sitä ei ollut houkutellut kalliojäniksen haju, vaan tämän ruokavarastojen tuoksut. Ne olivat tallella – pienessä kolossa oli pari litraa puoleksi kuorituita maapähkinöitä, pienten perunain näköisiä ja kirsikan kokoisia. Niissä oli paljon tärkkelystä ja ne olivat makeita ja rasvapitoisia, ja herkuttelevan Tyrin rinnasta pääsi omituinen tyytyväisyydenmurahdus; senjälkeen se aloitti taas muurahaismetsästyksensä.

Se ei kuullut solaa pitkin lähestyvää Langdonia. Se ei haistanut häntä, sillä tuuli puhalsi vastakkaiseen suuntaan, ja se oli jo unohtanut hajun, joka oli ärsyttänyt sitä tunti sitten. Sen onnea ei häirinnyt mikään; se oli hyväluontoinen, ja siksi se olikin lihava ja sileä. Toraisa ja riitaisa karhu oli aina laiha; oikea metsästäjä tuntee sen ensisilmäykseltä. Etsiskelyssään Tyr lähestyi solaa.

Se oli noin sadanviidenkymmenenkyynärän päässä solasta, kun eräs ääni sai sen varuilleen. Langdon, joka solan reunalla koetti saada itselleen hyvää ampuma-asentoa, sattui potkaisemaan kiveä, joka alkoi vieriä solaan vieden toisia kiviä mukanaan ja sen aiheuttama melu kasvoi kasvamistaan. Solan suulla, kuusisataa kyynärää hänen alapuolellaan Bruce kiroili itsekseen. Hän näki Tyrin kohottautuvan istumaan. Hän päätti ampua, jos karhu yrittäisi kulkea vuorenhalkeaman yli.

Noin kolmisenkymmentä sekuntia Tyr istui takajaloillaan. Senjälkeen se alkoi päättävästi ja nopeasti astella solaa kohden. Läähättäen ja sadatellen huonoa onneaan, Langdon kapusi viimeiset jäljellä olevat kymmenen jalkaa ylängön reunalle. Hän kuuli Brucen huudon, mutta ei ymmärtänyt varoitusta. Jaloin ja käsin hän tarttui epätoivoisesti kiinni kallionhalkeamiin, sillä jäljellä olevat kolme tai neljä jalkaa piti kulkea niin pian kuin mahdollista. Hän oli jo melkein perillä, kun hän pysähtyi ja katsahti ylöspäin.

Hänen sydämensä nousi kurkkuun, hän pysähtyi ja muutamia sekunteja hän oli kuin halvattu. Hän näki yläpuolellaan jättiläismäisen pään ja valtavan ruhon. Tyr seisoi hänen yläpuolellaan ja katseli häntä vaahtoava kita auki ja silmät loistaen vihertävänpunaisina. Sinä hetkenä Tyr näki ensimmäisen kerran ihmisen. Sen laajoihin keuhkoihin tunkeutui lämmin ihmishaju kiusaavan voimakkaana, ja se kääntyi pois siitä. Langdon ei voinut ampua, sillä pyssy oli hänen allaan. Epätoivoissaan hän kapusi jaloilleen, kivet vyöryivät hänen kantapäittensä alta; ja minuutin kuluttua hän nousi solan reunalle.

Tyr oli noin sadan kyynärän päässä hänestä ja kiiruhti kuin kierien solaa kohden. Solan suulta kuului terävä laukaus Brucen pyssystä. Langdon heittäytyi nopeasti maahan ja alkoi ampua karhua sadanviidenkymmenen kyynärän etäisyydeltä.

Sattuu toisinaan, että tunti tai minuutti ratkaisee ihmisen kohtalon ja seuraavat kymmenen sekuntia ensimmäisestä laukauksesta muuttivat Tyrin olemuksen. Se oli haistanut ihmisen hajun, nähnyt hänet ja nyt se tunsi hänet. Oli kuin jokin mustia pilviä halkova kirkas salama olisi iskenyt siihen, ja hehkuvana tunkeutunut sen lihaksiin, ja samalla kun se tunsi pistävää tuskaa, kuuli se pyssynlaukauksen ihmeellisen jyrähdyksen.

Se oli juuri kääntynyt rinteelle, kun kuula osui sen lapaan; pistävän tuskallisena se tunkeutui paksun turkin läpi lihaan, vioittamatta kuitenkaan luuta. Se oli kuulan tullessa kahdensadan kyynärän päässä solasta, ja nyt kun toinen kuula poltti sitä, se oli melkein kolmensadan kyynärän päässä. Molemmat laukaukset olivat saaneet sen valtavan ruhon vapisemaan, kaksikymmentä sellaista laukausta olisi varmasti tappanut sen. Toinen laukaus sai sen pysähtymään ja se kääntyi ympäri karjuen kuin vihainen sonni – tämä korahtelu, jymisevä vihanpurkaus saattoi kuulua mailin päähän laaksoon. Bruce kuuli sen, samalla kun hän seitsemänsadan kyynärän päästä laukaisi kuudennen voimattoman laukauksensa. Langdon latasi pyssynsä uudelleen. Viisitoista sekuntia Tyr seisoi häneen kääntyneenä karjuen ilmoille uhmaansa, haastaen taisteluun vihollista, jota hän ei enää saattanut nähdä, ja silloin Langdonin kuudes luoti iski kuin tulinen piiskansiima sen selkään, ja peläten näitä salamoita, joita se ei ymmärtänyt ja joita vastaan se ei voinut taistella, se jatkoi matkaa solaa kohden. Se kuuli toisia pyssynpamauksia, jotka tuntuivat siitä jonkinlaiselta ukkoselta, mutta ne eivät osuneet enää. Se aloitti tuskallisen laskeutumisensa laaksoon.

Se käsitti, että se oli haavoittunut, mutta ei voinut ymmärtää millä tavoin. Laskeutuessaan laaksoon se pysähtyi kerran ja näki verilätäkön etukämmenensä alla. Se haisteli epäillen ja ihmetellen sitä. Se suuntasi kulkunsa länttä kohden, ja hetkisen kuluttua tunkeutui sen sieraimiin taas ihmisenhaju – tuulen kuljettama haju, ja vaikka se mielellään olisi laskeutunut maahan kuolemaan, kiirehti se kumminkin askeleitaan, sillä se oli oppinut asian, jota se ei milloinkaan tulisi unohtamaan: ihmisen haju ja tuskallinen kipu kuuluivat yhteen. Se katosi tiheään pensaikkoon ja sieltä pieneen rotkoon. Satoja kertoja se oli kulkenut läpi tämän rotkon, joka oli sen valtakunnan keskikohdalla.

Vaistomaisesti se valitsi tämän tien ollessaan haavoittunut tai sairas ja myöskin syksyllä hankkiutuessaan talvipuilleen. Siihen oli erikoinen syy. Se oli syntynyt näiden melkein läpipääsemättömien piilopaikkojen keskellä ja viettänyt varhaisimman nuoruutensa täällä villien karhunmarjapensaiden reunustamalla rehevällä punaisella kaarna- ja lehtimatolla. Se oli koti. Siellä se tunsi olevansa oma itsensä. Ainoa paikka koko sen valtakunnassa, jossa se ei sietänyt toisia karhuja. Ne saivat vapaasti oleskella muilla aurinkoisilla ja avoimilla paikoilla, jos vain poistuivat sieltä sen vaatiessa.

Ne saivat rauhassa etsiä ruokaansa ja kalastella syvissä, auringon kultaamissa lammikoissa, jos vain tunnustivat sen herruuden. Tyr eli todellista karhunelämää eikä hätyytellyt toisia karhuja alueeltaan, muulloin kuin milloin se julistautui alueensa suurmoguliksi. Tällaista tapahtui aina joskus ja silloin oli tappelu valmis. Tappelujen jälkeen Tyr tuli aina tähän laaksoon hoitelemaan haavojaan.

Tänään se kulki hitaammin kuin tavallisesti. Sen hartioihin koski hirvittävästi. Välistä koski, niin että jalat horjuivat, ja se kompasteli. Aina välillä se meni lammikkoon ja antoi kylmän veden vilvoittaa haavojaan. Vähitellen verenvuoto lakkasi, mutta kipu pysyi. Oli vielä eräs muukin syy, miksi se sairaana ja haavoittuneena valitsi juuri tämän tien. Tämä tie vei savilaaksoon, ja savilaakso oli sen lääkäri.

Se ennätti sinne juuri auringon laskiessa. Sen leuat olivat ammollaan,iso pää riippui raskaana. Se oli väsynyt, ja sen lapaa kirveli niin, että se koetti purra salaperäistä tulta, joka raateli sen lihaa.

Savilaakso oli kaksi- tai kolmekymmentä jalkaa läpimitaten ja sen keskellä oli matala lammikko. Savi oli viileätä, pehmeää ja kullanväristä! Tyr kahlasi kainaloita myöten siihen. Sitten se hitaasti kieritti haavoittunutta kylkeään siinä. Savi tunkeutui kipeisiin paikkoihin vilvoittavana voiteena. Se sulki haavan, ja Tyr huokasi helpoituksesta. Se nukkui kauan tällä pehmeällä savivuoteella. Aurinko laski, pimeys peitti maan ja ihmeelliset tähdet täyttivät taivaan. Ja yhä Tyr makasi ja hoiteli ensimmäistä ihmisen aiheuttamaa haavaansa.

IV.

METSÄSTÄJÄT.

Metsänreunassa istuivat Langdon ja Otto illallisen jälkeen poltellen piippujaan ja heidän jaloissaan hehkui nuotion hiillos. Näillä vuorilla olivat yöt kylmät, ja Bruce heitteli aina silloin tällöin uusia, kuivia kuusenrisuja hiillokseen. Senjälkeen hän kohottautui koko valtavaan pituuteensa, nojasi mukavasti puunrunkoa vasten ja ainakin viidennenkymmenennen kerran alkoi nauraa.

– Älä hitossa siinä irvistele, tiuskasi Langdon. Sanoinhan, Bruce, että ainakin kaksi kertaa osuin siihen, vähintäin kaksi, vaikka minulla oli niin pirun epäedullinen paikka.

– Varsinkin silloin, kun karhu katsoi suoraan sinuun ja nauroi sinulle vasten kasvoja, vastasi Bruce, joka oli perin hyvillään toverinsa vastoinkäymisestä. Niin läheltä olisit vaikka kivellä voinut iskeä siihen, Jimmy.

– Pyssy oli allani, selitti Langdon ainakin kahdennenkymmenennen kerran.

– Mikä ei suinkaan ole pyssynpaikka karhua ajettaessa, sanoi Bruce.

– Rotko oli niin vietävän äkkijyrkkä. Sain käsin ja jaloin pitää kiinni siitä. Jos se olisi ollut vielä vähänkään jyrkempi, niin olisin saanut tarttua siihen hampain.

Langdon kohosi istumaan, kopautti tuhkan piipustaan ja täytti sen uudelleen.

– Bruce, se oli Kalliovuorten suurin karhu!

– Siitä olisit saanut hienon maton kirjoituspöytäsi alle, Jimmy, ellei pyssy olisi ollut allasi.

– Se on kirjoituspöytäni alla, ennen kuin leikin lopetan, sanoi Langdon. Olen kerta kaikkiaan päättänyt. Laitamme leirin tänne. Karhu on minun, vaikka siihen menisi koko kesä. Ennemmin se kuin kymmenen muuta Firepan Rangen karhua. Se on ainakin yhdeksän jalkaa pitkä. Sen pää oli kuin nelikko ja sen lavan karvat olivat neljää tuumaa pitkät. En oikeastaan ole lainkaan pahoillani siitä, etten saanut sitä kaadetuksi. Nyt se on haavoittunut, ja se pelkää. Sen ajosta tulee hyvin jännittävä.

– Varmasti, vastasi Bruce, varsinkin jos satut kohtaamaan sen tällä viikolla, kun sen haavat vielä särkevät. Silloin ei missään tapauksessa pyssy saa olla allasi.

– Mitä arvelet leirinlaitosta tänne?

– Parempaa paikkaa saa hakea. Tuoretta lihaa saa helposti; laidunmaat ovat mainiot, ja vesi raikasta ja hyvää.

Lyhyen vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

– Se on aika pahasti haavoittunut. Ylhäällä kukkulalla siitä vuoti runsaasti verta.

Langdon rupesi puhdistamaan pyssyään nuotion loisteessa.

– Luuletko, että se pakenee – jättää seudun?

Bruce myhähti ylenkatseellisesti.

– Pakenee – sekö? Ehkä, jos se olisi ollut mustakarhu. Mutta se on harmaakarhu ja tämän seudun ruoska. Se ehkä vieroksuu tätä laaksoa jonkin aikaa, mutta ei se täältä muuta. Mitä pahemmin harmaakarhua haavoittaa, sen vihaisemmaksi se muuttuu, ja jos sen tapaa monta kertaa, niin sitä raivokkaammin se käy taisteluun, kunnes kaatuu kuoliaana maahan. Jos hartaasti haluat kaataa tuon karhun, niin varmasti me sen saamme.

– Varmasti tahdon, vastasi Langdon. Sillä on kokoennätys, niin totta kun elän. Tahdon saada sen, tulen sairaaksi, jos en saa sitä, Bruce. Luuletko, että voimme seurata sen jälkiä huomenna?

Bruce pudisti päätään.

– Jälkien seuraamisesta ei ole puhettakaan, siitä tulee oikea ajo. Kun harmaakarhu on haavoittunut, niin se on koko ajan liikkeellä. Se ei poistu omilta alueiltaan, eikä liioin näyttäydy näin avoimilla paikoilla. Metovain tulee koirien kanssa kolmen tai neljän päivän perästä. Kun päästämme irti airedalelauman, niin silloin tulee eloa.

Langdon tuijotti pyssynputken läpi tuleen ja sanoi miettiväisenä:

– Jo viikon ajan minulla on ollut epäilykseni Metovainista. Me olemme kulkeneet aika pahaa maastoa.

– Tuollainen vanha intiaani voi seurata jälkiä vaikka paljaalla kalliolla, vastasi Bruce varman luottavaisesti. Hän on täällä parin kolmen päivän kuluttua, jolleivät nuo rakit ole pistäneet päätään liian monen piikkisian turkkiin. Ja sitten kun ne tulevat – hän nousi ja ojentautui koko pituuteensa – tulee meille elämämme hauskin hetki. Luulen, että tällä kalliolla on niin paljon karhuja, että nuo kymmenen koiraa ovat mäskänä viikon kuluessa. Lyön vaikka vetoa siitä.

Langdon löi pyssyn lukon kiinni, niin että paukahti.

– Tahdon kaataa vain tuon yhden karhun, sanoi hän kokonaan sivuuttaen toisen vetoehdotuksen, minusta tuntuu, että huomenna saamme sen kaadetuksi. Sinä, Bruce, olet kieltämättä tämän retkikunnan karhuntunntija, mutta minusta kuitenkin tuntuu, että se sai niin pahoja haavoja, ettei se pääse pitkälle kulkemaan.

Pehmeistä kopaiwapuun oksista he olivat laittaneet kaksi vuodetta tulen ääreen, ja Langdon seurasi toverinsa esimerkkiä ja alkoi levitellä huopiaan. Päivä oli ollut rasittava, ja jo viiden minuutin perästä makuullepanosta hän nukkui, ja hän nukkui vielä aamunkoitteessa, kun Bruce kömpi huovastaan. Herättämättä häntä toveri veti saappaat jalkoihinsa ja kulki sankan kasteen läpi neljännesmailin päähän hevosia katsomaan. Puolen tunnin perästä hän palasi Dishpanin ja ratsuhevosten kanssa. Langdon oli jo jalkeilla ja sytytteli tulta.

Langdon muisteli usein, että tällaiset aamut kuin tämä, olivat pelastaneet hänet kuolemasta ja saattaneet lääkäreitten lausunnot häpeämään. Juuri kesäkuulla kahdeksan vuotta sitten hän oli ensimmäisen kerran tullut tänne pohjolaan rinta sisäänpainuneena ja toinen keuhko piloilla. "Jos välttämättä tahdotte, niin matkustakaa, nuorukainen, mutta omiin hautajaisiinne varmasti matkustatte", oli eräs lääkäri sanonut. Hänen rintansa oli nyt viisi tuumaa leveämpi ja vahva kuin hamppuköysi.

Päivän ensimmäiset säteet värjäsivät hehkuvan punaisiksi kallionhuiput, ilma oli täynnä kukkivien kukkien ja yrttien tuoksua ja aamukasteen raikkautta; hän veti syvin hengenvedoin happea keuhkoihinsa ja nautti kopaiwapuun tuoksusta. Saloseudun ilma riemastutti häntä enemmän kuin hänen toveriaan; hän olisi tahtonut hihkua ja laulaa. Mutta tänään hän hillitsi itsensä.

Hänen verensä kuohui metsästysinnosta; samoin Brucenkin, mutta rauhallisemmin. Sillä aikaa kuin tämä satuloi hevoset, valmisti Langdon aamiaisen. Hänestä oli tullut "villileivän" mestari-leipoja, hänen oma keksintönsä, mikä säästi aineita ja aikaa. Hän aukaisi yhden raskaista jauhosäkeistä; kaivoi molemmin käsin kolon jauhoihin, otti puolituoppia vettä ja puoli kuppia kariburasvaa, teelusikallisen leivinpulveria ja hyppysellisen suolaa, sekoitti nämä ja teki taikinan. Ja viiden minuutin perästä oli leipäteelmys paistinpannussa, ja puolen tunnin perästä oli liha paistettu, perunat keitetty ja leipä kullanruskeata.

Auringonreuna kohosi metsänrannasta heidän jättäessään leirin. He ratsastivat laakson läpi, kulkivat rinnettä ylös, ja hevoset seurasivat tottelevaisina perässä. Tyrin jälkiä oli helppo seurata. Sillä kohdalla, missä se oli kohonnut pystyyn ja karjaissut raivonsa viholliselleen, oli jäänyt iso punainen läiskä; siitä vuoren huipulle oli sen jälkeen jäänyt punainen juova. Kun he tulivat toisella puolen olevaan laaksoon, he näkivät, että Tyr oli pysähtynyt kolme kertaa ja joka kerta oli maahan tai kallioon jäänyt paksu verilätäkkö. He kulkivat pensaikon läpi ja tulivat rotkoon, ja siellä he näkivät Tyrin jalanjäljet lammikon liejussa. Bruce tutki ja tirkisteli, Langdon huusi hämmästyksestä, ja sanomatta sanaakaan hän veti mittanauhan taskustaan ja laskeutui polvilleen jalanjäljen viereen.

– Viisitoista ja neljännes tuumaa, läähätti hän.

– Mittaa jokin toinen jälki vielä, sanoi Bruce.

– Viisitoista ja – puoli!

Burce katsoi rotkoon.

– Neljätoista ja puoli on ollut isoin jälki, minkä olen koskaan nähnyt, sanoi hän ääni vapisten. Se ammuttiin Alaskassa ja se oli isoin karhu, mikä on kaadettu Brittiläisessä Kolumbiassa. Jimmy – tämä on isompi!

He kulkivat edelleen ja löysivät taas Tyrin jäljet sen lammikon reunalta, jossa karhu oli vilvoitellut haavojaan. Mittaus osoitti samaa. Senjälkeen he näkivät vain sattumalta verta. Kello kymmeneltä he saapuivat savilaaksoon ja näkivät paikan, missä Tyr oli maannut.

– Se on ollut melkolailla sairas, sanoi Bruce hiljaa. Se on maannut täällä melkein koko yön.

Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta he katsoivat molemmat eteenpäin. Puolen mailin päässä oli kallio, ja se esti auringon ja valon tunkeutumasta rotkoon.

– Se on hyvin sairas, selitti Bruce, joka yhä tuijotti eteensä. Ehkä on viisainta sitoa hevoset ja kulkea jalkaisin. Voi olla – että se on tuolla.

He sitoivat hevoset muutamaan seetripuuhun ja nostivat kuorman Dishpanin seljästä. Sen jälkeen alkoivat he varovasti kulkea pyssyt valmiina, korvat ja silmät jännittyneinä rotkon hiljaisuuteen ja pimeyteen.

V.

MUSKWA.

Tyr oli päivän koittaessa mennyt läpi rotkon. Nivelet olivat kankeat, kun se nousi savivuoteeltaan, mutta särky oli haavasta suurimmaksi osaksi poissa. Teki vieläkin kipeätä, mutta ei yhtä pahasti kuin edellisenä iltana. Tuskaa ei tuntunut yksinomaan lavassa, ei missään erikoisessa paikassa. Se oli sairas, ja jos se olisi ollut ihminen, olisi se maannut sängyssä lämpömittari kielen alla ja lääkäri koettelemassa valtimoa. Se nousi rotkosta hitaasti ja raskaasti. Aina muulloin se etsi ruokaa, mutta nyt ei ajatellutkaan sitä. Se ei ollut nälkäinen, ei välittänyt syömisestä. – Kuumalla kielellään se nuoli kallioseinämästä vilvoittavaa kosteutta, ja vielä useammin se kääntyi nuuhkimaan. Se tiesi, että ihmishaju, kummallinen melu ja vielä käsittämättömämpi salamoiminen olivat sen takana. Koko yön se oli ollut varuillaan; se oli ruvennut käymään varovaiseksi.

Tyr ei tuntenut mitään erikoisia parannuskeinoja kuhunkin eri vaurioon tai sairauteen. Se ei ollut kasvitieteilijä sanan hienoimmassa merkityksessä, mutta erämaan henki oli sen luodessaan järjestänyt, että sen piti olla oma lääkärinsä. Niinkuin kissa etsii kissanminttua, samoin Tyr pahoinvoidessaan etsi omia yrttejään. Kaikki katkera ei ole kiniiniä, mutta eräät katkerat kasvit olivat Tyrin lääkkeitä, ja se kulki kuono maassa nuuhkien mättäitä ja pensaita, joiden ohi sen tie vei. Se tuli pienelle vihreälle aholle, jolla kasvoi kinnikiniaa, pientä parin tuuman korkuista kasvia, jossa on herneen kokoiset marjat. Ne eivät olleet vielä punaisia, vaan vihreitä, katkeria kuin sappi ja sisälsivät kiihoittavaa ainetta. Tyr söi ne kaikki.

Senjälkeen se löysi suopamarjoja, jotka kasvavat viinimarjapensasta muistuttavissa pensaissa. Hedelmät olivat jo suurempia kuin viinimarjat ja punoittivat hiukan. Intiaanit syövät niitä kuumeeseen. Se nuuhki puita ja löysi vihdoin etsimänsä. Se oli räkämänty, josta tihkui tuoretta pihkaa. Karhu sivuuttaa harvoin pihkaa tihkuvan räkämännyn jäämättä nuolemaan. Se on karhujen tärkeintä lääkeainetta, ja Tyrkin nuolaisi pihkan kielellään. Se ei saanut siitä yksinomaan tärpättiä, vaan useita muitakin tärpättiä sisältäviä aineita. Kun se ennätti rotkon toiseen päähän, oli sen vatsa kuin hyvin varustettu apteekki; muun muassa oli se syönyt puoli korttelia kuusen ja kopaiwapuun neulasia.

Sairas koira syö ruohoa, sairas karhu syö neulasia, milloin vain pääsee niihin käsiksi. Tavallisesti se täyttää vatsansa niillä, ennen kuin se alkaa nukkua talviuntaan.

Aurinko ei ollut vielä noussut, kun Tyr ehti rotkon päähän ja jäi seisomaan muutamiksi minuuteiksi matalan kallioluolan eteen. On vaikeata sanoa kuinka pitkälle Tyr muisti, mutta kuitenkin se tiesi, että tämä luola jos mikään merkitsi sille kotia. Se oli vain neljä jalkaa korkea ja suunnilleen kaksi kertaa niin pitkä ja sen lattiaa peitti pehmeä valkoinen hiekkamatto.

Joskus menneinä aikoina oli sieltä alkanut puro, mutta nyt oli sen sisässä oivallinen suojapaikka talviuntaan nukkuvalle karhulle, silloin kuin lämpömittari laskee viitisenkymmentä astetta nollan alapuolelle.

Kymmenen vuotta sitten oli Tyrin äiti mennyt sinne nukkumaan talviuntaan ja kun se keväällä ryömi sieltä, tassutteli sen jäljessä kolme pientä karhunpenikkaa. Tyr oli yksi näistä kolmesta. Se oli silloin vielä melkein sokea, sillä karhunpenikan silmät aukenevat vasta viiden viikon ikäisenä; sillä ei ollut karvoja, sillä harmaakarhunpenikka syntyy yhtä paljaana kuin ihmislapsi; vasta samaan aikaan kuin sen silmät aukenevat, alkaa sen turkkikin kasvaa. Senjälkeen oli Tyr kahdeksan kertaa laskeutunut lepäämään talviuntaan tähän luolaan.

Se olisi mielellään mennyt sinne. Se olisi tahtonut asettua sen syvimpään sopukkaan makaamaan, kunnes paranisi. Se epäröi luolan suulla muutamia minuutteja, mutta sitten tunsi rotkosta päin tulevan tuulen, ja jokin sanoi sille, että sen piti kulkea edelleen.

Kalliosta länteenpäin kohosi loiva vuorenrinne, ja Tyr alkoi kavuta sitä. Aurinko oli jo noussut, kun se ennätti vuorenhuipulle, siellä se se lepäsi jonkin aikaa ja tarkasteli valtakuntansa toista laitaa.

Tämä laakso oli vielä ihmeellisempi kuin se, jossa Bruce ja Langdon olivat levänneet muutamia tunteja sitten. Se oli runsaasti kahden mailin levyinen, ja vastapäisellä puolella levisi silmien eteen kultainen, viheriä ja mustalle vivahtava panoraama. Siltä paikalta, missä Tyr seisoi, se näytti laajalta puistolta.

Vihreä rinne ylettyi aina vuoren huipulle, ja rinteen puolivälissä oli siellä täällä kuusi- ja kopaiwapuuryhmiä, jotka olivat kuin ihmiskäden istuttamia. Toiset ryhmät eivät olleet sen isompia kuin kansanpuistojen istutukset, mutta toiset taas levisivät hehtaarin, kymmenen hehtaarin laajuisina, ja rinteen juurta kiersi kuin kaksi koristerimssua pari kapeaa metsäkaistaletta. Niiden välillä oli avoin laakso, jonka niityt aaltomaisesti nousivat ja laskivat villiruusujen ja häränkellojen värjääminä ja pienten viidakkojen koristamina. Laakson keskellä lorisi puro.

Tyr kulki noin neljäsataa kyynärää rinnettä alaspäin, ja sieltä se suuntasi kulkunsa pohjoista kohden, kulkien pensaikosta toiseen noin sataviisikymmentä kyynärää metsän reunasta. Täällä se tavallisesti pyydysteli pikkuriistaa. Murmelieläimiä muistuttavat lihavat kalliojänikset alkoivat paistatella itseään kallioiden huipuilla. Niiden pitkät, pehmeät, ilkkuvat vihellykset olivat lirisevän veden säestäminä miellyttäviä kuulla ja täyttivät musikaalisella helinällään ilman. Silloin tällöin vihelsi niistä joku kimeästi ja varoittaen aivan läheltä ja paneutui pitkäkseen kalliolle, kun iso karhu kulki ohi, eikä vähään aikaan ainoakaan vihellys häirinnyt laakson leppeätä rauhaa. Mutta Tyr ei ajatellut metsästystä tänään.

Se kohtasi kaksi piikkisikaa, sen parhainta herkkua, mutta kulki välinpitämättömänä niiden ohi; nukkuvan karibun lämmin haju tuli pensaikosta, mutta se ei lähestynyt sitä; pimeästä, ahtaasta kuilusta tuli metsäsian hajua. Kaksi tuntia Tyr kulki keskeytymättä pohjoista kohden, ennen kuin se poikkesi metsän läpi purolle.

Sen haavoja peittävä savi alkoi kovettua, ja taas se kahlasi lapojaan myöten erääseen lammikkoon. Vesi huuhteli saven siitä. Kaksi tuntia se kulki virtaa pitkin ja joi koko ajan. Sitten tuli "sapoos orwin", kuusi tuntia senjälkeen kuin se oli lähtenyt savilaaksosta. Kiniikiniamarjat, suopamarjat, pihka ja neulaset, vesi, jonka se oli juonut, muodostui sen vatsassa tehokkaaksi ulostusaineeksi, saivat aikaan purkauksen – ja Tyr voi huomattavasti paremmin, niin hyvin, että se kääntyi ensimmäisen kerran ympäri ja karjahti vihollisilleen. Lapaan koski vielä, mutta se ei enää ollut sairas.

Se istui liikkumatta useita minuutteja ja karjui monta kertaa. Kuorsaava murahdus tuli syvältä rinnasta, ja siinä oli aivan uusi sointu. Ennen eilisiltaa ja tätä päivää se ei ollut tuntenut todellista vihaa. Se oli tapellut toisten karhujen kanssa, mutta taisteluhalu ei ollut vihaa. Se tuli nopeasti ja meni yhtä nopeasti ohi, eikä jättänyt kiukkua jälkeensä; se saattoi nuolla kaatuneen vihollisen haavoja ja tunsi mielihyvää hoivaillessaan niitä. Mutta tämä uusi vasta puhjennut tunne oli jotakin aivan muuta. Se vihasi ilmiötä, joka oli vahingoittanut sitä, leppymättömällä vihalla. Se vihasi ihmisen hajua, se vihasi valkokasvoista eriskummallista olentoa, joka kiipesi solan seinämää pitkin, ja se vihasi kaikkea, mikä millään tavoin oli yhteydessä tämän olennon kanssa. Se oli vihaa, jonka kokemus ankarana ja vaistomaisesti oli herättänyt siinä.

Se ei aikaisemmin ollut nähnyt eikä haistanut ihmistä, mutta kuitenkin se tiesi, että tämä oli sen vaarallisin vihollinen, peloittavampi kuin kukaan muu vuorten asukkaista. Se oli valmis tappelemaan suurimman harmaakarhun kanssa, se uskalsi käydä raivoisan susilauman kimppuun, silmää räpäyttämättä se uhmasi tulvaa ja metsäpaloa. Mutta ihmistä sen täytyi paeta ja lymytä. Tuntureilla ja laaksoissa liikkuessaan sai se olla varuillaan, silmät, korvat ja nenä herkkinä.

Mistä se tiesi, että kääpiömäinen olento, joka oli tunkeutunut sen valtakuntaan oli vaarallisempi kuin yksikään sen aikaisemmista vihollisista – sen ihmeen voi vain luonto selittää. Se perintö muinaisilta hämäriltä ajoilta, jolloin sen rotu oli joutunut ensimmäisen ihmisen kanssa tekemisiin: ensiksi tutustunut ihmiseen ja nuijaan, ihmiseen ja tulessa karaistuun keihääseen, ihmiseen ja piikivikärkiseen nuoleen, ihmiseen ja ansaan ja lopuksi ihmiseen ja pyssyyn. Kaikkina näinä aikoina oli ihminen ollut väkevämpi kuin se.

Satojen tuhansien, vieläpä kymmenienkin tuhansien sukupolvien aikoina oli luonto painanut sitä seikkaa sen mieleen. Ja ensimmäisen kerran, heräsi tuo uinuva tunne sen sisimmässä; se oppi olemaan varuillaan, se ymmärsi sen. Se vihasi ihmistä, ja tämän jälkeen tulisi se vihaamaan kaikkea, mikä haisi ihmiselle. Ja tämä viha synnytti ensimmäisen kerran pelkoa siinä. Ellei ihminen olisi koskaan ärsyttänyt Tyriä tai sen heimoa tappamaan, ei maailma tuntisi sitä Ursus horribiliksena – verenhimoisena, kauhistuttavana.

Se kulki hitaasti ja raskaasti virtaa pitkin, vainuten koko ajan; pää ja kaula maahan painautuneina sen tukeva takaruumis heilui karhujen, varsinkin juuri harmaakarhujen tapaan, aaltomaisesti keinuen. Sen pitkät kynnet kolahtelivat kiviin, se polki raskaasti soraa ja jätti märkään hiekkaan valtavat jäljet. Tämä osa laaksoa, jota se nyt lähestyi, merkitsi Tyrille jotakin aivan erikoista, se hidastutti kulkuaan ja pysähtyi tuon tuostakin nuuhkimaan.

Se ei ollut yksiavioinen, mutta useana kiima-aikana oli se tullut tänne ja tavannut Iskwaonsa näiltä ihmeellisiltä niityiltä, joita ympäröi kolme vuoriketjua. Tyr odotti sitä heinäkuulla, sillä silloin tuli Iskwao, äitiydenkaipuu rinnassaan etsimään sitä täältä. Se oli komea harmaakarhu ja asui läntisillä vuorilla, joilta se poistui vain lemmenajan houkuttelemana; se oli suuri, vahva ja kullanruskea, ja niinpä Tyrin ja Iskwaon lapset olivat koko vuoriston kauneimpia karhunpenikoita. Emo kuljetti ne täältä syntymättöminä, ne avasivat silmänsä, elivät ja taistelivat kaukana lännessä.

Mikäli Tyr myöhemmin ajoi omia lapsiaan metsästysmailtaan tai kaatoi ne kaksintaistelussa, tapahtui se sen tietämättä.

Se, samoin kuin useat muutkin ärtyisät vanhatpojat, näki ne vain avuttomina kääröinä eikä pitänyt niistä. Se suhtautui karhunpenikkaan samalla tavoin kuin vanha naisvihaaja suhtautuu ruusunpunaiseen kapalovauvaan; kuitenkaan se ei ollut julma niinkuin Punch, sillä se ei ollut koskaan tappanut ainoatakaan penikkaa. Se oli jaellut niille kunnon korvapuusteja, silloin kuin ne uskaltautuivat liian lähelle sitä, mutta se oli iskenyt vain kämmenensä pehmeällä sisäpuolella ja vain niin hiljaa, että ne lennähtivät karvapallon tavoin matkoihinsa. Tällä tavoin se ilmaisi tyytymättömyytensä, kun joku vieras karhueukko tunkeutui lapsineen sen alueelle.

Ylipäätänsä se oli hyvin ritarillinen: se ei ajanut naarasta pois eikä tapellut sen kanssa, olipa se kuinka pöyhkeä ja ärsyttävä hyvänsä. Jos se tapasi tuollaisen tunkeilijaperheen syömässä sen tappamaa eläintä, se ei tehnyt muuta kuin jakeli penikoille korvapuusteja. Vain yksi ainoa poikkeus oli ollut. Erään kerran se oli pieksänyt todellista Ksantippaa – naaraskarhua, joka oli ollut niin uppiniskainen, että Tyrin täytyi opettaa se tuntemaan miesten ylivalta. Naaras oli pikamarssissa poistunut sen valtakunnasta, kolme kiukkuista penikkaa pomppien perässä kuin kumipallot.

Tämä selitys oli tarpeen, jotta ymmärrettäisiin, miten äkillisen järkyttyneenä Tyr vainusi selvän, lämpimän hajun aivan aivan läheltä, juuri kun se oli päässyt ison vierinkivikasan ohi. Se pysähtyi, käänsi päätään ja sadatteli muristen vaimeaan tapaansa. Kuuden askelen päässä pieneen hiekkaläiskään painautuneena, kiemurrellen ja vavisten kuin pelästynyt koiranpenikka, joka ei tiedä, onko sillä ystävä vai vihollinen edessään, Tyr näki yksinäisen karhunpoikasen.

Se oli vain kolmen kuukauden ikäinen, aivan liian nuori ollakseen erossa emästään; sillä oli pieni, suippo, tummanruskea naama ja valkea pilkku mustassa rinnassaan, mitkä molemmat seikat ilmaisivat, että se oli mustakarhuperheen perillinen.

Se koetti parhaansa mukaan sanoa: "Minä olen hukassa, eksynyt tai varastettu, minun on nälkä, ja minulla piikkisianoka tassussani" – mutta tästä huolimatta Tyr rupesi uudelleen ärtyneesti murisemaan ja katselemaan ympärilleen nähdäkseen emän. Tätä ei näkynyt, eikä Tyr myöskään saanut siitä vainua – kaksi seikkaa, jotka saivat sen jälleen kääntämään ison päänsä pohjoista kohden. Muskwa – siksi olisi intiaani sanonut sitä – oli vatsallaan ryöminyt parisen jalkaa lähemmäksi ja tervehti Tyrin toista tarkastelua ystävällisellä kiemurtelulla. Se lähestyi vielä puolisen jalkaa, mutta silloin Tyrin rinnasta kumisi hiljainen varoitus. "Jos tulet lähemmäksi", sanoi tuo murina aivan selvästi, "niin minä näytän sinulle!"

Muskwa ymmärsi. Se makasi kuin kuollut, kuono, käpälät ja vatsa maata vasten painettuina, ja Tyr katsoi taas taakseen. Kun se jälleen katsahti penikkaan, makasi tämä neljän jalan päässä siitä, litteänä ja hiljaa vikisten. Tyr nosti oikeata kämmentään noin nelisen tuumaa. "Tuuma vielä, niin silloin olet mäskänä!" murahti se.

Muskwa liikahti ja vapisi; pienellä punaisella kielellään se nuoli huuliaan, puoleksi peloissaan ja puoleksi rukoillen armoa, ja huolimatta Tyrin kohotetusta kämmenestä se ryömi kuusi tuumaa lähemmäksi. Tyrin rinnasta kuului murahduksen asemesta jonkinlainen vihellys. Sen raskas kämmen putosi hiekkaan. Kolmannen kerran se vainuten ja muristen kääntyi ympäri. Jokainen piintynyt vanhapoika olisi ymmärtänyt tämän murahduksen. "Missä hitossa penikan äiti lorvailee?" sanoi se.

Mutta sitten tapahtui jotakin. Muskwa oli ryöminyt aivan lähelle Tyrin haavoittunutta jalkaa. Se liikkui ja haistoi vereksen haavan. Sen kieli kosketti lempeästi haavaa. Tuo kieli oli kuin samettia! Tuntui niin kummallisen hyvältä, ja Tyr seisoi kauan liikkumatta ja äänetönnä paikoillaan, sillä aikaa kun penikka nuoli haavaa.

Tyr laski ison päänsä ja nuuhkasi tuota puhdistavaa palloa, joka oli tullut sen luokse. Muskwa uikutti orvosti; Tyr murahti, vaikkakin lempeämmin kuin aikaisemmin. Murahdus ei enää kuulunut vihaiselta. Yht'äkkiä se nuolaisi suurella kielellään pienokaisen kasvoja.

"Tule!" sanoi se ja jatkoi matkaansa pohjoista kohden. Ja aivan sen kantapäillä tepasteli mustanaamainen, äiditön pikkukarhu.

VI.

TYR TAPPAA.

Mitä kauemmaksi Tyr kulki virtaa pitkin, sitä ylävämmäksi ja villimmäksi maasto muuttui. Löytäessään Muskwan, mustan karhunpenikan, se oli seitsemän tai kahdeksan mailin päässä Dividestä. Niillä seuduin alkoivat rinteet muuttua. Mustat, ahtaat solat halkoivat niitä ja valtavat vuoret terävine kiiltäväpintaisine huippuineen kohosivat aina silloin tällöin eteen. Virta muuttui meluavammaksi ja vaikeammaksi seurata.

Tyr lähestyi valtakuntansa vahvimmin linnoitettua aluetta, jossa oli tuhansia piilopaikkoja, mikäli sitä huvittaisi piiloutua – villiä, rotkoista seutua, jossa oli helppoa pyydystää suurriistaa, ja se oli varma siitä, ettei ihmishaju tunkeutuisi sinne. Puolen tunnin ajan senjälkeen kuin se oli tavannut Muskwan, se juosta hölkytti eteenpäin, kuin olisi kokonaan unohtanut pienen seuralaisensa. Mutta se kuitenkin kuuli ja haistoi tämän.

Taivallus oli Muskwalle ponnistelua. Sen pieni tylleröinen ruumis ja lihavat pikku jalat eivät olleet tottuneet sellaiseen menoon, mutta se oli reipas poika; se vingahti vain pari kertaa koko puolen tunnin aikana – kerran kun se vierähti eräältä kallionkielekkeeltä ja oli vähällä pudota virtaan ja toisen kerran silloin kuin se astui piikkisian oan syvemmälle kämmeneensä.

Vihdoin Tyr kääntyi rannalta ja alkoi kulkea erästä syvää kuilua rinteen puolivälissä olevalle ylängölle. Se löysi ruohoa kasvavan, aurinkoisen kallionkupeen ja pysähtyi siihen. Ehkäpä pikku Muskwan lapsellinen ystävyys, sen pehmeän, punaisen pikku kielen hyväily juuri oikealla hetkellä ja sen into seurata Tyriä liikuttivat toisen suurta villiä sydäntä, sillä nuuhkittuaan muutamia minuutteja epäluuloisesti ympärilleen, paneutui Tyr pitkäkseen erään kallion viereen. Ja vasta senjälkeen tuo nääntynyt, musta, pieni karhunpenikka paneutui levolle ja ennen kuin kolme minuuttia oli kulunut, nukkui se jo syvää ja raskasta unta.

Iltapäivällä oli Tyrillä ollut kaksi kertaa "sapoos orwin" ja sen alkoi tulla nälkä. Eivätkä sitä nälkää pystyneet muurahaiset, madot, kilpikonnat tai murmelieläimet tyydyttämään. Ehkäpä se käsitti, että pikku Muskwakin oli nälkään nääntymäisillään. Nukkuessaan siinä auringon paisteessa se ei vielä kertaakaan ollut avannut silmiään, kun Tyr jo päätti jatkaa matkaa.

Kello oli siinä kolmen seuduissa ja tämä, kesäkuun viimeisiä päiviä, oli erikoisen tyyni ja nukuttava täällä pohjoisvuorten laaksossa. Murmelit olivat vikisseet itsensä uuvuksiin ja nukkuivat auringossa kallioilla pitkin pituuttaan; vuorenhuippujen yläpuolella leijailevat kotkat näyttivät pieniltä, mustilta pilkuilta; haukat olivat lihaa täynnä kadonneet metsikköihin; vuohet ja lampaat makasivat kylläisinä vuorten korkeimmilla huipuilla, ja ne eläimet, jotka läheisyydessä vielä pureskelivat ruohoa, olivat kylläisiä ja väsyneitä.

Vuoristometsästäjä tietää, että tämä on otollisin aika päivästä etsiä rinteiltä ja metsien välisiltä aukioilta lihaa syöviä karhuja.

Tämä oli Tyrin paras metsästysaika. Vaisto sanoi sille, että sen oli helpompi ja vapaampi liikkua huomaamattomana, silloin kuin muut eläimet olivat kylläiset ja väsyneet. Silloin se pääsi helposti niihin käsiksi.

Joskus se tappoi kirkkaalla päivänvalolla vuohen, lampaan tai karibun, sillä lyhyellä matkalla se juoksi nopeammin kuin vuohi ja lammas ja yhtä nopeasti kuin karibu. Mutta tavallisesti se tappoi vasta hämärässä, auringon laskettua.

Se nousi, huudahti merkitsevän "huunsa", joka herätti Muskwan. Karhunpenikka nousi, tarkasteli ensin Tyrmiä ja sitten aurinkoa ja pudisteli itseään, niin että kaatui. Tyr tarkasteli epäröiden pientä, ruskeanmustaa seuralaistaan. Se himoitsi punaista, mehukasta lihaa yhtä kiihkeästi kuin nälkäinen ihminen odottaa paksua lihamuhennosta majoneesisalaatin asemesta – ja paljon lihaa, mutta se ei käsittänyt, kuinka se voisi ajaa ja tappaa karibun tuo nälkäinen, ja kuitenkin mielenkiintoinen penikka kintereillään.

Muskwa itse tuntui käsittävän ja vastaavan tähän kysymykseen. Se juoksi noin kymmenkunta kyynärää Tyrin edelle, pysähtyi ja katsahti ilkikurisena taakseen heilutellen pikku korviaan; se katseli isoon karhuun samalla tavoin kuin pikku poika katselee isäänsä, vakuuttaakseen tälle, että hän on mies lähtemään ensimmäiseen kaniininajoonsa. Murahtaen vielä kerran Tyr juoksi rinnettä alas niin kovalla vauhdilla, että se melkein heti oli Muskwan luona ja samalla antoi penikalle oikealla kämmenellään sellaisen iskun, että tämä lennähti kymmenisen askelta sen taakse – menettely, joka selvästi ilmaisi: "Siellä on sinun paikkasi, jos haluat metsästellä minun kanssani!"

Silmät, korvat ja sieraimet ajosta jännittyneinä Tyr läksi juosta hölkyttämään eteenpäin. Se juoksi rinnettä alaspäin noin sadan kyynärän päähän virrasta eikä enää hakenut parasta tietä, vaan louhikko- ja rotkopaikkoja. Se kulki hitaasti mutkitellen, hiipi varovaisesti kivikasojen ohi, vainusi jokaista rotkoa, joka sattui eteen ja katsoi jokaiseen pensaikkoon ja ryteikköön. Väliin se kulki rantapenkereen hiekalle ja soralle saakka.

Se vainusi useita eri hajuja, mutta niistä ei mikään tuntunut houkuttelevan sitä erikoisesti. Kerran se vainusi eräällä paljaalla kalliolla olevan vuohen – mutta sellaisilta paikoilta se ei koskaan pyydystänyt saalistaan. Kaksi kertaa se vainusi lampaan, ja myöhään illalla se eräällä kallionkielekkeellä näki ison oinaan tähystelemässä. Se vainusi kauempana olevan piikkisian ja monta kertaa nuuhki karibun jälkiä ja haisteli eteensä. Laaksossa oli muitakin karhuja. Kerran Tyr tunsi harmaakarhun hajun ja silloin se päästi uhkaavan murahduksen. Se ei kertaakaan, senjälkeen kuin molemmat olivat tunti sitten jättäneet lepopaikkansa, ollut kiinnittänyt huomiotaan Muskwaan, jonka väsymys ja nälkä kiihtyivät, mitä pitemmälle päivä kului.

Ei yksikään poika koko maailmassa ole ollut reippaampi kuin tämä mustanaamainen karhunpenikka. Niillä seuduin, missä maasto oli raskasta, se kompasteli ja kaatuili alituiseen; kallioille, joille Tyr pääsi yhdellä harppauksella, se sai epätoivoisesti kompuroida ja ryömiä; Tyr kahlasi kolme kertaa virran poikki ja seuratessaan sitä Muskwa oli vähällä hukkua; se oli saanut iskuja ja naarmuja ja sen jalkaan koski – mutta se seurasi kuitenkin mukana. Toisinaan se oli aivan Tyrin vieressä, joskus taas se sai pistää laukaksi, jottei kadottaisi toista näkyvistään. Kun Tyr vihdoin sai saaliinsa, laski aurinko parhaillaan, ja Muskwa oli melkein kuollut.

Se ei voinut käsittää, miksi Tyr painoi valtavan ruhonsa aivan latuskaiseksi erästä kalliota vasten, joka pistäytyi tuon aution niityn kupeesta, mistä he saattoivat nähdä alas pieneen notkelmaan. Sen teki mieli ynistä, mutta ei uskaltanut. Se ei milloinkaan koko elämänsä aikana liene kaivannut äitiänsä hartaammin kuin nyt. Eikä se käsittänyt, miksi tämä oli jättänyt sen kallioiden väliin palaamatta milloinkaan takaisin – sen murhenäytelmän Langdon ja Bruce myöhemmin selvittäisivät. Se ei ymmärtänyt, miksi ei äiti tullut sen luokse nyt. Nythän oli juuri se aika, jolloin tämän oli tapana antaa sille ruokaa ennen maatamenoa, sillä se oli kevätpentu, jonka karhuäitien kaikkien tavaksi tulleiden sääntöjen mukaan piti vielä kuukauden saada emon maitoa. Se oli niinkuin intiaanin, Metovainin, oli tapana sanoa "Munookow" – toisin sanoen hyvin "pehmyt".

Koska se oli karhu, ei se ollut syntynyt toisten eläinten tavoin. Sen äiti oli, niinkuin kaikkien karhuäitien tässä maailmassa on tapana tehdä, synnyttänyt sen jo aikoja ennen kuin oli lopettanut talviunensa pesässään. Äidin nukkuessa oli se tullut. Emä oli sitten imettänyt tuota sokeata ja paljasta penikkaa kuukauden tai kuutisen viikkoa itse syömättä ja juomatta tai näkemättä päivänvaloa.

Noitten kuuden viikon kuluttua oli se mennyt pesästä pentuineen hakemaan ensimmäiset suupalat omaan laskuunsa. Siitä oli nyt kulunut lisäksi kuusi viikkoa, ja Muskwa painoi noin parikymmentä naulaa. Toisin sanoen, se oli painanut kaksikymmentä naulaa, mutta nyt se oli niin tyhjä, ettei se eläessään ollut ollut ja painoi todennäköisesti hiukan vähemmän.

Kolmesataa kyynärää Tyrin alapuolella oli tiheä kopaiwapuuviidakko; se ulottui aivan erääseen pienoisjärveen, jonka vesi täytti notkelman takaosan. Viidakossa oli karibu – ehkäpä kaksi tai kolmekin. Tyr tiesi sen yhtä varmasti kuin olisi nähnyt ne. Se erotti "wenipowin" eli sorkkaeläinten jälkien hajun "mechisowista" eli vuohenhajusta kuin yön päivästä. Edellinen täytti leijaillen ilman kuin ohikulkevan naisen vaatteista ja hiuksista lähtenyt kevyt tuulahdus; jälkimmäinen tuli kuumana ja raskaana, aivan maan pinnassa kuin rikkinäisestä hajuvesipullosta. Muskwakin erotti nyt hajun ryömiessään aivan harmaakarhun kintereillä ja laskeutuessaan maahan.

Tyr seisoi kokonaista kymmenen minuuttia liikkumatta. Sen katse ikäänkuin imeytyi notkelmaan, järvenrantaan ja viidakkoon, ja sen nenä suuntautui tuulensuuntaan tarkasti kuin kompassineula. Se pysytteli niin hiljaa sentähden, että havaitsi olevansa liian lähellä vaarallista suuntaa. Toisin sanoen: vuori ja äkkijyrkkä kuilu synnyttivät pyörretuulia tuolla alhaalla, ja jos Tyr olisi seisonut viisikymmentä kyynärää korkeammalla sitä paikkaa, josta se nyt ryömi esille, olisi karibun tarkka vainu huomannut sen läsnäolon.

Muskwa sai nyt pieniä korviaan höristellen ja silmissään uusi järjen kimallus ensimmäisen metsästysopetuksensa. Tyr eteni hitaasti ja äänettömästi, ryömien melkein vatsallaan ja tuuheat niskavillat törröttäen hartioista kuin vihaisella koiralla. Muskwa seurasi. Tyr eteni siten runsaasti sata metriä. Matkallaan se pysähtyi kolmasti ja haisteli kuilusta tulevaa ilmaa. Vihdoinkin se oli tyytyväinen. Tuuli kävi sitä suoraan kasvoihin, mikä oli hyvin lupaavaa. Se alkoi lähestyä vyöryvin, vaappuvin liikkein, keinuvin lavoin, ottaen yhä lyhyempiä askeleita ja ison ruhon joka lihas valmiina toimimaan.

Parin minuutin kuluttua se oli saapunut notkelman reunaan, mihin se taas pysähtyi. Se oli ilmeisesti kuullut nuorten puitten risahtelua. Karibut olivat nousseet, mutta ne eivät olleet huomanneet vaaraa. Ne olivat aikeissa lähteä juomaan ja syömään.

Tyr läksi taas kulkemaan ääntä kohden. Nopeasti se pyörähti viidakkoon ja seisoi siellä lehtien peitossa, mutta piti tarkasti silmällä järveä ja niittyä. Iso uroskaribu tuli ensin näkyviin. Sen sarvet olivat keskenkasvuiset ja samettimaiset. Eräs pyöreä ja sileä kaksivuotias, jonka karva kiilsi laskevan auringon valossa kuin ruskea sametti, seurasi sitä. Uros seisoi muutamia minuutteja silmät, korvat ja sieraimet herkkinä ja tähysteli, oliko vaaraa näkyvissä; nuorempi elukka määki levottomana sen takana. Senjälkeen vanhempi elukka taivutti päätään taaksepäin, niin että sarvenhaarat koskettivat sen hartioita ja läksi hiljalleen astelemaan järveä kohden sammuttamaan iltajanoaan. Kaksivuotias seurasi sen jäljessä, ja Tyr tuli hiljaa piilopaikastaan.

Silmänräpäyksen ajan se tuntui keräävän voimiaan, ja sitten se läksi. Vain viisikymmentä jalkaa erotti sen karibusta. Niinkuin vierivä pallo se liikkui puolet tästä matkasta, ennen kuin karibut huomasivat sen. Ne pyrähtivät juoksuun kuin samasta kaaresta ammutut nuolet. Mutta se oli liian myöhäistä. Vain nopea hevonen olisi voinut paeta Tyriä, ja sitäpaitsi sillä oli jo vauhdissa etumatkaa. Vihurina oli se kaksivuotiaan kintereillä, käännähti hiukan sivuun ja hyppäsi vaivattomasti kuin iso pallo sen päälle – lyhyt kilpajuoksu oli lopussa. Sen valtava oikea kämmen iskeytyi kaksivuotiaan lapaan, ja kaaduttuaan se tarttui vasemmalla kämmenellään karibun turpaan aivan kuin ihminen. Tyr kaatui tapansa mukaan alle. Se ei tappanut uhriaan puremalla. Se koukisti toista takajalkaansa ja sivalsi viidellä veitsellään karibua. Ne eivät vain viiltäneet sitä, vaan mursivat ja taittoivat sen kylkiluut, kuin olisivat ne olleet puuta. Senjälkeen Tyr nousi, kääntyi ja pudisteli itseään ja päästi jymisevän murahduksen, joka voi yhtä hyvin olla voittajan riemuhuuto kuin myöskin ateriakutsu Muskwalle.

Jos se oli kutsu, niin ei pieni mustanaamainen karhunpenikka epäröinyt hetkeäkään. Ensimmäisen kerran se haistoi ja maistoi lämmintä verta ja lihaa. Tämä haju ja maku oli äkkiarvaamatta tullut sen elämään, samalla tavoin kuin Tyrinkin elämään vuosia sitten. Eivät kaikki harmaakarhut tapa suurriistaa, oikeastaan vain muutamat harvat sen tekevät. Useimmat niistä ovat pääasiallisesti kasvissyöjiä, ja tyydyttävät lihantarpeensa vain pienemmillä eläimillä, kuten röyhelörotilla, kalliojäniksillä ja piikkisioilla. Mutta joskus sattuma tekee jostakin harmaakarhusta lihansyöjän, joka pyydystää karibuja, vuohia, lampaita, kauriita ja vieläpä hirviäkin. Tyr oli sellainen. Sellainen tulisi Muskwastakin, vaikka se olikin musta eikä kuulunut Ursus horribiliksen perheeseen.

Ne söivät tunnin ajan, eivät ahmien kuin nälkäinen koira, vaan hitaasti ja arvostelevasti herkuttelijoiden tapaan. Muskwa makasi litteänä mahallaan melkein Tyrin vahvojen etukämmenien välissä, nuoli verta muristen kuin kissanpoika ja pureskeli pikku hampaillaan mureaa lihaa. Tyr haki tapansa mukaan ensiksi parhaat palat, vaikka se olikin tyhjä kuin kalustamaton huone. Se kaivoi esiin munuaisia ja sisälmyksiä ympäröivän rasvan ja silmät kiinni syödä matusteli ne. Viimeinen auringonsäde katosi kallioiden taa, ja melkein heti sen jälkeen hämäryys muuttui pimeydeksi. Oli pimeä, kun ne lopettivat, ja pikku Muskwa oli yhtä paksu kuin pitkäkin.

Tyr oli maailman säästäväisin olento. Se ei tuhlannut mitään, mikä kelpasi syötäväksi, ja vaikkapa vanha karibuhirvi olisi sillä hetkellä kulkenut ihan sen ohi, ei se todennäköisesti olisi tappanut sitä. Sillä oli ruokaa, ja sen ainoa huoli oli keksiä jätteille varma piilopaikka.

Se palasi kopaiwapuuviidakkoon, mutta kylläinen karhunpenikka ei viitsinyt seurata sitä. Se oli tyytyväinen ja vaisto sanoi sille, ettei Tyr jättäisi ruokaansa. Kymmenen minuuttia myöhemmin se huomasi olleensa oikeassa; Tyr palasi. Se tarttui vahvoilla leuoillaan karibun kaulaan, kääntyi hiukan syrjään ja alkoi raahata sitä viidakkoon, samalla tavoin kuin koira raahaisi kymmennaulaista kinkkua. Nuori hirvi painoi noin nelisensataa naulaa. Vaikkapa se olisi painanut kahdeksansataa tai tuhannenkin naulaa niin Tyr olisi kumminkin raahannut sitä, mutta silloin se olisi kääntynyt ja vetänyt sitä perässään.

Tyr oli viidakossa keksinyt erään kuopan, ja sinne se heitti karibun jäännöksen; sillä välin kuin Muskwa katseli innostuneena, peitti Tyr ruhon neulasilla, risuilla ja lahokuusilla; senjälkeen se nuuhkasi ympärilleen ja poistui viidakosta.

Muskwa seurasi lisääntyneen painonsa vuoksi hyvin vaivalloisesti sitä. Tähdet tulivat taivaalle, ja niiden loisteessa Tyr kulki epätasaista ja kivistä kallionrinnettä vuorenhuipulle. Se kulki yhä korkeammalle; niin korkealla Muskwa ei ollut koskaan ollut. Lopulta se pysähtyi. Toisella puolen oli äkkijyrkkä kallionseinämä, toisella – alapuolella – särkyneitä kallionlohkareita. Kaukana, hyvin kaukana alhaalla ammotti laakso kuin musta, pohjaton kaivo.

Tänne Tyr pysähtyi, ja ensimmäisen kerran haavoittumisensa jälkeen se päästi pitkän tyytyväisen huokauksen. Muskwa ryömi aivan sen viereen, niin lähelle, että Tyrin ruumis lämmitti sitä, ja niin ne nukkuivat kylläisen syvää ja rauhallista unta. Tähdet loistivat kirkkaasti, ja vuorten takaa nouseva kuu valoi hopeista valoaan.

VII.

BRUCE TOTEAA ERÄITÄ ASIOITA.

Bruce ja Langdon tulivat kukkuloiden yli läntiseen laaksoon saman päivän iltapäivänä, jona Tyr oli lähtenyt savilaaksosta. Kello kolmelta, kun Bruce oli lähtenyt noutamaan hevosia, nousi Langdon eräälle kalliolle tarkastelemaan seutua kiikarillaan. Kahden tunnin perästä palasi Bruce kuormastoineen samaa virranvartta pitkin, jota karhu oli aikaisemmin kulkenut, ja laittautuessaan yöleiriin he olivat mailin tai parin päässä siltä seudulta, missä Tyr oli tavannut Muskwan. He eivät vielä olleet löytäneet sen jalanjälkiä, mutta Bruce uskoi varmasti että niitä näkyisi. Hän tiesi Tyrin kulkeneen rinnettä pitkin.

– Sitten kun palaat kotiin ja kirjoitat karhuista, niin älä kirjoita samanlaista roskaa kuin toiset, Jimmy, sanoi Bruce heidän poltellessaan piippujaan illallisen jälkeen. Kaksi vuotta sitten otin erään nuorukaisen kuukauden päiviksi mukaani, ja hän oli hyvin ihastunut ja lupasi lähettää minulle koko kasallisen kirjoja karhuista ja muista villieläimistä. Ja sen hän tekikin. Luin ne. Ensin nauroin, sitten suutuin ja poltin koko roskan. Karhut ovat erikoisuuksia. Niistä voi kirjoittaa melko mielenkiintoisia asioita, tarvitsematta kirjoittaa palturia; siitä olen ihan varma.

Langdon nyökkäsi.

– Vuosikausia voi ajaa ja ampua, ja taas ajaa ja ampua, oppimatta tuntemaan vuoristometsästyksen todellista hupia, sanoi hän hitaasti ja tuijotti tuleen. Ja kun ihminen oppii tuntemaan sen, mikä kokonaan ja täydelleen täyttää hänen sielunsa ja sydämensä, niin silloin hän huomaa, ettei tappaminen ole suurin nautinto, vaan juuri elämän lahjoittaminen. Minun täytyy saada tuo karhu, ja kyllä minä sen saan. En jätä vuorta, ennen kuin olen ampunut sen. Kuitenkin olisin saanut tänä päivänä ammutuksi kaksi muuta karhua, mutta en laukaissut luotiakaan. Minä olen oppinut ymmärtämään ajon todellisen nautinnon, Bruce. Oikealla tavalla metsästämisestä oppii jotakin. Ole rauhassa! Kirjoitan vain tosiseikkoja. – Hän kääntyi äkkiä Bruceen. – Kerro jotakin tuosta roskasta, jonka olet lukenut! pyysi hän.

Bruce puhalsi mietteliäästi savupilven.

– Se minua harmitti eniten, että nuo kirjailijapenteleet väittävät karhujen merkitsevän puita. Herrajumala, jos niitä uskoisi, ei karhuilla olisi muuta tekemistä kuin merkitä puihin alueittensa rajoja, ja alueet olisivat sen, kunnes joku muu karhu tulisi ja pistäisi merkkinsä vähän korkeammalle puuhun. Eräässä toisessa kirjassa kerrottiin muistaakseni, kuinka karhu kantoi kannon puun eteen, voidakseen nousta siihen ja vetää puumerkkinsä toisen karhun merkin yläpuolelle. Oletko koskaan kuullut kummempia kaskuja? Eivät karhut tee mitään tarkoituksellisia merkkejä. Minä olen nähnyt karhun puraisevan palan puusta ja kynsivän niitä kuin kissa, ja keväällä karvalähdön aikaan se hankaa ja kyhnyttää itseään puita vasten. Tämän se tekee siksi, että sen iho kutisee, eikä suinkaan jättääkseen käyntikorttinsa toisille karhuille. Samalla tavoin hankaavat karibut, hirvet ja kauriit sarviaan irroittaakseen nahan niistä. Ja sitten ne vielä kirjoittavat, että jokaisella harmaakarhulla on oma alueensa. Hitto soikoon, missä se olisi! Olen nähnyt kahden täysikasvuisen harmaakarhun etsivän ruokaansa samalta kallionrinteeltä. Muistatko, kuinka me kaksi vuotta sitten ammuimme neljä harmaakarhua mailin pituisesta laaksosta? Joskus sattuu, että joku niistä julistautuu "yksinvaltiaaksi", niinkuin tämä vonkale, jota nyt ajamme, mutta ei sekään ole alueensa ainoa karhu. Olen varma, että näissä molemmissa laaksoissa on ainakin kaksikymmentä muuta karhua. Eikä tuo nulikka, joka oli matkassani pari vuotta sitten, pystynyt edes erottamaan harmaakarhun ja mustan jalanjälkiä, eikä hän tietänyt mikä punainen karhu oli.

Hän otti piipun suustaan ja sylkäisi ylenkatseellisesti tuleen, ja Langdon tiesi, että hän saisi kuulla enemmän. Hänen hupaisimmat hetkensä olivat silloin kuin harvasanainen Bruce kertoi elämyksistään.

– Punainen karhu! mutisi Bruce. Ajatteles, Jimmy, hän luuli, että punaiset karhut muodostavat oman rotunsa. Ja kun minä valistin häntä ja sanoin, ettei mitään varsinaisia punaisia karhuja ole, vaan voi joku musta- tai harmaakarhu sattumalta saada punaisenruskean värin, niin hän nauroi minulle – minulle, joka olen syntynyt ja kasvanut karhujen keskellä. Hänen silmänsä tapittivat, kun minä kerroin hänelle karhujen väreistä, ja hän luuli minun syöttävän hänelle pajunköyttä. Luulin, että hän lähettäisi minulle kirjoja näyttääkseen, että hän oli oikeassa. Tiedätkö, Jimmy, ettei maailmassa ole erivärisempiä olentoja kuin karhut. Olen tavannut lumivalkeita mustakarhuja, harmaakarhuja, jotka ovat olleet yhtä tummia kuin mustakarhut, ruskeanpunaisia musta- ja harmaakarhuja, ja molempia lajeja kullanruskeita, melkein keltaisia. Ja yhtä erilaisia kuin ne ovat väriltään, ovat ne luonteeltaan ja syömätavoiltaan. Ja sitten tuollaiset pojannulikat tulevat, näkevät yhden karhun ja pitävät kaikkia karhuja samanlaisina, totisesti, se on väärin karhuja kohtaan. Ja jokaisessa niissä kirjoissa sanotaan, että harmaakarhu on maailman pahin ihmissyöjä, eikä se kuitenkaan käy ihmisen kimppuun, ellei sitä ärsytä. Harmaat ovat melkein kaikki kasvinsyöjiä. Olen nähnyt karhujen tappavan karibun, vuohen tai lampaan ja samalla rinteellä on käyskennellyt toisia karhuja, jotka eivät ole koskeneetkaan niihin. Ne ovat yksilöllisiä. Niistä voi kirjoittaa melkolailla, tarvitsematta kirjoittaa roskaa.

Lausuessaan viimeisen huomautuksensa Bruce kopisti mahtipontisesti tuhan piipustaan. Hänen täyttäessään sitä uudelleen sanoi Langdon:

– Mutta etkö luule, että tämä karhu, jota me nyt ajamme,on oikea tappajakarhu, Bruce?

– Ei sitä tiedä, vastasi Bruce. Ei se aina riipu koosta. Olen nähnyt kerran harmaakarhun, joka oli vain koiran kokoinen, ja kuitenkin se tappoi karjaa. Useita eläimiä kuolee joka talvi, ja keväällä, kun karhut tulevat, ne syövät niiden raatoja, mutta ei haaska tee niistä suurriistan syöjiä. Toiset karhut syntyvät lihansyöjiksi, toiset tulevat kohtalon pakottamina siksi. Mutta jos karhu yhden kerran tappaa, niin se tappaa aina. Eräällä kallionrinteellä näin kerran vuohen kiertävän karhun ympäri. Karhu ei liikahtanutkaan, mutta vuohi oli niin mahtava, että se hyökkäsi suoraan ukon kimppuun, ja silloin karhu tappoi sen. Noin kymmenen minuutin ajan se seisoi ymmällään, ja puolisen tuntia se nuuhki ja haisteli sitä, ennen kuin söi sen. Se oli sen ensimmäinen kokemus tuoreesta villieläimen lihasta. Minä en ampunut sitä ja olen varma, että se siitä päivästä alkaen tappoi suurriistaa.

– Luulin kuitenkin varmasti, että koolla on jotakin tekemistä sen asian kanssa, huomautti Langdon. Luulisi, että lihaa syövä karhu kasvaisi isommaksi ja vahvemmaksi kuin kasvissyöjä.

– Niinpä kyllä, tämä on juuri niitä ihmeellisiä seikkoja, joista sinun pitää kirjoittaa, sanoi Bruce naurahtaen leikilliseen tapaansa. Miksi karhusta, joka ei syö juuri muuta kuin muurahaisia ja matoja, tulee niin lihava syksyllä, että se töin tuskin pääsee liikkumaan. Lihoisitko sinä karhunmarjoilla? Ja miksi se kasvaa niin nopeasti niiden neljän tai viiden kuukauden aikana, jolloin se makaa pesässään syömättä ja juomatta kuin kuollut? Ja kuinka voi emo kuukauden, joskus kaksikin, imettää poikasiaan nukkuessaan? Silloin kuin poikaset syntyvät, on sen makuuajasta kulunut vain vähän yli neljännes. Ja mikseivät poikaset ole isompia? Tuo nulikka nauroi haljetakseen, kun kerroin hänelle, etteivät harmaakarhujen penikat ole syntyessään kissanpoikasta suurempia.

– Hän oli vain tavallinen paksupää, joka ei halunnut oppia – enkä kuitenkaan voi moittia häntä, virkkoi Langdon, sillä neljä tai viisi vuotta sitten olisin tuskin itsekään uskonut sitä. En olisi totisesti uskonut sitä, ellemme olisi silloin Athabascassa kaivaneet noita penikoita pesästään; toinen niistä painoi yksitoista unssia ja toinen yhdeksän.

– Ja ne olivat jo viikon vanhoja, Jimmy. Emä painoi kahdeksansataa naulaa!

Muutamia minuutteja he polttelivat ääneti.

– Se tuntuu melkein uskomattomalta, virkkoi Langdon. Mutta kuitenkin se on totta. Se ei ole mikään luonnon oikku, vaan pikemminkin luonnon harkitsevaisuutta. Jos karhunpenikoilla olisi sama suhde emoonsa kuin kissalla poikasiinsa, ei se voisi ruokkia niitä, sillä kuin se itse syömättä ja juomatta nukkuu. Yhtä seikkaa en kuitenkaan jaksa käsittää. Tavallinen mustakarhu on vain puoleksi niin kookas kuin harmaakarhu, ja kuitenkin sen poikaset ovat paljon isommat. Kuinka se voi olla mahdollista?

– Se on helppoa selittää, varsin helppoa. Muistatko viime vuonna, kun me poimimme mansikoita laaksosta ja heittelimme lumipalloja ylhäällä vuorella? Kuta korkeammalle kiipeää, sen kylmempi tulee, eikö niin? Tällä hetkelläkin – heinäkuun 4. päivänä – paleltuisit noilla vuorenhuipuilla. Harmaakarhujen pesät ovat korkealla ja mustienkarhujen matalammalla. Silloin kun harmaakarhujen pesää peittää neljä jalkaa paksu lumikinos, voi mustakarhu vielä löytää alhaalta laaksoista ruokaa. Se menee talviteloilleen noin paria viikkoa myöhemmin kuin harmaakarhu ja herää paria viikkoa aikaisemmin keväällä; se on lihavampi syksyllä, eikä likikään yhtä laiha keväällä, se jaksaa paremmin imettää penikoitaan. Niin ainakin minä otaksun.

– Sinäpä sen sanoit, huudahti Langdon ihastuneena. En olisi milloinkaan tullut ajatelleeksi tuota, Bruce.

– On paljon asioita, joita ei tule ajatelleeksi, ennen kuin itse kokee, sanoi vuoristolainen. Tämä on niitä seikkoja, joista äsken puhuit, jotka tekevät metsästyksestä hienon urheilun, sitten kuin on oppinut ymmärtämään, ettei tappaminen ole sen ainoa ilo. Makasin kerran eräällä vuorenhuipulla seitsemän tuntia tarkastellen lammaslaumaa, ja varmasti minulla silloin oli hauskempaa, kuin jos olisin tappanut ne kaikki.

Bruce nousi ja kiskotteli, mikä merkitsi, että hän halusi paneutua levolle. – Huomenna tulee kaunis ilma, sanoi hän haukotellen. Katsoppa kuinka valkoisena lumi kimaltelee kallioiden huipuilla.

– Bruce!

– Mitä?

– Kuinka paljon se karhu mahtaa painaa.

– Tuhatkaksisataa naulaa – ehkä vähän enemmän. Minulla ei ollut iloa katsella sitä niin likeltä kuin sinä katselit, Jimmy. Olisipa vain ollut, niin nyt me kuivaisimme sen taljaa.

– Onko se nuori?

– Kahdeksan ja kahdentoista väliltä, juoksusta päättäen. Vanha karhu ei kieri niin kevyesti vuorta ylös.

– Oletko nähnyt oikein vanhoja karhuja, Bruce?

– Niin vanhoja, että ne olisivat tarvinneet kainalosauvoja, vastasi Bruce, joka pauloi kenkiään. Olen ampunut niinkin vanhoja karhuja, että ne ovat olleet hampaattomia.

– Kuinka vanhoja?

– Kolmekymmentä - kolmekymmentäviisi – ehkä neljäkymmentä vuotta. Hyvää yötä, Jimmy!

– Hyvää yötä, Bruce.

VIII.

MUSKWAN ÄITI.

Kauan senjälkeen kuin Bruce jo nukkui, istui Langdon yksin, tähdet yläpuolellaan ja nuotio loimuten hänen jaloissaan. Juuri öisin tunsi hän voimakkaammin kuin muulloin muinaisen erämaan hengen veressään. Se täytti hänet kummallisella kaipuulla, mutta samalla lahjoitti hänelle syvän ja vilvoittavan rauhan. Hän rupesi ymmärtämään, että nyt vuosikausien vaellusten jälkeen, joilla hän oli etsinyt sen jälkiä, tämä hiljaisten aavikoiden ihmeellinen, arvoituksellinen henki, vuorten, järvien ja metsien henki oli hänet niin kahlehtinut, ettei hän ikinä pääsisi sen lumouksesta vapaaksi. Ja tämä kaipuu viritti halun kertoa maailmalle ja ihmisille kaiken sen, minkä hän oli itse tuntenut ja nähnyt – ja opettaa heidät myöskin ymmärtämään sitä. Hän oli vuosikausia työskennellyt, voidakseen viettää vuoden erämaassa. Tappaminen oli ollut hänen kunnia-asiansa ja intohimonsa, hänen kotinsa oli täynnä pääkalloja ja eläinten nahkoja. Ja nyt, kun uusi unelmien vuosi oli koittanut hänelle, oli hänessä tapahtunut muutos; tappamisen halu oli hävinnyt hänen sydämestään.

Viime viikkoina oli hän lahjoittanut elämän sadoille, jotka hän olisi voinut ampua; tänään hän oli jättänyt kaksi karhua eloon. Uusi rauhallinen viehätys hävitti vähitellen vanhan. Achakin käsi oli hänen yllään; hän ei enää voinut tappaa huvin vuoksi. Hän muisti erään ihmeellisen unen, jonka hän oli uneksinut kotona, istuessaan työpöytänsä ääressä ja nukahtaessaan siihen. Hänen seinillään riippuvat päät rupesivat elämään, ja kääntyivät häneen silmät loistaen ja syyttivät häntä murhastaan.

Neljäkymmentä vuotta! Hän oli vielä kuulevinaan Brucen sanat. Jos villieläin elää näin vanhaksi, niin kuinka monta elämän vuotta hän olikaan tuhonnut saavuttaakseen mainehikkaan metsästäjän maineen? Kuinka monta vuotta hän olikaan ryöstänyt surmaamiltaan elukoilta? Kuinka monta vuotta hän oli tuhonnut sinä päivänä, jolloin hän aamupäivällä tappoi samalta rinteeltä kolme karhua ja iltapäivällä kaksi karibua? Satoja vuosiako? Satojen vuosien terveet sydämentykytykset tuhoutuivat kolmessakymmenessä minuutissa kuohuvan nautinnonhalun ja metsästysinnon vuoksi! Kuinka suuri summa mahtoikaan jo olla hänen tilillään tuon nautinnonhalun vuoksi? Hän laski hetkisen tuleen tuijotellen ja sai loppusummaksi tuhannen vuotta!

Hän nousi, poistui leiristä ja seisahtui kirkkaaseen tähtivaloon kuunnellen laakson öistä suhinaa. Hengittäen syvään hyvänhajuista ilmaa hän kyseli itseltään, oliko hän mitään voittanut noilla lukuisilla verisillä murhillaan tuhotessaan satoja vuosia elämää. Ja hänen täytyi vastata kieltävästi. Päivä, jolloin hän oli tehnyt viisi murhaa, ei ollut ollut sen nautintorikkaampi kuin tämäkään, jolloin hän ei ollut tehnyt ainoatakaan.

Sellainen tappamishalu oli hänestä hävinnyt, vaikka itse metsästys ei ollutkaan kadottanut viehätysvoimaansa. Se oli päinvastoin entistä suurempi. Se tuotti nyt hänelle iloa, jollaista hän ei ollut aavistanutkaan. Riemun sijaan, jota hän tunsi nähdessään kuolinkamppailua, oli tullut satoja uusia tunteita. Tappaa tahtoi hän vieläkin, ja hän tappaisikin edelleen, muutenhan ei hän olisi lihansyöjä ja metsästäjä, mutta hän ei enää ollut murhanhalun sokaisema intiaani.

Hän katsoi tähtien valaisemaan laaksoon, missä tiesi Tyrin olevan. Se oli metsästystä, ja hän oli mielessään päättänyt pelata puhdasta peliä. Hän oli päättänyt ajaa Tyriä, ja ainoastaan Tyriä. Hän oli hyvillään siitä, ettei ollut tappanut sitä vuoren rinteellä, sillä metsästyksen jännitystä kohotti se, että karhu nyt tiesi hänen kuulistaan. Hän oli tyytyväinen tietäessään, ettei hänen tarvinnut kärsiä omantunnon vaivoja karhun heitettyä henkensä. Tuo iso eläin, jonka hän oli nähnyt ja jota hän oli ampunut, ei olisi mikään helppo saalis. Se tulisi koettelemaan heidän kuntoaan. Siitä syntyisi taistelu, mikäli niin pitkälle päästäisiin, ja koirat, jos ehtivät Metovsinin kera saapua perille, tulisivat kohtaamaan vertaisensa. Tyriä on varoitettu. Se voi lähteä vuoren yli ja paeta, ellei tahtonut jäädä tappelemaan. Langdon tiesi sen ja jäi sentähden kiihkeänä odottamaan aamunkoittoa.

Hän heräsi muutamia tunteja myöhemmin rankkasateeseen, hypähti huovistaan ja rupesi huutelemaan Brucelle. Hetkistä myöhemmin hän kuuli Brucen sadattelevan heidän idioottimaisuuttaan, kun he eivät olleet pystyttäneet telttaa. Yö oli sysimusta, ja silloin tällöin kirkkaat salamat halkoivat taivaan kantta, ja vuoristoukkosen pauhaavat ja jymisevät jyrinät täyttivät ilman. Langdon vapautui kokonaan märistä huovistaan ja näki salaman valossa Brucen, joka istui vielä huopiensa sisässä ja jonka hiuksista vuosi vesipurot hänen kalpeille, laihoille kasvoilleen. Tämä näky sai hänet nauramaan.

– Huomenna on kaunis ilma, eikö niin, kiusoitteli hän toistaen Brucen muutamia tunteja sitten lausumia sanoja. Vuorenhuippujen lumi kimaltelee niin valkeana.

Valtava ukkosen jyrinä nielaisi Brucen vastauksen. Langdon odotti uutta salamaa nähdäkseen jonkin tuuhean kopaiwapuun, jonka suojaan hän voisi mennä. Sen alla hän seisoskeli viisi tai kymmenisen minuuttia, kunnes sade taukosi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Ukkospilvet vetäytyivät länteen. Hän kuuli Brucen etsivän jotakin pimeässä. Tulitikku syttyi, ja hän näki toverinsa katselevan kelloaan.

– Melkein kaksi, sanoi hän. Olipa se oikea rankkasade!

– Niin oli ja minä odotinkin sitä, vastasi Langdon. Tiedäthän, Bruce, että silloin kun lumi kimaltelee kallioiden huipuilla....

– Hiljaa, sytyttäkäämme mieluummin nuotio. Oli hyvä, että huomasimme peittää ruokatavarat hevosloimella. Oletko sinä märkä?

Langdon pudisteli märkää päätään. Hän oli märkä kuin uitettu koira.

– En, sillä olin valmistautunut siihen ja etsinyt tuuhean kopaiwapuun alta turvapaikan. Kun sinä puhuit kimaltelevasta lumesta, niin silloin tiesin....

– Hittoon lumi, mutisi Bruce. Langdon kuuli hänen taittelevan kuivia oksia erään kuusen alla ja kiirehti apuun; viiden minuutin kuluttua leimusi nuotio. Kello oli jo viisi, ennen kuin he saivat aamiaisensa valmiiksi, ja kello kuudelta he hevosineen jatkoivat matkaansa. Bruce oli tyytyväinen voidessaan todeta ennustuksensa käyneen toteen, sillä ukkosta seurasi ihana päivä.

Niityt olivat kosteat yön virkistävän sateen jälkeen. Yön aikana oli vuorten huipuilta sulanut puolet lumesta, ja Langdonista tuntui kuin kukat olisivat kasvaneet ja muuttuneet kauniimmiksi. Laakson ilma oli aamuraikasta ja leppeätä. Auringon lämmin paiste kultasi maailman.

He kulkivat virranuomaa pitkin ja kumartuivat tuon tuostakin tarkastelemaan hiekassa näkyviä jälkiä. He olivat kulkeneet noin neljännesmailin päähän, kun Bruce äkkiä pysähtyi ja huudahti. Hän osoitti pyöreätä hiekkaläikkää, jossa näkyi Tyrin valtavia jalanjälkiä. Langdon nousi satulasta ja mittasi ne.

– Ne ovat sen jälkiä! sanoi hän vapisevin äänin. Bruce, eikö olisi mukavampi jatkaa matkaa käyden?

Vuoristolainen pudisti päätään. Mutta ennen kuin hän antoi lopullisen vastauksensa nousi hän hevosen selästä ja tarkasteli kaukoputkellaan seutua. Langdon turvautui kaksoiskiikariinsa, mutta he eivät keksineet mitään erikoista.

– Se on laaksossa vielä, luultavasti kolmen tai neljän mailin päässä, sanoi Bruce. Me voimme ratsastaa vielä parisen mailia ja etsiä sitten hevosille mukavan paikan. Siihen mennessä ovat ruoho ja pensaat ennättäneet kuivua.

Täältä oli helppo seurata Tyrin jälkiä, sillä se oli pysytellyt melkein koko ajan virran varrella. Kolme tai neljäsataa kyynärää siitä vierinkiviläjästä, jonka vierestä harmaakarhu oli löytänyt mustakarhupenikan, oli pieni kuusiviidakko ruohoa kasvavan notkelman keskellä, ja sinne metsästäjät sitoivat hevosensa. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin he seisoivat samalla pehmeällä hiekkamatolla, missä Tyr oli tutustunut Muskwaan. Sade oli huuhdellut penikan heikot jäljet, mutta harmaakarhun jäljet olivat painuneet syvälle hiekkaan. Brucen kasvot loistivat, kun hän katsahti Langdoniin.

– Se on jossakin tässä lähellä, kuiskasi hän. Minua ei ihmetyttäisi, vaikka se olisi viettänyt yönsä jossakin tässä aivan lähellä ja lähtenyt sitten kulkemaan eteenpäin.

Hän kasteli sormensa ja koetteli tuulta; sitten hän nyökkäsi merkitsevästi:

– On viisainta, että me kuljemme rinnettä ylöspäin, sanoi hän.

He kiersivät vierinkivikasan pyssyt ladattuina ja suuntasivat kulkunsa erästä pientä rotkoa kohden, josta oli helppo nousta vuorelle. Rotkon alkupäässä he molemmat huudahtivat. Rotkon pohjaa peittävällä hiekalla he näkivät toisen karhun jalanjäljet. Bruce kumartui tarkastelemaan niitä.

– Ne ovat jonkin toisen harmaakarhun, sanoi Langdon.

– Eivätkä ole, vaan mustan, vastasi Bruce. Enkö minä ikinä saa istutetuksi kalloosi mustan ja harmaan jalanjälkien eroa, Jimmy. Tämä on takajalan jälki, koska kantapää on niin leveä. Jos tämä olisi harmaakarhun jälki, niin kantapää olisi terävämpi. Harmaan jäljeksi se on liian leveä, sitäpaitsi kynnet ovat liian pitkät jalan pituuteen verrattuna; ne näkyvät yhtä selvästi kuin sinun nenäsi.

– Ja jäljet kulkevat eteenpäin, sanoi Langdon. Ei muuta kuin eteenpäin, mars!

Kuljettuaan parisensataa kyynärää rotkoa pitkin karhu oli kavunnut rinteelle. Langdon ja Bruce seurasivat niitä. Kalliossa ja tuuheassa ruohikossa jäljet hävisivät, eivätkä metsästäjät niistä enää välittäneetkään. Täältä ylhäältä oli hurmaava näköala laaksoon. Bruce katseli hellittämättä koko ajan laakson pohjukkaa; hän tiesi, että harmaakarhu löytyisi sieltä, eikä hän tällä hetkellä juuri muusta välittänytkään. Langdon taas tunsi mielenkiintoa kaikkeen häntä ympäröivään elolliseen; jok'ainoa vuorenonkalo ja pensaikko oli täynnä mahdollisuuksia, ja hänen silmänsä tähyilivät niin heidän yläpuolellaan olevia vuorenhuippuja kuin mielenkiintoisia jalanjälkiä maassa. Siksipä juuri hän huomasi jotakin, mikä sai hänet tarttumaan seuralaisensa käsivarteen ja vetämään hänet viereensä maahan.

– Katso! sanoi hän osoittaen kädellään.

Kumara-asennossa Bruce katseli Langdonin osoittamaan suuntaan, ja hänen silmänsä laajenivat ihmetyksestä. Noin kolmenkymmenen jalan päässä heistä oli kallionlohkare, ja sen alta tuli näkyviin karhun takaosa. Se oli mustakarhu ja sen pehmeä turkki kimalteli auringon paisteessa. Bruce tuijotti siihen vielä noin puoli minuuttia, ja sitten vähitellen hänen kasvonsa kirkastuivat.

– Se nukkuu – sikeästi kuin kuollut. Jimmy, haluatko nähdä jotakin oikein mukavaa?

Hän laski pyssynsä maahan, ja veti esiin pitkän metsästyspuukkonsa nauraen koko ajan, kun hän tunnusteli sen terävyyttä.

– Jos et ole ennen, Jimmy, nähnyt karhun juoksevan, niin nyt näet! Jää tänne!

Hän rupesi hitaasti ryömimään rinnettä ylöspäin kallionlohkareen luokse, ja Langdon odotteli henkeään pidätellen tapahtumien kehitystä. Kaksi kertaa kääntyi Bruce leveästi nauraen. Epäilemättä hän muutamien minuuttien kuluttua saisi nähdä pelästyneen karhun ryntäävän Kalliovuorten huipuille, ja tämä ajatus sekä Brucen pitkä, ryömivä olemus sai hänet nauramaan.

Vihdoin oli Bruce perillä, pitkä veitsenterä loisti auringossa ja puolituumaa terästä tunkeutui karhun takapuoleen. Langdon ei joskaan tule unohtamaan seuraavaa kolmeakymmentä sekuntia. Karhu ei liikahtanutkaan. Bruce iski taas. Se ei vieläkään liikkunut, ja Bruce tuijotti kuin kivettyneenä siihen. Suu auki katsoi hän Langdoniin.

– Oletko koskaan kummempaa nähnyt sanoi hän ja nousi hitaasti. Se ei tunne – se on kuollut!

Langdon juoksi hänen luokseen, ja he kiersivät yhdessä kallion. Bruce piteli yhä veistä kädessään ja seisoi silmänräpäyksen ajan uskomatta silmiään, rypistäen miettiväisenä otsaansa.

– En ole kummempaa ennen nähnyt, huudahti hän, samalla kuin hitaasti pani veitsen pois. Se on naaras ja sillä on poikasia, kauniita pikku poikasia sen muodosta päättäen.

– Se on kaivanut kalliojänistä ja lohkare on vierähtänyt sen päälle, sanoi Langdon, ja siihen se on kuollut, vai kuinka, Bruce?

Bruce nyökkäsi.

– En ole koskaan ennen nähnyt tuollaista tapausta, sanoi hän. Olen aina ihmetellyt, eikö niille milloinkaan satu tapaturmaa, kun ne aina kaivelevat kallioiden alla, mutta en ole milloinkaan ennen nähnyt. Missähän poikaset mahtavat olla, nuo pikku raukat? Bruce laskeutui polvilleen tarkastelemaan kuolleen äidin nisiä. Sillä ei ole ollut muuta kuin kaksi, ehkäpä vain yksi, sanoi hän noustessaan.

– Kuoleeko se nyt nälkään?

– Jos niitä on vain yksi, niin se varmasti kuolee. Emällä on näet niin paljon maitoa, ettei pennun ole tarvinnut itse huolehtia itsestään. Karhunpenikoiden laita on sama kuin ihmislastenkin – emä voi vieroittaa ne heti tai myöhemmin. Niin käy, kun juoksentelee pitkin maailmaa ja jättää lapset yksikseen. Jos joskus menet naimisiin, Jimmy, niin älä anna eukkosi juoksennella sillä tavoin. Voihan sattua, että pienokaiset palavat tai taittavat niskansa, sanoi Bruce opettavasti.

Hän alkoi taas kulkea rinnettä eteenpäin katse laaksoon suunnattuna ja perässä kulkeva Langdon mietti, miten karhunpenikan oli käynyt. – Ja Muskwa, joka edelleen nukkui Tyrin vieressä vuoren kupeella, uneksi kallion murskaamasta äidistään, ja nukkuessaan se hiljaa ynisi.

IX.

TYRIN KAKSINTAISTELU.

Aamuauringon ensimmäiset säteet lankesivat vuorenkupeelle, missä Tyr ja Muskwa nukkuivat; mitä korkeammalle se kohosi, sitä lämpimämmäksi muuttui kallio, ja herättyään Tyr vain venyttelihe eikä yrittänytkään nousta. Haavojensa lääkitsemisen, "sapoos orwinin" ja laakson kestien jälkeen se voi mainiosti, eikä sillä ollut mitään kiirettä poistua tältä aurinkoiselta läiskältä. Se katsoi kauan ja hartaasti Muskwaa. Yökylmän aikana oli pikku karhu ryöminyt sen isojen etukäpälien väliin, missä se vieläkin nukkui ja ynisi hiljaa unissaan.

Hetken kuluttua Tyr teki jotakin sellaista, mitä se ei koskaan elämässään ollut tehnyt – se nuuhkaisi hiljaa tuota pientä, pehmeätä palloa, ja sen iso, litteä kieli nuolaisi karhunpenikan kasvoja; Muskwa, joka kenties vielä uneksi äidistään, ryömi likemmäksi sitä. Samalla tavoin kuin villejä voi liikuttaa pieni valkoinen ihmislapsi, jonka he ovat aikoneet iskeä kuoliaaksi, oli Muskwakin tullut Tyrin elämään. Iso harmaakarhu oli yhä ymmällä. Sillä ei ollut voitettavana vain piintynyt vastenmielisyytensä pikkulapsia kohtaan, vaan myöskin kymmenen vuotta kestäneet yksinäisyystapansa. Ja kuitenkin jollakin tavoin pikku Muskwan läheisyys tuntui siitä miellyttävältä.

Ihmisen ilmestyminen oli jotenkin liikuttanut sen sisintä – tai ehkäpä se oli vain jonkinlainen mielenliikutuksen varjo. Vasta silloin kuin saa vihollisia ja joutuu katselemaan vaaraa silmästä silmään, oppii täydelleen tuntemaan ystävyyden arvon, ja voihan olla, että Tyr, joka ensimmäisen kerran kohtasi vihollisen ja tunsi vaaran, alkoi vasta nyt ymmärtää, mitä ystävyys merkitsee. Sitäpaitsi sen lemmenaika oli alkanut, ja Muskwassa oli emonsa hajua. Tyr tunsi yhä enemmän mielihyvää Muskwan läheisyydestä, ja pikku Muskwa jatkoi uneksimistaan auringonpaisteessa.

Tyr katseli laaksoon, jonka yöllinen sade oli pannut kimaltelemaan punaiselta, eikä nähnyt mitään häiritsevää; se nuuhki, mutta ilma oli täynnä vain hempeätä ruohon, kukkien, havupuiden ja sadeveden tuoksua. Se rupesi nuolemaan turkkiaan, ja Muskwa heräsi siihen. Penikka havahti, katsoi aurinkoa, hieraisi pikku käpälällään kasvojaan ja nousi. Lasten tavoin se aloitti reippaasti päivänsä, vaikka edellinen päivä oli ollutkin hyvin rasittava.

Tyrin mukavasti lojuillessa ja katsellessa laaksoon oli Muskwa tarkastellut kaikki vuorenhalkeamat ja nuuskinut lähistön kivet. Tyr katsahti penikkaan, ja se tunsi ilmeistä mielenkiintoa katsellessaan pienokaisen kuperkeikkoja kivien välissä. Senjälkeen se nousi raskaasti ja pudisteli itseään. Ainakin kaksikymmentä minuuttia se seisoi hiljaa kuin kallioon hakattuna ja katseli laaksoon. Muskwa nosti korviaan ja asettui sen viereen, ja sen pienet, terävät silmät tarkastelivat vuoroin Tyriä ja vuoroin aurinkoista etäisyyttä, ikään kuin se olisi arvaillut, mitä nyt tulisi tapahtumaan.

Iso karhu vastasi kysymykseen. Se alkoi kulkea laaksoon, ja Muskwa tallusteli jäljessä samoin kuin edellisenä päivänäkin. Se tunsi itsensä puolta suuremmaksi ja puolta vahvemmaksi kuin edellisenä päivänä, eikä ollenkaan kaivannut äitinsä maitoa. Tyrin kasvatus vaikutti nopeasti; siitä oli tullut lihansyöjä ja se tiesi, että nyt palattaisiin eilisen juhla-aterian jäännöksille.

Kun ne olivat ennättäneet puoliväliin, kuiskasi tuuli Tyrille jotakin, mikä houkutteli sen rinnasta kumisevan murahduksen ja sai sen pysähtymään hetkeksi ja nostamaan tuuheat niskakarvansa pystyyn. Tuulen kuljettama haju tuli sen haaskalta ja se oli sellainen, mitä se ei tällä hetkellä sietänyt. Se haistoi toisen karhun. Jonakin toisena päivänä se ei olisi suututtanut sitä, eikä myöskään, jos haju olisi ollut naaraan. Mutta se oli uroksen hajua ja tuli solaa myöten kopaiwaviidakosta, sieltä, minne se oli kätkenyt karibun.

Tyr ei jäänyt miettimään. Se alkoi niin nopeasti kulkea laaksoa kohden, että pikku Muskwan oli työlästä seurata perästä, ja murisi koko ajan. Vasta kun ne saapuivat niityn reunaan, mistä näkivät järven ja viidakon, pysähtyi Tyr; pikku Muskwan kita avautui, ja se veti huohottaen henkeään. Sen korvat kohosivat eteenpäin, ja sen pikku ruumiin jok'ainoa lihas jännittyi.

Seitsemänkymmenenviiden kyynärän päässä ryöstettiin ruokavarastoa. Rosvo oli iso, muhkea mustakarhu; se painoi ehkä noin kolmisen sataa naulaa vähemmän kuin Tyr, mutta kun se nousi takajaloilleen, oli se melkein yhtä korkea kuin harmaakin, ja sen turkki välkkyi auringon loisteessa kuin sametti; se oli kookkain ja rohkein karhu, mitä pitkiin aikoihin oli ilmestynyt Tyrin alueille. Se oli juuri vetänyt karibun tähteet piilopaikasta ja söi niitä parhaillaan, kun Tyr ja Muskwa ilmestyivät. Muskwa katsoi kysyvästi Tyriin. "Mitä tehdään? Tuo syö aamiaisemme!"

Hitaasti ja päättäväisesti Tyr asteli jäljellä olevat seitsemänkymmentäviisi kyynärää. Se ei kiirehtinyt. Kolmen- tai neljänkymmenen kyynärän päässä ryöstäjästä se pysähtyi. Se ei näyttänyt vihaiselta, vain lapakarvat olivat kohonneet ja näyttivät tuuheammilta, kuin Muskwa oli koskaan ennen nähnyt. Musta kohotti katseensa, ja noin puoli minuuttia ne tuijottivat toisiinsa. Harmaakarhun pää heilui hitaasti puolelta toiselle; mustakarhu seisoi liikkumattomana kuin sfinksi.

Muskwa seisoi neljän tai viiden jalan päässä Tyristä. Aivan kuin pikkuinen poika, sekin tunsi, että jotakin erikoista oli tekeillä, ja oli valmiina joko pistämään hännäntypykkänsä koipien väliin ja pakenemaan tai taistelemaan Tyrin vieressä. Se katseli uteliaasti Tyrin heiluvaa päätä. Koko luonto ymmärsi tuon liikkeen. Ihminenkin oli oppinut sen ymmärtämään. "Pidä varasi silloin kuin harmaakarhu pyörittää päätään!" on vuoristometsästäjien ensimmäinen sääntö. Mustakarhukin ymmärsi sen, ja sen olisi pitänyt toisten karhujen tapaan peräytyä ja lähteä tiehensä.

Tyr antoi aikaa sille. Mutta mustakarhu oli uudisasukas laaksossa, ja ehkäpä se oli oman valtakuntansa itsevaltias eikä koskaan kohdannut voimakkaampaansa. Se jäi paikoilleen ja päästi ensimmäisen haastomurahduksensa.

Tyr alkoi taas astella hitaasti ja päättävästi eteenpäin – suoraan rosvoa kohden. Muskwa seurasi sitä puoliväliin ja asettui sitten vatsalleen makuulle. Tyr pysähtyi taas kymmenen jalan päähän; nyt sen iso pää heilui kiivaammin puolelta toiselle, ja sen leukojen välistä pääsi pitkä, jymisevä ukkonen. Mustan norsunluunvalkoiset raateluhampaat paljastuivat – ja Muskwa ulvoi. Tyr läheni taas jalan verran kerrallaan; sen alaleuka melkein kosketti maata, ja sen valtava ruho oli syvään kyyristynyt. Mutta kuitenkin musta rosvo seisoi paikoillaan.

Kun ne olivat noin kyynärän päässä toisistaan, vaikenivat molemmat. Noin kolmenkymmenen sekunnin ajan ne olivat kuin kaksi miestä, jotka koettavat katseillaan herättää pelkoa toisissaan. Muskwa värisi kuin viluissaan ja ulisi – hiljaa ja taukoamatta, ja ulina kantautui Tyrin korviin. Seuraava tapahtuma kävi niin sukkelaan, että pelko mykisti Muskwan ja sai sen makaamaan maassa liikkumattomana ja äänettömänä niinkuin kivi. Päästäen harmaakarhujen kimeän ja kuorsaavan taistelukiljahduksen, joka on aivan erilainen kuin muiden eläimien, Tyr hyökkäsi mustakarhun kimppuun. Tämä peräytyi hieman, vain senverran, että se saattoi heittäytyä selälleen, juuri silloin kuin ne iskeytyivät yhteen. Mustakarhu kierähti selälleen, mutta Tyr oli liian vanha tappelija asettuakseen mustan takakäpälän ulottuville ja iski neljä, pitkää raateluhammastaan aina luuhun saakka vihollisensa lapaan. Samalla kertaa se iski vasemmalla käpälällään hirvittävän, raatelevan iskunsa. Mutta Tyr oli maankaivaja ja sen kynnet kuluneet; musta oli puissakiipeilijä ja sen kynnet olivat terävät kuin veitset ja ne iskeytyivät nyt Tyrin haavoittuneeseen hartiaan, josta alkoi uudelleen suihkuna vuotaa verta.

Karjahtaen niin että maa jytisi, iso harmaakarhu peräytyi taaksepäin ja kohosi täyteen yhdeksän jalan korkeuteensa. Se oli nyt varoittanut mustaa. Ensimmäisen yhteenoton jälkeen olisi vihollinen rauhassa saanut poistua, eikä Tyr olisi seurannut sitä. Mutta nyt oli taisteltu, elämästä ja kuolemasta. Musta oli tehnyt pahempaa kuin ryöstänyt sen ruokavaroja. Se oli avannut vanhan haavan – ihmisen tekemän haavan. Minuuttia aikaisemmin oli Tyr kamppaillut vain lain ja oikeuden puolesta – ilman erikoista vihaa tai tappamishalua. Nyt se oli hirvittävä. Sen kita oli auki, kahdeksan tuumaa leukojen väliä; huulet olivat kiristyneet, niin että valkoiset hampaat ja punaiset ikenet paistoivat; sieraimien ympärykset olivat kiristyneet kuin viulunkielet, ja sen silmien välissä oli ryppy kuin petäjän runkoon isketty kirveenjälki. Sen silmät hehkuivat kuin tulikekäleet ja niiden mustanvihertävät silmäterät melkein peittyivät murhanhimoiseen loisteeseen. Jos ihminen olisi taistellut Tyrin kanssa, niin hän olisi tietänyt, että vain toinen heistä selviäisi elävänä tästä kamppailusta.

Tyr ei taistellut pystyasennossa. Kuusi tai seitsemän minuuttia se oli takajaloillaan, mutta heti kun mustakarhu lähestyi sitä, heittäytyi se nelinkontan. Mustakarhu tuli puolitiessä vastaan, ja useiden minuuttien ajan Muskwa likistäytyi maata vasten katsellen taistelua kiiluvin silmin. Näky oli kauhistuttava. Tällaista taistelua saavat vain viidakot ja vuoret nähdä, ja karjunta täytti koko laakson. Molemmat jättiläismäiset pedot käyttelivät valtavia etukäpäliään niinkuin inhimilliset olennot käsivarsiaan ja samaan aikaan repivät ja raastoivat toisiaan torahampain ja takajaloin.

Pari minuuttia ne olivat toisiinsa puristuneina ankarassa kuolemansyleilyssä ja kieriskelivät maassa, vuorotellen alla päin. Mustakarhu repi hurjana; Tyr sitävastoin käytteli pääasiassa hampaitaan ja oikeata takakäpäläänsä. Se ei koettanut tarttua viholliseensa etukäpälillään, vaan käytti niitä kiinnipitämiseen ja kaatamiseen. Se koetti päästä vastustajan alle toistaakseen saman tempun kuin karibulle, jonka se oli repinyt. Kerran toisensa jälkeen se upotti pitkät torahampaansa toisen lihaan, mutta tässä hammastaistelussa vastustaja oli oikeastaan nopeampi kuin Tyr, jonka oikea hartia oli sananmukaisesti repeytynyt kappaleiksi, kun molempien leuat äkkiä kohtasivat toisensa ilmassa. Muskwa kuuli, miten ne iskeytyivät yhteen, miten hampaat kirskuivat vastakkain ja luut rusahtelivat, ja äkkiä musta horjahti syrjään, aivan kuin sen niska olisi katkennut, ja Tyr oli sen kurkussa kiinni.

Mutta musta taisteli yhä, vaikka sen ammottavat ja vertavuotavat leuat olivat voimattomat nyt, kun harmaa kuristi sitä kurkusta. Muskwa hypähti jaloilleen. Se vapisi yhä – mutta uudesta ja omituisesta mielenliikutuksesta. Tämä ei ollut leikkiä, sellaista kuin se oli emänsä kanssa leikkinyt. Ensimmäistä kertaa se näki taistelun, ja kiihko sai sen veren virtaamaan nopeana ja kuumana läpi koko pikkuruumiin. Hennolla äänellään murahtaen se syöksyi taisteluun, ja sen hampaat pureutuivat mustakarhun takaruumiin paksuun villaan ja sitkeään nahkaan. Se raastoi ja murisi, pyristeli etujaloillaan vastaan ja järsi karvatukkoaan villin ja hillittömän raivon vallassa.

Musta heittäytyi selälleen, ja sen toinen takajalka repi Tyriä rinnasta vatsaan. Isku olisi raastanut hengiltä karibun tai kauriin; Tyrin nahkaan jäi kolmen jalan pituinen avoin, verinen haava. Ennen kuin musta ennätti uudistaa iskuaan, heittäytyi harmaa syrjään, ja toinen läimäys osui Muskwaan. Penikka sai mustan kämmenestä iskun, joka sinkautti sen kahdenkymmenen jalan päähän kuin kiven lingosta. Muskwa ei haavoittunut, mutta pökertyi pahasti.

Tällä hetkellä Tyr irroitti otteensa vihollisen kurkusta ja heilautti itsensä pari kolme jalkaa syrjään. Se vuoti verta virtanaan. Mustakarhun lavat, rinta ja kaula olivat aivan läpimärät Tyrin verestä; isoja lihariekaleita oli revitty sen ruumiista. Tyrin isot leuat pureutuivat kuolettavasti toisen kuonoon. Kauhea, musertava puraisu, ja taistelu oli lopussa. Mustakarhu ei olisi voinut jäädä eloon sen jälkeen, mutta sitä ei Tyr ymmärtänyt. Nyt sen oli helppo repiä toinen siekaleiksi takajalkojensa veitsimäisillä kynsillä.

Se jatkoi raastamistaan ainakin kymmenen minuuttia toisen kuoleman jälkeen. Taistelukenttä oli kauhea nähdä sen lopetettua. Maa oli kuin kynnetty ja punainen, täynnä lihariekaleita ja karvatupsuja, ja mustakarhun vatsapuoli oli revitty toisesta päästä toiseen.

Kahden mailin päässä Bruce ja Langdon istuivat toisiinsa painautuneina vuorenrinteen kalliolla ja tuijottivat liikkumattomina ja kalpeina kiikariensa läpi. Täältä matkan päästä he olivat katselleet tuota kauhistavaa näytelmää, mutta penikkaa he eivät voineet nähdä. Kun Tyr huohottaen ja verisenä kumartui vihollisensa ruumiin yli, laski Langdon kiikarin silmiltään.

– Taivaan Jumala! läähätti hän.

Bruce hypähti pystyyn.

– Kiiruhda! huudahti hän. Musta on kuollut; jos pidämme kiirettä, niin saamme tuon harmaan!

Mutta alhaalla niityllä Muskwa juoksi Tyrin luo palanen mustaa turkkia suussaan, ja Tyr taivutti isoa päätään, ja sen punainen kieli kosketti Muskwan naamaa. Pieni penikka oli ansainnut kannuksensa, ja ehkä Tyr oli nähnyt ja ymmärtänyt sen.

X.

VUORTEN YLITSE.

Ei Tyr eikä Muskwa lähestynyt karibun raatoa taistelun jälkeen. Tyr ei voinut syödä, Muskwa taas oli kiihtynyt ja vapisi niin, ettei se olisi saanut palaakaan niellyksi. Se jatkoi taisteluaan mustan karvapalan kanssa muristen ja riidellen inhimilliseen tapaansa, ikään kuin täydentääkseen, minkä toinen oli aloittanut. Useita minuutteja harmaakarhu seisoi pää riipuksissa, ja veri vuosi siitä lammikoiksi. Se katsoi laaksoon.

Tuulta ei ollut juuri lainkaan – tai niin vähän, ettei varmasti voinut sanoa mistäpäin se puhalsi. Solien läpi kävi heikkoja henkäyksiä, ja ylhäällä vuorten huipuilla puhalsi voimakkaammin. Silloin tällöin tuli vuortenhuipuilta puuska, joka kulki läpi laakson niinkuin äänetön hengähdys, heiluttaen vain hiukan kuusten ja kopaiwapuiden latvoja. Kääntyessään itään kohtasi Tyr tuollaisen tuulahduksen. Ja sen mukana tuli – heikkona mutta kohtalokkaana – ihmisenhaju!

Voipumuksesta, johon se oli vajonnut, se äkkiä havahtui murahtaen. Sen raukeat lihakset jännittyivät, ja se nosti päänsä ja nuuski. Ihmisen haju oli lämmintä, sillä Langdon ja Bruce juoksivat – ja hikoilivat; ihmisen hien haju on voimakasta ja kauas lemuavaa. Se synnytti Tyrissä uuden raivon. Toisen kerran se haavoitettuna ja vertavuotavana tunsi sen. Se oli jo kerran aikaisemmin yhdistänyt ihmishajun ja haavan, ja nyt tuo tunne kasvoi entistä voimakkaammaksi.

Se käänsi päätään ja murisi mustakarhun silvotulle ruumiille; sitten se murisi vihaisesti tuulta kohden. Se ei tahtonut paeta. Olisivatpa Bruce ja Langdon juuri tällä hetkellä tulleet notkelman laitaan, olisi se kohdistanut heihin murhanhimonsa, jota tuskin lyijy kykenee pysäyttämään ja joka on sen heimolle tuottanut tuon hirveän nimen: horribilis, kauhistuttava.

Mutta tuulenpuuska kulki ohi ja sitä seurasi jälleen rauhallinen hiljaisuus. Juoksevan veden lirinä täytti laakson, kallioilta kuului jänisten houkutteleva piipitys, vihreillä ylänteillä riekot päästellen huiluääniään lentelivät isoina valkosiipisinä parvina. Nämä kaikki rauhoittivat Tyrin, niinkuin naisen lempeä käsi tyynnyttää raivoavan miehen. Viitisen minuuttia se jatkoi ärinäänsä ja murinaansa ja samalla turhaan tavoitteli uudelleen hajua, mutta ärinä ja murina muuttuivat heikommiksi, ja vihdoin se kääntyi hitaasti solaan, jota pitkin se Muskwan kanssa äsken oli tullut. Muskwa seurasi perässä.

Rotko kätki molemmat eläimet laaksosta näkymästä, ja solan pohja oli täynnä epätasaisuuksia; Tyrin tappeluhaavat päinvastoin kuin ampumahaavat lakkasivat muutamien minuuttien kuluttua vuotamasta verta, eikä sen jälkeen jäänyt mitään juoruavia punaisia viiruja. Sola johdatti karhut rinteen puolivälin sokkeloisiin kalliorotkoihin ja sieltä oli vielä vaikeampaa huomata niitä. Ne pysähtyivät, joivat eräästä sulaneen lumen muodostamasta lätäköstä ja jatkoivat matkaansa. Tyr pysähtyi vasta sitten, kunnes saavuttiin samalle kalliopaadelle, missä ne olivat viettäneet edellisen yönsä. Muskwa ei ollut likikään yhtä väsynyt kuin edellisenä kertana.

Nämä kaksi päivää olivat suuresti muuttaneet penikkaa. Se ei enää ollut yhtä pyöreä ja palleroinen ja se oli vahvistunut; se oli karaistunut ja Tyrin miehisen kasvatuksen vaikutuksesta muuttunut karhunpenikasta nuoreksi karhuksi.

Ilmeisesti Tyr oli joskus aikaisemminkin kulkenut tätä vuorenreunaa ja tiesi päämääränsä. Tie kulki yhä ylemmäksi, ja tuntui päättyvän ihan pystysuoraan kallioseinään. Tyr kulki suoraapäätä erääseen kouruun, joka tuskin oli leveämpi kuin sen ruumis, ja sieltä villeimmälle ja mäkisimmälle jyrkänteelle, minkä Muskwa oli koskaan nähnyt. Koko jyrkänne oli kuin suunnaton kivilouhimo ja ylettyi metsän läpi kauas alaspäin ja melkein vuorenhuipulle asti.

Muskwan oli mahdotonta päästä näiden särmikkäiden kivilohkareiden yli, ja kun Tyr alkoi kavuta ensimmäisten lohkareiden yli, pysähtyi pienokainen ja ulvoi. Se ulvoi ensimmäistä kertaa lähdettyään ison mukaan, ja kun se huomasi, ettei Tyr vähääkään välittänyt sen huudoista, vaan jatkoi yhä matkaansa, rupesi sitä peloittamaan, ja se alkoi huutaa apua minkä jaksoi, samalla kun se epätoivoisesti etsiskeli tietä kivien välistä. Hetkeäkään ajattelematta Muskwan hätää Tyr asteli kolmisenkymmentä kyynärää eteenpäin. Sitten se pysähtyi, kääntyi katsomaan taakseen ja jäi odottelemaan.

Siitä Muskwa sai uutta intoa, kynsin, leuoin ja hampain se ponnisteli eteenpäin. Siltä kului ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin se saavutti Tyrin ja silloin se olikin aivan lopussa. Mutta samalla myös sen pelko hävisi. Tyr seisoi näet sammalvalkealla tiellä, joka oli sileä kuin lattia. Se oli ehkä kahdeksantoista tuumaa leveä, eikä lainkaan sopinut ympäristöönsä; oli kuin joku kivenhakkaaja olisi käynyt vasaroineen siellä ja louhinut tonnittain hiekkakiveä ja täyttänyt murskakivillä epätasaisuudet, ja paikka paikoin tie oli hienoa kuin jauho ja kovaa kuin sementti. Tietä ei ollut tehnyt vasara vaan satojen ehkäpä tuhansien vuoristolammaspolvien sorkat. Se oli tunturien yli kulkeva lammaspolku.

Ensimmäinen lauma oli ehkä keksinyt tien jo ennen kuin Kolumbus löysi Amerikan – varmaa vain on, että tämän tasaisen tien polkemiseen oli laumoilta kulunut pitkiä ajanjaksoja. Se oli Tyrin tavallinen polku, kun se kulki laaksosta toiseen, ja toiset eläimet käyttivät sitä vielä ahkerammin. Kun se seisoi ja odotteli Muskwaa, kuulivat molemmat kummallisen äänen lähestyvän ylhäältäpäin. Neljänkymmenen tai viidenkymmenen jalan päässä tie kääntyi ison kivikasan taakse, ja tuon kivikasan takaa lähestyi hitaasti iso piikkisika.

Pohjolassa vallitsee Kirjoittamaton laki: kukaan ei tapa piikkisikaa. Se on "eksyneen miehen ystävä", sillä nälkäinen kulkuri ja metsämies tapaa aina piikkisian, vaikka muuta ei löytyisikään, ja lapsikin voisi tappaa sen. Se on erämaan humoristi – suvaitsevaisin, hyväntahtoisin, lempein eläin, mikä milloinkaan on hengittänyt. Se puhelee, lörpöttelee ja nauraa taukoamatta kulkiessaan tietään niinkuin liikkuva neulatyyny, ja on yhtä tietämätön ympäristöstään kuin nukkuja.

Tämä "Possu" tuli Muskwaa ja Tyriä kohden puhellen itsekseen, ja sen naurahdukset muistuttivat pikkulapsen jokellusta. Se oli hyvin lihava, ja kun se hitaasti keinuen liikkui eteenpäin, kalisivat sen piikit kiviin. Se katseli maahan; se oli syventynyt tuumimaan olemattomia ja oli jo viiden jalan päässä Tyristä, ennen kuin huomasi tämän. Silloin se heti kieriytyi palloksi, ja toraili muutamia minuutteja aivan hirveästi. Sitten se vaikeni kuin sfinksi, mutta piti koko ajan pienillä, punaisilla silmillään vaaria isosta karhusta.

Tyr ei välittänyt tappaa sitä, mutta tie oli kapea, ja Tyr tahtoi jatkaa matkaansa. Se kulki muutamia askeleita eteenpäin, ja Possu käänsi selkänsä valmiina läimäyttämään vahvalla hännällään. Hännässä oli useita satoja piikkejä, ja koska Tyr monta kertaa oli joutunut tekemisiin sellaisen kanssa, pysähtyi se epäröiden.

Muskwa katseli uteliaasti. Sillä oli vielä läksy opittavana, sillä piikki, jonka se oli astunut jalkaansa, oli ollut maassa irtonaisena. Tyr astui vielä askelen, ja äkkiä kiljaisten: "Tshu-tshu-tshu!" – rumimman äänen, minkä se osasi, Possu peräytyi, ja pyöreä paksu häntä läimäytti niin voimakkaasti ilmaa, että sen piikit olisivat tunkeutuneet neljännestuumaa puunkuoreen. Iskettyään näin harhaan se vetäytyi taas kerälle, ja Tyr kiersi sen ohi jääden odottamaan Muskwaa.

Possu oli äärettömän tyytyväinen menestykseensä. Se ojentautui jälleen, sen piikit laskeutuivat vähän, ja se alkoi astella Muskwaa kohden lörpötellen taas hyväntahtoisesti. Karhunpenikka peräytyi vaistomaisesti tienreunaan ja liukui siltä pois. Kun se taas nosti katseensa, oli Possu neljän tai viiden jalan päässä siitä täydelleen kulkuunsa syventyneenä.

Mutta seikkailu ei ollut vielä lopussa, sillä tuskin Possu oli päässyt turvaan, kun metsäsika tuli kivikasan takaa mieliruokansa hajun houkuttelemana. Tämä vuoristomaailman lainrikkoja oli kaksi kertaa niin iso kuin Muskwa, ja sen jokainen tuuma oli taistelukelpoista lihasta, jalkaa, kynttä ja terävää hammasta. Sillä oli kärsässä ja otsassa valkoinen läiskä, jalat olivat lyhyet ja paksut, ja sen etujalkojen kynnet olivat melkein yhtä pitkät kuin karhun. Tyr tervehti sitä varoittavalla murinalla, ja metsäsika kääntyi vastakkaiseen suuntaan peläten henkeään.

Sillä aikaa oli Possu jo kulkenut pitkän matkaa uusille metsästysalueilleen lörpötellen ja hyräillen itsekseen, unohtaen aivan kokonaan kaiken, mikä oli tapahtunut pari minuuttia sitten, ja tietämättä lainkaan, että Tyr oli pelastanut sen kuolemasta, joka oli yhtä varma, kuin jos se olisi pudonnut tuhannen jalan syvyiseen kuiluun.

Tyr ja Muskwa olivat seuranneet lammaspolkua melkein mailin, ennen kuin tämä mutkitteleva tie oli vienyt heidät vuoriketjun huipulle. Karhut olivat kolme neljännesmailia kuilunpohjan yläpuolella, ja harjanne oli niin kapea, että molempiin laaksoihin saattoi nähdä. Muskwalle oli kaikki tuolla alhaalla näkyvää pelkkää kullanvihreätä usvaa, syvyys tuntui pohjattomalta, jokea reunustavat metsät olivat vain kapea juova, ja puutarhamaiset kopaiwa- ja seetriryhmät pitkin rinteitä näyttivät pieniltä orjantappurapensailta. Tuulikin tuntui täällä ylhäällä voimakkaammalta; se ruoski penikkaa kummallisen pistävästi, ja välistä Muskwalla oli arvoituksellinen ja hyvin vastenmielinen tunne: lumi kutitti kämmenten alla.

Kaksi kertaa lehahti iso lintu sen ylitse. Isompaa lintua se ei ollut milloinkaan nähnyt – se oli kotka. Toisella kertaa lintu tuli niin lähelle, että Muskwa kuuli siipien havinan ja näki kovan, ahneen katseen ja harittavat kynnet. Tyr hyökkäsi muristen sitä kohden. Jos Muskwa olisi ollut yksinäinen, olisi se nyt purjehtinut pois noiden murhanhimoisten kynsien välistä. Mutta nyt kotka teki kolmannen kierroksensa kaukana alapuolella. Petolintu etsi toista saalista. Tämän saaliin haju tuli myöskin karhuparin sieraimiin ja pani molemmat pysähtymään.

Satasen metriä alempana oli loiva rinne, ja sillä lepäili lammaslauma sulatellen lämpimässä auringonpaisteessa aamiaistaan. Elukoita oli pari- kolmekymmentä, enimmäkseen emälampaita ja vuonia. Kolme isoa jäärää makasi lumiläiskällä hiukan laumasta itään.

Haukka jatkoi tähyilevää kiertelyään kuuden jalan pituiset siivet viuhkamaisesti levällään ja ääneti kuin ilmassa leijaileva untuva. Eivät lampaat eivätkä pässit tietäneet sen lähelläolosta. Useimmat karitsat makasivat aivan likellä äitejään, mutta pari kolme elämänhaluisinta veitikkaa harhaili pitkin rinnettä aina silloin tällöin hypähtäen leikkisästi. Kotkan terävät silmät keksivät ne. Äkkiä se kääntyi poispäin, pyssynkantaman päähän suoraan tuulta kohden ja sitten kääntyi sulavasti ja tuli takaisin tuulen mukana. Ja tullen näköjään liikkumattomin siivin se lisäsi vauhtiaan ja lensi kuin raketti karitsan niskaan. Se oli tullut ja hävinnyt niinkuin iso varjo; sen silmänräpäyksellisestä käynnistä oli vain ainoa oleellinen todistus – karitsoista, joita ennen oli ollut kolme, oli nyt vain kaksi jäljellä.

Nyt tuli rinteellä liikettä. Lampaat juoksivat edestakaisin ja määkivät epätoivoissaan; nuo kolme pässiä nousivat ja seisoivat liikkumattomina kuin kivilohkareet, isot päät taisteluvalmiina pystyssä, ja samalla ne tähyilivät uutta vaaraa alapuoleltaan tai vuorten huipuilta yläpuoleltaan. Yksi niistä huomasi Tyrin, ja metsästäjä olisi mailin päästä kuullut sen syvän, jymisevän varoitusmääkähdyksen. Päästäessään tämän varoitushuudon se ryntäsi pitkin kalliota, ja samassa silmänräpäyksessä koko lauma hyökkäsi jyrkkää rinnettä alas, irroittaen pieniä ja isoja kiviä, jotka kolisten vierivät vuorta pitkin melun yhä kasvaessa, sitä mukaa kuin ne matkan varrelta irroittivat uusia kiviä mukanaan.

Tämä kaikki oli Muskwasta hyvin mielenkiintoista, ja se olisi jäänyt seisomaan sinne ja katselemaan, tapahtuisiko vielä jotakin muuta, ellei Tyr olisi jatkanut matkaansa.

Lopuksi lammaspolku laskeutui samaan laaksoon, jonka toisesta päästä Langdonin ensimmäinen laukaus oli karkoittanut Tyrin. Ne olivat nyt kuuden tai kahdeksan mailin päässä viidakosta, jonne metsästäjät olivat pystyttäneet varsinaisen leirinsä, ja kulkivat Skeenan alemmalle jokialueelle. Vielä tunnin vaellus, ja sitten paljaat kallioseudut ja tunturien harmaat huiput olivat taas yläpuolella, ja karhut kulkivat viheriällä rinteellä. Kallioiden, kylmien tuulten ja kotkan silmien pistävän katseen jälkeen tämä lämmin laakso, jota pitkin ne astelivat, tuntui Muskwasta suorastaan paratiisilta.

Tyrillä oli epäilemättä jotakin erikoista mielessä. Se ei kulkenut umpimähkään. Se kulki viistoon rinteen yli; kuono maassa se suuntasi kulkunsa suoraan pohjoista kohden, eikä kompassikaan olisi voinut osoittaa suorempaa tietä Skeenan alajuoksulle. Se oli hirvittävän määrätietoinen ja Muskwa, joka urhoollisesti taaperteli sen rinnalla, ihmetteli, mahtaisikohan Tyr milloinkaan pysähtyä ja tuumaili, ettei koko maailmassa ollut parempaa paikkaa harmaakarhulle ja pikkuiselle karhunpenikalle kuin tämä aurinkoinen rinne, josta Tyrillä oli niin kiire päästä pois.

XI.

LANGDON JA BRUCE TAISTELUTANTERELLA.

Ellei Langdon olisi estellyt, olisi karhujen kamppailupäivästä muodostunut vielä värisyttävämpi ja kuolettavampi päivä Tyrille ja Muskwalle. Kolme minuuttia sen jälkeen kuin metsästäjät hengästyneinä ja hikisinä saapuivat karhujen taistelupaikalle, oli Bruce valmis ja innoissaan seuraamaan Tyriä. Hän tiesi, ettei harmaakarhu olisi kaukana ja että se oli kulkenut vuorille. Hän löysi karhun jalanjäljet rotkon sorasta, juuri samaan aikaan kuin iso karhu ja penikka ennättivät lammaspolulle.

Mutta hänen todistelunsa eivät pystyneet Langdoniin. Kaikki, minkä hän nyt näki ja oli aikaisemmin nähnyt, sai tämän metsästäjä-luonnonystävän epäröimään; hän ei halunnut poistua tältä verentahrimalta ja repaleiselta paikalta, missä musta- ja harmaakarhu olivat taistelleet kaksintaistelunsa.

– Vaikka olisin varma siitä, etten saa ampua ainoatakaan laukausta, niin olisin valmis kulkemaan vaikka viisituhatta mailia katsomaan tällaista. Tätä on hyvä sekä nähdä että ajatella, Bruce, mustakarhu on nyt hyvässä kunnossa, mutta sitä kestää vain parisen tuntia; kärpäsiä alkaa ilmestyä jo. Jos tästä saadaan kaivetuksi juttu, niin minä tahdon sen.

Langdon kulki edestakaisin tappelupaikalla ja tutki raastettua maata, valtavia punaisia veriläiskiä ja revittyjä nahankaistaleita sekä kuolleen mustan karhun ruumiissa olevaa peloittavaa haavaa. Seuraavan puolen tunnin aikana ei Bruce kiinnittänyt niihin niinkään paljon huomiota kuin tappelun aiheuttajaan, karibun jäännökseen. Hän kutsui Langdonin kopaiwaviidakon reunaan.

– Haluat päästä selville, mitä täällä on tapahtunut, Jim, sanoi hän. Hyvä, minä kerron sen.

Hän meni viidakkoon ja Langdon seurasi häntä. Bruce seisahtui muutamien askeleiden päähän ja osoitti kuoppaa, mihin Tyr oli kätkenyt saaliinsa; se oli veren tahrima.

– Arvasit oikein, Jimmy, sanoi hän. Karhumme on lihansyöjä. Eilen illalla se on tuolla niityllä tappanut karibun. Tiedän, ettei se ole ollut mustakarhu, sillä metsänreunassa olevat jäljet ovat harmaan. Tule, niin näytän sinulle, kuinka se pyydysti karibun.

Hän kuljetti Langdonin takaisin niitylle, ja näytti kuinka Tyr oli tappanut tuon nuoren elukan. Sille paikalle, missä se ja Muskwa olivat syöneet, oli jäänyt veriläiskiä ja lihapaloja.

– Se kätki jäännöksen viidakkoon syötyään itsensä kylläiseksi, jatkoi Bruce. Tänä aamuna tuli musta, haistoi lihan ja ryösti kätkön. Sitten tuli harmaa takaisin aamiaiselleen ja sitten tuli tappelu. Siinä on sinulle kertomus, Jimmy.

– Niin mutta – eikö se tule takaisin? kysyi Langdon.

– Ei, siitä voit olla varma, sanoi Bruce. Se ei koske tuohon haaskaan, vaikka kuolisi nälkään. Tällä hetkellä on tämän paikan hajukin sille kuin myrkkyä.

Senjälkeen läksi Bruce etsimään Tyrin jälkiä ja jätti Langdonin yksin tutkimaan taistelutannerta. Kopaiwapuun siimeksessä Langdon kirjoitteli ahkerasti noin tunnin ajan, ja katsahti aina silloin tällöin ympärilleen keksiäkseen jonkin uuden seikan ja varmistuakseen entisistä, sillä aikaa kuin vuoristolainen kulki rotkoa pitkin. Tyrin jälkeen ei ollut jäänyt verta, mutta siinä missä joku toinen ei olisi huomannut yhtään mitään, Bruce huomasi merkkejä, jotka osoittivat, että karhu oli kulkenut tätä tietä. Kun hän palasi Langdonin luo, joka juuri lopetteli muistiinpanojaan, oli hän hyvin tyytyväisen näköinen.

– Se on mennyt vuorelle, sanoi hän lyhyesti. Oli jo keskipäivä, ennen kuin he ennättivät kavuta kallionotkojen yli ja kulkea lammaspolkua pitkin sille paikalle, missä Tyr ja Muskwa olivat nähneet kotkan ja lampaat. He söivät aamiaisensa siellä ja tarkastelivat kiikareillaan ympäristöä. Bruce oli vaiti pitkän aikaa. Sitten hän laski kaukoputken ja kääntyi Langdoniin.

– Nyt olen päässyt täsmälleen selville sen alueesta, sanoi hän. Se käy näissä molemmissa laaksoissa ja me olemme laittaneet leirimme liian kauas etelään. Näetkö tuota metsää? Siellä meidän leirimme pitäisi olla. Mitä sanoisit, jos ratsastettaisiin takaisin Dividen yli ja muutettaisiin se tänne?

– Ja karhu saisi olla rauhassa huomiseen?

Bruce nyökkäsi.

– Me emme voi jättää hevosia sidottuina tuonne laaksoon ja seurata sitä kauemmaksi.

Langdon pisti kiikarin laatikkoon ja nousi. Hän seisoi liikkumatta.

– Mitä tuo on?

– Minä en kuule mitään, sanoi Bruce.

He seisoivat hetkisen vierekkäin ja kuuntelivat. Tuulahduksen mukana kantautui jotakin heidän korviinsa ja häipyi jälleen.

– Kuuletko? kuiskasi Langdon, ääni äkillisestä mielenliikutuksesta väristen.

– Koirat! huudahti Bruce.

– Niin – koirat!

He kumartuivat ja kuuntelivat etelästä kuuluvaa heikkoa, mutta selvää, värisyttävää haukuntaa, heidän airedalelaumansa ääniä. Metovsin oli tullut ja etsi heitä laaksosta.

XII.

UUDEN MAAN SALAISUUKSIEN KESKELLÄ.

Tyr huomasi olevansa "pimootar", niinkuin intiaanit sitä nimittävät. Sen hämärä ajatuskulku oli heti laskenut kaksi ja kaksi yhteen ja vaikka se ei ehkä saanutkaan loppusummaksi neljää, riitti sen alkeellinen laskuoppi osoittamaan sille, että suoraan pohjoista kohden oli viisainta kulkea. Samaan aikaan kuin Langdon ja Bruce ehtivät lammastien korkeammalle kohdalle ja jäivät kuuntelemaan koirien etäistä haukuntaa, oli pikku Muskwa jo joutunut epätoivoihinsa. Tyrin seuraaminen oli oikeata orjan hommaa. Tunti sen jälkeen kuin ne olivat jättäneet lammaspolun, saapuivat ne eräälle laaksossa olevalle kummulle, mistä vedenjakaja alkoi. Siltä paikalta alkoi toinen joki virrata etelään Tacla Laken seuduille ja toinen pohjoiseen Babineen, joka on eräs Skeenan lisäjoista.

Pian he pääsivät hyvin alavaan seutuun, ja Muskwa näki ensikerran elämässään vesimaata; paikka paikoin se sai kahlata niin korkean ja tuuhean ruohikon läpi, ettei se ollenkaan nähnyt edessään astuskelevaa Tyriä, vaan kuuli vain sen.

Virta leveni ja syveni ja toisinaan karhut kulkivat pimeitä, hiljaisia poukamia pitkin, jotka näyttivät mittaamattoman syviltä. Nämä poukamat soivat Muskwalle ensimmäisen kerran hengähdysaikaa. Sillä silloin tällöin Tyr pysähtyi ja nuuhki ilmaa poukaman lammikon rannalla. Se vainusi jotakin, mutta ei tuntunut milloinkaan saavuttavan sitä, ja joka kerta, kun se läksi uudelleen liikkeelle, tuntui Muskwasta, kuin voimat loppuisivat.

Ne olivat seitsemän mailin päässä paikalta, missä Bruce ja Langdon tutkivat seutua kiikareillaan, kun ne tulivat erään järven rantaan. Muskwa, joka ei koskaan ollut nähnyt muita kuin auringon kultaamia lammikoita vuortenrinteillä, piti sitä pimeänä ja epämiellyttävänä. Metsä kasvoi ihan rannoille ja paikka paikoin se näytti aivan mustalta. Sen kaislikossa kirkuivat kummalliset linnut. Ja sieltä tuli haju, joka sai penikan nuolemaan huuliaan ja tuntemaan itsensä nälkäiseksi. Tyr seisoi hetkisen ja nuuhki tätä ilmaa; se oli kalan hajua.

Iso karhu kulki hitaasti ja haparoiden rantapenkerettä pitkin. Se saapui pian pienen joen suulle. Se oli vain kaksikymmentä jalkaa leveä, mutta musta, tyyni ja syvä kuin järvi. Tyr seurasi sitä noin satasen kyynärää, kunnes muutamat poikittain kaatuneet puunrungot tukkivat sen. Tämän sulun luona oli veden päällä vihreä limakerros. Tyr tiesi, mitä alla olisi ja siksi se kapusi puunrungolle.

Keskellä virtaa se pysähtyi, puhdisti hiljaa oikealla käpälällään vedenpintaa, niin että limaan muodostui reikä, mistä näkyi kirkasta vettä. Muskwan pienet, kirkkaat silmät seurasivat rannalta sen liikkeitä. Se tiesi, että Tyr oli lähtenyt ruoan hakuun, mutta ihmetellen kuinka se voisi poimia niitä tuosta reiästä, Muskwa väsymyksestään huolimatta innostuneena seurasi Tyrin liikkeitä. Tyr paneutui vatsalleen, pää ja oikea käpälä ojennettuina liman yli. Se pisti käpälänsä jalan syvyyteen veteen ja piti sitä hiljaa siellä. Se näki selvästi virran pohjaan. Muutamia sekunteja se näki vain pohjan, eräitä tikkuja ja pitkän puunoksan. Sitten sen alapuolella vilahti pitkä, hoikka varjo – viidentoista tuuman forelli. Se ui liian syvällä, eikä Tyr halunnut typerästi kokeilla.

Se odotti kärsivällisesti ja pian sen kärsivällisyys palkittiin. Kaunis, punaläiskäinen forelli liukui aivan veden pinnalla, ja niin nopeasti, että Muskwa ulvahti kauhistuksissaan, Tyrin valtava käpälä roiskautti vettä noin kymmenisen jalkaa ylös ilmaan, ja roiskeen mukana forelli lennähti muutamien jalkojen päähän penikasta. Muskwa oli heti sen kimpussa; sen terävät hampaat iskeytyivät siihen, vaikka kala pyristeli ja pieksi pyrstöllään. Tyr nousi, mutta kun se näki, että Muskwa oli ottanut kalan haltuunsa, laskeutui se entiseen asentoonsa. Muskwa oli juuri voittanut ensimmäisen saaliinsa, kun uusi laine roiskahti ja uusi kala lennähti maihin. Tyr tuli nopeasti kalan jäljessä, sillä sen oli nälkä.

Karhut viettivät loistavaa juhlaa sinä iltapäivänä tämän varjoisan virran rannalla. Tyr pyydysti viisi kalaa, mutta Muskwa ei jaksanut millään syödä muuta kuin yhden. Päivällisen jälkeen ne makailivat sulun lähellä useita tunteja viileässä ja suojaisessa paikassa.

Muskwa ei nukkunut rauhallisesti. Se oli oppinut tuntemaan elämän vastuunalaisuuden, ja sen korvat tapailivat ääniä. Niin pian kuin Tyr liikahti tai veti vähän syvemmin henkeään, kuuli Muskwa sen. Tämänpäiväisen maratonin jälkeen se oli levoton ja pelkäsi kadottavansa ison ystävänsä ja ruoanhankkijansa, ja se oli päättänyt, ettei se päästäisi valitsemaansa kasvatusisää livistämään. Tyrillä ei kuitenkaan ollut pienintäkään halua hylätä pikku ystäväänsä.

Vain kalan kaipuu tai ehkäpä vihollisen pelko oli kuljettanut Tyrin Babinen suistomaalle. Jo viikon verran se oli tuntenut lisääntyvää levottomuutta, joka oli näiden kahden viimeisen tappelu- ja pakopäivän aikana vain kasvanut. Sen täytti kummallinen, vetävä kaipuu ja Muskwan nukkuessa pensaikossa, odottelivat Tyrin korvat muuatta ääntä, ja se nuuhki usein. Se kaipasi puolisoa. Oli "puskoowepesim", kuherruskuukausi, ja tänä kuukautena tai "munimiskuun" – kesäkuun – lopulla se etsi aina naaraskarhua, joka tuli sen luokse läntisiltä vuorilta.

Se oli täydellinen vaistoeläin, ja sillä oli aina tapana tehdä tuo sama matka ja tulla Babinea pitkin toiseen laaksoon. Se eli koko ajan kaloilla; mitä enemmän se söi kaloja, sen voimakkaammin se lemusi. Ehkäpä se oli huomannut, että tuo kultaläiskäisen forellin hajuvesi miellytti sen lemmittyä; joka tapauksessa se söi kaloja ja haisi valtavasti.

Kolme tuntia ennen auringonlaskua Tyr nousi ja kalasti vielä kolme kalaa. Muskwa söi yhden pään, ja itse se söi loput. Sitten ne jatkoivat matkaa.

Muskwa saapui nyt aivan uuteen maailmaan. Siellä ei kuulunut vanhoja, tuttuja ääniä. Yläpuolella sijaitsevan laakson purojen lorina oli vaiennut. Siellä ei ollut vuorijäniksiä, ei hyyppiä, eikä pieniä lihavia röyhelörottia juoksentelemassa kaikkialla. Järven vesi oli tyyntä, mustaa ja syvää, ja siinä oli mustia auringottomia poukamia, jotka ulottuivat aivan puiden juurille saakka. Ei ollut kallioita kavuttavaksi, oli vain märkiä, lahonneita puunrunkoja, ryteikköjä ja risukkoa. Ilmakin oli erilaista; se oli ihan tyyntä.

Jalkojen alle levisi kummallinen, pehmeä sammalmatto, johon Tyr vajosi vatsaa myöten. Metsä oli kummallisen hiljainen ja hämärä, täynnä mätänevien kasvien hajua. Siellä Tyr kulki hiljempää; hiljaisuus, hämäryys ja kummallinen haju tuntuivat herättävän epäluuloa siinä. Se pysähtyi usein, kääntyi ja kuunteli tai nuuhki puiden alla olevia vesilätäköitä; jokainen uusi ääni sai sen pysähtymään, sen pää oli aivan maassa kiinni ja korvat olivat pystyssä.

Muskwa näki useita kertoja eräänlaisia hämäriä olentoja leijailevan ilmassa. Ne olivat isoja pöllöjä, jotka talvisin muuttuvat lumivalkoisiksi. Ja kerran kun oli jo melkein pimeä, sukeltautui niiden eteen nopealiikkeinen, solakka olento, joka oli hyvin kiukkuisen näköinen ja joka pakeni kuin kerä huomattuaan Tyrin. Se oli ilves.

Hämärsi vielä, kun Tyr astui eräälle aukiolle, ja Muskwa huomasi olevansa ensin virran rannalla lähellä isoa poukamaa. Ilma oli täynnä joidenkin uusien eläinten lämpöä ja hajua. Se ei ollut kalan hajua, ja kuitenkin se tuntui tulevan lammikosta, jonka keskellä oli kolme tai neljä pyöreätä kasaa; ne näyttivät savella peitetyiltä risukasoilta.

Aina kun Tyr tuli tähän laaksoon, vieraili se majavasiirtolassa ja sieppasi silloin tällöin nuoren lihavan majavan illalliseksi tai aamiaiseksi. Tänä iltana se oli kylläinen, eikä pitänyt kiirettä, mutta kuitenkin seisoi muutamia minuutteja lammikon partaalla. Majavat olivat jo aloittaneet yötyönsä. Muskwa pääsi pian selville noista hohtavista juovista, jotka niin nopeasti kiisivät pitkin vedenpintaa. Tuollaisen juovan loppuun ilmestyi aina musta, litteä pää, ja nyt se näki useita tuollaisia juovia lammikon toisella puolen ja ne kulkivat kaikki kohtisuoraan pitkää, matalaa seinää kohden, joka patosi veden noin sadan kyynärän päässä idässä.

Tyr ei ollut ennen nähnyt tuota seinää, ja tuntien majavien tavat se tiesi, että sen rakentavat ystävät – joita se vain tilapäisesti pisti poskiinsa – laajensivat aluettaan rakentamalla uuden padon. Seisoessaan ja katsellessaan siinä karhut näkivät, kuinka kaksi lihavaa työmiestä työnsi neljän jalan pituisen puunrungon lammikkoon, niin että loiskahti; toinen niistä alkoi hinata sitä rakennuspaikalle, toinen taas poistui johonkin muuhun työhön. Vähän myöhemmin kuului metsästä lammikon toiselta rannalta rytinää: jonkin muun työmiehen oli onnistunut kaataa puu. Tyr alkoi astella patoa kohden.

Samassa silmänräpäyksessä kuului lammikon keskeltä voimakas loiskahdus. Vanha majava, joka oli huomannut Tyrin, oli litteällä ja leveällä hännällä antanut varoitusiskun vedenpintaan, ja se rikkoi hiljaisuuden kuin pyssynlaukaus. Samassa rupesi kuulumaan loiskinaa ja sukelluksia kaikkialta, ja pian oli koko lammikko yhtenä valtavana kuohuna, kun parikymmentä työläistä, joita oli häiritty kesken työtään, sukelsi peloissaan veden alapuolella olevaan oksa- ja savilinnoitukseensa. Tämä hälyytys oli Muskwasta niin ihmeellistä nähtävää, ettei se tahtonut muistaa seurata Tyriä.

Se tapasi Tyrin sulun luota. Tyr silmäili hetkisen uutta rakennelmaa ja koetti sitten, kannattaisiko se sen painoa. Rakennus oli vahva, ja tätä siltaa pitkin, jonka majavat olivat rakentaneet itseään varten, ne kulkivat vastakkaiselle rannalle. Muutamien kyynärien päästä löysi Tyr kovaan poljetun kaributien, jota pitkin ne puolisen tuntia kiersivät järveä ja saapuivat sen pohjoiselle laskujoelle.

Muskwa toivoi joka hetki, että Tyr pysähtyisi. Iltapäiväuni ei ollut karkoittanut väsymystä sen jaloista eikä arkuutta sen jalkapohjista. Se oli kiertelemisestä saanut tarpeekseen, ja jos se olisi saanut toimia oman päänsä mukaan, niin se ei olisi kokonaiseen kuukauteen astunut askeltakaan. Pelkkä käveleminen ei olisi merkinnyt mitään, mutta pysyäkseen Tyrin mukana se sai koko ajan juosta, aivan kuin joku nelivuotias ihmislapsi, joka peukalosta kiinni pidellen koettaa epätoivoisesti seurata nopeasti kulkevaa aikamiestä. Muskwa ei saanut edes tarttua peukaloon. Sen jalanpohjat olivat kuin paiseet, veitsenterävät ruohonkorret olivat raapineet sen pikku kuonon verille ja sen koko ruumista särki. Mutta se ponnisteli yhä eteenpäin, kunnes taas saavuttiin erääseen rantaan, minkä hiekassa ja sorassa oli helpompaa astuskella.

Tähdet olivat syttyneet taivaalle, miljoonat tähdet, kirkkaat ja loistavat ja ilmeisesti Tyr oli päättänyt suorittaa "kuppatipsk pimoottoon", "kokoyöntyön", niinkuin tukkimiehet sitä nimittävät. On mahdotonta sanoa, kuinka tämä olisi päättynyt Muskwalle, elleivät ukkosen ja sateen henget olisi hankkineet sille sen kaipaamaa lepoa. Noin tunnin verran loistivat tähdet kirkkaina, ja Tyr jatkoi kulkuaan niinkuin automaatti, Muskwan tallustellessa ontuen perässä.

Sitten kuului lännestä heikkoa jyminää. Se muuttui yhä kovemmaksi ja lähestyi nopeasti – se tuli suoraan Tyyneltä valtamereltä. Tyr kävi levottomaksi ja nuuhki tuulta vasten. Vaaleansiniset salamat halkoivat sysimustaa avaruutta, joka laskeutui kuin esirippu karhujen eteen. Tähdet katosivat. Ulvova tuulenpuuska kulki niiden yli – ja sitten rupesi satamaan.

Tyr oli löytänyt erään kallion, jossa oli syvennys, ja ne ryömivät sen alle ennen kuin rankkasade alkoi. Se oli pikemminkin pilvien putoamista kuin sadetta. Tuntui kuin Tyynestä valtamerestä olisi suoraan kousalla kaadettu vettä tänne, ja puolen tunnin ajan oli virta paisunut kuin tulvan aikana.

Muskwa pelkäsi salamoita ja ukkosen jyrinää. Salamoiden valossa se näki Tyrin, mutta väliaikoina oli pilkkosen pimeää kuin säkissä; siitä tuntui, kuin vuorten huiput olisivat vierineet laaksoihin, maa tärisi ja huojui – ja se ryömi yhä lähemmäksi Tyriä, aivan sen etukäpälien väliin, kunnes oli kätkeytynyt melkein kokonaan harmaankarhun pitkien rintakarvojen sisään. Tyr itse ei paljonkaan välittänyt tästä luonnon myllerryksestä, mikäli vain pysyi itse kuivana. Se kylpi vain auringon paistaessa ja katsoi, että kylvyn jälkeen oli lähellä lämmin, aurinkoinen vuorenrinne, jolle voi paneutua pitkäkseen.

Ensimmäisen kuuron jälkeen jatkui hiljaista sadetta kauan. Muskwa piti siitä, ja suojelevan kallion alla Tyriin kyyristyneenä sen olo tuntui hyvin miellyttävältä, ja se vaipui virkistävään uneen. Tyr valvoi useita tunteja yksin, torkahdellen silloin tällöin, mutta sisäinen levottomuus karkoitti sen unen. Heti puolenyön jälkeen taukosi sade, mutta koska oli hyvin pimeää ja virta oli paisunut yli äyräittensä, Tyr jäi kallion alle. Muskwa nukkui mainiosti.

Päivä kajasti jo, kun Tyr noustessaan herätti pikku karhun. Muskwa seurasi sitä ulos, ja se oli huomattavasti paremmissa voimissa kuin eilisiltana, vaikka sen jalat vieläkin olivat arat ja ruumis kankea.

Tyr alkoi taas seurata jokea. Pitkin sen vartta oli alankoja ja pieniä niittyjä, joilla kasvoi pehmeätä ruohoa ja juuria ja varsinkin kaareutuvia, hoikkavartisia liljoja, joista Tyr piti. Mutta tuhat naulaa painavalta harmaakarhulta menee monta tuntia, kokonainen päiväkin, syödäkseen itsensä kylläiseksi tuollaisilla kasvismakupaloilla, eikä Tyrillä ollut aikaa hukattavaksi. Samoin kuin monet kaksijalkaiset rakastajat, joiden hiukset on hienosti kammattu jakaukselle, rakasti Tyrkin hyvin tulisesti silloin kuin rakasti ja se rakasti vain muutamia päiviä vuodessa; näiden muutamien päivien aikana se ei niinkuin tavallisesti elänyt syödäkseen vaan elääkseen, ja siitä johtui, että Muskwa oli melkein kuollut nälkään ennen seuraavaa ateriaa.

Mutta vihdoin iltapäivällä saapui Tyr erään poukaman rannalle, jonka ohi se ei voinut mennä. Poukama oli vain kymmenisen jalkaa läpimitaten ja aivan täynnä forelleja. Kalat eivät olleet jaksaneet kulkea yläpuolella olevaan järveen ja olivat viipyneet liian kauan ehtiäkseen tulvan mukana Babinen tai Skeenan syvemmille vesille. Ne olivat paenneet tähän lahdelmaan, josta nyt tuli niille ansa. Toisella rannalla oli vettä parisen jalkaa, mutta toisella vain muutamia tuumia. Punnittuaan hetkisen tätä seikkaa Tyr kahlasi syvemmälle puolelle ja rantapenkereeltä katseleva Muskwa näki välkkyvien kalojen uivan matalikolle.

Tyr kahlasi hitaasti perässä; ja kun se seisoi kahdeksan tuuman syvyydessä, koettivat pelästyneet kalat yksi toisensa jälkeen uida takaisin poukaman syvempään osaan. Vähän väliä Tyrin iso oikea kämmen räiskytti vesiryöppyjä ilmoille, ja ensimmäisen iskun vaikutuksesta kierähti Muskwa kumoon. Sen mukana tuli kahden naulan painoinen forelli, jonka karhunpenikka pian veti luokseen ja alkoi syödä.

Tyrin voimakkaat iskut olivat saaneet lammikon niin kuohumaan, että kalat joutuivat ihan päästään pyörälle; tuskin ne ennättivät toiselle rannalle, kun ne jo palasivat takaisin toiselle ja sitä peliä jatkui, kunnes karhu oli heittänyt niitä noin tusinan verran rannalle.

Muskwa oli niin syventynyt kaloihinsa ja Tyr kalastukseen, ettei kumpikaan niistä huomannut kutsumatonta vierasta. Yht'aikaa ne molemmat keksivät sen ja tuijottivat siihen noin kolmisenkymmentä sekuntia, Tyr virrasta ja Muskwa kalojensa Vierestä; hämmästys oli lamaannuttanut molemmat. Vieras oli harmaakarhu, joka rauhallisesti ikään kuin se itse olisi kalastanut kalat, rupesi syömään Tyrin rannalle heittelemiä kaloja! Se oli karhumaailman raskain ja rangaistavin rikos. Niin paljon ymmärsi Muskwakin, ja se katsoi odottaen Tyriin. Syntyisi uusi kaksintaistelu, ja penikka nuolaisi jo himokkaasti pikku huuliaan odotellessaan tätä julmaa näytelmää.

Tyr nousi hitaasti lammikosta ja pysähtyi taas rantapenkereelle; molemmat harmaakarhut tuijottivat toisiinsa, samalla kuin vastatullut mutusteli kalaa. Kumpikaan ei murissut. Muskwa ei huomannut vihamielisyyden merkkiäkään, ja sen suureksi kummaksi alkoi Tyr syödä kaloja vain kolmen jalan päässä tunkeilijasta.

Voihan olla, että ihminen on jaloin jumalanluoduista, mutta vanhuuden kunnioittamisessa hän tuskin on parempi eikä usein edes niinkään hyvä kuin harmaakarhu, sillä Tyr ei tahtonut riistää ruokapalaa vanhalta karhulta, se ei tahtonut ajaa vanhusta omalta ruoaltaan, mitä ei voi sanoa useistakaan ihmisistä. Ja tämä vieras oli vanha karhu, ja lisäksi se oli sairas. Se oli melkein yhtä korkea kuin Tyr, mutta oli jo niin vanha, että sen rinta oli vain puolet Tyrin rinnasta ja sen pää ja kaula olivat irvikuvamaisen ohuet.

Intiaaneilla on oma nimensä sellaisille: kuyas wapuck – karhu, joka kuolee vanhuuteen. Intiaanit antavat sellaisen kulkea rauhassa, mutta valkoinen mies tappaa sen; toiset karhut sietävät sitä ja antavat sen syödä ruokaansa. Tämä karhuvanhus oli nälkään nääntymäisillään. Sen hampaat olivat pudonneet, sen karva oli ohutta, paikoitellen sen ruumiissa oli paljaita läiskiä, ja kovilla punaisilla ikenillään se pureskeli ruokaansa. Jos se jaksaisi elää syksyyn, niin se menisi viimeisen kerran talvipesäänsä; se kuolisi sinne. Ehkäpä kuolema kohtaisi sen jo aikaisemmin. Jos niin tapahtuisi, tietäisi kuyas wapuck sen etukäteen ja ryömisi johonkin salaiseen koloon tai syvään kalliorotkoon kuolemaan. Mikäli Bruce ja Langdon näet tiesivät, ei koko Kalliovuorilta ollut ainoakaan ihminen löytänyt luonnollisen kuoleman kuolleen harmaan karhun ruumista tai luurankoa.

Ja tuo iso, takaa-ajettu Tyr, jota ihminen oli haavoittanut, tuntui käsittävän, että tämä olisi kuyas wapuckin viimeinen maallinen ateria, karhun, joka oli liian vanha itse kalastamaan, liian vanha metsästämään, jopa liian vanha kaivaakseen mehukkaita liljan juuria ravinnokseen, ja siksi se antoikin vanhuksen syödä rauhassa, kunnes viimeinen kala katosi, ja jatkoi sitten matkaansa Muskwan tepastellessa kantapäillä.

XIII.

TYRIN RAKKAUS.

Muskwa sai vielä kaksi tuntia seurata Tyrin uuvuttavaa vaellusta pohjoista kohden. Ne olivat kulkeneet tasan kaksikymmentä mailia lammaspolusta, ja pikkumustasta tuntui kuin olisi jo vaellettu maapallon ympäri. Tavallisissa olosuhteissa ei se olisi kulkenut synnyinseuduiltaan näin kauaksi ennen kuin kahden tai kolmen vuoden ikäisenä. Tyr ei ollut kertaakaan koko tämän väsyttävän matkan aikana viettänyt hetkeäkään vuortenrinteillä, vaan koko ajan seurannut helposti kuljettavaa tietä virranuomaa pitkin.

Kolmen tai neljän mailin päässä lammikosta, jolla he olivat tavanneet vanhan karhun, suuntasi se kulkunsa suoraan länttä kohden, ja senjälkeen alkoivat karhut jälleen kavuta vuorta ylös. Ne nousivat neljännesmailin verran loivaa vihreätä rinnettä, joka Muskwan uupuneitten jalkojen onneksi päättyi sileäpohjaiseen solaan, jota pitkin ne ponnisteluitta pääsivät toisen laakson rinteelle. Tämä laakso oli sama, jonka eteläosassa, noin parinkymmenen mailin päässä, Tyr oli tappanut mustakarhun.

Siitä hetkestä lähtien kuin Tyr saapui valtakuntansa pohjoisempiin osiin, tapahtui siinä muutos, ja jos Muskwa olisi osannut puhua, olisi se virittänyt kiitoslaulunsa. Kiire oli kuin pois pyyhkäisty. Viisitoista minuuttia se seisoi, katseli laaksoon ja nuuhki. Se kulki hitaasti rinnettä alas ja ennätettyään laakson pohjassa sijaitseville vihreille niityille alkoi kulkea mutkitellen suoraan etelästä ja idästä puhaltavaa tuulta kohden. Se ei keksinyt tapailemaansa hajua – puolisonsa hajua. Kuitenkin vaisto – pettämättömämpi kuin järki – sanoi, että naaras oli läheisyydessä tai ainakin sen pitäisi olla.

Tyr ei ollenkaan ajatellut, että sairaus tai metsästäjät olisivat voineet tappaa sen puolison. Tältä paikalta se oli aina aloittanut etsiskelynsä ja ennemmin tai myöhemmin löytänyt sen. Se tunsi naaraan hajun. Ja se kulki laaksonpohjan ristiin rastiin, jottei vain naaras pääsisi livahtamaan.

Rakastuneena muistutti se eräällä tavoin ihmistä, toisin sanoen se käyttäytyi kuin hölmö. Mikään muu ei merkinnyt sille mitään. Sen tavat, jotka tavallisesti olivat säännölliset kuin tähtien kulku, muuttuivat täydelleen. Se unohti nälkänsäkin, jänikset ja röyhelörotat saivat olla aivan rauhassa. Se oli uupumaton, yöt päivät se harhaili ympäri etsien valittuaan. Luonnollista oli, että se näinä levottomina hetkinä kokonaan unohti Muskwan. Ainakin kymmenen kertaa ennen auringon laskua kulki se virran yli, ja uupunut penikka polskutteli sen jäljessä, kunnes oli vähällä hukkua. Kymmenennellä tai kahdennellatoista kerralla penikka teki kapinan ja jatkoi kulkuaan omalla rannallaan, eikä kestänytkään kauan, ennen kuin Tyr palasi.

Pian sen jälkeen, auringonlaskun aikaan, saapui kaivattu. Idästä puhalsi heikko tuuli, ja sen mukana tuli itäisiltä rinteiltä haju, joka sai Tyrin nuuhkimaan minuutin verran ja senjälkeen lähtemään niin nopeaan juoksuun, ettei yksikään nelijalkainen kykene pysymään perässä.

Muskwa pyöri sen perässä kuin pallo pomppien kuin henkensä edestä, mutta joka harppauksella välimatka suureni. Tämän puolen mailin pikajuoksun aikana se olisi kokonaan kadottanut Tyrin näkyvistään, ellei tämä olisi pysähtynyt ensimmäisen rinteen reunalle nuuhkimaan. Muskwa näki, kuinka se ryntäsi rinnettä ylös, ja päästi valittavan kiljahduksen, joka sai Tyrin pysähtymään hetkeksi.

Kahden- tai kolmensadan kyynärän päässä rinteellä oli tasanne, ja sillä seisoi läntisiltä vuorilta tullut kaunis harmaakarhunaaras, joka nuuhki ilmaa samalla tavoin kuin Tyrkin, ja sen mukana oli poikanen edellisen vuoden pesueesta. Tyr oli viidenkymmenen kyynärän päässä naaraasta päästyään tasanteelle. Tyr pysähtyi ja katsoi siihen, ja Iskwao katsoi Tyriin. Sitten alkoi tavallinen karhujen hakkailu. Tyristä oli hävinnyt koko into, kiire ja kaipuu, ja jos Iskwao oli innokkaasti kaivannut, näytti se ainakin nyt aivan välinpitämättömältä. Kaksi tai kolme minuuttia Tyr seisoi ja katseli ympärilleen; sillä aikaa Muskwa oli ennättänyt sen rinnalle ja odotti uutta tappelua. Aivan kuin Tyr olisi tuhansien mailien päässä, Iskwao nosti litteän kiven ja alkoi metsästellä matoja ja muurahaisia, ja Tyr joka tahtoi voittaa toisen välinpitämättömyyden, puraisi suullisen ruohoa ja nielaisi sen.

Iskwao astui askelen tai pari ja Tyr astui askelen tai pari, ja aivan kuin sattumalta nämä askeleet veivät ne lähemmäksi toisiaan. Muskwa oli ymmällään, vanhempi penikka oli ymmällä, ja ne istuivat pakaroillaan kuin koirat, toinen kaksi kertaa toista isompana, ja ihmettelivät, mitä nyt tulisi tapahtumaan.

Kului viisi minuuttia, ennen kuin Tyrin ja Iskwaon välinen matka läheni viideksi jalaksi, ja sen jälkeen ne kursaillen haistelivat toistensa kuonoja. Siinä samassa vuoden vanha penikka ryntäsi perhepiiriin. Se oli juuri tarpeeksi vanha ansaitakseen intiaanien antaman hyvin pitkän nimen: "Pipoonarkoos" – vuosipenikka. Se tuli rohkeasti Tyrin ja äitinsä eteen. Ensin ei Tyr ollut huomaavinaan sitä, mutta sitten se äkkiä heilautti käpäläänsä ja lennätti Pipoonarkoosin korkeassa kaaressa melkein Muskwan eteen. Äiti ei kiinnittänyt pienintäkään huomiota pienokaisensa kohteluun, vaan nuuski yhä edelleen rakastuneena Tyrin kuonoa. Muskwa luuli taas, että tämä oli uuden kaksintaistelun alku, ja hyökkäsi uhmaavasti ynisten koko voimallaan Pipoonarkoosin kimppuun.

Pipoonarkoos oli sylivauva. Toisin sanoen se oli sellainen penikka, joka itsepintaisesti seuraavanakin kesänä kulkee äitinsä helmoissa, sensijaan että itse opettelisi huolehtimaan itsestään. Se oli imenyt viiden kuukauden vanhaksi, ja senjälkeen oli emo etsinyt sille kaikenlaisia makupaloja; se oli lihava kiiltävä ja pehmeä; oikea vuorten Pelle. Muskwaa olivat taas nämä muutamat päivät karaisseet, ja vaikka se oli kaksi kolmasosaa Pipoonarkoosia pienempi ja sen käpälät olivat pienet ja selkää särki, hyökkäsi se kuin tykin luoti toisen kimppuun.

Pipoonarkoos, joka vielä oli pökerryksissä Tyrin käpälän iskusta, alkoi hädissään huutaa äitiään. Se ei ollut koskaan tapellut ennen, ja se vieri selältä kyljelleen, potki, kynsi ja kiljui, kun Muskwan neulamaiset hampaat iskeytyivät sen karvaiseen ihoon. Lopuksi Muskwa sai hampaansa isketyksi sen kuonoon ja puri kovasti; silloin hävisi viimeinenkin rohkeuden kipinä Pelle Pipoonarkoosista, ja Muskwan purressa raivokkaasti se päästi kokonaisen hätähuutovirran kertoakseen äidilleen, että sitä murhattiin. Mutta Iskwao ei välittänyt penikoista vähääkään, vaan jatkoi Tyrin kuonon nuuhkimista.

Lopuksi onnistui Pipoonarkoosin vapauttaa vertavuotava kuononsa ja pudistaa Muskwa kimpustaan – vain suuren kokonsa ansiosta – ja senjälkeen se pakeni niin nopeasti kuin pääsi. Muskwa laukkasi urhoollisena jäljessä.

Kaksi kertaa ne laukkasivat tasanteen ympäri, ja lyhyemmistä jaloistaan huolimatta Muskwasta olisi tullut eittämätön ykkönen tässä kilpajuoksussa, kun Pipoonarkoos, joka hätäisesti katsoi taakseen, törmäsi erästä kiveä vasten ja kierähti nurinniskoin. Siinä silmänräpäyksessä oli Muskwa taas sen kimpussa, ja se olisi varmasti jatkanut murinaansa ja puremistaan siksi, kunnes olisi väsynyt, ellei se sattumalta olisi nähnyt Tyrin ja Iskwaon hitaasti katoavan tasanteen reunan yli ja astuskelevan rinnettä pitkin laaksoon.

Se unohti heti riidan ja jäi seisoa töllistelemään niiden jälkeen. Ei voinut muuta kuin ihmetellä, kun Tyr, sen sijaan että olisi kurittanut vierasta karhua, astuskeli kaikessa rauhassa sen kanssa pois. Pipoonarkoos nousi myöskin ja katseli niiden jälkeen, ja sitten Muskwa katsoi Pipoonarkoosiin, ja Pipoonarkoos katsoi Muskwaan. Musta penikka nuoli jonkin aikaa huuliaan, ikään kuin miettien, jatkaisiko Pipoonarkoosin pieksemistä vai lähtisikö Tyrin jälkeen. Toinen ei suonut sille valitsemisen tilaisuutta. Hätäisesti kiljuen se läksi laukkaamaan emonsa jälkeen.

Molempien karhunpenikoiden olo muodostui jatkuvaksi mielenjärkytykseksi. Koko yön pysyttelivät Tyr ja Iskwao kahden kesken piili- ja kopaiwapuuviidakossa. Varhain illalla Pipoonarkoos ryömi taas äitinsä luo, ja Tyr lennätti sen keskelle jokea. Tämä Tyrin uusi pahoinpitely sai Muskwan tuumimaan, etteivät isot karhut juuri tällä hetkellä taida kaivata penikoiden seuraa, ja lopuksi se solmi Pipoonarkoosin kanssa hyvin epäluuloisen ja vihamielisen aselevon, jota kesti aamuun saakka. Tyr ja Iskwao pysyttelivät paikoillaan. Koko yön aikana ne eivät poistuneet kauemmaksi kuin kolmensadan kyynärän päähän rinteeltä, ja Muskwa sai levätä tarpeekseen, vaikka se ei uskaltanut rauhassa nukkua, sillä se oli päättänyt pysytellä Tyrin läheisyydessä.

Koko seuraavan päivän pysyttelivät Tyr ja Iskwao pensaikossa, ja Muskwa alkoi jo aamulla aikaisin kierrellä etsimässä ruokaa itselleen. Se piti mehukkaasta ruohosta, mutta sen vatsa ei tullut siitä täyteen. Useita kertoja se näki, kuinka Pipoonarkoos kaivoi pehmeätä maata rantapenkereellä ja lopuksi se ajoi sen pois puoleksi kaivetusta kolosta ja alkoi kaivaa omaan laskuunsa. Vähän aikaa ahkerasti kaivettuaan se löysi valkoisen, kyhmyisen ja mehukkaan juuren, joka sen mielestä oli makeinta, mitä se oli milloinkaan syönyt, kalojakin makeampaa. Se oli ensimmäinen kaikista niistä makupaloista, joita se ajan mukana oppisi syömään. Vain yksi ainoa ruokalaji vastasi sitä – aho-orvokki. Kevätkukkia kasvoi joka puolella ylen määrin, ja se jatkoi kaivamistaan, kunnes käpälät väsyivät. Ahkeruutensa palkaksi se sai täysinäisen vatsan.

Tyr oli taas syynä Pipoonarkoosin ja Muskwan tappeluun. Myöhään illalla makasivat molemmat karhut vierekkäin pensaikossa, ja silloin Tyr ilman minkäänlaista näkyvää syytä aukaisi valtavan kitansa ja päästi kumean, pitkän, jymisevän karjaisun, joka hyvin paljon muistutti sitä ääntä, minkä se oli päästänyt, silloin kuin se iski ison mustan kuoliaaksi. Iskwao kohotti päätään ja yhtyi karjuntaan, vaikka ne molemmat olivatkin hyvin hyväntahtoisia eläimiä ja varsinkin juuri tällä hetkellä täydellisen onnellisia. Miksi rakastelevat karhut virittävät tuon vertahyydyttävän kaksinlaulun, sen salaisuuden pystyisivät vain ne itse ilmoittamaan.

Sitä kesti vain hetken, mutta Muskwasta, joka nukkui pensaikon vieressä, tuntui, että nyt vihdoinkin oli koittanut hetki, jolloin Tyr löisi Pipoonarkoosin emän kuoliaaksi, ja se alkoi samassa tähyillä Pipoonarkoosia. Kaikeksi onnettomuudeksi tämä sattui juuri tulemaan pensaikon toisesta päästä, eikä Muskwa suonut sille aikaa selityksiin. Nuolena se hyökkäsi Pipoonarkoosin kimppuun, joka kaatui kellelleen kuin lihava lapsi.

Useita minuutteja ne iskivät, purivat ja raapivat, varsinkin juuri Muskwa, sillä Pipoonarkoos tuhlasi voimansa kirkumiseen. Vihdoin se pääsi irti ja turvautui taas pakoon; Muskwa seurasi sitä pitkin pensaikkoja alas virralle ja sieltä takaisin, rinteelle ja alas sieltä, kunnes oli niin väsynyt, ettei jaksanut muuta kuin paneutua vatsalleen lepäämään.

Samassa Tyr tuli pensaikosta, ja se oli yksin. Ensimmäisen kerran toissayöstä lähtien se tuntui huomaavan Muskwan. Sitten se nuuhki joka suuntaan ja läksi kulkemaan suoraan niitä rinteitä kohden, joita pitkin ne olivat edellisenä iltana tulleet. Muskwa oli ihmeissään ja ymmällä. Se olisi tahtonut mennä pensaikkoon murisemaan karhunraadolle, joka varmasti makasi siellä, ja repimään sitä turkista, ja se olisi myöskin tahtonut lopettaa riitansa Pipoonarkoosin kanssa, mutta muutaman sekunnin epäröinnin jälkeen se läksi juoksemaan Tyrin jälkeen ja alkoi taas tepastella aivan sen kantapäillä.

Tähän päättyi Tyrin rakkauskohtaus ja Muskwan ensimmäinen tappelu. Molemmat palasivat jälleen itään kohtaamaan kaikkien nelijalkaisten vuoristoeläinten peloittavinta vaaraa, vaaraa, joka oli tuntematon, jota ei päässyt pakoon ja joka päättyi kuolemaan. Vähän ajan perästä tuli Iskwao pensaikosta ja nuuhki ilmaa samoin kuin Tyr oli tehnyt ja lähti astuskelemaan vastakkaiseen suuntaan; se kulki rinnettä ylös, ja Pipoonarkoos tepasteli aivan sen jäljessä, ja ne jatkoivat hitaasti kulkuaan suoraan auringonlaskua kohden.

XIV.

KOIRAT TULEVAT.

Kun Tyr saapui rinteelle, josta pääsi laaksojen väliseen rotkoon, kääntyi se etelään suunnaten kulkunsa sille kahdeksantoista tai kahdenkymmenen mailin päässä olevalle seudulle, missä se oli tappanut mustan karhun. Muskwa luuli, että Tyr oli nyt lopullisesti sanonut jäähyväiset Pipoonarkoosille ja tämän äidille, mutta todellisuudessa Tyr oli vasta vain vähän maistanut karhujen kuherruskuukauden ihanuutta, ja nyt se poistui miettimään sitä ja syömään itsensä kylläiseksi. Ja vaikka Iskwao lähti suoraan länteen, ei se aikonutkaan vielä mennä kotiin.

Parin päivän perästä, jos mitään erikoista ei sattuisi, tapaisivat ne uudelleen ja muutamien vuorokausien jälkeen taas eroaisivat. Ja niiden rakkaustarinaa jatkuisi pari viikkoa, ehkä kuukaudenkin, kunnes Iskwao kylmenisi ja lähtisi tosissaan kotiin annettuaan muutamia kunnon korvapuusteja Tyrille läksiäisiksi. Mutta kaikki suunnitelmat voivat raueta, niin ihmisen kuin rotankin ja samoin myöskin karhujen. Toisesta laaksosta läheni kohtalo uhkaavan nopeasti.

Ensimmäisen yön, senjälkeen kuin ne olivat jättäneet Iskwaon ja Pipoonarkoosin, harhailivat iso harmaakarhu ja pikkumusta lepäämättä tähtikirkkaan taivaan alla. Tyr ei etsinyt ruokaa. Se kapusi jyrkkää rinnettä ja laskeutui sitten notkelmaan, jonka peitti viheriä ruohomatto ja jota koristivat mehukkaat aho-orvokit. Siellä se pysytteli syöden ja kaivaen koko yön.

Muskwa, joka oli ahtanut vatsansa juuria pullolleen, ei ollut ollenkaan nälissään; edellinen päivä oli tappelua lukuunottamatta ollut sille oikea lepopäivä, ja siksi tämä yö tuikkivine tähtineen ja nousevine täysikuineen tuntui siitä hyvin miellyttävältä.

Kuu nousi siinä kymmenen tienoissa, ja se oli isoin, punaisin ja kaunein, minkä Muskwa oli lyhyen elämänsä aikana nähnyt. Se nousi kallionhuippujen takaa kuin metsäpalo ja verhosi ihmeelliseen hopeaansa koko Kalliovuoret. Laaksonpohjukan valtavat niitytkin näkyivät yhtä selvästi kuin keskipäivällä. Järvi vuoren juurelta kimalteli leppeästi, ja kapea vuoristokoski, joka kuljetti lumiveden vuorten huipuilta tuhannen jalkaa ylempää, syöksyi loistavina putouksina, jotka kimaltelivat kuin timanttisade.

Siellä täällä niityllä oli koristeellisia pikku pensaikkoja ja muutamia havupuita, jotka olivat istutetut sinne, ja toisessa päässä oli kolmannesmailin korkuinen vihreä rinne; sen huipulla nukkui vuoristolammaslauma Tyrin ja Muskwan silmiltä piilossa. Muskwa kierteli seutua, mutta pysytteli aivan Tyrin lähellä, ja tutki tarkasti pensaikot, puiden pimeät varjot ja järven rannan. Sieltä se löysi mutaläiskän, ja muta teki hyvää sen hellille jalkapohjille; ainakin kaksikymmentä kertaa se kahlasi mudan läpi yön aikana.

Ei edes päivän sarastaessa tuntunut Tyrillä olevan kiirettä poistua laaksosta. Se jatkoi kiertelyään niityllä ja järven rannassa, ja se kaivoi juuren tai haukkasi vähän ruohoa aina silloin tällöin auringonnousuun saakka. Muskwalla, joka oli syönyt orvokinjuuriaamiaisensa, ei ollut mitään tätä vastaan. Se ei vain oikein ymmärtänyt, miksi Tyr ei mennyt järveen poimimaan forelleja; Muskwa ei tietänyt, ettei kaikissa vesissä ole kaloja. Lopulta se alkoi itse kalastella ja sai kovan vesikuoriaisen, joka kovilla saksimaisilla kynsillään tarttui sen kuonoon ja sai sen kiljaisemaan tuskasta.

Kello oli melkein kymmenen, ja aurinkoinen laakso tuntui paksuturkkisesta karhusta leivinuunilta; silloin Tyr alkoikin kavuta vesiputouksen lähellä oleville kallioille, kunnes se löysi paikan, joka oli viileä kuin vanhanaikainen kellari. Se oli eräänlainen kääpiöluola, jota ympäröivä sora ja hiekkakivi pysyi juoksevan lumiveden vaikutuksesta kosteina, juuri sellainen paikka, josta Tyr piti heinäkuun poutapäivinä; mutta Muskwasta se oli kostea ja pimeä eikä lähimainkaan niin miellyttävä kuin auringonpaiste. Siksipä se tunnin, parin kuluttua jättikin Tyrin jääkaappiinsa ja läksi tassuttelemaan särmikkäistä kivikkoa pitkin.

Kaikki kävi jonkun aikaa mainiosti, mutta sitten se sattui astumaan viheriälle liuskakivipaadelle, jonka yli juoksi matala puro. Puro oli virrannut siinä vuosisatoja ja oli kuluttanut kiven sileäksi ja kiiltäväksi kuin väärentämättömän helmen ja tehnyt sen liukkaaksi kuin saippuoidun riuvun. Muskwan jalat luisuivat niin nopeasti, ettei se tietänyt mitä oli tapahtunut, ennen kuin jo kellui sata jalkaa alapuolella olevaa järveä kohden. Se kieriskeli, polskutteli pienissä suvannoissa ja pompahteli pienten vesiputousten yli niinkuin kumipallo.

Sen henkeä salpasi, vesi ja pelko sokasi sen ja sen vauhti kiihtyi kyynärä kyynärältä. Luiskahtaessaan oli sen onnistunut päästää muutamia hätähuutoja, jotka Tyr kuuli.

Matkan huippuna oli kymmenen jalan korkuinen seinä ja sen ylitse Muskwa luikui niin kovaa vauhtia, että se lennähti kaksi kertaa niin pitkän matkan päähän järveen. Hirveällä loiskeella se upposi ja katosi. Se vaipui vaipumistaan; siellä oli pimeää, kylmää ja tukahduttavaa, mutta suojeleva luonto oli lahjoittanut sille tarpeellisen rasvakerroksen, joka nosti sen pinnalle, ja se alkoi kaikilla neljällä jalallaan meloa. Tämä oli sen ensimmäinen uintimatka, ja kun sen lopulta onnistui meloa rannalle, oli se läpimärkä ja kuolemanväsynyt.

Se makasi samassa paikassa läähättäen ja peloissaan vielä silloin, kun Tyr tuli vuorta alas. Äiti oli antanut Muskwalle tukevan korvapuustin, kun se astui piikkisian okaan jalkansa; äiti oli kaikki onnettomuudet parantanut korvapuusteilla, sillä se tiesi, että korvapuustit ovat oivallista lääkettä. Karhunpenikan kasvatus tapahtuu pääasiallisesti korvapuustien avulla, ja nytkin äiti olisi antanut sellaisen ja vieläpä oikein kunnollisen. Mutta Tyr nuuhkaisi vain sitä ja nähdessään, ettei pennulla ollut mitään hätää, alkoi kaivaa orvokinjuurta.

Se ei ollut vielä saanut juurta esiin, kun se äkkiä lopetti kaivamisensa. Puoli minuuttia se seisoi kuin kuvapatsas. Muskwa nousi, pudisteli itseään ja kuunteli. Molemmat kuulivat erään äänen. Hitaasti ja miellyttävin liikkein kohosi karhu koko pituuteensa. Se katsoi pohjoiseen, sen korvat nousivat eteenpäin ja sen sieraimien herkät lihakset värisivät. Se ei haistanut mitään, mutta se kuuli. Rinteen takaa, jonka yli se oli tullut, se kuuli outoa, heikkoa ääntä, mitä se ei ollut koskaan ennen kuullut – koirien haukuntaa.

Kaksi minuuttia Tyr istui pakaroillaan liikuttamatta ison ruhonsa ainoatakaan lihasta, lukuunottamatta väriseviä sieraimia. Alhaalta laaksosta kantautui tuo ääni sen korviin vain hämärästi, ja se laskeutui taas nelinkontan lähtien kulkemaan sille etelärinteelle, jonka huipulla lammaslauma oli viettänyt yötään. Muskwa kiiruhti sen perään.

Noustuaan rinnettä satasen kyynärää Tyr pysähtyi ja kääntyi. Se istuutui jälleen, ja nyt Muskwakin rupesi katselemaan pohjoiseen. Äkillinen tuulenpuuska toi haukunnan selvänä niiden korviin. Vain puolen mailin päässä oli Langdonin airedalekytkye jäljillä. Niiden kiihtynyt haukunta ilmaisi Brucelle ja Langdonille, että ne olivat lähellä saalistaan. Ja koirien ääni jännitti Tyrin hermoja enemmän kuin heidän. Jälleen sen vainu sanoi, että sen valtakuntaan oli ilmestynyt uusi vihollinen. Se ei ollut peloissaan. Mutta vaisto kehoitti sitä kiiruhtamaan turvaan, ja se nousi korkeammalle, kunnes tuli erääseen vuoristoloukkoon, joka oli rosoinen ja lohkareinen, ja sinne se taas pysähtyi.

Sillä kertaa se pysähtyi pitemmäksi aikaa. Olipa vaara sitten mikä hyvänsä, se joka tapauksessa lähestyi tuulen nopeudella. Ne kuulivat sen tulevan poukamaan vievälle rinteelle. Sen reuna oli Tyrin silmien tasalla, ja se näki, kuinka kytkyeen johtaja loikkasi reunan yli ja katseli hetkisen taivasta. Toiset seurasivat pian jäljessä, katsoivat laaksoon ja nuuhkivat sieltä kohoavaa raskasta ilmaa.

Puolen minuutin ajan Tyr tähyili vihollisiaan liikkumatta, ja samalla sen rinnasta pääsi matala, peloittava murina. Vasta sitten kuin lauma, koko ajan haukkuen, hyökkäsi laaksoon, jatkoi Tyr peräytymistään. Mutta se ei ollut pakoa. Se ei pelännyt. Se jatkoi perääntymistä vain luonteensa mukaisesti. Se ei etsinyt vaaroja, sitä ei haluttanut puolustaa tätä niittyä eikä tämän pienen järven rantoja. Oli muitakin niittyjä ja järviä, eikä se ollut riidanhaluinen. Mutta se oli taisteluun valmis. Se jatkoi uhkaavaa murinaansa, ja sen mielen täytti kumea viha.

Se painautui kallioiden sekaan, seurasi erästä vuorenreunamaa Muskwa kintereillään, kiipesi korkean harjun yli ja etsi tiensä talonkorkuisten kalliolohkareiden välistä. Mutta se ei kertaakaan kulkenut sellaista tietä pitkin, missä Muskwan oli vaikeata seurata sitä. Kerran kun se hypätessään kallionreunalta ylempänä olevalle hiekkakivilohkareelle huomasi, ettei Muskwa voisi seurata, se kääntyi takaisin ja valitsi toisen tien.

Koirien haukunta kuului nyt syvempää laaksosta. Sitten ne alkoivat nopeasti nousta ikään kuin siivin, ja Tyr tiesi, että lauma oli saapunut viheriälle rinteelle. Karhu pysähtyi taas ja tällä kertaa tuulen kuljettama haju oli selvää ja vahvaa. Tuo haju sai sen ison ruumiin jokaisen lihan jännittymään ja vihan liekin sen sisässä hehkumaan kuin sulatusuunin. Koirien hajuun näet sekoittui ihmisenhajua!

Se jatkoi nyt nopeammin tietään, ja koirien riemuitseva, säälimätön haukunta kuului noin sadan kyynärän päästä, kun se saapui eräälle kallionlohkareiden väliselle aukeamalle. Sen toisella puolen oli kohtisuora vuorenseinämä; toisella puolen oli yhtä pystysuora sadan jalan korkuinen jyrkänne, ja eteenpäin vievä tie oli tukossa lukuunottamatta vuorenseinämän ja huipulta pudonneen kallionlohkareen välistä rakoa, joka oli niin kapea, että Tyr töin tuskin mahtui sen lävitse. Tänne rakoon Tyr ohjasi Muskwan ja kääntyi sitten niin, että Muskwa jäi sen taakse. Tällaisen vaaran lähestyessä olisi karhu äiti vienyt Muskwan johonkin kallionkoloon turvaan. Tyr ei tehnyt niin. Se asettui lähestyvää vaaraa vastaan ja kohosi takajaloilleen.

Kahdenkymmenen jalan päässä kääntyi sen valitsema tie erään kallionlohkareen ympäri ja punaisin, pelottavin silmin Tyr vartioi asettamaansa ansaa. Lauma tuli täyttä kurkkua haukkuen. Viisikymmentä kyynärää ennen mutkaa ne vielä juoksivat rinnakkain, ja samassa hetkessä ensimmäinen hyökkäsi Tyrin valitsemalle taistelupaikalle. Toiset tulivat niin kintereillä, että etumaiset joutuivat niiden alle, kun ne koettivat pysähtyä kovasta vauhdistaan.

Karjahtaen Tyr hyökkäsi niiden kimppuun. Se heilautti valtavaa oikeata kämmentään, ja Muskwasta näytti, kuin se olisi koonnut koko puolet laumaa alleen. Vain kerran puraisten voimakkailla leuoillaan se katkaisi lähimmän koiran selän; toiselta se puraisi pään, niin että henkitorvi pisti esiin kuin nuoranpala, sitten se kierähti eteenpäin, ja ennen kuin toiset koirat ennättivät toipua säikähdyksestään, oli se ennättänyt vielä yhden niistä syvänteen reunan yli sataa jalkaa alapuolella oleville kallioille.

Tämä kaikki oli tapahtunut puolessa minuutissa, ja jäljelle jääneet yhdeksän koiraa olivat sillä välin hajautuneet. Langdonin airedalet olivat tappelukoiria. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi polveutunut taistelukelpoisesta suvusta, ja Bruce ja Metovsin olivat harjoittaneet niitä niin, että ne olisi voitu ripustaa korvista riippumaan, eivätkä ne olisi vinkuneet. Kolmen toverin murheellinen kohtalo ei peloittanut niitä sen enempää kuin Tyriä oli peloittanut niiden takaa-ajo.

Salamannopeasti koirat kerääntyivät taas karhun ympärille valmiina heittäytymään sivuun tai taaksepäin äkillisten iskujen sattuessa ja koko ajan jatkaen nalkuttavaa haukuntaansa, mikä ilmoittaa metsästäjälle saliin löydetyksi. Niiden tehtävänä oli ärsyttäminen ja kiusaaminen, paon estäminen ja saaliin pysäyttäminen, kunnes niiden isännät saapuivat lopettamaa uhrin. Molemmille, sekä karhulle että koirille, tämä on rehellistä ja jännittävää urheilua; vasta sitten kun mies saapuu pyssyineen, tekee hän tästä urheilusta murhan.

Mutta jos koirilla oli omat juonensa, oli Tyrilläkin omansa. Kolmen tai neljän hyödyttömän iskun jälkeen, jotka airedalet olivat nopeasti ja taitavasti väistäneet, se vetäytyi taaksepäin sitä isoa kalliota kohden, jonka viereen Muskwa oli kyyristynyt, ja koirat seurasivat jäljessä. Koirien kasvava haukunta ja Tyrin näennäinen kyvyttömyys ajaa ne tiehensä tai repiä ne kappaleiksi peloitti Muskwaa yhä enemmän ja äkkiä se pyörähti ympäri ja pakeni takanaan olevaan kallionhalkeamaan. Tyr jatkoi perääntymistään siksi kunnes sen lonkat koskettivat kiviä. Sitten se käänsi päätään ja etsi Muskwaa. Siitä ei näkynyt karvaakaan. Kaksi kertaa se käänsi päätään, mutta kun se huomasi, että Muskwa oli poissa, jatkoi se perääntymistään, kunnes se ruhollaan sulki kapean solan, joka oli sen pakotie. Koirat haukkuivat nyt kuin kaistapäiset. Niiden kidoista valui vaahto selkäkarvat olivat pystyssä kuin harjat, ja ne irvistivät, niin että vahvat raateluhampaat paistoivat ikeniä myöten.

Ne lähestyivät yhä ja houkuttelivat Tyriä pysähtymään, hyökkäämään niiden kimppuun, tarttumaan kiinni jos voisi – ja kiihtymyksessään ne jättivät kymmenen kyynärää avointa paikkaa taakseen. Tyr mittaili katseellaan paikkaa, samoin kuin se oli mitannut välimatkan karibuvasikan ja itsensä välillä pari päivää sitten, ja sitten se hyökkäsi edes varoitusmurinaa päästämättä niin äkkinäisesti, että koirat pyörähtivät pakoon. Vuoren ulkonemalla oli tie vain viiden jalan levyinen, ja sen oli Tyr myöskin ottanut laskelmiinsa. Se tarttui viimeiseen koiraan ja veti sen kämmenellään luokseen; ja sen repiessä koira päästi läpitunkevan kuolinkiljahduksen, jonka kuulivat Langdon ja Bruce, jotka läähättäen ja hengästyneinä kapusivat laaksosta rinteelle.

Tyr laskeutui vatsalleen käytävän ahtaimpaan kohtaan ja koirakytkyeen haukkuessa se jatkoi uhrinsa repimistä, kunnes koko kallio oli veren, karvojen ja sisälmysten peitossa. Senjälkeen se nousi ja tähyili taas Muskwaa. Penikka makasi kallionhalkeamassa kahden jalan syvyydessä kokoonkyyristyneenä niinkuin värisevä pallo. Ehkäpä Tyr luuli, että se oli noussut vuorille, koska se aikaa hukkaamatta perääntyi sinne. Bruce ja Langdon hikoilivat, ja heidän hajunsa kantautui tuulen mukana Tyrin sieraimiin vahvana ja selvästi.

Seuraavien kymmenen minuutin aikana ei Tyr kiinnittänyt sen kantapäillä nalkuttavaan kahdeksaan koiraan sen enempää huomiotaan kuin kääntymällä silloin tällöin katsomaan taakseen. Sen jatkaessa perääntymistään airedalet suuttuivat, ja vihdoin eräs niistä tarttui hampaillaan sen takajalkaan. Se tepsi paremmin kuin haukkuminen.

Tyr kääntyi uudelleen karjahtaen ja seurasi laumaa noin viitisenkymmentä kyynärää ja hukkasi viisi kallista minuuttia, ennen kuin taas suuntasi kulkunsa kallioiden huipuille. Jos tuulen suunta olisi ollut toinen, niin koirat olisivat saaneet juhlia, mutta koko ajan Brucen ja Langdonin lähestyessä tuuli kuljetti varoittaen heidän hienhajunsa Tyrin sieraimiin. Ja karhu pysytteli koko ajan tuulen puolella. Se olisi voinut valita vuorenhuipulle helpomman ja nopeamman tien, mutta silloin tuuli olisi jäänyt sen alapuolelle. Niin kauan kuin se oli kosketuksissa tuulen kanssa, oli se turvassa, mikäli metsästäjät eivät piirittäisi sitä ja sulkisi siltä pakotietä. Siltä kului puoli tuntia, ennen kuin se ennätti ylimmälle pengermälle, ja siellä sen täytyi jättää suoja ja kulkea kuulille alttiina kaksisataa kyynärää liuskakivitietä tunturihuipuille.

Viimeisestä suojapaikastaan se alkoi juosta niin nopeasti, että koirat jäivät kolmenkymmenen tai neljänkymmenen jalan päähän siitä. Kahden tai kolmen minuutin ajan se näkyi selvästi kalliolla, ja viimeisenä minuuttina se piirtyi aivan selvästi valkeata lunta vasten, eikä ainoakaan vuoren onkalo tai sola suojannut sitä alhaalta päin katsovilta. Bruce ja Langdon näkivät sen viidensadan kyynärän päästä ja alkoivat ampua. Tyr kuuli ihan päänsä päältä ensimmäisen laukauksen terävän vihellyksen; toinen laukaus osui lumeen viiden kyynärän päähän sen edessä, ja se kääntyi nopeasti oikealle. Siten se käänsi kylkensä ahdistajille. Kolmannen se kuuli – siinä kaikki.

Vielä kun laukausten kaiku kiiri kallioilla Tyr sai kalloonsa hirvittävän iskun viisi tuumaa oikean korvan yläpuolelle. Oli kuin nuija olisi taivaasta pudonnut sen päähän, ja se tuupertui maahan. Se oli kimmahtanut luoti; verenhukkaa se ei aiheuttanut, mutta se huumasi karhun, niinkuin isku leuan alle huumaa ihmisen, Ennen kuin se ennätti nousta, olivat koirat sen kimpussa iskien hampaansa sen kurkkuun, niskaan ja ruumiiseen. Karjahtaen se hyppäsi jaloilleen ja pudisti ne yltään.

Se jakoi hurjia iskujaan, ja Langdon ja Bruce kuulivat sen mylvinän odotellessaan sormi liipasimella koirien väistyvän sen verran, että he voisivat, tähdätä surmanlaukauksensa. Kyynärä kyynärältä ponnisteli Tyr eteenpäin, muristen ja uhmaten raivoisaa koiralaumaa, uhmaten ihmishajua, ihmeellistä ukkosta, polttavia salamoita ja vieläpä kuolemaa, ja viidensadan kyynärän päässä Langdon sätti koiria, jotka pysyttelivät aivan karhun kantapäillä, niin ettei hän voinut ampua. Verenhimoisen koiralauman takaa-ajamana Tyr pakeni kohden taivaanrantaa. Se katosi tunturihuippujen sekaan. Koirat seurasivat sitä. Haukunta kävi yhä heikommaksi, kun iso harmaakarhu nopeasti houkutteli koirat vihatun ihmisen läheisyydestä nopealla, jännittävällä kilpajuoksulla, johonka useampi kuin yksi koirista tulisi sortumaan.

XV.

VANKI.

Muskwa kuuli piilopaikastaan kalliotiellä suoritetun taistelun viimeiset äänet. Halkeama oli V:n muotoinen, ja penikka oli painautunut sen pohjukkaan niin syvälle kuin oli voinut. Se oli nähnyt Tyrin paetessaan kulkevan aukeaman yli, senjälkeen kuin neljäs koira oli lopetettu; se oli kuullut, kuinka ison karhun kynnet olivat kolisseet kalliota vasten, kun Tyr jatkoi matkaa ylöspäin, ja lopuksi se tiesi, että iso ystävä oli hävinnyt ja viholliset poistuneet sen mukana; mutta se ei sittenkään uskaltanut poistua piilostaan.

Nuo laaksosta saapuneet kummalliset takaa-ajajat olivat peloittaneet sitä hirvittävästi. Se ei ollut pelännyt Pipoonarkoosia; ei edes se iso mustakarhu, jonka Tyr oli tappanut, ollut peloittanut sitä niinkuin nämä punakitaiset ja valkohampaiset vieraat. Joka tapauksessa se jäi koloonsa kyyristyneenä niin syvälle kuin oli päässyt, ikäänkuin pyssynpiippuun tungettu vanutulppa.

Se kuuli vielä koirien haukuntaa, kun toinen ja lähempi ääni tunkeutui sen korviin. Langdon ja Bruce ryntäsivät kallionulkonemaa pitkin; he pysähtyivät kuolleitten koirien luo, ja Langdon huudahti vihasta. He olivat vain kahdenkymmenen jalan päässä Muskwasta.

Se kuuli ensimmäisen kerran ihmisääniä; ensimmäisen kerran tunkeutui sen sieraimiin ihmisen hien haju, ja uuden pelkonsa vuoksi se ei uskaltanut edes hengittää. Sen jälkeen toinen metsästäjistä asettui seisomaan aivan sen piilopaikan aukolle, ja Muskwa näki ensimmäisen kerran ihmisen. Hetken perästä hekin olivat poissa.

Vähän myöhemmin se kuuli laukauksia. Sen jälkeen koirien haukunta eteni ja lopuksi se ei enää kuullut sitä lainkaan. Kello oli siinä kolmen seuduissa – se oli vuoriston lepoaikaa – ja oli hyvin hiljaista. Muskwa ei liikahtanut pitkään aikaan: se kuunteli. Mutta se ei kuullut mitään. Siihen hiipi uusi pelko – Tyrin kadottamisen pelko – ja joka hetki se toivoi, että Tyr palaisi.

Noin tunnin ajan se makasi kokoonkyyristyneenä piilopaikassaan. Silloin se kuuli: tship, tship, tship, ja pieni juovikas vuorijänis tuli kallionrinteelle Muskwan näkyviin ja alkoi varovasti tutkia kuollutta koiraa. Tästä Muskwa sai rohkeutta. Se kohotti hiukan korviaan, ja vingahti hiljaa ikäänkuin olisi pyytänyt tuon pikkuolennon myötätuntoa ja ystävyyttä tänä pelon, kauhun ja yksinäisyyden hetkenä. Tuuma tuumalta se ryömi piilopaikastaan. Lopuksi se työnsi pienen, pyöreän, takkuisen päänsä reiästä ja katseli ympärilleen. Tie oli vapaa, ja se lähestyi jänistä. Mutta nopeasti hypähtäen hävisi tuo juovikas kääpiö omaan piilopaikkaansa, ja Muskwa oli taas yksin. Se seisoi hetkisen epäröiden ja nuuhki ilmaa, joka oli täynnä veren, ihmisen ja Tyrin hajua; senjälkeen se läksi nousemaan vuorta.

Se tiesi, että Tyr oli kulkenut sinne päin, ja mikäli pikku Muskwalla oli sielua, niin sen täytti tänä hetkenä yksi ainoa toive: ison ystävänsä ja suojelijansa löytäminen. Vieläpä ihmisten ja koirien pelko, jotka tähän saakka olivat olleet sille tuntemattomia suuruuksia, häipyivät Tyrin kadottamisen pelkoon. Jälkien seuraamiseen se ei tarvinnut silmiään; ne olivat lämpiminä sen kuonon edessä, ja se kiirehti kulkuaan niin nopeasti kuin pikku jalat kantoivat. Paikka paikoin oli hyvin työlästä lyhyin jaloin päästä eteenpäin, mutta se ponnisteli urhoollisesti ja toivorikkaasti tietään Tyrin tuoreen hajun elvyttämänä.

Siltä kului tunti ennen kuin se ennätti suojattomalle liuskakivipaadelle, joka levisi lumivyöhykkeen ja taivaanrannan väliin, ja kello oli jo neljä, kun se aloitti viimeistä kolmeasataa kyynäräänsä, jotka erottivat sen tunturien huipuista. Tuolta ylhäältä se uskoi löytävänsä Tyrin. Mutta se pelkäsi ja ynisi koko ajan itsekseen, samalla kun sen pikku kynnet urhoollisesti kolahtivat liuskakiveen.

Lähdettyään liikkeelle se ei enää katsonut vuortenhuipuille, sillä silloin sen olisi täytynyt kääntyä sivuttain, koska rinne oli melkein äkkijyrkkä. Siksipä se ei huomannutkaan Langdonia ja Brucea, jotka tulivat kukkulan yli, juuri kun se oli päässyt matkansa puoliväliin, eikä se edes haistanut niitä, sillä tuuli puhalsi alhaalta päin. Se saapui lumirajalle ollenkaan tietämättä heidän läsnäolostaan; iloisena se nuuski Tyrin isoja jalanjälkiä ja läksi seuraamaan niitä. Ja sen yläpuolella odottivat Bruce ja Langdon maaten ja pyssyt maassa, ja kummallakin heistä oli paksu flanellipaitansa valmiina kädessä. Kun Muskwa oli noin kahdenkymmenen kyynärän päässä heistä, hyökkäsivät he sen kimppuun.

Vasta sitten kun Bruce oli sen kohdalla, tointui se senverran, että kykeni liikkumaan. Viidesosa sekunnissa se näki ja käsitti vaaran, ja kun Bruce heittäytyi suulleen ja levitti paidan verkoksi, hyökkäsi Muskwa syrjään. Sätkytellen vatsallaan, kokosi Bruce paidan lunta täyteen ja painoi sitä rintaansa vasten uskoen pitelevänsä karhunpenikkaa; ja eteenpäin ryntäävä Langdon kompastui ystävänsä jalkoihin, niin että heitti kuperkeikan kinokselle.

Sillä aikaa Muskwa juoksi vuorta alas, niin nopeasti kuin se pääsi pikkujaloillaan. Samassa silmänräpäyksessä oli Bruce sen kintereillä ja Langdon kymmenen askeleen päässä hänestä. Karhu teki äkkikäännöksen, ja Bruce lennähti omasta vauhdistaan kolmen- tai neljänkymmenen jalan päähän penikasta ja pysähtyäkseen vauhdistaan sai tuo solakka vuoristolainen kumartua suoraan kulmaan niinkuin kynäveitsi ja varpain, käsin, käsivarsin, vieläpä hartioinkin tarttua pehmeään liuskakiveen.

Langdon oli kääntynyt ja oli aivan Muskwan kintereillä; hän heittäytyi maahan, paita valmiiksi levitettynä juuri silloin kuin penikka teki uuden käännöksen, ja hän nousi kasvot naarmuisina ja sylkien soraa ja hiekkaa! Onnettomuudekseen Muskwa joutui toisella käännöksellään ihan Brucen eteen; ennen kuin se ehti uudistaa temppuaan, se oli kiedottu johonkin tukehduttavaan pimeyteen, ja samalla kun se kuuli vihamielisen riemuhuudon.

– Minä sain sen! huusi Bruce.

Paitaan kiedottu Muskwa kynsi, puri ja murisi, ja Brucella oli täysi työ pidellessään sitä, kunnes Langdon ennätti paitoineen apuuni Muskwa oli pian kapaloitu kuin intiaanien sylivauva. Sen ruumis ja jalat olivat sidotut niin tiukasti, ettei se voinut liikuttaa niitä. Pää vain pisti esiin, ainoa näkyvä ja liikkuva osa siitä, ja se näytti niin pyöreältä, pelästyneeltä ja hullunkuriselta, että Langdon ja Bruce muutamiksi minuuteiksi unohtivat päivän vastoinkäymiset ja ikävyydet ja nauroivat, niin että kyyneleet juoksivat silmistä. Sitten Langdon istuutui sen toiselle puolelle ja Bruce toiselle, ja he täyttivät piippunsa ja sytyttivät ne. Muskwa ei voinut edes tiuskaista vastalausettaan.

– Kyllä me olemme ihastuttavia metsästäjiä, sanoi Langdon. Lähdemme ajamaan harmaakarhua ja tuomme tuollaisen kotiin!

Hän katsahti penikkaan. Muskwa tarkasteli häntä niin vakavana, että Langdon tuli hämilleen; senjälkeen hän otti piipun suustaan ja ojensi kättään.

– Jukura, jukura, pikku mukura, löperteli hän.

Muskwa katseli pikku silmillään suoraan eteensä. Ja tuijotti niin kiinteästi, että sen kirkkaat silmät vaikuttivat lasisilta. Langdonin tietämättä Bruce virnisteli odottavaisesti.

– Pikku mukura, ethän sinä minua pure, ethän, kiltti, pikku pallukka, emme me sinulle pahaa tee!

Samassa hetkessä kajahti hurja tuskan kiljahdus aina vuorenhuipuille saakka, kun Muskwan neulamaiset hampaat iskeytyivät Langdonin sormeen, ja Brucen riemuhuuto olisi pelästyttänyt villieläimet mailinkin etäisyydeltä.

– Pikku piru, voihkasi Langdon; sitten hän yhtyi Brucen nauruun sitoessaan haavoittunutta sormeaan. Sepäs vasta reipas poika oli, hiton reipas, jatkoi hän. Ristitään se Kiukkupussiksi, Bruce. Olen todellakin toivonut karhunpenikkaa, aina siitä saakka kun ensimmäisen kerran tulin tänne vuorille ja tämän minä vien mukanani kotiin. Eikö se olekin aika lystikäs tenava?

Muskwa käänsi päätään, ainoata ruumiinosaansa, joka ei ollut muumion tapaan liikkumaton, ja katsoi Bruceen. Langdon nousi ja tähyili vuorten huipuille. Hänen kasvonsa olivat kovat ja päättäväiset.

– Neljä koiraa, sanoi hän kuin itsekseen. Kolme alempana ja neljäs siellä ylhäällä. Sitten hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi taas: Minä en käsitä sitä, Bruce. Ne ovat ajaneet meille ainakin viisikymmentä karhua, ja vasta tänään olemme menettäneet ensimmäiset.

Bruce sitoi pukinnahkaista hihnaa Muskwan ympärille; hän valmisti siitä kädensijan, mistä penikkaa voi kantaa niin kuin vesiämpäriä. Hän nousi, ja Muskwa heilui hihnassa.

– Me olemme tavanneet tappelukarhun, sanoi hän, ja lihaasyövä harmaakarhu on maailman pahin elukka ajettavaksi ja kaadettavaksi. Koirat eivät voi pidättää sitä, Jimmy, ja jos ei vain pian tule hämärää, niin ei koko laumasta jää ainoatakaan eloon. Pimeän tultua ne jättävät karhun – mikäli niitä vielä on joku elossa. Tuo vanha veijari on vainunnut meidät ja voit olla varma siitä, että se tiesi, mikä sen tainnutti sinne lumeen. Nyt se livistää pakoon; vieläpä hyvin sukkelaan. Seuraavan kerran kun me sen tapaamme, on se jo kahdenkymmenen mailin päässä täältä.

Langdon nousi ja toi pyssyt, ja kun hän palasi, oli Bruce jo lähtenyt laskeutumaan rinnettä kantaen Muskwaa hihnasta. Hetkiseksi he pysähtyivät veriselle aukeamalle, missä Tyr oli kostanut kiusanhengilleen. Langdon kumartui sen koiran yli, jolta karhu oli katkaissut pään.

– Se on Biscuit, sanoi hän, ja me kun pidimme sitä koko lauman pelkurimaisimpana. Nuo kaksi muuta ovat Jane ja Tober ja vanha Fritz makaa kallion huipulla. Kolme parasta koiraamme, Bruce!

Bruce katsoi vuorenreunan yli – ja osoitti alaspäin.

– Tuolla on vielä yksi – se on heitetty vuorenreunaman yli. Niitä, on viisi, Jimmy!

Langdonin kädet puristuivat nyrkkiin, kun hän katsoi kuiluun. Hänen kurkustaan pääsi tukahdutettu ääni. Bruce ymmärsi sen merkityksen. He erottivat mustan läiskän koiran rinnassa sata jalkaa alapuolellaan. Vain kytkyeen yhdellä koiralla oli tuo merkki; se oli Langdonin suosikki, ja sillä oli erikoisasema leirissä.

– Se on Dixie, sanoi hän. Hänen sisässään kiehui ensimmäisen kerran viha, ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, kun hän kääntyi jatkamaan matkaansa. Nyt minulla on aihetta kaataa tuo karhu, Bruce, sanoi hän. Villihevosetkaan eivät pystyisi ajamaan minua näiltä vuorilta, ennen kuin olen tappanut tuon karhun. Jään tänne vaikka talveen saakka, jos tarvitaan. Vannon tappavani sen, mikäli se ei karkaa täältä.

– Ei se karkaa, sanoi Bruce varmasti ja läksi Muskwan kanssa jatkamaan matkaansa.

Tähän hetkeen saakka oli Muskwa herpaantuneena alistunut toivottomaan tilaansa. Sen ruumiin jok'ainoa lihas oli jännittynyt, ja se koetti liikuttaa jalkaansa tai käpäläänsä, mutta se oli yhtä tiukkaan sidottu kuin joku faarao Ramses konsanaan. Mutta äkkiä sille selvisi keinuessaan siinä edestakaisin vihamiehensä jalkaa vasten, että se voisi käyttää hampaitaan. Se odotti sopivaa tilaisuutta, joka tuhkin, kun Bruce harppasi kalliolta toiselle ja Muskwa nojasi hetkisen hänen jalkaansa vasten. Silloin Muskwa puraisi.

Se oli syvä, reilu puraisu, ja jos Langdonin kiljaisu oli kuulunut mailin päähän, niin Brucen kuului ainakin puolentoista. Se oli hurjin ja peloittavin ääni, minkä Muskwa oli koskaan kuullut – vielä peloittavampi kuin koiranhaukunta, ja se pelästyi sitä niin, että laski hampaansa irti. Mutta senjälkeen se oli kummissaan. Nuo kummalliset kaksijalkaiset eivät koettaneetkaan kostaa. Se, jota penikka oli purrut, hyppeli hyvin epämiellyttävästi noin minuutin verran yhdellä jalallaan, sillä aikaa kuin toinen istui kivellä ja piteli vatsaansa, ja sen avoimesta suusta kuului ihmeellinen, jymisevä ääni.

Sitten hyppy lakkasi ja samalla myöskin tuo ihmeellinen ääni, jota Muskwa ei voinut aavistaakaan ilonilmaisuksi. Sille selvisi, että joko nuo hirvittävät olennot eivät uskaltaneet tapella sen kanssa tai sitten ne olivat hyvin rauhallisia eivätkä tahtoneet tehdä pahaa sille. Senjälkeen ne kumminkin tulivat varovaisemmiksi ja ennätettyään laaksoon kantoivat penikkaa pyssyllä välissään.

Oli jo melkein pimeä, kun he saapuivat kopaiwaviidakkoon, missä loisti tuli. Se oli ensimmäinen tuli, minkä Muskwa milloinkaan oli nähnyt. Sitäpaitsi se näki ensimmäisen kerran hevosia – kamalia petoja, jotka olivat Tyriäkin isompia. Kolmas ihminen – intiaani Metovsin – tuli metsästäjiä vastaan, ja Muskwa huomasi joutuneensa tämän olennon haltuun. Se laskettiin nuotion ääreen, niin että tuli paistoi suoraan sen silmiin, ja sillä välin kuin toinen hiukan kovakouraisesti piteli sitä korvista, kiinnitti toinen liean sen kaulaan. Tähän liekaan solmittiin vahva köysi, ja se kiinnitettiin puuhun.

Toimituksen kestäessä Muskwa murisi ja näykki ympärilleen minkä taisi. Samassa se oli vapautunut paidoista, ja kompasteli neljällä horjuvalla jalallaan, jotka tilapäisesti olivat kadottaneet pakenemiskykynsä, ja koko ajan se irvisteli ja murisi niin äkäisesti kuin osasi.

Sen kummaksi tämä tällainen ei vaikuttanut tuohon omituiseen seuraan muuten kuin siten, että kaikki kolme, intiaanikin, avasivat suunsa ja päästivät tuon käsittämättömän äänen, saman, jonka se oli kuullut silloinkin, kun se oli puraissut toista miestä sääreen. Kaikki tämä oli Muskwasta peloittavan ihmeellistä.

XVI.

MUSKWAA SIVISTETÄÄN.

Muskwan suureksi helpotukseksi nuo kolme miestä poistuivat puuhailemaan tulen ääreen. Nyt sillä oli oivallinen tilaisuus karata, ja se repi ja kiskoi nuoraa, niin että oli vähällä tukehtua. Lopulta se jätti epätoivoisen ponnistelunsa, ryömi puunjuurelle ja alkoi tarkastella leiriä. Se oli vain kolmentoista jalan päässä nuotiosta. Bruce pesi käsiään, Langdon pyyhki kasvojaan. Tulen vieressä Metovsin askarteli kyykyllään, ja padasta, hiilien päältä, kuului karibupaistin porinaa ja siitä nousi ihanin tuoksu, minkä Muskwa oli koskaan tuntenut.

Sitä ympäröivä ilma oli kyllästetty ihanilla hajuilla. Kun Langdon oli kuivannut kasvonsa, avasi hän erään pullon. Siinä oli makeaa säilykemaitoa. Hän kaatoi tuon valkoisen liemen maljakkoon ja tuli Muskwan luo. Karhunpenikka oli jatkanut karkaamisyrityksiään siksi, kunnes sen kaula oli käynyt helläksi; ja nyt se kiipesi puuhun.

Se kiipesi niin nopeasti, että Langdonia ihmetytti, ja se sähisi ja sylki miestä, joka asetti maitoastian puun viereen niin lähelle, että Muskwasta tuntui, kuin se putoaisi siihen, jos laskeutuisi puusta. Mutta se jäi puuhun, niin korkealle kuin nuoraa riitti, eivätkä metsästäjät pitkään aikaan kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Se näki heidän syövän ja kuuli heidän puhuvan; he suunnittelivat uutta sotaretkeä Tyriä vastaan.

– Tämänpäiväisten tapausten jälkeen meidän täytyy keksiä jokin juoni, selitti Bruce. Sen jälkiä ei enää voi seurata, Jimmy. Me saisimme näet jatkaa jälkien seuraamista tuomiopäivään saakka, ja aina se tietäisi, missä me olemme. – Hän vaikeni hetkeksi ja kuulosti. – Omituista, etteivät koirat palaa, sanoi hän. Epäilen...

– Mahdotonta! keskeytti Langdon lukien ystävänsä katseesta hänen ajatuksensa. Et kai tarkoita, että tuo karhu olisi tappanut loputkin koirat?

– Olen ajanut monta harmaakarhua eläissäni, vastasi vuoristolainen rauhallisesti, mutta en koskaan näin ovelaa. Tiedätkö, Jimmy, se houkutteli koirat ansaan tuonne aukeamalle ja sitten se viekoitteli yhden koirista huipulle ja tappoi sinne. Se kykenisi kyllä houkuttelemaan ne kaikki yhteen koloon, ja jos niin kävisi...

Hän kohautti merkitsevästi hartioitaan. Langdon kuulosti taas.

– Jos niistä vielä on joku elossa pimeän tultua, niin ne palaavat pian, sanoi hän. Olen hyvin pahoillani – olen harmissani siitä, ettemme jättäneet koiria kotiin.

Bruce naurahti hieman katkerasti.

– Vain sotaonnea, Jimmy. Harmaakarhuja ei ajeta lappalaiskoirakytkyeillä, ja olisit voinut valmistautua siihen, että ennemmin tai myöhemmin kadotamme jonkun niistä. Me olemme vain tavanneet itseämme mahtavamman, siinä kaikki. Se on voittanut meidät.

– Voittanut?

– Niin, tarkoitan avoimessa taistelussa, teimme virheen käyttäessämme ollenkaan koiria. Jos välttämättä tahdot kaataa tuon karhun, niin sinun täytyy käyttää minun suunnitelmaani.

Langdon nyökkäsi.

– Mikä on suunnitelmasi?

– Silloin kuin harmaakarhua ajetaan, täytyy luopua kaikista vanhoista menetelmistä, aloitti Bruce, ja varsinkin silloin kuin ajetaan tappelukarhua. Aina siihen hetkeen, jolloin tämä karhu laskeutuu pesäänsä, se vainuaa tuulen joka puoleltaan. Miten? Niin että se kulkee kehää. Jos nyt olisi lunta maassa, niin löisin vaikka vetoa siitä, että voisimme seuratessamme sen jälkiä nähdä, että jokaisella kuudennella maililla se kulkee kaksi takaisinpäin, niin että se tuulen mukana aina saa vainun jokaisesta, joka seuraa sitä. Ja se liikkuu pääasiallisesti vain öisin; päivisin se makaa jollakin kalliolla. Jos sinua huvittaa ajaminen, niin voit tehdä vain kaksi seikkaa, ja viisaampi niistä on se, että lähdet täältä ja rupeat ajamaan jotakin toista karhua.

– Sitä en tee, Bruce. Mutta miten voisin saada tämän?

Bruce oli hetkisen vaiti, ennen kuin hän vastasi.

– Olemme nyt jokseenkin selvillä sen alueesta. Se alkaa ensimmäisestä solasta, jonka läpi tulimme, ja loppuu tuonne laaksoon. Suunnilleen kaksikymmentäviisi mailia. Se ei mene tätä laaksoa ympäröiville läntisille vuorille, eikä myöskään itäisille, ja olen aivan varma siitä, että niin kauan kun ajamme sitä, se kiertää vain kehää täällä. Nyt se varmasti menee vuorenharjanteen yli. Jääkäämme tänne muutamiksi päiviksi. Sitten saa Metovsin kulkea koirien kanssa, mikäli niitä vielä on joku jäljellä, toisen laakson poikki, ja me lähdemme samalla kulkemaan tätä laaksoa pitkin etelään. Toinen meistä saa kulkea rinnettä pitkin ja toinen laakson pohjaa ja meidän täytyy kulkea hyvin hitaasti. Karhu ei jätä valtakuntaansa, ja Metovsin saa varmasti sen ajetuksi eteemme. Hän saa suorittaa avoimen ajon, ja me olemme väijyksissä. Karhu ei pääse kulkemaan ohitsemme, ilman että jompikumpi meistä saa ammutuksi sen.

– Kuulostaa hyvältä, vastasi Langdon. Sitäpaitsi loukkaantunut polveni tarvitsee ainakin parin päivän levon.

Hän oli tuskin ennättänyt sanoa lausettaan loppuun, kun liekaketjun kalina ja pelästyneen hevosen korskahtelu sai heidät molemmat hypähtämään pystyyn.

– Utim! kuiskasi Metovsin ja hänen mustat kasvonsa loistivat tulen valossa.

– Olet oikeassa – koirat palaavat, sanoi Bruce ja vihelsi hiljaa.

He kuulivat takanaan olevasta pensaikosta liikettä, ja hetkistä myöhemmin tuli kaksi koirista nuotion valoon. Vatsallaan ryömien ne laskeutuivat metsästäjien jalkoihin, kolmas ja neljäs seurasivat pian perässä. Ne eivät vähääkään muistuttaneet sitä kytkyettä, joka aamulla oli lähtenyt liikkeelle. Kyljet ja selkäkarvat olivat painuksissa; ne olivat lopen uupuneet ja tiesivät hävinneensä taistelun. Niiden tappeluhalu oli hävinnyt, ne näyttivät piestyiltä rakeilta. Vielä tuli viides ontuen toista etukäpäläänsä. Yhden koiran pää ja kaula olivat veressä ja toinen silmä puhki. Ne laskeutuivat kaikki vatsallaan odottamaan rangaistustaan. "Olemme epäonnistuneet", puhui niiden asento: "Me olemme hävinneet, ja me vain olemme koko laumasta jäljellä". Bruce ja Langdon tuijottivat mykkinä niihin. He kuuntelivat – odottivat. Useampia ei palannut – ja he katselivat toisiinsa.

– Vielä kaksi mennyt, sanoi Langdon.

Bruce otti koirakytkyeen huostaansa. Puussa kyyristelevän Muskwan koko ruumis värisi. Muutamien kyynärien päässä se näki tuon valkohampaisen koiran, joka oli ahdistanut Tyriä ja ajanut sen itsensä kallionrakoon. Se ei enää pelännyt erikoisesti ihmistä. Ne eivät olleet tehneet sille mitään pahaa, eikä se värissyt eikä murissut, kun ne lähestyivät sitä. Mutta koirat olivat petoja – ne olivat tapelleet Tyrin kanssa ja voittaneet sen, koska se oli paennut.

Puu, johon Muskwa oli sidottu, oli tuskin pensasta isompi, ja Muskwa istui viiden jalan korkeudessa olevalla oksalla, kun Metovsin kuljetti erästä koiraa puun ohi. Koira näki Muskwan ja riuhtaisi itsensä irti intiaanin kädestä. Se hyppäsi melkein Muskwan tasalle ja suunnitteli juuri uutta hyppyä, kun Langdon tuli huutaen sen luo, sai kiinni sen kaulanauhasta ja antaen sille kelpo läimäyksen kahleittensa perällä vei sen pois.

Tuo toimenpide kummastutti Muskwaa vielä enemmän kuin aikaisemmat. Ihminen oli pelastanut sen. Hän oli lyönyt punakitaista, valkohampaista petoa, ja nyt kuljetettiin nuorasta koko lauma pois. Kun Langdon tuli takaisin, pysähtyi hän Muskwan puun viereen ja alkoi puhella sille. Muskwa salli purematta käden lähestyä kuuden tuuman päähän. Sen lävitse kulki kummallinen vavistus. Kun se käänsi päätään, uskalsi Langdon laskea kätensä sen pörröiselle selälle. Kosketus ei tuntunut pahalle. Ei edes sen emo ollut milloinkaan laskenut käpäläänsä niin lempeästi ja pehmeästi sen selkään.

Ainakin parikymmentä kertaa Langdon silitti penikkaa. Kolmella tai neljällä ensimmäisellä kerralla näytti Muskwa hampaitaan, mutta ei murissut. Lopulta se lakkasi irvistelemästäkin.

Langdon jätti sen, mutta palasi pian tuoden raa'an karibunlihapalasen. Muskwa haistoi sitä, mutta ei koskenut siihen; Langdon laski sen maitokupin viereen maahan, ja palasi Brucen luo, joka istui ja tupakoi.

– Kahden päivän perästä se syö kädestäni, sanoi Langdon.

Pian koko leiri muuttui hiljaiseksi. Langdon, Bruce ja intiaani kääriytyivät huopiinsa ja nukkuivat melkein heti. Tulen loimu himmeni himmenemistään; ja lopulta vain yksi ainoa hiili hehkui. Vähän kauempaa metsästä kuului huuhkajan huhuilua. Vain laaksojen suhina ja vuoripurojen solina rikkoi yön hiljaisuuden; tähdet kimaltelivat kirkkaina. Muskwa kuuli kaukaa kallionvieremän jyminää. Nyt ei tarvinnut pelätä mitään; kaikki muut paitsi se itse olivat hiljaa ja nukkuivat, ja hyvin varovaisesti se laskeutui puusta.

Se liukui alas, päästi otteensa ja putosi maitoastiaan, niin että sen kasvoille räiskähti maitoa. Se nuolaisi pakosta huuliaan ja makea, paksu neste, joka tarttui sen kieleen, sai sen tuntemaan odottamatonta iloa. Se nuoli itseään noin neljännestunnin. Ja nyt kun se oli päässyt tuon suloisen ambrosian makuun, katseli se himokkaasti pienillä, kirkkailla silmillään tinavatia. Se lähestyi sitä hyvin varovaisesti, se kiersi sitä, ja sen jokainen lihas oli pakovalmiina, jos astia hyökkäisi sen kimppuun. Lopuksi sen pikku kuono kosketti tuota ihanaa, paksua nestettä, eikä se edes katsonut ympärilleen, ennen kuin viimeinen pisara astiasta oli nuoltu.

Säilykemaidosta tuli tärkeä välikappale Muskwan sivistämiseen. Se oli puuttuva rengas, joka yhdisti määrätyt asiat sen pikku aivoissa. Se tiesi, että sama käsi, joka niin lempeästi silitti sitä, oli myöskin tuonut tuon ihmeellisen ja harvinaisen aineen sen puun juurelle, ja tuo käsi oli lisäksi tarjonnut lihaa sille. Se ei syönyt lihaa, mutta nuoli astian niin puhtaaksi, että se tähtien valossa loisti kuin peili.

Maidosta huolimatta se yhä edelleen koetti paeta, vaikkakaan sen ponnistelut eivät enää olleet yhtä hurjia kuin aluksi. Kokemus oli opettanut sille, ettei nuoraa kannattanut kiskoa eikä repiä, ja siksipä se nyt alkoikin pureskella sitä. Jos se olisi ymmärtänyt purra vain yhtä ainoata kohtaa, niin se olisi ollut vapaa ennen aamua, mutta aina leukojen väsyttyä se lepäsi ja alkoi taas purra uutta kohtaa nuorasta. Puolenyön seuduissa sen leuat kangistuivat, ja se luopui koko puuhasta. Aivan puuhun painautuneena ja valmiina pienimmänkin vaaran lähestyessä kapuamaan se jäi odottamaan aamua. Se ei nukkunut hituistakaan. Vaikka se ei enää pelännyt yhtä paljon kuin alussa, tunsi se kuitenkin olonsa yksinäiseksi. Se kaipasi Tyriä ja vikisi niin hiljaa, etteivät miehet, vaikka he olisivat olleet hereilläkin, olisi kuulleet sitä. Vaikkapa vain Pipoonarkooskin olisi tullut leiriin, niin se olisi iloisena lausunut sen tervetulleeksi.

Aamu koitti, ja Metovsin heitti ensimmäiseksi huovat yltään. Hän sytytti tulen, ja siihen Langdon ja Bruce heräsivät. Pukeuduttuaan Langdon läksi vierailulle Muskwan luo, ja kun hän näki puhtaaksi nuollun maljan, kutsui hän toisiakin katsomaan. Muskwa oli taas kiivennyt puun oksalle ja sieti nytkin Langdonin käden hyväilevää kosketusta.

Senjälkeen hän otti korista pullon ja aukaisi sen aivan Muskwan edessä, niin että tämä näki, kuinka tuo kermanvärinen aine juoksi maljaan. Hän nosti maljan aivan Muskwan kuonon eteen, eikä penikka millään voinut pitää kieltä suussaan. Viidessä minuutissa joi se Langdonin kädessä olevasta astiasta. Mutta kun Bruce tuli, murisi penikka ja näytteli hampaitaan.

– Karhuista tulee uskollisempia kotieläimiä kun koirista, sanoi Bruce vähän myöhemmin, kun he söivät aamiaista. Muutamien päivien perästä se seuraa sinua kuin koiranpentu, Jimmy.

– Minä olen jo suorastaan ihastunut tuohon pikkuseen, vastasi Langdon. Mitä sinä taas kerroitkaan noista Jamesonin karhuista?

– Jameson asui Kootenayn piirikunnassa, ja sinä olisit nimittänyt häntä väärentämättömäksi erakoksi. Vain kerran tai kahdesti vuodessa hän tuli vuorilta ostaakseen ruokaa. Hän kesytti harmaakarhuja. Hänellä oli monta vuotta eräs, joka oli yhtä suuri kuin tuo, jota me nyt ajamme. Hän oli sen penikkana pyydystänyt, ja silloin kuin minä sen näin, painoi se tuhannen naulaa ja seurasi Jamesonia kaikkialle kuin koira. Muun muassa hän kävi metsästämässä sen kanssa, ja molemmat nukkuivat saman nuotion ääressä. Jameson oli ihastunut karhuihin, eikä koskaan tappanut niitä.

Langdon istui ääneti. Hetken kuluttua hän sanoi:

– Minä alan myöskin ihastua niihin, Bruce. En tiedä miksi, mutta niissä on jotakin sellaista, mikä pakottaa ihmisen pitämään niistä. Kun olemme pyydystäneet tuon koirantappajan, niin en tapa montakaan enää – ehkä en ainoatakaan. Luulen, että siitä tulee viimeinen karhuni. – Hän puristi äkkiä kätensä nyrkkiin ja sanoi vihaisesti: Ja ajatella, ei koko Kanadassa eikä läntisissä rannikkovaltioissa ole ainoatakaan seutua, missä karhuilla olisi jonkinlainen 'rauhoitusaika'! Suorastaan loukkaus, Bruce! Me rinnastamme ne syöpäläisiin ja vainoamme niitä aina. Vieläpä on lupa ajaa ne pesästään, jossa niillä on pikku poikaset – ja minäkin, Jumala minua armahtakoon, olen ottanut osaa tuollaiseen ajoon. Me olemme petoja, Bruce. Toisinaan minusta tuntuu rikokselta kulkea pyssy kädessä – ja kuitenkin otan osaa tuollaiseen murhaan.

– Se on meidän veressämme, naurahti Bruce tunteettomasti. Oletko, Jimmy, koskaan nähnyt ihmistä, joka ei tahtoisi nähdä toisen kuolevan? Eiköhän vain jokainen tuttu sielu menisi katsomaan hirttämistä, jos olisi siihen lupa? Eivätkö ne keräänny niinkuin kärpäset kuolleen hevosen raadolle nähdäkseen kiven tai veturin alle pannukakuksi murskautuneen miehen? Tiedätkö, Jimmy, ellei lakeja olisi, niin me ihmiset tappaisimme toisiamme vain huvin vuoksi. Niin me tekisimme. Tappamisen halu kuuluu luonteeseemme.

– Ja me kohdistamme sen eläimiin, mutisi Langdon. Meillä ei ole suurtakaan ylpeilemisen aihetta, kun pari valtakuntaa julistaa sodan, vai kuinka? Ehkäpä olet oikeassa, Bruce. Ja koska emme laillisesti voi tappaa naapureitamme, niin Kohtalo lähettää meille sodan, joka tyydyttää verenjanomme. No, no! Mikähän pikkuista vaivaa?

Muskwa oli pudonnut väärälle puolelle ja pyristeli nyt nuorassaan kuin hirtetty. Langdon juoksi sen luo ja tarttui siihen molemmin käsin, nosti sen oksan yli ja asetti maahan. Muskwa ei purrut eikä murissut hänelle.

Bruce ja Metovsin olivat poissa leiristä koko päivän; he kulkivat läntisiä vuoria kohden, ja Langdon jäi kotiin hoitelemaan edellisenä päivänä loukkaantunutta polveaan, joka parantumisen sijasta tuntui vain pahenevan. Hän vietti suurimman osan ajastaan Muskwan seurassa. Hän otti siirappipullon ja puolenpäivän seuduissa sai penikan seuraamaan itseään puun ympäri vain pitämällä siirappilautasta ihan sen kuonon edessä. Sen jälkeen hän istuutui ja penikka ryömi siirappilautasta tavoitellessaan melkein hänen syliinsä. Muskwan ikäisen luottamuksen ja kiintymyksen voittaa helposti.

Mustakarhun penikka muistuttaa paljon pikkulasta; se pitää maidosta, on ihastunut makeisiin ja tuntee tarvetta ryömiä kiltin ihmisen syliin. Se on kaikista nelijalkaisista elukoista miellyttävin – pyöreä, pehmeä, pörröinen ja niin leikkisä, että sitä katsellessa tulee jokainen hyvälle tuulelle. Useamman kuin kerran Langdon nauroi sinä päivänä niin että kyyneleet kihosivat silmiin, varsinkin silloin kuin Muskwa hänen säärtänsä pitkin koetti ylettyä siirappilautaseen. Muskwasta oli tullut ihan siirappihullu. Se ei muistanut, että sen äiti olisi milloinkaan tarjonnut sille mitään kalaa parempaa.

Myöhään illalla Langdon irroitti köyden ja kuljetti penikkaa virralle. Hänellä oli siirappilautanen mukanaan, ja hän antoi penikan aina muutaman kyynärän päässä maistaa siitä. Sitten kun hän oli tehnyt tätä noin puolisen tuntia, päästi hän nuoran kokonaan irti ja läksi astuskelemaan leirille. Ja Muskwa seurasi häntä! Se oli oikea riemuvoitto, ja Langdon puhkesi niin voimakkaihin ilonpurkauksiin ettei milloinkaan ennen ulkoilmaelämänsä aikana.

Oli jo myöhäinen ilta, kun Metovsin palasi, ja häntä ihmetytti kovin, ettei Bruce ollut vielä saapunut. Tuli pimeä ja he sytyttivät nuotion. Tuntia myöhemmin, kun he lopettelivat illallistaan, saapui Bruce ja heitti jotakin hartioiltaan. Hän heitti sen Muskwan puun viereen.

– Turkki kuin samettia ja liha kelpaa koirille, sanoi hän. Ammuin sen pistoolillani.

Hän istuutui ja rupesi syömään. Hetken kuluttua Muskwa lähestyi ammuttua eläintä, joka oli kolmen tai neljän jalan päässä siitä. Se sai vainun siitä, ja omituinen väristys kulki sen lävitse. Sitten se hiljaa vingahti nuuskiessaan pehmeätä turkkia, joka oli vielä lämmin. Pitkän aikaa sen jälkeen se oli aivan hiljaa.

Se esine näet, jonka Bruce oli tuonut leiriin ja heittänyt Muskwan puun juurelle, oli Pipoonarkoosin ruumis.

XVII.

VIIMEINKIN TYR.

Muskwan mieleen palasi tänä yönä taas hirvittävä yksinäisyydentunne. Bruce ja Metovsin olivat niin väsyneitä vaivalloisen kiipeämisen jälkeen, että he menivät aikaisin vuoteisiinsa, ja Langdon seurasi heidän esimerkkiään jättäen Pipoonarkoosin sinne, mihin Bruce oli sen heittänyt. Tuon huomion jälkeen, joka oli saanut sen sydämen sykkimään hyvin kiivaasti, Muskwa ei uskaltanut edes liikkua.

Se ei tietänyt, mitä kuolema oli tai mitä se merkitsi, ja koska Pipoonarkoos oli lämmin ja pehmeä, oli Muskwa varma, että se hetken kuluttua liikkuisi. Sitä ei haluttanut nyt yhtään tapella sen kanssa. Taas tuli hyvin, hyvin hiljaista, tähdet täyttivät taivaan, ja nuotion loimu himmeni. Mutta Pipoonarkoos ei liikkunut. Muskwa alkoi ystävällisesti nuuhkia sitä ja vetää sitä silkinhienoista karvoista, ja samalla se ynisi hiljaa, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa toiselle: "En minä enää viitsi tapella kanssasi, Pipoonarkoos! Herää ja ollaan ystäviä!"

Pipoonarkoos ei kuitenkaan liikahtanut, ja lopulta Muskwa luopui kokonaan sen herättämisen toiveista. Ja yhä ynisten viheriäisiltä niityiltä saapuneelle pullealle pikku viholliselleen, kuinka pahoillaan se oli kaikesta entisestä, Muskwa ryömi ihan Pipoonarkoosin viereen ja vaipui vähitellen uneen.

Langdon heräsi aamulla ensimmäiseksi, ja kun hän meni katsomaan kuinka Muskwa oli viettänyt yönsä, pysähtyi hän äkkiä ja huudahti hämmästyksissään; ja hän jäi kokonaiseksi minuutiksi seisomaan paikoilleen. Muskwa ja Pipoonarkoos näet makasivat aivan vierekkäin, aivan kuin molemmat olisivat eläneet, ja Muskwa oli jollakin tavoin asettunut niin, että kuolleen penikan käpälä oli sen ympärillä.

Langdon palasi hiljaa makuupaikoille, ja hetken kuluttua hän palasi silmiään hierova Bruce mukanaan. Hänkin tuijotti penikkoihin, ja molemmat miehet katsoivat toisiinsa.

– Koiranruokaa! kuiskasi Langdon. Sinä toit sen koirien ruoaksi, Bruce.

Bruce ei vastannut, eikä Langdonkaan puhunut enää mitään, vaan he olivat melkein ääneti tunnin ajan. Sitten tuli Metovsin, joka vei Pipoonarkoosin pois ja sensijaan että olisi ruvennut sitä nylkemään ja paloittelemaan koirille, laski sen laaksonpohjaan kaivettuun pieneen kuoppaan ja peitti kuopan hiekalla ja kivillä. Senverran ainakin Langdon ja Bruce tekivät Pipoonarkoosin hyväksi!

Sinä päivänä läksivät Bruce ja Metovsin taas vuorille. Bruce oli tuonut mukanaan kvartsipaIoja, jotka näyttivät, kuin niissä olisi kultaa, ja he palasivat työkaluineen takaisin vuorelle tutkimaan asiaa lähemmin. Langdon jatkoi Muskwan kasvatusta. Hän vei Muskwan monta kertaa koirien luo, ja kun koirat murisivat penikalle, löi hän niitä, kunnes ne käsittivät, että Muskwa oli jätettävä rauhaan, vaikka se olikin karhu.

Toisen päivän iltana hän antoi penikan käyskennellä vapaana ja hän sai sen aivan helposti kiinni, kun tahtoi sen taas sitoa. Kolmantena ja neljäntenä päivänä intiaani tutki harjanteen läntisen laakson ja pääsi selville, että heidän löytämänsä kultahituset olivat kulkeutuneet virtaa pitkin sinne, eikä siellä siis ollut mitään rikastumisen mahdollisuuksia.

Neljäntenä yönä, joka sattui olemaan pilvinen ja kylmä, Langdon otti kokeeksi Muskwan viereensä vuoteelle. Hän oletti, että juttu olisi ollut vaikeampikin. Mutta Muskwa oli rauhallinen kuin kissanpenikka, ja kun se kerran sai järjestetyksi paikan itselleen, niin se ei liikahtanutkaan ennen aamua. Osan yöstä Langdon nukkui käsivarsi kiedottuna penikan lämpimän, pehmeän ruumiin ympäri.

Brucen käsityksen mukaan olisi taas ollut aika ruveta Tyriä pyydystämään, mutta heidän suunnitelmansa menivät myttyyn Langdonin kipeän polven vuoksi. Hän ei voinut millään kulkea enempää kuin neljännesmailin kerrallaan, ja satulassa istuminen tuotti hänelle sellaista tuskaa, ettei hän voinut ajatellakaan ratsain lähtemistä.

– No niin, pari päivää sinne tai tänne ei merkitse mitään, lohdutteli Bruce. Jos se vanha veijari saa vähän kauemman olla rauhassa, niin ehkei se enää ole yhtä varovainen.

Kolmesta seuraavasta päivästä oli Langdonille hyvin paljon hyötyä ja hupia. Muskwa opetti häntä paremmin kuin kukaan muu tuntemaan karhuja ja varsinkin juuri karhunpenikoita, ja hän merkitsi muistiin koko joukon asioita. Koirat olivat sidotut kolmen sadan kyynärän päässä leiristä olevaan puuryhmään, joten karhunpenikka sai kulkea aivan vapaana. Se ei koettanutkaan juosta tiehensä, ja se huomasi pian, että Metovsin ja Brucekin olivat sen ystäviä. Mutta se ei kuitenkaan seurannut ketään muuta kuin Langdonia.

Aamulla kahdeksantena päivänä Tyrin ajon jälkeen läksivät Bruce ja Metovsin koirien kanssa itäiseen laaksoon. Metovsin saisi yhden päivän etumatkan, ja Bruce palaisi samana iltana ja alkaisi Langdonin kanssa ajon laaksossa seuraavana aamuna. Aamu oli ihana. Pohjoisesta ja lännestä puhalsi viileä tuulenhenki, ja noin yhdeksän seuduissa Langdon sitoi Muskwan puuhun, satuloi hevosen ja ratsasti laaksoon. Hän ei aikonut metsästää. Oli vain ihanaa ratsastaa, hengittää tätä ilmaa ja tutkia vuoriston ihmeitä.

Hän ratsasti kolme tai neljä mailia pohjoiseen, kunnes hän saapui leveälle, matalalle rinteelle, joka jakoi vuorenharjanteen lännessä. Häntä huvitti katsoa vastapäiseen laaksoon ja koska hänen jalkaansa ei enää särkenyt, ratsasti hän mutkitellen huipulle, jolle hän melkein ennätti puolessa tunnissa.

Jäljellä oli lyhyt, jyrkkä rinne, joka pakotti hänet nousemaan hevosenselästä ja jatkamaan matkaa jalkaisin. Perille päästyään hän tuli tasaiselle niittymaalle, jota joka puolelta ympäröivät rosoiset korkeat vuorenseinät ja neljännesmailin päässä hän näki niityn yhtyvän siihen rinteeseen, jota katsomaan hän oli tullut.

Keskellä niittyä oli notkelma, jonka pohjaan hän ei nähnyt, ja kun hän tuli sen reunalle, heittäytyi hän maahan ja makasi muutamia minuutteja liikkumattomana kuin kivi. Sitten hän kohotti hitaasti päätään. Hän näki sadan kyynärän päässä vuohilauman notkelman pohjassa erään vesilammikon partaalla. Niitä oli ainakin kolmekymmentä kappaletta, suurimmaksi osaksi vuohia ja vohlia. Langdon eroitti vain kaksi pukkia. Hän makasi puoli tuntia paikoillaan ja tarkasteli niitä. Sitten läksi eräs vuohi, jolla oli kaksi vohlaa kulkemaan vuorelle; sitä seurasi toinen, ja kun Langdon näki, että koko lauma läksi liikkeelle, nousi hän ja läksi juoksemaan niitä vastaan.

Vuohet jäivät hetkeksi seisomaan paikoilleen; hänen äkillinen ilmestymisensä oli lamaannuttanut pukit ja vohlat. Ne kääntyivät ja seisoivat pakoon kykenemättöminä, kunnes hän ennätti puoliväliin; silloin vasta niiden tajunta palasi, ja ne läksivät pakokauhun valtaamina juoksemaan lähimmälle vuorelle. Pian kuului kalliolla ja liuskakivellä sorkkien kopinaa, ja puolen tunnin ajan Langdon kuuli ylhäältä tuntureilta niiden irroittamien kivien jyminää. Lopuksi hän näki ne vain pieninä, valkoisina pilkkuina, jotka katosivat taivaanrantaan.

Hän kulki edelleen ja muutamien minuuttien perästä katseli toiseen laaksoon. Vuorenulkonema esti häntä näkemästä sen eteläiseen pohjukkaan. Ja koska se ei ollut erikoisen korkea, alkoi hän kiivetä sille. Hän oli jo päässyt melkein sen huipulle, kun hänen jalkansa äkkiä tarttui erääseen kivenkoloon, ja hän kaatui lyöden pyssynsä kovasti kiveä vasten. Hän ei loukkaantunut, tunsi vain kummallista tuskaa kipeässä polvessaan; mutta hänen pyssynsä meni rikki, ja hän saattoi sen käsin taittaa kahteen kappaleeseen.

Mutta koska hänellä oli kaksi varapyssyä mukanaan, suhtautui hän onnettomuuteen kevyemmin kuin muuten ja jatkoi kallioitten kiipeilemistä siksi, kunnes tuli leveälle, tasaiselle kallioreunalle, joka ympäröi vuoren hiekkakivihuippua. Sadan jalan päässä tämä kallioreunama päättyi äkkijyrkkään rinteeseen. Mutta siltä kohdalta oli ihana näköala molempien suojaisten vuoriketjujen väliselle alueelle. Hän istuutui, otti piippunsa esiin ja nautti levätessään tästä ihmeellisestä panoraamasta.

Kiikarillaan hän näki useita mailia eteenpäin, ja koko seutu tuntui olevan neitseellistä ja metsästäjien koskematonta. Mailin päässä hän näki karibulauman liikkuvan hitaasti laakson pohjaa pitkin lännessä sijaitsevalle viheriälle rinteelle. Hän näki alapuolellaan riekkoparven siipien kimaltelevan auringossa.

Hetken kuluttua hän keksi kahden mailin päästä lammaslauman, joka pureskeli ruohoa eräällä rinteellä. Hän tuumaili montakohan tuollaista laaksoa oli Kanadan laajassa vuoristossa, joka ylettyi kolmesataa mailia merestä preerioille ja tuhannen mailia pohjoisesta etelään. Satoja, tuhansia – ja jokaisessa näissä ihmeellisissä laaksoissa oli oma elämänsä, omat järvensä ja koskensa ja metsänsä, omat riemunsa ja murhenäytelmänsä.

Tässä laaksossa, jota hän tarkasteli, oli samanlainen veden solina ja samanlainen auringonpaiste kuin muissakin laaksoissa, ja kuitenkin täällä oli ihan eri elämä kuin muualla. Toiset karhut hallitsivat noita hämäriä rinteitä, jotka hän epäselvinä erotti kaukaa lännestä ja pohjoisesta. Se oli uutta valtakuntaa, missä vallitsivat toiset toiveet ja toiset salaperäisyydet, ja vaipuessaan seudun ihailuun hän unohti nälkänsä ja ajan kulumisen.

Hänestä tuntui, kuin nämä sadat ja tuhannet laaksot olisivat aina uusia hänelle, niin että hän voisi koko elämänsä kulkea laaksosta toiseen ja löytäisi niistä jokaisesta omat ihanuutensa, omat salaisuutensa tutkittavaksi, ja jokaisen elämä olisi erikseen opittava tuntemaan. Hänelle ne olivat käsittämättömiä; yhtä arvoituksellisia ja hiljaisia kuin elämä itse ja kätkivät aarteensa, humisivat ja sorisivat läpi vuosisatojen, antoivat elämän lukemattomille olennoille ja vastineeksi vaativat lukemattomien elämän. Ja katsellessaan tätä aurinkoista seutua hän ajatteli tämän laakson tarinaa ja arvaili montako nidettä tulisi, jos laakso itse kertoisi sen.

Ensin se kuiskailisi maailman luomisesta, valtameristä, jotka muodostuivat ja väistyivät kauemmas, näistä ensimmäisistä ihmeellisistä tapahtumista, joiden aikana ei ollut yötä, vaan ikuinen päivä, fantastisista ja peloittavista olennoista, jotka harhailivat seuduilla, missä nyt karibut juovat virrasta, ja ihmeellisistä liskoeläimistä, jotka olivat puoleksi lintuja, puoleksi nisäkkäitä ja jotka piirtyivät taivaankannelle, missä nyt kotkat leijailivat. Ja sitten se kertoisi suuresta muutoksesta – kaameasta hetkestä, jolloin maapallo pyörähti akselinsa ympäri ja tuli yö, troopilliset seudut muuttuivat arktisiksi ja uudet elämänmuodot täyttivät sen. Langdon arveli, että siitä on täytynyt kulua hyvin pitkä aika, jolloin ensimmäinen karhu ilmestyi korvaamaan mammutin, mastodontin ja muut jättiläiseläimet. Ja tuo ensimmäinen karhu on ollut sen karhun esi-isä, jota Bruce ja hän lähtisivät huomenna pyydystämään.

Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei hän kuullut ääntä takaansa. Joku herätti hänet mietteistään. Tuntui kuin joku noista mielikuvituksellisista jättiläiseläimistä, jotka hän oli manannut ajatuksiinsa, olisi vetänyt henkeään aivan hänen vieressään. Hän kääntyi hitaasti, ja samassa hänen sydämensä lakkasi lyömästä, veri hyytyi ja kivettyi hänen suonissaan.

Vuoristotiellä, noin viidentoista jalan päässä hänestä, iso kita avoinna ja pää heiluen puolelta toiselle, seisoi Tyr, vuorten kuningas ja tarkasteli vangittua vihollistaan.

Samassa Langdon vaistomaisesti tapaili katkennutta pyssyään, ja hän tiesi, että hän oli kuolemaan tuomittu.

XVIII.

VAHVEMMAN ARMELIAISUUS.

Huohottava hengähdys – puoleksi tukahdutettu kirkaus – siinä kaikki, mikä pääsi Langdonin huulilta, kun hän näki valtavan karhun tarkastelemassa. Kymmenessä sekunnissa hän eli kymmenen tuntia. Ensin hän luuli olevansa tainnoksissa – aivan tajuton. Hän ei voinut edes juosta pakoon, sillä hänen takanaan oli kallioseinä; hän ei voinut heittäytyä laaksoon, sillä siinä oli sadan jalan syvyinen kuilu.

Hän oli hukassa. Hän käsitti, että hän katseli kuolemaa silmästä silmään, kuolemaa, joka oli yhtä peloittava kuin se, mikä oli tuhonnut koirien elämän; hän tiesi hetkensä lasketuiksi. Eikä häntä kuitenkaan näinä viimeisinä hetkinä vallinnut pelkkä kammo. Vieläpä hän huomasi kostavan karhun silmien punaisen hehkun. Hän näki sen selässä paljaan viirun, jonka hänen kuulansa oli kyntänyt, hän näki karvattoman läiskän, josta hänen toinen kuulansa oli tunkeutunut karhun lapaan. Ja huomatessaan nämä hän uskoi, että Tyr oli seurannut häntä vuoristopolkua pitkin ja sulkenut hänet tänne voidakseen maksaa takaisin kaiken kärsimänsä.

Tyr lähestyi – vain yhden ainoan askelen, ja senjälkeen se kohosi omituisin, hitain ja miellyttävin liikkein koko pituuteensa. Sillä hetkelläkin Langdon ihaili sen komeutta. Hän ei itse liikkunut, hän katseli odottaen Tyriä ja oli selvillä, mitä hän tekisi, kun tuo valtava elukka heittäytyisi hänen kimppuunsa. Hän viskautuisi reunan yli. Se oli ainoa pelastumisen mahdollisuus tuhannesta. Alapuolella voisi olla joku pelastava kallionkieleke.

Ja Tyr!

Äkkiä, odottamatta se oli kohdannut ihmisen. Olento, joka oli ajanut sitä takaa, olento, joka oli haavoittanut sitä, oli nyt tullut niin lähelle, että voisi yhdellä ainoalla kämmenen iskulla murskata sen. Ja kuinka heikolta, kalpealta ja vapisevalta se nyt näyttikään. Missä oli sen kummallinen ukkonen? Missä oli ne uhkaavat salamat? Koirakin olisi tehnyt enemmän kuin tämä olento; se olisi murissut ja näyttänyt hampaitaan. Mutta tuo olento, ihminen, ei tehnyt mitään. Ja Tyrin valtavassa päässä alkoi itää epäilys. Oliko todella tuo kyyristynyt, vaaraton, pelästynyt elukka haavoittanut sitä? Tyr tunsi ihmisen hajun, ilma oli sitä sakeana. Mutta se ei tuntenut kipua, eikä nähnyt haavoja.

Sitten karhu laskeutui taas neljälle jalalleen. Jos Langdon olisi liikkunut, olisi hän ollut kuoleman oma. Mutta Tyr ei ollut, niinkuin ihminen, syntynyt murhaajaksi. Vielä puolisen minuuttia se odotti jonkinlaista vammaa, jonkinlaista vihanmerkkiä. Kumpaakaan ei kuulunut, ja se oli kummissaan. Se nuuhki maata ja Langdon näki, kuinka pöly kohosi niistä kohdin, mihin karhun kuuma hengähdys oli sattunut.

Sitten mies ja karhu katselivat toisiaan vielä kolmekymmentä pitkää sekuntia. Minkä jälkeen Tyr kääntyi – hitaasti, mutta päättäväisesti. Se murisi. Sen huulet kohosivat hiukan. Mutta se ei vieläkään keksinyt minkäänlaista tappelun syytä, sillä tuo valkokasvoinen, masentunut kääpiö ei osoittanut pienintäkään riidan merkkiä. Tyr huomasi, ettei se päässyt eteenpäin, sillä kallionseinämä sulki siltä tien.

Jos tie olisi ollut selvä, niin tämä juttu olisi Langdonille päättynyt toisin. Mutta nyt Tyr hävisi hitaasti samaan suuntaan, mistä se oli tullut; sen iso pää oli riipuksissa, ja sen pitkät kynnet kalahtelivat kallionpintaan kuin norsunluukastanjetit.

Langdonista tuntui, kuin hän vasta nyt voisi hengittää ja kuin sydän alkaisi toimia. Hän veti syvään ja ikäänkuin nyyhkyttäen henkeään. Hän nousi, mutta jalat olivat hervottomat. Hän odotti pari kolme minuuttia ja kiersi senjälkeen varovasti kallionulkoneman, jonka taakse Tyr oli hävinnyt. Tie oli vapaa, ja hän kulki takaisin niitylle aina vähän väliä pysähtyen ja kuunnellen, ja vaistomaisesti hänen kätensä takertuivat katkenneen pyssyn kappaleihin.

Kun hän tuli niityn reunaan, piiloutui hän nopeasti erään kiven taakse. Hän näet näki Tyrin sadan kyynärän päässä kulkevan hitaasti rinteeltä notkelmaan. Vasta sitten kun Tyr oli päässyt toiselle puolelle ja taas hävinnyt läntiseen laaksoon, uskalsi Langdon lähteä.

Kun hän pääsi sille rinteelle, minne hän oli sitonut hevosensa, ei Tyriä näkynyt enää. Hevonen oli samassa paikassa, mihin hän oli sen jättänyt. Vasta satulassa tunsi Langdon olonsa täysin turvalliseksi. Hän naurahti hermostuneesti ja täytti piippunsa ja ratsasti laakson poikki.

– Sinä iso, kauhistuttava jumala karhuksi, kuiskasi hän ja hänen koko ruumiinsa vapisi kiihtymyksestä. Sinä – sinä peto, jonka sydän on avarampi kuin ihmissydän! Ja sitten hän jatkoi hiljaa ja tuskin hän tiesi, että puhui: Jos minä olisin saanut sinut tuollaiseen loukkuun, niin olisin varmasti tappanut sinut! Ja sinä – sinä sait minut ansaan – ja jätit minut henkiin!

Hän ratsasti leiriin ja ratsastaessaan hän tunsi, että tämä päivä oli kokonaan muuttanut hänet. Hän oli kohdannut vuorten kuninkaan, jonka vain harvat ihmiset tapaavat, hän oli katsellut kuolemaa kasvoista kasvoihin, ja viime hetkessä oli tuo nelijalkainen, jota hän oli ajanut ja ärsyttänyt, armahtanut häntä. Hän epäili, ettei Bruce ymmärtäisi häntä – ei voisi ymmärtää – mutta hänelle oli tämä päivä ja tämä tunti merkinnyt jotakin sellaista, mitä hän ei koskaan tulisi unohtamaan, ja hän tiesi, ettei hän tämän jälkeen enää koskaan tulisi vainoamaan Tyrin eikä ainoankaan sen heimolaisen elämää.

Hän palasi leiriin ja valmisti päivällisen itselleen, ja syödessään Muskwa seuranaan hän suunnitteli tulevien päivien ja viikkojen tapahtumia. Hän lähettäisi Brucen hakemaan Metovsinia; isoa karhua ei enää kierrettäisi. He jatkaisivat matkaansa Skeenaan ja mahdollisesti Yukoniin, ja syyskuun alussa he muutamia kertoja kävisivät karibuseuduissa ja palaisivat Kalliovuorten preeria-alueitten sivistyskeskuksiin.

Hän veisi Muskwan mukanaan. Tuolla ihmisten ja kaupunkien maassa heistä tulisi hyviä ystäviä. Sillä hetkellä hän ei lainkaan ajatellut, mitä se merkitsisi Muskwalle.

Kello kahden seuduissa hän yhä vielä uneksi uusista eräretkistä pohjolan asumattomille saloille, kun hän äkkiä kuuli häiritsevän äänen. Hän ei heti kiinnittänyt huomiotaan siihen, sillä hän piti sitä vain laakson tavallisena sorinana. Mutta ääni kohosi hitaasti ja selveni, ja se sai hänet nousemaan ja lähtemään viidakkoon, jotta kuulisi selvemmin. Muskwa seurasi häntä, ja kun Langdon pysähtyi, niin sekin pysähtyi. Se katseli kysyvästi eteensä. Se kääntyi pohjoiseen; sillä siltä suunnalta kuului ääni.

Samassa Langdon tunsi äänen ja vielä silloinkin hänestä tuntui, että hänen korvansa pettivät. Se ei voinut olla koiranhaukuntaa. Nythän Brucen ja Metovsinin pitäisi koirineen olla kaukana etelässä; ainakin Metovsinin pitäisi olla ja Brucen taas paluumatkalla leiriin. Ääni vahvistui, ja pian Langdon tunsi sen ihan erehtymättömän selvästi. Koirat lähestyivät laaksoa pitkin. Jokin oli saanut Brucen ja Metovsinin suuntaamaan kulkunsa etelään pohjoisen asemasta. Kytkye haukkui – villiä, lyhyttä nalkutusta, niinkuin niiden tapa on, silloin kuin ne ovat löytäneet verekset jäljet. Äkkinäinen puistatus kävi hänen ruumiinsa läpi. Koko laaksossa on vain yksi ainoa olento, jonka perään Bruce laskee koirat, ja se oli iso karhu.

Langdon seisoi vielä vähän aikaa ja kuunteli. Sitten hän kiirehti takaisin leiriin, sitoi Muskwan puuhun, valitsi uuden pyssyn itselleen ja satuloi hevosen. Hetken kuluttua hän ratsasti nopeasti vuorenharjanteelle, samalle paikalle, missä Tyr oli lahjoittanut elämän hänelle.

XIX.

VIIMEINEN OTTELU.

Tyr kuuli koirat mailin päästä. Kahdesta syystä se ei yhtä kärkkäästi paennut niitä kuin aikaisemmin. Koiria se ei pelännyt sen enempää kuin metsäsikoja tai kalliojäniksiä, jotka viheltelivät sille kallioilta. Se tiesi jo, ettei niillä ollut muuta kuin kita ja huonot hampaat, ja että niitä oli helppo tappaa. Mutta ne olennot, jotka seurasivat niitä, ne saattoivat sen levottomaksi.

Mutta tänään se oli seisonut kasvoista kasvoihin tuon olennon kanssa, joka oli tuonut sen laaksoihin kummallisen hajun, eikä se ollut koettanutkaan vahingoittaa sitä, eikä Tyrkään ollut välittänyt tappaa sitä. Sitäpaitsi se taas haki Iskwaoa, naaraskarhua, eikä ihminen ole ainoa elukka, joka voi kuolla rakkautensa vuoksi. Senjälkeen kuin se tuona kohtalokkaana päivänä oli illan hämärtyessä tappanut viimeisen koiran, oli Tyr mennyt juuri sinne, minne Bruce kaikista vähimmin uskoi sen kulkevan: sensijaan että olisi jatkanut matkaansa etelään se olikin risteillyt suoraan pohjoista kohden ja kolmantena tappelun ja Muskwan katoamisen jälkeisenä yönä se oli löytänyt Iskwaon.

Pipoonarkoos oli kuollut hämärässä, ja Tyr oli kuullut Brucen pistoolin terävän laukauksen Koko yön ja seuraavan päivän se oli viettänyt Iskwaon seurassa ja jättänyt sen taas. Se oli naarasta etsimässä kolmannen kerran, kun se kohtasi Langdonin loukossaan, eikä se ollut vielä keksinyt sen hajua, silloin kun se kuuli koirien haukunnan.

Se kulki etelään ja lähestyi metsästäjien leiriä. Se pysytteli korkeimmilla rinteillä, missä oli notkoja ja pikku niittyjä, keskeytymätöntä liuskakivikalliota, syviä rotkoja ja siellä täällä kallionlohkareita.

Se pysytteli vastatuulessa, jotta heti tuntisi Iskwaon hajun, kun tämä lähestyisi, ja kuullessaan haukunnan se vainusi taas koirien ja ratsastavien miesten hajun. Toisissa olosuhteissa se olisi tapansa mukaan kääntynyt, niin että vaara olisi tullut sen eteen ja tuulen puolelle. Nyt puolisoa etsiessä varovaisuus sai jäädä sikseen. Koirat olivat vain puolen mailin päässä, kun se äkkiä pysähtyi nuuhkimaan ja jatkoi sitten matkaansa, kunnes kapea sola sulki tien siltä.

Iskwao tuli juosten solaa pitkin. Se pysähtyi hetkeksi, nuuhkaisi Tyrin kuonoa ja jatkoi matkaansa; sen korvat olivat luimussa, ja se murisi uhkaavasti. Tyr seurasi sitä ja sekin murisi, Se käsitti, että sen puoliso pakeni koiria, ja jälleen syttyi sen raivo, kun se seurasi naarasta vuoristoon. Sellaisena hetkenä Tyr oli peloittavimmillaan; kun koirat olivat ahdistaneet sitä viikko sitten, oli se ollut sankari – nyt kun vaara uhkasi sen puolisoa, se oli peloittava ja säälimätön demooni.

Se kulki yhä kauemmaksi Iskwaon jäljessä, ja kaksi kertaa se kääntyi irvistäen, ja sen uhkaava uhma kulkeutui vihamiestensä korviin kuin kaukainen ukkosen jyminä.

Kun se pääsi solasta, niin tunturien huiput suojasivat sitä, ja Iskwao oli jo hävinnyt metsiin. Seutu, johon se oli mennyt, oli kuin yhtä ainoata kalliokaaosta ja liuskakivivyörymien jäännöksiä; taivaanranta oli vain kolmensadan kyynärän päässä yläpuolella. Tyr nosti katseensa. Iskwao oli nyt kallioiden keskellä, ja tässä oli sopiva taistelupaikka. Koirat olivat aivan sen kintereillä. Ne tulivat jo aivan rotkon päässä ja haukkuivat hirveästi. Tyr kääntyi ja jäi odottamaan niitä.

Puolen mailin päästä etelästä Langdon katsoi niitä kiikarillaan ja näki, kuinka koirat sukeltautuivat esiin rotkosta. Hän oli ratsastanut kallion puoliväliin; ja sieltä hän oli jalkaisin kiivennyt ylöspäin ja kulki nyt tasaista lammaspolkua, joka oli suunnilleen samalla korkeudella kun Tyrkin.

Hän seisoi ja tarkasteli kiikarillaan mailien päähän. Brucen ja intiaanin hän näki aivan lähellä; he nousivat juuri rotkon suussa ratsailta ja hävisivät sinne. Langdon suuntasi kiikarinsa taas Tyriin. Koirat olivat saaneet sen kiinni, ja Langdon tiesi, ettei se näin avoimella paikalla tappaisi niitä. Sitten hän erotti korkeammalla vuorella jotakin liikkuvaa ja heikko ymmärtämyksen huudahdus pääsi hänen huuliltaan, kun hän näki Iskwaon, joka päättävästi kulki louhikkoiselle kallionhuipulle.

Hän käsitti, että tämä toinen karhu oli naaras. Iso karhu, sen puoliso, oli jäänyt tappelemaan, eikä sillä ollut pienintäkään pelastumisen mahdollisuutta mikäli koirat voivat pidättää sitä vielä kymmenen tai viisitoista minuuttia. Silloin näet Bruce ja Metovsin ehtisivät rotkon loppupäähän, noin sadan kyynärän päähän siitä.

Hän työnsi kiikarin koteloon ja alkoi juosta jyrkkää lammaspolkua pitkin. Tie oli hyvää noin parisen sataa kyynärää, mutta sitten pehmeä ja liukas liuskakivirinne hajoitti tien tuhanteen eri polkuun, ja seuraavat viisitoista kyynärää veivät häneltä viisi minuuttia. Sitten hän pääsi taas tielle. Hän juoksi läähättäen, eikä hän viiteen minuuttiin nähnyt Tyriä eikä koiria, sillä kallionlohkare peitti ne. Kun hän oli juossut sen ohi ja siitä vielä viitisentoista kyynärää, tuli hänen eteensä jyrkkä kuilu. Hän oli nyt viidensadan kyynärän päässä Tyristä, joka seisoi selkä kalliota vasten valtava pää koiriin kääntyneenä.

Koettaessaan koota henkeä huutaakseen Langdon pelkäsi joka hetki näkevänsä Brucen ja Metovsinin tulevan pensaikosta. Mutta samassa hän käsitti, että vaikka he kuulisivatkin hänen äänensä, eivät he kuitenkaan ymmärtäisi häntä. Bruce ei mitenkään käsittäisi, että hän nyt suojelisi samaa eläintä, mitä hän oli ajanut parin viikon ajan.

Tyr oli hätyyttänyt koirat kahdenkymmenen kyynärän päähän rotkoon, kun Langdon laskeutui polvilleen erään kiven taakse. Oli enää vain yksi ainoa tapa pelastaa karhu, ellei sekin tapahtuisi liian myöhään. Koiralauma vetäytyi rotkoon, ja hän tähtäsi. Hänellä oli vain yksi ainoa ajatus – hänen täytyisi joko uhrata koirat tai antaa Tyrin kuolla. Ja Tyr oli samana päivänä lahjoittanut elämän hänelle. Langdon ei epäröinyt laskiessaan sormensa liipasimelle. Se oli pitkän matkan laukaus ja se pyyhkäisi vain pölyä viidenkymmenen jalan päässä koirista. Hän laukaisi taaskin ja sekin osui harhaan. Mutta kolmas laukaus synnytti vihlovan tuskanhuudon, jota Langdon ei kuullut, ja yksi koirista vieri rinnettä alas.

Laukausten ääni ei ollut peloittanut Tyriä, mutta nyt kun se näki yhden vihollisistaan lyyhistyvän ja kierivän vuorelta, vetäytyi se hitaasti vuorten turviin. Seurasi vielä neljäs ja viides laukaus; viidennellä koirat pakenivat solaan, ja yksi niistä ontui toista jalkaansa. Langdon juoksi samalle kalliolle, jota vasten hän oli katkaissut pyssynsä ja sai sieltä hyvän näköalan. Iskwao oli juuri ennättänyt huipulle. Se pysähtyi hetkeksi ja katsoi alas; senjälkeen se katosi jälleen.

Sen jälkiä seuraava Tyr oli piilossa kallioiden keskellä. Kaksi minuuttia sen katoamisen jälkeen Bruce ja Metovsin pistivät päänsä esiin solan reunasta. Siltä kohden oli kohtalaisen hyvä ampua myöskin huipulle, ja Langdon rupesi pian huutamaan, huitomaan hurjasti käsillään ja osoittamaan alaspäin. Bruce ja Metovsin antoivat narrata itseään, vaikka koirat olivat taas äkäisesti alkaneet haukkua niillä vuorilla, mihin Tyr oli kadonnut.

He uskoivat, että Langdon kallioltaan näki, minne karhu oli hävinnyt, ja että se oli lähtenyt laaksoon. He pysähtyivät vasta kun olivat kulkeneet satasen kyynärää rinnettä alaspäin ja katsoivat Langdoniin saadakseen uusia opastuksia. Langdon osoitti heille taivaanrantaa.

Tyr kulki juuri tunturiharjanteen yli. Se pysähtyi hetkeksi niinkuin Iskwaokin ja katsoi viimeisen kerran ihmistä.

Kun Langdon näki sen häviävän, kohotti hän hattuaan ja huusi:

– Onnea matkalle, ystävä, onnea matkalle!

XX.

HYVÄSTI, MUSKWA!

Samana iltana Langdonin ja Brucen tehdessä uusia suunnitelmiaan Metovsin istui hiljaa itsekseen poltellen piippuaan ja tarkasteli aina silloin tällöin Langdonia, aivan kuin ei olisi voinut uskoa tämänpäiväisiä tapahtumia. Ja pitkän aikaa senjälkeen tulisi Metovsin väsymättä kertomaan lapsilleen ja lapsenlapsilleen ja kylänmiehilleen, kuinka kerran eräs valkoinen mies, jonka kanssa hän oli metsästänyt, oli uhrannut omat koiransa säästääkseen karhun hengen. Langdon ei ollut hänelle enää entinen Langdon, ja tämän ajan jälkeen tiesi Metovsin, ettei hän enää koskaan tulisi ajamaan hänen kanssaan. Langdonista oli näet tullut "keskuno", hänen päänsä oli mennyt sekaisin. Suuri henki oli ottanut hänen sydämensä ja antanut sen karhulle, ja Metovsin tarkasteli epäillen häntä.

Epäilyt vahvistuivat, kun hän näki Brucen ja Langdonin valmistavan nahkakoria, jolla karhunpoikasta kuljetettaisiin mukana. Hän ei enää epäillyt: Langdon oli "omituinen", eikä omituisuus intiaanin silmissä ole mikään ansio.

Seuraavana aamuna auringon noustessa oli retkikunta valmiina jatkamaan matkaansa pohjolaan; Bruce ja Langdon läksivät kulkemaan rinteen yli vievää tietä ja Dividen yli samaan laaksoon, missä he olivat ensimmäisen kerran tavanneet Tyrin; karavaani kulki maalauksellisena jonona Metovsinin jäljessä. Muskwa matkusti nahkakorissaan.

Langdon oli onnellinen ja tyytyväinen.

– Tämä oli elämäni paras ajo. En koskaan tule katumaan sitä, että annoimme sen elää.

– Sanot ikään kuin minäkin olisin jättänyt sen elämään, vastasi totuuttarakastava Bruce. Jos olisin päässyt ampumamatkan päähän, niin meillä olisi nyt sen turkki Dishpanin selässä. Eikä rautatieasemalla olisi ollut ainoatakaan matkustajaa, joka ei olisi maksanut siitä sataa dollaria.

– Minulle sen turkki elävänä on monen tuhannen arvoinen, vastasi Langdon, ja lausuttuaan nuo arvoitukselliset sanat hän läksi jonon jälkipäähän katsomaan Muskwaa. Penikka kieriskeli ja heittelehti korissaan kuin vasta-alkava norsuratsastaja, ja katsottuaan sitä jonkin aikaa Langdon ratsasti taas Brucen luo. Ainakin kuusi kertaa näiden muutamien tuntien aikana hän kävi katsomassa Muskwaa, ja joka kerta palatessaan Brucen luo hän oli entistään hiljaisempi, ikäänkuin olisi miettinyt itsekseen jotakin. Kello yhdeksän seuduissa he saapuivat Tyrin laakson rajalle. Laakson keskeltä kohosi jyrkkä kallio, ja puro, jonka vartta he kulkivat, teki äkkimutkan länteen ja alkoi virrata kapeaa tunturilaaksoa pitkin. Idässä näkyi viheriä, aaltoileva rinne, jota pitkin hevoset helposti pääsisivät kiipeämään ja tuo tie veisi retkikunnan Driftwoodin tuntemattomille seuduille. Bruce päätti valita tämän tien.

Rinteen puolivälissä he pysähtyivät ja antoivat hevosten levätä. Muskwa ynisi levottomasti nahkaisessa vankilassaan. Langdon kuuli sen, mutta ei tuntunut kiinnittävän huomiota siihen. Hän ei voinut irroittaa katsettaan laaksosta, jonka läpi retkikunta oli kulkenut. Se oli ihmeellinen aamuauringon paisteessa. Hän näki tunturien huiput ja viileän, synkän järven niiden juurella, saman, josta Tyr oli kalastanut, mailien päässä sijaitsevat rinteet näyttivät vihreältä sametilta, ja hän kuuli viimeisen, heikon vedensolinan Tyrin valtakunnasta.

Tuo solina liikutti häntä omituisesti ja hänestä se tuntui kiitos- ja ylistyshyminältä, koska hän oli poistunut ja jättänyt kaiken samaan kuntoon, missä se oli ollut hänen saapuessaan. Mutta jättikö hän todella seudun samanlaiseksi kuin se oli ollut hänen tullessaan? Eikö tuossa vuoren musiikissa kuulunut myöskin surullista, kaipaavaa ja syyttävää ääntä?

Aivan hänen lähellään ynisi Muskwa taas hiljaa.

Langdon kääntyi Bruceen.

– Minä olen päättänyt, sanoi hän ja hänen äänensä kuulosti varmalta. Olen koko aamun koettanut toteuttaa päätöstäni. Kun hevoset ovat levänneet, saatte sinä ja Metovsin jatkaa matkaa. Minä ratsastan mailin verran takaisin ja lasken karhunpenikan vapauteen, sinne mistä se löytää tien kotiin.

Hän ei odottanut minkäänlaisia vastaväitteitä tai huomautuksia, eikä Bruce tehnytkään niitä. Langdon otti Muskwan syliinsä ja ratsasti takaisin etelään.

Mailin verran ratsastettuaan hän saapui eräälle tuuliselle, avoimelle niitylle, missä kasvoi pieniä havu- ja piilipuuryhmiä ja tuoksuvia kukkia. Hän nousi satulasta ja istui kymmenen minuuttia maassa Muskwan kanssa ja syötti sille taskustaan ottamastaan pienestä paperipussista viimeiset sokeripalat.

Hänen kurkkuunsa nousi pala, kun hän tunsi Muskwan pikku kuonon kosketuksen kädellään, ja kun hän viimein nousi satulaan, verhosi hänen silmiään lämmin usva. Hän koetti nauraa. Ehkä hän oli liian heikko. Mutta hän rakasti Muskwaa ja hän tiesi jättävänsä tähän laaksoon paremman kuin inhimillisen ystävän.

– Hyvästi, poikaseni, sanoi hän vapisevin äänin. Hyvästi, pikku kiukkupussi! – Ehkäpä joskus tulen takaisin sinua tervehtimään; silloin sinusta on jo tullut iso karhu, mutta minä en ammu – en, en koskaan – en koskaan!

Hän ratsasti nopeasti pohjoiseen. Kolmensadan kyynärän päässä hän katsoi taakseen. Muskwa seurasi häntä, mutta jäi pian jälkeen. Langdon heilutti kättään.

– Hyvästi, huusi hän, ja pala hänen kurkussaan tuntui entistä paksummalta, hyvästi!

Puoli tuntia myöhemmin hän taas rinteen huipulta katsoi kiikarillaan taakseen. Muskwa näytti vain mustalta pilkulta. Penikka oli pysähtynyt ja odotti luottavaisesti hänen paluutaan. Hän koetti jälleen naurahtaa, mutta ei voinut, ja niin ratsasti Langdon Dividen yli ja pois pikku Muskwan elämästä.

XXI.

MUSKWA LÖYTÄÄ YSTÄVÄNSÄ.

Muskwa seurasi Langdonin jälkiä noin puolen mailia. Ensin se juoksi, sitten se käveli, ja lopuksi se pysähtyi ja jäi istumaan paikoilleen kuin koira ja tuijotti kaukaiselle rinteelle. Jos Langdon olisi kulkenut jalan, niin Muskwa ei olisi pysähtynyt, ennen kuin se olisi uupunut. Mutta se ei ollut pitänyt korivankilastaan; se oli siellä pyörinyt ja keinunut vallan hirveästi, ja kerran oli hevonen, jonka selässä Muskwa oli ollut, pudistanut itseään, ja tuo pudistus oli Muskwasta tuntunut maanjäristykseltä. Se tiesi, että kori ja Langdon olivat sen edellä.

Se istui hetkisen ja uikutti kaipaavasti, mutta ei kulkenut enää eteenpäin. Se oli varma, että sen ystävä palaisi hetken kuluttua; hän oli aina palannut. Se alkoi harhailla ympäri ja etsiä kukkien juuria, mutta aluksi se pysytteli sen tien läheisyydessä, jota pitkin retkikunta oli mennyt.

Se pysytteli koko päivän tuolla kukkien koristamalla rinteellä. Siellä auringonpaisteessa oli hyvin miellyttävää oleskella, ja se löysi useita hyvänmakuisia juurimättäitä. Se kaivoi itsensä kylläiseksi ja nukkui päivällisen päälle, mutta kun aurinko alkoi laskea ja raskaat varjot pimittivät laakson, niin se alkoi pelätä. Sehän oli vain pikkuinen karhunpenikka, joka oli aikaisemmin viettänyt vain yhden ainoan, äitinsä kuoleman jälkeisen, yön yksinään.

Tyr oli korvannut emon, ja Langdon oli korvannut Tyrin, niin että vasta nyt se oppi tuntemaan pimeän yksinäisyyden ja tyhjyyden. Se ryömi muutamien orjantappurapensaitten alle, tien lähelle ja siellä se vainusi, kuunteli ja nuuhki odottaen. Loistavat ja kirkkaat tähdet syttyivät taivaalle, mutta niiden kirkkaus ei tänä yönä saanut Muskwaa houkutelluksi. Vasta päivän koitteessa se ryömi orjantappurapiilostaan.

Aurinko antoi sille voimia ja uskallusta ja se alkoi astella laaksoa pitkin takaisin; siellä tuntuivat hevosten jäljet yhä heikommilta, kunnes ne lopuksi hävisivät kokonaan. Sinä päivänä Muskwa söi vain vähän ruohoa ja muutamia orvokinjuuria, ja toisena yönä se saapui sille rinteelle, jota pitkin retkikunta oli tullut siitä laaksosta, missä Tyr ja Iskwao olivat. Se oli väsynyt ja nälissään ja tunsi olonsa perin yksinäiseksi.

Yönsä se nukkui puunkolossa. Seuraavana päivänä se jatkoi kulkuaan, ja monta päivää se oli aivan yksin tässä laajassa laaksossa. Se kulki poukaman ohi, missä Tyr ja se olivat tavanneet karhuvanhuksen, ja se nuuski kaloja ja ynisi nälissään; se kulki pimeän, syvän järven rantoja pitkin, metsän hämäryydessä se näki taas noiden varjo-olentojen puuhailevan; se kulki majavapadon yli ja nukkui kaksi yötä sen kaatuneen puunrungon vieressä, jolla se oli nähnyt Tyrin kalastelevan ensimmäisen kerran. Se oli melkein unohtanut Langdonin ja ajatteli yhä enemmän Tyriä ja äitiään. Se kaipasi niitä. Se kaipasi enemmän niitä kuin milloinkaan oli kaivannut ihmisen seuraa, sillä Muskwa oli taas muuttumaisillaan villieläimeksi.

Elokuun alussa se saapui laaksojen väliseen solaan ja kiipesi sille rinteelle, missä Tyr oli ensimmäisen kerran kuullut ihmeellisen jyminän ja tutustunut valkoisten miesten pyssyihin. Näiden kahden viikon aikana se oli kasvanut nopeasti, vaikka oli saanutkin monta kertaa paneutua levolle tyhjin vatsoin, eikä se enää pelännyt pimeää.

Se löysi oikeita aho-orvokki- ja kukkastarhoja. Ja kolmantena päivänä se pyydysti ensimmäisen saaliinsa. Se kompastui kalliojäniksen poikaseen, joka tuskin oli oravaa suurempi, ja ennen kuin tuo pikkuinen olento oli kerinnyt juoksemaan pakoon, oli Muskwa jo pyydystänyt sen. Se sai siitä kelpo aterian.

Oli kulunut jo kokonainen viikko, ennen kuin se kulki sen laaksonpohjukan lävitse, jossa emoa oli kohdannut onnettomuus. Jos Muskwa olisi kulkenut ylemmäksi, niin se olisi löytänyt äitinsä luut, jotka petolinnut olivat nokkineet paljaiksi. Viikon perästä se saapui sille pienelle niitylle, missä Tyr oli tappanut karibuvasikan ja mustan karhun.

Nyt vasta Muskwa tunsi olevansa kotona.

Kahden seuraavan päivän aikana se ei poistunut tuolta juhla- ja taistelupaikalta kauemmaksi kuin korkeintaan parin sadan kyynärän päähän, ja öin ja päivin se odotteli Tyriä. Myöhemmin sen täytyi mennä kauemmaksi ruokaa hakiessaan, mutta aina kun illan varjot pitenivät, se palasi viidakkoon, minne he olivat kätkeneet karibunraadon, jonka mustakarhu sitten oli ryövännyt.

Eräänä päivänä se läksi etsimään juuria vähän kauempaa kuin tavallisesti. Se oli ainakin puolen mailin päässä siltä paikalta, jota se oli oppinut pitämään kotinaan, ja se nuuski juuri erästä kiveä, kun sen viereen ilmestyi äkkiä iso varjo. Se katsoi ylös, ja jäi puoleksi minuutiksi seisomaan kivettyneenä paikoilleen; sen sydän sykki niin kiivaasti sen pikku rinnassa, ettei koskaan ennen ollut sykkinyt: viiden jalan päässä seisoi Tyr.

Iso karhu seisoi yhtä liikkumattomana kuin sekin ja katsoi ihmeissään Muskwaan. Sitten Muskwa päästi penikkamaisen ilonkiljahduksen ja ryntäsi sen luo. Tyr laski valtavan päänsä, ja molemmat seisoivat vielä hetken aikaa liikkumatta, Tyrin kuono hautautuneena penikan tuuheisiin selkäkarvoihin. Senjälkeen Tyr läksi rinteelle, niinkuin penikka ei olisikaan ollut poissa sen luota, ja Muskwa seurasi onnellisena sitä.

Nyt seurasi monta ihmeellistä harhailuretkeä ja ihanaa juhlapäivällistä, ja Tyr kuljetti penikan vuorien välisen laakson tuntemattomiin kohtiin.

Muutamina päivinä harjoitettiin oikeata suurkalastusta, vuorilla tapettiin uusi karibu, ja Muskwa lihosi lihoamistaan; sen paino lisääntyi hetki hetkeltä, kunnes se syyskuun puolivälissä oli jo keskikokoisen koiran suuruinen. Marjat kypsyivät, ja Tyr tunsi niiden kasvupaikat laaksossa; ensin kypsyivät punaiset villivadelmat, sitten suopamarjat ja lopuksi ihanat mustat viinimarjat, jotka kasvoivat metsän syvässä hämärässä; ne olivat meikein peukalonpään kokoisia ja yhtä makeita kuin Langdonin antama sokeri. Muskwa piti näistä marjoista eniten. Ne kasvoivat paksuissa, painavissa tertuissa, pensaissa ei ollut yhtään lehtiä, ja Muskwa saattoi syödä niitä korttelin viidessä minuutissa.

Mutta sitten koitti aika, jolloin ei enää ollut marjoja. Silloin oli lokakuu käsissä. Yöt olivat kylmät, ja kului päiviä, jolloin aurinko ei tullut ollenkaan näkyviin, ja taivaan peittivät raskaat, mustat pilvet. Kinokset tunturien huipuilla kasvoivat eivätkä enää sulaneet.

Laaksossakin alkoi pyryttää, aluksi vain sen verran, että maata peitti valkoinen matto, joka palelsi Muskwan käpäliä, mutta joka aina myöhemmin suli. Pohjoisesta puhalsivat kylmät tuulet, ja laakson kesäinen sorina oli öisin muuttunut ulvovaksi valitukseksi; puut suhisivat surullisesti, ja Muskwasta tuntui kuin koko maailma muuttuisi.

Näinä kylminä ja pimeinä päivinä se ihmetteli, miksi Tyr pysytteli näillä tuulisilla rinteillä, kun se yhtä hyvin olisi voinut etsiä suojaa laaksonpohjukasta. Ja mikäli Tyr selitti, sikäli se varmasti sanoi, että talvi lähestyi ja että juuri nämä rinteet olivat viimeiset paikat, joista löytyi ruokaa.

Siten toverukset elelivät lokakuun viimeiset ja marraskuun ensimmäiset päivät. Nyt tulivat pohjoisesta oikeat vihurit, tuulet ja lumi; järvet ja lammikot jäätyivät. Ja Tyr pysytteli yhä edelleen rinteillä, ja Muskwa värisi öisin vilusta ja ihmetteli, paistaisiko aurinko enää milloinkaan.

Eräänä päivänä marraskuun puolivälissä Tyr keskeytti äkkiä jänisperheen kaivamisen ja kulki suoraan laaksoon ja sieltä etelään hyvin tarmokkaasti. Molemmat olivat liikkeelle lähtiessään kymmenen mailin päässä savilaakson rotkosta, mutta iso karhu asteli niin nopeasti, että ne ehtivät sinne vielä samana päivänä ennen auringonlaskua. Seuraavana kahtena päivänä ei Tyrillä tuntunut olevan mitään elämäntarkoitusta. Rotkossa ei ollut ruokaa, ja se harhaili vain kallioiden välissä nuuhkien ja kuunnellen ja käyttäytyen niin kummallisesti, ettei Muskwa ymmärtänyt sitä lainkaan.

Toisen päivän iltana se pysähtyi räkämäntyviidakkoon, jonka maa oli pihkasta tahmeata. Se alkoi syödä tuota pihkaa. Muskwasta pihka ei näyttänyt ollenkaan houkuttelevalta, mutta jokin sisäinen ääni kehoitti sitä seuraamaan Tyrin esimerkkiä, ja se nuoli pihkaa ja nieli sitä tietämättä, että se oli luonnon viimeinen valmistelu niiden pitkän talviunen varalle.

Kello oli neljä, kun karhut saapuivat syvän luolan suulle, saman, jossa Tyr oli syntynyt, ja se pysähtyi nuuhkimaan myötä- ja vastatuuleen odottamatta mitään erikoista. Tuli pimeä. Ulvova tuulenpuuska kulki rotkon yli. Tunturienhuipuilta tuli purevia tuulenpuuskia, ja taivas oli pimeä ja lunta täynnä.

Karhu seisoi vielä hetkisen luolan suulla pää ja hartiat aukossa, ja sitten se meni luolaan. Muskwa seurasi jäljessä. Syvälle, syvälle sysimustaan pimeyteen ne kulkivat; ilma lämpeni lämpenemistään, ja tuulen ulvonta kuului vain heikkona suhinana. Tyriltä kului ainakin puoli tuntia makuupaikan valitsemiseen. Muskwa ryömi sitten ihan sen viereen. Se tunsi olonsa hyvin lämpimäksi ja mukavaksi.

Sinä yönä ulvoi myrsky, ja lunta pyrytti paksulti. Luolan yläpuolella kulki lumipilvi, joka laskeutui paksuina kinoksina luolan suulle, ja koko maailma hautautui syvälle.

Aamulla ei näkynyt luolan ovea, ei kallioita, ei mustia eikä purppuranvärisiä puita eikä pensaita. Kaikki oli valkeata ja hiljaista, ja laakson soliseva musiikki oli loppunut.

Syvällä luolassa Muskwa liikahteli levottomasti. Tyr veti syvään henkeään. Sen jälkeen ne nukkuivat, kauan ja hyvin. Ja ehkäpä uneksivatkin...