[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbbIea69NzgA4KIK50mHQ48EN3iIuFHd3MQ541hGDTdg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},176,"Kerran kesällä","Lehtonen, Joel",1881,1934,"176-lehtonen-joel-kerran-kesalla","176__Lehtonen_Joel__Kerran_kesällä",null,"romaani",[],[],"fi",1917,61087,387273,true,[],[],[],"Saimaan rannoille sijoittuva romaani kuvaa kesäistä elämänmenoa ja pikkukaupungin tyyppejä 1900-luvun alkupuolella. Muinaistutkija Bongman ja joukko kaupunkilaisia matkaavat höyrylaivalla kohti maaseutua kevään kääntyessä kesäksi, kohdaten matkallaan monenlaisia sattumuksia.","Joel Lehtosen 'Kerran kesällä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 176.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KERRAN KESÄLLÄ\n\nKirj.\n\nJoel Lehtonen\n\n\nOtava, Helsinki, 1934.\n\n\n\n\n\n\n\nKERRAN KESÄLLÄ\n\nRomaani (1917)\n\n\n\n\n1.\n\n\nSandels-laiva, keskellä jäitä eräällä Saimaan ulapalla, ei enää päässyt\neteenpäin. Oli hämärä kevät-yö, jo aamupuolta. Virtaisilla vesillä\nlähellä kaupunkia oli Sandels kulkenut varsin keveästi. Siellä oli\nollut sulaa, mustina päilyviä pyörteitä; sitten oli tullut harmaata,\nohutta jäätä, joka oli iloisesti hiiskuen hajonnut kiiluviksi\njääpiikeiksi laivan terävän keulan edessä, ja kilvan sukelsivat ne\nhileet syvyyteen. Mutta nyt, melkoisen loitolla pikkukaupungista, tuli\nkova vastaan. Jää alkoi raapia kupeita ja karahdella jyrkästi keulaan;\nja sitten Sandels auttamatta pysähtyi.\n\nKevät oli ollut oikullinen niinkuin pohjolassamme melkein aina; tällä\nkertaa se oli tullut myöhään. Päivät olivat lämpöiset, mutta hyvin\ntyynet, ja jäät hautuivat suliksi paikoillaan. Nyt oli jo toukokuun\nloppupuoli, ja Sandels yritti kolmatta koematkaansa.\n\nPeräsalongista karkasi ylös joukko iloista miesväkeä, kaupungin\nvirkailijoita, niiden joukossa vanha postimestari, lehtoreita, eräs\nlääkäreistä sekä lomalle tulleita ylioppilaita, jotka kaikki olivat\nkesää odoteltuaan lähteneet tälle kolmannelle koetukselle,\nhuviretkelle, siinä varmassa uskossa, että nyt se viimeinkin onnistuu.\nEnsimmäisenä tuli kannelle kelmeänaamainen ja ontuva mies, jonka pitkä,\nmusta tukka huiskahteli irrallaan, sillä häneltä oli lakki jäänyt alas\nsalonkiin.\n\n\"Mikä nyt?\" huudahti hän kapteenille.\n\n\"Ei mene, tuli kova jää, johan sen äsken sanoin.\"\n\n\"Ei mene!\" matki pitkätukkainen kiukustuen ja pilkallisesti. \"Ei mene,\nvaikka _tahtoo_? Ja Te sanoitte: Te ette sanonut mitään! Se menee, kun\nosaa panna menemään. Hei, pojat, tavarat keulasta takakannelle!\"\n\nIloiten syöksyivät ylioppilaat tähän toimeen. Tuokiossa oli siirretty\ntuon mustatukkaisen johdolla, joka kiiruhti ontuen, sikari suussa,\ntoisten perästä, eräiden laivalla maalle yrittäneiden talonpoikain\njauhosäkit ja harvain matkustajain tavarat keulasta pois.\n\nMatkustajia oli tämä ontuva mieskin, nimeltään Bongman,\nMuinaismuistoyhdistyksen stipendiaatti, menossa maaseudulle kokoamaan\nmuinaisesineitä.\n\nTavarain siirrolla kohosi laivan keula huomattavasti ylemmäksi.\n\n\"Nyt takapakkia, antaapa kalkuttaa! _Kiva_ on!\" komensi maisteri\nBongman konetorveen, lopun Sörnääsin katukielellä, anastaen paikan\nkapteenilta. \"Stoppia, eteenpäin, täydellä voimalla!\"\n\nSandels puski jälleen vinhasti uomaa, jonka se oli äsken tullessaan\navannut; nyt se törmäsi jäihin, ja este halkesi vauhdin voimasta\nkymmenkunnan syltä. Nuoret hurrasivat. Sitten nousi laiva keuloin\njäälle ja pysähtyi. Kapteeni naurahti.\n\n\"Se ei mene!\" huudahti maisteri Bongman ällistyneenä. \"Ei mene, vaikka\ntahtoo! _Missä pulman purkajainen_? Te, kapteeni, te lupasitte viikko\nsitten, että nyt pääsisin maalle. Olen odottanut kaupungissa töihini\npääsyä kaksi viikkoa; niin, asunut kristillisten naisten majatalossa:\nhyi, sanon minä kuin entinen jättiläinen Finn; seinän takana\ntarjoilijattaren kuherrusta, kikerrystä. Korpeen minä tahdon, ja nyt on\npakko kääntyä takaisin kaupungin helmaan! Senkin pukinparta!\" tiuskaisi\nhän lopuksi kapteenille ja lähti kiireesti ontumaan peräsalonkiin.\nYlioppilaat ja muut herrat seurasivat nauraen maisteria.\n\n\"Pari tuntia aikaa, no, maistellaanpa sitten, laulellaan!\" kuului\nhämärästä salongista sekavia huutoja. Ja pian istuttiin piirissä pöydän\nympärillä, punertavilla plyyssisohvilla, hiljaa heiluvain ja täriseväin\nkynttiläin valossa; keskellä huviretken eväät, nimittäin punssi\npulloissaan, jokaisen edessä kahvikupit ja lasit.\n\nSalongin avonaisista luukuista kuului potkurin jyskeen seasta sisälle,\nmilloin puheenporina ja nauru sallivat, jäähileiden raapinaa ja kilinää\nja veden keväistä solahtelua jäättömissä paikoissa. Silloin tällöin\nhengähti salonkiin ulkoa, kuin keväisenä tuoksuna, kylmän kirpeää veden\nhajua, ja jos kuka katsahti ulos luukusta, näki, kuinka kullanhohtava\nkevät-yö verhosi omituisella, uneksivalla lumouksellaan nuo ohitse\nrientävät karut Saimaan rannat, joilla siellä täällä kuulsi vielä\nlumiläikkiä, melkein kammottavan valkeina, louhien koloissa tai muissa\nvarjopaikoissa.\n\nHuviretkeläiset alkoivat laulaa, rekilauluja, sanoilta huimia,\nälyttömiäkin, ja maistoivat vilkkaasti. Tärkeintä tuntuivat tässä\nkeväisessä, voimakkaassa tunnelmassa olevan rekilaulujen _sävelet_,\njoita he vetivät melkein haikeamielisesti. Niistä puhui ikäänkuin\nseudun ja koko maamme luonne ylen herkästi: hiljaisten metsäkulmain\nainainen alakuloinen kaipaus ja silloin tällöin purkautuva hillitön\nriemu, niinkuin nuo vedetkin, jotka jään alta kerran päästyään\nkarkeloivat lyhyen kesänsä sisäsaariston salmissa.\n\nNuorten silmät loistivat, vanhemmat miehet hymyilivät tyytyväisinä,\ntoiset heistä yhtyivät säkeiden loppuhoilauksiinkin.\n\nMutta eräs nuorista pysyi remakassa yleensä hillittynä ja melkeinpä\nvakavana, vaikka hän tavallaan johtikin laulua, aloittaen aina uudet\nsäkeet, joihin muut sitten kilvalla tarttuivat.\n\nHän oli pikku taituri, pianisti, säveltäjä ja runoilija Falk,\nulkomaisten hotellien matkustajakirjoihin piirrettynä \"Falco\", täällä\nkotiseudullaan maalla lausuttuna \"Valkki\". Hän seisoskeli pöydän\ntoisella sivulla, lasi kädessä, pää taaksepäin kenossa ja silmät\npuoliummessa; joskus meni hänen otsansa, jonka ohimoilla kuulsivat\nhipiän läpi sinertävät suonet, hajamielisiin ja tarkkaaviin ryppyihin,\nkun hän kumartui kuulemaan rekilaulun uusia sanoja kaikkein lähimpien\nvierustoveriensa suusta, noita sanoja, joita hän sitten johtajana\nesitti muille pehmeällä barytonillaan. Hän oli näet ennen muinoin\nosannut runsaasti noita rekilauluja, ja sen tiesivät monet joukosta;\nsitä, että hän näytti viime aikoina niitä kovin unohtaneen, kummasteli\nvarsinkin hänen pystyvin kuiskaajansa tässä tilaisuudessa, hänen\noikealla puolellaan istuva lihava kirjakauppias Aapeli Muttinen, hänen\nvanha, hyvä tuttavansa ja ystävänsä. Paitsi entisenä rekivirsien\nvetäjänä olivat toiset vaatineet Lauri Falkin myöskin kunnioituksesta\ntaiteilijaa ja ulkomailta tullutta kohtaan kuoronsa johtajaksi, täällä\nsauhuisessa ja hälisevässä salongissa; itse hän pysyi nyt melkoisen\nvelton näköisenä, ja muitten puhjetessa remakkaan nauruun hän hymyili\naivan tuskallisesti.\n\nKun sitten kevään kiihdyttämä into nousi niin, että \"Savolaisen laulu\"\nkajahti kyynelten pyöriessä laulajain silmissä ja kotiseudun tuntu\nkasvoi kerskunnaksi puheilla ja nyrkiniskuilla pöytään, silloin pujahti\nLauri Falk seurasta pois ja nousi kannelle. Eikä tähän ollut syynä\npelkästään se, että kansallislaulut yleensä tuntuivat hänestä hiukan\nkuluneilta ja kerskuvan äiteliltä, hän kun oli niitä kuullut muissakin\nmaissa, vaan hän tahtoi nyt välttämättä päästä ulos, täysin omiin\nmietteisiinsä, niin, katselemaan seutua ja kaupunkia kuin virkkaakseen\nsille jäähyväisiä. Pieni kaupunki kuulsikin jo tuolta vaaleana ja\nkeveänä, saariltaan salmien keskeltä, aivan kuin suoraan vedestä\nkohoten. Aamu oli kirkastunut, kylmyyttä huokuvalla avonaisella\nvirralla kulki sinertävä juova, aurinko yleni vaaleanpunertavista\nhattaroista matalain niemien takaa. Laivan vieritse liukui louhinen\nsaari, sen metsiköstä, jossa käki kukkui, kävi keväisten havujen ja\nkoivujen tuores tuoksu.\n\nSiinä seisoi Lauri Falk kaiteen vieressä, kädet syvällä taskuissa,\nkumaraisin otsin ja kurkkuaan hiljaa kurahdutellen. Takaa kuului\nsalongista yhä laulua ja naurunremakkaa, mutta viimein muuttuivat ne\näänet väittelyksi, joka kiihtyi. Sitten kömpi kirjakauppias Muttinen\npuuskuttaen ylös salongista ja tuli Falkin viereen.\n\n\"Turkkilainen!\" huudahti hän. \"Minä tulen sieltä pois, siellä saattaa\nsyntyä tappelu!\"\n\nLauri Falk vaikeni, kirjakauppias jatkoi inisevällä äänellä:\n\n\"Mikä se on tuo stipendiaatti? Muistan vain, että hän on käynyt täällä\nkoulua alaluokat. Merkillinen mies, silmäkulmat pullistuvat ulos kuin\npommi. Ja haastaa, haastaa riitaa! Miksi, miksi pitää meidän\nsuomalaisten olla nurkkapatriootteja! Oih, miksi? Kun lauloivat\n'Savolaisen laulua', niin hyyryläiseni, tuomari Tommola, joka on\nHämeestä, tahtoi hänkin vetäistä omaa maakuntavirttään, mutta silloin\nstipendiaatti alkaa matkia: '_Jos_ toimeen tartutaan!' Ja siitä se\nriita! Tommola puhuu maanviljelyksestä, Bongman haukkuu häntä\nmaterialistiksi. Ja nyt käyvät käsirysyyn! Ei, saakeli, minä tulin\nsieltä pois!\"\n\nSamassa ryntäsi nuori asianajaja Tommola punoittaen ylös salongista,\nperässään maisteri Bongman ja muu herraparvi.\n\n\"Syö rupa!\" tiuskaisi maisteri Bongman Tommolalle.\n\n\"Minä? Syö itse, rojunkerääjä!\" vastasi Tommola.\n\n\"Minäkö? Sinä, _ruotus_, asianajaja, _asianaiai_! Syö rupa!\"\n\n\"Syö kaksi!\" yltyi Tommola.\n\nNiin luistelijat jatkoivat. Sandels solui nyt vanhan linnan ohitse.\nLinnan pyöreäin tornien sakarat paistoivat pehmeästi aamun punassa.\nSitten laiva huusi, talonpojat nousivat silmiään hieroskellen\nkansipenkeiltä ja alkoivat käännellä säkkejään. Pian kiersi Sandels\noikealle laituriin. Maisteri Bongman seisoi silloin välikannella,\nkeskellä herraparvea, hänen jalkansa vapisivat, ja hän oli naamaltaan\nvalkea, ja nyt hän kuohahti ja nosti nyrkkinsä lyödäkseen Tommolaa\nkeskelle naamaa. Muut estivät häntä lyömästä, hän ponnisteli hetken\nhillitsijöitä vastaan, sitten hän ryntäsi laiturille ja lähti\nontuilemaan kaupungille, yksinään omalle suunnalleen, toisten\nkatsellessa hänen menoaan.\n\nLauri Falk vei kirjakauppias Muttisen toisten joukosta syrjemmälle.\n\n\"Minäkin lähden nyt\", sanoi hän hiukan värähtävällä äänellä.\n\n\"Mitä? Maitseko?\" kysyi Muttisen Aapeli. \"Odota vielä, kunnes jäät\nsulavat. Ennätäthän tuonne, maataloihisi. Mitä, häh?\"\n\n\"En halua enää odottaa\", vastasi Lauri Falk. \"Tavaraniko? Lähettänet,\njos tahdot, ottamaan ne laivasta kotiisi. Minulla on tarpeeksi tässä\nkäsilaukussa. Kiitokset.\"\n\nNuo kiitoksensa sanoi Falk sellaisella äänellä, että Muttinen kummastui\nja kysyi:\n\n\"Mitä? Hevosellako sinä menet? Elehvantti, häh?\"\n\n\"Se on minun omia oikkujani\", naurahti Lauri Falk, nyökäytti päätänsä\nja lähti menemään, luoden Muttiseen sinertävistä silmistään omituisen\nkatseen. Kirjakauppias aikoi kiiruhtaa perästä, mutta kun hän oli\nlihava mies ja pianisti kulki nopeasti ja Tommola lisäksi tuli luokse\nhaukkumaan tuota kiukkuista uutta tuttavaa, stipendiaattia, niin siihen\nse aikomus jäi, ja Muttinen kääntyi Tommolan kanssa kotiaan kohti. Muu\njoukko kuljeksi tuolla jo poispäin pitkin puista laituria, nauraen ja\nhuudellen.\n\n\"Kalmukki! Vastarannan kiiski!\" kuuli Lauri Falk vielä takana Muttisen\npilailevaa torumista: se oli tarkoitettu hänelle, joka pieni laukku\nkädessä käveli omia teitään, erään ruohoisen kujan kautta, joka nousi\nvanhain talojen reunustamana torimäelle.\n\nAurinko heitti silmiä häikäiseviä säteitään vaakasuorasti sisäsaariston\ntakaa, läheiset avovedet alkoivat hymyillä sinisinä ja valkeina,\nkaupungin korkeimmalla kohdalla kiilsivät vihreäkupuisen venäläisen\nkirkon kultaiset sipulit. Kaupunki nukkui, varpuset vain tirskuivat\naamuisella torilla. Falk hiljensi kulkuaan ja hengitti raitista, ohutta\nilmaa.\n\nHyvä, että hän nyt pääsi noistakin. Yksinäisyyteen, ja muuhun.\n\nJoskus hän kulkiessaan pysähtyi katselemaan entisiä tuttuja taloja,\nkarviaispensaiden pieniä lehtiä, jotka jo tunkeutuivat esiin säleaitain\nvälitse, ja silloin värähti hänen suunsa tuskallisesti. Sitten hän\njatkoi edelleen matkaansa, pitkin paatisia katukäytäviä; muistot\nvaltasivat hänet hämärästi jälleen, muistot lapsuuden ja koulupojan\najoista täältä, jossa hän ei ollut käynyt moneen vuoteen.\n\n\"Viimeisen kerran\", naurahti hän itsekseen. \"Mutta mitäpä siitä, kunhan\npääsee...\"\n\nPikku laukku kädessä harppasi hän nyt rautatiesillan kävelykäytävää\nmyöten ja laskeusi salmen toisella puolella rannalle, maantielle, joka\nvei hänen synnyinkyläänsä.\n\n\n\n\n2.\n\n\nPaljon maailman mammonaa ei tuossa vanhassa ja monissa paikoin\nkiertäneessä laukussa ollut; merkittävin oli suuri, loistavankeltainen\njapanilaisviitta, kirjailtu täyteen metallinvälkkyviä kolibrilintuja,\njotka kisailivat kukastoissa. Tästä huomaa, että Lauri Falk oli niitä,\njoiden sydäntä todellisuus rasittaa niin, että he sulostavat sen\nhaaveksimainsa ilmastojen kauneuksilla, linnuilla, kukkasilla...\n\nKeväinen maantie rasahteli aamuisessa roudassa askelten alla. Vetisissä\npyöränuurteissa ja lätäköissä se oli hienossa jäässä, ja varjosta\nkuulsi lunta. Pian oli tie päivän lämmössä sulava huonoksi kulkea,\nmutta Lauri Falk, mitäpä hän siitä! Olihan se nyt Laurille aivan\nyhdentekevää.\n\nLinnut visersivät vimmatusti viidakoissa; koivuissa oli jo heikosti\nnäkyvä vihertävä tuntu. Mutta vaikka sekä luonnon äänet että väriseikat\nolivat Lauri Falkille tavallisesti suuri ilo, tunsi hän ne nyt\nympärillään vain aavistuksena, nuo niityillä keltaisina kukkivat pajut\nja ojista paistavat rentukat. Omituinen luonnon rauha tulvahti\nkuitenkin kulkijaa vastaan, joka nyt poikkesi, hetken pehmenevää\nmaantietä kuljettuaan, metsäiselle, koulupoika-ajoilta tutulle\noikopolulle.\n\nHän oli vasta toissa päivänä tullut ulkomailta, nyt hän oli sanonut\nharvoille tuttavilleen lähtevänsä maalle lepäämään, niin, myöskin\nkokoamaan kansansävelmiä, motiiveja; asettuvansa johonkin\nmaalaistaloon, työhön, säveltämään jotakin; pianonkin hän sinne aikoi\nkuljettaa. Mutta asia ei kuitenkaan ollut niin kuin hän oli\nvakuuttanut.\n\nLauri Falkin pienet elämänvaiheet olivat olleet tähän asti seuraavat:\n\nHän oli erään kotiseutunsa oloihin katsoen melkeinpä varakkaan\ntalollisen ainoa poika. Isä oli toivonut Laurista, kun pani hänet\nkaupunkiin lyseoon, tietysti pappia, kirkkoherraa, rovastia, niin\nainakin kappalaista, tai vaikka tuomaria. Siivosti koulua käydessään\noli Lauri yläluokilla alkanut soitella viulua ja pianoa, sillä toverien\npuheista hän oli huomannut, että hänellä oli taipumusta, paitsi runon\nsepittelyyn, myöskin musiikkiin; siksi hän sitten joskus oikeinpa\nahersi varsinkin pianon parissa, tutki noita avaimia ja harmonioita. Ja\nsiitä fantisoimisesta johtui, että olipa hän jo erääseen koulupoikasten\njuhlaan runoillut ja säveltänyt juhlakantaatin. Mitäpä siinä, ei hän\nsilti runoilijaksi tai säveltäjäksi aikonut. Sitten Lauri sai \"napin\"\notsaansa, nimittäin lyyran, ja siirtyi pääkylään; lukemaan, sanoi hän;\nmutta mitä lukemaan, sitä ei hän ajatellut. Menipä vain nyt aluksi\nvaikka \"polyteknikkoon\"; koettipa ensin, miltä \"arkkinihdiksi\" opiskelu\nmaistuisi; ennättäisipä vielä tuumia muuta. Polyteknikossa heilahteli\nsitten hänenkin lakkinsa tupsu muitten laulajain joukossa; pääkaupunki\noli yksitoikkoiselta maaseudulta tulleelle kultalan valojen\nloistetta, kauneutta, serenadeja naisille ja ennen kaikkea pientä\nlasinkallistelua.\n\nSiihen aikaan Lauri Falk ensi kertaa rakastuikin, hämärästi,\nkesyttömästi; mutta siitä rakkaudesta puhumme tuonnempana, paremmin\nsoveltuvassa kohdassa. Tärkeää on vain, että se tunne antoi hänelle\nlisäsysäyksen, joka saattoi hänet yhä enemmän viehtymään soittoon ja\nsäveltelyyn, koska muutamat hänen lemmenlaulunsa olivat tuottaneet\nhänelle ylioppilaspiireissä kiitosta. Sillä eipä Lauri muuten tietänyt,\nmitä hän olisi paremminkaan harrastellut kuin tuota säveltelyä, kun\nnimittäin se arkkitehti ei maistunutkaan, vaan hän erosi polyteknikosta\nparin lukukauden perästä. Ei hän aavistanut, mihin ruveta tässä\nmaailmassa. \"Ei, ei ollut kulttuurisukua, kuten monilla muilla, minua\nneuvomassa\", koetti hän itseään myöhemmin puolustaa; \"isä, talonpoika,\nei tietänyt näistä herrasurista mitään\"... Äiti oli muuten kuollutkin\njo Laurin ensimmäisenä ylioppilasvuotena. -- Ja kun Lauri sitten\nhuomasi muidenkin kansanpoikain löytäneen uransa, niin hän tunsi,\nsyyttelyt jättäen, itsensä ainoastaan jollakin merkillisellä tavoin\nharhautuneeksi silloin kuin oli päättänyt lähteä säveltäjän ja\nrunoniekan uralle, meillä melkein turhalle, sanoi hänen\ntalonpoikaisvaistonsa... -- Päättänytkö? Oliko hän sen tosiaan\npäättänyt? Eikö mitä, koskaan ei Lauri Falk ollut oikeastaan päättänyt\nruveta miksikään, sen hän voi rehellisesti vakuuttaa. Hän oli vain\nmennyt Musiikkiopistoon, kun isällä oli vielä rahaakin lakkarissa;\noleskelipa nyt siellä, koetti säveltää... Mutta ei se rakastumisajan\njälkeen enää tuntunut luonnistuvan; hän vain tuskastui sisäisen\nköyhyytensä ja kuluneen kaavamaisuutensa tähden, johon hän aina\nyrittäessään joutui ja jonka hänen arvostelunsa hylkäsi. Siinä hän\nyritteli syytellä laiskuuttaan ja odotti hiljalleen uutta, nuorekasta\npatoutumista, istuskeli ja kuljeskeli toisten taiteilijain seurassa,\njoissa siihen aikaan kuohui vapaita, rajuja aatteita, sillä suurlakko,\ntuo eräänlainen kansallinen kapina, oli juuri tapahtunut. Innostui\nhänkin joskus, heilutteli pitkiä käsivarsiaan, mutta suusta ei tullut\nmonta sanaa, enempää kuin \"Pirujen valssistakaan\", jonka hän oli\naikonut säveltää, vaikk'ei aikeesta kehittynyt sitten mitään, sillä\nsuurlakkoa seurannut yleinen lamautuminen teki sellaisen aiheen\nvanhaksi ja kuluneeksi.\n\nMenipä vuosia, hän sai julkisuuteen vihkon sävellyksiään, joista\narvostelu hänen salaiseksi huolekseen kiitti parhaiksi, jopa\npäteviksi, noita rakastumisaikoina tehtyjä; ja antoipa hän kaksi\nsävellyskonserttia, joista ensimmäisessä oli hiukan yleisöäkin. Mutta\nenemmän kuin arvostelun laimeus teki hänet nyt yht'äkkiä rauhattomaksi\n-- yleisön vähyys: kas, sepä se riitti herpaisemaan hänet täydellisesti\nmoniksi vuosiksi. Se kasvoi suorastaan tuskaksi. Nyt vasta Lauri Falk\nhuomasi, ettei pianistin ja säveltäjän homma tässä maassa kannattanut;\nkuinka hän ei ollut sitä ajatellutkaan? \"Suurinkin täällä on kukko\nköyhyyden tunkiolla\", alkoi hänen hyötyvaistonsa masentavasti sanoa,\nniin jyrkästi, että hän aikoi nyt vaihtaa alaa: perusti erään\ntuttavansa kanssa kahvilan, josta piti tulla varietee; Falkin\ntehtäväksi jäi, paitsi antaa osuutensa rahoja, sommitella kahvilaan\npaperikukkia ja etsiä sinne mustalaisia. Mustalaissoittajia ei hän\nHelsingistä kuitenkaan löytänyt; ja kun hän parina iltana näki tuossa\nhienossa paikassaan vain muutamia märkiä jätkiä, niin hän erosi koko\nafääristä.\n\nSitten hän lähti yht'äkkiä ulkomaille. \"Ihanaan Italiaan opiskelemaan\",\nsanoi hän; mutta sitä hän ei itsekään oikein uskonut, niin hän oli\nnykyisin pettynyt, jostakin, jota hän ei ollut juuri toivonutkaan.\nAurinko paistoi tuossa ihanassa Italiassa, viiniä oli siellä, isällä\noli vielä rahaa. Ja sepittelipä hän siellä muutamia pieniä\nkappaleitakin. Ja sitten tuli ikävä Suomeen, hän riensi takaisin,\ntietäen nyt, että Italiassa kasvaa appelsiineja, että siellä tapaa\nruusuja. Nyt hän puhui hiljaisella äänellä, ei mahtailevasti kuin\nennen; Pisan kaltevan tornin kaipaajille hän hymyili lempeästi. Sitten\nhän antoi uuden sävellyskonsertin; hellätunteisin arvostelu sanoi hänen\ntöittensä hienostuneen, sävyn jalostuneen; oikealla kielellä se\nmerkitsi, että Lauri oli vain heikontunut. Niin hän asian käsitti. Ja\nhän odotti jotakin, joka viimein tapahtuikin, nimittäin se, että hänen\nisänsä kuoli. Lauri kävi hänet hautaamassa, silloin hän oli tällä\nseudulla viime kerran. Talo myytiin metsäyhtiölle, hän jakoi vähät\nrahat ainoan sisarensa kanssa ja matkusti jälleen, nyt, paitsi\nsuloiseen Italiaan, kultivoituun Parisiin. Hän lähti sinne aikoen\nkoettaa vielä kerran ja uudella tavalla; ja ellei siitä olisi apua,\nniin sitten vasta...! Hän aikoi siirtyä muusikkona kokonaan ulkomaille,\nkun kerran se toimi ei kotimaassa käynyt päinsä. Hän puraisi hammasta\nja ryhtyi työhön, koska oli näet viimein huomannut, että taide vaatii\ntyötäkin, vaikka asia olikin hänestä käsittämätöntä: taide työnä,\novatko lahjat siis hepo, jota täytyy suomia työllä? Työllä nouseminen\ntuntui hänestä suorastaan tungettelulta. Kuitenkin hän kävi\nkonservatoriossa, oppiakseen kapellimestariksi, kävi, vaikka hänestä\noli ylen vaikeaa astua noiden ulkomaisten opettajaherrain eteen. Eikä\nhän sitä oikein tahtonutkaan: siinä oli uhmaa. Koko tuo suuri maailma\noli hänestä hääräämistä, työtä; se kävi hänestä lopulta murskaavan\nvastenmieliseksi. Kilvoittelu siellä oli hänelle suorastaan mahdotonta,\nvierasta, valheelta tuntuvaa, ilkeää. Ja lisäksi tuli se, että kun hän\nnyt todenteolla koetti kehittää itseään ja luki alansa mestareita,\nhuomasi hän itsensä niin -- joutavaksi, ettei hänestä voisi oikeaa\nsäveltäjää mitenkään tulla. Mutta sillä huomiolla oli se kummallinen\nvaikutus, että nyt hän ei sietänyt aikoa enää muuhunkaan,\nhalvempiarvoiseen taiteilijahommaan, pelkäksi soittajaksi. Ei, Lauri\nFalkista ei ollut kulttuurin frakkiin, arveli hän; ja jätti kaikki\nomaan valtaansa. Lyhyen ajan koetti hän tosin siihen soveltua, omalla\ntavallaan, keikaillen monenmoisella pintapuolisella, mitä hän voi\nulkomaista huomata. Hän teki kirjallistakin työtä, kirjoitti Parisissa\nkaksi sonettia, ja aikoi mennä tango- ja miekkailukursseille, sillä ne\nolivat jotakin hienoa. Floretin hän jo ostikin ja huvittelihen\nhotellissa tuttavien ja pikentin nähden sitä huitoilemalla, ja ripusti\nsen lopulta huoneessaan varsin näkyvälle paikalle, kauniisti\nseinälleen. Mutta tango-homma jäi aivan aikeeksi. Sen sijaan hän\najatteli kauemmin, kuinka hän Suomeen palattuansa nyt esiintyisi uutena\nmiehenä: matalat kengät jalassa, ja vihreät silkkisukat... Mutta\npohjimmaisena hänen sielussaan huokaili kuitenkin jokin koditon, avuton\nja toivoton. Mikä hän oli, miksi hän oli täällä, miksi hän oli missään?\nSellaista hän pohti alati. Miksi hän ei saanut olla vain Lassi Valkki?\nEi Falk, ei haukka: eikö lienekin hänen nimensä muutettu jostakin\nmuusta sellaiseksi. Niin, kyllä hän olisi saanut olla Valkki,\nmaalainen. Maanviljelijäkö? Oh, liian myöhäistä nyt, skorpioni oli\ntyöntänyt myrkkynsä hänen vereensä. -- Miksi olikin hänet kiskottu\nsieltä maalta pois, syytteli hän kohtaloaan etelässä ollessaan,\nkoettaen huumata kärsimystään päivänpaisteella, viinillä ja suhteilla\njoihinkin kuorotyttöihin ja ilonaisiin, joissa hän palveli mykkää,\ntoisilleen hiiskumatonta kärsimyksen hekumaa, kantaen kärsimystä\nikäänkuin mitä aatelisvaippaa. Ja vieläkin odotti hän jotakin: vain\nviimeisten perintörahain loppumista. Elää aikansa kuin perhonen, imeä\nmettä minkä ennättää, ja sitten kuolla.\n\nJa nyt se odotettu oli tiettävästi tullut. Jokunen kolikko oli enää\ntaiteilijalla taskussa. Senvuoksi olikin asia nyt niin, että Lauri Falk\noli sanonut lähtevänsä etsimään kesäasuntoa ja työhön maalle... Eipä\nsuinkaan, hän oli menossa tekemään itsemurhaa.\n\nHän oli sitä sangen usein ennenkin ajatellut. Heittäytyä Arnoon,\nopaalinhohtavaan Seineen... Mutta Arno oli likainen puro, ja Seinen\n_opaali_... Eikä se muutenkaan voinut tapahtua tuolla maailmalla, joka\nvaivasi elämänsä touhulla hänen korviaan. Ei, tänne synnyinseudulleen\nhän oli jälleen painuva, se oli ottava hänet vastaan kuin hellä äiti,\nsinne hän oli menevä, kauas vihannoivaan, visertävään metsään; siellä\nhän oli levittävä lämpöiselle kalliolle loistavan kolibriviittansa ja\nnukahtava. Kukaan ei häntä sieltä löytäisi ainakaan ihan heti; hän\npuikahtaisi takaisin luontoon, josta oikku oli viskannut hänet muualle.\n\n\n\n\n3.\n\n\nElämänsä onnettomuuden taiteilija tunsi nyt niin voimakkaana\nkokonaisuutena, ettei hän saattanut huomata ympärillä olevaa luontoa\nmuuta kuin aavistukselta: korkealle noussutta kevätaurinkoa,\nritisevistä hongista lämmössä tunkeutuvaa täyteläistä pihkan hajua.\nKaikki tuo keväinen kauneus antoi hänelle ainoastaan haikean tiedon,\nettä nyt hänen oli siitä erottava. Siten hän samosi, yhä tuskansa\nvaikeinta hetkeä läheten, pienen metsätöllin ohitse, huomaamatta sitä\njuuri yhtään, enempää kuin vastasi mökin vanhuksen tervehdykseenkään,\nukon, joka seisoi aitan kulmalla tirkistellen kiiruhtavaan kulkijaan.\nYhä edelleen kohosi Lauri Falk pientä polkua, jonka vierillä\nvariksenvarvut helottivat vaaleina, ylös metsärinteelle töllin taakse,\npaikalle, johon tuota asumusta ei enää näkynyt, mutta sen sijaan aivan\nkuin kartalla koko synnyinseutu, etelässä usein uneksittu. Harjun alla\nkaareilivat, kevätvettä tulvilleen nousseiden lahtien takana,\nlehtimetsäiset niemet, joiden ääriviivoissa oli jo tuskin huomattavaa\nvihreyttä, aivan kuin pieninä pilkkuina, ja noita niemiä kauempana\nnäkyivät jälleen suuret selät, jääkahleissaan merivihreät ja tummat.\nJärvien keskellä oli kalliosaaria, joiden harmaa jäkäläturkki punersi\nheikosti keväisessä valossa; ja tuolla vaaroilla kuulsi tuttuja taloja,\nenimmät harmaita, keskellä pieniä, räikeitä oraspeltojaan. Muutamat\ntalot punaisia, kuin olisivat hymyilleet... Kaiken tämän tunsi Lauri\nFalk nyt entistä hämärämpänä aavistuksena, sillä nyt, nytpä hän oli\ntäällä, metsissä, järvien rannoilla, jonne hän oli kaivannut. Mitä hän\nenää kulki? Nyt hänen oli se vahva päätöksensä täytettävä.\n\nSilloin hän heittäysi sammaleiselle rinteelle ja alkoi itkeä; hänellä\nei ollut selvyyttä mitä hän itki. Itki vain, oikein tosissaan tempoen,\nniin että kieriskeli maassa alas rinnettä. Niin meni pitkä aika; ja\nsitten hän lähti jälleen hoippuen eteenpäin; siellä olisi hänen nyt\npitänyt levittää se keltainen japanilaisviittansa; mutta ei, hän ei\nollutkaan avannut laukkuaan, hän samosi vain se kädessä eteenpäin\numpimähkään.\n\nJa siinä alkoi ympäristökin hymyillä hänelle, synnyinseutu utuisen\nkauniina, kevään kullassa. Nuo järvet, ne herättivät hänen mielessään\nnyt laulun, jonka hän oli runoillut ja säveltänyt ensimmäisellä\nItalian-matkallaan; se virkisti häntä, hän hyräili sitä itsekseen:\n\n    \"Ken suomalaisen lailla\n     vois järveä rakastaa?\n     Jos järven vierailla mailla\n     vain huomaa, jo riemuaa.\n\n     Sen päilyssä kauneus mainen\n     ja taivainen kangastaa.\n     Oi järvi: kuin sieluton nainen\n     on kauneinkin järvetön maa.\"\n\nSitten hän huomasi, kun meni takaisin alas mäeltä, myöskin töllin: se\noli pieni, harmaa ja surullinen, sen ikkuna musta ja matalalla maassa;\npuutarhana ainoastaan pari karviaispensasta. Sika kyhnytti kylkeään\nkorvoon, joka oli syrjällään jo vihertyvällä pihanurmella. Ja vanha\nukko, hän seisoi siellä yhä aitan kulmalla, entisessä paikassa, pieksut\njalassa, kädet housunkaulukseen pistettyinä. Vain kiurun ääni liverteli\nkorkealla ilmoissa tässä metsän äänettömyydessä, yksinäisen asumuksen\nja sen mullalle paljastuneen peltotilkun yllä.\n\nTuo köyhä tölli, huomasi nyt Lauri Falk, sepä se jollakin tavoin esti\nhänen aikomustaan, oli ristiriidassa sen kanssa. Hän oli muistanut\nsiellä etelässä tämän seudun, jonka helmaan hän tahtoi kuolla,\npelkästään noina kauniina järvinä ja suurina saloina, joita\nmetsäjärvien asukas vierailla mailla enimmän kaipaa. Mutta nyt toi\ntölli mieleen myöskin maan köyhyyden, se ikäänkuin rumensi tuollaista\nkaunista kuolemaa täällä; sai ajattelemaan toisia samanlaisia töllejä,\njoissa ainoana silmänkoreutena oli kesäiseen aikaan jokin palsami\npeltirasiassa ikkunalla; muuhunpa kauneuden ylellisyyteen ei niiden\nasukkailta varaa riittänyt, hyvä, että saivat leivänmurunkin ja\nperunoita näiden louhien kourallisesta multaa. Ja lienevätkö paljon\nmuuta kaivanneetkaan? Ken heitä olisi siihen opettanut? Tuoko kaupunki,\njonka harrastuksena olivat pienet afäärit ja ryypiskely? Kansaa, jonka\nkulttuuri oli vasta -- virsikirjoja ja torakoita.\n\nNiin, nyt Lauri Falk muisti määritelleensä jo ennen näitä rakkaita\nseutujaan sanoilla: virsikirjoja ja torakoita. Ei, täällä ei kuolema\ntuntunutkaan oikein suloiselta. Ja kuitenkin hän tahtoi vielä säilyttää\neheänä synkästä aikomuksesta johtuneen tunnelmansa; hän meni siis\nnytkin jyrkästi ja vaiti ukon ohitse ja palasi harjulta alas\nmaantielle, jonka ojissa kevätpurot lempeästi solisivat ja rapakoissa\nloisteli taivaan puhdas ja sininen kuva. Siten hän taivalsi, silloin\ntällöin laukkaan heilauttaen, edelleen, pyrkien korkealle harjulle,\njoka näkyi viidakon ylitse. Se oli noin penikulman päässä kaupungista;\nsiellä oli se vanha kotikylä, jonne hän oli viime yönä yrittänyt\nlaivalla suoraan. Niin, oikeastaan hänen pitäisikin kuolla siellä,\najatteli hän nyt. Ah, tuoltapa kuumottivat kylän tutut piirteet, vanhan\nkylän, jossa hän ei ollut käynyt vuosiin. Kuinka hän oli haaveissaan\nrakastanut sen mutkaista kylänraittia, jonka kahden puolen ojentelivat\nharmaat kiviaidat, esi-isien rakentamat; sen nokkosiakin, jotka\nnostavat keväällä tallatut päänsä ja syksyllä heiluttavat kylmässä\ntuulessa surullista latvaansa. Kauneimpana koko kylästä hän oli\nmuistanut nuo vanhat talot keskikesäisessä lumossaan, heilimöiväin\nruispeltojen takana, aivan kuin tähystellen sieltä kaksine\npäätyikkunoineen.\n\nMutta kun hän, nyt jo eloisammin ympärilleen katsellen, saapui lähelle\nkylää ja nousi suoraa maantietä harjun laelle, jonne Saimaan ulapat\navautuivat laajoina, siellä täällä jäissä kiiltävine railoineen, niin\nmitä hän näkikään ensimmäisen suuren talon pellolla? Eipä se kasvanut\nsuinkaan kevätorasta, josta kaunis, heilimöivä ruis oli nouseva, vaan\npieniä, tasaisia männyntaimia.\n\nSe oli jälleen häiriö synnyinseutu-tunnelmassa. Siinä talossa hän oli\nvalkolakiksi tultuaan monesti kesällä pitänyt hauskaa isännän kanssa,\nperäkamarissa, konjakkipullo pöydällä ja pienen pöytäkellon soittaa\nlirittäessä. Tai nuotalla, vaalittavanaan pullo \"Savon viinaa\", isännän\nistuessa perässä, lihavan isännän, joka nosti painollaan venheen kokan\npystyyn ja joka lauloi: \"Ei, ei, ei, ei piru mua saa...\"\n\nEliköhän se isäntä, vierasvarainen ukko Hepsulainen vielä? Sitäkin\njohtui nyt Lauri Falk ihmettelemään; talohan näytti niin autiolta,\nikäänkuin ontolta; navetan katossa oli kymmentä kertaa suurempi aukko\nkuin hänen viimeksi sen nähdessään. Mitähän, jos kävisi tuttua\nkamaripuolta katsomassa?\n\nTaiteilija meni matalaan, laajaan pirttiin, jossa muuan nainen istui\nuunin vieressä lasta soudatellen. Tulija kätteli ja kysyi, aivan kuin\nentiset ajat muuttumattomiksi ajatellen:\n\n\"Onko isäntä kotona?\"\n\n\"Mikä isäntä?\" naurahti nainen. \"Tukkiyhtiön amiraalitko? Täällähän ne\nkai asuvat!\"\n\n\"Eikös Hepsun Jahvet täällä enää isäntänä olekaan?\"\n\n\"Hepsun Jahvet on kaupungissa vossikkana.\"\n\n\"Myynyt talonsa!\" huudahti Lauri Falk. \"Hepsun Jahvet myynyt\nhovinsa...\"\n\n\"Juoda lillitellyt\", naurahti nainen. \"Kun viikot yhtä mittaa kaupungin\nhotellissa olostaa, löllii pitkin siltojen kaiteita housut kammitsassa,\nniin eivätpä nämä hovitkaan hallussa pysy.\"\n\n\"Entä, mitäpä hän nyt arvelee?\" kysyi hetken päästä Lauri Falk,\njollakin tavoin innoissaan.\n\n\"Mitäpäs! Sanoo; 'Mitäs, olen vossikkana, mikäs on olla, ei kuin pitää\nohjaksista ja antaa mennä ja rallattaa.' Niin sanoo. Ja niinhän nuo\nmuutkin, jotka ovat juoneet, entiset isännät, ahertavat nyt\ntukkisavotoissa... Maljasen Ienokki...\"\n\n\"Maljasen Ienokkiko?\" toisti Lauri Falk, jolle tuokin ketterä isäntä\noli tuttu.\n\n\"Joi talonsa, tai jos lienevät muut puijanneet; nyt sanoo: 'Onpa tuo\nruumis saanut hyviäkin päiviä, koettakoon nyt huonojakin.'\"\n\nHaikeus ja omituinen ilo oli vallannut Lauri Falkin, kun hän taivalteli\njälleen talosta. Entiset metsät hän näki hävitetyiksi, kaikki maat\nyhtiöillä, satoina vuosina avatut pellot kylvettyinä petäjillä, isännät\nrappiolla, taloissa köyhiä loisia. Ei tämä hänelle aivan uuttakaan\nollut, vaan vanhan yhä kiivastuvaa jatkoa, muisti hän nyt. Mutta miksi\ntuotti se tällä kertaa hänelle jonkinlaista riemua? Se ajatus, ettei\ntämä viaton ja hupainen metsien heimo kestänyt touhuisen maailman\nkosketusta! Ensimmäisen tukkiyhtiön ansioihin se oli alkanut kaatua;\nsillä tuolla kansalla oli into hotelliin... Ei, kaipuu pois metsistä,\nhiljaisuudesta, alakuloisuudesta. Se kansa oli nyt sellaista: antaa\nköyhdyttää itsensä paisuttaakseen toisten kukkaroa! Ja sille se vain\nnauraa, kuin Hepsun Jahvetti kuskipukilla, entinen suuren talon isäntä,\ntai Maljanen savotan renkinä: 'Koettakoon nyt ruumis, huonojakin\npäiviä! Kunhan on saanut hyviäkin.' Niinpä ne köyhätkin ajattelevat,\nloikovat mieluummin nälässä kuin vaivaavat tuota ruumisraukkaansa ...\nlikistäen lumien keskellä talvella nälkävyötä ja vääntyen uunille ja\nunohtaen siellä lämpöisissä unelmissa muun, vaivaa vaativan hyvän.\n\nMutta kesällä, uutterain muurahaisten aikana, se kansa on sirkka:\nkeväisin se varailee keveät venheensä kuntoon, se soutelee, joutelee,\nistuskelee luodoilla ja onkii, aikailee toisten luona ja kuittaa\nmaailman pahat leikittelevillä pakinoilla. Ja kesäilloin liitelevät\nviulun, ei, käsipelin sävelet vesillä... \"Ja aitoissa lempi leikkii\",\nlisäsi Lauri.\n\nNiin haaveili nyt Lauri Falk; se sopi erinomaisesti, se puolusti häntä:\nsellaisia ne olivat täällä, antoivat mennä, leikittelivät; niin oli\nhänkin. Elämän juovuttavia puolia hän oli hakenut; loitolta hän tuli,\nnauttia hän tiesi saaneensa! Voipa hän olla tyytyväinen, niinkuin nuo\nmuutkin!\n\nHän oikaisi selkäänsä ja kohotti päänsä pystyyn; hän melkein ylpeili,\nettä kohtasi tämän seudun tällaisena, joksi hän sen luuli, ollen osaksi\noikeassakin. Hän oli sellainen kuin pitikin, oli rotunsa vesa.\n\nYhä hän vielä kuitenkin tunsi kuolemanhalua; niin, nyt hän oikein\nmässäsi sillä tunteella; mutta aikeessaan ei hän kiirehtinyt. Mitäs\nhän, eipä noilla muillakaan ollut sellaista hoppua. Ah, nyt hän ensin\ntahtoi kulkea taloissa ja torpissa, kylissä, nähdä jälleen maaemonsa\nkasvoista kasveihin.\n\nNäin Falk asteli reippaasti pitkin maantietä, harjuilta laaksoihin,\nsieltä jälleen mäille; hänen mielessään välähteli sävelkuvia. Jotakin\nKullervon tapaista. Aivan hämärästi, utuisesti ja heikkona.\n\nTuossa tuli hänen kotitalonsa; hän nosti ajatuksissaan hymyileviä\nkasvojaan ja säpsähti. Pitkä, vaaleaksi maalattu rakennus, puolittain\nherrastalon mallia. Laurin silmiin kiertyivät yht'äkkiä vedet, hänen\nkasvoissaan vavahteli ja rintaan pyrki jotakin, joka sai hänet\npudistamaan päätänsä ja aivan kuin anelemaan hiljaa. Mutta sitä hän ei\ntällä hetkellä enää sallinut. Hän seisoi hetken paikallaan, sitten hän\nmelkein huudahti: \"Pois, pois!\" Tuntui peloittavan, että jotkin muistot\nolisivat nyt voineet tuottaa tuskaa, syöstä hänet jälleen äskeiseen\nepätoivoon, josta hän nyt toki oli hiukan selvinnyt. Mitäs, ah, kyllä\nisän ja äidin hahmot, jotka hän oli siellä tanhualla näkevinään,\nymmärsivät hänet! Saattoiko hän olla muuta kuin tämä kansa, tämä\nluonto, hänen alkuäitinsä? Ei mennä sisälle katselemaan; aina hän oli\nkarttanut sellaista auttamatonta syventymistä.\n\nNiin oli kosketus omaan maahan parantanut Falkia puuskasta, joka oli\nhänelle sangen tavallinen; ja nyt hän oli jo niin virkeä, että tahtoi\nvapauttaa itseään vielä enemmän. Siksi hän kiinnitti nyt katseensa\nvanhaan herraskartanoon, jonka hän näki tuolla salmen toisella\nrannalla, kaidalla kannaksella; kannaksen takana oli vielä toisia\nkierteleviä selkiä. Tuo rakennus oli ruskea Vaskilahti, jossa hän oli\npari kertaa pienenä käynytkin; siellä, siinä muodoltaan omituisen\nrauhallisessa hovissa, johon johti tuuhea koivukuja, hän muisti olleen\nkauniita lasikruunuja ja sohvia, kukitetulla silkillä päällystettyjä,\nniin hienon näköisiä, että niihin tuskin uskalsi koskea; ja salissa oli\nkullatuissa kehyksissä punaposkisia ja hymyileviä muotokuvia. Siellä\naatelistalossa, jonka kaltaisista hän oli koulussa ollessaan lukenut\nromanttisia tarinoita linnanneitosista ja ritareista ja sankareista,\nsiellä oli ennen muinoin asunut vanha musikaalinen neiti, Anna\nLoewen-Brange.\n\nNiin, sitäkin hän nyt kaipasi käydä katsomassa. Mutta se luja päätös?\nEttä ihanko? Tuntuipa se nyt happamelta. \"Ennättäähän moiseen aina\",\nnaurahti Lauri Falk itsekseen. Ja kulkiessaan korkeaa porraspuuta erään\npuron ylitse hän oikein jo rallatteli kansanomaisia tanssin sanoja:\n\n    \"Riihestä kuuluu se riutan jyske,\n     riutan jyske...\"\n\nSellainen nyt oli hänen luonteensa toinen puoli... Sitten hän vaikeni.\nEdessä näkyi hänelle entisiltä ajoilta tuttu vesimylly.\n\n\n\n\n4.\n\n\nJärvet painuivat hämäriin, ja kevät-illan leveä ruskotus hymyili\nkeltaisena ja punaisena myllylaakson koivujen välitse. Lauri Falk\nlaskeutui myllypadon luo, jonka rantamilla jossakin sammakot\nkurnuttelivat, niksuttavalla, haukkuvalla äänellä, ja jonka ylitse\npöllö lenteli pehmein siivin. Tuo mylly, sen suhiseva koivikko, pato,\njonka vesi nytkin hänelle rauhoittavasti ja nukuttavasti kohisi, niin,\nvarsinkin myllyn salaperäinen ja pärskyvä vesiratas mustassa\nonkalossaan, johon vesi virtasi väkevänä kieppuen, oli ollut lapsena\nhänen rakkaimpia paikkojaan. Hänen oli aina tehnyt silloin mieli\nleikkiä rännin vedellä, syöksyä sen keralla alas; mutta sanoihan järki,\nettä onkalon pyörre tai hauska hirviö, jonka hän kuvitteli asuvan\ntuossa luolassa, hänet murskaisi; sitä ei Lauri Falk toki tehnyt.\n\nMutta nyt hänen oli nälkä, ja väsytti niin, että aivan polvia horjutti.\nHän nousi puron töyryltä myllärin tuvan portaille ja kosketti ovea. Se\noli auki. Pienellä tanhualla, jonka yhtä kylkeä reunusti luhtiaitta,\nkävi parista tuomesta kirpeä silmikoiden haju, niissä oli muutamia\nnuppuja kuin helmiä.\n\nLauri Falk ihaili itsekseen:\n\n\"Mikä rauhallinen, kotoisa tyyssija täällä! Ovi auki, lukitsematta,\nniinkuin kaikkialla näillä main. Ei pelkoa, vimmaa vartioida\ntavaroitaan niinkuin siellä maailmalla!\"\n\nHän kurkisti pieneen myllärin tupaan ja meni sitten hiljaa sisään.\nPaahteisessa tuvassa, kuuman uunin kupeella, makasi karsinasängyssä\nalusvaatteisillaan laihahko mies, joka tuskin käänsi kasvojaan, kun\nvieras tuli. Hetken oli hiljaista ja kuului ainoastaan pimeästä\nnurkasta seinäkellon verkallinen napse.\n\nLauri Falk rykäisi ja tervehti, pyysi yösijaa, kysyen samalla\nloikojalta, hänkö oli mylläri.\n\nVanha mies nousi keveästi istumaan ja vastasi myöntävästi. Entinen oli\nmylläri vielä, vaikk'ei Lauri ollut hämärässä tuntenut. Sitten tuli\nmies kättelemään ja kysyi:\n\n\"Mistäs vieras...?\"\n\n\"Olenpa vaan, kaupungista... Olen vaan ... mikä lienen, muu mies\",\nvastasi Lauri kujeillen ja verkkaisesti.\n\n\"Muu mies? Ka, vai niin, mikä tietää\", naurahti vanhus. \"No olkaa vaan.\nJa yösijaa, kyllähän.\"\n\nSamassa kolahti ovi, joka vei tuvasta kamarin puolelle, ja sisään tuli\nhiljaa valtavan leveä nainen, röijyttä, paksut käsivarret paljaina,\ntirkisteli hämärässä ja sanoi sitten naurahtaen:\n\n\"Vierashan ukolla oli. Kuulinhan minä, mistäs sitä näin myöhään,\nkukas?\"\n\nLauri Falk aikoi vastata niinkuin äskenkin, jotakin, joka näyttäisi\nhänet haluttomaksi ripittämään itseään; mutta mylläri riensi auttamaan\nhäntä ja virkkoi:\n\n\"Muu mies kuuluu olevan... Yösijaa tahtoo...\"\n\n\"Yösijaa, pitäähän sitä\", yhtyi puheeseen myllärin emäntä. \"Paljonhan\ntästä kulkijoita käykin, valtatien vartta, voi toki, sellaisia\nkulkijoita. Kerrankin tuli tähän poika-raiska, tuli hiljalleen tupaan\ntähän. Ei virkkanut mitään, niin nälissään oli, sälli, mikä lienee\nollut, ettei jaksanut puhuakaan; arvasin minä sen, näkihän sen. Toin\nruokaa pöytään, sanoin: 'Syö, poika-raiska, syö; ja pyydä sinä taloista\nruokaa, pyydä; älä vaan mene varastamaan...' Ja sitten kun ne\nmustalaisetkin: ette usko, kun kävi keväällä mustalaisia, koreitahan\nnuo olivat...\"\n\n\"Koreat sinulle\", naurahti mylläri. \"Antaisit heidän olla... Johtui\nmieleeni, että ehkäpä vieras tahtoisi ruuanpuolta, kun kerran\nkaupungista asti...\"\n\n\"Kyllähän se ruokakin motevaa olisi\", myönsi nyt Lauri Falk.\n\n\"Johan toki\", virkkoi silloin myllärin emäntä, \"olisitte sanonut heti\".\n\nJa muori katosi tuvasta eteisen puolelle, kai keittiöön, ja ilmestyi\ntakaisin, mukanaan lautasella pino piiraita, voita ja maitoa. Sitten\nemäntä sytytti pienen lampun ja kehoitti:\n\n\"Menkäähän toki, herrahan te olette, saliin.\"\n\nFalk totteli kohta, hän tahtoi ainakin tänä iltana pysyä omassa\nrauhassaan. Isäntä ei tullutkaan kamariin, jota muori sanoi saliksi,\nvaan jäi loikoilemaan kuumaan tupaan; mutta emäntä tuli, istahti\npianistin eteen pöydän toiseen päähän ja alkoi pakista:\n\n\"Syökää, syökää, ne ovat tuoreita piiraita, ihan tuoreita, niin ne\nmustalaisetkin söivät. Koreitahan nuo olivat, oli niillä helistintä,\nkankaalla asuivat, kierteleväiset, eihän noita ruunu ryöstelle; tulivat\nsisään, olin tuolla leipiä paistamassa. -- 'Anna, hyvä emäntä, minulle\nleipä', sanoo yksi eukko, kun vedin leipää uunista, 'anna lapselleni\ntuo leipä'. Ka, mitäs minä. 'Ota, raiska', sanoin; ja annoin sen\nleivän. Niin tulee toinen, sanoo: 'Anna minulle, anna lapselleni.'\nMitäs minä. 'Ota', sanoin ja annoin. Niin tulee kolmas, pyytää, mutta\nei, rietas, tyydy leipään, tahtoo huiviani, parasta huiviani orrelta.\n'Anna minulle', sanoo, 'minun mieheni tapettiin viime syksynä Kerimäen\nmarkkinoilla'. Niin silloin minä, jos tarvinnee, arvelin, jospa raiska\ntarvinnee...\"\n\n\"No, muori\", puuttui mylläri puheeseen tuvasta; \"jokohan tuon huivisi\nvaan annoit?\"\n\n\"Minäkö?\" huudahti muori. \"Minäkö parasta kirkkohuiviani! 'Ettekös jo\nosaa siitä suoriutua!' huusin, ja kun otin uuninkoukun, niin osasivat\nsiitä lähteä. Mutta keitäs ovat tämä vieras?\"\n\n\"Muu mies, etkös kuullut\", keskeytti mylläri puoleksi leikillä,\npuoleksi vakavasti tuvasta. \"Ehkä lie kulkija väsynyt, varustelisit\nhiljalleen yöpaikkaa.\"\n\nMyllärin emäntä nousi ja alkoi availla kamarin eli salin sänkyä\nvieraalle; siinä hän mutisi:\n\n\"Enhän minä, mitäs, arvelin vaan, tutulta näytti. Ja mitäpäs, nythän se\non sija, maatkoon nyt tässä salissa, minä menen kammariini.\"\n\nTaiteilija jäi yksin; hän katseli piironkia, sen päällä oli\nheränneitten kirjoja, \"Yhden kristityn sielun vaellus\", lehtien nurkat\npaikoin käännetty merkeiksi. \"Hm, körttiläisten peruahan tämä, sen\nvähäisen joukon, mitä sitä lienee tällä seudulla koskaan ollut\", mutisi\nLauri Falk. Sitten hän pilkisteli ulos pienestä ikkunasta. Myllylampi\nvälkkyi vaaleana hämärästä, ja kevätkuiskeinen koivikko oli tumma. \"Oi\nromanttista rauhaa\", supisi hän riisuutuessaan. \"Mitäs, jos jäisinkin\ntänne, hiljaisuuteen? Tällaisten isäntien kanssa aina sovittaisiin. Ja\nkuinka se oli: Jahvet Hepsulainen? Ota oppi heimostasi. Entinen\npohattamies vossikkana, ei muuta kuin pitää ohjaksia ja rallattaa.\nEnnättääpä noihin kalaaseihin, joihin aioin. Ja sitten minä kuljen\nkylillä, sirkuttelen kesän ilokseni...\" Ja Lauri Falk hyräili\nitsekseen: \"Sirkka lauloi lystiksensä... Tanssipaikoilla sitten\nmaalaisnaukkusia nurkan takana...\"\n\nHän kääntyi kyljelleen ja veti jalkansa mukavasti koukkuun. Tuntui\nhyvältä: monta päivää ulkomaitten junissa, sitten meren, joutavan,\nvellottavana; sitten isänmaan junassa, joka pysähtyy jokaisen\nhalkopinon ääreen, ja viimeksi yö Sandelsissa... Viimein päivä\nraskaasti vaeltamassa.\n\nMutta nyt, eksisteeraa vain. \"Mukavaa seuraa tämä...\"\n\nMeni aikaa hiljaisuudessa, hämäryys ainoastaan sihisi.\n\nSitten alkoivat nukkujan varpaat unessa hangata toisiaan, hän kavahti,\ntuuhea tukka pystyssä, melkein istualleen, raapi tulta ja mutisi\nitsekseen:\n\n\"Siunatkoon, miten kiire niille nyt tuli kaikkialle, menevät niin, että\nniskat keikkuvat. Eikös vain virsikirjoja ... ja ... ei, paljon\npahempia tällä kertaa kuin torakoita.\n\nTietysti pahempia. Älkäähän, vai luulette noin pakoon pääsevänne.\"\n\nHän tempasi raidin neljältä kulmalta, avasi ikkunan, \"Ravatkaapa\nsiellä\", hän naurahti. \"Ihana onnen maa\", mutisi hän, yritellen uneen\nvuoteessa ja kuunnellen myllypuron rauhoittavaa kohinaa. \"Lauhkea,\nviaton kansa. Outokin tulee, ei katsota niinkuin hotellissa, vieraana,\nkohdella pahoin, mitä parhainta on, annetaan...\"\n\nHän raapaisi jälleen jalkojaan ja nousi aivan pystyyn.\n\n\"Mitäs, jos avaisin repun ja antaisin niille nukutusainetta,\nkiinalaisten tupakkaa nestemuodossa, morfiinia? Niin, täälläpäin\nsovitellaan asiat ymmärtäväisellä leikillä, tämän rahvaan kanssa\nnimittäin. Mutta nyt tässä täytyy keksiä muuta.\"\n\nTaiteilija avasi laukkunsa ja otti siitä kauniin japanilaisen\nviittansa, pisti viitan huvikseen siinä ylleen, siveli sen kahisevaa\nsilkkiä ja meni sitten ulos. Hän seisoi hetken eteisessä, katsellen\nsopivampia makuupaikkoja, ehkä aittoja. Tuosta veivät portaat ylisille.\nHän kiipesi sinne ylös, löysi pienen ullakkokamarin ja vuoteen\nnahkasineen, ajatteli: \"Ajakoot minut pois, jos tämä vuode on jonkun\ntoisen...\" Ja siihen nyt Lauri Falk nukahti syvään uneen.\n\n\n\n\n5.\n\n\nSeuraavana aamuna Lauri heräsi kovaan jysähdykseen; kun hän nosti\npäätänsä, lensi ovenraosta sisään, ullakon luukun kautta alhaalta, iso\nnaisen ruoju, nauhat pyrstönä perästä. Taiteilija väisti otsaansa, ja\nkuuli samassa tuvan eteisestä myllärin emännän kiivaan äänen:\n\n\"Etkö sinä herää, etkö herää, pakana?\"\n\nLauri Falk nousi ällistyneenä ylös, meni loistavassa viitassaan\nluukulle ja kurkisti eteiseen.\n\n\"Kah, herrakos siellä?\" huudahti myllärin emäntä. \"Ja taivaan valkeus,\nmillaisessa paidassa! Että tuollaisetko ne herroilla nyt on paidat,\nenhän minä ole moista ennen nähnytkään. Mutta missäs se piika?\"\n\n\"Ei täällä mitään piikaa ole ollut\", vastasi Lauri Falk.\n\n\"Eikö? Yöjalkaan se on mennyt, sitähän minä kengällä paiskelin... Se on\nuusi piika. Voi sinun kummat, tule ukko, kuule, se juoksee yöjalkaa,\nkun kesä alkaa; kyllä minä sille, kunhan se tulee kotiin. Olen niin\nlihava enkä pääse ylös portaista, niin heittää häntä kengällä, laiskaa.\nMutta milloinkas, mikäs herran sinne ylös?\"\n\nTaiteilija selitti nyt leikillisesti asian, öisen taistelunsa, mutta\nemäntä huudahti:\n\n\"Ei lutikka syö muita kuin suruttomia, syntisiä. Ja missä se piika?\nLehmät ja pässi-pahalainen tuolla juomaa huutavat, eikä ole kotona...\"\n\nMylläri oli tällä varhaisella hetkellä tullut eteiseen, hän kuunteli\nhymyillen ja kasvot alas luotuina vaimonsa pajatusta; samalla juoksi\npiika pihalta, ja emäntä tuota torumaan. Mutta piika puolustihen:\n\n\"Minä yöllä vain ulkona kävin, mutta kun nousin takaisin, oli vällyjeni\nalla herra. Menin aittaan maata.\"\n\nLauri Falk käytti hyväkseen tilaisuutta ja esitti nyt:\n\n\"Jäisinpä noiden vällyjen alle pitemmäksikin aikaa, asumaan nimittäin.\nKesäksi, hoitolaiseksi.\"\n\nJa siinä hän ilmaisi nimensäkin, ja mylläri sanoi:\n\n\"Johan minä olin tuntevinani. Ja tunsinpa isänne...\"\n\n\"Ja minäkin tunsin jo eilen\", jatkoi muori; \"mutta ukko, köriläs, kun\nei antanut puhua. Hoitolaiseksi, meillekö, tännekö, ylisillekö,\nsiunaa!\"\n\nSovittiinpa siinä kuitenkin, vähän ajan päästä, sillä mylläri arveli\nvain:\n\n\"No, jos haluatte, niin ollaan sitten tässä.\"\n\nMyöhemmin päivällä, kun Falk oli nukkunut kyllältään, hän järjesteli\nahdasta kamariaan, poltteli paperosseja ja tirkisteli tuuliseen\npärekattoon ja mustuneeseen ampiaispesään siinä. Se oli hupaisaa,\nalussa. Pois haipuivat ajatukset, mitä sitten ja sitten tehdä. \"Antaapa\nmennä\", hän mietti. \"Pitäisi ne tavarat vain, kirjat ja soittovehkeet,\nkaupungista noutaa. Ja kuljeskella, katsella, oleskella; niin, käydä\nVaskilahdessakin...\"\n\nLähtipä hän pian sitten hiljaa kävellen katsomaan Vaskilahtea,\nlapsuutensa romanttista paikkaa. Ja kulkiessaan päivänpaisteessa\nkuivien kankaiden pehmeitä hiekkateitä, huiskutellen keppiään kuin\nnotkeaa florettia, hän iloitsi jo mielessään, sillä nyt oli hänen\naivoissaan leimahtanut ajatus, syttynyt uusi aate, mitä hän täällä\ntekisi. Hän, hänpä säveltäisi jälleen; hän ryhtyisi työhön, niin, hänen\noli tosiaan aika jo ryhtyä! Ulkomailla, vieraihin oloihin viskattuna,\noli hänen kykynsä kelmennyt, kuihtunut kurjaksi apatiaksi. Mitäpä hän\nsiellä? Mutta täällä, yht'äkkiä ja pitkästä aikaa päästyään omain\njuurten kosketukseen, oli hänen sydämeensä syöksähtänyt kuin uusi\nelämän mahla!\n\nKullervoa hän tahtoi säveltää. Balladin Kullervosta. Ja hän hyräili\nitsekseen:\n\n    \"Kullervo, Kalervon poika,\n     hius keltainen, korea,\n     kullan kauto kaunokainen...\"\n\nKuvata hän tahtoi siinä Kullervoa. Aluksi Lauri ajatteli häntä\nsynnyinseutunsa kansana, joka oli joutunut uusien olojen kosketukseen,\norjaksi Untamolle, jonka nimeksi hänestä sopi kulttuuri, koko maailman\nkiistatanner; sen Untamon töihin ei Kullervosta ole, vaan hän turmelee\norjuudessa itsensä, tuhoutuu. Mutta iloisena ja kirkkaana ja orjuutta\nhalveksien hän syöksyy häviöönsä; aivan kuin Maljanen tai tuo toinen\nrappeutunut isäntä. Sitten Lauri alkoi sulattaa itsensäkin näihin\nhenkilöihinsä.\n\nNäin hän uneksi, kunnes tuli pieni hongikko. Ja kun hän oli kävellyt\nsen läpi, kuumotti tuolta jo Vaskilahden katto, naavasta harmahtavana\nkevätkesän kylmien ja lumivalkeain pilvien alla, jotka hohtivat aivan\nkuin sisäistä, hopeista valoa. Koivut rakennuksen luona olivat\nharsomaisesti vihertävät. Lahdelma talon kohdalla, suoraan pääportaista\nrannalle päin, väreili sulana, ja sen vesi oli väkevän sininen.\nLahdessa pienellä kalliosaarella oli rappeutunut huvimaja,\nkreikkalainen temppeli, kuten Lauri Falk oli sitä ennen kuvitellut. Ja\nnyt näkyi jo koko vanha, kaksikerroksinen rakennus.\n\n-- Mutta eihän se ennen kai vielä tähän näkynyt, ajatteli Lauri Falk.\nSilloin sitä kätki se pitkä, tuuhea koivukuja... Nyt oli enää vain pari\nkoivua talon puistopuolella. Lauri huomasi edelleen kulkiessaan, että\nse ammoinen koivukuja oli viime vuosina hakattu pois; ja hänen\naskelensa muuttuivat hitaammiksi.\n\nTaiteilija oli kyllä jo kuullut mylläriltä, että Vaskilahden omituinen\nvanha neiti oli toista vuotta sitten kuollut ja että hän oli\ntestamentannut talonsa pehtorin-tapaiselleen, Matti Muikkuselle, vaikka\nhänellä kuului olleen sukulaisiakin; mutta tätä koivukujaa ei Lauri\nFalk ollut sattunut ajattelemaan.\n\nVaskilahti oli tyypillinen tuollaisia rappeutuneita herraskartanolta,\njoita 1800-luvun loppu ja seuraavan alku alkoi näyttää yhä enemmän\ntällä seudulla kuten muuallakin Suomessa, aikana, jolloin entiset\nruotsalaiset suvut olivat heikontuneet tai kuolleet ja suomalainen\ntalonpoika yritteli astua heidän paikalleen. Kun Lauri Falk nyt käveli\nsärkyneiden kiviaitain välitse entisen lehtikujan paikkaa ja tuli\npihalle, niin hän näki, että syreenipensaat, joiden kuultavassa\nlehdistössä värisi paisuvia, ruskeita nuppuja, olivat villiintyneet ja\noksia niistä katkottu. Tuolla oli pääkuistista jäljellä ainoastaan sen\npaikka; kuistin kattoa oli ennen kannattanut neljä valkeaksi maalattua\ndoorilaista pylvästä; nyt oli kuisti poissa, ja ovi ammotti onttona\ntyhjässä seinässä. Koko kartanon katto oli vino ja rikki, ikkunoista\npäällyslaudat maahan tippuneet, jokunen ruutu paikattu ryysyillä. Ja\nkun Lauri meni rakennuksen toiselle puolelle puutarhaan, oli siellä\nsurullista ja hoidotonta: omenapuut kuivuneet pakkasissa ja vailla\nvaalivaa kättä; kirsikkapuut, joihin ei vielä lehti ollut puhjennut,\nolivat versoneet villiksi ja sekavaksi viidaksi; kaikkialla näkyi\ntalvellista kuloruohoa, olkia, riepuja ja roskaa.\n\nTuolla syrjemmällä olivat samoin muut rakennukset lahonneet; luhtiaitan\nkatolla riippui ruostunut viiri toisella saranallaan, lintu-uutuista\nolivat enimmistä pohjat pudonneet pois, koivuista ja palsamihaavoista\noksat repeytyneet.\n\nTaiteilija seisoi nolona ruusupensaiden vieressä, joissa ennen oli\nkasvanut ruusuja. \"Hehkuvia ruusuja!\" suri hän. Pettyneenä hän katsoi\nkoko tätä romanttista haavettaan. Kartanolla oli haudanhiljaista.\nKottaraiset vain vihelsivät unelmoivasti parin säilyneen uutun\npuikolla.\n\nKuitenkin Lauri Falk meni vielä sisään; mutta kun hän haeskeli, tyhjien\nja ummehtuneiden huoneiden kautta kulkien, isäntää, niin hänen\nharmillinen rauhattomuutensa yhä lisääntyi.\n\nMuuan pyöreäpäinen mies nousi isossa salissa hitaasti ylös leveästä\nsängystä; hän oli Matti Muikkunen. Salin seinät olivat nyt verhotut\nräikeänpunaisilla ja kullankirjavilla tapeteilla; pitkin seiniä seisoi\nwieniläistuoleja, nurkassa oli keltainen, sorvailtu piironki ja sen\npäällä kaksi kipsikoiraa ja venäläinen puumuna. Piirongin kohdalla\nseinällä suurennettu valokuva kuolleesta, istualleen asetetusta\nlapsesta, Matin sisarenpojasta, kuten isäntä sittemmin kertoi. Mutta\nsyrjemmällä oli vielä seinällä vanha teräspiirros: vallasnainen aamulla\nherätessään, paljain, sievin povin, hiuksin, jotka olivat kuin\npikimustaa silkkiä.\n\nTaiteilija pyysi nähdä rakennuksen huoneita. Mutta Matti vastasi\nepäilevästi hymyillen ja haukotellen:\n\n\"Heh, mitähän noista... Ei niissä mitään ole, myötiin tässä, kun\nryökkinä kuoli, viimeisiä vehkeitä avitsioonilla. Itse oli\ntestamentannut jo osan jollekin yhtiölle, joka niitä vanhoja myöpeleitä\nkerää.\"\n\nMatti Muikkunen lähti kuitenkin näyttelemään Falkille huoneita; ja\nyläkerran narisevia portaita noustessaan kysyi taiteilija:\n\n\"Että lahjaksiko tuli tällainen paikka teille, huhuilevat?\"\n\n\"Niinhän se\", hymähti Matti Muikkunen haukotellen. \"Onhan tämä kyllä\npaikka, onhan; mutta olipa hänestä puuhaa, Annasta: liassa rypi,\nkamarissaan istui, välistä soitteli, kipeähän tuo oli; sai sen pönttöjä\nkannella; ärtyinen, varsinkin omaisilleen, heh, kun nimensä muuttivat,\nKarhunkouria nyt ovat. Sai sitä passata.\"\n\nYlhäällä ei tosiaan ollut mitään; vihertävät kaakeliuunit rikki, kaikki\nsurullista, tomuista. Menivätpä he sitten alas. Keittiön ovi oli\nraollaan, ja sisältä kuului kimeää ja kovaäänistä kehtolaulua.\n\n\"Kah, kah, mitä se taas laulaa\", sanoi Matti Muikkunen. \"Tässä on\nmeillä loinen; sen loisen lapsien täti se siellä lurittelee, sellainen\njoskus hiukan hassahtava.\"\n\nKeittiössä loukutteli laiha, mukulaotsainen nainen kehtoa niin kovasti,\nettei huomannut tulijoita, ei varsinkaan, kun lauloi kiivaalla äänellä\nyhtä mittaa: \"Minäpä laulan lapselleni: Turun lurun lutikka, lirun\nlarun latikka!\"\n\nMatti Muikkunen nauraa hekahutti, Lauri Falkin seisoessa tyhmistyneenä;\nsilloin tuo nainen, jolla muuten oli pukuna punainen leninki, mistä\nlienee kaupungista lahjaksi saamansa, nosti päätänsä ja selitti:\n\n\"Niin, kun jättivät minut näiden kanssa tänne sotimaan.\" Ja hän osoitti\nsoppeen, joka oli täynnä repaleisia pienokaisia. \"Eivät anna tämän\nyhden maata\", jatkoi hän... \"Tulkaapas, pirulaiset, niin pyöräytän,\nettä näette kaikki ikkunat yht'aikaa.\"\n\n\"Vai vastus on\", naurahti Lauri Falk.\n\n\"Mitä hänestä\", sanoi Matti Muikkunen.\n\nMutta nainen jatkoi:\n\n\"Niin on, piruista. Meni mies hakemaan jauhoja, kun sai rahanpennejä\nRipatilta. Kuulkaahan, kun tässä ennen kelirikkoa kävi naapurin loinen\nIenok Maljanen kaupungissa tämän Matin reessä, ja meidän mies oli\nvöljäämässä...\"\n\n\"Maljanen?\" toisti Lauri ja tuli uteliaaksi.\n\n\"Niin, se jolta Ripatti juotti talon; ja nyt varasti Ripatti Maljaselta\nvielä vasikannahan, tämän isännän reestä; meidän mies näki sen, olivat\nRipatilla kortteeria, tämä Matti, Maljanen ja meidän mies. Ja nyt\ntahtoi Ienokin eukko manuuttaa Ripattia, oli jo käynyt vallesmannilla.\nMutta ehättipä Ripatti tänne, meidän miehelle puhumaan...\"\n\n\"Joutavia\", sanoi Matti Muikkunen nopeasti; \"tulkaahan, vieras, niin\nkiehautan kahvia...\"\n\nJa Matti lähti menemään, ikäänkuin Falkia perästään maanitellen. Falk\njäi kuitenkin yhä keittiöön; ja siellä hänelle selvisi tädin jutuista,\nettä asioitsija Ripatti kaupungista oli käynyt lahjomassa todistajaa,\nennenkuin poliisit ehtivät asiaa tutkimaan. Sitten alkoi\ntulipunapukuinen eukko pakista nopeasti muuta:\n\n\"Kahvia, hohoi, kahvia. Osaahan se Matti kahvin höyräytellä... Kyllähän\nniiden kelpaa kahvia. Meni emäntä tyttärineen sinne saareen, jossa\nsillä ovat ne sukulaiset, uusia röijyjään, ryijyjään näyttämään.\nKuulkaahan, yöleä on tämä emäntä, köyhänä tämä Matti sen nai. Työntyi\nMatille, kun Matilla oli tällainen hovi. Ja nyt sitä syödään ja\nvaatteita tehdään, rouvaksi tiukkaa sanomaan itseään. Phyi, rouvaksi!\nKun olisi tyttö edes Matin, mutta suutarinpa tuo on tekemä, Matin\ntyttö. Niin kuulkaahan: tämä Matti passaa rouvaa, aamulla kahvit\nkeittää, vuoteelle rikulla kantaa, ruuan laittaa, kun hän itse istuu\nkiikkastuolissa, ompelee tuukkeihin niitä puunkuvia.\"\n\nEukon pakina keskeytyi, sillä Matti tuli sisään kuppeineen ja\npannuineen ja vaati vierasta menemään salin puolelle; itse hän ryhtyi\nkeittämään kahvia.\n\nIstuskeli Lauri Falk sitten hetkisen yksinään isossa salissa. Ja jopa\ntuli kahvi, kiiltävässä kannussa, tulivat vehnäskimpaleet ja\npikkuleivät, kaikki järjestettyinä kirjatulle liinalle. Ja kahvia\ntuodessaan mainitsi Matti:\n\n\"Mitäpä tuon jutuista, hassahtavan... Ja mekin tässä ollaan Ripatin\ntuttuja; mitäpä noista kertomaan.\"\n\nLauri Falk vastasi, että mitäpä noista; eipä hän asiaa oikein tarkoin\nymmärtänytkään. Sitten mainitsi Falk jotakin vanhasta kuistista: minne\nse oli hävinnyt?\n\n\"Vettä laski seinille, mädännytti hirsiä\", vastasi isäntä. Ja hän\njatkoi, raapien päätänsä, joka oli nyt ohimojakauksella:\n\n\"Uusi rakennus se pitäisi saada, arkkinihti tänne pitäisi kutsua! Ja\nuusi nuusniekka pitäisi saada, oikea nuusniekka! Ja kyllä, kyllähän se\nsaadaankin...\"\n\nTaiteilija puhui vanhan talon arvosta: ei pitäisi antaa vanhan\nhävitä...\n\n\"Kyllä, kyllä, niinhän se on\", hätääntyi Matti Muikkunen yhä enemmän,\nluullen vieraan puhuvan maatilanhoidosta, vaikka Falk tarkoitti itse\nrakennusta. \"Kyllähän sitä; potattia tässä aiotaankin panna, tänä\nvuonna, kahta uhemmin... Ja heinää! Niin, heinää, kyllähän minä.\nKunhan, kunhan tässä\", lopetti hän haukotellen.\n\nPian lähti nuori Falk sitten takaisin myllylaaksoon, lähtipä\nnolostuneena ja kiihdyksissään äsken näkemistään ja kuulemistaan. Hän\nei käsittänyt oikein selvästi, mistä hän oli harmissaan. Hän tunsi,\nettä vanha Vaskilahti, joka oli hänestä ollut muinoin hienompi kuin\nmikään muu talo, uneksi nyt siellä surullisena ja unhotettuna\nhiljaisella kunnaallaan. Ah, oli siellä toki ennen ollut jotakin,\najatteli Lauri Falk. Muotoja, aistia, vanhaa, perittyä. Ja kauneutta,\niloa. Niin, pienet aatelisten naisten jalat olivat siellä silkkisukkiin\nja siroihin kenkiin verhottuina sipsutelleet huvimajoihin, ja katrillin\ntahti oli kaikunut. Lempeä, kevytmielisyyttäkin oli siellä asustanut...\nPikku poikana hän muisti siellä ihailleensa ruusuja, pohjoismaisia\nkyllä, mutta sittenkin ruusuja.\n\n\"Matti Muikkusten kädet niitä nyt raiskaavat!\" huudahti hän itsekseen\nja pysähtyi keskellä maantietä, otsa rypyssä ja silmät luotuina\ntaivaalle. Niin, harmitti ajatella, että vanha neiti oli lahjoittanut\ntalon tuolle haukottelevalle Muikkuselle, silakalle... Ja sittenkin:\nvielä enemmän hän ihmetteli, että se musikaalinen vanha neiti oli\nelellyt liassa, kuten Vaskilahden nykyinen isäntä sanoi.\n\n\"Vanha homehtunut hassu!\" arvosteli Lauri Falk itsekseen\nneiti-vainajaa, jonka aateluutta hän kuitenkin vaistomaisesti ihaili.\nSillä kaikestahan olemme jo huomanneet, että Lauri Falk oli\nhienosteleva ja taipuvainen lapselliseen ylimyshaaveiluun. Noihin\nhaaveisiin olivat opastaneet jo koulupoika-aikana romanttiset kirjat\nvanhain kartanoiden vihreistä kamareista, monenmoiset runot linnan\nneidoista ja muusta sellaisesta. Ja asuipa hänessä talonpojan salainen\noman halvemmuuden tunne... Kuulijat hänen konserteissaan olivat olleet\nenimmäkseen ruotsalaisia, siis yleensä sitä sivistyneempää polvea,\njohon tuokin neiti-vainaja oli kuulunut; arvostelu suosi hieman hänen\ntöitään, suuri yleisö ei; ne olivat sille liian merkillisiä; yleisö oli\nnousukasta, suomalaista, se ei ymmärtänyt vielä persoonallista\ntaidetta. Ah, olisipa ollut enemmän sitä vanhaa, kauttaaltaan\nsivistynyttä ja hienostunutta polvea. Kauttaaltaan sivistynyttä? Ah,\nLauri Falk oli ollut niin vähän tekemisissä tuon vanhan, ruotsalaisen\nsivistyspolven kanssa, että hän kuvitteli siitä liikoja. Siksi häntä\nällistytti, että Annaneiti oli rypenyt liassa. Yleensä hän liiaksi\nluuli, että todellinen sivistys on luokka- tai rotuominaisuus eikä\npelkästään yksilöllinen. Se sai hänet halveksimaan omaa aikaansa, joka\nmuka vaali taidetta huonommin kuin entinen; se sulki hänen silmänsä\nelämältä...\n\nSangen hyvillään hän siis oli, kun vuosia sitten sai jostakin kuulla,\nettä eräs Falck, joka oli kerran asustellut lähellä hänen\nsynnyinpaikkojaan, oli ollut senaattorikin. Ehkäpä hän, Lauri, oli\nsukua tuolle ylhäiselle herralle. Tarkempaa tietoa näistä sukuasioista\nei Lauri Falk halunnutkaan, vaan ikäänkuin pelkäsi ottaa niistä selkoa,\nsillä ehkei hän olisikaan Falck-sukua. Riitti vain se haave; niin hän\nsai joskus vihjata kainosti eräille ystäville, että muuan senaattori\noli ollut sukuaan samanniminen kuin hän. Kaiken kaikkiaan Lauri\ninhosi nykyistä epähienoa ja omarotuista porvaristoa; aivan samoin\nkuin pelkäsi maailmaa ja pakeni sieltä joskus aivan metsiin,\nnyt vesimyllyyn: täällä ei hänen ainakaan tarvinnut kuulla\nnousukasporvarien puhetta taiteesta, ei tarvinnut sen tähden, että se\noli näille viattomille talonpojille suorastaan yli-käsitteellinen asia.\n\nViattomilleko? Tuo hänen rakastamansa kansakin sai tällä Vaskilahden\nretkeilyllä nyt toiset kasvot. Niissä oli nyt Matti Muikkusen,\nasioitsija Ripatin ja Maljasenkin vastenmielisiä piirteitä: miksi\npitikin Maljasen mennä riitelemään vaivaisesta vasikannahasta? Oliko\nhän muka -- Kullervo? Eipäs hän tuntunutkaan menevän iloisesti\nhalveksien nurin. Entä Ripatti ja Muikkunen sitten, toinen hölmö ja\ntoinen varas!\n\nMyllärin kanssa hiljaisessa pirtissä pakistessaan hän oli saanut\nkuulla, että oli täällä vielä toisenlaisiakin talonpoikia: ahkeria,\njärkeviä, varsinkin muualta siirtyneitä. Mutta nekin Lauri Falkia\npeloittivat: nehän olivat taas sitä ahertavaa, älykästä ja\nkilvoittelevaa, nousukasta...  Ei, nämä uudet huomiot olivat sellainen\nsorasointu hänen äskeiseen Kullervo-tunnelmaansa, että hän aavisteli\nnyt koko Kullervo-aikeensa jo -- sammuvan.\n\n\"Tämä on ruma, runoton aika\", valitteli hän itsekseen. Niin, luulipa\nLauri Falk nyt, että hän ulkomailla kotiseutuaan rakastaessaan olikin\nrakastanut vain omia haaveitaan siitä.\n\nJa sitten, vähitellen hän ei enää oikein viihtynytkään täällä maalla.\nHuolettikin vähän tuleva elämä. Pitäisi puhua siitä Muttiselle,\nvanhalle ystävälle... Pitäisi mennä kaupunkiin.\n\n\n\n\n6.\n\n\nSillä välin oli tullut täysi kesä; kaakkoinen myrsky sen toi, se\nhyökkäsi eräänä päivänä railossa jäiden kimppuun, repi ja pirstoi\npaksuimmat lautat, hieroi niitä toisiaan vastaan, murskasi ne\nluotoihin; se lennätti mukanaan sadekuuroja, jotka hohtivat ulapalla\nniinkuin himmeä hopea, kun aurinko paistoi niiden lävitse. Kumpuiset\nmaisemat kiitävien pilvien alla milloin saivat kadmium-keltaisen\nhohteen, milloin taas tummuivat varjossa, ja välkähtivät jälleen\nruusunpunaisiksi tai rikinkeltaiseen loistoon. Jäät liikkuivat rannalta\nrannalle ja katosivat parissa päivässä. Suuret, kauniit vedet nauroivat\nnyt vapaudessaan, kuin hopeisella kirjailulla koristeltuina.\n\nSitten pukeusi maailma kiireellä kesään, pääskyset liversivät myllyllä\nkaivovintin kärjessä, pihatuomet tulivat vihreiksi ja koivikon\nhiirenkorvat suuriksi ja tuoksuviksi. Puroniityn ruohistossa paistoivat\nvoikukat kirpeänkeltaisina lämpymässä auringon hohteessa. Ampiainen\nhyrisi iltaisin, maa hengitti lämmintä.\n\nNyt kelpasi Lauri Falkin jälleen oleskella myllyllä.\n\nJa sitten hän muutamain päivien perästä lähti kaupunkiin, noutamaan\ntavaroitaan, Sandelsissa, paistatellen päivää sen kannella, keskellä\nautereisia maisemia.\n\n\n\n\n7.\n\n\nOli kaunis kesäyö kaupungissa; kirjakauppias Aapeli Muttisen asuntoon\nlankesi vaalea, pehmeä valo sisään salin suurista, avatuista\nikkunoista; kahdessa pienessä kamarissa kadun puolella oli tummempaa,\nsillä niiden matalalle maahan painuneiden ikkunain kaihtimet oli\nlaskettu alas.\n\nAapeli Muttisen asunto oli kaupungin vanhassa osassa, aivan ohitse\nvierivän virran rannalla, rakennettuna pengermälle, joka kohosi\njyrkästi vedestä. Pengermällä kasvoi piilipuita, jokunen parhaillaan\nnuppuihin puhkeava kirsikkapuu ja kolme neljä suurta koivua.\n\nKirjakauppiaan pieni huoneisto oli mukava, melkeinpä ylellinen. Siellä\noli ponnahtelevia nojatuoleja, pehmeitä, kirjavia ryijyjä seinillä,\nkirjakaappi kirjoineen, jotka hän oli valinnut makunsa mukaan, piano ja\nmuutamia oikeitakin tauluja.\n\nKamareissa nukkuivat nyt, tai olivat nukkumaan asettuneet, toisessa\nMuttisen Aapeli mukavilla resoreillaan ja pianisti telttasängyssä,\ntoisessa Muttisen vuokralainen, nuori tuomari Oiva Tommola.\n\nVaalea, hämyinen yö oli kesäisiin unelmiin uuvuttava, mutta kuuma!\nMyöhään tultuaan oli kesä kuukautensa ensimmäisen viikon lopulla\nkiihtynyt tulisella voimalla.\n\nKaikki oli hiljaista, silloin tällöin kuului vain kadulta äänekästä\nnaurua ja anturainkapsutusta, sivuitse kulkevien venäläisten\nkylpyvieraiden, sillä kaupunki oli kylpypaikka. Nyt palasi heitä\nmonetkin rakastelevat parit Kasinolta tai souturetkiltä, naiset nauraen\nja korkein rinnoin, vieressään mustapartaiset, laihat miehet. Tai\nkuului loitompaa, salin ikkunain kautta järveltä, käsiharmonikan\nhelinää, lähenevää ja ohitse haipuvaa, keveistä, käyräkokkaisista\nsisämaan venheistä.\n\nPienen raatihuoneen tornikello löi värisevin äänin neljännestunnin\ntoisensa jälkeen. Ei, uni ei tullut vuoteisiin asettuneille. Lieneekö\nsiihen ollut syynä tämä kuumuus ja ihana kesäyö, vai noiden kadulla\nkapsuttavien venakoiden nauru, vai viinoin yhdessä nautittu illallinen:\nyksikään heistä kolmesta ei nukkunut.\n\nMuttisen Aapeli nousi ensimmäisenä istumaan sängyssään; siinä hän\nhuokaili ja ähkyi, lihavana ja kasvoiltaan harmaana. Sitten hän pisti\nhiljaa tohvelit leveihin jalkoihinsa ja lähti laahaava yöpaita yllään\nsaliin, istahti sinne suutaan lupsutellen, keinutuoliin, avonaisen\nikkunan eteen. Otti suuhunsa pöydältä pussista rusinoita, sillä aina\npiti hänellä olla jotakin maiskuttelemista. Kurottelipa sitten käteensä\nkirjankin, joka oli Voltairen _Candide_, sommitteli sankalasit päähänsä\nja lueskeli rivin ja pari. Sitten hän vaipui miettimään lukemaansa,\nkirja painui vähitellen helmaan, hän ajatteli omia asioitaan, katseli\nja nautti kesäyöstä, pieni nenä pystyssä ja likinäköiset silmät\nhupaisesti litteinä.\n\nKirjakauppias oli viime keväänä, toista kuukautta sitten, lyhyen aikaa\nnaimisissa oltuaan ottanut avioeron. Suuri rauha oli nyt, riitaisen\nyhdyselämän jälkeen, vallannut hänet, ja samalla alakuloinen,\nkitkeränsuloinen tuska, jota uudet elämykset tuottavat.\n\nRauha oli kuitenkin tällä kertaa ylinnä ja voitolla. Nauttien ja lihava\nrinta rauhallisesti koholla ja pienissä silmissä melkeinpä ilonloiste\nhän katseli nyt kesäiseen yöhön, koivuihin, joiden korkeat latvat\ntuskin värähdyttivät lehteä tai kellertäviä urpujaan, kylpiessään kesän\nkultaisessa valossa. Virtaisen salmen takana, kaupungin tuuheain\nsaarien juurella siinsi vedenkalvo, virien hopeiset viivat välkkyivät\nsiellä vieretysten kuin rivi kanteleen kieliä.\n\nAh, tätä kesää, talven jälkeen, nykyisen elämän rauhaa! Aapeli\nMuttiselle tulivat melkein vedet silmiin. Mutta olipa nyt hellekin! Hän\nnousi ja laahusti ruokasalin läpi keittiöön, jossa hänen\nemännöitsijänsä, Martta, nukkui, ja nouti konttorista eteensä saliin\npullon olutta, parikin samalla vaivalla. Tullessaan hän mahtoi\npoukuttaa muullakin kuin pullonkorkilla, koskapa nuori Falk, joka oli\nlasien kilinää kuullessaan alkanut nuuhkia nenäänsä, hymähti ja\nnaurahti:\n\n\"Mitä se mies siellä?\"\n\n\"Häh, etkö sinäkään nuku?\" sanoi silloin Muttinen, tullen kamarin\novelle pullo kädessä. \"Mitä hymähtelet, häh? Sitäpä minun pitikin\nsinulle sanoa, että poukutti se entinen ukko puupuntarinkin. Häh? Puks!\n-- se oli perä -- pi-pi-pi-pi, -- numerot, -- piuh: siinä koukku!\"\n\nMuttinen nauroi silmät sirrallaan; myöskin Falk naurahti; hänenkin\nmielensä teki puheisiin, sillä olipa hän aikonut tällä matkalla\nneuvotella hiukan tulevaisuudestaan vanhan ystävänsä kanssa. Siksi hän\nnousi nyt kuumasta vuoteestaan ja lähti kirjakauppiaan seurassa saliin,\nottaen lasin mukaansa, ja aikoi sitten leikitellen aloitella asiaansa:\n\n\"Minäkin tuolla mietin, että jos taas perustaisin liikkeen...\"\n\n\"Mitä? Häh?\" kysyi Muttisen Aapeli. \"Liikkeen, kahvilanko taas?\"\n\n\"Ei, ei tällä kertaa\", vastasi Lauri Falk. \"Nyt jonkin muun liikkeen,\npääkaupunkiin...\"\n\n\"Pääkaupunkiin?\" ihmetteli Muttinen.\n\n\"Niin\", toisti Falk, \"kangaskaupan ... nimeksi tulisi noin ...\nesimerkiksi ... paitakauppa Vilju-Valju?\"\n\n\"Helvetti! Vilju-Valju?\" kysyi Muttisen Aapeli.\n\n\"Niin. Ja olisi vaikka kaksi osallista, toinen sinä...\"\n\n\"Minä?\"\n\n\"Niin. Ja sinä muuttaisit nimesi Penteleeksi.\"\n\n\"Penteleeksi?\" kimahti Aapeli Muttinen. \"Voi turkkilainen!\"\n\n\"Niin. Ja minä Piruksi.\"\n\n\"Sinä Piruksi, mitä sinä tarkoitat?\"\n\nLauri Falk nauroi:\n\n\"Niin, Piru & Pentele, Paitaliike. Se -- olisi humpuukia. Ja ihmisille\ntulisi kiire ostamaan.\"\n\n\"Kiire, mustanaan väkeä\", nauroi Muttinen. \"Esplanadilla sellainen\nmakasiini ... kansallisrunoilijan muistopatsaan seutuvilla. Sinä\ntunkisit makasiinin ovesta juutalaisena ulos suippoa nenääsi.\nPaitaliike Vilju-Valju. No, huitrumpsis, sanoi Runeberg-vainaakin!\"\n\nJa ystävykset kilistivät.\n\n\"Hohoi, minä sitä täällä loorassani vaan\", kuului nyt Oiva Tommolan\nääni toisesta kamarista, hämäläistä murretta korostaen; hän nukkui näet\nmatalassa puusängyssä. \"Mutta niinkö te Runebergista puhutte! Jospa\nmaisteri Bongman sen kuulisi!\"\n\nMuttinen remahti nauruun:  \"Häntä ei pulakisti saa mielestään; taisi\ntulla heistä ikuiset viholliset. Muistathan, Lassi, ensin se heidän\nsinuttelunsa laivalla: 'Syö rupa!' Ja sitten kävi maisteri täällä;\nminun kirjakauppiaana oli tietysti hommattava hänelle uusi asunto,\nniinkuin kaikille ulkomaalaisille. Tuonne sijoitin hänet kauppaneuvos\nKönölinin vinnille; siellä hän odotti sitten jäitten lähtöä; nyt ei ole\nherraa näkynyt; kantoi sinne kirjojani. Aioin juuri puhdistaa\nkirjastoni, minä tahdon olla eliittiä, polttaa siitä roskat pois\nniinkuin viisas pappi Don Quijoten kirjastosta; nyt pääsin vähemmällä:\nmaisteri halusi uusia suomalaisia aatteita, ja minulle jäivät nyt\nensiksikin Rabelais ja Troian sota ja Swift ja Cervantes ja muut\nsellaiset ja sitten, paitsi suurta räätälinpoikaamme, ah, itken hänen\nrunouttaan ajatellessani, vain sormin luettava määrä meikäläisiä. Häh,\nmaistetaanpas.\"\n\nNyt tuli myöskin Oiva Tommola saliin sanoen:\n\n\"Loorassa ei vaan voi pysyä.\"\n\nHän oli heitä kaikkia, yksin taiteilijaakin, nuorempi: silmät pyöreät\nja siniset, kasvot ympyräiset; hänellä oli jo juomalasi kädessä, hän\njatkoi:\n\n\"Täällä naukitaan ja puhutaan kirjoista, eh-eh. Minäkin yhdyn\ntarinoihin. Kuulkaas, Falk, joka tulette sieltä maalta, ettekö tiedä,\nmistä saisi muikkuja?\"\n\n\"Yhden kyllä, nimeltään Matti Muikkunen\", vastasi Falk, ja aikoipa jo\nryhtyä kuvaamaan tuota aatelishovin isäntää, mutta tuomari Tommola\nkeskeytti hänet:\n\n\"Ei lasketa leikkiä, minä aion ruveta tekemään täällä muikunkauppoja,\nvälittämään niitä täältä länteen, se on afääriä, eh-eh-eh\", nauroi hän\nonnellisena.\n\n\"Afääriä!\" murahti kirjakauppias ja rypisteli kurttuista otsaansa.\n\"Sinä, semmoinen, mitenkäs maisteri Bongman sinua kuvailikaan?\"\n\n\"Älä viitsi\", vastasi Tommola. \"Minä en ole hänestä millänikään,\nperhanan viikingistä.\"\n\nTommolan posket lensivät punaisiksi vihasta.\n\n\"Nämä kärähtivät täällä kiistaan politiikasta kahta kamalammin kuin\nsiellä laivassa, kun stipendiaatti kävi täällä kirjoja ottamassa;\nstipendiaatti on näet passiivisen vastarinnan mies...\"\n\n\"Aktivisti, väitän minä\", huudahti Oiva Tommola;\n\"Voima-liittolainen...!\"\n\n\"Ja Tommola on suomalainen\", pisteli Muttinen.\n\n\"Niin, sen kuulee jo nimestä\", vahvisti Oiva Tommola viattomasti.\n\"Suomalainen olen. Mutta hän 'Porilaisten marsseineen'...\"\n\n\"Ja Kalevaloineen\", muistutti Muttisen Aapeli. \"Stipendiaatti sanoi\ntahtovansa valaa germaanista ryhtiä suomalaiseen älyllisyyteen...\"\n\n\"Ja siksi haukkuu minua, senkin kämpäjalka!\" kiivastui Tommola ja\ntyhjensi lasinsa.\n\n\"Hm, soimaa miehen jalkoja\", sanoi Muttinen.\n\n\"Peijakas, ovatko minun jalkani sitten niin vallan väärät?\" kysyi\nTommola ja asettui seisomaan näytteille toisten eteen. \"On niitä\nväärempiäkin, sen sanon, ja ainakaan ei näissä ole kaviota niinkuin\nhänellä, tuolla Runebergilla...\"\n\nMutta silloin kivahti Muttisen Aapeli:\n\n\"Älä sinä Runebergista, sinä!\"\n\nJa hän kulautti lasillisen laajaan suuhunsa, ja huudahti ihaillen:\n\n\"Sillä ovathan ne niin kauniita, nuo muinaiset, puhtaat luonteet hänen\nisänmaallisissa runoissaan! Uhraavat isänmaan puolesta kaikki.\"\n\nMuttisen kurkku värähti; hänen silmissään kiilteli vettä.\n\n\"Runoissa, niin, mutta entä käytännössä? Sinunko miehiäsi sotasankarit,\nsinä sodan vastustaja\", ivaili Tommola. \"Niin, mitäs nyt sanot! Mutta\nminulla on omat aseeni: kansalta, jolla on jotakin lakkarissa, ei\nvedetä paitaa pöksyjen päälle. Sen sijaan: käyttää Runebergin runoja\ntaistelussa keisarikuntaa vastaan, sehän on vaarallista!\"\n\n\"Niin, kai se on totta, varsinkin tänä aikana, jolloin ei enää ole\nsiihen innostusta kansassa\", myönsi kirjakauppias. \"Mutta oih, se aika\noli. Nimittäin suurlakossa! Miksi, miksi sen ajan atteet menivät kaikki\nnoin, pyh!\" Ja Muttinen puhalsi pitkin kämmentään. \"Oih, mikä reaktio\nnyt kaikkialla, maa pelkkiä huijareita, pettureita, puijareita,\nafäärimiehiä: hirtettäviä, hirtettäviä kaikki!\"\n\n\"Älä helkkarissa\", huudahti tuomari Tommola.\n\n\"Älä keskeytä minua!\" kirkaisi Muttisen Aapeli olutlasi koholla\nkädessä. \"Anna minun puhua! Niin, suurlakko: ihana aika! Uudistettava\nmaa, kirkosta alkaen. Saatava vapaaksi... Rehellisiä, hyviä ihmisiä;\nsitä minä rakastan; unelmaa, joutavaa! Ei mistään tule mitään! Oi,\nmiksi meidät tukahdutettiin, kun kansa heräsi, älä sinä väitä, Tommola,\nettä Iivana tukahdutti kaikki aatteemme. Se on entisistä ihanteista\nelävien valhetta, he itse ovat paljon tukahduttaneet; oi, miksi on nyt\nniin, miksi ei ole näin, mistä minä tiedän, mitä kaikkea on; miksi ei\nole kaikkea uudistettu? Mutta sen minä tiedän, miten minä olen\nmiettinyt! Oi, velikullat, miten minä olen miettinyt! Tuolla kallolla\nnoin!\"\n\nJa Muttisen Aapeli löi nyrkillä otsaansa, hän jatkoi:\n\n\"Miettinyt, olen miettinyt, mikä, mikä on ihmiskunnan tulevaisuus? Olen\nmiettinyt muitakin maita kuin tätä omaamme! Miten muitakin kansoja\npuijataan ihanteilla, joilla näytetään ihmiset meille niin kauniina ja\npuhtaina, ettemme huomaa pitää varaa petkuttajiltamme. Miettinyt nyt\nesimerkiksi Turkkia, sen äsken päättynyttä sotaa Balkanilla. Miksi,\nmiksikä suuret rohmut syövät pieniä kansoja?\" huudahti Muttinen\ninisevällä äänellä. \"Siksi\", filosofoi hän kämmeniään levitellen, \"että\nheillä oli nuo suuret kansalliset aatteensa, runonsa: 'Eestä kuninkaan\nja maan'. Turkkilaisillakin omansa, uskonnon luomia aatteita\npohjaltaan. Miksi vihata kansallisuuden vuoksi? Miksi ei vihata\npelkästään kehnoja yksilöitä, olivatpa ne vieraita tai omia:\nruhtinaita, ylimyksiä, muikunkauppiaita...\"\n\n\"Älä helkkarissa!\" huudahti jälleen Tommola.\n\n\"Niin, miksi kansat oikeastaan sotivat? Kuninkaitten komeudeksi,\nkauppasäädyn eduksi, papiston pettäminä; miljoonat köyhtyvät, kituvat\nnälässä; harvat rikastuvat, huutavat isänmaata, kansallisuutta\nhurraavat! Oi, miten olen miettinyt tuota barbaarien 'sivilisointia\nväkevämpäin voimalla', kuten kai Swift aikoinaan sanoi. Minä vihaan,\nvihaan sotaa! Vihaan, että halkean!\" huudahti Muttinen yht'äkkiä kasvot\nmustina.\n\n\"Älä, helkkarissa\", väitti vain Oiva Tommola; \"sota on elämän terveitä\nalkuvaistoja; joka ei taistele puolestaan, sortuu...\"\n\n\"Mitä, häh, kannatatko sotaa? Sinä, joka äsken vastustelit\nRunebergiakin.\"\n\n\"Hm, niinkuin sinä äsken häntä ihailit ja nyt kumoat. Kannatan, en\nmeillä, vaan yleensä. Täällä päässäni nimittäin. Minäkin olen näet\najatellut päälläni, tuolla punaisella rediisillä, kuten maisteri\nBongman siitä sanoi; ajatellut, että hiiteen lapselliset filosofiat. Me\nmaistetaan!\"\n\n\"Hihii\", nauroi Aapeli Muttinen. \"Sinä olet oikeassa, näin kauniina\nkesäyönä, elehvantti soi! Eikö tässä saa edes kesää viettää rauhassa.\"\n\nJa Muttinen juoksi uudestaan ruokasaliin ja kantoi sieltä kokonaisen\nhelmallisen olutpulloja ja viinakarahvin.\n\n\"Hei pojat, ajatellaan muuta. Sillä se, joka nykyjään ei ole anarkisti,\non idiootti, sanoo Shaw. Maailma on roskaa! Voi pyhän Pirkitan\npannurieska. Katsokaa nyt noita ... kirsikannuppuja! Soita, sinä Lassi,\nsoita niin perhanasti!\"\n\nFalk oli istunut jo kauan pianon ääressä.\n\n\"Mitä? Häh?\" kysyi sitten Muttinen, vaikk'ei kukaan ollut sanonut\nhänelle mitään. \"Ettenkö minä saa ärjyä omassa talossani? Oi, kesäyö.\nLaulakaa! Etteikö Aapeli saa laulaa virsiään tässä lahossa kaupungissa!\nKirkasta ja makeaa ohranesteen sekaan! Oi, kauneutta! Katsokaa, tuon\nvirran pinta, se kohoilee kuin neitseen rinta. Oh, _mon Tieu_!\"\n\nMuttinen koetti solkata aina hienostellessaan ranskaa.\n\nHe maistoivat sekoitusta, se keikahti kiireesti kesän hurmaamiin\naivoihin. Tuomari Tommola kehuskeli Muttista:\n\n\"Sinä ymmärrät: neitseen rinta, eh-eh, sinä, paras afäärien\nhalveksija!\"\n\nSe sattui Muttiseen; asia oli tosiaan niin, ettei tuo anarkisti\nsuinkaan halveksinut mammonaa, vaan hän hoiti sangen säännöllisesti\nkauppaansa saadakseen rahaa. Nyt hän vastasi änkyttävällä,\nvalittelevalla äänellä:\n\n\"Afäärien halveksija? Tarkoitatko, että minä sellaista jumaloin? Ei,\nminullahan on ainoastaan tämä talo ... näin vaatimaton... On\nkirjakauppa, ja toista sataa tuhatta markkaa rahaa, ja täytyyhän\nihmisellä jotakin olla. Että olisi ihminen! Katsokaahan nyt! Nauttikaa\n... tuosta maisemasta! Soita, sinä mylläri. Mitä sinä soitat? Minä\nlaulan:\n\n    \"Rovasti lausui näin:\n    Miks hämmästyitte säikähtäin...\"\n\nOiva Tommolakin vannoskeli nyt kasvot tulipunaisina:\n\n\"Niin, me lauletaan. Soita, sävelniekka, soita. Kalevala-aiheita,\nmeidän kansallisia aiheitamme, -- sillä minä olen suomalainen, -- mutta\nei sellaisina kuin Bongman niitä puskee. Minä osaan Kalevalaa, minäkin:\n'Mäet mämmikakkaroiksi, kalliot kananmuniksi', sen minä osaan.\"\n\nMaljain ja kesän uutuus oli vallannut Falkin: näin oli hänellä aina\nvälittömin hetkensä; hän sanoi leikittelevästi:\n\n\"Kalevala-aiheita, niitä minä juuri aionkin sepitellä. Kullervoa.\nSaatte vielä kumarrella suurelle säveltäjälle, kuunnelkaa nyt.\"\n\nJa hän soitti; sävel kaikui uinuvaan kaupunkiin kuin huima kansanlaulu\nja etelämainen pastoraali.\n\nTommola jatkoi:\n\n\"Ja me lauletaan, Aapeli, Kalevalaa! Ei sillä tavoin kuin Bongman, vaan\nuudella tavalla. Tule tänne, Muttinen!\"\n\nTommola hääräsi paitasillaan, nyt hän asetti kaksi tuolia vastatusten,\nsai lihavan Muttisen toiselle niistä ja asettui itse toiselle ja\nkomensi:\n\n\"Sormet sormien lomahan. Kas niin; nyt pitää nyykyttää vastatusten kuin\nKalevalan ukot ja laulaa yksitoikkoisella nuotilla, yhtä samaa kuin\nneekerit. Ei, mepä lauletaankin iloisemmalla nuotilla, kun nyt kerran\npidämme lystiä, samalla klaavilla kuin: 'Marakatti punatakki'.\"\n\nNuori tuomari lauloi, väärällä äänellä:\n\n    \"Kaisaniemen niityllä,\n    viherjäisellä nurmella.\"\n\nJa Muttinen kertasi ruumistaan nyökäten:\n\n    \"Viherjäisellä nurmella -- höh höh höh.\"\n\nOiva Tommola kiljui kimeästi:\n\n    \"Siell' annoin ma itseni turmella...\"\n\n\"Oh, jos Bongman tämän kuulisi!\" hihitti Muttisen Aapeli.\n\nTommolan kasvot tulivat tummiksi:\n\n\"Bongman!... Minua haukkuu: pyöreät on muka silmät. Kuulkaas,\nmennäänpäs... Lauletaanpas hänelle! Pieni serenaati. Se, miehet,\nme tehdäänkin! Mennään Könölinille. Pidetään leikillä pieni\nkissanserenaati. Tai oikeakin, ei kissan virttä\", jatkoi hän, kun\nMuttinen näytti epäröivältä; \"jotakin kaunista, nyt, kun on kaunis\nkesäyö\".\n\nMitäs muuta: kaikki kolme juoksivat paitasillaan ulos kadulle,\netumaisena taiteilija nauraen ja taakseen katsellen, toisena Oiva\nTommola, olutpullo kädessä ja Muttisen musta huopahattu kasvoille\npainettuna; viimeisenä kirjakauppias paljain päin ja vaaleanpunaisessa\nbomasee-paidassaan, tohvelit jalassa.\n\nKatu oli hiljainen. Päivä alkoi jo nousta, varpuset tirskuivat pienien\ntalojen ikkunain vuorilaudoilla. Tyhjällä kadulla kaikui Tommolan\nluritus, kun hän oli käyttävinään olutpulloa huiluna: \"Luri-luri-luu,\nluri-liri...\" Mutta hänen edessään kajahteli Lauri Falkin iloinen:\n\"Hahahaa\", ja takaa Muttisen Aapelin siunailu: \"Voi kolmen tuhannen\nukko! Kalmukit, koirat!\"\n\nTuossa oli kauppias Könölinin vihreäksi maalattu talo, jonka\nullakkokamarissa Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaatti Bongman\nasusti. Tommola ja Lauri Falk asettuivat keskeltä kattoa ylenevän\nullakkokerroksen kohdalle ja virittivät, Tommola pulloa torvena\nkäytellen ja Falk aivan vakavasti pehmeällä barytonillaan:\n\n    \"Sä kasvoit neito kaunoinen...\"\n\n\"Ei me lauleta: neito\", oikaisi Tommola, \"hän on Bongman, maisteri,\nlumppuri, miksi häntä haukkuisi\". Ja Tommola alkoi uudestaan:\n\n    \"Sä kasvoit lumppuri kaunoinen...\"\n\n\"Poliisi!\" suhahti Muttinen, joka seisoi paitasillaan portin pielessä;\nsilloin he kaikki pakoon pihalle: tuskin ennättivät nähdä erään\nalaikkunan välkähtävän auki ja kuulla jonkun huutavan. Tuuhean puiston\nperille he kapaisivat, siellä oli pesutupa, pesutuvan nurkassa kaappi.\nSiihen nyt Tommola ja Falk työntyivät sisään ja vetivät oven kiinni.\n\nKirjakauppias ei kaappiin mahtunut, hän kyyristyi pesutuvan uunin\ntaakse nurkkaan ja tirkisti sieltä: näki ikkunasta kahden poliisin\njuoksevan kauppaneuvoksen puutarhaan, ne pysähtyivät, katselivat\nympärilleen. Toinen heistä sanoi:\n\n\"Tuonnepäin ne menivät, eivät ne olleet ryssiä, saa ne ottaa kiinni.\"\n\nPoliisit kiipesivät korkean lankkuaidan ylitse ja katosivat viereiselle\npuistomäelle.\n\nNyt hiipivät laulajat Könölinin pihaverannan alle: sinnepäin oli\nBongmanin toinen ikkuna. Falk kiipesi katolle notkeana kuin kissa;\ntoiset vielä auttoivat häntä takaa; ikkuna oli auki, Falk harppasi\nsisään, kuuli kimeän kirkaisun, näki jonkun naisolennon ryntäävän\nportaita alas. Bongmania ei siellä ullakolla missään ollut; Lauri Falk\njuoksi nyt maisteria muualta etsimään, tuli alakerran portaille, osui\nulko-ovelle, kuuli takaansa miehen karjaisun ja kelpo pamahduksen.\n\n\"Kas, ampui!\" nauroi hän itsekseen, juosten toveriensa luokse, jotka\nodottivat häntä verannan edessä.\n\n\"Tule pois\", sanoi kirjakauppias peloissaan; \"tämähän oli skandaali,\nKönölinin tyttäret ikkunassa. Olipa se ukko hermostunut, kun ampui.\"\n\nJa he alkoivat juosta takaisin rantakadulle.\n\nTällainen oli Lauri Falkin ensimmäinen vierailu kauppaneuvos Könölinin\ntalossa.\n\n\n\n\n8.\n\n\nSeuraavana aamuna arveli Muttinen hyvän tavan vaativan käydä\nKönölinillä selvittämässä öistä huisketta; sitä paitsi hän kovasti\npelkäsi, että siitä olisi voinut tulla rettelöitä poliisivallan kanssa;\nja hän oli myöskin utelias näkemään, mitä kauppaneuvoksen väki siitä\nserenadista arvelisi.\n\nMutta kun hän aamiaisen jälkeen meni vihreään taloon, pyydettiinkin\nhäntä tuomaan nuoret ystävänsä sinne perheen vieraiksi päivällisille.\nTämä ei kuitenkaan ollut varsin Muttisen mieleen, vaan hän arveli\nkotiin palattuaan Tommolalle ja Lauri Falkille:\n\n\"Olisi tuo anteeksirukoilukin piisannut; minä viis naisista; varsinkin\nkauppaneuvoksettaresta. Tiennet tuon, Lassi, häh?\"\n\nTaiteilija ymmärsi Muttisen sanoissa jonkinlaista halveksumista; mutta\nhän puolestaan ei muistanut tuosta perheestä enää mitään erikoista,\nniin kauan sitten hän oli kaupungissa asunut, koulupoikana; eikä hän\nollut näiden maaseudun porvarien asioita seuraillut.\n\nMutta tuomari Tommola huudahti Muttiselle:\n\n\"Taisi jo kosaista sinua. Prinsipaalini Lammervo kertoi, että hänkin\nennen muinoin kauppaneuvoksetarta ... eheh...\"\n\nMuttinen vastasi, hymähtäen kylmästi ja kuitenkin silmissä hiukan\nitserakas kiilto:\n\n\"Kaikista minä Iivarin pukin rasvan...\"\n\n\"Vai niin, nuori hän on vielä, vanhan miehen akka\", sanoi Tommola.\n\nEnempää eivät Muttinen ja Tommola muokkailleet Könölinejä, vaan\nlähtivät toimiinsa. Lauri Falk jäi Muttisen taloon, lepäilemään ja\nsitten pukeutumaan, päivällisaikaan asti, jolloin ystävät hänet\nnoutaisivat Könölineille.\n\nVähän ennen päivällistä seisoivat Könölinin molemmat tyttäret,\nnuorempi, Mimmi, ja vanhempi, Svea Rosa, vihreän talon nurkkakamarin\nikkunassa, ensinmainittu vielä pukeutumishommassa, jossa sisko häntä\nauttoi, ja tähystellen vieraita, jotka juuri ilmestyivätkin näkyviin\nalamäestä päin. Muttisen Aapeli kulki ensimmäisenä, musta, hiukan\nrutistunut haikaratakki yllään, valkeat liivit kellonperineen leveällä\nvatsalla, keltaiset kengät jalassa ja paksu huopahattu päässä, pyyhkien\nauringon hautovassa paahteessa hikeä kurttuiselta otsaltaan. Hänen\nperästään astelivat kuumaa paasikäytävää Oiva Tommola, pystynä,\nharmaassa kesäasussa ja ohut eebenpuukeppi kädessä, jäykkänä,\njalkoterät kovin ulospäin; ja hänen vieressään keinuili Lauri Falk\nmelkoisesti -- violetinvärisessä takissa.\n\n\"Katso, katso, Svea!\" huudahti Mimmi keikkuen keskellä ikkunaa, kun\ntaas Svea pysytteli hymyillen loitompana, jo valmiiksi pukeutuneena;\n\"katso, tuossa ne nyt ovat, mitä ihmettä, ah, konstnäärillä on\nsinertävä takki, se on samettia, tietysti, hän on taiteilija, pyh! Voi\ntuota mammaa, ettei hän anna minun jo kammata tukkaani nutturalle?\nMiksi minun pitää roikuttaa näitä kuin mikä koulutyttö?\"\n\nAsia oli niin, että Mimmi oli edellisenä keväänä eronnut omin päin\nkesken tyttökoulusta. Nyt hän sieppasi vihaisesti ruskeita\npalmikoltaan, mutta samassa hän jo pyrähti ulos vieraita vastaan,\npunaisessa ja kultaisilla hetaleilla koristetussa kansallispuvussaan.\n\nVaaleahapsinen Svea taas jäi vielä ikkunaan, katselemaan vieraiden\ntuloa; hänkin oli utelias näkemään tuon kaukaa, oudoista, ihanista\nmaailmoista saapuneen Lauri Falkin. Pelkästään siksi ei hän ollut\nutelias häntä näkemään, että hän oli taiteilija; päinvastoin hän oli\näsken pistellyt lempeästi Mimmiä: sanonut, että Mimmi on kuin meillä\nnaiset yleensä, vanhatkin rouvat, jotka tahtovat nähdä pelkän\ntaiteilijan naaman, sivuseikka, tietävätkö hänen töistään mitään; että\nsalanimi on usein kaikkein suurinta ihmettelyä ja ihailua herättävä\ntaiteilija. Laurin pikku töitä ei Svea Rosa tosin tuntenut; mutta Falk\ntuli niin kaukaa, ihmeellisistä maista. Ja nyt Svea näki, että Falkilla\noli pehmyt, tummahko tukka, ja hänelle tuli omituinen miellytyshalukin,\nhänen hienoille ja kuultaville kasvoilleen syttyi hymy, hänkin somisti\nhiukan vielä lisää itseään: taittoi pöydällä maljakossa auenneen\nnarsissin, pisti sen povelleen ja lähti viimein vaaleassa\npitsipuvussaan saliin.\n\nVerannalla olivat jo vieraat. -- Aamulla olivat Falk, Muttinen ja\nTommola karistaneet ensi rasituksen ruumiistaan uimahuoneella, Tommola\nheti punoittavaksi ja virkeäksi palautuen, Muttinen vielä Könölinille\nmennessäänkin ähkien ja juoden vesiä jokaisella limonadikojulla, mutta\nLauri Falk vasta loikoiltuaan Muttisen vuoteessa kello puoleen kahteen,\nsillä aikaa kuin kirjakauppias ja tuomari olivat toimissaan. Siinä\nloikoessaan Lauri Falk ajatteli ensin raakoja pohjoismaisia juomia,\nviinaa ja olutta; phyi; mutta olipa tulos silti hyvä, myönteli hän\nkovassa päänsäryssä. Sitten piti ryhtyä pukeutumaan, koska oli se\nvisiitillelähtö. Hän kaivoi laukustaan vaalean kesäpuvun, mutta sen\ntakkia ei hän kuitenkaan hyväksynyt.\n\nNiin, vaikka Falk muka kammoi \"kulttuurin frakkia\" ja oli itseään\nkohtaan joskus hyvinkin rehellinen arvostelija, tuskan hetkillä eräille\nlähimmille suorastaan liikuttava, niin julkisissa seuroissa hän\nmielellään yhäkin näytteli: tahtoi esiintyä jonakin erikoisena;\nulkoasultaan, kun ei muuten voinut, samoin kuin kömpelyyden ja\nmauttomuuden pelko sai hänet noissa seuroissa monesti juuri puhumaan\nmauttomasti, hänen tavoitellessaan siroutta ja hienoutta. Nyt hän\nvalitsi ohuesta sametista valmistetun takin, väljäliepeisen ja uumilta\nkaidan, joka teki hänen luonnostaan hiukan naiselliset lantionsa\nvieläkin leveämmän näköisiksi. Takki oli kyllä kummanlainen, mutta ...\nse huvitti häntä lapsellisen keikailun vuoksi ja myöskin siksi, että\nainainen tuhonajatus oli tuonut hänelle haikean halun vielä leikitellä\nsitä, jota hän piti jo toivottomana ja menneenä: rakastettavaa,\niloista, tervettä, nuorta taiteilijaa. Ja samapa se muuten, miten hän\nnarrittelisi täällä, pienessä, hupaisessa kylässä, ajatteli hän\npistäessään viimein lumivalkeita kalvosimia käsiinsä ja hienoa\nhajuvettä rintapieliinsä, hieman vain. Sitten hän odotti tovereitaan,\njotka olivat luvanneet tulla häntä noutamaan.\n\nSitten tulivat kirjakauppias ja nuori tuomari. Tommola katseli Falkia,\nmutta ei virkkanut mitään.\n\nJa nyt he seisoivat kolmisin Könölinin verannalla, tuokion, ja\nkatselivat siimeiseen puutarhaan, jossa hiekkakäytävät olivat menneet\nmelkein umpeen, samoinkuin marjapensaidenkin välit. Omenapuut\nhymyilivät punertavia nuppu-pilkkuja täynnä lämpöisessä\nauringonpaisteessa. Talon oli kauppaneuvos ostanut eräältä\npuoliruotsalaiselta kaupungin herralta, ja hän se oli maalauttanut sen\nloistavan vihreäksi, hiukan Pietarilta maistuvaan tyyliin, ja\nvarustanut verannan kirjavilla lasi-ikkunoilla. Toinen puoli verantaa\noli nyt varjossa, mutta toiselle loi aurinko ruutujen läpi iloisia,\nsateenkaarena kimaltavia kuvioitaan. Muttisen Aapeli istahti jo ähkien\nverannan sälesohvalle, mutta samassa pilkisti Mimmi vilkkain ja\nuteliain silmin ovesta ja huudahti:\n\n\"Mamma, vieraat ovat täällä.\"\n\nVerannalle astui nyt sangen muhkea nainen, mahtava povi ruskeassa\nraakasilkkipuserossa; kasvot punaiset ja valkeat kuin mansikat ja\nmaito, silmät suuret ja sinertävät, hiukan ulkonevat; punoittavien\nhuulien välistä nauroi luja ja terävä hammasrivi; hän oli\nkauppaneuvoksetar Maissi Könölin.\n\n\"Tässä nämä kyöpelit nyt ovat\", esitteli Muttisen Aapeli ystävänsä\nrouvalle ja Mimmille. \"Tässä, tämä yökiipijä, on Lassi Falk, ja tämä on\ntuleva senaattori Tommola.\"\n\n\"Entä te itse sitten?\" huudahti rouva epäsuomalaisella äänensoinnulla.\n\n\"Minä, minäkö?\", vastasi Muttinen hiukan hämillään; \"no, olinhan siellä\nminäkin, hm\".\n\n\"Ei, ei, ei\", jatkoi rouva; \"mitä siitä. Mutta tarkoitin, miksi te itse\nsitten meinaatte, herra Aapeli?\"\n\nJa silmäsipä hän nyt iloisesti Muttiseen, tervehtiessään Tommolaa ja\nFalkia. Sitten hän katsoi Falkiin ja sanoi melkein ihailevasti:\n\n\"Te siis olitte se, joka kliivasi ylös, herra Falk? Ah, ah, te ette voi\nuskoa\", alkoi hän rallattaa nopeasti, \"te olitte peloittaa hengen\nminusta ulos, en voinut muuta kuin kiljua ja juosta alas rappuja, näin,\nneglisee\", hän kääntyä kepsahti jälleen kirjakauppiaan puoleen: \"Aivan\nneglisee.\"\n\nRouva sipaisi kupeitaan käsillään, joissa renkaat helisivät.\n\n\"Konstantin luuli, että se oli varkaita, tai työväkeä sieltä sahalta:\naina, aina ne siellä streikkaavat; hän tempasi revolverinsa ja, sillä\nse tekee hänet niin närvöösiksi, ryntäsi ulos ja ampui, -- oh, se oli\nniin _tokigt_, hahaha...\"\n\n\"Mutta kuinka sitten kauppaneuvoksetar oli siellä ylhäällä?\" kysyi nyt\nnuori Tommola, mennen rouvaa lähemmäksi, ilkkuva kiilto silmissä.\n\n\"Oh\", vastasi rouva arvokkaammin, \"olin mennyt sinne, siellä oli\nviileämpää, eihän voi sietää tätä: päivällä eilen kaksikymmentä askelta\nvarjossa, ja maisteri Bongman on matkoilla.\"\n\nMimmi nauroi mammansa suomen kielelle, ja Lauri Falk valitteli\nkumarrellen ilkeää hassutteluaan:\n\n\"Minä olin ... fiiraamassa ... ja myöskin hiukan noin ...\n_crescendo-tuulella_...\"\n\n\"Ja festaamassa\", jatkoi rouva. \"Tietysti, nuoret miehet: kuinkas\nsitten! Mitä hyvää te maistoitte sitten? Olutta ja viinaa? _Öl och\nbrännvin? Stackars, stackars pojkar!_ Ja tekin, Aapeli Muttinen: olutta\nja viinaa!\"\n\nTähän rouvan pajatus keskeytyi, sillä eteisestä, sen vasemmalta\npuolelta tuli verannalle, lasit otsalleen työntäen, itse isäntä,\nKonstantin Könölin, keskikokoinen, pyöreäpäinen ja myhäilevä mies,\nvaimoaan lujasti vanhempi, noin puolivälissä kuudettakymmentä,\nohimoilta jo valkea. Suu näytti hiukan vinoon vedetyltä, ja samoin\nkulmaviivakin silmien päällä, mutta toiseen suuntaan kuin suu. Hän\nsanoi vaimolleen:\n\n\"Mitä sinä nyt täällä tehtaistakin ... joutavia! Naisväen pakinoita. Ka\nniin, tervepä mieheen, Muttinen.\"\n\nSitten hän kätteli melkein ketterästi kumarrellen Tommolaa ja Falkia:\n\n\"Käydäänhän sisään, käydään sisään. Tuo poksahdus, josta Maissi puhui:\nmitäpä leikistä! Enhän minä sillä teitä, mikä olikaan nimi, Valkki;\nmutta paremminkin noin lystikseni. Onhan niitä nuorilla miehillä\nkujeita, hahaha... Ja rouvani: naisväki, näes, hermostunutta, näin\nkuumalla ajalla...\"\n\nKun he astuivat hämärään, vanhanaikaiseen saliin, otti Mimmi-neiti\nsiellä Lauri Falkin heti valtaansa. Sali oli suuri, siellä kiilteli\nkatossa hotellimainen kristallikruunu; tuolla yhdessä kulmassa\nleventelihen heloilla koristetun flyygelin vieressä pietarilainen,\nlikaantuneella sametilla päällystetty divaani. Tuossa keski-ikkunain\nvälissä välkkyi lattiasta kattoon ulottuva kuvastin, ja sen\nmarmoripöydällä seisoi suuri Thorvaldsenin luuton ja lihaton Kristus,\nmutta kuvastimen kahden puolen häämöttivät jalustoillaan Suomen\nsuurmiesten kipsikuvat. Toisessa salin kulmassa jälleen oli\nsaksalaiseen tyyliin sommiteltu vaaleanruskea huonekalusto.\nKaikki hiukan kuollutta ja epäjärjestyksessä. Messinkisen\ntupakkapöydän reunalla, jonka yläpuolella riippui öljymaalauksena\nkauppaneuvoksettaren muotokuva, jossa rouva oli hiukan laihempi kuin\nnykyään, roikkui pöydällä revennyt harsosaali.\n\n\"Se siinä, sanonko minä? Se on Svean maalaama!\" huudahti Mimmi, kun\nLauri Falk pysähtyi katsomaan erästä himmeää lasia, johon oli maalattu\nlemmenkukkia ja tummia ruusuja. \"Svea osaa maalata ja soittaa. Ja\nsoitan minäkin; nyt minulla on uusi valssi, venäläinen, ah, ne ovat\nhurmaavia nuo venäläiset: valssia he osaavat, eikö niin? Tunnetteko te\nhurmaavaa Luna-valssia, herra Falk?\"\n\nMimmi hyöri Falkin edessä kuin kärppä, väistyi selin, kun Falk liikkui,\nkatseli häntä pienin, loistavin silmin. Hänestä kävi Falkiin omituinen\nraikkaus ja reippaus, jollaista hän ei ollut tuntenut vuosiin. Ah,\ntuollainen pystynokka, välkähti hänen mielessään; sepä voisi olla\nkesäiloa... Sitten tuli Svea sisään raolleen jääneestä kamarin ovesta,\nMimmi esitteli hänelle taiteilija Falkin, ja sanoipa näyttäneensä\nhänelle siskonsa tauluja. Svea punastui harmissaan ja huolestuneenkin\nnäköisenä; ja siitä Falk sai aiheen kohteliaasti ja avuttomasti\nmainita, että Svea-neitikin siis rakastaa taidetta. Kumpikin tyttö oli\nnyt Lauri Falkin lähettyvillä, Mimmi häärien, Svea hillittynä. Heidän\nkolmen luo tuli Oiva Tommola; hän katseli kummastellen ja melkeinpä\nkateellisena tuota taiteilijaa: mitä hittoa he hänestä? Ja rouvakin\ntuli, näki saalin pöydällä ja huudahti:\n\n\"Uh, piikain huolimattomuutta! Miksi he eivät ole korjanneet\nslöijaani?\"\n\nJa hän tempasi saalinsa ja aikoi heittää sen tyttöjen kamariin, mutta\novella hän pysähtyi ja sanoi:\n\n\"Ah, eivätkö herrat tahdo nähdä meidän flikkain sänkykamaria?\"\n\nTommola nykäisi Falkia kylkeen ja oli valmis pistämään nenänsä huoneen\novesta sisään. Svea katsoi alas ja värähti ja tuli aivan hiljaiseksi.\nFalk huomasi sen ja meni flyygelin luo, kun taas Tommola harppaili\nMimmin edeltä kamariin.\n\n\"Oletteko mokomaa kuullut, Oiva ja Lassi?\" huudahti Muttinen puheltuaan\ntoisaalla isännän kanssa. \"Maisteri Bongman on tilannut itselleen\nmoottorivenheen! Nyt se vasta liimaan joutui... Mitä siitäkin tullee!\"\n\n\"Ei kelvannut meidän höyrypurtemme\", selitti kauppaneuvos; \"se haisi\nmuka hänestä, kai höyryltä. Hupaisa mies. Tulee Helsingistä tänne\nkootakseen muinaisesineitä täällä. Vanhat taiteelliset huonekalut sanoi\npäättäneensä kerätä. No niin, hän aikoi lähteä maalle. Laivassa: sen\nhän oli saanut päähänsä. Mutta kun ei laivakeli tullut, odotti täällä\nmeillä sitä; odottaa, kulkee, kolkkaa tuolla ylhäällä öilläkin, tulee\njoskus alas ja kysyy: 'Miksi ei täällä ole jäänsärkijöitä niinkuin\nmerellä?' Eikä saa unta, niin on into kerätä noita huonekalujaan,\ntäältäpäin. Kehoitetaan tässä häntä: 'Menkää maitse.' -- 'Maitse,\nmaitse', matkii hän, 'kun laivat ovat huonoja! En mene!' Ja nyt: eipä\nsuvainnut enää laivojamme, vaan meni ja tilasi oman moottorivenheen.\nSanoi saaneensa joltakin monttööriltä vanhan koneen; on panettamassa\nsitä uuteen nuottavenheeseen. Niin, nyt ovat vedet auki, hän pääsisi\nlähtemään vesitse, niinkuin toivoi, mutta nyt hän odottaa moottoriaan.\nSitä hän on käynyt pari päivää ulkotelakassa noutamassa.\"\n\n\"Ja mitä se moottori maksaa?\" kysyi Oiva Tommola.\n\n\"Halvaksi kiitti\", vastasi Könölin hymyillen; \"tottapa ne Helsingin\nherrat pitänevät maksusta huolen, niinkuin vanhoista huonekaluistakin\".\n\n\"Hihuu!\" vihelsi Aapeli Muttinen.\n\nMutta Mimmi huudahti tyttöjen kamarin ovelta:\n\n\"Voi, voi, jos maisteri nyt tulisi, että pääsisimme huvimatkalle; hän\nlupasi viedä meidät heti.\"\n\n\"Että on niitä hermostuneita tässä talossa muitakin kuin minä\", lopetti\nkauppaneuvos sukkelasti silmiään vilkauttaen ja vaimoonsa katsoen.\n\"Mutta eikös se pöytä ala jo joutua\", jatkoi hän vilkaisten kelloaan ja\nmeni itse ruokasaliin katsomaan. Ovi aukesi kuitenkin hänen ripaan\ntarttuessaan, ja Aili-sisäkkö ilmoitti, että pöytä oli katettu ulos\nverannalle.\n\nPian istuttiin sitten aterialla, värillisten ruutujen läikkeessä,\navonaisen puutarhaoven vieressä, josta hohtivat nuppuiset omenapuut ja\nraikkaanvihreät karviaispensaat, ampiaisten hyristessä niissä\nkesälauluaan. Kadulta kuului silloin tällöin rattaiden räikkynää ja\nkauempaa laivojen iloisia huutoja; mutta tarjoiluhuoneesta leyhähti\nvasikanpaistin mehevä haju yhtyen pöydällä olevien narsissien tuoksuun.\n\nTommola istui vastapäätä isäntää ja Mimmiä. Hän jatkoi, Könölinin\nasioista tietoja kärkkyen, juttua rouvan mainitsemasta kiusasta tuolla\nsahalla, lusikoiden tomaattikeittoa nauravaan suuhunsa.\n\nKönölin sanoi:\n\n\"Niin, ne lakot! Siinähän se on: työväki sanomalehtineen!\" Ja hänen\nleveä otsansa painui ikäänkuin alemmaksi ja katse tuli tylyksi; mutta\nsitten hän katsahti Muttiseen, naama muuttui jälleen yhtä latteaksi ja\nlauhkeaksi kuin äskenkin, ja hän huokasi: \"Niin, vaikka heille\nlukusalit hankkisi ja koettaisi olla köyhälle kansalle kuin\nvelvollisuus vaatii, koska kerran omasta kokemuksestaan tietää heidän\nolonsa, niin eivät tahdo ymmärtää! '_Kun näet reiän rikkaan paidassa,\nrepäise lisää_' -- sanoo vanha sananparsi. Nuo reissusällit varsinkin.\nToista oli entinen väki, uskoineen. Mutta unohdinpa aivan naukut ...\nno, eipä tuo paisti olekaan vielä tullut...\"\n\nKauppaneuvos tarttui karahviin ja kallisteli siitä vieraille viinaa;\nkallistaessaan hän katsoi salaa ja tyytyväisenä uusiin vieraisiinsa,\njotka ihmettelivätkin, kun viinakarahvin pohjassa oleva pelituusa\nsoitti: \"Oi Maamme.\"\n\nTommola jatkoi vakavasti, luoden silmäyksen Mimmiin:\n\n\"Mutta missään en olekaan nähnyt semmoisia työmiehiä kuin täällä.\nLaivalaiturissa esimerkiksi: seisoskellaan, tuota noin, päivät pitkät,\nkatsellaan, käännellään. Jos tiedustaa jotakin, vastataan: 'Niin\nsitäkö?' -- 'Sitä.' -- 'Kah, enhän tuota tiedä; mutta tuolla on\nPöllänen, tuo, joka tirkistelee veteen, se tietää.' -- Ei meilläpäin\nniin, siellä lännessä.\"\n\nMaissi-rouva sanoi yht'äkkiä miehelleen:\n\n\"No, etkö taas ole ottanut lihaa? Pigeesit ovat tietysti unohtaneet\nvarustaa sinulle kalaa; voi sitä Maikkia! Onko sinun sydämesi taas niin\nhuono? Kuulkaahan, lääkärit ovat kieltäneet Konstantinilta kaikki,\nlihan, väkijuomat. Kaikki kiihoittavan! Sanovat, että hänellä on\n_järtfeeli!_ Mikä järtfeeli? Mistä he sen tietävät? Ovatko he hänet\navanneet? Hän tappaa itsensä, vai miten, vieraat? Syö sinä vaan hyvää\nlihaa ja ota snapsi, Konstantin!\" kehoitti hän lopuksi ja loi mieheensä\nmelkein kiukkuisen katseen. \"Mimmi, pane hänelle eteen. Katsopas,\nkuinka minä syön...\"\n\nMimmi totteli ja antoi isälleen palasen lihaa, mutta enemmän salaattia\nja luumuja. Könölin huokasi ja sanoi päätään nyökytellen:\n\n\"Jaa, tästä sen nyt näette, millaista on olla pomona: totella lääkäriä\nja muita, hehe. Köyhillä ei ole ainakaan näistä riitaa.\"\n\n\"Eikö mitä\", sanoi Tommola pyyhkien hilloa suupielestään, \"kun äsken\nkävin erään sosialistin luona, pyyteli tuon miehen eukko anteeksi sitä,\nettä heillä on tavallisesti aina appelsiineja, nyt ei ollut; hänen\nmiehensä vatsa on huono. Ja muutakin heillä oli, kuvalehtiä ja\nresorisänky.\"\n\n\"Resorisänky!\" huudahti kauppaneuvoksetar.\n\nMuttisen Aapeli huomautti:\n\n\"Onhan siinä hyvä kellottaa, laiskiaisten, niin köyhäin kuin\nrikkaidenkin. Mutta laiskuudesta puheen tullen: sinä, Tommola,\nkumpanjooni, jos tahdot kuulla esimerkin laiskuudesta: minä tiedän\ntäällä erään ukon, jolta putosi nuotanvedossa rannalta piippu järveen.\nNuotta oli jo vappeilla. No, se mies oli niin laiska, ettei viitsinyt\nottaa piippuaan järvestä käsin, vaan potki nuotan uudestaan ja veti\npiipun ylös nuotalla; semmoinen oli se mies.\"\n\nKeskellä yleistä naurua huudahti kauppaneuvoksetar:\n\n\"Maamansikoita, tuotin ne juuri Helsingistä, pankaa paljon kermaa ja\nhunajaa joukkoon.\"\n\nJa sitten niitä syötäessä kapisti portaita ylös ja kotiin myöskin pitkä\nmaisteri Bongman! Hänen silmänsä kiilsivät riemusta ja hampaat\npaistoivat laajana, keltaisena rivinä, ja hän huudahti:\n\n\"Nyt se tulee! En malttanut siellä ulkotelakalla odottaa, tulin\njalkaisin etukäteen ilmoittamaan, että nyt se tulee! Tänä iltana! Nyt\nvihdoinkin pääsen täältä pois, työhön, suurenmoiseen, saattehan nähdä.\n'Helmahan salon sinisen, kaiskun niemen kainalohon.'\"\n\nJa hän nostaisi komeasti oikeaa kättään ja jatkoi:\n\n\"Mutta kyllä siinä olikin työ, koko yön sain touhuta sen monttöörini\nkanssa, vetelys, ei olisi tahtonut valvoa yötä, mutta hänen täytyi\nvain! Se meni näet jo eilisiltana kerran rikki; oli jo valmis, laskimme\nveteen, silloin potkuri kiveen, siipi vääräksi. Nosta taas teloille.\nAjelin miehet torpista hereille, hahaa, ja sitten taas veteen. Itse\nvääntelin kampia, katsokaa minun kymmentä kynttäni!\"\n\nHänen kätensä olivatkin nokiset ja rasvaiset, ja oikean käden selkä\nturvonnut makkaraksi. Hän jatkoi:\n\n\"Mutta nyt se tulee, välkeä savolaisvenho, siinä moottori, kymmenen\nhevosvoimaa, 'vierii kuin veran nukelma'. Kas, vieraita\", sanoi hän\nsitten yht'äkkiä, ja hänen lasimaisesti kiiltävät silmänsä selvisivät\nhiukan. \"Muttisen Aapeli, ja Valkki; kirottu Sandels, joka ei mennyt\njäälautan lävitse.\"\n\nBongman ojensi nokisen kätensä Falkille ja sanoi, Muttiselle silmää\niskien:\n\n\"Missäs tämä poseteivari nyt on oleskellut?\"\n\n\"Älähän\", hörähti kirjakauppias; \"jollakin myllyllä; mutta hän on\nsäveltäjä ja runoilija\"...\n\n\"Runoilija? Ja tuo takki? Romaanienko runoilija, romaanien, joissa\nsankari on norjalainen tohtori, joka tutustuu italialaiseen\nkreivittäreen Rivieralla, Nizzassa? Tai näprää sonetteja, jotka eivät\nsovi kieleemme. Kiitos, Aapeli, noista hupaisista kirjoista.\"\n\nLauri Falk tuli kalpeaksi, mutta Muttinen sanoi:\n\n\"Säveltää Kalevala-aiheita, Kullervoa.\"\n\n\"Oh\", huudahti silloin maisteri Bongman ja pysähtyi katselemaan Falkia.\n\"Niinkö, kas vaan! Noin hän katsoo, pää nuukallaan: ei ole paha! Silmät\npunaisina... niissä, niissä silmissä on jotakin! Kiiluu jotakin\nsellaista, alkuperäistä, hieman metsäläistä, _vot harasoo_!\"\n\nMaisteri puristeli nyt uudestaan Falkin kättä ja huudahti:\n\n\"Tänne minä tahdon istua, Kullervon säveltäjän viereen. Ja samalla\nmuistankin: minä olen V. P. K:n huvitoimikunnassa, meillä on juhlat\nsunnuntaina, se on tämän kuun kolmaskymmenes. Tehän soitatte siellä,\nherra Falk? Se on sovittu, _vot kak_, yksi ohjelmanumero tuli lisää.\nNyt ruokaa hiukan, ja sitten levähtämään, mennäksemme moottoria\nvastaan, tehän tulette mukaan, herra Falk?\"\n\nMaisteri katsoi samalla niin käskevästi ja pyytävästi Lauri Falkiin,\nettä taiteilijan täytyi mutista jotakin myöntävää. Mutta Mimmi\nhuudahti:\n\n\"Meille te lupasitte huomenna kasteretken, maisteri.\"\n\n\"Vai niin, ihanaa\", toisti stipendiaatti tyytyväisenä. \"Me lähdemme.\nMutta kas, onhan täällä tuokin, tuo Aiaiai!\" huusi hän, kun huomasi\nviimein Oiva Tommolan. \"Asianajaja, mitä kakofoniaa! Millaiseksi\ntiedemiehet ovat suomen kielemme muokanneet...\"\n\nMimmi sanoi nyt, että nämä vieraat olivat tulleet pitämään maisterille\nserenadia.\n\n\"Kattiserenadia?\" toisti Bongman, ja hänen lusikkaa käyttävä kätensä\nkangistui.\n\nAapeli Muttinen kiiruhti silloin selittämään asiaa, ja kun Bongman\nkuuli yrityksen hassunkurisen lopun, kirkastuivat hänen kasvonsa\njälleen ja hän riemuitsi:\n\n\"Niin, niin, johan arvasin, että se oli tuon Aiain hommaa, tuon\nTommolan, vakavan kuin kirkon vaivaistukki! Mutta siitä sen nyt näette,\nmitä Tommin päästä lähtee! '_Miksis riitta riivasihet_'! Se meni\nhukkaan. Ja tämä säveltäjä, hän harppasi siis huoneeseeni, aikoi lentää\nkuin piru nahkasiivillä taivaaseen, hahaa! Näinkö hän sinne harppasi?\"\n\nJa maisteri Bongman nousi kesken ruokailua ylös ja näytteli verannalla\nontuvin jaloin, miten Falk oli tullut sisään ullakkokamariin.\n\nSvea istui äitinsä vieressä samalla puolella pöytää kuin Lauri Falk;\nhän tahtoi nyt auttaa hiljaista Falkia ja kysyi sentähden, koettaen\nkääntää puheen toisaalle, ojentaessaan luumuvatia maisteri Bongmanille,\njoka jälleen tuli paistiaan syömään: \"Milloin, herra Falk, luumut\nItaliassa kukkivat?\"\n\nAh, sitä ei taiteilija ollut huomannut; mutta siellä oli niin paljon\nkauniita kukkia. Ja hän alkoi kertoa manteleista, ja kaikkea\nylimalkaista tuosta Italiasta, joka on \"suuri ja kaunis puutarha\",\nkuten kuuluu lauselma, jollaisia hän mielessään hieman ivaili.\n\n\"Ovatko siellä maatilat kalliita?\" kysyi silloin kauppaneuvos Könölin.\nFalk vilkaisi Sveaan ja näki Svean katsovan lempeästi isäänsä, ja aikoi\njotenkin vastata, mutta Mimmi huudahti nyt vuorostaan:\n\n\"Entä italialaiset? Millaisia ovat he? He laulavat, nauravat,\nsoittavat, tanssivat? Tarantellaa? Kahden päivän perästä on Kasinolla\nkeskiviikkobaalit. Tanssitteko te, herra Falk?\"\n\nTaiteilija hätkähti; hän ei tanssinut, ei ollut koskaan monta tanssia\nosannut, oli tanssinut valssia pari kertaa muinoin, mutta se yritys oli\nmennyt häneltä niin nolosti, että hän oli sen jälkeen sitä arastellut;\nmuistaen tuon yrityksensä, josta aikoinaan kerromme, hän melkein\nhuokasi. Mutta jotakin hänen oli vastattava, sellaista, että arvo\nsäilyisi. Ja kun hän oli Parisissa aikonut opetella tangoa, niin hän\nvastasi nyt mitä sattui:\n\n\"En täällä, näitä tansseja, Kasinolla, en osaa. Mutta tangoa, ah, jos\nolisitte nähnyt, neiti, Parisissa...\"\n\nMutta samalla hän tunsi, ettei Mimmi uskonut häntä ja että häneltä oli\nnyt haihtunut gloria kokonaan nuoremman neidin silmissä. Ja Mimmi\nkysyikin kohta Oiva Tommolalta:\n\n\"Mutta te tanssitte, tuomari? Se on hurjan ihanaa! Me menemme sinne\ntanssiaisiin. Ja huomenna moottoriretkelle.\"\n\n\"Mutta eväitä meillä pitää olla mukana!\" huudahti rouva. \"Jaa-ah,\nmeidän ukko saa _pungata ut_ pienet kalaasit. Viiniä! Ettekö te auta\nminua, hanki minulle viiniä puodista, herra Muttinen?\"\n\n\"Mennään kaikki avuksi, vai mitä, Tommola?\" huudahti Mimmi.\n\n\"Neiti, neiti, meiltä menee koko päivä laiskuudessa!\" varoitteli\nTommola Mimmiä. Mutta Mimmi vastasi:\n\n\"Niin, eikö se ole vitsikästä?\"\n\nKirjakauppias aprikoi nyt hiukan, mutta sanoi viimein, kääntäen jörön\nnäköisenä salvettinsa rullalle:\n\n\"No, voidaanhan lähteä...\"\n\n\"Kuinka voidaan? Ettekö te ole intreseerattu viineistä?\"\nkysyi kauppaneuvoksetar, pistellen punaiseen suuhunsa toisen\ndesääriannoksensa viimeisiä mansikoita. \"Mennään heti. Svea, sinä jäät\nvarustamaan kahvipöytää.\"\n\n\"Ja minä menen nukahtamaan\", sanoi maisteri Bongman kallistaen\nruokaryypyn mansikoitten ja sikarin päälle. \"Te, Kullervo, jäätte\ntänne, kunnes minä olen levännyt, sitten mennään moottoria vastaan.\"\n\nJoukko nousi pöydästä, Könölin sanoi lähtevänsä näyttämään jollekin\nvenäläiselle everstille vuokrattavaksi erästä huvilaansa, joka hänellä\noli kaupungissa Linnanvirran rannalla; muut katosivat kohta, Lauri Falk\nmeni hiljalleen saliin.\n\n\n\n\n9.\n\n\n\"Tuonne se kesäilo nyt meni, peijakas\", naurahti Lauri Falk itsekseen\nja tuijotteli ulos ikkunasta tomuiselle kadulle, jossa Mimmi kepsutteli\nkaupungille nuoren asianajajan rinnalla. Mimmi, tuo tyttö, jota hän oli\njo tullut ajatelleeksi, sattumalta, niinkuin kaikkea; ei hän osannut\nkäsitellä näitä tällaisia porvarillisia tyttöjä, hän, joka oli tottunut\nseurusteluun aivan toisenlaisten kanssa, parhaat niistä demimondeja;\nhän ei voinut olla noin keveä ja leikkivä, viaton muka.\n\nHiutuva haikeus kaivoi haaveksijan sydäntä. Kumarassa ja päätänsä\nvahvistavasti nyökytellen hän istahti flyygelin ääreen ja alkoi\njuoksuttaa sormiaan koskettimilla.\n\nMiksi hän ei saattanut olla kuin monet noista muista, niinkuin\nesimerkiksi tuo Tommola, jonka nenäkin oli Laurista ylen törkeä,\nporvarin nenä? Millä tavoin hän naisia käsittelikin? Ah, ei pitäisi\nmitään ajatella, ei ajatella sen enempää kuin esimerkiksi tuo rouva; ja\nnyt johtui Lauri Falkin mieleen tarkoin eräs entinen keskinkertainen\nnainen, jollaisia hän kuvitteli demimondeikseen: yllyttävä,\nkevytmielinen uhkeus; niin, sellainen nainen, jollaisista hän synkällä\nmielellä ollessaan piti.\n\nSiinä hän joutui jälleen toivottomuuden valtaan, tuli rehellisemmäksi.\nHän istui soittimen edessä huulet yhteen puristettuina, ja heläyttipä\nremuavan rekilaulun, sillä hänessä tunkeusi esille jonkinlainen uhma;\nmutta samalla värähteli ja huokaili sävelmä; siitä puhui ikäänkuin\njokin auttamaton nautinnon ja riemun kaipuu ja alakuloisuus.\n\nUhmassa hänen otsansa kohosi, se sai ikäänkuin hohdetta, hänen\nsilmiinsä syttyi välkähtelevä valo ja huulille ohut, ylimielinen,\nilakoiva hymy. Nyt hän saattoi katselijasta näyttää paitsi kauniilta\nmyöskin henkevältä; ja katselija olikin huoneessa.\n\nKun hän oli soittanut hetkisen, jytistettiin ullakkokamarin permantoon\nniin, että kruunu salissa tärisi. -- Jahaa, huomasi nyt Falk, se\nmefistoni, Bongman, ei saa soitolta unta, hän, joka teki minut\nnaurettavaksi tyttöväen silmissä.\n\nTaiteilija nousi ja asteli ajatuksissaan kiireesti poikki salin\nlattian.\n\nSilloin hän huomasi Svean, joka istui hiljaa sohvan kulmassa, siro pää\nkäden nojassa.\n\n\"Ah, anteeksi\", pyyteli Lauri Falk; \"ehkä olen nyt häirinnyt muitakin\nkuin tuota maisteria soitollani, sellainen olen\".\n\n\"Mutta minähän tulin kuuntelemaan tänne, ja ikäänkuin salaa\", vastasi\nSvea hiukan hämmentyvin silmin. Falk tuli silloin kiinnittäneeksi\nhuomionsa häneen, ja näki nyt jotakin notkeaa ja siroa, ja puhdasta,\nhentoa ja viatonta. Hän meni silloin uusissa ajatuksissa hitaasti\nnuottihyllyn luo ja kysyi, kääntyen Svean puoleen, hajamielisenä, kun\nei muuta puheenaihetta sattunut:\n\n\"Tuo maisteri tahtoi minua esiintymään joihinkin juhliin täällä; en\ntiedä, mennäkö; voisihan sitä koettaa. Mistä kappaleista täällä sitten\npidettäisiin, noin yleensä, täällä, neiti?\"\n\nSvean pehmoiset, punertavat huulet vetäytyivät hymyyn, ja hän vastasi\nhiukan terävästi:\n\n\"Kai unkarilaisista kansanlauluista, tiettävästi...\"\n\n\"Unkarilaisista kansanlauluista?\" naurahti Lauri Falk ja katsoi nyt\nSveaan hämmästyen ja yhä tarkemmin. Svea muistutti äitiään: saman rodun\ntyyppiä, mutta hienommassa muodossa. Pianistin tarkastelusta tuli Svea\nlevottomaksi, mutta Falk huomasi sen ja otti hyllyltä erään\nballadivihon, katseli sitä ja naurahti ihmetellen. Sitten hän kysyi:\n\n\"Ja tämä on teidän? Te puolestanne pidätte tällaisista?\"\n\nSvea punastui. Balladi oli hiukan sentimentaali, niin tunnelmallinen,\nettei se Lauriinkaan sointunut. Sitten pianisti, muun puutteessa,\npalasi äskeiseen pakinaan:\n\n\"Mitä noihin unkarilaisiin heimolauluihin tulee, ettekö siis luule,\nmikäli ymmärsin, oikeaa musiikkia täällä käsitettävän? Millä syyllä te\ntohditte siten arvostella?\"\n\nTyttö vastasi epäselvästi:\n\n\"En tiedä, ne kaikki sellaiset ovat vain aina yhtä ja samaa, ei mitään\nuutta; jotakin toisenlaista, omintakeista tahtoisi...\"\n\n\"Se on totta\", vastasi Lauri Falk innostuen. \"Ne ovat yleisön lauluja\n... nuo tuollaiset tavalliset, hyväksytyt kansanlaulut. Aina sama\nyleispätevä melodia, ei mitään erikoista, persoonallista. Ja yleisö,\ntäällä, kaikkialla muuallakin: niin, olen viime aikoina alkanut\narvella, jos milloin olen sitä asiaa muka tohtinut arvostella, että\nyleisö, tuollainen meikäläinen yleisö: kun sen näkee edessään, tuntee,\nettä se nauttisi enimmin, jos sille tosiaan, hm, veivaisi posetiivia,\nkuten Bongman pilailee; mutta jos te tietäisitte, miten tuskallista\nminun on soittaa sille mitään.\"\n\nSvea katseli Falkiin miettiväisesti ja ikäänkuin hiukan tajuamaan\nheräten ja innostuen. Lauri koetti selitellä hänelle arkaa asiaansa,\njonka perussyitä hän itsekin pystyi erittelemään vain sangen vaikeasti.\n\n\"Niin, esimerkiksi konserttikahviloissa, jotka ovat yleisön\nsoittopaikkoja, varsinkin meikäläisissä, mikäli niitä pääkaupungissa\non... Ja kai niissä kuuntelijat ovat muuallakin hiukan samaan tapaan.\nKun meillä näkee niissä pelkät heidän kasvonsakin: vankat leuat,\njollakulla toinen silmä toista korkeammalla, nenä vinossa: se on niin\nalkeellista, kaikki. Ja paremmissa paikoissa nousukasrouvat... Ja sille\nyleisölle täytyy soittaa, tiedän sen, olen hiukan itsekin koetellut\nsitä joutavaa. Ja ehkä täytyy vastakin sitä koetella\", lisäsi hän\nhiljaa ja toivottomasti. \"Jos jotakin oikeaa soittaa, niin yleisö alkaa\npuhella, porista, nauraa. Fortea sen pitää olla, rumpu saa sen\nkuuntelemaan. Muistan erään kahvilamme\", jatkoi hän nauraen;\n\"kahvilanrouva tuli kieltämään, jos orkesteri yritti soittaa hyviä\nkappaleita; ymmärsi yleisönsä! Miten voi varsinkaan täällä muuta\nkuin ... oh, tätä nousukasmaata!\"\n\nLauri Falk seisoi vaieten ja ajatuksissaan, hänen päänsä oli pystyssä\nja silmät puoliummessa, ohimoilla kiihtyneiden suonten sinerrys. Tyttö\nkatseli häneen ensin kummastuen ja sitten kauniissa silmissään ihastus.\n\nSitten Lauri Falk jatkoi, aivan ylimielisesti, ikäänkuin haluten\nviehättää:\n\n\"Ja se menisi kuitenkin, jos tietäisi tuossa laumassa olevan edes\njoitakuita, joille tekee työtä yksinään.\"\n\nFalk katseli nyt anelevasti Sveaan. Silloin Svean povi värähti, ja hän\nvetäytyi taaksepäin, ikäänkuin hiukan kylmeten. Lauri Falk huomasi,\nettä toinen kylmeni jollakin tavoin, ja tunsi rinnassaan pettymystä ja\nyksinäisyyttä. Hänkö olisi tahtonut tunkeutua, tarjoilla itseään,\nloukata, sanoa jotakin uskallettua? Arvostelikohan neito häntä äskeisen\nremuavan soiton mukaan? Hän koetti sitä soittoa nyt selittää, ikäänkuin\ntyttöä lähemmäksi päästäkseen:\n\n\"Tuo rekilaulu esimerkiksi, jota tuossa soitin: eräistä se saattaa\ntuntua siltä, mitä se varsinkin sanoiltaan on: pelkältä rekilaululta.\nMutta on siinä muutakin: siinä on pohjalla, sävelessä, surua,\nhaikeutta, kansan kaipausta rikkaampaan elämään. Sävel on surullinen,\nvaikka se pinnalta leikkii ja hohtaa. Ja sitä, ah, kun kuulijat\nymmärtäisivät sitä, muutakin sen tapaista nimittäin.\"\n\nSvea kuunteli heti keveämmin, silmät avoimina; nuo hämärät ja\ntunteelliset sanat sytyttivät. -- Lauri huomasi nyt hiukan voittavansa\nja riemastui. Nyt hän tuli käytöksessään vapaammaksi ja leikitteleväksi\nja sanoi, näyttäen nuottivihkoa:\n\n\"Mutta soittakaapas te nyt tämä balladinne. Tahtoisin sitä kuulla, en\ntiedä miksi...\"\n\nSvea nousi, meni heti flyygelin luo ja alkoi soittaa. Falk luki\nnuoteista, hänen sivullaan seisoen:\n\n    \"_Till södern svalan återfår\n    och rosendoften med sig tar_.\"\n\nMutta seuraavat säkeet saivat Laurin jollakin tavoin mietteisiinsä. Ne\ntekivät hänet synkäksi ja kiihottivat samalla häntä; ne kuuluivat:\n\n    \"_Efter sommarn kommer höst,\n    söker fåfängt efter tröst_.\"\n\nNe toivat ajatuksen: nyt on kesä, mutta se loppuu. Ja tuossa oli upea\nja siro tyttö, hänestä kävi Falkiin kiihdyttävä, puhdas lämpö.\n\n\"Kas, sellainen balladi\", hymähti Falk melkein säälivästi; ja hänen\näänensä värähti, sillä nyt hän huomasi myöskin Svean kädet, pienet,\nhennot ja kauniit. Sellaiset hienot, punertavat kynnet! Ja hän katseli\nihastuneena Svean kullanhohteista tukkaa.\n\n\"Mutta miksi juuri tuo balladi? Haluaisitteko tekin ehkä juuri sinne,\netelään?\" kysyi Lauri Falk hymyillen.\n\n\"Olen aina halunnut ... jonnekin; nähdä kevät siellä, oranssinkukat,\nvalkeat linnat, kaikkea kaunista...\"\n\nLauri Falk kuvaili nyt tahallisen innokkaasti tuota kaunista: eteläisiä\nauringonautereessa kylpeviä maita, joissa oli aina kesä, lämpöisiä\nmeriä, sinisiä kuin lemmikki, palatsien lammikoita, joissa kiilteli\nkultaisia kaloja... Kuitenkaan hän ei voinut olla kysymättä, kun Svea\nkuunteli ääneti ja uneksien:\n\n\"Mutta te täällä? Onhan teillä ... onhan teillä koti...\"\n\nHän aikoi sanoa: kaunis koti, mutta ei hennonut Svealle sitä kiittää,\nnähdessään ympärillään sen kuluneen sekamelskan, huonon järjestyksen ja\nmaun; ja hän käänsi sanansa toisiksi, virkkaen: \"Onhan teillä\nrikkautta, kaikkea. Miksi siis ... kaipaisitte?\"\n\nSvea näytti silloin kuitenkin ikäänkuin havahtuvan.\n\n\"Koti\", toisti hän hiljaa. \"Onhan se; ja mitäpä muuta kaipaisin.\"\n\nJa hän nousi huokaisten flyygelin äärestä.\n\nSamassa kuului ullakkokerroksen portailta kolisevia askelia; maisteri\nBongman kai sieltä tuli.\n\n\"Suokaa anteeksi, täytyy mennä kattamaan kahvipöytää\", sanoi Svea ja\nleijaili keveänä pois, Laurin jäädessä katsomaan hiukan kummastuneena\nhäneen.\n\nMaisteri Bongmanin epätasaiset askelet ne kolkkivat jo eteisessä, ja\nstipendiaatti astui sikari hampaissa sisään ja sanoi:\n\n\"Nyt lähdemme, _signore_, heti. Pannahisen flyygeli, ei antanut nukkua.\nMutta odottakaapas, ensin luen teille erään runon. Syvimmässä\nsalaisuudessa voin näet uskoa teille, koska te kerran Kullervoa\nsävellätte, että minäkin hiukan runoilen. Minä lepäsin tuolla, en\nsaanut unta, -- dynamiittia noihin flyygeleihin, -- sillä mielessäni\nsyntyi tämä runo. Oikeastaan minä tahtoisin runoilla Kalevalamitalla,\nsillä jotakin omaa, jöökiä meillä pitäisi olla. Nyt tulin kuitenkin\nkirjoittaneeksi kulturimitalla. Tässä se on.\"\n\nJa maisteri Bongman levitti eteensä paperiarkin ja jatkoi:\n\n\"Se on tupakkaruno, minut näet erotettiin täältä koulusta alaluokilta,\nkun hiemasen tupakoin, puolen laatikkoa paperosseja päivässä. Nyt\nkoetan saada tämän runon noiden vanhain lehtorien harmiksi\n'Sydän-Savottareen'. Tällainen se on.\"\n\nJa maisteri alkoi lukea kaikuvalla äänellä:\n\n    \"SÖRKAN SKUTSARILLE.\n\nSeuraavassa Bongmanin runossa on hänen rakastamaansa Söörnäisten\nkatusällien kieltä. Oudot sanat merkitsevät: Sörka = Sörnäinen. --\nSkutsari = skoputsare. -- Mutsi = äiti. -- Luffata = juosta, paeta. --\nHima = koti. -- Bobla = kenkä, saapas. -- Jentta = tunnettu olento. --\nBroidi = bror. Kirjoittajan huomautus.]\n\n    Oi poikanen, kengänputsari,\n    joka multa röökejä pyysit\n    ja palkaksi niistä kerskuvin suin\n    urotöitäsi korviini syysit:\n\n    'Yks sälli, Sörkan maisteri,\n    mua tahtoi koulunsa koppiin.\n    Myös mutsi tahtoi, mut luffata pois\n    himast' uhkasin, mennyt en oppiin.\n\n    'En mennyt, vaan boblain skutsariks jäin.'\n    Niin kerskuit sa laajalla reisin;\n    sua katsoin silmin ihailevin\n    ja melkein kyyneleisin.\n\n    Ja mietin: siinä et, rakkari,\n    ole aivan hölmöjen teillä,\n    jos Sörkan koulut on sellaiset\n    kuin ennen muualla meillä.\n\n    Ne koulut: muistossa mulla on\n    yks vankila maalla siellä.\n    Se kymmenvuotisen iässä ois\n    elinvoimasi voinut niellä.\n\n    Siell' aivokoppaamme ahdettiin\n    patenttiroskaa, jolla\n    moni sonnustettiin, jotta nyt\n    on herranvoideltu nolla.\n\n    Kaikk' itse oppia uudelleen\n    saa kerran ja toisin, mutta\n    kirousta! on voima kiskottu pois,\n    ei luonnu se kamppailutta.\n\n    Saa luoda ja mättää sielustaan\n    pois oikein hangoin ja taikoin\n    mitä neuvoivat pedantit, työnnetyt\n    maanloukkoon parhaista paikoin.\n\n    Se koulu ytimen viimeisen pois\n    vei meistä; yks virsiä kiskoi\n    ja toinen, kumppali hurskas, joi\n    ja pulloja, poikia viskoi.\n\n    Ei, boblat tuossa on viisaammat\n    kuin lehtorit uskonnoiden,\n    ja kielien kuolleiksi panttaajat,\n    latinoitsijat heinäin ja koiden.\n\n    Paperossejakaan siell' annettu ei\n    kuin päivässä lootaa puolen, --\n    se suomalaiselle sisulle käy,\n    nyt röökaan niin, että kuolen.\n\n    Ah, reilumpi boblia putsata on\n    ja jenttain broidi olla,\n    tupakoida ja sylkeä, -- terve mies\n    ei viel' ole hunningolla.\n\n    Kas tästä saat ison sikarin,\n    sinä hylkijä tuon himp-hampun;\n    eduskuntaan kasva ja mustetta lyö\n    monen naamaan vanhoillis-pampun!\"\n\n\"Hahaa, eikö se ole mainiota, jöökiä\", nauroi maisteri Bongman,\n\"kirjoittakaapas Nizzassa sellaista _kulturia_! Mutta nyt me lähdemme\nottamaan sen moottorini vastaan.\"\n\nJa maisteri ja taiteilija lähtivät.\n\n\n\n\n10.\n\n\nOntuessaan yksin askelin alas verannan portaita alkoi maisteri Bongman\nsitten jutella:\n\n\"Se on erinomainen kapine, tuo moottori. Sen avulla tulee minulta nyt\nkäymään työ kuin leikki. Se pouvaa haukena korpeen, pienten lahtien\npohjukkoihin, kaislaisiin valkamiin, siirtyy kuin sininen nuoli. Sieltä\nsitten kerään esineitä, kauniita huonekaluja, arvelen. Kun olen yhdessä\ntalossa ukkojen kanssa istuskellut ja tuottanut käsille vanhat\nsuomalaiset taideaarteet, menen toiseen kylään. Moottorilla pääsen.\nVälillä käyn tyhjentämässä kuormani kaupungissa ja ottamassa tästä\nreuhkasta ukoille lahjaksi pieniä kalastusvehkeitä, nimittäin\nkonjakkia, dynamiittikonjakkia; mutta nyt huomaan, tultiinkohan me\nsinuiksi jo Sandelsissa? Kuule, minä olen vanhempi sinua, sano minua\nPokiksi. Minun nimeni on kokonaisuudessaan Väinö Leopold Henslev\nBongman; minun isoisäni oli saksalainen, Putzigista, isäni-oli Viipurin\nsaksalaisia, mutta minä olen suomalainen. Kaunis kantajani oli\nruotsalainen, Hagerteja, joissa huhutaan olevan mustalaisia, hahaa,\npieni tirahdus reilua mustalaisverta. Täältä koulusta lähdettyäni\nsiirryin Ouluun; minussa on pohjalaisvaikutteita. 'Kun on kerran\nlähtenyt Pohjan mies, hän ei leppyä voi, ei väistyä voi', laulaa\nrunoniekka. Ja nyt minä olen lähtenyt tänne, Helsingistä, jossa olen\nelänyt kaiken ylioppilasaikani lukien kieliä, _vot kak_, sanoo ryssä,\nkoneinsinööriksi, arkkitehdiksi, aikoen sanomalehtimieheksi, ja\nviimeksi viettänyt päiväni Kalevalan ja teosofian tutkiskelmissa,\nmiesten kanssa ravintoloissa. Mutta ah, nyt en Helsinkiä enää siedä;\ntämä aika: Jehkin Iivana maan niskassa, se tekee hulluksi, panee\najattelemaan Suomelle pelastusta. Minäkin olen herännyt, nyt tiedän,\nmistä se pelastus on etsittävissä. Omasta voimastamme; lähden korpeen,\nsiellä on turva, oikeissa vanhoissa suomalaisissa aatteissa,\nsalaviisaudessa, joka on kätketty Kalevalaan ja varsinkin loitsuihimme,\nolen minä huomannut. Kuulepas tätäkin loitsua eli suutatusta, kuten\nsitä sanotaan:\n\n    'Kyllä tiiän kissan synnyn:\n    nenä neittä, pää jänistä,\n    häntä hiien palmikkoa,\n    muu ruumis muuramia.'\n\nSe on psykologinen vertailu naisen ja kissan välillä. Ja muitakin\nsuutatuksia niissä runoissa on; teosofiaa, joka todistaa rotumme\nikivanhuudesta; voimme ylpeillä, että olemme vanhemmat kaikkia muita\nkansoja. Sen näkee kielestämme, kuten Strindberg, Aspelin-Haapets ja\nMartha, -- peijakkaan miehiä, ovat jöökimäisesti ja selvästi\nosoittaneet. Mitä on minun nimeni Poltti saksalaisessa muodossa? Leo\nmerkitsee leijonaa, ja pold: d muutetaan t:ksi, samoin kuin vanhan\nsaksan p muuttuu b:ksi; tulee siis levonpoltti, ja mikä polttaa ihmisen\nlevon ellei leijona? Sana Persia ranskalaisessa muodossa näyttää, missä\nsaakka se maa on meiltä; niin, on nyt koottava atlanttisen heimomme\nviisaudet Kalevalan kankahilta, rakennettava uusi Suomi. Kyllä se\nrotsii! Minä teen osani siinä työssä, kokoan noita mööpeleitä, laadin\nniistä oikein meikäläisiä koristemalleja. Missä nyt tyynyihin ommellaan\nruusuja, siellä tullaan niihin kirjomaan viisikantoja, kuusikantoja,\nsuomalaisia taikamerkkejä, ja muut huonekalut, -- oi näitä perheiden\npolyfoneja ja uuninsärmejä, -- saksalaista _über-unter-makua_. Mutta\nnyt tulee! Nyt tulee!\" puuskutti Bongman lopuksi kohottaen kättään\nkesäillan hohteeseen, joka levisi kadulle punaisista pilvistä.\n\nLauri Falk kuunteli kummastellen, mutta sävyisänä maisteria, joka\njatkoikin:\n\n\"Mainioita malleja sängyiksi esimerkiksi kangaspuista. Pohja vain\nlisää. Pöydät leveät, yhdestä ainoasta halkaistusta hongasta, jalat\nkaunistetut pieksunkärjillä. Oh, sitä sellaista on siellä metsissä\nmäärätön aarre; täällä, näillä poroporvareilla, ei ole siitä vielä\naavistusta, heillä on kehno pikku museo: joku saarnastuoli, poskiaan\npullisteleva enkeli, häntänä rautaruota, jolla se on kiinni seinässä\ntuolla linnassa. Ei mitään aitosuomalaista vielä, kansan omalta alalta.\nMutta nyt, nyt tulee!\"\n\nBongman oikaisi vartaloaan ja kulki pää varsin takakenossa. Tuolla\nedessä hohti salmi siltain välissä, kiiluen punertavana kuin kupari.\nNaksis, maisteri naksahdutti jalkansa erään kaupan portaaseen; kipu oli\nkai ankara, sillä hänen kasvonsa aivan vääristyivät, ja samassa hän\nalkoi:\n\n\"Nuo pirun pinnalliset, kivenmukulat, miksi ei tänne saada parempia\nkatuja, ei lasketa niitä puulla kuin Parisissa? Niin, sinäkin olet\nviitsinyt siellä Parisissa nahjustella! Mutta täällä pitää kärsiä\nmukulakiviä, milläpä muulla kadunlaskija-ryssät eläisivät, leipämme\nsyöjät. Katsopas tuotakin, tuolla rinteellä, siellä se kököttää\nkeskellä katua punainen paita pöksyjen päällä ja naputtaa kiviä\nhiekkaan. Mainiota, tuuli liehuttaa helmaa kuin lippua. Tuollainen se\nnyt on Suomen vaakuna.\"\n\nHe saapuivat moottorilaiturille kylpylaitoksen sillan luokse, ja\nKasinolle katsellen puski Bongman taas aatteitaan:\n\n\"Ulkomaalaisia tänne vain, niinkuin noita kadunlaskijoitakin, kaupungin\nherrat koettavat houkutella. Juutalaisia näiden meidän juutalaistemme\nnyljettäväksi. Katsopas tuotakin juutalaisrouvaa, jolla on nenä kuin\nrukkasen peukalo; siinä meidän vieraskermaa. Ja tuo ukko, joka tuossa\nmeni, on panslavisti; ja tuo tuossa on merirosvo, olen häneen\ntutustunut, hän on hyvin vanha mies ja lurjus. Tällaisia houkuttelevat\ntänne porvarit saadakseen talven maata laiskoina; tuokin Könölin onkii\nsitä vierasta huvilaansa. Oletko sinä huomannut Könölinin nenää:\nsellaiset suuret sieraimet. Nenä, kas se on ihmisen herkin elin:\nnäyttää luonteen hienoimmat vivahdukset, esimerkiksi konjakkia\njuotaessa, hahaa. Entä kauppaneuvoksetar sitten: buffa, jonka Könölin,\nse tilojen ostaja ja metsien haaskaaja, kuului saaneen muun tavaran\njoukossa eräältä tehtaantirehtööriltä, joka tytön tännepäin raahasi.\nNäkeehän kauppatodistuksen vanhemmassa tyttäressäkin. Ei, ei kelpaa\nmaatiaisrotu edes tuolle Könölimelle, -- minä taivutan hänen nimensä\nKönölimen, kuten 'puhelin, puhelimen'. Ruotsalainen hänellä pitää olla\nrouvana, pomolla, joka ei osaa ruotsia juuri muuta kuin _piskoppens\nskål_ ja stantartti. Ah, vietävän ulkomaalaiset pääsevät tänne, alkavat\nvaatia omaa rahaansa, omaa votkaansa. Mutta minä teen mitä voin! Ja nyt\ntulee! Mutta eikö se moottori jo ala tulla?\"\n\nBongman tirkisteli ruskein silmin salmelle päin, jonka vesi välkkyi nyt\nruskon tulisessa hohteessa. Kuuman päivän jälkeen nousi salmelta\nsuloista ja rauhoittavaa kosteutta. Sitten Bongman huudahti yht'äkkiä:\n\n\"Moottorini, kas, kas, tuolla se nyt tulee!\"\n\nJa hänen ontumisensa sai iloisen ja hypähtelevän tahdin. Mutta sitten\nhän virkkoikin pettyneenä:\n\n\"Ei, ei se ollutkaan se; vain juutalaisia soutelemassa. Mutta nyt se\nainakin tulee! No, eikös kuljekin nopeasti, keula vaahdossa kuohuu!\nMinkä minä panen sille nimeksi? Joukahainen. Mutta minnekä se nyt\nlaskee? Eikö monttööri ymmärtänyt, että minä tahdoin sen tähän. Hohoi,\ntänne minun moottorini!\" huusi hän ja viuhtoi kättään.\n\nEi se ollut vieläkään hänen moottorinsa. \"Mahonkia tämä oli\", sanoi\nBongman, \"amerikalainen malli, rumakin. Mutta missäs se minun viipyy?\nNuokin soittavat tuolla Kasinolla torvilla, läpi pääni läylentävät, --\ntäytyy tanssittaa noita kolmensadan kilon juutalaismammoja. Kaikkialla\ntäällä on melua, venäläiset polittavat ikkunani alla yöllä: _Idii,\nMuzhik_, huutavat koiriaan. Ah, korpi kaunis!\"\n\nNäin ontui Bongman kaiken iltaa laiturilla, tähystellen ja luullen,\nettä jokainen venhe, jokainen pursi ja moottori olisi ollut se hänen.\nMutta ei se moottori tullutkaan, ja odotus täytyi heittää. Bongman\nsanoi:\n\n\"Äh, mennään Kasinolle, otetaan punssia. Sinä, _signore_, tulethan\nluokseni yöksi, minä olen totta sanoen tästä hiukan hermostunut. En voi\nnukkua, tulethan luokseni lepäämään.\"\n\nLauri Falk myöntyi, vaikka yörauhan toiveet mahtoivat ollakin vähäiset.\n\nKun hän sitten myöhään palasi Bongmanin kanssa kaupunkiin, huomasi hän\nKönölinin tyttöjen ikkunan ohitse kulkiessaan Svean seisomassa avatun\nikkunan takana, niin sievästi kätkössä, että seisojaa tuskin huomasi,\nkatselemassa hiljaiseen kesäyöhön. Silloin Lauri Falk jäi Bongmanista\nhiukan taemmaksi, hän poimi puistosta muutamia nuoria narsisseja ja\nasetti ne ikkunalle, jonka läheltä Svea jo kuitenkin oli kadonnut.\n\n\n\n\n11.\n\n\nSen niemen edessä, jonka päässä maisteri Bongman touhusi seuraavana\npäivänä moottorivenheineen, sillä nyt se oli tullut, aukesi koko\nkesäinen sisämaan ulappa, aavana ja sileänä kuin kuvastin, heijastaen\nsinistä taivasta ja matalia rantoja.\n\nKello oli noin yksitoista. Kallio, jolle hän kahlasi tuon tuostakin\naluksestaan, oli melkein polttava hänen vasemman, paljaan jalkansa\nalla; leikkivän veden pinnalla, joka hohti valkeana kuin kristalli,\nväreili lämmin auer. Tuolta kapean salmen takaa, suurimmalta kaupungin\nsaarelta kiilui asematalon vastavernissattu punainen katto, taustanaan\ntummaa ja uneksivaa havumetsää. Toisaalta kuului höyrysahan takutus,\nsirkkelin vinkaisevia helähdyksiä ja lautain paukkinaa taapeleilta.\nKaikkialta rannoilta kaikui uivien ihmisten ilakoivia huutoja,\nkylpylaitoksen rantakallioilla paistoi alastomia, punertavia ruumiita,\nriveittäin vieretysten, tai yksi siellä, toinen täällä.\n\nTuolla jälleen, niemen äärimmäisellä kärjellä, istui tumma venäläinen\nylioppilas katsellen kaukaisille vesille, joista saaret aivan kuin\nkohosivat auringon autereessa ilmaan, sinertävinä ja utuisina.\n\nMutta maisteri Bongmanilla ei ollut aikaa katsella tällaista. Hän oli\nollut jalkeilla tänään jo kello viideltä, valvottuaan melkein koko yön\npakisten Lauri Falkille monia tuulentuomiaan, kunnes yövieras viimein\nnukkui. Kello viisi oli sitten stipendiaatin tarkkaava korva kuullut\nmoottorinkalkutusta jostakin, suurelta virralta päin, ja heti hän oli\ntemponut vaatteet ylleen ja rientänyt ulos Könölinin rantaan. Aivan\noikein, se oli nyt hänen moottorinsa; nyt se tuli. Öinen väsymys\nhälveni heti Bongmanista, ja hänen soikeat kasvonsa olivat pelkkää\nnaurua. Hyvä, että se potkurin siipi oli saatu suoraksi. Ja Bongman\nhoppusi monttöörille jo ennenkuin moottori oli päässyt kiinni rantaan:\n\n\"Nyt toimeen vaan, tulta lamppuun, kyllä minä itse osaan sitä\nkuskailla.\"\n\nMaisteri kompuroi venheeseensä ja kyykötteli rakkaan koneensa ääressä,\npumppusi lamppua ja poltti sen sinisessä, tohisevassa liekissä paitansa\ntoisen hihan. Sitten hän kaasuttajan kuumaksi saatuaan tiputteli öljyä\nja laski petrolia ja veivasi vauhtiratasta. Mutta ei, eihän se moottori\nliikkeelle lähtenytkään.\n\n\"Se vaatii tietämään jekun\", selitti monttööri, jolta hän oli tuon\nvanhan koneen ostanut. \"Tämän kaasuttajan viisarin täytyy olla\nhiuskarvalleen paikallaan. Minä tunnen koneen, olen sillä kokeillut\nennenkuin sen ostin. Minä puolestani olisin pannut sen oikeaan\npaattiin, mutta maisterihan tahtoi sen tällaiseen.\"\n\nNyt hän lähti näyttämään vesillä Bongmanille, miten konetta oli\nkäytettävä; eikä auttanut, maisterin täytyi kuunnella neuvoja. He\najoivat varhaisena aamuna pienelle opetuskierrokselle, ylös linnan\nvirtaa, Bongman pystynä peräsimessä, monttööri koneen luona. Ja se\nmeni, meni ihmeesti. Bongmanin rinta kohosi mahtavana. Tosin kone\nsilloin tällöin hakkasi niin, että saattoi pelätä rantahuvilain\nkattojen lentävän ilmaan, sellainen pauke kaikui sieltä vastaan; ja\njoskus kävi hakkaus epätasaiseksi ja kitkerä, musta savupilvi pöllähti\nmoottorista, koko venhe tutisi ja vääntyi kuin tuokkonen. Mutta kun\nmonttööri silloin vain hiukan hypisteli tuota jekkupaikkaa, niin käynti\nmuuttui jälleen aivan hienoksi. Väkevästä päävirrasta ei alus\nkuitenkaan jaksanut nousta ylös; he kiersivät hiljalleen heikommasta\nsalmesta, rautatiesillan alitse, kohti selkävesiä. \"Hyvästi, silta,\nsinä siivoton insinöörien rautarisukko, pian pääsen täältä pois!\"\nhuudahti Bongman puolin itsekseen, puolin monttöörille; \"päin vapaita,\nvalkeita ulapoita, päin sinertävää saloa, käydä käärämöitelläkseni...\nMutta ensin se huviretki; ah, mitähän yleensä epäilijät, mitähän se\npässinsilmäinen Tommola nyt ajattelee?\"\n\nErään puistosaaren niemellä hän sitten laski hartaasti kättä lyöden\npois monttöörin; kyllä hän nyt tämän orhinsa jo osasi yksin ohjata.\nSitten hän jäi itsekseen rantaan, paitahihasillaan puuhailemaan. Hän\nkatkaisi kaksi pientä, tuuheaa koivua ja pystytti niistä toisen\nmoottorin perään, toisen keulaan: \"Lehtipurjehuisia! Kun on venheen\nkastejuhla\", iloitsi hän itsekseen. \"Joukahainen on sen nimi oleva!\"\nMutta toiselle puolelle keulaa hän aikoi maalata nimensä, V. L. H.\nBongman. Se sopi mainiosti, ristimänimien alkukirjaimet kun muodostivat\nlausuttuina sanan Velho. \"Siis Velho Bongman, mainiota. Lehtipurjeessa\nkuin Kalevalan urhot, mutta nyt moottorin voimalla.\" Koivujen väliin\nhän sitoi köyden, sen päälle hän aikoi levittää jonkin raanullisen\nryijyn, kunniakatokseksi, kuin satujen venheen prinssillä,\nhaahenhaljakaksi.\n\n[Edellä olevasta olemme jo huomanneet, että maisteri Bongman käyttää,\npaitsi Söörnäisten sakilaiskieltä, myöskin sellaisia muinaissuomalaisia\ntai ahtaaseen murrealueeseen kuuluvia sanoja, jotka monelle lukijalle\nsaattavat olla outoja. Niitä on kuitenkin niin paljon, että selittely\ntässä verraten pienessä kuvauksessa tuosta kaikkea kokeilleesta\naatteenmiehestä kävisi tukalaksi; ja kun niiden parhain hyöty lieneekin\nsiinä, että ne tekevät hänen aatteensa hiukan mehukkaammiksi, ja kun\nhän itsekin käyttänee niitä enimmäkseen ainoastaan huvitellakseen, tai\nsillä tavoin kuin me toiset esim. ruotsia tai ranskaa silloin, kun emme\nnäitä kieliä oikein hyvin osaa tai kun emme muuten kykene ilmaisemaan\najatuksiamme ja tunteitamme, niin tyytynee lukija näihin Bongmanin\narkaaisiin ja omintakeisiin sanontatapoihin sellaisinaan kuin hänkin,\nniitä tyyten käsittämättä.\n\nKirjoittajan huomautus.]\n\nSitten hänen piti lähteä liikkeelle, laskea Könölinin rantaan, levähtää\npari tuntia. Ja sitten Joukahaista ristimään. Mutta maisterin\nsytyttely, veivaus, öljyntiputtelu, mikään ei auttanut. Riivasihanko\nkaasuttajan viisari taas? Hän käy varmalla kädellään siihen kiinni, se\nei käänny, ei vaikka vääntäisi sen poikki. Ei minnekään päin, eikä\nvenheessä ole minkäänmoisia avaimia: \"Pahan juuren pannahinen, se\nmonttöori!\" Bongman sysäsi kätensä mustaan tukkaansa, ja hänen silmänsä\ntulivat lasimaisiksi.\n\nHän juoksi sitten pitkät matkat saarelta toiselle ja siltoja myöten\nkaupunkiin ja sai viimein siellä telakalla varustetuksi itsensä\navaimilla ja vielä uusilla ohjeilla. Sitten hän riensi kello seitsemän\ntienoissa kauppaneuvoksen talolle, tapasi Könölinin jo aamunvirkkuna\nylhäällä ja herätti naisväenkin riemuhuudolla: \"Huvimatkalle!\" Vielä\nhän kävi ottamassa ullakkokamarista sängynpeitteensä, ja vei eteisestä,\njo valmiiksi, myöskin naisten päällysvaatteita sekä verannalta\nkorillisen Könölinin pitkääsiimaa ja koukkuja. Mutta toiseen, vaatteita\nkantavaan käteensä hän tempasi isomman korin, jossa oli Maissi-rouvan\nviinipulloja; nyt hän samosi jälleen kauas saarelleen, Joukahaisensa\nluokse, kuormattuna kuin laukkuryssä tai tattari. \"Pirun juuren\npinnahinen\", ähki hän itsekseen; \"hartioilla rouvan saketit ja Mimmin\njaketit. Kainaloissa liinoja ja viinoja, hahaa! Miksi minä nämä\notinkaan?\"\n\nStipendiaatti oli pyytänyt herrasväkeä tulemaan kylpylaitoksen\nmoottorisillalle tunnin päästä, ja oli varoittanut, myrkyllisesti:\n\n\"Mutta presiist, arvoisat daamit, ei mitään rimsuja ja ramsuja, vaan\noikealle huvimatkalle!\"\n\nJa nyt oli kello jo yksitoista, hän oli itse vielä tuolla saarella.\n\nMutta viimeinkin venhe lakkasi reistaamasta. \"Nyt se taas käy!\"\nhuudahti Bongman, työntäen Joukahaisensa ulos kalliosta. Ja sitten hän\nlevitti sinivalkean sängynpeitteen venheeseen telttakatokseksi. Siinäpä\nhän sommitteli myöskin edelleen runoa, jonka hän oli tällä\nmoottorimatkalla aloittanut, parhainta runoaan, sanoi hän itsekseen;\nrunoa Suomen lipusta, koska näet oli kuullut yöllä Lauri Falkin\nvalittavan, ettei sitä ulkomailla missään näy, ja koska itsekin\najatteli, että täälläkin satamassa ne ryssänkulit vain liehuvat.\nKolme säkeistöä hän oli jo saanut melkoiseen kuntoon, ei tosin\nalkusoinnuilla, 'ruohoista rohisevista, kuusista kohisevista, hongista\nhohisevista', kuten hän huvikseen olisi tahtonut, vaan loppusoinnuilla.\nMutta varsinkaan neljäs värssy ei häntä miellyttänyt, se oli hänestä\nnäet liian akkamainen; siinä ei ollut uskoa, uskallusta. Siihen hän\nolisi tahtonut esimerkiksi: \"Haa, kautta uskoni, prinsessa herää, kun\nylevä prinssi tempoilee miekkansa terää, niin että siitä revontulet\nroihuavat\", tai muuta sellaista, ajattelematta juuri, että jos\nmiekkansa terää tempoo, leikkaa kätensä. Sitä paitsi hän olisi tahtonut\nviimeiseen värssyyn herätyshuudon ja koetteli sanoja: \"Nouse jo pois,\nkarhu, herää\", tarkoittaen karhulla samalla sekä prinsessaa että\njalopeuraa Suomeen aklimatisoituna. \"Aklimatisoituna, mainiota\",\nnaurahti hän. Kuitenkaan ei hän nyt ennättänyt saada kaikkia näitä\nmonia sanottavia runomuotoon, ei varsinkaan värssyn neljään säkeeseen,\nkuten ensin aikoi; eikä hänellä ollut halua kilpailla säkeiden\nvähyydessä sonetinnäprääjien kanssa... Ei, Bongman alistui siis, koska\nJoukahainen tuli jo kuntoon, runoon, -- jonka aihe oli prinsessa\nRuususesta, -- sen ensimmäisen luonnoksen muodossa, ja lauloi nyt\nseisoen moottorinsa perässä, rasvaisena ja nokisena ja kasvot kaikki\nkaljamassa, runoansa omalla nuotillaan, laskien Joukahaista karien\nlomitse kylpylaitoksen moottorilaituria kohti:\n\n    \"LIPPU.\n\n    Kas joukkoa laituri kiehuu,\n    ja kansojen mahtavain\n    liput ylpeät laivoissa liehuu.\n    En yhtä mä huomaa vain.\n\n    Maan lippua, metsien, joissa\n    eräs nukkuva prinsessa on,\n    ah, noituuden horteessa, poissa\n    elinvirkeys vallaton.\n\n    Se koittaako koskaan tapaus,\n    ett' uinuvan saa elohon\n    jalo prinssi, kilvessä: Vapaus, --\n    mies pelvoton, nuhteeton?\n\n    Ja armaan kunniaan kantaa?\n    Ah vastaukseksi tuo\n    siniaallokko vain hymyn antaa\n    ja pilvet valkeat nuo.\"\n\n\n\n\n12.\n\n\nMoottorilaiturilla seisoi kauppaneuvos Könölin, seisoi eväskorien\nvieressä pää keikassa ja muhkein vatsoin, ruskeassa puvussa niinkuin\nmelkein aina, mutta nyt oivalliset kalasaappaat lyhyissä jaloissa.\nHänen vieressään istui sillan penkillä Maissi-rouva, jolla oli punainen\npäivänvarjo, avokaulainen pitsipusero ja kukkia povella; jalassa\nhänellä oli kiiltokengät ja punaiset, läpinäkyvät sukat, joiden väriä\nkorosti vielä alushameen helma, näyttäen ja riiputtaen pitsiään\npäällimmäisen alta. Maissi-rouva katseli siinä istuessaan tuon\ntuostakin levottomasti käännähtäen ja kiiltävin silmin kauppatorille\npäin, rautatien alikäytävän holviin, josta sillalle tultiin, ja sitten\ntaas sillalla liikkuvia kulkijoita; ja nähdessään jonkun\nulkomaalaisnaisen komean puvun hän sanoi:\n\n\"Se oli stiilistä.\"\n\nJa sitten hän tähysteli jälleen kaupunginpuoleiselle rannalle, kuten\nolisi jotakin odottanut, käännellen levottomasti päätänsä siihen\nsaakka, kunnes hänen silmänsä osuivat tuolta salmesta tulevaan maisteri\nBongmanin moottoriin, joka ajoi laituria kohti keula pystyssä. Silloin\nhän ihmetteli:\n\n\"Mikä tataariteltta tuo on? Mutta sehän on Bongman, hän on _tokig_! Ja\nmeidän takkimme, minun uusi Pietarista tilattu takkini, miksi hän on\nsen siihen levittänyt? Ja miksi paatti kulkee noin styyri alhaalla?\nKuka tuollaisella kehtaa lähteä, minä en lähde, täällä on koko\nselskaapi käynyt jo kolme kertaa odottamassa, ja nyt ne toiset viipyvät\ntaas Kasinolla. Jösses, minkä näköinen Bongman on! Ei, minä lähden\npois.\"\n\nJa rouva aikoi nousta ja lähteä isonlaista päätänsä heitellen\nmatkaansa, mutta sanoipa silloin Könölin hänelle naurahtaen:\n\n\"Entäpä ne eväät? Äläkä ole milläsikään, vaikka Bongmanin moottori\nonkin tuollainen; ei hukuta, olenhan minä jo varustanut perästä\nhinattavaksi toisen, pienen venheen, pitkänsiimanheittoa varten!\"\n\nMaissi-rouva istahti silloin jälleen, istui leuka pystyssä ja suu\nhiukan auki ja keikutteli jalkaansa tai pälyi jälleen kaupungilta\ntuleviin.\n\nSitten kiiruhti torilta sillalle laiha, nuorenlainen mies, käsivarrella\nmatkahuopia ja kuluneet patiinit jalassa. Sääret notkuivat omituisen\nryhdittömästi, silmissä ison, kyhmyisen otsan alla oli tuijottava,\nsuruinen ilme. Hän oli kauppaneuvoksen kaukainen sukulainen, hänen\nsahansa konttoristi Heitukka... Hän laski nyt huovat sillan kaiteelle,\nmeni Könölinin luo ja kuiskasi hänelle, silmissä imarteleva ilme:\n\n\"Köksä ja sisäkkö lähettivät nuo viltit. Minulta jäi kertomatta\nsieltä maalta, että tänä aamuna se ukko toi sammalia sahan\ntyöläisasumuksiin...\"\n\n\"No?\" kysyi Könölin, ja hymy värähdytti hänen kuivanlaisia huuliaan.\n\n\"Minä\", änkytteli nuorimies koettaen vääntää suutaan ymmärtävään\nhymyyn, \"minä ... haha ... makasin... Ukko odottaa... Ja kun menen\nsitten sinne ... vei se aikaa ... niin sammalet ovat märkiä, sanoin;\nniin, tällä poudalla...\"\n\n\"Jaha, jaha\", keskeytti silloin kauppaneuvos. Mutta Heitukka jatkoi:\n\n\"Ukko antoi silloin sammalet puolella hintaa ... kun oli kauan\nodottanut, niin täytyi ottaa. Mutta nyt minä ... kun kauppaneuvos oli\nlähdössä ... jos vähän rahaa...\"\n\nJa Heitukka katsoi rukoilevasti Könöliniin.\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi kauppaneuvos silloin. \"Mutta kuulehan, muistin\ntässä, tarvittaisiin sinuakin siellä retkellä, soutamassa koukkuja.\nTulehan nyt meidän kanssamme huville; onhan siellä nuoretkin\", jatkoi\nhän hienosti silmää iskien. Sitten hän iski vielä tuikeammin ja\nnaurahtaen toista silmäänsä, nyökki päätänsä eväskoreihin päin ja\njatkoi: \"Ja onhan sitä mukana muutakin.\"\n\nKonttoristin kasvot kirkastuivat, ja hän kiitteli:\n\n\"Kyllähän, mielelläni soutajaksi... Mutta...\"\n\nHän katsoi kysyvästi tuonne syrjään kauppaneuvoksettareen. Maissi-rouva\nolikin kuullut Könölinin sanat, hän kääntyi nyt yht'äkkiä ja vilkaisi\nsilmät leimahtaen konttoristi Heitukkaan ja kysyi vihaisesti\nmieheltään:\n\n\"Kuinka monelle siellä paatissa sitten on tilaa?\"\n\nRuovasta oli tuo sahan konttoristi inhottava, hyh: melkein kääpiö,\nsellaisessa asussa, hihat liian lyhyet, ja aina pää kallellaan.\n\nKauppaneuvos vastasi vaimolleen:\n\n\"Niinkuin sanon, meille tulee mukaan toinen venhe, tarvitaan soutajaa.\"\n\nSiihen aikoi Maissi-rouva virkkaa ilman muuta, että lähettäköön juomaan\nHeitukan hotelliin, anniskeluun kuin ennenkin. Mutta silloin törmäsi jo\nBongmanin moottori laituriin ja rouva huudahti:\n\n\"Pois nuo himmelit, minun sänkytäkkini!\"\n\nJa hän aikoi jatkaa juuri sitä asiaa, olisi haukkunut Bongmania, ellei\nolisi sekaantunut; sillä yht'äkkiä hän värähti ja hytkähti, ja hänen\nkasvoilleen tuli vilkas, ihastunut ilme ja hänen kupunsa oikein\nponnahti korkealle, sillä hän oli kuulevinaan takaansa tutun äänen,\nleveähartiaisen kirjakauppias Muttisen. Se oli kuitenkin pettymys,\nainoastaan Oiva Tommola se siellä kumarsi nyt hänelle ja sanoi,\nmuutettuaan äsken ääntänsä järeämmäksi:\n\n\"Se olen minä vain ja tuon terveisiä, ettei kirjakauppiaalla ole aikaa\ntulla retkellemme. Minä kuvailin hänelle eväitten makupaloja, mutta hän\nsanoi, ettei voi tulla, vaikka siellä tarjottaisiin paistettuja\nenkeleitä, he-he. Hän on kyllä herkkusuu, mutta ei mitenkään nyt\nennätä. Sellainen mies se Muttinen.\"\n\nMaissi-rouva lensi mustanpunaiseksi: kuinka hän uskalsi, tuo Tommola,\npenikka? Mitähän se Muttinen nyt hänestä oikein luulee, mitä lienee\nTommolalle jo kerskunut? Nyt hänen, Maissin, täytyi pakostakin lähteä\nhuviretkelle, vaikka oli jo aikonut jäädä pois eikä nyt enää liioin\nsinne tahtonut. Hän antoi siis Bongmanin sinivalkoisen teltan olla\nrauhassa.\n\nSamassa soutivat Kasinolta päin myöskin Lauri Falk, Svea ja Mimmi;\nviimeksimainittu heistä kantoi pianistin kitaraa, hänellä oli\nmerimiespuku, ja hänen silmänsä kiilsivät häntä lähestyvälle Tommolalle\nmatruusihatun reunan alta, jonka otsanauhassa paistoi kultaisin\nkirjaimin: _Farväl_.\n\nBongman huusi venheensä perästä joukolle:\n\n\"Onko tämä presiist, matkaan nyt, jos yksi viivyttelee ensin, niin\nsitten tietysti toisetkin! Pois täältä tomusta. Meillä on sievä matka,\njos aiomme siihen saareen, jossa kauppaneuvos tahtoo halkopinojaan\nsyynätä. Onneksi tämä alus kulkee nopeasti. Seitsemän henkeä, se ei ole\npaljon väkeä, ei, kahdeksan, unohdin luvusta itseni, herra kapteenin.\nMinä asetun koneen ääreen. Tuonne perätuhdolle, kauppaneuvos, ja\nmuut...\"\n\n\"Minä kokkaan!\" huusi Mimmi.\n\n\"Ja minä kanssa, niin loitos kuin suinkin koneesta\", jatkoi Tommola.\n\nBongman matki kiukustuneena häntä:\n\n\"Jaa, jaa, sinä siinä, pidä sinä huoli matopytystä, ollaanko me jo\nsinut? Kas niin, nyt alkavat daamit kiljua. Rasvaa muka, ei se ole\nmuuta kuin tervaa. Äh, että noita ankkoja tuodaan mukaan kalamatkalle.\nSilkkineen ja ötkälönnineen. Ettekö te tiedä, että oikeassa\nmeikäläisessä purressa täytyy olla tervaa, nyt koneöljyä, madam,\nasettakaa ahterinne keskelle. Neiti Svea Ruusa tuonne! Ja te, Heitukka,\ntulette minulle hantlankariksi.\"\n\nSillä välin oli kauppaneuvos vetänyt hymyillen Bongmanin teltan pois.\n\"Muuten saatan laskea laivan karille\", sanoi hän; \"enhän näe tässä\nkoivuiltakaan oikein eteeni\".\n\nViimein lähti moottori, pieni venhe perässä, laiturista, jolle oli\nkerääntynyt pikkupoikia ja joukko aikuisiakin katselemaan, lähti\nkomeasti ja tasaisesti, piirtäen suuren kaaren siltojen välille.\nBongman huudahteli koneen ääressä seisten: \"Puhu piru purjehesen, anna\nairoille apua! Se menee, menee!\" Ja kun tultiin suuren ulapan suulle,\njoka lepäsi aukeana ja autereisena, paistoi maisteri Bongman kuin\naurinko, hän ei enää edes äännellyt, hän kuiski vain itsekseen, aivan\nkumaraan painuneena: \"Mainiota, mainiota!\" Niin, siinä hän näki itsensä\nsielussaan jonkinlaisena muinaissankarina seisomassa venheensä perässä,\npunainen viitta yllä, toinen käsi puuskassa ja toisessa valtava\nkoskimela. Näin sitä juhlallisesti mentiin.\n\nLauri Falk sanoi siellä hiljaa Heitukalle, jonka luokse kokkatuhdolle\nhän oli joutunut:\n\n\"Kuinka, eikös me olla tuttuja?\"\n\nKonttoristi Heitukka kohotti isoa, surullisesti kallellaan riippuvaa\npäätänsä, ja hänen synkät silmänsä kirkastuivat lapsellisesti, kun hän\nkatsoi Falkiin.\n\n\"Johan ajattelin\", vastasi hän, \"että Valkin Laurihan se oli. En\nuskaltanut kysyä...\"\n\nHe kättelivät nyt hartaasti. Heitukan muisti Lauri, olivat samasta\nkylästä, yhdessä mäkeä ennen laskeneet. Muisti, että Heitukka oli ollut\njo kansakoulussa pilkattu tuon ruman päänsä ja hiukan kieron\nsilmänsäkin tähden; munaotsaksi olivat muuten häntä sanoneet. He\npakisivat nyt hiljaa lapsuudenmuistoistaan, lämpöisesti toisiinsa\nkatsellen. Lauri Falk sai kuulla, että Heitukka oli ollut nelisen\nvuotta kauppaneuvoksen palveluksessa; sen sanoi Heitukka omituinen,\nhymyntapainen irvistys huulillaan ja sylkäisten niin, että kuuma koneen\nhattu pirahti.\n\nKauppaneuvoksetar katsoi ällistyneenä Falkiin, kun hän puheli Heitukan\nkanssa, vilkaisi Heitukkaan ja nosti halveksivasti pyöreää, punertavaa\nleukaansa. Yht'äkkiä hän kysäisi sitten pianistilta, aivan kuin hänen\npakinansa Heitukan kanssa keskeyttääkseen ja samalla ikäänkuin\njoissakin muissa mietteissään:\n\n\"Ja herra Falk aikoo jälleen sinne vesimyllylle? Mitä te siellä\nteette?\"\n\nLauri Falk heräsi unelmistaan, epämiellyttävällä tavalla. Hän huokaisi:\n\n\"Niin, mitäkö teen? Työtä kai...\"\n\n\"Tietysti, komponeeraamista. Mutta mitä sitten?\"\n\n\"Sitten, jaa. Ulkomaille kenties. Italiaan, ihana maa. Ja Parisiin.\"\n\n\"Minkätähden?\" kysyi Maissi-rouva katsoen Falkiin pitkään.\n\n\"Hm, opiskelemaan. Condén johdolla\" [hän tarkoitti kuulua\nkonservatorionjohtajaa Lucien Cepéta. Tekijän selitys.],\nvalehteli Lauri, sillä nyt hän oli seurassa ja piti esiintyä.\n\nRouva katsoi häneen ja sanoi leveästi:\n\n\"Jääkää te pois tänne!\"\n\nLauri Falk kohotti nopeasti päätänsä. Mitähän rouva nyt? Oliko,\nolikohan rouva jo huomannut jotakin, että hän ja Svea...? Hänen\nsydämensä läikähti lämpimästi.\n\n\"Festatkaa ne rahat vaan täällä\", jatkoi rouva ja huiskautti kättänsä\naivan kuin vetäisten Falkia yli kasvojen. Eihän se Sveasta ollutkaan,\nhuokaisi Falk; kuinkapa rouva olisi vielä saattanutkaan; nyt, sehän\nolisi ollut hullua! Ja samassa tuli Falk pohjaltaan raskastuntoiseksi.\n\"Festatkaa vaan\", ajatteli hän itsekseen; \"muuta keinoa mistä tullee?\"\n\nHänen selkänsä takana vehkeili Mimmi keulassa eväskorien kimpussa\nTommolan kanssa ja huudahti yht'äkkiä:\n\n\"Ah, täällä on Ruster-Ausbruchia, minun lempijuomaani. Olipa se\nMuttinen sööti mies, kun osasi tilata juuri sitä. Tuomari Tommola,\nkorkki pois!\"\n\n\"Mimmi, Mimmi!\" huudahti rouva.\n\n\"Me juoraan Muttisen maljat\", nauroi Oiva Tommola, joka oli jo kiskonut\nkorkin pullon suulta ja antoi laseja Falkille toimitettavaksi\nperemmälle, muille.\n\nJa sitten kesän lekottelijat maistoivat, muut paitsi Könölin, keskellä\nkirkasta päivää; aurinko paistoi täydeltä terältä, pienet, ohitse\nväikkyvät saaret näyttivät sen silmiä huikaistessa aivan mustilta,\nmutta tuolla kaukana olivat metsäisinä ja unelmoivina kohoavat maat\ntummasti siniset. Kaiken yllä kaartui kesäinen taivas, suurena,\nkuultavana, ainoastaan siellä täällä pilviä, jotka tuskin kulkivat,\nriemuisen valkeita, läpikuultavia kuin hienoa vahaa.\n\nLauri Falk katseli surumielin ja itseensä painuneena valkeihin pilviin,\njoiden keveät kuvat väikkyivät syvässä vedessä; hän muisti, että\ntällaista kauneutta, pyhää ja aavistuksellista kuin tämä päivä, hän oli\ntuntenut aina, kun tuli ajatuksiin eräs italialainen taulu, luultavasti\nRafaelin tekemä, joka kuvasi vuorisaarnaa: sinistä taivasta\näärettömiin, rajattomana kupuna, jonka pohja oli aivan tumma, siinä\nkesäisiä, rauhallisesti vaeltavia pilviä; se oli hänestä vuorisaarnan\ntunnelma. Mutta tuota taulua muistellessa oli siihen sekaantunut aina\nmyöskin kotiseudun kesäpäivä. Ja nyt hän oli siinä, aivan kuin sen\nkeskellä. Tuollakin vaaralla kohosi ennen tutun talon tumma,\niankaikkisen vanha pihakuusi.\n\nJa silloin nousi Lauri Falk, -- ehkäpä siihen olivat syynä myöskin\nsurullisen konttoristin kanssa puhutut entiset muistot ja Svea, joka\nistui tuolla perätuhdolla kuin gondolassa, ja syynä muisto kaikesta\nkauniista, mitä hän oli ulkomailla saanut nähdä, yhtyneenä hiljaisen\nkotiseudun armauteen, ehkäpä kuitenkin voimallisimpana viini, -- Lauri\nnousi, järjesti sinertävän takkinsa helmoja, heitti päänsä hiukan\ntaaksepäin ja alkoi laulaa moottorin keveästi edelleen takuttaessa\nitalialaista kansanlaulua:\n\n    \"_Finestra, che lucivi e non più luce_...\"\n\nLaulu, jossa nuorukainen kertoo entisistä onnenajoista paareilla\nmakaavan rakastettunsa ääressä.\n\nOuto, kiihkeä, alakuloinen sävel ja vetten ihanuus sai seuran hetkeksi\nvaikenemaan. Bongman seisoi koneensa vieressä muistamatta, että laulu\noli muukalainen, kauppaneuvoksen kasvoilla oli rauhallinen leveys,\nhänen silmänsä hymyilivät levollisina, ja poskipäihin syttyi läikkä\npunerrusta, kun hän huomautti muille hiljaa, erään lotjajonon kulkiessa\nhinaajan vetämänä verkalleen ohitse, tervakarpalot kullanhohtavissa\nproomujen kupeissa:\n\n\"Minun Moosekseni, minun Turhani...\"\n\nOh, sopisipa Könölinin levätä kerran, tuolla saarella, kerran hänenkin,\nMyhkyrissä, kalasaunan luona, jossa hän ennen köyhänä oli kalamatkoilla\nviettänyt öitänsä. Ei, eipä tiedä, mitä tässä vielä tulisi, milloin hän\nsiellä lämpimillä kalliolla lekottelisikaan, ei tiedä.\n\nSvea istui leveä, kellertävä hattu päässä, riiputtaen kättänsä vedessä\nja katsellen omituisin, epämääräisin kaipuin, kuinka virit hänen\nsormiensa edessä tasoittuivat ja katosivat. Ja kauppaneuvoksetar sanoi\nKönölinille, silmissään säälivä kimaltelu, ikäänkuin kaikua jostakin\nvanhasta, ojentaen hänelle viinilasiaan:\n\n\"Ota sinäkin nyt, yksi kerta! Mutta te, herra Falk, laulakaa joitakin\niloisia lauluja.\"\n\nSamassa muuttui Bongmanin moottorin takutus yht'äkkiä kalkutukseksi,\nkalkutus hakkaavaksi ja epäsäännölliseksi. Sitten hiljeni vauhtipyörä,\nhuiskahti pari kertaa ja pysähtyi.\n\n\"Öljy loppuu, lisää öljyä!\" huusi Bongman Heitukalle. Konttoristi\nhavahtui ja tempaisi voitelukannun.\n\n\"Paloöljyä! Petrolia, minä tarkoitin!\" huusi Bongman.\n\nBongman loikkasi perään päin niin, että venheeseen läikähti laidan yli\nvettä ja naiset kirkaisivat, sysäsi Heitukan syrjään ja täytti koneen\npäällä olevan petrolisäiliön.\n\nNyt seisottiin keskellä selkää; tuolta kuulsi Myhkyri, vielä kaukana,\nautereesta terävin huipuin.\n\n\"Ei, ei\", varoitti ukko Könölin, \"olihan siinä vielä öljyä. Mutta\nkaasuttaja on tukossa.\"\n\n\"Kaasuttaja, kaasuttaja!\" matki Bongman koettaen saada konetta\nkäyntiin. \"Itse olette kaasuttaja, öljyä siitä puuttui, se nielee\npaljon paloöljyä!\"\n\n\"Kas, näet sen nyt taas\", hoki Könölin.\n\n\"Minäkö tämän tunnen vai te? Kumpi on ikäänkuin isäntä, häh?\" suuttui\nBongman.\n\n\"Tunnen minäkin jo yhtä ja toista tässä maailmassa\", vastasi Könölin.\n\n\"Öljyä, petrolia!\" karjui Bongman.\n\n\"Kaasuttaja tukossa!\" vastasi Könölin, aikoen karjaista, näyttääkseen\näänensä voimaa hänkin, mutta muisti sydämensä ja malttoi mielensä.\nSiitä vastauksesta Bongman aivan hurjistui, tahtoi karata perään\nkauppaneuvoksen rintapieliin. \"Voisaksa, lautasaksa!\" huudahteli hän,\nhänen silmänsä tähtäsivät suuttumuksesta melkein kieroon,\nkatseettomina, sameina vinojen kulmakarvojen alta. Lauri Falk nousi\nBongmania rauhoittamaan; ja sitten maisteri häpesi, hän pyyteli\nanteeksi vedet silmissä ja imeskellen mustaa sikariaan.\n\n\"Ei sitä nyt taas saa menemään\", voivotteli hän. \"Senkin holo ...\nkasteretkellään...\"\n\n\"Kastetaan se siis Holofernekseksi\", ilkkui Oiva Tommola.\n\nNauru remahti venheessä. Mutta niin se vain oli: moottori ei enää\nlähtenyt liikkeelle, siitä nousi kokonainen pilvenpatsas mustaa savua.\n\nSeurue päätti siis soutaa saareen perässä kuljetetulla pikkuvenheellä.\nJärjestettiinpä siinä venhevuoroja, ensimmäisellä lähtivät kauppaneuvos\nrouvineen ja kalavehkeineen.\n\n\"Madot unohtuvat!\" huusi Oiva Tommola.\n\n\"Eikö ne nyt saa jäädä paatilla makaamaan siksi aikaa?\" väitti\nMaissi-rouva vastaan.\n\n\"Ei\", virkkoi Könölin; hän tahtoi päästä heti pyytämään hauin-lierejä.\n\n\"Paatilla makaamaan\", matki surkeasti Bongman. \"Maissi-rouva! Miksi ei\nRiissi-rouva, miksi ei suomalaisia nimiä. Ja Svea Ruusa. Miksi ei\nSaima, Inari, Koli...\"\n\n\"Kuinka te uskallatte!\" huudahti rouva Könölin.\n\n\"Niin, Hirssi-rouva\", jatkoi Bongman. \"Niin juuri, suokaa anteeksi,\nkatkismus, mutta Svea ja Mimmi, ja Holofernes...\"\n\nSaatiin hänet jälleen rauhoitetuksi, ja ensimmäinen venhekunta lähti\nmenemään, Oiva Tommola soutajana.\n\nHarmista valkeana laski maisteri Bongman ankkurinsa, aikamoisen\nkiviriipan, aukealle; sattuipa se edes viimein tapaamaan pohjaan.\n\n\n\n\n13.\n\n\nToinenkin venhekunta tuli viimein Myhkyrin rannalle, jättäen\njälkeensä kauas ulapalle Holoferneksen ankkuriin. Silloin oli jo\nkultainen illansuu, vesi välkkyi kuin sula hopea keveän ilman alla.\nLahdenpoukamassa, leppien varjossa, joiden rungot kiilsivät kuin\nsinkki, lekkui jo saaressa rantakivillä punainen tuli, levittäen\nkydöltä tuoksuvaa savua; siellä keittelivät näet Mimmi ja Maissi-rouva\nkahvia. Mutta pienen kallion nokalla huuhtoivat kauppaneuvos ja Tommola\nkäsiään: olivat jo panneet hiljalleen täkyjä sataseen koukkuun,\njutellen liikeasioista, odottaessaan venhettä.\n\nSvea istui venheen perässä, hatun laajain reunain alta punoittavin\nkasvoin ja vältellen pianistin katseita, jotka koettivat saada Sveaa\nnähdä. Joskus Lauri Falk tavoittikin tytön silmät, ja näki silloin\njotakin liikuttavan puhdasta ja suloista ja kuitenkin jollakin tavoin\nsurullista. Bongman seisoi kädet housuntaskuissa ja tuijotteli taakseen\nJoukahaiseensa; Heitukka souteli.\n\n\"Ah, noita kukkia!\" huudahti Svea pehmeästi soivalla äänellään\ntultaessa mutaiseen poukamaan ja ojensi kätensä valkeita,\nhopeankiiluvia piiponkukkia kohti. Heitukka heitti silloin kömpelösti\nirti aironsa ja veti toisella niistä ylös noiden tähtimäisten kukkien\nsikermiä, pitkine, vettä valuvine varsineen, ja kurotti ne Svealle.\nSvea katsoi Heitukkaa mietteissään ja surumielisesti, sitten hän kiitti\naivan lyhyesti. Samassa suhahti venheenpohja pehmeään rantaan ja Svea\njätti märät kukkansa venheeseen, kun nyt Lauri Falk ojensi hänelle\nkätensä auttaakseen hänet maihin. Sitä kosketusta Svea säpsähti ja\nkatsahti nopeasti Lauriin. \"Joutukaahan nyt, venhe tyhjäksi, me\ntarvitsemme sitä!\" huudahti Tommola kalliolta.\n\n\"Mutta kahvit ensin, kahvit ensin\", vaati Maissi-rouva. Juotiinpa\nkahvit, vaalean kekälesavun kierrellessä lepikon reunassa. Ja sitten\nlähtivät ukko Könölin ja Oiva Tommola heittämään koukkuja, Bongmanin,\nkonttoristin ja Falkin jäädessä panemaan vuorostaan syöttejä toisiin\nkoukkuihin. Se kävi kuin leikki, sillä kauppaneuvoksetar kanteli\ntarjottimella pullon ja laseja ja jakeli viiniä, ja istui sitten\nkalliolla halkopinon vieressä, jalat levällään ja kenkien kiiltävät\nkärjet ilmaa kohti, katsellen välkkyville vesille, joissa saaret\nkuulsivat toistensa takana kuin kulissit. Ja kun Bongman manasi\nsuurelle kastemadolle: \"Mato musta kyykeröinen, kyykeröinen,\nkääkeröinen, hah-hah, mainiota!\" niin rallatteli Maissi-rouva nenä\npunoittaen:\n\n    \"_Ulla, min Ulla, säj, får jag dig bjuda\n    rödaste smultron i mjölk och vin_...\"\n\nJa Lauri Falk yhtyi lasi koholla lauluun. Yht'äkkiä huusi Mimmi\nmeluten:\n\n\"Halloo, halloo, Tommola, tuolla on muikkuja.\" Svea oli väistynyt\nhiljaa erilleen, mennyt iltaisen rantametsän varjoon, kun Falk oli\nyhtynyt hänen äitinsä rallatukseen. Sirona ja samalla upeana kuin nuori\nkukka näki Lauri Falk hänen väistyvän; ja tuokion kuluttua hän alkoi\najatuksissaan kuljeksia sinnepäin kuin Sveakin. Hän näki sitten Svean\nistumassa tuolla kivellä, vastapäätä toista pientä saarta, jonka kuva\nkuulsi vedessä tummanvihreänä, keskellä tummuutta pitkä, hopeinen\nviiru. Svean kasvot näyttivät nyt omituisen totisilta, melkeinpä\nnärkästyneiltä.\n\n\"Miksi nyt niin vakavana?\" kysyi Falk häneltä heltyneenä.\n\nSilloin Svea katsoi häneen jollakin tavoin moittivasti. Lauri Falk\nkummasteli tuota katsetta, ja kun ei vastausta kuulunut, istahti tytön\neteen kivelle. Yht'äkkiä pälkähti Falkin päähän Svean äiti; miten\nerilaisia hän ja Svea olivat; ja silloin hän sanoi Svealle hiljaa ja\narastellen, kun ei tiennyt, kuinka tuota asiaa mainita:\n\n\"Olenko minä teitä jotenkin loukannut, neiti?\"\n\nLauri Falk odotti jälleen.\n\n\"Ah, jos te tietäisitte!\" huudahti Svea hiljaa. \"Tekö loukannut, ei\nniin. Minun on vain usein niin vaikea olla, näin iloisessa seurassa.\nMinä tahtoisin pois, pois täältä, kotoa...\"\n\nSvea näytti niin miettivältä ja kärsivältä, että Falk sanoi hiljaa:\n\n\"Jos voisin, tahtoisin teitä ymmärtää.\"\n\nSilloin Svea virkkoi yht'äkkiä:  \"Ettekö ole kuullut jotakin ... että\nolen talossa ikäänkuin lapsipuoli?\"\n\nLauri Falk säpsähti hiukan, hellyydestä ja samalla jonkinlaisesta\npelosta. Jokin tunnustus nyt oli tuleva. Svea katsoi häneen syvin,\ntuskallisin silmin. Lauri Falkin mieleen johtuivat maisteri Bongmanin\njutut Könölinien perheestä. Hän oli hetken vaiti, mutta kun selitys\nviipyi, kysyi hän hiljaa:\n\n\"En tiedä, mitä tarkoitatte. Ettekö voi minulle sanoa? Minä tahtoisin\nmielelläni teitä kuulla!\"\n\nLauri Falk ojensi tytölle kätensä, ja Svea antoi omansa ja värähti\narasti. Sitten hän sanoi:\n\n\"Niin, tietysti tekin sen olette kuullut, kuten kaikki, koko kaupunki,\näidistäni. Ja tuosta Adlerista! Kerronko, tohdinko? Siihen meni niin\nkauan, ennenkuin voin ymmärtää ihmisten puheita. Viimein tuli isä ja\nselitti kaikki; minä olen niin onneton, että tuo Adler saattoi olla\nsellainen. Ja isäkin. Mutta hän toki kärsii, hän on sellainen, isä.\"\n\nJa Svea puhkesi kyyneliin.\n\n\"Kertokaa\", pyysi Lauri Falk ja veti hiljaa Svean käsiä pois hänen\nkasvoiltaan. Svea sanoi:\n\n\"Että hän pettää köyhiäkin, se on niin, niin julmaa. Mutta hän toki\nkärsii siitä, hän on mitä on. Mutta toinen, niin matala. En voi puhua\nnyt. Ehkä toiste...\"\n\n\"Ketä tarkoitatte?\" kysyi Lauri Falk jälleen, kun Svea vaikeni. Svea\nvastasi ainoastaan:\n\n\"Voi, olen niin epähieno, että sellaista sanon. Tehän olette näkevä\nsen, kai te olette näkevä?\"\n\nLauri Falk aavisti, että Svea tarkoitti nyt äitiään, vaikk'ei hän\nvirkkanut mitään. Hänet valtasi liikutus, ja hän otti lujemmin Sveaa\nkädestä ja huudahti:\n\n\"Mutta te, tehän olette toista kuin muut, tuolla kaupungissa.\"\n\nSvea veti kätensä pois.\n\n\"Oi, kun minä pääsisin täältä!\" huudahti tyttö yht'äkkiä ja nousi.\n\"Kaikki on niin matalaa! Pois täältä, minne hyvänsä, minne hyvänsä...\"\n\n\"Sinnekö, jossa luumut kukkivat?\" naurahti Lauri Falk.\n\n\"Niin, ulkomaille, näkemään jotakin, kauniimpaa, kirkkaampaa!\"\n\n\"Lähdetään sitten\", sanoi silloin pianisti leikittelevästi. \"Minä tulen\noppaaksi.\"\n\nSvea katsoi häneen tutkivin, kaunein silmin.\n\n\"Ja ottaisitte?\" huudahti hän kummastellen.\n\n\"Ottaisinko, teidät?\" vastasi Lauri Falk. Ja se ajatus valtasi hänet\nyht'äkkiä sytyttävästi. Hän tavoitti Sveaa nauraen ikäänkuin syliinsä,\nSvea väistyi nyt iloisen kiemailevasti tieltä. Niin he samosivat läpi\nlehdikon.\n\n\"Svea, Svea!\" kaikui rouvan ääni lepikon takaa. \"Nyt eväille ja sitten\ntaiteilija panemaan maisterin kanssa koukku likoon.\"\n\nMuu joukko yhtyi hurraten ehdotukseen.\n\nOlipa siinä ateriaa, olivat kalliolla valkealla liinalla lautaset,\nlasit, kantalasit myöskin, oli valkeaa leipää ja mustaa, tuoretta voita\nja munia, vaaleanpunertavaa silavaa ja kullanruskeaa savusiikaa, oli\nhummereita, punaisia kuin veri, ja maukasta volovangia, oli kirkasta\nviinaa.\n\n    \"_Hvila vid denna källa_!\"\n\nviritti Lauri Falk laulun, kitarallaan säestäen.\n\n    \"_Vår lilla frukost vi framställa:\n    rödt vin med pimpinella_\",\n\nyhtyi Maissi-rouva kimakalla äänellä lauluun.\n\nJa Lauri Falkin pehmeä barytoni kaikui leikitellen:\n\n    \"_Och en nyss skjuten beckasin_!\"\n\nNiin lauloivat nauttivan aikansa lapset, keskellä vihannoivaa luontoa;\nja suuret vedet kaikuivat valkeina ja päilyvinä sanoja ja\nkitarannäppäyksiä.\n\n\n\n\n14.\n\n\nLauri Falk oli illalla koukut laskettuaan noussut konttoristin kanssa\nMyhkyrin korkeimmalle huipulle, sammaleiseen kallionkoloon kuin\nhyllylle, suuren kuusen lehvien alle. Hän oli oikein autuas, hänen\npäässään alkoivat kuohahdella suloisen sekavasti uudet unelmat, hän\najatteli neitoa, joka yht'äkkiä oli niin avannut hänelle sydämensä,\nettä puhui hänelle kohtalostaan, orpoudestaan, jopa vanhemmistaan. Ja\nSvean avomieliset, syvät, puhtaat silmät mielessään hän oli sitten\nkuunnellut nautinnolla juomia maistelleen Heitukan katkonaisia juttuja\nmenneiltä ajoilta: se ja se henkilö oli kuollut, se ja se eli vielä.\nMutta kun Heitukka rupesi kertomaan omistaan: tässä hän nyt oli, kurja\nraukka, palveli kuin orja tuollaista huijaria; silloin tuntui kuuntelu\nFalkista jollakin tavoin häiritsevältä ja hän oli Heitukan viereen\nkalliopengermälle nukkuvinaan; nukahti tosiaan, sammaleiselle\nvuoteelle, suuren kuusen oksien suojaan.\n\nHän heräsi, kun säkenöivä päivä paistoi suoraan vasten hänen kasvojaan.\nJa huutoon jostakin rannalta päin. Kauppaneuvoksen ääni siellä nyt\nkuului:\n\n\"Karkuun se pääsee!\"\n\nJa nuoren tuomari Tommolan ääni sitten:\n\n\"Kynsilläni minä karkaan sen niskaan, eh-eh, se on riski hauki.\"\n\nMutta Bongmanin ääni manasi:\n\n\"Ongittelen, orhittelen, anna ruotaista rojua, ve'en ukko, ruohoparta!\"\n\nAh, ihana aamu; telkkä posahteli tuolla lahden ruohistossa; ilma\nkultaa, ei värähdystä kuusen suipossa kärjessä.\n\nUimaan! pälkähti Laurin päähän. Tuokiossa hän riisuutui, tuonne Oiva\nTommolan ja ukon ääntä kohti hän juoksi, aikoi yllättää heidät kuin\nmetsän peikko ja indiaani, sillä se hän nyt oli: vapaa, metsässä,\nluonnon sylissä.\n\nHän ryntäsi alas kalliolta ja syöksyi läpi tuoreen, vihreän viidakon.\nKiljaisten ja kädet levällään ylhäällä hän karkasi aukealle, notkeana\nja voimallisin reisin, jotka olivat kuin kreikkalaisen arkaaisen\nsatyyrin; Heitukka juoksi läähättäen hänen perästään.\n\nMutta tullessaan rantaan aukealle Lauri Falk kuuli yht'äkkiä naisten\nkirkaisun, hän seisoi siinä hetken ällistyneenä, harmissaan ja häpesi,\npyörsi takaisin. Oli erehtynyt äänten suunnasta ja hyppinyt kalasaunan\neteen, jossa naiset olivat olleet yötä.\n\nBongman tuli hänen perästään metsään, naisten luota, jossa hän oli\nollut ongella, ja sanoi:\n\n\"Mainiota, Falk, lento hyrmykkyrissä herskaapin parveen, se oli heille\nhyvä! Sinä osaat, sinä, poseteivari. Tee sinä vaan Kullervo!\"\n\n\"Mikä blaskemangi\", mutisi Lauri Falk.\n\n\"Tule joukkoon vaan, se teki heille hyvää\", jatkoi Bongman ja tahtoi\nkiskoa Falkia takaisin rannalle.\n\n\"Mene hiiteen, Holofernes\", suuttui Lauri Falk.\n\nMoottoria muistaen muutti Bongman heti ääntä ja sanoi vaikeroiden:\n\n\"No, älä nyt noin, _signor Falco!_ Voih, nyt minun pitää soutaa se\ntakaisin konepajaan. Se tulee maksamaan, pelkään. Ja täytyy taas\nodottaa sitä, pääsemättä keräysmatkalleni. Mutta jos lähtisinkin aluksi\njalkaisin, läpi korpien? Milloin sinä menet myllyllesi?\"\n\n\"Niin, täytyneepä tästä sinnekin\", vastasi Falk huokaisten,\npukeutuessaan. \"Työhön; vaikkapa huomenna ... miten vaan...\"\n\n\"Siispä me lähdetään kaupungista yhdessä\", sanoi silloin Bongman;\n\"mennään nyt laivassa, minä poikkean jostakin laiturista läheisiin\ntaloihin ja metsiin, siell' on hiekka hieputella, kangas kaunis\nkaaputella. Myöhemmin, paluumatkalla korvesta, tulen sinua katsomaan\nmyllyllesi. Niin kävelen ensin lähiseudut. Mutta sitten, kun saan tuon\nHoloferneksen, mikä mainio nimi, hahaa, valmiiksi, niin painun\nsyvemmälle saloon...\"\n\n\"Rantakalalle, maisterit ja musikantit!\" kaikui Oiva Tommolan ääni, ja\nsamassa hän ilmestyi metsästä Bongmanin ja Falkin eteen ja puhui:\n\"Kauppaneuvoksella on lähtö konttoristin kanssa mantereelle tiloilleen.\nMutta me leikamoimme vielä täällä, kellimme hiekassa punaisina kuin\npeijakkaat, kunnes Heitukka tuo maalta toisen venheen.\"\n\nSitten hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä Falkille:\n\n\"Minä tutkin, tutkin tuota isipappaa; tahto hänellä on morski kuin\nsaatanalla, peijakkaan ovela mies. Mutta paha seikka: hän on\nitseoppinut.\"\n\nJa Tommola rypisti arveluttavasti kulmiaan.\n\n\"Mutta tyttö on lysti, nimittäin Mimmi, eh-eh\", arveli sitten Tommola.\n\"Entä tuo Svea Rosa?\"\n\nLauri Falk ei vastannut, vaan lähti rannalle. Siellä tuli häntä vastaan\nensimmäisenä Maissi-rouva, joka lausui:\n\n\"Anteeksi, että näitte minutkin näin, dekoltee. Mutta mitä se tekee,\ntäällä luonnossa, herra Falk?\"\n\nJa Lauri Falk huomasi silloin hänen povensa, joka oli puoleksi avoin ja\njota hän peitteli koketisti kaksin käsin, valkean poven ja pehmeän\nkaulan.\n\n\n\n\n15.\n\n\nMaanviljelijä Matti Muikkunen, johon nyt tarina siirtyy, makaa akkansa\nvieressä Vaskilahden kartanon salissa, leveässä puusängyssä. Kello\ntulee jo puoli kahdeksan aamulla, aurinko paistaa kuusiruutuisista\nikkunoista, joissa kärpäset pörisevät sekä sisällä että\nkaksinkertaisten ruutujen välissä. Muuta ääntä ei kuulu kuin tuo\nkärpästen, ja syvä kuorsaus; hiljaisuudessa tuijottelevat kipsikuvat\npiirongilta ja nurkasta kuolleena istuvan lapsen kuva. Keinutuolissa on\naika rykelmä emännän vaatteita, mutta sängyn jalkopäässä riippuu\nseinällä rihmarullista tehdyssä naulassa hänen pitsireunainen\naamuröijynsä.\n\nMatti on mennyt kello seitsemän tienoissa alushoususilläan hössötellen\nkeittiöön ja pannut kahvin kiehumaan; sitten hän on pukenut pikku\ntytölleen nappikengät jalkaan, asettanut olkihatun päähän ja laskenut\nhänet ulos leikkimään loisen lasten joukkoon, jotka missä lienevät\nolleet, ulkorakennusten takana päivänpaisteessa. Sitten Matti sai\nkahvin selvitetyksi ja kantoi sen sievästi liinalla verhotulla\ntarjottimella vaimolleen vuoteelle, kuppien vieressä vankka pino\nvehnästä, piparkakkuja ja muita sokerileipiä. Kahvin juotuaan pisti\nakka jälleen kädet rintojensa alle ja nukahti.\n\nTöihin tuosta olisi Muikkusen sitten pitänyt lähteä. Mutta sänky on\nniin leveä, ja siinä kupertui vielä hänen ruumiinsa kuoppa ja se nyki\nhäntä luokseen. Varsinkin, kun eilisiltana oli niin tullut tuumituksi,\nvehdatuksi itsekseen, miten tässä ruvetaan taloa hoitamaan. Ja eukko\nnukkuu suu makeana, lihava perä kohoaa peiton alta, niin että Matti\nmiettii: Lihavahan tuo nyt on, lihava kuin aikamoinen hyle; on hänen\ntässä Matin hoidossa kelvannut.\n\n-- Jos häntä vielä tuumisi siinä, miten tässä ruvetaan taloa hoitamaan,\nmietiskeli Matti ja painui takaisin sänkyyn, vetäen peiton leukaansa\nasti. Niin on mennyt kuorsaten tuntikausia.\n\nNyt haukottelee eukko ja siristelee silmiään, hän ojentaa peiton alla\njalkansa Matin koipien väliin ja vääntää takalistoansa. Matti kääntyy\nkyljelleen, ja hänen suunsa riippuvien viiksien alla vetäytyy\ntyytyväiseen hymyyn; hellä on hänkin, silittelee kämmenellään Aina\nKustavaa ja mairittelee: \"Rouva.\"\n\nAina Kustava avaa yht'äkkiä pienet, kirkkaat silmänsä ja virkkaa:\n\n\"Niin, ole häntä siinä ristronkkelissa, nypelöi häntä siinä,\nsellainenhan se on paita. Anna minulle rahaa, min saan paitoja.\"\n\n\"Mitä kah\", sanoo Matti Muikkunen. \"Onhan tuo sinulla paita, lapsella,\nonhan...\"\n\n\"Niin, tällainen\", vastaa Aina Kustava. \"Mutta minä tahdon oikeita,\nrötyyrin kanssa.\"\n\n-- Minkä? aikoi Matti kysyä, mutta varoi kuitenkin: se rupeaa silloin\nselittelemään, ja sitten se viimein saa.\n\nMutta emäntä alkoi sittenkin vähän ajan päästä selitellä:\n\n\"Kun siellä kävin omaisissani, niin ihmettelivät, että on minulla\nvaatetta. Mutta tavallisia ovat nuo paitanikin, kuin muilla, alaisien\nkanssa. Ja sen minä tiedän, että kaupungissa paakarin rouva sanoi\nolevan rötyyriä paidoissaan. Sellaisia minä tahdon. Neljällä markalla\njoka paitaan rötyyriä.\"\n\nAina Kustava vetää jalkansa pois, ja hänen silmänsä tulevat vaativiksi.\n\n\"Taas\", sanoo Matti ja käännäiksen hänkin. \"Vähänkö sinulla on\nvaatetta ... viime kerrallakin kaupungissa ... se leninkikangas...\"\n\n\"Hyh ... kolmekymmentä markkaa...\"\n\n\"Entä vuorit ja muut siihen vielä\", sanoo Matti nopeanlaisesti.\n\"Ja kolme uutta vaatetusta viime keväänä, Maljasen eukko viikot\nnastaamassa. On niitä entisiä, pitäisitpä niitä...\"\n\nAina Kustava kääntyy nenä närkästyneessä rypyssä poispäin Matista,\nMatti makaa perä kiinni hylkeensä takalistossa, ja silmät menevät\nhiukan umpeen. Siinä on vaan niin hyvä olla.\n\nPuolihorteessaan hän ajatteli: -- Ei, eipäs malttanut taas olla\npyytämättä. On tuosta ristin tainnut saada!\n\nJa Muikkusen mielessä alkaa kuvastella, miten tämä lystäily oli\nsyntynyt; miten hän oli silloin, hupsun Annan pehtorina ollessaan,\nnähnyt tämän paimentyttönä Maljasella; Ienokkikin oli rikas vielä\nsiihen aikaan, sitten se holkki talonsa juomina. Mutta Matti ei holki;\nhänellä on muut kiusansa. Nätti tämä oli silloin ja kaino muka, maahan\noli katsellut Maljasen tuvassa, haisuheinä kädessä. Ihmekö jos oli\nkaino, olivat vaatteet repaleiset olleet, ihan riippuivat, että pohje\nvilahteli. Ei, ei tuo ollut silloin noin lihava kuin nyt!\n\nMatti oli pestannut hänet tänne palvelukseen, Vaskilahteen; lystipä tuo\noli ollut sitten tuon kanssa. Tuvassa kylä tanssi, niinhän ne nuoret\nhyppää, ei se Matti hyppää; eikä vanha ryökkinä siitä paljoa tiennyt,\nkipeänä makasi, täällä pytingissä. Se olisi ollut rattoisata tämän\nkanssa, ellei tämän luona olisi käynyt noita muitakin, juuttaita;\nvarsinkin se suutari. Olihan se Matti ollut itsekin pehtorina valmis\npiikain viereen, mutta eivät nuo muut olleet paisuneet; mutta\nsilloinhan se saattoi tulla häneltäkin, sinä viiden litran iltana, kun\nse Ienok kantoi tänne holkittavaa ja toi vieraiksi muita juuttaita. Ja\nsitten, kun kuoli ryökkinä ja antoi talon hänelle, hupsu, niin Aina\nKustava hänelle lastakin. Ja laski vain leikkiä, kun pyhänä\nkuulutettiin ja torstaina teki, että entinenkin nuorikko sanoi\nmiehelleen:\n\n\"Etkö sinä tiedä, että Säämingin tytöt kantavat seitsemän kuukautta;\nminä tässä olen vikkelämpi.\" Ja nyt, nyt se on tuossa, rouva, nyt se\ntahtoo ... rö-rö-rö...\n\nJa mikäs vieläkään, jos ei olisi sitä suutaria, sitä Sinikanteletta,\nmikä lie nimeltään, Arviiti Antero. Täällä se jahtasi, kehtasi, kunnes\neukkonsa tuli päästä hupsuksi; silloin sen täytyy muuttaa kaupunkiin.\nJa eihän se Kustavan tytön syy, ja hän on hyvä mies, Matti. Ja lihava\ntämä on kuin hyle. Ja mukava tässä on miettiä, miten tässä ruvetaan\nsitä taloa hoitamaan...\n\nAurinko paistaa yhä kirkkaammin, kaikki on hiljaista. Silloin kajahtaa\npihalta porsaan vinkuna. Emäntä kohottaa ruskeaa päätänsä.\n\n\"Ai, ai\", sanoo hän, \"porsas nirskuttaa siellä. Mene, Matti, katsomaan,\nmikä siellä on.\"\n\n\"Minä?\" myhähtää Matti unissaan.\n\n\"Sinä, mene nyt\", vastaa Aina Kustava. \"Mene, kun rouva lepäjää, niin\nväsyttää.\"\n\n\"Jos häntä nyt menisi\", vastaa Matti Muikkunen. Mutta kun hän aikoo\nnousta, hän muistaa, että pihalle voi nähdä sängystäkin, kurkistamalla\npäälaudan ylitse ulos.\n\n\"Tyttöpä se porsasta sylissään nirskuttaa\", sanoo hän tyytyväisenä ja\nvetäytyy sänkyyn takaisin.\n\n\"Hyh\", tuhahtaa Aina Kustava silloin ja ajattelee:\n\nTuohon se taas laskeiksen, sellainen on, siinä vain viihtyisi,\nmakuulla, eikä vaimo enää saa mitään, edes näyttääkseen tuttavilleen.\nJa hän, Aina Kustava, on muka sitten talon emäntä! Mutta kun Matilla ei\nole enää mistä antaa: ryökkinän huonekaluista saadut rahat menneet,\neikä Matti mistään uutta hommaa. Ei siitä ole hankkimaan. Ja tuolle oli\nmennyt, vanhalle. Että suutari-parka oli oikein itkenyt, Arviiti\nAntero. Se on toista se. 'Vanhan äijän halaus, tyhjän kannun kalaus.'\nNyt siinä ollaan, tässä, niinkuin ei olisi ollut muita; oli kuin\npiruja, viidet kihlat hänellä olivat yht'aikaa.\n\nYht'äkkiä kivahtaa Aina Kustava:\n\n\"Entä se potatinpano? Makaat vaan, köhnöttelet?\"\n\n\"Kah\", ärähtää puolestaan Matti Muikkunen. \"Luuletko sinä, sitähän minä\ntässä juuri olen tuuminut, että potattia, potattia ... pitää panna\npaljon, se on hyötyisää, siitä lähtee kaupungissa.\"\n\n\"Potattia, nytkö enemmän?\" kysyy Aina Kustava ja helähtää nauruun.\n\n\"Nyt\", matkii Matti; \"eihän nyt, mutta vasta, toisena vuonna. Piisaahan\nentinen nyt. Mutta ryytimaa pitää laittaa, suuri, se kasvattaa marjoja.\nMansikoita. Ne kun niin maksavat niistä kaupungissa, mokomista; markka\nlitra, vähemmällä en anna! Ja jos jotakin pitää panna. Ja pois pois\ntämä pytinki pitää purkaa ja rakentaa uusi, verangon kanssa. Sitähän\nminä tässä olen tuuminut\", lopettaa Matti.\n\nAina Kustava nauraa pisteliäästi:\n\n\"Niin olet sanonut neljä vuotta, ja kylvänyt ruista ja lestyä. Ja\nkotvinut.\"\n\n\"Kotvinut\", tiuskahtaa Matti-raukkakin tuskissaan. \"Minkäs sille, kun\nei ole renkiä, piiat maksaa. Kolmatta tuhatta tuli Annan irtaimista.\nMissähän ovat nuo? Rimpsuissa! Siinä se nyt on! Mutta nyt, nyt tästä\nlähdetään! Onhan tuo aika. Mutta ihmekös rouvan vieressä. Mutta nyt\nlähdetäänkin, töihin, juottamaan vasikoita.\"\n\nJa Matti kavahtaa ylös sängystä ja menee päivän paahtamaan keittiöön ja\neteiseen. Mutta nähdessään kuuman kesannon, jota hänen pitäisi vasikat\njuotettuaan kyntää, lyö se kovin ilkeästi vastaan. Niin oli\ntuumiskellut kaikenlaisia mukavia tuolla maatessaan. Ja hän aikoo\npujahtaa takaisin; mutta sehän ei käy päinsä, se Aina Kustava aina vain\nvatkuttaa: \"Tee työtä.\" Pitää äksiisiä, polttaa kuin lutikka. Kun,\nkunpa olisi sille mitä se haluaa, rö-rö-rö...\n\nMatti raapii tukkaansa ja haukottelee. -- Kunhan haukottelen, ajattelee\nhän, niin sitten juotan vasikat ja käyn hevosen haasta, syön ja menen\nkyntämään.\n\n\"Herra siunatkoon, kukas tuolta tulee!\" kaikuu silloin Aina Kustavan\nääni sisältä. Ja samassa emäntä juoksee aamuröijyssään eteiseen:\n\n\"Vieraita, herroja, tai yksi vaan! Mene, Matti, suoriu parempiisi.\nSehän on Könösen patruuna!\"\n\nAina Kustava juoksi niin, että paksut kantapäät vilkkuivat pihan yli\naittaan. Matti kepsutteli myöskin perästä sinnepäin ja mutisi\nmennessään:\n\n\"Älähän, vai kauppaneuvos se meille, rö-rö...\"\n\nKauppaneuvos Könölin se olikin; varmoin askelin hän käveli tuolta\nmaantieltä koivukujan paikkaa, otsaansa pyyhkien ja ympärilleen\nkatsellen. Joukko lapsia oli juossut pihalta syreenipensaitten luota,\njoiden ympäristö oli täynnä voikukkia kuin messinkinappeja, piiloon\nrakennuksen taakse, mutta yksi pieni ja hattupäinen jäi paikalleen.\nKauppaneuvos kumartui ja ojensi tytölle punaista kättään.\n\n\"Älkää tulkaa!\" älähti tyttö.\n\nKönölin naurahti ja kysyi:\n\n\"Oletko sinä sen Matti Muikkusen tyttö? Onko isä kotona?\"\n\n\"On se!\" rääkäisi tyttö ja lähti marssimaan aittaan päin. \"Missä lie,\nvasikoita juottamassa, mutta täällä on äiti.\"\n\nKönölin hörähti nauruun. Samassa juoksikin emäntä jo ulos aitasta,\nkirjava pusero päällä ja sanoen iloisesti:\n\n\"Kah, kun patruuna!... Odottakaa nyt vähäisen.\"\n\n\"Eihän mitä\", selitteli Könölin. \"Kävin tuolla tilojani katsomassa,\narvelin, että jos poikkeaisi juomassa...\"\n\nMutta Aina Kustava oli jo juossut sisään. Pian hän ryntäsi kuitenkin\ntakaisin portaille, kätteli ja availi ovia:\n\n\"Tänne, tänne, istukaahan, Matti meni tuonne, haen...\"\n\nNiin sanoen emäntä katosi keittiöön.\n\nKönölin käveli ja katseli ummehtunutta salia, joka oli kiireesti pantu\nvieraskuntoon. Tuolta ikkunasta kimalteli järvenlahti, kihisi kesäisen\npäivän hopeassa.\n\nEmäntä palasi sisään, Könölin istahti tuolille ikkunan viereen.\n\n\"Keikkastuoliin, johan nyt, patruuna\", neuvoi emäntä.\n\n\"Mitäs joutavia, onhan tässäkin\", torjui Könölin ja pysyi paikallaan,\nvatsa riipuksissa ja polvet leveällä. Ja sitten hän puheli kuin ajan\nratoksi:\n\n\"Katselin tuolla taloillani, ja täälläkin: teillähän näkyvät nyt nuo\noraat kasvavan melkoisia. Niin, melkoisia, joskaan eivät hyviä\", lisäsi\nhän sitten kovemmalla äänellä. \"Minkälainenhan vuosi tuo nyt monille\ntämäkin tullee\", jatkoi hän yhä korostaen.\n\n\"Hoh, se hänen tiennee\", vastasi Aina Kustava, sijoittuen itse\nkeinutuoliin; hame ripsui suuria jalkateriä, ja puseron rakosesta\nkilluivat pitkät kellonvitjat. Piirongista hän oli jo ottanut käsille\nkoruompeluksen. \"Se hänen tiennee\", toisti hän; \"huonohan tuo vuosi voi\ntulla köyhille, jos meille rikkaillekin\".\n\nKönölinin tarkkaava ilme keveni; ja ikäänkuin jotakin sieltä täältä\ntunnustellen hän jatkoi:\n\n\"Niin, mikäs teillä. Mutta, tuota, tätä rakennusta katselin, mitäs\nteillä on muita asukkaita täällä?\"\n\n\"Loinen on tuolla porstuan puolella. Huonohan tämä on, romsu, korjata\npitäisi, mutta eihän sitä siltä Matilta...\"\n\n\"Matilta, ahaa se on isäntä, vai? Mutta; paljonhan sitä on maamiehellä\nmuutakin työtä, ei sitä ennätä rakentelemaan. Nykyään työläisetkin\nsellaisia, että saa sitä juoksennella.\"\n\nEmäntä murahti jotakin, sanoi:\n\n\"Ja maksaisiko vaivaa edes juoksennella, täällä, sellaista kivikkoa,\nnupu toisensa vieressä.\"\n\n\"Niin, niin juuri! Kova se on täällä työ, näillä seuduilla. Mutta on,\nonpa pakko teilläkin, varakkailla, olla täällä\", sanoi Könölin. \"Eihän\nsiitä täällä; ihmekö, että varakkaat menevät kaupunkiin, Jahvet\nHepsulainen esimerkiksi, näkyypä tuo tulevan toimeen, helpossa on\nhänellä työ. Ei ole muualla noita nupuja kuin kaduilla ... ja mitäpäs,\nniinhän moni muukin, mukavampaa elämää ... asioitsija Ripatti...\"\n\n\"Niin, hänellä kun on huvila kaupungissa!\" huudahti emäntä. \"Ja kaksi\nmuuta taloa! Me ollaan tuttuja. Vuokralaisia pitää, ja kesällä\nvenäläisiä vinnikamarit täynnä; ja itsellään sellaiset kauniit huoneet,\nkolmiruutuiset ikkunat kuin ainakin. Ja viikuksia, ja kirjoituspöytä;\nei suinkaan hän nyt niistä vasikannahoista...?\"\n\n\"Ahaa\", sanoi Könölin, \"tunnen asian: ei ole mitään todistuksia, se\njuttu on jäänyt iäksi; mitä joutavia, akkain juttuja, Ripatti on\nyritteliäs, mutta reilu mies, vaikka ainahan muut toisen onnea\nkadehtivat. Mutta onhan noita jo teilläkin, jos ei kirjoituspöytää,\nniin muuta huoneen sisustusta, uutta. Mistä te noita olette ostanut?\"\n\n\"Saahan sitä rahalla\", vastasi Aina Kustava. \"Onhan sitä toki,\nolisihan noita jo alkuja. Se Ripatti, Ripatti, kyllähän se niillä\nmetsäkaupoillaan ... te kun häntä olette auttanut... Teillähän\nsitä on!\"\n\n\"He, niinhän sitä luulisi. Mutta sen minä sanon: auttaa sitä on\nkoettanut, niin Ripattia kuin muitakin. Ja onhan se hauskaa nähdä\nihmisten onnistuvan. Mikäpäs hänellä siellä huvilassaan nyt, kuten\nemäntä sanoi, vieraita vinnikamaritkin täynnä, ja ne maksavat. Se rupla\non toisen arvoinen kuin markka.\"\n\nMatti Muikkunen pisti päänsä ovesta sisälle.\n\n\"Odottakaahan, pistäydyn katsomassa, miten se kahvi\", sanoi silloin\nAina Kustava ja meni ulos. Keittiössä seisoi Matti jo pukeutuneena\nvierasta varten.\n\n\"Keitä kahvi valmiiksi ja tule sitten sanomaan\", supatti Aina Kustava\nMatille. \"Minun pitää olla vieraalle selskaappina.\"\n\nJa kohta hän sitten taas istui salissa. Könölin jatkoi hyvään vauhtiin\npäässyttä juttua:\n\n\"Entä kaupunki, muutenkin. Kansanjuhlia, ja musiikki soittaa,\nkylpylaitoksella. Ja laivoja. Ja oopperoita\", sanoi hän jo puoliksi,\nmutta viimeiset tavut hiljemmin: tunsi olleensa liian pilkallinen.\n\n\"Oopperoita\", hymähti Aina Kustava; \"menin minäkin kerran sinne, mitä\nlienevät kiljuneet, rakkautta, häh. Mutta oli niillä vaatteita!\"\n\n\"Ei, eivät ne alasti\", kompaili Könölin.\n\nAina Kustava nauraa kilahdutti ja jatkoi sitten:\n\n\"Silkkileningit, ja harsot päässä venakoilla. Mutta ne lähetysjuhlat\nsitten, Kalkkuinniemellä, niissähän sitä ihminen; kun itse piispa puhui\ntaivaallisesta rakkaudesta.\"\n\n\"Siellä luonnon helmassa\", naurahti Könölin, \"monet liitot siellä\nmaallistenkin ylkäin kanssa solmitaan...\"\n\nAina Kustava huokasi, hän muisti suutarinsa, jonka kanssa he olivat\nolleet yhdessä Kalkkuinniemellä kaupunkimatkoilla, milloin Matilta\npääsi.\n\n\"Maallisten ylkäin kanssa, rakkautta, pyh\", hymähti Aina Kustava\nyht'äkkiä. \"Mitäpä rikkauksilla, jos ei ole rakkautta.\"\n\nKönöliniä alkoi jo ikävystyttää, hän tahtoi maaliinsa ja sanoi:\n\n\"No, no, älkäähän, kyllä se rikkauskin ohella menee. Köyhyydestä se\ntora syntyy. Rikkaus, niin, siitä se rakkauskin tulee.\"\n\n\"Katin hännät\", vastasi Aina Kustava.\n\nMyöskin Könölin nauroi, hän kepsutteli emännän luo ja pisti kätensä\nhänen polvelleen, sanoi:\n\n\"Kuulkaas, minulla on kaupungissa huvila. Noin kaunis emäntä, kukapa\nsitä olisi luullut, täällä maalla. Kuulkaa, tulkaa sinne, kaupunkiin.\nAsumaan sinne huvilaan! Minä tahdon. Se on ihan totta! Ostakaa\nmiehinenne, ostakaa se!\"\n\nAina Kustava vilkaisi oveen ja supatti:\n\n\"Mitäs te nyt, patruuna. Ostakaa muka kallis huvila!\"\n\n\"Mitä, tällaisen talon isäntä, ja emäntä!\" sanoi Könölin. \"Minä\nällistyin nähdessäni. Ja jos, jos\", hän hipaisi hiukan emännän rintaa,\nsuutaan moksauttaen: tuuma näytti selviävän hänen päässään; \"jos te,\nymmärrättehän, minä annan sen huvilan teille polkuhintaan. Ja siellä\nvoitte yhä vain rikastua, tiedän. Oh, rikastua on niin yksinkertaista,\nsen saatte uskoa, kun minä sanon. Tulkaa te kaupunkiin. Oi, niin\nkaunis! Kuka saattoi uskoa, että tällainen lelleä täällä. Ja jos\ntahdotte, niin Matti saa minulta paikan. Sahallani, sopiihan sinne; tai\nviran, varmalla palkalla. Ja sitten ei teillä ei ole muuta kuin istua\nkeinustuolissa vaan.\"\n\nAina Kustava seisautti kiikkumisensa, niin tuumi hän nyt tätä asiaa.\nHän tuskin huomasi Mattia, joka tuli sisään iskemään silmää, että nyt\nse kahvi oli valmis, ja istumaan vieraan kanssa, bonjouri päällä: sen\noli emäntä hänelle paakarin rouvalta ostanut. Aina Kustava meni ulos,\nja tuodessaan sitten kahvin sisään hän alkoi jo naureskellen:\n\n\"Niin, mitäpä tämä Matti muusta, kun hän sai minut.\"\n\nMutta siihen juttuun ei kauppaneuvos enää antautunut: hän luiskahti\nsyrjään kuin ankerias, puhui vain Matin kanssa Vaskilahden kivikoista,\nhuonoista sadoista. Ja kahvin juotuaan Könölin sanoi, että hänellä oli\nkiire, oli tullut hiukan juomaan, ihan oli kekkereihin joutunut.\n\nHän arveli saaneensa täällä toistaiseksi itseään paremman välittäjän.\nAsian muodollisen puolen suorittaisi lopulta Heitukka, hänen pikku\npalvelijansa; jos siitäkään asiasta enää mitään oli tuleva. Pois\nlähtiessään hän nyykytteli Aina Kustavalle päätänsä, ikäänkuin olisi\nkartellut tuota Mattia. Emäntä saattoi häntä iloisena ja ihmetellen\nportille, ja silloin Könölin sanoi salaperäisesti:\n\n\"Käykää luonani kaupungissa, keskustelemassa asiasta, niin ... hehe.\"\n\nAjatteli nyt emäntä, että ehkäpä tuo patruuna ystävyyden kaupalla,\nhehe. Hän hitsin itsestään patruunasta, mutta se huvila! Pitää\ntuumiskella, että saisi Matin myymään tilan, jota hän ei kuitenkaan\nosaa hoitaa, niin saataisiin huvila.\n\n\"No menisit siitä viimein kyntämään, kesannolle!\" sanoi Aina Kustava\nyht'äkkiä hiukan pistävästi Matille, joka seisoi pihalla päätään\nraaviskellen.\n\nMatti huokasi: \"Kesannolle, kesannolle.\" Ja hän lähti hitaasti hakemaan\nhevosta haasta. Ei tuossa kuitenkaan tullut muutetuksi vaatteita, siksi\nhän asteli pian aurankurjessa pölisevää kesantoa pitkin ponkka päällä.\n\n\n\n\n16.\n\n\n\"Nythän sekin pikku asia on alussa\", naurahti Könölin huvitettuna\nitsekseen, kun hän hattu otsalta koholla seilaili Vaskilahdesta\ntakaisin maantielle, josta hän sitten poikkesi siimekseen lepikkoon,\nnurmettuneelle kylänuralle, oikaistakseen takaisin rantaan; siellä kai\nodotti häntä jo konttoristi, käytyään noutamassa toista venhettä. Ja\nhän jatkoi hiljaista mutinaansa: \"Turhaan ei tämä kauppaneuvos yleensä\nliikuskele, aina on tarkoitustakin; jos tuli kalalle ja halkopinoja\nkatselemaan Myhkyriin, olipa muuallekin asia, vaikk'ei virketty\nkenellekään. Ja yksinkertaista se taisi ollakin menestys tällä kertaa;\nafäärimiehen pitää nähdä jo ihmisten naamasta, miten hän kulloinkin\nmenettelee.\"\n\nKauan oli Könölinin jo tehnyt mieli Vaskilahden taloa. Viime aikoina\noli siitä ollut kiusaakin, sillä se oli kiilana hänen autioiden\nheinätilojensa ja sahapaikkansa välissä; päätilan rengit vetelehtivät\nVaskilahden aitojen luona hevosia takametsään viedessään, sanoivat muka\nveräjiä siellä korjailevansa, vaikka he tuskin niitä sulkivatkaan.\nKönölin oli pyydystellyt Vaskilahtea jo sen vanhan omistajattaren\neläessä, mutta neiti-hupsu ei antautunut tällaisen kanssa edes\npuheisiin, tuskin lienee rahalliseksikaan tunnustanut. Tärkein syy\nkauppaneuvoksen haluun oli se, että Vaskilahdessa seisoi uhkea, joskin\npieni metsä, sillä kartanon ammoiset herrat olivat myyneet tilaa usein\nkappaleina.\n\nPäivä oli melkein helteinen; lepikossa, joka siimesti holvina\nKönölinin kulkemaa polkua, kiilsivät latvalehdet tuolla ylhäällä\nauringonpaisteessa kuin tina. Paikoin antoi viidakko näkyä lävitseen\njonkin luonnonniityn ja siinä lammensilmän; tuolla vähän matkan päässä\nuinui jälleen oikea lampi, syvällä louhisten rantainsa välissä, aueten\nnyt näkyviin koko pituudessaan, kapeana kuin joki; taustalta hohti\nmetsän notkelmasta etäisiä harjanteita, ihania ja sinisiä. Joskus\npirstoi Vaskilahden kannaksen kallioista rantaa pieni, kirkasvesinen\nlahti; ja tuolla aukesi näkyviin kappale Saimaata, hohtavaa, sinistä,\nsen helmassa saaria ja takana auringonsauhuisia ilmanrantoja. Sitten\nnousi polku kuivalle kankaalle, jossa kasvoi Vaskilahden paras\nhongikko, siellä hiekka paistoi punaisena kanervattomissa kohdissa.\n\nTässä se nyt oli se Matin metsä. Olipa siinä puita, paksuja ja suoria,\noli oikeita kirkonpylväitä; ainoastaan tuolta kannaksen ohuimmalta\nkohdalta saattoi järvi kiilua sen läpi. Kyllä Könölin oli sen jo tänne\ntullessaan katsellut ja muisti tarkoin jo entisiltä ajoilta, mutta\npitipä oikein pysähtyä sitä ihailemaan ja tähystelemään. Mahtavan pomon\nsieraimet laajenivat pyöreiksi, kun hän nyt arvioi puut entistä\ntarkemmin. Sitten hän lähti jälleen kulkemaan, tuli siinä hiljalleen\nportille, aukaisi Matti Muikkusen nuorasta tekemän salvan ja oli suuren\ntehdastilansa maalla. Siellä katosi siimes, sillä metsä oli kaadettu;\nkesäinen taivas hymyili avonaisena harvassa törröttävien siemenmäntyjen\nyllä, ja louhikko irvisti paljaana vastahakattujen kannonpäiden\nkeskeltä.\n\nKönölin katsoi vielä takaisin Vaskilahden metsään, sakeaan kuin muuri,\nja sitten omaa kangastaan.\n\n\"Jaa, jaa, kellottamaan täytyy noidenkin tuolla tyytyä\", mutisi hän,\n\"niinkuin on ennen täytynyt näidenkin, paisuneitten asiain vuoksi.\nKyllä, kyllä ne vielä luonnistavat. Onhan toki kaikki ennenkin\nluonnistanut Könösen Konstalle.\"\n\nOn; sillä hän on ollut tähän asti kovaa kuin visaa. Mutta nyt...\n\nTuntuu päivä raukaisevan, lämmin on, eikä Könölin ole nukkunut kolmeen\nedelliseen yöhön muuta kuin jonkin tunnin; ensin se säveltäjä, joka\nherätti talon, seuraava yö sahalla korjattaessa sällien turmelemaa\npääakselia; ja viimeksi huvimatka.\n\nHohoo, niinhän se nyt, sellaisesta alkaa jo raukaista. Eipä niin ennen,\nei. Mitäs tämä nykyinen, lapsen leikkiä. Nyt nukkuu mies öisin jo\nviisi, kuusikin tuntia. Joskin osaavat nuo muut, herrat, maata\nenemmänkin: hän on jo aikaa ollut hereillä, kun niiden, viattomien,\nkurkku vielä kuorsailee. Mutta mitäs tämä enää sen entisen rinnalla!\n\nKun Konst. Könölin muistoissaan kohottaa leveää otsaansa, osuvat hänen\nsilmänsä tuonne suureen Saimaan selkään, joka soiluu kesäisenä ja\nlaajana, säkenöi niin että huikaisee kuin miljoonain salakkain suomut,\ntai kuin seulottaisiin kultaisesta auringosta siihen sulaa hopeaa.\nSiinä menee ajatus tuon selän taakse, toisille vesille, jotka siellä\nkiertelevät saarien ja salmien sokkeloissa, ja niiden vesien takaisille\nseuduille. Niidenpä aikojen muistelu paisuttaa yhä hänen ylpeyttään.\n\nSillä siellä ovat maat, jossa tämä poika syntyi ja alkoi. Siellä on\nhänen ensimmäinen maatilan-tapaisensa. Ja siellä oli aikoinaan Adlerin\nlasiruukki ja muut hommat.\n\nHauteleepa päivä, panee se Könölinin istahtamaan kivelle sulkapetäjän\nlatvan vähäiseen varjoon. Niin, siellä takamailla hän oli pienenä\npoikasena, kun isä kuoli, ollut enonsa turvatti, tuollaisen\nvanhankansan miehen, pikku talollisen. Ja niin, jo pienenä penteleenä\nhän oli ikäänkuin liikettä aloittanut. Oli talvella mieronkelkkaa\nvetäessään kaupinnut kannikoita toisille köyhille, joita oli silloin\npaljon, olivat nälkävuodet, nehän ne olivat neuvoneet monet alkamaan.\nSiten hän oli yritellyt jo ennenkuin pääsi enonsa luokse. Kesillä oli\npoika kerännyt pelloilta luita ja myynyt niitä pappilaan; olipa hän\nsyyspuolella hankkinut niitä itsensä pappilan pellolta ja pappilaan\nmyynyt. Mutta sitten hän oli kerännyt riepuja ja harjaksia,\nrättiläisille.\n\nLuita ja riepuja, jaa, jaa, mikäpäs, niinpä oli alkanut moni muukin,\njoka nyt oli mies, moni sellainen, joka oli miljonääri ja sivistyksen\nharjalla! Mutta kun Konsta sitten enonsa luona kasvoi, alkoi hän\nmetsästää ja ostaa ja myydä lintuja. Ja jäniksiä, jäniksiä myöskin.\nKahdeksannellatoista se vasta oikein alkoi; olisi pitänyt alkaa jo\nennen: neljäntoista vanhana tällaisen miehen olisi tullut alkaa. Oli\nenoa pyytänyt auttamaan, että voisi ostaa talon, äidilleen, sanoi hän.\nTaisi se Konsta sitä sanoessaan vähän narrata, jaa-a. Mutta autteli se\neno, ja talo ostettiin. Eihän se paljoa maksanut, suuretkin olivat\nennen halpoja, on niillä nyt hintaa; hyvä, että ennätti edes niinkin\naikaiseen! Mutta äidilleenkö hän sen osti? Myipä metsän, poika, ja\nlähti maailmanrantaa kiertämään, näine rahoineen, ja olipa hänellä\nvähän jo entisiäkin, enemmän kuin eno arvasi. Paha lienee ollut teko,\nettä äitinsä jätti sinne niin, mutta tiesipä hän, että auttaisi se eno\näitiä, ja Konstalla oli kova into rikastumaan!\n\nAdlerin lasitehtaalle hän meni, metsätöihin; sillä Adler, jolla oli\nkaupungissa viinapolttimo, harjoitteli maalla myöskin metsäliikettä.\nOli poika siihen aikaan ollut kuin koira, joka odottaa laukausta ja\ntahtoo karata kiinni lintuun; siten oli hänkin jotakin halunnut.\n\nJa siellä hän oli nähnyt uutta: siellä olivat sokeuden suomut pudonneet\nhänen silmistään. Jaa, jaa. Oli nähnyt herrat, sen ajan virkamiehet,\njotka söivät ja joivat kansalta otetuilla palkoillaan niin, että\nkuolivat kuin kärpäset, vallesmannin, joka ryösti köyhiä kauppiaiden,\npappien ja herrastalojen saatavista, vieraskielisillä papereilla:\nniistä meikäläinen ei ymmärtänyt mitään. Ja muuta: vähänkös sitä\ntehdään maailmassa vääryyttä. Mutta silloin se kävi sisulle, kävi niin,\nettä Könölinin suu vääntyy vieläkin hänen tuossa istuessaan kiukusta\nvinoon. Ovat ne nyt ajat muuttuneet; eivät ne nyt uskalla virkaherrat\nseisotella rahvaanmiestä keskellä heinäaikaa päiväkausia eteisessä.\nEivät, kun tässä nyt on toiset vallassa! Jaa-a, silloin pussattiin\nkissaa, nyt kissa pussaa.\n\nSitä muistellessa on Könölinin pakko melkein vieläkin vihata tuota\nentistä vallasluokkaa; sitä täytyy.\n\nMutta muitakin tunteita se Adlerin tehtaalla oleminen herätti hänessä.\nSiellä oli komea hovi, jossa tehtailija oleksi enimmäkseen vain\nkesäisin; muulloin hän eli kaupungissa ja ulkomailla. Siellä oli\nruokasalin pöydällä muutakin kuin silavaa, talonpojan herkkua. Ja\noikein työhuone oli tuolla Adlerilla, ainoastaan viisi kuusi vuotta\nKonstaa vanhemmalla. Adler oli omaisuutensa perinyt. Ohoi, hänkin meni\nlopulta konkurssiin, kuoli suruihin, jaa, jaa; nyt ovat hänen\nkonttorinsa nahkasohva ja tuolit tämän kauppaneuvoksen työhuoneessa.\n\nEntä se suuri sali hovissa sitten, kun herra joskus tuli sinne\nvieraineen, naisineen. Adler oli silloin vielä poikamies; naiset\nkomeita, hemaisevia; olivat ne toista rotua ne naiset.\n\nTuon vilinän nähdessään oli Könöselle vasta tullut se oikea, se kiivas\ntunne. Hän kadehti, hän halusi nousta; viha ja kateus olivat hänet\nnostaneet. Ne olivat miehen aikoja! Se oli sielun voimaa! Keikahdapa\nylös, etteivät ainakaan omassa niskassasi istu; tekipä siihen aikaan\nmieli sysätä nuo istujat pois muidenkin niskoilta, mutta sitten se jäi,\nsen täytyi jäädä; hänellä ei ole ollut sittemmin aikaa. Ja viimein\nhuomasi Konst. Könölin, että niin on luonnossakin laki: huonot alla,\nälykkäät hartioilla.\n\nOlihan se puhtia. Sitä muistellessa vääntää Könölin selkäänsä\naivan kuin hän tahtoisi sillä vielä jotakin nostaa, jotakin\njättiläispainoista! Paitsi sitä lintukauppaa hän osti ja myi ensin\nvoita, suuressa mitassa, aluksi välittäjille, sitten itse Pietariin.\nEipä silloin tuntunut parin tunnin vähennys muutaman yön unessa.\n\nMuinainen tarmo saa muistellessa valtavan muodon.\n\nEi, hän ei nukkunut silloin viikkokausiin enempää kuin tunnin tai pari\nyössä. Usein ei sitäkään. Apulaisineen suksilla ristiin rastiin\ntalvisin, huurrevalkeissa metsissä, hän etumaisena, ja tukka huiski.\nTai ajettiin hevosella. Kun yksi mies väsyi, niin hän lähetti hänet\nlevolle, otti toisen vuoroon, itse ohjissa kaiken aikaa. Yhden miehen\nlennätti siihen kylään, muita toisiin, koottiin linnut ja voit kuin\nleimauksella. Hänelle siellä metsässä pyssyt paukkuivat, hänelle lehmät\nnavetoissa lypsivät. Ja kun olivat miehet tavaroineen koossa, antoi\nlähtöpassit sille heistä, joka oli kokeessa väsynyt, joka ei viitsinyt\nkiusata tuota ruumistansa! Hän itse johti kuormajononsa Pietariin. Ei\npitänyt Konst. Könönen eroa yöllä eikä päivällä, päivä oli yötä, yö\npäivää, yhtä mittaa parikymmentä tuntia, joista muut, lellottelijat,\nottivat palasen yökseenkin tai nauttivat, jaa, jaa. Ja kun hän painui\nnukkumaan, nukkui hän heti kuin nuijalla lyöty, sikeästi kuin ruumis.\nMutta nyt se tuolla takaraivossa polttaa usein maatessakin, se\nsietämätön tuli: yhä rikastua. Toisenlainen oli silloin se liekki,\niloinen ja mahtava. Ei kesää, ei talvea, ei pyhää, ei arkea; vasta\nmyöhemmin on kiitollisuus saanut hänet muistamaan sunnuntainkin päivää.\n\nEntä Konstan pää sitten, tuo ulkoneva takaraivo: kaikki numerot hän\npiti selvillä päässään ja sanoi ihmettelijöille: \"Pääkirja päässä.\" Ja\nmissäpä hän silloin olisi kirjanpitoa oppinut, tai muutakaan? Ei ollut\nsilloin yhtään rahvaan koulua pitäjässä, ja nyt se yhteiskunta vaatii\ntilille kaikesta! Hyvä, että hänellä on jo vuosia ollut konttoristeja.\n\nMutta jos siihen aikaan milloin väsytti, jos tuntui kuin olisi Konstan\npitänyt tuossa paikassa räjähtää sirpaleiksi kuin liiaksi kuumennettu\nhöyrypannu, niin hän ärjähti itsekseen: \"Räjähtäköön! Kun en kestä,\nniin kuolen; sillä hyvä. Tulta lisää masiinaan.\"\n\nJa tuli tuota rahaa! Ihme ja kumma, kuinka yksinkertaista se oli; sitä\njuoksi kuin myllyn suppilosta. Yksinkertainen temppu: osti tiloja, sai\nhalvalla usein, myi korkeammalla. Mutta älytä se, siinäpä se afäärinero\non; siinä, että yrittää eikä sääli myllyä, joka on itse tämä ihminen,\ntämä yrittäjä. Halvalla, ehkä usein liiankin halvalla, ukoilta ja\nakoilta; olihan niitä temppuja. Mutta niiden ensimmäisten lystikkäiden\nvehkeiden ajat olivat nyt jo niin kaukaisia, etteivät ne enää\nhäirinneet Könölinin tunnossakaan. Ja ihminenpä on hänkin; eikä liioin\ntuntunut sekään, ettei välittänyt ystävistään silloin, jätti auttamatta\nmonen, joka pyysi ja tarvitsi, sanoi vain, ettei ole, vaikka oli\nkassoissa seteleitä. Mutta ei, eihän ollut aikaa ajatella heitä; hänen\ntäytyi sanoa niin, sillä hän tarvitsi välttämättä omansa itse, hän,\njolla oli suuria päämääriä, toisenlaisia kuin noilla muilla. Hän\nmeinasi jotakin sillä, että säästi ja yritti.\n\nNiin oli mennyt aikaa lähes yhdeksän vuotta.\n\nJa sitten tuli se suuri onnenpotku, se salliman palkka\nsäästäväisyydestä ja työstä. Että hänet, kouluja käymättömän miehen,\npatruuna otti ensin metsiensä ostajaksi ja siinä ohella tavallaan\nlasitehtaansa disponentiksi. No, kyllä hän sen työn osasi, vaikka\nnuorikin oli, eipä silti. Mutta kuitenkin hän on siitä aina kiitollinen\ntuolle Adlerille; sillä vaikka patruuna olisikin tehnyt sen hyväntyön,\nkuin kaiken muunkin, ajattelematta, niin siten Adler korotti hänet\nikäänkuin toiseen säätyyn; herrain joukkoon, joita Könölin ennen oli\nvihannut, kauniimpaan, voimakkaampaan rotuun. Sekin Adler: sellaiset\nvalkeat hampaat, pitkä ja solakka mies; aina muistaa Konst. Könölin\nhänen vaatteittensa sikarin ja hajuveden tuoksun. Adleria hän ei\nainakaan koskaan pettänyt, se on totta, niin, ei paljoa.\n\nSiinä oli Könönen disponenttina neljä vuotta, kuinka se olikaan, viisi\nviikkoa päälle. Ja siinä ohella hän jatkoi omia harrastuksiaan. Ja\nsitten Adler teki hänelle uuden hyväntyön; se oli uusi ylennys, uusi\nonnenpotku.\n\nAdler oli silloin pestannut itselleen kesäksi maalle Viipurista\nruotsalaisen neidin emännöitsijäksi. Ja sitten Adler luovutti Maissin\ndisponentilleen.\n\nJaa, jaa-a, olipa siinä muutakin. Adler aikoi silloin itse naimisiin,\nvielä hienompiin. Ja juuri kun Könönen mietti jo, lisää rahaa\nsaadakseen, naida vaikka jonkun vanhan, rasvaniskaisen lesken, sillä\nniinhän ne afäärimiehet usein, silloin vihjailee Adler hänelle, että\nemäntäneidillä, jota kutsuttiin nimellä Maj-Lis, oli sellainen talletus\nrahaa pankissa, itse oli Adler sen pannut. Ja että jos Könönen tahtoisi\nrakastua, niin... Adler ei nyt itse voinut, vaikka naimisiin tytön\nolisi pitänyt päästä. Ja Könönen oli tosiaan rakastunut, paitsi että se\ntalletus häntä viehätti; ja hän oli kiitollinen Adlerille, sillä\nolisihan patruuna voinut järjestää asiat muutenkin, hommata neidin\njollekulle toiselle eikä nimenomaan hänelle. Jalo mies huikennellenkin.\nJa tyttö, ei se ollut maatiaista, leveäposkista. Könölin ihaili jo\nhänen sulavasti helisevää puhelahjaansakin, sen kieli rallatti Könösen\nkorvissa kuin kulkunen, kun se sotki sekasuomeaan niillä seurahuoneella\npidetyillä kekkereillä, joilla Adler esitteli hänet lähemmin\ndisponentilleen. Kyllä se osasi esiintyä, elämöidä, se nuori neiti.\n\nJaa, jaa, niin se kävi. Siten saattoi Könönen ryhtyä liikkeitänsä\nlevittämään. Ensin hän kuitenkin alkoi kirjoittaa nimensä: Könölin.\n\n\n\n\n17.\n\n\nMoinen nousu tässä maailmassa, jossa niin harvat saavuttavat mitä\ntoivovat ja jossa Könölin tunsi olleensa verraten onnellinen, vaivutti\nhänet joskus uskonnolliseen mielentilaan, teki hänet jumaliseksi. Se\najatus, että juuri häntä, Könösen Konstaa, oli onni niin vetäissyt,\nettä hän, talonpoika, oli saanut paitsi kaikkea muuta tuollaisen\nihailemansa naisen, jonka vaatimukset olivat aivan toiset kuin hänellä,\njoskus liiankin ylelliset: melkein harmillista rahan juhlallisen arvon\nhulttioimista; että hän, sama, joka oli pienenä luita keräillen jo\nyritellyt, oli tämä mies, tässä kivellä istuva, rikkaana ja mahdissa;\njolla oli lähes kolmekymmentä maatilaa ja laivoja; ja tervahöyryjä ja\nmuita! Että hän oli kaupungin johtohenkilöitä, vaikk'ei hän yleisistä\nhommista pohjaltaan ollut koskaan oikein välittänyt: oli niille\nnaurahtanut, ajanhaaskaukselle, mutta nekin hän osasi silloin,\nkun hän tahtoi, ja sallihan tuonkin ilon ihmisille, askareet\nyhteiskunnallisissa puuhissa. Niin, että hän oli paitsi valtuusmies\nmyöskin kauppaneuvos... Kaikki nämä tunteet ihmetyttivät häntä tälläkin\nhetkellä niin, että hänen täytyi oikein sipaista vatsaansa: oliko se\nsiinä? Se oli, hän siis oli siinä.\n\nSillä tavoin Jumala, sallima, miksi ei sanoa sitä Jumalaksi, auttaa\nniitä, jotka yrittivät oikein. Mutta jättää tarvitsevia hätään, antaa\napulaistensa ja alaistensa puijata typeriä? Niin, niin, mutta oli ollut\npakko, siinäpä se! Ja kuinkapa voisi muuten päästä rikkaaksi, kukapa\nolisi toisella tavoin päässyt? Ja tahtoipa hän auttaa köyhää\nsuomalaista rahvastaan: olipa hän lahjoittanut tilan parille\nkansakoululle, pieniä molemmat tosin ja käytettyään pellot heinällä\nkuiviin, sillä ei hänestä maanviljelijäksi, Konstasta, hänen\ntaipumuksensa olivat liikemiehen. Mutta moniko muu antaa lahjaksi edes\nsellaista? Ja hän oli auttanut opiskelevia liikemiehiä, oli kustantanut\nurut synnyinpitäjänsä kirkkoon, perustanut erään toisen herran kanssa\norpolastenkodin; lienee niitä orpoisia jäänyt häneltäkin nuorilta\npäiviltään, hän kun oli ollut sellainen, että nähdessään naisia,\njumalan-luomia, oikein harmitti mennä sivuitse. Ja hän on ollut\nantelias, pitänyt kemuja, piispa oli käynyt hänen luonaan, hän on\njuonut piispan maljan; hän on antanut rahaa \"Syyrialaiselle seuralle\nPalestiinassa\"; ja ennen kaikkea: mikä on parempaa kuin omalla\nesimerkillään näyttää, miten voi saavuttaa hyvän aseman? Työllä.\n\nNiin, siitä hetkestä, jolloin aivan uskomaton onni alkoi Könöliniä\nseurata, tapahtui hänessä omituinen nöyrtyminen; joka sunnuntai hän oli\njo vuosia tahtonut, että hänen huoneessaan aamulla kuunneltiin\naamuteksti, hän luki sen ääneen itse, perheelleen; jos he sitä\nkuuntelivat; Svea kyllä, mutta se Mimmi, veitikka: liimaapa viimeksikin\nkujeellaan perunalla postillan lehtiä kiinni; ja Maissi, no, pakottaa\nei heitä voinut.\n\nSama mies tässä nyt on... Mies, jolla on kaikkea, niin, niin. Joka\naikoo rakentaa vielä asunnokseen kivimuurin, ja maalauttaa sen salin\nkattoon Suomen suurmiesten nimet ja lisäksi \"Konst. ja Maj-Lis\nKönölin\". Sama, jolla on ne puodit ja maatilat. Ja saha...\n\nSaha! Se muisto näytti sävähtävän häneen kuin sirkkelin viilto elävään\nlihaan, se nosti hänet pystyyn, kulkemaan jälleen. Saha herätti hänet\nunelmista, siellä pihkalta tuoksuvalla kankaalla, jossa oli niin\nhiljaista, ainoastaan palokärki rämisti silloin tällöin siemenpuun\nkylkeen: \"Trrr!\" ja huuteli sitten kesäisesti: \"Tri-lii!\"\n\nSaha ja tuo sydän.\n\n\n\n\n18.\n\n\nMelkein yht'aikaa olivat ne tulleet molemmat, sydänvika ja pikkuhalvaus\nkuitenkin jo vähän ennemmin. Ensin hän pani sen vain pilaksi, että\nhänen sydämensä, hänen rautainen koneensa ei kestäisi; hänen, Könösen\nKonstan! Hän naurahti tohtoreille. Mutta se ei ollut kestänyt, se oli\nvienyt kohtaukseen. Ja viime aikoina hän oli siihen vähitellen\ntyytynyt, mutta olipa tuo kuitenkin katkeraa, ettei se pannu\nräjähtänytkään, niinkuin hän oli luullut, vaan repeili, hiljalleen,\nikäänkuin päällyspaklaus, ja alkoi laskea höyryä hiljaa! Sitä iskua\ntakaa hän ei ollut odottanut; nytkin Könölin loi katseensa taivaalle ja\nkuiskasi itsekseen:\n\n\"Sano, minkä tähden tämä isku juuri näin?\"\n\nSe saha. Kodin kustannukset olisivat kyllä menneet, ne hän olisi\nmielellään sallinutkin. Arkina hän tosin olisi tahtonut vähän kuin\nsäästää; kun Maissi oli matkoilla, saattoi kauppaneuvos pistäytyä\nkeittiöön nurisemaan tuhlaamisesta, eikä hän joskus yksinään kotona\nollen hennonut juoda kahviakaan, se oli tottumusta varattomilta\npäiviltä. Mutta kekkereissä ei Könölin säästänyt koskaan; silloin\ntarjottiin heillä kaikki makeat ja sakeat, sillä täytyihän tätä onnea\nnäyttää ja sallia muillekin. Hän rakasti omiaan kuin itseään,\ntuhlaukset hän maksoi kuten omaksi kunniakseen; teki lisää työtä,\nlaajensi liikkeitään. Eikä Maississa ollut juuri muuta vikaa kuin se\ntuhlaus. Alussa oli Konstalle tosin tullut jo pelko, sillä muut herrat\nolivat vihjailleet jotakin sellaista; mutta hän ei tahtonut kuulla, hän\nei uskonut, hänellä ei ollut aikaa moiseen. Kerran kuitenkin hän oli\nhuomannut jotakin asianajaja Lammervon ja vaimonsa välillä,\nravintolassa, jossa ne kaksi istuivat. Konstantin oli tullut sisään,\nhän oli vimmastunut, hän oli kuohunut. Mutta sitten oli Maissi\nselittänyt asian, loukkautuen ja kyynelet silmissä; ja samaa oli\nsanonut Lammervokin: että eivätkö sivistyneet miehet ja naiset saa\nseurustella keskenään. Silloin oli Konstantin rauhoittunut, vähitellen\ntäydellisesti; ja siitä oli nyt jo sangen kauan, kymmenisen vuotta;\nsitten ei Könölinillä ollut syytä kuin ihmetellä, että se sivistys\nvaatiikin Maissia istuskelemaan silloin tällöin noin lapsellista huvia\npitäen juomien ääressä ja herrain parissa. Mutta itseensä hän tiesi\nnyt Maissin kiintyneeksi; kuinkas muuten, Maissi oli ammoin nähnyt,\nmikä mies hän oli, tunsi, miten Konsta perheestään piti. Ja\nolivatpa Konstalla itselläänkin olleet ennen pikkuseikkailunsa,\nPietarinmatkoilla, kun kerran oli maailmassa hepsakoita jumalan luomia;\nmutta kauan sitten oli hänkin rauhoittunut. Kaikki oli hyvin, hän oli\ntyytyväinen, uhrasi mielellään perheelleen, Maissille ja Mimmille, ja\nvarsinkin Svealle. Sillä Svea oli hänen kodissaan ainoa, joka tuotti\nhänelle salaista tuskaa. Paitsi että hän ihaili häntä Adlerin ja\nMaissin kuvana, kunnioittaen hänessä hienompaa rotua, hän tahtoi\nSvealle kaikkea hyvää myöskin jostakin velvollisuudesta; niinkuin hän\nolisi tehnyt Svealle pahaa. Pari vuotta sitten oli se tunne alkanut.\nSvea oli silloin muuttunut synkäksi ja surumieliseksi. Ikäänkuin\njotakin peläten oli Könölin katsellut häntä ja viimein kysynyt, mikä\nhänellä oli. Svea oli silloin tiedustellut häneltä jotakin sellaista,\njota oli kuullut ihmisten juttelevan Adlerista, siitä, että Adler,\nSvean isä, oli hänet hylännyt. Könöliniä tuskastutti nykyään, että\nehkäpä hänkin oli aikoinaan päästänyt kerskailemalla niitä juoruja\nliikkeelle. Svealle hän ei voinut olla asiaa tunnustamatta, kaikkea:\nhillitöntä haluaan päästä eteenpäin, siinä selitys. Mutta hän oli\ntehnyt rikastumishalussaan Svean onnettomaksi, sen hän nyt näki,\nihaillun Svean, ehkä kärsiväksi koko iäkseen. Svea oli hänen kodissaan\nkuin ainainen omatunto, valkea, kaunis ja hieno, omatunto, jota hän ei\nvoinut millään hyvyydellä sovittaa. Muut vääryytensä hän voi unohtaa,\nne olivat kaukana; tämä näyte tuosta muinaisesta teosta oli aina hänen\nlähettyvillään; alinomaa se tuska häntä ahdisteli.\n\nJa saha! Kolme vuotta sitten hän oli sen perustanut, eikä se nyt vielä\nollut tuottanut penniäkään. Vain menoja moiset mokomat, että hänen\nnuorena miehenä ansaitut rahansa olisi saanut kerrata kymmenellä! Jo\nperustuskustannuksissa pettivät laskut; hän luuli pääsevänsä parilla\nsadalla tuhannella, saikin antaa kaksinkertaisesti yli. Se konejuttu.\nItse oli Könölin vetänyt sahalle paksulla kepillään perusviivat: tuohon\nkoneitten pohjaksi paalutus; vetäistään nyt seinien paikat. Rakennus\nvalmistuu, hän tilaa koneet, ja monttöörit tulevat katselulle. He eivät\nvoi suostua jo tehtyyn sopimukseen, kun Könölinin takaama perusta ei\npidä. Siinä menee aikaa, sovitaan, valetaan vahvikkeita, saadaan koneet\nkäyntiin: koko rakennus tutisee, sahalla ei tee mitään! Könölin ei\ntahdo maksaa käymättömästä sahasta, koneyhtiö vaatii, mennään\noikeuteen, kuluu kallista aikaa, käräjissä tuomitaan Könölin maksamaan.\nHänen luotontarpeensa on sahahommissa kovin suurennut.\n\nJa kun hän menee lisää luottoa tahtomaan, silloin tulee taas este, --\nse, jonka hän tänä kesänä aikoo kyllä poistaa. Pankki kieltää näet\nhäneltä uuden luoton, tuo rahaliike, jonka kanssa hän on ollut ikänsä\nasioissa. Miksi? Etteikö hän selviäisi, johan nyt! Mutta johtajaksi on\npantu nuori ja kokematon mies, puolueniekka, joka tohtii nyt antaa\nluottoa toisille, kiivaammille puoluepukareille, niin, jopa jakaakseen\nrahat heidän kanssaan, oli Konst. Könölin saanut vihiä. Sellaista\nrehellisyyttä.\n\nMutta annas olla, kun hän lähtee tästä pääkylään, suurten herrain\nluo, ja valittaa haitoista, joita luultavasti luottolaitoksen\nliioitellut raportit ovat hänelle tuottaneet, niin, paljastaa heille\npaikallisjohtajan yksityisvehkeet, joita he eivät tiedä! Kiivaimmin\nviime keväänä tarvitessaan hän ei ollut ennättänyt vielä pääkaupunkiin\nlähteä, oli vain kirjoittanut sinne, mutta ei kummakseen saanut apua.\nSiinä oli mennyt aikaa, samoin rettelöidessä miesten kanssa sahalla; ne\nrikkoivat silloinkin koneita, kun eivät ajoissa saaneet palkkojaan. Ja\nniin pitkälle oli aika odottaessa kulunut, että hänen yht'äkkiä täytyi\nmyydä eräälle tukkiyhtiölle puut omilta tiloiltaan, nuo samat, jotka\nhän oli aikonut omaan sahaansa. Jopa myydä alle hinnan, sillä yhtiö\naavisti hänen kiireellisen pulansa; hän selvisi siitä toki kuitenkin,\nvaikka voitto oli kallis. Siksi tirkistelivät nyt tuossa häneen monet\nvarsin ohuet kannot.\n\nMutta kohta matkustaa Konst. Könölin Helsinkiin. Ja sitten ei\nulkolaisten herrain yhtiö vie hänen metsiään, hän sahaa ne itse,\nlähettää ne itse ulkomaille, on viimeinkin oikea, suuri liikemies,\njolla on sahaa, on rahaa, on mahaa.\n\nNäissä ajatuksissa Könölin on saapunut armaita kesäisiä kankaita myöten\nrantaan, jossa konttoristi Heitukka odottaa häntä kahden venheen luona.\n\n\n\n\n19.\n\n\nLauri Falkista jatkuu sitten juttu. Niinkuin auringonpaiste välkkyy\nkesällä syvien vesien pinnalla, niin elää myöskin Lauri Falk jälleen\nhetkellisissä tunnelmissaan, myllyllään keskellä siimeistä koivikkoa.\nRuumis täynnä päivän hehkua ja sielu onnellisia haaveita hän oli\npalannut toisten huviretkeläisten kanssa saaresta venheellä kaupunkiin,\nBongmanin jäädessä soutamaan moottoriaan telakalle korjattavaksi.\nSitten oli Bongman astunut hänen kanssaan Sandelsiin ja ajanut pari\nlaituria loitommaksi kuin säveltäjä ja runoilija, joka oli noussut\nmaihin omassaan ja painunut, tyytyväisenä unelmiinsa päästyään,\nlämpöisen kesämetsän rauhaan.\n\n\"Kah, vielähän näkee meidän herraa, vieläpäs tänne kulkee,\nkeinuttelee\", tervehti Lauria myllärin emäntä pienen pihan portilla,\nkun hän tuli nurmista tietä Hiesun myllylle, selässä tavaroita, joiden\nlisänä riippui kupeella kitara ja floretti. \"Missäs sitä nyt näin kauan\noltiin? Mikäs rassi se tuossa sivulla roikkuu?\"\n\nLauri alkoi selitellä, mutta silloin tuli myllyltä päin matalan veräjän\nyli melkeinpä tasajalkaa hypäten itse mylläri, hymy kalvakoilla\nkasvoillaan, ja ryhtyi kantamaan Falkin tavaroita ullakolle. Ja juuri\nkun muori oli udellut: \"Vai morsiamissako lienee siellä kaupungissa\noltu?\" kääntyi mylläri portaillaan ja sanoi naurahtaen:\n\n\"He, onhan sillä tiedonhalu, meidän muorilla! Kukin viipyy miten\nviipyy!\"\n\n\"Kah, enhän minä, mitäpäs minä, enpä tuota pahalla. Ja kahviahan minun\npitikin lähteä tästä keittää hörähyttämään. Hakisit, ukko, lisää\nlastuja, se yliskamarikin on odottanut, kun heinävuoteenkin sinne\nvieras tekivät, ei siellä muita ole maannut, jos ei kissa liene\nmaannut, kun se piikakin karkasi, rupesi täällä noita yöjalkaisia\nhissuttamaan, että peloitti, varkaitako ne olisivat, metsärosvoja. Kun\nsiitä piialle sanoi, hyvän-hyvyyttään, niin hän suuttui. Tokko tästä\nnyt kaupunkiinkaan koko kesänä pääsee...\"\n\nPajattelipa muori näin edelleen, mustan pankon ääressä pirtissä,\npistäen lastuja pannun alle, puhaltaen tuleen levein poskin ja lykäten\nsiinä silmiltään pois ruudullista huivia, sitten hössötellen sukat\nnilkoissa ja sipuen hameenhelmasta irronneella nauhalla siltapalkkeja\nkuin hiirenhännällä. Mutta mylläri istui sänkynsä reunalla, hiljaisena\nja pää kumarassa, itsekseen hymyillen.\n\nNiinpä otettiin nyt pianisti jälleen kahvilla ja ystävällisiä sanoin\nvastaan kesäkortteeriinsa.\n\nSe mylly, hiljaa huojuilevan koivikon varjossa, se oli taiteilijalle\nkesäviikkoina onnen maa, tuolle lapselle, jolla oli viisikolmatta\nikävuottansa. Olihan nyt kesä; kevät oikkuineen mennyt; lyhyt kesä ja\nsen aurinko ja leimahtavat riemut. Siellä Falk eli luonnossa kuin äidin\nhelmassa, makasi yönsä harmaan pärekaton alla, kammiossa, jonka seinät\nhän oli nyt kaunistanut tuomenkukilla, pihan puista taittamillaan,\nnoista tuomista, jotka seisoivat tuuheassa norossa illanhämärässä kuin\nvalkea ilmestys. Sielläpä hän makaili mietiskellen, pesässäänkö lienee\nnyt ampiainenkin, joka päivin lenteli sisään hatarasta ikkunasta ja\njälleen lähti ulos kukkamailleen; hän heräsi aamulla auringon hauteluun\npunoittavalla otsallaan ja sileällä rinnallaan, heräsi myöskin pihalta\nkuuluvaan myllärinemännän kimahtavaan lauluun, joka kertoi tulesta ja\ntulikivestä, pirusta ja sen piikistä, aamuvirteen, jollaisissa täällä\nvielä paholaiset näyttelivät osaansa, niin että sävelet kaikuivat\nromanttisina kuin etäältä keskiajan helmasta. Silloin vetäytyi\nsäveltäjän suu hymyyn. Sitten hän, varhaisen päivän kullatessa kammion\npermantoa, siirsi päänsä vielä varjoon ja nukahti uudestaan, kuunnellen\nkesäisen tuulen vienoa suhinaa lautaisissa seinissä. Mutta jälleen\nherättyään hän avasi ikkunan, päästipä ulos siinä lekuttelevan liudan\nsomia perhosia, tähysteli sitten vatsallaan maaten myllyn notkossa\nseisovia koivuja, jotka värähtelivät vielä lehviltään hiukan tahmeina,\nihasteli pientä ikkunan alla olevaa rinnettä, jolla loisti tuuheassa\nruohistossa punasinisiä kurjenpolvia, ja taempana kiiltelevää\nmyllypuroa. Jauhoi joskus myllykin iloksi, alkoi kitistä ja kolista, ja\nkävi viimein jyristen, niin että vesi pärskyi keltaisena ryöppynä\nalapuolelta ratasluukusta. Mutta mennessään kammiostaan maistelemaan\nahvenia, jotka mylläri oli aamulla verkoista noutanut, ja\nseisahtuessaan ullakolle hän näki toisesta ylisikkunasta aivan lähellä\ntupaa kaivonvintin ja pienen navetan päädyn, jonka ylintä kärkeä\naurinko paahtoi. Ja jostakin koivikon raosta kuulsi taloisen vaaran\npäällys, vanha Mäkkyiskylä.\n\nPäivät hän istui auringonpaisteessa, aitan edessä myllynkivellä,\nkuunteli, kuinka kärpäset lentää kimahtelivat, uneksiva hymy huulilla\npihatuomien varjossa... Toi mukaansa kirjan Tagorea, tai kitaran ja\nnäppäili sitä, sävelteli jotakin, hyräili jotakin runoa omituisella,\nmatalalla, pehmeällä äänellä...\n\nTaikka urheili floretillaan, kamppaili puiden kanssa, pisteli sikaa\nsaparon viereen; se oli hienoa, ranskalaista: järkeä ja notkeutta\nkysyvä urheilulaji, varsin vahingoton ja tarpeeton. Mutta seiniin hän\nnaulaili sarjan teräslankoja, joissa tuuli sitten päreillä soitteli.\n\nKuljeskellen ylös kylävaaralle hän kohtasi isäntiä, pisti kätensä\nheidän kainaloonsa, sitten jatkettiin matkaa, juteltiin tarinoita. Niin\nhän kävi Miettiset, kävi Remekset, myöskin Vilhuset, Kettuset, Vänskit,\nLöttöset; missä oli isäntä kotosalla, maistettiin ryyppy kirkasta ja\nmakeaa, sillä eräissä kylissä kattilat metsässä kiehuvat; missä asui\nvain loisia, siellä muistelmia, jotka jättivät haikean tunnun\nomillaan elävän pikkuväestön katoamisesta, tukkiherrojen alueiden\nlaajenemisesta.\n\nMutta se suru ei hänen mieltään tuntunut enää rikkovan niinkuin\nkeväämmällä, sillä nyt hänellä oli hienoja, onnellisia haaveita, tosin\nvielä niin hämärinä, ettei hän niitä itsekään aavistanut muuta kuin\nheikkoina tunnelmina. Saariretkeltä kiehui hänen aivoissaan paitsi\nviinin ja kesän autuus myöskin neitseellisen lemmen onni. Svea!\nKullervon mieliala oli jäänyt tai painunut hänessä jonnekin kätköön,\nkuin mustat luodot ulapalla katoavat kesäauringon kiiltelyssä.\nMyhkyrin-matkan muisto piti häntä yhä sellaisessa tilassa niinkuin\nkaikki olisi ollut hänestä nyt vain sinistä, autereista taivasta, joka\noli kuin kuultava lasikupu hänen myllynsä yllä, sen koivikon ja hänen\nitsensäkin. Sinistä oli sen alla, lämmintä siellä oli, se antoi\neetteriä kaikille hänen mietteilleen. Neitosen hahmo liihotteli hänen\nedessään, Svean tummat, siniset silmät katselivat hänen silmiinsä,\nkatselivat omituisesti kiihottaen, jostakin haaveellisesta hämärästä.\n\nTaiteilijaa liikutti, että kauppaneuvoksen tytär oli uskonut siellä\nMyhkyrillä kesäillan hämyssä hänelle sydämensä kipuja, hänelle, jolle\nvain keveät naiset olivat pitkiä aikoja olleet seurana. Svea Rosa oli\njatkanut saarella tunnustuksiaan: kuinka hän tunsi itsensä yksinäiseksi\nsiellä kaupungissa, kuinka itsekäs oli äiti: Svea moitti itseään sitä\nkertoessaan; itsekäs, kylmä, jatkoi Svea, koti epäjärjestyksessä, äidin\npuvut rikki tai tahraiset koreain päällysvaippain alla; se oli niin\nmautonta, että Sveaa olisi naurattanut, ellei se paremminkin olisi\nitkettävää; itkettävää yksin sekin, että hän epähienosti sitä Falkille\njutteli. Samoin isä säälittävä, ainaisessa kiihkossaan saada rahaa; ja\nAdler-vainaja, joka hänet oli hylännyt, oli jättänyt kauhistavan\nmuiston, saattaen Svean tuntemaan itsensä orvoksi maailmassa. Mutta\nsitten oli Svea, siinä heidän istuessaan vieretysten sammalella,\ntytöllä povellaan kieloja, hohtava järvi edessä, alkanut puhua jälleen\nkaipuustaan pois ja kauas. Nauraen ja puolitotisena Svea oli kertonut,\nkuinka hän oli usein yksin ollen ajatellut, että hän lähtisi näiltä\nmailta, lähtisi, merkillinen päähänpisto, sen hän tekisi, jonkun\nposetiivinsoittajan kanssa. Ja Svea vilkaisi samalla kujeillen Falkiin.\n\"Ja me olisimme kulkevaisia ja niin köyhiä, että kiertelisimme siellä\nauringon maissa leipää ansaitaksemme joka paikassa, kaupungeissa; hän,\nnimittäin se, jota olen kuvitellut, soittaen posetiivia ja minä\nlaulaen.\"\n\nSvea katseli tätä sanoessaan Lauriin vakavasti alta kulmiensa, ja hän\njatkoi:\n\n\"Niin, niin, sitä ei voi kertoa, sellaista omituista, epämääräistä,\nkaunista! Nähdä linnoja! Ja niin köyhä tupa, ettei olisi leivänmurua,\nvaan täytyisi itseni hankkia sitä sille olennolle, jota...\"\n\nVaikka moinen puhe liikutti Lauri Falkia, sillä hän tunsi, että puhdas\nolento piti nyt hänestä, teki se hänet samalla levottomaksikin. Moinen\ntarina posetiivista ei hänestä ollut oikein makeaa, hän puolestaan ei\nenää luottanut posetiiviinsa. No, tietysti Svea laski siinä ainoastaan\nleikkiä.\n\nJa Falk riemuitsi jo jostakin, ikäänkuin uudesta matkasta ulkomaille,\nei sellaisena kuin Svea sitä kuvitteli, vaan toisena, joskin yhtä\nhaaveellisena, ajatuksin koskemattomana.\n\nVaskilahteakin hän yhä ajatteli; hän näki tuon vanhan kauniin talon\nentisessä parhaan aikansa kunnossa, huoneet sisustettuina hienoilla,\nkalliilla huonekaluilla. Ja Vaskilahden herra ajaa vaunuilla, käy\nystävällisenä kylässä, joka on muodostunut niin, että hän on antanut\nköyhille raukoille lahjaksi tilkun maata; ja aina kesäisinä iltoina\nsiellä viulut vinkuvat keinuaholla.\n\nOlipa siinä töitä kesäviikoiksi. Melkein ikävä tuli ajatella, että\nhänen täytyisi rikkoa noita unia todellisuudella, lähtemällä\njuhannuksen jälkeen kaupunkiin harjoittamaan kappaleita, jotka hän\naikoi esittää palokunnan juhlissa.\n\n\"Valkki hoi, lyökää härkää paksuun turpaan!\" huudahteli illalla\nmyllärin muori Laurin palatessa isännän kanssa järveltä verkkomatkalta,\nkaislaisilta lahdilta, joilla kuovit kuiruttelivat. Usein näet Falk\nautteli illoin muoria nostamalla vettä kaivosta lehmiä juotettaessa,\nsillä tarpeetonta oli florettiurheilu. \"Valkki, missä se sanko nyt on?\nEihän tässä jaksa juosta, ei mitään tule, tuohon jalkaani niin koskee,\nsiinä on rymä, pois pitäisi myydä talo, oikeaan kintunkönttääni koskee.\nKun kahvia juo, silloinhan se vähän herkiää; odottakaa, Valkki,\npistäydyn tässä hörähyttämässä kahvia.\"\n\n\n\n\n20.\n\n\nJuhannusaattona, kun aurinko oli pukenut maailman juhlaan ja silannut\njärvet kirkkaimmalla hopealla, asteli metsätietä myllylle maisteri\nBongman, tuli keikkaroiden juuri parhaiksi myllärin muutellessa Falkin\nkanssa pihaa pieneksi lehtimajaksi, kannellessa sinne huokaavia koivuja\novien kahden puolen. Vankkaa otsaansa pyyhki helteessä maisteri Bongman\nja keikahteli pahoin oikealla jalallaan. Selässä kohosi hänellä\nvaltava, omituisen pitkä tuohikontti, mutta vasemmassa kädessä hänellä\nriippui holskava lekkeri.\n\n\"Mainiota!\" huudahti hän pujahtaessaan portista pihalle ja kohottaen\nhaltioituneena oikeaa kättään, sormet harassa, muistamatta edes\ntervehtiä, katseli vain vilkkaasti, paksujen kulmiensa alta kiiluvin\nsilmin ympärilleen. \"Mainiota, täällä on juhannuskoivut, täällä tehdään\nHerran päivää, pakanallista juhlapäivää, tulenpalveluksen päivää. Aivan\nkuin uhrilehto, jollaisissa oli teurastettava karitsa ... tuhansia\nvalkovaippaisia palvelijoita. Vai tällainen se nyt on, se Jiesun mylly,\nsinä onnen kantamoinen, _signor Falco_! Minä tulen nyt ensimmäiseltä\nkeräysmatkaltani, minä lähestyn talonpoikaistaloa samalla hartaudella\nkuin joku matkailija neekerikraalia; siihen minä olen nyt herännyt, jos\nen juuri herännytkään Muttisen Aapelin, tuon hoho-nauravan, hylkäämistä\nkirjoista. Asut tällaisessa! Katso, noita luhtiaittoja, katso,\nkatso koko tätä pihanpiiriä: neliskulmainen, niin vaan, melkein\nneliskulmainen, ei yksinurkkainen kuin entisen sian pirtti, haha.\nOlisivatpa nuo tuomet vain pihlajia, pyhiä suomalaisia kotipuita,\nhajahtavia pihlajia, joiden oksilla esi-isämme antoivat juonikkaille\nakoilleen selkään, ensin neuvoivat nelisnurkkaisessa... Ja tuo\nkarjapiha: yhdellä kupeellansa navetta, toisella korsu, kolmannella\nsikopahna, mainiota, onpa tämä koko Jiesun mylly, tosiaan! Tämä pitäisi\nsaada museoon, niin, jotakin sellaista, sellaista minä rupeankin\npuuhaamaan. Seurasaarelle vaan, vieläkö muuta kaipaisi, hahhah, kun\nsaisi tällaisen sinne, mutta kuules, _signor Falco_, onko sinulla\ntäällä myöskin oikeaa isäntää? Ymmärrä, mitä tarkoitan. Sellaista, joka\nistuu pirtin nurkassa sunnuntaisin, puhtaat rohdinkaatiot jalassa,\nyhdestä ainoasta puusta tehdyn pöytänsä ääressä, hongasta tehdyn, lukee\nvanhaa piplakirjaa, joka on hänen edessään telineillä, suurta kuin\nlankunpää? Sellainen sen täytyy olla, sellainen pitäisi saada sinne\nkirotun Helsingin herskaapin katseltavaksi, niin näkevät ja tuntevat,\nmikä on oikeaa suomalaista, mainiota.\"\n\nTaiteilija koetti nyt iskeä Bongmanille silmää, että tuossahan oli itse\nmylläri aivan vieressä, ja hän esitteli:\n\n\"Tässä on meidän isäntä.\"\n\n\"Ah!\" huudahti silloin Bongman ja katsoi mylläriä. \"Ei ole paha,\nveitikka. Juuri tuollaista minä tahtoisin sinne tupaan. Mutta, Falco,\nonko hän oikea? Osaako hän, haha, ampua takaluukusta niinkuin Muttisen\nAapeli, sellainen pitäisi olla sille katselevalle Helsingin kulturille,\nkuten kuulin äsken kylillä sananparren: 'tuoksuu kuin ukkosen tappama\npirunraato', se olisi sitä oikeaa.\"\n\nFalk selitti nyt leikillisesti isännälle, että tämä herra oli\nmuinaisesineiden kerääjä, sentähden hän tahtoo museoon kaikki, yksinpä\nmiehetkin, moinen suomalainen herra. Sitten onnistui hänen viedä\nmaisteri pihalta pois, aikoen kuljettaa hänet ullakkokomeroonsa; mutta\neteisessä teki Bongman tenän, sanoi tuohikonttiaan nurkkaan\nasettaessaan:\n\n\"Noita tikapuitako? Kas niin, tikapuut. Tulisin muuten, mutta tuo minun\nAkilleen-kantapääni: en pääse sinne ylös. Ja nyt on koko mylly\njuhlaharsossaan; se on niin kipeä, sillä on nyt taas kohtauksensa,\najattele, _pirstoa_ monta päivää yhtä mittaa pitkin kyliä, huonekaluja\ntiedustelemassa, 'läksin piru pirstomahan, hiisi pitkä hiihtämähän'.\nMutta en saanut vielä niitä kauniita, en nähnyt muutakaan, pitsejä enkä\nryijyjä. Niitä on vasta kauempana ja korvessa. Mutta olen kuljeksinut,\nja olen jo maannut uunilla, oli hiton kuuma. Oikeastaan minä makaisin\npuussa, tuommoisessa aitassa, joita on lappalaisilla, koira puun\njuuressa vartijana. Mutta minulla ei ole koiraa, pystykorvaista! Ja\nnousepa tällaisella jalalla puuhun, hahahaa. Se rasittui vallan\nkauheasti sitä monttöörivenhettä soutaessa. Koetin saada sitä käyntiin,\nei, se seisoi kuin Lutilan puntari. Minä 'loime soutamahan', heh, se\noli kiipeliä ja viipeliä. Oikein kuuma päivä, aurinko hautoi kalloa\nniin, että korvista nousi höyry. Ja kisko, kisko, se ei kulje yhdellä\nvedolla kuin korttelin verran, tonnin paino lienee mokomassa. Ja kun\nsiinä ponnistin kaaripuihin käpälääni, niin koski että silmissä\nsäkenöi. Teki mieleni lyödä kone airolla mäsäksi, mutta jos airo olisi\nkatkennut, olisivat kämmenet joutuneet käsimeloiksi, mutta nyt se on\ntaas telakassa ja kyllä se vielä kulkeekin. Ja silloin minun työni\nalkaa, mutta annahan, kun nyt riisun jaloistani nuo kirotut kulturin\ntuotteet, patiinit nimittäin.\"\n\nEteiseen, jossa he silloin seisoivat, tuli nyt pihalta emäntäkin, pieni\nkantamus lastuja sylissä, sanoi menevänsä sitä kahvia hörähyttämään.\nHänet nähdessään stipendiaatti huudahti iloisesti:\n\n\"_Hyvi iltaa, maatuska_, myllärin emäntä. 'Mylläri jauhaa myllyllänsä,\nmyllärin muori...'\" Sitten Bongman supatti taiteilijalle: \"Miten leveät\nhartiat, se on sitä oikeaa. Ja manttaalit ikäänkuin oikeaan kuopalle\nkaivettuun maalaistuoliin sopivat; minä olen löytänyt vähän _mosnan_\ntuolin, saat sen pian nähdä.\"\n\nSitten hän kääntyi jälleen emännän puoleen ja sanoi:\n\n\"Vai kahvia? Erinomaista, se sopii. Keittäkää te vaan kahvia, minulla\non näet tuolla lekkerissä, arvaa, _signor Falco_, mitä siinä on?\nKonjakkia, sitä on hyvä olla mukana esineitä kootessa, ukot tulevat\nkalaretkillä anteliaiksi. Ja nyt me mennään! Tuonne ulos, pakanalliseen\nJumalan luontoon, niin saan lepuuttaa jalkaani.\"\n\nKohta istuivat herrasmiehet sitten auringonpaisteessa myllytuvan\npäässä, kuuman nurkkakiven vieressä, maisteri Bongman vasen jalka alla\nja toinen, kaviomainen, suorana edessä. Siinä he istuivat, pakinoivat\nja uneksivat, kunnes myllärin emäntä avasi ikkunan ja pyysi kahville.\n\n\"Tästäkö sisään? Ei, tuolla on lampi, ja tuossa on koivut\nmorsiuspuvussaan. Ei, emäntä, tuokaa te kahvi tänne, meillä on jo\nkonjakkia\", sanoi Bongman.\n\n\"No\", vastasi emäntä vain ikkunasta ja kantoi pian tarjotinta ja pannua\nulos. Mylläri seisoi pihalla ja katseli heitä hymyillen ja lempeys\nsilmissään; pyydettiin hänetkin kestiin, mutta ei hän maistanut kuin\nhiukan kupin reunalta, norria, jota Bongman valmisteli. Mutta myllärin\nmuori maisteli ja jutteli iloissaan, katsellen pienin ja kiiluvin\nsilmin vieraita:\n\n\"Hyvää tämä tekee jalalleni, kah, tekin olette kinttuvaivainen,\nmaisteri, mikä lienette. Arvaahan sen, pitäähän sille jotakin väkevää,\nei sille muusta ole kuin väkevistä; tuli tuo Maljanenkin kerran tänne,\non siitä aikaa, toi putelin, sanoi: 'En minä muuta kuin että te olette\nollut minulle hyvä, niin maistakaa nyt tätä konjaakkia.' Niin kaatoi\nIenok siitä putelista kuppiin ja juotiin sitä konjaakkia; eikä se\nmitään, antoi vaan tuota hyvää konjaakkia.\"\n\n\"Mainiota, mainiota!\" huudahti silloin maisteri Bongman. \"Tällainen\nkörttiläinen, etkös kertonut, Valkki, että nämä ovat körttiläisiä?\nViaton kuin pakana. Juokaa, juokaa te vaan, hyvä emäntä.\"\n\nSitten näytti hänen päähänsä leimahtavan jotakin muuta. Hän jatkoi:\n\n\"Se Ienokkiko, joka köyhtyi? Kirous, tämä mylly on melkein ainoa talo,\njossa näillä seuduin olen tavannut jotakin, en oikein voi selittää,\nmitä tarkoitan; kaupunki, peijakas, tärvelee kansaa; mitä eivät tee\nkoulut, tekevät hotellit ja viinakset, kallistetaanpas, Falco,\nmaistetaan tätä _konjaakkia_; tuo oikea talonpoikaisuus, josta meillä\npuhutaan, kirjoitellaan runoissa ja romaaneissa, sulotarina\nrehellisestä ja suorasta talonpojasta, eikö sitä olekaan täällä,\nkaupungin, kirotun kulturin seuduilla? Tuollaista ahkeraa, kontuaan\nsyvästi rakastavaa kansanmiestä, johon sopii vedota kuin eksemppeliin.\nSaarijärven Paavoa, joka, kuten sanottu, istuu pirtissä pyhäisin\nkelteisillään ja rohdin-kaatiot jalassa yhdestä puusta halkaistun\npöytänsä ääressä, lukien kirjaa valtavaa kuin pölkynpää. Ei, täällä\nsitä ei ole täydellisenä, mutta kauempana, korvessa, siellä se on, se\nlauhkea ja hyvä. Siellä ei ole herrasmaisia intohimoja; sillä hornan\ntuutistako kirjantekijät olisivat muualta löytäneet noita ihanoita\ntyyppejä kuin sieltä saloilta, vakavia kuin pökkelöitä, haha; nämä\nkaupungin läheisethän ovat, olen huomannut, aivan yhtä veitikoita kuin\nherrasmiehetkin, mutta omalla sortillaan. Näistä ei voi kirjoittaa\nsellaista kuin olen Muttisen romaaneista lukenut; roskaa ne romaanit\nmuuten ovat, naiskulturia, tyttökoululaisten ja siivettärien tarinoita,\njoiden tragiikka on se, että sankarittaret menettävät jotakin, minkä\ntytöt aina toivovat menettävänsä, mutta sitten jyristään uskottomia\nmiehiä vastaan, niinkuin eivät akatkin uskottomia olisi, hyi hitto, se\non suomalaista sivistystä, _vot, vot_. Tai työnsi tuo Muttinen minulle\nromaaneina lähetyssaarnoja; hyi, niinkuin ei Suomessa uskonhulluja\nolisi muutenkin liikaa, hullujahan meillä on. Yleensä, koreita valheita\nkustantajat kauppaavat, porvareihin valhe aina menee kuin saksalainen\nrihkama. Varsinkin jos kirjailija on akka; siksi akkamiehet, ellei\nkirjan akkamaisuus jo vedä kuin ötkälönni lukijoita puoleensa, pistävät\nakan hameet päällensä ja niikivät rouville ja mamselleille Hiljana,\nMaijuna, Helmina. Ja kustantajat lyövät ankkamarssiin rumpua,\nrummuttaisivat jotakin jöökiä!\"\n\n\"Hm\", huokasi Lauri Falk, \"he ovat yhtä yksinkertaisia kuin meidän\nyleisömmekin, tai väsyneet päkkäämään sen kanssa, antavat pässille\nheiniä: se on afääriä. Tagore, Baudelaire...\"\n\n\"Tagore?\" toisti Bongman, \"Indian Nobel-apina, sinäkin aina noobeleine\nhajuvesinesi! Miksi et harrasta alaasi, Kullervoasi vaan! Sinuunkin\ntarttunut kaupunkilainen maitoihanteellisuus, ei se oikea, sillä, mitä\näsken puhuinkaan? Sillä, ah, en ole oikeaa ihanteellista täälläpäin\ntavannut. Pettureita he ovat täällä, peijooneja nämä talonpojat, vailla\nihannetta. Ajattelepas, Falco, minkä tekikään isäntä minulle eräässä\ntalossa! Näin siellä karjakujalla pystyn kiven, se oli vanha\nmuistomerkki, piirsin siitä kuvan yltä ja alta, kysyin sitten, mikä se\noli; ja isäntä vastasi: 'Sitä vartenhan se pantiin siihen toissa\nkesänä, että sika saisi kylkeään siinä kyhnytellä.' Sika. Ei pois\nkauemmaksi korpeen, jossa on sitä oikeaa, vanhaa, ehkä vielä paljon\njyhkeämpiäkin miehiä kuin historiallisissa romankoissamme, joissa\nmunkit juovat katajahaarikoista ja, haha, läiskivät kärpäsiä pois\npäälaeltaan, muuta he eivät tee, mitäpä ihmiset keskiajalla, kekkulit,\nvekkulit. Se on lystikästä, pidän enimmän noista romankoista. Ei\nsielunkuvauksen jankutusta, sielunrepeilyä, joka ei mitään auta: se\nsaattaa tehdä vain ihmisen hulluksi, panna ajattelemaan jos jotakin.\nEi, historialliset romaanimme ovat niin mukavat ruuan päälle,\nhermostuneelle. Mutta loitsut, ne ne ovat vasta poikaa, ja niissä on,\nkuten sanottu, syvyyttäkin. 'Olut hyvä-oloinen, olut olkohon nimesi',\nsanoivat isät ennen; kippis. Annapas, kun minä luen sinulle loitsun,\nlystikseni, kun tuota kaviotani niin särkee.\"\n\nJa Bongman manasi naureskellen:\n\n    \"Mistä sie paha panihet,\n    kusta heitto herjasihet\n    jäsentäni järsimähän,\n    puhkulata pursimahan?\n    Puunjuuret pursikohot,\n    kivenjuuret kiintyköhöt,\n    kuusenjuuret kuohukohot,\n    honganjuuret huokukohot,\n    eiköhän iho inehmon,\n    karvainen kavon tekemä.\n\n\"Eikö se ole mainiota, lystikästä? Niin, kauemmaksi menen, josta saan\nniitä esineitäkin, joita en oikein täältäpäin löytänyt. Muttinen, se\nMutta, murisee, että 'Häh, mitä'? Palttu hänelle. Mutta olen minä\nkuitenkin saanut alun sellaistakin, josta tulee jotakin; suomalaista\ntyyliä; sanalla sanoen: mene, Falco, tuo se kontti sieltä eteisestä.\"\n\nFalk totteli; Bongman avasi konttinsa ja veti siitä esineitään ja\nselitteli:\n\n\"Katsopa tätä karttua, siinä noita kahta viisikantaa. Ja katso tätä\nvanhaa pientä jakkaraa, se on se tuoli, josta äsken puhuin; siitä ovat\nkyllä jo jalat poissa, mutta näetkös noita pyöreitä kuoppia sen\nistuinlaudassa; se on niin sanoakseni käteenkäypä, tässä tapauksessa\ntakalistoon. Ja tämä voiaski, kuin sisämaan höyrylaiva. Ja tämä\nomituinen, kikkailtu nuljuksennaula sitten.\"\n\nMaisteri näytti jonkinlaista kalikkaa, jota mylläri kuitenkin väitti\nerään heikkopäisen miehen, Mutikaisen Tuomaan tekemäksi; olipa\nmyllärillä itselläänkin tuollainen uunin reunalla.\n\n\"Hulluko tehnyt tämän?\" huudahti Bongman. \"No, mutta missä on nerouden\nraja? Voinhan panna sen luettelossa määräämättömien esineiden ryhmään,\non siellä muitakin sellaisia, vanhoja saviastiainkin sirpaleita\nlaatikoittain. Mutta tässä ovat ne, joista tulee, en vain tiedä vielä\nmitä.\"\n\nIhastunut Bongman purki konttinsa pohjasta nyt suolatölkkejä, tuohisia\nlapsen palloja, verkonkiveksiä, nuuskatuusia, tuppia, tuohikeriä,\ntuohisen maitoastian, virsuja ja tuohisen.\n\n\"Ropehut!\" huudahti Bongman. \"Mutta mitäpä me tässä näitä, aurinko\npaistaa, heinä helkkää, karjan kullan kellot kaikki kilvan kalkkaa,\ntuolla päälaessakin alkaa pitää pientä pirinää. Eiköhän kuuluisi jo\nasiaan laulaa, haha, Falco?\"\n\n\"_Långt bort från Fyriså_\", alkoi Lauri Falk nyt haaveilevasti.\n\n\"Eh, älä sinä taas. Taivas on sininen ja valkoinen, niin kyllä, sininen\nja valkoinen kuin ryssänsaippua. Mutta me laulamme jotain jeevelimpää,\njöökiä. Lauletaanpa tätä:\n\n    \"Ukko se meni ulos akka-metsään;\n        rantamu rimuramu rallalalei,\n    tappoi siellä variksen ja ketti sen leppään...\"\n\nNäppiä lyöden yhtyi Falk lauluun:\n\n    \"Variksesta teki ukko uuden koulun,\n    joka tuli valmiiksi vähän ennen joulun,\n        rantamu rimuramu rallalalei.\"\n\nNiinpä istuivat haaveksijat kaiken juhannusaaton nurmella myllytuvan\nikkunan alla, poltellen Bongmanin sikareja, lauleskellen, hoihkatenkin;\nja istuipa myllärin muorikin portailla, punaisena ja pienet silmät\nluotuina iltataivasta kohti.\n\nMutta silloin kavahtivat herrat yht'äkkiä ylös maasta ja juoksivat\nheiluvin hiuksin patosillan yli eräälle mäelle nimeltä Saapatvuori,\njoka kohotti harmaata, keilamaista huippuaan kesäisestä metsästä,\nBongmanilla mukanaan holskuva lekkerinsä. Emäntä hyvästeli heitä,\nkiiruhtaen veräjän porraslaudalle ja heiluttaen käsivarsiaan, huudolla:\n\"Kah, kah, minnekä nyt ryntäävät!\" Loimusi sitten Saapatvuoren\nharjalla, jonne myllyn lampi ja jono muita kuulsi haikean-kalpeina\nlaaksosta, keltainen kokko, ja Bongman ja Lauri Falk tanssivat sen\nympärillä pikku tanssin: indiaaneja, lappalaisia he kerskuivat\nolevansa. Kaikkialta kultaisen taivaan alta, jonka äärillä punaiset\npilvet hymyilivät, vilkkui jo tuoksuvassa yössä toisia tulia; niemiltä\nja järvien rannoilta; laaksosta kuului sirmakansoittoa ja naurua ja\nlauluakin. Lauri alkoi pienen johtohypyn jälkeen raueta jo\ntunteelliseksi, vaipua luonnon kauneimman ajan onnen valtoihin, ja hän\nseisoi pää hieman kumarassa ja hyräili Schumannin \"_Träumereita_\".\nMutta silloin Bongman yhä vain yltyi.\n\n\"Tanssikaamme, tanssikaamme, vaikka kavio katkeaisi\", huuteli maisteri.\n\"Riemun juhlaa, näin korvessa, ruohon maassa roikatessa. Haa, tällä\nvuorella pitäisi olla urut, joilla tuota riihipolkkaa, tuolta\ntansseista se kukkuu, soitettaisiin, urut sellaiset, että tanssi\nkuuluisi kymmenen penikulman päähän! Höyryurut, jokainen pilli kuin\ntehtaan savutorvi, pillien mukaan voisi seitsemän pitäjää tanssia\nyht'aikaa. Häh, oletko kapteeni, seilissä, Falco, haukka, houkka!\nPerspiseerataan ne urut, persepteerataan, vietävän ranskalaiset sanat,\nmitä pertsana. Etkö sinäkään, muusikko, voi konstrueerata niitä\nurkuja?\"\n\n\"Suurenmoista\", nauroi Falk. \"Urut vuorella, suuret kuin linna, torvet\neivät puusta, eivät tinasta eivätkä luusta, vaan tuohesta, hahahaa.\"\n\n\"Tuohesta? Mitä?\" tuimistui Bongman.\n\n\"Joiden äänelle ei vedä vertaa Rolandin trum-pumpeetit. Höyryllä\nkäyvät, tai tuulella. Ennen muinoin oli Suomessamme miehiä, sellaisia\nvelhoja, jotka myivät tuulta säkissä, kertoo Olaus Magnus. Ostetaan me\ntuulta säkissä, säkit palkeiksi. Ja sävelletään uruille purppuri,\nBachin _Magnificat_, soitetaan yli kymmenen pitäjän...\"\n\nNiin sommittelivat he höyryurkuja. Yht'äkkiä ilmestyivät heidän eteensä\nvanhan myllärin kasvot; hän oli tullut vieraittensa luokse, kantoi\nrisuja kokkoon, katseli herroja sitten ja hymyili. Lauri Falk lankesi\nnyt heltyen myllärin kaulaan ja huudahteli Bongmanille:\n\n\"Katsos, tämä täällä, meillä metsässä, on mies, joka hymyilee, osaa\nvaieta ja hymyillä. Vaieta, niin, Svea, minä en sano muuta...\"\n\nIsäntä pujahti nyt alas vuorelta, he perästä melkein päistikkaa jyrkkää\nrinnettä, yli kivien ja kantojen. Niin he tulivat takaisin\nmyllytuvalle; makaamaan tahtoivat jo, olivat lappalaisia. Karjapihan\nkorsussa oli heiniä, muisti Lauri Falk; he yrittivät sinne, mutta kas,\nmyllärin muori seisoi nyt siellä ja iski piikeillä kiinni ovea ja\nsuututteli:\n\n\"Sinnehän, heiniä pakkaamaan; vuorelle ryntäävät...\"\n\nSilloin tuli mylläri paikalle, kirves kädessä, väänsi sillä oven\njälleen auki, muori intti vastaan, mylläri katsoi häneen, jopa heristi\nsormeaankin, emäntä mykistyi ja poistui hiljaa.\n\nKun aurinko seuraavana aamuna oli jo kauan välkkynyt myllylaaksossa ja\nusva leijui punasinisenä lammella ja hälveni, tuli mylläri ulos\njuhannusluontoon. Silloin hän näki, etteivät nuo veitikat olleetkaan\npysyneet korsussa; ei, tuossa pörröttivät heidän päänsä vieretysten\npahnassa.\n\n\n\n\n21.\n\n\nNiin kulki kesä taiteilijalta, leikin kuvia se vain jätti jälkeensä.\n\nSunnuntaina juhannuksen perästä hän oli sitten taas kaupungissa, oli\nollut pari päivää harjoittamassa kappaleita, jotka hän aikoi esittää\nV. P. K:n juhlissa. Tällä hetkellä hän oli juuri menossa erään pikku\nlaulajattaren asunnolle, vielä kerran ennen iltaa säestämään hänelle\nlaulunumeroita, -- sillä säestäjän tehtävälläkin oli hänen osuutensa\nohjelmaan karttunut näinä päivinä. Oli jo melkein keskipäivä, aamu oli\nollut lämmin, vedet täynnä tulista välkettä. Huudellen ja höyryä\nsihisten olivat lukuisat laivat laskeneet kirkko- ja juhlarahvasta\nkapealle laiturille, tungeksimaan ja pakinoimaan kuin praasnikkoihinsa\nrientäneet karjalaiset. Vähitellen oli sieltä väki tallustellut\npunaiseen tiilikirkkoon, jonka kellot kutsuivat sitä surullisin ja\nontuvin soinnuin, kun taas venäläisten pieni kirkko, sillä heilläkin\nsattui olemaan juhla, soitteli iloisin kelloin: \"Pilikova, Malikova,\nKrikunova, Pomilov, bom, bom.\" Osa maalaisia taas ei mennyt kirkkoon,\nvaan muualle lystiä pitämään. Ja nyt palasivat jo naiset mustissaan ja\nruskeat virsikirjat kainalossa kirkosta, samoin tytöt naureskellen ja\nkädet toistensa vyötäröillä, kulkien poikien edeltä, jotka sanoivat\nheille: \"Te nauroitte saarnan ajalla\"; mutta tytöt vastasivat: \"Niin,\nkun siellä oli niin ruma mies.\" Ja sittenpä syötiin poikien kanssa\nleipurien putkan edessä sokeroidut ässät ja juotiin limunaatia.\n\nSilloin kajahtikin torvensoitto, kuuluen kaupungin korkeimmalta mäeltä,\nsuurelta torilta, ja kaikki riensivät katsomaan V. P. K:n paraatia.\n\nTorilla liehuivat valkeat paidat housujen päällä, kireälle vedetyt vyöt\nkiilsivät ja pieksut ja patiinit tömistivät, kun marssittiin punaisin\nja rikinkeltaisin lipuin mutkaisessa rintamassa edestakaisin pitkin\nkaltevaa toria. Porilaisten marssi raikui uljaasti.\n\nMaisteri Bongman oli sielläkin, viikset ajettuina nyt hammasharjaksi\nenglantilaiseen tapaan, mutta tukka pitkänä; ja punakeltainen\nmarsalkannauha rinnoillaan hän riensi ontuen milloin palokuntalaisten\nrivien sivulla, milloin kintereillä, ei päällikkönä, vaan innostuneena.\nNyt hän pysähtyi hetkeksi lähelle omaa seuruettaan, jona olivat\nkirjakauppias Muttinen ja nuori tuomari Tommola, siihen hän oli\njoutunut paraatissa takaisin marssivain mukana, pienen talon kulmalle,\nkapean kadun päähän Bongman huudahteli:\n\n\"Mainiota! Porilaisten marssia. Kyllä, kyllä näistäkin jotakin tulisi\",\nja hän pyrki menemään kääntyvien rivien perästä. \"Enemmän tällaista\nvaan, jokaiseen kylään moinen rykmentti, kaartia, niin, miksi ei,\npunaista kaartia. Miksi ei boy-scoutteja? 'Nuorra vitsa väännettävä.'\nMiten tällainen yritys antaisi meille itsetuntoa; järjestys kasvattaisi\nryhtiä, moraalia. Ja lopputarkoitus sitten! Niin niin, älä mökötä,\nMuttinen, sinä, joka olet aina sellainen Mutta. Sillä 'Suomen pojat, ne\non praa, ne on praa --'!\" lauloi hän. \"Ah muinoin he ovat olleet\nsankareita, hyviä tappelijoita. Hakkapeliitat! Kaarle XII:n karoliinit,\nKyöstä III:n miehet; Kyöstä, hahaa, muinainen sana! Sellaisia lisää,\nniin näytettäisiin noille karoosinkauppiaille, jotka tänne tungeksivat.\nNiin, Porin marssi nyt raikuu. Oi, katsokaa, miten äitien ja morsiamien\nsilmät loistavat sen soidessa!\"\n\n\"Hm\", myhähti hänelle Muttinen ja työnsi halveksivasti huulensa\npitkälle. Hän oli sellaisen ajan mies, joka pakotti jotkut miettimään\naivan päänsä puhki, miksi vieras isänmaata sortaa ja miksi kaikkien\nmuidenkin kansojen välillä on niin nurinkurista, ainaisia sotia; ja hän\nmietti ja ajatteli syyksi tuohon keskinäiseen vainoon kansojen\nkansallistuntoa, väärin tulkitun uskonnon yllyttämää, joka saattaa\npolkemaan heikompia ja työntää miekan kansojen käteen. Siksi ärtyi hän\nniinkuin härkä punaiselle, jos kuuli innostuttavan jostakin\nkansallisesta, mistä hyvänsä, mikä pyrki vähimmässäkin määrin\nkaunistamaan ja runollistamaan sota-ajatusta. Nytkin hän tuimistui\nBongmanille:\n\n\"Hyi helvetti, hakkapeliitat ja karoliinit! Ja muutkin sankarit,\nsonneina sotaan viedyt, urhoollisia, kun eivät uskalla vastustaa sinne\nmenoa, urhoja pelkuruudesta. Ja ylväitä poikia: _Ex agmine\nHakkapaelitarum_ rukoilivat saksalaiset Jumalaa heitä päästämään;\nsamanlaisia kuin ajattelisit nykyisiä reissujätkiä, kahta villimpinä;\nmillaisia mahtoivatkaan olla, ryöväsivät, raiskasivat, ne kalmukit. Ja\nPorin marssi, hemmetti... Suomen sodassa miehet antautuivat, ja\ntappioiden jälkeen naisetkin tansseissa voittajien kanssa, niinkuin\nnykyäänkin, hyi. Ja nuo rouvat, morsiamet, jotka tuota marssia\nihastelevat, mhyh, kanalaa! Jos Suomen kansalle vain sallitaan joskus\ntörisyttää Porin marssia, niin sillä hinnalla se on valmis antamaan\nvetää itseään nenästä tärkeämmissä asioissa... Ja kuitenkin on Runeberg\nniin kaunista, ja mieleistäkin, sillä emme, emmehän voi elää ilman\nihanteita\", inisi Muttinen.\n\n\"Kas, kas, _vot_, siinäpä sen kansan innostus ilmeneekin\", väitti\nmaisteri Bongman, \"että kuullessaan sitä marssia se unohtaa kaikki muut\nasiat. Intoa, intoa! Ah, milloin saisi näitä nähdä, tällaisia Suomen\nmiehiä Narvallakin, siniset takit ja keltaiset vyöt, marssien,\nratsastaen, näin, hei, pistoolit kädessä, pam, haha...\"\n\n\"Ja tuohivyöt vyöllä\", pisteli Oiva Tommola.\n\n\"Tuohivyöt?\" äännähti yht'äkkiä Bongman. \"Mitä sanoit? Niin, miksikä\nei.\"\n\nJa hän katseli kalveten Tommolaan:\n\n\"Tuohivyöt, miksikä ei, odotapas...\"\n\n\"Ja tuohihatut päässä\", jatkoi Tommola.\n\n\"Tuohihatut ... niin, tuohihatut. Kiitokset ideastasi, sinä Aiaiai.\nTaisin keksiä nyt sen, jota olen jo ajatellut. Mainiota!\"\n\nJa Bongman aikoi nähtävästi ruveta selittämään jotakin keksintöä, mutta\nse jäi tekemättä, sillä kun tuttavukset siinä astelivat pitkin torin\nreunaa, iski Bongman tapansa mukaan kipeän jalkansa kiveen, tällä\nkertaa lyseon jalkakäytävän reunaan. Hän kimposi pystyyn ja purki\naatteitaan:\n\n\"Sinä tiilikasarmi, taasko minua kiusaat! Ei ottanut Sydän-Savottaren\ntoimittaja sitä Skutsari-runoani lehteensä, ah, tehän ette sitä\nrunoa tunnekaan, mutta: _so ravnoo_, se on paras runoni. Sanoi\nmyrkkypalastani, että hän arastelee tunteiden myllertämisen räikeyttä,\nkaikkea raakamaisen kuvailua, hänen yleisönsä vaatii hänet valitsemaan\nkirjoituksia valoisan elämänkatsomuksen kohottamiseksi; sitä hän\nkohottaa ottamalla lehteensä detektiivisuomennoksia ja näpräämällä itse\nsiihen melankolisia sonetteja. Hahaa, se on, se on... Kaikkiaan se on\nlehtiafääriä, tuon keskinkertaisen toimittaja Touhion. Mutta minä\nnäytän hänelle vielä sen runoni puolesta; sillä, meidän kesken sanoen,\nkaksi minulla on kipupaikkaa, koipeni ja tuo koulu. Mitä minä nyt tulin\ntuolla koulussa paremmaksi...\"\n\n\"Niin, ei siellä kai opetettu tuohipanssareita tekemään\", pisteli\ntuomari Tommola.\n\nMutta Bongman ei kuullut, hän sähisi ja heilutteli nyrkkejään:\n\n\"Kirkkoisät, gnostilaiset riidat, mutta ei omaa kirjallisuuttamme, jota\nminä luen nykyään. Ja logaritmit, ahaa, maisterit tahtoivat tehdä\nmeistä tähtitieteilijöitä? Rottien hammaskaavat, kuulustelijan silmät\nkillillään, jos unohti yhden hampaan pois. Ja potentillat, pannahistako\nminä potentilloilla, valistus on viritetty, järki hyvä pimitetty, kuten\nennen laulettiin. Mutta minuapa eivät saaneet nujerretuksi, hyvä, että\ntupakoitsin, niin pelastuin täältä, teen vielä jotakin. Mutta kas,\ntuolla ne nyt ruiskuttavat vettä palotorniin, fantasiassa, tulipaloa\nleikkivät! Tekisivät kerrankin jotakin totta! Mennäänpä sinne!\"\n\nSellainen oli maisteri Bongman paraatissa; sitten hän marssi\ntuttaviensa kanssa muun joukon mukana pitkin kaitoja kujia\nvarsinaiselle juhlapaikalle päin, Linnanvirran rannalle, josta venheet\nja purret veivät linnan taakse saarelle, juhlakentälle. Sen oli juuri\npaljon puuhaileva kaupungin kesäasukas maisteri Bongman koristanut\nriemuportilla ja asettanut portin päälle köynnöksistä tehdyt sanat:\n\"Sytytä sinä, minä sammutan!\" Sinivalkeilla ja punakeltaisilla lipuilla\nhän oli porttinsa varustanut, mutta ylimpänä liehui kuitenkin\nkolmivärinen.\n\nVihreät, punaiset ja valkeat päivänvarjot lainehtivat kentällä\ntungoksessa, auringonpaisteessa, siellä kaikui puheen ja naurun sorinaa\nja epämääräistä liikkeen huminaa. Sakein joukko seisoi ja liikuskeli\nmusiikkilavan edustalla. Siinä rykelmässä olivat myöskin Aapeli\nMuttinen, maisteri Bongman ja pianisti Falk. Tommola seisoi lähellä,\nMimmin vieressä. Bongman arvosteli Muttisen kanssa ohjelmanumeroita,\nja uskoipa seuralaisilleen viimein senkin jo äsken vihjaamansa\nsalaisuuden, että hän aikoi nyt tehdä pienet jutkut Sydän-Savottaren\ntoimittajalle, kostoksi siitä, ettei toimittaja ollut antanut hänen\nlyödä sillä Skutsari-runolla näitä peijakkaan peruukkeja hiukan\n\"motoon\". Maisteri kertoi, että toimittajan tavallisena juhla-urakkana\noli ollut veivata myöskin juhlaruno; yhden osan oli hän jo saanut\nvalmiiksi, tai paremminkin vetänyt esiin vanhoista kassoista, sillä\njoka vuosi Touhio luki samaa juhlarunoa; mutta jo toisen osan tekemisen\nja etsimisenkin oli estänyt muu touhu ja iloinen nousuhumala. Touhio\noli nyt pyytänyt Bongmania sitä lykkäämään ja lukemaankin, oli tavannut\nhänet parturi Nakkelin luona; Touhion kieli oli ollut hiukan\nsammalessa. Ehei, Bongman ei luvannut; hän muisti sen \"Skutsarin\"\nhylkäyksen. Yhä rukoili toimittaja, myöhemmin, kun tapasi Bongmanin\nKasinolla; silloin Touhio oli jo änkytellyt. Ei, Bongman ei suostunut\nhaukkumisellakaan. Ja viimein, kun Touhio sanoi, ettei täällä ketään\nsaa siihen touhuun ja että hänen päänsä on kuin mylly, oli Bongman\ntehnyt sellaiset pirut, että lupasi kirjoittaa toisen ja kolmannen\nosan, mutta ei lukea: sen saisi Touhio itse tehdä, näytellä itseään\nkiusaksi näille porvariherskaapeille. \"Toinen osani on vakavaa, kolmas\npiruja\", lopetti Bongman. \"Odottakaahan, odottakaahan!\" Samassa hän\njatkoi:\n\n\"Kas, nyt puhuikin kunniaesimies, sen jälkeen tulee kuorolaulua; ah,\npuhe oli hyvä, isänmaallisuutta uhkuva, vaikka hän itse onkin lehtori.\nJa hiljaa, nyt ne laulavat.\"\n\n    \"Suo järveimme läikkyellä\"...\n\nkaikui kuorossa lämpöisille, auringonpaisteessa lepääville vesille.\n\n\"Mainiota!\" sanoi Bongman ja heilutteli ihastuksissaan kättään. Sitten\ntulikin jo juhlaruno, esiintyi Sydän-Savottaren toimittaja Jalmari\nTouhio. Hoippuipa mies lavalle noustessaan, vaihteli jalkojaan sinne\ntänne, hikihelmet virtasivat viljavina kalpeilla kasvoilla ja kaula\nkurottautui pitkälle, kun hän koetteli saada sanat ulos suustaan.\n\n\"Kansa Suomen sotimaan tähden kalliin kotimaan\", alkoi Jalmari Touhio\nrunon ensimmäistä, omaa tekemäänsä osaa, mutta siihen se pysähtyi, hän\nnuokkui, heilahti hiljalleen; sitten hän alkoi tarmolla taas:\n\n\"Kansa Suomen sotimaan...\"\n\nVielä kerran sama säe, ja nyt meni vuolaana koskena melkein koko runo,\nuljain sanoin. Stipendiaatti ei pitänyt ollenkaan Touhion osastosta.\nHän matki:\n\n\"Sulo-vetten sinisten rannoille... No, anna tulla vaan, miksikä se säe\ntäytyy uusia? Äh, noin juovuksissa, skandaali. Ja eikö me jo keksitä\nmuutakin täällä Suomessa kuin vettä? Pelkkä vesivelli ei maistu. Ahaa,\nnyt tulee: 'On kaupunki meillä ja saarelma siinä ja saaressa linna ja\nlinnassa impi.'\"\n\n\"Ja immellä jotakin\", jatkoi Tommola.\n\n\"Toden totta, tässä säkeistössä oli jotakin, autereista,\nhaltioitunutta\", innostui Bongman, \"mutta sen hän onkin osaltaan\nvarastanut, tuo Touhio. Ja totta puhuen: mitä impeyttä meillä on?\"\n\n\"Ryssän sotamiehet sen takaavat\", sanoi Muttinen.\n\n \"Mutta kuulkaa, kuulkaa nyt\", huudahti Bongman. \"Noin se lukee\nukkosenlongista, jotka kohoavat kaakon kulmalta. Kas niin, kas niin hän\nsalamoi Suomen-syöjiä vastaan. Näettekö, Muttinen ja Tommi, kuinka hän\nheiluttaa kättään juutalaisille kylpyvieraille, joita tuossa istuu\netupenkissä sievoinen puketti ja joihin sopii runoni kotka koukkunokka.\nSillä, kuulkaa, tämä nyt on minun runoani. Hst, kuulkaa, hyvät\ntuhkaporvarit! Hahaa, nyt ne kuulevat, ryssät, sillä osaapa Touhio\nkarjua, mainiota, edes toisen runoa.\"\n\nTouhio luki pateettisen tuimasti:\n\n    \"Punainen on pohjan kulma, laskee Suomen päivä,\n     nousee Louhen hyinen lonka, kaakon huuru, häivä.\n     Väinön purjepuulle kotka koukkunokka lankee,\n     siitä Sammon soutajill' on mieli ahdas, ankee.\n     Auta ei nyt vakaumukset, naisten naurut, naljat,\n     että aaltoon paiskattais ne Osmon olvet, kaljat!\n     Auttaa urhot ankarat, mit ajan aivoja kyntää,\n     järjen jäiset kynttilät, kun kuolon karjat ryntää.\n     Terve teille, Suomen suuret, joill' on Väinön aatteet,\n     mutta Ruotsin rautaruojut, Saksan kintaat, vaatteet.\n     Kun se kinnas kilahtaa, niin tulliliitot tehdään,\n     mylvii maasta leijona\" j.n.e.\n\n\"Ja nyt tulee se osasto, joka on leikkiä\", sanoi Bongman. \"Edellinen\noli muuta, siinä tavoitin sitä lentoa ja pyhyyttä, jota minun\nmielestäni pitää olla lausuttavassa runossa. Mutta tämä on sonetti,\nsillä minä en voi kärsiä sonettia. Olen lukenut niitä tuhat Muttisen\nuusista kirjoista, ne ovat aina samaa tyhjää riimijankutusta: kun\nensimmäiset riimit kajahtavat, tietää jo kaikki muut; onko suomenkieli\nriimirallia varten? Jos joku runoniekka veivaa sillä skraalimpansa,\nniin matkijat, seminaristit, kokeilevat Touhiot sotkevat sellaiseen\njoutavaan muotopolskaan vähätkin vaivaisfundeerinkinsa näkymättömiin.\nTehtäisi jotakin jöökimpää, vapaasti, sellaista kuin Kalevala ja\nKanteletar. Nyt Touhio on levännyt, eipäs pudonnut. Hiljaisuutta,\nperhana, neljäsanaisten eli neljänkontan riimien edessä!\" huudahti\nBongman yleisölle ja hyppi ilosta. Toimittaja Touhio luki:\n\n\"SUOMALAINEN SONETTI eli NELJÄNKONTAN RIIMITYS.\n\n    Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla,\n    ett' oikein neljänkontan riimit kuulla\n    sais Suomi kielellään...\"\n\nTouhio hätkähti, ponnisti ajatustaan, katsahti Bongmaniin, mutta luki\nsitten nopeasti:\n\n    \"Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla,\n     ett' oikein neljänkontan riimit kuulla\n     sais Suomi kielellään kuin jollain muulla\n     ja hienolla, kuin lapsi joulupuulla\n     saa pikku pelituusaa avosuulla,\n     niin sievää, kirjattua kukerkuulla.\n     Kun veikko veivaa tuusaa kamminluulla,\n     ei meistä kevätmyrskykään voi tuulla\n     niin kauniisti kuin vauvasta se tuusa!\"\n\nTouhio keskeytti: runohan loppui, sillä Bongman oli arvellut, ettei\nsonetin tähden maksa vaivaa loppuun asti rehkiä, varsinkaan, kun hän jo\noli neljän riimin asemasta \"jankannut\" runon alkuvärssyihin kahdeksat.\nHiukan kummasteli Touhio ja etsi viimeisiäkin säkeitä, mutta ehkä hänen\nsilmänsä pettivät; ja hän asteli heiluvin jaloin alas lavalta ja tuli\nBongmanin luo, sangen tuimana.\n\n\"Sinun sonettisi\", sanoi hän hiljaa, mutta epäilevästi, \"mitä perhanaa\nse oli?\"\n\n\"Kiitän sinua\", vastasi Bongman, \"annoitpa noille kylpyvieraille,\nryssille; tosin löivät jalkasi hiukan linkkua, mutta _nitsevoo_\".\n\n\"Kylpyvieraille?\"\n\n\"Niin, heillehän heristit nyrkkiäsi.\"\n\n\"Juokse järveen; tarkoitin oikeita vihollisiamme, se oli\nsala-ajatukseni. Mutta mitä pirua se sinun soppasi oli?\"\n\n\"Runouden kukasta sonetista. Hahaa, olet nyt voittanut kaikki\nnäprääjät, neljällä riimikaviolla kolkkavat pegaasot. Jos olisit\nrunoillut tertsiinillä, olisit vielä runoilijampi; löisit riimiin joka\ntoisen sanan: Kun tykkään yön ja lykkään, syön, -- nimittäin sydän, --\ntaas sykkää, syön ja kykk...\"\n\n\"Mitä sinä...\"\n\n\"Haa, toisit runouteen uutta kulturia...\"\n\nNyt huomasi Touhio, hän ryntäsi puuskuttaen tiehensä, saamaan\nlohdutuksensa, sillä tuossapa tuli vastaan Könölinin Mimmi tuomari\nTommolan vieressä; hän sanoi juuri Tommolalle:\n\n\"Oi, Jalmari on nero!\"\n\n\"Sillä on pikeä housuissa!\" kajahti samassa vimmattu pikku poikain\nhuuto kentän toiselta puolelta, jonne juhlarahvas oli virrannut, sillä\nsiellä oli alkanut kiipeäminen liukkaihin riukuihin, pussijuoksu,\nkilpajuoksu.\n\nNiinpä vieri siellä aika, leikkivässä hälinässä ja hulinassa, kunnes\naurinko aleni ja taivas tuolla luoteessa jo punaiselta hohti. Asettui\nsilloin tuuli ja antoi kultaisten hyttysparvien tanssia illan\nautereessa; virrasta saarten välistä kohosi rauhoittava, kostea\nviileys, lumivalkea ja punakeltaisella jalopeuralla koristettu\nvaakunalippu vaipui linnantornissa pitkin mastonsa kuvetta, ja Tottin\nportti nieli venheitten ja sähisevien höyrypurtten tuomaa väkeä nyt\ntummaan aukkoonsa, holvien pimentoon; sitten vierivät juhlijat\nhämärälle etupihalle ja suuremmalle, missä lehmukset ja mustain kuusten\noksat muureja varjostivat. Sielläpä nähtiin kappale, jossa Mimmi\nKönölin esitti enkeliä, sill'aikaa kuin Lauri Falk pukeutui frakkiin,\nmielihyvällä, vaikka hän sitä henkisenä vertauskuvana vihasi.\n\nOhhoh, nyt hänen täytyi soittaa jotakin kansanomaista, kansanlauluja,\nkuten hän oli myllyllä suunnitellut ja kaupungissa hieman harjoitellut,\nsillä Svean vuoksi hän tahtoi suoriutua jonkinlaisella yleisökunnialla.\nHän ei tietänyt miksi, mutta hänestä tuntui kuin hänen olisi nyt\npitänyt saada väen ihailua: Svea Rosan vuoksi, ajatteli hän, sillä hän\ntunsi Sveaa niin vähän. Vain yhden oman ja mielestään oikein\noriginellin kappaleensa hän oli pistänyt ohjelman loppuun, hiukan kuin\nkeveällä uhmalla.\n\nLauri Falk astui kiiltävänä lavalle, kumarteli sievän vinosti, ja alkoi\nsoittaa; tuli pianosta \"Neidon rukous\", \"Leijonan herääminen\",\nmahtavassa fortessa, ja Merikannon kansanlaulumuunnelmia. Yleisö oli\nihastunut, paukutti käsiään. Falk nousi ja kumarteli, huulilla hieman\nsurullinen ja ylimielinen hymyily. Sittenpä ilmestyi laulajatar, joka\noli tullut juuri turneelta Amerikasta, loistavanpunaisessa puvussa, ja\nsai pauhaavat applodit; hän esitti lopuksi italialaisen kansanlaulun,\njossa Falk säestäessään vasta syttyi tunnelmaan. Nyt piti seurata\nFalkin sepityksen. Mutta yleisö oli ehtinyt jo väsyä, se oli päässyt\näskeisten kappaleiden lumoista, ja Falkin laulu oli hiljainen,\nteeskennellynkin hillitty, originelli, mutta muodoton. Juhliva väki\nalkoi jutella, se humisi ja porisi ja nauroi, joku huuteli jo\nkuvaelmaa, ja sitten se ryntäsi tanssiin. Torvet räikähtivät\nvanhan vallisarven salissa, hämärässä Dickin bastionissa, siellä\nsytytettiin kirjavia lyhtyjä, pian kiersi siellä tanssi ympäri\npaksun keskuspilarin, holvi rämähteli säveliä, pöly hohti kultana\npäivänlaskunpuoleisten tykkiluukkujen kohdalla. Mutta vallinsarvesta\ntorneihin johtavissa mutkaisissa käytävissä kajahteli nauru, pimeissä\nasehuoneissa ja ahtailla, vanhoilla kiertoportailla juostiin ja\nkuherrettiin.\n\n\n\n\n22.\n\n\nMaissi Könölin istuu juhlien humistessa eteläisimmän tornin\npohjakerroksessa, pyöreässä, luolamaisessa kellarissa, joka on\npäivälläkin kovin hämärä, sillä ainoa ovi ulkoilmaan on ahdas,\nikkunoita ei ole yhtään, ja pari muuta aukkoa taustalta vie ainoastaan\npilkkopimeihin lokeroihin ja monimutkaisiin rauniokäytäviin. Nyt on\nkellari, joka saa valonsa nurmiselta vallilta päin, aivan pimeä; ovesta\nnäkyy illan kellertävässä hämyssä vallilla kasvava tuuhea pihlaja,\njonka kukat ovat jo kelmenneet ja lakastuneet ja kuultavat himmeinä\nläikkinä.\n\nNiin hän istuu, holvin helistessä kaukaisia torvisoiton raikuja,\nsiellä, loukon ainoalla istuimella, joka on museosta tänne hylätty\nvanhankirkon mustapenkki. Hänen vankat polvensa ovat korkealla koukussa\nja lantiot kireällä, hän puree hammasta, ettei itkisi harmista ja\nkipeästä surustakin, hän nojaa leukaansa käsiinsä ja päivänvarjonsa\nkantaan. Mikä hänellä on?\n\nSattumalta ja huomaamatta, minne meni, kiukuissaan hän on tänne\njoutunut; mutta sitä, että hän istuu mustallapenkillä, hän ei kai\narvaa.\n\nMaissi-rouva on ylen _närvöösi_, häntä on häväisty, pilkattu,\nhalveksittu inhottavasti.\n\nMiten hän oli näitä juhlia odottanut, toivonut niistä jotakin\nerinomaista, enemmän iloa kuin monista, monista pitkään aikaan. Ja nyt,\njolloin hänelle oli tullut kummallinen halu fiirata, kun Konstantinkin\noli matkustanut Helsinkiin, tällaisena sunnuntaina, ilman aamusaarnoja\nja muita, nyt tuo Tommola, roisto!\n\nNäin oli tapaus, juuri äsken, vähän ennen tanssin alkamista se oli\nsattunut. Maissi-rouva oli noussut tanssiholviin korkeita kiviportaita,\nhiukan ankkamaisesti keinahdellen. Ja siellä hän oli sitten tavannut\nkirjakauppias Muttisen, maisteri Bongmanin seurassa; ylen nopeasti ja\nvilkkaasti oli Maissi-rouva silloin alkanut kertoa Muttiselle viimeistä\nlystikästä skandaalia kylpylaitokselta: pari viikkoa sitten oli sinne\nilmestynyt eräs _ryssinna_, oli oleskellut täällä tyttärineen, mutta\ntytär oli tenniskentällä alkanut suudella toisia tyttöjä, ja viimein\noli huomattu, että se tytär olikin pulska poika, ah, ah...\n\nMutta siihen tarinaan Muttinen tuskin viitsi hänelle vastata. Ja\nsamassa tuli paikalle Oiva Tommola, kuljetellen Mimmiä, tuo nulikka,\nmoukka, näsäviisas tulokas, joka lakkaamatta nalkki Maissi-rouvaa.\n\nMitäpä Tommola teki? Nähdessään nuorekkaan kauppaneuvoksettaren\nkallistuneena Muttisen puoleen ja hiljaa nauramassa oli Oiva Tommola\ntullut aivan lähelle rouvaa, katsellut heitä ja sitten uskaltanut\npistää kaksi sormeaan melkein kiinni rouvan korvalliselle, sanonut:\n\n\"Anteeksi, mutta Maissi-rouvalla on puseronsa kauluksella jokin roska,\njouhi tai harjas, mikä lienee, harmaa.\"\n\nJa Tommola iski vielä silmää Muttiselle, joka hymähti, työnsi\nalahuulensa pitkälle ja nyökkäsi rouvalle mietteissään.\n\nSilloin Maissi-rouva lensi läikkäpunaiseksi, hänen silmissään aivan\nloimahteli, hänen nenänsä pielet vapisivat ja suu vetäytyi johonkin\nsellaiseen, joka oli kuin hymyä, mutta samalla irvistystä. Hän tuskin\njaksoi hillitä itseään, hän oli tuossa paikassa lyödä Tommolaa. Sitten\nhän lähti tanssiholvista pois ja joutui tähän.\n\nSillä jo kauan sitten, samall'aikaa kuin hänen ja asianajaja Lammervon\nleikittelevät välit olivat tulleet kuiviksi ja fnaasisiksi, ja siitä on\npitkälti, hän oli ajatellut hämärästi myöskin Muttisen Aapelia, tuota\nmuhkeaa poikaa, joka nyt oli eronnut vaimostaankin ja jota Maissi-rouva\noli aina arvellut oikeaksi festprisseksi, ruokalistain tuntijaksi,\nviinien ja muiden makeain mestariksi. Ja Muttisen sirrottavissa\nsilmissä oli jotakin tuollaista, ah, ah ... joka sai Maissi-rouvan\nhartioita oikein sympatiasta karmimaan.\n\nViime aikoina oli Muttisen kuva tullut yhä useammin hänen mieleensä,\nsitä hän ei voinut tietää, miksi; ehkä juuri tuon avioeron tähden.\nMuutenkin oli hänelle taas ilmestynyt halu leijailla, festata, halu,\njoka oli ollut pitkät aikaa jo kadoksissa; hän oli vain eksisteerannut,\nkylmänä ja puolielottomana kuin pölkky; sitä hän ihmetteli itsekin.\n\nMutta tänä kesänä oli alkanut tuntua toiselta, hänen päähänsä oli\nnoussut uudestaan kummallinen, huumaava, jokin sellainen, joka kiihtyi\nyhä vain, kun Tommola työnsi sormensa hänen harmaisiin hiuksiinsa.\n\nSen Maissi-rouva oli kyllä jo viime kevätpuolella huomannut, että\nharmaat hapset, ne tulevat, niitä ilmestyy. Mutta aina ne huomatessaan\nhän oli nyppinyt ne tarkoin sormillaan pois. Mutta nyt juuri, tänään,\njolloin oli yksi lyhyen kesän parhaita juhlia ja jolloin hän oli\ntoivonut seuraa Muttisesta, vaikka Muttinen olikin näyttänyt hänestä\nmurriselta, mutta sitäpä ei rouva ollut voinut uskoa, niin, nyt juuri\ntänään piti yhden noista kuivista hapsista päästä näkyville.\n\nAh, että vanhuuden pitää tulla.\n\nMutta se ei ole totta, ei, kun kerran Oiva Tommola sen todistaa! Pari\nharmaata karvaa, mitä se nyt merkitsee, Maissi-rouva sille _strunttaa_!\n\nKesäinen ilta oli kaunis, pilvet heijastuivat tuolla ruusunhohtavina\nsalmiin; mutta rouvan mieli oli katkera, kiukkuisen katkera elämälle.\nTällaistako se oli, näinkö hänet lopuksi heitetään syrjään!\n\nOn ennen imarreltu häntä ja pidelty hellästi, on laulettu ja\nviserrelty: Tukka kuin hienotakeisin kulta. Ja nyt, se ei ole totta!\nPidelty kuin lelua, kuin komeaa nukkea.\n\nNiin, ei muuta; paijailtu poskea ja kiitetty ihoa valkeaksi, silloin,\nkun hän oli iloinen ja kaunis ja nuori. Eikä mitään muuta, siinäpä se!\n\nJa entinen tarjoilijatar päästää itsekseen terävien hampaittensa\nvälistä hienon kirouksen.\n\nAntakaamme hänen matalassa otsassaan vilahtaa muistelmain, tuskin\najatuksiin selviäväin, niinkuin kauppaneuvoskin ajatteli elämäänsä\ntuonoin siellä Vaskilahden lähellä. Skåne kangastaa tässä istuimella\nMaissi-rouvan mielessä jonakin viattomain aikain keitaana. Sieltä hän\noli kotoisin; ah, kuinka hän voikaan olla onnellinen siellä, paljain\njaloin, pikku tyttösenä, maailman suruja vailla, oman äidin luona, joka\nväitti isän olevan Amerikassa, mutta tulevan sieltä. \"_Min fader var en\nung_...\" Ja sitten hänestä tuli lapsenlikka, ja sitten hän muutti\nherrasväkensä kanssa Tukholmaan. Pian kääntyivät herrat siellä kaduilla\nhäntä katsomaan; ja hän, viaton tyttö-parka, ahhah, luuli ensin\nkatseltavan itseään siksi, että hän oli maalta, mutta kuiskattiin\nsitten korvaan toista, nimittäin, että hän oli kaunis. Ja se oli niin\nlystiä. Ja palvelus oli niin ikävää, hän tahtoi maailmassa hauskaa,\nmeni tarjoilijattareksi. Ja se oli hauskaa ja onnellista aikaa. Niin,\nkonttoristin seurassa, jonka kanssa hänellä oli ensimmäinen flirttinsä\nja sitten \"eeventyyrinsä\".\n\nAh, se konttoristi oli nyt varmaan Tukholmassa suuri ja rikas\n\"grosshandlari\", uskoi Maissi-rouva, vaikk'ei asiasta tiennytkään\nmitään, mutta olihan se selvää, se mielikuva oli niin painunut hänen\npäähänsä siltä ajalta, jolloin hän oli konttoristista pitänyt ja\nuskonut hänestä kaikkea mahtavaa, että hänen täytyi yhäkin hänestä\nsellaista uskoa, niinkuin silloin, vaikka konttoristi olikin silloin\nollut sekä köyhä että tarmoton ja kevytluontoinenkin.\n\nJa tietysti se konttoristi olisi hänet ottanut. Ja Maissi-rouva olisi\nnykyään Tukholmassa, paljon, paljon hienompi kuin täällä rotankolossa.\n\nEttä juoppo ja köyhä konttoristi oli itse jättänyt rakastajattarensa,\nsitä ei Maissi tahdo ajatella. Paremminkin oli Maissi jättänyt hänet,\nsiltä se on aina tuntunut; ottaakseen parempia, rikkaampia, hienompia;\nei hän poju-parkaa jaksanut odottaa, kunnes hänestä olisi tullut se\ngrosshandlari; täytyihän pyrkiä eteenpäin. Niinpä alkoi se fiiraaminen\nsiellä isänmaassa, kädestä käteen, maljalta maljalle, sillä se oli\nvilkasta ja hauskaa, sitä hän tahtoikin.\n\nHän kyllä tuntee hienon Hasselbackenin, joskin alussa oli syönyt\nkultansa kanssa vaatimattomia seksoja vain Skansenilla; ja kuitenkin\nhän siirtää nykyään mielikuvituksissaan nekin Skansenin seksat\nHasselbackenille, tietää kemuilleensa siellä konttoristigrossöörinsä\nkanssa.\n\nSitten alkoivat askit Tukholmassa tulla huonommiksi. Mutta silloin hän\nsattui pistäytymään Suomeen... Ja täällähän ovat oikeat daamit aina\ntervetulleita, komeat naiset maksavat melkeinpä painonsa kultaa. Nämä\n_monguulit_ isoine käsineen ja julmine kulmineen, tekeepä heidän\nmielensä kiikutella ruotsalaista jenttaa sylissään.\n\nViipurista ravintolasta hän tuli tälle seudulle, Adlerille\nemännöitsijäksi, tai paremminkin seuraksi, määräämään kaikesta\ntehtaantalossa. Ja kaikkea, kaikkea Adler hänelle antoi. Sillä\nraha-asioissa Adler on jäänyt hänen mieleensä ulkonaisen hienouden ja\npolityyrin esikuvana, jota hän on sitten aina vetänyt tarvittaessa\nKonstantinille stiilisen herran malliksi. Mutta muuten oli Adler\nniinkuin kaikki miehet nyt kerran ovat: kenestäkään naisesta hän ei\noikein pitänyt, nautinnoista vain; pelkkää laskelmaa: sinä olet kaunis,\nminä maksan, sillä hyvä.\n\nJa sitten Adler hylkäsi hänet Könöselle, hänet ja Svean.\n\nMaj-Lis ei ollut oikeastaan Adlerilta mitään erikoista toivonutkaan;\nmutta kuitenkin lienee hänessä piillyt joitakin toiveita, koskapa hän\nensin niin kauheasti raivostui, kun huomasi nämä Adlerin aikeet. Adler\nalkoi kiitellä Könöstä, että hänestä paisuu kerran aika pamppu\nliikemieheksi. Ja sitten hän sanoi panneensa Maj-Lisille rahaa pankkiin\nja kehoitteli häntä sijoittamaan jotakin Könösen hommiin: se tuo hyvän\nkoron. Ja viimein vei heidät yhteen, lopuksi vaati jyrkästi. Mikä\nauttoi Maj-Lisiä muu. Ja niinhän on maailman meno, olisi voinut käydä\npaljon hassumminkin.\n\nAdler hommasi hänelle paitsi miehen myöskin myötäjäiset. Ja huoletonta\non Maissilla ollut elää Konstantinin kanssa. Aina ensimmäinen nainen\nKonstantinilla. Maissin tarvitsi ainoastaan kallistaa komea povensa\ntuon miehen puoleen, mies leimahti heti; ja olihan Konstantin antanut\nhänelle rouvan arvon, hän oli tarmokas ja ovela; eikö sellaiseen voinut\nolla tyytyväinen, varsinkin kun muistaa, millaisia miehet nyt ovat.\nMutta saipa kauppaneuvoskin loistoa hänestä. Vieläkään ei Konstantin\nosaa täydellisesti käyttäytyä seuroissa; mitä hänessä on hiemankin\nhienoa, siihen on Maissi hänet opettanut. Ja onhan Maissi hoitanut\nlapset; pukenut ne kauniiksi, sillä kauniita niiden täytyy olla,\nrumista lapsista hän ei pidä.\n\nMutta kun nyt Konstantin hyvistä puolistaan huolimatta oli se, mikä\noli, niin ei Maissi voinut olla etsimättä vähän muutakin seuraa, hän,\ndaami, tietysti, sivistyneempää seuraa. Ensin Maissi hankki sitä aivan\nsuoraan, luullen, että tottahan Konstantin sen ymmärtäisi, sillä\nKonstantin oli itsekin tunnustanut seikkailleensa Pietarin-matkoilla\ntyttösten kanssa, eikä Maissi siitä aikonut häntä estellä. Mutta\nkuinkas olla, kun Konstantin näki hänet kerran tuon asianajaja\nLammervon kanssa ravintolassa, yksityishuoneessa, hän tuli aivan\nraivoisaksi! Maissi kummastui. Lammervo oli häntä hiukan paijaillut,\nbagatellia vain, ei muuta; mutta niin vimmoissaan oli Konstantin, ettei\nMaissi tosiaan tiennyt, mitä enää tehdä. Lammervo keksi keinon, sanoi\nlentäneen Maissille silmään korkinsirun; Maissi yhtyi siihen\nselitykseen, ja kun hän jyrkästi kielsi kohtauksessa olleen mitään\nkummempaa ja väitti, että hienoston tavat sallivat kai seuraelämää,\nniin, kun hän oikein vakuutteli ja hyväili Konstantinia, tietysti\nKonstantin lauhtui, sellainen hän on, pitää Maissista. Kummallinen\nmies. Ei hän usko juoruja, ja sentähden Maissi strunttasikin kaikille\ntämän rotanloukon juoruille. Ja siitä kohtauksesta on jo vaikka\nkuinka kauan aikaa. Mutta varovaiseksi se vain Maissin teki; sitten\nhän ei festannut enää täällä eikä kaupunkilaisten kanssa, vaan\nHelsingin-matkoillaan, käydessään muotimakasiineissa. Tuollaista\npikku flirttiä; sellaista on Konstantinilla itselläänkin omalla\ntahollaan, sillä sitä nyt ei Maissi usko, että Konstantin olisi\nmuuttunut niin siivoksi. Olisipa se hullua: elämä on lyhyt. Eivätkä\nne Maissin seikkailut ole olleet juuri mitään, hetkellisiä vain,\nkauppamatkustajain, ylioppilaiden kanssa; kuitenkin Maissia pöyristää,\nkun hän ajattelee, että jospa Konstantin tietäisi, millaisia ne ovat\nolleet, vaikka ne hänestä ovatkin bagatellia, hetkellisiä vain, jösses\nsentään. Mutta ei hän niitä muistakaan. Ja kummallista, muutamaan\nvuoteen hän ei ole välittänyt niistäkään.\n\nMutta nyt on halu elää jälleen kiihtynyt. Kummapa se, Konstantin tullut\nniin _fnaasiseksi_, sydänvikoineen ja hänelle itselleen harmaat hapset!\n\nTieto, että ne hänellä ovat ja näkyvät, kasvaa hänen ympärillään aivan\npimeydeksi. Tunne vanhuutta vastaan nousee epätoivoksi; hänen sydäntään\npolttaa, hän ei tiedä, mitä on ikänsä puuttunut.\n\nNyt hän kavahtaa alas mustalta penkiltään pimeässä kellarissa. Hän\noikaisee vartaloaan, hän sivelee tunnustellen komeaa rintaansa.\nMusiikki kajahtelee kaukaa ja valittaa holveissa, siellä muut liehuvat\nvalssissa vaaleana kesäyönä.\n\nMaissi-rouva tahtoo näyttää, että hän voi saada vielä sekä Muttisen\nettä muita, jos tahtoo. Ah, koska Muttinen ei hänestä välitä ... niin\n... mitä? Hänen mieleensä tulee Falk, viimeksi nähty siellä saarella\nhuviretkellä, kädet levällään juosten, solakkana ja notkuvana. Frakissa\nja kiiltokengissä tuolla lavalla hän näytti äsken oikeinpa stiiliseltä.\nEi tosin niin kuin vankka Muttinen, mutta... Ja hänen silmissään on\njuuri jotakin sellaista, hahaha...\n\nNyt lähtee Maissi aivan päättävästi tanssiholvia kohti. Hänessä on\nvarmuutta ja loistetta, ikäänkuin jokin hohde käy läpi hänen ihonsa,\nhänen silmissään on merkillinen kuulto.\n\nIsolla linnanpihalla hän kohtaa Muttisen ja Tommolan, joka on tietysti\nMimmin rinnalla. Maissi hyökkää heti Mimmin luo, iskee Tommolaan\nloimuavan katseen ja sanoo:\n\n\"Missä Svea on? Tyttöjen täytyy jo mennä kotiin.\"\n\n\"En mene\", vastaa Mimmi. \"Minä lähden tuomari Tommolan kanssa pillillä\najelemaan.\"\n\n\"Vai niin\", vastaa Maissi-rouva, ottaa Mimmiä ranteesta ja lähtee\nviemään häntä ja jatkaa:\n\n\"Haetaan Svea käsiimme, te saatte mennä kotiin.\"\n\nOiva Tommola katseli rouvan ja Mimmin menoa, lykkäsi kätensä\nhousuntaskuihin ja kirosi:\n\n\"Peijakas vie, mutta komea tuo mamma on sittenkin. Sanopas, Muttinen,\nmikä noissa sveeseissä ja ryssättärissä meitä miellyttää?\"\n\nMuttinen työnsi huulensa töröön, katseli kuusenlatvaan ja mutisi:\n\n\"Hm, ihmekö se: ovat jotakin outoa, ehkä puvut ... korsetit tietysti,\nkulttuurin muokkaus. Katsopa tuotakin venakkoa, tuollainen\nlakkapunainen huntu pään ympärillä; kuin kupukyyhkynen...\"\n\n\"Saakeli; ja meidän naiset tuolla tuota upseeria hakkailevat\",\nkiukutteli Tommola.\n\n\n\n\n23.\n\n\nLauri Falk tanssi valssin Svean kanssa. Nyt he rientävät käsi kädessä\npois kuumasta, soittoa raikuvasta bastion Dickistä, jossa kiihkeät\nvenäläiset ja villit suomalaiset tanssivat. He pujahtavat hämärään\nkäytävään, joka vie tanssiholvista torneihin päin, pitkin muurin reunaa\nlautaisen katon alitse. Sinne luovat tanssisalin soihdut ja kirjavat\npaperilyhdyt heikkoa valoa ainoastaan alkupäähän. Niin he ovat päässeet\ntungoksesta ja tulleet melkeinpä käytävän keskikohdalle; silloin vetää\nSvea yht'äkkiä omituisen hiljaisena pienen, sievän kätensä pois Lauri\nFalkin kädestä.\n\nKuinka nuori tyttö viime viikkoina olikin uneksinut, että saisi olla\nsäveltäjän kanssa, uskoakseen hänelle ajatuksiaan ja kauniita\nmielikuviaan, joille muut vain pilkaten nauroivat, sellaisille kuin tuo\njuttu posetiivinsoittajasta, jonka hän oli Laurille kertonut; niin,\nmiten paljon hän olikin uneksinut ja kaivannut saada tanssia hänen\nkanssaan, ajatellut, että Lauri silloin pitäisi hänestä ikäänkuin\nkiinni, ja hän saisi nojata ja turvata tuohon ystäväänsä, niin nyt, kun\nLaurin käsi oli ollut hänen ympärillään ja lämmitti parhaillaan hänen\nkättään, nyt hän veti tummassa käytävässä sen peläten pois. Ja\nkuitenkin hän oli tällä hetkellä onnellinen ja ylpeä, jopa iloinenkin.\nKaikki oli hänen sielussaan kuin kummallista valoa, kultaista utua.\n\nJa vaikka hän oli aikonut näissä juhlissa puhua säveltäjälle paljon,\npaljon enemmän ja toisella tapaa kuin ennen, niin täällä, melkeinpä\nkahden kesken pitkässä solassa, jonne ainoastaan muinaiset ampuma-aukot\nloivat kellertävää hohdetta, täällä hän vaikeni ehdottomasti. He\nkulkivat erillään, Svea pari askelta edeltä ja pää kumarassa, Lauri\nFalk taempana.\n\nLauri Falkin suu vetäytyi ylpeään hymyyn, hän oli miestä mielestään, ja\nsilmät hohtivat lapsellisesta mahdintunnosta, kun hän ajatteli, että\nhän oli tosiaan tanssinut, uskaltanut pyytää valssiin Sveaa, hän, joka\nei ollut tanssinut muuta kuin jonkin kerran. Hän, joka oli niin\ntottumaton ja avuton tällaisten naisten kanssa; joka ei suoraan sanoen\nollut vielä hienoa naista tavannut. Ja se oli onnistunut, sen hän tunsi\nnyt Sveasta. Tuosta urotyöstään hän oli niin onnellinen, että virkkoi\nSvealle, kun he olivat vähän aikaa kulkeneet ääneti:\n\n\"Tiedätkö, mitä tämä tällainen, tämä kaikki, kaunis kesäyö, nämä\njuhlat, mitä säveliä ne herättävät sielussani? Ne tuovat mieleeni erään\nkeskiaikaisen suomalaisen virren; sen sanat, niitä tahtoisin hyräillä,\nlaulaa, riemuita. Ne ovat puoli-latinalaisia sanoja, kummallisen\nmystillinen vaikutus on niillä:\n\n    \"_Ubi sunt gaudia_,\n    ei surun siell' sijaa,\n    kussa enkelit laulavat\n    _nova cantica_...\"\n\nSvea kuunteli onnellisena ja arkana.\n\nKapeista ampuma-aukoista kuulsi kesäyö, välkkyi kaista sinertävää\nvirtaa alhaalta pohjoispihan vallin takaa. Läheltä oli vesi tummaa,\nkauempaa vaaleampaa. Laulurastaan yksinäinen ja luokseen kutsuva\nvisertely alkoi kuulua, kuta enemmän he loittonivat torvia räikkyvästä\nholvista. Lauri Falkin täytti kesäyön autuus, johon oli samalla yhtynyt\nomituinen haikeus ja tuska. Se tuska ei johtunut pelkästään siitä, että\nhän koko kesän oli ollut pohjaltaan hiukan huolissaan, minne hän\nsyksyllä joutuisi; se oli jotakin syvempää, epämääräistä. Hän katseli\nulos kesäiseen yöhön ja oli huomaavinaan siinä jotakin synkkää, jotakin\ntummaa, aivan kuin heikosti syksyntuntuista, nyt jo, viikko juhannuksen\njälkeen! Niin, juhannuskin se oli mennyt, pälkähti hänen päähänsä;\nsilloin on myöskin pohjolan parhain kesä mennyt. Siihen saakka on\nvalkeus kasvanut ja kirkastunut; sitten se alkaa pimetä, nopeasti,\nsyksyä kohti.\n\nKeskellä tämän yön onneakin hän tunsi syksyn, jolloin kesä oli oleva\nkuin unta ja mahdotonta edes luulla todeksi.\n\nMinne hän sitten, syksyllä? muistui hänen mieleensä entistä kiivaammin;\nhäneltä oli raha lopussa, hän ei pystynyt mihinkään...\n\nLauri oli vaiti niin kauan, että Svea kääntyi häntä katsomaan, ja\nsilloin hän näki Falkin kasvoissa jotakin niin tuskallista, että hän\nvaistomaisesti ojensi hänelle kätensä, ikäänkuin häntä auttaakseen.\nLauri Falk tarttui silloin Sveaa käteen ja johti hänet käytävästä\noikealle, yhteen torneista, jossa öinen valkeus kuulsi selkeämpänä;\nvähemmän oli siellä väkeäkin, sillä se torni oli ontto kattokerroksesta\npohjaan saakka, tulipalo kun oli muinoin hävittänyt välisillan; portaat\nolivat puiset ja avoimet kuin kirkontornissa. Leikitellen ja samalla\nvakavana autteli taiteilija nyt Sveaa ylös natisevia portaita, ohitse\ntornin sisuksen ammottavan syvyyden, jossa silloin tällöin yököt\nlentelivät. Niin he tulivat pyöreään tykkihuoneeseen tornikaton alle ja\nmenivät siellä hengästyneinä erään ympyräisen ampuma-aukon ääreen,\njollaiset suuntautuivat tornien huipuista kehässä joka taholle.\n\nKesäinen maailma lepäsi alla avarana ja kauniina; tuolla pikku\nkaupunki, matalalla ja syvällä, saarineen ja siltoineen, loitoimmilla\nkallioilla hajallaan punaisia töllejä, lähempänä varsinainen kaupunki\nvaaleine rakennuksineen, joukossa jokunen vanha, valkeaksi rapattu talo\ntuuhean puutarhansa varjossa.\n\nMutta ympärillä kaikkialla levisivät surumieliset, harvaanasutut\nseudut, idässä ruskottivat metsäisen tummuuden yllä haikeasti hattarat.\nTykkiaukosta nousi alhaalta päin kostea ja viileä virran tuoksu; kaikki\noli uneksivaa ja hiljaista, käki kukkui jossakin männykössä virran\ntakana, kukkui lyhyen hetken ja lakkasi sitten; kesäöisessä\nkirkkaudessa kuului jälleen vain laulurastaan valittava ääni. Tuolta\nlahdelmista nousi valkeaa usvaa, jota virta veti hiljaa mukaansa\nväikkymään.\n\n\"Katsopas noita usvia, tuolla alhaalla virrassa\", alkoi Lauri Falk.\n\"Ne ovat kuin aallottaria, vedenneitoja. Ne kuuluvat tämän linnan\ntarustoonkin; minä rakastan tätä vanhaa linnaa, se on näytellyt minulle\nlapsuudenunissani paljon kaunista, ritareja, romanttista aikaa! Tiedät\nkai tuon tarun?\"\n\n\"Niin, vedenneidosta\", innostui Svea puhumaan. \"Mutta yksi niitä vain\noli, sinä mainitsit monesta?\"\n\nSveasta ei ollut mieluisaa Falkin puhe useista vedenneidoista; hän\nluuli pianistin tehneen sen jollakin tavoin tarkoituksella. Nyt selitti\nFalk, ettei hän ollut tullut ajatelleeksi, yksikö niitä aallottaria oli\nvai monta. Sitten hän sanoi:\n\n\"Sen vanhan tarinan mukaan nousi se Vellamon tyttö aina kannelta tai\nharppua soittaen aalloille, kun linnaa uhkasi jokin onnettomuus, nousi\nvirrasta, jonka vesi oli mustaa kuin piki. Mutta tiedätkös, minulle on\ntuolla aallottarella aivan oma merkityksensä. Minulle se on kuin\nvertauskuva jostakin minua persoonallisesti koskevasta. Tarkoitan\nhänellä tällä hetkellä tavallaan koko luontoa. Luontoa, jota rakastan,\nen ainoastaan täällä, vaan kaikkialla. Sen kultaista kannelta olen\nviehättynyt kuuntelemaan. Kuuntelemaan niin, että kaiken muun olen\nunohtanut. Ja sitten se ehkä voi pettää! Vetää luoksensa kuin tuo\nlinnan aallotar ennen ritareita pyörteisiin, niin syvälle kuin\nkirkontorni on korkea.\"\n\nLauri Falk tuijotti omituisesti tykkiaukosta alas virtaan, hän ajatteli\ntaas, mikä hänet kerran perisi. Ja hän toivoi epämääräisesti ikäänkuin\nauttajakseen tuota tyttöä; mutta kuitenkin hän tunsi, ettei sekään enää\nhäntä liioin auttaisi. Leikitellen hän jatkoi:\n\n\"Noissa kronikoissa, joita Olaus Magnus kertoo, oli myöskin linnan\noinas, muistatko, Svea? Oinas, joka syöksyi viimein virtaan?\"\n\nSvea katsoi häneen tummansinisin silmin, ja säpsähti, niin merkillinen\noli Falkin katse. Taiteilija huomasi tytön säpsähtävän, se kevensi\nhänen sydäntään ja hän tuli rohkeammaksi.\n\n\"Niin, tiedätkö\", jatkoi hän; \"minä olen se oinas; tälläkin hetkellä.\nTiedätkös, minulla on se temppu ollut monesti mielessä! Jossakin\nmuodossa. Hypätä johonkin, mustaan, syvään, virtaan; ikäänkuin uhmalla,\njota en voi selittää; johonkin sellaiseen, johon luonnon kannel minua\nkutsuu, ikuisuuteen!\"\n\n\"Ah!\" hätääntyi Svea ja kurotti käsiään Falkia kohti.\n\nMutta Falkia nauratti tuo hätä: että Svea saattoi luulla hänen voivan\ntehdä sen nyt, juuri tässä, noin vain! Ei, se oli kyllä aikomus, koko\nhänen elämänsä aikomus. Mutta samalla hän nautti siitä aikomuksesta\nniinkuin kaikesta romanttisesta tuskasta yleensä; se ei ollut vielä\naivan totta. Nytkin hän odotti Svean hädästä jotakin hyvää, Falk seisoi\nkasvot ulapalle päin, jäykkänä, pää kauniisti kenossa.\n\n\"Miksi?\" kuuli hän takaansa Svean äänen.\n\n\"Miksikö?\" toisti Lauri Falk. \"Etkö ehkä näe tai tiedä? Siksi, ettei\nminulla ole elämässäni mitään toivomista. Hävittänyt varani, turhissa\nunelmissa. Siksi, että minua odottaa...\"\n\n\"Minä tiedän jotakin\", alkoi silloin Svea lempeästi, mutta keskeytti.\n\n\"Mitä tiedät?\" kysyi Lauri Falk.\n\n\"Että ... että minä tahtoisin auttaa sinua\", vastasi Svea kainosti ja\nkatsoi häntä puhtain silmin. \"Mennään me Italiaan...\"\n\n\"Italiaan?\" hymähti Lauri Falk. \"Millä voimalla?...\"\n\n\"Me kuljemme kylästä kylään... Sinä...\"\n\n\"Soitan posetiivia?\" Lauri Falk purskahti nauruun.\n\nSiitä tuli tyttö pahoilleen; Lauri Falk huomasi sen ja jatkoi:\n\n\"Niin, niin, mutta millä varoilla?\"\n\n\"Mutta sinullahan on lahjoja\", vastasi Svea. \"Sinun sävellyksesi tänä\niltana oli minusta niin, niin kaunis, minusta, vaikka yleisö... Mutta\nmiksi valitsit Kontskya? Mutta sinusta tulee varmaan vielä jotakin ...\nkyllähän tiedän, että sinulla ei ole rahaa...\"\n\n\"Rahaa?\" huudahti Lauri Falk ja katsoi tyttöön epäluuloisen terävästi.\n\"Rahoistani, onko sinulle kuka niistä puhunut?\"\n\n\"On\", vastasi Svea verkkaan ja epäröiden.\n\n\"Kuka?\" kysyi Lauri Falk oikein vaatien.\n\n\"Tuomari Tommola, Mimmille. Mutta miksi sinä sitä?\"\n\nSe iski Lauri Falkiin. Hän oli pöyhkeä, tuo Lauri Falk; tämä oli\nraha-asioissa hänen elämänsä ensimmäinen loukkaus. Että hän nyt oli\nkatalan köyhä. Ennen hän oli sietänyt kaiken muun, kaiken kalvavan;\nolihan hänellä varustuksensa, rahansa, joiden piirissä hän sai olla\nturvassa, erillään. Mutta nyt, nyt siitä puhuu jo tämä kylä; ja sitten\nkaikkialla! Joutua muilta pyytämään. Ja tuo Sveakin, tuo, jolle hän\nolisi tahtonut puhua aivan kuin neuvotellakseen, hänkin tulee vain ja\ntarinoi posetiivijuttujaan, ja sellaista, että hänestä muka tulisi\njotakin. Ei, Svea ei häntä ymmärtänyt. Ja hänen itsensä oli mahdoton\nselittää, mitä hän tarkoitti, sillä sitä hän ei jaksanut itsekään\najatella.\n\nMenköön siis kaikki kuin menee, syttyi ajatus yht'äkkiä Lauri Falkin\nmielessä. Kohtaloaan ei vältä. Menköön, menköön kuin ennenkin. Kaikki\nturhaa. Leikkiä vain! Mitä hänkään muista välittää?\n\nJa kuin tuhotakseen Lauri Falk tavoitti Sveaa syliinsä, omituisesti\nnaurahtaen:\n\n\"Hahaa, mennään posetiivia vääntämään, näin minä sinua kannan Pisan\nkaltevan tornin portaita ylös.\"\n\nSvea pelästyi ja pakeni. Lauri Falk ryntäsi hänen perästään. Niin he\njuoksivat alas jyrkkiä, natisevia portaita, tulivat hämärään käytävään,\njoka vei torneista keskimmäiseen, riensivät siellä perätysten, Svea\nhengästyneenä edeltä, Falk tavoitellen, liehuvin hännystakin liepein.\nEräällä kohtaa, jossa ammotti kahden muurin tyhjä välys, pyrähti\nkyyhkysparvi melkein pilkkopimeässä orreltaan lentoon ja huiskahti\nviuhuvin siivin Svean pään ympäri. Svea pelästyi ja pysähtyi, Lauri sai\nhänet syliinsä, tunsi käsissään hänen lämpöisen ruumiinsa, käänsi hänen\nkasvojaan taaksepäin ja suuteli.\n\nSamassa syöksyi heidän takaansa hämärästä käytävästä jokin miehinen\nvarjo, hihkaisten, sivuilleen keinuen, villissä juoksussa. Svea\nhuudahti:\n\n\"Heitukka, tuo onneton...!\"\n\nKonttoristi ryntäsi suoraan Sveaa kohti, Svea väistyi, Heitukka tuli\nperästä, konttoristi löyhähti väkijuomilta. Svea pakeni, tietämättä\nminne. Lauri Falk juoksi heidän perästään.\n\nHe kiersivät keskimmäistä tornia ympäröivää ampumakäytävää, syöksyivät\nnyt joillekin pimeille kiertoportaille, joissa tuskin kaksi henkeä\nkykeni toisensa sivuuttamaan, tulivat valoon, vasemmalla aukeni\nkaariholvi ja siinä kolme, neljä porrasta alemmaksi, taustalla oli\npieni puuovi, Lauri Falk riensi Heitukan edelle, avasi oven, sysäsi\nsiitä Svean sisään ja sulki oven. Svea ei voinut ymmärtää koko\nseikkailusta mitään, hän puhkesi itkuun ja istahti lavalle, joka oli\ntuossa entisessä vankikammiossa. Hetken he olivat ääneti. Lauri Falk\ntunsi olevansa jollakin tavoin syyllinen; mutta eipä tuo Sveakaan ollut\nsiellä tornissa ihmistä ymmärtänyt! Yht'äkkiä Lauri sanoi:\n\n\"Olenko sinua loukannut? Sitä minä en tarkoittanut! Mutta minä olen\nsellainen, en jaksa käsittää tekojani. Tuntui niinkuin sinä et olisi\nminua ymmärtänyt, ja siksi jouduin jonkinlaiseen -- vimmaan.\"\n\nSvea katsoi häneen nyt kyyneleisin silmin, Lauri Falk pyysi heltyen\nanteeksi ja sanoi olevansa tuollainen toinen Heitukka.\n\n\"Aina kaupungissa juovuksissa, se onneton\", vastasi Svea. \"Lieneekö\nhänen käytöksensä johtunut siitä, että tanssin hänen kanssaan; tein sen\nsiksi, että isä pyysi minua olemaan hänelle hiukan hyvä. Isä nyt on\nsellainen, Heitukka on häntä kai jollakin tavalla auttanut, ostanut\nhänelle äsken uuden talon, Vaskilahden...\"\n\n\"Vaskilahden?\" toisti Lauri Falk ja aivan jäykistyi.\n\n\"Niin, mitä kummaa siinä on?\" kysyi Svea.\n\n\"Vaskilahden, tuon vanhan, kauniin kartanon!\" huudahteli Lauri Falk\nyhä.\n\nPianisti oli niin liikutettu, että ojensi Svealle molemmat kapeat\nkätensä ja katsoi Sveaan samalla rukoilevin ja loistavin silmin.\nSe syvä, riemuitseva ja täydellisesti avoin katse oli Svealle\nvaarallisempi kuin äskeinen suutelu hämärässä käytävässä; Svea nousi\nja sanoi vavahtaen:\n\n\"Lauri, mennään nyt.\"\n\nJa hän pujahti pois säveltäjän käsistä.\n\nLauri Falk kulki kalpeana ja heltyneenä Svean perästä rauniokäytäviä ja\nportaita myöten, he tulivat nyt kapean oven luo, Svea avasi sen, he\nolivat suuressa ritarisalissa, johon moniväriset ja vaakunoilla\nkirjatut ikkunat loivat hämyisää valoa; sen matalassa, valkeassa\nholvissa välkkyivät kultaiset tähdet himmeästi. Siellä ei nyt sattunut\nolemaan ketään, kaikki tanssissa. Pitkin seiniä seisoi vihreitä,\nkorkeaselustaisia penkkejä. He menivät erään ikkunan luo, sen\nmustanpunaista ja sinistä väriä elävöitti ulkoa hulmahteleva soihtujen\nliekki. He seisoivat hiljaa, sitten alkoi Lauri Falk värähtelevällä\näänellä, joka sai kattoholvin tuskin kuiskaamaan:\n\n\"Kuule, Svea, anna minun puhua ja tunnustaa.\"\n\nHän mietti hetken, koettaen saada selvää tunteistaan, joita kesäillan\nhekumallinen hehku, tanssi, soihdut, hämärät haaveet, kaikki olivat\nhänessä herättäneet. Ja yht'äkkiä hän sitten alkoi lasketella,\nmerkillisen vilkkaasti ja samalla rehellisesti ja pateettisesti,\nniinkuin tilaisuus olisi häneltä vaatinut sekä rehellisyyttä että\njotakin lumoavaa käytöstä. Ikkunain läpi kiiluvat valot värisivät Svean\ntukassa kuin kultaiset säkenet. Nyt Lauri Falk laskeutui hänen eteensä\ntoiselle polvelleen, pyyhkäistyään sitä ensin, painoi päänsä Svean\nhelmaan, katsoi häntä ylös silmiin, piteli hänen kättänsä ja puhui:\n\n\"Niin, minun täytyy tunnustaa sinulle kaikki! Sinä ehkä olet nähnyt\nminussa uskoa taiteeseeni, mutta se on sulaa valhetta. Uhmassa ja\nepätoivossa olen antanut sinunkin sitä luulla. Katsos, jotakin pientä\nminä ehkä osaankin, näpertelyä, mutta miksikään suureksi en koskaan\njaksa, ne toiveet minä olen jättänyt monta vuotta sitten. Sillä:\nminähän en ole mikään taiteilija, minä olen -- moukka, siinä kaikki!\nTäältä maasta irti temmaistu ja joutunut muualle. Ei minusta ole\nkokonaiseen, suureen, oikeaksi taiteilijaksi, kärsimään toivomatta; ei\nmyöskään maailman kilpatantereille, sellaista touhua minä suorastaan\nvihaan, sinne en voi perustaa elämääni, ulkomaille nimittäin. Ja vielä\nvähemmin voin elää täällä; nuo meikäläiset, jotka tänäänkin olivat\nyleisönä, eiväthän he edes kuunnelleet pientä hyvääni, mutta kyllä\nvalitun huonon. Olen kasvanut heistä erilleni. Niin, olen revitty\nkahtaalle, murrospolvea, oi. Kaikki on mennyt hukkaan: perinnöt, itse\nmies. Mutta minä koetan nousta, koetan palata. Niin paljon kuin voin.\nPalata maalaiseksi, en antaa harhain rikkoa itseäni. Koetan kulkea\ntoista tietä. En taiteeseen, joka on niin suuri, etten minä,\ntalonpoika, suoraan sanoen, jaksa sille uhrautua. Vaan toisaalle: koti,\nsitä minä en ole vielä kokenut...\"\n\nSvea silitti Laurin sievää tukkaa ja kumartui hänen puoleensa. Niin,\nhän painoi hänen päätänsä rintaansa vasten ja odotti, odotti yhä noita\nhämäriä, kauniita sanoja.\n\n\"Kotiako?\" huudahti hän sitten, kun Laurin tunnelma hetkeksi heikkoni.\n\"Nyt minä tiedän, että sinusta tosiaan pidän! Minä itsekin tahdon pois\ntäältä, vaikeasta olosta kotona...\"\n\n\"Katsos, Vaskilahti on minulle pienestä saakka ollut jotakin\nmerkillistä, hienoa, kokonaisempaa kuin oma, tunnettu\", alkoi Lauri\njälleen. \"Minä hoitaisin sellaista mielelläni. Ja nyt se on teidän.\nMinä, minä menen maanviljelysopistoon!\" huudahti Lauri yht'äkkiä.\n\"Niin, maanviljelysopistoon! Pois, johonkin, ei musiikkiin: se ei\nelätä! Me saamme kodin! Sillä sitten ... minä koetan näet lunastaa\nVaskilahden. Minä puhun isällesi asiasta heti, kun hän tulee\nHelsingistä. Ja sitten, sitten...\"\n\n\"Italiaan!\" auttoi häntä puolestaan Svea. \"Ensinhän koti, sitten\nItaliaan!\"\n\nJa Svea taputti käsiään ilosta. He ihastuivat molemmat epämääräisesti.\nLauri Falk jatkoi:\n\n\"Niin, niin, kaikki on nyt muuttuva! Minä, maanviljelijäksi,\nyksinkertaiseksi maamieheksi; pidä minua vaan kiinni, neitoseni.\" He\ninnostuivat yhä enemmän. Yht'äkkiä Lauri Falk otti Sveaa kädestä ja\nhuudahti:\n\n\"Ja ensiksikin, tähän me pannaan sormus! Huomenna minä sen hankin!\"\n\n\"Kihloissa\", kuiskasi Svea.\n\n\"Salakihloissa\", toisti Lauri Falk, \"joku tulee tuolta...\"\n\nMaissi-rouvan leveä ääni siellä kaiuttelikin ritarisalin suuria\nportaita, ja nyt hän astui sisään Mimmin kanssa.\n\n\"Vihdoinkin, täällä on Svea\", tiuskahti hän kimeästi, mutta\nhuomatessaan Lauri Falkin hän muutti äänensä lempeästi moittivaksi:\n\"Teidän seurassanne, herra Falk, no, hän oli hauskassa seurassa. Mutta\nnyt, Svea, on aika lähteä kotiin, tuollaisten nuorten tyttöjen täytyy\ntähän aikaan olla jo vuoteessa.\"\n\nJa Maissi-rouva kietoi lempeästi käsivartensa Svean ympärille, mutta\nkatseli sitä tehdessään Falkiin. Svea vilkaisi äitiinsä ja istui yhä\npaikallaan. Kauppaneuvoksetar jatkoi:\n\n\"Mutta te, herra Falk, tehän voitte seurata mukana ja saattaa meitä,\nsiellä kotona voimme saada illallista, ja siellä kai soitatte meille,\nherra Falk?\"\n\nLauri Falk oli kuin herännyt unesta, hänen mielessään ilveili\nkummallisena epäsointuna kauppaneuvoksettaren kuva: vyötäröt, jotka\nolivat puristetut lujasti kureliiviin, hänen kummallisen kiivaasti\nhehkuvat silmänsä; kieltämättä hän oli komea ihminen.\n\nSvea nousi, Lauri huomasi hänessä jotakin, hän tahtoi päästä tästä\nasemasta ja myöntyi lähtemään. He menivät kaikki neljä alas linnan\npihalle, jättivät tanssin ja humun taakseen, tulivat holvien alitse\npienemmälle pihalle.\n\nSiellä tapasi heidät maisteri Bongman, joka kurkisteli alas ylempää\nmuseon portaitten pilarien välistä, luhtikäytävästä; hän ontui\nfrakissaan ja punakeltainen marsalkannauha rintamuksilla Lauri Falkin\nluo ja sanoi:\n\n\"Olen etsinyt sinua kuin höyrypää, viimeksi museosta! Etkö muista, että\nmeillä on juhlain päättäjäiskekkerit Muttisen luona? Siellä on jo\nkoolla joukko miehiä, tuo lehtori, joka piti avauspuheen, toimittaja\nTouhio, tohtori Kankaanpää, -- minä sanon häntä Cancan-bääksi, --\nmuudan nuori teologi, postimestari ynnä muita...\"\n\n\"Ah, olin sen unohtaa, saatamme nyt vain tämän herrasväen kotiin.\"\n\n\"Saata itse joukkosi\", sanoi maisteri Bongman. \"Minä menen edeltäkäsin\nilmoittamaan, että _signor Falco_ tulee.\"\n\nHe soudattivat itsensä virran poikki ja tulivat, maisteri Bongmanin\npuhellessa museoasioista, seuraavan kadun kulmaan, jossa stipendiaatti\nsitten heistä erosi. Lauri Falk saattoi naiset vihreän talon portille,\nSvea puristi siinä ääneti hänen kättänsä.\n\n\n\n\n24.\n\n\nKun Lauri sitten meni Aapeli Muttisen talolle ja aikoi astua portista\nsisään, kuului toisesta matalasta päätyikkunasta kadulle naputusta:\nsiinä seisoi ruudun takana maisteri Bongman, pitkänä ja mustanverisenä,\nnelikulmaiset kasvot ja silmät iloisessa naurussa, keltaisena paistavin\nhammastarhoin. Hän naputti etusormellaan ikkunaan, viittoi pianistia\nsisään ja katosi ikkunasta; ja kun Lauri Falk meni pihalle, riensi\nmaisteri Bongman portaille häntä vastaan hännystakissa ja\nmarsalkannauhoineen; hän sanoi:\n\n\"Kas niin, _viitiseikse, vaatiseikse_, nyt mennään sisään, tule, niin\nesitän sinut herroille. Täällä on paitsi jo mainitsemiani myöskin\nTommin prinsipaali ja muutamia keltanokkia.\"\n\nBongman avasi oven Muttisen Aapelin saliin, astui Lauri Falkin edellä\nsisään, ponnahti ovenpieleen, heilautti mahtavasti kättään, kumarsi ja\nesitteli:\n\n\"_Gaspadin Falco_, Kiesun herra, floretti-veikari, poseteivari, v.t.\nmyllynveivari, suuri Kullervon säveltäjä.\"\n\nSalista kajahti vastaan iloinen nauru useiden herrain suusta; heistä\nosa istui ison pöydän ympärillä, jolla oli juomia, osa siellä täällä\nmuualla. Lauri Falk meni lähemmäksi, ja maisteri Bongman esitteli\nhänelle yksitellen vieraat. Isäntä, Muttisen Aapeli, istui nauru suulla\nikkunan edessä nojatuolissa, mutta sohvalla kellotti toimittaja Jalmari\nTouhio, kalpeana ja hiki otsalla.\n\n\"Iltaa, porsas\", änkytti Touhio Falkille; \"oletko sinä koskaan ennen\nnähnyt näin kypsää miestä?\"\n\nMaisteri Bongman oli keikkunut Lauri Falkia esitellessään hartaasti\nhänen perästään, nyt hän osoitti peukalolla rintaansa, toisiakin\nherroja ja huudahti:\n\n\"Viitiseikse, vaatiseikse!\"\n\nLauri huomasi noiden pullolla-purjehtijain joutuneen niin lähelle\nhukkumisen tilaa, että he olivat vaarallisten lemmenlaineiden varalta\nvarustautuneet kaikki sen pelastusrenkailla, jollainen Bongmanilla oli\nfrakkinsa rinnassa, samanlaiset muillakin, toimittaja Touhion rinta oli\nkylvetty niitä täyteen, myöskin pullot ja lampun lasi koristetut. Lauri\nkatsoi silmät pyöreinä tätä, Bongman huudahti:\n\n\"Tommolan laakeria, kamasaksan alku tilasi tuhat kappaletta yht'aikaa,\nsai riunan halvemmalla; laakeri vanhentui, kun hän ei ennättänyt sitä\nkäyttää; ja nyt on herrat merkitty näillä prenikoilla jumalansa\nritareiksi. Mitä muutakaan jumalaa he tässä kylässä palvelisivat? -- Se\noli prologi, sitten...\"\n\nHerrat nauroivat iloisesti; samassa aukesi Tommolan kamarin ovi ja\nesille ryntäsi tuomari kiivaana ja punaisena, hammasta purren; hän\ntempoi kamarista tyttöä ja talutti hänet ulos paitasillaan, työnsi\neteiseen ja heitti vaatteet perästä.\n\n\"Mene, mene pois loorasta!\" huusi Oiva Tommola. \"Minä en sinusta nyt\ntykkää.\"\n\nNuori asianajaja käveli sitten salissa sinne tänne, hän oli\nvimmoissaan, ei saanut vähään aikaan selitystä ulos suustaan; mutta\neteisestä kuului tytön kiukkuinen huuto:\n\n\"Odotapas, kun näemme vasta kadulla, kyllä sinut leimaan, minä olen\nMesopotamiasta!\"\n\nMesopotamia oli eräs kaupungin etukylä.\n\nOiva Tommola ryntäsi jälleen eteiseen, mutta tyttönen oli jo lähtenyt\nsieltä, hän heilutti vain portilla hyvästiksi kengillään.\n\n\"Oijoi, jos hän sen tekee\", huudahti Tommola, \"jos tervehtii kadulla,\näh, skandaali; minä usutan poliisin sen kimppuun, kaikkien Mesopotamian\nnaakkain!\"\n\nMuut herrat tiedustelivat häneltä:\n\n\"Mikä nyt?\"\n\n\"Kirottu naakka, tahtoi imeä kymmenen markkaa, minä tingin puoltatoista\npois!\"\n\n\"Kas, kas, kas vaan\", ilkkui maisteri Bongman. \"Olisit tehnyt väärän\nvelkakirjan.\"\n\n\"Hm\", hymähti Muttisen Aapeli ja työnsi Tommolaan katsellen huulensa\nhalveksivasti pitkälle.\n\nBongman pisteli edelleen:\n\n\"Ja jos hän nyt sinua läimäyttää esimerkiksi keskellä laivarantaa\nnaamapullaasi?\"\n\nTuomari Tommola oli vielä niin kiihdyksissä, ettei voinut Bongmanille\nsuuttua.\n\n\"Auta armias, jos ... koko Mesopotamian panen maan tasalle,\nhaaskapesän, saavat kaikki linnaa\", vannoskeli Tommola.\n\n\"Vai linnaa, vai poliisit\", nauroi nyt Muttisen Aapeli närkästyneenä.\n\"Ja itse olet Herran enkeli?\"\n\n\"Minäkö? Minä?\" ihmetteli Oiva Tommola ja asettui lehmänsäärin Muttisen\neteen. \"Olenko minä mikä daami, tämä mies? Ja jos moisten kanssa näin\nlaulutuulella leikamoin, niin, pojat, leikki silleen, enpä ole\nengelskantautinen. Mutta periaatteiltani minä olen yhteiskunnan mies.\nHyi helvetti, vai puolustettaisiin tässä tuollaisia naakkoja?\"\n\n\"Mainiota, mainiota\", huudahti maisteri Bongman; \"sinä olet pimeä kuin\npiispa; salasissi, kulturin kuvatus\".\n\n\"Aivan niin, Henslev\", vahvisti Muttisen Aapeli. \"Saarnaa sinä vaan,\nOiva, saarnaa kuin pappi: 'Sun hiesuti heisuti Kai-paisten takia.'\nRakkari, nurkissa sinä sissittelet.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Oiva Tommola, \"kyllähän, kun se kerran on\nvälttämätöntä. Mutta sellaista sissittelyä kuin sinä, Muttinen: ottaa\navioero, peijakas, sitä en tee\", väitti suuttuen Tommola. \"Minähän olen\nyhteiskunnan mies, tunnustan Lutheeruksen oppia.\"\n\n\"Hahaa\", nauroi Muttinen katkerasti. \"Sinä, kirkon jäsen, sellaistahan\nse on. Ja menet ... yhteiskunnan vuoksi?\"\n\n\"Niin naimisiinko?\" vastasi Tommola. \"Tietysti, eh-eh.\"\n\n\"Hm, oman etusi, rahojen vuoksi. Ja körötät oikeaan kirkon-liittoon?\"\njatkoi Muttinen.\n\n\"Tietysti\", vastasi Tommola.\n\n\"Tuon Könölinin Mimminkö kanssa, vai?\" kysäisi tohtori Kankaanpää.\n\n\"No, eipähän sitä vaan niin _tierä_ vielä\", vastasi Oiva Tommola.\n\"Mutta kai tuota nyt saa pruuvata. Ja miksikä ei: hän on terve\ntyttö...\"\n\n\"Mainiota\", huudahti maisteri Bongman, \"hän on kuin munkkipulla, jossa\non sylttiä huulten raossa. Hän ei tosiaan ole niitä tyttöjä, jotka\npurskahtavat itkuun, kun kaatuu kahvia koulukirjalle, kuten kerrotaan\nmeidän sievissä romaaneissamme.\"\n\n\"Eipä tosiaan, eh-eh, hän on munkkipulla\", innostui Tommola. \"Ja jos\nhän olisi varakas, niin eipä siinä suuriakaan nokka tuhisisi. Mutta\nenpä sanokaan muuta, ennenkuin nähdään.\"\n\n\"Vai pruuvata muka, vai niin\", murahti Muttisen Aapeli. \"Mutta kun sinä\njoudut naimisiin, niin sitten et muka enää pruuvaa?\"\n\n\"En tietääkseni\", vastasi Tommola.\n\n\"Jaha, vai et tietääksesi, et, hahaa.\"\n\nJa yht'äkkiä huudahti Muttisen Aapeli valittavalla, kimeällä äänellä:\n\n\"Vai naimisiin, heti, kun olet pruuvannut? No niin, hihii, minkä, minkä\ntähden ihmiset menevät naimisiin?\"\n\nKaikki purskahtivat nauruun. Mutta Muttinen jatkoi, lyöden pehmeällä\nkämmenellään otsaansa:\n\n\"Hihii, minkä tähden ihmiset menevät naimisiin? Se on niin hassua.\"\n\nTohtori Kankaanpää ilkkui:\n\n\"Veli Muttisella ei näy olevan mieli siihen löylyyn.\"\n\n\"Ei\", vastasi Muttinen jörösti, tarttui whiskylasiinsa ja kulautti sen\npohjan. \"Ei milloinkaan, ei, vaikka mahalta halkaistaisiin.\"\n\nSitten hän jatkoi sisäisellä kiihkolla:\n\n\"Ah, ah, ah, miten olen tuumiskellut tätäkin asiaa, miten olen pohtinut\ntuolla kallollani! Olen, peijakas vie, minä pohtinut. Mi-mi-miksi\nkirkko sitoo ihmiset naimisiin? Jossa he ani harvoin ovat sovinnossa!\nMiksi he eivät saa olla vapaina, kuin lintuset, ketut, metsähiiret?\nNiin kauan kuin molemmat tahtovat. Ja erota, kun tahtovat. Ah, ah!\nAntakaa minun puhua\", ärjäisi hän yht'äkkiä ja löi nyrkkinsä pöytään\nniin, että lasit ponnahtavat korkealle. \"Tai naurakaa, jos tahdotte;\nnaurettavaa se onkin, kuin koko maailma, joka on sellainen, voi pyhän\nPirkitan pannurieska! Mutta kuunnelkaa, kamelukit, minä tahdon nyt\npousata.\"\n\n\"Pousaa sitten\", huudettiin hänelle kaikkialta nauraen.\n\nMuttinen istui hetkisen otsa kymmenessä rypyssä ja tuijotteli ulos\nrantaterassille, jossa punertavat ja valkeat dielytran kukat nuokkuivat\nvärähdellen; sitten hän alkoi murahdella ja mutisi kuin itsekseen,\nkatkonaisin sanoin:\n\n\"Turkkilainen, minäkö naimisiin, en peijakas. Hihii, se on niin\nhassua. Ensin ollaan kihlattu pari, niin hyviä, niin lillun-lellun,\nlellun-lillun... Toinen on pieni ja sileä silkkihiiri, toinen on suuri,\nmahtava sankari, toinen kulkea kepsuttaa strutsin höyhenillä\nkaunistettuna, pinnattuna selästä pohkeisiin, tepsuttaa ison sankarin\nvieressä, vilkuu kuin mäyräkoira makkaroita. Ja sitten tulee\nvihkimiset, muut... Minä en anna vasta sitoa pantaa kaulaani.\" Muttinen\nvikisi surkeasti. \"Vaikka vihkialttarin edessä vakuuttaisin\ntuollaiselle hiirelle, että erotaan heti, jos toista alkaa harmittaa,\nkuten aina käy, niin eihän se morsian sitä ymmärrä...\"\n\n\"Niinkö sinä teit?\" kysyttiin Muttiselta.\n\n\"Kuinkas muuten?\" vastasi hän. \"Vihillä minä tahdoin jo eroa, ja\nlupasin antaa eron, kun toinen tahtoo; en aikonut erota, mutta arvelin:\nkaiken varalta. Niinpä sanoin minä vihillä, rehellinen mies, sanoin\nFannylle hänen vanhempiensa kuullen, että jos Fanny tahtoo erota, niin\nen minä vastaan pane.\"\n\n\"Sepä skandaali!\" huudahti Tommola.\n\n\"Oi, mikä itku ... äiti itki, isä kiroili. Mutta mitä minä muuta voin?\nJa sitten vihittiin meidät, ja sitten nuo kuherruskuut: kuku-kiki, kuin\nkyyhkyset. Ah, se oli silloin niin kaunista, aivan kuin uusi kyltti.\nSilkkihiiri on miehen herttarouva, koti kanarilintujen häkki. Mutta\nsitten ... ei, elehvantti soi, minä en, en mene naimisiin\", väitti\nMuttinen.\n\nHerrat kuuntelivat tarkkaavasti, toivoen saavansa tietää lisää Muttisen\nsydämenasioita. Jalmari Touhio vain nukkui, kaatuneena sohvalle. Mutta\nodottavien uteliaisuus ei tullut tyydytetyksi; Muttinen huokaili jo\npari kertaa: \"Että se voi mennä niin, että lyö, mukittaa, tuo\nsilkkihiiri, korville ... ja kaataa piimää niskaan...\"\n\nMutta kun Oiva Tommola silloin sattui pilkallisesti nauramaan, katsoi\nkirjakauppias ylös ja näytti selkenevän.\n\n\"Sinä\", myhähti hän vihaisesti, \"ihanne-materialisti ... menet\nnaimisiin ... mitä tämä sinuun kuuluu. Niin, mitä minun asiani oikein\nmuihin kuuluu?\"\n\n\"Ehkäpä noista ollaan jo selvillä\", pisteli Oiva Tommola.\n\n\"Selvilläkö, sinä? No, jos sinulla on ne selvillä, niin on\nminullakin...\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi Tommola.\n\n\"Mitäkö? On vaan ... siitä hiusharjasta...\"\n\n\"Kaikkea vielä\", selitti Oiva Tommola nolona. \"Minä näet satuin tähän\nkaupunkiin tullessani kerran kampaamaan päätäni tuon Aapelus-Aapiksen\nhiusharjalla.\"\n\n\"Niin, niin, niin\", matki häntä Muttinen. \"Naimisiin, en mene! Vai\naiotteko te muut mennä?\"\n\nMuttinen katseli ympärilleen kuin uhkaava härkä.\n\n\"Menkää, ukulit\", sanoi hän sitten katkerana ja jatkoi valittaen:\n\"Menetkö sinäkin, veli Falk?\"\n\nFalk pyörähti pianon ääreen ja istui siinä, siveli koskettimia,\nkuunteli.\n\n\"Että saada tuollainen... Kun silkkihiiri huomaa, että hän onkin\nherttarouva ja se sankari panta kaulassa, niin jopa ajattelee: minäpä\nolenkin herttakuningatar. Ja eipä kelpaa enää kuukauden kuluttua\nhänelle entinen asunto, sanoo: 'Miksi ei ole lavoaaria salissa, miksi\nei pentangia uunin reunalla, niin, niin, miksi ei minulla ole\nriikinkukon pyrstöä?' Ja sitten kellottelee polstarilla päivällä kello\nkahteentoista, komentelee: 'Käske piian kattaa pöytä, mies! Matti,\nminulla on yskä, Matti, sulje ikkuna, avaa ikkuna, täällä haisee\nsikari, Matti, pistä pääsi uuniin, Matti, tänne nattu. Hyi, missä on\nrakastumisen kauneus?\" huudahti Muttinen valittavasti.\n\nSeura nauroi, mutta silloin kirjakauppias vimmastui ja huudahti:\n\n\"Matti, sanoin minä, enkä Muttisen Aapeli! Muista minä nyt kerroin, en\nitsestäni! Se Matti on esimerkiksi eräs maajussi, josta Falk on minulle\nkertonut.\"\n\n\"Niin, talonpoikiahan suomalainen sivistynyt säätymmekin vielä on\",\nhuomautti tohtori Kankaanpää; \"siksi ovat rouvammekin noin\nsivistyneitä; ehkä miehet samoin\", jatkoi hän hiljemmin.\n\nMuttinen huusi edelleen:\n\n\"Vai itsestäni minä, sellaisille kuin te!\" Ja ähisi: \"Nuo naiset, hm,\nankat! Milloin tahtoo hiiri diakonissaksi, milloin ei tahdo seurustella\nsivistymättömien kanssa; milloin haluaa perustaa kanatarhan, mutta\nkukkohan aamulla herättäisi hänet liian varhain. Ja sotaa, sotaa, mies\nottaa öisin vuoteensa, makaa porstuan lattialla, ei saa nukkua, sillä\nse toinen seinän takana karjuu, herättää hänet. Tai piilottaa hänen\npääkirjansa, ettei Matti rasittuisi liiasta työstä. Täytyy itkeä...\"\n\n\"Niin maar, Matti Muttinen on itkeväkin mies\", pisteli Oiva Tommola.\n\nKirjakauppias vimmastui:\n\n\"Minä? Johan sanoin, että minäkö puhuisin itsestäni teille. Menkää\nnaimisiin, revonrautoihin, hornan tuuttiin, hullut! Menkää, pistäkää\nsäkki päähänne!\"\n\n\"Tiedän minä myntin toisenkin puolen\", virkkoi silloin Tommola.\n\n\"Sinä tiedät? Sano, mitä sitten tiedät?\" kysyi Muttinen.\n\n\"Olisitpa opettanut hiirellesi sen kukkojutun toisellakin tavalla,\nhehe...\"\n\n\"Mitä sinä meinaat?\" ihmetteli Muttinen hiukan nolona ja levottomana.\n\"Ahaa, sekö juttu? Onko se nyt sinusta sellainen ihme?\"\n\nJa Muttinen jatkoi valittelevalla äänellä ja kämmeniään levottomana\nkäännellen ja katkonaisesti:\n\n\"Kuinka, kuinka ihmeellä ... minä voin tahtoa lapsia, minä...\"\n\n\"Sinä, varakas mies!\" huudahti Oiva Tommola. \"Miltä tuntuisi itsestäsi,\njos sinulta vietäisiin työsi? Lapset, heh, ihanteellisesti puhuen, ovat\nnaisten elämän sydän, niinkuin sinulla työsi.\"\n\n\"Ah, ah, ah\", huudahteli Muttisen Aapeli; \"lapsia: mutta mitä varten\nniitä olisin tahtonut. Enkä tahdo!\"\n\nJa kirjakauppias jatkoi otsa synkissä rypyissä:\n\n\"Lapsia. En koskaan. Tähän maailmaan! Joka on vääryyttä... Kirkko ...\nopettaa väärin, suosii sotaa, kansallisinnostusta, pettää kansaa,\nhallitusten ryöstettäväksi. Ja lapset, puh, tulee köyhyyttä; astuu\nvieras sisään, jokaisesta ovesta tirkistelee päitä: 'Ei isi ole kotona,\nisi on tekemässä työtä!' Työtä! Miksi, miksi, aina työtä? Ja onko se\nelämää? Sitä vartenko se kaunis ensimmäinen tilu-lilu... Ah _mon Tieu_.\nEi, Muttisen Aapeli tahtoo antaa oikeutta muille, tuleville polville.\nMiten minä olen miettinyt tätä maailmaa, ajatukset ovat polttaneet\naivojani kuin lyijy! Kärsimme mekin, miksi pitäisi vielä muiden kärsiä,\nmikä oikeus meillä on hankkia lapsia, tällaiseen maailmaan? Tungosta,\nliika-asutusta, siis köyhyyttä...\"\n\n\"Tungosta parilla nulikallasi, joita sinulla ei ole\", ilkkui Tommola.\n\"Hoi, siinä on mies, niin heikko, arka, sellainen kitupiikki, että\nkirpun panee kahtia.\"\n\n\"Nai itse, saa viisikymmentä lasta\", ilkkui Muttisen Aapeli.\n\n\"Heikko, epänormaali\", pisteli yhä Oiva Tommola.\n\nMuttisen Aapeli käännähti rajusti nojatuolissaan.\n\n\"Akkaväen narri, filosofi; salkuton, pussiton mies\", jatkoi Tommola.\n\nSamassa Muttinen nousi ylös ja iski kouransa Tommolan käsivarsiin\npuristaen niitä vimmatusti. Oiva Tommola väänteli vastaan, ja sillä\ntavoin pullistellen he joutuivat toisen takakamarin ovelle.\n\n\"Olenko minä salkuton, pussiton?\" ärjyi kirjakauppias äänellä, joka\ntuli kuin tynnyristä. \"Minä en tahdo jälkeläisiäni tällaiseen\nyhteiskuntaan, en; minä en tahdo lapsia, kuuletko, häh? En, vaikka\nhalkeaisin, en sotamiesten housuihin... Ja vaimoa, piimällä\nsokaisee...\"\n\nSalissa kaikui nauru. Maisteri Bongman yhtyi mielihyvällä taisteluun.\n\n\"Mainiota!\" huusi hän ja karkasi ontuen Oiva Tommolan kimppuun. \"Anna\nsinä hänelle, Aapelus, nyrkeistäsi, pässille; hei, tämä on kuin sitä\nentistä hyvää ylioppilasaikaa, jolloin Helsingissä tapeltiin. Nyt\nnuoriso vain syö Osmolassa, rypee voissa niskaa myöten, pörröiset päät,\nkynnet surureunuksissa, ei Alma Materin poikain suusta kuulu yhtään\nsanaa politiikasta, taiteesta: pelkäävät, kollot! Vain murahdus\ntenteistä ja läskin-latinaa, lupsavat suut kuin porsailla; tulevat\nyhteiskouluista, menevät kristilliseen yhdistykseen, se on\nnaiskulturiamme, väki vanha vaipununna. Mutta tämä on toista: näin on\nkypsennettävä tätä Alma Materian hedelmää...\"\n\nMuttinen karjui väliin:\n\n\"En hanki poikia tällaiseen maailmaan, häh?\"\n\nJa hän painoi kamarissaan vuokralaisensa pään alas pesuvatiin ja piti\nkiinni siinä.\n\n\"_Harasoo_\", huusi maisteri Bongman. \"Pannaan hänet hätäkasteeseen,\nkulturipakana. Teologi, lue sinä...\"\n\n\"Hätäkasteeseen, hihii\", nauroi Muttinen ja päästi heti otteensa;\nhuumorin pilkahdus oli vapauttanut hänet. \"Hätäkasteeseen, hohohoo!\n'Että se vanha Aatami pitää sinusta upotettaman' ... hohohoo...\"\n\nKaikki tulivat katsomaan.\n\n\"Mene pois, saastainen henki, tämän piikaisen tyköä\", jatkoi maisteri\nBongman, joka oli ähkien saanut Tommolan pään jälleen veden alle ja\niski häntä kaikin voimin nyrkeillään niskaan. Stipendiaatin silmät\npullottivat kuin lasipallot ja tukka heilahteli innostusta.\n\n\"Pul-pul-puu\", koetti Oiva Tommola päästää ääniä pesuvadista,\npärskytellen vettä ja potkien ympärilleen. \"Lapsia pitää olla... Mihin\nmaailma ilman lapsia joutuu, saakeli, ja isänmaa ... älä raakua\nrutista, Holofernes...\"\n\n\"Holofernes!\" huusi maisteri Bongman ja löi kahta uhemmin. \"Miten se\noli? Katso tämän piikas puoleen, minä manaan sinua, saastainen henki,\nettäs pakenet tämän Tommin tyköä, nimittäin ulkokullaisuus ja saituus.\nLuovutko tuhmuudesta ja kamasaksan konsteista?\"\n\nBongman hakkasi kuin petkeleellä tuomarin niskaa, asianajaja Lammervo\nja tohtori juoksivat Tommolan avuksi. \"Tanssitaanko nyt Cancan-bäätä!\"\nhuusi Bongman ja iski kiinni tohtoriin. Syntyi yleinen temmellys, pöytä\nkaatui, lasit helisivät.\n\nLauri Falk käytti hyväkseen hetkeä ja poistui talosta kaupungille,\ntahtoi päästä raittiiseen luontoon. Niin hän lähti, hännystakissaan,\nkuljeksimaan lämpöiseen kesäyöhön.\n\n\n\n\n25.\n\n\n\"Mitä kaunista tässä on? Oi, sinä etelän Dionysos!\" huokasi Lauri Falk\nitsekseen ja katseli taivaalle, joskin hänen mieleensä vilahti, että\noli hänkin tainnut siellä etelän tyttösten kanssa... Mutta ei näin\njulkeasti, siellä oli aina mystiikkaa... Ja nythän oli kaikki muuttuva,\nsillä hän oli kihloissa.\n\nSe kohtaus linnan ritarisalissa pyöri kummallisena ja hämäränä hänen\npäässänsä, niin että hän pysähtyi ja ajatteli:\n\n\"Olenko, olenko minä tosiaan kihloissa?\"\n\nSitten hän naurahti itsekseen: \"Mitä, minä, poikanen, kihloissa?\"\n\nLaurista oli aina tuntunut, että hän oli vain poikanen, vaikka hänen\nikänsä kuinka kasvoi.\n\nKihloissa? Ja aikoi maanviljelijäksi. Jokin ääni tuntui tosin\nkuiskaavan, että saattoi tuossa maanviljelyshommassa olla jotakin\neriskummaista. Samoin teki hänet levottomaksi sekin, että Svea oli\nvastannut tähän hänen aikeeseensa huudahduksella: \"Italiaan!\"\n\nMutta kerrankin säveltäjä ja runoilija oli nyt saanut purkaa kaiken\npettymyksensä ja tuskansa, joten hän vielä tuskin huomasi näitä\nsielunsa uusia kuiskeita; ja lisäksi hän oli ylpeä ja onnellinen siitä,\nettä kaunis ja hieno tyttö oli häneen rakastunut. Falk oli vain\njostakin levoton, tietämättä itse mistä; hän olisi halunnut mennä\nluonnon rauhaan, lähteä heti kävellen myllylleen, mutta silloin hän\nmuisti, että hänen oli ostettava ne sormukset; kihloissa hän näet oli,\nse hänen täytyi myöntää. Sormuksiin hänellä ei ollut rahaa, hän päätti\npuhua asiasta ystävälleen Muttiselle myöhemmin päivällä; ainoastaan\nrahoista tietysti, sillä olivathan he salakihloissa.\n\nVaalea yö lepäsi tyynenä pienen kaupungin yllä, kun pianisti kuljeskeli\nnäin pitkin kaitaa ja ruohoista katua satamaa kohti.\n\nKesäyö; mutta tuolla pienissä puutarhoissa, kirsikkapensaissa oli Lauri\nFalk huomaavinaan jo ikäänkuin syksyistä tummuutta. Se oli kai\nainoastaan kuvittelua; mutta sen hän vain tunsi: juhannukselta\npimenevät päivät, juhannukselta oli hänen mielestään kesä kuin\nmennyttä.\n\nSatamassa lepäilivät vedet valkeina ja utuisina, auringonnousuun oli\nvielä pari tuntia. Laiturin reuna oli tyhjä isommista laivoista,\nsyrjemmällä, punaisen makasiinin kupeessa, torkkuivat pienet purret,\nAlli, Eilert, Telkkä, Stella. Poliisi istuskeli pollarin päässä\nkatsellen alas veteen ja heitellen sinne jotakin, salakoille,\ntaskunsa pohjalta. Ei liikettä, talojen keltaiset kaihtimet sataman\nvarrella olivat vedetyt alas; silloin tällöin vain pohahteli ja\ntoitotti automobiili jossakin loitompana, ja raikui venäläisten\nkurtiisi-ajelijain nauru Pitkältäsillalta päin, jossa valtakunnan ja\nrajamaan pääpuolueiden liput lepäsivät kostean näköisinä salkojensa\nnojassa.\n\nKun taiteilija lähestyi Turistihotellia, kuului sieltä eteisestä\nkiistelyä ja rähinää, hotellin portaille ilmestyi iso ja lihava mies,\nvatsalta kuin tynnyri, vanha, rutistunut ajurinlakki takaraivolla ja\nV. P. K:n paita housujen päällä. Hän kehoitteli taakseen hotelliin:\n\n\"Mitä se sinuun, Ienok, kuuluu?\"\n\n\"Varastaa Matiltakin, koira!\" tiuskahteli sisältä puhutellun miehen\nääni.\n\nJa sitten toinen matalampi ääni, vihaisesti:\n\n\"Etkö siitä lähde kirkumasta.\"\n\nJa samassa kellahti ovesta alas kadulle pienenlainen, pyöreä mies,\npieksut jalassa, ja portaille ilmestyi hotellin ovivahti,\nkultanauhaisine kauluksineen.\n\n\"Tulen korvennettava!\" kivahti pieksujalka istuallaan maassa portaitten\njuuressa. \"Nyt kiepautat minut ulos, kyllä sinäkin ennen minulle\npokkailit, kun Maljasen Ienokilla oli talo, tuossa samalla ovella\nkämmentä ojentelit. Odotapas, sinäkin...\"\n\nJa istuja kömpi ylös maasta ja näytti aikovan karata ovivahdin\nkimppuun, mutta ajurinlakkinen pidätteli häntä:\n\n\"Mennään pois, Ienok Maljanen! Mitä me tuosta, hotellikukosta, antaa\nkiekua...\"\n\n\"Parasta onkin mennä tai poliisin vihellän\", sanoi silloin ovivahti.\n\"Hotelli on täynnä vieraita, turisteja, nukkuvat. Mikä tuolle\nMaljaselle tuli?\" puhui hän sitten taakseen vielä toiselle\npalokuntalaiselle, joka talutteli erästä talonpoikaa; talutetun tunsi\nLauri Falk nyt Matti Muikkuseksi, ja kas, Aina Kustavakin sieltä tuli,\nkirjavassa leningissä, vatsa keikallaan, ruusuja ryntäillä ja\npuolihansikkaat kädessä. Emännän toinen käsi oli huojuvan Matin\nkainalossa.\n\nNyt huomasi se lihava ukko, jolla oli ajurinlakki päässä, Lauri Falkin,\nkatsoi häneen ja sanoi:\n\n\"Kah, vanha tuttuhan se on. Katsopas sinäkin, Ienok, tunnetkos tuota?\"\n\nJa hän veti Ienok Maljasen Lauri Falkin luo, antoi Laurille kättä ja\nsanoi:\n\n\"No, onkos sitä nyt tullut ryypätyksi?\"\n\nSiitä oli monta vuotta aikaa kuin Lauri Falk oli tavannut Jahvetti\nHepsulaista, ei ollut sattunut näkemään ukkoa edes kaupungissa\nkäydessään. Siellähän Jahvetti oli ajurina. Siksi hän nyt ällistyi\nkysymystä. Hepsun Jahvetti jatkoi:\n\n\"Niin, arvelin, että ryypättiinhän sitä ennen, Mäkkyiskylässä...\"\n\nLauri Falk aivan lämpeni tuota vanhaa paksuvatsaa kohtaan, jonka naama\noli nyt pöhöttynyt ja pehmyt kuin sieni, mutta silmät vilkuivat\niloisesti. Jahvetti tarinoi:\n\n\"Niin, nyt olen täällä, tietänette. Ensin olin itse pukilla, minä\nHepsun Jahvet. Mutta kun tienasin viisikymmentä markkaa, niin join\nhyvilläni sata, en kuskannut kahteen päivään, sakottivat, rymät, viran\nlaiminlyönnistä. Piti ottaa renki ajamaan. Ja niinpä saan nyt rauhassa\ntuota ryyppiä. Ja nytkin on tuota ryypitty, tuon Muikun Matin hovin\nkauppoja...\"\n\n\"Vaskilahden kauppoja?\" kysyi Lauri Falk ja pysähtyi siihen. Hepsun\nJahvetti selitti edelleen:\n\n\"Matti kutsui minut ja Maljasen, vanhat kuomat, litkoille. Ja\nryypättiinhän tuota... Mutta mitäpäs Matti kesti, tuolla hän nyt\nnuokkuu, hameet päällä. Eikä tämä Ienok ole maistanut tuota likööriä\nenää moneen aikaan, ja siksi hän alkoi haukkua tuota Ripattia; hänen\nluonaan on Matti muijineen kortteeria. Haukkuu Ripattia varkaaksi, jos\nlieneekin varas, mutta: mitä se meihin kuuluu, Ienok? Ja rähisee, tämä\nIenok. Olisi saatu ryyppiä koko yö, mutta alkaa rähistä, tämä Ienok.\"\n\n\"Ja rähisen vieläkin, minäkö en rähisisi!\" alkoi silloin jälleen\nMaljanen lyöden jalkaansa maahan. \"Tulen korvennettava, nyt minä sanon,\nminä olen hip-hipperissä. Näitä hotelleja tänne ... kyllä on siellä\nollut talonpojalle makeaa, kun hän oli pohatta. Liköörit ja lokarit.\nKaikkea annettiin. 'Prööken, prööken, istumaan syliin tänne!' --\nIenokille, kaikki näytettiin, ja soitto pelasi. Mutta nyt potkitaan\npois, saatanas piikor, kun musikka joutuu työmieheksi. Voi pertsetin\nperts...\"\n\nMaljanen polki lapikasta, jatkoi:\n\n\"Ja tuo se minua juuri, tuo Ripatti ... kaiveli taskujani, kirjoitutti\nvekseleihin...\"\n\nNyt lähti Ienok tepastelemaan asioitsija Ripatin perästä, joka\ntalutteli Aina Kustavan kanssa Matti Muikkusta pääkadulle. Ienok huusi:\n\n\"Älä mene hänen kanssaan, Matti, hän varastaa sinulta nahkasi!\"\n\nAsioitsija Ripatti, jonka iso naama paistoi punaisena, katsoi taakseen\nylimielisesti nauraa hekotellen; hänen silmänsä vilkkuivat kuin\nelohopea. Vastaamatta Maljaselle hän vei edelleen \"hameeseen\",\nponkkaan, pukeutunutta Matti Muikkusta, jota Aina Kustava veti toisesta\nkäsipuolesta.\n\n\"Vasikannahan varas!\" huusi Maljanen Ripatille ja koetti mennä perästä,\nseisahtui, löi jalkaa kuin pässi ja toisti haukkumisensa. Viimein\nkääntyi Ripatti ja huusi:\n\n\"Vähähän poliisia, tuolta tulee yksi, ylämäestä. Ja vasikannahka-asian\non nimismies tutkinut!\"\n\n\"Oli todistaja, tuo Matin loinen; mutta sinä ennätit hänen luokseen\nennen kuin poliisit tutkintoa pitämään ... ja sitten...\"\n\n\"Ei ollut todistajia kuin yksi\", nauroi Ripatti. \"Mutta minulla on\ntodistajia ... jos manuutan sinut kunnianloukkauksesta.\"\n\nMaljanen vastasi sylkien:\n\n\"Kunnian ... voi kiljuva p----kele! Millä sinä olet rikastunut?\nVarastit Könöliniä hänen tilansa ho-hoitajana. Siksi hän sinut\nviimein ... oksensi pois, kun olit ensin varastanut meiltä hänelle.\nMillä rahoilla tonttisi ostit? Varas ison varkaan rahoilla! Niin olet\nrikastunut.\"\n\n\"Rikastunutko, haha\", nauroi Ripatti; \"minäkö rikas, hahaha; se on kuin\nJumalan tuomio, että minä aina köyhdyn, en rikastu koskaan, haha. En\nyhtään, milloinkaan, hahaha...\"\n\n\"Odotapas, annan sinulle niin, että ripatti roiskaa!\" villiintyi yhä\nIenok Maljanen, mutta Hepsun Jahvetti rauhoitti häntä:\n\n\"Tule pois, Ienokki! Jos juotti meitä, jos varasti, niin mitä se meihin\nkuuluu? Tuolta tulee lätkähattu. Mennään karkuun. Perhana, kun\nhousunikin putoavat, kun ei ole hinkseleitäkään Hepsun Jahvetilla, mitä\nminä hinkseleillä. Vossikka me otetaan...\"\n\nAsioitsija Ripatti, Matti Muikkunen ja Aina Kustava olivat jo kadonneet\nkaturinteen taakse. Ukko Jahvetti jatkoi:\n\n\"Hei, vossikka! Sehän nyt on, ettei ole vossikkaa, vaikka itse olen\nvossikka. Vossikalla minä, taikka en itsellään vossikalla, vaan\nrilloilla ja hevosella, hevonen edessä. Kah, eihän niitä vossikoita\ntähän aikaan, no mennään jalan, maata, Ienok, tulee poliisi. Perhanan\nhousut, kun ei ehdi kohennella Jahvukka. Hyvästi nyt, Valkki, etteköhän\nkäy talossa?\"\n\nNiin loittoni vanha Jahvetti Pitkällesillalle, taluttaen Maljasta. Piti\njoutua pakoon poliiseja, jotka tulivat yksi ylhäältä torilta, toinen\nsatamasta päin; poliisit katselivat talonpoikain menoa, näkivät sen\nhiljaiseksi ja lähtivät taas kumpikin suunnalleen.\n\nLauri Falk asteli kylpylaitoksen siltaa myöten Kasinolle, sen aamuiseen\npuistoon. Ripatista alkoi nyt hänen ajatuksensa; hän rypisteli\notsaansa, sytytti paperossin ja sylkäisi välisti.\n\n\"Nousukkaiden kansaa\", mutisi hän itsekseen. \"Moisilla petoksilla\nsaatuja rahoja, jotka paisuvat tonteiksi, taloiksi, liikkeiksi ja\nmaatiloiksi. Ja heillä on varaa kerran kouluttaa lapsiaan, antaa niille\nsivistystä; heidän lapsistaan se tulee sivistynyt luokka, jota\nkunnioitetaan, jollei vielä ehkä heidän isiään; tuollainen suku se saa\ntiedot, toimet, varallisuutta...\"\n\nMutta sitten hän muisti, että Ripatti oli kerran ollut Könölininkin\napulaisena. Ja hän itse pyrki nyt Könölinin kanssa saaliinjaolle.\n\nLauri pysähtyi yht'äkkiä Kasinon edustalla ja katseli silmät tuikeina\ntaivaalle.\n\n\"Mitä veitikkaa, saaliinjaolleko?\" peruutti hän heti. Koskaan hän ei\nollut ajatellut tavoitella Könölinin omaisuutta. Tämä uusi ajatus oli\nkai johtunut siitä, että hänen olisi kyllä parhaiten sopinut pyytää\nKönöliniltä lainaa, maanviljelysopistossa lukeakseen; sitä hän kai\nolikin tarkoittanut siellä linnassa sanoessaan Svealle, että hän\npuhuisi Könölinille asiasta. Tai peijakas tietäköön, mitä hän oli\najatellut.\n\nMutta nyt, nyt hän ei pyytäisi lainaa Könöliniltä! Ei, hänen täytyisi\nkoettaa muualta, kai Muttiselta. Milloin alkanee se maanviljelysopisto,\nja missä? \"No, siihen oli aikaa, ennättäähän vielä\".\n\nJotakin sekavaa hänen tuumissaan vain oli, niin hämärää, että hän nyt\ntuskin huomasi kesäaamun kauneutta ja kuuli nousevan auringon säteitten\nsynnyttämää kultaista soivaa liikettä ilmassa, kun hän kohosi polkua\npitkin puistosta kylpylaitoksen niemen korkeimmalle huipulle. Sinne\nnäkyi koko kaupunki, pienen raatihuoneen kello löi juuri puolta kolmea,\ntriangeli vastasi palotornista; koivujen latvat punersivat heikosti,\nraskaat kastepisarat ruohojen terissä ennustivat poutaista päivää.\nKapean lahden takana, joka oli, kuten maisteri Bongman sanoi,\n\"juutalaisten turistien vuoksi pantu kadottamaan vanhan nimensä\nLikolahti ja saanut uuden nimen Hopealahti\", siellä loisti kaupunki\nvalkeina ja punertavina pilkkuina: lähimpänä vastaisella rinteellä\ntöllien parvi punaisena, \"kuin ulkomaalaisille varustettu vattuhillo\",\nsaman Bongmanin vertaus: ne oli näet punamullalla maalattu. Niiden\ntakana koulu ja sen vieressä venäläinen kirkko kultaisin sipulein,\nvaahterainsa keskellä. Mutta kauempana, aamutuulessa heräävien vesien\ntakana kuulsi uneksivia ja utuisia metsämäkiä taloineen.\n\nNiin kulki Lauri Falk kiiltokengässä nurmista polkua, jolla auringon\nkiekko alkoi pian kasteessa säteillä, unohtipa siinä hiukan\najatuksiaan, ihasteli leinikköjen kultapilkkuja, käveli huvilain\nohitse, joissa venäläiset nukkuivat, ja pysähtyi viimein niemen\nkannakselle katselemaan syviä kalliokaivannoita, joista linnan\nrakentajat muinoin olivat louhineet kivilohkareita. Nykyisin oli kangas\nlähetysjuhlain paikkana ja sen kaivannot alkoveina kaupungin pikku\nrakkauksille.\n\nPatterimaisen mäen juuressa, jonka laella Lauri Falk nyt seisoi, oli\nmuutamia huvilantapaisia taloja, niin, tuo lähin tuossa, suurten\ntervaleppäin alla, oli juuri asioitsija Ripatin; alakerta tiilistä ja\nylempi puusta monine parvekkeineen. Talon päärakennus oli aivan virran\npartaalla, mutta ylempänä kiinni patterissa oli jokin vanha liiteri.\nSinne istahti nyt Lauri kivelle seinäviereen, sillä siihen lämmitti jo\naamuinen aurinko heikosti eikä siinä tuntunut tuulen henkäyksiä. Siinä\nhän alkoi uneksia linnan aatelisneitosista, aallottarista, ritareista\nja huoveista... Kuinka soturit muinoin haarniskat yllään johtivat\ntäältä kivillä lastattuja proomuja tuonne virran saareen; vihollinen\nesteli etuvarustuksen kohoamista tänne Karjalan rajalle. Ja uneksipa\nhän omaa seikkailuaankin tuolla linnassa, viime yönä, Svean jalkain\njuuressa.\n\nNyt narahti asioitsija Ripatin ovi ja kolahti hiljaa. Ja kun Lauri\nkatsahti pihalle, seisoi siellä portailla Vaskilahden entinen emäntä,\nAina Kustava, alushameisillaan, ruskein, kiiltävin päin ja paljain\njaloin. Seisoi Aina Kustava hetken, kuunteli, katsoi taakseen oveen,\nvilkaisi ympärilleen pihalle, ja sitten Lauri näki hänen juoksevan\nniin, että paksut nilkat vilahtivat, yli pihan liiterille, kuuli\navattavan sen ovea ja oven painuvan kiinni.\n\n\"Kah, siinäpä hän on ... poika\", kuului Aina Kustavan veikeilevä ääni\nvajasta. \"Ja meidän kukat rinnassa. Nukkuuko hän muka...?\"\n\nJatkui hiljaisuus.\n\n\"Nousetko siitä ylös tai kellahdan viereesi\", jatkoi Aina Kustava.\nKuului kahinaa, Aina Kustavan naurunkihertelyä, ja hiukan inahteleva\nmiehen ääni sanoi:\n\n\"Yhyy ... torkahdin tässä vähän...\"\n\n\"Nukuit?\"\n\n\"Enpä liene paljoa ... muut tuumat lienevät pitäneet hereillä.\"\n\nSyntyi taas hiljaisuus.\n\n\"Että ... kun muutat kaupunkiin\", kuului jälleen miehen ääni.\n\n\"Ja sitä et soisi ... odotapas!\" vastasi Aina Kustava.\n\n\"No, annahan olla\", vastasi miehen ääni. \"Enhän minä pahalla sitä,\nruusunkukkaselleni...\"\n\n\"Sitähän minäkin ... sillä onhan se sinunkin hyväksesi, se talonkauppa\nja muut, saat nähdä. Kuulehan, olisin minä juossut hotellista tänne\naikaisemmin. Mutta Matti, pakana, hän ei tahtonut maistaa; vasta\nkun Ripatti sitten tuli ja alkoi tyrkytellä, silloin Matti ...\nsisälmyksiltä huono mies. Mutta sitä ennen meni herrojen puolellekin,\nteki sellaisen häpeän, kapusi tuolille ja alkoi puhua, että hän on\npokeltantti, mistä lie puhunut, maahengestä. Mutta päästi, pakana,\nperhosen, ja herrat huusivat, että maahenki haisee! Niin häpäisi Matti\nmeidät, mokoma, nyt makaa salissa.\"\n\nMiehen miettivä ääni vastasi:\n\n\"Vai Ripatti se siellä? Mutta jospa hän...?\"\n\n\"Ei hän tänne tule\", vastasi Aina Kustava. \"Hän kun möisi nyt tässä\ntätä taloaan meille, Matille ja minulle...\".\n\n\"Vai jo työntäisi taloaan? Mutta ... sanopas, mitenkä te sen\nVaskilahden oikein...?\"\n\nLauri Falkin täytyi väkisinkin kuunnella.\n\n\"Mitenkäkö?\" vastasi Aina Kustava. \"Selvä kauppa se on, seitsemänsataa\nantoi konttoristi Heitukka käsirahaa ja tänään toikkasi hotellissa\nsellaiset kestit, että kelpaa...\"\n\n\"Sitäpä tuo ruusunkukka niin punoittaa.\"\n\n\"Punoittaa se! Ja toi sinulle tuomisia: _vanhaa malakaa_, kolme markkaa\nputeli...\"\n\nVajassa istuivat Aina Kustava ja kelmeä suutari Arviiti Antero\nSinikantele, leveäposkinen mies, jonka tukka riippui sakeana tupsuna\notsalla ja rinnassa kellui Vaskilahden ruusu. Vieretysten he istuivat\nsammalkasalla.\n\n\"Juo pois, niin punoitat sinäkin!\" kehoitteli Aina Kustava ja keikisti\npulloa suutarin suulle.\n\n\"Niin seitsemän kärpäspaperiako, käsirahaako... Ja kymmenentuhatta\nkaikkiaan kirjaan pantiin?\" kysyi suutari.\n\n\"Oikein, kuten sinulle sanoin aamulla. Patruuna kävi meillä. Ja mieltyi\nniin, mieltyi Vaskilahteen... Minua kutsui kaupunkiin kylälle luokseen.\nJa kuules, silloin, kun viimeksi täällä tapasimme, minäpä kävinkin\npatruunan luona ja katselin huvilaa, jonka hän lupasi minulle...\"\n\n\"Sinulle? Mistä hyvästä?\" kysyi suutari.\n\n\"Lupasi vaan\", naurahti Aina Kustava veikeästi, \"ja hän antaa kanssa,\njos minä tahdon!\"\n\n\"Könönenkö sinulle huvilan?\" tiukkasi suutari epäillen. \"Mistä\nhyvästä?\"\n\n\"Mistäkö?\" toisti emäntä ja nauroi leveästi. \"No, älä ole milläsikään,\nminähän vain patruunaa narraan. Ja Matille lupasi valttarin viran...\"\n\n\"Matti valttariksi? Mitäs kotkotusta tämä on?\" kysyi suutari ja\nsylkäisi. \"Miten se kauppa kävi?\"\n\nAina Kustava selitti nyt:\n\n\"Niin, Könölin kävi Vaskilahdessa; sanon suoraan, tykkää minusta,\nkukapa ei tykkäisi! Ja lupasi myydä meille huvilansa täältä, huokealla.\nJa viime keskiviikkona ajaa sahan konttoristi meille ... kutsuttaa ulos\nminut ja Matin, ei hän jouda sisään tulemaan, ei laskeudu kärryistään\n... vetää taskustaan kontrahdin, tarjoaa Matille kymmenentuhatta\nmarkkaa Könölinin puolesta, tahtoo puumerkit, loisen väki otetaan\ntodistajiksi... Taskustaan käsirahan ja pännät ja vehkeet kaiveli. Ja\nniin se kauppa syntyi.\"\n\n\"Ja Matti?\"\n\n\"Matti, mitä hän sillä talolla, sellaisella ... kivikkoa ...\nmetsässä... Ja hänellä kun on minä! Ja olin jo häntä tahtonut myymään\ntaloa, kun patruuna kävi meillä ja sanoi minulle, että antaa minulle\nhuvilan. Niin se tehtiin. Ja hätäkös Matilla nyt, hänestä tulee\nvalttari. Tai jokin muu; istuu huvilan verangolla, katselee\nkesävieraita, miten ne terveydekseen kävelevät...\"\n\nSuutari naurahti:\n\n\"Vai niin. No, onhan se kymmenentuhatta ... rikas olet... Mutta se\nhuvila: sanotko, mitä pirun kotkotusta?\"\n\n\"Sinä olet hupsu\", nauroi Aina Kustava. \"Sinä luulet minua; johan\nsanoin, että minä vain narraan Könöliniä. Vai minä hänelle, vanhalle\npukille...\"\n\n\"Mutta tuliko se lupaus huvilasta ja valttarin virastakin kontrahtiin?\"\nkysyi suutari.\n\nAina Kustava nauroi:\n\n\"Sellainenko, kahdenkeskinen kauppa, hih? Mitenkä sitä voi, sellaista.\nHeitukka vinkkasi minut syrjään ja sanoi Könölinin lähettäneen\nterveisä, että saan sen, mitä oli hänen kanssaan puhuttu. Ja nyt jo\nantoi kymmenentuhatta! On siinä meidän pehnata. Että on vaikka antaa\nsinullekin. Ja sinä et soisi, että minä tulisin tänne... Ikävähän tuo\non sinua...\"\n\n\"Niin, niin\", nyökytti suutari päätänsä. \"Mutta kun parhaiksi sain akan\nselväksi siitä entisestäkin, kun se on niin luulevainen, luulee minua\nsinuun...\"\n\n\"Mitäs juoksi perästäsi, kun lähdit luokseni...\"\n\n\"Mitäs juoksi ... näki kaikki. Silloin se hulluksi tuli, ei, ei\nherennyt luulemasta, vaikka annoin selkään. Katosi metsään, sain\nsyöttää, juottaa, tuudittaa lapset. Se ei ole helppoa, se, heiluttaa\nyht'aikaa vipua ja kätkyttä ja vetää pikilankaa. Ja nyt, kun sain hänet\nvesipytyssä istuttamalla paremmaksi...\"\n\n\"Karkasit kaupunkiin! Ja jätit minut...\"\n\n\"Niin, minkäs voin. Vaikka ikävä tuo oli minullakin Aina Kustavaa. Oi\ntaivainen kuitenkin, kun sinä menit tuolle Matille...\"\n\n\"Niin, en muka sinulle\", naurahti Aina Kustava.\n\n\"Et, etpä minulle. Muistatko, kun me siellä Ukonojalla...\"\n\n\"Niin, lapsina... Ja sitten tänne, rippikouluun. Ja sinä syötit minulle\nrusinoita.\"\n\n\"Nätti olit, nätti. Ja muistatko: Punkaharjulla kun käytiin eikä ollut\nrahaa, millä hotellissa tilata. Niin puistossa istuttiin pöydän ääressä\nja naputettiin kynsillä pöytään, komennettiin muka ruokaa pöytään,\nmutta hiljaa; ja oltiin syövinämme, vaikk'ei ollut mitään edessä.\"\n\n\"Joko taas tuollaista\", moitti Aina Kustava ilkkuvasti. \"Minkäs sille\nnyt enää.\"\n\n\"Mutta Matilla oli manttaanit ja kaikki, suutaripojalla ei mitään. Voi,\nkyllähän sinua silloin haettiin; muistatko sen, kun Vaskilahdessa\nrutkua sinulle soittelin. Nätti olit köyhän vaatteissasi...\"\n\n\"Älä, veikkonen, enää noista riekaleista\", sanoi Aina Kustava. \"Sinäkin\nnait, sinä, äkäpussi. Mutta kuulehan\", houkutteli hän sitten, \"äläpäs\ntiedäkään, sitäpä aioin sinulle sanoa: kun nyt tulen kaupunkiin ja\noikein ihmiseksi ... jos tuo eukkosi sattuisi taas sekapäiseksi...\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Sattukoon. Lähetä vaivaistaloon, sitä vartenhan se on rakennettu,\nmutta me ... jos sitten tuo Mattikin, vanha on...\"\n\n\"Että kuolisi...?\"\n\n\"Niin; ja sitten me. Sitten näet, kuka pojastansa tykkää! Sitten on\nminulla rahaa ... on talo täällä ... sitten. No, eikö kelpaa halata\nedes? Minä tuolla suuni oikein sokerilla voitelin, että kun tulen ja\ntapaan.\"\n\nLiiteristä kuului leikittelevää kihertelyä ja pientä voivottelua.\n\n\n\n\n26.\n\n\nNyt meni Lauri Falk Muttisen talolle päin; matkalla hän pysähtyi\nKönölinin portille ja tähysteli maisteri Bongmanin ikkunaan,\nnähdäkseen, oliko stipendiaatti jo kotona ja siis remu Muttisen luona\nloppunut. Bongmanin uutimet olivat lasketut alas, joten taiteilija\naikoi jatkaa kulkuaan, mutta silloin juoksi vihreän talon puutarhasta\nhänen luokseen konttoristi Heitukka, juoksi synkän näköisenä ja sanoi:\n\n\"Mitä aiot nyt tehdä, Lauri?\"\n\nHeitukka puri hammasta niin, että suupielet olivat kosteat; hänestä\nkävi tympeä viinaksien haju. Ja kun taiteilija ojensi kätensä\ntervehtiäkseen Heitukkaa, kääntyi konttoristi häneen huohottaen selin.\nLauri Falk luuli, että mies oli järjiltään juopumuksesta, ja sanoi:\n\n\"Vai niin, sinä tulet hotellista, Vaskilahden litkoja maistamasta!\"\n\n\"Litkoja\", murahti hänen vanha ystävänsä; \"minä en ole ollut\nhotellissa, käskin siellä kestaamaan noita moukkia\".\n\nSitten jatkoi Heitukka, vapisevalla, uikuttavalla äänellä:\n\n\"Minä olen valvonut koko yön, soutanut, sinun tähtesi. Niin, mitä aiot\ntehdä? Lähdetkö sinä täältä vai etkö?\"\n\nLauri Falk ihmetteli:\n\n\"Lähdenkö? Mistä, minne?\"\n\n\"Täältä, tästä kaupungista...\"\n\n\"Miksi sitten?\" kysyi Lauri Falk osaaottavasti ja samalla levottomana.\n\n\"Oh, kyllä sen tiedät\", sanoi konttoristi Heitukka. \"Sinun on\nlähteminen, sellaisen yön jälkeen, viime yönä...\"\n\nNyt välkähti Laurin päähän öinen kohtaus linnassa, se hänen entisen\nystävänsä juoksu Svean perästä. Oliko Heitukka -- rakastunut Sveaan?\nLauri Falk katsoi säälivästi lapsuudenveikkoonsa; niin, jokin hänen\nsisässään sai hänet melkein tuntemaan onnelliseksi tuon Heitukan, joka\noli niin rakastunut. Silloin alkoi konttoristi kävellä ja kierrellä\nportilla, pusertaen rintaansa ja joskus työntäen kätensä kaljulle\notsalleen, ja hän hoki:\n\n\"Minähän olen sinun ystäväsi, Lauri, minä neuvon sinua, sinun on\nparasta lähteä...\"\n\n\"Mutta selitäpäs nyt\", aneli Lauri Falk.\n\n\"Oh, selitä! Mutta niin se on, mene! Minä, minä voin pakottaa sinut...\nMinä kantelen Könölinille, miten juoksitte linnassa...\"\n\nJa niillä sanoin konttoristi lähti kauppaneuvos Könölinin pihalle.\nLauri Falk odotteli häntä vielä hetken, meni ja katsoi puutarhaankin,\nmutta kun Heitukkaa ei näkynyt siellä, hän ajatteli, että juoppo\nkonttoristi oli varmaan tullut juomahulluksi; ja sitten hän jatkoi\nkävelyään ystävänsä Muttisen Aapelin luokse.\n\nKonttoristi Heitukka oli pujahtanut puutarhasta pois takatietä, aikoen\nse tiesi minne. Hän harhaili pitkin puistomäkeä, kuohuen katkeruutta,\nsurua ja vihaa.\n\nHelsinkiin lähtiessään oli Könölin antanut hänelle luvan pitää\nhotellissa kekkerit Matti Muikkuselle ja hänen tuttavilleen. Sitäpä\nlupaa oli konttoristi eilispäivänä käyttänyt jo aamulla, yksinäänkin\nhotellissa; sitten illalla piti hänen humalansa jatkua kestittävien\nparissa. Mutta sillä välillä hän meni myöskin linnaan, juovuksissa.\nTorvet törisivät, paperilyhdyt lekkuivat, ja siellä hän sai tanssittaa\nkerran Sveaa. Ja sitten hän näki Svean edessään, pimeässä käytävässä,\nlempeän Svean, ja hän ajoi Sveaa takaa, kunnes Valkin Lauri tuli\nsiihen, hänkin juosten Svean perästä. Ja tuo Lauri ja Svea jättivät\nhänet, eksyttivät linnan sokkeloissa. Ja viimein hänen täytyi kuulla\nheidän äänensä linnan salista oven takaa. Ja silloin hän taas huomasi\nkeskellä humalaansa, että hän se vain oli, renttu ja juoppo. Hän se\noli, ruma ja paljaskalloinen, kierosilmä, sama, jota naisväki pelkäsi,\nsilloinkin, kun hän oli pelkkää lempeyttä ja koetti katsella oikein\nlaupiaasti: sellainen oli hänen suunsa, se vääntyi irvistykseen hänen\nkoettaessaan hymyillä kauniisti.\n\n\"Laurin kanssa se Svea heti, ilman muuta tietysti. Lauri, hän osaa\njutella, käyttäytyä siivosti, on ollut ulkomailla, rikkautta hänellä\non. Mutta minä, Heitukka, juoppo ja tällainen apina, jonka kädetkin\novat kuin nuijat ohuissa varsissa...\"\n\nEi tarvinnut luulla, ettei konttoristi sitä surkeuttaan tiennyt.\n\n\"Renttu, viinan vallassa, tuon sukulaisen autettavana, nimittäin\nkätyrinä...\"\n\nKoko humalan ilo hävisi yht'äkkiä konttoristin sydämestä ja sijaan tuli\njokapäiväisen, surullisen lisäksi jotakin mustaa, vimmastunutta. Niin\nhän lähti linnasta pois, meni hotelliin, koetti juoda siellä yksinään,\nmutta ei sekään nyt onnistunut. Ja kun Matti Muikkunen ja muut moukat\ntulivat, ei hän sietänyt heidän seuraansa, vaan käski hotellin naakkain\nkestitä heitä, työnsi pari pulloa taskuunsa ja aikoi painua takaisin\nsahalle, sinne ikävään, ummehtuneeseen kamariinsa. Mutta tuska ei\nantanut nyt tehdä sitäkään; hetken hän souti sahalle päin, souti niin,\nettä jänteet ritisivät. Venhe meni karille, hän sysäsi sen irti ja\nsouti taas, minne hyvänsä, yhtä pyöröä, ympäri pienien saarien, nousi\nmaalle, joi pulloistaan ja jatkoi taas soutuaan, edestakaisin.\n\nOliko hän mustasukkainen Sveasta? Paremminkin hän oli vain kade\nlapsuudenystävälleen, kade niinkuin kaikille muillekin onnellisille,\nhän, jolle eivät tyttöjen silmät olleet koskaan hymyilleet muuta kuin\nenintään säälistä, apinalle.\n\nEttä Svea ja hän, rappeutunut, joutava! Sitä hänen oli mahdoton\najatellakaan. Ja kuitenkin siinä oli jotakin mustasukkaistakin,\nvaikk'ei Heitukka sitä tunnettaan siksi uskonut. Sillä eihän se ollut\nrakkautta eikä sen toiveita; mutta kuitenkin se oli Heitukalle\njonkinlainen elämänehto. Se oli jotakin sellaista, jota hän ei koskaan\ntietysti ollut voinut kuvitella voivansa saada, mutta jota hän oli vain\ntahtonut haaveksia, voidakseen sietää elämää Könölinin pikku kätyrinä,\nhän, renttu.\n\nAsia oli nimittäin niin, että hänen kaukainen sukulaisensa Könölin\nkäytti apulaisia suorittamassa monenmoisia kepposiaan, pieniä tai\nsuuria. Ei tehnyt niitä itse, vaan ilmaisi pikenteilleen, mitä toivoi,\nja antoi heidän toteuttaa ne toivomukset, säilyttäen itsensä siten muka\npuhtaana. Ja Heitukka oli yksi noita pienimpiä pikenttejä; juomahimossa\nhän oli tänäkin kesänä pettänyt esimerkiksi sitä ukkoa niissä\nsammalkaupoissa. Ja eikö liene Vaskilahden myynnissäkin ollut jotakin\nmerkillistä, niin käsittämättömät raportit oli Könölin lähettänyt\nhänellä Muikkusen emännälle kahden kesken sanottaviksi. Mokomaa miestä\ntäytyi häijympienkin apulaisten auttaa. Konttoristi muisti nytkin erään\nisännän, jolta eräs Könölinin metsänostaja oli vienyt ison metsän\npolkuhintaan. Isäntä huomasi perästäpäin petoksen ja tuli valittamaan\nkauppaneuvokselle, pyytämään armosta vähän lisää, sillä hän oli\nerehtynyt kaupoissa. Mutta tuo raharuhtinas nyykyttelee vain päätänsä\nja vastaa hymyillen: \"Sitähän minä vain, että se on niin ... että en\ntiedä mitään asiasta... Kauppa on metsänostajani työtä. Neuvotelkaa\nhänen kanssaan!\" Se isäntä meni kotiinsa, mietti viikon onnettomuuttaan\nja sivalsi sitten kurkkunsa poikki partaveitsellä.\n\nJa moisen kätyrinä hänkin on, Heitukka. Ah, niin monta kertaa hän oli\njo tahtonut erota toimestaan! Mutta hänet sai jäämään paitsi se, ettei\nhän tietänyt, minne muuallekaan päästä, myöskin sellainen kummallinen\nseikka, että tuo rikas sukulainen vihjaili hänelle: \"Kukapa tietää ...\nkukin on maailmassa oman onnensa seppä...\" Ja kutsui konttoristin\npöytäänsä, hänetkin, vasten kauppaneuvoksettaren tahtoa, tuon\nkalkkunan, joka hennoi sanoa häntä aina apinaksi. Mutta Könölin\nasetutti hänet istumaan vastapäätä Sveaa, jonka silmissä toki oli\nsääliä \"apinaakin\", auttamatonta renttua kohtaan. Ei toki Heitukka\nSveaa kuvitellut saavansa. Sitä ei Könölinin tarvinnut luulla\npalkitessaan häntä Svean läsnäololla. Sveaako hän olisi ajatellut? Ei\ntosiaan. Hän tahtoi vain kuvitella sellaista, voidakseen keventää\noloaan täällä.\n\nMutta kun koskettiin noihin kuvitteluihin, joita hän ei uskonut,\nkun hänestä viime yönä alkoi tuntua, että tuo Lauri voi viedä Svean\npois täältä, viedä häneltä olennon, jonka näkeminen oli hänelle\nainoana ilona ja jonka hyväksi hän kuvitteli mielellään kärsivänsä\ntunnonvaivansa siitä, että oli heikkotahtoinen ja viinan orja, silloin\nHeitukka synkkeni ja oli kateellinen Falkille. Hän tahtoi kostaa,\nkurittaa lapsuudenystäväänsä, joka uhkasi riistää häneltä hänen ainoan\nilonsa: kuvitella onnea Svean seurassa.\n\n\"Minä kantelen kauppaneuvokselle\", supisi Heitukka nytkin itsekseen.\n\"Mutta mitä? Sitäkö, että Lauri tanssi Svean kanssa, uskalsi sulkeutua\nSvean seurassa oven taakse! Ja mitä siellä?\"\n\nNiin, mitä hän aikoi kannella, sitä hän ei tietänyt, mutta kannella hän\ntahtoi.\n\nSiksi hän oli äsken seisonut, vaaniskellut Könölinin portin takana,\noliko Lauri talossa, juhlittiinko siellä, tuolla kauniiden maailmassa,\nsoiko siellä flyygeli. Ja tavattuaan Lauri Falkin hän päätteli nyt yhä,\nniinkuin monesti ennenkin, että hän lähtee paikastaan pois, nimittäin\nellei Lauri Falk... Hän kertoo Könölinille, että Svea linnassa...\n\n\n\n\n27.\n\n\nPari viikkoa äsken kerrottujen kohtausten jälkeen istui Laurimme\nVaskilahden vanhassa kartanossa, toisen kerroksen salin ikkunalla,\nistui paljain jaloin, pitkäksi kasvanein hiuksin ja puhaltaen ohuesta\ngeisha-paperossista keveitä haikuja.\n\nPohjolan kesä paistoi järvillä ja hohti metsissä parhaillaan.\nPoutaa kesti yhtä mittaa, entistä kuumempana ja armaampana. Oli jo\niltapuoli, aurinko loi kultaista, leikkivää väikettään autioon saliin\nkolmesta kapeasta, kuusiruutuisesta ikkunasta: salin repeytyneihin\nseinäpapereihin, toiseen vihertävään kaakeliuuniin ja ovien valkoisiin\nkamanoihin. Tuolla ulkona, maantien puolella, jonne Lauri katseli,\nnuokkuivat suuret syreenipensaat, tummina, jo osaksi varjossa: muutama\nviikko sitten ne olivat vielä kukkineet. Myöskin ruusujen tuoksua nousi\ntuolta alhaalta, ja kirpeän imelää lemua palsamihaavoissa, jotka\nvesainsa parvessa vanhoina nousten värisyttivät tuulen hienossa\nhenkäyksessä öljymäisen kiiltäviä lehtiään. Pikkulinnut visertivät\nniissä, tuolla yksi särkyneen uuttunsa vieressä. Koko maisema kylpi\nlämmössä ja auringonpaisteessa; oikealla puolella väreili ja heilahteli\npieni ruispelto, vasemmalla taas, kartanokummun alla, hohti niitty\ntäynnä angervoita.\n\nMutta kauempaa, harmaan kiviaidan ylitse, välkkyi lahti, rannoiltaan\nsyvästi sinisenä, keskellä lahtea pieni paviljonki saarellaan,\nmuutamine pystyssä seisovine pylväineen. Tuota kauneudenkaipuunsa\npakanatemppeliä katseli nyt Lauri Falk unelmissaan; milloin hänen\nmieleensä oli johtunut Watteaun taulu \"Cythéréen-matka\", oli hän\nmuistanut tätä huvimajaa, ja milloin hänen ajatuksiinsa tuli tämä\npaviljonki, muisti hän myöskin tuon autereisen, leikkivän taulun.\n\nPaviljongin takaa avautui Lauri Falkille koko synnyinseutu, utuisena ja\nsinertävänä, nuo maat, jotka nykyään melkein kaikki olivat yhtiöiden\ntai muutamien harvain nousukkaiden, -- näin hän liioitteli.\n\nKaikki oli hiljaista; alhaalta kuului vain kehtolaulua loisen\nasunnosta, mutta heikosti; ja puutarhan puolelta, mistä lienee, navetan\ntakaa silloin tällöin lasten huutoja.\n\nNiin istui sankarimme, poltellen savukkeen toisensa jälkeen, vasemman\nkäden kultarallissa sievä, pienellä sinisellä kivellä varustettu\nsormus. Ja hän haaveksi jotakin hienoa.\n\nLauri Falk oli linnassa, purkaessaan Svealle tunteitaan, ikäänkuin\nkoettanut anella turvaa, hakea itselleen jotakin vankempaa pohjaa,\nmikäli pystyi sitä hakemaan. Mutta niin haaveksiva ja kokematon oli\nSvea, niin kaipasi hän jonnekin ja niin suuresti ihaili tuo tyttönen\ntaiteilijaa, ettei hänestä suinkaan ollut Laurille tukea. Ei, koko\nLaurin puhe maanviljelyksestä lensi Svean pikku korvien ohitse, ja sen\nsijaan oli neidon loppuponsi vain: Italiaan! Ja kun he tapasivat\ntoisensa maanantaina juhlien jälkeen ja Falk asetti Svean käteen\nsormuksen, silloin yhtyi Svea tosin innolla Falkin haaveisiin ja\nkuvaili, kuinka hänkin osaltaan kaunistaisi Vaskilahtea, ompelisi sinne\n\"kaikkea\": värikästä, aistikasta; ah, siitä tulisi todella hieno koti.\nJa sitten: \"Italiaan!\" -- Maanviljelysopistosta ei hiiskuttu mitään.\n\nJa tästäpä johtui osaltaan paljon, että taiteilijamme nyt, melkein\nkaksi viikkoa Sveasta erottuaan, uneksi enimmäkseen vain tuollaista\nuutta Italian matkaa, entistä ihanampaa: missä hotelleissa he\nasuisivat, miten hän istuisi gondolassa Svean jalkain juuressa,\nvieressä ruusuja, ruusuja. Samoin hän sisusteli Vaskilahden kartanoa.\nNyt hänellä oli sellainen tuulensa, vaikka ne hienot hetket jo kyllä\nvähenivätkin. Siinä ikkunalla hän sepitteli ja hyräili runoa, poski\nneitseellisesti oikeaa kättä vasten, otsa vakavana ja syvämietteisenä.\nTriumfaattori hän oli, roomalainen triumfaattori, joka ajoi vaunuilla\nvoitontemppeliinsä; kuitenkin kuiskasi varoittaja matkalla hänen\nkorvaansa: \"Muista, että olet ihminen!\" Se kuiske oli hänen salainen\nvaistonsa. Niin, hän oli voittanut pienen naikkosen, hän oli ylevä\nsankari, ritari... Näin hän hyräili siinä ikkunalla:\n\n    \"TRIUMFI.\n\n    Oi ihminen, triumfisi nauti,\n    kun Onnetar lahjoja suo!\n    Nyt hehkuva on kesän päivä.\n    Nyt hetkelle maljasi juo!\n\n    Sait leikkiä auringon mailla\n    sait aukoa hekkuman vyöt.\n    Nyt rakkauden saat niin kirkkaan\n    kuin lapsuuden kevätyöt.\n\n    Mut Onnetar lahjansa kaikki\n    myös ehkä sun maksaa suo.\n    Nyt hehkuvin on kesän päivä,\n    syys saapuu, maljasi juo.\"\n\nSitten hän alkoi rakentaa vanhaa kartanoa, nimittäin kalustaa huoneita!\nMiltä näyttäisi tämä sali, jos se olisi entisellään: empiiriä siinä\nolisivat huonekalut, suoria, loistavia viivoja, kultaa. Ja tuolla tuo\ntoinen päätykamari, jossa näkyi vielä seinillä sinisten tapettien\nhaalistuneita repaleita, rokokoota sen pitäisi olla, pehmeitä värejä,\nvaaleanpunaista, melkein makeanväristä silkkiä.\n\nLauri Falk alkoi kuljeksia huoneesta toiseen, availlen vinoon\nvääntyneitä ovia, ylevänä ja nenä pystyssä; hän katseli seiniin, joilla\nhän nyt oli näkevinään hienoja aatelisnaisten muotokuvia. Erään mummon\npunaiset pastellihuulet hymyilivät hänelle, se mummo katseli vieressään\nolevaan toiseen kuvaan ja kuiskutti:\n\n\"Kultahelkku näyttää tänään niin vakavalta...\"\n\n\"Niin, ja suloisemmalta, kauniimmalta kuin koskaan ennen\", vastasi\ntoinen kuva, joka oli hänen isänsä, Lauri Falkin.\n\nSitten Lauri alkoi tanssia -- katrillia. Hän kohotti oikeaa kättään\nikäänkuin pitäen kädestä naistansa, jolla oli yllään vaalea,\nsuurikukkainen, vyötäröiltä möyheä puku ja jolla oli puuteroitu tukka;\nja Lauri Falkilla oli pitkät, mustat silmäripset ja hienot, pyöreät\nsilmät; hänen daamillaan hihat tuskin kyynärpäihin... Ja Svean jalat\npienet ja sirot, kuten ne todellisuudessa olivatkin.\n\nSiten hän oli joutunut erääseen yläkamareista, jonka ikkunaa ison\nkirsikkapuun latva varjosti. Yht'äkkiä hän kuuli takaansa narinaa ja\noven ratinaa. Hän kääntyi, hän aivan hypähti. Siinä seisoi hämärässä\nhuoneessa hänen edessään pitkä, tulipunainen olento, keltaiset kasvot\nomituisessa naurussa. Se oli keittiöloisen sukulais-akka, jonka Falk\noli nähnyt täällä kyllä jo tänäänkin; lasten täti oli tullut sisään\njonkinlaisesta kaapista, jonka kautta portaat veivät alakertaan. Moinen\nilmestys herätti Lauri Falkin hänen hommistaan.\n\n\"He, viraton herrahan se täällä\", nauroi akka. \"Minä arvelin, mikä se\ntäällä rumuuttaa ja sissuttelee. Luulin, että joku muu olisi\nhuutokaupasta jäänyt tänne.\"\n\nNiin, Lauri Falk oli tullut tänne Matti Muikkusen huutokauppaan; Matti\noli näet tänään siirtynyt kaupunkiin, sellainen into oli Aina\nKustavalla päästä sinne. Matti oli taiteilijalle kertonut, että hän ja\nAina Kustava rupeavat nyt huvilaisiksi; olivat ostaneet kaupungista\nasioitsija Ripatin huvilan.\n\nJa Matti jatkoi:\n\n\"Könölin tuo oli ensin luvannut huvilan, se Aina Kustava horisi. Mutta\nkun mentiin ottamaan Könöliniltä selvää, miten se seikka oli, niin eipä\ntuo sanonut eukolle koskaan sellaista haastaneensa; ja pellolle ajoi\nmeidät, kun se Aina Kustava yhä vain joutavaa vatkasi, että Könölin oli\nsen hänelle luvannut. Eikä tuo minuakaan valttariksi, se niiden akkojen\npuheista! Mutta huvila meillä on, nyt, Ripatilta ostettu; ensin vain\nyksi kamari, kunnes Ripatti rustaa itselleen toisen talon, jo alkaa\nrustata; sitten ensi keväästä asutaan oikein monessa kamarissa:\neletään hyyryläisillä, pokeltanttina. Ei tässä nyt muuta kuin istuu\nkirjoituspöydän ääressä ja katselee noita venäläisiä kesällä... Kävellä\nniiden pitää, paljon kävellä!\" oli Matti Muikkunen sanonut.\n\nTänään oli Matti tullut Vaskilahteen hakemaan \"kapitaalejaan\",\npiironkia ja muuta, ja pitämään huutokauppaa, myymään Aina Kustavan\nleninkejä toisille emännille. Sitten lähti muuttokuorma Vaskilahdesta,\nensin Aina Kustava hyllyvin lonkin, pään ympärillä vihreä harsoliina,\njonka hän oli sitonut hunnuksi venäläisiltä kylpyvierailta saamaansa\nmalliin; sitten kuorma, ja pieni tyttö harmaat villasukat ja matalat\nkengät jalassa, olkihattu päässä ja itkien: \"Älkää jättäkää.\" Ja\nviimeisenä Matti Muikkunen kantaen kipsikoiria.\n\nNyt virkahti Lauri Falk loisen eukolle:\n\n\"Niin, taisivat kaikki jo lähteä. Minä vain jäin tänne, kaunis paikka,\nkuuma nyt kulkeakin...\"\n\n\"Aurinko leipää paistaa\", vastasi loisen täti. \"Kuulkaahan, oli se nyt\nkiire tuolla Kustavalla kaupunkiin, että saisi mahansa täyteen. Hohoi,\nelämän hekumaa, riettautta! Eikös herännyt tuolla taas tuo piru!\"\nhuudahti hän lopuksi kuunnellen lapsen itkua alhaalta. Sitten hän meni,\nja pian kuului hänen laulunsa keittiöstä: \"Turun lurun lutikka.\"\n\n\"Tuo ruma akka ei sopinut tyyliin\", supisi Lauri Falk itsekseen,\nkatseli ympärilleen ja sylkäisi hiukan harmissaan. Sitten hän jatkoi:\n\"Ja pastellihuulet... Kultahelkku... Mitä hemmettiä: minä, talonpojan\npoika!\"\n\nPian hän lähti Vaskilahdesta pois, läpi nokkosia ja putkia rehottavan\npuutarhan, vasikkahakaan, jossa keskikesäiset koivujen lehvät\nsiimestivät täysinä ja rehevinä kaitaa polkua ja väkevästi tuoksahtavia\nmuurahaispesiä. Sieltä rannalle, kulki sitten pitkin someroita,\nkellahti välisti kuumille kallioille, katseli päilyviin lahtiin, joissa\nlehmät seisoskelivat vatsaansa myöten vedessä ja ravistivat kellojaan,\nniin että vesi niissä pulahteli. Siellä hän uinahtikin maininkien\nsoittoon, kun höyrylaivat kulkivat salmilla ohitse, valkeina, niinkuin\nalushameisillaan. Ja koetteli taas herätessään miettiä selvemmin\nasioitaan, sillä hän oli yhä useammin ruvennut jo arvostelemaan noita\nmaanviljelysaikeitaan, mutta eipä se ajatus vieläkään oikein jaksanut\neikä viitsinyt, veden heijastellessa ja armaassa lämmössä, jonka\ntuottamaa suloutta ajatus kesän lyhyydestä vain kiihdytti; sillä nythän\nse juhannus oli jo viikkoja takana.\n\nMutta pari tuntia siten loikoiltuaan hän painui jälleen lepikkoihin,\nnousi ylös vaaroille ja kulki maantietä pitkin myllyään kohti.\n\nAkka, joka ei sopinut tyyliin, oli hänet herättänyt todellisuuteen; hän\nhäpesi nyt noita Vaskilahden sisustusmietteitään, häpesi omalla\ntavallaan: mitähän, jos Vaskilahden vanha Anna Loewen-Brange, se sama,\njota seudulla kuvailtiin likaiseksi, ärtyiseksi ja hassuksi, olisi\nollut näkemässä, kuinka hän siellä näytteli itsekseen ylimystä! Oi, jos\nhän olisi nähnyt Laurin, varmaan hän olisi hänelle hymyillyt,\nivallisesti ja säälivästi, tuolle seuraajalleen Vaskilahdessa!\nSeuraajalleenko? Niin, kyllä hän tosin voisi saada tuon kartanon, saada\nnimittäin sen lunastaa, jos Svea pyytäisi isältään sitä, sillä Falk oli\nkuullut Svean hymyillen sanovan, ettei Könölin voinut häneltä mitään\nkieltää. Olipa Svea isänsä kehoitteluista huolimatta hylännyt jo pari\nkosijaakin, vakavia ja turvattuja miehiä, joiden arkisuuteen tyttö ei\nvoinut mieltyä. Ja nyt oli Svealla Laurin sormus, -- Muttiselta\nlainatuilla rahoilla ostettu.\n\nNiin, niin, Vaskilahden pianisti saisi, jos tahtoisi. Viime viikkoina\nhän oli eräillä selvenemishetkillään kuitenkin hiukan tinkinyt\nsiitä aikomuksestaan; siten näet, ettei hän nyt menisikään\nmaanviljelysopistoon, tuollaisten maalaispoikain joukkoon, jotka\npuhuivat vain lannasta, vaan kirjoittautuisi yliopiston\nmaanviljelystiedekuntaan. Mutta sikäli kuin aika kesäisillä kankailla\nkului, oli Lauria sekin tingitty aikomus ruvennut arastuttamaan. Ja nyt\noli heinäkuu jo lopullaan ja uhkasi tulla elokuu, jolloin olisi ollut\nlähdettävä sinne pääkaupunkiin, lukemaan; silloin tämäkin tuuma alkoi\ntuntua kovin reaalisen ilkeältä. Tiedekunnasta päästyään olisi hänen\nmentävä vielä harjoittelemaan jollekin maatilalle, käteen lantataikko,\nvaalimaan sikoja, _porca Madonna!_ Muuten hän ei pystyisi mihinkään\nVaskilahdessa, jos tahtoisi Vaskilahtea viljelemään. Mutta tahtoiko hän\ntosiaan?\n\nHän kummasteli nyt, ettei hän ollut sitä ennen tarkemmin ajatellut...\nOikein harmitti, ettei Sveakaan ollut häntä neuvonut. Svea oli hänestä\nmerkillinen. Jo pari päivää kaupungista lähdettyään oli Lauri saanut\ntytöltä tänne kansakoululle postitoimistoon kirjeen, jossa Svea sanoi:\n\"Tule nyt kaupunkiin, isä on palannut Helsingistä.\" Sitten oli Svea\nkertonut muun muassa, että Tommola ja Mimmi olivat nyt salakihloissa,\nse oli Sveasta niin julmaa, mutta lopuksi oli Svea ilmaissut ihanilla\nsanoilla yhä vain toivovansa Falkista -- taiteilijaa!\n\nEikö siis Falk ollut puhunut kyllin selvästi, ettei hänellä koskaan\nolisi tarpeeksi voimia eikä kykyä sellaiseen; että hän oli vain\ntaiteillut sattumalta, miten tahansa.\n\nTurvaudupa moiseen tyttö-parkaan. Kuinka oli se kihlauskin tapahtunut?\nAivan kuin unessa, juhlakisailun, tanssin, sävelten keskellä. Jotakin\nsiinä oli taas sattumallista. Mutta nyt asiaan: tahtoiko hän\nVaskilahden, tahtoiko hän maanviljelijäksi? Tai kykenikö hän siihen? Se\nei liene vaikea temppu, tuollainen maatalonhoito; sen hän kyllä oppisi!\nMutta tahtoiko hän?\n\nTotuus oli tämä: kyllä hän rakasti maaseutua, synnyinpaikkojaan, jossa\noli hiljainen rauha ja jossa muistot hänelle kuiskivat. Rakasti, näin\nkesällä, kun ne kylpivät auringonpaisteessa, nuo harjut, joitten laella\nihminen voi hengittää vapaasti ja jonne siniset salomaat siintivät\nkaukaa. Rakkaita, rakkaita olivat hänelle nytkin tuolla mäkien\nheinäkuiset pellot, ja harmaat talot, jotka otsaansa niiden takaa\nkohottivat. Kotoiset tuvat ja ihmisetkin, jos hän missä näki niitä\nsellaisina kuin entiset muistot olivat ne painaneet hänen mieleensä.\nAh, niin rakkaat olivat verenpisarat kamarien ikkunoilla, kaikki\npunaiset kukat ja väri ja romantiikka, mitä maastamme voi koota,\nrakkaita pakinat väen kanssa, noin käymätein -- kesällä, juhlissa.\n\nMutta jäädä tänne, talveksi! Ensin syksy: hämärää, sadetta, pimeää,\nvettä niskaan. Ja sitten tammikuun pitkät puhteet, hiljaisuus. Hän\naivan kalpeni sitä ajatellessaan. Oh, olla täällä aina, nähdä kansaa,\nkuulla sen puheita, joiden kovaäänisyyskin repi korvia, kasvatella\nsitä, auttaa sitä pois tietämättömyydestä, varallisuuteen, kauneuteen:\nohoh, vai kauneuteen: sellainen oli täällä oleva aina ylellisyyttä.\nNiin, nähdä kaikkea tuollaista kaunista sielussaan, sen kyllä saattoi;\nmutta olla täällä aina...!\n\nUlkomailla hän oli kitunut sen tähden, ettei siellä ollut hänen\nkotinsa. Ja täällä hän nyt huomasi kärsivänsä siitä, ettei tämäkään\nenää ollut. Ei pohjaltaan missään mitään...\n\nNyt hän huomasi, että tuo linnassa tehty päätös ruveta maanviljelijäksi\noli pelkkä tuskanpurkaus sitä alaa vastaan, joka oli tuottanut hänelle\nkatkeruuksia; että hän oli intoillut vain solvatakseen tuota entistä\nalaansa; siksi hän oli koettanut lykkäytyä siitä niin kauas kuin\nmahdollista, aivan tunkioon asti. Ei, eipä hänestä maanviljelijäksi,\nsen näki Lauri Falk nyt selvästi.\n\n\"Mutta syödä kai ainakin täytyy\", mutisi hän itsekseen, kävellessään\nahoa, jonka reunamilla tervakukat hehkuvina loistivat. Ja heinäsirkka\nsirahti jo kuumassa ruohistossa. Se oli Falkille pahaa ennustava sävel;\nse oli pienestä saakka puhunut hänelle aina kesäöitten pimenemisestä,\nlyhyen kesän kulumisesta, ennustaen syyspuolta.\n\nVielä loisti aurinko vaaroilla, mutta sen helteessä kävi jo pelloilla\npientareitten ylitse täyteläinen ja huumaava tuoksu: kypsymään\nkiiruhtavan viljan ja humalan ja kukkivan pavun äitelähkö haju. Ja\nniityillä ja vehmastoissa kukoistivat nyt tuoksuvat yöliljat. Niin,\nsiellä, missä viikate ei ollut kukkia jo kaatanut, siellä rehottivat\nnyt Neitsyt Maarian kämmekät. Oi, missä olivat keväiset rentukat? Missä\nraikkaat, keltaiset kullerot? Entä kukkivat tuomet? Ja sitten pihlajat?\n\nMissä oli se alkukesän yö, jolloin remuttiin Muttisen Aapelin salissa?\nJa juhannusaamu maisteri Bongmanin kanssa? Missä ne kaikki menneet\nsävelet...?\n\nNäin kulki Lauri Falk metsiä ja maanteitä. Ja kun hän laskeusi vaaralta\nalas myllylaaksoon, hohtivat jo tummien metsien takaa illan komeat,\npunaiset loimut. Kylässä oli väki ollut jo aikaa levolla; myllyn\nkorkeain koivujen alla oli hämärää. Niin, oli surullisen hiljaista;\nkoivut vain vienosti suhisivat, pato soitti ainaista samaa lauluaan,\nlehmänkello kalahteli, sirkat sirisivät.\n\nMyllyn kesäasukas nousi hiljaa portaille ja tarttui ovenripaan. Silloin\nemäntä avasi kamarinsa oven ja puhui eteiseen: \"Mikä se siellä näin\nmyöhään? Kukapas kuin Valkki, sehän se on...! Missä kuljeskelee,\npassata pitää, no, tuon tuonne syömistä, ei suinkaan tässä nyt ilman\nsyömistä. Menkäähän tuonne salin puolelle...\"\n\nKun Lauri astui kuumaan tupaan, johon vain lieden hiilusta loi heikkoa\nhohdetta, kahisivat haavanlehdet sängyssä, mylläri nousi valkoisillaan\npuoleksi istualleen ja kysyi rauhallisesti:\n\n\"Taisi tulla Valkki?\n\n\"Sehän tässä\", vastasi Lauri, \"taidettiin täällä odotella\".\n\n\"No, mitäpäs; luultiin vain, että jos lienee taas kaupunkiin kadonnut\",\nnaurahti mylläri ja sytytti tulen pikku lamppuun pöydälle. \"Mutta onkos\nsitä syöty? Vai ei; no, hommaa se muori...\"\n\nSitten tuli emäntä sisään kantaen ruokia ja voivotellen näin:\n\n\"Niinhän tuota, tällainen on talo, eikä ole piikaa, pitää yksin tässä\npassata, siat, sitten lehmät, lampaat. Mitä, älkää menkö, Valkki,\nraapimaan kyökkiin, näettehän: tuon tässä jo, niin on tässä heiluttava,\nmahakin on kipeä, pitäisi ostaa vilemoonia. Tällainen mylly,\nkaksitoista latoa heiniä tänäkin vuonna tulee, ei arvaakaan,\nminkälaiset heinämaat meillä on, ja tarjoaisivat tästä kuusituhatta.\nMonta kertaa olen ukolle sanonut, pakanalle: 'Myö tämä pois, kun\nMuikkusetkin möivät.' Mutta tämä ei myö. Sellainen maallisen tavaran\nkerääjä on, ei henno heretä, ei myödä taloa.\"\n\nLauri Falk kysyi kuitenkin, olisiko tuo hinta moisesta paikasta\ntarpeeksi.\n\n\"Sitähän minäkin\", käänsi myllärin muori silloin puheensa. \"Tällainen\npaikka, pellot, sen tähden minä olenkin tälle ukolle sanonut: 'Älä sinä\nmyö tätä paikkaa. Älä hupsu, myö!' Mutta se on sellainen, mokoma;\nkaikille se jakelee, antaa penninsä, nyt jakelisi yhtiöille. Kuule, älä\nsinä myö tätä paikkaa!\" uhkaili emäntä mennen miehensä eteen ja\nkatsellen häntä pienen pienillä silmillään kuin neulan nupuilla.\n\nSitten meni muori kamariinsa, hyräili:\n\n\"Iloitse, morsian.\"\n\n\n\n\n28.\n\n\nNyt loikoo Lauri Falk ullakolla kopissaan ja ajattelee edelleen:\n\n-- Syksyhän se tulee. Sillä ei ole leikkimistä täällä niinkuin siellä\nihanassa etelässä. Ja johonkin hiukan omaa alaansa lähemmäksi hän\ntahtoo kuin maanviljelijäksi. Se aikomus oli ollut vain -- sellaista\ninspiraatiota! Säveltämisellä hän ei eläisi, saati sitten runoilla.\nPitäisikö hänen nyt taas joutua antamaan pianotunteja? Jos niitä\nsaisikaan, sillä kuka nyt säveltäjän tunteja huolii, onhan tätejäkin.\nOh, sellaisella ei hän eläisi yksinäänkään, saati sitten Svean kanssa,\njonka hän nyt tahtoi toverikseen siksi, että Svea olisi hänelle\nlohdutus muista pettymyksistä. Ja sitä paitsi vilahti hänen sielussaan\nhyvin hämärästi, että Svea oli rikas. Ei silti, että hän Svean\nomaisuutta tavoittelisi; ei, itse hän tahtoi neitosensa elättää; mutta\nkuitenkin olivat nuo rahat hänen mielessään, ikäänkuin jotakin Svean\nomaa tarkoitusta varten: ne olisivat ylellisyyttä, niillä he pääsisivät\nulkomaille, sillä saisihan Svea käyttää omat rahansa miten halusi. Ei,\nFalk ei ollut nousukas, hän ei koskisi rahoihin, joiden alkuperää hän\nei nyt tahtonut edes ajatellakaan; minkä hän sille lopultakin voi, että\nne olivat Könölinin rahoja? Omat varmat tulonsa hän halusi. Ehkä siis\nlaulunopettajaksi? Oh, karistelemaan niskastaan riivattuja koulupoikia!\nTai koettaa päästä johonkin orkesteriin soittajaksi? Ah, sellaisiakaan\npaikkoja ei ollut maassa liioin. Jäädäkö odottamaan niiden aukeamista,\ntyhjin taskuin; ei, hänen verensä vaati jotakin tukevampaa, varmempaa.\n\nNyt pälkähti hänen päässään ajatus: mitäs, jos hän rupeaisikin\nlukkari-urkuriksi? Niitä sellaisia toimia oli toki enemmän saatavana.\nOlihan hänellä lauluääntäkin kirkkoyleisöä varten. Ainoastaan urkuja\npitäisi opetella soittamaan...\n\nMutta tätäkin alaa miettiessä hän johtui siihen, että maaseudulle hän\nsittenkin jäisi: Helsingissä ne paikat olivat täynnä, ja jos ihmeen\nkaupalla jokin siellä aukeaisi, niin lempo muiden kanssa siitä\nkilvoitelkoon. Maalle hän siis jäisi, johonkin kirkonkylään tai\npikkukaupunkiin, joka oli varsinkin talvisin tukahduttava kuin kuolema.\n\nSilloin hän taas ajatteli Sveaa -- lohdutuksenaan; hän kuvitteli, että\nhe rakentaisivat hienon kodin, joskaan ei nyt Vaskilahteen, sillä se\ntuuma oli ollut pelkkä tuulentupa. Mutta vähän väliä he matkustaisivat\nHelsinkiin ja ulkomaille. Lukkarin palkallako? Olipa toki sittenkin\nonni, että Svealla olisi rahaa ylellisyyspuoleen.\n\nLaulu-Lassi, _director cantus_, Falkista nyt tulisi.\n\nOppikoulurahat täytyisi hänen pyytää siihen tarkoitukseen Könöliniltä,\ntäytyisi, sillä hänellä ei ollut täällä paljon tuttuja, kun hän oli\noleskellut enimmäkseen yksin ja paljon ulkomailla; ystävät olivat\nvieraantuneet, osa heistä oli kuollutkin. Rikkaita ystäviä ei ollut\nmuita kuin Muttisen Aapeli, mutta häneltäkään ei Lauri enää voisi\npyytää, mokomalta, sen hän oli katkeruudekseen viime kerralla\nhuomannut. Hänen sormusrahoja lainatessaan oli näet Muttisen suu\nvenynyt pitkälle ja otsa mennyt ryppyihin; ja kädenliike, jolla\nkirjakauppias väänsi lompakon poveltaan, ilmaisi, että nyt tämä jo\nsaattaisi riittää.\n\nMutta tuollaiset maaseudun pomot kuin Könölin ovat ehkä arkoja\nrahoistaan? Täytyy siis puhua Svealle; hän hommaa ukolta sen lainan. Ja\nsitten hän opiskelisi. Ja sitten naimisiin. Ja jonnekin lukkariksi. Ja\nsitten -- ulkomaille!\n\nMutta, niinkuin Svea oli kirjoittanut, näytti Svea haluavan sinne yhä\nvain siinä uskossa, että hänen Lauristaan tulisi taiteilija. Kuinkapa\nkävisi sitten, kun Svea oppisi tietämään kokemuksesta, että tuo hänen\nunelmansa oli turhaa? Että Lauri, uneksittu sankari ja suuruus, olikin\nvain joutava lukkari? Ettei hänestä ollut ehkä luonteeltakaan oikeaksi\ntaiteilijaksi! Millaista olisi sitten heidän elämänsä? Se pöyristi\nLauri Falkia.\n\nNiin, hän ihmetteli suorastaan, kuinka he olivat menneet kihloihin\ntoisiaan tuntematta, oltuaan ainoastaan muutaman kerran yhdessä.\nJotakin merkillistä tässä oli, ilmoissaleijailevan. Yhden kuultavan\nkesäyön riemua vain, sellaista, joka oli saanut Laurin suun kauniisti\npuhumaan. Ja sitten he olivat salakihloissa, hän, poikanen!\n\nMutta olivatko enimpien muittenkaan liitot muuta kuin sattumaa? Ja hän\nkoettaisi saada Svean vielä tinkimään toiveistaan. Mutta ehkäpä Svea\nsilloin kylmenisi ja he eroaisivat? Kuinka hän voisi silloin olla\nyksinään maalla Laulu-Lassina? Ja minne jäisivät ne ulkomaanmatkat?\n\nVoi veitikka, ei hän tätä käsittänyt; sekavaa oli kaikki, mutta\ntäytyihän jotakin maailmassa tehdä.\n\nUllakkokamarin pieni ikkuna kuulsi sydänyöllä hämärästi, padosta\nränniin alinomaa juokseva vesi kohisi yhä samaa säveltä.\nTeräslangoista, joita Lauri Falk oli virittänyt alkukesällä ikkunansa\nyläpuolelle myllytuvan seinään, soi yksi silloin tällöin heikosti:\n\"Sol, sol.\"\n\n\n\n\n29.\n\n\nKesäiset päivät kiihtyivät aivan tulisiksi. Olipa myllytuvan pieni\nullakkokomero jo aamulla kuuma kuin pätsi; kesäasukas jätti sen koko\npäiväksi toverilleen, ampiaiselle, joka lenteli edestakaisin ikkunan\nraosta sisään ja ulos. Hän vietti nyt aikojaan heinäniityllä, sitä\nkirjasivat päivänkakkarat ja apilaat. Tai hän pujahti uimaan padon\nputoukseen, kuljeskeli kankailla, joilla männyt valuttivat pihkaa,\nkäyskenteli paljain jaloin kuumassa hiekassa, helteen painaessa otsaa\nja valon säkenöidessä kivistä ja lehdistä. Nousipa hän tuo kolibreilla\nkaunistettu viitta verhonaan vaaroille, joilla kohoili nopeasti\nheinäpieleksiä ja joilla pienten peltojen tähkät alkoivat jo riippua\nraskaina ja kalpeanvärisinä.\n\nJa hän kuuli, kuinka heinäsirkkain sirinä muuttui kuumilla penkereillä\ntien varrella surullisesti yhä äänekkäämmäksi.\n\nMutta illoin, kun aurinko kuuman päivän jälkeen oli laskenut ruskoon,\naivan sarlakanpunaiseen, niin että se säkenöi mustien oksien välitse\nkuin viinipullon kapseli, tarinoi hän myllytuvassa isännän kanssa. Tupa\nhämärtyi aikaisemmin illalla yhä, ja pian näki Lauri kylmän ja kostean\nusvan yläpuolella, joka nousi aina iltaisin laakson pohjalta,\nSaapatvuoren sivulla alakuloisen sirppikuun; se oli kuin hieno,\nkeltainen liekki vihertävällä taivaalla.\n\nJa yksinpä haikea vitinäkin takan hiilustassa tuntui taiteilijasta jo\nsyksyiseltä, yksinäiseltä.\n\nVieläkään hän ei ollut käynyt kaupungissa, ei ollut edes vastannut\nSvean kirjeeseen: kauniit päivät ja omain ajatusten epäröinti olivat\nsen estäneet.\n\nNopeasti meni kesän parhain aika. Ja vihdoin, eräänä kuumana päivänä,\nmonien muiden sellaisten päivien jälkeen, joina oli kuulunut kaukaa\nalinomaa heikkoa kuminaa, nousi jo aamupuolella, kun ilmanrannat olivat\nsameat ja melkeinpä punaiset, myllylaakson koivikon kahdelta puolelta\ntaivaalle tumma pilvi. Nuo kaksi pilveä kohosivat ja täyttivät pian\nkumpikin oman taivaspuoliskonsa, keskitaivas oli vielä sininen ja\npilvetön. Ja nyt jylähti ukkonen entistä kovemmin, pilvet ylenivät\nnopeasti vastatusten, ne peittivät taivaan sinisen osan, yhtyivät, ja\nlaakso jäi niiden varjoon.\n\nNousi tuuli, ja pian myllymetsikön koivut kallistuivat ukonilmasta,\nohuimmat vääntyen luokiksi, niiden lehvät huiskivat nurin. Jyrinä\npuhkesi koko voimallaan, niinkuin olisi sata tykkiä yht'aikaa\nlaukaistu, se sähisi, pauhasi, rämisi.\n\nSitä katseli Lauri Falk ladon ovelta, auteltuaan mylläriä saamaan\nsisään heiniä, sateen syöksyessä vinosti tuolla myllylampeen, rankkana\nja rajusti kuin vaajat. Maisema tuprusi nyt kuin savussa, niin ettei\nlammen vastaista rantaa erottanut, näytti kuin olisi siellä temmeltänyt\ntuisku.\n\n\"Nyt se purkautui\", huokasi Lauri Falk.\n\n\n\n\n30.\n\n\nSatoi, ensin ukkoskuuroina, välillä kirkastuen ja taas rankemmin.\nSitten taivas peittyi raskaaseen pilveen... Satoi, satoi, aamusta\niltaan.\n\nAlkoivatpa päivät tuntua kesävieraasta hiukan pitkiltä, sekä\nhiljaisessa tuvassa että ylhäällä tuulta tohisevalla ullakolla.\nKoettelipa mies lueskella Baudelairea... Sepitellä jotakin: eipä tullut\njuuri muuta tunnetta kuin että lyhyt on päivänpaiste pohjolassa. --\n\"Kun olisi edes paperosseja\", arveli Lauri Falk; mutta täällä täytyi\npolttaa hätätilassa nurkantakaisia, puotiinkin oli pitkä matka.\nFloretillaan hän silloin tällöin leikki, yksin, menipä voimistelemaan,\nkuten hän sanoi, se kädessä kerran myllärinmuoriakin vastaan, mutta\nmuori käytti vihastuen leipälapiota, minkäs siinä floretilla voi. --\nOlisi tullut edes joku vieras, mikä tahansa. Sekin Muttinen oli kerran\nluvannut tulla häntä katsomaan, mutta kun oli kysynyt, missä Lassi\nsitten itse makaisi, jos hän makaisi Lassin sängyssä, ja kun sai\nkuulla, että Lassi makasi aina lattialla, niin hän vihelsi ihmeissään\neikä tullutkaan, se mukavuutta rakastava, isomahainen Aapeli.\n\nEi, ei tullut ketään. Laurin nenä punoitti ja päätä pyörrytti\nikävyydestä. -- Pitäisi tästä jo lähteä kaupunkiin, ajatteli hän.\n\nMutta eräänä päivänä keikkui sitten hänelle myllylle vieras, se oli\ntietysti maisteri Bongman. Märkänä hän tuli, kaupungista päin hän oli\nmatkalla, oli ollut siellä juhlista saakka. Moottori oli yhä\nkorjattavana, sitä hän oli siellä odottanut, lähteäkseen keräämään\nmuinaisesineitä. Hermostunut oli maisteri Bongman. Päässä oli hänellä\nkovaksi tervattu huopahattu, lierit lasketut alas ja pohja pystyssä\nkuin pytty. Hän kertoi sitä moottoria odottaessaan tehneensä\nkaupungissa kuitenkin jotakin, josta tulee. Oli valmistanut\nkamarissaan, tuohesta eräitä malliesineitä; niitä hän oli saanut\nnäytteille ja myytäväksi Muttisen kirjakauppaan.\n\n\"Mutta eivät ne osta niitä tarpeeksi, eivät ulkomaalaisetkaan. Eivät\nymmärrä tarpeeksi tätä meikäläistä!\" huudahti maisteri Bongman ja alkoi\nkäyskennellä hermostuneena pitkin myllytupaa, karistellen vettä\nvaatteistaan. Ja sitten hän jatkoi, katsellen torakkain juoksua:\n\n\"Mainiota! Mutta kyllä minä vielä näytän niille herraspässeille,\nnimittäin porvareillemme. Sitä paitsi minä olen näitä malliesineitä,\nuutta suomalaista tyyliä sommitellessani ajatellut ja lukenut paljon.\nPaitsi Muttisen hylkäämiä kirjoja, ennen kaikkea nyt loitsuja. Niistä\non jo Lönnrot aikoinaan sanonut, että epäilemättä jäävät muut kansat\nniissä suomalaisista jäljelle. Nyt minä olen syventynyt niin hartaasti\nloitsuihin, että eteeni on auennut kokonainen uusi maailma. Nimittäin\nrivien välissä. Ne ovat, kuulepas, nämä meidän runomme aivan\ntoisenlaisia kuin muut runot: muodostavat pyhän kirjan, sellaisia\nkirjoja on luettava toisella tavalla kuin tavallisia, niitä pitää lukea\nsillä tavoin, että tietää, mitä rivien välistä on jätetty pois, ja kun\nsillä tavalla lukee, niin näkee niissä jotakin aivan uutta, sellaista,\njosta edes Lönnrotilla ei ollut vielä aavistusta. Ah, tavalliset\nporvarilliset lukijat eivät näe, mitä niissä kirjoissa ei ole, mutta\nminä olen huomannut, se on jotakin aivan uutta, kuten sanottu. Runomme\nopettavat meille tien yliluonnolliseen viisauteen, vanhaan suomalaiseen\nsalatietoon. Niin, ne näyttävät, että kun kansamme on henkisesti\nsivistynyt kansa, mitäpä on Pohjola muuta kuin tämä mainen elämämme,\nsurun ja murheen laakso, Lemminkäinen, mutta, ah, sehän on vain\nsellaista, jota sinä et voi ymmärtää, _signor Falco_, romantikkoni,\npuhut italiaakin. Mutta osaava löytää niistä kaikkea, psykometriaa,\npsykomaniaa, polyfoniaa, hahaa, kaikenlaista hauskaa, mainiota! Siitä\nminä aion ryhtyä kirjoittamaan kirjaa. Se menee kuin tupakka, sillä\novathan ne asioita, joiden tähden rintamme saattaa nousta ylpeydestä.\nAh, suurenmoista, minä paneime sadeajan tultua kirjoittamaan nimellä\nBongman-Sarajaha, olen aikonut. Eikö se ole nimi? Jotakin tuusan\njeeveliä siitä täytyy tulla. Mutta nyt minun täytyy lähteä, missä on\nmylläri, minulla on hänelle asiaa?\"\n\nLauri Falk sanoi myllärin olevan myllyllä teroittamassa kiveä.\nYstävykset menivät alas myllylle; maisteri pyysi Falkia jäämään hiukan\nloitommalle, koska asia oli _signorellekin_ oleva yllätys. Sitten\nBongman puheli hetkisen myllärin kanssa, mutta tuli pian Lauri Falkin\nluokse sanoen:\n\n\"Mylläri on sellainen mylläri, ei ymmärrä pientä vitsiä. Tahdoin häntä\ntekemään erästä reklaamiesinettä mallitöilleni. Hän ei viitsi sen\nvertaa. Mutta Falco, tule parin päivän päästä kaupunkiin, niin saat\nnähdä!\"\n\nStipendiaatti otti nyt myllytuvan alta konttinsa, jonka hän oli\njättänyt sinne juhannuksena, ja lähti rankkasateessa samoamaan metsään,\niloisesti loistavin silmin, nyökäyttäen myllärille ja Falkille päätänsä\nja juorotellen:\n\n\"Salot synkät sylkytellen, korvet kolkot kolkutellen!\"\n\nMylläri nauroi Bongmanin kadottua Falkille:\n\n\"Mukava herra se tuo on. Tahtoi minua tekemään itselleen johonkin\ntarpeeseen saappaita ja hattua tuohesta. Minä vastasin, ettei tuohesta\ntule takkia. Se on vanhan kansan sananparsi; kuuluvat ne ennen niitäkin\ntehneen, mutta nythän saa takin puodilta. Hän sanoi näyttävänsä, että\njotakin tulee; meni kai muualta tuohimestaria hakemaan.\"\n\nSatoi, satoi; harmaata kaikki.\n\n\"Oi d'Annunzio, Tagore, Baudelaire!\" huokasi taiteilija.\n\n\n\n\n31.\n\n\nSitten lähti Lauri Falk jälleen kaupunkiin, puhumaan Svealle ja hänen\nisälleen asiansa ja aikeensa, sillä tavoin kuin hän oli ne\nmiettimisellä parhaaksi huomannut. Seisoipa hän siis eräänä\nlauantaiaamuna varhain metsälaiturissa, pitäen rannalla leppien alla\nsadetta parin maalaisen kanssa. Meni aikaa, nyt kiersi Sandels-laiva\nnäkyviin tuolta niemen takaa, ja kun Lauri Falk tuli laiturin kärkeen,\nniin kenenkä keltaisen naaman hän huomasikaan kurkistelevan ulos laivan\nvälikannen luukusta? Sikari sillä oli suupielessä, se oli maisteri\nBongmanin. Sandels tuli hitaasti aallokossa laiturin viereen, touvit\nheitettiin maihin ja silmukat pistettiin pollareihin. Pukinpartainen\nkapteeni komenteli yli kaiteen ukkoja ja eukkoja, jotka siirtelivät\nlaivaan seudun vähiä myyntitavaroita, muutamaa pajunkuori-nippua ja\nvoipyttyä, hiehon viereen, joka matkusti etukannella. Saatiinpa sitten\nköydet irti, ja Sandels lähti vinoon kallistuneena kohti tuulista\nulappaa, käydäkseen pienissä laitureissa toisessa toisensa jälkeen.\n\nMaisteri Bongman kuivaili välikannella savutorven vieressä vaatteitaan,\nkeskellä emäntien ja isäntien parvea, jotka seisoskelivat, tai istuivat\nhalkolaatikoilla ja penkeillä, märkäin vaatteiden, konerasvan ja muun\nhajussa, tuulen puhaltaessa silloin tällöin sisään, valkean kuohun\npärskähtäessä lastausluukusta.\n\nMaisterin naamassa oli vielä aamuista kankeutta, mutta iloinen hän oli!\nSilmät kiiluivat ulospuskevan otsan koloissa ja alkoivat pian\nloimahdella, jopa näyttää oikein vinoiltakin, jollaisiksi niiden kulmat\nkohosivat hänen suurimman intonsa hetkillä. Nyt hän puristi vielä\nuudestaan Falkin kättä ja nauroi niin, että hampaat näkyivät laidasta\nlaitaan.\n\n\"Mitä _kuuluviti_?\" kysyi hän. \"Minä tunsin sinut jo kaukaa laiturilla,\nsinä seisoit siellä pää kaulusten välissä kuin yksinäinen rantapiru,\nhahaa, rantarillikka, mainiota! Minä tulin Runkkelista, sieltä astuin\nlaivaan, minä kävin nyt erämaan korvessa, havunoksat pääni harjaa, ah,\nse mylläri sanoi, uskon sen nyt sinulle, ettei tule tuohesta takkia.\nHän ei käsittänyt oikeaa tarkoitustani... Mutta minä näytän, että siitä\ntulee jotakin, no niin, se on vielä salaisuus. Hyvä, että tulit\nkaupunkiin yllätystäni näkemään. Minulla on jotakin pientä tuossa\nmukana, mutta en sano mitä, sittenpähän näet.\"\n\nJa Bongman osoitti pikku pussia, joka seisoi puolityhjänä kontin\nvieressä astiakaapin kulmauksessa. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Perästä kuuluu, sanoi torventekijä, perästä näytän niille kaupungin\npässinpäille! Ja sitä paitsi minulla on toinen yhtä hauska tuuma, mitäs\nsiitä arvelet, en sano mikä. Kas, älliä tuonne pääluitten sisään ei ole\nannettu kaikille, haha. Mutta tänä aamuna juuri se aatos syttyi\naivoihini. Se aiheutui siitä, että näin tuolla kansisalongissa Jalmari\nTouhion ja eräitä kirottuja skolemaistereita ynnä nimismiehen. Heillä\npiti näet olla Purjehdusseuran pokaalikilpailu pari päivää sitten.\nAjattelivat tuollaista kelpo tuulta pitkin ulapoita luoviakseen,\ntuulialuksillaan. Mutta heille, jotka aina pilkkaavat minua moottorini\nja muunkin tähden, sattuikin niin, että sade ei muuttunut poudaksi, ja\npurjehtikootpas herrat nyt! Pokaalikilpailun korvaukseksi lähtivät\nkuitenkin eräät heistä laivalla huvittelemaan, tai oikeastaan oli\nnimismies menossa etsimään viinanpolttajia; se sopi hienosti:\nlehtineekeri ja lehtorit mukaan, tottapa löysivätkin korpijunkkaria,\nsillä taulassa ne nyt makaavat kuin taivaan käet. Mainiota! Ja tuon\ntyhjäntoimittaja Touhion nähdessäni, saman, joka loukkautui\nsonetistani, silloin iski päähäni se toinen aatos. Ennen koiralta vesi\nloppuu kuin Pokilta aatteet. Minä teen hänelle uudet jekut, mutta älä\nhiisku niistä mitään.\"\n\nLaivatyttö tuli ilmoittamaan, että maisterin tilaamat kahvit oli viety\nkansisalonkiin.\n\n\"Kiitoksia; katsopa tuota tyttö-saparoa\", sanoi Bongman, \"hiukset\nsilmillä ja korkeat kannat vinossa, hän se valmisti meille jotakin\nmaistettavaa, sillä minulla on taskussa konjakkia. Mennään, Falco,\nsalonkiin kahville, mutta hiljaa, ettet herätä noita herroja.\"\n\nLauri Falk nousi ontuvan ystävänsä perästä kannelle, ja he menivät\npieneen salonkiin, jonka plyyssisohvilla tosiaankin loikoi herroja, ken\nnaama kattoa kohti, ken vatsallaan kuorsaten.\n\n\"Koeta nyt olla hiljaa, Falco\", sanoi maisteri Bongman, \"minulla ei nyt\nole aikaa heihin kiukustua, en näet tule kaupunkiin asti, vaan poikkean\nmaihin, menen maanteitse sitten ulkotelakkaan katsomaan moottoriani.\nOh, jos siitä tulisi jotakin! Mutta jos siitä ei tule, niin en enää\nsiitä välitä, sillä olenhan sen verran filosofikin, luultavasti olen\nsama Bong, joka on jo kerran ennen esiintynyt Suomen historiassa, mutta\ntoisessa olotilassa... Niin, jos moottorista ei tule, kuten pelkään, on\nminulla vielä tuuma päässä. Ymmärrätkö: y ka ko ne? Uudet suomalaiset\nlaskusanat, vanhat ovat pitkät kuin historialliset romaanimme. Saat\nsitten nähdä, mikä se kolmas keksintö on. Joka tapauksessa kohtaamme\ntoisemme Könöttimellä, sinä tulet sinne noin kello yksitoista.\"\n\nHe nauttivat eräitä konjakkiplöröjä. Ja menivät sitten kannelle, Falk\ntuulen alle seinäviereen, mutta maisteri Bongman kulki pitkin kantta,\nkatosi silloin tällöin salongin toiselle puolelle ja palasi sieltä\nilmaisemaan kaikenlaisia epäkohtia, joita oli laivassa huomannut;\nniiden epäkohtien vuoksi hän nyhtäisi otsatukkaansa, ja sitten hän\nkatosi jälleen ärsyttämään itseään uusilla huomioilla.\n\nSandels kulki pitkin kapeaa selkää. Ympärillä häämöttivät\nsisävesimaisemat sinisinä ja harmaina, toisella puolella kaukaiset\nvaarat, ruispeltoläikkineen, toisella jälleen korkeampi ranta niin\nlähellä, että erotti mäkien harjalla, paitsi tuulimyllyjä, talotkin\ntuijottavine ikkunoineen, milloin mustat tai ruskeat, milloin vaaleiksi\nmaalatut; kaikki raskasmielisen näköisinä keskellä rakennusryhmiään,\njoista kaivojen vintit kohosivat ylimpinä.\n\nTuolla meni Falkin ohitse entisiltä ajoilta ja tämän kesän viikoilta\ntuttu synnyinkylä. Tuolla hänen lapsuudenkotinsa, josta poistuminen oli\nhänestä aina tuntunut jollakin tavoin samalla sekä suloiselta että\nkatkeralta. Tuossa vilahti puistikosta Vaskilahden katto, kartanon,\njohon liittyvät uudet haaveet olivat Laurilta jo haihtuneet.\n\nSoluttiin saarten ohitse, jotka näyttivät metsättöminä koko louhisen\nalastomuutensa, sillä puut, saarten vihreä verho, oli hakattu haloiksi\nja lepäsi veden rajassa harmaina pinoina: ne olivat kuin viimeisiään\nsyövän tuhlarin aarre, nuo raiskatut saaret... Sitten tultiin taas\nkierteleviin salmiin ja niistä uudelle ulapalle, jonka suulla pieni\nvilkkumajakka oli jo pari viikkoa sulkenut ja aukonut vihreitä\nsilmäluomiaan, tuikahduttaen niiden alta punaista silmäänsä. Tulipa\nvastaan propsiproomuja, tuli tukkihinaajia. Nyt tervehti Sandels\nhuudolla jotakin koivistolaista jaalaa, joka purjehti ylöspäin kohti\nmatalia ilmanrantoja. Ja sitten tuli se laituri, johon Bongman oli\njääpä.\n\nSinne ei ollut tavaroita eikä matkustajiakaan muita kuin stipendiaatti;\nniinpä laskettiin ainoastaan keula laituriin kiinni, ja Bongmanin oli\nhypättävä kannelta maihin. Kontti hartioilla ja pussi kädessä hän\nhyppäsi, mutta ohimennen sattui hieho kaapaisemaan häntä\ntakasorkallaan, ja sitä paitsi hän kompastui laiturin pyöreillä\nparruilla, hänen jalkansa jäi niiden rakoon. Siinä hän kimpoili,\nheristeli nyrkkiään kapteenille ja haukkui laituria, joka oli hänestä\nrullamankeli, hiehoa ja lehmien hoitoa, joka syrjäyttää rehellisen\nrukiinviljelyksen; siinä hän kiskoi kipeää jalkaansa vielä silloinkin,\nkun Sandels oli jo kaukana ja sen matkustajat nauraen katselivat\nlaiturilla huitovaa maisteria.\n\nTuolta kuulsi kaukaa kaupunki, matalalta, sen linnan tornit ja muutamat\nvaaleat huvilat.\n\nKaupungin laivasillalla Lauri Falk ajatteli: nyt suoraan Könölinin\npuheille; jokin päätös tästä täytyi tulla. Vihreän talon muu herrasväki\nnukkui kai vielä, mutta isäntä itse, virkeä kuin kukko, oli varmaan\nollut jo kauan konttorissaan jalkeilla. Tukala solmu, josta ei tahtonut\nviikkojen mietteillä tulla selvää, täytyi katkaista. Menköön miten\ntahansa; sittenhän se on tehty.\n\nNiin hän riensi suorinta tietä kauppaneuvos Könölinin talolle. Siellä\nhän pysähtyi puutarhassa, otti sitten puskevan pään ja marssi verannan\nlasiovelle: se oli vielä kiinni. Lauri Falk seisoi portailla ja odotti,\nettä joku tulisi, katseli viinimarjapensaita, joissa marjat alkoivat jo\npunoittaa, ja omenapuita, joissa oli pieniä, ryppyisiä hedelmänalkuja.\nPistäytyipä puutarhaankin ja sovitti rintaansa kukan. Sen jälkeen hän\nmeni keittiön portaille ja katsoi ovesta sisään.\n\nSiellä askaroi Maikki hiukset hurrin-harrin hellan ääressä, nostellen\nkahvipannuja. Lauri Falk kysyi, oliko kauppaneuvos jo noussut.\n\n\"Hänkö noussut?\" toisti keittäjätär. \"Ei taida olla nousijaa.\"\n\n\"Ei nousijaa? Mikä hänellä sitten on?\"\n\n\"Laakin sai.\"\n\n\"Slaagin?\"\n\n\"Niin, toissa päivänä. Taisi konkurssi niin häneen käydä.\"\n\n\"Konkurssi!\" huudahti Lauri Falk.\n\n\"Eikös pianisti sitä vielä tiedä?\" kääntyi Maikki nyt häneltä kysymään.\n\n\"Konkurssi, Könölin konkurssissa!\"\n\nLauri Falk ei voinut kuunnella lisää, hän meni ulos. Puutarhassa hän\nkatseli järkkyneenä ympärilleen. Ja hän huokasi.\n\nKuinkas se nyt niin yht'äkkiä se konkurssi, kenenkään hiiskumatta siitä\nmitään; ainoastaan ovela Tommola oli kerran siellä saaressa pudistanut\npäätänsä Könölinille. Ei, se on kai piikain lorua. Falk lähti nopeasti\nystävänsä Muttisen Aapelin luo.\n\nKirjakauppiaan emännöitsijä Martta sanoi, että kyllä herra oli jo\nhereillä, samoin tuomarikin; ja pieneen saliin kuuluikin Tommolan\nkamarin oven takaa jo pesuastiain käyttelyä. Lauri Falk naputti Aapelin\noveen ja meni sisään. Kirjakauppias tervehti Falkia vuoteesta:\n\n\"Häh, siunattu olkoon sinun sisään- ja uloskäymises!\" Muttinen\nnatusteli hyppysissään par'aikaa ruukkurusinoita, käänsi vatsansa,\nsuuren ja hyllyvän kuin lehmän pötsi, kyljelleen ja ojensi Falkille\nkämmenensä.\n\n\"No, kamelonkki, mistäs sinä tulet?\" jatkoi Muttinen, kun oli\nhaukotellut ja pudistellut päätänsä. \"Myllyltä, häh? Nostahan tuo\nrullakartiini, mutta jätä salusiiat alas, muuten näkevät kadulta Aapeli\nMuttisen. Voisit aukaista ikkunan siellä salissa, sillä tosiaan,\nuhhuh...\"\n\nFalk nosti uutimet, ja tummanpunainen hämärä katosi huoneesta.\n\n\"Turkkilainen, mikä siellä noin ruikuttaa?\" kysyi sitten Muttinen, kun\nsalin ikkunan kautta kuului sisään suokuovin valittava ääni,\nkalamatkoillaan ohitse rantatalon lentävän.\n\n\"Kuirihan se, pitkänokkainen\", vastasi Lauri Falk.\n\n\"Mitä, häh, sataako siellä?\" huudahti Muttinen nousten sängyssään\nistualleen, tirkistelemään ulos. \"Eikös sada! Hm, satakoon.\"\n\nJa hän painui sänkyynsä ja nurisi:\n\n\"Nyt kun se rupesi, niin repesi...\"\n\n\"Mikä rupesi?\" kysyi Falk.\n\n\"Mikäkö!\" matki Aapeli Muttinen. \"Rupesiko, häh? Paremminkin loppui\nkaunis ilma! Miksi ei pidä tuon päivän paistaa?\" inisi hän. \"Luin\ntuossa eilisiltana muuatta matkakuvausta, Sumatrasta ... kesä, palmuja,\nviattomia tyttöjä, jotka ovat miehille suopeita, häh? Kaunista kuin\nmissä ... hm... Huinhmien maassa.\"\n\n\"Missä?\" kysyi Lauri Falk.\n\n\"Huinhmien maassa, hevosten valtakunnassa, Swiftiä. Häh.\"\n\nSyntyi hiljaisuus. Sitten kysyi taiteilija halukkaasti:\n\n\"No, mitäs tänne sitten kuuluu?\"\n\n\"Tännekö?\" vastasi Muttinen.\n\n\"Niin, jotakin uutta\", vahvisti Lauri ja meni ikkunan ääreen.\n\n\"Uuttako, tänne? Kolme kuraista kujaa ja punainen tiilikirkko\", vastasi\nMuttisen Aapeli.\n\n\"Se on vanhaa; minä kuulin jotakin laivassa, että se Könölin olisi\ntehnyt...\"\n\n\"Minkä?\" kysyi kirjakauppias ja katseli Falkiin hiukan tutkivasti.\n\n\"Puhuivat halvauksesta. Ja...\"\n\n\"Ja puhuivat totta\", vastasi verkalleen Muttinen, \"toissa päivänä jätti\nanomuksensa. Vararikko, ja kaiken päälle sai moukauksen sydämeensä.\nMutta mitä se vielä, rahain menetys, pyh. Mutta mikä tässä minusta on\nsurkeaa, on se, että mies on koko ikänsä pullistellut ja ponnistanut\najaen takaa, mitä? Onnea. Hm, onnea, kultaa, kolikoita! Ja siitä saanut\nsydänvian. Ja nyt, kun kaikki meni, jäi palkaksi se vika. Olisi, olisi\nelänyt, kellotellut. Miksikä hän pullisteli? Kenenkä tähden, tässä\nmaailmassa? Tuon puhvanko ja tyttäriensä; no, en sano mitään... Ja jos\nhäneltä olisi jäänyt jotakin perijöille...\" Muttinen keskeytti jälleen,\nmutta jatkoi sitten: \"Jos olisi jäänytkin, niin mitä hänen työnsä olisi\ntoimittanut? Mitäpä rikkaan lapsi tekee? Hävittää saidan isänsä kullat\nkahta nopeammin kuin ne on koottu; siitä saat palkan. Jaa, jaa,\nparhain, minkä ukko mielestäni on tehnyt, on tämä konkurssi. Olisi\najoissa elänyt kuin ihminen, touhuamatta. Minä, minä lähden täältä,\nrehkimästä ... Sumatraan.\"\n\n\"Älähän? Milloin?\" huudahti Lauri.\n\n\"Enhän vielä; vaan sitten, kun saan kokoon melkein kaksisataa tuhatta,\nsillä enhän muuten voi. Mutta unohtuipa ihan tässä, elehvantti soi,\nMartta hoi, tuokaapa vieraalle sajakkata.\"\n\nNiin huusi Muttinen salin ovelta ja alkoi peseytyä, seisten kumarassa,\npaljain, lihavuutta hyllyvin selin. Mutta kasvojaan saippuoiden hän\nmutisi kuin perunoita suussa:\n\n\"Ja kuuluupa tuota ... muutakin, joka on tämän yhteydessä?\"\n\nSamassa tuli Tommola sisään pukeutumaan ja Muttinen jatkoi:\n\n\"Kah, tuossa on mies itse, voi sen sanoa...\"\n\n\"Ahaa, _signore_, mitä kuuluu viimeisestä?\" kysyi Tommola Falkilta,\nihmettelevä ilme silmissään ja nauru punaisilla huulillaan.\n\nFalkin päähän pälkähti ajatus, että varmaan Tommola aavisti jotakin\nhänen kihlauksestaan. Sitten jatkoikin nuori tuomari:\n\n\"No, Könölin se meni nurin. Mitäs _te_ siitä arvelette?\"\n\nMuttinen murisi:\n\n\"Niin, niin: entäs sinä! Entäs sinä sitten?\"\n\n\"Hah, siitäkö täällä oli puhe?\" vastasi Oiva Tommola. \"Kaupunki loruaa\nnäet, että minä olisin muka ollut kihloissa Könölinin nuoremman plikan\nkanssa...\"\n\n\"Sormus sinulla olikin, kihloiksi sanoit sitä minulle ja muillekin\",\nväitti Muttinen.\n\n\"Eh-eh, leikkiä\", vastasi Tommola. \"Mimmi itse hankki sen minulle\nlystin vuoksi, ja minä pidin.\"\n\n\"Leikkiä\", kumisi Muttisen ääni. \"Mutta nyt, kun tämä tuli, lennätit\nsormuksen takaisin...\"\n\n\"Väärinkäsitysten estämiseksi\", väitti Tommola. \"Sillä jos olisin\ntiennyt, että aletaan juoruta!... Vaikka Könölinistä minä aavistinkin:\nettekö muista, Falk, että teille kerran sanoin tuota isipappaa\novelaksi, mutta...\"\n\n\"Ja nyt: Mimmi-parka!\" huudahti kirjakauppias. \"Eilisiltana tapasin\nhänet, sanoi menevänsä jonnekin -- lähetyssaarnaajaksi, oli lukenut\nromaania neekerein maasta, moniväriset kukat kukoistivat siellä niin,\nja virrat kostuttavat ketoja, mutta kotien onni on muka rikottu...\"\n\n\"Mimmikö pakanamaille?\" huudahti Tommola ja katseli Muttiseen aivan\npelästyneenä. \"Ei; sen saat nyt tietää, että ainakin tämä on minun\nviimeinen leikkini vakavissa asioissa! Minä tahdon naimisiin, tahdon\nkuin koira jänistä, olipa tyttö rikas tai köyhä, kunhan on vain\nkäytännöllinen, eh-eh. Mutta se, että itse vihaat naimista, ja minun\nolisi naitava milloin jokin Mesopotamian impi, nahkamunan värinen...\"\n\n\"Vai niin\", mutisi Muttisen Aapeli. \"Kunhan vain olisit ollut kiltti\ntuolle munalle, jonka kanssa kerran voit... Lassi, hän tarkoittaa sitä\ntyttökohtausta, jonka täällä silloin näit.\"\n\n\"Peijakkaan tyttö!\" kiehahti Oiva Tommola. \"Kosti minulle, tuli vastaan\nPitkälläsillalla, silta täynnä väkeä; koreassa leningissä, rusetti\nhännän päällä; ja tervehti kaukaa: 'Kas, Oivahan se, päivää.' -- Minä\njuoksen sillan toiselle puolelle, hän perästä, kulkee vieressä,\nhepsankeikka, kuten Holofernes sanoo. Ja kaikki katsoivat...\"\n\n\"Ja viimein sai Tommola pistää hänelle kaksikymmenmarkkasen\", ilkkui\nMuttinen.\n\n\"Niin, ja nyt työntäisit minulle väkisin tuota Mimmiä, joka on\nkeskeyttänyt koulunsa eikä osaa kertomataulua!\"\n\n\"Vai niin\", mörisi Muttinen vetäen sortuukkia ylleen. \"Naimisiin en\ntahtoisi koiraakaan... Mutta miksi sinun piti mennä kihloihin? Olisitte\nMimmin kanssa olleet vaan ... mitä kummaa siinä ... onhan se selvä.\nMutta mennä kihloihin? Miksi ei ... hm, rakastaa, miksi hävittää\nsellaista illusionia...\"\n\nTommola luiskahti kihlaus-asiastaan syrjään ärsyttämällä Muttista:\n\n\"Hahaa, naimisiin minä menen...\"\n\n\"Ja kirkollisesti\", kiihtyikin Muttinen, mennen ansaan. \"Pipit ja papit\nsaarnaamassa: 'Tuo sinä minulle ne kaksi myssäkkää'... Miksi, miksi\npitää heidän työntää nenänsä joka paikkaan, niin, pyhimpiinkin\nasioihimme? Vihkimiset, kirkottelut ... onhan niin paljon meitä, jotka\nnäkevät heissä, hm, pyhien asiain väärennyksen, halun saada maksunsa\nkastajaisista, häistä, hautajaisista...\"\n\n\"Niin, mutta on niitä myöskin, jotka heihin uskovat\", nauroi Oiva\nTommola.\n\n\"Mutta miksi pitää sitten meidän kantaa papeille veroa?\" inisi Muttisen\nAapeli synkein kasvoin.\n\n\"Oh, kansamme tarvitsee heitä ja helvetin kekäleitä, koska se on raakaa\nja kehittymätöntä, pistelee puukoilla, ja varastaa, ja rakastaa, eh-eh.\nEläisi kuin peikot, ellei poliisimestareilla olisi apuna pieniä pirun\npoikia. Maa sortuisi, jos se pääsisi vapaaksi; ei ole vapaus rahvasta\nvarten.\"\n\n\"Olenko minä sitten rahvas, häh?\" kysyi Muttinen.\n\n\"Et, vaan sivistynyt, jonka tuosta kurinpidosta, jolla sinuakin\nsuojataan, Aapeli-parka, sopii nöyrästi yhteiskunnalle maksaa.\"\n\n\"Sivistymättömyyden vuoksi siis\", myönsi kirjakauppias. \"Mutta,\nsanopas, miksi kirkko vastustaa sivistystä, nuorisoseuroja,\nkansakoulujakin, kuten muuan meidän kardinaalimme?\"\n\nNyt ällisteli Oiva Tommola vuorostaan.\n\n\"Siksi\", vastasi Muttinen pistäen päähänsä sankalasit, \"että sivistynyt\nkansa ei kirkkoa kaipaa, mutta papit kaipaavat sivistymätöntä voita ja\nruista ja rasvaista kiljunpintaa... Ja sen huomaa jo osa rahvasta,\nnousee kerran myrsky...\"\n\nNyt vastasi Oiva Tommola pistellen ja ilkkuen:\n\n\"Niinkuin sinäkin kaipaat sivistymättömiä, myydäksesi niin huonoja\nkirjoja, ettet huolisi niitä itse edes hyllyllesi, jopa sellaistenkin\nkustantajain, jotka antavat, kuten pilkkaat, satoja tuhansia varojansa\npakanalähetykselle. Kas, runoilija-raukkakin vertä, mitäs sanotte,\n_signore_, eh-eh? Raha se poikaa on, lähdetään jo sitä ansaitsemaan,\nkello on jo yli puoli kymmenen!\"\n\n\"No, mennään vaan\", sanoi Muttinen, \"palvelemaan tuota mammonaa, että\npääsisi pois tästä Europasta, jossa ... hallitukset ... tappavat\nihmisiä sotaan; nyt ne taas tappelevat, Bulgaria, Serbia...!\"\n\n\"Aapeli pelkää, että hänet otetaan Bulgariaan rekryytiksi\", nauroi\nTommola. \"Eräissä maissa on vanhoillapojilla erityinen vero ... ne\nviedään ensin sotaan...\"\n\n\"Kaikkea pirua keksivät!\" suuttui Muttinen. \"Naineille vero pitäisi\nlisätä, hankkivat tykinruokaa, rosvoille, hm, hm, suurimmalle,\nyhteiskunnalle. Oh\", puuskaisi kirjakauppias, \"milloin tulevat ihmiset\nepäileviksi? Usko, eikö se ole ihmiskunnan suurin paha? Mutta\nturkkilainen, minä menen Sumatraan. Ja miettiä, mitä se auttaa?\nNiinkuin ihmisillä ei olisi ollut aikaa parantua faaraoitten ajoista\nsaakka! Hyi, elehvantti, mennään tekemään tuota rahaa! Lassi, sinähän\ntulet meille aamiaiselle, popsimme kello yksitoista ... kanankovia,\nhärkää piparuuttisoosissa. Parrunpäästä kostuketta...\"\n\nLauri Falk vastasi, että hän oli luvannut tavata siihen aikaan\nKönölinillä ... maisteri Bongmanin.\n\n\"No mene, tapaa. Mutta tule sitten tänne. Tule, koira; älä suutu\",\nsanoi Muttisen Aapeli.\n\n\n\n\n32.\n\n\nEteisessä kysyi utelias Muttinen kiiltäviä kalosseja jalkaansa pistäen\nja sateensuojaansa etsien Laurilta:\n\n\"Bongman, missä sinä hänet näit?\"\n\nLauri Falk vastasi nähneensä hänet laivassa. Ja sattuipa siinä\nvirkkamaan, että stipendiaatti oli iloinnut kai joistakin uusista\nkeksinnöistä, jotka aikoi toteuttaa täällä. Nyt hän oli tullut salolta,\nmistä lienee.\n\n\"Tulehan meitä saattamaan, mene sitten Könölinille, kerro nyt\", sanoi\nMuttinen.\n\nMutta Oiva Tommola virkkoi:\n\n\"Mennäänpä tuota toista tietä, minulla ei ole halua vihreälle talolle\npäin, noiden juorujen vuoksi, eh-eh.\"\n\nMuttinen ja Falk kulkivat Tommolan perästä pitkin kapeaa käytävää ja\npakisivat kuin ainakin pienien, ja suurtenkin, kaupunkien asukkaat.\n\n\"Mitä karvamatoa se Bongman nyt häärää?\" alkoi Muttinen ihmetellä.\n\"Holofernes on yhä verstaassa, kertoi hän kerran. Ja nyt hän on tullut\nsalolta? Hihuu; siksi häntä ei ole näkynytkään kaupungilla viime\npäivinä, vaikk'ei hän varmaan olisikaan käynyt meillä, siitä\nviimeisestä kahakasta asti, häh, Lassi? Nämä, Oiva ja Poltti, tapasivat\ntoisensa näet kadulla, ja vaikka sen viimeisen piti olla jo sovittu,\noli syntyä tappelu selvin päin...\"\n\n\"Sovittu _sinun_ kanssasi\", sanoi Tommola Muttiselle: \"filosofi pyysi\nnäet minulta niin kauniisti anteeksi\".\n\n\"Mutta Bongmanille ei pulakisti anna anteeksi hätäkastetta, tapasivat\ntoisensa kadulla, ja Bongman uhkasi vääntää Tommolalta leuat joskus\nniskan puolelle. Sitten ovat karttaneet toisiaan.\"\n\n\"Holofernes, Lutilan puntari, mies, jolle annetaan opiskelurahat\nsalolle! Tuohikenraali!\" kiihtyi Oiva Tommola.\n\nJa sitten Tommola selitti: \"Kauhea juorukello! Kun hän kuuli, miten se\nMesopotamian tyttö oli kiusannut minua, niin sitä tarinaa hän levitteli\npitkin kaupunkia. Pysyisi vain siellä salollaan. Mutta ei, täällä\njuoksee pitkin kujia kuin Piiparin pissi...\"\n\n\"Hihuu\", nauroi Muttinen, \"piiparin ... hihuu...\"\n\n\"Kaikkiin asioihin tuppaa suuren pujoleukansa\", jatkoi nuori tuomari,\n\"kukapa ei pelkäisi häntä kuin myrkkyä. Milloin hän vie lehteen\nkirjoituksen, jonka poliittisena viisautena on Porin marssi; eihän\nsellaista voi painaa, vaarallista! Ja vanhoille opettajille esittää\nuusia kielenopetusmetodeja: ruotsi opittaisiin esimerkiksi niin,\nettä muutamia suomalaisia poikia olisi pantava joksikin aikaa\numpiruotsalaiseen kouluun ja suomalaisten pulpeteille tuotava sijaan\nmuutamia ruotsalaisia, niin opittaisiin äidinkieli. Ja milloin karkaa\nkarvarien kimppuun, milloin värjärien, milloin esittää tohtorille\nterveysliivit rintatautisia varten, hahaa...\"\n\n\"Terveysliivit?\" Muttinen höristi korviaan.\n\n\"Ei ole esittänyt, mutta esittää kai kuin eräs toinen Bongman, että\nolisi tehtävä liivit raudasta, niissä olisi sisällä vatsan kohdalla ja\nhartioissa terävä piikki. Siten täytyisi keuhkotautisen pitää rintansa\nulkona ja vatsansa ohuena. Kaikkialla hänellä on parantamista\nyhteiskunnassamme.\"\n\n\"Niin, mutta hänen keksintönsähän eivät ole rautaa, vaan tuohta\",\nväitti kirjakauppias.\n\n\"Kuulkaas, _signore_\", jatkoi Tommola, \"hän on ollut Aapelimme kimpussa\nkuin 'torakka Holttisen hännässä', kuten täällä sanotaan. Oletteko\nkuullut? Hän on täällä Holofernesta odottaessaan hantvärkännyt\ntuohesta rojuja. Ja lauhkea Muttinen on ottanut niitä myytäväkseen\nkirjakauppaan; se on muka suomalaista teollisuutta ulkomaalaisten\ntavarain työntämiseksi markkinoilta. Hyvä sekin, mutta, enpä sanokaan!\nTuollaisia tuohisia keppejä ja kellonperiä, tuohisia sukkanauhoja...!\nKai tuohisia henkseleitäkin. Tuohesta kirjekuoret ja vyöt naisille,\ntuohesta korsetitkin uhkasi valmistaa, sanoi kehitelleensä jotakin\nmeikäläistä tyyliä kansanomaisista tuohiesineistä.\"\n\n\"No, olihan hänellä joukossa kaunistakin\", puolusteli kirjakauppias.\n\"Jokin postimerkkikotelo tai kynttilänjalka...\"\n\n\"Kyljessä Suomen leijona, ja kaikki leimattu sanoilla: _Souvenir de\nFinland e_.\"\n\n\"No, salli se hänelle!\" sanoi Muttinen.\n\n\"Niin, niin, mutta eiväthän ne kannata, epäkäytännöllisiä kaikki\",\nväitti Tommola. \"Mutta onpa hän niistä saanut löylyäkin. Jokainen sanoo\nhänelle: 'Ei tule tuohesta takkia.' Tai: 'Kuinka jaksaa Holofernes?\nOnko se tuohta?' -- Hän on lapsellinen, mutta niitä kiusallisimpia.\nMitä hänellä nyt mahtaa olla mielessä, kun hän siellä salolla kävi?\"\n\n\"Mitä merkillistä hänellä mahtaakaan olla mielessä?\" toisti Muttinen.\n\"Hänenhän piti etsiä täältä muinaisesineitä, suomalaisen tyylin\nhuonekaluja. Ei sanonut löytäneensä, näin läheltä kaupunkia muka. Mutta\nkauempaa uskoo löytävänsä. Sehän on hullua, tältä seudulta. Mutta\nväitäpäs Bongmanille sellaista. Länsi- tai aivan Itä-Suomesta hän ehkä\nniitä vielä löytäisi, sitä enemmän, kuta lähemmäksi rajoja menisi.\nMutta täällä niitä ei ole paremmin kuin Rauman ja Aunuksen pitsejäkään,\nmaan sydämessä...\"\n\n\"Siis ne sellaiset olisi lainattu muilta kansoilta?\" kysyi Lauri Falk.\n\"Etteikö meillä omaa kulttuuria olisikaan?\"\n\n\"Ei kylläkään niissä asioissa\", tuumiskeli Muttinen. \"Ja siksi Bongman\nkoettaa sitä tehdä, ja onhan se niin kaunista.\"\n\n\"Joutavaa\", ärähti Oiva Tommola; \"käyttää Porin marssia poliittisena\naseena\".\n\n\"Katsos, häntäkin ahdistaa tämä aika ankarasti. Hän pelkää maamme\nkohtaloa niin, että sulkeutuu johonkin pieneen alaan, Kalevalaan ja\nloitsuihin, hm, kuin ei olisi tärkeämpää tekemistä! Hän koettaa\nhuumautua, tuijottaa itsensä haltiotilaan... Siinä on hyvää... Mutta ei\npitäisi kuitenkaan tukkia ikkunoita maailmaan, josta saisimme henkeä,\nvirkeyttä, apua taistelussamme. Ja onhan se ymmärrettävää, oh,\nsuurlakon jälkeen. Voi, miksi sen piti mennä niin! Ei, turkkilainen,\nminä lähden Sumatraan!\" huudahti lopuksi Aapeli Muttinen.\n\nHe olivat tulleet kirjakaupan ovelle, siinä huomautti Muttinen vielä\naamiaisesta Falkia, joka nyt saattoi tuomari Tommolaa Lammervon\nasianajotoimistoon ja lähti sitten alakuloisena, kukka rinnassa, omia\nteitään.\n\n\n\n\n33.\n\n\nTaiteilija aikoi mennä puhumaan Könölinille siitä kihlausasiasta, jos\nkauppaneuvoksen sairaus sen sallisi. Ehkäpä se ei sallisi! Mutta hän\nhalusi mennä; ettei olisi samanlainen, kuin tuo Tommola Mimmi-parkaa\nkohtaan.\n\nMutta synkkä ääni kuiskasi hänen sielussaan jotakin pettynyttä, jota\nhän ei vielä ymmärtänyt, ei tahtonut ymmärtää.\n\nHän nousi aivan kuin uhmaten tutulle lasiverannalle. Siellä ei sattunut\nolemaan ketään, se oli aution näköinen, toisenlainen kuin sinä kauniina\nkesäkuun päivänä, jolloin hän oli istunut tuon pikkukaupungin pomon\npöydässä nauttien maamansikoita kermassa ja hunajassa, kiivettyään\nedellisenä yönä ullakkokamarin ikkunasta taloon. Silloin olivat\nomenapuut pyrkineet kukkaan, nyt oli se aika mennyt.\n\nTaiteilija vilkaisi eteiseen. Mimmi kurkisti sinne salin ovesta, äänsi\njotakin ja katosi, mutta tuli takaisin äitinsä kanssa, joka liikkui\nvielä aamupuvussaan, sinisessä, väljässä ja hieman tahraisessa.\nMaissi-rouva sipaisi tullessaan sekavaa tukkaansa, hieraisi poskiaan,\npysähtyi Lauri Falkin edessä, aikoi tervehtiä häntä molemmin käsin,\nmutta veti kuitenkin vasempansa pois, ja vaikeroivalla äänellä hän\nkutsui sisälle Falkia. Mimmi pisti taiteilijalle kättä, nopeasti ja\nmaahan katsoen, ja kun hän sitten vilkaisi Falkiin, näkyi hänen\npyöreillä kasvoillaan rauhattomuus ja nolous. Sitten hän poistui\njälleen, äidin istahtaessa salin pietarilaiselle divaanille\npajattamaan:\n\n\"Oh, että edes joku tulee! Miten hyvä, miten kiltti, että tulitte edes\nte, Falk. Mikä häpeä ja surkeus...\"\n\nLauri Falk nyökkäsi hiljaa, Maissi-rouva käänsi myöskin päänsä syrjään,\nkoska hänen silmänsä olivat tulleet hiukan kosteiksi, kallisti sitä\nliikuttavasti sivulle, niin että kaula paljastui. Sitten hän jatkoi\nhiljemmin:\n\n\"Niin, tätä surua! Mitä nyt ihmiset ajattelevat! He griinaa varmaan,\nsen he tekevät, sellaisia he ovat! Ja väittävät, että me jotakin\nvarastetaan, säilytetään itsellemme konkurssissa, mutta meille ei toden\ntotta jää muuta kuin minun osuuteni, sen toin myötäjäisinä, se jää,\nsanoo Konstantin. Oh, oh, oh... Mutta mitäpä me tälle voimme? Nyt me\njuomme kahvia, herra Falk. Vai tahdotteko teetä? Me olemme jo juoneet,\nmutta teidän seuraksenne.\"\n\nJa nopeasti Maissi-rouva pyyhkäisi pois kyynelet, jotka olivat\nherahtaneet kirkkaina, ja keveinä hänen silmistään, ja hymyili jälleen.\n\nLauri Falk kiitti ja kielsi: hän oli juonut aamukahvin laivassa, jopa\nteetäkin Muttisen ja Tommolan luona.\n\n\"Tommolan, sen plebeijin!\" huudahti rouva. \"Tiedättekös, se roisto oli\nkihloissa Mimmin kanssa, ja nyt, renttu, suomalainen, roska! Mutta\npieni droppi vaan viiniä, se friskaa tässä julmassa surussa. Niin, me\njuomme viiniä, herra Falk, minä käsken Ailin noutamaan.\"\n\nJa rouva katosi ruokasaliin. Kun Falk kääntyi sinne katsomaan, seisoi\nSvea eteisen ovella; hän tuli hätäisesti Falkin luo, silmissä\nsurullinen ja hiukan tutkiva ilme, kalpeampana tavallista; he\ntervehtivät ja seisoivat sitten hetkisen vaiti.\n\n\"Olet kuullut, mitä on tapahtunut?\" kysyi sitten Svea hiljaa.\n\nLauri Falk nyökäytti päätänsä, otti hiljaa Sveaa kädestä. Svea sanoi:\n\n\"Kuulin Maikilta, että olit käynyt jo aikaisemmin aamulla.\nTavataksesi...\"\n\nSvea hymyili arasti, ja keskeytti. Sitten Svea sanoi yht'äkkiä:\n\n\"Sinä et vastannut kirjeeseeni?\"\n\nLauri kuuli hänen äänessään levottoman ja kysyvän värähdyksen. Kun hän\nkatsoi Svean kasvoihin, oli tytön silmissä himmeä, kyynelöityvä ilme ja\nhänen suupielensä vapisivat.\n\nLauri Falk selitti: mistäpä hän niin tarkoin tiesi, miksi hän ei ollut\nkirjoittanut. Mutta hän tahtoi olla rehellinen, hän katsoi Sveaa\nsuoraan ja lempeästi silmiin ja alkoi puhua hiljaisella äänellä, mikä\noli estänyt häntä kirjoittamasta: varsinkin se, mikä hänelle Svean\nkirjeessä oli tuottanut huolta; niin, Svea näytti siitä päättäen\ntoivovan, että hänestä tulisi säveltäjä, jopa jotakin suurenmoista.\nEikö hän, Lauri, ollut jo sanonut Svealle, ettei hänestä kannattanut\nmitään toivoa? Se seikka oli siellä metsämyllyllä peloittanut häntä:\nmiten kävisi sitten, kun Svea huomaisi, että hän oli ainoastaan se,\nmikä oli: Lauri Falk?\n\nSilloin Svea huudahti keventyneenä:\n\n\"Ja sinä ajattelit, että minä toivoin pelkästään sitä? Minä en kyllä\nsinua usko, ettet sinä voisi, sinä, jos vain tahtoisit; enhän voi olla\nsitä uskomatta. Mutta jos se sinua vaivaa...\"\n\nLauri tuli omituisen levottomaksi; hän selitti jyrkästi, itseään\nhalveksien, että ne maanviljelysaikeetkin olivat vain joutavaa; että\nhän nyt aikoi ainoastaan vähäpätöiseksi maalaislukkariksi. Sitten hän\nlisäsi yhä selvemmin:\n\n\"Ja ne matkat Italiaan: lukkarin tuloista ei liene mondeenihotelleissa\noleskeluun! Ei moneen muuhunkaan mukavuuteen, Svea-hyvä.\"\n\nJa hän ikäänkuin toivoi, että Svea näyttäisi pettyneeltä. Mutta\nlapsellinen Svea astui Falkia kohti, ojensi hänelle kätensä ja vastasi:\n\n\"Ole mitä tahdot, minä luotan sinuun aina...\"\n\nSe liikutti Lauria, ja kuitenkin, se häntä tavallaan tuskastutti;\njotakin sanoakseen hän kysyi nyt, miten isä voi.\n\n\"Hän odottaa sinua\", vastasi Svea. \"Minä olen hänelle kertonut, minun\ntäytyi; hän selittää, kuinka niin kävi.\"\n\n\"Hän tietää siis asian?\" kysyi Lauri Falk.\n\n\"Hän tietää\", vastasi Svea, \"eivät muut\".\n\n\"Eivätkö muut?\" huudahti Lauri.\n\n\"Niin, kuinka minä sitä muille?\" vastasi Svea; hänen silmänsä olivat\nkirkkaat ja avoimet. \"Sehän on meidän asiamme. Täällä, täällä se on.\"\nSvea veti esiin poveltaan sormuksen ja jatkoi sitten: \"Jos tahdot nähdä\nisää, hänellä ei liene enää paljon aikaa, pelkään. Tiedän, että hänen\nvoimiinsa ja ylpeyteensä tämä on käynyt kovin. Isä-parka.\"\n\nSamassa toi sisäkkö viinitarjotinta, ja rouvan ääni kaikui\nkomentelevana ja laulavana ruokasalista. Svea vetäytyi eteiseen. Lauri\ntahtoi päästä näistä viinikekkereistä, hän meni kauppaneuvoksen\nhuoneeseen. Ovea varovasti avatessaan hän kuuli Svean selittävän\näidilleen, että Lauri ... herra Falk oli mennyt katsomaan isää.\n\nKönölinin konttori oli nyt entistä hämärämpi, sen kahta ikkunaa\npimensivät puutarhan vaahterat, jotka heiluttivat märkiä lehviään aivan\nruuduissa kiinni, ja melkein alas lasketut, tummat kaihtimet.\nTaiteilija pysähtyi hetkeksi ovensuuhun, huomasi vilaukselta, että\nkirjoituspöytä oli täynnä papereita, nikkelihelaisesta puhelimesta\nkuulotorvi ripustettu ylös lamppua kannattavan ruskean kipsikuvan\nkäteen, näki sitten nojatuolien selustoilla vaatteita. Ja kamarin\ntaustalla mustan nahkasohvan, jonka kohdalla seinällä oli vanha kelkka,\nja nyt sängyssä kaakeliuunin takana kauppaneuvos Konstantin Könölinin,\nsaman mahtavan miehen, jonka hän viimeksi oli tavannut melkoisen\nketteränä, nyt kasvoillaan kuiva väri ja suu entistään vinommassa.\nSiinä hän makasi, katseli jonnekin yhteen paikkaan eteensä, pää\nikäänkuin lysähtäneenä rintaa vasten, hypistelevät sormet rintamuksilla\npuolittain ristissä.\n\nSängyn vieressä seinällä riippui musta raamatunlausetaulu,\nhopeakirjaimin: \"Turvapaikka on alkujaan Jumala.\" Sen yläpuolella\nöljymaalaus, varieteetytön kuva, jonka Konst. Könölin oli aikoinaan,\nMaissinsa muotokuvan ohella, valmistuttanut eräällä taiteilijalla,\nhäneltä velkaa saaneella. Velkakirjassa oli maalari sitoutunut\nKönölinin vaatimuksesta tekemään kuvan \"komersrootinnasta\"; mutta kun\nse kuva tuli Könölinin mielestä liian pieni puolentoista tuhannen\ntyöksi, aneli hän taiteilijalta lisäksi, noin koroksi, jotakin\n\"tuollaista taiteellista\", nimittäin jonkin tyttölapsen kuvan.\n\n\"Ahaa, vähissä vaatteissako?\" sutkautti taiteilija.\n\nKönölin vastasi myöntävästi.\n\n\"Mutta kuinka vähissä? Aivan Eevanako?\"\n\n\"Ei, no, ei aivan Eevana, mutta vähän vaatteitakin, noin, melkein tähän\nasti, sanokaamme yläpuolelle polvia.\"\n\nJa siinä se veitikka nyt oli, toinen jalka tuolilla, sommitellen\nsukkanauhojansa kiinni. Mutta siitä oli jo vuosia, toiset tässä nyt\novat tuumat.\n\nEi ole Konst. Könölinillä enää maatiloja, ei kauppapuotia kaupungissa\neikä muualla, ei oma se talokaan, jossa hän asuu; ei ole sahaa, ei\npalveluskuntaa, ei yhtään mitään. Kaikki menee velkojille.\n\nMuistakaamme, että kun Könölinin paikallispankin nuori johtaja oli\nlopettanut häneltä luoton keskellä sahahommia, jotka pomo kyllä oli\nalkanut huomata voimilleen melkein liian suuriksi, oli Könölin\npäättänyt itse lähteä pääkonttoriin, koska kirjeistä ei tullut apua. Ja\nnyt hän oli siellä käynyt, ja makasi tuossa noin, vastoinkäymisten ja\nhuonon sydämensä kaatamana.\n\nAstuttuaan Helsingissä pankin johtokuntaan oli Könölin odottanut\njohtajaa: varsin arvokkaana, hymy huulilla, ainaisessa koruttomassa,\nruskeassa asussaan, naputellen huolettomasti pöytään haivenisilla\nsormillaan; ja kun johtaja ilmestyi hänen puheilleen, esitti Könölin\npaperinsa, hiiskumatta vielä paljastuksiaan, virkkaen vain, että\nhaarakonttorissa oli oltu hiukan hävyttömiä. Mutta hänen asiansa ei\nsujunut sielläkään. Miksi ei? Könölin vaati selitystä.\n\nHänen asiansa tunnettiin sielläkin; haarakonttorin johtaja oli\nnoudattanut määräyksiä; pankki oli jo liiaksi häntä kannattanut; se ei\nenää voinut.\n\nYht'äkkiä tunsi Konst. Könölin, että tässä piili salaliitto, kuten hän\njoskus ennen oli jo hiukan aavistellut, vaikk'ei näin selvästi. Ehkäpä\ntäältä pääkonttorista johdettiin hänen luotonsaantiaan ja sen\nlopettamista? Hänessä kuohahti viha. Mutta hän tiesi, ettei ainakaan\nsuuttuminen nyt auttanut; hiljaa siis. Vain hetken hänen sieraimensa\nlaajenivat ja värisivät, mutta sitten hän tekeytyi nöyräksi: ainoastaan\ntämän kerran. Ja hymyillen hän esitti uusia suunnitelmiaan, joilla hän\nliikkeensä suurentaisi, joten pankin kannattaisi...\n\nPankinjohtaja heilautti pukinpartaansa takahuoneeseen päin ja sanoi:\n\n\"No, keskustelemme tuolla. Kauppaneuvos suvaitsee odottaa, tuolla.\"\n\nJa uusi päännyökkäys ulos, toimistohuoneeseen.\n\nOdottaa, tuolla! Hän, Könölin, kuin mikä vasta-alkaja! Pomon sisu\nkiehui, mutta hän puri suunsa kiinni ja meni odottamaan.\n\nOh, hän sai odottaa kauan! Mutta levollisuutta vain; ei saanut näyttää\nsisuaan. Hän asetteli nenälleen silmälasejaan, verkkaan ja\nrauhallisesti, käänteli sanomalehtiä karvaisin, vapisevin sormin, oli\nlukevinaan.\n\nViimein tuli joku tavallinen virkailija ja sanoi: \"Ei käy.\" Ja poistui\nkumartaen. Noin -- ikäänkuin hävyttömästi, -- irti päästäkseen. Konst.\nKönölinin sydän hakkasi raivosta. Mutta ei: kestä nyt, sydän, nyt\njuuri, hetki vielä! Ja hän meni eteiseen, mutta työntyi uudestaan\nherrain puheille, koettaen rauhoittua, ja nyt hän esitti suljettujen\novien takana johtajalle, että hänen koko elämänsä, niin koko hänen\nelämänsä työ menee hukkaan; se työ, uuttera, vaikea, tulee hävitetyksi;\nhän vetosi perheeseensäkin, hän sai vedet silmiinsä puhuessaan\nperheensä tuhosta, rakkaan perheensä; sillä olihan se hänelle rakas\nniinkuin hänen oma kunniansa, rakas niinkuin hän itse, ja nyt, hädän\nuhatessa, alkoi perhe tuntua hänestä vielä toisellakin tavalla\nrakkaalta. Siksi herahtivat kyynelet yht'äkkiä pomon silmistä, vaikka\nvielä eli voimakkaimpana ajatus vain pelastua perheen nimessä.\n\nSitten hän alkoi syyttääkin pankkia: se oli luotollaan rohkaissut häntä\nliian laajoihin hommiin; sen oli vika, jos hänen asiansa nyt olisivat\nosaltaan sellaiset kuin pankki tuntui tietävän, mutta eivät suinkaan\nniin hullut kuin täällä oletettiin. Etteikö hän, Konst. Könölin, osaisi\nselviytyä! Pankin velvollisuus oli tukea häntä, vielä vain hetken\nverran; hän esitti uudestaan liikkeensä nostamisaikeita.\n\nKoirankurinen hymy huulillaan vastasi johtaja:\n\n\"Pankki ei voi. Nimittäin tukea kykenemättömiä.\"\n\nJulkeasti, lyhyesti.\n\n\"Mutta toisia muka kykenevämpiä kyllä voidaan, ehkä pankin\nyksityisherrojen edun kannalta katsoen!\" kuohahti silloin Könölinin\nsisu sanoiksi.\n\nJa hän puhui paikallisjohtajan ja erään hänen suosikkinsa\nyhteispuuhista, heidän keskenään jakamistaan rahoista.\n\nSille puheelle tämä johtaja hymyili, ei pitänyt sitä paljon juorua\nparempana; jos syyllisiä löytyy, joutuvat he kyllä tilille.\n\nKönölinin suu vääntyi julmasti vinoon, hänen vimmansa purkautui viimein\naivan vapaasti:\n\n\"Se on kansallinen rahalaitos! Suomalaisuus, suomenmielisyys suulla,\nmutta alla yksityishenkilöiden omat afäärit! Rahaa te tahdotte, ette\nsuomalaisuutta!\"\n\n\"Te innostutte liikaa\", vastasi johtaja.\n\n\"Innostun, sillä minä olen vanhaa polvea, jolla oli rehellisyyttä,\nkunniaa, joka ajatteli maan ja liike-elämän parasta!\"\n\n\"Itseänne kai myöskin\", naurahti pankinjohtaja ja poistui päätänsä\nnyökyttäen. Konst. Könölin lähti. Se ei onnistunut, sekään\nhenkilökohtainen käynti!\n\nHän juoksi muissa rahalaitoksissa; eipä ennättänyt hän tällä kertaa\nistahtaa edes Kaivohuoneella tai Luodolla, tyttösten parissa, aivan\nviattomasti, niinkuin hänen viime vuosina oli ollut tapa.\n\nNe juoksut olivat turhia, mutta selville hän sai kuitenkin\nlopullisesti, ketkä pankin hallintoherroista tavoittelivat hänen\nmaaseutulaisliikettään.\n\nKohtalo nousi hänen eteensä kuin ylipääsemätön muuri, horjumaton,\nkiertämätön. Hän palasi kaupunkiinsa ja koetti vielä siellä. Ei\nhiiskunut asiainsa tilasta kenellekään, enempää kuin oli koskaan ennen\nantanut yhdellekään sielulle vihiä tärkeistä yrityksistään. Näytti vain\nhymyilevää, iloista naamaa, jonka kelmeydestä ja silmien toivottomasta\ntulesta joku harva ovela saattoi heikosti aavistaa, että jotakin\nKönölinillä nyt oli. Niin hän puuhaili paljon poissa kotoaan,\ntuttujensa puheilla, peitti salaisuutensa ytimen toista viikkoa, vaikka\ntiesi, ettei heillä ollut apua hänen suuriin asioihinsa. Illoin hän\nvetäytyi konttoriinsa, käveli edestakaisin myöhään yöhön, ajatteli\npelastuksen keinoa, keksimättä sitä; ja vielä enemmän varmaa\nonnettomuuttaan, perikatoa, jota hän ei voinut välttää. Näinä kuumina\nheinäkuun öinä hän käveli konttorissaan nurkasta nurkkaan,\ntöppösillään, mattoa pitkin, etteivät askelet kuuluisi muualle,\nepätasaisesti lyövin sydämin, vavisten vihasta, raivosta, surusta; hän\nryntäili kuin häkkiin pantu susi, tai härkä, jota kirves on jo iskenyt\nniskaan, mutta joka yhä vielä tempoo epätoivon tuskassa. Niin, hän\nolisi ollut valmis antamaan vaikka toisen silmänsä, jos olisi\npelastunut! Siinä lyhyessä ajassa alkoivat hänen kasvojensa lihakset\nriippua löysällä, ja hän oli usein niin kumman näköinen, että perheen\nja muittenkin täytyi se jo huomata. Eikä hän viimein enää jaksanut,\nvaan pääsi niin pitkälle, että kun Maissi kerran kysyi häneltä, oliko\nhänen sydämensä taas \"skraali\", hän hiiskahti jotakin vararikosta.\nMaissi ei ensin uskonut. Sitten hän vimmastui; kun Könölin koetti\nselittää hänelle asiaa, kuohahti Maissi hänen kauhukseenkin:\n\n\"Siihenkö tässä vielä jouduin, se ei ole totta, kaikki käy hyvin, jos\nsinä vain tahdot! Sinulla on kykenemällisyyttä, mutta sinulta puuttuu\ntahtomallisuutta.\"\n\n\"Kykenemällisyyttä, tahtomallisuutta!\" täytyi Könölinin matkia nauraen\nvaimoaan, vaikka hän kauhistui Maissin kummallisesti loimahtavia\nsilmiä. Niissähän oli jotakin sellaista, jota hän ennen, varmoissa\noloissaan, ei ollut huomannut. Ja kun Maissi sitten kidutti häntä\nkaikenlaisilla kiivailla kysymyksillä asioista, joita hän ei kuitenkaan\nolisi ymmärtänyt, silloin tempasi Könölin, niinkuin hän usein ennenkin\noli ilveillen tehnyt, pöytälaatikosta revolverinsa ja ampui kattoon;\nvieläkin oli hänessä rahtu voimaa. Maissi juoksi pakoon ja huusi muissa\nhuoneissa: \"Ukki on taas _tokig_.\"\n\nKönölin nauroi, ampui uudestaan, kolme, neljä kertaa: uuniin, seiniin,\nkalenteriin. Se helpotti.\n\nJa Svea tuli sisään, kun muut eivät uskaltaneet. Hän työnsi Svean\nlempeästi ulos. Ja sitten hän alkoi kävellä taas, edestakaisin,\najatellen itsensä aivan väsyksiin. Kunnes eräänä päivänä tunsi\nsydämessään sellaisen tuskan ja ahdistuksen, että hän tiesi, ettei se\nnyt enää kestä, sydän, jonka hän oli viime viikkoina masentanut ja\npakottanut kestämään. Hän sai ruumiinsa vielä ylös sohvalta, jossa hän\nsilloin loikoi puoliksi tajuttomana. Hän aikoi puhelimeen: aikoi\nsoittaa luokseen asianajajan, -- hän päätti antautua: se olisi ollut\nhelpotus! Silloinpa hän pyörtyikin permannolle.\n\nIkäänkuin kummallisesta unesta herättyään hän sitten tunsi taas sen\nsaman: että nyt hän ei jaksa enää. Näki olevansa lääkkeiden ympäröimä.\nTäytyi hellittää, jos toivoi vapautusta. Ja kun Svea oli poistunut\nhetkeksi huoneesta, oli hän sen verran voimissaan, että sai puhelimen\ntorven käsiinsä. Ja nyt oli käynyt näin.\n\nSitten hän makasi ajatuksitta. \"En saa olla millänikään, puhukoot\nkaikki mitä tahansa.\" Nyt oli vain tapahtunut se, jota hän kyllä oli\naina aavistellut: suurimman menestyksensä hetkillä kuullut sisässään\näänen, että jokin mahtava on kateellinen hänen menestyksestään.\nJumalako? Kohtalo, mikä tahansa. No niin, se vain oli voittanut. Ja nyt\noli Könölinin hyvä olla.\n\nPitkään aikaan ei hän ajatellut mitään. Mutta tointuipa hän siitä\nsitten sen verran, että saattoi vähän liikkuakin, hitaasti ja\npuuskuttamalla hengittäen, hänen selkänsäkin aivan vapisi sydämen\niskuista. Hm, olivat vieneet pois revolverin, huomasi hän. Eihän sitä\nnyt, kaikki oli lepoa. Hän vain kuunteli, kuinka Svea luki hänelle\nääneen, jotakin raamatusta, isähän piti siitä. Lukekoon vain, jotakin\nrauhoittavaa, saarnaajan sanoja: 'Kaikki on turhuus.' Hän kuuntelee, ei\npuhu mitään, katselee vain ulos taivaalle, on kuin kaikki olisi häneltä\nkuollutta.\n\nMutta vähitellen alkavat ajatukset jälleen selvitä. Että kaikki on\nturhuus...\n\nNäin hän oli selviämässä, kun taiteilija nyt hiljaa lähestyi hänen\nvuodettaan. Könölin käänsi verkalleen päätänsä, vastasi murahtaen\ntervehdykseen ja antoi kättä raukeasti. Sitten siirtyi hänen katseensa\ntaas jonnekin hänen eteensä, kunnes hän alkoi huokailla, kuten etsiä\najatusta:\n\n\"Jaa, jaa ... niin...\"\n\nKönölin käänsi uudestaan päätänsä, terästi silmiään ja sanoi:\n\n\"Niin, niin ... istukaahan...\"\n\nLauri Falk asettui nojatuoliin ja kääntelehti siinä levottomana.\n\n\"Jaa, niin ... sitähän minä\", alkoi kauppaneuvos pitkän ajan päästä\nsupista, katkonaisin lausein ja väsyen aina pariin tavuun. \"Että, niin\n... sitä se oli ... että Svea kertoi... Tai oikeastaan... Heitukaltahan\nminä sen ensin... Ja minä tahdoin Sveaa sanomaan...\"\n\nTaiteilijan tuli omituisesti sääli tuota Heitukkaa,\nlapsuudenystäväänsä.\n\n\"Niin, hänellä nyt lienee ollut joitakin tuumia ... tuohon Sveaan\nnähden\", soperteli Konst. Könölin. \"Jos lienen minäkin ehkä viallinen\nsiinä, jollakin tavalla ... no, nytpä ei hänelläkään, poika-raukalla,\nole enää lyömistä konttorikirjojaan pöytään...\"\n\nKönölin näytti kiristävän ajatustaan ja puhui nopeammin:\n\n\"Niin, mitäpä tuo teihin ... muuta kuin että Svea kertoi, että te muka\nkihloissa...\"\n\nKönölin kohotti hiukan päätänsä ja hymyili:\n\n\"Sellaistahan se on ... nuoret...\"\n\nSitten rypistyi hänen otsansa, hän hapuili sormillaan peitettä ja\nsanoi:\n\n\"Mutta ... mutta...\"\n\nTylsistyi taas, kunnes jatkoi:\n\n\"Eivät, eivät taida ne soittomiehen tulot oikein...?\"\n\nLauri Falk vastasi melkeinpä nopeasti:\n\n\"Eivät. Parempi, jos olisin vaikkapa kadunlakaisija.\"\n\n\"Ja kuinkas nyt? Te, maanviljelijäksi? -- Ja tiedätte nyt, että minulla\nei ... tässä olen ... on käynyt.\"\n\nLauri Falk tyrmistyi; jokin tuntui selviävän yhä enemmän hänen\najatuksissaan, mutta hän vastasi hymyillen: kuinka hänestä luulla\nsellaista, että hän kauppaneuvoksen varoja...\n\n\"Enintään aioin vain lainaksi vähän...\"\n\nMitä tulee maanviljelykseen: sen hän myönsi, että se ajatus oli vain\nsellaista... Mutta urkuriksi harjaantuakseen hän oli aikonut pyytää.\n\nKauppaneuvos katseli häneen tarkastavasti ja sanoi:\n\n\"Vai niin, vai nyt siihen? Passaapa sitä vielä ajatella! Vaikka Svea\nuskoisi ja odottaisi, niin sillä välillä passaa ajatella ... teidän\nnimittäin! Ajatelkaa. Sillä minulla on velvoituksia, tietäkää ... juuri\nSveaa kohtaan... Hm, ehkä tiennette tai saatte tietää. Mimmi, hän on\nMimmi Könölin.\"\n\nKönölinin kasvot kirkastuivat.\n\n\"Mutta Svea, hän\", jatkoi pomo, \"hän kärsii, hän on ikäänkuin\nerilainen, enemmän tuumiskelevaa laatua, niin, niin, hänelle minulla on\nvelvollisuuksia. Ehkähän saatte tietää... Hänelle ei saa käydä pahoin!\nHänelle täytyy olla hyvä! Minä sanon: odottakaa! Teidän täytyy se\nmuistaa, voittehan pitää kahdenkeskisenä asiana, kunnes se on selvä...\nSillä hän on hyvä...\"\n\nAina oli Könölin kunnioittanut Sveaa ihailusta, viime vuosina myöskin\nsyyllisyytensä tähden, koska Svea, Adlerin ja Maissin hieno kuva, oli\nsaanut maksaa orpoudellaan hänen mahdinhimonsa. Ja nyt, kun tuo\nvoimakas mies oli ruhjoutunut loukkuun, jonka toiset ovelammat olivat\nhänelle virittäneet, kun hän oli menettänyt kaikkensa ja alkoi kaivata\nsellaista hellyyttä, jota hän ei ennen ollut tarvinnut, mutta muisti\nsamalla kauhukseen, miten Maissi oli siihen kaipuuseen suhtautunut,\njota vastoin Svea oli pysynyt koko tuskan ajan hänen lähistöllään, nyt\nvärähti Könölinin sydän Svean hellyyttä ajatellessa, hellyyttä, jota\nhän ei tuntenut ansainneensa: hän oli tehnyt Svealle pahaa. Niin täytti\nhänet todellinen rakkaus Sveaa kohtaan. Puoleksi huudahdellen hän\njatkoi:\n\n\"Svea on hyvä; hänelle ei saa käydä pahoin. Teidän täytyy odottaa,\nValkki!\"\n\nSen lupasi Lauri Falk heti.\n\nSitten aikoi Könölin jatkaa, jo väsyen:\n\n\"Sitähän minä, haluaisin nyt tietää ... tuota, miten te sitten olette\nsen aikonut...?\"\n\nMutta tuskin oli Lauri Falk koettanut päästä alkuun, niin kuului\neteisestä maisteri Bongmanin ääni, ovi aukesi ja stipendiaatti astui\nsisään, vettä valuva päällystakki yllään. Maissi-rouva huudahteli\neteisestä hänen perästään:\n\n\"Tuokaa hänet tänne vaan. Miksi hän on niin kauan siellä sairasta\nvaivaamassa? Viini on laseissa.\"\n\n\"Minä viis teidän viineistänne\", vastasi maisteri Bongman taakseen.\n\"Nuo naiset: niinkuin ei olisi tärkeämpiä asioita. _Signorea_. minä\ntahdon tavata, minulla on sinulle asiaa.\" Sitten kaapaisi maisteri\nBongman tukkaansa ja huudahti Könölinille:\n\n\"Oh, minä kuulin ... suuri vahinko teille... Tule, Falco, tällainen\nikävyys...\"\n\nJa hän vei Lauria käsipuolesta verannalle.\n\n\"Viini, viini, entä aamiainen!\" huudahti Maissi-rouva. \"Meillä on\nlintupaistia, herra Falk.\"\n\n\"No juodaan nyt se, niin pääsette\", vastasi maisteri Bongman.\n\"Aamiaiselle en tule, minulla on nyt muuta...\"\n\nBongman kulautti salissa seisoaltaan viinin pitkään kurkkuunsa ja\nkiskoi Falkin ulos verannalle. Ohimennessään taiteilija ennätti\nainoastaan virkkaa, että Muttinen oli kutsunut hänet aamiaiselle, ja\nkuiskata Svealle, joka seisoi silmät kysyvinä salin ovella, että hän\ntulee myöhemmin päivällä ja puhuu kaikki. Silloin Bongman vei Falkia jo\nportailla; ja ulkona puutarhassa hän pysähtyi, huudahti:\n\n\"Äh, äh, tämäkin yllätys, konkurssi. Vedet kaikilla silmissä, sellaista\non kaikki, katso taas minun käsiäni! Missä muussa ne pöhöttyivät kuin\nveivatessa taas sitä Holofernesta. Ja sitä soutaessa! Tule, niin\nkerron, sitä varten tahdoin sinut kanssani. Sillä sinä, sinä edes\nkuuntelet!\" virkkoi hän liikuttavasti. \"Muut, nämä porvarit, eivät ne\nymmärrä hommiani.\"\n\nMaisteri Bongmanin silmiin tulivat kyynelet. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Niin se kävi meille, Lallu-parka! Minä toivoin vielä tänä aamuna,\nkuten muistat, toivoin viimeisen kerran, että siitä moottorista jotakin\ntulisi. Mutta siihen meni kuin Mähösen viina Kankkulan kaivoon, hahaa.\nSanoivat verstaassa tänä aamuna, että nyt se lopultakin käy. Ja se\nkävi, kun lähdin sieltä... Mutta keskellä matkaa seisahtui kuin Lutilan\npuntari! Souda vastatuuleen, laineet löivät ylitse, minä olen märkä\nkuin uitettu koira, Tommi, pilkkaa... Kaikkihan meillä menee päin\nHalikkoa, jätin nyt sen tuonne piispan rantaan. Ja kuulepas, siellä\nminä sen tänä iltana ... no, en sanokaan, saat itse nähdä. Se on vain\nvitsikäs aate, usko pois. Mutta nyt minä menen ensin Ripatin luo, hän\nrakentaa uutta taloa, hänellä on nalleja, no, en sano muuta, mutta\nsaathan nähdä! Mutta sitten minä menen Sydän-Savottaren toimitukseen,\nminun täytyy saada lehteen artikkeli, hävyttömyydestä, hiehot saavat\npotkia laitureilla. Ja sitten minun pitää saada Jalmari Touhio hiukan\npiirum-paarum; tosin hän on nyt kohmelossa, mutta minä hommaan hänet\nuuteen tälliin; uudet jekut, joista laivassa puhuin. Minä leikilläni\nnäytän näille porvareille, mitä puuropäitä he ovat; kaikki,\nvanhoilliset täditkin, pitävät minua narrina, ovat sellaisia kuin\naf Gammalin neiti-vainajat, jotka ennen kävivät täällä tätini\nkesteissä. 'En liiku omin lihoini, liikun Luojani lihoilla', haha...\nSen täytyy onnistua, vaikka sitten vetäisin lehtineekerin tukasta\nhumalaan! Sinä, mene nyt syömään, jos olet ruuan vaivainen; ah,\nmiekkonen, ole iloinen, ettei sinulla ole hermostumisen syytä, minä en\nole viime päivinä paljoa syönyt, enimmän vain veronaalia. Ja\nneuronaalia. Ja isopraalia. Ja bromuraalia. Ja medinaalia. Ja\nadaliinia. Noin liioitellen sanoen. Minua peloittaa yöllä, turhaan\nodotan unta, joka sitoisi 'valtimot valittamasta, laskimot\nlorittamasta'. Miksi olen sellainen, miksi eivät muut maailmassa\najattele mitään kuin minä? Nyt olenkin sepittänyt runon, se on minun\nkaikkein parhain satiirini, iltapuolella sen luen, saat nähdä...\"\n\nHe olivat tulleet Muttisen portille, siitä lähti maisteri Bongman\nontumaan asioilleen, ja Lauri Falk katseli vielä ennen sisäänmenoaan\nhetken ympärilleen. Miten pohjolan päivä oli harmaa! Kuinka tuuli\nväänsi tuolla koivujen lehviä ja heilutti kadun kulmassa karvarin\nkylttiä, vanhaa vasikannahkaa.\n\n\n\n\n34.\n\n\nMuttisen ruokasalissa, jossa astiakaapin lokeroissa viihtyi\nryyppylasien vieressä jokin likainen kalvosin ja vanha kravatti ja\nseinällä riippui lihavan, kylpevän Susannan kuva, siellä kertoi Oiva\nTommola, ruuilla ja viinakarahvilla varustetun pöydän ääressä, että\ntänä aamuna oli Lammervon toimistoon tullut Matti Muikkunen,\nVaskilahden entinen isäntä, eukkoineen, -- valittamaan myyneensä\nKönölinille talonsa: oli saanut \"tersaalia seitsemänsataa, ja menepäs\nnyt, keikahda koko Könölin pankruttiin. Mitäs nyt, kun se asia meni\nniin kontravitalikkoon?\"\n\n\"Niin, mitenkä siinä tehdään?\" kysyi Lauri Falk, joka istui Tommolaa\nvastapäätä.\n\n\"Hehe, nuo hömpät saavat kai rahansa etuoikeudella, tai Vaskilahden\ntakaisin. Mutta mitä tässä aioin, oli se, että tuon Muikuttaren\npuheesta huomasimme Könölinin houkutelleen moukilta talon lupailemalla\neukolle vastineeksi muuta hyvää. Mutta eihän ole todistuksia; muuten\nsaisi isipappa leikkiä rikoslain kanssa. Helkkarin ovela kettu, se\nukko! Mutta me, minä ja Lammervo, saamme nyt rettelöidä Vaskilahden\nkaupoissa, eh-eh, se on pientä taskurahaa.\"\n\nSiirtyi sitten puhe konkurssilakiin ja kaikenlaisiin muihin juridisiin\nasioihin, joita Lauri ei jaksanut seurata. Mutta kun naukut karahvista\nolivat saaneet hänen sisäisen ihmisensä rohkeammaksi ja myöskin\nMuttisen muhoilevan hyvälle tuulelle, uskalsi hän jo leikillisin sanoin\npyytää tuolta miekkoselta, satojen tuhansien kerääjältä, lainaa, pari\ntuhatta aluksi.\n\n\"Parituhatta? Mitä?\" kysyi Aapeli Muttinen ja katsoi häneen\nhuolestuneen näköisenä.\n\n\"Opintoja varten, oikeita opintoja\", rauhoitti häntä Lauri Falk.\n\nSitten hän selitti aikovansa ensi tilassa lukkari-urkuriksi. Ja\nodottaessaan, kunnes ne \"pihlajanmarjat kypsyisivät\", hän tahtoi\nopetella jyrittämään urkuja.\n\n\"Hyvä!\" huudahti Oiva Tommola ja ojensi Lauri Falkille pöydän yli\noikean kätensä, vasemmassa läikkyvä viinalasi. \"Onnea, _director\ncantus_. Se on toista kuin paitakauppa Vilju-Valju. Kuinkas se olikaan,\noltiinhan me jo sinuja?\"\n\nOiva Tommola joi nyt Lauri Falkin kanssa sinunmaljat.\n\n\"Mitä? Mitä sinä aiot?\" kysyi Aapeli Muttinen Laurilta verkkaan ja\nkatsoi häneen syrjästä aivan kuin epäluuloisesti. \"Ethän ... ethän\nvain ... hm...?\"\n\nOiva Tommola purskahti raikuvaan nauruun:\n\n\"Kas siinä sen taas näit, Muttinen! Falk aikoo naimisiin; veri vettä\nsakeampaa.\"\n\n\"Ei\", kiiruhti Lauri Falk kumoamaan sitä luuloa, sillä olihan itse ukko\nKönölin tahtonut, että piti odottaa. Sormuksenkin Lauri oli pistänyt\nliiviensä taskuun. Hän sanoi nyt vain, että hän oli huomannut\ntaiteilijauransa mahdottomaksi; mutta täytyipä hänenkin elää, jollakin\nkonstilla.\n\n\"Hm\", myhähti Muttinen, \"oma asiasi, jos et kerro. Mutta osaavatpa nuo\nihmisetkin puhua. Jokainen tyttö soittelee toiselle: 'Vörloovattu,\nvörloovattu'. Eikähän se mitä, yhdessähän pitää olla koirasten ja...\nMutta en suinkaan ole sinulle mustasukkainen...\"\n\n\"Mustasukkainen?\" äännähti Lauri Falk yht'äkkiä ja nosti pientä\npäätänsä joissakin uusissa ajatuksissa.\n\n\"Niin, sellaista, josta ei kannata kadehtia... No niin ... mitä noihin\nrahoihin tulee, sinä saat ne, Lassi! Mitä näistä! 'Kattikin yksin\nsaaliinsa syö, kyyryselkä on sittenkin', sanoo vanha sananparsi.\nKauppaneuvoskin tuli vain kipeäksi. Saat ensin vähemmän, sitten lisää,\nkunhan nähdään.\"\n\n\"Mainio mies tämä Muttisen Aapeli, eh-eh-eh\", nauroi Tommola iloisesti.\n\nJa sen kunniaksi, että pianisti Falk monta vuotta säveltäjänä oltuaan\noli nyt päättänyt olla rupeamatta säveltäjäksi, kannettiin sitten salin\npöydälle oikeaa malagaa ja muuta hyvää. Oiva Tommola taputteli\ntaiteilijaa olalle:\n\n\"Kas niin, hehe, minä jo ajattelin, että mitä se _signor Falco_...\nleikamoi päivänpaisteessa ... kuin mikäkin vapaaherra...\"\n\n\"Hihii, sellainen kuin Holbergin Jean de France\", sanoi Muttinen.\n\n\"Mikä?\" kysyi Tommola. \"Jean de...? Minä viis hänestä, mutta totta\npuhuen, Bongmanin veikkona, hehe, Lassi, ethän tahdo olla samaa maata\nkuin hän, toisella tavalla.\"\n\n\"Noh, joutavaa, mitäpä se haittaa\", sovitteli Muttinen; \"sillä samaan\nmaahan joudumme kerran kaikki, lukkarit ja lakkarit, ja rakkaritkin.\nMaistetaan! 'Huitrumpsis, sanoi Runeberg-vainaakin!'\"\n\nHe kilistivät; sitten lähtivät Muttinen ja Tommola arvokkaina\ntoimiinsa, Lauri Falk erosi heistä mennäkseen lupauksensa mukaan\nSydän-Savottaren toimitukseen, jossa maisteri Bongman varmaan jo\nodotti.\n\n\n\n\n35.\n\n\nAhtaassa ja tomuisessa toimitushuoneessa, jonka pöydät, tuolit,\npermantokin oli nakeltu täyteen sanomalehtiä, kierteli maisteri Bongman\nontuilevin askelin toimituspöytää, jonka ääressä toimittaja Touhio istui\nselin häneen, käsi otsaluuta vasten, kirjoittamassa sunnuntain numeroa,\nkierteli kuin ihmiseen kiinni pyrkivä häkkisusi. Väinö Leopold Henslev\nBongmanin silmissä oli vihertävä kiilto, edestakaisin hän asteli pöydän\nympärillä ja piti katsettaan koko ajan kohdistettuna toimittajaan.\nSilloin tällöin vetäytyi hänen suunsa pilkalliseen nauruun.\n\nFaktori seisoi toisella ovella, jonka takaa kuului painokoneen\nhurahtelu ja paperiarkkien kahahduksia. Hänkin nauroi äänettömästi,\nisoin, hyllyvin vatsoin, odottaen, mitä Bongmanilla oli mielessä.\n\n\"Kas, kas, kun hän nyt itse kirjoittaa!\" sanoi maisteri Bongman\nviimein, juuri Falkin saapuessa huoneeseen. \"Kuules, Falco, minä vetoan\nsinuun: tuollaisia ovat nuo lehtineekerit, nuo sakseliinit! Minä\ntarjosin hänelle sitä artikkelia: kuinka se hieho potkaisi minua,\ntarkoittaen tietysti puhua sillä, minkälaista meillä yleensä on tuolla\nlaivoissa, joissa monet ulkomaalaiset matkustavat, äh, joka paikassa\nniitä on, turisteja, turmelemassa kansan moraalia, tekemässä sitä\nahnaaksi ja laiskaksi. Tahdoin kylvää ohdakkeita, lusteita ihmisten\nniskaan tässä porosuutarien tunkkakylässä. Että Sandelsissa on keksitty\nuusi kone, jolla laivapiletit voidaan poistaa: pannaan lehmä\nlaskusillan aukkoon; aina, kun turisteja tulee tai lähtee laivasta,\nläiskäyttää opetettu lehmä, samalla kuin matkustaja suorittaa\nkapteenille matkarahan, sorkallaan leiman turistin takalistoon, rouvien\nhyllyviin manttaalipaikkoihin. Se on kuitti maksusta. Ja sitten aioin\nvielä kirjoittaa, no, sen sikäli, tuon täkäli, haha. Mutta tämä ei\nhuolinut. Hän kirjoittaa nyt itse!\"\n\nToimittaja oli nauttinut viime yön, nyt särki hänen päätänsä niin, että\nsilmissä oli pimeää, mutta kasvot kelmeät kuin säämiskä, hänen sormensa\nvapisivat, ja otsalla kiilteli hiki suurina pisaroina. Ja nyt hänen\ntäytyi kirjoittaa tuon paholaisen, Bongmanin, uhallakin; samoin\nfaktorin, joka oli aina valmis häntä kiusoittamaan, joskin kantoi\nhänelle vähän väliä eteen uuden karahvin melkoisen lämmintä vettä.\n\nBongman jatkoi:\n\n\"Ja katsokaamme sitten, mitä tämä nero kirjoittaa. Kumartukaamme\nkurkistamaan hänen olkansa yli paperiliuskaa.\"\n\n\"Etkö sinä voi jo mennä helvettiin?\" kysyi toimittaja ja kääntyi\nkalpeana maisteri Bongmaniin päin.\n\n\"Ah, mitä roskaa hän lykkää, hän itse!\" huudahti maisteri Bongman.\n\"_Jupiter pluvius_, -- itse olet koko Jupiter! Miksi noita\nulkomaalaisia sanoja? -- Onhan omiakin! Miten komeaa sateesta:\n'Tuli pilvissä pinnaten, poutapaikoissa pamaten'! Mainiota tuo vanha\nkielemme; joka sana sopii mihin tahansa, kun vain alkukirjaimet\nsopivat. Kuule, ukkeli, miksi et kirjoita niin?\"\n\nToimittaja ärähti: \"Sinulla on merkillinen lahja tehdä kaikki\nlystikkääksi. Muinaiset muotosi: lainaat niitä kuin plagiaattori\nainakin, nimittäin huonoimmat. Mokomakin kansanrunouden ymmärtäjä!\nNiin, murra vain nyt suuta, väännä päätä. Ja sitä paitsi: tämä\nartikkeli ei ole kansalle, vaan kylpyvieraille; yksi ja sama\ntalonpojalle, olivatpa tieteelliset ammattisanat ulkolaisia tai\nBongmanin siansaksaa.\"\n\n\"Tieteelliset sanat, onko _Jupiter pluvius_ sinusta tieteellinen\nammattinsa? Ah, -- _quousque tandem, Catilina!_... Mutta jatketaanpas.\nTällainen on tämän naperon artikkeli.\"\n\nJa Bongman luki:\n\n\"Jupiter pluvius on antanut viime aikoina vettä yli tuhatjärvien maan,\nniin myöskin tämän kaupungin, Saimaan helmen... Ah, ah!\" purskahti\nBongman nauruun. \"Kas vaan, antanut veden lorista, se Jupiter, niinkuin\nMuttinen kertoi Gulliverin tehneen sammuttaessaan Lilliputin\nkeisarinnan linnaa. Eikö ole sinulla vieläkään muuta kirjoittamista\nkuin Suomen vetisyys. Kirjoittaisit, etteivät lukijasi yleensä osaa\npaljoa lukeakaan, niin ehkä rahvas käyttäisi lehteäsi muuhunkin kuin\nsätkien valmistukseen. Kirjoittaisit, miten täällä kaupungin lähistöllä\nkansa on keuhkotautista, ja rahat testamentataan neekereille,\nkirjoittaisit, kuinka sinä imet kohmelojuomasi saksalaisen oljen\nlävitse, kirjoittaisit, hahaa, miten ulkomailla luullaan, että\npääkaupunkimme kaduilla ajetaan poroilla, -- uskomatonta!\nKirjoittaisit, miten täällä sensuroidaan muuallakin kuin sinun\ntoimituksessasi, miten täällä moottoreita korjataan, kotimaista\nteollisuutta suositaan, jos vähänkin yrittää, kaikki nauravat...\"\n\nMaisteri Bongman seisoi liuskat kädessä keskellä permantoa, kämpäjalka\nkoukussa, ja jatkoi lukemista:\n\n\"Siitä luonnon säädöksestä ovat muutamat kylpyvieraat jo ennättäneet\ntuskastua ja tiedustelevat kaupunkilaisilta, ovatko ilmat täällä aina\ntällaisia. Tämän johdosta pyydämme huomauttaa heille, ja kulkekoon se\ntieto talolta talolle, joissa he asuvat, ettei ole tiettävästi ollut\ntarkoitus vetää ulkomaalaisia kynttilän taakse kiittäessämme maamme\nilmastoa. Sillä onhan täällä ollut kaunistakin. Ja ilmastoperiodeja\nnoudattaen on ainakin tuleva kesä toisenlainen. Ja sitä paitsi lienee\nparannuksen tarvitsijoille terveellistä juhlien ja huvimatkain jälkeen\npieni levähdyskin orren alla, sillä onhan rauha kylpylän kokemusten\nmukaan tuloksellinen parannuskeino...\"\n\nMaisteri Bongman nauroi:\n\n\"Todellakin tuloksellinen löylyn antajille; ja kielivirhe tässä on,\nkielivirhe! Talolta talolle, _pro_ talosta taloon. Kielivirhe, hahaa,\nhahahaa.\"\n\nToimittaja ei voinut enää kärsiä, hän huusi:\n\n\"Piru sinut vieköön!\"\n\nSitten hän nousi puuskuttaen tuoliltaan ja meni faktorin luo:\n\n\"Onko sinulla hienoja?\"\n\n\"Ei, vaan eukko ja lapset\", vastasi faktori.\n\nMaisteri Bongman kuuli toimittajan sanat; ja yht'äkkiä hän vaikeni\nkuin olisi muistanut jotakin unohtamaansa. Sitten hän sanoi aivan\nystävällisesti:\n\n\"Minulla on, mennäänkö ottamaan vahvistusta?\"\n\n\"Sinun kanssasi!\" ärähti toimittaja.\n\n\"Niin, niin. Tule, me ollaan nyt ystävyksiä!\"\n\nToimittaja kulautti lasillisen vettä, mietti, katseli, sanoi lopuksi:\n\n\"Hm, kun olisit ihmisiksi.\"\n\n\"Minä vannon, että olen nyt aivan vaiti\", lupasi Bongman suorana ja\npystynä ja ojensi kämmentään: \"Kunniasanallani.\"\n\n\"Olet ennenkin vannonut, ja kuitenkin olet jutellut kaupungilla, että\nminä kirjoittelen velkojeni vuoksi lehteen pelkkää vettä.\"\n\n\"Oh, oh, oh\", huohotti Bongman. Mutta kuitenkin hän pysyi levollisena.\nJa kuinka ollakaan: viimein marssivat he kolme perätysten, nimittäin\nJalmari Touhio, Bongman ja Lauri Falk, pitkin katuja, yli\nkylpylaitoksen sillan, ja sitten he istuivat Kasinolla, Bongmanin\ntilaamat lasit edessä.\n\nKauan he istuivat vaiti. Bongman piti sanansa. Toimittaja puserteli\nkulmiaan, Lauri Falk oli vaipunut pää kallellaan tuijottamaan\nmaisemaan.\n\nSade valui hiljalleen, taivas vetisen harmaa, puolinukuksissa tuutivat\nkoivujen latvat tuossa rannalla verannan vieressä. Etempänä\nkaristelivat lehmukset vettä hiekkakentälle, vihurit juoksivat\nlahdella, jonka toisella puolella kaupunki nukkui vähäliikkeisenä\nsateisella säällä. Ja Lauri Falkin mielestä tuoksuivat jasmiinitkin\ntuossa pöydällä ikäänkuin vaivalla: viluisina ja märästi. Välisti kulki\nverannalla ohitse kaulukset pystyssä eräitä kylpyvieraita. Kasinon\nsalista kaikui joskus vieraskielistä hälinää, ja flyygeli soi parven\noutoja, kiihkeitä säveliä, ja vaikeni jälleen, kun ulkomaalaisten seura\nhajaantui. Tarjoilijattaret seisoivat verannalla selkä ovenpieltä\nvasten, katsellen totisina ulos sateeseen.\n\nBongman oli yhä vaiti. Niin, hän puri tuskasta kieltään, niin, hän\ntekeytyi ihmeellisen lauhkeaksi ja iloiseksi ja täytteli tavattoman\nuutterasti toimittajan lasia. Sitten hän kävi noutamassa lukuhuoneesta\nsanomalehden, venäläisen Rjetshin, levitti sen eteensä ja oli\nlukevinaan sitä, mutta hänen rasvasta tahmeat sormensa liikahtelivat\nkoko ajan levottomasti.\n\nTornikello lahden takana löi hitaasti kaksi, ja kulmarauta toisti\nasian. Toimittajan otsaluusta alkoi kipu hälvetä, hän rupesi jo\njuttusille Lauri Falkin kanssa, kyseli hänen ulkomaanmatkojansa, joita\nFalk selosti laimeasti.\n\nMutta sitten siinä vilkastuttiin. Ja viimein ärjähti Jalmari Touhio,\nkasvoillaan vaalea punoitus, katseltuaan hetkisen Bongmaniin:\n\n\"Poltti, sinä olet aasi!\"\n\nBongman hyppäsi pystyyn ja alkoi syytää:\n\n\"Vai niin, sinä, sinä...\"\n\n\"Sen sanon suoraan\", jatkoi Jalmari Touhio. \"Kun et ymmärrä enemmän\nihmistapoja!\"\n\nBongmanin silmät vääntyivät melkein nurin. \"Enkö minä nytkään ole\nhiljaa?\" kysyi hän.\n\nToimittaja väitti:\n\n\"Niinpä juuri: kun pyysin sinun olemaan hiljaa, tarkoitin, että\njättäisit riehumisen ja ymmärtäisit muitakin ihmisiä. Sinun täytyy\npitää minulle seuraa!\"\n\n\"Oh, oh, äh ... mutta juo ... pst, neiti.\"\n\n\"Ahaa, sinä luulet, että minulle viina on niin tärkeää\", sanoi\ntoimittaja. \"Sinä et ymmärrä mitään. Minä en muka kirjoita asioita...\"\n\n\"Minä olen ollut Pohjanmaalla, Oulussa, koulussa\", vastasi Bongman.\n\n\"'Olen suora mies, sanoi pohjalainen, kun oli sikamainen.' Ah, suora,\nsuora! Minun täytyy täällä olla kaikessa. Minun on pakko juosta\nsivutoimissa, valtuuston ja poliisikamarin sihteerinä, pitää\nesitelmiä... Sanomalehtimies on yhteiskunnan veturi: savu jää. Minun on\ntehtävä selostukset suurimmasta perunasta konsertteihin saakka,\npuhuttava, kirjoitettava runoja. Ja hitto vie, minä olen väsynyt. Olen\nminäkin aikoinani aattein puskenut, mitä se auttaa, tosiasiat pitävät\npuolensa, olen veloissa. Ja mikä sinä sitten olet? Ärsytät ihmiset jo\nmoottorillasikin! Ja nuo tuohet ... humpuukia...\"\n\nMaisteri Bongmanin silmät muistuttivat hetkisen kahta vihertävää\nvariksenmunaa: niin pääsi niissä ruskeain silmäteräin vihertävä\nvivahdus voitolle, niin ne pullistuivat munamaisiksi ja olivat\nsamean- ja sekavanhohteiset; ne tähystelivät johonkin aivan sisäänpäin.\nJa hänen suunsa haukkoili ilmaa ja rinta kohoili jo uhkaavasti. Mutta\nkummallista: hänen leukansa pysyi nyt kiinni, ja kas vain, hän alkoi\njälleen hymyilläkin, varsin ystävällisesti, jopa hän haukkuikin\nitseään:\n\n\"Niin, mitäpä noista tuohistani, humpuukia ne vain ovat. Hullutuksia,\nhahaha. Ja moottorini ... oikeassa olet...\"\n\nNöyrästi ja kumarin päin hän kuunteli, kun toimittaja sätti häntä\nedelleen. Niin, Bongman tuli lempeäksi ja leikilliseksi, alkoi\nkehuskella toimittajaa, hänen nopeaa kynäänsä, hänen runojaan.\n\nJa viimein antoivat nuo kaksi toisilleen sovinnon kättä. Nopeasti siinä\ntunnit vierähtelivät, vähän väliä soitti tornikello tunnin menneeksi.\nNyt he nousivat ja kättelivät toisiaan, koska aikoivat poistua, ja\nasettuivat jälleen hartaasti maistelemaan.\n\nPöydät verannalla katettiin kylpyvieraille, kolme sankariamme\nsiirrettiin nurkkaan, jossa he sitten jatkoivat iloa keskellä sikarien\nsauhua. Hetken kaikui pöydissä vierasten ja omain kielten porinaa,\nveitsien ja lasien kilinää; sitten veranta tyhjeni jälleen,\nulkomaalaisten hälinä siirtyi juhlasaliin. Tornikello soitti jo kuusi.\nIlta oli hiukan kirkastunut, kaupunki hohti tuolla pengermittäin\nrakennettuna, talot kuin portailla, punaisen kellertävänä. Kummun\nhuipulla loittoni pilviseinä kosteana, toinen kohosi vastaiselta\nilmanrannalta.\n\nToimittajaa tahdottiin puhelimeen. Hän meni, tuli takaisin ja sanoi\nfaktorin vaatineen latomista; hän oli kuitenkin saanut tuon möhömahan\nsaksimaan jotakin hätään muista lehdistä ja kaivelemaan hänen\npöytälaatikoistaan. Lauantaijuhlijoita alkoi sitten ilmestyä Kasinolle,\nvaatimattomia, arkoja pikkuporvarien tyttöjä, lehtoreita, komeilevia\nvenäläisiä matroonia silkissä ja patsulin hajussa, mukana tyttäret\npunaisissa ja vaaleansinisissä leningeissä. Kas, tuossapa tuli Muttisen\nAapelikin erään ulkomaalaisen kanssa, yritellen puhua ranskaa... Ja\ntuossapa Mimmi Könölin venäläisen kimnasistin rinnalla, katsellen\nkavaljeeriinsa hohtavin silmin ja koettaen puolestaan solkata venäjää.\n\nJuhlasalissa alkoi soittokunta kaiutella Auto-Liebcheniä, se kerrattiin\nkolmesti. Jalmari Touhio nousi ja lähti toisessa pöydässä istuvien\nlehtorien pakinoille.\n\n\"Nyt se minulta karkaa\", sanoi silloin maisteri Bongman Falkille, aivan\ntoisenmuotoisena kuin äsken. \"Jos hän siirtyy tuonne pöytään, menee\naikeeni päin honkia. Hänet on saatava sieltä pois, me lähdemme täältä.\"\n\nMaisteri Bongman meni Jalmari Touhion luo ja sanoi, että hänellä oli\nveljelle välttämätöntä asiaa: pyysi häntä Herran nimessä mukaansa,\nnäkemään, miten tuolle Holofernekselle nyt käy.\n\n\"Holofernes? Joko sinä taas sitä mietit? Missä se on?\" kysyi\ntoimittaja.\n\n\"Tule katsomaan, saat nähdä Ilomantsin leimauksen\", vastasi Bongman\nhänelle. Ja hän iski toimittajalle silmää ja jatkoi: \"Sinä olit\noikeassa, tule, niin näet jotakin.\"\n\n\"Mitä lempparia sinä aiot?\"\n\n\"'Perästä kuuluu, sanoi torventekijä!' Tulehan vain, sitten me\njatketaan pientä pirinää.\"\n\nSitten kulkivat he kolme Kasinolta kaarevaa siltaa kaupunkiin, pienen\ntorin poikki, jolla kengänkiilloittajapojat juoksivat Bongmanin perästä\nja pyysivät putsata tuohipirun kavioita, ajelivat pois noita pieniä\npaljasjalkaisia paholaisiaan, ja jatkoivat aaltoilevana rivinä\nmatkaansa Pitkääsiltaa myöten; sitten he katosivat oikealle\nensimmäisestä kadunkulmasta; siellä kellui korkean mäen alla maisteri\nBongmanin omituinen moottori laiturin päässä ankkurissa.\n\n\"Ethän vain aikone sillä meille kyytiä antaa?\" irvisteli toimittaja\nrannalla.\n\nMaisteri Bongman kömpi venheeseensä ja sanoi:\n\n\"Odota, nyt tulee jotakin.\"\n\nSitten hän puuhasi polvillaan koneensa ääressä, selin toisiin.\n\n\"Minä tiedän, miten se kulkisi\", ärsytteli Jalmari Touhio. \"Se olisi\nnostettava lavarattaille ja pantava neljä hevosta vetämään.\"\n\n\"Lanka palaa\", vastasi maisteri Bongman ja tuli kiireesti pois\nHoloferneksesta. \"Ampu tulee, juoskaa!\" huusi hän ja alkoi ontuen ja\nirvistellen samota ylämäkeen minkä ennätti.\n\n\"Mitä helvettiä?\" huudahti toimittaja.\n\n\"Dynamiittia!\" vastasi maisteri Bongman. \"Tulkaa, tai saatte koota\nsääriänne säkkiin.\"\n\n\"Hän on hullu!\" ennätti toimittaja huudahtaa, juosten varsin\nvilkastuneen Lauri Falkin perästä Bongmanin ohitse ylös kadulle.\nSamassa räjähti moottorivenheessä panos, siruja lensi vinkuen ympäri\npakenijain; ja kun Jalmari Touhio ja pianisti viimein pysähtyivät ja\nkatselivat pyörein silmin taakseen, näkivät he Bongmanin seisovan\nkumarassa, tuijottaen Holofernekseen, joka upposi toinen reuna puhki.\n\n\"Oletko sinä tosiaan hullu?\" kysyi Touhio Bongmanilta. \"Joudut\nedesvastuuseen, lienet särkenyt laiturin.\"\n\nHe menivät katselemaan: ei, laituri oli säilynyt. Moottorin kohdalta\nnousi virran mustien häränsilmäin keskeltä poreita.\n\n\"Mitä sinä oikein aiot?\" tiuskaisi toimittaja. \"Sanopas kerrankin\nmeininkisi. Dynamiittia taskussa! Mitä, jos me olisi tänään jouduttu\nkäsirysyyn siellä toimituksessa!\"\n\nMaisteri Bongman katseli Touhioon säälivästi ja sanoi:\n\n\"Silloin, toimittaja-parka! Ja mitäkö meinaan? Hahaa, kysy sinä sitä!\nMutta nämä nämä ovat karhunpeijaisia. Tulkaa hotelliin! Pois nämä\njutut, en siedä enää niitä. En milloinkaan, hahaa, en ollenkaan.\nPuhukaamme viisaampia asioita, Jalmari Touhio!\"\n\nToimittaja epäili:\n\n\"Sinun kanssasi, taskuissa dynamiittia...\"\n\nBongman vannoi, että ei ole enää, ja hän kehoitti:\n\n\"Koetelkaa, jos ette usko Väinö Leopold Henslev Bongmania.\"\n\nToverit koettelivatkin maisterin taskut, sillan kulmalla, jossa\nkulkijat katsoivat heidän puuhaansa ja kiiruhtivat loitommalle heidän\npuheitaan kuullessaan. Maisterilla ei todellakaan ollut taskuissa,\npaitsi lompakkoa, muuta kuin tukku trasselia ja siru räjähtäneen\nmoottorin kuulasta.\n\n\"Muistoksi tästä kesästä\", mutisi Bongman heittäen trasselit kaiteen\nyli virtaan. \"Ehkä kerran johonkin museoon, haha.\"\n\n\n\n\n36.\n\n\nHe menivät Turistihotelliin, joka välkkyvin viirein kohosi rannalla\ntorin varrella, ja hummasivat sitten suuren salin takana\npianohuoneessa.\n\n\"Kas niin, istu tuohon pianon ääreen, _signor Falco_\", oli maisteri\nBongman kehoittanut, sulkien savustuneiden pitsiuutimien verhoamat\nikkunat. \"Soita, soita niin tuusan jeevelisti! 'Lähti soitellen\ntalosta, patakoitellen palolta.' Kullervoa!\"\n\nKullervoa? Ah, se aihe oli jo kauan sitten Lauri Falkilta unohtunut.\nHän istui ja soitti, jotakin tuttua ja ylimalkaista, ensin kuin kone.\nHänen aivoissaan kulkivat sekavina erilaiset kuvat: hämärtyvän illan\ntunnut, kevätpuoli kesää, jolloin hän oli Sveaan tutustunut, kesän\nlämpöiset haaveet nurmella, päivänkukat ympärillä. Ja kaiken kesäisen\nvastakohtana kuumotti hänen oma tuleva kohtalonsa. Nimittäin hänen\nlukkari-alansa: kohtalokseen hän oli sen nyt koko päivän tuntenut,\nvaikka oli koettanut tukahduttaa sitä tuntua. Kohtalokseen elää\njossakin kirkonkylässä tai pikkukaupungissa, perhehuolissa, joita eivät\nnyt hälventäneet mitkään unelmat pääsystä pois, kauniimmille maille.\nVaikka Svea olikin hyvä, jaksaisiko hän sellaista kitumista kestää?\nMiten on käynyt Muttisellekin? Kirjakauppiaan pessimismi, joka oli jo\nennenkin ympäröinyt Laurin aina kuin synkkä varjo, löysi nyt herkän\nkaikupohjan hänen sydämessään.\n\n\"En ole mustasukkainen\", ne Muttisen sanat soivat yhä hänen korvissaan,\nepäilevinä ja alakuloisina. Tuntui kuin jokin pahahenki olisi\nkuiskannut niitä hänen selkänsä takana. Jumalan kiitos, että se\nKönölin, viisas mies, oli kehoittanut odottamaan. Ja nyt lisäksi tämä\nmaisteri Bongmanin puuhain loppuminen näin. Mikä tuota Bongmaniakin\nvainosi? Ei, eipä tuntunut tulevan hänenkään hommistaan mitään. Kaikki\nmeni niinkuin meni...\n\nMutta se toivottomuus nosti syvältä hänen sielunsa pohjalta jälleen\njotakin synkän itsepintaista, jotakin, joka oli kuin halu tehdä pahaa,\nsyöksyä johonkin. Se oli katkeraa ja suloista, niinkuin sekin oli ollut\nhänestä aina, ettei hän voinut maailmassa viihtyä.\n\nKaikki nämä hämärät ajatukset ja tunteet kihisivät nyt hänen päässään\nkummallisena sekoituksena, joka nosti hänen sielunsa autuaalliseen\nriemuun ja syöksi sen samalla yhtä syvän synkeyden kuiluun; ja\nmolemmat, sekä tuo toivottomuus että onni, olivat nyt korkeimmillaan:\nvirtasihan viini veren seassa hänen suonissaan.\n\nVähitellen Lauri alkoi soittaa siinä jotakin epämääräistä, kuviteltua,\nvoimalla, jota ei hänestä olisi uskonut; nyt hän lähenikin jälleen\nrehellisyyttä, epätoivoaan; hän soitti jotakin, josta kuitenkaan ei\ntullut mitään sävelmää, siirtyi etelämaisesta kirkkaasta kansanlaulusta\nsuomalaiseen kansanlauluun, riemuitsevaan, riehuvaankin, joka samalla\noli -- alakuloista.\n\nToimittaja hääräsi maisteri Bongmanin kanssa hänen selkänsä takana,\nsilloin tällöin maisteri tuli ja täytti Falkin lasin, joka oli pianon\nkannella sinikellomaljakon vieressä, ja sanoi:\n\n\"Kas niin, soita sinä vaan, hyvä tulee, sakseliini on pian kypsä!\"\n\nSitten maisteri Bongman luki Touhiolle runoa. Hän sanoi:\n\n\"Tämän minä olen sepittänyt viime öinä, eräille vanhoille tädeille,\njotka katsoivat minuun kadulla, huulilla jotakin sellaista: varmaan he\nivasivat minua. Mutta kyllä minä näytän kaikelle sellaiselle, jonka\nvertauskuviksi minä heidät olen tässä tehnyt. Tai en heitä, vaan eräät\nsamanlaiset poikuuteni ajan neidit. Älä pelkää, Touhio, en minä näitä\nsinun lehteesi tarjoa.\"\n\n    \"KAMEELIT.\n\n    Kah, kameeli, missä näinkään ennen Teitin?\n    Kun katseen tarkemman taas siihen heitin,\n    niin muistin vanhat af Gammalin mamsellit, heillä\n    ol' ennen tapana käydä kekkereillä\n    mun tätini luona, vainajan minulle kalliin.\n    Ol' ylpeä nenä heillä juuri tuohon malliin,\n    noin nyrpyssä nuuskiva, niinkuin täänkin\n    on haivenkuono, sama ryhti päänkin.\n    Mit' ärsyttäväistä nuuskimista lienee\n    niill' ollut sieraimilla, hitto tiennee,\n    kun vapauttakaan juuri siihen aikaan\n    ei ollut, ja mistäpä uutisen saikaan?\n    Noin kulki he nyökäten niskaa kuin tää nauta\n    ja hipallansa tuima silmälauta,\n    noin juhlallisen verkkaan, ja harteilla, anteeksi, ryhä\n    myös nousi heillä kuin mikä kuorma pyhä.\n    On kameeli kuormasta ylpeä, kantoi se muonaa\n    tai jotakin vanhaa, puuta, heinää tai kuonaa.\n    No, heill' oli mieli vanhoissa totuuksissa,\n    mut rinnat oliko heiltä vienyt kissa?\n    Ei auta totuus, ellei meiss' ole miestä\n    sen väärinkäyttäjää jöökisti motoon piestä.\n    No, rinnat ei tälläkään liioin paisu, ei loista.\n    Ja tohdinko nyt myös laulaa lantioista?\n    Ne kameelilla on litteät niinkuin ruota,\n    ja pitkät karvat roikkuvat hännän luota\n    kuin silkkisaalin rimpsut laihan naisen\n    lyö lantioihin, aattehin astuvaisen.\n    He johtokunnissa istuivat kodin ja koulun\n    Niin saapuivat meille he aina pyhinä joulun,\n    ja teetä tai kahvia (ei paloviinaa) juotiin. --\n    Nyt tänne Korkeasaareenko viimein he tuotiin?\"\n\n\"Se oli jöökiä!\" huudahti maisten Bongman. \"Mainiota, tällaista sinun\npitäisi kirjoittaa, pääartikkeleiksi, Jalmari Touhio.\"\n\n\"Kyllä, niin, tämä onkin jotakin, mutta y-yy-ylenannettua\", sanoi\npehmennyt toimittaja, \"sen sinä osaat, kun et vain käytä paljon vanhoja\nsanoja, joita ei kykaan yy-yyymmärrä.\"\n\nTultiin tahtomaan Touhiota puhelimeen, mutta hän vastasi:\n\n\"Sukeltakoon faktori va-va-vatsaansa myöten suohon!\"\n\nMaisteri Bongman meni hänen puolestaan puhelimeen. Kun hän palasi,\nkertoi hän faktorin lähteneen makaamaan, ukko ei jaksanut enää. Ja hän\njatkoi:\n\n\"Me sovittiin, että minä menen sinun puolestasi järjestämään\niltasähkösanomat painoon.\"\n\n\"Sinä? Kyllä ... itse, älä sinä luule; minä olen sellainen, että\nseilissä saan olla, mutta silti ... selvä mies. Silmä kuin pii! Sinä,\nlehmänsorkkinesi ... hoi maailmassa, pääni on kuin Haminan kaupunki.\nKuule sinä, Bongman, me ollaan sittenkin runoilijoita, me, molemmat,\nvaikka riidellään aatteista, mene sinä sinne, seulo ne sähkösanomat.\nMutta, mutta juoksupojan täytyy seistä sinun edessäsi smirnaassa kuin\nsotamies!\"\n\nSitten he lauloivat:\n\n    \"Koska meillä on joulu,\n    juhla armas lapsien...\"\n\nViimein väsyi Jalmari Touhio, nukkui nojatuoliin. Maisteri Bongman\nhommasi hänelle ajurin ja käski viemään \"sakseliinin\" kotiin. Sitten\nhän maksoi laskun ja lähti pianistin kanssa ulos, mennäkseen\nkirjoittamaan Sydän-Savotarta.\n\n\n\n\n37.\n\n\nOli myöhäinen ilta, Bongman ja Falk kulkivat rantakatua. Tuolta virran\ntoiselta puolelta erotti tuskin taloja rantojen tummuudesta;\nluterilaisen kirkon torni kuvastui kelmeänkeltaista taivasta vastaan,\nsurunvoittoisena, ympärillään rivi mustia kattoja. Eräissä taloissa\nsyttyivät par'aikaa lamput. Ja tuolla sataman edustalla suitsutti\ntukkihinaaja mustien saarten välissä parven kultaisia ja punertavia\nkipinöitä himmeään ilmaan. \"Heinäkuun loppua, syyspuolen ilotulitusta\",\nsupisi Lauri Falk; sataman puistikossa olivat koivut tuhansien sirkkain\näänekästä sirinää, kesän alkavaa finaalia.\n\nMaisteri Bongman alkoi puhua:\n\n\"_Falco_, ilmoitan sinulle salaisuuden: aion jättää tämän kaupungin.\nHuomenna lähden, päivälaivassa; mutta sitä ennen tulee jotakin. Niin,\nse minun moottorihommani meni myttyyn, sen keralla minun varsinainen\nkokoamistyönikin. Ehtisihän sitä vielä; mutta nyt minulla ei ole rahaa.\nTuolla katosi osa stipendiä räjähdyksessä, telakka kiskoi kamalasti,\nsitä ennen kului tuohitöihin ja elantoon täällä, kalut eivät menneet\nkyllin kaupaksi; ja nyt karisivat melkein viimeiset hotellissa, erään\nhauskan aatoksen toteuttamiseksi, haha. Tänään toivoin vielä, että jos\nmoottori alkaisi käydä, saisin sitä vastaan täällä lainaa ja pääsisin\nkokoamaan huonekalujani. Mutta se oli todella Holofernes. 'Siihen\nkultani kuluivat, hopeani hoikkenivat!' Ei nyt saa rahaa enää\nmaisterikaan, ennen saivat ylioppilaat lakilla kooten. Mutta oikeastaan\nen minä ole millänikään! Sillä olenhan saanut kaluja kokoonkin; eivät\nminun keräykseni ole niin huonoja kuin tuolle Jalmari Touhiolle\nteeskentelin, älä luule; puhuin vain pilkatakseni kolloa. Tosin aioin\ntehdä muutakin; mutta eihän niitä oikeita esineitä näin lähellä\nkaupunkia ole. Ah, miksi en päässyt kauemmaksi? Oikeihin metsätaloihin,\njoissa on jotakin vanhaa, alkuperäistä: yksinkertainen, huijauksille ja\nkulturille vieras talonpoika?\"\n\nBongman oli hetken vaiti, sitten hän taas nauroi:\n\n\"Helsingin herrat ovat lohdutukseni. He tietävät, mistä voi jotakin\ntulla. Sinne vien konttini. Täällä minua irvistellään, nauretaan,\nkammotaan niinkuin olisin varastanut, syönyt miehiä. Olenko minä\nväärentänyt vekselin, olenko kirjoittanut tosissani sonetin, olenko\nminä imelä mamselli? Ja kuitenkin minulle nauretaan, yksin Muttinenkin.\n'Tuohia', sanovat kaikki, ainoastaan nuoret tytöt ja jotkut muut ovat\nminun puolellani. Tuohesta olen esineitä tehnytkin, mutta mistä muusta\nolisin tehnyt, sillä eihän meillä ole metalleja. Vai raudastako?\nTai puusta...? Kyllähän jossakin vanhassa runossa sanotaan\nvertauskuvallisesti: 'Puksut puiset lantioilla', mutta ymmärräpä se ...\nkirjaimellisesti. Ei siis menestynyt hommani noiden irvistelijäin\nvuoksi. Arvostella kyllä osataan, mutta tehdä jotakin, luoda jotakin,\njoka on meille omaa, sitä ei tee kukaan. 'Koota tuohia', sanotaan; onko\ntämä nyt paljon kummempaa kuin koota kansan sananparret ja sanat, sillä\nsellaisia on Helsingissä kokoelmittain. Täytyyhän meille kaiken, mitä\noma kuusi kuiskii, olla pyhää. Täytyyhän meidän luoda jotakin omaa ja\nomintakeista...\"\n\nHe olivat tulleet toimituksen ovelle, siinä sanoi Bongman pistäytyvänsä\ntoteuttamaan viimeisistä aikeistaan toisen, hän virkkoi:\n\n\"Tule satamaan huomenna kello yhdentoista tienoissa, mutta älä usko\nmuita, sinulle tämä ei saa olla yllätys, sinä olet aina kuunnellut\nminua. Ja tulethan nukkumaan luokseni jälleen? Minä en tahtoisi olla\nyksin. Minne nyt menet? No, tule takaisin tänne toimitukseen\nodottamaan.\"\n\nLopuksi maisteri Bongman mutisi hiljaa:\n\n    \"Oi, moottoriseni, itkuvirsiä sinulle vetelen.\n    Oi, opi, kuvajaiseni lapsi, kultaisien syntysien esistä,\n    eikö ne antele niitä miilostisia sinulle?\n    Oi, milloin yhdymme kahden taas näihin kamppanjaisiin?\"\n\nSitten meni Bongman naurahtaen sisään.\n\nLauri Falkia liikutti Bongmanin valitus, sitten hän jälleen vaipui\nomiin ajatuksiinsa ja lähti menemään Könölinille. Puhumaan Svealle,\nniinkuin oli luvannut. Tuosta isän toivomuksesta, että he pitäisivät\nkihlauksensa salassa.\n\nMutta vielä ei hän mennyt suoraan vihreään taloon; hänen täytyi vielä\ntutkia itseään, nauttia synkeydestään, samoilla sinne tänne noita\ntuttuja kujia, jotka painuivat yhä tummempaan illan pimeyteen. Niin hän\nkiertyi jälleen satamaan, josta oli äsken astellut Bongmanin kanssa.\n\nTuonne laiturin toiseen päähän loistivat tulet lahden takaa Kasinolta:\n\"Miten kirkkaina jo!\" ihmetteli Lauri Falk. Soitto kaikui sieltä, erään\nBoston-valssin sävelet, mahtavina ja samalla hivelevästi aaltoillen;\nsiellä tanssittiin.\n\nPienemmissä taloissa oli tulet jo sammutettu, siellä nukuttiin.\n\nNuo keltaiset ja valkeat tulet Kasinon suurista ikkunoista, ne aivan\nsäkenöivät ja värisivät kuin tähdet. Niistä vasta, täällä kaupungissa,\nLauri Falk oli oikein huomaavinaan, kuinka illat jo olivat pimeät.\n\nSe kiihotti Falkia. Hän pysähtyi laiturille, loi kasvonsa taivasta\nkohti, nosti käsivarsiaan ja huudahteli:\n\n\"Oi syksy! Nytkö olet jo tullut!\"\n\nMaalla, myllyllä ei hän ollut erottanut näin rajusti iltojen\ntummumista, siellä ei ollut tulia.\n\nEntä järvi sitten sataman edessä: sen pinta oli melkein musta, siellä\ntäällä ainoastaan valkea kaista, harmaata valkeaa, heikkoa hohdetta\nillan taivaan yhä katoavasta valosta. Ja veden takana olivat läheiset\nsaaret aivan mustat. Niin, nuo saaret ja harvaanasutut mantereet niiden\ntakana, maat, jotka pian raukeaisivat suureen äänettömyyteen, syksyn\nhelmaan ja sitten hankien alle, oi, ne tuntuivat nyt Lauri Falkista\njoltakin synkän-synkältä. Hän seisoi satamakatoksen pilariin nojaten,\npää kumarassa, kädet taskussa ja tuijotti noihin salomaihin,\nmäärättömiin ja autioihin. Samalla hän kuuli sävelet... Mutta se tanssi\ntuntui hänestä täällä omituiselta, tässä keskustassa ja maisemassa;\njoltakin hetkelliseltä, epäkotoiselta, niin, melkeinpä hassulta.\nHänestä olivat sähkövalotkin aivan kuin juovuksissa; nuo uhmailevat\nsävelet olivat jotakin hurjaa poikkeusta, niinkuin enimmät\ntanssijoistakin, ulkomaalaiset, tulivat tänne ainoastaan lyhyeksi\naikaa, iloittelemaan kesäksi. Se ilo oli nyt jollakin tavalla ikäänkuin\nhullunkurista satua, samaa kuin jos hän olisi siellä myllyn\nympäristössä kulkiessaan yht'äkkiä kuullut salolta posetiivin äänen.\nMoinen ilo vei ajatuksen iloon, mutta ei kuitenkaan ollut sitä\nrajatonta iloa, jota Lauri Falk kaihoili.\n\nKoirain haukunta kaikui kumeasti, siinä oli hänestä syksyn pelkoa.\nTornikello löi kerran, triangeli toisti väristen lyönnin. Falk katsoi\nkelloaan tupakkansa hohteessa, se oli jo neljänneksen yli kymmenen.\n\nNyt hänestä oli epähienoa enää mennä Könölinille. Mutta nyt, juuri nyt\nhän sinne tahtoi, kun oli ensin selvittänyt sen ajatuksen, joka oli\nhäntä vaatinut miettimään kaiken päivää. Mutta mennäkö sinne näin,\nmaljain kallistelun jälkeen? Oh, hän ei tahtonut salata Svealta\ntätäkään, se ei saisi estää häntä menemästä; hän tahtoi olla vilpitön,\nnäyttäytyä juuri sellaisena, mikä oli.\n\n\"En ole mustasukkainen\", ne Muttisen sanat soivat koko päivän hänen\nkorvissaan.\n\nMustasukkainen?\n\nAh, nyt hän huomasi, mikä siinä oli alla, hän aivan pysähtyi laiturilla\nja nyökäytti päätänsä.\n\nEi; mustasukkainen ei hän Sveasta ollut.\n\nMutta hän oli kerran ollut mustasukkainen, erään toisen tähden;\nviimeinkin hän sai ajatuksensa ytimen paljaaksi.\n\nTällainen oli lyhyesti Laurin vanha lemmensatu, josta on pari kertaa\nmainittu. Nuorena ylioppilaana hän oli rakastunut erään\npuoliruotsalaisen tuomarin tyttäreen. Rakastunut, hm: ensin Lauri\nnytkin ajatteli haikeana, miten toisenlainen hän olisi, jos olisi tuon\ntytön saanut. Mutta sitten hän muisti: hän oli piankin jättänyt\nvastaamatta tytön kirjeisiin, niinkuin nytkin Svean; oli siis\nlaiminlyönyt tuon \"neitosensa\", joka oli odottanut häntä pari vuotta ja\nsitten mennyt naimisiin.\n\n\"Miksi minä hänet jätinkään?\" aprikoi nyt Lauri Falk. \"Siksi, ettei\nminulla ollut mitään hänelle tarjota. Mutta olihan minulla varoja,\njoilla olisin voinut lukea. Niin kyllä; mutta miksikä lukea, miksi\ntulla? Siellä pääkaupungissa, uusien pyrkimysten piirissä, oli kaikki\nsilloin niin uutta, outoa, kummallista; ja ennen kaikkea, nautintoa.\nNiin menivät vuodet, joutilaisuudessa kylläkin, mutta sellaisessa,\njossa oli tuskansa...\"\n\nLauri Falk säpsähti tätä ajatuksenkäännettä. Niin, silloin hän\noli rakastanut, sokeasti, silloin hän oli ollut mustasukkainen,\nsiinä se totuus nyt oli. Lauri Falk muisti, kuinka hän eräissä\ntanssiaisissa, joissa oli tanssinut sen valssinsa, oli tapaillut\ntaskusta linkkuveistään, kun näki tuon tytön hymyilevän toisille,\npolyteknikkolaisille: ja tyttö hymyili, koska Lauri Falk oli, ensi\nkertaa eläessään tanssiessaan, ollut kompastua nenälleen keskellä\nrakkaudentunnustuksiaan.\n\nSen jälkeen ei Lauri mennyt tanssimaan.\n\nJa silti ei tuo tunne hänessä ollut muuta kuin sellaista loimua, että\nhän voi tytön jättää. Mutta kun tyttö puolestaan hänet jätti, se koski\nhäneen, mutta sillä tavalla, että hän tunsi sen jälkeen olevansa vapaa,\nnauttimaan, täysin maljoin, uneksimaan, kuitenkaan sillä mihinkään\npyrkimättä; lemmiskelemään, silläkään mitään tarkoittamatta.\n\nMutta näitäkään asioita ei Svea vielä tietänyt. Kuinka kummalla oli\nSvea voinut suostua kihloihin näin tuntemattoman kanssa?\n\nRakastiko hän Sveaa? Ei, Lauri Falk ei ollut mustasukkainen, vaikka hän\naina olisi saanut siihen syytä; esimerkiksi -- Heitukasta. Mutta\nhänellä ei ollut tunnetta sellaiseen.\n\nSitten hän kuvitteli, miten kunnottomasti hän menettelisi Heitukkaakin\nkohtaan, jos riistäisi häneltä ehkä pelastuksen keinon. Gentleman!\n\nEi, hän oli kerran rakastanut, mutta nyt? Falkin sydän ei kärsinyt\npuolinaista eikä pientä; kun hänestä ei ollut suureksi taiteilijaksi,\nei hän voinut sopeutua koko siihen alaan; kun hän ei voinut rakastaa\nintohimoisesti, mustasukkaisesti, niin...\n\nOi, hänen osansa oli vain hetkellinen haave, hekuma, kuvitelma; kaunis\nnainen, yhtä synkkä, irrallinen ja yksinäinen kuin hänkin. Joka\nymmärsi, että sellaisen täytyi olla toivotonta, hetkellistä Lauri\nFalkissa. Kohdata, erota... \"Ilonainenko vain?\" huudahti hän yht'äkkiä.\nJa kipeästi viilsi hänen rintaansa, kipeästi kuin toivoton tulevaisuus,\nkuin syksy, jonka hän aavisti tuossa saarten ja metsien synkeydessä.\nHänen aivoihinsa tuli nyt kummallinen mielikuva: että kaikki ihmiset\ntäällä kesän jälkeen kellahtavat sänkyihinsä ja kuolevat. Sille hän\nnaurahti; mutta samalla se herätti hänessä kiihkon leikkiä vielä,\ntanssia niinkuin nuo tuolla, nuo kesän lapset, muuttolinnut, nauttia,\nleimuta aivan kuin tulet syksyllä, mennä miten tahansa, samaa kiertoa,\njotakin järjetöntä ja hullua ... nauraa kuin slaavilaiset: antaa mennä,\n_nitsevoo!_\n\nNäitä totuuksia pianisti nyt hoiperrellen lähti puhumaan Svealle; niin,\njos Svea ymmärtäisi sellaista. Että kaikki oli ollut, tähän asti,\nainoastaan kesäistä leikkiä, vaaleain kesäöitten unta, kuin auringon\nkiiltelyä laineilla.\n\nHän aikoi puhua, että jos Svea voi odottaa siinäkin asiassa, kunnes\nhän, Lauri Falk, näkee, onko se muuta kuin... Ja jos hän sitten huomaa\nsen muuksi, niin sitten, sitten...\n\n\n\n\n38.\n\n\nAstuessaan vihreän talon pimeästä eteisestä saliin Lauri Falk pysähtyi\nja hätkähti: tuossa oli hänen edessään ilmielävänä se sellainen olento,\njonka hän oli laiturilla ajatellut ainoaksi, mikä oli hänentapaistansa\nvarten luotu: leposohvalla, punaisella varjostimella verhotun lampun\nhohteessa, sadepisarain kiiluessa ikkunoissa, -- sillä jälleen oli\nhiljalleen alkanut sataa --, nainen pitsitetyssä yökauhtanassa, osaksi\npaljaana pullistuvin povin, joka oli valkea kuin maito, lantiot\nkierteessä, -- hän oli kääntänyt yläruumiinsa ja kasvonsa divaanin\nselustasta katsoakseen tulijaa, -- ja kasvoissa ja silmissä kiivas\nhohde, suupielissä ylimielinen ja samalla vetävä ilme.\n\nMitäpä voi Maissi-rouva nykyään muuta kuin loikoa ja oleskella kotona,\ntällaisen skandaalin jälkeen? Viime aikoina oli vanhuudenajatus\nhurjistanut mieltä, se oli saanut hänen päänsä suorastaan pyörälle. Hän\noli silloin kävellyt, kaikessa komeudessaan, leveä hattu päässä,\nkaduilla, pysähtynyt muotikauppain ikkunoihin, katsellut, ah, ah,\nkaikkea stiilista! Ja hän oli vilkunut ympärilleen herroja, ah, ah, hän\nniin kaipasi jotakin, hän tahtoi elää! Mutta nyt hänen oli täytynyt\npysyä sisällä. Tänä iltana hän oli ajatellut hiukan askejaankin.\nHänelle kun jäisi konkurssissa oma osuutensa, hän lähtisi Helsinkiin,\nperustaisi muotiliikkeen, ellei Konstantin keksisi keinoa, miten päästä\njälleen varoihinsa. Tosin se elämä olisi siellä pääkaupungissa ehkä\nvaikeampaa, synkempää kuin täällä. Mutta ei hän nyt jaksanut sitä aina\najatella! Tuli mieleen myöskin tuo Konstantin, jota hän ei nyt sietänyt\najatellakaan, tuskin sitten nähdä. Kuinka hän kiertelee, hiipii\nhuoneissa, hitaasti ja sairaana, puuskuttaen joka toisella askelella\nvaivaisen henkäyksen. Ja sairaan sydän hyppää silloin niin, että koko\nrinta värisee. Ja kasvot ovat kuin koko maailman jättäneen. Oh, on niin\nkauhea sitä ajatella. Maissi-rouvaa iljettää sellainen sairauden\nhenkäys, se on niin _skreepistä_.\n\nNe ajatukset jättäen hän oli nyt lukenut divaanilla vähän aikaa Dumas\nvanhempaa, oli odottanut Mimmiä, joka oli Kasinolla tanssimassa. Mutta\nsitten tuntui kirja niin kuivalta kuin kaikki muutkin, hän antoi sen\nvalua viereensä, ja kääntyi mukavampaan asentoon ja katseli sitten\nkomeaa poveaan, johon hän muisti Lauri Falkin silmien kiintyneen siellä\nsaarella; niin, muistipa Falkin tarkastelussa linnassakin jotakin\nsamanlaista kuin tuomari Tommolan siellä. Se ajatus sai hänet\nilkkuvaan riemuun. Ja sitten hän mietti muutaman päivän päästä tulevia\nOlavin-juhlia, ilotulitusta, venetsialaista regattaa, ja sitten\nkuukauden päästä alkavaa syksyä: haapain lehdet punaiset, kuvaamatonta\nloistoa, saatanallista. Koivujen lehdet kuin kultarahat rihmassa. Ah,\nah, ei hänellä ole varoja elää, jos tämä konkurssi tosiaan... Mutta hän\ntahtoo elää viimeiseen verenpisaraan asti.\n\nSiinä seisoi Lauri Falk, silmissä omituinen leimahdus, katseli hänen\npoveaan ja alastomia nilkkojaan ja jalkoja, joissa oli yökengät. Maissi\nantoi sen tapahtua, hän hymyili ja tervehti, ja huomasi Lauri Falkista,\nettä hän hehkui viiniä, ei, sherryä se oli! Hänessä nousi varsinkin\nviimeisten päivien villi päätös, hän oikaisi käsivartensa niin, että\nhiha valui kyynärpäähän ja paljasti kyynärvarren. Ja Lauri Falkin\nsilmiin syttyi läpättävä tuli, hän tarttui ojennettuun käteen, hänen\ntoinen kätensä kosketti Maissin lämmintä kaulaa. Maissi ei estellyt\nmuuta kuin hiljaisella naurulla: \"Te olette _tokig!\"_ Hän veti Falkia\npuoleensa ja kurotti suutaan, antoipa kieltäkin, kallistui suopeasti ja\nnauraen selälleen.\n\nHe kuulivat ääniä, Könölin seisoi Svean kanssa eteisen ovella. Ukko\nhaukkoi ilmaa, hänen kasvonsa olivat sinertävän kalvaat. Lauri Falk\npysyi hetken paikallaan, hänessä tuikahti vielä uhmantapaista, ja hän\nnäki säikähtäen Svean pelästyneet kasvot. Könölin käänsi vaivoin päänsä\nja katsoi Falkiin, hänen silmäkolonsa olivat tummat.\n\nLauri Falk meni eteiseen, hapuili päällystakkinsa ja hattunsa\nnaulakosta ja kulki verannalle, pysähtyi siellä ovenpieleen. Jokin ääni\nuhkasi hänen sielussaan. Siinä hän seisoi, ei tietänyt mistään mitään,\nkuuli vain avoimien ovien kautta salista sananvaihtoa.\n\n\"Sehän on bagatellia!\" huudahti rouva harmistuneella äänellä.\n\n\"Niin, sinusta\", vastasi Könölinin ääni.\n\n\"Mutta eihän tässä ole mitään tapahtunut, yksi muisku...\"\n\n\"Mitään tapahtunut, ei mitään, ei mitään... Näinkö se... En tahtonut\nluulla. Mene, mene sinäkin... Mene sinäkin konkurssiin... Varattomaksi\njäät sinäkin. Tiedä se sitten ... nyt juuri, kun tahdoin jotakin muuta\n... kotia ... kerrankin ... silloin sinä... Minä petin sinua, kun\nsanoin, että sinulle jäisi osuutesi, saadakseni sinulta rauhaa! Sinä\nolet ollut mukana tuhlaamassa, sinut tuomitaan osalliseksi, joudut\nkerjäämään!\"\n\nMaissi-rouva huudahti:\n\n\"Vai niin, sittenpä saat sinä pitää huolen minusta. Vetää kuin\nennenkin. Elätä minut ja lapsesi!\"\n\n\"Svean? Kuka hänestä sitten ennen on huolta pitänyt? Sinäkö? Tiedätkö,\nmitä sinä teit? Että sinä voit Svealle...! Ovat kihloissa...\"\n\n\"Kihloissa? Tuo konstnääri?\" huudahti rouva. \"Missä Svea on?\"\n\nJa sitten purkausi Maissin kurkusta, kimeästi:\n\n\"Miksi et sanonut sitäkään minulle? Miksi sinä et puhu koskaan? Miksi\nsinä et puhu? Et mitään minulle, niinkuin minulla ei olisi päätä. Niin,\nniin... Sinä: samanlainen kuin kaikki muut! Kaikki! Niinpä saatte mitä\netsitte. _Kaka söker maka_!\"\n\nNyt Lauri näki jonkin valkean hahmon kiiruhtavan verannan editse\nkeittiöstä päin. Laurille tuli kauhu, se oli Svea. Hän lähti Svean\nperästä, ensin juosten, sitten tuokioksi pysähtyen, tunnonvaivoissa.\nSitten hän hiipi Svean perästä alas katua, niin hiljaa, ettei Svean\nolisi tarvinnut häntä nähdä. Nuori tyttö meni taakseen katsomatta\nedelleen, poikkesi sivukadulle, yhä rantaan päin; Lauri Falk kiirehti\ntuskissaan askeliaan. Svea kulki yli pienen sillan, saarelle, jonka\ntakana vanha linna kuumotti väkevän virtansa keskeltä, katosi\npensaskäytävien varjoon ja ilmestyi mustan virran laiturille. Siinä hän\npysähtyi, Lauri Falk juoksi luo, tarttui tytön käsivarteen ja alkoi\nsammaltaa:\n\n\"Mitä te aiotte?\"\n\nHän irroitti kätensä, mutta asettui kuitenkin Svean ja virran väliin,\nniin kauas Sveasta kuin saattoi.\n\nSvea sanoi: \"Menkää.\"\n\n\"En voi, ennenkuin lähdette tästä\", vastasi Lauri Falk. \"Miksi lienette\ntäällä, ehkä minun vuokseni, tällaisen: ei maksa vaivaa. Näittehän itse\n... niin, se ei tosiaan maksa vaivaa.\"\n\nHän huomasi Svean vasemmassa kädessä jotakin. Siinä oli tosiaan\nrevolveri! Lauri Falk otti sen hiljaa pois ja aikoi heittää sen\nvirtaan. Mutta sitten pälkähti jotakin hänen päähänsä, hän nakkasi\nKönölinin aseen maalle, kauas jonnekin. Myllylle jäänyt unijuoma\nkuvastui mielessä ja se kaunis kolibri-viittakin.\n\n\"Te ... Svea ... neiti ... minun tähteni ... oh, sehän olisi\nnaurettavaa\", huudahti Lauri Falk.\n\nHän aikoi jälleen pyytää Sveaa menemään, mutta keskeytti. Sitten sanoi\nSvea:\n\n\"Menkää, ettekö ymmärrä, että minä en nyt voi. Minä menen kyllä.\"\n\nJa Svea lähti horjuen laiturilta. Lauri Falk seurasi, mutta ...\nloitolla pysyen. Svea katosi sillan toiselle puolen suuren lehmuksen\nvarjoon, pysähtyi kuin jotakin miettien, ja sitten hän kiiruhti\ntakaisin kotiin, jonka portin lähellä alkoi kuulua etsivien\npalvelijoiden huutoja ja Maissi-rouvan hermostunut ääni.\n\nMuut menivät sisään, pianisti seisoi puutarhassa, ei kuitenkaan liian\nlähellä rakennusta. Hän kuunteli jokaista ääntä talosta. Jos täällä\ntapahtuisi jotakin, silloin täytyisi sen tapahtua hänellekin. Satoi\nhiljalleen, hän odotti suhisevain vaahterain ja koivujen alla. Ja hän\nhymähti:\n\n\"Mitään ei tapahtunut.\"\n\nMutta sehän ei mitään merkinnyt, ettei se ollut tapahtunut, sillä\nolisihan se voinut, sellainen hän oli. Juuri hän, sama mies, joka oli\ninhonnut pikkukaupungin herrojen hulluttelua Muttisen talossa juhlien\njälkeen. Ja Oiva Tommolan pintapuolisuutta.\n\nTalosta ei kuitenkaan enää mitään kuulunut, tulet sammuivat ikkunoista,\nensin keittiöstä, sitten muualta. Ainoastaan Könölinin kamarista kuulsi\nhimmeä valo yhä. Sade muuttui rankaksi, tuuli vanhoissa puissa\nkohinaksi.\n\nNyt kuului askelia kadulta, vuoroin kapsavia, vuoroin pehmeitä. Ne\nlähestyivät porttia. Lauri Falk väistyi puutarhan pimeyteen. Maisteri\nBongman tuli pihalle, kiskoi verannan ovea ja lykkäsi sitten avaimen\nsiihen. Ja sitten syttyi kynttilä hänen ullakkokamarissaan, ja\nstipendiaatti seisoi ikkunassa, kasvot onnellisessa naurussa. Hän\nodotti kai Falkia, mutta tällä kertaa ei lauhkea sankarimme noudattanut\nhänen toiveitaan. Ei, viimein hän lähti talon puutarhasta. Hän kulki\njälleen sille saarelle, jossa oli Sveasta eronnut. Nyt sai suru hänessä\nvallan; että hänen oli täytynyt, täytynyt turmella ehkä onnensa. Eikö\nhän ollut pohjaltaan aina vaistomaisesti vastustanutkin onnea, jota\nhänelle tarjottiin? Siinä kirkastui hänen päässään jotakin, niin, että\nhän aivan pysähtyi. Eräät sävelet, joita hän oli kesän alussa\nleikillään ja ajankuluksi sommitellut, Kullervosta.\n\nTämä teko, siinä ne ajatukset olivat. Hän löysi saarelta revolverin,\ntuon, jonka kätkemällä Svea oli ehkä pelastanut isänsä.\n\n\"Sen täytyy tapahtua, jos tuolla vihreässä talossa jotakin tapahtuu.\nMutta, mutta ei täällä. Ei tällä seudulla; eikä nyt!\"\n\nTämä seutu oli hänelle rakas, autioissa erämaissa oli jotakin\nsellaista, ettei hän voinut muualle koskaan todella kotiutua. Mutta hän\noli ikäänkuin turmellut suurimman ilonsa, ilon luonnon helmassa täällä.\nTuntui kuin hän olisi häväissyt luonnon. Pois, muualle, vieraaseen\nmaailmaan!\n\nVuodattaen kyyneliä, joista hän kuitenkin nautti, hän lähti nyt\nMuttisen Aapelin talolle, tuntien itsensä arvottomaksi sinnekin, soitti\nkelloa ja kielsi Marttaa, joka tuli hänelle avaamaan, herättämästä\nkirjakauppiasta. Ja kun kummasteleva emännöitsijä oli poistunut, Falkin\nantamatta varustaa itselleen vuodetta, otti pianisti päällystakkinsa,\nsammutti lampun, asettui salin sohvalle ja kyyristyi siihen selkä ja\njalat koukussa. Siinä hän tuijotti ikkunain hämärään kuultoon.\n\nMissä oli alkukesän öitten kultainen loiste? Ruudut häämöttivät\nvaaleina, koivut rannalla huokasivat silloin tällöin.\n\n\n\n\n39.\n\n\nKulkipa Muttisen Aapeli seuraavana aamuna väljässä mekossaan\nkamaristaan saliin, ja Lauri Falk kuuli hänen pysähtyvän sohvan luo ja\nmurisevan itsekseen: \"Mitä hän tuohon? Voi kolmentuhannen ukko!\"\nPianisti oli nukkuvinaan. Sitten meni kirjakauppias eteiseen, palasi\nkamariinsa ja kahisteli siellä jotakin, varmaankin sanomalehteä.\n\n\"Voi kyöpeli kuitenkin\", kirosi Muttinen hiljaa itsekseen ja kiiruhti\nOiva Tommolan huoneeseen, jonka oven hän veti kiinni. Ja hän tervehti\nTommolaa:\n\n\"Heräjä, sinä synnin sitkiää ja pitkiää unta makaava sielu! Nouse\nloorastasi! Ja katso nyt tätä lehteä, mitä siinä on! Kun ne tulevat\ntänne taas, turkkilainen! Ryssien torpedo-panssarilaivasto Saimaalle.\"\n\nPianisti teristi korviaan; ah, se oli ainoastaan sitä.\n\nMuttisen Aapeli murahteli Tommolan kamarissa edelleen:\n\n\"Pihkaako ne täällä aina luovivat torpedovenheineen? Jo kerran ennen\najelivat; eivät, eivät anna pienen kansan elää rauhassa, metsässä.\"\n\nSitten luki asianajaja Tommola nopeasti lehteä, erottelematta pilkkuja\ntai pisteitä:\n\n\"Meille sähkötetään t.k. 20 pn iltana Kuopiosta: mikäli täällä varmalta\ntaholta olemme tietoomme saaneet, on uusi torpedo-ponsarilaivue tulossa\nSaimaan kanavan kautta pohjoiseen matkan päämäärä sietämätön...\"\n\n\"Sietämätönkö?\" huudahti kirjakauppias.\n\n\"Kai painovirhe\", selitti Oiva Tommola. Hän jatkoi: \"Meille sähkötetään\nt.k. 20 pn aamuna klo 2 a. entisistä lähteistä torpedolaivue, jota\nkomentaa atamaani Muilovits-Trohimovski, on edennyt koillista väylää.\nAinoastaan Latvaveden selällä on kohdannut luonnon vastuksia parin\nlaivan sipaistessa pohjaan meille ilmoitetaan yhä edelleen: Puumala,\nklo 4 aamulla (puhelimitse) että laivue saapuu kaupunkiimme klo 11\ntienoissa päivällä, ellei esteitä satu, kulkien Kesamonsaaren ja\nKoirasalon välistä väylää. Nauta pilettikoneena laivoissamme. Mitä\nhelkkaria?\" keskeytti Oiva Tommola.\n\nKompukset lukivat, nauroivat keskenään ja arvelivat, että nyt on\nmaisteri Bongman varmaan saanut jonkin artikkelin lehteen. Ja sitten\ntuli jokin runo: \"Kameelit\", alla nimimerkki Velho Sarajaha.\n\n\"Mitä tämä nyt on?\", sanoi Muttisen Aapeli. \"Pilkkaruno eräistä\nneiti-vainajista. Bongmanin työtä tämä varmaan on.\"\n\nKuitenkaan eivät Muttinen ja Tommola kiinnittäneet sen tarkempaa\nhuomiota ensimmäiseen näistä lukemistaan uutisista, tiesivät vain, että\nryssän laivasto tunkeutuu Saimaalle.\n\nEmännöitsijä Martta tuli nyt huivi päässä saliin, silloin Lauri Falk\npistäytyi nopeasti päällystakkinsa alle; Martta seisoi hetkisen\nsalissa, mutta meni sitten Tommolan kamarin ovelle.\n\n\"Kaunista huomenta, herra Tommola ja herra\", sanoi hän. \"Minulla on nyt\nuutisia, kauppaneuvos Könölin se on nyt kuollut.\"\n\nLauri Falk oli kuunnellut korvat pystyssä: siinä se nyt oli, nyt hän\nsai sen tietää, kuollut.\n\nHän vapisi, painautui seinään päin, ei kuullut muuta kuin että Martta\noli saanut sen tietää leipurissa, Könölinin sisäköltä. Sitten sanoi\nMartta tuovansa herralle teetä ja rusinoita ja meni keittiöön.\nViimeinkin Lauri Falk huomasi Muttisen palaavan kamariinsa. Silloin hän\nnousi, hänen täytyi nyt lähteä kaupungista, hän veti päällystakin\nylleen ja koetteli sen taskua: siellä se oli. Sitten hän meni Muttisen\nkamariin; hän ei kuunnellut vanhan ystävänsä aamutervehdystä, hänen\nilmoitustaan Könölinin kuolemasta. Kirjakauppias saarnasi, matkien\nvanhanaikaista pappia:\n\n    \"Tässä se nyt vainaja makaa,\n    jonka huoruutta en takaa,\n    mutta varkaudesta hän oli vallan vapaa.\n    Ei heräjä herjan henki,\n    jos kuinka kuiskuttais,\n    ei pakene pahahenki,\n    vaikka pallilla paiskuttais...\"\n\nSitten Muttinen jatkoi:\n\n\"Niin, niin, hyvä on matkia, meidän, koirien. Ja sitten jutut lehdissä:\nsuomalainen liikemies, j.n.e. Ja kuitenkin hän on tehnyt ikänsä työtä,\nmiksi? Mitä, mitä on elämä?\" inisi Muttisen Aapeli. \"Häh, rahaako\ntahdot, Lassi? Saathan, mokomaa; mutta onko sinulla nyt niin murhankova\nkrapula, häh, missä te olitte Kasinolta mentyänne? Turistissa, häh?\nMiksi et antanut Martan tehdä vuodetta tänne? Minne sinä menet?\"\n\nLaurilla oli pää niin sairas, hän sanoi menevänsä apteekkiin.\n\nMuttinen kiusasi:\n\n\"Häh, onkos nyt hyvä ollaksesi? Mutta eikö liene täälläkin jokin\naspiriini, piruliini.\"\n\n\"Ei, antaisit nyt vaan\", virkkoi Lauri. \"Minulla on asiaa myöskin\nBongmanille. Mutta saat sen tietää. Kiitokset vaan.\"\n\nLauri Falk puristi Muttisen lihavaa kättä ja lähti.\n\n\"Mikä helkutti hänellä oli?\" mutisi Aapeli Muttinen itsekseen.\n\nMutta Lauri Falk kiiruhti junalle! -- Hän aikoi ensin kirjoittaa\nSvealle. Mutta mitä? Pyytää anteeksi eilistä ei olisi kannattanut.\nEihän kukaan voi sellaista antaa anteeksi. Että hän oli tappanut\nkauppaneuvoksen, ajatteli Lauri.\n\nOdotellessaan junan lähtöä hän kierteli aseman takana rantakallioilla,\njoihin aallot hyrskähtelivät, kumisivat kauempana, vilisivät ärtyisen\nvalkeina.\n\nMenipä tunti, sitten seisoi Lauri Falk junan vaunusillalla kiitäen\nhalki kaupungin, korkeaa ratapengertä. Aivan kuin kaukaa ja himmeästi\nhohtivat hänelle pienet talot ja salmien sininen vesi ... ja loitot\nilmanrannat auringon välkkeessä, sillä tuuli avasi siellä täällä\nnäkymään sadepilvien lomista kaistan vaaleansinistä taivasta.\n\n\n\n\n40.\n\n\nSamana sunnuntaina noin kello yksitoista aamupuolella, jolloin\nSydän-Savotar oli ilmoittanut laivaston saapuvan kaupunkiin, liikkui\nmustanaan väkeä satamassa, ja uutta virtaili sinne lisää pieniltä\nkujilta aivan kuin purosina. Katselijoita oli torin reunustalla talojen\nikkunoissakin, toisia kuljeskeli loitommalla suuresta tungoksesta, joka\noli muodostunut komeimman matkustajalaivan viereen. Ja pienten\nlaivainkin kansilta tähystelivät ihmiset tuohon tungokseen, jonka\nkeskellä maisteri Bongman seisoi, heiluttaen toista kättään ja pitäen\npuhetta kansalle.\n\nTuossa tulivat joutilaan sunnuntaiväen joukkoon myöskin kirjakauppias\nAapeli Muttinen ja tuomari Tommola katselemaan torpedovenheitä. He\npysähtyivät sataman kulmalla ja väittelivät jostakin. Oiva Tommola\nsanoi:\n\n\"Eh-eh, mutta kun se Könölinin Aili kertoi niin, ilkeä juttu...\"\n\n\"Puhu sinä vanhoille akoille ja homekorville\", vastasi Muttisen Aapeli.\n\"Marttakin levittämässä näitä pikku kylän juoruja! Mutta Lassi ei ollut\nhotellissa eikä Kasinolla! Ja toden totta: siltä Könölinin ämmältä se\nvoisikin syntyä... Ja merkilliseltä se poika kyllä näytti. Minä avaan\ntämän kirjeen, jonka se Könölinin piika toi.\"\n\nMuttisen Aapeli veti suuresta povitaskustaan kirjeen ja kääntyi selin\nja luki; sitten antoi hän kirjeen Tommolalle ja sanoi:\n\n\"Pidätkö nyt kuonosi kiinni?\"\n\nOiva Tommola luki:\n\n\"Minä luotan sinuun ja odotan sinua. Svea.\"\n\n\"No, hän lienee mennyt myllylleen\", arveli Muttinen.\n\nNyt kiiruhti Muttisen ja Tommolan luo satamasta keppiään huitoen ja\nsanomalehti toisessa kädessä vanha postimestari ja sanoi:\n\n\"Tämä on hävytöntä. Nulikkamaista! Narrata koko kaupunkia... Kuulin\ntuolta eräältä, että tämä on, hm, humpuukia, Bongmanin keksintöä.\nStipendiaatti on narrannut toimittajan ja päässyt tekemään tätä\nnumeroa.\"\n\n\"Ohoh\", sanoi Muttinen ja pysähtyi.\n\n\"Älkää perhana!\" sanoi Oiva Tommola.\n\n\"Niin, mitä vitsiä tässä on? Onko nyt muka jo mätäkuu? Minä en voi\nymmärtää, torpedoja, panssarilaivoja...\"\n\n\"No jo nyt on jotakin\", sanoi Muttinen. \"Mutta mennäänkö me katsomaan?\"\n\n\"Sinä, Muttinen, olet utelias\", vastasi Oiva Tommola.\n\nHe menivät lähemmäksi kuhisevaa ihmisparvea. Nolot olivat he niinkuin\nmuutkin ja kiukuissaan.\n\nMutta yksi ei ollut kiukuissaan eikä nolo, nimittäin maisteri Bongman,\njoka seisoi pakkalaatikkokasalla kuin milläkin muistopatsaansa\njalustalla, ja kas, hänellä oli päässä pieni tuohinen patalakki.\nJalkain juuressa oli hänellä tuohikontti täynnä tavaroita. Hänen\nkasvonsa olivat hymyilevät ja riemukkaat, viikset leikattu sievästi\nhammasharjaksi. Ja hän nauroi, nauroi niin, että heilahteli\nselkäkenossa jalustallaan, silmät loistivat tyytyväisyyttä. Siten hän\npyörähteli laatikkojen päällä ja kääntyi toinen jalka koukussa joka\ntaholle ja kurkisteli vankoin leuoin olkansa taakse ympärilleen.\n\nKun hän huomasi Muttisen ja Tommolan, viittoi hän heitä sormikoukullaan\nlähemmäksi ja sanoi:\n\n\"Kas, Aiaiai, Tommi ja Muttinen. Katsokaa, hyvät langot, noitakin.\nTulkaa tänne vaan, te parihevoset. Täällä on teillekin jotakin\noppimista. Älä kuuntele siellä, sinä Aapeli, kuin porsas pavussa.\nPikkuisen pippuria! Suolaa haavoihin, se on teille terveellistä.\"\n\n\"Mennään pois\", kuiskasi Tommola Muttiselle.\n\n\"Ei, ollaanhan. Kuin porsas pavussa, hihii\", nauroi Muttinen.\n\nMaisteri Bongman jatkoi puhettaan yhä heihin kahteen päin kääntyneenä:\n\n\"Niin, ihmetelkää vaan, päässäni on lakki, se on tuohta. Vanha\nsuomalainen sananlasku sanoo: 'Minä kun kerran tervaan, niin tervaan\nkissankin!' Mutta minä tyydyn siihen, että olen pitänyt tässä näille\nkaupunkilaisille esitelmää, jonka pääfundeerinki on se, että jos meillä\njoku ajattelee tai suunnittelee jotakin uutta, niin sille vain\nällistellään, ajatellaan, että ei siitä tule mitään. Niinkuin sinäkin\nsiellä\", kääntyi hän välillä jonkun kuuntelijan puoleen. \"Sille\n'murretaan mustoa haventa', kuten Kalevala laulaa, nyrpistetään nenää:\nmitä nyt tuo on? Kukaan meillä ei mihinkään innostu, maataan vain, nenä\npystyssä, sinisen amppelin valossa, lukien Suomen Kotien Rupalehteä tai\njotakin: 'Toivon aika lapsuuden'. Tahtoisin vain taputtaa teitä\npäälaelle: Herra siunatkoon ja varelkoon teitä ajattelemasta mitään.\nAuttakoon, että pysyisitte heräämättä, jos joku yrittää jotakin,\nsuomalaista... Minua pidetään narrina, minua on sanottu täällä\naasiksikin...\"\n\n\"Hyvä!\" kaikui joukosta.\n\n\"Mutta ... odottakaa, kerran näytän, kuka tässä on aasi, minäkö vai te.\nMinä kyllä selviän joskus tuohineni, minulla on niitä tuolla kontissa,\nselässäni, koetan nyt viedä ne Helsinkiin, sillä sinne lähden. Tuossa\nlaivassa, saan luvan ilmoittaa. Kyllä minut kerran ymmärretään. Mutta\nensin tahdon pistää pienen narrinhiipan, tuohisen hiipan teidän\npäähänne. Kuulkaas, mitä varten herrasväki on tänne rantaan tullut?\nMitä varten, te, hyvä rouva, juoksitte tänne masinaryille? Entä te,\nsillisaksa? Entä te, pillertrilli? Ja tekin, rouva, hytkyvin mahoin ja\npunaisin ikenin. Mitä varten?\"\n\n\"Tämä on sinulle, Aapeli\", sanoi Oiva Tommola.\n\n\"Minulleko, häh?\" kysyi Muttinen.\n\n\"Niin, kuka siitä jutusta innostui tänä aamuna? Kuka sanoi: 'Nyt ne\ntulevat taas tänne'.\"\n\n\"Sinäpä tuota luit ääneen\", vastasi Muttinen.\n\n\"Minäkö? Eikö hittoa, enkö sanonut muutenkin, että lehti haiskahti\nLutilan puntarilta. Mennään pois täältä, niin näet, kuka on utelias.\"\n\nToverukset eivät kuitenkaan menneet. Maisteri Bongman jatkoi:\n\n\"Te ette vastaa, miksi tulitte tänne. Minun on se siis teille\nsanottava. Te, arvaatteko, te tulitte tänne katselemaan\npanssarilaivoja. Mutta nyt minä sanon teille, ettäpä jos niitä ei\ntulekaan! Jos kaikki on ollut pelkkää narria, hahaha. Jos minä, haha,\nminä, Poltti, olen teitä narrannut, hahaha!\"\n\nBongman nauroi niin, että hänen rintansa vääntelehti. Joukosta kuului\nkiukustuneita ääniä. Bongman jatkoi:\n\n\"Suututteko? Ei ole paha! Siinä saitte, äksänpliit, niksis ja naksis.\nMinä se toimitin teille tämän lehden. Ja te ette huomanneet mitään!\nSiinä nyt näette, miten paljon teillä on aivoja. Kanan kykäisemän\nverran, tuolla juhlakalloissanne. Niin te luette, niin ovat roskalehdet\nteidät pilanneet. Saatte tukun uutisia, ette ennätä lukea mitään,\nhotkaisette kaikki, artikkelit ja pakinat, terättömät kuin vitsi\nentisellä suomalaisella klovnilla, joka yleisöä naurattaakseen laski\npöksynsä. _Vot, vot_, se on harmitonta huumoriamme. Niin nielaisette\nlehtenne sisään ja annatte sen ylön, luette, ette ajattele. Mutta\nnytpä nielaisitte myrkyn. Kuulkaa nyt ensiksikin: mitä ovat\ntorpedo-panssarilaivat? Vastaapas sinä, sodanvastustaja Muttinen!\"\n\n\"Mennään helkkarissa pois\", sanoi Oiva Tommola Muttiselle. \"Emme ole\nkoulupoikia.\"\n\n\"Ja milloin kasakka-atamaani komentaa laivastoa? Ja mikä on Muilovits?\nSehän on Aunuksen kielellä kissa. Ja Trohimovski? Sama kuin\nTuohimovski. Ja milloin ovat toimittajat kello neljä aamulla ottamassa\nsähkösanomia? Tärkeitä sotilasasioita, joitten varma lähde on Kuopio?\nJa sitten tarttuvat laivat, jotka pääsevät läpi Saimaan kanavasta,\npohjaan Latvavedellä; mutta kurovatkin vatsansa niin ohueksi, että\nluikertavat Koirasalon salmesta, josta tuskin ankerias mahtuu? Hahaa,\nsellaisiksi lantuiksi teidät ovat tehneet sanomalehdet, touhuava\nkulturi, jota palturiksi sanoa sopii. Kas niin, te olette narreja,\nvuoroin vieraissa käydään, hahaa.\"\n\nOsa väkeä katseli toisiinsa, osa lähti hiipimään pois. Enimmät\nkuitenkin naureskelivat.\n\n\"Niin, te olette narreja, nyt se on tehty, sen näitte, harasoo. Laiva\nsoittaa jo toista kertaa. Mutta sitä ennen vielä yksi sana, siitä,\nmiksi tämän teille tein. Rakkaudesta, piruissani. Oi isänmaa!\" huudahti\nBongman yht'äkkiä ja kohotti kättään. \"Kukaan sitä ei nykyään ajattele.\nSilloin arvelin minä, että jolleivät muut, niin ainakin minä. Mutta\nkuinka vaivani palkitsitte? Juoksijoita ja häränpyllynheittäjiä te\nkunnioitatte, heissä ne aivot, jotka meitä ulkomailla edustavat, aivot\npakaroissa. Mutta kun tulee jotakin aatteellista, jotakin jöökiä,\nsilloin sanotte: se on tuohta. Niin te täällä, roskakylässä! Mutta\nodottakaas, nuo tuohet, joita te olette täällä pilkanneet, minä vien\nnyt muualle. Museoon! Siellä käyvät niitä katsomassa ulkomaalaiset, he\nkatselevat, kääntelevät, he ajattelevat: onhan täälläkin jotakin\nkoetettu. On täälläkin jotakin kulturin sirua hankien keskellä.\nErinomaista! Ja sill'aikaa te seisotte täällä pitkillä nenin! Ja siitä,\n-- siitä saamme kiittää tuota mokomaa miestä, tuota tuomari Tommia...\"\n\n\"Minuako, senkin puntari!\" huudahti Oiva Tommola.\n\n\"Niin, etkö muista, että V. P. K:n juhlissa sanoit minulle, että teepäs\ntuohesta vyö ja panssari. Siitä minä sain tämän idean. Ja nyt on jokin\nalulla. Runoilija sanoo: 'Kun on kerran lähtenyt Pohjan mies, hän ei\nleppyä voi, ei väistyä voi.'\"\n\n\"Niin, niin, pää seinään vaan!\" huusi joku Bongmanille.\n\n\"Vai vielä\", vastasi Bongman ja irvisti niin, että takahampaatkin\nnäkyivät. \"Varokaa itseänne. Muistakaa se: tuossa lehtiankassani oli\nteille myöskin pieni varnaakeli, että ne tulevat, tulevat ne torpedot,\nne vievät teidät, ellette osaa olla kansallistuntoisempia; oi isänmaa!\n-- Mutta: 'Tupakkaa, sanoi Vänni, kun vihiltä pääsi'\", lopetti Bongman\nyht'äkkiä, \"nyt minä lähden!\"\n\nJa stipendiaatti sytytti sikarin ja alkoi kömpiä alas laatikoiltaan;\nmutta siihen hänen matkansa keskeytyi, sillä paikalle oli juossut\npoliisimestari, punoittavana ja paksuna, lätkälakki päässä, parin\npoliisin kanssa. Ah, he karkasivat maisterin kimppuun, Bongman katsoi\nensin heihin julmasti muhkuisen otsansa alta, vääntäen leukansa melkein\nniskaan ja vaatien selitystä. Muttinen meni myös lähelle ja ryhtyi\npuolustamaan stipendiaattia. Oiva Tommolan naama paistoi ilosta.\nPoliisimestari ärähteli Muttiselle:\n\n\"Tutkittavaksi. Te olette jäävejä, hänen ystäviään. Ja leikinlaskua\nsopimattomilla asioilla. Ja tuollainen lakki...\"\n\n\"Mitä, ettekö ennen ole nähnyt Suomessa virsujalkoja ja\npitkätukkaisia?\" selitti Muttisen Aapeli.\n\n\"Räjähdyttänyt moottorinsa, dynamiittia taskuissa, laskee leikkiä\nihmisillä... Muuan kylpylaitoksen vieras, venäläinen, huomannut\nuutisen...\"\n\n\"Dynamiittia, mitä, häh?\" huudahti Muttisen Aapeli ja väistyi nopeasti\nkauemmaksi. Samoin teki muukin joukko, kun poliisit hieman vanuttelivat\nBongmania, joka huuteli:\n\n\"Auta, Muttinen, auta, Tommi! Virkaintoa! Poliisimestari, sorkkaväen\neversti! Missä on _signor Falco_?\"\n\nSitten poliisit veivät putkaan maisteria, loppu yleisöä kulki loitolta\nperästä, kaupungin luterilaisen kirkon hellojen alkaessa soida.\n\n\"Hm, aivan kuin Könölimemme sielukelloja, kuten maisteri Bongman\nsanoisi\", mutisi Muttisen Aapeli.\n\n\n\n"]