[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9dbZ4CGRAswzdSUB6Ae3QzhmN4rjfNdbewDFHP3aVVU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1759,"Kalliovuorten kuningas","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1759-curwood-james-oliver-kalliovuorten-kuningas","1759__Curwood_James_Oliver__Kalliovuorten_kuningas",null,"romaani",[],[],"fi",1916,1930,32251,201276,true,[],[],[],"Luontokuvaus sijoittuu Kanadan Kalliovuorille ja seuraa suuren harmaakarhun sekä orvon karhunpennun elämää. Teos pohtii metsästyksen etiikkaa ja ihmisen suhdetta villiin luontoon kertoen samalla eläinten ja metsästäjien kohtaamisista erämaassa.","James Oliver Curwoodin 'Kalliovuorten kuningas' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1759. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","KALLIOVUORTEN KUNINGAS\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curwood\n\n\nAlkuperäinen nimi: The Grizzly King\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nMinerva Oy,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n        Alkulause.\n     I. Kuningas ja valtakunta.\n    II. Tunkeilijat.\n   III. Ensimmäinen ampumahaava.\n    IV. Metsästäjät.\n     V. Muskwa.\n    VI. Tyr tappaa.\n   VII. Bruce toteaa eräitä asioita.\n  VIII. Muskwan äiti.\n    IX. Tyrin kaksintaistelu.\n     X. Vuorten ylitse.\n    XI. Langdon ja Bruce taistelutantereella.\n   XII. Uuden maan salaisuuksien keskellä.\n  XIII. Tyrin rakkaus.\n   XIV. Koirat tulevat.\n    XV. Vanki.\n   XVI. Muskwaa sivistetään.\n  XVII. Viimeinen Tyr.\n XVIII. Vahvemman armeliaisuus.\n   XIX. Viimeinen ottelu.\n    XX. Hyvästi, Muskwa!\n   XXI. Muskwa löytää ystävänsä.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nTämä toinen \"luonnonkirjani\", jonka tarjoan yleisölle, on eräänlainen\ntunnustus -- tunnustus ja toivomus. Sellaisen miehen tunnustus, joka\nvuosikausia metsästi ja tappoi, ennen kuin oppi, että erämaa tarjoaa\npaljon jännittävämpää urheilua kuin teurastamista -- ja toivomus,\nettä tämä kirjani opettaisi muitakin ymmärtämään, ettei metsästyksen\nsuurin ilo ole tappaminen, vaan elämän lahjoittaminen. Totta on,\nettä laajoilla saloseuduilla täytyy tappaa elääkseen; täytyy hankkia\nlihaa, sillä liha merkitsee elämää. Mutta ravinnokseen tappaminen on\njotakin vallan toista kuin huvikseen teurastaminen -- teurastushalu tuo\nmieleeni aina Brittiläisen Kolumbian vuorilla vietetyn päivän, jolloin\nminä eräältä rinteeltä tapoin neljä harmaakarhua kahdessa tunnissa --\nsadassakahdessakymmenessä minuutissa tuhosin sadankahdenkymmenen vuoden\nelämän. Ja tämä on vain yksi niistä monista tapauksista, joita nyt olen\noppinut pitämään rikoksena; sillä huvikseen tappaminen on tuskin muuta\nkuin raaka murha.\n\nVaatimattomalla tavallaan minun eläinkirjani pyrkivät hyvittämään\nmenneisyyttä, ja päämääräni ei ole niinkään suuressa määrin ollut\npelkkä kirjallinen mielenkiintoisuus kuin osallinen luotettavuus.\nSaloseudun elämässä samoin kuin inhimillisessäkin on tragiikkaa,\nhuumoria ja ylevää paatosta, jännittäviä tosiasioita, todellisia\nelämänkohtaloita -- kirjailijan tarvitsee vain vähäisessä määrin\nturvautua mielikuvitukseensa.\n\n\"Kazanissa\" koetin antaa lukijoille kuvauksen kokemuksistani, joita\nminulla muutamien vuosien aikana oli pohjolan villien vetokoirien\nkeskuudessa, \"Karhussa\" olen omantunnon tarkasti seurannut tosiasioita,\nsellaisena kuin ne näin tarkkaillessani noiden villieläinten\nelämää. Pikku Muskwa oli minun luonani koko kesän ja syksyn Kanadan\nKalliovuorilla, Pipoonarkoos nukkuu haudassaan lähellä Firepan Rangea\nmuistokiven alla, aivan kuin valkoihoinen mies. Ne kaksi harmaakarhun\npenikkaa, jotka me kaivoimme luokistaan Athabascan luona, ovat\nkuolleet. Mutta Tyr elää edelleen, sillä sen valtakunta on seudussa,\njonne ei tule metsästäjiä -- ja kun meillä viimeksi oli tilaisuus, emme\ntappaneet sitä.\n\nTänä vuonna (heinäkuussa 1916) matkustan takaisin Tyrin ja Muskwan\nmaahan. Luulisin tuntevani Tyrin, jos näkisin sen, sillä se oli\nkooltaan oikea hirviö. Mutta Muskwahan on kahdessa vuodessa ennättänyt\ntäysikasvuiseksi karhuksi. Ja kumminkin luulen, että Muskwa tuntisi\n_minut_, jos sattuisimme kohtaamaan. Uskoisin mielelläni, että se ei\nole unohtanut sokeria, eikä niitä kaikkia kertoja, jolloin se ryömi\nöisin minun viereeni, eikä sitä, miten me yhdessä etsimme juuria ja\nmarjoja, eikä niitä taisteluita, joilla me huvittelimme avoimella\nmaalla. Mutta ehkä se ei kumminkaan ole antanut minulle anteeksi sitä\nviimeistä päivää, jona me niin kovasydämisesti hylkäsimme sen ja\njätimme yksinään omaan vapauteensa vuorten keskelle.\n\n_James Oliver Curwood_.\n\n\n\n\nI.\n\nKUNINGAS JA VALTAKUNTA.\n\n\nHiljaa ja liikkumattomana, ison punertavan kalliolohkareen kaltaisena\noli Tyr seisonut useita minuutteja ja silmäillyt valtakuntaansa. Se ei\nnähnyt kauas; sen niinkuin kaikkien harmaakarhujen pienet, toisistaan\netäällä olevat silmät näkivät huonosti. Kolmannes- tai puolen mailin\npäästä se erotti vuohen tai lampaan, mutta etäämpänä maailma oli\nsille vain salaperäinen, aurinkoinen tai pikimusta mysterio, jota se\ntutki äänien ja hajujen avulla. Outo haju sen nytkin sai pysähtymään.\nAlhaalta laaksosta tunkeutui näet sieraimiin kummallinen, aivan vieras\nhaju, jotakin selvästi tänne kuulumatonta, mikä omituisesti liikutti\nkarhua.\n\nTurhaan koetti sen hitaasti toimiva ajatuskyky selvitellä sitä. Se\nei ollut karibun hajua, sillä Tyr oli tappanut monta karibua, eikä\nse ollut myöskään vuohen eikä lampaan. Eikä se ollut kallioilla\nlekottelevien laiskojen ja lihavien kalliojänisten hajua, sillä\nniitäkin se oli syönyt satoja; haju ei ollut millään tavoin ärsyttävä\neikä peloittava. Tyr oli utelias, mutta kuitenkaan se ei mennyt\nottamaan selkoa; varovaisuus pidätti sitä paikoillaan.\n\nVaikkapa Tyr olisi nähnyt selvästi mailin tai parin päähän, se olisi\nkumminkin hyötynyt vähemmin kuin tästä tuulen kuljettamasta viestistä.\nSe seisoi pienen ylänteen reunalla, ja noin kahdeksasosa mailia sen\nalapuolella oli laakso ja yläpuolella sola, noin kahdeksasosa mailia\nylempänä, josta se oli tullut.\n\nYlänne oli suunnilleen eekkerin laajuinen maljamainen syvennys\nvuoren viheriöitsevällä rinteellä. Siellä kasvoi runsaasti mehevää\nruohoa ja kukkia, vuoristoyrttejä, lemmikkejä, villejä astereita ja\nhyasintteja, ja sen keskellä oli pehmeä sammalmätäs, jolle Tyrin oli\ntapana laskeutua lepuuttamaan kallioiden kapuamisesta helliintyneitä\njalkojaan. Itään, länteen ja pohjoiseen levisi kanadalaisten\nKalliovuorten ihmeellinen panoraama, kylpien kesäkuun ilta-auringon\nkultahohteessa.\n\nYläpuolelta ja laaksosta, kallionhuippujen välille muodostuvista ojista\nja lumirajaan ulottuvista vuorenseinämien koloista kuului lempeätä ja\nmusikaallista solinaa: veden musiikkia. Se täytti ilman, sillä pilviä\ntapailevien vuorenhuippujen ikuinen lumi piti kosket, purot ja ojat\nalituisessa liikkeessä. Ja ilma oli yhtä täynnä hempeitä tuoksuja kuin\nmusiikkiakin -- kesä- ja heinäkuun sekoitus, kevään loppu ja kesän alku\nnäissä pohjolan tunturiseuduissa.\n\nMaa viheriöitsi, varhaiset kevätkukat värjäsivät aurinkoisen rinteen\nvalkeaksi, punaiseksi ja purppuranväriseksi, ja riemulaulua lauloivat\nkaikki, joissa henki oli -- lihavat kalliokaniinit koloissaan,\npienet röyhelörotat multakasoillaan, suuret, surisevat kimalaiset\nlennellessään kukasta toiseen, haukat laaksossa ja kotkat kallioiden\nhuipuilla. Tyrkin lauloi omalla tavallaan, sillä hetkeä aikaisemmin\nmudan yli kahlatessa sen rinnasta oli päässyt omituisia äännähdyksiä.\nNe eivät olleet murinaa eikä karjuntaa, ne olivat vain tyytyväisyyden\nmyhähdyksiä -- sen laulua.\n\nJa nyt jostakin käsittämättömästä syystä tämä ihmeellinen päivä oli\nyht'äkkiä muuttunut. Tyr seisoi liikkumattomana ja nuuhki ilmaa. Se oli\nymmällään -- hermostunut, mutta ei huolissaan. Sen sieraimet olivat\nyhtä herkät tälle ihmeelliselle hajulle kuin lapsen kieli viinapisaran\nkirpeydelle. Lopuksi sen rinnasta pääsi kaukaisen ukkosenjyrinän\ntapainen tyytymätön murahdus. Se oli tämän alueen itsevaltias, ja se\ntajusi, ettei sen valtakunnassa sopinut olla tuntemattomia hajuja.\n\nHitaasti se kohosi takajaloilleen, suoristaen valtavan, yhdeksän jalan\npituisen ruhonsa pystyasentoon ja istui paikoillaan kuin opetettu\nkoira, mutaiset etujalat rinnalla. Se oli kymmenen vuotta asunut näillä\nkallioilla, eikä se vielä milloinkaan ollut tuntenut tuota hajua. Se\nasettui vastarintaan. Se odotti hajun lähestymistä.\n\nSe ei piiloutunut, vaan istui suorana ja pelottomana, valtavana, uusi\nkesäturkki kiiltäen kullanruskeana auringossa. Sen etukäpälät olivat\nmelkein yhtä isot kuin ihmisen ruumis; sen viidestä veitsimäisestä\nkynnestä haritti kolme erillään ja ne olivat viiden ja puolen tuuman\npituiset; sen mutaan jättämät jalanjäljet olivat noin viisitoista\ntuumaa läpimitaltaan. Se oli lihava, pehmeä ja voimakas; sen\npähkinänkokoiset silmät olivat kahdeksan tuuman päässä toisistaan; sen\nraateluhampaat olivat tikarinterävät ja pitkät kuin miehen peukalo ja\nsen vahvat leuat murskasivat vaivattomasti karibun pään.\n\nSe ei ollut julma, sillä se ei ollut koskaan joutunut ihmisen kanssa\ntekemisiin. Harmaakarhujen tapaan ei sekään tappanut huvikseen. Se\nvalitsi laumasta vain yhden ainoan karibun ja söi sen viimeiseen\nluuhun saakka. Se oli rauhallinen kuningas, jolla oli vain yksi ainoa\nlaki: \"Jättäkää minut rauhaan!\" Istuessaan siinä takajaloillaan ja\nnuuskiessaan ilmaa se oli tämän lain lihaksitulemus.\n\nSen valtava, verraton, mahdikas olemus muistutti näitä vuoria, joiden\nvertaisia sai etsiä laaksosta ja taivaasta; vuoret ja se olivat\nilmestyksiä muinaisuudesta. Se oli osa vuoria; sen suku oli saanut\nalkunsa näillä kallioilla ja tulisi myöskin häviämään niillä; se\nmuistutti niitä monilla tavoin. Tähän päivään saakka ei mikään eikä\nkukaan muu kuin sen omat heimolaiset olleet uhanneet sen valtaa\nja oikeutta tähän alueeseen. Niiden kanssa se oli kunniallisesti\ntaistellut, monta kertaa kuolemaan saakka, ja se oli uudelleen valmis\ntaisteluun tämän alueen yksinvaltiudesta. Siihen saakka, kuin joku\ntoinen voittaisi sen, olisi se tämän alueen herra ja tuomari ja mikäli\nsitä huvittaisi, voisi se olla hirmuvaltiaskin. Se oli näiden rehevien\nlaaksojen ja viheriöiden ylänköjen laillinen kuningas ja ympärillään\nasustavien eläinten eittämätön hallitsija.\n\nSe oli miehekkäästi taistellut ja voittanut nämä alueet ilman\nviekkautta tai petosta. Sitä vihattiin ja pelättiin, mutta itse se\nei pelännyt eikä vihannut; sen kunnia oli tahraton. Siksi se jäikin\navoimesti odottamaan laaksosta uhkailevaa ihmettä.\n\nIstuessaan siinä takakäpälillään ja tutkiessaan ilmaa terävällä\nruskealla kuonollaan se vaistosi sisimmässään menneitten, hämärien\nsukupolvien tuntemuksia. _Se_ ei ollut koskaan tuntenut sen sieraimiin\ntunkeutuvaa hajua, joka kuitenkin tuntui siitä jollakin tavoin tutulta.\nSe ei voinut määritellä sitä eikä mielessään kuvailla sitä, mutta se\ntiesi, että tuo haju merkitsi vihaa.\n\nSe oli istunut kymmenen minuuttia liikkumatta, puuveistoksen\nkaltaisena. Tuuli kääntyi, haju heikkeni ja lopuksi hävisi kokonaan.\nTyrin litteät korvat kohosivat hiukan; se käänsi isoa päätään, niin\nettä näki viheriöitsevän rinteen ja pienen ylängön. Heti kun ilma\nmuuttui puhtaaksi ja miellyttäväksi, Tyr unohti helposti vieraan hajun.\nSe laskeutui neljälle jalalleen ja aloitti röyhelörotan metsästyksen;\nse huvittelihe.\n\nTyr painoi suunnilleen tuhannen naulaa; röyhelörotta oli kuuden\ntuuman pituinen ja painoi kuusi sadasosaa naulaa, ja kuitenkin kaivoi\nkarhu innokkaasti tunnin saadakseen kiinni röyhelörotan, jonka se\nihastuksissaan nielaisi kuin pillerin; se oli eräänlaista herkkua,\njonka etsimiseen se kulutti puolet keväästään ja kesästään. Se keksi\nlupaavan kolon ja alkoi kaivaa siitä niinkuin rottaa hakeva iso koira.\nSe oli ylängön reunalla. Seuraavan puolentunnin aikana se kohotti vain\nkerran tai pari päätään, mutta ei tuulen kuljettama vieras haju enää\nhäirinnyt sitä.\n\n\n\n\nII.\n\nTUNKEILIJAT.\n\n\nMailin päässä laaksossa, niillä kohdin, missä kuusi- ja kopaiwapuumetsä\nharveni rotkon suulla, Jim Langdon pysäytti hevosensa ja katseli\nympärilleen, heilautti ihastuneena toisen jalkansa satulan yli ja jäi\nodottamaan. Metsän peitossa noin parin- kolmensadan kyynärän päässä\nhänestä Bruce Otto riiteli uppiniskaisen kuormahevosen Dishpanin kanssa.\n\nLangdonia nauratti kuunnellessaan toisen kamppailua. Otto uhkaili\nDishpania kaikilla mahdollisilla kidutuksilla, kaulan katkaisemisella\nja hieman lempeämmällä kohtelulla, puukapulalla ohimoon. Jim nauroi,\nsillä Brucen uhkaukset ja tämän hyvinhoidetut, uhkauksista vähääkään\nvälittämättömät kuormahevoset huvittivat häntä. Hän tiesi hyvin, että\njos Dishpan saisi päähänsä kuormineen päivineen heittää kaurakappaa,\nniin ei suuri, hyväntahtoinen Bruce Otto voisi muuta kuin päästää\nilmoille jyrisevän, vertahyydyttävän sadatuksensa. Nämä kuusi hevosta\ntulivat peräkkäin metsästä ja viimeisellä niistä ratsasti Otto. Hän\nistui satulassa kuin käyristynyt metallisulka; tuon asennon hän oli\nsaanut ratsastaessaan vuosikausia pienillä tunturihevosilla. Kun hän\ntuli näkyviin, nousi Langdon satulasta ja katsahti taas laaksoon.\n\nHänen vaalea parransänkensä ei peittänyt kasvojen rusketusta, jonka\nhän oli saanut harhaillessaan viikkokausia tuntureilla; hänen\npaitansa oli rinnasta auki ja paljasti tuulen ja auringon tummaksi\nahavoittaman kaulan; hänen silmänsä olivat harmaansiniset, terävät\nja tutkivat, ja hän tarkasteli eteensä avautuvaa näköalaa iloisen\ninnokkaana niinkuin metsästäjä ja seikkailija ainakin. Hän oli noin\nkolmenkymmenenviidenvuotias. Toisen puolen elämäänsä hän oli viettänyt\nsaloseuduilla ja toisen puolen kirjoittamalla kuvauksia näkemyksistään.\nHänen seuralaisensa oli suunnilleen viittä vuotta nuorempi, mutta\nvarmasti kuusi tuumaa pitempi, mikäli sitä voi lukea ansioksi hänelle.\n\"Se juuri on kirottua, että minä yhä vielä kasvan\", oli hänellä\nitsellään tapana sanoa.\n\nHän ratsasti Langdonin luo ja nousi satulasta. Tämä osoitti eteensä\navartuvaa näköalaa.\n\n-- Oletko ikinä nähnyt mitään tämän veroista? kysyi hän.\n\n-- Mukava maa, myönsi Bruce. Erinomainen leiripaikka, Jim. Täällä\npitäisi olla karibuja ja -- karhuja. Tuore liha ei olisi pahitteeksi.\nAnnahan tulitikku!\n\nHeille oli tullut tavaksi sytyttää piippunsa samalla tulitikulla. He\nnoudattivat totuttua tapaansa ja tarkastelivat seutua. Puhaltaessaan\nensimmäisen savupilven piipustaan Langdon osoitti metsää, josta he\njuuri olivat tulleet.\n\n-- Sopiva seutu asuttavaksi, sanoi hän. Metsää, juoksevaa vettä ja\nrehevintä ruohoa mitä koko matkalla on nähty. Hevoset voidaan panna\nliekaan tuonne aukiolle, jonka yli tulimme; siellä näytti kasvavan\nrunsaasti häränheinää ja timoteitä. -- Hän katsoi kelloaan. -- Vasta\nkolme; voimme jatkaa matkaa vielä. Mutta mitäs arvelisit, jos jäisimme\ntänne muutamiksi päiviksi ja tarkastelisimme seutua?\n\n-- Hyvä on, sanoi Bruce.\n\nHän istuutui puhuessaan, selkä kalliota vasten ja asetti pitkän\nmetallisen kaukoputken polvilleen. Langdon otti satulastaan\nkaksoiskiikarin, joka oli tuotettu Pariisista. Kaukoputki taas\noli pyhäinjäännös sisällissodasta. Hartiat vastakkain he istuivat\nja tarkastelivat eteensä avautuvaa viheriöitsevää vuorenrinnettä.\nHe olivat saapuneet koskemattomaan saloseutuun, sellaiseen, jota\nLangdon sanoi \"tuntemattomaksi\". Mikäli hän ja Bruce Otto pystyivät\narvostelemaan, ei ainoakaan valkoinen mies ollut käynyt siellä. Seutua\nympäröivät valtavat vuoriketjut, joiden yli kapuamiseen heiltä oli\nmennyt kuusi hiostavaa päivää.\n\nHe olivat tänään selviytyneet Great Dividestä, pohjoisen ja etelän\nvälillä olevasta taivaaseen ylettyvästä rajamuurista, ja nyt he näkivät\nkiikariensa avulla Firepan Mountainin ensimmäiset vihertävät rinteet ja\nihmeelliset huiput. Pohjoisessa -- he kulkivat pohjoista kohden -- oli\nSkeene River, lännessä ja etelässä Babine Ranges vedenhalkaisijoineen,\nidässä Dividen toisella puolen oli Driftwood ja vielä kauempana olivat\nOminica Range ja Finleyjoen lonkero.\n\nToukokuun kymmenentenä päivänä he olivat jättäneet viimeisen\nsivistysseudun taakseen, ja nyt oli kesäkuun kolmastoista.\nKatsellessaan seutua kiikarillaan Langdon tunsi, että nyt he vihdoinkin\nolivat päässeet matkansa päämäärään. Kahden kuukauden ajan he olivat\nkoettaneet päästä pois ihmisten asumapaikoilta ja nyt vihdoinkin\nonnistuneet.\n\nTäällä ei ollut metsästäjiä eikä kullankaivajia. Hänen eteensä avautuva\nlaakso oli täynnä kultaisia lupauksia, ja hänen vetäessään sieraimiinsa\nsen salaperäisyyksien ja ihmeitten ensimmäisiä hienoja tuoksuja, syvä,\nsopusointuinen onni täytti hänen sydämensä, onni, jota vain hänen\nkaltaisensa mies voi tuntea. Hänen ystävälleen ja toverilleen Bruce\nOttolle, joka oli ollut hänen seuralaisenaan viidellä vuoristoretkellä,\nolivat kaikki vuoret ja laaksot melkein samanlaisia; hän oli syntynyt\nniiden keskellä, elänyt koko elämänsä niiden parissa ja luultavasti\nkuolisikin niiden keskellä.\n\nBruce tuuppasi häntä äkkiä kyynärpäällään.\n\n-- Puolentoista mailin päässä tuolla laaksossa näen kolmen karibun\npäät, sanoi hän koko ajan katsellen kaukoputkellaan.\n\n-- Ja minä näen vuorivuohen ja sen kilin tuolla oikealla uloimmalla\nvuorella, vastasi Langdon. Ja niin totta kuin elän, eikö vain pukki\nitse seiso ja tarkastele vuohta tunturihuipulta tuhannen jalan\nkorkeudesta. Sen parta on jalan pituinen. Bruce, saat olla varma siitä,\nettä olemme saapuneet paratiisin esikartanoihin.\n\n-- Siltä näyttää, vastasi Bruce ja kohenteli pitkiä sääriään saadakseen\nkaukoputkelleen paremman asennon. Ellei tämä ole oikea vuohien ja\nkarhujen luvattu maa, niin en ole koskaan sen pahemmin erehtynyt!\n\nViitisen minuuttia he istuivat ääneti ja jatkoivat tutkimuksiaan.\nHeidän takanaan nälkäiset hevoset pureskelivat tiheätä ja mehevää\nruohikkoa. Vuoripurojen lirinä tunkeutui heidän korviinsa, ja koko\nlaakso tuntui uinailevan auringon paisteessa. Langdonista tämä oli kuin\nunta. Laakso oli kuin suuri, tyytyväinen kissa, ja tuulen hyväilevään\nhuminaan sekoittuivat äänet olivat kuin unisen kissan kehräämistä. Hän\nsuuntasi kiikarinsa taas vuorenhuipulla seisovaan pukkiin, kun Otto\näännähti.\n\n-- Näen talonkokoisen harmaakarhun, ilmoitti hän tyynesti.\n\nBrucen mielenrauhaa ei tavallisesti häirinnyt mikään muu kuin\nkuormahevosten äksyily, varsinkin Disphanin. Tämänkaltaiset tärkeät\nuutiset hän ilmoitti rauhallisesti, kuin olisi ollut puhe vain\norvokkikimpusta.\n\nYhdellä hypähdyksellä Langdon oli pystyssä.\n\n-- Missä? kysyi hän. Hän koetti suunnata kiikarinsa samaan suuntaan\nkuin toisen kaukoputki oli; jok'ainoa hermo hänen ruumiissaan jännittyi.\n\n-- Tuolla toisen vuorenharjanteen rinteellä, rotkon yläpuolella, sanoi\nBruce pitäen toista silmäänsä kiinni ja painaen kaukoputkea kiinteästi\nsilmäänsä. Se on polvillaan ja kaivaa röyhelörottaa.\n\nLangdon suuntasi kiikarinsa rinteelle ja alkoi äkkiä läähättää.\n\n-- Eroitatko sen? kysyi Bruce.\n\n-- Selvästi kuin neljän jalan päästä. Bruce, se on Kalliovuorten suurin\nharmaakarhu!\n\n-- Niin on, tai ainakin se on sen kaksoisveli, naurahti Bruce\nliikuttamatta ainoatakaan lihastaan. Se on ainakin kaksitoista tuumaa\npitempi kuin sinun kahdeksanjalkaisesi, Jimmy! Ja... hän vaikeni ja\notti taskustaan käärön mustaa tupakkaa, josta hän puraisi palan,\npäästämättä kumminkaan kiikaria silmästään. Olemme tuulen suojassa, ja\nsillä on kiire kuin kirpulla.\n\nHän hypähti jaloilleen, ja Langdon seurasi hänen esimerkkiään.\nSellaisina hetkinä he ymmärsivät toisiaan sanoitta. He kuljettivat\nhevosensa takaisin metsänreunaan ja sitoivat ne sinne, ottivat pyssynsä\nnahkakoteloista ja pistivät molemmat seitsemän panosta makasiiniin. Sen\njälkeen he seisahtuivat pariksi minuutiksi tarkastelemaan rinnettä ja\nsinne vievää tietä paljain silmin.\n\n-- Voimme kavuta solaan, ehdotti Langdon.\n\nBruce nyökkäsi.\n\n-- Luulisin, että sieltä pääsisimme kolmensadan kyynärän ampumamatkan\npäähän, sanoi hän. Emme voi tehdä muutakaan. Jos alhaaltapäin\nkulkisimme sen luo, niin se vainuaisi meidät.\n\n-- Voisimme kiivetä sen yläpuolella olevalle vuorelle ja ampua\n_ylhäältäpäin_, jos olisi vähän aikaisempi! sanoi Langdon nauraen.\nBruce, sinä olet sairaalloisin vuorikiipeilijä, minkä olen koskaan\nnähnyt. Olisit valmis kiipeämään vaikka Hanlestyn tai Geikien yli\nvoidaksesi ampua vuohen ylhäältä, vaikka yhtä helposti voisit laaksosta\nkäsin tähdätä siihen. Olen iloinen, ettei nyt ole aamu. Tuon karhun me\nammumme solasta.\n\n-- Ehkä, sanoi Bruce ja he läksivät matkalle.\n\nAivan rauhallisesti he kulkivat kukkien koristaman viheriän niityn yli.\nHeillä ei ollut pelkoa siitä, että karhu huomaisi heidät, ennen kuin he\npääsisivät puolen mailin päähän. Tuuli oli kääntynyt ja puhalsi melkein\nsuoraan heitä kohden. Heidän nopea käyntinsä muuttui juoksuksi, ja he\nkääntyivät eräälle rinteelle, josta he kallionkielen turvissa voivat\nainakin viitisentoista minuuttia lähestyä rauhallisina karhua.\n\nMelkein kymmenessä minuutissa he ennättivät solaan, vuoreen\nsyntyneeseen kapeaan ja äkkijyrkkään uurteeseen, jonka vuosisatojen\najan lumipeitteisiltä huipuilta virtaavat kevätpurot olivat\nmuodostaneet. He suunnittelivat tarkoin tekonsa. Iso karhu oli\nvuorenrinteellä suunnilleen kuudensadan kyynärän päässä heistä ja solan\nviimeisestä kohdasta kolmensadan kyynärän päässä.\n\nBruce kuiskasi:\n\n-- Kapua sinä, Jimmy, sinne ja ammu se. Mutta jos et saa osumaan,\ntaikka jos vain haavoitat sitä, niin sillä on vain kaksi mahdollisuutta\n-- mahdollisesti kolme. Se joko käy sinun kimppuusi tai lähtee\nkulkemaan solaa pitkin taikka sitten menee laaksoon -- tätä tietä. Jos\nse pakenee solaa pitkin, niin emme voi ehkäistä sitä ja jos se hyökkää\nkimppuusi, niin heitä solan suulla kuperkeikkaa, saat etumatkaa. Mutta\nuskottavinta on, että se tulee tätä tietä, siksi jään odottamaan tähän.\nOnnea matkalle, Jimmy!\n\nSenjälkeen hän ryömi erään kalliohuipun taa vartioimaan karhua, ja\nLangdon alkoi hiljaa kavuta vierinkivien peittämää solan rinnettä.\n\n\n\n\nIII.\n\nENSIMMÄINEN AMPUMAHAAVA.\n\n\nTyr oli tämän uneliaan laakson ahkerin asukas. Sen yksilöllisyys oli\nhyvin vahvasti kehittynyt. Muutamien ihmisten tapaan se meni aikaisin\nnukkumaan; se alkoi tulla uniseksi lokakuussa ja marraskuussa se veteli\njo pitkää talviuntaan. Se nukkui huhtikuuhun ja heräsi tavallisesti\nviikkoa tai paria päivää myöhemmin kuin muut karhut. Sen uni oli\nraskasta, ja herätessään se oli aivan virkku. Huhti- ja toukokuunsa se\nvietti lojuilemalla aurinkoisilla kallioilla, mutta kesäkuun alusta\nlokakuun puoliväliin se ei ummistanut silmiään kahdeksaakaan tuntia\nvuorokaudessa.\n\nSe oli ahkerassa puuhassa, silloin kun Langdon alkoi varovasti\nkiivetä solan seinämää. Se oli saanut rotan kiinni, lihavan, vanhan\nukkovaarin, jonka se nielaisi yhtenä ainoana suupalana, ja nyt se\nlopetteli päivällistään syömällä lihavia, valkoisia matoja ja happamia\nmuurahaisia, joita se etsi kivien alta nostelemalla niitä kämmenellään.\nSe käytti oikeata kämmentään. Karhuista on yhdeksänkymmentäyhdeksän\nsadasta ja mahdollisesti satayhdeksänkymmentäyhdeksän kahdesta sadasta\nvasenkätistä; Tyr oli oikeakätinen; tappelussa, kalastuksessa ja\nmetsästyksessä sillä oli hyötyä siitä, sillä harmaakarhujen oikea\nkämmen on pidempi kuin vasen -- se on niin paljon pidempi, että jos\nse kadottaisi seitsemännen aistinsa, paikallisvaistonsa, alkaisi se\nkiertää ympyrää.\n\nJatkaessaan etsintäänsä Tyr lähestyi solaa. Sen iso pää oli aivan\nmaassa kiinni. Lyhyellä matkalla sen näkö oli mikroskoopillisen\ntarkka ja hajuaisti oli niin herkkä, että se silmät ummessa löysi\npunaisen kalliomuurahaisen. Se valitsi mieluimmin latteat kivet. Sen\npitkäkyntinen oikea kämmen oli kuin ihmisen käsi. Se nosti kiven,\nhaisteli paikkaa hetkisen, nuolaisi muurahaiset lämpimällä kielellään\nja jatkoi matkaansa seuraavalle kivelle. Se otti työnsä yhtä vakavasti\nkuin norsu, joka etsii pähkinöitä heinäkuormasta. Se ei nähnyt siinä\nmitään naurettavaa, eikä luonto, joka oli järjestänyt tämän asian,\nollut nähnyt myöskään mitään naurettavaa siinä.\n\nTyrin aika ei ollut kallista, siksipä se kesän kuluessa etsikin sillä\ntavoin satojatuhansia happamia muurahaisia, makeita matoja ja muita\nerilaisia mehukkaita hyönteisiä, puhumattakaan kilpikonnista ja vielä\npienemmistä kalliokaniineista. Nämä kaikki pikku oliot auttoivat sitä\nkeräilemään ihravarastoa \"talvisäilöä varten\", ja tämän ihravarastonsa\navulla se pysyi hengissä pitkän talviunensa aikana. Siksipä luonto\nolikin muodostanut sen pienet, vihertävänpunaiset silmät, jotka\npitemmän matkan päässä eivät kelvanneet mihinkään, lyhyillä matkoilla\nkaksoismikroskoopiksi.\n\nJuuri kun se oli aikeissa nostaa uutta kiveä, se keskeytti puuhansa ja\nseisoi liikkumattomana noin minuutin ajan. Sitten se heilautti hitaasti\npäätään ja painoi kuononsa aivan maahan kiinni. Se oli keksinyt varsin\nhoukuttelevan hajun -- niin heikon, että se pelkäsi kadottavansa\nsen, jos liikkuisi paikaltaan. Sentähden se jäikin seisomaan aivan\nhiljaa, kunnes pääsi varmuuteen hajun aiheuttajasta; sitten se käänsi\nvaltavan ruhonsa ja kulki pari askelta rinnettä alaspäin, nuuhkien\nja heilutellen päätään puolelta toiselle. Haju tuli vahvemmaksi.\nKuljettuaan vielä pari askelta se ryntäsi äkkiä erään kiven luo.\nKivi painoi ainakin kaksisataa naulaa, mutta Tyr nosti sen oikealla\nkämmenellään vaivattomasti kuin se olisi ollut vain piikivipalanen.\nKuului vikiseviä vastalauseita ja pieni, tavallinen kalliojänis livahti\npakoon, juuri kun Tyr kohotti vasemman kämmenensä iskuun, joka olisi\nmurskannut kalliovuohen niskan.\n\nSitä ei ollut houkutellut kalliojäniksen haju, vaan tämän\nruokavarastojen tuoksut. Ne olivat tallella -- pienessä kolossa oli\npari litraa puoleksi kuorituita maapähkinöitä, pienten perunain\nnäköisiä ja kirsikan kokoisia. Niissä oli paljon tärkkelystä ja ne\nolivat makeita ja rasvapitoisia, ja herkuttelevan Tyrin rinnasta\npääsi omituinen tyytyväisyydenmurahdus; senjälkeen se aloitti taas\nmuurahaismetsästyksensä.\n\nSe ei kuullut solaa pitkin lähestyvää Langdonia. Se ei haistanut häntä,\nsillä tuuli puhalsi vastakkaiseen suuntaan, ja se oli jo unohtanut\nhajun, joka oli ärsyttänyt sitä tunti sitten. Sen onnea ei häirinnyt\nmikään; se oli hyväluontoinen, ja siksi se olikin lihava ja sileä.\nToraisa ja riitaisa karhu oli aina laiha; oikea metsästäjä tuntee sen\nensisilmäykseltä. Etsiskelyssään Tyr lähestyi solaa.\n\nSe oli noin sadanviidenkymmenenkyynärän päässä solasta, kun eräs ääni\nsai sen varuilleen. Langdon, joka solan reunalla koetti saada itselleen\nhyvää ampuma-asentoa, sattui potkaisemaan kiveä, joka alkoi vieriä\nsolaan vieden toisia kiviä mukanaan ja sen aiheuttama melu kasvoi\nkasvamistaan. Solan suulla, kuusisataa kyynärää hänen alapuolellaan\nBruce kiroili itsekseen. Hän näki Tyrin kohottautuvan istumaan. Hän\npäätti ampua, jos karhu yrittäisi kulkea vuorenhalkeaman yli.\n\nNoin kolmisenkymmentä sekuntia Tyr istui takajaloillaan. Senjälkeen\nse alkoi päättävästi ja nopeasti astella solaa kohden. Läähättäen ja\nsadatellen huonoa onneaan, Langdon kapusi viimeiset jäljellä olevat\nkymmenen jalkaa ylängön reunalle. Hän kuuli Brucen huudon, mutta ei\nymmärtänyt varoitusta. Jaloin ja käsin hän tarttui epätoivoisesti\nkiinni kallionhalkeamiin, sillä jäljellä olevat kolme tai neljä jalkaa\npiti kulkea niin pian kuin mahdollista. Hän oli jo melkein perillä, kun\nhän pysähtyi ja katsahti ylöspäin.\n\nHänen sydämensä nousi kurkkuun, hän pysähtyi ja muutamia sekunteja\nhän oli kuin halvattu. Hän näki yläpuolellaan jättiläismäisen\npään ja valtavan ruhon. Tyr seisoi hänen yläpuolellaan ja katseli\nhäntä vaahtoava kita auki ja silmät loistaen vihertävänpunaisina.\nSinä hetkenä Tyr näki ensimmäisen kerran ihmisen. Sen laajoihin\nkeuhkoihin tunkeutui lämmin ihmishaju kiusaavan voimakkaana, ja se\nkääntyi pois siitä. Langdon ei voinut ampua, sillä pyssy oli hänen\nallaan. Epätoivoissaan hän kapusi jaloilleen, kivet vyöryivät hänen\nkantapäittensä alta; ja minuutin kuluttua hän nousi solan reunalle.\n\nTyr oli noin sadan kyynärän päässä hänestä ja kiiruhti kuin\nkierien solaa kohden. Solan suulta kuului terävä laukaus Brucen\npyssystä. Langdon heittäytyi nopeasti maahan ja alkoi ampua karhua\nsadanviidenkymmenen kyynärän etäisyydeltä.\n\nSattuu toisinaan, että tunti tai minuutti ratkaisee ihmisen kohtalon ja\nseuraavat kymmenen sekuntia ensimmäisestä laukauksesta muuttivat Tyrin\nolemuksen. Se oli haistanut ihmisen hajun, nähnyt hänet ja nyt se tunsi\nhänet. Oli kuin jokin mustia pilviä halkova kirkas salama olisi iskenyt\nsiihen, ja hehkuvana tunkeutunut sen lihaksiin, ja samalla kun se tunsi\npistävää tuskaa, kuuli se pyssynlaukauksen ihmeellisen jyrähdyksen.\n\nSe oli juuri kääntynyt rinteelle, kun kuula osui sen lapaan; pistävän\ntuskallisena se tunkeutui paksun turkin läpi lihaan, vioittamatta\nkuitenkaan luuta. Se oli kuulan tullessa kahdensadan kyynärän\npäässä solasta, ja nyt kun toinen kuula poltti sitä, se oli melkein\nkolmensadan kyynärän päässä. Molemmat laukaukset olivat saaneet\nsen valtavan ruhon vapisemaan, kaksikymmentä sellaista laukausta\nolisi varmasti tappanut sen. Toinen laukaus sai sen pysähtymään ja\nse kääntyi ympäri karjuen kuin vihainen sonni -- tämä korahtelu,\njymisevä vihanpurkaus saattoi kuulua mailin päähän laaksoon. Bruce\nkuuli sen, samalla kun hän seitsemänsadan kyynärän päästä laukaisi\nkuudennen voimattoman laukauksensa. Langdon latasi pyssynsä uudelleen.\nViisitoista sekuntia Tyr seisoi häneen kääntyneenä karjuen ilmoille\nuhmaansa, haastaen taisteluun vihollista, jota hän ei enää saattanut\nnähdä, ja silloin Langdonin kuudes luoti iski kuin tulinen piiskansiima\nsen selkään, ja peläten näitä salamoita, joita se ei ymmärtänyt ja\njoita vastaan se ei voinut taistella, se jatkoi matkaa solaa kohden.\nSe kuuli toisia pyssynpamauksia, jotka tuntuivat siitä jonkinlaiselta\nukkoselta, mutta ne eivät osuneet enää. Se aloitti tuskallisen\nlaskeutumisensa laaksoon.\n\nSe käsitti, että se oli haavoittunut, mutta ei voinut ymmärtää millä\ntavoin. Laskeutuessaan laaksoon se pysähtyi kerran ja näki verilätäkön\netukämmenensä alla. Se haisteli epäillen ja ihmetellen sitä. Se\nsuuntasi kulkunsa länttä kohden, ja hetkisen kuluttua tunkeutui sen\nsieraimiin taas ihmisenhaju -- tuulen kuljettama haju, ja vaikka se\nmielellään olisi laskeutunut maahan kuolemaan, kiirehti se kumminkin\naskeleitaan, sillä se oli oppinut asian, jota se ei milloinkaan tulisi\nunohtamaan: ihmisen haju ja tuskallinen kipu kuuluivat yhteen. Se\nkatosi tiheään pensaikkoon ja sieltä pieneen rotkoon. Satoja kertoja se\noli kulkenut läpi tämän rotkon, joka oli sen valtakunnan keskikohdalla.\n\nVaistomaisesti se valitsi tämän tien ollessaan haavoittunut tai sairas\nja myöskin syksyllä hankkiutuessaan talvipuilleen. Siihen oli erikoinen\nsyy. Se oli syntynyt näiden melkein läpipääsemättömien piilopaikkojen\nkeskellä ja viettänyt varhaisimman nuoruutensa täällä villien\nkarhunmarjapensaiden reunustamalla rehevällä punaisella kaarna- ja\nlehtimatolla. Se oli koti. Siellä se tunsi olevansa oma itsensä. Ainoa\npaikka koko sen valtakunnassa, jossa se ei sietänyt toisia karhuja. Ne\nsaivat vapaasti oleskella muilla aurinkoisilla ja avoimilla paikoilla,\njos vain poistuivat sieltä sen vaatiessa.\n\nNe saivat rauhassa etsiä ruokaansa ja kalastella syvissä, auringon\nkultaamissa lammikoissa, jos vain tunnustivat sen herruuden. Tyr eli\ntodellista karhunelämää eikä hätyytellyt toisia karhuja alueeltaan,\nmuulloin kuin milloin se julistautui alueensa suurmoguliksi. Tällaista\ntapahtui aina joskus ja silloin oli tappelu valmis. Tappelujen jälkeen\nTyr tuli aina tähän laaksoon hoitelemaan haavojaan.\n\nTänään se kulki hitaammin kuin tavallisesti. Sen hartioihin koski\nhirvittävästi. Välistä koski, niin että jalat horjuivat, ja se\nkompasteli. Aina välillä se meni lammikkoon ja antoi kylmän veden\nvilvoittaa haavojaan. Vähitellen verenvuoto lakkasi, mutta kipu pysyi.\nOli vielä eräs muukin syy, miksi se sairaana ja haavoittuneena valitsi\njuuri tämän tien. Tämä tie vei savilaaksoon, ja savilaakso oli sen\nlääkäri.\n\nSe ennätti sinne juuri auringon laskiessa. Sen leuat olivat\nammollaan,iso pää riippui raskaana. Se oli väsynyt, ja sen lapaa\nkirveli niin, että se koetti purra salaperäistä tulta, joka raateli sen\nlihaa.\n\nSavilaakso oli kaksi- tai kolmekymmentä jalkaa läpimitaten ja\nsen keskellä oli matala lammikko. Savi oli viileätä, pehmeää ja\nkullanväristä! Tyr kahlasi kainaloita myöten siihen. Sitten se hitaasti\nkieritti haavoittunutta kylkeään siinä. Savi tunkeutui kipeisiin\npaikkoihin vilvoittavana voiteena. Se sulki haavan, ja Tyr huokasi\nhelpoituksesta. Se nukkui kauan tällä pehmeällä savivuoteella. Aurinko\nlaski, pimeys peitti maan ja ihmeelliset tähdet täyttivät taivaan. Ja\nyhä Tyr makasi ja hoiteli ensimmäistä ihmisen aiheuttamaa haavaansa.\n\n\n\n\nIV.\n\nMETSÄSTÄJÄT.\n\n\nMetsänreunassa istuivat Langdon ja Otto illallisen jälkeen poltellen\npiippujaan ja heidän jaloissaan hehkui nuotion hiillos. Näillä vuorilla\nolivat yöt kylmät, ja Bruce heitteli aina silloin tällöin uusia,\nkuivia kuusenrisuja hiillokseen. Senjälkeen hän kohottautui koko\nvaltavaan pituuteensa, nojasi mukavasti puunrunkoa vasten ja ainakin\nviidennenkymmenennen kerran alkoi nauraa.\n\n-- Älä hitossa siinä irvistele, tiuskasi Langdon. Sanoinhan, Bruce,\nettä ainakin kaksi kertaa osuin siihen, vähintäin kaksi, vaikka minulla\noli niin pirun epäedullinen paikka.\n\n-- Varsinkin silloin, kun karhu katsoi suoraan sinuun ja nauroi sinulle\nvasten kasvoja, vastasi Bruce, joka oli perin hyvillään toverinsa\nvastoinkäymisestä. Niin läheltä olisit vaikka kivellä voinut iskeä\nsiihen, Jimmy.\n\n-- Pyssy oli allani, selitti Langdon ainakin kahdennenkymmenennen\nkerran.\n\n-- Mikä ei suinkaan ole pyssynpaikka karhua ajettaessa, sanoi Bruce.\n\n-- Rotko oli niin vietävän äkkijyrkkä. Sain käsin ja jaloin pitää\nkiinni siitä. Jos se olisi ollut vielä vähänkään jyrkempi, niin olisin\nsaanut tarttua siihen hampain.\n\nLangdon kohosi istumaan, kopautti tuhkan piipustaan ja täytti sen\nuudelleen.\n\n-- Bruce, se oli Kalliovuorten suurin karhu!\n\n-- Siitä olisit saanut hienon maton kirjoituspöytäsi alle, Jimmy, ellei\npyssy olisi ollut allasi.\n\n-- Se _on_ kirjoituspöytäni alla, ennen kuin leikin lopetan, sanoi\nLangdon. Olen kerta kaikkiaan päättänyt. Laitamme leirin tänne. Karhu\non minun, vaikka siihen menisi koko kesä. Ennemmin se kuin kymmenen\nmuuta Firepan Rangen karhua. Se on ainakin yhdeksän jalkaa pitkä.\nSen pää oli kuin nelikko ja sen lavan karvat olivat neljää tuumaa\npitkät. En oikeastaan ole lainkaan pahoillani siitä, etten saanut sitä\nkaadetuksi. Nyt se on haavoittunut, ja se pelkää. Sen ajosta tulee\nhyvin jännittävä.\n\n-- Varmasti, vastasi Bruce, varsinkin jos satut kohtaamaan sen tällä\nviikolla, kun sen haavat vielä särkevät. Silloin ei missään tapauksessa\npyssy saa olla allasi.\n\n-- Mitä arvelet leirinlaitosta tänne?\n\n-- Parempaa paikkaa saa hakea. Tuoretta lihaa saa helposti; laidunmaat\novat mainiot, ja vesi raikasta ja hyvää.\n\nLyhyen vaitiolon jälkeen hän jatkoi:\n\n-- Se on aika pahasti haavoittunut. Ylhäällä kukkulalla siitä vuoti\nrunsaasti verta.\n\nLangdon rupesi puhdistamaan pyssyään nuotion loisteessa.\n\n-- Luuletko, että se pakenee -- jättää seudun?\n\nBruce myhähti ylenkatseellisesti.\n\n-- Pakenee -- sekö? Ehkä, jos se olisi ollut mustakarhu. Mutta se on\nharmaakarhu ja tämän seudun ruoska. Se ehkä vieroksuu tätä laaksoa\njonkin aikaa, mutta ei se täältä muuta. Mitä pahemmin harmaakarhua\nhaavoittaa, sen vihaisemmaksi se muuttuu, ja jos sen tapaa monta\nkertaa, niin sitä raivokkaammin se käy taisteluun, kunnes kaatuu\nkuoliaana maahan. Jos hartaasti haluat kaataa tuon karhun, niin\nvarmasti me sen saamme.\n\n-- Varmasti tahdon, vastasi Langdon. Sillä on kokoennätys, niin totta\nkun elän. Tahdon saada sen, tulen sairaaksi, jos en saa sitä, Bruce.\nLuuletko, että voimme seurata sen jälkiä huomenna?\n\nBruce pudisti päätään.\n\n-- Jälkien seuraamisesta ei ole puhettakaan, siitä tulee oikea ajo.\nKun harmaakarhu on haavoittunut, niin se on koko ajan liikkeellä. Se\nei poistu omilta alueiltaan, eikä liioin näyttäydy näin avoimilla\npaikoilla. Metovain tulee koirien kanssa kolmen tai neljän päivän\nperästä. Kun päästämme irti airedalelauman, niin silloin tulee eloa.\n\nLangdon tuijotti pyssynputken läpi tuleen ja sanoi miettiväisenä:\n\n-- Jo viikon ajan minulla on ollut epäilykseni Metovainista. Me olemme\nkulkeneet aika pahaa maastoa.\n\n-- Tuollainen vanha intiaani voi seurata jälkiä vaikka paljaalla\nkalliolla, vastasi Bruce varman luottavaisesti. Hän on täällä parin\nkolmen päivän kuluttua, jolleivät nuo rakit ole pistäneet päätään liian\nmonen piikkisian turkkiin. Ja sitten kun ne tulevat -- hän nousi ja\nojentautui koko pituuteensa -- tulee meille elämämme hauskin hetki.\nLuulen, että tällä kalliolla on niin paljon karhuja, että nuo kymmenen\nkoiraa ovat mäskänä viikon kuluessa. Lyön vaikka vetoa siitä.\n\nLangdon löi pyssyn lukon kiinni, niin että paukahti.\n\n-- Tahdon kaataa vain tuon yhden karhun, sanoi hän kokonaan sivuuttaen\ntoisen vetoehdotuksen, minusta tuntuu, että huomenna saamme sen\nkaadetuksi. Sinä, Bruce, olet kieltämättä tämän retkikunnan\nkarhuntunntija, mutta minusta kuitenkin tuntuu, että se sai niin\npahoja haavoja, ettei se pääse pitkälle kulkemaan.\n\nPehmeistä kopaiwapuun oksista he olivat laittaneet kaksi vuodetta tulen\nääreen, ja Langdon seurasi toverinsa esimerkkiä ja alkoi levitellä\nhuopiaan. Päivä oli ollut rasittava, ja jo viiden minuutin perästä\nmakuullepanosta hän nukkui, ja hän nukkui vielä aamunkoitteessa,\nkun Bruce kömpi huovastaan. Herättämättä häntä toveri veti saappaat\njalkoihinsa ja kulki sankan kasteen läpi neljännesmailin päähän hevosia\nkatsomaan. Puolen tunnin perästä hän palasi Dishpanin ja ratsuhevosten\nkanssa. Langdon oli jo jalkeilla ja sytytteli tulta.\n\nLangdon muisteli usein, että tällaiset aamut kuin tämä, olivat\npelastaneet hänet kuolemasta ja saattaneet lääkäreitten lausunnot\nhäpeämään. Juuri kesäkuulla kahdeksan vuotta sitten hän oli ensimmäisen\nkerran tullut tänne pohjolaan rinta sisäänpainuneena ja toinen keuhko\npiloilla. \"Jos välttämättä tahdotte, niin matkustakaa, nuorukainen,\nmutta omiin hautajaisiinne varmasti matkustatte\", oli eräs lääkäri\nsanonut. Hänen rintansa oli nyt viisi tuumaa leveämpi ja vahva kuin\nhamppuköysi.\n\nPäivän ensimmäiset säteet värjäsivät hehkuvan punaisiksi kallionhuiput,\nilma oli täynnä kukkivien kukkien ja yrttien tuoksua ja aamukasteen\nraikkautta; hän veti syvin hengenvedoin happea keuhkoihinsa ja nautti\nkopaiwapuun tuoksusta. Saloseudun ilma riemastutti häntä enemmän kuin\nhänen toveriaan; hän olisi tahtonut hihkua ja laulaa. Mutta tänään hän\nhillitsi itsensä.\n\nHänen verensä kuohui metsästysinnosta; samoin Brucenkin, mutta\nrauhallisemmin. Sillä aikaa kuin tämä satuloi hevoset, valmisti Langdon\naamiaisen. Hänestä oli tullut \"villileivän\" mestari-leipoja, hänen oma\nkeksintönsä, mikä säästi aineita ja aikaa. Hän aukaisi yhden raskaista\njauhosäkeistä; kaivoi molemmin käsin kolon jauhoihin, otti puolituoppia\nvettä ja puoli kuppia kariburasvaa, teelusikallisen leivinpulveria\nja hyppysellisen suolaa, sekoitti nämä ja teki taikinan. Ja viiden\nminuutin perästä oli leipäteelmys paistinpannussa, ja puolen tunnin\nperästä oli liha paistettu, perunat keitetty ja leipä kullanruskeata.\n\nAuringonreuna kohosi metsänrannasta heidän jättäessään leirin.\nHe ratsastivat laakson läpi, kulkivat rinnettä ylös, ja hevoset\nseurasivat tottelevaisina perässä. Tyrin jälkiä oli helppo seurata.\nSillä kohdalla, missä se oli kohonnut pystyyn ja karjaissut raivonsa\nviholliselleen, oli jäänyt iso punainen läiskä; siitä vuoren huipulle\noli sen jälkeen jäänyt punainen juova. Kun he tulivat toisella puolen\nolevaan laaksoon, he näkivät, että Tyr oli pysähtynyt kolme kertaa\nja joka kerta oli maahan tai kallioon jäänyt paksu verilätäkkö. He\nkulkivat pensaikon läpi ja tulivat rotkoon, ja siellä he näkivät Tyrin\njalanjäljet lammikon liejussa. Bruce tutki ja tirkisteli, Langdon huusi\nhämmästyksestä, ja sanomatta sanaakaan hän veti mittanauhan taskustaan\nja laskeutui polvilleen jalanjäljen viereen.\n\n-- Viisitoista ja neljännes tuumaa, läähätti hän.\n\n-- Mittaa jokin toinen jälki vielä, sanoi Bruce.\n\n-- Viisitoista ja -- puoli!\n\nBurce katsoi rotkoon.\n\n-- Neljätoista ja puoli on ollut isoin jälki, minkä olen koskaan\nnähnyt, sanoi hän ääni vapisten. Se ammuttiin Alaskassa ja se oli isoin\nkarhu, mikä on kaadettu Brittiläisessä Kolumbiassa. Jimmy -- tämä on\nisompi!\n\nHe kulkivat edelleen ja löysivät taas Tyrin jäljet sen lammikon\nreunalta, jossa karhu oli vilvoitellut haavojaan. Mittaus osoitti\nsamaa. Senjälkeen he näkivät vain sattumalta verta. Kello kymmeneltä he\nsaapuivat savilaaksoon ja näkivät paikan, missä Tyr oli maannut.\n\n-- Se on ollut melkolailla sairas, sanoi Bruce hiljaa. Se on maannut\ntäällä melkein koko yön.\n\nAivan kuin yhteisestä sopimuksesta he katsoivat molemmat eteenpäin.\nPuolen mailin päässä oli kallio, ja se esti auringon ja valon\ntunkeutumasta rotkoon.\n\n-- Se on hyvin sairas, selitti Bruce, joka yhä tuijotti eteensä. Ehkä\non viisainta sitoa hevoset ja kulkea jalkaisin. Voi olla -- että se on\ntuolla.\n\nHe sitoivat hevoset muutamaan seetripuuhun ja nostivat kuorman\nDishpanin seljästä. Sen jälkeen alkoivat he varovasti kulkea pyssyt\nvalmiina, korvat ja silmät jännittyneinä rotkon hiljaisuuteen ja\npimeyteen.\n\n\n\n\nV.\n\nMUSKWA.\n\n\nTyr oli päivän koittaessa mennyt läpi rotkon. Nivelet olivat kankeat,\nkun se nousi savivuoteeltaan, mutta särky oli haavasta suurimmaksi\nosaksi poissa. Teki vieläkin kipeätä, mutta ei yhtä pahasti kuin\nedellisenä iltana. Tuskaa ei tuntunut yksinomaan lavassa, ei missään\nerikoisessa paikassa. Se oli _sairas_, ja jos se olisi ollut ihminen,\nolisi se maannut sängyssä lämpömittari kielen alla ja lääkäri\nkoettelemassa valtimoa. Se nousi rotkosta hitaasti ja raskaasti.\nAina muulloin se etsi ruokaa, mutta nyt ei ajatellutkaan sitä. Se ei\nollut nälkäinen, ei välittänyt syömisestä. -- Kuumalla kielellään se\nnuoli kallioseinämästä vilvoittavaa kosteutta, ja vielä useammin se\nkääntyi nuuhkimaan. Se tiesi, että ihmishaju, kummallinen melu ja vielä\nkäsittämättömämpi salamoiminen olivat sen takana. Koko yön se oli ollut\nvaruillaan; se oli ruvennut käymään varovaiseksi.\n\nTyr ei tuntenut mitään erikoisia parannuskeinoja kuhunkin eri vaurioon\ntai sairauteen. Se ei ollut kasvitieteilijä sanan hienoimmassa\nmerkityksessä, mutta erämaan henki oli sen luodessaan järjestänyt,\nettä sen piti olla oma lääkärinsä. Niinkuin kissa etsii kissanminttua,\nsamoin Tyr pahoinvoidessaan etsi omia yrttejään. Kaikki katkera ei\nole kiniiniä, mutta eräät katkerat kasvit olivat Tyrin lääkkeitä, ja\nse kulki kuono maassa nuuhkien mättäitä ja pensaita, joiden ohi sen\ntie vei. Se tuli pienelle vihreälle aholle, jolla kasvoi kinnikiniaa,\npientä parin tuuman korkuista kasvia, jossa on herneen kokoiset marjat.\nNe eivät olleet vielä punaisia, vaan vihreitä, katkeria kuin sappi ja\nsisälsivät kiihoittavaa ainetta. Tyr söi ne kaikki.\n\nSenjälkeen se löysi suopamarjoja, jotka kasvavat viinimarjapensasta\nmuistuttavissa pensaissa. Hedelmät olivat jo suurempia kuin viinimarjat\nja punoittivat hiukan. Intiaanit syövät niitä kuumeeseen. Se nuuhki\npuita ja löysi vihdoin etsimänsä. Se oli räkämänty, josta tihkui\ntuoretta pihkaa. Karhu sivuuttaa harvoin pihkaa tihkuvan räkämännyn\njäämättä nuolemaan. Se on karhujen tärkeintä lääkeainetta, ja Tyrkin\nnuolaisi pihkan kielellään. Se ei saanut siitä yksinomaan tärpättiä,\nvaan useita muitakin tärpättiä sisältäviä aineita. Kun se ennätti\nrotkon toiseen päähän, oli sen vatsa kuin hyvin varustettu apteekki;\nmuun muassa oli se syönyt puoli korttelia kuusen ja kopaiwapuun\nneulasia.\n\nSairas koira syö ruohoa, sairas karhu syö neulasia, milloin vain pääsee\nniihin käsiksi. Tavallisesti se täyttää vatsansa niillä, ennen kuin se\nalkaa nukkua talviuntaan.\n\nAurinko ei ollut vielä noussut, kun Tyr ehti rotkon päähän ja jäi\nseisomaan muutamiksi minuuteiksi matalan kallioluolan eteen. On\nvaikeata sanoa kuinka pitkälle Tyr muisti, mutta kuitenkin se tiesi,\nettä tämä luola jos mikään merkitsi sille kotia. Se oli vain neljä\njalkaa korkea ja suunnilleen kaksi kertaa niin pitkä ja sen lattiaa\npeitti pehmeä valkoinen hiekkamatto.\n\nJoskus menneinä aikoina oli sieltä alkanut puro, mutta nyt oli sen\nsisässä oivallinen suojapaikka talviuntaan nukkuvalle karhulle, silloin\nkuin lämpömittari laskee viitisenkymmentä astetta nollan alapuolelle.\n\nKymmenen vuotta sitten oli Tyrin äiti mennyt sinne nukkumaan\ntalviuntaan ja kun se keväällä ryömi sieltä, tassutteli sen jäljessä\nkolme pientä karhunpenikkaa. Tyr oli yksi näistä kolmesta. Se oli\nsilloin vielä melkein sokea, sillä karhunpenikan silmät aukenevat\nvasta viiden viikon ikäisenä; sillä ei ollut karvoja, sillä\nharmaakarhunpenikka syntyy yhtä paljaana kuin ihmislapsi; vasta\nsamaan aikaan kuin sen silmät aukenevat, alkaa sen turkkikin kasvaa.\nSenjälkeen oli Tyr kahdeksan kertaa laskeutunut lepäämään talviuntaan\ntähän luolaan.\n\nSe olisi mielellään mennyt sinne. Se olisi tahtonut asettua sen\nsyvimpään sopukkaan makaamaan, kunnes paranisi. Se epäröi luolan suulla\nmuutamia minuutteja, mutta sitten tunsi rotkosta päin tulevan tuulen,\nja jokin sanoi sille, että sen piti kulkea edelleen.\n\nKalliosta länteenpäin kohosi loiva vuorenrinne, ja Tyr alkoi kavuta\nsitä. Aurinko oli jo noussut, kun se ennätti vuorenhuipulle, siellä se\nse lepäsi jonkin aikaa ja tarkasteli valtakuntansa toista laitaa.\n\nTämä laakso oli vielä ihmeellisempi kuin se, jossa Bruce ja Langdon\nolivat levänneet muutamia tunteja sitten. Se oli runsaasti kahden\nmailin levyinen, ja vastapäisellä puolella levisi silmien eteen\nkultainen, viheriä ja mustalle vivahtava panoraama. Siltä paikalta,\nmissä Tyr seisoi, se näytti laajalta puistolta.\n\nVihreä rinne ylettyi aina vuoren huipulle, ja rinteen puolivälissä oli\nsiellä täällä kuusi- ja kopaiwapuuryhmiä, jotka olivat kuin ihmiskäden\nistuttamia. Toiset ryhmät eivät olleet sen isompia kuin kansanpuistojen\nistutukset, mutta toiset taas levisivät hehtaarin, kymmenen hehtaarin\nlaajuisina, ja rinteen juurta kiersi kuin kaksi koristerimssua pari\nkapeaa metsäkaistaletta. Niiden välillä oli avoin laakso, jonka niityt\naaltomaisesti nousivat ja laskivat villiruusujen ja häränkellojen\nvärjääminä ja pienten viidakkojen koristamina. Laakson keskellä lorisi\npuro.\n\nTyr kulki noin neljäsataa kyynärää rinnettä alaspäin, ja sieltä se\nsuuntasi kulkunsa pohjoista kohden, kulkien pensaikosta toiseen noin\nsataviisikymmentä kyynärää metsän reunasta. Täällä se tavallisesti\npyydysteli pikkuriistaa. Murmelieläimiä muistuttavat lihavat\nkalliojänikset alkoivat paistatella itseään kallioiden huipuilla.\nNiiden pitkät, pehmeät, ilkkuvat vihellykset olivat lirisevän veden\nsäestäminä miellyttäviä kuulla ja täyttivät musikaalisella helinällään\nilman. Silloin tällöin vihelsi niistä joku kimeästi ja varoittaen aivan\nläheltä ja paneutui pitkäkseen kalliolle, kun iso karhu kulki ohi, eikä\nvähään aikaan ainoakaan vihellys häirinnyt laakson leppeätä rauhaa.\nMutta Tyr ei ajatellut metsästystä tänään.\n\nSe kohtasi kaksi piikkisikaa, sen parhainta herkkua, mutta kulki\nvälinpitämättömänä niiden ohi; _nukkuvan_ karibun lämmin haju tuli\npensaikosta, mutta se ei lähestynyt sitä; pimeästä, ahtaasta kuilusta\ntuli metsäsian hajua. Kaksi tuntia Tyr kulki keskeytymättä pohjoista\nkohden, ennen kuin se poikkesi metsän läpi purolle.\n\nSen haavoja peittävä savi alkoi kovettua, ja taas se kahlasi lapojaan\nmyöten erääseen lammikkoon. Vesi huuhteli saven siitä. Kaksi tuntia se\nkulki virtaa pitkin ja joi koko ajan. Sitten tuli \"sapoos orwin\", kuusi\ntuntia senjälkeen kuin se oli lähtenyt savilaaksosta. Kiniikiniamarjat,\nsuopamarjat, pihka ja neulaset, vesi, jonka se oli juonut, muodostui\nsen vatsassa tehokkaaksi ulostusaineeksi, saivat aikaan purkauksen\n-- ja Tyr voi huomattavasti paremmin, niin hyvin, että se kääntyi\nensimmäisen kerran ympäri ja karjahti vihollisilleen. Lapaan koski\nvielä, mutta se ei enää ollut sairas.\n\nSe istui liikkumatta useita minuutteja ja karjui monta kertaa.\nKuorsaava murahdus tuli syvältä rinnasta, ja siinä oli aivan uusi\nsointu. Ennen eilisiltaa ja tätä päivää se ei ollut tuntenut todellista\nvihaa. Se oli tapellut toisten karhujen kanssa, mutta taisteluhalu\nei ollut vihaa. Se tuli nopeasti ja meni yhtä nopeasti ohi, eikä\njättänyt kiukkua jälkeensä; se saattoi nuolla kaatuneen vihollisen\nhaavoja ja tunsi mielihyvää hoivaillessaan niitä. Mutta tämä uusi\nvasta puhjennut tunne oli jotakin aivan muuta. Se vihasi ilmiötä, joka\noli vahingoittanut sitä, leppymättömällä vihalla. Se vihasi ihmisen\nhajua, se vihasi valkokasvoista eriskummallista olentoa, joka kiipesi\nsolan seinämää pitkin, ja se vihasi kaikkea, mikä millään tavoin oli\nyhteydessä tämän olennon kanssa. Se oli vihaa, jonka kokemus ankarana\nja vaistomaisesti oli herättänyt siinä.\n\nSe ei aikaisemmin ollut nähnyt eikä haistanut ihmistä, mutta kuitenkin\nse tiesi, että tämä oli sen vaarallisin vihollinen, peloittavampi kuin\nkukaan muu vuorten asukkaista. Se oli valmis tappelemaan suurimman\nharmaakarhun kanssa, se uskalsi käydä raivoisan susilauman kimppuun,\nsilmää räpäyttämättä se uhmasi tulvaa ja metsäpaloa. Mutta ihmistä sen\ntäytyi paeta ja lymytä. Tuntureilla ja laaksoissa liikkuessaan sai se\nolla varuillaan, silmät, korvat ja nenä herkkinä.\n\nMistä se tiesi, että kääpiömäinen olento, joka oli tunkeutunut sen\nvaltakuntaan oli vaarallisempi kuin yksikään sen aikaisemmista\nvihollisista -- sen ihmeen voi vain luonto selittää. Se perintö\nmuinaisilta hämäriltä ajoilta, jolloin sen rotu oli joutunut\nensimmäisen ihmisen kanssa tekemisiin: ensiksi tutustunut ihmiseen\nja nuijaan, ihmiseen ja tulessa karaistuun keihääseen, ihmiseen ja\npiikivikärkiseen nuoleen, ihmiseen ja ansaan ja lopuksi ihmiseen ja\npyssyyn. Kaikkina näinä aikoina oli ihminen ollut väkevämpi kuin se.\n\nSatojen tuhansien, vieläpä kymmenienkin tuhansien sukupolvien aikoina\noli luonto painanut sitä seikkaa sen mieleen. Ja ensimmäisen kerran,\nheräsi tuo uinuva tunne sen sisimmässä; se oppi olemaan varuillaan, se\nymmärsi sen. Se vihasi ihmistä, ja tämän jälkeen tulisi se vihaamaan\nkaikkea, mikä haisi ihmiselle. Ja tämä viha synnytti ensimmäisen kerran\npelkoa siinä. Ellei ihminen olisi koskaan ärsyttänyt Tyriä tai sen\nheimoa tappamaan, ei maailma tuntisi sitä _Ursus horribiliksena_ --\nverenhimoisena, kauhistuttavana.\n\nSe kulki hitaasti ja raskaasti virtaa pitkin, vainuten koko ajan; pää\nja kaula maahan painautuneina sen tukeva takaruumis heilui karhujen,\nvarsinkin juuri harmaakarhujen tapaan, aaltomaisesti keinuen. Sen\npitkät kynnet kolahtelivat kiviin, se polki raskaasti soraa ja jätti\nmärkään hiekkaan valtavat jäljet. Tämä osa laaksoa, jota se nyt\nlähestyi, merkitsi Tyrille jotakin aivan erikoista, se hidastutti\nkulkuaan ja pysähtyi tuon tuostakin nuuhkimaan.\n\nSe ei ollut yksiavioinen, mutta useana kiima-aikana oli se tullut\ntänne ja tavannut Iskwaonsa näiltä ihmeellisiltä niityiltä, joita\nympäröi kolme vuoriketjua. Tyr odotti sitä heinäkuulla, sillä silloin\ntuli Iskwao, äitiydenkaipuu rinnassaan etsimään sitä täältä. Se oli\nkomea harmaakarhu ja asui läntisillä vuorilla, joilta se poistui\nvain lemmenajan houkuttelemana; se oli suuri, vahva ja kullanruskea,\nja niinpä Tyrin ja Iskwaon lapset olivat koko vuoriston kauneimpia\nkarhunpenikoita. Emo kuljetti ne täältä syntymättöminä, ne avasivat\nsilmänsä, elivät ja taistelivat kaukana lännessä.\n\nMikäli Tyr myöhemmin ajoi omia lapsiaan metsästysmailtaan tai kaatoi ne\nkaksintaistelussa, tapahtui se sen tietämättä.\n\nSe, samoin kuin useat muutkin ärtyisät vanhatpojat, näki ne vain\navuttomina kääröinä eikä pitänyt niistä. Se suhtautui karhunpenikkaan\nsamalla tavoin kuin vanha naisvihaaja suhtautuu ruusunpunaiseen\nkapalovauvaan; kuitenkaan se ei ollut julma niinkuin Punch, sillä se\nei ollut koskaan tappanut ainoatakaan penikkaa. Se oli jaellut niille\nkunnon korvapuusteja, silloin kuin ne uskaltautuivat liian lähelle\nsitä, mutta se oli iskenyt vain kämmenensä pehmeällä sisäpuolella ja\nvain niin hiljaa, että ne lennähtivät karvapallon tavoin matkoihinsa.\nTällä tavoin se ilmaisi tyytymättömyytensä, kun joku vieras karhueukko\ntunkeutui lapsineen sen alueelle.\n\nYlipäätänsä se oli hyvin ritarillinen: se ei ajanut naarasta pois eikä\ntapellut sen kanssa, olipa se kuinka pöyhkeä ja ärsyttävä hyvänsä. Jos\nse tapasi tuollaisen tunkeilijaperheen syömässä sen tappamaa eläintä,\nse ei tehnyt muuta kuin jakeli penikoille korvapuusteja. Vain yksi\nainoa poikkeus oli ollut. Erään kerran se oli pieksänyt todellista\nKsantippaa -- naaraskarhua, joka oli ollut niin uppiniskainen, että\nTyrin täytyi opettaa se tuntemaan miesten ylivalta. Naaras oli\npikamarssissa poistunut sen valtakunnasta, kolme kiukkuista penikkaa\npomppien perässä kuin kumipallot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä selitys oli tarpeen, jotta ymmärrettäisiin, miten äkillisen\njärkyttyneenä Tyr vainusi selvän, lämpimän hajun aivan aivan läheltä,\njuuri kun se oli päässyt ison vierinkivikasan ohi. Se pysähtyi, käänsi\npäätään ja sadatteli muristen vaimeaan tapaansa. Kuuden askelen\npäässä pieneen hiekkaläiskään painautuneena, kiemurrellen ja vavisten\nkuin pelästynyt koiranpenikka, joka ei tiedä, onko sillä ystävä vai\nvihollinen edessään, Tyr näki yksinäisen karhunpoikasen.\n\nSe oli vain kolmen kuukauden ikäinen, aivan liian nuori ollakseen\nerossa emästään; sillä oli pieni, suippo, tummanruskea naama ja valkea\npilkku mustassa rinnassaan, mitkä molemmat seikat ilmaisivat, että se\noli mustakarhuperheen perillinen.\n\nSe koetti parhaansa mukaan sanoa: \"Minä olen hukassa, eksynyt tai\nvarastettu, minun on nälkä, ja minulla piikkisianoka tassussani\" --\nmutta tästä huolimatta Tyr rupesi uudelleen ärtyneesti murisemaan ja\nkatselemaan ympärilleen nähdäkseen emän. Tätä ei näkynyt, eikä Tyr\nmyöskään saanut siitä vainua -- kaksi seikkaa, jotka saivat sen jälleen\nkääntämään ison päänsä pohjoista kohden. Muskwa -- siksi olisi intiaani\nsanonut sitä -- oli vatsallaan ryöminyt parisen jalkaa lähemmäksi ja\ntervehti Tyrin toista tarkastelua ystävällisellä kiemurtelulla. Se\nlähestyi vielä puolisen jalkaa, mutta silloin Tyrin rinnasta kumisi\nhiljainen varoitus. \"Jos tulet lähemmäksi\", sanoi tuo murina aivan\nselvästi, \"niin minä näytän sinulle!\"\n\nMuskwa ymmärsi. Se makasi kuin kuollut, kuono, käpälät ja vatsa maata\nvasten painettuina, ja Tyr katsoi taas taakseen. Kun se jälleen\nkatsahti penikkaan, makasi tämä neljän jalan päässä siitä, litteänä\nja hiljaa vikisten. Tyr nosti oikeata kämmentään noin nelisen tuumaa.\n\"Tuuma vielä, niin silloin olet mäskänä!\" murahti se.\n\nMuskwa liikahti ja vapisi; pienellä punaisella kielellään se\nnuoli huuliaan, puoleksi peloissaan ja puoleksi rukoillen armoa,\nja huolimatta Tyrin kohotetusta kämmenestä se ryömi kuusi tuumaa\nlähemmäksi. Tyrin rinnasta kuului murahduksen asemesta jonkinlainen\nvihellys. Sen raskas kämmen putosi hiekkaan. Kolmannen kerran se\nvainuten ja muristen kääntyi ympäri. Jokainen piintynyt vanhapoika\nolisi ymmärtänyt tämän murahduksen. \"Missä hitossa penikan äiti\nlorvailee?\" sanoi se.\n\nMutta sitten tapahtui jotakin. Muskwa oli ryöminyt aivan lähelle Tyrin\nhaavoittunutta jalkaa. Se liikkui ja haistoi vereksen haavan. Sen\nkieli kosketti lempeästi haavaa. Tuo kieli oli kuin samettia! Tuntui\nniin kummallisen hyvältä, ja Tyr seisoi kauan liikkumatta ja äänetönnä\npaikoillaan, sillä aikaa kun penikka nuoli haavaa.\n\nTyr laski ison päänsä ja nuuhkasi tuota puhdistavaa palloa, joka oli\ntullut sen luokse. Muskwa uikutti orvosti; Tyr murahti, vaikkakin\nlempeämmin kuin aikaisemmin. Murahdus ei enää kuulunut vihaiselta.\nYht'äkkiä se nuolaisi suurella kielellään pienokaisen kasvoja.\n\n\"Tule!\" sanoi se ja jatkoi matkaansa pohjoista kohden. Ja aivan sen\nkantapäillä tepasteli mustanaamainen, äiditön pikkukarhu.\n\n\n\n\nVI.\n\nTYR TAPPAA.\n\n\nMitä kauemmaksi Tyr kulki virtaa pitkin, sitä ylävämmäksi ja\nvillimmäksi maasto muuttui. Löytäessään Muskwan, mustan karhunpenikan,\nse oli seitsemän tai kahdeksan mailin päässä Dividestä. Niillä seuduin\nalkoivat rinteet muuttua. Mustat, ahtaat solat halkoivat niitä ja\nvaltavat vuoret terävine kiiltäväpintaisine huippuineen kohosivat aina\nsilloin tällöin eteen. Virta muuttui meluavammaksi ja vaikeammaksi\nseurata.\n\nTyr lähestyi valtakuntansa vahvimmin linnoitettua aluetta, jossa oli\ntuhansia piilopaikkoja, mikäli sitä huvittaisi piiloutua -- villiä,\nrotkoista seutua, jossa oli helppoa pyydystää suurriistaa, ja se oli\nvarma siitä, ettei ihmishaju tunkeutuisi sinne. Puolen tunnin ajan\nsenjälkeen kuin se oli tavannut Muskwan, se juosta hölkytti eteenpäin,\nkuin olisi kokonaan unohtanut pienen seuralaisensa. Mutta se kuitenkin\nkuuli ja haistoi tämän.\n\nTaivallus oli Muskwalle ponnistelua. Sen pieni tylleröinen ruumis\nja lihavat pikku jalat eivät olleet tottuneet sellaiseen menoon,\nmutta se oli reipas poika; se vingahti vain pari kertaa koko puolen\ntunnin aikana -- kerran kun se vierähti eräältä kallionkielekkeeltä\nja oli vähällä pudota virtaan ja toisen kerran silloin kuin se astui\npiikkisian oan syvemmälle kämmeneensä.\n\nVihdoin Tyr kääntyi rannalta ja alkoi kulkea erästä syvää kuilua\nrinteen puolivälissä olevalle ylängölle. Se löysi ruohoa kasvavan,\naurinkoisen kallionkupeen ja pysähtyi siihen. Ehkäpä pikku Muskwan\nlapsellinen ystävyys, sen pehmeän, punaisen pikku kielen hyväily juuri\noikealla hetkellä ja sen into seurata Tyriä liikuttivat toisen suurta\nvilliä sydäntä, sillä nuuhkittuaan muutamia minuutteja epäluuloisesti\nympärilleen, paneutui Tyr pitkäkseen erään kallion viereen. Ja vasta\nsenjälkeen tuo nääntynyt, musta, pieni karhunpenikka paneutui levolle\nja ennen kuin kolme minuuttia oli kulunut, nukkui se jo syvää ja\nraskasta unta.\n\nIltapäivällä oli Tyrillä ollut kaksi kertaa \"sapoos orwin\" ja sen\nalkoi tulla nälkä. Eivätkä sitä nälkää pystyneet muurahaiset, madot,\nkilpikonnat tai murmelieläimet tyydyttämään. Ehkäpä se käsitti, että\npikku Muskwakin oli nälkään nääntymäisillään. Nukkuessaan siinä\nauringon paisteessa se ei vielä kertaakaan ollut avannut silmiään, kun\nTyr jo päätti jatkaa matkaa.\n\nKello oli siinä kolmen seuduissa ja tämä, kesäkuun viimeisiä päiviä,\noli erikoisen tyyni ja nukuttava täällä pohjoisvuorten laaksossa.\nMurmelit olivat vikisseet itsensä uuvuksiin ja nukkuivat auringossa\nkallioilla pitkin pituuttaan; vuorenhuippujen yläpuolella leijailevat\nkotkat näyttivät pieniltä, mustilta pilkuilta; haukat olivat lihaa\ntäynnä kadonneet metsikköihin; vuohet ja lampaat makasivat kylläisinä\nvuorten korkeimmilla huipuilla, ja ne eläimet, jotka läheisyydessä\nvielä pureskelivat ruohoa, olivat kylläisiä ja väsyneitä.\n\nVuoristometsästäjä tietää, että tämä on otollisin aika päivästä etsiä\nrinteiltä ja metsien välisiltä aukioilta lihaa syöviä karhuja.\n\nTämä oli Tyrin paras metsästysaika. Vaisto sanoi sille, että sen oli\nhelpompi ja vapaampi liikkua huomaamattomana, silloin kuin muut eläimet\nolivat kylläiset ja väsyneet. Silloin se pääsi helposti niihin käsiksi.\n\nJoskus se tappoi kirkkaalla päivänvalolla vuohen, lampaan tai karibun,\nsillä lyhyellä matkalla se juoksi nopeammin kuin vuohi ja lammas\nja yhtä nopeasti kuin karibu. Mutta tavallisesti se tappoi vasta\nhämärässä, auringon laskettua.\n\nSe nousi, huudahti merkitsevän \"huunsa\", joka herätti Muskwan.\nKarhunpenikka nousi, tarkasteli ensin Tyrmiä ja sitten aurinkoa ja\npudisteli itseään, niin että kaatui. Tyr tarkasteli epäröiden pientä,\nruskeanmustaa seuralaistaan. Se himoitsi punaista, mehukasta lihaa\nyhtä kiihkeästi kuin nälkäinen ihminen odottaa paksua lihamuhennosta\nmajoneesisalaatin asemesta -- ja paljon lihaa, mutta se ei käsittänyt,\nkuinka se voisi ajaa ja tappaa karibun tuo nälkäinen, ja kuitenkin\nmielenkiintoinen penikka kintereillään.\n\nMuskwa itse tuntui käsittävän ja vastaavan tähän kysymykseen. Se\njuoksi noin kymmenkunta kyynärää Tyrin edelle, pysähtyi ja katsahti\nilkikurisena taakseen heilutellen pikku korviaan; se katseli\nisoon karhuun samalla tavoin kuin pikku poika katselee isäänsä,\nvakuuttaakseen tälle, että hän on mies lähtemään ensimmäiseen\nkaniininajoonsa. Murahtaen vielä kerran Tyr juoksi rinnettä alas niin\nkovalla vauhdilla, että se melkein heti oli Muskwan luona ja samalla\nantoi penikalle oikealla kämmenellään sellaisen iskun, että tämä\nlennähti kymmenisen askelta sen taakse -- menettely, joka selvästi\nilmaisi: \"Siellä on sinun paikkasi, jos haluat metsästellä minun\nkanssani!\"\n\nSilmät, korvat ja sieraimet ajosta jännittyneinä Tyr läksi juosta\nhölkyttämään eteenpäin. Se juoksi rinnettä alaspäin noin sadan kyynärän\npäähän virrasta eikä enää hakenut parasta tietä, vaan louhikko- ja\nrotkopaikkoja. Se kulki hitaasti mutkitellen, hiipi varovaisesti\nkivikasojen ohi, vainusi jokaista rotkoa, joka sattui eteen ja katsoi\njokaiseen pensaikkoon ja ryteikköön. Väliin se kulki rantapenkereen\nhiekalle ja soralle saakka.\n\nSe vainusi useita eri hajuja, mutta niistä ei mikään tuntunut\nhoukuttelevan sitä erikoisesti. Kerran se vainusi eräällä paljaalla\nkalliolla olevan vuohen -- mutta sellaisilta paikoilta se ei koskaan\npyydystänyt saalistaan. Kaksi kertaa se vainusi lampaan, ja myöhään\nillalla se eräällä kallionkielekkeellä näki ison oinaan tähystelemässä.\nSe vainusi kauempana olevan piikkisian ja monta kertaa nuuhki karibun\njälkiä ja haisteli eteensä. Laaksossa oli muitakin karhuja. Kerran Tyr\ntunsi harmaakarhun hajun ja silloin se päästi uhkaavan murahduksen. Se\nei kertaakaan, senjälkeen kuin molemmat olivat tunti sitten jättäneet\nlepopaikkansa, ollut kiinnittänyt huomiotaan Muskwaan, jonka väsymys ja\nnälkä kiihtyivät, mitä pitemmälle päivä kului.\n\nEi yksikään poika koko maailmassa ole ollut reippaampi kuin tämä\nmustanaamainen karhunpenikka. Niillä seuduin, missä maasto oli\nraskasta, se kompasteli ja kaatuili alituiseen; kallioille, joille\nTyr pääsi yhdellä harppauksella, se sai epätoivoisesti kompuroida\nja ryömiä; Tyr kahlasi kolme kertaa virran poikki ja seuratessaan\nsitä Muskwa oli vähällä hukkua; se oli saanut iskuja ja naarmuja ja\nsen jalkaan koski -- mutta se seurasi kuitenkin mukana. Toisinaan se\noli aivan Tyrin vieressä, joskus taas se sai pistää laukaksi, jottei\nkadottaisi toista näkyvistään. Kun Tyr vihdoin sai saaliinsa, laski\naurinko parhaillaan, ja Muskwa oli melkein kuollut.\n\nSe ei voinut käsittää, miksi Tyr painoi valtavan ruhonsa aivan\nlatuskaiseksi erästä kalliota vasten, joka pistäytyi tuon aution\nniityn kupeesta, mistä he saattoivat nähdä alas pieneen notkelmaan.\nSen teki mieli ynistä, mutta ei uskaltanut. Se ei milloinkaan koko\nelämänsä aikana liene kaivannut äitiänsä hartaammin kuin nyt. Eikä se\nkäsittänyt, miksi tämä oli jättänyt sen kallioiden väliin palaamatta\nmilloinkaan takaisin -- sen murhenäytelmän Langdon ja Bruce myöhemmin\nselvittäisivät. Se ei ymmärtänyt, miksi ei äiti tullut sen luokse\nnyt. Nythän oli juuri se aika, jolloin tämän oli tapana antaa sille\nruokaa ennen maatamenoa, sillä se oli kevätpentu, jonka karhuäitien\nkaikkien tavaksi tulleiden sääntöjen mukaan piti vielä kuukauden saada\nemon maitoa. Se oli niinkuin intiaanin, Metovainin, oli tapana sanoa\n\"Munookow\" -- toisin sanoen hyvin \"pehmyt\".\n\nKoska se oli karhu, ei se ollut syntynyt toisten eläinten tavoin. Sen\näiti oli, niinkuin kaikkien karhuäitien tässä maailmassa on tapana\ntehdä, synnyttänyt sen jo aikoja ennen kuin oli lopettanut talviunensa\npesässään. Äidin nukkuessa oli se tullut. Emä oli sitten imettänyt\ntuota sokeata ja paljasta penikkaa kuukauden tai kuutisen viikkoa itse\nsyömättä ja juomatta tai näkemättä päivänvaloa.\n\nNoitten kuuden viikon kuluttua oli se mennyt pesästä pentuineen\nhakemaan ensimmäiset suupalat omaan laskuunsa. Siitä oli nyt kulunut\nlisäksi kuusi viikkoa, ja Muskwa painoi noin parikymmentä naulaa.\nToisin sanoen, se oli painanut kaksikymmentä naulaa, mutta nyt se oli\nniin tyhjä, ettei se eläessään ollut ollut ja painoi todennäköisesti\nhiukan vähemmän.\n\nKolmesataa kyynärää Tyrin alapuolella oli tiheä kopaiwapuuviidakko;\nse ulottui aivan erääseen pienoisjärveen, jonka vesi täytti notkelman\ntakaosan. Viidakossa oli karibu -- ehkäpä kaksi tai kolmekin. Tyr\ntiesi sen yhtä varmasti kuin olisi nähnyt ne. Se erotti \"wenipowin\"\neli sorkkaeläinten jälkien hajun \"mechisowista\" eli vuohenhajusta\nkuin yön päivästä. Edellinen täytti leijaillen ilman kuin ohikulkevan\nnaisen vaatteista ja hiuksista lähtenyt kevyt tuulahdus; jälkimmäinen\ntuli kuumana ja raskaana, aivan maan pinnassa kuin rikkinäisestä\nhajuvesipullosta. Muskwakin erotti nyt hajun ryömiessään aivan\nharmaakarhun kintereillä ja laskeutuessaan maahan.\n\nTyr seisoi kokonaista kymmenen minuuttia liikkumatta. Sen katse\nikäänkuin imeytyi notkelmaan, järvenrantaan ja viidakkoon, ja sen nenä\nsuuntautui tuulensuuntaan tarkasti kuin kompassineula. Se pysytteli\nniin hiljaa sentähden, että havaitsi olevansa liian lähellä vaarallista\nsuuntaa. Toisin sanoen: vuori ja äkkijyrkkä kuilu synnyttivät\npyörretuulia tuolla alhaalla, ja jos Tyr olisi seisonut viisikymmentä\nkyynärää korkeammalla sitä paikkaa, josta se nyt ryömi esille, olisi\nkaribun tarkka vainu huomannut sen läsnäolon.\n\nMuskwa sai nyt pieniä korviaan höristellen ja silmissään uusi järjen\nkimallus ensimmäisen metsästysopetuksensa. Tyr eteni hitaasti ja\näänettömästi, ryömien melkein vatsallaan ja tuuheat niskavillat\ntörröttäen hartioista kuin vihaisella koiralla. Muskwa seurasi. Tyr\neteni siten runsaasti sata metriä. Matkallaan se pysähtyi kolmasti ja\nhaisteli kuilusta tulevaa ilmaa. Vihdoinkin se oli tyytyväinen. Tuuli\nkävi sitä suoraan kasvoihin, mikä oli hyvin lupaavaa. Se alkoi lähestyä\nvyöryvin, vaappuvin liikkein, keinuvin lavoin, ottaen yhä lyhyempiä\naskeleita ja ison ruhon joka lihas valmiina toimimaan.\n\nParin minuutin kuluttua se oli saapunut notkelman reunaan, mihin se\ntaas pysähtyi. Se oli ilmeisesti kuullut nuorten puitten risahtelua.\nKaribut olivat nousseet, mutta ne eivät olleet huomanneet vaaraa. Ne\nolivat aikeissa lähteä juomaan ja syömään.\n\nTyr läksi taas kulkemaan ääntä kohden. Nopeasti se pyörähti viidakkoon\nja seisoi siellä lehtien peitossa, mutta piti tarkasti silmällä järveä\nja niittyä. Iso uroskaribu tuli ensin näkyviin. Sen sarvet olivat\nkeskenkasvuiset ja samettimaiset. Eräs pyöreä ja sileä kaksivuotias,\njonka karva kiilsi laskevan auringon valossa kuin ruskea sametti,\nseurasi sitä. Uros seisoi muutamia minuutteja silmät, korvat ja\nsieraimet herkkinä ja tähysteli, oliko vaaraa näkyvissä; nuorempi\nelukka määki levottomana sen takana. Senjälkeen vanhempi elukka\ntaivutti päätään taaksepäin, niin että sarvenhaarat koskettivat sen\nhartioita ja läksi hiljalleen astelemaan järveä kohden sammuttamaan\niltajanoaan. Kaksivuotias seurasi sen jäljessä, ja Tyr tuli hiljaa\npiilopaikastaan.\n\nSilmänräpäyksen ajan se tuntui keräävän voimiaan, ja sitten se läksi.\nVain viisikymmentä jalkaa erotti sen karibusta. Niinkuin vierivä\npallo se liikkui puolet tästä matkasta, ennen kuin karibut huomasivat\nsen. Ne pyrähtivät juoksuun kuin samasta kaaresta ammutut nuolet.\nMutta se oli liian myöhäistä. Vain nopea hevonen olisi voinut paeta\nTyriä, ja sitäpaitsi sillä oli jo vauhdissa etumatkaa. Vihurina oli\nse kaksivuotiaan kintereillä, käännähti hiukan sivuun ja hyppäsi\nvaivattomasti kuin iso pallo sen päälle -- lyhyt kilpajuoksu oli\nlopussa. Sen valtava oikea kämmen iskeytyi kaksivuotiaan lapaan, ja\nkaaduttuaan se tarttui vasemmalla kämmenellään karibun turpaan aivan\nkuin ihminen. Tyr kaatui tapansa mukaan alle. Se ei tappanut uhriaan\npuremalla. Se koukisti toista takajalkaansa ja sivalsi viidellä\nveitsellään karibua. Ne eivät vain viiltäneet sitä, vaan mursivat ja\ntaittoivat sen kylkiluut, kuin olisivat ne olleet puuta. Senjälkeen Tyr\nnousi, kääntyi ja pudisteli itseään ja päästi jymisevän murahduksen,\njoka voi yhtä hyvin olla voittajan riemuhuuto kuin myöskin ateriakutsu\nMuskwalle.\n\nJos se oli kutsu, niin ei pieni mustanaamainen karhunpenikka epäröinyt\nhetkeäkään. Ensimmäisen kerran se haistoi ja maistoi lämmintä verta ja\nlihaa. Tämä haju ja maku oli äkkiarvaamatta tullut sen elämään, samalla\ntavoin kuin Tyrinkin elämään vuosia sitten. Eivät kaikki harmaakarhut\ntapa suurriistaa, oikeastaan vain muutamat harvat sen tekevät. Useimmat\nniistä ovat pääasiallisesti kasvissyöjiä, ja tyydyttävät lihantarpeensa\nvain pienemmillä eläimillä, kuten röyhelörotilla, kalliojäniksillä\nja piikkisioilla. Mutta joskus sattuma tekee jostakin harmaakarhusta\nlihansyöjän, joka pyydystää karibuja, vuohia, lampaita, kauriita ja\nvieläpä hirviäkin. Tyr oli sellainen. Sellainen tulisi Muskwastakin,\nvaikka se olikin musta eikä kuulunut Ursus horribiliksen perheeseen.\n\nNe söivät tunnin ajan, eivät ahmien kuin nälkäinen koira, vaan hitaasti\nja arvostelevasti herkuttelijoiden tapaan. Muskwa makasi litteänä\nmahallaan melkein Tyrin vahvojen etukämmenien välissä, nuoli verta\nmuristen kuin kissanpoika ja pureskeli pikku hampaillaan mureaa lihaa.\nTyr haki tapansa mukaan ensiksi parhaat palat, vaikka se olikin tyhjä\nkuin kalustamaton huone. Se kaivoi esiin munuaisia ja sisälmyksiä\nympäröivän rasvan ja silmät kiinni syödä matusteli ne. Viimeinen\nauringonsäde katosi kallioiden taa, ja melkein heti sen jälkeen\nhämäryys muuttui pimeydeksi. Oli pimeä, kun ne lopettivat, ja pikku\nMuskwa oli yhtä paksu kuin pitkäkin.\n\nTyr oli maailman säästäväisin olento. Se ei tuhlannut mitään, mikä\nkelpasi syötäväksi, ja vaikkapa vanha karibuhirvi olisi sillä hetkellä\nkulkenut ihan sen ohi, ei se todennäköisesti olisi tappanut sitä. Sillä\noli ruokaa, ja sen ainoa huoli oli keksiä jätteille varma piilopaikka.\n\nSe palasi kopaiwapuuviidakkoon, mutta kylläinen karhunpenikka ei\nviitsinyt seurata sitä. Se oli tyytyväinen ja vaisto sanoi sille,\nettei Tyr jättäisi ruokaansa. Kymmenen minuuttia myöhemmin se huomasi\nolleensa oikeassa; Tyr palasi. Se tarttui vahvoilla leuoillaan karibun\nkaulaan, kääntyi hiukan syrjään ja alkoi raahata sitä viidakkoon,\nsamalla tavoin kuin koira raahaisi kymmennaulaista kinkkua. Nuori\nhirvi painoi noin nelisensataa naulaa. Vaikkapa se olisi painanut\nkahdeksansataa tai tuhannenkin naulaa niin Tyr olisi kumminkin\nraahannut sitä, mutta silloin se olisi kääntynyt ja vetänyt sitä\nperässään.\n\nTyr oli viidakossa keksinyt erään kuopan, ja sinne se heitti karibun\njäännöksen; sillä välin kuin Muskwa katseli innostuneena, peitti Tyr\nruhon neulasilla, risuilla ja lahokuusilla; senjälkeen se nuuhkasi\nympärilleen ja poistui viidakosta.\n\nMuskwa seurasi lisääntyneen painonsa vuoksi hyvin vaivalloisesti sitä.\nTähdet tulivat taivaalle, ja niiden loisteessa Tyr kulki epätasaista ja\nkivistä kallionrinnettä vuorenhuipulle. Se kulki yhä korkeammalle; niin\nkorkealla Muskwa ei ollut koskaan ollut. Lopulta se pysähtyi. Toisella\npuolen oli äkkijyrkkä kallionseinämä, toisella -- alapuolella --\nsärkyneitä kallionlohkareita. Kaukana, hyvin kaukana alhaalla ammotti\nlaakso kuin musta, pohjaton kaivo.\n\nTänne Tyr pysähtyi, ja ensimmäisen kerran haavoittumisensa jälkeen se\npäästi pitkän tyytyväisen huokauksen. Muskwa ryömi aivan sen viereen,\nniin lähelle, että Tyrin ruumis lämmitti sitä, ja niin ne nukkuivat\nkylläisen syvää ja rauhallista unta. Tähdet loistivat kirkkaasti, ja\nvuorten takaa nouseva kuu valoi hopeista valoaan.\n\n\n\n\nVII.\n\nBRUCE TOTEAA ERÄITÄ ASIOITA.\n\n\nBruce ja Langdon tulivat kukkuloiden yli läntiseen laaksoon saman\npäivän iltapäivänä, jona Tyr oli lähtenyt savilaaksosta. Kello\nkolmelta, kun Bruce oli lähtenyt noutamaan hevosia, nousi Langdon\neräälle kalliolle tarkastelemaan seutua kiikarillaan. Kahden tunnin\nperästä palasi Bruce kuormastoineen samaa virranvartta pitkin, jota\nkarhu oli aikaisemmin kulkenut, ja laittautuessaan yöleiriin he olivat\nmailin tai parin päässä siltä seudulta, missä Tyr oli tavannut Muskwan.\nHe eivät vielä olleet löytäneet sen jalanjälkiä, mutta Bruce uskoi\nvarmasti että niitä näkyisi. Hän tiesi Tyrin kulkeneen rinnettä pitkin.\n\n-- Sitten kun palaat kotiin ja kirjoitat karhuista, niin älä kirjoita\nsamanlaista roskaa kuin toiset, Jimmy, sanoi Bruce heidän poltellessaan\npiippujaan illallisen jälkeen. Kaksi vuotta sitten otin erään\nnuorukaisen kuukauden päiviksi mukaani, ja hän oli hyvin ihastunut ja\nlupasi lähettää minulle koko kasallisen kirjoja karhuista ja muista\nvillieläimistä. Ja sen hän tekikin. Luin ne. Ensin nauroin, sitten\nsuutuin ja poltin koko roskan. Karhut ovat erikoisuuksia. Niistä voi\nkirjoittaa melko mielenkiintoisia asioita, tarvitsematta kirjoittaa\npalturia; siitä olen ihan varma.\n\nLangdon nyökkäsi.\n\n-- Vuosikausia voi ajaa ja ampua, ja taas ajaa ja ampua, oppimatta\ntuntemaan vuoristometsästyksen _todellista_ hupia, sanoi hän hitaasti\nja tuijotti tuleen. Ja kun ihminen oppii tuntemaan sen, mikä kokonaan\nja täydelleen täyttää hänen sielunsa ja sydämensä, niin silloin hän\nhuomaa, ettei tappaminen ole suurin nautinto, vaan juuri elämän\nlahjoittaminen. Minun täytyy saada tuo karhu, ja kyllä minä sen\nsaan. En jätä vuorta, ennen kuin olen ampunut sen. Kuitenkin olisin\nsaanut tänä päivänä ammutuksi kaksi muuta karhua, mutta en laukaissut\nluotiakaan. Minä olen oppinut ymmärtämään ajon todellisen nautinnon,\nBruce. Oikealla tavalla metsästämisestä oppii jotakin. Ole rauhassa!\nKirjoitan vain tosiseikkoja. -- Hän kääntyi äkkiä Bruceen. -- Kerro\njotakin tuosta roskasta, jonka olet lukenut! pyysi hän.\n\nBruce puhalsi mietteliäästi savupilven.\n\n-- Se minua harmitti eniten, että nuo kirjailijapenteleet väittävät\nkarhujen merkitsevän puita. Herrajumala, jos niitä uskoisi, ei\nkarhuilla olisi muuta tekemistä kuin merkitä puihin alueittensa\nrajoja, ja alueet olisivat sen, kunnes joku muu karhu tulisi ja\npistäisi merkkinsä vähän korkeammalle puuhun. Eräässä toisessa kirjassa\nkerrottiin muistaakseni, kuinka karhu kantoi kannon puun eteen,\nvoidakseen nousta siihen ja vetää puumerkkinsä toisen karhun merkin\nyläpuolelle. Oletko koskaan kuullut kummempia kaskuja? Eivät karhut tee\nmitään tarkoituksellisia merkkejä. Minä olen nähnyt karhun puraisevan\npalan puusta ja kynsivän niitä kuin kissa, ja keväällä karvalähdön\naikaan se hankaa ja kyhnyttää itseään puita vasten. Tämän se tekee\nsiksi, että sen iho kutisee, eikä suinkaan jättääkseen käyntikorttinsa\ntoisille karhuille. Samalla tavoin hankaavat karibut, hirvet ja kauriit\nsarviaan irroittaakseen nahan niistä. Ja sitten ne vielä kirjoittavat,\nettä jokaisella harmaakarhulla on oma alueensa. Hitto soikoon, missä\nse olisi! Olen nähnyt kahden täysikasvuisen harmaakarhun etsivän\nruokaansa samalta kallionrinteeltä. Muistatko, kuinka me kaksi vuotta\nsitten ammuimme neljä harmaakarhua mailin pituisesta laaksosta? Joskus\nsattuu, että joku niistä julistautuu \"yksinvaltiaaksi\", niinkuin tämä\nvonkale, jota nyt ajamme, mutta ei sekään ole alueensa ainoa karhu.\nOlen varma, että näissä molemmissa laaksoissa on ainakin kaksikymmentä\nmuuta karhua. Eikä tuo nulikka, joka oli matkassani pari vuotta sitten,\npystynyt edes erottamaan harmaakarhun ja mustan jalanjälkiä, eikä hän\ntietänyt mikä punainen karhu oli.\n\nHän otti piipun suustaan ja sylkäisi ylenkatseellisesti tuleen, ja\nLangdon tiesi, että hän saisi kuulla enemmän. Hänen hupaisimmat\nhetkensä olivat silloin kuin harvasanainen Bruce kertoi elämyksistään.\n\n-- Punainen karhu! mutisi Bruce. Ajatteles, Jimmy, hän luuli, että\npunaiset karhut muodostavat oman rotunsa. Ja kun minä valistin häntä\nja sanoin, ettei mitään varsinaisia punaisia karhuja ole, vaan voi\njoku musta- tai harmaakarhu sattumalta saada punaisenruskean värin,\nniin hän nauroi minulle -- minulle, joka olen syntynyt ja kasvanut\nkarhujen keskellä. Hänen silmänsä tapittivat, kun minä kerroin hänelle\nkarhujen väreistä, ja hän luuli minun syöttävän hänelle pajunköyttä.\nLuulin, että hän lähettäisi minulle kirjoja näyttääkseen, että hän oli\noikeassa. Tiedätkö, Jimmy, ettei maailmassa ole erivärisempiä olentoja\nkuin karhut. Olen tavannut lumivalkeita mustakarhuja, harmaakarhuja,\njotka ovat olleet yhtä tummia kuin mustakarhut, ruskeanpunaisia\nmusta- ja harmaakarhuja, ja molempia lajeja kullanruskeita, melkein\nkeltaisia. Ja yhtä erilaisia kuin ne ovat väriltään, ovat ne\nluonteeltaan ja syömätavoiltaan. Ja sitten tuollaiset pojannulikat\ntulevat, näkevät yhden karhun ja pitävät kaikkia karhuja samanlaisina,\ntotisesti, se on väärin karhuja kohtaan. Ja jokaisessa niissä kirjoissa\nsanotaan, että harmaakarhu on maailman pahin ihmissyöjä, eikä se\nkuitenkaan käy ihmisen kimppuun, ellei sitä ärsytä. Harmaat ovat\nmelkein kaikki kasvinsyöjiä. Olen nähnyt karhujen tappavan karibun,\nvuohen tai lampaan ja samalla rinteellä on käyskennellyt toisia karhuja,\njotka eivät ole koskeneetkaan niihin. Ne ovat yksilöllisiä. Niistä voi\nkirjoittaa melkolailla, tarvitsematta kirjoittaa roskaa.\n\nLausuessaan viimeisen huomautuksensa Bruce kopisti mahtipontisesti\ntuhan piipustaan. Hänen täyttäessään sitä uudelleen sanoi Langdon:\n\n-- Mutta etkö luule, että tämä karhu, jota me nyt ajamme,on oikea\ntappajakarhu, Bruce?\n\n-- Ei sitä tiedä, vastasi Bruce. Ei se aina riipu koosta. Olen nähnyt\nkerran harmaakarhun, joka oli vain koiran kokoinen, ja kuitenkin se\ntappoi karjaa. Useita eläimiä kuolee joka talvi, ja keväällä, kun\nkarhut tulevat, ne syövät niiden raatoja, mutta ei haaska tee niistä\nsuurriistan syöjiä. Toiset karhut syntyvät lihansyöjiksi, toiset\ntulevat kohtalon pakottamina siksi. Mutta jos karhu yhden kerran\ntappaa, niin se tappaa aina. Eräällä kallionrinteellä näin kerran\nvuohen kiertävän karhun ympäri. Karhu ei liikahtanutkaan, mutta vuohi\noli niin mahtava, että se hyökkäsi suoraan ukon kimppuun, ja silloin\nkarhu tappoi sen. Noin kymmenen minuutin ajan se seisoi ymmällään, ja\npuolisen tuntia se nuuhki ja haisteli sitä, ennen kuin söi sen. Se\noli _sen_ ensimmäinen kokemus _tuoreesta_ villieläimen lihasta. Minä\nen ampunut sitä ja olen varma, että se siitä päivästä alkaen tappoi\nsuurriistaa.\n\n-- Luulin kuitenkin varmasti, että koolla on jotakin tekemistä sen\nasian kanssa, huomautti Langdon. Luulisi, että lihaa syövä karhu\nkasvaisi isommaksi ja vahvemmaksi kuin kasvissyöjä.\n\n-- Niinpä kyllä, tämä on juuri niitä ihmeellisiä seikkoja, joista sinun\npitää kirjoittaa, sanoi Bruce naurahtaen leikilliseen tapaansa. Miksi\nkarhusta, joka ei syö juuri muuta kuin muurahaisia ja matoja, tulee\nniin lihava syksyllä, että se töin tuskin pääsee liikkumaan. Lihoisitko\n_sinä_ karhunmarjoilla? Ja miksi se kasvaa niin nopeasti niiden neljän\ntai viiden kuukauden aikana, jolloin se makaa pesässään syömättä ja\njuomatta kuin kuollut? Ja kuinka voi emo kuukauden, joskus kaksikin,\nimettää poikasiaan nukkuessaan? Silloin kuin poikaset syntyvät, on sen\nmakuuajasta kulunut vain vähän yli neljännes. Ja mikseivät poikaset ole\nisompia? Tuo nulikka nauroi haljetakseen, kun kerroin hänelle, etteivät\nharmaakarhujen penikat ole syntyessään kissanpoikasta suurempia.\n\n-- Hän oli vain tavallinen paksupää, joka ei halunnut oppia -- enkä\nkuitenkaan voi moittia häntä, virkkoi Langdon, sillä neljä tai viisi\nvuotta sitten olisin tuskin itsekään uskonut sitä. En olisi totisesti\nuskonut sitä, ellemme olisi silloin Athabascassa kaivaneet noita\npenikoita pesästään; toinen niistä painoi yksitoista unssia ja toinen\nyhdeksän.\n\n-- Ja ne olivat jo viikon vanhoja, Jimmy. Emä painoi kahdeksansataa\nnaulaa!\n\nMuutamia minuutteja he polttelivat ääneti.\n\n-- Se tuntuu melkein uskomattomalta, virkkoi Langdon. Mutta kuitenkin\nse on totta. Se ei ole mikään luonnon oikku, vaan pikemminkin luonnon\nharkitsevaisuutta. Jos karhunpenikoilla olisi sama suhde emoonsa kuin\nkissalla poikasiinsa, ei se voisi ruokkia niitä, sillä kuin se itse\nsyömättä ja juomatta nukkuu. Yhtä seikkaa en kuitenkaan jaksa käsittää.\nTavallinen mustakarhu on vain puoleksi niin kookas kuin harmaakarhu,\nja kuitenkin sen poikaset ovat paljon isommat. Kuinka se voi olla\nmahdollista?\n\n-- Se on helppoa selittää, varsin helppoa. Muistatko viime vuonna, kun\nme poimimme mansikoita laaksosta ja heittelimme lumipalloja ylhäällä\nvuorella? Kuta korkeammalle kiipeää, sen kylmempi tulee, eikö niin?\nTällä hetkelläkin -- heinäkuun 4. päivänä -- paleltuisit noilla\nvuorenhuipuilla. Harmaakarhujen pesät ovat korkealla ja mustienkarhujen\nmatalammalla. Silloin kun harmaakarhujen pesää peittää neljä jalkaa\npaksu lumikinos, voi mustakarhu vielä löytää alhaalta laaksoista\nruokaa. Se menee talviteloilleen noin paria viikkoa myöhemmin kuin\nharmaakarhu ja herää paria viikkoa aikaisemmin keväällä; se on\nlihavampi syksyllä, eikä likikään yhtä laiha keväällä, se jaksaa\nparemmin imettää penikoitaan. Niin ainakin minä otaksun.\n\n-- Sinäpä sen sanoit, huudahti Langdon ihastuneena. En olisi\nmilloinkaan tullut ajatelleeksi tuota, Bruce.\n\n-- On paljon asioita, joita ei tule ajatelleeksi, ennen kuin itse\nkokee, sanoi vuoristolainen. Tämä on niitä seikkoja, joista äsken\npuhuit, jotka tekevät metsästyksestä hienon urheilun, sitten kuin on\noppinut ymmärtämään, ettei tappaminen ole sen ainoa ilo. Makasin kerran\neräällä vuorenhuipulla seitsemän tuntia tarkastellen lammaslaumaa, ja\nvarmasti minulla silloin oli hauskempaa, kuin jos olisin tappanut ne\nkaikki.\n\nBruce nousi ja kiskotteli, mikä merkitsi, että hän halusi paneutua\nlevolle. -- Huomenna tulee kaunis ilma, sanoi hän haukotellen. Katsoppa\nkuinka valkoisena lumi kimaltelee kallioiden huipuilla.\n\n-- Bruce!\n\n-- Mitä?\n\n-- Kuinka paljon se karhu mahtaa painaa.\n\n-- Tuhatkaksisataa naulaa -- ehkä vähän enemmän. Minulla ei ollut iloa\nkatsella sitä niin likeltä kuin sinä katselit, Jimmy. Olisipa vain\nollut, niin nyt me kuivaisimme sen taljaa.\n\n-- Onko se nuori?\n\n-- Kahdeksan ja kahdentoista väliltä, juoksusta päättäen. Vanha karhu\nei kieri niin kevyesti vuorta ylös.\n\n-- Oletko nähnyt oikein vanhoja karhuja, Bruce?\n\n-- Niin vanhoja, että ne olisivat tarvinneet kainalosauvoja, vastasi\nBruce, joka pauloi kenkiään. Olen ampunut niinkin vanhoja karhuja, että\nne ovat olleet hampaattomia.\n\n-- Kuinka vanhoja?\n\n-- Kolmekymmentä - kolmekymmentäviisi -- ehkä neljäkymmentä vuotta.\nHyvää yötä, Jimmy!\n\n-- Hyvää yötä, Bruce.\n\n\n\n\nVIII.\n\nMUSKWAN ÄITI.\n\n\nKauan senjälkeen kuin Bruce jo nukkui, istui Langdon yksin, tähdet\nyläpuolellaan ja nuotio loimuten hänen jaloissaan. Juuri öisin tunsi\nhän voimakkaammin kuin muulloin muinaisen erämaan hengen veressään.\nSe täytti hänet kummallisella kaipuulla, mutta samalla lahjoitti\nhänelle syvän ja vilvoittavan rauhan. Hän rupesi ymmärtämään, että nyt\nvuosikausien vaellusten jälkeen, joilla hän oli etsinyt sen jälkiä,\ntämä hiljaisten aavikoiden ihmeellinen, arvoituksellinen henki,\nvuorten, järvien ja metsien henki oli hänet niin kahlehtinut, ettei\nhän ikinä pääsisi sen lumouksesta vapaaksi. Ja tämä kaipuu viritti\nhalun kertoa maailmalle ja ihmisille kaiken sen, minkä hän oli itse\ntuntenut ja nähnyt -- ja opettaa heidät myöskin _ymmärtämään_ sitä. Hän\noli vuosikausia työskennellyt, voidakseen viettää vuoden erämaassa.\n_Tappaminen_ oli ollut hänen kunnia-asiansa ja intohimonsa, hänen\nkotinsa oli täynnä pääkalloja ja eläinten nahkoja. Ja nyt, kun uusi\nunelmien vuosi oli koittanut hänelle, oli hänessä tapahtunut muutos;\ntappamisen halu oli hävinnyt hänen sydämestään.\n\nViime viikkoina oli hän lahjoittanut elämän sadoille, jotka hän\nolisi voinut ampua; tänään hän oli jättänyt kaksi karhua eloon. Uusi\nrauhallinen viehätys hävitti vähitellen vanhan. Achakin käsi oli\nhänen yllään; hän ei enää voinut tappaa huvin vuoksi. Hän muisti\nerään ihmeellisen unen, jonka hän oli uneksinut kotona, istuessaan\ntyöpöytänsä ääressä ja nukahtaessaan siihen. Hänen seinillään riippuvat\npäät rupesivat elämään, ja kääntyivät häneen silmät loistaen ja\nsyyttivät häntä murhastaan.\n\nNeljäkymmentä vuotta! Hän oli vielä kuulevinaan Brucen sanat. Jos\nvillieläin elää näin vanhaksi, niin kuinka monta elämän vuotta\nhän olikaan tuhonnut saavuttaakseen mainehikkaan metsästäjän\nmaineen? Kuinka monta vuotta hän olikaan ryöstänyt surmaamiltaan\nelukoilta? Kuinka monta vuotta hän oli tuhonnut sinä päivänä,\njolloin hän aamupäivällä tappoi samalta rinteeltä kolme karhua ja\niltapäivällä kaksi karibua? Satoja vuosiako? Satojen vuosien terveet\nsydämentykytykset tuhoutuivat kolmessakymmenessä minuutissa kuohuvan\nnautinnonhalun ja metsästysinnon vuoksi! Kuinka suuri summa mahtoikaan\njo olla hänen tilillään tuon nautinnonhalun vuoksi? Hän laski hetkisen\ntuleen tuijotellen ja sai loppusummaksi tuhannen vuotta!\n\nHän nousi, poistui leiristä ja seisahtui kirkkaaseen tähtivaloon\nkuunnellen laakson öistä suhinaa. Hengittäen syvään hyvänhajuista ilmaa\nhän kyseli itseltään, oliko hän mitään voittanut noilla lukuisilla\nverisillä murhillaan tuhotessaan satoja vuosia elämää. Ja hänen täytyi\nvastata kieltävästi. Päivä, jolloin hän oli tehnyt viisi murhaa, ei\nollut ollut sen nautintorikkaampi kuin tämäkään, jolloin hän ei ollut\ntehnyt ainoatakaan.\n\nSellainen tappamishalu oli hänestä hävinnyt, vaikka itse metsästys\nei ollutkaan kadottanut viehätysvoimaansa. Se oli päinvastoin\nentistä suurempi. Se tuotti nyt hänelle iloa, jollaista hän ei\nollut aavistanutkaan. Riemun sijaan, jota hän tunsi nähdessään\nkuolinkamppailua, oli tullut satoja uusia tunteita. Tappaa tahtoi\nhän vieläkin, ja hän tappaisikin edelleen, muutenhan ei hän olisi\nlihansyöjä ja metsästäjä, mutta hän ei enää ollut murhanhalun sokaisema\nintiaani.\n\nHän katsoi tähtien valaisemaan laaksoon, missä tiesi Tyrin olevan. Se\noli metsästystä, ja hän oli mielessään päättänyt pelata puhdasta peliä.\nHän oli päättänyt ajaa Tyriä, ja ainoastaan Tyriä. Hän oli hyvillään\nsiitä, ettei ollut tappanut sitä vuoren rinteellä, sillä metsästyksen\njännitystä kohotti se, että karhu nyt tiesi hänen kuulistaan. Hän\noli tyytyväinen tietäessään, ettei hänen tarvinnut kärsiä omantunnon\nvaivoja karhun heitettyä henkensä. Tuo iso eläin, jonka hän oli nähnyt\nja jota hän oli ampunut, ei olisi mikään helppo saalis. Se tulisi\nkoettelemaan heidän kuntoaan. Siitä syntyisi taistelu, mikäli niin\npitkälle päästäisiin, ja koirat, jos ehtivät Metovsinin kera saapua\nperille, tulisivat kohtaamaan vertaisensa. Tyriä on varoitettu. Se voi\nlähteä vuoren yli ja paeta, ellei tahtonut jäädä tappelemaan. Langdon\ntiesi sen ja jäi sentähden kiihkeänä odottamaan aamunkoittoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän heräsi muutamia tunteja myöhemmin rankkasateeseen, hypähti\nhuovistaan ja rupesi huutelemaan Brucelle. Hetkistä myöhemmin hän kuuli\nBrucen sadattelevan heidän idioottimaisuuttaan, kun he eivät olleet\npystyttäneet telttaa. Yö oli sysimusta, ja silloin tällöin kirkkaat\nsalamat halkoivat taivaan kantta, ja vuoristoukkosen pauhaavat ja\njymisevät jyrinät täyttivät ilman. Langdon vapautui kokonaan märistä\nhuovistaan ja näki salaman valossa Brucen, joka istui vielä huopiensa\nsisässä ja jonka hiuksista vuosi vesipurot hänen kalpeille, laihoille\nkasvoilleen. Tämä näky sai hänet nauramaan.\n\n-- Huomenna on kaunis ilma, eikö niin, kiusoitteli hän toistaen\nBrucen muutamia tunteja sitten lausumia sanoja. Vuorenhuippujen lumi\nkimaltelee niin valkeana.\n\nValtava ukkosen jyrinä nielaisi Brucen vastauksen. Langdon odotti\nuutta salamaa nähdäkseen jonkin tuuhean kopaiwapuun, jonka suojaan hän\nvoisi mennä. Sen alla hän seisoskeli viisi tai kymmenisen minuuttia,\nkunnes sade taukosi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Ukkospilvet\nvetäytyivät länteen. Hän kuuli Brucen etsivän jotakin pimeässä.\nTulitikku syttyi, ja hän näki toverinsa katselevan kelloaan.\n\n-- Melkein kaksi, sanoi hän. Olipa se oikea rankkasade!\n\n-- Niin oli ja minä odotinkin sitä, vastasi Langdon. Tiedäthän, Bruce,\nettä silloin kun lumi kimaltelee kallioiden huipuilla....\n\n-- Hiljaa, sytyttäkäämme mieluummin nuotio. Oli hyvä, että huomasimme\npeittää ruokatavarat hevosloimella. Oletko sinä märkä?\n\nLangdon pudisteli märkää päätään. Hän oli märkä kuin uitettu koira.\n\n-- En, sillä olin valmistautunut siihen ja etsinyt tuuhean kopaiwapuun\nalta turvapaikan. Kun sinä puhuit kimaltelevasta lumesta, niin silloin\ntiesin....\n\n-- Hittoon lumi, mutisi Bruce. Langdon kuuli hänen taittelevan kuivia\noksia erään kuusen alla ja kiirehti apuun; viiden minuutin kuluttua\nleimusi nuotio. Kello oli jo viisi, ennen kuin he saivat aamiaisensa\nvalmiiksi, ja kello kuudelta he hevosineen jatkoivat matkaansa. Bruce\noli tyytyväinen voidessaan todeta ennustuksensa käyneen toteen, sillä\nukkosta seurasi ihana päivä.\n\nNiityt olivat kosteat yön virkistävän sateen jälkeen. Yön aikana oli\nvuorten huipuilta sulanut puolet lumesta, ja Langdonista tuntui kuin\nkukat olisivat kasvaneet ja muuttuneet kauniimmiksi. Laakson ilma oli\naamuraikasta ja leppeätä. Auringon lämmin paiste kultasi maailman.\n\nHe kulkivat virranuomaa pitkin ja kumartuivat tuon tuostakin\ntarkastelemaan hiekassa näkyviä jälkiä. He olivat kulkeneet noin\nneljännesmailin päähän, kun Bruce äkkiä pysähtyi ja huudahti. Hän\nosoitti pyöreätä hiekkaläikkää, jossa näkyi Tyrin valtavia jalanjälkiä.\nLangdon nousi satulasta ja mittasi ne.\n\n-- Ne ovat sen jälkiä! sanoi hän vapisevin äänin. Bruce, eikö olisi\nmukavampi jatkaa matkaa käyden?\n\nVuoristolainen pudisti päätään. Mutta ennen kuin hän antoi lopullisen\nvastauksensa nousi hän hevosen selästä ja tarkasteli kaukoputkellaan\nseutua. Langdon turvautui kaksoiskiikariinsa, mutta he eivät keksineet\nmitään erikoista.\n\n-- Se on laaksossa vielä, luultavasti kolmen tai neljän mailin päässä,\nsanoi Bruce. Me voimme ratsastaa vielä parisen mailia ja etsiä sitten\nhevosille mukavan paikan. Siihen mennessä ovat ruoho ja pensaat\nennättäneet kuivua.\n\nTäältä oli helppo seurata Tyrin jälkiä, sillä se oli pysytellyt\nmelkein koko ajan virran varrella. Kolme tai neljäsataa kyynärää\nsiitä vierinkiviläjästä, jonka vierestä harmaakarhu oli löytänyt\nmustakarhupenikan, oli pieni kuusiviidakko ruohoa kasvavan notkelman\nkeskellä, ja sinne metsästäjät sitoivat hevosensa. Kaksikymmentä\nminuuttia myöhemmin he seisoivat samalla pehmeällä hiekkamatolla, missä\nTyr oli tutustunut Muskwaan. Sade oli huuhdellut penikan heikot jäljet,\nmutta harmaakarhun jäljet olivat painuneet syvälle hiekkaan. Brucen\nkasvot loistivat, kun hän katsahti Langdoniin.\n\n-- Se on jossakin tässä lähellä, kuiskasi hän. Minua ei ihmetyttäisi,\nvaikka se olisi viettänyt yönsä jossakin tässä aivan lähellä ja\nlähtenyt sitten kulkemaan eteenpäin.\n\nHän kasteli sormensa ja koetteli tuulta; sitten hän nyökkäsi\nmerkitsevästi:\n\n-- On viisainta, että me kuljemme rinnettä ylöspäin, sanoi hän.\n\nHe kiersivät vierinkivikasan pyssyt ladattuina ja suuntasivat kulkunsa\nerästä pientä rotkoa kohden, josta oli helppo nousta vuorelle. Rotkon\nalkupäässä he molemmat huudahtivat. Rotkon pohjaa peittävällä hiekalla\nhe näkivät toisen karhun jalanjäljet. Bruce kumartui tarkastelemaan\nniitä.\n\n-- Ne ovat jonkin toisen harmaakarhun, sanoi Langdon.\n\n-- Eivätkä ole, vaan mustan, vastasi Bruce. Enkö minä ikinä saa\nistutetuksi kalloosi mustan ja harmaan jalanjälkien eroa, Jimmy. Tämä\non takajalan jälki, koska kantapää on niin leveä. Jos tämä olisi\nharmaakarhun jälki, niin kantapää olisi terävämpi. Harmaan jäljeksi se\non liian leveä, sitäpaitsi kynnet ovat liian pitkät jalan pituuteen\nverrattuna; ne näkyvät yhtä selvästi kuin sinun nenäsi.\n\n-- Ja jäljet kulkevat eteenpäin, sanoi Langdon. Ei muuta kuin\neteenpäin, mars!\n\nKuljettuaan parisensataa kyynärää rotkoa pitkin karhu oli kavunnut\nrinteelle. Langdon ja Bruce seurasivat niitä. Kalliossa ja tuuheassa\nruohikossa jäljet hävisivät, eivätkä metsästäjät niistä enää\nvälittäneetkään. Täältä ylhäältä oli hurmaava näköala laaksoon. Bruce\nkatseli hellittämättä koko ajan laakson pohjukkaa; hän tiesi, että\nharmaakarhu löytyisi sieltä, eikä hän tällä hetkellä juuri muusta\nvälittänytkään. Langdon taas tunsi mielenkiintoa kaikkeen häntä\nympäröivään elolliseen; jok'ainoa vuorenonkalo ja pensaikko oli täynnä\nmahdollisuuksia, ja hänen silmänsä tähyilivät niin heidän yläpuolellaan\nolevia vuorenhuippuja kuin mielenkiintoisia jalanjälkiä maassa. Siksipä\njuuri hän huomasi jotakin, mikä sai hänet tarttumaan seuralaisensa\nkäsivarteen ja vetämään hänet viereensä maahan.\n\n-- Katso! sanoi hän osoittaen kädellään.\n\nKumara-asennossa Bruce katseli Langdonin osoittamaan suuntaan, ja hänen\nsilmänsä laajenivat ihmetyksestä. Noin kolmenkymmenen jalan päässä\nheistä oli kallionlohkare, ja sen alta tuli näkyviin karhun takaosa.\nSe oli mustakarhu ja sen pehmeä turkki kimalteli auringon paisteessa.\nBruce tuijotti siihen vielä noin puoli minuuttia, ja sitten vähitellen\nhänen kasvonsa kirkastuivat.\n\n-- Se nukkuu -- sikeästi kuin kuollut. Jimmy, haluatko nähdä jotakin\noikein mukavaa?\n\nHän laski pyssynsä maahan, ja veti esiin pitkän metsästyspuukkonsa\nnauraen koko ajan, kun hän tunnusteli sen terävyyttä.\n\n-- Jos et ole ennen, Jimmy, nähnyt karhun _juoksevan_, niin nyt näet!\nJää tänne!\n\nHän rupesi hitaasti ryömimään rinnettä ylöspäin kallionlohkareen\nluokse, ja Langdon odotteli henkeään pidätellen tapahtumien kehitystä.\nKaksi kertaa kääntyi Bruce leveästi nauraen. Epäilemättä hän muutamien\nminuuttien kuluttua saisi nähdä pelästyneen karhun ryntäävän\nKalliovuorten huipuille, ja tämä ajatus sekä Brucen pitkä, ryömivä\nolemus sai hänet nauramaan.\n\nVihdoin oli Bruce perillä, pitkä veitsenterä loisti auringossa\nja puolituumaa terästä tunkeutui karhun takapuoleen. Langdon ei\njoskaan tule unohtamaan seuraavaa kolmeakymmentä sekuntia. Karhu ei\nliikahtanutkaan. Bruce iski taas. Se ei vieläkään liikkunut, ja Bruce\ntuijotti kuin kivettyneenä siihen. Suu auki katsoi hän Langdoniin.\n\n-- Oletko koskaan kummempaa nähnyt sanoi hän ja nousi hitaasti. Se ei\ntunne -- se on kuollut!\n\nLangdon juoksi hänen luokseen, ja he kiersivät yhdessä kallion. Bruce\npiteli yhä veistä kädessään ja seisoi silmänräpäyksen ajan uskomatta\nsilmiään, rypistäen miettiväisenä otsaansa.\n\n-- En ole kummempaa ennen nähnyt, huudahti hän, samalla kuin hitaasti\npani veitsen pois. Se on naaras ja sillä on poikasia, kauniita pikku\npoikasia sen muodosta päättäen.\n\n-- Se on kaivanut kalliojänistä ja lohkare on vierähtänyt sen päälle,\nsanoi Langdon, ja siihen se on kuollut, vai kuinka, Bruce?\n\nBruce nyökkäsi.\n\n-- En ole koskaan ennen nähnyt tuollaista tapausta, sanoi hän. Olen\naina ihmetellyt, eikö niille milloinkaan satu tapaturmaa, kun ne aina\nkaivelevat kallioiden alla, mutta en ole milloinkaan ennen nähnyt.\nMissähän poikaset mahtavat olla, nuo pikku raukat? Bruce laskeutui\npolvilleen tarkastelemaan kuolleen äidin nisiä. Sillä ei ole ollut\nmuuta kuin kaksi, ehkäpä vain yksi, sanoi hän noustessaan.\n\n-- Kuoleeko se nyt nälkään?\n\n-- Jos niitä on vain yksi, niin se varmasti kuolee. Emällä on näet niin\npaljon maitoa, ettei pennun ole tarvinnut itse huolehtia itsestään.\nKarhunpenikoiden laita on sama kuin ihmislastenkin -- emä voi\nvieroittaa ne heti tai myöhemmin. Niin käy, kun juoksentelee pitkin\nmaailmaa ja jättää lapset yksikseen. Jos joskus menet naimisiin, Jimmy,\nniin älä anna eukkosi juoksennella sillä tavoin. Voihan sattua, että\npienokaiset palavat tai taittavat niskansa, sanoi Bruce opettavasti.\n\nHän alkoi taas kulkea rinnettä eteenpäin katse laaksoon suunnattuna ja\nperässä kulkeva Langdon mietti, miten karhunpenikan oli käynyt. -- Ja\nMuskwa, joka edelleen nukkui Tyrin vieressä vuoren kupeella, uneksi\nkallion murskaamasta äidistään, ja nukkuessaan se hiljaa ynisi.\n\n\n\n\nIX.\n\nTYRIN KAKSINTAISTELU.\n\n\nAamuauringon ensimmäiset säteet lankesivat vuorenkupeelle, missä Tyr\nja Muskwa nukkuivat; mitä korkeammalle se kohosi, sitä lämpimämmäksi\nmuuttui kallio, ja herättyään Tyr vain venyttelihe eikä yrittänytkään\nnousta. Haavojensa lääkitsemisen, \"sapoos orwinin\" ja laakson kestien\njälkeen se voi mainiosti, eikä sillä ollut mitään kiirettä poistua\ntältä aurinkoiselta läiskältä. Se katsoi kauan ja hartaasti Muskwaa.\nYökylmän aikana oli pikku karhu ryöminyt sen isojen etukäpälien väliin,\nmissä se vieläkin nukkui ja ynisi hiljaa unissaan.\n\nHetken kuluttua Tyr teki jotakin sellaista, mitä se ei koskaan\nelämässään ollut tehnyt -- se nuuhkaisi hiljaa tuota pientä, pehmeätä\npalloa, ja sen iso, litteä kieli nuolaisi karhunpenikan kasvoja;\nMuskwa, joka kenties vielä uneksi äidistään, ryömi likemmäksi sitä.\nSamalla tavoin kuin villejä voi liikuttaa pieni valkoinen ihmislapsi,\njonka he ovat aikoneet iskeä kuoliaaksi, oli Muskwakin tullut Tyrin\nelämään. Iso harmaakarhu oli yhä ymmällä. Sillä ei ollut voitettavana\nvain piintynyt vastenmielisyytensä pikkulapsia kohtaan, vaan myöskin\nkymmenen vuotta kestäneet yksinäisyystapansa. Ja kuitenkin jollakin\ntavoin pikku Muskwan läheisyys tuntui siitä miellyttävältä.\n\nIhmisen ilmestyminen oli jotenkin liikuttanut sen sisintä -- tai ehkäpä\nse oli vain jonkinlainen mielenliikutuksen varjo. Vasta silloin kuin\nsaa vihollisia ja joutuu katselemaan vaaraa silmästä silmään, oppii\ntäydelleen tuntemaan ystävyyden arvon, ja voihan olla, että Tyr, joka\nensimmäisen kerran kohtasi vihollisen ja tunsi vaaran, alkoi vasta\nnyt ymmärtää, mitä ystävyys merkitsee. Sitäpaitsi sen lemmenaika\noli alkanut, ja Muskwassa oli emonsa hajua. Tyr tunsi yhä enemmän\nmielihyvää Muskwan läheisyydestä, ja pikku Muskwa jatkoi uneksimistaan\nauringonpaisteessa.\n\nTyr katseli laaksoon, jonka yöllinen sade oli pannut kimaltelemaan\npunaiselta, eikä nähnyt mitään häiritsevää; se nuuhki, mutta ilma oli\ntäynnä vain hempeätä ruohon, kukkien, havupuiden ja sadeveden tuoksua.\nSe rupesi nuolemaan turkkiaan, ja Muskwa heräsi siihen. Penikka\nhavahti, katsoi aurinkoa, hieraisi pikku käpälällään kasvojaan ja\nnousi. Lasten tavoin se aloitti reippaasti päivänsä, vaikka edellinen\npäivä oli ollutkin hyvin rasittava.\n\nTyrin mukavasti lojuillessa ja katsellessa laaksoon oli Muskwa\ntarkastellut kaikki vuorenhalkeamat ja nuuskinut lähistön kivet. Tyr\nkatsahti penikkaan, ja se tunsi ilmeistä mielenkiintoa katsellessaan\npienokaisen kuperkeikkoja kivien välissä. Senjälkeen se nousi\nraskaasti ja pudisteli itseään. Ainakin kaksikymmentä minuuttia se\nseisoi hiljaa kuin kallioon hakattuna ja katseli laaksoon. Muskwa\nnosti korviaan ja asettui sen viereen, ja sen pienet, terävät silmät\ntarkastelivat vuoroin Tyriä ja vuoroin aurinkoista etäisyyttä, ikään\nkuin se olisi arvaillut, mitä nyt tulisi tapahtumaan.\n\nIso karhu vastasi kysymykseen. Se alkoi kulkea laaksoon, ja Muskwa\ntallusteli jäljessä samoin kuin edellisenä päivänäkin. Se tunsi itsensä\npuolta suuremmaksi ja puolta vahvemmaksi kuin edellisenä päivänä, eikä\nollenkaan kaivannut äitinsä maitoa. Tyrin kasvatus vaikutti nopeasti;\nsiitä oli tullut lihansyöjä ja se tiesi, että nyt palattaisiin eilisen\njuhla-aterian jäännöksille.\n\nKun ne olivat ennättäneet puoliväliin, kuiskasi tuuli Tyrille\njotakin, mikä houkutteli sen rinnasta kumisevan murahduksen ja sai\nsen pysähtymään hetkeksi ja nostamaan tuuheat niskakarvansa pystyyn.\nTuulen kuljettama haju tuli sen haaskalta ja se oli sellainen, mitä\nse ei tällä hetkellä sietänyt. Se haistoi toisen karhun. Jonakin\ntoisena päivänä se ei olisi suututtanut sitä, eikä myöskään, jos haju\nolisi ollut naaraan. Mutta se oli uroksen hajua ja tuli solaa myöten\nkopaiwaviidakosta, sieltä, minne se oli kätkenyt karibun.\n\nTyr ei jäänyt miettimään. Se alkoi niin nopeasti kulkea laaksoa\nkohden, että pikku Muskwan oli työlästä seurata perästä, ja murisi\nkoko ajan. Vasta kun ne saapuivat niityn reunaan, mistä näkivät järven\nja viidakon, pysähtyi Tyr; pikku Muskwan kita avautui, ja se veti\nhuohottaen henkeään. Sen korvat kohosivat eteenpäin, ja sen pikku\nruumiin jok'ainoa lihas jännittyi.\n\nSeitsemänkymmenenviiden kyynärän päässä ryöstettiin ruokavarastoa.\nRosvo oli iso, muhkea mustakarhu; se painoi ehkä noin kolmisen sataa\nnaulaa vähemmän kuin Tyr, mutta kun se nousi takajaloilleen, oli se\nmelkein yhtä korkea kuin harmaakin, ja sen turkki välkkyi auringon\nloisteessa kuin sametti; se oli kookkain ja rohkein karhu, mitä pitkiin\naikoihin oli ilmestynyt Tyrin alueille. Se oli juuri vetänyt karibun\ntähteet piilopaikasta ja söi niitä parhaillaan, kun Tyr ja Muskwa\nilmestyivät. Muskwa katsoi kysyvästi Tyriin. \"Mitä tehdään? Tuo syö\naamiaisemme!\"\n\nHitaasti ja päättäväisesti Tyr asteli jäljellä olevat\nseitsemänkymmentäviisi kyynärää. Se ei kiirehtinyt. Kolmen- tai\nneljänkymmenen kyynärän päässä ryöstäjästä se pysähtyi. Se ei näyttänyt\nvihaiselta, vain lapakarvat olivat kohonneet ja näyttivät tuuheammilta,\nkuin Muskwa oli koskaan ennen nähnyt. Musta kohotti katseensa, ja noin\npuoli minuuttia ne tuijottivat toisiinsa. Harmaakarhun pää heilui\nhitaasti puolelta toiselle; mustakarhu seisoi liikkumattomana kuin\nsfinksi.\n\nMuskwa seisoi neljän tai viiden jalan päässä Tyristä. Aivan kuin\npikkuinen poika, sekin tunsi, että jotakin erikoista oli tekeillä,\nja oli valmiina joko pistämään hännäntypykkänsä koipien väliin ja\npakenemaan tai taistelemaan Tyrin vieressä. Se katseli uteliaasti\nTyrin heiluvaa päätä. Koko luonto ymmärsi tuon liikkeen. Ihminenkin\noli oppinut sen ymmärtämään. \"Pidä varasi silloin kuin harmaakarhu\npyörittää päätään!\" on vuoristometsästäjien ensimmäinen sääntö.\nMustakarhukin ymmärsi sen, ja sen olisi pitänyt toisten karhujen tapaan\nperäytyä ja lähteä tiehensä.\n\nTyr antoi aikaa sille. Mutta mustakarhu oli uudisasukas laaksossa,\nja ehkäpä se oli oman valtakuntansa itsevaltias eikä koskaan\nkohdannut voimakkaampaansa. Se jäi paikoilleen ja päästi ensimmäisen\nhaastomurahduksensa.\n\nTyr alkoi taas astella hitaasti ja päättävästi eteenpäin -- suoraan\nrosvoa kohden. Muskwa seurasi sitä puoliväliin ja asettui sitten\nvatsalleen makuulle. Tyr pysähtyi taas kymmenen jalan päähän; nyt\nsen iso pää heilui kiivaammin puolelta toiselle, ja sen leukojen\nvälistä pääsi pitkä, jymisevä ukkonen. Mustan norsunluunvalkoiset\nraateluhampaat paljastuivat -- ja Muskwa ulvoi. Tyr läheni taas jalan\nverran kerrallaan; sen alaleuka melkein kosketti maata, ja sen valtava\nruho oli syvään kyyristynyt. Mutta kuitenkin musta rosvo seisoi\npaikoillaan.\n\nKun ne olivat noin kyynärän päässä toisistaan, vaikenivat molemmat.\nNoin kolmenkymmenen sekunnin ajan ne olivat kuin kaksi miestä, jotka\nkoettavat katseillaan herättää pelkoa toisissaan. Muskwa värisi kuin\nviluissaan ja ulisi -- hiljaa ja taukoamatta, ja ulina kantautui\nTyrin korviin. Seuraava tapahtuma kävi niin sukkelaan, että pelko\nmykisti Muskwan ja sai sen makaamaan maassa liikkumattomana ja\näänettömänä niinkuin kivi. Päästäen harmaakarhujen kimeän ja kuorsaavan\ntaistelukiljahduksen, joka on aivan erilainen kuin muiden eläimien, Tyr\nhyökkäsi mustakarhun kimppuun. Tämä peräytyi hieman, vain senverran,\nettä se saattoi heittäytyä selälleen, juuri silloin kuin ne iskeytyivät\nyhteen. Mustakarhu kierähti selälleen, mutta Tyr oli liian vanha\ntappelija asettuakseen mustan takakäpälän ulottuville ja iski neljä,\npitkää raateluhammastaan aina luuhun saakka vihollisensa lapaan.\nSamalla kertaa se iski vasemmalla käpälällään hirvittävän, raatelevan\niskunsa. Mutta Tyr oli maankaivaja ja sen kynnet kuluneet; musta oli\npuissakiipeilijä ja sen kynnet olivat terävät kuin veitset ja ne\niskeytyivät nyt Tyrin haavoittuneeseen hartiaan, josta alkoi uudelleen\nsuihkuna vuotaa verta.\n\nKarjahtaen niin että maa jytisi, iso harmaakarhu peräytyi taaksepäin\nja kohosi täyteen yhdeksän jalan korkeuteensa. Se oli nyt varoittanut\nmustaa. Ensimmäisen yhteenoton jälkeen olisi vihollinen rauhassa saanut\npoistua, eikä Tyr olisi seurannut sitä. Mutta nyt oli taisteltu,\nelämästä ja kuolemasta. Musta oli tehnyt pahempaa kuin ryöstänyt\nsen ruokavaroja. Se oli avannut vanhan haavan -- _ihmisen tekemän\nhaavan_. Minuuttia aikaisemmin oli Tyr kamppaillut vain lain ja\noikeuden puolesta -- ilman erikoista vihaa tai tappamishalua. Nyt se\noli hirvittävä. Sen kita oli auki, kahdeksan tuumaa leukojen väliä;\nhuulet olivat kiristyneet, niin että valkoiset hampaat ja punaiset\nikenet paistoivat; sieraimien ympärykset olivat kiristyneet kuin\nviulunkielet, ja sen silmien välissä oli ryppy kuin petäjän runkoon\nisketty kirveenjälki. Sen silmät hehkuivat kuin tulikekäleet ja\nniiden mustanvihertävät silmäterät melkein peittyivät murhanhimoiseen\nloisteeseen. Jos ihminen olisi taistellut Tyrin kanssa, niin hän olisi\ntietänyt, että vain toinen heistä selviäisi elävänä tästä kamppailusta.\n\nTyr ei taistellut pystyasennossa. Kuusi tai seitsemän minuuttia se oli\ntakajaloillaan, mutta heti kun mustakarhu lähestyi sitä, heittäytyi\nse nelinkontan. Mustakarhu tuli puolitiessä vastaan, ja useiden\nminuuttien ajan Muskwa likistäytyi maata vasten katsellen taistelua\nkiiluvin silmin. Näky oli kauhistuttava. Tällaista taistelua saavat\nvain viidakot ja vuoret nähdä, ja karjunta täytti koko laakson.\nMolemmat jättiläismäiset pedot käyttelivät valtavia etukäpäliään\nniinkuin inhimilliset olennot käsivarsiaan ja samaan aikaan repivät ja\nraastoivat toisiaan torahampain ja takajaloin.\n\nPari minuuttia ne olivat toisiinsa puristuneina ankarassa\nkuolemansyleilyssä ja kieriskelivät maassa, vuorotellen alla päin.\nMustakarhu repi hurjana; Tyr sitävastoin käytteli pääasiassa hampaitaan\nja oikeata takakäpäläänsä. Se ei koettanut tarttua viholliseensa\netukäpälillään, vaan käytti niitä kiinnipitämiseen ja kaatamiseen.\nSe koetti päästä vastustajan alle toistaakseen saman tempun kuin\nkaribulle, jonka se oli repinyt. Kerran toisensa jälkeen se upotti\npitkät torahampaansa toisen lihaan, mutta tässä hammastaistelussa\nvastustaja oli oikeastaan nopeampi kuin Tyr, jonka oikea hartia oli\nsananmukaisesti repeytynyt kappaleiksi, kun molempien leuat äkkiä\nkohtasivat toisensa ilmassa. Muskwa kuuli, miten ne iskeytyivät yhteen,\nmiten hampaat kirskuivat vastakkain ja luut rusahtelivat, ja äkkiä\nmusta horjahti syrjään, aivan kuin sen niska olisi katkennut, ja Tyr\noli sen kurkussa kiinni.\n\nMutta musta taisteli yhä, vaikka sen ammottavat ja vertavuotavat leuat\nolivat voimattomat nyt, kun harmaa kuristi sitä kurkusta. Muskwa\nhypähti jaloilleen. Se vapisi yhä -- mutta uudesta ja omituisesta\nmielenliikutuksesta. Tämä ei ollut leikkiä, sellaista kuin se oli\nemänsä kanssa leikkinyt. Ensimmäistä kertaa se näki taistelun,\nja kiihko sai sen veren virtaamaan nopeana ja kuumana läpi koko\npikkuruumiin. Hennolla äänellään murahtaen se syöksyi taisteluun, ja\nsen hampaat pureutuivat mustakarhun takaruumiin paksuun villaan ja\nsitkeään nahkaan. Se raastoi ja murisi, pyristeli etujaloillaan vastaan\nja järsi karvatukkoaan villin ja hillittömän raivon vallassa.\n\nMusta heittäytyi selälleen, ja sen toinen takajalka repi Tyriä rinnasta\nvatsaan. Isku olisi raastanut hengiltä karibun tai kauriin; Tyrin\nnahkaan jäi kolmen jalan pituinen avoin, verinen haava. Ennen kuin\nmusta ennätti uudistaa iskuaan, heittäytyi harmaa syrjään, ja toinen\nläimäys osui Muskwaan. Penikka sai mustan kämmenestä iskun, joka\nsinkautti sen kahdenkymmenen jalan päähän kuin kiven lingosta. Muskwa\nei haavoittunut, mutta pökertyi pahasti.\n\nTällä hetkellä Tyr irroitti otteensa vihollisen kurkusta ja heilautti\nitsensä pari kolme jalkaa syrjään. Se vuoti verta virtanaan.\nMustakarhun lavat, rinta ja kaula olivat aivan läpimärät Tyrin verestä;\nisoja lihariekaleita oli revitty sen ruumiista. Tyrin isot leuat\npureutuivat kuolettavasti toisen kuonoon. Kauhea, musertava puraisu,\nja taistelu oli lopussa. Mustakarhu ei olisi voinut jäädä eloon sen\njälkeen, mutta sitä ei Tyr ymmärtänyt. Nyt sen oli helppo repiä toinen\nsiekaleiksi takajalkojensa veitsimäisillä kynsillä.\n\nSe jatkoi raastamistaan ainakin kymmenen minuuttia toisen kuoleman\njälkeen. Taistelukenttä oli kauhea nähdä sen lopetettua. Maa oli\nkuin kynnetty ja punainen, täynnä lihariekaleita ja karvatupsuja, ja\nmustakarhun vatsapuoli oli revitty toisesta päästä toiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahden mailin päässä Bruce ja Langdon istuivat toisiinsa painautuneina\nvuorenrinteen kalliolla ja tuijottivat liikkumattomina ja kalpeina\nkiikariensa läpi. Täältä matkan päästä he olivat katselleet tuota\nkauhistavaa näytelmää, mutta penikkaa he eivät voineet nähdä. Kun Tyr\nhuohottaen ja verisenä kumartui vihollisensa ruumiin yli, laski Langdon\nkiikarin silmiltään.\n\n-- Taivaan Jumala! läähätti hän.\n\nBruce hypähti pystyyn.\n\n-- Kiiruhda! huudahti hän. Musta on kuollut; jos pidämme kiirettä, niin\nsaamme tuon harmaan!\n\nMutta alhaalla niityllä Muskwa juoksi Tyrin luo palanen mustaa turkkia\nsuussaan, ja Tyr taivutti isoa päätään, ja sen punainen kieli kosketti\nMuskwan naamaa. Pieni penikka oli ansainnut kannuksensa, ja ehkä Tyr\noli nähnyt ja ymmärtänyt sen.\n\n\n\n\nX.\n\nVUORTEN YLITSE.\n\n\nEi Tyr eikä Muskwa lähestynyt karibun raatoa taistelun jälkeen. Tyr\nei voinut syödä, Muskwa taas oli kiihtynyt ja vapisi niin, ettei\nse olisi saanut palaakaan niellyksi. Se jatkoi taisteluaan mustan\nkarvapalan kanssa muristen ja riidellen inhimilliseen tapaansa, ikään\nkuin täydentääkseen, minkä toinen oli aloittanut. Useita minuutteja\nharmaakarhu seisoi pää riipuksissa, ja veri vuosi siitä lammikoiksi. Se\nkatsoi laaksoon.\n\nTuulta ei ollut juuri lainkaan -- tai niin vähän, ettei varmasti voinut\nsanoa mistäpäin se puhalsi. Solien läpi kävi heikkoja henkäyksiä, ja\nylhäällä vuorten huipuilla puhalsi voimakkaammin. Silloin tällöin tuli\nvuortenhuipuilta puuska, joka kulki läpi laakson niinkuin äänetön\nhengähdys, heiluttaen vain hiukan kuusten ja kopaiwapuiden latvoja.\nKääntyessään itään kohtasi Tyr tuollaisen tuulahduksen. Ja sen mukana\ntuli -- heikkona mutta kohtalokkaana -- _ihmisenhaju!_\n\nVoipumuksesta, johon se oli vajonnut, se äkkiä havahtui murahtaen. Sen\nraukeat lihakset jännittyivät, ja se nosti päänsä ja nuuski. Ihmisen\nhaju oli lämmintä, sillä Langdon ja Bruce juoksivat -- ja hikoilivat;\nihmisen hien haju on voimakasta ja kauas lemuavaa. Se synnytti Tyrissä\nuuden raivon. Toisen kerran se _haavoitettuna_ ja _vertavuotavana_\ntunsi sen. Se oli jo kerran aikaisemmin yhdistänyt ihmishajun ja\nhaavan, ja nyt tuo tunne kasvoi entistä voimakkaammaksi.\n\nSe käänsi päätään ja murisi mustakarhun silvotulle ruumiille; sitten\nse murisi vihaisesti tuulta kohden. Se ei tahtonut paeta. Olisivatpa\nBruce ja Langdon juuri tällä hetkellä tulleet notkelman laitaan,\nolisi se kohdistanut heihin murhanhimonsa, jota tuskin lyijy kykenee\npysäyttämään ja joka on sen heimolle tuottanut tuon hirveän nimen:\n_horribilis_, kauhistuttava.\n\nMutta tuulenpuuska kulki ohi ja sitä seurasi jälleen rauhallinen\nhiljaisuus. Juoksevan veden lirinä täytti laakson, kallioilta kuului\njänisten houkutteleva piipitys, vihreillä ylänteillä riekot päästellen\nhuiluääniään lentelivät isoina valkosiipisinä parvina. Nämä kaikki\nrauhoittivat Tyrin, niinkuin naisen lempeä käsi tyynnyttää raivoavan\nmiehen. Viitisen minuuttia se jatkoi ärinäänsä ja murinaansa ja samalla\nturhaan tavoitteli uudelleen hajua, mutta ärinä ja murina muuttuivat\nheikommiksi, ja vihdoin se kääntyi hitaasti solaan, jota pitkin se\nMuskwan kanssa äsken oli tullut. Muskwa seurasi perässä.\n\nRotko kätki molemmat eläimet laaksosta näkymästä, ja solan pohja\noli täynnä epätasaisuuksia; Tyrin tappeluhaavat päinvastoin kuin\nampumahaavat lakkasivat muutamien minuuttien kuluttua vuotamasta\nverta, eikä sen jälkeen jäänyt mitään juoruavia punaisia viiruja.\nSola johdatti karhut rinteen puolivälin sokkeloisiin kalliorotkoihin\nja sieltä oli vielä vaikeampaa huomata niitä. Ne pysähtyivät, joivat\neräästä sulaneen lumen muodostamasta lätäköstä ja jatkoivat matkaansa.\nTyr pysähtyi vasta sitten, kunnes saavuttiin samalle kalliopaadelle,\nmissä ne olivat viettäneet edellisen yönsä. Muskwa ei ollut likikään\nyhtä väsynyt kuin edellisenä kertana.\n\nNämä kaksi päivää olivat suuresti muuttaneet penikkaa. Se ei enää ollut\nyhtä pyöreä ja palleroinen ja se oli vahvistunut; se oli karaistunut\nja Tyrin miehisen kasvatuksen vaikutuksesta muuttunut karhunpenikasta\nnuoreksi karhuksi.\n\nIlmeisesti Tyr oli joskus aikaisemminkin kulkenut tätä vuorenreunaa ja\ntiesi päämääränsä. Tie kulki yhä ylemmäksi, ja tuntui päättyvän ihan\npystysuoraan kallioseinään. Tyr kulki suoraapäätä erääseen kouruun,\njoka tuskin oli leveämpi kuin sen ruumis, ja sieltä villeimmälle ja\nmäkisimmälle jyrkänteelle, minkä Muskwa oli koskaan nähnyt. Koko\njyrkänne oli kuin suunnaton kivilouhimo ja ylettyi metsän läpi kauas\nalaspäin ja melkein vuorenhuipulle asti.\n\nMuskwan oli mahdotonta päästä näiden särmikkäiden kivilohkareiden\nyli, ja kun Tyr alkoi kavuta ensimmäisten lohkareiden yli, pysähtyi\npienokainen ja ulvoi. Se ulvoi ensimmäistä kertaa lähdettyään ison\nmukaan, ja kun se huomasi, ettei Tyr vähääkään välittänyt sen\nhuudoista, vaan jatkoi yhä matkaansa, rupesi sitä peloittamaan, ja se\nalkoi huutaa apua minkä jaksoi, samalla kun se epätoivoisesti etsiskeli\ntietä kivien välistä. Hetkeäkään ajattelematta Muskwan hätää Tyr asteli\nkolmisenkymmentä kyynärää eteenpäin. Sitten se pysähtyi, kääntyi\nkatsomaan taakseen ja jäi odottelemaan.\n\nSiitä Muskwa sai uutta intoa, kynsin, leuoin ja hampain se ponnisteli\neteenpäin. Siltä kului ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin se\nsaavutti Tyrin ja silloin se olikin aivan lopussa. Mutta samalla\nmyös sen pelko hävisi. Tyr seisoi näet sammalvalkealla tiellä, joka\noli sileä kuin lattia. Se oli ehkä kahdeksantoista tuumaa leveä,\neikä lainkaan sopinut ympäristöönsä; oli kuin joku kivenhakkaaja\nolisi käynyt vasaroineen siellä ja louhinut tonnittain hiekkakiveä\nja täyttänyt murskakivillä epätasaisuudet, ja paikka paikoin tie oli\nhienoa kuin jauho ja kovaa kuin sementti. Tietä ei ollut tehnyt vasara\nvaan satojen ehkäpä tuhansien vuoristolammaspolvien sorkat. Se oli\ntunturien yli kulkeva lammaspolku.\n\nEnsimmäinen lauma oli ehkä keksinyt tien jo ennen kuin Kolumbus löysi\nAmerikan -- varmaa vain on, että tämän tasaisen tien polkemiseen\noli laumoilta kulunut pitkiä ajanjaksoja. Se oli Tyrin tavallinen\npolku, kun se kulki laaksosta toiseen, ja toiset eläimet käyttivät\nsitä vielä ahkerammin. Kun se seisoi ja odotteli Muskwaa, kuulivat\nmolemmat kummallisen äänen lähestyvän ylhäältäpäin. Neljänkymmenen tai\nviidenkymmenen jalan päässä tie kääntyi ison kivikasan taakse, ja tuon\nkivikasan takaa lähestyi hitaasti iso piikkisika.\n\nPohjolassa vallitsee Kirjoittamaton laki: kukaan ei tapa piikkisikaa.\nSe on \"eksyneen miehen ystävä\", sillä nälkäinen kulkuri ja metsämies\ntapaa aina piikkisian, vaikka muuta ei löytyisikään, ja lapsikin voisi\ntappaa sen. Se on erämaan humoristi -- suvaitsevaisin, hyväntahtoisin,\nlempein eläin, mikä milloinkaan on hengittänyt. Se puhelee, lörpöttelee\nja nauraa taukoamatta kulkiessaan tietään niinkuin liikkuva neulatyyny,\nja on yhtä tietämätön ympäristöstään kuin nukkuja.\n\nTämä \"Possu\" tuli Muskwaa ja Tyriä kohden puhellen itsekseen, ja sen\nnaurahdukset muistuttivat pikkulapsen jokellusta. Se oli hyvin lihava,\nja kun se hitaasti keinuen liikkui eteenpäin, kalisivat sen piikit\nkiviin. Se katseli maahan; se oli syventynyt tuumimaan olemattomia\nja oli jo viiden jalan päässä Tyristä, ennen kuin huomasi tämän.\nSilloin se heti kieriytyi palloksi, ja toraili muutamia minuutteja\naivan hirveästi. Sitten se vaikeni kuin sfinksi, mutta piti koko ajan\npienillä, punaisilla silmillään vaaria isosta karhusta.\n\nTyr ei välittänyt tappaa sitä, mutta tie oli kapea, ja Tyr tahtoi\njatkaa matkaansa. Se kulki muutamia askeleita eteenpäin, ja Possu\nkäänsi selkänsä valmiina läimäyttämään vahvalla hännällään. Hännässä\noli useita satoja piikkejä, ja koska Tyr monta kertaa oli joutunut\ntekemisiin sellaisen kanssa, pysähtyi se epäröiden.\n\nMuskwa katseli uteliaasti. Sillä oli vielä läksy opittavana, sillä\npiikki, jonka se oli astunut jalkaansa, oli ollut maassa irtonaisena.\nTyr astui vielä askelen, ja äkkiä kiljaisten: \"Tshu-tshu-tshu!\" --\nrumimman äänen, minkä se osasi, Possu peräytyi, ja pyöreä paksu\nhäntä läimäytti niin voimakkaasti ilmaa, että sen piikit olisivat\ntunkeutuneet neljännestuumaa puunkuoreen. Iskettyään näin harhaan se\nvetäytyi taas kerälle, ja Tyr kiersi sen ohi jääden odottamaan Muskwaa.\n\nPossu oli äärettömän tyytyväinen menestykseensä. Se ojentautui\njälleen, sen piikit laskeutuivat vähän, ja se alkoi astella Muskwaa\nkohden lörpötellen taas hyväntahtoisesti. Karhunpenikka peräytyi\nvaistomaisesti tienreunaan ja liukui siltä pois. Kun se taas nosti\nkatseensa, oli Possu neljän tai viiden jalan päässä siitä täydelleen\nkulkuunsa syventyneenä.\n\nMutta seikkailu ei ollut vielä lopussa, sillä tuskin Possu oli päässyt\nturvaan, kun metsäsika tuli kivikasan takaa mieliruokansa hajun\nhoukuttelemana. Tämä vuoristomaailman lainrikkoja oli kaksi kertaa niin\niso kuin Muskwa, ja sen jokainen tuuma oli taistelukelpoista lihasta,\njalkaa, kynttä ja terävää hammasta. Sillä oli kärsässä ja otsassa\nvalkoinen läiskä, jalat olivat lyhyet ja paksut, ja sen etujalkojen\nkynnet olivat melkein yhtä pitkät kuin karhun. Tyr tervehti sitä\nvaroittavalla murinalla, ja metsäsika kääntyi vastakkaiseen suuntaan\npeläten henkeään.\n\nSillä aikaa oli Possu jo kulkenut pitkän matkaa uusille\nmetsästysalueilleen lörpötellen ja hyräillen itsekseen, unohtaen\naivan kokonaan kaiken, mikä oli tapahtunut pari minuuttia sitten, ja\ntietämättä lainkaan, että Tyr oli pelastanut sen kuolemasta, joka oli\nyhtä varma, kuin jos se olisi pudonnut tuhannen jalan syvyiseen kuiluun.\n\nTyr ja Muskwa olivat seuranneet lammaspolkua melkein mailin, ennen kuin\ntämä mutkitteleva tie oli vienyt heidät vuoriketjun huipulle. Karhut\nolivat kolme neljännesmailia kuilunpohjan yläpuolella, ja harjanne oli\nniin kapea, että molempiin laaksoihin saattoi nähdä. Muskwalle oli\nkaikki tuolla alhaalla näkyvää pelkkää kullanvihreätä usvaa, syvyys\ntuntui pohjattomalta, jokea reunustavat metsät olivat vain kapea juova,\nja puutarhamaiset kopaiwa- ja seetriryhmät pitkin rinteitä näyttivät\npieniltä orjantappurapensailta. Tuulikin tuntui täällä ylhäällä\nvoimakkaammalta; se ruoski penikkaa kummallisen pistävästi, ja välistä\nMuskwalla oli arvoituksellinen ja hyvin vastenmielinen tunne: lumi\nkutitti kämmenten alla.\n\nKaksi kertaa lehahti iso lintu sen ylitse. Isompaa lintua se ei ollut\nmilloinkaan nähnyt -- se oli kotka. Toisella kertaa lintu tuli niin\nlähelle, että Muskwa kuuli siipien havinan ja näki kovan, ahneen\nkatseen ja harittavat kynnet. Tyr hyökkäsi muristen sitä kohden. Jos\nMuskwa olisi ollut yksinäinen, olisi se nyt purjehtinut pois noiden\nmurhanhimoisten kynsien välistä. Mutta nyt kotka teki kolmannen\nkierroksensa kaukana alapuolella. Petolintu etsi toista saalista.\nTämän saaliin haju tuli myöskin karhuparin sieraimiin ja pani molemmat\npysähtymään.\n\nSatasen metriä alempana oli loiva rinne, ja sillä lepäili lammaslauma\nsulatellen lämpimässä auringonpaisteessa aamiaistaan. Elukoita oli\npari- kolmekymmentä, enimmäkseen emälampaita ja vuonia. Kolme isoa\njäärää makasi lumiläiskällä hiukan laumasta itään.\n\nHaukka jatkoi tähyilevää kiertelyään kuuden jalan pituiset siivet\nviuhkamaisesti levällään ja ääneti kuin ilmassa leijaileva untuva.\nEivät lampaat eivätkä pässit tietäneet sen lähelläolosta. Useimmat\nkaritsat makasivat aivan likellä äitejään, mutta pari kolme\nelämänhaluisinta veitikkaa harhaili pitkin rinnettä aina silloin\ntällöin hypähtäen leikkisästi. Kotkan terävät silmät keksivät ne. Äkkiä\nse kääntyi poispäin, pyssynkantaman päähän suoraan tuulta kohden ja\nsitten kääntyi sulavasti ja tuli takaisin tuulen mukana. Ja tullen\nnäköjään liikkumattomin siivin se lisäsi vauhtiaan ja lensi kuin\nraketti karitsan niskaan. Se oli tullut ja hävinnyt niinkuin iso varjo;\nsen silmänräpäyksellisestä käynnistä oli vain ainoa oleellinen todistus\n-- karitsoista, joita ennen oli ollut kolme, oli nyt vain kaksi\njäljellä.\n\nNyt tuli rinteellä liikettä. Lampaat juoksivat edestakaisin ja määkivät\nepätoivoissaan; nuo kolme pässiä nousivat ja seisoivat liikkumattomina\nkuin kivilohkareet, isot päät taisteluvalmiina pystyssä, ja samalla\nne tähyilivät uutta vaaraa alapuoleltaan tai vuorten huipuilta\nyläpuoleltaan. Yksi niistä huomasi Tyrin, ja metsästäjä olisi mailin\npäästä kuullut sen syvän, jymisevän varoitusmääkähdyksen. Päästäessään\ntämän varoitushuudon se ryntäsi pitkin kalliota, ja samassa\nsilmänräpäyksessä koko lauma hyökkäsi jyrkkää rinnettä alas, irroittaen\npieniä ja isoja kiviä, jotka kolisten vierivät vuorta pitkin melun yhä\nkasvaessa, sitä mukaa kuin ne matkan varrelta irroittivat uusia kiviä\nmukanaan.\n\nTämä kaikki oli Muskwasta hyvin mielenkiintoista, ja se olisi jäänyt\nseisomaan sinne ja katselemaan, tapahtuisiko vielä jotakin muuta, ellei\nTyr olisi jatkanut matkaansa.\n\nLopuksi lammaspolku laskeutui samaan laaksoon, jonka toisesta päästä\nLangdonin ensimmäinen laukaus oli karkoittanut Tyrin. Ne olivat nyt\nkuuden tai kahdeksan mailin päässä viidakosta, jonne metsästäjät olivat\npystyttäneet varsinaisen leirinsä, ja kulkivat Skeenan alemmalle\njokialueelle. Vielä tunnin vaellus, ja sitten paljaat kallioseudut ja\ntunturien harmaat huiput olivat taas yläpuolella, ja karhut kulkivat\nviheriällä rinteellä. Kallioiden, kylmien tuulten ja kotkan silmien\npistävän katseen jälkeen tämä lämmin laakso, jota pitkin ne astelivat,\ntuntui Muskwasta suorastaan paratiisilta.\n\nTyrillä oli epäilemättä jotakin erikoista mielessä. Se ei kulkenut\numpimähkään. Se kulki viistoon rinteen yli; kuono maassa se suuntasi\nkulkunsa suoraan pohjoista kohden, eikä kompassikaan olisi voinut\nosoittaa suorempaa tietä Skeenan alajuoksulle. Se oli hirvittävän\nmäärätietoinen ja Muskwa, joka urhoollisesti taaperteli sen rinnalla,\nihmetteli, mahtaisikohan Tyr milloinkaan pysähtyä ja tuumaili, ettei\nkoko maailmassa ollut parempaa paikkaa harmaakarhulle ja pikkuiselle\nkarhunpenikalle kuin tämä aurinkoinen rinne, josta Tyrillä oli niin\nkiire päästä pois.\n\n\n\n\nXI.\n\nLANGDON JA BRUCE TAISTELUTANTERELLA.\n\n\nEllei Langdon olisi estellyt, olisi karhujen kamppailupäivästä\nmuodostunut vielä värisyttävämpi ja kuolettavampi päivä Tyrille ja\nMuskwalle. Kolme minuuttia sen jälkeen kuin metsästäjät hengästyneinä\nja hikisinä saapuivat karhujen taistelupaikalle, oli Bruce valmis ja\ninnoissaan seuraamaan Tyriä. Hän tiesi, ettei harmaakarhu olisi kaukana\nja että se oli kulkenut vuorille. Hän löysi karhun jalanjäljet rotkon\nsorasta, juuri samaan aikaan kuin iso karhu ja penikka ennättivät\nlammaspolulle.\n\nMutta hänen todistelunsa eivät pystyneet Langdoniin. Kaikki, minkä hän\nnyt näki ja oli aikaisemmin nähnyt, sai tämän metsästäjä-luonnonystävän\nepäröimään; hän ei halunnut poistua tältä verentahrimalta ja\nrepaleiselta paikalta, missä musta- ja harmaakarhu olivat taistelleet\nkaksintaistelunsa.\n\n-- Vaikka olisin varma siitä, etten saa ampua ainoatakaan laukausta,\nniin olisin valmis kulkemaan vaikka viisituhatta mailia katsomaan\ntällaista. Tätä on hyvä sekä nähdä että ajatella, Bruce, mustakarhu on\nnyt hyvässä kunnossa, mutta sitä kestää vain parisen tuntia; kärpäsiä\nalkaa ilmestyä jo. Jos tästä saadaan kaivetuksi juttu, niin minä tahdon\nsen.\n\nLangdon kulki edestakaisin tappelupaikalla ja tutki raastettua maata,\nvaltavia punaisia veriläiskiä ja revittyjä nahankaistaleita sekä\nkuolleen mustan karhun ruumiissa olevaa peloittavaa haavaa. Seuraavan\npuolen tunnin aikana ei Bruce kiinnittänyt niihin niinkään paljon\nhuomiota kuin tappelun aiheuttajaan, karibun jäännökseen. Hän kutsui\nLangdonin kopaiwaviidakon reunaan.\n\n-- Haluat päästä selville, mitä täällä on tapahtunut, Jim, sanoi hän.\nHyvä, minä kerron sen.\n\nHän meni viidakkoon ja Langdon seurasi häntä. Bruce seisahtui muutamien\naskeleiden päähän ja osoitti kuoppaa, mihin Tyr oli kätkenyt saaliinsa;\nse oli veren tahrima.\n\n-- Arvasit oikein, Jimmy, sanoi hän. Karhumme on lihansyöjä. Eilen\nillalla se on tuolla niityllä tappanut karibun. Tiedän, ettei se ole\nollut mustakarhu, sillä metsänreunassa olevat jäljet ovat harmaan.\nTule, niin näytän sinulle, kuinka se pyydysti karibun.\n\nHän kuljetti Langdonin takaisin niitylle, ja näytti kuinka Tyr oli\ntappanut tuon nuoren elukan. Sille paikalle, missä se ja Muskwa olivat\nsyöneet, oli jäänyt veriläiskiä ja lihapaloja.\n\n-- Se kätki jäännöksen viidakkoon syötyään itsensä kylläiseksi, jatkoi\nBruce. Tänä aamuna tuli musta, haistoi lihan ja ryösti kätkön. Sitten\ntuli harmaa takaisin aamiaiselleen ja sitten tuli tappelu. Siinä on\nsinulle kertomus, Jimmy.\n\n-- Niin mutta -- eikö se tule takaisin? kysyi Langdon.\n\n-- Ei, siitä voit olla varma, sanoi Bruce. Se ei koske tuohon haaskaan,\nvaikka kuolisi nälkään. Tällä hetkellä on tämän paikan hajukin sille\nkuin myrkkyä.\n\nSenjälkeen läksi Bruce etsimään Tyrin jälkiä ja jätti Langdonin\nyksin tutkimaan taistelutannerta. Kopaiwapuun siimeksessä Langdon\nkirjoitteli ahkerasti noin tunnin ajan, ja katsahti aina silloin\ntällöin ympärilleen keksiäkseen jonkin uuden seikan ja varmistuakseen\nentisistä, sillä aikaa kuin vuoristolainen kulki rotkoa pitkin. Tyrin\njälkeen ei ollut jäänyt verta, mutta siinä missä joku toinen ei olisi\nhuomannut yhtään mitään, Bruce huomasi merkkejä, jotka osoittivat, että\nkarhu oli kulkenut tätä tietä. Kun hän palasi Langdonin luo, joka juuri\nlopetteli muistiinpanojaan, oli hän hyvin tyytyväisen näköinen.\n\n-- Se on mennyt vuorelle, sanoi hän lyhyesti. Oli jo keskipäivä, ennen\nkuin he ennättivät kavuta kallionotkojen yli ja kulkea lammaspolkua\npitkin sille paikalle, missä Tyr ja Muskwa olivat nähneet kotkan ja\nlampaat. He söivät aamiaisensa siellä ja tarkastelivat kiikareillaan\nympäristöä. Bruce oli vaiti pitkän aikaa. Sitten hän laski kaukoputken\nja kääntyi Langdoniin.\n\n-- Nyt olen päässyt täsmälleen selville sen alueesta, sanoi hän. Se käy\nnäissä molemmissa laaksoissa ja me olemme laittaneet leirimme liian\nkauas etelään. Näetkö tuota metsää? Siellä meidän leirimme pitäisi\nolla. Mitä sanoisit, jos ratsastettaisiin takaisin Dividen yli ja\nmuutettaisiin se tänne?\n\n-- Ja karhu saisi olla rauhassa huomiseen?\n\nBruce nyökkäsi.\n\n-- Me emme voi jättää hevosia sidottuina tuonne laaksoon ja seurata\nsitä kauemmaksi.\n\nLangdon pisti kiikarin laatikkoon ja nousi. Hän seisoi liikkumatta.\n\n-- Mitä tuo on?\n\n-- Minä en kuule mitään, sanoi Bruce.\n\nHe seisoivat hetkisen vierekkäin ja kuuntelivat. Tuulahduksen mukana\nkantautui jotakin heidän korviinsa ja häipyi jälleen.\n\n-- Kuuletko? kuiskasi Langdon, ääni äkillisestä mielenliikutuksesta\nväristen.\n\n-- Koirat! huudahti Bruce.\n\n-- Niin -- koirat!\n\nHe kumartuivat ja kuuntelivat etelästä kuuluvaa heikkoa, mutta selvää,\nvärisyttävää haukuntaa, heidän airedalelaumansa ääniä. Metovsin oli\ntullut ja etsi heitä laaksosta.\n\n\n\n\nXII.\n\nUUDEN MAAN SALAISUUKSIEN KESKELLÄ.\n\n\nTyr huomasi olevansa \"pimootar\", niinkuin intiaanit sitä nimittävät.\nSen hämärä ajatuskulku oli heti laskenut kaksi ja kaksi yhteen\nja vaikka se ei ehkä saanutkaan loppusummaksi neljää, riitti sen\nalkeellinen laskuoppi osoittamaan sille, että suoraan pohjoista kohden\noli viisainta kulkea. Samaan aikaan kuin Langdon ja Bruce ehtivät\nlammastien korkeammalle kohdalle ja jäivät kuuntelemaan koirien\netäistä haukuntaa, oli pikku Muskwa jo joutunut epätoivoihinsa. Tyrin\nseuraaminen oli oikeata orjan hommaa. Tunti sen jälkeen kuin ne\nolivat jättäneet lammaspolun, saapuivat ne eräälle laaksossa olevalle\nkummulle, mistä vedenjakaja alkoi. Siltä paikalta alkoi toinen joki\nvirrata etelään Tacla Laken seuduille ja toinen pohjoiseen Babineen,\njoka on eräs Skeenan lisäjoista.\n\nPian he pääsivät hyvin alavaan seutuun, ja Muskwa näki ensikerran\nelämässään vesimaata; paikka paikoin se sai kahlata niin korkean ja\ntuuhean ruohikon läpi, ettei se ollenkaan nähnyt edessään astuskelevaa\nTyriä, vaan kuuli vain sen.\n\nVirta leveni ja syveni ja toisinaan karhut kulkivat pimeitä, hiljaisia\npoukamia pitkin, jotka näyttivät mittaamattoman syviltä. Nämä poukamat\nsoivat Muskwalle ensimmäisen kerran hengähdysaikaa. Sillä silloin\ntällöin Tyr pysähtyi ja nuuhki ilmaa poukaman lammikon rannalla. Se\nvainusi jotakin, mutta ei tuntunut milloinkaan saavuttavan sitä, ja\njoka kerta, kun se läksi uudelleen liikkeelle, tuntui Muskwasta, kuin\nvoimat loppuisivat.\n\nNe olivat seitsemän mailin päässä paikalta, missä Bruce ja Langdon\ntutkivat seutua kiikareillaan, kun ne tulivat erään järven rantaan.\nMuskwa, joka ei koskaan ollut nähnyt muita kuin auringon kultaamia\nlammikoita vuortenrinteillä, piti sitä pimeänä ja epämiellyttävänä.\nMetsä kasvoi ihan rannoille ja paikka paikoin se näytti aivan mustalta.\nSen kaislikossa kirkuivat kummalliset linnut. Ja sieltä tuli haju, joka\nsai penikan nuolemaan huuliaan ja tuntemaan itsensä nälkäiseksi. Tyr\nseisoi hetkisen ja nuuhki tätä ilmaa; se oli kalan hajua.\n\nIso karhu kulki hitaasti ja haparoiden rantapenkerettä pitkin. Se\nsaapui pian pienen joen suulle. Se oli vain kaksikymmentä jalkaa leveä,\nmutta musta, tyyni ja syvä kuin järvi. Tyr seurasi sitä noin satasen\nkyynärää, kunnes muutamat poikittain kaatuneet puunrungot tukkivat sen.\nTämän sulun luona oli veden päällä vihreä limakerros. Tyr tiesi, mitä\nalla olisi ja siksi se kapusi puunrungolle.\n\nKeskellä virtaa se pysähtyi, puhdisti hiljaa oikealla käpälällään\nvedenpintaa, niin että limaan muodostui reikä, mistä näkyi kirkasta\nvettä. Muskwan pienet, kirkkaat silmät seurasivat rannalta sen\nliikkeitä. Se tiesi, että Tyr oli lähtenyt ruoan hakuun, mutta\nihmetellen kuinka se voisi poimia niitä tuosta reiästä, Muskwa\nväsymyksestään huolimatta innostuneena seurasi Tyrin liikkeitä. Tyr\npaneutui vatsalleen, pää ja oikea käpälä ojennettuina liman yli. Se\npisti käpälänsä jalan syvyyteen veteen ja piti sitä hiljaa siellä. Se\nnäki selvästi virran pohjaan. Muutamia sekunteja se näki vain pohjan,\neräitä tikkuja ja pitkän puunoksan. Sitten sen alapuolella vilahti\npitkä, hoikka varjo -- viidentoista tuuman forelli. Se ui liian\nsyvällä, eikä Tyr halunnut typerästi kokeilla.\n\nSe odotti kärsivällisesti ja pian sen kärsivällisyys palkittiin.\nKaunis, punaläiskäinen forelli liukui aivan veden pinnalla, ja niin\nnopeasti, että Muskwa ulvahti kauhistuksissaan, Tyrin valtava käpälä\nroiskautti vettä noin kymmenisen jalkaa ylös ilmaan, ja roiskeen\nmukana forelli lennähti muutamien jalkojen päähän penikasta. Muskwa\noli heti sen kimpussa; sen terävät hampaat iskeytyivät siihen,\nvaikka kala pyristeli ja pieksi pyrstöllään. Tyr nousi, mutta kun se\nnäki, että Muskwa oli ottanut kalan haltuunsa, laskeutui se entiseen\nasentoonsa. Muskwa oli juuri voittanut ensimmäisen saaliinsa, kun uusi\nlaine roiskahti ja uusi kala lennähti maihin. Tyr tuli nopeasti kalan\njäljessä, sillä sen oli nälkä.\n\nKarhut viettivät loistavaa juhlaa sinä iltapäivänä tämän varjoisan\nvirran rannalla. Tyr pyydysti viisi kalaa, mutta Muskwa ei jaksanut\nmillään syödä muuta kuin yhden. Päivällisen jälkeen ne makailivat sulun\nlähellä useita tunteja viileässä ja suojaisessa paikassa.\n\nMuskwa ei nukkunut rauhallisesti. Se oli oppinut tuntemaan elämän\nvastuunalaisuuden, ja sen korvat tapailivat ääniä. Niin pian kuin\nTyr liikahti tai veti vähän syvemmin henkeään, kuuli Muskwa sen.\nTämänpäiväisen maratonin jälkeen se oli levoton ja pelkäsi kadottavansa\nison ystävänsä ja ruoanhankkijansa, ja se oli päättänyt, ettei se\npäästäisi valitsemaansa kasvatusisää livistämään. Tyrillä ei kuitenkaan\nollut pienintäkään halua hylätä pikku ystäväänsä.\n\nVain kalan kaipuu tai ehkäpä vihollisen pelko oli kuljettanut Tyrin\nBabinen suistomaalle. Jo viikon verran se oli tuntenut lisääntyvää\nlevottomuutta, joka oli näiden kahden viimeisen tappelu- ja pakopäivän\naikana vain kasvanut. Sen täytti kummallinen, vetävä kaipuu ja\nMuskwan nukkuessa pensaikossa, odottelivat Tyrin korvat muuatta\nääntä, ja se nuuhki usein. Se kaipasi puolisoa. Oli \"puskoowepesim\",\nkuherruskuukausi, ja tänä kuukautena tai \"munimiskuun\" -- kesäkuun --\nlopulla se etsi aina naaraskarhua, joka tuli sen luokse läntisiltä\nvuorilta.\n\nSe oli täydellinen vaistoeläin, ja sillä oli aina tapana tehdä tuo\nsama matka ja tulla Babinea pitkin toiseen laaksoon. Se eli koko ajan\nkaloilla; mitä enemmän se söi kaloja, sen voimakkaammin se lemusi.\nEhkäpä se oli huomannut, että tuo kultaläiskäisen forellin hajuvesi\nmiellytti sen lemmittyä; joka tapauksessa se söi kaloja ja haisi\nvaltavasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme tuntia ennen auringonlaskua Tyr nousi ja kalasti vielä kolme\nkalaa. Muskwa söi yhden pään, ja itse se söi loput. Sitten ne jatkoivat\nmatkaa.\n\nMuskwa saapui nyt aivan uuteen maailmaan. Siellä ei kuulunut vanhoja,\ntuttuja ääniä. Yläpuolella sijaitsevan laakson purojen lorina oli\nvaiennut. Siellä ei ollut vuorijäniksiä, ei hyyppiä, eikä pieniä\nlihavia röyhelörottia juoksentelemassa kaikkialla. Järven vesi oli\ntyyntä, mustaa ja syvää, ja siinä oli mustia auringottomia poukamia,\njotka ulottuivat aivan puiden juurille saakka. Ei ollut kallioita\nkavuttavaksi, oli vain märkiä, lahonneita puunrunkoja, ryteikköjä ja\nrisukkoa. Ilmakin oli erilaista; se oli ihan tyyntä.\n\nJalkojen alle levisi kummallinen, pehmeä sammalmatto, johon Tyr vajosi\nvatsaa myöten. Metsä oli kummallisen hiljainen ja hämärä, täynnä\nmätänevien kasvien hajua. Siellä Tyr kulki hiljempää; hiljaisuus,\nhämäryys ja kummallinen haju tuntuivat herättävän epäluuloa siinä.\nSe pysähtyi usein, kääntyi ja kuunteli tai nuuhki puiden alla olevia\nvesilätäköitä; jokainen uusi ääni sai sen pysähtymään, sen pää oli\naivan maassa kiinni ja korvat olivat pystyssä.\n\nMuskwa näki useita kertoja eräänlaisia hämäriä olentoja leijailevan\nilmassa. Ne olivat isoja pöllöjä, jotka talvisin muuttuvat\nlumivalkoisiksi. Ja kerran kun oli jo melkein pimeä, sukeltautui niiden\neteen nopealiikkeinen, solakka olento, joka oli hyvin kiukkuisen\nnäköinen ja joka pakeni kuin kerä huomattuaan Tyrin. Se oli ilves.\n\nHämärsi vielä, kun Tyr astui eräälle aukiolle, ja Muskwa huomasi\nolevansa ensin virran rannalla lähellä isoa poukamaa. Ilma oli täynnä\njoidenkin uusien eläinten lämpöä ja hajua. Se ei ollut kalan hajua, ja\nkuitenkin se tuntui tulevan lammikosta, jonka keskellä oli kolme tai\nneljä pyöreätä kasaa; ne näyttivät savella peitetyiltä risukasoilta.\n\nAina kun Tyr tuli tähän laaksoon, vieraili se majavasiirtolassa ja\nsieppasi silloin tällöin nuoren lihavan majavan illalliseksi tai\naamiaiseksi. Tänä iltana se oli kylläinen, eikä pitänyt kiirettä, mutta\nkuitenkin seisoi muutamia minuutteja lammikon partaalla. Majavat olivat\njo aloittaneet yötyönsä. Muskwa pääsi pian selville noista hohtavista\njuovista, jotka niin nopeasti kiisivät pitkin vedenpintaa. Tuollaisen\njuovan loppuun ilmestyi aina musta, litteä pää, ja nyt se näki useita\ntuollaisia juovia lammikon toisella puolen ja ne kulkivat kaikki\nkohtisuoraan pitkää, matalaa seinää kohden, joka patosi veden noin\nsadan kyynärän päässä idässä.\n\nTyr ei ollut ennen nähnyt tuota seinää, ja tuntien majavien tavat\nse tiesi, että sen rakentavat ystävät -- joita se vain tilapäisesti\npisti poskiinsa -- laajensivat aluettaan rakentamalla uuden padon.\nSeisoessaan ja katsellessaan siinä karhut näkivät, kuinka kaksi lihavaa\ntyömiestä työnsi neljän jalan pituisen puunrungon lammikkoon, niin\nettä loiskahti; toinen niistä alkoi hinata sitä rakennuspaikalle,\ntoinen taas poistui johonkin muuhun työhön. Vähän myöhemmin kuului\nmetsästä lammikon toiselta rannalta rytinää: jonkin muun työmiehen oli\nonnistunut kaataa puu. Tyr alkoi astella patoa kohden.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuului lammikon keskeltä voimakas loiskahdus.\nVanha majava, joka oli huomannut Tyrin, oli litteällä ja leveällä\nhännällä antanut varoitusiskun vedenpintaan, ja se rikkoi hiljaisuuden\nkuin pyssynlaukaus. Samassa rupesi kuulumaan loiskinaa ja sukelluksia\nkaikkialta, ja pian oli koko lammikko yhtenä valtavana kuohuna, kun\nparikymmentä työläistä, joita oli häiritty kesken työtään, sukelsi\npeloissaan veden alapuolella olevaan oksa- ja savilinnoitukseensa. Tämä\nhälyytys oli Muskwasta niin ihmeellistä nähtävää, ettei se tahtonut\nmuistaa seurata Tyriä.\n\nSe tapasi Tyrin sulun luota. Tyr silmäili hetkisen uutta rakennelmaa\nja koetti sitten, kannattaisiko se sen painoa. Rakennus oli vahva, ja\ntätä siltaa pitkin, jonka majavat olivat rakentaneet itseään varten, ne\nkulkivat vastakkaiselle rannalle. Muutamien kyynärien päästä löysi Tyr\nkovaan poljetun kaributien, jota pitkin ne puolisen tuntia kiersivät\njärveä ja saapuivat sen pohjoiselle laskujoelle.\n\nMuskwa toivoi joka hetki, että Tyr pysähtyisi. Iltapäiväuni ei ollut\nkarkoittanut väsymystä sen jaloista eikä arkuutta sen jalkapohjista.\nSe oli kiertelemisestä saanut tarpeekseen, ja jos se olisi saanut\ntoimia oman päänsä mukaan, niin se ei olisi kokonaiseen kuukauteen\nastunut askeltakaan. Pelkkä käveleminen ei olisi merkinnyt mitään,\nmutta pysyäkseen Tyrin mukana se sai koko ajan juosta, aivan kuin\njoku nelivuotias ihmislapsi, joka peukalosta kiinni pidellen koettaa\nepätoivoisesti seurata nopeasti kulkevaa aikamiestä. Muskwa ei\nsaanut edes tarttua peukaloon. Sen jalanpohjat olivat kuin paiseet,\nveitsenterävät ruohonkorret olivat raapineet sen pikku kuonon verille\nja sen koko ruumista särki. Mutta se ponnisteli yhä eteenpäin, kunnes\ntaas saavuttiin erääseen rantaan, minkä hiekassa ja sorassa oli\nhelpompaa astuskella.\n\nTähdet olivat syttyneet taivaalle, miljoonat tähdet, kirkkaat ja\nloistavat ja ilmeisesti Tyr oli päättänyt suorittaa \"kuppatipsk\npimoottoon\", \"kokoyöntyön\", niinkuin tukkimiehet sitä nimittävät. On\nmahdotonta sanoa, kuinka tämä olisi päättynyt Muskwalle, elleivät\nukkosen ja sateen henget olisi hankkineet sille sen kaipaamaa lepoa.\nNoin tunnin verran loistivat tähdet kirkkaina, ja Tyr jatkoi kulkuaan\nniinkuin automaatti, Muskwan tallustellessa ontuen perässä.\n\nSitten kuului lännestä heikkoa jyminää. Se muuttui yhä kovemmaksi ja\nlähestyi nopeasti -- se tuli suoraan Tyyneltä valtamereltä. Tyr kävi\nlevottomaksi ja nuuhki tuulta vasten. Vaaleansiniset salamat halkoivat\nsysimustaa avaruutta, joka laskeutui kuin esirippu karhujen eteen.\nTähdet katosivat. Ulvova tuulenpuuska kulki niiden yli -- ja sitten\nrupesi satamaan.\n\nTyr oli löytänyt erään kallion, jossa oli syvennys, ja ne ryömivät sen\nalle ennen kuin rankkasade alkoi. Se oli pikemminkin pilvien putoamista\nkuin sadetta. Tuntui kuin Tyynestä valtamerestä olisi suoraan kousalla\nkaadettu vettä tänne, ja puolen tunnin ajan oli virta paisunut kuin\ntulvan aikana.\n\nMuskwa pelkäsi salamoita ja ukkosen jyrinää. Salamoiden valossa se\nnäki Tyrin, mutta väliaikoina oli pilkkosen pimeää kuin säkissä; siitä\ntuntui, kuin vuorten huiput olisivat vierineet laaksoihin, maa tärisi\nja huojui -- ja se ryömi yhä lähemmäksi Tyriä, aivan sen etukäpälien\nväliin, kunnes oli kätkeytynyt melkein kokonaan harmaankarhun pitkien\nrintakarvojen sisään. Tyr itse ei paljonkaan välittänyt tästä luonnon\nmyllerryksestä, mikäli vain pysyi itse kuivana. Se kylpi vain auringon\npaistaessa ja katsoi, että kylvyn jälkeen oli lähellä lämmin,\naurinkoinen vuorenrinne, jolle voi paneutua pitkäkseen.\n\nEnsimmäisen kuuron jälkeen jatkui hiljaista sadetta kauan. Muskwa piti\nsiitä, ja suojelevan kallion alla Tyriin kyyristyneenä sen olo tuntui\nhyvin miellyttävältä, ja se vaipui virkistävään uneen. Tyr valvoi\nuseita tunteja yksin, torkahdellen silloin tällöin, mutta sisäinen\nlevottomuus karkoitti sen unen. Heti puolenyön jälkeen taukosi sade,\nmutta koska oli hyvin pimeää ja virta oli paisunut yli äyräittensä, Tyr\njäi kallion alle. Muskwa nukkui mainiosti.\n\nPäivä kajasti jo, kun Tyr noustessaan herätti pikku karhun. Muskwa\nseurasi sitä ulos, ja se oli huomattavasti paremmissa voimissa kuin\neilisiltana, vaikka sen jalat vieläkin olivat arat ja ruumis kankea.\n\nTyr alkoi taas seurata jokea. Pitkin sen vartta oli alankoja\nja pieniä niittyjä, joilla kasvoi pehmeätä ruohoa ja juuria ja\nvarsinkin kaareutuvia, hoikkavartisia liljoja, joista Tyr piti.\nMutta tuhat naulaa painavalta harmaakarhulta menee monta tuntia,\nkokonainen päiväkin, syödäkseen itsensä kylläiseksi tuollaisilla\nkasvismakupaloilla, eikä Tyrillä ollut aikaa hukattavaksi. Samoin kuin\nmonet kaksijalkaiset rakastajat, joiden hiukset on hienosti kammattu\njakaukselle, rakasti Tyrkin hyvin tulisesti silloin kuin rakasti ja se\nrakasti vain muutamia päiviä vuodessa; näiden muutamien päivien aikana\nse ei niinkuin tavallisesti elänyt syödäkseen vaan elääkseen, ja siitä\njohtui, että Muskwa oli melkein kuollut nälkään ennen seuraavaa ateriaa.\n\nMutta vihdoin iltapäivällä saapui Tyr erään poukaman rannalle,\njonka ohi se ei voinut mennä. Poukama oli vain kymmenisen jalkaa\nläpimitaten ja aivan täynnä forelleja. Kalat eivät olleet jaksaneet\nkulkea yläpuolella olevaan järveen ja olivat viipyneet liian kauan\nehtiäkseen tulvan mukana Babinen tai Skeenan syvemmille vesille. Ne\nolivat paenneet tähän lahdelmaan, josta nyt tuli niille ansa. Toisella\nrannalla oli vettä parisen jalkaa, mutta toisella vain muutamia tuumia.\nPunnittuaan hetkisen tätä seikkaa Tyr kahlasi syvemmälle puolelle\nja rantapenkereeltä katseleva Muskwa näki välkkyvien kalojen uivan\nmatalikolle.\n\nTyr kahlasi hitaasti perässä; ja kun se seisoi kahdeksan tuuman\nsyvyydessä, koettivat pelästyneet kalat yksi toisensa jälkeen uida\ntakaisin poukaman syvempään osaan. Vähän väliä Tyrin iso oikea kämmen\nräiskytti vesiryöppyjä ilmoille, ja ensimmäisen iskun vaikutuksesta\nkierähti Muskwa kumoon. Sen mukana tuli kahden naulan painoinen\nforelli, jonka karhunpenikka pian veti luokseen ja alkoi syödä.\n\nTyrin voimakkaat iskut olivat saaneet lammikon niin kuohumaan, että\nkalat joutuivat ihan päästään pyörälle; tuskin ne ennättivät toiselle\nrannalle, kun ne jo palasivat takaisin toiselle ja sitä peliä jatkui,\nkunnes karhu oli heittänyt niitä noin tusinan verran rannalle.\n\nMuskwa oli niin syventynyt kaloihinsa ja Tyr kalastukseen, ettei\nkumpikaan niistä huomannut kutsumatonta vierasta. Yht'aikaa ne molemmat\nkeksivät sen ja tuijottivat siihen noin kolmisenkymmentä sekuntia, Tyr\nvirrasta ja Muskwa kalojensa Vierestä; hämmästys oli lamaannuttanut\nmolemmat. Vieras oli harmaakarhu, joka rauhallisesti ikään kuin se itse\nolisi kalastanut kalat, _rupesi syömään Tyrin rannalle heittelemiä\nkaloja!_ Se oli karhumaailman raskain ja rangaistavin rikos. Niin\npaljon ymmärsi Muskwakin, ja se katsoi odottaen Tyriin. Syntyisi uusi\nkaksintaistelu, ja penikka nuolaisi jo himokkaasti pikku huuliaan\nodotellessaan tätä julmaa näytelmää.\n\nTyr nousi hitaasti lammikosta ja pysähtyi taas rantapenkereelle;\nmolemmat harmaakarhut tuijottivat toisiinsa, samalla kuin vastatullut\nmutusteli kalaa. Kumpikaan ei murissut. Muskwa ei huomannut\nvihamielisyyden merkkiäkään, ja sen suureksi kummaksi alkoi Tyr syödä\nkaloja vain kolmen jalan päässä tunkeilijasta.\n\nVoihan olla, että ihminen on jaloin jumalanluoduista, mutta vanhuuden\nkunnioittamisessa hän tuskin on parempi eikä usein edes niinkään hyvä\nkuin harmaakarhu, sillä Tyr ei tahtonut riistää ruokapalaa vanhalta\nkarhulta, se ei tahtonut ajaa vanhusta omalta ruoaltaan, mitä ei voi\nsanoa useistakaan ihmisistä. Ja tämä vieras oli vanha karhu, ja lisäksi\nse oli sairas. Se oli melkein yhtä korkea kuin Tyr, mutta oli jo niin\nvanha, että sen rinta oli vain puolet Tyrin rinnasta ja sen pää ja\nkaula olivat irvikuvamaisen ohuet.\n\nIntiaaneilla on oma nimensä sellaisille: _kuyas wapuck_ -- karhu, joka\nkuolee vanhuuteen. Intiaanit antavat sellaisen kulkea rauhassa, mutta\nvalkoinen mies tappaa sen; toiset karhut sietävät sitä ja antavat\nsen syödä ruokaansa. Tämä karhuvanhus oli nälkään nääntymäisillään.\nSen hampaat olivat pudonneet, sen karva oli ohutta, paikoitellen sen\nruumiissa oli paljaita läiskiä, ja kovilla punaisilla ikenillään se\npureskeli ruokaansa. Jos se jaksaisi elää syksyyn, niin se menisi\nviimeisen kerran talvipesäänsä; se kuolisi sinne. Ehkäpä kuolema\nkohtaisi sen jo aikaisemmin. Jos niin tapahtuisi, tietäisi kuyas\nwapuck sen etukäteen ja ryömisi johonkin salaiseen koloon tai syvään\nkalliorotkoon kuolemaan. Mikäli Bruce ja Langdon näet tiesivät, ei koko\nKalliovuorilta ollut ainoakaan ihminen löytänyt luonnollisen kuoleman\nkuolleen harmaan karhun ruumista tai luurankoa.\n\nJa tuo iso, takaa-ajettu Tyr, jota ihminen oli haavoittanut, tuntui\nkäsittävän, että tämä olisi kuyas wapuckin viimeinen maallinen\nateria, karhun, joka oli liian vanha itse kalastamaan, liian vanha\nmetsästämään, jopa liian vanha kaivaakseen mehukkaita liljan juuria\nravinnokseen, ja siksi se antoikin vanhuksen syödä rauhassa, kunnes\nviimeinen kala katosi, ja jatkoi sitten matkaansa Muskwan tepastellessa\nkantapäillä.\n\n\n\n\nXIII.\n\nTYRIN RAKKAUS.\n\n\nMuskwa sai vielä kaksi tuntia seurata Tyrin uuvuttavaa vaellusta\npohjoista kohden. Ne olivat kulkeneet tasan kaksikymmentä mailia\nlammaspolusta, ja pikkumustasta tuntui kuin olisi jo vaellettu\nmaapallon ympäri. Tavallisissa olosuhteissa ei se olisi kulkenut\nsynnyinseuduiltaan näin kauaksi ennen kuin kahden tai kolmen vuoden\nikäisenä. Tyr ei ollut kertaakaan koko tämän väsyttävän matkan aikana\nviettänyt hetkeäkään vuortenrinteillä, vaan koko ajan seurannut\nhelposti kuljettavaa tietä virranuomaa pitkin.\n\nKolmen tai neljän mailin päässä lammikosta, jolla he olivat tavanneet\nvanhan karhun, suuntasi se kulkunsa suoraan länttä kohden, ja\nsenjälkeen alkoivat karhut jälleen kavuta vuorta ylös. Ne nousivat\nneljännesmailin verran loivaa vihreätä rinnettä, joka Muskwan\nuupuneitten jalkojen onneksi päättyi sileäpohjaiseen solaan, jota\npitkin ne ponnisteluitta pääsivät toisen laakson rinteelle. Tämä laakso\noli sama, jonka eteläosassa, noin parinkymmenen mailin päässä, Tyr oli\ntappanut mustakarhun.\n\nSiitä hetkestä lähtien kuin Tyr saapui valtakuntansa pohjoisempiin\nosiin, tapahtui siinä muutos, ja jos Muskwa olisi osannut puhua,\nolisi se virittänyt kiitoslaulunsa. Kiire oli kuin pois pyyhkäisty.\nViisitoista minuuttia se seisoi, katseli laaksoon ja nuuhki. Se kulki\nhitaasti rinnettä alas ja ennätettyään laakson pohjassa sijaitseville\nvihreille niityille alkoi kulkea mutkitellen suoraan etelästä ja\nidästä puhaltavaa tuulta kohden. Se ei keksinyt tapailemaansa hajua --\npuolisonsa hajua. Kuitenkin vaisto -- pettämättömämpi kuin järki --\nsanoi, että naaras oli läheisyydessä tai ainakin sen pitäisi olla.\n\nTyr ei ollenkaan ajatellut, että sairaus tai metsästäjät olisivat\nvoineet tappaa sen puolison. Tältä paikalta se oli aina aloittanut\netsiskelynsä ja ennemmin tai myöhemmin löytänyt sen. Se tunsi naaraan\nhajun. Ja se kulki laaksonpohjan ristiin rastiin, jottei vain naaras\npääsisi livahtamaan.\n\nRakastuneena muistutti se eräällä tavoin ihmistä, toisin sanoen se\nkäyttäytyi kuin hölmö. Mikään muu ei merkinnyt sille mitään. Sen tavat,\njotka tavallisesti olivat säännölliset kuin tähtien kulku, muuttuivat\ntäydelleen. Se unohti nälkänsäkin, jänikset ja röyhelörotat saivat\nolla aivan rauhassa. Se oli uupumaton, yöt päivät se harhaili ympäri\netsien valittuaan. Luonnollista oli, että se näinä levottomina hetkinä\nkokonaan unohti Muskwan. Ainakin kymmenen kertaa ennen auringon laskua\nkulki se virran yli, ja uupunut penikka polskutteli sen jäljessä,\nkunnes oli vähällä hukkua. Kymmenennellä tai kahdennellatoista\nkerralla penikka teki kapinan ja jatkoi kulkuaan omalla rannallaan,\neikä kestänytkään kauan, ennen kuin Tyr palasi.\n\nPian sen jälkeen, auringonlaskun aikaan, saapui kaivattu. Idästä\npuhalsi heikko tuuli, ja sen mukana tuli itäisiltä rinteiltä haju,\njoka sai Tyrin nuuhkimaan minuutin verran ja senjälkeen lähtemään niin\nnopeaan juoksuun, ettei yksikään nelijalkainen kykene pysymään perässä.\n\nMuskwa pyöri sen perässä kuin pallo pomppien kuin henkensä edestä,\nmutta joka harppauksella välimatka suureni. Tämän puolen mailin\npikajuoksun aikana se olisi kokonaan kadottanut Tyrin näkyvistään,\nellei tämä olisi pysähtynyt ensimmäisen rinteen reunalle nuuhkimaan.\nMuskwa näki, kuinka se ryntäsi rinnettä ylös, ja päästi valittavan\nkiljahduksen, joka sai Tyrin pysähtymään hetkeksi.\n\nKahden- tai kolmensadan kyynärän päässä rinteellä oli tasanne, ja sillä\nseisoi läntisiltä vuorilta tullut kaunis harmaakarhunaaras, joka nuuhki\nilmaa samalla tavoin kuin Tyrkin, ja sen mukana oli poikanen edellisen\nvuoden pesueesta. Tyr oli viidenkymmenen kyynärän päässä naaraasta\npäästyään tasanteelle. Tyr pysähtyi ja katsoi siihen, ja Iskwao\nkatsoi Tyriin. Sitten alkoi tavallinen karhujen hakkailu. Tyristä oli\nhävinnyt koko into, kiire ja kaipuu, ja jos Iskwao oli innokkaasti\nkaivannut, näytti se ainakin nyt aivan välinpitämättömältä. Kaksi tai\nkolme minuuttia Tyr seisoi ja katseli ympärilleen; sillä aikaa Muskwa\noli ennättänyt sen rinnalle ja odotti uutta tappelua. Aivan kuin Tyr\nolisi tuhansien mailien päässä, Iskwao nosti litteän kiven ja alkoi\nmetsästellä matoja ja muurahaisia, ja Tyr joka tahtoi voittaa toisen\nvälinpitämättömyyden, puraisi suullisen ruohoa ja nielaisi sen.\n\nIskwao astui askelen tai pari ja Tyr astui askelen tai pari, ja aivan\nkuin sattumalta nämä askeleet veivät ne lähemmäksi toisiaan. Muskwa oli\nymmällään, vanhempi penikka oli ymmällä, ja ne istuivat pakaroillaan\nkuin koirat, toinen kaksi kertaa toista isompana, ja ihmettelivät, mitä\nnyt tulisi tapahtumaan.\n\nKului viisi minuuttia, ennen kuin Tyrin ja Iskwaon välinen matka läheni\nviideksi jalaksi, ja sen jälkeen ne kursaillen haistelivat toistensa\nkuonoja. Siinä samassa vuoden vanha penikka ryntäsi perhepiiriin.\nSe oli juuri tarpeeksi vanha ansaitakseen intiaanien antaman hyvin\npitkän nimen: \"Pipoonarkoos\" -- vuosipenikka. Se tuli rohkeasti Tyrin\nja äitinsä eteen. Ensin ei Tyr ollut huomaavinaan sitä, mutta sitten\nse äkkiä heilautti käpäläänsä ja lennätti Pipoonarkoosin korkeassa\nkaaressa melkein Muskwan eteen. Äiti ei kiinnittänyt pienintäkään\nhuomiota pienokaisensa kohteluun, vaan nuuski yhä edelleen rakastuneena\nTyrin kuonoa. Muskwa luuli taas, että tämä oli uuden kaksintaistelun\nalku, ja hyökkäsi uhmaavasti ynisten koko voimallaan Pipoonarkoosin\nkimppuun.\n\nPipoonarkoos oli sylivauva. Toisin sanoen se oli sellainen penikka,\njoka itsepintaisesti seuraavanakin kesänä kulkee äitinsä helmoissa,\nsensijaan että itse opettelisi huolehtimaan itsestään. Se oli imenyt\nviiden kuukauden vanhaksi, ja senjälkeen oli emo etsinyt sille\nkaikenlaisia makupaloja; se oli lihava kiiltävä ja pehmeä; oikea\nvuorten Pelle. Muskwaa olivat taas nämä muutamat päivät karaisseet, ja\nvaikka se oli kaksi kolmasosaa Pipoonarkoosia pienempi ja sen käpälät\nolivat pienet ja selkää särki, hyökkäsi se kuin tykin luoti toisen\nkimppuun.\n\nPipoonarkoos, joka vielä oli pökerryksissä Tyrin käpälän iskusta,\nalkoi hädissään huutaa äitiään. Se ei ollut koskaan tapellut ennen,\nja se vieri selältä kyljelleen, potki, kynsi ja kiljui, kun Muskwan\nneulamaiset hampaat iskeytyivät sen karvaiseen ihoon. Lopuksi Muskwa\nsai hampaansa isketyksi sen kuonoon ja puri kovasti; silloin hävisi\nviimeinenkin rohkeuden kipinä Pelle Pipoonarkoosista, ja Muskwan\npurressa raivokkaasti se päästi kokonaisen hätähuutovirran kertoakseen\näidilleen, että sitä murhattiin. Mutta Iskwao ei välittänyt penikoista\nvähääkään, vaan jatkoi Tyrin kuonon nuuhkimista.\n\nLopuksi onnistui Pipoonarkoosin vapauttaa vertavuotava kuononsa\nja pudistaa Muskwa kimpustaan -- vain suuren kokonsa ansiosta --\nja senjälkeen se pakeni niin nopeasti kuin pääsi. Muskwa laukkasi\nurhoollisena jäljessä.\n\nKaksi kertaa ne laukkasivat tasanteen ympäri, ja lyhyemmistä\njaloistaan huolimatta Muskwasta olisi tullut eittämätön ykkönen\ntässä kilpajuoksussa, kun Pipoonarkoos, joka hätäisesti katsoi\ntaakseen, törmäsi erästä kiveä vasten ja kierähti nurinniskoin. Siinä\nsilmänräpäyksessä oli Muskwa taas sen kimpussa, ja se olisi varmasti\njatkanut murinaansa ja puremistaan siksi, kunnes olisi väsynyt, ellei\nse sattumalta olisi nähnyt Tyrin ja Iskwaon hitaasti katoavan tasanteen\nreunan yli ja astuskelevan rinnettä pitkin laaksoon.\n\nSe unohti heti riidan ja jäi seisoa töllistelemään niiden jälkeen.\nEi voinut muuta kuin ihmetellä, kun Tyr, sen sijaan että olisi\nkurittanut vierasta karhua, astuskeli kaikessa rauhassa sen kanssa\npois. Pipoonarkoos nousi myöskin ja katseli niiden jälkeen, ja sitten\nMuskwa katsoi Pipoonarkoosiin, ja Pipoonarkoos katsoi Muskwaan. Musta\npenikka nuoli jonkin aikaa huuliaan, ikään kuin miettien, jatkaisiko\nPipoonarkoosin pieksemistä vai lähtisikö Tyrin jälkeen. Toinen ei\nsuonut sille valitsemisen tilaisuutta. Hätäisesti kiljuen se läksi\nlaukkaamaan emonsa jälkeen.\n\nMolempien karhunpenikoiden olo muodostui jatkuvaksi\nmielenjärkytykseksi. Koko yön pysyttelivät Tyr ja Iskwao kahden kesken\npiili- ja kopaiwapuuviidakossa. Varhain illalla Pipoonarkoos ryömi\ntaas äitinsä luo, ja Tyr lennätti sen keskelle jokea. Tämä Tyrin\nuusi pahoinpitely sai Muskwan tuumimaan, etteivät isot karhut juuri\ntällä hetkellä taida kaivata penikoiden seuraa, ja lopuksi se solmi\nPipoonarkoosin kanssa hyvin epäluuloisen ja vihamielisen aselevon, jota\nkesti aamuun saakka. Tyr ja Iskwao pysyttelivät paikoillaan. Koko yön\naikana ne eivät poistuneet kauemmaksi kuin kolmensadan kyynärän päähän\nrinteeltä, ja Muskwa sai levätä tarpeekseen, vaikka se ei uskaltanut\nrauhassa nukkua, sillä se oli päättänyt pysytellä Tyrin läheisyydessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko seuraavan päivän pysyttelivät Tyr ja Iskwao pensaikossa, ja Muskwa\nalkoi jo aamulla aikaisin kierrellä etsimässä ruokaa itselleen. Se\npiti mehukkaasta ruohosta, mutta sen vatsa ei tullut siitä täyteen.\nUseita kertoja se näki, kuinka Pipoonarkoos kaivoi pehmeätä maata\nrantapenkereellä ja lopuksi se ajoi sen pois puoleksi kaivetusta\nkolosta ja alkoi kaivaa omaan laskuunsa. Vähän aikaa ahkerasti\nkaivettuaan se löysi valkoisen, kyhmyisen ja mehukkaan juuren, joka\nsen mielestä oli makeinta, mitä se oli milloinkaan syönyt, kalojakin\nmakeampaa. Se oli ensimmäinen kaikista niistä makupaloista, joita se\najan mukana oppisi syömään. Vain yksi ainoa ruokalaji vastasi sitä --\naho-orvokki. Kevätkukkia kasvoi joka puolella ylen määrin, ja se jatkoi\nkaivamistaan, kunnes käpälät väsyivät. Ahkeruutensa palkaksi se sai\ntäysinäisen vatsan.\n\nTyr oli taas syynä Pipoonarkoosin ja Muskwan tappeluun. Myöhään illalla\nmakasivat molemmat karhut vierekkäin pensaikossa, ja silloin Tyr ilman\nminkäänlaista näkyvää syytä aukaisi valtavan kitansa ja päästi kumean,\npitkän, jymisevän karjaisun, joka hyvin paljon muistutti sitä ääntä,\nminkä se oli päästänyt, silloin kuin se iski ison mustan kuoliaaksi.\nIskwao kohotti päätään ja yhtyi karjuntaan, vaikka ne molemmat\nolivatkin hyvin hyväntahtoisia eläimiä ja varsinkin juuri tällä\nhetkellä täydellisen onnellisia. Miksi rakastelevat karhut virittävät\ntuon vertahyydyttävän kaksinlaulun, sen salaisuuden pystyisivät vain ne\nitse ilmoittamaan.\n\nSitä kesti vain hetken, mutta Muskwasta, joka nukkui pensaikon\nvieressä, tuntui, että nyt vihdoinkin oli koittanut hetki, jolloin Tyr\nlöisi Pipoonarkoosin emän kuoliaaksi, ja se alkoi samassa tähyillä\nPipoonarkoosia. Kaikeksi onnettomuudeksi tämä sattui juuri tulemaan\npensaikon toisesta päästä, eikä Muskwa suonut sille aikaa selityksiin.\nNuolena se hyökkäsi Pipoonarkoosin kimppuun, joka kaatui kellelleen\nkuin lihava lapsi.\n\nUseita minuutteja ne iskivät, purivat ja raapivat, varsinkin juuri\nMuskwa, sillä Pipoonarkoos tuhlasi voimansa kirkumiseen. Vihdoin\nse pääsi irti ja turvautui taas pakoon; Muskwa seurasi sitä pitkin\npensaikkoja alas virralle ja sieltä takaisin, rinteelle ja alas sieltä,\nkunnes oli niin väsynyt, ettei jaksanut muuta kuin paneutua vatsalleen\nlepäämään.\n\nSamassa Tyr tuli pensaikosta, ja se oli yksin. Ensimmäisen kerran\ntoissayöstä lähtien se tuntui huomaavan Muskwan. Sitten se nuuhki joka\nsuuntaan ja läksi kulkemaan suoraan niitä rinteitä kohden, joita pitkin\nne olivat edellisenä iltana tulleet. Muskwa oli ihmeissään ja ymmällä.\nSe olisi tahtonut mennä pensaikkoon murisemaan karhunraadolle, joka\nvarmasti makasi siellä, ja repimään sitä turkista, ja se olisi myöskin\ntahtonut lopettaa riitansa Pipoonarkoosin kanssa, mutta muutaman\nsekunnin epäröinnin jälkeen se läksi juoksemaan Tyrin jälkeen ja alkoi\ntaas tepastella aivan sen kantapäillä.\n\nTähän päättyi Tyrin rakkauskohtaus ja Muskwan ensimmäinen tappelu.\nMolemmat palasivat jälleen itään kohtaamaan kaikkien nelijalkaisten\nvuoristoeläinten peloittavinta vaaraa, vaaraa, joka oli tuntematon,\njota ei päässyt pakoon ja joka päättyi kuolemaan. Vähän ajan perästä\ntuli Iskwao pensaikosta ja nuuhki ilmaa samoin kuin Tyr oli tehnyt ja\nlähti astuskelemaan vastakkaiseen suuntaan; se kulki rinnettä ylös, ja\nPipoonarkoos tepasteli aivan sen jäljessä, ja ne jatkoivat hitaasti\nkulkuaan suoraan auringonlaskua kohden.\n\n\n\n\nXIV.\n\nKOIRAT TULEVAT.\n\n\nKun Tyr saapui rinteelle, josta pääsi laaksojen väliseen rotkoon,\nkääntyi se etelään suunnaten kulkunsa sille kahdeksantoista tai\nkahdenkymmenen mailin päässä olevalle seudulle, missä se oli tappanut\nmustan karhun. Muskwa luuli, että Tyr oli nyt lopullisesti sanonut\njäähyväiset Pipoonarkoosille ja tämän äidille, mutta todellisuudessa\nTyr oli vasta vain vähän maistanut karhujen kuherruskuukauden\nihanuutta, ja nyt se poistui miettimään sitä ja syömään itsensä\nkylläiseksi. Ja vaikka Iskwao lähti suoraan länteen, ei se aikonutkaan\nvielä mennä kotiin.\n\nParin päivän perästä, jos mitään erikoista ei sattuisi, tapaisivat\nne uudelleen ja muutamien vuorokausien jälkeen taas eroaisivat. Ja\nniiden rakkaustarinaa jatkuisi pari viikkoa, ehkä kuukaudenkin, kunnes\nIskwao kylmenisi ja lähtisi tosissaan kotiin annettuaan muutamia kunnon\nkorvapuusteja Tyrille läksiäisiksi. Mutta kaikki suunnitelmat voivat\nraueta, niin ihmisen kuin rotankin ja samoin myöskin karhujen. Toisesta\nlaaksosta läheni kohtalo uhkaavan nopeasti.\n\nEnsimmäisen yön, senjälkeen kuin ne olivat jättäneet Iskwaon ja\nPipoonarkoosin, harhailivat iso harmaakarhu ja pikkumusta lepäämättä\ntähtikirkkaan taivaan alla. Tyr ei etsinyt ruokaa. Se kapusi jyrkkää\nrinnettä ja laskeutui sitten notkelmaan, jonka peitti viheriä\nruohomatto ja jota koristivat mehukkaat aho-orvokit. Siellä se\npysytteli syöden ja kaivaen koko yön.\n\nMuskwa, joka oli ahtanut vatsansa juuria pullolleen, ei ollut ollenkaan\nnälissään; edellinen päivä oli tappelua lukuunottamatta ollut sille\noikea lepopäivä, ja siksi tämä yö tuikkivine tähtineen ja nousevine\ntäysikuineen tuntui siitä hyvin miellyttävältä.\n\nKuu nousi siinä kymmenen tienoissa, ja se oli isoin, punaisin ja\nkaunein, minkä Muskwa oli lyhyen elämänsä aikana nähnyt. Se nousi\nkallionhuippujen takaa kuin metsäpalo ja verhosi ihmeelliseen hopeaansa\nkoko Kalliovuoret. Laaksonpohjukan valtavat niitytkin näkyivät\nyhtä selvästi kuin keskipäivällä. Järvi vuoren juurelta kimalteli\nleppeästi, ja kapea vuoristokoski, joka kuljetti lumiveden vuorten\nhuipuilta tuhannen jalkaa ylempää, syöksyi loistavina putouksina, jotka\nkimaltelivat kuin timanttisade.\n\nSiellä täällä niityllä oli koristeellisia pikku pensaikkoja ja\nmuutamia havupuita, jotka olivat istutetut sinne, ja toisessa päässä\noli kolmannesmailin korkuinen vihreä rinne; sen huipulla nukkui\nvuoristolammaslauma Tyrin ja Muskwan silmiltä piilossa. Muskwa kierteli\nseutua, mutta pysytteli aivan Tyrin lähellä, ja tutki tarkasti\npensaikot, puiden pimeät varjot ja järven rannan. Sieltä se löysi\nmutaläiskän, ja muta teki hyvää sen hellille jalkapohjille; ainakin\nkaksikymmentä kertaa se kahlasi mudan läpi yön aikana.\n\nEi edes päivän sarastaessa tuntunut Tyrillä olevan kiirettä\npoistua laaksosta. Se jatkoi kiertelyään niityllä ja järven\nrannassa, ja se kaivoi juuren tai haukkasi vähän ruohoa aina\nsilloin tällöin auringonnousuun saakka. Muskwalla, joka oli syönyt\norvokinjuuriaamiaisensa, ei ollut mitään tätä vastaan. Se ei vain oikein\nymmärtänyt, miksi Tyr ei mennyt järveen poimimaan forelleja; Muskwa\nei tietänyt, ettei kaikissa vesissä ole kaloja. Lopulta se alkoi itse\nkalastella ja sai kovan vesikuoriaisen, joka kovilla saksimaisilla\nkynsillään tarttui sen kuonoon ja sai sen kiljaisemaan tuskasta.\n\nKello oli melkein kymmenen, ja aurinkoinen laakso tuntui\npaksuturkkisesta karhusta leivinuunilta; silloin Tyr alkoikin kavuta\nvesiputouksen lähellä oleville kallioille, kunnes se löysi paikan, joka\noli viileä kuin vanhanaikainen kellari. Se oli eräänlainen kääpiöluola,\njota ympäröivä sora ja hiekkakivi pysyi juoksevan lumiveden\nvaikutuksesta kosteina, juuri sellainen paikka, josta Tyr piti\nheinäkuun poutapäivinä; mutta Muskwasta se oli kostea ja pimeä eikä\nlähimainkaan niin miellyttävä kuin auringonpaiste. Siksipä se tunnin,\nparin kuluttua jättikin Tyrin jääkaappiinsa ja läksi tassuttelemaan\nsärmikkäistä kivikkoa pitkin.\n\nKaikki kävi jonkun aikaa mainiosti, mutta sitten se sattui astumaan\nviheriälle liuskakivipaadelle, jonka yli juoksi matala puro. Puro\noli virrannut siinä vuosisatoja ja oli kuluttanut kiven sileäksi ja\nkiiltäväksi kuin väärentämättömän helmen ja tehnyt sen liukkaaksi\nkuin saippuoidun riuvun. Muskwan jalat luisuivat niin nopeasti, ettei\nse tietänyt mitä oli tapahtunut, ennen kuin jo kellui sata jalkaa\nalapuolella olevaa järveä kohden. Se kieriskeli, polskutteli pienissä\nsuvannoissa ja pompahteli pienten vesiputousten yli niinkuin kumipallo.\n\nSen henkeä salpasi, vesi ja pelko sokasi sen ja sen vauhti kiihtyi\nkyynärä kyynärältä. Luiskahtaessaan oli sen onnistunut päästää muutamia\nhätähuutoja, jotka Tyr kuuli.\n\nMatkan huippuna oli kymmenen jalan korkuinen seinä ja sen ylitse Muskwa\nluikui niin kovaa vauhtia, että se lennähti kaksi kertaa niin pitkän\nmatkan päähän järveen. Hirveällä loiskeella se upposi ja katosi. Se\nvaipui vaipumistaan; siellä oli pimeää, kylmää ja tukahduttavaa, mutta\nsuojeleva luonto oli lahjoittanut sille tarpeellisen rasvakerroksen,\njoka nosti sen pinnalle, ja se alkoi kaikilla neljällä jalallaan meloa.\nTämä oli sen ensimmäinen uintimatka, ja kun sen lopulta onnistui meloa\nrannalle, oli se läpimärkä ja kuolemanväsynyt.\n\nSe makasi samassa paikassa läähättäen ja peloissaan vielä silloin, kun\nTyr tuli vuorta alas. Äiti oli antanut Muskwalle tukevan korvapuustin,\nkun se astui piikkisian okaan jalkansa; äiti oli kaikki onnettomuudet\nparantanut korvapuusteilla, sillä se tiesi, että korvapuustit ovat\noivallista lääkettä. Karhunpenikan kasvatus tapahtuu pääasiallisesti\nkorvapuustien avulla, ja nytkin äiti olisi antanut sellaisen ja vieläpä\noikein kunnollisen. Mutta Tyr nuuhkaisi vain sitä ja nähdessään, ettei\npennulla ollut mitään hätää, alkoi kaivaa orvokinjuurta.\n\nSe ei ollut vielä saanut juurta esiin, kun se äkkiä lopetti\nkaivamisensa. Puoli minuuttia se seisoi kuin kuvapatsas. Muskwa nousi,\npudisteli itseään ja kuunteli. Molemmat kuulivat erään äänen. Hitaasti\nja miellyttävin liikkein kohosi karhu koko pituuteensa. Se katsoi\npohjoiseen, sen korvat nousivat eteenpäin ja sen sieraimien herkät\nlihakset värisivät. Se ei haistanut mitään, mutta se _kuuli_. Rinteen\ntakaa, jonka yli se oli tullut, se kuuli outoa, heikkoa ääntä, mitä se\nei ollut koskaan ennen kuullut -- koirien haukuntaa.\n\nKaksi minuuttia Tyr istui pakaroillaan liikuttamatta ison ruhonsa\nainoatakaan lihasta, lukuunottamatta väriseviä sieraimia. Alhaalta\nlaaksosta kantautui tuo ääni sen korviin vain hämärästi, ja se\nlaskeutui taas nelinkontan lähtien kulkemaan sille etelärinteelle,\njonka huipulla lammaslauma oli viettänyt yötään. Muskwa kiiruhti sen\nperään.\n\nNoustuaan rinnettä satasen kyynärää Tyr pysähtyi ja kääntyi. Se\nistuutui jälleen, ja nyt Muskwakin rupesi katselemaan pohjoiseen.\nÄkillinen tuulenpuuska toi haukunnan selvänä niiden korviin. Vain\npuolen mailin päässä oli Langdonin airedalekytkye jäljillä. Niiden\nkiihtynyt haukunta ilmaisi Brucelle ja Langdonille, että ne olivat\nlähellä saalistaan. Ja koirien ääni jännitti Tyrin hermoja enemmän kuin\nheidän. Jälleen sen vainu sanoi, että sen valtakuntaan oli ilmestynyt\nuusi vihollinen. Se ei ollut peloissaan. Mutta vaisto kehoitti sitä\nkiiruhtamaan turvaan, ja se nousi korkeammalle, kunnes tuli erääseen\nvuoristoloukkoon, joka oli rosoinen ja lohkareinen, ja sinne se taas\npysähtyi.\n\nSillä kertaa se pysähtyi pitemmäksi aikaa. Olipa vaara sitten mikä\nhyvänsä, se joka tapauksessa lähestyi tuulen nopeudella. Ne kuulivat\nsen tulevan poukamaan vievälle rinteelle. Sen reuna oli Tyrin silmien\ntasalla, ja se näki, kuinka kytkyeen johtaja loikkasi reunan yli ja\nkatseli hetkisen taivasta. Toiset seurasivat pian jäljessä, katsoivat\nlaaksoon ja nuuhkivat sieltä kohoavaa raskasta ilmaa.\n\nPuolen minuutin ajan Tyr tähyili vihollisiaan liikkumatta, ja samalla\nsen rinnasta pääsi matala, peloittava murina. Vasta sitten kuin lauma,\nkoko ajan haukkuen, hyökkäsi laaksoon, jatkoi Tyr peräytymistään.\nMutta se ei ollut pakoa. Se ei pelännyt. Se jatkoi perääntymistä vain\nluonteensa mukaisesti. Se ei etsinyt vaaroja, sitä ei haluttanut\npuolustaa tätä niittyä eikä tämän pienen järven rantoja. Oli muitakin\nniittyjä ja järviä, eikä se ollut riidanhaluinen. Mutta se oli\ntaisteluun valmis. Se jatkoi uhkaavaa murinaansa, ja sen mielen täytti\nkumea viha.\n\nSe painautui kallioiden sekaan, seurasi erästä vuorenreunamaa\nMuskwa kintereillään, kiipesi korkean harjun yli ja etsi tiensä\ntalonkorkuisten kalliolohkareiden välistä. Mutta se ei kertaakaan\nkulkenut sellaista tietä pitkin, _missä Muskwan oli vaikeata seurata\nsitä_. Kerran kun se hypätessään kallionreunalta ylempänä olevalle\nhiekkakivilohkareelle huomasi, ettei Muskwa voisi seurata, se kääntyi\ntakaisin ja valitsi toisen tien.\n\nKoirien haukunta kuului nyt syvempää laaksosta. Sitten ne alkoivat\nnopeasti nousta ikään kuin siivin, ja Tyr tiesi, että lauma oli\nsaapunut viheriälle rinteelle. Karhu pysähtyi taas ja tällä\nkertaa tuulen kuljettama haju oli selvää ja vahvaa. Tuo haju sai\nsen ison ruumiin jokaisen lihan jännittymään ja vihan liekin sen\nsisässä hehkumaan kuin sulatusuunin. Koirien hajuun näet sekoittui\n_ihmisenhajua!_\n\nSe jatkoi nyt nopeammin tietään, ja koirien riemuitseva, säälimätön\nhaukunta kuului noin sadan kyynärän päästä, kun se saapui eräälle\nkallionlohkareiden väliselle aukeamalle. Sen toisella puolen oli\nkohtisuora vuorenseinämä; toisella puolen oli yhtä pystysuora\nsadan jalan korkuinen jyrkänne, ja eteenpäin vievä tie oli tukossa\nlukuunottamatta vuorenseinämän ja huipulta pudonneen kallionlohkareen\nvälistä rakoa, joka oli niin kapea, että Tyr töin tuskin mahtui sen\nlävitse. Tänne rakoon Tyr ohjasi Muskwan ja kääntyi sitten niin, että\nMuskwa _jäi sen taakse_. Tällaisen vaaran lähestyessä olisi karhu äiti\nvienyt Muskwan johonkin kallionkoloon turvaan. Tyr ei tehnyt niin. Se\nasettui lähestyvää vaaraa vastaan ja kohosi takajaloilleen.\n\nKahdenkymmenen jalan päässä kääntyi sen valitsema tie erään\nkallionlohkareen ympäri ja punaisin, pelottavin silmin Tyr vartioi\nasettamaansa ansaa. Lauma tuli täyttä kurkkua haukkuen. Viisikymmentä\nkyynärää ennen mutkaa ne vielä juoksivat rinnakkain, ja samassa\nhetkessä ensimmäinen hyökkäsi Tyrin valitsemalle taistelupaikalle.\nToiset tulivat niin kintereillä, että etumaiset joutuivat niiden alle,\nkun ne koettivat pysähtyä kovasta vauhdistaan.\n\nKarjahtaen Tyr hyökkäsi niiden kimppuun. Se heilautti valtavaa oikeata\nkämmentään, ja Muskwasta näytti, kuin se olisi koonnut koko puolet\nlaumaa alleen. Vain kerran puraisten voimakkailla leuoillaan se\nkatkaisi lähimmän koiran selän; toiselta se puraisi pään, niin että\nhenkitorvi pisti esiin kuin nuoranpala, sitten se kierähti eteenpäin,\nja ennen kuin toiset koirat ennättivät toipua säikähdyksestään, oli\nse ennättänyt vielä yhden niistä syvänteen reunan yli sataa jalkaa\nalapuolella oleville kallioille.\n\nTämä kaikki oli tapahtunut puolessa minuutissa, ja jäljelle jääneet\nyhdeksän koiraa olivat sillä välin hajautuneet. Langdonin airedalet\nolivat tappelukoiria. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan, joka ei\nolisi polveutunut taistelukelpoisesta suvusta, ja Bruce ja Metovsin\nolivat harjoittaneet niitä niin, että ne olisi voitu ripustaa korvista\nriippumaan, eivätkä ne olisi vinkuneet. Kolmen toverin murheellinen\nkohtalo ei peloittanut niitä sen enempää kuin Tyriä oli peloittanut\nniiden takaa-ajo.\n\nSalamannopeasti koirat kerääntyivät taas karhun ympärille valmiina\nheittäytymään sivuun tai taaksepäin äkillisten iskujen sattuessa\nja koko ajan jatkaen nalkuttavaa haukuntaansa, mikä ilmoittaa\nmetsästäjälle saliin löydetyksi. Niiden tehtävänä oli ärsyttäminen ja\nkiusaaminen, paon estäminen ja saaliin pysäyttäminen, kunnes niiden\nisännät saapuivat lopettamaa uhrin. Molemmille, sekä karhulle että\nkoirille, tämä on rehellistä ja jännittävää urheilua; vasta sitten kun\nmies saapuu pyssyineen, tekee hän tästä urheilusta murhan.\n\nMutta jos koirilla oli omat juonensa, oli Tyrilläkin omansa. Kolmen\ntai neljän hyödyttömän iskun jälkeen, jotka airedalet olivat nopeasti\nja taitavasti väistäneet, se vetäytyi taaksepäin sitä isoa kalliota\nkohden, jonka viereen Muskwa oli kyyristynyt, ja koirat seurasivat\njäljessä. Koirien kasvava haukunta ja Tyrin näennäinen kyvyttömyys ajaa\nne tiehensä tai repiä ne kappaleiksi peloitti Muskwaa yhä enemmän ja\näkkiä se pyörähti ympäri ja pakeni takanaan olevaan kallionhalkeamaan.\nTyr jatkoi perääntymistään siksi kunnes sen lonkat koskettivat kiviä.\nSitten se käänsi päätään ja etsi Muskwaa. Siitä ei näkynyt karvaakaan.\nKaksi kertaa se käänsi päätään, mutta kun se huomasi, että Muskwa oli\npoissa, jatkoi se perääntymistään, kunnes se ruhollaan sulki kapean\nsolan, joka oli sen pakotie. Koirat haukkuivat nyt kuin kaistapäiset.\nNiiden kidoista valui vaahto selkäkarvat olivat pystyssä kuin harjat,\nja ne irvistivät, niin että vahvat raateluhampaat paistoivat ikeniä\nmyöten.\n\nNe lähestyivät yhä ja houkuttelivat Tyriä pysähtymään, hyökkäämään\nniiden kimppuun, tarttumaan kiinni jos voisi -- ja kiihtymyksessään\nne jättivät kymmenen kyynärää avointa paikkaa taakseen. Tyr mittaili\nkatseellaan paikkaa, samoin kuin se oli mitannut välimatkan\nkaribuvasikan ja itsensä välillä pari päivää sitten, ja sitten se\nhyökkäsi edes varoitusmurinaa päästämättä niin äkkinäisesti, että\nkoirat pyörähtivät pakoon. Vuoren ulkonemalla oli tie vain viiden jalan\nlevyinen, ja sen oli Tyr myöskin ottanut laskelmiinsa. Se tarttui\nviimeiseen koiraan ja veti sen kämmenellään luokseen; ja sen repiessä\nkoira päästi läpitunkevan kuolinkiljahduksen, jonka kuulivat Langdon ja\nBruce, jotka läähättäen ja hengästyneinä kapusivat laaksosta rinteelle.\n\nTyr laskeutui vatsalleen käytävän ahtaimpaan kohtaan ja koirakytkyeen\nhaukkuessa se jatkoi uhrinsa repimistä, kunnes koko kallio oli veren,\nkarvojen ja sisälmysten peitossa. Senjälkeen se nousi ja tähyili taas\nMuskwaa. Penikka makasi kallionhalkeamassa kahden jalan syvyydessä\nkokoonkyyristyneenä niinkuin värisevä pallo. Ehkäpä Tyr luuli, että se\noli noussut vuorille, koska se aikaa hukkaamatta perääntyi sinne. Bruce\nja Langdon hikoilivat, ja heidän hajunsa kantautui tuulen mukana Tyrin\nsieraimiin vahvana ja selvästi.\n\nSeuraavien kymmenen minuutin aikana ei Tyr kiinnittänyt sen kantapäillä\nnalkuttavaan kahdeksaan koiraan sen enempää huomiotaan kuin kääntymällä\nsilloin tällöin katsomaan taakseen. Sen jatkaessa perääntymistään\nairedalet suuttuivat, ja vihdoin eräs niistä tarttui hampaillaan sen\ntakajalkaan. Se tepsi paremmin kuin haukkuminen.\n\nTyr kääntyi uudelleen karjahtaen ja seurasi laumaa noin\nviitisenkymmentä kyynärää ja hukkasi viisi kallista minuuttia, ennen\nkuin taas suuntasi kulkunsa kallioiden huipuille. Jos tuulen suunta\nolisi ollut toinen, niin koirat olisivat saaneet juhlia, mutta koko\najan Brucen ja Langdonin lähestyessä tuuli kuljetti varoittaen heidän\nhienhajunsa Tyrin sieraimiin. Ja karhu pysytteli koko ajan tuulen\npuolella. Se olisi voinut valita vuorenhuipulle helpomman ja nopeamman\ntien, mutta silloin tuuli olisi jäänyt sen alapuolelle. Niin kauan kuin\nse oli kosketuksissa tuulen kanssa, oli se turvassa, mikäli metsästäjät\neivät piirittäisi sitä ja sulkisi siltä pakotietä. Siltä kului puoli\ntuntia, ennen kuin se ennätti ylimmälle pengermälle, ja siellä sen\ntäytyi jättää suoja ja kulkea kuulille alttiina kaksisataa kyynärää\nliuskakivitietä tunturihuipuille.\n\nViimeisestä suojapaikastaan se alkoi juosta niin nopeasti, että\nkoirat jäivät kolmenkymmenen tai neljänkymmenen jalan päähän siitä.\nKahden tai kolmen minuutin ajan se näkyi selvästi kalliolla, ja\nviimeisenä minuuttina se piirtyi aivan selvästi valkeata lunta vasten,\neikä ainoakaan vuoren onkalo tai sola suojannut sitä alhaalta päin\nkatsovilta. Bruce ja Langdon näkivät sen viidensadan kyynärän päästä\nja alkoivat ampua. Tyr kuuli ihan päänsä päältä ensimmäisen laukauksen\nterävän vihellyksen; toinen laukaus osui lumeen viiden kyynärän päähän\nsen edessä, ja se kääntyi nopeasti oikealle. Siten se käänsi kylkensä\nahdistajille. Kolmannen se kuuli -- siinä kaikki.\n\nVielä kun laukausten kaiku kiiri kallioilla Tyr sai kalloonsa\nhirvittävän iskun viisi tuumaa oikean korvan yläpuolelle. Oli kuin\nnuija olisi taivaasta pudonnut sen päähän, ja se tuupertui maahan. Se\noli kimmahtanut luoti; verenhukkaa se ei aiheuttanut, mutta se huumasi\nkarhun, niinkuin isku leuan alle huumaa ihmisen, Ennen kuin se ennätti\nnousta, olivat koirat sen kimpussa iskien hampaansa sen kurkkuun,\nniskaan ja ruumiiseen. Karjahtaen se hyppäsi jaloilleen ja pudisti ne\nyltään.\n\nSe jakoi hurjia iskujaan, ja Langdon ja Bruce kuulivat sen mylvinän\nodotellessaan sormi liipasimella koirien väistyvän sen verran, että he\nvoisivat, tähdätä surmanlaukauksensa. Kyynärä kyynärältä ponnisteli\nTyr eteenpäin, muristen ja uhmaten raivoisaa koiralaumaa, uhmaten\nihmishajua, ihmeellistä ukkosta, polttavia salamoita ja vieläpä\nkuolemaa, ja viidensadan kyynärän päässä Langdon sätti koiria,\njotka pysyttelivät aivan karhun kantapäillä, niin ettei hän voinut\nampua. Verenhimoisen koiralauman takaa-ajamana Tyr pakeni kohden\ntaivaanrantaa. Se katosi tunturihuippujen sekaan. Koirat seurasivat\nsitä. Haukunta kävi yhä heikommaksi, kun iso harmaakarhu nopeasti\nhoukutteli koirat vihatun ihmisen läheisyydestä nopealla, jännittävällä\nkilpajuoksulla, johonka useampi kuin yksi koirista tulisi sortumaan.\n\n\n\n\nXV.\n\nVANKI.\n\n\nMuskwa kuuli piilopaikastaan kalliotiellä suoritetun taistelun\nviimeiset äänet. Halkeama oli V:n muotoinen, ja penikka oli painautunut\nsen pohjukkaan niin syvälle kuin oli voinut. Se oli nähnyt Tyrin\npaetessaan kulkevan aukeaman yli, senjälkeen kuin neljäs koira oli\nlopetettu; se oli kuullut, kuinka ison karhun kynnet olivat kolisseet\nkalliota vasten, kun Tyr jatkoi matkaa ylöspäin, ja lopuksi se tiesi,\nettä iso ystävä oli hävinnyt ja viholliset poistuneet sen mukana; mutta\nse ei sittenkään uskaltanut poistua piilostaan.\n\nNuo laaksosta saapuneet kummalliset takaa-ajajat olivat peloittaneet\nsitä hirvittävästi. Se ei ollut pelännyt Pipoonarkoosia; ei edes se iso\nmustakarhu, jonka Tyr oli tappanut, ollut peloittanut sitä niinkuin\nnämä punakitaiset ja valkohampaiset vieraat. Joka tapauksessa se\njäi koloonsa kyyristyneenä niin syvälle kuin oli päässyt, ikäänkuin\npyssynpiippuun tungettu vanutulppa.\n\nSe kuuli vielä koirien haukuntaa, kun toinen ja lähempi ääni tunkeutui\nsen korviin. Langdon ja Bruce ryntäsivät kallionulkonemaa pitkin; he\npysähtyivät kuolleitten koirien luo, ja Langdon huudahti vihasta. He\nolivat vain kahdenkymmenen jalan päässä Muskwasta.\n\nSe kuuli ensimmäisen kerran ihmisääniä; ensimmäisen kerran tunkeutui\nsen sieraimiin ihmisen hien haju, ja uuden pelkonsa vuoksi se ei\nuskaltanut edes hengittää. Sen jälkeen toinen metsästäjistä asettui\nseisomaan aivan sen piilopaikan aukolle, ja Muskwa näki ensimmäisen\nkerran ihmisen. Hetken perästä hekin olivat poissa.\n\nVähän myöhemmin se kuuli laukauksia. Sen jälkeen koirien haukunta eteni\nja lopuksi se ei enää kuullut sitä lainkaan. Kello oli siinä kolmen\nseuduissa -- se oli vuoriston lepoaikaa -- ja oli hyvin hiljaista.\nMuskwa ei liikahtanut pitkään aikaan: se kuunteli. Mutta se ei kuullut\nmitään. Siihen hiipi uusi pelko -- Tyrin kadottamisen pelko -- ja joka\nhetki se toivoi, että Tyr palaisi.\n\nNoin tunnin ajan se makasi kokoonkyyristyneenä piilopaikassaan. Silloin\nse kuuli: tship, tship, tship, ja pieni juovikas vuorijänis tuli\nkallionrinteelle Muskwan näkyviin ja alkoi varovasti tutkia kuollutta\nkoiraa. Tästä Muskwa sai rohkeutta. Se kohotti hiukan korviaan, ja\nvingahti hiljaa ikäänkuin olisi pyytänyt tuon pikkuolennon myötätuntoa\nja ystävyyttä tänä pelon, kauhun ja yksinäisyyden hetkenä. Tuuma\ntuumalta se ryömi piilopaikastaan. Lopuksi se työnsi pienen, pyöreän,\ntakkuisen päänsä reiästä ja katseli ympärilleen. Tie oli vapaa, ja se\nlähestyi jänistä. Mutta nopeasti hypähtäen hävisi tuo juovikas kääpiö\nomaan piilopaikkaansa, ja Muskwa oli taas yksin. Se seisoi hetkisen\nepäröiden ja nuuhki ilmaa, joka oli täynnä veren, ihmisen ja Tyrin\nhajua; senjälkeen se läksi nousemaan vuorta.\n\nSe tiesi, että Tyr oli kulkenut sinne päin, ja mikäli pikku Muskwalla\noli sielua, niin sen täytti tänä hetkenä yksi ainoa toive: ison\nystävänsä ja suojelijansa löytäminen. Vieläpä ihmisten ja koirien\npelko, jotka tähän saakka olivat olleet sille tuntemattomia suuruuksia,\nhäipyivät Tyrin kadottamisen pelkoon. Jälkien seuraamiseen se ei\ntarvinnut silmiään; ne olivat lämpiminä sen kuonon edessä, ja se\nkiirehti kulkuaan niin nopeasti kuin pikku jalat kantoivat. Paikka\npaikoin oli hyvin työlästä lyhyin jaloin päästä eteenpäin, mutta se\nponnisteli urhoollisesti ja toivorikkaasti tietään Tyrin tuoreen hajun\nelvyttämänä.\n\nSiltä kului tunti ennen kuin se ennätti suojattomalle\nliuskakivipaadelle, joka levisi lumivyöhykkeen ja taivaanrannan\nväliin, ja kello oli jo neljä, kun se aloitti viimeistä kolmeasataa\nkyynäräänsä, jotka erottivat sen tunturien huipuista. Tuolta ylhäältä\nse uskoi löytävänsä Tyrin. Mutta se pelkäsi ja ynisi koko ajan\nitsekseen, samalla kun sen pikku kynnet urhoollisesti kolahtivat\nliuskakiveen.\n\nLähdettyään liikkeelle se ei enää katsonut vuortenhuipuille, sillä\nsilloin sen olisi täytynyt kääntyä sivuttain, koska rinne oli melkein\näkkijyrkkä. Siksipä se ei huomannutkaan Langdonia ja Brucea, jotka\ntulivat kukkulan yli, juuri kun se oli päässyt matkansa puoliväliin,\neikä se edes haistanut niitä, sillä tuuli puhalsi alhaalta päin. Se\nsaapui lumirajalle ollenkaan tietämättä heidän läsnäolostaan; iloisena\nse nuuski Tyrin isoja jalanjälkiä ja läksi seuraamaan niitä. Ja sen\nyläpuolella odottivat Bruce ja Langdon maaten ja pyssyt maassa, ja\nkummallakin heistä oli paksu flanellipaitansa valmiina kädessä. Kun\nMuskwa oli noin kahdenkymmenen kyynärän päässä heistä, hyökkäsivät he\nsen kimppuun.\n\nVasta sitten kun Bruce oli sen kohdalla, tointui se senverran,\nettä kykeni liikkumaan. Viidesosa sekunnissa se näki ja käsitti\nvaaran, ja kun Bruce heittäytyi suulleen ja levitti paidan verkoksi,\nhyökkäsi Muskwa syrjään. Sätkytellen vatsallaan, kokosi Bruce paidan\nlunta täyteen ja painoi sitä rintaansa vasten uskoen pitelevänsä\nkarhunpenikkaa; ja eteenpäin ryntäävä Langdon kompastui ystävänsä\njalkoihin, niin että heitti kuperkeikan kinokselle.\n\nSillä aikaa Muskwa juoksi vuorta alas, niin nopeasti kuin se pääsi\npikkujaloillaan. Samassa silmänräpäyksessä oli Bruce sen kintereillä ja\nLangdon kymmenen askeleen päässä hänestä. Karhu teki äkkikäännöksen,\nja Bruce lennähti omasta vauhdistaan kolmen- tai neljänkymmenen\njalan päähän penikasta ja pysähtyäkseen vauhdistaan sai tuo solakka\nvuoristolainen kumartua suoraan kulmaan niinkuin kynäveitsi ja varpain,\nkäsin, käsivarsin, vieläpä hartioinkin tarttua pehmeään liuskakiveen.\n\nLangdon oli kääntynyt ja oli aivan Muskwan kintereillä; hän heittäytyi\nmaahan, paita valmiiksi levitettynä juuri silloin kuin penikka teki\nuuden käännöksen, ja hän nousi kasvot naarmuisina ja sylkien soraa ja\nhiekkaa! Onnettomuudekseen Muskwa joutui toisella käännöksellään ihan\nBrucen eteen; ennen kuin se ehti uudistaa temppuaan, se oli kiedottu\njohonkin tukehduttavaan pimeyteen, ja samalla kun se kuuli vihamielisen\nriemuhuudon.\n\n-- Minä sain sen! huusi Bruce.\n\nPaitaan kiedottu Muskwa kynsi, puri ja murisi, ja Brucella oli täysi\ntyö pidellessään sitä, kunnes Langdon ennätti paitoineen apuuni Muskwa\noli pian kapaloitu kuin intiaanien sylivauva. Sen ruumis ja jalat\nolivat sidotut niin tiukasti, ettei se voinut liikuttaa niitä. Pää\nvain pisti esiin, ainoa näkyvä ja liikkuva osa siitä, ja se näytti\nniin pyöreältä, pelästyneeltä ja hullunkuriselta, että Langdon ja\nBruce muutamiksi minuuteiksi unohtivat päivän vastoinkäymiset ja\nikävyydet ja nauroivat, niin että kyyneleet juoksivat silmistä. Sitten\nLangdon istuutui sen toiselle puolelle ja Bruce toiselle, ja he\ntäyttivät piippunsa ja sytyttivät ne. Muskwa ei voinut edes tiuskaista\nvastalausettaan.\n\n-- Kyllä me olemme ihastuttavia metsästäjiä, sanoi Langdon. Lähdemme\najamaan harmaakarhua ja tuomme tuollaisen kotiin!\n\nHän katsahti penikkaan. Muskwa tarkasteli häntä niin vakavana, että\nLangdon tuli hämilleen; senjälkeen hän otti piipun suustaan ja ojensi\nkättään.\n\n-- Jukura, jukura, pikku mukura, löperteli hän.\n\nMuskwa katseli pikku silmillään suoraan eteensä. Ja tuijotti niin\nkiinteästi, että sen kirkkaat silmät vaikuttivat lasisilta. Langdonin\ntietämättä Bruce virnisteli odottavaisesti.\n\n-- Pikku mukura, ethän sinä minua pure, ethän, kiltti, pikku pallukka,\nemme me sinulle pahaa tee!\n\nSamassa hetkessä kajahti hurja tuskan kiljahdus aina vuorenhuipuille\nsaakka, kun Muskwan neulamaiset hampaat iskeytyivät Langdonin sormeen,\nja Brucen riemuhuuto olisi pelästyttänyt villieläimet mailinkin\netäisyydeltä.\n\n-- Pikku piru, voihkasi Langdon; sitten hän yhtyi Brucen nauruun\nsitoessaan haavoittunutta sormeaan. Sepäs vasta reipas poika oli, hiton\nreipas, jatkoi hän. Ristitään se Kiukkupussiksi, Bruce. Olen todellakin\ntoivonut karhunpenikkaa, aina siitä saakka kun ensimmäisen kerran tulin\ntänne vuorille ja tämän minä vien mukanani kotiin. Eikö se olekin aika\nlystikäs tenava?\n\nMuskwa käänsi päätään, ainoata ruumiinosaansa, joka ei ollut muumion\ntapaan liikkumaton, ja katsoi Bruceen. Langdon nousi ja tähyili vuorten\nhuipuille. Hänen kasvonsa olivat kovat ja päättäväiset.\n\n-- Neljä koiraa, sanoi hän kuin itsekseen. Kolme alempana ja neljäs\nsiellä ylhäällä. Sitten hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi taas: Minä\nen käsitä sitä, Bruce. Ne ovat ajaneet meille ainakin viisikymmentä\nkarhua, ja vasta tänään olemme menettäneet ensimmäiset.\n\nBruce sitoi pukinnahkaista hihnaa Muskwan ympärille; hän valmisti siitä\nkädensijan, mistä penikkaa voi kantaa niin kuin vesiämpäriä. Hän nousi,\nja Muskwa heilui hihnassa.\n\n-- Me olemme tavanneet tappelukarhun, sanoi hän, ja lihaasyövä\nharmaakarhu on maailman pahin elukka ajettavaksi ja kaadettavaksi.\nKoirat eivät voi pidättää sitä, Jimmy, ja jos ei vain pian tule\nhämärää, niin ei koko laumasta jää ainoatakaan eloon. Pimeän tultua\nne jättävät karhun -- mikäli niitä vielä on joku elossa. Tuo vanha\nveijari on vainunnut meidät ja voit olla varma siitä, että se tiesi,\nmikä sen tainnutti sinne lumeen. Nyt se livistää pakoon; vieläpä\nhyvin sukkelaan. Seuraavan kerran kun me sen tapaamme, on se jo\nkahdenkymmenen mailin päässä täältä.\n\nLangdon nousi ja toi pyssyt, ja kun hän palasi, oli Bruce jo\nlähtenyt laskeutumaan rinnettä kantaen Muskwaa hihnasta. Hetkiseksi\nhe pysähtyivät veriselle aukeamalle, missä Tyr oli kostanut\nkiusanhengilleen. Langdon kumartui sen koiran yli, jolta karhu oli\nkatkaissut pään.\n\n-- Se on Biscuit, sanoi hän, ja me kun pidimme sitä koko lauman\npelkurimaisimpana. Nuo kaksi muuta ovat Jane ja Tober ja vanha Fritz\nmakaa kallion huipulla. Kolme parasta koiraamme, Bruce!\n\nBruce katsoi vuorenreunan yli -- ja osoitti alaspäin.\n\n-- Tuolla on vielä yksi -- se on heitetty vuorenreunaman yli. Niitä, on\n_viisi_, Jimmy!\n\nLangdonin kädet puristuivat nyrkkiin, kun hän katsoi kuiluun. Hänen\nkurkustaan pääsi tukahdutettu ääni. Bruce ymmärsi sen merkityksen. He\nerottivat mustan läiskän koiran rinnassa sata jalkaa alapuolellaan.\nVain kytkyeen yhdellä koiralla oli tuo merkki; se oli Langdonin\nsuosikki, ja sillä oli erikoisasema leirissä.\n\n-- Se on Dixie, sanoi hän. Hänen sisässään kiehui ensimmäisen kerran\nviha, ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, kun hän kääntyi jatkamaan\nmatkaansa. Nyt minulla on aihetta kaataa tuo karhu, Bruce, sanoi hän.\nVillihevosetkaan eivät pystyisi ajamaan minua näiltä vuorilta, ennen\nkuin olen tappanut tuon karhun. Jään tänne vaikka talveen saakka, jos\ntarvitaan. Vannon tappavani sen, mikäli se ei karkaa täältä.\n\n-- Ei se karkaa, sanoi Bruce varmasti ja läksi Muskwan kanssa jatkamaan\nmatkaansa.\n\nTähän hetkeen saakka oli Muskwa herpaantuneena alistunut toivottomaan\ntilaansa. Sen ruumiin jok'ainoa lihas oli jännittynyt, ja se koetti\nliikuttaa jalkaansa tai käpäläänsä, mutta se oli yhtä tiukkaan\nsidottu kuin joku faarao Ramses konsanaan. Mutta äkkiä sille selvisi\nkeinuessaan siinä edestakaisin vihamiehensä jalkaa vasten, että se\nvoisi käyttää hampaitaan. Se odotti sopivaa tilaisuutta, joka tuhkin,\nkun Bruce harppasi kalliolta toiselle ja Muskwa nojasi hetkisen hänen\njalkaansa vasten. Silloin Muskwa puraisi.\n\nSe oli syvä, reilu puraisu, ja jos Langdonin kiljaisu oli kuulunut\nmailin päähän, niin Brucen kuului ainakin puolentoista. Se oli hurjin\nja peloittavin ääni, minkä Muskwa oli koskaan kuullut -- vielä\npeloittavampi kuin koiranhaukunta, ja se pelästyi sitä niin, että laski\nhampaansa irti. Mutta senjälkeen se oli kummissaan. Nuo kummalliset\nkaksijalkaiset eivät koettaneetkaan kostaa. Se, jota penikka oli\npurrut, hyppeli hyvin epämiellyttävästi noin minuutin verran yhdellä\njalallaan, sillä aikaa kuin toinen istui kivellä ja piteli vatsaansa,\nja sen avoimesta suusta kuului ihmeellinen, jymisevä ääni.\n\nSitten hyppy lakkasi ja samalla myöskin tuo ihmeellinen ääni, jota\nMuskwa ei voinut aavistaakaan ilonilmaisuksi. Sille selvisi, että\njoko nuo hirvittävät olennot eivät _uskaltaneet_ tapella sen kanssa\ntai sitten ne olivat hyvin rauhallisia eivätkä tahtoneet tehdä pahaa\nsille. Senjälkeen ne kumminkin tulivat varovaisemmiksi ja ennätettyään\nlaaksoon kantoivat penikkaa pyssyllä välissään.\n\nOli jo melkein pimeä, kun he saapuivat kopaiwaviidakkoon, missä loisti\ntuli. Se oli ensimmäinen tuli, minkä Muskwa milloinkaan oli nähnyt.\nSitäpaitsi se näki ensimmäisen kerran hevosia -- kamalia petoja,\njotka olivat Tyriäkin isompia. Kolmas ihminen -- intiaani Metovsin --\ntuli metsästäjiä vastaan, ja Muskwa huomasi joutuneensa tämän olennon\nhaltuun. Se laskettiin nuotion ääreen, niin että tuli paistoi suoraan\nsen silmiin, ja sillä välin kuin toinen hiukan kovakouraisesti piteli\nsitä korvista, kiinnitti toinen liean sen kaulaan. Tähän liekaan\nsolmittiin vahva köysi, ja se kiinnitettiin puuhun.\n\nToimituksen kestäessä Muskwa murisi ja näykki ympärilleen minkä taisi.\nSamassa se oli vapautunut paidoista, ja kompasteli neljällä horjuvalla\njalallaan, jotka tilapäisesti olivat kadottaneet pakenemiskykynsä, ja\nkoko ajan se irvisteli ja murisi niin äkäisesti kuin osasi.\n\nSen kummaksi tämä tällainen ei vaikuttanut tuohon omituiseen seuraan\nmuuten kuin siten, että kaikki kolme, intiaanikin, avasivat suunsa\nja päästivät tuon käsittämättömän äänen, saman, jonka se oli kuullut\nsilloinkin, kun se oli puraissut toista miestä sääreen. Kaikki tämä oli\nMuskwasta peloittavan ihmeellistä.\n\n\n\n\nXVI.\n\nMUSKWAA SIVISTETÄÄN.\n\n\nMuskwan suureksi helpotukseksi nuo kolme miestä poistuivat puuhailemaan\ntulen ääreen. Nyt sillä oli oivallinen tilaisuus karata, ja se repi\nja kiskoi nuoraa, niin että oli vähällä tukehtua. Lopulta se jätti\nepätoivoisen ponnistelunsa, ryömi puunjuurelle ja alkoi tarkastella\nleiriä. Se oli vain kolmentoista jalan päässä nuotiosta. Bruce pesi\nkäsiään, Langdon pyyhki kasvojaan. Tulen vieressä Metovsin askarteli\nkyykyllään, ja padasta, hiilien päältä, kuului karibupaistin porinaa ja\nsiitä nousi ihanin tuoksu, minkä Muskwa oli koskaan tuntenut.\n\nSitä ympäröivä ilma oli kyllästetty ihanilla hajuilla. Kun Langdon\noli kuivannut kasvonsa, avasi hän erään pullon. Siinä oli makeaa\nsäilykemaitoa. Hän kaatoi tuon valkoisen liemen maljakkoon ja tuli\nMuskwan luo. Karhunpenikka oli jatkanut karkaamisyrityksiään siksi,\nkunnes sen kaula oli käynyt helläksi; ja nyt se kiipesi puuhun.\n\nSe kiipesi niin nopeasti, että Langdonia ihmetytti, ja se sähisi ja\nsylki miestä, joka asetti maitoastian puun viereen niin lähelle, että\nMuskwasta tuntui, kuin se putoaisi siihen, jos laskeutuisi puusta.\nMutta se jäi puuhun, niin korkealle kuin nuoraa riitti, eivätkä\nmetsästäjät pitkään aikaan kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Se\nnäki heidän syövän ja kuuli heidän puhuvan; he suunnittelivat uutta\nsotaretkeä Tyriä vastaan.\n\n-- Tämänpäiväisten tapausten jälkeen meidän täytyy keksiä jokin juoni,\nselitti Bruce. Sen jälkiä ei enää voi seurata, Jimmy. Me saisimme näet\njatkaa jälkien seuraamista tuomiopäivään saakka, ja aina se tietäisi,\nmissä me olemme. -- Hän vaikeni hetkeksi ja kuulosti. -- Omituista,\netteivät koirat palaa, sanoi hän. Epäilen...\n\n-- Mahdotonta! keskeytti Langdon lukien ystävänsä katseesta hänen\najatuksensa. Et kai tarkoita, että tuo karhu olisi tappanut loputkin\nkoirat?\n\n-- Olen ajanut monta harmaakarhua eläissäni, vastasi vuoristolainen\nrauhallisesti, mutta en koskaan näin ovelaa. Tiedätkö, Jimmy, se\nhoukutteli koirat ansaan tuonne aukeamalle ja sitten se viekoitteli\nyhden koirista huipulle ja tappoi sinne. Se kykenisi kyllä\nhoukuttelemaan ne kaikki yhteen koloon, ja jos _niin_ kävisi...\n\nHän kohautti merkitsevästi hartioitaan. Langdon kuulosti taas.\n\n-- Jos niistä vielä on joku elossa pimeän tultua, niin ne palaavat\npian, sanoi hän. Olen hyvin pahoillani -- olen harmissani siitä,\nettemme jättäneet koiria kotiin.\n\nBruce naurahti hieman katkerasti.\n\n-- Vain sotaonnea, Jimmy. Harmaakarhuja ei ajeta\nlappalaiskoirakytkyeillä, ja olisit voinut valmistautua siihen,\nettä ennemmin tai myöhemmin kadotamme jonkun niistä. Me olemme vain\ntavanneet itseämme mahtavamman, siinä kaikki. Se on voittanut meidät.\n\n-- Voittanut?\n\n-- Niin, tarkoitan avoimessa taistelussa, teimme virheen käyttäessämme\nollenkaan koiria. Jos välttämättä tahdot kaataa tuon karhun, niin sinun\ntäytyy käyttää _minun_ suunnitelmaani.\n\nLangdon nyökkäsi.\n\n-- Mikä on suunnitelmasi?\n\n-- Silloin kuin harmaakarhua ajetaan, täytyy luopua kaikista vanhoista\nmenetelmistä, aloitti Bruce, ja varsinkin silloin kuin ajetaan\ntappelukarhua. Aina siihen hetkeen, jolloin tämä karhu laskeutuu\npesäänsä, se vainuaa tuulen joka puoleltaan. Miten? Niin että se kulkee\nkehää. Jos nyt olisi lunta maassa, niin löisin vaikka vetoa siitä, että\nvoisimme seuratessamme sen jälkiä nähdä, että jokaisella kuudennella\nmaililla se kulkee kaksi takaisinpäin, niin että se tuulen mukana aina\nsaa vainun jokaisesta, joka seuraa sitä. Ja se liikkuu pääasiallisesti\nvain öisin; päivisin se makaa jollakin kalliolla. Jos sinua huvittaa\najaminen, niin voit tehdä vain kaksi seikkaa, ja viisaampi niistä on\nse, että lähdet täältä ja rupeat ajamaan jotakin toista karhua.\n\n-- Sitä en tee, Bruce. Mutta miten voisin saada tämän?\n\nBruce oli hetkisen vaiti, ennen kuin hän vastasi.\n\n-- Olemme nyt jokseenkin selvillä sen alueesta. Se alkaa ensimmäisestä\nsolasta, jonka läpi tulimme, ja loppuu tuonne laaksoon. Suunnilleen\nkaksikymmentäviisi mailia. Se ei mene tätä laaksoa ympäröiville\nläntisille vuorille, eikä myöskään itäisille, ja olen aivan varma\nsiitä, että niin kauan kun ajamme sitä, se kiertää vain kehää täällä.\nNyt se varmasti menee vuorenharjanteen yli. Jääkäämme tänne muutamiksi\npäiviksi. Sitten saa Metovsin kulkea koirien kanssa, mikäli niitä\nvielä on joku jäljellä, toisen laakson poikki, ja me lähdemme samalla\nkulkemaan tätä laaksoa pitkin etelään. Toinen meistä saa kulkea\nrinnettä pitkin ja toinen laakson pohjaa ja meidän täytyy kulkea hyvin\nhitaasti. Karhu ei jätä valtakuntaansa, ja Metovsin saa varmasti\nsen ajetuksi eteemme. Hän saa suorittaa avoimen ajon, ja me olemme\nväijyksissä. Karhu ei pääse kulkemaan ohitsemme, ilman että jompikumpi\nmeistä saa ammutuksi sen.\n\n-- Kuulostaa hyvältä, vastasi Langdon. Sitäpaitsi loukkaantunut polveni\ntarvitsee ainakin parin päivän levon.\n\nHän oli tuskin ennättänyt sanoa lausettaan loppuun, kun liekaketjun\nkalina ja pelästyneen hevosen korskahtelu sai heidät molemmat\nhypähtämään pystyyn.\n\n-- Utim! kuiskasi Metovsin ja hänen mustat kasvonsa loistivat tulen\nvalossa.\n\n-- Olet oikeassa -- koirat palaavat, sanoi Bruce ja vihelsi hiljaa.\n\nHe kuulivat takanaan olevasta pensaikosta liikettä, ja hetkistä\nmyöhemmin tuli kaksi koirista nuotion valoon. Vatsallaan ryömien ne\nlaskeutuivat metsästäjien jalkoihin, kolmas ja neljäs seurasivat pian\nperässä. Ne eivät vähääkään muistuttaneet sitä kytkyettä, joka aamulla\noli lähtenyt liikkeelle. Kyljet ja selkäkarvat olivat painuksissa;\nne olivat lopen uupuneet ja tiesivät hävinneensä taistelun. Niiden\ntappeluhalu oli hävinnyt, ne näyttivät piestyiltä rakeilta. Vielä\ntuli viides ontuen toista etukäpäläänsä. Yhden koiran pää ja kaula\nolivat veressä ja toinen silmä puhki. Ne laskeutuivat kaikki\nvatsallaan odottamaan rangaistustaan. \"Olemme epäonnistuneet\", puhui\nniiden asento: \"Me olemme hävinneet, ja me vain olemme koko laumasta\njäljellä\". Bruce ja Langdon tuijottivat mykkinä niihin. He kuuntelivat\n-- odottivat. Useampia ei palannut -- ja he katselivat toisiinsa.\n\n-- Vielä kaksi mennyt, sanoi Langdon.\n\nBruce otti koirakytkyeen huostaansa. Puussa kyyristelevän Muskwan koko\nruumis värisi. Muutamien kyynärien päässä se näki tuon valkohampaisen\nkoiran, joka oli ahdistanut Tyriä ja ajanut sen itsensä kallionrakoon.\nSe ei enää pelännyt erikoisesti ihmistä. Ne eivät olleet tehneet sille\nmitään pahaa, eikä se värissyt eikä murissut, kun ne lähestyivät sitä.\nMutta koirat olivat petoja -- ne olivat tapelleet Tyrin kanssa ja\nvoittaneet sen, koska se oli paennut.\n\nPuu, johon Muskwa oli sidottu, oli tuskin pensasta isompi, ja Muskwa\nistui viiden jalan korkeudessa olevalla oksalla, kun Metovsin kuljetti\nerästä koiraa puun ohi. Koira näki Muskwan ja riuhtaisi itsensä irti\nintiaanin kädestä. Se hyppäsi melkein Muskwan tasalle ja suunnitteli\njuuri uutta hyppyä, kun Langdon tuli huutaen sen luo, sai kiinni sen\nkaulanauhasta ja antaen sille kelpo läimäyksen kahleittensa perällä vei\nsen pois.\n\nTuo toimenpide kummastutti Muskwaa vielä enemmän kuin aikaisemmat.\nIhminen oli pelastanut sen. Hän oli lyönyt punakitaista, valkohampaista\npetoa, ja nyt kuljetettiin nuorasta koko lauma pois. Kun Langdon tuli\ntakaisin, pysähtyi hän Muskwan puun viereen ja alkoi puhella sille.\nMuskwa salli purematta käden lähestyä kuuden tuuman päähän. Sen lävitse\nkulki kummallinen vavistus. Kun se käänsi päätään, uskalsi Langdon\nlaskea kätensä sen pörröiselle selälle. Kosketus ei tuntunut pahalle.\nEi edes sen emo ollut milloinkaan laskenut käpäläänsä niin lempeästi ja\npehmeästi sen selkään.\n\nAinakin parikymmentä kertaa Langdon silitti penikkaa. Kolmella tai\nneljällä ensimmäisellä kerralla näytti Muskwa hampaitaan, mutta ei\nmurissut. Lopulta se lakkasi irvistelemästäkin.\n\nLangdon jätti sen, mutta palasi pian tuoden raa'an karibunlihapalasen.\nMuskwa haistoi sitä, mutta ei koskenut siihen; Langdon laski sen\nmaitokupin viereen maahan, ja palasi Brucen luo, joka istui ja tupakoi.\n\n-- Kahden päivän perästä se syö kädestäni, sanoi Langdon.\n\nPian koko leiri muuttui hiljaiseksi. Langdon, Bruce ja intiaani\nkääriytyivät huopiinsa ja nukkuivat melkein heti. Tulen loimu himmeni\nhimmenemistään; ja lopulta vain yksi ainoa hiili hehkui. Vähän\nkauempaa metsästä kuului huuhkajan huhuilua. Vain laaksojen suhina\nja vuoripurojen solina rikkoi yön hiljaisuuden; tähdet kimaltelivat\nkirkkaina. Muskwa kuuli kaukaa kallionvieremän jyminää. Nyt ei\ntarvinnut pelätä mitään; kaikki muut paitsi se itse olivat hiljaa ja\nnukkuivat, ja hyvin varovaisesti se laskeutui puusta.\n\nSe liukui alas, päästi otteensa ja putosi maitoastiaan, niin että sen\nkasvoille räiskähti maitoa. Se nuolaisi pakosta huuliaan ja makea,\npaksu neste, joka tarttui sen kieleen, sai sen tuntemaan odottamatonta\niloa. Se nuoli itseään noin neljännestunnin. Ja nyt kun se oli päässyt\ntuon suloisen ambrosian makuun, katseli se himokkaasti pienillä,\nkirkkailla silmillään tinavatia. Se lähestyi sitä hyvin varovaisesti,\nse kiersi sitä, ja sen jokainen lihas oli pakovalmiina, jos astia\nhyökkäisi sen kimppuun. Lopuksi sen pikku kuono kosketti tuota ihanaa,\npaksua nestettä, eikä se edes katsonut ympärilleen, ennen kuin\nviimeinen pisara astiasta oli nuoltu.\n\nSäilykemaidosta tuli tärkeä välikappale Muskwan sivistämiseen. Se oli\npuuttuva rengas, joka yhdisti määrätyt asiat sen pikku aivoissa. Se\ntiesi, että sama käsi, joka niin lempeästi silitti sitä, oli myöskin\ntuonut tuon ihmeellisen ja harvinaisen aineen sen puun juurelle, ja tuo\nkäsi oli lisäksi tarjonnut lihaa sille. Se ei syönyt lihaa, mutta nuoli\nastian niin puhtaaksi, että se tähtien valossa loisti kuin peili.\n\nMaidosta huolimatta se yhä edelleen koetti paeta, vaikkakaan sen\nponnistelut eivät enää olleet yhtä hurjia kuin aluksi. Kokemus oli\nopettanut sille, ettei nuoraa kannattanut kiskoa eikä repiä, ja siksipä\nse nyt alkoikin pureskella sitä. Jos se olisi ymmärtänyt purra vain\nyhtä ainoata kohtaa, niin se olisi ollut vapaa ennen aamua, mutta aina\nleukojen väsyttyä se lepäsi ja alkoi taas purra uutta kohtaa nuorasta.\nPuolenyön seuduissa sen leuat kangistuivat, ja se luopui koko puuhasta.\nAivan puuhun painautuneena ja valmiina pienimmänkin vaaran lähestyessä\nkapuamaan se jäi odottamaan aamua. Se ei nukkunut hituistakaan. Vaikka\nse ei enää pelännyt yhtä paljon kuin alussa, tunsi se kuitenkin olonsa\nyksinäiseksi. Se kaipasi Tyriä ja vikisi niin hiljaa, etteivät miehet,\nvaikka he olisivat olleet hereilläkin, olisi kuulleet sitä. Vaikkapa\nvain Pipoonarkooskin olisi tullut leiriin, niin se olisi iloisena\nlausunut sen tervetulleeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu koitti, ja Metovsin heitti ensimmäiseksi huovat yltään. Hän\nsytytti tulen, ja siihen Langdon ja Bruce heräsivät. Pukeuduttuaan\nLangdon läksi vierailulle Muskwan luo, ja kun hän näki puhtaaksi\nnuollun maljan, kutsui hän toisiakin katsomaan. Muskwa oli taas\nkiivennyt puun oksalle ja sieti nytkin Langdonin käden hyväilevää\nkosketusta.\n\nSenjälkeen hän otti korista pullon ja aukaisi sen aivan Muskwan edessä,\nniin että tämä näki, kuinka tuo kermanvärinen aine juoksi maljaan. Hän\nnosti maljan aivan Muskwan kuonon eteen, eikä penikka millään voinut\npitää kieltä suussaan. Viidessä minuutissa joi se Langdonin kädessä\nolevasta astiasta. Mutta kun Bruce tuli, murisi penikka ja näytteli\nhampaitaan.\n\n-- Karhuista tulee uskollisempia kotieläimiä kun koirista, sanoi Bruce\nvähän myöhemmin, kun he söivät aamiaista. Muutamien päivien perästä se\nseuraa sinua kuin koiranpentu, Jimmy.\n\n-- Minä olen jo suorastaan ihastunut tuohon pikkuseen, vastasi Langdon.\nMitä sinä taas kerroitkaan noista Jamesonin karhuista?\n\n-- Jameson asui Kootenayn piirikunnassa, ja sinä olisit nimittänyt\nhäntä väärentämättömäksi erakoksi. Vain kerran tai kahdesti vuodessa\nhän tuli vuorilta ostaakseen ruokaa. Hän kesytti harmaakarhuja.\nHänellä oli monta vuotta eräs, joka oli yhtä suuri kuin tuo, jota me\nnyt ajamme. Hän oli sen penikkana pyydystänyt, ja silloin kuin minä\nsen näin, painoi se tuhannen naulaa ja seurasi Jamesonia kaikkialle\nkuin koira. Muun muassa hän kävi metsästämässä sen kanssa, ja molemmat\nnukkuivat saman nuotion ääressä. Jameson oli ihastunut karhuihin, eikä\nkoskaan tappanut niitä.\n\nLangdon istui ääneti. Hetken kuluttua hän sanoi:\n\n-- Minä alan myöskin ihastua niihin, Bruce. En tiedä miksi, mutta\nniissä on jotakin sellaista, mikä _pakottaa_ ihmisen pitämään niistä.\nKun olemme pyydystäneet tuon koirantappajan, niin en tapa montakaan\nenää -- ehkä en ainoatakaan. Luulen, että siitä tulee viimeinen\nkarhuni. -- Hän puristi äkkiä kätensä nyrkkiin ja sanoi vihaisesti:\nJa ajatella, ei koko Kanadassa eikä läntisissä rannikkovaltioissa ole\nainoatakaan seutua, missä karhuilla olisi jonkinlainen 'rauhoitusaika'!\nSuorastaan loukkaus, Bruce! Me rinnastamme ne syöpäläisiin ja vainoamme\nniitä aina. Vieläpä on lupa ajaa ne pesästään, jossa niillä on pikku\npoikaset -- ja minäkin, Jumala minua armahtakoon, olen ottanut osaa\ntuollaiseen ajoon. Me olemme petoja, Bruce. Toisinaan minusta tuntuu\nrikokselta kulkea pyssy kädessä -- ja kuitenkin otan osaa tuollaiseen\nmurhaan.\n\n-- Se on meidän veressämme, naurahti Bruce tunteettomasti. Oletko,\nJimmy, koskaan nähnyt ihmistä, joka ei tahtoisi nähdä toisen kuolevan?\nEiköhän vain jokainen tuttu sielu menisi katsomaan hirttämistä, jos\nolisi siihen lupa? Eivätkö ne keräänny niinkuin kärpäset kuolleen\nhevosen raadolle nähdäkseen kiven tai veturin alle pannukakuksi\nmurskautuneen miehen? Tiedätkö, Jimmy, ellei lakeja olisi, niin me\nihmiset tappaisimme toisiamme _vain huvin vuoksi_. Niin me tekisimme.\nTappamisen halu kuuluu luonteeseemme.\n\n-- Ja me kohdistamme sen eläimiin, mutisi Langdon. Meillä ei ole\nsuurtakaan ylpeilemisen aihetta, kun pari valtakuntaa julistaa sodan,\nvai kuinka? Ehkäpä olet oikeassa, Bruce. Ja koska emme laillisesti\nvoi tappaa naapureitamme, niin Kohtalo lähettää meille sodan, joka\ntyydyttää verenjanomme. No, no! Mikähän pikkuista vaivaa?\n\nMuskwa oli pudonnut väärälle puolelle ja pyristeli nyt nuorassaan kuin\nhirtetty. Langdon juoksi sen luo ja tarttui siihen molemmin käsin,\nnosti sen oksan yli ja asetti maahan. Muskwa ei purrut eikä murissut\nhänelle.\n\nBruce ja Metovsin olivat poissa leiristä koko päivän; he kulkivat\nläntisiä vuoria kohden, ja Langdon jäi kotiin hoitelemaan edellisenä\npäivänä loukkaantunutta polveaan, joka parantumisen sijasta tuntui vain\npahenevan. Hän vietti suurimman osan ajastaan Muskwan seurassa. Hän\notti siirappipullon ja puolenpäivän seuduissa sai penikan seuraamaan\nitseään puun ympäri vain pitämällä siirappilautasta ihan sen kuonon\nedessä. Sen jälkeen hän istuutui ja penikka ryömi siirappilautasta\ntavoitellessaan melkein hänen syliinsä. Muskwan ikäisen luottamuksen ja\nkiintymyksen voittaa helposti.\n\nMustakarhun penikka muistuttaa paljon pikkulasta; se pitää maidosta, on\nihastunut makeisiin ja tuntee tarvetta ryömiä kiltin ihmisen syliin. Se\non kaikista nelijalkaisista elukoista miellyttävin -- pyöreä, pehmeä,\npörröinen ja niin leikkisä, että sitä katsellessa tulee jokainen\nhyvälle tuulelle. Useamman kuin kerran Langdon nauroi sinä päivänä niin\nettä kyyneleet kihosivat silmiin, varsinkin silloin kuin Muskwa hänen\nsäärtänsä pitkin koetti ylettyä siirappilautaseen. Muskwasta oli tullut\nihan siirappihullu. Se ei muistanut, että sen äiti olisi milloinkaan\ntarjonnut sille mitään kalaa parempaa.\n\nMyöhään illalla Langdon irroitti köyden ja kuljetti penikkaa virralle.\nHänellä oli siirappilautanen mukanaan, ja hän antoi penikan aina\nmuutaman kyynärän päässä maistaa siitä. Sitten kun hän oli tehnyt\ntätä noin puolisen tuntia, päästi hän nuoran kokonaan irti ja läksi\nastuskelemaan leirille. _Ja Muskwa seurasi häntä!_ Se oli oikea\nriemuvoitto, ja Langdon puhkesi niin voimakkaihin ilonpurkauksiin ettei\nmilloinkaan ennen ulkoilmaelämänsä aikana.\n\nOli jo myöhäinen ilta, kun Metovsin palasi, ja häntä ihmetytti kovin,\nettei Bruce ollut vielä saapunut. Tuli pimeä ja he sytyttivät nuotion.\nTuntia myöhemmin, kun he lopettelivat illallistaan, saapui Bruce ja\nheitti jotakin hartioiltaan. Hän heitti sen Muskwan puun viereen.\n\n-- Turkki kuin samettia ja liha kelpaa koirille, sanoi hän. Ammuin sen\npistoolillani.\n\nHän istuutui ja rupesi syömään. Hetken kuluttua Muskwa lähestyi\nammuttua eläintä, joka oli kolmen tai neljän jalan päässä siitä. Se sai\nvainun siitä, ja omituinen väristys kulki sen lävitse. Sitten se hiljaa\nvingahti nuuskiessaan pehmeätä turkkia, joka oli vielä lämmin. Pitkän\naikaa sen jälkeen se oli aivan hiljaa.\n\nSe esine näet, jonka Bruce oli tuonut leiriin ja heittänyt Muskwan puun\njuurelle, oli Pipoonarkoosin ruumis.\n\n\n\n\nXVII.\n\nVIIMEINKIN TYR.\n\n\nMuskwan mieleen palasi tänä yönä taas hirvittävä yksinäisyydentunne.\nBruce ja Metovsin olivat niin väsyneitä vaivalloisen kiipeämisen\njälkeen, että he menivät aikaisin vuoteisiinsa, ja Langdon seurasi\nheidän esimerkkiään jättäen Pipoonarkoosin sinne, mihin Bruce oli sen\nheittänyt. Tuon huomion jälkeen, joka oli saanut sen sydämen sykkimään\nhyvin kiivaasti, Muskwa ei uskaltanut edes liikkua.\n\nSe ei tietänyt, mitä kuolema oli tai mitä se merkitsi, ja koska\nPipoonarkoos oli lämmin ja pehmeä, oli Muskwa varma, että se hetken\nkuluttua liikkuisi. Sitä ei haluttanut nyt yhtään tapella sen kanssa.\nTaas tuli hyvin, hyvin hiljaista, tähdet täyttivät taivaan, ja\nnuotion loimu himmeni. Mutta Pipoonarkoos ei liikkunut. Muskwa alkoi\nystävällisesti nuuhkia sitä ja vetää sitä silkinhienoista karvoista,\nja samalla se ynisi hiljaa, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa toiselle:\n\"En minä enää viitsi tapella kanssasi, Pipoonarkoos! Herää ja ollaan\nystäviä!\"\n\nPipoonarkoos ei kuitenkaan liikahtanut, ja lopulta Muskwa luopui\nkokonaan sen herättämisen toiveista. Ja yhä ynisten viheriäisiltä\nniityiltä saapuneelle pullealle pikku viholliselleen, kuinka pahoillaan\nse oli kaikesta entisestä, Muskwa ryömi ihan Pipoonarkoosin viereen ja\nvaipui vähitellen uneen.\n\nLangdon heräsi aamulla ensimmäiseksi, ja kun hän meni katsomaan\nkuinka Muskwa oli viettänyt yönsä, pysähtyi hän äkkiä ja huudahti\nhämmästyksissään; ja hän jäi kokonaiseksi minuutiksi seisomaan\npaikoilleen. Muskwa ja Pipoonarkoos näet makasivat aivan vierekkäin,\naivan kuin molemmat olisivat eläneet, ja Muskwa oli jollakin tavoin\nasettunut niin, että kuolleen penikan käpälä oli sen ympärillä.\n\nLangdon palasi hiljaa makuupaikoille, ja hetken kuluttua hän palasi\nsilmiään hierova Bruce mukanaan. Hänkin tuijotti penikkoihin, ja\nmolemmat miehet katsoivat toisiinsa.\n\n-- Koiranruokaa! kuiskasi Langdon. Sinä toit sen koirien ruoaksi, Bruce.\n\nBruce ei vastannut, eikä Langdonkaan puhunut enää mitään, vaan he\nolivat melkein ääneti tunnin ajan. Sitten tuli Metovsin, joka vei\nPipoonarkoosin pois ja sensijaan että olisi ruvennut sitä nylkemään ja\npaloittelemaan koirille, laski sen laaksonpohjaan kaivettuun pieneen\nkuoppaan ja peitti kuopan hiekalla ja kivillä. Senverran ainakin\nLangdon ja Bruce tekivät Pipoonarkoosin hyväksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä päivänä läksivät Bruce ja Metovsin taas vuorille. Bruce oli tuonut\nmukanaan kvartsipaIoja, jotka näyttivät, kuin niissä olisi kultaa, ja\nhe palasivat työkaluineen takaisin vuorelle tutkimaan asiaa lähemmin.\nLangdon jatkoi Muskwan kasvatusta. Hän vei Muskwan monta kertaa koirien\nluo, ja kun koirat murisivat penikalle, löi hän niitä, kunnes ne\nkäsittivät, että Muskwa oli jätettävä rauhaan, vaikka se olikin karhu.\n\nToisen päivän iltana hän antoi penikan käyskennellä vapaana ja hän\nsai sen aivan helposti kiinni, kun tahtoi sen taas sitoa. Kolmantena\nja neljäntenä päivänä intiaani tutki harjanteen läntisen laakson ja\npääsi selville, että heidän löytämänsä kultahituset olivat kulkeutuneet\nvirtaa pitkin sinne, eikä siellä siis ollut mitään rikastumisen\nmahdollisuuksia.\n\nNeljäntenä yönä, joka sattui olemaan pilvinen ja kylmä, Langdon otti\nkokeeksi Muskwan viereensä vuoteelle. Hän oletti, että juttu olisi\nollut vaikeampikin. Mutta Muskwa oli rauhallinen kuin kissanpenikka,\nja kun se kerran sai järjestetyksi paikan itselleen, niin se ei\nliikahtanutkaan ennen aamua. Osan yöstä Langdon nukkui käsivarsi\nkiedottuna penikan lämpimän, pehmeän ruumiin ympäri.\n\nBrucen käsityksen mukaan olisi taas ollut aika ruveta Tyriä\npyydystämään, mutta heidän suunnitelmansa menivät myttyyn Langdonin\nkipeän polven vuoksi. Hän ei voinut millään kulkea enempää kuin\nneljännesmailin kerrallaan, ja satulassa istuminen tuotti hänelle\nsellaista tuskaa, ettei hän voinut ajatellakaan ratsain lähtemistä.\n\n-- No niin, pari päivää sinne tai tänne ei merkitse mitään, lohdutteli\nBruce. Jos se vanha veijari saa vähän kauemman olla rauhassa, niin\nehkei se enää ole yhtä varovainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmesta seuraavasta päivästä oli Langdonille hyvin paljon hyötyä ja\nhupia. Muskwa opetti häntä paremmin kuin kukaan muu tuntemaan karhuja\nja varsinkin juuri karhunpenikoita, ja hän merkitsi muistiin koko\njoukon asioita. Koirat olivat sidotut kolmen sadan kyynärän päässä\nleiristä olevaan puuryhmään, joten karhunpenikka sai kulkea aivan\nvapaana. Se ei koettanutkaan juosta tiehensä, ja se huomasi pian,\nettä Metovsin ja Brucekin olivat sen ystäviä. Mutta se ei kuitenkaan\nseurannut ketään muuta kuin Langdonia.\n\nAamulla kahdeksantena päivänä Tyrin ajon jälkeen läksivät Bruce ja\nMetovsin koirien kanssa itäiseen laaksoon. Metovsin saisi yhden päivän\netumatkan, ja Bruce palaisi samana iltana ja alkaisi Langdonin kanssa\najon laaksossa seuraavana aamuna. Aamu oli ihana. Pohjoisesta ja\nlännestä puhalsi viileä tuulenhenki, ja noin yhdeksän seuduissa Langdon\nsitoi Muskwan puuhun, satuloi hevosen ja ratsasti laaksoon. Hän ei\naikonut metsästää. Oli vain ihanaa ratsastaa, hengittää tätä ilmaa ja\ntutkia vuoriston ihmeitä.\n\nHän ratsasti kolme tai neljä mailia pohjoiseen, kunnes hän saapui\nleveälle, matalalle rinteelle, joka jakoi vuorenharjanteen lännessä.\nHäntä huvitti katsoa vastapäiseen laaksoon ja koska hänen jalkaansa ei\nenää särkenyt, ratsasti hän mutkitellen huipulle, jolle hän melkein\nennätti puolessa tunnissa.\n\nJäljellä oli lyhyt, jyrkkä rinne, joka pakotti hänet nousemaan\nhevosenselästä ja jatkamaan matkaa jalkaisin. Perille päästyään hän\ntuli tasaiselle niittymaalle, jota joka puolelta ympäröivät rosoiset\nkorkeat vuorenseinät ja neljännesmailin päässä hän näki niityn yhtyvän\nsiihen rinteeseen, jota katsomaan hän oli tullut.\n\nKeskellä niittyä oli notkelma, jonka pohjaan hän ei nähnyt, ja kun hän\ntuli sen reunalle, heittäytyi hän maahan ja makasi muutamia minuutteja\nliikkumattomana kuin kivi. Sitten hän kohotti hitaasti päätään. Hän\nnäki sadan kyynärän päässä vuohilauman notkelman pohjassa erään\nvesilammikon partaalla. Niitä oli ainakin kolmekymmentä kappaletta,\nsuurimmaksi osaksi vuohia ja vohlia. Langdon eroitti vain kaksi pukkia.\nHän makasi puoli tuntia paikoillaan ja tarkasteli niitä. Sitten läksi\neräs vuohi, jolla oli kaksi vohlaa kulkemaan vuorelle; sitä seurasi\ntoinen, ja kun Langdon näki, että koko lauma läksi liikkeelle, nousi\nhän ja läksi juoksemaan niitä vastaan.\n\nVuohet jäivät hetkeksi seisomaan paikoilleen; hänen äkillinen\nilmestymisensä oli lamaannuttanut pukit ja vohlat. Ne kääntyivät ja\nseisoivat pakoon kykenemättöminä, kunnes hän ennätti puoliväliin;\nsilloin vasta niiden tajunta palasi, ja ne läksivät pakokauhun\nvaltaamina juoksemaan lähimmälle vuorelle. Pian kuului kalliolla ja\nliuskakivellä sorkkien kopinaa, ja puolen tunnin ajan Langdon kuuli\nylhäältä tuntureilta niiden irroittamien kivien jyminää. Lopuksi\nhän näki ne vain pieninä, valkoisina pilkkuina, jotka katosivat\ntaivaanrantaan.\n\nHän kulki edelleen ja muutamien minuuttien perästä katseli toiseen\nlaaksoon. Vuorenulkonema esti häntä näkemästä sen eteläiseen\npohjukkaan. Ja koska se ei ollut erikoisen korkea, alkoi hän kiivetä\nsille. Hän oli jo päässyt melkein sen huipulle, kun hänen jalkansa\näkkiä tarttui erääseen kivenkoloon, ja hän kaatui lyöden pyssynsä\nkovasti kiveä vasten. Hän ei loukkaantunut, tunsi vain kummallista\ntuskaa kipeässä polvessaan; mutta hänen pyssynsä meni rikki, ja hän\nsaattoi sen käsin taittaa kahteen kappaleeseen.\n\nMutta koska hänellä oli kaksi varapyssyä mukanaan, suhtautui\nhän onnettomuuteen kevyemmin kuin muuten ja jatkoi kallioitten\nkiipeilemistä siksi, kunnes tuli leveälle, tasaiselle kallioreunalle,\njoka ympäröi vuoren hiekkakivihuippua. Sadan jalan päässä tämä\nkallioreunama päättyi äkkijyrkkään rinteeseen. Mutta siltä kohdalta oli\nihana näköala molempien suojaisten vuoriketjujen väliselle alueelle.\nHän istuutui, otti piippunsa esiin ja nautti levätessään tästä\nihmeellisestä panoraamasta.\n\nKiikarillaan hän näki useita mailia eteenpäin, ja koko seutu tuntui\nolevan neitseellistä ja metsästäjien koskematonta. Mailin päässä hän\nnäki karibulauman liikkuvan hitaasti laakson pohjaa pitkin lännessä\nsijaitsevalle viheriälle rinteelle. Hän näki alapuolellaan riekkoparven\nsiipien kimaltelevan auringossa.\n\nHetken kuluttua hän keksi kahden mailin päästä lammaslauman, joka\npureskeli ruohoa eräällä rinteellä. Hän tuumaili montakohan tuollaista\nlaaksoa oli Kanadan laajassa vuoristossa, joka ylettyi kolmesataa\nmailia merestä preerioille ja tuhannen mailia pohjoisesta etelään.\nSatoja, tuhansia -- ja jokaisessa näissä ihmeellisissä laaksoissa oli\noma elämänsä, omat järvensä ja koskensa ja metsänsä, omat riemunsa ja\nmurhenäytelmänsä.\n\nTässä laaksossa, jota hän tarkasteli, oli samanlainen veden solina ja\nsamanlainen auringonpaiste kuin muissakin laaksoissa, ja kuitenkin\ntäällä oli ihan eri elämä kuin muualla. Toiset karhut hallitsivat\nnoita hämäriä rinteitä, jotka hän epäselvinä erotti kaukaa lännestä ja\npohjoisesta. Se oli uutta valtakuntaa, missä vallitsivat toiset toiveet\nja toiset salaperäisyydet, ja vaipuessaan seudun ihailuun hän unohti\nnälkänsä ja ajan kulumisen.\n\nHänestä tuntui, kuin nämä sadat ja tuhannet laaksot olisivat aina uusia\nhänelle, niin että hän voisi koko elämänsä kulkea laaksosta toiseen\nja löytäisi niistä jokaisesta omat ihanuutensa, omat salaisuutensa\ntutkittavaksi, ja jokaisen elämä olisi erikseen opittava tuntemaan.\nHänelle ne olivat käsittämättömiä; yhtä arvoituksellisia ja hiljaisia\nkuin elämä itse ja kätkivät aarteensa, humisivat ja sorisivat läpi\nvuosisatojen, antoivat elämän lukemattomille olennoille ja vastineeksi\nvaativat lukemattomien elämän. Ja katsellessaan tätä aurinkoista seutua\nhän ajatteli tämän laakson tarinaa ja arvaili montako nidettä tulisi,\njos laakso itse kertoisi sen.\n\nEnsin se kuiskailisi maailman luomisesta, valtameristä, jotka\nmuodostuivat ja väistyivät kauemmas, näistä ensimmäisistä ihmeellisistä\ntapahtumista, joiden aikana ei ollut yötä, vaan ikuinen päivä,\nfantastisista ja peloittavista olennoista, jotka harhailivat seuduilla,\nmissä nyt karibut juovat virrasta, ja ihmeellisistä liskoeläimistä,\njotka olivat puoleksi lintuja, puoleksi nisäkkäitä ja jotka piirtyivät\ntaivaankannelle, missä nyt kotkat leijailivat. Ja sitten se kertoisi\nsuuresta muutoksesta -- kaameasta hetkestä, jolloin maapallo pyörähti\nakselinsa ympäri ja tuli yö, troopilliset seudut muuttuivat arktisiksi\nja uudet elämänmuodot täyttivät sen. Langdon arveli, että siitä on\ntäytynyt kulua hyvin pitkä aika, jolloin ensimmäinen karhu ilmestyi\nkorvaamaan mammutin, mastodontin ja muut jättiläiseläimet. Ja tuo\nensimmäinen karhu on ollut sen karhun esi-isä, jota Bruce ja hän\nlähtisivät huomenna pyydystämään.\n\nHän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei hän kuullut ääntä\ntakaansa. Joku herätti hänet mietteistään. Tuntui kuin joku noista\nmielikuvituksellisista jättiläiseläimistä, jotka hän oli manannut\najatuksiinsa, olisi vetänyt henkeään aivan hänen vieressään. Hän\nkääntyi hitaasti, ja samassa hänen sydämensä lakkasi lyömästä, veri\nhyytyi ja kivettyi hänen suonissaan.\n\nVuoristotiellä, noin viidentoista jalan päässä hänestä, iso kita\navoinna ja pää heiluen puolelta toiselle, seisoi Tyr, vuorten kuningas\nja tarkasteli vangittua vihollistaan.\n\nSamassa Langdon vaistomaisesti tapaili katkennutta pyssyään, ja hän\ntiesi, että hän oli kuolemaan tuomittu.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nVAHVEMMAN ARMELIAISUUS.\n\n\nHuohottava hengähdys -- puoleksi tukahdutettu kirkaus -- siinä\nkaikki, mikä pääsi Langdonin huulilta, kun hän näki valtavan karhun\ntarkastelemassa. Kymmenessä sekunnissa hän eli kymmenen tuntia. Ensin\nhän luuli olevansa tainnoksissa -- aivan tajuton. Hän ei voinut edes\njuosta pakoon, sillä hänen takanaan oli kallioseinä; hän ei voinut\nheittäytyä laaksoon, sillä siinä oli sadan jalan syvyinen kuilu.\n\nHän oli hukassa. Hän käsitti, että hän katseli kuolemaa silmästä\nsilmään, kuolemaa, joka oli yhtä peloittava kuin se, mikä oli\ntuhonnut koirien elämän; hän tiesi hetkensä lasketuiksi. Eikä häntä\nkuitenkaan näinä viimeisinä hetkinä vallinnut pelkkä kammo. Vieläpä\nhän huomasi kostavan karhun silmien punaisen hehkun. Hän näki sen\nselässä paljaan viirun, jonka hänen kuulansa oli kyntänyt, hän näki\nkarvattoman läiskän, josta hänen toinen kuulansa oli tunkeutunut\nkarhun lapaan. Ja huomatessaan nämä hän uskoi, että Tyr oli seurannut\nhäntä vuoristopolkua pitkin ja sulkenut hänet tänne voidakseen maksaa\ntakaisin kaiken kärsimänsä.\n\nTyr lähestyi -- vain yhden ainoan askelen, ja senjälkeen se kohosi\nomituisin, hitain ja miellyttävin liikkein koko pituuteensa. Sillä\nhetkelläkin Langdon ihaili sen komeutta. Hän ei itse liikkunut, hän\nkatseli odottaen Tyriä ja oli selvillä, mitä hän tekisi, kun tuo\nvaltava elukka heittäytyisi hänen kimppuunsa. Hän viskautuisi reunan\nyli. Se oli ainoa pelastumisen mahdollisuus tuhannesta. Alapuolella\nvoisi olla joku pelastava kallionkieleke.\n\nJa Tyr!\n\nÄkkiä, odottamatta se oli kohdannut ihmisen. Olento, joka oli ajanut\nsitä takaa, olento, joka oli haavoittanut sitä, oli nyt tullut niin\nlähelle, että voisi yhdellä ainoalla kämmenen iskulla murskata sen.\nJa kuinka heikolta, kalpealta ja vapisevalta se nyt näyttikään. Missä\noli sen kummallinen ukkonen? Missä oli ne uhkaavat salamat? Koirakin\nolisi tehnyt enemmän kuin tämä olento; se olisi murissut ja näyttänyt\nhampaitaan. Mutta tuo olento, _ihminen_, ei tehnyt mitään. Ja Tyrin\nvaltavassa päässä alkoi itää epäilys. Oliko todella tuo kyyristynyt,\nvaaraton, pelästynyt elukka haavoittanut sitä? Tyr tunsi ihmisen hajun,\nilma oli sitä sakeana. Mutta se ei tuntenut kipua, eikä nähnyt haavoja.\n\nSitten karhu laskeutui taas neljälle jalalleen. Jos Langdon olisi\nliikkunut, olisi hän ollut kuoleman oma. Mutta Tyr ei ollut, niinkuin\nihminen, syntynyt murhaajaksi. Vielä puolisen minuuttia se odotti\njonkinlaista vammaa, jonkinlaista vihanmerkkiä. Kumpaakaan ei kuulunut,\nja se oli kummissaan. Se nuuhki maata ja Langdon näki, kuinka pöly\nkohosi niistä kohdin, mihin karhun kuuma hengähdys oli sattunut.\n\nSitten mies ja karhu katselivat toisiaan vielä kolmekymmentä pitkää\nsekuntia. Minkä jälkeen Tyr kääntyi -- hitaasti, mutta päättäväisesti.\nSe murisi. Sen huulet kohosivat hiukan. Mutta se ei vieläkään keksinyt\nminkäänlaista tappelun syytä, sillä tuo valkokasvoinen, masentunut\nkääpiö ei osoittanut pienintäkään riidan merkkiä. Tyr huomasi, ettei se\npäässyt eteenpäin, sillä kallionseinämä sulki siltä tien.\n\nJos tie olisi ollut selvä, niin tämä juttu olisi Langdonille päättynyt\ntoisin. Mutta nyt Tyr hävisi hitaasti samaan suuntaan, mistä se oli\ntullut; sen iso pää oli riipuksissa, ja sen pitkät kynnet kalahtelivat\nkallionpintaan kuin norsunluukastanjetit.\n\nLangdonista tuntui, kuin hän vasta nyt voisi hengittää ja kuin sydän\nalkaisi toimia. Hän veti syvään ja ikäänkuin nyyhkyttäen henkeään.\nHän nousi, mutta jalat olivat hervottomat. Hän odotti pari kolme\nminuuttia ja kiersi senjälkeen varovasti kallionulkoneman, jonka taakse\nTyr oli hävinnyt. Tie oli vapaa, ja hän kulki takaisin niitylle aina\nvähän väliä pysähtyen ja kuunnellen, ja vaistomaisesti hänen kätensä\ntakertuivat katkenneen pyssyn kappaleihin.\n\nKun hän tuli niityn reunaan, piiloutui hän nopeasti erään kiven taakse.\nHän näet näki Tyrin sadan kyynärän päässä kulkevan hitaasti rinteeltä\nnotkelmaan. Vasta sitten kun Tyr oli päässyt toiselle puolelle ja taas\nhävinnyt läntiseen laaksoon, uskalsi Langdon lähteä.\n\nKun hän pääsi sille rinteelle, minne hän oli sitonut hevosensa, ei\nTyriä näkynyt enää. Hevonen oli samassa paikassa, mihin hän oli sen\njättänyt. Vasta satulassa tunsi Langdon olonsa täysin turvalliseksi.\nHän naurahti hermostuneesti ja täytti piippunsa ja ratsasti laakson\npoikki.\n\n-- Sinä iso, kauhistuttava jumala karhuksi, kuiskasi hän ja hänen koko\nruumiinsa vapisi kiihtymyksestä. Sinä -- sinä _peto_, jonka sydän on\navarampi kuin ihmissydän! Ja sitten hän jatkoi hiljaa ja tuskin hän\ntiesi, että puhui: Jos minä olisin saanut sinut tuollaiseen loukkuun,\nniin olisin varmasti tappanut sinut! Ja sinä -- sinä sait minut ansaan\n-- ja jätit minut henkiin!\n\nHän ratsasti leiriin ja ratsastaessaan hän tunsi, että tämä päivä oli\nkokonaan muuttanut hänet. Hän oli kohdannut vuorten kuninkaan, jonka\nvain harvat ihmiset tapaavat, hän oli katsellut kuolemaa kasvoista\nkasvoihin, ja viime hetkessä oli tuo nelijalkainen, jota hän oli\najanut ja ärsyttänyt, armahtanut häntä. Hän epäili, ettei Bruce\nymmärtäisi häntä -- ei voisi ymmärtää -- mutta hänelle oli tämä päivä\nja tämä tunti merkinnyt jotakin sellaista, mitä hän ei koskaan tulisi\nunohtamaan, ja hän tiesi, ettei hän tämän jälkeen enää koskaan tulisi\nvainoamaan Tyrin eikä ainoankaan sen heimolaisen elämää.\n\nHän palasi leiriin ja valmisti päivällisen itselleen, ja syödessään\nMuskwa seuranaan hän suunnitteli tulevien päivien ja viikkojen\ntapahtumia. Hän lähettäisi Brucen hakemaan Metovsinia; isoa\nkarhua ei enää kierrettäisi. He jatkaisivat matkaansa Skeenaan ja\nmahdollisesti Yukoniin, ja syyskuun alussa he muutamia kertoja\nkävisivät karibuseuduissa ja palaisivat Kalliovuorten preeria-alueitten\nsivistyskeskuksiin.\n\nHän veisi Muskwan mukanaan. Tuolla ihmisten ja kaupunkien maassa heistä\ntulisi hyviä ystäviä. Sillä hetkellä hän ei lainkaan ajatellut, mitä se\nmerkitsisi Muskwalle.\n\nKello kahden seuduissa hän yhä vielä uneksi uusista eräretkistä\npohjolan asumattomille saloille, kun hän äkkiä kuuli häiritsevän äänen.\nHän ei heti kiinnittänyt huomiotaan siihen, sillä hän piti sitä vain\nlaakson tavallisena sorinana. Mutta ääni kohosi hitaasti ja selveni,\nja se sai hänet nousemaan ja lähtemään viidakkoon, jotta kuulisi\nselvemmin. Muskwa seurasi häntä, ja kun Langdon pysähtyi, niin sekin\npysähtyi. Se katseli kysyvästi eteensä. Se kääntyi pohjoiseen; sillä\nsiltä suunnalta kuului ääni.\n\nSamassa Langdon tunsi äänen ja vielä silloinkin hänestä tuntui, että\nhänen korvansa pettivät. Se ei voinut olla koiranhaukuntaa. Nythän\nBrucen ja Metovsinin pitäisi koirineen olla kaukana etelässä; ainakin\nMetovsinin pitäisi olla ja Brucen taas paluumatkalla leiriin. Ääni\nvahvistui, ja pian Langdon tunsi sen ihan erehtymättömän selvästi.\nKoirat lähestyivät laaksoa pitkin. Jokin oli saanut Brucen ja\nMetovsinin suuntaamaan kulkunsa etelään pohjoisen asemasta. Kytkye\nhaukkui -- villiä, lyhyttä nalkutusta, niinkuin niiden tapa on, silloin\nkuin ne ovat löytäneet verekset jäljet. Äkkinäinen puistatus kävi hänen\nruumiinsa läpi. Koko laaksossa on vain yksi ainoa olento, jonka perään\nBruce laskee koirat, ja se oli iso karhu.\n\nLangdon seisoi vielä vähän aikaa ja kuunteli. Sitten hän kiirehti\ntakaisin leiriin, sitoi Muskwan puuhun, valitsi uuden pyssyn\nitselleen ja satuloi hevosen. Hetken kuluttua hän ratsasti nopeasti\nvuorenharjanteelle, samalle paikalle, missä Tyr oli lahjoittanut elämän\nhänelle.\n\n\n\n\nXIX.\n\nVIIMEINEN OTTELU.\n\n\nTyr kuuli koirat mailin päästä. Kahdesta syystä se ei yhtä kärkkäästi\npaennut niitä kuin aikaisemmin. Koiria se ei pelännyt sen enempää kuin\nmetsäsikoja tai kalliojäniksiä, jotka viheltelivät sille kallioilta. Se\ntiesi jo, ettei niillä ollut muuta kuin kita ja huonot hampaat, ja että\nniitä oli helppo tappaa. Mutta ne olennot, jotka seurasivat niitä, ne\nsaattoivat sen levottomaksi.\n\nMutta tänään se oli seisonut kasvoista kasvoihin tuon olennon kanssa,\njoka oli tuonut sen laaksoihin kummallisen hajun, eikä se ollut\nkoettanutkaan vahingoittaa sitä, eikä Tyrkään ollut välittänyt tappaa\nsitä. Sitäpaitsi se taas haki Iskwaoa, naaraskarhua, eikä ihminen ole\nainoa elukka, joka voi kuolla rakkautensa vuoksi. Senjälkeen kuin se\ntuona kohtalokkaana päivänä oli illan hämärtyessä tappanut viimeisen\nkoiran, oli Tyr mennyt juuri sinne, minne Bruce kaikista vähimmin uskoi\nsen kulkevan: sensijaan että olisi jatkanut matkaansa etelään se olikin\nristeillyt suoraan pohjoista kohden ja kolmantena tappelun ja Muskwan\nkatoamisen jälkeisenä yönä se oli löytänyt Iskwaon.\n\nPipoonarkoos oli kuollut hämärässä, ja Tyr oli kuullut Brucen pistoolin\nterävän laukauksen Koko yön ja seuraavan päivän se oli viettänyt\nIskwaon seurassa ja jättänyt sen taas. Se oli naarasta etsimässä\nkolmannen kerran, kun se kohtasi Langdonin loukossaan, eikä se ollut\nvielä keksinyt sen hajua, silloin kun se kuuli koirien haukunnan.\n\nSe kulki etelään ja lähestyi metsästäjien leiriä. Se pysytteli\nkorkeimmilla rinteillä, missä oli notkoja ja pikku niittyjä,\nkeskeytymätöntä liuskakivikalliota, syviä rotkoja ja siellä täällä\nkallionlohkareita.\n\nSe pysytteli vastatuulessa, jotta heti tuntisi Iskwaon hajun, kun\ntämä lähestyisi, ja kuullessaan haukunnan se vainusi taas koirien ja\nratsastavien miesten hajun. Toisissa olosuhteissa se olisi tapansa\nmukaan kääntynyt, niin että vaara olisi tullut sen eteen ja tuulen\npuolelle. Nyt puolisoa etsiessä varovaisuus sai jäädä sikseen. Koirat\nolivat vain puolen mailin päässä, kun se äkkiä pysähtyi nuuhkimaan ja\njatkoi sitten matkaansa, kunnes kapea sola sulki tien siltä.\n\nIskwao tuli juosten solaa pitkin. Se pysähtyi hetkeksi, nuuhkaisi\nTyrin kuonoa ja jatkoi matkaansa; sen korvat olivat luimussa, ja se\nmurisi uhkaavasti. Tyr seurasi sitä ja sekin murisi, Se käsitti, että\nsen puoliso pakeni koiria, ja jälleen syttyi sen raivo, kun se seurasi\nnaarasta vuoristoon. Sellaisena hetkenä Tyr oli peloittavimmillaan;\nkun koirat olivat ahdistaneet sitä viikko sitten, oli se ollut sankari\n-- nyt kun vaara uhkasi sen puolisoa, se oli peloittava ja säälimätön\ndemooni.\n\nSe kulki yhä kauemmaksi Iskwaon jäljessä, ja kaksi kertaa se kääntyi\nirvistäen, ja sen uhkaava uhma kulkeutui vihamiestensä korviin kuin\nkaukainen ukkosen jyminä.\n\nKun se pääsi solasta, niin tunturien huiput suojasivat sitä, ja Iskwao\noli jo hävinnyt metsiin. Seutu, johon se oli mennyt, oli kuin yhtä\nainoata kalliokaaosta ja liuskakivivyörymien jäännöksiä; taivaanranta\noli vain kolmensadan kyynärän päässä yläpuolella. Tyr nosti katseensa.\nIskwao oli nyt kallioiden keskellä, ja tässä oli sopiva taistelupaikka.\nKoirat olivat aivan sen kintereillä. Ne tulivat jo aivan rotkon päässä\nja haukkuivat hirveästi. Tyr kääntyi ja jäi odottamaan niitä.\n\nPuolen mailin päästä etelästä Langdon katsoi niitä kiikarillaan ja\nnäki, kuinka koirat sukeltautuivat esiin rotkosta. Hän oli ratsastanut\nkallion puoliväliin; ja sieltä hän oli jalkaisin kiivennyt ylöspäin\nja kulki nyt tasaista lammaspolkua, joka oli suunnilleen samalla\nkorkeudella kun Tyrkin.\n\nHän seisoi ja tarkasteli kiikarillaan mailien päähän. Brucen ja\nintiaanin hän näki aivan lähellä; he nousivat juuri rotkon suussa\nratsailta ja hävisivät sinne. Langdon suuntasi kiikarinsa taas Tyriin.\nKoirat olivat saaneet sen kiinni, ja Langdon tiesi, ettei se näin\navoimella paikalla tappaisi niitä. Sitten hän erotti korkeammalla\nvuorella jotakin liikkuvaa ja heikko ymmärtämyksen huudahdus pääsi\nhänen huuliltaan, kun hän näki Iskwaon, joka päättävästi kulki\nlouhikkoiselle kallionhuipulle.\n\nHän käsitti, että tämä toinen karhu oli naaras. Iso karhu, sen puoliso,\noli jäänyt tappelemaan, eikä sillä ollut pienintäkään pelastumisen\nmahdollisuutta mikäli koirat voivat pidättää sitä vielä kymmenen tai\nviisitoista minuuttia. Silloin näet Bruce ja Metovsin ehtisivät rotkon\nloppupäähän, noin sadan kyynärän päähän siitä.\n\nHän työnsi kiikarin koteloon ja alkoi juosta jyrkkää lammaspolkua\npitkin. Tie oli hyvää noin parisen sataa kyynärää, mutta sitten\npehmeä ja liukas liuskakivirinne hajoitti tien tuhanteen eri polkuun,\nja seuraavat viisitoista kyynärää veivät häneltä viisi minuuttia.\nSitten hän pääsi taas tielle. Hän juoksi läähättäen, eikä hän viiteen\nminuuttiin nähnyt Tyriä eikä koiria, sillä kallionlohkare peitti ne.\nKun hän oli juossut sen ohi ja siitä vielä viitisentoista kyynärää,\ntuli hänen eteensä jyrkkä kuilu. Hän oli nyt viidensadan kyynärän\npäässä Tyristä, joka seisoi selkä kalliota vasten valtava pää koiriin\nkääntyneenä.\n\nKoettaessaan koota henkeä huutaakseen Langdon pelkäsi joka hetki\nnäkevänsä Brucen ja Metovsinin tulevan pensaikosta. Mutta samassa\nhän käsitti, että vaikka he kuulisivatkin hänen äänensä, eivät he\nkuitenkaan ymmärtäisi häntä. Bruce ei mitenkään käsittäisi, että hän\nnyt suojelisi samaa eläintä, mitä hän oli ajanut parin viikon ajan.\n\nTyr oli hätyyttänyt koirat kahdenkymmenen kyynärän päähän rotkoon,\nkun Langdon laskeutui polvilleen erään kiven taakse. Oli enää vain\nyksi ainoa tapa pelastaa karhu, ellei sekin tapahtuisi liian myöhään.\nKoiralauma vetäytyi rotkoon, ja hän tähtäsi. Hänellä oli vain yksi\nainoa ajatus -- hänen täytyisi joko uhrata koirat tai antaa Tyrin\nkuolla. Ja Tyr oli samana päivänä lahjoittanut elämän hänelle.\nLangdon ei epäröinyt laskiessaan sormensa liipasimelle. Se oli pitkän\nmatkan laukaus ja se pyyhkäisi vain pölyä viidenkymmenen jalan päässä\nkoirista. Hän laukaisi taaskin ja sekin osui harhaan. Mutta kolmas\nlaukaus synnytti vihlovan tuskanhuudon, jota Langdon ei kuullut, ja\nyksi koirista vieri rinnettä alas.\n\nLaukausten ääni ei ollut peloittanut Tyriä, mutta nyt kun se näki yhden\nvihollisistaan lyyhistyvän ja kierivän vuorelta, vetäytyi se hitaasti\nvuorten turviin. Seurasi vielä neljäs ja viides laukaus; viidennellä\nkoirat pakenivat solaan, ja yksi niistä ontui toista jalkaansa. Langdon\njuoksi samalle kalliolle, jota vasten hän oli katkaissut pyssynsä ja\nsai sieltä hyvän näköalan. Iskwao oli juuri ennättänyt huipulle. Se\npysähtyi hetkeksi ja katsoi alas; senjälkeen se katosi jälleen.\n\nSen jälkiä seuraava Tyr oli piilossa kallioiden keskellä. Kaksi\nminuuttia sen katoamisen jälkeen Bruce ja Metovsin pistivät päänsä\nesiin solan reunasta. Siltä kohden oli kohtalaisen hyvä ampua myöskin\nhuipulle, ja Langdon rupesi pian huutamaan, huitomaan hurjasti\nkäsillään ja osoittamaan alaspäin. Bruce ja Metovsin antoivat narrata\nitseään, vaikka koirat olivat taas äkäisesti alkaneet haukkua niillä\nvuorilla, mihin Tyr oli kadonnut.\n\nHe uskoivat, että Langdon kallioltaan näki, minne karhu oli hävinnyt,\nja että se oli lähtenyt laaksoon. He pysähtyivät vasta kun olivat\nkulkeneet satasen kyynärää rinnettä alaspäin ja katsoivat Langdoniin\nsaadakseen uusia opastuksia. Langdon osoitti heille taivaanrantaa.\n\nTyr kulki juuri tunturiharjanteen yli. Se pysähtyi hetkeksi niinkuin\nIskwaokin ja katsoi viimeisen kerran ihmistä.\n\nKun Langdon näki sen häviävän, kohotti hän hattuaan ja huusi:\n\n-- Onnea matkalle, ystävä, onnea matkalle!\n\n\n\n\nXX.\n\nHYVÄSTI, MUSKWA!\n\n\nSamana iltana Langdonin ja Brucen tehdessä uusia suunnitelmiaan\nMetovsin istui hiljaa itsekseen poltellen piippuaan ja tarkasteli\naina silloin tällöin Langdonia, aivan kuin ei olisi voinut uskoa\ntämänpäiväisiä tapahtumia. Ja pitkän aikaa senjälkeen tulisi Metovsin\nväsymättä kertomaan lapsilleen ja lapsenlapsilleen ja kylänmiehilleen,\nkuinka kerran eräs valkoinen mies, jonka kanssa hän oli metsästänyt,\noli uhrannut omat koiransa säästääkseen karhun hengen. Langdon ei ollut\nhänelle enää entinen Langdon, ja tämän ajan jälkeen tiesi Metovsin,\nettei hän enää koskaan tulisi ajamaan hänen kanssaan. Langdonista oli\nnäet tullut \"keskuno\", hänen päänsä oli mennyt sekaisin. Suuri henki\noli ottanut hänen sydämensä ja antanut sen karhulle, ja Metovsin\ntarkasteli epäillen häntä.\n\nEpäilyt vahvistuivat, kun hän näki Brucen ja Langdonin valmistavan\nnahkakoria, jolla karhunpoikasta kuljetettaisiin mukana. Hän ei enää\nepäillyt: Langdon oli \"omituinen\", eikä omituisuus intiaanin silmissä\nole mikään ansio.\n\nSeuraavana aamuna auringon noustessa oli retkikunta valmiina jatkamaan\nmatkaansa pohjolaan; Bruce ja Langdon läksivät kulkemaan rinteen\nyli vievää tietä ja Dividen yli samaan laaksoon, missä he olivat\nensimmäisen kerran tavanneet Tyrin; karavaani kulki maalauksellisena\njonona Metovsinin jäljessä. Muskwa matkusti nahkakorissaan.\n\nLangdon oli onnellinen ja tyytyväinen.\n\n-- Tämä oli elämäni paras ajo. En koskaan tule katumaan sitä, että\nannoimme sen elää.\n\n-- Sanot ikään kuin minäkin olisin jättänyt sen elämään, vastasi\ntotuuttarakastava Bruce. Jos olisin päässyt ampumamatkan päähän, niin\nmeillä olisi nyt sen turkki Dishpanin selässä. Eikä rautatieasemalla\nolisi ollut ainoatakaan matkustajaa, joka ei olisi maksanut siitä sataa\ndollaria.\n\n-- Minulle sen turkki elävänä on monen tuhannen arvoinen, vastasi\nLangdon, ja lausuttuaan nuo arvoitukselliset sanat hän läksi jonon\njälkipäähän katsomaan Muskwaa. Penikka kieriskeli ja heittelehti\nkorissaan kuin vasta-alkava norsuratsastaja, ja katsottuaan sitä jonkin\naikaa Langdon ratsasti taas Brucen luo. Ainakin kuusi kertaa näiden\nmuutamien tuntien aikana hän kävi katsomassa Muskwaa, ja joka kerta\npalatessaan Brucen luo hän oli entistään hiljaisempi, ikäänkuin olisi\nmiettinyt itsekseen jotakin. Kello yhdeksän seuduissa he saapuivat\nTyrin laakson rajalle. Laakson keskeltä kohosi jyrkkä kallio, ja puro,\njonka vartta he kulkivat, teki äkkimutkan länteen ja alkoi virrata\nkapeaa tunturilaaksoa pitkin. Idässä näkyi viheriä, aaltoileva rinne,\njota pitkin hevoset helposti pääsisivät kiipeämään ja tuo tie veisi\nretkikunnan Driftwoodin tuntemattomille seuduille. Bruce päätti valita\ntämän tien.\n\nRinteen puolivälissä he pysähtyivät ja antoivat hevosten levätä.\nMuskwa ynisi levottomasti nahkaisessa vankilassaan. Langdon kuuli\nsen, mutta ei tuntunut kiinnittävän huomiota siihen. Hän ei voinut\nirroittaa katsettaan laaksosta, jonka läpi retkikunta oli kulkenut.\nSe oli ihmeellinen aamuauringon paisteessa. Hän näki tunturien\nhuiput ja viileän, synkän järven niiden juurella, saman, josta\nTyr oli kalastanut, mailien päässä sijaitsevat rinteet näyttivät\nvihreältä sametilta, ja hän kuuli viimeisen, heikon vedensolinan Tyrin\nvaltakunnasta.\n\nTuo solina liikutti häntä omituisesti ja hänestä se tuntui kiitos- ja\nylistyshyminältä, koska hän oli poistunut ja jättänyt kaiken samaan\nkuntoon, missä se oli ollut hänen saapuessaan. Mutta jättikö hän\ntodella seudun samanlaiseksi kuin se oli ollut hänen tullessaan? Eikö\ntuossa vuoren musiikissa kuulunut myöskin surullista, kaipaavaa ja\nsyyttävää ääntä?\n\nAivan hänen lähellään ynisi Muskwa taas hiljaa.\n\nLangdon kääntyi Bruceen.\n\n-- Minä olen päättänyt, sanoi hän ja hänen äänensä kuulosti varmalta.\nOlen koko aamun koettanut toteuttaa päätöstäni. Kun hevoset ovat\nlevänneet, saatte sinä ja Metovsin jatkaa matkaa. Minä ratsastan mailin\nverran takaisin ja lasken karhunpenikan vapauteen, sinne mistä se\nlöytää tien kotiin.\n\nHän ei odottanut minkäänlaisia vastaväitteitä tai huomautuksia, eikä\nBruce tehnytkään niitä. Langdon otti Muskwan syliinsä ja ratsasti\ntakaisin etelään.\n\nMailin verran ratsastettuaan hän saapui eräälle tuuliselle, avoimelle\nniitylle, missä kasvoi pieniä havu- ja piilipuuryhmiä ja tuoksuvia\nkukkia. Hän nousi satulasta ja istui kymmenen minuuttia maassa Muskwan\nkanssa ja syötti sille taskustaan ottamastaan pienestä paperipussista\nviimeiset sokeripalat.\n\nHänen kurkkuunsa nousi pala, kun hän tunsi Muskwan pikku kuonon\nkosketuksen kädellään, ja kun hän viimein nousi satulaan, verhosi hänen\nsilmiään lämmin usva. Hän koetti nauraa. Ehkä hän oli liian heikko.\nMutta hän rakasti Muskwaa ja hän tiesi jättävänsä tähän laaksoon\nparemman kuin inhimillisen ystävän.\n\n-- Hyvästi, poikaseni, sanoi hän vapisevin äänin. Hyvästi, pikku\nkiukkupussi! -- Ehkäpä joskus tulen takaisin sinua tervehtimään;\nsilloin sinusta on jo tullut iso karhu, mutta minä en ammu -- en, en\nkoskaan -- en koskaan!\n\nHän ratsasti nopeasti pohjoiseen. Kolmensadan kyynärän päässä hän\nkatsoi taakseen. Muskwa seurasi häntä, mutta jäi pian jälkeen. Langdon\nheilutti kättään.\n\n-- Hyvästi, huusi hän, ja pala hänen kurkussaan tuntui entistä\npaksummalta, hyvästi!\n\nPuoli tuntia myöhemmin hän taas rinteen huipulta katsoi kiikarillaan\ntaakseen. Muskwa näytti vain mustalta pilkulta. Penikka oli pysähtynyt\nja odotti luottavaisesti hänen paluutaan. Hän koetti jälleen naurahtaa,\nmutta ei voinut, ja niin ratsasti Langdon Dividen yli ja pois pikku\nMuskwan elämästä.\n\n\n\n\nXXI.\n\nMUSKWA LÖYTÄÄ YSTÄVÄNSÄ.\n\n\nMuskwa seurasi Langdonin jälkiä noin puolen mailia. Ensin se juoksi,\nsitten se käveli, ja lopuksi se pysähtyi ja jäi istumaan paikoilleen\nkuin koira ja tuijotti kaukaiselle rinteelle. Jos Langdon olisi\nkulkenut jalan, niin Muskwa ei olisi pysähtynyt, ennen kuin se olisi\nuupunut. Mutta se ei ollut pitänyt korivankilastaan; se oli siellä\npyörinyt ja keinunut vallan hirveästi, ja kerran oli hevonen, jonka\nselässä Muskwa oli ollut, pudistanut itseään, ja tuo pudistus oli\nMuskwasta tuntunut maanjäristykseltä. Se tiesi, että kori ja Langdon\nolivat sen edellä.\n\nSe istui hetkisen ja uikutti kaipaavasti, mutta ei kulkenut enää\neteenpäin. Se oli varma, että sen ystävä palaisi hetken kuluttua;\nhän oli aina palannut. Se alkoi harhailla ympäri ja etsiä kukkien\njuuria, mutta aluksi se pysytteli sen tien läheisyydessä, jota pitkin\nretkikunta oli mennyt.\n\nSe pysytteli koko päivän tuolla kukkien koristamalla rinteellä. Siellä\nauringonpaisteessa oli hyvin miellyttävää oleskella, ja se löysi useita\nhyvänmakuisia juurimättäitä. Se kaivoi itsensä kylläiseksi ja nukkui\npäivällisen päälle, mutta kun aurinko alkoi laskea ja raskaat varjot\npimittivät laakson, niin se alkoi pelätä. Sehän oli vain pikkuinen\nkarhunpenikka, joka oli aikaisemmin viettänyt vain yhden ainoan,\näitinsä kuoleman jälkeisen, yön yksinään.\n\nTyr oli korvannut emon, ja Langdon oli korvannut Tyrin, niin että\nvasta nyt se oppi tuntemaan pimeän yksinäisyyden ja tyhjyyden. Se\nryömi muutamien orjantappurapensaitten alle, tien lähelle ja siellä\nse vainusi, kuunteli ja nuuhki odottaen. Loistavat ja kirkkaat tähdet\nsyttyivät taivaalle, mutta niiden kirkkaus ei tänä yönä saanut Muskwaa\nhoukutelluksi. Vasta päivän koitteessa se ryömi orjantappurapiilostaan.\n\nAurinko antoi sille voimia ja uskallusta ja se alkoi astella laaksoa\npitkin takaisin; siellä tuntuivat hevosten jäljet yhä heikommilta,\nkunnes ne lopuksi hävisivät kokonaan. Sinä päivänä Muskwa söi vain\nvähän ruohoa ja muutamia orvokinjuuria, ja toisena yönä se saapui sille\nrinteelle, jota pitkin retkikunta oli tullut siitä laaksosta, missä Tyr\nja Iskwao olivat. Se oli väsynyt ja nälissään ja tunsi olonsa perin\nyksinäiseksi.\n\nYönsä se nukkui puunkolossa. Seuraavana päivänä se jatkoi kulkuaan,\nja monta päivää se oli aivan yksin tässä laajassa laaksossa. Se kulki\npoukaman ohi, missä Tyr ja se olivat tavanneet karhuvanhuksen, ja\nse nuuski kaloja ja ynisi nälissään; se kulki pimeän, syvän järven\nrantoja pitkin, metsän hämäryydessä se näki taas noiden varjo-olentojen\npuuhailevan; se kulki majavapadon yli ja nukkui kaksi yötä sen\nkaatuneen puunrungon vieressä, jolla se oli nähnyt Tyrin kalastelevan\nensimmäisen kerran. Se oli melkein unohtanut Langdonin ja ajatteli yhä\nenemmän Tyriä ja äitiään. Se kaipasi niitä. Se kaipasi enemmän niitä\nkuin milloinkaan oli kaivannut ihmisen seuraa, sillä Muskwa oli taas\nmuuttumaisillaan villieläimeksi.\n\nElokuun alussa se saapui laaksojen väliseen solaan ja kiipesi sille\nrinteelle, missä Tyr oli ensimmäisen kerran kuullut ihmeellisen jyminän\nja tutustunut valkoisten miesten pyssyihin. Näiden kahden viikon aikana\nse oli kasvanut nopeasti, vaikka oli saanutkin monta kertaa paneutua\nlevolle tyhjin vatsoin, eikä se enää pelännyt pimeää.\n\nSe löysi oikeita aho-orvokki- ja kukkastarhoja. Ja kolmantena päivänä\nse pyydysti ensimmäisen saaliinsa. Se kompastui kalliojäniksen\npoikaseen, joka tuskin oli oravaa suurempi, ja ennen kuin tuo pikkuinen\nolento oli kerinnyt juoksemaan pakoon, oli Muskwa jo pyydystänyt sen.\nSe sai siitä kelpo aterian.\n\nOli kulunut jo kokonainen viikko, ennen kuin se kulki sen\nlaaksonpohjukan lävitse, jossa emoa oli kohdannut onnettomuus. Jos\nMuskwa olisi kulkenut ylemmäksi, niin se olisi löytänyt äitinsä luut,\njotka petolinnut olivat nokkineet paljaiksi. Viikon perästä se saapui\nsille pienelle niitylle, missä Tyr oli tappanut karibuvasikan ja mustan\nkarhun.\n\n_Nyt vasta Muskwa tunsi olevansa kotona._\n\nKahden seuraavan päivän aikana se ei poistunut tuolta juhla- ja\ntaistelupaikalta kauemmaksi kuin korkeintaan parin sadan kyynärän\npäähän, ja öin ja päivin se odotteli Tyriä. Myöhemmin sen täytyi mennä\nkauemmaksi ruokaa hakiessaan, mutta aina kun illan varjot pitenivät,\nse palasi viidakkoon, minne he olivat kätkeneet karibunraadon, jonka\nmustakarhu sitten oli ryövännyt.\n\nEräänä päivänä se läksi etsimään juuria vähän kauempaa kuin\ntavallisesti. Se oli ainakin puolen mailin päässä siltä paikalta, jota\nse oli oppinut pitämään kotinaan, ja se nuuski juuri erästä kiveä, kun\nsen viereen ilmestyi äkkiä iso varjo. Se katsoi ylös, ja jäi puoleksi\nminuutiksi seisomaan kivettyneenä paikoilleen; sen sydän sykki niin\nkiivaasti sen pikku rinnassa, ettei koskaan ennen ollut sykkinyt:\nviiden jalan päässä seisoi Tyr.\n\nIso karhu seisoi yhtä liikkumattomana kuin sekin ja katsoi ihmeissään\nMuskwaan. Sitten Muskwa päästi penikkamaisen ilonkiljahduksen ja\nryntäsi sen luo. Tyr laski valtavan päänsä, ja molemmat seisoivat vielä\nhetken aikaa liikkumatta, Tyrin kuono hautautuneena penikan tuuheisiin\nselkäkarvoihin. Senjälkeen Tyr läksi rinteelle, niinkuin penikka ei\nolisikaan ollut poissa sen luota, ja Muskwa seurasi onnellisena sitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt seurasi monta ihmeellistä harhailuretkeä ja ihanaa\njuhlapäivällistä, ja Tyr kuljetti penikan vuorien välisen laakson\ntuntemattomiin kohtiin.\n\nMuutamina päivinä harjoitettiin oikeata suurkalastusta, vuorilla\ntapettiin uusi karibu, ja Muskwa lihosi lihoamistaan; sen paino\nlisääntyi hetki hetkeltä, kunnes se syyskuun puolivälissä oli jo\nkeskikokoisen koiran suuruinen. Marjat kypsyivät, ja Tyr tunsi niiden\nkasvupaikat laaksossa; ensin kypsyivät punaiset villivadelmat, sitten\nsuopamarjat ja lopuksi ihanat mustat viinimarjat, jotka kasvoivat\nmetsän syvässä hämärässä; ne olivat meikein peukalonpään kokoisia ja\nyhtä makeita kuin Langdonin antama sokeri. Muskwa piti näistä marjoista\neniten. Ne kasvoivat paksuissa, painavissa tertuissa, pensaissa ei\nollut yhtään lehtiä, ja Muskwa saattoi syödä niitä korttelin viidessä\nminuutissa.\n\nMutta sitten koitti aika, jolloin ei enää ollut marjoja. Silloin oli\nlokakuu käsissä. Yöt olivat kylmät, ja kului päiviä, jolloin aurinko ei\ntullut ollenkaan näkyviin, ja taivaan peittivät raskaat, mustat pilvet.\nKinokset tunturien huipuilla kasvoivat eivätkä enää sulaneet.\n\nLaaksossakin alkoi pyryttää, aluksi vain sen verran, että maata\npeitti valkoinen matto, joka palelsi Muskwan käpäliä, mutta joka aina\nmyöhemmin suli. Pohjoisesta puhalsivat kylmät tuulet, ja laakson\nkesäinen sorina oli öisin muuttunut ulvovaksi valitukseksi; puut\nsuhisivat surullisesti, ja Muskwasta tuntui kuin koko maailma muuttuisi.\n\nNäinä kylminä ja pimeinä päivinä se ihmetteli, miksi Tyr pysytteli\nnäillä tuulisilla rinteillä, kun se yhtä hyvin olisi voinut etsiä\nsuojaa laaksonpohjukasta. Ja mikäli Tyr selitti, sikäli se varmasti\nsanoi, että talvi lähestyi ja että juuri nämä rinteet olivat viimeiset\npaikat, joista löytyi ruokaa.\n\nSiten toverukset elelivät lokakuun viimeiset ja marraskuun ensimmäiset\npäivät. Nyt tulivat pohjoisesta oikeat vihurit, tuulet ja lumi; järvet\nja lammikot jäätyivät. Ja Tyr pysytteli yhä edelleen rinteillä, ja\nMuskwa värisi öisin vilusta ja ihmetteli, paistaisiko aurinko enää\nmilloinkaan.\n\nEräänä päivänä marraskuun puolivälissä Tyr keskeytti äkkiä jänisperheen\nkaivamisen ja kulki suoraan laaksoon ja sieltä etelään hyvin\ntarmokkaasti. Molemmat olivat liikkeelle lähtiessään kymmenen mailin\npäässä savilaakson rotkosta, mutta iso karhu asteli niin nopeasti, että\nne ehtivät sinne vielä samana päivänä ennen auringonlaskua. Seuraavana\nkahtena päivänä ei Tyrillä tuntunut olevan mitään elämäntarkoitusta.\nRotkossa ei ollut ruokaa, ja se harhaili vain kallioiden välissä\nnuuhkien ja kuunnellen ja käyttäytyen niin kummallisesti, ettei Muskwa\nymmärtänyt sitä lainkaan.\n\nToisen päivän iltana se pysähtyi räkämäntyviidakkoon, jonka maa oli\npihkasta tahmeata. Se alkoi syödä tuota pihkaa. Muskwasta pihka ei\nnäyttänyt ollenkaan houkuttelevalta, mutta jokin sisäinen ääni kehoitti\nsitä seuraamaan Tyrin esimerkkiä, ja se nuoli pihkaa ja nieli sitä\ntietämättä, että se oli luonnon viimeinen valmistelu niiden pitkän\ntalviunen varalle.\n\nKello oli neljä, kun karhut saapuivat syvän luolan suulle, saman, jossa\nTyr oli syntynyt, ja se pysähtyi nuuhkimaan myötä- ja vastatuuleen\nodottamatta mitään erikoista. Tuli pimeä. Ulvova tuulenpuuska kulki\nrotkon yli. Tunturienhuipuilta tuli purevia tuulenpuuskia, ja taivas\noli pimeä ja lunta täynnä.\n\nKarhu seisoi vielä hetkisen luolan suulla pää ja hartiat aukossa, ja\nsitten se meni luolaan. Muskwa seurasi jäljessä. Syvälle, syvälle\nsysimustaan pimeyteen ne kulkivat; ilma lämpeni lämpenemistään, ja\ntuulen ulvonta kuului vain heikkona suhinana. Tyriltä kului ainakin\npuoli tuntia makuupaikan valitsemiseen. Muskwa ryömi sitten ihan sen\nviereen. Se tunsi olonsa hyvin lämpimäksi ja mukavaksi.\n\nSinä yönä ulvoi myrsky, ja lunta pyrytti paksulti. Luolan yläpuolella\nkulki lumipilvi, joka laskeutui paksuina kinoksina luolan suulle, ja\nkoko maailma hautautui syvälle.\n\nAamulla ei näkynyt luolan ovea, ei kallioita, ei mustia eikä\npurppuranvärisiä puita eikä pensaita. Kaikki oli valkeata ja hiljaista,\nja laakson soliseva musiikki oli loppunut.\n\nSyvällä luolassa Muskwa liikahteli levottomasti. Tyr veti syvään\nhenkeään. Sen jälkeen ne nukkuivat, kauan ja hyvin. Ja ehkäpä\nuneksivatkin...\n\n\n\n"]