[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fu8mklol6u4hI2c_Rxdo0es6eL6xRtNf2Mc8GWwRkTMk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1761,"Velikulta","Bennett, Arnold",1867,1931,"1761-bennett-arnold-velikulta","1761__Bennett_Arnold__Velikulta","Seikkailutarina kaupunkiviisikosta","romaani",[14],"huumori",[16],"brittilainen","fi",1911,1918,55976,380817,false,56847,[25,26,27],"Adventure stories","City and town life -- Fiction","Staffordshire (England) -- Fiction",[29,30,31],"British Literature","Humour","Novels","\"Velikulta: Seikkailutarina kaupunkiviisikosta\" by Arnold Bennett is a novel written in the early 20th century. The story centers around Edward Henry Machin, affectionately known as Denry, a young man from a humble background aspiring to rise within society. His journey is marked by themes of ambition, social dynamics, and the impact of decisions on one's fate.  At the start of the story, we meet Denry as he navigates life in Bursley, where his mother works as a washerwoman. Denry's unconventional tactics, including manipulating his exam results, hint at both his cleverness and moral ambiguity. The narrative introduces a pivotal moment as Denry enters the service of a prominent lawyer, setting the stage for his aspirations. His life takes a turn when he encounters the ambitious Countess Chell, which inspires him to attend an upcoming grand ball, culminating in humorous yet insightful situations as Denry prepares for an unfamiliar world of high society. This opening establishes not just Denry's character but also the rich social tapestry of the community that will shape his adventures. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Wallenius, Toivo",295,"Huumorintäyteinen seikkailutarina kertoo neuvokkaan Edward Henry Machinin eli Denryn noususta vaatimattomista oloista kaupunkiviisikon merkkihenkilöksi. Kekseliäs ja rohkea mies raivaa tiensä menestykseen hyödyntämällä eteen tulevat tilaisuudet ja sattumat omaksi edukseen 1800-luvun lopun Englannissa.","Arnold Bennettin 'Velikulta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1761.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VELIKULTA\n\nSeikkailutarina kaupunkiviisikosta\n\n\nKirj.\n\nArnold Bennett\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut\n\nToivo Wallenius\n\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Tanssiaiset.\n   II. Hullinsin lesken talo.\n  III. Muuttovaunut.\n   IV. Haaksirikko.\n    V. Kauppalaiva.\n   VI. Murtovarkaus.\n  VII. Naisten pelastaja.\n VIII. Oman orren alla.\n   IX. Suuri sanomalehtisota.\n    X. Konnantyö.\n   XI. Alpeilla.\n  XII. Kunnian kukkuloilla.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nTanssiaiset.\n\n\nI.\n\nEdward Henry Machin näki ensi kertaa savun toukok. 27:ntenä 1867\nBroughaminkadun varrella Bursleyssä, Kaupunkiviisikon vanhimmassa.\nBroughaminkatu ulottuu P. Luukkaan aukiosta suoraan Shropshire Union\nkanavaan, ja osittain siihen kuuluu rakennuksia, jotka ovat tunnetut\n\"savipakarin\" nimellä (kunnes joutuvat huutokaupalla myytäviksi,\njolloin ne vasara miehen kuvauksen mukaan ovat \"suurenmoisia\nsaviteostehtaita\"), osittain mökkejä, joiden korkein vuokra on puoli\nviidettä shillinkiä viikossa. Moisessa ympäristössä syntyi muuan\nmerkkihenkilö, leskeksi jääneen äidin ainoa huoli. Äiti ansaitsi\noman ja poikansa elannon käsittelemällä \"rouvasväen omia aineksia\"\nrouvasväen kotona. Mutta elämänkutsumuksensa ohella rouva Machinilla\noli oma erikoisalansa: hänen pesemänään flanelli kutistui vähemmän kuin\nyhdenkään toisen naisen käsissä koko sillä seudulla, ja hän pystyi\npesemään hienoja pitsejä niitä tärvelemättä; niinpä hän saapuikin usein\nompelemaan ja jäi pesemään. Verraten apean näköinen vaimo; laiha ja\nkieltä riittämään! Mutta minä pidin hänestä. Hän säästi joka päivä\njonkin verran aikaa nimittämällä poikaansa Edward Henryn asemesta\nDenryksi.\n\nOllen vailla älykkäisyyttä ja uutteruutta Denry olisi jäänyt\nsavipakari-työläisen arvoasteelle, ellei olisi kahdentoista ikäisenä\npäässyt siirtymään kansakoulusta vapaaoppilaaksi yksityislukioon.\nTämä voitto johtui enemmän rohkeudesta kuin oppineisuudesta,\npikemmin sattumasta kuin aikomuksesta. Toisena tutkintopäivänä\nhän tuli saapuneeksi tutkintohuoneeseen kymmentä minuuttia ennen\niltapäiväkuulustelua. Hän kuljeskeli ympäri huonetta uteliaisuuttaan\ntyydyttäen ja joutui opettajan pöydän ääreen. Pöydällä sijaitsevaan\nkaavakkeeseen oli merkitty kokelaiden nimet sekä numerot, jotka kukin\noli edellisenä päivänä saanut kussakin aineessa. Hän oli suoriutunut\nhuonosti maantiedossa ja huomasi nimensä kohdalla maantiedon\nsarekkeessa seitsemäisen; mutta korkein mahdollinen äänimäärä oli\nkolmekymmentä. Numerot oli kirjoitettu lyijykynällä. Samainen\nlyijykynä oli pöydällä. Hän tarttui siihen, vilkaisi oveen ja tyhjiin\npulpettiriveihin ja kirjoitti sievän kakkosen seitsemäisen eteen;\nsitten hän tallusteli viattomana tiehensä ja palasi myöhään. Hänen\nkepposensa olisi pitänyt tulla ilmi -- hänen mahdollisuutensa olivat\ntunnetut vähäisiksi - mutta sepä ei vain tullut ilmi. Tietenkin se oli\nepärehellinen teko. Niinpä kyllä, mutta silti en myönnä Denryä peräti\npahantapaiseksi. Jokainen koulupoika on epärehellinen varttuneiden\nmittakaavan mukaan. Jos tuntisin rehellisen koulupojan, niin aikaisinpa\nlaskea hopealusikoitani hänen tultuaan suureksi. Kaikki on luvallista\nkoulupoikain ja opettajain kesken.\n\nTämä loistava teko näytti vaikuttavan ratkaisevasti sekä Denryn\nelämän juoksuun että hänen luonteeseensa. Hän alkoi vähitellen\nuskoa voittaneensa mainitun etuoikeuden silkasta ansiosta,\nolevansa merkillinen poika ja suuriin töihin määrätty. Hänen uudet\nkoulutoverinsa, joiden äitejä Denryn äiti palveli, uskoivat hänet\nmyöskin merkilliseksi pojaksi; mutta herraspoikatapaansa he eivät\nunohtaneet nimittää häntä \"pesuakaksi\". Onneksi Denry ei välittänyt\nmoisista.\n\nHänellä oli paksu nahka, vaalea tukka, kirkkaat silmät ja leveät\nhartiat, ja hänen mielensä kehittyi päivä päivältä yhä hilpeämmäksi.\nKoulussa hän ei loistanut, tutkintotuloksen rusohohteinen lupaus jäi\ntäyttämättä; mutta hän ei ollut typerämpi kuin useimmat muutkaan, ja\nkerran noustuaan hänen käsityksensä omasta itsestään jäi \"pysyväisesti\nkauniiksi\". Oli kerrassaan mahdotonta ajatella, että hän rupeisi\nsotkemaan savea käsillään.\n\n\nII.\n\nKun Denry kävi seitsemättätoista, saattoi hänen äitinsä, käsittelemällä\npuoltatoista kyynärää brysselin-pitsiä, rouva Emeryn kiitollisuuden\nvelkaan. Rouva Emery oli herra Duncalfin sisar. Herra Duncalf oli\nBursleyn kaupunginnotario ja asianajaja. Tunnettua on, että kaikki\nvirastot ovat oikeita juonittelun tyyssijoja. Denry Machin erosi\nkoulusta ruvetakseen herra Duncalfin palvelukseen sillä ehdolla, että\nhänen oli vuoden perästä kyettävä kirjoittamaan pikakirjoitusta sata\nviisikymmentä sanaa minuutissa. Niihin aikoihin ei keskinkertainen ja\nvirheellinen pikakirjoitus ollut mikään jokapäiväinen ilmiö. Hän täytti\n(suuremmassa tai vähemmässä määrin ja ehdottomasti vähemmässä kuin\nsuuremmassa) tämän ehdon. Ja usean vuoden ajan hän arveli todenteolla,\nettei nyt ollut enää mitään toivomisen varaa. Sitten hän kohtasi\nkreivittären.\n\nChellin kreivitär oli syntynyt köyhistä, mutta merkittävistä\nvanhemmista, ja hän saattoi tarpeen tullen esittää isoisänsä isän\nisoisän. Hänen äitinsä ansaitsi oman ja tyttärensä toimeentulon\nsallimalla alhaisempien, mutta varakkaampien ihmisten tyttärien\nnäyttäytyä melkoisen usein seurassaan. Kreivitär kasvatettiin\navioliittoa varten. Hänet tähdättiin ja viritettiin osaamaan määrättyyn\nmaaliin määrätyllä hetkellä. Hän onnistui. Hän sai Chellin jaarlin. Hän\nsai myöskin noin kahdeksan tuhatta hehtaaria Englannissa, suunnilleen\nviidenneksen Skotlantia, talon Piccadillyssä, seitsemän maakartanoa\n(Sneyd niihin luettuna), höyrypurren ja puolen miljoonan punnan\narvosta Keski-Englannin rautatien osakkeita. Hän oli nuori ja kaunis.\nHän oli matkustellut Kiinassa ja julkaissut kirjan Kiinasta. Hän\nlauloi hyväntekeväisyys-konserteissa ja esiintyi seuranäytännöissä.\nHän piirsi luonnon mukaan. Hän oli Lontoon suuremäntiä. Eikä hänellä\nollut pienintäkään taipumusta lihavuuteen. Mutta tämä ei tyydyttänyt\nhäntä. Hän oli kunnianhimoinen! Hän halusi käydä vakavasta ihmisestä.\nHän halusi päästä vaikuttamaan ihmisten elämään. Hän havaitsi sen\nneljännesmiljoonan sieluja, jotka muodostavat Kaupunkiviisikon,\nainoalaatuiseksi välineeksi tähän päämäärään pyrkiessään, aivan\nverrattomaksi leluksi. Ja hän päätti liittää nimensä kaikkeen, mikä oli\nvakavinta Kaupunkiviisikon yhteiskunnallisessa kehityksessä. Sen vuoksi\nkäytettiin noin viisitoista tuhatta puntaa kiillottamaan Sneyd Hallia,\njoka sijaitsee Kaupunkiviisikon liepeellä, ja jaarli ja kreivitär\nviettivät siellä neljä kuukautta vuodessa. Sen vuoksi jaarli, lempeä,\nsyrjäisyyttä rakastava mies, suostui kutsuun, kun kaupunginvaltuusto\npyysi häntä Bursleyn koristepormestariksi. Sen vuoksi pormestari\nja pormestaritar järjestivät suunnattomat iltapäiväkutsut,\njoissa oli saapuvilla koko porvaristo A:sta Ö:hön. Ja sen vuoksi\npormestaritar teki vähää myöhemmin tiettäväksi, että hän aikoi pitää\nkunnallistanssiaiset. Tanssiaisuutinen kiihdytti Bursleyä enemmän kuin\nmikään tapahtuma Magna Chartan aikojen jälkeen. Ja kuitenkin olivat\nvaremmatkin pormestarittaret tarjonneet tanssiaisia. Täytynee siis\notaksua, että Bursleyssä kunnioitetaan vielä aivan erikoisesti maata,\nrautatieosakkeita, höyrypursia ja isoisäin isäin isoisiä.\n\nJokainen, ken jotain merkitsi, oli ollut mukana kutsuissa. Mutta\njokaista ei voitu kutsua tanssiaisiin, koska kaupungintalolla saattoi\ntanssia vain kaksi sataa henkilöä. Bursleyssä taasen oli lähes\nkolmekymmentä viisi tuhatta asukasta, joista runsaasti kaksi tuhatta\n\"merkitsi\", vaikka he eivät tanssineetkaan.\n\n\nIII.\n\nKolmea viikkoa ja kolmea päivää ennen tanssiaisia Denry Machin\nistui eräänä maanantaina yksinään herra Duncalfin asioimistossa\nDuck-aukion varrella (missä tämä harjoitti asianajaja-tointaan),\nkun sisään astui solakka ja kaunis nuori nainen, puettuna hienosti,\nmutta aistikkaasti tummanvihreään. Pöydällä Denryn edessä oli useita\nsuuria arkkeja \"yhteenveto\"-papereita senaamuisen _Urheilulehden_\npeittäminä. Ennenkuin Denry tuli ajatelleeksikaan vaihtaa paperien ja\n_Urheilulehden_ asemaa, virkkoi nuori nainen \"Hyvää huomenta!\" varsin\nystävällisesti. Hänen äänensä oli kimeä ja hymynsä tehokas.\n\n\"Hyvää huomenta, rouva\", vastasi Denry.\n\n\"Onko herra Duncalf tavattavissa?\" kysyi nuori nainen hilpeästi.\n\n(Miksi piti Denryn livahtaa alas tuoliltaan? Onhan aivan etiketin\nvastaista, että asianajajan konttoristi livahtaa tuoliltaan kysymyksiin\nvastatessaan.)\n\n\"Ei, rouva; hän on tuolla kaupungintalolla\", sanoi Denry.\n\nNuori rouva pudisti leikillisesti päätään hymyillen lievästi.\n\n\"Olen juuri käynyt siellä\", hän sanoi. \"Ilmoittivat hänen olevan\ntäällä.\"\n\n\"Kyllä minä käyn hakemassa hänet, rouva -- jos te --\"\n\nNyt vieras hymyili leveästi. \"Varmaankin Vanhoillisten klubista?\" hän\nvirkkoi ihastuttavan tuttavallisesti.\n\nMyöskin Denry hymyili.\n\n\"Ei, ei\", virkkoi rouva hetken vaiettuaan; \"ilmoittakaa vain minun\nkäyneen täällä.\"\n\n\"Kyllä, rouva. Ehkä minä voisin toimittaa asianne?\"\n\nVieras teki jo lähtöä, mutta nyt hän kääntyi takaisin ja tarkasti\nnuorukaisen kasvoja -- veitikkamaisesti, kuten Denry ajatteli.\n\n\"Voisittehan antaa hänelle tämän luettelon\", hän sanoi ottaen\nlaukustaan paperin ja kehittäen sen levälleen. Hän oli käynyt pöydän\nääreen; heidän kyynärpäänsä koskettivat toisiaan. \"Hänen ei tarvitse\nvälittää siitä, mikä on pyyhitty pois punaisella -- ymmärrättekö? Minä\ntietysti luotan häneen niihin toisiin luetteloihin nähden ja toivon\nkaikkien kutsujen valmistuvan keskiviikoksi. Hyvästi.\"\n\nHän oli kadonnut. Denry hyökkäsi nokeentuneen ikkunan ääreen. Ulkosalla\nseisoi lumessa hevosvaljaikko, keltapukuinen miesvaljaikko ja pieni\nparvi nuorta ja vanhaa kansaa. Vieras vilahti katukäytävän poikki ja\nkatosi; vaununovi paukahti, toinen keltaisista kaksoisista hypähti\nveljensä viereen, ja koko laite hyökkäsi vaarallista vauhtia tiehensä.\nLoikkaavan kaksoisen kasvot olivat Denrylle tutut. Mies oli todellakin\naikoinaan kuulunut Broughaminkadun asujamistoon kulkien sen keskuudessa\nJock-nimisenä, ja hänen äitinsä oli vuosikausia ollut rouva Machinin\nystävättäriä.\n\nDenry oli nyt ensi kertaa nähnyt kreivittären läheltä. Tämä vei\nehdottomasti voiton omista valokuvistaankin. Aivan toisenlainen kuin\nolisi odottanut! Kuinka helppo hänen kanssaan oli keskustella! (Mutta\nmitä hän olikaan itse sanonut? Ei mitään -- ja jos jotakin.)\n\nHän nyökkäsi ja mutisi: \"Kyllä ne tuntee jo karvastaan!\" Luultavasti\ntarkoittaen, että kaikki, minkä on lukenut ylimystön loistavuudesta,\noli totta ja enemmänkin kuin totta.\n\n\"Hienoin nainen, mikä on koskaan ilmestynyt tähän kaupunkiin\", hän\nmutisi.\n\nAsian laita oli sellainen, että äskeinen vieras himmensi hänen\nhaaveensa naisesta. Kello kahdelta tämä oli ollut hänelle pelkkä nimi.\nViittä minuuttia myöhemmin hän oli rakastunut häneen. Hän tunsi syvää\nkiitollisuutta sen johdosta, että sattui olemaan parhaissa pukineissaan\nseurakunnan seniltaisen teekokouksen varalta.\n\nKun Denry silmäili rouvan tanssiaisvieraiden luetteloa, juolahti hänen\npäähänsä hurja ajatus lähteä itsekin tanssiaisiin. Herra Duncalf\nhoiteli hääräilevästi ja nöyränä koko kutsukoneistoa kreivittären\npuolesta. Hän oli laatinut pikku luettelon omista tuttavistaan, jotka\noli kutsuttava. Useita valtuusmiehiä oli pyydetty tekemään samoin.\nSen vuoksi oli yhdistettävä puoli tusinaa luetteloita. Yhdistämistyö\njäi Denryn huoleksi. Mikään ei ollut sen helpompaa kuin liittää E. H.\nMachinin nimi huomaamattomasti luettelon keskivaiheille! Ei mikään\nollut helpompaa kuin hukata epähuomiossa alkuperäiset luettelot,\nniin että jonkin erikoisen nimen herättäessä epäilyksiä siitä ei\nvoinut tehdä ketään vastuunalaiseksi ryhtymättä liian arkaluontoisiin\nkuulusteluihin. Keskiviikkona Denry sai viehättävän kortin, jossa\nkreivitär sirosti kaiverretuin kirjaimin toivoi saavansa nauttia hänen\nseurastaan tanssiaisissa; ja tuorstaina hänen nimensä merkittiin niiden\njoukkoon, jotka olivat vastanneet kutsuun myöntävästi.\n\n\nIV.\n\nHän ei ollut koskaan käynyt tanssiaisissa. Hänellä ei ollut frakkipukua\neikä aavistustakaan tanssista.\n\nHän oli omituinen, epäjohdonmukainen sekoitelma rohkeutta ja arkuutta.\nMinä ja te olemme luonteeltamme johdonmukaisia; me olemme joko sitä tai\ntätä, mutta Denry Machinissa ei ollut laisinkaan johdonmukaisuutta.\n\nKolme päivää hän epäröi, ja sitten hän hiipi salaisesti vavisten\npuhuttelemaan Shillitoeta, nuorta räätäliä, joka oli vast'ikään\naloittanut oman liikkeen ja keräili ympärilleen kaupungin\nkeikarinuorisoa.\n\n\"Haluaisin saada frakkipuvun\", sanoi Denry.\n\nShillitoe, joka tiesi Denryn ansaitsevan ainoastaan kahdeksantoista\nshillinkiä viikossa, vastasi vain pintapuolisen kohteliaasti, ettei\nfrakkipuvusta voinut olla puhettakaan; hän oli jo ottanut vastaan\nenemmän tilauksia kuin saattoi suorittaa itseään tappamatta. Koko\nkaupunki oli noussut kuin yhtenä miehenä vaatimaan frakkipukua.\n\n\"Aiotteko sitten tanssiaisiin?\" tiedusti Shillitoe muka suojelevasti,\nmutta itse asiassa hiukan ihmetellen.\n\n\"Aion\", sanoi Denry; \"entä te?\"\n\nShillitoe hätkähti ja pudisti sitten päätään. \"Ei ole aikaa\ntanssiaisiin\", hän selitti.\n\n\"Voin hankkia teille kutsun, jos haluatte\", vakuutti Denry vilkaisten\noveen aivan samaten, kuin oli vilkaissut lisätessään kakkosen\nseitsemäisen eteen.\n\n\"Ohoh!\" Shillitoe herkisti korviaan. Hän ei ollut kaupungin lapsia,\neikä hänellä ollut valtuusmiestä suojelemassa laillisia etujaan.\n\nIlmaistaksemme häpeällisen jutun lyhyesti: viikon päästä Denry sai\ntulla koettamaan. Shillitoe myönsi hänelle kahden vuoden luoton.\n\nTanssiaiset olivat suunnattomana virikkeenä tanssitaidon\nharrastukselle Bursleyssä ja johdattivat oikein sievoisen rahamäärän\nneiti Earpin, tämän taiteen nuoren haltijattaren taskuun. Hänen\nisänsä oli huonekalukauppias, joka oli intohimoisesti ihastunut\nvararikko-oikeuteen. Neiti Earpin iltakursseihin otti osaa myöskin\nDenry, mutta hänen rahansa ei eksynyt neidon taskuun. Korvaukseksi\nneito sai kreivittären vakuutuksen, että tämä toivoi saavansa nauttia\nhänen seurastaan tanssiaisissa. Kreivitär oli herättänyt Denryssä\nmielenkiintoa naisia kohtaan erikoisena sukupuolena; Ruth Earp\nkiihdytti tätä mielenkiintoa. Hän oli yksinkertainen tyttö, mutta\nhän oli vain neljänkolmatta ikäinen ja liikkui varsin sulavasti.\nDenry sai pari kertaa yksityisopetusta käänteissä. Neito sanoi\nhänelle eräänä iltana, kun hän harjoitteli käänteitä ja he olivat\nsotkeutuneet viimeisen muodin säätämään asentoon: \"Älkää välittäkö\nminusta! Ajatelkaa vain itseänne. Asian laita on sama tanssissa kuin\nelämässäkin -- naisen velvollisuus on mukautua mieheen.\" Denry ajatteli\nitseään. Hän ajatteli itseään keskellä yötä, itseään ja myöskin tyttöä.\nTämän äänessä oli ollut jotain... ja hänen katseessaan... Viimeisessä\nharjoituksessa hän kysyi neiti Earpiltä, varaisiko tämä hänelle ensi\nvalssin tanssiaisissa. Neito mietti ja vastasi sitten myönteisesti.\n\n\nV.\n\nTanssiaisiltana Denry käytti ainakin kaksi tuntia toimitukseen, joka\noli tarpeen, ennenkuin saattoi suoda kreivittärelle ilon nauttia hänen\nseurastaan. Tämä toimitus tapahtui hänen pikkuruisessa makuusuojassaan\nmökin peräpuolella Broughaminkadun varrella ja oli luonteeltaan varsin\nmonimutkainen. Kolmea viikkoa varemmin hän oli viattomuudessaan\nluullut, että tarvitsi vain tilata frakkipuku ja mies oli valmis!\nNyt hän tiesi, että frakkipuku vain aloittaa huolien sarjan. Paita!\nKaulus! Kaulahuivi! Paidannapit! Kalvosinnapit! Hansikkaat! Nenäliina!\n(Ilokseen hän sai kuulla niin pätevältä taholta kuin itse Shillitoelta,\nettei nenäliinaa pidetty enää liivien avauksessa ja että miehet, jotka\npitivät liinaa siinä, olivat raakalaisia eikä heissä ollut totuutta.\nSiis kelpasi arkinenäliinakin.) Kengät!... Kengät olivat se kari,\njolle hän oli tarttunut. Räätälinliikkeen ohella Shillitoe harjoitti\nmyöskin pukimoliikettä mutta maailmankaikkeuden rakenteeseen on\nsattunut sellainen epäkohta, että herrainvaatetusliikkeissä ei myydä\nkenkiä. Kenkiä lukuunottamatta Denry sai kaikki tarvikkeensa velaksi;\nkenkiä hän ei voinut saada eikä myöskään kyennyt maksamaan niitä\nkäteisesti. Niinpä hän päätti, että kirkkokengät olivat kiillotettavat\ntämän suuren vuosisataistapahtuman veroisiksi. Vahinko vain, että hän\nunohti -- ei sen vuoksi, että oli huonomuistinen tärkeissä asioissa;\nhän oli vain liian kiihtynyt -- unohti kiillottaa ne, ennenkuin oli jo\nsaanut kauluksen ylleen ja huivin sidotuksi solmuun. Ei ole viisasta\nkäsitellä kenkämustetta frakkipaita yllään, joten Denryn täytyi hylätä\nsaavutuksensa ja aloittaa uudelleen. Tämä sai hänet kovaan kiireeseen.\nHän ei pelännyt myöhästyvänsä ensi valssista, jonka oli luvannut\ntanssia neiti Ruth Earpin kanssa, mutta hän pelkäsi olevansa vielä\nkotosalla äidin palatessa. Rouva Machin oli käsitellyt rouvasväen\nomia aineksia kaiken päivää, tietysti -- olihan nyt päivien päivä!\nJos hänellä olisi ollut kaksitoista kättä kahden asemesta, hän olisi\nvoinut käsitellä puolen tusinan rouvashenkilön omia aineksia yhden\nainoan asemesta ja ansainnut neljäkolmatta shillinkiä neljän asemesta.\nDenryä ei haluttanut joutua äidin nähtäväksi ennen lähtöään. Hän\noli tuhlannut suunnattoman määrän aivotyötä ja tarmoa päästäkseen\ntässä hienostuneessa ja uudessa asussaan kahden sadan henkilön\ntuijotettavaksi, ja kuitenkin hän toivoi salaa voivansa piilottaa tämän\nihanan näyn omalta äidiltään.\n\nMutta äiti livahti sisään laukkuineen ja arpisine sormineen ja verraten\nivallisine ilmeineen samassa tuokiossa, kun Denry puki päällysnuttua\nylleen keittiössä (eteisessä kun ei ollut riittävästi tilaa). Hän\nkoetti parhaansa mukaan peitellä paidanrinnustansa (vaikka äiti\ntiesikin koko asian), mutta ei onnistunut siinä.\n\n\"Siunatkoon!\" huudahti äiti lyhyesti käyden lieden ääreen käsiään\nlämmittelemään.\n\nViaton huomautus. Mutta hänen äänensä tuntui riisuvan inhimillisen\nsuuruuden turhamaisuuden ilkialastomaksi.\n\n\"Minulla on kova kiire\", sanoi Denry mahtailevasti, ikäänkuin olisi\nlähdössä vahvistamaan sopimusta, josta kansakuntain menestys riippui.\n\n\"Saattaapa olla, Denry\", arveli äiti. \"Mutta kyökin pöytä ei ole\nvarattu kenkäharjoja varten.\"\n\nYhdessä asiassa häntä onnisti. Ulkona oli pakkanen. Tarpeetonta siis\nhuolehtia kenkäin tilasta.\n\n\nVI.\n\nKreivitär oli myöhästynyt; hevonen kuului tuottaneen harmia. Onneksi\njaarli oli ollut kaiken päivää Bursleyssä ja pukeutunut Vanhoillisten\nklubissa; ja hänen armonsa oli määrännyt, että tanssiohjelma oli\naloitettava. Denry sai kuulla tämän heti sukeltaessaan säteilevänä\nherrain vaatetushuoneesta leveään punamattoiseen käytävään, joka\nulottuu kaupungintalon pohjakerroksen päästä päähän. Käytävässä\nrupatteli joukko kaupungin merkkihenkilöitä -- lukematon Swetnamin\nperhe, Stanwayt, mahtavat Etchesit, Fearnsit, rouva Clayton Vernon,\nSuttonit, joukossaan Beatrice Sutton. Tietysti jokainen tunsi hänet\nDuncalfin pikakirjuriksi ja flanellipesijättären pojaksi; mutta\nvalkoiset hansikkaat luovat demokratian, ja Shillitoe kykeni saamaan\nvaatteisiinsa enemmän tyyliä kuin yksikään toinen Kaupunkiviisikon\nräätäleistä.\n\n\"Terve!\" nyökkäsi vanhempi Swetnamin pojista huolimattomasti.\n\n\"Terve mieheen, Swetnam!\" virkkoi Denry yhtä huolimattomasti.\n\nAsia oli selvä! Tuo tervehdys oli kuin mikäkin vapaamuurarimerkki, ja\nsiitä pitäen hän veti vertoja kenelle tahansa. Ensinnä hän oli luullut,\nettä neljä sataa silmää kohdistuisi häneen sanoen vilkaisullaan: \"Tuo\nnuorukainen käyttää ensi kertaa elämässään frakkipukua, eikä se ole\nedes maksettukaan!\" Mutta niin ei käynyt. Ja syynä oli se, että koko\nKaupunkiviisikon asujamistolla oli yllin kyllin puuhaa koettaessaan\nuskotella, ettei se ollut ikinä elämässään esiintynyt kello seitsemän\njälkeen iltasella ilman frakkipukua. Denry havaitsi riemumielin,\nettä usea keski-ikäinen ja kömpelö herra piti punaista tai valkoista\nsilkkinenäliinaa liiveissään, mutta miehet sellaiset kuin Charles\nFearns, Swetnamit ja Harold Etches eivät käyttäneetkään. Hän oli siis\nnenäliinaansa ujostellessaan enkelien puolella.\n\nHän nousi kaksoisportaikkoa (jota koristivat verrattoman ilmavat\nvalkoiset ja vaaleanpunaiset tanssipuvut) ja astui isoon saliin.\nLavalla oli tulipunainen orkesteri, ja lattialla vaelteli joukko\nihmisiä odotusta ilmaisten. Seinät olivat koristetut kukkakiehkuroin.\nHäntä värisytti suurenmoisuuden tunne, ja hänen ylleen tulvahti\nvoimakas halu olla itsekin todella suurenmoinen. Hän uneksi\nsuurenmoisuudesta, ja kenkäharjat työntyivät itsepintaisesti esiin\nhänen haaveistaan kuten musta loka lumesta. Unelmissaan hän etsi\nkatseillaan Ruth Earpiä, mutta tämä oli näkymättömissä. Sitten hän\nlähti joutilaana takaisin alakertaan koetellen mahtipontisesti\nuskotella viettävänsä kuusi iltaa viikossa nousemalla ja laskeutumalla\nupeita portaikkoja tarkoituksenmukaisesti puettuna. Hän oli päättänyt\nesiintyä yhtä ylevästi kuin yksikään toinen.\n\nKäytävässä oli hälinää, ja kaikkein ylevinkin suvaitsi joutua\nkiihtymyksen valtaan.\n\nKreivittären ilmoitettiin olevan tulossa. Jokainen ryhmittyi\npääkäytävän luo pakkasesta ja vedosta välittämättä. Kuusi kertaa\nilmoitettiin kreivittären olevan tulossa, ennenkuin hän todella\nilmestyi sukeltaen mustien vaunujensa ahtaasta nielusta kuin taikanäky.\nValtuusmiehet olivat ottamassa häntä vastaan -- eivätkä tehneet sitä\nylenmäärin sulavasti. He näyttivät pelkäävän häntä, ikäänkuin hän olisi\nvast'ikään sairastanut influensaa ja heitä pelottaisi saada tartunta.\nHänen äänensä oli aivan yhtä kimeä ja hymynsä yhtä tehokas kuin Denryyn\nkohdistuessaan, ja nämä välineet näyttivät vaikuttavan ihmeellisesti\nvaltuusmiehiin; he alkoivat sulaa kuin suola lumella. Kreivitär katosi\nyläkertaan kimeisiin anteeksipyyntöihin verhoutuneena ja vetäen\nperässään valtuusmiesjoukkoa. Hän näytti tervehtineen jokaista muuta\npaitsi Denryä. Mutta tämä tunsi tavallaan helpotusta siitä, ettei\nollut herättänyt huomiota. Hän vitkasteli epäröiden ja huomasi sitten\nolennon, jolla oli yllään pitkä keltainen päällysnuttu ja palanen\nriikinkukonsulkaa kiiltävän korkean hatun huipussa. Tämä olento piteli\nnaisen turkisvaippaa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Denryn oli\nratkaistava tilanne silmänräpäyksessä. Hän ratkaisi.\n\n\"Heipä-hei, Jock!\" hän sanoi.\n\n\"Heipä-hei, Denry!\" vastasi toinen mielissään.\n\n\"Mitä teille on tapahtunut?\" Denry tiedusti ystävällisenä.\n\nSitten Jock kertoi hänelle toisen kreivittären hevosista ruvenneen\njuonittelemaan.\n\nHän lähti jälleen yläkertaan ja kohtasi Ruth Earpin tulossa alas. Tämä\noli suurenmoinen valkoisissaan. Tosin hänen tukassaan ei kimmeltänyt\nmikään koriste, mutta vähäisen matkan päästä hän näytti aivan\nkreivittären veroiselta, vaikka olikin piirteiltään vaatimaton.\n\n\"Kuinka sen valssin käy?\" Denry aloitti tuttavallisesti.\n\n\"Se valssi on jo melkein lopussa\", sanoi Ruth Earp kylmäkiskoisesti.\n\"Luultavasti olette ollut tuijottamassa hänen armoonsa kaikkien toisten\nherrain lailla.\"\n\n\"Olen kauhean pahoillani\", vakuutti Denry. \"En tietänyt, että valssi\noli --\"\n\n\"Miksi ette katsonut ohjelmastanne?\"\n\n\"Minulla ei ole sellaista\", hän sanoi naivisti. Hän oli unohtanut\nhankkia ohjelman. Pölkkypää! Raakalainen!\n\n\"Parasta että hankitte sellaisen\", virkkoi neito purevasti siirtyen\ntavallaan tanssinopettajattaren asemaan.\n\n\"Emmekö voisi lopettaa valssia?\" ehdotti Denry nolostuneena.\n\n\"Emme!\" vastasi neito jatkaen yksinäistä vaellustaan alakertaan.\n\nHän oli loukkaantunut. Denry koetti keksiä jotain sanottavaa,\nmikä soveltuisi tilanteeseen ja hänen pukunsa kuosiin. Mutta hän\nei onnistunut. Hetkistä myöhemmin hän kuuli Ruthin alapuolellaan\ntervehtivän jotain herrastuttavaa mitä herttaisimmalla tavalla.\n\nMutta ellei Denry olisi tehnyt hänen tähtensä kurjaa rikosta, ei hän\nolisi sinä ilmoisna ikänä päässyt näihin tanssiaisiin!\n\nHän hankki ohjelman, ja pelon kouristaessa sydäntä hän tiedusteli\ntanssivuoroa useilta nuorilta ja keski-ikäisiltä naisilta, jotka tunsi\nulkonäöltä ja nimeltä. (Ruth oli opettanut häntä pyytämään oikealla\ntavalla.) Ei ainoallakaan heistä ollut enää tanssia vapaana. Usea\nkatsahti häneen ikäänkuin sanoakseen: \"Sinä lienet oikea pässinpää, kun\nluulet, ettei _minun_ ohjelmani täyty silmäni vilauksessa!\" Sitten hän\nliittyi ryhmään tanssin halveksijoita lähelle pääovea. Näitä oli Harold\nEtches, Kaupunkiviisikon varakkain tehtailija hänen ikäisistään (tuskin\nneljäkolmatta). Myöskin Shillitoe, hänkin Denryn kurjan rikoksen\nuhreja. Ryhmä oli vaitelias, arvostelevainen ja perin juro.\n\nRyhmä havaitsi, ettei kreivitär tanssinut. Jaarli tanssi (tarvinneeko\nsanoa hänen tanssittaneen rouva Jos Curtentyä, apulaispormestarin\ntoista vaimoa?), mutta kreivitär seisoi päättäväisesti hymyillen\nympärillään valtuusmiehiä. Kenties hän vain levähti, kenties ei kukaan\nollut rohjennut pyytää häntä tanssiin. Joka tapauksessa hän näytti\najautuneen kiinni valtuusmies-särkälle. Viisaasti kyllä hän ei ollut\ntuonut mukanaan ketään omista vieraistaan Sneyd Hallista. Perhevieraat\nvaikuttavat kunnallistanssiaisissa ehdottomasti raja-aitana suuruuden\nja kansanvallan välillä; ja kreivitär halusi ottaa osaa kansan elämään.\n\n\"Miksi ei joku noista jasseista pyydä häntä tanssiin?\" puhkesi Denry\npuhumaan. Siihen mennessä ei hän ollut virkkanut ryhmässä sanaakaan, ja\nnyt hänestä tuntui siltä, että oli oltava toisten veroinen.\n\n\"No, menkää _itse_ pyytämään. Tämähän on vapaa maa\", sanoi Shillitoe.\n\n\"Sen voisin tehdä vaikka parista nuppineulasta!\" vakuutti Denry.\n\nHarold Etches vilkaisi häneen ilmeisesti harmissaan hänen\nläsnäolostaan. Harold Etches oli päättänyt kaataa hänen niskaansa\nkylmää vettä.\n\n\"Veikkaan viitosen, ett'ette uskalla sitä\", sanoi Etches\nylenkatseellisesti.\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi Denry perin joutuisasti, ja perin joutuisasti\nhän lähti samassa liikkeelle.\n\n\nVII.\n\n\"Ei hän voi minua syödäkään! Ei hän voi minua syödäkään!\"\n\nNäin hän puheli itsekseen kulkiessaan lattian poikki. Ihmiset tuntuivat\ntekevän hänelle tietä ounastaen hänen uskomattoman aikomuksensa.\nEllei hän olisi lähtenyt liikkeelle heti, elleivät hänen jalkansa\nolisi lähteneet liikkeelle itsestään, ei hän olisi koskaan lähtenyt\nliikkeelle; ja koska hänellä ei ollut käytettävissään viitosta, hän\nolisi joutunut varsin noloon asemaan ryhmässään. Mutta liikkeellä\nhän oli ikäänkuin konelaite, jota ei voinut pysähdyttää! Elämänsä\nsuurissa ratkaisutilanteissa hänessä havahtui toimimaan jokin outo,\nhäntä itseään mahtavampi, pakottaen hänet tekemään jotain. Nyt hän\ntuntui ensi kertaa tajuavan, mitä hänessä oli tapahtunut varemmissa\nratkaisutilanteissa.\n\nYhdessä sekunnissa -- siltä ainakin tuntui -- hän oli ennättänyt\nkreivittären luo. Juuri tämän takana seisoi hänen esimiehensä herra\nDuncalf, jota Denry ei ollut varemmin nähnyt siellä. Denry oli tästä\npahoillaan, sillä hän ei ollut milloinkaan maininnut herra Duncalfille\naikovansa tanssiaisiin, ja hän pelkäsi herra Duncalfia.\n\n\"Saisinko tanssia kanssanne?\" hän kysyi suorasukaisesti, mutta\nhymyillen ja paljastaen hampaansa.\n\nEi mitään juhlallista arvonimeä! Ei sanaakaan \"huvista\" tai\n\"kunniasta\". Ei piirrettäkään kaavasta, jonka Ruth Earp oli hänelle\nopettanut! Moiset joutavuudet hän unohti.\n\n\"Viitonen on minun, herra Harold Etches\", hän virkkoi itselleen.\n\nValtuusmiesten suu avautui itsestään sepposen selälleen. Herra Duncalf\nkalpeni.\n\n\"Taitaa olla jo loppumaisillaan, vai kuinka?\" sanoi kreivitär yhä\ntehokkaasti hymyillen. Hän ei tuntenut Denryä. Tuossa asussa tämä olisi\nvoinut käydä ulkomaanministeriön virkailijasta.\n\n\"Ei suinkaan se haittaa\", sanoi Denry.\n\nKreivitär taipui, ja hän sulki tuon taivaallisen olennon syliinsä. Sinä\niltana kreivittären oli määrä esiintyä kohteliaasti kaikkia ja jokaista\nkohtaan. Hän ei olisi voinut kieltäytyä jo ensi kerralla. Epäys olisi\nvoinut tyrehdyttää kaikki muut pyynnöt. Sitä paitsi hän huomasi\nvaltuusmiesten kaipaavan alkuvauhtia. Sitä paitsi hän oli nuori,\nvaikkakin kreivitär, ja jumaloi tanssia.\n\nNiin he antautuivat yhdessä valssiin, sillä välin kuin Bursleyn\nritariston kukka tuijotti kuin loihdittuna. Kreivittären viuhka\nheilahteli käsivarresta riippuen Denryn pukua vastaan varsin\nhäiritsevästi, estäen häntä kohdistamasta huomiotaan jalkoihinsa. Hän\ntarttui siihen hellävaroen kahdella vapaalla sormella. Sen jälkeen\nhän suoriutui verraten hyvin. Kerran he saapuivat vaarallisen lähelle\njaarlia ja tämän naista; siinä kaikki. Ja sitten tanssi päättyi, juuri\nkun Denry oli alkanut nauttia siitä hämmästyttävästä ilmiöstä, että\nhänellä oli kreivitär sylissään.\n\nKreivitär oli pian havainnut, että hän oli vain poika pahanen.\n\n\"Te tanssitte oikein sievästi\", hän sanoi tätimäisesti, mutta hymyillen\nherttaisemmin kuin täti.\n\n\"Niinkö?\" virkkoi Denry säteillen. Sitten jokin pakotti hänet\nlisäämään: \"Ajatelkaas, minä en ole tanssinut koskaan ennen eläissäni\npaitsi tanssikoulussa.\"\n\n\"Todellakin!\" mutisi kreivitär. \"Silloinhan te sieppaatte asian ihan\nkuin lennosta?\"\n\n\"Kyllä vaan\", Denry myönsi. \"Entä te?\"\n\nJoko kysymys tai äänen sävy sai kreivittären helähtämään raikuvaan\nnauruun. Jokainen taisi nähdä, että Denry oli saanut kreivittären\nnauramaan oikein hillittömästi. Ja sellaisessa äänilajissa valssi\npäättyi. Kreivitär nauroi yhä vielä, kun Denry kumarsi kiitokseksi\n(Ruth Earpin opettamaan tapaan). Hän ei voinut käsittää, miksi\nkreivitär oli nauranut niin, ellei olettanut itseään hauskemmaksi kuin\noli arvellut. Oli miten tahansa, hänkin nauroi, ja nauraen he erosivat.\nHän muisti tehneensä räätäliin tehokkaan vaikutuksen (joskaan ei naurua\nherättäen) tokaisemalla nopeasti kysymyksen \"Entä te?\" Ja tämä ennalta\nharkitsematon tokaisu oli vaikuttanut kreivittäreen yhtä voimakkaasti.\nKuljettuaan kymmenisen kyynärää Harold Etchesiä ja viitostaan kohti\nhän tunsi kädessään jotain. Kreivittären viuhka oli yhä vielä hänen\nsormissaan. Se oli irtautunut vitjoistaan. Hän pisti sen salavihkaa\ntaskuunsa.\n\n\nVIII.\n\n\"Ihan samaa kuin tanssisi minkä naisen kanssa tahansa!\" Hän tekaisi\ntämän valheen vastaukseksi Shillitoen kysymykseen. Se oli kaikkein\nvähintä, minkä hän saattoi tehdä. Ja jokainen nuorukainen olisi hänen\nsijassaan sanonut yhtä paljon tai yhtä vähän.\n\n\"Mille hän niin nauroi?\" tiedusti joku.\n\n\"Jaa\", virkkoi Denry salaperäisesti, \"haluttaisiko tietää?\"\n\n\"Kas tässä!\" sanoi Etches ojentaen viiden punnan seteliä\nvälinpitämättömällä pohattaliikkeellä. Hän oli niitä miehiä, jotka\neivät uskalla koskaan poistua pankin lähettyviltä pitämättä seteleitä\ntaskussaan -- \"sillä eihän sitä koskaan tiedä, mitä milloinkin sattuu.\"\n\nDenry otti setelin äänettömästi nyökäten. Muutamissa suhteissa hänellä\noli hämmästyttävän tarkka vaisto, ja nyt hän saattoi lukea ympärillä\nseisovain pöyhkeiden herrain kasvoista, että oli muutamassa minuutissa\nkohonnut mitättömyydestä maineeseen. Hänestä oli tullut suuri mies.\nHän ei itsekään tajunnut alun pitäen kuinka suuri, kuinka mainehikas.\nMutta hän luki noista silmistä aivan riittävästi tunteakseen sydämensä\nhehkuvan ja hautoakseen päässään noita kunnianhimoisia unelmia,\njotka tilaisuuden sattuessa kiihdyttivät häntä. Hän erosi ryhmästä;\nhän tarvitsi liikuntoa ja myöskin sitä sielullista yksinäisyyttä,\njosta voi nauttia astellessaan tungoksessa keskellä melkoista\nhälinää. Hän havaitsi, että kreivitär tanssi nyt erään valtuusmiehen\nkanssa ja ettei tällä valtuusmiehellä ollut hansikkaita (mikä oli\nanteeksiantamaton laiminlyönti valtuusmieheltä). Hän, Denry, oli siis\nmurtanut jään, niin että valtuusmies voi heittäytyä veteen. Hän oli\ntanssittanut kreivitärtä ja luovuttanut tämän valtuusmiehelle kasvot\nviehättävää hilpeyttä ilmaisten. Hän tunsi vaistomaisesti Bursleyn ja\ntiesi joutuvansa puheen aiheeksi. Hän tiesi ainakin joksikin aikaa\nsyrjäyttävänsä yleisestä mielikuvituksesta Jos Curtentynkin, tuon\nmelkein ammatti-\"vekkulin\" ja porvariston huvittajan. Nyt ei enää\nhoettaisi: \"Oletko kuullut viimeisiä Josista?\" Nyt hoettaisiin: \"Oletko\nkuullut nuoresta Machinista, Duncalfin kirjurista?\"\n\nSitten hän kohtasi Ruth Earpin, joka pyrki vastakkaiseen suuntaan\nkerallaan muuan nuori tyttö, hänen oppilaitaan, josta jokainen tiesi,\nettä hän oli nimeltään Nellie ja että nämä olivat hänen ensimmäiset\ntanssiaisensa; pieni lapsellinen olento, jolla oli pyytävät kasvot.\nDenry ei voinut ratkaista, oliko kohdattava Ruthin katse vaiko\nvältettävä sitä. Ruth ratkaisi asian hymyilemällä hänelle tavalla, joka\ntäytyi ottaa huomioon.\n\n\"Aiotteko antaa minulle hyvitystä siitä valssista, jonka löitte\nlaimin?\" kysyi Ruth Earp. Hän oli olevinaan harmissaan ja ankara, mutta\nDenry tiesi sen vain teeskentelyksi. \"Vai onko ohjelmanne jo täynnä?\"\nneito lisäsi.\n\n\"Kyllä minua haluttaisi\", sanoi Denry vaatimattomasti.\n\n\"Mutta ehkei teitä haluta tanssittaa meitä tavallisia ihmispoloisia,\nkun olette tanssinut _kreivittären_ kanssa!\" virkkoi Ruth ylevää ja\nkatkeraa ylpeyttä ilmaisten.\n\nDenry huomasi, että hänen äänestään oli puuttunut innostus.\n\n\"Älkää puhuko sellaisia\", hän sanoi ikäänkuin loukkaantuneena.\n\n\"No niin\", virkkoi Ruth, \"voitte siis saada illallistanssin.\"\n\nDenry otti hänen ohjelmansa merkitäkseen siihen.\n\n\"Mitä\", hän sanoi, \"tässä on jo nimi illallistanssia varten. Näyttää\nolevan jokin 'Herbert'.\"\n\n\"Oh!\" virkkoi neito välinpitämättömästi, \"ei se tee mitään. Pyyhkikää\nse pois.\"\n\nJa niin hän pyyhki Herbertin pois.\n\n\"Miksi ette pyydä Nellieä tanssiin?\" kysyi Ruth Earp.\n\nJa Nellie punastui. Denry käsitti, että mahdollinen kunnia tanssia niin\nsuuren miehen kanssa kävi yli Nellien vaatimattomien odotusten.\n\n\"Saanko seuraavan tanssin?\" hän tiedusti.\n\n\"Kyllä\", kuiskasi Nellie arasti.\n\n\"Se on polkka, ettekä te ole erittäin taitava polkkaamaan\", varoitti\nRuth häntä. \"Mutta kyllä Nellie auttaa teitä suoriutumaan.\"\n\nNellie nauroi, hopeata helkyttäen. Tuo lapsi kulta luuli, että Ruth\nkoetti laskea leikkiä Denryn kustannuksella. Hänen aivan ilmeinen\nilonsa ja ylpeytensä siitä, että sai näyttäytyä ainoalaatuisen herra\nMachinin seurassa ja tanssia tämän kanssa heti kreivittären jälkeen,\nmuodostui toiseksi kuvastimeksi, jossa Denry saattoi erottaa suuren\nmerkityksensä heijastuneena.\n\nIllallisilla, jotka olivat Chellien perheen vanhastaan tunnetun\nvieraanvaraisuuden veroiset (vaikka ne tarjottiinkin seisoaltaan\npoliisi-osastossa), hän sai kuulla Ruth Earpiltä kaikki tanssijuorut;\nmuun muassa sen että useampi kuin yksi nuori mies oli pyytänyt\nkreivitärtä tanssiin, mutta saanut epäävän vastauksen, vaikka Ruth\nEarp omalta osaltaan ei ottanut uskoakseen, että valtuusmiehet ja muut\npomot olivat täyttäneet kreivittären koko ohjelman. Ruth vihjaisi\nsellaista, että kreivitär piti toistakin tanssia Denryn varalta. Kun\nhän tiedusti suoraan, aikoiko Denry pyytää kreivitärtä toistamiseen,\nvastasi tämä empimättä kieltävästi. Hän tiesi, milloin oli tyydyttävä\nsaavutuksiinsa, mikä tieto on paljoa tärkeämpi kuin maantiedon\ntuntemus. Illalliset muodostuivat Denryn triumfin huippukohdaksi.\nParhaimmatkin ihmiset juttelivat hänelle olematta, esitettyjä. Ja\nherttaiset olennot tekivät salaperäisesti ja hurmaavasti sellaisen\nhavainnon, että ohjelmat, jotka kahta tuntia varemmin olivat olleet\ntäpösen täynnä, eivät loppujen lopuksi olleetkaan aivan täynnä.\n\n\"Kertokaa nyt, mitä kreivitär nauroi?\" Tämä kysymys kohdistettiin\nhäneen ainakin kolmekymmentä kertaa. Ja aina hän kieltäytyi kertomasta.\nJa eräs neito, joka oli tanssinut herra Stanwayn kanssa, joka taasen\noli tanssittanut kreivitärtä, kertoi herra Stanwayn sanoneen, ettei\nkreivitärkään tahtonut ilmoittaa. Tosiaankin riittämään asti todisteita\nsiitä, että hänestä puhuttiin laajalti!\n\nJuhlan lopulla levisi huhu, että kreivitär oli kadottanut viuhkansa.\nHuhu ennätti myöskin Denryn korviin, mutta hän vaikeni syyllisenä.\nMutta kun kaikki oli lopussa ja kreivitär teki lähtöä, hyökkäsi hän\njälkeen, ja draamallisella tavalla, joka todisti hänellä olevan silmää\ntehokkuudelle, hän saavutti emäntänsä, juuri kun tämä aikoi nousta\nvaunuihinsa.\n\n\"Sieppasin tämän juuri viime tingassa\", hän sanoi tunkeutuen\nihailijaparven kautta.\n\n\"Oh, tuhannet kiitokset!\" virkkoi kreivitär. Ja myöskin jaarli\nkiitti Denryä. Ja sitten kreivitär kumartui ulos vaunuista ja sanoi\nveitikkamaisesti hymyillen: \"Tehän sieppaatte kaiken ihan kuin\nlennosta!\"\n\nJa sekä Denry että kreivitär nauroivat hillittömästi, ja Bursleyn\nseuraelämän pylväät olivat ymmällään.\n\nKaikkien kadehtima Denry asteli kotiin ankarasti ajatellen. Yhdellä\niskulla hän oli saanut enemmän kuin voi Duncalfin työssä ansaita\nyhdessä kuukaudessa. Kreivittären, Ruth Karpin ja aran Nellien kasvot\ntanssivat houkuttelevina harhanäkyinä hänen väsyneissä silmissään. Hän\noli kuvaamattoman onnellinen. Mutta ikävyydet odottivat häntä.\n\nBennett, Velikulta -- 3\n\n\n\n\nII LUKU.\n\nHullinsin lesken talo.\n\n\nI.\n\nSe yksinkertainen tosiasia, että Denry Machin oli ensimmäisenä kaikista\nBursleyn asukkaista pyytänyt kreivitärtä tanssiin (saamatta epäävää\nvastausta), teki hänestä uuden miehen. Eikä vain koko kaupunki pitänyt\nhäntä ihmeellisenä ja suurenmoisena poikana, vaan samaa hän arveli\nitsekin. Hän ei voinut vapautua siitä. Hän oli aina ollut hilpeä,\nsuorastaan optimisti. Nyt hän oli pysyväisesti tyynen, varman hilpeyden\ntilassa. Hän saattoi nousta aamuisin hyräillen ja tanssien. Bursley\nja maailma yleensä eivät olleet enää Bursley ja maailma yleensä, ne\nolivat salaperäisesti muuttuneet osteriksi; ja Denryn oli vallannut\nsellainen omituinen tunne, että osteriveitsi sijaitsi jossain valmiina,\njoskin tällä haavaa näkymättömissä, ja että hän ennen pitkää saisi sen\nnäkyviinsä ja tarttuisi siihen. Hän odotti jotain tapahtuvan. Eikä\nsuotta.\n\nMuutaman päivän kuluttua tuosta historiallisesta juhlasta saapui\nrouva Codleyn tapaamaan Denryn esimiestä. Herra Duncalf oli näet\nhänen asianajajansa. Tukeva, raskashenkinen ja kuitenkin jäntevä\nleski kuudenkymmenen korvissa, jonka miesvainaja oli apteekkarina\nansainnut rahaa, ennenkuin osakeyhtiöt olivat suvainneet tunkeutua\nlääkitystaidonkin alalle. Rahat oli suureksi osaksi sijoitettu\nkiinnityslainoina pikkutaloihin; korot olivat jääneet maksamatta, ja\nrouva Codleynin oli äskettäin ollut pakko ryhtyä lakitoimenpiteisiin,\njotka tekivät hänestä noin seitsemänkymmenen pikkutalon omistajan.\nVaikka ne tuottivat hänelle bruttotuloa kahdentoista punnan vaiheilla\nviikossa, olivat ne hänen mielestään kuitenkin koettelemus, pöpö,\nloukkaus ja suoranaisen häviön aiheuttajia. Ehtimiseen hän puhui aivan\nkuin mielihalulla lahjoittaisi ne kenelle hyvänsä, joka vain viitsi ne\nottaa -- \"ja silloin voisikin oikein helpotuksesta huoahtaa.\" Useimmat\nkiinteistönomistajat puhuvat siihen tapaan. Erikoisesti häntä suututti\nsuorittaa niistä veroa.\n\nNyt oli äskettäin kaupungin-maanmittarin johdolla arvioitu uudelleen\nkoko kaupunki. Tämä ei kenties kuulosta erikoisemmalta; mutta\nuudestaanarviointi on kaikkein jännittävin tapahtuma (ottamatta\nlukuun aatelisen pormestarin pitämiä kunnallistanssiaisia), mikä\nvoi sattua kaupungissa. Jos talonne on arvioitu neljäksikymmeneksi\npunnaksi vuodessa ja veroa on suoritettava seitsemän shillinkiä\npunnasta, ja uusi arviointi korottaa teidät viiteenviidettä puntaan,\nniin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää vuodessa\nteidän taskustanne, mikä on kolmenkymmenen viiden punnan korko. Ja\njos uusi arviointi alentaa teidät kolmeenkymmeneen viiteen puntaan,\nniin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää omaan\ntaskuunne, mikä on samaa kuin laatikko Havanna-sikaareja tai upeat\nliivit. Eikö tämä ole jännittävää? Rouva Codleyn toivoi, että hänen\nverotettu omaisuutensa alennettaisiin arvoltaan. Toiveensa hän perusti\netupäässä siihen seikkaan, että oli herra Duncalfin, kaupunginnotarion\nasiakas. Kaupunginnotario ei ollut kaupungin-maanmittari, eikä\nhänellä ollut mitään sanomista arviointiasiassa. Sitä paitsi rouva\nCodleyn uskoi liikeasiansa hänelle luultavasti siitä syystä,\nettä piti häntä rehellisenä miehenä, eikä rehellinen mies olisi\nrehellisesti voinut koettaa houkutella kaupungin-maanmittaria\npoikkeamaan oikeudenmukaisuuden kaidalta tieltä tehdäkseen palveluksen\nasiakkaalleen. Siitä huolimatta rouva Codleyn arveli, että hänen\nveronsa olisi alennettava, koska hän käytti kaupunginnotariota.\nSellainen on ihmisluonto maaseudulla! Niin perin erilainen kuin\nihmisluonto Lontoossa, missä ei kukaan uneksikaan tarjoavansa edes\ntulitikkuakaan kunnallisviranomaisille, jotta tätä tekoa ei pidettäisi\nsolvauksena.\n\nEräänä lauantai-aamuna rouva Codleyn saapui ilmaisemaan herra\nDuncalfille tyytymättömyytensä sen johdosta, että kaistale sinistä\npaperia ilmoitti hänen verotetun omaisuutensa lievästi karttuneen,\nvaikka hän oli odottanut sen alenevan.\n\nTämä keskustelu, jota kirjurit seurasivat ohuen lautaseinän lävitse ja\npuhelutorven avulla, korvasi vilkkaudellaan seremoniain puutteen. Kun\nportaat olivat herenneet narisemasta rouva Codleynin oikeutetun raivon\npainosta, vihelsi herra Duncalf kaksi kertaa kimeästi. Kaksi vihellystä\ntarkoitti Denryä. Denry sieppasi pikakirjoitusvihkonsa ja noudatti\nkutsua.\n\n\"Kirjoittakaa seuraavasti!\" sanoi hänen isäntänsä töykeästi ja\nvihaisesti.\n\nAivan kuin Denry olisi puoltanut rouva Codleyniä! Ikäänkuin ei\nDenry olisikaan kaupungin merkkihenkilöitä, kreivittären ystävä ja\npikakirjuri vain pinnaltaan.\n\n\"Kuulitteko?\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\n\"ROUVA\" -- tähän asti oli aina kirjoitettu \"Hyvä Rouva\" tai \"Hyvä\nRouva Codleyn\" -- \"ROUVA -- Minun tarvinnee tuskin sanoa, että jos\ntämänaamuisen keskustelumme ja omituisten huomautustenne johdosta\nhaluatte jättää asianne toisiin käsiin, niin olen erittäin iloinen\nsaadessani luovuttaa käsistäni kaikki paperit saatuani kustannukseni\nkorvatuiksi. Kunnioittaen... Osoite: Rouva Codleyn.\"\n\nDenry mietti: \"Aasi! Antaisi hänen rauhoittua!\" Myöskin: \"Hänellä on\n'käsiin' ja 'käsistä' samassa lauseessa. Ei kuulosta hyvältä. Siitä\nnäkee, millaisessa mielentilassa hän on!\" Pikakirjurit ovat aina\nkaltaisiaan -- ylen tarkkoja. Myöskin: \"Toivon hartaasti, että rouva\nCodleyn antaa hänelle eropassin! Silloin ei minun tarvitse kerätä noita\nvuokria.\" Joka maanantai ja usein tiistaisinkin Denry keräili vuokria\nrouva Codleynin mökeistä -- inhottava toimi hänen mielestään. Herra\nDuncalf, vaikka hänen ei tarvinnutkaan kokea sen inhottavuutta, vähensi\ntämän toimituksen vuoksi 7 1/2 prosenttia vuokrasummasta.\n\n\"Siinä kaikki\", sanoi herra Duncalf.\n\nMutta kun Denry teki lähtöä, sanoi herra Duncalf hirvittävän töykeästi:\n\n\"Machin!\"\n\n\"Mitä suvaitsette, herra?\"\n\nSilmänräpäyksessä Denry tiesi, mitä oli tulossa. Hän tunsi kipeästi,\nettä oli nyt joutunut ratkaisutilanteeseen ikäänkuin nousuveden\nyllättämänä. Ja lyhyen tuokion ajan hänestä tuntui siltä, ettei\nkarkeloiminen kreivittären kera, Bursleyn ritariston kukan katsellessa\nkateellisen ihmetyksen valtaamana, loppujen lopuksi ollutkaan mikään\navain elinkautisen menestyksen oveen.\n\nEpäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä itselleen kutsun\ntanssiaisiin. Epäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä\nkutsun räätälilleen ja tanssinopettajattarelleen. Tanssiaisten\njälkeisenä päivänä, kesken kaikkea kunniaansa, häntä oli pelottanut\nkohdata herra Duncalfin katse, sillä olisihan herra Duncalf voinut\nkysyä häneltä: \"Machin, mitä ihmettä _te_ teitte kaupungintalolla\neilisiltana -- käyttäytyen ikäänkuin olisitte ollut Persian shaahi,\nWalesin prinssi ja Henry Irving?\" Mutta herra Duncalf ei ollut sanonut\nmitään, eikä herra Duncalfin katse ollut sanonut mitään, ja Denry luuli\nvaaran jo menneen ohi.\n\nNyt se ryöpsähti jälleen esiin.\n\n\"Kuka teidät kutsui pormestarin tanssiaisiin?\" tiedusti herra Duncalf\njylisten.\n\nKas niin, siinä sitä oltiin! Perin tukala kysymys.\n\n\"Minä itse, herra\", hän tokaisi mutkittelematta. Silkkaa totuutta. Hän\nei suoraan sanoen voinut ajatellakaan valhetta.\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Arvelin, että te olitte ehkä unohtanut merkitä minun nimeni\nkutsuluetteloon.\"\n\n\"Ohoo!\" Se sanottiin tuikeasti. \"Ja varmaankin luulitte myöskin, että\nolin unohtanut merkitä sen saksiniekan, Shillitoen?\"\n\nKoko juttu oli siis tiedossa. Kaiketi Shillitoe oli kielinyt. Denry\nmuisti, että kaupungin klassilliseksi vakiintunut räätäli Hatterton,\njolta Shillitoe uhkasi riistää asiakkaat, oli herra Duncalfin erikoisia\nystäviä. Hän tajusi koko asian.\n\n\"No?\" vaati herra Duncalf itsepintaisesti, kun Denry varovaisesti\nvaikeni.\n\nDenryä ei saanut houkutelluksi ulos äänettömyytensä suojasta.\n\n\"Varmaankin teistä on erikoisen hauskaa tanssia parempienne kanssa?\"\nkarjui herra Duncalf uhkaavasti.\n\n\"On kyllä\", sanoi Denry.\n\n\"Entä _teistä?_\"\n\nHän ei ollut aikonut sanoa sitä. Tuo kysymys luiskahti hänen suustaan.\nHän oli viime aikoina saanut tavan vastata nopeasti ihmisille, jotka\ntekivät hänelle kysymyksiä:\n\n\"Kyllä, entä _te?_\" tai \"Ei, entä _te?_\" Tämä temppu oli vaikuttanut\nsuunnattoman tehokkaasti esimerkiksi Shillitoehon ja kreivittäreen.\nHän alkoi tulla kuuluisaksi siitä. Nyt se tehosi ehdottomasti. Herra\nDuncalf oli kreivitärtä tanssittaessaan joutunut kesken karkeloa\nhäpeällisesti tappiolle, koska herra Duncalf tanssi kernaammin hameilla\nkuin lattialla, ja tämä tapahtuma oli yleiseen tunnettu.\n\n\"Voitte poistua täältä viikon perästä\", sanoi herra Duncalf\nmahtipontisesti.\n\nSe ei ollut mikään vastatodiste. Mutta esimiehet ovat sanakiistoissa\nniin häikäilemättömiä.\n\n\"Hyvä on\", vastasi Denry; ja itselleen hän virkkoi:\n\n\"Jotain _täytyy_ osua minun kohdalleni.\"\n\nHäntä huimasi joutua näin puille paljaille -- hän kun oli jo miettinyt\nsopivaa tilaisuutta päästä hienon ja äskettäin perustetun Hillportin\nurheiluklubin jäseneksi! Häntä raivostutti, sillä herra Duncalf oli\nvain purkanut Denryyn suuttumuksen, minkä rouva Codleyn oli hänessä\nherättänyt. Mutta merkillistä kyllä ei hän tuntenut laisinkaan\nmasentuneisuutta. Ei, hän lauleli ja vihelteli edelleen, vaikkei\nhänellä ollutkaan muita mahdollisuuksia kuin nähdä nälkää tai elää\näitinsä kustannuksella. Hän mittaili katuja komeaan uuteen tapaansa, ja\nhänen mielessään pyöri ajatus: \"Mitä ihmettä voisin tehdä pysyäkseni\nmaineeni tasalla?\" Joka tapauksessa hänellä oli koskemattomana viiden\npunnan seteli, jonka hän oli voittanut Harold Etchesiltä tanssiveikassa.\n\n\nII.\n\nElämä on aina sarja yhteensattumuksia. Ei tapahdu mitään, mikä ei\njuontaisi juurtansa yhteensattumuksista. Kaikki suuret muutokset\naiheutuvat yhteensattumuksista. En tahdo sen vuoksi vaieta siitä\nseikasta, että seuraava muutos Denryn elämänjuoksussa johtui\nsuunnattomasta ja mutkallisesta yhteensattumuksesta. Seuraavana\naamuna saapuivat sekä rouva Codleyn että Denry myöhästyneinä\njumalanpalvelukseen P. Luukkaan kirkkoon -- rouva Codleyn vahingossa ja\nlihavuutensa vuoksi, Denry tarkoituksellisesti. Denry tuli myöhemmin\nkuin rouva Codleyn, jonka hän havaitsi odottavan eteisessä. Että rouva\nCodleyn odotti, se on aivan oleellinen osa tässä yhteensattumuksessa.\nRouva Codleyn taas ei olisi odottanut, ellei hänen penkkinsä olisi\nsijainnut ihan keskellä kirkkoa, lähellä kuoria. Eikä hän myöskään\nolisi odottanut, jos olisi ollut laiha nainen eikä taipuvainen\nläähättämään kiireesti käveltyään. Hän odotti osaksi hengähtääkseen,\nosaksi päästäkseen virren aikana paikalleen huomiota herättämättä.\nEllei hän olisi tullut myöhään, ellei hän olisi ollut lihava, ellei\nhänen paikkansa olisi sijainnut saarnastuolin alla, ellei hänestä olisi\ntuntunut vastenmieliseltä herättää huomiota, niin hän olisi jo ollut\nkirkossa eikä Denry olisi joutunut juttelemaan hänen kanssaan kahden\nkesken.\n\n\"Jaa, kyllä te olette aika joukkoa, sen minä sanon!\" huomautti rouva\nCodleyn, kun Denry kohotti hattuaan.\n\nHän tarkoitti Duncalf ja kaikkia Duncalfin myrmidoneja. Hän oli yhä\nvielä läpeensä loukkaantunut. Kirje, jonka hän oli sinä aamuna saanut,\noli pannut hänet hätkähtämään. Eikä edes tuon pyhäkön varjo estänyt\nhäntä vihjaamasta asiaan, joka soveltui paremmin maanantai- kuin\nsunnuntaiaamuksi. Olipa hän jo tuhauttamaisillaan nenäänsäkin.\n\n\"Sille minä en mahda mitään!\" puolustihe Denry.\n\n\"Oh!\" jatkoi rouva, \"te olette kaikki samaa maata, ja sen minä sanon,\nherra Machin, että ottaisinpa totta tosiaan vaarin hänen sanoistaan,\njos vain tietäisin jonkun toisen, jolle voisin uskoa vuokrien\nkeräämisen. Olen kuullut niin kauheita juttuja vuokrainkerääjistä...\nKyllä kai minun täytyy sopia hänen kanssaan.\"\n\n\"No\", sanoi Denry, \"kyllä minä kokoon edelleenkin teidän vuokranne, jos\nhaluatte.\"\n\n\"Tekö?\"\n\n\"Minä olen sanoutunut irti toimestani\", selitti Denry. \"Asian laita on\nsellainen, että herra Duncalf ja minä emme oikein sovi yhteen.\"\n\nEteiseen saapui kolmas myöhästynyt, ja aivan kuin saman aatteen\nvaltaamina rouva Codleyn ja Denry vaikenivat ja lähtivät yhdessä\nkulkemaan hautojen keskitse.\n\nSiellä, hautojen keskellä, rouva Codleyn tarkasteli häntä. Hän oli\nkirjuri, joka ansaitsi vain kahdeksantoista shillinkiä viikossa, ja\nse näkyi selvään. Hänen äitinsä oli ompelijatar, ja se näkyi myöskin\nselvään. Ajatus, etteivät tuo siisti, mutta nukkavieru Denry ja mahtava\nDuncalf oikein sopineet yhteen, tuntui äärettömän hullunkuriselta.\nOlisipa Denry vain voinut käyttää frakkipukuaan kirkossa! Häntä\nharmitti suunnattomasti, että oli käyttänyt tuota kallista pukua vain\nkerran eikä hänellä ollut pienintäkään toivoa päästä koskaan enää\nkäyttämään sitä.\n\n\"Ja sitten vielä yksi asia\", jatkoi Denry, \"minä otan korvaukseksi\nvain viisi prosenttia seitsemän ja puolen asemesta. Antakaa minulle\nvapaat kädet, niin saamme nähdä, enkö onnistu paremmin kuin _hän_. Ja\nminä tilitän joka kuukausi, joka viikko, jos haluatte, enkä kerran\nneljänneksessä, kuten _hän_ tekee.\"\n\nTuo kirkas, ihana aate oli osunut Denryyn kuin taivaallinen nuoli. Se\ntunki hänen lävitseen ja lävisti rouva Codleynin yhtä onnistuneesti.\nSe oli aate, joka tyydytti järkeä, tyydytti kukkaroa ja kostonvaistoa.\nSuunniteltuaan näin kostoa herra Duncalfille he lähtivät yhdessä\nkirkkoon.\n\nTarpeetonta on jatkaa tätä kohtaa tarinastamme. Ei edes pastorin\nsaarnateksti kuulu siihen.\n\nViikkoa myöhemmin kiinnitettiin Denryn äidin oveen maalattu lauta:\n\n               E. H. MACHIN\n\n    Vuokratoimisto ja Kiinteistöasioimisto\n\nMyöskin ilmestyi _Merkkitorveen_ ilmoitus kertoen Denryn hoitavan\nkiinteistöjä, isoja tai pieniä.\n\n\nIII.\n\nSeuraava ratkaiseva tapahtuma Denryn elämänjuoksussa sattui eräänä\nmaanantai-aamuna muutamassa mökissä, joka oli paljoa pienempi kuin\nhänen äitinsä. Tämä mökki, sekin rouva Codleynin lukuisia kiinteistöjä,\nsijaitsi itsekseen Kappelikujan varrella, Wesleyn kappelin takana;\nuseimmat taloista olivat Puusepän-aukion varrella lähellä sitä.\nYmpäristöä ei leimannut mikään yhteiskunnallinen loisto, mutta elämä\nsiellä oli vaiherikasta, jännittävää, täynnä tapahtumia, kuten elämä\nyleensä asunnoissa, joista maksetaan keskimäärin kolme shillinkiä\nviikossa. Muutamat ihmiset panettelivat tätä korttelia \"slummiksi\" ja\ntehostivat ivallisesti sen ja Wesleyn kappelin naapuruutta, ikäänkuin\nvika olisi ollut Wesleyn kappelin. Sellaiset ihmiset eivät ymmärtäneet\nelämää ja sen tuottamaa iloa.\n\nTuossa yksinäisessä mökissä oli etupiha, jotensakin vuodepeitteen\nlaajuinen, hauraan tiilimuurin ympäröimä ja liejulla kivetty. Kun\nnousi kaksi porrasta ja töykkäsi ovea, niin huomasi heti joutuneensa\nsaliin, jota ei mikään peite maailmassa olisi voinut peittää. Tämän\nhuoneen takana saattoi nähdä hämärästi suojan niin pikkuruisen, että\nhuutokaupan vasaramies olisi täydellä syyllä voinut nimittää sitä\n\"Helmeksi\", ja sen yksinkertaisena, mutta käytännöllisenä sisustuksena\noli likavesijohto; myöskin erotti portaikon alapään. Salin sisustukseen\nkuului kaksi tuolia ja pöytä, pari paistinpannua ja jokunen vanha\nporsliiniastia. Mitä portaikon yläpäässä oli, sitä ei tietänyt yksikään\nelävä olento paitsi tuo vanha vaimo, joka vietti siellä yönsä.\n\nEukko istui lieden ääressä \"yhtenä mykkyränä\", kuten Kaupunkiviisikossa\nsanotaan. Huoneessa ei kuitenkaan ollut tulta muualla kuin lyhyessä\nsavipiipussa, jota hän poltteli; rouva Hullins oli Bursleyn viimeisiä\neukkoja polttamaan nysää; ja yksinpä silloinkin piippua pidettiin\nsopimattomana ja savukkeet alkoivat päästä muotiin -- joskaan ei\nKappelikujanteessa. Rouva Hullins poltteli piippuaan ajattelematta\nerikoisesti mitään. Toisinaan häivähti hänen uneliaissa aivoissaan\njokin näky menneiltä ajoilta. Hän oli elänyt tuossa asumuksessa\nviidettäkymmentä vuotta. Hän oli kasvattanut siinä yksitoista lasta\nja kaksi miestä. Hän oli hemmotellut siinä kolmeakymmentä viittä\nlapsenlasta ja antanut ohjeita noin puolelle tusinalle miniälle. Hän\noli kokenut öitä, jolloin tuskin saattoi liikahtaa tuossa asunnossa\nhäiritsemättä jonkun unta. Nyt hän oli yksinään. Hän ei poistunut\nsiitä milloinkaan, paitsi kun oli noudettava vettä aukiolla olevasta\nkaivosta. Hän oli nähnyt runsaasti elämää, ja hän oli väsynyt.\n\nDenry astui sisään kursailematta, kirkkailla optimistisilla kasvoillaan\nvaaleanruskean tukan varjossa hilpeä, suopea hymy. Hänellä oli isot ja\noivat hampaat. Hän alkoi käydä -- ei lihavaksi, mutta pyyleväksi.\n\n\"No, muoriseni!\" hän tervehti rouva Hullinsia ja istuutui toiselle\ntuolille.\n\nNuori mies ilmeisesti sovussa maailman kanssa, nuori mies tällä haavaa\ntyytyväinen itseensä. Ei enää mikään kirjuri; ei mikään palkkalainen\nsanoen \"herra\" henkilöille, joilla ei ole sormia ja varpaita sen\nuseampia kuin hänellä itselläänkään; ei enää orjamaisen sopimuksen\nsitomana määräpaikkaan määrätunneiksi! Riippumaton yksikkö, oman\naikansa ja omien liikkeittensä herra! Lyhyesti mies! Totta puhuen hän\nansaitsi nyt kahdessa viikon päivässä hiukan enemmän kuin herra Duncalf\noli suorittanut hänelle puolen kuudetta päivän työstä. Hänen tulonsa\nvuokra-asioitsijana ja isojen ja pienten kiinteistöjen hoitajana\nnousivat suunnilleen yhteen puntaan viikossa. Mutta hän asteli\nkaupungin katuja, hymyili, laski leikkiä, puhui epämääräisesti ja sanoi\n\"Entä _te_?\" tavalla sellaisella, että hänen tulonsa olisi voinut\narvata vaihtelevan kymmenestä punnasta viikossa kymmeneen tuhanteen\nvuodessa. Ja hänellä oli neljä päivää viikossa punnitakseen uusia\nmenetelmiä rikkauden hankkimiseksi.\n\n\"Ei mulla ole mitään antaa\", sanoi eukko liikahtamatta.\n\n\"Älkäähän nyt! Ei se vetele\", virkkoi Denry. \"Ottakaas hyppysellinen\nminun tupakkaani.\"\n\nEukko otti hyppysellisen hänen tupakkaansa ja täytti uudestaan\npiippunsa, ja Denry tarjosi hänelle tulitikun.\n\n\"Minä en lähde tästä talosta saamatta ainakin puoli kruunua!\" selitti\nDenry suopeasti.\n\nJa hän kieritti itselleen savukkeen, kenties pysyäkseen lämpimänä.\nTuossa ummehtuneessa asunnossa oli perin koleata, mutta eukko ei\nhytissyt koskaan. Hän oli noita vanhoja vaimoja, jotka pitävät yllään\nkaikki hameensa koko elämänsä varrelta, toisen toisensa päällä.\n\n\"Silloin saatte viipyä täällä aika pitkältä\", huomautti rouva Hullins\nkatsoen tosiasioita suoraan silmiin. \"Johan minä juttelin teille Jack\npojastani. Hän on ollut joutilaana kuusi viikkoa. Tänään hän käy\nkäsiksi ja antaa mulle jotain sunnuntaiksi.\"\n\n\"Ei se vetele\", sanoi Denry lyhyesti ja ystävällisesti.\n\nSitten hän selitti Hullinsin muorille töykeän suopeasti, ettei\nrouva Codleyn myöntänyt enempää lykkäystä kenellekään, ettei hänen\nkannattanut jättää enempää rästiin, että vuokralaiset saattoivat hänet\nvararikkoon ja että hän, Denry, itsekin joutuisi samaan kadotukseen,\nkoska tunsi niin suurta suopeutta vuokralaisluokkaa kohtaan.\n\n\"Kuusi viidettä vuotta min' oon asunut tässä talossa!\" sanoi rouva\nHullins.\n\n\"Tiedän sen\", myönsi Denry. \"Ja katsokaas, kuinka paljo teillä on\nrästiä, muori!\"\n\nHän kiinnitti eukon huomion vuokrarästeihin peräti suopean\nystävällisesti, mutta vaieten tämä kieltäytyi katsomasta.\n\n\"Lastenne olisi pidettävä huolta teistä\", huomautti Denry eukon\näänettömyyden johdosta.\n\n\"Ne, jotka ovat kuolleet, ne ei voi\", sanoi rouva Hullins, \"ja mitä on\nelossa, niillä on huolta omista lapsista paitsi Jackilla.\"\n\n\"Jaa, sitten tulee häätö\", virkkoi Denry, mutta yhä hilpeästi.\n\n\"Ei, ei! Ette te rupea minua tästä häätämään.\"\n\nDenry kohotti kätensä ikäänkuin huudahtaakseen: \"Olen tehnyt voitavani,\nja teille olen antanut hyppysellisen tupakkaa. Sitä paitsi ei teidän\npitäisi olla täällä yksin. Teidän pitäisi asua jonkun lapsenne luona.\"\n\nKeskusteltiin edelleen, mutta lopuksi Denry toisti myötätuntoisen\nalistuvasti:\n\n\"Ei, kyllä teidän täytyy lähteä. Tästä tulee häätö.\"\n\nHeti sen jälkeen hän poistui talosta kasvoillaan kirkas pojan hymy. Ja\nsitten hän tuikkasi kahta minuuttia myöhemmin hilpeän päänsä jälleen\nsisään ovesta.\n\n\"Kuulkaahan nyt, muori\", hän sanoi. \"Minä lainaan teille puoli kruunua,\njos haluatte.\"\n\nArmeliaisuus säteili hänen kasvoillaan ja ihan lämmitti hänen sydäntään.\n\n\"Mutta teidän täytyy maksaa minulle vähä tästä palveluksesta\", hän\nlisäsi. \"Ei minun kannata tehdä sitä ilmaiseksi. Teidän täytyy\nmaksaa takaisin ensi viikolla ja antaa minulle kolme pennyä. Se on\nkohtuullista. Minä en voisi nähdä teitä häädettävän talostanne.\nTuokaahan nyt vuokrakirjanne.\"\n\nJa hän merkitsi puoli kruunua maksetuksi eukon rasvaiseen likaiseen\nvuokrakirjaan ja saman summan omaan isoon kirjaansa.\n\n\"Kyllä te olette omituinen otus, herra Machin!\" murisi eukko hänen\npoistuessaan. Denry ei koskaan käsittänyt, mitä hän oikeastaan\ntarkoitti. Viittätoista -- kahtakymmentä -- vuotta myöhemmin hänen\nelämässään voi tuo huomautus palautua mieleen ja saattaa hänet\nymmälleen.\n\nSeuraavana maanantaina tuntui jok'ikinen Kappelikujanteen ja\nPuusepän-aukion varrella tietävän, että oikeudenpalvelijain ja\nhäädön aiheuttaman epämukavuuden saattoi välttää järjestämällä asian\nihmisystävällisen Denryn kanssa. Hän teki oikein hyviä kauppoja.\nJa ottaen huomioon vakuuden horjuvan laadun hänen ei käynyt juuri\nvaatiminen vähempää kuin kolme pennyä viikolta puolesta kruunusta.\nSe oli noin 40 prosenttia kuukaudessa ja 500 prosenttia vuodessa.\nVakuus oli kerrassaan kuviteltu, mutta siitä huolimatta hänellä oli\noma turvansa ilkiöitä vastaan. Hän otti vastaan, mitä he suorittivat\nhänelle vuokraa, ja kieltäytyi merkitsemästä sitä vuokraksi, käyttäen\nrahat sen sijaan lainojensa suoritukseksi, niin että häätöuhka oli\ntaasen heidän päänsä päällä. Näin Denry tuli viimein käyttäneeksi\nHarold Etchesiltä voittamansa viiden punnan setelin Kappelikujanteen\nja Puusepänaukion hyvänä haltiana, pelastaen hätääntyneet joutumasta\ntaivasalle, auttaen puutteeseen joutuneet ahtaimmasta nikarasta,\npitäen koossa monta kotia, Jotka ilman häntä olisivat luhistuneet\nraunioiksi -- aina hymyillen, hilpeänä, myötätuntoisena ja hauskana.\nViiden punnan seteli -- varsinkin uusi ja tuore, kuten tämä oli -- on\nkerrassaan ihmeellinen tosiasia, sillä sen näkeminen tuottaa mielihyvää\nyksin miljoonapohatallekin; mutta tuskinpa yksikään viiden punnan\nseteli lienee ollut konsanaan niin ihmeellinen kuin Denryn. Kymmenen\nprosenttia viikossa korkoa korolle kasvaa nopeasti; se nousee ja\nnostaa. Denry ei puhunut koskaan tarkalleen. Mutta kaupunki alkoi pian\ntajuta, että hän oli edistyvä mies, mies jota kannatti pitää silmällä.\nKaupunki myönsi, että siihen asti hän oli kannattanut kreivittären\ntanssittajana hankkimaansa mainetta. Kaupunki tunsi, että Denryssä oli\njotain mahdotonta määritellä.\n\nDenry tunsi sen itsekin. Hän ei pitänyt itseään nerokkaana tai\nloistavana. Mutta hän arveli itsellään olevan aivan erikoiset lahjat.\nHän piti itseään erilaisena kuin toiset. Näin hän saattoi miettiä:\n\n\"Jokainen toinen olisi antanut perään Duncalfille ja jäänyt ikipäiviksi\npikakirjuriksi.\"\n\n\"Kenen toisen päähän olisi pälkähtänyt lähteä tanssiaisiin ja pyytää\nkreivitärtä tanssiin?... Ja sitten se viuhkajuttu!\"\n\n\"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi riistää vuokrainkantoa Duncalfin\nkäsistä?\"\n\n\"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi yhdistää nämä lainat\nvuokrainkantoon? Asia on vallan yksinkertainen! Juuri sitä ne\ntarvitsevat! Eikä kukaan ole silti koskaan tullut ajatelleeksi sitä,\nennenkuin minä sen keksin!\"\n\nJa hän tiesi varmasti olevansa tuon puuhakkaan teollisuusalueen\nkaikkein eniten ihailema tyyppi -- aito velikulta.\n\n\nIV.\n\nHalu päästä Urheiluklubin jäseneksi virisi jälleen eloon hänen\nrinnassaan. Ja kuitenkin, vaikka olikin kuuluisuus, nouseva tähti,\nhän arveli salaisesti Hillportin Urheiluklubin olevan hiukan liian\nkorkealla. Urheiluklubi oli Bursleyn seuraelämän vereksin ja\nsuurenmoisin ilmiö, ehdottomasti juuri se klubi, mihin kaupungin\nkultaisen nuorison sopi kuulua. Denryn polvesta eivät Vanhoillisten\nklubi ja Vapaamielisten klubi näyttäneet oikeilta klubeilta; ne olivat\nvaltiollisia koneistoja, eikä niiden jäsenyys tuottanut juuri mitään\nerikoiskunniaa. Mutta Urheiluklubin olivat perustaneet kaikkein\nuljaimmat miehet Hillportista, joka on Bursleyn hienoin esikaupunki\nja sijaitsee korkealla kummulla. Varakkaimpien saviastia-tehtailijain\npojat pitivät kunnia-asianaan kuulua siihen, ja aikansa halveksittuaan\nmyöskin heidän isänsä pitivät kunnia-asianaan kuulua siihen. Se oli\nsijoitettu vanhaan kartanoon, jossa oli avara puisto ja lammikko ja\nverkkopallokenttiä; se oli tehnyt vuorosopimuksen golf-klubin ja\nHillportin krikettiklubin kanssa. Mutta etupäässä se oli seuraelämää\nvarten. Hienointa oli esiintyä siellä iltaisin, kernaammin myöhään kuin\nvarhain; ja korttipelien ja biljaardin tarkka tuntemus merkitsi siellä\nenemmän kuin urheilutaito.\n\nSe oli klubi sanan Pall Mall-merkityksessä.\n\nJa Denry asui yhä vielä vähäpätöisen Broughaminkadun varrella, ja\nhänen äitinsä oli yhä vielä ompelijatar! Nämä olivat ilmeisesti\nvoittamattomia totuuksia. Kaikki miehet, jotka Denry tiesi sen\njäseniksi, olivat jollain tapaa \"saamarimaisempia\" kuin hän -- ja tässä\noli kysymys juuri saamarimaisuudesta; harva asia on salaperäisempi\nkuin saamarimaisuus. Denry oli ainoalaatuinen, tiesi olevansa\nainoalaatuinen; hän oli tanssittanut kreivitärtä, ja kuitenkin... nuo\ntoiset pojat!... Niin, yhteiskunnassa on arvoituksia, merkillisiä\narvoituksia.\n\nAjaessaan tiistaisin Hanbridgeen, missä oli jokunen pikkuvuokra\nperittävänä, Denry tapasi usein Harold Etchesin raitiovaunussa.\nSiihen aikaan Etches asui Hillportissa, ja hänen päätehtaansa\nsijaitsi Hanbridgessä. Etches eli ylellisesti kuten omaisensakin\nja kuului naimattomanakin kuluttavan ainakin tuhat puntaa\nvuodessa. Hän oli suurenmoinen kesäsunnuntaisin astellessaan\nvalkoisessa flanellipuvussaan Llandudnon satamalaiturilla. Hän oli\naloitteentekijöitä Urheiluklubia perustettaessa. Hän käytti yksin\nvaatteisiin paljoa enemmän kuin Denryltä kului sielun ja ruumiin\nkaikkiin tarpeisiin. Ensi kohtauksessa puhuttiin varsin vähä. He\neivät olleet vertaisia, ja ainoastaan frakkipuku saattoi tehdä heidät\ntoistensa vertaisiksi. Mutta eihän kuningaskaan voinut kieltäytyä\njuttelemasta kyökkirengin kanssa, jonka hän oli antanut voittaa rahaa\nitseltään. Ja Etches ja Denry rupattelivat laimeasti. Vähitellen he\nrupattelivat vähemmän laimeasti. Ja kerran, kun he olivat melkein\nkahden kesken vaunussa, he juttelivat innokkaasti koko kahdenkymmenen\nminuutin pituisen matkan.\n\n\"Ei ole hullumpi miehekseen\", sanoi Denry itsekseen tuosta\nsaamarinmoisesta Harold Etchesistä.\n\nJa hän vannoi lujasti itsekseen, että hän ihan ensi kerran Etchesin\ntavatessaan mainitsisi Urheiluklubin -- \"vain koetteeksi\". Tämä vala\nhäiritsi hänen untaan useana yönä. Mutta Denrylle vala oli pyhä asia.\nVannottuaan mainitsevansa Etchesille klubista hän oli velvollinen\ntekemään sen. Tiistain tullessa hän toivoi, ettei Etches olisikaan\nraitiovaunussa, ja hänessä piilevä pelkuri olisi lähtenyt Hanbridgeen\njalan raitiovaunua käyttämättä. Mutta hän oli urhea. Hän nousi\nraitiovaunuun, ja Etches istui jo siinä. Kun hän nyt ajatteli asiaa\nlähemmin, tuntui kerrassaan julkealta vihjata Harold Etchesille, että\nhän, Denry, soveltuisi hyvin Hillportin urheiluklubin jäseneksi.\nHyvänen aika! Eihän hän osannut pelata mitään! Hänellä oli merkitystä\nvain kadulla! Joka tapauksessa -- vala!\n\nHän istui tuokion saamattomana vaieten, tapaillen sopivaa johdantoa. Ja\nsitten Harold Etches kumartui vaunun poikki hänen puoleensa ja sanoi:\n\n\"Kuulkaahan, Machin, olen monta kertaa aikonut kysyä teiltä. Miksi ette\npyri urheiluklubiin? Se on todellakin oikein mukava paikka.\"\n\nDenry punastui, varsin luultavasti viimeistä kertaa elämässään. Ja\nhän näki jälleen vereksen selvästi, kuinka suuri hän oli ja kuinka\nmahtavalta hän mahtoi vaikuttaa kaupungin elämässä. Hän käsitti\nolleensa liian vaatimaton.\n\n\nV.\n\nUrheiluklubiin ei voinut tulla valituksi tuossa tuokiossa. Siinä oli\nmuodollisuuksia; ja että nämä muodollisuudet olivat monimutkaisia\nja veivät aikaa, se todistaa vain, että klubi oli hieno ja\nsiihen kannatti kuulua. Kun Denry viimein sai \"sihteeriltä ja\nklubimestarilta\" ilmoituksen, että hänet oli valittu Kaupunkiviisikon\nuljaimpaan seuraan, häntä suoraan sanoen pelotti lähteä klubiin.\nHän olisi halunnut jonkun vanhan ja kokeneen jäsenen johdattavan\nhänet hellävaroen klubiin ja selittävän sen tavat ja esittävän\nhänet kantavieraille. Tai hän olisi halunnut livahtaa sisään\nhuomaamattomasti, kun jäsenet olivat kääntäneet päänsä toisaalle.\nJa sitten häntä kohtasi ikävä isku. Rouva Codleyn sai päähänsä,\nettä hänen oli myytävä pikkukiinteistönsä. Mutta rouva Codleynin\npikkukiinteistöt muodostivat Denryn toimeentulon selkärangan eikä hän\nvoinut mitenkään olla varma siitä, että uusi omistaja käyttäisi häntä\nvuokria keräämään. Uudella omistajalla voisi hyvinkin olla luonnoton\naikomus kerätä vuokransa itse. Turhaan esitti Denry rouva Codleynille\nnumerosarjoja, jotka osoittivat kiinteistötulojen kasvaneen hänen\nhoidossaan. Turhaan hän vakuutti, ettei rahoja voisi sijoittaa niin\nedullisesti mihinkään muualle. Rouva Codleyn meni niin pitkälle, että\nryhtyi neuvottelemaan huutokaupanpitäjän kanssa. Vasaramiehen käsitys\nmahdollisesta hinnasta järkytti, mutta ei voittanut häntä kokonaan.\nTässä ratkaisevassa tilanteessa Denry sattui sanomaan hänelle uuteen\nsuurenmoiseen tapaansa: \"Hyvänen aika! Jos minulla olisi varoja-, niin\nostaisin ne kiinteistöt itse, vain näyttääkseni teille...!\" (Hän ei\nselittänyt ja tuskinpa hän itsekään tiesi, mitä oli näytettävä.) Rouva\nCodleyn vastasi hartaasti toivovansa, että hän tekisi sen! Sitten hän\nsanoi hurjistuneena, että sen hän _tekisikin_ vähittäismaksuilla! Ja\nloppujen lopuksi hän ostikin Hullinsin lesken mökin, joka tuotti puoli\nkruunua viikossa, neljällä kymmenellä viidellä punnalla, joista hän\nsuoritti kolmekymmentä puntaa käteisellä järjestäen niin, että jäännös\nvähennettäisiin vähitellen hänen viikkopalkkiostaan. Hän valitsi\nHullinsin lesken mökin siitä syystä, että se sijaitsi erillään --\nikäänkuin iskettynä irti rouva Codleynin kiinteistömöhkäleestä. Tämä\nteko tyynnytti rouva Codleynin. Ja Denry tunsi itsensä varmaksi, koska\nrouva Codleyn ei voinut nyt vapautua hänen palveluksistaan menettämättä\nviidentoista punnan vakuutta. (Hän ajatteli yhä vielä näin vähäisin\nmäärin, sen sijaan että olisi ajatellut tuhansissa.)\n\nNyt hän oli kiinteistön omistaja.\n\nTämän suuren ja juhlallisen tosiasian rohkaisemana hän lähti eräänä\niltapäivänä Hillportin klubiin. Hänen tulonsa oli pintapuolisesti\nkatsoen suurenmoinen. Ei kukaan epäillyt häntä hermostuneeksi tässä\ntulikoetuksessa. Totta puhuen ei kukaan epäillyt sen vuoksi, että\npaikka oli aivan autio. Eteisen autius sai hänet pysähtymään. Hän\nhuomasi sääntötaulun riippuvan kehystettynä hirvenpään alapuolella,\nja hän luki sen huolellisesti, ikäänkuin hänellä ei olisi taskussaan\nollut samanlaista. Sitten hän luki ilmoitukset, ikäänkuin ne olisivat\nolleet vereksiä sähkösanomia joltain veriseltä sotanäyttämöltä.\nHuomattuaan sitten tukevan tammioven (klubitalo oli muinen ollut\nvarsin juhlallinen herraskartano) hän astui siitä sisään ja näki\ntarjoilupöydän (pulloineen) ja joukon pikkupöytiä ja korituoleja ja\neräällä pöydistä numeron _Staffordshiren Merkkitorvea_, joka esitti\nsuurin kirjaimin hirvittävän kysymyksen: -- \"Tuottaako ihonne teille\nkiusaa?\" Denryn iho tuotti hänelle kiusaa; sitä karmi. Hän astui\neteisen poikki ja saapui toiseen huoneeseen, missä ilmoitustaulu\nvaati \"Hiljaisuutta\". Ja hiljaisuus siellä vallitsikin. Ja pöydällä,\njota peittivät _Savenvalajan Maailma, Brittiläinen Australaasia,\nRautakauppiaan Aikakirja_ ja _Golf-kentän Vuosikirja_, oli toinen\nkappale _Merkkitorvea_, joka tiedusti jälleen Denryltä, tuottiko iho\nhänelle kiusaa. Kaikesta päättäen lukusali.\n\nHän nousi portaikkoa ja löysi aution biljaardihuoneen, jossa oli\nkaksi pöytää. Hän tarttui sauvaan, vaikka ei ollut koskaan pelannut\nbiljaardia; mutta hänen koskettaessaan palloja ne kolahtivat niin kovaa\nhuoneen hiljaisuudessa, että hän laski sauvan viipymättä kädestään.\nHän huomasi toisen oven, avasi sen uteliaana ja hätkähti nähdessään\npienen huoneen ja kahdeksan keski-ikäistä miestä, jotka pelasivat\nkorttia kahdessa ryhmässä enimmäkseen hattu päässä. He näyttivät\nsalavehkeilijöiltä, mutta olivatkin vain eräitä Bursleyn parhaita\nwhistin-lyöjiä. (Tämä tapahtui ennenkuin bridge oli lähtenyt liikkeelle\nPall Mallista.) Heidän joukossaan oli herra Duncalf. Denry sulki oven\nnopeasti. Hän tunsi olevansa ikäänkuin lumotun linnan vaeltaja, joka\noli äkkiä nähnyt jotain, mitä ei olisi pitänyt nähdä. Hän palasi\nalas maahan ja kohtasi eteisessä erään henkilön paitahihasillaan --\nsihteerin ja klubimestarin, hauskan kodikkaan miehen, joka virkkoi\nvanhan tuttavan tavoin, vaikkei ollutkaan koskaan ennen puhutellut\nDenryä: \"Varmaankin herra Machin? Hauskaa tavata, herra Machin!\nLähtekääpä tyhjentämään lasi kanssani. Mitä lajia suvaitsette?\" Näin\nsanoen sihteeri ja klubimestari astui tarjoilupöydän taakse, ja Denry\nsai hiukan viskyä ja melkoisen määrän opastusta.\n\n\"Olen joka tapauksessa _käynyt_!\" hän virkkoi itsekseen lähtien kotiin.\n\n\nVI.\n\nSeuraavana iltana hän lähti klubiin toistamiseen kello kymmenen\nvaiheilla. Lukusali, tuo oppineisuuden tyyssija, oli autio kuten\nmuulloinkin; mutta ravintola oli täynnä miehiä, savua ja laseja.\nSe oli niin täynnä, että Denryn tuloa tuskin huomattiinkaan.\nSihteeri ja klubimestari huomasi hänet kuitenkin, ja pian hän\nrupatteli eräässä ryhmässä tarjoilupöydän ääressä, missä sihteeri ja\nklubimestari vallitsi paitahihasillaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja\ntunsi tyydytystä. Se oli saamarinmoisen hilpeyden ja vallattomuuden\nnäyttämö, vastaten hyvin klubin mainetta. Saapuvilla oli eräitä\nBursleyn merkkimiehiä. Charles Fearns, asianajaja, jolla oli toimisto\nHanbridgessä, väitteli vilkkaasti eräässä nurkassa. Fearns asui\nBleakridgessä ja kuului Bleakridgen klubiin, ja hänen läsnäolonsa\nHillportissa (kahden engl. peninkulman päässä Bleakridgestä) oli\ndraamallinen tunnustus Hillportin klubin arvolle.\n\nFearns oli ilmeisesti anarkistisella päällään. Vaikka olikin\nmenestyksellinen liikemies, joka äänesti oikein, hän suvaitsi toisinaan\nrepiä rikki koko yhteiskuntarakenteen ja laatia sen uudelleen oman\nsuunnitelmansa mukaan. Tänä iltana hän pauhasi maanomistajia vastaan,\nhän joka \"siirtokirjain\" avulla elätti vaimoa ja lasta ja ranskalaista\nkotiopettajatarta paljoa paremmin kuin mukavuus vaati. Fearnsin\nranskalainen kotiopettajatar oli muuan Kaupunkiviisikon seitsemästä\nihmeestä. Miehistä hän oli hauska tuolla tuulella; ja sikäli kuin hän\nkorotti ääntään, laajeni myöskin hänen kuulijakuntansa.\n\n\"Jos tämän kaupungin paikallislait olisivat pennin arvoiset\", hän\njulisti, \"niin tuhatkunta niin sanottua taloa olisi revittävä\nhuomispäivänä. Esimerkiksi se vanha eukko, josta vast'ikään puhuin --\nHullins. Hän on katolilainen -- minun kotiopettajattareni harjoittaa\nyhtä mittaa hyväntekeväisyyttä katolilaisten keskuudessa -- siitä minä\nsen tiedän. Hän on maksanut puoli kruunua viikossa melkein puolen\nvuosisadan ajan hökkelistä, joka ei ole puolentoista shillingin\narvoinen, ja nyt hänet häädetään kadulle, koska ei jaksa maksaa enää.\nJa hän on ainakin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen! Ja sellainen on\nyhteiskunnan pohja. Kerrassaan hieno yhteiskunta, vai mitä arvelette?\"\n\n\"Kuka se sydämetön omistaja on?\" kysyi joku.\n\n\"Vanha rouva Codleyn\", sanoi Fearns.\n\n\"Kuulkaahan, herra Machin, ne juttelevat teistä\", huomautti sihteeri ja\nklubimestari ystävällisesti. Hän tiesi Denryn keräävän rouva Codleynin\nvuokrat.\n\n\"Rouva Codleyn ei omista sitä\", huusi Denry huoneen halki, melkein\nennenkuin oli tietoinen siitä, mitä teki. Hänellä oli hymy kasvoillaan\nja lasi kädessään.\n\n\"Ohoo!\" sanoi Fearns. \"Luulin niin. Kuka sen omistaa?\"\n\nJokainen katseli tutkivasti kuuluisaa Machinia, uutta jäsentä.\n\n\"Minä\", sanoi Denry.\n\nHän oli salannut omistajan vaihdoksen Hullinsin leskeltä. Omistajana\nollen hän ei olisi voinut lainata tälle rahaa, jotta leski saattaisi\nsamassa hetkessä maksaa sen hänelle takaisin.\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi Fearns kohteliaan vilpittömästi. \"Minulla ei\nollut aavistustakaan...!\" Hän huomasi, että oli tahtomattaan ollut\npahasti rikkomaisillaan klubin etikettiä.\n\n\"Se ei merkitse mitään!\" sanoi Denry. \"Mutta jos tuo hökkeli olisi\n_teidän_ omanne, mitä _te_ silloin tekisitte, herra Fearns? Ennenkuin\nostin sen, lainasin hänelle usein rahaa vuokranmaksuun.\"\n\n\"Tiedän sen\", Fearns vastasi verraten kuivasti.\n\nDenryn mieleen johtui, että asianajaja tiesi liian paljon.\n\n\"No niin, mitä te tekisitte?\" hän toisti itsepintaisesti.\n\n\"Hän on vanha vaimo\", sanoi Fearns. \"Ja varsin rehellinen, se teidän\ntäytyy myöntää. Hän tuli tapaamaan kotiopettajatartani ja minä satuin\nnäkemään hänet.\"\n\n\"Mutta mitä te tekisitte minun sijassani?\" intti Denry.\n\n\"Koska kysytte sitä, niin alentaisin vuokraa ja antaisin hänelle rästit\nanteeksi\", virkkoi Fearns.\n\n\"Entä jos hän ei maksaisi sittenkään? Antaisitteko hänen asua\nvuokratta, koska hän on seitsemänkymmenen ikäinen? Vai heitättäisittekö\nhänet kadulle?\"\n\n\"Minä -- tuota noin --\"\n\n\"Fearns lahjoittaisi hänelle koko kirotun hökkelin ja tekisi\nsiirtokirjan maksutta\", sanoi muuan ääni kujeilevasti, ja kaikki\nnauroivat.\n\n\"No, juuri sen minä aion tehdä\", virkkoi Denry. \"Jos herra Fearns\nlaatii siirtokirjan maksutta, niin lahjoitan eukolle koko kirotun\nhökkelin. Sellainen sydämetön omistaja minä olen.\"\n\nSyntyi hämmästystä ilmaiseva äänettömyys. \"Tarkoitan täyttä totta\",\nsanoi Denry lujasti, vieläpä hurjastikin ja kohotti lasiaan. \"Hullinsin\nlesken malja!\"\n\nSyntyi todellinen mieltenkuohu, sillä vaikka asia tuntuikin\nuskomattomalta, oli sitä kuitenkin uskottava. Denry itse ei ollut\nsuinkaan vähimmän hämmästynyt henkilö tuon savisen huoneen tungoksessa.\nHänestä tuntui siltä, että joku toinen oli puhunut sellaista, ei\nhän itse. Mutta kuten aina, milloin hän teki jotain ratkaisevaa,\nmerkillistä ja tehokasta, tuntui teko aiheutuvan jostain salaperäisestä\nsisäisestä voimasta, jota hän ei voinut hallita.\n\nTämä erikoinen teko oli eriskummallinen, suunnattoman harvinainen; se\noli ehdottomasti vailla ennakkotapausta Kaupunkiviisikonaikakirjoissa.\nJa hän, Denry, oli tehnyt sen. Kustannukset olivat mahdottomat,\nnaurettavan ja vaarallisen suuret hänen varoihinsa nähden. Hän ei\nvoinut keksiä mitään järkevää puolustusta sille teolle. Mutta hän\noli tehnyt sen. Ja jälleen ihmiset ihmettelivät. Ihmiset olivat\nihmetelleet, kun hän johti kreivittären valssiin. Se ei ollut mitään\ntähän verraten. Mitä! Parraton nuorukainen lahjoittaa taloja --\npelkästään hullusta, vaistomaisesta anteliaisuudesta.\n\nJa ihmiset sanoivat asiaa harkittuaan: \"Tietysti, juuri sellaisia\nse Machin tekee!\" Heidän mielestään voi varsin hyvin loogillisesti\nyhdistää kreivittären tanssittamisen ja talon tai parin heittämisen\nleski paralle. Ja seuraavana aamuna jokainen mies, joka oli sinä iltana\nollut Urheiluklubissa, kysäisi ystäviltään: \"Oletteko kuulleet nuoren\nMachinin viimeistä keksintöä?\"\n\nJa sisäisesti säikähtyneenä omasta harkitsemattomuudestaan Denry sanoi\nitselleen: \"Jaa, kukaan toinen ei olisi koskaan tehnyt sellaista!\"\n\nNyt hän ei ollut pelkästään velikulta; hän oli kaikkien velikultien\nvelikulta.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\nMuuttovaunut.\n\n\nI.\n\n\"Hyvää iltaa, neiti Earp\", sanoi Denry sulavaan tapaan, minkä hän\noli saavuttanut ottamalla tehokkaimpia piirteitä useiden eteväin\nkansalaisten käytöksestä ja sovittamalla ne yhteen, niin että ne\nkokonaisuutena katsoen muodostivat Denryn käytöksen.\n\n\"Oh! Hyvää iltaa, herra Machin!\" sanoi Ruth Earp, joka oli avannut\nhänelle oven Tudorinkujanteen ja P. Luukkaan aukion kulmauksessa.\n\nOli heinäkuun iltapäivä. Denryllä oli yllään uusi kesäpuku, jonka\nkuosi ei todistanut vain nykyistä hyvinvointia, vaan myöskin\nlujaa uskoa, että hyvinvointia jatkuisi. Mitä Ruthiin tuli, niin\ntuolla vaatimattoman, mutta hauskan näköisellä tytöllä oli yllään\nyksinkertainen puku; sinistä palttinaa; ei mitään koristeita.\nHänen tukkansa oli tavanmukaisessa harkitussa epäjärjestyksessä;\nsen uloimmat suortuvat hohtivat välkkyvinä. Hän oli nyt ainakin\nviidenkolmatta ikäinen, ja hänen katseessaan yhtyi hämmentävällä\ntavalla perinpohjainen kypsyneisyys perinpohjaiseen vilpittömyyteen.\nYhtenä hetkenä oli valmis sanomaan itselleen: \"Tuo nainen tuntee\nihmisluonnon salaisuuksia enemmän kuin minä opin koskaan tuntemaan.\" Ja\nseuraavasi tuokiossa oli valmis sanomaan: \"Mikä yksinkertainen pikku\nolento hän onkaan!\" Melkein jokainen mies törmää elämänsä aikana yhteen\nsellaisten naisten kanssa. Yleiseen puhuen Ruth Earpin käytöstapa oli\nkova ja taisteluvalmis. Oli ilmeistä, ettei häntä käynyt syyttäminen\nsukupuolensa tavallisista heikkouksista. Se ilahdutti Denryä.\nNopeaälyisenä nuorukaisena, hän oli tajunnut kaikki käsillä olevan\ntehtävänsä vaarat ja suunnitellut tarpeelliset varokeinot.\n\n\"Saanko käydä sisään tuokioksi?\" hän kysyi virallisella äänellä. Tuossa\näänessä ei ollut vihjaustakaan siihen seikkaan, että tyttö kerran oli\nmyöntänyt hänelle illallistanssin.\n\n\"Tehkää niin hyvin\", sanoi Ruth.\n\nPalttinahameet suhahtivat miellyttävästi lehahtaen, kun neito kääntyi\nastuakseen hänen edellään käytävää pitkin. Mutta hän ei välittänyt\nsiitä. Oikeammin sanoen; hän karaisi helposti mielensä sitä vastaan.\n\nRuth opasti hänet isoon huoneeseen, jota käytettiin tanssiopistona\n-- alastomaan saliin, missä Denryn omille kömpelöille jäsenille oli\npuoltatoista, vuotta varemmin opetettu sulavuuden ja rytmin alkeita.\nNeito asusti peräpuolella erästä rakennusta, jonka etuosan muodosti\ntyhjä myymälä. Myymälän oli vuokrannut hänen isänsä, joka oli\nsiinä tehnyt yhden lukuisista vararikoistaan; minkä jälkeen ahneet\nsaamamiehet olivat anastaneet hänen varastonsa viimeisiä uutuuksia,\nja herra Earp oli muuttanut Birminghamiin, missä hän keikkui jälleen\nvararikon vaiheilla. Ruth oli jäänyt yksikseen ja suojattomaksi\nhoitamaan melkoista määrää talousvälineitä, jotka olivat kuuluneet\nhänen äidilleen. (Kaikkien ammatti-vararikkolaisten tavoin oli herra\nEarpilläkin aina ollut omaisuutta, joka ei kuulunut hänelle, kuten hän\nsaattoi todistaa velkojilleen.) Yleinen mielipide oli hyväksynyt Ruthin\npäätöksen jäädä kotikaupunkiin omalle vastuulleen ja vuokrata osan\ntaloa, jotta ei menettäisi toiminta-alaansa tanssinopettajattarena.\nYleinen mielipide sanoi, että \"olisi ollut järjetöntä pysytellä moisen\nisä-hulttion hännässä.\"\n\n\"Siitä on jo pitkä aika, kun me viimeksi tapasimme\", huomautti Ruth\nvarsin miellyttävästi, kun he istuutuivat.\n\nNiin olikin. Illallistanssin tuttavallinen hurmio ei ollut koskaan\ntoistunut. Denry oli ollut niin tavattoman uuttera raivatessaan\nitselleen uraa ja pyrkiessään täysipitoiseksi klubimieheksi, ettei\nollut ennättänyt kiinnittää sydämeensä sitä huomiota, minkä se ansaitsi\nhänen ikäänsä nähden.\n\n\"Niin, eikö olekin?\" Denry vastasi.\n\nSitten syntyi äänettömyys, ja molemmat antoivat katseensa harhailla\ntuossa vieraanvarattomassa ja perin puisevassa huoneessa. Nyt oli\nsopiva hetki Denryn toteuttaa ennalta laadittu suunnitelmansa kaikessa\nhurjassa yksinkertaisuudessaan. Hän teki niin.\n\n\"Olen tullut tiedustamaan vuokraa, neiti Earp\", hän sanoi ja pakottausi\nkatsomaan neitoa silmiin.\n\n\"Vuokraako?\" huudahti Ruth, ikäänkuin ei olisi koskaan elämässään\nkuullut sellaisesta asiasta kuin vuokrasta, ikäänkuin kesäkuun 24 (jo\naikoja sitten ohitse) olisi tavallinen päivä kuten kaikki muutkin.\n\n\"Niin\", sanoi Denry.\n\n\"Mitä vuokraa?\" kysyi Ruth, ikäänkuin tässä: olisi hänen tietämänsä\nmukaan ollut kysymys vaikka Buckingham-palatsin vuokrasta.\n\n\"Teidän\", sanoi Denry.\n\n\"Minun!\" hän mutisi. \"Mutta mitä teillä on tekemistä minun\nvuokra-asiassani?\" hän tiedusti. Ja tuntui aivan siltä, kuin hän\nolisi sanonut: \"Mutta mitä sinulla, poika pahanen, on tekemistä minun\nvuokra-asiassani?\"\n\n\"Tiedätte kai, että minä olen vuokrainkerääjä?\" virkkoi Denry.\n\n\"Ei, sitä en tietänyt\", vakuutti Ruth.\n\nDenry arveli hänen tekaisseen hätävalheen pelkästä pahankurisuudesta.\nMutta sellainen ei ollut asian laita. Hän ei tietänyt Denryn keräävän\nvuokria. Hän tiesi, että Denry oli velikulta, merkkimies, kuuluisuus;\nsiinä kaikki. Omituista, että älykkäimmänkin naisen tuntemus rajoittuu\nmäärättyihin aloihin.\n\n\"Niin\", Denry sanoi, yhä vielä kylmällä virallisella äänellä, \"minä\nkerään vuokria.\"\n\n\"Olisin luullut teidän keräävän kernaammin postimerkkejä\", virkkoi Ruth\ntuijottaen ikkunasta savutorveen, joka nokesi koko taivaan.\n\nJos Denry olisi keksinyt jotain sukkelaa ja purevaa vastaukseksi\ntähän pistokseen, niin hän olisi saattanut eksyä kovan, tunteettoman\nliikemiehen osasta. Mutta hän ei saanut keksityksi mitään. Niin hän\njatkoi vakavasti:\n\n\"Herra Herbert Calvert on uskonut kaikki kiinteistönsä minun hoitooni,\nja hän on antanut minulle jyrkän määräyksen, ettei mitään vuokria ole\njätettävä rästiin.\"\n\nRuth ei vastannut. Herra Calvert oli pienikasvuinen viisikymmenvuotias,\njoka oli ansainnut rahaa \"välitystoimitsijan\" salaperäisessä työssä.\nMaineeltaan hän oli todellakin paljoa kovempi kuin miksi Denry\nsaattoi edes tekeytyäkään, ja Denry olikin hätkähtänyt aika lailla\nmoisen asiakkaan ilmestyessä. Jos yksikään henkilö Bursleyssä kykeni\narmottomasti keräämään omat vuokransa, niin Herbert Calvertin täytyi\nolla se mies!\n\n\"Odottakaahan vähän\", sanoi Denry edelleen ottaen taskustaan kirjan ja\nvilkaisten siihen, \"te olette velkaa vuokran viideltä neljännekseltä --\nkolmekymmentä puntaa.\"\n\nHän tiesi kirjattakin tarkalleen, mitä Ruth oli velkaa, mutta\nkirja auttoi häntä pysymään tasapainossa, soi hänelle tarpeellista\nsiveellistä tukea.\n\nVähääkään varoittamatta Ruth Earp purskahti pitkään ja hilpeään\nnaurunhelinään. Hänen naurunsa oli paljoa sievempi kuin hänen kasvonsa.\nHän nauroi hyvin. Bursleyn eduksi hän olisi voinut antaa opetusta\nnaurussa yhtä hyvin kuin tanssissa, sillä Bursley ei naura sulavasti.\nHänen naurunsa todisti, ettei hänellä ollut mitään huolia maailmassa ja\nettei maailma ollut hänelle muuta kuin kevyen huvituksen lähde. Denry\nhymyili varovaisesti.\n\n\"Minulle tämä on tietysti pelkästään liikeasia\", hän sanoi.\n\n\"Vai sellaista on herra Herbert Calvert tehnyt!\" huudahti Ruth\nhilpeyden vähitellen rauetessa hiilokseksi. \"Minä olinkin utelias\ntietämään, mitä ihmettä hän keksii! Luultavasti tiedätte kaiken herra\nHerbert Calvertista?\" hän lisäsi.\n\n\"En\", sanoi Denry; \"en tiedä hänestä muuta paitsi että hän omistaa\nkiinteistöjä, jotka ovat minun hoidossani. Malttakaas\", hän oikaisi,\n\"luulen muistavani, että kerran pyyhin hänen nimensä teidän\nohjelmastanne.\"\n\nJa hän sanoi itsekseen: \"Siitä sait! Jos häntä haluttaa kujeilla\nniin hurjasti postimerkeistä, niin miksi en minäkin vuorostani...\"\nMuisto siitä, että oli lyönyt juuri Herbert Calvertin laudalta Chellin\nkreivittären historiallisissa tanssiaisissa, sai hänet luottamaan\nlujemmin omaan kykyynsä suoriutua tästä kohtauksesta loistavasti.\n\nRuthin ääni kävi ankaraksi ja kylmäksi. Tuntui uskomattomalta, että hän\noli vast'ikään nauranut.\n\n\"Minäpä kerron teille herra Herbert Calvertista.\" Hän äänsi sanansa\nverkkaisen, ankaran selvästi. \"Herra Herbert Calvert käytti\nvuokrankantokäyntejään osoittaakseen minulle erikoista huomaavaisuutta.\nYhteen aikaan hän oli -- tuota noin -- meni niin pitkälle, että tuskin\ntahtoi ottaa vastaan vuokrarahoja.\"\n\n\"Todellakin!\" mutisi Denry ihan ymmällään siitä tavasta, millä herra\nHerbert Calvert osoitti \"menneensä pitkälle\".\n\n\"Niin\", sanoi Ruth yhä vielä ankarasti ja vihaisesti. \"Nainen ei\ntietenkään voi ratkaista sellaisia asioita ihan yht'äkkiä\", hän jatkoi.\n\"Ei tietenkään!\" hän toisti.\n\n\"Eipä tietenkään\", Denry myönteli käsittäen, että tässä vedottiin hänen\nelämänkokemukseensa ja ihmisluonnon syvään tuntemukseen.\n\n\"Ja kun sitten ratkaisin asian lopullisesti, ei herra Herbert Calvert,\nkäyttäytynyt gentlemanin tavoin. Hän unohti, mitä velvollisuus omaa\nitseään ja minua kohtaan vaati. En viitsi kuvata teille, minkälaiseksi\nhän teki kohtauksen. Kerron tämän teille vain siksi, että tietäisitte\nasian. Sanalla sanoen, hän käyttäytyi hyvin sivistymättömästi. Eikä\nnainen unohda sellaista, herra Machin.\" Neidon silmät uhkasivat häntä.\n\"Päätin rangaista herra Herbert Calvertia. Ajattelin, että koska hän\nei välittänyt vuokrastaan ennen sitä -- no niin, odottakoon sitä nyt!\nOlisin voinut sanoutua vapaaksi tästä huoneistosta. Mutta sitä en\ntehnyt. En käsittänyt, miksi minun olisi pitänyt joutua ikävyyksiin sen\nvuoksi, että herra Herbert Calvert oli unohtanut olevansa gentleman.\nSanoin: odottakoon nyt vuokraansa, ja päätin itsekseni vartoa mitä hän\nuskaltaisi tehdä.\"\n\n\"En oikein ymmärrä teidän ajatustanne\", tokaisi Denry.\n\n\"Kenties ette\", keskeytti neito. \"En odottanutkaan teidän ymmärtävän.\nTe ja herra Herbert Calvert...! Hän ei siis uskaltanut tehdä mitään\nitse, ja nyt hän palkkaa teidät sijastaan tähän likaiseen työhön. Hyvä\non! Hyvä on!...\" Hän kohotti uhmaavana päätään. \"Miten käy, ellen\nmaksakaan vuokraa?\"\n\n\"Minun täytyy antaa asiain kehittyä menojaan\", sanoi Denry\nystävällisesti hymyillen.\n\n\"Olkoon menneeksi sitten\", vastasi Ruth Earp. \"Kun antautuu tekemisiin\nherra Herbert Calvertin kaltaisten ihmisten kanssa, niin täytyy vastata\nseurauksista! Minulle se on joka tapauksessa samantekevää.\"\n\n\"Eikö teidän sopisi maksaa edes osaa?\" tiedusti Denry yhä suopeampana.\n\n\"Sopisi!\" huudahti Ruth. \"Sopii varsin hyvin, mutta minä en halua. En\nmaksa penniäkään, ennenkuin on pakko. Koettakoon herra Herbert Calvert\npahintaan, silloin maksan. Mutta en ennen! Ja koko kaupunki saa kuulla\nkaiken herra Herbert Calvertista!\"\n\n\"Vai niin\", nauroi Denry keveästi.\n\n\"Sopisi!\" toisti Ruth ylenkatseellisesti. \"Luullakseni jokainen\nBursleyssä tietää, että minun toimintapiirini kasvaa vuosi vuodelta!...\nSopisi!\"\n\n\"Se on siis lopullinen vastauksenne, neiti Earp?\"\n\n\"Niin on!\" sanoi neiti Earp.\n\nDenry nousi. \"Silloin minun ei auta tehdä muuta kuin lähettää tänne\nhäätömies huomisaamuna varhain.\" Hän olisi voinut sanoa: \"Silloin ei\nminun auta tehdä muuta kuin lähettää tänne kimppu orkideoja.\"\n\nToinen mies olisi tuntenut mielenliikutusta ja mahdollisesti tuonut\nsen julki. Mutta ei Denry, vuokrainkerääjä ja pienten ja suurten\nkiinteistöjen hoitaja. Denryssä oli useita eri ihmisiä, mutta\nhänellä oli suuri lahja pitää erillään kaksi eri Denryä huomatessaan\njoutuneensa mutkalliseen tilanteeseen.\n\nRuth Earp nousi myöskin. Hän antoi silmäluomensa painua ja katseli\nvierastaan niiden alta. Ja sitten hän alkoi vähitellen hymyillä.\n\n\"Minua halutti vain nähdä, mihin te ryhtyisitte\", hän sanoi matalalla,\ntuttavallisella äänellä, josta jokainen vihamielisyyden piirre\noli äkkiä kadonnut. \"Te olette kummallinen ihminen\", hän jatkoi\nomituisesti, ikäänkuin viehättyneenä Denryn yksilöllisyyden tarjoamiin\narvoituksiin. \"Minä en tietenkään päästä asioita niin pitkälle. Minua\nhalutti vain nähdä, mitä te sanoisitte. Minä kirjoitan teille tänä\niltana.\"\n\n\"Maksuosoituksenko?\" tiedusti Denry rakastettavan, hilpeän\nkohteliaasti. \"Minä en kerää postimerkkejä.\"\n\n(Ja itsekseen: \"Siinä sait postimerkeistäsi!\")\n\nRuth epäröi. \"Odottakaas!\" hän sanoi. \"Minä tiedän paremman keinon.\nVoitteko tulla huomenna iltapäivällä? Pankki ei ole enää auki.\"\n\n\"Kyllä\", virkkoi Denry, \"voin varsin hyvin tulla. Mihin aikaan?\"\n\n\"Oh!\" vastasi Ruth, \"mihin aikaan tahansa. Jos tulette neljän\ntienoissa, niin saatte kupin teetä kaupanpäällisiksi. Vaikka sitä ette\nansaitse!\" Tuokion kuluttua hän lisäsi vakuuttavasti: \"Luonnollisesti\ntiedän, että liikeasiat ovat teille liikeasioita. Mutta olen joka\ntapauksessa iloinen siitä, että kerroin teille täyden totuuden tuosta\nrakkaasta herra Herbert Calvertistanne.\"\n\nJa astellessaan verkalleen kotiin Denry mietiskeli naisen merkillistä,\noikullista, huikentelevaista omituisuutta ja sitä taikatehoa, minkä\nhänen oma olemuksensa herätti naisissa.\n\n\nII.\n\nOli seuraava iltapäivä heinäkuussa. Denryllä oli yllään uusi\nkesäpukunsa, mutta kaulahuivi hienompaa lajia kuin edellisen päivän.\nMitä taasen Ruthiin tuli, niin tuo vaatimattoman, mutta hauskan\nnäköinen tyttö oli pukeutunut erääseen harkituimpia ja vaahtoisimpia\nasujaan. Ihmeelliseltä tuntui, että moinen asu saattoi kestää edes\ntunnin ajan sitä nokea, joka luo yhtämittaista mielenkiintoa ja\nkiihtymystä Bursleyn ilmaan. Se oli valkoista musliinia täynnä\nläpikuultavia valkoisia pilkkuja ja pohjana jotain punaista. Denry\nkuvitteli nähneensä osia siitä ennenkin -- tanssiaisissa, ja\nniinhän olikin laita; mutta nyt se oli teepuku, varustettu pitkillä\nraukeilla hihoilla; sen laineet murtuivat olkapäiden kohdalla\nlennättäen pitsikuohua Ruthin kaulan jyrkänteitä myöten ylöspäin.\nDenry ei tietänyt sitä teepuvuksi. Mutta hän tiesi, että se teki mitä\nomituisimman ja miellyttävimmän vaikutuksen häneen itseensä ja että\nRuth oli luvannut hänelle teetä. Hän oli iloissaan siitä, että oli\nemäntänsä kunniaksi ottanut parhaan kaulahuivinsa.\n\nVaikka oltiinkin heinäkuussa, käytti Ruth jonkinlaista huivia\nteepukunsa yllä. Huivi se ei ollut, sen Denry huomasi; olihan vain\nparin kyynärän verta perin ohutta musliinia. Hän vaivasi päätään\nkeksiäkseen sen tarkoituksen. Lämmittämään ei sitä käytetty, sillä\nse ei olisi auttanut sulattamaan jääpuikkoakaan. Olikohan sen\ntarkoituksena täyttää sama tehtävä kuin musliinin korutavarakaupassa?\nRuth oli kalpea. Ääni oli raukea ja sävyltään pyytävä.\n\nRuth ei opastanutkaan häntä tällä kertaa karuun puisevaan\ntanssiopistoon, vaan peräti pieneen huoneeseen, joka oli hänen itsensä\nlailla verhottu musliinilla ja nauharuusuilla. Miellyttävän näköisten\nmiesten ja naisten valokuvia oli koristamassa punertavan-vihreitä\nseiniä. Uunin reunake oli peitetty verholla, ikäänkuin se olisi ollut\nsynti. Kirjoituspöytä, yhtä vihreä kuin lehti, sijaitsi huolimattomasti\neräässä nurkassa; pöydällä oli maljakko sisältäen vadelmanoksia.\nKeskellä huonetta pieni pöytä, pöydällä väkiviinalamppu täydessä\nliekissä ja lampun päällä vesipannu skaaloja harjoittaen; tarjotin\nanasti muun osan pöytää. Vielä oli kaksi nojatuolia; Ruth vaipui\nsulavasti toiseen, ja Denry otti toisen varsin varovasti.\n\nHän oli hermostunut. Ei mikään ole niin omiansa kuin musliini tekemään\nnaivia ihmistä hermostuneeksi. Mutta hän oli mielissään.\n\n\"Eipä tämä juuri muistuta Hullinsin lesken kuosia!\" hän mietti\nitsekseen.\n\nJa hän toivoi, että vuokria saisi aina periä yhtä helposti ja\nsellaisessa ympäristössä kuin juuri tällä haavaa. Hän näki,\nkuinka ihanaa oli olla vapaa mies, tarvitsematta toimia kenenkään\nkäskettävänä; Bursleyssä ei ollut monikaan mies sellaisessa asemassa,\nettä voi saapua kello neljältä teetä juomaan saatuaan vain päivää\nvaremmin kutsun. Sitä paitsi teki 5 prosenttia kolmestakymmenestä\npunnasta kolmekymmentä shillinkiä, niin että jos hän viipyi tunnin\najan -- ja hän aikoi viipyä tunnin ajan -- niin hän ansaitsisi\nhuvitellessaan rahaa tasaisesti kuusi pennyä minuutissa.\n\nSe oli oikein ihanteellista liikehommaa.\n\nKun kattila skaaloista suoriuduttuaan puhkesi laulamaan kastanjettien\nja höyryn säestämänä ja Ruthin hihat nousivat ja laskivat hänen\nvalmistaessaan teetä, silloin Denry tunnusti vilpittömästi\nitselleen, että juuri tällaiseen hän oli todella luotu eikä suinkaan\nBroughaminkadun tarjoamaan elämään. Hän myönsi itselleen nöyrästi,\nettä tällainen asiain tila oli \"elämää\" ja ettei hänellä tähän\nmennessä ollut vielä ollut oikeata käsitystä siitä, mitä \"elämä\"\noli. Sillä vaikka hän olikin velikulta ja nouseva tähti, vaikka hän\nolikin uutterasti käynyt Urheiluklubissa, ei hän silti ollut päässyt\ntunkeutumaan Bursleyn seuraelämän, ylempiin perhekerroksiin. Häntä ei\noltu kertaakaan kutsuttu mihinkään kotiin, missä hänen oli tarkoin\npunnittava joka sana. Hän pysyi yhä edelleen miehenä, jonka kanssa voi\ntuttavallisesti jutella kadulla ja klubissa -- mutta siinä kaikki.\nÄidin maine flanellin pesijänä oli häntä vastaan; Broughaminkatu oli\nhäntä vastaan; ja ennen kaikkea oli varattomuus häntä vastaan. Tosin\nhän oli mahtavasti lahjoittanut talon iäkkäälle leskelle! Tosin hänen\nonnistui herättää tuttavissaan sellainen epämääräinen käsitys, että\nhän menestyi ja varttui varttumistaan taloudellisesti! Mutta se ajatus\noli liian epämääräinen, häilyi liiaksi ilmassa. Ja vaatekertaa lukuun\nottamatta hän ei antanut koskaan silminnähtävää todistusta siitä, että\nhänellä oli rahaa tuhlattavana. Hän ei voinut. Niillä rahoilla, mitä\nhänellä oli säännöllisesti käytettävinään, ei saanut aikaan muuta kuin\ntyydyttävän suoran laskoksen kummankin housunlahkeen keskelle. Kaupunki\nodotti hänen tekevän jotain ratkaisevaa siihen suuntaan, mitä se\nnimitti \"repäise faksi\".\n\nJa niin Ruth Earp oli ensimmäinen kutsumaan hänet hienompaan\nkulttuurielämään, nauttimaan niistä iloista, joita lymyili Bursleyn\nrumien seinien sisäpuolella.\n\n\"Sokuria?\" kysyi Ruth pää kallellaan, käsivarsi koholla, hiha alas\nvalahtaneena ja pala sokuria valkoisen hiiren tavoin puristettuna\npihtien hampaisiin.\n\nKukaan toinen ei ollut koskaan sanonut hänelle \"Sokuria?\" sillä tapaa.\nÄiti ei sanonut hänelle koskaan \"Sokuria?\" Äiti tiesi hänen haluavan\nkolme palaa, mutta ei suostunut koskaan antamaan hänelle kahta enempää.\n\"Sokuria?\" tuolla hiukan heikolla, anelevalla äänellä lausuttuna tuntui\nolevan täynnä merkillisyyttä, samalla kertaa valtavaa ja välttelevää.\n\n\"Kyllä, kiitos.\"\n\n\"Toinen pala?\"\n\nJa tuo \"Toinen pala?\" oli vieläkin suloisempi. Hän virkkoi itselleen:\n\"Tämä on varmaankin sitä, mitä sanotaan hakkailuksi.\"\n\nKun historioitsija kertoo tarkan totuuden, niin on aina tarjona vaara,\nettei häntä uskota. Mutta siitä vaarasta huolimatta täytyy suoraan\nsanoa, että tällä haavaa Denry mietti toden teolla avioliittoa. Typerä\nja lapsellinen ajatus, luonnottoman harkitsematon; mutta se juolahti\nhänen mieleensä ja -- mikä merkitsee enemmän -- se jäi sinne! Hän\nkuvitteli avioliittoa alituiseksi iltapäiväteeksi kahden kesken hienon\nnaisen kanssa, musliiniympäristössä. Ja tämä kuva miellytti häntä\nsuuresti. Ja Ruth ilmeni hänelle uudessa valossa. Kenties sen sai\naikaan hänen äänessään ilmenevä muutos. Ruth tuntui hänestä samalla\nhaavaa varsin naiselliselta ja lumoavalta olennolta ja olennolta,\njoka kykeni ansaitsemaan oman elatuksensa tavalla, mikä oli sekä\nomaperäinen että hienolle naiselle sopiva. Ruthin kaltainen nainen\nolisi ihastuttava tuntumatta taakalta. Ja eikö hän ollut tosiaankin\nmerkillinen nainen, yhtä merkillinen kuin hän itse oli miehenä? Täällä\nhän eli hienostuneen ylellisyyden keskellä. Se ei ollut kallista\nylellisyyttä (hänellä oli oivallinen käsitys asian rahallisesta\narvosta), mutta se oli kuitenkin ylellisyyttä. Ja koko asia oli niin\ntyylikäs. Hän halusi kaikesta sydämestään olla tyylikäs.\n\nJa sitten voileivät! Mikä miellyttävä keksintö! Voileivän laatiminen\nei maksanut mitään -- varmaankin Ruth oli tehnyt ne omin käsin -- ja\nkuitenkin se antoi ruoalle aivan erikoisen maun.\n\n\"Mikä teidät sai lahjoittamaan sen talon rouva Hullinsille?\" kysyi Ruth\näkkiä vilpittömyydellä, joka tuntui vaativan vilpittömyyttä.\n\n\"Oh\", hän vastasi, \"se oli vain päähänpisto! Ajattelin, että pitäisi\ntehdä niin. Se tuli päähäni silmänräpäyksessä, ja sitten tein sen.\"\n\nRuth pudisti päätään. \"Kummallinen mies!\" hän huomautti.\n\nSyntyi äänettömyys.\n\n\"Eikö siihen ollut syynä jotain, mitä Charlie Fearns sanoi?\" Ruth uteli.\n\nHän lausui nimen \"Charlie Fearns\" jonkinlaisella lievällä ylenkatseen\nvihjauksella ikäänkuin ilmaistakseen Denrylle, että tietysti hän ja\nDenry kykenivät sijoittamaan Fearnsin oikealle paikalleen.\n\n\"Ohoo!\" sanoi Denry. \"Tunnette siis koko asian?\"\n\n\"Tietysti se levisi ympäri kaupunkia. Rouva Fearnsin tyttö, Annunciata\n-- mikä naurettava nimi -- on minun oppilaitani -- nuorin kaikista.\"\n\n\"No niin\", virkkoi Denry hetken vaiettuaan, \"minua ei tietenkään\nhaluttanut päästää Fearnsiä mestaroimaan.\"\n\nRuth hymyili myötämielisesti. Denry tunsi, että he ymmärsivät toisensa\nsyvästi.\n\n\"Tuossa laatikossa on savukkeita\", sanoi Ruth uuninreunakkeelle\nviitaten, kun Denry oli ollut siellä puoli tuntia.\n\n\"Sallitteko todellakin?\" mutisi Denry.\n\nRuth kohotti kulmakarvojaan.\n\nIsommassa rasiassa oli myöskin hopeinen tulitikkulaatikko. Kaikki\nyksityiskohtaisesti järjestyksessä. Denrystä tuntui siltä, että hän\nseisoi vuorella ja hänen tarvitsi vain laskeutua kiertelevää polkua\njoutuakseen luvattuun maahan. Hän oli peräti tyytyväinen siihen\nmaailmanmiehen tapaan, millä hän oli sanonut: \"Sallitteko todellakin?\"\n\nHän tuprutteli savua hellävaroen. Ja savuke huuliensa välissä ja\nheiluttaen vasemmalla kädellä tulitikun sammuksiin hän kysyi:\n\n\"Poltatteko itse?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Ruth, \"mutta en julkisesti. Minä tunnen miehet.\"\n\nTämä tapahtui siihen aikaan, jolloin naiset tupakoivat vielä arastellen.\n\n\"Minä pyydän\", vakuutti Denry työntäen rasian häntä kohti. Mutta Ruth\nei halunnut tupakoida.\n\n\"En tarkoita _teitä_\", hän sanoi, \"en laisinkaan. Mutta en voi hyvin.\nPäätäni kivistää niin hirveästi.\"\n\nDenry tekeytyi huolestuneen näköiseksi.\n\n\"Te näytättekin aika kalpealta\", hän virkkoi kömpelösti.\n\n\"Kalpealta!\" toisti Ruth. \"Olisitte vain nähnyt minut tänä aamuna.\nMinua vaivaa toisinaan ankara huimaus. Lääkäri sanoo sen johtuvan\nhuonosta ruoansulatuksesta. Mutta ei jutella minun vähäpätöisestä\npersoonastani ja typeristä taudeistani. Ehkä tee vaikuttaa hyvää.\"\n\nDenry vastusteli jälleen, mutta hänen kokemuksensa sisäisestä\nkulttuurista oli liian veres antaakseen hänen vastustella tehokkaasti.\nAsian laita oli sellainen, ettei hän osannut sanoa sitä luonnollisesti.\nHänen oli sepitettävä sanottavansa ja sitten lausuttava ne, ja\ntuloksesta puuttui välittömyyden välttämätön sävy. Hän ei voinut\nolla ajattelematta, kuinka ihmeellisesti naiset osasivat hillitä\nitseään. Kun hänen päätään kivisti -- mikä onneksi tapahtui harvoin\n-- silloin ei hän kyennyt ajattelemaan ja puhumaan mitään muuta; koko\nmaailmankaikkeus oli pelkästään päänkipua. Ja nyt Ruth tunsi päänsä\nkipeäksi, eikä kuitenkaan ollut puoleen tuntiin maininnutkaan sitä!\n\nRuth alkoi rupatella Fearnseistä ja Swetnameista ja kertoi juoruja\nHenry Mynorsista (joka vastusti tanssia) ja Anna Tellwrightista, tuon\nvanhan rikkaan kitupiikin Ephraim Tellwrightin tyttärestä. Se oli\nilmeistä; hän tunsi Bursleyn seuraelämän kulissien takaiset asiat!\nAivan kuin hän olisi poistanut etuseinän joka talosta ja tutkinut\njokaista huonetta kaikessa rauhassa, tarkan yksityiskohtaisesti.\nMutta tietysti tanssinopettajattarella oli tilaisuuksia... Denryn oli\ntekeytyminen melkein yhtä kaikkitietäväksi.\n\nSitten Ruth katkaisi keskustelun vähääkään varoittamatta ja nojautui\ntaaksepäin tuolissaan.\n\n\"Viitsisitteköhän käväistä tuolla ladossa minun puolestani?\" hän mutisi.\n\nTavallisesti hän nimitti tanssiopistoa ladoksi. Se oli varemmin ollut\ntavarasäiliönä.\n\nDenry hypähti pystyyn. \"Kernaasti\", hän sanoi varsin innokkaana.\n\n\"Luullakseni löydätte pienen hajuvesipullon pianolta\", virkkoi Ruth\nsulkien silmänsä.\n\nDenry riensi kiihkeänä tekemään työtä käskettyä ja tuntien olevansa\npelottava ritari ja heikkojen naisten suojelija. Hän tunsi selvästi\nhallitsevansa tilannetta. Aivan oikein, pieni hajuvesipullo oli\npianolla. Hän sieppasi sen ja kantoi Ruthille ritarillisuuden siivillä.\nHän ei ollut tietänyt, että hajuvesi paransi tai lievensi päänkipua.\n\nRuth avasi silmänsä ja koetti ankarasti ponnistaen näyttää iloiselta\nja paremmalta. Mutta se ei onnistunut. Hän otti tulpan pullosta ja\nhaisteli ensin tulppaa ja sitten pulloa; sitten hän kaatoi muutaman\npisaran nestettä nenäliinalleen ja sovitti sen ohimoilleen.\n\n\"Se helpottaa\", hän sanoi.\n\n\"Todellakin?\" tiedusti Denry. Hän ei tietänyt, mihin ryhtyisi -- oliko\nistuttava ja uskottava neito terveemmäksi vaiko jäätävä seisomaan\nkunnioittavaa ja vakavaa huolestuneisuutta osoittaen. Hän arveli,\nettä parasta olisi lähteä; mutta eikö ollut epäritarillista hyljätä\nRuth moisissa olosuhteissa? Asuihan tämä yksinään. Hänellä ei ollut\npalvelijatarta, siivoojatar vain kävi siellä silloin tällöin.\n\nRuth nyökkäsi urheata, väärää hilpeyttä osoittaen. Ja sitten hän sai\nuuden puuskan.\n\n\"Eiköhän teidän olisi parasta mennä levolle?\" ehdotti Denry\npäättäväisemmin. Ja hän lisäsi: \"Ja minä lähden... Teidän pitäisi mennä\nlevolle. Ei siinä muu auta.\" Hän puheli nyt kuin viisas setä ikään.\n\n\"Ei, ei\", sanoi Ruth heikosti. \"Sitä paitsi teidän ei käy lähteminen,\nennenkuin olen maksanut teille.\"\n\nDenryn kielen kärjellä oli jo huudahdus: \"Oh, älkää välittäkö siitä\nnyt!\" Mutta hän hillitsi itseään. Denryssä oli huomattava määrä selvää\njärkeä. Hän oli vaivannut päätään ajattelemalla, miten voisi sievästi\nmainita vuokran lähtiessään kiireisesti, jotta Ruth voisi mennä\nlevolle. Ja nyt tämä oli itse selvittänyt pulman.\n\nRuth ojensi käsivartensa ja otti avainkimpun pikkupöydällä olevasta\nkorista.\n\n\"Ehkä tahtoisitte avata tuon laatikon?\" hän sanoi. Ja tarkastellessaan\navaimia toista toisensa jälkeen valitakseen oikean hän lisäsi: \"Joka\nneljännes olen pannut rakkaan herra Calvertinne vuokran tuon kaapin\nlaatikkoon... Tässä on avain.\" Hän kannatti koko kimppua valitsemastaan\navaimesta, ja Denry otti sen käteensä. Ja sitten hän vaipui jälleen\ntuoliinsa ponnistuksen uuvuttamana.\n\n\"Teidän täytyy vääntää avainta äkkiä\", hän sanoi heikosti, kun Denry\nkopeloi kömpelösti lukkoa.\n\nNiinpä hän väänsi avainta äkkiä.\n\n\"Oikeanpuoleisessa pikku laatikossa on pussi\", mutisi Ruth.\n\nAvain kääntyi kääntymistään. Alussa se oli tenännyt vastaan, mutta nyt\nse pyöri liiankin helposti.\n\n\"Ei se ota auetakseen\", hän sanoi tuntien itsensä kömpelöksi.\n\nAvain raksahti ja luisti, ja toiset avaimet helisivät vastakkain.\n\n\"Kyllä se aukeni aivan helposti tänä aamuna\", vakuutti Ruth. \"Se on\nkyllä hiukan itsepintainen.\"\n\nAvain pyöri pyörimistään.\n\n\"Odottakaahan, minä avaan sen itse\", sanoi Ruth väsyneesti.\n\n\"Ei, ei!\" intti Denry.\n\nMutta Ruth nousi urheana, hoippui kaapin luo ja otti avainkimpun hänen\nkädestään.\n\n\"Pelkään, että olette jollain lailla särkenyt lukon\", selitti Ruth\nkoetettuaan turhaan avata kaappia.\n\n\"Niinkö?\" mutisi Denry. Hän tiesi joutuneensa noloon asemaan.\n\n\"Tahtoisittekohan käväistä Allmanilla\", sanoi Ruth siirtyen jälleen\ntuolilleen, \"pyytämässä, että lähettävät miehen avaamaan lukon? Muuta\nkeinoa ei ole. Tai ehkä olisi parasta sanoa, että lähettävät heti\nhuomisaamuna. Ja heti kun hän on korjannut sen, niin tulen itse tuomaan\nrahat. Ja voitte ilmoittaa rakkaalle herra Calvertillenne, että aion\nmuuttaa ensi neljännekseltä.\"\n\n\"Älkää vaivautuko tuomaan\", sanoi Denry. \"Voin varsin hyvin pistäytyä\nitse tänne.\"\n\nRuth joudutti hänet tiehensä arvoituksellisella tavalla. Denry ei ollut\nvarma siitä, oliko hän onnistunut vaiko epäonnistunut Ruthin mielestä\nmaailmanmiehenä ja hienostuneena teenjuojana.\n\n\"Älkää vain unohtako Allmania!\" muistutti Ruth hänen poistuessaan\nhuoneesta. Hänen oli määrä sulkea itse ulko-ovi jälkeensä.\n\n\nIII.\n\nHän palasi myöhään samana yönä Urheiluklubista vietettyään siellä\nhauskan illan, jota oli kestänyt kello yhteen asti. Juuri työntäessään\näitinsä mökin isoa avainta lukkoon hän havaitsi merkillisen\nilmiön Broughaminkadun yläpäässä, missä tämä liittyy P. Luukkaan\naukioon. Ja sitten hän erotti lämpimän kesäyön kaasuvaloisessa\nhämärässä epämääräisen suorakulmaisen laitteen liikkuvan verkalleen\nBroughaminkadun rinnettä kohti.\n\nSiellä tuli muuttovaunut.\n\nMutta tavatonta ei ollut se, että siellä tuli muuttovaunut, vaan\nettä ne liikkuivat omasta voimastaan ja tahdostaan. Sillä edessä ei\nollut mitään hevosia, ja Denry näki, että kaksoisaisat oli nostettu\nkohtisuoraan ylöspäin, kuten ajurit tekevät riisuttuaan hevoset\nvaljaista. Muuttovaunut olivat lähteneet karkuun. Ne olivat huomanneet\nkoston päivän koittavan ja pakenivat. Vartijat olivat kaikesta päättäen\njättäneet jarrun kiinnittämättä, ja nyt ne olivat päässeet irralleen.\n\nNe laskeutuivat ensimmäisen osan Broughaminkatua suuruudelleen\nsopivalla arvokkuudella ja samalla haavaa ilmeisesti tajuten tilanteen\nhullunkurisuuden. Sitten ne tuntuivat sanovan itselleen: \"Muuttovaunut\novat aina muuttovaunuja.\" Sitten ne tekeytyivät typerän vakaviksi kuin\nmies, joka on täysin varma siitä, ettei ole humalassa. Siitä huolimatta\nne pysyttelivät verraten hyvin keskellä katua, mutta ikäänkuin katu\nolisi ollut pingotettu köysi.\n\nRyminä kasvoi, mikäli ne lähestyivät Denryä. Hän veti avaimen äitinsä\nmökin ovesta ja pisti sen taskuunsa. Hän oli aina parhaimmillaan\nratkaisutilanteessa. Ja muuttovaunujen hyökkäys oli ilmeisesti\nvaarallinen tilanne. Alempana kävi Broughaminkadun rinne uhkaavammaksi,\nja oli mahdollista, että muuttovaunut, jotka olivat päättäneet pysyä\nmuuttovaunuina, siirtäisivät kadun alapäässä olevat ihmiset yht'äkkiä\nvuoteestaan. Muuttovaunut, joiden into on herännyt, saattavat kyetä\nhämmästyttäviin suorituksiin. Kokonaiset kadut voivat luhistua niiden\ntieltä.\n\nKun muuttovaunut kulkivat Denryn ohitse noin puolen neljättä engl.\npeninkulman nopeudella tunnissa, hän hypähti tai paremminkin kapusi\nniihin menettämättä tässä työssä muuta kuin hattunsa, joka jäi hänen\näitinsä oven edustalle todistamaan, että poika oli käynyt siellä ja\npoistunut harvinaisten olosuhteiden vallitessa. Denryssä oli herännyt\noivallinen ajatus pudottaa aisat alas toimimaan jarruina. Mutta ollen\ntottumaton käsittelemään aisoja tämä toimitus kävi häneltä jotensakin\nhitaasti, ja ennenkuin ensimmäinen aisapari oli pudonnut, kiitivät\nmuuttovaunut jo kahdeksan peninkulmaa tunnissa ja jyrkin kohta oli\nvielä edessä. Sitä paitsi vasemmanpuoleisen aisaparin pudottaminen\nlennätti vaunut vasemmalle, ja Denry sai pudotetuksi toisen parin\nparahiksi pelastaakseen tielle joutuneen lyhtypatsaan. Kaivellen ja\nkyntäen kadun pintaa nuo neljä aisanpäätä antoivat muuttovaunuille\njotain ajateltavaa muutaman sekunnin ajaksi. Mutta onnettomuudeksi\nkadun jyrkkyys yllytti niitä itsepintaisiin oikkuihin, ja muutamaa\nsekuntia myöhemmin olivat kaikki neljä aisaa poikki ja muuttovaunut\ntuntuivat vainuavan aukean lakeuden olevan edessään. (Todellisuudessa\noli edessä kanava.) Sitten Denry keksi jarrun ja kävi raivoisasti\nrautakammen kimppuun. Hän väänsi ja käänsi sitä nelisenkymmentä\nkierrosta. Siitä ei tuntunut olevan mitään apua. Ihmeellisintä oli,\nettä muuttovaunut pysyttelivät keskellä katua. Hetken kuluttua Denry\nsaattoi hämärästi erottaa kanavatelakan muurin ja kaksinkertaiset\npuuportit. Hän ei voinut hypätä pois; muuttovaunut olivat nyt pikajuna,\nja epäilen, olisiko hän hypännyt pois, vaikka se ei olisikaan ollut\nmieletöntä. Hänen itsepintaisuutensa oli sitä lajia, joka vie vaikka\nsurman suuhun pelkästä huvista. Viimeiset viisi-, kuusikymmentä\nkyynärää Broughaminkatua olivat tasapintaa, ja muuttovaunut talttuivat\nhiukan kiireessään. Denry saattoi nyt kaasulampun valossa selvästi\nnähdä telakan portin ja siinä suurin kirjaimin maalattuna:\n\n    SHROPSHIREN UNION KANAVA\n         OSAKEYHTIÖ\n\n    Yleinen Kuljetusliike\n\n    Pääsy asiattomilta kielletty.\n\nHän oli matkalla suoraan porttia kohti, ja muuttovaunuilla\noli ilmeisesti asiaa niillä main. Ne hypähtivät vaakalaitteen\nrautasuojuksen yli, ja tämä loikkaus järkytti niitä niin, että ne\neivät suuntautuneetkaan suoraan porttia kohti, vaan tapailivat\npuolittain porttia, puolittain tiilikivipylvästä. Denry puri hampaansa\nyhteen ja tarrautui istuimeensa. Portti olisi voinut olla paperia ja\ntiilikivipylväs pahvia. Muuttovaunut puhkaisivat ne, samaten kuin\nmiekka lävistää aaveen, ja Denry oli yhä hengissä. Loppumatka oli lyhyt\nja hurja, johtuen osin ryhmästä sementtisäkkejä, osin kanava-altaan\nläheisyydestä. Muuttovaunut loikkasivat kanavaan kuin muinaisajan\nhirviö ja alkoivat juoda.\n\nDenry painui tuokioksi veden alle, mutta seisoen kapealla etulaudalla,\nmistä aisojen katkenneet varret työntyivät ylöspäin, hän pääsi\nvyötäisiään myöten vedestä. Hän ei ollut uimataitoinen.\n\nKaikkialla vallitsi hiljaisuus ja pimeys, tähtien valo vain väikkyi\nheikosti kanava-altaan leveällä povella. Muuttovaunut eivät olleet\nmatkallaan kohdanneet ainoatakaan sielua. Denry oli ollut yksinään\ntodistamassa niiden omituista karkuretkeä.\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" hän mutisi ääneen.\n\nJa muuttovaunujen kohdusta vastasi ääni:\n\n\"Kuka siellä on?\"\n\nDenry tutisi kauttaaltaan.\n\n\"Minä!\" hän sanoi.\n\n\"Ei suinkaan herra Machin?\" tiedusti ääni.\n\n\"Kyllä vaan\", hän sanoi. \"Hyppäsin mukaan, kun se tuli katua alaspäin\n-- ja tässä sitä nyt ollaan!\"\n\n\"Oh!\" huudahti ääni. \"Kunpa pääsisitte tänne minun luokseni.\"\n\nSe oli Ruth Earpin ääni.\n\nHän tajusi totuuden hetkellisen tarkkanäköisyyden kirkastamana. Ruth\noli näytellyt hänelle.\n\nRuth oli esittänyt hänelle kaksinäytöksisen komedian. Hän oli\naikonut panna toimeen \"kuutamoretken\", kuten sitä Kaupunkiviisikossa\nnimitettiin. Muuttovaunut (epäilemättä kotoisin Birminghamista, missä\nhänen isänsä oleili) oli tuotu hänen asuntonsa edustalle myöhään\nillalla ja ne oli määrä täyttää ja kuljettaa pois yön kuluessa. Hevoset\noli riisuttu, kenties Ruthin omaan pihaan, ja ajurien levätessä olivat\nmuuttovaunut lähteneet liikkeelle vieden Ruthin mukanaan. Hänellä ei\nollut rahaa lukittuna umpilukkoisessa kaapissaan. Syynä siihen, miksi\nhän ei ollut maksanut rakkaalle herra Herbert Calvertille, ei ollut se,\nminkä hän oli esittänyt. Denryn ensimmäinen hämmästynyt ajatus oli:\n\"Kylläpä siinä tytössä on uskallusta! Se on vissi asia!\"\n\nRuthin kaksimielisyys ja kehnous ei järkyttänyt hänen mieltään.\nHän ihaili neidon suurenmoista ja rohkeata aietta; se miellytti\nvoimakkaasti jokaista solua hänen aivoissaan. Hän tunsi, että he\nmolemmat olivat hengenheimolaisia.\n\nHän koetti kiivetä vaunujen sivua myöten päästäkseen takaovelle, mutta\nmuuttovaunuissa ei voi hypätä pyörältä pyörälle, varsinkin kun pyörät\novat veden alla. Sen vuoksi hänen oli pakko kavuta katolle ja sieltä\nliukua toiselle ovipuoliskolle, joka heilui avoinna. Tämä teko ei ollut\naivan yksinkertainen. Lopulta hän tunsi vaunujen pohjan laskeuduttuaan\npuolen kyynärän verran veteen.\n\n\"Missä te olette?\"\n\n\"Täällä\", sanoi Ruth surkeasti. \"Istun pöydällä. Muuta ei oltu\nennätetty nostaa vaunuihin, ennenkuin miehet lähtivät hakemaan\nillallista tai jotain muuta. Muuttomiehet ovat aina sellaisia. Onko\nteillä tulitikkua?\"\n\n\"Tulitikkuja minulla on tukuittain\", sanoi Denry, \"mutta mitä hyvää\nluulette niistä nyt olevan, kun ne ovat likomärkiä?\"\n\nLyhyt äänettömyys. Hän huomasi, ettei Ruth ollut koettanut sanallakaan\nselittää käytöstään häntä kohtaan. Ruth tuntui olevan varma siitä, että\nhän ymmärtäisi.\n\n\"Minä olen saanut kauheita kolahduksia, ja nenästäni taitaa vuotaa\nverta\", sanoi Ruth entistä surkeammin. \"Kaikeksi onneksi täällä oli\nolkia ja säkkejä.\"\n\nLaajalta hapuiltuaan Denryn käsi kosketti hänen märkää hamettaan.\n\n\"Kyllä te olette aika paha tyttö\", hän sanoi.\n\nHän kuuli nyyhkytyksen, hurjan nyyhkytyksen. Tuo ylpeä, riippumaton\nolento oli murtunut tapahtumain painosta. Denry kiipesi vedestä sille\npuolelle pöytää, joka oli vielä vapaana. Ja muuttovaunut olivat pimeät\nkuin tulivuoren kita.\n\nVähitellen selvisi nyyhkytysten kuohunnasta heikkoja äänteitä,\nja vähitellen Denry sai kuulla koko tarinan Ruthin vaikeuksista,\nonnettomuuksista, ponnistuksista ja tappioista. Tämä tunnusti\nsyyllisyytensä avomielisesti. Mutta mitä hän voi tehdä? Hän oli\ntarkoittanut hyvää. Mutta mitä hän voi tehdä? Hänet oli ajettu\numpikujaan. Ja hänen oli ajateltava isäänsä! Hän oli todenteolla\naikonut maksaa vuokran edellisenä päivänä tai ainakin osan siitä.\nMutta hänelle oli sattunut pettymyksiä! Ja hän oli voinut niin pahoin.\nSanalla sanoen...\n\nVaunut heilahtivat. Ruth tarrautui kiinni Denryyn ja tämä puolestaan\nhäneen. Vaunut laskeutuivat mukavaan makuuasentoon kanavan liejuun.\n\n(Omituista, ettei hän ollut huomannut sitä ennen, mutta ensi käynnillä\nRuth oli lykännyt suorituksen siitä syystä, että pankki oli suljettu,\nja toisella käynnillä hän oli vakuuttanut, että tarvittavat rahat oli\nvähitellen kasattu hänen kaappiinsa! Eikä hän ollut havainnut tuota\nristiriitaisuutta. Sellaista vaikuttaa teepuku. Mutta hän antoi sen\nRuthille anteeksi tämän suunnattoman rohkeuden tähden.)\n\n\"Mitä nyt voimme tehdä?\" kysyi Ruth melkein kuiskaten.\n\nTämä luottamus liikutti Denryä.\n\n\"Täytyy odottaa, kunnes valkenee\", hän sanoi.\n\nJa niin he odottivat ulapallaan. Kuumassa heinäkuussa ei ole\nvastenmielistä virutella jalkojaan vedessä yön tukahduttavina hetkinä.\nRuth kertoi hänelle yhä enemmän.\n\nKun aamunkoiton harmaa alkusoitto alkoi viritä, huomasi Denry, että\nmuuttovaunujen peräpuolella ulottui ulappaa korkeintaan kyynärän mitta\nja että oli helppoa katolle kiivettyään loikata sieltä rannalle.\nHän teki sen ja sovitti sitten laudan niin, että Ruthkin pääsi\nmaihin. Heidän painostaan vapautuneena pöytä ui heidän jälkeensä\nulos vaunuista. Denry veti sen maihin ja alkoi sitten murskata sitä\njalallaan.\n\n\"Mitä ihmettä te teette?\" kysyi Ruth heikosti. Hän oli liian raukea\nvastustaakseen pontevammin.\n\n\"Jättäkää se minun huolekseni\", sanoi Denry. \"Tämä pöytä on ainoa\ntodistaja, joka voi antaa teidät ilmi. Emme voi kantaa sitä takaisin.\nVoisimme kohdata jonkun kadulla.\"\n\nHän sitoi pöydän sirpaleet yhteen vaunuissa uiskentelevalla nuoralla\nja kiinnitti kimppuun raskaan rautakangen, jonka tehtävänä oli pitää\novet suljettuina. Sitten hän upotti koko kantamuksen puuta ja rautaa\nkanava-altaan syrjäisimpään nurkkaukseen.\n\n\"Kas niin!\" hän sanoi. \"Ymmärrättekö nyt? Tässä ei ole tapahtunut muuta\nkuin että muuttovaunut ovat lähteneet karkuun ja pudonneet kanavaan\nmiesten huolimattomuuden vuoksi. Muun voimme järjestää huomenna --\ntarkoitan vuokraa ja muuta sellaista.\"\n\nHe katsoivat toinen toiseensa.\n\nRuthin hameet olivat melkein kuivat. Nenässä ei ollut merkkiäkään\nverenvuodosta, mutta vasemman silmän yläpuolella oli sininen kupura.\nDenry oli tosin vailla hattua ja hänen housunlahkeensa olivat\ntarrautuneet kiinni sääriin, mutta muutoin ei hän näyttänyt vallan\nmahdottomalta.\n\nHe seisoivat yksinään äänettömässä aamunkoitossa.\n\n\"Teidän on parasta lähteä kotiin Acrenkujanteen kautta eikä\nBroughaminkatua\", sanoi Denry. \"Käyn katsomassa aamupäivällä.\"\n\nNäissä jäähyväisissä tunnettiin enemmän kuin sanottiin.\n\nHe astuivat peräkkäin tuhoutuneesta kanavaportista, kulkiessaan\ntarkastaen katua. Kaupungintalon kello löi kolmea, kun Denry kapusi\näitinsä portaita. Hän ei ollut nähnyt ainoatakaan sielua.\n\n\nIV.\n\nTarkkaa yksityiskohtaista totuutta ei saanut koskaan tietää useampi\nkuin kaksi Bursleyn asukasta. Se näytti kuitenkin olevan varmaa, että\nkoettaessaan estää karanneita muuttovaunuja tuhoamasta kaupunkia Denry\noli ajanut niiden mukana kanavaan. Romanttista retkeä pidettiin täysin\nluonteenomaisena Denrylle. Tämän totuudensaaren ympärillä kuohui\ntarumainen meri juoruja, jossa väite iski väitettä vastaan ja Denryn ja\nRuthin nimet törmäsivät yhtä mittaa vastakkain.\n\nHerra Herbert Calvert vilkaisi omituisesti ja ehkäpä ivallisestikin\nDenryyn, kun tämä saapui ja ojensi kymmenen puntaa (palkkio\nvähennettynä), minkä summan hän sanoi neiti Earpin suorittaneen tilinsä\nhyväksi.\n\n\"Kuulkaahan nyt\", sanoi pikku Calvert kiilto kurjissa pienissä\nsilmissään. \"Teidän täytyy toimittaa jäännös viipymättä.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Denry, \"kyllä toimitan.\"\n\n\"Oliko hänellä aikomus livistää?\" tiedusti Calvert.\n\n\"Ei ensinkään!\" vakuutti Denry. \"Se oli peräti hullunkurinen erehdys.\nMuuta selitystä en voi ajatella kuin että nuo vaunut olivat joutuneet\nväärään taloon.\"\n\n\"Onko hän saanut teidät pauloihinsa?\" kysyi Calvert hämmästyttävän\njulkeasti.\n\nDenry mietti hetkisen. \"On\", hän sanoi. \"Entä teidät?\"\n\nHerra Calvert kummasteli, mitä hän tarkoitti.\n\nHän myönsi itselleen, että tämä kihlaus oli alkanut verrattoman oudolla\ntavalla.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\nHaaksirikko.\n\n\nI.\n\nKaupunkiviisikossa ja ehkäpä muuallakin vallitsee tapa, jonka nojalla\nkaksi nuorta, jotka ovat joutuneet kihloihin varhain kesällä, kohtaavat\nmitä eriskummallisimmasta yhteensattumasta toisensa elokuussa samassa\nkylpypaikassa ja usein asustavat siellä saman kadun varrella. Näin kävi\nmyöskin Denrylle ja Ruth Earpille. Vaikeuksia oli ollut -- niitä on\naina. Liikemies, joka elättää itseään keräämällä vuokria viikoittain,\nei tietenkään voi poistua epämääräiseksi ajaksi. Ja nuoren naisen,\njoka elää yksinään maailmassa, on otettava huomioon yleinen mielipide.\nMutta Ruth järjesti asian niin, että hänen nuori ystävättärensä Nellie\nCotterill, jonka vanhemmat olivat avokätisiä, liittyi hänen seuraansa.\nJa Pohjois-Staffordshiren rautatien ihmisystävällinen suunnitelma myydä\nneljän shillingin matkailijalippuja sai Denryn vakuuttamaan itselleen,\nettei hän ollut ihan hullu aikoessaan viettää pari viikkoa Englannin\nrannikolla.\n\nRuth valitsi Llandudnon, koska Llandudno oli tyylikkäämpi kuin Rhyl tai\nBlackpool eikä sen kalliimpi. Ruthilla ja Nelliellä oli parihuoneet\neräässä täysihoitolassa P. Asaphintien 26:nnessa (lähellä Rantatietä),\nja Denry vuokrasi yhden huoneen toisesta täysihoitolasta Asaphintien\n28:nnessa. Sen lähemmäksi ihannetilaa olisi tuskin voinut päästä.\n\nDenry ei ollut koskaan ennen nähnyt merta. Kun hän komeimmassa\nasussaan asteli esplanaadia tai rantasiltaa rinnallaan molemmat\nneidot komeimmassa asussaan ja liittyi huvittelijain ja rahan\ntuhlaajain suunnattomaan laumaan, teki meren kauneus ja mahtavuus\nhäneen epäilemättä syvän vaikutuksen. Mutta vielä syvemmän\nvaikutuksen kuin meren kauneus ja mahtavuus teki häneen se edullisten\nliikemahdollisuuksien paljous, minkä Llandudnon kaltainen paikka\ntarjosi. Hän ei nähnyt täällä ensi kertaa ainoastaan merta, vaan\nmyöskin mahdollisuudet kerätä rikkautta rehellisellä kekseliäisyydellä.\nTulonsa jälkeisenä aamuna hän lähti kävelemään ja eksyi Suur-Ormen\nvaiheilla ja sai kiireimmän kaupalla vaeltaa Rantatien päästä\npäähän kello yhdeksän tienoissa. Ja jokaisen talon jokaisessa\npohjakerros-ikkunassa hän näki pitkän pöydän täyden ihmisiä syövän ja\njuovan samanlaisia ravintoaineita. Llandudnossa halusi viisikymmentä\ntuhatta sielua aina suorittaa saman teon samaan aikaan; he tahtoivat\nsaada ajan kulumaan ja olivat valmiit tekemään mitä tahansa saadakseen\najan kulumaan ja vielä maksamaankin siitä hyvästä. Ja kaikki maksoivat\nviivyttelemättä.\n\nTämä suuri ajatus oli hänestä paljoa majesteetillisempi kuin meri tai\nSuur-Orme tai Pikku-Orme.\n\nSe jäi hänen päähänsä, koska hän oli äkkiä muuttunut varsin vakavaksi\nhenkilöksi. Hänellä oli nyt jotain, minkä hyväksi kannatti elää,\nmihin voi tuhlata tarmoaan. Kihlaus herätti hänessä onnea ja enemmän\nylpeyttä kuin onnea ja enemmän kummastusta kuin ylpeyttä. Hänen\nkosintamenettelynsä erosi jyrkästi siitä käsityksestä, mikä hänellä\nvaremmin oli ollut moisesta jutusta. Hän ei ollut kokenut niitä\nmielialoja, joita oli odottanut saavansa tuta. Ja sitten hänen\najatuksissaan pyöri alinomaa tämä kysymys: _Mikä hänessä mahtoi\nmiellyttää Ruthia?_ Tämä lienee saanut sellaisen käsityksen, että\nhän oli paljoa ihmeellisempi kuin todellisuus osoitti. Voiko olla\nmahdollista, että Ruth, joka oli paljoa kokeneempi ja loistavampi,\noli suudellut häntä? _Häntä!_ Hän tunsi velvollisuudekseen kohota sen\nliioitellun käsityksen tasalle, mikä Ruthilla hänestä oli. Mutta miten?\n\n\nII.\n\nHe eivät olleet vielä kosketelleet taloudellisia kysymyksiä, vaikka\nDenry olisi tahtonut pohtia niitä. Epäilemättä Ruth piti häntä\nvarakkaana miehenä. Tämä kävi selväksi Llandudnon-retken kuluessa.\nSe miellytti Denryä, mutta seuraavana päivänä hänessä heräsi pahoja\naavistuksia, ja sitä seuraavana hän säikähtyi; ja kolmantena päivänä\nhänet tuntui vallanneen kauhu. Oikeampaa on sanoa, että Ruth piti\nhäntä vähemmässä määrin varakkaana miehenä kuin rahojen ehtymättömänä\ntaikalähteenä.\n\nHän ei suoraan sanoen voinut liikahtaakaan asunnostaan kaiuttamatta\nrahaa, ja usein se tapahtui aivan aavistamatta. Rantasilta, kiertävät\nlaulajat, nukketeatteri, kylvyt, leivokset, jäätelöt, kepit, hedelmät,\ntuolit, soutuveneet, konsertit, makeiset, valokuvat, ajeluretket:\nnäistä kustannuksista voi mikä tahansa osua hänen kohdalleen milloin\nhyvänsä he lähtivät vaatimattomalle kävelyretkelle. Olisi luullut\nkävelyretkiä maksuttomiksi, ilmaa ilmaiseksi! Erehdystä! Jos hän olisi\nrohjennut, niin hän olisi jättänyt kukkaronsa kotiin, kuten Ruth\nalituiseen teki. Mutta miehet ovat siveellisesti raukkoja.\n\nHän oli arvioinut seuraavasti: -- Meno- ja paluupiletti neljä\nshillinkiä viikossa. Täysihoitolamaksu viisikolmatta shillinkiä\nviikossa. Viikkomenot kaiken kaikkiaan kaksikymmentä yhdeksän\nshillinkiä -- tai korkeintaan kolmekymmentä.\n\nEnsimmäisenä päivänä hän kulutti neljätoista shillinkiä kaikenlaiseen\njonninjoutavaan -- mikä merkitsi viiden punnan lisäkuluja viikossa!\nToisena päivänä hän kulutti yhdeksäntoista shillinkiä kaikenlaiseen\njonninjoutavaan, ja Ruth vaati itsepintaisesti juomaan hänen ja\nNellien kanssa teetä heidän täysihoitolassaan, mistä hyvästä hänen oli\ntietenkin maksettava, sillä välin kun hänen oma teensä meni hukkaan\nnaapuritalossa. Ja niin summa suureni päivä päivältä. Sunnuntain\nkoittaessa hänen kukkaronsa avoin haava tyrehtyi kaikeksi onneksi.\nRuth halusi hänet jälleen luokseen teelle. Hän kieltäytyi -- joka\ntapauksessa hän jäi pois -- ja heidän lemmenvirtansa herkän tyyni kalvo\nsärkyi hiukan.\n\nEi kukaan olisi voinut arvata, että Ruth oli omalta osaltaan\nrahapulassa. Ritarillisena sulhasena Denry oli auttanut hänet\nvuokramaksun hirvittävästä rämeestä; mutta hänellä oli paljo muitakin\nvelkoja kuin vuokra. Mutta kun hän oli saanut osan neljännestuloistaan,\nolivat ajatukset heti siirtyneet Llandudnoon, huvituksiin ja pukuihin.\nHän ei ymmärtänyt rahan arvoa eikä oppisi koskaan ymmärtämään.\nTämä kuului kenties osaltaan hänen etevämmyyteensä. Lempeä, arka,\nvaitelias Nellie antoi Denryn toisinaan huomata, että hänkin paheksui\nystävättärensä huikentelevaisuutta. Usein Nellie pyysi vaatimattomasti\nsaada suorittaa osansa jonkin huvituksen aiheuttamista kustannuksista.\nJa Denrystä tuntui oikeudenmukaiselta, että Nellie maksaisi osansa,\nja häntä halutti ankarasti ottaa rahat vastaan, mutta hän ei voinut\ntehdä sitä. Saattoipa hän käydä aivan yrmeäksikin, kun Nellie sellaista\nvaati. Tästä ilmenee, kuinka typerän ja järjettömän erilainen hän oli\nkuin me muut.\n\nNellie oli heidän seurassaan herkeämättä paitsi juuri silloin, kun he\nerkanivat yöksi. Niin että Denry maksoi poikkeuksetta kolmen puolesta.\nMutta hän piti Nellie Cotterillista. Tämä punastui niin helposti ja\njumaloi niin ilmeisesti Ruthia ja ihaili häntä itseään, ja tytön\nteeskentelemättömässä luonteessa oli selvä annos tervettä järkeä.\n\nMaanantai-aamuna Denry nousi varhain palaten Bursley'iin vuokria\nkeräämään ja kiinteistöjä hoitamaan. Hän oli kuluttanut melkein viisi\npuntaa yli laskelmiensa. Ellei hän olisi sattunut saapumaan Llandudnoon\ntaskussaan osa edellisen viikon vuokrarahoja, hän olisi joutunut\n\"kiipeliin\", kuten Kaupunkiviisikossa sanotaan.\n\nBursleyssä ollessaan hän mietti melko lailla. Elokuussa ei Bursley\nkannusta mihinkään muuhun kuin mietiskelyyn. Äiti teki työtä tapansa\nmukaan. Denryn selonteko kihlautuneiden elämästä Llandudnossa oli hyvin\nhämärä.\n\nTiistai-iltana hän palasi Llandudnoon, ja hänen ajatustensa yleisestä\njuoksusta huolimatta sattui kerta vielä, että hänen taskujaan pullisti\nosa viikon vuokrarahoja. Hän ei tietänyt tarkalleen, mitä tapahtuisi,\nmutta sen hän tiesi, että jotain tapahtuisi; siitä yksinkertaisesta\nsyystä, ettei tätä menoa voisi jatkua, ellei jotain tapahtuisi. Ellei\nsyntyisi riitaa, keskinäistä sopimusta tai ihmettä, tyhjentäisi\nkolmen kuukauden kihlausauvo Ruth Earpin rinnalla hänen tulolähteensä\nja tuhoisi hänen maineensa miehenä, joka kykeni aina suoriutumaan\nratkaisutilanteesta.\n\n\nIII.\n\nEnsiksi sattui merellä myrsky. Hän kuuli siitä puhuttavan Rhylissä\nja näki myöhään illalla vaahtohyrskyt Prestatynin luona. Ja kun juna\nsaapui Llandudnoon kestitsivät molemmat neidot ulsterit yllään ja lakki\npäässään häntä tervetuliaisiksi ihmeellisillä tarinoilla myrskystä ja\nhaaksirikoista ja pelastusvenheistä. Ja he olivat niin hilpeitä ja niin\nystävällisiä, niin ilmeisesti iloissaan nähdessään jälleen ritarinsa,\nettä Denry havaitsi viipymättä olevansa mitä parhaalla tuulella. Hän\nkarkoitti kaikki synkät ja painostavat ajatukset, jotka olivat tehneet\nmatkan ikäväksi, ja muuttui omien unelmiensa hilpeäksi Denryksi. Jo\ntuulikin huumasi häntä. Nyt ei satanut laisinkaan.\n\nKello oli puoli kymmenen, ja puolet Llandudnoa oli Rantatiellä pohtien\nmyrskyä, joka tuntui olleen vertaistaan vailla elokuussa. Joka\ntapauksessa ihmiset, jotka olivat käyneet Llandudnossa vuosittain\nviidenkolmatta vuoden aikana, vakuuttivat, etteivät olleet koskaan\nkokeneet sellaista myrskyä. Uusi pelastusvene oli hurraa-huutojen\nraikuessa lähtenyt kello kuuden tienoissa eräälle kuunarille, joka\noli joutunut hätään Rhosin lähellä; ja kello kahdeksalta oli toinen\npelastusvene (vanha pursi, jonka uusi oli syrjäyttänyt ja eräs iäkäs\nkalastaja ostanut kalasumpuksi) lähtenyt pelastamaan norjalaista\nparkkilaivaa _Hjalmaria_ Pikku-Ormen mutkan ympäritse.\n\n\"Lähdetäänpä aallonmurtajalle\", sanoi Denry. \"Siellä on komeata.\"\n\nHän ei ollut viipynyt kaupungissa tuntiakaan, ja kuitenkin oli jo\nkysymys menoista.\n\n\"Aallonmurtaja on suljettu!\" ilmoittivat neidot hänelle.\n\nMutta kun he kierrellessään kaasulyhtyjen alle kokoontuneessa\nkiihtyneessä väkijoukossa saapuivat portille, huomasi Denry ihmisiä\naallonmurtajalla.\n\n\"Siellä on merimiehiä ja muita sellaisia ja pormestari\", selittivät\ntytöt.\n\n\"Pyh!\" sanoi Denry kiihtyneenä.\n\nHän lähestyi porttia ja ojensi vartijalle kortin. Sen oli jättänyt\n_Staffordshiren Merkkitorven_ ilmoitusasioitsija, joka oli käynyt\nBroughaminkadulla Denryn ollessa poissa saadakseen Denryn ilmoituksen\nuudistetuksi.\n\n\"Sanomalehtimies\", sanoi Denry veräjän vartijalle ja livahti lävitse\nhelposti kuin lentävä lintu.\n\n\"Joutukaa nyt!\" huusi hän neidoille.\n\nVartija näytti epäröivän.\n\n\"Nämä naiset kuuluvat minun seuraani\", selitti Denry.\n\nVartija taipui.\n\nSe oli suuri voitto Denrylle. Hän saattoi lukea voittonsa\nseuralaistensa silmistä. Katsoessaan häneen tuolla tapaa Ruth oli\nehdottomasti ihmeellinen naisten seassa, ja mitä ajatuksia hänellä\nlieneekin Bursleyssä ja junassa ollut Ruthin ihmeellisyydestä, ne\nolivat vääriä ajatuksia.\n\nAallonmurtajan päähän paviljongin toiselle puolen oli kokoontunut\nviitisenkymmentä ihmistä, ja siellä kerrottiin, että toinen\npelastusvene oli menestyksellisesti suorittanut tehtävänsä ja läheni\naallonmurtajaa.\n\n\"Minä kirjoitan tästä kuvauksen _Merkkitorveen_\", sanoi Denry, jonka\najatukset hyvin ymmärrettävistä syistä liikkuivat sanomalehtimaailmassa.\n\n\"Oi, kirjoittakaa!\" huudahti Nellie.\n\n\"Täällä on _Merkkitorvi_ kaikissa sanomalehtimyymälöissä\", sanoi Ruth.\n\nSitten he tuntuivat uppoavan myrskyyn. Aallonmurtaja tutisi ja vapisi\nvyöryjen painosta, ja toisinaan, vaikka vuorovesi olikin kovin\nmatalalla, vesiryöppy lensi korkealle ja osui päin kasvoja. Silmät\neivät voineet erottaa muuta kuin vaahdon hetkellisen välkähdyksen\nhyrskyn harjalla. Se oli jännittävin tilanne, minkä yksikään heistä oli\nkokenut.\n\nJa viimein kuultiin sellaisten miesten, jotka ilmeisesti pystyivät\nnäkemään yhtä hyvin pimeässä kuin päivänvalossa, selittävän, että\ntoinen pelastusvene oli lähellä aallonmurtajaa. Ja sitten jokainen\nnäki sen tuokion ajan -- aavemaisen ilmiön, joka kalpeana kohosi yöstä\nsilmänräpäykseksi ja sitten taas katosi. Ja pieni joukko hurrasi.\n\nSeuraavassa tuokiossa valaisi bengaalituli aallonmurtajaa, ja\npelastusvene kuvastui omituisen tehoisana myrskyä vasten. Ja joku\nheitti köyden ja sitten lennähti toinen köysi mereltä ja putosi Denryn\nolkapäälle.\n\n\"Alkakaa vetää siellä!\" karjui käheä ääni. Bengaalivalo sammui.\n\nDenry kiskoi voimainsa takaa. Tilaisuus oli ainoalaatuinen. Ja nuo\nmuutamat sekunnit olivat Denrylle samanarvoiset kuin hänen koko kallis\nelämänsä -- niin, mukaan luettuina myöskin ne sekunnit, jolloin hän\noli suudellut Ruthia, ja ne minuutit, mitkä hän oli tanssittanut\nChellin kreivitärtä. Sitten kaksi parrakasta miestä otti köyden hänen\nkäsistään. Ilma kajahteli nyt huudoista. Lopulta joukko miehiä hyökkäsi\nrautaportaikkoa aallonmurtajan alaosaan, joka oli kymmenen jalkaa\nlähempänä vettä.\n\n\"Jääkää te tänne, te molemmat!\" komensi Denry.\n\n\"Mutta, Denry --\"\n\n\"Jääkää tänne, minä sanon!\" Koko miehinen puoli hänessä oli herännyt.\nHän katosi miesten jälkeen. \"Malttakaa hetkinen\", hän sanoi palaten\nheidän luokseen. \"Ottakaahan nämä huostaanne!\" Ja hän ammensi\ntakataskustaan heidän käsiinsä noin kahdentoista shillingin verran\nkuparia, vuokrista saatuja vaihtorahoja. \"Jos sattuisin uppoamaan\", hän\nsanoi kadoten jälleen.\n\nSe oli hänelle perin luonteenomaista, tuo tyynen harkitsevaisuuden\nylenpalttisuus keskellä äärimmäistä hätää.\n\n\nIV.\n\nAallonmurtajan pimeässä alaosassa ei Denry saanut suoritetuksi juuri\nmuuta kuin kastelluiksi jalkansa. Siitä huolimatta, että hänen\noli onnistunut kiskoa maihin veneestä heitetty köysi, tuntuivat\nkokoontuneet asiantuntijat luokittavan hänet siellä alhaalla heti\ninnokkaaksi ja hyödyttömäksi henkilöksi, jolla ei ollut mitään oikeutta\nvaltaamaansa paikkaan. Mutta hän oli kuitenkin todistamassa, kun\npelastusvene saapui nousten ja laskien perille ja norjalaisen parkin\npelastunut miehistö astui maihin, ja hän päätti entistä lujemmin\nsepittää kuvauksen _Staffordshiren Merkkitorveen_. Pelastetut ja\npelastajat katosivat hanhenmarssia aallonmurtajan yläosaan, paitsi\nperänpitäjä, punapartainen mies, joka jäi tutkimaan pelastusvenettä,\njonka hän itse omisti. Sanomalehtimiehenä Denry menetteli kuten\npitikin ryhtyen pakinoimaan miehen kanssa. Sillä välin kuului ylempää\nhurraa-huutoja. Peränpitäjä, joka sanoi olevansa nimeltään Gregeen ja\nkotoisin Manx-saarelta, tuntui katuvan koko retkeä. Hän ei näyttänyt\ntajuavan, että hänen velvollisuutensa oli nyt näytellä vaatimattoman\nsankarin osaa Denryn haastattelussa. Joka kerta kun pakina keskeytyi,\nhän virkkoi synkkänä:\n\n\"Ja katsokaas nyt, missä kunnossa se on!\" Tarkoittaen runneltua purtta,\njoka nousi ja laski mustilla aalloilla.\n\nDenry riensi takaisin yläsillalle etsien käyttökelpoisempia aineksia.\nParikymmentä miestä, päässään kaikenkarvaisia sadelakkeja ja muita\npäähineitä, söi paksuja voileipiä ja joi kuumaa kahvia, joita oli\nharkitsevasti toimitettu heille aallonmurtajan ravintolaan. Jokunen\noli ennemmin valinnut viskyä. Koko miehistö oli nyt kerääntynyt\npaviljongin taakse tuulen suojaan muodostaen ryhmän, jota Denry päätti\nkyhäyksessään nimittää \"rembrandtimaiseksi\". Muutamaan hetkeen hän ei\nsaattanut erottaa Ruthia ja Nellieä pimeän vuoksi. Sitten hän näki\nmorsiamensa epäämättömän olemuksen erään automaattikaapin ääressä\nja Nellien epäämättömän olemuksen toisen automaattikaapin ääressä.\nJa sitten hän kuuli laitteen lipsahtavan lipsahtamistaan nopeassa\ntahdissa. Ja hänen ajatuksensa kääntyivät uudelle suunnalle.\n\nHetken kuluttua Ruth riensi hilpeän sulavana kaappinsa luota ja alkoi\nanteliaasti jaella pikku kääröjä miehistölle. Hänen anteliaisuudessaan\nei ollut harkintaa eikä tarkkaa oikeudenmukaisuuttakaan. Hän tiputteli\nkääröjä sankaripolville yltäkylläisyyden suurenmoisella liikkeellä.\nMuutama käärö putosi maahankin. Mutta siitä ei hän välittänyt.\n\nDenry saattoi kuulla hänen sanovan:\n\n\"Teidän pitää syödä ne. Suklaa on niin voimistuttavaa. Ei mikään vedä\nsille vertoja.\"\n\nHän riensi takaisin automaatin luo ja sieppasi lisää kääröjä Nellieltä,\njoka oli toiminut uutterasti hänen ohjauksensa mukaan; ja sitten alkoi\nuusi jakelu.\n\nTyyntä ja puolueetonta katselijaa olisi varmaankin liikuttanut tämä\nvaistomaisen naisellisen armeliaisuuden näyte. Hän olisi kenties voinut\npäättää, että tämä oli kaikkein kauneimpia inhimillisiä tekoja, mitä\noli konsanaan nähnyt. Eikä se seikka, että nuo karaistut sankarit\nja norjalaiset näyttivät olevan jotensakin epätietoisia siitä, mitä\ntehdä noilla hopeapaperikuorisilla makeisilla, olisi laimentanut\nhänen ihailuaan noita kahta tyttömäistä hyväntahtoisuuden perikuvaa\nkohtaan. Denryäkin tämä näky liikutti, mutta toisella tapaa. Tuossa nyt\ntarpeeton hyväntahtoisuus herkutteli tuhlaamalla, hänen liikkeisilleen\nkuuluvat vuokrarahat. Hän mutisi:\n\n\"Kyllä se sentään on aika paksua!\" Mutta hän ei tietenkään voinut tehdä\nmitään.\n\nKun toimitusta jatkui, alkoi automaatin lipsahtaminen viiltää hänen\nkorviaan. \"Typerää!\" hän mutisi.\n\nLopuksi häntä vielä harmitti se, että kaikkien muiden mielestä Ruth\nilmaisi erikoista kekseliäisyyttä, omaperäisyyttä, yritteliäisyyttä ja\nhyväsydämisyyttä.\n\nSinä hetkenä hän huomasi selvästi ensimmäistä kertaa, ettei hänen ja\nRuthin avioliittoa oltu järjestetty taivaassa. Hän myönsi yksityisesti\nsillä haavaa, ettei nuoren naisen pelastamisen väkivaltaisesta\nkuolemasta muuttovaunuissa tarvitse välttämättä johtaa avioliittoon.\nEpäilemättä Ruth oli ihmeellinen olento, mutta yhtä viisasta oli\nhaaveilla vaunuista ja valjaikosta kuin avioliitosta Ruthin kanssa.\nHän kävi äkkiä kyynilliseksi. Hänen ikänsä syöksähti viidenkymmenen\nkorville ja hänen huuliensa kaarre muuttui.\n\nTähystellen ympärilleen Ruth huomasi hänet ja riensi iloisesti\nhuudahtaen luoksi.\n\n\"Kas tässä!\" hän sanoi, \"ota nämä. Ne eivät kelpaa.\" Hän ojensi käsiään.\n\n\"Mitä siinä on?\" tiedusti Denry.\n\n\"Ne ovat puolen pennyn lantteja.\"\n\n\"Mikä vahinko!\" virkkoi Denry äänellä, jonka sävy jäi Ruthilta\nhuomaamatta, ja otti vastaan hyödyttömät rahat.\n\n\"Me olemme tyhjentäneet suklaa-automaatit\", sanoi Ruth. \"Mutta siellä\non vielä voikaramelleja -- ne ovat melkein yhtä hyviä -- ja kultapäisiä\nsavukkeita. Varmaankin muutamat heistä polttaisivat mielellään. Onko\nsinulla enemmän pennyn-lantteja?\"\n\n\"Ei!\" vastasi Denry. \"Mutta minulla on toistakymmentä puolikruunua.\nKyllä kai ne sopivat koneeseen yhtä hyvin?\"\n\nTällä kertaa Ruth huomasi jotain harvinaista hänen äänensä sävyssä. Ja\nhän epäröi.\n\n\"Älä nyt ole typerä!\" hän sanoi.\n\n\"Koetan parastani\", virkkoi Denry. Mikäli hän saattoi muistaa, ei\nhän ollut koskaan ennen käyttänyt sellaista äänensävyä. Ruth väistyi\ntiehensä liittyen Nellien seuraan.\n\nDenry laski salavihkaa puolipennyt. Niitä oli kahdeksantoista. Ruth oli\nsiis syöttänyt automaatteihin yli sadan kolmenkymmenen pennyn.\n\nHän mutisi: \"Paksua, paksua!\"\n\nTämä toinen retki oli alkanut huonosti ottaen huomioon, että hän oli\npalannut Llandudnoon lujasti aikoen pysyä kannallaan ja osoittaa\nselvästi Ruthille, että heidän käsityksensä raha-asioista olivat\nvarsin erilaiset. Mutta hän oli luvannut naida Ruthin, ja hänen oli\nnaitava tämä. Parempi pysyä elämänikänsä köyhänä ja maksukyvyttömänä\nkuin olla käyttäytymättä gentlemanin tavoin. Tietysti, jos Ruth katsoi\nparhaaksi purkaa... Mutta hänen täytyi perin tarkasti varoa tekemästä\nmitään, mikä voisi aiheuttaa purkauksen. Sellainen oli Denryn käsitys\nkunniasta. Kotimatka keskellä yötä ja lauhtuvan myrskyn kohua oli\nkauttaaltaan lievää ärtyneisyyttä Ruthin puolelta ja kohteliasta\näänettömyyttä Denryn osalta.\n\n\nV.\n\nMutta seuraavana aamuna, kun nuo kolme toverusta istuivat yhdessä\naallonmurtajan ravintolan kirjavan katoksen suojassa, ei kukaan\nolisi voinut heitä katsellessaan aavistaa, että yksi heistä oli joka\ntapauksessa levottomin nuori mies koko Llandudnossa. Aurinko paahtoi\nkuumana heidän vaaleita pukujaan ja yhä vielä levottomia aaltoja.\nJanoissaan aamiaiseksi nauttimastaan sillistä ja sianlihasta Ruth\nimeskeli oljenkorrella jääkylmää marjamehua. Nellie söi suklaata,\nedellisen illan anteliaisuuden rippeitä. Denry haukotteli, ei\nlaisinkaan siitä syystä, etteivät nämä toimitukset kyenneet herättämään\nhänessä mielenkiintoa, vaan sen vuoksi että oli työskennellyt\nsanomalehtimiehenä kello kolmeen asti ja noussut taasen kello kuudelta\nlähettääkseen sepustuksensa aamujunassa _Staffordshiren Merkkitorven_\ntoimitukselle. Tytöt olivat leikillisellä tuulella. Nellie pudotti\npalan suklaata Ruthin lasiin, ja Ruth onki sen mehusta ja puraisi sitä.\n\n\"Kuinka mukavan makuista!\" hän huudahti.\n\nJa sitten Nellie puraisi siitä.\n\n\"Voi, se on oikein ihanaa!\" sanoi Nellie pehmeästi.\n\n\"Kas tässä, rakkaani!\" virkkoi Ruth; \"maista sinäkin.\"\n\nJa Denryn oli maistettava ja kehuttava sitä oivalliseksi uutuudeksi\n(kuten se olikin) ja yleensä parannettava mielialansa. Ja kaiken aikaa\nhän mutisi sydämessään: \"Tämä ei käy ajan mittaan päinsä.\"\n\nHänen oli kuitenkin myöntäminen, että juuri hän itse oli pyytänyt\nRuthia viettämään loppuosan ajallista elämäänsä hänen seurassaan eikä\npäin vastoin.\n\n\"Kas niin, lähdetäänkö nyt jonnekin muualle?\" ehdotti Ruth.\n\nJa jälleen Denry maksoi. Hän maksoi ja hymyili, hän joka oli\naikonut esiintyä miehisenä käskijänä, hän joka arveli aina olevansa\nratkaisutilanteen tasalla. Mutta tässä ratkaisutilanteessa hän oli\navuton.\n\nHe lähtivät astelemaan aallonmurtajaa pitkin, joka säihkyi loistavaa\nyleisöä. Kaikki puhuivat haaksirikoista ja pelastusveneistä. Uusi\npelastusvene ei ollut toimittanut mitään, sillä Prestatynin vene\noli ennättänyt edelle; mutta Llandudno oli ilmeisesti perin ylpeä\nurheasta vanhasta ränsistyneestä pelastusveneestään, joka oli hirveässä\nmyrskyssä hionut maihin _Hjalmarin_ koko miehistön; ainoatakaan\nihmishenkeä hukkaamatta.\n\n\"Juoksehan edellä, lapsukainen\", sanoi Ruth Nellielle, \"niin setä ja\ntäti saavat puhella hetkisen.\"\n\nNellie tuijotti, punastui ja lähti astumaan aivan hämillään. Hän\noli ymmällään. Ja samoin oli Denrykin. Ruth ei ollut koskaan ennen\nniin peittelemättä vihjannut, että kihlautuneet ovat aika ajoin\njätettävät rauhaan. Oikeudenmukaisuus vaatii tunnustamaan, että\nhän oli kaikenkaltaisten sopivaisuuksien kuvastin. Olipa Denry\nsydämessään moittinutkin häntä siitä, ettei hän osoittanut riittävästi\nkaipaavansa vain hänen seuraansa. Nyt hän kummasteli, mikä puoli Ruthin\nhämmästyttävää luonnetta; lähinnä paljastuisi.\n\n\"Sain tänä aamuna meidän laskumme\", sanoi Ruth.\n\nHän nojausi sulavasti päivänvarjonsa kahvaan, ja molemmat tuijottivat\nmerelle. Hän oli erittäin hienossa asussa ja ilmeeltään ylimyksellinen.\nHänen mainitsemanaan lasku tuntui jonninjoutavalta asialta. Siitä\nhuolimatta Denry hätkähti.\n\n\"Ohoo!\" hän virkkoi. \"Maksoitko sen myöskin?\"\n\n\"Maksoin\", hän sanoi. \"Emäntä ilmoitti tarvitsevansa rahat. Nellie\nantoi minulle osansa, ja minä maksoin sen heti.\"\n\n\"Niinkö\", sanoi Denry.\n\nSyntyi äänettömyys. Denrystä tuntui siltä, kuin hän olisi puolustanut\nlinnaa tai ikäänkuin hän olisi pimeässä huoneessa ja joku kutsuisi\nhäntä kutsumistaan ja hän taas tekeytyisi olemattomaksi ja pidättelisi\nhenkeään.\n\n\"Mutta minulla ei ole juuri laisinkaan rahaa jäljellä\", sanoi\nRuth. \"Näes, Nellie ja minä kulutimme niin tavattomasti eilen ja\ntoissapäivänä... Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka raha\nluistaa käsistä!\"\n\n\"Vai ei ole?\" virkkoi Denry. Mutta ei Ruthille -- vain omalle\nsydämelleen.\n\nRuthille hän ei sanonut mitään.\n\n\"Meidän täytyy kai palata kotiin\", tunnusteli Ruth kevyesti. \"Täällä ei\nvoi tehdä velkoja. Ne ottaisivat tavarat takavarikkoon.\"\n\n\"Mikä vahinko!\" sanoi Denry alakuloisesti.\n\nVain nämä muutamat sanat -- ja mielenkiintoinen osa keskustelua oli\npäättynyt! Mikä sitten seurasi, se ei merkinnyt vähääkään. Ruth oli\naikonut johtaa asiat siihen, että Denry tarjoutuisi kustantamaan koko\nhänen Llandudno-retkensä -- epäilemättä lainan muodossa -- ja yritys\noli mennyt myttyyn. Hän oli odottanut sulhasen korvaavan vahingon,\njonka hänen kroonillinen tuhlaavaisuutensa oli tuottanut. Ja tämä oli\nsanonut vain: \"Mikä vahinko!\"\n\n\"Niin onkin!\" myönsi Ruth urheasti ja osoittaen entistä hienommin\nhalveksivansa pikku rahahuolia. \"Mutta minkä sille mahtaa?\"\n\n\"Niin, ei suinkaan sille mitään mahda\", sanoi Denry.\n\nRuthissa oli epäilemättä jotain hienoa. Sillä hetkellä häntä halutti\nsurmata Denry hiusneulalla Mutta hän vain hymyili. Tilanne oli\näärimmilleen pingottunut, Denry ei ollut koskaan ennen aavistanut\nsellaista mahdolliseksikaan; mutta Ruth liukui kadehdittavan\nkylmäverisesti sisällyksettömään rupatteluun. Ylväs ja lannistumaton\nnainen! Mitä muuta varten olivat miehet loppujen lopuksi olemassa,\nelleivät juuri maksaakseen?\n\n\"Minä taidan matkustaa kotiin tänä iltana\", sanoi Ruth\nrupatteluretkensä päätettyään.\n\n\"Sepä ikävää\", virkkoi Denry.\n\nHän ei lähtenyt linnastaan.\n\nTällöin kosketti muuan käsi hänen olkapäätään. Hänen takanaan seisoi\nCregeen, vanhan pelastusveneen omistaja.\n\n\"Kuulkaas, herra\", sanoi Cregeen liian kiintyneenä omiin asioihinsa\nvälittääkseen Ruthista. \"Nyt jos koskaan! Viidelläkolmatta saadaan koko\n_Fleetwing_, jos kymmenen suoritetaan tän' aamuna.\"\n\nJa Denry vastasi rohkeasti:\n\n\"Saatte tunnin perästä. Missä teidät voi tavata?\"\n\n\"Min' olen Johnin koppelissa, aallonmurtajan luona\", sanoi Cregeen,\n\"missä te tapasitte mun tänä aamuna.\"\n\n\"Hyvä on\", virkkoi Denry.\n\nEllei Ruth olisi teiskaroinut niin korskana, hän olisi tuossa tuokiossa\nsaanut Denryn ilmaisemaan koko totuuden noista varhaisista aamuhommista\nja salaperäisistä laivakaupoista. Mutta niin korkealla ei saattanut\nosoittautua uteliaaksi. Ja niin hän vaikeni. Denry oli viettänyt koko\naamun hänen seurassaan mainitsematta sanallakaan puuhailleensa vatsa\ntyhjänä merimiesten parissa, vaikka olikin jutellut melko lailla\n_Merkkitorveen_ sepittämästään kuvauksesta ja kertonut nousseensa\najoissa saadakseen sen ensimmäiseen aamujunaan.\n\nJa koska Ruth ei ilmaissut uteliaisuutta, niin Denry sovitti\nkäytöksensä sen olettamuksen mukaan, ettei hän tuntenutkaan\nuteliaisuutta. Ja tilanne pingottui entistä tiukemmaksi.\n\nKun he päivällisajan lähetessä astelivat aallonmurtajaa pitkin rannalle\npäin, kumarsi Ruth eräälle keikarimaiselle herralle, joka tervehti\nhäntä liehittelevästi.\n\n\"Kuka hän on?\" tiedusti Denry vaistomaisesti.\n\n\"Muuan herra, jonka kanssa olin ennen muinoin kihloissa\", vastasi Ruth\nkylmän ja lyhyen kohteliaasti.\n\nTämä ei miellyttänyt Denryä.\n\nTilanne melkein rytisi moninkertaisesta painostuksesta. Kummallista\noli, ettei se särkynyt palasiksi jo aikoja ennen iltaa.\n\n\nVI.\n\nKoska nyt oli kajottu pääosain esittäjäin ylpeyteen, täytyi kunkin\ntoteuttaa aikomukset, jotka hän oli ilmaissut joko sanoin tai vaieten.\nDenryn äänettömyys oli ilmaissut tehokkaammin kuin mitkään sanat,\nettei mikään saisi häntä houkutelluksi ulos linnastaan. Ruth oli\ntodennut selvästi, hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä\nkotiin heti, samana iltana. Sen vuoksi hän laittautui palaamaan\nkotiin, ja sen vuoksi Denry pidättyi sekaantumasta hänen puuhiinsa.\nRuth oli synkkä hilpeän naamion suojassa, Nellie oli surumielinen\nnaamiotta. Nellie oli vain näiden kihlautuneiden näyttelijäin, häntä\nvanhempien ihmisten nukke. Hän ihaili Ruthia ja hän ihaili Denryä,\nja nyt nämä kaksi pilasivat tuon pikku ihmisen huviretken omien\naikaihmis-tarkoitusperiensä vuoksi. Nellie tiesi ilmassa olevan\nhirvittäviä tapauksia -- tapauksia, joihin verraten merellä raivonnut\nmyrsky oli kuin myrsky vesilasissa. Tämän hän tiesi osittain siitä,\nettä Ruth oli ollut niin omituisen kohtelias, ja osittain siitä, että\nhe olivat palanneet kumpikin erikseen P. Asaphin tielle eivätkä olleet\nviettäneet koko iltapäivää yhdessä.\n\nNiin nopeasti nousevat ja purkautuvat suurten tapahtumain uhkaavat\npilvet, että kello kuudelta he olivat juoneet teensä ja olivat jalan\nmatkalla asemalle. P. Asaphin tien 26:nnen renki oli lähtenyt edellä\nmatkatavaroita viemään. Koko muu Llandudno vaelteli hilpeänä kotiin\npuoliseitsemän teelle -- mahtavia ihmisiä, joille viikkolaskut eivät\nmerkinneet tuon taivaallista ja jotka saattoivat viipyä Llandudnossa\nikuisesti, jos heitä vain halutti! Ja Ruth ja Nellie tunsivat häpeätä,\njoka aina vaivaa niitä, jotka välttämättömyys pakottaa huvipaikan\nrautatieasemalle keskellä parasta huvikautta. He näkivät vaunujen\n_saapuvan_ täynnä tavaroita ja iloisia ihmisiä, joiden lomakausi\nei ollut vielä oikein alkanutkaan. Ja tämä näky lisäsi heidän\nnöyryytystään ja mielipahaansa. He tunsivat kipeästi kuuluvansa\nalempiin kerroksiin.\n\nTehon vuoksi Ruth laski leikkiä mitä vakavimmista asioista.\nSaattoipa hän nauraen ilmaista senkin, että hänen oli ollut pakko\nlainata Nellieltä rahaa suorittaakseen viimeisen vuorokauden maksun\ntäysihoitolaan. Koska he astelivat rinnatusten aivan lähekkäin ja\nnaurunhihitys on tarttuvaista, niin kaikki nauroivat. Ja kukin ajatteli\nsalavihkaa, kuinka naurettavaa sellainen käytös oli ja kuinka kaukana\nse oli todellisesta hienostuneisuudesta.\n\nLähellä asemaa sai sitten vallaton oikku Denryn nostamaan hattua\nkahdelle nuorelle naiselle, jotka kulkivat heidän editseen tien poikki.\nEi kumpikaan näistä vastannut hänen tervehdykseensä.\n\n\"Keitä he ovat?\" tiedusti Ruth, ja sanat olivat päässeet hänen\nsuustansa, ennenkuin hän tuli muistaneeksi, ettei uteliaisuus sopinut\nhänen arvolleen.\n\n\"Muuan nuori neiti, jonka kanssa olin kerran kihloissa\", sanoi Denry.\n\n\"Kumpi heistä?\" kysyi yksinkertainen Nellie kummastuneena.\n\n\"En muista\", vastasi Denry.\n\nTämä oli hänen mielestään hänen parhaita vastauksiaan -- ei Nellielle,\nvaan Ruthille. Nellie ei tietenkään osannut antaa arvoa sen\nviehättäväisyydelle. Mutta Ruth osasi. Siinä vastauksessa ei ollut\nainoatakaan särmää, joka olisi välttänyt Ruthin kriitillisen huomion.\n\nLopulta he ennättivät asemalle neljännestuntia ennen junan määräaikaa\nja puolta tuntia, ennenkuin se todella saapui.\n\nDenry maksoi ukolle matkatavarain tuonnista.\n\n\"Onko siinä nyt kaikki?\" hän kysyi tytöiltä käsittäen molemmat samaan\nkatseeseen.\n\n\"On\", sanoi Ruth, \"mutta missä sinun tavarasi ovat?\"\n\n\"Oh!\" Denry vastasi. \"Minä en matkusta tänä iltana. Minulla on täällä\nvähä liikeasioita. Luulin teidän ymmärtävän sen. Toivon teidän\nsuoriutuvan hyvin yhdessä.\"\n\nHetkisen kuluttua Ruth virkkoi iloisesti: \"Kyllä toki! Minä aivan\nunohdin sinun liikeasiasi.\" Mikä oli silkkaa valhetta, koska hän ei\ntietänyt vähääkään Denryn liikeasioista eikä tämä suinkaan ollut\nilmoittanut hänelle, ettei palaisikaan heidän seurassaan.\n\nMutta Ruth halusi esiintyä erittäin urheasti, ylpeästi ja kuin\nkuningatar ikään, ja tämän vuoksi on toisinaan pakko poiketa tarkasta\ntotuudesta. Kaikkein arvokkainta koko maailmassa oli Ruthille hänen\narvokkuutensa -- ja kuka voi moittia häntä siitä? Hän aikoi säilyttää\nsen mistä hinnasta tahansa.\n\nMuutaman minuutin kuluttua veti heidät puoleensa asemasillan\nkirjamyymälä yhtä ehdottomasti kuin kaatunut hevonen kerää ympärilleen\nväkijoukon. Kirjamyymälän vaiheilla oli toisiakin ihmisiä, ja koska\nnämä olivat ilmeisesti aikeissa lähteä Llandudnosta, tunsivat Ruth\nja Nellie saavansa siitä jonkinlaista lohdutusta. Asia näytti\nyhteiskunnalliselta kannalta katsoen heistä valoisammalta. Denry osti\npari pennyn lehteä, ja sitten sanomalehtipoika alkoi liimata seinälle\njuuri saapuneen _Staffordshiren Merkkitorven_ sisällysluetteloa.\nJa tässä ilmoituksessa oli varsin huomattavalla sijalla seuraavat\nsanat: -- \"Kova myrsky Pohjois-Walesissa. Erikoiskirjeenvaihtajamme\nkuvaus.\" Denry sieppasi lehden numeron ja avasi sen, ja uutissivun\nensi palstalla hän näki oman ihmeellisen kyhäyksensä sisältäen sanan\n\"rembrandtimainen\". \"Erään bursleyläisen tarkka kuvaus Llandudnossa\nsattuneesta jännittävästä seikkailusta\" sanottiin alaotsakkeessa. Ja\nkyhäyksen johdantona oli seuraava lause: \"Olemme kiitolliset herra E.\nH. Machinille, jolla on Bursleyn elämässä varsin huomattava sija\",\nj.n.e.\n\nSe tuntui kuin ihmeeltä. Denry ei voinut estää kasvojaan hehkumasta,\nkuinka ankarasti hän koettikin.\n\nValheellisen tyynenä hän ojensi lehden Ruthille. Tämä otti sen vastaan\nniin tyynesti, että hän horjahti asemastaan.\n\n\"Me luemme sen junassa\", sanoi Ruth teeskennellen ja alkoi puhua\njostakin muusta. Ja hän muuttui perin miellyttäväksi ja rakastettavaksi.\n\nKirjamyymälässä oli sanomalehtien ja halpahintaisten novellien\nseassa joukko muistoesineitä Llandudnosta -- paperiveitsiä, kyniä,\npaperipainoja, kellokoteloita, kynäkotelolta, kaikki keveästä puusta\ntai lasista tehtyjä ja koristettuja värillisillä kuvilla Llandudnosta\nja myöskin sanalla \"Llandudno\" suurin fraktuura-kirjaimin, jotta\nei syntyisi erehdystä. Ruth muisti aikoneensa ostaa kristallisen\npaperipainon, jonka pohjaa koristi Suur-Ormen kuva. Kirjamyymälässä oli\nuseita kristallisia paperipainoja, jotka esittivät Hotel Majesticia,\nEsplanaadia, Onnenlaaksoa, mutta ei ainoatakaan Suur-Ormen kuvaa.\nSiellä oli myöskin paperiveitsiä ja kellokoteloita, joissa oli\nSuur-Ormen kuva. Mutta Ruth halusi saada yhdistelmän paperipainoa ja\nSuur-Ormea, eikä mikään muu tyydyttänyt häntä. Sellainen hän oli.\nMyyjä myönsi, että sellainen yhdistelmä oli olemassa, mutta se oli\n\"loppuunmyyty\".\n\n\"Ettekö voisi hankkia sitä ja lähettää minulle?\" sanoi Ruth.\n\nJa Denry näki jälleen, että hän oli parantumaton.\n\n\"Kyllä, neiti\", sanoi myyjä. \"Aivan varmasti, neiti. Viimeistään\nhuomenna.\" Ja hän otti esiin muistikirjan. \"Mikä nimi?\"\n\nRuth katsahti Denryyn, kuten naiset katsovat moisissa tilanteissa.\n\n\"Rothschild\", virkkoi Denry.\n\nTuntuu kenties oudolta, että tuo yksi ainoa sana teki lopun heidän\nkihlauksestaan. Mutta niin kävi. Ruth ei voinut sietää moitetta. Hän\nlähti punastuen tiehensä. Kirjamyymälän mies ei saanut merkittäväkseen\nmitään tilausta. Useat lähellä seisovat ihmiset käsittivät hämärästi,\nettä rautatien asemasillalla oli ihan heidän nenänsä edessä tapahtunut\nyhdessä välähdyksessä perhekohtaus. Nellie huomasi pian, että oli\ntapahtunut jotain varsin vakavaa, sillä juna vei heidät asemalta Ruthin\nvirkkamatta puoltakaan sanaa Denrylle, vaikka Denry kohotti hattuaan ja\noli melkein ylenpalttisen kohtelias.\n\nSeuraavana iltapäivänä Denry sai postissa rasiaan kätketyn sormuksen.\n\"En aio alistua solvauksiin\", kertoi lyhyt kirje.\n\n\"Minähän sanoin vain 'Rothschild'!\" mutisi Denry itsekseen. \"Eikö muka\nsaisi sanoa 'Rothschild'?\"\n\nMutta salaisesti hän oli ylpeä itsestään.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\nKauppalaiva.\n\n\nI.\n\nRatkaiseva kohtaus, siitä pitäen historiallinen, tapahtui \"Johnin\nkoppeliksi\" nimitetyssä mökissä -- John oli Llandudnon aallonmurtajan\nvaiheilla asustavan merikansan tunnustamaton johtaja. Tuota köysistön\nkoristamaa tupaa valaisi alkeellisen muotoinen öljylamppu, ja\nappelsiinilaatikon ympärillä, jolle lamppu oli sovitettu, istuivat\nDenry, pelastusveneen omistaja Cregeen ja John itse (ikäänkuin\nantaakseen puolivirallisen leiman mahdollisille toimituksille).\n\n\"No niin, tässä se on?\" sanoi Denry ojentaen Cregeenille paperipalan.\n\n\"Mitäs tämä merenteeraa?\" kysyi Cregeen ottaen paperin isoihin\nsormiinsa ja tirkistellen sitä, ikäänkuin se olisi ollut papyruskäärö.\n\nMutta hän tiesi varsin hyvin, mikä se oli. Se oli viidenkolmatta punnan\nmaksuosoitus. Sitä hän ei tietänyt, että lukien mukaan varemmin sinä\npäivänä suoritetut kymmenen puntaa se edusti erittäin suurta osaa\nniitä Denryn säästöjä, jotka olivat pelastuneet hänen kihlausajastaan.\nCregeen tarttui kynään, ikäänkuin se olisi ollut tulitikun pätkä, ja\nkirjoitti kuitin. Löydettyään sitten leimamerkin liiviensä taskusta\nvillanuttunsa alta hän pisti sen suuhunsa, minne se hävisi pitkäksi\naikaa. Lopulta Denry sai kuitin, ja se todisti hänen nyt omistavan\nkaikkine varusteineen ja purjeineen pelastusveneen, joka ennen oli\ntunnettu _Llandudnon_ nimellä, mutta oli sillä haavaa ilman nimeä.\n\n\"Onkos aikomus ruveta elämään siinä?\" tiedusti verraten harvasanainen\nJohn.\n\n\"Ei siinä, vaan siitä\", vastasi Denry.\n\nJa hän lähti ulos rantahietikolle jättäen Johnin myymään Cregeenille\n_Fleetwingin_, pienen kutterin, joka oli aivan omiansa kuljettamaan\nkaksitoista henkeä \"hauskalle purjehdusretkelle lähivesille\". Ellei\nCregeen olisi ollut ankaran halukas pääsemään _Fleetwingin_ omistajaksi\nja aivan rahaton sitä ostamaan, ei Denry olisi varmaankaan saanut häntä\nkoskaan houkutelluksi myymään pelastusvenettä.\n\nToisessa osassa aallonmurtajaa Denry kohtasi valkopartaisen merimiehen,\nvanhan Simeonin, joka oli ollut mukana pelastamassa _Hjalmarin_\nmiehistöä, mutta jota virkaveljet tuntuivat pitävän pikemmin koristeena\nkuin käyttövoimana.\n\n\"Asia on järjestetty\", sanoi Denry.\n\nJa äänettömänä Simeon nyökkäsi verkalleen usean kerran.\n\n\"Minä maksan teille kolmekymmentä shillinkiä viikossa\", sanoi Denry.\n\nJa tuo kunnianarvoisa pää heilahteli jälleen kuutamoisessa hämärässä ja\ntyyntyi vähitellen lepotilaan.\n\nHetken kuluttua pää virkkoi kimeällä, verkkaisella äänellä:\n\n\"Min' oon tavannu kolme kappaletta niistä Norjan pojista. Kaks' ei osaa\nengelskaa sen enempää kuin syntymätön lapsi; eikä ne edes ymmärrä mitä\nniille sanoo, vaikka ihan karjuin niille korvaan.\"\n\n\"Sitä parempi\", arveli Denry.\n\n\"Minä näytin niille sitä kultarahaa\", sanoi parrakas pää, jälleen\nheilahdellen.\n\n\"Hyvä on\", virkkoi Denry, \"älkää unohtako. Kello kuudelta huomisaamuna.\"\n\n\"Parasta olisi ruveta viideltä\", ehdotti pää. \"On vähä niinkuin\nrauhallisempaa.\"\n\n\"Kello viideltä siis\", suostui Denry. Ja hän poistui P. Asaphin tielle\nhautoen suunnatonta ajatusta.\n\nAjatus oli seuraava:\n\n\"Nyt se on tehty!\"\n\nNyt, kun asia oli tehty eikä voinut kääntyä tekemättömäksi, hän\ntunnusti itselleen, ettei hän ollut koskaan ennen ollut mielettömämpi.\nTuskin hän saattoi käsittää, mikä oli hänet saanut menettelemään niin.\nMutta hän kuvitteli hämärästi, että tämän oikun joutua merialuksen\nomistajaksi täytyi jollain tavoin olla tuloksena hänen merkillisestä\nseikkailustaan muuttovaunuissa Bursleyn kanavassa.\n\nHän oli niin kiintynyt aineellisiin asioihin, että kykeni\nneljännestunnin ajaksi unohtamaan, että oleelliselta osaltaan hänen\nelämänsä oli joutunut haaksirikkoon ja ettei hänellä ollut muuta\ntoivottavana kuin onttoa maallista menestystä. Hän tiesi Ruthin\npalauttavan sormuksen. Melkein hän voi nähdä postimiehen pitelevän\npientä pahvirasiaa, joka sisältäisi sormuksen. Hän oli rakastanut ja\nrakastanut traagillisesti. (Niin hän selitti asian -- sanattomissa\najatuksissaan; mutta asian laita oli oikeastaan sellainen, että hän oli\nrakastanut sellaista, mikä oli liian kallis hänelle.) Nyt unelma oli\nloppunut. Rantatien huviyleisön keskitse kulki P. Asaphin tietä kohti\ntoiveissaan pettynyt mies, jolla oli menneisyytensä, joka oli tyystin\ntutkinut naiset, mies, jolla ei ollut mitään opittavana toisesta\nsukupuolesta. Ja kesken kaikkea sydämen tragediaa, kesken kaikkia\nonton maallisen menestyksen arveluita pyöri hänen mielessään typerän\nmitättömiä pikku ajatuksia kuten sarja koneellisia hiiriä. Esimerkiksi\nettä olisi aika ikävää kertoa bursleyläisille, että hänen kihlauksensa,\njoka oli todella herättänyt kaupungissa huomiota, oli purettu.\nKerrassaan nöyryyttävää! Ja Ruth oli joka tapauksessa oikea kimmeltävä\njalokivi naisten joukossa. Oliko Bursleyssä toista tyttöä niin hienoa,\nniin vaikuttavaa ja todella siroa?\n\nSitten hän lohdutti itseään ajattelemalla: \"Minä olen varmastikin ainoa\nmies, joka on koskaan saanut kihlauksensa purkautumaan sanomalla vain\n'Rothschild'!\" Tämä oli luultavasti totta. Mutta se ei auttanut häntä\nsaamaan kiinni unen päästä.\n\n\nII.\n\nSeuraavana aamuna kello 5.20 valaisi varhainen aurinko Irlannin meren\nlevotonta pintaa juuri Pikku-Ormen edustalla, länteen Llandudnon\nlahdesta. Rauhattomilla laineilla kiikkui Denryn pelastusvene\nmiehistönään nyökkäilevä partapää, kolme tavallista brittiläistä\nmerimiestä, muuan norjalainen joka osasi puhua englantia pari tavua\nkerrallaan ja kaksi muuta norjalaista, joiden kasvatus oli lyöty\nlaimin siinä määrin, että he osasivat vain norjaa. Kallioniemekkeen\nsuojassa, lähellä rantakaistaletta lojuivat _Hjalmarin_ jäännökset\nmukavassa lepoasennossa. Näytti aivan siltä, kuin _Hjalmar_ olisi kauan\nkamppailtuaan laskeutunut pitkäkseen ajurinhevosen lailla ja sanonut\nmyrskylle: \"Tee nyt mielesi mukaan!\"\n\n\"Joo\", piipitti tuo kunnianarvoisa pää. \"Parissakymmenessä minuutissa\nme päästään mukavasti ulos, ellei vuorovesi painu pahasti itään. Ja\nmitä paluumatkaan tulee, niin me päästään taas mukavasti toista tietä,\njos niinkuin ymmärrätte asioita.\"\n\nEi ollut epäilemistäkään, ettei Simeon päässyt ulos mukavasti. Mutta\nhän istui perämiehenä. Soutajat tuntuivat olevan hikoilevan tietoisia\nsiitä, että vene oli iso ja leveä.\n\n\"Lasketaanko sen viereen?\" tiedusti Simeon viitaten hylkyyn.\n\nSilloin ilmestyi partaalle kalpeat kasvot, ja heikko, pyytävä ääni\nsanoi: \"Ei. Käännytään takaisin.\" Minkä jälkeen nuo kalpeat kasvot\nkatosivat jälleen.\n\nDenry ei ollut koskaan ennen käynyt lahtea ulompana. Hän saattoi\nkyllä olla oikea mestari hoitamaan muuttovaunuja kanavan puuskaisessa\naltaassa, mutta aukealla ulapalla hän ei kelvannut. Sillä haavaa\nhän olisi melkein ollut valmis antamaan pelastusveneen ja kaiken\nomaisuutensa, jos olisi päässyt palaamaan maihin junalla. Paluumatka\nvenyi niin pitkäksi, että Denry menetti toivonsa saada koskaan enää\nastua jalallaan syntymäsaartansa. Ja sitten tuntui töksähdys. Ja\nhän nousi purresta toivon syttyessä taasen iloiseen liekkiin hänen\nrinnassaan. Ja kello oli neljännestä vailla kuusi.\n\nEnsimmäinen posti, joka saapui puoli kahdeksalta, toi hänelle ruskean\nkääryn. \"Sormus!\" hän ajatteli hätkähtäen hirveästi. Mutta kääry oli\nkolmen tuuman suuruinen kuutio ja olisi voinut sisältää sata sormusta.\nHän avasi kannen ja luki paperiarkin puolikkaasta seuraavat sanat:\n\n    \"Tuhannet kiitokset ihanista päivistä. Toivottavasti pidätte tästä.\n\n                                                 _Nellie_.\"\n\nSe liikutti häntä. Jos Ruth olikin kova, omanvoitonpyyteinen, kallis,\nniin hänen nuori, lämminsydäminen ystävättärensä saattoi joka\ntapauksessa olla kiitollinen ja myötämielinen. Niin, se liikutti\nhäntä. Hän oli kuvitellut käyneensä kylmäksi kaikille inhimillisille\ntunteille, mutta sellainen ei ollut asian laita. Kääry sisälsi\nsuklaata, ja hänen nenänsä totesi heti, että se oli sitruunalla\nhöystettyä suklaata -- tuota herkullista, mutta miellyttävää\nyhdistelmää, minkä Nellie oli sattumalta keksinyt edellisenä päivänä\naallonmurtajan ravintolassa. Tuo pikku olento lienee kuluttanut osan\nedellistä iltapäivää laatiakseen sitä, ja varmaankin hän oli pannut\nlähetyksen postiin Crewessä. Salakähmäinen ja miellyttävä pikku olento!\nÄskeinen kokemus ulkona ulapalla oli saanut hänet kuvittelemaan,\nettei mikään syötävä maistuisi enää koskaan, mutta hän oli erehtynyt.\nSitruuna antoi suklaalle omituisen karmean, maittavan, _rauhoittavan_\nmaun. Ja hän söi sitä oikein mielihalulla. Tuloksena oli se, ettei\nhän odottanutkaan aamiaista, joka tarjottiin täysihoitolassa kello\nyhdeksältä, vaan riensi tarmokkaana ulos ja kävi tapaamassa erästä\nkirjapainon omistajaa, johon oli tutustunut edellisenä iltana: Ruth oli\noikeassa sanoessaan: \"Ei mikään ole niin voimistuttavaa kuin suklaa.\"\n\n\nIII.\n\nKello kymmeneltä kuljeskeli kaksi norjalaista merimiestä, jotka\ntaisivat vain hymyillä vastaukseksi kysymyksiin, joilla heitä\nahdisteltiin, jakelemassa Rantatiellä seuraavia ilmoituslippuja:\n\n    HJALMARIN HAAKSIRIKKO\n    UROSTEKO LLANDUDNOSSA\n\nJoka täysi tunti klo 11, 12, 2, 3, 4, 5 ja 6 lähtee taatusti sama\nPELASTUSVENE, joka pelasti\n\n    HJALMARIN MIEHISTÖN,\n\nhaaksirikkopaikalle miehistönään Simeon Edwards, Llandudnon vanhin\npursimies, ja pelastetun aluksen merimiehiä, taatusti syntyperäisiä\nnorjalaisia.\n\n    Simeon Edwards, perämies.\n\nMeno- ja paluumatka, haluttaessa korkkivöitä ja pelastusköysiä\nkäyttäen, 2 1/2 shillinkiä\n\n    AINOALAATUINEN TILAISUUS\n    AINOALAATUINEN ELÄMYS\n\nHuom.! -- Pelastusveneen miehistön urhoollisuudesta on kirjoitettu koko\nkreivikunnan ja naapuripiirien sanomalehdistössä.\n\n                                            _E.D. Machin_.\n\nKello yhdeltätoista oli alhaalla rannassa kiihkeän utelias väkijoukko,\njota varten Simeon oli laudoista ja paadesta laatinut sillan\npelastusveneeseen. Muuan mies seisoi polviinsa asti vedessä ja auttoi\nmatkailijoita lautoja myöten, ja Simeonin luottamusta herättävä parta\notti heidät vastaan purren leveään syliin. Soutajilla oli päässään\nsadelakki ja heidät oli sidottu alukseen pelastusköysillä, ja nämä\nmukavuudet ynnä pelastusvyöt olivat myöskin pelottomien retkeläisten\nkäytettävinä. Keulaan oli kiinnitetty paperi: \"Oikeutettu kuljettamaan\nneljätoista henkeä.\" (Denry oli juuri käynyt lunastamassa virallisen\nluvan.) Mutta ainakin neljäkymmentä henkeä pyrki mukaan ensimmäiselle\nretkelle.\n\n\"Ei enempää!\" kirkui Simeon juhlallisesti. Ja kahlaaja kapusi vedestä\nja vene liukui tiehensä.\n\n\"Maksu, hyvä herrasväki!\" kirkui Simeon.\n\nHän keräsi yhden punnan viisi shillinkiä ja kätki rahat hitaasti\nsinisten housujensa oikeanpuoleiseen taskuun.\n\n\"No nyt, pojat, antakaa luistaa!\" hän komensi. Ja sitten hän sytytti\nharkitun huolellisesti piippunsa. Ja pelastusvene kiiti tiehensä.\n\nAivan lähellä lautasiltaa seisoi nuori mies huolimattomassa asennossa\nja kasvoillaan ilme, joka tuntui sanovan: \"Älkää suinkaan luulko,\nettä tämä asia liikuttaa minua vähääkään.\" Hän tuijotti herkeämättä\nulos ulapalle, kunnes pelastusvene kadonnut Pikku-Ormen nenitse, ja\nsitten hän kierteli rannalla hiekkalinnojen keskitse. Hänen sydämensä\nsykki mitä kiusallisimmalla tavalla. Jonkun ajan kuluttua hän alkoi\ntaasen tarkastella merta Ja pelastusvene ilmestyi näkyviin ja suureni\nsuurenemistaan ja saapui viimein sille kohtaa, mistä se oli lähtenyt,\ntällä kertaa kuitenkin laskien rantaan ylemmäksi, koska vuorovesi\noli nousemassa. Ja Simeon astui maihin ensimmäisenä, ja hänellä oli\nkädessään pieni sinipunainen pelastusveneen malli, jossa hän helisteli\nrahoja.\n\n\"Muistakaa pelastusvene-rahastoa! Muistakaa pelastusvene-rahastoa!\" hän\nlauloi juhlallisesti.\n\nJokainen maihin astuva matkustaja pudotti lantin sen aukosta.\n\nViidessä minuutissa oli pursi jälleen täynnä ja Simeon oli pistänyt\ntaasen neljätoista puolikruunua taskuunsa.\n\nRannalla seisovan nuoren miehen huulet liikkuivat, ja hän mutisi:\n\n\"Se tekee neljättä puntaa! Tuhat tulimmaista!\"\n\nPäivällisajan koittaessa hän palasi P. Asaphin tielle, mutta ei\nvoinut syödä. Hän voi vain toistella varsin hiljaa itsekseen: \"Tuhat\ntulimmaista!\"\n\nKaiken iltapäivää yltyi kilpailu pelastusveneen paikoista yhä\nkiihkeämmäksi ja vaarallisemmaksi. Denryn alus ei suinkaan ollut\nainoa kuljettamaan väkeä hylkyä katsomaan. Kymmenittäin pursia oli\nnyt tässä liikehommassa, joka oli äkkiä saanut alkunsa sinä aamuna,\nkoska meri oli silloin ensimmäistä kertaa myrskyn jälkeen verraten\nsuopealla tuulella. Mutta toiset veneet ottivat vain sen, mitä\npelastusvene jätti vietäväksi. Pelastusveneen taattu maine, taatusti\nnorjalaiset soutajat (jotka vastasivat kysymykseen pahasti solkaten)\nja Simeon itse; sadelakit, pelastusvyöt ja -köydet, yksinpä keräys\npelastusvene-rahaston hyväksi retken päättyessä: kaikki nämä seikat\nloivat yhdessä lumon, jota Llandudno ei kyennyt vastustamaan.\n\nJa keräykseen nähden syntyi huomattava pulma. Pikku pelastusvene\ntäyttyi, reiästä ei mahtunut enää ainoatakaan lanttia. Ja rahaston\npaikallissihteerillä oli avain. Pikalähetti sai viedä keräyslaatikon\nhänelle avattavaksi ja tyhjennettäväksi, ja sillä välin Simeon käytti\nsadelakkiaan keräystarkoitukseen. Tämä odottamaton tilanne teki\nvoimakkaan vaikutuksen Illalla Denry sai kolmattatoista puntaa Simeon\nEdwardsin kädestä. Hän tyytyi kahteentoista ja lahjoitti anteliaasti\nylijäämän urhoolliselle miehistölleen, joka oli myöskin saanut joukon\njuomarahoja. Iltapostissa saapui Ruthilta tuo kovanonnen sormus, kuten\nhän oli aavistanutkin. Hän oli juuri heittämäisillään sen mereen,\nkun päähän juolahti parempi ajatus ja hän pisti sen taskuunsa. Hän\nkoetti yhä tuntea, että Ruth oli tuhonnut hänen elämänsä. Mutta hän ei\nvoinut. Nuo kaksitoista puntaa, suureksi osaksi hopeata, painoivat niin\nraskaina hänen taskujaan. Hän sanoi itsekseen: \"Tietenkään ei tätä voi\niankaiken kestää!\"\n\n\nIV.\n\nSitten koitti päivä, jolloin hän kuuli sanottavan puoliääneen takanansa:\n\n\"Tuossa on se pelastusvene-porho!\"\n\nTai lyhyemmin:\n\n\"Se on hän!\"\n\nIlmaisten, että koko Llandudnossa \"hän\" saattoi tarkoittaa vain yhtä\nhenkilöä.\n\nJa jonkin aikaa hän mittaili katuja itsetietoisena. Tuo itsetietoisuus\nhaihtui kuitenkin vähitellen, ja hän kantoi kunniaansa yhtä helposti\nkuin kaulustaan.\n\nPelastusvene-retket _Hjalmarille_ muodostuivat ominaiseksi piirteeksi\nLlandudnon jokapäiväisessä elämässä. Laivan nimen ääntäminen oli monen\nvaihtelun alainen. Toiset sanoivat, että \"j\" oli lausuttava, \"h\" taas\njätettävä pois, toiset väittivät päin vastoin. Viimein hyljättiin\nmolemmat ensimmäiset kirjaimet kokonaan ja myöskin viimeinen --\nmutta kukaan ei ollut koskaan kiinnittänytkään huomiota viimeiseen.\nKujeilijat käyttivät leikillään hylystä _Inkerman_ nimeä. Tämä nimen\nääntämisen lopullinen ratkaisu oli merkkinä siitä, että Llandudnon\nhuvinhaluiset olivat ratkaisevasti mieltyneet pelastusvene-retkeen.\nDenryn arka pelko, ettei tuo ilmiö, joka täytti hänen taskunsa rahalla,\nvoisi kauan kestää, oli aivan turha. Se jatkui ihan hurjasti. Ja Denry\ntoivoi, että _Hjalmar_ olisi joutunut haaksirikkoon kuukautta varemmin.\nHän laski, että haaksirikkoaan vitkastellessaan _Hjalmar_ oli tuottanut\nhänelle noin neljän sadan punnan tappion. Olisipa onnettomuus vain\nsattunut heinäkuussa eikä elokuun alkupuolella, ja olisipa hän silloin\nollut paikalla! Niin, olisipa neljäkymmentä _Hjalmaria_ joutunut\nhaaksirikkoon ja neljäkymmentä eri pelastusvenettä pelastanut niiden\nneljäkymmentä miehistöä ja Denry olisi ostanut kaikki pelastusveneet,\nhän olisi saanut ne kaikki täyteen yleisöä!\n\nHänen säännölliset tulonsa olivat kuitenkin erittäin tyydyttäviä\nja lohdullisia. Asia vaikutti jossain määrin ikäänkuin ihmeeltä\ntai ainakin taikatyöltä. Hänestä tuntui siltä, ettei mikään olisi\nvoinut estää Llandudnon kylpyvieraita taistelemasta saadakseen paikan\npelastusveneessä ja maksamasta sievää summaa tästä etuoikeudesta.\nSe oli tullut heille tavaksi, ja näytti siltä, kuin he aikoisivat\nnoudattaa tätä tapaa ikuisesti. Hän luuli, että se vaikuttaisi\ntympäisevästi yksitoikkoisuudellaan. Mutta ei! Hän luuli heidän\nkieltäytyvän tekemästä, mitä jokainen oli tehnyt. Mutta ei! Satoja\nihmisiä saapui päivittäin rautatienasemalta, ja kaikkia tuntui tuo\npelastusvene magneetin tavoin vetävän puoleensa. Kaikki tuntuivat\nsilmänräpäyksessä ja vaistomaisesti tietävän, että ollakseen\nLlandudnossa moitteettomia heidän oli tehtävä ainakin yksi retki Denryn\npelastusveneessä.\n\nHänellä oli nyt tulot, jotka voittivat hänen kaikkein kultaisimmat\nunelmansa. Ja sen vuoksi oli luonnollisesti hänen ensimmäinen\najatuksensa saada nuo tulot yhä vain suurenemaan. Aluksi hän korotti\niltapäivä-retken maksun. Iltapäivin kilpailtiin aivan liiaksi\npaikoista. Tämä kilpailu aiheutti riitoja, sopimattomia sanoja ja\nvalitettavaa kiihtymystä. Se aiheutti myöskin ajanhukkaa. Denry teki\nsiis ihmiskunnalle suuren palveluksen ottamalla kolme shillinkiä kello\nkahden jälkeen. Tämä yksinkertainen ja hyväntahtoinen keino jakoi\nkilpailun koko päivän tasalle ja teki Denryn seitsemää, kahdeksaa\npuntaa rikkaammaksi viikossa.\n\nMutta hänen keksimiskykynsä ei tyrehtynyt tähän. Eräänä aamuna näkivät\nvarhaisimmat retkeläiset jonkunlaisen Robinson Crusoen hyljättynä\nkapealla rantakaistaleella lähellä hylkyä. Muuta ei sydämetön kohtalo\nnäyttänyt jättäneen hänelle käytettäväksi kuin kolmijalalle sovitetun\nlaitteen ja joukon mustia laukkuja. Eikä hänelle ollut tarjona muuta\nsuojaa kuin matala luola. Mies poloinen oli oikein siistissä asussa.\nSimeon ohjasi purren läheltä rantaa, joka laskeutui jyrkkänä mereen,\nja tällöin Robinson Crusoe piilotti päänsä vaatteeseen ikäänkuin\nhäveten tai ikäänkuin olisi menettänyt järkensä ja luullut itseään\nkameelikurjeksi. Sitten hän nähtävästi muutti mielensä ja kurkisti\njälleen rohkeasti retkeläisiin. Ja pursi liukui edelleen kymmenkunnan\njalan päässä hänestä ja hänen koneestaan. Sitten se pyörsi ja kulki\nohitse toiselta laidalta. Ja joka retkellä tapahtui sama seikka. Ja\npäivän viimeiset retkeläiset jättivät Robinson Crusoen yksikseen\nrantakaistaleelle.\n\nSeuraavana aamuna poistettiin eräästä valokuvaamosta Rantatien\nvarrella ikkunaluukut ja sen ikkunoiden yläosat olivat kauttaaltaan\ntäynnä ilmoitustauluja. Ja ikkunain alaosaan oli sovitettu kuusitoista\nerilaista isoa valokuvaa, jotka esittivät pelastusvenettä sivulta käsin\nkuvattuna. Näissä hauskoissa ryhmissä saattoi selvästi erottaa toista\nsataa retkeilijää, joista monella oli yllään sadetakki, korkkivyö ja\npelastusköysi. Muuan tiedonanto kertoi:\n\n\"_Jäljennöksiä näistä suurenmoisista pysyväisistä valokuvista myydään\nsievästi kehystettyinä kahdesta shillingistä kappale. Tilaukset\nsuoritetaan vuoronsa mukaan ja lähetetään tarpeen tullen postitse.\nPyydetään kunnioittavimmin suorittamaan maksu tilauksen tapahtuessa.\nMaksamattomia tilauksia ei suoriteta_.\"\n\nAni harva niistä, jotka olivat käyneet retkellä, voi olla ostamatta\nvalokuvaa, joka esitti häntä itseään oikeassa pelastusveneessä\noikeiden sankarien ja oikeiden norjalaisten seurassa oikeilla\naalloilla, varsinkin jos hänellä oli yllään oikea pelastusveneasu.\nMyymälä-ikkunain äärellä parveili kaiken päivää yleisöä tutkimassa,\nkuka oli pelastusveneessä ja kuka oli onnistunut ja kuka oli\nkerrassaan kamalan näköinen. Ensimmäisen päivän tilaukset nousivat yli\nviidentoista punnan, sillä kaikki eivät tyytyneet yhteen valokuvaan.\nTämä uutuus oli sukkela ja hurmaava, ja se toistui joka päivä.\n\"Lähdetäänpä katselemaan pelastusvene-valokuvia\", sanoivat ihmiset\ntuumiessaan, mihin nyt olisi ryhdyttävä. Muutamat, jotka eivät olleet\n\"onnistuneet\", tekivät pelastusveneessä erikoisen matkan pukeutuneina\ntätä tulikoetusta varten erikoiseen asuun ja pakottaen kasvoilleen\nerikoisen ilmeen. Ashby-de-la-Zouchin senvuotinen pormestari tilasi\nkaksi sataa jäljennöstä valokuvasta, jossa hän esiintyi keskeisenä\nhenkilönä, käyttääkseen niitä uudenvuoden-kortteina. Milloin päivä oli\nollut kovin pimeä tai sateinen, joten valokuvaus kävi mahdottomaksi\ntai epätyydyttäväksi, tunsi Llandudno seuraavana aamuna, että siltä\npuuttui jotain. Mainittakoon tässä, että epäsuotuisa sää (jommoinen\nmuutoin sattui perin harvoin) tuotti tuskin mitään haittaa Denryn\ntuloille. Voisiko ajatella, että sade tai tuulen henkäys pelottaisi\npelastusvenettä! Olihan olemassa öljypeitteitä. Kun vuorovesi oli\nvoimakas ja vastainen, sallittiin miesmatkailijain soutaa lisämaksutta,\nvaikka tietysti he antoivat kolikon milloin millekin vakinaisen\nmiehistön jäsenelle.\n\nDenry oli järjestänyt asian valokuvaajaan nähden niin yksinkertaisesti,\nettä sen voi lapsikin tajuta. Valokuvaaja maksoi hänelle kuusi\npennyä jokaisesta myydystä kuvasta. Muuta yhteyttä ei heillä ollut\nkeskenään. Näistä pikkusummista kertyi toistakymmentä puntaa viikossa.\nKustannuksista huolimatta Denry painatti uudelleen _Staffordshiren\nMerkkitorvessa_ julkaisemansa kuvauksen haaksirikkoyöstä sekä kuvan\npelastusveneestä ja sen miehistöstä ja lahjoitti sen jokaiselle\nvalokuvausosastonsa liikkeiselle.\n\n\nV.\n\nSitten Llandudnoa alkoi kutittaa salaperäinen \"Suklaalääke\". Sitä\nilmestyi ensi kerran pienessä veneessä, joka liikuskeli Robinson\nCrusoen rantakaistaleen edustalla. Verraten usein tuotti pelastusveneen\nmatkustajille epämukavuutta ikävä, vieläpä kiusallinenkin tunne, kuten\nDenrykin oli saanut kerran kokea. Hän tunsi syvää sääliä heitä kohtaan.\nSuklaalääke oli tarkoitettu lieventämään näitä oireita, samalla kuin\nse miellytti makuaistia. Se oli kaikkein miellyttävimpiä lääkkeitä,\nmitä ihmisäly on konsanaan keksinyt. Se maistui suklaalle, ja kuitenkin\nsiinä oli sitruunan kirpeä maku -- maku, joka herätti vatsassa hyvän\nkäsityksen itsestään ja tuntui sanovan: \"Kaikki on täydessä kunnossa.\"\nAinetta myytiin kuuden pennyn kääröissä, ja käyttäjää kehotettiin\nsyömään siitä vain vähäisen kerrallaan -- ei pureskellen, vaan sallien\nsen vain sulaa rauhassa. Sitten Suklaalääkettä ruvettiin myymään\nitse pelastusveneessä, ja yleisölle ilmoitettiin, että jos sitä\n\"nautti\" ennen merelle lähtöä, ei yksikään aalto voinut järkyttää\nvatsan tasapainoa. Ja totta olikin, että moni tämän neuvon noudattaja\nsuoriutui kaikista kärsimyksistä ja oli siitä varsin ylpeä ja teki\nasian maailmalle tiettäväksi. Sitten alettiin Suklaalääkettä myydä\nkaikkialla. Nuori väki osti sitä sen vuoksi, että nautti siitä, ja\nhalveksi kokonaan neuvoa olla pureskelematta ja syömättä ylenmäärin.\nSuklaalääke tunkeutui toisiinkin kylpypaikkoihin aivan kuin suositun\nlaulun loppukerto. Sitä oli myytävänä Morecambesta Barmouthiin ja\nkaikissa Man-saaren ja Angleseyn höyrylaivojen satamapaikoissa. Ei\nmikään kummastuttanut Denryä siinä määrin kuin Suklaalääkkeen menekki.\nSe tuotti hänelle vakavaa huolta, ja hän sotki sekä valmistuksen että\nlevikin pelkästä tietämättömyydestä ja kokemattomuudesta. Suurimpana\nvaikeutena oli ensinnä ollut hankkia vähäisiä suklaakakkuja, joissa ei\nollut valmistajan nimeä eikä leimaa. Suklaatehtailijoilla näkyi olevan\noikein intohimoinen halu painaa kveekkarimaiset nimensä jokaiseen\nmyymäänsä palaseen. Saatuaan lopulta hankituksi varaston hän oli\nkyllin typerä kuluttaakseen aikaa valmistamalla lääkettä itse omassa\nmakuusuojassaan! Yhtä hyvin hän olisi voinut koettaa ravita Britannian\nsotajoukkoja äitinsä keittiöstä. Lopulta hän turvautui erääseen\nRhylin makeisleipuriin ja llandudnolaiseen vihanneskauppiaaseen, ja\nilmaisemalla kummallekin puolet salaisuudesta hänen onnistui säilyttää\nkoko salaisuus. Mutta vielä sittenkin hän oli ilmeisesti kykenemätön\nselviytymään tilanteesta, minkä Suklaalääkkeen kysyntä oli aiheuttanut.\nSe oli tilanne sellainen, että siihen tarvittiin puolenkymmenen\nliikemiehen koko huomio. Se oli aivan toisenlainen homma kuin\npelastusvene-asia. Eräänä iltana muuan mies, joka oli asustanut pari\npäivää P. Asaphin tien täysihoitolassa, virkkoi Denrylle:\n\n\"Kuulkaahan nyt, herra. Minä käyn suoraan kiinni asiaan. Kuinka paljon\nvaaditte?\"\n\nJa hän selitti tarkoituksensa. Kuinka paljon Denry vaatisi siitä, että\nluovuttaisi Suklaalääkkeen salaisuuden ja kaikki oikeudet sekä nimen\n\"Machin\" (\"jota ilman ei mikään kääry ole väärentämätön\")?\n\n\"Kuinka paljon tarjoatte?\" tiedusti Denry.\n\n\"No, minä maksan teille käteen sata puntaa, mutta en penniäkään\nenempää.\"\n\nDenry hätkähti. Sata puntaa aivan jonninjoutavasta -- oikeudesta saada\nkastaa suklaapalasia sitruunamehuun.\n\nHän pudisti päätään.\n\n\"Minä vaadin kaksi sataa\", hän vastasi.\n\nJa hän sai kaksi sataa. Se oli luultavasti huonoin kauppa, minkä\nhän milloinkaan teki koko elämässään. Sillä Suklaalääke pysyi\nitsepintaisesti kysynnän aiheena kymmenen vuoden ajan. Mutta hän\niloitsi päästessään koko hommasta; se turmeli häneltä unen ja kulutti\nhänen voimiaan.\n\nHänellä oli muitakin huolia. Llandudnon venemiehet pitivät häntä\nihmisrodun vihamiehenä. Elleivät he olisi olleet luonnostaan\ngentlemaneja, he olisivat polttaneet hänet elävältä roviolla.\nVarsinkin Cregeen käytti hänestä sanoja, jotka eivät olisi voineet\nolla ankarampia, jos Denry olisi murhannut Cregeenin vaimon ja\nseitsemän lasta. Rohkenemalla ansaita toista sataa puntaa viikossa\nränsistyneellä vanhalla pelastusveneellä, jonka Cregeen oli myynyt\nhänelle kolmestakymmenestä viidestä punnasta, Denry loukkasi pahasti\nCregeenin siveystunnetta. Cregeen oli maksanut kolmekymmentä viisi\npuntaa _Fleetwingista_, joka oli ihan verrattomasti parempi alus kuin\nDenryn nimetön kaukalo. Mutta ansaitsiko Cregeen sillä sata puntaa\nviikossa? Ei sataa shillinkiäkään! Cregeen oli vilpittömästi sitä\nmieltä, että hänellä oli oikeus saada puolet Denryn voitosta. Myöskin\nSimeon ukko näytti arvelevan, että _hänellä_ oli oikeus saada melkoinen\nprosentti samasta voitosta. Ja osakeyhtiö, vaikka yleiseen tiedettiin\nmatkailijain käyvän kaupungissa erikoisesti pelastusvene-retken\nvuoksi, osakeyhtiö alkoi juonitella -- laituripaikasta, valokuvaajan\nrantakaistaleesta, valokuvaamon ulkopuolella tunkeilevasta\nväkijoukosta. Denry sai tuta rikkoneensa siinä, ettei ollut\nsyntyperäinen llandudnolainen. Hän oli muukalainen, ja hän vei\nrahaa kaupungista. Toisinaan hän toivoi, että olisi voinut syntyä\nuudelleen. Hänen ystävänsä ja pelastajansa oli Pelastusvene-yhdistyksen\npaikallissihteeri, joka sattui kuulumaan kaupunginvaltuustoon. Tämä\narvon mies, jolle Denry suoritti toista puntaa päivässä, oli hänelle\ntuiki korvaamaton. Lisäksi Denryä pyydettiin;-- ei, vaadittiin tekemään\nlahjoituksia melkein jokaiselle kirkolle, kappelille, lähetysseuralle\nja hyväntekeväisyysyhdistykselle Carnarvonshiressä, Flintshiressä ja\nmuissa kreivikunnissa. Hänen nuoruutensa ei kelvannut puolustukseksi.\nJa koska hänen bruttotulonsa voi arvioida mikä pölkkypää tahansa, joka\notti seisoakseen rannalla puolen päivää, ei hänen ollut helppo väittää\nolevansa nälkään nääntymäisillään. Hän saattoi vain torjua hyökkäyksiä\nkertomalla epämääräisen, vakuuttavan alakuloisena, että hänen menonsa\nolivat paljoa suuremmat kuin kukaan saattoi kuvitellakaan.\n\nSyyskuussa, kun kuu oli punainen ja täyteläinen ja meri peilikirkas,\nhän ilmoitti järjestävänsä sarjan \"ilotulitusiltoja\". Paperilyhdyillä\nkoristettuna lähti pelastusvene illalla liikkeelle (maksu viisi\nshillinkiä), ja seuralaisinaan koko sataman laivasto soutuveneitä\nja kuttereita se suuntasi kulkunsa lähelle rantakaistaletta, minne\noli sovitettu rakettikoneisto pelastusvene-sihteerin avulla. Mörsäri\npantiin kuntoon; välähdys, suhahdus, tulijuova, ja ilmasta putosi köysi\nsuoraan pelastusveneen poikitse. Se teki suurenmoisen vaikutuksen ja\nnostatti eläköön-huutoja. Pelastusvene-yhdistys ei ollut koskaan ennen\nsaanut ilmoitetuksi toiminnastaan niin tehokkaasti kuin nyt Denryn\navulla -- ilmaiseksi.\n\nIlotulituksen päätyttyä Denry seisoi yksinään Pikku-Ormen rinteellä\nja katseli, kun lyhdyt liukuivat kotiin ulappaa pitkin, ja kuuli\nliikkeistensä hilpeän ilakoinnin raikuvan tyynessä ilmassa. Se oli\nhänelle mieltä liikuttava elämys.\n\n\"Taivasten tekijä!\" hän sanoi; \"minä olen herättänyt tämän kaupungin.\"\n\n\nVI.\n\nEräänä aamuna, riutuvan kesäkauden aivan viimeisinä alakuloisina\npäivinä, kun tulot olivat laskeneet kurjan vähäisiksi,\nviitiseenkymmeneen puntaan viikossa, sattui Denryn osalle suuri ja\nmieluisa yllätys. Hän kohtasi Nellien Rantatiellä. Noiden viattomien,\nlapsellisesti punastuvien kasvojen näkeminen tuotti hänelle iloa, sitä\nei käynyt kieltäminen. Nellie oli isänsä, valtuusmies Cotterillin, ja\näitinsä seurassa. Valtuusmies oli yritteliäs rakentaja, joka rakensi\nusean kadun mitan brittiläisiä koteja uuteen kaupunginosaan Bursleyn\nuuden kunnallispuiston puolelle. Denry oli jo tavannut hänet pari\nkertaa liikeasioissa. Hän oli iso lihavahko mies, neljänkymmenen viiden\nikäinen, teräväpiirteinen ja tietoinen hyvinvoinnistaan. Toisella\nhetkellä saattoi luulla häntä hilpeäksi, suorasuiseksi kumppaniksi,\nja seuraavassa hetkessä voi joutua ymmälleen huomatessaan viekkautta\ntai kovuutta. Rouva Cotterill oli niitä naisia, jotka eivät jaksa\nkohota miehensä yhä nousevalle tasolle. Potien alituista ramppikuumetta\nhän ei avannut koskaan tiukkaan suljettuja huuliaan seurassa, vaikka\nmuutamat ihmiset tiesivätkin hänen osaavan puhua yhtä nopeasti ja yhtä\ntehokkaasti kuin yksikään toinen. Hänen puhekoneistoaan oli vaikea\nsaada käyntiin, mutta myöskin yhtä vaikea seisahduttaa. Tavallisesti\nhän pukeutui matalaan hattuun ja vaippaan. Cotterillit olivat\nviettäneet pari viikkoa Man-saarella ja saapuneet Douglasista suoraan\nLlandudnoon, missä aikoivat viipyä pari, kolme päivää. He asustivat\nCraig-y-donissa, Rantatien itäpäässä.\n\n\"Jaha, nuori mies!\" sanoi valtuusmies Cotterill.\n\nJa hän kohteli Denryä huolettoman suojelevasti, mikä ei suinkaan\nsaavuttanut tämän hyväksymystä. \"Lyönpä vetoa, että olen tänä kesänä\nansainnut enemmän rahaa kuin sinä kaikella rakennuskeinottelullasi!\"\nsanoi Denry äänettömästi valtuusmiehen selälle, kun Cotterillin\nperhe tarkasteli rannassa odottavaa historiallista pelastusvenettä.\nValtuusmies Cotterill sanoi peittelemättä, että yhtenä syynä heidän\nLlandudnon-matkaansa oli hänen halunsa nähdä tuo eriskummallinen\npelastusvene, josta oli todella puhuttu melkoisesti Kaupunkiviisikossa.\nTämä tunnustus lohdutti Denryä. Sitten neuvosmies alkoi taasen kohdella\nhäntä \"nuorena miehenä\".\n\n\"Kuulkaahan\", sanoi Denry huolimattomasti, \"teidän pitää syödä jonakin\niltana päivällistä minun kanssani, koko perheen -- mitä sanotte?\"\n\nEi kukaan, joka ei ole viettänyt ainakin kahtakymmentä vuotta seudussa,\nmissä ihmiset syövät päivällisensä kello yhdeltä ja päivällisen syöntiä\npimeän tultua pidetään ylimysten hulluna oikkuna, voi käsittää tämän\npuheen vaikutusta.\n\nKylliksi toinnuttuaan valtuusmies sanoi, että heistä olisi erittäin\nhauskaa syödä päivällistä hänen kanssaan; rouva Cotterillin tiukat\nhuulet näyttivät liikkuvan, mutta mitään ei kuulunut, ja Nellien kasvot\nhehkuivat.\n\n\"No niin\", sanoi Denry, \"tulkaa syömään päivällistä kanssani\nMajesticissa.\"\n\nMajestic-nimi kohotti hänet lopullisesti \"nuoren miehen\" arvoasteelta.\nSe oli aallonmurtajan läheisyyteen rakennettu uusi hotelli, joka kehui\nilmoituksissa olevansa koko kreivikunnan komein. Mikä oli varsin\nrohkeata, kun ottaa huomioon Cardiffin majatalojen upeuden. Siinä oli\nkaksi sataa makuuhuonetta ja tarjoilijoita, jotka osasivat englantia\npuutteellisesti; ja sen hintoja pidettiin tarumaisina.\n\nLoppujen lopuksi lienee näistä neljästä hämmästynyt ja säikähtänyt\neniten Denry itse. Hän ei ollut koskaan pitänyt kenellekään\npäivällisiä. Hän ei ollut koskaan syönyt itsekään päivällistä\niltasella. Hän ei ollut koskaan käynyt Majesticissa. Hän ei ollut\nkoskaan uskaltanut astua Majesticiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan\nniistä salaperäisistä alkuvalmisteluista, joihin on ryhdyttävä\npidettäessä päivälliset yleisessä paikassa.\n\nMutta seuraavana aamuna hän myi pelastusveneen kolmestakymmenestä\nviidestä punnasta eräälle venemiesten yhtymälle, jonka päänä oli\nheidän johtajansa John. Ja hän vannoi itsekseen pitävänsä kunnolliset\npäivälliset, vaikka ne sitten maksaisivat hänelle purren koko hinnan.\nSitten hän kohtasi rouva Cotterillin, joka astui ulos eräästä\nmyymälästä. Kohtalon omituisesta sallimuksesta rouva Cotterill alkoi\nheti puhua. Ja vanhana pikakirjoittajana Denry laski vaistomaisesti,\nettei edes Thomas Allen Reed olisi kyennyt merkitsemään rouva\nCotterillin puhetta sanasta sanaan. Tämän kasvot koettivat ilmaista\ntuskaa, mutta niistä loisti mielihyvä. Sillä hän huomasi joutuneensa\njännittävään tilanteeseen, jonka hän saattoi hyvin ymmärtää.\n\n\"Voi, voi, herra Machin\", hän sanoi, \"ajatelkaas nyt, mitä on\ntapahtunut? En oikein tiedä, kuinka sen teille kertoisin. Tehän\nkutsuitte meidät päivällisille huomiseksi ja asia on sovittu, ja nyt\nneiti Earp sähkötti meidän Nellielle, että hän aikoi saapua huomenna\nviettämään pari päivää meidän seurassamme. Nähkääs, Ruth ja Nellie\novat niin ihmeen hyviä ystäviä. Nyt siitä syntyy aika sotku. Minä\nen tosiaankaan tiedä, mitä meidän on tehtävä. Mitä ihmettä Ruth\nsanoisikaan, jos jättäisimme hänet yksikseen juuri ensimmäisenä iltana?\nKyllä hän minun mielestäni olisi voinut --\"\n\n\"Teidän pitää ottaa hänet mukaanne\", sanoi Denry.\n\n\"Mutta ettekö te -- eikö teistä -- eikö hän -- eikö se --\"\n\n\"Ei ollenkaan\", virkkoi Denry. \"Minun mielestäni se olisi perin\nhauskaa.\"\n\n\"Te olette tosiaankin oikein järkevä\", sanoi rouva Cotterill. \"Johan\nminä sanoinkin herra Cotterillille aamiaispöydässä -- minä sanoin\nhänelle --\"\n\n\"Minä kutsun lisäksi valtuusmies Rhys-Jonesin\", sanoi Denry.\n\"Hän on täkäläisen valtuuston huomattavimpia jäseniä ja\nPelastusvene-yhdistyksen paikallissihteeri. Me olemme hyviä ystäviä.\"\n\n\"Oh!\" huudahti rouva Cotterill, \"sitten se ei olekaan mikään pikkuasia!\"\n\nEi ollutkaan.\n\nDenry havaitsi helpotuksekseen, ettei päivällisten pitäminen\nMajesticissa tuottanut ylen suuria vaikeuksia: tarvitsi vain karaista\nmielensä ja astua sisään hotellin upeasta ovesta. Tehtyään sen ja\nmutistuaan, että oli aikomus tarjota tuttaville vähä haukattavaa,\ntarvitsi vain kuunnella ehdotuksia, joista jokainen voitti edeltäjänsä\nloistavuudessa, ja sanoa \"Hyvä on\". Samaten tervehdittäessä nuorta\nnaista, joka kerran oli ollut jalokivi naisten seurassa. Tarvitsi vain\nsanoa: \"Hyvää iltaa -- mitä kuuluu?\" Ja hän sanoi samaa. Ja sitten\nlyötiin kättä. Eikä siitä henki mennyt!\n\nSikäli olivat päivälliset kuitenkin puutteelliset, että herrat eivät\nolleet frakkipuvussa. (Denry merkitsi muistiin uuden elämänohjeen:\nei pidä koskaan lähteä matkalle frakkipuvutta, koska ei voi tietää,\nmitä sattuu.) Tytöt olivat säteilevän valkoisissa. Ja valkoinen vie\nsittenkin voiton kaikesta. Rouva Cotterill oli verhoutunut mustaan\nsilkkiin ja äänettömyyteen. Ja musta silkki vie sittenkin voiton\nkaikesta. Tarjottiin sampanjaa. Tarjottiin jäätelöä. Nellieltä\nkiellettiin sampanja ja hän korvasi vahingon jäätelöllä. Denry oli\nsaanut tilaisuuden kertoa hänelle Suklaalääkkeen tarinan. Nellie sanoi:\n-- \"Tehän olette ihan ihmeellinen!\" Ja Denry sanoi, että Nellie oli\nitse ihmeellinen. Denry ei puhunut Suklaalääkkeestä hänen isälleen.\nEikä Nelliekään puhunut siitä. Mitä Ruthiin tuli, niin epäämättömästi\nhänen läsnäolonsa teki päivälliset seuraelämän kannalta katsoen\nonnistuneiksi. Hän tuntui tottuneen sellaisiin hommiin. Hän juuri\nsai kielet laukeamaan. Mutta Denry katseli häntä nyt toisin silmin,\nja hänestä tuntui uskomattomalta, että hän oli aikoinaan erehtynyt\npitämään Ruthia maailman helmenä.\n\nPäivällisten loppupuolella herätti valtuusmies Rhys-Jones suurta\nhuomiota nousemalla esittämään heidän isäntänsä maljan. Hän viittasi\nEnglannin pelastusvenemiehistön suurenmoiseen sankariuteen ja kiitti\nyhdistyksen nimessä Denryä niistä viidestäkymmenestä kolmesta punnasta,\nmitkä tämän liikkeiset olivat suorittaneet rahastoon. Hän sanoi sitä\njaloksi lahjaksi ja Denryä filantroopiksi. Ja hän kehotti valtuusmies\nCotterillia yhtymään tähän maljaan. Minkä valtuusmies Cotterill tekikin\noivin vakiintunein sanoin, jotka olivat tuloksena pitkällisestä\ntottumuksesta. Ja Denry änkytti, että hän oli erittäin kiitollinen ja\nettei asiasta kannattanut puhua.\n\nMutta kun maljat oli juotu, eksyi valtuusmies Cotterill suojelevaan\nivallisuuteen, ikäänkuin nuorukaisen menestys olisi herättänyt hänessä\nkateutta. Eikä hän tyytynyt enää \"nuoreen mieheen\". Hän puhutteli\nDenryä mahtipontisesti \"poikaseksi\".\n\n\"Se pelastusvene -- se oli aika hyvä ajatus, poikaseni -- aika hyvä\najatus\", hän sanoi.\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasi Denry, \"mutta se syntyi minun päässäni.\"\n\n\"Mutta nyt on kysymys siitä\", sanoi valtuusmies, \"voitteko synnyttää\ntoisia yhtä hyviä ajatuksia.\"\n\n\"Enpä tiedä\", sanoi Denry; \"entä _te_?\"\n\nVastahakoisesti he erosivat yksityishuoneen ylellisyydestä, ja Denry\nmaksoi salavihkaa laskun muutamalla kourallisella kultarahoja, ja\nvaltuusmies Rhys-Jones erosi heistä oikein sydämen surulla. Nuo toiset\nviisi astelivat rivissä pitkin kuutamoista Rantatietä. Ja kun oli\nsaavuttu Craig-y-donin edustalle ja Cotterillit olivat menossa sisään,\nvirkkoi Ruth, joka oli jättäytynyt jälemmäksi, pehmeällä äänellä\nDenrylle:\n\n\"Minua ei haluta laisinkaan lähteä nukkumaan. Eikö sinusta olisi hauska\nkävellä hiukan?\"\n\n\"Minä --\"\n\n\"Olet varmaankin hyvin väsynyt?\" virkkoi Ruth.\n\n\"En ensinkään\", vastasi Denry; \"mutta minä pelkään kuutamoa.\"\n\nJa heidän katseensa kohtasivat toisensa katulyhdyn valossa, ja Ruth\ntoivotti hänelle hauskoja unia ja katosi. Se oli erinomaisen hienoa.\n\n\nVII.\n\nSeuraavana iltapäivänä matkustivat Cotterillit ja Ruth Earp kotiin\nja Denry liittyi heidän seuraansa. Llandudno alkoi juuri vaipua\ntalviuneensa, ja Denryn verraten monimutkaiset asiat olivat kaikki\nparhaassa järjestyksessä. Vaikka toiset osoittivat jonkinlaista\nraukeutta, oli hän itse hilpeällä tuulella. Hänen vähäpätöisten\nmatkatavarainsa joukossa oli uusi hattulaatikko, joka osoittausi yhä\nuudistuvan ilon lähteeksi.\n\n\"Ottakaahan tämä\", hän sanoi eräälle kantajalle Llandudnon\nasemasillalla ja ojensi uutta hattulaatikkoa kasvoillaan tyyni ilme.\nKantaja otti sen pahaa aavistamatta, ja kun hattulaatikko sitten\noli kiskaisemaisillaan hänen käsivartensa sijoiltaan, hän purki\nkummastustaan kantajien tapaan.\n\n\"Pakana sentään, herra!\" hän sanoi, \"kylläpä se painaa!\"\n\nItse asiassa se painoikin lähes viisikolmatta naulaa.\n\n\"Niin\", sanoi Denry, \"se on tietysti täynnä kultarahoja.\"\n\nJa kaikki nauroivat.\n\nCrewessä, missä heidän oli muutettava toiseen junaan, ja jälleen\nKnypessa ja Bursleyssä hän herätti hämmästystä kantajain keskuudessa\nsalaamalla hattulaatikkonsa raskauden ja ojentamalla sen heille,\nikäänkuin se olisi painanut vain kymmenisen unssia. Ja joka kerta hän\ntoisti saman sukkeluuden kultarahoista.\n\n\"Mitä ihmettä sinulla oikein on tuossa hattulaatikossa?\" kysyi Ruth.\n\n\"Johan minä sen sanoin\", vastasi Denry nauraen. \"Kultarahoja!\"\n\nLopuksi hän kohdisti kujeen omaan äitiinsä. Rouva Machin uurasti\ntapansa mukaan mökissään Broughaminkadun varrella. Kenties ei hänen\nmieleensä ollut juolahtanut lähteä Llandudnoon huvittelemaan. Joka\ntapauksessa oli hänen läsnäolonsa Bursleyssä ollut tarpeen, sillä hän\noli usein kerännyt vuokrat Denryn puolesta ja kerännyt ne oikein hyvin.\nDenry iloitsi nähdessään hänet jälleen, ja äiti iloitsi nähdessään\npoikansa, mutta he salasivat tunteensa niin tarkoin kuin suinkin. Kun\nDenry salakavalasti ojensi äidille hattulaatikon, pudotti tämä sen\nmaahan ja ilmoitti hänelle peittelemättä, ettei aikonut alistua hänen\nkepposiinsa.\n\nJuotuaan teetä, joka maistui aivan yhtä hyvältä kuin juhlapäivälliset,\nDenry ojensi äidilleen avaimen ja pyysi häntä avaamaan hattulaatikon,\njonka hän oli asettanut tuolille.\n\n\"Mitä siinä on?\"\n\n\"Kasa aika somia kiviä, joita olen keräillyt rannalta\", sanoi Denry.\n\nÄiti siirti hattulaatikon polvilleen ja avasi sen ja tapasi paksun\nvaatteen, jonka hän osaksi nosti syrjään. Ja sitten rouva Machinin\nsuusta kajahti kiljahdus, ja hattulaatikko syöksyi hirveästi rysähtäen\nlattiaan ja hän seisoi nilkkojaan myöten kultarahoissa. Hän voi nähdä\nsoverineja kierivän kaikkialle pitkin permantoa. Vähitellen päättivät\nvilkasluontoisimmatkin soverinit laskeutua rauhallisesti lepäämään, ja\nsitten syntyi syvä hiljaisuus. Denryn sydän jyskytti kiivaasti.\n\nRouva Machin vain pudisti päätään. Usein ei poika saanut häntä\nsanattomaksi, mutta tämä kotiintulon teatterimainen huippukohta riisti\nhäneltä todellakin puhekyvyn.\n\nMyöhään sinä iltana koristivat soveriniröykkiöt salin soikiopöytää.\n\n\"Tuhat yksitoista\", sanoi Denry viimein lampun ääressä. \"Viisitoista\npuuttuu vielä. Haetaan ne huomenna.\"\n\nVielä useana päivänä sen jälkeen poimiskeli rouva Machin soverineja.\nOlipa kaksi poistunut koko salista ja siirtynyt kahta porrasta\nalemmaksi takapihaan ja, huomattuaan mahdottomaksi päästä takaisin,\njäänyt sinne.\n\nJa koko kaupunki tiesi, että tuo verraton Denry oli saanut päähänpiston\npalata kotiin äitinsä luo mukanaan hattulaatikollinen kultarahoja. Tämä\noli Denryn \"vereksin\" keksintö, ja se antoi kaupungille puheenaihetta\nties' kuinka pitkiksi ajoiksi.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\nMurtovarkaus.\n\n\nI.\n\nSe seikka, että Denry Machin päätti olla saapumatta Sneyd Halliin\nmuulillaan, osoitti jo itsessään, ettei Chellin kreivittären\nhaastatteleminen ollut suinkaan niin yksinkertainen ja vähäpätöinen\narkiaskare, kuin hän koetti uskotella.\n\nMuuli muodosti osan hänen tuoreinta loistoaan. Se oli seitsemän\nvuoden ikäinen ja oli maksanut Denrylle kymmenen puntaa. Hän oli\nostanut sen eräältä maalaiselta, jonka vaimo \"seisoi\" P. Luukkaan\ntorilla. Puolustuksekseen hän esitti tarvitsevansa apua liikkuessaan\nKaupunkiviisikossa vuokria keräämässä, sillä hänen toimintapiirinsä\nvuokrainkantajana oli laajentunut. Mutta tähän tarkoitukseen olisi\npolkupyörä kelvannut aivan yhtä hyvin eikä sen hoitoon olisi mennyt\nshillinkiäkään päivässä, kuten muulin ravitsemiseen eikä se myöskään\nolisi säikkynyt poliiseja, kuten muuli melkein poikkeuksetta teki.\nDenry oli ostanut muulin yksinkertaisesti siitä syystä, että hänen\npäähänsä oli äkkiä juolahtanut ajatus ostaa muuli. Vähäistä varemmin\noli Jos Curtenty (varapormestari, josta sitten tuli Bursleyn\npormestari, kun Chellin jaarli nimitettiin erään siirtokunnan\nhallitsijaksi Austraaliaan) herättänyt suunnatonta huomiota ostamalla\nhanhiparven ja ajamalla sen itse kotiin. Se ei miellyttänyt Denryä. Hän\noli todellakin kateellinen, jos suuri luonne voi tuntea kateutta. Jos\nCurtenty oli kyllin vanha hänen isoisäkseen, ja hänet oli tunnustettu\n\"valtiksi\" ja \"originaaliksi\" jo ennen Denryn syntymää. Mutta\nnuoruudestaan huolimatta Denry oli edistynyt suunnattomasti valttina ja\nkenties täydellä syyllä tottunut pitämään itseään kaupungin parhaana\nvalttina, itse valttiässänä. Hän tunsi olevan välttämätöntä vastata\njollain tavoin Curtentyn hanhiin, ja muuli oli hänen vastauksensa.\nSe soveltui tarkoitukseen mainiosti. Ihmiset tiedustelivat pian\ntoisiltaan, oliko jo tunnettua, että Denry Machinin tuorein päähänpisto\noli ostaa muuli. Hän hankki kymmenellä punnalla vähäiset vanhat\nkorikärryt ja kolmella guinealla hyvät valjaat. Kärryt olivat matalat,\njoten hän saattoi puikahtaa -- kuten hän sanoi -- alas ja ylös paljoa\nhelpommin kuin korkeita rattaita käyttäen. Hänen liikehommissaan\nei juuri tarvinnutkaan tehdä muuta kuin puikahtaa alas ja ylös.\nEtuistuimelle hän antoi laatia kapean kiillotetun peltilaatikon, jossa\noli hirvittävä lukko ja kannessa reikiä. Tämän laatikon oli määrä ottaa\nsäilytettäväkseen vuokrat, sikäli kuin hän kokosi niitä. Retkillä sitä\nvartioi aina luontokappale, joka polveutui verikoirasta ja jostain\ntuntemattomasta eläimestä, ja sen murina olisi herättänyt kauhua itse\njalopeurankesyttäjässä. Denry pelkäsi itsekin Rajahia, koiraansa, mutta\nsitä hän ei tunnustanut. Rajah nukkui tallissa rouva Machinin mökin\ntakana, josta Denry maksoi shillingin viikossa. Tallissa oli tilaa\nRajahille, muulille ja kärryille, ja kun Denry astui sisään ruokkoamaan\ntai valjastamaan, täytyi jotain siirtää ulos.\n\nHänen liikuntovälineensä tulivat pian tutuiksi tienoon kaduilla. Denry\nsanoi, että ne olivat lystilliset olematta silti sivistymättömät. Ne\nolivatkin hänelle todella yhtämittainen ilmoitus ja paljoa tehokkaampi\nilmoitus kuin esimerkiksi puolentoista shillingin reklaaminkantaja,\neikä se myöskään maksanut enempää, vaikka otti huomioon lupakirjan\nja kengityksenkin. Sitä paitsi reklaaminkantaja on siinä suhteessa\nhankalampi, ettei häntä voi myydä huutokaupassa, kun hänen palvelustaan\nei enää tarvitse. Sitä paitsi ei Kaupunkiviisikossa ole mitään\nreklaaminkantajia; tuossa kansanvaltaisessa ja riippumattomassa\nyhteiskunnassa ei kukaan olisi alentunut reklaaminkantajaksi.\n\nTarina Denryn loistosta ei suinkaan pääty tähän merkilliseen\nliikuntovälineeseen. Hänellä oli toimisto P. Luukkaan aukion varrella,\nja toimistossa oli juoksupoika, pikkuinen, mutta väärentämätön, ja\noikea kopiopainin, ja ulkopuolella oli se pieni neliömäinen nimikilpi,\njoka hänen vaatimattomuutensa päivinä oli ruuvattuna hänen äitinsä\noveen. Äidin teräksenluja luonne oli pakottanut hänet sellaiseen\nylellisyyteen kuin omaan toimistoon. Ei edes senkään jälkeen, kun Denry\noli vajaassa kolmessa kuukaudessa ansainnut Llandudnon pelastuspurrella\ntoista tuhatta puntaa, äiti ottanut kuuleviin korviinsa ehdotusta,\nettä muutettaisiin vähän isompaan taloon, jossa riittäisi yksi huone\ntoimistoksi. Eikä hän myöskään suostunut heittämään omaa ompelutyötään.\nHän sanoi häistään asti asuneensa aina siinä mökissä ja aina tehneensä\ntyötä ja aikovansa kuolla siellä työskennellen viimeiseen asti; mutta\nDenry voi tehdä mielensä mukaan. Hän oli rohkea nuorukainen, mutta ei\nkyllin rohkea haaveillakseen eroa äidistä; sitä paitsi mökissä meni\nhänen osaltaan talouskustannuksiin vain kymmenen shillinkiä viikossa.\nNiin hän vuokrasi toimiston; ja hän palkkasi juoksupojan, osin\nnäyttääkseen äidille, että hän todella teki mielensä mukaan, ja osin\nomaksi yksityishuvikseen.\n\nSiis ikäkaudella, jolloin mielikuvitusta uupuvat pojat kulkevat\nkuluneissa kalvosimissa vanhempia rikastuttaakseen ja saavat olla\niloissaan, jos kannattaa kerran kuussa ostaa sikaari, hän omisti jo\nliikkeen, liikehuoneiston, henkilökunnan ja yksityisvaunut, joita\nveti Kaupunkiviisikossa ainoalaatuinen eläin. Hänen elantonsa ei\nniellyt kaikkia tuloja, ja parissa vuodessa hän oli jossain määrin\nsäästäväisyydellä ja suuressa määrin harkitsemattomien, mutta\nonnellisten sijoitusten avulla kartuttanut Llandudnon tuhantisen\nkaksinkertaiseksi ja herättänyt kunnioitusta P. Luukkaan aukion pankin\nhoitajassa -- ja tämä oli kuitenkin kaikkein kylmäsydämisimpiä miehiä,\nmikä koskaan on kirjoittanut maksuosoitukseen nimensä.\n\nEikä Denry ollut vieläkään tyytyväinen. Häntä jäyti salainen tuska\naiheutuen siitä, että hän herkesi vähitellen olemasta velikulta ja\nettei hän saanut pääomaansa kerrotuksi kahdella puolivuosittain.\nHän ei ymmärtänyt rahamarkkinoita eikä osakemarkkinoita, eipä edes\n_Merkkitorven_ finanssiartikkeleitakaan; mutta hän piti itseään\nfinanssinerona ja arveli finanssinerona kuluttavansa aikansa turhaan.\nJa jos olisi tehnyt mieli sytyttää kaupunki tuleen tai maalata se\nhelakanpunaiseksi, niin sellaisiin kepposiin ei hänellä tuntunut enää\nolevan kykyä.\n\n\nII.\n\nJa sitten eräänä päivänä yleisö näki hänen toimistonsa ovella\nnimikilven alapuolella toisen ilmoituksen:\n\n    KAUPUNKIVIISIKON\n    YLEINEN SÄÄSTÖKLUBI\n\n    Sihteeri ja taloudenhoitaja -- _E.H. Mackin_.\n\nHänessä oli herännyt mukava ajatus.\n\nUseat kauppiaat muodostivat syyskaudella joulua varten kulutusklubeja\n-- hanhiklubeja, kalkkunaklubeja, viskyklubeja. Heidän vaatimattomat\nasiakkaansa suorittivat määrätyn summan viikossa kauppamiehelle, joka\notti tallettaakseen sen ilmaiseksi, ja sovitun ajan tultua he perivät\nkoko summan tavaroissa -- kuolleina tai elävinä, syötävänä, juotavana\ntai yllä käytettävänä. Denryn aivot synnyttivät ajatuksen yleisestä\nsäästöklubista. Hän suunnitteli sen käsittämään Kaupunkiviisikon\njokaisen jäsenen. Hän näki neljänkymmenen tuhannen työläisperheen\nsuorittavan viikkomaksunsa hänen klubiinsa. Hän näki säästöklubinsa\ntekevän sopimuksia koko alueen kaikkien pääliikkeiden kanssa, niin\nettä säästöklubin jäsenet saattoivat ostaa klubin pileteillä missä\nkulloinkin halutti. Hän näki säästöklubinsa paisuneena niin mahtavaksi,\nettei yksikään kauppias tullut toimeen rupeamatta liikeyhteyteen\nsen kanssa. Hän oli saanut koko Llandudnon suorittamaan saman teon\npäivittäin melkein kokonaisen huvikauden ajan, ja nyt hän halusi saada\nkoko avaran Kaupunkiviisikon suorittamaan saman teon hänen hyödykseen\niankaikkisesti.\n\nJa päälle päätteeksi hän voisi esiintyä ihmisystävänä. Hän totuttaisi\ntyömiehen ja tämän vaimon säästäväisyyteen. Hän hoitaisi työläisen\nrahoja tämän itsensä käytettäviksi; ja säästääkseen työläiseltä\nvaivan hän kävisi itse työläisen kotona noutamassa työläisen rahoja.\nSitä paitsi hänellä oli tarjottavana erikoinen houkutuskeino, joka\nlisäksi osoitti hänen säästöklubinsa tavallisia klubeja suunnattomasti\nparemmaksikin: hän sallisi työläisen käyttää klubimaksunsa täyden\nmäärän heti, kun vain puolet siitä oli maksettu. Suoritettuaan siis\nkymmenen shillinkiä Denrylle työläinen saattoi ostaa punnan arvosta\ntavaraa Denryn valitsemasta myymälästä, ja Denry maksaisi viipymättä\ntäyden hinnan myymälään, mutta keräisi erotuksen viikoittain käymällä\nitse työläisen kotona. Mutta tämä ennakko-osto-oikeus tulisi\nmenetetyksi tai lykätyksi, jos työläisen varemmat suoritukset olivat\nosoittautuneet epäsäännöllisiksi.\n\nJa Denry lahjoittaisi kaikki nämä ihmeelliset edut työläiselle\nottamatta siitä mitään maksua. Jok'ikisen suorittamansa pennin saisivat\njäsenet itse käyttää. Yritys oli suunnattoman filantrooppinen.\n\nDenryn vaatimaton palkkio oli tuleva kauppamiehiltä, joille tämä\nuusi suunnitelma tuottaisi virtanaan uusia liikkeisiä. Heidän oli\nmyönnettävä hänelle ainakin kahden pennyn hyvitys shillinkiä kohti\nkaikista ostoista, mikä tekisi yli 16 prosenttia hänen pääomalleen;\nja hän uudistaisi pääomansa kolme kertaa vuodessa. Hän arvioi, että\nviisikymmentä prosenttia vuodessa riittäisi käyttökustannuksiin ja\njäisi vähä ylitsekin.\n\nTietysti hänen oli taivutettava puolelleen kauppiaat. Hän ajoi\nmuulillaan Hanbridgeen ja valitsi ensimmäiseksi Bostockin,\nKaupunkiviisikon suurimman, joskaan ei hienoimman villatavaramyymälän.\nHänen onnistui saada toiminimi vakuutetuksi joka suhteessa paitsi\nomaan vakavaraisuuteensa nähden. Toiminimi Bostock teki sellaisen\nvihjauksen, että hän näytti liian ilmeisesti poika-pahaselta voidakseen\nolla vakavarainen. Vastaukseksi hän tarjoutui sijoittamaan sen huostaan\nviisikymmentä puntaa, ennenkuin ryhdyttäisiin liiketoimiin, ja\nuudistamaan summan etukäteen heti, kun hänen klubinsa jäsenet olivat\nsen kuluttaneet. Maksuosoitukset puhuvat selvää kieltä. Lähtiessään\nhänellä oli luettelonsa ensimmäisenä Bostockin nimi, ja sitä hän\nkäytti tehokkaana todistuskappaleena toisissa myymälöissä. Mutta hänen\nnuoruutensa herättämä ennakkoluuloisuus oli voimakas ja yleinen. \"Aivan\noikein\", vastasivat liikemiehet, \"teidän puheenne on kyllä paikallaan,\nmutta te olette niin nuori.\" Ikäänkuin vihjatakseen, että miehen täytyy\nolla joko roisto tai narri, ennenkuin on täyttänyt kolmekymmentä,\nsamaten kuin hänen täytyy olla joko narri tai lääkäri neljäkymmentä\nsivuutettuaan. Kaikesta huolimatta hän oli jo saanut luetteloonsa\nuseita kymmeniä myymälöitä.\n\nHänen äitinsä sanoi:\n\n\"Miksi et kasvata itsellesi partaa? Nyt sinä kulutat rahaa\npartaveitsiin ja hiaisimiin, saippuaan ja harjoihin ja sitä paitsi\nneljännestunnin ajastasi joka päivä -- ja vielä viillät kasvoihisi\nhaavoja -- estääksesi vain saamasta sellaista, mikä olisi sinulle\nsuureksi avuksi liikehommissa. Parrakkaana sinä näyttäisit ainakin\nyhdenneljättä ikäiseltä. Isälläsi oli komea parta, ja saisit sinäkin\nsellaisen, jos haluaisit.\"\n\nTämä oli ylevää viisautta. Mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin\nkorviinsa. Asia oli sellainen, että hänessä oli jonkin verran keikaria.\n\nLopulta hänen suunnitelmastaan ei puuttunut muuta kuin \"oikein hyvä\nalkupotkaisu\", kuten Denry sitä nimitti. Lyhyesti sanoen hieno\nilmoitus, joka panisi lumipallon liikkeelle. Hän olisi voinut saada\n_Merkkitorven_ koko ensi sivun (siihen aikaan) viidelläkolmatta\npunnalla. Mutta hän oli niin tottunut ilmoittamaan ilmaiseksi tavalla\ntai toisella, että tuntui vastenmieliseltä maksaa sellaisesta. Silloin\nhän tuli ajatelleeksi Chellin kreivitärtä, joka sattui oleskelemaan\nKnypessa. Jos hän saisi tuon korkean ylimyksen, tuon entisen\npormestarittaren, tuon hurmaavan haltiattaren, tuon paikkakunnan\nhyväntekijättären rupeamaan hänen säästöklubinsa suojelijattareksi,\nsilloin olisi menestys taattu. Kaupunkiviisikossa virnisteli jokainen\nkreivittärelle sanoen häntä hätiköksi; hänet oli siellä ristitty\n\"Intoilevaksi Irikseksi\" (Iris oli muuan hänen yhdestätoista\nristimänimestään). Kaupunkiviisikon väestö oli hurjan demokraattista\n-- teoriassa. Käytännössä kreivitärtä palvottiin; hänen hymynsä oli\nainakin viiden punnan arvoinen ja hänen teekutsustaan oltiin valmiit\nmaksamaan mitä tahansa. Vilpittömämmin ei häntä olisi voitu jumaloida\nedes Yhdysvalloissakaan, yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden kotimaassa.\n\nDenry sanoi itselleen:\n\n\"Ja miksi en voisi saada hänen nimeään suojelijattareksi? Minun täytyy\nsaada hänen nimensä suojelijattareksi.\"\n\nSiitä aiheutui hänen matkansa Sneyd Halliin, joka oli muuan Chellin\njaarlien vanhoja koteja.\n\n\nIII.\n\nHän oli monesti ennenkin käynyt Sneyd Hallissa -- kuten useimmat\nKaupunkiviisikon asukkaista -- sillä omistajain suopeudesta oli Sneydin\npuisto aina avoinna yleisölle. Tuorstai- ja lauvantai-iltapäivinä\noli Kaupunkiviisikon parhaita huvituksia tehdä pikku retkiä Sneydin\npuistoon. Mutta hän ei ollut koskaan käynyt yksityispuutarhassa.\nYksityispuiston keskellä kohosi kartano suunnattoman rauta-aidan\nympäröimänä, kuten eläintarhan jalopeura häkissään. Historiallisen\nvierailunsa syksyisenä iltapäivänä Denry astui pää pyörällä rauta-aidan\nkaksoisportista ja alkoi polkea leveätä ajotietä, joka johti suorana\nviivana kartanon valtavaa renessanssityylistä julkisivua kohti.\n\nNiin, hän oli ehdottomasti hyvillään siitä, ettei ollut tullut\nmuulillaan. Sikäli kuin hän läheni lähenemistään kreivittären ovea,\nkävivät tätä vierailua puoltavat syyt yhä naurettavammiksi. Hyödytöntä\noli palauttaa mieleensä, että hän oli kerran tanssittanut kreivitärtä,\nkunnallistanssiaisissa ja saanut hänet huvitettuna nauramaan ja\nojentanut hänelle kadonneen viuhkan. Hyödytöntä oli palauttaa mieleen,\nettä hän oli kerrassaan harvinainen nuorukainen, jolla oli aivan\nerikoinen maine ja joka veti vertoja jokaiselle miehelle ja naiselle\ntässä maailmassa. Hyödytöntä oli palauttaa mieleen, että kreivitär oli\ntunnettu suopeudestaan ja halustaan edistää Kaupunkiviisikon todellista\nmenestystä. Tämä vierailu oli mieletön.\n\nHänen olisi pitänyt kirjoittaa. Hänen olisi ainakin pitänyt ilmoittaa\nkäynnistään kirjallisesti. Mutta vielä tuntia varemmin hän oli\nvakuuttanut itselleen, että kreivittären voisi helpoimmin valloittaa\nrynnäköllä, ilman minkäänlaista varoitusta tai alkuvalmistelua.\n\nSilloin ajoi eräältä sivutieltä vaunuvaljaikko nopeasti kartanon eteen\nja etuistuimelta hypähti alas lakeija. Denry ei voinut nähdä vaunujen\nlävitse, mutta niiden alitse hän saattoi erottaa jonkun hameet, joka\nastui niistä alas. Kaikesta päättäen kreivitär palasi juuri ajelulta.\nHän joudutti käyntiään, sillä sydämeltään hän oli rohkea poika.\n\n\"Ei hän voi minua ainakaan syödä\", hän sanoi.\n\nTämä väite oli aivan kumoamaton, ja kuitenkin hänen rohkeaan sydämeensä\njäi järjetön pelko, että lopultakin kreivitär _voisi_ syödä hänet.\nSellainen on renessanssi-julkisivun merkillinen vaikutus.\n\nKestettyään (kuten hänestä tuntui) usean tunnin ajan sieluntuskia,\njotka olivat hänelle aivan outoja, hän kiersi vaunujen taitse ja\nnousi pääportaita. Ja vaikka ajuri oli vaaraton, näyttäen kivestä\nveistetyltä, olisi Denry antanut kymmenen puntaa löytääkseen itsensä\näkkiä klubistaan tai vaikka kirkostakin. Kartanon kiviseinä kohosi\nhänen ylleen kuni äkkijyrkänne. Hän etsi juuri ovikelloa jyrkänteen\nseinämältä, kun ovelle ilmestyi äkkiä muuan nainen. Ensinnä hän luuli\ntätä kreivittäreksi, ja hänen sydämensä alkoi liukua alaspäin säärien\nsisäpuolitse. Mutta hän ei ollutkaan kreivitär.\n\n\"Mitä haluatte?\" tiedusti nainen. Hän oli mustassa puvussa.\n\n\"Saisinko tavata kreivittären?\" kysyi Denry.\n\nNainen tuijotti häneen. Denry ojensi virallisen käyntikorttinsa, joka\nodotti valmiina hänen liiviensä taskussa.\n\n\"Minä kysyn hänen armoltaan\", vastasi mustapukuinen nainen.\n\nDenry huomasi puheesta, ettei hän ollut englannitar.\n\nNainen katosi ovesta, ja sitten Denry kuuli aivan selvästi kreivittären\noman väärentämättömän äänen sanovan ärtyneesti:\n\n\"Oh, harmillista!\"\n\nJa se jäähdytti hänet. Hän toivoi hartaasti, ettei olisi koskaan\najatellutkaan perustaa Yleistä säästöklubiansa.\n\nJonkin ajan kuluttua vierivät vaunut äkkiä tiehensä, otaksuttavasti\ntalliin. Seisoen nyt ovisyvennyksessä, jonkinlaisessa luolassa\näkkijyrkänteen juurella, hän ei voinut nähdä julkisivun editse.\nNainen, jonka oli määrä kysyä hänen armoltaan, ottaisiko tämä\nvastaan, ei palannut. Denry johdatti mieleensä, ettei nainen ollut\nluvannutkaan palata; hän oli ainoastaan luvannut tiedustaa. Minuuttien\nkuluessa hän kävi huolettomaksi tai rohkeammaksi, luopuen vähitellen\niltapäivä-vierailulle saapuneen maailmanmiehen asennosta ja kurkistaen\nlasiovesta, joka erotti hänet kreivittärestä. Hän ei voinut huomata\nmissään eloa. Ensimmäisiä pelon tunteita oli hänessä herättänyt\nkuvitelma lukemattomista lakeijoista, joiden kaksoisrivin keskitse\nhänen oli kuljettava päästäkseen kreivittären luo. Mutta saapuvilla\nei ollut ainoatakaan lakeijaa. Tämä sisälakeijain täydellinen puute\ntuntui hänestä laiminlyönniltä, se ei soveltunut siihen vuosisataiseen\nperimäkäsitykseen, minkä ihmiset olivat muodostaneet Sneydin elämästä.\n\nSitten hän keksi oven lävitse Jockin, kreivittären vaunulakeijan ja\nhänen äitinsä vanhan ystävättären pojan. Jock seisoi selin häneen\nja liikkumattomana erään puoliavoimen oven luona oikealla Denryn\nkaksoisoven ja seuraavan kaksoisoven väliköstä. Denry koetti herättää\nhänen huomiotaan liikuttamalla suutaan eriskummallisesti ja päästämällä\nomituisia ääniä. Mutta Jock, samaten kuin hänen toverinsa ajuri, näytti\nkuin kivestä veistetyltä. Denry päätti käydä sisään puhuttelemaan\nJockia. He sinuttelivat toisiaan tai olivat ainakin muutama vuosi\nsitten tehneet niin. Hän työnsi varovaisesti ovea, ja juuri samassa\ntuokiossa Jock liikahti ikäänkuin lumosta vapautuen -- ja hävisi\noikeanpuoleisesta ovesta.\n\nDenry oli nyt sisällä.\n\n\"Jock!\" Hän kutsui kuiskaten, vähän salaliittolaistapaan. Ja kun ei\nJock vastannut, hän riensi tämän jälkeen oikeanpuoleisesta ovesta.\nSe johti avaraan suojaan, joka Denrystä tuntui ihanteelliselta\nensiluokan odotussalilta tärkeällä pääteasemalla. Vasemmalla oli\nseinässä puoliavoin pieni ovi. Varmaankin Jock oli kadonnut siitä\novesta. Denry epäröi -- hän ei ollut saanut varsinaista kutsua saapua\nkartanoon. Mutta epäröidessään hän teki erehdyksen; hänen olisi\npitänyt seurata saalistaan häikäilemättä. Voitettuaan epäilyksensä\nja ennätettyään seuraavalle ovelle hän näki hämmästyksekseen eteensä\navautuvan loputtoman sarjan suuria huoneita. Denry oli kerran nähnyt\nsalonkivaunun, joka oli pysähtynyt Knypen asemalla matkustajanaan\nmuuan ranskalainen näyttelijätär. Nyt hän luuli näkevänsä kokonaisen\njunan salonkivaunuja, jättiläisille rakennettuja, jotka liittyivät\nvälittömästi toinen toiseensa. Jokainen vaunu oli melkein yhtä iso kuin\nBursleyn kaupungintalon suuri sali, ja kuten siinä oli näissäkin katto\nmaalattu kuvaamaan sinistä taivasta, maidonkarvaisia pilviä ja lintuja.\nMutta nurkkiin oli ryhmittyneinä alastomia amoriineja uiskennellen\nhilpeinä katossa; Bursleyn kaupungintalossa ei ollut mitään alastomia\namoriineja. Hän ymmärsi nyt, että oli kokonaan erehtynyt arvioidessaan\nhuonetta, jonka kautta hän oli saapunut tähän Versaillesiin. Se\nei ollut laisinkaan iso, vaan vähäinen, ei myöskään ylellinen,\nvaan sisustettu sekalaisella ylijäämällä, mikä oli jäänyt paljoa\ntärkeämmistä kalustoista. Oikeastaan se oli vain epämääräinen välikkö,\njoka oli vaatimattomasti sijoitettu juhlahuoneiston ja eteishallin\nväliin.\n\nTuokioksi hän unohti haeskelevansa Jockia. Jock oli kerrassaan\nnäkymättömissä ja kuulumattomissa. Mutta varmaankin hän oli lähtenyt\nvaeltamaan tuota komeata huonesarjaa, ja sen vuoksi Denry lähti\nkulkemaan hänen jälkeensä pitkin tuota komeata huonesarjaa uteliaana\nodotellen, että hänen pitkä lohenkarvainen takkinsa tai kokardihattunsa\nyhtäkkiä vilahtaisi esiin jostakin nurkasta. Hän joutui kujanteen\ntoiseen päähän kuljettuaan kolmen suunnattoman huoneen halki, joista\nkeskimmäinen oli suunnattomin ja komein. Kaikkialla oli hänen oikealla\npuolellaan korkeita ikkunoita ja vasemmalla oli jokaisessa huoneessa\nkaksoisovet, joita koristivat omituisen muotoiset kullatut rivat.\nIkkunat ja ovet olivat varustetut komeilla kultakirjoverhoilla.\nIkkunoista hän näki vilahdukselta syysväreissä upeilevan puutarhan,\nmutta ei mitään puutarhuria. Sitten kiiti ikkunain ohitse vaunut\nhuonesarjan toisessa päässä, ja hän näki varsin selvästi, joskin\nohimennen kaksi palvelijaa etuistuimella; toisen noista palvelijoista\nhän tiesi varmasti Jockiksi. Siis Jockin oli täytynyt paeta\njuhlahuoneistosta käyttämällä jotakin sen lukuisista ovista.\n\nDenry koetteli ovea toisensa jälkeen, mutta kaikki olivat\nlujasti suljetut ulkopuolelta. Kullatut rivat kääntyivät kyllä,\nmutta korkeat ja komeat ovet eivät liikahtaneet. Ymmällään ja\npuolittain huolestuneena hän palasi paikkaan, mistä oli aloittanut\ntutkimusretkensä, ja siellä hän huolestui entistä enemmän ja joutui\nvieläkin pahemmin ymmälleen, kun tapasi vain sileän seinän sillä\nkohtaa, mistä oli astunut sisään. Hän ei tietenkään ollut voinut astua\nsisään kiinteästä seinästä. Tutkittuaan tarkoin seinää hän huomasi\nsiinä kyllä oven, mutta se oli taidokkaasti salattu maalauksilla ja\nmuilla keinoin, niin että se näytti pelkältä seinältä. Hän ei ollut\nkoskaan ennen nähnyt moista ilmiötä. Perin pieni lasinuppi oli ainoa\nmerkki ovesta. Denry väänsi tätä lasipalloa, mutta tuloksetta. Sinä\nlyhyenä aikana, mikä oli ennättänyt kulua hänen tulostaan, olivat\nnäkymättömät kädet lukinneet sen oven ja myöskin toisen oven, josta\nJock oli poistunut. Denry kuvitteli tuhoa ennustavien henkilöiden\nteljenneen kaikki nuo lukemattoman ovet ja vihamielisten silmien\ntuijottavan häneen monesta avaimenreiästä. Hän kuvitteli olevansa\njonkin hirveän ja käsittämättömän salaliiton uhri.\n\nMinkä tähden, terveen järjen pyhässä nimessä, hänet aiottiin teljetä\njuhlahuoneistoon? Tämän arvoituksen voi selittää vain siten, ettei\nkukaan tuntenut hänen mielivaltaista läsnäoloaan juhlahuoneistossa.\nMutta miksi juhlahuoneisto suljettiin niin äkkiä, koska kreivitär oli\njuuri vastikään palannut ajelulta. Silloin hänen mieleensä juolahti,\nettei kreivitär ollutkaan juuri palannut, vaan oli juuri lähdössä.\nVaunut olivat varmaankin saapuneet jostain vaatimattomammasta osasta\nkartanoa mukanaan mustapukuinen nainen, ja mustapukuinen nainen --\nehkä joku kamarineito -- oli yksinään astunut pois niistä. Kreivitär\noli odottanut vaunuja eteisessä ja paennut päästäkseen kohtaamasta\nDenry poloista. (Mikä nöyryyttävä ajatus!) Vaunut olivat käyneet\nnoutamassa hänet joltakin sivuovelta. Mahdollisesti hän oli poistunut\nSneyd Hallista moneksi kuukaudeksi, ja siinä syy, miksi ovet oli\nsuljettu. Ehkä kartanosta olivat poistuneet kaikki muut paitsi joku\niäkäs ja kuuro palvelija -- hän tiesi historiallisista romaaneista,\njoita oli silmäillyt nuoruudessaan, että jokaiseen kartanoon, joka\npiti kunniaansa arvossa, jätettiin aina iäkäs ja kuuro palvelija\nyksikseen ylhäisen omistajan viipyessä poissa. Hän koputti tuota pientä\nsalaovea. Hänen merkillisenä tarkoituksenaan oli tietysti aiheuttaa\nhälinää, mutta jokin esti häntä synnyttämästä hälinää. Hän tunsi, että\nhänen oli koputettava siivosti, varovaisesti; hän tunsi, ettei käynyt\nloukkaaminen sovinnaistapoja.\n\nHänen kohtelias kutsuntansa ei tuottanut mitään tulosta.\n\nHän valitsi toisia ovia; hän valitsi jokaisen oven, johon voi päästä\nkäsiksi; ja vähitellen hän menetti kunnioituksensa kartanoihin kuuluvaa\nsopivaisuutta kohtaan ruveten koputtamaan yhä kovemmin. Hän jyskytti.\nVain ovien lujuus esti hänen tukevia käsiään tunkeutumasta laudoituksen\nlävitse. Siinä määrin hän unohti itsensä, että tempoili hurjasti ovia\nkaikella väellään.\n\nJa viimein hän karjui: \"Hei -- hei! Ettekö kuule?\"\n\nKaikesta päättäen ei iäkäs ja kuuro palvelija voinut kuulla. Kaikesta\npäättäen hän oli kuuroin palvelija, minkä yksikään valtakunnan\nylimyksistä milloinkaan oli jättänyt hoitamaan ruhtinaallista linnaa.\n\n\"Jaa, kyllä tämä on soma juttu!\" huudahti Denry, ja hän huomasi\nkiihtyneensä ja suuttuneensa. Suuttumus tuotti hänelle jonkinlaista\ntyydytystä. Mielestään hänellä oli oikeus suuttua.\n\nJa nyt hän alkoi pyrkiä \"piittaamattomaan\" mielentilaan, joka sai hänet\nhalveksimaan Sneyd Hallia ja kaikkea, mikä sille antoi arvoa. Nykyisen\nympäristönsä aution komeuden hän ei antanut ollenkaan vaikuttaa\nmieleensä pelottavasti, päin vastoin hän nauroi sellaiselle tunteelle;\ntai paremmin sanoen hän tuhahti sille nenäänsä. Halveksien hän mittaili\nnoita suunnattomia suojia esiintyen häkkiin suljettuna jalopeurana\nja mietiskellen oikeata draamallista, tehokasta toimenpidettä, mihin\nmoisessa pulmassa oli ryhdyttävä. Kaikeksi onnettomuudeksi matot olivat\nperin paksuja, niin että hänen ei käynyt kolisteleminen astellessaan;\nja häntä halutti aivan erikoisesti kolistella. Mutta oviaukoissa oli\npaljasta, kirkkaaksi kiillotettua tammipermantoa, ja niissä kohdin hän\npolki jalkaa.\n\nHuoneet eivät olleet kalustetut tavallisten huoneiden lailla. Keskellä\nei ollut ympyriäistä tai neliskulmaista pöytää kirjavine liinoineen\nja kukkaruukkuineen. Eikä jokaisen ikkunan edessä ollut pientä\npöytää isoine raamattuineen. Huoneiden keskilattiat olivat tyhjät,\nsuurimmassa vain oli ryhmä veistokuvia. Seinämille oli järjestetty\nisoja nojatuoleja ja kaksiosaisia sohvia suoriin riveihin ja niiden\nvälissä oli siellä ja täällä kiireestä, kantapäähän kullatuita pieniä\ntuoleja. Seinillä oli myöskin pitkiä kapeita pöytiä, joiden levyt\nmuistuttivat lasilaatikoita, ja näissä laatikoissa oli kaikenkaltaisia\nomituisuuksia: rahoja, viuhkoja, tikareita, nuuskarasioita. Nurkissa\nseisoi valkoisia kuvapatsaita odottaen tuomiopäivää ainoankaan repaleen\nsuojelematta niitä kohtalon tuulilta. Seinät olivat peitetyt tavattoman\nleveillä laudoituskehyksillä, ja jokaisessa kehysnelikulmiossa oli\nhirvittävä tumma öljyvärimaalaus. Uuninreunakkeet olivat niin typerän\nkorkealla, ettei edes jättiläinenkään olisi voinut lieden ääressä\nistuen nostaa jalkojaan niille. Ja jos niillä olisi sijainnut kello,\nkuten uuninreunakkeella tavallisesti, olisi tarvittu kaukoputki aikaa\ntutkittaessa. Jokaisen uuninreunakkeen yläpuolella oli kuvastimen\nsijasta iso taulu. Kynttilänjalat olivat valtavan suuria ja hohtavia.\n\nErään sohvan lähellä Denry huomasi kasan keltaista palttinaa. Hän\nnosti ilmaan ylimmän palasen, ja se muuttui tuolin muotoiseksi. Aivan\noikein, ne olivat tuolinpäällyksiä. Kartano aiottiin siis sulkea.\nTuolinpäällyksistä hän teki sen johtopäätöksen, että jonkun täytyi\nennemmin tai myöhemmin saapua pukemaan huonekalut näihin päällyksiin.\n\nSitten hän mittaili uudelleen huonesarjaa ja istuutui sen toiseen\npäähän erään ikkunan ääreen. Viime tingassa voi turvautua ikkunoihin.\nVaikka ne olivatkin korkealla lattiasta, saattoi sentään helposti avata\njonkin, hypätä ulos ja hiipiä kenenkään huomaamatta tiehensä. Mutta\nhän päätti odottaa iltahämärää. Varovaisuus on aina paikallaan. Mutta\nikkunat tuottivat hänelle pettymyksen. Lukolla kiinnitetty rautakanki\nesti niitä avautumasta; se oli yksinkertainen varokeino. Hänen olisi\nsiis pakko särkeä paksu ruutu. Tätä toimenpidettä varten hän päätti\nodottaa yön pimeyttä. Hän istuutui jälleen. Sitten hän kävi taas\nrymyten kaikkien ovien kimppuun. Aivan hyödyttömästi. Hän istuutui\nkolmannen kerran ja tuijotti puutarhaan, missä varjot pitenivät\npitenemistään. Ei ainoatakaan sielua koko puutarhassa. Sitten hän\ntunsi vetoa päälakensa kohdalla, ja kohottaen katseensa hän huomasi,\nettä ikkunan yläosassa oli poikittainen tuuletusaukko ja että se oli\njätetty sulkematta. Jos olisi voinut kiivetä sinne, niin olisi käynyt\npudottautuminen toisella puolen puutarhaan ja vapauteen. Mutta ikkunan\nyläosa oli ainakin kuudentoista jalan päässä lattiasta. Yö alkoi lähetä.\n\n\nIV.\n\nEräänä epämääräisenä iltahetkenä avasi muuan pullea mustapukuinen\nnainen, yllään musta esiliina, päässään siro sinertävä myssy ja\npulleassa kädessään pieni lamppu, erään ovista, jotka johtivat\njuhlahuoneistoon. Hän oli tavanmukaisella iltatarkastuksellaan.\nSyksyinen kuu oli noussut melkein täytenä ja loisti sisään isoista\nikkunoista. Ja etäisimmän ikkunan ääressä hän havaitsi kirkkaassa\nkuutamossa pyramiidimaisen laitteen, joka muistutti varieteelavalle\nvaaralliseen asentoon ryhmittynyttä akrobaattiperhettä. Pyramiidien\nperustan muodosti kaksi sohvaa; näille oli sovitettu pitkälleen joukko\nnojatuoleja ja nojatuoleille kaksi patjoilla ja matoilla peitettyä\npöytää; lopuksi edusti elotonta luontoa vielä kaksi kullattua tuolia.\nKullatuilla tuoleilla oli jotain, mikä epäämättömästi liikkui ja\nkopeloi ikkunan yläosaa. Koska sisääntulija oli tukeva nainen ja\nmieleltään rauhallinen ja viisas, ei hän ensi työkseen pudottanut\nlamppua. Hän piteli urhoollisena lamppua kädessään.\n\n\"Kuka siellä?\" virkkoi ääni pyramiidin huipulta.\n\nSitten laite alkoi horjua, kuului jyskähdys ja lasinpalasten helinää.\nTuo elävä olento putosi eräälle sohvista kimmoten jalkapallon tavoin\nsen voimakkailta vietereiltä. Ikkunassa oli nyt ruumisarkun suuruinen\nreikä. Elävä olento pääsi jälleen tasapainoon, ja sitten se syöksyi\nhurjana tuosta reiästä alas puutarhaan.\n\nDenry juoksi. Hetki ei ollut tuntunut hänestä selittelyihin\notolliselta. Silmänräpäyksessä hän oli käsittänyt, kuinka naurettavaa\nolisi ruveta vakuuttamaan pyylevälle mustapukuiselle naiselle olevansa\nherrasmies, joka oli saapunut kreivitärtä tervehtimään. Hän vain\nkapusi pystyyn ja lähti juoksemaan. Hän juoksi pimeässä päämäärättä\nja loikkasi pensasaidan ylitse suoriuduttuaan sarjasta kukkalavoja.\nSitten hän näki kuutamon kimmeltävän Sneydin järven pinnalla ja saattoi\nmääritellä suuntansa. Talvisin käy koko Kaupunkiviisikko luistelemassa\nSneydin järvellä, jos jää kantaa, ja sen maantieteelliset suhteet\nolivat Denrylle varsin tutut. Hän kiersi sen itäpuolitse, sukelsi\nIson Shendonin metsään ja erosi siitä lähellä Ison Shendonin asemaa\nStaffordin--Knypen rautatiellä. Hän tiedusteli seuraavaa junaa varsin\nviattomalla äänellä, ja puolta tuntia myöhemmin hän ajoi jo Sneydin\naseman kautta. Vielä viisikymmentä minuuttia, ja hän oli kotona. Kello\noli neljänneksen yli kymmenen. Äidin mökki tuntui hämmästyttävän\npieneltä. Hän kertoi liikeasiain vuoksi viipyneensä Hanbridgessä\nsaamatta teetä sen enempää kuin illallistakaan ja olevansa siis\nnälissään. Seuraavana aamuna hän saattoi tuskin olla varma siitä, ettei\nkäynti Sneyd Hallissa ollut pelkkää unta. Joka tapauksessa se oli ollut\nvallan turha.\n\n\nV.\n\nTänä tappionaamuna muuan hänen hallintonsa alaisista vuokralaisista,\njoka pistäysi mökkiin suorittamaan erääntynyttä vuokraa, tiedusti\nhäneltä, milloin Yleinen säästöklubi aloittaisi toimintansa.\nDenry jutteli yrityksestä kaikille vuokralaisilleen, sillä juuri\nvuokralaistensa keskuudessa hän toivoi saavansa asian alulle. Siinähän\nhänellä oli valmis asiakaspiiri, ja tuntien tarkoin kunkin olosuhteet\nhän saattoi arvostella, kuka oli luotettava ja keneltä oli evättävä\njäsenyys. Pitäessään iltaisin neuvottelukokouksia asuntojensa\nportailla vuokralaiset olivat tehneet sen johtopäätöksen, että Yleinen\nsäästöklubi oli laitos, joka olisi pitänyt saada pystyyn jo vuosia\nsitten. Heistä se oli kaikkien taloudellisten haittojen parannuskeino\nja oikea paratiisin portti. Vaimoihminen, joka esitti hänelle yllä\nmainitun kysymyksen tappion jälkeisenä aamuna, halusi saada mattoja,\nuuden teekannun, hopeisen rintasoljen ja keittokirjan; ja kaikesta\npäättäen hän luotti lujasti Denryyn. Asiata harkittuaan Denrystä\ntuntui luonnolliselta, että Yleinen säästöklubi sai alkaa itsestään,\noman sisäisen oivallisuutensa voimasta. Vaimoihminen merkitsi kolme\nosaketta, suoritti puolitoista shillinkiä sisäänpääsymaksuksi, sitoutui\nmaksamaan kolme shillinkiä viikossa ja sai asiakirjan, joka oikeutti\nhänet kuluttamaan 3 puntaa 18 shillinkiä kuudessakymmenessä viidessä\nmyymälässä, niin pian kuin hän oli suorittanut Denrylle 1 punnan 19\nshillinkiä. Se oli ihmeellinen suunnitelma. Huhu siitä levisi nopeasti;\nennen päivällistä oli Denryn luona käynyt toisiakin jäsenyyteen\npyrkiviä ja hän oli lähettänyt Bostockin liikkeeseen maksuosoituksen,\ntosin pikemmin näön vuoksi kuin välttämättömyydestä; sillä eihän\nyksikään jäsen voinut mennä Bostockin puotiin ostolippuineen, ennenkuin\nainakin kaksi kuukautta oli kulunut.\n\nMutta heti päivällisen jälkeen, kun _Merkkitorven_ varhaisen painoksen\nsisällysluettelot liehuivat kaduilla, hän sai aihetta toisenlaisiin\najatuksiin. Toimistoonsa käydessään hän näki erään sisällysluettelon.\nSiinä oli seuraava hirvittävä tarina:\n\n_Hämmästyttävä murtovarkausyritys Sneyd Hallissa_.\n\nSanomalehteä ostaessaan hän tunsi huimausta. Ja kuvaus Sneyd Hallin\ntapahtumista olisi riittänyt huimaamaan vaikka neekeriäkin. Selonteko\noli peräisin Sneyd Hallin emännöitsijän rouva Gaterin suusta. Hän\noli kertonut eräälle haastattelijalle, kuinka hän, käydessään\njuhlahuoneistossa ennen maatapanoa, oli siellä yllättänyt murtovarkaan,\nvoimiltaan herkulesmaisen ja kooltaan jättimäisen. Onneksi hän tiesi\nvelvollisuutensa eikä häikäillyt. Voro oli uhannut häntä revolverilla\nja sitten, huomattuaan moisen keinon turhaksi, hypännyt suoraa päätä\nulos isosta lasi-ikkunasta ja kadonnut. Rouva Gater ei voinut käsittää,\nkuinka tämä mies oli päässyt sisään. Hän selitti vielä, että rosvo\noli varmaankin laatinut suunnitelmansa mitä pirullisimmalla taidolla;\nettä hän lienee tutkinut kartanon jokapäiväistä elämää kärsivällisesti\nviikkomäärin, ehkä kuukausiakin; että hän tunsi epäilemättä jok'ikisen\nsielun tavat ja menot siinä paikassa ja tiesi täsmälleen, milloin\nkreivitär oli päättänyt ajaa Staffordiin ennättääkseen Lontoon\npikajunaan.\n\nKävi myöskin selville, että ottamatta lukuun neljää palvelustyttöä,\njuoksupoikaa, kahta koiraa, kolmea puutarhurinrenkiä ja keittiörenkiä\nrouva Gater oli yksinään kartanossa. Loppuiltapäivän ja alkupuolen\niltaa he olivat kaikki olleet rotanajossa tallin puolella, ja\nvarmaankin murtovaras tiesi tämän. Sitä ei rouva Gater voinut ymmärtää,\nkuinka pahantekijä oli päässyt pujahtamaan puutarhasta ja puistosta,\nsillä hän oli samassa silmänräpäyksessä hälyyttänyt talon. Hän ei\ntietänyt varmasti, oliko mies vienyt mukanaan mitään arvoesineitä,\nmutta asiata tutkittiin parhaillaan luettelon avulla. Vaikka hänen\ntähtensä tuskin tarvittiin mitään luetteloa, koska hän oli ollut\nemännöitsijänä Sneyd Hallissa kuusikolmatta vuotta ja voi kehua\ntuntevansa ulkoa kartanon koko sisustuksen! Poliisi oli käynyt käsiksi\nasiaan. Jalanjälkiä ja merkkejä oli tutkittu. Oli puhetta hankkia\netsiviä Lontoosta. Siihen mennessä kuin lehti joutui painoon, ei vielä\noltu keksitty mitään avainta, mutta rouva Gater oli varma siitä, että\nasia selviytyisi, ja vakuutti tuntevansa murtovarkaan, kun tämä oli\nsaatu vangituksi. Tämän kuutamossa nähdyt piirteet olivat ikiajoiksi\nsyöpyneet hänen muistiinsa. Hän oli nuori mies, hyvin puettu. Jaarli\noli sähköteitse luvannut kaksikymmentä puntaa voron vangitsemisesta.\nVangitsemiskäsky oli jo julkaistu.\n\nNiin kertoi tarina.\n\nDenry näki selvästi, miten tahdittomasti hän oli menetellyt\nedellisenä päivänä. Hänen ei olisi pitänyt käydä sisään kutsutta.\nMutta kerran sisään jouduttuaan hänen olisi pitänyt pysyä lujasti\nrauhallisen arvokkaana, kunnes emännöitsijä saapui, ja sitten\nhänen olisi pitänyt selittää asia juurta jaksain emännöitsijälle\nesittäen todistuskappaleensa ja ilmaisten suoraan loukkautuneensa\nsiitä kokemuksesta, minkä jonkun törkeä huolimattomuus oli hänelle\naiheuttanut.\n\nMutta sen sijaan hän oli käyttäytynyt tavattoman typerästi, ja\ntuloksena oli, että hänen päästään oli luvattu palkinto. Sneydin-matka\nei ollut tuottanut mitään siveellistä vaikutusvaltaa ja tehokasta\napua, se oli päin vastoin peräti tuhonnut hänet Yleisen säästöklubin\nperustajana. Säästöklubia ei voi johtaa vankilasta, eikä kymmenen\nvuoden tuomio herätä luottamusta tietämättömässä roskaväessä. Hän\nvapisi ajatellessaan, mitä tapahtuisi, kun poliisi saisi kreivittäreltä\ntietää, että muuan Machin niminen mies oli jättänyt hänelle\nkäyntikorttinsa juuri, kun hän oli lähdössä Sneyd Hallista.\n\nMutta poliisi ei saanut koskaan tietää tätä kreivittäreltä, joka\noli matkustanut syksyksi Roomaan. Kävi selville, että kamarineito\noli vain ilmoittanut kreivittärelle erään \"miehen\" haluavan tavata\nhäntä ja hukannut nimikortin. Tarkka tutkimus osoitti, että voro oli\ntullut häirityksi, ennenkuin sai tilaisuuden varastaa. Ja nostettuaan\nhirvittävän hälinän paikkakunnalla koko juttu häipyi vähitellen\nunohduksiin.\n\nSilloin julkaistiin _Merkkitorvessa_ Denryn allekirjoittama kyhäys,\njoka sisälsi täydellisen kuvauksen Sneyd Hallin juhlahuoneistosta. Hän\noli saanut tavan avustaa silloin tällöin _Merkkitorvea_. Kyhäys alkoi\nseuraavasti:\n\n\"Sneyd Hallissa äskettäin sattunut huomattava murtovarkaus on\nkiinnittänyt huomion tämän suurenmoisen kartanon juhlahuoneistoon.\nKoska varsin harva, ottamatta lukuun perheen persoonallisia ystäviä, on\nsaanut tilaisuuden nähdä näitä historiallisia suojia, jotka tietysti\novat suljetut suurelta yleisöltä, olemme arvelleet selonteon huvittavan\n_Merkkitorven_ lukijakuntaa. Käydessämme siellä viimeksi...\", jne.\n\nHän ei jättänyt kuvaamatta mitään kohtaa niiden loistosta.\n\nTätä kyhäelmää selosti sanomalehdistö aina Birminghamiin asti. Ihmisten\nmieleen muistui Denryn kuuluisa valssi Bursleyn kaupungintalon\nmuistettavissa tanssiaisissa. Ja heidän täytyi pakostakin olettaa,\nettä täten alkanut tuttavuus oli jatkunut suuremmassa tai vähemmässä\nmäärin. Heitä ihmetytti Denryn hämmästyttävä vaatimattomuus, hän\nkun ei koskaan kerskaillut siitä. Denryn kurssi kohosi yleisen\narvonannon markkinoilla. Denrystä puhuessaan ihmiset puhuivat Yleisestä\nsäästöklubista, joka edistyi nopeasti, ja Denryn myönnettiin olevan\nsitä lajia, joka menestyy ja ansaitsee menestystä.\n\nMutta ainoastaan Denry kykeni täysin ymmärtämään, kuinka suuri Denry\noli, kun oli kääntänyt niin nöyryyttävän tappion itselleen niin\nihmeelliseksi voitoksi.\n\nHänen leukansa katosi verkalleen näkyvistä varsin mukiinmenevän parran\nsuojaan. Mutta kasvattiko parran kunnioitus äidin älykästä neuvoa\nkohtaan vaiko tarkoitus eksyttää Sneyd Hallin emännöitsijä jäljiltä,\nsitä on vaikea sanoa.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\nNaisten pelastaja.\n\n\nI.\n\nSitten tapahtui, että Denry alkoi potea tautia, joka on melkein\nepäonnistumistakin pahempi -- nimittäin menestyksen ylenpalttisuutta.\nMenestyksen aiheutti hänen Yleinen säästöklubinsa. Tämä suunnitelma,\njonka mukaan jäsenet suoritettuaan yhden punnan viikkomaksuina\nvoivat heti saada kahden punnan arvosta tavaroita melkein jokaisesta\nsuurmyymälästä paikkakunnalla, miellytti aivan suunnattomasti\nKaupunkiviisikon rahvasta. Denryn ei tarvinnut laisinkaan tuhlata\nrahaa ilmoituksiin. Klubin ensimmäiset jäsenet pitivät itse huolen\nilmoittamisesta ja tekivät sen ihan maksutta. Denryn pikku toimistoon\nP. Luukkaan aukion varrella virtasi herkeämättä väkeä, joka halusi\nhartaasti sijoittaa hänen huostaansa rahaa saadakseen siitä hyvästä\nkortin. Ja tämä ihmisvirta kävi alituiseen yhä vuolaammaksi.\nIhmeellinen keksintö, tuo Yleinen säästöklubi. Ja Denryn olisi pitänyt\ntuntea itsensä onnelliseksi, varsinkin koska hänen partansa kasvoi\nvoimakkaasti ja tasaisesti ja täytti hänen toivomuksensa antaen hänelle\nviisauden ja vakavuuden ilmeen. Mutta hän ei ollut onnellinen. Ja syynä\noli se, että Yleisen säästöklubin saavuttama suosio velvoitti laajaan\nkirjanpitoon, jota hän vihasi.\n\nHän oli seikkailija sanan vanhassa rehellisessä merkityksessä eikä\nmikään kirjanpitäjä. Ja nyt hän huomasi välttämättömäksi ensinnäkin\nostaa isoja tilikirjoja ja päälle päätteeksi täyttää ne numeroilla;\nja laskea numeroita yhteen sivu sivulta; ja kirjoittaa satamäärin\nkortteja; ja kirjoittaa luetteloita myymälöistä ja jutella pitkään\nkirjanpainajain kanssa, joiden korjausvedokset saivat hänet näkemään\nunta mielisairaaloista; ja laskea lukemattomia läjiä pikkurahaa;\nja auttaa pientä juoksupoikaansa nuoleskelemaan kirjekuoria ja\npostimerkkejä. Sitä paitsi tuottivat kauppiaat hänelle harmia; jokainen\npaikkakunnan kauppias halusi nyt antaa hänelle hyvitykseksi kaksi\npennyä shillingistä klubin jäsenten tekemistä ostoista. Ja hänen oli\nvuokrien lisäksi kerättävä vielä kaikki jäsenmaksutkin ja myöskin\nhankittava ennakkotietoja jäseniksi pyrkivien maineesta. Jos hän\nolisi voinut nousta joka päivä kello neljältä aamulla ja pysyä joka\nilta työssä kello neljään aamulla, silloin hän olisi ehkä suoriutunut\nsuurimmasta osasta työtään. Toden teolla hän pääsikin varsin lähelle\nihannettaan. Niin lähelle, että eräänä aamuna äiti sanoi hänelle\nkaikkein kuivakiskoisimmalla tavallaan:\n\n\"Eiköhän olisi parasta myydä sinun sänkysi, Denry?\"\n\nEikä ollut toivoakaan parannuksesta; työ ei suinkaan vähentynyt, vain\nlisääntyi.\n\nDenry n pelasti kuitenkin asianajaja Lawtonin kuolema, joka sattui\nparhaaseen aikaan. Tämän iäkkään lakimiehen manallemeno verhosi\nkaupungin suruun ja kirkon mustiin. Mutta Denry kesti kansalaisena\nurheasti iskun, koska hän saattoi ottaa avukseen Penkethamin,\nasianajaja Lawtonin vanhimman kirjanpitäjän, joka nyt, pidettyään\nLawtonin kirjoja ja kirjoitettuaan Lawtonin kirjeitä kolmenkymmenen\nviiden vuoden ajan, sai erokirjan nuorelta Lawtonilta, koska oli\nkuudennella kymmenellä ja aikansa jäljessä. Tämä kuivettunut vanhapoika\noli Denrylle kiitollinen. Hän sanoi Denryä herraksi, tai oikeastaan hän\nsanoi Denryn pukua herraksi, sillä hän kunnioitti suuresti hyvin tehtyä\npukua. Toisaalta hän piteli pahoin pikku juoksupoikaa, sillä hän oli\naina tottunut pitelemään pahoin pieniä juoksupoikia, ei arveluttavasti,\nvaan juuri sen verran että herätti näissä elämänhalua. Penkethamille\nolivat konttoripulpetit, tilikirjat, kynät, muste, viivoittimet ja\nimupaperi oikein nautintoa. Hän kykeni kiitämään sarekkeen tyvestä\nsen latvaan nopeammin kuin paloruisku Oldcastle-kadun päästä päähän;\neivätkä hänen loppusummansa olleet koskaan virheellisiä. Kuivatessaan\nmerkitsemänsä loppusumman hän teki imupaperilla kerrassaan suurenmoisen\nliikkeen. Pitkä konttoriaika miellytti häntä; hän oli peräti tottunut\nylityöhön, ja kotonaan hän oli niin ikävissään, että saapui usein\ntoimistoon ennen määräaikaa. Palkkaa hän pyysi kolmekymmentä shillinkiä\nviikossa, mutta anteliaisuuden puuskassa Denry lupasi hänelle\nkolmekymmentä yksi. Hän antoi Denrylle koko elämänsä ja saattoi tämän\ntoimiston ihan turhantarkkaan järjestykseen. Salaisesti Denry piti\nhäntä ihmeenä, mutta klubissaan Porthillissä hän suvaitsi nimittää\nhäntä \"ihmiskoneeksi.\" \"Minä väännän hänet joka lauantai-ilta käyntiin\nsoverinilla, puolella soverinilla ja shillingillä\", sanoi Denry, \"ja\nsitten hän käy taas viikon ajan. Tasainen käynti joka ilmanalassa.\nRukkaus tarpeeton. Joka reikä kivellä varustettu. Nakuttaa joka\nasennossa. Tehty Englannissa.\"\n\nTämä leikillisyys oli oireena siitä, että Denryn mieli alkoi taasen\nkäydä valoisammaksi. Tuo parrakas nuorukainen näyttäytyi usein kaduilla\nmuuleineen ja koirineen. Seikkailija oli todellakin lähtenyt jälleen\nvaeltamaan. Laihtumiskausi oli päättynyt, ja hän rupesi uudelleen\nlihoamaan. Hän oli oikea menestyksen perikuva. Hän oli hauska\nvelikulta, jonka jokainen tunsi ja jota kaikki mielellään tervehtivät.\nJollain tavoin hän oli melkein kuin kaupungintaloa koristava lippu.\n\nJa sitten häntä uhkasi vakava onnettomuus. Se aiheutui siitä, että\nvaikka Denry olikin finanssinero, ei hän silti kelvannut missään\nsuhteessa tilintarkastaja-yhdistyksen jäseneksi. Hän ei ollut koskaan\ntullut ajatelleeksi, että liiallinen menestys tuottaa häviön, kunnes\neräänä päivänä havaitsi, että yli kahdesta tuhannesta punnasta hänen\ntilillään oli pankissa jäljellä vajaat kuusi sataa. Tämä sattui\nsiinä vaiheessa säästöklubin toimintaa, jolloin säännöt velvoittivat\nsäästöklubin perustajan myöntämään luottoa. Kun ensimmäinen naisjäsen\noli suorittanut pari puntaansa, hän oli oikeutettu kuluttamaan noin\nneljä puntaa myymälöissä. Hän kulutti noin neljä puntaa myymälöissä.\nJa Denryn oli hyvitettävä myymälät. Näin hänen täytyi joksikin aikaa\nsuorittaa lähes kaksi puntaa omasta kukkarosta ja kerätä tämä summa\nvähäisinä osamaksuina. Kerrotaan tämä tapaus viidellä sadalla, niin voi\nymmärtää, kuinka se laihdutti Denryn pääomaa. Kerrotaan se tuhannella,\nniin voi ymmärtää, mikä peräti vakava vaara Denryä uhkasi. Kerrotaan\nse puolellatoista tuhannella, niin voi ymmärtää Denryn menetelleen\nrikollisen ajattelemattomasti, kun hän ryhtyi toteuttamaan niin\nsuurenmoista suunnitelmaa kuin Yleistä säästöklubia vaivaisten kahden\ntuhannen punnan pääoman nojassa. Typeryydessään hän oli pitänyt kahta\ntuhatta puntaa pohjattomana aarteena.\n\nVaikka uusia osamaksuja tulikin virtanaan, kävi taakka kuitenkin yhä\nraskaammaksi. Eikä hän kuitenkaan voinut pakottautua epäämään uusilta\npyrkijöiltä pääsyä. Hän muutti säännöt ankarammiksi ja pakotti jäsenet\nsuorittamaan maksunsa hänen toimistoonsa, vaikka se oli ennen käynyt\npäinsä omalla kynnyksellä; hän sääti sakkoja epäsäännöllisyydestä.\nMutta ei mikään voinut pysähdyttää Yleisen säästöklubin edistymistä.\nJa tuho läheni lähenemistään. Denrystä tuntui siltä, kuin hirvittävän\nsuuri väkijoukko työntäisi häntä yhä lähemmäksi äkkijyrkänteen reunaa.\nLopulta hän turvautui itselleen hyvin vastenmieliseen keinoon ja\nkiinnitti ikkunaansa kortin ilmoittamaan, ettei toistaiseksi voitu\nottaa vastaan uusia jäseniä, koska oli ryhdyttävä hankkimaan avarampi\ntoimisto sekä erinäisiin muihin järjestelyihin. Älykkäät käsittivät sen\nepäonnistumisen tunnustukseksi, ja hän tiesi sen.\n\nSitten alkoi syntyä ja vakiintua ja levitä huhu, että Denryn kuuluisa\nYleinen säästöklubi oli ytimeltään mätä ja että niiden hampaita, jotka\nolivat purreet tätä omenaa, alkaisi vielä pahasti viiltää.\n\nJa Denry huomasi, että jotain suurta, jotain ratkaisevaa oli tehtävä ja\ntehtävä joutuisasti.\n\n\nII.\n\nHänen ajatuksensa kääntyivät Chellin kreivittäreen. Ensimmäinen yritys\nsaada hänen siveellinen kannatuksensa säästöklubille oli mennyt\nmyttyyn ja saattanut hänet vaaralliseen tilanteeseen. Olosuhteet\nolivat voittaneet Denryn. Ja vaikka hän olikin selviytynyt tappiostaan\nkunnialla, ei tappio kuitenkaan maistunut. Tappio tympäisi häntä,\nvaikka sitä tarjottiinkin hillon kera. Ja hänen lannistumattomat\najatuksensa suuntausivat jälleen kreivittäreen. Hän aprikoi päätään\nraaputellen seuraavaan tapaan:\n\n\"Kyllä minun täytyy saada se nainen kynsiini, ei siinä mikään auta!\"\n\nTähän aikaan kreivitär puuhaili Kaupunkiviisikon poliisien hyväksi.\nHänen ehtymätön harrastuksensa hyväntekeväisyyttä, myyjäisiä ja\njuhlalavoja kohtaan oli jo saanut hänet käsittelemään orpoja,\nvanhuksia, sokeita, savenvalajain hengenahdistusta, kirkkoja,\nkappeleita, kouluja, taloudellista keittotaitoa, savuproblemia,\nlomanviettoa maalla, jouluvanukkaita ja peitteitä, terveellisiä\nsoitannollisia huveja ja ravintolatyttöjä. Tuo oivallinen ja ihana\nolento poti juuri aiheen puutetta, kun hänen mieleensä johtuivat\npoliisit. Hän teki sen suopean havainnon, että poliisit olivat\nliiallisen työn rasittamia, huonosti palkattuja, kohteliaita ja\nluotettavia yhteiskunnan palvelijoita ja että me saamme kiittää heitä\nhengestämme. Ja tästä keksinnöstä oli luonnollisena seurauksena, että\npoliisit ansaitsivat hänen tarmokasta apuaan. Tämän avunannon tuloksena\noli Hanbridgen poliisiklubi, missä poliisit saisivat pelata tammia,\nlukea sanomalehtiä ja nauttia kaikenlaisia alkoholittomia juomia\nuskomattoman halpoihin hintoihin. Ja klubi tarjosi muitakin etuja\nnäille henkilöille, joita Kaupunkiviisikon kaikki viisi pormestaria\nrupesivat nimittämään \"lain vankoiksi vartijoiksi\". Kun klubi oli\nrakennettu, se oli myöskin vihittävä asianomaisella loistolla ja\njuhlallisuudella. Ja luonnollisesti oli Chellin kreivitär oikea henkilö\nvihkimään sen, koska se sai synnystään kiittää juuri häntä.\n\nJuhlapäivä oli maaliskuussa, vihkimisen piti alkaa kello kolmelta ja\ntapahtua klubin omassa isossa salissa toisella puolen Kruunu-aukiota,\njoka on Hanbridgen Trafalgar-aukio. Kreivittären oli määrä saapua\nhevosella Sneydistä. Jos se olisi tapahtunut kymmentä vuotta myöhemmin,\nniin hän olisi saapunut automobiililla. Mutta ehkei se olisi\nvaikuttanut mitään siihen, mitä nyt tapahtui.\n\nKertoessani, mitä tapahtui, minä rajoitun tosiasioihin karttaen kaikkia\nsyytöksiä. On vanhastaan totta, että elämä on täynnä yhteensattumuksia,\nmutta kuuluiko näihinkin tapahtumiin sellainen yhteensattumus vai eikö,\nse on jokaisen lukijan ratkaistava omalta osaltaan riippuen siitä, onko\nhänessä kyynillisyyttä vaiko uskoa ihmisluontoon.\n\nTosiasiat ovat seuraavat: ensimmäiseksi, että Denry kävi eräänä\npäivänä tervehtimässä rouva Kempiä, joka asui hiukan alempana\nBroughaminkadun varrella, kuului rouva Machinin ystävättäriin ja oli\nJockin, kreivittären vaunulakeijan ja Denryn lapsuudenystävän äiti.\nToiseksi, että muutamaa päivää myöhemmin, kun Jock saapui äitiään\ntervehtimään, Denry oli saapuvilla, jolloin Denry ja Jock lähtivät\njaloittelemaan hautausmaalle, Bursleyn kävelijäin pääpaikalle.\nKolmanneksi, että vihkiäisjuhlan iltapäivällä kreivittären vaunut\nsärkyivät Sneydin laaksossa, josta on kaksi engl. peninkulmaa Sneydiin\nja kolme Hanbridgeen. Neljänneksi, että viittä minuuttia myöhemmin ajoi\nmuulillaan paikalle Denry parhaissa pukineissaan. Viidenneksi, että\nDenry ajoi suoraa päätä vaunujen ohi nähtävästi huomaamatta tapaturmaa.\nKuudenneksi, että Jock, kohottaen hattuaan Denrylle ikäänkuin\nventovieraalle (sillä palvelustoimissaan lakeijan tulee tietysti olla\nkuin kuollut kaikelle ihmiskunnalle), sanoi:\n\n\"Anteeksi, herra\", saaden siten Denryn pysähdyttämään juhtansa.\n\nNämä ovat yksinkertaisia tosiasioita.\n\nDenry katsahti taakseen kääntäen huolimattomasti yläruumistaan\npuolittain, kuten hienojen ajoneuvojen käyttäjät tekevät, milloin jokin\nmitätön seikka heidän takanaan kohdistaa heidän huomionsa sinne päin.\nMuulikin katsoi taakseen -- sellainen on muulien tapa -- ja jos koira\nolisi ollut mukana, niin koira olisi osoittanut vieläkin eloisampaa\nuteliaisuutta; mutta Denry oli jättänyt tuon uskollisen eläimen kotiin.\n\n\"Hyvää iltaa, kreivitär\", sanoi Denry kohottaen hattuaan ja koettaen\nilmaista hämmästystä, mielihyvää ja mielentyyneyttä samalla haavaa.\n\nChellin kreivitär, joka seisoi keskellä tietä, kohotti lornjettiaan,\njoka oli kiinnitetty noin jalan pituisen kilpikonnanluupuikon nenään,\nja tarkasteli Denryä. Tämä lornjetti oli hänen uusia keksintöjään ja\noli jo saanut aikaan sen onnellisen vaikutuksen, että pitkäkahvaisten\nlornjettien menekki oli suuresti lisääntynyt Kaupunkiviisikossa.\n\n\"Oh, tekö siellä olettekin?\" virkkoi kreivitär. \"Mutta tehän olette\nruvennut käyttämään partaa.\"\n\nJuuri tämä keveä tuttavallisuus teki hänet niin rakkaaksi koko\npaikkakunnalle. Tarkkaavaiset ihmiset olivat oikeassa väittäessään,\nettei koskaan tietänyt, mitä hän lähinnä sanoisi, eikä hän kuitenkaan\npilannut milloinkaan arvokkuuttaan.\n\n\"Niin olen\", sanoi Denry. \"Onko teille sattunut tapaturma?\"\n\n\"Ei\", virkkoi kreivitär katkerasti, \"minä vain vähän huvittelen tässä.\"\n\nHevoset oli päästetty valjaista, ja nyt ne haukkasivat tien vieressä\nruohoa kuten tavalliset hevoset. Ajuri ryvetti liepeensä lokaan\npainuessaan kyykylleen vaunujen eteen ja vääntäessään aisaa edes ja\ntakaisin, sinne ja tänne. Lakeija, Jock, tarkkasi uutterana hänen\ntoimiaan.\n\n\"Aisan nappula on katkennut, herra\", sanoi Jock. Denry laskeutui omalta\nistuimeltaan. Kreivitär ei hymyillyt. Denry näki hänet nyt ensimmäistä\nkertaa ilman tuota tehokasta hymyä.\n\n\"Onko teidän jouduttava jonnekin erikoisesti?\" hän kysyi. Moni nainen\nei olisi ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Mutta kreivitär oli tottunut\nKaupunkiviisikkoon.\n\n\"On\", hän vastasi. \"Minun on jouduttava jonnekin erikoisesti. Minun on\njouduttava poliisiklubille kello kolmeksi, herra Machin. Mutta siitä\nei tule mitään. Olen jo myöhästynyt. Olemme viipyneet täällä kymmenen\nminuuttia.\"\n\nKreivitär myöhästyi jotensakin usein julkisista juhlatiloista. Ei\nkukaan tehnyt sitä hänelle tiettäväksi. Päin vastoin jokainen koetti\nuutterasti uskotella, että hän oli saapunut juuri lyönnilleen. Mutta\nhän tiesi hyvin olevansa kuuluisa myöhästyneisyydestään. Tavallisesti\nhän oli liian kovassa kiireessä keksiäkseen todella sukkelaa tekosyytä,\nhän vain väitti ohimennen, että vaunuille oli sattunut jokin vahinko.\nJa nyt oli toden teolla sattunut vaunuille vahinko -- mutta uskoisiko\nsitä kukaan poliisiklubilla?\n\n\"Jos suvaitsette ajaa minun kerallani, niin takaan, että joudumme sinne\nkello kolmeksi\", sanoi Denry.\n\nTie kulki siellä aution tienoon halki. Rinnan sen kanssa ulottui\nviidenkymmenen kyynärän päässä kanava, ja kanavalla liikkui alus\nHanbridgeen päin englannin peninkulman verran tunnissa. Muita\nliikennevälineitä ei ollut näkyvissä. Knypen, lähimmän kaupungin\nlaitaan oli ainakin peninkulman matka; ja koska kreivitär oli\npukeutunut pormestarien ja muiden jäykkien viranomaisten tuhoksi, ei\nhän tietenkään olisi voinut kävellä edes puoltakaan peninkulmaa tuossa\npaksussa mustassa loassa. Hän kiitti Denryä ja sijoittui tämän viereen\nvirkkamatta sanaakaan palvelijoilleen.\n\n\nIII.\n\nHeti kun muuli alkoi ravata, rupesi kreivitärkin jälleen hymyilemään.\nHuojennus ja tyytyväisyys kuvastui noista kauniista piirteistä.\nDenry sai pian kokea, että kreivitär tunsi muulit perinpohjin\n-- tai melkein perinpohjin. Tämä kertoi hänelle ratsastaneensa\nmuuleilla satoja peninkulmia Apennineilla missä ei ollut laisinkaan\ntietä ja vain muulit, vuohet ja kärpäset kykenivät säilyttämään\njalansijansa jyrkillä, kivisillä poluilla. Hän sanoi, että kelpo\nmuuli oli Apennineilla neljänkymmenen punnan arvoinen, kalliimpi\nkuin samanlaatuinen hevonen. Itse asiassa hän puhui muuleista\nerittäin myötätuntoisesti. Denry käsitti, että hänen oli ajettava\nniin tyylikkäästi kuin suinkin, ja hän koetti muistella kaikkea,\nmitä oli lukenut eräästä kirjasta, jossa selitettiin oikeata tapaa\npidellä ohjaksia. Sillä kaikessa, mikä kuului ratsastukseen ja ajoon,\nkreivitär oli oikea asiantuntija. Metsästyskautena hän otti kerran tai\npari viikossa osaa Pohjois-Staffordshiren metsästysseuran ajojahtiin,\nja _Merkkitorvi_ oli julistanut hänet pelottomaksi ratsastajaksi. Tämän\nhuomion se teki eräänä päivänä, kun kreivitär oli pudonnut hevosen\nselästä ja kannettu tiedottomana Sneydiin.\n\nMuulikin näytti olevan tietoinen vastuunalaisuudestaan ja suuresta\ntehtävästään; se takoi kavioillaan rivakasti tietä ja käyttäytyi\nyleensä kuin muuli, joka tunsi isoisänsä isän nimen. Se porhalsi Knypen\nhalki ihmeteltävän tyylikkäästi säikkymättä raitiotievaunuja tai\nkiihtymättä rautatiensillasta. Muuan valokuvaaja, joka seisoi ovellaan\nisoa kameraa käsitellen, sai sen hetkiseksi hätkähtämään, kunnes se\nmuisti nähneensä kameran ennenkin. Kreivitär, joka kummasteli, minkä\nvuoksi valokuvaaja tepasteli kolmijalkansa ympärillä juuri kynnyksellä,\nkääntyi tarkastamaan miestä lornjetillaan.\n\nHe ajoivat nyt Cauldonin parrasta Hanbridgeä kohti. Oli jo saavuttu\nHanbridgen alueelle, ja jalankävijä siellä toinen täällä tunsi\nkreivittären. Hanbridgen utelikoilta ei käy salaaminen mitään. Kun\nsitä paitsi utelikko näkee Hanbridgen kadulla jonkun kuuluisuuden\ntai merkillisyyden, ei hän tekeydy sellaiseksi, joka ei ole nähnyt\nmitään. Hän osoittaa ehdottomasti sormellaan näkemäänsä, jos hänellä on\nseuralainen, ja ellei hänellä ole seuralaista, niin hän jää seisomaan\nja tuijottaa niin vilpittömän tiukasti, että koko katu pysähtyy\ntuijottamaan. Toisinaan voi nähdä koko kadun seisovan tuijottamassa\n-- aavistamattakaan, mitä se oikeastaan tuijottaa. Kun ajoneuvot\nlähestyivät uljaasti Hanbridgen vilkasta keskustaa, hienojen myymäläin,\nravintolain, hotellien, kokoushuoneiden ja teatterien aluetta, tiesi\nyhä useampi asukas, että Iris (kuten häntä rakkaasti nimitettiin) ajoi\nerään nuoren miehen kera pienissä kärry-pahasissa muulilla, jonka\nkorvat lepsattivat kuin norsun. Koska Denryn maine oli Hanbridgessä\npaljoa pienempi kuin kotikaupungissa Bursleyssä, ei monikaan henkilö\ntuntenut häntä. Kun kärryt olivat ennättäneet ohitse, hyökkäsi väkeä,\njoka oli kuullut uutisen liian myöhään, ulos puodeista ja tuijotti\nkreivittären jälkeen kuin häipyvää unta ihmetellen, kunnes raitiovaunun\nkellon helähdys sai heidät hypähtämään takaisin käytävälle.\n\nViimein kreivitär ja Denry saattoivat nähdä Kruunu-aukion vanhan\nkaupungintalon torninkellon ja se oli minuuttia vailla kolme. He olivat\nnyt vajaan minuutin päässä poliisiklubista.\n\n\"Kas niin!\" sanoi Denry ylpeästi. \"Kolme peninkulmaa seitsemässätoista\nminuutissa. Ei ole plesusti tehty muulipahaselta!\"\n\nJa siinä määrin tunsi kreivitär Kaupunkiviisikon kielen, että tajusi\nsilmänräpäyksessä sananparren \"plesusti tehty\".\n\nHe ajaa porhalsivat komeasti Kruunu-aukiolle. Ja sitten, vähääkään\nvaroittamatta, muuli turvautui äkkiä kaikkiin muulille kuuluviin\nautomaattisiin jarruihin ja seisahtui.\n\n\"Taivasten tekijä!\" huokasi Denry. Hän tunsi tuon pysähdyksen syyn.\n\nSuuri joukko poliiseja, oikea rykmentti poliiseja marssi aukion\npohjoispuolta klubia kohti. Ei mikään olisi voinut näyttää\nturvallisemmalta, vaarattomammalta kuin tuo poliisijoukko, joka\noli sinä iltapäivänä palveluksesta vapaana kokoontunut lausumaan\nhyväntekijättärelleen kreivittärelle sydämellisen ja poliisimaisen\ntervehdyksen. Mutta muulilla oli oma käsityksensä poliiseista. Ensi\naikoina Denryn hoidossa ollessaan se oli melkein aina kaihtanut\npoliiseja. Höyryjyriä se saattoi sietää, vieläpä pilvistä putoavia\nleijojakin, mutta poliisi oli aina tuntunut siitä vastenmieliseltä.\nKärsivällisyyttä ja kuria käyttäen Denry oli vähitellen saanut\nistutetuksi siihen melkeinpä kreivittären oman käsityksen poliiseista\n-- nimittäin että nämä olivat kohteliaita ja luotettavia yleisön\npalvelijoita, joita ei pitänyt kohdella variksenpelätteinä tai\nyhteiskunnan sakkana. Joka tapauksessa muuli oli viime kuukausina\ntodellakin herennyt vihaamasta Kaupunkiviisikon järjestysvaltaa. Ja\nparhaimmalla tuulellaan se ei kiinnittänyt poliisiin mitään huomiota.\n\nMutta tuossa joukossa oli monta sataa poliisia, Kaupunkiviisikon\npoliisimiehistön enemmistö. Ja muuli oli ilmeisesti sitä mieltä, että\nohjatessaan sen samalla haavaa useata sataa poliisia vastaan Denry\nkäytti väärin sen suopeamielisyyttä.\n\nMuulin korvat virkkoivat kiihtyneesti: \"Jossakin täytyy olla raja, ja\nolen vetänyt sen siihen, missä etujalkani nyt ovat.\"\n\nMuulin korvat keräsivät pian vähäisen väkijoukon heidän ympärilleen.\n\nDenryn mieleen juolahti, että jos muulit olivat niin ihmeellisiä\nApennineilla, se johtui varmaankin siitä, ettei Apennineilla ole\npoliiseja. Hänen mieleensä juolahti myöskin, että tälle muulille oli\ntehtävä jotain.\n\n\"No?\" sanoi kreivitär kysyvästi. Se oli Denrylle haaste ryhtyä\nnäyttämään, että tämän retken johtajana oli hän eikä muuli.\n\nHän selitti lyhyesti muulin päähänpiston ikäänkuin pyytääkseen anteeksi\nsitä, että se kehtasi tuntea vastenmielisyyttä yleisön palvelijoita\nkohtaan, joita kreivitär itse helli.\n\n\"Ne ovat tuossa tuokiossa poissa näkyvistä\", sanoi kreivitär. Ja sekä\nhän että Denry koettivat tekeytyä sen näköisiksi, kuin kärryt olisivat\npysähtyneet juuri siihen paikkaan jostain erikoisesta syystä, ja muuli\npuolestaan oli oikea tottelevaisuuden perikuva. Siitä huolimatta tuo\nvähäinen väkijoukko alkoi kasvaa vähän suuremmaksi.\n\n\"No nyt\", virkkoi kreivitär rohkaisevasti. Poliisirykmentin häntäpää\noli kadonnut klubia kohti.\n\n\"Hep, hep!\" kehotti Denry muuliaan.\n\nEtujalat eivät ryhtyneet vastaamaan.\n\n\"Ehkä minun olisi parasta lähteä jalan\", ehdotti kreivitär. Väkijoukko\nrupesi käymään epämukavaksi ja kenenkään pyytämättä esittämään\nvihjauksia muulien oikeasta käsittelystä. Väkijoukko jutteli myöskin\nitselleen: \"Se on hän! Se on hän! Se on hän!\" Tarkoittaen, että se oli\nkreivitär.\n\n\"Ei ensinkään\", sanoi Denry, \"kyllä tästä suoriudutaan.\"\n\nJa hän sivalsi muulia päähän ruoskalla.\n\nToimintaan kannustettuna muuli syöksyi tiehensä, ja väkijoukko\nhajaantui ikäänkuin räjähtävä pommi olisi lennättänyt sen kappaleiksi.\nMutta muuli ei valinnutkaan suoraa uraa, vaan kiersi kehää, jonka\nsäteenä oli sen oma mitta, ja kieputti kärryjä perässään ikäänkuin ne\nolisivat olleet kattila, joka oli nuoralla sidottu siihen. Ja kreivitär\nja Denry ja kärryt lensivät ihmeteltävän nopeasti tiehensä -- ei\nlaisinkaan poliisiklubia kohti, vaan Longshaw'n tietä myöten, joka on\nverraten jyrkkä. Heitä lähdettiin ajamaan takaa, mutta tuloksetta.\nSillä muuli oli pillastunut ja saanut siivet. Onneksi he törmäsivät\nvain isoihin työntörattaisiin, joissa muuan eukko kuljetti porkkanoita,\nlanttuja ja kaalinpäitä. Yhteentörmäys kaatoi rattaat, täytti kärryt\npuoliksi juurikasveilla ja pysähdytti muulin silmänräpäyksen ajaksi;\nmutta todellista vauriota ei näyttänyt tapahtuneen, ja muuli jatkoi\nripeästi matkaansa. Silloin kreivitär huomasi, ettei Denry käyttänyt\noikeata kättään, joka heilahteli sivulla jotensakin hyödyttömänä.\n\n\"Taisin kolhaista kyynärpääni työntörattaisiin\", mutisi Denry. Hänen\nkasvonsa olivat kalpeat. \"Antakaa minulle ohjakset\", virkkoi kreivitär.\n\"Enköhän saisi käännetyksi tuota elukkaa tässä\", sanoi Denry.\n\nJa hän saikin ohjatuksi muulin sievästi Koivukadulle, joka on vieläkin\njyrkempi kuin Longshaw'n tie. Muuli koetti tuokion ajan osoittaa,\nettä kaikki sekä ylä- että alamäet olivat samantekeviä sen vihaisen\nvoiman edessä. Mutta Koivukatu muistuttaa talonkattoa. Hetken kuluttua\nmuuli käveli, ja sitten se seisahtui. Ja puoli Koivukatua ilmestyi\ntuijottamaan, sillä kreivittären asu oli todellakin loistava.\n\n\"Jätetään se tähän ja kävellään takaisin\", sanoi Denry. \"Ette te\nmyöhästy -- ette ainakaan mainittavasti. Poliisiklubi on juuri tuossa\nmäen takana.\"\n\n\"Aiotteko todellakin antaa perään tuolle muulille?\" huudahti kreivitär.\n\n\"Pelkäsin vain teidän tulevan myöhään.\"\n\n\"Oh, samantekevää!\" sanoi kreivitär. \"Nyt me näytämme muulille.\"\nHänessä oli alkanut herätä hevosihminen.\n\n\"Mutta minun käsivarteni?\" arveli Denry.\n\n\"Ajanko minä vuorostani takaisin?\" ehdotti kreivitär.\n\n\"Niin, ajakaa te\", sanoi Denry. \"Jatketaan vain tätä katua ylös asti ja\nkäännytään sitten vasemmalle.\"\n\nHe vaihtoivat paikkaa, ja kahta minuuttia myöhemmin kreivitär pakotti\nmuulin tottelevaisesti pysähtymään poliisiklubin edustalle, joka\nloisti verekseltään tiilenkarvaisena. Poliisijoukko oli jo astunut\ntaloon, mutta kaksi viipyi ovella, ja ylpeänä muuli sieti nämä.\nKreivitär lähetti toisen Longshaw'n tielle tyynnyttämään eukkoa, jonka\njuurikkaita he olivat tuoneet osan mukanaan. Toinen poliisi, joka\nkreivittären filantrooppisen tarmon vaikutuksesta oli saanut ohjausta\nensiavun toimittamisessa, laati Denryn käsivarren siteeseen. Ja sitten\nkreivitär sanoi, että tämän täytyi ehdottomasti tulla hänen mukanaan\nvihkiäisjuhlaan. Poliisi kutsui viheltäen erään pojan pitelemään\nmuulia. Denry poimi porkkanan kreivittären väljän puvun mutkallisista\nlaskoksista. Ja kreivitär ja hänen pelastajansa astuivat eteiseen ja\nkohtasivat siellä juhlallisen ryhmän merkkimiehiä, joista usealla\noli kaulassaan pormestarin käädyt. Poliisiklubiin oli jo lentänyt\nkummallisia taruja siitä, mitä kreivittärelle oli tapahtunut, ja ryhmän\nkasvot näyttivät pääasiallisesti ilmaisevan ihmettelyä siitä, että hän\noli vielä hengissä.\n\n\nIV.\n\nDenry havaitsi, että kreivitär oli nyt aivan toisenlainen nainen.\nHän oli äkkiä sovelluttanut käytöksensä pukunsa mukaiseksi, joka\noli erinäisissä osissa aivan jäykkä kirjauksista. Tuttavallisesta\nseuralaisesta ja muulien kesyttäjästä hän oli kuin ihmeen kautta\nkehittynyt kuuluisuudeksi, ylimykseksi ja filantrooppisten\nsuunnitelmien ja rakennusten yleisvihkijäksi. Noissa merkkimiehissä\nei ollut ainoatakaan, joka ei olisi vähäksynyt Denryä! Ja kuitenkin,\nkohdellessaan Denryä hupaisana vertaisenaan, kreivitär kaikessa\nkirjaillussa ja jäykässä kohteliaisuudessaan vähäksyi tavallaan noita\nmerkkimiehiä -- ja he tiesivät sen. Ja omituisinta oli se, että he\nnäyttivät melkein nauttivan siitä. Vähimmin näytti siitä nauttivan Sir\nJehoshophat Dain, hirvittävän mahtipontinen valkopartainen yhteiskunnan\npylväs.\n\nSir Jee -- kuten häntä alettiin niihin aikoihin nimittää -- oli\nsaanut äskettäin ritariarvonsa palkinnoksi kunnalle tekemistään\nsuunnattomista palveluksista. Hyväntekijän osaa hän suoritti itse\nasiassa paljoa tehokkaammin kuin kreivitär. Mutta hän ei ollut nuori,\nhän ei ollut kaunis, hän ei ollut nainen, eikä hänen sukunsa ollut\nauttanut hallitsemaan Englantia miespolvesta toiseen -- ei ainakaan\nsikäli kuin tiedettiin. Hän oli ansainnut enemmän rahaa kuin yksikään\ntoinen pää saviastiateollisuuden alalla; ja hän oli antanut enemmän\nrahaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin kuin yksikään käsi sitä ennen\nKaupunkiviisikossa. Hän ei ollut koskaan tavoitellut kunnallisia\nkunniapaikkoja arvellen olevansa moisten joutavuuksien yläpuolella.\nHän oli ensimmäinen syntyperäinen paikkakuntalainen, joka oli saanut\nKaupunkiviisikossa ritarinarvon. Jo ennen ritarinarvon saantia oli\nhänen huumorintajunsa ollut heikko, ja heti sen jälkeen se oli kadonnut\nkokonaan. Eikä hän sitä kaivannutkaan. Hän jakoi valtakunnan väestön\nkahteen luokkaan -- aatelisiin ja aatelittomiin. Sir Jeen silmissä\nihminen oli joko aatelinen tai ei. Kaikki aatelittomat hän kasasi\nyhteen läjään; ja tehdäksemme oikeutta hänen loogilliselle kyvylleen\nmeidän on lisättävä, että hän kasasi myöskin kaikki aateliset yhteen\nläjään. Aatelisarvoja oli erilaisia -- Sir Jee myönsi sen -- mutta\naatelisarvo oli aatelisarvo, ja sen vuoksi olivat kaikki aateliset\nitse asiassa samanarvoisia. Norfolkin herttua oli aatelinen henkilö,\nja samaten oli Sir Jee. Heidän välillään olevan hienon erotuksen\nsaattoi kyllä havaita aatelinen, ja sen voi myöskin sopivasti tunnustaa\naatelinen, kun aateliset olivat omassa piirissään; mutta aatelittomalle\nei moista erotusta pitänyt eikä voinut olla.\n\nSir Jee näki siis ryhmässä kaksi aatelista olentoa -- kreivittären ja\nitsensä. Kreivitär ja hän itse muodostivat ryhmässä oman luokkansa\nja kaikki muut oman luokkansa. Ja vaikkakin kreivitär kohteli häntä\nerittäin huomaavaisesti tehostaen asianmukaisesti hänen arvonimeään\n(hän itse tehosti kreivittären arvonimeä enemmän kuin tarve\nvaati), ei häntä kuitenkaan oikein miellyttänyt se alta kuultava\nsuopea alentuvaisuus, jolla kunniavieras tervehti niin hyvin häntä\nitseään kuin toisiakin. Sitä paitsi hän oli tuntenut Denryn herra\nDuncalfin konttoristiksi, sillä herra Duncalf oli menneinä aikoina\ntoiminut usein hänen asianajajanaan. Hän piti Denryä nousukkaana,\nhännystelevänä narrina ja paheksui syvästi Denryn tuttavallisuutta\nkreivitärtä kohtaan. Lisäksi häntä harmitti Denryn side, joka teki\ntämän (parrastaan huolimatta) mielenkiintoisen romanttiseksi, ja\nkaikkein enimmän häntä harmitti se, että Denry oli saanut typerän\nmuulinsa avulla kreivittären pelastetuksi tapaturmasta. Milloin tahansa\nkreivitär alkurupattelussa mainitsi Denryn tai katsahti Denryyn\ntehdessään selkoa seikkailuistaan, tunsi Sir Jee kipua sielussaan,\nja hänen ruumiinsa osoittausi myötätuntoiseksi sielua kohtaan. Jokin\nhäntä itseään voimakkaampi pakotti hänet ponnistautumaan äärimmilleen\nlitistääkseen Denryn siveelliseksi liivaksi, lyödäkseen hänet maan\ntasalle, vähäksyäkseen hänet kokonaan tai tuhotakseen hänet jääkuorta\nkäyttämällä. Tämä menettelytapa ei tehonnut kreivittäreen sen enempää\nkuin Denryynkään. Ja kreivitär torjui sen vaikutuksen alinomaa. Asia\nolikin sellainen, että kreivitär ja Sir Jee olivat verraten kiivaita\nkilpailijoita hyväntekeväisyydessä ja paikkakunnan menestyksen\nedistämisessä. Sir Jee oli omasta mielestään ja kreivitär oli omasta\nmielestään Kaupunkiviisikon kirkkaimpana kimmeltävä tähti.\n\nKun kreivitär oli päättänyt kertomuksensa retkestään ja ympäröivä\nryhmä oli kylliksi murtanut muotoaan ilmaistakseen sopivalla tavalla\nkauhua, kummastusta, ihailua ja miehekästä myötätuntoa, asettui Sir Jee\njohtajaksi, rykäisi ja sanoi huoliteltuun tapaansa:\n\n\"Kenties teidän armonne suvaitsee nauttia hiukan virvokkeita, ennenkuin\nsiirrymme saliin?\"\n\n\"Kiitos, en\", virkkoi kreivitär. \"Se ei vaikuttanut minuun laisinkaan\njärkyttävästi.\" Sitten hän kääntyi sideniekka-saattajansa puoleen ja\nlisäsi huolestuneena: \"Mutta ehkä _te_ haluatte jotain?\"\n\nJos hän olisi aavistanut, niihin tämä kysymys oli johtava, ei hän\nkenties olisi tehnyt sitä. Taikka ehkä hän olisi sittenkin tehnyt sen.\n\nDenry vaikeni tuokion, ja sitten hänessä heräsi vanha tottumus.\n\n\"Ei, kiitoksia\", hän sanoi, ja kääntyen varta vasten Sir Jeen puoleen\nhän lisäsi: \"Entä _te_?\"\n\nTämä oli luonnollisesti törkeätä hävyttömyyttä tuota aatelista\nvalkoparta-filantrooppia kohtaan. Mutta se ei ollut mitenkään pahinta\nDenryn esiintymisessä. Ryhmä -- jokainen ryhmän jäsen -- huomasi\nselvästi Denryn vasemman käden liikahtavan Sir Jeetä kohti. Se liikahti\naivan vähäisen, heilahti vain hiukan. Itse asiassa se ei olisi\nmerkinnyt mitään, ellei Denryllä olisi yhä ollut vasemmassa kädessään\nporkkanaa.\n\nJokainen osoittausi ihmeellisen kykeneväksi hillitsemään itseään.\nJa jokainen muu paitsi Sir Jee oli salaisesti ihastuksissaan, sillä\nSir Jee ei herättänyt kenessäkään rakkautta. Merkillistä, kuinka\nvähän paikallista rakkautta paikallishyväntekijät saavat osakseen.\nHätkähtämättä kreivitär antoi merkin \"siirtyä\" saliin, kuten Sir Jee\noli ehdottanut. Ei olisi luullut tapahtuneen mitään, ja kuitenkin oli\ntapahtunut yhtä ja toista.\n\n\nV.\n\nSitten Denry huomasi istuvansa tilapäisellä lavalla, joka oli\nrakennettu poliisiklubin isoon voimistelusaliin. Hanbridgen\npormestari toimi puheenjohtajana, ja hänellä oli kreivitär oikealla\nja Bursleyn pormestaritar vasemmalla puolellaan. Keskellä lavaa\nloisti toisia pormestarikäätyjä, pormestarittarien hienoja hattuja ja\npoliisimestarien sekä palopäälliköiden univormuja. Myöskin Denryn side\noli omansa lisäämään tehoa; hänet oli sijoitettu kreivittären taakse.\nItse sali oli ääriään myöten täynnä poliiseja, jotka näyttivät oudoilta\nilman kypärää, sekä näiden vaimoja, morsiamia ja ystäviä; innostus oli\nyleinen ja voimakas, ja yksi ainoa pieni merkki osoitti jotain ikävää\ntapahtuneen! Tuo pieni merkki oli tyhjä tuoli ensi rivissä lähellä\nkreivitärtä. Sir Jee oli poistunut äkillisen pahoinvoinnin uhrina.\nHän oli jollain tapaa häipynyt tiehensä, sillä välin kuin toiset\nmerkkihenkilöt olivat nousseet portaikkoa. Hän oli häipynyt tiehensä\nniiden harvain ilmaistessa pahoitteluaan, jotka sattumalta näkivät\nhänen olevan häipymäisillään. Mutta nämäkin kestivät sen miehekkäästi.\nSe ei sumentanut juhlayleisön iloista tunnelmaa.\n\nJuhlan loppupuolella alettiin esittää kiitoksia, ja näistä kohdistui\ntärkein kreivittäreen, klubin aloitteentekijään. Sen esitti\nHanbridgen poliisimestari. Toisetkin merkkihenkilöt olivat halunneet\nesittää sen, mutta Hanbridgen poliisimestarilla oli epäämätön\netuoikeus Kaupunkiviisikon suurimman poliisivoiman esimiehenä. Hän\nviittasi leikillisin sanoin kreivittären tuloseikkailuun ja sai\nyleisön purskahtamaan raikuvaan nauruun sanomalla, että oikeastaan\nvelvollisuus vaatisi häntä vangitsemaan sekä kreivittären että Denryn\nvaarallisesta ajosta. Kun hän oli istuutunut kuulijain paukuttaessa\nmyrskyisästi käsiään, syntyi ohjelman suorituksessa vähäinen sotku.\nVirallisen ohjelman mukaan oli Sir Jehoshophat Dainin määrä kannattaa\nkiitosehdotusta, mutta Sir Jee ei ollut saapuvilla. Muuta ei Sir Jeestä\nollut jäljellä kuin tuoli. Hanbridgen pormestari katseli ympärilleen\nkoettaen nopeasti päättää, mitä nyt oli tehtävä, ja Denry kuuli hänen\nkuiskaten kysyvän neuvoa eräältä toiselta pormestarilta.\n\n\"Ehkä minä teen sen?\" Denry kuiskasi, ja nousemalla samassa seisomaan\nhän vapautti pormestarin välttämättömyydestä ratkaista tämän asian.\n\nMahdotonta on sanoa, miksi Denry nousi näin seisomaan ilman vähintäkään\nvaroitusta. Kymmentä sekuntia varemmin, viittä sekuntia varemmin ei\nhänellä itselläänkään ollut hämärintäkään aavistusta siitä, että hän\njoutuisi pitämään kokouksessa puheen. Muuta ei voi sanoa kuin että hän\noli taasen saanut tuon odottamattoman kohtauksensa.\n\nPäästyään jaloilleen hän alkoi kärsiä, sillä hän ei ollut koskaan ollut\nlavalla jaloillaan tai missään muussakaan asennossa. Hän ei voinut\nnähdä muuta kuin sumupilven, joka oli salaperäisesti ja pelottavan\näkkiä täyttänyt salin. Ja tämän pilven halki hän saattoi tuntea satojen\nsilmien läpitunkevasta tuijottavan häneen. Ääni hänen sisässään\nsanoi: \"Mikä hölmö sinä oletkaan! Mikä hölmö sinä oletkaan! Olenhan\naina sanonut, että sinä olet aika hölmö!\" Ja hänen sydämensä jyskytti\nkovemmin kuin konsanaan ennen, ja hänen otsansa oli kostea, kurkku\nkiusallisen kuiva ja toinen jalka polki hermostuneesti lattiaa. Tätä\ntilaa kesti suunnilleen kymmenen tuntia, minkä ajan kuluessa silmät yhä\nlävistivät sumupilven ja hänet kärsivällisen, itsepintaisen julmina.\n\nDenry kuuli jonkun puhuvan. Hän puhui itse.\n\nPoliisimestari oli sanonut: \"Minulla on suuri mielihyvä ehdottaa\nkiitokset esitettäviksi Chellin kreivittärelle.\"\n\nJa niin Denry kuuli sanovansa: \"Minulla on suuri mielihyvä kannattaa\nkiitoksien esittämistä Chellin kreivittärelle.\"\n\nHän ei voinut keksiä muuta sanottavaa. Ja nyt syntyi äänettömyys,\ntodellinen äänettömyys, ei vain Denryn sairaalloisen mielikuvituksen\nluoma.\n\nSitten sumu haihtui. Ja Denry itse sanoi poliisiyleisölle, voittaen\ntakaisin oman luonnollisen äänensä, hymynsä ja eleensä, sanoi\ntuttavallisesti, arkiseen tapaan, koomillisesti:\n\n\"Kas niin! Joutukaa siitä! Minä en aio sanoa enempää!\"\n\nJa alkumerkiksi hän sovitti kätensä paukutusasentoon. Ja istuutui.\n\nHän oli kutkuttanut jok'ikisen saapuvilla olevan pollarin nauruhermoja.\nPaukkina vei voiton kaikista varemmista. Kaikkein vakavimpienkin\nlavakoristeiden täytyi nauraa. Ihmiset nykäisivät toinen toistaan ja\nselittivät, että se oli \"se Machinin poika Bursleystä\", ikäänkuin\ntarkoittaen, ettei se Machinin poika Bursleystä sallinut yhdenkään\npäivän kulua tekemättä jotain sattuvaa ja hullunkurista. Pormestari\nhymyili yhä vielä, kun hän esitti kokouksen kiitokset, ja kreivitär\nhymyili yhä vielä vastatessaan niihin.\n\nKun sitten kaiken päätyttyä jouduttiin eteiseen, käytti Denry\noikeuttaan ottaa kreivittären huostaansa. He suoriutuivat\nmerkkimiehistä lähtemällä ulos tiedustamaan kreivittären vaunuja ja\njäämällä sille tielleen. Kreivittären vaunuista ei näkynyt merkkiäkään,\nmutta Denryn muuli ja kärryt odottivat eräässä rauhallisessa kulmassa.\n\n\"Saanko saattaa teidät kotiin?\" ehdotti Denry.\n\nMutta siihen ei kreivitär suostunut. Hän sanoi käyvänsä vieraissa ennen\npäivällistä ja odottavansa vaunujen varmasti tulevan tuossa tuokiossa.\n\n\"Ettekö tulisi juomaan teetä Sub Rosassa?\" kysyi Denry sitten.\n\n\"Sub Rosassa?\" tiedusti kreivitär.\n\n\"Niin\", selitti Denry, \"me nimitämme siten erästä uutta teeravintolaa,\njoka on vast'ikään avattu tuolla.\" Hän osoitti suuntaa. \"Se on oikea\nuutuus täällä Kaupunkiviisikossa.\"\n\nKreivitär rakasti intohimoisesti teetä.\n\n\"Siellä saa mainiota kiinalaista teetä\", sanoi Denry.\n\n\"No niin\", sanoi kreivitär, \"voisihan koettaa sitäkin.\"\n\nSamassa saapuivat hänen vaununsa perille. Hän käski ajurinsa odottaa\nmuulin ja kärryjen perässä. Hänen käytöksessään ei ollut enää mitään,\nmikä muistutti hänen pukuaan; se näytti ilmaisevan, että koska hän\nkerran oli aloittanut hullulla kepposella, niin hänen oli myöskin\npäätettävä retkensä samanlaisella.\n\nNiin kreivitär ja Denry lähtivät teeravintolaan, ja Denry tilasi\nteetä ja maksoi sen. Siellä oli tuskin ainoatakaan vierasta, ja ne\nharvat, joita onni oli suosinut toimittamalla heidät sinne, eivät\nolleet kyllin älykkäitä tunteakseen kreivittären. Omistajatar\nei tuntenut kreivitärtä. (Myöhemmin, kun tuli tunnetuksi, että\nkreivitär oli todellakin käynyt Sub Rosassa, olivat puolet Hanbridgen\nrouvashenkilöistä melkein sairaita pelkästä mielipahasta, kun eivät\nolleet ajoissa kuulleet siitä. Heidän olisi ollut niin helppoa olla\nsiellä juomassa teetä kreivittären naapureina ja tarkata, mitä\nleivoksia hän valitsi, miten hän piteli lusikkaa ja riisuiko hän\nhansikkaansa vai piti ne käsissään mureketta syödessään. Siinä oli\nmenetetty tilaisuus, joka ei inhimillisen mahdollisuuden mukaan\npalautuisi koskaan enää.)\n\nJa itse valitsemassaan syrjäisessä nurkassa kreivitär suuntasi äkkiä\nammuksen päin Denryä:\n\n\"Mistä te saitte kaikki nuo yksityiskohdat Sneydin juhlahuoneistosta?\"\nhän kysyi.\n\nJa tämä alku kiihdytti keskustelun erittäin vilkkaaksi.\n\nSamana iltana Denry pistäysi _Merkkitorven_ toimistoon ja jätti\nsinne puolen sivun suuruisen ilmoituksen Kaupunkiviisikon yleisestä\nsäästöklubista -- \"kannattajia m.m. Chellin kreivitär\". Ilmoitus teki\nyleisölle tiettäväksi, että klubi oli nyt järjestetty ottamaan vastaan\nuusia jäseniä. Paitsi puolen sivun suuruista ilmoitustaan Denry jätti\nmyöskin monta mielenkiintoista ja luotettavaa yksityiskohtaa tuosta\nhistoriallisesta ajoretkestä Hanbridgen poliisiklubille. Seuraavana\npäivänä oli _Merkkitorvi_ aivan täynnä Denryä ja kreivitärtä. Siinä\noli iso kuva, jonka muuan valokuvaaja oli ottanut Cauldon Bankilla\nja joka esitti Denryä todellakin ajamassa kreivittären seurassa, ja\nkreivittären kasvot näkyivät selvästi edestä päin. Se teki myöskin\nerinomaisen kiittävästi selkoa Denryn puheesta ja onnitteli häntä\nhänen ensimmäisestä esiintymisestään Kaupunkiviisikon julkisessa\nelämässä. (Sulkimien välissä lausuttiin pahoittelu Sir Jeen äkillisen\nsairauden johdosta.) Lyhyesti sanoen, Denryn triumfi pyyhki pois hänen\nvarempien voittojensa muiston. Se karkoitti myös kaikki säästöklubille\nepäedulliset huhut. Muutamassa päivässä hän oli saanut tuhatkunnan\nuusia jäseniä. Tietenkin tämä lisäys vain suurensi hänen sitoumuksiaan,\nmutta nyt hän voi saada pääomaa edullisilla ehdoilla, ja hän hankki\nsitä. Perustettiin osakeyhtiö. Kreivitär otti muutaman osakkeen tässä\nyhtiössä. Samaten (omituista kyllä) Jock ja hänen toverinsa ajuri. Eikä\nsalaisuuksista ollut vähimpiä se merkillinen seikka, että kun Denry\npalasi äitinsä mökkiin juotuaan teetä kreivittären seurassa, ei hänen\nkäsivartensa ollutkaan siteessä eikä siinä näkynyt pienintäkään merkkiä\nmistään vauriosta.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\nOman orren alla.\n\n\nI.\n\nMuuan vielä nuori mies -- hän oli iältään kolmikymmenvuotias -- jonka\nlyhyt, tiheä parta kurkisti avaran päällystakin turkiskauluksen\nsuojasta, sukelsi esiin ajurinvaunuista P. Luukkaan aukion ja\nBroughaminkadun lumisessa kulmauksessa ja maksoi liikkeellä, joka\nilmaisi sekä varakkuutta että tottumusta käskemään. Ja ajuri, joka oli\ntuonut hänet Hanbridgestä tänä talvi-iltana, vastasi asianmukaisella\ntavalla. Harva Kaupunkiviisikon asujamista käyttää ajuria. Käytettävinä\non niin harvoja ajureita. Jos aiotte kutsuihin, niin voitte\ntilata ajurin ennakolta puhelimitse, sulattaen myöskin ennakolta\nkustannusharmin; mutta pysähdyttää ajuri kadulla ennalta harkitsematta\nja hypätä vaunuihin yhtä huolettomasti kuin raitiotievaunuun --\nsellaista tekevät vain ani harvat. Nuori partaniekkamme menetteli näin\nuseasti, mikä todisti hänen elävän kerrassaan ruhtinaallisesti.\n\nHänellä oli kannettavanaan iso ja verraten raskas käärö, kun hän\nasteli Broughaminkatua pitkin, ja lisäksi Broughaminkadun käytävä\noli tavattoman kurainen. Eikä sentään kukaan, joka tunsi hänen\nolosuhteensa, olisi tiedustanut, miksi hän oli astunut vaunuista ennen\nmääräpaikkaansa, koska jokainen tiesi sen. Syynä oli se, ettei tämä\nruhtinaallinen henkilö käskevine eleineen uskaltanut ajaa äitinsä\novelle vaunuissa useammin kuin noin kerran kuussa. Hän avasi tuon\noven amerikkalaisella avaimella (uudenaikainen lukko oli melkein\nainoa parannus, johon hän oli saanut äitinsä suostumaan) ja kompuroi\nhankaloine taakkoineen tavattoman ahtaaseen eteiseen.\n\n\"Denrykö siellä on?\" kysyi heikko ääni arkihuoneesta.\n\n\"Niin\", hän sanoi astuen arkihuoneeseen hattuineen, turkkeineen,\nkääröineen, kaikkineen.\n\nYllään hartiavaippa ja hartiavaipan yllä nyplätty vuodeverho rouva\nMachin istui aivan lieden ääressä painuneena tulen puoleen. Hän näytti\nviluiselta ja sairaalta. Vaikka arkihuone oli perin pieni ja tuli\nsuhteellisen iso, esti lieden rakenne huonetta tulemasta lämpimäksi,\nkoska kaikki kuumuus nousi savutorveen. Jos rouva Machin olisi istunut\nkatolla pidellen käsiään savutorven suulla, niin hänen olisi ollut\npaljoa lämpimämpi kuin alhaalla lieden ääressä.\n\n\"Etkö ole mennyt maata?\" kysyi Denry.\n\n\"Etkö näe sitä?\" sanoi äiti. Ja todellakin tuntui hiukan typerältä\nkysyä henkilöltä, joka ilmeisesti istui tuolilla, eikö hän ollut\nvuoteessa. Äiti lisäsi vähemmän purevasti: \"Minä vartosin sua joka\nhetki. Missä sinä joit teetä?\"\n\n\"Oh!\" virkkoi Denry keveästi, \"Hanbridgessä.\"\n\nValhetta! Hän ei ollut juonut teetä missään. Mutta hän oli syönyt\nrunsaan illallisen Hanbridgen uudessa Hotel Metropolessa.\n\n\"Mitä sulla siinä on?\" kysyi äiti.\n\n\"Onpahan sinulle lahja\", sanoi Denry. \"Huomenna on sinun\nsyntymäpäiväsi!\"\n\n\"Enpä tiedä, tarvitseeko mua siitä muistuttaa\", mutisi rouva Machin.\n\nMutta kun Denry oli avannut käärön ja ojensi sen sisältöä häntä kohti,\nhän huudahti:\n\n\"Siunatkoon!\"\n\nHämmästynyt ääni oli tunnustus siitä, että kerrankin poika oli\nsaattanut hänet ymmälleen.\n\nSe oli komea hylkeennahkavaippa, pitempi kuin hylkeennahkavaipat\nyleensä ovat. Se oli noita esineitä, joiden omistaja voi sanoa: \"Ei\nyhdelläkään voi olla tämän parempaa -- olipa hän sitten kuka tahansa.\"\nRahalliselta arvoltaan se veti vertoja kaikille yksinkertaisille\nkuluneille vaatteille, jotka rouva Machinilla nyt oli yllään, ja\nkaikille varsin vaatimattomille pyhävaatteille, joita säilytettiin\nyläkerrassa, ja talon koko kalustolle ja ehkäpä myöskin Denryn\nkeikarimaiselle puvustolle, ottamatta lukuun hänen turkkejaan. Jos\nmökin koko sisältö, paitsi yllä mainittua poikkeusta, olisi jätetty\nhuutokaupalla myytäväksi, ei siitä olisi tullut rahaa riittävästi tuon\nhylkeennahkavaipan maksuksi.\n\nJos se olisi ollut jotain muuta kuin hylkeennahkavaippa ja yhtä kallis,\nniin rouva Machin olisi ruvennut nuhtelemaan. Mutta hylkeennahkavaippa\nei ole loistelias. Se soveltuu kaikkinaisiin pukuihin ja päähineisiin.\nJa kunnianarvoisin, vanhoillisin, vakavamielisin nainen voi hyvällä\nomallatunnolla nauttia sellaisesta. Hylkeennahkavaippa on ainoa\nylellisyys, minkä rouva Machinin luonnonlaadulla varustettu nainen\n-- ja sellaisia on useita Kaupunkiviisikossa ja muuallakin --\ntunnonvaivatta voi suoda itselleen.\n\n\"Koetappas sitä\", sanoi Denry.\n\nÄiti nousi vaivoin ja puki sen ylleen. Se sopi niin hyvin kuin\nhylkeennahkavaippa voi sopia.\n\n\"Hyvänen aika -- sepä on lämmin\", sanoi äiti. Tämä oli hänen ainoa\narvostelunsa.\n\n\"Pidä se ylläsi\", virkkoi Denry.\n\nÄidin katse sai tämän ehdotuksen surkastumaan.\n\n\"Minne sinä menet?\" tiedusti Denry, kun äiti teki lähtöä huoneesta.\n\n\"Käyn panemassa sen talteen\", selitti äiti. \"Siihen täytyy panna\nhuomenna koijauhetta.\"\n\nDenry esitti vastalauseeksi epämääräisiä ääniä, riisui omat turkkinsa,\njotka hän heitti vanhalle kuluneelle sohvalle, ja siirti nojatuolin\nlieden ääreen. Tuokion kuluttua äiti palasi ja istuutui kiikkutuoliinsa\nja alkoi taasen hytistä hartiavaippansa ja nyplätyn verhonsa alla.\nPöytälamppu valaisi vasemman puolen hänen kasvojaan ja oikean puolen\nDenryn päätä.\n\n\"Kuulehan nyt, äiti\", virkkoi Denry, \"sinun täytyy saada tänne lääkäri.\"\n\n\"En huoli lääkäristä.\"\n\n\"Sinussa on influensa, ja se on aika mutkallinen juttu; ei sitä tiedä\nkoskaan, mihin se johtaa.\"\n\n\"Saat sanoa sitä influensaksi, jos sinua huvittaa\", sanoi rouva\nMachin. \"Minun nuoruudessani ei ollut mitään influensaa. Me sanoimme\nvilustumista vilustumiseksi.\"\n\n\"Mutta sinä et voi hyvin, vai kuinka?\" tiedusti Denry.\n\n\"En ole koskaan väittänytkään sellaista\", vastasi äiti äreästi.\n\n\"Et olekaan\", sanoi Denry voitonriemuisena kuten mies, joka on\ntuhoamaisillaan vihollisensa. \"Etkä sinä pääsekään koskaan voimiisi\ntässä vanhassa mökkirähjässä.\"\n\n\"Tätä pidettiin pikein hyvänlaatuisena talona, kun isäsi ja minä\nensinnä asetuimme tähän. Ja se on pidetty aina kunnossa. Se oli kyllin\nhyvä isällesi, ja se on kyllin hyvä minullekin. Minua ei haluta ruveta\nhaihattelemaan sinne ja tänne. Mutta muutamat ihmiset alkavat tulla\nniin isoisiksi. Ja mitä terveyteen tulee, niin naapurin Reuben ukko\non yhdeksänkymmenen yhden vuoden vanha. Tahtoisinpa tietää, kuinka\nmonta yhdeksänkymmenvuotiasta asustaa noissa nukkekartanoissa puiston\npuolella?\"\n\nDenry pystyi väittelemään jokaisen muun paitsi äitinsä kanssa. Aina\nkun hän luuli lopen uuvuttaneensa tämän, äiti kävikin moisella tavalla\nhänen kimppuunsa ja pyöräytti hänet kumoon. Mutta hän aloitti uudestaan.\n\n\"Maksammeko me neljä ja puoli shillinkiä viikossa tästä mökistä vai\nemmekö?\" hän tiedusti.\n\n\"Ja olemme aina maksaneet\", sanoi rouva Machin. \"Tahtoisinpa nähdä\nisännän korottavan vuokraa\", hän lisäsi uhkaavasti ikäänkuin\nsanoakseen: \"Kyllä minä hänet isännöitsisin, jos hän rupeisi\nkorottamaan _minun_ vuokraani!\"\n\n\"No niin\", virkkoi Denry, \"täällä me asumme pahaisessa mökkirähjässä,\nmutta tiedätkö, kuinka paljon minä ansaitsen? Minä ansaitsen kaksi\ntuhatta puntaa vuodessa. Juuri sen minä ansaitsen.\"\n\nToistamiseen hän petti ehdoin tahdoin äitiänsä! Kaupunkiviisikon\nYleisen säästöklubin toimitusjohtajana, sen osakkeenenemmistön\nomistajana, sen täydellisenä itsevaltiaana hän ansaitsi likipitäen\nneljä tuhatta vuodessa. Miksi ei hän voinut sanoa äidilleen yhtä\nhyvin neljä kuin kaksi? Vastaus on yksinkertainen: häntä pelotti\nsanoa neljä. Oli aivan kuin hänen olisi pitänyt punastua äitinsä\nedessä ollessaan moinen pohatta, sillä äiti oli kuluttanut suurimman\nosan elämäänsä ankarassa työssä ansaitakseen muutaman shillingin\nviikossa. Neljä tuhatta tuntui niin, satumaiselta! Ja säästöklubi,\njonka hän oli keksinyt silmänräpäyksessä, oli todellakin saavuttanut\ntarumaisen menestyksen; sillä oli nyt päätoimisto Hanbridgessä\nja haaratoimistot neljässä muussa kaupungissa ja kymmenittäin\nkonttoristeja ja keräysasiamiehiä herra Penkethamin johtamina. Se oli\nkohdannut vastarintaa. Mahtimiehet sanoivat, että Denry ansaitsi väärää\nrikkautta hyväntekeväisyyden varjolla. Ja joutuakseen ajoissa turvaan\nChellin kreivitär oli eronnut virallisesta suojelijatarasemastaan\nja lahjoittanut osakkeensa Pirehillin sairaalalle, joka oli perinyt\nvähintäkään vastustelematta suuret osingot. Denry puolestaan\nsanoi, ettei hän ollut koskaan aikonut ruveta filantroopiksi eikä\nhalunnut käydä sellaisesta, vaan hänen tarkoituksensa oli rikastua\ntyydyttämällä muuan tarve, kuten muutkin tekevät, ja ettei kenenkään\nollut pakko kuulua hänen säästöklubiinsa. Sitten _Merkkitorven_\npalstoille satoi häntä puolustavia kirjeitä klubin tuhansien jäsenten\nedustajilta, ja Denrystä puhuttiin enemmän kuin yhdestäkään toisesta\nkoko kreivikunnassa. Havaittiin samanlaisia säästöklubeja toimivan\nmonennimisinä useissa Yorkshiren ja Lancashiren suurissa kaupungeissa.\nTämä paljastus saattoi Denryn täydelleen entiseen arvoonsa yleisön\nsilmissä, sillä mikä on käytännössä Yorkshiressä ja Lancashiressä,\nsen täytyy olla oikein Staffordshiressä; mutta se oli silti aika isku\nDenrylle, jonka täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän sittenkään\nollut keksinyt säästöklubia. Lopuksi ne sadat kauppiaat, jotka\nolivat sitoutuneet myöntämään hyvitystä kaksi pennyä shillingiltä\n(klubin osinkojen ainoa lähde), olivat yrittäneet kapinoida. Denry\nnujersi heidät perin pohjin uhkaamalla perustaa osuuskauppoja --\nKaupunkiviisikossa ei ollut ainoatakaan osuuskauppaa. He tiesivät hänet\nkyllin hurjanrohkeaksi tekemään sellaista.\n\nSen koommin ei mikään häirinnyt säästöklubin kehitystä. Denryn\nmerkitys kasvoi aivan hämmästyttävässä määrin. Hänen muulinsa\nkuoli. Hän ei uskaltanut ostaa oikeata hevosta ja rattaita, koska\nei uskaltanut tuottaa sellaisia ajoneuvoja äitinsä puolenviidettä\nshillingin mökin ovelle. Siksi hän oli turvautunut ajureihin.\nUlkonaisessa loisteliaisuudessa ja tuhlaavaisuudessa hän veti kaikin\npuolin vertoja suurelle Harold Etchesillekin, jota hän oli aikoinaan\npelännyt, ja tämän tavoin hänestä oli tullut Llandudnon laiturin\nkuuluisia kantavieraita. Mutta Etches asui vaimoineen hienossa talossa\nBleakridgessä, Denry sitä vastoin eleli äitinsä kera naurettavassa\nmökissä naurettavan Broughaminkadun varrella. Hänellä oli kokonainen\nlauma tuttavia ja hän kävi melkoisen usein vieraissa, mutta tätä\nvieraanvaraisuutta ei käynyt palkitseminen Broughaminkadun varrella.\nHänen suuruutensa haihtui savun lailla Broughaminkadulla. Se päättyi\näkkiä P. Luukkaan aukion kulmauksessa, minne hän jätti ajurinsa. Hän\nei päässyt minnekään äitiinsä nähden. Ellei äiti käynytkään enää\nompelemassa, ei tämä johtunut siitä, ettei hän olisi ollut halukas\nompelemaan, vaan siitä että entiset asiakkaat olivat lakanneet\ntilaamasta häntä luokseen. Ja voiko heitä moittia siitä, etteivät\nhe tilanneet kolmen shillingin päiväpalkasta äitiä, jonka nuori\npoika kieriskeli kullassa? Denry oli koettamistaan koettanut saada\näitiä järkiinsä, mutta oli aina joutunut häviölle. Äiti oli liian\nriippumaton, liian syvästi kiintynyt omiin tapoihinsa; ja hänellä oli\nluonteessaan enemmän voimaa kuin pojalla. Tietysti Denry olisi voinut\nerota äidistä ja perustaa oman riittävän upean kodin.\n\nMutta sitä hän ei tahtonut tehdä.\n\nHe olivat todellakin merkillinen pari.\n\nTänä syntymäpäivä-aattona Denry oli aikonut houkutella äidin\nratkaisevaan tekoon, voittaa hänet pyytämällä, perustaen väitteensä\nhänen kivulloisuuteensa. Mutta hän kärsi jälleen tappion. Asian laita\noli sellainen, ettei rouva Machiniin nähden käynyt kauan käyttäminen\nhoukuttelevaa, hyväilevää puhetapaa. Hän ei ollut suostutteleva itse\neikä myöskään altis toisten suostutteluille.\n\n\"No\", hän sanoi, \"jos ansaitset kaksi tuhatta vuodessa, niin voit\nkuluttaa tai säästää ne oman mielesi mukaan, vaikka parasta sinun\nolisi säästää. Ei sitä koskaan tiedä ennalta, mitä sattuu tapahtumaan.\nToissapäivänäkin sattui muuan mies pudottamaan puoli kruunua\nviemäriaukkoon tässä vastapäätä.\"\n\nDenry nauroi.\n\n\"Jaa-a!\" sanoi äiti, \"naura sinä vaan.\"\n\n\"Yksi asia ainakin on selvä\", virkkoi Denry, \"sinun pitäisi olla\nvuoteessa. Sinun pitäisi pysyä vuoteessa vähintään pari, kolme päivää.\"\n\n\"Kuka sitten hoitaisi taloa\", väitti äiti, \"jos minä rupeisin lakanain\nvälissä vetelehtimään?\"\n\n\"Voithan sinä ottaa tänne Rose Chuddin\", sanoi Denry.\n\n\"Ehei\", tenäsi äiti, \"min' en päästä yhtäkään naista pelihtimään\ntalossani, sillä välin kuin itse makaan vuoteessa.\"\n\n\"Sinä tiedät ihan hyvin, että hän on saanut nähdä nälkää miehensä\nkuolemasta asti; ja koska hän kerran käy siivoamassa, niin miksi et\nvoisi ottaa häntä tänne ja pistää leipäpalaa hänen suuhunsa?\"\n\n\"Siksi etten huoli hänestä! En hänestä enkä kestään muustakaan.\nEihän mikään estä sinua antamasta hänelle osaa kahden tuhannen\nvuosituloistasi, jos sinua haluttaa. Mutta en käsitä, miksi minun\npitäisi antaa hänen kääntää taloani mullin mallin, vaikka _olenkin_\nhiukan vilustunut.\"\n\n\"Sinä olet aivan pähkähullu eukko\", sanoi Denry.\n\n\"Saatanpa olla!\" virkkoi äiti. \"Kaksi viisasta olisikin liikaa yhdessä\nperheessä. Mutta tästä mökistä min' en luovu, ja niin kauan kuin jaksan\npysyä jaloillani, en rupea maksamaan kenellekään sellaisesta työstä,\nminkä itse pystyn tekemään paremmin.\" Äänettömyys. \"Eikä sitä asiaa\nkannata sen enempää ajatella. Ei mua vaan houkutella turkiksilla.\" Hän\nlähti levolle. Seuraavana aamuna Denry oli aika nyrpeän näköinen.\n\n\"Ei sun tarvitse siinä murjottaa\", sanoi äiti.\n\nMutta hän oli oikeastaan hyvillään pojan nyrpeydestä. Sillä nyrpeys oli\nmerkki siitä, että Denry tunnusti joutuneensa häviölle.\n\n\nII.\n\nSeuraava kohtaus heidän välillään muodostui merkillisen lyhyeksi. Denry\nsairastui influensaan. Hän sanoi saaneensa sen luonnollisesti äidiltä.\n\nHän kävi vuoteeseen ja pysytteli siinä. Äiti hoiteli häntä kaiken\npäivää ja oikein suuttui koettaessaan turhaan pakottaa häntä syömään.\nIltapuoleen Denry heittelehti hurjasti pikku vuoteessaan pikku\nmakuusuojassaan, valitellen hirveätä päänkivistystä. Äiti pysytteli\nhänen luonaan suurimman osan yötä. Aamulla Denry kävi rauhallisemmaksi.\nEi kumpikaan heistä maininnut \"lääkäri\" sanaa. Äiti vietti päivänsä\nenimmäkseen yläkerran portaissa. Mutta illan tullen Denry tuli jälleen\nhuonommaksi, ja äiti pysytteli enimmän osan toista yötä hänen vuoteensa\nvieressä.\n\nTalviaamun koleassa hämärässä Denry mutisi heikolla äänellä:\n\n\"Äiti, taitaisi olla parasta lähettää sana.\"\n\n\"Lääkärillekö?\" sanoi äiti. Ja salassa hän ajatteli, että olisi\ntodellakin parasta lähettää noutamaan lääkäriä ja että influensa ja\nvilustuminen mahtoivat sittenkin olla eri asioita.\n\n\"Ei\", sanoi Denry, \"nuorelle Lawtonille.\"\n\n\"Nuorelle Lawtonille!\" huudahti äiti. \"Mitä ihmettä nuorella\nLavvtonilla olisi tekemistä _täällä_?\"\n\n\"Minä en ole tehnyt testamenttia\", vastasi Denry.\n\n\"Pyh!\" tokaisi äiti.\n\nSiitä huolimatta hän säikähtyi juuri pikkuruikkusen. Ja hän lähetti\nsanan tohtori Stirlingille, vanhan Harropin skotlantilaiselle\napulaiselle.\n\nTohtori Stirling, joka oli tukevaruumiinen eikä jättänyt suurtakaan\ntilaa toisten varalta tuossa pienessä, yksinkertaisessa makuusuojassa,\njonka asuja ansaitsi neljä tuhatta vuodessa, tuijotti rouva Machiniin,\nja hän tuijotti myöskin Denryyn.\n\n\"Teidän on käytävä vuoteeseen tuossa tuokiossa\", hän sanoi.\n\n\"Mutta johan hän on vuoteessa\", huudahti rouva Machin.\n\n\"Tarkotan teitä ihtiänne\", sanoi tohtori Stirling.\n\nRouva Machinin keinot olivat jotakuinkin lopussa. Tätä todisti se,\nettei hänellä ollut enää voimia vastustaa tohtori Stirlingiä. Hän\nkävi vuoteeseen. Ja pian sen jälkeen Denry nousi vuoteesta. Ja vähää\nmyöhemmin saapui taloon Rose Chudd, siisti ja toimelias nuori leski\nkadun alapäästä, ja hallitsi sitä ikäänkuin se olisi ollut hänen\nomansa. Rouva Machin, jonka ruumis oli sitkeätä tekoa, nousi noin\nviikon kuluttua ja antoi Roselle palkan ja matkapassin kiitoksitta.\nMutta Rose oli ollut talossa, eikä hän ollut kääntänyt sitä\nmullin-mallin. Kuinka rouva Machin koettikin, ei hän huomannut mitään\nmoitittavaa Rosen omavaltaisen toimeliaisuuden tuloksissa.\n\n\nIII.\n\nEräänä aamuna -- eikä siihen ennättänyt kulua pitkältä aikaa, siinä\nmäärin tuntui Kohtalo suosivan nuorempaa vanhemman kustannuksella --\nsai rouva Machin kaksi kirjettä, jotka herättivät hänessä levottomuutta\nja mielipahaa. Toinen tuli hänen isännältään ilmoittaen, että tämä\noli myynyt talon, jossa hän asusti, eräälle Lontoossa elävälle herra\nWilbrahamille ja että hänen oli vast'edes suoritettava vuokransa\nmainitulle herra Wilbrahamille tai tämän valtuuttamalle. Toinen tuli\neräältä lontoolaiselta asianajotoimistolta ilmoittaen, että sen asiakas\nherra Wilbraham oli ostanut talon ja että vuokra oli maksettava sen\nasiamiehelle, jonka nimi ilmoitettaisiin myöhemmin.\n\nRouva Machin purki mielenliikutuksensa tavallisella huudahduksellaan:\n\"Siunatkoon!\"\n\nJa hän näytti nuo julkeat kirjeet Denrylle.\n\n\"Oh!\" sanoi Denry. \"Vai on hän ostanut ne? Kuulin hänen olevan\nsellaisissa aikeissa.\"\n\n\"Ne?\" huudahti rouva Machin. \"Mitä muuta hän on ostanut?\"\n\n\"Arvelen hänen ostaneen kaikki viisi -- tämän ja nuo neljä seuraavaa,\naina Downesin taloa myöten. Arvelen, että kyllä saat kuulla niille\nneljällekin tulleen tällaiset ilmoitukset. Tiedäthän, että koko tämä\nkortteli kuului ennen vanhaan Wilbrahameille. Totta kai sinä sen\nmuistat, äiti?\"\n\n\"Onko hän sitten niitä Hillportin Wilbrahameja?\"\n\n\"Luonnollisesti.\"\n\n\"Luulin, että Cecil oli viimeinen heistä, ja kun hän oli tehnyt\nitsestään täällä keppikerjäläisen, niin hän lähti Australiaan ja joi\nitsensä siellä hengiltä. Niin minä olen aina kuullut kerrottavan. Me\nolemme aina sanoneet täällä, että nyt ei ole yhtäkään Wilbrahamia enää\nelossa.\"\n\n\"Australiaan hän lähtikin, mutta ei hän juonut itseään hengiltä.\nHän katosi ihmisten ilmoilta, ja koottuaan itselleen rikkauksia hän\nnäyttää ilmestyneen jälleen Sidney'iin. Kuuluu aikovan tulla takaisin\nasettuakseen tänne pysyväisesti. Ainakin hän ostelee suurin määrin\nWilbrahamien entisiä kiinteistöjä. Siitähän puhutaan kaikkialla.\"\n\n\"Vaikka vaan\", sanoi rouva Machin. \"Minulle se ei ole mieluista.\"\n\nHän ei hyväksynyt lakia, joka salli isännän myydä talonsa välittämättä\nvähääkään vuokralaisesta, joka oli asustanut siinä neljättäkymmentä\nvuotta. Aamupäivän kuluessa hänelle selvisi, että Denry oli oikeassa\n-- toisetkin vuokralaiset olivat saaneet aivan samanlaisen tiedotuksen\nkuin hänkin.\n\nKahta päivää myöhemmin Denry palasi kotiin teelle tuliaisina mitä\nmerkillisin uutinen. Herra Cecil Wilbraham oli saapunut Lontoosta\nBursley'iin ja käynyt hänen puheillaan. Herra Cecil Wilbrahamilla oli\nilmeisesti aivan vanhentuneet tiedot paikallisista oloista, sillä hän\noli kuvitellut Denryä vuokrainperijäksi ja kiinteistöasioitsijaksi,\nvaikka todellisuudessa Denry oli luopunut tästä vähäpätöisestä\nelämäntyöstä jo vuosia sitten. Hän oli toivonut, että Denry keräisi\nhänen vuokrasaatavansa ja valvoisi hänen yhä kasvavia etujaan\npaikkakunnalla.\n\n\"Mitä sinä sitten vastasit hänelle?\" tiedusti rouva Machin.\n\n\"Suostuin hänen pyyntöönsä\", kertoi Denry. \"Miksi?\"\n\n\"Arvelin, että se olisi turvallisempaa _sinulle_\", virkkoi Denry\npainokkaasti. \"Ja sitä paitsi siitä näyttää koituvan hauska juttu. Hän\non aika omituinen jehu.\"\n\n\"Omituinen?\"\n\n\"Ensinnäkin hänellä on niin komeat viikset, etten ole koskaan nähnyt\nmoisia. Ja hänellä on jokin vika vasemmassa silmässään. Ja sitten hän\ntaitaa olla vähän hullu.\"\n\n\"Hulluko?\"\n\n\"No, ainakin päästään vialla. Hän on saanut päähänsä rakennuttaa\nitseään varten hullunkurisen talon Bleakridgeen. Hän näyttää mieluimmin\nelelevän yksikseen ja on keräillyt kaikenlaisia päähänpistoja, joiden\navulla tulee toimeen palvelijoitta ja voi silti asustaa mukavasti.\"\n\n\"Jaa, mutta siinä hän onkin oikeassa!\" huokaisi rouva Machin erittäin\nmyötätuntoisesti. Hän näet hoki kerran viikossa, ettei sietänyt kuulla\npuhuttavankaan palvelijattaresta. \"Hän ei siis ole naimisissa?\" hän\njatkoi.\n\n\"Hän kertoi minulle jääneensä leskeksi kolme kertaa, mutta lapsia ei\nhänellä ole koskaan ollut,\" selitti Denry.\n\n\"Hyvänen aina!\" mutisi rouva Machin.\n\nDenry oli ainoa henkilö koko kaupungissa, jonka oli onnistunut tutustua\ntuohon viiksiniekkaan kolminkertaiseen leskimieheen ja saavuttaa\nhänen luottamuksensa. Hän oli tupsahtanut Bursley'iin vähääkään\nvaroittamatta, käynyt tapaamassa Denryä (säästöklubin haaratoimistossa)\nja sitten matkustanut jälleen tiehensä. Tiedettiin hänen myöhemmin\nasettuvan vakinaisesti paikkakunnalle. Sitten alkoi tuo ihmeellinen\ntalo kohota hänen Bleakridgessä ostamalleen palstalle. Se oli jätetty\nDenryn yleisvalvonnan alaiseksi, mutta hänen oli alinomaa alistuttava\nLontoosta saapuviin vaihteleviin ja jyrkkiin ohjeisiin. Llandudnon\nhistoriallisesta tapahtumasta pitäen oli Denry pysynyt varsin\nystävällisissä väleissä Cotterillin perheen kanssa, ja tämän vuoksi\noli herra Cotterill saanut osalleen rakennustyön; mutta piirustukset\nsaapuivat Lontoosta. Ja vaikka herra Cecil Wilbraham osoittausi\nerinomaisen valppaaksi kaikenkaltaisen petkutuksen varalta, koitui\nurakka kuitenkin varsin tuloisaksi herra Cotterillille, joka jutteli\nmelko lailla tuon talon merkillisyyksistä. Kaupunki arvosteli herra\nCecil Wilbrahamin varallisuutta ja tärkeyttä sen seikan perustalla,\nettä niin varakas ja tärkeä henkilö kuin Denry tyytyi toimimaan\nhänen asiamiehenään. Mutta olivathan Wilbrahamit olleet Bursleyn\ntienoon mahtimiehiä jo monen miespolven ajan, aina siihen asti\nkuin seitsenkymmenluvun lopulla sattui tuo vararikko, joka kukisti\nkoko Wilbrahamin suvun. Kaupunki oikein janosi päästä näkemään nuo\nsuunnattomat viikset ja tuon kunnallisen silmän. Denryn ohella oli\nvain yksi henkilö nähnyt tämän hullun miehen, ja se henkilö oli Nellie\nCotterill, joka oli käynyt Denryn seurassa tarkastamassa puolivalmista\ntaloa eräänä sunnuntai-aamuna, jolloin mielipuoli oli yllättänyt heidät\nnäyttämöllä ja hetken perästä taasen kadonnut. Talon rakentaminen\nlujitti suuresti Denryn ja Cotterillien välistä ystävyyttä. Silti ei\nDenry pitänyt herra Cotterillista eikä myöskään luottanut häneen.\n\nSeuraava näytös tässä tapahtumasarjassa oli se, että rouva Machin\nsai lontoolaiselta toimistolta tiedon, että hänen oli lähdettävä\ntuosta puolenviidettä shillingin hökkelistä. Hänestä tuntui siltä,\nettä nyt ei oltu enää ainoastaan lähellä Broughaminkadun loppua, vaan\nkoko maailman loppua. Hän oli perin vihoissaan Denrylle, kun tämä\nei ollut onnistunut suojelemaan häntä sen paremmin. Denry oli herra\nWilbrahamin asiamies, hän keräsi tämän vuokrasaatavat, ja hän oli\nvelvollinen suojelemaan äitiään ikävyyksiltä. Rouva Machinilta ei\njäänyt kuitenkaan huomaamatta, että tiedotus teki Denryn merkillisen\nlevottomaksi, ja hän vakuutti äidilleen, ettei herra Wilbraham ollut\nlaisinkaan kuulustellut hänen mielipidettään. Hän kirjoitti Lontooseen\nkirjeen, jonka äiti allekirjoitti ja jossa tiedustettiin, mistä syystä\nvanhalle ja nuhteettomalle vuokralaiselle viskattiin moinen typerä\ntiedotus päin silmiä. Vastauksessa ilmoitettiin, että herra Wilbraham\naikoi revityttää talot maahan aloittaen rouva Machinin asunnosta ja\nrakennuttaa tontit uudelleen.\n\n\"Pyh!\" sanoi Denry. \"Älä sinä vaivaa päätäsi sillä asialla, äiti; kyllä\nminä sen järjestän. Hän tulee piakkoin tänne katsomaan uutta taloaan --\nse on jo valmis ja huonekalusto saapuu parhaillaan -- ja silloin minä\notan asian puheeksi.\"\n\nMutta herra Wilbraham ei tullutkaan, epäilemättä siitä syystä,\nettä oli hullu. Sitä vastoin tuli uusia tiedotuksia kummastuttavan\ntiheään. Rouva Machin vain ojensi ne Denrylle. Ja sitten Denry sai\nsähkösanoman, joka kertoi herra Wilbrahamin saapuvan uuteen taloonsa\nsinä iltana ja haluavan tavata Denryn siellä. Onnettomuudeksi tuli\nsamana päivänä iltapostissa, juuri Denryn ollessa toimistossaan,\nLontoosta jonkinlainen kaikkein korkein ja viimeinen varoitus rouva\nMachinille, ja se oli kirjoitettu viralliselle paperille. Se julisti\nmuitta mutkitta, että koska rouva Machin ei ollut mukautunut varempien\nilmoitusten vaatimukseen eikä ollut niistä edes tietävinäänkään,\nhäädettäisiin hän nyt lain voimalla ulos kadulle tavaroineen päivineen.\nHänelle annettiin vielä neljäkolmatta tuntia armonaikaa. Kunniallista\nnaista ei ole koskaan loukattu siinä määrin kuin nyt rouva Machinia\ntuolla ilmoituksella. Hänellä oli edessään mahdollisuus joutua\nmajailemaan keskellä Broughaminkatua. Kun Denry palasi kotiin sinä\niltana, antoi rouva Machin hänelle \"oikein isän hihasta\", kuten hoku\nkuuluu.\n\nDenry myönsi vilpittömästi, että hän oli ihan ymmällään, kuin puusta\npudonnut, aivan raivoissaan. Mutta sehän oli vain uusi todistus herra\nWilbrahamin hulluudesta. Teetä juotuaan hän arveli, että äidin oli\nparasta pukeutua parhaisiinsa ja lähteä hänen kerallaan tapaamaan herra\nWilbrahamia huomauttaakseen vakavasti -- niin, kyllä he saisivat asian\njärjestetyksi; ja jos herra Wilbraham pysyisi itsepintaisena, niin he\nryhtyisivät uhmaamaan herra Wilbrahamia. Denry selitti äidilleen, että\nenglannittaren mökki on hänen linnansa, ettei isännän kätyreillä ole\noikeutta tunkeutua sisään väkipakolla ja ettei herra Wilbraham voinut\ntehdä muuta kuin ruveta riisumaan mökkiä katon harjasta lähtien... Ja\nhäntäpä halutti nähdä herra Wilbrahamin yrittävän sellaista!\n\nJa niin hylkeennahkavaippa (sillä nyt oli taasen kevät) lähti Denryn\nseurassa Bleakridgeen.\n\n\nIV.\n\nKuu valaisi koleahkoa iltaa. Talo erottui kuutamossa selvästi\nTrafalgarin-tielle -- se oli neliömäinen rakennusmöhkäle.\n\n\"Eipä se olekaan kovin iso!\" virkkoi rouva Machin\n\n\"Ei! Hän ei välittänyt isosta. Hän vain halusi saada kyllin tilavan\",\nselitti Denry painaen nappia, joka sijaitsi pääoven oikeassa\npielessä. Kukaan ei tullut avaamaan, vaikka he kuulivat kellon soivan\nsisällä. He odottivat. Rouva Machin oli kovin hermostunut, mutta\nhylkeennahkavaippansa vuoksi häntä ei viluttanut.\n\n\"Tämäpä vasta on hullunkurinen portaikko\", hän huomautti ajan kuluksi.\n\n\"Se on marmorista\", sanoi Denry.\n\n\"Mitä hyötyä siitä on?\" tiedusti äiti.\n\n\"Helpompi pitää puhtaana\", selitti Denry.\n\n\"Jaa\", sanoi rouva Machin, \"mutta kyllä se nyt on aika likainen.\"\n\nNiin olikin.\n\n\"Se on helppo puhdistaa\", virkkoi Denry kumartuen alemmaksi. \"Tarvitsee\nvain kiertää tätä hanaa sivulle. Näes, se on laitettu sellaiseksi,\nettä se vuodattaa litteän suihkun portaita myöten. Siirryhän syrjään\nsilmänräpäykseksi.\"\n\nHän kiersi hanaa, ja portaikko huuhtoutui puhtaaksi tuossa tuokiossa.\n\n\"Mistä tuo vesi niin höyryää?\" tiedusti rouva Machin.\n\n\"Kun se on kuumaa\", sanoi Denry. \"Oletko koskaan arvellut veden\nhöyryävän muusta syystä?\"\n\n\"Kuumaa vettä ulkosalla?\"\n\n\"Kuumaa vettä voi saada ulkosalle yhtä helposti kuin sisäänkin, eikö\ntotta?\" virkkoi Denry.\n\n\"No, kaikkia sitä vielä näkee!\" huudahti rouva Machin. Se oli tehnyt\nhäneen syvän vaikutuksen.\n\n\"Siihen malliin tässä talossa on kaikki järjestetty\", selitti Denry.\nHän sulki vesihanan.\n\nJa sitten hän soitti uudestaan. Ei vastausta. Ei valon välkettäkään\nkoko asumuksessa.\n\n\"Maltahan nyt, niin saat nähdä\", sanoi Denry lopulta. \"Minä käyn\nsittenkin sisään. Minulla on takaoven avain hallussani.\"\n\n\"Oletko varma siitä, että se käy päinsä?\"\n\n\"Viis' minä siitä, käykö se päinsä vai eikö\", sanoi Denry uhmaavasti.\n\"Hän pyysi minua tulemaan, ja hänen pitäisi olla täällä ottamassa\nvastaan. Minä en anna kenenkään hypätä nenälleni.\"\n\nJa sisään he kävivät kierrettyään talon takapuolelle.\n\nDenry sulki oven, painoi nappulaa, ja sähkövalo syttyi palamaan.\nSähkövalo oli siihen aikaan aivan uutukainen ilmiö Bursleyssä.\nRouva Machin ei ollut koskaan nähnyt sitä toimimassa. Hänen oli\npakko myöntää, että se ei ollut laisinkaan niin monimutkainen kuin\nöljylamppujen hoito. Keittiössä sähkövalo hohti huikaisevana seinillä,\njotka oli verhottu harmain kiviliuskoin, ja lattialla, joka oli\nlaadittu mustista ja valkoisista liuskoista. Siellä oli kaasukeittiö\nja kahdella vesihanalla varustettu marmorinen pesulaite. Kalusto oli\ntummasta puusta. Hyllyllä oli saviteoskastrulleja. Kaapit olivat täynnä\nkeittiövälineitä, pääasiallisesti saviteoksia. Denry alkoi näytellä\näidilleen allasta, jossa oli reunakkeita ja uurteita ja osastoja; siinä\nhän selitti voitavan koneellisesti pestä ja kuivata kaikkea muuta\npaitsi veitsiä.\n\n\"Eikö sun olisi parasta lähteä tavoittelemaan sitä herra Wilbrahamia?\"\nkeskeytti äiti.\n\n\"Niinpä tietenkin\", sanoi Denry; \"minä ihan unohdin hänet.\"\n\nÄiti kuuli hänen vaeltelevan pitkin taloa ja huutelevan vaihtelevin\näänin herra Wilbrahamia. Mutta hän ei erottanut mitään muuta ääntä.\nSillä välin hän tarkasteli keittiötä yksityiskohtaisesti, mieltyen\ntoisiin laitteisiin ja pääsemättä perille toisten tarkoituksesta.\n\n\"Varmaankin hän on myöhästynyt junasta\", arveli Denry palatessaan. \"Ei\nhän ainakaan ole täällä. Nyt voin näyttää sinulle samalla koko talon.\"\n\nHän opasti äidin eteishalliin, joka oli tulvillaan valoa.\n\n\"Täällähän on oikein lämmin\", sanoi rouva Machin.\n\n\"Koko talo lämmitetään höyryllä\", selitti Denry. \"Ei ole ainoatakaan\ntakkaa.\"\n\n\"Ei ainoatakaan takkaa!\"\n\n\"Ei! Ei ainoatakaan. Ei tarvitse kiillottaa ristikkoja, ei kantaa\npihalle tuhkaa eikä sisään kivihiiliä, ei pyyhkeillä tomua\nreunakkeilta, ei puhdistella hiilihankoja, ei nuohota savutorvia.\"\n\n\"Mutta jos häntä haluttaisi yht'äkkiä saada hiukan tulta keskellä\nkesää?\"\n\n\"Joka huoneessa on hätävaroiksi kaasu-uuni\", selitti Denry.\n\nÄiti vilkaisi erääseen huoneeseen.\n\n\"Mutta\", hän huudahti, \"täällähän on jo kaikki valmiina, ihan kunnossa.\nJa lämmintä kuin leivintuvassa.\"\n\n\"Niin onkin\", sanoi Denry, \"hän on antanut sellaiset määräykset. En voi\nymmärtää, kuinka Herran nimessä hän on jäänyt tulematta.\"\n\nSamassa tuokiossa helisi sähkökello kovaa ja kimeästi, ja rouva Machin\nhätkähti.\n\n\"Siinä hän onkin!\" virkkoi Denry astuen ovea kohti.\n\n\"Hyvänen aika! Mitä hän mahtaakaan ajatella, kun näkee meidät täällä?\"\nmutisi rouva Machin.\n\n\"Pyh!\" sanoi Denry huolettomana. Ja hän avasi oven.\n\n\nV.\n\nKolme henkilöä seisoi äsken pestyillä marmoriportailla -- herra ja\nrouva Cotterill sekä heidän tyttärensä.\n\n\"Oh! Astukaa sisään! Astukaa sisään! Olkaa kuin kotonanne. _Mekin_\nrupeamme jo kotiutumaan\", puhui Denry hilpeästi tervehtien; ja lisäsi:\n\"Varmaan hän on kutsunut teidätkin?\"\n\nJa selville kävi, että herra Cecil Wilbraham oli todellakin kutsunut\nmyöskin heidät. Hän oli kirjoittanut Lontoosta ilmoittaen käyvänsä\niloiseksi, jos herra ja rouva Cotterill \"pistäytyisivät talossa\" juuri\ntänä iltana. Lisäksi hän oli maininnut, että koska hänellä oli jo ollut\nkunnia tavata neiti Cotterill, niin kenties tämä liittyisi vanhempiensa\nseuraan. \"Niin, mutta hän ei ole täällä\", sanoi Denry pudistaen\ntulijain kättä. \"Varmaankin hän on myöhästynyt junasta tai saanut muita\nesteitä. Nyt hän ei voi joutua tänne ennen huomisaamua. Mutta talo\nnäyttää olevan ihan kunnossa häntä vastaan ottamaan...\"\n\n\"On totta tosiaan! Kuinka voitte, rouva Cotterill?\" tokaisi rouva\nMachin.\n\n\"Niin että voimmehan tarkastaa sitä valmiissa asussaan. Luullakseni hän\non kutsunut meidät tänne juuri sitä varten\", päätti Denry.\n\nRouva Machin selitti kiireesti ja hermostuneesti, ettei hän ollut\nsaanut mitään kutsua, että hän oli tullut pelkästään liikeasioissa.\n\n\"Lähdetään yläkertaan\", kehotti Denry painaen nappuloita ja levittäen\nvalomerta yhä laajemmalle. \"Denry!\" vastusteli äiti, \"mitä ihmettä\nherra ja rouva Cotterill ajattelevatkaan sinusta! Sinähän hommaat ihan\nkuin omistaisit koko talon. Ihan minun täytyy ihmetellä sinua!\"\n\n\"No\", sanoi Denry, \"minä jos kukaan olen tässä kaupungissa omistajan\nvaltuutettu. Ja herra Cotterill on rakentanut tämän vietävän talon. Jos\nWilbrahamia olisi haluttanut pitää hökkelinsä vain omana hyvänään, niin\nei hänen olisi pitänyt kutsua tänne vieraita. Vai kuinka, Nellie?\"\n\nHän kumartui kaiteen ylitse portaikon kierteessä.\n\nSe huoleton tuttavallisuus, millä hän sanoi \"Vai kuinka, Nellie\",\nja eritoten Nellien välittömän ripeä vastaus herättivät uusia\nmietteitä rouva Machinin mielessä. Mutta hän ei herkistänyt\nkorviaan eikä hätkähtänyt paikaltaan eikä tehnyt muitakaan niistä\nakrobaattitempuista, joihin tavallinen varakkaan pojan äiti olisi\nturvautunut moisissa olosuhteissa. Hänen korvansa eivät edes\nvärisseetkään. Hän virkkoi vain:\n\n\"Minusta on somaa, että tämä kaidenuppi on mustaa porsliinia.\"\n\n\"Tässä talossahan on jokainen nuppi mustaa porsliinia\", sanoi\nDenry. \"Silloin ei näy koskaan likaa. Mutta jos pälkähtäisi päähän\npuhdistaa sitä, niin sen voi tehdä kostealla vaatteella yhdessä\nsilmänräpäyksessä.\"\n\nNellie seisoi nyt hänen rinnallaan. Nellie oli varttunut Llandudnon\nretken jälkeen. Hän ei punehtunut yhdestä silmäyksestä. Kun häntä äkkiä\npuhuteltiin, hän pystyi vastaamaan tuntematta olevansa piinapenkillä.\nKykenipä hän sotkeutumatta keskustelemaankin paljoa kauemmin kuin\nmuutamaa vuotta varemmin oli kyennyt hyppäämään nuoraa sotkeutumatta.\nHän ei enää kuvitellut, että kadulla kaikki ihmiset tuijottivat häneen\nkoettaen innokkaasti keksiä jotain vikaa hänen käytöksessään. Hän oli\njoksikin aikaa tuhonnut usean rakastettavan ja verraten viattoman\nnuoren miehen elämän kieltäytymällä rupeamasta heidän vaimokseen.\n(Sillä hän oli sievä, ja hänen isänsä oli kaupungin merkkihenkilöitä,\nvaikkei äiti ollutkaan.) Ja kuitenkin, huolimatta suunnattomasti\nsuurentuneesta kokeneisuudesta ja ihmisluonnon monipuolisen tuntemuksen\nraskaasta taakasta hänessä oli jotain perin tyttömäistä ja aran\nveitikkamaista, kun hän nyt seisoi portailla lähellä Denryä odottaen\nvanhemman sukupolven seuraavan heidän jälkiään. Vanha Nellie ei ollut\nvielä kuollut hänessä.\n\nSeurue siirtyi yläkertaan.\n\nJa yläkerta vei merkillisyydessään alakerrastakin voiton. Kummassakin\nmakuusuojassa vuodatti kaksi aluminiumihanaa kuumaa tai kylmää vettä\nmarmorivatiin, ja marmorivadin alla oli likavesijohto. Talossa ei\ntarvinnut kantaa minnekään pisaraakaan vettä. Vesi saapui käyttäjänsä\nluokse, ja jokainen huone nieli oman likavetensä. Vuoteet olivat\nmustasta emaljoidusta raudasta ja varsin kevyet. Lattiat olivat\npeitetyt linoleumimatolla, siellä ja täällä oli jokunen kangasmatto,\njonka voi pudistaa yhdellä kädellä. Seinät olivat maalatut harmaalla\nemaljivärillä. Rouva Cotterill keksi kaikkinäkevällä silmällään erään\nseikan, joka oli jäänyt rouva Machinilta huomaamatta. Missään ei\nollut ainoatakaan terävää nurkkaa. Jokainen nurkka, jok'ikinen seinän\nja lattian tai seinien välinen kulma oli pyöristetty siivoamisen\nhelpottamiseksi. Ja jokaisen seinän, lattian, katon ja muun kiinteän\nkohdan voi pestä, ja koko kalusto oli maalattu emaljivärillä, joten\nsen saattoi tuossa tuokiossa pyyhkiä vaatteella tarvitsematta kuluttaa\npuoltatoista päivää kiillottaakseen sitä kolmella rievulla ja monella\ntuoksulla. Kylpyhuone oli tarkoin vedenpitävä; sen saattoi huuhdella\nsuihkuletkulla, ja kaasulämmittäjän avulla voi saada loputtoman määrän\nkuumaa vettä riippumatta yleisestä säiliöstä. Denry näkyi perehtyneen\njokaiseen yksityiskohtaan herra Wilbrahamin moninaisissa laitteissa, ja\nhän selitteli niitä suunnattomasti mieltyneenä.\n\n\"Hyvänen aika!\" sanoi rouva Machin.\n\n\"Hyvänen aika!\" sanoi rouva Cotterill (epäilemättä esimerkin voimasta).\n\nHe laskeutuivat ruokasaliin, jonne oli katettu illallispöytä\nnäkymättömän herra Cecil Wilbrahamin määräyksestä. Ja siellä naiset\nylistelivät herra Wilbrahamin viisautta, koska hän näytti karttelevan\nhopeita. Kaikki, mikä pöytäkalustosta saattoi olla saviteosta, oli\nsaviteosta. Haarukat ja lusikat olivat uushopeata.\n\n\"Jaa-a\", sanoi rouva Cotterill, \"tämän talon minä voisin hoitaa\npalvelijattakin ja olla itse täysissä pukeissa kello kymmeneltä\naamulla.\"\n\nJa rouva Machin nyökkäsi.\n\n\"Ja kun sitten haluaa panna toimeen suursiivouksen\", sanoi Denry,\n\"niin voi ottaa imutomuttajan.\" Imutomuttaja oli niihin aikoihin\nsivistyksen viimeinen saavutus, ja Bursley'iin perustettiin\nparhaillaan sen ensimmäistä asioimistoa. Denry selitteli imutomuttajaa\nperheenemännille, jotka eivät olleet vielä kehittyneet läheskään niin\nkorkealle asteelle. Ja jälleen he siunailivat.\n\n\"Kuinkas tämän illallisen käy?\" huudahti Denry. \"Meidän pitäisi syödä\nse. Olen varma siitä, että hän toivoisi meidän syövän sen. Istukaa\npöytään kaikki. Minä vastaan seurauksista.\"\n\nRouva Machin epäröi vieläkin enemmän kuin toiset naiset.\n\n\"Kerrassaan kummallista, ettei se ole itse täällä.\" Hän pudisti päätään.\n\n\"Johan minä kerroin sinulle, että hän on ihan hullu\", sanoi Denry.\n\n\"Ei häntä minun mielestäni voisi luulla niinkään hulluksi\", virkkoi\nrouva Machin kuivasti. \"Näin järkevästi rakennettua taloa en ole vielä\nkoskaan nähnyt.\"\n\n\"Ohoo, niinkö arvelet?\" vastasi Denry. \"Turkanen sentään! Ihan minulta\noli jäädä huomaamatta, että tuolla pikkupöydällä on kolme viinipulloa.\"\n\nLopulta hänen onnistui saada heidät sijoitetuiksi pöydän ääreen.\nSiitä pitäen kaikki sujui vaikeuksitta. Runsas ja monipuolinen kylmä\nillallinen alkoi kadota katoamistaan ja sen mukana viinikin. Ja sikäli\nkuin viini katosi, kävi herra Cotterill (joka oli ollut mahtipontinen\nja vaitelias) puheliaaksi esittäen seurueelle tarkoin numeroin\nrakennuskustannukset ja niin edespäin. Mutta lopulta surmasi silkka\nelämänilo aritmetiikan.\n\nRouva Machin ei saattanut kuitenkaan vapautua kokonaan tunteesta, että\nhän eli unessa, joka sivuutti kaikki säädyllisyyden rajat. Koko juttu\noli aivan liian fantastinen ja mielettömän romanttinen tapahtuakseen\nBursleyn kaltaisessa epäromanttisessa paikassa.\n\n\"Täytyy ruveta ajattelemaan kotiinlähtöä, Denry\", hän sanoi.\n\n\"Ei yhtään hätäillä\", vastasi Denry. \"Mitä! Viinihän on lopussa!\nKatsotaan, olisiko kaapissa lisää.\"\n\nSukellettuaan emaljivärillä maalatun kaapin syvyyksiin hän ilmestyi\njälleen näkyviin kasvot punaisina ja viinipullo riemuitsevassa\nkädessään. Se oli jo valmiiksi avattu.\n\n\"Hurraa!\" hän kuulutti kaataen valkoista viiniä lasiinsa ja kohottaen\nsitä; \"herra Cecil Wilbrahamin malja!\"\n\nSiinä oli komea kuvaelma huikaisevassa sähkövalossa.\n\nSitten hän joi. Sitten hän pudotti lasin, joka meni murskaksi.\n\n\"Hyi! Mitä se on?\" hän tiedusti murtaen pahasti muotoaan.\n\nÄiti, joka oli istunut hänen vieressään, sieppasi pullon. Pulloa\npidellessään Denryn käsi oli salannut pienen nimilipun, joka julisti:\n\n\"MYRKKYÄ. -- _Nettleshipin patentinsaanutta\nemaljiväri-kiillotusnestettä. Yksi pyyhkäisy riittää_.\"\n\nYleinen hämminki! Ainoastaan Nellie Cotterill näkyi kykenevän\nkäsittämään, että oli sattunut vakava tapaturma. Hän oli nauranut koko\nillallisajan, ja hän nauroi yhä vielä, hysteerisesti, vaikkei ollutkaan\njuonut juuri laisinkaan viiniä. Hänen äitinsä sai hänet vaikenemaan.\n\nEnsimmäiseksi palasi Denry tajuihinsa.\n\n\"Ei siitä tarvitse välittää\", hän vakuutti nojautuen taaksepäin\ntuolillaan. \"Tuollaisiin pannaan aina vähän myrkkyä. Ei se sentään voi\nvahingoittaa minua. En huomannut ollenkaan nimilippua.\"\n\nRouva Machin haisteli pulloa. Hän ei voinut huomata mitään hajua, mutta\njuuri tämä seikka tuntui lisäävän hänen levottomuuttaan.\n\n\"Sinun täytyy paikalla saada oksennusainetta\", hän sanoi.\n\n\"Ei, ei!\" vastusteli Denry. \"Kyllä minä tästä suoriudun.\" Ja hän näytti\ntoipuvan silmänräpäyksessä.\n\n\"Sinun täytyy saada paikalla oksennusainetta\", toisti äiti.\n\n\"Mistä sitä voisi saada?\" nurisi Denry. \"Luuletko sinä täällä olevan\noksennusaineita?\"\n\n\"Luulen kyllä\", sanoi äiti. \"Minä näin sinappipurkin keittiön kaapissa.\nTule nyt mukaan äläkä siinä hulluttele.\"\n\nNellien hysteerinen hilpeys purkausi jälleen esiin.\n\nDenry hangotteli vastaan, mutta hänen oli alistuttava seuraamaan\näitiään keittiöön. Äiti sulki oven heidän jälkeensä. Luultavaa on, että\nniiden seitsemän minuutin aikana, mitkä he viettivät salaperäisesti\nkahden kesken keittiössä, keittiölaitteet saivat sopivalla tavalla\ntodistaa, kykenivätkö ne kuljettamaan pois heitetuotteita. Denry palasi\näitinsä rinnalla perin kalpeana ja perin nyreänä. \"Nyt ei ole enää\nmitään vaaraa\", sanoi äiti keventyneenä.\n\nTietenkin täytyi lopettaa juhla. Cotterillit ilmaisivat myötätuntoaan\nja valmistausivat lähtemään tiedustaen, kykenikö Denry kävelemään\nkotiin.\n\nDenry vastasi sohvaltaan heikolla raukenevalla äänellä, ettei mitenkään\nkyennyt kävelemään kotiin, että hänen aistimuksensa olivat mitä\nsuurimmassa määrin sekavia, että hän aikoi nukkua talossa, koska\nmakuusuojat olivat valmiit käytettäviksi, ja että hän toivoi äidinkin\njäävän sinne.\n\nJa rouva Machinin oli suostuttava. Rouva Machin joudutti Cotterillit\novelta, ikäänkuin se olisi ollut hänen oma ovensa. Hän oli\nsuunnattomasti vihoissaan ja kiihtynyt. Mutta hänen ei käynyt\npurkaminen tunteitaan kärsivälle Denrylle. Tämä voihki vuoteessaan\npuolisen tuntia ja vaipui sitten uneen. Ja keskiyön aikaan äitikin\nvaipui uneen pimeässä, vieraassa talossa.\n\n\nVI.\n\nSeuraavana aamuna rouva Machin nousi vuoteesta ja poistui palatakseen\nnoin puolta tuntia myöhemmin. Denry oli vielä vuoteessa, mutta hänen\nterveytensä näytti palautuneen entiseen oivalliseen tilaansa. Rouva\nMachin syöksyi sisään niin moninaisesti kiihtyneenä, ettei Denry ollut\nkoskaan ennen nähnyt häntä moisessa tilassa.\n\n\"Denry\", hän huudahti, \"ajatteles nyt!\"\n\n\"Mitä?\" tämä tiedusti.\n\n\"Käväisin juuri kotona, ja nyt ne -- nyt ne purkavat taloa. Kaikki\nkalusto on kannettu ulos, ja katolta on heitetty kaikki tiilet,\nja ikkunat on nostettu sijoiltaan. Ja kadulla on iso väkijoukko\nkatselemassa.\"\n\nDenry kohottautui istumaan.\n\n\"Ja minä voin kertoa sinulle toisen uutisen\", hän sanoi. \"Herra Cecil\nWilbraham on kuollut.\"\n\n\"Kuollut!\" kuiskasi äiti.\n\n\"Niin\", sanoi Denry. \"_Luullakseni hän on täyttänyt tehtävänsä_.\nKoska olemme täällä, niin tänne jäämmekin. Älä unohda, ettet ole\nvielä koskaan nähnyt näin järkevästi rakennettua taloa. Älä unohda,\nettä rouva Cotterill voisi hoitaa sitä ilman palvelijaa ja olla itse\ntäysissä pukeissa kello kymmeneltä aamusella.\"\n\nSilloin rouva Machin tajusi hirvittävän välähdyksen kirkastamana, ettei\nCecil Wilbrahamia ollut koskaan ollutkaan, että Denry oli vain omasta\npäästään keksinyt hänet pitkine viiksineen ja omituisine silmineen\npuijatakseen äitiään. Koko juttu oli suunnatonta petkutusta. Hänen\nmajaansa ei ollut ostanut mikään herra Cecil Wilbraham, vaan hänen oma\npoikansa narraten hänet siitä ulos niin taitavasti, ettei ollut mitään\nmahdollisuutta päästä enää takaisin sisään. Ja voittaakseen äitinsä\ntuo lurjus ei ollut vain viekoitellut viatonta Nellie Cotterillia\nosakkaaksi aikeissaan, vaan oli vielä ostanut neljä muutakin mökkiä,\nkoska isäntä ei tahtonut myydä yhtä ainoata; ja nyt hän hävitytti\ntaloja vain siinä tarkoituksessa, ettei äiti pääsisi enää asettumaan\nsiihen!\n\nLuonnollisesti koko kaupunki tiesi ennen pitkää, miten Denryn ja\nhänen äitinsä välinen vuodenpituinen taistelu oli päättynyt ja mihin\nkeinoihin Denry oli turvautunut päästäkseen voitolle. Kaupunkia oli\nitseäänkin vedetty nenästä, mutta siitä se ei välittänyt. Se piti\nDenrystään sitä enemmän, ja nähtyään hänen nyt kaikella kunnialla\nmajoittuneen paikkakunnan huomattavimpaan taloon se teki hänet pian sen\njälkeen kaupunginvaltuusmieheksi palkitakseen jotenkin hänen kykyään\nhuvittaa kansalaisiaan.\n\nJa Denryn tapana oli sanoa itselleen:\n\n\"Kaikki kävi kuin voideltu, paitsi sinappivesi. En ollut laskenut\nkustannuksiin sinappivettä. Ja kuitenkin kaikitenkin, jos olin kyllin\nsukkela kiinnittämään nimilipun pullon kylkeen ja laitattamaan\nvuoteet kuntoon, niin kyllä minulla olisi pitänyt olla kyllin\nälyä pidättääkseni sinapin loitolla talosta.\" Olisi väärin salata\nsitä vastenmielistä tosiasiaa, että valemyrkky, jonka hän oli\nvarustanut saadakseen äidin kera viettää yön uudessa talossaan, oli\npäättänyt hänen suunnitelmansa tavalla, joka oli liian realistinen\nmiellyttääkseen Denryä. Sinappivesi, varsinkin rouva Machinin\nvalmistamana, on sinappivettä.\n\nSe ainakin jäi äidille lohdutukseksi.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\nSuuri sanomalehtisota.\n\n\nI.\n\nKun Denry ja hänen äitinsä olivat asustaneet vuoden ja kuukauden\nuudessa talossaan Bleakridgessä, kävi Denryn luona eräänä iltapäivänä\nmuuan vieras, jonka tulo tuntui hänestä kenties suuremmalta kunnialta\nkuin mikään varempi seikka. Vieras oli herra Myson. Tämä herra Myson\noli _Kaupunkiviisikon Viikkolehden_ perustaja, omistaja ja toimittaja;\nse oli uusi yleisen mielipiteen palvelija, joka oli ilmestynyt noin\nvuoden ajan, ja Denry otaksui herra Mysonin pistäytyneen häntä\ntapaamaan tavoitellen Säästöklubin ilmoitusta, eikä tämä käynti alussa\nviehättänyt häntä ensinkään.\n\nMutta herra Myson ei ollut pyydystelemässä ilmoituksia, ja pian Denry\nhavaitsi hänet sellaiseksi mieheksi, joka on omiaan luovuttamaan\nmoisen työn toisille. Hän oli keskikokoinen, hyvin ja maltillisesti\npuettu, käytökseltään hillitty ja varma, ja hänen äänensävynsä ja\nääntämisensä eivät olleet peräisin Kaupunkiviisikosta; ne olivat\npaljoa hienompaa laatua. Ja todellisuudessa herra Myson olikin\nperäisin Manchesterista ja oli käynyt Lontoossa. Hän ei ollut mikään\nmaaseutulainen, ja Kaupunkiviisikkoa hän piti maaseutuna; mitä ei\nyksikään Kaupunkiviisikon omista lapsista koskaan onnistu tekemään.\nSiitä huolimatta oli hänen käytöksensä Denryä kohtaan mitä luontevimman\nja kuitenkin kunnioittavan kohteliasta.\n\nHän pyysi saada Denryn luvalla esittää jotain tämän harkittavaksi. Ja\nkun Denry, melkein hätkähtäen moisia siloisia sanoja, oli armollisesti\nmyöntänyt luvan, hän esitti lyhyen historiikin _Kaupunkiviisikon\nViikkolehdestä_, osoittaen kuinka sen levikki oli lisääntynyt ja\nviimein vakuuttaen sen tuottavan sillä haavaa voittoa. Sitten hän sanoi:\n\n\"Minulla on nyt aikomus muuttaa se jokapäiväiseksi.\"\n\n\"Erittäin hyvä suunnitelma\", virkkoi Denry vaistomaisesti.\n\n\"Minua ilahduttaa kuulla teidän ajattelevan siten\", sanoi herra Myson.\n\"Olen näet tullut tänne siinä toivossa, että saisin käyttää teidän\napuanne. Olen outo tällä paikkakunnalla ja tarvitsen työkumppaniksi\njonkun täkäläisistä. Siksi olen tullut teidän luoksenne. Luonnollisesti\ntarvitsen rahaa, vaikka minulla onkin käytettävänä sen verran, että\nuseimmat pitäisivät sitä riittävänä pääomana. Mutta enemmän kuin rahaa\ntarvitsen -- no niin -- siveellistä kannatusta.\"\n\n\"Entä kuka teidät usutti minun jäljilleni?\" tiedusti Denry.\n\nHerra Myson hymyili. \"Minä osuin itse teidän jäljillenne\", hän\nsanoi. \"Luullakseni rohkenen väittää, ettei Kaupunkiviisikko ole\njäänyt minulle kokonaan oudoksi toimittuani täällä vuoden ajan\nsanomalehtimiehenä, ja minusta tuntui siltä, että te olette sopivin\nmies, jonka puoleen oli käännyttävä. Minun mielestäni on aina parasta\ntähdätä korkealle.\"\n\nSe hiveli Denryn itserakkautta. Tämä käynti tuntui lujittavan hänen\nasemaansa paikkakunnalla paljoa suuremmassa määrin kuin kohoaminen\nBursleyn kaupunginvaltuuston jäseneksi. Tuo vaali oli jossain määrin\nkoitunut hänelle pettymykseksi. Hän oli halunnut osoittaa vakavasti\nharrastavansa kaupungin menestystä ja kumota kilpailijansa väitteet\nesittämällä parempia. Mutta hänen piirinsä valitsijat eivät näyttäneet\nmieltyneen intohimoisesti logiikkaan. He vain huusivat: \"Eläköön Denry\npoika!\" ja valitsivat hänet -- ainoastaan neljänkymmenen yhden äänen\nenemmistöllä. Hän oli odottanut tuntevansa itsensä aivan eri Denryksi,\nkun saattoi liittää nimensä eteen sanan \"Valtuusmies\". Mutta siltä\nei tuntunut. Hän oli käynyt kirkossa pormestarin juhlakulkueessa,\nhän oli ottanut osaa valtuuston kokouksiin, hänet oli määrätty\nvalvontavaliokunnan jäseneksi. Mutta hän oli yhä edelleen aivan sama\nDenry, vaikkakin valtuuston nuorin jäsen. Mutta nyt hän saavutti\ntunnustusta ulkomaailmalta. Herra Mysonin terävä manchesterilaissilmä,\njoka tarkkasi Kaupunkiviisikon neljännesmiljoona-väestöä etsiskellen\nedustuskykyistä yksilöä, oli lopulta osunut Denry Machiniin. Niin, se\nhiveli hänen itserakkauttaan. Herra Mysonin vaali valoi ruusuhohdetta\nkoko Denryn elämänjuoksuun: siitä saivat osansa hänen varallisuutensa\nja sen alkuperä, hänen talonsa ja tallinsa, jotka herättivät\nkaupungissa kummastusta ja ihailua, hänen Yleinen säästöklubinsa,\nniin, ja myöskin hänen valtuusmiehyytensä! Ne olivat joka tapauksessa\nihmeellisiä seikkoja! (Ja suurin ihme oli mahdollisesti se, että\nhänen äitinsä alistui asumaan tuossa ihmeellisessä talossa ja suostui\nkäyttämään joka päivä kolmen tunnin ajan Rose Chuddia, siivoojattarien\nverratonta Sapphoa.)\n\nLyhyesti sanoen, hän havaitsi herra Mysonin katseesta, että hänen\nasemansa oli ihan ainoalaatuinen.\n\nJa kun he olivat rupatelleet hiukan ja keskustelu oli tuokioksi eksynyt\nsanomalehtialalta kiinteistöihin, hän tarjoutui näyttämään herra\nMysonille kotinsa, ja se tuntui tekevän herra Mysoniin tavallista\nvaltavamman vaikutuksen. Herra Mysonin käytöstä rouva Machinia\nkohtaan, jonka he sattuivat tapaamaan kylpyhuone-paratiisissa, voi\ntodellakin sanoa kohteliaisuuden kiillotetuksi peiliksi. Kuinka Denry\ntoivoikaan pystyvänsä käyttäytymään sillä tapaa, kun sattui kohtaamaan\nkreivittäriä!\n\nSitten he palasivat salissa uudelleen sanomalehtikysymykseen.\n\n\"Nähkääs\", selitti herra Myson, \"paikkakunnalle on todellakin oikein\nvahingoksi tyytyä vain yhteen jokapäiväiseen sanomalehteen. Omalta\nosaltani ei minulla ole mitään pahaa sanottavana _Staffordshiren\nMerkkitorvesta_, mutta varmaankin teitä kummastuttaisi\" -- tämä\nlausuttiin tuttavallisen salaperäisellä äänellä -- \"jos tietäisitte,\nkuinka paljo vastustajia _Merkkitorvella_ todellisuudessa on.\"\n\n\"Todellakin!\" sanoi Denry.\n\n\"Se menettelee tietysti väärin siinä, ettei osoita kyllin suurta\nharrastusta paikkakuntamme suuria yleisiä asioita kohtaan. Mutta tämä\non sille mahdotonta. Sillä sehän ei voi määritellä kantaansa varmasti.\nSen on koetettava miellyttää kaikkia. Se ei ainakaan uskalla loukata\nketään. Se juuri on sanomalehti-monopolin ikävä puoli... Kaksi ja puoli\nsataa tuhatta ihmistä -- hyvänen aika! siinä on riittävästi yleisöä\nkahdelle ensiluokkaiselle lehdelle. Katsokaa Nottinghamia! Katsokaa\nBristolia! Katsokaa Leedsiä! Katsokaa Sheffieldiä!... ja _sikäläisiä_\nsanomalehtiä!\"\n\nJa Denry koetti katsella näitä suurkaupunkeja! Totta tosiaan,\nKaupunkiviisikko oli melkein yhtä iso. Hänet valtasi päätä pyörryttävä\nsanomalehtijuopumus. Hän ei antanut herra Mysonille vastausta heti,\nmutta itselleen hän antoi vastauksen viipymättä. Hän päätti antautua\ntuohon suunnattomaan seikkailuun. Hän oli varsin ystävällisissä\nväleissä _Merkkitorven_ miesten kanssa -- se oli totta; mutta afääri on\nafääriä, ja Kaupunkiviisikon menestys oli nyt kyseessä.\n\nPian sen jälkeen puhuivat kaikki paikkakunnan ilmoitustaulut samaa\nsinistä kieltä tehden tiettäväksi, että _Kaupunkiviisikon Viikkolehti_\nmuuttuisi _Kaupunkiviisikon Päivälehdeksi_, jota ilmestyisi neljä\npainosta alkaen keskipäivästä, ja että tätä uutta julkaisua\ntoimitettaisiin ensiluokkaisen iltalehden tapaan.\n\nKulissien takana kurkkineet tiesivät, että oli perustettu osakeyhtiö\n\"Kaupunkiviisikon Sanomalehti-O.y., r.l.\" pääomana kymmenen tuhatta\npuntaa, että herra Myson omisti osakkeita kolmen tuhannen punnan\narvosta ja suuri Denry Machin puolentoista tuhannen punnan arvosta ja\nettä jäännös myytäisiin ja jaettaisiin tilaisuuden vaatiessa. Nämä\nkaikkitietäväiset sanoivat, ettei mikään kykenisi koskaan pitämään\npuoliaan _Merkkitorvea_ vastaan. Toiselta puolen he myönsivät, ettei\nDenryä, ihmeellisintä valttia, minkä Kaupunkiviisikko konsanaan\noli synnyttänyt, oltu koskaan lyöty laudalta. Ja kaikkitietäväiset\nodottivat vastaisia tapahtumia suurella riemulla. Denry ja herra\nMyson katselivat tulevaisuutta hyvin perustellulla oikeutetulla\nluottamuksella. Mutta _Merkkitorvi_ se vain kulki ylevästi tietään\nsokeana kaikille huomiota herättäville ilmoitustauluille.\n\n\nII.\n\nSinä päivänä, jolloin _Kaupunkiviisikon Viikkolehden_ ensimmäinen\nnumero ilmestyi, todisti uuden lehden toimisto Hanbridgessä olevansa\nerinomaisesti järjestetty, sillä se toimi kaikissa yksityiskohdissaan\nihailtavan tasaisesti. Kellarikerroksessa jyrräsi Marinoni-kone\nhyristen kuin jättiläiskissa painaakseen viisitoistatuhatta numeroa\ntunnissa. Ensi kerrokseen oli järjestetty nerokkaita laitteita\nsanomalehden julkisuuteen saattamiseksi; rauta-aidake, jonka avulla\npojat pidettiin järjestyksessä jakelupöydän ääressä, oli _Merkkitorven_\ntoimistosta lainattu aate. Toisessa kerroksessa majaili toimittaja ja\nperustaja apulaisineen ja seuraavassa sijaitsi latomo. Portaikkomäärä,\njoka erotti latomon konehuoneesta, ei ollut mikään ehdoton etu, mutta\ntiilikivet ja muurilaasti eivät ole kimmoisia, ja täytyy tulla toimeen\nparhaansa mukaan. Toimisto teki edullisen vaikutuksen ulkoa päin ja\nveti jotakuinkin vertoja _Merkkitorven_ läheiselle toimistolle. Ensi\nkerroksen ikkunoissa oli tietenkin ilmoitustauluja, ja kullatut kilvet,\njotka katolla kohosivat toinen toistaan ylemmäksi, ikäänkuin ennustivat\ntaloudellista menestystä.\n\nDenry sattui olemaan sinä iltapäivänä _Päivälehden_ toimistossa.\nHänellä ei ollut yksityiskohtaiseen järjestelyyn nähden ollut\nmitään tekemistä, sillä yksityiskohtainen järjestely ei ollut\nhänen erikoisalaansa. Hänen erikoisalanaan olivat suuret,\njohtavat aatteet. Hän tiesi tuskin laisinkaan sopimuksista, joita\noli tehty kirjeenvaihtajain ja sanomalehtimies-yhdistyksen ja\nUutiskeskustoimiston, urheilujärjestöjen ja kaunokirjailijaliittojen\nkanssa, ei myöskään vaikeuksista, joita kirjaltajien ammattiyhdistys\noli aiheuttanut, tai taistelusta, jonka päämääränä oli saada\npaperinhinta alennetuksi kahdeskymmenesosa pennyä naulalta, tai\nerinäisille ilmoittajille myönnetyistä hirvittävistä alennuksista tai\nkahnauksesta rautatieyhtiön kanssa tai kuvottavasta mairittelusta,\njoka oli kohdistettu aivan vähäpätöisiin lehtiasiamiehiin tai -- mikä\noli kaikkein ikävin kohta -- sanomalehtipoikien puutteesta. Nämä\neivät huvittaneet häntä. Hän ei voinut alentua punnitsemaan moisia\nasioita. Mutta kun herra Myson tyynenä ja ylpeänä opasti hänet alas\nkonehuoneeseen ja Marinoni viskasi punaisen _Päivälehden_ valmiiksi\ntaitettuna melkein hänen kouraansa ja se näytti ihan todelliselta\nsanomalehdeltä ja hän näki siinä yhden omista kyhäyksistään ja muisti\nolevansa sen omistajia -- silloin asia sekä huvitti että ihastutti\nDenryä ja hänen sydämensä sykki kiivaammin. Sillä tämä punainen esine\noli koko yrityksen tunnuskuva ja tulos ja vaikutti häneen ihmetyön\nlailla.\n\nJa hän sanoi itsekseen, laisinkaan aavistamatta kuinka monet tuhannet\nolivat sanoneet samaten ennen häntä, että sanomalehti on oivallisin\nleikkikalu maailmassa.\n\nKello neljän tienoissa tuli jakeluosaston johtaja paitahihasillaan\nja esiliina yllään herra Mysonin luo ja pyysi kunnioittavasti tätä\nsaapumaan jakelutoimistoon. Herra Myson siirtyi jakelutoimistoon ja\nDenry hänen mukanaan, ja siellä he näkivät repaleisen pikkupojan nenä\nveressä ja kasa _Päivälehtiä_ haavoittuneessa kädessään.\n\n\"Niin\", nyyhkytti poika; \"ja ne uhkas repiä silmät mun päästäni ja\npelata niillä nappikuoppaa, jos hoksaavat mun vielä Kruunu-aukiolla.\"\nJa hän heitti sanomalehdet kädestään hurjasti ulvahtaen.\n\nMolemmat johtajat saivat tietää, että tämän jalon uhkauksen oli\nlausunut neljä _Merkkitorven_ poikaa, jotka eivät suvainneet yhdenkään\npojan kaupittelevan ainoatakaan muuta lehteä kuin _Merkkitorvea_\nKruunu-aukiolla tai missään muualla.\n\nLuonnollisesti se oli typerää.\n\nMutta typeryydestään huolimatta sitä jatkui. _Päivälehden_\nkeskustoimisto Hanbridgessä ja sen haaratoimistot naapurikaupungeissa\nmuistuttivat sotilassairaaloita, ja johtajille selvisi totuus\nsellainen, että sillä välin kuin yleisö janosi ostaa _Päivälehteä_,\nesti _Merkkitorven_ poikien julkea salaliitto myymästä _Päivälehteä_.\nOn nimittäin otettava huomioon, että Kaupunkiviisikon väestö sieppaa\nkernaimmin sanomalehtensä kadulla sen parhaillaan lentäessä ja\nhuutaessa. _Merkkitorvella_ oli palveluksessaan suuri poikalauma,\njolle se järjesti vuosittain komean juhlan. Oikeastaan _Merkkitorvi_\nomisti kaikki käytettävissä olevat pojat ja epäämättömästi kaikki\nväkevimmät nyrkkisankarit. Herra Myson oli saanut hankituksi poikia\nvasta itsepintaisesti etsiskeltyään, eivätkä hänen löytämänsä suinkaan\nolleet kykenevimpiä, joten ne eivät luultavasti pääsisi voitolle\nolemassaolotaistelussa. Olisi saattanut otaksua, että paikkakunnalla,\njoka ei väsy koskaan nurisemaan huonoista ajoista ja työttömyydestä,\ntuhannet pojat olisivat mielihyvällä ostaneet _Päivälehden_ neljällä\npennyllä myydäkseen sen kuudesta pennystä. Mutta niin ei ollut laita.\n\nSeuraavana päivänä oli poikien puute _Päivälehden_ toimistossa\nkerrassaan tuskastuttava. Suurenmoinen yritteliäs sanomalehti janosi\njoutua kauppaan ja suuri valistunut yleisö janosi päästä ostamaan;\nmutta kauppoja syntyi tuskin laisinkaan, koska _Merkkitorven_\npojat olivat pakottaneet piskuiset vastaleivotut kilpailijansa\nhirmuhallituksensa alaisiksi!\n\nTilanne oli suorastaan sietämätön.\n\nMutta sietämättömyydestään huolimatta se jatkui. Herra Myson oli\nottanut huomioon kaiken paitsi tätä. Hänen mieleensä ei ollut\ntietenkään juolahtanut, että moinen rääsyarmeija voisi ruveta\nestelemään suurenmoista ja vakavaa yritystä, joka tarkoitti yhteistä\nhyvää.\n\nHän valitti asiasta arvokkaasti _Merkkitorvelle_, ja sai\n_Merkkitorvelta_ arvokkaan vastauksen, ettei tämä voinut olla\nvastuunalainen poikiensa vallattomista kepposista kaduilla, että,\nlyhyesti sanoen, Kaupunkiviisikko oli vapaa maa. Jälkimäiseen\nväitteeseen ei herra Myson voinut yhtyä.\n\nKun oli turhaan koetettu vedota vanhempiin -- hämmästyttävää, kuinka\nvähän Kaupunkiviisikon isät välittivät jälkeläistensä verenhukasta!\n-- joutui muuan tapaus viimein poliisioikeudessa käsiteltäväksi.\nTällöin _Merkkitorvi_ valtuutti edustajakseen erään asianajajan, ja\ntämä vakuutti _Merkkitorven_ inhoavan moista verilöylyä. Todistukset\nolivat peräti ristiriitaisia, ja tuomari antoi asian raueta sattuvaan\nsutkaukseen. Asiasta ei ollut muuta varmaa tulosta, kuin että poika,\njonka isä oli näennäisesti nostanut syytteen, oli tuskin ennättänyt\npoistua käräjätuvasta, kun hänen korvansa jo oli siekaleina. Pojat ovat\naina poikia.\n\nMutta _Päivälehti_ luotti varsin vähän ihmisluontoon; se ei voinut\nuskoa, ettei _Merkkitorvi_ salaisesti yllyttänyt poikiaan pysymään\npoikina. Se ei voinut uskoa, että vilpitön halu harjoittaa puhdasta\npeliä ja edistää paikkakunnan yhteistä menestystä saattaisi\n_Merkkitorven_ jalomielisesti uhraamaan lähes puolet levikistään\nja osan ilmoitustuloistaan. Ja herra Mysonin pääkirjoitusten\nloukkaantunut sävy tuntui viittoilevan siihen suuntaan, että herra\nMysonin mielestä hänen vanhemman kilpailijansa _pitäisi_ tehdä kaikki\nvoitavansa jouduttaakseen omaa perikatoansa. _Merkkitorvi_ ei maininnut\nsanallakaan taistelusta. _Päivälehti_ julkaisi siitä päivittäin\npöyristyttäviä yksityiskohtia.\n\nTaistelua jatkui viikosta toiseen.\n\nSitten Denry keksi keinon kuten tavallisesti. _Päivälehdessä_\njulkaistiin ilmoitus, missä luvattiin roteville miehille kaksi\nshillinkiä kuuden tunnin päivätyöstä. Osoite ei ollut sama kuin\n_Päivälehden_. Sotajuonta käyttäen Denry sai ilmoituksen julkaistuksi\nmyöskin _Merkkitorvessa_.\n\n\"Meidän täytyy kuluttaa koko pääomamme saadaksemme lehden kaduille\",\nsanoi Denry. \"Se on selvää. Me panemme miehiä myymään sitä. Pian\nsaadaan nähdä, käyvätkö _Merkkitorven_ roistot _heidänkin_ kimppuunsa.\nEikä heille suoriteta palkkiota tuloksien mukaan; me maksamme\nmäärätyn palkan; kyllä se syötti vetää. Ja palkkioprosentin kaupan\npäällisiksi. Minusta voisi pestata vaikka _viisi_ sataa miestä. Kadut\nihan tulvilleen! Juuri sillä lailla! Viis' kustannuksista. Ja kun tämä\nkepponen on tehty, niin voidaan taas turvautua poikiin; silloin niille\non jo annettu hyvä läksytys.\"\n\nJa herra Myson oli samaa mieltä ja hyvillään siitä, että Denry osasi\npitää yllä mainettaan.\n\nSaviteos-markkinain tilaa pidettiin sinä kesänä huonompana kuin se\noli konsanaan ollut sitten vuoden 1869, ja työttömäin nurina kasvoi\nvaltavaksi, vieläpä kapinalliseksikin. Sen vuoksi herra Myson hankki\nkaiken varalta pari poliisia pitämään yllä järjestystä osoitepaikalla\nniinä tunteina, jolloin ilmoituksessa oli kutsuttu kokoon rehellisiä\nmiehiä, jotka halusivat hyväpalkkaista tointa. Ottaen huomioon, että\nKaupunkiviisikossa oli tuhansittain menehtyviä perheitä, hän odotti\nhartaita leivänhakijoita kasautuvan tungokseen asti. Niinpä olikin\nryhdytty perinpohjaisiin toimenpiteisiin.\n\nKun oli kulunut neljäkymmentä minuuttia siitä hetkestä, jolloin\nrahaa tarvitsevain rehellisten miesten vastaanoton piti alkaa,\noli saapuvilla neljä miestä. Ymmällään herra Myson luuli, että\nilmoitukseen oli pujahtanut jokin erehdys, mutta sellaista ei keksitty.\nVähää myöhemmin tuli vielä kaksi miestä. Näistä kuudesta oli kolme\nhumalassa ja toiset kolme kieltäytyivät jyrkästi esiintymästä kaduilla\nsanomalehtiä myyskennellen. Kaksi haukkui, yksi laski leikkiä. Herra\nMyson ei tuntenut Kaupunkiviisikkoaan; eikä tuntenut Denrykään. Kun\nKaupunkiviisikon mies ei saa hankituksi leipää eikä olutta, silloin\nhän pitää itseään ja perhettään yllä ylpeydellä ja vedellä. Poliisit\nsiirtyivät suorittamaan vakavampia tehtäviä.\n\n\nIII.\n\nSitten tehtiin tiettäväksi, että _Merkkitorvi_ aikoi viettää\nkolmikymmenviisivuotisjuhlaansa järjestämällä kulkueen, joka soveltuisi\nsamalla suurenmoiseksi ilmoitukseksi ja palkitsisi ja innostaisi\nsen poikia. _Merkkitorvi_ aikoi luoda vilkkautta Kaupunkiviisikon\nkatuelämään tuona merkkipäivänä antamalla Snapen sirkuksen kaikkien\nkullattujen vaunujen vieriä pitkin pääkatua. Suuri joukko poikia\nsijoitettaisiin noihin kullattuihin vaunuihin. _Merkkitorven_\njuhlanumerolta myytäisiin noista kullatuista vaunuista. Aate oli\nerinomainen ja ilmaisi, että kaikesta huolimatta _Merkkitorvi_ alkoi\npelätä nuorta kilpailijaansa juuri hituisen enemmän kuin koetti\nuskotella.\n\nSillä, omituista kyllä, tuskastuttavan epäröintikauden jälkeen\n_Kaupunkiviisikon Päivälehden_ levikkikaava rupesi osoittamaan\nvähäistä nousua -- kiitos olkoon Denryn. Denry ei aikonut jäädä\nymmälleen sen arvoituksen edessä, minkä _Päivälehti_ tarjosi hänen\nälylleen. Olihan _Päivälehti_ täynnä uutisia ja saattoihan se esittää\nvarsin rohkaisevan määrän ilmoituksia, se oli painettu oikealla\nmusteella oikealle paperille -- eikä se ottanut sittenkään lyödäkseen\nleiville. _Merkkitorven_ tiedettiin tuottavan puhdasta voittoa\nainakin viisi tuhatta puntaa vuodessa, mutta _Päivälehti_ tuotti\npuhdasta tappiota ainakin kuusikymmentä puntaa viikossa -- ja niistä\nkuudestakymmenestä oli täsmälleen kolmannes Denryn rahaa. Hän ei voinut\nselittää sitä. Herra Myson koetti herättää yleisöä hämmentämällä\nintohimoisesti joukkoon suunnattoman polttavia kysymyksiä -- puhumalla\nasioista sellaisista kuin savuhaitasta, suurentuvista veroista,\npuistokysymyksestä, saksalaisten kilpailusta, oppipoikien teknillisestä\nkasvatuksesta. Mutta yleisö pysyi itsepintaisesti innostumatta\nomasta menestyksestään siinä määrin, että olisi kipeästi kaivannut\n_Päivälehteään_. Jos vain viisikin tuhatta sielua olisi ehdottomasti\nkaivannut päivittäin _Päivälehteä_ voimatta nukkua, ennenkuin pojat tai\nasiamiehet olivat tyydyttäneet heidän kaipionsa, silloin _Päivälehden_\nhuolet olisivat pian kaikonneet. Mutta tämä typerä yleisö ei tuntunut,\nvälittävän siitä, mikä lehti sille tuikattiin käteen korvaukseksi\npuolpennystään, kunhan siinä vain oli urheilu-uutisia. Se oli sille\naivan samantekevää. Se ei kyennyt tajuamaan, kuinka tärkeätä niin.\nsuunnattomalle paikkakunnalle oli omistaa kaksi kukoistavaa ja toisiaan\nvastustavaa jokapäiväistä puhetorvea. Ja tuo alkuperäinen poikapula\npysyi sekin aina uhkaamassa.\n\nJa juuri tätä poikapulaa Denry käsitteli väsymättä ja nerokkaasti,\nkunnes _Päivälehdellä_ viimein oli jonkinlainen oma armeija ja kaduilla\nraivoava sorto ja teurastus, joka tuotti väestölle niin suurta huvia,\nmuuttui hiukan vähemmässä määrin yksipuoliseksi.\n\nViikkoa ennen _Merkkitorven_ vuosipäivää Denry sai kuulla että\n_Merkkitorvi_ salaisesti pelkäsi _Päivälehden_ armeijan ryhtyvän\nhäiritsemään sen komeata juhlakulkuetta ja että _Merkkitorvi_ oli\nvalmis musertamaan _Päivälehden_ armeijan keinolla millä hyvänsä.\nHän nauroi; hän sanoi, ettei välittänyt siitä tuon taivaallista.\nSiihen aikaan olivat vihollisuudet yltyneet verraten kiivaiksi; veri\nkuohui kuumana ja kumpikin lehti oli kilpailun kiihdyttämänä osittain\nunohtanut, mikä oli suuren puhetorven arvolle sopivaa. Sattumalta osui\njännittävä paikallinen jalkapallokilpailu -- Knypen-Bursleyn välinen\n-- juuri juhlakulkuelauantaiksi. Kilpailijain toimenpiteet tapahtuman\nselostamiseksi olivat yhtä jännittäviä kuin itse kilpailukin, ja tämä\nottelu näytti tavallaan kärjistävän sanomalehtitaistelun, varsinkin\nkoska _Päivälehti_ kannatti Bursleyä ja _Merkkitorven_ oli sen vuoksi\npakko kannattaa Knypea.\n\nKaikkien uhkapelin lakien mukaan olisi tuona historiallisena lauantaina\npitänyt sattua jokin este. Puhelimen tai, sähkölennättimen olisi\npitänyt särkyä tai sateen tehdä koko kilpailu mahdottomaksi; mutta\nmitään estettä ei sattunut. Ja puolikuudelta eräänä loistavana\niltapäivänä marraskuun alussa _Päivälehti_ joutui painokoneeseen\nsisältäen kerrassaan loistavan kuvauksen siitä, kuinka Bursley\noli (ensimmäistä ja viimeistä kertaa historiassaan) lyönyt Knypen\ntuloksella 1-0. Herra Myson oli ylpeä. Herra Mysonia halutti\ntietää, pystyisikö _Merkkitorvi_ voittamaan hänen kuvaustaan. Mitä\ntuli _Merkkitorven_ juhlakulkueeseen -- no niin, herra Myson ja\n_Päivälehden_ ensimmäinen aputoimittaja vilkaisivat toinen toiseensa ja\nhymyilivät.\n\nJa muutamaa minuuttia myöhemmin _Päivälehden_ pojat syöksyivät\nulos toimistosta kainalossaan sanomalehtitukut -- ehdottomasti\n_Merkkitorvea_ varhempina.\n\nAsiain ollessa tällä kannalla alkoi _Päivälehden_ pojille tapahtua\njotain odottamatonta. _Päivälehden_ jakelutoimiston ovi avautui Stanway\nRentsiin, joka on vähäinen kujanne oikeassa sivukatujen sokkelossa\nKruunu-aukion takana. Stanway Rentsissä sijaitsi pieni tavara-aitta,\njossa iltapäivähuhujen mukaan oli määrä avata ilmainen keittotarjoilu.\nJa juuri ennenkuin _Päivälehden_ jalkapallonumero valmistui\nMarinonissaan, se avattiinkin toden teolla ja sen houkuttelevasta\novesta tunkihe tuoksua -- ei suinkaan kertoen keitosta, vaan\npaahdetusta juustosta ja kuumasta hillosta -- tuoksua sellaista, ettei\nmoinen ollut koskaan ennen kutkuttanut _Päivälehden_ pojan sieraimia,\nainoalaatuista ja kaikkivaltiasta tuoksua. Useat pojista (nämä olivat,\nsen voin peittelemättä ilmoittaa, _Päivälehden_ asian kavaltajia,\nvakoojia ja vieraita juonittelijoita) hyökkäsivät epäröimättä sisään\nhuutaen, että paahdettuja juustovoileipiä ja hilloleivoksia jaeltaisiin\noikoisenaan kaikille todellisille sanomalehtipojille.\n\nKoko lauma seurasi heitä -- kymmenet, toista sataa, odottaen tuossa\ntuokiossa sukeltavansa jälleen esiin hampaat täydessä toimessa, seurasi\nkuin lampaat läävään.\n\nJa ovi sulkeutui.\n\nRepaleiselle armeijalle tarjoiltiinkin paahdettua juustoa ja lämpimiä\nhilloleivoksia -- mutta ei suinkaan kiireen vilkkaa. Ja kun pojat\ntunkeilivat täyteen ahdettuina ovea kohti, neuvoi hellä ihmisystävä,\njoka oli heitä ravinnut, heitä poistumaan toisesta ovesta, ja\nhe huomasivat joutuneensa lauta-aidan ympäröimään pihaan, jonka\nkaksoisportti ei ottanut vähääkään auetakseen. Ja myöskin aitan ovi\noli suljettu. Ja sikäli kuin juusto ja hillo ennättivät kadota, kohosi\nilmaan raivonhuutoja. Piha oli niin lähellä _Päivälehden toimistoa_,\nettä saattoi hyvin nähdä tämän savutorvet. Eivätkä huudot aiheuttaneet\nkuitenkaan mitään vastausta _Päivälehden_ valtiailta, jotka\nonnittelivat toisiaan oivallisesta kilpailukuvauksestaan, nopeudestaan\njoutua painovalmiiksi ja armeijansa uskollisuudesta.\n\nLienee tarpeetonta sanoa, että _Merkkitorvi_ epäsi kaiken osallisuuden\ntähän harvinaiseen kepposeen, joka oli houkutellut _Päivälehden_\narmeijan ansaan hajun avulla. Voiko sitä tehdä vastuunalaiseksi\nepäitsekkäiden kannattajainsa hurjisteluista?... Tämä pelottava\nkepponen todisti kuitenkin, kuinka kuumana veri kuohui kahden suuren\nkilpailijalehden jännittävässä taistelussa. Kaikkitietäväiset\nkuiskailivat, että Denry Machin oli lopultakin joutunut tappiolle tänä\nratkaisevana päivänä.\n\n\nIV.\n\nSnapen sirkus oli pohjoisen Staffordshiren suuria loistolaitoksia\nvyöryttäen komeuksiaan kaupungista toiseen ja valliten poikien\nhaaveita sukupolvesta toiseen. Sen pääkortteri sijaitsi Axessa,\nkymmenen peninkulman päässä Hanbridgestä, mutta ukko Snapen rikkaus\noli pääasiallisesti peräisin Kaupunkiviisikosta. Siihen aikaan kuin\n_Merkkitorven_ ja _Päivälehden_ välillä puhkesi taistelu, se oli\njo alkanut rappeutua. Iäkäs omistaja oli äskettäin kuollut ja nimi\nja hevoset ja vaunut ja huolellisesti paikatut teltat oli myyty\nvieraille. Vuosijuhla- ja jalkapallokilpailu-lauantaina (joka oli\nmyöskin Martinmessun lauantai) tämä sirkus majaili Oldcastlessa,\nKaupunkiviisikon liepeellä, missä se antoi kauden viimeisiä näytäntöjä.\nEivät edes pojatkaan mene sirkukseen keskellä Kaupunkiviisikon talvea.\n_Merkkitorvi_ oli vuokrannut juhlakulkueeseen sopivan osan Snapen\nlaitosta loppuosaksi iltapäivää ja alkuillaksi. Ja ohjeiden mukaan\noli koko kulkueen oltava _Merkkitorven_ toimiston luona täydessä\nmarssikunnossa viimeistään kello viideltä.\n\nMutta kello neljältä saapui joukko herrasmiehiä nauharuusuke\nnapinreiässä ja _Merkkitorven_ ilmoitustaulu kädessä puuhakkaina\nja huohottaen Oldcastlen markkina-aukiolle kertoen, että ohjelma\noli muutettu viime tuokiossa, jotta tehtäisiin tyhjiksi erinäiset\njuonittelut, joita pelättiin häikäilemättömän _Päivälehden_ taholta.\nKulkue oli jaettava kolmeen ryhmään, joista pääjoukon oli saavuttava\nHanbridgeen \"takateitse\" ja molempien toisten oli lähdettävä\nBursley'iin ja Longshaw'hon. Tällä tapaa saataisiin reklaamitoiminta\njaetuksi ja paikkakunnan päätekijöille osoitettaisiin samanlaista\nkunniaa kullekin.\n\nErikoisesti valmistetut liput, viirit ja nauhat, joissa oli sanat:\n\n    \"MERKKITORVI\n    Kolmikymmenviisivuotisjuhla\" jne,\n\noli jo kohotettu ja ripustettu ja kääritty vaunujen kullatulle\nharjalle. Ja tuokion viivyteltyään matkue lähti liikkeelle\njakaantuen Karjatorin alapäässä. Hanbridgeä varten valittua osastoa\njohtivat suunnattomat Jupiterin vaunut, joissa oli kuusi pyörää ja\nkuusikolmatta allegorillamaista kuvaa (kuten klovnin oli tapana\nsanoa); niitä veti kuusi kirjavaa hevosta, joita ohjattiin valkoisin\nsuitsin. Näissä vaunuissa oli ikkunallinen päällystä (suuremmissa\nnäytäntötilaisuuksissa niitä käytettiin toisinaan pilettimyymälänä), ja\nsisälle oli sijoittunut muuan _Merkkitorven_ valtuutetuista; sieltä hän\nohjasi kulkueen matkaa.\n\nTurhaa olisi koettaa kauemmin salata, ettei Jupiterin vaunujen\nsisustassa majaileva _Merkkitorven_ valtuutettu itse asiassa ollutkaan\nmikään _Merkkitorven_ valtuutettu. Hän oli Denry Machin, ei yksikään\ntoinen. Tästä ainoasta seikasta saattaa käsittää, missä määrin suurten\njulkisten puhetorvien edustajat olivat unohtaneet, mitä heidän\narvonsa ja säädyllisyys vaativat. Luolassaan lymyillen Denry opasti\n_Merkkitorven_ reklaamikulkueen pääjoukon kaikenkaltaisia syrjäteitä\npitkin Hanbridgen laitaosien ympäritse ja sitten itse kaupunkiin\nkukkulan puolelta. Ja lopulta nuo kymmenet ajoneuvot pysähtyivät\nCrapperinkadulle sen vaatimattomien asujanten iloksi.\n\nDenry astui ulos ja lähti viattomana käymään kohti oman lehtensä\ntoimistoa, joka sijaitsi lähellä. Alkoi jo olla myöhäistä. Vangittujen\n_Päivälehden_ poikien ensimmäiset ulvahdukset rupesivat juuri\nkajahtelemaan syksyisessä ilmassa.\n\nÄkkiä Denryä tervehti muuan nuori mies.\n\n\"Halloo, Machin!\" huusi tuo nuori mies. \"Minkä vuoksi olet ajanut\npartasi? Tuskin olin tuntea sinua.\"\n\n\"Koska se huvitti minua, Swetnam\", sanoi Denry, joka oli ilmeisesti\nymmällään.\n\nHän oli nuorin Swetnamin pojista; heidän välilleen oli kehittynyt\njonkinlainen juro ystävyyssuhde.\n\n\"Kuuleppas\", sanoi Swetnam salaperäisesti, ikäänkuin noudattaen\näkillistä mielijohdetta; \"minä kuulin, että _Merkkitorven_ miehet\naikoivat toimittaa pinteeseen kaikki teidän pojat tänä iltapäivänä, ja\nluulen heidän onnistuneen siinä. Kuuntelehan tuota!\" (Swetnamin isä oli\nläheisissä suhteissa _Merkkitorven_ toimitukseen.)\n\n\"Tiedän sen\", vastasi Denry.\n\n\"Mutta tarkoitan -- lehtineen päivineen.\"\n\n\"Tiedän sen\", sanoi Denry.\n\n\"Ohoo!\" mutisi Swetnam.\n\n\"Mutta minäpä kerron sinulle salaisuuden\", lisäsi Denry. \"Ne eivät ole\ntämänpäiväisiä lehtiä. Ne ovat eilispäiväisiä ja viimeviikkoisia ja\nviimekuukautisia. Me olemme erikoisesti keräilleet niitä tätä varten ja\nsäilyttäneet ne siisteinä ja hyvännäköisinä.\"\n\n\"Sinulla niitä on aina varokeinoja!\" mutisi Swetnam.\n\n\"Niin onkin\", myönsi Denry.\n\nSamassa tuokiossa hyökkäsi joukko miehiä _Päivälehden_ toimistosta\nkainalossaan tukuittain oikeita jalkapallo-numeroita.\n\n\"Joutukaa!\" huusi Denry heille. \"Joutukaa! Tätä tietä! Heipä-hei,\nSwetnam.\"\n\nJa koko rivi katosi kulman taitse. Juuston avulla vangittujen poikien\nulvonta yltyi äänekkäämmäksi.\n\n\nV.\n\nSillä välin oli _Merkkitorven_ toimistossa (joka sijaitsi vajaan\nkolmen sadan kyynärän päässä, mutta toisella puolen Kruunu-aukiota)\nepäluulo syventynyt levottomuudeksi, kun hetket kuluivat ja Snapen\nsirkuskulkue jäi itsepintaisesti ilmestymättä Oldcastlen tien\nhorisonttiin. _Merkkitorvi_ olisi puhelimitse tiedustellut asiaa\nSnapelta, mutta eihän sirkukseen pääse koskaan puhelimitse. Lehdestä\nsoitettiin silloin Oldcastlen asiamiehelle, joka kauan nahjusteltuaan\nvastasi, että vaunukulkue oli lähtenyt Oldcastlesta määrähetkellä\nja kaikista merkeistä päättäen täysin terveenä ja ripeänä. Sitten\n_Merkkitorvi_ lähetti sissejä pitkin Oldcastlen tietä kannustamaan\nkulkuetta, ja sissit palasivat tyhjin toimin. Pessimistit vilkaisivat\njo sellaiseen mahdollisuuteen, että koko kulkue oli pudonnut\nkanavaan Cauldonin sillalta. Lehti painettiin, postikääröt Knypea,\nLongshaw'ta, Bursleyä ja Turnhilliä varten lähetettiin junaan; pojat\nodottivat; kellonosoittimet jakeluosastossa ihan kiitivät eteenpäin.\nOli järjestetty siten, että suurimman osan numeroita ja varsinkin\nensimmäiset numerot saisivat pojat myydä itse kullatuista vaunuista.\nJohtaja epäröi kamalan tuokion ajan ja päätti sitten, ettei käynyt enää\nodottaminen, vaan että poikien oli myytävä lehteä entiseen tapaansa\nkatukäytävältä ja katuojasta. Eihän voinut tietää, mitä _Päivälehdellä_\noli mielessä.\n\nJa sitten hyökkäsi _Merkkitorven_ poikia kymmenittäin tiehensä\npaperikasoilla sälytettyinä, mutta he olivat masentuneita poikia; he\nolivat aikoneet ajaa kullatuissa vaunuissa päästäkseen kahlaamasta\nloassa. Ja melkein ensimmäiseksi he näkivät Kruunuaukiolla Jupiterin\nvankkurit kaikessa loistossaan Heiluttaen _Merkkitorven_ lippuja;\nja perässä oli toisia, vaunuja. Nyt he eivät enää hyökänneet; he\nkiitivät kuin katapultin lennättäminä ja laskeutuivat kuin kärpäset\najoneuvoihin. Eräät miehet tahtoivat välttämättä ottaa heiltä lehdet\nja maksaa niistä paikalla. Pojat hämmästyivät; he joutuivat peräti\nymmälleen, mutta heillä ei ollut tapana evätä rahaa. Ja niin lähti\nkulkue matkaan Knypen tietä pitkin oman torvisoittokunnan sävelten\nraikuessa ja satakunnan pojan hurratessa vankkureissa. Sitten mainitut\nmiehet ryhtyivät varsin kummaan tekoon: he repivät alas kaikki\n_Merkkitorven_ liput ja asettivat sijaan _Päivälehden_ tunnusmerkit.\n\nNiin että koko se suuri ja valistunut yleisö, joka laumoittain vaelsi\nkotiin päin Knypen jalkapallokilpailusta, sai nähdä _Päivälehden_\njuhlakulkueen _Merkkitorven_ juhlakulkueen sijasta ja voi tuskin\nuskoa silmiään. Ja _Päivälehtiä_ myytiin summittain vaunuista.\nKnypen asemalla kulkue teki kaarroksen ja palasi Hanbridgeen, ja\nlopulta, monenkertaisen triumfin jälkeen, se pysähtyi kaikkine\n_Päivälehti_-koristeineen _Merkkitorven_ toimiston edustalle; ja\nDenry sukelsi esiin luolastaan. Denryn miehet kiitivät tiehensä tukut\nkainalossa.\n\n\"Ovat myöhästyneet puolitoista tuntia\", sanoi Denry tyynesti eräälle\n_Merkkitorven_ omistajista, joka seisoi katukäytävällä. \"Mutta minun\nonnistui tuoda ne tänne. Minua halutti käväistä kiittämässä teitä\nsiitä, että toimititte meidän pojille niin oivan kestityksen.\"\n\nPuhelimet hymisivät kertoen uutisia samanlaisista _Päivälehden_\njuhlakulkueista Longshaw'ssa ja Bursleyssä. Eikä paikkakunnalla ollut\nainoatakaan ensiluokkaista ravintolaa, missä ei olisi ihmetellen\nihailtu tuon suurenmoisen vekkulin, Denry Machinin hävytöntä,\nvoittamatonta julkeutta. Moni ennusti oikeudenkäyntejä, mutta\nsiitä oltiin yksimielisiä, että _Merkkitorvi_ oli aloittanut tuon\njulkeuskilpailun pyydystämällä satimeen _Päivälehden_ pojat, jotta\nsaisi vakuutetuksi pyhän rauhan toitotetulle juhlakulkueelleen.\n\nEikä Denry jättänyt vielä sittenkään _Merkkitorvea_ rauhaan.\n\n_Päivälehden_ erikoisessa jalkapallonumerossa oli ensinnäkin ilmoitus,\nettä _Kaupunkiviisikon Päivälehti_ panisi toimeen Martinmessu-juhlia.\nJa samana aamuna sai jokainen Yleisen säästöklubin jäsen kutsun näihin\njuhliin. Niitä oli kolme, ja ne vietettiin julkisilla paikoilla\nHanbridgessä, Bursleyssä ja Longshaw'ssa. Ne kävivät tavalliseen\nKaupunkiviisikon markkinain tyyliin, s.o.: niissä oli karuselleja,\nnäyttelyitä, piparkakkumyymälöitä, keinuja, kilpailuja. Mutta kuhunkin\ntilaisuuteen oli järjestetty aivan uusi ja perin yksinkertainen\nhuvitus. Siihen kuului sarja pieniä rautatien merkkilaitteita.\n\n\"Käykää esiin! Käykää esiin!\" huusivat hoitajat. \"Iskekää alas\nmerkkilaite! Saatte paketin Turkin makeata. Iskekää alas merkkilaite!\"\n\nJa kun merkkilaite oli isketty alas, huusivat miehet:\n\n\"Me käärimme sen teille _Merkkitorven_ erikoiseen vuosijuhlanumeroon.\"\n\nJa ylenkatseellisesti he repivät sopiviksi siekaleiksi _Merkkitorven_\nnumeroita, jotka olivat maksaneet Denrylle ja Kumpp:lle puoli pennyä\nkappale, ja käärivät Turkin makean siihen ja läjähyttivät sen saajan\nkäteen.\n\nJa koko markkinakenttä peittyi repaleisiin ja likaantuneisiin\n_Merkkitorven_ numeroihin. Ihmiset kahlasivat nilkkojaan myöten\n_Merkkitorvessa_.\n\nAsiasta puhuttiin kaiken sunnuntaita. Harva asia on nostattanut\nKaupunkiviisikossa enemmän juoruja kuin Denryn keksimä ja suorittama\nsuunnaton kepponen. _Merkkitorvea_ kohdannutta siveellistä tappiota\npidettiin melkein tuhoisana. Ja nyt ei enää pohdittu oikeudenkäynnin\nmahdollisuutta, vaan sen luultavuutta.\n\nMaanantaina ostettiin molempia lehtiä varsin levottomina. Jokainen\npaloi halusta saada tietää, mitä kummankin toimitus sanoisi.\n\nMutta ei kummassakaan lehdessä ollut ainuttakaan sanaa koko\nasiasta. Molemmat olivat päättäneet pitää suunsa; kumpikin pelkäsi.\n_Merkkitorvi_ pelkäsi, ettei se hätätilassa voisikaan todistaa\nitseään syyttömäksi siihen rikokseen, että joukko poikia oli narrattu\nvankeuteen paahdetun juuston ja kuuman hillon avulla. _Merkkitorven_\noli myöskin otettava huomioon pahasti kolhaistu arvokkuutensa; moisille\nhaavoille on äänettömyys paras hoitotapa. _Päivälehteä_ pelotti\nmonikin seikka. Se oli itse asiassa ajanut kullatut vaununsa yli\nkaikkien kymmenen käskyn. Sitä paitsi se oli voittanut helposti tuossa\nsuurenmoisessa kiistassa. Se oli tavattoman tietoinen kunniastaan.\n\nDenry lähti Blackpooliin, epäilemättä kasvattamaan partaansa.\n\nTodistukseksi _Päivälehden_ siveellisestä ja aineellisesta voitosta\nmainittakoon, että pian sen jälkeen tiedusteli neljä varakasta\nmiestä _Päivälehden_ yhtiön osakkeita. Ja tähän se juttu muuten\nloppuikin. Sillä nämä henkilöt, jotka hankkivat itselleen etuoikeuden\nosake-enemmistöön, olivat _Merkkitorven_ lähettämiä. Näillä aseilla\nvarustettuna _Merkkitorvi_ teki sovinnon kilpailijansa kanssa ja\ntappoi sen sitten molemminpuolisesta suostumuksesta. Sen kuolema ei\nmaksanut niinkään vähää, mutta kuitenkin vähemmän kuin vuoden voiton\n_Merkkitorvesta_. Denry arveli \"saaneensa rokkiinsa\". Mutta sydämensä\nsyvyydessä hän iloitsi siitä. Hän oli nähnyt liian huolestuttavan\nvilahduksen sanomalehtimiestoiminnan vaivoista ja vaaroista halutakseen\njatkaa sitä. Hän oli voittanut loistavasti kilpailussa, ja hänelle\nmoiset voitot olivat itse elämää. Hänen velikultamaineensa oli paljoa\nsuurempi kuin konsanaan ennen. Jos häntä olisi haluttanut, niin hänet\nolisi valittu alahuoneeseen juhlakulkueensa ja Martinmessu-juhlansa\nvoimasta.\n\nHiukan häveten yhtiökumppaninsa liioitteluja herra Myson palasi\nManchesteriin.\n\nJa _Merkkitorvi_ ryhtyi jälleen yksinoikeutenaan hallitsemaan\nneljännesmiljoonan ihmisen mielipiteitä, eikä sen kimppuun ole sen\nkoommin milloinkaan hyökätty.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\nKonnantyö.\n\n\nI.\n\nKun Denry yhdellä ainoalla iskulla nolasi äitinsä ja todisti\nolevansa seikkailijasielu esiintymällä yhtenä ensimmäisistä\nautomobiilinomistajista Bursleyssä, kehotti vaisto häntä luonnollisesti\najamaan sillä valtuusmies Cotterillin talolle. Ei silti että hän\nrakasti Cotterillia ja siitä syystä halusi päästää tämän osalliseksi\nilostaan: sillä hän ei rakastanut valtuusmies Cotterillia. Hän ei\nollut koskaan saattanut antaa Nellien isälle anteeksi tuota suojelevaa\nsävyä, johon oli vuosia sitten saanut alistua Llandudnossa ja joka ei\nvieläkään ollut kadonnut Cotterillin käytöksestä häntä kohtaan. Vaikka\nhe kuuluivat samaan kaupunginvaltuustoon, vaikka Denry yhä rikastui\neikä Cotterill suinkaan rikastunut, tuntuivat viimeksi mainitun\nkasvot ja ääni aina sanovan Denrylle: \"Jaa, eipä olekaan hullumpaa\nvasta-alkajalta.\" Siis Denryä ei haluttanut jättää käyttämättä\ntilaisuutta saada valtuusmies Cotterill hiukan nolatuksi. Olipa hänellä\nsitä paitsi toisiakin syitä lähteä Cotterillien luo. Hänen ja rouva\nCotterillin välillä oli olemassa myötämielisyyden side, huolimatta\ntämän kainostelevasta vaiteliaisuudesta ja harmillisesta tavasta istua\nkädet tiukkaan painettuina päälletysten vatsaa vastaan. Toisinaan Denry\nkiusoitteli häntä -- ja hän alistui mielellään kiusoiteltavaksi. Denry\nsai silloin ja tällöin nähdä vilahdukselta rouva Cotterillin sielun\nsisimpään; hän oli Bursleyssä ainoa henkilö, jolle oli suotu moinen\netuoikeus. Ja sitten siellä oli Nellie. Denry ja Nellie olivat oivia\nystäviä. Muun maailman silmissä Nellie oli varttunut suureksi, mutta\nei Denryn mielestä; hän kohteli tyttöä vielä suklaalapsena, ja milloin\nNellie yleensä käytti hänestä jotain nimitystä, niin tämä puhutteli\nhäntä aina kunnioittavasti \"herraksi\".\n\nCotterilleilla oli verraten iso vanha talo kelpo puutarhoineen\ntoisella puolen uutta puistoa ja kaikkia noita punaisia katuja, joiden\nluomisessa herra Cotterill oli ollut osallisena. Herra Cotterill\nrakensi toisille uusia terrakottakuorisia taloja, mutta asusti\nitse kernaimmin vanhassa stukkokuorisessa. Hänen asumuksensa oli\npelastettu palstoitettaessa useita Yrjöjen aikuisia tiloja. Se oli\narvokas. Siinä oli kaksoisportti, ja tältä ajotie lähti pyrkimään\nkohti talonovea, mutta karttoi ehdoin tahdoin joutumasta talonovelle,\nennenkuin oli ulottunut kaarroksissa läpi koko puutarhan. Se oli\noikeata Yrjöjen tyyliä! Uusi tyyli ilmeni valtuusmies Cotterillin\nulkonemaikkunoissa, kylpyhuoneessa ja puutarharuiskussa. Myöskin\noli olemassa tallirakennus, missä säilytettiin Viktorian aikuisia\nrattaita ja Yrjöjen aikaa muistuttavaa hevosta, joita valtuusmies\nkäytti liikematkoillaan. Milloin tahansa hänen vaimonsa tai tyttärensä\nhalusivat käyttää ajoneuvoja, ne olivat joko poissa tai juuri\nlähdössä tai Yrjön-hevonen oli väsyksissä ja levon tarpeessa. Mies,\njoka hoiti hevosta, kynti myöskin kukkalavoja, särki ikkunoita niitä\npuhdistaessaan ja hankasi mustaa voidetta ruskeisiin kenkiin. Kahdella\nsisäpalvelijalla oli eroava käsitys hänen ja heidän velvollisuuksiensa\nkuningaskunnan rajoista. Siinä oli lyhyesti sanoen menestyksellisen\nmaaseutukaupunkilaisen liikemiehen tavanmukainen laaja talous.\n\nDenry pääsi perille tapaturmitta. Tämä tapahtui niihin aikoihin, jo\nkolmetoista vuotta sitten, jolloin automobiiliurheilijat tekivät\ntestamenttinsa ja varasivat mukaansa muonaa lähtiessään liikkeelle.\nSen vuoksi Denry olikin mielissään. Hänessä säilynyt vähäinen, mutta\nhyödyllinen määrä ymmärtäväisyyttä kielsi häntä kuitenkin ajamasta\nautoa tuota loppumatonta koukeroista käytävää pitkin. Oli ihana\ntoukokuun iltapäivä, ja hän jätti rakastetut ajoneuvot sekä, uudet\nturkkinsa erään apinapuun varjoon lähelle porttia.\n\nAstellessaan narskutellen ovea kohti hän keksi suurenmoisen ajatuksen:\n\"Minä vien heidät kaikki ulos huristamaan. Siinä on parahiksi tilaa!\"\nhän sanoi.\n\nEipä edes nykyäänkään, jolloin yksin vuokra-ajuritkin käyttävät\nautomobiilia, auton omistaja voi sanoa ystävälleen: \"Olen ostanut\nauton. Lähde mukaan huristamaan\", yhtä itsetiedottomalla äänellä\nkuin sanoisi: \"Olen ostanut veneen. Lähde mukaan purjehtimaan\",\ntai \"Olen ostanut talon. Lähde mukaan katsomaan sitä.\" Yksinpä\nnykyäänkin, vieläpä keskellä Lontootakin automobiilissa on jotain --\nniin, jotain... Jokainen, joka on ostanut auton, ja jokainen, joka\non haaveillut auton ostoa, käsittää minut. Hyödytöntä on sanoa, että\nautomobiili on banaalisin kapine, mitä kuvitella voi. Sitä se ei ole.\nSe on kerskailun kaikkein korkein tunnuskuva. Jos automobiili vaikuttaa\nsillä lailla nykypäivinä ja Berkeleyn aukiolla, niin mitä se lieneekään\nvaikuttanut tuossa hämärässä menneisyydessä ja tuossa hämärässä\nkaupungissa kolmen tunnin pikajunamatkan päässä Euston-asemalta? Meidän\non pakotettava mielikuvitus voimakkaaseen ponnistukseen saadaksemme\nvastauksen siihen kysymykseen. Silloin voi ymmärtää, että Denry oikein\nkihelmöitsi ylpeydestä.\n\n\"Onko herra kotona?\" hän tiedusti palvelijalta, joka esiintyi\nasianmukaisessa asussa, mutta yksityiskohdiltaan siivottomana.\n\n\"Ei, herra. Ei se oo' käynyt teellä.\"\n\n(\"Silloin vien naiset ajelemaan\", virkkoi Denry itsekseen.)\n\n\"Käykää sisään! Käykää sisään!\" huusi ääni salin avoimen oven toiselta\npuolen, Nellien ääni! Perhe, joka on kohonnut liiketoiminnan avulla,\nliittää käytöksessään ja elämässään ulkonaisen komeuden siitä kastista,\njohon se on kavunnut, luontevuuteen ja vapauteen siitä kastista, minkä\nse on jättänyt.\n\n\"Mikä yllätys!\" virkkoi ääni. Nellie ilmestyi punaposkisena.\n\nDenry heitti uuden automobiililakkinsa äkkiä eteisnaulakkoon. Ei!\nHän ei toivonut, että Nellie näkisi sen. Hän toivoi, ettei Nellie\nnäkisi sitä. Nyt, kun todella oli koittanut hetki julistautua\nautonomistajaksi, häntä alkoi pelottaa ja hermostuttaa. Häntä olisi\nhaluttanut piilottaa lakkinsa. Mutta Denryhän olikin aivan toisenlainen\nkuin tavallinen ihmissuku. Hän saattoi tuntea itsensä noloksi uudessa\npuvussakin. Omituinen henkilö.\n\n\"Halloo!\" tervehti tyttö häntä.\n\n\"Halloo!\" hän tervehti tyttöä.\n\nHeidän katseensa koskettivat toisiaan.\n\n\"Isä ei ole vielä tullut\", lisäsi Nellie. Denryn mielestä hän ei ollut\noikein ennallaan.\n\n\"No\", hän kysyi, \"mikä yllätys täällä sitten on?\"\n\nNellie viittasi häntä käymään saliin.\n\nYllätys oli muuan ihmeellinen nainen, joka teki suurenmoisen\nvaikutuksen mustassa puvussaan -- se ei ollut mustaa silkkiä, vaan\npehmeää, hauraampaa kangasta. Hän lojui lepotuolissa tavattoman\nsulavana ja rauhallisena. Musta egyptiläinen hartiavaippa, joka\nvälkkyi hopealta, oli liukumaisillaan hänen olkapäiltään. Hänen\ntukkansa oli kammattu -- niin, se oli _kammattu;_ se oli ilmeisesti\noikein päätä pyörryttävä taideteos. Denry saattoi nähdä hänen molemmat\njalkansa ja toisen nilkan. Kengät, harsosukat -- sellaisia kenkiä,\nsellaisia harsosukkia ei oltu koskaan ennen nähty Bursleyssä, eipä\nedes tanssiaisissakaan! Hän oli surupuvussa ja melkein kokonaan\nkoristuksitta, mutta mustan keskeltä vilahti siellä ja täällä kultaa,\nmikä teki ihmeellisen rikkaan vaikutuksen. Kokemattominkin olisi\nsanonut ja täydellä syyllä: \"Hänen täytyy olla varakas ja hieno\nnainen.\" Koko puku oli yksityiskohtiaan myöten suurenmoinen. Siinä\nolisi voinut olla kymmenen miljoonaa pistosta. Kymmenen ompelijatarta\nolisi voinut valmistaa sitä kymmenen vuoden ajan. Mikroskoopillinen\ntarkastelu olisi vain voinut syventää ihmettelyä.\n\nHän oli jotain uutta Kaupunkiviisikossa, jotain aivan uutta.\n\nDenry ei pysynyt tilaisuuden herrana. Hän oli harvoin pikkutilanteen\nherra. Ja vaikka hän olikin viime aikoina omaksunut melkoisen määrän\nseurustelutottumusta, se unohtui häneltä alituiseen, niin ettei hän\nsaattanut turvautua siihen hetkellä, jolloin sitä kipeimmin tarvittiin,\nkuten esimerkiksi nyt.\n\n\"Kas, Denry!\" sanoi tuo ihmeellinen mustapukuinen olento pehmeästi.\n\nJa Denry pakottausi levolliseksi ikäänkuin veteen sukeltaakseen ja\nsanoi:\n\n\"Kas, Ruth!\"\n\nSiinä oli nainen, jota hän oli kerran rakastanut ja suudellut ja\nmielinyt vaimokseen. Hän oli hyvillään siitä, että Ruth oli aloittanut\nristimänimellä, sillä hän ei voinut muistaa tämän sukunimeä. Hän ei\nedes muistanut, oliko koskaan tullut kuulleeksikaan sitä. Hän tiesi\nvain sen verran, että muutettuaan Bursleystä isänsä luo Birminghamiin\nRuth oli mennyt naimisiin jonkun kanssa, jolla oli kaksoisnimi, joka\noli hyvissä varoissa ja häntä itseään vanhempi ja kaikesta päättäen\nkorkeassa yhteiskunnallisessa asemassa; ja tämä joku oli sitten kuollut.\n\nRuth käyttäytyi aivan rauhallisesti. Hänen menettelyssään ei ollut\nvähintäkään vihjausta siihen suuntaan, että hän odotti saavansa\nosakseen yksinäiselle leskelle tulevaa säälittelyä tai etteivät he\nkaksi voisi koskaan enää puhutella toinen toistaan luonnollisesti,\nkoska olivat yhteen aikaan olleet kihloissa keskenään. Hän puhui\naivan kuin ei hänelle olisi koskaan tapahtunut mitään ja ikäänkuin\nnoin neljäkolmatta tuntia olisi kulunut siitä, kuin he viimeksi\nnäkivät toisensa. Denry aavisti, että Ruth oli varmaankin oppinut tuon\nperäti hyödyllisen diplomaattisen tyyneyden joutuessaan kosketuksiin\nmiesvainajansa säädyn kanssa. Hänelle itselleen se oli arvokas opetus:\n\"Käyttäydy aina, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut -- samantekevää,\nmitä on tapahtunut.\"\n\nItsekseen hän sanoi:\n\n\"Olipa hyvä, että tulin autollani.\"\n\nHän tuntui tarvitsevan jotain puolustautuakseen kaiken tuon rikkauden\nja suuremman seurustelutottuneisuuden äkilliseltä hyökkäykseltä, ja\nautomobiili soveltui siihen oivallisesti.\n\n\"Olen kuullut sinusta varsin usein viime aikoina\", sanoi Ruth lievästi\nhymyillen ja järjestäen ikäänkuin salavihkaa hameensa laskosta.\n\n\"Vai niin\", vastasi Denry, \"valitettavasti en voi sanoa samaa sinusta.\"\n\nKenties hiukan vaarallista, mutta silti hänen mielestään aika sievästi\nsanottu.\n\n\"Oh!\" virkkoi Ruth. \"Minä olen ollut niin paljon poissa Englannista. Me\njuttelimme juuri virkistysmatkoista. Sanoin rouva Cotterillille, että\nheidän pitäisi tänä vuonna lähteä muutteen vuoksi Sveitsiin.\"\n\n\"Niin, rouva Capron-Smith sanoi juuri --\", tokaisi rouva Cotterill.\n\n(Siinä oli siis hänen nimensä.)\n\n\"Se olisi kerrassaan ihanaa!\" sanoi Nellie haltioituneena.\n\nSveitsiin! Ihmeellistä, kuinka hän oli saanut yhdellä ainoalla sanalla\nvedetyksi rajaviivan bursleyläisten ja itsensä välille. Cotterillit\neivät olleet koskaan käyneet Englannin ulkopuolella. Eikä siinä kyllin,\nvaan Cotterillit eivät olleet koskaan uneksineetkaan käydä Englannin\nulkopuolella. Denry oli käynyt kerran Dieppessä ja palannut kuin\nTimbuktusta kuuluisana matkailijana. Ja Ruth jutteli huolettomasti\nSveitsistä!\n\n\"Siellä taitaa olla aika hauskaa\", hän sanoi.\n\n\"On\", virkkoi Ruth, \"siellä on suurenmoista kesällä. Mutta oikea\nkausi on tietysti talvella, urheilun vuoksi. Ellei ole tilaisuutta\nheittäytyä vapaaksi talvella, niin täytyy luonnollisesti tyytyä kesään,\nja suurenmoista siellä on silloinkin. Olen varma siitä, että se olisi\nsinusta hirveän hauskaa, Nell.\"\n\n\"Se on varmaa -- hirveän hauskaa!\" Nellie myönteli. \"Minä puhun siitä\nisälle. Minä laitan niin, että hän --\"\n\n\"Mutta Nellie\", varoitti äiti häntä.\n\n\"Sen minä teen, äiti\", väitti Nellie.\n\n\"Siinähän isä tuleekin\", huomautti rouva Cotterill kuunneltuaan.\n\nEteisestä kuului askelia, jotka häipyivät ruokasaliin.\n\n\"Kummallista, ettei isä tule tänne. Varmaankin hän kuuli meidän\npuheemme\", sanoi Nellie ikäänkuin jostain pikkuseikasta harmistunut\ntyranni.\n\nKello helähti, ja sitten saapui palvelija saliin huomauttaen rouva\nCotterillille: \"Jos rouva tekisi niin hyvin\", ja rouva Cotterill katosi\nsulkien oven jälkeensä.\n\n\"Mitä ihmettä niillä nyt on tekeillä?\" uteli Nellie, ja hänkin poistui\notsa rypyssä jättäen Denryn ja Ruthin kahden kesken. Nellien otsasta\nsaattoi havaita, että hänen isänsä saisi kerrankin kuulla jotain.\n\n\"En ole vielä nähnyt herra Cotterillia\", sanoi rouva Capron-Smith.\n\n\"Milloin saavuit?\" kysyi Denry.\n\n\"Vasta tänä iltapäivänä.\"\n\nRuth jutteli edelleen.\n\nKatsellessaan häntä kuunnellen ja silloin tällöin älykkäästi vastaten\nDenry näki, että rouva Capron-Smith oli totisesti se nainen, jota Ruth\noli niin taitavasti jäljitellyt kymmenen vuotta sitten. Tuo jäljittely\noli silloin erehdyttänyt hänet; hän oli pitänyt sitä luonnollisena. Nyt\nse ei olisi häntä erehdyttänyt -- hän tiesi sen. Mutta tämä oli oikeata\nlajia, joka kestäisi arvostelun missä tahansa... Sveitsi! Eikä vain\nSveitsi, vaan Sveitsi hienostettuna! Sveitsi talvella! Hän aavisti,\nettä Ruthin mielestä ei Sveitsiin kannattanut lähteä kesällä -- jos\nhalusi pysyä säätynsä tasolla. Mutta talvella...\n\n\nII.\n\nNellie oli ilmoittanut yllätyksen odottavan Denryä, kun tämä astui\ntaloon; mutta vaikka tämä osoittausikin merkilliseksi ja onnistuneeksi,\nei se kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen yllätykseen, mikä\nherra Cotterillilla oli varattuna Nellielle, tämän äidille, Denrylle,\nBursleyn kaupungille ja erinäisille henkilöille pitkin maata.\n\nRouva Cotterill saapui hysteerisenä häiritsemään Denryn ja Ruthin\nkaksinpuhelua. Päättäen toimeliaista käsistä, jotka eivät tällä\nkertaa levänneet siivosti toinen toisensa päällä, vaan pyörivät mitä\neriskummallisimmin hänen päänsä vaiheilla, oli täysin selvää, että\nrouva Cotterill oli joutunut peräti tavattoman mielenliikutuksen\nvaltaan.\n\n\"Se on noiden saarnamiesten syy -- lopultakin! Tiesin, että niin\nkävisi! Se on kokonaan noiden saarnamiesten syy! Ne eivät tahdo jättää\nhäntä rauhaan, ja nyt se on tehty.\"\n\nSen verran rouva Cotterill. Hän vaipui tuolille. Hänellä ei ollut enää\npienintäkään häpeän tuntoa, hän ei välittänyt vähääkään siitä, mikä\noli hänen arvolleen sopivaa. Hän tuntui unohtaneen, ettei erinäisiä\nasioita käy pohtiminen vierailuhuoneessa. Hän oli poistunut huoneesta\nvaltuusmies Cotterillin rouvana; palatessaan hän ei ollut erikoisesti\nmitään, vain tappion olennoima. Muutos oli tapahtunut viidessä\nminuutissa.\n\nRouva Capron-Smith ja Denry vilkaisivat toinen toiseensa, ja yksinpä\nrouva Capron-Smithkin joutui tuokioksi ymmälleen. Sitten Ruth\nlähestyi rouva Cotterillia ja tarttui hänen käteensä. Kenties ei\nrouva Capron-Smith ollut sittenkään niin hämmästyksissään. Hän ja\nNellien äiti olivat aina olleet \"hyvin ystävällisissä väleissä\". Ja\nKaupunkiviisikossa \"hyvin ystävälliset välit\" merkitsevät jotakuinkin\npaljon.\n\n\"Ehkä teidän olisi parasta jättää meidät kahden kesken\", Ruth ehdotti\nkääntäen päätään vilkaistakseen Denryyn.\n\nJuuri sitä tämä halusikin. Ei ollut epäilemistäkään, ettei Ruth ollut\nehdottomasti hienostolainen. Hänen käytöstavassaan ei ollut vähintäkään\nvirhettä.\n\nDenry poistui sanoen itsekseen: \"Nyt sitä mennään!\"\n\nEteisestä hän näki avoimen oven kautta valtuusmies Cotterillin seisovan\nruokasalin uuniin nojautuneena.\n\nDenryn huomatessaan Cotterill suoristausi kömpelön karskisti.\n\n\"Nuori mies\", hän sanoi teeskennellen vanhaa suojelevaa käytöstään,\n\"käykää sisään. Voittehan tekin saada sen tietoonne. Te olette meidän\nystäviämme. Käykää sisään ja sulkekaa ovi.\" Nellieä ei ollut näkösällä.\nDenry astui sisään ja sulki oven. \"Istukaa\", sanoi Cotterill.\n\nJa aivan kuin hän olisi sanonut: \"Jaa, sinä olet koko sukkela\nnuorukainen etkä ole onnistunut niinkään huonosti tässä elämässä;\nja palkinnoksi minä aion suoda sinulle etuoikeuden kuulla meidän\nonnettomuudestamme, joka jostain merkillisestä syystä tuottaa minulle\nsuurempaa kunniaa kuin sinun onnesi sinulle itsellesi, nuori mies.\"\n\nJa hän siveli karkeata harmaata partaansa.\n\n\"Aion huomenna jättää oikeuteen vararikkoanomukseni\", hän sanoi\nnaurahtaen lyhyesti.\n\n\"Niinkö!\" sanoi Denry, joka ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Hänen\nnimensä ei ollut Capron-Smith.\n\n\"Niin; ne eivät jätä minulle muuta keinoa valittavaksi\", sanoi herra\nCotterill.\n\nSitten hän esitti lyhyen historian viimeaikaisista liiketoimistaan\ntuolle nuorelle miehelle. Ja hän tuntui kuvittelevan sitä\njonkinlaiseksi väkiköyden vedoksi velallistensa ja velkojainsa kesken,\nollen siinä itse köytenä. Hän tuntui haluavan tehdä tiettäväksi,\nettä hän oli aina parhaansa mukaan koettanut saada suurimman hyödyn\nsuurimmasta määrästä, mutta että nuo visapäiset saamamiehet olivat\nalituiseen tehneet sen tyhjäksi. Silti ei hän kantanut kaunaa heitä\nkohtaan. Onni vaihtelee väkiköydenvedossa. Hän koetti uskotella\nnukkavierun mahtavana, että vararikko kuudenkymmenen korvilla ja\nyhteiskunnassa, missä ennen on ollut merkkimiehiä, on vain ohimenevä\npikkutapaus.\n\n\"Kummastuttaako se teitä?\" hän kysyi typerästi hymyillen.\n\nDenry käytti tilaisuutta kostaakseen kaikesta siitä suojelevaisuudesta,\nmihin oli saanut alistua vuosikymmenen ajan.\n\n\"Ei!\" hän sanoi. \"Entä teitä itseänne?\"\n\nHerra Cotterill ei potkaissut Denryä talostaan hävyttömänä nuorena\ntolvanana, hän vain uusi typerän hymynsä.\n\nDenry oli ollut tuokion ajan kummissaan, mutta oli nopeasti toipunut.\nCotterillin luhistuminen oli noita tapahtumia, jotka jokainen\nteräväjärkinen ihminen voi ennustaa, kun ne ovat tapahtuneet. Cotterill\noli antautunut rakennuskeinotteluihin, rakentanut ja kiinnittänyt,\nrakentanut ja kiinnittänyt, myynyt voitolla, myynyt voitotta ja jäänyt\nitse pitämään monta taloa; hän oli turvautunut vekseleihin, toisiin\nkiinnityksiin ja kolmansiin kiinnityksiin; ja koska hän oli rakentaja\neikä voinut tehdä muuta kuin rakentaa, niin hän oli rakentanut edelleen\nsiitä huolimatta, ettei Bursley ollut laisinkaan innostunut hänen\nluomuksiinsa. Jos Bursleyn kaupunginpuistossa olisi löydetty rikkaita\nkultasuonia, olisi Cotterill omistanut kaivosleirin ja kasannut\nitselleen suunnattoman omaisuuden; mutta onnettomuudeksi ei puistossa\nlöydetty kultasuonia. Ei kukaan tuntenut hänen asemaansa; ei kukaan\ntunne koskaan rakennuskeinottelijan asemaa. Hän ei tuntenut sitä\nitsekään. Liikkeellä oli ollut huhuja, mutta ne oli kumottu sopivalla\ntavalla. Kun hän äskettäin oli evännyt pormestarin kaulakäädyt käteisen\nrahan puutteessa, oli se selitetty johtuvaksi älykkäisyydestä.\nHarien kotielämänsä oli aina jatkunut samaan kohtuullisen ylelliseen\ntapaan. Hän oli aina maksanut leipurille, teurastajalle, räätälille\nja ompelijattarelle. Ja nyt hänen oli esitettävä vararikkoanomus, ja\nhuomenna koko kaupunki kertoisi odottaneensa sitä jo vuosikausia.\n\n\"Mihin aiotte ryhtyä?\" tiedusti Denry ystävällisen uteliaana.\n\n\"Niin\", sanoi Cotterill, \"sehän se tässä onkin kysymyksessä. Minulla on\nveli rakennusurakoitsijana Torontossa. Häneltä vetelee oikein hyvin;\nsiellä valtameren takana vasta osataankin rakentaa. Kirjoitin hänelle\ntässä tuonoin, ja hän vastasi paluupostissa -- paluupostissa -- että\nhän tarvitsi juuri minun laistani miestä pitämään töitä silmällä.\nNiin, John alkaa jo käydä vanhaksi. Kuten näette, on minulla siellä\nmahdollisuuksia.\"\n\nIkäänkuin sanoakseen: \"Oikeamielisille on aina apu lähellä.\"\n\n\"Juttelen teille näitä, koska olette ikäänkuin perheen ystäviä\", hän\nlisäsi.\n\nSitten, pitkältä vaiettuaan, hän aloitti toivorikkaasti, hilpeästi,\nrohkeasti:\n\n\"Vielä nytkin selviäisin vallan sievästi, jos saisin vain pari tuhatta\nkäsiini -- ja vakuutta minulla on yllin kyllin.\"\n\n\"Eiköhän olisi hiukan myöhäistä?\"\n\n\"Ei ensinkään. Jos vain joku, joka todella tuntee kaupungin ja luottaa\nkiinteistökauppaan, luovuttaisi pari tuhatta -- jaa-a, viidessä\nvuodessa hän saisi sen summan kaksinkertaiseksi.\"\n\n\"Todellakin!\"\n\n\"Niin\", sanoi Cotterill. \"Katsokaahan Claren katua.\"\n\nClaren katu oli hänen terrakotta-mestariteoksiaan.\n\n\"Kuulkaahan\", sanoi Cotterill mielistelevästi. \"En usko, että kukaan\nkykenee opettamaan _teille_ suuriakaan kiinteistöjen arvosta tässä\nkaupungissa. Te tunnette sen asian yhtä hyvin kuin minäkin. Jos teillä\nsattuisi olemaan vapaana pari tuhatta -- hitto vieköön! sellaista\ntilaisuutta ei kannatakaan tarjota joka miehelle.\"\n\n\"Niin\", sanoi Denry. \"Ei minunkaan mielestäni kannata.\"\n\n\"Tarjoan sen teidän käytettäväksenne\", jatkoi Cotterill oivaltamatta\nDenryn huomautuksen kärkeä. \"Tehän olette perheen ystäviä. Te käytte\nmeillä niin usein. Niin, johan siitä on melkein kymmenen vuotta...\"\n\nDenry huokasi: \"Olen kai käynyt täällä noin yhden kerran kahdessa\nviikossa verraten säännöllisesti. Siitä tulee kaksi sataa viisikymmentä\nkertaa kymmenessä vuodessa. Niin...\"\n\n\"Vaikkapa pari tuhatta\", sanoi Cotterill miettiväisenä.\n\n\"Kaksi tuhatta jaettuna kahdella ja puolella sadalla -- siitä tulee\nkahdeksan. Kahdeksan puntaa käynniltä. Se on aika kallista, Cotterill,\naika kallista. Ihanhan teitä voisi pitää puolena tusinana kuuluisia\nlääkäreitä yhteen käärittyinä.\"\n\nHän ei ollut koskaan ennen nimittänyt valtuusmiestä koristelematta\n\"Cotterilliksi\". Herra Cotterill punastui ja nousi.\n\nDenry ei esiinny edukseen tässä kohtauksessa. Häneltä puuttui\njalomielisyyttä. Muuta puolustusta ei hänen hyväkseen voi esittää kuin\nsen, että herra Cotterill oli nimittänyt häntä \"nuoreksi mieheksi\"\naivan liian usein kymmenen vuoden kuluessa. Se on sukkela puolustus.\n\n\nIII.\n\n\"Ei\", kuiskasi Ruth päällysvaatteissaan. \"Älä tuo sitä ovelle. Minä\nkävelen sinun mukanasi portille ja nousen siellä autoon.\"\n\nDenry nyökkäsi.\n\nHe poistuivat yhdessä. Ruth kuului todellakin asustavan\nKaupunkiviisikon hotellissa Knypessa, joka siihen aikaan oli ainoa\nKaupunkiviisikon hotelleista, mikä toden teolla oli olevinaan\n\"ensiluokkainen\" kokosivu-ilmoituksen merkityksessä. Se seikka,\nettä Ruth asusti Kaupunkiviisikon hotellissa, teki jälleen Denryyn\nvoimakkaan vaikutuksen. Hän esiintyi totta tosiaan suurenmoisesti.\nHän oli aikonut kävellä puiston halki Bursleyn asemalle ja matkustaa\njunalla Knypeen, ja kun Denry äkkiä antoi ilmi automobiilinsa ja\ntarjoutui viemään hänet sillä hotelliin, joutui Ruth vuorostaan\nihmetyksen valtaan. Hänen äänessään kuvastuva kummastus, kun hän\nhuudahti: \"Onko sinulla _automobiili_?\" oli kaikkea muuta kuin naivi.\n\nNiin he poistuivat yhdessä tuosta kovan onnen talosta Ruthin\nilmoitettua hilpeästi Nellielle, joka oli jälleen tullut saapuville\nkiusallisen masentuneisuuden valtaamana, että hän palaisi seuraavana\npäivänä.\n\nJa Denry astui ajotietä pitkin viimeisenä näkemyksenään tuo lapsi\nparka, Nellie, joka seisoi ovella heitä saatellen. Merkillistä, kuinka\nsuuressa määrin hän oli pysynyt lapsena. Denry tiesi, että hänen täytyi\nolla jo vanhempi kuin puolivälissä kolmattakymmentä, ja kuitenkin hän\npysytteli itsepintaisesti aito tyttönä. Suloinen pikku olento; mutta\n_savoir vivre_ oli hänelle tuntematon käsite, hän ei kyennyt pysymään\ntilanteen tasalla, hänellä ei ollut laisinkaan ulkonaista ylpeyttä.\nPelkästään sievä, iloinen tyttö, merkillisen tyttömäinen... Cotterillit\nolivat suoriutuneet tuosta onnettomasta illasta huonosti. He eivät\nolleet osoittaneet mitään arvokkuutta, ei mitään hilliytymistä; ja ukko\nCotterill oli ollut suorastaan hullu ehdotuksineen. Rouva Cotterill\noli ollut lopen masentunut, ja vain Ruthin tyyni, vallitseva vaikutus\noli saanut hermostuneen ja uikuttavan Nellien malttamaan mieltään sen\nverran, että hän tuli saattamaan vieraita ovelle.\n\nVarsin surullinen juttu.\n\nKun hän oli menestyksellä saanut automobiilin käyntiin ja he\nliukuivat Moorthornen mäkeä alaspäin rinnatusten, olkapäät toinen\ntoisessaan kiinni, karkoitti Denry mielestään vararikkoisen perheen\nsynnyttämän painajaistunnelman. Eihän hänellä ollut kaikesta huolimatta\nmitään syytä alakuloisuuteen. Hän ei ollut tehnyt vararikkoa.\nHän kasasi yhtä mittaa rikkautta itselleen. Hänelle karttui nyt\nvarallisuutta koneellisesti. Äidin elämäntapojen vuoksi eivät hänen\nelinkustannuksensa nousseet lähimaillekaan tulojen tasalle. Ja Ruth --\nhänkin oli varakas. Hän tunsi, että Ruthin täytyi olla varakas sanan\ntarkimmassa merkinnössä. Ja varallisuutta täydensi maailmankokemus.\nRuth oli hänen vertaisensa. Ruth ymmärsi asioita yleensä. Hän oli\nelänyt, matkustellut, kärsinyt, miettinyt -- lyhyesti sanoen, hän\noli viimeistelty valmiste. Hän ei ollut mikään avuton, kehittymätön\npikkutyttö. Lisäksi hän oli vähemmän kova kuin entisaikaan. Hänen\näänensä ja liikkeensä olivat toista laatua. Maailma oli pehmentänyt\nhänet. Ja äkkiä Denryn mieleen juolahti, että hänen ainoa vikansa --\ntuhlaavaisuus -- oli nyt menettänyt merkityksensä, kun hän oli itse\nvarakas.\n\nDenry kertoi Ruthille kaiken, mitä herra Cotterill oli puhunut\nKanadasta. Ja Ruth kertoi hänelle kaiken, mitä rouva Cotterill oli\npuhunut Kanadasta. Ja he olivat yhtä mieltä siitä, että herra Cotterill\noli saanut ansaitun palkkansa ja että oman etunsa kannalta Kanada oli\nainoa paikka, joka soveltui Cotterilleille; ja mitä pikemmin, sitä\nparempi. Ihmisten on alistuttava vararikon seuraamuksiin. Mitään muuta\nei voinut enää tehdä.\n\n\"Minun mielestäni on sääli, että Nellienkin täytyy lähteä\", sanoi Denry.\n\n\"Oh, niinkö?\" vastasi Ruth.\n\n\"Niin, joutua sellaiseen vieraaseen maahan. Hänestä ei ole\nkanadalaistytöksi. Jos hän voisi vain saada jonkin toimen täällä... Jos\nvoisi keksiä hänelle jotain.\"\n\n\"Oh, minä en ole _laisinkaan_ samaa mieltä kuin sinä\", sanoi Ruth.\n\"Arveletko todellakin, että hänen pitäisi erota vanhemmistaan _juuri\nnyt?_ Hänen paikkansa on vanhempien luona. Ja sitä paitsi, näin meidän\nkesken sanoen, hänellä on siellä paljoa suuremmat mahdollisuudet\npäästä naimisiin kuin _tässä_ kaupungissa -- kaiken tämän jälkeen.\nTietysti minusta on kovin ikävää erota hänestä -- ja myöskin rouva\nCotterillista. Mutta...\"\n\n\"Taidat olla oikeassa\", myönsi Denry.\n\nJa he kiitivät upeasti edelleen Kaupunkiviisikon lyhtyvaloisessa\nyössä. Ja Denry viittasi taloonsa kun he ajoivat ohitse. Ja kumpikin\najatteli paljon turvallista asemaansa tässä maailmassa ja tulojaan ja\npankkiirinsa mesikielistä kohteliaisuutta; ja myöskin vararikkoisen\nikävää asemaa... Vararikkoiselle ei mahtanut mitään.\n\nIV.\n\nEräänä pakkasaamuna talven alkupuolella olisi saattanut nähdä heidät\nyhdessä aivan toisenlaisissa ajoneuvoissa -- ensimmäisen luokan osaston\nhaltijoina pikajunassa, joka kiiti Knypesta Liverpooliin. Heillä\noli osasto kokonaan hallussaan, ja he olivat sijoittuneet siihen\nmahdollisimman ylellisesti. Kumpikin oli verhoutunut turkiksiin, ja\nturkisvaippa liitti heidän polvensa suojaansa. Ylt'ympärille oli\nsiroteltu aikakauskirjoja sekä sanomalehtiä niin runsaasti, että niiden\narvo vastasi varmaankin päivätyöläisen koko päiväpalkkaa; ja kun Denryn\nsilmä kohtasi junailijan silmän, se virkkoi \"shillinki\". Lyhyesti\nsanoen, ei kukaan olisi saattanut olla korkeammalla muiden yläpuolella\nkuin he olivat sinä aamuna tuossa osastossa.\n\nTämä matka aiheutui omituisista tapahtumista.\n\nHerra Cotterill oli tehnyt vararikon ja heittänyt yltään\nkaupunginvaltuusmiehen kaavun. Hän oli alistunut kiusallisen\ntarkkoihin kuulusteluihin ja noiden hillittömästi haukkuvien petojen,\nsaamamiestensä törkeään nuuskintaan. Hän oli paljastanut kirjansa,\nkirjeenvaihtonsa, järjestelmänpuutteensa, ylellisen kotielämänsä\nja sen ikävän seikan, että oli jatkanut liikettään kauan senkin\njälkeen, kun jo tiesi olevansa maksukyvytön. Hän oli usean kuukauden\najan, mainittujen petojen etuja ajaakseen, jatkanut omaa liikettään\ntilapäisenä hoitajana ja määräpaikasta. Ja vähitellen oli kaikki\nhänen omaisuutensa saatu myydyksi. Ja loppuviikoiksi oli Cotterillin\nperheen täytynyt lähteä paljaaksi riisutusta talostaan ja majailla\nvuokra-asunnossa. He olivat päättäneet matkustaa Kanadaan Liverpoolin\nkautta, ja päivää varemmin kuin Denry ja Ruth matkustivat Liverpooliin,\nhe olivat lähteneet Bursleyn kaupungista (jonka herra Cotterill oli\nniin laajalti silannut terrakottalla) maineetta ja laulutta. Eipä edes\nDenrykään, joka kuitenkin oli käynyt jäähyväisiä lausumassa heidän\nmajapaikassaan, ollut saattanut heitä asemalle; mutta Ruth Capron-Smith\noli ollut saattelemassa asemalla. Hän oli keskeyttänyt oleskelunsa\nSouthportissa saapuakseen Bursley'iin ja toimittanut heidät sieltä\nmatkaan kuten ystävä ainakin. Heidän lähtönsä jälkeen oli järjestettävä\nerinäisiä asioita, ja Ruth oli luvannut pitää niistä huolen.\n\nMutta heti heitä saateltuaan Ruth oli tavannut Denryn kadulla.\n\n\"Ajattelehan\", hän sanoi jyrkästi, \"nuo ihmiset aikovat toden teolla\nmatkustaa kolmannessa luokassa. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä.\nHerra ja rouva Cotterill pitivät sen minulta salassa, enkä olisi\nsaanutkaan tietää siitä, ellei Nellie olisi tullut sanoneeksi jotain.\nSen vuoksi he ovat lähteneet jo tänään. Laiva ei lähde ennenkuin\nhuomenna iltapäivällä.\"\n\n\"Kolmannessa luokassa?\" Ja Denry vihelsi.\n\n\"Niin\", sanoi Ruth. \"Tietysti pelkkää ylpeyttä. Ukko Cotterill tahtoi\nsäästää joka pennin, minkä sai haalituksi kokoon, jotta voisi esiintyä\nedes pikkuruisen komeasti Torontoon päästyään, ja niin -- kolmannessa\nluokassa! Ajattelehan Nellieä ja rouva Cotterillia kolmannessa luokassa.\nJos olisin tietänyt sen, niin olisin muuttanut asian, sen takaan, enkä\nolisikaan siinä vitkastellut. Ja nyt se on liian myöhäistä.\"\n\n\"Eipähän ole\", vastusti Denry päättäväisesti.\n\n\"Mutta he ovat jo lähteneet.\"\n\n\"Voisin sähköteitse tilata Liverpoolista salonkipaikat -- niitä on\nyllin kyllin tähän aikaan vuodesta -- ja huomenna voisin puikahtaa\nLiverpooliin ja tavata heidät laivalla ja pakottaa muuttamaan.\"\n\nRuth tiedusti, uskoiko hän todellakin sen käyvän päinsä, ja hän\nvakuutti sen varmaksi.\n\n\"Toisen luokan paikat sopisivat paremmin\", sanoi Ruth.\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Niin, siellä ei tarvitse pukeutua päivälliseksi ja niin edespäin.\nEihän heillä ole sellaisia pukuja.\"\n\n\"Ei tietenkään\", sanoi Denry.\n\n\"Kuulehan\", virkkoi Ruth hurmaavasti hymyillen. \"Pannaan me\nkustannukset puoliksi. Ja lähdetään Liverpooliin yhdessä ja -- tuota\nnoki -- hankitaan pikku lahjoja ja järjestetään koko asia. Minä\nmatkustan huomenna Southportiin, ja Liverpool on matkan varrella.\"\n\nDenry ihastui ehdotukseen ja sähkötti menestyksellisesti Liverpooliin.\n\nJa niin he istuivat sinä aamuna yhdessä Liverpoolin pikajunassa.\nSe avuliaisuussuunnitelma, johon he olivat antautuneet, vaikutti\nvoimakkaasti heidän mielialaansa, joka kävi sekä tuttavalliseksi että\nhelläksi. Ruth ei laisinkaan salannut tunteitaan Denryä kohtaan;\nja tuijottaessaan vuorostaan naapuriinsa, joka istui vastapäätä\nherkullisen kypsänä (Ruth oli häntä itseään hiukkasen vanhempi),\nviehättävästi puettuna, täydellisenä jokaisessa yksityiskohdassa\nkäytökseltään, tietäen kaiken, mitä elämästä oli tiedettävä, ja sievän\nomaisuuden varmana omistajana -- tuijottaessaan tuohon olentoon Denry\nmietti riemukkaana, voitostaan varmana:\n\n\"Tietenkin minulla on kolikoita. Mutta niin on hänelläkin -- kenties\nenemmänkin. Senvuoksi hänen täytyy pitää minusta yksistään oman itseni\nvuoksi. Tuo loistava olento on ollut kaikkialla ja nähnyt kaiken, ja\nhän palaa Kaupunkiviisikkoon ja palaa _minun_ luokseni.\"\n\nSe oli hänen ylpein hetkensä. Ja siinä hän näki tulevaisuutensa paljoa\nloistavampana kuin oli uneksinutkaan.\n\n\"Milloin sinulta päättyy suruaika?\" hän kysyi;\n\n\"Kahden kuukauden perästä\", sanoi Ruth.\n\nTämä ei ollut mikään kosinta eikä suostumus, mutta kyllä se oli jo\nvarsin lähellä näitä. He olivat ääneti ja onnellisia.\n\nSitten Ruth sanoi:\n\n\"Onko sinulla koskaan liikeasioita Southportissa?\"\n\nJa Denry vastasi verrattomalla tavalla:\n\n\"Kyllä niitä aina tulee.\"\n\nJälleen äänettömyys. Tällä kertaa Denry tunsi menevänsä naimisiin\nRuthin kanssa.\n\n\nV.\n\nWhite Star yhtiön valtamerihöyry _Titubic_ työntyi vedestä kuin\ntalorivi rantasiltaa vastaan. Sen kävelykannella oli suuri väkijoukko\nja rantasillalla seisoi vieläkin suurempi. Kävelykannen yläpuolella\nasteli upseereita komentosillalla, ja sen yläpuolella oli tuuletussilta\nja sen yläpuolella savutorvet savua tupruttaen ja jossain vielä\nylempänä pari lippua, liehuen tuulessa. Ja rantalaiturin väkijoukon\ntakana ulottui rivi nelipyöräisiä vaunuja ja raihnaisia hevosia.\nRantalaituri heilui lievästi nousuveden liikuttamana. Ainoastaan laiva\nnäytti tukevalta, ikäänkuin lujalle pohjalle juotetulta.\n\nYlihangan puolella kävelykantta, sadan muun pikkuryhmän joukossa,\nseisoi ryhmä, jonka muodostivat herra ja rouva Cotterill sekä Ruth ja\nDenry. Nellie seisoi erillään muutaman jalan päässä. Rouva Cotterill\nitkeskeli. Tietenkin ihmiset luulivat hänen itkevän jäähyväisiään,\nmutta niin ei ollut laita. Hän itki siitä syystä, että Denry ja Ruth\nolivat lujalla tahdollaan pakottaneet heidät luopumaan kolmannesta\nluokasta ja ottamaan haltuunsa ihanat ja tilavat hyttipaikat toisessa\nluokassa, missä palvelusväki kohteli heitä aivan eri tavalla. Hän itki\nsen vuoksi, että heidät oli yllätetty kolmannen luokan matkustajina.\nHän itki siitä syystä, että häntä hävetti ja että ihmiset olivat niin\nystävällisiä. Hän tunsi itsensä samalla haavaa iloiseksi ja hyljätyksi.\nHäntä halutti puhjeta kiitollisuuden psalmeihin, ja samalla häntä\nhalutti kirota.\n\nHerra Cotterill sanoi jäykästi, että hän maksaisi kyllä takaisin -- ja\ntekisi sen piankin.\n\nSuunnaton kello soi kärsimättömänä.\n\n\"Meidän on parasta korjata luumme\", sanoi Denry. \"Se on toinen\nvaroitus!\"\n\nJännittävissä tilanteissa hän käytti toisinaan moista merkillistä\nkieltä. Ja nyt hän oli peräti kiihtynyt. Hän oli saanut puuhata aika\nlailla. Cotterillin perheen kohottaminen välikannen yhteiskunnallisesta\nHaadeksesta toisen luokan arvopaikoille oli vaatinut kaiken hänen\ntarmonsa ja melkoisen määrän ponnistuksia Ruthiltakin.\n\nRuth suuteli rouva Cotterillia ja sitten Nellieä. Ja rouva Cotterill ja\nNellie saivat merkitystä ja huomiota koko matkan ajaksi siitä syystä,\nettä heitä suuteli julkisesti niin hieno ja aristokraattinen nainen\nkuin Ruth Capron-Smith.\n\nJa Denry pudisti heidän kättään. Hän katsoi iloisena vanhempiin, mutta\nNelliin ei hän voinut katsoa; eikä tämäkään voinut katsoa häneen;\nheidän kädenlyöntinsä oli pintapuolinen. Jo kuukausimääriä oli heidän\nleikillinen tuttavallisuutensa vähenemistään vähentynyt.\n\n\"Hyvästi.\"\n\n\"Hyvästi.\"\n\n\"Kiitos. Hyvästi.\"\n\n\"Hyvästi.\"\n\nKamala kello tiukkasi yhä edelleen.\n\n\"Kaikki vieraat maihin! Kaikki maihin!\"\n\nLukuisilla laskusilloilla tunkeili väkeä, joka totteli määräystä,\nja nenäliinat alkoivat liehua. Ja koko laiva rupesi säännöllisesti\nvärisemään.\n\nHerra ja rouva Cotterill kääntyivät poispäin.\n\nRuth ja Denry lähenivät likeisintä laskusiltaa, ja Denry siirtyi\nsyrjään jättääkseen tilaa Ruthille. Ja kuten aina työntyi joukko naisia\nlaskusillalle juuri tämän perään, ja ollen täydellinen ritari Denryn\ntäytyi odottaa.\n\nHänen katseensa kohtasi Nellien katseen. Tyttö ei ollut liikahtanut.\n\nDenry tunsi silloin jotain, mitä hän ei ollut konsanaan tuntenut\nelämässään. Ei, ei sinä ilmoisna ikänä. Nellien surullinen,\ntraagillinen katse vaivasi häntä, mutta se vaivasi niin ihanasti, että\noireet saivat hänet oikein hätkähtämään. Hän kummasteli, miten hänen\njalkojensa kävisi. Hän ei ollut varma siitä, että hänellä olikaan\njalkoja.\n\nMutta sitten hän todisti omistavansa jalat rientämällä Nellien luo.\nRuthin oli tähän mennessä ahmaissut rantalaiturin yleisö. Hän katsoi\nNelliin. Nellie katsoi häneen. Tytön huulet värähtivät.\n\n\"Mitä minä täällä teen?\" kysyi Denry sielultaan.\n\nNellie ei ollut laisinkaan hyvin puettu. Ei, hänen asunsa oli\noikeastaan nukkavieru -- kolmannen luokan tyyliä. Hattu oli vinossa,\nhansikkaat kurjat. Vääntyneissä kasvoissa ei ollut mitään tyttömäistä\nylpeyttä. Ei mitään päättäväisyyttä voittaa kohtalonsa. Ei mitään\ntietoisuutta siitä, että hän kykeni selviytymään onnettomasta\ntilanteesta. Vain nuo surulliset silmät ja värisevät huulet.\n\n\"Kuulehan\", kuiskasi Denry, \"sinun täytyy lähteä silmänräpäykseksi\nmaihin. Minulla olisi jotain annettavana sinulle, ja se jäi minulta\najurin vaunuihin.\"\n\n\"Mutta ei nyt enää ole aikaa. Kello...\"\n\n\"Loruja!\" huudahti Denry äreästi vaimentaen hänen aran, lapsellisen\näänensä. \"Ei laiva lähde vielä ainakaan neljännestuntiin. Se on vain\npelkkää puijausta, jotta saisivat ihmiset ajoissa maihin. Tule nyt heti\nmukaan.\"\n\nJa jonkinlaisen hysterian valtaamana Denry tarttui Nellien\nhentoon, pitkään käteen ja raahasi hänet toiselle laskusillalle,\njonka jyrkkää rinnettä he luisuivat yhdessä alas. Katselijain ja\nnenäliinanheiluttajain taaja joukko tyrkki heitä. He eivät voineet\nnähdä muuta kuin päitä ja hartioita ja laivan mahtavan kyljen kohoavan\nyläpuolelle. Denry käänsi seuralaisensa selin laivaan.\n\n\"Tänne päin.\" Hän piteli yhä Nellien kättä.\n\nHän ponnistihe ajuririviä kohti.\n\n\"Mikä se on niistä?\" tiedusti Nellie.\n\n\"Mikä hyvänsä. Älä siitä välitä. Astu sisään.\"\n\nJa ensimmäiselle ajurille, jonka hänen katseensa kohtasi, hän sanoi:\n\"Lime-kadun asemalle.\"\n\nLaskusiltoja vedettiin parhaillaan paikoiltaan. Kumea jylähdys täytti\nilman ja sitten kajahti eläköön-huuto.\n\n\"Mutta minä myöhästyn laivasta\", vastusteli tyttö huumautuneena. \"Astu\nsisään.\"\n\nHän työnsi Nellien vaunuihin.\n\n\"Mutta minä myöhästyn...\"\n\n\"Sen tiedän\", vastasi Denry ikäänkuin suuttuneena. \"Luuletko sinä, että\nminä aioin päästää sinua lähtemään tuolla laivalla? Ei sinnepäinkään.\"\n\n\"Mutta isä ja äiti...\"\n\n\"Minä sähkötän. Ne saavat sen maihin tullessaan.\"\n\n\"Ja missä on Ruth?\".\n\n_\"Ruth menköön suolle!\"_ hän karjaisi raivostuneena.\n\nAjoneuvojen kolistessa katukiveyksellä alkoi _Titubic_ liukua erilleen\nrantalaiturista, Nyt ei asia ollut enää autettavissa.\n\nNellie purskahti itkuun.\n\n\"Kuulehan nyt\", sanoi Denry hurjana. \"Ellet lakkaa vuotamasta, niin\nminun täytyy ruveta itsekin itkemään.\"\n\n\"Mitä sinä aiot tehdä minulle?\" uikutti tyttö.\n\n\"Niin, mitä arvelet itse? Tietysti aion naida sinut.\"\n\nOlisi saattanut otaksua hänen loukkaantuneen äänensä merkitsevän\nsellaista, että häntä oli koetettu pettää, mutta ettei hänellä ollut\nvähintäkään halua tulla petetyksi tai pyydellä lupaa tai käyttäytyä\nmuuten kuin hurjan tyrannin tavoin.\n\nNellie puolestaan tuntui alistuvan.\n\nSitten Denry suuteli häntä -- myöskin vihaisesti. Hän suuteli häntä\nusean kerran -- niin, yksinpä Lord-kadullakin -- joka kerta vähemmän\nvihaisesti.\n\n\"Minne sinä viet minut?\" kysyi Nellie nöyrästi kuten vanki.\n\n\"Vien sinut äidin luo\", sanoi Denry.\n\n\"Tokko se miellyttää häntä?\"\n\n\"Ellei miellytä, niin saa sittenkin sulattaa sen\", sanoi Denry. \"Se on\njärjestetty parissa viikossa.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Kuulutukset ja muut sellaiset.\"\n\nJunassa, kesken pitkää nöyrää äänettömyyttä Nellie mutisi:\n\n\"Se on ihan kauheata isälle ja äidille.\"\n\n\"Sitä ei voi auttaa\", sanoi Denry. \"Ja he ovat aivan liian merikipeitä\nvaivatakseen päätänsä sinun tähtesi.\"\n\n\"Et voi uskoa, kuinka sinä hämmästytit minua\", sanoi Nellie.\n\n\"Et voi uskoa, kuinka minä hämmästytin itseäni\", sanoi Denry.\n\n\"Milloin sinä päätit...\"\n\n\"Kun seisoin laskusillalla ja sinä katsoit minuun\", vastasi hän.\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Ei kannata muttailla\", hän sanoi. \"Minä olen sitä maata...\"\n\nOlikin silkkaa totta, että hän oli hämmästyttänyt itseään. Mutta\nhän oli hämmästyttänyt itsensä ihmeelliseen, haltioituneeseen\nonnellisuuteen. Nelliellä ei ollut rahaa, ei vaatteita, ei tyyliä, ei\nkokemusta, ei erikoisia lahjoja. Mutta hän oli hän. Ja katsoessaan\nhäneen tyyntyneenä Denry tiesi tehneensä hyvät kaupat. Hän tiesi, että\nellei hän olisi taipunut tuohon hirvittävään mielijohteeseen, hän olisi\ntullut tehneeksi huonot kaupat. Mutta rouva Machinille koitui siitä\njuonikas yö, kuten hänen itsensä oli tapana sanoa.\n\n\nVI.\n\nSeuraavana päivänä hän sai Ruthilta kirjeen, joka oli päivätty\nSouthportissa; siinä tämä tiedusti, kuinka Denry oli eksynyt hänestä\nrantalaiturilla, ja ilmaisi olevansa huolissaan. Denryltä meni\nvastaukseen kolme päivää, ja sittenkin siitä tuli huono vastaus.\nHän oli käyttäytynyt konnamaisesti Ruthia kohtaan, sitä ei käynyt\nkieltäminen. Kolmen tunnin kuluttua siitä, kun hän oli itse asiassa\nkosinut Ruthia, hän oli jo ryöstänyt yksinkertaisen tytön, joka\nei kelvannut päästämään tämän kengänpauloja. Eikä hän välittänyt\nvähääkään. Se olikin asiassa pahinta; hän ei välittänyt vähääkään.\n\nTietysti totuus ennätti Ruthin kuulumiin. Totuus ennätti kaikkialle;\nsillä olihan toki selitettävä se omituinen seikka, että Nellie ilmestyi\njälleen Bursleyn kaduille heti sen jälkeen kuin oli lähtenyt Kanadaan.\nSitä paitsi tuo kunnoton Denry oli melkein ylpeä tästä asiasta. Ja\nkaupunki sanoi tietysti: \"Se on aito Machinia se! Sieppaa tytön tuosta\nvietävän laivasta. Se on aito Machinia.\" Ja Denry myönsi itsekseen,\nettä se oli aito Machinia. \"Kuka toinen mies\", hän tiedusti ilmalta,\n\"olisi tullut ajatelleeksi sellaista? Tai kenellä olisi ollut sisua?...\"\n\nSallimus teki todellakin aika kepposen, kun joudutti Denryn muutamaa\nviikkoa myöhemmin kohtaamaan rouva Capron-Smithin Euston-asemalla.\nOnneksi molemmilla oli suunnattomasti mielenmalttia.\n\n\"Hyvänen aika\", sanoi Ruth. \"Mitä ihmettä _sinä_ täällä teet?\"\n\n\"Olenhan vain kuhertelemassa\", sanoi Denry.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\nAlpeilla.\n\n\nI.\n\nVaikka Denry olikin tavattoman onnellinen sulhasena ja saattoi salassa\nosoittaa mitä typerimpiä hellyyden oireita, hän sanoi itselleen ja\nsanoi Nellielle (ja tämä kannatti häntä lujasti): \"Emme me rupea\ntavallisiksi narrimaisiksi kuhertelijoiksi\" Millä hän tietenkin\ntarkoitti heidän aikovan esiintyä sillä tapaa, että heitä pidettäisiin\nvakiintuneena avioparina. Tässä yrityksessä he epäonnistuivat\ntäydellisesti aina Lontooseen asti, missä he viettivät pari yötä, mutta\nCharing Crossin asemalta lähtiessään he yrittivät uudelleen kokemuksen\ntukemina.\n\nTarvinnee tuskin sanoa, että heidän päämääränään oli Sveitsi. Kun\nrouva Capron-Smith oli huomauttanut, että Sveitsiin täytyi matkustaa\ntalvella, jos halusi kunnioittaa itseään, ei heillä todellakaan ollut\nmuuta vaihtoehtoa. Ja niin tiesi _Merkkitorvi_ (joka oli kertonut\nhäistä kymmenellä rivillä niiden ylenmääräisen vaatimattomuuden vuoksi)\nilmoittaa, että herra ja rouva valtuusmies Machin aikoivat viettää\nkuukauden päivät Mont Pridoux'ssa, lähellä Montreux'ta Gentin järven\npartaalla. Ja tämä tiedotus näytti varsin mukavalta.\n\nDieppessä he pääsivät vaunuun, joka kulki perille asti. Junassa\noli useita Sveitsin-vaunuja. Astellessaan käytävää pitkin vaunusta\ntoiseen Denry ja Nellie näkivät ensimmäisen vilahduksen maailmasta,\njoka matkustelee ja lähtee huviretkelle, milloin sitä vain haluttaa.\nAjatus lähteä huviretkelle milloinkaan muulloin kuin elokuussa tuntui\nhullunkuriselta heistä kummastakin. Denry oli perin rohkea ja tahtoi\nitsepintaisesti puhua luonnollisen kovalla äänellä. Nellie oli arka ja\nturvaa hakeva. \"Mitä sinä sanoit?\" karjui Denry hänelle, kun hän oli\npuolittain kuiskannut jotain, ja hänen oli toistettava se niin kovaa,\nettä kaikki saattoivat kuulla. Heidän suunnitelmaansa kuului puhutella\ntoisiaan lyhyesti, töykeästi ja rypistää otsaa ja teeskennellä lievää\nkyllästymistä.\n\nMutta matkusteleva maailma osasi sittenkin nolata heidät. Kuinka\nankarasti he koettivatkin, ei edes Denrykään voinut olla tuntematta\nsiveellistä pelkoa. Vaatteisiinsa nähden hän oli onnistunut melkoisen\nhyvin, hänen ei tarvinnut hävetä niitä; eivätkä Nellien suinkaan\nolleet huonoimpia siinä osastossa; päin vastoin, eräiden kaikkein\nmahtailevimpien naisten mittakaavan mukaan Nellien asussa oli se vika,\nettei se ollut kyllin huolimaton, riittävässä määrin \"mitenkuten\". Ja\nheillä oli yllin kyllin, kymmenin kerroin riittävästi rahaa ja selvä\ntietoisuus siitä. Kustannuksia ei aiottu sääliä sillä häämatkalla. Ja\nkuitenkin... No niin, muuta ei voi sanoa kuin että matkaseura teki\nmahtavan vaikutuksen. Matkaseura, joka oli yksinomaan englantilainen,\ntuntui olevan kokonaan tietämätön siitä, että kukaan teki konsanaan\nmuuta kuin matkusteli ylellisesti paikkoihin, jotka ovat mainitut\nedellisen vuoden maantiedossa. Nellieä ihmetytti, että maailmassa oli\nniin paljo ihmisiä, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin kuluttaa rahaa.\nJa alituiseen he puhuivat mitä merkillisimmistä asioista tavattoman\ntyynin ilmein.\n\n\"Kuinka paljon sait maksaa ylipainosta?\" tiedusti muuan huolimattomasti\npuettu nuori nainen eräältä vanhalta herralta.\n\n\"Oh! Kolmetoista puntaa\", vastasi vanhus välinpitämättömästi.\n\nJa vast'ikään Nellie oli hädin tuskin pelastunut viettämästä kymmenen\npäivää valtamerilaivan kolmannessa luokassa.\n\nSyötyään päivällistä ravintolavaunussa -- ilman sampanjaa, koska se\noli vulgaarista, mutta juoden hyvää, kallista viiniä -- he tunsivat\nolevansa paremmin tilanteen tasalla, enemmän junan herroja. Nellie\nlähti viisaasti nukkumaan, ennenkuin tuo voitontunne ennätti kulua\npois. Mutta Denry jäi tupakoimaan käytävässä. Hän pysytteli jalkeilla\nvarsin myöhään, ollen liian ylpeä ja onnellinen ja ahnehtien liian\npaljon uusia vaikutelmia voidakseen ajatellakaan nukkumista. Tällöin\ntulitikku joudutti hänet puheisiin erään laihan, ylimielisen\nmonokkeliniekan kanssa. Denry oli vihannut tätä mahtailevaa olentoa\nkaiken matkaa aina Dieppestä asti. Ojentaessaan hänelle tulitikkua\nhän tunsi pääsevänsä jossain määrin voitolle, sillä tulitikku oli\nkallisarvoinen kapine tutajavan käytävän öisessä autiudessa. Pelkästään\nse seikka, että kaksi henkeä on kahden kesken valveilla, vain suljetun,\nsalaperäisen ovisarjan erottamana uneksivasta tai unisesta väestöstä,\nauttaa suuressa määrin murtamaan yhteiskunnalliset raja-aidat. Osaltaan\nauttoi myöskin Denryn oivallinen sikaari. Se sovitti hänen leveän\nmurteensa.\n\nHän sanoi itsekseen:\n\n\"Minäpä rupean puheisiin tuon jussin kanssa.\"\n\nJa sitten hän sanoi ääneen:\n\n\"Tämä juna ei ole hulluimpia!\"\n\n\"Ei!\" myönsi monokkeli veltosti. \"Vahinko, että tarjoavat niin kehnoja\npäivällisiä!\"\n\nJa Denry tunnusti kiireesti olevansa samaa mieltä.\n\nPian he pakisivat paikoista, ja miten olikaan, tuli Denry sanoneeksi,\nettä hän oli matkalla Montreux'hon. Monokkeli tunnusti, ettei hän\nvälittänyt Montreux'stä talvisin, mutta sanoi, että Montreux'n\nyläpuolella sijaitsevat paikat kuten Caux ja Pridoux olivat kylläkin\nhyviä. Ja Denry sanoi:\n\n\"Niin, luonnollisesti ei olekaan aikomusta jäädä Montreux'hon. On\naikomus koettaa Pridoux'ta.\"\n\nMonokkeli kertoi; ettei se aikonut vielä niin kauas kuin Sveitsiin; se\naikoi pysähtyä Juraan.\n\n\"Génève on aika kuollut paikka, eikö totta?\" virkkoi monokkeli hetken\nvaiettuaan.\n\n\"O-on\", sanoi Denry.\n\n\"Oletteko käynyt siellä sen jälkeen, kun se uusi esplanaadi valmistui?\"\n\n\"En\", sanoi Denry. \"Sitä en ole nähnyt.\"\n\n\"Milloin kävitte siellä?\"\n\n\"Oh! Pari vuotta sitten.\"\n\n\"Niinkö? Silloin sitä ei ollut vielä aloitettu. Hullunkurinen laitos!\nTietysti geneveläiset ovat hirveän ylpeitä Mont Blancistaan.\"\n\n\"Niin ovat.\"\n\n\"Oletteko koskaan huomannut, kuinka omituisesti se näköala vaikuttaa\nnaisiin? Alussa ne ovat siihen hirveän innostuneita, mutta parin päivän\nperästä se alkaa hermostuttaa heitä.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Denry. \"Olen tehnyt itsekin sen huomion. Vaimoni...\"\n\nHän vaikeni, koska ei tietänyt, mitä aikoi sanoa. Monokkeli nyökkäsi\nymmärtäväisesti.\n\n\"Kaikki samanlaisia\", hän sanoi. \"Kerrassaan omituista!\"\n\nKun Denry astui kahden hengen osastoon, joka hänen oli onnistunut\nvarata vaunun päässä itselleen ja Nellielle, oli tuo väsynyt lapsi\nparka hereillä tuijottaen kuin huuhkaja.\n\n\"Kenen kanssa sinä siellä juttelit?\" hän haukoitteli.\n\n\"Sen monokkelijussin kanssa.\"\n\n\"Todellakin\", Nellie mutisi jännittyneenä. \"Vai hänen kanssaan? Erotin\nääniä. Mikä hän on miehiään?\"\n\n\"Tuntuu olevan aasi\", sanoi Denry. \"Hirveän pröystäilevä. En voinut\nsietää häntä kauempaa. Sain hänet uskomaan, että me olemme olleet\nnaimisissa kaksi vuotta.\"\n\n\nII.\n\nHe seisoivat Hôtel Beau-Siten parvekkeella Mont Pridoux'ssa.\nHiukan alempana oikealla sijaitsi toinen hotelli, Métropole, jonka\nkeskitornissa liehui punavalkoinen Sveitsin lippu. Vähän alempana sitä\noli Montreux'n vuoriradan pääteasema. Rata ulottui jyrkännettä myöten\nsuoraan Montreux'n kattoihin sähkölennätinlangan lailla. Sillä ryömi\nkaksi leikkijunaa toisiaan kohti ikäänkuin kärpäset, jotka nousevat\nja laskeutuvat seinää myöten. Toisella puolen hotellisarjaa, joka\nmuodostaa Montreux'n, oli kaistale vettä ja veden toisella puolen jono\nkukkuloita, joiden huiput hohtivat valkoisina.\n\n\"Vai nuo ne nyt ovat Alppeja!\" huudahti Nellie.\n\nHän tunsi pettymystä, samoin Denrykin. Mutta kun Denry sai\nmatkailuoppaasta ja kyselemällä tietää, että järvikaistale oli\nseitsemän peninkulman pituinen ja korkeimmat huiput kohosivat kymmenen\ntuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolelle ja sijaitsivat viidenkolmatta\npeninkulman päässä, silloin Nellien suu avautui sepposen selälleen ja\nhän oli tyytyväinen.\n\nHôtel Beau-Site miellytti heitä. Eräs herra, joka tiesi, mitä puhui,\noli suositellut sitä Denrylle Sveitsin parhaana hotellina. \"Älkää\nantako hintojen johtaa itseänne harhaan\", oli hän sanonut. Eikä Denry\nantanutkaan. Hän maksoi Beau-Sitessa kuusitoista frangia päivässä\nheistä molemmista, ja sormikulhojen puute tuntui hänestä oikeastaan\nhuojennukselta. Kaikki oli erittäin hyvää paitsi toisinaan kuuma\nvesi. Kannuissa oli tosin legenda \"kuumaa vettä\", mutta välistä nämä\nkaksi sanaa olivat ainoa todistus veden lämmöstä. Toiselta puolen voi\ntaas makuuhuoneet tehdä tukahduttaviksi vain kiertämällä kampea; ja\nikkunat olivat kaksinkertaiset. Nellie oli ihmeen kekseliäs. He söivät\naamiaista vuoteessa ja hän säästi voita ja hunajaa aamiaistarjottimelta\niltapäiväteetä varten, joka ei kuulunut ruokailujärjestykseen. Hän\nsai voin pysymään jääkylmänä jättämällä sen vain ikkunan ulkopuolelle\nyöksi. Ja Denry ihaili moista taloustaitoa.\n\nToiset vieraat osoittausivat mukaviksi, hauskoiksi ihmisiksi, joissa\nei ollut liikaa tärkkelystä, kuten Denry sanoi. Kummastuksekseen\nhe saivat kuulla, että muuan lörpöttelevä kolmikymmenviisivuotias\npikku rouva, joka jutteli kaikkien kanssa ja pian kutsui Denryn ja\nNellien huoneeseensa teelle, oli todellinen venäläinen kreivitär,\nvierasluettelon mukaan \"Kreivitär Ruhl (palvelijattarineen)\nMoskovasta.\" Hänen huoneensa oli siivottomin, minkä Nellie oli koskaan\nnähnyt, ja teekutsut kuin mitkäkin ulkoilmakekkerit. Mutta olihan\njännittävää juoda teetä venäläisen kreivittären luona... (Salaliittoja!\nNihilismiä! Salapoliiseja! Marmoripalatseja!)... Nuo vierasluettelot\nihan salpasivat hengen. Niitä oli sivumäärin; kymmenittäin hotelleja,\ntuhansittain nimiä, melkein kaikki englantilaisia -- ja kaikki ihmisiä,\njotka saapuivat Sveitsiin talvella, koska heillä ei ollut muuta\ntehtävää. Denry ja Nellie kylpivät korrektisuudessa kuin kylvyssä.\n\nAinoat henkilöt hotellissa, joiden kanssa he eivät \"tulleet toimeen\"\neivätkä \"päässeet pitkälle\", kuuluivat erääseen sotilasperheeseen, jota\njohtivat majuri Clutterbuck ja hänen vaimonsa. He istuivat ison pöydän\nääressä eräässä nurkassa -- isä, äiti, joukko lapsia, käly, sisar,\nkotiopettajatar, -- kaiken kaikkiaan kahdeksan päätä; ja kaikesta\nkohteliaisuudestaan huolimatta he tuntuivat vetävän ympärilleen\nsuojaavan rajaviivan. He moitiskelivat hotellia; he pelasivat bridgeä\n(silloin uusi peli); ja kerran kun Denry ja kreivitär pelasivat heidän\nkanssaan (Denry oli näet oikea korttimestari) shillingin pisteistä,\nhän kuuli kälyn sanovan, ettei kapteeni Deverax varmaankaan pelaisi\nshillingin pisteistä. Tämä oli ensimmäinen huhu kapteeni Deverax'n\nolemassaolosta; mutta myöhemmin kapteeni Deverax alkoi tulla puheeksi\nuseita kertoja päivässä. Kapteeni Deverax'ta odotettiin heidän\nseuraansa, ja kaikesta päättäen hän oli aivan erikoinen miehekseen.\nPian oli koko muu hotelliyleisö asettunut sotakannalle kapteeni\nDeverax'han nähden. Sitten saapui muuan Clutterbuckien serkku,\nhymyilevä, kylmä, haituvainen nainen selittäen päättäväisesti, ettei\nHôtel Beau-Site soveltuisi laisinkaan kapteeni Deverax'lle. Tämä serkku\nkiihdytti Denryn vihamielisyyttä merkillisellä tavalla. Hän uskoi\nkreivittärelle (joka yhdisti kaikki lahkokunnat) arvelunsa, että Denry\nja Nellie olivat häämatkallaan. Illalla tiedusti kreivitär eräässä\nsalin nurkassa Nellieltä hienotunteisesti, mutta suorasukaisesti, oliko\ntämä ollut kauan naimisissa. \"En\", sanoi Nellie. \"Kuukaudenko?\" kysyi\nkreivitär hymyillen. \"E--ei\", sanoi Nellie.\n\nSeuraavana päivänä sen tiesi koko hotelli. Koko tuo suuri\nvalherakennus, jonka Denry ja Nellie olivat työläästi pystyttäneet,\nluhistui yhdestä ainoasta sanasta, ja siinä nämä molemmat nyt seisoivat\npunastuen rikollisina.\n\nHotelli oli ihastuksissaan. Hotellissa iloitaan enemmän vastanaineesta\npariskunnasta kuin viidestäkymmenestä lapsirikkaasta perheestä.\n\nMutta samana päivänä hotellia kohtasi kova isku. Clutterbuckien serkku\noli selittänyt, että makuusuojakaluston puutteellisuuden vuoksi hänen\noli ollut pakko käyttää sohvaa vaatekaappina. Sitten puhuttiin taasen\nkapteeni Deverax'sta. Ja päivällisellä tuli sitten tiettäväksi --\ntaivas tietää miten! -- että koko Clutterbuckien joukko oli ilmoittanut\nsiirtyvänsä Hôtel Métropoleen. He olivat myöskin koettaneet saada\nkreivittären mukaansa, mutta onnistumatta yrityksessään.\n\nNyt oli asian laita sellainen, että Hôtel Beau-Siten vieraissa oli\naina vallinnut julkinen ylenkatse kilpailevaa hotellia kohtaan, joka\noli yhtä frangia kalliimpi päivässä ja kuuluisa uudesta ja runsaasta\nkalustostaan. Métropolessa oli orkesterisoittoa kahdesti viikossa\nja englantilaiset jumalanpalvelukset pidettiin sen salissa; ja se\noli Beau-Sitea isompi. Näistä seikoista huolimatta olivat Beau-Siten\nvieraat halveksivinaan sitä väittäen ruokaa huonommaksi ja vieraita\nkeikareiksi. Beau-Sitessa oli uskonkappaleena, että Beau-Site oli paras\nhotelli siinä vuoristossa, ellei koko Sveitsissä.\n\nTämä Clutterbuckien luopumus oli kerrassaan hävytöntä! Kuinka ihmeessä\nvoi juljeta astua isännän luo ja ilmoittaa hänelle, että nyt oli\naikomus hyljätä hänet ja siirtyä kilpailijan puolelle?\n\nVielä muuan seikka: yhdeksän tai kymmenen hengen siirtyminen hotellista\ntoiseen merkitsi sitä, että Métropole saisi ehdottomasti suuremman\nasujamiston kuin Beau-Site, ja lukumäärään nähden kilvoittelu oli\nvarsin kiihkeä. \"No niin\", sanoi Beau-Site, \"antaa niiden mennä! Ja\nviekööt vain kapteeni Deverax'nsa! Sitten täällä saa olla rauhassa!\"\nJa niin puhkesi tuhoisin kaikista riidoista -- kilpailu kilpailevien\nhotellien vieraiden kesken. Métropole oli lähettänyt yleisen kutsun\ntanssiaisiin, ja Clutterbuckien ennenkuulumattoman menettelyn vuoksi\nheräsi kysymys, eikö Beau-Siten pitäisi boikotoida tanssiaisia.\nAsia ratkaistiin kuitenkin siten, että tehoisimmin vaikutettaisiin\nlähtemällä kriitillinen nenä ilmassa ja tekemällä epäedullisia\nvertauksia Beau-Siten oloihin. Beau-Site muuttui äkkiä täydelliseksi\nvieraittensa silmissä. Ei sanottu enää sanaakaan siitä, että kuumassa\nvedessä oli jääkuori. Ja uskomattoman varmoina Clutterbuckit antoivat\nmatkatavarainsa liukua reessä Métropoleen keskellä kirkasta päivää ja\nuskollisten ylenkatsetta.\n\n\nIII.\n\nTähtien tuikkiessa lähti Beau-Siten tanssiva osa helisevissä reissä\nlumen poikki Métropolen tanssiaisiin. Matka ei ollut pitkä, mutta\nkyllin pitkä osoittaakseen turkikset riittämättömiksi kahdenkymmenen\nasteen vuoristopakkasessa ja myöskin kyllin pitkä saattaakseen\nseurueen tekemään sellaisen yleisen lopullisen sopimuksen, että sen\noli esiinnyttävä kylmästi ja kriitillisesti Métropolen kullatuissa\nsaleissa. Huhu kertoi kapteeni Deverax'n saapuneen, ja jokainen\noli sitä mieltä, että hän oli varmasti sietämätön tolvana, paitsi\nkreivitär Ruhl, joka ei koskaan käyttänyt tulvana virtailevaa outoa\nenglanninkieltään puhuakseen kenestäkään pahaa.\n\nMétropolen kullatut salit olivat todellakin suurenmoisia. Hotelli oli\nepäämättä isompi kuin Beau-Site, uudempi, rikkaammin sisustettu. Sen\nasujamet olivat myöskin mahtavia käytökseltään, joka ärsytti toisia,\nmutta jolle ei mahtanut mitään. Sen vuoksi Beau-Siten vieraiden\ntäytyi liikkuessaan edes ja takaisin noiden kristallikruunujen alla\ntyytyä vain pysymään ylpeän välinpitämättöminä. Nellie esimerkiksi ei\nmitenkään kyennyt siihen. Eikä Denrykään suoriutunut siitä hyvin. Joka\ntapauksessa Denry sai kerran lyödyksi hyppysille rouva Clutterbuckin\nhääräilevää serkkua.\n\n\"Kapteeni Deverax on saapunut\", sanoi viimeksi mainittu. \"Hän tuli\nkovin myöhään. Hän tulee saliin tuossa tuokiossa. Me panemme hänet\njohtamaan kotiljonkia.\"\n\n\"Kapteeni Deverax?\" tiedusti Denry.\n\n\"Niin. Olettehan kuullut meidän puhuvan hänestä\", sanoi serkku\nloukkaantuneena.\n\n\"Mahdollisesti\", virkkoi Denry. \"En muista sitä.\"\n\nKuullessaan tämän lyhyen keskustelun tunsivat Beau-Siten kohortit, että\nDenryssä heillä oli lupaava sankari.\n\nDenryä odotti kuitenkin harmillinen yllätys.\n\nHissi laskeutui, ja työntäen omituisesti molemmin käsivarsin sen\nkaksoisovea, ikäänkuin pantomiimihaltia esiintyessään lumotusta\nlinnasta, siitä astui uljaasti ulos pitkä laiha mies lähestyen\nseuruetta teeskennellyn sirosti. Mutta ennenkuin hän ennätti seurueen\nluo, hyökkäsi joukko nuoria naisia häntä kohti ikäänkuin aikoen\ntehdä itsemurhan hirttäytymällä hänen kaulaansa. Hänellä oli yllään\nfrakkipuku yksityiskohdiltaan niin virheetön, että se olisi vetänyt\nvertoja yksinpä päätarjoilijankin asulle. Ja vasemmassa silmässä\nhänellä oli monokkeli. Juuri tuo monokkeli sai Denryn hätkähtämään.\nParin silmänräpäyksen ajaksi hän sai karkoitetuksi tuon tunnelman.\nMutta tarkastettuaan vielä kaksi silmänräpäystä hän totesi epäämättä,\nettä se oli sama monokkeli kuin taanoin junassa. Ja Denryssä heräsi\npahoja aavistuksia...\n\n\"Kapteeni Deverax?\" huudahtivat useat äänet.\n\nNuorten ja kypsyneiden kaunottarien tapa tarrautua kapteenin ympärille,\njoka oli iältään neljäkymmentä (eikä edes kauniskaan), oli todellakin\nkerrassaan merkillistä Hôtel Beau-Siten miehisestä väestöstä. Yksinpä\nvenäläinen pikku kreivitärkin liittyi heti häneen. Ja arvonimensä,\nseurustelutarmonsa ja persoonallisen erikoisuutensa perusteella hän\npääsi luonnollisesti voitolle muista.\n\n\"Tunnetko hänet?\" kuiskasi Denry vaimolleen.\n\nNellie nyökkäsi. \"Hän näyttää verraten mukavalta\", hän sanoi arastellen.\n\n\"Mukavalta!\" toisti Denry. \"Hän on aika aasi, koko mies!\"\n\nJa enemmistö Beau-Siten joukkoa yhtyi Denryn tuomioon joko sanoin tai\nelein.\n\nKapteeni Deverax tuijotti tiukasti Denryyn; sitten hän hymyili\nepämääräisesti ja virkkoi venytellen: \"Halloo! Mitä kuuluu?\"\n\nJa he pudistivat toinen toisensa kättä.\n\n\"Tunnette siis hänet\", mutisi joku Denrylle.\n\n\"Tunnenko hänet?... Pienestä pitäen.\"\n\nKysyjä vainusi pilaa, mutta se teki häneen jonkinlaisen vaikutuksen.\nOli varsin merkillistä, että vaikka Denry pitikin kapteeni Deverax'ta\npapukaijana, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta lievää\ntyytyväisyyttä sen johdosta, että he olivat tavallaan tuttavia...\nIhmissydämen mysterioita!... Hän toivoi vilpittömästi, ettei olisi\nkeskustellessaan junassa kapteenin kanssa puhunut varemmista\nSveitsin-matkoista. Se oli vaarallista.\n\nTanssiin tuli hilpeyttä ja hauskuutta, joka oikeuttaa tanssiaiset\npitämään itseään onnistuneina. Kotiljonki muodostui aivan\nsuurenmoiseksi kapteeni Deverax'n johdolla. Illan kuluessa kapteeniin\nkohdistettiin kymmenittäin loukkaavia nimityksiä, mutta kenenkään\nvastaan sanomatta oltiin yhtä mieltä siinä, että mitä hyvänsä hän\nolisikaan tehnyt kevyen prikaatin etunenässä Balaklavan luona, niin\nkotiljonkien johtajana hän oli pelottava. Moni herroista tuntui\nkuitenkin väittävän, että jos mies, joka _on_ mies, johtaa kotiljonkia,\nei hänen pitäisi johtaa sitä liian hyvin, ellei tahdo käydä narrista.\n\nLoppupuolella, kuuman keiton aikana, tapahtui onnettomuus. Denry oli\ntietänyt, että niin kävisi.\n\nKapteeni Deverax jutteli kunnioittavasti kuuntelevalle Nellielle\nmaisemasta, kun kreivitär saapui paikalle lautanen kädessä.\n\n\"Ei, ei\", vastusteli kreivitär. \"Minä puolestani vihaan teidän\nvuorianne. Minä olen syntynyt arolla, missä kaikki on lakeata --\nlakeata! Vuoret tukahduttavat minut. Olen täällä vain lääkärini\nmääräyksestä. Nämä vuoret hermostuttavat minua.\"\n\nHän kohautti olkapäitään.\n\nKapteeni Deverax hymyili.\n\n\"Teidän laitanne on samoin, eikö totta?\" hän sanoi kääntyen Nellien\npuoleen.\n\n\"Ei suinkaan\", sanoi Nellie yksinkertaisesti.\n\n\"Mutta miehenne kertoi minulle tuonoin, että kun te olitte Genevessä\npari vuotta sitten, niin Mont Blancin näkeminen -- tuota noin --\nkiusasi teitä.\"\n\n\"Mont Blancin näkeminen?\" änkytti Nellie.\n\nJokainen tajusi, etteivät hän ja Denry olleet koskaan ennen käyneet\nSveitsissä ja ettei heidän avioliittonsa todellakaan ollut kuukautta\nvanhempi. \"Te käsititte minut väärin\", sanoi Denry töykeästi. \"Vaimoni\nei ole käynyt Genevessä.\"\n\n\"Niinkö!\" venytteli kapteeni Deverax.\n\nTuo \"niinkö\" sisälsi niin suuren määrän salaviittauksia, ylenkatsetta\nja ylpeätä huvia, että Denry punastui, ja nähdessään miehensä posken\nNellie punastui kilvan tämän kanssa ja voitti hänet helposti. Ihmisistä\ntuntui siltä, että joko Denry oli puhunut kapteenille puita heiniä tai\nollut naimisissa ennenkin, Nelliensä tietämättä, ja viettänyt Genevessä\nhauskoja päiviä. Tilanne oli kiusallinen, vaikka se raukenikin\nitsestään lyhyessä ajassa. Se tuotti häpeätä Beau-Sitelle. Se merkitsi\ntappiota Hôtel Beau-Sitelle (joka oli frangin verran halvempi päivässä\nkuin Métropole) ja voittoa tuolle papukaijalle. Syy oli yksinomaan\nDenryn. Mutta hän sanoi itsekseen:\n\n\"Kyllä minä vielä maksan tuolle jussille.\"\n\nKotiin ajettaessa hän pysyi äänetönnä. Reissä, joissa ei ollut\nkreivitärtä mukana, oli pääasiallisena keskusteluaiheena se, että\nkapteeni oli hakkaillut suunnattomasti kreivitärtä ja että siitä näytti\ntulevan varma juttu.\n\n\nIV.\n\nKapteeni Deverax oli yhtä huomattava urheilualalla. Paikkakunnalla\noli hyvänpuoleinen luistinrata, joka oli laadittu kaivamalla\nvuorenrinnettä, ja oivallinen kelkkamäki, noin puolen peninkulman\npituinen ja täynnä suurenmoisia kaarroksia; ne olivat yhteisiä\nmolemmille hotelleille. Denry harrasti eniten kelkkarataa. Hän\nlojui vatsallaan tuolla pienellä laitteella, jota sveitsiläiset\nsanovat kelkaksi ja jonka muodostaa vain kolme puunpalasta sekä\nkaksi raudoitettua jalasta, ja kiiti alaspäin vaarallisista mutkista\nkahdenkymmenen peninkulman nopeudella tunnissa. Kapteenin tuloon\nsaakka tätä pidettiin suurenmoisena, koska useimmat tyytyivät istumaan\nkelkassa ja matkustamaan jalat edellä pään sijasta. Mutta piirrettyään\nmuutamia kahdeksaisia jäähän kapteeni huomautti, että oikeastaan ei\nmikään muu ollut todellista urheilua kuin hiihtäminen. Hän suvaitsi\ntehdä tiettäväksi, että kelkat olivat lapsia varten. Hän oli tuonut\nsuksensa mukanaan, ja nämä liikuntovälineet, noin kuuden jalan\npituiset, herättivät suunnatonta huomiota kokemattomien keskuudessa.\nSillä sidottuaan ne jalkaansa ja samalla vakuutettuaan, ettei hänen\ntaitonsa vetänyt laisinkaan vertoja ruotsalaisten ammattimiesten\nkyvylle St. Moritzissa, kapteeni kykeni todellakin liukumaan hangella\nennentuntemattomalla ja ihanalla tavalla. Ja sitä varten hän oli\naivan erinomaisessa puvussa. Hänen polvihousunsa olivat viivojensa\nhienoudessa oikea nautinto katselijoille. Paikkakunnalla puhkesi\ntodellinen hiihtovimma. Yksinpä Nelliekin tahtoi välttämättä vuokrata\nsuksiparin.\n\nSuksillaan ponnistellessaan Nellie saavutti jo toisena päivänä\nsuuremman menestyksen kuin oli odottanut tai edes toivonutkaan. Hän\noli kokeillut radan yläpäässä liukuen edes ja takaisin, kaatuillen ja\npäästen taasen pystyasentoon niin monen henkilön avulla kuin sattui\nolemaan lähimailla. Sukset olivat hänen mielestään hillittömimpiä\nja epäkäytännöllisimpiä kulkuvälineitä, mitä ihmishulluus konsanaan\noli keksinyt. Luistimet olivat sävyisiä vanhoja hevosia verrattuina\nnäihin pitkiin, kesyttömiin paholaisiin, ja kelkka oli kuin mikäkin\nkolmipyörä. Sitten ystävällinen lähtötyönnähdys lennätti hänet äkkiä\nparin kyynärän matkan eteenpäin ja hän liukui tasaiselta kentältä\nradan ensimmäiselle lievälle luisukohdalle. Sattumalta hänen molemmat\nlautansa olivat tarkoin yhdensuuntaiset, kuten tulikin olla, ja hän\nluisti eteenpäin ihmeellisellä tavalla. Ja ihmiset kuulivat hänen\nsanovan:\n\n\"Kuinka ihanaa!\"\n\nJa sitten ihmiset kuulivat hänen sanovan:\n\n\"Voi!... Voi!\"\n\nSillä hänen vauhtinsa kasvoi. Eikä hän uskaltanut iskeä sauvaansa\nmaahan. Hän ei kyennyt laisinkaan hallitsemaan noita kahta lautaa,\njoihin hänen jalkansa olivat sidotut. Hän olisi saattanut olla Mazeppa\nja ne kesyttömiä arohevosia. Hän ei voinut edes kaatuakaan. Niin hän\nkiiti alaspäin radan alkurinnettä ja haltioituneet katselijat huusivat:\n\"Katsokaas, kuinka _mainiosti_ rouva Machin suoriutuu!\"\n\nRouva Machin olisi antanut kaikki turkiksensa päästäkseen jollain\ntavoin erilleen noista laudoista. Lähellä kimmeltävällä lumikentällä\nopetti kapteeni parhaillaan jumaloimalleen kreivittärelle suksien\nkäyttöä; ja he seisoivat yhdessä, kreivitär hiukan epävarmana, radan\nsivulla sen ensimmäisessä käänteessä.\n\nMykkänä kiihtymyksestä ja hämmästyksestä Nellie pyyhälsi heitä kohti.\n\n\"Pitäkää varanne!\" huusi kapteeni.\n\nTurhaan! Itse hän olisi kenties voinut päästä pakoon, mutta hänen ei\nkäynyt hylkääminen kreivitärtään vaaran hetkellä, ja kreivitär kykeni\nliikahtamaan vain tarkoin harkittuaan ja lujasti ponnisteltuaan,\nhän kun ei ollut päässyt juuri pitemmälle kuin Nelliekään. Nellien\noikulliset laudat eivät välittäneet vähääkään mutkasta, ja ikäänkuin\ntuuliajolle joutuneena hän syöksyi syrjään radalta ja suoraa päätä\nkapteenin ja kreivittären kimppuun. Törmäys oli hirvittävä. Kuudet\nsukset vaappuivat semaforien tavoin ilmassa. Sitten oli hiljaista.\nKun katselijat sitten kiiruhtivat onnettomuuspaikalle, nauroi\nkreivitär ja Nelliekin nauroi. Kapteenin naurua ei kuultu. Vahinkoa\nei tullut muuta kuin noin jalan pituinen haava kapteenin verrattomien\npolvihousujen takamaihin. Ja koska tuon ihanakuosisen kankaan lankoja\ntavattiin myöhemmin tarttuneina Nellien suksisauvan sompaan, ei haavan\naiheuttajasta voinut olla epäilystäkään. Kapteeni poistui kotiin\netupäässä takaperin, mutta sangen kiireesti.\n\nIltapäivällä Denry matkusti Montreux'hon ja toi palatessaan\nopaalirannerenkaan, joka Nelliellä oli kädessään päivällispöydässä.\n\n\"Oi, kuinka hurmaava rannerengas!\" sanoi muuan tyttö.\n\n\"Niin\", virkkoi Nellie. \"Sain sen mieheltäni juuri tänään.\"\n\n\"Taitaa olla teidän syntymäpäivänne tai muuta sellaista\", arvaili\nutelias tyttö.\n\n\"Ei\", sanoi Nellie.\n\n\"Kuinka kaunista häneltä!\" sanoi tyttö.\n\nSeuraavana päivänä kapteeni Deverax esiintyi ratsashousuissa. Ne eivät\nolleet paikallaan hiihtäessä, mutta parempia ei ollut saatavissa. Hän\nkävi räätälin luona Montreux'ssa.\n\n\nV.\n\nRuhlin kreivittärellä oli oma iso reki, samaten hevonen; molemmat\nolivat vuokratut Montreux'sta. Näillä hän ajeli toisinaan yksinään,\ntoisinaan miespalvelija mukanaan venäläisvauhtia pitkin aaltoilevia\nvuoristoteitä; ja sellaisilla retkillä hänellä oli aina yllään\navara punainen hilkkaviitta. Usein hänet saattoi nähdä iltapäivisin\nliikkeellä; punainen kuvastui heleänä liikkuvana laikkuna avaralla\nlumilakeudella. Kerran kaksi kielilakkaria havaitsi jonkin matkan\npäässä kylästä mieshenkilön teiskaroivan suksilla re'en vaiheilla.\nHän oli kapteeni Deverax. Hakkailu yltyi siis yhä tulisemmaksi.\nMolemmat hotellit hymisivät moisista uutisista. Mutta kreivitär ei\nvirkkanut koskaan sanaakaan; ei hänestä myöskään saanut mitään esille\nedes taitavimmallakaan rupattelulla. Hän oli miellyttävä, mutta\nsalaperäinen nainen, kuten venäläisen kreivittären tulikin olla. Yhä\nuudelleen nähtiin hänet ja kapteeni yhdessä kaukaisilla paikoilla. Se\noli todellakin aivan uutukaista hakkailua. Ihmiset olivat uteliaita\nnäkemään, mitä näiden kahden välillä tapahtuisi naamiohuveissa,\njotka Hôtel Beau-Site aikoi järjestää palkitakseen Hôtel Métropolen\nvieraanvaraisuuden. Tanssiaisia ei tarjonnut rakkaus, vaan kilvoittelu,\nmelkeinpä viha; sillä kateus, jonka Métropolen julkeus oli nostattanut\nBeau-Sitessa, oli käynyt ankaraksi. Kapteenin ja hänen liittolaistensa,\nClutterbuckien joukon ylvästely oli saavuttanut Beau-Siten\nkärsivällisyyden rajat. Métropole tuntui pitävän selvänä, että kapteeni\njohtaisi kotiljonkia Beau-Siten tanssiaisissa, kuten oli tehnyt\nMétropolessakin.\n\nJa sitten, juuri tanssiaisten iltapäivällä, kreivitär sai sähkösanoman\n-- Pietarista, kerrottiin -- joka pakotti hänet matkustamaan viipymättä\npois. Ja tunnin kuluttua hän lähti alas Montreux'hon vuorirataa\nkäyttäen ja katosi Beau-Siten näköpiiristä. Tämä oli isku Beau-Siten\narvolle. Sillä kreivitär oli sen kirkkain tähti ja sitä paitsi suuresti\nkaikkien vieraiden rakastama, vaikka osoittausikin niin omituisen\nheikoksi tuohon papukaijaan nähden ja kävi salaperäisillä retkillä\ntämän kanssa.\n\nTallissa Denry huomasi kreivittären vuokrare'en ja -hevosen ja re'essä\nhänen hehkuvan punaisen vaippansa. Ja taasen juolahti hänen päähänsä\ntuuma, jonka hän toteutti, vaikka alkoi sataa lunta. Kymmentä minuuttia\nmyöhemmin hän ja Nellie ajoivat tiehensä, ja Nellie piteli ohjaksia\nyllään punainen vaippa, Denry istui perässä ajurin turkeissa. He ajaa\nhuristivat Hôtel Métropolen ohitse. Ja vähää myöhemmin Denry näki\nAttalensin hurjalla tiellä suksiparin painaltavan heidän perässään\nniin kiireesti kuin sukset saattavat painaltaa. Oli ihmeellistä,\nkuinka taitavasti kulkusiaan hilpeästi helistävä reki sai pidetyksi\ntuon suksiparin noin sadan kyynärän välimatkan päässä. Se näytti\nkehottavan suksia saavuttamaan itsensä ja sitten unohtavan kutsun ja\nkiitävän edelleen. Ylämäkeen ennätettäessä se talttui matelemaan,\nsillä sukset kapusivat verkalleen. Alamäessä se laukkasi, sillä\nsukset liukuivat rinnettä myöten huimaavaa vauhtia. Toisinaan kajahti\nsuksilta huudahdus. Ja lunta satoi yhä tiheämmin. Näin jatkettiin\nneljä, viisi peninkulmaa. Tähdet alkoivat tuikkia. Sitten tie teki\nsuunnattoman alamäkikaarroksen erään niittysyvänteen ympäritse, ja\nhevonen nelisti parhaansa mukaan. Mutta oikaisten suoraan hankea myöten\nsukset kiihtyivät pikajunan vauhtiin ja voittivat kilpailussa yhden\nkyynärän jokaiselta kolmelta. Pohjassa, missä kaarros kohtasi suoran\nviivan, oli talonpoikaistalo ulkohuoneineen ja pensasaita ja kivimuuri\nja muuta sellaista. Reki ennätti kohdalle ensinnä, mutta vain hituista\nvaremmin. \"Varokaa varpaitanne\", mutisi Denry itsekseen tarkoittaen\nsuksia, joiden varpaat olivat kolmen jalan pituiset. Lumiryöpyn\nkeskeltä kiljuivat sukset hurjasti re'elle vaatien sitä väistymään.\nSukset syöksyivät tielle, ja syrjään kiepsahtaessaan ne kiepsahtivat\nlumipeitteiseen pensasaitaan ja päätä pahkaa sen ylitse talonpihaan,\nmissä ne työntyivät ilmaan, kuten sukset tekevät, kun henkilö, jonka\njalkoihin ne ovat kiinnitetyt, makaa pitkällään maassa. Tuvan ovi\navautui ja sille ilmestyi muuan vaimo.\n\nHän huomasi sukset kynnyksellään. Hän kuuli kulkusten kilisevän, mutta\nreki oli jo hävinnyt hämärään.\n\n\"Sepä oli aika temppu, kreivitär!\" sanoi Denry Nellielle. \"Siitä kelpaa\npuhua. Meidän on parasta ajaa kotiin Corsier'n kautta ja pitää aika\nkiirettä! Tulee pian ihan pimeä.\"\n\n\"Mutta jos hän on kuollut!\" kuiskasi Nellie kauhistuneena hilliten\nhevosta.\n\n\"Eikö mitä!\" sanoi Denry. \"Näin hänen pyrkivän istualleen.\"\n\n\"Mutta kuinka hän pääsee kotiin?\"\n\n\"Se näyttää aika sievältä talolta\", sanoi Denry. \"Luullakseni hänestä\nolisi ikävä poistua siitä.\"\n\n\nVI.\n\nKun Denry astui Beau-Siten ruokasaliin, joka oli tyhjennetty\ntanssiaisia varten, herätti hänen pukunsa huomiota enemmän\nomituisuudellaan kuin loistavuudellaan tai merkityksellään. Hänellä oli\nyllään jonkinlainen kiinalais-kuosinen nuttu, jonka hänen vaimonsa oli\nlaatinut sinisestä palttinasta, sekä litteä kiinalainen hattu, jonka\nhe olivat yhdessä kyhänneet pahvista. Mutta hänen reisiään verhosivat\nluonnottoman väljät ratsashousut, jotka olivat suurenmoisen ruudukkaat\nja leikatut hullunkurisesti liioitellen englantilaista kuosia. Hän oli\nostanut niitä varten kankaan Montreux'n räätäliltä. Niiden alapuolella\noli perin tiukat säärystimet, nekin englantilaiset. Kysyttäessä, mitä\ntai ketä hän otaksui edustavansa, hän vastasi:\n\n\"Tietenkin kiinalaista ratsuväenkapteenia.\"\n\nJa hän tuikkasi monokkelin vasempaan silmäänsä ja tuijotti.\n\nYleensä odotettiin Nellien esiintyvän Lady Jane Greynä. Mutta hän\nilmestyikin Punahilkkana yllään kreivitär Ruhlin unohtunut vaippa.\n\nHeti hänet huomattuaan Denry riensi luokse liikutellen jalkojaan ja\nheilutellen monokkelia vasemmassa kädessään tavalla, joka muistutti\nvoimakkaasti erästä koko seurueelle tuttua olentoa. Syntyi yleinen\nnauru. Ihmiset havaitsivat, että ajatus oli tavattoman hullunkurinen\nja sukkela, ja nauru levisi kuin kulovalkea. Samalla eivät eräät\nhenkilöt olleet kuitenkaan aivan varmoja siitä, ettei Denry ollut\ntässä irvikuvassaan harhautunut hiukkasen hienoimmasta mausta. Ja\nkaikki pelkäsivät salaisesti, että voisi tapahtua ikävyyksiä kapteeni\nDeverax'n saavuttua.\n\nMutta kapteeni Deverax ei saapunutkaan. Métropolen joukko tiesi kertoa,\nettei häntä ollut näkynyt hotellissa päivällisellä; oletettiin hänen\nlähteneen Montreux'hon ja myöhästyneen vuoristojunasta.\n\n\"Molemmat tähtemme pimenneet samalla haavaa!\" sanoi Denry, kun\nClutterbuckit (edustaen koko Englannin historiaa) kummastuneina\ntuijottivat häneen.\n\n\"Kuinka niin?\" huudahti Clutterbuckien serkku. \"Kuka se toinen on?\"\n\n\"Kreivitär\", sanoi Denry. \"Hän matkusti iltapäivällä -- kello kolmelta.\"\n\nJa koko Métropolen joukko joutui murheen valtaan.\n\n\"Maailmassa on niin paljo yhteensattumuksia\", sanoi Denry painokkaasti.\n\n\"Ette suinkaan tarkoita sillä\", virkkoi rouva Clutterbuck\nhermostuneesti naurahtaen, \"että kapteeni Deverax on -- hm -- lähtenyt\nkreivittären perässä?\"\n\n\"En suinkaan\", vastasi Denry hurskastellen. \"Sellaista ei ole koskaan\njuolahtanut päähäni.\"\n\n\"Minun mielestäni te olette kerrassaan omituinen ihminen, herra\nMachin\", sanoi rouva Clutterbuck vihamielisenä ja laisinkaan uskomatta\ntätä vakuutusta. \"Saisinko luvan kysyä, mikä tuo puku on olevinaan?\"\n\n\"Kiinalaisen ratsuväenkapteenin\", sanoi Denry kohottaen monokkeliaan.\n\nKaikesta huolimatta tanssiaiset onnistuivat oivallisesti, ja vähitellen\nsuvaitsivat poissaolevan kapteeni Deverax'n jyrkimmätkin kannattajat\nnauraa Denryn kiinalaiseleille. Denry joutui myöskin johtamaan\nkotiljonkia ja sai siitä suuret kiitokset Beau-Sitelta. Vieraat\nolivat yhtä mieltä siitä, että Denry suoriutui kunniakkaasti, kun\nottaa huomioon, ettei hänen nimensä ollut Deverax. Myöhemmin hän kävi\nkonttorissa ja palattuaan kuiskasi vaimolleen:\n\n\"Kaikki on hyvin. Hän on palannut hengissä.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Tiedustin juuri puhelimitse.\"\n\nSiitä pitäen Denryn mieliala oli hurjan hilpeä. Ja jostain syystä,\njota ei kukaan voinut käsittää, hän pani vasemman käsivartensa\nsiteeseen. Hänen yrityksensä sovittaa monokkeli vasempaan silmäänsä\noikealla kädellä oli vastustamattoman hullunkurinen ja tuli kaikille\nkatselijoille ehtymättömäksi naurunlähteeksi. Kun metropolelaiset\nnousivat rekiinsä lähteäkseen kotiin -- lumisade oli lakannut -- koetti\nDenry yhä vielä yleiseksi riemastukseksi sovittaa monokkelia vasempaan\nsilmäänsä oikealla kädellä.\n\n\nVII.\n\nMutta iltainen ilo oli heikkoa verrattuna seuraavan aamun hurjaan\nriemuun. Denry vaelteli, näennäisesti päämäärättä, kelkkaradan\nloppupään ja Métropolen porttien välimailla. Lumisade oli parantanut\nkulumisesta aiheutuneet vammat, mutta rata oli tasoitettava\nkäytön avulla ja joukko tunnollisia \"kelkkailijoita\" tasoitteli\nsitä parhaillaan ahkerasti liukumalla, saaden vauhtinsa yltymään\njoka laskulla. Toisia matkailijoita vetelehti siellä ja täällä\npäivänpaisteessa. Muuan Métropolen juoksupojista lähti Beau-Sitea kohti\nkirje kädessä.\n\nLopulta -- kello läheni yhtätoista -- pisti kapteeni Deverax\nraukeana päänsä ulos Métropolesta ja nuuski ilmaa. Havaittuaan ilman\nsiedettäväksi hän siirtyi portaikolle. Hänen vasen kätensä oli\nsiteessä. Hänellä oli yllään Montreux'sta tilaamansa uudet polvihousut\nyhtä suuriruutuista kuosia kuin ne, jotka edellisenä iltana olivat\nkoristaneet Denryn sääriä.\n\n\"Halloo!\" sanoi Denry myötätuntoisesti. \"Mikäs nyt on?\"\n\nKapteeni oli myötätunnon tarpeessa. \"Olin eilen iltapäivällä\nhiihtämässä\", hän virkkoi hiukan naurahtaen. \"Eikö kreivitär ole\nkertonut kenellekään teistä?\"\n\n\"Ei\", sanoi Denry, \"ei sanaakaan.\"\n\nKapteeni näytti epäröivän tuokion.\n\n\"Niin\", hän sanoi. \"Joutava tapaturma. Olin hiihtämässä kreivittären\nkera. Tuota noin, minä hiihdin ja hän ajoi re'essään.\"\n\n\"Senkö vuoksi te jäitte tulematta tanssiaisiin?\"\n\n\"Niin\", sanoi kapteeni.\n\n\"No\", virkkoi Denry, \"toivottavasti se ei ole vakavaa laatua. Voin\nkertoa teille, että kotiljonki meni päin mäntyä ilman teitä.\" Kapteeni\nnäytti kiitolliselta.\n\nHe astelivat kahden rataa kohti.\n\nEnsimmäinen ryhmä, joka huomasi kapteenin ruudukkaine saarineen ja\nkäsivarsisiteineen, alkoi hymyillä. Huomaten tämän hymyn ja kuvitellen\nerehtyneensä kapteeni yritti sovittaa monokkelia vasempaan silmäänsä\noikealla kädellä, mutta ei onnistunut. Hänen ponnistuksensa saivat\nhymyn muuttumaan hurjaksi nauruksi.\n\n\"Se on tavattoman hullunkurista\", hän sanoi. \"Mutta minkä sille mahtaa,\nkun toinen käsi on siteessä?\"\n\nNauru vain yltyi. Ja kasvaen sikäli kuin kelkka toisensa jälkeen\nennätti radan päähän tämä joukko tuntui antautuvan hilpeyden valtaan\nsiinä määrin, ettei edes osoittanut asiaankuuluvaa uteliaisuutta\nkapteenin vaurion johdosta. Ainoastaan Clutterbuckit näyttivät juroilta.\n\n\"Mitä hullunkurista siinä on?\" tiedusti Denry teeskennellen. \"Kapteeni\nDeverax on satuttanut itsensä myöhään iltapäivällä ollessaan\nhiihtämässä kreivitär Ruhlin kera. Sen vuoksi ei hän voinut tulla eilen\nillalla. Missä se muutoin tapahtui, kapteeni?\"\n\n\"Vuorella, lähellä Attalensia\", vastasi Deverax jurosti. \"Onneksi oli\nlikellä talonpoikaistalo -- oli jo melkein pimeä.\"\n\n\"Kreivittärenkö kanssa?\" kysyi muuan nuori impulsiivinen koulutyttö.\n\n\"Sanoitteko te kreivittären kanssa?\" tiedusti Denrykin.\n\n\"Sanoin tietenkin\", virkkoi kapteeni ärtyneesti.\n\n\"Ohoo\", sanoi koulutyttö nuorison ylimielisen ajattelemattomalla\njulmuudella; \"koska me kaikki näimme kreivittären matkustavan pois\nvuorirataa myöten kello kolmelta, niin en voi ymmärtää, kuinka te\nolisitte voinut hiihdellä hänen kanssaan, kun jo oli melkein pimeätä.\"\nJa lapsi kääntyi nousemaan mäkeä kelkkoineen jättäen vanhemmat ihmiset\nselvittämään tätä solmua.\n\n\"Aivan niin!\" sanoi Denry. \"Unohdin kertoa teille, että kreivitär\nmatkusti eilen puolipäivämurkinan syötyään.\"\n\nSamassa tuokiossa palasi juoksupoika paikalle, teki kunniaa ja tuikkasi\nkirjeen kapteenin ainoaan vapaaseen käteen.\n\n\"Ei käynyt toimittaminen perille, herra. Kreivitär matkusti varhain\neilen iltapäivällä.\"\n\nTuomittuna kuvitellusta seikkailusta ylhäisten naisten seurassa\nkapteeni palasi mutisten hotelliin. Murkinoitaessa Denry esitti\ntapahtuman todellisuuden valossa ihastuneelle pöytäseurueelle,\nja todellisuuden valo ennätti pian Clutterbuckien puolueen luo\nMétropoleen. Seuraavana päivänä Clutterbuckien joukko ja kapteeni\nDeverax, joka oli nyt saanut täydellisen valaistuksen, matkustivat\nMont Pridoux'sta johonkin tuntemattomaan paratiisiin. Jos murhaavat\najatukset voisivat tappaa, niin Denry olisi maannut hengetönnä.\nKapteeni olisi voinut haastaa hänet kaksintaisteluun, mutta ylpeätä\nja jäätävää juhlallisuutta pidettiin parhaana menettelytapana Denryyn\nnähden. \"Haavaansa ei pidä koskaan näyttää\", lienee ollut kapteenin\ntunnuslauseita.\n\nBeau-Site oli päässyt ratkaisevasti voitolle. Ja nyt, kun kilpailija\noli menettänyt yksitoista vierasta yhdessä ainoassa junassa, se voitti\nMétropolen jo lukumäärässäkin.\n\nDenryllä oli jossain omantunnon itiö, ja Nellien oli täysin kehittynyt.\n\n\"No niin\", sanoi Denry vastaten Nellien omalletunnolle, \"se on hänelle\nparahiksi siitä, että teki minut narriksi tuossa Geneven jutussa.\nEnkä minä sitä paitsi voi sietää pöyhkeilyä. Minä olenkin kotoisin\nKaupunkiviisikosta.\"\n\nJa tähän merkilliseen lausuntoon päättyi se juttu.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\nKunnian kukkuloilla.\n\n\nI.\n\nDenry ei ollut elämässään yhtä säännöllinen kuin Kaupunkiviisikon\nliikemiehet yleensä; epäilemättä siitä syystä, ettei hän ollutkaan\nluonnostaan mikään liikemies, vaan seikkailijasielu ja oli vain\nsattumalta joutunut liikehommaan, joka oli liian hyvä hyljättäväksi.\nHänellä oli alituiseen, kuten siellä sanotaan, \"hihassaan jotain\", mikä\naiheutti muutoksia hänen jokapäiväisiin tapoihinsa. Sitä paitsi oli\nYleinen Säästöklubi Osakeyhtiö niin automaattinen ja itsestään toimiva,\nettä Denry saattoi vaaratta useasti jättää sen tarkoin opetetun\nhenkilökuntansa huomaan. Tavallisesti hän sentään palasi kotiin teelle\nkello kuuden korvissa illalla kuten muutkin, ja muiden tavoin hän toi\nkerallaan _Merkkitorven_ vilkaistakseen siihen teepöydässä.\n\nNiinpä hän saapui eräänä iltapäivänä heinäkuussa odottavan vaimonsa\nluokse Machin Houseen Bleakridgessä. Ja tämä voi nähdä, että hänen\npäässään kypsyi parhaillaan jokin aate. Nellie ymmärsi hänet. Hänen\navioliittonsa viehättävimpiä ja tyynnyttävimpiä puolia oli juuri se\nseikka, että Nellie käsitti hänet vaistomaisesti. Äiti ymmärsi hänet\ntyystin. Mutta tämän ymmärtämys oli ivallista, hiukan pahansuopaa,\nvieläpä vihamielistäkin, Nellien sitä vastoin typerään rakkauteen\npohjautuvaa. Äidin suhtautumisen mukaan Denry oli vikapää, kunnes oli\ntodistanut itsensä viattomaksi. Nellien mukaan hän oli aina oikeassa\nja aina sukkela kaikissa toimissaan, kunnes itse sanoi olleensa\nväärässä ja typerä -- eikä aina silloinkaan. Kaikesta huolimatta äiti\noli aivan yhtä naurettavan ylpeä hänestä kuin Nelliekin; mutta hän\nolisi kernaammin heittänyt henkensä mestauslavalla kuin myöntänyt\nDenryn missään suhteessa eroavan tavallisista pojista. Rouva Machin\noli muuttanut Machin Housesta odottamatta huomautusta. Kuvaavaa\nkyllä hän oli palannut Broughaminkadun varrelle ja vuokrannut sieltä\nvanhanaikaisen talopahasen, missä ei ollut ainuttakaan sen talon työtä\nsäästävistä laitteista, jonka hänen poikansa oli alkuaan rakennuttanut\njuuri häntä varten.\n\nDenrystä oli yhä vielä viehättävää istuutua teelle ruokasaliin, tuohon\nmukavuuksien ihmeyhdistelmään, vastapäätä vaimonsa hymyä, joka kertoi\nhänelle: 1) että hän oli ihmeellinen; 2) että Nellie itse oli ihastunut\nelämään; 3) että hän oli ansainnut vaimonsa puolelta erikoisen hellivää\nhuomiota ja myöskin saisi sitä. Mainittuna heinäkuun iltapäivänä tuo\nhymy kertoi hänelle 4), että hänet oli taasen vallannut jokin aate.\n\n\"Kerrassaan merkillistä, kuinka hän osuu aina oikeaan!\" mietti Denry.\n\nNellien uusi kettukoira oli saapunut puutarhasta käyttäen hyväkseen\navattua lasiovea ja syönyt osan voisämpylää, ja Denry oli syönyt\npuolitoista voisämpylää, ennenkuin Nellie, suoristautuen ylpeästi\nja työntäen hartiansa taaksepäin (hänelle ominainen liike), arveli\nsopivaksi mutista:\n\n\"No, onko tänään tapahtunut mitään mielenkiintoista?\"\n\nDenry avasi vihreän lehden ja luki:\n\n\"'Valtuusmies Bloor kuollut äkkiä Lontoossa.' Mitäs siitä sanot?\"\n\n\"Oh!\" huudahti Nellie. \"Kuinka se mahtaakaan surettaa isää! He olivat\naika hyviä ystäviä. Minä sain muuten tänä aamuna kirjeen äidiltä.\nToronto tuntuu olevan oikea paratiisi. Mutta muori pitää silti enemmän\nBursleystä. Isällä on ollut paise niskassa juuri kauluksen reunan\nkohdalla. Hän sanoo sen johtuvan siitä, että hän voi liian hyvin. Mikä\noli syynä herra Bloorin kuolemaan?\"\n\n\"Hän noudatti muotia\", sanoi Denry.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Luonnollisesti umpisuolen tulehdus. Leikkaus -- matti! Kaikki kolmessa\npäivässä.\"\n\n\"Mies parka!\" mutisi Nellie koettaen vaihteen vuoksi tuntea\nalakuloisuutta siinä kuitenkaan onnistumatta. \"Ja marraskuussa hänen\noli määrä tulla pormestariksi, eikö niin? Mikä pettymys hänelle.\"\n\n\"Varmaankin hänellä on nyt muuta ajateltavaa\", sanoi Denry.\n\nHetken äänettömyyden jälkeen Nellie kysyi äkkiä:\n\n\"Kuka nyt valitaan pormestariksi?\"\n\n\"Jaa\", sanoi Denry, \"hänen kunnianarvoisuutensa valtuusmies Barlow\närtyy tavattomasti, ellei häntä valita.\"\n\n\"Kuinka inhottavaa\", sanoi Nellie peittelemättä. \"Eikä hänellä ole\nketään pormestarittareksi.\"\n\n\"Rouva Prettymanista tulisi pormestaritar\", sanoi Denry. \"Ellei\nole vaimoa tai tytärtä, niin sellaiseksi tulee aina sisar, jos on\nsellaista.\"\n\n\"Mutta voitko kuvitella rouva Prettymania pormestarittarena? Hyvänen\naika, hänen väitetään pesevän omia portaitaan -- pimeän tultua. Sinusta\npitäisi tehdä pormestari.\"\n\n\"Kuvitteletko itseäsi pormestarittareksi?\" tiedusti Denry.\n\n\"Aina minusta tulisi parempi kuin rouva Prettymanista.\"\n\n\"Luulisin sinusta tulevan oikein ensiluokkaisen\", virkkoi Denry.\n\n\"Minä olisin hirveän hermostunut\", myönsi Nellie.\n\n\"Sitä minä epäilen\", sanoi Denry.\n\nAsian laita oli sellainen, että palattuaan häämatkaltaan\nBursley'iin Nellie oli muuttunut nainen. Hän oli saanut melkein\nkuin yhdessä päivässä aivan hämmästyttävässä määrässä jotain, mitä\nKaupunkiviisikossa sanotaan \"sisuksi\".\n\n\"Haluttaisi minua yrittää\", hän sanoi. \"Jonakin kauniina päivänä sinun\non yritettävä, joko sitten haluat tai et.\"\n\n\"Milloin se päivä koittaa?\"\n\n\"Enpä tiedä. Voisi tulla jo kahden vuoden perästä. Barlow'n ukko\ntulee jotensakin varmasti valituksi ensi marraskuussa. Sitä pidetään\nhänen vuoronaan. Tiedän, että minusta on puhuttu koko lailla Barlow'n\nseuraajana. Bloorin kuolema siirtää tietenkin kaiken vuotta lähemmäksi.\nMutta vaikka joutuisinkin heti Barlow'n perästä, niin se olisi\nsittenkin liian myöhäistä.\"\n\n\"Liian myöhäistä? Missä suhteessa?\"\n\n\"Minäpä sanon sinulle\", virkkoi Denry. \"Tahtoisin olla nuorin\npormestari, mitä Bursleyssä on milloinkaan ollut. Se oli vain sellainen\nmielijohde, jonka sain kauan sitten. Olin jo luopunut siitä, koska\ntiesin, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta, ellen joutunut\nBloorin edelle, jota en tietenkään voinut tehdä. Nyt hän on kuollut.\nJos saisin suistetuksi Barlow'n ukon ojaan, niin minusta tulisi\nvarmasti nuorin pormestari. Huskinson, joka oli pormestarina 1884, oli\nkolmenkymmenen neljän ja puolen vuoden ikäinen. Olen ottanut asioista\nselvän tänä iltapäivänä.\"\n\n\"Kuinka viehättävää, jos sinusta _voisi_ tulla nuorin pormestari!\"\n\n\"Niin. Minäpä sanon sinulle, miltä tuntuu. Minusta tuntuu siltä,\nkuin en välittäisi koko pormestariudesta, ellen voi olla nuorin\npormestari... ymmärräthän.\"\n\nNellie ymmärsi.\n\n\"Voi!\" hän huudahti, \"suista sitten herra Barlow ojaan. Hän on\ninhottava ukon kötys. Tulisiko minusta nuorin pormestaritar?\"\n\n\"Ei sinnepäinkään\", sanoi Denry. \"Huskinsonin sisar oli vain\nkuusitoistavuotias.\"\n\n\"Mutta ei hän ollut oikea pormestaritar, sehän oli vain leikkiä\",\nvastusteli Nellie. \"Joka tapauksessa sinä voisit minun mielestäni olla\nnuorin pormestari. Kuka se asian ratkaisee?\"\n\n\"Kaupunginvaltuusto luonnollisesti.\"\n\n\"Ei kukaan pidä valtuusmies Barlow'sta.\"\n\n\"Hänestä pidetään entistäänkin vähemmän, kun hän on saanut hengiltä\nBursleyn jalkapalloklubin.\"\n\n\"Sitten me yllytämme häntä ottamaan sen hengiltä. Mutta en käsitä, mitä\njalkapallolla on tekemistä pormestarikysymyksessä.\"\n\nHän koetti näyttää vakavalta poliitikolta.\n\n\"Sinä olet aito kananpoika\", julisti Denry rakastettavasta\n\"Jalkapallolla on tekemistä joka asiassa. Ja minä olen tehnyt\nelämässäni turmiollisen erehdyksen, kun en ole koskaan harrastanut\njalkapalloa. Ukko Barlow'ta ei tarvitse yllyttää nitistämään\njalkapalloklubia. Hän on ihan raivostunut siihen. Hän on jo\nmenettänyt liian paljon siinä asiassa. Jos voisin pidättää hänet sitä\nnitistämästä, niin voisin...\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Enpä tiiä.\"\n\nNellie käsitti, että hänen aatteensa oli vielä hämärä.\n\n\nII.\n\nMuutamaa päivää myöhemmin herättivät muurit Bursleyssä huomiota\npienillä sini-punaisilla ilmoituksilla (sininen ja punainen olivat\nBursleyn jalkapalloklubin historialliset värit). Näissä kutsuttiin\nväestö yleiseen kokoukseen, joka pidettäisiin kaupungintalolla\npormestarin puheenjohdolla ja jossa harkittaisiin, mihin\ntoimenpiteisiin voitaisiin ryhtyä Bursleyn jalkapalloklubin\ntulevaisuuden turvaamiseksi.\n\nKaupunkiviisikossa oli kaksi \"suurta\" jalkapalloklubia -- toinen\nKnypessa (Englannin vanhimpia klubeja) ja toinen Bursleyssä.\nMolemmat kuuluivat yleisliittoon, mutta Knype ensimmäiseen\nosastoon, Bursley taasen vain toiseen. Molemmat olivat itse asiassa\nosakeyhtiöitä harrastaen yhtä suuresti osinkoja kuin sitä ikivanhaa\nja kunniakasta urheilua, joka viehättää englantilaisen järkeä ja\nsydäntä. (Kumpikaan ei suorittanut koskaan osinkoja.) Molemmat\nkäyttivät ammattiurheilijoita, jotka omituisesta sattumasta olivat\nmelkein kaikki Skotlannissa syntyneitä; ja molemmat käyttivät\nmyöskin harjoitusmestareita, jotka tärkeätä kilpailua odotettaessa\nveivät joukkueensa vesiparannuslaitokseen kauas, kauas kaikista\nkapakoista. (Tätä sanottiin \"treenaamiseksi\".) Knypen klubi menestyi\nmelkoisen hyvin, Bursleyn klubi sitä vastoin oli tyhjentänyt kaikki\nmahdollisuutensa. Suuri jalkapalloyleisö oli itse asiassa hyljännyt\nsen. Asia selitettiin tietenkin siten, että Bursley oli hävinnyt liian\nmonessa kilpailussa. Suurella jalkapalloyleisöllä oli hyötyä vain\nvoitoista. Se kohteli pelaajia kuin jumalia -- niin kauan kuin nämä\nvoittivat. Mutta kun he sattuivat joutumaan tappiolle, silloin suuri\njalkapalloyleisö muuttui muitta mutkitta nyrpeäksi. Se ei potkaissut\nmiestä, joka makasi maassa; se vain käänsi hänelle selkänsä tietäen\nvarsin hyvin, ettei hän voinut päästä pystyyn auttamatta. Se ei\nvälittänyt rahtuistakaan uskollisuudesta, kunnallis-patriotismista,\npuhtaasta pelistä, sotaonnen vaihteluista tai osinkojen jaosta. Jos se\nsaattoi nähdä voittoja, se maksoi kuusi pennyä, mutta se ei halunnut\nmaksaa kuutta pennyä avustaakseen häviöitä.\n\nMutta kun Bursleyn Jalkapalloklubi Osakeyhtiön ylimääräisessä\nyhtiökokouksessa kaupunginvaltuusmies Barlow, yhtiön puheenjohtaja\nliiton perustamisesta asti, ilmoitti johtokunnan tulleen pakostakin\nsiihen johtopäätökseen, ettei se voinut hyvällä omallatunnolla antautua\nkohtaamaan lähestyvän urheilukauden vaaroja ja että johtokunnan\ntarkoituksena oli hajoittaa klubi riittävän yleisen harrastuksen\npuutteessa -- kun Bursley luki tämän _Merkkitorvesta_, silloin kaupunki\njoutui todella hämmästyksen valtaan. Oliko tuon kuuluisan klubin\nsiis hävittävä ikiajoiksi ja jalkapallokenttä myytävä palstoiksi\nja katselijalava polttopuiksi? Hämmästys oli niin voimakas, että\nvaltuusmies Bloorin kuolema, vaikka hän olikin Bursleyn merkkimiehiä,\nhupeni pikkuseikaksi.\n\nSen vuoksi synnytti kokousilmoitus iloa ja toivoa, ja ihmiset\nsanoivat itselleen: \"Jotain tässä on tehtävä; vanhan klubin ei voi\nantaa loppua sillä lailla.\" Ja jokainen kävi aivan hentomieliseksi.\nJa vaikka yleiseen otaksutaankin, ettei Bursleyn kaupungintaloa\nsaa täyteen muulloin kuin valtiollisissa kokouksissa ja vanhuksia\nkestittäessä, keräytyi Bursleyn kaupungintalo jalkapallokysymyksen\njohdosta niin täyteen kuin suinkin saattoi. Moni oli ilomielin luopunut\nbiljaardistaan tai olutlasistaan ottaakseen osaa kokoukseen.\n\nPormestari-puheenjohtaja oli lempeä vanha herra, joka ei tietänyt\nrahtuistakaan jalkapallosta eikä luultavasti ollut koskaan nähnyt\njalkapallokilpailua; mutta kokoukseen tarvittiin ehdottomasti\nmerkkimies suojelijaksi, ja niin pormestari oli pyydystetty ansaan\nja kesytetty. Pelkästään sen seikan perusteella, että hän suoritti\nvuosittain jäsenmaksun golf-klubiin, olivat jotkut tekaisseet sellaisen\ntarun, että hän oli aito urheilija ja harrasti sydämestään urheilua.\n\nHän virkkoi muutamia korulauseita, joista mainittakoon \"miehekäs\nurheilu\", \"vanhat muistot\", \"Englannin historian velvoitus\",\n\"lannistumaton rohkeus\", \"huonon onnen lamauttama\" (tehden todellakin\noikein syvän vaikutuksen karkeaan ja juroon kuulijakuntaansa), ja\nsitten hän pyysi valtuusmies Barlow'ta tekemään selkoa asiasta.\n\nPormestarin oikealla puolen istuva valtuusmies Barlow oli aivan\ntoisenlainen mies. Hän oli viisikymmen-vuotias ja teräksenharmaa,\nparrakas, mutta viiksetön, lyhyt, tanakka, äreä.\n\nHän ei virkkanut sanaakaan miehekkyydestä, rohkeudesta, historiasta tai\nvanhoista muistoista.\n\nHän sanoi palvelleensa puheenjohtajana jalkapalloklubia kolmentoista\nvuoden ajan ja ottaneensa yhtiössä osakkeita 2,000 punnan arvosta; ja\nkoska yhtiön velat sillä haavaa nielisivät kaikki varat, niin hänen\n2,000 puntaansa olivat heitetyt kuin kaivoon. \"Voitte sanoa\", hän\npuhui, \"että olen menettänyt nuo 2,000 puntaa kolmessatoista vuodessa.\nSe merkitsee sitä, että olen kaiken aikaa maksanut kolme puntaa\nviikossa omasta taskustani toimittaakseni jalkapallokilpailuja, joita\nte pojat ette edes ole piitanneet käydä katsomassa. Sellainen on asia\nkaunistelematta. Mitä minä olen saanut vaivoistani? En muuta kuin\nvaivaa ja nämä!\" (Hän viittasi harmaisiin hiuksiinsa.) \"Enkä minä ole\nyksinäni; meitä on muitakin; ja nyt minun täytyy tulla puolustautumaan\nyleisessä kokouksessa. Täällä väitetään, ettei jalkapallourheilu\nole ollut lähellä sydäntäni. Minä ja mun virkaveljeni\", hän jatkoi\nentistäänkin äreämpänä, \"me ollaan tuon tuostakin varoitettu kaupunkia\nsiitä, kuinka kävisi, ellei kilpailuja kannatettaisi paremmin. Ja nyt\nse on tapahtunut, ja nyt, kun kaikki on liian myöhäistä, nyt te kyllä\ntahdotte tehdä jotain! Sitä ette voi! Se on liian myöhäistä. Syynä\nsiihen, miksei Bursleyssä saada ensiluokkaista jalkapallopeliä, on\nvain yksi asia\", hän julisti, \"eikä se johdu pelaajista. Se johtuu\nyleisöstä -- teistä itsestänne. Niin raukkamaisten tomppelien kanssa\nei yksikään suuri jalkapalloklubi ole koskaan joutunut tekemisiin. Kun\nme joudutaan häviölle, niin kuinkas te silloin menettelette? Tuletteko\nte rohkaisemaan meitä seuraavalla kerralla? Ehei, te jäätte kauniisti\ntulematta ja annatte meidän maksaa viisi-, kuusikymmentä puntaa\npeliltä omasta taskustamme, muka näyttääksenne meille! Odotatteko te\nmeidän voittavan joka kilpailussa? Hyvänen aika, eihän itse Prestonin\npohjoispuolikaan\" -- nyt hän puhui juhlallisesti, sankareista --\n\"eihän itse Prestonin pohjoispuolikaan voittanut loistoaikoinaan joka\nkilpailussa -- se hävisi Accringtonia vastaan pelatessaan. Mutta\nluopuiko Prestonin yleisö silti klubistaan? Ehei! _Teillä_ -- teillä ei\nole sisua edes sen vertaa kuin täillä eikä edes kissan uskollisuutta.\nTe olette antaneet jalkapalloklubinne nääntyä kuoliaaksi, ja nyt te\nkutsutte ihmiset kokoukseen itkemään ja nurisemaan. Ja sitten te\nolette kyllin julkeita lähettääksenne _Merkkitorveen_ kirjoituksia\nhuonosta hoidosta, mukamas! Jos täällä salissa on ketään, joka\nluulee kykenevänsä hoitamaan tätä klubia paremmin kuin minä ja mun\nvirkaveljeni, niin voin ilmoittaa, että meillä on osake-enemmistö ja\nme luovutamme polkuhinnasta koko roskan kenelle hyvänsä, joka tahtoo\nvapauttaa meidät niistä. Niin että nyt sen tiedätte.\"\n\nHän istuutui.\n\nSyntyi äänettömyys. Eipä edes Kaupunkiviisikossakaan ole yleistä\nkokousta monestikaan loukattu niin töykeästi kuin valtuusmies\nBarlow oli nyt loukannut tuota kokousta. Se oli aivan järkytetty.\nValtuusmies Barlow ei ollut milloinkaan ollut suosittu; häntä oli vain\nkunnioitettu; mutta siitä pitäen hän tuli entistään vähemmän suosituksi.\n\n\"Olen varma siitä, että me kaikki käsitämme valtuusmies Barlow'n\nkiihkeyden varsin puolustettavaksi --\", aloitti pormestari\nvaltioviisaasti.\n\n\"Ei siinä ollut mitään kiihkeyttä\", keskeytti valtuusmies. \"Silkkaa\nkylmää totuutta!\"\n\nJoukko puhujia esiintyi, ja melkein kaikki heistä vastustivat\njohtokuntaa. Eräät, jotka muistivat ihmeteltävän tarkasti kaikki\npelaajayhdistelmät jokaisessa kilpailussa, mitä konsanaan oli pelattu,\nkoettivat yksityiskohtaisin esimerkein todistaa, että valtuusmies\nBarlow ja hänen virkaveljensä olivat itsepintaisesti ja säännöllisesti\nhutiloineet työssään kolmentoista uutteran vuoden ajan. Ja he\npuolustivat loukattua yleisöä vakuuttamalla, ettei mikään yleisö, joka\nkunnioitti itseään, maksaisi kuutta pennyä päästäkseen katselemaan\nvaltuusmies Barlow'n järjestämää kurjaa jalkapallopeliä. He huusivat,\nettä joukkue oli järjestettävä uudelleen, kaipasi uutta verta.\n\n\"Aivan niin\", karjui valtuusmies Barlow vastaukseksi. \"Ja mistä te\naiotte saada uutta verta, kun siirtokustannukset ovat niin suuria kuin\nnykyään? Eihän nyt saa edes keskinkertaisen hyvää pelaajaa kahta sataa\npuntaa vähemmällä. Mistä ne rahat saataisiin? Haluttaako ketään lainata\ntuhatpuntaa tai sinne päin toista velkakirjaa vastaan?\"\n\nHän nauroi pilkallisesti.\n\nEi ketään näyttänyt haluttavan sijoittaa rahaa Bursleyn J.K.\nOsakeyhtiön toista velkakirjaa vastaan.\n\nSiitä huolimatta puhujat jankuttivat olevan välttämätöntä hankkia uutta\nverta joukkueeseen, ja sitten toiset, rohkeammat, jankuttivat olevan\nvälttämätöntä hankkia uutta verta johtokuntaan.\n\n\"Osakkeita kaupan!\" huusi valtuusmies. \"Ketä haluttaa ostaa? Tai\", hän\nlisäsi, \"tahdotteko jotain ilmaiseksi -- kuten tavallisesti?\"\n\nLopulta nousi salin perällä muuan herra.\n\n\"En tahdo esiintyä asiantuntijana jalkapallopelissä\", hän sanoi,\n\"vaikka se onkin mielestäni suurenmoista urheilua, mutta minua\nhaluttaisi lausua muutama sana uudesta verestä puhuttaessa.\"\n\nKuulijakunta kurkotti päätään.\n\n\"Kenties valtuusmies Machin suvaitsee nousta lavalle?\" ehdotti\npormestari.\n\nJa Denry nousi lavalle.\n\nJokainen ajatteli: \"Mitä hän aikoo tehdä? Mitähän sillä nyt on\nhihassaan -- tällä kertaa?\"\n\n\"Eläköön Machin!\" huusi yleisö hilpeänä.\n\n\"Järjestykseen!\" sanoi pormestari.\n\nDenry seisoi kuulijakunnan edessä. Hän ei ollut tottunut\nkuulijakuntaan. Hän sanoi:\n\n\"Ellen erehdy, on eräs nykyajan suurimmista jalkapallourheilijoista\nkotoisin tästä kaupungista.\"\n\nJa kymmenet äänet ulvoivat: \"On, on! Callear! Callear! Englannin suurin\nkeskustahyökkääjä!\"\n\n\"Niin\", sanoi Denry. \"Callear on juuri se mies, jota tarkoitan. Callear\nmuutti tältä paikkakunnalta, paikkakunnan onnettomuudeksi, Liverpooliin\nyhdeksäntoista vuoden ikäisenä. Ja vasta sen jälkeen, kuin hän oli\npoistunut, huomattiin hänen hämmästyttävä kykynsä. Ei ole liioittelua\nsanoa, että Liverpoolin kaupunki saa kiittää menestyksestään häntä.\nJa uskon täydeksi todeksi sen, että hän on voittanut useampia maaleja\nkolmessa pelikaudessa kuin koskaan yksikään toinen yleisliiton pelaaja.\nSitten Yorkin kreivikunta, joka oli aika pinteessä viime vuonna, osti\nhänet Liverpoolilta korkeasta hinnasta, ja, kuten koko maailma tietää,\nCallear taittoi jalkansa ensimmäisissä kilpailuissa, joihin otti osaa\nuuden klubinsa puolesta. Juuri siitä koitui tuho Yorkin klubille,\njoka on nyt aivan äkkiä joutunut vararikkoon (jossa me emme kaikeksi\nonneksi vielä ole) ja kaupittelee parhaillaan pelaajiaan. Hyvät herrat,\nminun mielestäni Callearin pitäisi palata synnyinkaupunkiinsa. Hän on\nparemmissa voimissa kuin koskaan ennen, ja hänen oikea paikkansa on\ntäällä synnyinkaupungissaan.\"\n\nVoimakkaita eläköön-huutoja.\n\n\"Kaupunkiviisikon äidin johtajana ja keskustahyökkääjänä hän olisi\ntavattoman suuri voitto ja vetovoima, ja hän johtaisi meidät voittoon.\"\n\nUusia hurraa-huutoja.\n\n\"Ja kuinka\", tiedusti valtuusmies Barlow kapsahtaen suuttuneena\njaloilleen, \"me sitten saisimme hänet takaisin kalliiseen\nsynnyinkaupunkiinsa? Valtuusmies Machin myöntää, ettei hän ole mikään\njalkapallo-ekspertti. Varmaankaan ei hän tiedä, että Aston Villa on\ntarjonnut Yorkille 700 puntaa, jotta tämä luovuttaisi sille Callearin,\nja Blackburn Rovers klubi on tarjonnut 750, ja nyt ne tappelevat\nkeskenään hänestä. Haluttaako ketään herroista lahjoittaa 800 puntaa\ntoimittaakseen Callearin Bursley'iin?\" hän ivasi. \"Voin omasta\npuolestani ilmoittaa teille, ettei Callearia saataisi meidän klubiin\nedes höyryveturien tai itse kuninkaankaan avulla.\"\n\n\"Joko olette puhunut suunne puhtaaksi?\" tiedusti Denry yhä seisoen\npaikallaan.\n\nNaurua, jonka ylitse kajahti valtuusmies Barlow'n murahdus hänen\nistuutuessaan paikalleen. Denry korotti äänensä.\n\n\"Herra Callear, ehkä suvaitsette astua esiin, niin että kaikki saavat\nnähdä teidät?\"\n\nNämä näennäisesti vaatimattomat sanat tekivät niin voimakkaan\nvaikutuksen, ettei korkealentoisinkaan puhetaito ollut varemmin\naiheuttanut sellaista tässä salissa. Nuori, punastuva, kömpelö,\npitkäraajainen, hentoruumiinen jättiläinen tallusteli keskikäytävää\npitkin ja nousi portaita myöten lavalle, missä Denry osoitti hänelle\ntuolin. Hänet tunsivat kaikki jalkapallon todelliset palvojat. Ja\njokainen sanoi jokaiselle: \"Tuhat tulimmaista! Se on hän, ihan\nvarmasti. Se on Callear!\" Ja yleinen kummastus ja onnen toiveet\ntäyttivät salin. Yleisö puhkesi käsiään paukuttamaan, ja vaikkei kukaan\ntietänyt, mitä Callearin esiintyminen merkitsi, jatkui paukutus yhä\nyltyen.\n\n\"Eläköön Callear!\" Käheä huuto seurasi toistaan. \"Eläköön Machin!\"\n\n\"Oli miten tahansa\", sanoi Denry myrskyn tauottua, \"hänet on saatu\ntänne ilman höyryvetureita tai hänen majesteettiaan. Hyväksyykö klubin\njohtokunta hänet?\"\n\n\"Entä kuinka on kustannusten laita?\" tiedusti valtuusmies Barlow.\n\n\"Hyväksyisittekö hänet ja koettaisitte jatkaa vielä yhden pelikauden,\njos saisitte hänet ilmaiseksi?\" vastasi Denry.\n\nValtuusmies Barlow tiesi aina, mitä tahtoi, eikä pelännyt koskaan tehdä\nsitä toisillekin tiettäväksi.\n\n\"Kyllä\", hän sanoi.\n\n\"Silloin toimin niin, että hänet luovutetaan ilmaiseksi.\"\n\n\"Entä yorkilaiset?\"\n\n\"Olen sopinut asiasta heidän kanssaan tilapäisesti\", sanoi Denry.\n\"Se on minun asiani. Palasin Yorkista tänään. Jättäkää se minun\nhuolekseni. Tällä kaupungilla on ollut monta hyväntekijää, jotka ovat\npaljoa merkityksellisemmät kuin minä. Mutta siinä suhteessa voin\nkerskata olevani omintakeinen, että lahjoitan ensimmäisenä kaupungille\nelävän miehen. Hyvät herrat -- herra pormestari -- rohkenen kohottaa\nkolme eläköönhuutoa Englannin suurimmalle keskustahyökkääjälle, oman\nkaupunkimme pojalle.\"\n\nKohtaus oli _Merkkitorven_ mukaan ainoalaatuinen.\n\nJa Urheiluklubissa ja muissa klubeissa sanoivat miehet perästä päin\ntoinen toiselleen: \"Ei yksikään toinen olisi tullut ajatelleeksikaan\nsellaista, että toisi Callearin erikoisesti kerallaan ja esittäisi\nhänet lavalta... Mutta kyllä hän on saanut hellittää kukkarostaan aika\nsumman!\"\n\nKahta päivää myöhemmin julkaisi _Merkkitorvi_ kirjeen\n(allekirjoituksena oli \"Fiat Justitia\"), jossa ehdotettiin,\nettä Denrystä olisi palkkioksi kunnallisista harrastuksistaan\ntehtävä seuraavalla kertaa Bursleyn pormestari valtuusmies Bloor\nvainajan sijaan. Kirje väitti, että hänestä tulisi suurenmoinen\npormestari, juuri sellainen jommoisen kaupunki tarvitsi herätäkseen\nuneliaisuudestaan. Ja siinä huomautettiin myöskin, että Denry olisi\nnuorin pormestari, mitä kaupungissa milloinkaan oli ollut, ja\nluultavasti nuorin pormestari koko Englannissa sinä vuonna. Tämä\nviimeinen puoli miellytti kaupunkia. Kaupunki päätti, että siitä\nolisi ehdottomasti hauskaa saada nuorin pormestari, mitä sillä oli\nmilloinkaan ollut, ja luultavasti nuorin pormestari koko Englannissa\nsinä vuonna. _Merkkitorvi_ julkaisi kymmenittäin kirjeitä siitä\nasiasta. Kun valtuusto kokoontui, oikeastaan vain muodon vuoksi,\nvalitsemaan kaupungin päätä kuolleen valtuusmiehen sijaan, tehostivat\nuseat jäsenet, että Bursley tarvitsi ennen kaikkea nuoren ja _suositun_\npormestarin. Ja lyhyesti sanoen, valtuusmies Barlow pantiin hyllylle\nyhdeksi vuodeksi. Vaalin tultua tunnetuksi sanoi koko kaupunki: \"No nyt\nmeillä vasta pormestari on -- muistakaa minun sanoneen!\"\n\nJa Denry sanoi Nellielle: \"Sinusta tulee nuorimman pormestarin jne\npormestaritar, tyttöseni. Ja se on maksanut minulle, laskien mukaan\nhotelli- ja matkakustannukset, kahdeksan sataa yksitoista puntaa kuusi\nshillinkiä ja seitsemän pennyä.\"\n\n\nIII.\n\nKuinka oikeaan kaupunginvaltuusto oli osannut valitessaan Denryn\npormestariksi, sen todistivat erikoisen selvästi jalkapallo sekä\nCallear urheilukauden avajaiskilpailuissa.\n\nSe oli Bursleyn ja Axen välinen hyväntekeväisyyskilpailu kreivikunnan\norpokodin hyväksi, ja sellaisten kilpailujen vanhaan tapaan potkaisi\npallon liikkeelle joku kuuluisuus, yhteiskunnan tuki. Tällä\npotkaisuseremonialla ei ole mitään urheilumerkitystä; merkkihenkilö\npanee vai pallon hiljalleen pyörimään valkoisesta kehästä ja\npakenee sitten henkensä edestä rytäkkää; mutta sen arvellaan luovan\npeliin enemmän siveellistä loistoa. Tässä tapauksessa julistivat\nilmoitukset: \"Lähtöpotkun antaa kello 3.45 valtuusmies ja tuleva\npormestari E.H. Machin.\" Eikä ketään toista merkkihenkilöä olisi\nkäynytkään valitseminen. Niinpä Denry tapasi itsensä tuona kauniina\nkilpailuiltapäivänä urheilukentällä jalkainsa juuressa uusi pallo,\npäässään silkkihattu ja ympärillään kaksikolmatta herkulesmaista\npelaajaa, joiden uhkaava ryhti ilmaisi heidän aikovan murhata\nhänet. Bursley oli hävinnyt arvanheitossa, ja Denryn oli siis\npotkaistava pallo Bursleyn maalia kohti. _Merkkitorven_ mukaan hän\n\"kiidätti taisteluvälineen\" suoraa päätä Callearin haltuun, joka\nkeskustahyökkääjänä seisoi vastapäätä häntä, ja Callear livisti\npitkin kenttää, ennenkuin Axen miehet olivat herenneet ihailemasta\nDenryn julkeutta. Jokainen lukija muistaa väristen sen historiallisen\nkilpailun, jossa kuolematon Jimmy Brown, viimeistä kertaa johtaessaan\nBlackburn Rovers joukkuetta, pyöritti palloa kentän toisesta päästä\ntoiseen, sai sen maaliin ja palasi kotiin Englannin-malja kainalossaan.\nNähtävästi Callear aikoi jäljitellä tätä urostekoa. Hän oli aivan\nväärässä. Kierittelytaktiikan oli vuosia sitten tuhonnut Prestonin\npohjoispuoli, joka keksi \"lähetys\"-pelin. Mutta Callear jatkoi tietään,\nja onni näytti leijailevan keruubin tavoin hänen yllään. Viimein\nhän ampui; se oli hurja, korkea heitto, mutta tuuli oli vastainen,\nse painoi pallon alas, kiepsahutti ympäri ja puhalsi sen verkkoon.\nEnsimmäinen maali oli saatu kahdessakymmenessä sekunnissa! (Se oli\nmyöskin kilpailun viimeinen.) Callearin maine oli taattu. Hänestä\ntuli heti väestön epäjumala. Kun Denry asteli hiljakseen kentältä\nkatsomolavaa kohti, hurrattiin hänellekin voimakkaasti, eikä hän voinut\nolla tuntematta, että tavallaan juuri hän oli voittanut sen maalin. Ja\nvaikkei kukaan lausunutkaan ajatusta selvästi, ajattelivat useimmat\nvoitonriemuiseen Denryyn tuijottaessaan kuitenkin salassa, että mies,\njoka voitti tuolla lailla, koska hän voitti tuolla lailla, oli juuri\noikea mies pormestariksi, mies sellainen, jota he tarvitsivat.\n\nDenryn nimi liittyi korkeimmalle kehittyneeseen paikalliseen\njalkapallourheiluun. Tämä seikka aiheutti omituisen kriisin\nkunnallisten tapojen historiassa. Vihkimis-sunnuntaina pormestari\nmarssii kirkkoon edessään tapparankantaja ja perässään\nkaupunginvaltuusmiehet, kunnallisvirkailijat, vapaaehtoinen sotaväki\nja palokunta; kaikkien näiden jälkeen tulevat juhlakulkueessa\neteviksi kaupunkilaisiksi tunnetut yksilöt. Nyt sattui niin, että\nBursleyn Jalkapalloklubin ensimmäinen ja toinen yksitoistikko ilmaisi\nhaluavansa ottaa osaa Denryn pormestarikulkueeseen; he tunsivat\nolevansa pormestarille velkaa jonkinlaista julkista tunnustusta tämän\nkansallis-urheilulle tekemistä palveluksista. Denry suostui siihen\nviipymättä, aate tuntui hänestä kerrassaan suurenmoiselta. Sitten\njoku kiihtynyt pappi poloinen kirjoitti _Merkkitorveen_ vastustaen\nsitä, että palkatut jalkapallourheilijat seurasivat kaupungin ylintä\nvirkamiestä kirkkoon. Hän väitti sellaista ennenkuulumattomaksi ja\njalkapallon aiheuttavan melkoisessa määrin synnillistä pelihimoa.\nMuutamat ihmiset olivat taipuvaiset kannattamaan tätä vastalausetta,\nkunnes Denry kirjoitti _Merkkitorveen_ ja esitti muutamia kysymyksiä:\nOliko Bursley ylpeä jalkapallojoukkueestaan? Vai häpesikö Bursley\njalkapallojoukkuettaan? Oliko jalkapallourheilu sopimatonta kunnon\nkansalaiselle? Oliko jalkapallourheilussa mitään kunniatonta? Oliko\nammattiurheilijoita pidettävä yhteiskunnan parialuokkana? Oliko\nolemassa mitään ihmisluokkaa, joilta kirkot olisi pidettävä suljettuina?\n\nPappi hukkui häpeän, ylenkatseen ja ivallisen naurun myrskyyn. Vaikka\nkaupunki nauroikin, niin se nauroi vain salatakseen inhoaan pappia\nkohtaan.\n\nIhmiset alkoivat käydä uteliaiksi tietääkseen, aikoiko joukkue ottaa\nosaa urheiluasussa, kuljettaen jalkapalloa tunnuskuvana mukanaan\nratsun selässä. Moinen väenpaljous ei ollut koskaan ennen tervehtinyt\npormestarikulkuetta Bursleyssä. Jalkapallomiehet esiintyivät kuitenkin\ntavallisissa puvuissa (moni heistä pitkässätakissa); mutta kaulahuivit\nolivat valitut klubin värien mukaan, minkä yleisesti arveltiin\ntodistavan perin hienoa makua. P. Luukkaan kirkko oli ääriään myöten\ntäynnä; ja vielä kummempaa on se, että myöskin kirkkotarha oli ääriään\nmyöten täynnä. Kirkkoon mahtui töin tuskin itse juhlakulkue sekä\nnaiset, joille vaikutusvallan avulla oli varattu istuimet etukäteen.\nTuhansia ihmisiä tunkeili kirkkotarhassa, ja estääkseen heitä\ntyöntymästä täyttyneeseen pyhäkköön ja murskaamasta sitä heikoimmasta\nkohdasta, sakaristosta, täytyi sulkea ovet ja vartioida niitä. Neljä\nnaista pyörtyi jumalanpalveluksen aikana; näiden neljän joukossa\nei ollut rouva Machin vanhempi eikä Nelliekään. Se oli ensimmäinen\nkerta, jolloin kenenkään tiedettiin pyörtyneen jumalanpalveluksessa,\njoka pidettiin marraskuussa. Jo tämä seikka riitti kohottamaan\nsuunnattomasti Denryn pormestariuden arvoa. Kun hän urkujen\npauhatessa astui ulos kirkosta Nellie kainalossaan, ei kirkkotarhassa\nkajahtava tervehdys ollut missään suhteessa vailla suurenmoisuutta ja\ntehokkuutta, vaikka tilanteen juhlallisuus kielsikin paukuttamasta\nkäsiä.\n\nTuon vihkimis-sunnuntain todellista \"ydintä\" ja hauskuutta ei osattu\ntäysin arvostaa ennenkuin vasta myöhemmin. Odotettiin saarnan jälkeen\nkannetun kolehdin tulevan paljoa suuremman kuin tavallisesti, koska\nseurakunta oli paljoa suurempi kuin tavallisesti. Mutta vahtimestarit\nkummastuivat huomatessaan sen neljä kertaa suuremmaksi kuin\ntavallisesti. Lisäksi he kummastelivat sitä, että kaikkien rahojen\njoukossa oli vain kolme kolmenpennyn lanttia. Tämä merkillinen seikka\naiheutti huomautuksia ja vertailuja. Jokainen oli menneinä viikkoina\nhavainnut, että kolmenpennyn lanteista alkoi olla yhä suurempi\npuute. Maanantaina tuli tietyksi, että Yleisen säästöklubin eri\nhaaraosastojen virkailijat olivat suorittaneet pankkeihin suunnattoman\nja ennenkuulumattoman runsaasti kolmenpennyn rahoja, ja ainakin viikon\najan siitä pitäen maksoivat kaikki kaikesta kolmenpennyn lanteissa.\nJa suusta suuhun levisi se sukkela uutinen, että taatakseen komean\nhyväntekeväisyyskolehdin virkaanastujais-sunnuntaina Denry oli\nkäyttänyt säästöklubin laajaa järjestöä imeäkseen koko kaupungin\nkuivaksi kolmenpennyn rahoista. Kaupungin aikakirjoissa nimitetään sitä\nsunnuntaita \"kolmenpennyn sunnuntaiksi\", koska se oli tyystin tyhjä\nkolmenpennyn lanteista.\n\nVähäinen ryhmä valtuusmiehiä keskusteli Denrystä.\n\n\"Aika velikulta!\" sanoi muuan nauraen hilpeästi. \"Sellaista saa etsiä\nkynttilä kädessä.\"\n\n\"Tietenkin tämä tekee hänet entistään suositummaksi\", sanoi toinen.\n\"Meillä ei ole koskaan ollut miestä, joka siinä vetäisi hänelle\nvertoja.\"\n\n\"Mutta mitä hän oikeastaan on tehnyt?\" intti valtuusmies Barlow. \"Mistä\nhyvästä me saamme kiittää häntä?\"\n\n\"Me saamme\", sanoi puhuja, \"kiittää häntä siitä hyvästä, että hän on\nsaanut meidät kaikki hyvälle tuulelle.\"\n\n\n\n"]