[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fA8YX3EqOC9seyq3Rt7rmzVSxMBBzAe0J21qoEl6EqIQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1760,"Mazaroffin murhajuttu","Fletcher, J. S.",1863,1935,"1760-fletcher-j-s-mazaroffin-murhajuttu","1760__Fletcher_J._S.__Mazaroffin_murhajuttu",null,"romaani",[14],"rikos",[],"fi",1923,1924,54915,355542,false,66836,[24,25,26,27],"Detective and mystery stories","England -- Social life and customs -- 20th century -- Fiction","Murder -- Investigation -- Fiction","Rich people -- Fiction",[29,30],"Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Mazaroffin murhajuttu\" by J. S. Fletcher is a detective novel written in the early 20th century. The story revolves around the enigmatic character Salim Mazaroff and the unfolding mystery surrounding a murder case that has gained notoriety on three continents. The book is narrated through the perspective of Mervyn Holt, who becomes embroiled in Mazaroff's mysterious plans.  The opening of the story introduces us to Mervyn Holt, a young man recently returned to England after serving as an army officer in World War I. He is coerced by his old comrade Dick Harker to respond to a peculiar advertisement seeking a companion for the eccentric Mr. Mazaroff, who has recently returned to England after years abroad. Holt, intrigued by the offer, meets Mazaroff—who reveals a desire to revisit old haunts in northern England. As they embark on their journey and stay at a remote inn called Lehtokurpan majatalo, Mazaroff's background begins to reveal itself, hinting at deeper complexities. The narrative builds tension as Holt prepares to uncover truths tied to Mazaroff's identity and possibly the murder mystery that surrounds him. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Kupiainen, Alpo",225,"Salapoliisiromaanissa ensimmäisen maailmansodan veteraani Mervyn Holt päätyy varakkaan ja omalaatuisen timanttikauppiaan seuralaiseksi. Kun isäntä murhataan salaperäisesti syrjäisellä nummella, Holt joutuu selvittämään tapausta, jonka juuret ulottuvat vuosien taakse ja kaukaisiin maihin.","J. S. Fletcherin 'Mazaroffin murhajuttu' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1760. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MAZAROFFIN MURHAJUTTU\n\nKirj.\n\nJ. S. Fletcher\n\n\nEnglanninkielestä (The Mazaroff murder) suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\nValittuja salapoliisiromaaneja 12\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Herra Mazaroff.\n    II. Lehtokurpan majatalo.\n   III. Kadoksissa.\n    IV. Nuoruuden vapaamuurariutta.\n     V. Ainoa uskottu.\n    VI. Herra Crole Bedford Rowin varrelta.\n   VII. Muistolevy.\n  VIII. Majatalon isännän pyssy.\n    IX. Kapkaupungin postileima.\n     X. Yorkilainen asianajaja.\n    XI. Poliisien otaksuma.\n   XII. Salakirjoituksinen kirje.\n  XIII. Timanttimaailma.\n   XIV. Bond-kadun jalokivikauppias.\n    XV. Äsken rikastuneet.\n   XVI. Koputus oveeni.\n  XVII. Miten se oli saatu?\n XVIII. Kadonnut mies.\n   XIX. Sileä seinä.\n    XX. Avoin valtuutus.\n   XXI. Uusia renkaita.\n  XXII. Ketä epäillään?\n XXIII. Kuka oli nainen?\n  XXIV. Tietymättömissä.\n   XXV. Kuka se mies oli?\n  XXVI. Me tunnemme miehen!\n XXVII. Syytettynä.\nXXVIII. Epäuskoinen Etsivä.\n  XXIX. Laivalle lähtevä juna.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nHerra Mazaroff\n\n\nDick Harker se ensinnä toimitti minut kosketuksiin sen miehen kanssa,\njonka salaperäinen, minun seurassani tapahtunut murha oli kolmella\nmantereella Mazaroffin juttuna kuuluisiksi tulleiden tapausten pohjana.\nHarker ja minä olimme vanhoja koulutovereita; yhdessä liityimme\narmeijaan nuorina upseereina; olimme samassa pataljoonassa koko\nmaailmansodan ajan; haavoituimme samana päivänä ja samassa kahakassa --\nkaksi viikkoa ennen aselepoa; meidät lähetettiin samaan sairaalaan\nkotimaahan ja pääsimme sieltä vihdoin, kumpikin kykenemättä jatkamaan\nsotapalvelusta, mutta kummallakin onneksi kaikki jäsenet tallella. Ja\nensimmäiseksi pisti silloin silmäämme se seikka, että se maailma, johon\nilmestyimme, oli äärettömän paljon toisenlainen kuin se, joka oli\nolemassa silloin, kun lähdimme Belgiaan ensimmäisten sadantuhannen\nmiehen mukana; ja toiseksi saimme sen varman vakaumuksen, ettei mikään\nenää pääsisi entiselleen. Olimme tyyten tuntemattoman kynnyksellä, ja\nanteeksiannettavaa oli, että me kumpikin jonkun aikaa vetelehdimme\nLontoossa tekemättä mitään, katsellen ympärillemme ja ihmetellen.\nEräänä aamuna Harker saapui asuntooni minun ollessani vielä\naamiaisella, viskasi pöydälle _Times-lehden_ numeron ja osoitti\nsinisellä kynällä merkittyä ilmoitusta henkilösarekkeessa.\n\n\"Tuossa on sinulle hommaa, Mervyn\", hän huomautti tavalliseen\nsuorasukaiseen tapaansa. \"Pane toimeksi!\"\n\nOtin lehden ja luin ilmoituksen, ennen kuin virkoin mitään.\n\n    Henkilö, joka on äskettäin palannut Englantiin oltuaan pitkän\n    ajan ulkomailla ja aikoo lähteä laajalle kiertomatkalle\n    pohjoisiin maakuntiin omalla autollaan, haluaa seurakseen\n    hilpeätä, seurustelukykyistä, hyvin kasvatettua ja tietorikasta\n    nuorta herrasmiestä. Etusija annetaan entiselle upseerille,\n    joka haavoittuneena on vapautettu palveluksesta. Hyvä täysihoito\n    ja runsas palkkio luvataan. Tarjokkaita pyydetään lähettämään\n    täydelliset ja tarkat tiedot itsestään ja ilmoitukset\n    suosittajistaan osoitteella: Lokero M. 5343, _The Times, E.C.4._\n\nLaskin lehden syrjään ja kävin jälleen käsiksi aamiaiseeni.\n\n\"Hakijoita ilmaantunee kymmenisentuhatta\", huomautin, \"pikemminkin\nenemmän kuin vähemmän\".\n\n\"Joku heistä joutuu ensi sijalle\", tokaisi Harker. \"Miksi et juuri\nsinä?\"\n\n\"Tai -- sinä?\" vastasin.\n\n\"En minä!\" torjui hän jyrkästi. \"Se homma on sinua varten. Minulla on\neräs toinen suunnitelma itseni varalle. Mutta tuo on omituinen\nilmoitus, eikö olekin? Luultavasti joku miljoonamies. Tekisi mieli\ntietää, kuka ja mikä hän on.\"\n\nVastasin ilmoitukseen luullakseni pikemminkin uteliaisuudesta kuin\njostakin muusta syystä, esitin taitoni ja mainitsin suositukseni.\nSuositukset olivat moitteettomat, taidot kainostelematta, jos kohta\nvaatimattomasti luetellut. Mutta vastausta en odottanut. Tiesin varsin\nhyvin, että Lontoossa oli satoja miehiä, joilla oli yhtä hyvät\ntodistukset ja suositukset kuin minullakin -- miksi pitäisi valinnan\nosua juuri minuun? Ällistyin senvuoksi kelpo tavalla, kun noin kaksi\nviikkoa myöhemmin sain seuraavansisältöisen kirjeen:\n\n    _Hotel Cecil, syyskuun 8 p:nä 1919._\n\n    Herra Mervyn Holt.\n    Kiittäen elokuun 23:ntena päivätystä kirjeestänne ilmoitan,\n    että luullakseni meiltä yhdessä ollessamme aika kuluisi\n    rattoisasti. Olisin Teille sitäkin kiitollisempi, jos\n    pistäytyisitte luokseni tähän hotelliin huomenna kello\n    puoli yksi, niin että voisimme hiukan keskustella.\n\n                                             Kunnioittaen\n                                            _Salim Mazaroff_.\n\nAllekirjoitus pani minut ymmälle. Ilmoituksen sanamuodosta olin saanut\npäähäni, että ilmoittaja oli englantilainen, joka oli ollut poissa\nsyntymämaastaan kauan aikaa, palannut nyt ja halusi kiihkeästi päästä\nnäkemään nuoruutensa temmellyspaikkoja. Mutta tuo nimi ei sointunut\nlainkaan englantilaiselta, enkä kyennyt päättelemään minkäkielinen se\noli. Eikä sitä osannut ratkaista Dick Harkerkaan.\n\n\"Mutta mitäpä sillä väliä?\" hän sanoi. \"Epäilemättä aikasi menee perin\nhauskasti vanhuksen seurassa, ja lopuksi hän antaa sinulle suuren\nmaksuosoituksen. Älä anna tilaisuuden luisua käsistäsi! Pidä tarkka\nvaari ajasta.\"\n\nMenin Hotel Ceciliin täsmälleen kello kaksitoista ja kolmekymmentä\nseuraavana päivänä. Herra Mazaroff oli ilmeisesti jo etukäteen antanut\nohjeita minuun nähden, sillä heti kun olin tiedustanut häntä, kysyttiin\nminulta vuorostani, olinko herra Mervyn Holt, ja vastattuani\nmyöntävästi opastettiin minut hänen yksityiseen, palatsimaiseen\nhuoneistoonsa. Oppaani, eräs vahtimestari, vei minut odotussaliin,\nkoputti eräälle sisempiin huoneisiin vievälle ovelle, kuiskasi nimeni\njollekin sen takana olevalle henkilölle, ilmoitti minulle, että herra\nMazaroff ei odotuttaisi minulla minuuttiakaan, ja poistui. Ja sain heti\nnähdä, että herra Mazaroff oli todellakin sanansa mittainen mies, sillä\nennen kuin minuutti oli kulunut umpeen, avautui ovi jälleen, ja hän\nastui esiin käsi ojossa.\n\nAstuessani esiin silmäilin häntä tarkoin. Hän oli todella\nnäkemisen arvoinen, silmäänpistävä mies, jonka olisi eroittanut\nihmistungoksestakin. Arvioni mukaan hän oli kuusi jalkaa pitkä, ja\nleveys oli suhteellinen pituuteen; kokonaisvaikutus oli kookkuus ja\nvankkuus. Hänen ikäänsä oli vaikea arvioida: hänen ruskea tukkansa ja\npartansa olivat harmaansekaiset, ja hänen silmiensä ja viiksiensä\nvälillä oli runsaasti uurteita ja ryppyjä; hän näytti mieheltä, joka\noli kokenut myrskyjä ja liikkunut polttavassa päivänpaahteessa ja\npurevissa tuulissa. Hänestä huokui hyvänluontoisuutta, leikillisyyttä,\njopa hyväntahtoisuuttakin, mutta sitä vaikutelmaa laimensivat jonkun\nverran pitkä, terävä nenä ja lähellä toisiaan olevat, pienet\nsilmät sekä lisäksi vasemman silmän kierous. Mutta hänen hymynsä\noli miellyttävä, samoin hänen silmiensä tuike, eikä hänen\nkädenpudistuksensa ollut lainkaan muodollinen.\n\n\"Hauska tavata\", virkkoi hän hieman karkeahkosti. \"Minä --\" Hän\nkeskeytti puheensa, ikäänkuin ei olisi löytänyt sanoja, opasti minut\narkihuoneeseen, josta oli juuri tullut, ja tarjosi minulle savukkeen\npöydällä olevasta laatikosta. \"Suvaitsetteko lasin sherryä?\" hän\njatkoi, osoittaen karahvia ja lasia. \"Minun seurakseni -- aioin juuri\nottaa ryypyn -- puolisen alle.\"\n\nSilloin olin jo varma siitä, että mistä hyvänsä ja millä tavoin hyvänsä\nherra Mazaroff oli saanut epäenglantilaisen nimensä, niin joka\ntapauksessa hän oli skotlantilainen: hänen murteestaan oli mahdoton\nerehtyä. Tehtyäni tämän havainnon tuntui oloni kotoisemmalta, ja ottaen\nvastaan hänen vieraanvaraisen tarjouksensa, istuuduin hänen\nosoittamaansa nojatuoliin. Katsoimme toisiamme silmiin.\n\n\"Toivottavasti olette täydelleen tervehtynyt haavoistanne?\" hän kysyi.\n\n\"Olen jo hyvässä kunnossa. Kiitos kysymästä!\" vastasin. \"Joka\ntapauksessa kykenen jo kevyeen työhön.\"\n\n\"Sepä hauskaa.\" Hän nyökkäsi. \"Kuten kirjeessäni mainitsin, on meillä\nluullakseni hupaista, jos suostutte lähtemään tällaisen vanhan miehen\nseuraan. Tarjouksia sain -- en muista tarkalleen kuinka monta --\nainakin pari, kolme sataa. Valitsin niistä puolitusinaa ja otin tarkan\nselon heidän suosituksistaan -- ja päädyin teihin. Minulle kerrottiin\nteistä juuri sitä, mitä toivoin -- no niin, mitä arvelette?\"\n\n\"Tulen mukaanne mielihyvin\", vastasin. \"Toivottavasti kykenen\ntyydyttämään vaatimuksenne. Arveletteko, että täytän ne?\"\n\nHän pyöritteli lasiaan sormillaan ja naurahti.\n\n\"En halua juuri muuta kuin seuraa\", hän selitti. \"Olen yksinäinen mies\n-- minulla ei ole tuttavia, ei sukulaisia eikä ystäviä. Olen ollut\nmonta vuotta poissa tästä maasta, ja nyt palattuani tekee mieleni\nhiukan liikkua katselemassa seutuja. Minulla on joutilasta aikaa.\"\n\n\"Eikö teillä ole varmaa suunnitelmaa?\" tiedustin.\n\n\"Ei muuta kuin se, että nousemme autoon ja huristamme pohjoiseen\",\nvastasi hän. \"Pysähdymme mihin haluamme ja milloin haluamme. Pidän\nvanhoista kaupungeista, kaikesta vanhasta, harmaasta ja viileästä. Olen\nviettänyt kaksikymmentä vuotta kuumissa seuduissa, ja ajatellessani\nvanhaa englantilaista kaupunkia herahtaa vesi suuhuni. Tahdon nähdä\nvanhoja piispojen palatseja ja muuta sellaista -- raunioita -- harmaita\nmuureja -- vihreitä puita. Oivallattehan mielialani?\"\n\n\"Pohjoinen valtamaantie on sitten kaiketi sopiva\", ehdotin. \"Sen\nvarrella on paikkoja --\"\n\n\"Juuri sitä ajattelinkin!\" ehätti hän keskeyttämään melkein poikamaisen\ninnokkaasti, siepaten sivupöydältä kokoontaitetun kartan ja levittäen\nsen väliimme. \"Olen tarkastellut tätä. Huntingdon, Stamford, Grantham,\nNewark, York, Durham --\"\n\n\"Ja suuri joukko muita hieman tien sivussa jommallakummalla puolella\",\npistin minä väliin. \"Tunnen sen tien ja sen ympäristöt -- hyvin\ntunnenkin!\"\n\n\"Sepä mainiota!\" huudahti hän riemastuneesti. \"Kaikki käy kuin voideltu\n-- lähdemme suoraa päätä pohjoiseen. Minulla ei ole mitään erikoista\npäämäärää -- saavuttuamme kauas pohjoiseen tahdon vain poiketa erääseen\npaikkaan -- Marrasdalen nummelle -- pelkästään verestämään entisiä\nmuistoja. Mutta se on sen ajan murhe -- saamme taivaltaa kelpo matkan,\nennen kuin ehdimme niin pitkälle.\" Hän käänsi kartan kokoon, pisti sen\nsyrjään ja loi minuun omituisen arkailevan silmäyksen. \"Entä ehdot?\"\nhän kysäisi ujostellen.\n\n\"Toivoisin, että te määräätte ne\", vastasin. \"Se olisi minusta\nmieluisempaa.\"\n\nHän huokasi silminnähtävästi huojentuneena.\n\n\"Juuri sellaista vastausta toivoinkin\", hän virkkoi koruttomasti.\n\"Niistä seikoista ei herrasmiesten pitäisi tinkiä. Jättäkää se minun\nhuolekseni -- teidän ei tarvitse katua. Olen hyvin rikas, ja varakkaat\nihmiset saavat tyydyttää pieniä oikkujaan ja mielijohteitaan, vai mitä?\nNo niin -- entä milloin voitte olla valmis lähtemään?\"\n\n\"Milloin hyvänsä, kunhan saan pari tuntia valmistusaikaa\", lupasin.\n\nSen kuultuaan hän hykersi käsiään. En ole koskaan nähnyt koulupojan\nriemuitsevan lomastaan niin paljon kuin hän riemuitsi tästä retkestä.\n\n\"Hyvä -- perin hyvä!\" kehuskeli hän. \"Siispä panemmekin toimeksi heti,\nHolt. Tuokaa matkakapineenne tänne tänään iltapäivällä! Lähdemme\nliikkeelle kello viiden seuduissa ja ajamme verkkaisesti, kunnes\nmielemme tekee pysähtyä päivälliselle -- jonkun vanhan kaupungin\nvanhanaikaisessa hotellissa voinemme viettää rauhaisan illan ja\nlevollisen yön. Minulla on mainio Rolls-Royce-auto ja ehdottomasti\nvarma ohjaaja, Webster-niminen, luotettava, hyvänluontoinen järkimies,\nja matkamme sujuu kuin junassa. Tulkaa kello viisi! Sopiiko? Hyvä! Ja\nnyt pistäydymme haukkaamassa hiukan puolista yhdessä.\"\n\nMazaroff ja minä kulutimme parisen tuntia syödessämme puolista ja\njuodessamme sitten kahvia, poltellen sikaaria. Hän osoitti olevansa\nymmärtäväinen ja aulis isäntä, suurenmoinen keskustelija. Hänen\npuhettaan kannatti kuulla. Pian minulle selvisi, että hän oli nähnyt\npaljon vieraita maita ja kansoja -- kertomatta kovinkaan paljoa\nitsestään ja puuhistaan hän antoi minun ymmärtää matkustaneensa\nlaajalti erinäisissä Aasian ja Afrikan syrjäisissä osissa. Arabia,\nPersia, Intia, Burma, Somalimaa, Uganda, Rhodesia, Transvaal, Kapmaa --\nkaikki ne tulivat esille hänen eloisassa puhelussaan. Ja kuta enemmän\nhän haasteli, sitä varmemmaksi lujittui käsitykseni, että hän oli\nsyntyisin jostakin Tweedin pohjoispuolelta -- niin varmaksi, että\nvihdoin uskalsin sanoa tokaista sen hänelle itselleen.\n\n\"Olette nähnyt maailmaa harvinaisen paljon\", huomautin, \"mutta pitäisin\nteitä skotlantilaisena\".\n\nHän naurahti, ikäänkuin huomautukseni olisi ollut hänelle mieleen.\n\n\"Niinkö? Onkin luonnollista, että olette saanut sen vaikutelman, Holt\",\nhän vastasi. \"En kuitenkaan ole skotlantilainen. Olen rajaseudun\nmiehiä. Olen syntynyt Englannin puolella Tweediä, Cheviotissa. Mutta\nensimmäiset viisitoista ikävuottani vietin isoisäni maatilalla\nSelkirkissä, ja se selittää sen, että arvelitte niin. Kenties\nkäväisemme matkallamme katsomassa vanhaa synnyinpaikkaani -- mutta\nomaiseni ovat kaikki kuolleet.\"\n\nHän huoahti hieman surumielisesti muistellessaan sitä, mutta sai\nseuraavalla hetkellä takaisin hyvän tuulensa ja alkoi puhella hilpeästi\nmatkastamme. Pian senjälkeen poistuin hänen luotaan suorittamaan\nlähtövalmistuksia. Kello viisi palasin hotelliin tuoden matkatavarani,\nja neljännestuntia myöhemmin kiidimme eteenpäin upeimmassa autossa,\njossa onnetar oli koskaan sallinut minun ajaa tai jonka olin\nmilloinkaan saanut nähdä.\n\nMatkamme alkuvaiheiden yksityiskohtainen selostaminen on tarpeeton.\nNoudatimme Mazaroffin suunnitelmaa, sikäli kuin mielemme teki, ja\npysähdyimme milloin ja mihin halusimme. Häntä oli vaikea saada\nlähtemään sellaisista kaupungeista kuin Stamfordista ja Granthamista --\nYorkissa hän ensin päällisin puolin katseltuaan tätä vanhaa kaupunkia\nilmoitti aikovansa viipyä ehkä viikon; vietimme siellä kymmenen päivää.\nTällä vaelluksemme keskeytysajalla sain ensi näytteen hänen\nitämaalaista muistuttavasta anteliaisuudestaan. Saapuessaan eräänä\npäivänä aamiaiselle hän tapasi minut aukomassa useita kirjeitä ja pikku\nkääröjä. Kun hän tiedusti, mistä postini harvinainen runsaus johtui,\nkerroin hänelle, että oli syntymäpäiväni. Siihen hän ei virkkanut\nmitään, huomautti vain piloillaan täydelleen unohtaneensa, että\nhänelläkin oli syntymäpäivä. Mutta kun illalla istuuduin\npäivällispöytään ja levitin ruokaliinani, löysin siihen piilotetun\nuudenuutukaisen, viidensadan punnan suuruisen Englannin pankin setelin,\nja kun vilkaistuani siihen katsoin pöydän ylitse häntä silmiin,\npunehtui hän kuten poika, joka on yllätetty vallattomasta kujeesta.\n\n\"Herra Mazaroff!\" huudahdin. \"Anteliaisuutenne on liian\nruhtinaallinen!\"\n\nHän vilkaisi ympärilleen huolestuneena, ikäänkuin olisi pelännyt\ntarjoilijoiden kuulevan.\n\n\"Soso! Hiljempaa, nuori mies!\" hän jupisi. \"Siitä ei kannata puhua!\nPistäkää se pussiinne älkääkä enää hiiskuko siitä mitään -- ansaitsette\nvarmasti paljon enemmän kuin tuollaisen lappusen!\"\n\nTiesin hänen tarkoituksensa. Koko pohjoiseen suunnatun matkamme ajalla\nhän väsymättömästi haastatteli minua sodasta ja omasta osuudestani\nsiellä. Oli hyödytöntä väittää, että olin unohtanut jotakin; hän tahtoi\nkuulla kaikki. Tavallisesti hän innostui määrättömästi; hänen silmänsä\nsäihkyivät, ja kädet olivat liikkeessä. Voittoisat tapahtumat\nriemastuttivat häntä sanomattomasti, kun taas tappiot puolestaan\nlamauttivat häntä yhtä voimakkaasti; erikoisen jännittävissä kohdissa\nhän joskus huudahteli äänekkäästi. Ja kaikkia mukana olleita\nnuorukaisia hän ihaili tavalla, joka lähenteli todellista sankarien\npalvontaa.\n\n\"Suurenmoisia poikia, erinomaisia!\" hän saattoi mutista. \"Oi, jospa\nolisin ollut kolmekymmentä vuotta nuorempi!\"\n\nSopeuduimme loistavasti yhteen -- hän oli mainio, isällisen veljellinen\ntoveri. Kuukauden kuluttua olimme eroittamattomat. Olimme silloin\njoutuneet Englannin pohjoisosien viileään lokakuiseen ilmastoon,\nNorthumberlandin etelärajoille. Tarkastettuaan karttaansa hän antoi\nohjaajalle määräyksen oikaista suoraan poikki maan luoteista kohti\nHexhamin ja Warkin kautta niiden takana oleville jylhille maisemille;\npäämääränämme oli Marrasdalen nummella sijaitseva paikka, mikä karttaan\noli merkitty Lehtokurpan majataloksi.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nLehtokurpan majatalo\n\n\nNoin tunnin ajan, ennenkuin saavuimme tähän lähimpään päämääräämme,\nolimme halkoneet erikoisen jylhää ja harvaan asuttua seutua sellaisia\nteitä myöten, jotka hyvin ilmeisesti eivät ammatilliselta näkökannalta\nkatsottuna lainkaan miellyttäneet automme ohjaajaa Websteriä.\nValtateille olimme sanoneet jäähyväiset Hexhamissa; senjälkeen olimme\nmatkanneet kuoppaisia kylänraitteja ja lopulta nummipolkuja pitkin.\nEräs sellainen vei meidät Lehtokurpan majataloon, joka Mazaroffin\nkartalle oli merkitty tien ohessa, nähtävästi keskellä muutoin\nasumatonta seutua sijaitsevaksi taloksi. Mutta kun tiellemme jyrkästi\nviettävän töyryn ympäri kierrettyämme tulimme sen näkyviin, kummastutti\nminua se seikka, että niin autiossa seudussa saattoi olla minkäänlaista\nmajataloa. Harmaana, alastomana kivijärkäleenä se seistä törrötti\nkorkeiden kukkuloiden ympäröimän laajan nummen laidassa -- sen\nyksinäisempää paikkaa voi tuskin kuvitellakaan. Lukuunottamatta sitä ei\nsiellä ollut merkkiäkään inhimillisestä elämästä eikä asumuksista.\n\n\"Onpa tämä omituinen asema majatalolle!\" huudahdin lähestyessämme sitä.\n\"Käyköhän tuolla lainkaan vieraita?\"\n\nMutta Mazaroff teki kädellään kaartavan liikkeen osoittaen ympäristöä\nikäänkuin merkiksi siitä, että seutu oli hänelle hyvin tuttu.\n\n\"Tunnen tämän paikkakunnan\", hän virkkoi. \"Nuorena ollessani kävin\ntäällä usein. Ja vaikka ympärillämme ei todellakaan näy minkäänlaisia\nmuita elonmerkkejä paitsi tuota vanhaa majataloa, niin ei tämä\nkuitenkaan ole sellainen erämaa kuin se ensi silmäyksellä näyttää.\nNummella -- Marrasdalen nummella ei ole mitään, mutta kuten\nhuomannette, avautuu kukkuloiden välitse laaksoja sen reunaan. No niin,\nniissä laaksoissa on kyliä ja maatiloja sekä useampia kuin yksi\nsuurehko kartano. Suoraan tuon Lehtokurpan takana on kylä, josta nummi\non saanut nimensä -- Marrasdale -- ja joka on melkoisen väkirikas. Ja\ntuolla oikealla olevassa laaksossa on toinen kylä -- Birnside -- ja\ntuon aukon takana, joka näkyy noiden kaukaisten kukkuloiden välissä, on\npieni kauppala -- Gilchester -- niin, muistan ne kaikki varsin hyvin,\nvaikka siitä, kun viimeksi ne näin, on kulunut niin monta vuotta, etten\nvälitä niitä laskea. Ja muistan myöskin maatilojen nimet --\nWillieshope, Blackhaugh, Halstoneflatts ja monta muuta.\"\n\n\"Täällä on kai tuttujanne, jotka muistavat teidät\", huomautin.\n\n\"Ei enää näin monen vuoden kuluttua\", vastasi hän kerkeästi. \"Ja meidän\nkesken sanottuna, Holt, en halua muistaa tuttaviani enkä erikoisesti\ntoivo heidänkään muistavan minua. Olemme tyyten muukalaisia --\nmatkailijoita -- samoamassa ympäri maata, katselemassa maisemia, ja\nmeitä huvittaa viettää joku aika näissä yksinäisissä seuduissa.\nSellainen on suunnitelmani, käsitättekö?\"\n\n\"Täsmälleen!\" vakuutin, oivaltaen, mihin hän tähtäsi. \"Ymmärrän.\"\n\nHän osoitti merkitsevästi ohjaajaa.\n\n\"Websterillä ei ole aavistustakaan, että olen aikaisemmin ollut näillä\nmain\", hän supatti. \"En ole hiiskunut siitä mitään hänelle. Noiden\nveitikoiden pahana puolena on puhella isännistään majatalojen\nkeittiöissä, tiedättehän -- en tahdo kenenkään saavan vihiä siitä,\netten ole aivan outo näillä seuduin.\"\n\nMinun aprikoidessani, miksi hän halusi olla niin salaperäinen, pysähtyi\nauto majatalon ovelle. Läheltä nähtynä se oli iso, epäsäännöllinen,\nharmaasta kivestä kyhätty rakennus, jonka tyyli oli yksinkertainen ja\nkoristelematon ja johon liittyi tilava talli -- sellainen paikka,\njoka toi mieleen entiset ajat, jolloin matkustettiin hevoskyydillä.\nJa kun nyt olimme itse nummella, näin, että sen yhtäjaksoiseksi\nluulemani, kanervikon peittämän, laajan pinnan katkaisi vähän matkan\npäässä majatalon takana leveä valtatie, joka hohti valkoisena\niltapäivä-auringon valossa ja kulki lännestä itään, häipyen kaukaisten\nkukkuloiden taakse.\n\n\"Tuo on Skotlannista tuova tie\", selitti Mazaroff. \"Monet tuhannet --\nniin, kymmenet tuhannet -- ihmiset ja eläimet ovat polkeneet sitä siitä\nalkaen kun se laitettiin, nuori mies. Sitä myöten on tänne päin ajettu\nsuuria karjalaumoja -- siitä syystä tänne on sijoitettu tämänkaltainen\niso majatalo tiepuoleen. No niin, täällä sitä nyt olemme -- kukahan nyt\nhoitanee tätä vanhaa paikkaa? Mikä nimi on tuossa kilvessä?\"\n\nTalon leveän, avoimen oven yläpuolella oli yksinkertainen\nilmoituskilpi, jota koristi vain nummimaiseman yllä lentävä,\nhaalistunut lehtokurppa. Sen alla olivat himmenneillä kultakirjaimilla\nmaalatut sanat: _Lehtokurpan majatalo, James Musgrave._\n\n\"Viimeksi ollessani täällä se oli Haneshawien hallussa\", jupisi\nkumppanini. \"He ovat kaikki epäilemättä manan majoilla. Ja tämä mies on\nvarmaankin Musgrave.\"\n\nAvonaisesta ovesta oli ilmestynyt mies, joka nyt asteli tien poikki\nmeitä kohti. Hän oli keski-ikäinen, hyvänluontoisen näköinen, puettu\nurheilupukuun. Lienemme herättäneet hänet iltapäivä-unesta, tai sitten\nhän oli luonnostaan hidas ja hätäilemätön, sillä hänen silmänsä olivat\npuoliuniset ja liikkeet vastaavasti verkkaiset. Mutta hänen jäljessään\ntuli nainen, teräväpiirteinen, vilkas ja valpaskatseinen, somasti ja\ntäsmällisesti puettu; hänen käytöksensä teki erinomaisen puuhaisan\nvaikutuksen, ja hän pujahti miehen ohitse, saapuen ensimmäisenä automme\nviereen. Hän se myöskin johti puhetta.\n\n\"Hyvää päivää, rouva!\" toivotti Mazaroff. \"Te kai olette emäntä? Ja\ntämä lienee miehenne? No niin, aiomme keskeyttää matkamme ja viipyä\ntäällä päivän tai pari, ehkä kolmekin, silmäilläksemme suurenmoista\nseutuanne. Te voitte kaiketi majoittaa meidät?\"\n\n\"Kyllähän toki, sir\", vastasi nainen, luoden arvostelevan silmäyksen\nautoon ja siinä istuviin miehiin. \"Meillä on tilaa mainiosti, sir --\ntäällä käy usein omilla autoillaan liikkuvia matkailijoita.\"\n\n\"Vuoteet hyvin tuuletettuja?\" kyseli Mazaroff. \"Eivätkä raidit\ntuoksahda ummehtuneilta?\"\n\n\"Vuoteemme ovat aina hyvin tuuletettuja, sir, matkailuajalla, ja\nhuoneemme ovat oikein hyvät\", kehui emäntä.\n\n\"Siitä alkaen, kun nämä autoretket tulivat muotiin, on meillä käynyt\nkoko joukko vieraita, ja me olemme valmiina heidän varaltaan. Jos\nsuvaitsette astua sisälle, sir --\"\n\n\"Niin, niin, entä sitten ruokalistanne?\" tiedusti Mazaroff. \"Tämä\npohjolan ilma kiihottaa ruokahalua, ymmärrättehän, ja tämä talo tuntuu\nolevan etäällä markkinapaikoista. Mitä voitte tarjota meille?\"\n\nEmäntä ehätti rauhoittamaan häntä siinä suhteessa. Päättäen siitä,\nkuinka kielevästi hän laversi luetellessaan meille, mitä kaikkea hänen\naitastaan löytyi, oli ilmeistä, että tulisimme hyvin toimeen ja että\nkellari oli yhtä runsaasti varustettu kuin aittakin.\n\n\"Sepä mainiota, rouva\", virkkoi Mazaroff. \"Siispä laskeudummekin heti\nmaahan; kenties isäntä näyttää palvelijalleni, mihin hän voi sijoittaa\nauton; sitten tuodaan matkatavaramme sisälle. Teillä on täällä komea\nnäköala ja ilma raikasta\", jatkoi hän astuttuaan maahan ja mennessään\novelle päin, \"ja talonne on epäilemättä oivallinen, vanhanmallinen\nrakennus\".\n\n\"Luultavasti pidätte sitä mukavana, sir\", vakuutti emäntä opastaessaan\nmeitä sisään. \"Meillä on ollut täällä vieraita, jotka ovat selittäneet,\nettä heidän on ollut ikävä lähteä täältä pois. Täällä on sali, sir,\njonka saatte kokonaan omaan huostaanne.\"\n\nHän vei meidät vanhanaikaiseen vierashuoneeseen, jossa oli siisti,\nvankka, vanha kalusto ja johon tuli valoa korkeista, kapeista, nummelle\nja kukkuloille päin olevista ikkunoista. Heti sen nähtyään Mazaroff\nmurahti mielissään ja tyytyväisenä.\n\n\"Kas tätä!\" hän ihasteli. \"Tämä sopii loistavasti. Varatkaa tämä huone\nminulle siksi aikaa, kun viivymme täällä. Holt!\" hän huudahti\nsovittuaan emännän kanssa seniltaisesta päivällisestä ja viimemainitun\njätettyä meidät kahden kesken. \"Juuri tällaisesta minä pidän -- mies,\nmilloinkaan ei olo voi olla noissa nykyisissä, liian mahtaviksi\npaisuneissa suurhotelleissa yhtä mukavaa kuin vanhanaikaisessa\nenglantilaisessa majatalossa. Juuri tällaisesta paikasta olen uneksinut\nmonen monituista kertaa ollessani sellaisissa seuduissa, joissa ei ole\nseinän varjoa eikä puun lehvää suojaksi -- vilpoisesta, harmaasta,\nuneliaasta paikasta, jossa aika tuntuu pysähtyneen liikkumattomaksi.\nPidän tästä, Holt -- ja nyt nautimme lasin whiskyä ja soodaa ja\nkatselemme hieman ympärillemme ennen päivällistä.\"\n\nRyyppäsimme whiskymme ja soodamme ja lähdimme sitten kävelylle. Ei\ntarvinnut kovinkaan paljon jännittää huomiokykyäni päästäkseni selville\nsiitä, että Mazaroff tunsi tämän vanhan syrjäisen majatalon yhtä hyvin\nkuin sen isäntäväkikin. Vaikka hän ei puhunutkaan mitään Musgraven tai\njonkun palveluskuntaan kuuluvan henkilön ollessa saapuvilla, näin\nhyvin, että noiden iäkkäiden rakennusten jokainen kivi ja kaikki niiden\nympärillä olevat paikat olivat hänelle tuttuja. Silloin tällöin hän\nkuiskaili minulle muisteloitaan tai supatti, että johonkin kohtaan oli\ntullut jotakin lisää tai jostakin toisesta paikasta jotakin kadonnut.\nTalon vierellä oli muurien ympäröimä puutarha; hän liikkui siellä kuten\nainakin ihminen, joka oli tutustunut paikkaan läheisesti. Poistuessamme\nsieltä kohtasimme portilla Musgraven, jolla oli kädessään omenakori;\nMazaroff meni hänen luokseen ja osoitti nurmikon keskellä olevaa\nneliskulmaista syvennystä.\n\n\"Minusta näyttää siltä, isäntä\", hän huomautti, \"että tuossa on\nentisaikoina ollut tanner kukkotappeluja varten\".\n\nMusgrave nyökkäsi, ja hänen tavallisesti uneliaat silmänsä välähtivät\nhiukan mielenkiinnosta.\n\n\"Olette oikeassa, sir\", vastasi hän. \"Siinä oli sellainen. Tietystikin\nkauan ennen minun aikaani. Olen kuullut siitä, vanhoilta täkäläisiltä\nasukkailta. Se oli ollut tuollainen neliskulmainen aukio tuon nurmikon\nkeskellä. Täällä oli ollut tapana pitää niinsanottuja kukkoturnajaisia,\nsir -- ihmisiä oli saapunut lintuineen läheltä ja kaukaa, ja tuolla\nsaivat kukot otella omistajien istuessa katselemassa korotetuilla\nreunamilla, lyöden vetoja. Tunsin aikoinani pari ikämiestä, jotka\nmuistivat ne ajat, mutta he ovat nyt kuolleet.\"\n\n\"Vanhat, hyvät ajat!\" mutisi Mazaroff. \"Tai -- vanhat, pahat ajat.\"\n\n\"Pikemminkin pahat kuin hyvät minun mielestäni, sir, joka suhteessa\",\nvastasi isäntä. \"Minulle on kerrottu, että niihin aikoihin täällä\ntapahtui kauniita juttuja.\"\n\n\"Mutta nyt täällä joka tapauksessa on varsin rauhallista, eikö niin?\"\nkysyi Mazaroff.\n\n\"Silloin tällöin meillä on aika paljon puuhaa, sir\", selitti Musgrave.\n\"Tänä aamuna on ollut vilkas liike. Ja tuota valtatietä käyttää\nvieläkin suuri joukko karjanajajia -- siinä on huomenna aikamoinen\ntungos, sillä ylihuomenna on Cloughthwaitessa markkinat, ja tästä\nkulkee ohitse koko joukko väkeä.\"\n\nMazaroffin ja isännän puhellessa olimme saapuneet puutarhan portille,\nja juuri kun Musgrave oli avaamaisillaan sen, ilmestyi korkean muurin\ntakaa näkyviimme kaksi naista, astellen samaa puolittain ruohottunutta\npolkua pitkin, jota myöten me olimme ajaneet autolla matkamme viimeiset\nviisi tahi kuusi kilometriä. Heidän katsoessaan meihin päin kohotti\nMusgrave kättään; he kumpikin nyökkäsivät hänelle hymyillen, jatkaen\nmatkaansa majatalon editse. Toiseen heistä vain vilkaisin, toiseen\nkiinnitin huomioni tarkemmin. Jälkimmäinen oli ehkä yksi- tai\nkaksikolmattavuotias, ruskeatukkainen, vaaleaverinen neito, solakka ja\nmiellyttävä maalaistakissaan ja -hameessaan, viehättävän kaunis, kuten\nhavaitsin luodessani häneen pikaisen silmäyksen heidän mennessään\nohitsemme. Toinen heistä oli komea, keski-ikäinen nainen; hän teki\njonkun verran tylyn ja kylmän vaikutuksen, vaikkakin hän vastasi\nherttaisesti majatalon isännän kohteliaaseen tervehdykseen. Puvuista ja\nulkonäöstä päättäen he olivat ilmeisesti arvohenkilöitä. Heidän\nkintereillään ja ympärillään juoksenteli puolikymmentä koiraa, jotka\nolivat edustamiensa eri rotujen loistonäytteitä.\n\nNaisten kadottua näkyvistä vilkaisin Mazaroffiin. Myöskin hän katseli\nheidän jälkeensä -- kuten minusta näytti harvinaisen tarkkaavasti,\nmutta kenties se johtui siitä, etten siihen asti ollut huomannut hänen\nkertaakaan osoittavan minkäänlaista mielenkiintoa naisia kohtaan.\n\n\"Naapureitanneko?\" hän kysäisi äkkiä, pyörähtäen Musgraveen päin.\n\n\"Siinä oli rouva Elphinstone Marrasdale Towerista, sir\", vastasi\nisäntä. \"Se on iso, vanha rakennus nummen toisella puolen -- sen\nsavupiiput parhaiksi näkyvät tuon nuoren mäntymetsän peittämän\nharjanteen ylitse. Marrasdale Tower oli ennen sir Richard Cotgreaven\nomaisuutta -- kuulunut hänen perheelleen satoja vuosia, yleisen puheen\nmukaan. Sir Richardin kuoltua muutamia vuosia sitten osti herra\nElphinstone kartanon ja tuli tänne asumaan. Suurin osa näillä tienoin\nolevasta maasta on hänen.\"\n\n\"Rouva Elphinstone, niinkö?\" virkkoi Mazaroff. \"Entä nuori nainen?\nNeiti Elphinstone kaiketi?\"\n\n\"Ei, sir\", vastasi isäntä. \"Nuori nainen on neiti Merchison -- neiti\nSheila, kuten me täkäläiset häntä nimitämme. Hän on rouva Elphinstonen\ntytär aikaisemmasta avioliitosta, sir -- luullakseni eivät herra ja\nrouva Elphinstone olleet vielä olleet kauan naimisissa tänne\ntullessaan.\"\n\nOlin havaitsevinani, että Mazaroffin kasvoista kuvastui uudelleen\nheräävää mielenkiintoa tämän selityksen aikana. Mutta hän oli taitava\nsalaamaan ajatuksensa, kääntyi ja heilautti kättään eteemme leviävään,\nlaajaan maisemaan päin.\n\n\"Marrasdale Towerin isäntä herra Elphinstone omistaa siis suurimman\nosan kaikesta siitä, mitä näemme\", hän huomautti.\n\n\"Ei juuri täsmälleen kaikkea, mitä te saattaisitte nimittää suurimmaksi\nosaksi\", oikaisi Musgrave, laski maahan omenakoppansa ja alkoi\nosoitella kaukaisia maamerkkejä. \"Herra Elphinstonen tiluksien raja,\nsir, kulkee täältä tuonne kylälle, sitten noiden kivisten kumpujen\njuuritse tuon kaukaisen, sinertävän kukkulan luokse ja sieltä suoraan\ntänne takaisin, sulkien sisäänsä koko Marrasdalen nummen. Mutta nuo\netelän ja idän puolella leviävät nummet, sir, High Capnummet kuuluvat\neräälle lontoolaiselle pankkiirille, herra Verner Courthopelle. Hän on\nrakennuttanut niiden keskelle metsästysmajan -- High Cap Lodgeksi sitä\nnimitetään -- ja hän on siellä nyt parhaillaan mukanaan pieni\nmetsästysseurue.\"\n\n\"Onko näillä main runsaasti riistaa?\" tiedusti Mazaroff puolittain\nvälinpitämättömästi.\n\n\"Tänä vuonna on ollut oikein runsaasti metsälintuja, sir\", vastasi\nMusgrave. \"Sekä herra Elphinstone että herra Courthope ovat kumpikin\nsaaneet harvinaisen hyviä saaliita.\"\n\nEnsimmäinen iltamme Lehtokurpassa kului varsin hupaisasti\npakinoidessamme silloin tällöin hetkisen samaan suuntaan. Ihmetellen\naprikoin, miten saisimme seuraavana päivänä aikamme kulumaan niin\nyksinäisessä paikassa. Mutta Mazaroffilla tuntui olevan omat aikeensa,\njotka hän vitkastelematta esitti minulle tullessaan aamiaiselle.\n\n\"Holt, nuori veikko\", hän alkoi, nyökäten tuttavallisesti, \"varmastikin\nymmärrätte minua -- haluan viettää tämän päivän yksikseni, katsellen\nvanhoja tuttuja paikkoja, käsitättehän, ilman seuraa. Ja myöskin minun\non tavattava erästä miestä liikeasioissa. Siispä -- koettakaa viihtyä\nitseksenne iltaan saakka! Palaan hyvissä ajoin päivälliselle.\"\n\n\"Se sopii!\" suostuin. \"Minä kyllä viihdyn. Älkää huolehtiko minun\ntähteni!\"\n\nHän kiitti minua, kuten minut olisi pitänyt ensinnä ottaa huomioon.\nPian hän lähti liikkeelle kädessään vankka keppi -- ja panin merkille,\nettä hän poistuessaan seurusteluhuoneestamme pani nenälleen siniset\nsilmälasit, valittaen auringon huikaisevan häntä. Hän suuntasi\naskeleensa kylää kohti, ja senjälkeen näin hänet vasta sitten, kun hän\ntuli takaisin kello seitsemän, juuri kun päivällinen oli valmis.\nPäivällispöydässä hän oli hyvin vähäpuheinen ja miettiväinen, ja vasta\nkun hän oli polttanut sikaarinsa puoliväliin hän äkkiä kehoitti minua\nsiirtämään tuolini hänen istuimensa viereen.\n\n\"Holt!\" hän sanoi. \"Minulla on teille kerrottavaa. Ja, mies, se on\nkummallisin tarina, mitä olette eläissänne kuullut!\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nKadoksissa\n\n\nOtaksuttavasti tuijotin Mazaroffiin ihmeissäni ja ehkä puolittain\nhämilläni, sillä hän nyökkäsi rauhoittavasti siirtäessään tuoliaan\nvieläkin lähemmäksi minua.\n\n\"Ei mitään syytä pelkoon, Holt-poikani\", hän tyynnytti. \"Se on vain --\nvyyhti, kuten saattaisi sanoa. Mutta -- pahanlainen! Ja kuten juuri\näsken mainitsin, kummallisin kertomus, mitä milloinkaan olette kuullut.\nAinakin yksi kummallisimpia.\"\n\n\"No?\" äänsin. \"Koskeeko se -- teitä?\"\n\n\"Minua ja eräitä muita ihmisiä\", vastasi hän, hymyillen jurosti. \"Muita\nihmisiä! Niin, sepä juuri onkin pirullista! Jospa se koskisikin vain\nminua! Mutta siihen on sekaantunut useampia. Mutta tarkoin ajatellen,\nse olikin odotettavissa -- juuri se!\"\n\nHän kääntyi ikkunaan päin ja istui minuutin tai pari, tuijottaen\nkiinteästi ja mitään virkkamatta nummelle, joka alkoi verhoutua\nnopeasti tummenevaan hämärään. Mutta käsitin, ettei hän katsellut\nnummea eikä sen takana olevia, himmeneviä kukkuloita, vaan omia\nkaukaisia muistojaan. Minut valtasi uteliaisuus, ja keskeytin hänen\naatoksensa.\n\n\"Minulla ei vielä ole vihiäkään tarinastanne, herra Mazaroff\",\nhuomautin. \"Onko minun se kuultava?\"\n\nHän hätkähti ja nyökkäsi sitten minulle ponnekkaasti.\n\n\"Kyllä!\" hän vastasi. \"Teidän on se kuultava, Holt, sillä minulla ei\nole ketään muuta, jolle voisin siitä puhua, ja minun on saatava\nneuvotella siitä. Lisäksi olette järkevä nuorukainen. Asia on näin --\ntehän näitte ne kaksi naista, jotka menivät ohitsemme keskustellessamme\nisännän kanssa eilen iltapäivällä puutarhurin portilla?\"\n\nNyökkäsin myöntävästi. Olisin voinut lisätä, että -- sieluni silmillä\nolin nähnyt nuoremman naisen koko ajan siitä alkaen ja että olin\nviettänyt koko sen päivän ajatellen häntä. Mutta sen pidin omina\ntietoinani.\n\n\"No niin\", jatkoi hän. \"He eivät sitä tiedä, eikä sitä tiedä kukaan muu\npaitsi minä. Mutta asia on niin, Holt, että -- he ovat vaimoni ja\ntyttäreni!\"\n\nPolttelin paraikaa Mazaroffin mainiota sikaaria, ja kun hän lausui\npaljastuksensa, säpsähdin niin rajusti, että se kirposi hampaistani ja\nputosi lattialle. Minusta tuntui, että kului kokonainen ihmisikä --\nkokonainen ajanjakso -- kumartuessani ja ottaessani sen takaisin\nkäteeni. Ja minua kummastutti, kuinka tyynesti ja jokapäiväisesti\nvastasin istuessani jälleen pystyssä, katsoen häntä silmiin.\n\n\"Musgrave\" -- ääneni oli aivan rauhallinen -- \"nimitti vanhempaa naista\nrouva Elphinstoneksi ja nuorempaa neiti Merchisoniksi -- neiti Sheila\nMerchisoniksi\".\n\nHän naurahti kärsimättömästi.\n\n\"Höpisköön Musgrave mitä hyvänsä!\" hän tokaisi. \"Hän ei tunne asioita\nparemmin eikä tiedä sen enempää. Mutta minä sanon teille, että vanhempi\nnainen on vaimoni ja tyttö tyttäreni, ja jollen keksi keinoa tämän\nselkkauksen selvittämiseksi, niin piru on merrassa!\"\n\nKeskustelumme katkesi siihen vähäksi aikaa. Hän istui pyöritellen\ntukevia peukaloitaan, ja kun hän oli pannut pois siniset silmälasinsa,\nnäytti hänen silmänsä kierous jostakin syystä entistäkin pahemmalta.\nAloin tuntea, että hän oli salaperäisyyteen kietoutunut henkilö, josta\nen ollut selvillä.\n\n\"En jaksa ymmärtää\", sanoin vihdoin.\n\n\"Aion selittää sen teille, Holt\", vastasi hän. \"Se on näin -- tuon\nhyvännäköisen tytön nimi on todellakin Merchison. Ja se on myöskin\näidin nimi, vaikka hän nimittääkin itseään Elphinstoneksi ja\nepäilemättä luulee, että hänellä on siihen täysi oikeus. Ja se on --\nminunkin nimeni. Merchison!\"\n\n\"Eikä siis Mazaroff?\" huudahdin.\n\n\"Minulla on oikeus myöskin siihen nimeen\", selitti hän. \"Laillinen\noikeus -- asianmukainen ja eittämätön. Se on ollut laillinen nimeni\nmonta vuotta, ja se pysyykin nimenäni. Mutta synnyin Merchisonina --\neikä se tapahtunutkaan kaukana täältä -- ja menin avioliittoon\nMerchisonina. Ja vanhempi nainen on rouva Merchison, vaikka hän onkin\nnaimisissa Elphinstonen kanssa.\"\n\n\"En vielä käsitä vähääkään paremmin\", tunnustin.\n\n\"No niin, Holt. Koetan selvittää sen teille parhaani mukaan. Kenties se\nei olekaan niin sekava vyyhti, kun saatte kiinni langan toisesta päästä\nja vedätte siitä yhtään hellittämättä. Nähkääs, synnyin näillä seuduin\n-- isäni oli vakavarainen tilojen välittäjä täällä lähistöllä, ja minä\nhänen ainoa poikansa -- ainoa lapsensa. Isäni ja äitini kuolivat minun\nollessani vielä hyvin nuori, ja senjälkeen asuin isoisäni maatilalla\nlikellä Selkirkiä, rajan toisella puolen. Sitten hän kuoli -- olin\nsilloin kahdenkolmatta paikkeilla -- jättäen minulle perinnöksi koko\nomaisuutensa. Se oli huomattavan suuri ja yhdessä vanhemmiltani saadun\nperinnön kanssa se teki minusta melkoisen rikkaan miehen. Ja minä olin\njäykkäniskainen ja tuittupäinen, tahdoin aina noudattaa omaa mieltäni,\neikä ollut ketään taltuttamassa minua eikä hillitsemässä\npäähänpistojani. Osuin sisukkaaseen tyttöön, joka siinä oli suuresti\nkaltaiseni -- erään kirkkoherran tyttäreen, joka kiihkeästi tahtoi\npäästä eroon omaisistaan, kodistaan ja yksitoikkoisesta elämästään.\nLaittauduimme naimisiin tavallista kiireellisemmin ja aloimme katua\ntekoamme heti sen jälkeen!\"\n\n\"Minkätähden?\" kysyin.\n\n\"Mies!\" hän vastasi. \"Luonteemme eivät sopineet yhteen. Meillä ei ollut\nyhteistä mitään muuta kuin itse- ja omapäisyys. Ja pian huomasimme,\nettä me olimme huonoin pari, mitä kuvitella saattaa. Minä halusin koko\nsydämestäni seikkailla ja matkustaa nähdäkseni maailmaa; hän tahtoi\nkaikin mokomin järjestää komean talouden ja näytellä suurellista naista\nniiden ihmisten keskuudessa, jotka aikaisemmin olivat ikävystyttäneet\nhänet puolikuoliaaksi. Vähemmässä kuin vuodessa oivalsin, ettei meistä\nikinä tulisi mitään -- senvuoksi otin ohjakset omiin käsiini.\"\n\n\"Millä tavoin?\" tiedustin.\n\n\"En tahdo inttää, etten menetellyt ynseän uhkamielisesti, ehkäpä\nitsekkäästi ja itserakkaasti\", tunnusti hän miettivästi. \"Nyt en tekisi\nsamoin, kun järkeni on selvempi ja tunnen paremmin maailmaa. Mutta\nsilloin kävi kaikki seuraavasti. Menin erään lakimiehen puheille ja\notin häneltä vaitiolo-lupauksen. Sitten muutin rahaksi kaikki, mitä\nminulla oli -- sitä olikin aika paljon -- jaoin sen kahteen yhtä\nsuureen osaan ja siirsin toisen puolen hänelle hänen ikuiseksi --\nhänhän olisi sen kuitenkin saanut kokonaan, se tuotti, Holt, hänelle\nkokonaista tuhatviisisataa puntaa vuodessa. Sen tehtyäni ja turvattuani\nhänen toimeentulonsa otin oman osuuteni ja katosin ilman muuta.\"\n\n\"Hiiskumatta hänelle mitään?\" huudahdin.\n\n\"Niin -- hänellä ei ollut siitä aavistustakaan\", myönsi Mazaroff.\n\"Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Minä yksinkertaisesti lähdin. Suoraa\npäätä. Ei kukaan -- ei edes asianajajanikaan -- tiennyt, minne menin.\nTosin jätin vaimolleni sanan aikovani lähteä matkoille muutamiksi\nvuosiksi, mutta en ilmoittanut minne.\"\n\n\"Te siis -- karkasitte hänen luotaan?\" tokaisin.\n\n\"Jos tahdotte käyttää siitä sitä sanaa\", myönsi hän avoimesti. \"Se oli\nainoa keino. Muutoin olisi koitunut ikävyyksiä. Äänetön, hiljainen\nlähtö -- se oli ainoa mahdollisuus mielestäni.\"\n\n\"Entä -- lapsi? Tyttö, jonka näimme eilen?\" kysyin oltuamme vaiti\nhetkisen. \"Oliko hän syntynyt jo silloin?\"\n\n\"Ei!\" torjui hän ponnekkaasti. \"Hän ei ollut! Jos niin olisi ollut\nlaita, en ehkä olisi lähtenytkään -- oikeastaan olen varma, etten\nolisi. Mutta hän ei ollut syntynyt, enkä edes tiennyt, että hän\ntodennäköisesti syntyisi. Hänen syntymänsä sattui kahdeksan kuukautta\nlähtöni jälkeen.\"\n\n\"Te kai kuulitte siitä sittemmin?\" huomautin.\n\n\"En ole tiennyt siitä mitään ennenkuin tänä päivänä!\" huudahti hän.\n\"Olen suorittanut jonkun verran tiedusteluja ilmaisematta itseäni.\nNämä maaseutulaiset, Holt, ovat harvinaisen hyvin perehtyneet\nperhetarinoihin ja -salaisuuksiin, samalla kun he ovat perin kärkkäitä\nkertomaan tietonsa.\"\n\n\"Tietenkin rouva Elphinstone -- jona hänet täällä tunnetaan -- pitää\nteitä kuolleena?\" sanoin. \"Sehän on itsestään selvää.\"\n\n\"Niin toki, se on varmaa! Hän meni avioliittoon Elphinstonen kanssa\nvasta muutamia vuosia sitten -- vähää ennen kuin mies osti tämän\nMarrasdalen tilan. Niin, hän luulee minun kuolleen jo aikoja sitten --\nmutta tässä minä olen elossa!\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" tiedustin.\n\n\"Mitä te itse tekisitte minun asemassani, Holt?\" ehätti hän puolestaan\nkysymään. \"Sanokaa minulle mielipiteenne suoraan, mies! En loukkaannu\nmistään. Kuten jo aikaisemmin huomautin, luotan suuresti terveeseen\njärkeenne. Puhukaa!\"\n\n\"Luultavasti lähtisin tieheni hiiskumatta mitään\", vastasin. \"Joka\ntapauksessahan te jätitte vaimonne. Ja jos ilmaisette itsenne, niin\nrikotte otaksuttavasti tyydyttävän sopuisan liiton. Herra Elphinstone\nja --\"\n\n\"Niin, kuulemani mukaan he sopivat yhteen yhtä hyvin kuin me sovimme\nhuonosti!\" pisti hän väliin. \"Siinä liitossa ei ole mitään vikaa. Mutta\n-- tyttö on minun tyttäreni.\"\n\n\"Hän ei ole koskaan tuntenut teitä, herra Mazaroff\", huomautin.\n\nHänen pronssinväriset poskensa punehtuivat, ja hän pudisti päätään.\n\n\"Olette oikeassa, Holt, olette oikeassa!\" hän jupisi melkein nöyrästi.\n\"Ja se on oma syyni. No niin, tähän saakka ei ole tapahtunut mitään.\nSitä ei tiedä kukaan muu kuin te.\"\n\n\"Ettekö ole puhunut siitä kenellekään?\" kysyin.\n\n\"En ainoallekaan sielulle!\" vakuutti hän. \"Olen vain koonnut tietoja.\nEi kukaan tiedä sitä -- ei kellään ole kaukaisintakaan aavistusta siitä\n-- kaikkein vähimmin Marrasdalen linnan asukkailla.\"\n\n\"Niin monen vuoden kuluttua se olisi yllättävä paljastus\", huomautin.\n\"Sitä sietää harkita. Ja --\" Mutta sitten pälkähti päähäni uusi ajatus,\nja katsoin häneen epäröiden. \"Jos asia menisi niin pitkälle, olisi\nteidän otaksuttavasti todistettava, että --\"\n\n\"Että Salim Mazaroff on Andrew Merchison\", keskeytti hän. \"No, se käy\nkyllä päinsä. Silmäni kierous, oikeassa käsivarressani oleva\nsyntymämerkki, eräät paperit ja ihmiset -- jotka tosin eivät ole juuri\nnyt käsillä, mutta jotka voidaan löytää -- todistavat sen varmasti.\"\n\n\"Kuinka tulitte ottaneeksi noin harvinaisen nimen?\" rohkenin tiedustaa\nhäneltä. Hän naurahti hiljaa, ikäänkuin se muisto olisi huvittanut\nhäntä.\n\n\"Kerron sen teille\", hän vastasi. \"Lähdettyäni matkustin suoraan\nIntiaan. Liikuin siellä aika paljon, samoin Persian lahdella ja sen\nympärillä olevissa maissa. Sitten siirryin kauemmaksi etelään --\nDurbaniin ja sieltä sisämaahan -- timanttialueille. Durbanissa jouduin\nyhteen erään vanhan miehen kanssa, jolla oli samanlaiset pyrinnöt kuin\nminullakin -- hän ja minä asuimme yhdessä ja harjoitimme kauppaa\nyhdessä. Hänen nimensä oli Mazaroff, ja hän jätti kuollessaan minulle\nkoko omaisuutensa -- se oli melkoinen -- sillä ehdolla, että otan hänen\nnimensä. Siis tein sen -- miksi ei? Siihen aikaan en lainkaan aikonut\npalata takaisin Englantiin.\"\n\n\"Herra Mazaroff\", virkoin, \"eikö mieleenne milloinkaan johtunut, että\nvaimonne, luullen teidän kuolleen -- kuten otaksun hänen tehneen --\nsaattaisi mennä uudelleen avioliittoon?\"\n\n\"Sitä en voi väittää\", hän selitti. \"Olen kenties hieman hidas. Minun\nolisi pitänyt ajatella sitä. Mutta en ajatellut. Ja nyt -- tähän on\ntultu!\"\n\n\"Miten aiotte menetellä?\" kysyin.\n\n\"En tiedä\", vastasi hän suoraan. \"En missään nimessä hätiköi. Ja kuten\njo mainitsin, asiasta ei tiedä kukaan paitsi teitä ja minua. Ei ole\npelkoa siitä, että minut tunnettaisiin. Olen tänään puhutellut\ntoistakymmentä sellaista henkilöä, jotka tunsivat minut entisaikoina,\nja kun minulla oli siniset silmälasini, ei heillä ollut aavistustakaan\nsiitä, kuka todella olen.\"\n\nSitten hän nousi pystyyn, meni ulos ja käveli yksin sinne tänne\nmajatalon edustalla. Sinä iltana hän ei virkkanut enää mitään\näskeisestä paljastuksestaan eikä ottanut asiaa puheeksi myöskään\nseuraavana aamuna. Suurimman osan päivästä kulutimme muutamille\nkolmenkymmenen kilometrin päässä oleville raunioille tekemällämme\nautomatkalla. Illalla palatessamme oli majatalossa liike jotensakin\nvilkasta -- väkeä palasi suurin joukoin Musgraven mainitsemilta\nmarkkinoilta, ja talon kaikki huoneet olivat täynnä vieraita,\nlukuunottamatta meille yksityisesti luovutettua salia. Ja maantiellä\noli ryhmittäin ihmisiä ja hevosia, kun Mazaroff päivällisen jälkeen\nilmoitti minulle haluavansa yksin miettiä asiaa perinpohjaisesti ja\nmeni tien poikki aukealle nummelle, lähtien astelemaan kanervikkoa\npitkin. Senjälkeen en nähnyt häntä elossa.\n\nKello oli noin puoli seitsemän, kun hän poistui ja katosi nummen\naaltomaisten kumpujen sekaan. Lähdin itsekin pian senjälkeen ulkosalle\nja samoilin ilman päämäärää lammaspolkuja pitkin aina puoli kymmeneen\nsaakka, jolloin palasin majataloon. Hän ei ollut tullut takaisin. Vielä\nkymmenenkään aikana häntä ei ollut kuulunut, ja kun kiviseinäisen\neteissalin vanha kaappikello löi yksitoista, etsin käsiini Musgraven ja\nhänen vaimonsa, jotka istuivat illallispöydässään harvinaisen puuhaisan\npäivän rasitusten jälkeen. Mazaroffin autonohjaaja Webster aterioi\nheidän seurassaan.\n\nIsännän ja emännän mielestä ei ollut lainkaan syytä pelkoon eikä\nlevottomuuteen. Kaksi vuorokautta kestäneen vierailumme aikana he\nolivat huomanneet, että herra Mazaroff oli, kuten he sanoivat, puhelias\nja ystävällinen herrasmies, joka mielellään seurusteli toisten ihmisten\nkanssa. Nyt he arvelivat hänen pistäytyneen johonkin nummen taloon ja\nolevan edelleenkin siellä kaikessa rauhassa pakisemassa. Mutta kun\nkahdentoista lyönti kajahti ja hän viipyi yhäti poissa, kävivät\nMusgraven kasvot pitkiksi, ja hän alkoi puhella, kuinka ajattelematonta\non liikkua pimeän tultua ulkosalla oudoissa paikoissa.\n\n\"Onko nummella joitakuita sellaisia kohtia, joissa häntä voisi kohdata\nvahinko?\" tiedustin.\n\n\"Varmasti on\", vastasi Musgrave. \"On jyrkänteitä, joihin hän voisi\nsuistua pimeässä, ja on toisia paikkoja -- hetteikköjä -- joihin hän\nvoi vaipua aavistamattansa, olipa sitten yö tai päivä. Ken ei tunne\nnäitä nummia, hänen ei pitäisi liikkua niillä hämärän tultua.\"\n\nKielelläni pyöri ajatus, että Mazaroff tunsi tai ainakin oli tuntenut\nnämä nummet varsin hyvin, mutta hillitsin itseni ja menin sensijaan\nmitään virkkamatta maantielle majatalon edustalle. Yö oli pimeä ja\nhiljaisuus häiritsemätön. Tuskin ainoatakaan tähteä oli näkyvissä, eikä\nkylästä nummen poikki tuovalta, kovaksi poljetulta tieltä kuulunut\njalkojen kapsetta.\n\nPalasin sisälle päätettyäni, että jotakin oli tehtävä. Musgrave toi\nlyhdyn Websterille, minulle ja itselleen. Lähdimme nummelle\nkäskettyämme rouva Musgraven pitää kirkkaita valoja majatalon etusivun\nikkunoissa ja antaa meille sovitun merkin, jos Mazaroff palaisi meidän\nollessamme poissa. Hajaannuimme eri suunnille, koko ajan kuunnellen\nmahdollisia hätähuutoja.\n\nSillä tavoin kiertelimme nummella, kunnes heikkoa, harmaata valoa alkoi\nsarastaa itäisten kukkuloiden takaa; sitten palasimme majataloon. Ei\nkukaan meistä ollut kuullut eikä nähnyt mitään. Ja nyt Musgrave ja\nhänen vaimonsa esittivät uuden teorian. Mazaroff oli edennyt liian\nkauas, poikennut johonkin taloon, johon hänen oli ollut pakko yöpyä:\nhän palaisi muka aamiaiselle.\n\nMinä en luottanut siihen. Webster ja minä nautimme hiukan ruokaa ja\nkuumaa kahvia ja lähdimme taaskin etsimään -- hän toista, minä toista\ntietä. Minun polkuni vei aamusarastusta kohti. Ja aurinko oli juuri\nnoussut koko syksyisessä loistossaan, ja kukkulat kimaltelivat\naamukasteesta, kun minä kierrettyäni aaltoilevalla nummella olevan\njyrkän töyryn ympäri äkkiä jouduin vastakkain sen tytön kanssa, jota\nolin ajatellut kaksi päivää. Edessäni oli Sheila.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nNuoruuden vapaamuurariutta\n\n\nSheila istui tuollaisen kaislojen reunustaman lammikon partaalla, joita\noli nummen kanervien ja sammalten keskellä. Aavistamatta, että\nläheisyydessä oli ketään muita kuin hänen vierellään istuva\npitkäkarvainen, vakavasilmäinen lintukoira, hän oli riisunut kenkänsä\nja sukkansa, häilytellen jalkojaan ja nilkkojaan tummassa vedessä.\nHänet nähdessäni valtasi minut äkkiä hätkähdyttävä ajatus. Vaikka hän\nei tiennytkään siitä mitään, niin täällä olin minä huolestuneena\netsimässä miestä, joka, jos hänen tarinansa oli tosi, oli tämän tytön\nisä!\n\nKoira huomasi minut ja haukahti. Sen emäntä vilkaisi nopeasti minuun\npäin, näki minut, näytti muistavan tavanneensa minut ennenkin, ja\nvaikka hän punehtuikin, kun olin nähnyt hänet hieman omituisessa\nasemassa, suhtautui hän siihen rauhallisesti. Hän nyökkäsi minulle\nystävällisesti, alkaen samalla vetää sukkia ja kenkiä jalkaansa.\n\nPysyttelin tarkoituksellisesti taempana, kunnes hän ponnahti pystyyn,\nkääntyi minuun päin ja osoitti nauraen lammikkoa.\n\n\"Tuohon lähteeseen liittyy taikauskoinen tarina\", hän sanoi\nalkuvalmisteluitta ja empimättä. \"Väitetään, että jos siihen pistää\njalkansa kuusi kertaa auringonnousun hetkellä mihin aikaan hyvänsä\nMikonpäivän ja Martinpäivän välillä, niin pysyy onnellisena koko\nelämänsä. Niinpä -- olin koettamassa sitä.\"\n\nMenin lähemmäksi hänen avoimen hymynsä ja käytöksensä rohkaisemana.\n\n\"Toivon, että se osoittautuu todeksi\", virkoin. \"Mutta itse puolestani\nen ole lainkaan onnellinen juuri nyt.\"\n\nHänen katseensa sai huolestuneen ilmeen.\n\n\"Niinkö?\" hän kysyi. \"Ettekö? Miksi ette?\"\n\n\"Luultavasti näitte minut eilen -- ei, toissapäivänä -- lähellä\nLehtokurppaa vanhanpuoleisen herrasmiehen seurassa\", vastasin. \"Menitte\nohitsemme. No niin, hän on hävinnyt -- kateissa!\"\n\nHän astui vähän lähemmäksi minua, ja ikäänkuin hänen tietämättään hänen\nkatseensa lipui pitkin nummea.\n\n\"Tarkoitatteko -- täällä?\" hän kysyi. \"Nummellako?\"\n\n\"Juuri niin\", myönsin. \"Hän lähti majatalosta eilenillalla päivällisen\njälkeen eikä ole palannut. Te kai tunnette nämä seudut? Onko täällä\nsellaisia paikkoja --\"\n\n\"Täällä on useita vaarallisia kohtia\", keskeytti hän hätäisesti.\n\"Oletteko etsineet häntä?\"\n\n\"Etsimme häntä monin miehin koko yön\", vastasin. \"Mutta emme ole\nkuulleet emmekä nähneet hänestä jälkeäkään.\"\n\n\"Onko hän isänne?\" tiedusti hän, katsoen minua osaaottavasti.\n\n\"Ei -- ystäväni, jonka kanssa olen matkalla\", selitin. \"Olen kauhean\nhuolissani hänen tähtensä. Viime yönä oli tavattoman pimeätä, ja\npelkään, että hänelle on sattunut joku vahinko -- että hän on pudonnut\njyrkänteeltä tai uponnut suohon. Mutta olemme tarkastaneet nummea aika\nlaajalti.\"\n\n\"Keitä on ollut etsimässä?\"\n\n\"Minä olen ollut mukana koko ajan\", vastasin, \"ja automme ohjaaja ja\nMusgrave. Ja olemmekin olleet melkein joka suunnalla.\"\n\n\"Musgrave ei tunne nummea\", huomautti tyttö, \"tai jos tunteekin, niin\nainakin vain pintapuolisesti. Lienevätköhän meikäläiset --\nmetsästysvartijat nimittäin -- kuulleet mitään? Jos tahdotte tulla\nmukaani taloon --\" Hän osoitti nummen toiselle puolelle, missä\nMarrasdale Towerin päädyt ja savupiiput pilkoittivat esiin rakennuksia\nympäröivien puiden ylitse. \"Siellä ehkä saamme kuulla jotakin\", hän\njatkoi. \"Isäpuoleni, herra Elphinstone, lienee nyt kiertokäynnillään,\nja kenties hän on kuullut jotakin miehiltä. Sinne on vain muutamien\nminuuttien kävelymatka.\"\n\nHän opasti minua kanervikossa kiermurtelevaa polkua pitkin nummen\nsellaisen osan lävitse, jossa en ollut aikaisemmin käynyt. Puhelimme\nkeskenämme -- kerroin hänelle jonkun verran siihen saakka kokemistamme\nseikkailuista; mainitsin hänelle myöskin Mazaroffin ja oman nimeni.\nKumppanini salaisesta tarinasta ja siitä, että hän ennestään tunsi\ntämän paikkakunnan, varoin visusti hiiskumasta mitään.\n\n\"Ja onko täällä todellakin vaarallisia kohtia?\" tiedustin, kun olimme\njossakin määrin päässeet selville tilanteesta. \"Te tietysti tunnette\nseudun.\"\n\n\"On useita vaarallisia paikkoja\", hän vakuutti. \"Muutamissa kohdin\nnummipolku kulkee äkkijyrkänteen reunalla, ja toisissa taas saattaa\npimeässä varsin helposti astua pohjattomaan suosilmään. Vain sellaisten\nhenkilöiden, jotka todella tuntevat nummet hyvin, sopisi uskaltautua\nniille päivän laskettua. Jos tuntee polut, niin tietystikin --\"\n\nEnnen pitkää saavuimme Marrasdale Towerille -- se oli\nvanhanaikainen, epäsäännöllinen rakennus, joka näytti muinaiselta\nrajalinnoitukselta. Pihalla tapasimme herra Elphinstonen\nkeskustelemassa puuvillasamettiseen pukuun puetun miehen kanssa.\nElphinstone oli pitkä, laiha, harmaahapsinen, lukeneelta näyttävä mies;\nhän katsahti minuun kummastuneena harvinaisen isojen silmälasien\nylitse. Hänen tytärpuolensa vei minut hänen luokseen kursailematta;\nolin jo saanut nähdä, ettei hän tuhlannut aikaa muodollisuuksiin.\n\n\"Tässä on herra Holt -- herra Mervyn Holt\", esitteli Sheila. \"Hän ja\nmuuan hänen ystävänsä, herra Mazaroff, vanhahko herrasmies, ovat\nsaapuneet autolla Lontoosta ja pysähtyneet muutamiksi päiviksi\nLehtokurppaan. Eilen illalla herra Mazaroff lähti yksin nummelle eikä\nole vielä palannut. Herra Holt on etsinyt häntä ja on huolissaan hänen\ntähtensä.\"\n\nHerra Elphinstone näytti minusta sellaiselta mieheltä, joka ottaa asiat\nkeveästi; hän nyökkäsi ja vilkaisi samettipukuiseen mieheen.\n\n\"Mies kadoksissa nummella, niinkö?\" hän virkkoi. \"Parker, menkää\ntiedustamaan talli- ja puutarhamiehiltä. Jotkut heistä kulkevat nummen\npoikki mikä mistäkin kohdasta, eikö niin? Niin -- kyselkäähän! Hm!\nPoissa koko yönkö? Hyväinen aika! Hm -- ettekö suvaitse tulla sisälle,\nherra -- hm --\"\n\n\"Nimeni on Holt, sir\", sanoin, ehättäen auttamaan hänen hajamielistä\nmuistiaan.\n\n\"Holt, vai niin?\" hän kertasi. Hänen mielenkiintonsa näytti äkkiä\nheräävän. \"Hm! Olin Mertonissa samannimisen miehen kanssa -- tosiaan\nolimme yhdessä Rugbyssäkin, ennenkuin pääsimme Oxfordiin. Hän ja minä\nolimme aimo soutajia. Hän on nyt muistaakseni kappalaisena jossakin\nmaaseutuseurakunnassa Buckinghamshiressä -- on pitkä aika siitä, kun\nkohtasimme toisemme.\"\n\n\"Luullakseni puhutte isästäni, herra Elphinstone\", sanoin. \"Hän\nopiskeli Rugbyssä ja Mertonissa ja on nyt kappalaisena Chellinghamissa\nAylesburyn läheisyydessä. Nyt muistankin, että hänen työhuoneessaan on\njoitakuita vanhoja ryhmävalokuvia Mertonin soutujoukkueista --\nmuistelen nähneeni teidänkin nimenne yhden tahi kahden sellaisen alla.\"\n\nHän käännähti, ojensi minulle kätensä ja pudisti kättäni ilmeisesti\nhyvin riemastuneena.\n\n\"Hyväinen aika!\" hän huudahti. \"Ajatelkaahan vain! Tämä on erittäin\nhauska sattuma! Olen paljon ajatellut Holtia -- hän oli mainio, komea\nmies. Kun nyt tarkastan teitä lähemmin, niin huomaan, että olette\nilmetty kuva siitä, millainen hän oli siihen aikaan. Käykää sisään --\nkäykää sisään! Tämäpä erinomaista!\"\n\nHän työnsi minut edellään huoneeseen, jossa rouva Elphinstone\nilmeisesti odotti puolisoaan ja tytärtään aamiaiselle. Aluksi rouva ei\nhuomannut minua -- hän oli teen valmistuspuuhissa -- mutta ilmeisesti\nhän tunsi herra Elphinstonen askeleet.\n\n\"Ettekö sinä ja Sheila tule aamiaiselle lainkaan?\" hän kysyi. \"Tee--\"\nSitten hän kääntyi ja näki minut; huomasin, että hän tunsi minut\nsamaksi nuoreksi mieheksi, jonka hän oli sivuuttanut kaksi päivää\ntakaperin. Hänen hienomuotoiset kulmakarvansa kohosivat kummastuksesta,\nkun hän näki minun saapuvan aamiaispöytäänsä. Herra Elphinstone sysäsi\nminua eteenpäin.\n\n\"Marion!\" hän huudahti. \"Totisesti mitä ihmeellisin ja onnellisin\ntapaus! Tämä nuori herrasmies on vanhan ystäväni Tom Holtin poika -- ja\nilmetty kuva. Eikö ole tavatonta, että hänen piti saapua luokseni tällä\ntavoin ikäänkuin pilvistä pudonneena? Hän tuli -- niin, mitenkäs hän\ntulikaan? Ahaa, nyt muistan. Sheila toi hänet, toi kuin toikin.\"\n\n\"Niin\", vahvisti Sheila, \"mutta olet jo unohtanut, minkätähden sen tein.\nÄiti\", hän jatkoi kerkeästi, \"herra Holt asuu Lehtokurpassa, sen\nvanhan herran kanssa, jonka seurassa näimme hänet tuonnottain -- he\novat automatkalla. Vanha herra on kadonnut; herra Holt on ollut koko\nyön etsimässä häntä nummelta.\"\n\nRouva Elphinstone pudisti kättäni kohteliaasti, joskin hieman kylmästi,\nlausui minut tervetulleeksi ja osoitti minulle tuolin teetarjottimen\nläheisyyteen.\n\n\"Sitten olen aivan varma, että herra Holtille maistaa aamiainen\", hän\npuheli käytännölliseen tapaan. \"Tarjoile sinä hänelle, Sheila, isäsi\nantaa kaiken jäähtyä. Herra Elphinstone\", hän jatkoi, kääntyen minuun\npäin, \"on niin tavattoman, sanokaamme, hajamielinen, että -- kas tuossa\nnäette! Hän on jo tiessään -- mennyt tietystikin etsimään joitakuita\nmuistoesineitä niiltä ajoilta, jolloin hän tunsi isänne -- se on juuri\nhänen tapaistaan! Teetä vaiko kahvia?\"\n\n\"Olette kovin ystävällinen\", kiitin katsellessani, kuinka herra\nElphinstone koukerteli toisiin huoneisiin ilmeisesti etsimään jotakin,\n\"mutta minun pitäisi todellakin olla etsimässä kadonnutta ystävääni.\nHänen poissaolonsa alkaa käydä arveluttavaksi, ja --\"\n\nSheila keskeytti puheeni kertoakseen äidilleen koko tapahtuman. Hänen\nlopetettuaan saapui samettipukuinen mies avonaisen ikkunan luokse.\n\n\"No, Parker?\" huusi Sheila. \"Onko kukaan nähnyt mitään?\"\n\nParkerilla ei ollut uutisia kerrottavanaan. Hän oli kysellyt kaikilta\ntallissa ja puutarhassa työskenteleviltä henkilöiltä, mutta kukaan ei\nollut kuullut eikä nähnyt jälkeäkään kadonneesta herrasmiehestä. Tällä\nhetkellä palasi herra Elphinstone syli täynnä kirjoja ja vanhoja\nvalokuvia. Hän tahtoi ottaa minut kokonaan omaan haltuunsa, mutta hänen\nvaimonsa työnsi hänet kärsimättömästi syrjään.\n\n\"Luuletko todellakin, Malcolm\", hän huudahti, \"että herra Holt voi\nkatsella sinun ja isänsä kuvia ollessaan noin huolissaan vanhan\nystävänsä tähden? Mies-raukka saattaa virua jossakin nummen syrjäisessä\nosassa jalka katkenneena! Etkö osaisi esittää jotakin järkevää\nehdotusta?\"\n\nSaatuaan näin kiihkeän kehoituksen laski herra Elphinstone syrjään\nmuistoesine-kokoelmansa, otti silmälasit nenältään, istuutui pöytään,\nnosti lautaselleen kalaa, maistoi muutamia kertoja miettivänä\nteelasistaan ja kumartui sitten pöydän ylitse tytärpuoleensa päin.\n\n\"Mitähän, jos tiedusteltaisiin High Cap Lodgesta?\" hän ehdotti.\n\"Vernerin palvelusväki on saattanut kuulla jotakin tai ehkä tietää\njotakin. Luultavasti on hänellä öisin vartijoita ulkosalla -- meillä ei\nole nykyisin.\"\n\n\"Hyvä!\" vastasi Sheila. \"Saatan herra Holtin sinne heti. High Cap\nLodge\", hän jatkoi kääntyen minun puoleeni, \"on serkkuni Verner\nCourthopen metsästysmaja. Ystävänne on saattanut samota hänen mailleen,\nnähkääs -- kaakkoinen ja itäinen osa nummea -- jylhää seutua -- on\nVernerin aluetta. Menkäämme tapaamaan häntä.\"\n\nHaukkasimme kumpikin hätäisesti aamiaista ja lähdimme. Rouva\nElphinstone antoi pari käytännöllistä vihjausta, ja herra Elphinstone\nvaati minua hyvin vakavasti heti löydettyäni Mazaroffin, jonka\nkatoaminen ei tuntunut suuresti häntä huolettavan, palaamaan Marrasdale\nToweriin katsellakseni hänen kirjojaan ja papereitaan. Tiemme vei\nkukkuloita kohti ja oli kolea ja yksinäinen.\n\n\"Serkkuni luona on pieni metsästysseurue\", ilmoitti Sheila, kun\nlähestyimme päämääräämme, pitkää, matalaa rakennusta, joka sijaitsi\nrotkotien varrella keskellä männikköä. \"Siellä on hän itse, hänen\nliikkeenjohtajansa (Courthopeilla on näet pankkiliike Lontoon Cityssä),\nArmintrade-niminen mies, jota kammoan, ja eräs toinen mies, muuan\nlontoolainen tohtori Eccleshare, jota inhoan! He ovat metsästämässä\nkaiket päivät ja istuvat öisin luullakseni korttipöydän ääressä tai\npelaavat biljardia. Nyt he otaksuttavasti ovat aamiaisella.\"\n\nHän oli ilmeisesti hyvin perehtynyt High Cap Lodgeen ja sikäläiseen\njärjestykseen, sillä kursailematta ja vitkastelematta hän meni edellä\nsisään pääovesta ja pitkin käytävää, sysäten sitten auki oven\nhuoneeseen, josta oli komea näköala nummelle. Hyvin varustetun\naamiaispöydän ääressä istui kolme miestä, jotka meidän astuessamme\nkääntyivät kummastuneina, tarkastaen minua kiinteästi.\n\nMinäkin puolestani silmäilin heitä tarkoin, kutakin erikseen ja koko\nryhmää, kun he työnsivät tuolinsa taaksepäin ja nousivat pystyyn. Sillä\nolin äkkiä saanut mielijohteen, joka lähenteli epäluuloa. Muistin, että\nMazaroff huomauttaessaan minulle haluavansa viettää ensimmäisen päivän\nLehtokurpassa yksin oli samalla maininnut menevänsä liikeasioissa\ntapaamaan jotakin läheisyydessä asuvaa henkilöä. Ja sillä hetkellä\nvälähti päähäni, että koska kaikki nämä kolme miestä olivat Lontoosta,\nsaattoi hänen tarkoittamansa henkilö olla yksi heistä; ainakin kaksi\nnäistä miehistä käsitteli pankki- ja raha-asioita; niitä oli myöskin,\nkuten jo silloin varsin hyvin tiesin, Mazaroffilla.\n\nMutta tarkasteluni, joka välttämättä jäi pintapuoliseksi, ei auttanut\nminua vähääkään. Yksi heistä, ilmeisesti isäntä, oli nuorehko mies,\njonka piirteissä oli raskas- ja äreämielinen vivahdus; hän oli\nulkonaisesti komea, mutta hänen poskensa olivat liian lihavat, ja hänen\nsilmiensä ilme oli liian kiivas; havaitsin heti, ettei hän ollut\nlainkaan mielissään nähdessään minut, vieraan, Sheila Merchisonin\nseurassa. Toinen oli taitavan ja ovelan näköinen, keski-ikäinen mies;\nhänellä oli huolellisesti hoidettu parta, ja hän teki hieman\nylimielisen kopean vaikutuksen -- pian sain tietää, että hän oli\npankinjohtaja Armintrade. Kolmas oli kookas, turpea mies, inhimillinen\nliharöykkiö, sileäksi ajeltu, kasvot, etenkin nenä ja huulet,\njykevätekoiset; hänen kiiluvat silmänsä kiintyivät heti seuralaiseeni\nsillä tavoin, että minua suututti, vaikka olinkin vieras heille\nkaikille.\n\nSheila ei kiinnittänyt vieraisiin ensinkään huomiota; hän vain nyökkäsi\nheille lyhyesti ja meni suoraan Courthopen luokse.\n\n\"Verner\", hän sanoi, \"tämä vieras on herra Holt, jonka isä on herra\nElphinstonen vanha ystävä. Herra Holt on saapunut pariksi päiväksi\nLehtokurppaan, jonne hän tuli erään ystävänsä, herra Mazaroffin,\nseurassa viimeksimainitun autolla. Eilen illalla herra Mazaroff, joka\non vanhanpuoleinen mies, lähti kävelemään nummelle eikä ole tullut\ntakaisin. Oletko sinä tai onko sinun väkesi kuullut hänestä mitään?\"\n\nOikeuden nimessä on minun myönnettävä, että Verner Courthope osoitti\nkohteliasta innostusta asiaan. Ei hän eivätkä hänen vieraansa voineet\nilmoittaa minulle mitään, mutta Courthope saattoi minut ja Sheilan\nmetsästysmajan takana olevalle vajalle, jossa kaksi metsästysvartijaa\nja joitakuita muita miehiä oli odottamassa, ja tiedusteli näiltä. Se\njäi kuitenkin tuloksettomaksi, mutta hän lupasi, että senpäiväisen\nmetsästyksen aikana hän ja hänen seurueensa pitäisivät silmänsä auki\nliikkuessaan nummella. Vain kerran hän puhutteli suoranaisesti minua.\n\n\"Aiotteko viipyä täällä vain pari päivää?\" hän tiedusti voimatta salata\nuteliaisuuttaan. \"Ettekö siis jää kauemmaksi?\"\n\n\"Olisimme pysähtyneet hyvin lyhyeksi ajaksi\", vastasin, \"mutta nyt on\nminun tietystikin löydettävä kumppanini\".\n\nHän nyökkäsi, ja Sheila ja minä poistuimme pian Marrasdale Toweria\nkohti. Käveltyämme vähän matkaa äänettöminä hän äkkiä kääntyi minuun\npäin, luoden minuun katseen, joka osoitti, että hän vaistomaisesti\nuskoi minun pelkästä nuorekkaasta myötätunnosta ymmärtävän, mitä hän\naikoi puhua.\n\n\"Jos miestä voi arvostella hänen seuransa mukaan\", hän virkkoi melkein\nkatkerasti, \"niin mitä arvelette serkustani Verneristä? Oletteko\nkoskaan nähnyt kahta niin äärimmäisen vastenmielistä miestä kuin\nArmintrade ja Eccleshare ovat? Minua inhoittaa nähdessäni heidät! Ja --\nja kuitenkin äitini tahtoo minun menevän Verner Courthopen puolisoksi,\nvaatii sitä! Mutta -- minäpä en tahdo -- en tahdo!\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nAinoa uskottu\n\n\nTämä äkillinen läheisen luottamuksen purkaus saattoi minut siinä määrin\nhämilleni, että menetin puhekykyni ja jäin vain seisomaan katsoen\nseuralaistani, muistuttaen tosiaankin isoa, ujoa tolvanaa. Sheila\npunehtui hieman katseeni johdosta, mutta hänen esiintymisensä muuttui\nentistäkin luottavammaksi ja vetoavammaksi.\n\n\"Te kaiketi pidätte minua kauhean typeränä, kun puhelen tällä tavoin?\"\nhän jatkoi hätäisesti. \"Mutta -- te olette nuori, eikä täällä ole\nainoatakaan muuta nuorta ihmistä. Ette tekään mielellänne antaisi\npakottaa itseänne tekemään sellaista, mitä ette tahdo tehdä, vai\nkuinka?\"\n\nLoin häneen katseen, joka oli tarkoitettu hyvin tutkivaksi, ja hän\npunastui vielä enemmän, mutta katsoi sittenkin minua avoimesti silmiin.\n\n\"Mikäli olen teitä nähnyt\", virkoin, \"luulisin, ettei kukaan voi\npakottaa teitä tekemään, mitä ette halua tehdä.\"\n\n\"Toivoisinpa, että oma äitini käsittäisi sen\", vastasi hän nopeasti.\n\"Hän on koettanut tyrkyttää minulle Verner Courthopea viimeksi kuluneen\nvuoden ajan! Enkä minä huoli hänestä!\"\n\n\"Ettekö pidä hänestä?\" kysyin.\n\n\"En ainakaan sillä tavoin\", vastasi hän. \"Hän on mainio keskustelemaan\nkoirista ja hevosista ja hänellä on hyvät puolensa, mutta mihinkään\nmuuhun -- ei!\"\n\n\"Miksi rouva Elphinstone haluaa sitä niin kiihkeästi?\" tiedustin.\n\n\"Sitä en tiedä!\" vastasi hän hieman kärsimättömästi. \"Hän ja Vernerin\näiti niin sanoakseni sopivat siitä keskenään. Kun Vernerin isä nyt on\nkuollut, on hän pankin nimellinen päämies, ja hänellä on paljon rahaa.\nJa minä pelkään, että äiti pitää kaikista ja kaikesta, kunhan vain\nrahaa on mukana.\"\n\n\"Entä herra Elphinstone?\" kysäisin.\n\n\"Herra Elphinstoneen vetoamisesta on hyötyä suunnilleen yhtä paljon\nkuin johonkin hänen kirjastonsa teokseen\", selitti Sheila. \"Hän elää\nunelmissaan päivät pääksytysten -- kuten lienette huomannut. Kaikessa\nsellaisessa, mikä ei koske hänen kirjojaan, papereitaan ja kokoelmiaan,\nhän noudattaa vaimonsa määräyksiä ja hyväksyy ne.\"\n\nHän vilkaisi minuun veitikkamaisesti -- ja vasta silloin, vaikka\nolinkin aikaisemmin silmäillyt häntä perin tarkoin, huomasin erään\nseikan, joka sai minut säpsähtämään. Hänen vasen silmänsä oli kiero,\ntosin hyvin vähän -- sama vika, joka paljon selvempänä näkyi Mazaroffin\nsilmässä. Ja silloin muistin sen asian, jonka olin ollut vähällä\nunohtaa -- nimittäin sen, että itse asiassa puhelin Mazaroffin\ntyttärelle. Ja tämän heikon samanlaisen piirteen lisäksi olin\nnäkevinäni toisia selvempiä. Mutta veitikkamaista silmäystä seurasi\nnauru, puolittain arkaileva, puolittain ilkamoiva.\n\n\"Mitäkö aion tehdä?\" hän kertasi. \"Entäpä jos teen tyhjäksi äitini ja\nVernerin suunnitelmat? Menen naimisiin jonkun toisen kanssa!\"\n\nKatsahdimme toisiamme silmiin perin avomielisesti.\n\n\"Onko -- onko teillä joku toinen?\" kysyin.\n\nHän vilkaisi minuun kulmiensa alitse.\n\n\"Ei ole!\" hän vastasi.\n\nEn muista, mitä aioin sitten sanoa. Minulla on hämärä aavistus, että\nolin muitta mutkitta selittämäisilläni rakastuneeni häneen ensi\nnäkemältä. Mutta juuri silloin käännyimme erään istutusryhmän nurkitse\nja kohtasimme herra Elphinstonen, joka asteli eräänlainen alppisauva\nkädessään ilmeisesti vaipuneena omien aatoksiensa utuihin. Nähdessään\nmeidät hän hätkähti ikäänkuin olisi puusta pudonnut.\n\n\"Kas vain!\" hän huudahti. \"Taisinkin olla tulossa teitä vastaan. Holt,\nteidän on tultava meille puoliselle. Tahtoisin näyttää teille monia\nesineitä, jotka huvittaisivat isäänne. Hän ja minä --\"\n\nKeskeytin hänet jyrkästi; se oli ainoa mahdollinen tapa.\n\n\"Olette kovin ystävällinen, sir\", kiitin, \"mutta en voi suostua\npyyntöönne, ennen kuin olen löytänyt herra Mazaroffin tai saanut\nhänestä tietoja. Minun täytyy etsiä häntä kaikin mokomin.\"\n\nHänen suunsa ja silmänsä menivät levälleen ja hän nyökäytti päätään\nuseita kertoja.\n\n\"Oi, niin, kadonnut mies!\" hän äänsi. \"Se on totta. Hänet olin kokonaan\nunohtanut. Se on ikävää! Ettekö vielä ole kuullut hänestä mitään?\"\n\n\"En mitään, sir\", vastasin. \"Ja sentähden on minun toimittava.\"\n\n\"Mitä aiotte nyt tehdä?\" tiedusti Sheila.\n\n\"Etsin käsiini poliisin ja tutkitutan koko seudun\", vastasin. \"Enkä saa\ntuhlata aikaa; suonette senvuoksi anteeksi, että riennän pois.\"\n\nPoistuin pitemmittä puheitta -- tiesin varsin hyvin tapaavani Sheilan\nuudelleen sinä päivänä ja myöskin tuonnempana. Erotessamme hän nyökkäsi\nminulle merkitsevästi, mutta en ollut ehtinyt edetä sataa metriä, kun\nElphinstone luikkasi jälkeeni.\n\n\"Jollette joudu puoliselle, niin tulkaa päivälliselle! Tuokaa ystävänne\nmukaan! Olisi hauska tutustua häneen.\"\n\nHeilautin kättäni vastaukseksi ja jatkoin nummen poikki matkaani\nLehtokurppaan. Webster seisoi maantiellä avoimen oven edessä.\n\n\"Oletteko saanut tietoja?\" kysyin tullessani hänen lähelleen.\n\n\"En vihiäkään, sir\", vastasi hän. \"En kerrassaan mitään.\" Astuessani\nkanervikolta tielle hän sitten jatkoi: \"Tuolla sisällä on kaksi miestä\nodottamassa teitä, herra Holt. He haluavat joitakuita tietoja. Toinen\non poliisikersantti, toinen sanomalehtien uutistenhankkija.\"\n\n\"Sitten on asia yleisön tiedossa, Webster\", huomautin. \"Juttu käy yhä\nkummallisemmaksi.\"\n\n\"Niin, kaikki tämän seudun asukkaat sen nyt jo tietävät, herra Holt\",\nvakuutti hän. \"Olen tänä aamuna puhellut useiden henkilöiden kanssa,\njotka olivat nähneet herra Mazaroffin kahtena ensimmäisenä päivänä\nollessamme täällä, ja paria sellaista, jotka olivat keskustelleet hänen\nkanssaan toisena päivänä, ja he kaikki tietävät, että hän on\nkadoksissa. Mutta en ole tavannut ketään sellaista, joka olisi nähnyt\nhänet eilen illalla -- tuntuu melkein siltä, että hän suorastaan katosi\nastuessaan ulos tuosta ovesta.\"\n\n\"Siitä ei ole epäilystäkään, Webster\", myönsin. Totta puhuen olin jo\nalkanut aprikoida, että Mazaroff oli kenties tarkoituksellisesti\nkadonnut jäljettömiin. Hän tunsi paikkakunnan; hän tiesi, mihin hänen\noli mentävä päästäkseen junaan; kummallakin puolellamme oli vain\nmuutamien kilometrien päässä suuria pääratoja; tällä hetkellä hän\nsaattoi jo olla Lontoossa, kadonneena toistamiseen eläessään ja\noikeastaan samasta syystä kuin ensi kerran. Mutta se oli pelkkää\noletusta. Menin majataloon.\n\n\"No niin, Webster\", sanoin, \"mennään sisälle kuulemaan, mitä asiaa\nvierailla on.\"\n\nMiehet odottivat minua yksityisessä salissa, jonka rouva Musgrave oli\nsaapuessamme luovuttanut Mazaroffin ja minun käytettäväksi, ja oli\nhelppo huomata, että he kumpikin olivat omalla tavallaan uteliaita\nammattinsa puolesta. Poliisimies esitteli itsensä Marrasdaleen\nsijoitetuksi maakunnan poliisikuntaan kuuluvaksi kersantti Mannersiksi.\nUutistenhankkijan nimi oli Bownas; hän oli maakunnan suurimman lehden\nja erään lontoolaisen uutistoimiston piiriedustaja. Manners oli kookas,\nsotilaallisen näköinen mies, Bownas pieni, hintelä mies, joka tyytyi\nriipustelemaan muistikirjaansa kersantin kysellessä. Viimemainittu kävi\nripeästi käsiksi siihen kohtaan, jota hän poliisimielessään piti\nkaikkein tärkeimpänä.\n\n\"Tämä herrasmies\", virkkoi kersantti, kun olin selostanut hänelle jutun\npääpiirteet, \"oli epäilemättä varakas. Näin hänen autonsa äskettäin\ntuolla vajassa -- sitä hän ei ole saanut ostetuksi muutamilla\nshillingeillä, tekisi mieleni sanoa, vai mitä?\"\n\n\"Voitte pitää varmana, että herra Mazaroff oli varakas\", vastasin,\nsilmäillen uutistenhankkijan kynää.\n\n\"Siispä hänellä todennäköisesti oli rahaa ja arvoesineitä mukanaan\nlähtiessään täältä kävelylle\", jatkoi kersantti. \"Saattaisi olla\nhyödyksi, jos saisin täsmällisesti tietää, mitä hänellä oli.\"\n\n\"Hänellä oli melkoisen paljon\", myönsin.\n\n\"Rahaa kaiketi -- käteistä\", huomautti kersantti.\n\n\"Kyllä hänellä oli rahaa varsin paljon\", vastasin.\n\n\"Luultavasti kello ja perät?\" tiedusti hän tietävän näköisenä.\n\n\"Hänen kellonsa ja peränsä olivat harvinaisen arvokkaat -- kultaiset.\nLisäksi hänellä oli hyvin komea timantti kaulaliinassaan ja toinen\nvasemmassa kädessä olevassa sormuksessa. Vielä hänellä oli paksu\nkultainen sikaarikotelo ja upea kultainen tulitikkurasia.\"\n\nKersantti nyökkäsi ponnekkaasti.\n\n\"Sittenpä sanon, miten asianlaita on!\" hän huudahti. \"Eikä siitä\nvoikaan erehtyä. Kysymyksessä on ryöstömurha! Nähkääs! Tämä herrasmies\nmukanaan niin paljon arvoesineitä lähtee kävelemään yksinäiselle\nnummelle, kaikkien niiden maankiertäjien näkyvissä, jotka olivat täällä\neilen ja joiden kotipaikan Jumala yksin tuntee -- niin, tietystikin\njoku heistä seurasi häntä ja surmasi hänet anastaakseen hänen\ntavaransa! Murhattu hänet on, sir -- siitä olen varma -- ryöstömurha --\njuttu on päivänselvä!\"\n\n\"Jos asia on siten, niin miksi ei hänen ruumistaan ole löydetty?\"\nhuomautin. \"Nummi on etsitty läpikotaisin -- ainakin lähin ympäristö.\"\n\n\"Niinkö?\" äänsi hän, katsahtaen minuun merkitsevästi. \"Te ette tunne\nnäitä seutuja, sir. Ne ovat jylhemmät kuin luulettekaan. Täällä on\npaikkoja, johon ruumis voidaan huomaamatta sysätä ja joista sitä ei\nikinä löydetä -- eikö olekin, herra Bownas?\"\n\nMyöskin herra Bownas loi minuun hyvin merkitsevän silmäyksen.\n\n\"Kalliorotkoja\", hän sanoi synkästi. \"Suosilmiä. Paljon sellaisia\npaikkoja. Luulisinpa, että ken tahtoo, voi salata rikoksensa jäljet\nMarrasdalen nummelle ikiajoiksi.\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" kysyin kersantilta.\n\n\"Niin\", vastasi hän miettivästi, \"asiasta on lähetettävä tieto\npäämajaan. On pantava toimeen asianmukainen etsintä ja tiedusteluja.\nKuten jo mainitsin, uskon tietysti, että joku noista maankiertolaisista\ntappoi hänet ja tyhjensi hänen taskunsa. Meidän on tiedoitettava\ntapahtumasta mahdollisimman laajalle -- herra Bownas kyllä toimittaa\nselostuksia sanomalehtiin.\"\n\nBownas heilutti muistikirjaansa.\n\n\"Selostus on huomenaamulla kaikissa huomatuissa Englannin lehdissä sekä\nLontoossa että maaseudulla\", hän vakuutti. \"Ja siinä onkin komeat\notsikot. Sattuuko teillä olemaan kadonnen herrasmiehen valokuvaa?\"\n\n\"Ei\", vastasin. \"Enkä tiedä aivan varmasti, haluaako hän päästä niin\nlaajalti julkisuuteen. Jos hän ilmestyy jälleen.\"\n\nKersantti naurahti -- naurusta soinnahti enemmän ylempää tietoa kuin\nhalveksumista; hän selvästikin piti minua perin yksinkertaisena.\n\n\"Ilmestyy jälleen!\" hän kivahti. \"Hyväinen aika! Ei hän enää ikinä\nilmesty, jos hän kerran lähti ulos niin paljon arvoesineitä muassaan.\nRyöstömurha se on -- ihan varmasti. Ette kai ole hänen sukulaisensa?\"\nhän jatkoi, silmäillen minua tarkasti. \"Musgrave arveli, että te kaksi\nvain matkustitte yhdessä -- ystävyksinä?\"\n\n\"Juuri niin\", myönsin. \"Olemme ystävyksinä.\"\n\n\"Entä mikä on nimenne?\" hän tiedusti, vetäen taskustaan muistikirjan ja\nlyijykynän pätkän. \"Minun on parasta panna kaikki kuntoon. Ja\nosoitteenne -- kotiosoitteenne?\"\n\n\"Mervyn Holt, entinen kapteeni Oakshiren keveässä jalkaväessä\",\nvastasin. \"Jermyn-katu 559 a, Lontoo, ja Chellinghamin pappila,\nAylesbury -- jompikumpi osoite.\"\n\n\"Entä tämä nuori mies\", jatkoi hän hämmentymättä, osoittaen Websteriä.\n\"Autonohjaaja, eikö totta? Minun on merkittävä muistiin myöskin hänen\nnimensä ja osoitteensa, ymmärrättehän\", selitti hän, riipustaen\nkirjaansa ohjaajan ilmoittamat tiedot. \"Näissä jutuissa ei tietoja voi\nkoskaan saada liikaa, kapteeni, käsittänette sen epäilemättä hyvin.\nVoihan jompikumpi teistä, sikäli kuin tunnemme asioita, olla syyllinen,\nja mitenkäs minulle kävisi, jollen olisi ottanut teistä selkoa?\"\n\n\"Miten tosiaankin?\" vastasin. \"Kyselkää kaikin mokomin niin paljon kuin\nhaluatte. Websterin ja minut tapaatte täällä milloin hyvänsä.\"\n\nEi hän eikä uutistenhankkija hymyillyt kouraantuntuvalle ivalleni;\nheidän kasvonsa pysyivät vakavina kuin hautajaistentoimitsijan, ja\nsitten kun kersantti oli vielä kerran huomauttanut, että tämä oli paha\njuttu ja että hän odotti sen kehittyvän hänen ennustamaansa suuntaan,\nhe poistuivat.\n\nMitä sikäläinen poliisi puuhasi, sitä en tiennyt, mutta hämärän tullen\nen vielä ollut saanut mitään tietoja Mazaroffista. Mitään ei kuulunut\nmyöskään seuraavana aamuna, ja kun tuli kolmas ilta hänen katoamisensa\njälkeen, alkoi minusta tuntua varmalta, että katoaminen oli edeltäkäsin\nsuunniteltu ja tahallinen ja että hän oli pujahtanut tiehensä\nvälttääkseen niitä paljastuksia, joista hän oli minulle puhunut. Ja kun\noikein ajattelin, niin hän oli juuri sopivan laatuinen mies sellaisen\ntempun tekijäksi. Mutta sittenkin se olisi ollut tarpeeton -- hän olisi\nvoinut lähteä autollaan minun ja Websterin seurassa. Näin ollen\nWebster, auto ja minä jäimme tänne.\n\nKolmantena aamuna päivän sarastaessa olin valveilla, aprikoiden mitä\nolisi tehtävä; äkkiä koputettiin ovelleni. Ponnahdin vuoteestani ja\naukaisin oven; käytävässä oli Musgrave ja Webster puolipukimissa.\nIsäntä katsahti minuun.\n\n\"Hänet on löydetty!\" hän kuiskasi. \"Ainakin on löydetty --\"\n\nSana näytti takertuvan hänen kurkkuunsa, ja minä käännyin kiihkeänä\nohjaajan puoleen. Myöskin hän tuntui vastahakoiselta puhumaan, mutta\nsai kuitenkin suustaan joitakuita sanoja.\n\n\"On löydetty ruumis, herra Holt\", hän sopersi. \"Eräästä paikasta\nnummelta --\"\n\n\"Reiver's Denistä\", pisti Musgrave väliin. \"Noiden kallioiden\njuurelta.\"\n\n\"Ja se on tuotu tänne\", jatkoi Webster. \"Se -- asianlaita on niin, sir\n-- pää on -- kasvot, ymmärrättehän -- poissa! Mutta vaatteet, sir -- ne\novat hänen!\"\n\nPukeuduin hätäisesti ja menin heidän kanssaan ulkorakennukseen, johon\nruumiin löytäjät, eräs sikäläinen poliisi ja muuan metsästysvartija,\nolivat laskeneet sen. En ryhdy kuvaamaan sitä yksityiskohtaisesti --\nmutta, kuten joku jupisi, nummella oli sadoittain kärppiä, portimoita\nja muita sellaisia raatelevia eläimiä. Vaatteet olivat kuitenkin\nMazaroffin, ja käsivarressa oli syntymämerkki, josta hän oli minulle\nmaininnut.\n\n\"Se oli kallioiden juurella Reiver's Denissä tuuheiden sanajalkojen\nseassa\", supatti poliisi. \"Päähämme pälkähti tarkastaa sitä kohtaa --\nja löysimme ruumiin. Tuollaisena!\"\n\nUutinen oli jo levinnyt, ja minua kuulustellut kersantti Manners riensi\nmajataloon. Hän tutki vainajan pukua. Taskuissa ei ollut edes pennyn\nkolikkoa; kello perineen, sormukset, lompakko, paperit, kaikki ne\nolivat poissa.\n\nHän loi minuun silmäyksen, joka oli yhtä voitonriemuinen kuin puhuva.\n\n\"Mitä sanoin teille, kapteeni?\" hän mutisi. \"Enkö väittänyt, että on\ntapahtunut ryöstömurha? Ja enkö ollut oikeassa? Mikä voisi olla sen\nselvempää?\"\n\nEn vastannut mitään. Mietin muuta. Miten Mazaroff lieneekään saanut\nsurmansa, tosiasia oli, että hän oli kuollut. Ja tietääkseni minä yksin\nkoko maailmassa tunsin hänen salaisuutensa -- mikä merkitsi sitä, että\nminun oli pian mentävä Marrasdale Toweriin kertomaan tämä mitä\nkummallisin tarina.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nHerra Crole Bedford Rowin varrelta\n\n\nMannersin, Marrasdalen poliisikersantin, kunniaksi on minun\nmyönnettävä, että vaikka hän olikin itsepintainen, yksipuolinen mies ja\npiti hellittämättä kiinni alkuperäisestä otaksumastaan, että joku\nLehtokurpassa silloin ollut veijari oli seurannut Mazaroffia ja\nmurhannut hänet ryöstääkseen hänen rahansa ja arvoesineensä, hän\nkuitenkin pani parhaansa säästääkseen minulta vaivoja ja huolia. Olin\ntäydelleen ymmällä siitä, mitä minun olisi pitänyt tehdä, ja\nvälttämättömät, välittömät toimenpiteet olivat omiaan sekaannuttamaan\nminua. Mutta Manners tiesi kaikki ja otti huolehtiakseen kaikesta.\n\n\"Mitäkö on tehtävä, kapteeni?\" hän kertasi kysymykseni. \"On meneteltävä\nnäin. Vainaja on sijoitettava tänne -- tässä yksinäisessä seudussa ei\nole ruumishuonetta. Sitten ilmoitan asiasta tuomarille. Hän toimittaa\nkuulustelun täällä Lehtokurpassa todennäköisesti johonkin aikaan\nhuomenna. Silloin ei ole paljoakaan tekemistä -- vain alkutiedot\ntapahtumasta ja ruumiin tunteminen, jotta se voidaan haudata. Määrätään\njatkokäsittelyn päivä. Ja sitten -- käymme käsiksi työhön löytääksemme\nmurhaajan. Kaikki on päivänselvää.\"\n\n\"Luuletteko, että hänet on murhattu?\" tiedustin. \"Hänhän on saattanut\npudota noilta usein mainituilta kallioilta.\"\n\nManners kiersi viiksiään kasvoillaan ylemmyyden ilme.\n\n\"Missä ovat hänen rahansa, timanttisormuksensa ja neulansa, lompakkonsa\nja kaikki muu?\" hän kysyi purevasti. \"Ei, kapteeni, asianlaita on,\nkuten olen koko ajan sanonut -- hänet on ensin murhattu, sitten\nryöstetty. Minä uskon\", hän jatkoi mahtipontisesti, \"että nuo vintiöt\nseurasivat häntä ja iskivät hänet kuoliaaksi jossakin yksinäisessä\nkohdassa. Sitten he tutkivat hänen vaatteensa ja anastivat kaikki, mitä\nhänellä oli. Senjälkeen he kantoivat hänet Reiver's Denin reunalle ja\nheittivät hänet rotkoon. Siten minä otaksun kaiken käyneen. Ja lyön\nvetoa, etten ole suuresti erehtynyt.\"\n\n\"Luullakseni pääsette murhaajien jäljille, kun he koettavat myydä\nsaalistaan\", huomautin. \"Sellaisia arvoesineitä.\"\n\n\"Olette oikeassa, kapteeni\", myönsi hän. \"Juuri niin teemme. Ja nyt\npyytäisin teitä kirjoittamaan mahdollisimman tarkan luettelon kaikista\nhänen muassaan olleista esineistä, jotta voisin näyttää sen\nkomisariollemme. Sillä, kuten mainitsitte, ei sellaisista arvoesineistä\nole niinkään helppo päästä eroon. Merkitkää ne paperille -- tarkasti --\nkapteeni!\"\n\nEnnen kuin ehdin aloittaa sen työn, saapui Eccleshare Lehtokurppaan.\nHän selitti kuulleensa ruumiin löydöstä ja oli nyt kiiruhtanut High Cap\nLodgesta tarjoamaan ammattiapuaan. Ja samassa saapui paikkakunnan\nlääkäri samalla asialla. He menivät molemmat siihen huoneeseen, johon\nvainaja oli sijoitettu ja viipyivät siellä jonkun aikaa. Vihdoin palasi\nEccleshare yksin. Hänen käytöksensä oli juhlallisen ammattimainen.\n\n\"Herra Holt\", virkkoi hän, kun poliisikersantti ja minä lähestyimme\nhäntä. \"Ystävänne on ammuttu.\"\n\nHän ilmoitti tietonsa omituisen vakavana. Mutta Mannersilta ja minulta\npääsi kummaltakin hämmästyksen huudahdus.\n\n\"Ammuttu, tohtori?\" kummasteli poliisikersantti. \"Mutta enhän\nhuomannut --\"\n\n\"Ehkä ette\", keskeytti Eccleshare tyynesti. \"Mutta panitte merkille,\nettä joku villieläin tai jotkut villieläimet olivat jyrsineet hänen\nkasvojaan, ja kenties ei mieleennekään johtunut tarkastaa hänen\ntakaraivoaan. Hän piti jokseenkin pitkää tukkaa, ja se oli harvinaisen\ntuuhea hänen ikäiselleen miehelle. Häntä oli ammuttu päähän takaapäin,\nsurmattu ampumalla ja tavallisella linnustuspanoksella. Katsokaas!\"\n\nHän ojensi lihavan, pehmeän, valkoisen kätensä, avasi sen ja näytti\nmeille kahta haulia, jotka olivat hänen kämmenellään.\n\n\"Litistyneet!\" hän sanoi merkitsevästi. \"Ne ovat kahdentoista numeron\nhauleja. Ja juuri niistä hän sai surmansa. Häntä on ammuttu\ntavallisella lintuhaulikolla lyhyen matkan päästä.\"\n\nNäin, että Manners lamautui tuntuvasti kuullessaan tämän lausunnon,\njonka juuri silloin seuraamme liittynyt paikkakunnan lääkäri\nvahvisti. Tämä selitys kumosi poliisikersantin olettamuksen, sillä\ntodennäköisesti ei hänen epäilemillään karjanajajilla ollut muassaan\npyssyä.\n\n\"No niin, hyvät herrat, jos asia on siten, niin se on siten\", hän\njupisi. \"Mutta kenen voisi luulla liikkuvan nummella pimeän tultua\nmuassaan pyssy?\"\n\n\"Siitä on teidän otettava selko\", tokaisi Eccleshare. \"Me vain\nilmoitamme teille kuoleman syyn. Se on ehdottoman varma.\"\n\nMolemmat lääkärit poistuivat, Ecclesharen sitä ennen huomautettua\nminulle, että minun pitäisi lähettää hänelle sana, jos hän voisi\njollakin tavoin auttaa. Ensi kertaa näkyi Mannersissa epävarmuuden\noireita.\n\n\"Tämä on kummallinen juttu, kapteeni\", sanoi hän. \"Ammuttu! Se ei\npälkähtänyt päähänikään. Ja kuten äsken mainitsin, kuka saattoi olla\npyssy mukanaan ulkosalla siihen aikaan? Pimeän tultua!\"\n\n\"Hänen lähtiessään ei vielä ollut pimeä\", huomautin. \"Oli tuskin edes\nhämäräkään.\"\n\n\"Siinä tapauksessa --\" alkoi hän, pysähtyen sitten ikäänkuin\nmiettimään.\n\n\"Täällä on koko joukko ihmisiä, jotka ovat hankkineet\npyssynkantoluvan\", hän jatkoi sitten, \"herrasmiehiä, maanviljelijöitä,\nmetsästysvartijoita ja sentapaisia. No niin. Jotakin minun on tehtävä.\nMutta entä hän? Te tietystikin tunnette hänen omaistensa asuinpaikan?\nHeille on ilmoitettava tapahtumasta heti. Parasta on sähköttää.\"\n\nSiinä pulma! Olinpa totisesti tukalassa asemassa. Mutta en mielinyt\nilmaista tälle hieman paksupäiselle poliisikersantille, että Salim\nMazaroff oli todellisesti Andrew Merchison ja että hänen vaimonsa ja\ntyttärensä olivat vain noin puolentoista kilometrin päässä meistä.\n\n\"Herra Mazaroff oli juuri saapunut Etelä-Afrikasta, kun hän ja minä\nlähdimme tälle matkalle\", selitin. \"Hän ei ollut käynyt Englannissa\nmoniin vuosiin.\"\n\n\"No, sitten hänellä lienee ystäviä\", vastasi Manners. \"Tässä maassa on\nkaiketi joku, jolle olisi ilmoitettava hänen kuolemastaan. Ehkä\nlakimiehiä -- varakkaalla miehellä lienee varmastikin asianajaja.\"\n\n\"Silmäilen hänen papereitaan. Kenties löydän jonkun osoitteen\", virkoin\nkartellen. \"Luonnollisesti pitäisi olla joku.\"\n\nSitten hän poistui luotani, selittäen, että hänen oli mentävä\nkauppalaan selostamaan tapausta, ja kun alkoi olla käsillä aamiaisen\naika, muutin pukuani haukatakseni hiukan ravintoa. Mutta oikeastaan\nminulla ei ollut lainkaan halua nauttia ruokaa tai juomaa. Mazaroffin\nsalaisuus oli lyijynraskaana sydämelläni. Pitäisikö minun säilyttää se\nomana tietonani? Vai pitäisikö minun mennä suoraa päätä Marrasdale\nToweriin kertomaan rouva Elphinstonelle, mitä tiesin? Minusta tuntui,\nettä minun oli mentävä, sillä jos Mazaroff oli todella Merchison, niin\nhänen omaisuutensa (ja olin melkein enemmän kuin varma siitä, että hän\noli hyvin varakas) joutuisi epäilemättä hänen vaimolleen ja\ntyttärelleen. Mutta tehtäväni ei suinkaan ollut miellyttävä. Olin\nalkanut pitää Elphinstone-vanhuksesta -- olisi perin vastenmielistä\nmarssia ilmoittamaan hänelle, että hänen vaimonsa ensimmäinen puoliso\noli ollut elossa koko ajan -- ja niin edelleen. Ja lisäksi oli Sheila,\njohon -- sitä vastaan oli turha inttää -- olin jo rakastunut. Minua\nkammotti, kun ajattelin kertovani hänelle, että hänen isänsä, jota hän\nei ollut koskaan tuntenut, oli halpamaisesti murhattu melkein hänen\nkotinsa kynnyksellä! Mutta sittenkin --\n\nParhaillaan kuitenkin lähestyi minua kaipaamani neuvo niin ripeästi\nkuin vanhan hevoskonin vetämät ravistuneet rattaat jaksoivat tuoda sitä\nkukkuloiden takana olevalta asemalta. Sellaiset ajoneuvot seisahtuivat\nLehtokurpan edustalle minun noustessani aamiaispöydästä. Niistä astui\nmaahan ensin tuikeakatseinen, teräväpiirteinen, keski-ikäinen mies,\njonka heti päättelin joko asianajajaksi tai oikeusistuimissa toimivaksi\nlakimieheksi, ja hänen jäljessään nuori, komea, vilkas, hyvin puettu\nmies, joka teki sotilashenkilön ja muodikkaan näyttelijän sekoituksen\nvaikutuksen. He riensivät eteissaliin; arkihuoneeni avoimesta ovesta\nkuulin nimeäni mainittavan. Astuin esiin; lakimiehen näköinen tulija\npyörähti ympäri ja silmäili minua tutkivasti.\n\n\"Herra Holtko?\" hän virkkoi. \"Olen Lincoln Crole, Crole & Wyattin\nasianajotoimistosta Bedford Rowin varrelta. Eilisiltaisista Lontoon\nsanomalehdistä luin herra Mazaroffin omituisesta katoamisesta ja lähdin\ntänne yöjunalla. Onko herra Mazaroff löydetty tai onko hänestä kuulunut\nmitään?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin. \"Hänet löydettiin tänä aamuna. Kuolleena.\nMurhattuna.\"\n\nHän hätkähti kahdesti kuullessaan viimeiset sanani ja osoitti sitten\nhuonetta, josta olin juuri tullut. \"Mennään tuonne\", hän ehdotti.\n\"Tämä\", hän jatkoi vietyäni hänet sisään ja suljettuani oven, \"on herra\nFrank Maythorne, josta lienette kuullut puhuttavan; hän on nykyajan\ntaitavimpia yksityisetsiviä. Ja nyt, herra Holt, sallikaa minun\nselittää. Kuten äsken mainitsin, luin tästä asiasta sanomalehdistä --\nselostuksissa oli luonnollisesti teidänkin nimenne -- ja koska olen\ntoiminut herra Mazaroffin asioiden hoitajana hänen saavuttuaan\nEnglantiin, olin hyvin huolissani. Lopuksi päätin lähteä tänne ja tuoda\nMaythornen muassani. Tiesin nähkääs, ettei Mazaroffilla ole sukulaisia\neikä ystäviä tässä maassa, jos missään, ja -- niin, erinäisistä syistä\nolin levoton hänen tähtensä. Nyt on tapahtunut pahin! Mutta olemme\nolleet matkalla koko yön, ja kun emme saaneet aamiaista Black Gillin\nasemalla, jossa poistuimme Skotlannin postijunasta, on meidän saatava\nsitä täältä, ja teidän on selitettävä meille kaikki syödessämme.\"\n\nOlin vilpittömästi hyvilläni herra Crolen ja hänen seuralaisensa\ntulosta; tunsin todellista huojennusta, kun sain kertoa peloittavan\nsalaisuuteni miehille, jotka olivat tottuneet käsittelemään sellaisia\nasioita. Tilasin heille aamiaista, ja heidän syödessään ja juodessaan\nsuoriuduimme herra Crole ja minä alkuvalmistuksista. Hänen kanssaan oli\nhyvä keskustella -- hän oli älykäs, täsmällinen ja osuva puheissaan.\n\n\"Selitän muutamalla lauseella kaikki, mitä tiedän Mazaroffista, herra\nHolt\", hän sanoi käydessään käsiksi muniin ja silavaan. \"Hän saapui\nluokseni muutamia viikkoja takaperin toimistooni Bedford Rowin\nvarrelle. Hän kertoi olevansa englantilainen, olleensa poissa\nEnglannista useita vuosia ja sillä välin koonneensa suuren omaisuuden\nIntiassa ja Etelä-Amerikassa, erittäinkin viimemainitussa maassa. Nyt\nhän oli tullut tähän maahan loppuiäkseen ja halusi ostaa todella\nhauskan talon Lontoosta asettuakseen siihen asumaan. Hän oli kuullut\nliikettämme mainittavan erittäin huolelliseksi asianajotoimistoksi ja\ntuli tiedustamaan, voisinko auttaa häntä. Lupasin etsiä hänelle sopivan\ntalon, sillä aikaa kun hän tekisi tämän kiertomatkan pohjoiseen -- ja\nsiinähän kaikki oikeastaan onkin.\"\n\n\"Minä en tiedä paljonkaan enempää\", virkoin. \"Voin kertoa, miten\ntutustuin häneen --\"\n\nHän keskeytti minut hymyillen ja heilauttaen kättä.\n\n\"Tunnen koko sen jutun, herra Holt\", hän huudahti. \"Pantuaan\nilmoituksensa _Timesiin_ Mazaroff toi minulle kaikki vastaukset --\nainakin useimmat. Valitsimme puolikymmentä sopivinta, ja minä tarkastin\nperinpohjaisesti todistukset ja suositukset. Juuri minä kehoitin häntä\ntekemään sopimuksen teidän kanssanne. Kuinka tulitte toimeen\nkeskenänne?\"\n\n\"Loistavasti -- ihmeteltävästi!\" vastasin. \"Hän oli mahdollisimman\nystävällinen ja huomaavainen -- meistä oli tullut hyvin läheiset\nystävykset.\"\n\n\"Niin!\" vahvisti Crole. \"Hän tuntui sopuisalta ja hyväntahtoiselta\nmieheltä. Mutta kun olitte kerran sellaisella ystävän kannalla\nkeskenänne, niin ettekö huomannut Mazaroffin tavoissa erästä puolta,\njoka, puhuakseni suoraan, teki minut levottomaksi ja sai minut\nrientämään tuon Maythornen kanssa tänne heti, kun olin lukenut hänen\nkatoamisestaan. Huomasitteko?\"\n\n\"En voi väittää huomanneeni\", vastasin.\n\nHän kumartui pöydän ylitse ja silmäili Maythornea ja minua\nmerkitsevästi.\n\n\"Olin Mazaroffin seurassa pari tai kolme kertaa puolisella ja\npäivällisellä\", hän jatkoi hiljaa. \"Opin tuntemaan häntä hiukan. Ettekö\ntiedä, herra Holt, että hän piti timantteja taskussaan -- irrallaan! --\nikäänkuin ne olisivat olleet puolenpennyn kolikoita?\"\n\nSe sai minut vilpittömästi säpsähtämään hämmästyksestä.\n\n\"En tosiaankaan!\" huudahdin. \"En kertaakaan nähnyt hänen käsittelevän\ntimantteja -- en yhtään kertaa!\"\n\nCrole naurahti -- kuivasti.\n\n\"Toivottavasti hän jätti ne Lontooseen lähtiessään matkalle\", hän\nvirkkoi. \"Mutta epäilen sitä, vaikka te ette niitä nähnytkään. Hän oli\nmuuttanut suurimman osan omaisuuttaan jalokiviksi, ja vakuutan teille,\nettä hänellä oli irtonaisina taskuissaan kiviä, joiden arvo näytti\nminusta -- rajattomalta! Varoitin häntä siitä, mutta hän vain nauroi.\nKysykääpä tuolta Maythornelta, mitä hän arvelee siitä ammattinsa\nkannalta!\"\n\nMaythorne, joka oli uutterasti puuhaillut rouva Musgraven mainion\nliikkiön kimpussa, hymyili.\n\n\"Minun mielestäni mies, joka pitää irtonaisia timantteja taskussaan ja\nottaa niitä esille yleisissä paikoissa, haluaa joutua selkkauksiin\",\nhän huomautti. \"Ja todennäköisesti häntä seurattiin tänne.\"\n\n\"En ole nähnyt ainoatakaan epäiltävää henkilöä läheisyydessämme täällä\nenkä muuallakaan koko matkamme kestäessä\", vastasin.\n\n\"Tietysti ette!\" tokaisi Maythorne kuivasti. Sitten hän muuttui totisen\ntarkkaavaksi ja lisäsi: \"Kertokaahan meille kaikki tapahtumat\nsellaisinaan, herra Holt -- lyhyesti!\"\n\nKerroin heille kaikesta, mitä oli sattunut siitä alkaen, kun Mazaroff\nmeni yksin nummelle, siihen saakka, kun hänen silvottu ruumiinsa\ntuotiin Lehtokurppaan sinä aamuna. Ja koko ajan pyöri mielessäni\npäätöksen ja empimisen välinen ristiriita -- pitäisikö minun ilmaista\nsalaisuus näille kahdelle. Mutta tunsin kuitenkin, että minun pitäisi\nse tehdä, ja äkkiä varmistauduin siitä, ettei meitä häirittäisi, ja\ntoistin heille sananmukaisesti, mitä olimme Mazaroffin kanssa puhelleet\ntoisena iltana ollessamme Lehtokurpassa.\n\nHe olivat oivallisia kuulijoita -- sellaisia, jotka kuuntelevat\nehdottoman tarkkaavasti, tehden huomautuksensa vasta tarinan päätyttyä.\nMutta minun lopetettuani puhkesi Crole puhumaan terävän päättävästi.\n\n\"Uskon sen kaiken!\" hän sanoi. \"Olin varma siitä, että Mazaroffilla oli\njoku kummallinen salaisuus. No niin, siinähän se on! Ja lähin\ntehtävämme on nyt kertoa se rouva Elphinstonelle, joka oikeastaan on\nrouva Merchison -- ja heti paikalla!\"\n\n\"Kuta pikemmin, sitä parempi!\" vahvisti Maythorne. \"Sillä onhan\nseikkoja, joiden nojalla hänet voidaan tuntea, esimerkiksi\nmainitsemanne syntymämerkki.\"\n\n\"Niin, heti\", selitti Crole. \"Hän on saattanut kuolla -- otaksuttavasti\nhän kuoli -- tekemättä jälkisäädöstä. Hän ei maininnut minulle mitään\nsellaista. Jos asia on niin ja hänet voidaan todistaa Merchisoniksi,\nniin tämä rouva ja hänen tyttärensä saavat perinnön, tytär tietysti\nsuurimman osan. Holt, teidän on lähdettävä kanssani sinne -- mikäs sen\nnimi olikaan -- Marrasdale Toweriin nyt heti. Oiva paljastus!\"\n\n\"Siitä tehtävästä en pidä\", huomautin.\n\n\"Epäilemättä ette, mutta saamme tehdä paljon sellaista, mikä ei\nmiellytä meitä ketään, ennen kuin tämä juttu on selvitetty\", vastasi\nhän, hymyillen jurosti. \"Tulkaa! Mennään me kaksi ja jätetään Maythorne\nomiin puuhiinsa. Hän ei ole toimettomana.\"\n\nPian opastin Crolea nummen poikki Marrasdale Toweria kohti, antaen\nhänelle matkalla suppean kuvauksen henkilöistä, jotka hän siellä\nkohtasi. Yhden heistä tapasimme, ennen kuin saavuimme portille --\nSheila tuli juuri ulos, ja huomasin heti, että hän oli kuullut uutisen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nMuistolevy\n\n\nAsianajaja -- luonnollisesti tarkka havaintojen tekijä -- nykäisi\nkyynärpäätäni meidän ollessamme vielä parin-, kolmenkymmenen askeleen\npäässä Sheilasta.\n\n\"Tytär kai, eikö niin?\" hän kuiskasi. \"Komea tyttö -- sievä tyttö! Hän\nei tietystikään tiedä mitään?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasin. Sitten minäkin kuiskutin: \"Muistanette, että\nMazaroffin vasen silmä oli selvästi kierossa? No niin, tytön vasen\nsilmä on myöskin! Tuiki vähän, tuskin huomattavasti, mutta se on\nsittenkin.\"\n\n\"Joskus se lisää viehkeyttä\", virkkoi hän asiantuntijan tavoin. \"Niinpä\nniin, äidille ensin. Jättäkää kaikki minun huolekseni, Holt! Osaan\nhoitaa tällaiset asiat. Ammattikokemusta, ymmärrättehän?\"\n\nOlin kovin mielissäni saadessani luovuttaa koko jutun hänen huostaansa\nja sanoinkin sen. Mutta nyt olimme ihan lähellä Sheilaa. Hän astui\nluokseni, ja hänen somat kasvonsa kuvastivat teeskentelemätöntä\nmyötätuntoa.\n\n\"Olen hyvin pahoillani kuultuani tämän ikävän uutisen\", hän ehätti\nsanomaan. \"Otaksuttavasti se on tosi -- olemme saaneet hyvin niukalti\ntietoja.\"\n\n\"Se on totta, ikävä kyllä\", vastasin. Kun hän sitten katsahti\nseuralaiseeni, esittelin: \"Minun mukanani on herra Mazaroffin\nasianajaja, herra Crole. Hän saapui juuri äsken Lontoosta ja haluaisi\nkovin mielellään tavata rouva Elphinstonea.\"\n\nSheila ei osoittanut lainkaan kummastuvansa siitä; otaksuttavasti hän\narveli Crolen tahtovan kysellä naapuriston oloista. Hän kääntyi\ntakaisin taloon päin, kehoittaen meitä seuraamaan itseään.\n\n\"Äiti on jossakin lähistöllä\", hän selitti. \"Herra Elphinstone meni\njohonkin kunnanviranomaisten kokoukseen -- hän palaa kotiin vasta\niltapäivällä.\"\n\nHän opasti meidät puutarhan läpi taloon. Tapasimme rouva Elphinstonen\nistumassa työhuoneessaan pöydällään olevien kirje- ja paperikasojen\ntakana. Meidän astuessamme sisään hän loi meihin epäämättömästi kysyvän\nsilmäyksen; se ei tosiaankaan näyttänyt liian ystävälliseltä, ja kuulin\nCrolen päästävän pienen, hiljaisen äännähdyksen, ikäänkuin hän olisi\ntuntenut vihamielisen tuulahduksen sieraimissaan. Mutta tapansa mukaan\nSheila tuli avuksemme käyden suoraan käsiksi asiaan.\n\n\"Äiti\", hän alkoi, \"on aivan totta, mitä olemme kuulleet herra\nMazaroff-parasta. Hänet on löydetty kuolleena nummelta; tässä on hänen\nasianajajansa herra Crole Lontoosta, ja hän haluaa puhutella sinua.\"\n\nRouva Elphinstone tuijotti Croleen, ikäänkuin olisi kuullut tämän\ntulleen pyytämään hänen tyttärensä kättä tahi jotakin muuta yhtä\nylettömän outoa seikkaa. Hän oli niitä naisia, jotka voivat saattaa\nihmiset hämille pelkästään tuijottamalla heihin, ja jos hän olisi\ntuijottanut minuun samalla tavoin kuin Croleen, olisin minä lähtenyt\npakoon. Mutta Crole säilytti malttinsa täydelleen, ja hänen\nkumarruksensa oli yhtä hyytävän kylmä kuin rouva Elphinstonen käytös.\n\n\"Toivoisin vain, että minun sallittaisiin tehdä muutamia tärkeitä\nkysymyksiä asiakkaani kuoleman johdosta\", hän virkkoi. \"Ensinnä lienee\nminun mainittava eräs seikka, jota ette ehkä kumpikaan tiedä. Herra\nMazaroff murhattiin.\"\n\nTällä ilmoituksella oli erilainen vaikutus kumpaankin kuulijaan.\nSheilalta pääsi hiljainen äännähdys, josta kuvastui kauhistusta ja\nhämmästystä; rouva Elphinstone loi Croleen pikaisen silmäyksen.\n\n\"Oletteko siitä varma?\" hän tiedusti.\n\n\"Se on lääkärien mielipide, rouva\", vastasi Crole, kumartaen taaskin\nkylmästi. \"Mielestäni ei ole mitään syytä eittää sitä vastaan.\nAsiakkaani ammuttiin kuoliaaksi.\"\n\nRouva Elphinstone osoitti sormellaan kirjoituspöytänsä vierelle\nsijoitettuja tuoleja.\n\n\"Ettekö halua istuutua?\" hän kysyi hieman kohteliaammin. \"Mainitsitte\nhaluavanne esittää minulle joitakuita kysymyksiä -- tärkeitä\nkysymyksiä. En todellakaan jaksa käsittää, mitä ne voisivat koskea! En\ntiedä tästä miesraukasta kerrassaan mitään.\"\n\n\"Luullakseni näitte asiakas-vainajani pari päivää sitten\", huomautti\nCrole, jolle olin yksityiskohtaisesti kertonut kaikki, mitä\nLehtokurpassa oleskellessamme oli tapahtunut. \"Hän ja herra Holt\nseisoivat majatalon puutarhan portilla, kun te ja tyttärenne menitte\nsiitä ohitse.\"\n\n\"Hänkö siis!\" huudahti rouva Elphinstone. \"Niin, muistaakseni näin\nhänet -- eikö hän ollut kookas, parrakas mies? Minä vain vilkaisin\nhäneen.\"\n\n\"Ettekö tuntenut häntä, rouva?\" kysyi Crole, katsoen emäntään\nterävästi.\n\nRouva Elphinstone tuijotti kyselijään erikoisen jäätävän kylmästi.\n\n\"Tuntenut häntä?\" hän kertasi kopeasti. \"Mitä ihmettä? Mitä\ntarkoitatte?\"\n\nOlin toivonut, että Crole asteittain valmistaisi paljastusta, jota\ntekemään hän oli tullut -- jostakin syystä, joskin epämääräisesti,\nmutta joka tapauksessa toivoin, ettei asiaa olisi äkkiä pamautettu\nSheilan kuullen. Mutta Crole ajatteli toisin, ja seuraavalla hetkellä\nhän lausui ajatuksensa:\n\n\"Tarkoitan seuraavaa, rouva\", hän vastani muitta mutkitta. \"Vaikkakin\nnäkemänne mies on viime vuosina nimittänyt itseään Salim Mazaroffiksi,\non hän silti sama mies, joka joitakuita vuosia takaperin vihittiin\nkanssanne -- Andrew Merchisonina. Se on tosiasia, rouva!\"\n\nOdotin jotakin -- sanokaamme dramaattista -- seurausta näistä sanoista.\nMutta ei tapahtunut mitään -- nimittäin ei mitään erikoista. Sheilan\nhuulet raottuivat vähän ällistyksestä, ja hän katsoi ensin Crolea,\nsitten äitiään. Rouva Elphinstone puolestaan istui selkä suorana hyvin\ntuikeana ja arvokkaana kirjoituspöytänsä ääressä; hänen kasvonsa eivät\nvärähtäneet sen enempää kuin jos hän olisi ollut kivestä hakattu kuva.\nHän katsoi Croleen, ikäänkuin olisi ihmetellyt, oliko mies syyntakeeton\nvalehtelija vaiko suorastaan mielipuoli. Äkkiä levisi hänen\nhienopiirteisille ohuille huulilleen pilkallinen, halveksiva hymy, ja\nhän nousi rauhallisena tuoliltaan.\n\n\"Tulkaa mukaani, olkaa hyvät!\" hän kehoitti.\n\nSeurasimme häntä äänettöminä -- Crole edellä, Sheila ja minä perässä.\nSheila näytti haluavan puhua minulle, mutta minä käänsin tahallani\nkasvoni toisaalle. Vaikka rouva Elphinstone olikin edellämme, tunsin\nkuitenkin hänen läsnäolonsa, ja se tuntui minusta liian painostavalta.\nOlisin mieluummin hyökännyt vihollisten rintamaa vastaan; tuntui\nmelkein siltä kuin hän olisi vienyt Crolea ja minua teloitettaviksi\ntahi ainakin teljettäviksi johonkin läheiseen vankiholviin.\n\nHän opasti meidät kahden tahi kolmen huoneen läpi eteissaliin, ulos\nrakennuksesta ja pihan poikki puutarhan itäisessä muurissa olevalle\novelle. Avattuaan sen hän astui ulos; me seurasimme ja huomasimme\nsaapuneemme kylän kirkkotarhaan vanhojen kuusien ja suippojen\nkypressien keskelle. Hän asteli suoraan eteenpäin katsomatta\nkummallekaan puolelle kirkon kynnyksen yli sen muinaisnormannilaisesta\novesta varjoisaan keskeen. Käveltyään alttarin eteen hän äkkiä\npysähtyi, osoitti kädellään ylöspäin, silmäili Crolea synkästi ja\nlausui kaksi sanaa: \"Katsokaa tuonne!\"\n\nMe katsoimme. Alttarin edustan pohjoisella seinällä oli yksinkertainen,\nneliskulmainen, Aberdeenin graniitista valmistettu taulu, johon oli\nsyvään kaiverrettu muutamia kullattuja sanoja.\n\n             Tämän seurakunnan\n      entisen asukkaan, Mombasan lahteen\n        lokakuun 17 p:nä 1899 hukkuneen\n            ANDREW MERCHISONIN\n                 muistoksi\n\nVilkaisin Croleen. Hänen kasvojensa ilme oli tutkimaton.\n\nHän vain katsoi tauluun, luki siinä olevan kirjoituksen, kääntyi rouva\nElphinstonen puoleen ja nyökkäsi.\n\n\"Ja nyt tulkaa takaisin taloon!\" komensi rouva.\n\nTaaskin sijoituimme riviin hänen jälkeensä. Tällä kertaa oli mieleni\nkaikenlaisten epäilysten ja sekavien tunteiden vallassa. Oliko Mazaroff\npuhunut minulle totta? Vai tahtoiko hän vain esiintyä Andrew\nMerchisonina? Oliko olemassa kaksi miestä, joilla oli samanlaiset\nsyntymämerkit ja ruumiinviat? Mitä tämä kaikki merkitsi? Entä olivatko\nnämä seikat millään tavoin murhan yhteydessä?\n\nRouva Elphinstone johti meidät takaisin taloon ja sitten ylöspäin\npitkin vanhoja, tammisia, eteissalista lähteviä portaita. Hän asteli\npitkin käytäviä, toista toisensa jälkeen, pysähtyen vihdoin eräälle\novelle. Valittuaan vyöllään hopeisista ketjuista riippuvasta\navainkimpusta avaimen hän avasi oven ja vei meidät pieneen huoneeseen,\njossa ei ollut mitään muuta kuin vanhanmallinen kirjoituspöytä, sen\nääreen asetettu tuoli, vanhoilla teoksilla täytetty kirjahylly ja\nsivupöytä sekä sille nostettu, kulunut merimiehen arkku. Hän meni\nsuoraan sen luokse ja laski kätensä sille.\n\n\"Ja nyt\", hän sanoi, katsoen Croleen, \"teen enemmän kuin kellään on\noikeus minulta vaatia! Teen sen vain vaimentaakseni kerta kaikkiaan sen\nnaurettavan ajatuksen, jonka esititte saapuessanne äsken tänne --\nkutsumattomana. Suvainnette kuunnella minua. On aivan totta, että menin\navioliittoon Andrew Merchisonin kanssa, kun sekä hän että minä olimme\nnuoruudenhulluja ja omapäisiä. Me emme sopineet yhteen. Hän huolehti\nminusta mahdollisimman hyvin: jakoi koko omaisuudestaan puolet minulle\nja karkasi luotani. En tiedä, milloin hän lähti ja minne hän lähti. Hän\njätti sanan aikovansa matkustaa. Kahdeksan kuukautta senjälkeen syntyi\ntämä tyttö. Minä ja ystäväni panimme parhaamme löytääksemme hänet ja\nilmoittaaksemme hänelle siitä, mutta se ei meille onnistunut. En\nkuullut hänestä mitään ennen kuin alkuvuodesta 1900, jolloin sain\nkirjeen erään Bombayn ja Durbanin välillä kulkevan höyrylaivan\nkapteenilta. Lukekaa se!\"\n\nHän otti esille toisen avaimen, aukaisi merimiesarkun ja otti sen\nsisällä olevasta lokerosta kuoren, josta hän veti useille ulkomaisille\narkeille kirjoitetun kirjeen, ojentaen sen Crolelle.\n\n\"Te ja herra Holt saatte lukea sen yhdessä\", hän sanoi. \"Lukekaa se\ntarkkaavasti!\"\n\nLuin kirjeen Crolen olan ylitse. Sen kirjoittaja oli James Sinclair,\njoka esitteli itsensä Bombayn ja Durbanin väliä säännöllisesti kulkevan\nhöyrylaivan _General Cliven_ kapteeniksi. Hän kertoi viime kerran\nlähtiessään Bombaysta ottaneensa laivalleen Andrew Merchison-nimisen\nmatkustajan, joka aikoi Durbaniin. Matkan varrella poikettiin\nMombasassa. Lokakuun 18 p:nä, jolloin höyrylaiva oli ankkurissa\nMombasan lahdella, herra Merchison katosi. Viimeksi hänet oli huomattu\nhyvin myöhään illalla istumassa aluksen kaiteella, poltellen piippuaan.\nSenjälkeen ei kukaan ollut nähnyt häntä. Kirjoittaja arveli, että herra\nMerchison oli saanut äkillisen pyörrytys- tai pahoinvoinnin kohtauksen,\nmenettänyt tasapainonsa ja suistunut mereen, otaksuttavasti\npudotessaan kolhaisten päänsä laivan laitaan. Hän lisäsi lapsellisen\nyksinkertaisesti: \"Mombasan lahdessa on runsaasti haikaloja.\" Kun\nmatkustajaa ei ollut kuulunut, ei näkynyt, oli kapteeni tarkastanut\nhänen matkatavaransa, löytänyt muistikirjasta rouva Merchisonin\nosoitteen ja kirjoitti nyt senvuoksi tälle, samalla lähettäen herra\nMerchisonin arkun sisältöineen ja lisäksi kaikki muut Merchisonin\nhytissä olleet pikku esineet. Hän kiinnitti erikoisesti huomiota siihen\nseikkaan, että eräässä arkun lokerossa oli huomattava erä kultarahaa,\netupäässä Englannin puntia.\n\nAsianajaja luki tämän kirjeen äänettömänä ja samoin äänettömänä ojensi\nsen takaisin rouva Elphinstonelle, joka pani sen jälleen arkkuun.\n\n\"Tähän arkkuun ja sen sisältöön ei ole koskettu senjälkeen kun sen sain\nmonta vuotta sitten\", sanoi rouva. \"Nyt tulitte te väittämään minulle,\nettä tämä Mazaroffiksi itseään nimittävä muukalainen oikeastaan oli\nAndrew Merchison! Järjetöntä!\"\n\n\"Väitteeni ei ole lainkaan järjetön, rouva\", vastasi Crole hiukan\ntuikeasti, \"kuten oivallatte kuultuanne, mitä tällä nuorella\nystävällämme on kerrottavaa. Ja nyt, Holt\", hän jatkoi, kääntyen minun\npuoleeni, \"toistakaa meille täsmälleen, mitä Mazaroff uskoi teille\ntoisena iltana Lehtokurpassa ollessanne! Kertokaa koko tarina!\"\n\nKerroin kaikki seisoessamme pienessä huoneessa. En jättänyt pois\nmitään; korostin vielä sitä, että Mazaroff oli vakuuttanut voivansa\nhelposti todistaa, kuka hän oli, tuoden esiin keinotkin, ja sitä, että\nhän oli puhunut asiasta ehdottoman varmasti. Mutta vaikka kertomukseni\naikana silmäilin rouva Elphinstonea tarkasti, en huomannut merkkiäkään\nsiitä, että hän olisi horjunut; hänen ilmeestään kuvastui päinvastoin\nepäilyä, jopa ivaakin.\n\n\"Koko juttu on järjetön!\" selitti hän lopuksi. \"Kerrassaan järjetön!\nMies oli luultavasti joku seikkailija, joka oli saanut tietoonsa eräitä\npiirteitä Merchisonin entisyydestä ja halusi muuttaa tietonsa rahaksi!\"\n\nVilkaisin Croleen; tämä katsoi rouva Elphinstonea, ikäänkuin olisi nyt\nnähnyt hänet uudessa valossa.\n\n\"Hm!\" hän äänsi tyynesti. \"Teidän arvelunne, rouva, jos suotte anteeksi\nsen, että käytän suoraa kieltä naiselle, on todella kokonaan järjetön!\nHerra Mazaroff eli, kuten meidän pitäisi nimittää häntä, herra\nMerchison -- vaikka hänellä omain sanojensa mukaan oli laillinen oikeus\nkäyttää toistakin nimeä -- ei suinkaan ollut mikään rahan tarpeessa\noleva seikkailija, vaan varakas mies, hyvin varakas mies! Ja jos\nedelleen suotte minulle anteeksi, niin esitän teille vielä muutakin.\nJos tämä mies oli, kuten itse väitti ja kuten otaksuttavasti saamme\ntodistetuksi, Andrew Merchison, jonka kanssa teidät vihittiin\nkaksi- tahi kolmekolmatta vuotta takaperin, niin avioliittonne herra\nElphinstonen kanssa ei ole mikään avioliitto! Teitä luonnollisestikin\nturvaa kaikkia tällaisesta avioliitosta koituvia seurauksia vastaan se\nseikka, että sitä solmitessanne ette ollut kuullut mitään herra\nMerchisonista moniin vuosiin ja että teillä oli mitä parhaat syyt uskoa\nhänet kuolleeksi. Mutta koska hän ei ollut kuollut, niin lain edessä\nolette edelleenkin rouva Merchison, ja --\"\n\n\"Mihin tämä kaikki tähtää?\" kivahti rouva Elphinstone. \"Minä --\"\n\n\"Seuraavaan, rouva\", jatkoi Crole, nostaen sormeaan varoittavasti, \"ja\nse onkin hyvin tärkeä kohta, kuten pian käsitätte. Vaikka olenkin ollut\nonnettoman vainajan kanssa asioissa vain vähän, niin olen kuitenkin\nollut, silloin kun hän oli Lontoossa, ja minulla on varma vaikutelma,\nettä hän kuoli tekemättä jälkisäädöstä. Ymmärrätte kai minua?\"\n\n\"No niin -- entä miten se voi minuun koskea?\" kysyi rouva Elphinstone.\n\n\"Vain täten\", vastasi Crole, ottaen hattunsa, jonka hän oli laskenut\nkädestään lukiessaan kapteeni Sinclairin kirjettä. \"Vain täten, rouva.\nJos tämä mies oli Merchison, te hänen vaimonsa ja tämä nuori nainen\nhänen lapsensa, niin te ja hän saatte keskenänne jakaa koko vainajan\njättämän omaisuuden! Ja se on huomattavan suuri -- muutoin en ole\nenglantilainen! Neuvoisin teitä rouva, ennen kuin omaksutte jyrkästi\nepäilevän ja kieltävän kannan, pistäytymään Lehtokurpassa katsomassa,\nettekö voi varmistautua siitä, että siellä viruva vainaja, joka tosin\non kauheasti murjottu, mutta silti tunnettavan näköinen, ehkä sittenkin\noli se mies, joka hän väitti olevansa. _Verbum sapienti_, rouva --\nluullakseni osaatte latinaa kylliksi ymmärtääksenne niiden sanojen\nmerkityksen!\"\n\nSitten Crole kumarsi vanhanaikaiseen tapaansa ja lähti; minä seurasin\nhäntä, jättäen äidin ja tyttären katselemaan toisiansa. Astelimme\näänettöminä talon läpi puutarhaan. Mennessämme portista Crole veti\ntaskustaan nuuskarasian ja otti aimo hyppysellisen.\n\n\"Olipa siinä pahuksen kovaluontoinen nainen, Holt!\" hän virkkoi\npilkallisesti. \"Kova -- kova -- ja itsepäinen!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nMajatalon isännän pyssy\n\n\nMinä sain rouva Elphinstonesta aivan saman vaikutelman, jonka Crole\nlausui niin ponnekkaasti julki. Mutta sillä hetkellä ajattelin muita\nasioita.\n\n\"Jos oikea Andrew Merchison hukkui Mombasan lahdella\", sanoin ääneen,\n\"niin miten --\"\n\nCrole keskeytti minut naurahtaen terävän purevasti.\n\n\"Niin, mutta hukkuiko hän sitten siellä tai missään muuallakaan?\" hän\nkivahti. \"Minä puolestani uskon, ettei hän lainkaan hukkunut!\"\n\n\"Entä kirje -- ja hänen tavaransa?\" panin vastaan. \"Mitä voi\najatella --\"\n\n\"Siitä voi ajatella paljonkin!\" tokaisi Crole. \"Sen vähän nojalla,\nminkä itse olen nähnyt ja teiltä kuullut hänestä, näyttää Mazaroff eli\nMerchison olleen omituinen koko ikänsä. On hyvin mahdollista, että hän\ntahallaan katosi Mombasan lahdella jostakin pätevästä syystä. Mikäpä\nolisi sen helpompaa. Sinclairin kirjeestä ilmenevistä tiedoista\npäätellen Merchison oli sopinut, että vene saapui noutamaan häntä\nmäärätyllä hetkellä yöllä. Se tuli, hän solahti siihen ja oli poissa.\nPerin helppoa!\"\n\n\"Jättäen rahansa ja tavaransa laivaan?\" huomautin.\n\n\"Hän oli saattanut lähettää rahat ja tavarat -- erittäinkin rahat --\netukäteen sinne, mihin hän aikoi matkustaa\", vastasi Crole kuivasti.\n\"Muistaakseni mainitsitte hänen puhuneen Durbanista?\"\n\n\"Kyllä\", myönsin. \"Juuri siellä hän otti nimen Mazaroff.\"\n\n\"Niinpä niin\", jatkoi Crole. \"Epäilemättä hänellä oli joku muukin syy\nkuin se, jonka hän teille ilmoitti, luopuakseen entisestä nimestään.\nHän lienee toivonut, että sekä Englannissa että Intiassa pidettäisiin\nAndrew Merchisonia kuolleena. Ja kirjeestä ja matka-arkusta ja\nmuistotaulusta huolimatta uskon, että Salim Mazaroff oli Andrew\nMerchison ja että hänet murhattiin Merchisonina eikä Mazaroffina.\"\n\n\"Merchisonina?\" huudahdin, pysähtyen pelkästä hämmästyksestä. \"Mutta --\nkuka täällä tunsi hänet Merchisonina.\"\n\n\"Se on saatava selville\", vastasi hän tietävän näköisenä. \"Jatketaan\nmatkaa -- mennään katsomaan, mitä Maythorne puuhaa.\"\n\nTapasimme Maythornen seisomassa majatalon ovella Musgraven seurassa.\nLähestyessämme heitä Maythorne hymyili Crolelle, ikäänkuin olisi\ntahtonut sillä osoittaa, että hänellä oli uutisia.\n\n\"Herra Musgrave teki juuri äsken erään havainnon\", hän virkkoi. \"Hänen\npyssynsä on kadoksissa.\"\n\nMusgrave, jonka puoleen vaistomaisesti käännyimme, liikautti äreänä\npäätään; hän oli ilmeisesti harmissaan.\n\n\"Vajaat kolme kuukautta sitten maksoin siitä kaksikymmentä puntaa!\" hän\npahoitteli. \"Se oli melkein ihan uusi! Enkä olisi saattanut uskoa, että\nse on voitu ottaa sieltä. Mutta se on tietystikin viety sinä yönä,\njolloin meillä oli niin paljon väkeä. Sittenkin --\"\n\n\"Mistä se sitten otettiin?\" tiedusti Crole.\n\n\"Yksityisestä salista, joka oli tuon herra Holtin ja vainajan\nhallussa\", vastasi isäntä, katsahtaen minuun. \"Se riippui seinällä\nkahdessa naulassa, ihan ovenpielessä -- lienette huomannut sen, herra\nHolt?\"\n\n\"Kyllä, näin siellä tosiaankin pyssyn\", myönsin. \"Mutta -- en ole\npannut merkille, että se on kadonnut.\"\n\n\"En minäkään -- mutta enhän olekaan käynyt siinä huoneessa kahteen tai\nkolmeen päivään\", selitti Musgrave. \"Muori sen huomasi -- hän puhui\nsiitä minulle juuri nyt. Tietystikin joku niistä maankiertäjistä pisti\nnenänsä sinne ja nähdessään, ettei ketään ollut saapuvilla, sieppasi\nsen. Helposti se kai oli käynytkin. Ette te eikä ystävänne ollut\nmuistaakseni paljoa sisällä sinä iltana, herra Holt.\"\n\n\"Herra Mazaroff lähti kohta päivällisen jälkeen\", vastasin, \"ja kuten\ntiedätte, jäi sille tielleen. Myöskin minä olin ulkosalla jonkun aikaa.\nHuone lienee niin ollen ollut tyhjänä.\"\n\nMusgrave murahti ja pudisti päätään.\n\n\"Minun olisi pitänyt huolehtia siitä, että ovi olisi ollut lukossa\nteidän poissa ollessanne\", hän valitti suruissaan. \"No niin, minun on\nilmoitettava varkaus poliisille.\"\n\n\"Oliko pyssy panostettu?\" kysyi Maythorne. \"Kaiketi ei?\"\n\n\"Kyllä se oli\", sanoi Musgrave. \"Pidin sitä panostettuna -- ei voi\ntietää, milloin sitä saattaa sattua tarvitsemaan tällaisessa\nyksinäisessä paikassa. Siihen ei luonnollisestikaan otaksuttu kenenkään\nmuun kajoavan, ja naulat ovat koko korkealla seinässä.\"\n\n\"On kuitenkin vaarallista pitää panostettua pyssyä sisällä, eikö\nteidänkin mielestänne?\" virkkoi Maythorne leppoisasti. \"Eihän\npanostamiseen kulu kuin minuutin murto-osa. Millaisia panoksia\npyssyssänne muuten oli?\"\n\n\"Kynochin panoksia numero kaksitoista\", vastasi Musgrave empimättä.\n\"Käytän aina niitä.\"\n\n\"Siitä on ehkä apua etsittäessä pyssyänne\", huomautti Maythorne.\n\"Teidän pitäisi mainita siitä poliisille.\" Hän kääntyi isännästä\nnummelle päin, kehoittaen Crolea ja minua mukaansa. \"Aion pistäytyä\ntarkastamassa Reiver's Deniä\", hän selitti. \"Soisin teidänkin lähtevän.\nEikö ole omituista, että Musgraven pyssy, jossa oli kahdentoista\nnumeron panokset, katosi juuri samana iltana, jona Mazaroff ammuttiin?\nTehän kerroitte, herra Holt, tohtorin näyttäneen teille joitakuita\nhauleja ja väittäneen niitä kaksitoistanumeroisiksi.\"\n\n\"Niin hän teki\", myönsin.\n\n\"Otaksuttavasti tämä tohtori -- mikä onkaan hänen nimensä --\nEccleshareko? -- eroittaa numero kahdentoista haulit numero yhdentoista\nhauleista\", hän jatkoi. \"Niissä kai on eroa?\"\n\n\"Hän on metsämies itsekin\", vastasin. \"Parhaillaan hän on High Cap\nLodgessa metsästämässä.\"\n\n\"Vai niin. Sitten hän kaiketi tiesi, mitä puhui\", huomautti Maythorne\nja kääntyi minusta Croleen. \"No -- entä rouva Elphinstone?\"\n\nKävellessämme nummen poikki Crole kertoi hänelle kaikki, mitä\nMarrasdale Towerissa oli tapahtunut. Hän kuunteli puhumatta paljoakaan\n-- hän teki jo silloin minuun sellaisen miehen vaikutuksen, joka ottaa\ntoisilta kaikki tiedot, mutta ei päästä suustaan juuri mitään. Mutta\npanin merkille, että hänen silmänsä kirkastuivat ja koko hänen\nolemuksensa kävi valppaammaksi, kun saavuimme Reiver's Denille --\nsynkkään, kallioiden ympäröimään rotkoon, joka sijaitsi Birnsiden kylän\nja High Cap Lodgen välisellä solatiellä; se oli pimeä, kolkko paikka,\naivan kuin luotu murhatöitä varten. Siellä oli muuan paikkakunnan\nkonstaapeli vahdissa; hän kertoi, että hänen oli määrä viipyä siellä,\nkunnes komisario ja ylikonstaapeli saapuisivat, ja hän näytti meille,\nmissä Mazaroffin ruumis oli virunut. Vainaja oli löydetty tiheästä\nkanervikosta ja varvikosta melkein kohtisuoran, toistakymmentä metriä\nkorkean kallioseinämän juurelta; poliisi osoitti sen reunalle.\n\n\"Toverini, joka hänet löysi\", hän kuiskasi tuttavallisesti, \"kertoi\nvainajan nähdessään luulleensa, että hän oli pimeässä pudonnut tuolta\nkalliolta. Mutta tietysti hän ei ollut pudonnut -- ja miksi niin? Jos\nhän olisi syöksynyt tuolta alas, niin hän olisi taittanut niskansa ja\nkaikki muutkin luunsa; hänhän oli iso, raskas mies. Mutta häneltä ei\nollut murtunut ainoatakaan luuta. Minun mielipiteeni, hyvät herrat, on\nse, että hänet on ensin murhattu ja sitten vasta kannettu tänne.\nKatsokaahan, miten noita pensaita on poljettu!\"\n\nMaythorne silmäili tällä välin ympäristöä tarkoin. Huomasin, että\nhänenkin silmäänsä oli pistänyt, että kanervikkoa ja varvikkoa oli\nilmeisesti tallattu. Kerran, pari hän kumartui ikäänkuin nähdäkseen\ntarkemmin, ja kerran näin hänen ottavan maasta jotakin sekä pistävän\nsen taskuunsa. Pian hän palasi sinne, missä Crole ja minä seisoimme\nkonstaapelin seurassa. Hän heilautti kävelykeppiään hilpeästi\nvierellämme kohoavaa, pelottavaa kallioseinämää kohti.\n\n\"Jos tässä rotkossa laukaistaisiin pyssy, niin nuo kalliot\nkajahtaisivat komeasti\", hän huomautti. Sitten hän katsahti poliisiin.\n\"Ettekö kuullut mitään sinä yönä?\" hän tiedusti hymyillen.\n\"Otaksuttavasti ei vartiopaikkanne ole kaukana?\"\n\n\"En kuullut mitään\", myönsi konstaapeli. \"Olin kyllä ulkosalla sinä\niltana hämärästä alkaen; kävelin pitkin nummen yläreunaa, mutta en\nkertaakaan kuullut minkäänlaista tavatonta ääntä. Enkä myöskään tiedä\nkenenkään muun kuulleen. Tuolla on mökki -- tuon pyökkiryhmän takana --\nsen asukkaat eivät kuulleet mitään. Niin -- eivät kerrassaan mitään!\"\n\n\"Vai niin? Vai on tuolla mökki?\" virkkoi Maythorne. \"Keitä siellä\nasuu?\"\n\n\"Vanha lammaspaimen vaimoineen -- Jim Cowie on hänen nimensä\", vastasi\nkonstaapeli. \"Puhelin äskettäin hänen kanssaan tästä jutusta -- siellä\nei oltu kuultu mitään, kuten jo mainitsin.\"\n\nMaythorne lähti pyökkiryhmää kohti. Me seurasimme häntä pitkin kaitaa\npolkua, joka kulki kallioseinämän juuritse, puiden alhaalle riippuvien\noksien alitse ja korkean, puutarhaa sekä kiviseinäistä, paksukattoista\nmökkiä ympäröivän aidan ohitse. Liuskakivillä laskettua tietä myöten\nastelimme mökin ovelle; Maythorne kolkutti; kimeä, särkynyt naisääni\nkehoitti meitä astumaan sisään.\n\nMiellyttävä tuoksu lehahti sieraimiimme, kun Maythorne kohotti salpaa;\nsisällä istui pyöreän, turvetulen lähelle vedetyn pöydän ääressä vanha\nmies ja vanha nainen. Meidän ilmestyessämme nainen nousi kohteliaasti\npystyyn, mutta mies jäi istumaan paikalleen, luoden meihin silmäyksen,\njoka ei ollut lainkaan ystävällinen. Hän myöskin ensimmäisenä puhkesi\npuhumaan jurosti ja äreästi, ennen kuin Maythorne ennätti virkkaa\nhänelle mitään.\n\n\"En tiedä mitään tuosta Denillä tapahtuneesta asiasta!\" hän murahti.\n\"Sanoin jo poliisille, ettemme nähneet emmekä kuulleet mitään, enkä\nhalua, että minua vaivataan sen tähden. Emme kuulleet ainoatakaan\nlaukausta sinä iltana -- emmekä voineetkaan kuulla, koska paneudumme\nvuoteeseen heti pimeän tultua. Ja jos tulitte kutsumaan meitä\nkuulusteluun, niin sanon, ettei minulla ole mitään kerrottavaa enkä\ntahdo tulla sinne -- minulla on muuta tekemistä!\"\n\n\"Ystävä hyvä!\" vastasi Maythorne lepyttävästi. \"Meitä ei ole lähettänyt\ntutkintotuomari eikä kukaan muukaan. Tahtoisimme vain tiedustaa, mihin\nvie jalkapolku, joka tuo Reiver's Denin ylitse ja puutarhanne ohitse.\nOlemme outoja täällä.\"\n\n\"Siitä sait, ukkoseni!\" huomautti vanha nainen, katsahtaen moittivasti\nvanhukseen. \"Näetkös nyt? Tämä herra kysyy vain tietä. Älkää\nloukkautuko hänen tähtensä!\" jatkoi hän, kääntyen Maythornen puoleen.\n\"Täällä on käyty pari, kolme kertaa kyselemässä tuosta kauheasta\ntapahtumasta, eikä hän luonnollisestikaan tiedä mitään. Polku, sir, vie\nnummen poikki High Cap Lodgeen, herra Courthopen metsästyshuvilaan.\"\n\n\"Se on siis oikotie -- mutta minne?\" huomautti Maythorne.\n\nMAJATALON ISÄNNÄN PYSSY\n\n\"Niin, sir, se on oikotie herra Courthopen huvilalta Birnsideen ja\nLehtokurppaan\", vastasi nainen. \"Mutta se on vähän käytetty -- melkein\npelkkä lammaspolku.\"\n\n\"Emmekä nähneet ketään kävelemässä sillä tiellä, emme kumpaankaan\nsuuntaan\", ärähti ukko. \"Emme tiedä mitään -- meillä ei ole mitään\nkertomista -- ei mitään!\"\n\nPeräydyimme ulos, suljimme oven ja lähdimme tiehemme. Maythornen\nhuulilla väikkyi tutkimaton hymy.\n\n\"Yhtä kaikki Mazaroff noudatti tätä polkua\", sanoi hän. \"Mutta miksi?\nPyrkikö hän High Cap Lodgeen, herra Courthopen huvilaan? Vai oliko hän\nkäynyt siellä ja nyt paluumatkalla? Kukapa tietää? Joka tapauksessa\ntahdon pistäytyä tuolla kalliolla.\"\n\nHän poikkesi polulta ja alkoi tunkeutua pensaikon ja kanervikon läpi\nrotkon reunalle; Crole ja minä seurasimme häntä. Se oli raskasta työtä,\nse kiipeäminen ja rimpuileminen. Vihdoin saavuimme eräänlaiselle\nylätasangolle; sieltä näkyi synkkä kuilu, josta Mazaroffin ruumis oli\nlöydetty. Ja siellä seisoi yksinäinen olento, katsellen laajaa\nnummi- ja tunturimaisemaa; hän oli vanha mies, nähtävästi vieläkin\nvanhempi kuin se iäkäs, kärtyisä ukko, jonka luota olimme äsken\nlähteneet; hän oli harmaampi, kuivettuneempi ja ryppyisempi, mutta\nvalpas ja ilmeisesti nopsakuuloinen kuin poika, sillä heti kun\nlähestymisemme ensi ääni rasahti, hän pyörähti äkkiä meihin päin,\nluoden meihin nopean, arvostelevan katseen silmistään, jotka olivat\nkirkkaat ja terävät kuin haukan silmät. Mutta hän ei suinkaan ollut\nlammaspaimen -- heti oivalsimme, että hän oli joku arvohenkilö,\nherrasmies. Hänen harmaasta villakankaasta, jotensakin leveän,\nurheilijoiden käyttämän mallin mukaisesti valmistetut, jonkun verran\nkuluneet vaatteensa olivat muodikkaat ja huolellisesti puetut hänen\nylleen; hänen valkeassa kaulaliinassaan oli hieno, kallis kivi; hänen\nmetsästyssaappaansa olivat huolellisen, tehtävissään taitavan\npalvelijan puhdistamat; kokonaisuutena hän oli hauskan vaikutuksen\ntekevä vanhus, ja hänen terve värinsä ja lumivalkeat viiksensä yhä\ntehostivat hänen miellyttävää ulkonäköään.\n\nHän seisoi tarkastellen meitä, kunnes olimme ehtineet likelle häntä.\nSitten hän puhutteli Crolea, seurueemme vanhinta, hymyillen ymmärtävän\nnäköisenä.\n\n\"Tämä paikka alkaa jo vetää puoleensa uteliaita, sir\", hän huomautti\npuolittain ivallisesti. \"Omituista, kuinka nopeasti tällaiset uutiset\nleviävät!\"\n\n\"Tulomme syy on tärkeämpi kuin joutilaan uteliaisuus, sir\", tokaisi\nCrole vastaan melkein tuikeasti. \"Olemme vainajan ystäviä.\"\n\nVanhus nyökkäsi -- eivät Crolen sanat eikä sävy näyttäneet lainkaan\ntehoavan häneen.\n\n\"Kaiketi hänellä oli ystäviä!\" jupisi hän ikäänkuin itsekseen. Sitten\nhän silmäili vuorotellen meitä kaikkia, ja hänen terävä, tutkiva\nkatseensa pysähtyi minuun. \"Tämäkö on se nuori herrasmies, joka oli\nhänen kanssaan majatalossa?\" kysyi hän.\n\n\"Olettamuksenne on aivan oikea, sir\", vastasi Crole. \"Saanko minä\npuolestani tiedustaa -- koska tämä asia näyttää kiinnittävän mieltänne\n-- voitteko kertoa meille mitään, mistä olisi meille apua?\"\n\nVanhus hymyili ja siirsi katseensa toisesta toiseen.\n\n\"Voinko kertoa teille mitään, mistä olisi teille apua?\" hän kertasi.\n\"No niin, voin kyllä mainita teille jotakin, mutta en tiedä, onko siitä\napua vai eikö. Mutta saattaahan siitä olla. Kuulin pyssyn pamahduksen\n-- täältä päin -- samana iltana, jolloin vainaja katosi.\"\n\n\"Se on jotakin!\" sanoi Crole. \"Entä -- olitteko itse läheisyydessä,\nsir?\"\n\nVanhus kääntyi ja osoitti nummelle Birnsideen päin.\n\n\"Näettekö tuon kyläpahasen? Se on Birnside\", hän virkkoi. \"Asun siellä.\nSe on, kuten huomaatte, vain kahden- tahi kolmensadan askeleen päässä.\nTaloni on kylän tässä reunassa -- tuolla -- näettekö päädyn?\"\n\n\"Mihinkähän aikaan se tapahtui?\" tiedusti Crole.\n\n\"Suunnilleen tavalliseen maatapanoaikaani\", vastasi vanhus. \"Kello\nkymmenen. Mutta sinä iltana olin valveilla tavallista myöhempään.\"\n\nCrole katsahti Maythorneen.\n\n\"Sen täytyi olla juuri surmanlaukaus\", hän virkkoi miettivästi.\n\"Otaksuttavasti, sir\", hän jatkoi, kääntyen jälleen kertojamme puoleen,\n\"on hyvin harvinaista, että täällä nummella ammutaan siihen aikaan\nvuorokaudesta. Kello kymmenen illalla!\"\n\nMutta vanha herra hymyili ja pudisti päätään.\n\n\"Ei lainkaan\", hän vastasi. \"Päinvastoin. Usein olen kuullut yksinäisiä\nlaukauksia iltaisin. Metsästysvartijoita, näette. Sellaista tietystikin\nsattuu tavallisimmin kirkkaina tai kuutamoisina öinä. Tällä kertaa oli\nkuitenkin hyvin pimeätä. Mutta --\"\n\nEn osaa arvata, mitä hän aikoi vielä sanoa. Juuri silloin katsahti\nkallion juurella oleva poliisimies, jota olin keskustelun kuluessa\ntarkkaillut ja joka oli hääräillyt pensaikossa, meihin päin, huitoen\nkäsiään kiihkeästi.\n\n\"Tulkaa tänne alas!\" hän luikkasi. \"Löysin jotakin. Pyssyn!\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nKapkaupungin postileima\n\n\nTämä poliisikonstaapelin äkillinen ilmoitus sai meidät kaikki\nsäpsähtämään ällistyneinä. Vanhaan herraan se vaikutti vieläkin\nvoimakkaammin. Häneltä pääsi huudahdus, joka tuntui osoittavan\näärimmäistä hämmästystä.\n\n\"Pyssyn!\" äänsi hän. \"Mahdotonta!\"\n\nNäin Maythornen katsahtavan häneen terävän kysyvästi, ikäänkuin olisi\naprikoinut, mitä vanhus tarkoitti. Mutta hän ei virkkanut mitään eikä\nmyöskään Crole -- aloimme kaikki laskeutua kalliolta tiheään\nvarvikkoon, jossa konstaapeli seisoi. Hänen kädessään oli\nmetsästyspyssy, ja meidän saapuessamme hän osoitti tuuheata\nkanervikkoa.\n\n\"Se oli työnnetty tuonne!\" hän huudahti. \"Juuri siellä se oli.\nAuringonsäde heijastui piipusta -- juuri se sai katseeni osumaan\nsiihen. Hieman ruostunut paikoitellen -- se on kasteen vika.\"\n\nMaythorne ojensi ääneti kätensä, ja huomautettuaan, kuinka vaarallista\nampuma-aseilla leikkiminen on, ojensi konstaapeli pyssyn hänelle. Hän\naukaisi lukon; pyssyn kahdesta piipusta oli toinen suppeampi, ja siinä\nollut panos oli laukaistu. Maythorne vilkaisi Croleen.\n\n\"Kummallista!\" hän sanoi. \"Miksi ei murhaaja käyttänyt oikeanpuolista\npiippua?\"\n\nVanha herrasmies, jota epäilemättä murhaan käytetyn aseen näkeminen\nnäytti kiehtovan, naurahti hiukan.\n\n\"Jos tämä on sama pyssy, jolla tämän nuoren herran vanhempi seuralainen\nammuttiin -- mitä minä puolestani en lainkaan epäile -- niin vasemman\npiipun käyttämiseen on ollut hyvä syy\", hän selitti. \"Kenties\", hän\nlisäsi, vilkaisten viisaan näköisenä Maythorneen, \"ette ole metsämies,\nsir. Jollette, niin ilmoitan teille, että lintupyssyn vasen piippu on\naina suupuolelta suppeampi; tarkoitus on tietystikin se, että haulit\npikemminkin suppenevat kuin hajaantuvat. Jos joku haluaa ampua toisen\nkuoliaaksi lyhyeltä matkalta, kuten tässä tapauksessa, niin hän\nluonnollisestikin käyttää suppeaksi porattua piippua mieluummin kuin\ntoista.\"\n\n\"Olen hyvin kiitollinen, sir\", vastasi Maythorne. \"Selityksenne\njohdosta olen taipuvainen ehdottomasti päättelemään, että murhaaja oli\ntällaisiin pyssyihin läpikotaisin perehtynyt henkilö ja että murha\ntehtiin kylmäverisesti ja harkitusti.\"\n\n\"Mielestäni voitte pitää sitä varmana\", vakuutti vanha herra, hymyillen\ntaaskin tietävästi. \"Niin, niin -- harkitusti -- juuri niin. No niin --\nnäytte saavan kokoon todistuskappaleita.\"\n\nKohteliaasti nyökäten hän sitten kääntyi pois, kiiveten kallioita ja\nrinteitä perin ketterästi niin vanhaksi mieheksi. Maythorne tarkkaili\nhäntä minuutin ajan ja katsahti sitten poliisikonstaapeliin.\n\n\"Kuka on tuo vanha herra?\" hän tiedusti.\n\n\"Hän on herra Hassendeane Birnside Housesta, sir\", vastasi konstaapeli.\n\"Mutta häntä nimitetään yleisesti herra Wattieksi -- hänen\nristimänimensä on Walter. Vaikka hän onkin iäkäs, niin hänen isänsä,\nvanha herra Hassendeane, kuoli vasta muutamia vuosia sitten, ja kun\nhäntä isän eläessä aina nimitettiin herra Wattieksi, niin se nimitys\njäi hänelle pysyväiseksi, ymmärrättehän, sir.\"\n\n\"Kyllä\", myönsi Maythorne. Hän tarkasteli yhäti pyssyä, ja pian hän\nkiinnitti Crolen huomiota sen perään upotettuun levyyn kaiverrettuun\nnimeen ja osoitteeseen: _J. Musgrave, Lehtokurpan majatalo,\nMarrasdale_. \"Tämä on majatalon isännän kadonnut ase, siitä ei ole\nepäilystäkään\", hän huomautti. Sitten hän kääntyi taaskin poliisin\npuoleen ja kysyi: \"Ettekö maininnut odottavanne tänne joitakuita\nesimiehiänne?\"\n\n\"Kersantti Manners ilmoitti aikovansa tuoda tänne komisarion ja\nylikonstaapelin\", vastasi puhuteltu. \"Minun piti olla täällä\nvartioimassa heidän saapumiseensa asti. Ja toivoisin heidän pian\ntulevan, sillä päivällisaikani alkaa olla käsissä.\"\n\n\"Säilyttäkää tätä heidän tuloonsa saakka!\" kehoitti Maythorne, ojentaen\nhänelle pyssyn takaisin. \"Osoittakaa heille täsmälleen, mistä sen\nlöysitte, ja huomauttakaa heille, että toinen panos on ammuttu ja että\noikeanpuolisessa piipussa on vielä täysinäinen panos! Jos tahdotte,\nniin mainitkaa heille jo näyttäneenne sitä herra Holtille ja hänen\nystävilleen -- he tietävät ketä tarkoitatte.\"\n\nSen jälkeen poistuimme Reiver's Denistä ja palasimme nummen poikki.\nCrole tuntui olevan halukas pohtimaan asioita, mutta Maythorne oli\nharvapuheinen. Lehtokurppaan saavuttuamme hän kuitenkin heti etsi\nkäsiinsä Musgraven ja ilmoitti tälle, että kadonnut pyssy oli löydetty.\nHän söi hätäisesti puolista, ja niin pian kun minä olin lakannut\naterioimasta, puhutteli hän minua.\n\n\"Poliisit varmastikin tulevat tänne nyt, kun pyssy on löydetty. Ja minä\ntahtoisin ehättää heidän edelleen eräässä suhteessa, jota he eivät näy\najatelleen eivätkä ehkä ajattelekaan. Haluan tarkastaa Mazaroffin\ntavaroita.\"\n\n\"Juuri niin\", mutisi Crole. \"Se on tietystikin tehtävä. Matkatavarat,\nvaatteet, ja niin edelleen. Otaksuttavasti se ei tuota vaikeuksia.\"\n\n\"Ei minun tietääkseni\", vastasin. \"Mutta mielestäni ei ole paljoakaan\ntarkastettavaa -- hänellä oli hyvin vähän tavaroita muassaan.\"\n\nMenimme vainajan huoneeseen, isoon, vanhanmalliseen makuukamariin,\njonka ikkunat olivat nummelle päin. Kaikki oli koskemattomana\nMazaroffin jäljeltä -- hän oli harvinaisessa määrin täsmällisyyttä ja\njärjestystä rakastava mies, joka ei sietänyt nähdä esineitä heitettyinä\nsinne ja tänne, ja kaikki hänen tavaransa olivat huoneessa\nsijoitettuina hänen oman järjestelmänsä mukaisesti. Kuten olin alhaalla\nhuomannut, oli siellä verrattain vähän tarkastettavaa, parissa\nkäsilaukussa oli kaikki, mitä niiden omistaja oli pitänyt tarpeellisena\nottaa mukaansa Hotel Cecilistä. Pukutarpeissa, liina- ynnä\npitovaatteissa ja muissa sentapaisissa ei ollut todellakaan mitään\nnähtävää emmekä löytäneet minkäänlaisia papereita käsilaukuista emmekä\npöydällä olevasta pukeutumisrasiasta. Maythorne etsi; Crole ja minä\ntaas katselimme hyvin huvitettuina, kun hän tutki pukeutumisrasiaa\nlöytääkseen siitä salaisen lokeron -- mutta ei onnistunut,\notaksuttavasti siitä syystä, ettei sellaista ollut -- ja vaatteita\nlöytääkseen salataskun. Mitään salaista ei ollut, mutta paljon käytetyn\nvillakankaisen puvun liivin taskusta hän veti esille joukon irrallisia\ntimantteja, isoja ja pieniä, ja saman puvun housuntaskusta vanhan\nkukkaron.\n\n\"Enkö sitä sanonut?\" huudahti Crole, kun timantit tulivat esille. \"Hän\npiti timantteja irrallaan taskussaan! Kun kerran olimme puolisella\nHolborn-ravintolassa, otti hän esille kourallisen niitä -- joka\npuolella ympärillämme oli outoja ihmisiä, ja huomautin hänelle, kuinka\nvaarallista oli pitää mukanaan ja julkisesti näytellä sellaisia\narvoesineitä, mutta hän vain nauroi. Katsokaahan noita -- siinä on\nvarmaankin toistakymmentä kiveä irtonaisina taskussa! Luultavasti nuo\ntimanttimiehet tottuvat siihen eivätkä pidä sitä sen kummempana kuin\nmaanviljelijä sitä, että hänellä on taskussaan vehnä- ja ohranäytteitä.\nKuinka arvokkaiksi luulette noita, Maythorne? Te tunnette ne paremmin\nkuin minä.\"\n\n\"En osaa sanoa\", vastasi Maythorne välinpitämättömästi. Hän oli\nlaskenut timantit syrjään pukeutumispöydälle ja tarkasti vanhaa\nnahkakukkaroa meidän seisoessa katsojina hänen vierellään. Sieltä hän\nei saanut paljoakaan mielenkiintoista; siellä oli joitakuita tavallisia\nrahoja, valtakunnan kulta- ja hopeakolikoita; muutamia muita hän oli\neri lokerossa säilyttänyt ilmeisesti harvinaisuuksina; niitä oli\nKrügerin puolikruununen, Englannin Länsi-Afrikan nikkelinen\npuolipennynen, Mombasan rupia, portugalilainen hopearaha ja Saksan\nItä-Afrikan kolikko, jossa oli keisarin kuva, sekä lisäksi joitakuita\negyptiläisiä ja intialaisia kultarahoja. Maythorne kiinnitti niihin\nhyvin vähän huomiota, häntä innostutti enemmän ohut, rypistynyt\npaperikaistale, jonka hän löysi kukkaron sisälokerosta ja levitti\neteemme.\n\n\"Katsokaas tätä!\" hän kehoitti. \"Tämä on ainakin jotakin.\"\n\nPaperikaistale oli kuitti kirjoihin viedystä kirjeestä, joka oli\nlähetetty Kapkaupungista ja osoitettu Eteläafrikkalaiselle\nImperial-pankkiyhtymälle, Lontooseen, Lombardkadun 695:een. Maythorne\nosoitti postimerkin päiväystä -- tammikuun 17 päivä.\n\n\"Yhdeksän kuukautta sitten\", hän huomautti. \"Kuinka kauan Mazaroff oli\nollut Englannissa, kun kohtasitte hänet Cecilissä?\"\n\n\"Vain muutamia viikkoja, mikäli tiedän\", vastasin.\n\n\"Minä tiedän\", ilmoitti Crole. \"Hän saapui Englantiin heinäkuussa --\nkuukauden lopulla.\"\n\n\"Siispä se kirje tai paketti -- tai mikä se lieneekään ollut -- jota\ntämä kuitti koskee, lähetettiin Kapkaupungista tämän pankin\nhaarakonttoriin kuukausia aikaisemmin kuin Mazaroff tuli tänne\",\nhuomautti Maythorne. Hän käänsi kuitin ympäri. \"Selkäpuolella on\nmuistiinpano -- kirjaimia ja numero\", hän jatkoi. \"Näettekö? S.T.1.\nMitähän se merkinnee? Entä onko tuo Mazaroffin käsialaa?\"\n\n\"Kyllä se on hänen käsialaansa ihan varmasti. Hän kirjoitti isot\nkirjaimet jotensakin omituisesti.\"\n\n\"Otaksuttavasti mustiinpano koskee paketin sisältöä\", arveli Maythorne.\n\"S.T.1. -- Saanen vielä selville sen merkityksen. No niin, yksi seikka\non selvillä -- tiedämme, mitä lontoolaista pankkia hän on käyttänyt.\nMutta kenties herra Holt sen jo tiesikin?\"\n\n\"Ei, en tiennyt\", vastasin. \"Se tuntunee kummalliselta, mutta en\ntietänyt. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, näkyi hänellä olleen\nmelkoisen paljon käteistä rahaa muassaan. En kertaakaan nähnyt hänen\nkäyttävän maksuosoituksia, vaan hän suoritti hotellilaskumme aina\nkäteisellä -- seteleillä.\"\n\n\"Ja epäilemättä otti niitä aina esille kourallisen, vai mitä?\"\nhuomautti Maythorne, jurosti hymyillen.\n\n\"Hänellä näytti todella olevan niitä runsaasti lompakossaan\", myönsin.\n\"Siinä suhteessa hän oli hieman ajattelematon -- tarkoitan sitä, että\nhän näytteli rahojaan, mutta olen varma siitä, että hän teki sen\ntarkoituksetta.\"\n\nMaythorne otti esille oman lompakkonsa ja sijoitti kuitin huolellisesti\nsinne.\n\n\"Pidämme tämän toistaiseksi omina tietoinamme\", hän sanoi. \"Jos\npoliisit iltapäivällä saapuvat tänne, kuten he pyssyn löydön jälkeen\njokseenkin varmasti tekevät, ja haluavat tutkia vainajan tavaroita,\nniin antakaa heidän tehdä se! Pistämme nuo timantit takaisin samaan\ntaskuun, josta ne otin -- he saavat mieluisasti nähdä ne ja kaiken\nmuunkin. Mutta tämän paperikaistaleen pidän itselläni -- koetan saada\njotakin selville sen avulla.\"\n\nPoliisit saapuivat Lehtokurppaan vähän myöhemmin; heitä oli kolme:\nylikonstaapeli, komisario ja Manners. He kyselivät Musgravelta\nmonenlaista hänen pyssystään, minulta sekä Websteriltä, missä olimme\nolleet murhailtana, Crolelta, kuka ja minkälaisessa asemassa vainaja\noli ollut, ja taaskin minulta, kuinka paljon rahaa ja mitä arvoesineitä\nmurhatulla todennäköisesti oli ollut mukanaan. Ja heidän\ntiedustelujensa aikana tuli ilmi eräs seikka, jota en ollut siihen\nsaakka tiennyt. Kävi selville, että Mazaroff, joka luonnostaan oli\nseuraa rakastava, oli murhailtana päivällisen jälkeen minun\nkirjoittaessani eräitä yksityisiä kirjeitä mennyt Lehtokurpan\ntarjoilusaliin, johon oli kokoontunut perin sekalainen seurakunta --\nmaanviljelijöitä, karjakauppiaita ja -ajajia, vetelehtijöitä -- jotka\nkaikki olivat kotimatkalla Cloughthwaiten markkinoilta. Musgraven\ntarjoilijattaren ilmoituksen mukaan hän oli siellä esiintynyt hyvin\nhauskasti, tarjonnut koko seurueelle ryyppyjä ja sikaareja, jotka hän\nmaksoi viiden punnan setelillä; sen hän tarjoilijattaren kertoman\nmukaan oli ottanut hyvin täyteläiseltä näyttävästä lompakosta kaikkien\nnäkyvissä.\n\nTämä tieto näytti tuottavan melkoista tyydytystä, jopa huojennustakin\npoliisivirkailijoille ja Mannersille, joka päämiestensä poistuessa jäi\njälkeen malttamatta pidättyä ilmoittamasta minulle luulevansa, että he\nolivat oikealla tolalla.\n\n\"Tiedän jo jotakin, kapteeni\", hän kehui, iskien silmää salaperäisen\nnäköisenä. \"En tosin tahdo tarkalleen ilmaista tietoani, ymmärrättehän\n-- tällä hetkellä on oltava vaiti. Mutta sain tänään puolenpäivän\naikana itse selville erään seikan ja tietystikin seuraan jälkeä. Kaikki\ntämäntapaiset asiat kysyvät totta kyllä aikaa -- mutta onhan vanha\nsananlasku: hitaasti ja varmasti! Se on minun toimintaohjeeni. Enkä\nsentään menekään eteenpäin niin kovin hitaasti. Huomisaamunahan\npidetään kuulustelu. Se on pelkästään muodollinen alkutoimitus.\nJoitakuita todistuksia -- välttämättömiä todistuksia -- ja sitten\nkuulustelija lykkää jatkokäsittelyn esimerkiksi kahdeksi viikoksi. Se\nantaa minulle tilaisuuden. Ja jollen saa käsiini oikeata miestä kahden\nviikon kuluessa -- no niin, silloin olen kummissani!\"\n\nKerroin sinä iltana teetä juodessamme Crolelle ja Maythornelle, kuinka\ntoiveikas poliisikersantti oli. Maythorne, jonka ammattia ei oltu\nilmaistu poliiseille -- he olivat pitäneet häntä vain minun tahi\nMazaroffin ystävänä -- näytti ymmärtävän Mannersin kannan.\n\n\"Hän luottaa todennäköisimpään olettamukseen\", hän huomautti. \"Ja\njärkevä se onkin. Ajatelkaahan vain! Ilmeisesti varakas mies, joka\nmatkustaa omalla upealla autollaan, pysähtyy tien ohessa olevaan\nmajataloon, menee yleiseen tarjoilusaliin, näyttää kaikille, että\nhänellä on kosolta rahaa taskussaan, ja lähtee kävelemään yksinäiselle\nnummelle pimeän tultua. Mikä onkaan sen todennäköisempää kuin se, että\njoku niistä miehistä, joiden näkyvissä hän oli ottanut esille\nrahapussinsa, pujahtaa hänen jälkeensä, murhaa ja ryöstää hänet?\"\n\n\"Musgraven pyssylläkö?\" kysäisin.\n\n\"Se pieni yksityiskohta ei suinkaan tee asiaa mahdottomaksi!\" virkkoi\nMaythorne. \"Kuulinhan teidän kertovan poliiseille, että lopetettuanne\nkirjoittamisen veitte kirjeenne kylän laidassa maantienvarrella olevaan\npostilaatikkoon, jättäen tämän vierassalin tyhjäksi. Niinpä niin,\nsilloin oli murhaajan perin helppo ottaa pyssy tuolta naulasta ja\nlivahtaa Mazaroffin jälkeen.\"\n\n\"Se edellyttäisi, että hän tiesi pyssyn olevan siellä\", huomautti\nCrole.\n\n\"Juuri niin\", myönsi Maythorne. \"Mutta Holt mainitsi meille -- tai\noikeammin poliiseille meidän kuultemme -- poistuessaan jättäneensä oven\nauki, ja täällä oli epäilemättä täkäläisiä veitikoita, jotka tunsivat\ntämän huoneen sisustuksen varsin hyvin ja tiesivät, mitä seinällä oli.\nMielestäni on Mannersilla hyvä teoria -- ryöstömurha. Mutta -- pitääkö\nse paikkansa vai eikö -- hm!\"\n\n\"Epäilettekö sitä?\" tiedustin.\n\nHän hymyili meille avomielisen tuttavallisesti.\n\n\"Jos todella tahdotte tietää\", hän vastasi, \"niin en epäile sitä enkä\nhyväksy sitä. Tällä hetkellä en vielä ole selvillä asioista. Minun on\nsaatava koko joukko tietoja lisää. Esimerkiksi -- kuka oli se mies,\njota Mazaroff sanoi haluavansa tavata täällä? Tapasiko hän miehen? Ja\njos tapasi, niin milloin ja missä? Jollei hän ollut kohdannut miestä,\nniin oliko hän murhan tapahtuessa menossa hänen luokseen? Ja vielä --\ntunteeko tämä mies, kuka hän lieneekin, Mazaroffin Mazaroffina vaiko\nMerchisonina? Murhattiinko Mazaroff Mazaroffina, täällä tuntemattomana\nmiehenä, vaiko Merchisonina, miehenä, joka oli ollut täällä tunnettu?\"\n\n\"Ahaa!\" jupisi Crole. \"Sama kysymys, jota minäkin olen aprikoinut!\"\n\n\"Toisin sanoen\", jatkoi Maythorne, \"saiko tämä murha alkunsa jonkun\nsellaisen rosvoilevan lurjuksen äkillisestä saaliinhimosta, joka näki\nsaaneensa tilaisuuden rikkaan miehen ryöstämiseen, vai onko meidän\netsittävä syitä menneisyydestä -- ja jos on, niin kuinka kaukaisesta?\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nYorkilainen asianajaja\n\n\nKuulustelu, jonka paikkakunnan tutkintotuomari asianmukaisesti aloitti\nseuraavana aamuna Lehtokurpan tilavimmassa huoneessa, tuntui aluksi\nmuodostuvan lyhyeksi, muodolliseksi toimitukseksi, jonka kuulustelija\nja poliisit olivat edeltäkäsin yksityiskohtaisesti järjestäneet.\nKaksitoista valamiestä oli lähiseudun maanviljelijöitä, lammaspaimenia\nja metsästysvartijoita; väliaikaisen oikeussalin yleisölle varattuun\nosaan pelkästä uteliaisuudesta keräytyneet harvat kuuntelijat olivat\nympäröivän nummiseudun väkeä. Otaksuttavasti he odottivat saavansa\nkuulla kiihottavia todistuksia, mutta sellaisia ei ollut -- ei ainakaan\naluksi. Crole asianajajana, jota murhattu oli käyttänyt Lontoossa, ja\nminä vainajan matkatoverina todistimme, että hän oli Salim Mazaroff, ja\nkerroimme, mitä hänestä tiesimme; Eccleshare ja paikkakunnan lääkäri\nantoivat lausuntonsa kuoleman syystä; miehet, jotka olivat löytäneet\nruumiin Reiver's Denistä, kuvasivat, missä oloissa he olivat osuneet\nhuomaamaan sen. Tämän jälkeen kuulustelunpitäjä oli siirtämäisillään\njatkokäsittelyn tuonnemmaksi, kun sattui keskeytys: herra ja rouva\nElphinstone sekä Sheila astuivat sisälle seurassaan vanhanpuoleinen,\nvirallisesti käyttäytyvä mies; Manners, jonka vieressä istuin, kuiskasi\nkorvaani, että tämä oli herra Wetherby, rouva Elphinstonen lakimies.\nMinä puolestani ilmoitin sen toisella puolellani olevalle Crolelle;\nCrole nyökkäsi, ikäänkuin olisi täydelleen käsittänyt, kuinka tilanne\nkehittyisi.\n\n\"Juuri tätä odotinkin\", hän mutisi. \"Rouva on ajatellut asiaa\ntarkemmin. Nyt siis --\"\n\nHetkeäkään hukkaamatta Wetherby ilmoitti viranomaisille, minkä vuoksi\nhän seurueineen oli tullut. Kuiskailtuaan hetkisen kuulustelunpitäjän\nkanssa hän nousi seisomaan.\n\n\"Mikäli olen kuullut, sir, aiotte siirtää tämän jutun jatkokäsittelyn\ntoistaiseksi\", hän alkoi, puhuen tutkintotuomarille. \"Ennen kuin sen\nteette, haluaisin esittää teille erään pyynnön asiakkaani, Marrasdale\nTowerin emännän, rouva Elphinstonen puolesta. Sen tueksi on minun\nviitattava eräisiin menneihin tapauksiin -- teen sen hyvin lyhyesti.\nRouva Elphinstone, silloin neiti Jean Linton, meni noin kolme- tai\nneljäkolmatta vuotta takaperin avioliittoon erään herra Andrew\nMerchisonin kanssa, joka aikaisemmin oli jonkun verran tunnettu tällä\npaikkakunnalla. Avioliitto ei ollut onnistunut, ja puhuakseni selvästi\nhylkäsi Merchison verrattain lyhyen ajan kuluttua vaimonsa pidettyään\nasianmukaisesti huolta tämän toimeentulosta ja, kuten luultiin,\nmatkusti itämaille. Kahdeksan kuukautta hänen lähtönsä jälkeen sai\nrouva Merchison tyttären -- hän on sama nuori nainen, jonka nyt näette\ntässä, neiti Sheila Merchison. Lapsen syntymästä ilmoitettiin useissa\nEnglannin ja Intian lehdissä; toivottiin, että Merchison huomaisi\nilmoituksen, mutta häneltä ei kuulunut vastausta. Merchisonista ei\ntiedetty mitään ennenkuin muutamia vuosia myöhemmin, jolloin rouva\nMerchison sai sanoman, että hän oli hukkunut Mombasan lahdella Afrikan\nitärannikolla ollessaan matkalla Bombaysta Durbaniin. Tämä sanoma oli\nluotettava -- voin vakuuttaa teille, sir, kykeneväni esittämään teille\ntodistuskappaleen, jonka rouva Merchison sai. Siitä ajasta alkaen rouva\nMerchison piti itseään leskenä ja meni sittemmin uudelleen\navioliittoon, jolloin hänestä tuli rouva Elphinstone. Ja nyt joudun\npyyntöni syyhyn. Eilen kävi rouva Elphinstonen luona kaksi nyt täällä\nsaapuvilla olevaa herrasmiestä, jotka, kuten olen kuullut, ovat juuri\näsken antaneet lausuntonsa, herrat Holt ja Crole. Herra Crolen\nkehoituksesta herra Holt kertoi rouva Elphinstonelle, että toisena\niltana heidän saavuttuaan tänne Lehtokurppaan herra Mazaroff oli\nilmoittanut hänelle, että vaikka hänellä olikin täysi oikeus käyttää\nsitä nimeä, jolla hänet nyt tunnettiin, koska hän oli joitakuita vuosia\nsitten sen laillisesti omaksunut, hän kuitenkin oikeastaan oli se\nAndrew Merchison, joka oli mennyt avioliittoon Jean Lintonin kanssa ja\nsitten hylännyt hänet. Sikäli kuin herra Holt kertoi rouva\nElphinstonelle, oli herra Mazaroff tuonut esiin päteviä välillisiä\ntodistuksia siitä. Minun tuskin tarvitsee sanoa, sir, että tämä on\nhyvin vakava asia päämiehelleni. Hän on neuvotellut siitä kanssani, ja\nolen sitä mieltä, että kaikille asianosaisille olisi hyvä, jos rouva\nElphinstonen sallittaisiin nähdä vainaja ja siten päästä selville,\nsaattaako hän tuntea hänet Andrew Merchisoniksi.\"\n\n\"Tuntuu selvältä, että niin on tehtävä\", myönsi tutkintotuomari.\n\"Kenties haluatte seurata päämiestänne, herra Wetherby?\"\n\nUseimmat kuuntelijat olivat hillityn kiihkon vallassa rouva\nElphinstonen ja hänen asianajajansa poissa ollessa. Jotkut vanhemmat\nheistä kuiskailivat keskenään -- Merchisonin nimi oli herättänyt\nuinuvia muistoja. Mutta useimmat meistä odottivat jännittyneen\näänettöminä. Kun vilkaisin salaa päin Sheilaan, näin hänen istuvan\nsilmät hievahtamatta tähdättyinä oveen, josta hänen äitinsä täytyi\npalata, kasvoillaan kiinteän odottava ilme. Arvasin, mitä hänen\nmielessään liikkui.\n\nMutta kun rouva Elphinstone Wetherbyn seurassa jälleen ilmestyi ovesta,\nolivat hänen kasvonsa ilmeettömät, ikäänkuin olisivat olleet veistetyt\nmarmorista. Hänen silmissään ja huulillaan ei ollut jälkeäkään\nmielenliikutuksesta eikä levottomuudesta -- hän oli ehdottoman\nitsehillinnän ruumiillistuma. Tutkintotuomarin kehoituksesta hän meni\ntodistajain paikalle ja antoi lausuntonsa. Sen suppea sisältö oli: hän\nei voinut tuntea vainajaa Andrew Merchisoniksi. Jos kasvonpiirteet\nolisivat säilyneet eheinä, niin hän muka ehkä olisi voinut ratkaista,\nmutta asiain näin ollen se oli mahdotonta. Hän ei voinut sanoa, että\nmies oli Merchison, mutta ei toisaalta myöskään voinut väittää, ettei\nhän ollut.\n\nAmmattinsa puolesta Crole nousi ja teki rouva Elphinstonelle\nkysymyksen:\n\n\"Rouva Elphinstone, oliko Andrew Merchisontn vasen silmä kiero?\"\n\nRouva Elphinstone nyökkäsi empimättä myöntävästi.\n\n\"Oli kyllä\", hän virkkoi, \"ja lisäksi hyvin selvästi!\"\n\nCrole kääntyi puheenjohtajan puoleen.\n\n\"Monet henkilöt voivat todistaa, että sillä onnettomalla miehellä,\njonka kuoleman johdosta tätä kuulustelua pidetään, oli vasen silmä\nkiero\", hän puhui. \"Hänellä oli myöskin syntymämerkki, ruskea luomi\noikeassa kyynärvarressa. Sellainen merkki on kuitenkin luullakseni\nvarsin tavallinen, enkä pidä sitä erikoisen tärkeänä. Mutta lujan\nvakaumukseni mukaan on saatavissa lisätodistuksia siitä, että vainaja\noli Andrew Merchison, ja ehdottaisin --\"\n\n\"Sitä ei tarvitse lainkaan epäillä!\" kuului äkkiä huudahdus katselijain\njoukosta. \"Mies oli Andrew Merchison!\"\n\nTiesin, kenen ääni se oli, ennen kuin edes vilkaisin taakseni. Vanha\nherra Hassendeane, jonka olin pannut merkille, kun Crole ja minä\ntulimme huoneeseen, oli noussut istuimeltaan ja hymyili vakuuttavasti\ntutkintotuomarille. Ennen kuin viimemainittu ennätti virkkaa mitään hän\njatkoi:\n\n\"En aikonut puhua mitään koko jutusta, ennen kuin näin, mitä tapahtui,\nherra tutkintotuomari. Mutta koska rouva Elphinstone ei voi olla varma,\nniin sopinee minun vakuuttaa, että minä olen! Menneinä päivinä tunsin\nAndrew Merchisonin varsin hyvin, silloin, kun hän usein kävi täällä, ja\nmyöhemmin hänen ollessaan nuori mies -- tunsin hänet myöskin sitten,\nkun hän oli mennyt avioliittoon neiti Lintonin, nykyisen rouva\nElphinstonen kanssa. Ja muistan kasvoja erittäin hyvin -- tunsinkin\nhänet varsin helposti, kun näin hänet äskeisenä iltana. Hän oli Andrew\nMerchison, siitä ei ole epäilystäkään! Tosin kaksi- tai kolmekolmatta\nvuotta vanhempana --\"\n\n\"Missä näitte tämän miehen, herra Hassendeane?\" keskeytti\ntutkintotuomari ilmeisesti ällistyneenä tästä uudesta käänteestä.\n\n\"Näin hänet samana iltana, jona hän ilmeisesti sai surmansa\", vastasi\nvanha herra. \"Se oli Birnsiden kylän raitilla, lähellä taloani. Olin\nollut puutarhurini majalla, ja palatessani raittia pitkin näin pitkän\nmiehen sytyttämässä sikaariaan Metcalfen talon porttikäytävässä --\ntuuli hiukan. Hän piti tulitikkua hyvin likellä kasvojaan, joten\neroitin ne selvästi, ja panin merkille silmän kierouden, jonka muistin\noikein hyvin.\"\n\n\"Ettekö puhutellut häntä?\" tiedusti kuulustelija.\n\n\"En\", vastasi Hassendeane. \"Se oli mielessäni, mutta saatuaan\nsikaarinsa palamaan hän pyörsi ympäri ja poistui Reiver's Deniä ja High\nCap Lodgea kohti.\"\n\n\"Oletteko aivan varma, että hän oli Andrew Merchison?\"\n\n\"Ehdottoman varma! Mies oli Andrew Merchison, miksi hän lienee viime\nvuosina itseään nimittänytkin.\"\n\nTutkintotuomari katsahti sen pöydän ympärille kokoontuneihin\nasianajajiin, jonka yläpäässä hän itse istui.\n\n\"Meidän lienee parasta siirtää jatkokäsittely kaksi viikkoa\ntuonnemmaksi\", hän lausui. \"Sillä välin --\"\n\nSamassa aukaisi eräs konstaapeli oven, päästäen sisälle nuoren miehen,\njolla oli silmälasit nenällään ja joka päättäen huoneen ympäri\nluomastaan kiihkeän kysyvästä katseesta pelkäsi toimituksen jo\npäättyneen. Tutkintotuomari pysähtyi ja silmäili häntä kysyvästi.\n\n\"Oletteko saapunut tänne kuulustelun johdosta, sir?\" hän tiedusti.\n\"Aiomme juuri --\"\n\nTulija otti esille käyntikortti-kotelon, lähestyi pöydän päätä ja\nkuiskasi muutamia sanoja kuulustelijan korvaan. Tutkintotuomarin\nkasvoilla välähti sekavan hämmästyksen ilme; vielä pari sanaa, ja hän\nkatsahti taaskin pöydän ympärille.\n\n\"Käsiteltävänämme näyttää olevan omituisen salaperäinen juttu, vaikka\nkuolema jätettäisiinkin kokonaan huomioonottamatta\", hän virkkoi. \"Tämä\nherrasmies\" -- hän vilkaisi käyntikorttiin -- \"asianajaja herra Stephen\nPostlethwaite Yorkista, kertoo eilen lukeneensa tämän jutun selostuksia\nsanomalehdistä ja rientäneensä tänne antamaan eräitä tietoja. Meidän\nlienee paras kuulla ne nyt. Ehkä suvaitsette mennä todistajain paikalle\nja ilmoittaa meille sen, mitä varten olette tullut.\"\n\nPostlethwaite astui väliaikaisesti kyhättyyn todistaja-aitioon ja\nmuodollisesti vakuutti olevansa asianajaja ja toimivansa Yorkissa\nLendall-kadun 293:ssa. Hän otti esille päiväkirjan ja luki julki\nsyyskuun 23 päivänä tehdyn merkinnän, jossa mainittiin herra Salim\nMazaroffin käynnistä.\n\n\"Herra Mazaroff\", hän jatkoi, \"jota en ollenkaan tuntenut, vaikka olin\nnähnyt hänet kaupungilla yhtä tai kahta päivää aikaisemmin erään nuoren\nherrasmiehen seurassa, joka näkyy olevan täällä saapuvilla, ilmoitti\ntulleensa Yorkiin muutamiksi päiviksi ja majailevansa North\nEastern-hotellissa. Hän oli muka saapunut Lontoosta omalla autollaan ja\naikoi pistäytyä vielä kauempana pohjoisessa; siihen hän lisäsi olevansa\nkotoisin pohjoisesta, mutta olleensa poissa Englannista useita vuosia\nja mielivänsä nyt palattuaan sijoittua Lontooseen. Sitten hän ilmoitti\nolevansa hyvin varakas, hankkineensa omaisuutensa erinäisillä\nliikepuuhilla itämailla ja viimeksi suurilla timanttikaupoilla\nEtelä-Afrikassa. Nyt hän oli vetäytynyt syrjään liike-elämästä,\nmuuttanut koko omaisuutensa rahaksi ja tallettanut saamansa varat\nEteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän Lontoon-konttoriin, aikoen\nsijoittaa ne tähän maahan.\n\n\"Sitten hän leikillisesti huomautti, että koska hänellä ei ollut lapsia\neikä sukulaisia, hän ei ollut siihen saakka tehnyt jälkisäädöstä, mutta\nhalusi nyt tehdä sen ja oli sinä aamuna lähtenyt hotellistaan etsimään\nasianajajaa sitä varten. Sitten hän otti taskustaan paperiliuskan,\njohon hän oli kirjoittanut toivomuksensa, ojensi sen minulle ja\ntiedusti, voisinko laittaa sen asianmukaiseen kuntoon. Esitän tässä sen\npaperin\", jatkoi Postlethwaite, vetäen taskustaan pitkulaisen\nkirjekuoren. \"Se on siitä pitäen ollut minun hallussani. Luettuani sen\nsanoin herra Mazaroffille, ettei lainkaan tarvinnut laatia sitä sen\nvirallisempaan sanamuotoon -- se oli täysin selvä, eikä hänen ollut\ntehtävä muuta kuin kirjoitettava nimensä sen alle saapuvilla olevina\ntodistajinaan minä ja joku konttoristini. Mutta se ei näyttänyt\nkelpaavan hänelle -- ilmeisestikin hän tahtoi saada muodollisemman ja\nhuolitellumman paperin. Luin senvuoksi hänen sepittämänsä luonnoksen\nhänelle, sain häneltä vakuutuksen, että siinä oli täsmälleen lausuttu\nkaikki, mitä hän halusi, ja lupasin valmistuttaa jälkisäädöksen; hänen\noli tultava järjestämään asia valmiiksi mihin aikaan hyvänsä kello\nkolmen jälkeen. Hän palasi toimistooni puoli neljän aikaan, jolloin\njälkisäädös oli valmis hänen allekirjoitettavakseen. Hän merkitsi\nnimensä asianomaiseen paikkaan minun ja konttoristini Herbert Wilkinsin\nnähden, maksoi palkkioni ja poistui, vieden jälkisäädöksen muassaan.\n\n\"Vasta muutamia päiviä myöhemmin huomasin unohtaneeni antaa hänelle\ntakaisin alkuperäisen suunnitelman, jonka löysin eräiden paperien\nseasta kirjoituspöydältäni. Poikkesin itse North Eastern-hotellissa\nviedäkseni sen, mutta sain tietää, että herra Mazaroff ja hänen\nystävänsä herra Holt olivat lähteneet Durhamiin ja edelleen pohjoiseen\njättämättä osoitetta. Pistin senvuoksi luonnoksen talteen. Eilen luin\nsanomalehdistä selostuksia siitä, mitä täällä oli tapahtunut, ja kun\nerikoisesti panin merkille, että herra Mazaroffilta oli ryöstetty\npaperit samoin kuin rahat ja arvoesineet, pidin velvollisuutenani\nlähteä heti tänne kertomaan tietoni.\"\n\nPostlethwaite lopetti puheensa yhtä jyrkästi kuin oli sen\naloittanutkin. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen; kaikista\nsiellä olevista ihmisistä hän yksin tunsi salaisuuden; hän tiesi, kelle\ntahi mihin tarkoitukseen tämä epäilemättä varakas mies oli määrännyt\nrahansa. Jokainen luultavasti toivoi, että tutkintotuomari heti\ntiedustaisi sitä kohtaa -- mutta hän oli iäkäs, vanhoihin kaavoihin\nkiintynyt ja tahtoi noudattaa omia menettelytapojaan. Hän alkoi\nverkkaisesti kuulustella todistajaa.\n\n\"Olemme teille hyvin kiitollisia, herra Postlethwaite\", hän sanoi.\n\"Luulonne mukaan vainajalla siis oli jälkisäädös taskussaan.\nTodistuksista käy ilmi, että kaikki hänellä olleet rahat, arvoesineet\nja paperit ovat kadonneet hyvin todennäköisesti murhaajan tai\nmurhaajien anastamina; otaksuttavasti on jälkisäädös mennyt samaa\ntietä. Mutta tärkeätä on tietää, että sellainen asiakirja on ollut\nolemassa. Haluaisin nyt esittää teille kysymyksen tai pari. Mainitsiko\nherra Mazaroff teille -- hän näyttää olleen avopuheinen -- sattuiko hän\nmainitsemaan teille koskaan käyttäneensä jotakin muuta nimeä paitsi\nsitä, jonka hän ilmoitti teille?\"\n\nPostlethwaite teki jyrkästi torjuvan liikkeen. \"Ei, varmasti ei!\" hän\nvastasi.\n\n\"Hän ei ilmaissut, että nimi Mazaroff oli otettu?\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Eikö se teistä tuntunut oudolta nimeltä englantilaiselle?\"\n\n\"Kyllä. Mutta olen tavannut vieläkin oudompia.\"\n\n\"Kysyittekö häneltä, miksi hän tuli juuri teidän luoksenne -- Yorkiin?\"\n\n\"En -- koska hän jo aluksi sanoi saaneensa sen päähänsä sinä aamuna, ja\nkun hän muka sai jotakin mieleensä, pani hän sen toimeen heti.\"\n\n\"Mainitsitte hänen ilmoittaneen olevansa varakas. Ilmaisiko hän\nomaisuutensa suuruuden? Mikäli olen kuullut, hän oli hyvin avomielinen\nja suorapuheinen.\"\n\n\"Niin. Kyllä hän ilmaisi sen. Hän sanoi, että hänellä oli noin\nkahdeksansataatuhatta puntaa.\"\n\nTutkintotuomari nojautui taaksepäin tuolissaan, pani sormiensa päät\nvastakkain ja katsoi ympärilleen salissaolijoihin. Sitten hän jälleen\nkääntyi todistajan puoleen.\n\n\"Pyydän vaivata teitä lukemaan jälkisäädöksen luonnoksen, herra\nPostlethwaite\", hän virkkoi rauhallisesti.\n\nPostlethwaite otti pitkulaisesta kuoresta paperiarkin ja alkoi lukea\nhaudanhiljaisuuden vallitessa:\n\n    \"Minun, Salim Mazaroffin, joka asun Hotel Cecilissä, Lontoossa,\n    Middlesexin kreivikunnassa, ja Darlingkadun varrella\n    Kapkaupungissa, Etelä-Afrikassa, viimeinen tahtoni on seuraava.\n    Tällä jälkisäädöksellä määrään kaiken omaisuuteni, sekä kiinteän\n    että irtaimen, joka minulla kuollessani on tahi johon minulla\n    silloin on oikeus, Mervyn Holtille, joka asuu Lontoossa,\n    Jermyn-katu 559 a, hänen täydelleen hallittavakseen; samalla\n    määrään sanotun Mervyn Holtin tämän jälkisäädökseni ainoaksi\n    toimeenpanijaksi ja kumoan kaikki aikaisemmat jälkisäädökseni\n    ja määräykseni.\"\n\nSiinä oli kaikki. Mutta äkkiä huomasin, että kaikkien katseet olivat\nkääntyneet todistajasta minuun.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nPoliisien otaksuma\n\n\nEnsimmäinen seikka, jonka täsmälleen tajusin yorkilaisen asianajajan\nilmoituksen aiheuttaman musertavan tunteen jälkeen (sillä totta puhuen\nse vaikutti minuun lamauttavammin kuin kertaakaan pommin räjähtäminen\nmaailmansodassa), oli Crolen ääni korvani juuressa.\n\n\"Pysykää tyynenä, Holt!\" hän kuiskasi kiihkeästi. \"Pysykää tyynenä --\nrauhallisena!\"\n\nLuullakseni vain kuulin hänen sanansa niitä käsittämättä -- silmäilin\ntutkintotuomaria ja tunsin, että häneen ikäänkuin oli kiteytynyt kaikki\nse, mitä tässä huoneessa olevat ihmiset ajattelivat ja aprikoivat.\nÄkkiä hän esitti tuikean kysymyksen Postlethwaitelle:\n\n\"Oliko varsinaisen, vainajan asianomaisesti vahvistaman jälkisäädöksen\nsanamuoto juuri tämä?\"\n\n\"Täsmälleen!\" vakuutti Postlethwaite. \"Tämä on luonnos -- vainajan\nkäsialalla kirjoitettu -- josta varsinainen jälkisäädös jäljennettiin.\"\n\nTutkintotuomari katseli ympärilleen -- ei erikoisesti kehenkään.\n\n\"Tietääkseni ei jälkisäädöstä ole löydetty\", hän sanoi. \"Otaksuttavasti\non murhaaja sen anastanut vainajan muiden paperien joukossa. Ei kukaan\ntiedä siitä mitään, vai kuinka?\"\n\nWetherby ponnahti seisoalleen luoden minuun syrjäsilmäyksen.\n\n\"Koska jälkisäädöksessä määrätty perillinen herra Holt on saapuvilla\",\nhän virkkoi, \"niin haluaisin kysyä häneltä, tietääkö hän siitä mitään.\"\n\nTunsin Crolen nykivän hihastani, mutta hypähdin pystyyn.\n\n\"En tiedä siitä mitään!\" huudahdin. \"En ole milloinkaan kuullut siitä!\"\n\nWetherby katsahti minuun uudelleen; hänen katseessaan oli pureva ilme,\njoka harmitti minua kovasti, ja tunsin veren kohoavan poskiini.\n\n\"Te ja vainaja olitte luullakseni hyvin läheisiä ystävyksiä\", sanoi hän\ntyynesti. \"Eikö asia ole niin?\"\n\n\"Meistä oli tullut läheiset ystävykset, hyvin läheiset\", vastasin.\n\"Mutta --\"\n\nHän keskeytti minut, heilauttaen kättään ja hymyillen taaskin ilkeästi.\n\n\"Niin läheisiä ystävyksiä, että hän jättää teille kaikki rahansa --\ntavattoman omaisuuden! -- ja määrää teidät viimeisen tahtonsa ja\njälkisäädöksensä ainoaksi toimeenpanijaksi -- eikä sittenkään edes\nmainitse teille hyvistä aikeistaan ja teidän harvinaisesta onnestanne!\"\nhän jatkoi melkein pilkallisesti. \"Oletteko varma, ettei muistinne\npetä?\"\n\n\"Olen varma jostakin muustakin kuin siitä!\" kivahdin rohkeasti. \"En\ntiedä kerrassaan mitään Mazaroffin jälkisäädöksestä, en ole tiennyt\nhänen tehneen sellaista. Mutta sen tiedän, että jos Mazaroff todella\noli Merchison ja jos hänen jälkisäädöksensä löytyy ja minä joudun\nhoitamaan hänen rahojaan, siirrän ne niille henkilöille, joille ne\nkuuluvat -- hänen leskelleen ja tyttärelleen. Kuuletteko sen, herra\nWetherby? Jollette, niin sanon sen vielä kerran!\"\n\nMutta tällöin oli Crole tarttunut käsivarteeni ja kiskoi minua\nistumaan.\n\n\"Istukaa, Holt, te nuori aasi!\" hän supatti kiivaasti. \"Istukaa!\nAntakaa minun hoitaa tämä asia!\" Myöskin hän nousi pystyyn; hänen\näänessään oli leppeä, tyynnyttävä sointu, kun hän alkoi puhua\ntutkintotuomarille:\n\n\"Mielestäni, sir, tämä tuskin on missään yhteydessä tämän kuulustelun\ntarkoituksen kanssa --\"\n\n\"Millään tavoin loukkaamatta herra Crolen arvoa minä puolestani en ole\nvarsin varma siitä\", keskeytti Wetherby. \"Jos --\"\n\n\"Minulla on puheenvuoro, jos suvaitsette\", tokaisi Crole. \"Ehdotan,\nettä jatkokäsittely siirrettäisiin --\"\n\n\"Sen aion juuri tehdä\", pisti tutkintotuomari väliin. \"Lähipäivinä\nsaadaan epäilemättä lisävalaistusta kaikkiin näihin seikkoihin.\"\n\nHän kääntyi suu auki töllistelevien valamiesten puoleen.\n\n\"Kahden viikon perästä, hyvät herrat, ja sillä välin --\"\n\nEn välittänyt tutkintotuomarin tylsistä kehoituksista, että mieli oli\npidettävä selvänä -- omassa mielessäni myrskysi harmi rouva\nElphinstonen asianajajaa kohtaan. Mutta kun pyörähdin sinne päin, näin,\nettä rouva Elphinstone itse oli paikaltaan mennyt hänen luokseen ja\npuheli hänelle vakavasti. Pian tuli Wetherby luokseni hymyillen\npuolittain huvitettuna, puolittain mielistelevästi.\n\n\"Olette hieman kuumaverinen, herra Holt\", hän alkoi. \"No no! Minähän\npuhuin vain ammattimiehenä, ymmärrättehän -- ammatillinen käytös on\nsittenkin --\"\n\n\"Hävyttömän loukkaavaa, sir, jos te annoitte siitä näytteen!\" kivahdin.\n\"Tehän viittailitte, että --\"\n\n\"Älkäähän toki! En minä viittaillut mihinkään!\" keskeytti hän\nlepyttävästi. \"Minun on huolehdittava asiakkaani eduista -- tuo Crole\nja Postlethwaite olisivat menetelleet aivan samoin. Toistan vielä: on\nkummallista, ettei Mazaroff eli Merchison maininnut teille mitään\njälkisäädöksestään. Mutta koko juttu on kummallinen\", hän jatkoi,\nvilkaisten ympärilleen, \"ja minä puolestani ehdotan, että me lakimiehet\nja ne, joita asia koskee, keskustelisimme hetkisen, jos vain voimme\nlöytää sopivan paikan.\"\n\nVein heidät yksityiseen vierassaliin, jonka Mazaroff ja minä olimme\ntilanneet ja jota minä edelleen pidin hallussani -- sinne tulivat kolme\nasianajajaamme, rouva ja herra Elphinstone ja Sheila; Maythorne\nneuvotteli jo poliisien kanssa rauhallisessa sopukassa samassa\nhuoneessa, jossa kuulustelu oli pidetty. Sitä seuranneen keskustelun\naikana puhuivat enimmäkseen asianajajat; se koski yksinomaan kadonneen\njälkisäädöksen löytämismahdollisuuksia ja sitä, voitaisiinko\nalkuperäinen luonnos, joka oli kirjoitettu Mazaroffin käsialalla ja\njossa myös oli hänen allekirjoituksensa, saattaa voimaan, jos\nvarsinainen jälkisäädös pysyisi kadoksissa. Neuvottelu ei kiinnittänyt\nmieltäni; kaiken sen jälkeen, mitä olin kuullut, olin päättänyt, etten\nottaisi pennyäkään vainajan rahoista. Ja minä keskeytin kömpelön\nkarkeasti lakimiesten virallisen puhelun.\n\n\"Te kaikki unohdatte\", sanoin, \"että tehdessään jälkisäädöksensä\nYorkissa herra Mazaroff eli, kuten häntä mielestäni on nimitettävä,\nherra Merchison ei tiennyt, että hänellä oli tytär.\"\n\nHe kaikki kääntyivät katsomaan minuun.\n\n\"Arveletteko, että hän olisi tehnyt toisenlaisen jälkisäädöksen, jos\nolisi tiennyt sen?\" kysyi Wetherby.\n\n\"Voin sanoa vain sen, mitä tiedän\", vastasin. \"Kun Mazaroff eli\nMerchison kertoi minulle avioliitostaan, karkaamisestaan ja muista\nniiden yhteydessä olevista seikoista, mainitsi hän, että jos olisi\nsyntynyt lapsi ennen hänen lähtöään, hän varmastikaan ei olisi\npoistunut. No niin, hän palasi -- vuosikausien kuluttua -- ja sai\ntietää, että hänellä oli lapsi -- tytär. Hän näki tyttärensä! Ja\nminusta on järkeenmenevää otaksua, että hän siinä tapauksessa halusi\njättää omaisuutensa tyttärelleen. Sitäpaitsi --\"\n\nPysähdyin. Päähäni oli äkkiä juolahtanut eräs ajatus, josta olin\niloinen.\n\n\"No?\" tiedusti Wetherby leppoisesti.\n\n\"Ottaen huomioon sen, että hän tänne tultuaan huomasi olevansa isä\",\njatkoin, \"on minusta perin ilmeistä, mitä hän teki Yorkissa\nlaatimalleen jälkisäädökselle.\"\n\n\"Niinkö? Mitä sitten?\" kysyi Wetherby.\n\n\"Poltti sen tietysti!\" vastasin. \"Miksi hän olisi jättänyt rahansa\nminulle, kun hänellä kerran oli oma tytär? Yorkissa ollessaan hän ei\nsitä aavistanut, mutta sai sen tietää tunnin tai parin kuluttua\nsaavuttuamme tänne.\"\n\n\"Tuo tuntuu järkevältä\", mutisi Wetherby. \"Hän on saattanut tehdä niin.\nMutta kysymys on siitä, aikoiko hän ilmaista olevansa Merchison.\"\n\n\"Oliko hän Merchison?\" huomautti Postlethwaite.\n\nSen jälkeen keskustelu katkesi hetkeksi. Äkkiä Crole iski nyrkkinsä\npöytään, jonka ääressä istui.\n\n\"Kuka tämän miehen murhasi?\" hän huudahti ponnekkaasti. \"Siitä on\nkysymys! Kuka hänet murhasi ja miksi? Se saattaa olla tavallinen rikos\n-- ryöstöaikeessa. Mutta siinä saattaa piillä enemmänkin. Hän oli\nilmeisesti salaperäinen mies. Ja, kuten olen jo aikaisemmin kysynyt,\nmurhattiinko hänet Mazaroffina vaiko Merchisonina? Minä luulen, että\njuuria on etsittävä menneisyydestä, kenties hyvinkin kaukaisesta. Mutta\nminusta tuntuu, että aluksi on murha selvitettävä.\"\n\n\"Entäpä jos hän ei olekaan Merchison\", huomautti Postlethwaite\ntoistamiseen. \"Entä --\"\n\nEn tiedä, mikä hänen toinen olettamuksensa oli; hän näytti kiihkeästi\nhaluavan tuoda esiin useita, joista ei mikään tuntunut minusta varsin\ntärkeältä. Juuri silloin astui Maythorne sisään ja sulki oven\njälkeensä.\n\n\"Oletteko saanut selville jotakin?\" tiedusti Crole.\n\n\"Kyllä -- jotakin\", vastasi Maythorne. \"Eikä se olekaan mikään\nsalaisuus. Manners kertoi, että muuan mies, nimeltä Parslave, Ralph\nParslave -- paremmin tunnettu nimellä Ratty -- joka asuu eräässä\nmökissä Birnsiden liepeillä, ei ole ollut kotona markkinapäivän\njälkeen. Hän asuu yksin ja näyttää hommailevan kaikenlaista, on silloin\ntällöin karjanajajana, metsästysvartijana, rotanpyydystäjänä --\"\n\n\"Jokainen tuntee Ratty Parslaven!\" pisti Sheila väliin. \"Hän on\npaikkakuntamme kuuluisuuksia.\"\n\n\"Juuri niin\", virkkoi Maythorne. \"No, Ratty Parslaven tiedettiin\ntapansa mukaan lähteneen mainituille markkinoille, mutta häntä ei ole\nkuulunut kotiin. Poliisit ovat kuitenkin saaneet selville, että hän\nmurha-iltana tuli tänne muiden ihmisten, karjanajajien ja muiden\nsellaisten mukana. Hän oli samassa seurassa, jolle Mazaroff tarjosi\nryyppyjä ja sikaareja. Saapuvilla olleet henkilöt -- ainakin ne, jotka\njaksavat muistaa yksityiskohtia -- luulevat Parslaven poistuneen siitä\nhuoneesta, jossa Mazaroff oli heitä kestinnyt vähää ennen kuin Mazaroff\nitse meni ulos, mutta tähän mennessä ei ole tavattu ketään, joka\ntodella olisi nähnyt Parslaven lähtevän tästä talosta tai kohdannut\nhänet myöhemmin samana iltana. On kuitenkin ehdottoman varmaa, että hän\noli täällä sisällä sinä iltana -- ja ettei häntä senjälkeen ole\nkuulunut eikä näkynyt. Siinä kaikki.\"\n\n\"Hän on saattanut lähteä joillekin toisille markkinoille\", arveli\nPostlethwaite. \"Hänen tapaisensa henkilöt kulkevat markkinoilta\ntoisille.\"\n\n\"Niinpä kylläkin\", myönsi Maythorne. \"Mutta juuri tällä hetkellä ei ole\nmitään muita markkinoita -- ei kuuteen kuukauteen. Ja poliiseilla on\ntietystikin jo teoria -- he arvelevat, että Parslave, jonka he\nväittävät jo ennenkin olleen selkkauksissa järjestysvallan kanssa, oli\nnähnyt Mazaroffin huomaamattaan näyttelevän rahojaan. He luulevat\nParslaven pujahtaneen tarjoiluhuoneesta kenties ilman tarkkaa\nsuunnitelmaa, että hän sattumalta mennessään tämän salin avoimen oven\nohitse huomasi Musgraven pyssyn riippuvan naulassa, astui sisään, otti\nsen ja livisti tiehensä ja että hän sittemmin seurasi Mazaroffia nummen\npoikki, ampui hänet ja ryösti hänet, heittäen senjälkeen pyssyn sinne,\nmistä se löytyi, ja kadoten saaliineen. Sellainen on poliisien\notaksuma.\"\n\n\"Entä mitä te siitä arvelette?\" kysyi Wetherby hieman uteliaasti.\n\"Tunnemme teidän maineenne, herra Maythorne. Miltä se teistä tuntuu?\"\n\n\"Se on hyvä otaksuma poliisimiehen kannalta katsoen\", selitti\nMaythorne. \"Se saattaa olla hyvinkin pätevä. Mutta omasta puolestani\ntahtoisin tietää enemmän vainajasta, hänen oloistaan ja elämästään,\nsekä viimeaikaisesta että entisestä. Erittäinkin yksi asia kaipaa\nselvitystä. Hän mainitsi herra Holtille tahtovansa tavata jonkun\nhenkilön täällä Marrasdalessa. Kuka se henkilö oli? Kohtasivatko he\ntoisensa?\"\n\nLuonnollisestikaan ei kukaan osannut vastata näihin kysymyksiin, ja\nneuvottelukokous hajaantui. Maythorne ja asianajajat alkoivat puhella\nkeskenään; minä menin Elphinstone-puolisoiden ja Sheilan seurassa\nmajatalon ovelle. Herra Elphinstone oli taipuvainen epäilemään,\nolivatko Mazaroff ja Merchison sama henkilö; Sinclairin kirje,\nmatka-arkun palauttaminen ja kirkon seinällä oleva muistotaulu\ntuntuivat hänestä varmasti todistavan, että Merchison oli kuollut\naikoja sitten ja että Mazaroff, joka tunsi Merchisonin entisyyttä\njonkun verran, oli syöttänyt minulle päättömän jutun. Hän murahteli\nsiitä kaikenlaista minun saattaessani heitä tietä pitkin; rouva\nElphinstone ja Sheila eivät virkkaneet mitään. Mutta aikoessani kääntyä\ntakaisin oli rouva Elphinstonen käytös herttaisempi kuin milloinkaan\nsitä ennen, ja se rohkaisi minua vielä lausumaan julki, mitä mielessäni\nliikkui, mikä tosiaankin mieltäni kalvoi.\n\n\"Käsittänette\", sanoin, \"että jos Hassendeane-vanhuksen varma väitös\nosoittautuu paikkansa pitäväksi ja asia kääntyy niin päin, minä en\nsuostu ottamaan vastaan ainoatakaan pennyä niistä rahoista. Loukkauduin\nsuuresti asianajajanne käyttäytymisestä --\"\n\n\"Älkää enää siitä välittäkö!\" huudahti rouva Elphinstone, jonka kanssa\njuuri silloin satuin pudistamaan kättä. \"Herra Wetherbyhän on --\nlakimies. Minä en ole! Olen aivan varma siitä, että menettelisitte,\nniinkuin katsotte oikeaksi, herra Holt, kaikissa oloissa -- ihan\nvarma!\"\n\nHän ja herra Elphinstone kääntyivät poistumaan; Sheila viivytteli\nhetkisen, katsoen minua kysyvästi suoraan silmiin.\n\n\"Kuulkaahan!\" hän virkkoi. \"Uskotteko _te_, että tuo miesparka oli\nisäni -- Andrew Merchison? Rehellisesti, miten on asia?\"\n\n\"No niin -- vastaan rehellisesti!\" vakuutin. \"En voi muuta\najatellakaan. Minulla ei ole siitä vähäisintäkään epäilystä.\"\n\n\"Siispä\" -- hän astui huomaamattaan likemmäksi minua -- \"jos hänen\njälkisäädöksensä löytyy, niin pidättehän rahat -- pidättehän!\nTehdäksenne minulle mieliksi, jollette mistään muusta syystä.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Miksi?\" huudahdin. \"Minullahan ei ole pienintäkään\noikeutta saada yhtään pennyä niistä!\"\n\n\"Kyllä teillä on\", pani Sheila vastaan. \"Se oli hänen toivomuksensa.\"\n\n\"Mutta silloin hän ei tietänyt mitään teistä\", huomautin. \"Jos --\"\n\n\"Älkää siitä huoliko!\" hän keskeytti. \"Minä -- minä tahdon teidän\npitävän ne. Minä _en_ halua niiden joutuvan äitini käsiin enkä omiini\n-- tiedän, mitä se merkitsisi. Lupaattehan joka tapauksessa, ettette\ntee mitään harkitsematonta siihen suuntaan, jos jälkisäädös löydetään!\"\n\n\"Lupaan sen teille!\" vastasin innokkaasti. \"En tee kerrassaan mitään\nneuvottelematta sitä ennen teidän kanssanne. Mutta --\"\n\nHän viittasi minua olemaan vaiti ja lähti.\n\n\"Kiitos lupauksesta!\" hän sanoi olkansa ylitse. \"Puhun enemmän --\nmyöhemmin.\"\n\nPalasin Lehtokurppaan ihmeissäni. Olin ihan varma siitä, että rouva\nElphinstone olisi riemuissaan, jos vainajan omaisuus joutuisi hänelle\nja hänen tyttärelleen, mutta yhtä varma myöskin olin, ettei tytär\ntahtoisi koskea ainoaankaan pennyyn. Olin senvuoksi pahemmassa kuin\npulassa, sillä olin julkisesti selittänyt, että jos perintö tulisi\nminulle, luovuttaisin sen pois, mutta tunsin olevani rakastunut\nSheilaan ja halusin noudattaa hänen toivomuksiaan -- ja hän toivoi\nminun pitävän perinnön. Se kiusasi minua, kunnes mieleeni muistui, että\nrasitin aivojani sellaisella, mitä ehkä ei tapahtuisikaan. Aikaisempi\narveluni saattoi olla oikea -- jälkisäädös oli ehkä tuhottu, sitten kun\nMazaroff eli Merchison havaitsi, että hänellä oli tytär.\n\nHautasimme vainajan samana päivänä iltapuolella hyvin hiljaisesti, ja\nillalla Webster kyyditsi Crolen, Maythornen ja minut Black Gillin\nristeysasemalle, jossa nousimme Lontooseen lähtevään yöjunaan. Sillä\nMaythorne halusi tavattoman kiihkeästi tavata Eteläafrikkalaisen\nImperial-pankkiyhtymän virkailijoita ja saada mahdollisimman paljon\ntietoja Mazaroffista yleensä ja kirjoihin viedyn kirjeen kuitista,\njossa oli muistiinpano S.T.1., erikoisesti. Kello puoli yksitoista\nseuraavana aamuna olimme kaikki kolme erään pankin tärkeän virkamiehen\ntyöhuoneessa. Saatuaan tiedon asiastamme hän tiedusteli hyvin\ninnokkaasti Mazaroffista ja hänen kuolemansa yhteydessä olevista\nseikoista ja pani meidät tiukkaan ristikuulusteluun niiden selostusten\nnojalla, jotka hän jo oli lukenut sanomalehdistä. Luulin hänestä\nkoituvan meille arvokasta apua, mutta nähtyään kuitin ja sen päiväyksen\nhän heti pudisti päätään. \"Voi!\" hän valitti. \"Se mies, joka hoiti\nMazaroffin tiliä ja kirjeenvaihtoa niihin aikoihin kun tuo kuitti on\npäivätty, ei ole enää täällä. Hän oli herra Armintrade -- hän erosi\nmeiltä kuusi kuukautta sitten ryhtyäkseen Courthopen pankin\njohtajaksi.\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nSalakirjoituksinen kirje\n\n\nOn mielestäni luettava suureksi ansioksi, että hillitsin kasvoni ja\nkoko olemukseni, kun tämä äkillinen ilmoitus lausuttiin, etten jäänyt\ntuijottamaan enkä hätkähtänyt, kun Armintraden nimi mainittiin. Ei edes\nCrolekaan, vaikka hän olikin vanha ja paatunut lakimies, voinut hillitä\nsäpsähdystä, jos kohta se oli perin vähäinen. Mutta korkeassa asemassa\noleva henkilö, jota puhuttelimme, ei katsonut Croleen eikä minuunkaan;\nhän oli kiinnittänyt huomionsa seuralaiseemme, jonka nimi ja maine\nilmeisesti olivat hänelle hyvin tutut. Ja Maythorne ei tietystikään\nosoittanut hämmästyneensä; hänen aina herttaiset ja hilpeät kasvonsa\neivät paljastaneet mitään.\n\n\"Ahaa!\" äänsi hän. \"Ymmärrän. Tarkoitatte, että Mazaroffilta hänen\nEtelä-Afrikassa ollessaan saapuneet kirjeet joutuivat aina tavallisesti\nherra Armintraden käsiin ja että herra Armintrade on nyt eronnut\nliikkeestänne.\"\n\n\"Juuri niin!\" vastasi pankkivirkailija. \"Armintrade huolehti kaikesta,\nmitä saapui Mazaroffilta. Ja kuten äsken sanoin, Armintrade poistui\nmeiltä kuusi kuukautta sitten, tullen Courthopen pankin ylijohtajaksi.\nSe on vanha, yksityinen pankkiyhtymä, kuten kai tiedätte -- Courthope,\nDaintree & Co, Mincing-kujan varrella.\"\n\n\"Niin, kyllä tiedän Courthopen pankin kuulopuheitten mukaan\", vastasi\nMaythorne. \"Te siis, te itse, ette osaa kertoa meille erittäin paljoa\nMazaroffista?\"\n\n\"Kerron sen, minkä tiedän\", lupasi haastateltavamme, joka ilmeisesti\noli tuiki halukas keskustelemaan kanssamme. \"Tunnemme Mazaroffin hyvin\nvarakkaaksi mieheksi, jolla oli laajoja kauppa-asioita ja joka viime\naikoina hankki ja myi timantteja ja muita jalokiviä itämailla ja\nEtelä-Afrikassa. Päätilinsä hän piti Kapkaupungissa olevassa\npääkonttorissamme, mutta jo vuosikausia hänellä on ollut pienempi tili\navattuna täälläkin. Joku aika sitten hän siirsi tänne tilinsä\nKapkaupungista; hän myöskin möi kaikki kiinteimistönsä ja sijoitti\ntänne niiden hinnan, aikoen kiinnittää ne uudelleen englantilaisiin\nvakuuksiin.\"\n\n\"Sitten teillä lienee hänen varojaan melkoinen erä\", huomautti Crole.\n\"Olemme saaneet tietää -- oikeastaan hän mainitsi sen yorkilaiselle\nasianajajalle Postlethwaitelle -- että se on noin kahdeksansataatuhatta\npuntaa.\"\n\n\"Niille suunnille, aivan varmasti\", myönsi johtaja melkein\nvälinpitämättömästi. \"Pikemminkin enemmän luullakseni. Niinpä niin --\nhän oli varakas mies. Mutta jälkisäädös on kadonnut, niinhän sanoitte?\"\n\n\"Kadoksissa vain toistaiseksi toivottavasti\", virkkoi Crole. \"Mutta\nPostlethwaitella on alkuperäinen luonnos, joka on Mazaroffin itsensä\nkirjoittama ja allekirjoittama. Tässä on siitä jäljennös.\"\n\nHän ojensi jäljennöksen pankkimiehelle, joka luki sen hitaasti.\n\n\"Tämä nuori herrasmies on jälkisäädöksessä mainittu Mervyn Holt\",\nhuomautti Crole.\n\nJohtaja silmäili minua ymmärtävän näköisesti kultasankaisten\nsilmälasiensa ylitse ja kumarsi minulle ystävällisesti.\n\n\"Onnittelen teitä, herra Holt\", hän sanoi hymyillen. \"Se on\ntavoittelemisen arvoinen omaisuus.\"\n\n\"Se ei ole vielä hänellä\", huomautti Crole nauraen. \"Sitä ennen on\npaljon suoritettava. Mutta nyt -- voitteko kertoa meille mitään\nMazaroffista -- henkilökohtaisesti?\"\n\n\"En sanottavasti mitään\", vastasi johtaja. \"Hän kävi täällä, mutta vain\nkerran, oltuaan jonkun aikaa Lontoossa. Näin hänet -- juuri tässä\nhuoneessa. Hän ei viipynyt täällä viittä minuuttia ja mainitsi\ntulleensa vain ilmoittamaan meille saapuneensa Lontooseen ja\nsijoittuneensa Hotel Ceciliin. Hän aikoi muka pistäytyä\nPohjois-Englannissa ja käydä täällä palattuaan muutamia viikkoja\nmyöhemmin. Ja -- siinä kaikki.\"\n\n\"Otaksuttavasti olette lunastaneet hänen maksuosoituksiaan senjälkeen\",\nvirkkoi Maythorne.\n\n\"Siitä voin ottaa selvää\", tarjoutui johtaja. Hän soitti kelloaan ja\nantoi senjohdosta ilmestyneelle konttoristille määräyksen; tämä\npoistui, palaten muutamien minuuttien kuluttua ja tuoden tarvittavat\ntiedot.\n\n\"Ei ainoatakaan herra Mazaroffin maksuosoitusta ole meille esitetty,\nsir, sitten kun herra Mazaroff itse käväisi täällä elokuun 29 päivänä\",\nhän ilmoitti. \"Silloin hän itse muutti rahaksi kahdentuhannen punnan\nsuuruisen maksuosoituksen.\"\n\nJohtaja nyökkäsi, ja konttoristi oli poistumaisillaan, mutta Maythorne\npysähdytti hänet, katsahtaen hänen päämieheensä.\n\n\"Mazaroff kai otti sen rahaerän seteleinä\", virkkoi Maythorne. \"Ja\ntäällä tietysti on muistissa setelien numerot. Voisinko saada ne?\"\n\n\"Sitä vastaan minulla ei ole mitään muistuttamista\", vastasi johtaja.\n\"Noutakaa ne!\" hän käski konttoristia. \"Luuletteko\", hän jatkoi,\nkääntyen jälleen Maythornen puoleen, \"että Mazaroff murhattiin\nryöstötarkoituksessa?\"\n\n\"Niin, siihen suuntaan viittaavat seuraavat seikat\", selitti Maythorne.\n\"Sikäli kuin olen saanut tietää -- tältä herra Holtilta ja eräiltä\nmuilta henkilöiltä -- Mazaroff oli noita huolettomia ihmisiä, jotka --\ntahtomatta rehennellä, ymmärrättehän -- pelkästä ajattelemattomuudesta\nnäyttelevät taskussaan olevia rahoja. Hän saattoi vetää esille\nkourallisen seteleitä, jotka olivat irrallaan hänen taskussaan.\"\n\n\"Eikä ainoastaan seteleitä!\" jupisi Crole. \"Hänellä oli timantteja ja\nmuita arvoesineitä! Liivintaskuissaan! Se johdattaa kiusaukseen!\"\n\n\"Niinpä niin\", virkkoi johtaja, \"timantteja hän otaksuttavasti\nkäsittelee suunnilleen samalla tavalla kuin maanviljelijä käsittelee\nohranäytteitä. Mutta, kuten herra Crole huomautti, se on\nkiusaus epärehellisille ihmisille. Entä\" -- hän laski kätensä\nkirjoituspöydällään olevalle pienelle sanomalehtikasalle -- \"mitä\nmerkitsee se, mitä olen lukenut lehdistä, että Mazaroff on sama henkilö\nkuin joku Andrew Merchison? Mitä se tarkoittaa?\"\n\nCrole selitti sen hänelle, minkä jälkeen he pohtivat juttua jonkun\naikaa kaikilta puolin. Konttoristi palasi, tuoden paperiliuskan;\nvilkaistuaan siihen johtaja ojensi sen Maythornelle, joka sijoitti sen\nhuolellisesti muistikirjansa väliin. Muutamia minuutteja myöhemmin\npoistuimme sieltä. Päästyämme pankin komean oven ulkopuolelle Crole\nkatsahti Maythorneen terävästi.\n\n\"Hm!\" hän äänsi. \"Armintrade!\"\n\n\"Juuri niin!\" vahvisti Maythorne. \"Kuten sanoitte -- Armintrade!\"\n\nSitten he astelivat äänettöminä muutamia metrejä, kun taas minä, joka\nolin näissä asioissa aloittelija, koettelin arvailla, mitä he\nmiettivät.\n\n\"Kun ihmisen tuntema henkilö murhataan hänen nenänsä edessä, niin\nhänellä saattanee olla syitä, joiden vuoksi hän ei astu esille\nilmoittamaan tuntevansa murhatun\", puhkesi Crole vihdoin puhumaan.\n\"Mutta ottaen kaikki huomioon luulen, että jos tuonnottain olisin ollut\nArmintraden sijassa, olisin sanonut: 'Tunnen tämän miehen; hän on se ja\nse; kerron teille hänestä kaikki, mitä tiedän.' Eikö niin?\"\n\nMaythorne ei vastannut mitään -- heti kohta. Hän otti esille\nsavukekotelon. Crole pudisti päätään; hänellä oli vanhanaikaiset\ntupakkatottumukset. Ja Maythorne ja minä olimme poltelleet viisi\nminuuttia ja samalla kävelleet hyvän matkan Cityn katuvilinässä, ennen\nkuin Maythorne alkoi puhua -- tällä kertaa varmasti.\n\n\"Sanonpa teille, mitä arvelen\", hän virkkoi äkkiä. \"Armintrade on sama\nmies, jota Mazaroff tahtoi tavata Marrasdalen nummella. Mutta\nkohtasivatko he toisensa? Holt ei tiedä -- ei kukaan tiedä -- ei\nainakaan kukaan, mikäli me olemme kuulleet. Mutta Armintrade on sama\nmies! Kuten äsken saimme tietää, hoiti Armintrade kaikki Mazaroffin\nasiat pankissa, josta juuri lähdimme -- juuri Armintraden käsiin joutui\nsiis myöskin se kirjattu kirje, jonka kuitti on taskussani. Meidän on\nsaatava hiukan puhella Armintraden kanssa. Mutta sitä ennen\" -- hän\nkeskeytti lauseensa ja heilutti kättään ohitsemme ajavalle ajurille --\n\"sitä ennen käymme tarkastamassa Mazaroffin huonetta ja tavaroita Hotel\nCecilissä.\"\n\nTutkimuksiemme tämä osa ei tuottanut meille lainkaan vaikeuksia.\nMazaroffin jutusta eli, kuten sitä myös nimitettiin, Marrasdalen nummen\nmurhasta oli ollut sanomalehdissä siksi runsaasti selostuksia, että\nhotellin johtohenkilöt tunsivat tapahtumat hyvin, ja pian me kolme\nolimme siinä huoneessa, jossa olin kohdannut vainajan ensimmäisen\nkerran. Crole ja minä olimme katselijoina, Maythornen tarkastaessa\nhuonetta järjestelmällisesti. Tulokset olivat laihat; Mazaroff ei ollut\nniitä miehiä, jotka kasaavat kaikenlaista kamaa; tuttavuutemme aikana\nolin pannut merkille, että hän aina poltti eri paikoissa matkamme\nvarrella saamansa kirjeet luettuaan ne. Yhtäkaikki Maythorne teki\nmuutamia havaintoja, joista oli apua, jos kohta ne eivät olleet\nkouraantuntuvan tärkeitä. Eräästä vanhasta arkusta hän kaivoi näkyville\njoitakuita koulukirjoja, joiden kunkin nimilehdelle oli kirjoitettu\nnimi _Andrew Merchison_ sekä päivämäärä; ne hän ojensi Crolelle.\n\n\"Ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli Merchison\", sanoi\nCrole, selaillessaan kirjoja. \"Ei ole todennäköistä, että hän muutoin\nolisi viitsinyt säilyttää näitä kirjoja. Nämä sopii mainiosti näyttää\nrouva Elphinstonelle. Mutta toivoisinpa, että löytäisimme enemmän\npapereita!\"\n\nMaythorne löysikin muutamia papereita kirjekotelosta, joka oli\nMazaroffin kirjoituspöydällä olevassa lukitsemattomassa lipastossa. Ne\nolivat kirjeitä -- yksityisiä kirjeitä kaikki paitsi yhtä; ne oli viime\naikoina lähettänyt Kapkaupungista joku Herman Kloop, joka nähtävästi\noli Mazaroffin läheinen, henkilökohtainen ystävä. Niissä ei ollut\nmainittu juuri mitään liikeasioista; ne sisälsivät etupäässä pakinaa,\nkerhopakinaa, henkilötietoja ynnä muuta sen tapaista vanhojen\nystävysten välistä jutustelua. Mutta niillä oli oma arvonsa, huomautti\nMaythorne -- nyt hän tiesi nimen ja osoitteen Kapkaupungissa ja voi\nsähköttää sinne saadakseen vainajasta eräitä tietoja.\n\nSe ainoa kirje, joka ei ollut Herman Kloopin kirjoittama, näkyi\nerityisesti herättävän kumppanieni mielenkiintoa. Se oli samassa\nkotelossa kuin Kloopin kirjeet, mutta sen kuoren kielekkeessä oli\nEteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän sinetti ja sen\nLontoon-konttorin osoite. Maythorne osoitti meille heti postimerkkiä ja\npäiväystä, kirje oli pantu postiin Lontoossa edellisen tammikuun 3\npäivänä.\n\n\"Se on epäilemättä Armintradelta Mazaroffille\", arveli Maythorne. Hän\noli innostuneen näköinen avatessaan kirjeen, mutta sitten hänen\nkasvonsa venyivät pitkiksi.\n\n\"Salakirjoitusta!\" huudahti hän. \"Siinäpä mutka!\"\n\nPaperiarkki oli melkein täynnä kirjoitusta; sen kirjoittaja oli mies,\njoka, kuten Maythorne kerkeästi huomautti, käytti teräväkärkistä kynää,\noli alunperin kouliutunut liikemaailman kynänkäyttöön ja jonka\nnumeroista näki, että hän käsitteli niitä yhtä mittaa. Mutta meille\nkirjeen sisällys oli merkityksetöntä mongerrusta: emme ymmärtäneet\nsiitä vähääkään. Mutta jotakin oli paperiarkissa sentään selvääkin; se\noli pankin tavallista kirjepaperia ja arkin etusivun otsikossa oli\npankin nimi ja osoite. Kirjeen alku oli ymmärrettävää kieltä: _Hyvä\nHerra Mazaroff_. Samoin loppu oli selvä: _Kunnioittaen John\nArmintrade._ Mutta niiden välillä oli kummallisia sanoja ja numeroita\nsekasotkuna, joka oli meille hepreaa.\n\n\"Salakirjoitusta!\" toisti Maythorne. \"Mazaroffilla kai oli sen\nlukemisen opas. Se oli epäilemättä hänen muistikirjansa välissä ja on\nniin ollen varastettu. No niin! Sitäkin ilmeisempää on, että meidän on\npäästävä herra John Armintraden pakinoille. Mutta ensin -- jotakin\nmuuta.\"\n\nPoistuimme hotellista. Maythorne kiiruhti suoraa päätä lähimpään\nsähkösanomatoimistoon; hän tahtoi välttämättä heti sähköttää Herman\nKloopille saadakseen eräitä tuiki tarpeellisia tietoja Mazaroffista. Ja\nkun puolipäivä oli jo aikoja ohitse, menimme me, Crole ja minä, Romanon\nravintolaan haukkaamaan hiukan puolista; olimme kumpikin rasittuneet\nmatkustettuamme yön ja käveltyämme sinne tänne Lontoossa.\n\n\"Se on kummallinen juttu, Holt\", sanoi Crole, kun olimme sijoittuneet\nmukavaan ja rauhalliseen soppeen. \"Tarkoitan sitä, mitä olemme saaneet\nselville tänä aamuna. Oletteko nähnyt Armintraden?\"\n\n\"Vain melkein kuin ohimennen\", vastasin. \"Courthopen metsästyshuvilassa\nsilloin, kun neiti Merchison vei minut sinne tiedustamaan, oliko siellä\nkuultu mitään Mazaroffista.\"\n\n\"Minkälainen mies hän on? Minä en tunne häntä lainkaan.\"\n\n\"Ovela veitikka luullakseni. Näyttää siltä, että hän tahtoisi kuulla\nkaikki, mutta ei suostu virkkamaan mitään.\"\n\n\"No, tähän asti hän on osoittautunut luulonne mukaiseksi\", huomautti\nCrole. \"Olisi odottanut hänen tulleen ilmoittamaan olleensa\nliikeasioissa Mazaroffin kanssa. Mutta hänpä ei hiiskunut sanaakaan!\"\n\n\"Hän näyttää sellaiselta mieheltä, joka vastaa siihen, ettei Mazaroffin\nkuolema ole hänen asiansa. Sellaisen vaikutuksen hän tekee.\"\n\n\"Niinpä niin\", virkkoi Crole, \"meidän on saatava selko muutamista\nseikoista -- siitä kyllä Maythorne pitää huolen. Toivoisin, että\nsaisimme käsiimme jälkisäädöksen -- teidän tähtenne.\"\n\n\"Minä en sitä toivo\", tokaisin. \"Olen sen jo sanonut -- ja syynkin.\"\n\n\"Älkää olko hupsu!\" hän moitti. \"Älkää milloinkaan kieltäytykö\nottamasta vastaan rahaa, nuori mies! Vainaja halusi antaa rahansa\nteille. Ottakaa ne, jos vain saatte! Ehkä on paljoa parempi, että ne\njoutuvat teille, kuin jos ne saisi leski -- joka rouva Elphinstone lain\nmukaan on -- ja tytär.\"\n\nSe johti mieleeni, mitä Sheila oli edellisenä päivänä puhunut. Ja kun\njo tiesin, että Crole oli kokenut ja taitava mies, kerroin hänelle\nsiitä lyhyestä keskustelusta.\n\n\"Miksi hän niin kiihkeästi haluaa, etteivät rahat joutuisi hänelle ja\nhänen äidilleen?\" kysyin.\n\nCrole laski samassa veitsensä ja haarukkansa lautaselleen, nojautui\ntaaksepäin tuolissaan, mietti hetkisen ja naurahti sitten hiljaa.\n\n\"Sukkela tyttö!\" hän kehui.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\nHän kumartui tutunomaisesti eteenpäin.\n\n\"Näin meidän kesken, Holt\", hän vastasi. \"Jollemme lainkaan ota\nhuomioon Mazaroffin jälkisäädöstä, niin minkälainen on taloudellinen\nasemanne?\"\n\n\"No niin, minulla on tuloja noin viisisataa puntaa vuodessa omasta\nkohdastani\", ilmoitin, \"ja luullakseni saan lisää toiset viisisataa\ntahi kuusisataa isäni kuoltua.\"\n\n\"Kas niin!\" hän huudahti. \"Siis tuhannen punnan vuositulot. Nyt esitän\nteille toisen kysymyksen, poikaseni. Jos rouva Elphinstone tyttärineen\n-- erikoisesti äiti -- saisi kahdeksan- tai yhdeksänsadantuhannen\npunnan suuruisen omaisuuden, niin luuletteko, että rouva Elphinstone,\njoka on hieman maailmallinen ja kunnianhimoinen nainen, olisi\ntaipuvainen antamaan tyttärensä verrattain köyhän miehen puolisoksi?\nTämä on todellisuuden eikä haaveiden maailma, nuori mies!\"\n\n\"Mihin tähtäätte!\" huudahdin. \"Puhutte arvoituksellisesti.\"\n\n\"Ei se ole mikään arvoitus\", vastasi hän nauraen. \"Luullakseni neiti\nSheila on rakastunut teihin -- ja toivoisi paljon mieluummin rahat\nteille kuin äidilleen ja itselleen! Älkää olko aasi, Holt-nuorukainen!\nJos vain saamme käsiimme jälkisäädöksen, niin te saatte kiinni\nrahoista. Ja kun saatte kiinni, niin -- pitäkää tiukasti!\"\n\nErosin hänestä puolisen jälkeen ja menin asuntooni Jermyn-kadun\nvarrelle. Tuntui siltä kuin olisin ollut poissa sieltä kokonaisen\nvuosituhannen. Vietin siellä rauhaisen iltapäivän ja levollisen illan,\npaneutuen nukkumaan aikaisin. Ja kello yhdeksän seuraavana aamuna astui\nMaythorne sisälle.\n\n\"Sain eilen illalla sähkösanoman Kapkaupungista\", hän ilmoitti. \"Herman\nKloop on Lontoossa -- First Avenue-hotellissa. Lähdetään -- noudetaan\nCrole ja mennään heti Kloopin puheille.\"\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nTimanttimaailma\n\n\nTapasimme Herman Kloopin puoli yhdentoista aikaan verkkaisesti\nlopettelemassa myöhäistä aamiaistaan hotellinsa melkein tyhjässä\nkahvilahuoneessa. Hän oli pieni, ketterä, juutalaisen näköinen mies,\nhyvin huolellisesti ja muodikkaasti puettu, mutta yllään enemmän\nkultakoruja ja timantteja kuin englantilaiset tavallisesti käyttävät.\nHän ei näyttänyt lainkaan kummastuvan saadessaan vieraikseen kolme\ntuntematonta ja osoitti ensin hänelle lähettämiämme käyntikortteja ja\nsitten lautasensa vieressä olevaa sanomalehtikasaa.\n\n\"Olen jo nähnyt teidän kaikkien nimet noista\", hän virkkoi, kehoittaen\nmeitä istuutumaan pöytäänsä. \"Kuka teistä on herra Crole? Herra\nMaythorne? Herra Holt?\"\n\nHän näkyi erityisesti kiinnittävän huomiota minuun, kun olimme kukin\nilmoittaneet nimemme, ja silloin muistin, että Postlethwaite oli\ntodistaessaan kuulustelussa ilmaissut Mazaroffin jälkisäädöksen\nsisällön ja että saapuvilla oli ollut sanomalehtien\nuutistenhankkijoita.\n\n\"Saavuin Lontooseen vasta eilen illalla\", jatkoi hän meidän\nistuuduttuamme. \"Luin sanomalehdestä Mazaroffin murhasta tullessani\nHarwichista -- viime viikolla olin Amsterdamissa ja Antwerpenissä -- ja\nheti tänne saavuttuani lähetin noutamaan viime päivien lehtiä, joita\nolen silmäillyt tänä aamuna. Kummallinen juttu, hyvät herrat! Mutta ei\nsittenkään niin kummallinen kuin näyttää. Mazaroff oli huoleton\nmies -- häneltä puuttui eräs ominaisuus, jonka useimmissa teissä\nenglantilaisissa olen huomannut olevan liiankin silmäänpistävän.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että hän oli liian avoin?\" kysyi Crole. \"Sitä olen\nminäkin väittänyt pariinkymmeneen kertaan.\"\n\n\"Hän oli liian herkkä -- pelkkää ajattelemattomuutta, ymmärrättehän --\nnäyttämään muille, mitä hänellä oli taskuissaan\", vastasi Kloop. \"Ja\nhän piti muassaan esineitä, jotka minä olisin säilyttänyt lukon takana.\nKuitenkin -- mutta mistä oikeastaan saitte tietää, että olen täällä?\"\n\n\"Löysimme nämä teidän lähettämänne kirjeet Mazaroffin asunnosta Hotel\nCecilistä\", selitti Maythorne, ottaen esille kirjekotelon, jonka hän\noli tuonut muassaan, \"ja päätellen niistä, että olitte vainajan hyvin\nlikeinen ystävä, sähkötin eilen aamulla Kapkaupunkiin teidän\nosoitteellanne ja sain illalla vastauksen, että olette täällä. Oletteko\nlukenut jutun selostuksia, herra Kloop?\"\n\n\"Olen lukenut kaikki, mitä on näissä lehdissä\", vastasi Kloop, laskien\nsormuksien koristamat sormensa paksulle pinkalle. \"Poliisit näkyvät\nepäilevän erästä paikkakuntalaista, muuatta kyläläistä, jolla ei ole\nvarsin hyvä maine. Saattaa olla niin, mutta kun tunnen Mazaroffin, niin\nluulisin, että murhalla on syvemmät syyt kuin pelkkä ryöstöhimo. Koska\nolen näiden sanomalehtien selostuksista nähnyt, että herra Holt oli\nMazaroffin toverina hänen pohjoiseen suunnatulla retkellään ja hänen\nseurassaan koko ajan myöskin Lehtokurpan majatalossa, niin tahtoisin\npyytää herra Holtia ilmoittamaan minulle pari, kolme seikkaa --\nsellaisia kysymyksiä, jotka ovat pälkähtäneet päähäni, ymmärrättehän?\"\n\n\"Vastaan kaikkeen, mihin osaan\", vakuutin.\n\n\"No niin\", jatkoi hän. \"Matkallanne pohjoista kohti te epäilemättä\npysähdyitte monissa paikoissa ja hotelleissa?\"\n\n\"Kyllä, varsin useissa\", vastasin.\n\n\"Ettekö koskaan huomannut mitään sellaista, mikä olisi pannut teidät\najattelemaan, että teitä -- se on, että Mazaroffia seurattiin?\"\ntiedusti hän.\n\n\"En voi sanoa huomanneeni mitään sellaista.\"\n\n\"Ettekö esimerkiksi pannut merkille, että joku mies tahi jotkut miehet\njokseenkin säännöllisesti ilmestyivät samoihin hotelleihin, joihin te\nmajoituitte?\" kysyi hän. \"Tarkoitan: ettekö huomannut sanokaamme\nStamfordissa jotakuta miestä, jonka myöhemmin näitte esimerkiksi\nGranthamissa -- sitten jälleen Yorkissa ja ehkä sittemmin Durhamissa?\nKäsitättekö tarkoitukseni?\"\n\n\"Minä käsitän!\" huudahti Crole. \"Ja se kannattaakin ottaa huomioon!\nPinnistäkää muistianne, Holt!\"\n\nJännitin muistiani ankarasti. Ajatuksissani lähdin uudelleen matkalle\nMazaroffin kanssa ja kuljin uudelleen koko ratamme Lontoosta rajaseudun\nnummialueelle saakka. Olimme pysähtyneet useita kertoja; koetin\nmuistella, mitä kaikkea seisahduskohdilla oli tapahtunut.\n\n\"No niin\", vastasin vihdoin. \"En voi muistaa muuta kuin yhden seikan --\njoka saattaisi merkitä sitä, mihin tähtäätte. Vietimme yön\nHuntingdonissa -- ensimmäisen yömme. Näin Mazaroffin puhelevan\nilmeisesti tuttavalliseen tapaan erään miehen kanssa tupakkahuoneessa\nmyöhään sinä yönä. Olin juuri menossa nukkumaan -- he jäivät\nkeskustelemaan. Sitten ollessamme Yorkissa näin hänet saman miehen\nseurassa asemalla lähellä kirjamyymälää.\"\n\n\"Mainitsiko hän teille siitä miehestä mitään myöhemmin jossakin\ntilaisuudessa?\" kysyi Kloop.\n\n\"Ei maininnut. Näytti siltä kuin he olisivat tunteneet toisensa hyvin\",\nsanoin. \"Silloin sainkin sen vaikutuksen, että mies oli joku Mazaroffin\nlontoolaisia tuttavia.\"\n\n\"Tuntisitteko sen miehen jälleen?\" tiedusti Kloop.\n\n\"Oh, kyllä -- nuori, vaaleatukkainen, tervehipiäinen mies,\nhyvin upeasti puettu\", selitin. \"Otaksuttavasti suunnilleen\nviisikolmattavuotias.\"\n\n\"Oliko Lehtokurpan majatalossa muita vieraita kuin te?\" jatkoi Kloop\nkyselyjään.\n\n\"Asumassa -- ei ollut\", vastasin. \"Mutta siellä kyllä pistäytyi väkeä\npuolisella -- automatkalla pohjoiseen tai etelään päin. Murhailtana oli\nsiellä hyvin vilkas liike ja joka huone täynnä markkinoilta palaavaa\nväkeä; siellä oli myöskin automatkailijoita -- kuulin rouva Musgraven\nvalittavan, ettei hän markkinaväen tähden voinut huolehtia heistä\nkyllin hyvin. Tiedän esimerkiksi, että kahvilahuoneessa oli ihmisiä --\nautoilijoita, joiden vaunut olivat ulkosalla -- mutta en nähnyt heitä;\nMazaroffilla ja minulla oli yksityinen huone.\"\n\nKloop pani kätensä ristiin pöydälle ja katsoi meitä toisesta toiseen.\n\n\"Ajatukseni on\", hän lausui, \"että Mazaroffia lienee seurattu sinne ja\nettä hänen vainuajansa on,tavoittanut hänet nummella ja murhannut\nhänet.\"\n\n\"Anastaakseenko ne esineet, mitä hänellä oli mukanaan?\" huomautti\nCrole.\n\n\"Niin -- tahi jotakin sinnepäin\", vastasi Kloop. \"Sanomalehdissä on\nmainittu -- herra Holtin todistuksen mukaan -- että hänellä\notaksuttavasti oli koko paljon rahaa ja arvoesineitä muassaan -- se on\nsanomattakin selvää -- Mazaroffilla oli aina paljon käteistä ja hänen\njalokivensä olivat hyvin arvokkaat. Mutta -- tiedättekö, oliko hänellä\nmitään muuta -- sellaista, mikä on omiaan kiihoittamaan ihmistä\nturvautumaan suoranaiseen murhaan sen saamiseksi?\"\n\n\"Emme tiedä\", vastasi Maythorne. \"Asia on niin, herra Kloop, että\ntulimme luoksenne siinä toivossa, että te Mazaroffin läheisenä ystävänä\nvoisitte antaa meille tietoja. Mitä hänellä siis todennäköisesti oli\nmuassaan?\"\n\nKloop katsahti kelloonsa ja nousi sitten pystyyn ja otti sanomalehtensä\nkainaloonsa. \"Lähdetään tupakkahuoneeseen\", hän ehdotti, \"poltetaan\nsiellä sikaari. Kerron teille mitä tiedän Mazaroffista. Siitä saattaa\nolla jonkun verran apua, mutta luulen\", hän jatkoi, vilkaisten\nmerkitsevästi ympärilleen, \"että tämän murhan arvoitus saadaan\nratkaistuksi vasta sitten, kun saadaan selville, mitä Mazaroff puuhasi\nsaavuttuaan Lontooseen siihen asti, kunnes hänet murhattiin Marrasdalen\nnummella. Mutta -- pannaanhan ensin sikaari kytemään.\"\n\nKloop oli ilmeisesti yhtä mainio tupakan kuin hän sittemmin osoittautui\nolevan timanttien tuntija. Hän ei ollut sellaisia miehiä, jotka ostavat\nsikaarinsa hotellista; sijoitettuaan meidät rauhaisaan nurkkaukseen\ntupakkahuoneeseen hän lähetti juoksupojan huoneeseensa noutamaan\nmäärättyä sikaarilaatikkoa, ja kun se oli tuotu suositteli sitä meille\nmelkein isällisen hellästi. Kun hän itse sytytti sikaarinsa, oli helppo\nnähdä, että polttaminen tuotti hänelle suurta tyydytystä ja henkisen\nmukavuuden tunnetta. Hän tuprutteli kolme tai neljä minuuttia\näänettömänä, ennen kuin kehoitti meitä kuuntelemaan tarkkaavasti,\nväläyttäen lihavassa pikkusormessaan olevaa komeata timanttia.\n\n\"Ja nyt ystävä-raukkamme Mazaroffiin\", hän virkkoi. \"Olen tuntenut\nhänet -- hyvin likeisesti -- useita vuosia -- olimme, kuten sanotaan,\nkuin veljet. Hän ja minä --\"\n\n\"Hetkinen, suvaitkaa, niin kauan kuin asia on mielessäni!\" keskeytti\nMaythorne. \"Olette kai lukenut, että kuulustelussa väitettiin\nMazaroffin oikean nimen olevan Andrew Merchison? No niin, tiedättekö,\noliko hän todella Andrew Merchison?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Kloop. \"Mutta\", hän lisäsi hymyillen rauhallisesti,\n\"uskon varmasti, että hän oli. Oikeastaan minusta on selvää, että hän\noli kuulustelussa mainittu Andrew Merchison. Hän, Mazaroff, oli hiukan\nsalaperäinen mies. Yksi asia on varma -- hän oli syntyisin maanne\npohjoisista osista. Jollei hän ollut skotlantilainen, niin hän oli\nrajaseudun mies -- puheestaan päättäen. Olen matkustellut niillä\ntienoin ja tunnen ne. Hänen murrelaadustaan oli mahdoton erehtyä. Mutta\nen koskaan ole tiennyt, että hänellä on ollut mitään muuta nimeä kuin\nSalim Mazaroff, eikä hän milloinkaan puhunut minulle sanaakaan\nentisyydestään koko ystävyytemme aikana.\"\n\n\"Mitä aioitte sanoa?\" tiedusti Maythorne nyökäten.\n\n\"Aioin sanoa, että hän ja minä olimme paljon yhdessä Kapkaupungissa\nviimeisten kymmenen vuoden aikana\", jatkoi Kloop. \"Olimme saman kerhon\njäseniä; toimistomme olivat vierekkäin; yhteen aikaan meillä oli paljon\nyhteisiä liikeasioita. Kun ensiksi opin tuntemaan Mazaroffin, oli hän\nniin sanoakseni yleiskauppias tai yleiskeinottelija kaupan alalla. Hän\nosti ja myi tavaraa -- etupäässä itämaista -- se on: hän osti itämailta\nja myi länsimaihin. Kerran hän myi suuren joukon persialaisia mattoja\n-- hänellä oli tapana koota harvinaisen hienoja näytteitä niistä;\nhän sai niistä huikeat hinnat Lontoossa ja New Yorkissa --\nylellisyystavaran kauppaa, ymmärrättehän. Sitten hän osti ja myi\nmyöskin mausteita, kiinalaisia koruesineitä, harvinaisuuksia ja muuta\nsellaista -- hänellä oli erinomainen kyky ansaita rahaa sillä tavoin.\nMutta viime vuosina hän oli luopunut kaikesta siitä ja kiinnittänyt\nhuomionsa yksinomaan timantteihin. Hän ansaitsi timanteilla hyvin,\nmutta luopui siitäkin viime joulun vaiheilla. Mutta nytkin hänen\nvetäydyttyään syrjään liike-elämästä ja palattuaan Englantiin hänellä\noli eräs kauppa tai yritys tai keinottelu vireillä, ja olen taipuvainen\nuskomaan, että se on hyvin likeisesti hänen murhansa yhteydessä.\"\n\nHän keskeytti puheensa ja poltteli miettivänä hetkisen, ennenkuin kävi\njatkamaan kertomustaan.\n\n\"Tähän mennessä\", hän puhkesi vihdoin jälleen puhumaan, \"ei noissa näy\nolevan mitään siihen viittaavaa, mistä aion teille kertoa. Viime\ntalvena Mazaroff sai käsiinsä -- samantekevää miten, sillä se on hänen\nsalaisuutensa, yksi hänen monista salaisuuksistaan timanttikaupoissa --\ntodella suurenmoisen sinisen timantin. No, sininen timantti on sininen\ntimantti! Jos katselette timantteja käsittelevistä kansantajuisista\nkirjoista kuuluisien kivien värillisiä kuvia, niin näette, että on\nkeltaisia, oranssinkeltaisia, vihreitä ja ruusunpunaisia timantteja,\nmutta ei kovinkaan monta sinistä -- ne ovat tosiaan harvinaisia. Se\nsininen timantti, jonka Mazaroff oli saanut, oli poikkeuksellisen\nkomea. Olen itse nähnyt mainion Sinisen Toivon -- Mazaroffin kivi oli\nparempi sekä kooltaan että laadultaan. Se painoi viisikymmentäviisi ja\npuoli karaattia; sen väri ja valontaittamiskyky olivat oivalliset!\nUskon -- oikeastaan olen varma -- ettei sitä Kapkaupungissa nähnyt\nkukaan muu kuin minä; Mazaroff lähetti sen Englantiin. Hän --\"\n\n\"Kelle!\" pisti Maythorne väliin.\n\n\"Sitä en tiedä\", vastasi Kloop, hymyillen nopealle kysymykselle. \"Hän\nei kertonut minulle kaikkia asioitaan.\"\n\nMaythorne otti esille Kapkaupungista lähetetyn, kirjoihin viedyn\nkirjeen kuitin ja ojensi sen Kloopille.\n\n\"Luuletteko, että tämä kuitti koskee sitä lähetystä?\" hän kysyi.\n\"Katsokaa takapuolella olevaa muistiinpanoa -- se on Mazaroffin\nkäsialaa.\"\n\nKloop tarkasti huolellisesti paperipalasta kummaltakin puolelta ja\nojensi sen sitten takaisin, nyökäten varman näköisenä.\n\n\"Epäilemättä!\" hän vakuutti. \"Se tapahtui samoihin aikoihin. Hän\nlähetti sen käyttämänsä pankin Lontoon-konttoriin, tietystikin.\nMuistiinpanokin viittaa siihen. Mikäpä voisi olla selvempää! S.T.1.\nSininen timantti yksi, tietysti.\"\n\n\"Miksi Sininen timantti yksi?\" tiedusti Maythorne. \"Onko tahi oliko\nolemassa myöskin Sininen timantti kaksi?\"\n\nKloop hymyili tietävän näköisenä.\n\n\"Juuri siitä aion teille puhua!\" hän vastasi. \"Sellainen oli --\nlopulta! Ja olen varma, että Mazaroffilla oli Sininen timantti kaksi ja\nkenties myöskin Sininen timantti yksi muassaan, kun hänet murhattiin\nnummella!\"\n\nMe kolme katselimme toisiamme ihmeissämme. Mutta pian Kloop jatkoi:\n\n\"Sitten kun Mazaroff oli saanut haltuunsa ensimmäisen sinisen timantin,\nalkoi hän melkein mielipuolisen kuumeisesti tavoitella toista. Tiedän\"\n-- tällöin Kloop tuntui iskevän meille silmää, ikäänkuin hän olisi\nollut valmis kertomaan meille kauppasalaisuuksia, jos se vain olisi\nsopinut -- \"tiedän, että Mazaroff sai ensimmäisen sinisen timantin\nsuorastaan pilkkahinnasta. Mutta hän halusi niin kiihkeästi saada\ntoisen sen vertaisen, että hän, kuten hän minulle mainitsi, oli valmis\nmaksamaan siitä hyvän hinnan. Hän pani välittäjät liikkeelle --\ntimanttialueella tunsivat kaikki Mazaroffin -- hän ryhtyi itsekin\ntyöhön. No niin, lopuksi hän sai, mitä tahtoi.\"\n\n\"Toisen timantinko?\" huudahti Crole.\n\n\"Niin. Ja yhtä kauniin\", vastasi Kloop. \"Ja suunnilleen samanpainoisen\n-- noin viisikymmentäviisi tai -kuusi karaattia. En tiedä, kuinka\npaljon hän siitä maksoi, sillä hän ei suostunut ilmaisemaan sitä\nminulle. Mutta hän sai sen -- ja vain vähän ennen kuin hän lähti\nEnglantiin.\"\n\n\"Näittekö sen?\" kysyi Maythorne.\n\n\"Näin sen -- kyllä näin\", myönsi Kloop. \"Siis -- olen nähnyt molemmat.\nLuullakseni ei kukaan muu ole niitä nähnyt, jollei -- mitä epäilen --\nMazaroff ole tänne tultuaan näyttänyt niitä jollekulle. Kun sanon,\nettei luullakseni niitä ole nähnyt kukaan muu henkilö paitsi minua,\nniin tarkoitan, ettei niitä nähnyt kukaan muu Etelä-Afrikassa --\nlukuunottamatta niiden myyjiä. Mazaroff tähyili yksinomaan\neurooppalaisia ostajia.\"\n\n\"Mainitsiko hän ketään ostajaa nimenomaan?\" tiedusti Maythorne.\n\n\"Ei. Mutta hän kertoi, että täällä, Lontoossa, oli mies, joka suoritti\nasioita hänen laskuunsa, kun muka tunsi sellaisia korkea-arvoisia\nhenkilöitä sekä Euroopassa että Amerikassa, jotka olisivat valmiit\nmaksamaan huikean hinnan parista -- jos hän voisi hankkia parin, sillä\nse\", lisäsi Kloop, \"tapahtui ennen kuin hän sai toisen sinisen\ntimantin.\"\n\n\"Ja olette siis varma, että hän ensin lähetti ensimmäisen sinisen\ntimantin Lontooseen ja toi toisen tänne taskussaan?\" huomautti\nMaythorne.\n\n\"Olen varma siitä\", vakuutti Kloop. \"Voisin sanoa: ehdottoman varma. Ja\nsaatuani tiedon hänen surullisesta kohtalostaan olen aprikoinut, tekikö\nMazaroff toisen tai ehkäpä molemmat seuraavista seikoista. Ensiksi:\noliko hän avopuheinen laivassa tänne tullessaan, näyttäen toisen\nsinisen timanttinsa matkustajatovereilleen? Toiseksi: näyttikö hän sen\ntäällä Lontoossa veljeskunnan keskuudessa?\"\n\n\"Veljeskunnan?\" virkkoi Crole. \"Tarkoitatteko --\"\n\n\"Tarkoitan Hatton Gardenia\", vastasi Kloop, hymyillen asiantuntevasti.\n\"Siellä, kuten tietänette, solmitaan tämän maan useimmat\ntimanttikaupat. Minua ihmetyttäisi, jollei siellä olisi nähty\nMazaroffia! Vaikka hän oli vetäytynyt syrjään timanttikaupasta\nmieskohtaisesti, niin hänen sydämensä oli vielä mukana. Mutta siitä on\nhelppo ottaa selvää. Lähdetään liikkeelle, hyvät herrat, tulen\nmukaanne... ja saamme nähdä.\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nBond-kadun jalokivikauppias\n\nMuodostimme pikku kulkueen Holborn-kadulla; Kloop ja Maythorne\netunenässä, Crole ja minä jälkijoukkona. Minulla ei ollut\naavistustakaan siitä, mitä me oikeastaan tavoitimme; sitä kaupunginosaa\nen tuntenut. Mutta saavuttuamme uneliaalle, harmaalle kadulle, joka\ntuntui kovin hiljaiselta ison valtaväylän yhtämittaisen hyörinän\njälkeen, Crole katsahti minuun tietävän näköisesti.\n\n\"Hatton Garden!\" hän virkkoi kiinnittäen huomiotani päittemme\nyläpuolella olevaan nimikilpeen. \"Niin yksinkertainen paikka kuin\nsuinkin mahdollista. Mutta jos teillä ja minulla olisi taskuissa kaikki\nse, mitä on näiden seinien sisällä, niin otaksuttavasti olisimme\nmoninkertaisia miljoonamiehiä!\"\n\n\"Timanttejako?\" kysäisin.\n\n\"Niin, ja muuta sen tapaista\", hän myönsi kuivakiskoisesti. \"Nyt\nvallitsevat timantit, helmet, rubiinit ja muut senkaltaiset korut\ntäällä Elyn piispojen entisessä puutarhassa, jonka kuningatar Elisabeth\nkylmästi anasti suosikkinsa Kit Hattonin käytettäväksi. Nuo seinät\neivät näytä kovinkaan mukavilta eivätkä ympärillämme liikkuvat miehet\nliikemiehiltä, mutta panen vetoon punnan pennyä vastaan siitä, että\njokaisella miehellä, jota kyynärpäämme hipaisee, on kokoelma jalokiviä\ntaskuissaan, ja noiden vanhojen huoneiden ja toimistojen sisältö taas\n-- niin, Golconda ei ollut siihen verraten mitään!\"\n\nKadulla oli runsaasti väkeä -- minusta nämä miehet näyttivät olevan\netupäässä juutalaisperäisiä ja vieraisiin kansallisuuksiin kuuluvia; he\nliikkuivat kaksittain tai kolmittain, joskus ryhmissä. Astellessamme\neteenpäin nykäisi Crole kerran käsivarttani -- muuan mies, joka\nkeskusteli vakavasti erään toisen kanssa, näytti tälle kämmenellään\nolevia vuorikristallin näköisiä esineitä, pyöritellen niitä lihavalla\netusormellaan -- ne olivat tietysti timantteja.\n\n\"Aivan kuten viljakauppiaat pyörittelevät maanviljelijäin ohranäytteitä\",\nhuomautti Crole. \"Mutta pitäisipä olla monta hehtolitraa ohria, Holt,\narvoltaan vastaamaan kourallista noita jyväsiä. Nämä miehet -- mutta\nKloop on tavannut jonkun tuttavansa.\"\n\nKloop oli todellakin tervehtinyt miestä, jonka hienoa, verkaista\npäällystakkia koristi uhkea turkiskaulus ja mustaa, silkkistä\nkaulaliinaa säihkyvä timanttineula. He olivat ilmeisesti hyviä tuttuja\nja tervehtivät toisiaan perin riemuisasti ja pudistaen kauan toistensa\nkättä -- minkä jälkeen Kloop veti toisen syrjään. Kun he muutamien\nminuuttien kuluttua erosivat, tuli Kloop luoksemme pudistaen päätään.\n\n\"Se mies tuntee tämän paikan läpikotaisin\", hän ilmoitti, \"ja saa heti\ntiedon kaikesta merkittävästä ja harvinaisesta. Hän ei ole kuullut\nmitään Mazaroffista eikä hänen sinisistä timanteistaan. Ja se vahvistaa\nyhä enemmän sitä luuloa, joka minulla on ollut koko ajan, nimittäin\nettä Mazaroff aikoi myydä siniset timanttinsa yksityistietä päästämättä\nniitä markkinoille -- ehkäpä hänellä oli jo ostajakin tiedossaan.\nMarkkinapaikka on juuri tämä. Eikä tuo mies tiedä mitään. Mutta onhan\ntäällä vielä muitakin.\"\n\nSenjälkeen hän käväisi useissa toimistoissa ja puhutteli monia kadulla\nkohtaamiansa miehiä; hän vei meidät kapeata kujaa myöden omituiseen,\nvanhanaikaiseen Mitre-nimiseen kapakkaan, jossa tunnuimme joutuneemme\nkuudennelletoista vuosisadalle. Siellä oli miehiä, jotka polttelivat\nmoitteettomalta tuoksahtavia sikaareja ja joita Kloop puhutteli. Mutta\nMazaroffista emme saaneet tietoja.\n\n\"On ilmeistä\", sanoi Kloop, kun taaskin olimme kadulla, \"että Mazaroff\nei ole käynyt täällä oleskellessaan Lontoossa. Hänet olisi tunnettu\ntäällä nimeltä -- yksistään se seikka että hänellä oli hallussaan kaksi\nsellaista kiveä, olisi levittänyt sen tiedon tänne yltympäri. Nyt olen\nvarma siitä, että jos Mazaroff näytti sinisiä timanttejaan täällä\nLontoossa, niin se tapahtui yksityisesti.\"\n\nSanottuaan sitten, että hänen nyt oli hoidettava omia asioitaan, ja\npyydettyään meitä ilmoittamaan hänelle hotelliin, jos hän voisi vielä\ntehdä jotakin tahi jos meillä olisi jotakin hänelle kerrottavaa, erosi\nKloop meistä. Me kolme palasimme pitkin Holbornia, ja kun kello\noli jo paljon yli kahdentoista, poikkesimme Crolen ehdotuksesta\nHolborn-ravintolaan puoliselle.\n\n\"No niin, jonkun verran olemme saaneet selville\", virkkoi Maythorne\nistuuduttuamme erääseen nurkkapöytään. \"Olemme saaneet tiedon noista\ntimanteista. Minä kuvittelen kaiken käyneen seuraavasti: Mazaroff\nlähetti ensimmäisen -- nimittäkäämme sitä Sininen timantti yhdeksi --\nkäyttämänsä pankin Lontoon-konttoriin. Mutta -- lähettikö hän sen\ntalletettavaksi tuloonsa saakka vai näytettäväksi mahdolliselle\nostajalle? Minun luullakseni näytettäväksi -- menenpä vielä\npitemmällekin, ottaen huomioon salakirjoituksisen kirjeen. Arvelen,\nettä Armintrade, joka silloin työskenteli Etelä-Afrikkalaisen\nImperial-pankkiyhtymän Lontoon-konttorissa, sen lisäksi, että hän\npankin puolesta hoiti Mazaroffin kirjeenvaihtoa, lisäksi oli --\notaksuttavasti jonkun aikaa -- myöskin yksityisesti kirjeenvaihdossa\nMazaroffin kanssa. Ajattelen, että Armintrade otti huostaansa\nensimmäisen sinisen timantin, kunnes Mazaroff saapuisi tuoden toisen,\nja otaksuttavasti sillä välin kuulusteli sopivaa ostajaa molemmille.\"\n\n\"Mutta ei timanttien kauppakeskuksessa?\" huomautti Crole.\n\n\"Ei\", myönsi Maythorne. \"On toisia -- parempia paikkoja. Jos ne\ntimantit olisivat joutuneet niille markkinoille, joista äsken näimme\nvilahduksen, niin monet sormet olisivat syyhyneet himosta päästä\nosallisiksi voitosta. Mutta on yksityisiä ostajia -- mannermaalla yhtä\nhyvin kuin täälläkin, Amerikassa samoin kuin Euroopassakin.\"\n\n\"Onko kellään rahaa riittävästi nykyisin?\" kysyi Crole melkein\nvalittaen. \"Mazaroff olisi vaatinut aimo hinnan!\"\n\n\"Hyvin monilla!\" vakuutti Maythorne. \"Sotasaalistajilla -- äkkiä\nrikastuneilla -- pyh! On paljon ihmisiä, jotka vain himoitsevat\ntilaisuutta kuluttaakseen helposti saamiaan rahoja! Päättäen kaikesta\nsiitä, mitä olen kuullut. Mazaroff oli älykäs mies. Otaksuttavasti hän\nlaski seuraavasti: Englannissa on paljon ihmisiä, jotka -- olkootpa\nkeinot oikeat tahi väärät -- ovat hankkineet suunnattomia omaisuuksia\nsodan aikana. Nämä ihmiset -- kuten hyvin tiedämme -- tahtovat\nmahtailla tahi oikeammin mahtailevat. Komea kaupunkitalo;\nmaaseutuasunto; kallis kalusto; laumoittain palvelijoita; tauluja,\nkomeasti sidottuja kirjoja, joita ei koskaan avata ja joita tuskin\nosattaisiin lukea, jos ne avattaisiin -- ymmärrättehän. Se on suurin\npiirtein katsoen miehen hommaa -- kaiken tämän hankkiminen. Mutta\nmiehillä on vaimot -- on lady Midas samoin kuin on sir Gorgion. Mitäs\nlady Midas tahtoo? Turkiksia, silkkiä, samettia, pitsiä, kaikkea sitä,\nmitä Bond-kadulta ja Rue de la Paixilta on saatavissa. Mutta enemmän\nkuin mitään näistä -- timantteja! Mitäpä on muodikas nainen ilman\ntimantteja! Eivätkä viidensadan punnan sormukset ja kymmenentuhannen\npunnan kaulaketjut riitä -- hän vaatii otsakoristuksen ja vielä\nenemmänkin -- sen pitääkin olla oikein erikoinen. Hänen tukkansa saa\nolla tekotukka ja hänen ihonsa keltainen kuin pergamentti -- mutta\ntimantteja pitää välkkyä kummassakin. Luultavasti Mazaroff oli selvillä\nkaikesta tästä ja suunnitteli saavansa lady Midaasta etsimänsä ostajan.\nMitä arvelette?\"\n\n\"Niinpä niin -- epäilemättä ette ole kovin paljoa väärässä\", vastasi\nCrole nauraen. \"Oletteko kenties saanut selville lady Midaan\nosoitteen?\"\n\n\"Tällä hetkellä\", huomautti Maythorne, \"on lady Midaalla monta\nosoitetta. Toistaiseksi on penkomistyötä toisaalla.\"\n\n\"Minusta tuntuu, että sitä on monella taholla\", sanoi Crole. \"Vielä\nemme ole saaneet vähääkään valaistusta Mombasan juttuun. Ei voida\nlainkaan epäillä, että Merchison oli sillä laivalla, livahti sieltä,\njättäen sinne tavaransa, ja pääsi onnellisesti maihin kadotakseen\nolemasta Merchisonina ja ilmestyäkseen jälleen Mazaroffina. Mutta minkä\ntähden?\"\n\n\"Minä pidän sitä ratkaistuna kysymyksenä\", vastasi Maythorne. \"Kaikki\nyksityiskohdat viittaavat juoneen. Hänellä oli silloin syytä kadota, ja\nhän saattoi toteuttaa sen varsin helposti. Lähtiessään Bombaysta hän\nsamalla erosi entisyydestään. Jos voisimme ottaa siitä selkoa, niin\notaksuttavasti saisimme nähdä, että hän oli siirtänyt rahansa\nEtelä-Afrikkaan jo ennen kuin poistui Intiassa, että matka-arkun ja\nmuiden tavaroiden jättäminen oli silmänlumetta -- hän tietystikin pääsi\nrantaan hyvin helposti ja lähti alkamaan uutta elämää toisena miehenä.\"\n\n\"Taaskin -- mistä syystä?\" tiedusti Crole.\n\n\"Minä luulisin syyksi sen, että hän tahtoi päästä varmasti eroon\nkotimaahan jättämästään rouva Merchisonista\", sanoi Maythorne kuivasti.\n\"Hän _tahtoi_ tämän luulevan häntä kuolleeksi. Mitäpä sillä oli väliä\nniin kauan kun hän oli elossa ja toimelias. Hän näyttää muuten olleen\nvarsin toimelias Mazaroffinakin. Mutta hän oli aina hiukan\nsalaperäinen, ja maksaisin paljon, jos saisin tiedon siitä, minne hän\nmeni, ketä puhutteli ja niin edelleen sinä iltana, jolloin hän ja Holt\nsaapuivat Lehtokurppaan.\"\n\n\"Mutta sitä ei tiedä kukaan!\" huudahdin. \"Koetimme ottaa siitä selvää,\nheti kun häntä alettiin kaivata -- tietystikin! Emme löytäneet ketään,\njota hän olisi puhutellut -- nimittäin erityisesti -- emmekä saaneet\ntietää kenenkään häntä nähneen -- pari kolme ihmistä oli vain huomannut\nhänen -- vieraan miehen -- menevän ulos.\"\n\n\"Niinpä niin, juuri se tekee koko jutun entistäkin kummallisemmaksi\",\nvirkkoi Maythorne. \"Varmaa on, että hän sinä päivänä kohtasi jonkun,\njolta hän sai tietoja rouva Elphinstonesta ja neiti Merchisonista --\nsen hän kertoi teille, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä\", myönsin.\n\n\"No niin, kuka oli se henkilö?\" jatkoi hän. \"Hän ei ole ilmoittautunut.\nMitä te kumpikin arvelette siitä?\"\n\nEi kumpikaan meistä osannut arvella siitä mitään, emmekä virkkaneet\nmitään. Maythorne, joka istui Crolea ja minua vastapäätä, laski veitsen\nja haarukan käsistään ja kumartui pöydän ylitse puoleemme.\n\n\"Entäpä\", hän supatti salaperäisen merkitsevästi, \"entä -- niin -- entä\njos se oli hänen vaimonsa?\"\n\n\"Rouva Elphinstone!\" huudahdin.\n\n\"Rouva Merchison lain mukaan\", vastasi hän. \"Juuri niin! Entä jos se\nolikin hän?\"\n\nTämä otaksuma näytti vaikuttavan Croleen vieläkin voimakkaammin kuin\nminuun -- hänen suunsa avautui, ja hän hätkähti. Mutta ennenkuin hän\nehti sanoa mitään, pujotteli ihmisten täyttämän huoneen läpi nuori\nmies, lähestyen häntä. Tulija kumarsi, ojensi Crolelle käyntikortin ja\nkuiskasi jotakin. Crole katsahti korttiin ja sitten ovelle.\n\n\"Odottaako hän ulkona?\" hän kysyi. \"Tuokaa hänet tänne, Rollinson --\npyytäkää häntä tulemaan seuraani -- näyttäkää hänelle tietä!\"\n\nRollinson -- Crolen konttoristeja -- poistui ja Crole viskasi kortin\npöydälle meidän nähtäväksemme. Se oli hyvin soma, kauniisti painettu\nkortti; siinä oli nimi Adolf Frobenius ja osoite Bond-katu 508, W. Sen\nomistaja oli komea, perin hienosti puettu herra -- West Endin\nmuodikkaan liikemiehen ja kunnioitettavien piirteiden perikuva.\n\n\"Bond-kadun jalokivikauppiaat ovat keikareita\", kuiskutti Crole, kun\nFrobenius konttoristin opastamana lähestyi nurkkaamme. \"Hän on\nasiakkaani ja naapurini -- asuu lähelläni Wimbledonissa. Taitava mies.\nKas vain, Frobenius!\" hän jatkoi, tervehtien vierasta. \"Onpa hauska,\nettä sait minut tavoitetuksi. Oletko syönyt puolista? No, polta sitten\nseurassamme sikaari ja ryyppää kahvia! Suo minun esittää seuralaiseni\n-- herra Maythorne, herra Mervyn Holt. Olen melkein varma\", hän lisäsi\nhymyillen viekkaasti, \"että olet jo ennen kuullut heistä kummastakin.\"\n\n\"Herra Maythornesta usein\", vastasi jalokivikauppias, kumartaen\nkohteliaasti, \"ja herra Holtista lukiessani sanomalehdistä selostuksia\nMazaroffin jutusta. Juuri sen jutun vuoksi, Crole\", hän jatkoi,\n\"olenkin tullut sinua tapaamaan.\"\n\n\"Niin ajattelinkin\", sanoi asianajaja. \"Arvasin sen heti. Olemme\nhyvillämme kaikista tiedoista. Tulimme Lontooseen ottamaan selkoa\nMazaroffin asioista, ja näin meidän kesken, kulutimme tänä aamuna\ntunnin Hatton Gardenissa, kysellen hänestä -- mutta tuloksitta.\nTunsitko hänet?\"\n\nFrobenius, joka juuri oli ottanut sikaarin Crolen kotelosta, viritti\nsen ja veti muutamia savuja, ennen kuin vastasi tähän kysymykseen.\n\n\"Olen lukenut sanomalehdistä paljon selostuksia tästä jutusta\", hän\nalkoi vihdoin puhua. \"Useimmat niistä ovat luultavasti sikäläisten\nuutistenhankkijain lähettämiä. Myöskin luin -- ja huolellisemmin kuin\nmuut tiedot -- selostuksen kuulusteluista. Tietystikin huomasin, että\nsiinä oli mainittu teidänkin nimenne, herrat Crole ja Holt. Ja tulin\npuheillesi, Crole, koska olen melkein varma, että kohtasin Mazaroffin\njoku aika sitten melkoisen harvinaisissa oloissa.\"\n\n\"Sepä jotakin!\" huudahti Crole. \"Mutta -- joko tapasit hänet tai et\ntavannut häntä. Minkä tähden 'melkein'?\"\n\n\"Sentähden, ettei kohtaamaani miestä minulle lainkaan esitelty\",\nvastasi Frobenius. \"Minä vain tapasin hänet. Mutta hän oli\nsilmäänpistävä mies -- ja sanomalehtien kuvaukset Mazaroffista sopivat\nhäneen. Kerron, miten kaikki kävi. Sinä, Crole, tiedät hyvin,\nminkälaista liikettä harjoitan ja millaiset suhteet minulla on West\nEndissä. No niin, viimeksi kuluneen vuoden aikana olen tehnyt kauppoja\nerään sir Samuelin ja lady Leeken kanssa. Sir Samuel on nousukas;\nsuoraan puhuen, hän hankki tavattoman omaisuuden tavarahankinnoilla\näskeisen sodan aikana; hän on luultavasti moninkertainen miljoonamies.\nNoin vuosi sitten hän osti loordi Mulworthyn talon Park Lanen varrella;\nhänellä on myöskin, niin olen kuullut, hyvin komea maaseutuasunto\nBuckinghamshiressä. Hän ja lady Leeke -- etupäässä jälkimmäinen -- ovat\nostaneet minulta paljon jalokiviä sekä kulta- ja hopeaesineitä --\nymmärtänette\", lisäsi hän, hymyillen tyynen tietävästi, \"että heidän --\nhm -- oli välttämättä hankittava esineitä, joita heillä ei menneinä\naikoina ollut. Esimerkiksi lady Leeke on ostanut minulta hyvän joukon\njalokiviä, ja rohkenenpa väittää, että hän on saanut erinomaisen\nkäsityksen maustani ja kokemuksestani.\"\n\n\"Se on kunniaksi _hänen_ maulleen!\" pisti Crole kohteliaasti väliin.\n\n\"No niin\", jatkoi jalokivikauppias myhäillen, \"nyt joudun kertomukseni\ntärkeään kohtaan. Noin kuukausi tai viisi viikkoa takaperin kutsuttiin\nminua eräänä iltapäivänä puhelimeen. Soittaja oli sir Samuel Leeke. Hän\npyysi minua heti tulemaan Park Lanen varrelle katsomaan ja\narvostelemaan erästä hänelle tarjottua timanttia. Lupasin olla hänen\nluonaan muutamissa minuuteissa ja niin olinkin käytettyäni autoa.\nTapasin sir Samuelin ja lady Leeken kirjastossa; heidän seurassaan oli\nouto mies, jonka ulkomuotoon, mikäli sitä muistan, sopii sanomalehtien\nkuvaus Mazaroffista -- erikoisesti on muistissani vasemman silmän\nkierous. Häntä ei esitelty minulle nimeltään -- huolimatta varoistaan\neivät sir Samuel ja lady Leeke oikein tunne -- käsitättehän. Tuntematon\nosoittautui suurisuuntaiseksi timanttikauppiaaksi, oli kuullut\npuhuttavan, että sir Samuel ja tämän puoliso haluaisivat mahdollisesti\nostaa jalokiviä ja tarjoutui myymään heille jotakin erityisen\narvokasta, nimittäin oivallisen parin sinisiä timantteja, joista toinen\noli hänen taskussaan. Juuri sitä oli minut kutsuttu katsomaan. Hän\nnäytti sen.\"\n\n\"Oliko se sininen timantti?\" kysäisi Maythorne, joka aina tahtoi saada\ntäsmälliset tiedot.\n\n\"Se oli sininen timantti -- harvinaisen komea kivi olikin\", vakuutti\nFrobenius. \"Sen omistaja ilmoitti, että sillä oli pari, joka oli yhtä\nkaunis. Edelleen hän kertoi harjoittaneensa joitakuita vuosia\ntimanttikauppaa Etelä-Afrikassa, mutta vetäytyneensä nyt syrjään; tämä\noli muka hänen viimeinen kauppansa. Välillämme sukeutui hetkisen\nkestävä ammatillinen keskustelu, joka kuten saatoin eroittaa, kiihotti\nsir Samuelia ja lady Leekeä haluamaan omakseen tätä arvokasta\njalokiviparia. Ja he -- Leeket -- tahtoivat päästä selville hinnasta.\nMyyjä ja minä puhelimme hyvän aikaa siitä asiasta. Hän oli\nsuoramielinen järkimies, ja vihdoin saimme määrätyksi parille\nkohtuullisen hinnan.\"\n\n\"Kuinkahan suuri se oli?\" tiedusti Crole kiihkeästi.\n\n\"No niin\", vastasi Frobenius, \"sovimme, että kohtuullinen hinta oli\nsatakuusikymmentätuhatta puntaa.\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nÄsken rikastuneet\n\n\nVaikka jalokivikauppias lausuikin tämän tavattoman rahasumman yhtä\nrauhallisesti kuin vihanneskauppias mainitsee karviaismarjojen käyvän\nmarkkinahinnan, emme me muut olleet ihan yhtä tyyniä, ja Crolelta pääsi\nhämmästyksen huudahdus.\n\n\"Satakuusikymmentätuhatta puntaa kahdesta timantista! Hohoo! Se on\npoikkeuksellista, eikö olekin?\"\n\n\"On pidettävä mielessä, että nämä timantitkin olivat poikkeukselliset\",\nhuomautti Frobenius huulillaan ylemmän tiedon levollinen hymy. \"En\ntosin nähnyt kuin yhden. Mutta myyjä vakuutti, että toinen on yhtä\nkomea, jollei komeampi. Sellaista paria ei tuoda markkinoille joka\npäivä, ei joka vuosi, kenties ei kertaa miespolven aikana. Sopimamme\nhinta oli kohtuullinen -- ei vähääkään liioiteltu.\"\n\n\"Olisitteko maksanut sen itse?\" kysyi Maythorne terävästi.\n\n\"No niin\", vastasi jalokivikauppias, \"olisin antanut kymmentätuhatta\nvähemmän.\"\n\n\"Ja olisit kai ollut jotakuinkin varma sievoisesta voitosta, vai mitä?\"\nvirkkoi Crole.\n\n\"Kyllä olisin voittanut\", myönsi Frobenius. \"Mutta timanttejahan ei\ntarjottu minulle. Olin ainoastaan arvostelemassa.\"\n\n\"Mitenkäs kävi?\" tiedusti Maythorne. \"Syntyikö kauppa?\"\n\n\"Sitä en tiedä\", vastasi Frobenius. \"Käsitin, että kun olin sopinut\nmyyjän kanssa kohtuullisesta hinnasta, olin täyttänyt tehtäväni, ja\njätin myyjän ja ostajan pohtimaan asiaa. Sain sen vaikutelman, että sir\nSamuel otaksuttavasti ostaa.\"\n\n\"Etkö ole kuullut mitään senjälkeen?\" kysyi Crole.\n\n\"En. En ole nähnyt sir Samuel Leekeä enkä lady Leekeä sen iltapäivän\njälkeen\", selitti jalokivikauppias. \"Enkä luonnollisesti ole tavannut\nsinisten timanttien myyjää. Mutta minusta tuntuu varmalta, että hän on\nsama mies kuin sanomalehdissä kuvattu Mazaroff.\"\n\n\"Mielestäni ei sitä juuri voi epäillä\", virkkoi Crole. \"Ja nyt meidän\nolisi parasta päästä Leeke-herrasväen puheille\", hän jatkoi, katsahtaen\nminuun ja Maythorneen. \"Minkälaisia ihmisiä he ovat?\" hän kysyi,\nkääntyen kertojamme puoleen.\n\nFrobenius hymyili ja loi meihin tuttavallisen katseen.\n\n\"No niin!\" hän alkoi. \"He kuuluvat ihmisluokkaan, jota ei ollut -- ei\nainakaan huomattavassa määrin -- ennen sotaa. Äsken rikastuneita! Olen\nkuullut, että mies oli seka- tai ruokatavarain kauppias jossakin\npohjoisessa, ansaitsi sodan alkuvuosina äärettömän omaisuuden\ntavarahankinnoilla ja samalla edisti vapaaehtoisten värväystä\npaikkakunnallaan. Siitä hän sai arvonimen, joita on niin tuhlaavasti\njaeltu, ja hänestä pöyhistyi sir Samuel. Hyvänluontoisia, ystävällisiä,\nyksinkertaisia ihmisiä, joilla on enemmän rahaa kuin osaavat käyttää.\nSe siitä.\"\n\n\"Meidän on mentävä heitä tapaamaan\", sanoi Crole. \"Park Lane, niinhän\nse oli?\"\n\nFrobenius ilmoitti meille sir Samuel Leeken tarkan osoitteen ja\npoistui. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta Crole ja minä katsoimme\nkumppaniimme.\n\n\"No?\" virkkoi Crole. \"Mitä kysymystä Maythorne hautoo?\"\n\nMaythorne nosti katseensa pöytäliinan kuviosta, jota myöten hän oli\nkoneellisesti liikuttanut sormeaan.\n\n\"Tällä hetkellä on vain yksi kysymys tärkeä\", hän vastasi. \"Myikö\nMazaroff timantit sir Samuel Leekelle.\"\n\n\"Juuri siitähän aiomme ottaa selvän\", huomautti Crole. \"Yksinkertainen\nkysymys! Ja --\"\n\nMaythorne keskeytti hänet, luoden meihin merkitsevän silmäyksen.\n\n\"Niin! Ja helposti vastattu -- epäilemättä. Mutta -- jollei hän\nmyynyt --\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Crole.\n\nMaythorne nousi seisomaan, tehden päättävän liikkeen.\n\n\"Siinä tapauksessa ovat ne luullakseni Armintradella. Ja meidän on\ntodistettava se! Vähäpuheinen mies, tuo Armintrade, se on ilmeistä --\nniin salaperäinen kuin kukaan. Ja olemmeko saaneet vähäisintäkään\nvihjausta siitä, mitä haluamme tietää -- että hän ja Mazaroff\nkohtasivat toisensa ensimmäisenä päivänä Mazaroffin ja Holtin saavuttua\nLehtokurppaan?\"\n\n\"Siellä täytyy olla joku ihminen, jonka tiedossa on, mitä Armintrade\nhommaili sinä päivänä\", sekaannuin minä puheeseen. \"Hän on Courthopen\nvieras -- Courthopen pitäisi se tietää. Ja lisäksi tohtori --\nEccleshare. He ovat kai kaikki kolme olleet yhdessä -- metsästämässä.\nHeidän molempien täytyy olla selvillä siitä, missä Armintrade oli.\"\n\n\"Miten luulette saavanne heidät puhumaan -- jos Armintrade kerran on\nheidän ystävänsä?\" huomautti Maythorne. \"Sikäli kuin Lehtokurpassa\nkuulin ja näin, pitävät he kumpainenkin asiat omina tietoinaan. Mutta\njotakin on meille selvinnyt täällä -- ja se kaikki viittaa\nArmintradeen. Ja nyt sir Samuelin luokse ja taaskin askel eteenpäin!\"\n\nOtimme Holbornilla ajurin, joka kyyditsi meidät Park Lanelle; siellä\npysähdyimme upean talon edustalle. Ovella oli meitä vastassa\npalvelijoita, joiden liverit olivat huomattavasti upeammat kuin on\ntavallista. Samoin oli kaikki muukin liioitellun loistavaa, osoittaen,\nettä sir Samuel ja lady Leeke koettaessaan tuskaisen huolellisesti osua\noikeaan kohtaan olivat alituisesti ampuneet yli maalin. Se huone, johon\nmeidät opastettiin, sitten kun olimme lähettäneet käyntikorttimme\nisäntäväelle, näytti siltä kuin olisi jollekulle ensiluokkaiselle\nverhoilijalle annettu avoin valtuus sisustaa se oman tahtonsa ja\nmielikuvituksensa mukaan. Myöskin näytti siltä kuin ei huonekaluihin\nolisi kajottu eikä niitä kertaakaan käytetty, sitten kun verhoilijan\nmiehet olivat sijoittaneet ne paikoilleen. Koko huone muistutti\nhuonekalunäyttelyjen mallikalustoa ja oli selvästi aiottu pikemminkin\nnäytettäväksi kuin käytettäväksi. Crole jupisi purevasti, että tuolit\nolivat liian suurenmoiset istuimiksi, ja jäimme kaikki seisomaan,\nkatsellen kultakelloja, rajattoman kalliita porsliiniesineitä ja\nnähtävästi hyvin arvokkaita tauluja, kunnes pieni, pulleaposkinen,\npyylevä mies, jolla oli tuuheat viikset ja kasvot hymyssä, tulla\nlyllersi sisään, toisessa lihavassa kädessään puoleen väliin poltettu\nsikaari ja toisessa käyntikorttimme.\n\n\"Arvaan, mitä varten olette tulleet!\" hän huudahti, luoden säteilevän\nsilmäyksen vuorotellen meihin kaikkiin. \"Mazaroffin juttu! Olen lukenut\nsen kaiken sanomalehdistä ja huomannut myöskin nimenne, samat, jotka\novat käyntikorteissanne -- juuri niin. No, ja kuka teistä on kukin?\nHerra Crole? Juuri niin. Herra Holt? Juuri niin. Herra Maythorne --\ntietysti. Ja kun nyt tunnemme toisemme, niin mistä on kysymys, hyvät\nherrat?\"\n\n\"Meillä on kaiketi kunnia puhutella sir Samuel Leekeä?\" lausui Crole\nhyvin kohteliaasti.\n\n\"Niin on sir! Se olen juuri minä, sir Samuel Leeke, Bathin ritarikunnan\njäsen, omassa hahmossani\", vastasi isäntämme rattoisasti. \"Enkä\ntoivoakseni menettänyt saadessani hiukan pontta nimeeni! Mutta tämä\nMazaroffin juttu -- totisesti, se on kummallinen pulma -- vai mitä?\"\n\n\"Olette siis perehtynyt siihen, sir Samuel\", sanoi Crole. \"Tunnetteko\nasiain kulun tarkoin tähän saakka?\"\n\n\"Kukapa ei olisi siihen perehtynyt?\" huudahti sir Samuel. \"Tietystikin\nminä ja puolisoni luemme kaikki, mitä vain osuu eteemme. Viimeksi tänä\naamuna hän virkkoi minulle: 'Sam!' hän sanoi. 'Totta totisesti tulee\njoku puhuttelemaan meitä tämän jutun johdosta!' Ja siinä te olette!\nMutta -- tulkaahan tänne, hyvät herrat! Sitten lady Leekekin kuulee\nkaikki sanottavanne -- naiset, kuten tiedätte, ovat uteliaita, ja\nuutiset ovat parhaita, kun ne on saatu alkuperäisestä lähteestä. Tätä\ntietä!\"\n\nSeurasimme sir Samuelia vastaanottosalin kylmästä loistosta toiseen\npienempään, vähemmän muodolliseen ja mukavampaan huoneeseen, jossa lady\nLeeke istui roihuavan takkatulen ääreen sijoitetussa pehmeässä\nnojatuolissa, koettaen ratkaista jotakin ajanvietetehtävää. Hän oli\nyhtä pyylevä kuin puolisonsakin; hänen pukunsa oli uusimman muodin\nmukainen, ja hänellä oli useita sormuksia sormissaan; olin heti\nhuomaavinani, että hän oli älyllisesti jonkun verran terävämpi kuin sir\nSamuel, ei aivan yhtä avoin ja äärettömän paljon valppaampi. Hän arvioi\nmeidät kaikki sillä aikaa, kun meidät muodollisesti esiteltiin hänelle,\nja ohjasi meidät vastassaan oleviin tuoleihin, joten valo sattui meidän\nkasvoihimme, mutta hänen piirteensä olivat varjossa.\n\n\"Arvasinhan, että meiltä tultaisiin tiedustelemaan\", hän virkkoi hieman\nteennäisesti. \"Huomautin siitä sir Samuelille tänä aamuna.\"\n\n\"Mainitsin siitä heille äsken\", ilmoitti sir Samuel, joka\nvieraanvaraisesi kumartuneena ojensi sikaarikoteloaan vuorotellen\nkullekin meistä. \"Mutta minulla ei totisesti ole vieläkään aavistusta\nsiitä, mikä heidät tänne toi. Kukaan ei luullakseni tiedä, että\nhieroimme kauppaa Mazaroffin kanssa. Mazaroff lienee kaiketi puhellut\nsiitä. Mutta miten saitte kuulla meistä?\"\n\n\"Hyvä sir Samuel\", vastasi Crole juhlallisesti, \"salaisuuksissakin on\nvielä salaisuuksia! Teidän asemassanne oleva ja maailmaan niin hyvin\ntutustunut mies ymmärtää minua, kun sanon, että tämä on suuri asia.\nOlette jo lukenut siitä melkoisen paljon -- no niin, lyhyesti sanoen,\nmitä voitte kertoa meille?\"\n\nSir Samuel istui vaimonsa lähellä olevaan tuoliin ja hieroi käsiään\npolviaan vasten; minusta näytti, että hän suuresti nautti kertomisesta.\n\n\"No niin, luullakseni voin puhua suoraan\", alkoi hän, vilkaisten lady\nLeekeen. \"Eikä minulla olekaan paljoa kertomista. Herra Mazaroff kävi\ntäällä eräänä päivänä ja esitteli itsensä mieheksi, joka oli\nharjoittanut laajaa timanttien ja muiden sellaisten kauppaa\nEtelä-Afrikassa. Hän mainitsi kuulleensa, että lady Leeke mahdollisesti\nostaisi, jos hänelle tarjottaisiin poikkeuksellisen kauniita\ntimantteja, ja oli arvellut lady Leeken haluavan nähdä erikoisen\nkomeata näytettä, jonka hän oli saanut hankituksi. Sitten hän ilmoitti,\nettä hänellä oli kaksi hyvin kaunista ja harvinaisen sinistä timanttia,\nja otti esille yhden.\"\n\n\"Vain yhdenkö?\" kysyi Maythorne.\n\n\"Vain yhden. Toisen\", jatkoi sir Samuel, \"hän kertoi olevan\nasiamiehensä, Courthopen pankissa toimivan herra Armintraden, hallussa;\ntämä oli sillä hetkellä poissa kaupungista, lomalla -- metsästämässä\nherra Courthopen seurassa Northumberlandissa. Hän väitti tapaavansa\nherra Armintraden varsin pian, sillä hän aikoi muka lähteä automatkalle\nsinnepäin ja sanoi saavansa häneltä sisartimantin.\"\n\n\"Jollei!\" keskeytti lady Leeke. \"Siinä oli jollei.\"\n\n\"Niin oli\", myönsi sir Samuel. \"Niin -- jollei Armintrade ollut saanut\nlopullista tarjousta joltakin toiselta ostajalta -- ensimmäinen sininen\ntimantti oli muka ollut Armintraden huostassa muutamia kuukausia ja hän\noli saattanut tavata jonkun henkilön, joka ostaisi molemmat edullisesta\nhinnasta.\"\n\n\"Te ette siis ostanut sitä?\" virkkoi Maythorne.\n\n\"Emme -- me emme ostaneet\", vastasi sir Samuel. \"Soitin tavallisesti\nkäyttämällemme jalokivikauppiaalle Frobeniukselle ja pyysin häntä tänne\ntarkastamaan Mazaroffilla olevaa timanttia. He puhelivat -- tietystikin\nammattikielellä -- ja sopivat siitä, että sellaisen timanttiparin\nkohtuullinen hinta on satakuusikymmentätuhatta puntaa. Frobeniuksen\npoistuttua päätimme, Mazaroff ja minä, että jollei hänen asiamiehensä\nArmintrade ollut saanut parempaa tarjousta eikä tehnyt sinisistä\ntimanteista sopimusta, piti Mazaroffin ottaa toinen jalokivi\nArmintradelta ja Lontooseen palattuaan näyttää minulle ja lady Leekelle\nmolemmat. Jos sitten päättäisimme ostaa ne, niin saisimme ne äsken\nmainitsemastani hinnasta. Ja luonnollisesti\", lopetti sir Samuel,\nsilmäillen vuorotellen meitä kaikkia, \"päättyi kaikki siihen.\nSenjälkeen emme ole nähneet kumpaakaan timanttia.\"\n\n\"Näittekö Mazaroffia tämän ensimmäisen käynnin jälkeen?\" tiedusti\nMaythorne.\n\n\"Niin, kyllä näimme\", vastasi sir Samuel empimättä. \"Hän oli\nherttainen, hauska seuramies, ja pyysimme häntä päivälliselle\nluoksemme. Hän tuli -- se oli kai seuraavana iltana, Maria?\"\n\n\"Ei, vaan sitä seuraavana\", vastasi lady Leeke.\n\n\"Hän oli siis päivällisellä luonanne\", sanoi Maythorne. \"Oliko teillä\nmuita vieraita?\"\n\n\"Ei, ei sinä iltana\", vastasi sir Samuel. \"Olihan tosin lady Leeken\nveljenpoika, nuori Jim Mallison -- mutta häntä emme pidä vieraana.\nKetään muuta ei ollut.\"\n\n\"Oliko silloin vielä puhetta timanteista?\" kysyi Maythorne.\n\n\"Jonkun verran kyllä\", virkkoi sir Samuel. \"Mutta ei paljoa. Hän näytti\nsitä meille taaskin. Se oli hänen taskussaan, käsitättehän. Mutta\nsilloin oli keskustelulla seurustelusävy -- ei liike-elämän tapainen.\"\n\n\"Oliko se ainoa kerta, jolloin näitte Mazaroffin -- lukuunottamatta\nensimmäistä?\" tiedusti Maythorne.\n\n\"Ei, kohtasimme vielä kerran\", vastasi sir Samuel. \"Kun olimme\nkutsuneet hänet päivälliselle, pyysi hän taas meitä puolestaan. Me\nmenimme -- hänen hotelliinsa, Ceciliin. Hän olikin harvinaisen\noivallinen isäntä!\"\n\n\"Vain te ja lady Leeke otaksuttavasti?\" huomautti Maythorne.\n\n\"Ei. Jim Mallison oli mukana\", vastasi sir Samuel. \"Hän kutsui meidät\nkaikki kolme, ja perin hupainen ilta se olikin.\"\n\n\"Oliko silloin puhetta timanteista?\" tiedusti Maythorne.\n\n\"Ei -- muistaakseni niitä ei lainkaan mainittu. Sopimushan oli tehty,\nnähkääs. Meidän piti nähdä molemmat Mazaroffin palattua matkaltaan.\"\n\n\"Ettekö nähnyt häntä enää senjälkeen, oltuanne hänen luonaan\npäivällisellä Cecilissä?\" kysyi Maythorne. \"Ettekö kohdannut häntä\nmuualla täällä Lontoossa?\"\n\n\"Emme -- emme ole nähneet häntä emmekä kuulleet hänestä -- ennen kuin\nnyt sanomalehdistä.\"\n\n\"Entä lady Leeken veljenpoika, herra Jim Mallison muistaakseni?\"\nhuomautti Maythorne. \"Oletteko kuullut hänen mainitsevan nähneensä\nMazäroffin kaupungilla -- sen päivällisen jälkeen?\"\n\nSir Samuel katsahti vaimoonsa.\n\n\"En ole kuullut hänen puhuvan siitä\", hän vastasi. \"Jim liikkuu paljon\nseurapiireissä ja niin edelleen -- hän on nytkin poissa kotoa, muutoin\nhän voisi itse ilmoittaa sen teille. Mutta en ole kuullut hänen\nkertovan, että hän olisi kohdannut Mazäroffin. Oletko sinä, Maria?\"\n\n\"En -- en ole kuullut hänen mainitsevan sitä\", vastasi lady Leeke.\n\"Sitäpaitsi luulen, että Mazaroff oli lähdössä, kun olimme hänen\nluonaan päivällisellä Cecilissä.\"\n\nKeskustelumme tämän arvoisan avioparin kanssa supistui jälleen\nvähäiseksi, ja me poistuimme. Minua halutti kovasti päästä ulkoilmaan:\ntahdoin ilmoittaa jotakin, mitä en voinut ennen lausua. Niin pian kun\nolimme päässeet eroon loistavapukuisista palvelijoista, puhkesin\npuhumaan.\n\n\"Kuulkaahan!\" huudahdin, tarttuen kumppanieni kyynärvarteen.\n\"Muistattehan, kun tänä aamuna kerroin nähneeni Mazaroffin\nkeskustelemassa -- ensin Huntingdonissa, sitten Yorkissa -- erään\nminulle tuntemattoman miehen kanssa, jonka Mazaroff kuitenkin\nilmeisesti tunsi. No niin -- sen miehen -- juuri saman miehen --\nvalokuva on lady Leeken uuninreunustalla!\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nKoputus oveen\n\n\nMolemmat seuralaiseni pysähtyivät jääden tuijottamaan minuun -- Crolen\nkasvoilla oli tavallisen näköinen ällistynyt ilme, kun taas Maythornen\nsilmät välähtivät äkkiä ja kasvot saivat valppaamman ilmeen kuin\nkoskaan sitä ennen olin niillä huomannut; huomautukseni näytti\nvaikuttaneen häneen kuin valon leimahdus. Sitten hänen eloisa katseensa\nsiirtyi yhtä äkkiä sivulle päin takaisin siihen taloon, josta olimme\ntulleet.\n\n\"Lady Leeken uuninreunustalla oli kaksi miehen valokuvaa\", virkkoi hän;\n\"yksi kummallakin puolella tuhannen guinean arvoiselta näyttävää\nkelloa. Kumpaa niistä tarkoitatte?\"\n\n\"Sitä miestä, jolla oli jokseenkin heleän värinen, ristiraitainen takki\nja pehmeä kaulus\", vastasin. \"Se oli rintakuva.\"\n\n\"Se oli kellon oikealla puolella\", jatkoi hän miettiväisesti. \"Nuorehko\nmies, ilmeisesti vaaleatukkainen ja vaaleaviiksinen. Sekö?\"\n\n\"Juuri hänet näin joka tapauksessa puhelemassa Mazaroffin kanssa\nHuntingdonissa ja sitten taaskin Yorkissa\", vakuutin. \"Tunsin hänet\nvalokuvasta heti.\"\n\nSeisoimme hetkisen äänettöminä; Crole ja minä tarkkailimme Maythornea.\nÄkkiä hän lähti liikkeelle; astelimme vähän matkaa Park Lanea pitkin.\n\n\"Todennäköisesti hän oli Mallison, sama veljenpoika, josta meille\npuhuttiin\", sanoi Maythorne, ikäänkuin heräten haaveiluista.\n\"Katsotaanpa -- hänen mainittiin olevan lady Leeken veljenpoika, ja sir\nSamuelin puheista päättäen hän tuntee Lontoon seurapiirit varsin hyvin.\nNo niin, mitä sitten on selvinnyt? Sikäli kuin äsken kuulimme, kohtasi\nMallison kahdesti Mazaroffin -- kerran täällä Leeken talossa ja toisen\nkerran Cecil-hotellissa, kun he kaikki olivat Mazaroffin vieraina.\nMallison kuuli puhuttavan sinisistä timanteista ja näki niistä toisen.\nJos valokuva on Mallisonin, kuten te väitätte, Holt, niin Mallison on\nsama mies, jonka näitte keskustelevan Mazaroffin kanssa ensin\nHuntingdonissa, sitten Yorkissa. Tietääkö Mallison niin ollen mitään\ntästä jutusta? Siitä on otettava selkoa -- kun saamme Mallisonin\nkäsiimme.\"\n\n\"Sen ei pitäisi olla kovinkaan vaikeata\", jupisi Crole.\n\n\"Mallisonhan kuuluu olevan matkalla tällä hetkellä\", huomautti\nMaythorne, \"jossakin pohjoisessa päin tietystikin, jos Holt tunsi kuvan\noikein. Mutta se ei tuota minulle niin kovin paljoa päänvaivaa.\nMieltäni kalvaa se, että Mallisonin nimi on jollakin tavoin tuttu --\nmuistan sen jonkun täällä Lontoossa, West Endissä, verrattain äsken\nsattuneen tapauksen yhteydessä. Se pyörii aivoissani -- mutta juuri nyt\nen saa sitä tarkkaan mieleeni. Mallison?\"\n\nHän seisahtui keskelle katukäytävää, jääden hetkiseksi tuijottamaan\nkiveykseen kädet työnnettyinä housuntaskuihin. Äkkiä hän katsahti\nmeihin, kutsui ohitsemme ajavaa ajuria ja kehoitti meitä nousemaan\nkanssaan rattaille.\n\n\"Tulkaa toimistooni!\" hän kehoitti. \"Siellä on minulla apulainen --\nuskottu konttoristini -- jonka pää on Euroopan terävimpiä ja muisti\nvarmimpia. Hän tietää sen!\"\n\nMaythornen toimisto oli Conduit-kadulla, joten pääsimme sinne\nmuutamissa minuuteissa. Halusin kiihkeästi nähdä, millainen paikka se\noli, luonnollisesti arvellen, että yksityisetsivän työskentelypaikka on\nlikaisen harmaa ja synkkä. Mutta asianlaita olikin täsmälleen\npäinvastainen; toimisto oli melkein palatsimainen. Siellä oli\netuhuone, jossa kaksi näppärännäköistä neitosta uutterasti naputti\nkirjoituskoneiden näppäimiä ja vilkas poika ilmeisesti toimi\novenvahtina; sen takana oli sisempi, hyvin upeasti sisustettu huone;\nsiellä istui nuori herrasmies, joka meidän astuessamme sisään luki\nmukavassa asennossa _Sporting Timesiä_ heittämättä sitä kädestään\nnoustessaan pystyyn kumartamaan meille. Sen takana taas oli ilmeisesti\nisännän tarkoin yksityinen osasto, huone, jonka turkkilaiset matot,\npehmeät nojatuolit, muutamat hienot taulut ja viimeisen kuosin mukainen\nkonttorikalusto teki perin uhkeaksi. Siinä huoneessa kerrottiin\nepäilemättä kaameita salaisuuksia silloin tällöin, mutta se tapahtui\naisteja suuresti viehättävässä ympäristössä.\n\nTämän huoneen kummassakin päässä oli kirjoituspöytä; sisään tullessamme\nistui kaukaisemman ääressä nuori mies, joka olisi herättänyt\nhuomiotani, missä hyvänsä olisin hänet kohdannut. Hän oli pienikokoinen\nmies, melkein höyhensarjalainen, käyttääkseni painijain kieltä, ja\nhänen hintelän ruumiinsa verhona oli hyvin leveäraitainen\ntweedkankainen puku; tavallisen kauluksen asemasta hänellä oli\nmetsästysliina, jonka laskoksia piti koossa kultainen, hevosenkengän\nmuotoinen neula; siihen nähden hän olisi voinut olla tallipoikien\npäämies. Mutta hänessä oli silmäänpistävämpiä piirteitä, jotka tulivat\nnäkyviin heti, kun hän nousi seisomaan ja kääntyi esimiehensä puoleen.\nHänellä oli terävin ja omituisin näkemäni sininen silmäpari, tutkivin\nnenä ja mitä vankimman ja itsepäisimmän leuan yläpuolella perin\nsuoraviivaiset huulet. Mutta nämäkään seikat eivät olleet kukin\nerikseen eivätkä kaikki yhdessä hänen huomattavimmat piirteensä.\nEnsinnä kiintyi katse hänen punaiseen tukkaansa, jonka helakka,\nväärentämätön väri liekkiryöppynä kuvastui himmeän rauhallisia seiniä\nvastaan siitä huolimatta, että hän piti sitä lyhyeksi ajeltuna, minkä\njohdosta hänen liian isot, jotensakin suipot korvansa olivat sitäkin\nselvemmin näkyvissä. En tiedä, mitä Crole hänestä ajatteli -- hän oli\nepäilemättä nähnyt miehen jo aikaisemmin, kenties useita kertoja --\nmutta omassa mielessäni kiteytyi heti nähtyäni hänen eloisa ihonsa,\nterävä nenänsä ja yleensä valpas olemuksensa hänestä saamani vaikutelma\nyhdeksi sanaksi. Vainukoira!\n\nMaythorne viittasi meitä istuutumaan rattoisasti räiskivän takkatulen\nkahden puolen oleviin tukeviin tuoleihin, pani syrjään keppinsä ja\nkäsineensä ja kääntyi sitten konttoristinsa puoleen, joka noustuaan\nkirjoituspöytänsä äärestä seisoi odottaen.\n\n\"Cottingley!\" alkoi Maythorne, käyden suoraan käsiksi asiaan ilman\nesipuheita. \"Tunnemmeko nimen Mallison?\"\n\nNäin nopean valon välähdyksen punapäisen miehen silmissä -- näytti\nsiltä kuin olisi jossakin niiden takana äkkiä sytytetty lamppu.\nSuoraviivaisten, ohuiden huulien tiukka ilme heltisi -- mies nyökäytti\nlyhyeksi ajeltua päätään.\n\n\"Kyllä tunnemme. Mallison. James Mallison.\"\n\nMiehen ääni oli yhtä omituinen kuin ulkomuotokin. Se oli jonkunlainen\nhillitty, inisevä falsette. Konttoristi tuijotti edelleen Maythorneen,\nja tämä nyökkäsi.\n\n\"Arvelin sinun muistavan sen, Cottingley. Missä yhteydessä se oli?\"\n\n\"Welminster-aukion jutussa. Hän ei ollut suoranaisesti siihen\nsekaantunut, mutta eräs asiakkaamme oli. Mallisonin nimi oli\nluettelossa. Painoin sen mieleeni. James Mallison -- toimeton henkilö.\nOsoite on Park Lane. Lady Leeken veljenpoika -- tämä Mallison.\"\n\n\"Entä itse Welminster-aukion juttu, Cottingley? Uhkapeliä, eikö niin?\"\n\n\"Poliisit pitivät tarkastuksen muutamassa yksityisessä pelipaikassa\nWelminster-aukion varrella. Noin kolme tai neljä kuukautta takaperin.\nPidätettiin kolme-, neljäkymmentä henkilöä. Mallison oli siellä mukana.\nOli myöskin naisia. Ylhäisiä naisia. Pelipaikan omistaja tuomittiin\nsuuriin sakkoihin -- hyvin suuriin. Muut -- vieraat -- kuten\ntavallisesti selvisivät vähällä. Jos muistat, siellä oli myöskin eräs\nasiakkaamme -- tuli hädissään luoksemme. Ei mitään! Haluatko\notekirjan?\"\n\nMaythorne taivutti päätään ja ojensi kättään. Konttoristi meni huoneen\nkeskellä olevan ison pöydän luokse, otti jykevän kirjan, joka\nosoittautui sisältävän sanomalehtileikkeleitä, etsi sivun melkeinpä\nsalaperäisen nopeasti ja ojensi kirjan Maythornelle. Tämä silmäili\notetta ja työnsi sitten kirjan Crolelle ja minulle.\n\n\"Kas tuossa\", hän virkkoi. \"Leikkaamme sanomalehdistä kaikenlaisia\nselostuksia ja juttuja ja liimaamme ne sitten kirjaan vastaisen varalle\n-- niitä voi joskus sattua tarvitsemaan. Minusta on sellainen\njärjestelmä perin hyödyllinen, minun muistini ei ole niin mainio kuin\ntämän Cottingleyn. Tässä, kuten näette, on sanomalehden selostus\neräässä West Endin yksityisessä pelihelvetissä toimitetusta\npoliisitarkastuksesta. Omistaja oli herttainen herrasmies, jolla oli\nniin paljon ystäviä, sekä miehiä että naisia, vierailemassa luonaan\nmuutamana iltana, että poliisit alkoivat epäillä ja päättivät itsekin\nkäväistä hänen luonaan -- kutsumattomina vieraina. Tuossa on kerrottu,\nmiten kaikki kävi, sekä mainittu huoneistosta tavattujen henkilöiden\nnimet ja niiden joukossa, kuten näette, on Park Lanen varrella asuva\ntoimeton mies James Mallison -- mistä päättäen herra Mallison asuu\ntätinsä ja enonsa luona. Mutta ehkä Cottingley tietää sen -- hänellä on\ntiedossaan koko joukko asioita! Tiedätkö mitään Mallisonista,\nCottingley?\"\n\nKonttoristi suipisti huuliaan ja liikautti hieman olkapäitään,\nikäänkuin olisi tahtonut ilmaista, että Mallisoniin tuskin kannatti\nkiinnittää huomiota.\n\n\"Hyvin vähän! Nuori kaupunkilainen. Hiukan -- turhamainen. Urheilee --\nvähän. Asuu sir Samuelin ja lady Leeken luona. Hänet näkee joskus\nnäiden seurassa, useammin yksin jossakin sir Samuelin autossa.\nKäsittelee rahaa jokseenkin auliisti -- Leeke-puolisoilla ei ole\nlapsia. Äskettäin rikastuneita -- sodasta hyötyneitä -- ymmärrättehän.\nSanotaan, että tämä Mallison saa periä sir Samuelin varat.\"\n\n\"Ja siinäkö kaikki, mitä tiedät, Cottingley?\"\n\n\"Siinä kaikki!\"\n\nMaythorne viskasi leikkelekirjan takaisin pöydälle.\n\n\"No niin, siinä se!\" hän sanoi. \"Nyt tiedämme Mallisonista hiukan\nenemmän. Epäilemättä hän on sama mies, jonka kanssa Mazaroff keskusteli\nHuntingdonissa ja Yorkissa. Eihän se tosin ollut mitään erikoista,\nmutta se tuntuu osoittavan, että Mallison oli matkalla pohjoiseen. Ja\nhaluaisinpa tietää, kohtasiko hän Mazaroffin enää senjälkeen.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Crole kummastuneen näköisenä. \"Ja missä sitten?\"\n\n\"Kysymyksen jälkimmäinen osa on tärkeämpi kuin edellinen\", vastasi\nMaythorne. \"Sellaisessa kohtauksessa on merkityksellinen juuri paikka.\nMeidän olisi päästävä selville, missä yhteydessä Mazaroffin murha ja se\nseikka, että hänellä oli toinen sininen timantti taskussaan, olivat\nkeskenään. Kuinka moni tiesi, että se oli hänen muassaan? Mikäli olemme\nsaaneet selkoa, oli täällä mies -- Mallison, joka varmasti tiesi sen.\nMallison oli nähnyt sinisen timantin -- numero kahden -- Mazaroffin\nhallussa kahdesti. Kun he tapasivat toisensa Huntingdonissa ja\nYorkissa, puhelivat he otaksuttavasti sir Samuel Leeken kanssa\nhierotusta sinisten timanttien kaupasta. Meidän on löydettävä\nMallison käsiimme ja keskusteltava hänen kanssaan. Koetan tänä iltana\nottaa selon siitä, milloin hän todennäköisesti palaa tahi mistä hän\non tällä hetkellä löydettävissä -- käyn itse tiedustamassa sitä\nLeeke-aviopuolisoilta. Mutta sitten -- Armintrade? Myöskin se mies on\ntavattava -- hän tietää enemmän kuin on puhunut; oikeastaanhan hän ei\nole virkkanut mitään. Ja siihen mennessä häntä on pidettävä\nhuolellisesti silmällä. Holt, onko Lehtokurppaan jättämänne mies,\nautonohjaaja Webster, älykäs ja valpas?\"\n\n\"Webster on terävä ja nokkela poika\", vastasin, \"sukkela ja\nluotettava.\"\n\n\"Anna minulle muutamia sähkösanomakaavakkeita, Cottingley!\" pyysi\nMaythorne. \"Holt, aion sähköttää Websterille teidän nimessänne muutamia\nmääräyksiä, joita haluan hänen noudattavan pitäessään silmällä High Cap\nLodgea. Meidän lienee luullakseni matkustettava sinne takaisin, mutta\nse ei tapahtune vielä huomenna. Mitä tulee huomiseen, niin suostutteko\nte kaksi tulemaan tänne kello kymmenen aamulla?\"\n\nCrole ja minä poistuimme pian, jättäen Maythornen kyhäämään Websterille\nlähetettävää sähkösanomaansa. Kadulle päästyämme Crole haukotteli.\n\n\"Minä lähden kotiin, Holt\", hän sanoi. \"Kotiin Wimbledoniin --\npäivälliselle ja makuulle, poika! Se on minulle tarpeen kaiken tämän\njälkeen. Entä te? Mitä aiotte tehdä?\"\n\n\"Aion menetellä jotakuinkin samalla tavoin\", vastasin. \"Syön jossakin\npäivällistä ja vetäydyn sitten asuntooni. Minäkin olen väsynyt. Ja\notaksuttavasti on meidän taaskin oltava liikkeellä huomenaamulla?\"\n\n\"Meidän on tavattava toisemme Maythornen toimistossa\", myönsi hän\nnyökäten. \"Hm! Olemmekohan päässeet vähääkään eteenpäin tänä päivänä?\nKuka tappoi Salim Mazaroffin? Toivottavasti en tänä yönä unissani hoe\nmielessäni sitä kysymystä! No niin, näkemiin huomiseen saakka sitten!\"\n\nHän haukotteli toistamiseen, hymyili anteeksipyytävästi, pudisti\nkättäni ja lähti rientämään lähimmälle maanalaiselle asemalle päin. Ja\nhänestä erottuani tunsin olevani uupunut -- uupuneempi kuin olin\naavistanutkaan. Viime päivien mielenkiihko, hoppu, sekavat\nmielenliikutukset -- kaikki ne yhdessä alkoivat tehota. Vilkaisin\nkellooni -- se oli täsmälleen kuusi. Päätin pistäytyä päivällisellä\nheti ja sitten mennä asuntooni Jermyn-kadulle ja paneutua nukkumaan.\n\nAterioin eräässä ravintolassa, jossa saa olla rauhassa nykyisinkin, ja\nkoetin syödä vankasti uhraamalla siihen runsaasti aikaa. Se ja siitä\nsaamani lepo virkistivät minua; mieleni alkoi tehdä etsiä käsiini\nystäväni Harker ja kertoa hänelle seikkailuistani. Mutta tarkemmin\nharkittuani arvelin paljoa viisaammaksi mennä kotiin -- sillä sikäli\nkuin tiesin olisi meillä huomenna vieläkin puuhaisampi päivä, ja meidän\nolisi kenties palattava Marrasdaleen. Ostin senvuoksi iltalehdet ja\nlähdin Jermyn-kadulle aikeissa käydä levolle täsmälleen kello yhdeksän.\nTorkuin sanomalehtien ääressä odottaessani mainittua kellonlyömää ja\nolisin pysynyt päätöksessäni, ja olinkin jo alkanut valmistautua\npaneutuakseni pitkäkseni, kun Maythorne saapui luokseni. Heti avattuani\nhänelle ulko-oven näin, että hänellä oli uutisia.\n\n\"Tapasin sir Samuel Leeken uudelleen\", alkoi hän minun päästettyäni\nhänet sisälle, kehoitettuani häntä istuutumaan nojatuoliin ja\ntarjottuani hänelle wiskyä ja soodaa sekä sikaarin. \"Esitin sopivan\ntekosyyn ja käväisin siellä vielä kerran. Sain selville erään\ntosiseikan, joka saattaa olla joko tärkeä taikka mitätön -- tietystikin\ntuosta Mallison-miekkosesta.\"\n\n\"No?\" äänsin.\n\n\"Mallison\", jatkoi Maythorne, \"lähti pohjoiseen päin juuri samaan\naikaan kuin myöskin te ja Mazaroff. Hän meni yhdellä Leeken autoista --\nheillä näyttää olevan niitä kokonainen liuta -- ja hänellä oli varma\npäämäärä. Vanha Leeke aikoo vuokrata ensi vuodeksi jonkun\nmetsästysalueen -- jonkun teerinummen -- ja hänen mielestään oli\njärkevää lähettää nuori Mallison etukäteen tarkastamaan alueita\nvarsinaisena metsästysaikana. Hänen puheittensa nojalla olen ihan varma\nsiitä, että Mallison oli Marrasdalen välittömässä läheisyydessä juuri\nsilloin, kun te ja Mazaroff saavuitte Lehtokurpan majataloon. Mitä\nsiitä arvelette?\"\n\nHän silmäili minua tarkasti, ja näin, että hän odotti minun\nhuomauttavan jotakin. Minulla ei ollut mitään huomauttamista; voin\nsanoa vain sen, etten ollut niillä tienoin nähnyt vilahdustakaan\nMallisonista. Hän hymähti.\n\n\"Ette tietenkään\", hän vastasi. \"Ette luonnollisestikaan nähnyt -- tahi\nsanoisinko, ette saanut nähdä -- mutta se oli kaikki vielä hämärän\npeitossa. Mutta -- varmasti Mallison oli siellä tahi niillä seuduin.\nJa --\"\n\nHän keskeytti lauseensa ja oli ääneti niin kauan, että lausuin julki,\nmitä mielessäni liikkui.\n\n\"Saanemmekohan milloinkaan kaikesta tarkkaa selkoa\", virkoin.\n\nHän loi minuun omituisen, tietävän katseen.\n\n\"Kyllä saamme, Holt\", hän vakuutti. \"Ja -- sitten siitä kehittyy soma\nyllätys! Katsokaas! Muistatteko, että käydessämme Reiver's Denissä otin\nmaasta erään esineen lähellä sitä kohtaa, mistä Mazaroffin ruumis\nlöydettiin? Muistatte siis. No niin --\"\n\nHän katkaisi sanansa jyrkästi. Ulko-ovelleni koputettiin hiljaa, mutta\njatkuvasti. Käännyimme kumpikin sinne päin kuuntelemaan. Taaskin kuului\nkolkutusta. Ja silloin lähdin huoneesta, astelin pienen eteissalin läpi\nja aukaisin oven -- peräytyäkseni ällistyksestä hätkähtäen.\n\nOvella oli Sheila -- yksin!\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nMiten se oli saatu?\n\n\nHänen nimensä luiskahti tahtomattani huuliltani seisoessani siinä,\ntuijottaen häneen -- hän oli ollut sinä iltana yhtä mittaa mielessäni.\nHän naurahti puolittain ujosti, kun se pääsi suustani, mutta oli\nhillitympi kuin minä ja astui eteissaliin, ikäänkuin tässä -- minusta\nyllättävässä -- käynnissä ei olisi ollut mitään omituista.\n\nOlin jättänyt arkihuoneeni oven auki; hän vilkaisi siitä sisälle ja\nnäki Maythornen; hänen ensimmäiset sanansa olivat perin asialliset.\n\n\"Maythorne on luonanne? Se sopii mainiosti! Nyt --\"\n\nSeurasin häntä huoneeseen ja suljin oven. Maythorne oli ponnahtanut\nseisoalleen; sekunnin tahi parin ajan seisoimme kaikki kolme\ntöllistellen toisiamme. Minä puolestani olin tyyten ymmällä; Maythorne\nmalttoi mielensä paremmin. Hän siirsi tuolin takan eteen ja viittasi\näänettömästi Sheilaa istuutumaan siihen.\n\n\"Neiti Merchison on kaiketi tullut siitä syystä, että jotakin on\ntapahtunut?\" hän alkoi.\n\n\"Juuri niin!\"\n\nSheilalla oli yllään väljä matkavaippa -- paksu, turkisvuorinen -- ja\nistuutuessaan välissämme olevaan tuoliin hän päästi sen napit osittain\nauki, pisti kätensä johonkin sisätaskuun ja otti esille kokoon taitetun\npaperin. Sitten hän ojensi sen minulle yhtä tyynesti kuin se olisi\nollut vain tavallinen kirje.\n\n\"Herra Maythorne on oikeassa, jotakin on tapahtunut\", hän ilmoitti.\n\"Tässä on jälkisäädös. Toin sen teille itse.\"\n\nHänen sanojaan seuranneen hiljaisuuden aikana tunkeutui tajuntaani\nkaksi heikkoa ääntä, kuten merkityksettömät äänet usein tekevät\ntärkeillä hetkillä. Toinen aiheutui siitä, että Maythorne, joka Sheilan\nkoputtaessa oli juuri ollut sytyttämäisillään sikaarin, raapaisi\ntulitikun; toinen oli paperin hiljainen kahina minun levittäessäni sen\nauki. Vilkaisin sen alareunassa olevaan nimikirjoitukseen -- se oli\nepäilemättä Yorkissa tehty jälkisäädös, josta Postlethwaite oli\nkuulusteluissa puhunut. Ojensin sen Maythornelle; hän silmäili sitä,\ntaittoi sen jälleen kokoon ja kääntyi sitten tyynesti Sheilaan päin,\npitäen sitä kädessään.\n\n\"Mistä saitte tämän käsiinne, neiti Merchison?\" hän tiedusti.\n\nVastaus tuli empimättä ja terävästi, sävyltään jonkun verran kovasti.\n\"Varastin sen!\"\n\n\"Varastitte sen? Keneltä?\"\n\n\"On turhaa kaarrella! Varastin sen omalta äidiltäni!\"\n\nMaythorne ja minä vilkaisimme toisiimme. Sheila katseli vuoroin meitä\nkumpaakin. Sitten hänen katseensa äkkiä kiintyi tuolini takana olevaan\npieneen pöytään.\n\n\"Pyytäisin\", virkkoi hän, \"antamaan minulle lasin viiniä. Tuolla näkyy\nolevan portviiniä. Söin tietystikin puolisen junassa ja sitten nautin\njonkunlaisen päivällisen Euston-asemalla, mutta tahtoisin mielelläni\nlasin portviiniä ja keksin, jos sellaista on käsillä -- sitten kerron\nteille -- paljon!\"\n\nMinulla oli erinomaista portviiniä, isältäni saatua lahjaa, ja ehätin\nkaatamaan sitä hänelle pikariin ja asettamaan keksilaatikon hänen\neteensä. Pureksittuaan keksin puoliväliin ja ryypättyään viiniä kerran\ntahi pari hän kääntyi Maythornen puoleen, naurahtaen omituisesti,\npuolittain uhmaavasti.\n\n\"Rohkenenpa otaksua, että olette kuullut sellaisista tapauksista --\nkenties tuntenutkin niitä -- jolloin tytärten on ollut pakko puhua\njulki totuus äideistään, herra Maythorne?\" hän alkoi. \"No niin --\nlieneepä menettelyni oikea tai väärä, aion kertoa teille totuuden\näidistäni. Varastin tuon jälkisäädöksen tänä aamuna häneltä, koska\ntiesin, ettei hänellä ollut minkäänlaista oikeutta pitää sitä\nhallussaan, ja saatuani sen käsiini hypähdin polkupyörälleni ja\noikaisin suoraa päätä Black Gillin risteysasemalle ja nousin\nensimmäiseen etelään lähtevään junaan luovuttaakseni sen asianomaiselle\nhenkilölle. Jollen olisi sitä tehnyt, niin kuka tietää, miten sille\nolisi käynyt?\"\n\nMaythorne silmäili häntä tarkkaavasti, nyökytellen päätään ymmärtävästi\nhänen jokaiselle lauseelleen. Minä puolestani istuin ymmälläni ja\nihmeissäni. En käsittänyt mitään -- toistaiseksi.\n\n\"Niinkö?\" sanoi Maythorne. \"Niinpä niin. Mutta tiedossanne on asioita\npaljon enemmän, neiti Merchison. Ja me olemme -- kolmen kesken.\"\n\nSheila söi loppuun pureksimansa keksin ja joi tyhjäksi lasinsa; sitten\nhän sysäsi vaippansa tuuheata kaulusta taaksepäin ja pani kätensä\nsyliinsä ristiin -- huomasin niiden hiukan vapisevan.\n\n\"Niin\", hän myönsi, \"tiedän koko joukon enemmän ja kerron sen teille\nheti. Kuten jo heti alussa mainitsin -- nyt on turhaa koettaa\nkierrellä! No niin, asia on näin. Heti kun kuulustelussa saimme kuulla\njälkisäädöksestä, tiesin äitini kiihkeästi haluavan saada tietoja,\nmutta en tietystikään lainkaan epäillyt, että se joutuisi hänen\nhaltuunsa. Tahdoin ilmoittaa teille, sillä on turhaa väittää sitä\nvastaan, että äitini on sellaisia naisia, jotka rakastavat rahaa --\nhänestä on raha kaikki kaikessa -- niin juuri, kaikki kaikessa. Alusta\nalkaen käsitin, että niin pian kun hän todella alkoi uskoa Mazaroffia\nMerchisoniksi, alkoi hänessä myöskin kiteytyä ajatus saada Mazaroffin\nomaisuus haltuunsa. Mervyn!\" hän äkkiä huudahti, lausuen nimeni ensi\nkerran ja laskien kätensä käsivarrelleni, ikäänkuin etsien suojaa\nluonnolliselta turvaajaltaan. \"Sanoinhan silloin, kun tuonnoittain\nkävelimme pois kuulustelusta, että minä -- minä -- en tahtonut sinun\nluovuttavan käsistäsi sitä omaisuutta -- etten halunnut sen joutuvan\nmuille? Sanoinhan sen sillä tavoin, että uskoit minun puhuvan tosissani\nja vakavasti?\"\n\nEn voinut muuta kuin nyökätä; hänen kiihkeä sävynsä ja kätensä puristus\ntuntuivat sitovan kieleni. Ilmeisesti hänen sanansa verhosivat jotakin\nsellaista, mitä kykenin vain arvaamaan.\n\n\"No niin\", jatkoi hän, \"en tiennyt, mihin äitini saattaisi ryhtyä; en\ntiedä nytkään -- sen sanon teille molemmille heti -- mitä hän on\ntehnyt; sen vain tiedän, että hän on tavalla tai toisella saanut\nhaltuunsa tuon jälkisäädöksen ja että minä olen varastanut sen häneltä,\nluovuttaen sen teille. Kaikki kävi seuraavasti. Toissa iltana melkoisen\nmyöhään käyttäytyi äitini jokseenkin omituisesti. Vähän päivällisen\njälkeen hän lähti ulos, selittäen menevänsä katsomaan jotakin kylässä\nsairaana viruvaa vanhaa miestä. Äitini ei millään tavoin kovin paljoa\nhuolehdi sairaista vanhuksista, olivatpa ne sitten miehiä tai naisia,\nja minua kummastutti, että hän näki niin paljon vaivaa tässä\nerikoisessa tapauksessa. Hän meni ja oli poissa jonkun aikaa -- niin\nkauan, että isäpuoleni, jonka huomiokyky tavallisesti on mahdollisimman\nheikko, pani sen merkille ja kehoitti minua lähtemään vanhuksen majalle\nnoutamaan äitiä takaisin. Minä menin -- äiti, niin minulle kerrottiin,\noli ollut siellä, mutta viipynyt vain muutamia minuutteja. Poistuin\nsieltä ja kohtasin hänet lähellä porttiamme; hän selitti kerran ulkona\nollessaan pistäytyneensä katsomassa eräitä toisia vanhuksia -- mikä ei\nsuinkaan ole todennäköistä, koska kaikilla iäkkäillä alustalaisillamme\non tapana paneutua makuulle kello kahdeksan. Jo silloin epäilin\njotakin, mutta en tietänyt, mitä.\"\n\n\"Jatkakaa!\" kehoitti Maythorne tyynesti. \"Kertokaa meille kaikki!\"\n\n\"No niin, eilen illalla toistui sama temppu\", puhui Sheila edelleen.\n\"Äiti lähti kotoa, ilmoittaen meille saman syyn, ja oli poissa vieläkin\nkauemmin. Herra Elphinstone, joka oli vilustunut hieman, paneutui\nmakuulle, ja sitten tein minä samalla tavoin. Vihdoin kuulin äidin\npalaavan; lähdin aamupuvussani ja yötohveleissani katsomaan, voisinko\njollakin tavoin auttaa häntä. Ja juuri silloin tein erään havainnon.\nPyydän, ettette luulisi minun vakoilleen ettekä kuunnelleen oven takana\n-- en tehnyt kumpaakaan: kaikki kävi sattumalta. Äiti oli sisemmässä\nkirjastossa; näin hänet verhojen välitse, jotka eroittivat sen isosta\nkirjastohuoneesta. Keskellä lattiaa olevalla pöydällä paloi pieni\nlamppu; hän seisoi pöydän ääressä, tarkastaen paperiarkkia. Ja -- en\ntiedä, oliko se innoitettu näkemys vai mikä -- mieleeni välähti, että\nhänen lukemansa paperi oli kadonnut jälkisäädös! Sitten -- no niin,\nsitten pidin häntä silmällä -- sen tunnustan. Hän luki paperin lävitse,\ntaittoi sen kokoon, katsahti ympärilleen, siirtyi kirjahyllyn luo ja\npisti paperin nurkassa olevan paksun, isokokoisen teoksen -- Draken\n_Eboracumin_ -- väliin. Sitten poistuin -- mutta en nukkunut. Tiesin,\nettä oli pahaa tekeillä. Olin varma, ehdottoman varma siitä, että\näitini kädessä näkemäni paperi oli jälkisäädös, mistä ja miten hän sen\nsitten lieneekään saanut! Ja keskellä yötä nousin vuoteestani, menin\nkirjastoon suoraan teoksen luokse, otin paperin sen välistä pimeässä ja\nraapaisin sitten tulta tikulla. Yksi vilkaisu luonnollisestikin riitti.\nPanin paperin takaisin ja palasin vuoteeseeni. Mutta uni oli karkonnut\nsilmistäni. Minusta tuntui -- oi, en tiedä, miltä minusta tuntui. Ilkeä\nrikos oli tekeillä -- lähellä minua. Vaikka hän olikin oma äitini, niin\nmikä oikeus hänellä oli pitää jälkisäädöstä hallussaan? Mistä hän oli\nsen saanut? Ja millä keinoin? Oliko hän sekaantunut -- en tohtinut\najatella, mihin hän oli saattanut sekaantua. Mutta yhdestä asiasta olin\nvarma -- jos jälkisäädös jäisi hänen huostaansa, niin hän\ntodennäköisesti tuhoaisi sen, ja sitten -- niin, sitten tapahtuisi\nmonenlaista, mitä en soisi tapahtuvan. Ja siispä päätin itse käydä\nohjaksiin. Nousin makuulta varhain -- paljon ennen kuin kukaan muu,\nedes palvelijatkaan, oli liikkeellä. Varustauduin matkalle, otin\njälkisäädöksen, hypähdin polkupyörälleni ja lähdin Black Gillin\nasemalle -- oli vielä pimeä, kun lähdin. Pääsin Carlisleen -- ja sitten\ntietystikin oli tie selvänä Lontooseen. Nyt on jälkisäädös teillä!\"\n\nMaythorne, joka oli istunut koko ajan, antaen wiskynsä ja soodansa olla\nmaistamattomana kyynärpäänsä lähellä, tarttui äkkiä lasiinsa ja kumarsi\nSheilalle enemmän kuin muodollisen kohteliaasti.\n\n\"Olette rohkea nainen!\" hän kehui, silminnähtävän ihailevasti. \"Ainakin\nosaatte toimia empimättä. Niinpä niin! Tämä on kummallinen tarina,\nHolt. Mitä te siitä arvelette?\"\n\nOlin miettinyt ankarasti Sheilan kertomuksen viimeisen puoliskon\naikana. Kenties ajatukseni juoksivat vanhanaikaisia ja sovinnaisia\nuria, mutta sanoin mitä ajattelin.\n\n\"Ehkä\", vastasin, \"rouva Elphinstone voisi antaa täysin asiallisen ja\npätevän selityksen siitä, miten jälkisäädös joutui hänen haltuunsa.\"\n\nSheila pyörähti minuun päin salamannopeasti.\n\n\"Mervyn!\" hän huudahti. \"Mielestäsi olisi minun kaiketi pitänyt kysyä\nsitä häneltä, ennen kuin varastin jälkisäädöksen ja karkasin -- sinun\nluoksesi!\"\n\n\"Ei -- ei!\" sopersin. \"Minä --\"\n\n\"Mutta minä uskon, että ajattelit niin!\" kivahti hän. \"Olisinpa\ntotisesti ollut typerä, jos olisin antanut hänen edes aavistaa, että\ntiesin sen olevan hänen tallessaan! Olen varma siitä, mitä olisi\ntapahtunut, jos olisin ilmaissut tietäväni, mitä oli piilossa kirjan\nvälissä!\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyin.\n\n\"Hän olisi polttanut sen silmieni edessä\", vastasi Sheila. \"Tiedän sen!\nJa kun sen tiesin, en voinut tehdä muuta kuin toimittaa paperin\nvarmoihin käsiin.\"\n\n\"Neiti Merchison on oikeassa\", sanoi Maythorne. \"Se oli ainoa\nmahdollinen keino. Ja nyt on jälkisäädös tässä; huomenaamulla luovutan\nsen Crolelle. Kuten Holt huomautti, saattaa äidillänne olla täysin hyvä\nselitys siitä, kuinka hän sai paperin huostaansa. Mutta asian näin\nollen toimitte niin hyvin kuin voitte. Nyt on tämä lähes miljoona\npuntaa koskeva jälkisäädös varmassa tallessa!\"\n\nSheila ponnahti äkkiä pystyyn ja alkoi napittaa avaraa takkiaan.\n\n\"Sitten on kaikki kunnossa\", hän virkkoi. \"Ainakin olen minä\nsuorittanut vähäisen osuuteni -- ja nyt poistun -- minun pitää saada\nnukkua tänä yönä.\"\n\n\"Minne aiot mennä?\" tiedustin, samalla kun Maythorne ja minä nousimme\nseisomaan. \"Minne mennetkin, on sinun sallittava minun saattaa sinut\nsinne.\"\n\n\"Varsin mielelläni\", vastasi hän puolittain välinpitämättömästi.\n\"Lähden vanhan koulutoverini Rhoda Apperleyn luokse. Hänellä on oma\nvuokra-asunto Ashingtonin rakennusryhmässä Maida Valessa. Sähkötin\nhänelle Carlislesta tulevani tänä iltana hänen luokseen. Minulla ei ole\nmitään hätää -- mutta voithan hankkia ajurin ja ajaa sinne kanssani,\njos haluat.\"\n\n\"Entä huomenna?\" kysyi Maythorne, luoden Sheilaan merkitsevän\nsilmäyksen. \"Entä huomenna?\"\n\n\"Sitä harkitsen huomisaamuna\", vastasi tyttö.\n\n\"No niin, sallikaa Holtin huomenna aamulla käydä noutamassa teidät\ntoimistooni!\" jatkoi Maythorne. \"Myöskin Crole saapuu sinne kello\nkymmenen, ja siellä sukeutuu teistäkin mielenkiintoinen keskustelu.\nMuuten on taskussani eräs esine, jonka tahtoisin näyttää teille, ennen\nkuin nyt lähdemme, neiti Merchison. Tulkaahan valon ääreen!\"\n\nSitten hän äkkiä otti jostakin sisätaskustaan esille vanhanmallisen,\nhienoon, kuluneeseen hopeakehykseen upotetun komean rintaneulan,\nlaskien sen lampun kirkkaasti valaisemalle pöydälle. Sen tehdessään hän\nvilkaisi minuun merkitsevästi ja silmäili sitten tarkkaavasti Sheilaa.\n\n\"Oletteko koskaan ennen nähnyt tuota?\" hän kysyi. \"Muistelkaa!\"\n\n\"En!\" vastasi Sheila. \"En koskaan! Kenen se on ja mikä se on?\"\n\nMaythorne otti koristeen käsiinsä ja alkoi hypistellä sitä.\nKäännettyään sen toisin päin hän osoitti takapuolella olevaa neulaa,\njoka oli huomattavasti kulunut ja sopi löyhästi renkaaseensa.\n\n\"Se tipahtaa helposti naisen puvusta\", hän puheli. \"Tuo neula on\nkulunut melkein poikki. Kehys on kaunista, vanhaa hopeata, hyvin\nvanhaa, ja paikoitellen jo kovin ohut; kivet ovat parasta kameata,\nläpikuultavaa ja hienoväristä. Sitä on aikoinaan pidetty arvokkaana\nrintaneulana, ja se on epäilemättä ollut jonkun hyvässä asemassa olevan\nhenkilön omaisuutta. Ja löysin sen Reiver's Denistä, läheltä sitä\npaikkaa, mistä Mazaroff-vainajan ruumis tavattiin.\"\n\nTämän sanoessaan hän tarkasti Sheilaa vieläkin tutkivammin. Tyttö loi\nhäneen nopean, kysyvän silmäyksen, siirtäen sitten katseensa\nrintaneulaan. Maythorne otti neulan ja pani sen takaisin taskuunsa.\n\n\"Siis mikäli muistatte, ette ole nähnyt sitä milloinkaan?\" hän virkkoi.\n\"En milloinkaan!\" toisti Sheila.\n\nPian senjälkeen menimme kaikki kolme portaita myöten kadulle. Hankin\najurin. Sheila ja minä nousimme rattaille. Vielä kerran kehoitettuaan\nmeitä saapumaan toimistoonsa kello kymmenen seuraavana aamuna Maythorne\ntoivotti hyvää yötä ja erosi meistä. Me lähdimme ajamaan Maida Valeen.\nPiccadilly-aukion tulvivassa valossa käännyimme katsomaan toisiimme.\nÄkkiä hän naurahti arkailevasti.\n\n\"Mervyn\", hän kysyi, \"tulitko -- tulitko iloiseksi nähdessäsi minut?\"\n\n\"Onko minun tarpeellista vastata\", sanoin, \"jos kerron ajatelleeni\nsinua koko illan.\"\n\n\"Se oli kaunis vastaus\", virkkoi hän nauraen. \"No niin, ei puhella enää\n-- keskustelemme huomenna, ylihuomenna tahi jonakin muuna päivänä.\nMutta saat pitää kättäni omassasi, kunnes pääsemme perille, jos\ntahdot.\"\n\nPidimme toisiamme kädestä -- äänettöminä -- koko matkan Maida Valeen\nsaakka. Saatoin hänet perille asti ystävänsä asuntoon ja palasin sitten\nsamalla ajurilla. Aprikoin tietystikin -- aprikoin... mitä oli tulossa?\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nKadonnut mies\n\n\nOlin jälleen Ashingtonin rakennusryhmässä seuraavana aamuna kohta kello\nyhdeksän jälkeen, ja puoli kymmenen Sheila ja minä kävelimme\nEdgware-tietä pitkin matkalla Maythornen toimistoon. Oli kaunis,\npirteä, syksyinen päivä, mutta se ei saanut meitä kävelemään sensijaan\nettä olisimme ajaneet tuon kolmen kilometrin taipaleen Maida Valesta\nConduit-kadulle. Luullakseni oli meillä kummallakin tunne, että\ntahdoimme olla yhdessä mahdollisimman kauan ja nauttia vapaudestamme\ntäysin siemauksin. Siellä Lontoon väkirikkailla kaduilla olimme niin\nyksin, ettemme olisi voineet olla sillä tavoin kahden kesken\nMarrasdalen autioilla nummilla, ja se tunnelma oli meille yhtä uusi\nkuin viehättäväkin. Mutta tiesin, ettei sitä voinut kestää kauan,\nemmekä olleet ehtineet pitkälle, kun Sheila jo lausui ääneen sen, mitä\nminä ajattelin.\n\n\"Mervyn, minun on matkustettava takaisin, ymmärräthän\", hän puhkesi\npuhumaan. \"Olen suorittanut asiani, jonka tähden tulin -- antanut\nsinulle jälkisäädöksen -- ja nyt minun on palattava kotiin -- pian\nonkin -- saamaan ripitykset. Äitini on tietysti jo aikoja sitten\narvannut, mitä on tapahtunut. Ja -- siellä puhkeaa ankara myrsky.\"\n\n\"Myöskin minun on lähdettävä takaisin sinne\", virkoin. \"Samoin lähtee\nsinne Maythorne -- ja kenties Crolekin. Emmekö voisi kaikki matkustaa\nyhdessä? Ja sitten --\"\n\n\"Muka tukemaanko minua?\" keskeytti hän nauraen. \"Se ei minua\npelastaisi. Saan kestää kiihkeimmän neljännestunnin, mitä minulla on\neläissäni ollut. Ja minulla on ainoastaan yksi vastaus puolustuksekseni\n-- eikä sitä ole hauska sanoa äidille -- voin nimittäin kysyä häneltä,\nmitä hän aikoi tehdä jälkisäädökselle ja miten hän oli saanut sen. Ja\njos tunnen hänet oikein, niin hän ei sitä ilmaise.\"\n\nKielelläni pyöri huomautus, että rouva Elphinstonen otaksuttavasti oli\npakko se ilmaista, tahtoipa hän tai ei, mutta maltoin mieleni.\n\n\"Saattaa tapahtua jotakin, ennen kuin olemme niin pitkällä\", sanoin.\n\"Asia on niin, ettemme, ei kukaan meistä, tiedä, asiain kehittymistä.\nAinakaan en minä tiedä! Maythorne väittää, että kaikki kyllä selviää ja\nettä siitä sukeutuu hirvittävä yllätys. Minusta taas tuntuu siltä kuin\nen osaisi lainkaan kuvitella, mitä on lähinnä tulossa.\"\n\n\"Saattaa sattua mitä hyvänsä\", myönsi Sheila. \"Tällaisissa jutuissa\npitää kai olla valmis kaikkeen eikä saa hämmästyä mistään.\"\n\nJa juuri sillä hetkellä olikin yllätys meitä hyvin lähellä. Olimme\nastelleet Edgware-tietä myöten Church-kadulle asti; siellä oli liike\nsekä kadulla että käytävillä vilkasta, sillä tie on valtaväylä ja\nliikkeissä työskentelevät henkilöt riensivät sitä pitkin maanalaisille\nrautatieasemille. Äkkiä Sheila pysähtyi kuin kivettyneenä ja tarttui\nkäsivarteeni. Pyörähdin häneen päin ja näin hänen ikäänkuin lumottuna\ntuijottavan muutamien metrien päässä olevan tupakkamyymälän avoimeen\noveen.\n\n\"Mervyn!\" hän kuiskasi. \"Parslave -- meni tuonne sisälle!\"\n\nMyöskin minä jäin tuijottamaan epäillen.\n\n\"Parslave!\" huudahdin. \"Marrasdalesta kadonnut mies? Se on mahdotonta.\"\n\n\"Sanoinhan, että Parslave meni äsken tuohon myymälään --\ntupakkamyymälään! Parslave! Luuletko, etten tunne Parslavea! Tunnen\nhänet yhtä hyvin kuin oman äitini! Parslave on tuossa myymälässä! Tule\ntakaisin!\"\n\nVetäydyimme hieman taaksepäin sijoittuen erään toisen myymälän ikkunan\nääreen; ihmisiä riensi niin sankkana virtana kahden puolen, että voimme\nvarsin hyvin uskoa voivamme pitää silmällä herättämättä huomiota.\n\n\"Oletko varma siitä?\" kysyin.\n\n\"Ehdottomasti! Parslave on tuolla sisällä! Mutta kuulehan! Näkikö hän\nsinua Lehtokurpassa?\"\n\n\"Ei minun tietääkseni. Mutta hän on saattanut nähdä. Minä en\nluonnollisesti muista häntä. Minkä näköinen hän on?\"\n\n\"Pitkähkö, laiha, jäntevä mies, muistuttaa mustalaista -- hän on\ntummaverinen. Yllään hänellä on sininen sarssipuku, uusi. Olin siksi\nterävänäköinen, että panin sen merkille. Vaani sinä häntä! Minä seison\ntäällä myymälän ovella.\"\n\n\"Tunteeko hän sinut?\"\n\n\"Tietysti! Jos hän kääntyy tännepäin, niin pujahdan kauppaan ja ostan\njotakin, mitä tahansa. Jos hän lähtee toisaalle, niin seuraa häntä.\nHyvä Jumala! Mitä tekemistä hänellä on täällä -- Lontoossa?\"\n\nLiike, jonka edustalla seisoimme, oli kangaskauppa, ja sen ovi oli\nupotettu syvälle seinään. Sheila vetäytyi sen suojaan ja oli\nsilmäilevinään näyteikkunaan levitettyjä tavaroita. Puolittain piilossa\npidin minä silmällä tupakkamyymälän ovea. Ja pian ilmestyi siitä\nSheilan kuvauksen mukainen, pitkä, jäntevä, valmiina ostettuun,\nsiniseen sarssipukuun puettu mies, silminnähtävästi maalainen, posket\nja niska ruskettuneet. Hän piti tupakkakääröä toisessa kädessään\nja avasi sitä jo toisella. Siihen puuhaan kiintyneenä hän ei\nvilkaissutkaan sivuilleen, vaan kääntyi astelemaan pitkin katukäytävää\npoispäin meistä.\n\n\"Katso häntä uudelleen!\" kuiskasin. \"Hän tuli juuri ulos ja lähti\ntoisaalle päin.\"\n\nSheila astui esille oviaukosta ja vilkaisi kadulle. \"Se on Parslave!\"\nhän vakuutti. \"Mutta tiesinhän sen. Entä nyt?\"\n\n\"Meidän on seurattava häntä\", vastasin. \"Menköön hän minne hyvänsä,\nminä pysyn hänen jäljessään. Kuulehan! Minä kävelen vähän matkan päässä\nhänestä; pysyttele sinä vähän matkan päässä minusta! Mutta pidä minut\naina näkyvissäsi! Ja nyt siis -- valppaasti!\"\n\nSiten aloimme vainuta tuota miestä, joka oli kadonnut Birnsidestä\nsamana yönä, jona Mazaroff murhattiin, ja josta poliisit olivat jo\njulkaisseet etsintäkuulutuksen. Häntä kaivattiin kipeästi\nMarrasdalessa, mutta hän oli täällä Lontoossa rauhallisena ostamassa\ntupakkaa vilkasliikkeisen kadun varrella!\n\nParslave asteli verkkaisesti edelläni, ja juuri yhtä hitaasti vetelehti\nSheila perässäni. Tarkastelin vainuttavaani, seuratessani häntä noin\nkymmenen metrin päässä. Hän oli vankkalihaksinen, jäntevä mies;\nruumiinrakenne sopusuhtainen; käynti joustava; väljä puku ei\npiilottanut hänen vartalonsa kokonaisuudessaan voimakasta ryhtiä. Mutta\nhelppo oli nähdä, että hän oli kaupunkiin saapunut maalainen; hän empi\nmennessään katujen poikki ja törmäsi silloin tällöin ohitse\nkiiruhtaviin kävelijöihin. Mutta hän oli varsin kylmäverinen ja\nhätääntymätön; astellessaan hän siirsi ostamansa käärön sisällön\nvanhaan, nahkaiseen tupakkapussiin, täytti ja viritti piippunsa,\nsuojaten tulitikkua lievää tuulta vastaan maalaisten tapaan molemmilla\nkämmenillään. Saatuaan piipun suitsuamaan hän työnsi kädet\nhousuntaskuihin ja lähti piippu hampaissa tallustelemaan edelleen,\nvilkumatta kummallekaan puolelleen -- toinen maalaisilla yleinen tapa.\nHäntä oli todellakin mukava seurata eikä minulta vaadittu kovinkaan\nterävää huomiokykyä nähdäkseni, ettei hän lainkaan aavistanut olevansa\ntarkkailtu.\n\nTällä välin olimme menneet Harrow-tien sen pään poikki, joka yhtyy\nEdgware-tiehen, ja nyt kävi tungos katukäytävällä entistäänkin\nsankemmaksi. Parslave jatkoi matkaansa suoraan, pysytellen lähellä\nmyymälöiden seiniä kertaakaan katsahtamatta taakseen. Piipun savu\ntuprahteli yhtä mittaa hänen olkansa ylitse. Mutta vihdoin hän kääntyi\n-- jyrkästi oikealle, Praed-kadulle. Käveltyään sitä myöten\nviitisenkymmentä metriä ja epäröityään hetkisen vilkkaan liikkeen\ntähden hän meni kadun poikki; asteltuaan vielä vähän matkaa toista\nkäytävää myöten hän poikkesi eräälle Praed- ja Oxford-katuja sekä\nCambridge-pengertä yhdistävälle välikadulle. Täällä oli hiljaisempaa;\nkäytävällä liikkui vain muutamia repaleisesti puettuja naisia ja\nryömiviä lapsia. Minua epäilytti seurata häntä sinne, sillä hänen olisi\ntarvinnut vain kääntyä katsomaan taakseen huomatakseen minut heti.\nMutta hän ei kääntynyt, ja seurattuani verkkaisesti häntä melkoisen\nvälimatkan päässä näin hänen astuvan erään talon sivuovelle; talo oli\nisompi ja komeampi kuin sen rinnalla olevat. Sitten hän katosi.\nOivaltaen, että minun oli toimittava nopeasti, jos mielin saada mitään\nselville, joudutin askeleitani, kävelin reippaasti sen talon ohi,\njohon hän oli mennyt, ja sivuoveen kiinnitetystä likaisesta,\nkiillottamattomasta pronssilevystä luin suureksi hämmästyksekseni:\n\n                   TRI ECCLESHARE\n    vastaanottoaika klo 9.30-11 ap. ja 7-8.30 ip.\n\nSen luettuani pyörähdin kantapäilläni ympäri ja riensin takaisin kadun\npäähän, jossa Sheila jo minua odotti. Hän epäilemättä huomasi\nkiihtyneet kasvonilmeeni ja ehätti luokseni.\n\n\"Saitko selville?\" hän tiedusti.\n\nKosketin hänen käsivarttaan toisella kädelläni ja osoitin toisella\nkadun kaukaisemmassa päässä olevaa taloa.\n\n\"Näetkö tuon talon? Tuon, joka pistää silmään muiden joukosta?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Se on Ecclesharen! Ecclesharen, ymmärrätkö? Tohtori Ecclesharen.\nVastaanottotunnit kello 9.30-11 aamulla ja 7-8.30 illalla. Ecclesharen\n-- hyvä Jumala! Ja -- Parslave on siellä!\"\n\nHän seisoi hetkisen, tuijottaen minuun suu auki, ja hänen\nkulmakarvojensa väliin muodostui pieni, omituinen ryppy.\n\n\"Ecclesharenko? Siis -- Ja Parslave meni sinne?\"\n\n\"Parslave meni sinne. Hän on siellä!\"\n\nSitten vaikenimme molemmat. Seisoimme katsellen toisiamme kysyvästi.\nTuntui kuluvan pitkä aika, ennenkuin kumpikaan virkkoi mitään. Mutta\nSheila puhkesi puhumaan ensiksi.\n\n\"Ecclesharen talo -- ja Parslave siellä? Sitten on joku konnanjuoni\ntekeillä. Mervyn, mitä on tehtävä? Oivallan kyllä, miten asianlaita on:\nEccleshare on lähettänyt Parslaven tänne piiloon!\"\n\nMutta olin ajatellut hetkisen kestäneen äänettömyyden aikana --\najatellut nopeasti.\n\n\"Emme voi tehdä muuta kuin yhden seikan\", vastasin. \"Kuulehan! Tee,\nkuten sanon! Ota auto tuolta Praed-kadun kulmasta! Aja suoraa päätä\nMaythornen toimistoon -- Conduit-kadun 103:een -- muistathan? -- ja\nkerro hänelle kaikki, mitä on tapahtunut! Pyydä häntä tulemaan tänne\nkanssasi ja ottamaan mukaan konttoristinsa Cottingley! Minä pidän sillä\naikaa silmällä Parslavea ja tuota taloa. Nyt -- joutuin!\"\n\nHän lähti heti virkkamatta sanaakaan, ja minä palasin vahtimaan\nviidenkymmenen metrin päässä olevaa taloa. Enkä tarvinnutkaan odottaa\nkauan, ennenkuin Parslave ilmestyi uudelleen näkyviin ja lisäksi tuli\nminua kohti. Muutin paikkaa, siirryin Praed-kadun toiselle puolelle ja\nolin tarkastavinani erästä toisluokkaista kirjakauppaa. Mutta pidin\nsiitä huolimatta Parslavea silmällä, tähyillen häneen päin vasemman\nsilmäni nurkitse. Hän asteli katua myöten, yhäti poltellen mustaa\npiippuaan. Nyt hänellä oli kädessään juurikori, sellainen, jollaisia\npalvelijat käyttävät ollessaan ostoksilla. Ja Parslave olikin menossa\nostoksille. Astelin hänen jäljessään pitkin Praed-katua, mutta\nvastaisella puolella. Hän pistäytyi vihanneskauppiaan myymälässä\nostamassa perunoita ja pari komeata kukkakaalia. Suoritettuaan nämä\npienet kotoiset ostoksensa hän palasi verkkaisesti tohtori Ecclesharen\ntaloon. Kuvittelin mielessäni hänet siellä jonkun taloutta hoitavan\nvaimon seurassa -- Parslave epäilemättä pian kuorisi siellä perunoita,\nkuten kuka hyvänsä hyväluontoinen perheenisä, ja pakinoisi\nrattoisasti häntä opastavan naisen kanssa -- ja kaukana jylhässä\nNorthumberlandissa, lähes viidensadan kilometrin päässä, etsivät\npoliisit häntä... epäiltynä murhaajaksi!\n\nNauroin hiljaa itsekseni tälle seikalle, kun käsivarrelleni laskettiin\nkäsi -- niin rauhallisesti, mutta samalla niin lujasti, että pelkkä\nkosketuksen kummallisuus sai minut säpsähtämään. Pyörähdin katsomaan\ntaakseni -- siellä oli Maythornen omituinen konttoristi, Cottingley.\nHänen silmänsä olivat kirkkaammat, suun ilme oli jurompi, ja koko\nolemus muistutti vainukoiraa tavallistakin enemmän. Hän heilautti\näänettömänä peukaloaan vasemman olkansa yli; vilkaistessani hänen\nviittaamaansa suuntaan näin Sheilan, Maythornen ja erään tuntemattoman\nmiehen. Katselin ensin vierasta, miettien mielessäni, kuka ihme hän\nsaattoi olla. Sitten alkoi minulle sarastaa käsitys siitä -- hän oli\njoku noita pinttyneitä vetelehtijöitä, joita maleksi kaikkialla koskaan\ntekemättä mitään.\n\n\"Isäntä!\" virkkoi Cottingley, ikäänkuin esitellen Maythornen. \"Tässä!\"\n\nMenin Maythornen ja Sheilan luokse Cottingley kintereilläni.\nVetelehtijä pujahti taemmaksi, alkaen tarkastella näyteikkunassa olevia\ntavaroita; hänen koko käytöksensä muistutti miestä, joka odottaa\nmääräyksiä filosofisen välinpitämättömästi. Maythorne loi minuun\nkatseen, joka puhui enemmän kuin jaksoin käsittää.\n\n\"Kas niin, Holt\", alkoi hän, käyden suoraan käsiksi asiaan, \"neiti\nMerchison on kuvaillut meille Parslavea. Kuvatkaa nyt tekin\npuolestanne, jotta Cottingley ja tämä toinen mieheni tuntisivat hänet\npienimpiä yksityiskohtia myöten! Kuulkaas, Johnson!\"\n\nVetelehtijä lipui luoksemme kuten liikkuvan valon luoma varjo ja katsoi\nminua silmiään räpäyttämättä koko ajan kuvaillessani hänelle Parslavea\nnopeasti, mutta yksityiskohtaisesti. Samoin teki myöskin Cottingley,\njoka minun lopetettuani vilkaisi ensin Maythorneen, sitten minuun.\nMinuun katsahtaessaan hän samalla toistamiseen heilautti omituisesti\nulos päin käännettyä vasemman käden peukaloaan, tällä kertaa\nEcclesharen talon suuntaan.\n\n\"Vieläkö tuolla?\" hän kysäisi.\n\n\"Hän ei ole tullut sieltä senjälkeen, kun meni sisään kymmenen\nminuuttia sitten, kantaen koppaa, jossa oli perunoita ja kukkakaalia\",\nvastasin.\n\nCottingley nyökkäsi Maythornelle, nykäisi vetelehtijää ja kääntyi\npoispäin näennäisesti äärimmäisen välinpitämättömänä. Hän otti\ntaskustaan savukekotelon ja tarjosi kumppanilleen savukkeen, minkä\njälkeen he astelivat luotamme, tuprutellen sauhuja. Sheila tuijotti\nheidän jälkeensä silminnähtävästi ihmeissään.\n\n\"Mitä he aikovat puuhata?\" hän tiedusti. \"Omituisia, kummallisia\nolioita!\"\n\nMaythorne naurahti ja viittasi meitä lähtemään Praed-kadulle päin.\n\n\"Te kaksi nuorta ihmistä saatte olla nyt vapaina tehtävistä\", hän\nsanoi. \"Parslave on nyt yhtä varmasti kynsissämme kuin olisimme\nsulkeneet hänet Towerin jalokivilippaaseen! Noudattakaa neuvoani --\nlähtekää jonnekin ja viettäkää tämä päivä oman mielenne mukaan!\nJättäkää koko tämä juttu minun huolekseni; haluaisin vain, että te,\nHolt, käväisisitte toimistossani täsmälleen kello kuusi tänä iltana. Ja\nnyt lähden. Minulla on asioita. Menkää jonnekin huvittelemaan älkääkä\nvälittäkö mistään muusta!\"\n\nHän oli ajurin rattailla, joiden hän oli käskenyt odottaa, ja ajaa\nhuristi pois, ennen kuin ennätimme virkkaa mitään. Seisoimme minuutin\ntai pari, töllistellen ympärillemme tietämättä mitä tehdä ja ihmetellen\ntätä omituista käännettä. Sitten katsahdimme toisiimme ja purskahdimme\nnauramaan.\n\n\"Maythornen neuvo on ainakin hyvä\", sanoin. \"Noudatetaan sitä! Lempo\nvieköön koko tämän jutun! Mennään jonnekin, missä voimme puhella --\"\n\n\"Mistä?\" kysyi hän, kun jäin empimään.\n\n\"Meistä itsestämme\", vastasin. \"Olemme saaneet kylliksemme muista\nihmisistä.\"\n\nLähdimme jonnekin -- tarkalleen sanoen, ajoimme autolla erääseen\nLontoon pohjoispuolella olevaan pieneen kylään. Nautimme viehättävän\npuolisen viehättävässä, vanhanaikaisessa majatalossa; vietimme\niltapäivän syksyn värittämillä kylänraiteilla ja...\n\nMutta sepä ei olekaan missään yhteydessä tämän kertomuksen kanssa,\nvaikka se onkin kaikki kaikessa minulle ja Sheilalle. Puoli kuusi\nsaatoin hänet takaisin ystävänsä asuntoon ja lähdin sitten\nConduit-kadulle Maythornen luokse. Heti sisään astuttuani hän heilutti\nminulle sähkösanomaa.\n\n\"Tästä saatte, Holt!\" hän huudahti. \"Uusia käänteitä. Sähkösanoma\npalvelijaltanne Websteriltä.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nSileä seinä\n\n\nWebsterin sähkösanoma ei ollut varsin monisanainen, mutta sisälsi koko\njoukon perin tärkeitä tietoja. Se oli osoitettu minulle Maythornen\ntoimistoon ja lähetetty Black Gillin asemalta kymmenen minuuttia yli\nkymmenen sinä aamuna. Sen sisältö oli seuraava:\n\n    \"Courthope, Armintrade, Eccleshare, herra ja rouva Elphinstone\n    lähtivät kaikki Carlisleen kahdeksan junalla tänä aamuna. Muuta\n    ei ole tapahtunut -- eikä Mannersin kertoman mukaan Parslavesta\n    ole kuultu mitään.\"\n\nOjensin sähkösanoman takaisin virkkamatta mitään. Pistettyään sen\nmuiden paperien joukkoon kirjoituspöytänsä sitä varten varattuun\nlaatikkoon Maythorne viittasi aikatauluun, joka oli avonaisena\nlähelläni.\n\n\"Carlisleen, siis tietystikin Lontooseen\", hän päätteli. \"Olen\nsilmäillyt aikataulua. He saapuvat Black Gillin asemalta Carlisleen\nyhdeksän ja kolmekymmentä, hyvissä ajoin ehtiäkseen kello kymmenen\npikajunaan. Se tuo heidät Euston-asemalle kello viisi minuuttia yli\nkuusi -- mikä merkitsee, että he jo tällä hetkellä ovat Lontoossa.\nToiminnan näyttämö on muuttunut, Holt! Olemme saaneet muutamia pääosien\nesittäjiä läheisyyteemme. Minä en kyllä pane suurta merkitystä High Cap\nLodgen kolmen miehen palaamiseen -- se osoittaa yksinkertaisesti, että\nheidän metsästysseurueensa on hajaantunut ja että he kukin ryhtyvät\njälleen tehtäviinsä. Mutta toisin on asianlaita siihen nähden, että\nrouva Elphinstone on tullut Lontooseen.\"\n\n\"Rouva Elphinstone on tietystikin saapunut noutamaan tytärtään\",\nhuomautin.\n\n\"Ja jälkisäädöstä\", tokaisi hän. \"Taikka ottamaan selkoa, mitä hänen\ntyttärensä on sille tehnyt. No niin, meidän on huomenna puhuttava\nvarsin suoraa kieltä kahdelle miehelle. Crole kävi täällä; teidän ja\nminun on huomenaamulla kohdattava hänet toimistossaan. Sitten\npistäydymme Armintraden pakinoille, minkä jälkeen menemme\nhaastattelemaan Ecclesharea -- ja Parslavea, mukanamme mahdollisesti\njoitakuita poliiseja avuksi, jos tarvitaan. Mutta tänä iltana te ja\nminä käväisemme tapaamassa rouva Elphinstonea. Tiedämme, mistä hänet\nlöydämme -- ja lähdemme heti.\"\n\n\"Mihin?\" tiedustin, arvellen, että hän ehkä oli saanut tietoja\nenemmänkin.\n\n\"Vieläkö sitä kysytte?\" vastasi hän nauraen. \"Hän on tietystikin\nAshington-rakennusryhmässä, johon te arvattavasti juuri äsken saatoitte\nhänen tyttärensä. Sinne rouva Elphinstone ensinnä oikaisi, Holt, heti\nEuston-asemalle saavuttuaan! Tulkaa! Ennätämme Maida Valeen melkein\nsamaan aikaan kuin hänkin. Mutta kuulkaahan! Minkälaatuinen ihminen on\nneiti Apperley, jonka luona neiti Merchison asuu?\"\n\n\"Hyvin itseensä tyytyväinen, kylmäpäinen, nykyaikainen nuori nainen,\nsanoisin\", vastasin. \"Hän on opettajana jossakin naisopistossa.\"\n\n\"Ei siis sellainen, että hän sallisi rouva Elphinstonen raahata pois\ntyttärensä ennen meidän tuloamme?\" huomautti hän nauraen.\n\n\"Ei lainkaan\", myönsin, \"mutta en myöskään pidä neiti Merchisonia\nsellaisena, että sallii viedä itsensä pois. Luultavasti hän antaa\näidilleen sanan sanasta.\"\n\n\"Se on hyvä\", hän virkkoi. \"Tahtoisin tavata heidät yhdessä ja esittää\nrouva Elphinstonen vastattavaksi kysymyksen tai pari. Mutta sanon jo\nedeltäkäsin, Holt, että en saa vastausta! En ainakaan tänä iltana.\"\n\n\"Se on hyvin otaksuttavaa\", vahvistin minä.\n\n\"Niin on! Mutta hän vastaa huomenna tahi ylihuomenna -- tai sitä\nseuraavana päivänä\", vakuutti Maythorne, katsahtaen minuun\nmerkitsevästi. \"Mutta nyt ne on ensin esitettävä hänelle. Otetaan\najuri.\"\n\nAjoimme Maida Valeen ja laskeuduimme ajurimme rattailta parin-,\nkolmenkymmenen metrin päässä Ashington-rakennusryhmästä. Maythorne\nnykäisi kyynärpäätäni heti.\n\n\"Mitä sanoin?\" hän huomautti. \"He ovat täällä jo!\"\n\nTalon pääkäytävän kohdalla seisoi auto. Siinä oli matkatavaraa --\nmatka- ja käsilaukkuja ynnä muuta sellaista. Ja myöskin, kuten pian\nhavaitsimme, ehtiessämme auton kohdalle, istui siinä nainen -- pitkä,\nkulmikas, vanhanpuoleinen nainen, joka oli puettu jonkun verran\nkuluneeseen mustaan pukuun. Hän tuijotti suoraan eteensä, kunnes hänen\nhuomionsa kiintyi meihin, kun hetkiseksi pysähdyimme. Luotuaan meihin\nsyrjäsilmäyksen hän käänsi katseensa taaskin heti pois ja katsoi\neteensä entistäkin hievahtamattomampana. Kävelimme edelleen ja astuimme\novesta sisälle taloon.\n\n\"Olen nähnyt tuon naisen aikaisemmin\", sanoi Maythorne, kun menimme\neteishallin halki hissille. \"Marrasdalessa.\"\n\n\"Niin minäkin\", vastasin. \"Näinkin hänet Lehtokurpassa -- pidin häntä\nkeittäjättärenä. Varmasti hän eräänä päivänä oli keittiössä\nkeittopuuhissa, kun vilkaisin sinne kysyäkseni jotakin emännältä. Mitä\ntekemistä hänellä saattaa olla -- täällä?\"\n\n\"Rouva Elphinstone sen kai tietää\", sanoi Maythorne. \"Mutta en tiedusta\nhäneltä sitä tällä kertaa. Mutta mikä on neiti Apperleyn asunnon\nnumero?\" hän jatkoi, kun hissi oli kiidättänyt meidät ylös.\n\"Seitsemänkolmatta? No, selvä! Nyt siis, Holt, marssimme suoraan\nsisään! Pyydämme myöhemmin neiti Apperleyltä käytöstämme anteeksi.\nMutta -- avatkaa ovi ja suoraan eteenpäin!\"\n\nTein työtä käskettyä. Muitta mutkitta, edes koputtamatta, aukaisin\nneiti Apperleyn arkihuoneen oven, ja Maythorne ja minä astuimme\nrinnakkain sisälle. Jouduimme keskelle näytelmää. Pureva väittely oli\njo kuumimmillaan. Näyttämö oli melkein teatterimainen. Asunnon haltija,\njonka jokseenkin ylväällä nenällä keinuivat silmälasit, istui kädet\nsylissä chesterfieldiläisessä tuolissa ikkunakomerossa, silmäillen\npuolittain huvitettuna, puolittain kummastellen vuoroin Sheilaa, joka\nseisoi harmistuneena ja uhkamielisenä lattian keskellä olevan pöydän\nääressä, vuoroin taas rouva Elphinstonea, joka istui komeassa\nnojatuolissa takan luona silminnähtävästi kelpo lailla sydämistyneenä.\nHerra Elphinstone taas kyyrötti sopessa sijaitsevan tuolin reunalla,\npuristellen sateenvarjonsa nuppia nähtävästi niin nolostuneena ja\nhermostuneena kuin rauhallinen mies suinkin saattaa olla. Meidän\nilmestyessämme ovelle hän katsahti sinne päin ja ähkäisi ääneen. Mutta\ntästä ähkäisystä huolimatta minusta näytti, että kahden hänen omaan\nsukupuoleensa kuuluvan henkilön saapuminen teki hänen olonsa jonkun\nverran mukavammaksi.\n\n\"-- sanaakaan, äiti hyvä, ennenkuin ilmaiset, miten sait jälkisäädöksen\nhaltuusi!\" selitti Sheila parhaillaan ponnekkaasti meidän\ntuoksahtaessamme sisään. \"Sinun asiasi on puhua ensin -- sinä olet...\"\n\nHän keskeytti lauseensa siihen, tai oikeammin Maythorne sekaantui\npuheeseen hänen puolestaan. Maythorne oli rauhallisesti sulkenut oven\njälkeemme, ja virkkamatta sanaakaan tai antamatta merkkiäkään\nalkuvalmistukseksi hän astui esiin ja otti sanat Sheilan suusta.\n\n\"Tyttärenne on oikeassa, rouva Elphinstone\", hän alkoi kylmän\nhillitysti. \"Teidän asianne on selittää. Niinpä niin, rouva\nElphinstone, miten saitte huostaanne Mazaroffin jälkisäädöksen, joka\nnyt on varmassa tallessa -- ilmoitan sen teille -- herra Crolen\nkassaholvissa? No?\"\n\nHerra Elphinstone ähkäisi jälleen väsyneesti. Mutta rouva Elphinstone\nnäytti, että hänellä oli sisua, ja oli valmis taisteluun.\n\n\"Kuinka uskallatte puhua minulle -- minulle! -- tuolla tavoin?\" hän\nkivahti. \"Mikä oikeus --\"\n\n\"Hyvä rouva!\" keskeytti Maythorne. \"Pysykää tyynenä älkääkä olko\ntyperä. Harkitkaa hiukan! Hyvin varakas mies murhataan perin\nepäilyttävissä oloissa. Hänen taskussaan on muiden paperien joukossa\nhänen jälkisäädöksensä sekä lisäksi arvoesineitä ja rahaa. Hänet\nmurhataan, ja sitäpaitsi häneltä ryöstetään kaikki, mitä hänellä on\nmukanaan. Hänen kadonneesta omaisuudestaan ei löydetä jälkeäkään. Mutta\nmuutamia päiviä myöhemmin tyttärenne eräänä iltana huomaa,\nettä jälkisäädös on -- teidän hallussanne! Mitä arvelette\npoliisiviranomaisten siitä sanovan, rouva Elphinstone? Kysyn vain?\"\n\nMutta minulle selvisi heti, että miten ja mitä Maythorne saattoikaan\ntiedustaa, hän ei saisi vastausta rouva Elphinstonelta -- ei ainakaan\nsilloin, jos koskaan. Rouva Elphinstone silmäili Maythornea puolittain\nihmetellen, kuten läpikotaisin itsepäiset ja hieman typerät henkilöt\nkatsovat kyselijää. Aivan selvästi näin, että hän kummasteli, kuinka\nMaythorne rohkeni olla niin suorapuheinen ja mutkaton. Ja kun hän pysyi\nvaiti, alkoi kumppanini puhua vieläkin suoremmin.\n\n\"Kuten sanoin, kysyn teiltä, rouva Elphinstone! Myöskin viittasin\npoliiseihin. Kumpi on teistä parempi, kertoa minulle vaiko joutua\nheidän kuulusteltavakseen? Viimemainittu vaihtoehto saattaa helposti\nesiintyä. Jos lausun vain sanan, niin... mutta luullakseni\nymmärrätte --\"\n\nHerra Elphinstone ähkäisi vielä kerran kuuluvasti. Hän liikahteli\ntuolillaan rauhattomasti, tarttuen sateenvarjoonsa epätoivoisesti.\n\n\"Perin harmillista!\" hän jupisi. \"Tuiki epämiellyttävää! Tosiaan minä\n-- minä arvelen, Marion -- hm -- ymmärräthän -- jos olisin sinun\nsijassasi -- luullakseni ilmoittaisin, miten sait tuon -- hm,\nasiakirjan -- sen tekisin -- tosiaan.\"\n\n\"Rouva Elphinstonen on ilmoitettava, miten hän sai sen ja keltä\",\nhuomautti Maythorne. \"Sen jälkisäädöksen epäilemättä anasti -- varasti\nMazaroffin taskusta hänen murhaajansa. Ja, herra Elphinstone, se on\nmyöhemmin tavattu rouva Elphinstonen hallussa. Miten se joutui\nhänelle?\"\n\nRouva Elphinstone tempasi äkkiä päällysvaippansa ja sateenvarjonsa,\nnousten tuolistaan. Minusta hän näytti hillitsevän itsensä parhaiten\nkaikista huoneessaolijoista -- jopa neiti Apperleyssäkin alkoi ilmetä\nhuolestumisen merkkejä.\n\n\"Mikä oikeus teillä on kuulustella minua?\" kysyi rouva Elphinstone,\nkatsoen Maythornea suoraan silmiin. \"Te ette tietääkseni ole poliisi,\neikä teillä liene siihen valtuutta. Jos olisin neiti Apperley, niin\npyytäisin teitä poistumaan asunnostani! Minä puolestani lähden, ja kuka\nhyvänsä tahtoo tavata minua, hän löytää minut Shortin hotellista.\nSieltä löydät sinäkin minut, Sheila, en aio enää lähteä juoksemaan\nperässäsi.\"\n\n\"Se on hyvä tietää, rouva Elphinstone\", virkkoi Maythorne yhäti\nitsepintaisena. \"Teidän luonanne epäilemättä käydään majapaikassanne.\nJa mitä tulee siihen, että tunkeuduimme neiti Apperleyn asuntoon, niin\nhän on luultavasti jo kuullut kylliksi uskoakseen, että se oli\noikeutettua. Tämä on murhajuttu! Ja halusittepa tai ette, rouva\nElphinstone -- eli, kuten sen pitäisi olla, Merchison -- minä aion\nottaa selville, kuka Mazaroffin murhasi. Jos te sen tiedätte, olette\nnyt jo syypää rikoksen salaamiseen.\"\n\nSe oli hyödytöntä. Rouva Elphinstone siirtyi ovelle, viitaten herra\nElphinstonea seuraamaan itseään. Vanhus nousi tuoliltaan epävarmana ja\npelokkaana.\n\n\"Minä luulen -- hm -- luulen todella -- että ehkä on joku -- joku\nselitys, ymmärrättehän\", hän änkytti, katsoen varovasti Maythorneen.\n\"Rouva Elphinstone on saattanut saada haltuunsa tämän -- tuota noin --\naivan --\"\n\n\"Rouva Elphinstonen on vain puhuttava, sir\", keskeytti Maythorne. \"Ei\nvoi kiertää sitä tosiseikkaa, että asian laita on, kuten juuri esitin.\nToistan vielä: tämä on murhajuttu! Jos rouva Elphinstone sallii\nitseänsä epäiltävän, niin se on hänen oma vikansa. Tälleen ei asia saa\njäädä. Jos rouva Elphinstone on saanut jälkisäädöksen käsiinsä jollakin\nviattomalla tavalla, miksi hän ei sitten suoraan ilmoita, miten se\nkävi, ja edistä työskentelyämme sensijaan, että hän nyt estää sitä?\"\n\nRouva Elphinstone oli tällöin jo ovella, ja hänen katseensa oli yhtä\nkova kuin ennenkin, kun hän silmäili vuorotellen meitä kaikkia\npuolittain halveksivasti.\n\n\"Suorittakaa itse työnne!\" tokaisi hän. \"Aiotko tulla, Malcolm? Ja jos\nsinä, Sheila, vielä kaipaat minua, on sinun tultava luokseni.\nMuutoin --\"\n\nHän teki liikkeen, joka tuntui osoittavan, että hän pesi kätensä sekä\ntyttäreen että kaikkiin muihin saapuvilla oleviin nähden, ja katosi\nkäytävään odottamatta herra Elphinstonea. Mutta tämä vitkasteli ja loi\ntoisen vetoavan katseen Maythorneen.\n\n\"Oikein hartaasti toivon, ettette puhuisi tästä poliisille\", hän\nvirkkoi. \"Koko tämä asia on perin onneton ja kiusallinen, mutta uskon\n-- olen varma, että se on selitettävissä. Mielestäni menetteli -- hm --\ntytärpuoleni tylysti ja ajattelemattomasti lähtiessään salaa tuomaan\ntänne sitä asiakirjaa, sitä ennen kysymättä mitään äidiltään, ja --\"\n\n\"Neiti Merchison menetteli ainoalla mahdollisella tavalla\", keskeytti\nMaythorne. \"Hänen tekonsa oli eittämättä jyrkkä, mutta ainoa\nmahdollinen. Jos jälkisäädös olisi saanut jäädä teidän taloonne, herra\nElphinstone, niin se olisi tuhottu -- se on varma! Ja paras, mitä\nvoitte tehdä, on antaa vaimollenne terveitä neuvoja. Kehoittakaa häntä\npuhumaan! Pitäkää se mielessänne! Ette te eikä hän näytä oikein\nkäsittävän tosiasiaa -- tämä on murhajuttu! Miksi senvuoksi kujeilla?\"\n\nHerra Elphinstone pudisti päätään väsyneesti ja avuttomasti. Hän\nkatsahti meihin kaikkiin, ikäänkuin olisi halunnut puhua, mutta sanoja\nei kuulunut, ja äkkiä hän kääntyi, lähtien vaimonsa jäljessä. Maythome\nsulki oven ja silmäili meitä.\n\n\"Arvellette, että olin liian suorapuheinen -- ehkä raaka -- rouva\nElphinstonea kohtaan\", hän sanoi, \"mutta luultavasti ei kukaan teistä\nkäsitä sitä. Katsoen siihen, mitä tiedän -- ja mikä nyt on Crolenkin\ntiedossa -- ei voi pitää tätä asiaa salassa poliiseilta! Se on\nmahdotonta. Tiedämme -- poliisit tietävät, että Mazaroff oli murhattuna\nryöstetty. Jälkisäädös oli hänen taskussaan. Miten sai rouva\nElphinstone sen huostaansa?\"\n\n\"Yksi seikka näyttää jääneen huomaamatta teiltä ja ehkä kaikilta\",\npuhkesi neiti Apperley äkkiä puhumaan ensimmäistä kertaa. \"Luullakseni\nse olisi voinut johtua Sheilan mieleen, jollei hän olisi ollut niin\ntavattoman kiivas. Rouva Elphinstone on voinut löytää jälkisäädöksen.\"\n\n\"Miksi rouva Elphinstone ei siinä tapauksessa sanoisi sitä?\" vastasi\nMaythome. \"Otaksukaamme, että hän olisi sen löytänyt esimerkiksi\nnummelta. Miksi hän sitten pitää sen salassa, vaikka tietääkin, miten\nasiat ovat? Ei -- rouva Elphinstone ei löytänyt jälkisäädöstä! Arvaan\ntarkalleen, miten asianlaita todellisesti on -- mikä on vikana.\"\n\nHänen sävynsä oli niin varma, niin vakaumuksellinen, että kaikki\nkatsoimme häneen.\n\n\"Rouva Elphinstone suojaa jotakuta\", selitti hän. \"Niin on asia! Mutta\nketä?\" Odottakaa vastausta tai mahdollisia huomautuksia hän taputti\nminua olalle ja lähti. Minä viivyttelin hetkisen vaihtaakseni pari\nsanaa Sheilan kanssa ja seurasin sitten häntä. Astelimme vierekkäin\nkäytävässä.\n\n\"Luuletteko niin oikein tosissanne, Maythome?\" kysyin pysähtyessämme\nhissin ovelle.\n\n\"Tietysti!\" huudahti hän. \"Puoli silmää ja pieni hitunen järkeä\nriittävät saamaan kenet hyvänsä siitä ehdottoman varmaksi! Rouva\nElphinstone tietää -- _tietää_. Mutta, kuten tuolla sisällä jo\nmainitsin, ketä hän suojaa? Yksi seikka on varma, Holt. Jollei hän\nsuostu puhumaan, on minun ilmoitettava asia poliisille. Mutta tästä\npäivästä huomiseen hänellä on miettimisaikaa. Ja sillä välin --\"\n\nHän katkaisi lauseensa äkkiä. Laskeuduimme alakertaan, menimme kadulle\nja kävelimme sitten ripeästi pitkin Edgware-tietä. Tiesin, ketä hän\ntavoitti -- Cottingleytä. Ja Praed-kadulla Cottingley äkkiä ilmestyi\neteemme ikäänkuin maasta nousseena.\n\n\"Hän on täällä!\" ilmoitti Cottingley. \"Saapui autolla Euston-asemalta\nnoin kuusi ja kolmekymmentä. Yksin. Olen järjestänyt kaikki yön varalle\n-- leposijat Johnsonille ja kaiken muun. Toisen miehen näimme kerran\naamun jälkeen. Nyt he ovat molemmat talossa. Kaikesta on huolehdittu.\"\n\nMaythorne nyökkäsi; heidän kuiskuteltuaan keskenään hetkisen Maythorne\nja minä poistuimme.\n\n\"Tarkoittiko hän, että Eccleshare on saapunut?\" tiedustin. \"Ja\npidetäänkö häntä silmällä?\"\n\n\"Niin tietystikin, Eccleshare\", vastasi Maythorne. \"Kukas muu sitten?\nPidetäänkö häntä muka silmällä? Niin, häntä -- heitä molempia pidetään\nsilmällä!\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nAvoin valtuutus\n\n\nSinä iltana palasin asuntooni Jermyn-kadulle mieli perin pohjin\nmyllerryksissä sen päivän tapahtumien johdosta. Parslaven oleskeleminen\nEcclesharen talossa Paddingtonissa, mikä osoitti, että hänen ja\nEcclesharen väliset suhteet olivat tavallisuudesta poikkeavat, rouva\nElphinstonen saapuminen ja hänen hämmästyttävä välinpitämättömyytensä\nsiitä asemasta, mihin hän oli saattamaisillaan itsensä, Sheilan\npäättäväinen niskuroiminen omaa äitiään vastaan, se mahdollisuus, että\nrouva Elphinstone todellakin tiesi jotakin sen miehen murhasta, joka\nsittenkin oli hänen laillinen puolisonsa -- kaikki nämä seikat\nolivat enemmän kuin salaperäisiä; ne olivat sielutieteellisen\nkokoonpanotehtävän toisistaan irroitettuja ja hajalleen sekoitettuja\nosia.\n\nNäytti toivottomalta yrittää sommitella niitä kokoon, mutta sittenkään\nkykenin tuskin pidättymään koettamasta sitä. Ja kaiken pohjalla oli\nkiusallinen epäluulo, joka väkisinkin tunkeutui mieleeni kaikesta\nvastarinnastani huolimatta, salasiko rouva Elphinstone Mazaroffin\nmurhaajaa? Ja jos niin oli, oliko hän saanut murhaajasta tiedon murhan\njälkeen vaiko... sitä ennen? Se oli -- mahdollista. Tuntui varmalta,\nettä Mazaroffilla oli joitakin salaisia puuhia meidän saavuttuamme\nLehtokurppaan -- oliko rouva Elphinstone niissä mukana? Olivatko nämä\nkaikki, jotka olivat olleet erossa niin monta vuotta, kohdanneet\ntoisensa? Oliko rouva Elphinstone vain näytellyt, kun Crole ja minä\nkävimme hänen puheillaan? Kaikkien näiden mietteiden seassa pisti\nselvänä esiin yksi tosiasia: rouva Elphinstone oli saanut haltuunsa\njälkisäädöksen, joka epäilemättä oli Mazaroffin taskussa silloin, kun\nmurhaaja ampui hänet.\n\nKaikki tämä kuhisi aivoissani vielä silloinkin, kun seuraavana aamuna\nkohtasin Maythornen Crolen toimistossa Bedford Rowin varrella.\nMeidät ohjattiin heti Crolen yksityiseen huoneeseen. Siellä istui\nCrolen kirjoituspöydän ääressä Herman Kloop moitteettomassa\naamupäiväpuvussaan, poltellen valiosikaarejaan. Meidän astuessamme hän\nkatsahti meihin ymmärtävän näköisenä, ja Crole nyökkäsi häneen päin,\nikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa, että sananvuoro oli ensiksi\ntimanttikauppiaalla.\n\n\"Uutisia!\" virkkoi Crole lyhyesti. \"Uusi käänne!\"\n\nIstuuduimme ja käännyimme Kloopin puoleen. Kloop otti eloisasti\nsikaarin hampaistaan ja puhalsi suustaan hyvätuoksuisen savupilven.\n\n\"Tulin herra Crolen luokse heti aamiaisen jälkeen kertomaan hänelle\ntietojani\", hän alkoi. \"Nyt toistan sen teille. Sain sen tietää eilen\nillalla -- myöhään, eräältä kauppatuttavaltani. Tällä hetkellä se\narvattavasti tunnetaan yleisesti Hatton Gardenissa. Mazaroffin sininen\ntimanttipari on myyty!\"\n\n\"Kelle?\" tiedusti Maythorne.\n\n\"Yksityiskohtaisia tietoja ei vielä ole saatavissa\", vastasi Kloop.\n\"Mutta se, mitä minulle kerrottiin, pitänee asiallisesti paikkansa. Ne\non myyty yhtymälle, johon kuuluu kolme hyvin tunnettua kauppiasta --\nhyvin tunnettua meikäläisten piireissä. Hinta olikin huikea\", hän\nlisäsi hihittäen.\n\n\"Kuinka suuri?\" kysäisi Maythorne.\n\nKloop hihitti taaskin ja heilautti sikaariaan.\n\n\"Kerrotaan -- ja se on varmasti totuudenmukaista -- että se oli\nkaksisataatuhatta puntaa\", hän vastasi. \"Ja tietystikin ne ovat sen\narvoiset -- ja arvokkaammatkin. Niiden arvo on siksi paljon suurempi,\nettä ostajat saavat sievoisen voiton myydessään ne, kuten he -- myöskin\ntietysti -- tekevät.\"\n\n\"Frobenius mainitsi -- kuinka paljon se olikaan?\" sanoi Crole. \"Sama\nhinta se ei missään nimessä ollut.\"\n\n\"Satakuusikymmentätuhatta puntaa\", ilmoitti Maythorne miettimättä.\n\"Pieni ero!\" Hän kääntyi uudelleen Kloopiin päin. \"No? Entä kuka möi?\"\n\nKloop naurahti, vilkaisten Croleen.\n\n\"Tosiaankin! Tärkeä kysymys! Myyjä oli Armintrade. Sitä ei ole lainkaan\nkoetettu salata. Kaupasta puhuttiin peittelemättä. Armintrade --\npankkimies.\"\n\n\"Armintradehan palasi pohjoisesta vasta eilen illalla\", huomautti\nMaythorne. \"Missä ja miten tämä kauppa solmittiin?\"\n\n\"Niin\", virkkoi Kloop, \"siitä osaan kertoa jonkun verran, mutta en\ntäsmällisiä yksityiskohtia. Luullakseni -- se tapahtui kirjeellisesti.\nJoka tapauksessa kivet siirtyivät yhtymän omaisuudeksi eilen aamulla,\nja keskipäivällä niitä näytettiin harvoille valituille. Kertojani\nmainitsi minulle, että eräs näkijöistä tarjosi heti ostajille niistä\nkymmenentuhatta puntaa yli kauppahinnan. Asia on niin -- jos tahdotte\nsen tietää -- että se timanttipari on neljännesmiljoonan arvoinen.\"\n\nMaythorne katsahti Croleen; tämä pudisti päätään.\n\n\"Meistä on tärkeää vain se\", hän huomautti, \"että Armintrade möi nämä\nkivet, jotka olivat Mazaroffin omaisuutta. Tiedämme, että Armintraden\nhallussa oli niin sanottu Sininen timantti numero yksi ja että\nMazaroffilla lähtiessään pohjoiseen oli Sininen timantti numero kaksi.\nSiispä on Mazaroffin täytynyt tavata Armintrade ja luovuttaa hänelle\ntoinen kivi. Heidän on täytynyt kenenkään tietämättä kohdata toisensa\nMarrasdalessa.\"\n\nMaythorne puhutteli taaskin Kloopia.\n\n\"Armintraden nimi mainittiin teille avoimesti ja peittelemättä kaupan\nyhteydessä? Hänestä puhuttiin myyjänä?\"\n\n\"Kyllä, juuri niin\", myönsi Kloop. \"Aivan avoimesti.\"\n\n\"Mainittiinko Mazaroffin nimi?\"\n\n\"Varmasti! Timanttien alkulähteenä.\"\n\n\"Puhuttiinko Armintradesta -- minä hänet mainittiin?\"\n\n\"Niin, muistaakseni välittäjänä. Mutta se on toisarvoinen seikka --\nainakin siltä näyttää. Pääasia on, että Armintrade on tehnyt kaupan.\"\n\n\"Ja saanut rahat?\"\n\n\"Ja saanut rahat -- niin juuri!\"\n\nMaythorne nousi seisomaan ja alkoi napittaa päällystakkiaan.\n\n\"Meillä on vain yksi tehtävä\", hän virkkoi, katsahtaen Croleen.\n\"Teidän, Holtin ja minun on heti lähdettävä tapaamaan Armintradea.\"\n\n\"Niinpä niin!\" äänsi Kloop hihittäen. \"Mutta -- saatte nähdä, että\nhänellä on kaikki kunnossa.\"\n\n\"Mistä sen päätätte?\" tiedusti Maythorne.\n\n\"Siitä, ettei kukaan selväjärkinen ihminen suorittaisi sellaista\nkauppaa avoimen julkisesti, jollei kaikki olisi kunnossa\", selitti\nKloop. \"Ajatelkaa! Kaksisataatuhatta puntaa!\"\n\n\"Meidän on yhtä kaikki saatava selitys\", intti Maythorne. \"Mikäli minä\nkäsitän, ovat ne timantit Mazaroffin kuolemasta saakka olleet tämän\nherra Holtin omaisuutta. Eikö asia ole niin, Crole?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Crole lakoonisesti. Hän nousi pöytänsä äärestä, meni\nnurkassa olevalle kassakaapille ja otti jostakin sen sisälokerosta\npitkulaisen kuoren. \"Tässä on jälkisäädös. Vien sen mukaan. Mutta\nluultavasti herra Kloopin huomautus osoittautuu oikeaksi --\nArmintradella on kaikki kunnossa. Ja sillä tarkoitan, että\nArmintradella oli oikeus kaupan tekemiseen. Yksityiskohtia en osaa\narvailla. Mutta -- liikkeelle!\"\n\nUlkona kadulla erosimme Kloopista. Crole, Maythorne ja minä otimme\najurin ja käskimme hänen viedä meidät Courthopen pankille. Crole istui\njurona ja miettivänä, hypistellen jälkisäädöstä; Maythornen aivot\nnäyttivät työskentelevän kiihkeästi. Vihdoin hän kohotti päätään.\n\n\"Nyt tuntuu olevan selvää, ettei Mazaroffia murhattu timanttien\nvuoksi\", hän mutisi, ikäänkuin hieman harmissaan tästä asioiden uudesta\nkäänteestä. \"Enkä taitanut sitä koskaan uskoakaan. Mutta kun asia on\nsiten -- niin minkä tähden hänet murhattiin? Mikä oli vaikutin?\"\n\n\"Olihan hänellä muassaan paljon muuta arvokasta, kuten tiedätte\",\nhuomautti Crole. \"Ja meidän on käytävä tiedustelemassa muiltakin\nihmisiltä selviydyttyämme Armintradesta, kuten esimerkiksi\nEcclesharelta ja tuolta Parslavelta. Väkenne kai pitää heitä tarkoin\nsilmällä?\"\n\n\"Heidän olisi tunkeuduttava viemäriputkien tahi rotanreikien kautta\npujahtaakseen pois miehieni huomaamatta\", kerskasi Maythorne.\n\"He ovat varmassa tallessa -- olivat ainakin silloin, kun poistuin\ntoimistostani. Niinpä kyllä, pistäydymme Ecclesharen luona, kun olemme\nsuorittaneet tehtävämme Cityssä. Mutta Armintrade ensin -- se kauppa on\nsaatava täysin selville.\"\n\nMenimme Courthopen pankkiin yhdessä ja lähetimme käyntikorttimme\nArmintradelle. Meidät opastettiin viipymättä odotushuoneeseen ja\njätettiin sitten hautomaan maltittomuuttamme hyvinkin kymmeneksi\nminuutiksi. Sitten avautui äkkiä ovi, ja Armindrade itse näyttäytyi\nilmeisesti johtokunnan huoneen kynnykselle. Olen jo maininnut, että hän\noli ovelapiirteinen, parrakas, ylpeäkäytöksinen mies. Hän näytti\nvieläkin ovelammalta ja kopeammalta seisoessaan siinä city-puvussaan,\nsilmäillen meitä. Mutta hänen silmänsä hymyilivät -- minusta tuntui\nhieman ivallisesti -- ja hänen käytöksensä oli ulkonaisesti kohtelias.\n\n\"Valitan, että annoin teidän odottaa, hyvät herrat\", pahoitteli hän.\n\"Tehkää hyvin ja käykää sisään!\"\n\nAstuimme sisään. Armintrade sijoittui kirjoituspöytänsä ääreen ja\nviittasi meitä istuutumaan sen ympärille asetettuihin tuoleihin.\nMaythornesta ja minusta hän ei välittänyt paljoakaan, vaan kiinnitti\nhuomionsa asianajajaan.\n\n\"No, herra Crole?\" hän alkoi. \"Miten voin palvella teitä?\"\n\n\"Voitte antaa meille eräitä tuiki tarpeellisia tietoja, herra\nArmintrade\", vastasi Crole empimättä. \"Tiedossanne kaiketi on, että\ntoimittuani herra Mazaroff-vainajan asianajajana täällä Lontoossa olen\npyytänyt tämän herra Maythornen tutkimaan hänen murhaansa. Olemme\nsaaneet Kapkaupungista kotoisin olevalta, nykyisin Lontoossa\noleskelevalta Mazaroffin läheiseltä henkilökohtaiselta ystävältä\ntietää, että Mazaroffilla oli kaksi tavattoman komeata timanttia,\njoista toinen oli hänellä itsellään, kun hän lähti pohjoiseen päin,\nMarrasdaleen, ja toinen oli ollut Mazaroffin asiamiehen, nimittäin\nteidän hallussanne muutamia kuukausia. Kloop ilmoitti meille äsken\nmyöskin sen, että te olette myynyt nämä molemmat timantit\nkahdestasadastatuhannesta punnasta. Pitääkö se paikkansa?\"\n\nArmintrade, jonka silmissä oli koko ajan pysynyt ivallinen, tutkimaton\nhymy, nyökkäsi. \"Täsmälleen!\" hän vastasi. \"Tunnette asian\nyksityiskohtaisesti.\"\n\nCrole katsahti häneen ymmärtävästi.\n\n\"Suostutteko kertomaan meille koko jutun?\" hän kysyi. \"Kaikki on\nselitettynä arvattavasti perin yksinkertaista.\"\n\n\"Todella perin yksinkertaista\", vakuutti Armintrade nauraen. \"Toimin\nMazaroffin asiamiehenä eli kaupan välittäjänä, tai mitä nimitystä\nhaluatte vain käyttää, jonkun aikaa -- tutustuin häneen hoitaessani\nhänelle menevää kirjeenvaihtoa sen pankin puolesta, jossa aikaisemmin\npalvelin. No niin, nämä siniset timantit olivat hyvin harvinaiset.\nKuten sanoitte, oli toinen niistä jonkun aikaa huostassani. Toisen hän\nluovutti itse minulle Lehtokurppaan saapumisensa jälkeisenä päivänä.\"\n\n\"Ahaa! Kohtasitte siis hänet siellä?\"\n\n\"Kyllä, kohtasin hänet siellä!\"\n\n\"Sopimuksen mukaisesti?\"\n\n\"Juuri niin -- sopimuksen mukaisesti,\"\n\n\"Missä nimenomaan?\"\n\n\"Birnsiden tienristeyksessä puolenpäivän aikaan. Olimme yhdessä vain\nnoin kymmenen minuuttia.\"\n\n\"No? Entä mitä tapahtui?\"\n\n\"Keskustelimme timanttien myynnistä ja teimme sopimuksen.\"\n\n\"Saanko kysyä, millainen se oli?\"\n\n\"Kernaasti! Hän myönsi minulle avoimen valtuutuksen.\"\n\n\"Ahaa! Ymmärrän. Avoin valtuutus? Niinpä niin. Teidän piti saada niistä\nmäärähinta, jos tahdoittekin valmisteluaikaa?\"\n\n\"Luonnollisesti. Mutta näytän teille ehtomme -- ne ovat Mazaroffin\nkirjoittamat. Hän toi ne minulle valmiiksi allekirjoitettuina. Kas\ntässä!\"\n\nKirjoituspöytänsä laatikosta hän otti esille kirjepaperiarkin ja ojensi\nsen Crolelle, joka luki sen tarkkaavasti.\n\n\"Selvä on!\" sanoi Crole antaessaan paperin takaisin. \"Hän\nantoi teille yhden kuukauden kestävän valtuuden myydä timantit\nsadastaseitsemästäkymmenestäviidestätuhannesta punnasta. Ja -- te\nolette ryhtynyt asiaan?\"\n\n\"Olen ryhtynyt siihen ja myynyt molemmat timantit, kuten mainitsitte,\neräälle yhtymälle kahdestasadastatuhannesta. Siinä kaikki!\"\n\nCrole nyökkäsi. Sitten hän kumartui hiukan eteenpäin ja katsoi\nvakavasti Armintradea silmiin.\n\n\"Niinpä niin! Entä sitten se valtuussumma?\nSataseitsemänkymmentäviisituhatta puntaa? Se olisi tietenkin ollut\nmaksettava Mazaroffille.\"\n\n\"Juuri niin! Erä on Salim Mazaroff-vainajan oikeudenmukaisen perillisen\ntai perillisten, hänen testamenttinsa saajain ja kaikkien\nasianmukaisesti oikeutettujen henkilöiden käytettävissä.\"\n\nCrole osoitti minua.\n\n\"Tämä herra Holt on jälkisäädöksen mukaan Mazaroffin ainoa perijä. Hän\nsaa -- kaikki!\"\n\nArmintrade naurahti ja hymyili minulle varovan näköisenä.\n\n\"Onneksi olkoon, herra Holt!\" hän virkkoi. \"Mutta -- oletteko siitä\nvarma? Entä ne kummalliset tosiseikat, että Salim Mazaroff olikin sama\nhenkilö kuin Andrew Merchison, että rouva Elphinstone oikeastaan onkin\nrouva Merchison ja niin edelleen? Sitäpaitsi olen kuullut, että\nYorkissa tehty jälkisäädös on kadoksissa.\"\n\n\"Jälkisäädös on tässä!\" ilmoitti Crole, ojentaen kirjekuorta. \"Voitte\nlukea sen.\"\n\nArmintraden kasvonilmeet muuttuivat hänen otettuaan jälkisäädöksen ja\nluettuaan sen. Hän tarkasti allekirjoitusta huolellisesti ja pitkään,\nluoden sitten Croleen tarkkaavan silmäyksen antaessaan paperin\ntakaisin.\n\n\"Mitä\", hän kysyi tyynesti, \"mitä te, asianajaja, arvelette tästä\njälkisäädöksestä?\"\n\n\"Että sitä ei voi kumota mikään\", vastasi Crole empimättä. \"Siitä ei\nvoida nostaa riitaakaan. Kaikki, mitä Mazaroffilla kuollessaan oli,\nkuuluu herra Holtille. Siis --\"\n\n\"Siis olen herra Holtille velkaa sataseitsemänkymmentäviisituhatta\npuntaa\", täydensi Armintrade nauraen. \"Se sopii! Lähetänkö\nmaksuosoituksen ja paperit teille, herra Crole? Hyvä -- teen sen heti.\nOnpa hauskaa, että jälkisäädös on löytynyt.\"\n\nNousimme kaikki seisomaan. Nyt vasta puhkesi Maythorne puhumaan,\nkääntyen Armintraden puoleen.\n\n\"Ette katsonut tarpeelliseksi saapua todistamaan kuulusteluun?\" hän\nhuomautti.\n\n\"Mitä ilmoittamista minulla olisi ollut?\" kysyi Armintrade. \"Mazaroffin\nja minun väliset liikeasiat eivät olleet millään tavoin hänen murhansa\nyhteydessä.\"\n\n\"Oletteko itse muodostanut minkäänlaista otaksumaa hänen murhastaan?\"\njatkoi Maythorne.\n\n\"Olen kaksikin. Toisen mukaan oli häntä saattanut Lontoosta saakka\nseurata joku, joka tiesi, että hänellä oli toinen sininen timantti\nmuassaan -- hän oli kovin huoleton, ajattelematon mies! Toisen mukaan\nse oli tavallinen ryöstömurha, jonka suoritti joku hänen Lehtokurpassa\nkestitsemistään miehistä. Missä esimerkiksi on tuo kadonnut Parslave?\nTähän mennessä eivät poliisit luullakseni ole päässeet hänen\njäljilleen. Mahdollisesti juuri hän murhasi Mazaroffin, ryösti ruumiin\nja livisti. Joka tapauksessa hän on kadonnut.\"\n\nMaythorne nyökkäsi äänettömänä, ja poistuimme virkkamatta enää mitään.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nUusia renkaita\n\n\nPoistuimme äänettömästi ja mutkattomasti, ikäänkuin olisimme olleet\nhyvin tavallisia vieraita ja käyneet varsin jokapäiväisellä asialla.\nMutta ulkosalla, Mincing-kujassa, Maythorne seisahtui ja katsoi\nkysyvästi Croleen.\n\n\"Saitteko varmuuden?\" hän tiedusti.\n\n\"Mitä siihen tulee -- kyllä\", vastasi Crole. \"Sitä valtuutta ei voi\nepäillä -- se on ihan selvä. Mazaroffin omasta käsialasta ja omista\nehdoista ei voi päästä mihinkään! Arvelin, että asia olisi siihen\nsuuntaan -- en voinut uskoa, että Armintrade olisi myynyt noita\ntimantteja, jollei hänellä olisi ollut siihen laillista oikeutta. Nyt\nmeidän on vain odotettava hänen maksuosoitustaan luovutussummalle.\nSaatte nähdä, että se saapuu minulle hänen lupauksensa mukaan -- heti.\nJa siihen päättyy jutun se osa.\"\n\n\"No, hyvä -- jos te kerran olette tyytyväinen\", virkkoi Maythorne.\nAsteltuaan muutamia metrejä hän pysähtyi uudelleen. \"Toivoisinpa, että\ntuntisimme hiukan tarkemmin Mazaroffin puuhat toisena päivänä hänen\nLehtokurpassa ollessaan\", hän jupisi. \"Kaikki on epämääräistä, hämärää,\nepävarmaa -- ja kuitenkin pirahtelee aina jotakin selville. Te ette kai\ntiedä paljoakaan siitä, mitä hän hommaili sinä päivänä, vai mitä,\nHolt?\"\n\n\"En juuri mitään -- en todellakaan mitään\", vastasin. \"Aamiaisen\njälkeen hän ilmoitti minulle haluavansa viettää sen päivän yksikseen.\nHän lähti liikkeelle kohta senjälkeen kädessään vankka kävelykeppi ja\nnenällään siniset silmälasit. Luultavasti hän käytti niitä\njonkunlaisena naamarina, sillä milloinkaan muulloin en nähnyt hänellä\nsilmälaseja ja tiesin, että hänen silmänsä olivat harvinaisen hyvät.\nHän oli ulkosalla koko päivän -- tapasin hänet vasta illalla. En tiedä,\nmissä hän kävi tai keitä hän kohtasi.\"\n\n\"Hän tietysti tunsi paikkakunnan hyvin\", huomautti Maythorne. \"Emme voi\nsanoa, minne hän ei olisi voinut mennä tai ketä hän ei olisi voinut\nkohdata -- tahi (mikä on perin tärkeä seikka!) mitä sopimuksia hän ei\nolisi voinut tehdä seuraavan päivän tahi illan varalta.\"\n\n\"Seuraavan päivän hän oli minun seurassani\", sanoin, \"ainakin\njokseenkin koko päivän. Ajelimme autolla ympäristössä -- katselemassa\nkirkkoja, raunioita ja muita sentapaisia. Hän katosi vasta illalla\nkello puoli kahdeksan jälkeen.\"\n\n\"Meni epäilemättä tapaamaan jotakuta\", mutisi Maythorne. \"Ja tapasi\nkuoleman! No niin -- seuraava tehtävämme koskee Ecclesharea ja\nParslavea. Jollemme saa asiaan mitään valaistusta niiltä kahdelta...\"\n\nHän seisahtui, etsien katseellaan ajuria. Hänen antaessaan merkin\neräälle, joka oli vähän matkan päässä, puhkesi Crole päätään pudistaen\npuhumaan.\n\n\"Minun luuloni on, että Ecclesharella on meille kerrottavana yhtä selvä\ntarina kuin äsken kuulimme Armintradelta. Olemme joutuneet pois\njäljiltä, Maythorne! Tai oikeastaan emme ole jäljillä olleetkaan.\nMinulla on sisäinen tunne, ettei Armintrade, ei Eccleshare eikä\nParslave tiedä mitään Mazaroffin murhasta eivätkä ole millään tavoin\nsekaantuneet siihen. Emme ole päässeet kyllin syvälle -- meidän on\nvielä kaivettava muutamia metrejä.\"\n\n\"Yhtä kaikki käymme ottamassa selkoa siitä, mitä Eccleshare ja Parslave\ntietävät\", vastasi Maythorne. \"Ehkä saamme vähän vihiä, pienen\nviittauksen tahi jotakin sellaista. Kenties\", hän lisäsi\nsijoittuessamme rattaille, \"minulla itselläni on hyvin oikeaan osuva\nkäsitys siitä, miten asianlaita on, Crole -- mutta tahdon saada kaikki\nmahdolliset lisätiedot. Ja haluan tietää, miksi Parslave on virunut\nkaikessa rauhassa Ecclesharen talossa täällä Lontoossa jutun alusta\nalkaen. Conduit-kadulle!\" käski hän, ajurin sulkiessa ovea jälkeemme.\n\"Aion vain hiukan pistäytyä siellä, ennen kuin jatkamme matkaamme\nEcclesharen asunnolle.\"\n\nMaythornen ehdotuksesta laskeuduimme rattailta Conduit-kadun kulmassa\nja astelimme hänen toimistoonsa. Hänen ovensa edustalla oli hieno,\nsilminnähtävästi ihan uusi Rolls-Royce-auto, jonka ohjaajan liveri oli\nhitusen liian komea. Sen nähdessään Crole hymyili.\n\n\"Ylimyksellisiä asiakkaitanne, niinkö, Maythorne?\" hän virkkoi\npilaillen. \"Ainakin joku herttua tahi herttuatar, vai mitä?\"\n\n\"Aivan päinvastoin, jos tahdotte sen tietää\", vastasi Maythorne, joka\noli luonut autoon ja sen ohjaajaan terävän silmäyksen. \"Tuo on sir\nSamuel Leeken auto -- tai oikeammin yksi niistä -- ja ohjaajalla on\nhänen liverinsä. Olenpa melkein varma siitä, kenet tapaamme\ntoimistossamme.\"\n\n\"Kenet?\" kysyi Crole. \"Lady Leekenkö?\"\n\n\"Ei -- vaan hänen veljenpoikansa Mallisonin. Tuhat yhtä vastaan siitä!\nOlen odottanut häntä viime vuorokauden aikana. Käykää sisälle!\"\n\nMenimme Maythornen palatsimaiseen huoneistoon. Astuessamme\netutoimistoon tuli toinen naiskonttoristi luoksemme.\n\n\"Herra Mallison odottaa, haluten puhua kanssanne, sir\", hän ilmoitti.\n\nMenimme edelleen Maythornen yksityiseen huoneeseen. Siellä seisoi,\nsilmäillen erästä taulua, sama nuori mies, jonka olin nähnyt\nkeskustelevan Mazaroffin kanssa Huntingdonissa ja Yorkissa; hänen\npukunsa oli viimeisen muodin mukainen, silkkihattu takaraivolla ja\nkädet kauniisti laskostettujen housujen taskuissa. Hän pyörähti ympäri\nmeidän tullessamme sisään, ja hänen vilkkaiden silmiensä välähdys\nosoitti, että hän tunsi minut. Mutta hän alkoi heti puhua Maythornelle.\n\n\"Kas -- herra Maythorne. Minä -- hm -- pistäydyin luoksenne puhumaan --\ntuosta Mazaroffin jutusta. Enoni, sir Samuel Leeke, tiedättehän --\"\n\n\"Tiedän!\" keskeytti Maythorne hilpeästi. \"Olette kovin ystävällinen,\nherra Mallison. Istukaa! Herra Crole -- herra Holt.\"\n\nMallison istahti ja hymyili minulle.\n\n\"Olen nähnyt teidät ennen\", hän sanoi. \"Huntingdonissa -- Mazaroffin\nseurassa.\"\n\n\"Ja myöhemmin Yorkissa\", täydensin minä.\n\n\"Juuri niin, myöskin Yorkissa\", myönsi hän. \"Omituinen juttu, eikö\nolekin?\"\n\n\"Mitä tiedätte siitä, herra Mallison?\" kysyi Maythorne. Hän otti\nsavukekotelon kirjoituspöydältään ja pani sen kiertämään. \"Tahtoisimme\nkovin mielellämme saada kaikki mahdolliset tiedot. Ja jos voitte kertoa\nmeille jotakin --\"\n\nMallison etsi virittävää innoitusta savukkeestaan.\n\n\"No niin -- minä -- minä tuskin tiedän mitään\", hän alkoi. \"Tapasinhan\ntosin Mazaroffin Park Lanen varrella, ja sitten olimme hänen luonaan\npäivällisellä Cecil-hotellissa. Näin toisen sinisen timantin ja kuulin,\nettä niitä oli kaksi ja että toinen oli eräällä pankkimiehellä, jonka\nnimi oli Arm -- jotakin sinnepäin -- ei kuitenkaan Armstrong. Ja näin\nmeidän kesken sanoen, lady Leeke halusi kiihkeästi saada omakseen ne\nmolemmat -- oikein kiihkeästi!\"\n\n\"Hän tosiaan halusi niitä?\" tiedusti Maythorne.\n\n\"Ihan todella! Mutta paljoa hän ei puhunut siitä juuri sillä kertaa.\nMinä kuitenkin tiedän sen\", jatkoi Mallison, hymyillen ovelasti.\n\"Tunnen hänet! Hän olisi sydämen pohjasta toivonut sir Samuelin ostavan\nne heti. Juuri siitä vihjaisin Mazaroffille kohdatessani hänet\nmatkallani pohjoista kohti.\"\n\n\"Ymmärrän!\" virkkoi Maythorne. \"Matkasitte kumpikin pohjoiseen päin\nsamoihin aikoihin, niinkö? Tietysti. Entä mitä varten matkustitte te\nsinne?\"\n\n\"Tarkastamaan eräitä metsästysalueita\", vastasi Mallison kerkeästi.\n\"Sir Samuel tahtoo vuokrata teerinummen ensi vuodeksi, ja arvelimme\noivalliseksi ajatukseksi, että kävisin mieskohtaisesti tutustumassa\nmuutamiin sellaisiin varsinaisena metsästysaikana. Käväisin koko\nmonilla ollessani siellä -- Tweedin molemmin puolin.\"\n\n\"Mainio ajatus!\" kehui Maythorne. \"Ja kohtasitte Mazaroffin --\nsattumalta? Ensin Huntingdonissa, sitten Yorkissa. Juuri niin. Mutta\nettekö sen jälkeen enää häntä tavannut?\"\n\n\"Kyllä!\" vastasi Mallison. \"Juuri sitä kertomaan sir Samuel kehoitti\nminua tulemaan luoksenne. Tapasin hänet Gilchesterissä.\"\n\nMaythorne loi Croleen ja minuun pikaisen, melkein huomaamattoman\nsilmäyksen, käydessään kuulustelemaan vierastaan.\n\n\"Gilchesterissä, vai niin? Sehän on Marrasdalen markkinakaupunki --\nmuutamien kilometrien päässä Lehtokurpasta. Miten osuitte kohtaamaan\nhänet siellä?\"\n\n\"Sattumalta! Olin ajanut autollani sinne Jedburghista katsomaan erästä\nGilchesterin läheisyydessä olevaa metsästysaluetta. Menin sikäläiseen\nhotelliin puoliselle ja viivyin vähän aikaa syötyäni. Mazaroff ilmestyi\nsinne -- nautimme yhdessä ryypyn tai pari.\"\n\n\"Mikä päivä silloin oli?\"\n\n\"Sitä en osaa sanoa. Olen huono muistamaan päiviä. Mutta hän mainitsi\nsaapuneensa Lehtokurppaan edellisenä iltapäivänä. Ehkä voitte sen\nnojalla määrätä päivän.\"\n\n\"Kyllä voimme. Tärkeätä on se, että kohtasitte Mazaroffin\nGilchesterissä päivää senjälkeen, kun hän oli tullut Lehtokurppaan.\nMuistatteko ajan tarkalleen?\"\n\n\"Kyllä -- noin kello kaksi iltapäivällä.\"\n\n\"No -- puhelitteko taaskin timanteista?\"\n\n\"Tietysti! Hän kertoi minulle, mitä oli tehnyt. Hän oli muka tavannut\nasiamiehensä -- Arm --\"\n\n\"Nimi on Armintrade.\"\n\n\"Sehän se oli! Armintrade. Hän sanoi tavanneensa Armintraden,\njoka oli metsästämässä lähistöllä, ja he olivat tehneet\nsopimuksen. Armintrade on jo pannut alulle suuren kaupan. Mazaroff\noli sen vuoksi laatinut Armintradelle valtuuden myydä ne\nsadastasaitsemästäkymmenestäviidestätuhannesta punnasta. Hän luuli\nArmintraden hyväksyvän sen. Mutta jollei hän hyväksyisi, selitti\nMazaroff, niin silloin lady Leeke saisi ne ensiksi mainitusta hinnasta\n-- sadastakuudestakymmenestätuhannesta punnasta.\"\n\n\"Se vahvistaa Armintraden kertomuksen\", huomautti Maythorne syrjään\nCrolelle ja minulle. \"No niin\", jatkoi hän vieraalleen. \"Siinä kaiketi\nonkin kaikki? Enää ette luultavasti puhuneet timanteista?\"\n\n\"Emme. Siihen se päättyi. Tietystikin, jos Armintrade käyttäisi\nsaamaansa valtuutusta, olisi koko juttu lopussa -- jollei, niin lady\nLeeke saisi vuoronsa. Muuta ei siitä ollut puhetta.\"\n\n\"Erositteko Gilchesterissä?\"\n\n\"Luonnollisesti! Poistuin autollani takaisin rajan poikki Jedburghiin\nja sitten yhä kauemmaksi pohjoiseen. Sitten kuulin Mazaroffin\nkatoamisesta ja murhasta. Mutta onko teillä aavistusta, minkä tähden\nhänet murhattiin?\"\n\n\"Eipä juuri\", vitasi Maythorne. \"Entä teillä?\"\n\nMallison iski meille silmää tietävän näköisenä.\n\n\"Hän oli omituinen miekkonen!\" hän sanoi. \"Olin hänen seurassaan\njulkisissa paikoissa kahdesti tai kolmasti -- otimme ryyppyjä ja\npoltimme sikaareja. Hän oli liian herkkä näyttelemään rahojaan\ntuntemattomien nähden -- eikä ainoastaan rahojaan, vaan muutakin.\nSilloinkin Gilchesterissä, kun istuimme tupakkahuoneessa -- siellä on\nkoko joukko uppo-outoja Pekkoja ja Paavoja ympärillämme -- veti\nMazaroff liivintaskustaan kourallisen irrallisia timantteja vain\nvalaistakseen minulle jotakin kohtaa puheestamme! Niin, en ole aasi!\nHän suorastaan houkutteli vaaraa niskaansa! Hänet nitistettiin sen\ntähden, mitä hänellä oli mukanaan! Se on minun mielipiteeni.\"\n\n\"Saatatte olla oikeassa, herra Mallison\", myönsi Maythorne\nteeskennellyn juhlallisesti. \"Ilmeisesti hän oli ajattelematon. Niin,\nolen hyvin kiitollinen käynnistänne.\"\n\n\"Ei siitä mitään\", vastasi Mallison suorasukaisesti. \"Arvelin muutoin\nvain pistäytyä, ymmärrättehän -- autan aina mielelläni.\"\n\nHän poistui sitten pian, ja me kolme siunailimme toisiamme. Crole alkoi\npuhua ensiksi.\n\n\"Kuten äsken sanoitte, Maythorne, se osoittaa Armintraden kertomuksen\noikeaksi\", hän sanoi. \"Ja minusta alkaa tuntua, että tuon nuorukaisen\nviittauksessa on perää, että tämä on yksinkertainen ryöstömurha.\nMazaroffia on helposti voitu seurata ja hänet sitten, kuten Mallison\nlausui, nitistää sen tähden, mitä hänellä oli muassaan.\"\n\n\"Se ei suinkaan ole uusi otaksuma\", huomautti Maythorne. \"Se on ensinnä\nesitetty -- mutta siinä saattaa olla kaikenlaisia muunnoksia. No niin,\nnyt -- Ecclesharen ja Parslaven kimppuun! Se on lähin --\"\n\nJuuri silloin avautui ovi ja siitä näyttäytyi naiskonttoristi.\n\n\"Kersantti Manners ja etsiväkersantti Corkerdale pyytävät tavata teitä,\nsir\", hän ilmoitti.\n\n\"Tuokaa heidät sisään!\" käski Maythorne. Tytön poistuttua hän kääntyi\nmeihin päin, kummastuneen näköisenä.\n\n\"Manners!\" hän huudahti. \"Täällä Lontoossa! Mitähän se merkitsee?\nJotakin uutta kaiketi! Kas vain, Manners\", hän jatkoi, kun kersantti ja\neräs toinen mies molemmat siviilipuvussa astuivat sisään ja jäivät\ntöllistelemään ympärilleen, \"mikäs teidät on tänne tuonut? Istukaa!\nTunnettehan nämä herrat.\"\n\nManners myhäili Crolelle ja minulle, istuutui ja avasi päällystakkinsa\nnapit. Hän heilautti peukaloaan kumppaniinsa, rauhallisen näköiseen,\nvalpaskatseiseen mieheen päin.\n\n\"Etsiväkersantti Corkerdale Scotland Yardista, hyvät herrat\", hän\nesitteli. \"No niin, herra Maythorne, arvannette, minkä asian tähden\nolen täällä. Seikka on sellainen, että sain eilen eräitä tietoja ja\nriensin saamieni määräysten mukaisesti Lontooseen. Kävin Scotland\nYardissa kertomassa kaikki, mitä tiedän. Sieltä komennettiin tämä\nCorkerdale avukseni -- ja ajattelimme pistäytyä täällä kuulustamassa,\noletteko te saanut selville mitään uutta -- tiedänhän teidän koettavan\nselvittää tätä samaa juttua.\"\n\n\"Olemme saaneet koko joukon tietoja, Manners\", vastasi Maythorne.\n\"Mutta kaikki käy yksinkertaisemmin, jos te kerrotte omanne.\"\n\n\"No niin\", suostui Manners. \"Meillä sattui eilen pari, kolme tapausta.\nKaikki Elphinstonen väki lähti äkkiä Marrasdale Towerista Lontooseen.\nSitten hajautui High Cap Lodgen seurue ja matkusti tänne samalla\njunalla. Kaikki se nostatti tietystikin hälyä. Ja myöhemmin eilen\naamulla tuli luokseni Cowie-vanhus, joka asuu Reiver's Denin lähistöllä\nsijaitsevassa mökissä, ja ilmoitti että hänellä oli kerrottavana\njotakin, minkä hän oli tahtonut pitää omina tietoinaan, kunnes herra\nCourthopen metsästyshuvilalla majailleet herrasmiehet olivat\npoistuneet. Kun sitten olin vakuuttanut, ettei hänelle koituisi mitään\nikävyyksiä, kertoi hän edelleen, että hän Mazaroffin murhan iltana oli\nmennyt ulos vähän sen jälkeen kun oli kuullut laukauksen läheltä\nmajaansa, ja puutarhansa aidan takaa nähnyt kaksi likellä häntä\nseisovaa miestä. Toisen hän väitti olleen High Cap Lodgessa vierailleen\nkookkaan, lihavan herrasmiehen; toinen oli ollut Parslave! Ja Cowie\nsanoi nähneensä heidän yhdessä poistuvan Courthopen huvilalle päin,\nkeskustellen kuiskuttamalla keskenään. No, kuten tiedämme, Parslavea ei\nsenjälkeen ole näkynyt meidän seuduillamme. Tässä hän on?\"\n\n\"Juuri senvuoksiko olette tullut tapaamaan herra Ecclesharea, Manners?\"\ntiedusti Maythorne.\n\n\"Niin, sir! Minä ja tämä etsiväkersantti Corkerdale aiomme mennä\ntohtori Ecclesharen luokse kuulemaan, mitä hänellä on siitä\npuhuttavaa\", vastasi Manners. \"Jos Parslave oli sinä yönä hänen\nseurassaan, niin tahdon tietää, miksi hän oli ja missä hän on nyt!\"\n\n\"Sitten voin säästää teiltä vähän vaivaa, Manners\", ilmoitti Maythorne.\n\"Ilmaisen teille Parslaven nykyisen olinpaikan! Hän on siellä, missä\nhän todennäköisesti on ollut murhayöstä tai oikeammin sitä seuraavasta\npäivästä saakka. Hän on tohtori Ecclesharen talossa Paddingtonissa!\"\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nKetä epäillään?\n\n\nPoliisit katsoivat toisiansa silmiin, mutta vain sekunnin ajan. Sitten\nhe kumpikin pyörähtivät Maythorneen päin. Scotland Yardin mies puhkesi\npuhumaan.\n\n\"Oletteko siitä varma?\"\n\n\"Ehdottoman varma\", vakuutti Maythorne. \"Toistan: Parslave on tohtori\nEcclesharen talossa, joka sijaitsee erään Praed-kadun poikkikadun\nvarrella Paddingtonissa. Ja toistan vielä: hän on otaksuttavasti ollut\nsiellä kaikessa rauhassa aina murhayötä seuranneesta päivästä alkaen.\"\n\n\"Näyttää siltä kuin hän ja tämä tohtori olisivat yhdessä juonessa\",\nsanoi etsivä. \"Heitä on käytävä tapaamassa.\"\n\n\"Olimme juuri lähdössä sinne, kun te tulitte\", huomautti Maythorne.\n\"Meidän on parasta mennä yhdessä. Minun lienee mainittava teille, että\nParslaven huomasivat eilen aamulla neiti Merchison ja herra Holt\nsattumalta Edgware-tiellä. He seurasivat häntä tohtori Ecclesharen\nasunnolle. Siitä pitäen on kaksi miestäni pitänyt taloa silmällä;\ntoinen heistä on pääkonttoristini, mies, jonka kynsistä ei Euroopan\novelinkaan rikollinen kykenisi livahtamaan. Matkaan siis! Mennään sinne\nkuulemaan viimeiset uutiset.\"\n\nMarssimme kaikki viisi peräkkäin ulos ja ahtauduimme vuokravaunuun.\nMaythorne käski ajurin viedä meidät Chapel-kadun kulmaan. Sinne\nsaavuttuamme hän käveli vähän matkaa Edgware-tietä pitkin, vilkaisi\nkelloonsa ja viitattuaan meitä seuraamaan meni vaateliaalta näyttävän\nravintolan tarjoiluhuoneeseen. Rauhallisessa sopukassa istui siellä\nhänen omituinen konttoristinsa Cottingley edessään pöydällä\noluthaarikka ja lautanen, jolla oli leipää ja juustoa, tyynesti syödä\nmatustaen ja lukien sanomalehteä.\n\nRyhmityimme kaikki Cottingleyn ympärille. Cottingley nyökkäsi\nesimiehelleen, mutta ei muutoin välittänyt meistä sen enempää kuin jos\nolisimme olleet pelkkiä nukkeja. Ja käymättä hätäillen asiaan käsiksi\ntarjosi Maythorne meille kaikille ryypyt eikä virkkanut mitään, ennen\nkuin kukin oli saanut lasin käteensä. Sitten hän kääntyi konttoristinsa\npuoleen.\n\n\"No?\" hän äänsi.\n\nCottingley vilkaisi meihin kummallisilla silmillään ja kumartui sitten\nlähemmäksi pienen pöydän ylitse, jonka ääressä istuimme.\n\n\"Eccleshare\", hän alkoi, \"saapui kotiin Euston-asemalta eilen illalla\nnoin puoli seitsemän. Kolme matkalaukkua ja pyssykotelo. Parslave tuli\nulos kantamaan niitä sisälle. Kello seitsemän Eccleshare ilmestyi\ntalosta yksin. Hän meni Riggioriin, joka on tuon nurkkauksen takana\nChapel-kadulla. Syötyään siellä päivällistä hän poistui sieltä\ntäsmälleen kello kahdeksan ja palasi kotiin. Kello yhdeksän seuduissa\ntuli Parslave ulos. Hän meni erääseen kapakkaan, joka on kauempana\nsaman kadun varrella ja joi siellä lasin olutta. Sitten hänkin palasi.\nKumpikaan heistä ei näyttäytynyt senjälkeen eilen illalla; ei kumpikaan\nole myöskään poistunut talosta tänä aamuna; emme ainakaan olleet\nnähneet heistä kummastakaan minkäänlaista merkkiä siihen saakka, kun\nerosin siellä Johnsonista puoli tuntia sitten. Mutta noin kello\nyhdeksän seuduilla ajettiin talon edustalle tavararattaat, joista\nnostettiin sisälle kuusi matka-arkkua -- sellaisia arkkuja, joita\npitkälle matkalle aikovat ihmiset käyttävät -- vankkoja,\nsinkkikiskoilla lujitettuja. Rattaiden mukana tulleet miehet kantoivat\narkut sisään. Oven aukaisi nainen, joka näytti palvelijattarelta. Siinä\nkaikki.\"\n\n\"Siinä onkin runsaasti!\" huomautti Maythorne. Hän katsahti\nmerkitsevästi Scotland Yardin mieheen. \"Eccleshare aikoo livistää. Mitä\narvelette, Corkerdale?\"\n\nCorkerdale, joka oli kuunnellut Cottingleyn selostusta hyvin\ntarkkaavasti, nyökkäsi.\n\n\"Arvelen\", hän vastasi, \"että on sitä parempi, kuta pikemmin käymme\nkäsiksi asiaan. Mutta päätetään ensin, mitä tehdään.\"\n\nMaythorne kääntyi Mannersin puoleen.\n\n\"Onko teillä määräys pidättää Parslave?\"\n\n\"Ei!\" vastasi Manners. \"Paitsi sitä, että Parslave katosi, ei meillä\nole mitään suoranaisia todistuksia häntä vastaan. Olemme julkaisseet\nkuulutuksia, joissa pyydetään hänestä tietoja. Niin, minulla ei ole\nvangitsemismääräystä.\"\n\n\"Yksinkertaisin temppu on\", ehdotti Maythorne, \"että menemme sisään,\nsanomme, että Parslaven on nähty tulevan sinne, ja vaadimme heiltä\nselitykset. Lähdetään! Suoraa päätä sisälle taloon!\"\n\nJätimme Cottingleyn levollisesti lopettamaan keskeytynyttä puolistaan\nja astelimme rauhalliselle sivukadulle Maythorne ja Manners etunenässä.\nSiellä näimme Johnsonin, joka näytteli vetelehtijän osaa erinomaisesti.\nHän ei ollut huomaavinaan Maythornea eikä tämä liioin häntä, jolleivät\nhe minun havaitsemattani vaihtaneet jotakin salaista merkkiä. Hetkistä\nmyöhemmin olimme Ecclesharen ovella. Ulkopuolelta talo näytti varsin\nrauhalliselta; se oli tyypillinen, hieman ränstynyt lontoolainen talo,\njonka ovi oli yhdessä viivassa seinän ja katukäytävän kanssa. Maythorne\nkolkutti; oven avasi melkein silmänräpäyksessä vanhanpuoleinen nainen,\njolla oli myssy päässään ja esiliina vyötäisillään. Hän ei näyttänyt\nlainkaan kummastuvan nähdessään meidät kaikki viisi portailla.\n\n\"Onko tohtori Eccleshare kotosalla?\" kysyi Maythorne. \"Vai niin --\nkiitos! Tulemme sisään.\"\n\nHän ja Manners olivat kynnyksen sisäpuolella, ennenkuin nainen ehti\nvirkkaa mitään. Me muut tunkeuduimme heidän jäljessään ja kurkistelimme\nheidän olkapäittensä ylitse. Edessämme oli tilava eteissali, joka\nsijaitsi keskellä alakertaa. Ja siellä seisoivat molemmat etsimämme\nmiehet ja kääntyivät ihmeissään ja ällistyneinä katsomaan, kun me\nsyöksyimme sisälle. Sinkkikiskoilla vahvistetut matka-arkut, joista\nCottingley oli puhunut, olivat avonaisina eteissalin lattialla, ja\nParslave sulloi paitahihasillaan niihin tavaroita Ecclesharen valvonnan\nalaisena. Viereisten huoneiden avoimista ovista näimme pöytiä, joille\noli ladottu mukaan otettavia esineitä -- vaatteita, koneita, kirjoja.\nKuten Maythorne oli arvannut, valmistautui Eccleshare ilmeisesti\npoistumaan.\n\nEccleshare alkoi puhua ensiksi. Hän pyörähti meihin päin meidän\ntuppautuessamme sisälle, ja hänen katseestaan kuvastui yksinomaan\nhämmästystä; siinä ei ollut merkkiäkään pelästymisestä eikä\nlevottomuudesta; oli helppo nähdä, että hänen mielensä oli kokonaan\nvallannut kummastus saapumisemme johdosta.\n\n\"Halloo!\" huudahti hän. \"Mitäs tämä on? Te, Manners, ja jäljessänne\nkokonainen komppania! Mikä on hätänä? Joku uusi käännekö?\"\n\nManners lausui parhaat sanat, jotka hän saattoi lausua; se oli\nkunniaksi hänen maaseutulaiselle suorapuheisuudelleen. Empimättä hän\nosoitti Parslavea, joka, ollen polvillaan matka-arkun vieressä, oli\nkääntynyt suu auki töllistelemään häneen.\n\n\"Tohtori Eccleshare\", kysyi Manners, \"mitä tekemistä on tuolla miehellä\ntalossanne?\"\n\nEccleshare vuorostaan jäi tuijottamaan ensin Parslaveen, sitten\nMannersiin; näin, että hän nyt oli entistäkin ällistyneempi.\n\n\"Parslavellako?\" hän virkkoi. \"Miksi ei hänen pitäisi olla täällä? Hän\non palvelijani!\"\n\n\"Teidän palvelijanneko?\" kummasteli Manners. \"Mistä alkaen?\"\n\n\"Siitä alkaen, kun pestasin hänet Marrasdalessa.\" Eccleshare katsoi\nvuorotellen meitä kutakin. \"En ymmärrä, mitä se kehenkään kuuluu\", hän\njatkoi, \"mutta koska tunnutte olevan tavattoman utelias, voinen kertoa\nteille luovuttaneeni pois täkäläiset potilaani ja aion lähteä\nEtelä-Amerikkaan toimiakseni siellä muilla aloilla. Tarvitsin mukaani\nvoimakasta, kykenevää miestä, mieluimmin ulkoilmaelämään tottunutta\nmaaseutulaista, ja otin Parslaven palvelukseeni. Senvuoksi hän on\ntäällä.\"\n\nManners veti syvään henkeään ja pudisti päätään.\n\n\"Tiedätte, että Parslavea koskeva kuulutus on ollut nähtävänä parina\ntai kolmena viime päivänä, tohtori Eccleshare\", hän huomautti. \"Se on\nnaulattu moniin paikkoihin ympäri koko piirikunnan. Miksi ette ole\nilmoittanut meille Parslaven oleskelupaikkaa?\"\n\n\"Anteeksi, hyvä mies! Minulla ei ole ollut aavistustakaan mistään\nkuulutuksesta. Viimeisinä päivinä oleskellessani paikkakunnallanne\nen kertaakaan käynyt Marrasdalen, Birnsiden tai Gilchesterin\nläheisyydessä. Milloin poistuin High Cap Lodgesta, menin vastaisella\npuolella olevalle nummelle. En ole nähnyt kuulutustanne enkä kuullut\nsiitä.\"\n\n\"Tiesitte ainakin, että puhuttiin Parslaven katoamisesta\", intti\nManners. \"Siitä puhuttiin yleisesti.\"\n\n\"Siitä kuulin jonkun verran\", vastasi Eccleshare kylmästi. \"Mutta koska\ntiesin, missä Parslave oli ja miksi hän oli siellä, en tuntenut\nerikoista halua tulla kertomaan siitä teille. Miksi minun olisi pitänyt\nse tehdä?\"\n\nMannersin sekä ulkomuoto että sävy muuttuivat virallisiksi. Hän\nkeikautti päätään Corkerdaleen päin.\n\n\"No niin, tohtori\", hän sanoi. \"Tässä on etsiväkersantti Corkerdale\nScotland Yardista. Kävin tänä aamuna siellä ja esitin viranomaisille\nerinäisiä tosiseikkoja teistä ja Parslavesta, ja jollemme saa teiltä\ntyydyttäviä selityksiä, niin pyydän teitä lähtemään mukaamme ja\nselittämään asioita muualla.\"\n\nEcclesharen leveät kasvot punehtuivat hiukan. Mutta hän\nsilminnähtävästi koetti hillitä suuttumustaan.\n\n\"Tuohan kuulostaa uhkaukselta, Manners\", hän vastasi. \"Mitä selityksiä\nvaaditte? Mutta meidän ei sovi seisoa tämän sekasorron keskellä. Tulkaa\nruokasaliini kaikki -- Parslave, tulkaa tekin! Ja nyt\", hän jatkoi, kun\nolimme kaikki peräkanaa marssineet tilavaan, raskaaseen,\nvanhanaikaiseen tapaan kalustettuun huoneeseen, \"istukaa ja kertokaa,\nmistä on kysymys. Mitä erinäisiä seikkoja olette kuullut Parslavesta ja\nminusta? Suu puhtaaksi!\"\n\nManners epäröi. Hän oli huoneeseen astuessaan ottanut hatun päästään ja\nharasi nyt sormillaan tukkaansa -- hänen liikkeensä herätti minussa sen\nvaikutelman, että hän alkoi tuntea asemansa epävarmaksi. Hänen\nmieleensä tunkeutui epäilys; hän alkoi aavistaa, että kaiken tämän\ntakana piili enemmän kuin hän oli kuvitellutkaan. Äkkiä hän osoitti\nCrolea, joka oli istahtanut ison ruokailupöydän päässä olevalle\ntuolille.\n\n\"En ole mikään lakimies!\" hän huudahti. \"En ole tottunut esittämään\nasioita niinkuin pitäisi. Herra Crole on lakimies. Ehkä --\" Hän katsoi\nvetoavasti Croleen, ja tämä kääntyi hymyillen Eccleshareen päin.\n\n\"Asema on tällainen, herra Eccleshare\", hän aloitti. \"Te tiedätte yhtä\nhyvin kuin mekin, että herra Mazaroff murhattiin Reiver's Denissä tahi\nsen läheisyydessä kolmantena yönä senjälkeen kun hän oli saapunut\nLehtokurppaan. Häneltä oli myöskin ryöstetty -- rahaa melkoinen erä,\notaksuttavasti myöskin irtonaisia timantteja, joita hänellä oli\ntaskussaan, kaikki arvoesineet ja tärkeitä papereita. Samoihin aikoihin\ntämä Parslave -- sanoillani, Parslave, en millään tavoin syytä teitä,\nmuistakaa se! -- katoaa salaperäisesti. Nyt on Parslave löydetty teidän\nasunnostanne täältä Lontoosta. Siitä olette antanut selityksen. Mutta\non muutakin, ja juuri sitä luulen kersantti Mannersin erityisesti\ntarkoittavan. Senjälkeen kun te ja herra Armintrade ja isäntänne herra\nCourthope lähditte Marrasdalesta eilen aamulla, ilmoitettiin\nMannersille, että teidät ja Parslave oli murhailtana nähty Reiver's\nDenin läheisyydessä, ja kertoja oli juuri vähän aikaisemmin kuullut sen\nlaukauksen, joka oli välittömänä syynä Mazaroffin kuolemaan. Senvuoksi,\nsir, on teidän mielestäni selitettävä kaikki, mitä voitte.\"\n\nEccleshare oli sijoittunut takkamatolle, seisoen kädet taskussa ja\nkuunnellen rauhallisena. Oven pielessä olevan tuolin laidalla istui\nParslave jäykkänä ja ilmeettömänä.\n\n\"Ennen kuin selitän mitään\", virkkoi Eccleshare oltuaan hetkisen\nääneti, \"haluaisin tietää, kuka murhayönä näki Parslaven ja minut\nlähellä Reiver's Deniä.\"\n\nCrole nyökkäsi ja katsahti Mannersiin.\n\n\"Mielestäni voitte ilmaista sen tohtori Ecclesharelle\", hän huomautti.\n\n\"No niin -- se oli Cowie\", sanoi Manners. \"Reiver's Denin lähellä\nolevassa mökissä asuva vanhus. Hän näki teidät -- molemmat.\"\n\n\"Mitä hän näki?\" tiedusti Eccleshare.\n\n\"Hän näki teidät siellä ja kuuli teidän puhelevan. Sitten hän näki\nteidän yhdessä poistuvan herra Courthopen huvilalle, High Cap Lodgelle\npäin.\"\n\nEccleshare nyökkäsi. Hän silmäili meitä vuorotellen ja pysyi hetkisen\nvaiti, ilmeisesti miettien.\n\n\"Kuulkaahan!\" hän puhkesi äkkiä puhumaan. \"Epäilläänkö minua tai\nParslavea tai molempia murhaajiksi?\"\n\nEi kukaan vastannut. Manners liikahti rauhattomasti tuolillaan.\nScotland Yardin miehen kasvot pysyivät liikahtamattomina kuin olisivat\nolleet graniittia. Maythorne näytti välinpitämättömältä. Crole ja minä\nkatselimme toisia. Syntyi lyhyt hiljaisuus, jonka katkaisi Manners.\n\n\"Haluaisin tietää, mitä tuolla Parslavella on kertomista senöisistä\npuuhistaan\", hän sanoi. \"Hän on tuottanut meille aika lailla vaivaa.\"\n\n\"Olen ihan varma siitä, ettei Parslave ole lainkaan aavistanut\ntuottaneensa teille vaivaa\", huomautti Eccleshare. \"Ette kaiketi\nmuista, ettei Parslave osaa lukea, joten hän ei ole saanut tietoja\nsanomalehdistä. Mutta, Parslave, kertokaa kersantti Mannersille, mitä\nteitte sinä iltana, jolloin lähditte Marrasdalesta!\"\n\nNäin käskettynä Parslave väänsi kasvonsa muistelevan näköiseksi. Äkkiä\nhänelle välähti jotakin päähän; hänen kasvonsa kirkastuivat.\n\n\"Sehän oli Cloughtwaiten markkinapäivä\", hän alkoi. \"Olin ollut siellä\n-- vein sinne joitakuita herra Robinsonin lampaita. Palasin sieltä\nillansuussa. Sitten menin kotiin ja määräysten -- tuon tohtorin\nmääräysten -- mukaisesti pukeuduin parhaisiin vaatteisiini. Miksikö?\nMinun oli lähdettävä Lontooseen sinä iltana. Söin sitten illallista ja\nsen jälkeen kävelin Lehtokurppaan. Menin sinne sisälle ja join ryypyn.\nSiellä asuva vieras herra tuli huoneeseen, jossa meitä oli tungokseen\nasti, karjanajajia, paimenia ja sellaisia. Hän tarjosi meille kaikille\nryyppyjä ja sauhuja. Hän oli todella aulis! Ja keskustelikin kanssamme\nystävällisesti. Sitten hän poistui. Minä viivyin vielä hetkisen, sitten\nminäkin lähdin -- kohtaamaan tuota tohtoria sopimuksen mukaan. Tapasin\nhänet. Muuta en sinä iltana tehnyt ennen lähtöäni.\"\n\n\"Mainitsitteko koskaan kellekään aikovanne matkustaa Lontooseen?\"\ntiedusti Maythorne.\n\n\"En, herra, en maininnut\", vastasi Parslave. \"Minulla ei ollut mitään\nsyytä siihen. Olen yksinäinen mies -- minulla ei ole lapsia eikä\nomaisia, jotka jäisivät jälkeeni. Maksoin vuokrani -- ja lähdin. Se on\ntapaistani. En välittänyt puhella siitä. Tietääkseni se oli yksinomaan\nminun asiani.\"\n\n\"Missä kohtasitte tohtori Ecclesharen?\" kysyi Manners.\n\n\"Siellä, missä oli sovittu\", vastasi Parslave empimättä. \"Lähellä\nReiver's Deniä. Hänen piti olla siellä ja antaa minulle määräykset ja\nmatkarahat. Ja siellä hän olikin.\"\n\nÄkkiä Eccleshare astahti takan luota ja tuli luoksemme.\n\n\"Juuri niin!\" hän sanoi. \"Siellä olin. Ja asiain näin ollen lienee\nminun paras kertoa teille kaikki, mitä tapahtui. Mahdollisesti minun\nolisi pitänyt kertoa kaikki se jo aikaisemmin. Mutta minulla oli syyni\n-- pysyä vaiti.\"\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nKuka oli nainen?\n\n\nLuullakseni jokainen pöydän ympärillä istuvista miehistä tunsi, että\nvihdoinkin saataisiin jonkun verran valaistusta Mazaroffin murhaan,\njoka tähän asti oli pysynyt läpitunkemattoman pimeyden verhossa.\nAinakin minä itse oivalsin sen, ja mieltäni alkoivat vaivata omituisen\nvastenmieliset pahat aavistukset, jotka olivat yhteydessä edellisen\nillan tapahtumien kanssa. Eccleshare tiesi jotakin, samoin\notaksuttavasti Parslave. Mutta mitä?\n\n\"Kuten mainitsin, oli minulla syitä pysyä vaiti\", jatkoi Eccleshare,\nistuutuen puhumaan meille. \"Minulla oli! Ja ne olivat minusta kyllin\nvoimakkaat. Kenties olen ollut väärässä, kenties tällaisissa jutuissa\n-- murha! -- ei kukaan saisi pysyä vaiti minkäänlaisissa oloissa. Mutta\nmiehinä te kuitenkin käsitätte, että minulla oli syitä, painavia syitä.\n\n\"Koska se nyt näyttää ehdottoman välttämättömältä, kerron teille\ntarkalleen, mitä Parslavelle ja minulle tapahtui sinä iltana, jona\nMazaroff sai surmansa. Alan alusta. Ennen kuin lähdin pohjoiseen\nMarrasdaleen linnustamaan Courthopen luona, joka on saman kerhon jäsen\nkuin minäkin ja kuten Armintradekin, olin päättänyt luopua\nharjoittamasta täällä lääkärintointa -- olin oikeastaan sen jo tehnyt\n-- lähteä Euroopasta Etelä-Amerikkaan viettämään tyyten toisenlaista\nelämää -- etsimään kultaa, linnustamaan, metsästämään ja niin edelleen.\nTahdoin ottaa mukaani miehen, josta olisi minulle hyötyä -- mieluummin\nmaaseutulaisen; ulkoilmaelämään tottunut metsästysvartija oli\nmieleiseni. Marrasdalessa osuin tapaamaan Parslaven -- kuten itse\nvoitte nähdä, on hän juuri kaipaamani kaltainen jäntevä,\nvankkalihaksinen mies. Hän on, kuten hän itse äsken mainitsi,\nyksinäinen, eikä mikään sido häntä Englantiin. Hän on hyvin perehtynyt\nmetsänkävijä ja niin poispäin; lyhyesti sanoen, hän on juuri sellainen\nmies, jota etsin.\n\n\"Esitin hänelle asian, ja pian olimme sopineet ehdoista. Hän voi\nsuorittaa puolestani erinäisiä asioita Lontoossa, minkä vuoksi\njärjestettiin niin, että hänen piti tulla tänne ennen minua ja\nmajoittua asuntooni siksi, kunnes palaisin. Sovimme vielä, että\npalattuaan Cloughthwaiten markkinoilta, joilla hänen oli käytävä\nliikeasioissa, hänen oli saman päivän iltana tultava tapaamaan minua,\njolloin minä antaisin hänelle rahaa ja lopulliset määräykseni. Sen\njälkeen hänen oli lähdettävä Newcastleen ja Lontooseen.\"\n\n\"Miksi Newcastlen kautta?\" kysyi Maythorne. \"Se on tosin pieni seikka,\nmutta miksi ei Black Gillin aseman ja Carlislen kautta enemmän\nkäytettyä läntistä rataa myöten?\"\n\n\"No niin\", vastasi Eccleshare. \"Parslavella on osuus eräässä pienessä\ntalossa Newcastlessa. Koska hän aikoi poistua Englannista, tahtoi hän\ntavata Newcastlessa olevan asianajajansa, joka hoitaa mainittua taloa,\nja antaa hänelle eräitä ohjeita. Päätimme senvuoksi, että hänen\nerottuaan minusta oli mentävä nummen poikki pienelle, Marrasdalen\nitäpuolitse kulkevalle haararadalle, noustava viimeiseen Newcastleen\nmenevään junaan, vietettävä yö siellä, käytävä aamulla asianajajansa\npuheilla ja sitten jatkettava matkaansa King's Crossille. Ja niin,\nkuten hän itse teille kertoo, hän tekikin.\"\n\n\"Entä seniltainen kohtauksenne?\" tiedusti Maythorne.\n\n\"Tulen siihen nyt\", jatkoi Eccleshare. \"Olin käskenyt Parslaven tulla\ntapaamaan minua High Cap Lodgen ja Lehtokurpan väliselle polulle kello\nkahdeksan. Lähdin kävelemään häntä vastaan heti, kun Courthopen luona\noli syöty päivällinen. Silloin lienee kello ollut noin kymmenen\nminuuttia yli seitsemän. Kohtasimme toisemme vähän matkan päässä\nReiver's Denistä Lehtokurppaan päin. Mikäli muistan, oli kello silloin\nhiukkasen yli kahdeksan. Seisoimme muutamia minuutteja keskustellen.\nSitten --\"\n\n\"Hetkinen, suvaitkaa!\" keskeytti Maythorne. Hän otti esille\nmuistikirjan, laski sen avattuna eteensä pöydälle ja kiinnitti\nEcclesharen huomiota yhdelle sivulle lyijykynällä karkeasti\nhahmoiteltuun piirrokseen. \"Tämän luonnoksen tein samana päivänä,\njolloin saavuin Lehtokurppaan. Siinä on nummen poikki vievät polut.\nHigh Cap Lodgesta päin tulee kaksi polkua Lehtokurppaa kohti. Toinen\nkulkee aivan Reiver's Denin editse, kallioseinämän juuritse --\nnimittäkäämme sitä ylemmäksi. Toinen on viisitoista tai kaksikymmentä\nmetriä alempana kanervikossa; olkoon sen nimi alempi polku. Kummalla te\nja Parslave olitte?\"\n\nEccleshare kumartui hetkiseksi tarkastamaan luonnosta pyöräytettyään\nsen ympäri saadakseen paremman kuvan sen ilmansuunnista. Sitten hän\nlaski sormensa erääseen kohtaan.\n\n\"Olimme suunnilleen tuolla. Alemmalla polulla. Mutta karttanne ei taida\nolla aivan selvä. Molemmat polut -- toinen, alempi, on pelkkä\nlammaspolku -- melkein yhtyvät Reiver's Denin länsipuolella, High Cap\nLodgen puolella, lähellä Cowien mökkiä. Niiden välillä on siellä vain\nmetri tai pari. Sitten alempi suuntautuu kanervikon halki High Cap\nLodgen yläpuolelle; toinen sivuuttaa High Cap Lodgen alapuolitse noin\nviidenkymmenen metrin päässä ja yhtyy Cloughthwaiteen menevään\nnummitiehen.\"\n\n\"Niin\", virkkoi Maythorne. \"Joka tapauksessa te ja Parslave olitte\nalemmalla?\"\n\n\"Olimme alemmalla lähes sadan metrin päässä Reiver's Denistä. Ja, kuten\nmainitsin, seisoimme siinä muutamia minuutteja. Silloin oli jo pimeä,\nmutta ilta oli tähtikirkas. Olimme juuri lähtemäisillämme liikkeelle\nHigh Cap Lodgen suuntaan, kun kuulimme laukauksen. Se tuntui, mikäli\nsaatoimme eroittaa, kuuluvan Reiver's Denistä tai juuri sen takaa --\nluullakseni Reiver's Denistä, sillä kalliot kajahtelivat selvästi.\nSenjälkeen emme kuulleet mitään, emme huutoa, emme parkaisua emmekä\nmuuta sentapaista. Kumpikaan meistä ei välittänyt siitä sen\nenempää -- luultavasti ajattelimme kumpikin, että ampuja oli joku\nmetsästysvartija, joka liikkui omilla asioillaan. Kiinnitimme siihen\nniin vähän huomiota, että keskustelimme sopimuksestamme vielä pari\nminuuttia laukauksen jälkeen. Koska Parslaven sitten oli aika kiiruhtaa\njunalle, siirryimme toiselle polulle, joka vei suoraan nummitielle. Kun\nparhaiksi olimme päässeet sille, kuulimme askelia Reiver's Denistä\npäin. Lähellämme oli korkeita, tiheitä pensaita, ja -- en oikein tiedä,\nmiksi sen teimme -- painauduimme vaistomaisesti niiden varjoon, jossa\noli aivan pimeä. Ja minuuttia myöhemmin meni ohitsemme hyvin vinhasti\nkävelevä nainen.\"\n\n\"Nainen!\"\n\nTämä terävä huudahdus pääsi Mannersilta. Hän, kuten me kaikki muutkin,\noli kuunnellut Ecclesharen kertomusta tarkkaavasti. Nyt hän näytti\nkiihtyneeltä; ilmeisesti hän oli äkkiä saanut mielijohteen.\n\n\"Nainen\", toisti Eccleshare levollisesti. \"Pitkä, hoikka nainen, joka\nasteli hyvin ripeästi -- eroitimme hänen raskaan huohotuksensa. Hän\nkiiti sivuitsemme kuin leimaus.\"\n\n\"Mihin suuntaan?\" kysyi Maythorne.\n\n\"Marrasdaleen päin\", vastasi Eccleshare.\n\n\"Entä sitten?\" hoputti Maythorne lyhyen hiljaisuuden jälkeen.\n\n\"Sitten Parslave ja minä lähdimme jatkamaan matkaamme -- hänen aikansa\nalkoi olla täpärällä. Emme enää nähneet emmekä kuulleet mitään. Menimme\nCowien mökin ohitse. Kerroitte Cowien nähneen meidät. Se on\ntodennäköistä, mutta me emme huomanneet häntä. Kävelimme ripeästi\nnummen poikki ja valtatielle päästyämme erosimme. Minä menin High Cap\nLodgeen, ja Parslave -- mutta kertokoon Parslave itse, mitä hän teki!\"\n\nKäännyimme kaikki Parslaven puoleen, joka yhä istui oven pielessä\ntuolin reunalla, pyöritellen peukaloitaan.\n\n\"Menin tietä pitkin suoraa päätä Petherbyn asemalle\", alkoi Parslave.\n\"Nousin yhdeksän ja viidentoista junaan -- se oli viimeinen Newcastleen\npäin. Saavuin Newcastleen kymmenen ja viisikymmentä. Majoituin yöksi\naseman lähellä olevaan raittiushotelliin. Kävin herra Grahamin,\nlakimiehen, luona heti syötyäni aamiaista seuraavana aamuna -- kello\nlienee ollut noin kymmenen. Toimitettuani asiani hänen luonaan\nhaukkasin palasen ja sitten nousin Lontooseen lähtevään kahdentoista ja\nkymmenen pikajunaan. Saavuin King's Crossille neljänneksen yli kuusi\nsamana iltana. Tulin suoraan tänne ja täällä olen ollut siitä asti.\"\n\n\"Sallikaa minun tehdä Parslavelle kysymys, niin kauan kun se on\nmielessäni\", sanoi Crole. \"Parslave, tarkoitatteko ettette\nMarrasdalesta lähdettyänne ole saanut mitään tietoa siellä\ntapahtuneesta murhasta? Ette sanomalehdistäkään?\"\n\n\"En osaa lukea, sir\", vastasi Parslave. \"En ole käynyt kouluja. En osaa\nlukea enkä kirjoittaa.\"\n\n\"Mutta olettehan ollut tohtori Ecclesharen taloudenhoitajattaren\nseurassa\", jatkoi Crole. \"Väitättekö, ettei hänkään ole milloinkaan\nlukenut teille siitä sanomalehdistä?\"\n\nParslave pudisti päätään.\n\n\"Niin, sir -- hän ei ole. Hän ei näy olevan lehtien lukija, hän. Hän\nlukee kertomuksia -- romaaneja -- sellaisia. Mutta sanomalehtiä en ole\nnähnyt hänen lukevan.\"\n\n\"No niin, mutta teillä on täällä ollessanne epäilemättä ollut tapana\nkäydä ryyppäämässä lasi olutta jossakin kapakassa\", tiukkasi Crole.\n\"Ettekö sielläkään ole kuullut siitä puhuttavan?\"\n\n\"En, sir\", vakuutti Parslave juhlallisen varmasti. \"En kertaakaan! Käyn\naina ottamassa naukun tämän saman kadun varrella olevassa kapakassa\nsyötyäni päivällistä ja toistamiseen illallisen jälkeen, mutta en ole\nkoskaan puhellut kenenkään kanssa -- en ymmärrä näiden lontoolaisten\npuhetta -- se on minulle kuin vierasta kieltä. En ole milloinkaan\nkuullut kenenkään mainitsevan tätä murhaa.\"\n\n\"Voitte uskoa vakuutustani, herra Crole\", puuttui Eccleshare puheeseen,\n\"ettei Parslave ollut kuullut mitään Mazaroffin murhasta ennenkuin\neilen illalla minun palattuani kotiin. Kerroin siitä hänelle --\nkeskustelimme omista näkemistämme Reiver's Denin luona sinä yönä --\ntaustana kaikki se, mitä muistimme, tietystikin.\"\n\n\"Juuri siitä haluaisin esittää teille muutamia kysymyksiä, tohtori\",\nsanoi Crole. \"Minusta tuntuu, että olemme pääsemässä lähemmäksi tämän\nsalaperäisen arvoituksen ratkaisua kuin tähän asti olemme olleet. Ette\nkai pahastu, jos tiedustan teiltä suoraan eräitä seikkoja?\"\n\n\"Kyselkää niin paljon kuin tahdotte!\" vastasi Eccleshare.\n\n\"Olitte Mazaroffin murhan johdosta Lehtokurpassa pidetyssä\nkuulustelussa. Annoitte lausunnon --\"\n\n\"Puhtaasti ammatillisen\", pisti Eccleshare väliin.\n\n\"Juuri niin -- kuoleman syystä\", myönsi Crole. \"No niin, miksi ette\nkertonut tutkintotuomarille ja valamiehille sitä, minkä nyt olette\nkertonut meille?\"\n\n\"Ja -- Jos saan lisätä sanasen\", ehätti Manners puolestaan kysymään,\n\"miksi ette ilmoittanut meille -- poliiseille, mitä äsken kerroitte\nmeille Parslavesta, vaikka varsin hyvin tiesitte, että haeskelimme\nhäntä?\"\n\n\"Mitä tulee teidän kysymykseenne, Manners, en tiennyt Parslaven\nkatoamisen nostattamasta hälystä niin paljoa kuin luulette\", vastasi\nEccleshare. \"En oleksinut Marrasdalen seuduilla niin paljoa kuin\nCourthopen kartanon itäpuolella. Mitä taas tulee teidän kysymykseenne,\nCrole, niin olen jo tunnustanut kenties tehneeni erehdyksen --\nepäilemättä teinkin. Mutta minulla oli syitä olla puhumatta mitään. Ne\non pian lueteltu. Se henkilö, jonka Parslave ja minä näimme rientävän\nReiver's Denistä -- missä otaksuttavasti juuri sitä ennen oli tehty\nmurha -- oli nainen!\"\n\nCrole kehoitti meitä olemaan hyvin tarkkaavaisia, luoden nopean katseen\nympäri pöydän. Sitten hän kääntyi jälleen Eccleshareen päin.\n\n\"No niin, tohtori! Älkäämme kaarrelko enää! Totuus esille, olkoonpa se\nvaikka kuinka vastenmielinen! Muodostitteko mitään mielipidettä siitä,\nkuka nainen oli?\"\n\nEccleshare teki liikkeen, joka osoitti, että tilanne oli hänestä\nkiusallinen. Mutta hän taivutti päätään ja vastasi empimättä:\n\n\"Kyllä -- varmasti!\"\n\n\"Kuka hän oli?\"\n\n\"Rouva Elphinstone!\"\n\n\"Oletteko varma siitä?\"\n\n\"Ehdottoman varma. Kysykää Parslavelta!\"\n\nCrole pyörähti Parslaveen päin, ja tämä keikautti päänsä pystyyn.\n\n\"Mitä sanotte, Parslave? Kuka oli se nainen, joka meni ohitsenne?\"\n\n\"Rouva Elphinstone, sir -- siitä ei ole epäilystäkään. Itse en ole sitä\nlainkaan epäillyt.\"\n\nCrole kääntyi jälleen Ecclesharen puoleen. \"Mainitsitte, että silloin\noli pimeä, vaikkakin taivas oli tähdessä. Miten tunsitte hänet?\"\n\n\"Vartalosta, kävelystä, hahmosta\", oli vastaus. \"En epäillyt sitä\nsilloin enkä epäile nytkään. Se nainen, joka meni Parslaven ja minun\nohitseni heti -- ainakin melkein heti -- laukauksen pamahdettua, oli\nrouva Elphinstone.\"\n\n\"Senkö tähden ette puhunut?\" huomautti Crole.\n\n\"Ajattelin asiaa seuraavana aamuna\", vastasi Eccleshare. \"Minä pysyin\nvaiti -- Parslavehan oli matkustanut pois. Minä -- niin, minä en\ntahtonut antaa ilmi naista. Ja sitäpaitsi -- olihan mahdollista, että\nasia voitaisiin selittää.\"\n\n\"Selittää!\" huudahti Crole. \"Se --\"\n\n\"Tässä on jotakin, mikä tarvitsee selittämistä\", keskeytti Maythorne.\n\"Sekä tohtori Eccleshare että Parslave väittävät yksimielisesti\nkuulleensa laukauksen Reiver's Denin läheltä kohta kello kahdeksan\njälkeen. Vanha herra Hassendeane kertoi meille, Crole, kun Holt ja minä\ntapasimme hänet siellä, kuulleensa sieltä pamahduksen muistaakseni\nkello kymmenen. No niin, kumpi niistä laukauksista tuotti kuoleman\nMazaroffille? Ajatelkaa! Ei Eccleshare eikä Parslave nähnyt\nvilahdustakaan Mazaroffista Reiver's Denin lähellä kello kahdeksan. Ja\nkuitenkin, jos kello kahdeksan laukaus surmasi hänet, olisi hänen\npitänyt olla niillä seuduin samaan aikaan kuin hekin. Mitä päättelette\nsiitä?\"\n\n\"En osaa sanoa -- sitä on mietittävä\", vastasi Crole. \"Mutta minusta on\ntärkeä kohta seuraava. Tohtori Eccleshare ja Parslave väittävät\nmolemmat ehdottoman varmasti nähneensä rouva Elphinstonen tulevan\nReiver's Denistä, mistä myöhemmin löydettiin Mazaroffin eloton ruumis,\njolta oli ryöstetty rahat, arvoesineet, paperit ja jälkisäädös. Ja\nsitten, Manners ja Corkerdale eivät tiedä siitä mitään -- ja kerron sen\nheille, koska he ovat poliisiupseereita. Muutamia päiviä murhan jälkeen\nhuomattiin eräänä iltana, että jälkisäädös oli rouva Elphinstonen\nhallussa. Miten hän oli sen saanut?\"\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nTietymättömissä\n\n\nEi tarvinnut muuta kuin vilkaista molempiin poliiseihin huomatakseen,\nettä tämä ilmoitus oli tehnyt heidän virallisesti koulutettuihin\naivoihinsa samanlaisen vaikutuksen kuin olisi äkillinen valovirta\nkohdistettu ennen pimeässä olleeseen esineeseen. Corkerdale katsoi\nMannersiin; Manners tuijotti Corkerdaleen; sitten he molemmat\nkääntyivät asianajajaan päin.\n\n\"Rouva Elphinstone!\" huudahti Manners. \"Kadonnut jälkisäädös rouva\nElphinstonen hallussa?\"\n\nCorkerdalen ensimmäinen huomautus oli sävyltään tyynempi.\n\n\"Se kaipaa jonkun verran selitystä\", virkkoi hän tärkeän näköisenä.\n\"Mikäli olen kuullut, oli jälkisäädös Mazaroffin taskussa kun hänet\nmurhattiin.\"\n\n\"Sikäli kuin tiedetään, se oli\", vastasi Crole. \"Hän otti sen mukaansa\nPostlethwaiten toimistosta Yorkissa, eikä sitä varmasti ollut hänen\nLehtokurpassa olevien tavaroittensa joukossa, jotka me tarkastimme\nhänen kuolemansa jälkeen. Selitystä! Niinpä kyllä! Mutta kerron teille,\nmiten saimme tietää, että se oli rouva Elphinstonella.\" Sitten hän\nselosti edellisen illan tapahtumat, jättäen kuitenkin mainitsematta,\nettä Sheila tuli asuntooni, tuoden kadonneen jälkisäädöksen. \"Ja nyt\",\nhän jatkoi, \"on ydinkohta se, miten, missä ja minkälaisissa\nolosuhteissa rouva Elphinstone sai jälkisäädöksen haltuunsa. Rouva\nElphinstonen saavuttua eilen illalla Lontooseen tapasi Maythorne hänet\nja koetti saada häneltä selityksiä. Hän ei saanut!\"\n\n\"En sanaakaan!\" vahvisti Maythorne. \"Hän oli pelkkää uhmaa. Huomautin,\nmikä johtopäätös siitä voitaisiin vetää, mikä epäluulo saattaisi\nkohdistua häneen. Kaikki turhaa. Hän kieltäytyi puhumasta ja\nilmaisemasta mitään.\"\n\n\"Ja se panee minut ajattelemaan\", huomautti Crole hieman innokkaasti,\n\"että rouva Elphinstone voi sittenkin selittää kaikki asianmukaisesti\nja pätevästi. En voi kuvitella, että nainen, jolla on hitunenkaan\njärkeä -- ja hän on laskeva, taitava, kylmä nainen -- olisi kyllin\ntyperä käyttäytyäkseen sillä tavoin, jollei hän tietäisi olevansa\nturvassa. Te kai ilmaisitte, että teidän on ilmoitettava asia\npoliisille, eikö niin, Maythorne?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Eikö sekään tehonnut häneen?\"\n\n\"Ei hituistakaan! Koko hänen käytöksensä tuntui sanovan: hoitakaa omat\nasianne!\"\n\nCrole alkoi naputella sormillaan pöytää, silmäillen meitä muita,\nikäänkuin aprikoiden, eikö kellään olisi mitään huomauttamista. Kun\nkukaan ei virkkanut mitään, alkoi hän itse puhua.\n\n\"Onkohan Mazaroff eli Merchison, joka hän todella oli, kohdannut rouva\nElphinstonen eli Merchisonin, kuten hänen nimensä oikeastaan on, ennen\nkuolemaansa majaillessaan Lehtokurpassa? Se on mahdollista!\"\n\n\"Minä en sitä usko\", vastasi Maythorne, jota Crole erityisesti katsoi.\n\"Ei mikään anna aihetta sellaiseen luuloon. Jos rouva Elphinstone\ntaipuisi puhumaan, niin luonnollisesti selviäisi tavattoman paljon.\"\n\n\"Päättäen siitä vähästä, mitä näin rouva Elphinstonesta Marrasdalessa\",\nhuomautti Crole, \"hän on sellainen nainen, joka ei puhu, ennen kuin se\nhäntä huvittaa! Kova nainen -- kirotun kova!\"\n\n\"Missä rouva Elphinstone on tavattavissa?\" tiedusti Corkerdale.\n\n\"Shortin hotellissa\", ilmoitti Maythorne.\n\n\"Sitten on mielestäni parasta, että Manners ja minä menemme sinne hänen\npuheilleen\", jatkoi Corkerdale. Sitten hän lisäsi Ecclesharelle:\n\"Mainitsitte aikovanne poistua Englannista, tohtori. Milloin?\"\n\n\"En ole vielä määrännyt täsmällisesti aikaa\", vastasi Eccleshare.\n\"Ajattelin ensi viikon lopulla.\"\n\n\"Teidän pitäisi siirtää lähtönne hieman tuonnemmaksi\", esitti\nCorkerdale tyynesti. \"Mikäli käsitän, vaaditaan teitä ja palvelijaanne\ntodistamaan. Mutta\", hän jatkoi, \"Parslave kai on syntyisin\nMarrasdalesta. No hyvä! Sitten hän tuntee hyvin rouva Elphinstonen\nulkonäöltä.\"\n\n\"Olen tuntenut hänet monta vuotta, sir -- aina siitä saakka, kun hän\ntuli asumaan Marrasdale Toweriin\", vastasi Parslave.\n\n\"Oletteko tavallisissa oloissa nähnyt häntä usein, Parslave?\"\n\n\"Melkein joka päivä, sir -- milloin missäkin.\"\n\n\"Ja olette ihan varma, että näitte juuri rouva Elphinstonen\nsinä yönä tulevan sieltä päin, mistä laukaus oli kuulunut ja mistä\nMazaroff-vainajan ruumis myöhemmin löydettiin?\"\n\n\"Siitä ei ole vähintäkään epäilystä, sir! Vakuutan juhlallisesti, että\nse oli rouva Elphinstone.\"\n\n\"Ja myöskin te olette siitä varma, tohtori, vaikka te, joka kaiketi\nvain satunnaisesti oleskelitte paikkakunnalla, ette luonnollisestikaan\ntuntenut rouva Elphinstonea yhtä hyvin?\"\n\n\"En sitä lainkaan epäile\", vakuutti Eccleshare. \"Vaikka olinkin siellä\nvain käymässä, tunnen rouva Elphinstonen varsin hyvin. Isäntäni, herra\nCourthope, on rouva Elphinstonen sisarenpoika. Hän, herra Armintrade ja\nminä olimme kaksi tai kolme kertaa päivällisellä Marrasdale Towerissa\nminun siellä ollessani. Kohtasin rouva Elphinstonen usein nummella ja\nkylässä. Olen varma siitä, että hän on se nainen, jonka Parslave ja\nminä näimme sinä yönä tulevan Reiver's Denistä. En ole kertaakaan sitä\nepäillyt, en vähääkään -- merkitköönpä se sitten mitä tahansa!\"\n\nCorkerdale kääntyi Mannersin puoleen.\n\n\"Meidän lienee parasta käväistä Shortin hotellissa.\"\n\n\"Niin minustakin\", vahvisti Manners. \"Asiaa ei voi jättää tälleen.\"\n\nNousimme kaikki seisomaan. Syntyi lyhyt äänettömyys. Crole oli juuri\nsanomaisillaan jotakin, kun ovelle koputettiin. Ecclesharen\ntaloudenhoitajatar pisti päänsä sisään.\n\n\"Ulkosalla on nuori mies, sir, tiedustelemassa, onko herra Maythorne\ntäällä\", hän ilmoitti. \"Hän saapui autolla, sir, erään vanhan herran\nseurassa. Nuori mies käski sanomaan, jos herra Maythorne on täällä,\nettä hänen nimensä on Pickles.\"\n\n\"Yksi konttoristeistani\", jupisi Maythorne. \"Suokaa anteeksi!\" Hän\nriensi ulos, palaten parin minuutin kuluttua muassaan herra\nElphinstone. Ja ensimmäisen kerran koko tuttavuutemme aikana\nMaythornessa näkyi merkkejä kiihtymyksestä ja huolestumisesta.\n\n\"On tapahtunut uusi käänne!\" huudahti hän astuessaan huoneeseen. \"Herra\nElphinstone on käynyt toimistossani ja seurannut minua tänne\nkertoakseen, että rouva Elphinstone on kadonnut!\"\n\nKäännyimme kaikki herra Elphinstoneen päin. Hän oli järkyksissä, niin\nettä hänen tavallinen uneliaisuutensa oli haihtunut; hän näytti\nhämmentyneeltä, harmistuneelta, sekavalta, perinpohjin ymmälle\njoutuneelta. Seisoen ovensuussa ja vilkuen meihin, ikäänkuin ei olisi\nkyennyt pääsemään meistä selville eikä laskemaan meitä, hän nyökkäsi\nkoneellisesti Maythornen lausuttua ilmoituksensa. Mutta hän hillitsi\nitseään kylliksi vahvistaakseen sen sanoillakin.\n\n\"Eilis-illasta alkaen!\" hän sopersi. \"Kadonnut -- jäljettömiin. Tuiki\ntavatonta -- ja ikävää -- ja kiusallista. En tosiaankaan tiedä mitä\najatella tai tehdä! Perin vaikea tilanne!\"\n\nCrole, joka uutisen kuultuaan oli vilkaissut terävästi poliiseihin,\ntyönsi tulokkaalle tuolin.\n\n\"Istukaa, herra Elphinstone!\" hän kehoitti. \"Ehkä voimme auttaa teitä\nvähän. Milloin rouva Elphinstone katosi?\"\n\nElphinstone vaipui tuolille ja katsoi taaskin meihin. Hänellä oli\nvanhakuosinen kävelykeppi, ja koneellisesti hän nosti sen hopeisen\nnupin leukaansa vasten ja hankasi sitä miettivänä.\n\n\"Niin\", hän virkkoi. \"Asia on niin, että koko juttu on kovin sekava.\nEilen illalla tietystikin. Lähdettyämme neiti Apperleyn asunnosta\najoimme Shortin hotelliin -- asumme aina siellä käydessämme\nLontoossa. Sinne saavuttuamme söimme päivällistä yksityisessä\nseurusteluhuoneessamme. Vähän aikaa senjälkeen saapui Sheila. Hän --\"\n\n\"Mitä? Neiti Merchison tuli sinne, niinkö?\" keskeytti Maythorne.\n\n\"Neiti Merchison -- Sheila -- tytärpuoleni -- kyllä hän tuli. Hän ja\nhänen äitinsä menivät viereiseen makuukamariin keskustelemaan. Kuulin\nheidän äänensä. Minä -- minä menin alakertaan; arvelin -- nähkääs --\npolttaa sikaarin tupakkahuoneessa. Olin siellä ehkä tunnin verran --\njouduin mielenkiintoiseen keskusteluun erään miehen kanssa, joka\nosoittautui jonkunlaiseksi arkeologiksi. Kenties olin poissa hiukan\nkauemminkin. Sitten palasin huoneisiimme. Siellä ei ollut ketään -- ei\nkerrassaan ketään! Ajattelin, että rouva Elphinstone ja Sheila olivat\nehkä menneet seurustelusaliin, ja menin sinne, mutta heitä ei näkynyt.\nOdotin jonkun aikaa. Mutta kun heitä ei kuulunut, aloin tiedustella. Ja\nsain tietää -- todella hyvinkin hämmästyttävää -- sain eteisvartijalta\ntietää, että rouva Elphinstone, Sheila ja Alison Murdoch olivat kaikki\npoistuneet hotellista jonkun aikaa sitä ennen, ilmeisesti kohta\nsenjälkeen, kun minä olin lähtenyt tupakkahuoneeseen. Ja --\"\n\n\"Suokaa anteeksi, herra Elphinstone!\" pisti Maythorne väliin. \"Mutta --\nkuka on Alison Murdoch?\"\n\nElphinstone katsoi kysyjään samannäköisenä kuin mies, jota ihmetytti\nse, etteivät kaikki tiedä yhtä paljoa kuin hän.\n\n\"Alison Murdoch?\" hän kertasi. \"Ahaa, niin, tehän ette olekaan\nMarrasdalen asukkaita. Alison Murdoch on jonkunlainen vaimoni\nkasvatussisar. He kasvoivat lapsina yhdessä, nähkääs. Sitten hän\naikoinaan oli monta vuotta vaimoni kamarineitona -- ja on vieläkin, kun\nolemme matkoilla, kuten esimerkiksi nyt. Mutta hän on muutamia vuosia\nasunut eräässä pienessä talossa Marrasdalessa -- oikeastaan Birnsidessä\n-- omilla varoillaan -- hänen vaatimuksensa ovat vähäiset. Mutta hän on\ntoimelias nainen -- matkailuaikana esimerkiksi hän on apuna\nLehtokurpassa keittiöpuuhissa -- taitava, työteliäs nainen.\"\n\n\"Ja menikö hän eilen illalla kaupungille rouva Elphinstonen ja neiti\nMerchisonin kanssa?\" kysyi Maythorne.\n\n\"Niin eteisvartija kertoi. Hän sanoi, että rouva Elphinstone ja hänen\nkamaripalvelijattarensa -- heidät molemmat tunnetaan Shortin hotellissa\nvarsin hyvin, sillä käymme aina kaikki kolme Lontoossa kaksi tai kolme\nkertaa vuodessa -- ja neiti Merchison, joka siellä myöskin tietysti\ntunnetaan hyvin, menivät kaikki yhdessä ulos -- muistaakseni hän sanoi\npuoli kymmenen.\"\n\n\"Noutiko hän heille ajurin?\" tiedusteli Maythorne.\n\n\"Ei -- hän kertoi heidän lähteneen vasemmalle katua myöten --\njalkaisin\", vastasi Elphinstone. \"Hyvä Jumala! En totisesti jaksa\nkäsittää, miksi heidän piti mennä jalkaisin niin myöhään illalla!\"\n\n\"Mutta tärkeintä on\", huomautti Crole, \"palasivatko he tahi palasiko\nheistä joku.\"\n\n\"Heistä ei ole kukaan palannut!\" valitti Elphinstone. \"Odotin\npuoliyöhön saakka. Sitten vihdoin paneuduin makuulle -- perin ymmällä.\nMutta olin niin väsynyt, että vaivuin heti uneen ja nukuin sikeästi\naamuun asti. Suureksi hämmästyksekseni ei rouva Elphinstone eikä Alison\nMurdoch ollut palannut -- Sheilan otaksuin luonnollisesti olevan neiti\nApperleyn luona. Syötyäni senvuoksi hieman aamiaista ajoin neiti\nApperleyn asunnolle ja tapasin tämän nuoren naisen juuri lähdössä\nopetustunnilleen. Hämmästyin yhäkin enemmän, kun hän ei tietänyt mitään\nSheilasta. Sheila, hän kertoi, oli edellisenä iltana istunut ensiksi\npitkän aikaa äänettömänä, sitten ilmoittanut lähtevänsä Shortin\nhotelliin selvittämään asioita äitinsä kanssa ja lähtenyt heti -- eikä\nollut palannut! Niin\", päätti Elphinstone kertomuksensa, huojutellen\nhopeanuppista keppiään, \"siinä sitä ollaan! Kaikki kolme ovat\nkadonneet! Lontoossa! Muistin herra Maythornen, kävin hänen\ntoimistossaan, ja minut saatettiin tänne hänen luokseen. Ja aioin kysyä\nteiltä, herra Maythorne -- pidättekö mahdollisena, että heidät on\nryöstetty?\"\n\nEi kukaan nauranut; Elphinstonen yksinkertaisuus oli liian\nsilmiinpistävä. Hän oli yksinkertaisuudessaan myöskin vakava, ja Crole\noli yhtä totinen vastatessaan hänen vilpittömään kysymykseensä.\n\n\"Ei, herra Elphinstone, en usko, että kolme naista voidaan ryöstää edes\nLontoossakaan. Luultavasti he ovat menneet jollekin omalle asialleen,\nja kenties heillä on ollut hyvät syynsä jäädä palaamatta. Mutta\nsallikaa minun kysellä teiltä vielä vähän. Kun vaimonne ja hänen\ntyttärensä vetäytyivät makuuhuoneeseen puhellakseen kahdenkesken, niin\nmissä oli Alison Murdoch?\"\n\nHerra Elphinstone mietti hetkisen.\n\n\"Otaksuttavasti\", hän vastasi vihdoin, \"sen viereisessä huoneessa --\npukeutumishuoneessa, jossa hän nukkui. Meillä on Shortin hotellissa\nollessamme aina samat huoneet: seurusteluhuone, makuukamari ja\npukeutumishuone. Viimemainittu on aina Alison Murdochin hallussa.\nLuullakseni hän oli siellä, kun vaimoni ja Sheila menivät\nmakuukamariin.\"\n\n\"Saitteko eteisvartijalta tietää, olivatko he ottaneet mitään\nmukaansa?\" tiedusti Crole. \"Jotakin kevyttä matkatavaraa tahi muuta\nsentapaista, ikäänkuin he tahi joku heistä aikoisi viipyä poissa koko\nyön?\"\n\n\"Sitä en kysynyt\", vastasi Elphinstone. \"Mutta olen varma, etteivät he\nottaneet. Eteisvartija -- älykäs mies, jonka olen tuntenut monta\nvuotta -- mainitsi tänä aamuna, että hän oli naisten lähtiessä arvellut\nheidän menevän -- niin, se ei totisesti olisi johtunut mieleenikään.\"\n\n\"No, mihin sitten?\"\n\n\"Hän kertoi luulleensa naisten menevän -- käyttääkseni hänen sanojaan\n-- tunniksi kuviin\", vastasi Elphinstone. \"En luonnollisesti ymmärtänyt\nhäntä. Hän selitti, että ensimmäisen kadunkulman takana Shortin\nhotellista siihen suuntaan, johon he olivat lähteneet, oli yksi noita\nuudenuutukaisia elävienkuvien teattereja, joissa, kuten olen kuullut,\nnäytellään liikkuvia kuvia. Mutta en saata uskoa --\"\n\n\"Luultavasti voimme pitää varmana, etteivät he menneet sinne\",\nhuomautti Maythorne. Hän katsahti merkitsevästi poliiseihin. \"Tähän on\nkäytävä käsiksi huolellisesti\", hän mutisi. \"Teidän alaanne!\"\n\n\"Ei ole varmaa, eikö rouva Elphinstone ole Shortin hotellissa, kun\nHerra Elphinstone palaa sinne\", virkkoi Crole, vilkaisten kelloonsa.\n\"Nyt on kello kaksitoista, ja --\"\n\n\"Ei kylläkään\", keskeytti Maythorne. Hiljaa hän sitten jupisi: \"Mutta\narvaanpa, ettei hän ole! Herra Elphinstone\", hän jatkoi, korottaen\nääntään, \"tahtoisin näyttää teille jotakin -- erään esineen, joka on\ntaskussani. Tässä se on.\" Hän otti esille kohokuvakoristeisen\nrintaneulan ja pani sen pöydälle. \"Oletteko nähnyt sitä koskaan ennen?\"\n\nHerra Elphinstone katseli rintaneulaa tarkasti ja nosti sitten\nvilkkaasti päänsä pystyyn.\n\n\"Mistä olette sen saanut?\" hän tiedusti, ikäänkuin kummastellen. \"Sehän\non vaimoni oma!\"\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\nKuka se mies oli?\n\n\nMaythorne kumartui pöydän yli Mannersin ja Corkerdalen puoleen ja\nkuiskutti heille minuutin tahi pari. Arvasin, että hän kertoi, miten ja\nmistä hän oli löytänyt juuri näyttämänsä rintaneulan. Sitten hän\npuhutteli taaskin Elphinstonea.\n\n\"Oletteko aivan varma siitä, että tämä on vaimonne omaisuutta?\" hän\nkysyi. \"Tällaiset rintaneulat ovat luultavasti hyvin samannäköisiä.\"\n\n\"Se on vaimoni\", vakuutti Elphinstone jyrkemmin ja päättäväisemmin\nkuin tavallisesti. \"Ostin sen itse hänelle monta vuotta sitten\nInvernessistä. Se on toinen kahdesta -- ne ovat täsmälleen samanlaiset.\nKivet ovat harvinaisen laatuista kameata; hopeakehykset ovat vanhat.\nOstin molemmat eräästä sekalaiskaupasta Invernessistä -- muistan sen\noikein hyvin. Mutta tosiaan! En ole nähnyt kumpaakaan vuosikausiin.\"\n\n\"Eikö rouva Elphinstone siis ole käyttänyt niitä?\" kysäisi Maythorne.\n\n\"Hän piti niitä vanhakuosisina ja liian raskaina\", vastasi Elphinstone.\n\"Hänestä ne luullakseni olivat omituisia, harvinaisia esineitä -- hän\nväitti, että niitä oli alkuaan käytetty pitämään kiinni viittoja --\nmiesten viittoja -- olkapäillä, ja pani ne syrjään. En muista hänen\nkäyttäneen niitä kertaakaan -- mutta olen ehdottoman varma, että\nnäyttämänne on toinen niistä kahdesta. Mutta mistä sen saitte?\"\n\n\"Riittäköön toistaiseksi, kun sanon, herra Elphinstone, että löysin sen\nsattumalta käydessäni Marrasdalessa. Älkää välittäkö muusta tällä\nhetkellä!\"\n\nHän pani rintaneulan takaisin taskuunsa ja nousi pystyyn katsahtaen\nmeihin muihin. \"No? Entä nyt?\"\n\nEi kukaan ehdottanut mitään. Sitten puhkesi Elphinstone puhumaan.\n\n\"Kunpa tietäisin, miten vaimolleni on käynyt!\" hän valitti. \"Eikö\nkukaan osaa keksiä, mitä olisi tehtävä?\"\n\n\"Häntä ryhdytään etsimään, sir\", lohdutti Corkerdale. Hän nykäisi\nMannersia. \"Mielestäni olisi meidän parasta käydä toimeen\", hän jupisi.\n\"Ensin hotelliin, vai mitä?\"\n\nMaythorne kääntyi Ecclesharen puoleen.\n\n\"Kai teillä on puhelin. Sepä hyvä! Soitetaan Shortin hotelliin ja\nkuulustellaan, onko rouva Elphinstone palannut sinne.\"\n\nHän poistui Ecclesharen seuratessa eteissaliin. Me muut jäimme\nodottamaan. Heidän palatessaan muutamien minuuttien kuluttua pudisti\nMaythorne päätään.\n\n\"Ei mitään tietoja!\" hän ilmoitti. \"He eivät ole tulleet takaisin --\ntähän mennessä. Mutta koska he lähtivät sieltä, niin se paikka on kai\nparas toimintakeskus meille.\"\n\n\"Me aiomme lähteä sinne joka tapauksessa\", sanoi Corkerdale. \"Rouva\nElphinstone on löydettävä! Ehkä herra Elphinstone tahtoo lähteä\nmukaamme? Saatammehan löytää johtolangan jostakin, mitä he ovat\njättäneet jälkeensä.\"\n\nHeikosti tuskitellen, että kaikki on tuiki harmillista ja sekavaa, hän\npoistui poliisien kanssa. Heidän mentyään Maythorne kohautti\nolkapäitään ja katsahti Croleen.\n\n\"Siitä ei ole mitään hyötyä\", hän virkkoi. \"He eivät löydä mitään! Tämä\non kaikki suunniteltua -- rouva Elphinstonen ja jonkun toisen -- hyvin\ntodennäköisesti Alison Murdochin punoma juoni. Minua kummastuttaa\nainoastaan se, miten neiti Merchison joutui siihen mukaan eilen\nillalla.\"\n\nSe pani minutkin ymmälle. Mutta Crole oli sukkelaälyisempi ja\nneuvokkaampi.\n\n\"Ei kai siitä voi olla kuin yksi ajatus\", hän huomautti. \"Luullakseni\noivallan kaikki. Sen periaatteen mukaisesti, että veri sittenkin on\nvettä sakeampi, neiti Merchison katui jonkun verran eilen illalla\nteidän poistuttuanne neiti Apperleyn asunnosta ja lähti äitinsä luokse\nShortin hotelliin. Siellä rouva Elphinstone luultavasti ilmaisi\ntyttärelleen salaisuutensa ja lopputulos oli, että he -- livistivät!\"\n\n\"Miksi?\" kysäisi Maythorne.\n\nCrole levitti kätensä tehden paljon puhuvan eleen.\n\n\"Minä luulen, että Mazaroffin ampui rouva Elphinstone!\" hän selitti.\n\n\"Niin minäkin!\" jupisi Eccleshare.\n\nMutta silloin -- se tapahtui oikeastaan kai Sheilan tähden -- arvelin,\nettä minunkin oli lausuttava joku sana. Olin ollut vaiti, sillä en\nkatsonut kykeneväni puhumaan poliisien ja etsivien seurassa, mutta olin\nkoko ajan ajatellut ja harkinnut.\n\n\"Minä uskon, että te molemmat olette väärässä!\" pamautin, katsoen ensin\nCrolea, sitten Ecclesharea silmiin. \"Mazaroff, kuten tiedämme,\nammuttiin Musgraven pyssyllä! Miten olisi rouva Elphinstone voinut\nsaada sen käsiinsä? Musgraven pyssy löydettiin murhapaikalta.\"\n\nMutta Maythorne pudisti päätään.\n\n\"Emme tiedä, että Mazaroff ammuttiin Musgraven pyssyllä, Holt\", hän\nhuomautti vastaan. \"Se on kiperä kohta! Sinä iltana ammuttiin kaksi\nlaukausta; ensimmäisen kuulivat tohtori Eccleshare ja Parslave; toisen\nkuuli vanha Hassendeane jonkun aikaa myöhemmin. Emme tiedä, kumpi\nlaukaus surmasi Mazaroffin, emmekä sitä, mistä pyssystä se ammuttiin.\"\n\n\"Jos Mazaroffin surmasi toinen laukaus -- vähää ennen kymmentä -- niin\nampuja ei ollut rouva Elphinstone\", intin. \"Sillä Eccleshare ja\nParslave kertoivat nähneensä hänet vähän jälkeen kahdeksan. Enkä minä\npuolestani ole lainkaan varma, että he näkivät juuri hänet! He\nmyöntävät, että oli pimeä -- he ovat saattaneet nähdä jonkun toisen\nnaisen, joka läheisesti muistuttaa häntä --\"\n\n\"Ei!\" kivahti Eccleshare. \"Näimme -- hänet!\"\n\n\"Sitäpaitsi\", jatkoin, \"on otettava huomioon vielä yksi seikka. Onko se\ntodennäköistä? Onko se edes otaksuttavaa? Miksi rouva Elphinstone olisi\nampunut Mazaroffin eli Merchisonin -- laillisen aviopuolisonsa?\"\n\n\"Ehkä juuri siitä syystä, että Mazaroff oli hänen laillinen\naviopuolisonsa\", huomautti Crole, hymyillen kuivasti. \"Sen nojalla,\nmitä olen nähnyt rouva Elphinstonesta, olen valmis uskomaan, että\nhäneltä syntyy minkälainen teko hyvänsä.\"\n\n\"Tämä on murha!\" kivahdin. \"Ja joka tapauksessa -- jos rouva\nElphinstone olisikin sen tehnyt ja ilmaissut eilen illalla\nsalaisuutensa tyttärelleen, niin olen varma, ettei neiti Merchison\nsuostuisi auttamaan ja edistämään häntä sitä enää salaamalla.\"\n\n\"Niinkö, nuori mies\", vastasi Crole. \"En voi sanoa muuta kuin sen,\nettette tunne elämää, ette ihmisluontoa -- ettekä naista. Minä väitän,\nettä neiti Merchison menettelisi juuri siten! Kuten jo aikaisemmin\nhuomautin, veri on vettä sakeampi. Neiti Merchison -- hyvin\nkiihkeätunteinen nuori nainen -- epäilemättä harmistui kovasti äitiinsä\njälkisäädöksen johdosta ja riensi päätäpahkaa palauttamaan sitä\noikeudenmukaiselle omistajalle, jota kohtaan, rakas Holt, hän tuntee\nvoimakasta, hyvin voimakasta mielenkiintoa. Mutta jos asia joutui niin\ntiukalle, että rouva Elphinstonen oli pakko tyttärelleen tunnustaa\nsekaantuneensa suoranaiseen murhaan, niin silloin, uskallan väittää,\nneiti Merchisonin lapsentunteet vaatisivat äänensä kuuluville, ja hän\ntekisi kaiken voitavansa auttaakseen äitiään! Siitä on kai Maythorne\nyhtä mieltä?\"\n\n\"Tietysti\", sanoi Maythorne puolittain välinpitämättömästi. \"Siitä ei\nole epäilystäkään -- ihmisluonto! En pitäisi neiti Merchisonia\nkovinkaan suuressa arvossa, jollei hän ponnistelisi äitinsä puolesta!\nMutta tämä kaikki on pelkkää puhetta -- tehkäämme jotakin!\" Hän kääntyi\nEccleshareen. \"Otaksuttavasti otatte varteen Corkerdalen viittauksen ja\nviivytte täällä, kunnes saatte tietää, tarvitaanko teitä ja Parslavea\ntodistamaan, tohtori?\"\n\n\"Minun lienee se tehtävä\", myönsi Eccleshare. \"Viikko tai pari ei\nmerkitse kovinkaan paljoa, paitsi että henkilö, jolle olen luovuttanut\nasuntoni ja potilaani, haluaisi muuttaa tänne. Se voidaan kuitenkin\njärjestää. Lienee pakko, vai mitä?\"\n\n\"Luultavasti\", vastasi Maythorne. \"No niin\", jatkoi hän Crolelle ja\nminulle, \"lähdetään liikkeelle.\"\n\nPoistuimme talosta. Ulkosalla, kadun vastaisella puolella, oli Johnson\nyhäti vetelehtimässä. Hänen katseensa osui Maythornen silmiin. En\ntiedä, millä tavoin Maythorne antoi hänelle merkin, mutta hän\nlöntysteli kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kadoten näkyvistä.\n\n\"On tarpeetonta pitää tuota miekkosta enää täällä\", huomautti\nMaythorne. \"Ja nyt Cottingleyn luokse. Taidanpa lähettää hänet rouva\nElphinstonen jäljille -- hän löytää kadonneet paljon nopeammin kuin\nyksikään ammattipoliisi.\"\n\n\"Mistä hän ottaa käsiinsä johtolangan?\" kysyi Crole purevasti.\n\n\"Jättäkää se Cottingleyn huoleksi!\" tokaisi Maythorne. \"Hän löytää\njohtolangan sieltä, mistä ei kukaan muu sitä näe. Hän ei tarvitse muuta\nkuin selvät ja täsmälliset ohjeet alkaakseen.\"\n\nTapasimme Cottingleyn kadun päässä. Hän söi omenaa täydennykseksi\nleipä- ja juustopuoliseensa. Rauhallisena kuten aina hän kääntyi\nkanssamme astelemaan lähimmälle ajuriasemalle, Maythornen puhuessa\nhänelle matkalla.\n\n\"Entä nyt?\" tiedusteli Crole, kun jälleen olimme Edgware-tiellä.\n\n\"Aion pistäytyä Shortin hotellissa\", ilmoitti Maythorne,\n\"kuulustamassa, ovatko ne miekkoset saaneet mitään selville, ja\nsaadakseni Cottingleylle alkuvauhdin. Tulkaa te molemmat mukaan!\"\n\n\"Minun ei sovi\", esteli Crole. \"Minun on palattava toimistooni. Minusta\nei siellä ole mitään hyötyä, ja voittehan soittaa miilulle, jos saatte\nuutisia. Muuten\", hän lisäsi, kun Maythorne antoi merkin ajurille, \"en\nole muistanut mainita sitä aikaisemmin. Armintraden maksuosoitus\nsaapui asianomaisessa kunnossa tänä aamuna. Se on siis selvää, ja\notaksuttavasti on hänen osansa näissä salaperäisissä tapahtumissa\npäättynyt.\"\n\n\"Ei mikään ole vielä päättynyt, Crole!\" huudahti Maythorne. \"Esirippu\non vielä ylhäällä -- lujasti ylhäällä -- kaikki on käynnissä.\nTuletteko, Holt? Toivoisin sitä.\"\n\nMenin hänen mukaansa. En ollut niin paljoa huolissani rouva\nElphinstonen kuin Sheilan tähden. Tilanne oli jollakin tavoin vakavasti\nkärjistynyt, kun Sheila edellisenä iltana oli äitinsä luona, siitä ei\nvoinut olla epäilystäkään -- ei mikään muu, siitä olin varma, ollut\nvoinut aiheuttaa omituista poistumista ja katoamista, josta Elphinstone\noli meille kertonut. Mitähän oli tapahtunut?\n\nLyhyessä ajassa ajoimme Shortin hyvässä maineessa olevaan, joskin\nhiukan vanhanmalliseen hotelliin, joka sijaitsee West Endissä ja jota\nmaaseutulaisperheet suuresti suosivat. Matkalla sinne Maythorne selosti\nCottingleylle kaikki, mitä olimme sinä aamuna toimittaneet, ja syventyi\nerikoisesti rouva Elphinstonen katoamiseen. Cottingley imi kaikki\ntiedot itseensä virkkamatta sanaakaan; hän söi yhä omeniaan,\npureskellen niitä esimiehensä puhuessa. Mutta kun Maythorne lopetti,\noli myöskin Cottingley lopettanut viimeisen omenansa, viskasi\nsiemenkodan vaunujen ikkunasta ulos ja sanoa napautti pari sanaa:\n\n\"Laivayhtiöiden konttorit! Todennäköisimmät paikat ensin.\"\n\n\"Hyvä!\" kehaisi Maythorne. \"Se saattaa olla viisasta. Se sopii!\nRyhtykäähän siihen! Mutta ensin katsomme, onko täällä ilmennyt mitään.\"\n\nLaskeuduimme vaunuista vähän matkan päässä Shortin hotellista ja\nkävelimme sen pääovelle. Manners ja Corkerdale olivat juuri tulossa\nulos, kun me saavuimme sinne. Luulin heidän eleistään huomaavani, että\nhe olivat kuulleet jotakin.\n\n\"No?\" kysyi Maythorne, kun ehdimme ihan likelle heitä. \"Onko uutisia?\"\n\n\"Ei ketään ole palannut\", vastasi Corkerdale, \"eikä rouva Elphinstonen\neikä kamaripalvelijattaren huoneissa mikään osoita, minne he ovat\nmenneet. Mutta kuulimme erään seikan, jota vanha herra ei ollut saanut\ntietoonsa lähtiessään tänä aamuna teitä etsimään.\"\n\n\"Mitä sitten?\" tiedusteli Maythorne.\n\n\"Se on omituista tosiaankin!\" sanoi etsivä. \"Tahtoisinpa tietää, mitä\nse merkitsee, Sen kertoi minulle eteisvartijan apulainen. Hän ilmoitti,\nettä vähän senjälkeen, kun herra ja rouva Elphinstone ja\nkamaripalvelijatar olivat eilen illalla saapuneet -- hän tuntee muka\nhyvin kaikki kolme, koska he käyvät siellä kahdesti tahi kolmesti\nvuodessa -- tuli eteissaliin mies, joka tiedusti, asuivatko he --\nmainiten heidän nimensä -- siellä. Hän vastasi myöntävästi ja arveli\nheidän parhaillaan syövän päivällistä. Mies poistui. Mutta\neteisvartijan apulainen väitti panneensa merkille, että mies senjälkeen\nmaleksi hotellin edustalla ja että hän oli siellä ikäänkuin pitämässä\nsilmällä silloinkin, kun rouva Elphinstone, hänen tyttärensä ja\nkamaripalvelijatar lähtivät ulos -- onpa hän varma siitä, että mies\nseurasi heitä pitkin katua ja ensimmäisen kadunkulman taakse. Ja --\nsiinä on kaikki!\"\n\n\"Ja sitä onkin hyvä annos!\" virkkoi Maythorne. \"Osasiko hän kuvailla\nmiestä?\"\n\n\"Kyllä! Pieni, laiha, noin kolmikymmenvuotias mies; vähäiset, ruskeat\nviikset, silmälasit nenällä; hyvin arvokkaasti puettu; päässä\nTrilby-hattu; näytti konttoristilta tai kauppamatkustajalta -- jotakin\nsiihen suuntaan.\"\n\n\"Oliko hän maininnut eteisvartijan apulaiselle mitään siitä, miksi hän\nkysyi Elphinstoneja?\" tiedusti Maythorne.\n\n\"Ei\", vastasi Corkerdale. \"Kun mies oli kysynyt häneltä, saako hän\nviedä jonkun sanoman Elphinstonelle, oli vieras vastannut kieltävästi.\nSillä ei muka väliä; hän ei tahtonut häiritä heitä, jos he olivat\npäivällisellä; hän kävisi toisen kerran.\"\n\n\"Mutta häntä ei sitten enää kuulunut?\"\n\n\"Ei. Kun eteisvartijan apulainen viimeksi hänet näki, seurasi hän\nnaisia kadulla.\"\n\nMaythorne oli ääneti minuutin tahi pari.\n\n\"No niin\", hän virkkoi vihdoin. \"Te kai selvittelette asioita omalla\ntavallanne. Jos voin mitenkään auttaa, niin lähettäkää minulle sana!\nJos minä puolestani kuulen jotakin, niin ilmoitan teille, Corkerdale.\nVoimme varsin hyvin auttaa toisiamme.\"\n\nHän kääntyi pois; Cottingley ja minä seurasimme häntä. Käveltyään\njonkun matkaa hän viittasi konttoristilleen.\n\n\"Koettakaa suunnitelmaanne -- laivayhtiöiden konttoreita, Cottingley.\nSiitä saattaa olla hyötyä.\"\n\nCottingley poistui; Maythorne ja minä astelimme hetkisen äänettöminä\nedelleen.\n\n\"Tämä on kummallinen juttu, Holt!\" puhkesi hän jonkun ajan kuluttua\npuhumaan. \"Että rouva Elphinstone joko on syyllinen tahi tuntee\nsyyllisen, se tuntuu ehdottoman varmalta! Mutta mihin kummaan hän on\nkadonnut? Ja milloin ja mistä saamme hänestä tietoja?\"\n\nSiihen pulmaan sain enemmän valoa vasta yli kahden päivän kuluttua. Ei\nkukaan kuullut mitään, ei kukaan saanut mitään selville. Kävin vähän\nväliä Shortin hotellissa. Herra Elphinstone, joka aluksi oli poissa\nsuunniltaan, tasaantui odottamaan filosofisen tyynesti. Eikä tapahtunut\nmitään, ennen kuin Maythorne kolmantena iltana naisten katoamisen\njälkeen syöksyi asuntooni ja sinkautti iltalehden eteeni. \"Jumalan\ntähden, Holt!\" hän huohotti. \"Lukekaa tuo!\"\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU\n\nMe tunnemme miehen!\n\n\nSieppasin sanomalehden hyvin kiihkeästi; Maythornen käytös osoitti,\nettä siinä oli tärkeitä uutisia. Katseeni osui siihen heti; se oli\nisoilla kirjaimilla painettuna viimeisten uutisten osastossa.\n\n    YLLÄTTÄVÄ LÖYTÖ HARROW-KADULLA\n\n    EPÄILLÄÄN RYÖSTÖMURHAA\n\n    Kun kauppias Kilthwaite, Harrow-katu 623 x, tänään kello puoli\n    viisi iltapäivällä kävi liikkeensä takapihalla etsimässä\n    joitakuita koppia, jotka olivat siellä säilössä kaikenlaisten\n    muiden tavarain joukossa, huomasi hän miehen ruumiin, joka\n    ilmeisesti oli laahattu sinne pihan poikki takaportista ja\n    osittain piilotettu irtonaisten lautojen alle. Hän ilmoitti\n    asiasta heti poliisille. Tarkastuksessa kävi ilmi, että mies\n    oli murhatta iskemällä häntä useita kertoja päähän jollakin\n    raskaalla aseella. Hän on otaksuttavasti kolmikymmenvuotinen,\n    pienikasvuinen, hentorakenteinen mies; hänellä oli silmälasit,\n    joiden oikea linssi oli särkynyt; vainaja oli arvokkaasti\n    puettu, ja ruumiin alta löytyi uusi Trilby-hattu. Hänet oli\n    surmattuna ilmeisesti ryöstetty puhtaaksi, sillä hänellä ei\n    ollut lainkaan rahaa eikä arvoesineitä; ei myöskään löytynyt\n    minkäänlaisia papereita, joista olisi voitu päättää, kuka hän\n    on; kaikki sensuuntaiset esineet oli huolellisesti poistettu,\n    eikä hänen vaatteistaan löydetty mitään muuta kuin täytekynä\n    ja kaksi äskettäin teroitettua lyijykynää. Scotland Yardiin\n    ilmoitettiin tapahtumasta heti, ja etsivät suorittavat\n    parhaillaan perinpohjaisia tutkimuksia. Jos joku tuntee\n    vainajan edelläolevan kuvauksen perusteella, pyydetään häntä\n    heti ilmoittautumaan poliisiviranomaisille.\n\nLaskin paperin käsistäni ja jäin kysyvästi tuijottamaan Maythorneen.\nHän läimäytti kätensä raskaasti juuri lukemani uutisen kohdalle.\n\n\"Holt!\" hän huudahti. \"Se on sama mies, joka tuonnottain seurasi\nShortin hotellista kadonneita kolmea naista. Miljoona yhtä vastaan\nsiitä!\"\n\n\"Niinkö luulette?\" sanoin epäilevästi. \"Mutta on paljon ihmisiä, joihin\ntuo kuvaus sopii.\"\n\n\"Hän on sama mies! Lyön siitä vetoa vaikka kuinka paljon!\" hän\nvakuutti. \"Ja tämä juttu käy yhä salaperäisemmäksi. Katsokaas! Rouva\nElphinstone, hänen tyttärensä ja kamaripalvelijattarensa poistuivat\näkkiä myöhään illalla Shortin hotellista hiiskumatta mitään\nElphinstonelle. Heitä seuraamassa nähdään mies, joka aikaisemmin on\nkäynyt tiedustamassa, asuvatko Elphinstonet mainitussa hotellissa.\nNaiset eivät palaa takaisin; siitä hetkestä tähän saakka -- vaikka on\nkulunut näin paljon aikaa, seitsemänkymmentäkaksi tuntia -- ei heistä\nole kuultu mitään. Ja sitten tehdään havainto -- se mies, jonka on\nnähty seuraavan heitä, löydetään murhattuna -- pää hakattuna mäsäksi --\nja ryöstettynä! No -- miksi?\"\n\n\"Jos hän on sama mies!\" huudahdin.\n\n\"Minua kummastuttaisi vielä enemmän kuin nyt\", vastasi Maythorne, \"jos\nhän ei olisi sama mies. Mutta siitä saamme pian varmuuden. Tulkaa --\nminua odottaa auto ulkona. Käväisemme Shortin hotellissa, otamme\nmukaamme eteisvartijan apulaisen ja ajamme Harrow-kadulle.\"\n\n\"Katsomaanko ruumista?\" kysyin.\n\n\"Mitäs varten muutoin? Joutukaa! Ei voi tietää, kuinka paljon siitä\nriippuu. Entä missä ovat naiset? Vaarassa, sikäli kuin me voimme\npäätellä.\"\n\nSilloin lähdin perin mielelläni. Miten lieneekään, siihen saakka ei\nollut johtunut mieleenikään, että Sheilaa saattoi uhata todellinen\nvaara; olin pikemminkin kuvitellut hänen olevan auttamassa äitiään\npakoon oikeuden käsistä tai ainakin välttämään vastenmielisiä\nkuulusteluja.\n\n\"Luuletteko todella niin?\" sanoin rientäessämme portaita alas.\n\n\"Missä he ovat?\" hän kysyi. \"Poliisit ovat etsineet heitä kolme päivää\nja kolme yötä. Ei jälkeäkään. Cottingley ja minä olemme työskennelleet\nomalla tahollamme. Kaikki yrityksemme ovat menneet myttyyn! Holt, olen\nsiksi varma siitä, että tämä on sama mies, joka seurasi heitä, että\nmeidän on heti käytävä häntä katsomassa. Ja jos hän on --\"\n\n\"No?\" hoputin kärsimättömästi, kun hän pysähtyi. \"Entä sitten?\"\n\n\"Jos hän on sama mies ja jos saadaan selville, kuka hän on\", hän\njupisi, \"niin lienemme vihdoinkin oikeilla jäljillä, joita myöten\npääsemme edemmäksi! Rientäkää! Mennään pian!\"\n\nAjoimme Shortin hotelliin ja vähäisen viivytyksen jälkeen saimme\neteisvartijan apulaisen mukaamme. Kun olimme taaskin ajurissa, näytti\nMaythorne hänelle sanomalehden kuvausta murhatusta miehestä.\n\n\"Sopiiko se siihen mieheen, jonka näitte seuraavan rouva Elphinstonea\nkolme päivää takaperin?\" hän tiedusti.\n\nEteisvartijan apulainen, teräväsilmäinen mies, nyökkäsi. \"Sanoisinpa\nsen sopivan, sir\", hän vastasi. \"Niin, se on kokonaisuudessaan hyvä\nkuvaus hänestä. Siinä ei kuitenkaan mainita, että hänellä oli pienet,\nruskeat viikset. Jos vainajalla on --\"\n\n\"Sen saamme pian nähdä\", virkkoi Maythorne jurosti. \"Muutamia\nminuutteja --\"\n\nKilthwaiten kauppa oli Harrow-kadun köyhemmässä päässä; se oli hyvin\nvaatimaton liike, jonka asiakkaat kuuluivat alaluokkaan. Mutta kun\nlaskeuduttuamme vaunuista astelimme sitä kohti, niin huomasimme, että\nse ainakin tällä kertaa oli tavattoman mielenkiinnon, jos kohta ei\nostohalun keskipisteenä. Katukäytävä oli sen edustalla tungokseen\nsaakka täynnä väkeä, ja joukko poliiseja koetti saada ihmisiä\nliikkeelle, mutta ei kovinkaan menestyksellisesti. Kaksi konstaapelia\nseisoi kaupan ovella; he olivat ilmeisesti saaneet määräyksen, ettei\nsisään saanut päästää ketään muita kuin viranomaisia. Maythornen\nkuiskaama sana hankki meille kuitenkin pääsyluvan, ja me astuimme\nsisälle. Siellä seisoivat Manners ja Corkerdale keskustelemassa\nkauppiaan kanssa; tämä oli kiihtynyt henkilö, jonka suusta sanat\ntulivat ryöppynä hänen silminnähtävästi kertoessaan tarinaansa x:ttä\nkertaa. Corkerdale nyökkäsi merkitsevästi, kun Maythorne lähestyi\nheitä.\n\n\"Sama ajatus kuin meilläkin, herra Maythorne\", hän virkkoi hymyillen.\n\"Arvelimme, että tämä mies saattoi olla sama, joka nähtiin Shortin\nhotellin edustalla, ja pistäydyimme senvuoksi tänne. Mieleemme ei\nkuitenkaan johtunut tuo mies\", hän lisäsi, osoittaen eteisvartijan\napulaista. \"Hyvä ajatus tuoda hänet mukananne!\"\n\n\"Oletteko nähnyt vainajan?\" kysyi Maythorne.\n\n\"Emme vielä\", vastasi Corkerdale. \"Hän on luonnollisestikin\nruumishuoneessa. Menemme sinne. No niin\", hän jatkoi, puhuen\nkauppiaalle, \"käväisemme täällä uudelleen tullessamme ruumishuoneelta,\nja ehkä sitten näytätte meille paikan, mistä löysitte hänet.\"\n\n\"Miten vain haluatte\", lupasi kauppias, hykertäen käsiään. \"Avustan\naina mielihyvin poliiseja. Nämä herrat kai ovat myöskin teikäläisiä?\"\n\n\"Hiukan siihen suuntaan\", myönsi Corkerdale, hymyillen Maythornelle.\n\"No niin\", hän lisäsi, viitaten meitä seuraamaan. \"Kävelemme sinne;\nmatka ei ole pitkä.\"\n\nHän opasti meitä synkkää katua pitkin vielä synkemmälle, jos kohta\nsiistimmälle rakennukselle, jonka murheellista kolkkoutta vielä\nkorosti sen virallinen muodollinen leima. Astelimme peräkkäin\npoliisikonstaapelin johdolla valkeaksi kalkittuun huoneeseen. Sen\nkeskessä olevalla pöydällä tahi lavitsalla virui valkoisen peitteen\nalla ruumis, jota olimme tulleet katsomaan. Konstaapeli alkoi siirtää\nlakanaa syrjään; Maythorne ja Corkerdale viittasivat eteisvartijan\napulaista astumaan likemmäksi.\n\n\"Katsokaa tarkoin! Tunnetteko hänet?\" kuiskasi Maythorne.\n\nMutta tuntija ei ollut eteisvartija. Olimme kaikki ryhmittyneet\nliikkumattoman olennon ympärille; kaikki katsoimme hievahtamatta\nvainajan kasvoihin. Ja samalla hetkellä Manners ja minä vain\nvilkaistuamme niihin pyörähdimme toisiimme päin. Katseistamme kuvastui\nkeskinäistä ymmärtämystä, ja meiltä pääsi yhtaikaa sama huudahdus:\n\n\"Me tunnemme tuon miehen!\"\n\nToiset kääntyivät katsomaan kysyvästi meihin.\n\n\"Te tunnette hänet -- te kumpikin!\" huudahti Maythorne. \"Kuka hän\nsitten on?\"\n\n\"Paikkakunnallamme työskentelevä sanomalehtien uutistenhankkija\",\nvastasi Manners. \"Hänen nimensä on Bownas. Te ette kaiketi nähnyt häntä\nkertaakaan siellä ollessanne -- hän toimi enimmäkseen Gilchesterin\ntoisella puolen. Mutta herra Holt tunsi hänet. Hän on Bownas ihan\nvarmasti!\"\n\n\"Hän kävi Lehtokurpassa tapaamassa minua ja Mannersia Mazaroffin\nkatoamisen jälkeen\", sanoin. \"Näin hänet myöhemmin kerran\nGilchesterissä. Hän on Bownas, epäilemättä!\"\n\n\"Ja murhattu täällä Lontoossa!\" mutisi Manners. \"Hyvä Jumala! Mitä se\nmerkitsee? Tässä piilee enemmän --\"\n\n\"Hetkinen!\" keskeytti Maythorne ja kääntyi sitten eteisvartijan\npuoleen. \"Älkää erehtykö. Onko tämä sama mies, joka kävi Shortin\nhotellissa ja jonka sittemmin näitte seuraavan rouva Elphinstonea ja\nhänen tytärtään sekä kamaripalvelijatartaan. Katsokaa tarkoin! Ottakaa\nvarma selko!\"\n\nMutta eteisvartija pudisti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut siten\nosoittaa, ettei hän voisi tulla sen varmemmaksi, vaikka katsoisi kuinka\nkauan.\n\n\"Kyllä, hän on sama mies!\" hän huudahti. \"Tunsin hänet heti. Siitä ei\nole epäilystäkään. Tosinhan on väri hänen poskiltaan kadonnut,\nmutta --\"\n\nPoistuimme ruumishuoneesta ja menimme virastoon, jossa oli useita\nvirkamiehiä. Ilmeisesti he tunsivat Corkerdalen, ja tämän kuiskailtua\nhetkisen heidän kanssaan he toivat näkyviin joitakuita vaatekappaleita.\nCorkerdale osoitti heti sormellaan Trilby-hatun sisäpuolella olevaa\nnimilippua.\n\n\"Tuota ei ollut mainittu sanomalehtiselostuksessa\", hän virkkoi.\n\"Katsokaa! Rajamaan Vaatetusliike, Carlisle. Ja uusi se onkin.\nAntakaapa, kun vilkaisen hänen muihin vaatteisiinsa!\" Seisoin\nuteliaasti katsellen, kun Corkerdale, Manners ja Maythorne\ntarkastelivat vainajan tamineita. He löysivät vain yhden vähänkään\nmerkitsevän seikan -- räätälin osoitteen, joka oli ommeltu päällystakin\npovitaskuun ja joka osoitti, että puku oli valmistettu Newcastlessa.\nSiinä oli päivämäärä ja numero, ja Corkerdale huomautti, että sen\navulla voitaisiin ottaa selko siitä, kuka vainaja oli, jos se olisi\ntarpeellista.\n\n\"Se ei ole tarpeellista\", huomautti Manners. \"Minä tunnen miehen varsin\nhyvin. Hän on Bownas, Gilchesterissä ilmestyvän _Tweed and Border\nGazetten_ uutistenhankkija. Mutta haluaisinpa tietää, mitä tekemistä\nhänellä oli täällä!\"\n\n\"Mitä tekemistä hänellä oli Shortin hotellissa?\" vihjaisi Maythorne.\n\"Sitä sopisi pikemminkin kysyä. Mutta se on silmäänpistävän selvää. Hän\netsi rouva Elphinstonea. Hän seurasi rouva Elphinstonea myöskin\nsilloin, kun naiset lähtivät ulos. Mutta minne? Tulivatko sitten naiset\ntähän kaupunginosaan? Ja jos tulivat, niin miksi? Ja missä he ovat?\"\n\n\"Mennään takaisin kauppiaan luokse\", ehdotti Corkerdale.\n\nPalasimme kolkolle kadulle. Suoritettuaan häneltä vaaditun tehtävän\ntahtoi eteisvartijan apulainen nopeasti rientää takaisin hotelliin.\nMaythorne lähetti hänet sinne ajurilla. Me muut kävelimme Kilthwaiten\nkaupalle. Maythorne ja minä astelimme rinnakkain -- aluksi ääneti.\n\n\"Mitä päättelette tästä, Maythorne?\" tiedustin vihdoin.\n\n\"Jumala tietää!\" vastasi hän. \"Näyttää ilmeiseltä, että äsken näkemämme\nmiesparka seurasi Elphinstoneja -- rouva Elphinstonea tietenkin --\nLontooseen, vainusi heidän jälkiään hotelliin saakka, meni rouva\nElphinstonen jäljessä, kun tämä lähti ulos sinä iltana, mutta --\nloppu --\"\n\n\"Luuletteko, että hän seurasi heitä tänne?\" kysyin. \"Jos asia on siten,\nniin mitä ihmettä he saattoivat etsiä tästä ympäristöstä?\"\n\n\"Täällä on kovin ränstynyttä ja likaista, eikö olekin?\" hän vastasi,\nkohauttaen olkapäitään. \"Taaskin sanon: kuka tietää? -- kuka tietää\nmitään? Mutta silmäilläänpä sitä paikkaa, mistä ruumis löydettiin --\nehkä saamme sieltä jonkun johtolangan.\"\n\nKauppias vei meidät liikkeensä läpi takapihalleen. Piha oli kolkko,\nsitäkin kolkompi, kun oli harvinaisen kaunis kevätilta. Se näytti\nolevan jonkunlainen säilytyspaikka, johon vietiin laatikot, tynnyrit,\nlippaat, vanhat levyastiat, korit, kaikki rihkamakaupan jätteet. Se oli\njokseenkin laaja, ulottuen rakennuksen takaa korkeaan muuriin saakka,\njossa oli rappeutunut ovi.\n\n\"Tästä minä sen löysin\", kuiskasi Kilthwaite melkein kauhuissaan.\n\"Tarvitsin lautoja tuosta vanhasta puukasasta; vedin syrjään\njoitakuita, ja näkyviin tuli miehen käsivarsi! Ja sitten -- niin,\nsitten sain esille koko ruumiin. En huomannut merkkiäkään ottelusta.\nMutta\", hän lisäsi, \"muutamia teikäläisiä kävi täällä jo, herra\nCorkerdale, ja he väittivät nähneensä selviä merkkejä siitä, että hänet\noli laahattu tänne pihan poikki tuosta ovesta.\"\n\n\"Mitä on tuon muurin ja oven toisella puolen?\" tiedusti Corkerdale.\n\nMenimme kaikki katsomaan. Siellä oli ahdas, kivetty kuja, joka kulki\neräältä sivukadulta Harrow-kadun ja jonkun toisen, kauempana olevan\nkadun tai pengermän varrella sijaitsevien talojen välitse. Sitä\nrajoittivat pitkin koko sen pituutta korkeat muurit; vain kaksi\nhimmeätä kaasulamppua valaisi sitä; se oli pimeä, hiljainen -- sen\nsynkkyys yksin tuntui johtavan mieleen murhia.\n\n\"Yksi teikäläisistä sanoi, että kiveyksessä on veritahroja -- juuri\ntuolla\", supatti kauppias. \"Käsitättehän tietysti, etten minä itse\nkuullut mitään enkä ainakaan tähän mennessä ole tavannut ketään\nmuutakaan, joka olisi kuullut.\"\n\nPalasimme kauppaan ja seisoimme siellä vähän aikaa keskustellen\ntapahtumasta ja sen yhteydessä olevista seikoista. Äkkiä kilisi\nkauppiaan puhelimen kello. Hän kiiruhti vastaamaan, katsahtaen kohta\nkaapista taakseen meihin.\n\n\"Onko joku herroista Maythorne?\" hän kysyi. \"Häntä pyydetään\npuhelimeen.\"\n\nMaythorne astui lattian poikki ja tarttui kuulotorveen. Hetkisen\nkuluttua hänkin pyörähti meihin päin.\n\n\"Eteisvartijan apulainen puhuu!\" hän huudahti. \"Rouva Elphinstone ja\nneiti Merchison ovat tulleet takaisin!\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU\n\nSyytettynä\n\n\nOlin siihen saakka ollut jotakuinkin toimettomana katselijana ja\ntarkkailijana, mutta heti Maythornen mieltäkuohuttavan ilmoituksen\njälkeen muutuin vireän toimeliaaksi. Olin puolitiessä kaupan ovella,\nennenkuin viimeinen sana oli lähtenyt hänen huuliltaan. Mutta hän oli\nyhtä ripeäliikkeinen, ja hänen kätensä oli käsivarrellani, kun olin\nastumassa kynnyksen yli.\n\n\"Minne aiotte?\" huudahti hän.\n\n\"Minnekö? Shortin hotelliin tietysti?\" vastasin. \"Ettekö te lähde?\"\n\n\"Kyllähän toki!\" hän sanoi. \"Mutta malttakaa hetkinen! Näiden toisten\nkahden on parasta lähteä mukaan. Ja ensin pari sanaa tälle\nkauppiaalle.\"\n\nOdotin kärsimättömänä kaupan ulkopuolella, kunnes toiset kolme tulivat\nluokseni. Meidän oli hiukan vaikea löytää ajuria; niitä ei ollut\nrunsaasti tässä synkässä kaupunginosassa. Kun vihdoin olimme\nahtautuneet rattaille, tuskittelin koko ajan niiden vieriessä\nmiellyttävämpään ympäristöön. Kolme kumppaniani oli jättäytynyt\näänettömyyden valtaan; kukin heistä näytti hautovan omia mietteitään.\nEi kukaan virkkanut mitään, ennen kuin olimme lähellä Shortin hotellia;\nsitten Manners äkkiä lausui ääneen, mitä hän ilmeisesti oli ajatellut.\n\n\"Tuon Bownas-rukan on täytynyt saapua Lontooseen samalla junalla kuin\nElphinstonetkin.\" Hänen äänensävynsä osoitti, että hän luuli tehneensä\nhämmästyttävän havainnon.\n\n\"Ilmeisesti!\" huomautti Maythorne suoraan tapaansa. \"Ilmeisesti, koska\nhän kävi Shortin hotellissa hyvin pian heidän saapumisensa jälkeen.\"\n\n\"Tarkoitan sitä\", selitti Manners, \"että jos asia on niin -- kuten sen\ntäytyy olla -- niin hän seurasi heitä tahi jotakuta heistä.\"\n\n\"Myöskin se tuntui ilmeisen selvältä\", yhtyi Maythorne. \"Minä\nväittäisin, että hän teki niin, erikoisesti sen nojalla, että hän meni\nnoiden kolmen naisen jäljessä, kun he lähtivät hotellista.\"\n\n\"Mutta minkä tähden?\" kysyi Manners. \"Miksi? Sitä minä en jaksa\nkäsittää.\"\n\nSenjälkeen syntyi lyhyt äänettömyys. Sitten puhkesi Corkerdale\npuhumaan.\n\n\"Mainitsittehan, että hän on sanomalehtimies, uutistenhankkija. Ne\nvekkulit tunkevat nenänsä sellaisiin paikkoihin ja sellaisiin\nasioihin, mihin heillä ei ole oikeutta kajota. He ovat eräänlaisia\nsalametsästäjiä. Useammin kuin kerran he ovat pilanneet minulta pelin.\nHe ovat saaneet päähänsä, että he tekevät mainiosti, jos toimivat vähän\netsivänammatissa sanomalehtensä laskuun. Se avaa heille tien\ntoimituksensa suosioon. Minä luulisin tämän miekkosen kulkeneen omaa\nlatuaan murhasta saakka -- ja nyt näette, mihin se on hänet vienyt! Hän\nitse on murhattu!\"\n\n\"Ahaa!\" äänsi Maythorne äänessään ivallinen värähdys, joka jäi\nkumppaneiltamme huomaamatta. \"Minua ei ihmetyttäisi, jos olisitte\noikeassa, Corkerdale. Mutta mikä vahinko, ettemme mekin osuneet hänen\nladulleen! Sillä jos hänet murhattiin sitä varten, että hänet\nsaataisiin vaarattomaksi, niin saatte panna henkenne veikkaan siitä,\nettä hän oli oikeilla jäljillä! Mutta nyt olemme perillä.\"\n\nEteisvartijan apulainen kiiruhti Shortin hotellin portaita alas ja\navasi vaunujemme oven, katsoen Maythorneen tietävän näköisenä.\n\n\"He tulivat takaisin juuri silloin kun minäkin palasin, sir\", hän\nilmoitti kuiskaten. \"Molemmat. Autolla. Soitin senvuoksi teille sinne\nheti.\"\n\n\"Se oli hyvin tehty!\" kehui Maythorne. \"Mutta -- vain rouva Elphinstone\nja neiti Merchisonko? Eikö kamaripalvelijatarta?\"\n\n\"Ei, sir. Vain rouva ja hänen tyttärensä. Rouva Elphinstone voi\nluultavasti pahoin. Heidän huoneistossaan on lääkäri.\"\n\n\"Voi pahoin, niinkö? Oletteko kuullut tarkempia tietoja?\"\n\n\"En, sir. Hän meni hissillä ylös kuten tavallisesti, mutta näytti kyllä\nhyvin väsyneeltä. Mutta heti sen jälkeen he lähettivät noutamaan\nlääkäriä.\"\n\nMaythorne kääntyi poliisien puoleen. Mutta ennenkuin hän ehti virkkaa\nmitään, riensi kadunkulman takaa esille sairaanhoitajattaren puvussa\noleva nainen ja kiiti portaita ylös hotelliin. Näimme hänen\npuhuttelevan eteisvartijaa, joka heti vei hänet hissiin.\n\n\"Lääkäri on ilmeisesti puhelimitse kutsunut hoitajattaren\", huomautti\nMaythorne. \"Hm! Meidän ei oikein sovi tunkeutua sairaan luokse.\"\n\nMutta Corkerdale pudisti päätään, ja hänen kasvonsa saivat\nheltymättömän ilmeen.\n\n\"Olkoonpa hän sairas tai ei, herra Maythorne\", hän virkkoi, \"minä menen\nsinne! Asia on hieman liian vakava. Ja onhan siellä nuorempi nainen.\nHän tietää, missä hänen äitinsä on ollut, mistä he ovat tulleet ja\nmissä on se toinen nainen, kamaripalvelijatar. Me menemme, Manners.\"\n\nMaythorne ja minä seurasimme heitä. Nousimme siihen kerrokseen, jossa\nElphinstonein huoneet sijaitsivat. Ovella Corkerdale pysähtyi ja katsoi\nminuun.\n\n\"Herra Holt tuntee perheen\", hän kuiskasi suostuttelevasti. \"Menkää te\nsisään, herra Holt, tunnustelemaan maaperää! Emme tahdo olla\ntungettelijoita emmekä toisten vaivaksi, ymmärrättehän, mutta meidän on\nsaatava selityksiä. Pyytäkää neiti Merchisonia puheillenne ja --\"\n\nHän katkaisi lauseensa nyökäyttäen tarkoittavasti päätään ovea kohti.\nJa kun kiihkeästi halusin tavata Sheilaa ja varmistua siitä, että hän\noli terve ja vahingoittumaton, koputin oveen ja astuin huoneeseen. Näin\nSheilan heti; hän seisoi takan toisella puolella; toisella puolella\nseisoi herra Elphinstone tapansa mukaan puolittain huolissaan,\npuolittain hämillään. Heidän välissään seisoi hattu kädessä pitkä,\nvirallisen näköinen mies, jonka heti arvasin lääkäriksi, josta olimme\näsken kuulleet. Hän puhui parhaillaan minun tullessani, ja vilkaistuaan\nvain minuun hän jatkoi:\n\n\"-- kun hän vain saa levätä yön rauhassa, on hän luullakseni jälleen\nterve ja pirteä. Mutta käyn täällä uudelleen parin tunnin kuluttua,\nherra Elphinstone, ja sitten ehkä annan rouva Elphinstonelle\nunilääkettä. Pitäkää hoitajatar täällä koko yö, hän säästää teiltä\npaljon huolta ja vaivaa. Muuta ei tällä hetkellä tarvita.\"\n\nHän kääntyi ovelle, ja kun minä vielä olin sen vieressä, aukaisin sen,\npäästin hänet ulos ja suljin sen hänen jälkeensä, samalla luiskauttaen\nsalvan kiinni -- noiden kolmen ulkona odottavan miehen ei pitänyt saada\ntulla sisälle, ennen kuin minä olin saanut varmuuden eräästä asiasta.\nKäännyin ympäri; Sheila jo lähestyi minua.\n\n\"Eihän sinulle ole tapahtunut mitään pahaa?\" kysyin kiihkeästi.\n\"Olethan terve ja vahingoittumaton?\"\n\n\"Olen kyllä!\" vastasi hän. \"Minulla ei ole mitään vikaa. Mutta --\nkaikki muu on hullusti! Maythorne? Missä hän on?\"\n\n\"Tuolla oven takana\", ilmoitin. \"Ja siellä on myöskin poliiseja. Heitä\non kaksi, Corkerdale ja Manners. Päästänkö heidät sisään?\"\n\nHerra Elphinstone oli kuullut kaikki ja astahti eteenpäin.\n\n\"Hyvä Jumala!\" hän tuskaili. \"Minun mielestäni, Sheila, emme totisesti\nvoi päästää noita ihmisiä tänne! Äitisi palasi ja vaipui menehtyneenä\nvuoteeseen -- meidän oli lähetettävä noutamaan lääkäriä ja\nsairaanhoitajatarta -- en itsekään ole saanut minkäänlaista selitystä\nsalaperäisistä puuhistanne -- katoamisestanne ja kaikesta muusta, ja --\ntodella --\"\n\n\"Meidän on tavattava poliisit heti!\" keskeytti Sheila. \"Laske heidät\ntänne, Mervyn! Kuulet kaikki, mitä heille puhun\", hän lisäsi\nElphinstonelle. \"Eikä hetkeäkään saa vitkastella! Avaa ovi!\"\n\nKäänsin salvan auki ja työnsin oven selälleen. Sen takana olleet miehet\ntulivat sisään -- kummastuneina. Täten huoneeseen päästetyt poliisit\nnäyttivät menettäneen puhekykynsä; mutta Maythorne hymyili luotuaan\nSheilaan terävän katseen.\n\n\"Teille ei näy koituneen sen kummempia seurauksia seikkailustanne,\nneiti Merchison\", hän lausui. \"Toivottavasti ei myöskään rouva\nElphinstonen tila ole vakava.\"\n\n\"Äitini sai liikauupumuksen kohtauksen ehdittyään tänne\"; selitti\nSheila. \"Lääkäri väitti, että hän on jälleen hyvissä voimissa\nlevättyään yön. Istukaa, tehkää hyvin, kaikki!\" jatkoi hän jyrkästi.\n\"Tahdon puhua teille. Olette kaikki kummastelleet, mihin äitini, Alison\nMurdoch ja minä menimme ja missä olemme koko ajan olleet, eikö totta?\"\n\n\"Teitä on etsitty aika tavalla, neiti\", vastasi Corkerdale, saaden\npuhekykynsä takaisin. \"Ja etsintää jatkuu yhä parastaikaa! Miten kaikki\nkävi, jos saan kysyä?\"\n\nSheila katsahti Maythorneen ja sitten minuun.\n\n\"Mitenkö kaikki kävi?\" hän kertasi. \"Äitini ja minut ryöstettiin!\"\n\nElphinstone ähkäsi -- mutta ääni kuulosti voitonriemuiselta.\n\n\"Sanoinhan sen! Sanoinhan sen!\" hän intoili. \"Vihjaisin sitä -- se\njuolahti mieleeni. Mutta hän\" -- tässä hän ravisti etusormeaan\nMaythornea kohti -- \"näin, ettei hän uskonut sitä -- ja Crole,\nlakimies, piti sitä mahdottomana! Totisesti! Ryöstettiin! Tiesinhän sen\n-- tunsin sen!\"\n\n\"Kuka teidät ryösti, neiti Merchison?\" tiedusti Maythorne tyynesti.\n\nHuomaamatta Sheila hiljensi ääntään kumartuessaan eteenpäin vastaamaan:\n\n\"Alison Murdoch!\"\n\n\"Entä missä Alison Murdoch on?\" jatkoi Maythorne. \"Mutta --\notaksuttavasti ette sitä tiedä!\"\n\n\"En!\" vastasi Sheila. \"En tiedä.\"\n\nMaythorne nyökkäsi makuukamarin oveen päin.\n\n\"Tietääkö rouva Elphinstone?\"\n\n\"Ei! Ei sen paremmin kuin minäkään. Hän tietystikin katosi.\"\n\nCorkerdale rykäisi; se osoitti, että hän katsoi aikansa tulleen.\n\n\"Minä -- se on, kersantti Manners ja minä toivoisimme, herra\nMaythorne\", hän alkoi, \"että neiti Merchison suvaitsisi kertoa, mitä\ntapahtui, sitten kun hän, hänen äitinsä ja tuo nainen lähtivät tästä\nhotellista kolme päivää sitten. Minusta tuntuu, että meidän olisi\nkuultava niin sanoakseni yhtäjaksoinen kertomus. Sitten --\"\n\n\"Kyllä kerron kaikki\", keskeytti Sheila. \"Mutta minun on sitä ennen\npäästävä alkuun. Minun on alettava siitä hetkestä, jolloin herra\nMaythorne ja herra Holt tulivat neiti Apperleyn asuntoon sinä iltana --\nsamana iltana, jona äiti saapui tänne. Sen jälkeen kun te olitte\npoistuneet\", hän jatkoi, katsoen Maythorneen ja minuun, \"ajattelin\npaljon -- hirvittävän paljon -- koko tätä juttua. Minua vaivasi kaikki\n-- jälkisäädös -- tilanne yleensä. Sanoakseni totuuden tunnustan\ntunteneeni, että jos kaikki olisi jäänyt ennalleen, olisin ollut hyvin\nvähällä joutua epäilemään omaa äitiäni. Senvuoksi --\"\n\nHerra Elphinstone iski kämmenillään polviansa ja ähkyi äänekkäästi.\nMutta Sheila vain vilkaisi häneen ja kertoi edelleen.\n\n\"Senvuoksi sanoin vihdoin neiti Apperleylle meneväni Shortin hotelliin\nja koettavani saada äidiltäni kaikki selville, jos se suinkin kävisi\npäinsä. Tulin tänne ja tapasin äidin tuolla makuukamarissa.\"\n\n\"Yksinkö?\" kysäisi Maythorne.\n\n\"Yksin! Aluksi sukeutui välillämme hieman kiivas sananvaihto -- hän oli\nluonnollisesti vihastunut minuun, ensiksikin, koska olin anastanut\njälkisäädöksen hänen hallustaan, ja toiseksi, että olin karannut\nLontooseen, tuoden sen muassani ja antaen sen herra Holtille. Mutta\nlopulta hän tyyntyi, ja solmittuamme jälleen ystävälliset suhteet\nkeskenämme hän vihdoin huomautti minulle, ettei minun olisi tarvinnut\nolla niin hätäinen, sillä hän oli varmasti aikonut jo seuraavana\npäivänä lähettää jälkisäädöksen joko sen valmistajalle herra\nPostlethwaitelle taikka herra Crolelle ja liittää mukaan selostuksen\nsiitä, miten se oli joutunut hänen huostaansa.\"\n\n\"Sanoinhan sen -- sanoinhan sen!\" riemuitsi herra Elphinstone. \"Tiesin,\nettä asia voitiin selvittää täysin sopivasti!\"\n\n\"Miten oli jälkisäädös joutunut rouva Elphinstonen haltuun?\" tiedusti\nMaythorne.\n\n\"Se kävi seuraavalla tavalla\", vastasi Sheila. \"Olen kertonut teille ja\nherra Holtille, että äitini oli ulkosalla myöhään illalla kahtena\npäivänä peräkkäin ja että kuultuani hänen toisena iltana palaavan\nhiivin portaita alas ja hänen tietämättään näin hänen tarkastavan\nasiakirjaa, joka sittemmin osoittautui jälkisäädökseksi. Hän selittää,\nettä tultuaan sinä iltana kotiin hän tapasi kirjastossa yhden lasioven\navoinna, ja matolla parhaiksi oven sisäpuolella oli kuori, joka sisälsi\njälkisäädöksen! Hän oli juuri ottanut sen lattialta ja tarkasti sitä,\nkun minä näin hänet.\"\n\n\"Niinpä niin -- niinpä niin!\" mutisi Elphinstone. \"Täysin selvää!\nTäysin!\"\n\nMutta nuo kolme kuuntelijaa eivät sanoneet mitään, eikä myöskään heidän\nilmeistään voinut päättää mitään. He katsahtivat toisiinsa, mutta ne\nkatseet olisivat voineet yhtä hyvin lähteä -- jos sellainen olisi\nmahdollista -- marmoripatsaiden silmistä.\n\n\"Jatkakaa, olkaa hyvä!\" pyysi Maythorne tyynesti.\n\n\"No niin\", jatkoi Sheila. \"Sitten aloin puhua äidille siitä, millä\nkaikilla tavoin jälkisäädös oli mahdollisesti voinut ilmestyä sinne.\nOsoitin hänelle, että kun se löytyi hänen hallustaan ja hän kieltäytyi\nselittämästä ja vastaamasta kysymyksiin (mikä kaikki johtuu hänen\nluontaisesta ylpeydestään, itsepäisyydestään ja vastahakoisuudestaan,\njota hän tuntee, jos häntä koetetaan pakottaa), alkaisivat ihmiset,\nkuten esimerkiksi te, epäillä häntä. Hän ei välittänyt siitä kovinkaan\npaljoa, vaan aloimme keskustella siitä, kuka murhaaja saattoi olla.\nSillä minusta tuntui, että kuka jälkisäädöksen anastaja lieneekään\nollut, hän oli ensin murhannut sen säätäjän! Ja vihdoin -- muistaakseni\nsattumalta -- mainitsin hänelle kohokuvalla koristetusta rintaneulasta,\njota te näytitte minulle tuonnottain.\"\n\n\"Ahaa!\" äänsi Maythome, koettaen hillitä kiihkeätä jännitystään. \"Vai\nniin? Hyvä -- hyvä! Ja --\"\n\n\"Äiti kävi äkkiä kiihtyneeksi. Hän teki heti johtopäätöksen, että\nolitte löytänyt sen murhapaikalta --\"\n\n\"Sieltä sen löysinkin!\" huomautti Maythorne.\n\n\"Niin hän arveli -- ja sanoi, että te tietysti juuri senvuoksi olitte\npannut sen talteen. Sitten hän kertoi, että kuvauksestani päättäen\nneula oli toinen kahdesta, jotka herra Elphinstone oli monta vuotta\nsitten ostanut Skotlannista ja antanut hänelle. Hän ei ollut koskaan\nniitä käyttänyt, koska ne olivat rasittavan raskaat; toinen oli vielä\nhänellä, mutta toisen hän oli joku aika sitten lahjoittanut pois.\"\n\n\"Niinkö? Kenelle?\" kysyi Maythorne innokkaasti.\n\n\"Alison Murdochille!\" vastasi Sheila, luoden meihin nopean katseen\nmiehestä mieheen. \"Ja niin pian kun sen kuulin, oivalsin heti, miten\ntämä likainen juttu oli käynyt. Syyllinen oli Alison Murdoch. Hän oli\nmurhannut ja ryöstänyt Mazaroffin; häneltä oli rintaneula pudonnut\nReiver's Deniin; hän oli viskannut jälkisäädöksen Marrasdale Towerin\nkirjastoon -- ainoa tuhoisa erehdys, jonka hän oli tehnyt vapaasta\ntahdostaan! -- ja... hän oli tuolla, rauhallisesti syöden illallistaan\nsen huoneen viereisessä kamarissa, jossa me puhelimme! Käsitin\nkaikki... Ilmoitin äidille päätelmäni. Ja sitten noudin Alison\nMurdochin sisään ja syytin häntä -- vasten kasvoja!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU\n\nEpäuskoinen etsivä\n\n\nKuului hyminää, joka kuulosti molempien poliisien mielenkiinnon ja\nihailun ilmaukselta. Corkerdale, joka istui pyöritellen peukaloitaan ja\nkatsellen Sheilaa tarkkaavasti, hymyili leveästi.\n\n\"Viskasitte hänelle vasten silmiä, neiti! Ihan suoraan!\" hän huudahti.\n\"Niin -- niinkö?\"\n\n\"Ihan suoraan ja heti paikalla\", myönsi Sheila. \"Mutta kerron teille\nsyyn, miksi niin tein -- niiden lisäksi, jotka jo olen maininnut.\nÄitini ja minun välisen keskustelun viimeisten minuuttien aikana olin\najatellut ankarammin ja nopeammin kuin milloinkaan. Ja silloin muistui\nmieleeni eräs seikka Alison Murdochista ja hänen perheestään. Vaikka\näitini hyvin harvoin on ottanut sellaiset asiat puheeksi minun\nkuulteni, tiesin kuitenkin Marrasdalesta ja isäni sikäläisistä\nsuhteista enemmän kuin äitini aavistikaan -- olin koonnut koko joukon\ntietoja ja juoruja ympäristömme vanhoilta ihmisiltä. Tiesin, että isäni\nAndrew Merchison oli ennen avioliittoaan hyvin tunnettu niillä seuduin\nja että hänen perheensä oli ollut arvovaltaista väkeä siellä. Tiesin\nmyöskin, että Alison Murdochin perhe oli samoin ollut sillä\npaikkakunnalla kauan ja että hänen ja isäni perheitten välillä vallitsi\nverivihollisuus, joka oli aiheutunut --\"\n\n\"Maariidasta!\" pisti herra Elphinstone väliin. \"Merchisonit riistivät\nMurdocheilta tilkun maata -- aikapäiviä sitten. Se oli ilkeä\nlainvääntelytemppu -- mutta se oli tapahtunut. Eikä sellainen\ntietenkään ikinä unohdu näiden rajamaalaisten mielestä. Riita!\nMaariita! Sellaiset asiat muistetaan iankaiken.\"\n\n\"He äityivät vihaamaan toisiaan\", virkkoi Sheila. \"Vertakin vuoti sen\njohdosta aikoinaan -- muuan Merchison ampui erästä Murdochia,\nvaikkakaan ei hengenvaarallisesti. Kaikki se tunnetaan hyvin -- herra\nElphinstone tietää koko jutun --\"\n\n\"Siitä pakistaan maaseudulla vielä tänäkin päivänä\", myönsi\nElphinstone. \"Marrasdalessa on miehiä ja naisia, jotka muistavat sen.\"\n\n\"No niin\", jatkoi Sheila. \"Päähäni pälkähti, että Alison Murdoch, joka\noli vaitelias, juro, itseensäsulkeutunut, päättäväinen nainen, sekä\notaksuttavasti muisti sen että lisäksi oli sellainen henkilö, joka\nkostaisi empimättä, jos saisi siihen tilaisuuden. Kuvittelin kaiken\ntapahtuneen seuraavaan tapaan. Kun Mazaroff -- joka tietenkin\noikeastaan oli Andrew Merchison -- saapui Lehtokurppaan, oli Alison\nMurdoch siellä apuna keittiöhommissa ja muissa semmoisissa tehtävissä.\nHän näki vieraan ja tunsi hänet. Kaiketi hän tutustui Mazaroffin\ntapoihin ja tiesi hänen liikkuvan nummella pimeän tultua. Hän ei asunut\nLehtokurpassa, vaan omassa majassaan Birnsideen vievän tien varrella.\nAjattelin, että hän päätettyään kostaa vanhan riidan Andrew\nMerchisonille vahti sopivaa tilaisuutta. Murhailtana hän näki\nvihamiehensä lähtevän kävelylle ja kääntyvän Reiver's Deniin vievälle\npolulle. Hän sieppasi Musgraven pyssyn salaa salin naulasta ja hiipi\njäljessä -- ja ampui hänet. Ja --\"\n\n\"Hetkinen!\" keskeytti Maythorne, katsahtaen poliiseihin. \"Corkerdale ja\nManners käsittävät sen kysymyksen merkityksen, jonka esitän teille. Se\non seuraava: muistuttaako tämä Alison Murdoch missään suhteessa\näitiänne rouva Elphinstonea?\"\n\n\"Hyvin paljon\", vastasi Sheila. \"He ovat yhtä pitkiä, heillä on\nsamanlainen rakenne ja vartalo, ja he tekevät hyvin samanlaisen\nyleisvaikutelman.\"\n\n\"Jos he nimittäin olisivat samalla tavoin puetut, kaiketi?\" virkkoi\nMaythorne.\n\n\"Heillä on usein samanlaiset puvut\", selitti Sheila, \"siitä\nyksinkertaisesta syystä, ettei Alison Murdoch ole käyttänyt mitään\nmuuta kuin äitini vanhoja pukuja!\"\n\n\"Heistä saattaisi ehkä helposti erehtyä pimeässä?\" huomautti Maythorne.\n\n\"Sanoisin hyvin helposti\", vakuutti Sheila. \"Olenhan itsekin heistä\nerehtynyt.\"\n\nMaythorne kääntyi poliisien puoleen. \"Se selittää sen, mitä Eccleshare\nja Parslave näkivät -- tai luulivat näkevänsä\", hän supatti. \"Vai\nmitä?\"\n\n\"Siltä minusta näyttää\", vastasi Manners. \"Niin -- kyllä se niin on.\"\n\nMutta Corkerdale ei virkkanut mitään; hän silmäili yhäti Sheilaa.\n\n\"Mitä aioitte sanoa, neiti?\" hän tiedusti.\n\n\"Niin -- aioin sanoa, että se tuntui minusta olevan hyvä syy epäillä\nhäntä, kun otetaan muut seikat huomioon\", jatkoi Sheila. \"Mutta minulla\noli toinenkin peruste. Oli hyvin tunnettua, että Lehtokurpassa asuva\nherrasmies oli rikas -- siitä oli jo alettu puhua. Hän oli varomaton\nnäytellessään omaisuuttaan -- kuulin itsekin, kuten maaseudulla yleensä\nkuullaan kaikki, että hän jätti suuria rahasummia, jopa timanttejakin\nnäkyviin päivällispöydälleen. Ja minä tiedän, että Alison Murdoch on\nahnas ja saaliinhimoinen nainen, itara ihan äärimmäisyyteen saakka. Jos\nhän murhasi Andrew Merchisonin kostaakseen, niin hänenlaisensa nainen\noli kyllä valmis ryöstämään uhrin ruumiilta kaikki pelkästä ahneudesta!\nHän on tosiaan sellainen --\"\n\n\"Saituri!\" jupisi herra Elphinstone. \"Neljännespennyjen kokooja! Siinä\nolet mielestäni aivan oikeassa, Sheila. Mutta murha? Hyvä Jumala!\"\n\n\"No, siihen päätelmään johduin\", sanoi Sheila, \"ja esittämistäni\nsyistä. Niiden muutamien minuuttien aikana, joina kaikkea tätä\najattelin, kehittyi minulle se ehdottoman varma vakaumus, että Alison\nMurdoch oli ampunut Andrew Merchisonin, ryöstänyt hänen rahansa,\narvoesineensä ja paperinsa ja että juuri hän oli viskannut\njälkisäädöksen herra Elphinstonen kirjaston avoimesta lasiovesta\nsisälle, minkä jälkeen äitini oli sen löytänyt. Ja kuten jo alussa\nmainitsin, kutsuin heti johduttuani siihen päätelmään hänet äitini\nhuoneeseen -- tuohon huoneeseen! -- ja syytin häntä murhasta!\"\n\nTaaskin soi Elphinstone meille ähkäisyn. Huomaamattaan siirsi\nCorkerdale tuolinsa lähemmäksi Sheilaa.\n\n\"Ja juuri nyt alkaa todella mielenkiintoinen kohta, neiti\", hän\nvirkkoi. \"Te syytitte häntä? Mitä hän sitten vastasi?\"\n\n\"Hän luonnollisesti väitti syytöksiä vääräksi ja kiukustui\", kertoi\nSheila. \"Hän aikoi syöksyä huoneesta valittamaan herra Elphinstonelle.\nSitten hän muutti mieltään, sanoi menevänsä omaan huoneeseensa,\nsullovansa tavaransa kokoon ja poistuvansa hotellista. Mutta pian sain\nhänet luopumaan siitä aikeesta.\"\n\n\"Niinkö? Miten, neiti?\" kysyi Corkerdale entistä innokkaampana.\n\n\"Ilmoitin hänelle, että jos hän yrittäisi poistua huoneesta, ennen kuin\nminä olin lopettanut puheeni, soittaisin kelloa, kutsuisin poliisia ja\nkäskisin pidättää hänet! Ja sen olisinkin tehnyt -- mikään ei olisi\nvoinut pidättää minua. Se sai hänet rauhoittumaan -- hän tunsi minut.\nSitten puhuin hänelle. Esitin tosiseikat toistensa yhteydessä. Kerroin\nhänelle, että hänen kameaneulansa oli löydetty murhapaikalta --\"\n\n\"Millainen hän oli kuullessaan sen?\" pisti Maythorne väliin.\n\n\"Hän kävi hyvin kalpeaksi. Mutta melkein samassa silmänräpäyksessä hän\ntokaisi, että äidilläni oli aivan samanlainen rintaneula -- miksi ei\nhäntä epäilty? Vastasin, ettei äitini milloinkaan sitä käyttänyt, mutta\nhän, Alison, ilmeisesti käytti omaansa. Sitten aloin esittää hänelle\nasiaa oikeassa karvassaan ja peloittelin häntä minkä osasin. Äitini\npuolestaan rukoili häntä kertomaan kaikki, mitä tiesi. Kun lopulta\nsanoin hänelle, että jollen saisi selitystä, jättäisin hänet heti\npaikalla vangittavaksi, tunnusti hän tietävänsä -- jonkun verran!\"\n\n\"Ahaa!\" äänsi Maythorne. \"Jonkun verran!\"\n\n\"Jonkun verran!\" toisti Sheila. \"Ja sen myönnettyään hän teki\nkummallisen tarjouksen, vaikka minun täytyykin sanoa, ettei se sillä\nkertaa tuntunut niin kovin kummalliselta. Hän huomautti olevansa yksin\nLontoossa, jossakin määrin minun armoillani. Sitten hän johti\nmieleemme, että hänellä oli täällä Lontoossa veli, joka poistui\nMarrasdalesta monta vuotta sitten ja jolla hänen sanojensa mukaan oli\nliike Harrow-tiellä --\"\n\n\"Niinpä tosiaankin!\" mutisi Corkerdale. \"Harrow-tiellä!\"\n\n\"Ja hän teki meille tarjouksen\", jatkoi Sheila. \"Hän ilmoitti, että jos\nsuostuisimme heti lähtemään hänen kanssaan hänen veljensä luokse ja\nsallisimme hänen ensin neuvotella veljensä kanssa, niin hän kertoisi\nmeille ehdottoman totuudenmukaisesti kaikki, mitä tiesi. Olimme kyllin\ntyperiä suostuaksemme ja lähdimme heti virkkamatta kellekään mitään.\nOtaksuimme tietysti ehtivämme takaisin varsin lyhyen ajan kuluttua.\"\n\n\"Mitenkäs kävi, neiti?\" tiedusti Corkerdale.\n\n\"Poistuimme hotellista ja saimme ajurin lähimmän kadunkulmauksen\ntakana. Alison Murdoch ilmoitti ajurille osoitteen. Tiedän, missä\nHarrow-tie yhtyy Edgware-tiehen Paddington Greenissä; ajoimme pitkän,\nhyvin pitkän matkan sen toiselle puolen. Vihdoin laskeuduimme\nrattailta --\"\n\n\"Yksi minuutti, neiti\", keskeytti Manners. \"Satuitteko ajurista\nlaskeutuessanne huomaamaan, seurattiinko teitä? Tuliko jäljessänne joku\ntoinen ajuri?\"\n\n\"Näin toisen ajurin seisahtuvan kadun vastaiselle laidalle hieman\nkauemmaksi. Panin sen merkille sillä aikaa, kun äiti maksoi\nkyyditsijällemme.\"\n\nManners hymähti ja kuiskasi ammattitoverilleen, niin että kaikki\nkuulivat:\n\n\"Se oli tietysti hän! Seurannut heitä! Suokaa anteeksi, neiti, että\nkeskeytin!\"\n\n\"Kävelimme katua pitkin vähän matkaa\", kertoi Sheila edelleen. \"Sitten\nkäännyimme sivukadulle ja sitten vielä kapeammalle kadulle, joka lähti\nedellisestä -- pimeälle, synkälle kadulle. Erään talon edustalla Alison\nMurdoch pyysi meitä odottamaan muutamia minuutteja, sillä aikaa kun hän\nkävisi sisällä. Teimme niin. Hän viipyi poissa ehkä viisi minuuttia ja\ntuli sitten noutamaan meitä sisälle. Se oli pimeä, kolkko talo, yhtä\nkolkko kuin se katu, jonka varrella se sijaitsi. Hän opasti meidät\nalakerrassa olevaan, makuukamarilta näyttävään huoneeseen, jota\nkaasulamppu himmeästi valaisi, ja pyysi meitä taaskin odottamaan\nmuutamia minuutteja. Hän meni ulos -- ja senjälkeen emme häntä enää\nnähneet.\"\n\nCorkerdale, joka yhä pyöritteli peukaloitaan, siirsi ensi kerran\nsilmänsä pois Sheilasta. Hän loi katseensa kattoon ja tuijotti\nmiettivänä sinne -- mitä hän lieneekään siellä nähnyt. Mutta Manners\nlausui terävästi yhden sanan:\n\n\"Satimessa!\"\n\n\"Niin, tietenkin olimme satimessa\", yhtyi Sheila. \"Ja sen\nansaitsimmekin, ainakin minä! Emme olleet viipyneet huoneessa viittä\nminuuttia, kun jo tiesimme sen. Kuulimme, että ovi kierrettiin lukkoon\nulkoa päin, ja äänestä päättäen pantiin sen eteen telkikin. Juoksin\nheti ikkunalle ja vedin verhot syrjään. Silloin näin, että ikkunan\nedessä ulkopuolella oli paksu ristikko, ja huomasin, että ikkunan\ntyöntökehyskin oli naulattu kiinni. Olimme tosiaankin satimessa!\nHirveätä!\"\n\n\"Mitä sitten tapahtui?\" tiedusti Maythorne lempeästi. \"Lyhykäisesti.\"\n\n\"Niin, lyhyesti\", virkkoi Sheila. \"En mistään hinnasta tahtoisi\nsyventyä sen kauhujen yksityiskohtiin, en ainakaan nyt. Jyskytin ovea,\nmutta en saanut vastausta, kaikki oli hyvin hiljaista. Noin tunnin\nkuluttua liukui äkkiä syrjään luukku, jonka olin pannut merkille\nyhdessä seinässä -- samanlainen, tiedättehän, joita käytetään\nyhdistämään keittiöitä ruokasaliin -- ja sisään työntyi käsivarsi,\nlaskien vuoteelle ison kopan. Sitten luukku pamautettiin jälleen\nkiinni, ja kuulin, että se teljettiin. Kopassa oli ruokaa -- runsaasti\nja hyvää -- ja pari pulloa viiniä -- oivallista claretia -- ja lasit ja\nkorkkiruuvi. Meitä ei siis aiottu piinata nälällä. Mutta satimessa\nsaimme olla tähän iltaan saakka -- kaksi yötä ja kaksi päivää. Emme\nkoskaan nähneet ketään. Joka ilta pistettiin sisään uusi koppa, niin\näkkiä, ettemme mitenkään ehtineet tarttua sitä ojentavaan käteen emmekä\nvilkaista viereiseen huoneeseen. Koko aikana emme nähneet emmekä\nkuulleet mitään.\"\n\n\"Entä miten pääsitte sieltä ulos?\" kysyi Maythorne.\n\n\"Tänä iltana ollessamme melkein menehtyneitä raittiin ilman puutteesta\n-- vaikka totta puhuen olin aikoja sitten rikkonut ikkunan -- kuulimme\näkkiä ääniä oven takaa. Sitten kiskaistiin telki syrjään, avainta\nkierrettiin, ulkopuolella juoksi joku tiehensä ja ulko-ovi pamahti.\nLähdimme heti ulos. Koko talo oli pimeä ja hiljainen. Poistuimme\ntalosta ja kiiruhdimme etsimään ajuria --\"\n\n\"Ja olenpa varma, neiti\", huomautti Corkerdale, hiukan hihittäen,\n\"ettette katsonut talon numeroa, ette kadun nimeä ettekä vielä senkään\nkadun nimeä, johon se yhtyi -- eikö niin?\"\n\n\"Emme katsoneet\", myönsi Sheila. \"Olimme hupsuja ilosta päästessämme\npois hirveästä ympäristöstä. Mutta nyt --\"\n\nRouva Elphinstonen makuukamarin ovi avautui, ja sairaanhoitaja pilkisti\nsiihen huoneeseen, jossa me olimme.\n\n\"Rouva Elphinstone haluaa nähdä herra Elphinstonea ja neiti\nMerchisonia\", hän ilmoitti.\n\nHetkisen kuluttua Maythorne, minä ja poliisit olimme yksin. Maythorne\nnousi seisomaan, työnsi kädet housuntaskuihin ja katsoi kysyvästi\nCorkerdaleen.\n\n\"No?\" hän sanoi.\n\nCorkerdalen huulilla väikkyi tutkimaton hymy, ja hän nyökkäsi siihen\noveen päin, josta herra Elphinstone ja Sheila juuri olivat kadonneet.\n\n\"En usko tuota juttua!\" hän virkkoi melkein halveksivasti. \"Satua!\"\n\nOlin heti pystyssä -- pyörähdin todella raivoissani etsivään päin.\n\n\"Mitä hemmettiä te tarkoitatte?\" kiljaisin. \"Epäilettekö neiti\nMerchisonin sanaa?\"\n\nEtsivä silmäili minua kuten viisikymmenvuotias silmäilee pahaista\nkoulupoikaa; hänen ivallinen halveksumisensa minua kohtaan oli\nsilminnähtävä -- ja se pisti.\n\n\"Malttia, Holt!\" varoitti Maythorne. \"Corkerdale tarkoittaa --\"\n\n\"Tarkoitan sitä, että olkoonpa neiti Merchisonin kertomus kuinka tosi\ntahansa -- enkä sitä epäilekään\", selitti Corkerdale, \"en kuitenkaan\nusko, että tuolla oleva rouva ei ole mukana jutussa! Hän ja\nMurdoch-nainen -- tekaistu juttu! Ryöstö! Silmänlumetta, jonka avulla\ntoinen nainen pääsi livistämään. Bownas tietysti yllätti sen toisen;\ntämä viekoitteli hänet kujaan ja lopetti hänet! Se on ilmeistä! Mutta\n-- rouva Elphinstone on sekaantunut siihen, enkä minä aio lähteä tästä\nhotellista eikä liioin Mannerskaan, ennen kuin olemme saaneet hieman\nkuulustella häntä. Siinä se.\"\n\nSisuni kiehui vielä raivosta, mutta katsoin Maythorneen, mielessäni\nihmetellen, että hän pysyi niin rauhallisena. Hän oli yhtä mittaa\nnyökytellyt päätään Corkerdalen puhuessa ja oli ilmeisesti\nantamaisillaan tälle hyvin harkitun vastauksen, kun ulko-ovelle\nkoputettiin ja sen avasi vahtimestari.\n\n\"Onko herra Maythorne täällä?\" hän kysyi, silmäillen ympäri huonetta.\nKun Maythorne astui häntä kohti, lisäsi hän sitten: \"Tulisitteko\npuhelimeen, sir, Cottingley-niminen henkilö kysyy teitä.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU\n\nLaivalle lähtevä juna\n\n\nMaythorne kiiruhti huoneesta jättäen minut harmittelemaan ja nielemään\nkiukkuani yksin poliisien seurassa. Pian Corkerdale, joka oli\nkuiskaillut Mannersin kanssa, puhutteli minua.\n\n\"On varsin paikallaan ja epäilemättä hyvin luonnollista, että te, herra\nHolt, olette hieman herkkä kiivastumaan\", hän sanoi puolittain\nmoittien, puolittain anteeksipyytäen. \"Olette ihastunut nuoreen\nneitiin, kuten jokainen, jolla on vähänkin silmää, saattaa nähdä,\nja --\"\n\n\"Jättäkää neidin nimi sekoittamatta tähän!\" kivahdin. \"Ja minun\nmyöskin!\"\n\n\"On hieman vaikea olla sekoittamatta juttuun hänen nimeään\", huomautti\nCorkerdale hymyillen, \"sen jälkeen, mitä olemme kuulleet, eikö olekin?\nEn epäile hänen kertomustaan -- en sinnepäinkään -- vaikka minua hiukan\nkummastuttaakin, että hänen kaltaisensa nuori nainen -- hän on näppärä\ntyttö! -- meni sillä tavoin satimeen. Hänet houkuteltiin satimeen,\nsiitä ei ole epäilystäkään! Mutta sitä en usko, että hänen äitinsä oli\nhoukuteltu satimeen!\"\n\n\"Mitä?\" huudahdin. \"Mutta kuulittehan juuri --\"\n\n\"Kuulin juuri, mitä me kaikki kuulimme\", keskeytti hän. \"Minun\nmielipiteeni on, että se oli Murdoch-vaimon ja rouva Elphinstonen\nkeskenään sopima temppu ja että he yhdessä jutkauttivat neiti\nMerchisonia. Luulen, että rouva Elphinstone vapaaehtoisesti meni siihen\ntaloon ja kesti vankeuden -- häneltä ei puuttunut mitään -- kuulittehan\n-- niin että hänen tyttärensä, joka alkoi tietää liian paljon ja käydä\nvaaralliseksi, voitaisiin pitää varmassa tallessa ja äänettömänä siihen\nasti, kunnes toinen nainen ehtisi pois vaaran ulottuvilta! Ja panen\nvetoon kaikki, mitä minulla on, yhtä pennyä vastaan siitä, että juuri\nMurdoch kolhi Bownas-miekkosta kalloon siellä takakujalla ja että hän\nnyt on -- jossakin!\"\n\n\"Ette siis luule rouva Elphinstonen tietäneen mitään Bownasista!\"\nsanoin. \"Hyvä Jumala! Teidän käsityksenne mukaan --\"\n\n\"Minun käsitykseni mukaan murhasi Mazaroffin Murdoch, ja rouva\nElphinstone tiesi sen hyvin\", virkkoi hän päättävästi. \"Siitä\non joka tapauksessa lakimiesten sanontatapaa käyttääkseni _prima\nfacie_-todistus, ja Manners on samaa mieltä kanssani! Emmekä me lähde\ntästä hotellista, ennen kuin lääkäri palaa, ja sitten saamme nähdä,\neikö rouva Elphinstone ole kyllin hyvissä voimissa kuulusteltavaksi. Ja\njollei hän ole -- vielä tällä hetkellä -- niin viivymme tässä talossa\nsiihen asti, kunnes hän on. Siinä se!\"\n\nEnnenkuin ennätin virkkaa mitään, avautui ulko-ovi ja Maythorne\ntirkisti sisään, työntäen puoli päätänsä näkyviin.\n\n\"Holt!\" hän kutsui.\n\nMenin hänen luokseen; hän veti minut käytävään ja sulki oven.\n\n\"Sanoma Cottingleyltä\", hän supatti. \"Hän on viimeksikuluneiden kahden\nvuorokauden aikana suorittanut perinpohjaisia tiedusteluja\nhöyrylaivakonttoreissa, työskennellen kuin neekeri. Ja vihdoin on hän\nsaanut selville jotakin! Tänään iltapäivällä tilasi eräs nainen, joka\ntarkoin vastaa hänelle antamaani kuvausta Alison Murdochista, kaksi\nmatkalippua New Zealand Shipping Companyn toimistosta, Cockspur-kadun\nvarrella, kaksi matkalippua Uuteen Seelantiin sanotun yhtiön laivalla\n_Rimertaka_, joka lähtee Southamptonista varhain huomenaamulla.\nLaivalle lähtee juna kello kymmenen tänä iltana Waterloo-asemalta.\nCottingley on siellä -- hän on hankkinut mukaansa pari etsivää Scotland\nYardista; aikaa säästääkseen hän meni sinne ja kertoi, mitä oli saanut\nselville. Lähdemme sinne heti. Lähin kysymys on, kerrommeko tästä\nnoille sisällä oleville miekkosille. Mitä arvelette?\"\n\n\"Corkerdale vakuutti äsken, ettei hän poistu tästä hotellista\nkuulustelematta sitä ennen rouva Elphinstonea\", vastasin. \"Hän aikoo\nodottaa kunnes lääkäri palaa.\"\n\n\"Tulkaa sitten!\" kehoitti hän. \"Kello on nyt yhdeksän ja kaksikymmentä;\nehdimme Waterloolle hyvissä ajoin. Tulimmaista! Minua ei ihmetyttäisi,\njos Cottingley vihdoinkin olisi osunut oikeille jäljille! Kerroinhan\nteille, kuinka terävä veitikka hän on.\"\n\nJuoksimme alas eteishalliin. Ulkosalla seisoi kaksi ajuria; Maythorne\nlähestyi ensimmäistä.\n\n\"Meidän on paras pysähtyä vähän ennen kuin saavumme asemalle\", hän\nhuomautti noustessamme rattaille. \"Seisauttakaa York-tielle hotellin\nkohdalla\", hän lisäsi ajajalle. \"Nähkääs, Holt!\" hän jatkoi, kun olimme\nlähteneet liikkeelle etelään päin. \"Jos tämä nainen on Murdoch, tuntee\nhän teidät, sillä hän näki teidät Lehtokurpassa; hän saattaa tuntea\nminutkin, vaikka minä en muistakaan häntä. Meidän on senvuoksi\nliikuttava varovasti; jos hän aikoo livistää lopullisesti, säikähdyttää\npieninkin seikka hänet pakosalle. Mutta -- hän tilasi kaksi\nmatkalippua, tämä nainen, josta Cottingley kuuli. Kellehän toinen\nlienee?\"\n\n\"Olisikohan hänellä ollut rikostoveri, -- jos tämä nainen todellakin on\nMurdoch?\" huomautin.\n\n\"Hänellä on epäilemättä ollut rikostovereita täällä Lontoossa tuossa\nHarrow-kadun jutussa\", vastasi Maythorne. \"Ehkä häntä on avustanut\nveli, josta hän puhui rouva Elphinstonelle ja neiti Merchisonille. Mitä\ntulee rikostoveriin Mazaroffin jutussa -- no niin! Jos hänellä oli --\"\n\nMaythorne vaikeni ja oli ääneti niin kauan, että minä vihdoin kysyin,\nmitä hän ajatteli.\n\n\"Ajattelin sitä\", hän vastasi hitaasti, \"sitä, että jos tämä nainen\nMurdoch todella murhasi Mazaroffin ja jos hänellä oli rikostoveri, ja\njos Murdoch on sama nainen, joka tänään tilasi kaksi matkalippua Uuteen\nSeelantiin, ja jos -- kaikki on vain jos, käsitättehän -- jos toinen\nmatkalippu on hänen rikostoveriaan varten, niin silloin otaksuttavasti\nsaamme hyvin hämmästyttävän yllätyksen ja paljastuksen! Mutta, kuten\nsanoin, kaikessa siinä on jos.\"\n\nLaskeuduimme ajurin rattailta York-tien kulmassa ja astelimme ripeästi\nsuurelle asemalle. Ennen kuin olimme ehtineet rinteen puoliväliin,\nkohtasimme Cottingleyn. Hän maleksi kädet housuntaskuissa ja savuke\nriippumassa höllällä omituisen suun pielessä ja näytti yhtä tyyneltä ja\nhuolettomalta kuin aina.\n\n\"Arvelin teidän tulevan tätä tietä\", hän sanoi meidän pysähdyttyä.\n\"Tulitte hyvissä ajoissa -- on vielä viisikolmatta minuuttia. Luulisin,\nettä hän -- he, tarkoitan -- saapuvat vasta viimeisellä hetkellä. Ja\nkaikki on valmiina. Ainoa pulma on: jos tämä nainen on se, joksi häntä\nepäilemme -- Murdoch -- kuka voi tuntea hänet varmasti?\"\n\n\"Herra Holt\", vastasi Maythorne.\n\nCottingley silmäili minua arvostelevasti -- luulenpa, ettei hän pannut\nminuun kovinkaan suurta merkitystä.\n\n\"Tunnetteko hänet?\" hän tiedusti.\n\n\"Kyllä tunnen hänet!\" vastasin.\n\nVirkkamatta enää sanaakaan hän kääntyi kantapäällään asemaa kohti.\n\n\"Nyt on meneteltävä seuraavasti\", hän puheli kävellessään välissämme.\n\"Southamptonin juna lähtee sillalta numero neljä täsmälleen kello\nkymmenen. Muassani on kaksi ehdottomasti luotettavaa miestä Scotland\nYardista -- minun oli tietysti käytävä siellä kertomassa kaikki, jos\nminun oli mieli saada mitään kunnollista aikaan -- ja he ja minä olemme\nsillalla. Hän ei tunne meitä. Onko pelättävissä, että hän tuntee\njommankumman teistä?\"\n\n\"On hyvin otaksuttavaa\", vastasi Maythorne, \"että hän tuntee meidät\nmolemmat.\"\n\n\"No niin\", virkkoi Cottingley. \"Siispä teemme näin. Minä ja etsivät\nolemme jo vihjaisseet rautatieviranomaisille, että saattaa tapahtua\ntärkeä vangitseminen, ymmärrättekö? Aion sijoittaa teidät molemmat\njuuri sulkupuomin sisäpuolelle, jossa olette näkymättömissä.\nPysyttelette siellä, kunnes matkustajia alkaa tulla portista junaan.\nMinä olen lähellänne; etsivät ovat metriä tahi paria kauempana,\nkosketuksissa minun kanssani; saapuvilla on myöskin pari, kolme\nrautatiepoliisia siltä varalta, että syntyy häiriötä. No, jos herra\nHolt tuntee tämän Murdochin, antaa hän minulle merkin nostamalla\nhattuaan juuri naisen kulkiessa ohitse -- ja loput saatte jättää meidän\nhuoleksemme. Sitten ei ole muuta kuin se, että jos pidätämme hänet,\nniin olen sopinut asemaväen kanssa, että etsivien on kiireisesti\nvietävä hänet pieneen sillalla olevaan toimistoon -- te seuraatte\nsinne.\"\n\n\"Selvä on!\" sanoi Maythorne. \"Käsitämme järjestelysi, Cottingley.\"\n\nCottingley viskasi pois savukkeensa.\n\n\"Eteenpäin sitten!\" hän komensi vilkaistuaan isoon kelloon.\n\"Sulkupuomit avataan minuutin kuluessa. Jäljessäni!\"\n\nMenimme avaralle, kirkkaasti valaistulle asemalle. Näinkin myöhäisenä\niltahetkenä oli siellä paljon väkeä. Cottingley liikkui nopeasti\nedellämme ihmisryhmien välitse, vei meidät sulkupuomin ohitse\nkuiskattuaan sanan sitä vartioivalle miehelle, poikkesi äkkiä\nvasemmalle ja opasti meidät korkean, puisen väliseinän taakse,\nmuutamien metrien päässä portista, jonka luona matkaliput leimattiin.\nSiellä oli pimeä luolamainen onkalo; hän antoi meille merkin astua\nsinne.\n\n\"Muistakaa!\" hän teroitti vielä. \"Jos näette etsimänne naisen, niin\nhattu ylös! Mutta -- toimikaa varmasti!\"\n\nHän pyörähti kantapäällään ympäri, siirtyi asemasillan kohdalla\npalavien isojen lamppujen valopiiriin, otti esille savukekotelonsa ja\nalkoi poltella, vetelehtien laiskasti sinne tänne. Muutaman metrin\npäässä hänestä seisoi yhtä laiskan näköisenä kaksi vankkatekoista\nmiestä; heitä olisi saattanut pitää perin kunnioitettuina kansalaisina,\njotka palasivat kotiin esikaupungeissa oleviin asuntoihinsa Cityssä\nuurastamansa päivän jälkeen. Mutta panin merkille, että heidän\npakinoidessaan heidän silmänsä eivät pitkäksi ajaksi suuntautuneet pois\nCottingleystä, eivät sulkupuomista eivätkä siitä pimeästä\npiilopaikasta, jossa Maythorne ja minä odotimme.\n\nSe odotus koetti hermojani yhtä ankarasti kuin mikä muu tapahtuma\nhyvänsä sen jälkeen, kun kuulin viimeiset laukaukset Flanderissa. Väkeä\ntuli asemasillalle virtanaan; kantajia meni ohitsemme, kantaen\nröykkiöittäin matkatavaroita; siellä näki ja kuuli kaikkea sitä\nkiirettä ja hälinää, mikä on tavallista suureen satamaan lähtevän\npitkän pikajunan valmistautuessa matkalle. Mutta henkilö, jota odotimme\n-- minä pinnistetyin silmin ja värähtelevin hermoin -- ei hätäillyt.\nAsemarakennuksen leveällä seinällä, jonkun kaukaisen junasillan\nyläpuolella riippui kello -- en malttanut olla silloin tällöin\nvilkaisematta siihen. Varmaankaan eivät kellon osoittimet ole\nmilloinkaan liikkuneet niin hitaasti! Kaksikymmentä minuuttia vaille\nkymmenen. Viisitoista minuuttia vaille. Kymmenen minuuttia vaille.\nViisi -- neljä -- kolme...\n\n\"Holt!\" kuiskasi Maythome. \"Vireänä nyt! Onko se hän?\"\n\nSulkupuomin sivuitse tuli parhaillaan nainen, pitkä, hoikka, suora- ja\njoustavavartaloinen nainen. Hänen vierellään käveli toinen nainen,\nlyhyempi, täyteläisempi, paksu harso kasvoillaan. Hänen kasvojaan en\nvoinut eroittaa, mutta pitemmän naisen kasvot olivat samat, jotka olin\nkaksi tahi kolme kertaa Lehtokurpan tilavassa keittiössä nähnyt.\nSekuntia myöhemmin hän ja hänen seuralaisensa, kummallakin kädessään\nmelkoisen iso matkalaukku, olivat sivuuttaneet lippujen leimaajan ja\ntulleet kirkkaaseen valaistukseen. Silloin en enää lainkaan epäillyt,\nja käteni kohosi hatun reunaan ikäänkuin koneen nostamana.\n\n\"Eteenpäin!\" huudahti Maythorne. \"Joutuin nyt! Mutta kukahan tuo toinen\non?\"\n\nJo maltittomiksi käyneet asemavahdit hoputtivat naisia kolmannen luokan\nvaunuosastoon, kun heidän ympärilleen muodostui piiri, jossa olivat\nmolemmat etsivät, muutamia rautatiepoliiseja, Cottingley, Maythorne ja\nminä. Toinen etsivistä laski kätensä pitemmän naisen käsivarrelle.\n\nEnsimmäisen kerran eläissäni näin silloin vangitsemisen ja minua\nhämmästytti, kuinka vikkelästi, kätevästi ja hätäilemättä se kävi.\nOlimme vieneet naiset lähellä olevaan pieneen toimistoon, ovi oli\nsuljettu ja ikkunaverhot vedetty eteen, ennenkuin oikein käsitin mitä\ntapahtui -- avaimen kiertyessä kuulin junailijan pillin ja veturin\nvihellykset, kun kello kymmenen pikajuna lähti kiitämään matkaansa. Ja\nsitten käännyin... vastaamaan kysymykseen.\n\n\"Tuo on Alison Murdoch -- kyllä\", vakuutin.\n\n\"Niin -- siitä ei ole epäilystäkään.\"\n\nVanhempi etsivä kääntyi toisen naisen puoleen. Tämä nojasi pöytää\nvasten; hän hengitti lyhyin, nykivin vetäyksin ja koko hänen ruumiinsa\nvapisi.\n\n\"Riisukaa pois tuo huntu!\" ärähti etsivä. \"Joutuisasti!\"\n\nSeisoimme jännittyneinä tuijottaen, kun nainen nosti kättään ja\nirroitti paksun hunnun, joka oli tyyten piilottanut hänen piirteensä.\nSe putosi pois -- ja ensimmäinen kiihtymyksen huudahdus luiskahti\nMaythornelta, joka tavallisesti oli niin kylmäverinen ja hillitty.\n\n\"Hyvä Jumala! _Rouva Musgrave_!\"\n\nRouva Musgrave purskahti itkemään ja kääntyi Alison Murdochiin päin,\njoka seisoi hänen lähellään tuikeana ja uhmaavana.\n\n\"Sinä sanoit, että kaikki sujuisi hyvin!\" hän valitti moittivasti.\n\"Vannoit minulle, että olimme turvassa tällä tavoin! Vakuutit\nvakuuttamistasi, ettei ollut pienintäkään mahdollisuutta\nkiinnijoutumisesta --\"\n\n\"Suusi kiinni, tomppeli!\" sähähti Alison Murdoch.\n\nKatselin vastenmielisen ihmetyksen vallassa, kun Cottingley etsivien\nvalvonnan alaisena aukaisi naisten matkalaukut ja otti esille niiden\nsisällön. Siellä oli rahaa hämmästyttävän paljon -- seteleitä, jotka\ntietysti olivat olleet Mazaroffin omaisuutta, timantteja ja Mazaroffin\narvoesineitä. Ja Alison Murdochin matkalaukussa oli kultainen\ntaskukello, johon kaiverrettu omistuskirjoitus osoitti, että sen oli\nJames Bownas saanut lahjaksi ammattitovereiltaan.\n\n\"Tuollaisilta ihmisiltä jää aina joku seikka huomioon ottamatta\",\nhuomautti Maythorne, kun neljännestuntia myöhemmin ajoimme takaisin\nShortin hotelliin. \"Tai pikemmin he tekevät aina jonkun perinpohjaisen\ntyperän erehdyksen. Jollei Alison Murdoch olisi heittänyt jälkisäädöstä\nElphinstonen kirjastoon, olisi ollut vaikea saada varmaa selkoa\nMazaroffin murhasta, ja jollei hän olisi ollut niin ahnas ja\nsaaliinhimoinen, ettei malttanut olla anastamatta Bownas-raukan\nlahjakelloa, emme todennäköisesti olisi koskaan voineet todistaa, että\njuuri hän murhasi Bownasin. Hän teki kuitenkin ne molemmat! Mutta...\nrouva Musgrave!\"\n\n\"Kumpi heistä ampui Mazaroffin?\" kysyin.\n\n\"Niin!\" vastasi hän tietävän näköisenä. \"Se on visainen pykälä, Holt!\nMutta -- rouva Musgrave tietää, ja -- rouva Musgrave kertoo! Hän ei\nkykene kestämään samoin kuin toinen.\"\n\nRiensimme yläkertaan heti Shortin hotelliin saavuttuamme. Siellä\npuhelivat Corkerdale ja Manners lääkärille ja Sheilalle käytävään\naukeavassa komerossa. Corkerdale oli ilmeisesti vieläkin nenäkäs;\nlääkäri näytti jonkun verran harmistuneelta, ja Sheila oli\nsilminnähtävästi suutuksissaan.\n\n\"-- teidän pitää käsittää, tohtori, että se on velvollisuutemme\",\nlausui Corkerdale meidän tullessamme heidän luokseen. \"Minä tahdon\neräitä selityksiä rouva Elphinstonelta.\"\n\n\"Se ei ole enää lainkaan tarpeellista\", keskeytti Maythorne, laskien\nkätensä etsivän olalle. \"Kaikki on suoritettu! Saimme heidät kiinni! He\novat varmassa tallessa lukkojen ja telkien takana.\"\n\nSheilalta pääsi terävä hämmästyksen huudahdus, ja Corkerdale pyörähti\nkerkeästi Maythorneen päin.\n\n\"Saitte heidät kiinni!\" hän kummasteli. \"Kuka heidät sai?\"\n\n\"No niin, jos haluatte sen tietää, niin sen teki konttoristini\nCottingley -- sukkelin mies koko Euroopassa teidän alallanne! Tietenkin\nhänen apunaan oli joitakuita teikäläisiä. Mutta kunnia on Cottingleyn\",\nselitti Maythorne. \"Mainio sieppaus!\"\n\n\"Ja ketkä on vangittu?\" tiedusti Corkerdale, melkein epäillen.\n\nMaythorne katsahti Sheilaan.\n\n\"No niin\", hän vastasi. \"Se ei enää ole mikään salaisuus. Kaksi naista!\nAlison Murdoch ja rouva Musgrave. Eikä heidän syyllisyyttään voida\nollenkaan epäillä -- heillä oli Mazaroffille ja Bownasille kuuluvaa\nomaisuutta muassaan -- sananmukaisesti muassaan.\"\n\nCorkerdale kääntyi Mannersiin päin, jonka suu ja silmät rouva Musgraven\nnimeä mainittaessa olivat menneet mahdollisimman levälleen.\n\n\"Niinpä niin\", virkkoi Corkerdale. \"Siinä tapauksessa ei meidän\nmielestäni luonnollisestikaan tarvitse tavata rouva Elphinstonea.\"\n\nKului muutamia päiviä, ennen kuin minä näin rouva Elphinstonen. Vihdoin\nminut päästettiin hänen puheilleen. Lausuin hänelle muutamia\nsovinnaisia kohteliaisuuksia hänen terveydentilastaan, ja hän vastasi\nniihin. Sitten hän istui jonkun aikaa ääneti, tuijottaen minuun\nhievahtamatta -- niin hievahtamatta, että oloni alkoi tuntua\ntoivottoman epämukavalta. Äkkiä hän puhkesi puhumaan.\n\n\"Mikäli olen huomannut\", hän sanoi, \"menette te ja Sheila kaiketi\nkihloihin -- lopulta?\"\n\nSilloin minusta tuntui parhaalta tunnustaa asia suoraan.\n\n\"Asia on niin, madam\", vastasin, \"asia on niin -- hm -- niin -- että\nSheila ja minä olemme kihloissa nyt jo!\"\n\n\n\n"]